Amsterdam.
Amsterdam on Alankomaiden pääkaupunki. Amsterdam on väkiluvultaan Alankomaiden suurin kaupunki, huhtikuun alussa 2006 siellä asui 743 905 asukasta eli noin joka 20. hollantilainen asuu varsinaisessa Amsterdamissa. Yhteensä Amsterdamissa ja sitä ympäröivällä kaupunkialueella asuu noin 1 450 000 ihmistä eli vajaa kymmenesosa Alankomaiden asukkaista. Amsterdam sijaitsee Amstelin suistossa IJsselmeerin rannalla Alankomaiden Pohjois-Hollannin provinssissa. Vaikka Amsterdam on Alankomaiden perustuslain mukaan maan pääkaupunki, sijaitsee niin kuningashuone, hallitus, parlamentti kuin korkein oikeuskin Haagissa.
Historia.
Amsterdamin paikalle rakennettiin ensimmäiset puutalot 1200-luvun alkupuolella. Kaupunki linnoitettiin suojaksi vihollisilta; Amstel-joki padottiin nykyisen Damin aukion kohdalta. Padon avulla pystyttiin säätelemään veden korkeuden lisäksi myös kauppaa, sillä se esti merikelpoisia aluksia purjehtimasta yläjuoksulle. Siksi rahti jouduttiinkin siirtämään paikallisiin aluksiin jatkokuljetusta varten. Näin asukkaat saivat tästä koituneet tulot itselleen.
Vuonna 1275 Amsterdam sai Hollannin kreiviltä oikeuden kuljettaa rahtia Amstel-joella ilman tulleja, ja sen seurauksena kyseisen joen kauppa monopolisoitui. Amsterdamin mahti kaupankäynnissä vain kasvoi, kun se pystyi viemään yhä useampaa tuotetta muualle Eurooppaan vapaasti, esimerkiksi olutta.
Kauppa laajeni ja 1300- ja 1400-luvulla kaupungin asukasluku kasvoi nopeasti. Se kuitenkin kärsi tuhoisista tulipaloista vuosina 1421 ja 1452, jotka hävittivät suuren osan kaupunkia. Sen seurauksena puurakentaminen kiellettiin ja ensisijaiseksi rakennusmateriaaliksi tuli tiili.
1400-luvulla hallitsijasukujen väliset avioliitot johtivat siihen, että valtaan tuli maassa Espanjan Kaarle V, joka hallitsi myös Itävaltaa. Espanjan hallinta-aika oli erittäin julmaa. Tärkeänä kauppasatamana Amsterdam kuitenkin säästyi pahimmalta sorrolta ja väkivallalta. Sen väkiluku kolminkertaistui, kun sinne muutti pakolaisia muualta valtakunnasta, myös juutalaisia Portugalista.
Jean Calvinin oppien juurruttua maahan Espanja alkoi kurittaa harhaoppisia. Damin aukiolla taas järjestettiin paavin vastaisia mielenosoituksia. Katoliset Espanjan johtajat kielsivät lopulta kalvinismin ja protestanttien vainoaminen jatkui.
Vuonna 1578 amsterdamilaiset ryhtyivät kapinaan ja häätivät paavin kannattajat pois kaupungista. Katolisia kirkkoja hävitettiin ja katolisia käännytettiin protestanteiksi.
Espanjan vallan hiivuttua Amsterdamissa alkoivat paremmat ajat. Kaupankäynti laajentui jatkuvasti ja siitä seurannutta aikaa kutsuttiin Alankomaiden kulta-ajaksi. Amsterdamin elinkeinoelämän mahdollisuudet houkuttelivat kaupunkiin paljon uusia asukkaita. Vanha keskiaikainen kaupunki jäi liian pieneksi ja uusia kanavia alettiin rakentaa. Kanavavarren tonteille ilmestyi toinen toistaan komeampia taloja. Vauraus johti myös taiteen ja luonnontieteen kehitykseen. Rembrandt, Frans Hals, Vermeer ja Paulus Potter vaikuttivat siihen aikaan, ja heidän työnsä olivat erittäin kysyttyjä vauraamman väestönosan keskuudessa.
1700-luvulla Amsterdamista tuli maailman suurin pankkikeskus, mutta kulta-aika oli loppumassa. Ison-Britannian tuhottua maan laivaston sodassa vuonna 1780, alkoi todellinen rappio. Myös Yhdistynyt Itä-Intian kauppakomppania(VOC) teki vararikon vuonna 1791. Neljä vuotta myöhemmin Napoleon valloitti maan ja se oli taas vieraan vallassa.
1800-luvulla tilanne Amsterdamissa parani, kun Ranskan valta oli alkanut heiketä. Vuosisadan loppupuolella Amsterdamiin perustettiin suuria puistoja ja museoita, ja elintaso kohosi huomattavasti.
Alankomaat pysyi ensimmäisen maailmansodan puolueettomana. 1900-luvun alussa ponnistelut keskittyivät lähinnä maankuivaukseen, jolla pyrittiin lisäämään maataloutta ja elintilaa. Toisessa maailmansodassa maa kuitenkin vallattiin vuonna 1940 ja Amsterdamin juutalaisia vietiin keskitysleireihin, joista he eivät ikinä palanneet. Väestö alkoi nähdä nälkää, kun elintarvikkeiden ja polttoaineen jakelu lopetettiin. Maa vapautettiin vasta vuonna 1945.
Toisen maailmansodan jälkeen Amsterdamin suvaitsevaisuus houkutteli paljon hippejä ja muita vaihtoehtokulttuurien edustajia. Kun kaupungin vanhoja rakennuksia oltiin purkamassa, aiheutti tämä suuren vastalausemyrskyn. Näin ollen esimerkiksi Jordaanin alue säästyi. Sittemmin Amsterdamista on kehittynyt yksi maailman suosituimmista kaupunkimatkakohteista, johtuen varmasti historiallisesta keskustasta ja ainutlaatuisesta taidehistoriasta. Nykypäivänä amsterdamilaisten huolenaiheena on ilmaston lämpenemisestä johtuva vedenpinnan nousu, joka uhkaa nousta kriittiselle tasolle. Alankomaissa on tehtävä paljon töitä sen eteen.
Maantiede ja ilmasto.
Amsterdamissa vallitsee lauhkea meri-ilmasto. Sen läheisyys Pohjanmereen vaikuttaa voimakkaasti säätiloihin. Talvet ovat leutoja, lämpötila laskee yhä harvemmin pakkasen puolelle. Kesät ovat yleensä lämpimiä, harvoin kuumia. Syksyt ovat sateisia.
Kulttuuri.
Amsterdam on pienuudestaan huolimatta merkittävä kulttuurikaupunki. Arkkitehtuuri on kaupungissa ainutlaatuista kanaalien hallitessa kaupunkikuvaa. Kaupungissa on useita merkittäviä museoita, muun muassa useita Rembrandtin töitä sisältävä valtionmuseo Rijksmuseum, Vincent van Goghin tuotantoon keskittyvä Van Gogh Museum sekä juutalaisvainojen ajoista kertova Anne Frankin talo.
Kaupungissa toimii yksi maailman kuuluisimmista orkestereista, Concertgebouw-orkesteri, joka esiintyy Museumpleinin kupeessa sijaitsevassa Concertgebouw-konserttitalossa. Bimhuis (lähellä keskusrautatieasemaa) keskittyy jazz- sekä improvisoituun musiikkiin. Leidseplein on yksi yöelämän keskuksista, ja sen ympäristössä sijaitsevat Melkweg ja Paradiso ovat areenoita monien eri alojen esiintyjille.
Kaupunki on kuuluisa monia vuosisatoja vanhasta suvaitsevaisuuden perinteestä ja siitä onkin muodostunut eurooppalaisen vapaamielisyyden vertauskuva. Prostituutio on laillista, ja punaisten lyhtyjen alue (), kannabistuotteita myyvät coffee shopit ja monipuolinen yöelämä (baareja ja kahviloita yhteensä noin 1500) houkuttelevat runsaasti turisteja. Alankomaat ovat kuitenkin päättäneet rajoittaa kannabiksen käyttöä kahviloiden ottaessa käyttöön ns. klubikortit, joita voidaan myöntää vain täysi-ikäisille hollantilaisille. Näin ollen turistien kannabiksen käyttö ei olisi tulevaisuudessa enää mahdollista.
Liikenne.
Amsterdam on yksi pyöräily-ystävällisimmistä suurkaupungeista koko maailmassa ja se on pyöräilykulttuurin keskus. Vuonna 2011 Amsterdamissa oli arviolta yli 900 000 polkupyörää. Pyörävarkaudet ovat yleisiä; vuonna 2005 noin 54 000 polkupyörää varastettiin Amsterdamissa. Laajan pyörätieverkon ja kaupungin pienen koon takia pyöräily on suurimmalle osalle kaupunkilaisista helpoin tapa liikkua paikasta toiseen. Asukkaiden ajamat pyöräilykilometrit ylittävätkin autoilukilometrit. Keskustan 30 km nopeusrajoitus suosii pyöräilyä 1 200 km matkalla (80 % teistä). Kaupungissa on 8 valvottua ilmaista pyöräparkkia.
Kaupungin keskustassa autolla ajamista ei suositella. Autojen parkkimaksut kerätään parkkirahastoon ja kunnan liikennerahastoon, joita käytetään autoilun vähentämiseen ja autoilun päästöjen vähentämiseen.
Julkinen liikenne Amsterdamissa koostuu lähinnä bussi- ja raitiovaunuverkosta. Tällä hetkellä Amsterdamissa on 16 raitiovaunulinjaa. Kaupungissa on myös neljä metrolinjaa ja viides on rakenteilla. Amsterdamista on hyvät junayhteydet muualle Eurooppaan. Kaupungin kanavia pitkin voi kulkea erilaisilla vesibusseilla. Jotkut vesikulkuneuvot ovat myös vuokrattavissa. Kaupungissa on myös useita ilmaisia lauttayhteyksiä Amstel-joen yli.
Lentoasema.
Vajaan 18 kilometrin etäisyydellä Amsterdamista on Schipholin lentoasema. Se on Hollannin suurin ja matkustajamäärillä mitattuna Euroopan viidenneksi suurin lentoasema. Sen kautta kulki vuonna 2007 yli 47 milj. matkustajaa.
Lentoasema on KLM:n kotikenttä. Lentokenttä on 7 metriä merenpinnan alapuolella.
Urheilu.
Amsterdamissa pidettiin kesäolympialaiset 1928. Nykyään Amsterdamissa järjestetään vuosittain Amsterdamin maraton. Kaupungissa järjestetään myös useita rullalautailukilpailuja.
Urheiluseurat.
Kaupungin tunnetuin jalkapalloseura on AFC Ajax. Amsterdamissa on myös muun muassa jääkiekko- ja baseballjoukkueet. Lisäksi kaupungissa on kolme maahockeyseuraa.


Aikido.
Aikido (, suom. harmonian tie) on nykyaikainen japanilainen budō-laji, jonka kehitti Morihei Ueshiba 1900-luvun alkupuolella. Teknisesti tärkein vaikuttaja aikidolle on ollut Daitō-ryū aiki jūjutsu. Aikidolle ominaista on hyökkääjän voimaan ja liikkeeseen mukautuminen ja sen hyväksikäyttö johdattamalla. Ueshiba painotti opetuksessaan myös lajin henkisiä puolia ja pyrkimystä rauhaan. Harjoittelussa tämä näkyy tekniikoiden pehmeydessä - aikidossa vastustajaa ei pyritä vahingoittamaan.
Morihei Ueshiban kuoltua 1969 "dōshun" asema siirtyi hänen pojalleen Kisshōmaru Ueshiballe ja 1999 edelleen Morihei Ueshiban pojanpojalle Moriteru Ueshiballe, joka tällä hetkellä johtaa kansainvälistä Aikikai-kattojärjestöä sekä järjestön pääpaikkaa, "Aikikai honbudōjō"ta.
Aikikaista on vuosien aikana eriytynyt erilaisia tyylisuuntia, joita ovat mm. Shinshin tōitsu -aikidō eli ki-aikidō, Yōshinkai, Yōseikan budō, Tomiki aikido, Tendōkan aikidō ja Keijutsukai aikidō. Näistä Tomiki-tyyli sisältää jopa kilpailutoimintaa.
Aikido on useissa yhteyksissä käännetty suomeksi ”harmonisen voiman tieksi”.
Aikidon harjoittelu.
Aikido sopii kaikenikäisille ja harjoittelijat ovat sekä miehiä että naisia. Harjoittelun päämääränä on kehittyä fyysisesti ja henkisesti hyvässä ilmapiirissä. Lajin perustaja Morihei Ueshiba korosti erityisesti vilpittömän tahdon, aikidon hengen, merkitystä harjoittelussa. Aikidotekniikat perustuvat vastustajan voiman hyväksikäyttöön. Tekniikoiden tavoitteena ei ole vastustajan voittaminen, vaan hänen hyökkäystahtonsa nujertaminen.
Aikidon harrastaja pukeutuu valkoiseen budō-pukuun ("keikogi"), joka vahvistustensa ansiosta kestää hyvin tarttumiset ja lattialla pyörähtelyt. Edistyneemmät harjoittelijat käyttävät lisäksi mustia, leveälahkeisia housuja eli hakamaa. Suomessa hakaman käyttö aloitetaan yleensä 3. kyūn suorittamisen jälkeen.
Aikidoa harjoitellaan tatamilla, jotka alkujaan olivat riisioljista käsin kudottuja paksuja mattoja. Nykyään tatamit ovat synteettisesti valmistettuja.
Harjoituksen rakenne.
Harjoitus alkaa kumarruksilla. Oppilaat istuvat riviin harjoitustatamin reunalle ja opettaja istuu heidän edessään. Opettajan johdolla kumarretaan dōjōn keskustaa eli "shōmen"ia kohti, jonka jälkeen opettaja ja oppilaat kumartavat toisilleen. Harjoituksen päätteeksi kumarrukset toistetaan.
Tekniikoita harjoitellaan pareittain. Aluksi opettaja esittää harjoiteltavan tekniikan, minkä jälkeen oppilaat kumartavat opettajalle ja valitsevat harjoitusparinsa kumartamalla hänelle ja sanomalla "onegaishimasu". Tämän jälkeen pari harjoittelee näytettyä tekniikkaa, kunnes opettaja taputtaa tekniikan vaihtumisen merkiksi. Tavallisesti kumpikin harjoittelija harjoittelee tekniikkaa toimien vuorollaan sekä "nage"na eli tekniikan tekijänä (puolustautuja) että "uke"na eli tekniikan vastaanottajana (hyökkääjä).
Aikidon tekniikat.
Aikidon tekniikat voidaan jakaa heittoihin ("nagewaza"), sidontoihin ("katamewaza") sekä asetekniikkaan. Tekniikat voidaan tehdä joko uken (hyökkääjä) etupuolelle ("omote") tai taakse ("ura"). Harjoittelu voi tapahtua joko tavalliseen tapaan seisaaltaan ("tachiwaza") tai siten, että joko molemmat (sekä hyökkääjä että puolustautuja) ovat perinteisessä japanilaisessa polviasennossa ("suwariwaza") tai hyökkääjä on seisaaltaan ja puolustautuja polviasennossa ("hanmihandachiwaza").
Edistyneempään harjoitteluun kuuluvat vapaa harjoittelu ("jiyūwaza"), toiminta useampaa samanaikaista hyökkääjää vastaan ("randori") sekä vastatekniikat ("kaeshiwaza").
Aseina aikidossa toimivat n. 130 cm pitkä puinen keppi jō, puinen harjoitusmiekka bokken sekä puinen tai kuminen harjoituspuukko "tantō". Tantōta ei tavallisesti käytetä kuin hyökkäyksissä aseetonta nagea vastaan, mutta jōta ja bokkenia käytetään sekä keskenään että aseetonta nagea vastaan. Aikidon tekniikoiden muodot mahdollistavat myös hyvin jon tai bokkenin käytön apuna vartalotekniikkaa tehtäessä. Aikidossa harjoitellaan myös "aikijō"ksi kutsuttuja jō-tekniikoita.
Vyökoejärjestelmä.
Aikidossa käytetään monesta muusta budō-lajista poiketen pääasiallisesti vain kahta vyön väriä: valkoista ja mustaa. Edistyneemmillä harjoittelijoilla (3.–1. kyū) on monissa maissa oikeus käyttää japanilaisia hakama-housuja. Japanissa näin on vasta mustan vyön kanssa. Samoin ruskeaa vyötä voi käyttää, mutta se on varsin harvinaista. Ensimmäinen suoritettava vyöarvo on 6. kyū eli oppilasaste. Kyū-arvot etenevät pienentyen 6. kyūsta aina 1. kyūhun, joka on korkein oppilasaste. Kaikki oppilasasteen kokeet suoritettuaan harjoittelija voi suorittaa 1. danin eli 1. asteen mustan vyön. Arvoja voi suorittaa aina 4. daniin asti, minkä jälkeen korkeammat arvot myönnetään vain suosituksesta. Teoriassa korkein mahdollinen dan-arvo on 10. Vyöarvoja suoritetaan graduointitilaisuuksissa, usein leirien yhteydessä.
Aikido Suomessa.
Aikidon harjoittelu Suomessa alkoi vuonna 1970, jolloin Toshikazu Ichimura tuli esittelemään aikidoa Suomeen. Ensimmäinen alkeiskurssi järjestettiin Meido-Kanissa,
jossa alkoivat ensimmäisenä myös säännölliset harjoitukset.
Aikidon harrastajia on nykyään noin 3000, joista noin kolmasosa on naisia.
Aikidoliittoon rekisteröityneitä seuroja on 64 (v. 2008).
Suomen aikidolle on tyypillistä se, että alussa varsinaisia mustan vyön aikido-opettajia oli hyvin vähän, ja seuran opettaja saattoi usein olla amatööri ja esimerkiksi 1. kyūn haltija. Nykyisin löytyy useita 6. danin ja 5. danin miehiä sekä naisia, ja monien seurojen opetus on erittäin korkeatasoista, kiitos kiinteiden ja lämpimien Japanin-yhteyksien.


Algebrallinen luku.
Algebrallinen luku tarkoittaa sellaista reaali- tai kompleksilukua formula_1, joka on kokonaislukukertoimisen polynomin formula_2 nollakohta eli toteuttaa yhtälön formula_3. Polynomin
aste tulee olla positiivinen, jolloin vähintään yksi kertoimista formula_5 poikkeaa nollasta. Jos vain formula_6 poikkeaa nollasta, on kyseessä vakiofunktio, joka ei täytä edellä mainittua ehtoa. Yleensä algebrallinen luku on kompleksinen, mutta tietyillä ehdoilla se voi olla myös reaalinen, rationaalinen tai kokonainen.
Polynomia, jonka korkeimman asteen termin kerroin on formula_7 ja muut kertoimet ovat kokonaislukuja, kutsutaan pääpolynomiksi. Pääpolynomin nollakohtaa kutsutaan algebralliseksi kokonaisluvuksi tai kokonaiseksi algebralliseksi luvuksi.
Määritelmästä seuraa algebran peruslauseen mukaisesti, että polynomin nollakohdan formula_8 avulla voidaan päätellä sen yhden tekijän olevan binomi formula_9. Algebralliseen lukuun voidaan liittää useita polynomeja, joissa on tämä tekijä. Sitä polynomia, jonka aste on matalin, kutsutaan minimaalipolynomiksi. Minimaalipolynomin aste on samalla algebrallisen luvun aste.
Voidaan todistaa, että algebrallisen luvun minimaalipolynomi on yksikäsitteinen ja että minimaalipolynomi on aina tekijänä muissa luvun polynomeissa. Lisäksi minimipolynomi on aina jaoton. Samaan polynomiin liittyvät algebralliset luvut ovat toistensa konjugaatteja.
Merkintä.
Algebrallisten lukujen joukkoa merkitään joskus formula_10 tai formula_11. Niitä reaalilukuja, jotka eivät ole algebrallisia lukuja eli formula_12, kutsutaan transkendenttiluvuiksi.
Algebrallinen yhtälö.
Algebrallisen yhtälön juuret ovat "algebrallisisia lukuja". Algebrallinen yhtälö muodostetaan laskettaessa polynomin nollakohtia
missä formula_15 Joskaus yhtälön ensimmäisen termin kerroin formula_16 jaetaan molemmilta puolista pois, jolloin saadaan "pääpolynomin yhtälö"
ja jonka kertoimet ovat rationaalilukuja formula_18
Koska yhtälön molemmat puolet voi kertoa luvulla formula_19, voidaan algebrallisen yhtälön kertoimiksi sallia myös rationaaliluvut.
Esimerkkejä algebrallisista yhtälöistä ja -luvuista.
Luvun voi todeta algebralliseksi, jos keksii sille rationaalilukukertoimisen polynomiyhtälön, jonka juuri luku on. Luvun asteen voi päätellä retusoimalla polynomin tekijöitä. Seuraavassa on joitakin esimerkkejä lukuisasta soveltamiskentästä.
Ensimmäisen asteen luvut.
Jos polynomi formula_20 kerroin formula_21, saadaan pääpolynomi. Tämän polynomin algebralliset luvut ovat kokonaislukuja, joiden aste on 1. Tällöin voidaan merkitä formula_22. Kaikki rationaaliluvut ovat algebrallisia lukuja, jotka toteuttavat 1. asteen polynomiyhtälön
Silloin on myös formula_24.
Toisen asteen luvut.
joka on polynomin formula_31 nollakohta.
Tiheys.
Algebrallisten lukujen joukko on tiheä, jolloin kahden mielivaltaisen algebrallisen luvun välistä löytyy aina kolmas algebrallinen luku riippumatta kuinka lähellä ensinmainitut kaksi lukua olivat.
Algebrallisten lukujen mahtavuus.
Algebrallisten luvut ovat numeroituvasti ääretön joukko, jonka mahtavuus on siis formula_48. Transkendenttisten lukujen mahtavuus on kuitenkin ylinumeroituvasti ääretön.


Alkuluku.
12 esinettä voidaan asettaa kolmeen yhtä suureen pinoon, joten luku 12 ei ole alkuluku. 11 esineellä tämä ei ole mahdollista millään pinojen määrällä, joten luku 11 on alkuluku.
Alkuluku on lukua 1 suurempi luonnollinen luku, joka ei ole jaollinen muilla positiivisilla kokonaisluvuilla kuin yhdellä ja itsellään. Alkulukujen joukkoa merkitään kirjaimella P. Ensimmäiset alkuluvut ovat 2, 3, 5, 7, 11, 13, 17, 19, 23, 29. Alkulukuja on ääretön määrä. Lukua 1 suurempaa kokonaislukua, joka ei ole alkuluku, sanotaan yhdistetyksi luvuksi. Lukua 1 ei lueta alkuluvuksi, vaikka se onkin jaoton luku, jotta alkulukuja koskevien matemaattisten lauseiden muotoilu olisi yksinkertaisempaa. Alkulukujen laskemiseksi on olemassa useita algoritmeja. Yksi yksinkertaisimmista algoritmeista on Eratostheneen seula, joskin se on työläs ja hidas suurten alkulukujen etsimiseen.
Kaksi lukua ovat alkulukuja toistensa suhteen eli keskenään jaottomia, jos niillä ei ole ykköstä suurempia yhteisiä tekijöitä.
Historiaa.
1600-luvulla elänyt ranskalainen matemaatikko Pierre de Fermat tarkasteli ensimmäisiä lukuja epänegatiivisten kokonaislukujen n (0, 1, 2, 3, 4...) funktiossa
ja päätteli virheellisesti, että kaikki näin saadut luvut (3, 5, 17, 257, 65537...) olisivat alkulukuja.
Luonnolliset luvut tulona.
Jokainen luonnollinen luku paitsi formula_2 voidaan jakaa alkulukutekijöihin eli kirjoittaa alkulukujen tulona. Voidaan osoittaa, että tämä tekijöihinjako on yksikäsitteinen lukuun ottamatta tekijöiden järjestystä (aritmetiikan peruslause). Voidaan esimerkiksi kirjoittaa
formula_3
Tekijöihinjakoa, jossa alkulukutekijät ovat suuruusjärjestyksessä, kutsutaan kanoniseksi alkulukuhajotelmaksi.
Määrän äärettömyys.
Alkuluvuille on olemassa laskufunktio formula_19. Merkintä formula_19 tarkoittaa lukua n pienempien alkulukujen määrää.
Alkulukulause antaa asymptoottisen arvion formula_19-funktion käyttäytymiselle. Sen nojalla
Tämä merkintä ei tarkoita sitä, että näiden funktioiden arvojen erotus lähestyy nollaa, kun x lähestyy ääretöntä, vaan sitä, että niiden arvojen osamäärä lähestyy yhtä, kun x lähestyy ääretöntä. Arvion antama virhe voi siis olla suurikin, mutta suhteutettuna x:ään se on tarpeeksi pieni, jotta arvio on hyödyllinen.
Alkulukuteoreeman esitti ensimmäisen kerran Gauss konjektuurina 1800-luvulla. Sen todistivat toisistaan riippumatta Hadamard ja de la Vallée Poussin vuonna 1896.
Alkulukukaavoja.
formula_33
Tämän lausekkeen arvo on formula_34, jos tämä on alkuluku, muussa tapauksessa 2. Luvun formula_8 arvoilla 1 – 11 lauseke saa arvot 2, 3, 2, 5, 2, 7, 2, 2, 2, 11, 2 ja 13.
Kaavan hyöty on kuitenkin lähinnä teoreettinen, koska kertoman laskeminen on erittäin työlästä tietokoneillekin.
Esimerkiksi alkulukua formula_36 varten täytyy laskea luvun formula_37 kertoma, joka on formula_38.
k = read_integer()
prime = 2 + (2*c mod (n + 1))
seen_primes.insert(prime)
Suurimpia tunnettuja alkulukuja.
Suurin tunnettu alkuluku on formula_39. Tässä luvussa on 12 978 189 numeroa. Se on 45. tunnettu Mersennen alkuluku. Alkuluvun löysi 23. elokuuta 2008 University of California, Los Angelesin matematiikan osaston tietokone, joka osallistui GIMPS-projektiin.
Toiseksi suurin tunnettu alkuluku on formula_40. Tässä luvussa on 12 837 064 numeroa. Se on 47. tunnettu Mersennen alkuluku. Alkuluvun löysi 12. kesäkuuta 2009 Odd Magnar Strindmo, joka osallistui GIMPS-projektiin.
Kolmanneksi suurin tunnettu alkuluku on formula_41. Tässä luvussa on 11 185 272 numeroa. Se on 46. tunnettu Mersennen alkuluku. Alkuluvun löysi 6. syyskuuta 2008 Hans-Michael Elvenich Saksan Langenfeldistä, joka osallistui GIMPS-projektiin. Tämä oli ensimmäinen epäjärjestyksessä löytynyt Mersennen alkuluku sitten vuoden 1988.
Neljänneksi suurin tunnettu alkuluku on formula_42. Tässä luvussa on 9 808 358 numeroa. Se on 44. tunnettu Mersennen alkuluku. Alkuluvun löysi 4. syyskuuta 2006 University of Central Missourin ryhmä, joka osallistui GIMPS-projektiin.
Viidenneksi suurin tunnettu alkuluku on formula_43. Tässä luvussa on 9 152 052 numeroa. Se on 43. tunnettu Mersennen alkuluku, jonka löysivät professorit Curtis Cooper ja Steven Boone GIMPS-projektin avulla 15. joulukuuta 2005.
Suurin tunnettu alkuluku joka "ei ole" Mersennen alkuluku on formula_44. Siinä on 3 918 990 numeroa. Se löydettiin Seventeen or Bust -projektin avulla 26.3.2007.
Avoimia kysymyksiä.
Matematiikassa on monia alkulukuja koskevia avoimia kysymyksiä, joista varmastikin tunnetuin on Riemannin hypoteesi. Alla on lueteltu muita tunnettuja avoimia kysymyksiä.


Alankomaat.
Alankomaat (), puhekielessä usein Hollanti, on valtio läntisessä Euroopassa. Yhdessä Curaçaon, Sint Maartenin ja Aruban kanssa se muodostaa Alankomaiden kuningaskunnan. Maa on myös yksi Euroopan unionin perustajavaltioista.
Alankomaat rajoittuu idässä Saksaan, etelässä Belgiaan ja pohjoisessa sekä lännessä Pohjanmereen. Lisäksi Alankomailla on maarajaa myös Ranskan kanssa Karibianmerellä sijaitsevan Saint-Martinin saaren kautta. Pinta-ala on 41 526 neliökilometriä ja väkiluku oli marraskuun 2009 alussa 16 564 029. Alankomaiden pääkaupunki on Amsterdam, mutta hallitus sijaitsee Haagissa, joka on maan kolmanneksi suurin kaupunki. Maan toiseksi suurimmassa kaupungissa, Rotterdamissa, on Euroopan suurin satama. Maan neljänneksi suurin kaupunki on Utrecht. Maan tiheimmin asuttua aluetta (Etelä- ja Pohjois-Hollannin, Utrechtin ja Flevolandin provinssit) kutsutaan Randstadiksi.
Maantieteellisesti Alankomaat on ainutlaatuinen valtio maailmassa, sillä osa siitä sijaitsee merenpinnan tason alapuolella. Maapinta-alasta noin 20 prosenttia sijaitsee ja 21 prosenttia väestöstä asuu merenpinnan tason alapuolella. Noin 50 prosenttia maapinta-alasta sijaitsee enintään metrin merenpinnan tason yläpuolella.
Alankomaita kutsutaan myös usein nimellä Hollanti, joka varsinaisesti tarkoittaa kahta Hollannin maakuntaa, Etelä- ja Pohjois-Hollantia, jotka kuuluvat maan kahteentoista maakuntaan. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen ohjeiden mukaan Hollanti on suomen kielessä kelvollinen nimitys samaan tapaan kuin Alankomaat. Alankomaiden kansalaista kutsutaan Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen mukaan nimellä alankomaalainen tai hollantilainen.
Pinnanmuodot.
Alankomaat on pieni, alava maa, jolla on pitkä rantaviiva Pohjanmerelle. Suuri osa maasta on alle 30 metriä merenpinnan yläpuolella. Laajat alueet maan etelä- ja pohjoisosissa ovat meren pinnan alapuolella. Esimerkiksi koko Flevolandin provinssi (jossa on maailman suurin tekosaari) on muodostettu valtaamalla merestä alaa patoamalla se ja kuivattamalla näin syntynyt polderi. Kuivattamiseen on käytetty penkereitä, kanavia ja tuulimyllyjä, jolla pumpattiin vettä pois alueilta, jotka ovat nyt merenpinnan alapuolella.
Maan korkein kohta Vaalserberg maan kaakkoisimmassa pisteessä on 322,7 metriä merenpinnan yläpuolella ja se kuuluu Ardennien vuoristoon.
Pohjanmeren vuoden 1953 tulvakatastrofin jälkeen kehitettiin mittava patoamissuunnitelma Deltawerken Zeelandin suistoalueen tulvariskin vähentämiseksi. Työt käynnistettiin 1958, ja ne saatiin suurelta osin päätökseen vuonna 2002. Työmaa oli valtaisa, ensisijaisia ulompia penkereitä kohotettiin 3 000 kilometrin sekä toissijaisia 10 000 kilometrin matkalta. Uusien riskinhallintamenetelmien kehittämisen jälkeen on penkereitä vahvistettu uudelleen. Deltawerken on yksi suurimmista ihmiskunnan tekemistä rakennelmista.
Maan jakaa kahteen pääosaan kolme jokea: Rein (), Waal ja Maas. Alankomaiden lounaisosa on itse asiassa yksi iso jokien suistoalue.
Kallioperä.
Alankomaiden vanhimmat kivet ovat peräisin kivihiilikaudelta. Slochterenin alueella kivihiilikauden kerrostuman pintakerros on hiekkakiveä. Alue tunnetaan maakaasuesiintymistään. Permikauden loppupuolella Alankomaiden pohjoisosiin muodostui suuria vuorisuolaesiintymiä.
Triaskauden jälkeen alkoi 20 miljoonaa vuotta kestänyt vaihe, jolloin syntyi sedimenttikiviä. Osa niistä sisältää öljyä, ja tällöin syntyivät öljykentät Pohjanmeren alle. Liitukaudella nykyinen Alankomaiden alue oli kokonaan meren alla. Kenotsooisella kaudella syntyneitä savikerrostumia kaivetaan nykyisin ylös tiilien tekemistä varten. Jääkaudet muuttivat maisemaa rajusti kerrostaen alueelle moreenia ja savea. Ne toivat myös suuria siirtolohkareita. Veiksel-jääkauden jäätikkö ei ulottunut Alankomaihin, mutta sen aikana alueelle tuli paljon hiekkaa.
Jääkausien jälkeen maisemaa on muovannut merenpinnan nousu 10 000 vuoden ajan. Savea kerrostui aikaisempien turvemaiden päälle. Dyynit ovat alle kolmetuhatta vuotta vanhoja. Myös Drenthen ja Groningenin alueen laajat turvemaat ovat muodostuneet vasta jääkausien jälkeen.
Ilmasto.
Alankomaita hallitsee meri-ilmasto. Maa on enimmäkseen tasaista, ja joet ja kanavat tuovat kosteutta ja tasaavat lämpötiloja. Niinpä ilmastolliset erot ovat pieniä. Rannikolla on leudompaa kuin sisämaassa. Esimerkiksi Vlissingenissä vuoden kylmimmän kuukauden, helmikuun, keskimääräinen alin lämpötila on 1,7 astetta, ja lämpimimmän kuukauden elokuun keskimääräinen ylin 21,3 astetta. Sadetta saadaan kuukausittain 40–80 mm, mutta kesällä sadepäiviä on vähemmän ja sade silloin rankempaa.
Sisämaata edustavassa De Biltissä on helmikuun keskimääräinen alin lämpötila -0,1 astetta, ja lämpimimmän kuukauden elokuun keskimääräinen ylin 22,3 astetta. Sadetilastot ovat samansuuntaiset kuin rannikollakin.
Sää vaihtelee päivästä ja vuodesta toiseen suuresti. Talvella sattuu kylmiä kausia, jotka kestävät viikosta kahteen kuukauteen, ja niiden aikana kanavat saattavat jäätyä jolloin niillä luistellaan. Joinakin talvina jäätä ei tule lainkaan.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Alankomaat kuuluu lauhkeaan lehtimetsävyöhykkeeseen. Metsä peittää 10 prosenttia maa-alasta. Lähes puolet metsistä on Gelderlandin ja Pohjois-Brabantin maakunnissa. Valtion politiikkaan kuuluu edistää metsien monimuotoista käyttöä talouden, virkistyksen, ympäristönsuojelun ja biodiversiteetin näkökulmista. Vuonna 2001 havumetsää oli noin 160 000 hehtaaria, lehtimetsää 100 000 hehtaaria. Yleisin havupuulaji on mänty, yleisin lehtipuu tammi. Lähes kaikki metsät ovat istutettuja, useimmat vuosina 1940–1980, ja yli satavuotiaat metsät ovat hyvin harvinaisia.
Alankomaiden luonto kuuluu maailman tarkimmin tutkittuihin. Kattava lajiluettelo on julkaistu internetissä osana "Encyclopedia of Life" -hanketta. Maaliskuussa 2011 luettelossa oli yli 40 000 kasvi-, eläin- ja sienilajia.
Alankomaissa on kaksikymmentä kansallispuistoa. Niistä kaksi vanhinta, Hoge Veluwe ja Veluwezoom, syntyivät yksityisestä aloitteesta, ja valtio on perustanut 18 muuta 1980-luvun puolivälin jälkeen. Määritelmän mukaan puiston pinta-alan pitää olla ainakin tuhat hehtaaria, ja sillä pitää olla poikkeuksellisia luonnonarvoja. Hoge Veluwessa tavataan saksanhirviä, metsäkauriita, mufloneita ja villisikoja.
Historia.
a> vuonna 1666 toisessa Englannin–Hollannin sodassa.
Rotterdam Saksan pommitusten jälkeen vuonna 1940.
Nykyisten Alankomaiden alue oli aiemmin kelttien asuttama, mutta 100-luvulla eaa. he joutuivat väistymään germaanikansojen (friisit, bataavit) tieltä. Alue liitettiin 50-luvulla eaa. Rooman valtakuntaan, ja kansainvaellusten myötä se tuli frankkien hallintaan, kuten nykyinen Belgiakin. Frankkien valtakunnan vuonna 843 tapahtuneen jaon jälkeen alue pirstoutui vähitellen pieniksi ruhtinaskunniksi, jotka myöhemmin joutuivat Burgundin alaisuuteen ja tulivat avioliiton myötä 1477 Habsburgien omistukseen.
Kaarle V antoi alueen perintönä Espanjan kuninkaalle, jonka uskonnollisesti jyrkkä politiikka uskonvainoineen johti vapaussotaan reformoidun opin omaksuneissa Alankomaiden pohjoisissa maakunnissa. Ne julistautuivat itsenäisiksi Alankomaiden tasavallaksi (Yhdistyneet provinssit) vuonna 1581, kun taas eteläiset maakunnat (nykyinen Belgia) jäivät Espanjan yhteyteen.
Saksa ja Espanja tunnustivat Alankomaat itsenäiseksi valtioksi Westfalenin rauhassa vuonna 1648. Rauhansopimus päätti kolmikymmenvuotisen sodan. Samalla päättyi myös Espanjan ja Alankomaiden Kahdeksankymmenvuotinen sota.
Alankomaat oli vallannut jo vapaussodan aikana siirtomaa-alueita Itä-Intiassa ja laajensi myöhemmin siirtomaitaan muun muassa Etelä-Afrikassa. Samalla Alankomaista tuli tärkeä merenkulku- ja kauppavaltio. Se puolusti asemaansa kahdessa sodassa Englantia vastaan 1652–1654 ja 1665–1667 ja Ranskaa vastaan 1672. Vallankumoussodissa ranskalaiset kuitenkin valtasivat Alankomaat, josta tuli Ranskan alainen Batavian tasavalta. 1806 se muutettiin Napoleonin veljen Ludvigin hallitsemaksi Hollannin kuningaskunnaksi ja 1810 viimein liitettiin kokonaan Ranskan toiseen keisarikuntaan.
Wienin kongressissa 1815 muodostettiin Alankomaiden kuningaskunta, jonka hallitsijaksi tuli Orania-Nassaun suvun Vilhelm I. Kuningaskuntaan liitettiin myös nykyinen Belgia, joka kuitenkin irrottautui itsenäiseksi kuningaskunnaksi 1830. Vilhelm I luopui kruunusta 1840 poikansa hyväksi. Tämän seuraajaksi tuli 1849 Vilhelm III, jonka jälkeen valtaistuimelle nousi täysi-ikäiseksi tultuaan 1898 kuningatar Vilhelmiina. Kuningas Vilhem III:n kuoltua Juliana peri muun maan, mutta Luxemburg erosi itsenäiseksi entisen Nassaun herttua Aadolfin johtamaksi suurherttuakunnaksi.
Alankomaat pysyi puolueettomana ensimmäisessä maailmansodassa ja julistautui puolueettomaksi myös toisen maailmansodan puhjetessa. Saksalaiset kuitenkin miehittivät maan 1940, jolloin kuningasperhe ja hallitus pakenivat Lontooseen. Alankomaat vapautettiin vasta vuonna 1945. Sodan päätyttyä kuningatar Vilhelmiina palasi takaisin 1945 ja luopui kruunusta 1948 tyttärensä Julianan hyväksi. Tämä puolestaan luovutti valtaistuimen 1980 tyttärelleen Beatrixille.
Toisen maailmansodan jälkeen Alankomaat on tukeutunut länteen. Alankomaat liittyi Natoon ja oli Euroopan unionin edeltäjän, Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustajajäseniä. Siirtomaista on enää jäljellä Aruba, Curaçao ja Sint Maarten, kun Indonesia itsenäistyi 1949 ja Suriname 1975.
Politiikka.
Alankomaat on ollut perustuslaillinen monarkia vuodesta 1815. Monarkki nimittää hallituksen, jota johtaa pääministeri ("Minister-president"). Hallitukset ovat rakentuneet vuoroin keskustan ja vasemmiston, vuoroin keskustan ja oikeiston yhteistyölle. Äänioikeuden saa 18 vuoden iässä.
Parlamentti ("Staten-Generaal") on kaksikamarinen, joka koostuu Alahuoneesta ("Tweede Kamer; toinen kamari") sekä Senaatista ("Eerste Kamer; ensimmäinen kamari"). Alahuoneessa on 150 jäsentä, ja heidät valitaan yleisillä vaaleilla joka neljäs vuosi. Senaatilla, jolla on vähemmän vaikutusvaltaa kuin alahuoneella, on 75 jäsentä. Alahuoneen valintatavasta poiketen provinssien parlamentit, aina provinssi-parlamenttivaalien jälkeen, valitsevat ja nimittävät Senaatin jäsenet nelivuotiskaudelle.
Alahuoneessa ovat edustettuina kristillisdemokraattis-konservatiivinen Christen Democratisch Appèl (vuoden 2010 vaaleissa 21 paikkaa), sosiaalidemokraattinen Partij van de Arbeid (30 paikkaa), vasemmistolainen Socialistische Partij (15), liberaali Volkspartij voor Vrijheid en Democratie (VVD; 31), konservatiivinen Partij voor de Vrijheid (vapauspuolue; PVV, 24 paikkaa), GroenLinks (vihervasemmisto, 10), protestanttien ChristenUnie (5), sosiaaliliberaali Democraten 66 (2) ja muut (5 paikkaa).
Aluejako.
Alankomaiden kuningaskunnan Karibian meren alueet
Alankomaiden Euroopassa oleva osa on jaettu kahteentoista provinssiin (). Vuoden 2010 lopussa Karibialla olevien osien hallintoa muutettiin siten, että Alankomaiden Antillit hajoitettiin, Curaçaosta ja St Maartenista tuli autonomisia alueita ja niiden lisäksi muodostettiin kolme erityisasemassa olevaa kuntaa, Bonaire, St Eustatius ja Saba.
Väestö.
Alankomaissa puhutaan pääosin hollantia, mutta maan pohjoisosassa on friisinkielinen ja eteläisimmässä osassa limburginkielinen vähemmistö. Itärajan tuntumassa puhutaan myös saksaa. Noin 70 prosenttia väestöstä puhuu sujuvasti englantia, 55–59 prosenttia saksaa ja 19 prosenttia ranskaa.
Vuoden 2005 arvion mukaan 80,9 prosenttia alankomaalaisista oli hollantilaisia ja friisejä, 2,4 prosenttia oli indonesialaisia, 2,4 prosenttia saksalaisia, 2,2 prosenttia turkkilaisia, 2 prosenttia surinamilaisia, 1,9 prosenttia marokkolaisia ja muita väestöryhmiä oli 6,8 prosenttia.
Uskonto.
Alankomaiden väestö on uskonnoltaan pääosin kristittyjä, joko reformoituja protestantteja tai katolilaisia. Kirkkokunnista katolilainen kirkko on suurin ja siihen kuuluu 26,3 prosenttia alankomaalaisista. Alankomaissa on lisäksi noin 850 000 muslimia, jotka muodostavat noin 5 prosenttia väestöstä. Vuoden 2005 Eurobarometrissä vain 27 prosenttia hollantilaisista kielsi uskovansa minkäänlaiseen jumalaan ja Synovaten vuonna 2009 teettämän tutkimuksen mukaan joka viides uskoi Jumalan luoneen maailman kuudessa päivässä.
Talous.
Alankomaat lähti toisen maailmansodan jälkeen Euroopan yhdentymisen edelläkävijäksi. Se oli mukana muun muassa Euroopan hiili- ja teräsyhteisössä.
Alankomaiden merkittävimmät luonnonvarat ovat Pohjanmeren maakaasu ja öljy sekä hedelmällinen maaperä. Merkittävimmät vientituotteet ovat elintarvikkeet, koneet ja kulkuneuvot. Alankomaat on ollut elektroniikkateollisuuden edelläkävijä Philipsin johdolla. Muun muassa CD-levy on Philipsin lanseeraama. Alankomaiden 1920-luvulta asti menestyksellinen lentokonetehdas Fokker meni konkurssiin vuonna 1996 kilpailijoiden, etenkin brasilialaisen Embraer-yhtiön, vallatessa sen markkinat.
Vuonna 2009 palvelusektori tuotti 73,7 prosenttia maan bruttokansantuotteesta, teollisuus 24,4 prosenttia ja maatalous 1,9 prosenttia. Tärkeimpiä maatalouden tuotteita ovat viljat, perunat, sokerijuurikas, hedelmät, vihannekset ja karja.
2000-luvun alussa Alankomaat tuotti 60 prosenttia maailman leikkokukista ja 65 prosenttia kukkasipuleista. Siellä on viljelty kukkasipuleita myyntiin yli 400 vuoden ajan. Tyypillisiä sipulikasveja ovat tulppaanit, narsissit, gladiolukset, liljat, amaryllikset ja krookukset. Leikkokukiksi kasvatetaan krysanteemeja, ruusuja, gerberoita ja freesioita. Myös afrikkalaisia leikkokukkia tulee Euroopan markkinoile Alankomaiden kautta suurin määrin.
Liikenne.
Alankomaissa on yhteensä 27 lentokenttää, joista kahdella on yli kolmen kilometrin pituinen kiitotie. Schipholin kansainvälinen lentoasema oli vuonna 2007 Euroopan viidenneksi ja maailman 12. vilkkain matkustajamäärillä mitattuna. Toiseksi suurin Eindhovenin lentoasema palvelee sekä siviili- että sotilasliikennettä.
Rautatietä on lähes 2 900 kilometriä ja moottoritietä 2 500 kilometriä, maantietä yhteensä 136 827 kilometriä. Sellaisia vesireittejä, joita pitkin 50-tonniset laivat mahtuvat liikkumaan, on 6 215 kilometriä. Satamia ovat Amsterdam, IJmuiden, Moerdijk, Rotterdam, Terneuzen ja Vlissingen. Europoort Rotterdamissa Maas-joen suulla on yksi maailman rahtimäärältään suurimmista ja nykyaikaisimmista satamista.
Kanavien verkoston ansiosta Alankomaissa on Euroopan tihein sisämaan vesiväylien verkosto. Kanavia pitkin pääsee kaupungista toiseen, ja niillä liikkuu kesäisin paljon huvialuksia. Vuonna 2004 arvioitiin, että kolmannes Alankomaiden sisällä liikkuvasta rahdista viedään vesireittejä pitkin. Vesireitit jatkuvat myös Saksaan ja Ranskaan Reiniä pitkin ja Belgiaan ja Ranskaan Mausea pitkin.
Kulttuuri.
Alankomaiden kulttuuria leimaa kaksi jakolinjaa: jako urbaaniin Randstadin kuttuuriin ja maaseudun kulttuuriin sekä maaseudun jakaantuminen Reinjokea pitkin protestanttiseen pohjoiseen ja katoliseen etelään.
Kulttuurin kehittymiseen on vaikuttanut voimallisesti myös kalvinismi kohtuullisuuden, vaatimattomuuden ja yhdenvertaisuuden ihanteineen. Niinpä varakkaat kauppiaatkin rakennuttivat varsin vaatimattomia kaupunkitaloja kanaalien varrelle ranskalaisten ja brittien suosimien kartanoiden ja linnojen sijasta. Siisteys ja järjestys ovat arkkitehtuurin ja kodinsisutuksen tavoitteina. Myös ruokaa on pidetty välttämättömyytenä enemmän kuin ylellisyytenä. Perinneruokiin kuuluvat hernekeitto, kaalipata, ranskanperunat majoneesin kanssa ja silli. Vain lähimpiä ystäviä kutsutaan päivälliselle, mutta kahvittelu on yleinen sosiaalisen kanssakäymisen muoto niin kodeissa kuin työpaikoillakin. Kahvin kanssa tarjotaan tavallisesti yksi keksi, ei seitsemän sortin kakkuvalikoimia. Alankomaiden perinnemaisemissa laiduntaa lypsykarjaa, ja maitotuotteet, voi ja juusto ovat perinteisiä maataloustuotteita. Juustuoa tuotetaan paljn vientiin. 60 prosenttia vientijuustosta on goudaa, kakkossijalla on edam.
Alankomaiden maalaustaiteen varhaisvuosien suuria nimiä olivat Pieter Brueghel vanhempi ja Hieronymus Bosch. Kultakaudelta tunnetaan ennen kaikkea Rubens (1577–1640) ja Rembrandt (1606–1669) mutta myös Johannes Vermeer ja Frans Hals. 1800-luvulla oli vähemmän menestystä, kunnes vuosisadan loppupuolella nousi Vincent van Gogh (1853–1890). 1900-luvulla Piet Mondriaan oli De Stijl -liikkeen kärkinimiä.
Unescon maailmanperintöluettelossa on Alankomaista kahdeksan kohdetta. Niistä yksi, Vattimeri, on Saksan kanssa jaettu luontokohde. Kulttuurikohteita ovat Amsterdamin puolustusrintama, Droogmakerij de Beemster (Beemsterin polderi), Ir. D.F. Woudagemaal (D.F.Woudan höyrypumppaamo), Kinderdijk-Elshoutin myllyverkosto, Rietveld-Schröder-talo, Schokland ympäristöineen ja Grachtengordelin kanava-alue Amsterdamissa.
Vaikka Alankomaat on Euroopan unionin jäsenvaltio, se kuitenkin poikkeaa näkyvästi muista maista joissain vapaa-ajan viettoon liittyvissä asioissa. Alankomaat on muun muassa ainoa Euroopan maa, jossa kannabistuotteiden myynti on sallittua, kuitenkin vain erikoisissa ”kahvikaupoissa”. Lisäksi se on yksi harvoista EU-maista, joissa ilotalot ovat sallittuja.
Urheilu.
Jalkapallo on Alankomaiden suosituin urheilulaji, ja sitä pelaa lähes kaksi miljoonaa ihmistä. Maan miesten maajoukkue on saanut hopeaa kolmesti MM-turnauksessa vuosina 1974, 1978 ja 2010. Maaliskuussa 2011 se oli FIFAn rankingissa sijalla kaksi, heti Espanjan perässä. Maan kolme suurta jalkapallojoukkuetta ovat Ajax Amsterdam, Feyenoord Rotterdam ja PSV Eindhoven, ja legendaarisia pelaajia Johan Cruyff, Marco van Basten ja Ruud Gullit. Alankomaiden pääsarjaa Eredivisieta seurasi kaudella 2009–2010 paikan päällä keskimäärin 19 668 ihmistä ottelua kohden.
Alankomaat on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1900 alkaen. Se isännöi Amsterdamissa pidettyjä vuoden 1928 kesäkisoja. Eniten mitaleita maa on saanut pikaluistelussa, uinnissa ja pyöräilyssä. Alankomaiden menestyneimmät yksittäiset olympiaurheilijat ovat Inge de Bruijn ja Anky van Grunsven, jotka ovat molemmat saaneet kahdeksan mitalia.
Retkiluistelu on suosittu ja perinteikäs harrastus. Alankomaissa on luisteltu kanavia pitkin yli 1 000 vuotta ja kun vuonna 2009 kanavat jäätyivät pitkästä aikaa, peräti 2,3 miljoonaa alankomaalaista lähti kanaville luistelemaan.. Kuuluisin luistelutapahtuma, 11 kaupunkia kiertävä "Elfstedentocht", on yritetty järjestää vuodesta 1909 mutta se on onnistunut vasta 15 kertaa. Ilmastonmuutoksen myötä tapahtuman ennustetaan muuttuvan yhä harvinaisemmaksi. Hollantilaisten aloitteesta vastaavaa kilpailua alettiin järjestää Kuopion seudulla Kallavedellä 1980-luvullla.
Alankomaat on menestynyt pikaluistelumaa ja laji on myös hyvin suosittu siellä. Maa on olympialaisten toiseksi menestynein pikaluistelumaa yhdessä Norjan kanssa. Tunnettuja alankomaalaisia pikaluistelijoita ovat muun muassa miesten 5 000 ja 10 000 metrin maailmanennätyksiä hallussaan pitävä Sven Kramer ja naisten matkoilla menestynyt Ireen Wüst.
Myös uinti on tärkeää alankomaalaisille. Jopa 95 prosenttia alankomaalaisista lapsista osaa uida ja maa on saanut olympialaisista jopa 53 mitalia. Alankomaat on hallinnut varsinkin naisten uintia, jossa se on saanut mm. 11 olympiamitalia 4 × 100 metrin vapaauinnista 11 ja kahdeksan mitalia 100 metrin vapaauinnin henkilökohtaisesta kilpailusta.


Alkuaine.
Alkuaine määritellään aineeksi, jonka atomien ytimissä on tietty määrä protoneja. Alkuaineita ei myöskään voida jakaa tai muuttaa toiseksi aineeksi kemiallisessa prosessissa. Alkuaineet koostuvat atomeista, joiden ytimissä on protoneja, joita kiertää yhtäläinen määrä elektroneja. Protonien lukumäärä määrää alkuaineen järjestysluvun eli niin kutsutun "atomiluvun". Saman alkuaineen atomeilla on siten sama atomiluku. Esimerkiksi atomit, joiden ytimessä on kuusi protonia, ovat hiiliatomeja. Ytimessä voi olla vaihteleva määrä neutroneja. Tällaisia saman alkuaineen erilaisia ytimiä kutsutaan alkuaineen isotoopeiksi.
Alkuaineet voivat muodostua joko ioni- tai molekyyliyhdisteeksi ja ne jakautuvat kahdeksi pääryhmäksi, metalleiksi ja epämetalleiksi kemiallisten ominaisuuksiensa suhteen. Jos alkuaineella on sekä metallien että epämetallien ominaisuuksia, sitä kutsutaan puolimetalliksi. Alkuaineet on ryhmitelty tarkemmin rakenteensa perusteella jaksolliseen järjestelmään, minkä avulla voi myös ennustaa alkuaineiden kemiallisia ominaisuuksia. Virallisesti varmennettuja alkuaineita tunnetaan nykyään 112 erilaista, joista 94 esiintyy luonnossa ja loput on valmistettu keinotekoisesti ydinreaktioiden avulla.
Alkuaineiden löytämisen historia.
Alkuaine-käsitteellä on pitkä historia. Esimerkiksi Thales piti vettä alkuaineena, joista kaikki muut aineet olisivat syntyneet, myöhemmin eräät muut filosofit pitivät sellaisena ilmaa tai tulta. Myöhemmin tuli yleisesti hyväksytyksi alkujaan Empedokleen esittämä ja myös Aristoteleen kannattama käsitys, että oli olemassa neljä alkuainetta, maa, vesi, ilma ja tuli. Näitä kutsutaan usein klassisiksi alkuaineiksi. Kuitenkin jo vanhoista ajoista oli tunnettu useita sellaisiakin aineita (hiili, rikki ja joukko metalleja), joiden nykyisin tiedetään olevan alkuaineita, mutta yhtäkään niistä ei ollut sellaiseksi tunnistettu. Nykyinen käsitys alkuaineista on muodostunut vasta 1700–1800-luvuilla.
1800-luvulla löydetyt alkuaineet.
1800-luvulla löydettiin pääosa alkuaineista ja huomattiin niissä olevan säännönmukaisuuksia, mikä johdatti Mendelejevin jaksollisen järjestelmän keksimiseen.
Maapallon ja maailmankaikkeuden yleisimmät alkuaineet.
Happi on yleisin alkuaine maapallolla ja pii toiseksi yleisin (massan perusteella).
Uusien alkuaineiden etsiminen.
Alkuaineita voidaan valmistaa laboratorio-olosuhteissa. Tällaisia keinotekoisia alkuaineita ovat mm. livermorium, einsteinium ja seaborgium. Kokeellisesti tuotetuille aineille annetaan ensin väliaikainen nimi joka on yleensä muotoa "yksi-yksi-yksi" (Un-un-un, 111), riippuen aineen oletetusta järjestysnumerosta. Alkuaineen nimen perään lisätään myös liite -ium. Aineen päätymisestä virallisesti alkuaineiden listaan päättää IUPAC.


Luettelo alkuaineista.
Tämä on luettelo tunnetuista alkuaineista.
Katso myös.
Alkuaineista kemiallisen merkin mukaan
Alkuaineista kemiallisen merkin mukaan


Avaruussukkula.
Avaruussukkula Discovery (lento STS-91) lähtöalustalla.
Avaruussukkula on uudelleen käytettävä miehitetty avaruusalus. Avaruussukkuloilla voidaan kuljettaa satelliitteja ja muuta rahtia sekä Maan matalalle kiertoradalle että takaisin Maahan. Toistaiseksi vain NASA on ottanut avaruussukkulan operatiiviseen käyttöön. Vuoden 1998 lopusta NASA on käyttänyt avaruussukkuloitaan ennen kaikkea kansainvälisen avaruusaseman (ISS) rakennustöissä ja miehistön kuljetuksessa. Viimeinen NASAn avaruussukkulalento STS-135 laukaistiin "Atlantis"-avaruussukkulalla ISS-avaruusasemalle 8. heinäkuuta 2011. 30 vuotta kestänyt NASAn avaruussukkulaohjelma päättyi Atlantiksen laskeuduttua Kennedyn avaruuskeskukseen Floridaan 21. heinäkuuta 2011 kello 12.57 Suomen aikaa.
Ainoat käytössä olleet avaruussukkulat olivat Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallinto NASAn omistuksessa. NASA rakensi viisi avaruuslentoihin soveltuvaa sukkulaa (kuudes sukkula, testisukkulana käytetty Enterprise ei soveltunut avaruuslentoihin), joista kaksi tuhoutui onnettomuuksissa. Sukkulaohjelma maksoi NASAlle vuosina 1971–2010 192 miljardia dollaria eli 1,5 miljardia dollaria per lento.
NASAn lisäksi Neuvostoliitto lähetti täysimittaisen mutta miehittämättömän Buran-sukkulan avaruuteen koelennolle vuonna 1988; lento kuitenkin jäi neuvostoliittolaisen sukkulan ainoaksi. Lisäksi sukkulatyyppisiä avaruusaluksia on suunnitellut ESA sekä muutamat Länsi-Euroopan maat yhteistyössä keskenään.
Avaruussukkulat ovat monimutkaisimpia ihmisen rakentamia kulkuneuvoja. NASAn 135 avaruuslennosta kaksi päättyi onnettomuuteen (noin 1,5 % lennoista). Alun perin sukkuloista suunniteltiin helppokäyttöisiä ja turvallisia, mutta sukkulat eivät täysin vastanneet näitä suunnitelmia. Alkujaan suunniteltiin myös, että juuri lennolta laskeutunut sukkula voisi lähteä uudelleen matkaan jo viikon sisällä, mutta todellisuudessa aikaa saattaa kulua vähintään muutamia kuukausia.
NASAn avaruussukkula on viralliselta nimeltään "Space Transportation System" ("STS"), mutta käyttöön on vakiintunut termi "Shuttle" eli sukkula.
Historiaa.
Ensimmäisenä sukkula-ajatusta kehitteli itävaltalainen Eugen Sänger 1930-luvulla.
NASAn avaruussukkuloiden kehittely alkoi tammikuussa 1972, jolloin Yhdysvaltain silloinen presidentti Richard Nixon ilmoitti halvan ja uudelleenkäytettävän avaruusaluksen kehitystyön aloittamisesta. Kehittelyn alussa yhden lennon keskihinnaksi arvioitiin 10-20 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Laskelmat osoittautuivat kuitenkin vääriksi, sillä vuoden 2005 arvioin mukaan sukkulaohjelma on tullut maksamaan NASAlle kaikkiaan 145 miljardia dollaria. Kaavailtujen 10–20 miljoonan dollarin laukaisukulujen todelliseksi hinnaksi tuli keskimäärin noin 500 miljoonaa dollaria.
NASAn ensimmäinen avaruussukkula, eli Enterprise ("OV-101") valmistui 17. syyskuuta 1976, muttei koskaan lentänyt avaruuteen asti. Enterprise oli alkujaan suunniteltu lentämään avaruuteen, mutta myöhemmin Challengerin muuttaminen avaruuslentoihin soveltuvaksi tuli halvemmaksi, ja Enterprise jäi maan pinnalle. Enterprisella tehtiin kuitenkin muutamia lentoja ilmakehässä vuonna 1977. Vähäisistä lennoista huolimatta Enterprisesta tehtiin kaikkien muiden NASAn avaruussukkuloiden perusmalli. Myös nyt jo tuhoutunut Challenger-sukkula oli alkujaan tarkoitettu vain testikäyttöön, mutta NASAn insinöörit muuttivat sen avaruuskelpoiseksi 1980-luvun alussa.
Ensimmäinen avaruuteen lentänyt sukkula oli vuonna 2003 tuhoutunut Columbia-sukkula. Sukkulan suunnittelusta ja rakentamisesta vastasi nykyään Boeing-yhtiöön kuuluva Rockwell. Valmis sukkula toimitettiin Kennedyn avaruuskeskukseen maaliskuussa 1979 ja se lähti neitsytlennolleen STS-1 12. huhtikuuta 1981 mukanaan kaksi astronauttia.
Vuonna 1983 Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan ehdotti "Space Station Freedom" -nimisen avaruusaseman rakentamista. Avaruussukkulat olivat projektissa hyvin tärkeässä osassa, sillä niiden lisäksi vain jo käytöstä poistetuilla Saturn V -raketeilla pystyttiin viemään avaruusaseman suurimmat osat paikoilleen. Myöhemmin projekti nimettiin "Space Station Alphaksi" ja hankkeeseen tuli kansainvälisiä kumppaneita. Nykyään asema tunnetaan nimellä Kansainvälinen avaruusasema (ISS). Avaruussukkulat olivat projektissa tärkeässä osassa. Ensimmäinen avaruussukkulalento ISS-avaruusasemalle oli STS-88 joulukuussa 1998.
Vuonna 1986 tapahtuneen Challenger-sukkulan onnettomuuden jälkeen suuri yleisö alkoi menettää kiinnostustaan avaruusmatkailuun ja NASA joutui rahoitusvaikeuksiin. Kestikin kaksi vuotta, ennen kuin seuraava sukkula laukaistiin matkaan, koska sukkulaan tehtyjen turvallisuusparannusten toteuttaminen vei aikaa. NASA on tehnyt 91 avaruuslentoa Challengerin onnettomuuden jälkeen.
1980- ja 1990-luvuilla avaruussukkuloiden tärkeimpiin tehtäviin kuului viedä satelliitteja ja avaruusluotaimia avaruuteen. Päätehtäviin kuuluivat myös avaruusasemien, kuten ISS:n ja Mirin ruoka- ja happivarastojen täydentäminen. Vilkkainta sukkulaliikenne oli tilastollisesti katsottuna 1990-luvulla, jolloin NASA laukaisi avaruuteen 64 lentoa. 1980-luvun vastaava määrä taas oli 32 ja 2000-luvulla 19.
Sukkulalennot keskeytettiin toistamiseen Columbian tuhoutumisen jälkeen 2003. Tämän onnettomuuden jälkeen sukkulalennot jäädytettiin tilapäisesti aina heinäkuuhun 2005 saakka, kunnes NASA päätti laukaista Discovery-sukkulan avaruuteen. Columbian onnettomuuden jälkeen astronautit ovat tarkastaneet jokaisen avaruussukkulan lennon aikana ulkopuolelta ennen laskeutumista. Normaalisti tarkastus suoritetaan robottikäsivarren jatkeella heti laukaisun jälkeen ja vielä toisen kerran ennen maahan paluuta. Myös kansainväliseltä avaruusasemalta kuvataan sukkulan lämpökilpi ennen telakoitumista. 11. toukokuuta 2009 laukaistulla Hubble-teleskoopin huoltolennolla STS-125 astronautit käyttivät pelkästään aluksen Canadarm-robottikäsivarteen kiinnitettyä kameraa tarkastaakseen aluksen alapuolella sijaitsevat lämpötiilet. Avaruussukkula Endeavour STS-400 oli myös lähtövalmiina laukaisualustalla pelastaakseen Atlantiksen miehistön mikäli alus olisi vaurioitunut laukaisun aikana eikä turvallinen paluu ilmakehään olisi mahdollista. Sukkula ei pysty saavuttamaan sekä Hubblea että ISS:ää samalla lennolla.
Tulevaisuus.
STS-125 oli suunnitelmien mukaan Atlantiksen viimeinen lento, NASA uskoi pystyvänsä suorittamaan loput suunnitellut avaruusaseman kokoonpanolennot Discoveryllä ja Endeavourilla. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, ja kevään 2010 tilanne on se, että kaikki jäljellä olevat sukkulat lentävät vuorotellen jäljellä olevat lennot loppuun asti.
Sukkuloiden seuraajia on Orion-avaruusalus, jonka ensilento tapahtuu kuitenkin vasta 2015. Seuraaja on kuitenkin osa Obaman hallinnon keskeytettäväksi kaavailemaa ohjelmaa ja on epäselvää, jatkuuko Orionin kehitystyö. Republikaanipoliitikot sellaisista osavaltioista, joissa on paljon NASAn keskusten työntekijöitä työllistettyinä mm. Sukkula-ohjelmassa, esittivät maaliskuussa 2010 Sukkulan käytön jatkamista ainakin vuoden 2012 lopulle, mikä ei sitten toteutunut.
NASA:n pääjohtaja Charles Bolden lupaili marraskuun lopulla 2010 ylimääräistä sukkulalentoa vuonna 2011, koska yhdysvaltalaiset kaupalliset miehitettyjen laukaisujen tekijät eivät ole valmiina paikkaamaan poistuvaa sukkulaa. Todellisuudessa sukkulan korvaavaa yhdysvaltalaista miehitettyä avaruusalusta joudutaan odottamaan vuosia vuoden 2011 loputtuakin.
Kunkin lentokelpoisen avaruussukkulan viimeinen lento sijoittui vuoteen 2011. Nämä sukkulaohjelman kolme viimeistä lentoa olivat aikajärjestyksessä: STS-133 "Discovery", STS-134 "Endeavour" ja STS-135 "Atlantis", mikä oli Boldenin lupaama ylimääräinen, sukkulaohjelman viimeinen lento.
Sukkulaohjelman loppuminen lopettaa työt myös sukkulaohjelmaan osallistuneilta. Korvaavaa selkeää miehitettyjen avaruuslentojen ohjelmaa ei ole tiedossa, mikä on aiheuttanut tyytymättömyyttä avaruusohjelman kannattajissa Yhdysvalloissa. Kokeneiden työntekijöiden tietotaidon menetyksen on nähty heikentävän Yhdysvaltain asemaa avaruustoiminnassa. Nasa pyrkii siirtämään avaruustoimintoja kaupallisille yrityksille.
Rakenne.
NASA:n avaruussukkula koostuu neljästä osasta: kahdesta kiinteän ajoaineen moottorista, ajoainetankista ja itse avaruuteen matkaavasta sukkulasta. Se laukaistaan avaruuteen pystysuorassa kolmen perärungossa sijaitsevan päämoottorin ja kahden kiinteää ajoainetta polttavan apurakettimoottorin avulla. Sukkulan ainoa kertakäyttöinen osa on sen päämoottorin ajoainetankki (, lyhenne "ET"). Päämoottorit käyttävät nestemäisiä polttoaineita, vetyä ja happea. Tankki painaa tyhjänä noin 30 tonnia, ja sisältää 554 m³ nestemäistä happea ja 1 500 m³ nestemäistä vetyä. Täysi tankki painaa 750 tonnia ja siihen mahtuu noin kaksi miljoonaa litraa polttoainetta.
Lennon STS-114 käytettyä apurakettimoottoria hinataan.
Sukkulan apurakettimoottorit (SRB, solid rocket booster) tuottavat lentoonlähdössä 71,4 % työntövoimasta (14,7 MN). Ajoaineena on ammoniumperkloraatti NH4ClO4, jota on 69,6 % massasta ja jota käytetään hapettimena, sekä alumiini, jota on 16 % ja jota apurakettimoottorit käyttävät itse polttoaineenaan. Polymeerimatriisissa on myös rautaa, joka toimii palamisreaktion katalysaattorina. Kukin kolmesta sukkulan päärakettimoottorista tuottaa 1,8 MN työntövoiman ja polttoaineena käytettävä nestehappi ja -vety tuottavat palaessaan noin 3300 celsiusasteen lämpötilan. Päämoottorien lisäksi sukkulassa on kaksi pienempää, hydratsiinilla (N2H4) toimivaa moottoria, joiden työntövoima on 27 kN ja joita käytetään laukaisuvaiheessa apurakettien irrotuksen jälkeen suorituskykyä parantamaan sekä polttoainesäiliön irrotuksen jälkeen ratamuutoksien tekemiseen. Kiertoradalle nousussa moottorien yhteisteho on 34,8 MN. Kaikkiaan sukkulassa on yli 30 rakettimoottoria, joista pääosaa käytetään sukkulan asennonsäätämiseen avaruudessa.
Vaikka avaruussukkula on monimutkaisin ihmisen rakentama laite, se voidaan laukaista täysin automaattisesti. Miehistöä tarvitaan kiertoradalla, avaruuskävelyllä, laskeutumisessa ja mahdollisissa hätätilanteissa. Avaruussukkulaa voidaan kiertoradalla ohjata pienten ulkoisten moottorien avulla (RCS, Reaction Control System) ja rataa voidaan muuttaa em. hydratsiinimoottoreilla. Laskeutumiseen käytetään sukkulan siipien liikkuvia osia lentokoneen tavoin.
Laukaisu.
Avaruussukkulan laukaisu suoritetaan automaattisesti. Irrotettavat kiinteäajoainemoottorit (, lyhennettynä "SRB") palavat muutaman minuutin ajan. Ne irrotetaan sukkulan ollessa 45,7 km:n korkeudessa. Polttoainetankki irrotetaan 8,5 minuutin kuluttua laukaisusta, jolloin sukkula on suunnilleen 109 km:n korkeudessa. Tässä vaiheessa hapen lämpötila on −253°C, jolloin tankin ulkopintaan muodostuu jäätä ilman kosteuden härmistyessä kylmään pintaan. Sukkula pystyy nostamaan kiertoradalle 28,8 tonnia lastia. Miehistönä voi olla 10 astronauttia, tosin tähän mennessä on suurin miehistön määrä ollut kahdeksan henkeä. Pisin lento, STS-80 marraskuussa 1996, kesti 17 ja puoli vuorokautta.
Laskeutuminen.
Laskeutuessaan sukkulan lämpökilvet joutuvat suuren kuormituksen eteen. Lämpötila lämpökilpien tuntumassa nousee noin 1 500 celsiusasteeseen. (Taiteilijan näkemys)
Avaruussukkula aloittaa laskeutumisensa ollessaan noin 120 kilometrin korkeudessa. Laskeutumisessa sukkula liikkuu nokka noin 40 astetta ylöspäin nopeudella Mach 25 mikä on suunnilleen 8,2 kilometriä sekunnissa. Myöhemmässä vaiheessa sukkula on pudottanut vauhtinsa nopeuteen Mach 3. Laskeutumisen viimeisten vaiheiden alkaessa sukkulan nopeus on laskenut jo alle äänennopeuden, mutta laskeutuminen tapahtuu yli 200 kilometria tunnissa.
Sukkula (OV) laskeutuu liitolennossa. Ilmakehään paluu aiheuttaa hyvin suuria lämpökuormia sukkulan nokkaan ja sen siipien etureunaan sekä aluksen alapintaan. Alumiinista valmistettu sukkulan runkorakenne on eristetty kuumasta rajakerroksesta rakenteen pinnalle liimattujen lämpöeristetiilien avulla. Sukkulan lämpösuojausta on parannettu useita kertoja painon säästämiseksi ja työmäärän vähentämiseksi. Lämpötiilien sääsuojaus tuhoutuu sukkulan palatessa ilmakehään, joten se joudutaan uusimaan ennen jokaista laukaisua. Sukkula voi laskeutua vain hyvällä säällä, sillä vesipisaroita sisältävien pilvien läpi lentäminen kastelisi tiilet läpimäräksi ja pisaroiden osumat kuluttaisi niitä. Samoin irrotettavan polttoainetankin massaa on vähennetty viisi tonnia ohjelman aikana alkuaikojen valkoisen pintamaalin pois jättämisellä.
Lennon keskeytykset.
Tilanteesta riippuen avaruussukkulalento voidaan hätätilanteessa keskeyttää viidellä eri tavalla. Lennonjohto valitsee tarvittaessa kaikkien nopeimman (jos esimerkiksi ohjaushytti vuotaa) tai kaikkein turvallisimman tavan (jos esimerkiksi yksi moottoreista lakkaa toimimasta).
ATO.
ATO () on hidas, mutta turvallinen vaihtoehto, jos sukkula ei jostain syystä pysty saavuttamaan tavoitekiertorataansa. Tällöin sukkula ohjataan matalalle tilapäiskiertoradalle, josta maahan paluu tehdään samalla tavalla kuin normaalin lennon loppuvaiheessa.
AOA.
AOA () on toinen hidas, mutta turvallinen keskeytyskeino. Siinä sukkula ikään kuin pysyttelee yläilmakehässä ja laskeutuu lähtöpaikalleen yhden kierroksen jälkeen. AOA:ta käytetään, jos sukkula ei voi saavuttaa ATO:n vaatimaa matalaa kiertorataa.
TAL.
TAL () on laskeutuminen jollekin Euroopan tai Pohjois-Afrikan hätälaskeutumispaikoista. Se aloitetaan pian apurakettien irrotuksen jälkeen ja SSME:n voima käytetään kurssimuutokseen. Kun ulkoisen polttoainetankin polttoaine loppuu, se irrotetaan. Tällöin se putoaa vähän aikaa sukkulan vieressä kunnes putoaa Atlantin valtamereen. Sukkula pystyy siipiensä avulla liitämään jollekin laskeutumispaikoista, joita on muun muassa Espanjassa ja Afrikan länsirannikolla. Lennonjohto valitsee laskeutumispaikaksi kentän, jonka säätila ei ole vaaraksi. Sen lisäksi tarvitaan USA:n hallituksen hyväksyntä mahdollisten poliittisten syiden vuoksi.
RTLS.
RTLS () on sananmukaisesti nopea paluu laukaisupaikalle. RTLS pitää aloittaa heti apurakettien irrottua. Autopilotti laskee, milloin jäljellä oleva suorituskyky riittää kääntämään sukkulan suunnan takaisin laukaisupaikalle niin että laskeutuminen on turvallista, ja kääntää sukkulan sitten perä menosuuntaan päin. Polttoainetankki irrotetaan vasta, kun päämoottoreiden poltto on loppunut ja sukkula on tulossa takaisin laukaisupaikalle. Tarvittaessa RCS-moottorit aloittavat polttoaineen tyhjentämisen, jotta sukkulan liito-ominaisuudet paranisivat massan vähetessä. Laskeutuminen tapahtuu samalla tavalla kuin normaalin lennon loppuvaiheessa. Kriittistä RTLS-tapauksessa on se, että irrottautuminen polttoainetankista on haasteellista silloin kun sukkula on jo tulossa takaisin laukaisupaikalle. Irrottautuminen vaatii juuri oikean lentokulman alaspäin ja tämän jälkeen sukkulan on vielä kyettävä erottautumaan tankista turvallisesti.
Sukkulan hylkääminen.
Pahimmassa tapauksessa sukkula joudutaan hylkäämään miehistön pelastamiseksi. Sukkula ohjataan syöksymään kohti vesistöä (jos mahdollista) ja eräänlainen tanko syöksyy ulos samalla kun ohjaamon ovi avataan. Miehistö kiinnittäytyy metallirenkaalla tankoon ja liukuu tangon päähän ja pudottautuu laskuvarjoilla. Tangon tehtävä on estää hyppäävien ihmisten törmäämistä aluksen vasempaan siipeen.
NASA:n avaruussukkulat.
Kooste sukkulalaivaston eri sukkuloiden laukaisuista
Avaruussukkulat museoissa.
12. huhtikuuta 2011 NASAn pääjohtaja Charles Bolden ilmoitti Sukkuloiden sijoitukset eri yhdysvaltalaisiin museoihin
Muiden valtioiden avaruussukkulaohjelmat.
Yhdysvaltojen lisäksi moni muukin valtio on ollut kiinnostunut omasta avaruussukkulastaan.
Muut valtiot.
Monilla valtioilla on suunnitelmat avaruussukkuloista paperilla, mutta itse sukkulan rakentaminen on aivan eri asia. Teknisten ongelmien lisäksi projektit ovat hyvin kalliita. Suurin osa projekteista kaatuu rahoitusvaikeuksiin ja osa teknisiin. Vain harvalla valtiolla on sekä taloudellista että teknistä osaamista sukkulan rakentamiseen.
Venäjän ja muutamien Euroopan valtioiden lisäksi myös Japani on ilmaissut halunsa saada oma avaruussukkula. Japanin avaruusjärjestö JAXA kehitti 1980-luvulta vuoteen 2003 asti HOPE-sukkulaa, mutta projekti peruttiin. Vuoden 2005 alussa Japani ilmoitti olevansa jälleen kiinnostunut oman avaruussukkulansa rakentamisesta.


Aleksis Kivi.
Aleksis Kivi (oikealta nimeltään Alexis Stenvall) (10. lokakuuta 1834 Nurmijärvi – 31. joulukuuta 1872, Tuusula) oli suomalainen kirjailija. Hän on Suomen kansalliskirjailija. Kiveä on sanottu suomenkielisen kirjallisuuden isäksi. Hänet tunnetaan parhaiten teoksistaan "Seitsemän veljestä" ja "Nummisuutarit".
Hän kirjoitti etunimensä muodossa Alexis ja esiintyi läpi elämänsä Stenvallina; Kivi oli lähinnä taiteilijanimi tai nimimerkki.
Kivi on ensimmäinen omintakeinen ja väkevä runoilijapersoonallisuus suomalaisessa kirjallisuudessa. Hän myös ensimmäisenä suomalaisena proosatyylin mestarina houkutteli kielestämme esiin uusia poljennollisia ja maalauksellisia arvoja. Romantiikka ja realismi sulautuvat hyvin yhteen hänen tyylissään. Runoudessaan hän on lähinnä romantikko, proosassa enemmän realisti. Hän on ollut innoittajana ja esikuvana monelle kirjoittajapolvelle.
Kiven kirjailijauran voimanlähteenä ovat hämmästyttävä mielikuvitus, ihmistuntemus ja kirjallinen lahjakkuus, toisaalta teoksissa yhä uudelleen ilmenevä rakkaus ja myötätunto lähimmäisiä kohtaan – verrattoman huumorin, komiikan ja traagisuudentajun ohella. Kirjallisuushistoriallisessa ajassa ”Kiven aika” oli 1860–1870. Silloin elettiin myös jälkiromantiikan aikaa. Kuitenkin Kivi loi kokonaisen aikakauden, jossa romantiikka oli enää vain yhtenä säikeenä. Jälkiromantiikka vaikutti Kiven työn taustalla, joten suomalaisen kirjallisuuden pääpaino on Kivessä. Aleksis Kiven aikakauteen kuului myös suomalaisen teatterin synty.
Parhaat Kiven näytelmät ovat kuuluneet suomalaisen teatterin vakinaiseen ohjelmistoon. Elokuvasovituksiakin on tehty: "Nummisuutareista", "Seitsemästä veljeksestä", "Kihlauksesta" ja Kiven elämästä. Hänen teoksiaan on käännetty useille kielille, muun muassa "Seitsemän veljestä" yli 20 kielelle ja "Kullervo"-näytelmä on käännetty kiinaksi.
Useita Aleksis Kiven runoja ja näytelmiin tai romaaniin Seitsemän veljestä sisältyviä laulutekstejä on myös sävelletty lauluiksi eri aikoina. Näitä ovat mm. "Onnelliset" ("Jo valkenee kaukanen ranta..."), "Keinu", "Metsämiehen laulu" ("Terve metsä, terve vuori..."), "Oravan laulu" ("Makeasti oravainen..."), "Sydämeni laulu", "Seitsemän miehen voima" ("Kiljukoon nyt kaikkein kaula..."), "Mitä minä huolin" ja useat muut.
Sukutausta.
Kiven isoisän isällä Johan Stenvallilla oli ollut Nurmijärven Palojoella sotilastorppa vuodesta 1766. Vanhimmat tunnetut esivanhemmat ovat Yrjö Blomstedtin mukaan Janakkalasta. Äidinisä Antti Hamberg eli seppänä Tuusulan Nahkelassa. Aleksis Kiven isänisä Anders Johan Stenvall oli Välimerelle asti purjehtinut merimies. Kirjailijan oma isä Erik Stenvall oli asunut lapsuutensa Helsingissä ja käynyt siellä kouluakin.
Elämäkerta.
Aleksis Kivi syntyi vuonna 1834 Nurmijärvellä Palojoen kylässä räätäli Erik Johan Stenvallin (1798−1866) ja Anna-Kristiina Hambergin (1793−1863) perheeseen. Perheessä oli ennestään kolme poikaa, Johannes, Emanuel ja Albert. Aleksilla oli myös sisar Agnes, joka kuoli vuonna 1851 vain 13-vuotiaana.
Kirjallisia taipumuksia Aleksis osoitti ilmeisen varhain uhotessaan kotiväelle "rupeavansa runebergiksi".
Kiven äidinkieli oli suomi, mutta Aleksin vanhemmat osasivat myös ruotsia, (Anders Johanin pojaksi merkitty Eric Johan Stenvall mainitaan Nurmijärven rippikirjassa ruotsinkieliseksi.) ja poika hankki ruotsin kirjakielen taidon muutettuaan itse 12-vuotiaana Helsinkiin kouluun, mikä oli edellytys ylioppilaaksi ja edelleen papiksi lukemiselle vaikka isä Erik olisikin toivonut poikansa ottavan hänen ammattinsa. Varojen puute pakotti Kiven keskeyttämään säännöllisen koulunkäynnin ja eroamaan kolmannelta luokalta 1852. Sen jälkeen hän jatkoi lukujaan yksityisesti ja pääsi ylioppilaaksi 23-vuotiaana syksyllä 1857.
Vuosina 1821–1868 kirjoitti ylioppilaaksi vain seitsemän nurmijärveläispoikaa. Näistä seitsemästä Aleksis oli ainoa tavallisen kansan lapsi, kaikki muut olivat säätyläislapsia. Ylioppilasvuotenaan 1857 Kivi teki kirjallisuuden kannalta ratkaisevan ja historiallisen päätöksen luopua pappishaaveista ja ryhtyä suomenkieliseksi kirjailijaksi.
Yliopisto-opintojen jälkeen Kivi muutti Siuntioon, ensin vuokra-asumukseen, mutta hän löysi sittemmin hyväntekijän parikymmentä vuotta vanhemmasta Charlotta Lönnqvististä, joka antoi Kiven asua täysihoidossa käytännöllisesti katsoen vastikkeetta. Tosin kerran Kivi pelasti Lönnqvistin velkojalta hankkimalla tarpeelliset varat.
Kiven kirjallisen kehityksen alkuvaiheita leimasi romantiikka, mutta hänen varsinaiset taipumuksensa viittasivat selvästi realismiin. Aleksis Kivi – jota nimeä hän käytti kirjailijanimenä ensi kerran "Kullervon" käsikirjoituksen yhteydessä 1860 – ei taloudellisten syiden vuoksi voinut lähteä ulkomaille, mutta Turussa hän sentään kävi. Hänen lukeneisuutensa piiri ulottui kuitenkin koulu- ja yliopistokirjoista maailmankirjallisuuteen. Kivi luki kaikkea Heldin ja Corvinin Maailmanhistoriasta kemian analyyseja käsitteleviin teoksiin, sanomalehtiin, Stagneliuksen ja Shakespearen draamoihin, joista hän tunnetusti on saanut vaikutteita.
Kiven merkittävimmän kirjallisen tuotannon voi katsoa alkaneen "Bröllopsdansen"-näytelmästä ja päättyneen näytelmään "Margareta". Hän sai useita palkintoja 1850- ja 1860-luvuilla: muun muassa "Bröllopsdansenin" suomenkielisen version tuloksena syntynyt "Nummisuutarit" sai vuonna 1865 – tuolloin ensimmäistä kertaa jaetun – valtionpalkinnon (palkinnosta kilpaili myös muun muassa Runeberg). "Nummisuutarit" on yhä esitetyin kotimainen puhenäytelmä. Kansallisromaanin aseman saavuttanut Seitsemän veljestä julkaistiin 1870. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkijakunta antoi romaanista kiittävän lausunnon ja puolusti kirjailijaa seuran kokouksessa August Ahlqvistin tunnetun murskakritiikin jälkeen.
Kiven merkittävin tukija oli Fredrik Cygnaeus, jolle Kivi suoritti ylioppilastutkinnon. Cygnaeus asetti toistuvasti koko asiantuntemuksensa ja arvovaltansa Kiven lahjakkuuden ja taiteen tueksi. Taloudellista tukea Kivi sai myös Julius Krohnilta ja tämän isältä. Vuoden 1869 "Lea"-näytelmän esityksestä lähtien Kiven näytelmiä tutuksi tehnyt teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom oli Kiven ystävä vuodesta 1864. Parhaaksi ystäväkseen hän on kirjeissään maininnut koulu- ja opiskelutoverinsa metsänhoitaja Robert Svanströmin.
Aleksis Kivellä ei ollut lainkaan säännöllisiä tuloja. Rahapula, velat, kirjojen heikko menekki, Ahlqvistin kritiikki ja pakollinen maaseudulla asuminen masensivat. Elämänsä viimeisinä vuosina Kivi kärsi unettomuudesta ja pahenevasta alkoholismista. 1871 hän joutui Lapinlahden mielisairaalaan, jossa senaikaiset hoitomenetelmät ehkä vain pahensivat potilaiden tilaa.
Kesällä 1872 Kivi muutti sairaalasta veljensä luokse Tuusulan Syvälahteen. Albert Stenvall sai Nurmijärven kunnalta neljä tynnyriä rukiita veljensä hoitamisesta. Muutaman kuukauden päästä, uudenvuoden aattona aamuyöllä, Kivi kuoli veljensä luona 38-vuotiaana. Nykyään Kiven epäillään mahdollisesti kuolleen borrelioosiin. Historiaan ovat jääneet hänen viimeisiksi väitetyt sanansa: "Minä elän!"
Aleksis Kiven hauta on Tuusulan kirkon hautausmaalla.
Huomionosoituksia.
Aleksis Kiven hauta Tuusulan kirkkomaalla.
Runoilijan muistoksi on perustettu Aleksis Kiven Seura 1941. Turussa on vuodesta 1945 toiminut Turun Aleksis Kivi -kerho. Hänen syntymäkotinsa Nurmijärven Palojoella on entistetty ja järjestetty museoksi 1952. Kiven kuolinmökki, jonka Helsingin yliopiston ylioppilaskunta osti Albert Stenvallilta vuonna 1910, on nähtävillä Tuusulassa. Albert Stenvall ja hänen vaimonsa murhattiin tässä mökissä raa'asti joulukuussa 1913. Mökki on viimeksi kunnostettu vuosina 1981−1982 ja siellä on nähtävillä Kiven kuolinsänky.
Kansalliskirjailija Aleksis Kiven päivää vietetään hänen syntymäpäivänään 10. lokakuuta, joka on myös liputuspäivä. Se on samalla myös suomalaisen kirjallisuuden päivä ja Helsingin yliopiston Eteläsuomalaisen osakunnan vuosipäivä. 1960-luvulle saakka se oli lisäksi Suomen kouluissa yleisesti vapaapäivä.
Vuodesta 1953 lähtien Aleksis Kiven synnyinseudulla, Nurmijärven Palojoella, on järjestetty kesäisin Kivi-juhlat-teatteritapahtuma, jossa esitetään Kiven tuotantoa. Esityspaikka on Kiven lapsuuden leikkipaikka.
Aleksis Kiven katu -nimisiä katuja löytyy useista Suomen kaupungeista, muun muassa Helsingin Alppiharjusta ja Tampereen keskustasta. Helsingin Alppiharjuun Kiven syntymän 100-vuotisjuhlavuonna 1934 valmistunut Suomen silloin suurin kansakoulu nimettiin Aleksis Kiven kouluksi.
Kirjailijan asuinpaikkoja merkitseviä muistolaattoja on Helsingin Katajanokalla, Forumin liikekeskuksessa ja Tapaninkylässä.
- "Minä elän", ohj. "Ilmari Unho" 1946. Aleksis Kiveä näytteli "Rauli Tuomi".
- Aleksis Kivi, ohj. "Tapani Itäranta" 1984. Aleksis Kiveä näytteli "Asko Sarkola".
- "Aleksis Kiven elämä", ohj. "Jari Halonen" 2002. Aleksis Kiveä näytteli "Marko Tiusanen".
Muistomerkit.
Helsingin Rautatientorilla, Kansallisteatterin edessä on vuonna 1939 pystytetty Wäinö Aaltosen veistämä Aleksis Kiven patsas. Nurmijärven kirjaston edessä olevassa puistikossa on Aukusti Veuron vuonna 1934 veistämä Kiven patsas.
Kiven rintakuvat ovat Nurmijärven yhteiskoulun juhlasalissa ja Erland Stenbergin (1879) veistämä Kansallisteatterissa. Kiven tuntenut Erland Stenberg suunnitteli myös kirjailijan hautapatsaan embleemin (1877).
Tampereella Vanhan kirjastotalon puistossa on Wäinö Aaltosen veistämä, vuonna 1928 paljastettu veistos "Runoilija ja muusa". Turun yliopiston edustalla paljastettiin Wäinö Aaltosen Aleksis Kiven patsas vuonna 1949, joka siirrettiin vuonna 1962 teatteritalon edustalle. Myös Mäntän Keskustorilla on Wäinö Aaltosen Aleksis Kivi-patsas (1930).
Tuusulan Hyrylässä, Jääkärin puistossa on Alpo ja Nina Sailon veistämä Aleksis Kiven patsas "Metsän poika" (1984).
Muuta.
Suuret suomalaiset kilpailussa 2004, Kivi äänestettiin sijalle 9.
Siuntiossa sijaitsevan Fanjunkarsin torpan, jossa Aleksis Kivi kirjoitti pääosan tuotantoaan, venäläiset purkivat vuokra-aikanaan. Uusi Fanjunkars vihittiin kulttuuritaloksi 2006.
Seitsemän veljestä on käännetty arviolta 40 kielelle.
Teokset.
Ensimmäinen sivu Aleksis Kiven romaanista "Seitsemän veljestä".
Aiheesta muualla.
*


Anna-Leena Härkönen.
Anna-Leena Mirjami Härkönen (s. 10. huhtikuuta 1965 Liminka) on suomalainen kirjailija, näyttelijä ja käsikirjoittaja.
Kirjailijana.
Härkönen sai paljon julkisuutta jo esikoisromaanillaan Häräntappoase, jonka hän kirjoitti ollessaan Kempeleen lukion toisella luokalla. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1985. Häräntappoaseesta on tehty sovitukset myös televisioon ja teatteriin. Härkönen on kirjoittanut pitkään kolumneja muun muassa Anna- ja Image-lehtiin. Häneltä ilmestyi vuonna 2005 teos Loppuunkäsitelty, joka kertoo hänen nuoremman sisarensa Killin itsemurhasta. Anna-Leena Härkönen erosi aviomiehestään Olli Turusesta vuonna 2006. Syyskuussa vuonna 2009 hän meni naimisiin kirjailija Riku Korhosen kanssa.
Näyttelijänä.
Näyttelijänä Härkönen nousi julkisuuteen Mikko Niskasen elokuvan "Mona ja palavan rakkauden aika" (1983) kautta. Siinä hän näytteli nuorta lukiolaistyttöä, joka löytää Jeesuksen. Härkösen tunnetuin rooli on kuitenkin ehkä Liisa Metsolan osa suositussa televisiosarjassa "Metsolat". Lisäksi hän on näytellyt merkittäviä sivuosia viime vuosien elokuvissa, kuten "Tyttö sinä olet tähti" (2005), "Onnen varjot" (2005) ja "Kuutamolla" (2002). Nuori Härkönen näytteli myös Minna Canthin näytelmässä "Anna Liisa", jossa hän esitti nimiosan. Televisioelokuvan (1988) ohjasi Tuija-Maija Niskanen.
Härkönen on opiskellut Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen yliopiston näyttelijätyön laitoksella.
Käsikirjoittajana.
Härkönen on toiminut käsikirjoittajana niin televisiosarjoissa kuin elokuvissakin. Pääosan lisäksi Härkönen oli käsikirjoitusryhmän jäsen jo ensimmäisessä elokuvassaan "Mona ja palavan rakkauden aika" (1983). Hän on kirjoittanut myös Claes Olssonin ohjaaman ihmissuhde-elokuvan "Onnen varjot" (2005). Näiden kahden elokuvan välissä Härkönen kirjoitti yhdessä Pekka Milonoffin kanssa 12-osaisen televisiosarjan "Vuoroin vieraissa" (1996), joka oli huumorilla höystetty tarina pettämisestä. Härkönen käsikirjoitti myös televisioelokuvan "Tähtikeinu" (2003). Elokuva kertoi Eino Leinon ja L. Onervan välisestä suhteesta. Leinoa näytteli Vesa-Matti Loiri ja L. Onervaa Härkönen itse. Muita Härkösen käsikirjoituksia ovat tv-elokuva "Pullahiiri" (1989), tv-sarja "Kuumia aaltoja" (2003) sekä näytelmä "Naisten juomaa" (2005). Härkönen on myös käsikirjoittanut 12-vuotiaana vuonna 1977 kuvauksen perheensä joulunvietosta Kempeleessä. Tästä on olemassa TV-ohjelma "Anna-Leenan jouluaatto" (1978).


Andy McCoy.
Andy McCoy (oikealta nimeltään Antti Hulkko, s. 11. lokakuuta 1962, Pelkosenniemi) on suomalainen rock-muusikko. Hän oli Hanoi Rocks -yhtyeen kitaristi, taustalaulaja ja pääasiallinen lauluntekijä. Lisäksi McCoy tunnetaan mm. ensimmäisen suomalaisen levyttäneen punkyhtyeen Briardin ja Pelle Miljoona Oy:n ensimmäisen kokoonpanon kitaristina. McCoy on myös tunnettu värikkäänä "elämäntaparokkarina".
Andy McCoyn synnyinkunta Pelkosenniemi paljasti patsaan suurelle pojalleen heinäkuussa 2009. Mäntypuisen patsaan veisti McCoyn setä Matti Hulkko.
Varhaiset vaiheet.
Antti Hulkko syntyi 11. lokakuuta 1962 Pelkosenniemen kirkonkylällä Lehtikankaalla isovanhempiensa talossa vanhaan lappilaiseen sukuun. Lehtikankaalla Antti Hulkko asui kaksi kuukautta. Joulukuusta 1962 kevääseen 1963 Hulkon perhe, joka käsitti tällöin isän ja äidin ja Antin lisäksi Ilkka-isoveljen, asui Kemijärven Osuuskassan kassatalossa, kunnes muuttivat suurempaan asuntoon Kemijärven Tohmoon Rytilahden kaupan viereen. Tällöin Antti Hulkko oli noin puolitoistavuotias. Vuonna 1964 Hulkon perhe muutti Ouluun, Tervahovin viereen Antti Hulkon ollessa noin 2-vuotias. Syyskesällä 1967 Risto Hulkon lähtiessä opiskelemaan Bremeniin, Länsi-Saksaan loput Hulkon perheestä muutti Pelkosenniemelle isoisän luo. Täällä syntyi perheen kolmas lapsi, Antti Hulkon pikkusisko. Asia oli järjestetty niin, että kaikki lapset olisivat syntyneet Pelkosenniemellä. Tällöin Antti oli 5-vuotias. Antti ehti serkkujensa ja Matti-setänsä kanssa käydä kalassa ja viettää muutenkin lappilaiselämää. Ennen muuttoa Ruotsiin perhe asui Oulun Toppilan Mustasuolla Antti Hulkon ollessa 6–8-vuotias. Oulussa Antti ehti veljensä Ilkan mukaan käydä kaksi luokkaa kansakoulua.
Vuonna 1971 Antin ollessa 9-vuotias Castrol-yhtiöstä töitä saanut Risto Hulkko lähti järjestelemään perheen muuttoa Oulusta Tukholmaan. Muu perheestä muutti jälleen Pelkosenniemelle, jonka kirkonkylällä Antti kävi 3 kuukautta ala-asteen kolmatta luokkaa. Pelkosenniemellä Hulkon opettajana toimi ainakin Jouko P. Lindfors, joka on luonnehtinut tuolloista Antti Hulkkoa ujoksi ja kiltiksi pojaksi. Sen sijaan Ilkka Hulkko jäi Pelkosenniemelle ja kävi siellä keskikoulunsa loppuun, koska perhe ei tiennyt, että ruotsinsuomalaisille oltiin perustamassa Tukholmaan suomenkielistä lukiota.
Ilkka Hulkko on sittemmin työskennellyt tietokoneiden parissa ja hänen siskonsa on lastentarhanopettajana.
Antti Hulkon sukujuuret.
Hulkon suku on sukujuuriltaan saamelainen. Antti Hulkon piirteet, joita on myös Risto Hulkolla, eli ruskeat silmät, voimakas nenä ja suu, ovat peräisin isoisän äidiltä Hilja Hulkolta, joka kuului vauraaseen rovaniemeläiseen sukuun. Pöykön suvun esi-isä oli Uppsalan yliopistossa opiskellut suomalainen pappi, joka lähti Mynämäeltä 1600-luvulla kappalaiseksi Kemin seurakuntaan. Risto Hulkon isän isoisä eli Antti Hulkon isoisän isoisä oli Pekka Hulkko, joka rakensi tilan Rovaniemen Pöyliövaaraan. Pekka Hulkon poika, Risto Hulkon isoisä oli puutavarayhtiössä toiminut Arvid Hulkko, joka muutti Kemiyhtiön konttoripäälliköksi Kemijärvelle. Täällä hän tapasi rovaniemeläisen Hilja Pöykön, joka toimi tuolloin kauppiassetänsä kaupassa myyjättärenä. Arvid ja Hilja Hulkko saivat yhden tytön ja kaksitoista poikaa, joista yksi oli Antti Hulkon isoisä, Oiva Hulkko, joka 1930-luvulla muutti Pelkosenniemelle.
Antti Hulkon äiti kuului isänsä puolelta pelkosenniemeläiseen, Pyhätunturin alueella asuneeseen Alatalon sukuun. Antti Hulkon äidin äiti taas oli tyttönimeltään Rytilahti, jonka suku on kotoisin Kemijärveltä. Antti Hulkon vanhemmat erosivat pian Risto Hulkon eläkkeelle pääsyn jälkeen. Risto Hulkko (s. 1938) muutti takaisin Pelkosenniemelle metsäläiskämppään hoitamaan äitiään ja työuupumustaan.
Musiikkiuran alku.
Hulkon perheen välit olivat läheiset, ja Antti Hulkko on tullut aina hyvin toimeen isänsä, äitinsä ja sisarustensa kanssa. Hulkon kiinnostuminen piirustuksista ja piirtämisestä oli huomattu jo Suomessa, mutta Tukholmassa musiikki sai yhä suuremman merkityksen. Hulkon perheen naapurissa asui ruotsalainen naisjuristi, jonka mies oli jamaikalainen. Näiden pojalta, joka McCoyn muistelmien mukaan oli Roy Hamilton, Hulkko oppi englannin kielen. Hulkko oppi pian myös ruotsin kielen ja kitaran soiton. Jalkapallo jäi vähille, vaikka Hulkko oli päässyt Lindingön nappulaliigaan. Hulkko alkoi Tukholmassa käyttää etunimenään "Andy". McCoyn muistelmien mukaan jamaikalaiskaverit alkoivat kutsua häntä Andyksi, koska se oli helpompi sanoa kuin suomalainen Antti. Pian tämän jälkeen hän alkoi käyttää erilaisia taiteilijanimiä, kuten "Andy von Hulkko", "Andy Müllhausen", "Andy Monroe" ja "Andy Suicide". Näitä nimiä jaettiin sittemmin Hanoi Rocksin jäsenten kesken.
Vuonna 1976 Risto Hulkko sai työpaikan Osuuskauppakeskuksesta Helsingissä ja perhe muutti takaisin Suomeen. Syksyllä Hulkko aloitti opintonsa Helsingissä "Botby Högstadieskolanissa" (ent. "Östra Svenska Läroverket"), jossa hän pian lukukauden alettua tutustui koulun rehtorin poikaan, suomenruotsalaiseen lahjakkaaseen 13-vuotiaaseen kitaristiin Jan Stenforsiin, joka asui Puotilassa aivan koulun vieressä. Hulkko itse asui tuolloin Vuosaaren Porslahdessa perheensä kanssa osoitteessa Pienen Villasaarentie 6, jossa Hulkko asui keskeytyksettä aina 18-vuotiaaksi asti lukuun ottamatta muutamia asumishetkiä Tukholmassa.
Hulkko on itse väittänyt, että hänelle paluumuutto Suomeen oli kulttuurishokki, eikä hän enää kunnolla osannut suomen kieltä. Ongelma oli sekin, että koulussa hän puhui riikinruotsia, kun taas muut puhuivat suomenruotsia. Matti "Makke" Fagerholm, johon Hulkko tutustui vuonna 1977 Töölön kirkon treenikämppänä toimineessa "Pärinäpirtiksi" kutsutussa kellarissa, on vahvistanut, että Hulkko puhui teininä suomen ja ruotsin sekasotkua. Hulkko myös harrasti edelleen jalkapalloa, jonka harrastuksen hän oli aloittanut jo Tukholmassa. Hulkko ei menestynyt koulussa kovin hyvin. Hän oli suomen kielen tukiopetuksessa, eikä häntä kiinnostanut kuin taideaineet ja englanti. Koulu jäi yhä enemmän sivulle, kun Hulkko alkoi Nasseksi kutsutun Stenforsin kanssa yhä enemmän harrastaa koulusta pinnaamista, oluen juomista ja kitaransoittoa. Tuohon aikaan Hulkko ja Stenfors olivat muodostaneet kitaraduon ja he soittellivat koulun juhlissa ja tapahtumissa. Samoihin aikoihin Makke Fagerholm, Hulkko ja Jesu Hämäläinen ja joku muu muodostivat yhtyeen nimeltä "Bolin".
Vuonna 1976 Andy Hulkon veli Ilkka Hulkko perusti Pete "Räkä" Malmin kanssa punk-yhtyeen Briard. Ilkka esitteli Malmille veljensä, ja Malmi innostui kuultuaan Andy Hulkon soittotaidon. Hulkko oli alun perin suuntautunut komppikitaristiksi, mutta pian hän olikin soolokitaristi.
Räkä Malmi sai järjestettyä Briardin Linnanmäen vuoden 1977 kesäkauden päättäjäisjuhlien esiintyjäksi 14 00:lle ihmiselle. Tämä oli yhtyeen yksi ensimmäisistä esiintymisestä. Keikan jälkeen Finnlevyn Robbie Lindberg tuli tarjoamaan leyvytyssopimusta. Hulkko oli tällöin vasta 15-vuotias. Keikan jälkeen Hulkko tapasi myös ensi kerran Macke Fagerholmin.
Briardista tuli Suomen ensimmäisen levyttänyt punk-yhtye singlellään "I Really Hate Ya / I Want You Back". Briardin alkuaikoina Hulkko käytti taiteilijanimeä "Andy von Hulkko". Kun Hulkko oli Tukholmassa ensimmäisen Briard-singlen julkaisun aikaan, levy-yhtiön edustajat Helsingissä kysyivät Pete Malmilta soolokitaristin nimeä. Pete Malmi vastasi tällöin: "Real McCoy, se on se mitä se on, se on ehtaa kamaa se jäbä." Kun Hulkko tuli takaisin Tukholmasta Helsinkiin, Briardin ensimmäiseen singleen oli jo painettu nimi "Andy McCoy". Pete Malmin keksimää ja painattamaa nimeä ei enää lähdetty muuttamaan. Ennen McCoyn vakiintumista Hulkko oli käyttänyt taiteilijanimenään myös "Dela von Affenbach".
Hulkko sai suoritettua peruskoulunsa, mutta ei jatkanut lukioon. Hän meni koulun jälkeen töihin erääseen siivousyhtiöön ja kävi pari kuukautta Vapaata Taidekoulua, jonka Hulkko kuulemma lopetti siksi, että naismallit olivat rumia ja liian läskejä sekä muutenkin kyllästyi koko kouluun.
Vuonna 1980 McCoyta pyydettiin kahteen yhtyeeseen, Pave Maijasen Mistakesiin ja Pelle Miljoonan juuri kokoamaan Pelle Miljoona Oy:hyn. McCoy päätyi jälkimmäiseen Johannan johtajan Atte Blomin vihjattua Pelle Miljoonan tekevän pian läpimurron. Blom oli oikeassa ja McCoy sai jo 17-vuotiaana ensimmäisen kultalevynsä Pelle Miljoona Oy:n suomirockin menestysalbumista "Moottoritie on kuuma". Risto Hulkon mukaan Pelle Miljoona Oy:hyn liittyminen nielaisi Antin rockmaailmaan.
1979 McCoyn lähdettyä Briardista Pelle Miljoona Oy:hyn hänen tilalleen kitaristiksi tuli Jan Stenfors. Vuosina 1978–1980 Fagerholm ja McCoy tekivät yhteistyötä Maukka Perusjätkän ja Ralf Örnin projekteissa. Tältä ajalta on jäänyt todisteiksi ainakin musiikkivideot kappaleista "Säpinää" ja "Vaatteet (on mun aatteet)", joissa näkyy Fagerholmin soittavan saksofonia ja McCoyn kitaraa. Tulevat Hanoi Rocksin jäsenet pyörivät aktiivisesti osana punk-kulttuuria ja tekivät yhteistyötä tunnettujen suomipunk-artistien kanssa. Fagerholm, Stenfors ja McCoy viettivätkin vuosina 1977–1980 aikaa punkkareiden ja rokkareiden suosimassa Kill Cityssä.
Vuonna 1979 Matti Fagerholm oli koonnut McCoyn vaikutuksella yhtyeen "Hanoi Rocks". Yhtyeessä soitti jo McCoyn ystävä Stenfors. Itse asiassa alkuvuonna 1980 Andy McCoy muutti taiteilijanimekseen "Andy Suicide" ja antoi Hanoi Rocksissa soittavalle Jan Stenforsille taiteilijanimen "Nasty McCoy". Ensimmäisen Hanoi Rocksin kokoonpano ei ollut pitkäikäinen ja Hulkko eli Suicide oli vain sen taustavaikuttaja. Hulkko keksi yhtyeen nimen Monroen kanssa 14-vuotiaana vuonna 1977 bussissa numero 14 yhdistäen Johnny Thundersin kappaleen "Chinese Rocks" heroiinia tarkoittavan nimen ja pinkkiä Vietnamissa jalostettua heroiinia tarkoittavan ilmaisun "Hanoi rocks". Hulkko ja Fagerholm päättivät elokuun tienoilla 1980 koota kesällä hajonneen Hanoi Rocksin uudella kokoonpanolla. Andy McCoy erosi juuri ennen syksyn kiertuetta erittäin suositusta Pelle Miljoona Oy:stä ja muutti Stenforsin ja Fagerholmin kanssa Tukholmaan. Hulkko otti uudelleen nimekseen Andy McCoy ja Stenfors sai nimen "Nasty Suicide". Samoihin aikoihin Makke Fagerholm otti nimekseen Michael Monroe, jonka sukunimi oli aiemmin ollut Hulkon käytössä. Kun McCoy kadotti basistiksi kaavaillun ruotsalaisen Björne Fröbergin puhelinnumeron, McCoy pyysi Pelle Miljoona Oy:n Sami Takamäkeä yhtyeeseen. McCoy nimesi Sami Takamäen Sam Yaffaksi, koska tämä näytti hänen mielestään appelsiinilta. Rumpaliksi löydettiin Michael Monroen ja McCoyn vanha tukholmalainen ystävä Jesper Sporre, joka sai taiteilijanimekseen "Gyp Casino".
Hanoi Rocks.
Huolimatta siitä, että Hanoi Rocksissa kaikki jäsenet olivat yhtä merkittäviä ja vaikutusvaltaisia, Andy McCoyn asema yhtyeessä vakiintui jo pian alussa erittäin tärkeäksi. Tätä kuvastaa jo se, että Hanoi Rocksin ensimmäinen single vuodelta 1980 "I Want You / Kill City Kills" oli alun perin suunniteltu McCoyn ensimmäiseksi soololevyksi. Suuren osan Hanoi Rocksin alkuaikojen kappaleista McCoy oli säveltänyt ja sanoittanut jo ennen kyseistä yhtyettä. McCoysta tulikin yhtyeen pääasiallinen sanoittaja ja laulujen tekijä. Tosin McCoylla oli tapana laittaa kaikki Hanoi Rocksin kappaleet omiin nimiinsä, vaikka ne olisivatkin olleet bändin yhdessä hiomia tai pääasiassa esimerkiksi Michael Monroen tekemiä.
Andy McCoy asui vuodet 1981–1982 yhdessä muun yhtyeen kanssa Tukholmassa, josta muutti kesäkuussa 1982 Lontooseen. Vuosina 1981–1985 McCoy kiersi yhä suurempaa suosiota saavuttaneen Hanoi Rocksin kanssa kolmella mantereella.
Vuodet 1985–1989.
Elokuussa 1985 Hanoi Rocksin viimeinen kokoonpano (Andy McCoy, Nasty Suicide, Timo Kaltio, Terry Chimes) perusti McCoyn ja Suiciden johdolla Cherry Bombzin, jonka laulajaksi otettiin Toto Coelo-yhtyeessä vaikuttanut näyttävän ulkomuodon omannut eksoottinen Anita Chellemah. Puhtaalla glam rock- ja glam punk-linjalla jatkanut Cherry Bombz sai paljon huomiota maailman musiikki- ja viihdelehdistössä Hanoi Rocksin perijänä. Yhtyeen musiikki kuulostikin Hanoi Rocksilta vain naisen laulamana. Cherry Bombz esitti monia Hanoi Rocksin kappaleita, joita ei oltu ehditty levyttää Hanoi Rocks-albumeille. Ensimmäinen kokoonpano ehti levyttää Britanniassa alun perin julkaistun 7" singlen "Hot Girls In Love / Feline Feeling" ja Japanissa sekä Yhdysvalloissa julkaistun EP:n "Hot Girls In Love / 100 Degrees In The Shade / Feline Feeling / Oil & Gasoline". Lisäksi yhtyeen piti levyttää kokonainen LP, mutta rahat eivät riittäneet kuin "mini-LP:hen" eli käytännössä EP:hen "The Cherry Bombz", joka sisälsi samat kappaleet kuin aiemmin julkaistu EP, lisättynä vain kappale "Pin-Up Boy". Loppuvuoden 1985 yhtyeessä jäsenenä ehtinyt olla Timo Kaltio korvattiin vuoden 1986 alusta lähtien Dave Tregunnalla (Lords of the New Church, Sham 69). Tämä kokoonpano ehti julkaista 7" singlen "House Of Ecstasy / Declaration", EP:n "House of Ecstasy / Declaration / Countryfield Inner City Blues /Running (Back To Your Lover)" ja live-LP:n "Coming Down Slow", joka julkaistiin vuonna 1987 yhtyeen jo hajottua. Lisäksi syntyivät vielä keikkavideot "Hot Girls In Love" ja "Live At The Marquee" ja kokoelmakasetti "100 Degrees In The Shade" 1986. Yhtye ehti kiertää Yhdysvalloissakin, mutta syksyllä 1986 yhtye hajosi, kun McCoy antoi Chellemahille potkut. Yhtye oli jo kauan ollut tympääntynyt laulajattareensa.
Andy McCoy ja Nasty Suicide julkaisivat kesällä 1986 The Suicide Twins-nimisenä duona akustisen albumin "Silver Missiles And Nightingales" jo ennen Cherry Bombzin "House of Ecstasy"-singlejä. Syksyllä 1986 Cherry Bombzin hajottua The Suicide Twins teki muutamia kiertueita Suomessa, kunnes duo hajosi vuoden 1986 lopussa. Nasty Suicide ilmoitti antaneensa potkut Andy McCoylle ja miesten musiikillisen yhteistyö loppui lopullisesti tähän duoon. The Suicide Twinsin albumia ja musiikkia alettiin arvostaa vasta myöhemmin, koska akustinen musiikki tuli muotiin vasta 1990-luvun alussa. Albumia on pidetty hyvänä osoituksena McCoyn sävellystaidoista ja osoituksena kahden erittäin taitavan kitaristin kyvyistä. Duon suurin hitti oli "Sweet Pretending", josta tehtiin myös musiikkivideo. Duon aikana ja albumilla Suicide käytti taiteilijanimenään "Nasty Superstar".
Andy McCoy oli The Suicide Twinsin hajoamisen jälkeen aivan kadoksissa. Vuonna 1987 oli ilmestynyt McCoyn muistelmat "Andy McCoy – Hanoista ikuisuuteen", mutta ei mitään muuta. Vuonna 1988 McCoy asui Suomessa, jossa hän nauhoitti ensimmäisen sooloalbuminsa "Too Much Ain't Enough" mm. Keimo Hirvosen ja Jone Takamäen avulla. Levy ei ollut kovin suuri menestys, koska siltä löytyi vain muutama kelvollinen kappale, joista tunnetuin ja melodisin lienee "I Will Follow". Tähän syynä oli se, että McCoyn heroiinin käyttö oli riistäytynyt Hanoi Rocksin jälkeen täysin käsistä, eikä hän omien sanojensa mukaan ollut lainkaan tässä maailmassa sooloalbumia tehdessään. McCoy teki yksin myös muutamia akustisia keikkoja ja flamencokeikan Jukka Tolosen kanssa. Myöhemmin vuonna 1988 McCoy muutti perheineen Lontooseen ja sieltä Los Angelesiin, jossa McCoy solmi BMG-Virginin kanssa levytyssopimuksen. Samana vuonna McCoy sai ensimmäisenä suomalaisena kultalevyn Yhdysvalloista, kun Samantha Fox levytti cover-version McCoyn alun perin Silver Missiles And Nightingales -albumille säveltämästä kappaleesta "The Best Is Yet to Come".
Los Angelesissa Sex Pistolsin Steve Jones esitteli McCoyn Iggy Popille Instinct-kiertuekitaristiksi, koska ei itse päässyt kiertueelle. Aiemmin jonkin aikaa pimennos ollut McCoy sai jälleen maailmalla paljon huomiota. McCoyn puuhailut pääsivät kiertuebasisti Alvin Gibbsin kirjaan "Neighbourhood Thread – On Tour With Iggy Pop". Useat kappaleet, joissa McCoy soitti, pääsivät myöhemmin eri live-albumeille. Vuonna 1989 McCoy vieraili vielä UK Subsin "Killing Time"-albumilla. 9 kuukautta kestäneen kiertueen jälkeen Maisoneuve ja McCoy erosivat. Maisoneuve menehtyi pian muutamien kuukausien kuluttua.
Vuodet 1990–1999.
1990-luvun alussa McCoy asui hienossa kartanossa Los Angelesin hienostoalueella yhdessä poikansa Sebastianin ja uuden naisystävänsä amerikanitalialaisen perijättären ja Johnny Thundersin serkun Angela Nicolettin kanssa. Andy ja Angela viettivät amerikkalaista jet set-elämää hyvien ystäviensä, muun muassa Guns N' Rosesin jäsenten kanssa. McCoy alkoi keskittyä jälleen työhönsä päästyään irti erittäin pahasta heroiiniriippuvuudestaan elokuussa 1991. Selvittyään McCoy kokosi yhtyeen Shooting Gallery ja meni naimisiin Angela Nicolettin kanssa syksyllä 1991. Lokakuussa McCoy kiersi Suomessa klubeja yhdessä Nicky Hopkinsin ja Dave Lindholmin kanssa samaan aikaan kuin Shooting Galleryn ensimmäinen albumi julkaistiin. Shooting Gallery veti kiertueen KISS:in lämmittelijänä, kunnes hajosi ei-musikaalisiin ongelmiin.
Vuosina 1993–1994 McCoy teki yhteistyötä useiden eri muusikoiden kanssa, mm. Skid Row:n Sebastian Bachin kanssa nimellä Bach/McCoy. Tämä yhteistyö poiki neljä koskaan julkaisematonta kappaletta. Keväällä 1994 Andy ja Angela McCoy muuttivat Helsinkiin. Kesällä 1994 McCoy kokosi Shooting Galleryn uudelleen mm. Hanoi Rocksin alkuperäisen rumpalin Gyp Casinon kanssa. Kokoonpano teki muutamia kesäkeikkoja Suomessa. Samoihin aikoihin McCoy keikkaili muutamia kertoja Remu Aaltosen kanssa.
Andy McCoyta pidettiin suomalaisen Shooting Gallery -versionsa jälkeen menetettynä tapauksena, mutta alennustilassa ollut McCoy ryhdistäytyi ja vuonna 1995 syntyi toinen sooloalbumi "Building On Tradition", joka on McCoyn menestynein julkaisu Hanoi Rocksin jälkeen. Albumi nauhoitettiin Tukholmassa McCoyn tuottamana. Albumin suurin hitti oli "Strung Out", joka sai paljon soittoaikaa Suomen radioissa. "Strung Out" oli alun perin Shooting Gallery -kappale, mutta oli jäänyt pois itse yhtyeen albumilta. Levyllä kuultiin myös ensimmäistä kertaa McCoyn vaimon Angela Nicolettin ääntä. Albumin jälkeisille kiertueille McCoy kasasi yhtyeen Live Ammo, johon kuuluivat McCoyn (kitara, laulu) lisäksi Angela Nicoletti (laulu), Dan Lagerstedt (kitara, laulu) Andy Christell (basso), Gyp Casino (rummut) ja Christian Andrè (kosketinsoittimet). Yhtye piti osittain kotipaikkanaan Tukholmaa. Christellin kotipuolessa tapahtuneen onnettomuuden takia Lagerstedt siirtyi bassoon. Myöhemmin myös André jätettiin pois yhtyeestä. Live Ammon kehitys ja suosio oli noususuhdanteista, mutta lopulta kahden Suomen kiertueen jälkeen yhtye hajosi.
Vuonna 1995 McCoy soitti The 69 Eyesin kanssa kappaleessa "Vietnamese Baby" ja albumilla "Savage Garden" kappaleessa "Wild talk", jonka demon McCoy oli säveltänyt pari vuotta aiemmin. McCoy keskittyi tämän jälkeen vanhaan nuoruuden harrastukseensa, maalaamiseen. Hän tekeekin muutaman suuren öljyvärityön vuodessa.
1996 McCoy ja Pete Malmi päättivät perustaa Briardin uudelleen 20 vuoden jälkeen. Kokoonpanoon tuli The 69 Eyesin jäseniä ja Angela McCoy. Kokoonpano esitti vanhoja ja uusia Briard-kappaleita. Uusi Briard teki albumin "Briards" ja sen kappale "River of Dreams" menestyi. Samana vuonna McCoy soitti XL5:n singlellä "Taas Mennään". Samana vuonna Pekka Lehto alkoi kuvata elokuvaa "Real McCoy", jossa yhdistettiin fiktiota ja Andy McCoyn elämää. 2.-13. joulukuuta 1997 Dave Lindholm, Andy McCoy ja Pelle Miljoona tekivät akustisen kiertueen. Vuonna 1998 elokuva "Real McCoy" valmistui ja McCoy voitti 27. marraskuuta Jyrkin parhaimman elokuvaan liittyvän musiikkivideon palkinnon elokuvansa kappaleella "Mind Over Matter". "Real McCoy" ensiesitettiin 29. tammikuuta 1999 Göteborgin elokuvafestivaaleilla. Samoihin aikoihin ilmestyi elokuvan soundtrack. "Real McCoyn" Suomen ensi-ilta oli elokuussa 1999. Kuvausten aikana McCoy loukkaantui ja katkaisi jalkansa vaarallisessa putoamisessa kerrostalon kolmannesta kerroksesta. Onnettomuus muutti elokuvan juonen oleellisesti. Tämän tapaturman jälkeen McCoy on alkanut enemmän kontrolloimaan ns. rock 'n' roll-elämäntapaansa.
10. heinäkuuta 1999 Tampereen Tammerfestissä McCoy esiintyi ensi kerran pitkään aikaan. Samoin hän teki kiertueen vaimonsa Angelan ja Dan Lagerstedtin kanssa. McCoy vieraili myös 22 Pistepirkon levyllä.
Hanoi Rocksin uudelleen perustaminen.
Michael Monroen ja Andy McCoyn välit paranivat uuden Hanoi Rocks CD-boksin promootiotilaisuuksien myötä. Lopulta vuonna 2001 Monroe ja McCoy ilmoittivat perustavansa Hanoi Rocksin uudelleen nimellä "Hanoi Revisited". Samana vuonna ilmestyi McCoyn elämäkerta "Sheriffi McCoy". Kirja on menestynyt uusintapainosten myötä hyvin. Hanoi Revisited esiintyi 2001 Ruisrockissa suomalaisten muusikoiden avulla.
Vuonna 2001 Hanoi Rocks esiintyi nimellä Hanoi Revisited Ruisrockissa ja pian sen jälkeen yhtye esiintyikin Ranskassa Cannesin Midem-musiikkimessuilla. Tällöin taustalla oli lontoolainen kustannusyhtiö Rock Hard Publishing sekä suomalainen RLF Music, joiden taustavaikuttajina toimivat mm. Herman Rarebell (Scorpionsin entinen rumpali), Tatu Huhanantti, Ilkka Hulkko ja Marco Tikkanen. Hanoi Rocksin toinen tuleminen oli alkanut.
27. maaliskuuta 2002 Hanoi Rocksin paluu virallistettiin, kun yhtyeen kokoonpano (Andy McCoy, Michael Monroe, Costello Hautamäki, Lacu ja Timpa) julkistettiin. Pian ilmestyi hyvin menestynyt single "People Like Me" ja ensimmäinen albumi 17 vuoteen, "Twelve Shots on the Rocks". Yhtye julkaisi vuonna 2005 albumin "Another Hostile Takeover". Uudelleenperustamisestaan lähtien Hanoi Rocks keikkaili menestyksellisesti tiheään herättäen uudelleen vanhaa kulttimainettaan sen vanhoilla alueilla, kuten Isossa-Britanniassa ja Japanissa, kunnes yhtye taas lopetti toimintansa keväällä 2009.
Music Televisionin tosi-tv-sarjan "The Osbournes" menestyksen jälkeen MTV3 tuotti Suomessa samantapaisen sarjan Andy McCoysta ja hänen vaimostaan Angelasta. 2003 esitetyn ohjelman nimi oli "The McCoys Show".
Uuden Hanoi Rocksin hajoamisen jälkeen.
Andy McCoy astui jälleen julkisuuteen ja kertoi perustavansa uuden bändin. Myöhemmin kyseisen bändin kokoonpano ja nimi selvisi: The Real McCoy Band, Andy McCoy laulaja-kitaristina, Foo Fightersin kitaristi Chris Shiflett, Hanoi Rocksin entinen rumpali George Atlagic, basistina Dan Lagerstead ja kosketinsoittaja-laulajana Andyn vaimo Angela McCoy. Bändin kappalelistaksi suunniteltiin Hanoi Rocksin ja Foo Fightersin hittejä sekä McCoyn uusia sävellyksiä. Bändi aloitti Suomen kiertueella johon kuului 9 keikkaa. Bändi ehti soittaa kuitenkin vain kolme keikkaa ennen kuin hajosi. McCoy ei ole kertonut syytä hajoamiseen. Aluksi kerrottiin Shiflettin eronneen bändistä hänen poikansa sairastuttua sikainfluenssaan. Myöhemmin Stiflett kertoi hajoamisen johtuneen McCoyn huonosta keikkakunnosta.. Andy itse kertoi Stiflettin lähteneen, koska tämän vaimo oli komentanut hänet kotiin. McCoyn mukaan bändi on edelleen kasassa ja sen oli tarkoitus mennä studioon joulukuussa 2009.
Andy menee helmikuussa 2011 mukaan Pelle Miljoonan yhtyeeseen, jossa hän soitti kesän 1980 ja "Moottoritie on kuuma" -albumin levytyssessiossa. Esiintymiset kuuluvat Albumiklassikot-konserttisarjaan.
Avioliitot ja lapset.
McCoylla on poika nimeltä "Sebastian" avioliitostaan 1986–1989 Anastasia ”Stacy” Maisoneuven kanssa. Maisoneuve kuoli pian eron jälkeen. McCoy meni uusiin naimisiin Angela Nicolettin kanssa vuonna 1991. Heillä ei ole yhteisiä lapsia.


Aurinko.
Aurinko (symboli ☉) on Maata lähinnä sijaitseva tähti. Auringon ympärille syntyneet planeetat ja muut kappaleet muodostavat aurinkokunnan. Aurinko on tyypillinen tähti, jolla ei ilmeisesti ole mitään poikkeuksellisia ominaisuuksia. Auringon perinteisiä suomalaisia nimiä ovat myös "Päivä", "Päivyt" ja "Päivänkehrä". Suurella alkukirjaimella kirjoitettaessa "Aurinko" on erisnimi omalle tähdellemme lähinnä tähtitieteessä, mutta pienellä kirjoitetaan "aurinko" jokapäiväisessä kielenkäytössä. Aurinko kiertää muiden Linnunrataan kuuluvien tähtien tavoin sen keskipistettä.
Auringon elinkaari.
Aurinko muodostui vajaa viisi miljardia vuotta sitten, ja noin viiden miljardin vuoden kuluttua sen energiavarat loppuvat.
Energian tuoton lämpötila kasvaa, mikä johtuu helposti fuusioituvan vedyn vähenemisestä. Aurinko alkaa nyt tuottaa yhä enemmän kokoon luhistumista estävää energiaa hiili- ja muilla fuusioilla. Korkeammalla lämpötilalla tapahtuva nopea energian tuotanto aiheuttaa ongelmia: lämpö ei ehdi siirtyä vakaasti ytimestä ulos ulkoavaruuteen (vrt. lämmön siirtymisen hitaus). Tämän seurauksena Auringon koko kasvaa, sillä se varastoi energiaa. Säteily samalla lisääntyy ja aikaansaa ennen pitkää maapallon lämpenemistä, tosin hitaasti. 900 miljoonan vuoden kuluttua Auringon ollessa 5,5 miljardin vuoden ikäinen arvioidaan maanpinnan keskilämpötilan ylittävän Maan nykymuotoiselle elämälle kriittisen 30 °C rajan.
Viiden miljardin vuoden kuluttua vety loppuu Auringon keskustasta, ja se alkaa hitaasti laajentua ja muuttua punaiseksi. Vähitellen Auringosta tulee punainen jättiläinen, joka nielaisee sisemmät planeetat Merkuriuksen ja Venuksen. Maapallo sulaa laavapalloksi, ja osa sen kivikehästä höyrystyy avaruuteen. Samalla Aurinko puhaltaa uloimmat kerroksensa planetaariseksi sumuksi, jolloin keskustassa oleva tiivis ydin paljastuu ja muuttuu myöhemmin valkoiseksi kääpiöksi. Jäljelle jäänyt Auringon ydin jäähtyy lopulta valkoisesta kääpiöstä mustaksi kääpiöksi.
Auringon ominaisuuksia.
Auringon massaa, sädettä ja valovoimaa käytetään yleisesti yksikkönä muiden tähtien säteitä, massoja ja valovoimia käsiteltäessä.
Aurinkoa on pidetty aikaisemmin pienenä ja suhteellisen mitättömänä tähtenä. Nykyään tiedetään Auringon olevan kirkkaampi kuin 85 % Linnunradan tähdistä, toisaalta suurin osa tähdistä on himmeitä punaisia kääpiöitä. Aurinko näkyisi paljain silmin suunnilleen 50 valovuoden etäisyydelle.
a> -teleskoopin ottama kuva auringon pinnasta.
Auringon aktiivisuus.
Auringon pinta muuttuu koko ajan. Sen pinnan ilmiöistä tunnetuin on auringonpilkut. Muita pinnalla tapahtuvia ilmiöitä ovat flaret eli roihupurkaukset, protuberanssit, granulat ja niin kutsutut auringonjäristykset, joita muun muassa SOHO-avaruusluotain havaitsi. Aurinko myös virittää Maan lähiavaruuteen niin kutsutun avaruussään. Auringon aktiivisuuden huippukausina esiintyy niin kutsuttuja aurinkomyrskyjä, jotka näkyvät Maassa muun muassa voimakkaina ja laaja-alaisina revontulina ja esimerkiksi Kanadan ja Yhdysvaltain itärannikon pitkien sähkön siirtolinjojen jakeluhäiriöinä. Auringon on raportoitu olleen vuonna 2009 himmeimmillään noin sadan vuoden aikana.
Rakenne.
Auringossa vallitsee niin korkea lämpötila, että aineet eivät esiinny kiinteässä, nestemäisessä tai kaasumaisessa olomuodossa. Kaikki aines onkin niin sanotussa neljännessä olomuodossa, plasmana.
Aurinko saa säteilemänsä energian siten, että vety muuttuu heliumiksi Auringon ytimessä tapahtuvassa fuusioreaktiossa. Tämä energia siirtyy, ensin lyhytaaltoisena röntgensäteilynä ja edelleen pidempiaaltoisempana röntgensäteilynä ja lopuksi konvektiovirtauksena (lämpösiirtymisenä) Auringon pinnalle.
Ydin.
Ydin on Auringon sisin osa, jossa Auringon energian tuottavat fuusioreaktiot tapahtuvat. Sen läpimitta on noin 350 000 kilometriä, siis noin neljännes Auringon koko läpimitasta. Ytimen tiheys on korkeimmillaan 150000 kg/m3 eli noin 150 kertaa veden tiheys. Paine on 225 miljardia ilmakehää. Lämpötila on noin 13 600 000 kelviniä, eli se on huomattavasti lämpimämpi kuin Auringon pinta, jossa lämpötila on 5 800 kelviniä. SOHO-luotaimen mittaustulokset viittaavat ytimen pyörivän pintaa nopeammin.
Lukuun ottamatta Auringon eliniän loppuvaiheita miltei kaikki Auringon energia syntyy ytimen fuusioreaktioissa, joissa vety-ytimet eli protonit yhdistyvät heliumytimiksi vapauttaen suuria määriä energiaa. Joka sekunti noin 600 miljoonaa tonnia vetyä fuusioituu 596 miljoonaksi tonniksi heliumia. Suhteellisuusteorian mukaisesti sekunnissa noin 4 miljoonaa tonnia materiaa muuttuu energiaksi. Auringon teho on noin 383 jottawattia, mikä vastaa noin sadan miljardin megatonnin tehoisen vetypommin räjähdystä joka sekunti. Silti ytimen suunnattomien mittasuhteiden johdosta tehotiheys on vain noin 0,272 wattia kuutiometriltä, vähemmän kuin yhden kynttilän teho.
Syntyneen energian täytyy kulkeutua Auringon ylempien kerrosten halki ennen vapautumista auringonvalona tai aurinkotuulen mukana. Arviot energian kulkeutumisajasta pintaan vaihtelevat 10 000 vuodesta 170 000 vuoteen.
Säteilyvyöhyke.
Auringon ydintä ympäröi säteilyvyöhyke, jossa ydinreaktioita ei enää tapahdu. Sen halki ytimestä tuleva energia siirtyy pinnalle absorboitumalla ja emittoitumalla nousten säteilyvyöhykkeen pintaa kohden, joka on noin 0,7 Auringon säteen kohdalla. Energian siirtyminen on hidasta, ja ytimestä pintaan siirtyminen kestää kymmeniä miljoonia vuosia.
Konvektiovyöhyke.
Konvektiovyöhykkeessä energia siirtyy pääosin aineen konvektiovirtauksena mukana pinnalle. Vyöhykkeen aine virtaa kohti Auringon pintaa. Pinnalla aine jäähtyy ja muuttuu täten tiheämmäksi ja vajoaa takaisin kohti Auringon ydintä.
Auringon pinta.
Auringon pintakerroksista, fotosfääristä, energiaa säteilee valonnopeudella ympäröivään avaruuteen sähkömagneettisen säteilyn kaikilla aallonpituuksilla, pääasiassa näkyvänä valona ja infrapunasäteilynä, jonkin verran myös ultraviolettisäteilynä. Fotosfäärin keskimääräinen lämpötila on noin 5800 K. Fotosfääri näyttää rakeiselta; siinä on kirkkaampia ja hieman tummempia kohtia. Tämä johtuu syvemmältä tulevista konvektiovirtauksista. 100 kilometriä paksussa fotosfäärissä esiintyy myös auringonpilkkuja, joiden kohdalla lämpötila on huomattavasti alhaisempi.
Kaasukehä.
Kaasukehä jakautuu suhteellisen ohueen, sisempään värikehään, eli "kromosfääriin" ja kauas ulottuvaan "koronaan". Koko kaasukehä on sen verran harvaa, ettei se ole nähtävissä paljain silmin muulloin kuin auringonpimennyksien yhteydessä, jolloin kromosfääri näyttäytyy ohuena punaisena renkaana Auringon ympärillä. Kromosfäärin paksuus on noin 2 000 km ja sen lämpötila noin 100 000 kelviniä.
Kaasukehän ulointa osaa kutsutaan koronaksi. Se muodostuu vielä harvemmasta, mutta hyvin kuumasta plasmasta, jonka lämpötila osittain on yli miljoona astetta, ja se ulottuu monen Auringon säteen verran siitä ulospäin. Etenkin sen ollessa aktiivisimmillaan auringon magneettiset myrskyt irrottavat koronasta ainetta, joka sinkoutuu avaruuteen satojen kilometrien sekuntinopeudella. Varautuneiden hiukkasten törmätessä muutamaa päivää myöhemmin Maan magneettikenttään syntyy revontulia. Koronan plasmasta irtoavia varautuneita hiukkasia, pääasiassa elektroneja ja protoneja, liikkuu siitä poispäin avaruuteen jopa 900 km/s nopeudella. Tämä aurinkotuuleksi kutsuttu ilmiö ulottuu koko aurinkokunnan läpi. Sen hiukkasten ja magneettikentän vaikutuspiirissä olevaa avaruuden osaa sanotaan "heliosfääriksi", jonka rajoilta, noin 50-100 AU:n etäisyydeltä olevasta "heliopaussista" katsotaan tähtienvälisen avaruuden alkavan.
Auringonvalon terveysvaikutukset.
Auringonvalo on Suomessa kesällä merkittävin D-vitamiinin lähde. Auringon UVB-säteily muuttaa ihon 7-dehydrokolesterolia D3-vitamiinin esiasteeksi. Ihmisen fysiologisen tarpeen ylittävä määrä kuitenkin hajoaa iholla auringonvalon vaikutuksesta, joten D-vitamiinin yliannostus auringosta ei ole mahdollinen. D-vitamiinisynteesin määrä on suurimmillaan päiväntasaajan lähellä, mutta Suomen leveysasteilla sitä tapahtuu vain kesäkuukausina ja silloinkin vain keskipäivän tienoilla.
Auringonvalo vaikuttaa pimeähormoni melatoniinin eritykseen, joka on suurimmillaan öisin ja talvisin. Melatoniinilla on unettava vaikutus, joten auringonvalon puute päiväsaikaan voi aiheuttaa väsymystä ja häiritä uni-valverytmiä. Luonnollisen valon puute voi myös aiheuttaa kaamosmasennusta.
Auringonvalo voi olla välttämätöntä lapsen silmän kehitykselle. Liian vähäinen auringonvalon saanti voi aiheuttaa likinäköisyyttä vähentämällä dopamiinin eritystä.
Voimakas auringonvalo voi paksuntaa ja ryppyynnyttää ihoa ajan myötä.
Liian voimakkaalle ja pitkäaikaiselle auringonpaisteelle altistuminen voi polttaa ihon, mikä lisää melanooman riskiä. Toisaalta joissain tutkimuksissa on havaittu, että melanoomasta selviävät todennäköisimmin ne potilaat, jotka ovat saaneet elämänsä aikana eniten auringonvaloa. Tämä viittaa siihen, että auringolla on myös syövältä suojaavaa vaikutusta.
Havaitseminen.
Aurinkoa voidaan havaita kaukoputkella heijastamalla sen kuva kaukoputken taakse tai käyttämällä himmentävää suodatinta, joka on objektiivin edessä. Aurinkoa ei saa koskaan katsoa suoraan kiikarin tai kaukoputken läpi ilman aurinkosuodatinta, sillä se vahingoittaa näkökykyä. Jopa auringonpimennyksen yhteydessä auringon suora katsominen voi helposti vahingoittaa silmiä. Aurinkoa ei kannata katsoa myöskään aurinkolasien tai sellaisen tummentavan suojan läpi, jota ei ole tarkoitettu Auringon katsomiseen. Auringonpimennystä katsottaessa tulee käyttää tähän tarkoitettua himmennintä tai hitsaajan suojalaseja.
UV-säteilyltä suojautuminen.
Auringon voimakkaalle UV-säteilylle pitkäaikaisesti altistunut iho palaa, mikä lisää riskiä sairastua ihosyöpään. Palamisalttiutta kuvaamaan on kehitetty UV-indeksi. Myös ihon palamisherkkyys vaihtelee eri henkilöillä. Vaaleilla henkilöillä ihoa suojaavan pigmentin muodostuminen on heikompaa, jolloin on käytettävä korkeamman suojakertoimen omaavia aurinkovoiteita tai valoa läpäisemätöntä suojavaatetusta. Tämän vuoksi aurinkorasvan käyttö on tietyissä olosuhteissa melkein välttämätöntä ihosyövältä suojautumiseksi.
Auringon merkitys ihmiskunnalle.
Aurinko on maapallon merkittävin energianlähde, joka kasveissa tapahtuvan yhteyttämisen kautta tuottaa melkein kaiken eliökunnan kuluttamasta energiasta. Myös ihmisten fyysinen käyttövoima on Auringosta lähtöisin, sillä kaikki ravinto alkaen kasvikunnasta päättyen ravintoketjun ylimpiin lenkkeihin edustaa varastoitunutta aurinkoenergiaa. Ydinvoimaa sekä geotermistä ja vuorovesienergiaa lukuun ottamatta kaikki ihmiskunnan kuluttama energia on peräisin Auringon fuusioreaktioista eri väylien kautta.
Aurinko on näyttävä ilmiö kaikkialla maapallolla ja se hallitsee muun muassa vuorokaudenaikojen vaihteluja. Siksi Auringolla on merkittävä asema eri kulttuureissa ja sitä palvotaan ja on palvottu jumalana muun muassa muinaisessa Egyptissä, Kreikassa, Roomassa, Etelä-Amerikassa sekä Japanissa.


ASCII.
Ascii () on 7-bittinen eli 128 merkkipaikan laajuinen tietokoneiden merkistö, joka sisältää ensisijaisesti amerikanenglannissa tarvittavat kirjaimet, numerot, väli- ja erikoismerkkejä sekä eräitä ohjauskoodeja. Lähes kaikkien nykyisin yleisessä käytössä olevien tietokonemerkistöjen 128 ensimmäistä merkkiä ovat samat kuin Asciissa, joten ne voidaan luokitella Asciin laajennuksiksi. Unicode-merkistön yhteydessä tätä ensimmäistä lohkoa kutsutaan latinalaiseksi perusosaksi.
Joskus kuulee virheellisesti puhuttavan ”8-bittisestä Asciista” tai ”high-Asciista”, jonka merkkipaikkojen määrä olisi kaksinkertaistettu 256:een ottamalla käyttöön Asciissa ylimääräiseksi jäänyt tavun kahdeksas bitti. Tällaisia merkistöjä on Asciin pohjalta kuitenkin kehitetty useita, eikä niistä yhteenkään ole asianmukaista viitata nimellä Ascii. Koska 8-bittiseenkään merkistöön eivät mahdu edes kaikkien latinalaisin aakkosin kirjoitettavien kielten kirjaimet, alueittain on pitänyt kehittää keskenään yhteensopimattomia laajennusversioita, joista länsieurooppalaisittain ja suomalaisittain tärkein on ISO 8859-1 eli niin sanottu Latin 1 ‑merkistö. Lisäksi esimerkiksi MS-DOS-järjestelmän käyttämien Ascii-pohjaisten merkistöjen laajennusosat poikkeavat täysin Windowsin merkistöistä, jotka ovat ISO 8859 ‑standardien muunnelmia.
Historia.
Ascii kehitettiin 1960-luvulla paperille tulostavien kaukokirjoitinlaitteiden ja tietokonepäätteiden merkistöksi ja ohjauskoodistoksi. Aikaisemmat laitteet käyttivät yleensä 5-bittistä Baudot-koodia.
Asciin kehitti ja julkaisi "American Standards Association", nykyiseltä nimeltään "American National Standards Institute". Kehitystyöhön osallistuneista huomattavimpiin kuuluu Bob Bemer.
Merkkivalikoima perustuu lähinnä Yhdysvaltojen tarpeisiin. Tämä on aiheuttanut jatkuvia ongelmia ei-englanninkielisen tekstin käsittelyssä: esimerkiksi suomen kielen aakkosista kirjaimet A–Z sisältyvät kaikkiin Ascii-merkistön muunnoksiin ja näkyvät siis käytännössä aina oikein, mutta niin sanotut ääkköset (Å, Ä, Ö) aiheuttavat yllättävän usein yhteensopivuusongelmia vielä nykyäänkin.
US-ASCII.
ASCII-määritys julkaistiin Yhdysvalloissa ANSI X3.4 ‑standardina alun perin vuonna 1963. Hieman myöhemmin, 1967, sitä täydennettiin pienaakkosilla ja symboleilla. Yhdysvaltojen ASCII-standardista käytetään myös nimitystä US-ASCII. Sen nykyinen versio on määritelty standardissa ANSI X3.4-1986.
ISO-standardi merkistöstä tuli vuonna 1972. Kansainvälinen ISO-646-IRV ("international reference version") ‑määritys erosi ASCII-merkistöstä sikäli, että dollarin merkin ($) tilalla oli valuuttamerkki (¤) ja aaltoviivan (~) tilalla oli yläviiva (¯). Vuonna 1991 kansainvälinen versio mukautettiin vallitsevaan käytäntöön korvaamalla valuuttamerkki dollarin merkillä. Se on nykyään aivan samanlainen kuin yhdysvaltalainen versio ISO-646-US eli US-ASCII.
ASCII-merkistö määrittää 128 merkkipaikkaa, joihin kuuluvat amerikanenglannin isot ja pienet kirjaimet A–Z, numerot 0–9, välilyönti sekä väli- ja erikoismerkkejä (!"#$%&'=?.,:;@\^_`). Merkistön alkupäästä ja lopusta on yhteensä 33 merkkipaikkaa varattu ohjauskoodeille, joten erilaisia kirjoitusmerkkejä mahtuu ASCII-merkistöön 95.
ASCII ei sisällä Ä- ja Ö-kirjainten kaltaisia tarkkeellisia kirjaimia, joita tarvitaan muissa kuin englannin kielessä. Monet kansalliset kirjaimet sai kuitenkin paperipäätteillä ja kirjoittimilla aikaiseksi tulostamalla kaksi merkkiä päällekkäin, esimerkiksi ä ← codice_1 + codice_2 (a ja pystylainausmerkki) ja ñ ← codice_3 + codice_4 (n ja tilde). Eräät ASCII-merkit, nimittäin tilde ja sirkumfleksi (codice_5), tarkoitettiinkin alun perin nimenomaan tarkkeiksi kansallisten kirjainten muodostusta varten. Alaviiva (codice_6) puolestaan tarkoitettiin alleviivausten tuottamiseen. Usean merkin tulostaminen samaan kohtaan ei kuitenkaan ollut mahdollista näytöllä. Näyttöjen yleistyessä piti kansalliset kirjaimet viimeistään saada osaksi varsinaista merkistöä.
Kansalliset muunnelmat.
Euroopan maissa kansalliset merkit saatiin käyttöön korvaamalla niillä osa erikoismerkeistä. Esimerkiksi ASCII-merkistön suomalainen versio (ISO-646-SF) korvasi merkit [\]^ merkeillä ÄÖÅÜ ja ~ merkeillä äöåü. @ korvattiin é:llä. Tämä merkistö tunnetaan myös suomalaisella nimellä SF-2.
Ratkaisu oli kömpelö etenkin, jos merkistöä käytettiin ohjelmointiin. Tällöin oli usein tehtävä valinta ääkkösten ja ohjelmoinnissa välttämättömien hakasulkujen välillä. Tällaiset merkistöt olivat kuitenkin yleisiä vielä 1980-luvulla, kun käytössä oli paljon järjestelmiä, joiden merkistökoodauksen leveys rajoittui 7 bittiin.


Avoin joukko.
Kuvan joukko V ei ole avoin, sillä pisteen p ympäristö ei sisälly joukkoon V.
Avoin joukko on topologian keskeisin peruskäsite. Avoimien joukkojen avulla voidaan suoraan määritellä mm. topologian keskeiset käsitteet "raja-arvo", "jatkuvuus" ja "yhtenäisyys".
Määritelmä.
Olkoon formula_1 topologinen avaruus. Tällöin joukko formula_2 on avoin, jos ja vain jos formula_3. Toisin sanoen topologisen avaruuden "topologian" alkioita kutsutaan avoimiksi joukoiksi.
Ympäristöt.
Avoimiin joukkoihin liittyy oleellisesti ympäristön käsite. Jos formula_4 ja on olemassa avoin joukko formula_5, jolla formula_6, niin joukkoa "U" kutsutaan pisteen "x" ympäristöksi.
Avoin joukko voidaan karakterisoida myös ympäristöjen avulla. Voidaan nimittäin osoittaa, että joukko "U" on avoin, jos ja vain jos jokaisella joukon "U" pisteellä on olemassa ympäristö, joka sisältyy joukkoon "U".
Metrisissä avaruuksissa tätä voidaan käyttää avoimen joukon määritelmänäkin. Tällöin määritellään, että joukko formula_7 on pisteen formula_8 ympäristö, jos on olemassa sellainen positiivinen luku formula_9, että kaikki joukon formula_7 pisteet, joiden etäisyys formula_11:stä on pienempi kuin formula_12, kuuluvat joukkoon formula_13. Metrisen avaruuden osajoukko formula_7 on "avoin", jos sen jokaisella pisteellä on ympäristö, joka kokonaan sisältyy U:hun.


Algebra.
Algebra on geometrian ja analyysin ohella yksi matematiikan päähaaroista. Algebrassa tutkimuskohteina ovat laskutoimitusten yleiset ominaisuudet jossakin perusjoukossa, jossa ne on määritelty. Tällaisia laskutoimituksia voivat olla esimerkiksi yhteen- ja kertolasku. Laskutoimitusten määritteleminen joukkoon tuottaa algebran perusrakenteet: ryhmän, renkaan ja kunnan. Esimerkiksi kokonaisluvut muodostavat ryhmän, rationaaliluvut ja reaaliluvut kunnan.
Koulumatematiikassa algebra tarkoittaa "kirjainlaskua", jossa perusjoukon muodostavat rationaali- tai reaaliluvut. Sen tuttuna käyttökohteena on muun muassa polynomin nollakohtien etsiminen ja algebrallisten yhtälöiden ratkaiseminen.
Moderni algebra eli abstrakti algebra on laaja matematiikan alue, jolla tutkimus on ollut viime vuosikymmeninä vilkasta. Siinä perusjoukkona, jossa laskutoimitukset on määritelty, voi olla mikä tahansa joukko, jonka alkiot eivät siis välttämättä ole lukuja. Sovelluskohteita modernin algebran tutkimuksessa ovat muun muassa CD-levyjen virheidenkorjausalgoritmit, esimerkiksi CRC-menetelmä.
Sana "algebra" tulee arabian kielestä (al-jabr, الجبر), joka tarkoittaa uudelleenyhdistymistä. Algebran keksijänä pidetään persialaista Muhammed ibn-Musa al-Khwarizmia (arab. ‏أبو عبد الله محمد بن موسى الخوارزمي‎, n. 800-840).


Aurinkokunta.
Aurinkokunta. Kuvan mittasuhteet eivät ole todenmukaiset.
Aurinkokunta on Auringon ja kaikkien aurinkoa kiertävien kappaleiden, kuten planeettojen, kuiden, meteoroidien, komeettojen sekä pikkuplaneettojen, kuten asteroidien ja transneptunisten kohteiden muodostama järjestelmä. Pyöreitä pikkuplaneettoja kutsutaan kääpiöplaneetoiksi.
Aurinkokuntamme planeetat ovat Auringosta poispäin lukien Merkurius, Venus, Maa, Mars, Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus. Aikaisemmin planeettoihin kuulunut Pluto luokiteltiin kääpiöplaneetaksi ja plutoidiksi 2000-vuosikymmenen loppupuolella. Pluton kohtalo ei ole ainutlaatuinen sillä myös ensimmäisina löydetyt asteroidit Ceres, Pallas, Juno ja Vesta luettiin 1800-luvun alussa planeettojen joukkoon. Aurinkokunnan iäksi on saatu noin 4,6 miljardia vuotta. Myös muilla tähdillä on havaittu omia eksoplaneettojen muodostamia planeettakuntia.
Koko ja sijainti.
Aurinkokunta sijaitsee Auringon vaikutusalueen, heliosfäärin, sisäpuolella. Heliosfääri ulottuu arvioiden mukaan noin 150–200 AU:n etäisyydelle Auringosta. Neptunuksen takaisen Kuiperin vyöhykkeen etäisyys Auringosta on noin 30 - 50 AU.
Aurinkokunnan mittasuhteita voidaan havainnollistaa kuvaamalla Aurinkoa 10 senttimetrin läpimittaisella appelsiinilla. Tällöin Maa olisi verrattavissa nuppineulan päähän, joka kiertää appelsiinia 11 metrin etäisyydellä. Pluto kiertäisi appelsiini-Aurinkoa keskimäärin yli 400 metrin etäisyydellä.
Epäsymmetrinen muoto.
2. heinäkuuta 2008 julkistettiin Voyager 2 -luotaimen välittämää tietoa. Aurinkokunnan vaikutusalue ei ole symmetrinen pallo, vaan epäsymmetrinen "kananmuna", joka on toiselta reunalta hieman litistynyt. Teorian mukaan syynä muotoon saattaa olla aurinkotuulen törmäily tähtienväliseen aineeseen.
Sijainti Linnunradassa.
Aurinkokuntamme sijaitsee noin 25 000–28 000 valovuoden päässä kotigalaksimme Linnunradan keskustasta galaksin kierteishaarojen välissä. Aurinkokuntamme kiertää Linnunradan keskustaa 220 kilometrin sekuntivauhdilla, ja yksi galaktinen kierros kestää 226 miljoonaa vuotta. Kiertorata Linnunradan keskuksen ympäri on poikkeuksellinen, sillä se on lähestulkoon ympyrän muotoinen ja sijaitsee sellaisella etäisyydellä, että aurinkokunnan ratanopeus vastaa Linnunradan kierteishaarat muodostavan tiheysaallon nopeutta. Siten aurinkokunta on pysynyt spiraalihaarojen ulkopuolella jopa useita miljardeja vuosia välttyen supernovien säteilyltä, jota tiheämmissä kierteishaaroissa tapahtuu useammin ja estää siten muun kuin pienimuotoisen elämän synnyn planeetoilla.
Aurinkokunnan kohteet.
Aurinkokunnan planeettojen ja Pluton kokovertailu.
Aurinkokunnan synty.
Aurinkokunta syntyi noin 4,6 miljardia vuotta sitten tähtienvälisestä aineesta, kaasusta ja pölystä tiivistymällä. Painovoiman vaikutuksesta tähtienvälinen aine alkoi hiljalleen kasaantua ja pyöriä keskipisteensä ympäri kuumentuen samalla. Kuumeneminen johtui kaasun putoamisliikkeen, pyörimisen ja pyörteisyyden aiheuttamasta kitkasta. Pilvi ylitti kriittisen massan, jolloin pyörimisen keskihakuvoima ja kaasun lämpöliike eivät pysäyttäneet kutistumista.
Pyörimisen aiheuttaman keskihakuvoiman johdosta varhainen Aurinkokunta litistyi protoplanetaariseksi kiekoksi. Pyörimisakselin suunnassa alkujaan pallomainen pilvi vajosi nopeasti kasaan, mutta pyörimisen aiheuttama keskipakovoima jarrutti kutistumista päiväntasaajan suunnassa. Suurin osa alkuperäisen kaasupilven materiasta tiivistyi keskelle. Pilven keskusta kuumeni voimakkaasti kaasuosasten putoamisliikkeen aiheuttamasta kitkasta ja kriittisen lämpötilan ja tiheyden ylittyessä siellä käynnistyi ydinreaktio, jolloin syntyi Aurinko. Auringon toiminnasta syntynyt aurinkotuuli puhalsi pois pölyä ja kaasua varsinkin napojen suunnassa. Aurinkoa ympäröivään kiekkoon putosi edelleen kaasua. Kaasukiekko oli lähellä syntynyttä aurinkoa kuumempi kuin kauempana, missä myös vesi ja hyvin kaukana jopa metaani esiintyi kiinteänä.
Pölykiekossa hiukkaset sitoutuivat yhä kookkaammiksi kappaleiksi, joista suurimmat saavuttivat lopulta planeettojen mittasuhteet. Kasautuminen oli mahdollista silloin, jos kappaleet eivät törmänneet suurella nopeudella toistensa suhteen. Suurilla nopeuksilla tapahtuvat törmäykset puolestaan pilkkoivat kappaleita ja synnyttivät pölyä, jota muun muassa törmäsi suurempiin kappaleisiin.
Syntyi noin 1–10 kilometrin kokoisia planetesimaaleja, jotka kasvoivat ajan kuluessa yhä suuremmiksi.
Laskujen mukaan noin miljoonassa vuodessa syntyi yli 100 kilometrin läpimittaisia kappaleita, jotka kasvoivat noin 60 "oligarkiksi", suureksi planeetaksi, joiden välissä kiersi Aurinkoa pienempiä kappaleita. Aurinkokunnan synnyn loppuvaiheessa oligarkkeja törmäili toisiinsa.
Kaukana toisistaan olevien oligarkkien radat muuttuivat pitkän ajan kuluessa kohti törmäyksiä, koska hyvinkin etäällä toisistaan olevat planeetat saattoivat häiritä toistensa ratoja.
Osa oligarkeista sinkoutui kauas Auringosta keksinäisissä lähiohituksissa: pienempi ohittaja sai ohitettavan kappaleen vetovoimasta vauhtia.
Aurinkoa lähimmät planeetat eivät kyenneet pitämään juurikaan kaasua ympärillään, sillä lämpötila oli siihen liian korkea. Kauempana kylmemmällä alueella muodostuneet jättiläisplaneetat Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus sen sijaan jäivät kaasukehän peittoon, joka kasvoi ajan myötä niin paksuksi, että alimmat kerrostumat nesteytyivät. Kaukana Auringosta myös jäästä saattoi syntyä kappaleita, kuten monet kaasuplaneettojen kuut, komeetat ja Kuiperin vyöhykkeen kappaleet.
Nykyteorioiden mukaan, syntyneet planeetat vaeltelivat jonkin verran alkuaurinkoa ympäröineessä kaasu- pöly- ja
planetesimaalikiekossa. Tämä johtui kaasun ja pölyn vetovoimasta. Esimerkiksi suuri planeetta aiheutti
kaasukiekkoon spiraalihaaroja, jotka yhdessä planeettojen vuorovesivoimien kanssa aiheuttivat hienoisia radan muutoksia.
Jättiläisplaneettojen radat muuttuivat, kun niiden läheltä kulki tuhansia planetesimaaleja. Lisäksi aurinkokunnan alkuvaiheissa suurten, suhteellisen lähellä toisiaan olevien planeettojen keskinäiset vetovoimat aiheuttivat pitkällä
Syntyteoriaan sopii joukko havaintoja: planeetat kiertävät Aurinkoa yhdessä tasossa ja kaikki samaan suuntaan; myös useimmat kuut kiertävät emokappaleitaan samaan suuntaan; samoin Auringon ja lähes kaikkien planeettojen ja kuiden pyörimissuunta on sama; Asteroidien löyhä rakenne saattaa viitata kasautumiseen monesta kappaleesta; Kuun kraatteroituminen ja merien synty taas kertoo suurista törmäyksistä kasautumisen loppuvaiheessa; Myös itse Kuun arvellaan syntyneen Marsin kokoisen protoplaneetan törmättyä alku-Maahan; Tietokonelaskelmat tukevat tätä väitettä: niiden mukaan Kuun synty olisi verraten epätodennäköinen tapahtuma.
Useiden tähtien ympärillä on havaittu kiekkomaisia pölyrenkaita, joissa spiraali- ja rengaskuviot viittaavat planeettojen painovoiman aiheuttamiin häiriöihin. Pölykiekkotähtiä ovat esimerkiksi Vega, Beta Pictoris ja Orionin suuren kaasusumun syntymäisillään olevat tähdet.
Aurinkokunnan ulkopuolelta on löydetty myös lukuisia planeettoja, mikä kertoo aurinkokunnan kaltaisen kehityksen olevan yleinen. Useimmat löydetyt eksoplaneettajärjestelmät ovat kuitenkin kovin erilaisia verrattuna omaan Aurinkokuntaamme, mikä on saanut tutkijat pohtimaan, syntyvätkö kaikki planeettakunnat samalla tavalla. Eksoplaneetat on löydetty tutkimalla emotähden säteilyä tarkoilla mittareilla, jotka havaitsevat tähden liikkeitä Dopplerin ilmiön avulla: massiivinen planeetta pystyy heiluttamaan ratajaksonsa tahdissa keskustähteään. Dopplerin ilmiössä säteilyn aallonpituus muuttuu, kun kappale liikkuu havaitsijan suhteen. Joitain planeettoja on havaittu siten, että niiden kulkiessa keskustähtensä kiekon yli tähden valo himmenee hiukan säännöllisin väliajoin.
Titiuksen–Boden laki.
Merkuriuksen etäisyys poikkeaa suhteellisesti tarkastellen jonkun verran kaavan arvosta, mutta se on kuitenkin kaavan raja-arvo 0,4 AU. Neptunus ei sovi sarjaan lainkaan. Säännönmukaisuus on havaittu vain empiirisesti, eikä kaavaa voida johtaa fysiikan lakien avulla. Kaava tunnetaan nimellä "Titiuksen–Boden laki", ja se voidaan esittää myös muodossa


Avaruus.
Avaruus on tähtitieteessä pääosin tyhjiön muodostama osa maailmankaikkeutta Maan ilmakehän ulkopuolella. Tarkkaa rajaa maapallon ilmakehän loppumisen ja avaruuden alkamisen välille ei voida asettaa, koska ilmakehän tiheys alenee maapallon painovoimakentän heikentyessä Maasta loitonnuttaessa eikä ole olemassa selkeää rajaa, mutta avaruuden voidaan katsoa alkavan 100 kilometrin korkeudella sijaitsevasta Kármánin rajasta. Tällä korkeudella ilmakehän tiheys on enää vain noin 1/2200000 maanpinnan ilmakehän tiheydestä.
Avaruus on lähes yksinomaan tyhjiö. Tyhjiötä täyttävä massa on pimeässä aineessa, tähdissä ja planeetoissa. Tähtienvälisessä avaruudessa leijuu silti erittäin pienitiheyksisiä vetypilviä (tiheys on suuruusluokkaa yksi atomi kuutiosenttimetrissä) sekä fotoneita, neutriinoita ja muita alkeishiukkasia. Osa tähtienvälisestä aineesta on molekyyleinä (molekyylipilvet) sekä pölyhiukkasina, joiden arvellaan koostuvan etupäässä grafiitista ja silikaateista.
Viimeisimpien WMAP-satelliitin tulosten mukaan kaikkeus on geometriselta rakenteeltaan euklidinen eli tasomainen. Tästä ei vielä voida vetää suoraa johtopäätöstä siihen, onko avaruus ääretön vai äärellinen. On myös olemassa mahdollisuus, että maailmankaikkeus on sittenkin kaareva. Asiasta saadaan lähivuosina lisää tietoa, kun Planck-luotain lähetetään avaruuteen. Havaittavan kaikkeuden säteeksi arvioidaan noin 14 miljardia valovuotta. Maapallon sijaintia kaikkeudessa ei ole mielekästä määritellä, sillä tietyssä mielessä kaikkeuden jokainen piste on samalla alkuräjähdyksen tapahtumapaikka.
Suurin osa avaruuden massasta on nykytiedon mukaan niin sanottua pimeää ainetta. Pimeän aineen koostumusta ei tiedetä tarkasti, mutta on arveltu, että se voisi koostua esimerkiksi neutriinoista, pienistä mustista aukoista tai toistaiseksi tuntemattomista alkeishiukkasista.
Historiallisia käsityksiä.
Filosofit ja tähtitieteilijät ovat aikojen kuluessa esittäneet monia oletuksia avaruuden luonteesta. Pitkään oletettiin, että avaruudessa valoa samoin kuin muutakin sähkömagneettista säteilyä kuljettaisi väliaine nimeltä eetteri. Eräät tiedemiehet ja teologit vastustivat mahdollisuutta, että tyhjiötä voisi koskaan esiintyä luonnossa, ennen kuin Christiaan Huygens valmisti ensimmäisen tehokkaan tyhjiöpumppunsa. Vielä senkin jälkeen ajatusta vastustettiin yleisesti. ”Luonto ei voi sietää tyhjiötä”, lausui René Descartes lainaten Aristoteleen käsityksiä.


Avaruus (matematiikka).
Matematiikassa avaruus on joukko, jolle on määritelty tietynlainen rakenne.
Avaruuksia määritelty erilaisia ja usein ne on nimetty ihmisten mukaan.


Anneli Jäätteenmäki.
Anneli Tuulikki Jäätteenmäki (s. 11. helmikuuta 1955 Lapua) on suomalainen poliitikko ja nykyinen Euroopan parlamentin jäsen. Koulutukseltaan Jäätteenmäki on juristi. Jäätteenmäki toimi Suomen pääministerinä 17. huhtikuuta 2003 – 24. kesäkuuta 2003 ja oli ensimmäinen tehtävään valittu nainen. Hän toimi myös Suomen Keskustan puheenjohtajana 2002–2003. Hän toimi eduskunnan puhemiehenä 25. maaliskuuta 2003 – 17. huhtikuuta 2003.
Varhaiset vaiheet.
Jäätteenmäki vietti lapsuutensa kuopuksena kolmilapsisessa viljelijäperheessä Lapualla. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1974. Hän valmistui oikeustieteen kandidaatiksi 1980, ja samana vuonna hänestä tuli varatuomari. Hän toimi myös yhdistyksessä Suomen Demokraattiset Lakimiehet.
Työuransa alkuvaiheissa Jäätteenmäki toimi ensin vuoden verran työmarkkinajuristina kunnallisessa sopimusvaltuuskunnassa. Sen jälkeen hän kävi ulkoministeriön diplomaattikurssin, ja hänet sijoitettiin UM:n protokollaosastolle. Sieltä tie vei vuonna vuonna 1982 Lapuan kaupungin lakimieheksi. Vuonna 1983 sosiaali- ja terveysministeri Eeva Kuuskoski pyysi Jäätteenmäkeä avustajakseen, joten hän jäi virkavapaalle Lapualta. Lyhyen ajan Jäätteenmäki toimi myös keskustan eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteerinä.
Poliittinen ura.
Eduskuntaan Jäätteenmäki valittiin ensimmäisen kerran vuonna 1987. Hän sai yli 9 000 ääntä. Oikeusministerinä hän oli Ahon hallituksessa 1994–1995. Presidentinvaalit hävinneen Esko Ahon lähdettyä vuonna 2000 virkavapaalle Harvardin yliopistoon Jäätteenmäki toimi hänen sijaisenaan Keskustan puheenjohtajana; Ahon jätettyä puheenjohtajan paikan lopullisesti 2002 Jäätteenmäki valittiin hänen tilalleen ja johdatti Keskustan vaalivoittoon eduskuntavaaleissa 2003, minkä jälkeen hänet nimitettiin pääministeriksi ensimmäisenä naisena Suomessa. Tilanne oli myös historiallinen, sillä sekä Tasavallan presidentti että pääministeri olivat naisia.
Tuomo Lappalaisen mukaan Jäätteenmäen nousu puheenjohtajaksi ja pääministeriksi johtui Keskisuomalaisen päätoimittaja Erkki Laatikaisen ja Ilkan Kari Hokkasen lehdillään harjoittamasta voimakkaasta agitoinnista.
Irak-vuoto.
Jäätteenmäen pääministerikausi jäi lyhyeksi. Jo 68 päivän kuluttua nimityksestä hän päätyi eroamaan virastaan, ja eduskunta valitsi hänen seuraajakseen Matti Vanhasen samasta puolueesta.
Ennen eduskuntavaaleja Jäätteenmäki oli tuonut katkelmia julkisuuteen ulkoasiainministeriössä salaisiksi luokiteltujen asiakirjojen sisällöistä pääministeri Paavo Lipposen (sd) keskusteluista Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin kanssa Washingtonissa 9. joulukuuta 2002. Nämä keskustelut liittyivät valmisteluihin Suomen osallistumiseksi Yhdysvaltain johtamaan vapaaehtoisten koalitioon Irakin sotaa koskien.
Jäätteenmäki syytti Paavo Lipposta Suomen liittämisestä Suomen linjausten vastaisesti Yhdysvaltojen Irakin miehitystä kannattaneiden valtioiden koalitioon. Väitteet perustuivat Jäätteenmäen hallussa olleisiin asiapapereihin (muun muassa WASB-050). Vaalit hävinneen SDP:n syytöksiä seuranneessa kohussa selvisi, että Jäätteenmäki oli saanut asiapaperit haltuunsa presidentin neuvonantajalta, Martti Manniselta. Jäätteenmäki kielsi tämän toistuvasti huolimatta päivittäin keräytyvistä todisteista. Jäätteenmäen valehtelu johti hänen eroonsa. Tapauksessa tuli kuuluisaksi hänen lausahduksensa: ”Puhun niin totta kuin osaan”.
Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen eduskuntaryhmän piirissä syntyi luottamuspula Jäätteenmäkeä kohtaan. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jouni Backman toimitti SDP:n eduskuntaryhmän kantana Suomen Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kallille paperilapun, jonka mukaan SDP edellytti, että vain pääministeri vaihdetaan, ei muita muutoksia. Keskusta valitsi pääministeriksi seuraavaan hallitukseen ensimmäistä ministerikauttaan valtioneuvostossa olevan puolustusministeri Matti Vanhasen.
Asiassa nostettiin syyte Jäätteenmäkeä sekä muistiot vuotanutta tasavallan presidentin neuvonantaja Martti Mannista vastaan. Mannista syytettiin virkasalaisuuden rikkomisesta ja Jäätteenmäkeä yllytyksestä ja avunannosta. Käräjäoikeus katsoi Mannisen syylliseksi mutta vapautti Jäätteenmäen.
Jäätteenmäki palasi Irak-aiheeseen vielä yli kolme ja puoli vuotta kohun jälkeen 30. joulukuuta 2006 Iltalehden haastattelussa ja väitti, että kaiken takana oli tarkoitus palauttaa Paavo Lipponen pääministeriksi. SDP:n ryhmäjohtaja Jouni Backman kiisti Jäätteenmäen väitteet STT:lle antamassaan kommentissa. 4. tammikuuta 2007 Kokoomuksen Ville Itälä ja Irak-skandaalin aikainen puoluesihteeri Heikki A. Ollila vahvistivat kuitenkin Iltalehden haastattelussa, että SDP:n tuolloinen puoluesihteeri Eero Heinäluoma yritti houkutella kokoomusta kaatamaan hallitusta välikysymyksen avulla. Itälä ei kuitenkaan halunnut omien sanojensa mukaan ryhtyä ”leikkiin mukaan”.
19. lokakuuta 2009 YLE TV1:n Kotikatsomo-sarjassa esitettiin Timo Harakan ja Antti Karumon kirjoittama draama "Pääministeri", joka on tulkinta kevään 2003 tapahtumista.
Pääministeriyden jälkeen.
Pääministerin virasta eroamisen jälkeen Jäätteenmäki jätti myös Keskustan puheenjohtajan paikan lokakuussa 2003. Euroopan parlamenttiin Jäätteenmäki valittiin 13. kesäkuuta 2004 lähes 150 000 äänellä. Kesällä 2005 hänet valittiin kaksivuotiskaudeksi Keskustanaisten puheenjohtajaksi, missä tehtävässä hän jatkoi kolme kautta vuoteen 2011.
Jäätteenmäkeä pyydettiin palaamaan eduskuntaan eduskuntavaaleissa 2007. Hän ilmoitti 16. lokakuuta 2006 STT:n mukaan, ettei ryhdy kansanedustajaehdokkaaksi vuoden 2007 eduskuntavaaleissa, vaan haluaisi jatkaa europarlamentissa. Hänet valittiin jatkokaudelle vuoden 2009 europarlamenttivaaleissa kaikista ehdokkaista toiseksi suurimmalla äänimäärällä.
Vappupuheessa 2009 Matti Vanhanen toivoi keskustan ehdokkaaksi naista seuraaviin presidentinvaaleihin. Jäätteenmäki oli hänen mielestään yksi mahdollisista ehdokkaista. Keskustan silloisen puoluesihteeri Jarmo Korhosen mukaan Jäätteenmäki on varteenotettava nimi presidenttiehdokkaaksi, jos pääministeri Matti Vanhanen ei ole käytettävissä. Jäätteenmäki kuitenkin kieltäytyi ehdokkuudesta, koska ei tuntenut ehdokkuuteen vaadittavaa intoa.
Yksityiselämä.
Jäätteenmäki on naimisissa toimittaja Jorma Mellerin kanssa. Helmikuun alussa 2006 Jäätteenmäellä havaittiin rintasyöpä, joka leikattiin pian sen jälkeen. Nyttemmin hän on toipunut.


Antti Satuli.
Antti Johannes Satuli (8. lokakuuta 1946, Helsinki – 17. huhtikuuta 2003, Inari) oli oikeustieteen kandidaatti, joka loi uransa Suomen ulkoasiainministeriön palveluksessa. Hän oli Suomen ensimmäinen suurlähettiläs ja pysyvä edustaja Euroopan unionissa siihen liittymisen jälkeen. Ennen kuolemaansa hänet nimitettiin ulkoministeriön korkeimpaan virkaan, valtiosihteeriksi.
Antti Satulin vanhemmat olivat hallitusneuvos Mauno Satuli ja Irma Kajander. Satuli valmistui ylioppilaaksi Helsingin ranskalais-suomalaisesta koulusta vuonna 1965. Oikeustieteen kandidaatiksi hän valmistui vuonna 1970 Helsingin yliopistosta. Hänen sotilasarvonsa oli kapteeniluutnantti.
Satuli avioitui vuonna 1971 Marjatta Anna-Liisa Mattilan kanssa ja heillä oli kaksi lasta, Tiina Johanna (s. 1974) ja Henri Johannes (s. 1975).
Antti Satuli oli ulkoministeriön palveluksessa vuodesta 1971 kuolemaansa saakka. Satuli kuoli sairauskohtaukseen ollessaan hiihtomatkalla Lapissa keväälla 2003.


Azerbaidžan.
Azerbaidžanin tasavalta () on sisämaavaltio Kaukasiassa Kaspianmeren rannalla. Naapurimaita ovat Georgia luoteessa, Armenia lännessä,Venäjä pohjoisessa ja Iran etelässä. Azerbaidžanille kuuluva Nahitševanin autonominen tasavalta sijaitsee erillään muusta maasta sen lounaispuolella Iranin, Turkin ja Armenian ympäröimänä. Azerbaidžanin keskellä sijaitsee itsenäiseksi julistautunut kiistanalainen Vuoristo-Karabahin alue.
Azerbaidžanin tasavalta on ollut Euroopan neuvoston jäsen vuodesta 2001. Suurin osa kansasta on šiiamuslimeita ja etnisesti azereita. Valtio on virallisesti demokraattinen, mutta todellisuudessa autoritaarinen. Kaikkien maassa järjestettyjen vaalien vapautta on arvosteltu.
Maantiede.
Azerbaidžanin pinta-alasta lähes puolet on vuoristoa. Maan kaakkoisosan rannikon kukkuloilla on subtrooppinen ilmasto, ja siellä kasvatetaan teetä, sitruunoita ja appelsiineja. Laajimmat tasangot sijaitsevat maan keskiosassa. Sinne virtaa Kaukasukselta kahdeksan suurta jokea. Kura-Arasin alanko on saanut nimensä Kura- joen ja sen suurimman sivujoen Arasin mukaan. Kura on padottu, ja näin syntynyt Mingechaurin tekoallas on maan suurin sisävesialue, ja siitä saadaan vesivoimaa ja kasteluvettä.
Azerbaidžanin pienestä pinta-alasta huolimatta siellä on monenlaisia ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeitä subtrooppisesta vuoristokasvillisuuteen, ja tämä on johtanut etenkin lintulajiston monimuotoisuuteen. Siellä on havaittu noin 365 lintulajia flamingoista ja kotkista mehiläissyöjiin. Harvinaisiin nisäkkäisiin kuuluvat kuhertajagaselli ("Gazella subgutturosa") ja kaukasianvuorikauris. Kaikkiaan maassa elää 97 nisäkäslajia, 67 matelija- ja sammakkoeläinlajia 97 kalalajia ja yli 15 tuhatta lajia selkärangattomia.
Hirkanin kansallispuisto on perustettu suojelemaan subtrooppista luontoa Lankaran alangolla ja Talysh-vuorilla. Siellä elää harvinaisia kasvi- ja eläinlajeja. Shirvanin kansallispuisto Shirvanin alangolla on kuhertajagasellin ja vesilintujen lisääntymisaluetta. Ag-Gelin kansallispuisto suojelee muuttolintujen talvehtimis- ja levähdyspaikkoja.
Varhainen historia.
Azerbaidžanissa yhdistyvät muinaisten seldžukkiturkkilaisten ja muinaisen Persian sivilisaation perinteet. Se oli muinaisina aikoina myös zarathustralaisuuden keskus.
Maasta ei tiedetä juurikaan mitään ennen arabien valloitusta vuonna 642, jonka jälkeen se oli osana islamilaistan kalifaattia. 1200–1400-luvuilla maahan hyökkäsivät mongolit. Myöhemmin sitä hallitsivat paikalliset shirvanilaiset šaahit ja Persian Safavidien dynastia.
Venäjän ja Neuvostoliiton valta.
Euroopan ja Keski-Aasian välisillä reiteillä ja Kaspianmeren rannalla sijaitsevasta alueesta taistelivat osmanit, Venäjä ja Persia vuosisatoja.
Viimein Persia ja Venäjä jakoivat Azerbaidžanin keskenään vuonna 1828 Turkmenchayn sopimuksella. Nykyisen Azerbaidžanin alue jäi Venäjälle, loput siitä on Iranin Itä- ja Länsi-Azerbaidžanin maakuntia. Samalla päättyi paikallisten kaanien valtakausi.
Azerbaidžanista tuli yksi maailman ensimmäisistä öljyntuotantopaikoista, kun siellä porattiin öljyä 1848–1849. Nobelin veljekset perustivat 1879 sinne öljyntuotantolaitokset. Samalla Bakusta kasvoi merkittävä teollisuuskeskus.
Venäjän keisarikunnan romahdettua ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa maan kansallinen puolue julisti itsenäisyyden 1918 epäonnistuneen Transkaukasian federaation hajottua. Liittoutuneet ehtivät tunnustaa sen itsenäiseksi 1920, mutta jo huhtikuussa 1920 Puna-armeijan joukkojen saapumisen myötä itsenäisyys päättyi. Vuonna 1922 Azerbaidžan liitettiin Transkaukasian sosialistiseen neuvostotasavaltaan ja tämän hajotessa 1936 Azerbaidžanista tuli neuvostotasavalta.
1980-luvun loppua kohti liikehdintä alkoi kasvaa. Vuonna 1988 armenialaiset alkoivat osoittaa mieltään azerivaltaa vastaan Vuoristo-Karabahissa ja Armeniassa ja Vuoristo-Karabahin korkein neuvosto äänesti Azerbaidžanista eroamisen puolesta.
Ainakin 26 armeenia ja kuusi azeria tapettiin väkivaltaisuuksissa Sumqayitissa.
Vuoden 1990 Vuoristo-Karabahin, Bakun ja Sumgaitin levottomuuksien jälkeen Neuvostoliiton johto julisti Vuoristo-Karabahin hätätilaan ja lähetti paikalle armeijan joukkoja. Tammikuussa 1990 armeijan joukot ampuivat 190 nationalistimielenosoittajaa Bakussa. Huhtikuussa vapaaehtoiset azerijoukot ja neuvostojoukot taistelivat armenialaisia vastaan Vuoristo-Karabahissa. Moskova lähetti joukkoja myös Jerevaniin.
Itsenäisyys.
Neuvostoliiton hajotessa Azerbaidžan julistautui itsenäiseksi 30. elokuuta 1991, jolloin presidentiksi valittiin entinen kommunistisen puolueen pääsihteeri Ajaz Mutalibov.
Syyskuussa 1991 Moskova ilmoitti ettei enää tukisi Azerbaidžania Vuoristo-Karabahissa, jolloin armenien joukot kiihdyttivät toimintaansa. Lokakuussa 1991 Vuoristo-Karabahissa järjestetty kansanäänestys hyväksyi sen itsenäisyyden. Toukokuussa 1992 armenien ja karabahien joukot valtasivat Vuoristo-Karabahin historiallisen, pääasiassa azerien asuttaman pääkaupungin Sushan ja Lachinin, joka yhdisti Vuoristo-Karabahin Armeniaan. YK:n turvallisuusneuvosto vaati 1993 lopettamaan kaikki vihollisuudet ja vaati Armenian joukkojen poistumista alueelta. Taistelut jatkuivat kuitenkin toukokuuhun 1994, jolloin Venäjän välityksellä saatiin aikaan tulitauko.
Noin 30 000 ehti kuolla sodassa 1992–1994. Armenien edetessä satoja tuhansia asukkaita pakeni toisiin osiin Azerbaidžania..
Maaliskuussa 1992 azereitä murhattiin Khojalissa Vuoristo-Karabahissa. Mutalibov jätti tämän johdosta eronpyyntönsä ja maa ajautui poliittisen epävakauden tilaan. Vanha kaarti palautti Mutalibovin valtaan toukokuussa 1992, ja hän yritti peruuttaa presidentinvaalit ja kieltää kaiken poliittisen toiminnan, jonka jälkeen opposition Kansanrintamapuolue kaappasi vallan.
Valtakautensa aikana Kansanrintama hajotti kommunistien hallitseman korkeimman neuvoston siirsi sen vallan 50-jäseniselle ylähuoneelle, kansalliselle neuvostolle. Kesäkuussa 1992 Kansanrintamana johtaja Abülfaz Elçibay valittiin presidentiksi. Kansanrintamanpuolueen hallitsema hallitus osoittautui kykenemättömäksi hoitamaan Vuoristo-Karabahin konfliktia tai taloutta ja monet sen viranomaisista olivat korruptoituneita.
Kansanrintamahallituksessa oli mukana turkkilaisesta nationalismista vaikutteita saaneita henkilöitä, jotka suunnittelivat Azerbaidžanista osaa Turkista Iraniin, Siperiaan, Intiaan ja Kiinaan ulottuvaa Suur-Turkin valtakuntaa ja uhkasivat Armenia ydinaseiskulla.
Kesäkuussa 1993 puhkesi kapina maan toiseksi suurimmassa kaupungissa Gəncəssa ja kapinalliset etenivät ilman vastarintaa pääkaupunkiin, josta presidentti Elçibay pakeni kotiseudulleen Nahitševaniin. Kansallinen neuvosto siirsi presidentinvallan puhemiehelleen, Heydər Əliyeville, ja Elçibay syrjäytettiin virallisesti elokuussa 1993, ja Əliyev valittiin viisivuotiskaudelle presidentiksi lokakuussa. Uusi 125-jäseninen parlamentti valittiin ensimmäisen kerran 1995.
Vuonna 1994 Vuoristo-Karabahissa solmittiin Venäjän välityksellä aselepo, jossa Vuoristo-Karabah ja osa sitä ympäröiviä alueita jäi armenialaisten käsiiin. Joulukuussa 2006 siellä järjestettiin neuvoa-antava kansanäänestys perustuslaista, jota Azerbaidžan ei hyväksynyt.
Əliyev valittiin uudelleen 1998. Lokakuun 2003 vaaleissa presidentiksi valittiin Əliyevin poika İlham Əliyev, ja isä kuoli saman vuoden joulukuussa. İlham Əliyev valititin toisellle kaudelle vuoden 2008 vaaleissa, ja ulkomaisten tarkkailijoiden mukaan vaalit olivat aikaisempaa rehellisemmät mutta eivät silti demokratian vaatimusten mukaiset.
Politiikka.
Presidentti valitaan viiden vuoden välein kansanäänestyksellä. Azerbaidžanin nykyinen presidentti on Etyjin tuomitsemien vaalien voittaja ja edellisen presidentin Heydər Əliyevin poika İlham Əliyev. Hänet valittiin uudelleen vuonna 2008.
Maaliskuussa 2009 maassa järjestettiin kansanäänestys, jossa poistettiin presidentinkausien rajoitukset.
125-paikkainen kansalliskokous valitaan kansanäänestyksellä viiden vuoden välein.
Alueet.
Azerbaidžan jaetaan 66 alueeseen ("rayonlar") ja 12 kaupunkiin ("şəhərlər"), joista 7 aluetta ja yksi kaupunki sijaitsevat Nahitševanin autonomisessa tasavallassa. Nahitševanin autonominen tasavalta sijaitsee ekslaavina muusta Azerbaidžanista erillään Armenian, Turkin ja Iranin ympäröimänä. Alle 400 000 hengen väestöstä 99 % on azereita ja loput pääosin venäläisiä ja kurdeja. Maisemaltaan se on vuoristoista puoliaavikkoa.
Talous.
Azerbaidžan tuottaa muun muassa vehnää, teetä, hedelmiä, tupakkaa. Tärkeintä viennin kannalta on öljy sekä vähäisemmässä määrin maakaasu. Myös joitain metalleja kuten rautaa, kuparia ja kobolttia tuotetaan. Karabahin kiista heikentää maan taloutta. Kauppa entisten neuvostoliiton maiden kanssa on vähenemässä, mutta samaan aikaan kauppa Turkin ja länsimaiden kanssa kasvaa. Öljy ja kaasu muodostavat 90 % viennistä.
Liikenne.
Maassa on 35 lentopaikkaa, joista kolmella on yli kolmen kilometrin kiitotie. Rautatieverkkoa on lähes kolmetuhatta kilometriä. Baku on ainoa satamakaupunki.
Väestö.
Azerbaidžanin väestöstä on azereita 90,6 prosenttia, dagestanilaisia 2,2 prosenttia, venäläisiä 1,8 prosenttia, armenialaisia (Vuoristo-Karabahissa) 1,5 prosenttia ja muita 3,9 prosenttia (1999 arvio). Azereita asuu Iranissa lähteestä riippuen kaksin- tai kolminkertainen määrä verrattuna Azerbaidžanin azereiden lukumäärään. Esimerkiksi Ethnologue-kirjan mukaan Iranin azeria puhuu yli 11 miljoonaa, pohjoista "Azerbaidžanin azeria" noin kuusi miljoonaa. Kielet poikkeavat toisistaan ääntämisen ja sanaston, varsinkin lainasanojen osalta.
Azerbaidžanin valtauskonto on islam. Islaminuskoisia väestöstä on 93,4 prosenttia, Venäjän ortodokseja 2,5 prosenttia ja Armenian ortodokseja (Vuoristo-Karabahissa) 2,3 prosenttia (1995). 1,8 prosenttia väestöstä kuuluu muihin uskontokuntiin tai ei tunnusta uskontoa ollenkaan.
Kulttuuri.
Azerbaidžanin kulttuuri on saanut vaikutteita persialaisesta, turkkilaisesta, arabialaisesta, kaukasialaisesta ja venäläisestä kulttuurista. Maan klassinen musiikkiperinne, Mugam, on saanut UNESCO:n maailmanperintötunnustuksen. Mugam koostuu runoudesta ja musiikista ja siinä käytetään monenlaisia tekniikoita, kuten kurkkulaulua. Uskonnolliset elementit etenkin suufilaisuudesta ovat olennainen osa Mugamia. Lisäksi maan musiikkiperinteeseen kuuluu rap-tyylinen Meykhana-musiikki, joka kuitenkin on kehittynyt erillään afroamerikkalaisesta rap-musiikista. Nimitys tulee turkin kielen sanasta "meyhane", joka tarkoittaa tavernaa. Neuvostoaikaan meykhana oli kielletty, mutta nykyaikana perinne on taas voimissaan. Lisäksi Azerbaidžanin musiikkikulttuuriin kuuluu kiertävien, saz-luuttua soittavien "ashik"-trubaduurien perinne.
Euroviisuihin Azerbaidžan osallistui ensimmäisen kerran vuonna 2008 voittaen ne ensimmäisen kerran jo vuonna 2011.
Urheilu.
Maan suosituin urheilulaji on jalkapallo ja maa kuuluu Euroopan jalkapalloliittoon UEFA:an. Azerbaidžanin jalkapallomaajoukkue ei ole koskaan selviytynyt arvokisojen lopputurnaukseen. Toukokuussa 2011 se oli FIFAn rankingissa sijalla 100.
Maa on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1996. Sillä on ollut kesäkisoissa 23-44 urheilijaa, talvikisoissa 2-4. Ampuja Zemfira Meftəkhətddinova ja painija Namiq Abdullayev ovat saaneet kaksi mitalia kumpikin. Sekä judoka Elnur Mammadli on voittanut olympiakultaa.
Ihmisoikeudet.
Maassa järjestetyt Euroviisut nostivat Azerbaidžanin huonon ihmisoikeustilanteen esille. Maassa on vangittu muun muassa poliittisia aktivisteja ja sananvapautta on rajoitettu. Myös kor­rup­tio on yleis­tä, ei­kä maas­sa juu­ri ole val­lan­pi­tä­jis­tä riip­pu­ma­ton­ta, va­paa­ta leh­dis­töä. Toi­mit­ta­jia uh­kail­laan ja hä­päis­tään. Lisäksi muusikkoja, jotka ottavat kantaa poliittisilla kappaleillaan pidätetään ja kidutetaan. Poliisit hakkaavat armottomasti mielenosoittajia ja hallitusta vastustelevat vangitaan tekosyihin vedoten.


Assam.
Assam on yksi Intian koillisimmista osavaltioista. Se sijaitsee Himalajan juurella Brahmaputran laaksossa. Osavaltion pääkaupunki on Dispur ja kaupallinen pääkaupunki Guwahati. Assamilla on kansainvälistä rajaa Bangladeshin ja Bhutanin kanssa. Osavaltiossa on 26 638 407 asukasta (2001) ja sen pinta-ala on 78 438 neliökilometriä.


Argentiina.
Argentiinan tasavalta eli Argentiina (, IPA: [reˈpuβlika aɾxenˈtina]) on valtio Etelä-Amerikassa. Argentiina ulottuu trooppisesta pohjoisesta Etelä-Amerikan antarktiseen eteläkärkeen. Sen naapurimaita ovat Bolivia, Brasilia, Chile, Paraguay ja Uruguay. Argentiina on pinta-alaltaan maailman kahdeksanneksi suurin valtio, ja se on Brasilian jälkeen Etelä-Amerikan toiseksi suurin. Se ulottuu tropiikista 54. leveyspiirille, ja sen maisemat vaihtelevat Andien jäätiköistä pampan lakeuksille ja Amazonin sademetsään. Maassa elää sekä apinoita, jaguaareja että pingviinejä.
Argentiina on YK:n perustajajäsen ja kuuluu G20-maihin. Argentiinasta, Brasiliasta ja Chilestä on toisinaan käytetty yhteisnimitystä ABC-valtiot. 1800-luvun alussa itsenäistyneen valtion johdossa ovat vuorotelleet niin sotilaat, konservatiivit kuin vasemmistolaisetkin johtajat.
Argentiina kuului 1900-luvun alussa maailman rikkaimpiin valtioihin, mutta epävakaissa oloissa on talouskriisi seurannut toistaan.
Varhaishistoria.
a>ista yli 10 000 vuoden takaa.
Argentiinan asutushistoria alkoi jo 12 000 eaa. Patagonian alueelta. Silloin seudulla liikkui metsästäjä-keräilijäheimoja, jotka saalistivat sittemmin sukupuuttoon kuolleiden eläinlajien, kuten mammuttien ja jättiläislaiskiaisten, suuria laumoja. Chilen rannikolla he harjoittivat myös kalastusta. Nykyisen Koillis-Argentiinan alueella vaeltava elämäntapa keskeytyi ajoittain, ja silloin viljeltiin maissia ja maniokkia. Keski-Andien alueella syntyi kulttuurien kohtaamispaikka, jossa Chilen, Chacon ja Andien alueelle asettuneet kansat kohtasivat etelän metsästäjä-keräilijöitä. Luolamaalauksista ja kivikaiverruksista löytyy merkkejä, joiden symboliikkaa ei osata nykyisin tulkita.
Väestö kasvoi liian suureksi elämään pelkällä keräilyllä, ja maanviljelystä alettiin harjoittaa noin 1000–500 eaa. Viljelykasveina olivat peruna ja maissi, ja myöhemmin alluviaalitasangoilla alettiin paimentaa laamalaumoja. Ajanlaskun alkaessa alueella kudottiin kangasta ja poltettiin tupakkaa.
Suunnilleen vuosina 650–850 alueelle tuli vaikutteita Tiwanaku-kulttuurista. Uudet viljelykasvit levisivät, ja valmistettiin hienoja metalliesineitä muun muassa kullasta ja hopeasta. Vuosina 850–1480 jotkut ihmisryhmät rakensivat muurien suojaamia kaupunkimaisia asutuskeskuksia juomavesilähteiden lähelle. He tekivät taidokasta keramiikkaa ja palvoivat maaäiti Pachamamaa.
Inkat saapuivat Calchaquín laaksoihin 1400-luvulla. He rakensivat maantien Tyynenmeren rannalle koko Andien pituudelta. Siitä tuli vilkas kauppareitti, joka yhdisti alueen inkojen pääkaupunkiin. Ketšuasta tuli virallinen kieli, mutta Pachamaman palvonta sulautui inkojen uskontoon.
Maan harvaan asutussa eteläosassa metsästys-keräilykulttuuri säilyi pitempään, vielä espanjalaisvalloituksen jälkeenkin. Tulimaassa ja Patagonian eteläosassa eli neljä kansaa. Onat ja haushit pysyivät maalla, metsästivät kettuja ja guanakoita ja rakensivat asumuksikseen jurtan tapaisia vuotatelttoja. Rannikolla elivät yaghanit ja alacalufit, jotka kalastivat keihäillä, metsästivät hylkeitä ja rakensivat kanootteja. Tätä elämäntapaa nuo kansat jatkoivat 1800-luvulle asti. Kun alueella alettiin harjoittaa lampaankasvatusta, alkuperäiskansat katosivat 50 vuodessa.
Siirtomaakausi ja itsenäisyys.
1500-luvun alusta alkaen Argentiinaan alkoi ilmestyä uudisasukkaita Perusta, Chilestä ja Paraguaysta. Ensimmäiset alueelle saapuneet eurooppalaiset olivat konkistadori Juan Díaz de Solísin johtamat espanjalaiset, jotka löysivät Rio de la Platan vuonna 1516. Perun varakuningaskuntaan perustettiin 1580 Buenos Airesin siirtokunta. Río de la Platan varakuningaskunta perustettiin 1776. Ranskan vallankumouksen ja Yhdysvaltain vapaussodan aatteiden siivittämänä Buenos Airesissa annettiin itsenäisyysjulistus 1810. Varakuningaskunnan muut osat olivat kuitenkin yhtä innokkaita itsenäistymään Río de la Platasta kuin Espanjasta.
Kenraaleiden José de San Martín ja Simón Bolívar johtamissa itsenäisyyssodissa espanjalaiset lyötiin, ja Argentiina itsenäistyi 9. heinäkuuta 1816. Tämän jälkeen vallasta kamppailivat keskusvaltaa kannattavat "unitarios" ja liittovaltiota kannattavat "mazorqueros". Bolivia erosi liitosta 1825 ja Uruguay 1828. Tämän ajan merkittävä hahmo oli kenraali Juan Manuel de Rosas, joka hallitsi yksinvaltiaana 1829–1852. Uruguayn ja Brasilian tukemana kenraali Justo José de Urquiza johti vallankumousta, ja Argentiina sai perustuslain 1853. Vuosina 1865–1870 Argentiina, Brasilia ja Uruguay sotivat Kolmoisliiton sodan Paraguayta vastaan.
1800-luvun lopulla maa rikastui nopeasti uudenaikaisen maatalouden ja kaupan ansiosta. Vuosina 1880–1930 Argentiina kuului maailman kymmenen rikkaimman maan joukkoon.
Konservatiivit hallitsivat vuoteen 1916, jolloin heidän perinteiset kilpailijansa, rehellisiä vaaleja ja demokratiaa korostaneet radikaalit, nousivat valtaan. Vuoden 1929 suuren laman ja maailmanlaajuisten talousvaikeuksien aikana Argentiinan asevoimat syrjäyttivät 1930 vallasta presidentti Hipólito Yrigoyenin, ja sen jälkeen seurasi vuosikymmen konservatiivien valtaa.
Toinen maailmansota ja peronismi.
Toisen maailmansodan puhjetessa Argentiina julistautui puolueettomaksi ja kieltäytyi katkaisemasta suhteita Saksaan ja Japaniin myöskään 1942. Vuonna 1943 akselivaltoja myötäilevä asevoimien juntta kaappasi vallan kenraali Pedro Pablo Ramírezin johdolla. Yksi sen johtajista oli eversti Juan Domingo Perón, joka nousi hallituksen näkyvimmäksi hahmoksi työvoimaministerinä. Argentiina katkaisi suhteet akselivaltoihin 1944 ja julisti niille sodan viimein 1945.
Juan Perón voitti presidentinvaalit sodan jälkeen 1946. Hän lupasi työläisille korkeammat palkat ja sosiaaliturvaa. Perónin politiikassa ensisijalla oli työllisyyden ylläpito ja ammattiyhdistysten laajentaminen. Ensimmäinen viisivuotissuunnitelma vuonna 1947 perustui kansallistetun teollisuuden tuomaan kasvuun. Hänen vaimonsa Eva Perón sai vastuun suhteista työväkeen. Evita Perónista tuli miltei pyhimys Argentiinassa. Hän perusti useita köyhien avustusohjelmia ja työskenteli ahkerasti myös naisten aseman parantamiseksi. Argentiinan naiset saivat äänioikeuden vuonna 1947. Useat kansallissosialistit pakenivat sodan päätyttyä Perónin Argentiinaan. Vuonna 1949 säädettiin uusi perustuslaki, joka vahvisti presidentin valtaa. Perónin tukijoiden hallitsema kongressi sääti lain, joka kielsi presidentin arvostelemisen. Vuonna 1951 Perón valittiin uudelleen presidentiksi suurella ääntenenemmistöllä. Hänen vaimonsa kuoli syöpään 1952, ja sen jälkeen Perónin suosio alkoi hiipua.
Kesäkuussa 1955 laivasto yritti vallankaappausta, mutta uskollisina pysyneet maavoimat kukisti kaappausyrityksen. Syyskuussa kaikki puolustushaarat nousivat kuitenkin yhdessä kapinaan, ja kolmipäiväisissä taisteluissa kuoli tuhansia. Perón pakeni paraguaylaisella sotalaivalla maasta ja asettui Espanjaan. Vuoden 1853 Yhdysvaltain perustuslain malliin perustuva perustuslaki palautettiin voimaan.
1950-luvulla ja 1960-luvulla sotilas- ja siviilihallinto vuorottelivat. Talouskasvu hiipui ja työväki radikalisoitui. Kenraali Juan Carlos Onganía kaappasi vallan 1966 ja hallitsi diktaattorina vuoteen 1970. 11. maaliskuuta 1973 järjestettiin ensimmäiset vaalit kymmeneen vuoteen. Perónia estettiin osallistumasta, mutta hänen tukijansa Héctor José Cámpora valittiin presidentiksi ja Perónin seuraajat saivat hallintaansa myös kongressin molemmat kamarit. Cámpora erosi heinäkuussa 1973, jolloin piti järjestää uudet vaalit. Perón palasi maanpaosta ja asettui ehdolle varapresidenttinään kolmas vaimonsa Isabel Martínez de Perón. Tuolloin sekä vasemmiston että oikeiston terroristiryhmät uhkasivat jo maan järjestystä. Hallitus hallitsi hätätilavaltuuksin ja sai vangita ihmisiä ilman syytteitä.
Tuolloin jo iäkäs Perón kuoli kesken kautensa 1. heinäkuuta 1974, ja häntä seurasi hänen vaimonsa ja varapresidenttinsä, Isabelita Perón. Maassa oli laajoja lakkoja ja poliittista terrorismia. Isabelita Perón oli entinen kabareetanssija ja heikkotahtoinen valtionpäämies, jolta asevoimien kaikkien puolustushaarojen muodostama juntta Jorge Rafael Videlan johdolla otti vallan 24. maaliskuuta 1976.
Juntta ja Falklandin sota.
Ihmisoikeusloukkauksista tuli juntan valtakaudella arkipäivää. Sen valtakaudella surmattiin tai katosi arviolta 9 000–30 000 argentiinalaista. Argentiinassa tätä vaihetta nimitetään likaiseksi sodaksi () ja nimellä "El Proceso", lyhennelmä juntan käyttämästä nimestä "Proceso de Reorganización Nacional" ('Kansallinen uudelleenjärjestyminen'). Käytössä on myös nimitys "la última junta militar" ('viimeinen sotilasjuntta'). Ihmisoikeusloukkaukset rasittivat maan kuvaa ulkomailla, mutta juntta leimasi arvostelun Argentiinan vastaiseksi kampanjaksi. Ulkopoliittisesti juntalla oli kiistoja Chilen kanssa kolmesta asumattomasta saaresta Amerikan eteläkärjessä Beaglensalmessa, ja vuonna 1977 kenraali Augusto Pinochetin presidenttinä johtama Chile ja Argentiina olivat lähellä avointa sotaa.
Argentiina miehitti Britannian Falklandsaaret, mikä johti Falklandin sotaan 2. huhtikuuta 1982. Britit lähettivät paikalle vahvan laivasto-osaston, ja argentiinalaiset antautuivat taistelujen päätteeksi 14. kesäkuuta 1982. Sotilasjuntta kaatui, ja Argentiina palasi siviilihallintoon 1983. Inflaatio oli vuonna 1983 yli 900 %.
Siviilivalta ja talouskriisi.
Ensimmäiseksi uudeksi presidentiksi valittiin 30. lokakuuta 1983 pidetyissä vaaleissa Unión Cívica Radicalin Raúl Alfonsín. Seuraavien 16 vuoden aikana järjestettiin kolmet vaalit ilman vallankaappauksia. Partido Justicialistan Carlos Menem voitti kaksi kertaa ja Fernando de la Rúa valittiin kerran.
Presidentti Raúl Alfonsínin hallitus aloitti tutkimuksen sotilasjuntan aikaisista ihmisoikeusloukkauksista ja järjesti asevoimat siviilien alaisuuteen. Talousvaikeuksien vuoksi Alfonsín menetti luottamuksen ja luopui kuusivuotisesta kaudestaan puoli vuotta ennenaikaisesti. Häntä seurasi presidenttinä Carlos Menem vuosina 1989–1999.
Presidentti Carlos Menem yritti leikata hyperinflaatiota liberaalilla talouspolitiikalla. Vuonna 1992 käyttöön otettu, australin korvannut Argentiinan peso sidottiin kiinteällä kurssilla Yhdysvaltain dollariin, valtionyrityksiä yksityistettiin sekä kaupan ja liiketoiminnan rajoituksia purettiin. Argentiina oli perustamassa Mercosur-tulliliittoa. Talouskasvu oli aluksi nopeaa. Side Yhdysvaltain dollariin osoittautui lopulta vääräksi päätökseksi, ja dollarin vahvistuminen tuhosi Argentiinan vientikaupan. Menem palautti diplomaattiset suhteet Britanniaan 1990 ja armahti sotilasjuntan edustajat. Hänet valittiin uudelle kaudelle 1995. Jo syyskuussa 1996 talousvaikeudet johtivat yleislakkoon. Valtiovarainministeri Domingo Cavallo erosi kyllästyneenä valtion korruptioon ja laittomuuksiin. Vasemmistolaisen Alianza-puolueen ehdokas Fernando de la Rúa valittiin presidentiksi 1999 ja hän toimi Agantiinan presidenttinä 10. joulukuuta 1999 – 21. joulukuuta 2001. Hän peri 114 miljardin dollarin valtionvelan. Suurin osa veloista oli aikaisempien diktaattorien, yksityisten pankkien ja yritysten yksityistä lainaa, jonka Argentiinan valtio oli moraalittoman velan teorian mukaisesti ottanut maksettavakseen.
Vuoden 1998 Aasian talouskriisi johti valuuttapakoon ja nelivuotiseen taantumaan, joka päättyi talouspaniikkiin marraskuussa 2001. Vuoden 2000 suu- ja sorkkatautiepidemia oli tuhonnut Argentiinan maataloustuotteiden viennin. Kansainvälinen valuuttarahasto myönsi maalle 40 miljardin lisälainan.
Ministerien eroamisten vuoksi presidentti de la Rúa muodosti maaliskuussa 2001 kansallisen yhtenäisyyden hallituksen, ja hallituksessa ehti olla kolmessa viikossa kolme eri henkilöä valtiovarainministerinä. Heinäkuussa koko maa pysähtyi yleislakkoon hallituksen leikkausten vuoksi. Opposition perónistit saivat haltuunsa kongressin molemmat kamarit. 3. joulukuuta 2001 valtiovarainministeri Cavallo rajoitti rahan nostamista tileiltä valuuttapaon vuoksi. Corralitoksi kutsuttua päätöstä seurasi yleislakko ja väkivaltaisia mielenosoituksia. De la Rúa erosi presidentin virasta 20. joulukuuta 2001. Vuoden 2001 lopussa väliaikainen presidentti Adolfo Rodríguez Saá julisti maan maksukyvyttömäksi 88 miljardin dollarin velkoihinsa. Seuraava väliaikainen presidentti Eduardo Duhalde katkaisi dollarin ja peson suhteen, mikä johti valuutan devalvaatioon. Talousromahdus heikensi keskiluokan asemaa, palkat pienenivät lähes puoleen ja pankkisäästöt haihtuivat olemattomiin.
2000-luvulla kohti normaalioloja.
27. huhtikuuta 2003 järjestettiin presidentinvaalit, joissa kahden vuoden väliaikaishallinnon jälkeen presidentiksi valittiin vasemmistolainen peronisti Néstor Kirchner, joka toimi Argentiinan presidenttinä 25. toukokuuta 2003 - 10. joulukuuta 2007. Toiselle kierrokselle häntä vastaan noussut Menem luovutti ennen toisen kierroksen vaaleja. Kirchner vahvisti presidentin asemiaan lokakuun 2005 parlamenttivaaleissa.
Maaliskuussa 2005 Argentiina pääsi sopimukseen velkojiensa kanssa 103 miljardin dollarin velkojensa uudelleenjärjestelystä. Joulukuussa 2005 maa ilmoitti maksavansa Kansainväliselle valuuttarahastolle koko velkansa, noin 9,9 miljardia USD
Néstor Kirchner ei pyrkinyt toiselle kaudelle, vaan presidenttiehdokkaaksi asettui hänen vaimonsa Cristina Fernández de Kirchner, kokenut poliitikko hänkin, voittaen lokakuussa 2007 pidetyt vaalit ja hän on ollut Argentiinan presidenttinä 10. joulukuuta 2007 lähtien. Vuonna 2011 hänet valittiin toiselle kaudelle.
Poliittinen järjestelmä.
Argentiina on presidenttijohtoinen demokraattinen tasavalta, jossa presidentti on sekä valtionpäämies että hallituksen johdossa. Presidentti ja varapresidentti valitaan samalla äänestyslipulla nelivuotiskausille, jotka on rajoitettu kahteen peräkkäiseen.
Lainsäädäntövalta on kaksikamarisella kansankongressilla ("Congreso de la Nación"), johon kuuluu senaatti ("senado"), jossa on 72 jäsentä ja edustajainhuone ("Cámara de Diputados"), jossa on 257 jäsentä. Senaattoreista kolmasosa valitaan kerrallaan kuusivuotiskausiksi kahden vuoden välein ja edustajainhuoneen jäsenet nelivuosikausille suhteellisella vaalitavalla, siten että puolet valitaan kahden vuoden välein. Äänioikeus on 18 vuotta täyttäneillä, ja äänestäminen on kansalaisvelvollisuus. Puolueiden asettamista ehdokkaista kolmasosan täytyy olla naisia.
Vuoden 2009 parlamenttivaalien jälkeen alahuoneen suurin ryhmittymä on laajapohjainen peronistien ympärille keskittynyt "Frente para la Victoria" (FpV) 113 paikkallaan. Muita suuria ovat keskusta-vasemmistoliittouma ACyS 77, "Propuesta Republicana" PRO 26, ja Kirchneriä vastustavien peronistien puolue "Partido Justicialista disidente" (PJ disidente) 17 paikallaan.
Oikeus on riippumaton lainsäädäntö- ja toimeenpanovallasta. Korkeimmassa oikeudessa on seitsemän jäsentä, jotka presidentti nimittää senaatin avustuksella. Muut tuomarit asettaa "Consejo de la Magistratura de la Nación", joka koostuu 13 jäsenestä ja jossa on edustajia tuomareista, lakimiehistä, kongressista ja hallituksesta.
Ulkopolitiikka.
Argentiina on vuoden 1985 Argentiinan–Brasilian integraatio- ja yhteistyösopimuksesta alkunsa saaneen Mercosur-kauppasopimuksen jäsen. Se oli ainoa Latinalaisen Amerikan maa, joka osallistui vuoden 1991 valtuuttamaan Persianlahden sotaan ja vuoden 1994 Haitin operaation joka vaiheeseen. Argentiina on lähettänyt rauhanturvaajia El Salvador–Honduras–Nicaraguan operaatioon, Guatemalaan, Ecuadorin–Perun operaatioon, Länsi-Saharaan, Angolaan, Kuwaitiin, Kyprokselle, Kroatiaan, Kosovoon, Bosniaan ja Itä-Timoriin. Tunnustuksena Argentiinan ansioista kansainvälisen turvallisuuden alalla Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton nimitti Argentiinan merkittäväksi NATO-kumppanuusliittolaiseksi. Vuosina 2005–2006 Argentiina oli vaihtuva jäsenmaa.
Vuosina 1977 ja 2006 Argentiinan edustajainhuone on vaatinut Yhdysvaltoihin kuuluvan itsehallintoalueen, Karibeanmeren saaren Puerto Ricon itsenäisyyttä. 4.–5. marraskuuta 2005 Mar del Platassa järjestettiin neljäs Amerikkojen huippukokous, jota sävyttivät Yhdysvaltain vastaiset mielenosoitukset. Nykyisin Argentiina luottaa enemmän Mercosuriin kansainvälisen suuntautumisen ensisijaisena kohteena, kun vielä 1990-luvulla se luotti suhteissaan Yhdysvaltoihin.
Argentiina on pitkään vaatinut Falklandsaaria, Eteläisiä Shetlandsaaria ja Etelä-Georgiaa, sekä 60°S eteläpuolista Etelämannerta 25°W ja 74°W välillä. Argentiinalla on Antarktiksella Orcadasin, joka on ollut miehitettynä vuodesta 1904, ja viisi muuta pysyvää tukikohtaa.
Argentiinan ja Perun välit rikkoutuivat vuonna 1995 puoleksitoista vuosikymmeneksi Argentiinan myytyä salaa aseita ja ammuksia Perun kanssa Cenepan sotaa käyvälle Ecuadorille. Tätä ennen Peru oli ollut Argentiinan liittolainen ja tukenut sitä 1980-luvulla Falklandin sodassa. Argentiinan presidentti Cristina Fernández teki ensimmäisen virallisen vierailun tapaamaan Perun Alan Garcíaa maaliskuussa 2010. Edellinen valtiovierailu tapahtui 1994.
Argentiinan ja Uruguayn välit ovat viilentyneet Uruguayn Fray Bentosiin rakennettavan sellutehtaan vuoksi, sillä argentiinalaiset uskovat tehtaan aiheuttavan ympäristöongelmia. Kirchnerin kaudella maa lähentyi etenkin Boliviaa ja Venezuelaa, jolta se sai avokätisen lainan, jolla se maksoi Kansainvälisen valuuttarahaston saatavat ja pääsi näin pois sen holhouksesta.
Yhteiskunnalliset ongelmat.
Rikollisuus Argentiinassa lomittuu koko yhteiskuntaan eikä ole pelkästään marginaaliryhmien ongelma. Muun muassa presidentti Carlos Menem sotkeutui laittomaan asekauppaan ja joutui puoleksi vuodeksi kotiarestiin. Yllättäen maan korkein oikeus kuitenkin perui syytteet. Argentiina on huumeiden markkina-aluetta ja välityskeskus muualle maailmaan. Rikollisuus murentaa valtion taloutta, ja yhdeksi keinoksi kovien huumeiden aiheuttaman ongelman vähentämiseksi Argentiinan korkein oikeus laillisti 2009 pienimuotoisen kannabiksen käytön, jotta huomio kääntyisi käyttäjistä huumekauppiaisiin. Päätökseen kohdistui arvostelua, ja muun muassa Buenos Airesin yliopiston kriminologian professori Elias Neuman oli sitä mieltä, että se on askel huumeidenkäytön yleiseen vapauttamiseen ja siten ongelman laajenemiseen. Kritiikkiä on tullut myös maassa vaikutusvaltaisen katolisen kirkon taholta ja huumeiden käyttäjien omaisten perheiltä. Vuonna 2006 tehdyn tutkimuksen mukaan kuusi prosenttia 12–64-vuotiaista oli käyttänyt kannabista. Osuus oli kolminkertaistunut vuodesta 2004, kun se oli aiemmin ollut laskusuunnassa.
Hallinnollinen jako.
Argentiina jakaantuu 23 maakuntaan ("provincias; provincia") ja yhteen liittopiiriin ("distrito federal"). Maakunnat jakaantuvat pienempiin hallinnollisiin yksiköihin, departementteihin ("departamento"). Buenos Airesin maakunnassa hallintoalueen nimi on "partido".
Maantiede.
Argentiina muistuttaa muodoltaan pitkää ja kapeaa kolmiota. Maan pinta-ala on 2 780 400 km2, mihin ei ole laskettu mukaan Argentiinan Etelämantereelta itselleen vaatimaa osaa. Se on leveimmältä kohdaltaan idästä länteen 1 580 km, ja sen pituus pohjoisesta etelään on 3 460 km. Pohjoisin piste on leveypiirillä 22 °S, mikä lasketaan vielä tropiikkiin, Tulimaa ulottuu leveyspiirin 54 °S eteläpuolelle.
Argentiinan kallioperä kuuluu Etelä-Amerikan mannerlaattaan, joka jatkuu merenpinnan alla mannerjalustana, joka ulottuu yli tuhannen kilometrin päähän Falklandinsaarille asti. Laatta on liikkunut kauemmas Afrikan laatasta 125 miljoonan vuoden ajan. Laattaliikunnot ovat aiheuttaneet erilaisia maastonmuotoja, joista nykyisin näkyvin on Andien vuoristo, joka on kohonnut liitukaudelta alkaen. Kymmenentuhatta vuotta sitten jääkausi muovasi maisemaa suuresti. Laajimmillaan jäätikkö peitti kaiken 2 000 metrin yläpuolella olevan maaston ja lisäksi suurimman osan Patagoniasta. Jääkauden jäljiltä vuoristossa on järviä ja moreenia. Maaperän huomattavin piirre on pampan hienojakoinen, hedelmällinen maaperä, joka on syntynyt veden ja tuulen eroosiovaikutuksista.
Andit muodostavat Argentiinan länsiosassa jylhän Chilen vastaisen rajan. Korkein kohta on Aconcagua, 6 960 m. Andeilla on kaksi jäätikköaluetta, eteläinen ja pohjoinen Patagonian jäätikkö.
Maan luoteisosassa Andien itäpuolella on monia matalampien vuori- ja kukkulajonoja. Ilmasto on kuuma ja kuiva, mutta vettä riittää maissin viljelyyn. Sen sijaan esimerkiksi Mendozan viininviljely on paljolti keinokastelun varassa.
Paranájoen valuma-alue ulottuu Brasilian ja Paraguayn rajoilta Buenos Airesiin. Siellä on aaltoilevia kukkuloita ja tulvametsiä. Pohjoisrajalla on vaikuttavia jokilaaksoja, kuten Iguassun putouksilla Brasilian rajalla. Paraguayn ja Bolivian rajalta etelään leviää Gran Chacon laaja tasanko, joka kattaa Formosan, Chacon ja Santiago del Esteron maakunnat sekä osia Santa Festä ja Córdobasta.
33. leveyspiirin eteläpuolella on tuhat kilometriä pitkä ja leveä tasanko nimeltä pampa. Graniittisen kallioperän päällä on hedelmällistä lössiä jopa satojen metrien paksuisena kerroksena.
Patagonian aro ulottuu Coloradojoelta 39. leveyspiiriltä etelään Magalhãesinsalmelle. Tuuli ja sateet kuluttavat sen pintamaata, ja vain jokilaaksot soveltuvat lampaankasvatukseen. Magalhãesinsalmelta pohjoiseen Argentinojärvelle (46 S) maa on ollut mannerjään painamana ja kohoaa edelleen. Andien noustessa täällä on ollut vulkaanista toimintaa. Jäätiköt ja joet ovat luoneet paikoin reheviä metsämaisemia ja oivallisia laidunmaita.
Patagonian ja Tulimaan maantieteen ja geologian merkittäviin tutkijoihin kuuluu suomalainen Väinö Auer (1895–1981).
Kasvillisuus ja eläimistö.
Kukonkorallipuun kukka on Argentiinan kansalliskukka.
Argentiinassa metsäalueet ovat vähäisiä, koska ihmiset ovat tuhonneet niitä. Maan kasvisto vaihtelee alueittain, pensaikkoalueilla kasvaa vaivaispensaita, sademetsissä taas jättiläissetrejä ja laakeripuita.
Kukonkorallipuun kukka on Argentiinan kansalliskukka. Maan pohjoisosassa Gran Chacolla kasvaa subtrooppista kasvillisuutta kuten nimellä "quebracho" kutsuttuja kovia puita, brasilianpalisanteria ja sen sukulaisia sekä "Prosopis"-suvun puita. Pampa oli alkujaan puutonta, mutta viljelijät ovat istuttaneet sinne eukalyptuksia ja muita ulkomaisia puita. Pampan ainoa luontainen puun kokoinen laji on "Phytolacca dioica" -niminen ikivihreä ruohovartinen kasvi.
Suurin osa eteläisestä Patagoniasta saa Andien suojaavan vaikutuksen takia vain vähän sateita. Kasvillisuus on sopeutunut tähän kuivuuteen. Alueen länsiosassa ja Tulimaassa kasvaa havumetsää. Argentiinan luoteisosassa kasvaa monenlaisia kaktuksia.
Maan subtrooppisessa pohjoisosassa tavataan kissaeläimiä, kuten puumia, jaguaareja ja oselotteja, apinoita ja todella suuria matelijoita, kuten krokotiileja ja kaimaaneja sekä monenlaisia kilpikonnia. Muihin eläimiin kuuluvat kapybara eli vesisika, tapiirit ja muurahaiskarhut.
Ruohikkoalueella elävät pampakissa, vyötiäiset ja nandut. Siellä tavataan myös monenlaisia lintuja. Lännen vuoristoalueella on oma eläimistönsä. Tyypillisiä eteläamerikkalaisia elämiä ovat laama, guanako ja vikunja. Vuorilla elää myös Amerikan suurin lintu, andienkondori.
Maailmanperintökohteet ja kansallispuistot.
Argentiinassa on kahdeksan Unescon maailmanperintöluettelon kohdetta. Neljä on kulttuurikohteita (Córdoban jesuiittakortteli ja -estanciat (karjatilat), Cueva de las Manos, Río Pinturas, Quebrada de Humahuaca ja Jesuiittojen guaranilähetysasemat) ja neljä luontokohteita (Iguazún kansallispuisto, Iguassun putousten sijaintipaikka, Ischigualaston ja Talampayan luonnonpuistot, Los Glaciaresin kansallispuisto ja Valdésin niemimaa).
Argentiinassa on toistakymmentä kansallispuistoa. Vanhin niistä on 1934 perustettu Nahuel Huapin kansallispuisto.
Ilmasto.
Argentiina sijaitsee melkein kokonaan lauhkeassa ilmastovyöhykkeessä. Maan eri osissa on silti suuria eroja.
Itä- ja Keski-Argentiinan pampalla vuotuinen sademäärä on 500–1000 mm. Pääosa sateista ajoittuu kesäpuolelle vuotta. Lämpötilat eivät ole kovin ääreviä; pakkasta on lähes joka talvi mutta pakkaskausi ei ole pitkä. Buenos Airesissa päivälämpötilat vaihtelevat kesä-heinäkuun neljästätoista tammikuun 29 asteeseen.
Koillisosan Gran Chacolla vallitsee trooppinen tai melkein trooppinen ilmasto. Lämpötila on korkea ympäri vuoden.
Maan länsiosa on kuivaa aluetta. Monin paikoin vuoden keskimääräinen sademäärä on alle 250 mm. Andeillakin lumisateet jäävät vähäisiksi. Andien itärinteet ja niiden juurella kohoavat kukkulat ovat puoliaavikkoa, alankomaat silkkaa aavikkoa.
Maan eteläosassa Patagoniassa vallitsee tyypillinen keskileveysasteiden ilmasto, joka muistuttaa muuten Länsi-Eurooppaa, mutta on varsin kuiva.
Talous.
Argentiinan talouden vahvuuksia ovat rikkaat luonnonvarat, hyvin koulutettu väestö, vientipainotteinen maataloustuotanto sekä monipuolinen teollisuus. Argentiina kuului 1900-luvun alussa maailman rikkaimpiin valtioihin, mutta se kamppaili lähes koko 1900-luvun toistuvissa talousvaikeuksissa, jotka huipentuivat vuonna 2001 maan historian vakavimmaksi taloudelliseksi ja poliittiseksi kriisiksi. Seuraavina vuosina maan talous lähti uudestaan nousuun, mutta rupesi hidastumaan vuonna 2008 alkaneen kansainvälisen taloustaantuman myötä.
Maatalous tuottaa nykyään 8,5 % maan bruttokansantuotteesta ja työllistää viisi prosenttia työvoimasta. Maatalouden tuotteita ovat auringonkukansiemenet, sitruunat, soijapavut, viinirypäleet, maissi, tupakka, maapähkinät, tee, vehnä ja karjataloustuotteet. Karjatalous kärsi vuoden 2000 suu- ja sorkkatautiepidemiasta. Teollisuussektori tuottaa 31,6 % bruttokansantuotteesta ja työllistää 23 % työvoimasta. Tärkeitä teollisuudenaloja ovat elintarviketeollisuus, moottoriajoneuvot, kulutustavarat, tekstiilit, kemikaalit, petrokemian tuotteet, painotuotteet, metallurgia ja terästeollisuus. Vientituotteita ovat soija ja siitä jalostetut tuotteet, öljy ja kaasu, ajoneuvot, maissi ja vehnä. Palvelusektori tuotti vuonna 2009 yhteensä 59,8 % prosenttia maan bruttokansantuotteesta.
Argentiinasta on porattu öljyä yli sadan vuoden ajan, mutta sieltä ei ole tehty samanlaisia suuria löytöjä kuin Brasilian rannikoilta. Britannia poraa öljyä Falklandinsaarten ympäriltä, mutta Argentiinan aluevesiltä ulkomaalaiset yritykset eivät etsi öljyä. Syynä saattaa olla pelko kansallistamisesta. Maan suurin lentoyhtiö kansallistettiin vuonna 2009 valtion velkaantumisen hillitsemiseksi.
Vuonna 2006 Argentiina oli Etelä-Amerikan suurin viinintuottaja ja maailman viidenneksi suurin 1 539 miljoonalla litralla vuodessa. Maan tärkeimmät viinintuotantoalueet ovat Mendoza, San Juan, La Rioja, Rio Negro, Catamarca, Salta ja Neuguen. Suosituimmat lajikkeet ovat Malbec, Bonarda, Cabernet Sauvignon ja Syrah.
Väestöjakauma.
Merkittävä osa argentiinalaisista (86,4 %) on eurooppalaisten jälkeläisiä. Mestitsejä oli 6,4 % ja arabeja 3,3 %. Lisäksi alkuperäisväestöä on vain noin 3,4 %. Argentiinan virallinen kieli on espanja. Muita merkittäviä kieliä ovat italia (n. 1,5 miljoonaa puhujaa), arabia (n. miljoona), ketšua (n. 850 000) ja saksa (n. 400 000). Vuonna 2008 yhteensä 92 % argentiinalaisista asui kaupungeissa, ja noin kolmannes maan väestöstä asuu yli 14 miljoonan asukkaan Buenos Airesin kaupunkialueella.
Suurin osa Argentiinan eurooppalaisperäisen väestön esi-isistä on tullut Italiasta ja Espanjasta. Muista maista suuria määriä tuli myös Ranskasta, Saksasta, Sveitsistä, Isosta-Britanniasta sekä Ruotsista. Arabeja on tullut useista eri maista, mutta etenkin Syyriasta ja Libanonista.
Maan väestöstä katolilaisia on 92 %, protestantteja 2 %, juutalaisia 2 % ja muita uskontoja loput 4 %. Argentiinan Buenos Airesin juutalaisyhteisö on Etelä-Amerikan suurin, ja kaupungissa sijaitsee myös maanosan suurin moskeija. Vuoteen 1994 saakka Argentiinan presidentin tuli perustuslain mukaan olla katolilainen.
Koulutus.
Vuonna 2001 argentiinalaisista 97 %. oli lukutaitoisia. Oppivelvollisuus jatkuu 18 vuoden ikään asti, toisten lähteiden mukaan 14-vuotiaaksi asti. Perusopetus on ilmaista, keskiasteen opetus edullista ja opiskelu valtionyliopistoissa ilmaista. Lukutaitoisten ja koulutettujen osuudet ovat Argentiinassa Etelä-Amerikan korkeimpia. Yliopistotutkinnon suorittaneiden osuus on korkea myös koko maailman mittakaavassa.
Argentiinassa on neljäkymmentä valtion ylläpitämää yliopistoa, joita käy yhteensä 1,3 miljoonaa perustutkinto-opiskelijaa. Maan 45 yksityisessä yliopistossa opiskelijoita on 245 000. Osa yksityisistä yliopistoista on uskonnollisten yhteisöjen, lähinnä katolisen kirkon, ylläpitämiä.
Musiikki ja tanssi.
Tanssilaji tango syntyi Buenos Airesissa 1880-luvulla. Se on jalkapallon ohella toinen Argentiinan tärkeimmistä kulttuurillisista symboleista. Tangoa tanssitaan Buenos Airesin kadulla osittain turistien houkuttelemiseksi, mutta maassa olevat pelkkään tangoon erikoistuneet radioasemat ja tanssiklubit, joissa nuoret opiskelevat askelia, todistavat tangon jatkuvasta suosiosta argentiinalaisten keskuudessa. Tangossa yhdistyy vaikutteita Kuubassa muokkaantuneista englantilaisista maalaistansseista, espanjalaisista opereteista, mustien karnevaaleista ja Argentiinan satamien alaluokan tansseista. Soittimeksi vakiintui alkuperäisten viulujen ja huilujen rinnalle Saksasta tuotu näppäinharmonikka "bandoneón". Varhaisista tangolaulajista tunnetuimpia oli Carlos Gardel, joka levytti satoja ja kirjoitti useita tangoja. Gardel oli lähtöisin vaatimattomista oloista, mikä lisäsi hänen suosiotaan myös työväenluokan keskuudessa.
Tangon lisäksi Argentiinassa elävät monet muut gauchojen kansantanssit ja perinteiset musiikinlajit, joita kutsutaan yleisnimellä "folklore". Zamba on juhlallinen ja arvokas tanssi, jossa heilutetaan nenäliinoja, kun taas gato, chacarera ja escondido ovat nopeampia, ja niiden synkooppeja sisältävä rytmi muistuttaa laukkaavaa hevosta.
Kirjallisuus.
Nykyajan Argentiinassa lukutaitoisten osuus on suuri, ja pienissäkin kaupungeissa on kirjakauppa. Koska 1800-luvulla kaupunkilaiset olivat enimmäkseen eurooppalaista alkuperää, Euroopan tuon ajan kirjailijoiden vaikutteet näkyvät Argentiinan oman kirjallisuuden kehityksessä. Kaupunkien ulkopuolella kirjallinen perinne on siirtynyt tarinankertojien ja gauchojen eeppisten laulujen mkana sukupolvelta toiselle.
Maailmalla tunnetuin argentiinalainen kirjailija lienee Jorge Luis Borges. Muita arvostettuja kirjailijoita ovat Roberto Arlt, Ernesto Sabato, Julio Cortazar, Victoria Ocampo, Leopoldo Marechal, Jose Hernández, Domingo Faustino Sarmiento, Manuel Puig, Luisa Valenzuela, Ricardo Piglia ja Adolfo Bioy Casares. Argentiinan jokavuotisille kirjamessuille osallistuu yli miljoona kävijää
Elokuva.
Argentiina oli ensimmäisiä maita, jonne elokuva kotiutui. Maailman ensimmäiset pitkät animaatioelokuvat teki sarjakuvapiirtäjä Quirino Cristiani vuosina 1917 ja 1918. Jo vuonna 1922 Buenos Airesissa oli 27 miljoonaa elokuvakäyntiä vuodessa, ja maahan rakennettiin yli 1 600 elokuvateatteria vuoteen 1933 mennessä. Alkuaikoina niissä näytettiin pääasiassa Hollywood-elokuvia. 1950-luvulla alkoi kehittyä maan oma riippumattomien elokuvien kulttuuri, joka sai vaikutteita italialaisesta neorealismista. Leopoldo Torre Nilsson ja Fernando Birri olivat tuon ajan suuria nimiä. Perónin ja sotilasvallan aikana sensuuri oli tiukkaa ja monet tekijät lähtivät ulkomaille. 1980-luvun alussa sensuuri hellitti asteittain ja maan elokuvateollisuus lähti uuteen nousuun.
Argentiinalaisen Luis Puenzon elokuva "La historia oficial" (1985) sai parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon 1986, ja Juan José Campanellan ohjaama "Katseeseen kätketty" sai Oscarin vuonna 2010. 2000-luvulla on noussut uusi ohjaajasukupolvi, johon kuuluvat Lucrecia Martel, Lisandro Alonso ja Pablo Trapero. Nykyisin maassa tuotetaan noin 80 elokuvaa vuodessa. Buenos Airesissa järjestetään vuosittain riippumattoman elokuvan juhla "Buenos Aires Festival International de Cine Indpendiente" (BAFICI). Kun juhla vuonna 2009 järjestettiin 12. kerran, siihen osallistui noin neljännesmiljoona katsojaa, joille järjestettiin yli tuhat elokuvanäytöstä.
Ruokakulttuuri.
Argentiinan ruokakulttuurista tunnetaan etenkin pampalla kasvatettava pihviliha, jota valmistetaan eri tavoin ja suurina annoksina. Naudanlihaa syödään maassa henkeä kohti vuodessa 74 kg, joka on maailman huippulukemia (Uruguayssa 86 kg henkeä kohti). Eurooppalaisten maahanmuuton myötä ruokavaikutteita on tullut etenkin Italiasta, josta ovat peräisin pizza, fainá () ja ñoquis-pasta (), ja Espanjasta, josta ovat kotoisin churrot, ensaïmada, alfajor-piiras ja tortilla. Argentiinalainen kotiruoka on monin tavoin välimerellisen jatkumo, mutta ravintoloissa on enemmän vaikutteita Keski-Amerikasta.
Päivän pääateria on perinteisesti ollut lounas. Illallista syödään noin klo 21–22. Aamiainen on kevyt, ja iltapäivällä nautitaan yleensä välipalaksi esimerkiksi kahvia ja kakkua. Espresson tai muiden kahvijuomien nauttiminen kahviloissa kuuluu sosiaaliseen elämään.
Viestimet.
Argentiina on Etelä-Amerikan johtavia mediamaita. Siellä ilmestyy 150 sanomalehteä ja toimii satoja radioasemia ja kymmeniä televisiokanavia. Kaapelitelevision katsojaluvut ovat maailman suurimpien joukossa. Maahan on muodostunut suuria mediakonserneja, eikä valtion viestintätoiminnalla ole suurtakaan osuutta. Televisio on tärkein media, ja suurimmat ilmaiset kanavat (Telefe, América, Canal 9 ja Canal 13) ovat yksityisomistuksessa.
Lehdistö.
Argentiinassa ilmestyy 106 päivälehteä, joiden yhteislevikki on 1,5 miljoonaa. Argentiinassa luetaan suhteellisesti eniten lehtiä koko Latinalaisessa Amerikassa. Merkittävimmät ilmestyvät Buenos Airesissa, esimerkiksi "Clarín" (perustettu 1945, arkilevikki 800 000), joka on espanjankielisen Latinalaisen Amerikan luetuin lehti. Sen omistaa viestintäalan monialayhtymä. Sen toimituksellinen linja on maltillisen keskusta-vasemmistolainen. "La Nación" (perustettu 1870, arkilevikki 500 000) on maan historian vaikutusvaltaisimpia lehtiä. Sen linjaa luonnehditaan keskusta-oikeistolaiseksi. Kevyiksi bulevardilehdiksi luonnehdittavia ovat "Diario Popular" ja "Crónica" (molempien levikki 300 000). Buenos Airesissa ilmestyvä Clarín-Gruppen julkaisema vasemmistolainen "12" (perustettu 1987, levikki 150 000) sisältää hyvin laajan kulttuuriosaston. Sen lukijakunta on leimallisesti älymystöä, ja se on jatkuvasti arvostellut hallituksen politiikkaa. Viime vuosina ovat merkittäväksi muuttuneet ilmaislehdet, joita jaetaan busseissa ja junissa, esimerkiksi "La Razón" ja "El Diario del Bolsillo". Lisäksi maassa ilmestyy runsaasti aikakausjulkaisuja ja viikkolehtiä. Uutisviikkolehdistä tunnetuimpia ovat "Noticias", joka on laajalevikkisin, ja "Veintitres". Lisäksi maassa ilmestyy kansainvälisten lehtien paikallispainoksia.
Kohtalaisen laaja levikki on kahdella vieraskielisellä lehdellä. Vuodesta 1876 on Argentiinassa ilmestynyt englanninkielinen "Buenos Aires Herald" (levikki 100 000), joka vastusti vallassa ollutta sotilashallintoa 1976–1983 ja joutui sen vuoksi vaikeuksiin, niin että päätoimittaja Graham Yoll joutui lähtemään maanpakoon. Maan saksalaisperäisen väestön vuoksi on Buenos Airesissa ilmestynyt vuodesta 1878 saksankielinen "Argentinisches Tageblatt". Vuonna 1889–1981 se ilmestyi päivälehtenä, mutta taloudellisista syistä se on muuttunut viikkolehdeksi. Sen levikki on noin 10 000.
Urheilu.
Argentiinan kansallislaji on "pato"-niminen pallopeli. Jalkapallo on kuitenkin maan suosituin urheilulaji; maassa on 3 377 jalkapalloseuraa ja 331 811 rekisteröityä pelaajaa. Argentiina on voittanut jalkapallossa kahdesti maailmanmestaruuden (1978 ja 1986) ja olympiakultaa (2004 ja 2008) sekä Etelä-Amerikan-mestaruuden 14 kertaa. Maa oli FIFA-rankingissa tammikuussa 2011 sijalla viisi. Useat Eurooppaan lähteneet argentiinalaiset ammattilaisjalkapalloilijat pelaavat joko Italian (kaudella 2010 yhteensä 39 pelaajaa) tai Espanjan Primera Divisiónissa (kaudella 2010 yhteensä 46 pelaajaa). Argentiinan maailmalla tunnetuin jalkapalloilija lienee Diego Maradona.
Olympialaisissa Argentiina on saavuttanut yhteensä 66 mitalia, jotka kaikki ovat tulleet kesäolympialaisista. Parhaiten maa on pärjännyt nyrkkeilyssä, jossa maa on saavuttanut yhteensä 24 mitalia.
Juan Manuel Fangio - F1 maailmanmestari.
Argentiina on menestynyt kansainvälisellä tasolla erinomaisesti myös lentopallossa ja koripallossa. Koripallossa maa voitti kultaa vuoden 2004 olympialaisissa. Myös autourheilu oli varsinkin entisaikaan vahva laji – Juan Manuel Fangio on viisinkertainen F1-sarjan maailmanmestari. F1-osakilpailu Argentiinan Grand Prix ajettiin vuosina 1953–1958, 1960, 1972–1975, 1977–1981 ja 1995–1998 Buenos Airesissa.
Naisten urheilussa Argentiina on menestynyt erityisesti maahockeyssä, jossa Argentiinan naisten maajoukkue "Las Leonas" () on tällä hetkellä maailman ranking-listalla ensimmäisellä sijalla. Miesten maajoukkue on oman rankinglistansa sijalla 11.


Ateismi.
Ateismi () eli jumalattomuus tarkoittaa jumalauskon puuttumista tai käsitystä, jonka mukaan jumalia ei ole olemassa. Ateismin vastakohta on jumalausko eli teismi. Uskontokriittisenä käsityksenä ateismi voimistui länsimaissa vähitellen valistuksen ansiosta uudella ajalla, mutta saavutti merkittävän aseman vasta 1900-luvulla ajatuksenvapauden turvaavan lainsäädännön myötä.
Ateismi voidaan käsittää joko väitelauseena jumalan olemassaolosta tai yksilön käsityksenä siitä, onko jumalien olemassaolosta tietoa vai ei. Jälkimmäisessä tapauksessa ateismi voidaan jakaa positiiviseen ateismiin, jossa otetaan selkeä, jumalien olemassaolon vastainen kanta, ja negatiiviseen ateismiin, joka on uskon puutetta jumalien olemassaoloon.
Ateismin määritelmä.
Ateismi voidaan määritellä kahdella tavalla. Ensiksi väitelauseena, joka koskee sitä, kuuluuko todellisuuteen jumala tai jumalia vai ei. Ontologisena eli olemassaoloa koskevana käsityksenä ateismi on väitelause ”jumalaa ei ole olemassa”. Ateismi ja sen vastakohta teismi ovat tällöin ainoat mahdolliset kannat: jumala on olemassa tai jumalaa ei ole olemassa. Toisessa määritelmässä ateismi on jonkin yksilön tiedollinen käsitys. Tällöin ateistit voidaan jakaa positiivisiin ateisteihin, jotka ovat selkeästi sitä mieltä, ettei jumalia ole, ja negatiivisiin ateisteihin, joilta puuttuu usko jumalan olemassaoloon.
Filosofi Michael Scriven on muotoillut taulukossa olevan tunnetun ateismin tietoteoreettiseen määritelmän, jossa käsitys tiedosta jumalien olemassaolosta määritellään asteikkona.. Filosofi Michael Martin on muotoillut tietoteoreettisen jaottelun positiiviseen ateismiin ja negatiivisen ateismiin.
Negatiivisten ateistien mukaan jumalan olemassaolon puolesta ei ole esitetty mitään todisteita. Positiivisten ateistien mukaan jumalan olemassaoloa voidaan pitää todistettavasti epätotena.
Filosofi Julian Baggini on kuvaillut ateismin luonnetta seuraavasti. Tavallisesti henkilöistä, jotka eivät usko jonkin mielikuvitusolennon olemassaoloon, ei käytetä mitään eritystä nimitystä. Oletetaan, että niiden ihmisten määrä, jotka uskovat tiettyyn taruolentoon, alkaa kasvaa. Pian heitä aletaan kutsua erityisellä nimellä, kuten teisteiksi eli jumalaan uskoviiksi. Kun teistejä alkaa olla paljon, teistejä aletaan pitää normaaleina, vaikka jumalan olemassaolosta ei ole mitään näyttöä. Niitä, jotka eivät ole teistejä, aletaan kutsua ei-teisteiksi eli ateisteiksi. Tavallisella ihmisellä on erilaisia todellisuutta koskevia käsityksiä. Teistit sanovat, että tämän lisäksi todellisuuteen kuuluu jumala. Jos teistejä eli jumalaan uskovia ei olisi, olisi kuitenkin ateisteja, mutta heitä ei kutsuttaisi ateisteiksi. Ateistien käsitys olisi sama vaikka teistejä ei olisi ollut koskaan olemassa.
Käsitteet ”agnostisismi” ja ”agnostikko” keksi Thomas Henry Huxley 1860-luvulla. Agnostikko ei välttämättä ole ateisti eli hän saattaa uskoa jumalan olemassaoloon, vaikkei väitä sitä tiedoksi. Ateistit ovat saattaneet arvostella agnostikkoja siitä, että agnostismin mukaan ei voitaisi todeta mitään tavallista väitelausetta, koska mikään kokemustieto ei ole täysin varma. Ateististen arvostelijoiden mukaan agnostikot eivät välttämättä tunne ateismin määritelmää, luonnetta ja perusteluita. Kolmas vastaväite agnostikko-käsitteen käytölle on, että sitä saatetaan käyttää vain koska halutaan suojella itseä uskovien hyökkäyksiltä yhteisössä, jossa ateisteihin suhtaudutaan kielteisesti.
Ateismia on puolustettu esittämällä, että ateismin mukaan usko jumalaan ei ole perusteltu. Tätä on nimitetty negatiiviseksi ateismiksi. Väitettä, että on perusteltua olla uskomatta jumalaan, on nimitetty positiiviseksi ateismiksi. Merkkiteos ateismin perusteiden esityksessä on filosofi Michael Martinin teos ' (1990). Teoksessa Martin käy läpi perinteisiä perusteluja jumalan olemassaolosta. Ensiksi Martin esittää perustelut sille, että usko jumalaan on vailla perusteita. Jumalatodistukset Martin arvioi kestämättömiksi. Martin katsoo osoittaneensa, että negatiivinen ateismi on tosi. Toiseksi Martin pyrkii osoittamaan, että on perustellumpaa olla uskomatta jumalaan kuin uskoa. Martinin mukaan sekä negatiivinen että positiivinen ateismi ovat älyllisesti kestäviä näkökantoja. Ateismin puolustajien mukaan edes positiivinen ateismi ei vaadi täydellistä tietoa eivätkä ateistit ole väittäneetkään omistaneensa sellaista. Heidän mukaansa ateismissa esitetään ainoastaan, että perustelut sille, ettei jumalaa ole olemassa, ovat vahvemmat kuin perustelut sille, että jumala on olemassa. Heidän mukaansa positiivinen ateismi on vain kanta, että todisteet jumalan olemassaoloa vastaan ovat riittävät sille, että on oikeutettua olla uskomatta jumalaan.
Yksilöinä ateistit voivat edustaa erilaisia aatteita, esimerkiksi humanismia elämänkäsityksenä. Mitään kaikille ateisteille yhteistä aatetta ei ole. Joitakin itämaisia uskontoja kuten buddhalaisuuden tiettyjä suuntia, joiden oppiin ei kuulu oletusta persoonallisesta jumalasta, on toisinaan kutsuttu ateistisiksi.
Ateistinen uskontokritiikki.
Tieteen käsitystä todellisuudesta pidetään usein uskonnollisen ajattelun vastakohtana. Monet uskonnottomat ajattelijat ovat sitä mieltä, että tiede ei jätä tilaa uskonnoille muuna kuin ”historiallisesti ja kulttuurisesti tärkeänä todellisuuspaon muotona”. Saatetaan ajatella, että uskonto on häviävä käsitys, joka säilyy yhteiskunnassa jäänteenä aikaisemmilta ajoilta, jolloin ihmisten tieto todellisuudesta oli rajoittuneempaa eikä luonnon ilmiöiden syitä tunnettu.
Esimerkiksi filosofi Kai Nielsenin mukaan on suorastaan uskomatonta, että eräät oppineet ajattelijat saattavat kannattaa jumalauskoa. Nielsenin mielestä luonnolliseen, naturalistiseen todellisuuskäsitykseen luontevasti liittyvä ateismi on nykyajan järkevän ihmisen valinta ja osa yleissivistystä. Kukaan järkevä ihminen ei yksinkertaisesti voi enää suhtautua jumalauskoon tosissaan. Nielsenin mukaan ateismia ei kuitenkaan pitäisi omaksua pelkkänä itsestäänselvyytenä, vaan sen puolesta tulisi käydä kamppailuun älyllisesti vahingollisia uskonnollisia harhoja vastaan. Tiede pyrkii kertomaan millainen todellisuus on, etsimään totuutta, hankkimaan tietoa todellisuudesta. Tieteellinen menetelmä, jossa tietoa tavoitellaan avoimesti, arvostelevasti ja julkisesti koeteltavin havainnoin, on tieteen puolestapuhujien mielestä tehokkain ja järkiperäisin käsitysten muodostamisen menetelmä. Esimerkiksi Charles S. Peirce korosti itseäänkorjaavan tieteellisen menetelmän ylivertaisuutta ”itsepäisyyden”, ”arvovallan” ja ”apriorisen” eli kokemuksesta riippumattoman käsitysten muodostamisen menetelmään nähden.
Ilkka Niiniluodon mukaan käsitys todellisuudesta on uskonnollinen, jos siihen sisältyy väitteitä, joiden ainoana tukena on vetoaminen joihinkin uskonnollisiin arvovaltoihin (esimerkiksi Raamatun kaltaisiin uskonnollisiin kirjoituksiin) tai henkilökohtaisiin uskonnollisiin kokemuksiin. Vaikka tieteessä ei olekaan ehdottomia takeita totuudesta, tieteellisten ja uskonnollisten väitteiden ristiriitatilanteessa on Niiniluodon mukaan järkiperäisempää hyväksyä tieteen tulokset. Näin ei tule menetellä siksi, että ne välttämättä olisivat tosia, vaan siksi, että ne on saavutettu kriittisen ja julkisesti valvottavissa olevan menetelmän avulla. Arvovaltoihin tai elämyksiin vetoavia perusteluja ei voi Niiniluodon mukaan pitää todistusvoimaisina, sillä ne rikkovat kriittisyyden ja puolueettomuuden menetelmällisiä vaatimuksia. Niiniluodon mukaan mikään arvovalta ei voi vaatia tieteessä itselleen ikuista asemaa. Vetoaminen uskonnollisiin arvovaltoihin sisältää lisäksi kehäpäätelmän. Yksityisten henkilöiden omat kokemukset ja elämykset eivät ole sisällöltään julkisesti koeteltavissa, joten ne eivät kelpaa todistusaineistoksi niiden kohteen olemassaolosta. Nämä elämykset voidaan kyllä asettaa psykologian tutkimuskohteeksi ja niiden syntytavalle voidaan pyrkiä antamaan tieteellinen selitys.
Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen mukaan uskonnollisiin käsityksiin sisältyy todellisuutta koskevia käsityksiä, jotka ovat ristiriidassa tieteen kanssa. Uskonnollinen todellisuuskäsitys on tiedettä vanhempi ja tiede on edistynyt korjaamalla aiempia kansanomaisia käsityksiä. Uskonto on osa arkiajattelua, joka on ristiriidassa tieteen kanssa. Pyysiäisen mukaan ihmislaji on kehittynyt ympäristössä, joka ei ole suosinut nimenomaan tieteellisen ajattelun kehitystä. Monien ihmisten on edelleen helpompi uskoa esimerkiksi ihmeisiin kuin suhtautua arvostelevasti omiin käsityksiinsä. Siksi uskonnottomat ovat monissa maissa vähemmistö. Nykyisin ihmisen ympäristö on kuitenkin erilainen. Kun tieteellinen tieto leviää hyvin laajalle ihmisten keskuuteen, siitä tulee eräänlainen normi: tietämättömien alkaa olla vaikeaa saada muiden luottamusta ja menestyä yhteisössä.
Uskontoa vastaan on esitetty arvostelua myös moraalisin perustein: uskonnot saavat aikaan sotia, tappamista ja kärsimystä. Uskonnottomat moraalifilosofit kuten Mario Bunge ovat esittäneet, että monet uskonnolliset näkemykset uskonnon oppien mukaan elämisen palkitsemisesta ikuisessa elämässä edustavat itsekästä nautinnontavoittelua. Uskonnon arvostelijoiden mielestä on vaarallista, että kärsimyksen tuottaminen tai tappaminen eivät ole ikuiseen, ei-ruumiilliseen elämään uskovalle moraalisesti kauhistuttavimpia asioita. Arvostelijoiden mukaan kyseenalaistamaton usko on johtanut liian usein siihen, että ihmiset ovat tuhonneet ja tappaneet. Esitetyistä historiallisista esimerkeistä tunnetuimpia ovat ristiretket, uskonnolliset sodat, inkvisitio ja noitavainot.
Vanha aika.
Muinaisessa Intiassa vaikutti 600–200-luvuilla eaa. filosofinen koulukunta, joka edusti nautintomoraalia ja aineellista todellisuuskäsitystä ja joka arvosteli hindulaisuutta. Eräät koulukunnan jäsenet kielsivät karman lain olemassaolon ja pitivät Veda-kirjojen todellisuuskäsitystä harhaluulona.
Antiikin Kreikan varhaisimpana tunnettuna ateistisena ajattelijana on mainittu ainakin Diagoras (400-luku eaa.). Diogenes Laertios kirjoitti Theodoros Kyreneläisestä (noin 335–260 eaa.), liikanimeltään Theodoros Jumalaton, muun muassa: "”Theodoros hylkäsi kerta kaikkiaan jumalia koskevat uskomukset. Olen saanut käsiini hänen teoksensa Jumalista, eikä se ole millään muotoa vähäpätöinen kirja.”"
Atomiopin kehittäjät Leukippos ja Demokritos laativat aineellisen todellisuuskäsityksen, joka ei viitannut jumalaan tai yliluonnolliseen. Monissa ateismin historioissa ensimmäisten ateististen ajattelijoiden ja kirjailijoiden joukkoon luetaan myös Epikuros. joiden mielestä jumalat olivat olemassa, mutta sanoivat, että ne eivät vaikuta maailman tapahtumiin tai ihmisten asioihin. Roomalainen runoilija Lucretius kirjoitti noin vuonna 50 eaa. epikurolaisesta todellisuuskäsityksestä kertovan runoelman "Maailmankaikkeudesta". Lucretius tunsi myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät ymmärtäneet heidät synnyttäneen kaikkeuden toimintatapoja. Hän katsoi näiden tietämättömien ja kovaonnisten ihmisten tarvitsevan uskontoa selittämään alkuperänsä ja selittämään itselleen onnen ja onnettomuuden.
Lucretius mainitsee ihmisten nähneen unissaan jumalia ja sillä perusteella uskoneen jumaliin. Toiseksi hän mainitsee, että kun ihmiset eivät tunteneet ilmiöiden syitä, he selittivät tapahtumia jumalilla. Kolmanneksi hän mainitsee eräiden luonnon ilmiöiden synnyttämän pelon.
Uusi aika.
Kristinuskon hallitseman keskiajan jälkeen uskontoon kohdistunut arvostelu alkoi Euroopassa lisääntyä 1500- ja 1600-luvuilla. Ennen valistuksen aikaa ateismia pidettiin yleisesti tuomittavana. Erityisesti ranskalaisten valistusajattelijoiden yhteinen piirre oli arvosteleva asenne uskontoa kohtaan. He asettivat perinnettä vastaan järjen ja kokemuksen, hylkäsivät ajatuksen yliluonnollisesta ja näkivät uskonnollisen ja poliittisen pakkovallan tukevan toisiaan. Näihin ajattelijoihin kuuluivat esimerkiksi La Mettrie sekä "Encyclopédie'in" päätoimittaja Denis Diderot.
1800-luvulla filosofi Ludwig Feuerbach arvosteli teoksissaan kristinuskon perusteita. Hänen ajattelunsa oli ateistista ja materialistista. Feuerbach katsoi, että jumala on ihmisen pelkojensa ja toiveidensa käsittelyyn keksimä luomus. Friedrich Nietzsche arvosteli voimakkaasti kristinuskoa valheellisena ja elämänvastaisena.
Uskonnosta vapaata ajattelua, joka suhtautuu arvostelevasti kirkkoon ja sen yhteiskunnalliseen vaikutukseen ja pyrkii täydelliseen uskonnon ja ateismin vapauteen, on kutsuttu vapaa-ajatteluksi. Vapaa-ajattelua ovat edustaneet yleensä ateistit Nimitys vapaa-ajattelija levisi uudella ajalla. Vapaa-ajattelijaliike järjestäytyi 1800-luvun loppupuolella Britanniassa, Yhdysvalloissa, Saksassa, Ranskassa ja muualla Länsi-Euroopassa. Vapaa-ajattelijain maailmanliitto, alkuaan Kansainvälinen vapaa-ajattelijaliitto perustettiin vuonna 1880 Brysselissä. Liiton kongressien julkilausumien mukaan vapaa-ajattelijat pyrkivät totuuteen tieteen, hyvyyteen etiikan, kauneuteen taiteen ja oikeudenmukaisuuteen yhteiskunnallisen työn avulla. Liikkeen kulta-aikana toteutettiin kirkon ja valtion ero Ranskassa 1905.
Uskonnottomien liikkeet käyttivät ateismin ja vapaa-ajattelun lisäksi nimityksiä sekularismi, rationalismi ja humanismi. Uskonnotonta humanismia kutsutaan sekulaariksi humanismiksi. Aatteellista humanismia edustavan Kansainvälisen humanistisen ja eettisen liiton määritelmän mukaan ”humanismi on demokraattinen ja eettinen elämänasenne, joka katsoo että ihmisellä on oikeus ja velvollisuus antaa omalle elämälleen merkitys ja muoto. Se puolustaa inhimillisempää yhteiskuntaa etiikalla, joka perustuu inhimillisiin ja muihin luonnollisiin arvoihin käyttäen inhimillisiä kykyjä järjen ja vapaan tutkimuksen ilmapiirissä. Se ei ole teistinen, ja se ei hyväksy yliluonnollista käsitystä todellisuudesta.”'
Looginen empirismi oli uskonnon kuten kristillisen teologian vastainen ajatussuunta. Loogiset empiristit vastustivat uskoa yliluonnolliseen ja katsoivat esimerkiksi hermeneutiikan, fenomenologian ja marxilaisen dialektiikan olevan tieteeksi naamioitua mielipidekirjallisuutta.
Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa marxilainen ateismi oli osa kommunistista aatetta. Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Vladimir Lenin erotti kirkon valtiosta ja koulun kirkosta. Perustuslaissa säädettiin, että uskonnonvapauden lisäksi maassa vallitsee ateistisen propagandan vapaus. Vuoden 1917 jälkeen marxilainen versio ateismista sai käytännössä virallisen aseman Neuvostoliitossa. Aluksi bolsevikit suhtautuivat uskontoon harmittomana taikauskona, joka vähitellen tieteen edetessä tulisi häviämään. Vuonna 1921 puolue kuitenkin omaksui ”taistelevan ateismin” periaatteen. Neuvostoliiton kommunistinen puolue perusti vuonna 1923 Jumalattomien liiton (myöhemmin Taistelevien jumalattomien liitto), joka suoritti ateismin levitystyötä. Vuoden 1937 väestönlaskennan tuloksien perusteella 57 % neuvostoliittolaisista kuitenkin edelleen luokitteli itsensä uskovaisiksi. Tuloksen johdosta Stalin toimeenpani Jumalattomien liitossa käyntiin laajat puhdistukset liian hitaan uskonnon hävittämisen vuoksi. Toisen maailmansodan aikana erityisesti ortodoksinen kirkko otettiin mukaan Saksan vastaiseen sotaponnistukseen, ja uskontojen vaino laimeni. Taistelevien jumalattomien liiton toiminta lopetettiin 1943. Maailman ainoa virallisesti täysin ateistinen valtio oli kommunistinen Albania, jossa vuonna 1967 kiellettiin lainsäädännöllä kaikki uskonnonharjoittaminen. Kommunististen valtioiden uskonnonvastaiset toimet lisäsivät ateismin vastaisuutta erityisesti Yhdysvalloissa, missä ateismi ja kommunismi liitettiin usein toisiinsa.
Suomi.
a>in mukaan uskonto on järjetöntä ja aiheuttaa yhteiskunnalle vahinkoa.
Suomessa naturalistinen evoluutioteoria innoitti Suomessa jo 1880-luvulta lähtien muun muassa tutkija Edvard Westermarckia. Työväenliike omaksui Suomessa marxilaisen ateismin ohjelman haasteena luterilaiselle valtionkirkolle. Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen vuoden 1903 Forssan ohjelmassa todettiin: ”Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.” Ylioppilasyhdistys Prometheuksen toimintaan (1905–14) osallistuivat muun muassa Edvard Westermarck, Rafael Karsten, Rolf Lagerborg, Wilhelm Bolin, Viktor Heikel ja Ernst Lampén. Yhdistys vaati kirkon ja valtion eroa sekä tunnustuksellisen uskonnonopetuksen poistamista kouluista.
Uskonnonvapauslain säätämisen jälkeen 1923 kaikkien uskontokuntien ulkopuolelle jääminen oli Suomessa sallittua. Vasta uskonnonvapauslaki antoi ateisteille täydet kansalaisoikeudet. Vaatimus täydellisestä valtion ja kirkon erottamisesta ei kuitenkaan toteutunut.
Vuonna 1945 uskonnottomien järjestöksi perustettiin Vapaa-ajattelijain liitto. Liiton yhteiskunnallisena tavoitteena on valtiokirkkojärjestelmän purkaminen ja uskonnonopetuksen poistaminen kouluista, päivähoidosta sekä valtion yliopistoista. Aatteellisena tavoitteena on edistää tieteeseen perustuvan todellisuuskäsityksen leviämistä, uskontokritiikkiä ja ajatuksenvapautta. Kulttuurisena tavoitteena on muun muassa valistaa ihmisiä uskonnottomaan tapakulttuuriin liittyvissä käytännöissä. Liiton puheenjohtajina ovat toimineet muun muassa V. T. Aaltonen ja Väinö Voipio. 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa liiton pääsihteeri Erkki Hartikaisen tavoitteena oli saada Suomen kouluihin oma oppiaine uskonnottomille. Hartikainen teki vuonna 1978 kantelun Yhdistyneitten Kansakuntien ihmisoikeuskomitealle peruskoulun opetussuunnitelmasta Suomessa. Kantelu ratkesi 1981 ja Suomeen saatiin elämänkatsomustieto kouluihin oppiaineeksi.
Ateismi nykyisin.
Islamilaisessa maailmassa ateismilla tai uskonnon arvostelulla ei ole juuri mitään sijaa. Islamin nousu ja syyskuun 11. päivän terroriteot kiihdyttivät keskustelua uskonnoista uhkana maailmanrauhalle. 2000-luvun tunnettuja ateisteisia uskontokriitikoita ovat muun muassa Richard Dawkins, Sam Harris ja Christopher Hitchens.
Ateistien osuus väestöstä.
Kartta ateismin yleisyydestä Euroopassa (2005).
Ateismi on yleisintä Länsi-Euroopassa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa, Kanadassa, Venäjällä ja Itä-Euroopassa. Eräiden arvioiden mukaan maailman ”ei-uskonnollisen” väestön määrä olisi noin 750 miljoonaa. Itseään ateistiksi kutsuvien määrä tästä noin 150 miljoonaa eli 2,5 % maailman väestöstä.


Aksiooma.
Aksiooma eli peruslause on matematiikassa peruskäsitteiden epäsuora määritelmä, jota käytetään päättelyssä muiden tulosten todistamiseen.
Matematiikassa mikä tahansa ristiriidaton lausejoukko voidaan asettaa aksioomajärjestelmäksi. Toivottavaa on, että aksioomia ei voida johtaa toisista aksioomista vaan että aksioomajoukko on pienin mahdollinen peruskäsitteiden määrittelemiseen riittävä lausejoukko.
Toivottavaa on myös, että aksioomista voidaan johtaa mahdollisimman paljon lauseita. Aksioomien lisäksi tarvitaan päättelysääntöjä. Matematiikassa päättelysääntöinä käytetään enimmäkseen logiikan päättelysääntöjä. Myös logiikka on aksiomatisoitu. On myös eräitä yksinkertaisia logiikan järjestelmiä, jotka tulevat toimeen pelkillä päättelysäännöillä (Suppesin kehittämä logiikka).
Tunnettu ja matematiikan kehitykseen vaikuttanut aksiooma on euklidisen geometrian paralleeliaksiooma eli yhdensuuntaisuusaksiooma: annetun pisteen kautta voidaan piirtää täsmälleen yksi annetun suoran suuntainen suora. Tämän aksiooman epäiltiin pitkään olevan seurausta muista geometrian aksioomista. Myöhemmin on todistettu, ettei näin ole, ja kehitetty geometrioita, joissa paralleeliaksiooma ei ole voimassa. Tällainen epäeuklidinen geometria ei esimerkiksi sisällä lausetta "kolmion kulmien summa on 180 astetta".
Aiheesta muualla.
*


ATV.
Aluetelevisio (ATV) -kanava oli vuodesta 1999 vuoden 2003 alkuun pääkaupunkiseudulla vaikuttanut, 100 000 päivittäistä katsojaa saavuttanut televisiokanava.
Alku ja lupa-asiahankaluudet.
ATV:sta piti tulla ensin valtakunnallinen uutiskanava, mutta telehallintokeskus hylkäsi analogiset kanavahankkeet. Näin ATV jäi vaille valtakunnallista lähetyslupaa. Liiketoimintaprosessin jo käynnistyttyä ATV päätti aloittaa toiminnan pääkaupunkiseudun kaapeliverkossa. Ohjelmissa nuoret lukiopohjalta ponnistaneet toimittajat kuvasivat jokapäiväisiä katukyselyitä kansalaisten arkielämään vaikuttavista aiheista sekä tallensivat ruohonjuuritason kulttuurielämää siellä missä tapahtui. Mukaan mahtui myös toimittajien teatraalisia alter egoja, performanssitaidetta sekä johtavien poliitikkojen haastatteluita ja paikallishistoriallisia reportaaseja. Arkipäivien ohjelma koostui kuudesta 3–5-minuuttisesta ohjelmasta, joiden välissä oli mainoksia. Viikonlopun ohjelma pyöri samoilla ohjelmilla perjantaista sunnuntaihin. Öisin kanavalla näytettiin kovaa pornoa. Asema oli mainosrahoitteinen, eikä nauttinut minkäänlaisia tukia.
Myös muut kanavat kärsivät lupa-asioiden monimutkaisuudesta. Esimerkiksi MTV3:n suunnittelema City-TV jäi odottamaan tulevia päätöksiä.
ATV:ta aikaisemmin Suomessa toimi jo yksi vaihtoehtokanava, MoonTV.
Omistajat.
ATV:n omistajia olivat Christian Moustgaard, dokumenttiohjaaja Michael Franck, TV- ja elokuvatuotantoyhtiö Also Starringin pitkäaikainen omistaja ja toimitusjohtaja Juha 'Julle' Salminen, mainosmies Juha Louhivuori sekä Henrik de la Chapelle.
Toimittajat ja ohjelmantekijät.
Toimittajakunnan muodostivat alussa Eetu Moustgaard sekä Untamo Lehto. Myöhemmin taloon palkattiin käyttömestariksi Jussi Hakola, editoijaksi Mikko Sippola sekä toimitussihteeriksi ja tuottajaksi Petteri Laine. ATV:lla työskentelivät myös Aki Laakso ja Jussi 'Käkkis' Arhinmäki sekä myöhemmin valtakunnallisessa televisiossa esiintyneet Jan-Erik Blomberg ja päätoimittajaksi palkattu Jussi Halli eli "Kaarle Kimpulainen". Toimituksen naisvoimaa edustivat Linda Melen, Ani-Jatta Törmälä, Riikka Huttunen sekä Laura Halminen. ATV:lla esiintyi useita korvaamattomia freelancereita, kuten naamioitunut ajankohtaiskommentaattori "Ämpäripää", Marko "Konitohtori" Utter, Vuoden valopilkku-palkinnolla palkittu kanavan taidetoimittaja Erkki Pirtola, Herne, Maissi ja Paprika -orkesteri sekä Beats and Styles -kaverit Alimo, Ivo Corda ja Control. Ohjelmatuotanto oli ajankohtaista ja hyvin nopeaa. Päivän ohjelmisto suunniteltiin, kuvattiin, editoitiin ja lähetettiin useimmiten heti samana päivänä.


Arkeologia.
a> a> keskiaikaisen kivitalon kellarissa Turussa.a>.
Arkeologia (joskus myös "muinaistutkimus" tai "muinaistiede") on humanistinen tiede tai oikeammin joukko tieteitä, jotka tutkivat ihmisen menneisyyttä analysoimalla muinaisjäännöksiä eli niitä jälkiä, joita ihmisten toiminta on jättänyt maaperään tai vesistöjen pohjaan. Tällaisia ovat esimerkiksi vanhat rakennukset ja niiden perustukset, esinelöydöt eli artefaktit, ihmisten hyödykseen käyttämien eläinten ja kasvien jäännökset (kuten makrofossiilit), haudat ja ihmisten jäännökset, laivanhylyt sekä ihmisen maisemassa aiheuttamat muutokset. Arkeologiaa ei pidä sekoittaa paleontologiaan eli muinaisten eliölajien ja ekosysteemien tutkimukseen.
Arkeologian tehtävänä on kerätä informaatiota ja esittää tulkintoja sellaisista ihmisen historian osa-alueista ja aihepiireistä, joista kirjallista tietoa on liian vähän tai ei lainkaan. Useimmiten arkeologia tutkii verraten kaukaista menneisyyttä, varhais- tai esihistoriaa, joka ulottuu miljoonien vuosien takaisiin aikoihin, jolloin ensimmäiset ihmiset elivät. Toisinaan arkeologinen tutkimus on kuitenkin tarpeen myös suhteellisen tuoreiden historiallisten tapahtumien selvittämiseksi. Esimerkiksi toinen maailmansota ja 1900-luvun diktatuurien aiheuttamat joukkotuhot ovat jo nyt myös arkeologisia tutkimuskohteita. Arkeologian tutkimusmenetelmiä sovelletaan joskus henkirikostutkimuksessa (ns. forenssinen arkeologia). Jopa sosiologista tutkimusta on tehty arkeologisesti esimerkiksi kaatopaikkojen muodostumista ja kulutustottumuksien muutoksia selvitettäessä.
Arkeologia käyttää paljon "luonnontieteellisiä" apumenetelmiä. 1980-luvulta lähtien yhteiskuntatieteellisten teorioiden ja tieteenfilosofian merkitys arkeologiassa on kasvanut voimakkaasti (ns. interpretatiivinen eli postprosessualistinen arkeologia). Monet arkeologian tutkimussuuntaukset tekevät tiivistä yhteistyötä kirjallisia lähteitä hyödyntävän historiantutkimuksen kanssa (esimerkiksi keskiajan arkeologia). Myös antropologia on tärkeä arkeologian lähitiede.
Arkeologiaa voi Suomessa opiskella pääaineenaan Helsingin, Turun ja Oulun yliopistoissa. Arkeologia kuuluu humanistiseen koulutusalaan.
Tutkimussuuntaukset.
Arkeologiaa jäljitteleviä näennäistieteitä kutsutaan näennäisarkeologiaksi.


Arkkitehtuuri.
Arkkitehtuuri eli rakennustaide on taiteen ja tekniikan muoto, jossa yhdyskuntia, rakennuksia ja niihin liittyviä osia suunnitellaan useasta näkökulmasta. Arkkitehtuurissa täytyy aina huomioida monia keskenään ristiriitaisia näkökulmia – arkkitehtonista teosta suunniteltaessa arkkitehdin täytyy yhteistyössä erityissuunnittelijoiden kanssa löytää hyväksyttävissä oleva tasapaino ainakin toiminnalliselta, tekniseltä, taloudelliselta, esteettiseltä, juridiselta ja yhteiskunnalliselta kannalta.
Arkkitehtuuri poikkeaa useista muista taiteista muun muassa siksi, että arkkitehtuurin toteuttamiseksi tarvitaan aina ryhmätyötä, neuvottelua, kompromisseja ja julkinen hyväksyntä (rakennuslupa) sekä viranomaisvalvontaa ennen kuin arkkitehtuuri (esimerkiksi rakennus) voidaan toteuttaa (rakentaa). Jotta arkkitehtuuria voitaisiin teknisessä ja juridisessa mielessä rakentaa, on suunnitelmien täytettävä muodon ja sisällön osalta rakentamista koskevan lainsäädännön, määräysten ja ohjeiden sekä kuntien ja kaupunkien viranomaisten vaatimukset.
Pienimuotoisimmillaan arkkitehtuuri voi olla ovenkahvan yksityiskohdan muotoilemista; toisaalta se voi käsittää myös kokonaisen maiseman tai kaupungin suunnittelun. Metaforana arkkitehtuurin voidaan ymmärtää käsittelevän minkä tahansa systeemin rakennetta.
Arkkitehtuuri on aina ilmentänyt aikakautensa tyyli-ihanteita. Lisäksi kulloinkin suosiossa tai parhaiten saatavilla olleet materiaalit ovat ohjanneet sen muotokieltä. Vastaavasti arkkitehtuuri on luonut tietynlaisen ilmeen infrastruktuuriin. Arkkitehtuurin fysikaalinen perusta on statiikassa eli siinä, miten eri elementit voivat tukea ja kannatella toisiaan eri voimien kohteina.
Arkkitehtuuri eri kulttuureissa.
Muinaisen Egyptin arkkitehtuurin huipentumaa edustavat massiiviset hautarakennelmat kuten pyramidit, islamilaisessa arkkitehtuurissa taas palatsit ja moskeijat, Kaukoidässä temppelit ja Etelä-Amerikassa intiaanien rakennusmonumentit. Perinteistä rakentamista kutsutaan usein kansanomaiseksi arkkitehtuuriksi. Se on anonyymia suunnittelua ja käytännönläheisempää kuin korkeakulttuurien arkkitehtuuri, mutta sisältää silti runsaasti visuaalisia elementtejä.
Länsimaisen arkkitehtuurin juuret ovat antiikin Kreikassa ja sen sopusuhtaisuutta ihannoivassa muotomaailmassa, jonka jälkeen siinä on seurannut useita osittain päällekkäisiä kausia, jotka ovat seuranneet oman aikakautensa ja kulttuurinsa tyyliä.


Antropologia.
Antropologia (muinaiskreikan sanoista ἄνθρωπος, "anthrōpos" ’ihminen’ ja "λογία", "logia" ’oppi’) eli ihmistutkimus on ihmislajille ("Homo"-suvun eläimet, myös muut kuin "Homo sapiens") ominaisia piirteitä ja ihmisen kulttuuria tutkivan tieteen yleisnimitys. Sana ”antropologia” on viitannut eri aikoina moniin eri aloihin, tässä artikkelissa tarkastellaan antropologiaa yhteiskuntatieteenä. Suomessa antropologian opetuksessa on painotettu kulttuurien vertailevaa tutkimusta.
Ihmisen biologian tutkiminen.
Biologinen eli fyysinen antropologia on nimike, jota ovat käyttäneet pääasiassa yhdysvaltalaiset yliopistot. Näissä tutkimusyksiköissä on perinteisesti tutkittu ihmislajin biologisia ominaisuuksia kautta aikojen. Tutkimuksia on tehty esimerkiksi fossiilien perusteella eri kädellisten ja ihmislajien elintavoista, ympäristöstä ja ravinnon käytöstä. Lisäksi on tehty ihmisen rotuja koskevia tutkimuksia ja karttoja. Biologisen antropologian nimen alla myös tehdään paljon tutkimusta, jonka voisi luokitella myös vaikkapa evoluutiopsykologiaan, arkeologiaan tai ekologiaan (Clark H. Barrettin tutkimukset Ecuadorin shuar-intiaanien viljelystä tai Robert Boydin kulttuurin kehityksen teoriat). Edellä mainitut tutkijat ovat töissä osastossa nimeltään ”Biological Anthropology”, mutta voisivat tutkimusaiheidensa puolesta kuulua myös muihinkin ”kategorioihin”.
Tunnetumpia antropologian alan tutkijoita ovat olleet esimerkiksi Paul Broca (1824–1880), joka kehitti kallonmittausmenetelmiä, ja Franz Boas (1858–1942), joka tutki muun muassa inuiiteiksi kutsumiensa ihmisten luita. Tunnettuihin nykyisiin tutkijoihin lukeutuu esimerkiksi Robert A. Foley, jonka tutkimusaiheita ovat olleet muun muassa ilmastonmuutoksen vaikutus ihmislajien sukupuuttoihin, kivityökalujen kehitys ja modernin käyttäytymisen tutkimus.
Kulttuurin tutkiminen.
Kulttuurin symbolien ja merkityksien tutkimista psykologiaa, Kielitiedettä ja sosiologiaa yhdistellen kutsutaan kulttuuriantropologiaksi. Kulttuuriantropologit ovat usein tuottaneet etnografioita, tutkimuksia joissa kuvaillaan omakohtaisesta kokemuksesta ja haastatteluihin perustuen jokin kulttuuri tai alakulttuuri kokonaisuudessaan. Kulttuuriantropologiassa on käytetty hyvin vähän jos laisinkaan kokeellisia menetelmiä, vaan kuten historiassakin etnografia on vain yksi tulkinta tutkimuskohteesta.
Ensimmäisenä kulttuuriantropologina on pidetty Bernardino de Sahagúnia, joka tutki 1520-luvulla asteekkien kulttuuria heidän pääkaupunkinsa Tenochtitlánin tuhoamisen jälkeen.
Varhaisen evolutionismin kausi.
Evolutionismia ei pidä sekoittaa biologiseen evoluutioteoriaan perustuvaan ihmistutkimukseen kuten evoluutiopsykologiaan ja siitä ammentaviin antropologisiin teorioihin, vaan sillä viitataan kulttuuriantropologisiin teorioihin, joissa ajateltiin kulttuurin kehittyvän kautta ihmishistorian primitiivisestä kehittyneempään. Evolutionismi eli kehitysoppi voidaan jakaa kolmeen eri kauteen: varhaiseen (1725–1840) ja toiseen varhaiseen (1840–1890) ja uusevolutionismiin (1890 eteenpäin). Varhaiselle evolutionismille oli tyypillistä, että vieraat ulkoeurooppalaiset kulttuurit nähtiin alkukantaisina ja kehittymättöminä. Ajateltiin, että vain valkoinen eurooppalainen rotu oli saanut riittävät henkiset kyvyt korkeaan älyyn ja kulttuuriin.
Toinen varhaisen evolutionismin kausi.
Toinen varhaisen evolutionismin kausi sai uusia näkökulmia darwinismista. Ajateltiin, että kulttuurilla oli alku- eli syntykehto, jossa järjestyksen tulo eli kulttuurin kehittyminen on saanut alkunsa. Kultturin ajateltiin väistämättä liikkuvan kohti korkeimpana muotona pidettyä eurooppalaista kulttuuria. Toisen varhaisen evolutionismin kauden aikana esiteltiin mm. uskonnon synty- ja kehitysteorioita ja yhteiskunnallisen järjestyksen muotojen kuten perheen ja avioliiton syntyteorioita.
Uusevolutionismi.
Uusevolutionismi on kehittynyt varsinaisesti vasta 1950-luvulta lähtien. Se tutkii ihmisen ja kulttuurin muutosta irtisanoutuen 1700- ja 1800-lukujen painolastista. Uusevolutionismissa ajatellaan, että kehitys on välttämätön kaikissa yhteiskunnissa ja kaikkina aikoina vallitseva empiirisesti osoitettu tosiasia.
Lääketieteellinen antropologia.
Lääketieteellinen antropologia on varsin uusi antropologisen tutkimuksen ala. Lääketieteellisen antropologian tutkimuksellisia aloja ovat esimerkiksi elintapojen vaikutukset terveyteen sekä lääketieteellisen kansantiedon kerääminen ja tutkimus (etnomedisiina). Lääketieteelliseen antropologian yksi alalaji on psykiatrinen antropologia, joka on erikoistunut tutkimaan mentaalisten häiriöiden, mielisairauksien, huumeongelmien yms. suhdetta kulttuuriin.
Uskontoantropologia.
Uskontoantropologia tutkii ihmistä uskonnollisen maailman jäsenenä, uskonnollista käyttäytymistä. Se pyrkii selvittämään uskonnon kokemiseen ja ilmenemiseen ja muodostumiseen liittyviä tekijöitä.
Tämän tutkimushaaran edustajia: Lucien Lévy-Bruhl (1857-1939), Paul Radin (1883-1959), Mircea Eliade (1907-1986).
Lucien Lévy-Bruhl oli pariisilainen antropologi, jonka pääteos "Les fonctions mentales dans les sociétés inférieures" julkaistiin vuonna 1910. Teoksessa pohditaan eroja "Länsimaisten kulttuurien" ja "primitiivisten kulttuurien" välillä. Pääteemama teoksessa on, etteivät vähän kehittyneet kulttuurit osaa tehdä eroa todellisuuden ja taikauskonsa välillä, mutta kehittyneiden maiden kulttuurit sen sijaan käyttävät logiikkaa ja järkevää pohdiskelua. Lévy-Bruhlin teoriaan kuului käsitys kaikkien kulttuurien kehityksestä pikkuhiljaa primitiivisestä läntiseen. Lévy-Bruhlin teos edustaa etnosentrismiä, joka olettaa oman kulttuurin ja todellisuuskäsityksen olevan korkeimmanlaatuista.
Lingvistinen antropologia.
Lingvistinen antropologia eli etnolingvistiikka tutkii puhetta ja kieltä, niiden rakenteita, ominaisuuksia ja sosiaalisia merkityksiä. Etnolingvistiikkaa laajempi kielen tutkimuksen alue on semiotiikka.
Psykologinen antropologia.
Psykologinen antropologia (etnopsykologia) on tutkimusalue, johon sisällytetään yleisesti myös kasvatusantropologia. Psykologinen antropologia tutkii ihmisen psyykkisiä ominaisuuksia, aistimuksia ja ihmisen tiedollisia ominaisuuksia. Psykologinen antropologia on myös kartoittanut juuri ihmislajille tyypillisiä universaaleja psyykkisiä ominaisuuksia.
Tämän tutkimushaaran edustajia: A. I. Hallowell, Margaret Mead, Francis Hsu, Geoffrey Gorer, Ruth Benedict, Erik H. Erikson.
Sosiaaliantropologia.
Sosiaaliantropologia tutkii sosiaalisia verkostoja, toisin sanoen, ne antropologit jotka ovat painottaneet tutkimuksissaan esimerkiksi hierarkioita, sukulaisuussuhteita yms. on luokiteltu liittämällä liite "sosiaali-" tieteenalan eteen.
Tutkimushaaran edustajia ovat esimerkiksi A. R. Radcliffe-Brown (1881-1965), W. H. R. Rivers (1864-1922), Raymond Firth ja E. E. Evans-Pritchard. Evans-Pritchard tutki Afrikassa Britannian entisissä siirtomaissa asuvien heimojen välisiä voimarakenteita ja konflikteja, tarkoituksenaan selvittää siirtomaaisännälle kuinka maata voi parhaiten hallita. Tutkimusta hän teki vuosina 1926-1930 Azandeista ja 30-luvulla Nuereista. Eräs hänen havainnoistaan oli se, että keskenään riidoissa olevat heimot usein liittyivät yhteen suuremman ulkopuolisen uhan äärellä. Evans-Pritchardiin oli vaikuttanut teoreettisesti toinen englantilainen antropologi Radcliffe-Brown. Radcliffe-Brown pääteokset "The Andaman Islanders" (1922) ja "The Social Organization of Australian Tribes" käsittelevät yhteiskuntarakenteita Andamanien saarilla ja Australiassa. Radcliffe-Browinia ja Evans-Pritchardia pidetään keskeisimpinä funktionaalisen-strukturalismin teorian kehittäjinä.
Poliittinen antropologia.
Poliittinen antropologia on kiinnostunut valtarakenteista ja vallan ilmenemismuodoista kulttuurissa ja sosiaalispoliittisissa ympäristöissä. Poliittiseen antropologiaan liittyy myös lakia tutkivan eli oikeusetnologian haara sekä sotaa tutkiva antropologian haara.
Tämän tutkimushaaran edustajia: Ronald Cohen, E. Adamson Hoebel, P. J. Bohannan (1920-2007).
Paul Bohannan tutki Tiv-nimisiä ihmisiä Nigeriassa. Hän arvaili kirjassaan "Tiv Economy" (1968) että ko. yhteisössä oli mahdollisesti useampi eri vaihdon kehä (sphere of exchange), jotka sisälsivät keskenään vaihtokelpoisia esineitä. Esimerkiksi eräs kehä saattoi sisältää elintarvikkeita, ja toinen maatalouseläimiä ja orjia, kolmas naimakelpoisia naisia. Kehien sisällä olisi ollut moraalisesti sallittua vaihtaa esineitä, mutta mahdollisesti kiellettyä yhdestä kehästä toiseen.
Talousantropologia.
Talousantropologia on erikoistunut tutkimaan talousjärjestelmiä. Se tutkii esimerkiksi talousjärjestelmien ja luonnon suhdetta, tuotannon ja hyvinvoinnin jakautumista yhteisössä sekä tekniikkaa ja teknisen kehityksen vaikutuksia talouteen.
Tämän tutkimushaaran edustajia: George Dalton, Karl Polanyi (1886 - 1964), M. Herskowits (1895-1963). Herkovitsin kirja "Economic Life of Primitive People" julkaistiin vuonna 1940.


AAC.
AAC on lyhenne sanasta Advanced Audio Coding (”kehittynyt äänen koodaus”). Se käyttää häviöllistä tiedonpakkausta ja on tarkoitettu tietokoneiden äänitiedostoille. AAC suunniteltiin korvaamaan MP3:a; se tarjoaa samalla bittinopeudella muun muassa paremman äänenlaadun kuin MP3.
AAC kuuluu kansainväliseen MPEG-4-standardiin ISO/IEC 14496-3. Tämä standardi sisältää aikaisemman AAC-standardin.
Huhtikuussa 2003 Apple sai yleisen huomion kohdistumaan AAC:hen ilmoittamalla, että sen iPod- ja iTunes-tuotteet tulevat tukemaan AAC-muotoisia kappaleita (tiedoston pääte:.M4A) ja että kuluttajat voisivat ladata musiikkia tässä muodossa Internetin kautta.
Myös Nokian matkapuhelimissa on tuki AAC-standardiin. Ensimmäisissä Nokian malleissa tuki rajoittui MPEG-2 pohjaiseen AAC-standardiin ja vuoden 2005 jälkeen tuki kattoi myös MPEG-4 pohjaisen AAC-standardin. Uudemmat Nokian mallit (esimerkiksi N91) tukevat myös tiedostomuotoja AAC+ sekä eAAC+.
Nokian lisäksi myös moni muu matkapuhelinvalmistaja on enenevissä määrin ryhtynyt tukemaan AAC-formaattia. Etenkin yhdysvaltalainen Motorola sekä eteläkorealainen Samsung ovat lisänneet AAC-tuella varustettujen puhelimiensa määrää huomattavasti viime vuosina.
AAC-formaattiin liittyy useita patentoituja keksintöjä. Patenttien lisensointi on keskitetty Via Licensing -yhtiön toimesta. Nykyisen hinnaston mukaan AAC -kooderilisenssi maksaa 0,90$/tuote ja dekooderi 0,45$/tuote.


Atomi.
Atomi (, jakamaton) on alkuaineen kemiallisesti pienin osa. Toisin kuin sanan alkuperäinen merkitys antaa ymmärtää, nykyisin atomien katsotaan koostuvan pienemmistä osista.
Rakenne.
Atomi jaetaan ytimeen ja ydintä verhoavaan elektroniverhoon, joka puolestaan koostuu elektroneista. Elektroniverhoa kutsutaan myös elektronipilveksi, myös muut nimitykset ovat mahdollisia. Atomin massa on keskittynyt ytimeen ja lähes kaikki atomin massasta sijaitsee ytimessä. Ytimen ja elektronipilven väliin jää täysin tyhjää tilaa ja suurin osa atomin tilavuudesta onkin tyhjää.
Atomin todellista rakennetta on hankala kuvata täsmällisesti ja atomia kuvatessa tyydytään suuripiirteiseen ja yksinkertaistettuun kuvaamiseen. Ns. Rutherfordin atomimallissa elektroni kuvataan kiertämään tiettyä, usein pyöreän muotoista rataa, vaikkei todellisuudessa tarkkaa rataa voida laskea. Ytimen ja elektroniverhon välinen etäisyys joudutaan kuvaamaan hyvin yksinkertaisesti, sillä jos atomin ydin olisi marmorikuulan kokoinen, elektroni sijaitsisi 50 metrin päässä.
Ydin.
Atomin ydin sijaitsee keskellä atomia ja on varaukseltaan positiivinen. Ydin muodostuu "nukleoneista": positiivisesti varautuneista protoneista (p+) ja varauksettomista neutroneista (n0). Riippuen alkuaineesta ytimessä on erilainen määrä nukleoneja, ytimessä sijaitsevien hiukkasten lukumäärää sanotaan massaluvuksi.
Protonin ja neutronin on todettu koostuvan vielä pienemmistä osasista, kvarkeista. Protoni koostuu kahdesta ylös-kvarkista ja yhdestä alas-kvarkista. Neutroni vastaavasti kahdesta alas-kvarkista ja yhdestä ylös-kvarkista.
Elektronipilvi.
Ytimen ympärillä on negatiivisesti varautuneista elektroneista (e-) koostuva elektroniverho. Perustilassaan atomit ovat sähköisesti neutraaleja, jolloin protoneja ja elektroneja on yhtä paljon.
Saman alkuaineen kaikissa atomeissa on yhtä monta protonia. Protonien lukumäärä on samalla alkuaineen järjestysluku jaksollisessa järjestelmässä. Saman alkuaineen atomeilla voi kuitenkin olla eri määrä neutroneja ja sen mukaisesti eri massaluku. Tällä tavalla toisistaan eroavia atomeja sanotaan alkuaineen eri isotoopeiksi. Saman alkuaineen eri isotooppien kemialliset ominaisuudet ovat samanlaisia, mutta ne voivat erota esimerkiksi radioaktiivisuutensa puolesta.
Atomin ydin määrää siis alkuaineen, mutta elektroniverho sen, millaisia ioneja ja yhdisteitä voi syntyä. Elektroniverhossa ovat mahdollisia vain tietyt muutokset, jotka määräytyvät elektronien energiatilan mukaan. Kaikista vakaimmat ja vähiten reagoivat alkuaineet ovat jalokaasut, koska niillä on 8 elektronia uloimmalla kuorellaan, eli ne ovat oktetissa.
Elektronit jakaantuvat eri pääkvanttitasoille. Ytimestä ulospäin tasot ovat joko 1, 2, 3, 4, 5, 6 ja 7 tai vaihtoehtoisesti K-, L-, M-, N-, O-, P- ja Q-tasot. Elektroneja mahtuu ensimmäiselle eli K-tasolle vain kaksi kappaletta. Toiselle energiatasolle mahtuu 8 elektronia, kolmannelle tasolle 18 kappaletta, neljännelle 32 kappaletta, viidennelle 50 kappaletta, kuudennelle 72 kappaletta ja seitsemännelle 98 kappaletta. Q-taso on ytimestä katsottuna etäisin, jossa minkään nykyisin tunnetun alkuaineen atomilla on perustilassa elektroneja. Elektronien maksimilukumäärä yhdellä energiatasolla voidaan laskea yksinkertaisella laskutoimituksella
"n" korvataan tason järjestysluvulla. Näin teoreettisesti kuvitteelliselle kahdeksannelle tasolle mahtuvat elektronit lasketaan 2 · 8²=128, eli kahdeksannelle tasolle mahtuisi teoriassa 128 elektronia.
Ioneja muodostuu, kun atomi tai kemiallinen yhdiste luovuttaa tai ottaa vastaan yhden tai useamman elektronin.
Kemiallisissa reaktioissa osa atomien elektroneista voi siirtyä myös kahden atomin yhteisille orbitaaleille. Tällä tavoin atomien välille syntyy kovalenttinen sidos, joka yhdistää atomit molekyyliksi. Kemialliset yhdisteet koostuvat yleensä joko tällä tavoin muodostuneista molekyyleistä tai positiivisista ja negatiivisista ioneista. Useat alkuaineetkin esiintyvät kahden tai useamman samanlaisen atomin muodostamina molekyyleinä.
Elektronipilven tarkempi rakenne.
Orbitaalien muotoja. Ylälaidassa olevat kirjaimet symboloivat orbitaalin kirjainsymbolia ja reunassa olevat numerot pääkvanttilukua.
Elektronipilvi voidaan kuvitella erilaisina atomia kiertävinä ratoina, joihin elektronit ovat järjestäytyneet. Malli ei anna kovin tarkkaa kuvaa siitä, miten elektronit ovat todellisuudessa järjestäytyneet. Kvanttimekaaninen atomimalli kuitenkin antaa tarkemman kuvauksen elektronien paikasta elektronipilvessä. Kvanttimekaaninen atomimalli lähtee ajatuksesta, että elektronin sijainnin määrää neljä tekijää: pääkvanttiluku "n", sivukvanttiluku "l", magneettinen kvanttiluku "ml ja spin "s".
Huomaa, että jokainen pääkvanttilukua kohti ovat mahdollisia kaikki sivukvanttilukuarvot, jotka ovat itseään vähintään yhtä pienempiä. Toisin sanoen toinen energiataso saa sivukvanttiluvut 1 ja 0 eli toisella energiatasolla on sekä s-orbitaali ja p-orbitaali (p-orbitaaleja on kolme, josta myöhemmin). Jokaisella orbitaalilla on omanlainen muoto- S-orbitaalit on pallo ja p-orbitaalit ovat muodoltaan kahdeksikon muotoinen. P-orbitaaleja on aina kolme kullakin energiatasolla; jokaiselle ulottuvuudelle yksi. Eri p-orbitaaleja merkitään px-, py- ja pz-orbitaaleiksi. Yleensä erikseen merkitseminen on turhaa ja kaikki orbitaalit ilmoitetaan kuin yhtenä orbitaalina. Jokainen samalla energiatasolla olevat p-orbitaalit ovat samanenergiaisia. Magneettinen sivukvanttiluku saa samat arvot kuin sivukvanttiluku, mutta se saa myös vastaavat arvot myös negatiivisina.
Spin on yksi tärkeimmistä elektronin ominaisuuksista, kun mietitään atomin elektronikonfiguraatiota eli elektronien sijoittumista elektronipilveen. Spin voidaan ajatella olevan tietynlaista elektronin pyörimistä. Elektronin pyörimistä ei pidä sekoittaa pyörimiseen, jonka ihminen havaitsee vaan se on jotakin muuta. Jos elektronin pyöriminen akselinsa ympäri olisi vastaavaa kuin klassisen fysiikan ymmärtämä pyöriminen tällöin elektroni pyörisi lähes kymmenen kertaa valonnopeudella akselinsa ympäri. Elektronin spin voi olla joko ½ tai -½. Spin ilmoittaa "pyörimissuunnan".
1s, 2s, 2p, 3s, 3p, 4s, 3d, 4p, 5s, 4d, 5p, 6s, 4f, 5d, 6p, 7s, 5f, 6d, 7p
Näissä merkinnöissä numerot tarkoittavat pääkvanttilukua, jäljessä olevat kirjaimet sivukvanttiluvun mukaan määräytyviä orbitaaleja. Huomattava on, että ylemmän kuoren s-orbitaalit täyttyvät ennen alemman kuoren d- ja f-orbitaaleja. Alkuaineet, joilla viimeksi tulleet elektronit ovat d-orbitaaleilla, ovat siirtymämetalleja. Alkuaineet, joilla ne ovat f-orbitaalilla, ovat lantanoideja tai aktinoideja.
Atomiteorian historia.
Käsitteenä atomi on hyvin vanha. Jo Demokritos ehdotti, että kaikki koostuu atomeista ja tyhjyydestä, ja koska atomeissa ei ole tyhjyyttä, ne ovat jakamattomia, sillä ainoastaan tyhjyys voi erottaa kappaleet toisistaan. Atomit eivät kuitenkaan ole nykytiedon mukaan jakamattomia vaan koostuvat pienemmistä alkeishiukkasista.
Kemiassa atomin käsitteen otti käyttöön John Dalton 1800-luvun alussa. Sen avulla hän selitti etenkin kerrannaisten painosuhteiden lain. Tämä laki sanoo, että jos kaksi alkuainetta muodostaa useampia yhdisteitä keskenään, niin ne määrät yhtä alkuainetta, jotka voivat yhtyä samaan määrään toista alkuainetta, ovat yksinkertaisessa, yleensä pienillä kokonaisluvuilla ilmaistavassa suhteessa toisiinsa. Esimerkiksi 12 grammaa hiiltä voi yhtyä joko 16 grammaan happea muodostaen hiilimonoksidia tai tarkalleen kaksinkertaiseen määrään, 32 grammaan happea muodostaen hiilidioksidia. Tämä selittyy sillä, että hiilimonoksidin molekyylissä on yksi hiili- ja yksi happiatomi, hiilidioksidin molekyylissä taas yksi hiili- ja kaksi happiatomia.
Tämän teorian ja kemiallisten reaktioiden avulla pystyttiin jo 1800-luvun alkupuolella määrittämään varsin tarkoin eri alkuaineiden atomien massojen suhteet toisiinsa. Ei kuitenkaan vielä tiedetty, kuinka suuria niiden massat olivat gramman murto-osina, vain niiden suhteelliset massat tunnettiin. Siksi olikin otettava käyttöön erityinen atomimassayksikkö, joka alkujaan määriteltiin vetyatomin massaksi. (Nykyisin se on määritelty 1/12-osaksi hiili-12-atomin massasta.) Samoihin aikoihin kehittyivät nopeasti myös lämpöoppi ja siihen läheisesti liittyvä kineettinen kaasuteoria, joka myös edellytti kaasun koostuvat molekyyleistä. Kineettiseen kaasuteoriaan perustuva Avogadron laki osoittautui myös hyödylliseksi kaasumaisten alkuaineiden atomimassojen määrityksessä.
1800-luvulla atomiteoria sai kuitenkin erityisen suuren merkityksen orgaanisessa kemiassa. Erilaisten kemiallisten reaktioiden avulla tehtiin pitkälle meneviä päätelmiä orgaanisten molekyylien rakenteesta ja siitä, missä järjestyksessä niissä atomit sijaitsevat toisiinsa nähden. Kun paljon myöhemmin orgaanisten molekyylien rakenteita pystyttiin tutkimaan myös röntgensäteiden avulla, kemistien tekemät päätelmät osoittautuivat useimmissa tapauksissa oikeiksi.
Atomiteoria tuli nopeasti tiedemiesten yleisesti hyväksymäksi, joskin epäilijöitä oli vielä 1800-luvun lopullakin, esimerkiksi Ernst Mach. Vasta radioaktiivisuutta koskevat tutkimustulokset sekä Albert Einsteinin vuonna 1905 esittämä Brownin liikkeen selitys ratkaisivat kiistan lopullisesti ja tekivät myös mahdollisiksi määrittää atomimassayksikön ja gramman välisen suhteen.
Demokritoksen tavoin myös Dalton ja tiedeyhteisö vielä kauan hänen jälkeensäkin piti atomia jakamattomana. Elektrolyysin tutkimus kohti kuitenkin vähitellen siihen päätelmään, että atomi voi saada sähkövarauksen eli ionisoitua, mikä antoi aihetta olettaa, että on olemassa atomiakin pienempiä sähköisesti varattuja hiukkasia.
Atomimalleja.
Reilu 2000 vuotta sitten filosofi Platon esitteli teoksessaan "Timaios" eri alkuaineiden atomeja. Hän yhdisti jokaiseen klassiseen alkuaineeseen – maahan, ilmaan, tuleen ja veteen – säännöllisen monikulmion, niin kutsutun Platonin kappaleeen, niin että maata vastasi kuutio, ilmaa oktaedri, vettä ikosaedri ja tulta tetraedri. Platon ajatteli jokaisen alkuaineen koostuvan omanlaisistaan atomeista, kuten nykyteoriatkin olettavat.
Nykyisistä, tieteellisiin havaintoihin perustuvista atomimalleista ensimmäinen on elektronin löytäjän Joseph Thomsonin rusinapullamalli. Atomin oli havaittu olevan sähköisesti neutraali, mutta koostuvan erimerkkisesti varautuneista hiukkasista. Klassisen teorian mukaan ainoa mahdollinen pysyvä atomimalli oli sellainen, jossa positiiviset ja negatiiviset hiukkaset ovat tasaisesti levittyneet atomiin kuin rusinat pullaan.
Ernest Rutherford teki kuitenkin kokeen, jossa hän pommitti ohutta kultakalvoa alfahiukkasilla. Suureksi yllätyksekseen hän havaitsi, että pieni osa hiukkasista kimposi kalvosta takaisin muiden mennessä läpi, ikään kuin suurin osa atomista olisi tyhjää täynnä ja vain pieni ydin sisältäisi kaiken massan. Rutherford päätyi aurinkokuntamalliin, jossa elektronit kiertävät positiivista ydintä samaan tapaan kuin planeetat aurinkoa. Rutherfordin atomimallin mukainen atomi ei kuitenkaan klassisen fysiikan mukaan olisi vakaa, sillä ympyräliikkeessä olevat elektronit säteilisivät energiansa pian pois.
Niels Bohr ratkaisi ongelman esittämällä, että elektronit kiertävät ydintä vain tietyillä pysyvillä, stationaarisilla radoilla. Bohrin mallissa elektronit säteilevät vain siirtyessään radalta toiselle absorboimalla tai emittoimalla fotonin. Mallin heikkoudet liittyvät siihen, että se ei mitenkään selitä tätä kvantittumista. Lopulta fyysikot kuten Erwin Schrödinger saivat kehitettyä kvanttimekaanisen atomimallin, jossa elektronit muodostavat ytimen ympärille todennäköisyyspilviä: koskaan ei voi tietää varmasti, missä elektroni on, vaan se on ikään kuin levittäytynyt koko avaruuteen. Kvanttimekaniikan monimutkaisuuden ja järjenvastaisuuden vuoksi Rutherfordin ja Bohrin yksinkertaisia malleja käytetään edelleen opetuksessa, ja useimmat ihmiset ajattelevatkin atomeja edelleen pieninä aurinkokuntina. Kvanttimekaaninen atomimalli on kuitenkin todistettu päteväksi useilla äärimmäisen tarkoilla kokeilla.


Analogisuus.
Analoginen tulee kreikan sanasta "analogos", järjenmukainen, yhtäpitävä. Sanalla on tiettyjä erityismerkityksiä.
Analogisessa informaationsiirrossa signaali vastaa arvoiltaan suoraan sitä dataa, joka siirretään. Digitaalisessa informaationsiirrossa tehdään ensin analoginen-digitaalinen (eli AD) -muunnos ja varsinainen signaali koostuu dataa kuvaavista numeerisista arvoista. Tällä menettelyllä mahdollistetaan pienempi häiriötodennäköisyys (virhe signaalissa ei automaattisesti merkitse virhettä signaalin informaatiosisällössä) ja parempi virheenkorjaus. Analogisessa järjestelmässä voi siis olla ääretön määrä lukuja, kun taas digitaalisessa niitä on rajattu määrä.
Muunnettaessa dataa analogisesta digitaaliseksi hukataan tietoisesti dataa. Tämä kannattaa, kun mitoitetaan virhe tarvittavan tarkkuustason ulkopuolelle. (Esimerkiksi sopivalla näytteenottotaajuuden ja kvantisointitasojen lukumäärän valinnalla.) Tällöin päästään analogista siirtoa huomattavasti parempaan virheensietokykyyn varsinaisessa siirrossa.


Auringonpilkku.
Aurinko pilkkuineen 22. kesäkuuta 2004.
Auringonpilkku on Auringon pinnassa eli valokehässä näkyvä tumma alue. Pilkut näyttävät tummilta niitä ympäröivää kuumaa, valtavan kirkasta valokehää vasten, sillä viileämmän kaasun pintakirkkaus on pienempi kuin kuumemman.
Auringonpilkun keskiosan lämpötila on noin 2 200 °C, kun muualla fotosfäärissä Auringon pintalämpötila on noin 6 000 °C. Pilkut aiheutuvat voimakkaista paikallisista magneettikentistä, ja niitä voi esiintyä joko yksin tai ryhminä. Ne näyttävät liikkuvan fotosfäärissä, koska Aurinko pyörii akselinsa ympäri. Pilkun ympäristöä alhaisempi lämpötila johtuu magneettikentästä, joka estää konvektion eli lämmön vaikutuksesta sisältä nousevat kaasuvirtaukset.
Esiintyminen ja rakenne.
Suuri auringonpilkku näkyy jopa katsottaessa Auringon pintaa paljain silmin paksun sumun läpi. Aurinkoa ei saa koskaan katsoa suoraan kiikarilla tai kaukoputkella tai tuijottaa paljain silmin. Auringonpilkut ovat pyöreähköjä tai soikeita, mutta muodoltaan hyvin epäsäännöllisiä. Ne ovat kuoppia Auringon pinnassa, ja niiden kohdalla on laskuvirtaus.
Auringonpilkkujen koko vaihtelee suuresti, eikä tyypillistä kokoa ole. Keskimäärin niiden on sanottu olevan suunnilleen maapallon kokoisia. Auringonpilkkuryhmien elinikä vaihtelee, jotkut voivat elää jopa sata päivää mutta sellaiset ovat hyvin harvinaisia. Auringonpilkkuryhmän elinikä on suhteessa sen kokoon, isommat ryhmät elävät pitempään. Pienimpien elinikä voi olla tunteja.
Pilkuista voidaan usein erottaa syvä tumma "umbra" ja sitä ympäröivä vaaleampi osa, "penumbra". Auringonpilkun tumman keskusosan umbran lämpötila on 2 200 °C. ja puolitumman reunuksen penumbran lämpötila jopa 3500 °C. Pilkun lämpötila alenee siis normaalista pinnan 6 000 asteesta noin 3 000 astetta. Koska kirkkaus on verrannollinen lämpötilan neljänteen potenssiin, pilkut ovat muuta aurinkoa tummempia. Penumbrassa on pilkun keskustasta ulospäin osoittavaa kuitumaista rakennetta, fibrillejä. Fibrillirakenne näkyy pilkun keskustasta katsoen säteittäisinä tummempina ja vaaleampina alueina. Umbrassa magneettikenttä on suunnilleen pystysuora, penumbrassa vaakasuora. Auringonpilkun aiheuttava magneettinen häiriö ulottuu ainakin kaksi kertaa penumbran läpimitan alapuolelle. Auringonpilkku itse on noin sadan kilometrin syvyinen kuoppa Auringon pinnassa.
Auringonpilkut ovat magneettikentän napoja ja esiintyvät usein pareina, jotka ovat vaakasuorassa Auringon pyörimiseen nähden. Pyörimisen mukana edellä kulkevalla pilkulla on toinen napaisuus kuin jäljessä tulevalla. Pilkun magneettikenttä on 0,4 teslaa, jopa 1 tesla. Auringonpilkkuihin liittyvät magneettikentät aiheuttavat flareja eli roihuja ja muita Auringon purkauksia.
Myös muilla tähdillä on auringonpilkkuja vastaavia "tähdenpilkkuja", jotka saattavat olla hyvinkin suuria tähden kokoon nähden.
Auringonpilkkuluku.
Auringon pilkkuisuus kullakin hetkellä ilmoitetaan auringonpilkkuluvulla, joka on auringonpilkkujen määrää kuvaava luku.
Auringonpilkkujakso.
a> auringonpilkkujen määrän vaihtelusta 11 400 vuoden aikana.
Auringonpilkkujen runsaus vaihtelee keskimäärin 11 vuoden jaksoissa, ja niiden määrä vaikuttaa maan päällä muun muassa radioyhteyksien olosuhteisiin. Jakson pituus vaihtelee, sen on havaittu olevan 8-15 vuotta. Jakson aiheuttaa Auringon magneettikentän kääntyily 22 vuoden jaksoissa. Auringon aktiivisuus vaikuttaa ilmeisesti myös maapallon lämpötilaan ja otsonikerrokseen. Erityisesti Auringon aktiivisuus vaikuttaa kosmiseen säteilyyn ja hiili-14:n muodostumiseen. Vaikka pilkut ovat tummia, suurempi pilkkujen määrä merkitsee silti suurempaa aktiivisuutta ja suurempaa säteilyä ja kirkkaampaa Aurinkoa, koska pilkkuja ympäröivät alueet ovat aktiivisempia ja kirkkaampia.
Auringonpilkkujakson alussa pilkut ilmestyvät leveysasteelle 40 ja vaeltavat jakson edetessä kohti Auringon päiväntasaajaa. Muilla tähdillä on havaittu spektrimittauksissa auringonpilkkujaksoja muistuttavia muutoksia. Jo 1800-luvulla Charles A. Young löysi Auringosta ionisoituneen kalsiumin H- ja K-emissioviivat. Myöhemmin huomattiin nämä viivat vahvemmiksi Auringon magneettisesti aktiivisten alueiden yllä. Vuonna 1913 Gustav Eberhard ja Karl Schwarzschild löysivät H- ja K-viivat muilta tähdiltä, ja väittivät, että muiden tähtien mahdolliset pilkkujaksot näkyisivät näissä viivoissa. He eivät ehtineet tutkia väitettään. Vuonna 1966 Olin Wilson alkoi tutkia muiden tähtien mahdollisia pilkkujaksoja mittaamalla H- ja K-viivoja, ja monen vuoden tutkimuksen jälkeen löysikin pilkkukasoja rahoittajien ajoittaisesta pessimismistä huolimatta.
Näitä jaksoja voi kutsua tähdenpilkkujaksoiksi tai aktiivisuuskierroksi eli aktiivisuussykleiksi. Mitä nuorempi ja aktiivisempi tähti on, sitä voimakkaammat kalsiumin H- ja K-emissioviivat sillä on. Auringolla voimakkaat H- ja K-viivat tulevat kromosfääristä (Auringon kaasukehästä) pilkkujen yltä. Joillakin tähdillä H- ja K-viivojen voimakkuus vaihtelee noin vuoden jaksoissa, esim. HD 101501:llä. Toisilla tähdillä muutokset muistuttavat Auringon muutoksia, esimerkiksi HD 193095:llä on noin 7–8 vuoden jakso. Joillakin tähdillä, esim. HD 3795:llä, ei tapahdu lainkaan jaksollisia muutoksia spektriviivoissa.. Nuoret tähdet pyörivät nopeammin ja silloin niiden dynamo tuottavaa lyhyen, epäsäännöllisen aktiivisuusjakson. Kun tähti vanhenee, siitä poistuu ajan mukana impulssimomenttia pois, ja sen pyörimisliike hidastuu. Pilkkujakso pitenee ja muuttuu säännölliseksi. Lopulta pilkkujakso häviää. Samanikäiset Aurinkoa kevyemmät tähdet ovat magneettisesti "nuorempia", ja silloin niiden pilkkujakso säilyy luultavasti epäsäännöllisenä pidempään.
Syntyminen.
Auringonpilkkujen synty liittyy Auringon magneettikenttään, joka syntyy Aurinkoon konvektiovirtauksissa dynamoteorian mukaisesti. Auringon aine on täysin ionisoitunutta eli sähköistä, joten siinä voi syntyä voimakkaita sähkö­virtoja ja magneettikenttiä kaasun virtauksen vaikutuksesta. Auringon energia syntyy sen ytimessä vedyn palaessa fuusioreaktiossa. Energia siirtyy ulospäin aluksi lähinnä säteilemällä. Auringon konvektiivinen kerros on ulompi kerros, jossa energia siirtyy ulospäin kaasun virtauksissa.
Auringonpilkkujakso liittyy magneettikentän vaihtumiseen pituuspiirien suuntaisesta leveyspiirien suuntaiseksi. Magneettikenttä syntyy konvektiovirtauksen pyörteisyydestä eli turbulenssista. Aurinko pyörii nopeammin päiväntasaajalla kuin navoilla: päiväntasaajalla yksi pyörähdys vie 25 päivää ja navoilla 29. Aluksi auringonpilkkuminimissä Auringolla on kaksinapainen magneettikenttä, jonka voimaviivat kulkevat Auringon pituuspiirin suunnassa. Auringon erilainen pyöriminen eri leveysasteilla, differentiaalirotaatio, venyttää magneettiset voimaviivat ensin V:n muotoisiksi siten, että V:n kärki osoittaa päiväntasaajalla Auringon pyörimissuuntaan. Magneettikenttä "jäätyy" kiinni aurinkoaineeseen. V:n kärki venyy pitkäksi sormea muistuttavaksi kärjeksi. Näin aluksi suorat magneettikentän viivat muistuttavat lopulta spiraaleja, jotka peittävät Auringon pintaa. Aluksi päiväntasaajaa vastaan pystysuorat voimaviivat muuttuvat lähes vaakasuoriksi viivojen venyessä differentiaalirotaation takia. Auringon edelleen pyöriessä kentän voimaviivat lähestyvät toisiaan. Magneettikentän viivojen tihentyminen vahvistaa magneettikenttää.
Auringon pinnan alle syntyy kenttäviivojen tihentyessä putkimaisia tai lankamaisia magneettikenttärakenteita, joita syntyy ja kuolee jatkuvasti. Magneettiputki pyrkii kyllin vahvistuttuaan nousemaan Auringon sisuksista pintaa kohti, koska sen sisäinen magneettikenttä harventaa siinä olevaa kaasua. Joillain alueilla käy niin, että monia pystysuoria lankamaisia kenttiä kietoutuu yhteen, jolloin syntyy köyttä muistuttava, pitkäikäinen rakenne, auringonpilkku. Lopussa Auringon kaksinapainen kenttä kääntyy vastakkaiseksi.
Riippuvuus Auringon pyörimisnopeudesta.
Auringonpilkkujakson pituus riippuu Auringon pyörimisnopeudesta. Teorioiden mukaan Auringon pyöriminen on hidastunut huomattavasti ajan mukana. Pyörimistä ovat hidastaneet auringon magneettikenttä ja Auringosta puhaltava hiukkasvirta, aurinkotuuli. Lähitähtiä tutkimalla tiedetään joillakin nuorilla nopeasti pyörivillä tähdillä olevan auringonpilkkujaksoja, jotka ovat vain noin vuoden mittaisia ja epäsäännöllisiä. Toisaalta joillakin Aurinkoa vanhemmilla hitaasti pyörivillä tähdillä ei havaita spektriviivoista auringonpilkkujaksoja lainkaan. Aurinkoa kylmemmän pääsarjan tähden konvektiivinen kerros on paksumpi mutta virtaus siinä hitaampaa. Tällainen Aurinkoa vanhempi hitaasti pyörivä tähti voi olla Aurinkoa magneettisesti aktiivisempi ja "nuorempi".
Vaikutus säähän ja ilmastoon.
Joidenkin tutkijoiden mukaan Auringon aktiivisuus, varsinkin oletettu pitkä 80-vuotinen jakso vaikuttaa ilmastoon. Auringonpilkkujaksojen ja sään välille ei ole selitetty fysikaalista mekanismia, vain tilastollisia vastaavuuksia, jotka nekin perustuvat varsin lyhyisiin havaintosarjoihin.
Sanotaan että kun auringonpilkkuja on vähän, sää on kolea ja sateinen Suomen leveyksillä 50. leveyspiirin pohjoispuolilla. Kun auringonpilkkuja on paljon, on lämmintä. Auringonpilkkujen aiheuttamat muutokset perustuvat ehkä niiden mukana vaihtelevan ultraviolettisäteilyn aiheuttamiin muutoksiin otsonikerroksessa. Lämpiminä kausina pohjoisia leveyksiä lämmittävät lisääntyneet pohjois-eteläsuuntaiset virtaukset. Tällöin auringon aktiivisuuden vaihtelut muuttavat suursäätiloja.
Ns. Maunderin miniminä tunnetaan ajanjakso 1645–1715, kun auringonpilkut olivat hyvin harvinaisia. Sama ajanjakso tunnetaan myös niin sanottuna pienenä jääkautena, jolloin Eurooppa ja Pohjois-Amerikka kärsivät kylmistä talvista. Maapallo on saattanut viiletä tuolloin jopa yhden asteen. Erikoisesti vuodet 1695-1697 tunnetaan Suomessa suuren nälänhädän vuosina, jolloin huomattava osa kansasta kuoli nälkään ja tauteihin.


Andrei Linde.
Andrei Linde (s. 2. maaliskuuta 1948, Moskova) on venäläis-yhdysvaltalainen kosmologi. Hän opiskeli Moskovan valtionyliopistossa ja Lebedevin fysiikan instituutissa. Vuosina 1972–1974 hän kehitti väitöskirjaansa David Kirzhnitsin kanssa. Vuonna 1985 hänestä tuli Lebedevin fysiikan professori. Linde siirtyi 1989 CERNiin, Sveitsiin ja 1990 Stanfordin yliopistolle.
Linde ja yhdysvaltalainen Alan Guth kehittivät 1980-luvun alussa inflatorisen maailmankaikkeuden teorian, josta on vähitellen tullut vakio paradigma kosmologiassa alkuräjähdyksen klassisen mallin lisäksi. Linden malli korjasi suurimmat ongelmat Guthin mallista, samalla säilyttäen sen tärkeimmät piirteet. Vuonna 1983 hän ehdotti kaoottisesti inflatorista teoriaa, joka tuli uusien mallien prototyyppi.
Hän on kirjoittanut yli 200 julkaisua hiukkasfysiikasta ja kosmologiasta. Hänen kaksi inflatorista teoriaansa käsittelevää kirjaa ovat "Inflation and Quantum Cosmology" ja "Particle Physics and Inflationary Cosmology". Linde sai 1978 Neuvostoliiton Lomonosov-palkinnon ja 2001 Oskar Klein -mitalin fysiikasta Tukholman yliopistolta. Vuonna 2002 hänelle ojennettiin Dirac-mitali. Vuonna 2004 hän sai Peter Gruber -palkinnon inflatorisen maailmankaikkeuden teorian kehittämisestä.


Ajatolla.
Ajatolla tai Ajatollah (,) tarkoittaa uskonnollista johtajaa šiialaisessa islamissa. Ajatollat ovat yleensä islamilaisen oikeustieteen, etiikan, filosofian ja mystiikan asiantuntijoita. Ajatollat opettavat yleensä erityisissä islamilaisia tieteitä opettavissa oppilaitoksissa.
Ajatollaksi ei virallisesti nimitetä, vaan arvostettu ja oppinut uskonnollinen johtaja, jolla on paljon seuraajia, saa aluksi kannattajiltaan tämän kunnianimen (se tarkoittaa oikeastaan "Jumalan merkkiä"), ja vähitellen muut ajatollat hyväksyvät hänet vertaisekseen. Šiialaiseen islamiin kuuluu oleellisena osana vapaus valita se ajatolla, jota kannattaa. Käytännössä ajatollien nousu politiikkaan on kuitenkin islamilaisessa Iranissa rajoittanut uskovien omantunnonvapautta.
Joitain merkittäviä ajatollia kutsutaan suurajatollaksi. Suurajatollia on yleensä vain yksi Irakissa ja muutama Iranissa.
Joskus "ajatollalla" tarkoitetaan vain ajatollah Ruhollah Khomeinia, joka otti vallan Iranissa vuonna 1979.


Luettelo automerkeistä.
Aiheesta muualla.
Automerkeistä


Aprillipäivä.
Vanhoja aprillipäiväkortteja ranskankielisin tekstein
Aprillipäivä (latinan "aprilis" ja useiden nykykielten "april" tarkoittavat huhtikuuta) on joka vuosi 1. huhtikuuta. Silloin on tapana puijata leikkimielisesti ihmisiä. Useissa lehdissä julkaistaan jokin pilailumielessä kirjoitettu artikkeli. Suomessa aprillipäivää ei ole otettu kalenteriin, vaikka sitä on joskus ehdotettu, koska sen teho perustuu yllätyksellisyyteen.
Historia.
Aprillipäivän perinteen sanotaan usein alkavan vuodesta 1582, jolloin Ranskassa siirryttiin gregoriaaniseen kalenteriin. Jos perinteen alkua haetaan ajanlaskusta, ranskalaisten uuden vuoden sijainnin muutos sopii paremmin, sillä se tapahtui jo ennen uuden kalenterin tuloa.
Kuningas Kaarle IX oli huomannut valtakuntaa kierrellessään, että eri hiippakunnissa vuosi laskettiin alkavaksi eri aikoina, ja että erot olivat merkittäviä. Silloin esimerkiksi Lyonissa vuosi alkoi jouluna, mutta Viennessä 25. maaliskuuta. Monin paikoin vuosi vaihtui juliaanisen kalenterin mukaisesti 1. maaliskuuta, mutta myös pääsiäinen oli vuoden vaihtumisen merkki, jolloin aikoinaan katsottiin uuden kirkkovuodenkin alkavan.
Suurista eroista aiheutui sekavuutta muun muassa sopimusten suhteen. Yhtenäistääkseen käytäntöä Kaarle IX lisäsi artiklan nro 42 julistukseen, jota kirjoitettiin tammikuun alussa Pariisissa vuonna 1563. Sen mukaisesti vuosi alkaa kaikkialla Ranskassa 1. tammikuuta. Tämä julistus sai lain voiman 9. elokuuta 1564 ja se tunnetaan allekirjoittamisen paikkakunnan mukaan Roussillonin ediktinä.
Kun uusi käytäntö kohdistui vain yhden merkkipäivän paikkaan, se antoi varmasti Ranskassa hyvät mahdollisuudet kiusoitella niitä, jotka eivät hyväksyneet uudistusta, ja narrata niitä, jotka eivät yksinkertaisesti tienneet siitä. Huijausperinne saattoi hyvin saada alkunsa aprillipäivän aikoihin pilailumielessä lähetetyistä uudenvuodenlahjoista tai kutsuista olemattomiin uudenvuodenjuhliin. 18 vuoden päästä Ranskassa siirryttiin uuteen kalenteriin ja saatiin vielä uusi sykäys päivämäärillä leikittelyyn.
Vanhan perinteen juuria.
Aprillausperinteen leviämisestä muualle Eurooppaan ei ole tarkkaa käsitystä. Uuteen kalenteriin siirtyminen ei selitä sen tuloa ainakaan Englantiin, sillä aprillipäivä eli April Fool's Day oli jo vakiintunut ennen vuotta 1752, jolloin siellä omaksuttiin uusi ajanlasku.
Keväinen hassutteluperinne tunnetaan kuitenkin ympäri maailmaa ja sen perinne tuntuu juontuvan 1500-lukua selvästi vanhempaan aikaan.
Jo roomalaiset viettivät Hilaria-juhlaa 25. maaliskuuta ja hindujen maaliskuun alussa viettämä värien juhla Holi on vähintään yhtä vanha. Molempiin kuuluu yleinen hilpeys ja sosiaalisen koodin keventyminen. Tämän perusteella on luultavaa, että hullutteluperinteen alku ei ole ajanlaskun muutoksissa 1500- ja 1700-luvuilla, vaan ne antoivat vain hyviä tekosyitä ilmaista kevään tulemiseen liittyvää ikiaikaista hulluttelumieltä.
Aprillipilat.
Aprillipäivänä joihinkin lehtiin piilotetaan aprillipila, esimerkiksi "zeppeliini lentää kaupungin yli kello 13". Myös monilla nettisivuilla järjestetään aprillipiloja.
Aprillilorut.
Onnistuneen huijauksen jälkeen lausutaan huijatulle lorunpätkä, jolloin hän tajuaa kyseessä olevan aprillipila. Aprillilorulla toivotellaan leikkimielisesti aprillipäivää ja samalla ivataan aprillipilaan langennutta. Suomessa tutuin aprilliloru on "Aprillia, syö silliä, juo kuravettä päälle!". Tämän hokeman lähteenä voidaan pitää sen ruotsinkielistä vastinetta "April, april, din dumma sill!" Lorun englanninkielinen vastine on lausahdus "April fools!" (fool tarkoittaa typerystä).
Aprillipäivä eri maissa.
Aprillauksen uhria kutsutaan englannissa "aprillinarriksi" (), ranskassa ja italiassa "aprillikalaksi". Ranskassa aprillipäivänä on tapana tehdä "poisson d'avril" eli aprillikala. Se on paperista tehty kala, jossa lukee esimerkiksi "lyö minua" ja joka kiinnitetään toisen selkään.
Sitaatteja.
"Huhtikuun ensimmäinen päivä on se päivä, jolloin meitä muistutetaan, millaisia olemme muiden 364 päivän aikana." – Mark Twain


Afrikka.
Afrikka on maailman toiseksi suurin maanosa. Sen pinta-ala on 30 065 000 km², joka on 20,3 % Maan maapinta-alasta. Afrikan yli miljardi asukasta muodostavat noin 14,8 % ihmiskunnasta.
Afrikka on luonnonvaroiltaan vauras, mutta taloudeltaan köyhä maanosa. Afrikassa kulminoituvat monet maailman pahimmista ongelmista, kuten köyhyys, AIDS, ruoan ja veden puute ja huono hallinto. Afrikkalaiset kärsivät vuosisadan siirtomaajärjestelmästä ja tätä ennen orjuudesta. Pääosa maaosan maista itsenäistyi 1960-luvulla. Sodat, epävakaus ja väestönkasvu koettelevat maanosaa nykyäänkin.
Etymologia.
Sana "Afrikka" tuli eurooppalaiseen kielenkäyttöön muinaisilta roomalaisilta, jotka kutsuivat mantereen pohjoisosaa nimellä "Africa terra" - "afrien maa" (monikko "afri", yksikkö "afer"). African provinssi, jonka pääkaupunki oli Karthago, sijoittui nykyisen Tunisian paikkeille. Afrit olivat heimo, mahdollisesti berbereitä, joka vaelsi Karthagon seudulla.
"Afer"-nimen alkuperä saattaa olla foinikian kielen sanassa "afar", pöly. Muita esitettyjä, epäuskottavampia teorioita nimelle "Africa" ovat latinan kielen "aprica", "aurinkoinen" ja kreikan kielen "aphrike", "ilman kylmää".
Maantiede.
Afrikka on laajin eteläiselle pallonpuoliskolle ulottuvista mantereista. Euroopasta sen erottaa Välimeri, Aasiaan sen yhdistää koillisessa Suezin kannas, jonka poikki johtaa 163 kilometrin pituinen Suezin kanava.
Afrikan pohjoisimmasta kohdasta, Ras ben Sakkasta Tunisiassa (37°21' N), eteläisimpään, Cape Agulhasiin Etelä-Afrikassa on suunnilleen 8 000 km. Manteren läntisimmästä kohdasta, Cap Verden niemimaasta Senegalissa, 17°33'22" W, itäisipään kohtaan Sar Hafuniin Somaliassa, 51°27'52" E, on noin 7 400 km.
Afrikan rantaviivan pituus on noin 26 000 km. Muihin maanosiin ja varsinkin Eurooppaan verrattuna Afrikan rannikot ovat melko suoria, ilman laajoja niemimaita tai lahtia, ja vaikka Euroopan pinta-ala onkin vain noin kolmasosa Afrikan pinta-alasta, on Euroopan rannikko kaikkiaan pidempi, noin 32 000 km.
Afrikan itärajana on Punainenmeri. Geologiassa Afrikkaan luetaan toisinaan myös Arabian niemimaa, sillä Zagros-vuoret Iranissa sekä Anatolian vuoret sijaitsevat Afrikan ja Euraasian manner­laattojen rannalla. Pohjois-Afrikkaa ja Lounais-Aasiaa yhdistävät toisiinsa myös yhtäläiset luonnon­olot kuten laajat autiomaat sekä kielellisesti molemmilla alueilla puhuttavat afroaasialaiset kielet, joista levinnein on arabia.
Ilmasto.
Suurin osa Afrikkaa kuuluu trooppiseen ilmastovyöhykkeeseen, pohjoisimmat ja eteläisimmät alueet subtrooppiseen.
Päiväntasaaja kulkee Afrikan poikki. Sen läheisyydessä, varsinkin Kongo-joenvaluma-alueella, on trooppista sademetsää. Päivän­tasaajalta kauemmas edettäessä sade­määrät vähenevät, ja sekä sade­metsä­vyöhykkeen pohjois- että etelä­puolella on ensin laajoja savanneja, kauempana aroja ja lopulta autiomaata. Pohjois-Afrikassa Kravun kääntöpiirin molemmin puolin onkin maailman laajin autiomaa, Sahara. Myös eteläisellä pallon­puoliskolla on Kauriin kääntöpiirin läheisyydessä autio­maita kuten Kalahari ja Namib. Itä-Afrikan vuoristo­seuduilla on paikoitellen päivän­tasaajan tienoillakin savannia ja jopa autiomaata. Kapealla vyöhykkeellä Afrikan pohjois­­rannikolla samoin kuin manteren eteläisimmässä osassa vallitsee välimerenilmasto.
Eläimistö.
Holoseenin joukkotuho vaikutti Afrikassa vähemmän kuin muissa maanosissa. Osittain tämän vuoksi Afrikka onkin tullut tunnetuksi moni­muotoisesta eläimistöstään. Siellä on maailman muihin alueisiin verrattuna huomattavan paljon suurikokoisia eläimiä, varsinkin nisäkkäitä. Sellaisia ovat petoeläimistä leijona, leopardi ja hyeena, kasvis­syöjistä esimerkiksi afrikannorsu, kirahvi, virtahepo ja sarvikuono. Afrikassa on myös suuri joukko antilooppilajeja sekä kädellisiä kuten paviaanit sekä ihmis­apinoihin kuuluvat simpanssit ja gorillat.
Afrikassa on myös suuria lintuja kuten strutsit sekä matelijoita kuten krokotiilit.
Ekologia.
Yhdistyneiden kansakuntien ympäristöohjelmassa (UNEP) on todettu, että Afrikassa metsät tuhoutuvat noin kaksi kertaa nopeammin kuin muualla. On jopa väitetty, että 90 prosenttia Länsi-Afrikan alkuperäisistä metsistä olisi jo tuhoutunut. Madagaskarin alkuperäisistä metsistä 90 prosenttia on tuhoutunut sen jälkeen, kun ihmiset asuttivat saaren noin 2000 vuotta sitten. Noin 65 % Afrikan viljelysmaasta kärsii maaperän köyhtymisestä.
Historia.
Afrikan "esihistoria" alkaa aiemmin kuin minkään muun mantereen; arkeologisten löytöjen mukaan nykyihminen kehittyi Itä-Afrikassa. Esihistoriallisena aikana siellä ei sen enempää kuin muuallakaan ollut järjestäytyneitä kansallisvaltioita vaan keräilijä-metsästäjäheimot kuten sanit (busmannit) asuttivat mannerta.
"Historiallinen aika" alkoi noin 3300 eaa. Egyptissä. Muita vanhan ja antiikin ajan suuria valtioita olivat Nubian kuningaskunta, Karthago ja Aksum. Kahden viimeisen vuosisadan aikana ennen ajanlaskumme alkua Rooman valtakunta valloitti vähitellen koko Pohjois-Afrikan. 600-luvulla alueen valloittivat arabit, minkä jälkeen arabian kieli ja islam tulivat vähitellen vallitseviksi koko alueella. Myöhempinä aikoina islam on levinnyt laajalle Saharan eteläpuolellekin, jossa kuitenkin jo aikaisemmin kristinuskoon kääntynyt Etiopia on jäänyt kristilliseksi saarekkeeksi nykyaikaan saakka.
Eteläisemmässä Afrikassa tapahtui noin 2000 eaa.-1000 jaa. bantuekspansio, jossa nykyisen Länsi-Afrikan alueella Guineanlahdella asuvat bantukansat levisivät etelään Kongon ja Sambesin sademetsiin sekä Kalaharin autiomaahan aina Oranjejoelle nykyiseen Etelä-Afrikan tasavaltaan. He levittivät mukanaan raudan tekotaidon.
Afrikan kielikunnat ja suurimmat kielet
Keskiajalla Afrikassa oli monia kuningaskuntia kuten Ghana, Kanem, Songhai, Benin ja Mali. Kaupankäynti oli suurta, pohjoisesta Saharan alueelta karavaanit toivat hevosia, tekstiilejä ja Saharan kaivosten suolaa, etelästä Senegalin ja Nigerin kultaa, kolapähkinöitä ja orjia. Vauraus kasvatti kuningaskuntien varoja ja islaminuskoiset karavaanarit perustivat kouluja ja moskeijoita. He eivät tehneet käännytystyötä, mutta kuninkaat huomasivat heidän hyödyllisyytensä. Islamin mukana maihin levisi luku- ja kirjoitustaito. Malin kuningas Mansa Musa teki vuonna 1324 Euroopassa saakka huomiota herättäneen pyhiinvaellusmatkan Mekkaan suuren ja loisteliaan seurueen kanssa
Vuonna 1482 portugalilaiset perustivat kauppa-aseman Guineanlahden rannalle. Pääasialliset kaupan kohteet olivat orjat, kulta, norsunluu ja mausteet. Eurooppalaisten levittäytyessä Amerikkaan orjia haettiin Afrikasta työvoimaksi maatiloille.
Turkki valloitti 1500-luvulla koko Pohjois-Afrikan Marokkoa lukuun ottamatta. Vuonna 1830 se kuitenkin menetti Algerian Ranskalle ja myöhemmin Euroopan maille muutkin afrikkalaiset alueensa, viimeisenä Libyan Italialle vuonna 1912. Samana vuonna myös siihen saakka itsenäisenä pysynyt Marokko joutui Ranskan miehittämäksi.
"Afrikan valloitukseksi" kutsutaan ajanjaksoa 1880-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan. Afrikan rannikoilla useilla Euroopan mailla oli ollut siirtomaita ennestäänkin, mutta tuona aikana Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska, Saksa, Belgia, Italia, Portugali ja Espanja jakoivat keskenään lähes koko Afrikan. Maanosaan jäi lopulta vain kaksi itsenäistä valtiota, Liberia ja Etiopia.
1800-luvun Euroopan teollistuneet valtiot halusivat vallata alueita, joilta ne saisivat halpoja raaka-aineita ja työvoimaa. Siirtomaiden hankkimista alettiin pitää vallan tunnusmerkkinä. Länsimaalaiset pyrkivät levittämään Afrikkaan myös omaa elämäntapaansa. Afrikkalaisilla ei katsottu olevan samaa ihmisarvoa kuin valloittajilla.
Siirtomaat itsenäistyivät toisen maailmansodan jälkeen, useimmat 1960-luvulla. Nykyisin Afrikassa on yli 50 itsenäistä valtiota. Niiden rajat ovat peräisin siirtomaa-ajalta, eivätkä perustu kansallisuuksiin tai heimoihin. Myös Afrikan maiden viralliset kielet ja useissa tapauksissa pääuskonnotkin ovat peräisin siirtomaa-ajalta.
Vuonna 1963 perustettiin Afrikan yhtenäisyysjärjestö OAU tukemaan Afrikan maiden yhteistyötä ja itsenäistymispyrkimyksiä. Vuonna 2002 sen korvasi Afrikan unioni, jonka tavoitteena on tiivis taloudellinen ja poliittinen yhteistyö.
Väestö ja kulttuuri.
Afrikan väkiluvun arvioitiin vuonna 2006 olevan 924 miljoonaa ja vuonna 2009 yli miljardin. Väkiluvun odotetaan kasvavan vuoteen 2025 mennessä 1,4 miljardiin. Afrikan väestö kasvaa noin 20 miljoonalla vuodessa. Afrikan väkiluku oli vuonna 1950 vain 260 miljoonaa eli kolmannes Euroopan silloisesta väestöstä.
Pohjois-Afrikka on arabikulttuurin leimaama ja Saharan eteläpuolella on runsaasti erilaisia mustia väestöryhmiä. Afrikkalainen taide käsittää suuren määrän erilaisia taideperintöjä. Afrikan ruokakulttuuri vaihtelee mantereen koon tähden laajalti, mutta esimerkiksi maissipuuron ja hedelmien käyttö on yhteistä monille alueille.
Talous.
Afrikka on maailman asutetuista mantereista selvästi köyhin ja nykyään keskimääräisesti köyhempi kuin 30 vuotta sitten. 175 maata käsittävässä raportissa "Human Development Report" vuodelta 2003 25 viimeistä sijaa olivat afrikkalaisia valtioita.
Afrikan nykyisen köyhyyden juuret ovat paikoin historiassa. Afrikan heikon taloudellisen tilanteen merkittävimpiä syitä ovat olleet epävakaa siirtyminen pois kolonialismista, kylmä sota, poliittisen korruption kasvu ja despotismi ja protektionismi. Afrikan talouskehitys on polkenut paikallaan verrattuna Kiinan, Intian ja Etelä-Amerikan nopeaan talouskasvuun, joka on nostanut miljoonia ihmisiä köyhyysrajan yläpuolelle. Afrikan talous on jopa taantunut ulkomaankaupalla, investoinneilla ja mitattuna. Köyhyydellä on kauaskantoisia vaikutuksia, kuten alhainen elinikä, väkivalta ja epävakaus. Vuosikymmenten aikana Afrikan taloutta on yritetty useasti kasvattaa, mutta huonolla menestyksellä.


Ateena.
Ateena (nykykreikaksi "Αθήνα, Athína", muinaiskreikaksi, "Athênai") on Kreikan pääkaupunki ja samalla maan suurin kaupunki. Antiikin aikaan Ateena hallitsi muuta Attikaa ja oli yksi Kreikan johtavista kaupunkivaltioista. Ateenan nimi pohjautuu kreikkalaisen jumaltaruston Pallas Athene -nimiseen viisauden jumalattareen.
Ateenan asukasluku on 750 000 ja Ateenan metropolin alueella asuu jopa noin 5,1 miljoonaa asukasta, joiden lisäksi alueella on noin 500 000 maahanmuuttajaa, joiden status ei ole pysyvä. Ateenan metropoli on kasvamassa ja levittäytymässä sekä pohjoiseen että itään päin. Ateena on Kreikan politiikan, talouden, yritysmaailman, teollisuuden ja kulttuurin keskus.
Nimen merkitys.
Tarun mukaan Ateenan nimi on peräisin kreikkalaisten jumalten Athenen ja Poseidonin kilpailusta. Poseidon ja Athene kilpailivat siitä, kumpi saisi toimia kaupungin suojelusjumalana. He päättivät, että se kumpi antaisi kaupungille parhaimman lahjan voittaisi. Poseidon puhkaisi lähteen Akropoliille ja Athene loi oliivipuun, jonka öljyä voitiin käyttää moniin eri tarkoituksiin, kuten valaistukseen. Öljy oli kansalaisille arvokas lahja, joten Athene voitti ja kaupunki nimettiin hänen kunniakseen Ateenaksi.
Kaupungin muinaiskreikkalainen nimi on monikossa ("Ateenat"), kuten monet muutkin antiikin kreikkalaisten ja roomalaisten kaupunkien nimet. Tämä näkyy edelleen monien kielien nimissä Ateenalle, esimerkiksi latinaksi "Athenae", espanjaksi "Atenas" ja englanniksi "Athens". Monikollisuus saattaa johtua esimerkiksi siitä, että Ateena on syntynyt useiden kylien yhdistyessä.
Maantiede ja ilmasto.
Ateena sijaitsee manner-Kreikassa Attikan niemimaan eteläreunalla. Sen itäpuolella kohoaa Hymettosvuori, koillispuolella Pentelikonvuori, pohjoispuolella Parnesvuori ja länsipuolella Aigaleosvuori. Lounaassa se ulottuu Saroninlahdelle. Nykyään Ateena on levinnyt koko Attikan tasangon alueelle, mikä vaikeuttaa sen tulevaa laajenemista.
Ateenan alueella sijaitsee useita kukkuloita, joista tunnetuin on Akropolis, muinaisen Ateenan linnavuori. Muita kukkuloita ovat Akropoliin viereiset Areiopagi, Filopappos ja Pnyks sekä Akropoliista jonkin verran itään sijaitseva Likavittos (antiikin Lykabettos). Ilissos- ja Kifissosjokien laaksot sijaitsevat Ateenan länsiosissa.
Kaupungin nopea kasvu 1900-luvulla ja siihen liittynyt teollisuuden ja autoliikenteen lisääntyminen ovat aiheuttaneet vakavia ympäristöongelmia, muun muassa savusumua ja vesistöjen saastumista.
Varhaisvaiheet.
Varhaisimmat jäänteet asutuksesta Ateenassa ovat neoliittiselta ajalta. Tuolloin asutus keskittyi Akropolis-kukkulalle, mutta jo varhaisella pronssikaudella asutus oli levinnyt myös kukkulaa ympäröivälle tasangolle. Varsinaisena kaupunkina Ateenasta voidaan kuitenkin puhua vasta 1500-luvulla eaa., jolloin Athene-jumalatar voitti tarun mukaan kaupungin herruuden meren jumala Poseidonilta. Samoihin aikoihin sijoittuu tradition mukaan myös kaupungin perustaminen, joka tapahtui Kekropsin hallituskaudella 1581 eaa.
Todennäköisenä pidetään, että Ateena on useimpien muiden Kreikan kaupunkivaltioiden tavoin ollut alkujaan kuningaskunta. Antiikin lähteissä mainitut Ateenan kuninkaat ovat kuitenkin, joitakin myöhäisimpiä mahdollisesti lukuun ottamatta, ilmeisesti taruhenkilöitä. Jo 600-luvulla eaa. Ateenan hallintoa johtivat arkontit, eikä kuningasta enää ollut. Mainitun vuosisadan arkonteista tunnetuin on Drakon, joka myös sääti Ateenan vanhimmat tunnetut lait.
Klassinen kausi.
Klassisen antiikin aikana Ateena oli merkittävin kreikkalainen kaupunki. Noin vuosina 500–300 eaa. Ateena oli kreikkalaisen maailman kulttuurin ja kaupankäynnin keskus. Sieltä ovat lähtöisin niin länsimainen demokratia-käsite kuin filosofiakin. Demokratia syntyi, kun Solon uudisti Ateenan hallintoa vuonna 594 eaa. Hieman myöhemmin kuitenkin Peisistratos nousi diktatoriseen asemaan, ja pysyvästi demokratian vakiinnutti vasta Kleistheneen valtiosääntöuudistus vuonna 510 eaa. Uudessa järjestelmässä Ateenan köyhimmätkin vapaat miespuoliset kansalaiset saivat olla mukana päättämässä valtion asioista, sitä vastoin eivät edelleenkään naiset, orjat eivätkä kansalaisoikeutta vailla olevat maahanmuuttajat. Kansalaiset kokoontuivat niin sanotussa kansankokouksessa ("Ekklesia"). Kaupungissa toimivat muun muassa Platonin Akatemia ja Aristoteleen perustama Lykeionin peripateettinen koulu.
Jo 500-luvulla Ateena valtasi koko Attikan maakunnan. Kun Vähän-Aasian joonialaiskaupungit kapinoivat Persian valtakuntaa vastaan, Ateena lähetti joukkoja heidän tuekseen. Tämä sai persialaiset lähettämään kaksi retkikuntaa Kreikkaan. Dareios I:n lähettämä retkikunta päätyi Ateenan voittoon Marathonin taistelussa vuonna 490 eaa. Dareioksen poika Kserkses I aikoi vallata koko Kreikan, mutta Ateenan ja muiden kaupunkivaltioiden laivastot löivät persialaisen laivaston Salamiin taistelussa vuonna 480 eaa. Lyötyään persialaiset Ateena perusti niin sanotun Deloksen meriliiton, johon kuului suurin osa Aigeianmeren saarista. Seuraavien vuosikymmenien aikana liitosta muodostui Ateenan imperiumi ja muista liiton jäsenistä tuli Ateenan alamaisia.
Ateenan kasvava valta sai Spartan aloittamaan peloponnesolaissodan vuonna 431 eaa. Sota loppui Ateenan tappioon vuonna 404 eaa. Spartalaiset asettivat Ateenan johtoon niin sanotut kolmekymmentä tyrannia, mutta demokratia saatiin palautettua jo seuraavana vuonna. 300-luvulla eaa. Ateena sai osittain jälleenrakennettua vanhan imperiuminsa, mutta Makedonian kuningas Filippos II kukisti Ateenan ja Theban joukot vuonna 338 eaa. Hellenistisellä ajalla Ateena ei enää ollut itsenäinen, ja vuonna 146 eaa. se joutui Rooman valtakunnan vallan alle.
Roomalaisaika.
Aluksi Ateena kuului Makedonian provinssin alaisuuteen, mutta vuodesta 27 eaa. eteenpäin uuteen Akhaian provinssiin, johon kuuluivat Kreikka, Thessalia ja Epeiros. Vuonna 86 eaa. Sulla hävitti ja ryösti Ateenaa, sillä se oli asettunut Pontoksen kuninkaan Mithridates VI:n puolelle roomalaisia vastaan. Myös Pompeiuksen ja Caesarin sekä Brutuksen ja Octavianuksen & Antoniuksen välisissä taisteluissa kaupunki oli asettunut väärälle puolelle, mutta voittajat kohtelivat kaupunkia kuitenkin lempeästi.
Roomalaisen ylemmän luokan nuorukaisen koulutukseen kuului useimmiten opiskelu Ateenan filosofikouluissa. Rikkaat roomalaiset suosivat kaupunkia myös tekemällä sille lahjoituksia, ja varsinkin keisari Hadrianus (117–138) piti kaupungista erityistä huolta. Hän muun muassa rakennutti sinne yhden kokonaan uuden kaupunginosan ja restauroi useita vanhoja rakennuksia.
Vuonna 267 gootteihin kuulunut herulien heimo tuhosi kaupunkia, ja sata vuotta myöhemmin länsigootit ryöstivät kaupunkia Alarikin johdolla. Kaupunki kuitenkin rakennettiin uudelleen näiden hyökkäysten jälkeen ja se säilyi tärkeänä opiskelukaupunkina vuoteen 529, jolloin keisari Justinianus I lakkautti siellä toimineet filosofikoulut.
Bysantista nykypäivään.
Ateena säilyi Bysantin valtakunnan osana 1200-luvun alkuun. 1000- ja 1100-lukuja kutsutaan Ateenan bysanttilaisen taiteen kultakaudeksi. Tuolloin kaupunki vaurastui saippuan ja väriaineiden tuottajana ja rakennutti lukuisia bysanttilaisia kirkkoja. 1200–1400-luvuilla Ateena jäi Bysantin kreikkalaisten ja italialais- ja frankkiristiretkeilijöiden jalkoihin, kunnes osmaanien valtakunnan sulttaani Mehmed II valloitti sen vuonna 1458. Sulttaani ihastui kaupunkiin ja kielsi tuhoamasta sen raunioita kuoleman uhalla. Parthenon muutettiin moskeijaksi.
Osmaniajalla kaupungin väkiluku laski ja muutoinkin kaupunki taantui muun valtakunnan mukana 1600-luvulla. Ajan myötä antiikin rakennuksista ei enää pidetty huolta, ja Parthenonkin päätyi ammusvarastoksi venetsialaisten hyökkäyksen aikana 1687. Temppeliin osui taistelujen aikana tykinlaukaus, mikä aiheutti sille suurta tuhoa.
Kreikan itsenäisyyssodan (1821–1831) aikana kaupunki oli vuoroin osmaanien, vuoroin itsenäisyystaistelijoiden hallinnassa. Ateenasta tuli vastasyntyneen Kreikan kuningaskunnan pääkaupunki 18. syyskuuta 1834. Tuolloin kapungissa oli asukkaita vain noin 5000. Seuraavien vuosikymmenten aikana Ateenasta rakennettiin moderni kaupunki uusklassiseen tyyliin. Vuonna 1896 kaupungissa järjestettiin ensimmäiset modernit olympialaiset.
Kaupunki rupesi laajenemaan 1920-luvulla, kun siihen liitettiin useita esikaupunkialueita, jotta saataisiin tilaa Vähästä-Aasiasta tulleille pakolaisille. Toisen maailmansodan aikana kaupunki oli saksalaisten miehittämä. Sodan jälkeen kaupunki jatkoi kasvuaan kiivaaseen tahtiin aina noin vuoteen 1980. Väkiluvun nousu johti saasteongelmiin, joita on 1990-luvulla pyritty ratkaisemaan muun muassa rajoittamalla autoliikennettä keskustassa ja parantamalla julkista liikennettä. Toimet ovat tehonneet, ja varsinkin smogin aiheuttamat ongelmat pienenneet huomattavasti.
Antiikin rauniot.
Antiikin aikana kaupunki levittäytyi Ateenan linnavuoren Akropoliin ympärille. Muinaisen kaupungin rakennuksista on jäljellä jonkin verran raunioita eri puolilla keskustaa. Persialaissotien aikana vuonna 480 eaa. Akropoliin koko siihenastinen rakennuskanta hävitettiin, mutta pian sen jälkeen alueelle rakennettiin entistä komeampia rakennuksia, joista osa on säilynyt nykyaikaan saakka. Kuuluisin on Parthenonin temppeli, jota ollaan parhaillaan restauroimassa. Akropoliilla sijaitsi myös muita temppeleitä, muun muassa Erekhtheion, joka on tunnettu naishahmoisista pylväistään eli karyatideista, sekä pieni Nikelle eli voiton jumalattarelle omistettu temppeli kukkulan länsireunalla. Ainoa sisääntuloreitti kukkulalle oli antiikin aikaan, kuten nykyäänkin, sen länsireunalla, jossa edelleen kohoaa mahtava porttirakennelma, propylaia.
Akropoliin länsipuolella sijaitsee Areiopagin kukkula. Siellä toimi antiikin aikana Ateenan korkein tuomioistuin, jonka tehtävät tosin eri aikoina vaihtelivat. Areiopagi on tullut tunnetuksi myös apostoli Paavalin siellä Raamatun (Ap.t. 17:19-34) mukaan pitämästä puheesta, jonka vaikutuksesta syntyi Ateenan ensimmäinen kristillinen seurakunta. Puhe on nykyisin kaiverrettuna myös paikalle kiinnitettyyn metallilaattaan.
Antiikin aikaisen kaupungin keskusta sijaitsi kuitenkin Akropoliilta pohjoiseen agoralla eli torilla. Alueella on suoritettu arkeologisia kaivauksia 1930-luvulta lähtien, ja löytöihin kuuluu muun muassa useita pylväshalleja (esim. Stoa poikile), roomalaisaikainen Agrippan odeion, temppeleitä ja hallintorakennuksia (esim. bulen kokoontumispaikka buleuterion). Alueen näyttävimpiä rakennuksia ovat ns. Theseuksen temppeli (oikeasti Hefaistoksen temppeli) sekä 1950-luvulla uudelleen rakennettu Attaloksen stoa.
Klassisen Ateenan maamerkkejä olivat myös Akropoliin etelärinteellä sijainnut Dionysos-teatteri, jolla useimmat meille säilyneistä antiikin kreikkalaisista näytelmistä on kantaesitetty. Akropoliin etärinteessä sijaitsevat myös Asklepioksen kulttipaikka, Eumeneen stoa ja hyvin säilynyt Herodes Atticuksen odeion, jossa järjestetään edelleen näytelmä- ja musiikkiesityksiä.
Roomalaisaikana kaupungin painopiste siirtyi agoralta hieman itään, minne muodostui uusi torialue, roomalainen agora. Roomalaisajan innokkaimpia kaupungin uudistajia oli keisari Hadrianus 100-luvulla jaa. Hän rakennutti muun muassa suuren kirjastorakennuksen roomalaisen agoran tuntumaan, nykyisen Monastiraki-aukion lähelle, sekä saattoi loppuun noin 650 vuotta aiemmin aloitetun Zeus Olympioksen temppelin (Olympieion) rakentamisen noin puoli kilometriä Akropoliista kaakkoon sijaitsevalla alueella, jossa on tehty myös muita arkeologisia löytöjä. Kyseinen temppeli on suurin antiikin kreikkalaisista temppeleistä.
Agoran luoteispuolella sijaitsi antiikin aikana Kerameikoksen kaupunginosa. Se tunnettiin erityisesti savenvalajien kaupunginosana, ja sen nimikin on samaa alkuperää kuin sana keramiikka. Kaupungin muuri jakoi Kerameikoksen sisempään ja ulompaan Kerameikokseen. Muurin ulkopuolella sijaitsi myös Kerameikoksen hautausmaa, sillä hautaaminen muurien sisäpuolelle oli antiikin aikana kielletty. Alueella on suoritettu arkeologisia kaivauksia. Hautakivien lisäksi sieltä on löydetty myös jäänteitä kaupungin muureista ja Dipylon-portista.
Muita antiikin raunioita kaupungissa ovat muun muassa Pnyks-kukkulalla säilyneet jäänteet kansankokouspaikasta (muun muassa puhujan koroke) sekä Lysikrateen muistomerkki Plakassa. Myös Platonin Akatemiasta on joitain jäänteitä noin 1,5 kilometriä Dipylon-portilta luoteeseen. Lykeionin osia on arveltu löydetyn Rigillis-kadun varrelta.
Uudempi Ateena.
Elävän Ateenan suosituimpia ja idyllisimpiä alueita on Plaka eli vanha kaupunki, jonka kadut säästyivät 1960- ja 1970-luvulla suurimmassa osassa kaupunkia tapahtuneelta uudelleenrakentamiselta. Alueen kadut ovat kapeita ja sokkeloisia ja vanhoissa taloissa toimii paljon ravintoloita, kauppoja ja hotelleja. Plakassa sijaitsevat myös useat Ateenan lukuisista bysanttilaisista kirkoista. Kuuluisin niistä on Ateenan entinen piispankirkko Pikku-Mitropolis, joka on rakennettu 1100–1200-luvulla ja jossa on upeat seinämaalaukset. Pikkuruinen kirkko sijaitsee aivan nykyisen tuomiokirkon eli Suuren Mitropoliksen kyljessä Platia Mitropoleos -aukiolla.
Modernin Ateenan keskusaukio on Sintagma, jonka laidalla sijaitsee muun muassa entinen Kuninkaanlinna eli nykyinen Parlamenttitalo sekä joitakin kaupungin kalleimmista hotelleista, esim. kaupungin ensimmäinen hotelli "Grande Bretagne". Aukio on myös tärkeä liikenteen solmukohta: kaksi Ateenan kolmesta metrolinjasta kulkee sen ali ja lisäksi sieltä lähtee useita linja-autolinjoja. Parlamenttitalon takana levittäytyy Kansallispuisto, joka on vihreä keidas kaupungin keskellä.
1800-luvun uusklassisen tyylin parhaita esimerkkejä kaupungissa ovat Panepistimou-kadulla sijaitsevat yliopisto, tiedeakatemia ja kansalliskirjasto. Kaikki kokonaisuuden kolme rakennusta ovat kööpenhaminalaisten Hansenin veljesten suunnittelemia. Ensimmäisenä valmistui Christian Hansenin suunnittelema yliopisto 1841, sitten Theophil Hansenin suunnittelemat tiedeakatemia 1885 ja kansalliskirjasto 1891.
Urheilun ystäviä kiinnostaa epäilemättä Ateenan Panathinaiko-stadion Kansallispuiston läheisyydessä. Se rakennettiin 1800-luvun lopulla antiikin mukaisen mallin mukaan ensimmäisiä moderneja olympialaisia varten. Stadion tunnetaan myös nimellä Kallimarmaron eli Kauniin marmorinen, sillä se on maailman ainoa stadion, joka on rakennettu täysin valkoisesta marmorista.
Museot.
a> on yksi Ateenan arkeologisen museon vetonauloja
Liikenne.
Ateenan julkisen liikenteen muodostavat linja-auto-, raitiovaunu- sekä metroliikenne.
Metroliikenne.
Ateenan metro koostuu kolmesta linjasta. Metrolinja 1 vihittiin alun perin käyttöön 27. helmikuuta 1869 höyryjunayhteytenä Ateenan ja Piraeuksen välillä. Linja sähköistettiin vuonna 1904. Nykyään Metrolinja 1 ulottuu Kifisian esikaupunkialueelle, ja se tunnetaan myös vihreänä linjana. Metrolinjojen 2 ja 3 rakentaminen alkoi marraskuussa 1991. Metrolinjojen lisäämisellä tavoiteltiin liikenneruuhkien pienentämistä ja Ateenan yllä leijuvan savusumun vähentämistä. Linjat vihittiin käyttöön vuonna 2000. Metrolinjasta 2 käytetään myös nimitystä punainen linja, metrolinja 3 puolestaan on sininen linja. Kaikki kolme metrolinjaa on yhdistetty Ateenan raitiovaunu- ja junaverkkoon.
Lentoliikenne.
Ateenasta 20 kilometrin päässä sijaitsee Eleftherios Venizelosin kansainvälinen lentoasema. Kenttä aloitti toimintansa vuonna 2001 ja korvasi vanhan vuonna 1938 rakennetun Ellinikon kansainvälinen lentoaseman, joka suljettiin uuden lentoaseman valmistuttua. Lentokentälle laskeutuu noin 500 lentokonetta päivässä.
Olympialaiset.
Ensimmäiset nykyaikaiset olympialaiset pidettiin Ateenassa vuonna 1896. Ateena on ollut kesäolympialaisten isäntäkaupunki myös vuosina 1906 (niin sanotut välikisat) ja 2004.


Arto Paasilinna.
Arto Tapio Paasilinna (s. 20. huhtikuuta 1942 Kittilä) on suomalainen humoristikirjailija, jonka teoksia on käännetty useille eri kielille.
Elämä ja ura.
Paasilinnan vanhemmat ovat poliisikonstaapeli, asioitsija Väinö Paasilinna (ent. Gullstén) ja emäntä Hilda Maria (Maija) o.s. Niva. Paasilinna on käynyt Lapin kansankorkeakoulun yleis- ja keskikouluaineiden linjan vuosina 1962–1963.
Arto Paasilinnan veljiä ovat kirjailijat Erno, Mauri ja Reino Paasilinna.
Paasilinna oli 1960- ja 1970-luvulla toimittajan tehtävissä useissa lehdissä. Hän on naimisissa Terttu Annikki Paasilinnan, o.s. Kasper, kanssa. Arto Paasilinnalla on kaksi poikaa: Jyrki Petteri (s. 1964) ja Janne (s. 1967). Pojat syntyivät Paasilinnan ensimmäisessä avioliitossa Hilkka Onervan (o.s. Nousu) kanssa.
Paasilinna julkaisi ensimmäisen kirjansa "Karhunkaataja Ikä-Alpi" 1964 ja ensimmäisen romaaninsa "Operaatio Finlandia" 1972. Hänen kirjojaan on käännetty 46 kielelle (2009) ja niistä on filmattu sekä Suomessa että Ranskassa "Jäniksen vuosi" ja "Ulvova mylläri", Saksassa "Suloinen myrkynkeittäjä". Suomessa on tehty elokuviksi myös Ere Kokkosen ohjaamina "Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä", "Hurmaava joukkoitsemurha" ja "Kymmenen riivinrautaa" sekä tv-sarjaksi "Suloinen myrkynkeittäjä". Muita elokuvia ovat Hannu Kahakorven ohjaama "Onnellinen mies" ja Jouko Suikkarin ohjaus "Hirtettyjen kettujen metsä". Paasilinnan kirjoista on myös Suomessa tehty kymmeniä näytelmiä sekä ammatti- että harrastajanäyttämöille. Painettuja romaaneja Suomessa ja ulkomailla on arviolta 4–6 miljoonaa nidettä.
Paasilinnan teoksista on elokuva- ja näytelmäsovituksien lisäksi tehty myös sarjakuvasovituksia. Hannu Lukkarinen on piirtänyt kaksi sarjakuvateosta, jotka perustuvat Paasilinnan romaaneihin. Vuonna 2002 ilmestyi "Ronkoteus"-sarjakuva, joka perustuu Paasilinnan romaaniin "Lentävä kirvesmies". "Karvainen kamaripalvelija" ilmestyi vuonna 2006 ja se perustuu "Rovasti Huuskosen petomainen miespalvelija" -romaaniin.
Ranskalaisen L'Express-lehden kriitikko on verrannut Arto Paasilinnaa Marcel Ayméhen.
Muuta.
Maaliskuussa 2009 Paasilinna tuomittiin liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, vamman tuottamuksesta ja liikennepaosta 80 päiväsakkoon sekä maksamaan korvauksia hänen kolaroituaan toisen auton kanssa moottoritiellä. Myöhemmin samana vuonna Paasilinna määrättiin väliaikaiseen ajokieltoon hänen kuljetettuaan autoa lääkkeiden vaikutuksen alaisena Espoossa.
Lokakuussa 2009 Arto Paasilinna sai aivoinfarktin ja samalla aivoverenvuodon ja huhtikuussa 2010 hänet siirrettiin hoitokotiin. Maaliskuussa 2011 uutisoitiin Paasilinnan käyneen taidenäyttelyssä ja voinnin olevan kohentunut. Entiselleen Paasilinnan ei kuitenkaan enää odoteta palaavan, vaan poikansa Petteri Paasilinna uskoi syyskuussa 2011 Iltalehdelle antamassaan haastattelussa että isänsä joutuu viettämään loppuelämänsä hoitokodissa. Paasilinna on asunut sairaalahoidon jälkeen espoolaisessa Kanervakodissa, joka on tarkoitettu ikääntyneille muistisairaille potilaille. MTV3 uutisoi huhtikuussa 2010, että Paasilinnan edunvalvojaksi on määrätty hänen vanhin poikansa Petteri Paasilinna, koska Arto Paasilinna ei ole oikeuden päätöksen mukaan toipunut siihen kuntoon, että pystyisi itse valvomaan etujaan tai huolehtimaan taloudellisista asioistaan. MTV3:n Viihdeuutiset kertoi huhtikuussa 2012, että Arto Paasilinnan toipuminen vakavasta aivoinfarktista on edennyt niin hyvin, että hän on pystynyt jälleen kirjoittamaan ja on tehnyt jo 80 sivun luonnoksen uudesta kirjastaan hoitokodissa.
Elokuvat.
Listassa ovat elokuvat ja tv-sarjat, jotka pohjautuvat Arto Paasilinnan romaaneihin. Lisäksi itse kirjailijasta on tehty dokumentteja, jotka eivät ole tässä listassa.


Aino Räsänen.
Aino Alina Räsänen (o.s. Heikkinen, 23. lokakuuta 1910 Nakkila – 14. syyskuuta 1995 Siilinjärvi) oli suomalainen kirjailija.
Räsänen kirjoitti kirjojen lisäksi myös lehtikirjoituksia ja pakinoita. Siviiliammatiltaan hän oli opettaja. Hän kävi keskikoulun, valmistui Jyväskylän seminaarista vuonna 1931 ja toimi opettajana vuoteen 1941 asti. Hän oli vuodesta 1934 naimisissa maanviljelijä Toivo Räsäsen kanssa ja asui suurimman osan elämästään Maaningalla.


Arabian kieli.
Kartta maista joissa arabia on ainoa virallinen kieli (vihreä) tai toinen virallinen kieli (sininen)
Arabia (عربية) on maailman viidenneksi tai kuudenneksi puhutuin kieli. Varsinaisesti arabialla tarkoitetaan tavallisesti niin kutsuttua standardiarabiaa eli klassista arabiaa eli koraaninarabiaa. Eri maissa käytetty puhekieli poikkeaa standardista usein huomattavastikin, mutta koska arabia on islamin pyhä kieli, suuri osa muslimeista ymmärtää ainakin jonkin verran standardiarabiaa. Äidinkielenä sitä sen sijaan puhuu hyvin harva, tosin osa paikallisista puhekielistä poikkeaa vain vähän standardista, joten äidinkielenä arabiaa puhuvien arabien määrä voidaan arvioida parin sadan miljoonan tienoille. Pääosa puhujista on Lähi-idässä tai Pohjois-Afrikassa, mutta myös muissa muslimimaissa sekä myös monissa eurooppalaisissa valtioissa on huomattavat arabiankieliset vähemmistöt. Suomessa on tilastokeskuksen mukaan vuoden 2007 lopussa 8 119 henkilöä, joiden äidinkieleksi on rekisteröity arabia.
Kirjakieli ja useat puhekielet.
Kirjakielen ja puhekielen valtava ero on johtanut siihen, että kaikki koulutusta saaneet – jopa koraanikoulua käyneet – arabit elävät diglossiassa. Tämä tarkoittaa, että he käyttävät epämuodollisissa tilanteissa äidinkielenään puhumaansa murretta, mutta siirtyvät muodollisissa tilanteissa puhumaan kirjakieltä, joka niin sanaston, kieliopin kuin ääntämyksen osalta poikkeaa varsin oleellisesti heidän jokapäiväisestä murteestaan – miltei yhtä paljon kuin latina ranskasta. Kirjakieltä käytetään myös eri maista kotoisin olevien arabien yhteisenä kommunikaatiovälineenä, koska arabian murteet ovat muun muassa erilaisten laina- ja substraattivaikutteiden takia saattaneet kehittyä täysin eri suuntiin. Eräät hyvin marginaaliset, arabialaisen kielialueen ulkopuolisilla saarekkeilla puhutut arabian murteet, kuten Nigerian arabia tai eräiden pienten keskiaasialaisten ryhmien puhumat murteet, ovat muun muassa kirjallisen kulttuurin puutteessa eriytyneet kokonaan erillisiksi kieliksi. Näin kävisi kuitenkin myös keskeisimmille murteille, jos niiden alueella ei pyrittäisi ylläpitämään klassisen kirjakielen taitoa arabien ykseyden merkkinä.
Kirjakielen lisäksi Egyptin murteella on merkitystä arabien yhteisenä kommunikaatiovälineenä. Tämä johtuu Egyptin merkittävästä asemasta koko arabimaailman populaarikulttuurituotannossa, esimerkiksi egyptiläisiä elokuvia katsotaan laajalti maan rajojen ulkopuolella. Egyptissä myös puhekielisellä teatterilla on pitkät perinteet, vaikka kaunokirjallisuus laaditaankin arabialaisella kielialueella lähes yksinomaan kirja-arabiaksi.
Sukulaiskielet.
Arabia kuuluu afroaasialaisen kielikunnan seemiläisiin kieliin. Arabian sukukieliä ovat siksi muun muassa heprea, aramea, amhara, tigre ja foinikia. Arabian niemimaan itä- ja eteläosissa, erityisesti Jemenissä ja Omanissa, puhutaan sitä paitsi niin sanottua eteläarabiaa, joka ei ole arabian murre, vaan arabiasta merkittävästi eroava seemiläinen kieli, mahdollisesti alkujaan läheisempää sukua amharalle kuin (pohjois)arabialle. Muinainen ns. epigrafinen eteläarabia oli hyvin merkittävä kulttuurikieli Arabian niemimaalla ja sillä on yhä arkeologista merkitystä, mutta nykyiset eteläarabialaiset kielimuodot, kuten soqotri ja džibbali, ovat kirjoittamattomien kansanmurteiden asteella.
Kirjoitus ja ääntäminen.
Arabiaa kirjoitetaan arabialaisella kirjaimistolla oikealta vasemmalle ja ylhäältä alas. Kirjoituksessa merkitään konsonantit, puolivokaalit ja pitkät vokaalit. Lyhyet vokaalit merkitään vain poikkeustapauksissa, kuten oppikirjoissa, lastenkirjoissa ja Koraanissa. Lyhyiden vokaalien ääntämys vaihteleekin suuresti murteesta toiseen. Muissa paitsi Egyptin murteessa lyhyitä vokaaleita pudotetaan pois tavallisessa puheessa, esimerkiksi sana "kitaab" (suom. kirja) voidaan ääntää "ktaab".
Persoonapronominit.
Arabian persoonapronominien joukko on hyvin runsas. Muun muassa yksikön ja monikon lisäksi arabian kielessä on myös kaksikko, ja monet pronominit ovat jakautuneet maskuliiniin ja feminiiniin.


Adult contemporary music.
AC () on formaattiradioihin liittyvä käsite, jolla tarkoitetaan pop- ja rockmusiikkia ”aikuiseen makuun”; ei kovaa rockia.


Anni Polva.
Anni Kyllikki Polva (oik. Polviander, o.s. Heinonen, 6. tammikuuta 1915 – 23. heinäkuuta 2003) oli suomalainen kirjailija. Polva syntyi Pietarissa, mutta asui lapsuutensa, nuoruutensa ja opiskeluaikansa Tampereella. Hän työskenteli kirjanpitäjänä, tarjoilijana ja kutojana. Avioiduttuaan Unto Polvianderin kanssa hän muutti Turkuun, missä asui kuolemaansa saakka. Omaelämäkerrallinen teos "Elettiin kotirintamalla" kertoo kirjailijan muutosta Turkuun ja sotavuosista.
Polva tunnetaan erityisesti Tiina-kirjoista. Hän kirjoitti niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin kirjoja. Polvan kirjoja on painettu yhteensä yli 2,5 miljoonaa kappaletta, joista Tiina-kirjojen osuus on miljoona kappaletta. Polva sai Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon 2000. Lisäksi hän on saanut useita Plättä-palkintoja. Kaikkiaan kolme Plättää saanut Polva oli ensimmäinen, jolle palkinto myönnettiin. Vaikka Polva saikin tunnustusta monelta taholta, arvosti hän korkeimmalle juuri Plättä-palkinnon, koska sen olivat kirjastoa käyttävät lapset hänelle äänestäneet.


Antiikki.
Antiikki eli vanha aika on aikakausi erityisesti kreikkalaisessa ja roomalaisessa historiassa, n. 800 eaa. – 500 jaa.
Antiikin ajaksi kutsutaan muinaisen Kreikan ja Rooman suuruuden aikaa. Ajanjaksoa on pidetty merkittävänä, koska on katsottu, että länsimainen sivistys ja yhteiskunta juontavat juurensa tuosta ajasta. Muun muassa monet keksinnöt, tavat, arvostukset ja tyylit ovat joko antiikin kreikkalaisten tai roomalaisten luomia tai heidän kauttaan länsimaiseen kulttuuriin omaksuttuja. Antiikista ovat peräisin myös latinalaiset aakkoset — foinikialaisilta peräisin oleva kirjaimisto kehittyi kreikkalaisten ja roomalaisten muokkaamana ns. latinalaiseksi kirjaimistoksi, joka on käytössä useimmissa länsimaissa, myös Suomessa.
Klassisella tai klassillisella kulttuurilla tarkoitetaan yleensä erityisesti antiikin ajan kulttuuria.
Antiikintutkimus on poikkitieteellinen antiikkia tutkiva tieteenala, johon kuuluvat muun muassa klassillinen filologia ja klassillinen arkeologia.
Kreikkalainen antiikki.
Antiikin Kreikkaa on pidetty eurooppalaisen sivistyksen kehtona. Kreikkalainen kulttuuri perustui monilta osin aikaisempien korkeakulttuurien, esimerkiksi egyptiläisten ja foinikialaisten luomalle perinnölle.
Roomalainen antiikki.
Rooman valtakunta alkoi laajentuessaan dominoida antiikin maailmaa. Se paitsi loi omia kulttuurimuotojaan (mm. kristinusko, roomalainen laki), myös välitti antiikin kreikkalaista kulttuuria edelleen keskiajalle ja uudelle ajalle.
Filosofia.
Klassinen kreikkalainen filosofia suuntautui ennen kaikkea inhimilliseen järkeen, hyveisiin, kyselemällä tehtyyn tutkimukseen ja asioiden perusteiden etsintään. Se perustui kreikkalaisiin ihanteisiin, joissa tärkeintä oli hyveen kehittäminen ja hyvä elämä kreikkalaisessa kaupunkivaltiossa, "poliksessa".
Kreikkalainen filosofia laski pohjan modernille tieteelle ja filosofialle monilla tavoilla. Varhaisesta kreikkalaisesta filosofiasta kulkevat selkeät katkeamattomat linjat varhaiseen islamilaiseen filosofiaan, keskiajan filosofiaan, renessanssiin, valistusaikaan ja nykyajan kriittisiin tieteisiin.
Kirjallisuus.
Antiikin kirjallisuuden alkuvaihetta aina hellenistisen kauden alkuun saakka kuvaa vahva suullinen perinne ja se, että kirjallisuus oli tarkoitettu pitkälti esitettäväksi. Antiikin varhaisinta kirjallisuutta ja samoin länsimaisen kirjallisuuden alkua edustavat Homeroksen runoelmat, jotka kirjoitettiin ylös suhteellisen varhain kreikkalaisen kirjaimiston kehittämisen jälkeen, todennäköisesti 700-luvulla eaa. Kreikan klassisella ajalla (n. 508-323 eaa.) ja Rooman klassisella ajalla (n. 80 eaa.–14 jaa.) syntyivät monet suuret teokset, jotka ovat edelleen homeerisen kirjallisuuden ohella länsimaisen kirjallisen kulttuurin ytimessä. Kreikkalainen kirjallisuus vaikutti merkittävästi roomalaisen kirjallisuuden syntyyn.
Musiikki.
Musiikilla oli kreikkalaisessa kulttuurissa keskeinen asema ja joitain katkelmia kreikkalaisesta musiikista nuottikirjoituksena on säilynyt nykyaikaan asti. Musiikilla oli keskeinen osa kreikkalaisessa koulutuksessa ja pojille opetettiin musiikkia kuudesta ikävuodesta eteenpäin. Antiikin pääsävellyslajit olivat doorinen, fryyginen ja lyydinen. Doorinen oli vakavahko asteikko, lyydinen pehmeä ja nautinnollinen, fryyginen intohimoinen. Asteikot soitettiin ylhäältä alas.
Tiede.
Antiikin tieteen historia liittyy läheisesti antiikin filosofian historiaan, koska useimmat tieteet eivät olleet vielä tuolloin erkaantuneet filosofiasta, vaan ne luettiin sen osaksi. Antiikin tieteen tunnuspiirteitä ovat instituutiomaisuus, teoreettisuus yhdistettynä filosofiseen pohdiskeluun uskonnoista ja mytologioista riippumatta.


Auto-Tune.
Auto-Tune on Antares Audio Technologiesin valmistama, äänitysstudioissa käytettävä, pääasiassa laulussa esiintyvien sävelkorkeuden epätarkkuuksien korjaamiseen tarkoitettu tietokoneohjelma. Auto-Tune pystyy prosessoimaan muutakin materiaalia kuin laulua, mutta kuitenkin vain yksiäänistä signaalia jonka sävelkorkeus on helposti tunnistettavissa digitaalisesti.
Auto-Tune virittää käsiteltävän signaalin käyttäjän määrittelemän sävelasteikon mukaisesti. Käyttäjän on myös mahdollista piirtää haluamansa sävelkulku, johon käsiteltävä materiaali viritetään. Muita säädettäviä parametreja ovat muun muassa herkkyys, reagointinopeus ja vibrato. Auto-Tune on saatavana myös erillisenä, ilman tietokonetta toimivana laitteena, käytettäväksi esimerkiksi live-esiintymisten yhteydessä.
Myös monet muut valmistajat ovat kehittäneet erilaisia virekorjaukseen tarkoitettuja ohjelmia ja laitteita. Näistä esimerkiksi Melodyne osaa korjata ja manipuloida myös moniäänisen signaalin virettä ja sävelkorkeutta. Englanninkielinen yleisnimitys tämänkaltaisille sovelluksille on "pitch corrector", ja niiden käyttämästä tekniikasta käytetään yleisnimitystä "pitch correction". Puhekielessä termiä "autotune" käytetään usein viittaamaan virekorjaukseen huolimatta siitä, millä ohjelmistolla tai laitteella efekti on toteutettu.
Normaaliasetuksille säädetyn Auto-Tunen käyttöä on vaikeaa havaita valmiista musiikkikappaleesta, kunhan korjauksen määrä pysyy kohtuullisena. Tarpeeksi vahva virekorjaus voi tehdä laulusta steriilin ja konemaisen. Luonnollisin lopputulos saadaan, kun laulusta korjataan huolellisesti vain ne kohdat, jotka tarvitsevat eniten korjausta.
Virekorjausta hyödynnetään toisinaan myös efektiluonteisesti, jolloin ääriasetuksilla saavutetaan luonnottoman nopeat ja tarkat siirtymät eri sävelkorkeuksien välillä. Jotkut musiikin harrastajat ovatkin tästä syystä ruvenneet vihaamaan Auto-Tunea ja halveksivat sen käyttäjiä, jotkut puolestaan pitävät kyseisen efektin tuottamasta äänestä. Ensimmäinen edellä kuvattua efektitekniikkaa hyödyntänyt suuren yleisön tietoisuuteen noussut kappale oli Cherin vuonna 1998 julkaistu kappale "Believe". Rap-artisti Jay-Z teki vuonna 2009 virekorjausta vastustavan "D.O.A. (Death of Autotune)" -nimisen kappaleen. Kappale löytyy Jay-Z:n "The Blueprint 3" -albumilta.


Algoritmi.
Algoritmi on tarkasti määritelty äärellinen (päättyvä) vaihesarja, jota seuraamalla voidaan ratkaista tietty ongelma.
J. G. Brookshear: "Tarkasti ottaen algoritmi on äärellinen joukko täsmällisiä, suoritettavissa olevia ohjeita, jotka ohjaavat päättyvää tehtävän suoritusta."
Algoritmi on alkujaan matemaattinen käsite. Algoritmeja ovat jo nekin koulun alaluokilla opetetut menetelmät (allekkain kertomisesta ja jakokulmassa jakamisesta), joilla mitkä tahansa luvut voidaan kertoa tai jakaa keskenään, mutta toisinaan termillä on tarkoitettu nimenomaan Eukleideen algoritmia kahden kokonaisluvun suurimman yhteisen tekijän etsimiseksi. Nykyisin algoritmin käsite kuitenkin liittyy ennen kaikkea tietokoneiden ohjelmointiin ja tietojenkäsittelytieteeseen, joissa niillä on erityisen suuri merkitys etenkin tietorakenteiden yhteydessä. Tietojenkäsittelyn terminä Brookshearin määritelmä algoritmille tarkoittaa sitä, että on mahdollista rakentaa algoritmia vastaava Turingin kone, joka pysähtyy kaikilla syötteillä.
Esimerkiksi keittokirja on oikeastaan kokoelma algoritmeja, joita seuraamalla ruoanlaiton pitäisi onnistua. Vastaavasti koottavan kirjahyllyn mukana pitäisi tulla algoritmi, jonka avulla palasista saa rakennetuksi toimivan kirjahyllyn. Todellisuudessa algoritmit ovat kuitenkin usein monimutkaisempia ja sisältävät myös toistoja ja haarautumia loogisen päättelyn perusteella. Tietokoneohjelmien toiminta perustuu kehittyneisiin ohjelmointikielillä ilmaistuihin algoritmeihin.
Sana algoritmi tulee persialaisen matemaatikon ja tähtitieteilijän Muhammed ibn-Musa al-Khwarizmin nimestä.
Muutamia algoritmeja.
Myös äänen- ja kuvanpakkaukseen liittyvät koodekit käyttävät erilaisia algoritmeja.


Alfred Hitchcock.
Sir Alfred Joseph Hitchcock (13. elokuuta 1899 Lontoo, Englanti – 29. huhtikuuta 1980 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat) oli brittiläinen elokuvaohjaaja. Hän siirtyi 1939 Hollywoodiin, jossa hän teki useimmat merkittävimmistä elokuvistaan.
Hitchcockia pidetään jännityselokuvan mestarina, jonka juonenkuljetus oli taidokasta. Hänen katsottiin olleen aikansa muodikkaimpia ja kokeilunhaluisimpia elokuvantekijöitä. Hitchcock ohjasi useita klassikkomaineen saaneita elokuvia, joiden tunnuspiirre on musta huumori.
Ranskalaiset elokuvateoreetikot nostivat pitkään vain viihdeohjaajana pidetyn Hitchcockin 1960-luvulla suureksi "auteuriksi". Hänelle myönnettiin kunnia-Oscar elämäntyöstään vuonna 1967. Vastaanottaessaan palkintoaan Oscar-gaalassa hän piti kaikkien aikojen lyhimmän palkintopuheen sanomalla vain: "Kiitos." Hitchcock oli viidesti ehdolla parhaan ohjaajan Oscar-palkinnon saajaksi.
Yksityiselämä.
Alfred Hitchcock syntyi Lontoon Leytonstonessa nuorimpana William ja Emma Jane Hitchcockin kolmesta lapsesta. Isällä oli ruokatavarakauppa Covent Gardenissa. Irlantilaista sukujuurta ollut perhe oli katolinen.
Hitchcock kuvasi lapsuuttaan suljetuksi ja yksinäiseksi. Hän kertoi usein lapsuudestaan tarinaa, kuinka hänen ollessaan noin viisivuotias isä rankaisi häntä jostakin pahanteosta lähettämällä paikalliselle poliisiasemalle paperilapun kanssa. Asemalla päivystävä poliisi luki lapun ja lukitsi Alfredin vähäksi aikaa selliin. Tapauksesta juonsi alkunsa Hitchcockin jopa aikuisiälle saakka tuntema pelko poliiseja kohtaan, minkä hän kuitenkin käänsi voitokseen käyttämällä sitä elokuvissaan jännityselementtinä.
Yhdeksänvuotiaana Hitchcock lähetettiin jesuiittojen ylläpitämään katoliseen kouluun, jossa vallitsi ankara kuri. 14-vuotias Alfred lopetti koulun isänsä kuolinvuonna 1914 ja hankki itselleen ammatin. Hän ryhtyi opiskelemaan konepiirtäjäksi School of Engineering and Navigation -koulussa ja sai lyhyen koulutuksen jälkeen työpaikan sähkökaapelia valmistavassa W. T. Henley Telegraph Companyssä.
Islingtonin studioilla Hitchcock myös tapasi tulevan vaimonsa, leikkaaja-kuvaussihteeri Alma Revillen. Pariskunta vihittiin 1926, ja he saivat yhden lapsen, vuonna 1928 syntyneen Patricia Hitchcockin. Alma Hitchcockista tuli korvaamaton taustahahmo jokaisen myöhemmän Hitchcock-elokuvan tuotannossa.
Alkuvuodet.
Työskennellessään konepiirtäjänä W. T. Henley Telegraph Companyssä Hitchcock julkaisi myös Henely yrityslehdessä karikatyyrejä ja lyhytkertomuksia. Hitchcock sai pian ylennyksen mainospiirtäjäksi, jonka vastuulla oli Henleyn ilmoitusten ja mainosten suunnittelu ja muotoilu.
Yhdysvaltalainen Famous Players-Lasky -elokuvatuotantoyhtiö perusti vuonna 1919 tytäryhtiön Famous Players-Lasky British ja elokuvastudion Islingtoniin. Kun Hitchcock sai kuulla, että ensimmäisenä elokuva olisi Marie Corellisin romaanin "The Sorrows of Satan" filmatisointi, hän osti romaanin ja suunnitteli siihen välitekstit. Famous Players-Lasky ei ollut kuitenkaan vaikuttunut, sillä yhtiö oli päättänyt kuvata toisen romaanin "The Great Dayn". Hitchcock palasi seuraavana päivänä uusien piirustusten kanssa ja saikin aluksi muutamia pieniä töitä – ensimmäisenä "The Great Day" (1921) – ennen kuin hän sai täyspäiväisen paikan välitekstien suunnittelijana vuoden 1920 loppupuolella ja irtisanoi itsensä Henleyltä.
Islingtonin studioilla Hitchcockin kokeili myös ensimmäisen kerran ohjaamista: "Mrs. Peabody" (tai "Number 13") vuonna 1922. Famous Players-Lasky British oli kuitenkin ajautunut selvitystilaan ja elokuvan kuvaukset keskeytettiin. Sittemmin kaikki kuvattu materiaali on kadonnut. Seuraava ohjausmahdollisuus tuli jo seuraavana vuonna, kun Islingtonin studioilla kuvatun "Always Tell Your Wife" -elokuvan ohjaama Hugh Croise sairastui ja Hitchcock sai ohjata elokuvan loppuun. Hitchcock suoriutui tehtävästä hyvin, ja hän sai apulaisohjaajan paikan Balcon-Saville-Freedman-elokuvatuotantoyhtiöstä, joka oli vuokrannut Islingtonin studiot Famous Players-Lasky Britishin konkurssin jälkeen vuonna 1923. Uuden yhtiön henkilökuntaan kuului myös Alma Reville, josta pari vuotta myöhemmin tuli Hitchcockin vaimo.
Balcon-Saville-Freedman ehti tuottaa vain kaksi elokuvaa: "Nainen naista vastaan" (1923) ja "Valkoinen varjo" (1923), joissa kummassakin Hitchcock oli apualaisohjaajana, käsikirjoittajana ja lavastajana. Ensimmäinen menestyi hyvin, mutta toinen epäonnistui niin pahasti, että tuotantoyhtiön omistajat lopettivat yrityksen. Tuottaja Michael Balcon perusti kuitenkin heti uuden tuotantoyhtiön Gainsborough Picturesin, jonka palkkalistoille myös Hitchcock siirtyi. Balcon etsi jatkuvasti yhteistyökumppaneita ja 1924 hän solmi sopimuksen "Die Prinzessin und der Geiger" -elokuvasta kanssa, joka hoiti rahoituksen, ja Gainsborough Pictures vastasi puolestaan tuotannosta ja levityksestä Saksan ulkopuolella. Elokuva kuvattaisiin UFA:n Babelsbergin studioilla, jonne Hitchcock lähti muun kuvausryhmän mukana 1924. Kuvausmatkalla oli suuri vaikutus Hitchcockiin. Hän oli Englannissa työskennellyt vain pienessä brittiläisessä studiossa ja oli nyt tuon ajan suurimmassa ja merkittävimmässä elokuvastudiossa. Viereisessä studiossa F. W. Murnau kuvasi "Viimeistä miestä", jolla oli suuri vaikutus Hitchcockiin. Murnaulta Hitchcock oppi monia lavastukseen, trikkikuvaustekniikkaan ja elokuvakerrontaan liittyviä asioita. Murnaun – ja myös Fritz Langin, G. W. Pabstin sekä saksalaisen ekspressionismin – vaikutus näkyy ennen kaikkea Hitchcockin mykkäelokuvissa (esimerkiksi "Vuokralaisessa" ja "Puhtauden lunnaissa").
"Die Prinzessin und der Geiger" -elokuvan kuvaukset eivät kuitenkaan sujuneet hyvin. Naimisissa olevalla ohjaaja Graham Cuttsilla oli suhde virolaiseen tanssijattareen ja kuvausten loppupuolella he karkasivat. Hitchcock ja Alma Reville joutuivat ohjaamaan elokuvan loppuun. Elokuvan jälkituotanto tehtiin Englannissa (paluumatkalla Hitchcock oli kosinut Alma Revilleä ja saanut myöntävän vastauksen). Seuraavan elokuvan "The Prude's Fall" kuvausten aikana Hitchcock oli huomannut, että ohjaaja Cuttsin suhtautuminen häneen oli muuttunut pahansuopaiseksi. Cutts ilmoittikin, ettei hän halunnut Hitchcockia seuraavaan elokuvaansa.
Mykkäohjaukset.
Gainsborough oli tässä vaiheessa laajentumassa, ja tuottaja Michael Balcon ehdotti Hitchcockille oman elokuvan ohjaamista. Balcon oli tarkkaillut Hitchcockin työskentelyä vuosien ajan ja oli vakuuttunut, että Hitchcock pystyisi ohjaamaan elokuvan. Cutts, joka oli myös yhtiön osakas, vastusti sitä. Balconin perusteluina oli, että tuotannon laajentuessa Cutts ei mitenkään voinut ohjata kaikkia Gainsborough'n elokuvia ja lisäksi oli halvempaa käyttää jo palkkalistoilla olevaa työntekijää kuin palkata joku ulkopuolinen. Balcon sai tahtonsa läpi ja Hitchcock sai ensimmäisen elokuvan ohjattavakseen.
Hitchcockin ensimmäinen ohjaustyö oli brittiläis-saksalainen yhteistuotanto "The Pleasure Garden" 1925. Ulkokuvaukset tehtiin Italiassa ja studiokuvaukset Saksassa. Sen vastaanotto oli positiivinen, mutta se ei ollut arvostelu- tai yleisömenestys. Kunnolliseen levitykseen se pääsi vasta, kun Hitchcockin "Vuokralaisesta" (ensi-ilta syyskuussa 1926) oli tullut menestys.
Seuraavaksi valmistunut melodraama "The Mountain Eagle" (1926) on ainut Hitchcockin ohjaamista elokuvista, joka on kadonnut (jollei oteta huomioon keskeneräiseksi jäänyttä "Number 13" -elokuvaa).
"The Mountain Eagle" -elokuvan kuvaukset 1926. Hitchcock on etuoikealla ja hänen takanaan Alma Reville.
Vuonna 1927 valmistunut "Vuokralainen" oli Hitchcockin ensimmäinen jännityselokuva. Se oli myös Hitchcockin ensimmäinen yleisö- ja arvostelumenestys – sitä pidettiin jopa kaikkien aikojen parhaimpana brittielokuvana, ja teknisten innovaatioidensa ansiosta Hitchcock sai "ihmepojan" maineen. Hitchcockin omasta mielestä "Vuokralainen" oli ensimmäinen "Hitchcock-elokuva". "Vuokralaisessa" Hitchcock käytti myös ensimmäisen kerran viattomasti syytetyn miehen teemaa, jota hän muunteli lukuisissa myöhemmissä elokuvissaan. "Vuokralaisessa" on myös Hitchcockin ensimmäinen cameo-rooli.
"Vuokralaisen" menestystä seurasi kuitenkin alamäki. "Downhill" (1927), "Kevytkenkäinen" (1928) ja "Kehä" (1927) saivat vielä jokseenkin positiivisen vastaanoton, mutta "Farmarin naimakauppa" (1928), "Champagne" ja "Man saaren tuomari" (1929) menestyivät jokseenkin kehnosti. "Kevytkenkäisen" jälkeen (kuvattu 1927 mutta ensi-ilta vasta 1928) Hitchcock oli siirtynyt Gainsborough'lta British International Picturesille (BIP), joka oli luvannut suurempia budjetteja ja suurempaa taiteellista vapautta. "Vuokralaisen" nostattamat odotukset Hitchcockin kyvystä tehdä laadukkaita alkoivat jo laantua, kunnes "Puhtauden lunnaat" sai ensi-iltansa 1929.
Äänielokuvaan.
"Puhtauden lunnaiden" kuvaukset alkoivat mykkäelokuvana, mutta viime hetkellä siitä päätettiin tehdä äänielokuva. Elokuva oli välitön yleisö- ja arvostelumenestys ja jopa kaikkein penseimmät kriitikot suhtautuivat siihen myötämielisesti.
Äänielokuvan tulon myötä musikaali- ja revyyelokuvia tehtiin runsaasti, koska se koettiin oivaksi tavaksi osoittaa äänielokuvan mahdollisuudet. Niinpä Hitchcock joutuikin osallistumaan "Elstree Calling" -episodielokuvaan (1930), jonka Hitchcockin elämäkerturi John Russell Taylor kuittaa sanoilla "omituinen välinäytös". "Junoa ja riikinkukkoa" (1930) voidaan pitää Hitchcockin ensimmäisenä todellisena äänielokuvana, sillä elokuva tuotettiin alusta alkaen äänielokuvana. Irlantilaisia käsittelevä aihe oli perienglantilaiselle Hitchcockille täysin vieras, mutta kriitikoiden mielestä Hitchcock käsitteli irlantilaisia mestarillisesti. "Epäiltynä murhasta" (1930) vahvisti kuitenkin jälleen Hitchcockin mainetta jännityselokuvien ohjaajana, vaikka se olikin enemmän tyypillinen "kuka sen teki" -tarina kuin jännitykseen perustuva Hitchcock-elokuva. Sitä seurannut "Rikkauden huuma" (1931) epäonnistui kuitenkin täydellisesti. Hitchcockin viimeiset British International Picturesille olivat nopeasti tehdyt tilaustyöt "Talo numero 17" (1932) ja "Lord Camber's Ladies" (1932), joka oli Hitchcockin ainut pelkkänä tuottajana tekemä elokuva.
BIP:n jälkeen Hitchcock siirtyi Gaumont Britishille, joka oli BIP:n ohella Britannian johtava elokuvatuotantoyhtiö. Hitchcockin ura Gaumontilla ei kuitenkaan alkanut hyvin, sillä hän sai ohjattavakseen "Waltzes from Vienna" -musiikkielokuvan (1933), joka oli hänen omien sanojensa mukaan hänen uransa pohjanoteeraus.
Jännityksen mestarin synty (1934–1939).
Hitchcockin ura ennen vuotta 1934 oli ollut hyvin epätasainen. "Vuokralainen" ja "Puhtauden lunnaat" olivat olleet suuria yleisö- ja arvostelumenestyksiä, mutta niiden vastapainona oli ollut runsas joukko epäonnistuneita elokuvia. "Waltzes of Vienna" -elokuvan kuvausten aikana Gaumont Britishin johtaja Michael Balcon – jonka Gainsborough Pictures oli nyt osa Gaumontia – tarjosi Hitchcockille mahdollisuuden ohjata haluamansa elokuva heti, kun Hitchcock vain löytäisi sopivan materiaaliin. Hitchcockilla oli jo sellainen tiedossaan ja hän osti BIP:ltä Sapperin "Bulldog Drummondin" elokuvaoikeudet ja ohjasi siitä "Mies joka tiesi liikaa" -elokuvan vuonna 1934. Siitä alkanutta ja vuoteen 1939 kestänyttä ajanjaksoa Hitchcockin elämäkerturi John Russell Taylor nimittää Hitchcockin Englannin-kauden suuruuden ajaksi. Robert A. Harris ja Michael S. Lasky puolestaan puhuvat "jännityksen mestarin synnystä".
Tuottajat Michael Balcon ja Ivor Montagu antoivat Hitchcockille vapaat kädet "Mies joka tiesi liikaa" -elokuvan tekoon, ja se oli sekä arvostelu- että yleisömenestys. Vaikka se rikkoi kaikki siihenastiset brittiläiset yleisöennätykset, se oli tappiollinen, koska sitä esitettiin kakkoselokuvana kiinteään hintaan. Hitchcockille "Mies joka tiesi liikaa" merkitsi läpimurtoa, jonka ansiosta hän sai seuraavan elokuvan tekoon vapaammat kädet ja suuremman budjetin.
"39 askelta" (1935) oli suuri menestys Britannian lisäksi myös ulkomailla ja etenkin Yhdysvalloissa. Sen ansiosta Hitchcock sai ensimmäiset tarjoukset Hollywoodista, joskin British Gaumont pimitti useimmat näistä, koska se ei halunnut menettää tuottoisinta ohjaajansa. "39 askeleen" nopeatempoisuus ja yllättävät siirtymät muistuttavatkin Hitchcockin "Vaarallista romanssia". Taylor on todennut, että jos kriitikon mielestä "39 askelta" oli Hitchcockin paras brittielokuva, niin samaisen kriitikon mielestä "Vaarallinen romanssi" oli puolestaan Hitchcockin paras yhdysvaltalainen elokuva. "39 askeleen" vakoiluteema jatkui myös seuraavissa elokuvissa "Salainen asiamies" (1936) ja "Sabotaasi" (1936). Niiden saama vastaanotto ei ollut niin hyvä kuin "39 askeleen", ja varsinkin "Sabotaasin" pommikohtauksen julmuus sai runsaasti kritiikkiä aikalaisilta.
"Nuori ja viaton" (1937) menestyi yhtä vaatimattomasti kuin sitä edeltäneet kaksi elokuvaa, ja varsinkin jälkikäteen elokuvatutkimus on pitänyt sitä sormiharjoitteluna "Nainen katoaa" -elokuvaa (1938) varten. "Nainen katoaa" oli ennennäkemätön menestys. Siitä tuli nopeasti Britannian menestynein elokuva, ja menestys Yhdysvalloissa oli samaa luokkaa. Aikalaiskriitikot olivat lähes hurmostilassa ja elokuvaa verrattiin jopa Paul Cézannen ja Igor Stravinskyn töihin. Myöhemmissä arvioissa elokuvaa on pidetty Hitchcockin parhaimpana brittielokuvana ja ylipäätään yhtenä hänen parhaimmista elokuvistaan.
Yhdysvaltoihin.
"Nainen katoaa" -elokuvan myötä Hitchcockin sopimus Gaumont-Britishin kanssa umpeutui. Hitchcock oli jo neuvotellut 1937 ja Metro-Goldwyn-Mayerin kanssa, mutta neuvottelut kariutuivat Hitchcockin palkkapyyntöihin. "Nainen katoaa" -elokuvan kuvausten aikana David O. Selznick teki Hitchcockille tarjouksen Titanic-aiheisesta elokuvasta. Hitchcock lensi heinäkuussa 1938 Yhdysvaltoihin neuvottelemaan sopimuksesta, joka loppujen lopuksi takasi Hitchcockille 40 000 dollaria elokuvasta. Lisäksi palkka oli säännöllinen eli Hitchcock sai palkkansa riippumatta siitä, kuvasiko hän elokuvaa vai ei. Lisätäkynä neuvotteluissa Selznickillä oli ollut Hitchcockia kiinnostaneen "Rebekan" elokuvaoikeudet, josta tulisi Hitchcockin toinen Hollywood-elokuva.
"Titanic"-elokuva kuitenkin peruttiin, ja Hitchcockien muutto Yhdysvaltoihin siirtyi alkuvuoteen 1939. Väliaikana Hitchcock suostui ohjaamaan "Jamaica Innin rannikkorosvot" -elokuvan (1939). Vaikka se oli yleisömenestys, kritiikki oli nuivaa niin ensi-illan jälkeen kuin myöhemminkin. Maaliskuussa 1939 Hitchcockit lähtivät Yhdysvaltoihin. Mukaan lähti – kokin ja palvelijan lisäksi – myös Joan Harrison, joka oli ollut Hitchcockin sihteeri vuodesta 1933 alkaen.
Selznickin vuodet (1940–1947).
a> elokuvassa "Notorious - kohtalon avain" (1946).
Alfred Hitchcock aloitti Selznickillä huhtikuussa 1939 ja ryhtyi Joan Harrisonin kanssa muokkaamaan "Rebekan" käsikirjoitusta. "Rebekan" tuotannon aikana Hitchcock joutui totuttelemaan Hollywoodin tuotantojärjestelmään. Selznickin kaltainen kaikkeen – myös luovaan työhön – sekaantuva tuottaja oli Hitchcockille jotain uutta, sillä Britanniassa studioiden johtajat olivat olleet vain voitosta kiinnostuneita liikemiehiä. Työskentelytavastaan Hitchcock ei kuitenkaan luopunut Selznickin painostuksesta huolimatta. Hollywoodissa oli tapana kuvat kohtauksista monia eri versioita eri kuvakulmista ja kuvatusta materiaalista tuottaja pystyi halutessaan leikkaamaan itseään tyydyttävän version. Hitchcock suunnitteli elokuvat etukäteen viimeistä yksityiskohtaa myöten ja myös kuvasi vain ja ainoastaan sen, mitä oli suunnitellut. Leikkausvaiheessa kuvatusta materiaalista saattoikin tehdä vain Hitchcockin haluaman version.
"Rebekka" oli suuri yleisö- ja arvostelumenestys ja toi Selznickille toisen parhaan elokuvan Oscar-palkinnon (edellisenä vuonna hän sai saman palkinnon "Tuulen viemäästä". Hitchcock oli ehdolla ensimmäistä kertaa parhaasta ohjauksesta, mutta hävisi John Fordille. "Tuulen viemään" ja "Rebekan" suuret voitot pakottivat Selznickin keskeyttämään elokuvien tuottamisen kolmeksi vuodeksi. Tämän vuoksi Selznick lainasi Hitchcockin muille studioille seuraavien vuosien aikana.
Hitchcockin ensimmäinen elokuva "David O. Selznickin ystävällisellä luvalla" oli "Ulkomaankirjeenvaihtaja" (1940) itsenäiselle tuottajalle Walter Wangerille. Se on sota-ajan Hollantiin sijoittuva jännityselokuva, jossa on monia piirteitä Hitchcockin "39 askelta" -elokuvasta. Se oli arvostelumenestys ja menestyi myös taloudellisesti hyvin.
"Ulkomaankirjeenvaihtajan" jälkeen Selznick lainasi Hitchcockin RKO Picturesille kahta elokuvaa varten. Ensimmäinen oli Hitchcockille epätavallinen perinteinen komediaelokuva "Herra ja rouva Smith" (1941), joka menestyi taloudellisesti hyvin, mutta sen saamat arvostelut olivat vaihtelevia. Toinen oli romanttinen jännityselokuva "Vaarallisia valheita", joka oli Hitchcockin ensimmäinen yhteinen elokuva Cary Grantin kanssa. Elokuva oli suuri yleisömenestys, mutta arvostelijat kritisoivat etenkin elokuvan vesitettyä loppua.
Selznickin piti toimia Hitchcockin seuraavan elokuvan "Viidennen kolonnan mies" (1942) tuottajana, mutta Selznick myi koko paketin Universalille. Sota-aikaan sijoittuvan elokuvan teema on sama kuin "39 askeleessa" ja "Vaarallisessa romanssissa": syylliseksi epäily viaton mies joutuu todistamaan syyttömyytensä. Elokuvan yleisö- ja arvostelumenestys oli yllätys niin Hitchcockille kuin studiollekin, sillä lukuisten kompromissien takia kukaan ei ollut tyytyväinen valmistuneeseen elokuvaan.
"Epäilyksen varjossa" (1943) Hitchcock kuvasi ulkokohtaukset studion ulkopuolella aidossa ympäristössä, mitä hän oli suurimittaisesti tehnyt viimeksi mykkäelokuvan aikoina. Amerikkalaiseen pikkukaupunki-idylliin sijoittuva jännityselokuva oli "Takaikkunan" ohella Hitchcockin suurimpia suosikkeja omasta tuotannostaan. Donald Spoto arvelee sen johtuvan siitä, että missään muussa elokuvassaan Hitchcock ei anna näin paljon viitteitä omasta tunne-elämästään ja persoonastaan.
Hitchcockin kolmas sota-aikaan sijoittuva elokuva "Pelastusvene" (1944), jonka kaikki tapahtumat sijoittuivat pelastusveneeseen. Perinteisen cameo-roolinsa Hitchcock ratkaisi esiintymällä laihdutustuotteen mainoksessa lehdessä, jota eräs pelastusveneessä oleva luki. "Pelastusvene" sai jokseenkin murskaavat arvostelut, sillä sen katsottiin ihannoivan natseja. Muutamaa yhdysvaltalaista suurkaupunkia lukuun ottamatta se ei myöskään innostanut katsojia. "Pelastusveneen" kuvausten päätyttyä Hitchcock vietti 1944 kahdeksan kuukautta Englannissa. Siellä ollessaan Hitchcock ohjasi kaksi ranskankielistä propagandalyhytelokuvaa Britannian tiedotusministeriölle: "Aventure Malgache" ja "Bon Voyage". Matkan tärkein anti oli kuitenkin yhteistyön tiivistyminen vanhan ystävän Sidney Bernsteinin kanssa, joka oli erittäin kiinnostunut yhteisestä, itsenäisestä tuotantoyhtiöstä Hitchcockin kanssa.
Hitchcockin elämäkerturi John Russell Taylor pitää "Noiduttua" (1945) Hitchcockin ensimmäisenä todellisena amerikkalaisena elokuvana. Sitä edeltäneet yhdysvaltalaiset elokuvat olivat olleet periaatteessa joko englantilaisia elokuvia tai propagandaelokuvia. Myös amerikkalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuva "Epäilyksen varjo" on Taylorin mielestä elokuva, jonka vain ulkomaalainen olisi saattanut tehdä. "Noiduttu" oli välitön yleisö- ja arvostelumenestys. Se oli myös ensimmäinen psykoanalyysiä popularisoiva menestyselokuva.
Romanttinen jännityselokuva "Notorious – kohtalon avain" (1946) on yksi Hitchcockin parhaimmista elokuvista. Se oli valtava yleisö- ja arvostelumenestys ja varsinkin Ingrid Bergman sai ylistäviä arvosteluja. Hitchcockin ohjaus on kuin oppitunti elokuvan teosta: tapahtumien kulku ja jännityksen rakentaminen on moitteetonta. Elokuvan vaikuttavimpia kohtauksia ovat pitkä kamera-ajo juhlavieraiden yleiskuvasta erikoislähikuvaan Bergmanin kädessä olevaan avaimeen ja Cary Grantin ja Bergmanin pitkä suutelukohtaus.
Oikeussalidraama "2 pisaraa viiniä" (1947) oli Hitchcockin viimeinen elokuva Selznickille ja se epäonnistui jokseenkin täydellisesti. Elokuvan valtavat tappiot vaikuttivat osaltaan siihen, että Selznickin itsenäinen levitysyhtiö joutuu lopettamaan toimintansa.
Itsenäisenä tuottajana ja Warnerin vuodet (1948–1954).
Alfred Hitchcock oli ollut tyytymätön Selznickin kanssa tekemäänsä sopimukseen jo useamman vuoden ajan. Toisaalta kyse oli ollut rahasta ja toisaalta taas valinnanvapauden puutteesta. Ajatus omasta tuotantoyhtiöstä alkoi konkretisoitua Hitchcockin Lontoon-matkalla 1944, kun hän keskusteli asiasta vanhan ystävänsä Sidney Bernsteinin kanssa. Neuvottelut jatkuivat kesällä 1945 ja Transatlantic Pictures -yhtiön perustamisesta kerrottiin julkisuudessa huhtikuussa 1946, kun "2 pisaraa viiniä" oli vielä tuotannossa ja Hitchcockin välinpitämättömyys koko projektia kohtaan oli julkinen salaisuus Hollywoodissa. Transatlantic Picturesin ensimmäinen elokuva oli jännityselokuva "Köysi" (1948), joka oli samalla Hitchcockin ensimmäinen värielokuva. Elokuvan vastaanotto oli laimeaa, mutta se onnistui kuitenkin tuottamaan voittoa. Transatlanticin toinen elokuva, Britanniassa valmistunut historiallinen pukudraama "Kauriin merkeissä" (1949) epäonnistui kuitenkin niin täydellisesti, että yhtiö ajautui konkurssiin.
Transatlanticin konkurssin jälkeen Hitchcock solmi Warnerin kanssa sopimuksen useammasta elokuvasta. Niistä ensimmäinen, "Esirippu laskee" (1950), sai kuitenkin edellisten elokuvien tapaan laimean vastaanoton. Sitä seurannut "Muukalaisia junassa" (1951) oli kuitenkin valtava menestys ja aloitti Hitchcockin paluun elokuvamaailman huipulle. Teemallisesti elokuvan murhia "vaihtavat" miehet jatkavat jo "Epäilyksen varjossa" esiintynyttä teemaa kahdesta samankaltaisesta ihmisestä, jotka edustavat tavallaan yhden persoonan hyvää ja pahaa puolta.
"Minä tunnustan" -elokuvan (1953) tekemistä Hitchcock oli suunnitellut jo 1930-luvulta lähtien. Rippisalaisuuteen perustuva elokuva ei kuitenkaan menestynyt. Perinteisempi – tai "hitchcockmaisempi" – "Täydellinen rikos" (1954) menestyi jo paremmin. "Täydellisen rikoksen" pääosaan Hitchcock valitsi Grace Kellyn, jonka Hitchcock varasi heti myös kahteen seuraavaan elokuvaansa. "Täydellinen rikos" oli myös Hitchcockin viimeinen elokuva Warnerille, jonka jälkeen hän siirtyi Paramount Picturesille.
Huippuvuodet Paramountilla (1954–1960).
Cary Grant elokuvan "Vaarallinen romanssi" (1959) trailerissa.
Kesällä 1953 Hitchcock solmi sopimuksen Paramountin kanssa yhdeksästä elokuvasta. Viiden elokuvan tekijänoikeudet siirtyisivät myös Hitchcockille ja neljän elokuvan oikeudet jäisivät Paramountille. Loppujen lopuksi Hitchcock teki Paramountille vain kuusi elokuvaa ja Paramountille jäivät vain yhden elokuvan ("Varkaitten paratiisi") oikeudet.
Hitchcockin ensimmäinen elokuva Paramaountille oli "Takaikkuna" (1954), jonka tapahtumat sijoittuvat yhteen ainoaan lavasteeseen. Se oli yksi Hitchcockin omia suosikkeja "Epäilyksen varjon" ohella ja se on ylipäätään yksi Hitchcockin arvostetuimmista ja suosituimmista elokuvista. Pääosaa näytteli Grace Kelly, joka oli myös seuraavan Hitchcockin elokuvan "Varkaitten paratiisi" (1955) pääosassa. "Varkaitten paratiisi" kuvattiin Ranskan Rivieralla vuoden 1954 kesällä. Kuvausmatkan merkittävin anti liittyi Hitchcockin arvostukseen elokuvantekijänä. Hitchcock tapasi silloin vaikutusvaltaisen ranskalaisen elokuvakriitikon André Bazinin. Bazinin vähän myöhemmin Cahiers du cinéma -lehdessä julkaisema artikkeli laukaisi keskustelun siitä, oliko Hitchcock vakavasti otettava taiteilija vai vain lahjakas tarinankertoja ja elokuvatekniikan soveltaja. Bazinille Hitchcock oli vain lahjakas tarinankertoja, mutta nuorempi kriitikkopolvi suhtautui asiaan toisin. Kiistelyn yksi tulos oli kuitenkin, että Éric Rohmer ja Claude Chabrol julkaisivat 1957 ensimmäisen Hitchcockin elokuvia käsittelevän kirjan.
"Mutta kuka murhasi Harryn?" (1955) oli Hitchcockin omien sanojen mukaan hänen yhdysvaltalaisista elokuvista englantilaisin. Elokuvan brittiläinen musta huumori ei kuitenkaan purenut yhdysvaltalaiseen yleisöön tai arvostelijoihin, mutta sitä paremmin se menestyi Britanniassa ja Ranskassa. Hitchcockin kuuluisuuden kannalta vuoden 1955 toinen projekti oli paljon merkittävämpi: televisiosarja "Alfred Hitchcock esittää" (1955–1965). Hitchcockia edustanut agentuuri oli ajautunut viihdekonserni omistukseen ja sitä kautta Hitchcockilta lopulta kysyttiin, olisiko Hitchcock kiinnostunut televisiosarjan tekemisestä. Hitchcock suostui ja perusti sitä varten Shamley Productions -yhtiön. Sarjan tuottajaksi Hitchcock kutsui entisen luottotyöntekijänsä Joan Harrisonin. Hitchcock itse esitteli jokaisen jakson omalla sarkastisella mustan huumorin höystämällä tyylillään. Varsinkin nämä televisioesiintymiset tekivät Hitchcockista etenkin Yhdysvalloissa ennen kokemattoman kuuluisan. Televisiosarjan suosio poiki myös lukuisia oheistuotteita, kuten taskukirjoja, joiden nimet olivat tyyliin "Tarinoita, joita en saanut tehdä televisiossa", sekä jännityslukemisto Alfred Hitchcock Magazine (1956–). Televisiotuotannon ansiosta Hitchcockin varallisuus kasvoi huomattavasti – vuonna 1964 hän oli jo MCA:n (ja sitä kautta myös Universalin) viidenneksi suurin omistaja.
"Mies joka tiesi liikaa" (1956) on Hitchcockin värillinen uudelleenfilmatisointi omasta elokuvastaan (1934). Siitä jäi elämään Doris Dayn esittämä kappale "Que Será, Será". Lopun kliimaksi klassisessa konsertissa on jännityksen mestarin parhaimpia.
"Vertigoa" (1958) pidetään yleisesti Hitchcockin parhaimpana elokuvana. Elokuva on samalla varsinainen San Franciscon kaupungin perinnedokumentti. Ensi-iltansa aikaan elokuva ei kuitenkaan ollut yleisömenestys.
"Vaarallinen romanssi" (1959) päätti Hitchcockin yhteistyön Cary Grantin kanssa. Elokuvassa päähenkilöllä on kuuluisa kohtaaminen lentokoneen kanssa maissipellolla jossakin Yhdysvaltojen Keskilännessä. Seikkailuntäyteistä jännityselokuvaa pidetään yhtenä molempien parhaista.
Alfred Hitchcock puhuu 50. elokuvastaan "Linnut" kansallisella lehdistöklubilla Washingtonissa 1963.
Vuosien myötä Hitchcock hioi tyylinsä melkoiseen täydellisyyteen. Hänestä onkin sanottu, että hän kuvasi saman elokuvan uudelleen ja uudelleen. "Self-plagiarism is style" (itsensä plagiointi on tyyli), hän sanoi eräässä haastattelussa. 1960-luvulle tultaessa uusien kuvausmetodien myötä Hitchcockin voidaan sanoa jääneen vanhanaikaiseksi. Hän ei esimerkiksi halunnut yleensä tehdä kuvauksia studion ulkopuolella. Hän halusi kontrolloida valaistusta ja ääntä tavalla, joka ei hänen mielestään onnistunut ulko-oloissa.
Viimeiset vuodet Universalilla (1962–1980).
Vielä 1960-luvun alussa Hitchcock ylsi parhaiden ohjaustensa tasolle elokuvissa "Psyko" (1960) ja "Linnut" (1963), jota pidetään biologisen kauhun avainteoksena. Psykon murhaava suihkukohtaus on elokuvahistorian järkyttävimpiä, ei vähiten musiikkinsa ansiosta. Linnuissa ei ollut varsinaista musiikkia lainkaan, vain jännitystä tihentävä äänimaisema. Ääni olikin Hitchcockille melkein yhtä tärkeällä sijalla kuin filmattu materiaali. Bernard Herrmann vastasi useimpien 1950–1960-lukujen klassikoiden musiikista aina "Marnieen" asti.
"Marniessa" (1964) Hitchcock käytti pääosassa Sean Connerya, joka oli Bond-elokuvien ansiosta aikakauden kuumia nimiä. Elokuvassa on aikanaan kohahduttanut kohtaus laivalla, jossa Conneryn esittämä Mark Rutland raiskaa frigidin nuorikkonsa. Elokuvassa sovelletaan myös freudilaista psykoanalyysiä Marnien menneisyydestä johtuvissa mielenterveysongelmissa, mitä monet aikalaiset pitivät pinnallisena ja naurettavana. Marnien myötä Hitchcock jätti jäähyväiset kahdelle tuotantoryhmäänsä pitkään kuuluneelle henkilölle - George Tomasinille ja Bob Burksille, jotka kuolivat vähän elokuvan valmistumisen jälkeen. Myöhemmin osoittautui myös, että Marnie jäi säveltäjä Bernard Herrmannin viimeiseksi Hitchcockin kanssa.
Revitty esirippu (1966) ja Topaz (1969) olivat kylmän sodan kaudelle tyypillisiä agenttitarinoita, eivätkä ne saavuttaneet aikanaan suurtakaan suosiota. Väitettiin, että Hitchcock oli hukannut otteensa, mutta varsinkin François Truffaut'n ylistävän arvion myötä (Truffaut, "Cinema selon Alfred Hitchcock", 1967, suom. "Hitchcock", 1983) jälkipolvet ovat tunnustaneet Hitchcockin myöhäiskauden elokuvien arvon. Hitchcock oli jo saanut kaupallisten markkinoiden tunnustuksen, mutta Truffaut'n arvio toi hänelle taiteilijayhteisön arvostuksen.
Vuonna 1968 Hitchcock alkoi työstää elokuvaa "The Short Night". Kyseessä oli agenttitarina, jossa puolueeton Suomi tarjosi turvapaikan Neuvostoliiton hyväksi vakoilleen brittimiehen perheelle. Elokuvaa varten Hitchcock kävi tutkimassa mahdollisia kuvauspaikkoja Suomessa, muun muassa Helsingissä, Vainikkalassa ja Hämeenlinnan Aulangolla. Elokuvahanke ei loppujen lopuksi toteutunut.
Alfred Hitchcock palasi juurilleen Englantiin vuonna 1972 elokuvalla "Frenzy", joka palautti hänen luomisvoimansa vielä kerran kukoistukseensa. Elokuvassa on melko makaaberi raiskauskohtaus ja paljasta pintaa, mikä oli Hitchcockilta ennennäkemätöntä. Filmissä tulee hyvin esille myös Hitchcockin mieltymys ruoanlaittoon ja ruokailuun - tietysti hirtehisen huumorin sävyttämällä tavalla. Hänen viimeiseksi jäänyt elokuvansa oli Yhdysvalloissa ohjattu komediallinen trilleri "Perintö" (1976).
Hitchcock oli ollut viimeisten elokuviensa aikana jo sairas (hänellä oli muun muassa sydämentahdistin). Seuraavaa elokuvaa varten oli käsikirjoitus valmiina, mutta Hitchcock ilmoitti studionsa ja filmiryhmänsä tyrmistykseksi jäävänsä eläkkeelle. Hän kuoli munuaisten vajaatoimintaan 29. huhtikuuta 1980 Los Angelesin kodissaan. Kuningatar Elisabet II oli saman vuoden alussa myöntänyt hänelle aatelisarvon, jota hän ei ehtinyt ottaa virallisesti vastaan.
Hitchcockin käyttämiä näyttelijöitä.
Monissa Hitchcockin elokuvissa on romanttinen sivujuoni. Hänen elokuviensa naishahmot ovat usein mystisiä vaaleaverikköjä. Kun Grace Kelly vetäytyi Hollywoodista Monacoon, Hitchcock palkkasi naispääosiin Tippi Hedrenin, Kim Novakin, Janet Leighin ja Eva Marie Saintin.
Hitchcockin vakionäyttelijöitä olivat Kellyn lisäksi Ingrid Bergman, James Stewart ja Cary Grant. Muita kuuluisia pääroolien esittäjiä olivat Henry Fonda, Montgomery Clift, Sean Connery, Janet Leigh ja Anthony Perkins. Perkinsille roolista "Psykon" Norman Batesina tuli taakka, josta hän ei päässyt irti.
Myöhempinä vuosinaan Hitchcock katsoi paremmaksi työskennellä vielä läpimurtoaan odottavien näyttelijöiden kanssa ajan kohunimien sijasta. On sanottu, että kahnaukset "Revityn esiripun" miespääosan esittäjän Paul Newmanin kanssa metodinäyttelemisen takia olisi yksi syy tähän. Toinen syy lienee ollut Hitchcockin halu karsia budjettia käyttämällä halvempia (mutta ei huonompia) näyttelijöitä.
Hitchcockin on sanottu kohdelleen näyttelijöitään tylysti. Haastatteluissa hän sanoi, että näyttelijöitä tulee ohjata kuin karjaa laitumella. Monet hänen näyttelijöistään pitivät itseään suuren ohjaajan oppipoikina. Hitchcock vaati molemminpuolista kunnioitusta eikä antanut näyttelijöiden puuttua ohjaukseen. Kuvausvaiheessa Hitchcockin elokuva oli jo valmis, se vain täytyi "pistää purkkiin". Kaikki oli huolellisesti valmisteltu storyboardissa. Hitchcock pitikin kuvausvaihetta äärimmäisen tylsänä, hänhän oli jo "nähnyt" elokuvansa.
Hitchcock näyttäytyi elokuvissaan lyhyessä cameo-roolissa 37 kertaa.


Arizona.
Arizona on 48. Yhdysvaltoihin liitetty osavaltio. Osavaltion naapurit ovat Meksiko etelässä, New Mexico, Utah, Nevada ja Kalifornia. Suurimmat kaupungit ovat Phoenix, Tucson ja Mesa; muita tunnettuja paikkoja Yuma ja Flagstaff. Grand Canyonin lisäksi osavaltiossa on useita muita kansallispuistoja, monumentteja ja intiaanireservaatteja. Osavaltion väkiluku oli vuonna 2010 6 392 017.
Maantiede.
Osavaltion naapurit ovat Meksiko etelässä, New Mexico edässä, Utah pohjoisessa, Nevada ja Kalifornia lännessä.
Coloradon ylänkö pohjoisessa muodostaa 2/5 osavaltiosta. Sen halki virtaava Coloradojoki on kaivertanut Grand Canyonin osavaltion luoteisosaan, ja ylänkö halkovat muutkin teräväreunaiset jokilaaksot. Ylänköalueella on myös vuoria, joista korkein on Humphrey's Peak 3850 metriä merenpinnan yläpuolella. Monument Valleyssa Utahin rajalla nähdään eroosion muovaamia kallionmuotoja. Osavaltion eteläosaa halkovat luoteis-kaakko-suuntaiset vuorijonot, joiden välissä on viljavia laaksoja. Siellä missä saadaan riittävästi vettä, nämä laaksot sopivat hyvin vihannesten viljelyyn.
Historia.
Fransiskaani Marcos de Niza teki löytöretken alueelle 1539. Coronadon löytöretki alueelle tapahtui 1540–1542. Isä Kino perusti useita lähetysasemia ja käännytti intiaanit kristinuskoon 1690-luvulla ja 1700-luvun alussa. Espanja perusti linnoituskaupunkeja Tubaciin 1752 ja Tucsoniin 1775.
Meksikon itsenäistyessä 1821 Arizona jäi sille, ja Yhdysvallat sai alueen sodan jälkeen 1848. Loppu ostettiin 1853. Arizona oli osa New Mexicoa vuoteen 1863, jolloin se lohkaistiin omaksi alueekseen.
Mormonit saapuivat Phoenixin laaksoon 1800-luvun lopulla. Liittovaltion hallinnassa territoriona ollut Arizona muutettiin osavaltioksi 14. helmikuuta 1912.
Osavaltion nimen on selitetty tarkoittavan 'pientä lähdettä' (papago-intiaanikielen sanoista "ari" 'pieni' ja "šonak" 'lähde'). Kansanetymologian mukaan nimi puolestaan johtuisi espanjan sanoista "arida zona" 'kuiva alue'.
Talous.
Arizona tuottaa enemmän kuparia ja muita kaivannaisia (polttoaineita lukuunottamatta) kuin mikään muu Yhdyvaltojen osavaltio.
Arizonan bruttokansantuote vuonna 2003 oli 187,27 miljardia Yhdysvaltain dollaria, mikä tekee siitä 21. suurimman talouden Yhdysvalloissa.
Arizonalaisista 161 166 työskenteli korkean teknologian sektorilla vuonna 2003, tehden noin 8,3 prosenttia yksityisen sektorin 1,9 miljoonan ihmisen työvoimasta. Erityisiä aloja olivat tietokoneohjelmistot ja tietokoneet (34 314); elektroniikkakomponenttivalmistus (30 358); ilmailuvalmistus (25 641); arkkitehtuuri ja rakennus (21 378); telekommunikaatio (21 224); ja instrumenttivalmistus (13 056).
Arizona kerää henkilökohtaisia tuloveroja viidessä luokassa: 2,87 prosenttia, 3,20 prosenttia, 3,74 prosenttia, 4,72 prosenttia ja 5,04 prosenttia. Arizonan Transaction Privilege Tax (arvolisävero) ja käyttöverot ovat yleisesti noin 6,3 prosenttia.


Aasia.
Aasia on maapallon suurin maanosa niin väestöltään kuin pinta-alaltaankin. Aasian pinta-ala on noin 44 miljoonaa neliökilometriä, jolla se kattaa 29,4 % maapallon maapinta-alasta ja 8,6 % kokonaispinta-alasta. Aasiassa asuu vähän alle neljä miljardia ihmistä joka on yli 60 % maailman väestöstä. Perinteisen määritelmän mukaan Aasia muodostaa yhdessä Euroopan kanssa Euraasian jättimantereen. Maanosan nimi tulee antiikin kreikkalaisilta, jotka kutsuivat nimellä Anatolian aluetta. Rodultaan Aasian väestö on enimmäkseen mongolidista ja europidistä. Europideja on Euroopan lähiseuduilla ja Etelä-Aasiassa Lähi-idästä Intiaan saakka ulottuvalla alueella. Keskisessä ja itäisessä aasiassa mongolidinen tyyppi on hallitseva. Valtauskonnot ovat islam, buddhalaisuus ja hindulaisuus.
Maatalous.
Aasian väestöstä suurin osa asuu monsuunivyöhykkeellä ja saa maataloudesta elantonsa. Vehnän ja riisin viljely on intensiivistä tuolla vyöhykkeellä. Aasian väestön nopean kasvun seurausta oli valtaisa ravinnontarve. Tämän vuoksi viljeltyä aluetta jouduttiin lisäämään ottamalla autiomaiden reuna-alueita ja muita maataloudelle marginaalisia alueita käyttöön sekä hakkaamalla metsää. Niin sanottu "vihreä vallankumous" oli onnistunut yritys lisätä maatalouden tuotantoa. Lannoitteita ja torjunta-aineita käyttämällä sekä parantamalla siemenlaatua saatiin usein jopa kolminkertaiset sadot. Aasiassa huolta on kuitenkin aiheuttanut mm. kemikaaleista johtuvat ympäristöongelmat. Laidunnus ja vehnän viljely ovat Keski-Aasian maatalouden tärkeimmät muodot, johtuen alueen kuivuudesta. Lisäksi alueella viljellään laajalti puuvillaa kastelun ansiosta.
Teollisuus.
1980-luvulla monet Itä-Aasian valtiot saavuttivat korkean teollistumisasteen. Tämän vuoksi ne myös tulivat riippuvaisiksi polttoaineiden, mineraalien sekä muiden raaka-aineiden maahantuonnista. Kehittyneimmissä maissa tyypillisiä teollisuuden muotoja ovat auto-, tietokone- ja elektroniikkateollisuus, esimerkiksi Japani on hyvä esimerkki tällaisesta valtiosta. Myös Singapore, Taiwan, Hongkong ja Etelä-Korea ovat teollistuneet nopeasti.
Näiden maiden jäljessä tulevat muun muassa Malesia, Thaimaa ja Filippiinit.
Myös Kiinan ja Intian vienti on siirtynyt kohti teollisuustuotteita. Molemmilla valtioilla on merkittävää tieteellistä asiantuntemusta muun muassa satelliittiohjelmien ja avaruusteknologian aloilta.
Myös entiset Keski-Aasian neuvostotasavallat ovat siirtymässä hitaasti vapaaseen markkinatalouteen. Näiden maiden teollisuus on kuitenkin vielä vähäistä. Azerbaidžanilla on huomattavat öljyvarat ja Kazakstan tuottaa kemikaaleja ja metalleja.
Kielet.
Aasiassa puhutaan moniin eri kieliryhmiin kuuluvia kieliä. Lähi-idässä valtakieli on seemiläisiin kieliin kuuluva arabia. Keski-Aasian valtioissa puhutaan mm. turkinsukuisia kieliä. Aasian eteläosissa Iranista Bangladeshiin saakka puhutaan indo­eurooppalaisen kielikunnan indo­iranilaiseen haaraan kuuluvia kieliä kuten persiaa, urdua ja hindiä, joiden ohella Etelä-Intiassa puhutaan myös dravida­kieliä, joista laajimmalle levinnyt on tamili. Austronesialaiset kielet kuten malaiji ja indonesia ovat Kaakkois-Aasian pääkieliä. Myös thain kielellä ja burman kielellä on paljon puhujia mantereen puolella.
Kaikista maailman kielistä eniten äidinkielisiä puhujia on mandariinikiinalla. Sen ohella Itä-Aasian eniten puhuttuja kieliä ovat sille lähisukuiset wu ja kantoninkiina sekä lisäksi korea ja japani.
Entisissä neuvostotasavalloissa venäjän kieltä käytetään yleisesti.
Uskonnot.
Kaikki laajimmalle levinneet uskonnot ovat syntyneet Aasiassa. Lähi-Idästä ovat peräisin juutalaisuus, kristinusko ja islam, joista viimeksi mainittu on nykyisin Aasiassa laajimmalle levinnyt. Keski- ja Itä-Aasian valtauskontoja ovat buddhalaisuus ja hindulaisuus. Kiinan ja Intian vanhojen filosofisten perinteiden pohjalta on kehittynyt useita uskontoja tai uskontoon rinnastettavia suuntauksia.
Varhainen historia.
Aasian varhaiset korkeakulttuurit syntyivät mantereen eri puolilla suurten jokien varsilla.
Mesopotamian ja Indus-jokilaakson kulttuurin välillä oli yhteyksiä, mutta Jangtse-joen ympäristö oli lähes eristyksissä niistä. Silti tietyt yhteiset kulttuuripiirteet osoittavat, että jo varhaisen Kiinan ja Lähi-idän kulttuurien välillä oli tuntemattomia yhteyksiä. Vain hevosilla kulkevat paimentolaiset pääsivät suurten arojen yli, ja Himalaja, Kaukasus sekä Siperian suot ja metsät muodostuivat heillekin liikenne-esteiksi. Vasta Silkkitie yhdisti Kiinan Lähi-itään ja Eurooppaan.
Eräitä sotia ja rajakiistoja 1940-luvulta nykyaikaan.
Toisen maailmansodan jälkeen aseelliset yhteenotot ovat jatkuneet mantereella. Taiwan eli Kiinan tasavalta erosi Kiinasta maan kommunistisen vallankumouksen jälkeen. Kiina ei ole hyväksynyt eroa. Sodan jälkeen myös Vietnam ja Korea jakautuivat kahdeksi eri valtioksi; kapitalistiseen etelään ja kommunistiseen pohjoiseen. Etelä-Vietnam ja Pohjois-Vietnam yhdistyivät vuonna 1975, Vietnamin sodan päätyttyä. Etelä-Korea ja Pohjois-Korea taas ovat yhä sotatilassa, tosin vain muodollisesti. Myös Himalajan vuoristossa sijaitsevan Kashmirin osavaltion kysymys on yhä vailla ratkaisua. Vuonna 1971 Pakistanin ja Intian välille syntyi sota. Sodan seurauksena syntyi Bangladeshin valtio. Aseellisia yhteenottoja Kiinalla on ollut Vietnamin, Neuvostoliiton ja Intian kanssa, johtuen kiistoista Kiinan rajalinjasta. Filippiinien, Vietnamin, Malesian, Taiwanin ja Kiinan välillä on nykyään jännitteitä, johtuen Spratlysaarten omistuksesta.
Luonto ja luonnonvarat.
Aasian alueen luonto on erittäin rikasta ja siellä elää paljon sellaisia eläimiä joita ei muualla tavata. Lisäksi Aasian alueella on maaperässä runsaasti mineraaleja ja arvometalleja. Persian­lahden ympärillä ovat maailman runsaimmat maaöljy­esiintymät.
Kiinalla on enemmän vesivoimavaroja kuin millään muulla maailman maalla, jopa kaksi kertaa enemmän kuin Venäjällä. Hiilivarantojen suhteen Venäjä ja Kiina kuuluvat maailman suurimpiin.


Asteroidi.
Asteroidi (, tähti ja -"eides", muotoinen) on varsinaista planeettaa pienempi ja meteoroidia suurempi kivinen kappale, joka kiertää Aurinkoa. Nimityksiä "pikkuplaneetta" ja "planetoidi" on käytetty pitkään synonyyminä asteroidi-sanalle, mutta nykyään kaikissa lähteissä kaikkia pikkuplaneettoja kuten transneptunisia kohteita ei aina luokitella asteroideiksi. Esimerkiksi vuoden 2006 planeetan määritelmässä pienkappaleita koskevassa osiossa asteroidit ja transneptuniset kohteet on mainittu erikseen. Asteroidi sanan voikin katsoa viittaavan aurinkokunnan sisempien osien pikkuplaneettoihin. Suurin osa aurinkokuntamme tunnetuista asteroideista sijaitsee 2,8 AU:n päässä Auringosta sijaitsevalla asteroidivyöhykkeellä.
Yleistä.
Suurin osa asteroideista on epäsäännöllisen muotoisia, sillä niiden painovoima ei ole riittävä muodostamaan niistä säännöllisen pallomaisia. Ne luokitellaankin pienkappaleiksi. Monet asteroidit ovat lähinnä kivistä ja pölystä koostuvia kasoja.
Asteroideja pienemmät kappaleet ovat meteoroideja. Asteroidin meteoroidista erottava koko vaihtelee lähteestä riippuen: vähintään 10 metriä, 10–50m, joidenkin mielestä tämä raja kulkee 50 tai 200 metrissä.
Suurin asteroideista on kääpiöplaneetta Ceres, joka on läpimitaltaan noin 1 000 kilometriä. Se on ensimmäinen löydetty asteroidi, löytäjänä Giuseppe Piazzi uudenvuodenyönä vuonna 1801. Ceres on tällähetkellä ainoa asteroidi, joka luokitellaan kääpiöplaneetaksi. Tämä johtuu siitä että se on painovoimansa pyöristämä toisin kuin muut asteroidit. Cerestä ja kolmea sen jälkeen löytynyttä asteroidia Pallasta, Junoa ja Vestaa pidettiin puolen vuosisadan ajan planeettoina, kunnes uusien asteroidien löydyttyä (alkaen Astraean löytymisestä vuonna 1845) ne poistettiin planeettojen joukosta 1850-luvulla.
Nykyään suurin osa numeroiduista pikkuplaneetoista on asteroideja, ja uusia löydetään noin 4 000 kappaleen kuukausivauhdilla. Suomalaiset löysivät asteroideja paljon 1930- ja 1940-lukujen taitteessa Yrjö Väisälän johdolla (katso Luettelo Väisälän löytämistä asteroideista). Löydettäessä asteroidille tai muullekin pikkuplaneetalle annetaan ensin väliaikainen nimi esim. 1898 DQ, seuraavaksi numero esim. 433, lopulta nimi esim. Eros.
Asteroideja tutkimalla saadaan tietoa aurinkokuntamme synty- ja varhaisvaiheista sillä useimpien asteroidien uskotaan olevan hyvin vanhoja. Osa asteroideista on suurempien kappaleiden pirstaleita. Joillain asteroideilla on kuita. Monien planeettojen pienet kuut ovat luultavasti kiertoradalle siepattuja asteroideja.
Fyysiset ominaisuudet.
Asteroidien koostumus vaihtelee kivisestä ja metallisesta jäiseen ja niiden seoksiin. Raja asteroidien ja komeettojen välillä ei ole selvä. Asteroidivyöhykkeellä kiertää kappaleita, joissa tumma kuona peittää jäistä ydintä. Joskus niistä purkautuu kaasua kuten komeetoista. Ne luokitellaankin myös komeetoiksi, ja niitä kutsutaankin päävyöhykkeen komeetoiksi.
Asteroidi Ceresin tiheys on 2,1 g/cm3, mikä on enemmän kuin jään ja vähemmän kuin kiven – Jään tiheys on 0,94 g/cm3, silikaatin 3,36 g/cm3 ja raudan 4,80 g/cm3. Tämä viittaa 350–425 km:n läpimittaiseen silikaattiytimeen, ja sen yllä olevaan jäävaippaan joka on 25 % kohteen massasta. Ceresin spektrissä näyttää olevan veden, ammoniakin tai raudan rikastamia fytosilikaatteja.
Tiheyteen vaikuttaa asteroidin aineiden lisäksi myös sen huokoisuus. Alle 10^20 kg massaiset, alle 500 km:n läpimittaiset asteroidit lienevät hyvinkin huokoisia, 6–25 %, jopa yli 50 %.
Ceresin rakenne saattaa muistuttaa Saturnuksen kuun Dionen rakennetta. Vertailun vuoksi muut asteroidit voivat olla tiheämpiä, 2 Pallas 4,2 ± 0,2 g/cm3 ja 4 Vesta 3,9 ± 0,3 g/cm3.
Eroksen tiheys on 2,67 ± 0,03 g/cm3. Monien asteroidien massat ja siksi tiheydet tunnetaan epätarkasti. Monien asteroidien tiheydet näyttävät olevan välillä 1,2–4,4 g/cm3.
Mitä kauempana Auringosta kohde sijaitsee, sitä suurempi on tavallisesti jään osuus. Asteroidit ovat lähes kokonaan kivisiä tai metallisia; komeetat puolestaan koostuvat lähestulkoon kokonaan jäästä ja pienistä määristä kiveä. Asteroidit muistuttavat meteoriitteja koostumukseltaan. Asteroidien pinnalla on kraattereita ja pölyä, ja pienten asteroidien rakenne on monesti löyhähkö, pöly- ja kivikasamainen. Suurmmat asteroidit, Ceres, Pallas ja Vesta ovat taas varsinaisten planeettojen tapaan kehittyneitä taivaankappaleita. Ne ovatkin selvinneitä protoplaneettoja.
Asteroidivyöhykkeellä on asteroideja kaikkiaan 2,3x1021 kg eli 3 % Kuun massasta. Cereksen massa (940–950x1018 kg) on 40 % asteroidivyöhykkeen kokonaismassasta. Seuraavat kolme asteroidia nostavat yhteisen massan 66 %:iin: 4 Vesta (12 %), 2 Pallas (9 %) ja 10 Hygiea (4 %). Tämän jälkeen 511 Davida (1,6 %), 704 Interamnia (1,4 %) ja 3 Juno (1,2 %) lisäävät 4 % kokonaismassaan.
Asteroidien luokittelu.
Asteroidit voidaan jakaa eri ryhmiin kiertoratojensa tai koostumuksensa mukaan.
Asteroidien massajakautumasta aurinkokunnassa.
Kaikkien asteroidien yhteenlaskettu massa on 3x1021 kilogrammaa, eli 1/2000 Maan massasta tai 1/20 Kuun massasta, tai kolme kertaa suurimman asteroidin Ceresin massa. Seuraavaksi suurimman, Pallasin massa on 0,28 ja Vestan 0,30. Kymmenenneksi suurin asteroidi on massaltaan 1/60 Ceresin massasta. 90 % kokonaismassasta on yli 100 kilometrin läpimittaisissa asteroideissa.
Yli 25 km:n läpimittaisista asteroidivyöhykkeen asteroideista tunnetaan luultavasti kaikki, mutta vain 50 % 10 km:n läpimittaisista.
Suurempia asteroideja on vähemmän kuin pienempiä. Alle 5 km:n läpimittaisten asteroidien massajakautuma noudattaa kaavaa N=D^-2,3 ja suurempien N=D^-4. Yli 900 km:n läpimittaisia asteroideja on 1, yli 800 km:n läpimittaisia 3 ja yli 250 km:n läpimittaisia 15. 200–300 km läpimittaisia asteroideja on 23.
Yli 150 kilometrin läpimittaisia asteroideja on 100 kappaletta, yli 100 km:n kokoisia on 250 ja yli 30 km:n läpimittaisia on 1150. Yli 1 km:n läpimittaisia asteroideja on 100000–1000000.
Asteroidien massajakauma selittyy osin keskinäisillä törmäyksillä. Vain yli 500 km:n läpimittaisen kohteet selviävät 5 km/s törmäyksistä vastaavan kokoisten kappaleiden kanssa.
Asteroiditörmäykset Maahan.
Pieni osa asteroidivyöhykkeen ulkopuolisista asteroideista uhkaa törmätä Maahan. Erotukseksi meteoroideista, jotka Maan ilmakehään iskeytyessään yleensä hajoavat suurimmaksi osaksi, asteroidit voivat selvitä lähes sellaisenaan pinnalle asti ja aiheuttaa suurta tuhoa. Asteroidin törmätessä maahan se kaasuuntuu törmäyskitkan kuumentaessa sen nopeasti, ja tämä kaasu leviää räjähdyksenä ympäristöön.
Asteroiditörmäys aiheuttaa pahimmillaan maailmanloppumaisen katastrofin Maassa, jossa suuri osa elämästä pyyhkiytyy pois. Pienemmät törmäykset voivat aiheuttaa suurkaupungin tai valtion kokoisella alueella suurta tuhoa.
Suurimmat tunnetut asteroidit.
Muutamia suurimpia asteroideja. Asteroidien kokojakauma noudattaa kaavaa N=d^(-4) yli 10 km kappaleiden osalta ja alle 1 km kappaleiden osalta N=d^(-2,3).


Adolf Hitler.
Adolf Hitler () oli Saksan valtakunnanjohtaja ("Führer"), valtakunnankansleri ja kansallissosialismina tunnetun aatesuunnan kehittäjä. Hänen valtansa ja politiikkansa perustuivat rasismiin, antisemitismiin, totalitarismiin ja nationalismiin. Hitlerin johdolla kansallissosialistit, "natsit", toteuttivat "Mein Kampfissa" ideoidun, sittemmin holokaustina tunnetun etnisen puhdistuksen ja kansanmurhan, jossa pakkosiirrettiin ja surmattiin miljoonia juutalaisia, toisinajattelijoita ja valloitettujen alueiden kansalaisia.
Huolimatta diktatuuristaan ja rikoksistaan ihmisyyttä vastaan Hitler oli monien aikalaistensa kannattama ja palvoma johtaja. Hänen valtakautensa alkoi Versailles’n rauhansopimuksen yksipuolisella mitätöinnillä ja sitä seuranneella asevarustelulla, joka nosti Saksan ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä talouskriisistä. Hitlerin aloittamat valloitussodat sytyttivät toisen maailmansodan, jonka kestäessä Hitlerin Saksa liittolaisineen valloitti suuren osan Eurooppaa. Saksan häviön käytyä epäonnistuneen Neuvostoliiton valloitusyrityksen jälkeen väistämättömäksi Hitler teki itsemurhan bunkkerissaan puna-armeijan saartamassa Berliinin hallituskorttelissa sodan viimeisinä päivinä.
Hitlerin sukutausta.
Nimen Hitler alkuperäksi on esitetty saksalaista nimeä Hittler tai länsislaavilaista alkuperää olevia nimiä Hidlar tai Hidlarček, joita esiintyi suvun kantasijoilla Itävallan Waldviertelissä 1400-luvulta asti. Hitlerin suora esi-isä äidin puolelta oli vuoden 1650 aikoihin elänyt Georg Hiedler. Suvun tšekkitaustan puolesta puhuu seikka, että Hitlerin äidin isoisä Johann Nepomuk Hüttler käytti ajoittain nimestään kuuluisan tšekkiläisen pyhimyksen Johannes Nepomukilaisen kunniaksi saksankielistä kirjoitusasua Johann von Nepomuk. Hitlerin etunimi Adolf tulee muinaissaksan Adawolfista, joka tarkoittaa jaloa tai johtavaa sutta. Wolf, susi, oli myös Hitlerin suosima lempinimi itsestään.
Aukko sukutaulussa.
Hitlerin sukutausta on aiheuttanut tutkijoille ongelmia, sillä Hitlerin isän Aloisin biologisesta isästä ei ole varmaa tietoa. Hakiessaan syntymätodistusta Hitlerin isälle Aloisille vuonna 1837 tuore 42-vuotias äiti Maria Anna Schicklgruber kieltäytyi mainitsemasta isän nimeä. Poika kirjattiin aviottomaksi lapseksi ja sai äitinsä sukunimen Schicklgruber.
Jälkikäteen isäksi merkitty kiertelevä myllärin apulainen Johann Georg Hiedler meni naimisiin Maria Annan kanssa viisi vuotta Aloisin syntymän jälkeen, mutta ei eläessään tunnustanut Aloisia pojakseen. Viisi vuotta kestänyt avioliitto päättyi Maria Annan kuolemaan, jolloin Johann Georg ilmeisesti jatkoi kulkurin elämäänsä, kuollen itsekin viisi vuotta myöhemmin. Johann Georg Hiedler on yksi todennäköisinä pidetyistä isoisäehdokkaista.
Johann Nepomuk Hüttler, Johann Georgin nuorempi veli toimi Aloisin kasvatti-isänä. Alois käytti äitinsä sukunimeä Schicklgruber aina vuoteen 1876, kunnes Johann Nepomuk kuulututti veljensä Johann Georgin Aloisin isäksi taatakseen hänelle oikeuden suvun perintörahoihin. Johann Georg oli tuolloin ollut kuolleena jo 20 vuotta. Samalla Johann Nepomukin vaatimuksesta 39-vuotias Alois vaihtoi sukunimensä. Hiedlerin tai Hüttlerin sijasta todistuksen laatinut pappi kirjoitti sukunimen muotoon Hitler. Johann Nepomuk Hüttlerin ottopojastaan kantaman vastuun ja hänen nimestään huolehtimisen sekä jälkeläisten yhdennäköisyysseikkojen vuoksi häntä pidetään hyvin mahdollisena ehdokkaana Aloisin biologiseksi isäksi. Teorian mukaan Johann Nepomuk ei olisi tunnustanut Aloisia pojakseen oman perheensä vuoksi.
Juutalaisuusteoriat.
Hitlerin noustua julkisuuteen poliitikkona 1920-luvulla hänen arvostelijansa tekivät jo ensimmäiset selvityksensä. Sukutaulun aukkojen vuoksi he pystyivät esittämään perusteltuja julkisia arveluja Hitlerin todellisesta rodullisesta taustasta. Ehdokkaita hänen isoisäkseen on nimetty aina juutalaisesta Leopold Frankenbergeristä tai tämän pojasta juutalaisen pankkiirisuvun Rothschildin jäseniin sekä itävaltalaisen aatelissuvun Ottensteinin jäseniin.
Hitler, joka vaati seuraajiaan todistamaan ”rodullisen puhtautensa” ei tiennyt itsekään totuutta, vaan vaikeni kohdatessaan epäilyksiä samalla, kun viilensi välejään sukulaisiinsa yleensä. Natsi-Saksassa Hitlerin epäselvä sukutausta oli ”arka aihe”, eikä kansallissosialistinen media tuonut tätä esille. Hitlerin juutalaisuus on tietysti mahdollinen, mutta epätodennäköinen poliittissävytteinen teoria, joka on sekoittunut hänen isoisänsä henkilöllisyyden selvittämisen ympärille kehittyneeseen mysteeriin.
DNA-testit.
Hitlerin geeniperimästä julkaistiin tietoa lukuisten sukulaisten (39 kpl) jäljityksen ja DNA-testien jälkeen. Tutkiva journalisti Jean-Paul Mulders ja historioitsija Marc Vermeer ryhtyivät DNA-testeihin sylkinäytteen Itävallassa asuvalta, Nobert H -nimellä tunnetulta viljelijältä. Hänen on tiedetty olevan Hitlerin serkku. Samainen toimittaja oli löytänyt Hitlerin kolme jälkeläistä New Yorkin Long Islandilta. Toimittaja oli seurannut viikon ajan 61-vuotiasta sisaruksen lapsenlapseksi tiedettyä miestä. Lopulta hänen tiputettuaan nenäliinan DNA-tunniste oli saatu haltuun ja kyettiin todistamaan sukulaisuussuhde edellä mainittuun maanviljelijään. Sukulaisuussuhde on kiistämätön, sillä molemmilla on identtiset Y-kromosomit.
Hitlerin perhe.
Saksan ja Itävallan välisellä rajalla tullivirkailijana uransa luonut Alois avioitui kolmesti, ensimmäistä kertaa 14 vuotta vanhemman Anna Glasl-Hörerin kanssa. Avioliitto oli lapseton ja onneton ja Alois hakikin seuraa talouden keittäjättärestä, Franziska Matzelsbergerista. Hänet Alois myös nai erottuaan Annasta ja tämän kuoltua 1883, vuosi sen jälkeen, kun Franziska oli synnyttänyt hänelle pojan Alois junior. Pian tämän jälkeen syntyi toinen lapsi, tytär Angela. Franziskan kuoltua pian tuberkuloosiin Alois avioitui piispan erikoisluvalla serkkunsa Klara Pölzlin kanssa, jonka kanssa hänellä oli ollut suhde vielä toisen vaimonsa eläessä.
Alois Hitler oli luonteeltaan kova, tiukkaan kuriin ja järjestykseen uskova väkivaltainen mies. Katkeroitunut ja ajan myötä alkoholisoitunut Alois pieksi vaimoaan ja perhettään usein pienimmistäkin syistä. Alois ja Klara saivat yhdessä kuusi lasta, joista kolme ensimmäistä kuolivat alle kaksivuotiaina. Vasta neljäs, Adolf, eli pitempään. Adolfin syntyessä Alois oli 52-vuotias. 1860 syntynyt 23 vuotta nuorempi Klara Pölzl puolestaan oli siisti, vakava ja ahkera nainen, joka hoiti taloutta parhaansa mukaan miellyttääkseen puolisoaan. Syvästi uskovainen Klara oli onneton ärtyisän ja väkivaltaisen Aloisin puolisona ja suri syvästi kolmea ensimmäistä vauvaiässä kuollutta lastaan. Gustav ja Ida Hitler olivat kuolleet kurkkumätään ja Otto vain muutaman päivän ikäisenä. Neljännen lapsen Adolfin jälkeen perheeseen syntyivät myös Edmund, joka kuoli kuusivuotiaana tuhkarokkoon ja Paula, joka eli sisarusparvesta pisimpään, vuoteen 1960 saakka.
Lapsuus ja nuoruus.
Braunau am Innin sijainti Itävallan kartalla.
Adolf Hitler syntyi 20. huhtikuuta 1889 Braunau am Innissä Itävalta-Unkarissa, Salzburger Vorstadt-kadun varrella olevan talon toisessa kerroksessa. Hänet kastettiin katolisen kirkon jäseneksi nimellä Adolfus Hitler. Pariskunta pelkäsi, ettei heidän neljäskään lapsensa sisarustensa tapaan selviäisi kovin vanhaksi; pariskunnan kuudesta lapsesta vain Adolf ja hänen nuorempi sisarensa Paula elivät aikuisikään asti. Kun hän kuitenkin jäi henkiin ja kasvoi, hemmotteli Klara poikaansa parhaansa mukaan. Lapsuudessaan Adolf joutui usein hakemaan yhä enemmän juopottelevan isänsä kotiin lähiseudun kapakoista. Kirjassaan "Taisteluni" Hitler kuvaa isäänsä tiukaksi kurinpitäjäksi, jonka karskin kuoren alla piili lempeä ja perheestään huolehtiva tunnollinen mies. Yksityisesti Hitler, muistellessaan lapsuuttaan, kuvasi isäänsä todellisuudessa sadistiseksi ja väkivaltaiseksi öykkäriksi, joka kulutti perheen rahat alkoholiin.
Pieni Adolf hakikin kepeillä, vöillä ja remmeillä annettujen selkäsaunojen jälkeen lohtua ja turvaa lempeästä ja rakastavasta äidistään. Selkäsaunoista huolimatta Adolf ei alistunut, vaan pani vastaan isälleen, joka puolestaan rankaisi poikaansa aina vain kovemmin, varsinkin velipuolensa Alois juniorin karattua kotoa 14-vuotiaana. Sisaren Paulan mukaan Adolf sai selkäänsä päivittäin.
Toogapoika.
Vuosia myöhemmin Hitler kertoi Helene Hanfstaenglille tapauksesta, jossa Alois oli tulossa kurittamaan häntä. Huoneeseensa lukittuna ollut Hitler päätti paeta, mutta joutui riisumaan vaatteensa mahtuakseen ikkunasta ulos. Isä keskeytti paon tempaisemalla oven auki ja Adolf ei ehtinyt kuin tempaista lakanan alastoman vartalonsa suojaksi. Hän välttyi selkäsaunalta, muttei nöyryytykseltä. Vesissä silmin naurava Alois käski koko perheen tulla katsomaan ”toogapoikaa”. Hitlerin mukaan sinä iltana koettu häpeä kirveli enemmän kuin tuhat selkäsaunaa.
Lapsuutensa leikeissä, niin koulussa kuin kotona Hitler pyrki olemaan johtaja. Hän johti joukkonsa muun muassa villin lännen taisteluihin, joihin hän sai mallin suositulta saksalaiselta lännenkirjailijalta Karl Maylta. Samoin buurisodan taistelut inspiroivat Hitlerin leikkejä. Niin ikään ”seuraa johtajaa” oli Hitlerin lempileikkejä, jos hän itse sai johtaa. Vaikka Hitlerillä oli lapsena ystäviä, perhe muutti usein ja Hitler joutui toistuvasti erilleen vanhasta kaveripiiristään. Siksi hän vietti välillä yksinäisiä kausia ja joutui joskus myös tappeluihin. Ainoat Hitlerin lapsuuden paikoista, joita hän aikuisena muisteli lämpimästi, olivat Linz ja tämän lähellä sijaitseva maalaiskylä Leonding. Saksan johtajana hän kaavaili Linzistä jopa uuden saksalaisen kulttuurin ja taiteen keskusta.
Kouluvuodet.
Piirros apotti Theoderich Hagnin vaakunasta.
Hiukan ennen kuudetta ikävuottaan Adolf laitettiin Fischlhamnin kylän kansakouluun. Siellä hän oppi lukemaan ja kiinnostui jo lukutaipaleensa alussa historiasta. 1897 Klara laittoi hänet lambachilaiseen luostarikouluun, toivoen että Adolfista tulisi munkki. Hänet kuitenkin erotettiin, koska hänet oli saatu kiinni tupakoinnista luostarin alueella. Lambachin benediktiiniläisen apottiluostarin kirkon pääkulkuväylän varrella oli myös edesmenneen apotti Theoderich Hagnin vaakuna, jonka keskeisin piirre oli hakaristi.
Perhe muutti pian Linziin, jossa Adolf jatkoi kansakoulua pärjäten vielä hyvin. Eri opettajat ovat kuvanneet häntä eri tavoin, mikä johtuu siitä, että nuori Hitler pärjäsi lempiaineissaan piirtämisessä, historiassa ja liikunnassa hyvin, kun taas vastenmieliset aineet hän läpäisi rimaa hipoen. Pääsääntöisesti opettajien mukaan Hitler oli asenteellinen, omapäinen ja uhmakas, mutta toisaalta ujo ja haaveileva. Vuonna 1900 Alois asetti vastentahtoisen poikansa oppikouluun ja toivoi hänestä tulevan itsensä lailla valtion virkamiehen. Aloisilta tämä oli kuitenkin jonkinlainen huolen ja ohjauksen osoitus poikaansa kohtaan, sillä oppikoulu vaati taloudellista sijoitusta.
Kansallinen koulutus.
Taisteluni-kirjassaan Hitler kuvailee ensimmäisiä kouluvuosiaan tärkeiksi kansallisen identiteettinsä määrittelemisen kannalta. Eri kansallisuusaatteitten villitsemässä 1800–1900-lukujen vaihteen Itävallassa Saksan vastaisella rajalla ihailtiin eniten juuri saksalaisuutta. ”"Saksalainen poika, älä unohda olevasi saksalainen"” ja ”"Tyttö, muista, että sinusta pitää tulla saksalainen äiti"” olivat aikansa isku- ja oppilauseita, joita viljelivät muun muassa innokkaimmat opettajat. Erityisellä lämmöllä Hitler muistelee oppikoulun historianopettajaansa tohtori Leopold Pötschiä, jonka Saksan historiasta pidetyt oppitunnit olivat hänelle ikimuistoisia. Muutoin Hitler vihasi kouluaan ja varsinkin isänsä ajatusta tulevaisuudestaan virkamiehenä. Piirtämistaidoistaan äidiltään, tovereiltaan ja opettajiltaan kehuja saanut Hitler oli vakuuttunut halustaan tulla taiteilijaksi. Hänellä oli kyky katsoa rakennusta ja tallentaa se myöhemmin paperille yksityiskohtaisen tarkasti.
Isän kuolema.
Isän äkillinen kuolema keuhkoverensyöksyyn kodin lähellä sijainneessa oluttuvassa vuoden 1903 alussa vapautti tuolloin 14-vuotiaan Hitlerin unelmoimaan taiteilijanurasta. Äitinsä toiveesta Hitler kuitenkin jatkoi oppikoulussa Steyrissä, jossa hän alkuun pärjäsi hyvin. Hänen keskiarvonsa alkoivat kuitenkin laskea ja 1905 ne olivat jo selvästi keskitasoa huonommat. Steyrissä hän myös joi itsensä humalaan elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Opettajiensa mukaan hän oli lahjakas ja älykäs, mutta vastahakoinen, omahyväinen ja laiskahko. Hitler sairastui keuhkotautiin ja lääkärin neuvosta hän joutui ilokseen keskeyttämään opintonsa ainakin vuodeksi. Hitler palasi syksyllä kouluunsa hakemaan todistuksen, mutta vakuuttuneena pärjäämisestään taiteilijana ja opettajiinsa kyllästyneenä, hän lopetti ennen kirjoittamistaan ylioppilaaksi. Tätä päätöstä hän kuitenkin tuli myöhemmin katumaan.
Onnen päivät.
Klara Hitler vei teini-ikäisen poikansa Spitaliin maaseudulle sukulaistensa luo toipilaaksi. Tuon ajan Hitler nautti joutilaasta elämästä, syöden hyvin, kierrellen kaunista ympäristöä, piirtäen ja maalaten. Peltotöitä välttääkseen Hitler vetosi aina heikkoon kuntoonsa. Samaan aikaan Klara muutti Adolfin sisaren Paulan kanssa Linziin, jonne Hitlerkin palasi maalta. Oopperassa hän tapasi August Kubizekin, nuoren muusikonalun, joka hyvänä kuuntelijana osoittautui täydelliseksi ystäväksi Hitlerille. Nuoret kiertelivät ympäri kaupunkia keskustelemassa arkkitehtuurista ja taiteesta haaveillen loistavasta tulevaisuudesta kulttuurin parissa. Hitler hahmotteli myös ensimmäisiä poliittisia mielipiteitään Kubizekille, joka ajoittain säikähti Hitlerin raivokasta paatosta, hänen päästessään vauhtiin.
Kubizekin mukaan Hitler myös rakastui nuoreen naiseen nimeltä Stephanie Jansten, jolle hän kirjoitti useita rakkausrunoja, mutta jonka kanssa hän ei koskaan edes keskustellut. Hitler selitti parin kommunikoivan pelkin katsein, mutta Stephanie menikin naimisiin nuoren ratsuväenupseerin kanssa. Tapahtuneen masentama Hitler suunnitteli jopa itsemurhaa, jonka hän suorittaisi Stephanien kanssa. Kuultuaan toisen maailmansodan jälkeen ihailijastaan Stephanie oli järkyttynyt, mutta muisti saaneensa oudon ja nimettömän kosiokirjeen. Mikäli Kubizekin kertomus pitää paikkansa, tapaus vastasi monien muiden nuorten miesten jopa itsemurhiin johtaneita onnettomia etäihastuksia, joita muun muassa Johann Wolfgang von Goethe kuvaa kirjassaan "Nuoren Wertherin kärsimykset".
Hitler toipui kuitenkin onnettomasta rakkaudesta nopeasti, otti pianotunteja, luki, sepitti runoja ja maalasi. Myöhemmin Hitler kuvailikin huoletonta aikaa Linzissä elämänsä onnellisimmaksi. Ainoa elämäniloa himmentävä seikka oli äidin sairastelu: Klaralla todettiin rintasyöpä ja hänet leikattiin tammikuussa 1907. Klaran päästyä sairaalasta Hitler hoiti äitiään, siskoaan ja perheen taloutta. Kun äiti loppukesään mennessä näytti voivan paremmin, Hitler jätti äitinsä sisarensa Paulan hoiviin ja matkusti Wieniin pääsykokeisiin.
Vuodet Wienissä.
Maria ja Jeesus-lapsi, öljy kankaalle, A.Hitler 1913
Pikkupojasta asti innokkaasti piirtänyt Hitler keräsi 18-vuotiaana rohkeutensa toteuttaakseen unelmansa ja haki arvostettuun Wienin kuvataideakatemiaan. Hitler oli optimistinen ja itsevarma, mutta pettyi pahasti, sillä hän putosi jo pääsykokeen toisessa vaiheessa. 113 hakijasta Hitler oli niiden 85 joukossa, jotka eivät päässeet sisälle. Hitlerin lailla reputtaneissa oli myös kuvataideakatemian tuleva rehtori. Hitlerin kyky hahmottaa ja jäljentää rakennuksia huomattiin ja häntä kannustettiin hakemaan akatemian arkkitehtiosastolle. Tullakseen hyväksytyksi arkkitehtiosaston pääsykokeisiin Hitler olisi kuitenkin tarvinnut kahta vuotta aiemmin lopettamansa oppikoulun päästötodistuksen. "Hylkäävä päätös iski kuin salama kirkkaalta taivaalta.", Hitler kuvailee tunteitaan saatuaan tiedon reputtamisestaan.
Äidin kuolema.
Vuosi toi lisää murheita. Hitler matkusti takaisin Linziin pitämään huolta äidistään, jonka terveydentila heikkeni. Hitlereiden juutalainen perhelääkäri Eduard Bloch kuvaili Adolfin huolenpitoa myöhemmin vuonna 1938: ”Hän oli mitä hellimmin kiintynyt äitiinsä ja tarkkaili tämän jokaista liikettä voidakseen auttaa häntä pienimmissäkin asioissa”. Hitlerin äiti kuoli muutamaa päivää ennen jouluaattoa. Tohtori Bloch muisteli, ettei 40-vuotisen uransa aikana nähnyt toista niin surun murtamaa nuorta miestä, eikä ottanut kuin pienen palkkion tavallisesti kalliista hoidosta. Hitler oli tästä Blochille ikuisesti kiitollinen ja suojeli häntä poikkeustapauksena myöhempien juutalaisvainojen aikana.
Loppukesästä 1908 Hitler haki taideakatemiaan toistamiseen, muttei onnistunut tälläkään kertaa. Kubizek vuorostaan menestyi musiikkiopinnoissaan ja kerran palatessaan Linzistä Kubizek huomaa, että Hitler on muuttanut ilmoittamatta pois heidän yhteisestä asunnostaan. Syy oli osittain heikentyneessä rahatilanteessa, mutta ratkaiseva tekijä Kubizekin mielestä oli se, että menestymätön Hitler ei enää kokenut olevansa auktoriteetti ystävyssuhteessa.
Taiteilija.
Euroopassa elettiin vaikeita aikoja ja unelmiensa lisäksi molemmat vanhempansa menettänyt Hitler ajautui pummiksi. Hän nukkui puistonpenkeillä ja söi hyväntekeväisyyskeittiöiden soppajonoissa. Talvisin hän asui asuntolassa ja köyhien yhteisasumuksissa. Michael Burleigh arvioi, että nämä kokemukset jäädyttivät lopullisesti Hitlerin inhimilliset tunteet. Hitler alkoi kohota aallonpohjasta päästyään kaupungin yömajasta laadukkaampaan miesten asuntolaan, joka oli rahoitettu Rothschildin kaltaisten sukujen hyväntekeväisyydellä. Elantonsa Hitler sai tekemällä vesi- ja öljyvärimaalauksia Wienin nähtävyyksistä, joita hän ja hänen asuntolatoverinsa Reinhold Hanisch myivät. Myynnillään ja satunnaisilla tilaustöillään he tulivat kohtuullisesti toimeen. 1910 Hitler saattoi vuokrata jo pienen huoneiston ja hänen sanotaan ostaneen ainoastaan parasta laatua olevia värejä, siveltimiä ja kankaita. Yhteistyö Hanischin kanssa katkesi, kun Hitler teki tästä ilmoituksen poliisille Hanischin varastettua häneltä pari maalausta. Myöhemmin, ennen natsien valtaannousua Hanisch yritti kostaa tuomioksi saamaansa viikon vankeutta kertomalla lehdistölle skandaalinkäryisiä, mutta väritettyjä tai keksittyjä tarinoita Hitlerin elämästä Wienissä.
Kirjassaan "Taisteluni" Hitler kertoi poliittisen ajattelunsa ja antisemitisminsä heränneen Wienissä. Siellä hän olisi myös ensimmäistä kertaa ymmärtänyt rodullisen ja kansallisen paremmuutensa. On kuitenkin epävarmaa tapahtuivatko asiat juuri näin, sillä kirjaa ei voi pitää kaikilta osin luotettavana lähteenä. Se on kirjoitettu poliittiseksi muistelmaksi tilanteessa, jolloin Hitler varmasti koki tarvetta propagoida tekstillään. Wienissä Hitlerillä oli myös juutalaisia ystäviä, eräälle hän antoi talven lähestyessä päällystakkinsa. Myös useat hänen asiakkaistaan olivat juutalaisia, kuten myös hänen taulujensa uusi välittäjä unkarilainen kauppias Neumann. Joka tapauksessa Hitler oli kyllästynyt heikkona pitämäänsä Habsburgien Itävaltaan, jonka ”Babylonin kaltaisessa rodullisesti ja kansallisesti sekasortoisessa pääkaupungissa” hän ei ollut kokenut muuta kuin pettymyksiä ja kurjuutta. Hitler, joka ei tuntenut Itävaltaa kohtaan lojaaliutta, oli vuonna 1909 jättänyt menemättä asevelvollisuuskutsuntoihin ja tiesi kutsuntaviranomaisten etsiskelevän häntä. Niinpä saatuaan osuutensa isänsä perinnöstä täytettyään 24 vuotta hän pakkasi tavaransa ja läksi toukokuussa 1913 ”todellisen kansansa” luokse Müncheniin, Saksaan.
Münchenissä ennen suurta sotaa.
Keväällä 1913 Hitler muutti Baijerin pääkaupunkiin Müncheniin, Schwabingin alueelle, jossa samaan aikaan elivät muun muassa Wassily Kandinsky ja Paul Klee. Todennäköisesti Hitler ja kyseiset modernistit eivät kuitenkaan tutustuneet toisiinsa. Hitler maalasi yhä elääkseen, luki ja kirjoitti runoja. Münchenissa hän tunsi voivansa hengittää ja tulla taloudellisestikin toimeen paremmin kuin kalliimmassa Wienissä. Hitler vietti puolittaista erakkoelämää yksinkertaisessa huoneistossaan, mutta iltaisin hän kävi pitkiä keskusteluja politiikasta vuokraisäntänsä kanssa, joka kertomansa mukaan seurasi Hitlerin pitkiä ja fanaattisia monologeja hämmentyneesti ihaillen.
Vaikka uskonpuhdistaja Martti Luther oli asunut eri puolella Saksaa ja kuollut melkein 400 vuotta aiemmin, olivat hänen näkemyksensä juutalaisista parhaiten esillä juuri Münchenissa. Siellä toimivat erilaiset poliittiset liikkeet, ryhmät ja salaseurat, joista monet olivat luonteeltaan hyvin antisemitistisiä. Mikäli Hitlerin juutalaisvastaisuus ja inho marxismiin olivat syttyneet Wienissä, täällä ne saivat varmasti lisää pontta. Hitler seurasi vielä enimmäkseen kuitenkin Saksan sisä- ja ulkopolitiikkaa, sekä Saksan ja Itävallan välisiä suhteita.
Itävallan armeija tavoitti Hitlerin tammikuussa 1914 ja vaati tätä tulemaan kutsuntalääkärintarkastukseen. Helmikuussa Hitler matkusti vastahakoisesti Salzburgiin, jossa vetosi vanhaan keuhkotautiinsa niin uskottavasti, että kutsuntalääkäri totesi hänet kelpaamattomaksi palvelukseen. Kesäkuussa tuli uutinen, että Itävallan kruununperillinen Franz Ferdinand oli murhattu Sarajevossa. Hitler oli innoissaan ensimmäisen maailmansodan syttymisestä ja halusi palvella nimenomaan Saksan eikä Itävallan armeijassa. Oman kertomansa mukaan hän vetosi heti kirjeessä Baijerin kuninkaaseen, kertoi vetoavasti kurjasta nuoruudestaan ja ilmoitti suurimmaksi toiveekseen päästä lääkärinlausunnostaan huolimatta rintamapalvelukseen Baijerin armeijassa. Lupa myönnettiin päivässä. Todellisuudessa tämä ei kuitenkaan pitäne paikkaansa; Hitler lienee vain ilmoittaunut lähimmällä kutsuntapaikalla, jossa hänen kansalaisuuttaan tai taustaansa ei ollut yksinkertaisesti kysytty. Kun Baijerin viranomaiset selvittelivät Hitlerin vaiheita kymmenen vuotta myöhemmin kaappausoikeudenkäynnin yhteydesä, todettiin että Itävallan kansalainen Hitler oli luultavasti otettu Saksan armeijaan erehdyksessä.
Ensimmäinen maailmansota.
Hitler rintamatovereidensa kanssa (istumassa äärimmäisenä oikealla), kuvassa myös Fuchsl-koira
Münchenin Elisabetinkoulun kasarmilla annetun vajaan kolmen kuukauden koulutuksen jälkeen Hitler saapui lokakuussa 1914 rintamalle Baijerin 16. reservijalkaväkirykmentin, komentajansa mukaan nimetyn ”Listin rykmentin” ensimmäiseen komppaniaan. Hitler sai tulikasteensa vielä saman kuukauden 29. päivän aamuna Lillen laitamilla Pohjois-Ranskassa. Runsasta kuukautta myöhemmin, joulukuun 2., hänet palkittiin urheudesta lähettinä vihollistulen alla Wytschaeten taistelussa toisen luokan rautaristillä. Entiselle vuokraisännälleen hän kirjoitti sen olleen elämänsä onnellisin päivä. Samoin hän kirjoitti rykmenttinsä kutistuneen neljässä päivässä 3 500:sta 600 mieheen. Rykmentin tappioluetteloiden mukaan tuona aikana kuitenkin kaatui vain 373 miestä ja koko sodan aikana 3 754, joten Hitler näyttää ajoittain syyllistyneen liioitteluun kirjoittaessaan sotakokemuksistaan.
Joka tapauksessa Hitler palveli vaikeissakin tilanteissa ensiluokkaisesti ja sai kiitoksia useilta komentajiltaan sodan aikana ja sen jälkeen. Juoksuhautojen Hitler oli upseerien ja rintamamiesten muistoissa toverillinen, harkitseva, erityisen urhea, reipas ja altis vapaaehtoinen. Toisin kuin kouluaikoina hän ei niskuroinut eikä kyseenalaistanut käskyjä. Kaikesta huolimatta jo ensimmäisenä vuonna saavutettu ylennys korpraaliksi jäi Hitlerin ainoaksi. Tähän olivat syynä puuttuvat johtajanominaisuudet, yleensä epäsotilaallinen käytös ja huolittelematon univormu.
Michael Burleigh’n mukaan sotakokemukset karkeistivat ja brutalisoivat entisestään Hitlerin persoonaa.
Koiraihminen rintamalla.
Hitlerin ensimmäinen koira oli Fuchsl. Vaalea pikku terrieri, joka oli todennäköisesti jonkun englantilaisen sotilaan tai yksikön maskotti, juoksi alkuvuodesta 1915 Hitlerin juoksuhautaan jahdatessaan rottaa. Hitler otti koiran kiinni ja piti itsellään. Se kiintyi uuteen isäntäänsä, joka opetti sille temppuja ja ruokki sitä pienistä annoksistaan. Fuchsl seurasi uskollisesti isäntäänsä päivisin ja nukkui yönsä tämän vierellä. Elokuussa 1917 kovia kärsinyt rykmentti vedettiin rintamalta lepäämään ja eräs rautatievirkailija tarjosi Hitlerille 200 markkaa koirasta. Hän kielsi myyvänsä sitä edes tuhatkertaisesta summasta, mutta yleisessä sekamelskassa koira katosi, todennäköisesti virkailijan varastamana. Tämä ei varmasti helpottanut Hitlerin kotirintamaa kohtaan tuntemaa epäluuloa. ”Hullua, kuinka kiintynyt olin siihen pikku petoon”, Hitler muisteli 25 vuotta myöhemmin.
I luokan Rautaristi.
Elokuussa 1918, lähes neljän sotavuoden jälkeen, Hitler palkittiin ensiluokkaisesta palveluksesta rivimiehille harvoin myönnetyllä ensimmäisen luokan rautaristillä. Tällä mitalilla palkittiin sodan aikana 220 000 henkilöä. Vertailun vuoksi II luokan rautaristin sai 5,5 miljoonaa henkilöä.
Mitalin myöntämisperusteena pidetään usein tapahtumaa, jossa Hitler olisi vanginnut vihollisupseerin ja viisitoista miestä. Tämä perustuu samassa joukkueessa palvelleen aliupseeri Hans Mendin antamaan kuvaukseen, jolle ei ole löytynyt vahvistusta rykmentin asiakirjoista eikä mitalia puoltaneiden upseerien kuten everstiluutnantti Anton von Tubeufin lausunnosta. Mitalin myöntämiseen ja pian saatuun lomaan saattoi kyllä vaikuttaa muutamaa viikkoa aiemmin Courthiezyssa tehty todellinen uroteko, jossa Hitler raahasi kranaatin pahoin haavoittaman komppanianpäällikön takaisin omien linjoille. Tämä mitali myönnettiin rykmentin adjutantin, Hugo Guttmanin esityksestä.
Hitler sai sodassa rautaristien lisäksi 3. luokan armeijan ristin miekoilla ("Militärkreuz") syyskuussa 1917, rykmentin kunniamaininnan ("Regimentsdiplom") urheudesta ja haavoittumismerkin ("Verwundeterabrechnen") toukokuussa 1917 ja 3. luokan kunnostautumismitalin ("Dienstauszeichnung") elokuussa 1918. Hermann Göring, 22 ilmavoiton lentäjä-ässä laittoi sodan jälkeen jokaisen saamansa mitalin ja merkin rintapieleensä. Hitler kantoi omistaan vain I. luokan rautaristiään.
Armoa viholliselta.
Henry Tandey. Brittisotilas, joka säästi Adolf Hitlerin hengen.
Britanniassa toisen maailmansodan kynnyksellä kerrotun myytin mukaan ennen ensimmäisen maailmansodan loppua englantilainen sotilas Henry Tandey taisteli Marcoingin kylän liepeillä. Saksalaisten vetäytyessä Tandey törmäsi vihollisen korpraaliin, joka taistelusta väsyneenä ei jaksanut edes kohottaa kivääriään. Tandey laski oman kiväärinsä ja viittasi miehelle, että tämä voi mennä menojaan. Saksalainen lähtikin, nyökäten kiitokseksi. Myöhemmin, Hitlerin ja Chamberlainin tavatessa ennen toista maailmansotaa paljastui, että Tandeyn vapaaksi päästämä korpraali olikin ollut Hitler. Saksan johtajana Hitler lähetti Chamberlainin välityksellä kiitokset Tandeylle. Sodan sytyttyä Tandey ei voinut antaa itselleen anteeksi tätä periaatteessa hyvin jaloa tekoaan.
Haavoittumiset.
Sodan aikana Hitler osallistui länsirintamalla noin 40 taisteluun, mukaan lukien Ypres, Fromelles, Messines, Wytschaeten, Somme, Artois, La Basse, Arras, Chemin des Dames, Marne ja La Montagne. Hän haavoittui kahdesti, ensimmäisen kerran jalkaan lokakuussa 1916. Melko tarkkaan kaksi vuotta myöhemmin Ypresin edustalla Wervickin eteläpuolella englantilaiset ampuivat kaasukranaatteja yön ajan rintamalle. Hitler kesti yön kaasunaamarinsa turvin, mutta sai viimein aamulla keltaristikaasumyrkytyksen. Hän menetti näkönsä tilapäisesti. Pasewalkin sotasairaalaan kuljetettu Hitler pelkäsi menettävänsä näkönsä kokonaan ja oli ajoittain hysteerinen. Sairaalan psykiatrin Edmund Robert Forsterin mukaan hänen näönmenetyksensä saattoi johtua psykologisista syistä. Forster analysoi Hitlerin myös psykopaatiksi.
Sodan loppu.
Marraskuun alussa hänen näkökykynsä palautui, mutta hetkellisen ilon ja helpotuksen pilasi musertava uutinen sodan päättymisestä Saksan häviöön. Pian sodan jälkeen katkera Hitler, joka ei rintamapalveluksen aikana osoittanut juutalaisvastaisuutta, tukeutui selkäänpuukotusteoriaan ("Dolchstosslegende"). Teorian mukaan juutalaiset ja juutalaisjohtoiset kommunistit työskentelivät kotirintamalla Saksan häviön eteen, jotta he voisivat ottaa vallan Venäjän vallankumouksen tapaan. Vaikka Hitler tiesi useiden yksikössään palvelleiden olleen juutalaisia, hän nielaisi teorian sellaisenaan ja käytti sitä myöhemmin propagandassaan.
Sodan päätyttyä Saksan tappioon se joutui luovuttamaan suuria maa-alueita ja maksamaan suuret sotakorvaukset.
Sodan jälkeisessä Saksassa.
Hitlerin palatessa Müncheniin Baijeria hallitsi sosiaalidemokraattien muodostama ja radikaalin juutalaisen Kurt Eisnerin johtama vallankumouksellinen väliaikaishallitus; sotilaskasarmeilla pitivät valtaa vallankumoukselliset sotilasneuvostot. 30-vuotias Hitler, jolla ei ollut selkeitä tulevaisuudensuunnitelmia, päätti jäädä toistaiseksi sotilaspalvelukseen. Ansioituneena veteraanina hänen oli helppoa pysyä armeijassa, joka supistettiin 100 000 mieheen Versailles’n rauhan vaatimusten mukaan. Radikaalein vasemmisto pyrki jatkamaan vallankumousta Saksassa ja keväällä 1919 kommunistit perustivat muutaman viikon ikäiseksi jääneen Baijerin neuvostotasavallan, jonka vastavallankumoukselliset Freikorps-joukot toukokuussa kukistivat. Hitler oli sodan jälkeen aluksi pari kuukautta vartijana Traunsteinin sotavankileirillä ja sen jälkeen Münchenin kaupungilla. Neuvostotasavallan aikana hänet valittiin pataljoonan sotilasneuvoston vaalissa 19 äänellä komppaniansa varaluottamusmieheksi, mikä tarkoitti periaatteessa vallankumoushallintoon osallistumista. Tämä herätti myöhemmin huhuja, että hän olisi ollut tuolloin sosiaalidemokraattien tukija. Todellisuudessa Hitler kuitenkin inhosi koko ajan vallankumousta ja lienee osallistunut neuvoston toimintaan lähinnä opportunistisista syistä. Hän ei osallistunut neuvostotasavallan kukistamiseen, mutta oli nopeasti sen jälkeen ilmiantamassa kumousta tukeneita sotilastovereitaan.
München oli nyt sotilashallinnon alainen ja armeija järjesti ”antibolševistisia” puhujakursseja propagandisteiksi koulutettaville sotilaille, joiden oli tarkoitus kitkeä kumoukselliset ajatukset miehistön keskuudesta. Kesäkuussa kapteeni Karl Mayr määräsi vastavallankumouksellisena tunnetun Hitlerin ensimmäiselle näistä kursseista. Kurssilla Hitler kuuli muun muassa Gottfried Federin innostavan luennon ”korko-orjuuden” murtamisesta ja huomasi ensi kertaa kykenevänsä itse vaikuttamaan puhujantaidoillaan muihin. Kurssin aikana Hitlerissä heräsi ajatus poliittisesta urasta. Mayr vakuuttui Hitlerin kyvyistä ja nimitti hänet poliittiseksi koulutusupseeriksi Reichswehrin sotilasleirille Lechfeldiin. Hitlerin pitämien puheiden ja esitelmien sanotaan saaneen helposti sotilaiden mielenkiinnon. Hän hyökkäsi puheissaan mielellään varsinkin juutalaisia vastaan ja Mayr alkoi pitää häntä aiheen asiantuntijana. Hitleristä tuli vähäksi aikaa Mayrin oikea käsi.
Armeijan vakoilija liittyy puolueeseen.
Vallankaappausten pelossa armeija tarkkaili Münchenissä tapahtuvaa poliittista toimintaa. Urkkijana toiminut Hitler määrättiin vakoilemaan erään pienpuolueen toimintaa. Kun hän osallistui 12. syyskuuta 1919 sivustakatsojana Saksan työväenpuolueen DAP:n ("Deutsche Arbeiterpartei") kokoukseen Sterneckerbräu-ravintolassa, paikalla oli lähes koko puolueen jäsenistö, 45 henkilöä. Alkuun järjestettiin kolehti, jolla pyrittiin kartuttamaan puolueen kassaa, jossa ennestään oli muutama kymmenen markkaa. Hitler seurasi kokousta ikävystyneenä – pääohjelmana oli jälleen sama Federin luento korko-orjuudesta, jonka hän oli jo kuullut armeijan kurssilla – kunnes erään professori Baumannin puheenvuoro, jossa vaadittiin Baijerin eroa Saksasta, pakotti hänet lausumaan oman mielipiteensä. Tulisen puheenvuoron jälkeen hämmentynyt professori vetäytyi ja Hitler kääntyi kannoillaan poistuakseen. Hitlerin puhevoimasta lumoutunut puolueen puheenjohtaja Anton Drexler sujautti hänelle kirjoittamansa lehtisen ja ehdotti puolueeseen liittymistä. Kasarmilla Hitler kirjoitti kokouksesta raportin, johon hän oli hahmotellut lisäksi omia poliittisia ajatuksiaan. Mayr luki ihastuneena raportin ja pyysi Hitleriä täsmentämään joitain ajatuksiaan juutalaisista. Hitler kirjoitti juutalaismietintönsä, jossa hän vaati juutalaisten täydellistä poistamista saksalaisesta yhteiskunnasta.
Hitler sai pian kutsun DAP:n seuraavaan kokoukseen, ja lisäksi tiedon, että hänet oli jo liitetty puolueeseen jäsennumerolla 55. Hitler oli ajatellut perustaa oman puolueensa, mutta päättikin tehdä DAP:sta mieleisensä. Myöhemmin jäsenkirjaan kirjoitettiin numero 555, sillä puolue halusi vaikuttaa suuremmalta kuin se oli. Hitler itse mainitsee kirjassaan oikean jäsennumeron olleen 7. Hän kuitenkin piti päätöstään puolueeseen liittymisestä elämänsä merkittävämpänä. Jäsenenä oli myös vanhempi äärioikeistolainen ja antisemitistinen runoilija Dietrich Eckart, jolla oli suuri vaikutus Hitlerin vielä kehittyvään poliittiseen ideologiaan. Hitler, joka aikaisemmin oli ahminut kaikenlaista kirjallisuutta, luki nyt mieluiten poliittisia ja yhteiskunnallisia tekstejä.
Karl Mayr väitti myöhemmin määränneensä Hitlerin liittymään DAP:n jäseneksi, jolloin ratkaisu ei olisikaan ollut hänen omansa. Käytännöstä poiketen hänen ei tarvinnut erota armeijasta puolueeseen liityttyään ja hän saattoi näin nauttia armeijan palkkaa aloitellessaan uraansa poliittisena agitaattorina. Hitler vapautettiin armeijan palveluksesta 31. maaliskuuta 1920.
Poliitikko syntyy.
Puolueen nimi vaihdettiin 1920 Saksan kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi. Hitler suunnitteli sille myöhemmin kuuluisaksi tulevaa rekvisiittaa tervehdyksistä, hakaristisymboleista ja -lipuista lähtien. Hitlerin Ernst Hanfstaenglilta lainaamilla rahoilla puolue perusti oman lehden, Völkischer Beobachterin, jonka päätoimittajaksi tuli hänen ystävänsä Eckart. Alkuun jäsenmäärän kasvu oli hidasta, mutta Hitler ei lannistunut. Hän kehitti puhetaitojaan ja käytti hyväkseen jokaisen mahdollisuuden saada huomiota. Hitler laati Drexlerin ja Eckartin kanssa 25-kohtaisen kansallissosialistisen puolueohjelman. Erityisesti Versailles’n ”häpeärauhan” purkaminen vetosi aikalaisyleisöön.
Puolueen johtajaksi.
Vähitellen räiskyvästä ja energisestä Hitleristä tuli puolueen keulahahmo. Hitlerin ollessa vierailulla Berliinissä, kasvavasta yksinapaisuudesta huolestunut Anton Drexler ja muut perustajajäsenet yrittivät heikentää hänen valtaansa puolueessa kirjoittamalla syytekirjelmän, jossa Hitleriä syytettiin diktatorisista otteista ja jopa juutalaismaisesta toiminnasta. Hitler teki tästä teeman julkisessa kokouksessa ja Drexler joutui eroamaan. Kirjassaan Hitler kuvasi Drexleriä yksinkertaiseksi työläiseksi, armeijaa käymättömäksi ja sotaa kokemattomaksi, lahjattomaksi puhujaksi, intohimottomaksi ja liian heikoksi johtamaan puoluetta, jonka johtoon kaivattiin miestä, joka on ”nopea kuin vinttikoira, sitkeä kuin nahka ja kova kuin Kruppin teräs”.
Hitlerin voimakkaan esiintymisen avulla natsiaate veti puoleensa myös muita tulevia kuuluisuuksia, kuten Hermann Göringin, Joseph Goebbelsin, Ernst Röhmin ja Rudolf Hessin. Kustantaja Ernst Hanfstaenglin avulla Hitler tutustui varakkaaseen väestönosaan, jolta puolue saikin taloudellista tukea. Inflaatio alkoi vaikuttaa kansalaisten elämään ranskalaisten suorittaman Ruhrin miehityksen aikoihin vuonna 1921. Tämä toi Hitlerille rutkasti lisää kannatusta ja puolueesta alkoi tulla merkittävä tekijä Baijerissa, kun myös arvostettu kenraali Erich Ludendorff liittyi sen tukijaksi. Hitler alkoi kerätä kannatusta muuallakin Saksassa. Puoluejohtajan henkivartiokaartiksi 1920 perustettu Ernst Röhmin johtama Sturmabteilung (SA) laajeni puolueen omaksi pienarmeijaksi.
Oluttupavallankaappaus.
Hitlerin kapinallisia Münchenin raatihuoneen edustalla.
Hitlerin suuresti ihailema fasistijohtaja Benito Mussolini kaappasi vallan Italiassa vuonna 1922. Seuraavana vuonna Baijerin kolmijäseninen osavaltiohallinto (nk. Baijerin triumviraatti) riitaantui Berliinin kanssa ja alkoi Hitlerin myötävaikutuksella suunnitella vallankaappausta koko maassa. Triumviraatti vastusti natseja periaatteessa, mutta käytännössä joutui ottamaan heidät huomioon poliittisena tekijänä. Hitler, inspiroituneena Mussolinin menestyksestä päätti ottaa vallankaappauksen omiin käsiinsä. Hänen luonteeseensa kuului päätöksenteon venyttäminen, mutta tällä kertaa hän pani kaiken impulsiivisesti yhden kortin varaan.
Osavaltiohallinnon johtajan Gustav Ritter von Kahrin pitäessä suurta kokousta müncheniläisessä oluttuvassa Bürgerbräukellerissä Hitler hälytti SA:n piirittämään talon ja keskeytti kokouksen tarkoituksenaan pakottaa triumviraatti toimimaan natsijohtoisen vallankaappauksen puolesta. Hitlerin poistuessa vartijaksi jäi kenraali Ludendorff, jonka hyväuskoisuuden vuoksi triumviraatti pääsi pakenemaan ja hälyttämään armeijan vallankaappaajia vastaan. Natsit kokoontuivat mielenosoituskulkueeseen, jonka marssin aseistautunut poliisi keskeytti. Seuranneessa tulituksessa Hitler loukkaantui henkivartijansa vetäessä hänen käsivartensa sijoiltaan. 16 SA-miestä kuoli ja suuri osa natsijohtajista pakeni maasta tai pidätettiin seuraavina päivinä. Hitler pakeni Hanfstaenglien huvilaan, jossa Helene Hanfstaengl kertomansa mukaan esti Hitleriä ampumasta itseään.
Oikeudenkäynti venyi pitkäksi, mutta natsit saivat heitä sympatisoineelta tuomarilta rikoksen laatuun nähden vain vähäiset tuomiot. Hitler sai lisäksi tuoda poliittisia ajatuksiaan julki kansainvälisen median seuratessa aitiopaikalta. Sodassa ansaittu rautaristi oli myös eduksi. Vaikka Hitler ei ollut Saksan kansalainen, häntä ei ajettu maanpakoon, koska hän oli palvellut maan armeijassa rintamalla. Huhtikuussa 1924 hänet tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen Landsbergin vankilaan, mutta ehdonalaisuutta hän saattoi hakea jo puolen vuoden kuluttua.
Landsbergin vankilan sisäänkäynti vuonna 2006.
Landsbergin vankilassa.
Masentunut Hitler ryhtyi nälkälakkoon. Lisäksi hänelle kehittyi hermostollinen oire, joka sai hänen vasemman kätensä ja jalkansa vapisemaan. Oire katosi muutamassa vuodessa, kunnes palasi toisen maailmansodan loppupuolella. Ernst Hanfstaengl sai kuitenkin itsemurhaa hautovan Hitlerin piristymään vaimonsa Helenan vierailujen avulla. Landsbergin vankilassa Hitler vietti verrattain mukavia aikoja, sillä hänen vartijansa olivat suureksi osaksi häntä palvovia kansallissosialisteja. Vankilaan puolueen naisjäsenet lähettivät ihailijakirjeitä sekä leivonnaisia ja makeisia. Aina makeasta pitänyt Hitler lihoi hiukan ja saneli kirjaansa "Mein Kampf – Taisteluni". Vankilassa vietetty aika oli hänen urallaan merkittävä, sillä hän suunnitteli poliittisen strategiansa uudelleen. Kahdeksan kuukauden jälkeen Hitler vapautui joulukuussa 1924 ja palasi kovasti pienentyneen puolueensa johtajaksi.
Mein Kampf.
"Mein Kampfin" suomenkielisen painoksen kansilehti vuodelta 1941.
Hitler halusi todistaa jo julkaisseille natsijohtajille, kuten Goebbelsille ja Alfred Rosenbergille, että hänkin kykenisi laittamaan poliittisen filosofiansa paperille. Hän aloitti kirjansa sanelemisen heinäkuussa 1924 Landsbergissa. Aluksi hänen sihteerinään toimi Emil Maurice ja myöhemmin Rudolf Hess. Nimeksi hän kaavaili pitkähköä ja katkerankuuloista ”Neljä ja puoli vuotta taistelua valheita, typeryyttä ja pelkuruutta vastaan”. Hänen julkaisijansa ja entinen sotakaverinsa Max Amann vaihtoi nimeksi ytimekkään "Taisteluni". Kirjan ensimmäinen muistelmallinen osa valmistui vankila-aikana ja toisen, poliittisohjelmallisen osan työstämistä hän jatkoi 1925–1926.
Kirjan alkuosassa, joka julkaistiin erikseen loppuvuonna 1925, Hitler käy läpi 35-vuotista henkilöhistoriaansa. Muistelmaosaa ei ole pidetty luotettavana lähdeteoksena Hitlerin nuoruuden vuosilta, sillä hän kirjoitti sen vaiheessa, jolloin hänellä oli tarve propagoida jopa omalla menneisyydellään. Toinen osa julkaistiin 1926. Siinä Hitler esittelee poliittisia aikomuksiaan, natsipuolueen luonnetta ja Saksan ja saksalaisten tarpeita ja tulevaisuutta. Hitlerin poliittinen filosofia sitoutui vahvasti rodullisuuteen ja erityisesti antisemitismiin. Juutalaisuus oli Hitlerin mukaan kaiken pahan alku ja juuri.
Kun ensimmäinen painos julkaistiin, kirjailija Lion Feuchtwanger laski teoksesta tuhansia kielioppivirheitä. Teos oli huonosti kirjoitettu, se oli sekava, siinä käytettiin outoja ilmaisuja ja viljeltiin pitkiä sanoja. Sitä ei voitu verrata Hitleriin sujuviin ja voimakkaisiin puheisiin. Huolimatta sekavuudestaan Hitlerin kirjasta tuli aikaa myöten kansallissosialistien raamattu. Natsihallinnon aikana se oli tavallinen hää- ja ristiäislahja. Vuoteen 1939 mennessä teos oli julkaistu 11 kielellä ja sitä oli myyty 5,2 miljoonaa kappaletta. Suosio teki Hitleristä rikkaan miehen.
Nousu valtaan.
Kuvia, joiden avulla Hitler harjoitteli esiintymistä.
Vuonna 1925 Weimarin tasavallan olot olivat vakiintuneet. Helmikuussa Völkischer Beobachterin ensimmäisessä numerossa sitten vallankaappausyrityksensä Hitler kirjoitti uudesta alusta. Hän piti rohkeasti kokouksen oluttuvassa, josta kaappausyritys oli saanut nimensä. Näistä kokouksista tuli puolueväen keskuudessa perinne. Uusi alku oli kuitenkin hiljainen. Vuoden loppuun mennessä puolueessa oli 27 000 jäsentä ja vuonna 1929 vain 178 000. Hitler jakoi maan kannattajiensa kesken alueisiin ("Gau"), jotka vastasivat suunnilleen Saksan vaalipiirejä. Näiden alueiden johtajina toimivat piirijohtajat ("Gauleiter"), joille jakautui suuresti valtaa myöhemmin natsi-Saksassa. Hän perusti myös lasten- ja nuorten natsijärjestön Hitler-Jugendin samoin kuin muutkin ammatti- ja kansalaisryhmille suunnatut järjestönsä. Niin ikään hän jakoi puolueosastot tehtävien mukaan eri ryhmiin. Vaikka kannattajakunta oli toistaiseksi pieni, sen korvasi tehokas organisaatio. SA:n mellakointia rauhoitettiin ja Hitler lähestyi myös porvaristoa ja teollisuusjohtajia. Niinpä koko järjestelmä oli valmis, kun 1930-luvun lama ja työttömyys iskivät Saksaan. Hitlerin vankilassa kehittämä uusi suunta osoittautui toimivaksi.
Uhmakkaan vallankumouksellisen nurkkapatriootin sijasta hänestä oli tullut juonikas reaalipoliitikko. Baijerin sijasta hän liikkui koko Saksan alueella vahvistamassa natsien kannatusta ja rintamaa. Hän tarjosi kaikille jotakin omaa sekä uuden ajatuksen saksalaisesta ykseydestä. Hitler myös liikkui kansan parissa kätellen ihmisiä ja syöden enemmän työväen- ja keskiluokan, kuin rikkaiden kanssa. Jopa SA esiintyi edukseen, kommunistien pieksämisen ohella se järjesti soppakeittiöitä köyhille ja kodittomille. Myös raivoisat hyökkäykset juutalaisia kohtaan vähenivät, vaikka hän säilytti puheissaan arvostelevan ja ylenkatsovan asenteen heitä kohtaan. Niinpä vuoden 1930 vaaleissa natsit saivat yllätysvoiton, 18 prosenttia kaikista äänistä ja 107 paikkaa nousten toiseksi suurimmaksi puolueeksi Reichstagissa, Saksan parlamentissa.
Perheongelmia.
Pätevä organisaatio antoi Hitlerille myös vapaa-aikaa, sillä puolue hoiti itsensä paremmin kuin kaappausta edeltäneenä aikana. Laman tullen Hitler oli ehtinyt ansaita jo mukavasti kirjansa myyntituloilla ja omisti tilavan, joskin makunsa mukaan askeettisesti sisustetun kattohuoneiston Münchenissä. Hän lomaili ajoittain kauniissa Obersalzbergissä, jossa hänellä oli loma-asunto. Vuonna 1928 Hitler otti sisarpuolensa Angelan mökkinsä taloudenpitäjäksi. Jo ensinäkemällä Hitler ihastui Angelan tyttäreen, tuolloin 20-vuotiaaseen Geliin, ja ryhtyi tämän holhoajaksi. Noihin aikoihin Hitler tutustui myös Eva Brauniin. Gelin ja Hitlerin välisestä suhteesta kohuttiin, mutta sen seksuaalisesta luonteesta ei ole todisteita. Geli oli kuitenkin onneton yliholhoavan enopuolensa otteessa ja todennäköisesti ampui itsensä riideltyään Hitlerin kanssa syyskuussa 1931. Hitler menetti jälleen ruokahalunsa ja lähes luhistui surusta. Usein aiemminkin kasvisruokavaliota harkinnut Hitler lopetti lihan syömisen Gelin itsemurhan jälkeen. Hän kuitenkin toipui tyypilliseen tapaansa nopeasti pitämään kokouksen merkittävimmille SA-johtajille ja Gauleitereille Hampurissa.
Ongelmia puolueessa.
Uusi poliittinen suunta ei miellyttänyt kaikkia. Puolueen vasemmistosiiven johtoon kuuluvat veljekset Gregor ja Otto Strasser arvostelivat Hitleriä työläiskeskeisen vallankumouksellisuuden hylkäämisestä. Niin ikään Ernst Röhm tunsi olonsa levottomaksi, Heinrich Himmlerin johtaman syödessä hänen SA-miestensä arvovaltaa. Hampurin kokouksessa Hitler ojensi rivejään. Sekä puolueessa että sen järjestöissä tapahtui muutoksia hänen ajamaansa suunnan mukaiseksi.
Vuoden 1932 alussa taloudellisen nousukauden lähestyessä valtaa pitävät konservatiivit olivat haluttomia pitämään presidentinvaaleja. Hitler kiirehti saamaan kansalaisuutensa, jonka hänelle myönsi Braunschweigin kansallissosialisteihin lukeutunut sisäministeri. Vaikka Hitler tiesi ettei tulisi valituksi, tuore kansalainen kuitenkin vaati vaaleja pidettäväksi ja asettui itse ehdokkaaksi lähinnä mittauttaakseen kannatuksensa. Lupaavan alun jälkeen natsien kampanja tehostui toiselle kierrokselle mentäessä. Istuva presidentti sotamarsalkka Paul von Hindenburg kampanjoi poliittisilla teemoilla, kun natsien vaalilause oli laman riehuessa houkuttelevan yksinkertainen: ”Vapauden ja leivän puolesta!” Hindenburg voitti, mutta natsien saama suosio oli jälleen yllättävän suuri vaikka SA oli inspiroitunut mellakoimaan vaalien aikana. Juhlan pilasi sosiaalidemokraattisen sanomalehden etusivulla julkaistu uutinen, joka paljasti Ernst Röhmin homoseksuaalisuuden. Hitler oli tiennyt Röhmin seksuaalisesta suuntautumisesta jo kauan ja omannut siihen yllättävän liberaalin suhtautumisen. Asian tultua julki hän haukkui punastelevan ja kiemurtelevan Röhmin pahanpäiväisesti. Tässä vaiheessa hän ei kuitenkaan antanut skandaalin häiritä valtapyrkimyksiään. Toistaiseksi vanhan toverin yksityiselämän luonne oli yhdentekevä, kunhan tämä ei sortuisi alaikäisiin.
Erotettuaan vanhan hallituksen Hindenburg nimitti uuden johtoon Franz von Papenin, joka järjesti uudet parlamenttivaalit. Heinäkuussa 1932 natsipuolueesta tuli 230 paikalla Reichstagin suurin puolue. Hallitus jäi lyhytikäiseksi natsien ja toiseksi suurimman ryhmän kommunistien välisten riitojen vuoksi. Marraskuun vaaleissa natsit menettivät kannatustaan säilyttäen yhä suurimman puolueen asemansa. Hindenburg korvasi Papenin tehokkaaseen juonitteluun kyenneellä kenraali Kurt von Schleicherilla, joka pyrki muodostamaan enemmistöhallituksen muun muassa kristillisten, sosiaalidemokraattien ja Gregor Strasserin vasemmistosiiven kanssa. Lojaali Strasser kieltäytyi. Hitler, joka Goebbelsin kiihotuksen vuoksi epäili Strasserin pettävän hänen puolueensa, ajautui riitaan Strasseria vastaan, joka johti lopulta Strasserin eroon. Työväenluokan suosion menettämistä pelänneen Hitlerin sanotaan purskahtaneen itkuun Strasserin lähdettyä. Hän kuitenkin kokosi itsensä ja piti työväestön houkuttamiseksi yhden parhaimmista puheistaan.
Hitler kättelemässä Paul von Hindenburgia keväällä 1933.
Unelman täyttymys.
Kenraali Schleicher jäi juonittelutaidoissa toiseksi Hitlerille, joka kävi salaisia keskusteluja Papenin kanssa, joka tunsi itsensä Schleicherin pettämäksi. Papen puolestaan sai sosiaalidemokraatteja kosiskelleen Schleicherin suosion laskemaan heihin epäluuloisesti suhtautuneen Hindenburgin silmissä. Kun Schleicher onnistui kääntämään lähes jokaisen poliittisen ryhmän itseään vastaan, Hindenburg erotti hänet 28. tammikuuta 1933. Papenin kehotuksesta Hindenburg, väsyneenä jatkuviin poliittisiin ongelmiin ja niiden seurauksia peläten päätti vihdoin nimetä Hitlerin valtakunnankansleriksi.
Klo 11.15, 30. tammikuuta 1933 Adolf Hitler seisoi sotamarsalkka Hindenburgin edessä vannoen noudattavansa Weimarin tasavallan perustuslakia ja ratkaisevansa maansa kaikki poliittiset ja taloudelliset ongelmat. Vastahakoinen Hindenburg nimitti Hitlerin Saksan 24. valtakunnankansleriksi ilman seremonioita, lausuen yksinkertaisesti: ”Jumalan haltuun, herrat.” Natseille päivä ja seuraava yö oli marssien ja puheiden sekä spontaanien riemunilmausten täyttämä juhlan hetki. Toisin kuin usein sanotaan, natseja ei äänestetty valtaan. Hitler oli kuitenkin ylpeä siitä, että kaikki tapahtui laillisesti. Vallan otto, jota he kutsuivat nimityksillä "Machtergreifung" ja "Machtübernahme" oli vain nimellisesti laillinen.
Väkivallan politiikka.
Toisin kuin tasaisessa ja vahvassa demokratiassa saattaa käydä, vallanvaihdos ei jäänyt nyt huomaamatta. Natsit pystyttivät Saksaan totalitäärisen järjestelmän. Säilyttääkseen asemansa ylimmän vallan haltijana Hitler harjoitti ”hajota ja hallitse” -politiikkaa, jossa hän suosi puolueen ja valtion eri organisaatioiden välistä kilpailua. Ernst Hanfstaenglin mukaan Hitlerin sielu oli täynnä kammioita ja hänen tekemisensä kunkin yksilön kanssa oli huolellisesti lokeroitu. Se, mitä on pantu yhteen lokeroon, ei sekoitu toiseen eikä hänen mielensä aukea kuin silloin, kun hän tarvitsi lisää aineistoa. Näin Hitler varjeli asemaansa kansansa korkeimpana johtajana muokatessaan Saksasta itselleen mieluista valtiota.
Taloudellinen nousu oli ensisijaisesti Hjalmar Schachtin kaltaisten pätevien virkamiesten ja teollisuusmiesten kuten Fritz Thyssenin ansiota, mutta natsit ottivat siitä kunnian ja hyödyn. Yhteiskuntaluokkien välille luotiin sovinto, jonka Hitler järjesti muun muassa pitämällä salaisen kokouksen teollisuusjohtajille. Kokouksessa hän lupasi, että vapaita vaaleja ei enää pidettäisi, eikä ammattijärjestöjä sallittaisi. Kokous oli niin menestyksekäs, että entinen natsien vastustaja Gustav Krupp von Bohlen und Halbach liittyi välittömästi kansallissosialistiseen puolueeseen ja Hitlerin ylistäjiin.
Valtiopäivätalon palo.
Täydellisen sovinnon aikaansaamiseksi riitaisimmat on hiljennettävä. Vahvimpien vastustajien alistamiseksi tarjoutui oikeutettu syy, kun hollantilaissyntyinen anarkokommunisti Marinus van der Lubbe sytytti 27. helmikuuta 1933 palamaan Berliinin valtiopäivätalon, raatihuoneen ja linnan. Muut sammutettiin nopeasti, mutta valtiopäivätalon paloa ei saatu hillityksi. Goebbelsien luona illallisella ollut Hitler tuli paikalle ja kuuli Göringiltä, että teosta oli pidätetty kommunisti. Hitler kutsui tulta taivaan merkiksi itselleen, mutta kommunisteille se oli hänen mukaansa tarkoittanut merkkiä vallankaappauksen aloittamiseksi. Levottomien aikojen päättymistä toivoneet saksalaiset eivät nyt suvainneet rauhanrikkojia ja hyväksyivät seuraavana päivänä säädetyn ihmisoikeuksia ja sananvapautta jyrkästi rajoittaneen valtakunnanpresidentin määräyksen kansan ja valtion suojelemiseksi. Kuolemantuomio tuli rangaistukseksi useista rikoksista, varsinkin jos ne koskivat valtiota tai puoluetta.
Lubben aikomus kannustaa teollaan tovereita taisteluun natsivallan torjumiseksi kääntyi saman tien kommunisteja itseään vastaan, ja osansa saivat myös muut kansallissosialistien viholliset, kuten sosiaalidemokraatit ja äänekkäimmät Weimarin tasavallan kannattajat. Kommunistipuolueen johtajat vangittiin ennen seuraavia vaaleja, ja puolue kiellettiin 3. maaliskuuta 1933. Yksi ensimmäisistä keskitysleireistä perustettiin Berliinin kylkeen Oranienburgiin, jonne joutuivat hankalina pidetyt poliittiset viholliset.
Diktaattori.
Kansallissosialistinen puolue sai 43,9 prosenttia äänistä 5. maaliskuuta 1933 pidetyissä vaaleissa. Hitlerin hallitus sai enemmistön, noin 52 prosenttia, Reichstagissa vain liittoutumalla nationalistisen kansanpuolueen kanssa. Kun valtiopäivät kokoontuivat ensimmäistä kertaa palon jälkeen, Hitler ajoi läpi lain kansan ja valtakunnan kurjuuden helpottamiseksi ("Gesetz zur Erhebung der Not von Volk und Reich" 24. maaliskuuta 1933). Kun kommunistit oli vangittu, ainoastaan sosiaalidemokraatit uskalsivat äänestää lakia vastaan, mutta SA:n joukot ”taivuttelivat” muut edustajat vaadittavaan kahden kolmasosan enemmistöön. Hän sai Weimarin tasavallan lait kumoavat diktaattorin valtaoikeudet ja natsit omasivat käytännössä kaiken vallan Saksassa. Lain säätämisen jälkeen myös sosiaalidemokraattinen puolue kiellettiin, eikä heinäkuun 1933 jälkeen uusia puolueita enää saanut perustaa. Hitlerille diktaattorin oikeudet takaava "Ermächtigungsgesetz" uudistettiin säännöllisesti neljän vuoden välein, myös sodan aikana. Muut puolueet päättivät hajottaa itsensä välttääkseen pidätykset ja keskitysleirituomiot. 14. heinäkuuta Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue julistettiin ainoaksi lailliseksi puolueeksi.
Ammattiyhdistysliike ADGB ("Allgemeiner Deutscher Gewerkschaftsbund") murskattiin 2. toukokuuta 1933, kun SA ja NSBO ("Nationalsozialistische Betriebszellenorganisation") valloittivat sen tilat ja sen johtajat vangittiin. Tärkeimmät liitot määrättiin yhdistymään saksalaiseen työläisrintamaan ("Deutsche Arbeitsfront", DAF), joka oli kansallissosialistinen järjestö.
Tammikuun 30. päivänä vuonna 1934 Saksan osavaltiot lopetettiin lailla ja niiden tehtävät siirrettiin keskushallitukselle.
Kesällä 1934 tapahtui kansallissosialistisen puolueen puhdistus, pitkien puukkojen yö (30. kesäkuuta – 1. heinäkuuta). Hitler määräsi SS:n surmaamaan SA:n Ernst Röhmin ja muut johtajat, entisen valtakunnankansleri von Schleicherin sekä muutamat Papenin alaisista.
Führer.
Valtakunnanpresidentti Hindenburg kuoli 2. elokuuta 1934 kello yhdeksän aamulla. Kolme tuntia aikaisemmin hallitus oli säätänyt lain, joka astuisi voimaan hänen kuoltuaan. Uusia presidentinvaaleja ei järjestetty, vaan Hitler määräsi valtakunnankanslerin ja valta­kunnan­presidentin virat yhdistettäväksi ja siirrettäväksi ”"Führer und Reichskanzler Adolf Hitlerille"”, kuten laki määräsi. Muutos hyväksyttiin kansanäänestyksessä, jossa Hitler sai 88 % annetuista äänistä. Tästä lähtien Hitler käytti arvonimeä "Führer", joka tarkoittaa yksinkertaisesti johtajaa. Pian Hitler määräsi jokaisen asevoimien jäsenen vannomaan hänelle henkilökohtaisen uskollisuudenvalan.
Saatuaan diktatuurisen valta-aseman ilman äänestäjien enemmistön hyväksyntää Hitler hankki kansan luottamuksen puhetaidoillaan ja propagandaministeri Joseph Goebbelsin avulla. Valtion hallinnassa oleva lehdistö sai kansan uskomaan Hitlerin olevan vapahtaja lamasta, kommunismista, Versailles’n sopimuksesta ja juutalaisista (Führer-myytti).
Vuoden 1935 Nürnbergin lakien mukaan juutalaiset menettivät kansalaisuutensa ja heidät erotettiin valtion viroista, heiltä kiellettiin monet ammatit ja kaupankäynti. Seksuaalinen kanssakäyminen ja avioliitto juutalaisen kanssa kiellettiin rangaistuksen uhalla, joka pahimmillaan oli vankeustuomio muutamaksi kuukaudeksi. Juutalaisvastaista propagandaa harjoitettiin laajasti. Määräykset tiukkenivat etenkin vuoden 1938 kristalliyön jälkeen, jonka jälkeen yli 180 000 juutalaista pakeni maasta ennen sodan alkua. Maastamuutto oli kielletty, jollei jättänyt omaisuuttaan jälkeensä.
Maaliskuussa 1935 Hitler julisti Versailles’n rauhansopimuksen mitättömäksi ja otti jälleen käyttöön asevelvollisuuden. Hän aloitti massiivisen sotakoneiston, Wehrmachtin, rakentamisen. Siihen kuuluivat myös uusi laivasto, Kriegsmarine ja ilmavoimat, Luftwaffe. Työttömyys väheni nopeasti laajojen rakennushankkeiden ja sotateollisuuden ansiosta. Maaliskuussa 1936 Hitler rikkoi jälleen Versailles’n sopimusta miehittämällä demilitarisoidun Reininmaan. Kun Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska eivät reagoineet, Hitler siirtyi edemmäs. Heinäkuussa 1936 alkoi Espanjan sisällissota, jossa kenraali Francisco Francon johtamat kansalliset kapinoivat tasavaltalaista kansanrintamahallitusta vastaan. Hitler lähetti joukkoja Espanjaan tukemaan Francoa ja testaamaan Saksan uusia asevoimia, lentoaseen kehittämisessä kunnostautui erityisesti Legion Condor -yksikkö.
Hitler valtiovierailulla Mussolinin luona Venetsiassa, Italiassa.
Neuvotteluissa 25. lokakuuta 1936 Galeazzo Cianon, Mussolinin johtaman Italian ulkoministerin kanssa julistettiin syntyneeksi Rooma–Berliini-akseli, jonka ympäri muut Euroopan maat pyörisivät. Ystävyyssopimus muuttui 1939 sotilasliitoksi, johon liittyivät vielä Japani, Unkari, Romania ja Bulgaria. Maat tunnettiin akselivaltoina.
Hitlerin hallitus sijoitti arkkitehtuuriin suuria määrin varoja, ja Albert Speer tuli tunnetuksi valtakunnan johtavana arkkitehtina. Berliini isännöi vuoden 1936 kesäolympialaisia, jotka Hitler avasi. Koreografit esittelivät avajaisissa arjalaisen rodun ylivoimaisuutta muita kohtaan. Elokuvaohjaaja Leni Riefenstahl teki kisoista dokumentaarisen propagandafilmin. Ne olivat myös ensimmäiset televisioidut olympialaiset. Vuodesta 1936 lähtien Hitler itse muutti Saksan talouden sotateollisuuden tarpeisiin asettamalla aina vain korkeampia vaatimuksia aseistautumiselle ja vaatimalla talouden ja työvoiman valmistautumista armeijan täyteen liikekannallepanoon.
Valmistautuminen sotaan.
Yhdenkään muun maan johtaja ei osallistunut sodanjohtoon yhtä paljon kuin Hitler. Hänen ulkopolitiikkansa ja sotastrategiansa hallitsivat Saksaa 1930-luvulla ja koko sodan ajan. Jo helmikuussa 1938 Hitler oli ottanut itselleen armeijan korkeimman johtajan valtuudet. Vuodesta 1936 asti oli myös selvää, että Japani ja Italia harjoittivat Saksan kanssa yhteistä laajentumispolitiikkaa. Vuonna 1935 aloitettiin Hitlerin suunnitelman mukaisesti jälleenvarustautuminen, jonka Hitler esitti Nürnbergin puoluepäivillä. Siitä alkaen varustelumenot alkoivat kasvaa parantuneen talouden myötävaikutuksesta. Vuoden 1937 Työn puoluepäivillä laadittiinkin nelivuotissuunnitelma asetuotantoa varten.
Blomberg–Fritsch-kriisi.
5. marraskuuta 1937 Hitler järjesti salaisen kokouksen valtakunnankansliassaan. Paikalla olivat Hitlerin lisäksi asevoimien komentajat ja ulkoministeri Konstantin von Neurath. Kokouksessa Hitler täsmensi laajentamissuunnitelmaa, jonka hän oli laatinut tuleviksi vuosiksi. Saksan tuli käydä pieniä ryöstösotia Euroopassa hankkiakseen elintilaa, mutta välttää joutumista sotaan Britannian tai Ranskan kanssa. Taloudelle hän asetti vaatimukseksi omavaraisuuden, jotta Saksa voisi käydä sotaa ilman huolta teollisuuden ja resurssien riittävyydestä.
Asevoimien komentaja Werner von Blomberg, maavoimien komentaja Werner von Fritsch ja ulkoministeri vastustivat suunnitelmaa peläten sen johtavan suursotaan. Hitler raivostui ja halusi korvata vastustajat myötämielisellä henkilöstöllä. Tilaisuus tarjoutui, kun Göring sai käsiinsä tiedon, että Blombergin tuore puoliso oli menneisyydessään ollut prostituoitu. Fritschiä vastaan puolestaan tekaistiin homoseksuaalisuussyyte. Vaikka syyte todettiin myöhemmin täysin perusteettomaksi oli vahinko ehtinyt jo tapahtua. Hitler sai erotettua Blombergin, Fritschin, Neurathin ja monia muita, joita hän piti mahdollisesti haitallisina. Blombergin Hitler korvasi natsimielisellä ja opportunistisella Wilhelm Keitelillä.
Itävallan liittäminen Saksaan.
Helmikuussa 1938 Hitlerin uhka pakotti Itävallan diktaattori Schuschniggin eroamaan. Itävallan johtoon nousi maan kansallissosialistisen puolueen Arthur Seyss-Inquart. Hän kutsui Saksan joukot ”apuun”, ja Itävalta liitettiin kansanäänestyksessä Saksaan ("Anschluss"). Seuraavaksi Hitler aloitti kansainvälisen kriisin Tšekkoslovakian saksalaisten asuttaman sudeettialueen kysymyksestä. Syyskuussa 1938 päätettiin Hitlerin, Mussolinin, joka toimi välittäjänä kokouksessa, Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Chamberlainin ja Ranskan pääministeri Daladierin kesken Münchenissä sudeettialueen luovuttamisesta Saksalle. Yhdysvaltalainen Time-lehti valitsi Adolf Hitlerin ”Vuoden mieheksi” ("Man of The Year").
Sarja verettömiä voittoja toi Hitlerille laajan kansansuosion ja ruokki hänen kuvaansa voittamattomuudesta. Saksan laajeneminen toi sille myös tärkeitä resursseja, kuten Tšekkoslovakian teollisuuden, joita ilman riittävien sotavoimien rakentaminen olisi ollut mahdotonta. Vuonna 1939 Hitler oli vakuuttunut, etteivät Versailles’n sopimuksen allekirjoittajat enää vastustaisi Saksan laajenemista itään, ja että pienemmistä maista tulisi Saksan satelliittivaltioita. Heinäkuun 1938 ja tammikuun 1939 välillä armeijan vahvuutta lisättiin laajoin varusteluohjelmin kaikissa kolmessa puolustushaarassa.
Wehrmacht eteni Prahaan 10. maaliskuuta 1939. Nykyisin Tšekkiin kuuluvista alueista muodostettiin Böömi ja Määrin protektoraatti eli suojelualue. Slovakiasta tuli Hitlerin hyväksymä nukkevaltio, joka sai muodollisen itsenäisyyden. Kuitenkin käytännössä Saksa oli miehittänyt maan. Vähän myöhemmin Saksa sai myös Memelin alueen Liettualta. Lisäksi Hitler vaati Saksan Puolalle Versailles’n rauhassa menettämiä alueita. Tällöin Hitler kohtasi ensi kertaa vastarintaa tavoitteilleen; Puola ei suostunut luovuttamaan alueita eikä alistumaan Saksan tahtoon. Hitlerin reaktiona oli rangaista puolalaisia heidän taipumattomuudestaan.
Molotov–Ribbentrop-sopimus.
Elokuussa Hitlerin Saksa liittoutui yllättäen Josif Stalinin johtaman Neuvostoliiton kanssa. Solmittu Molotov–Ribbentrop-sopimus (myös Hitler–Stalin-sopimus) 23. elokuuta 1939 oli luonteeltaan hyökkäämättömyyssopimus, mutta sen salainen lisäpöytäkirja jakoi Itä-Euroopan etupiireihin maiden kesken. Kauppasopimuksia solmittiin Romanian ja Jugoslavian kanssa; Puola oli nyt eristettynä.
Sotapäällikkö.
Nimitys "Größter Feldherr aller Zeiten", kaikkien aikojen suurin sotapäällikkö, ei ollut Hitlerin eikä hänen puoluekoneistonsa tuote. Sen antoi Saksan armeijan edustaja, sotamarsalkka Wilhelm Keitel. Kenraalikollegat kutsuivat tätä uskollista ja nöyristelevää marsalkkaa lakeijan mukaan Lakaiteliksi ja muovasivat hänen lausahduksestaan pilkallisen lyhenteen "Gröfaz", jota he käyttivät Hitlerin selän takana. Hitler ja pääosa Wehrmachtin sodanjohdosta eivät tulleet keskenään toimeen. Hitler ympäröi itsensä mieluummin luottamillaan puolueen jäsenillä kuin sotilailla, joihin hän suhtautui epäluuloisesti ja jäisesti, jopa vihamielisesti erityisesti aatelistoon kuuluvien sotilaiden kohdalla. Tähän oli syytäkin, sillä kenraalit laativat natsihallinnon aikana useita vallankaappaus- ja attentaattisuunnitelmia. Sodan jälkeen upseerien muistelmissa ja tulkinnoissa Saksa hävisi sodan juuri Hitlerin sekaantumisen vuoksi ja se olisi mahdollisesti voittanut, mikäli Wehrmacht olisi saanut toimia itsenäisesti. Tämä ei pidä täysin paikkaansa, sillä ansio sodan alun menestyksistä kuuluu myös Hitlerille.
Ensimmäisellä maailmansodalla oli myös suuri vaikutus Hitlerin komentajan kykyihin myöhemmin toisessa maailmansodassa. Hitler olisi tarkkaavaisena ja yksityiskohtiin huomiota kiinnittävänä ollut ehkä hyvä taktikko pelkästään valtavan henkilökohtaisen rintamakokemuksensa nojalla. Strategina, jolta vaaditaan kykyä ymmärtää laajoja yhteyksiä, hän ei juuri loistanut lupaavan alun jälkeen. Hitlerin johtaessa sotaa hänen pikkumaisuutensa, epävakaisuutensa, epävarmuutensa ja äkkipikaisuutensa pääsivät vahvasti esille ja koituivat monen saksalaisen sotilaan turmaksi ja lopulta koko sodan tappioksi. Hitlerin maailmankuva oli pieni eikä hänellä ollut käsitystä, minkälaisia resursseja joukkojen riittävä huolto tuhansien kilometrien päähän itärintamalle vaati. Niin ikään hän ei ymmärtänyt siellä vallitsevia oloja, vaan hän käsitti Venäjän infrastruktuurin yhtä hyväksi ja talven yhtä leudoksi kuin Keski-Euroopassa. Samoin hänen mielessään jokainen divisioona oli aina täysi ja taistelukuntoinen. Hitler kiinnitti eniten huomiota maavoimiin muun kustannuksella. Ilmasodan hän jätti mieluusti Hermann Göringin harteille ja merisodankäyntiä hän ei ymmärtänyt juuri ollenkaan. Hitlerillä oli myös taipumus panna suurta painoa tapahtumien propagandistiselle ja poliittiselle arvolle. Tämä vaikutti tuhoisasti hänen sotilaallisiin päätöksiinsä, kuten kävi esimerkiksi Stalingradin taistelussa. Hitlerin heikkenevällä terveydellä ja joidenkin teorioiden mukaan myös häntä hoitaneiden lääkäreiden hoidoilla oli suuri vaikutus siihen, että sota päättyi natsien kannalta katastrofiin.
Sota alkaa.
1. syyskuuta 1939 Hitler käynnisti Puolan offensiivin, minkä katsotaan aloittaneen toisen maailmansodan. Hitler ei uskonut, että länsivallat sekaantuisivat kriisiin. Tavoitteena oli lyhyt sota syksyn aluksi, vaikka neuvonantajat ja sotilasjohtajat varoittelivat, että Saksa ei ollut valmis sotaan. Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan julkinen mielipide oli Saksan pysäyttämisen kannalla. Hitler kuitenkin uskoi, että niiden johtajat olisivat heikkoja eivätkä uskaltaisi julistaa sotaa. Maat olivat kuitenkin luvanneet tukensa Puolalle, joten ne julistivat syyskuussa sodan Saksalle. Saksassa mieliala oli yleisesti sodan vastainen, mutta Hitler nautti kuitenkin suurta kansansuosiota ja suhtautuminen länsivaltoihin oli kansankin keskuudessa yleisesti ottaen vihamielistä. Saksalainen propaganda oli leimannut länsimaat sotasyyllisiksi ja esittänyt Hitlerin tehneen kaiken mahdollisen sodan estämiseksi. Tästä huolimatta schwabenilainen puuseppä Georg Elser yritti salamurhata Hitlerin pommilla reilut kaksi kuukautta sodan alkamisen jälkeen. Pommi räjähti, mutta Hitler oli jo lopettanut puheensa, jonka aikana pommin oli tarkoitus räjähtää.
Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan sodanjulistuksesta huolimatta hyökkäystä ei kuitenkaan tapahtunut, ja länsirintaman sotaa nimitetäänkin nimellä "Sitzkrieg", istumasota. Hitler oli sodanjulistuksesta raivoissaan; hän määräsi armeijan valmistautumaan talvihyökkäykseen Ranskaa vastaan ja ehti antaa lähes 30 kertaa hyökkäyskäskyn, mutta sotilaskomentajat suostuttelivat johtajaansa lykkäämään manööveriä, lopulta huono sää pakotti luopumaan hyökkäyksestä. Myöhemmin hän syytti kenraaleita siitä, että oli menettänyt tilaisuuden yllättää sotaan varautumaton Ranska ja heikot Yhdistyneen kuningaskunnan joukot.
Vuoden 1939 lopulla Hitler valvoi henkilökohtaisesti kevään hyökkäyksen valmistelua. Hän ei hyväksynyt puolustuksellista vaihtoehtoa, vaan päätti tuhota länsivallat yhdellä ratkaisevalla iskulla. Hyökkäyssuunnitelma, operaatio keltainen, perustui valmistuessaan ensimmäisen maailmansodan Schlieffen-suunnitelmaan, johon oli lisätty hyökkäys myös Hollannin kautta kiertäen. Sen tarkoituksena oli saartaa koko Ranskan armeija, jonka päävoimat tukeutuivat vahvasti linnoitettuun Maginot-linjaan. Von Mansteinia suunnitelma ei vakuuttanut ja hän laatikin suunnitelman, jossa perusajatuksena oli, että länsiliittoutuneet olettavat Saksan hyökkäävän operaatio keltaisen eli Schlieffen-suunnitelman mukaan. Von Manstein laati Guderianin avustuksella suunnitelman, jossa hän ehdotti hyökkäystä Ardennien metsien läpi. Tämä aiheutti ylijohdossa skandaalin ja von Manstein siirrettiin Pommeriin johtamaan reserviarmeijakuntaa. 17. helmikuuta 1940 von Manstein tapasi Hitlerin uusien armeijakunnankomentajien esittelyssä, missä hän yllättyi, ettei Hitler ollut hänen suunnitelmastaan tietoinen. Von Manstein laati nopeasti yhteenvedon, johon Hitler ihastui, varsinkin hän pohdiskeltuaan itse samantyyppisiä ajatuksia. Maaliskuun 8. päivänä Hitler ilmoitti lopullisen suunnitelman olevan se, että Saksa aluksi hyökkää operaatio keltaisen mukaisesti, jolloin länsiliittoutuneet lähtisivät Belgiaan vastaan ja kaksi päivää myöhemmin hyökättäisiin päävoimilla von Mansteinin suunnitelman mukaisesti. Tästä Hitler piti kiinni vastoin kaikkia varoituksia ja neuvoja. Suunnitelmasta lähes luovuttiin siinä pelossa, että Yhdistynyt kuningaskunta valtaisi Skandinavian päästen Saksan joukkojen sivustaan. Jälleen Hitler vaati varoituksista huolimatta Norjan valtausta ennen kuin Yhdistynyt kuningaskunta ehtisi tehdä sen.
Hyökkäys länsirintamalla.
Hiljaiselo päättyi huhtikuussa, kun Saksan joukot hyökkäsivät Tanskaan ja Norjaan. Länsirintaman sota alkoi toukokuussa, kun Saksa hyökkäsi Ranskaan, valloitti Alankomaat, Luxemburgin ja Belgian. Ranska antautui 22. kesäkuuta 1940. Suurista riskeistä huolimatta molemmat hyökkäykset johtivat suuriin voittoihin. Voittojen sarja sai Hitlerin pääliittolaisen, Benito Mussolinin Italian liittymään sotaan toukokuussa 1940.
Kesällä 1940 Saksa oli saanut mantereen hallintaansa. Saksalaiset kuvittelivat sodan olevan ohi. Hitler tarjosi rauhaa Yhdistyneelle kuningaskunnalle, mutta Winston Churchillin johtama hallitus hylkäsi kaikki tarjoukset. Yhdistynyt kuningaskunta jäi yksin sotaan Saksaa vastaan. Hitler aloitti heinäkuussa ilmasodan, joka oli tarkoitettu edeltämään operaatio Merileijonana tunnettua maihinnousua. Kuninkaalliset ilmavoimat pääsivät viimein niskan päälle Luftwaffea vastaan lokakuussa 1940, sillä Yhdistynyt kuningaskunta tiesi lähestyvien saksalaisten lentokoneiden sijainnin uuden keksintönsä, tutkan, avulla. Pommitukset ("Blitz") kestivät toukokuuhun 1941.
Keväällä 1941 ilmahyökkäykset Isoon-Britanniaan päättyivät, ja armeija valmistui hyökkäykseen Neuvostoliittoon toukokuussa. Suunnitelman keskeytti kuitenkin brittien interventio Balkanille. Sen lisäksi, että Yhdistyneen kuningaskunnan joukot saapuivat Kreikkaan, Jugoslaviassa tapahtui armeijan vallankaappaus, joka kaatoi Hitler-mielisen hallituksen.
Hyökkäys Neuvostoliittoon.
Huhtikuussa Jugoslavia vallattiin ja Yhdistyneen kuningaskunnan joukot ajettiin Kreikasta. Laskuvarjojoukot valtasivat Kreetan. Hitlerin mukaan Neuvostoliitto oli Yhdistyneen kuningaskunnan ainoa toivo. Hitler arvioi, että jos Saksa kukistaisi Neuvostoliiton, Yhdistynyt kuningaskunta antautuisi. Neuvostoliittoon tehtävään hyökkäykseen innosti myös puna-armeijan surkea suoriutuminen Suomea vastaan talvisodassa 1939–1940.
Hyökkäys Neuvostoliittoon, ”ristiretki bolševismia vastaan”, pääsi käynnistymään kuukausi aikataulusta myöhässä. 22. kesäkuuta 1941 Saksan kolmen miljoonan miehen joukot hyökkäsivät Neuvostoliittoon rikkoen aiemmin solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen. Operaatio Barbarossaksi nimetty hyökkäys eteni syvälle Baltian maihin, Ukrainaan ja Venäjälle. Hitler suunnitteli jo tulevaa ja määräsi sotatuotannon keskittymään maavoimien kaluston sijasta ilmavoimiin ja laivastoon valmistellakseen uutta hyökkäystä Yhdistynyttä kuningaskuntaa ja mahdollisesti Yhdysvaltoja vastaan.
Hitler ilmoitti jo maaliskuussa 1941 Neuvostoliittoa vastaan käytävän ”tuhoamissotaa” ja joukko Hitlerin päämajasta maalis–kesäkuussa 1941 annettuja päiväkäskyjä antoivat saksalaisille joukoille luvan teloittaa ”juutalais-bolševikkinen älymystö” ja poliittiset komissaarit. Tämä käsky, jossa määrättiin muun muassa neuvostovaltion, puna-armeijan tai kommunistisen puolueen palveluksessa olevien juutalaisten miesten murhaamisesta, oli natsi-Saksan ensimmäinen suorasanainen juutalaisten systemaattiseen tuhoamiseen valtuuttanut määräys. Toinen, 13. toukokuuta annettu käsky poisti siviileihin kohdistuvat rikokset sotaoikeuden piiristä ja poisti velvollisuuden rangaista sotilaita ”vihamielisiä siviileitä” vastaan tehdyistä rikoksista.
Saksan hyökkäys Neuvostoliitossa pysähtyi syksyn mutiin ja neuvostojoukot aloittivat vastahyökkäyksen Moskovan edustalla joulukuussa 1941. Tappioista huolimatta Hitler määräsi, että rintaman täytyi pitää. 19. joulukuuta 1941 hän päätti ottaa armeijan suoraan komentoonsa. 11. joulukuuta 1941 Saksa julisti myös sodan Yhdysvalloille liittolaisensa Japanin tueksi. Nyt Saksa oli sodassa Yhdistyneen kuningaskunnan ja Neuvostoliiton lisäksi Yhdysvaltoja vastaan. Yhdysvalloista Hitlerillä oli pinnallinen kuva. Hän piti Rooseveltia ”imbesillinä” ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa ”huijauspolitiikkana” ("Bluffpolitik"). Hän uskoi Japanin kykenevän pidättelemään Yhdysvaltoja, kunnes Saksa olisi lyönyt Neuvostoliiton.
Keväällä 1942 Hitler vaati vastoin sotilasjohdon neuvoja, että itärintaman taisteluissa painopiste siirrettäisiin rintaman eteläosaan. Hänen tavoitteensa oli ottaa haltuun viljava Ukraina ja Kaukasian öljyvarat, joskaan jälkimmäisten hyödyntämiseksi ei tehty mitään valmisteluja.
Talo, jossa pidettiin Wannseen konferenssi.
Päätös joukkotuhonnasta.
31. heinäkuuta 1941 Hermann Göring antoi Sicherheitsdienstin johtajalle Reinhard Heydrichille tehtäväksi hahmotella lopullinen ratkaisu niin sanottuun juutalaiskysymykseen. Heydrich keräsi viisitoista johtavaa edustajaa natsien eri virastoista kokoontumaan Berliinin lähiössä Wannsee-järven rannalla olevassa huvilassa 20. tammikuuta 1942. Konferenssin pöytäkirjassa puhutaan juutalaisten maastamuuton lopettamisesta. Sen sijaan heistä työkykyiset kuljetettaisiin tienrakennustyövoimaksi itään. Tässä tehtävässä suuri osa heistä tulisi odotetusti menehtymään, minkä jälkeen loput ”käsiteltäisiin sopivalla tavalla”. Vaikka Hitleriä ei voida nimetä suoraan Wannseen konferenssin taustavoimaksi, hän teki monta kertaa selväksi aikomuksensa vapauttaa maailma juutalaisista. Lisäksi pöytäkirjoissa suunnitellun ohjelman toteuttamiselle oli ehtona Hitlerin lupa. Pöytäkirjaan päässyttä suunnitelmaa ei toteutettu kirjaimellisesti, mutta Adolf Eichmannin todistuksen mukaan juutalaisten tuhoamisesta tehtiin päätöksiä, jotka toteutuivat konferenssissa käsitellyllä tavalla. Konferenssin jälkeen juutalaisten joukkomurha käynnistyi toden teolla.
Mannerheimin vieraana.
Hitler vierailulla Suomessa marsalkka Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivillä.
Marsalkka Mannerheim vietti 75-vuotissyntymäpäiväänsä 4. kesäkuuta 1942. Vasta edellisenä päivänä tulostaan ilmoittanut Hitler saapui yllätysvierailulle Focke-Wulf Fw 200 Condor -koneellaan. Konetta saattoi 30 saksalaishävittäjää, ja Viron ilmatilasta lähtien myös kuusi suomalaiskonetta. Poikkeuksellisen matalalla olleiden pilvien vuoksi saattue lensi Imatran yli vain sadan metrin korkeudessa, jolloin Condor oli vähällä osua Kaukopään tehtaiden piippuun. Koneen laskeutuessa Immolan kentälle koettiin vielä dramaattinen hetki, kun vasemman laskupyörän jarru syttyi palamaan.
Hitlerin vierailu kesti kuusi tuntia. Sinä aikana hän tarkasti kunniakomppanian, palkitsi Mannerheimin Saksan Kotkaritarikunnan kultaisella suurristillä, lahjoitti kolme Steyr 1500 A Kommandeurwagen -maastoautoa ja söi presidentti Rytin tarjoaman juhlalounaan. Hitlerille oli erityisesti valmistettu kasvisruoka-annos. Hän piti myös syntymäpäiväsankarin kunniaksi improvisoidun, mutta sujuvan puheen, jossa ylisti suomalaisten saavutuksia talvisodassa ja esitti pahoittelut siitä, ettei Saksa ennättänyt auttamaan Suomea jo silloin. Samoin hän puhui Molotov–Ribbentrop-sopimuksen solmimisesta ja Neuvostoliiton vaatimuksista Suomen suhteen. Hitlerin keskustelusta Mannerheimin kanssa salaa tehty nauhoitus on tiettävästi ainoa äänitallenne, jossa kuullaan hänen käyvän normaalia keskustelua.
Hitlerin ja mukana olleiden saksalaisten kenraalien Keitelin, Dietlin ja Stumpffin mielestä järjestelyt ja vieraanvaraisuus olivat olleet erinomaisia. Hitlerin vierailun syy, kuten sekä Mannerheim että Yhdysvaltojen ulkoministeri Cordell Hull epäilivät, oli varmasti ”…temppu, jonka tarkoituksena oli Suomen saattaminen raskauttavaan valoon akselinvastaisen maailman silmissä, osaksi yritys naamioida Hitlerin epätoivoiset yritykset Suomen saamiseksi tehokkaammassa muodossa mukaan akselivaltojen sotaponnistuksiin.” Suomen Washingtonin lähettiläs Hjalmar Procopé ilmoittikin, että Yhdysvaltain valtionhallinnon taholta oli annettu ymmärtää, etteivät uudet vierailut olisi hyväksi Suomen maineelle. Mannerheim kävi kuitenkin pikaisesti vastavierailulla Saksassa kesäkuun 1942 lopulla Hitlerin hänelle lainaamalla koneella.
Sodan käännekohta.
Sotaonni kääntyi talvella 1942–1943 Saksalle epäsuotuisaksi. Lähi-idän ja Suezin kanavan valloitus pysähtyi El Alameinin taisteluihin marraskuussa 1942. Hitlerin periaatteena oli, että vetäytyminen oli mahdotonta. Tämän seurauksena menetettiin suuri joukko laivoja yrityksessä huoltaa Rommelin Pohjois-Afrikan joukkoja, jotka Saksa lopulta menetti kokonaan. Itärintamalla Stalingradin taistelussa Saksa menetti mottiin jääneen 6. armeijansa Hitlerin vaadittua sitä pitämään asemansa siitä huolimatta, että murtautuminen saarrosta olisi saattanut olla mahdollista. Kun kriisi paheni, Hitler hyväksyi Göringin lupauksen huoltaa joukot ilmateitse, mutta tämä johti suuriin tappioihin myös ilmavoimissa. Seuraavana kesänä saksalaisjoukot kärsivät tappion Kurskissa. Samaan aikaan Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan joukot nousivat maihin Sisiliassa ja Hitlerin liittolainen Mussolini syöstiin vallasta.
Hitlerin terveys rapistui. Hänen vasen kätensä alkoi vapista ja sitä oli vaikea ohjata.
Kahden rintaman loppusota.
Kesäkuussa 1944 alkoivat yhtä aikaa Normandian maihinnousu ja suurhyökkäys itärintamalla. Saksassa realistit päättelivät tappion olevan väistämätön. Joukko upseereja muodosti salaliiton Hitleriä vastaan. Claus von Stauffenberg asetti pommin heinäkuussa 1944 Hitlerin Itä-Preussin päämajaan Wolfsschanzeen, mutta Hitler pelastui täpärästi. Hitlerin salamurhaa oli aiemminkin suunniteltu ja jopa yritetty, mutta yksikään ei ollut päässyt kovin lähelle onnistumista Hitlerin hyvän onnen ansiosta. Seuranneissa kostotoimenpiteissä teloitettiin yli 4 000 ihmistä (usein nälkään näännyttämällä eristyksessä, jota seurasi hidas kuristaminen) ja vastarintaliike murskattiin.
Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa käyty ilmasota oli vakuuttanut Hitlerin siitä, että vihollisen teollisuuden pommittamisella ei saavutettu juuri mitään, ja hän otaksui pitkän aikaa liittoutuneiden strategisten pommitusten olevan vain terroritaktiikkaa, johon vastattiin omalla terrorilla. Saksan strategisia aseita olivat muun muassa V1- ja V2-ohjukset. Mitään laajempaa yritystä integroida ilmavoimia laajempaan kokonaisstrategiaan ei kuitenkaan tehty. Vuosina 1943 ja 1944 Hitler suhtautui vihamielisesti sotilaskomentajien ehdotuksiin keskittyä pommituksilta puolustautumiseksi hävittäjäkoneiden tuotantoon hävittäjäpommittajien ja kevyiden pommittajien sijaan. Kuitenkin vuonna 1944 laajamittaisten pommitusten kiihtyessä hän raivostui ilmavoimien komentajille, koska he eivät olleet tehneet tarpeeksi pysäyttääkseen hyökkäykset, ja uhkasi koko Luftwaffen lopettamisella. Luftwaffelta puuttui kunnollinen komentaja koko loppusodan ajan, mutta Hitler kieltäytyi erottamasta Göringiä suosituksista huolimatta.
Sodan loppu.
Sodan loppua kohden Saksan tilanne heikentyi molemmilla rintamilla. Hitler kääntyi jopa omia joukkojaan vastaan, syyttäen heitä pelkuruudesta ja pätemättömyydestä ja erotti kaikki, jotka uskalsivat uhmata häntä. Hitlerin näkemykset olivat peräisin korpraalina toimimisesta ensimmäisessä maailmansodassa ja hänen katsantokantansa mukaan armeijalla oli yksi tehtävä: tuhota vihollinen hyökkäyksellä eikä perääntyä. Kenraalit kuitenkin vetäytyivät ja ryhmittyivät puolustuskannalle, mikä suututti Hitleriä. Pitkän vetäytymisen ja liikkuvan puolustuksen aikana saavutettujen voittojen voidaankin katsoa tulleen pikemmin Hitleristä huolimatta, kuin hänen ansiostaan. Saksan sodanjohdossa nähtiin sarja itsemurhia alkaen Luftwaffen Ernst Udetista (1941) ja Hans Jeschonnekista (1943) sotamarsalkkoihin Rommel (1944), von Kluge (1944) ja Model (1945).
Hitlerin näkemyksiä oli lähes mahdoton kumota, vaikka hänen lisääntyvässä määrin järjenvastaiset päätöksensä johtivat lopulta Saksan tuhoon vuonna 1945. Sodan lopussa Hitler käyttäytyi Napoleonin tavoin, eikä luottanut kehenkään, vaan hoiti pienimmätkin päätökset itse.
Kuolema.
Yhdysvaltain armeijan Stars & Stripes -lehden uutinen Hitlerin kuolemasta.
Puna-armeijan joukot saavuttivat lopulta Berliinin huhtikuussa 1945. Hitlerin avustajat kehottivat häntä pakenemaan Baijerin tai Itävallan vuorille, mutta hän oli päättänyt kuolla pääkaupungissa ja vetäytyi Führerbunkeriin. Heinrich Himmler yritti antautua länsiliittoutuneille ruotsalaisen diplomaatin Folke Bernadotten välityksellä.
Itsemurhaansa edeltävänä päivänä Hitler halusi testata sinihapon tehoa ja niin hänen koiransa Blondi lopetettiin sinihappokapselilla bunkkerin ulkopuolella olevassa puutarhassa. Huhtikuun 29. kello neljältä aamulla Hitler viimeisteli testamenttinsa. Hän meni naimisiin Eva Braunin kanssa bunkkerinsa karttahuoneessa 30. huhtikuuta pian puolenyön jälkeen. Tämän jälkeen hän saneli poliittisen testamenttinsa sihteerilleen Traudl Jungelle ennen menemistään nukkumaan neljän aikaan.
Iltapäivällä Hitler piti tapaamisen puolueen sihteerin Bormannin kanssa ennen kuin nautti lounasta. Adolf ja Eva Hitler hyvästelivät Führerbunkerin henkilökunnan ja asujat, kuten Goebbelsin perheen, Bormannin, sihteerit ja upseerit. Tämän jälkeen he vetäytyivät yksityistiloihin. Kun kamaripalvelija Heinz Linge ja Bormann avasivat oven, Hitlerit istuivat pienellä sohvalla kuolleina. Ilmassa oli syanidin haju. Adolf Hitler oli ampunut itseään ohimoon 7,65 millimetrin kaliiperisella pistoolilla niellen samalla sinihappokapselin.
Ruumiit löysi myöhemmin puna-armeijan vastavakoilun yksikkö. Hitler tunnistettiin muun muassa hammassiltojen perusteella ja ruumiille tehtiin ruumiinavaus kuolinsyyn tutkimiseksi. Hitlerin ruumis haudattiin aluksi salaa Magdeburgiin neuvostoarmeijan paraatikentän alle, myöhemmin Hitlerin jäänteet tuhkattiin ja huuhdeltiin kaupungin viemäriin.
Hitlerin alaleuan osaa säilytetään vielä Venäjällä Lubjankalla ja kallon osaa valtionarkistossa. Yhdysvaltalaiset tutkijat tutkivat 2009 väitettyä Hitlerin kallon osasta, mutta DNA-testien mukaan se kuului naiselle. FSB:n arkistopäällikkö puolusti kuitenkin kallon aitoutta.
Hitlerin perintö.
Natsien vainon uhreja Mühlhausenissa, lähellä Hitlerin rakastamaa Linziä.
Koko Hitlerin vallassaolon aikana Saksassa ja sen miehittämillä alueilla sovellettiin kansallissosialistista rotuoppia, jonka tarkoituksena oli nostaa ”arjalainen rotu” muiden yläpuolelle. Hitlerin tavoitteena oli myös levittää arjalaista rotua hankkimalla sille lisää elintilaa idästä ("Lebensraum"). Monet ihmisryhmät (esimerkiksi homoseksuaalit, romanit, vammaiset, marxilaiset, kommunistit, sosialidemokraatit, tunnetuimpina juutalaiset ja Jehovan todistajat) joutuivat vainon kohteiksi. Kansallissosialistit perustivat jo 1930-luvulla keskitysleirejä joihin he kokosivat edellä mainittuja ryhmiä ja myös rikollisia.
Myöhemmin jo sodan sytyttyä perustettiin useita tuhoamisleirejä, joissa pantiin toimeen lopullista ratkaisua, jonka tarkoituksena oli hävittää juutalaiset, kommunistit ja muut ”yhteiskuntaan kelpaamattomat” ihmiset massiivisissa tuhoamisoperaatioissa. Suurin osa tuhoamisleireistä perustettiin nykyisen Puolan alueelle. Tunnetuin näistä lienee Auschwitzin Birkenau.
Testamentissaan Hitler erotti kaikki natsijohtajat ja nimitti suuramiraali Karl Dönitzin valtakunnanpresidentiksi ja Goebbelsin valtakunnankansleriksi. Goebbels ja hänen vaimonsa Magda tekivät kuitenkin itsemurhan 1. toukokuuta Magdan myrkytettyä ensin syanidilla heidän kuusi lastaan. Saksan armeija antautui ehdoitta 8. toukokuuta 1945 Reimsissä. Hitlerin tuhatvuotiseksi julistama valtakunta oli kestänyt kaksitoista vuotta. Saksa koki täydellisen tappion ja maa alistettiin voittajavaltioiden hallintaan vuosiksi.
Rakkaus ja kuolema.
Goebbelsien häät, Hitler seuraa pariskuntaa.
Hitlerin toisinaan esittämistä seksistisistä mielipiteistä, kuten ”naisen maailma on mies” tai ”naisen ei tarvitse olla älykäs”, huolimatta moni nainen oli valmiina kuolemaan Hitlerin puolesta tai hänen vuokseen, ja moni kuolikin. Hanna Reitsch, kuuluisa Luft­waffen, teki epätoivoisen ja uhkarohkean teon laskeutumalla saarrettuun Berliiniin Führerbunkerin eteen muutama päivä ennen Führerinsä kuolemaa, toiveenaan viedä tämä mukanaan vapauteen. Reitsch selviytyi bunkkerista, mutta Magda Goebbels ei. Hän oli haaveillut paikasta valtakunnan ensimmäisenä naisena, mutta saatuaan tietää Eva Braunista nainut Joseph Goebbelsin voidakseen elää edes lähellä Hitleriä. Kolmannen valtakunnan sortuessa hän valitsi koko kuusilapsiselle perheelleen myös kuoleman tämän lähellä.
Hitleriin hullaantunut englantilainen seurapiirikaunotar Unity Mitford puolestaan onnettomana ihastuksensa välinpitämättömyydestä ja järkyttyneenä Ison-Britannian sodanjulistuksesta Saksalle ampui itseään kahdesti Münchenin Englantilaisessa puistossa. ”Pelkään, etten taida tuottaa naisille onnea”, totesi Hitler kuultuaan tapauksesta. Mitford ei koskaan toipunut itsemurhayrityksestään, vaan kuoli kahdeksan vuotta myöhemmin Englannissa.
Maria Reiter.
Linzissä koetun nuoruuden kaukorakkauden jälkeen Hitlerin rakkauselämästä ei ole montaa varmaksi tiedettyä merkintää ennen Geli Raubalia ja Eva Braunia. Werner Maserin mukaan Hitler menetti todennäköisesti poikuutensa prostituoidulle tuolle ajalle ominaisen käytännön mukaan. Helene Hanfstaenglin mukaan juuri Landsbergista vapautunut Hitler olisi tehnyt hänelle jonkinlaisen kiihkeän, mutta kömpelön rakkaudentunnustuksen. Kuitenkin vuonna 1926 Hitler esitteli ystävilleen ylpeänä Maria Reiterin, 17-vuotiaan vaatemyyjän valokuvaa. Pariskunta oli ehtinyt tapailla toisiaan jonkin aikaa ja Hitlerin Mizzerliksi kutsuma tyttö haaveili jo häistä. Avioliiton ajatusta kauhistunut Hitler katkaisi kuitenkin suhteen ja sydänsurujen murtama Maria yritti hirttäytyä oviaukon yläparruun, jääden kuitenkin hätiin tulleen perheensä ansiosta henkiin. Geli Raubalin ja Eva Braunin lailla Maria Reiter kuului Hitlerin suosimaan eloisaan ja kauniiseen, mutta hyvin nuoreen naistyyppiin. Hitler piti itseään selvästi nuoremmista häntä palvovista naisista, koska ei halunnut naisesta tasa-arvoista kumppania. Reiter, joka menneistä huolimatta jatkoi ystävyyssuhdetta Hitlerin kanssa vuoteen 1938, kertoi sodan jälkeen Sternille, että heidän lyhyehkö suhteensa 1920-luvulla oli ollut seksuaalinen.
Eva Braun.
Eva Braun ja Hitler koirineen Obersalzbergissa.
Herra Wolfiksi esittäytynyt mies tapasi Eva Braunin ensimmäistä kertaa Heinrich Hoffmanin valokuvaliikkeessä, jossa näyttelijän tai tanssijan urasta haaveileva Eva työskenteli 1929. Evalla oli ollut päällään lyhyehkö mekko ja hän oli huomannut Herra Wolfin, eli Hitlerin tarkkailevan kiinnostuneena hänen sääriään. Vasta Hitlerin poistuttua liikkeestä Eva sai kuulla, kuka mies todellisuudessa oli.
Hoffman, Hitlerin hovivalokuvaaja suorastaan tyrkytti Evaa Hitlerille, etenkin Gelin kuoleman jälkeen. Hitler ei kuitenkaan osoittanut Evaa kohtaan suurempaa kiinnostusta ja suhde pysyi pitkään platonisena kunnes heistä tuli rakastavaiset vuoden 1932 alkupuolella. Samana vuonna Hitler kävi vaalitaistelua ja Eva tunsi itsensä hylätyksi. Kun Hitleristä ei ollut kuulunut mitään liki kolmeen kuukauteen, ampui hän itseään rintaan. Evan jäätyä henkiin Hitler saapui varmistamaan, että yritys oli ollut aito. Hitler kiinnitti Evaan tulevaisuudessa enemmän huomiota, mutta vain vähän, sillä Eva yritti myöhemmin itsemurhaa unilääkkeillä.
Hitler julisti usein olevansa naimisissa maansa ja kansansa kanssa. Eräät ystävät kertoivat yleensä Müncheniin jätetylle Evalle Hitlerin tapailevan ajoittain pääkaupungin kaunottaria. Evan rooli oli toimia salaisena viihdyttäjänä Hitlerille silloin, kun tämä kävi Münchenissä tai Obersalzbergissa. Jos hän vieraili muualla Hitlerin seurassa, hän kulki sihteerin nimikkeellä kaikkien julkisten huomion- tai hellyydenosoitusten ollessa kiellettyjä. Pariskunnasta on säilynyt vain kaksi valokuvaa, jossa he ovat kosketuksissa toisiinsa.
Eva Braun ei kuitenkaan hylännyt Hitleriä, vaan saapui Berliiniin vaikka piti kaikkea toivoa jo menetettynä. Siellä Hitler suuteli häntä ensimmäistä kertaa julkisesti ja teki vihdoin hänestä kunniallisen naisen, muutamaa tuntia ennen pariskunnan yhteistä itsemurhaa.
Hitler taiteilijana.
Hitler ja Albert Speer kumartuneena rakennuspiirustusten ääreen Obersalzbergissa.
Maalatessaan Hitler kuvasi mieluiten arkkitehtonisia kohteita. Hän oli pikkupojasta asti piirtänyt Linzissä kuvia ympäristönsä rakennuksista, silloista ja puistoista, luonnostellen jopa kokonaan uusia rakennuksia. Hänellä oli pikkutarkka perspektiivin taju ja hän rakasti rakennusten yksityiskohtia kokonaisuuden kustannuksella. Ihmishahmot rakennuksia esittävissä maalauksissa olivat kömpelöitä ja huolimattomasti toteutettuja. Taivas on usein pilvinen ja tunnelmallinen, joskaan Hitler ei yltänyt idoliensa kuten ”opettajakseen” kutsumansa Rudolf von Altin värinkäyttöön ja ilmaisuvoimaan. Toisin kuin monet historioitsijat ovat väittäneet usein näkemättä muutamaa piirrosta enempää, Hitler oli selvästi lahjakas ja kehittyvä maalari ja piirtäjä. Hitlerin tuotannon alkupää on usein kömpelöä ja huolimatonta, mutta viimeisinä vuosina Wienissä ja myöhemmin Münchenissä ja ensimmäisen maailmansodan aikana tehdyt maalaukset ja akvarellit ovat jo melkoisen taidokkaita.
Siirryttyään politiikkaan Hitler vaihtoi selvästi aihealuettaan. Vapaa-aikanaan hän piirsi, luonnosteli, suunnitteli huonekaluja, taloja, kaupunginosia ja kaupunkeja. Maalaamista hän harrasti, siihen jäi aikaa Landsbergin vankilassa sekä myöhemmin lomilla Berchtesgadenissa. Lisäksi hän suunnitteli puolueelle monenlaista rekvisiittaa ja tarpeistoa: hakaristitunnuksen, merkkejä, julisteita, käsivarsinauhoja sekä kirjojen ja puoluelehtien kansia. Kun natsit nousivat valtaan 1933, hän sai mahdollisuuden toteuttaa kykyjään arkkitehtina. Hän piirsi luonnoksia rakennuksista, joita hänen suosimansa arkkitehdit, kuten Paul Ludwig Troost ja myöhemmin Albert Speer, toteuttivat. Näiden talojen kylkeen lyötiin aikanaan arvostettu laatta: ”"Arkhitektur des Führer"”, johtajan arkkitehtuuria. Hitler suunnitteli myös esineitä, kuten aterimet ja huonekaluja valtakunnankansliaan. Arviot Hitlerin maalausten, akvarellien ja piirrosten kokonaislukumäärästä vaihtelevat 2 000–7 000 välillä.
Arno Brekerin veistämä rintakuva "Adolf Hitler" vuodelta 1938.
Taidemaku.
Rudolf von Altin lisäksi Hitlerin suurimpia suosikkeja maalaustaiteessa olivat dekoratiivinen mystikko Hans Makart sekä maalaisromantikot Franz von Defregger ja Eduard von Grützner. Nämä taidemaalarit edustavat 1800-luvun realismin tyylisuuntia: maisemamaalausta, uusklassista historiamaalausta sekä kansallisromantiikkaa.
Kolmannen valtakunnan maalaustaide rajoittui Hitlerin maun mukaiseksi. Kansallissosialistinen maalaustaide todettiin kuitenkin pettymykseksi, kun germaanista suuruutta osoittavia mestariteoksia ei syntynytkään, vaikka joitakin nimiä, kuten itseoppinut viikinkimaalari Wilhelm Petersen tuotiin välillä esille. Kuvanveiston todettiin onnistuvan nopeasti ”pohjoisen ajatuksen” esiintuojana. Kuvanveistäjistä Arno Breker ja Josef Thorak olivat Hitlerin suosikkeja.
Hitler vihasi modernisteja ja piti heitä puhtaan arjalaisen tradition katkaisseen juutalaisvaikutuksen uhreina. Heidän tekemäänsä taidetta natsit kutsuivat ”rappiotaiteeksi” ("Entartete Kunst").
Hitlerin persoonallisuus.
Hitler tunnettiin myös askeettisista elämäntavoistaan. Hän käytti alkoholia vain vähän ja tupakoikin vain nuoruudessaan. Hitler ryhtyi kasvissyöjäksi 1930-luvun alussa Geli Raubalin kuoleman jälkeen. Tuolloin Hitler kertoi Hermann Göringille, että liha etoi häntä ja muistutti kuolemasta. Hitler oli tosin jo aiemmin pohtinut kasvissyöjäksi ryhtymistä. Syynä tähän olivat periaatteellisen eläinten oikeuksien puolustamisen lisäksi häntä ajoittain vaivannut vatsa.
Hitlerin persoonallisuudesta ja mielenterveydestä on esitetty erilaisia teorioita. Useiden historioitsijoiden sekä yhdysvaltalaiselle tiedustelutoimistolle psykologisen profiilin laatineen psykoanalyytikkoryhmän mukaan Hitler saattoi olla psykopaatti.
Terveys.
Hitlerin terveys 16-vuotiaana sairastetun keuhkotaudin jälkeen oli pääsääntöisesti hyvä, vaikka hänet vapautettiin Itävallan armeijan kutsunnoista nimenomaan terveyssyistä johtuen. Oluttupavallankaappausta seuranneen oikeudenkäynnin aikana 1923 Hitlerin vasen käsivarsi ja sääri alkoivat vapista. Säären vapina lakkasi suhteellisen nopeasti, mutta käsi vaivasi häntä vielä vuosia. Hallitakseen vapinaa ja peittääkseen sen julkisuudessa Hitler kantoi mukanaan esineitä, kuten hattuja, kävelykeppejä ja ratsupiiskoja. Liikkuessaan ilman esineitä hän tuki kätensä kylkeensä, risti sen oikean käden kanssa tai laittoi käden puvun takin taskuun. Tästä johtunee verrattain yleinen kätisyyttä koskeva harhakäsitys. Hitler oli oikeakätinen, mutta julkisuudessa saattoi saada vaikutelman vasenkätisyydestä, sillä vapinan peittämiseen käytettyjen keinojen tähden hänen vasen kätensä näytti yleensä aktiivisemmalta. Vapina katosi toistaiseksi 1930-luvun vaihteeseen tultaessa.
Hitler kärsi jonkin asteisesta luulosairaudesta ja taipumuksesta liioitella oireitaan. Ajoittain hän mainitsi lähimmilleen, kuten Eva Braunille peloistaan, että kuolisi mahdollisesti pian. Vaikka hänet tutkittiin perusteellisesti, epäili hän keväällä 1934 olevansa vakavasti sairas ja kärsi vatsakivuista, puhkuisuudesta, sydämenahdistuksesta ja turvotuksesta. Vuonna 1935 Hitler epäili sairastavansa syöpää, joskin stressin lisäksi todennäköinen syy vatsakipuihin oli hänen vuosia käyttämänsä pääosin itselaadittu kasvisruokavalio, josta puuttui proteiineja ja ravintoaineita.
Hitler käytti silmälaseja vuodesta 1935, mutta hän ei pitänyt niitä julkisesti eikä aina yksityisestikään. Puheensa hän luki erityiskirjoituskoneella kirjoitetuista lapuista, joiden kirjasinkorkeus oli 1,2 senttimetriä. Lisäksi hän käytti suurennuslasia, jolla saattoi nähdä yksityiskohdat muun muassa kartoista.
Lääkäriksi Theodor Morell.
Vaikka Hitler käytti useita lääkäreitä ja spesialisteja, kaikista eniten hän luotti vuodesta 1936 loppuun saakka henkilökohtaisena lääkärinään toimineeseen tohtori Theo Morelliin, jota on myöhemmin jälkeen arvosteltu puoskariksi. Jos Morell ei ollut hyvä, ei hän ollut niin huonokaan kuin pahimmillaan sanotaan. Hän määräsi vuosina 1936–1945 noin 30 eri lääkettä, joista yli puolta käytettiin pitkään sodan jälkeen ja osaa vieläkin. Lisäksi potilas puolestaan nautti lääkkeitä usein liikaa, jopa moninkertaisesti yli annostusohjeen. Morellin mukaan lääkemääräykset perustuivat usein potilaan vaatimuksiin. Esimerkiksi puhkuisuuden hoitoon määrättyjä strykniiniä ja belladonnaa sisältäviä antigas-pillereitä Hitler käytti vuosien ajan usein annostuksen ylittäen, uskoen näiden vaikuttavan kipuihinkin.
Piristeeksi Hitler sai varsinkin sodan aikana muun muassa kofeiinia ja pervitiiniä, joka on metamfetamiinia. Lääkitys vaikutti hänen persoonallisuuteensa ja teki hänestä entistäkin ehdottomamman ja hysteerisen, vuodesta 1938 hän ei sietänyt minkäänlaisia vastaväitteitä keneltäkään.
Hänen vointinsa huononi keväällä 1942. Hän alkoi saada voimakkaita päänsärkykohtauksia ja kertoi aiemmin tarkan muistinsa nyt pettävän ajoittain. Ulkopuolisille hän vaikuttaa vielä terveeltä. Hitleriä aiemmin vaivannut vasemman käden vapina palasi helmikuussa 1943 kärsityn influenssatartunnan ja Stalingradin tappion jälkeen. Hänen kuntonsa alkoi rakoilla toden teolla ja se näkyi myös päälle. Iho huononi, liikkeet vaikeutuivat ja silmien ennen terävä katse muuttui himmeäksi ja tuijottavaksi. Keskustelun tai normaalisävyisen riitelyn sijasta Hitler sai raivokohtauksia, eikä tinkinyt päähänpistoista ja käsityksistään.
Mahdollinen Parkinsonin tauti.
Monien historioitsijoiden ja tutkijoiden mielestä Hitlerin vapina oli Parkinsonin taudin oire, mutta Parkinsoniin liittyvä vapina ei rajoitu yhteen puoleen kuin aluksi eikä katoile vuosiksi. Hitler kuitenkin sairasti usein Parkinsonin syynä olevan aivokalvontulehduksen 1942. Lisäksi hänellä oli viimeisinä vuosinaan muitakin Parkinsoniin liittyviä oireita, kuten laahustava, lyhytaskelinen kävely, nykivät liikkeet, puhekyvyn supistuminen ja kumartuva ryhti. Tautia on silti pidetty mahdollisena, mutta tällöin historioitsijat ovat joutuneet kyseenalaistamaan Morellin pätevyyden sekä hänen tekemänsä analyysin Hitlerin reflekseistä ja keskushermoston toiminnasta, sillä Morellin analyysin ollessa oikea Parkinsonin mahdollisuutta ei juuri olisi. Vapina saattoi olla myös oire ensimmäisen maailmansodan kokemusten aiheuttamasta psykosomaattisesta neuroosista.
Heinäkuun 20. päivän attentaattiyritys 1944 vei vapinan tilapäisesti, mutta vammautti Hitleriä sekä fyysisesti että psyykkisesti. Ruumiinvammojen, kuten vaurioituneiden rumpukalvojen lisäksi Hitler kärsi unettomuudesta ja veren mausta suussaan. Vapina palasi myös takaisin entistä voimakkaampana. Sotilaslääkäri Erwin Giesing hoiti Hitlerin korvia sekä lääkitsi kokaiinilla tämän päänsärkyjä. Syksyllä 1944 otettu sydänfilmi paljasti verisuonten kalkkeutumista, rytmihäiriöitä, sydämen suurentumista (hypertrofiaa) ja vaurioita vasemmassa kammiossa. Jälkeenpäin on pidetty mahdollisena, että Hitler kärsi sydäninfarktin 1944 huononevien sotatilanteiden, kuten puna-armeijan voitoista ja Normandian maihinnoususta johtuvan stressin vuoksi.
Vuodenvaihteeseen 1944–1945 mennessä Hitler oli jo selvästi heikentynyt ja helmikuussa 1945 hän oli vain raunio entisestään. Eräs esikuntaupseeri, joka näki Hitlerin ensimmäistä kertaa sodan sytyttyä, oli järkyttynyt. Hitler oli kumarassa laahustava, verestäväsilmäinen ja kuolaava raihnainen mies, jonka täytyi tukea itseään jatkuvasti johonkin pysyäkseen pystyssä. Viimeisinä viikkoina Hitlerin terveydentila, ruumiinvoimat ja mieliala olivat täysin sidoksissa Morellin antamiin lääkkeisiin ja piristeisiin.
Aiheesta muualla.
*


Albert Einstein.
Albert Einstein (lausunta saksaksi:; 14. maaliskuuta 1879 – 18. huhtikuuta 1955) oli saksalaissyntyinen teoreettinen fyysikko, joka loi suhteellisuusteorian. Hän vaikutti myös merkittävästi kvanttimekaniikan ja kosmologian kehitykseen, ja häntä pidetään yleisesti 1900-luvun tärkeimpänä fyysikkona.
Hän sai vuonna 1921 Nobelin fysiikanpalkinnon valosähköisen ilmiön selittämisestä sekä ”muista ansioista”. Svante Arrheniuksen pitämästä puheesta käy ilmi, että näihin ”muihin ansioihin” kuuluu myös se, että Einstein osoitti 1905 ensimmäisenä Brownin liikkeen avulla atomien olemassaolon. Tästä hänelle ehdotettiin Nobelia jo vuonna 1910. Einstein osoitti teoreettisesti, miten hiukkasen siksak-liike johtuu molekyylien lämpöliikkeestä.
Einstein sai vuonna 1925 arvostetun Copley-mitalin, ja neljä vuotta myöhemmin hän sai ensimmäisen Max Planck -mitalin.
Suvun historia.
Albert Einsteinin isä Hermann Einstein n. 1890
Albert Einsteinin suvun juuret ovat Buchaun kaupungissa, 60 km hänen synnyinpaikkakunnaltaan etelään. Varhaisin merkintä Einsteinien suvusta on vuodelta 1665, kun Baruch Moises Ainstein liittyi Buchaun seurakuntaan. Baruch Ainsteinin jälkeläiset muuttivat sukunimen kirjoitusasun siihen muotoon, jolla se nykyään tunnetaan. Kauppiasperinteitä sukuun syntyi, kun joukko suvun miehiä muutti Ulmiin ja ryhtyi kauppiaiksi 1800-luvun loppupuolella. Albert Einsteinin isä, Hermann Einstein, oli hänkin kauppias. Herman Einstein opiskeli Stuttgartin reaalikoulussa ja aloitti kauppiasuran ryhtyessään osakkaaksi serkkujensa Moses ja Hermann Levin yritykseen, jonka toimiala oli untuvien ja höyhenten myynti täkkeihin. Hermann Einstein vihittiin 8. elokuuta vuonna 1876 naimisiin Pauline Kochin kanssa Cannstattin juutalaisseurakunnassa. Kolme vuotta myöhemmin Pauline ja Hermann saivat pojan, jolle he antoivat nimen Albert.
Lapsuus.
Albert Einstein syntyi pienessä eteläsaksalaisessa kaupungissa, Ulmissa osoitteessa Bahnhofstrasse B 135 maaliskuun 14. päivänä vuonna 1879. Vuotta myöhemmin perhe muutti Müncheniin, jonne Hermann Einsteinin veli Jakob Einstein perusti pienen vesi- ja kaasujohtojen asennukseen keskittyneen yrityksen Jakob Einstein & Co. Hermann Einstein perheineen ja Jakob Einstein asuivat samoissa tiloissa, joissa yritys toimi. Yritys menestyi hyvin, ja sen toiminta laajeni sähkötekniikan suuntaan, joka oli ennen 1900-lukua uusi ala. Menestys sähkötekniikan alalla oli niin suurta, että myöhemmin veljekset luopuivat kokonaan vesi- ja kaasuputkista ja keskittyivät pelkästään sähkötekniikkaan. Albert siis varttui sähkötekniikan yrityksen vaikutuspiirissä, mikä vaikutti osaltaan hänen tieteelliseen työhönsä.
Einstein kehittyi kielellisesti varsin hitaasti, minkä hän itse myönsi. Einstein kertoo, että hän halusi luoda ainoastaan täydellisiä lauseita, ja siksi hän ensin mietti mielessään lauseen rakenteen, toisti sen kuiskaten, ja vasta varmistuttuaan lauseen täydellisestä muotoilusta hän esitti vastauksen kysyjälle. Tästä tavasta hän luopui vasta seitsemän- tai kahdeksanvuotiaana. Aivan varmaa ei ole, johtuiko Einsteinin tapa pyrkimyksestä perinpohjaiseen täydellisyyteen vai hitaasta kielellisestä kehittymisestä. Siksi perheen sisäkkö kutsui häntä usein ”tärähtäneeksi”. Albert viihtyi paremmin omissa oloissaan rakennellen palapelejä ja pystyttäen torneja. Hän ei piitannut muiden lasten pihaleikeistä eikä muiden pikkupoikien tappeluista. Einstein sai lempinimen ”Veli Pitkäpiimä”. Häntä kutsuttiin myös nimellä ”kelpo mies”, koska hän teki läksyt ennen kuin lähti muiden kanssa leikkimään, kun hän ylipäätään lähti. Jos Einstein pakotettiin mukaan peleihin, hän oli mieluiten erotuomarin asemassa. Tehtävä sopi hänelle hyvin, sillä hän oli luonteeltaan sovitteleva, ja myöhemmässä elämässä hänet tunnettiin pasifistina. Einstein osasi olla myös hyvin ärhäkkä, elleivät asiat menneet hänen tahtonsa mukaan. Hänen ollessaan viisivuotias hänelle palkattiin kotiopettaja. Opettaja lopetti työnsä pian, koska hänen oppilaansa saattoi saada raivonpuuskia, kun opetus ei mennyt Einsteinin mielen mukaisesti. Albert löi kerran opettajaansa jopa tuolilla.
Kouluvuodet.
Einstein aloitti koulun 1. lokakuuta 1885 katolisessa kansakoulussa Peterschulessa, koska Münchenin yksityinen juutalaiskoulu lakkautettiin vuonna 1872 eikä muita kouluja ollut. Saamansa yksityisopetuksen ansiosta Albert Einstein pääsi aloittamaan suoraan toiselta luokalta. Einsteinin luokalla oli yhteensä 70 lasta, mutta hän oli ainoa juutalainen. Silti hän osallistui mielellään katolisille uskonnontunneille. Einsteinilla ja uskonnonopettajalla oli lämpimät välit. Tosin eräänä päivänä opettaja toi uskonnontunnille naulan ja sanoi oppilaille: ”Tällaisilla nauloilla juutalaiset ristiinnaulitsivat Kristuksen.” Uskonnollinen suvaitsemattomuus ei ollut harvinaista 1800-luvun lopun Saksassa ja koulumatkoilla koettu kiusanteko sai Albertin tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi.
Einstein oli pidetty oppilas opettajien keskuudessa kypsyytensä takia. Einstein oli luokkansa priimus toisella luokalla eli ensimmäisenä kouluvuotenaan. Einsteinin äiti kertoi sisarelleen, että näki selvästi Einsteinista tulevan professorin. Einsteinia vaivasivat äkilliset raivonpuuskat, minkä vuoksi hänet siirrettiin IIIa-luokalta IIIb:lle.
Einstein kasvatettiin juutalaisia periaatteita noudattaen, mutta hän kasvoi perheessä, jossa hän pystyi opiskelemaan luonnontieteitä. Luonnontiede vieraannutti Einsteinin uskonnosta, ja siksi hänestä ei tullut Bar-Mizwaa eikä häntä hyväksytty oikeaksi juutalaiseksi. Einsteinin sukulaiset ja vanhemmat eivät olleet vihoissaan, vaikka pojasta tuli vapaa-ajattelija.
Jakob-setä opetti Albert Einsteinille algebraa yli koulutason. Albert oli niin kiinnostunut matematiikasta ja varsinkin euklidisesta geometriasta, että käytti kaksitoistavuotiaana kolme viikkoa todistaakseen onnistuneesti Pythagoraan lauseen. Sedän lisäksi häntä opettivat Max Talmud, joka aika ajoin toi Einsteinille uusia oppikirjoja opiskeltavaksi. Talmud toteaa, että pian Einsteinin kyvyt kehittyivät niin paljon, että hänellä oli vaikeuksia pysyä perässä. Talmud sanoo myös, että heidän keskustelunsa olivat hyvin filosofisia. 13-vuotiaana Einstein luki Immanuel Kantin teosta "Puhtaan järjen kritiikki".
Matematiikan ohella Einstein kiinnostui musiikista. Hermann-isä ei musiikista paljoakaan ymmärtänyt, mutta Pauline oli pianonsoitonopettaja. Pauline palkkasi Einsteinille viulunsoitonopettajan tämän ollessa kuusivuotias. Einstein oli tyytymätön opettajiensa tasoon, sillä heille ”musiikki ei ollut käsityötä korkeampaa”. Einstein soitti äitinsä kanssa duettona Mozartia ja Beethovenia. Einstein itse piti erityisen paljon Mozartin musiikista.
Albert Einstein siirtyi Münchenin Luitpold-lyseoon 1. lokakuuta 1888. Lyseo oli tunnettu klassisena kreikkaa ja latinaa opettavana oppilaitoksena. Valtaosa koulun opiskelijoista oli katolilaisia, mutta viisi prosenttia opiskelijoista oli juutalaisia. Einsteinin luokassa oli hänen lisäkseen kaksi juutalaista.
Einsteinin täyttäessä 50 vuotta monissa julkaisuissa ilmestyi artikkeleita, joissa väitettiin että Einsteinin olisi menestynyt heikosti klassisissa kielissä. Lyseon rehtori, tohtori Wieleitner kävi tämän väitteen johdosta läpi koulun arkiston ja ilmoitti, että Einsteinilla oli latinassa ja kreikassa aina vähintään kakkonen eli toiseksi paras arvosana. Lyseon opetussuunnitelman aineet eivät olleet Einsteinin mieleen, sillä suurin osa oppitunneista oli kieliä ja vähemmälle jäivät matematiikka, fysiikka ja maantieto. Einstein opiskeli matematiikkaa ja fysiikkaa itsenäisesti hyvin paljon ja pystyi näin täyttämään opetussuunnitelman vaatimukset ennen kuin niitä opiskeltiin itse tunneilla. Siksi Einstein lopetti lyseon jo seitsemän opiskeluvuoden jälkeen. Einstein oli kuitenkin lyseossa vähintään melko hyvä oppilas. Viimeisenä vuonna uusi luokanvalvoja Joseph Degenhart oli kyllästynyt Einsteinin piittaamattomuuteen muita kouluaineita kohtaan. Hän sanoi Einsteinille kuuluisat sanat: ”Sinusta ei ikinä tule mitään.” Luokanvalvoja pyysi Einsteinia häipymään koulusta, koska jo tämän läsnäolo vei tehon koulun toiminnasta. Einstein oli samaa mieltä, sillä hän inhosi aina koulunsa mekaanista opetusta.
Jakob Einstein & Cie. -yrityksen ansiosta Einstein pystyi keskeyttämään koulun, sillä yrityksen tulevaisuus oli vaakalaudalla vuonna 1893. Tuona vuonna Jakob Einstein & Cie. -yritys hävisi Münchenissä katuvalojen kunnostamiseen liittyvän kilpailun. Pohjois-Italiassa oli enää muutama projekti, jotka olisivat voineet pitää yrityksen toiminnassa, joten he jättivät Saksan toimipaikan selvitystilaan ja perustivat uuden yrityksen Paviaan, Pohjois-Italiaan. Einsteinin vanhempien suunnitelmiin kuului, että Einstein jäisi kolmeksi vuodeksi Saksaan käymään koulunsa loppuun. Einstein itse ei pitänyt suunnitelmasta vaan halusi lähteä koulusta heti. Einstein meni matematiikanopettajan luokse ja pyysi todistusta siitä, että osasi matematiikkaa yli opintojensa ja oli muutoin vaikuttava matemaatikko. Einstein sai todistuksensa, minkä jälkeen hän pyysi eroa koko koulusta.
Koulusta erottuaan Einstein matkusti Milanoon vanhempiensa luo. Einsteinin vanhemmat eivät olleet tyytyväisiä poikansa omavaltaiseen toimintaan ja pelkäsivät tämän tulevaisuuden puolesta. Jakob-setä kuitenkin ehdotti Einsteinin seuraavaksi opiskelupaikaksi Zürichin Eidgenössische Polytechnikumia, jonne pääsyn edellytyksenä ei ollut ylioppilastutkinto. Einstein valmistautui Zürichin korkeakoulun pääsykokeisiin kirjoittamalla ensimmäisen tieteellisen esseensä vuonna 1895. Esseen nimi oli "Über die Untersuchung des Aetherzustandes im magnetishen Felde" (). Einstein itse piti sitä roskana. Hän käsittelee esseessään eetteriä ja Heinrich Hertzin vuonna 1888 löytämiä sähkömagneettisia säteitä. Einsteinin essee on tuskin ollut kokonaan hänen oma taidonnäytteensä, sillä esseen ja tuon ajan populaarien tiedejulkaisujen väliltä on löydetty monia samankaltaisuuksia.
Opiskeluvuodet.
Talo, jossa Einstein asui opiskellessaan Aaraussa.
Albert Einstein sai kuitenkin tietää, että korkeakouluun vaadittiin vähintään 18 vuoden ikä, ja se oli pettymys vasta 16 vuotta täyttäneelle Einsteinille. Einsteinin perhe tunsi Zürichissä asuvan Gustav Maierin, jota pyydettiin auttamaan poikkeusluvan hankkimisessa Einsteinille. Maier lähetti koulun rehtorille kirjallisen anomuksen, jossa hän vakuutti Einsteinin olevan ”ihmelapsi”. Rehtori suhtautui asiaan epäillen, mutta luopui lopulta pääsykokeen ikärajasta. Einstein pääsi osallistumaan pääsykokeisiin, mutta reputti kokeen. Suurimmat ongelmat olivat sanallista kuvailua vaativissa aineissa.
Einsteinin lahjat matematiikassa ja fysiikassa tekivät kuitenkin vaikutuksen professori Heinrich Friedrich Weberiin, joka pyysi Einsteinia tulemaan toisen vuoden opiskelijoille tarkoitetuille luennoilleen. Einstein kieltäytyi ja päätti siirtyä opiskelemaan vuodeksi Aaraun kantonikouluun. Aaraun koulusta Einsteinille jäi toisenlaiset muistot kuin Luitpold-lyseosta. Koulu oli tunnettu vapaamielisyydestään, ja lisäksi fysiikkaa painotettiin enemmän kuin Luitpold-lyseossa. Opettajien kokouksessa todettiin, että uudella opiskelijalla on ranskan kielen taidossa suuria puutteita, jotka tulisi paikata pikaisesti. Einstein sai vapautuksen liikunnasta. Lisäksi sovittiin että viulutunneilla käynti korvaisi lauluopetuksen.
Einstein luopui Saksan kansalaisuudesta vuonna 1896, koska hän ei halunnut liittyä armeijaan. Saksassa asevelvollisuus alkoi 19-vuotiaana, mutta silloisen lain mukaan vapautus asevelvollisuudesta voitiin evätä jo 17-vuotiailta miespuolisilta kansalaisilta. Einsteinilla kävi onni, sillä kirje Einsteinin kansalaisuudenvaihdon hyväksymisestä saapui kuusi viikkoa ennen kuin Einstein täytti 17 eli hieman aiemmin kuin hänen asevelvollisuudesta vapauttamisensa olisi voitu hylätä.
Lokakuussa 1896 Einstein kirjoittautui Zürichin Teknillisen korkeakoulun osastolle VI, jossa koulutettiin matematiikan ja luonnontieteen opettajia. Samalla osastolla opiskeli yhteensä 23 oppilasta, joista yksi oli hänen tuleva vaimonsa Mileva Marić. Einsteinia opetti kaksi arvostettua matematiikan opettajaa, Adolf Hurwitz ja Hermann Minkowski. Hyvistä opettajista huolimatta Einstein laiminlöi opiskelujaan eikä käynyt erityisen aktiivisesti luennoilla, koska kuvitteli, ettei fyysikko tarvitse matematiikasta kuin perustiedot. Hyvän ystävänsä Marcel Grossmannin avulla hän sai kuitenkin muistiinpanot, mistä oli paljon apua tentteihin valmistautuessa. Einstein katui myöhemmin, ettei käynyt luennoilla.
a> vuodelta 1896. Kuusi on paras mahdollinen arvosana.
Einstein osallistui opintosuunnitelman mukaisesti välitutkinnon suorittamiseen lokakuussa 1898. Hän oli mielestään keskinkertainen opiskelija eikä pitänyt kokeisiin lukemisesta. Suurimman osan kokeita edeltävästä kesästä hän vietti lukemalla kokeisiin Marcel Grossmannin kanssa. Heidän työntekonsa tuottikin hyvät arvosanat: Einstein sai kahdesta aineesta 6 eli korkeimman arvosanan ja muista 5 ½. Einsteinin keskiarvo oli näin 5,7 eli vuosiluokkansa korkein. Aiemmilla luokilla fysiikan opetus oli hyvin niukkaa ja kovin matemaattispainotteista. Einstein oli kolmannella vuosiluokalla ja oleskeli sähköteknillisessä laboratoriossa. Laboratorion olot ja varustelu olivat loistavat, sillä Werner von Siemens oli tukenut fysiikan laboratorion varustamista.
Einstein ja hänen tyttöystävänsä Mileva Marić valmistautuivat yhdessä kesälomalla pian koittaviin vuoden 1900 diplomitöihin. Einstein käsitteli työssään lämmön johtumista. Hän kuvaili myöhemmin, ettei koko aihe kiinnostanut häntä ollenkaan. Marić sai arvostelussa pisteiksi 4 ja Einstein 4,5. Albrecht Fölsing mainitsee kirjassa "Albert Einstein – elämäkerta", että Einstein luotti diplomityön jättämisen jälkeen suorittamassaan lopputentissä ehkä liiaksi Grossmannin muistiinpanoihin, sillä hän ei yltänyt entiseen tasoon. Muut kolme samalla osastolla opiskelleet onnistuivat Einsteinia ja Marićia paremmin. Erilaisten painotusten jälkeen parempiin suorituksiin ylsivät Louis Kollros (keskiarvo 5,45), Marcel Grossmann (5,23) ja Jakob Ehrat (5,14). Einsteinin keskiarvo oli 4,91, Marićin keskiarvo oli vain 4. Tutkintolautakunta antoi muille kokelaille diplomin paitsi Mileva Marićille.
Einsteinin rahatilanne alkoi heikentyä, kun vanhemmat ja muut sukulaiset eivät enää lähettäneet rahaa. Heikko menestys loppututkinnossa ei kuitenkaan ollut lannistanut Einsteinia, vaan hän ryhtyi tutkimaan kapillaari-ilmiötä. Hän sai sitä koskevan käsikirjoituksen valmiiksi 13. joulukuuta 1900, ja kirjoitus julkaistiin "Annalen der Physik" -lehdessä 1. maaliskuuta 1901. Kirjoitus oli pieni läpimurto kapillaari-ilmiön selittämisessä, mutta sisälsi vielä paljon virheitä.
Kirjoituksen ansiosta saksalaiset fyysikot kuitenkin noteerasivat Einsteinin. Niin kiinnostuneita he eivät silti olleet, että olisivat palkanneet hänet assistentikseen. Einstein haki paikkaa kymmeniltä kuuluisilta fyysikoilta, mutta näyttää siltä, ettei yksikään edes vastannut. Siksi Einstein poti ajoittain masennusta. Einsteinin isä huolestui niin paljon, että pyysi Wilhelm Ostwaldia vastaamaan pojalleen. Isä toimi salassa pojaltaan, mutta näyttää siltä, ettei Ostwald vastannut edes Einsteinin isälle. Einstein sai yllättäen Marcel Grossmannilta kirjeen, jossa tämä kertoi Bernin patenttiviraston hakevan apulaista.
Työ patenttitoimistossa.
Ennen patenttitoimistoon pääsyä Einstein työskenteli opettajana, niin yksityisenä kuin kouluissakin. Hän toimi Bernin patenttitoimistossa 3. luokan asiantuntijana, ja hänen työnkuvaansa kuului elektromagneettisille laitteille tehtyjen patenttihakemusten arviointi. Bernin patenttitoimiston työpaikkailmoitus oli ollut hieman johdatteleva, sillä ilmoituksessa sanottiin, että hakijalla pitäisi olla ”perusteellista korkeakoulusivistystä mekaanis-teknisellä tai fysiikan alalla”. Näyttäisi siltä, että hakemus olisi suunnattu juuri Einsteinille, sillä patenttivirasto ei ollut aikaisemmin palkannut fyysikoita.
Työpaikan varmistuminen Bernissä olisi suuri helpotus rahavaikeuksissa olevalle Einsteinille ja hänen tulevalle puolisolleen Mileva Marićille, sillä Marić odotti heidän esikoistaan. Einsteinin asuessa Bernissä ja pitäessä väliaikaisesti yksityiskoulua vuokran kattamiseksi Mileva synnytti tyttölapsen äitinsä ja isänsä luona Novi Sadissa. Einstein ymmärsi tuolloin, ettei lapsen saaminen niin nuorena ja varsinkin avioitumattomana ollut sopivaa. Tilanne oli vaikea Einsteinin vanhemmille, jotka olivat hyvin vihoissaan sekä poikansa vaimolle että tämän perheelle. Aika patenttivirastossa oli Einsteinille erityisen surullinen, sillä hänen isänsä oli kuollut. Hän sai kuitenkin isältään luvan avioitua Milevan Marićin kanssa.
Einstein ja hänen vastaehdokkaansa Heinrich Schenk valittiin 23. kesäkuuta 1902 virkaan 3 500 frangin vuosipalkalla. Einstein piti kahdeksantuntista työpäivää puuduttavana ja raskaana, sillä hän antoi päivittäin yksityisopetusta ja teki myös aktiivisesti työtä fysiikan parissa. Tuolloin hän syventyi erityisesti termodynamiikkaan. Patenttivirkailijan mieli kuitenkin muuttui, ja hän alkoi pitää työtään uusia ajatuksia herättävänä ja virikkeitä fysiikan tutkimukseen antavana. Albert Einsteinin hyväksymiä tai hylkäämiä patentteja ei ole säilynyt kuin yksi kappale. Lain mukaisesti kaikki patentit on hävitetty 18 vuoden kuluttua patentin hakemisen jälkeen, jolloin patenttisuoja oli kulunut loppuun. Jäljelle jäänyt patentti on sähkökongressi hakemus vaihtovirtakoneelle. Einstein hylkäsi hakemuksen liian epäselvänä.
Patenttitoimistossa työskenteli myös Einsteinin ystävä Michele Besso. Einstein ja Besso perustivat pienen ryhmän, joka kokoontui viikoittain puhumaan tieteestä ja filosofiasta. Ryhmälle annettiin leikkisä nimi "Akademie Olympia". He lukivat yhdessä muun muassa David Humen, Henri Poincarén ja Ernst Machin teoksia. Einstein piti työstään, ja hän kävi patentteja läpi vielä sittenkin, kun ei enää ollut patenttiviraston palveluksessa. Myöhempinä vuosinaan hän toimi eräänlaisena asiantuntijana patenttiriidoissa.
Patenttiviraston työvuosina Einstein sai valmiiksi neljä suurta työtä. Kaikki valmistuivat samana vuonna, "annus mirabilis" 1905. Töihin kuuluivat suppea suhteellisuusteoria, valosähköinen ilmiö, Brownin liike sekä massan ja energian verrannollisuus (E=mc²), joka kuitenkin usein liitetään suppeaan suhteellisuusteoriaan. Kaikki työt saivat muiden fyysikoiden huomion. Työ patenttivirastossa ei ehkä ollut Einsteinille kovin haastavaa, mutta sen ansiosta hänelle jäi aikaa uusimpien fysiikanteorioiden lukemiselle ja omalle itsenäiselle ajattelulle. Tämän uskotaan olleen merkittävä asia hänen vuonna 1905 julkaisemiensa teorioiden kehittymisen kannalta.. 30. huhtikuuta 1905, Einstein sai valmiiksi väitöskirjansa Zürichin teknillisellä yliopistolla.
Professorina Zürichissä ja Prahassa.
Einsteinilla oli jo mainetta tunnettujen fyysikkojen keskuudessa, ja ihmeteltiinkin, miksi hän yhä työskenteli patenttivirastossa. Hän sai 15. lokakuuta 1909 työn Zürichin yliopiston professorina. Einstein sai kunniatohtorin arvon jo ennen tehtävään astumista. Mukaansa hän otti vaimonsa ja lapsensa, Hans Albertin. Työ oli yllättävän raskasta kokemattomalle puhujalle. Opiskelijat kuitenkin pitivät Einsteinista ja laativat jopa vetoomuksen, että tämä yritettäisiin pitää yliopistossa mahdollisimman kauan; hän kun osasi selittää fysiikan vaikeat ongelmat ymmärrettävästi. Einsteineille syntyi kolmas lapsi 28. heinäkuuta 1910. Hänen nimekseen tuli Eduard.
Einstein ei kuitenkaan viipynyt Zürichissä kauan vaan etsi itselleen toista paikkaa. Se löytyi Prahasta, josta hän sai vahvistuksen nimitykselleen 11. tammikuuta 1911. Siellä hänellä oli kuitenkin ongelmia uskontonsa takia, koska Prahassa ei voinut oleskella uskontokuntaan kuulumaton. Siksi Albert Einstein merkitsi itsensä juutalaiseksi. Prahassa Einstein tajusi, että halusi sieltä pois mahdollisimman nopeasti, koska perhettä pidettiin muukalaisena, eivätkä tšekit pitäneet saksalaisista. Hän palasikin Zürichiin jo 25. heinäkuuta 1912. Tällä kertaa hän ansaitsi Zürichin yliopistolla huippupalkkaa.
Berliinin aika, yleinen suhteellisuusteoria ja Nobel-palkinto.
Lähellä Berliiniä sijaitseva Albert Einsteinin talo.
Zürichissä ollessaan Einstein sai kutsun opettamaan Berliiniin. Hän suostui siihen ja oli Berliinissä keväällä 1914. Mileva ja lapset tulivat ensin Einsteinin mukaan Berliiniin, mutta palasivat Zürichiin jo kesäkuussa 1914. Einstein piti tuossa vaiheessa avioeroa väistämättömänä.
Euroopassa alkoi sota 1. elokuuta 1914. Einstein oli sodan vastustaja, mutta jäi Berliiniin. Hän liittyi poliittiseen järjestöön, joka pyrki nopeaan rauhaan ja siihen, ettei tulevaisuudessa olisi sotia.
Einstein sai valmiiksi yleisen suhteellisuusteorian 25. marraskuuta 1915. Silloin hän ilmestyi fysikaalis-matemaattiseen kokoukseen kertomaan teoriastaan. Toukokuussa Einstein valittiin kahdeksi vuodeksi Saksan fysikaalisen seuran puheenjohtajaksi. Einstein alkoi sairastella ja joutui maksasairauden vuoksi luopumaan matkasta Hollantiin. Lääkärin mukaan hänellä oli sappikiviä. Sairaudet johtuivat todennäköisesti raskaasta työstä ja huonosta ravinnosta, sillä Berliinissä vallitsi sodan takia ruokapula. Tieteellisellä rintamalla alkoi kuitenkin voittokulku. Vuoden 1919 auringonpimennys mahdollisti Einsteinin teorian mukaisen auringon lähellä tapahtuvan valon taipumisen testaamisen, joka sitten osoitti ennusteen todeksi. Syntyi valtava kohu, ja Einstein sai osakseen paljon huomiota eri puolilla maailmaa. Einstein itse ihmetteli suhteellisuusteorian saamaa huomiota, olihan se kuitenkin niin kaukana käytännön elämästä. Vaikka julkisuus toi rahaa ja hänellä oli hyvä palkka, se ei riittänyt Milevan elatusapujen maksamiseen, sillä saksan markan kurssi laski kovaa vauhtia. Tästä syystä Einstein kävi eri yliopistokaupungeissa luennoimassa hyvää korvausta vastaan.
Einstein matkusti Yhdysvaltoihin keräämään rahaa kaavaillulle Jerusalemin juutalaiselle yliopistolle. New Yorkissa Einsteinia vastassa oli muun muassa kaupungin pormestari. Kerätessään rahaa Einstein myös luennoi suurissa yliopistoissa. Luennot jouduttiin kääntämään saksasta englantiin, koska Einsteinin kielitaito oli huono. Hänet vihittiin New Jerseyn Princetonin yliopistossa kunniatohtoriksi. Hän palasi Eurooppaan Britannian kautta. Sielläkin hän luennoi ja sai Manchesterin yliopistossa kunniatohtorin arvon. Kolmen kuukauden matka vahvisti Einsteinin juutalaista identiteettiä, ja matkan jälkeen häntä pidettiin sekä juutalaisten että Weimarin tasavallan lähettiläänä. Sen takia hän osallistui paljon politiikkaan ja kuului esimerkiksi Kansainliiton henkisen yhteistyön komiteaan. Berliinin epävakaan tilanteen vuoksi Einstein pakeni vähäksi aikaa turvaan Kieliin mutta palasi pian takaisin. Seuraavana vuonna hän sai kutsun Japaniin luennoimaan ja aikoi paluumatkalla vierailla Palestiinassa ja Espanjassa, jonne oli saanut vierailukutsun. Einstein saapui Japaniin 17. marraskuuta 1922 ja lähti sieltä 29. joulukuuta. Palestiinan matka oli hänelle juutalaisena liikuttava kokemus. Matka jatkui Ranskaan, mutta ennen paluuta Berliiniin hän vietti kaksi viikkoa Espanjassa. Siellä hänet nimitettiin akatemian kunniajäseneksi, vihittiin kunniatohtoriksi ja vietiin kuninkaan puheille. Matkan aikana marraskuussa 1922 Albert Einstein sai kuulla, että hänelle oli myönnetty Nobelin palkinto, jonka takia hänestä oli tullut virallisesti saksalainen ja preussilainen.
Heinäkuussa 1923 Einstein matkusti Ruotsiin ottaakseen vastaan Nobelin palkinnon. Palkintoa oli yritetty saada Einsteinille jo pitkään, mutta vasta suhteellisuusteorian varmistaminen vuonna 1919 oli tuonut mukanaan vahvan ehdokkuuden. Nobel myönnettiin Einsteinille loppujen lopuksi valosähköisen ilmiön selittämisestä eikä suhteellisuusteoriasta, koska Nobelin palkinnot myönnettiin keksinnöille, ja suhteellisuusteoria ei ollut keksintö siten kuin se oli määritelty Alfred Nobelin testamentissa. Rahapalkinnon Einstein antoi suoraan Milevalle siten, että he saisivat vuosittain sen korot. Milevalle järjestely ei sopinut ja sovittiin, että ostetaan taloja, joiden vuokratulot menisivät Milevalle. Palkinnon valmisteluvaiheessa Sveitsin suurlähettiläs oli katsonut edustavansa maata, jonka kansalainen Einstein oli. Samaa oli kuitenkin korostanut myös Saksan suurlähettiläs. Sveitsin suurlähettiläs antoi periksi, ja Saksan suurlähettiläs otti palkinnon vastaan. Pian kuitenkin huomattiin, ettei Einstein kuitenkaan ollut saksalainen vaan sveitsiläinen. Välttääkseen nolon tilanteen Berliinin ulkoministeriö keksi, että Einsteinista oli vuonna 1920 virkaan astuessaan tullut saksalainen.
Einstein oli saanut kolme vuotta aiemmin kutsun Etelä-Amerikkaan mutta kieltäytynyt. Nyt oli aika otollinen, ja hän lähti matkalle maaliskuun alussa 1925. Politiikan ja tieteen johtomiehet osoittivat ihailuaan. Hänet vihittiin Argentiinan akatemian ulkomaiseksi jäseneksi. Hän vietti kolme viikkoa Argentiinassa ja matkusti sitten Uruguayihin. Lopuksi hän matkusti Brasiliaan, ja kolme kuukautta kestäneen matkan jälkeen hän palasi Berliiniin. Matkansa jälkeen Einstein alkoi keskittyä kenttä- ja kvanttiteoriaan. Sen lisäksi hän jatkoi työtään Jerusalemin heprealaisen yliopiston kuraattorikunnassa ja Kansainliiton henkisen yhteistyön komissiossa.
Einstein kutsuttiin Osram-konserniin Sveitsiin maaliskuussa 1928. Kun hän yöllä saapui määräasemalle Zuoziin, hän joutui raahaamaan matkalaukkujaan kinosten keskellä alppimajalle. Seurauksena oli verenkiertohäiriö, joka vei hänet lähelle kuolemaa. Palattuaan Berliiniin hän oli huonossa kunnossa ja joutui olemaan kymmenen viikkoa vuodelevossa. Tervehtyäkseen hän lähti lomailemaan Itämeren rannikolle. Vielä palattuaankin syyskuussa hän oli heikkokuntoinen. Hänen 10. tammikuuta 1929 ilmestynyt yhtenäisyysteoriansa sai suuren huomion.
Kohti Yhdysvaltoihin muuttoa.
Einstein otti 1.10.1940 vastaan Yhdysvaltain kansalaisuuden.
Ennen matkaa Yhdysvaltojen länsirannikolle Einstein kiersi parisen viikkoa Euroopassa. Ensin hän osallistui Brysselissä Solvay-konferenssiin. Sen jälkeen hän vietti kolme päivää Lontoossa, josta hän matkusti Brysseliin tapaamaan Belgian kuningatarta Elisabetia. Sitten hän jatkoi Zürichiin, jossa hän osallistui kunniavieraana Teknillisen korkeakoulun 75-vuotisjuhlaan. Berliiniin palattuaan Einsteinilla oli kolme viikkoa aikaa ennen Kalifornian matkaansa.
Matka alkoi 2. joulukuuta 1930 Antwerpenistä. Mukaansa hän otti vaimonsa Elsan sekä sihteerinsä, kotiapulaisensa ja ”laskijansa”, sillä hän aikoi työskennellä matkan aikana. Laiva pysähtyi New Yorkin edustalle viideksi päiväksi. Einstein aikoi olla niiden aikana laivan sisätiloissa. Toimittajat haastattelivat Einsteinia jo laivassa. Vastoin suunnitelmia Einstein kulki niiden viiden päivän aikana tilaisuudesta toiseen. Hänestä tehtiin New Yorkin kunniakansalainen. Matka jatkui Panaman kanavan kautta San Diegoon, jonne laiva saapui 30. joulukuuta 1930. Matkalla hän tapasi Charlie Chaplinin ja kirjailija Upton Sinclairin.
Kahden kuukauden kuluttua Einstein sai tarpeekseen Yhdysvalloista ja lähti junalla halki Yhdysvaltojen takaisin kohti Eurooppaa. 29. helmikuuta 1931 hän saapui New Yorkiin, josta lähti keskiyöllä laiva Eurooppaan. Einstein piti puheen pasifistisille järjestöille ja synnytti suuren hurmoksen. Illalla hän puhui juutalaisten Palestiinassa tekemän rakennustyön tukemisen puolesta. Palattuaan Berliiniin Einstein pelkäsi Saksan muuttuvan diktatuuriksi. Lisäksi Saksassa oli talouslama ja natsien katumellakoita. Hän tajusi, että hänen on pian muutettava pois Saksasta.
Einstein palasi pian Kaliforniaan. Tällä kertaa laiva vei hänet ja Elsan suoraan Kaliforniaan ilman pysähdystä New Yorkissa. Laivamatka alkoi 2. joulukuuta 1931. Sitä ennen he olivat viettäneet muutaman päivän Belgiassa ja Hollannissa. Einstein saapui Los Angelesiin juuri ennen vuoden vaihtumista. Einstein piti muutamia luentoja ja kertoi myös pasifistisista ajatuksistaan. Einstein tapasi matkalla Abraham Flexnerin, joka aikoi perustaa New Jerseyhyn instituutin, jossa tiedemiehet voisivat keskittyä tutkimustyöhön ilman normaaleja yliopiston rutiineja. He aikoivat jatkaa keskusteluaan seuraavana keväänä Oxfordissa.
Maaliskuun alussa 1932 Einstein palasi jälleen Eurooppaan. Hän tiesi palaavansa Yhdysvaltoihin seuraavana vuonna, mutta ajatus pysyvästä muutosta Yhdysvaltoihin ei miellyttänyt häntä. Vietettyään pari viikkoa Berliinissä hän matkusti Cambridgeen pitämään muutaman luennon. Sieltä matka jatkui Oxfordiin, jossa hän tapasi Flexnerin. He sopivat, että Einstein muuttaisi lokakuussa 1933 Flexnerin instituuttiin, joka perustettiin Princetonin yliopiston yhteyteen, mutta oli siitä riippumaton. Einstein ilmoitti kuitenkin lehdistölle, ettei muuttaisi Yhdysvaltoihin pysyvästi. 10. joulukuuta 1932 Einstein lähti puoleksi vuodeksi Yhdysvaltoihin. Laiva meni Panaman kautta Los Angelesiin.
Adolf Hitler nousi Saksassa valtaan 30. tammikuuta 1933, ja saatuaan siitä tiedon Einstein sanoi, ettei uskalla enää palata Saksaan. Hän lähti vaimonsa Elsan kanssa Kaliforniasta junalla mantereen halki. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Chicago, jossa oli rahankeruutilaisuus Jerusalemin heprealaisen yliopiston hyväksi. Matka jatkui New Yorkiin, jossa oli päivittäin vastaanottoja ja kokouksia. Sitten he lähtivät laivalla takaisin Eurooppaan. Heti Antwerpeniin saavuttuaan Einstein ajoi Brysseliin ja luovutti Saksan passinsa sikäläiselle Saksan edustustolle ilmoittaen luopuvansa Saksan kansalaisuudesta. Hän oli jo aikaisemmin tehnyt kirjeitse eroilmoituksen Preussin akatemialle. Akatemian lisäksi Einstein kuului useihin muihin tieteellisiin yhdistyksiin ja seuroihin, ja hän pyysi ystäväänsä virallisesti erottamaan hänet niistä. Einsteinin rahat Saksassa takavarikoitiin, mutta onneksi hän oli säilyttänyt rahaa Saksan lisäksi myös Leidenissä ja New Yorkissa. Einsteinin talon Berliinissä ryösti SA. Ennen paluutaan Yhdysvaltoihin Einstein vietti neljä viikkoa Englannin rannikolla Norfolkissa.
Hän nousi 8. syyskuuta 1933 Southamptonissa Yhdysvaltoihin lähtevään laivaan, johon hänen vaimonsa oli noussut jo Antwerpenissa. He matkustivat vierailuviisumilla, sillä heidän tarkoituksensa oli viettää vain puoli vuotta Amerikassa ja palata sitten taas Eurooppaan. Toisin kävi, sillä hän ei palannut enää koskaan. Kun laiva lähestyi New Yorkin satamaa, sen vierelle tuli moottorivene, joka otti Einsteinin mukaansa. Kun tullimuodollisuudet oli hoidettu, lähdettiin pikaisesti Princetoniin. Einstein oli siellä jo ennen kuin itse laiva saapui satamaan. Einstein tapasi Yhdysvaltojen presidentin Rooseveltin tämän kutsusta 24. tammikuuta 1934. Elsan tytär Ilse sairastui Pariisissa, ja Elsa lähti yksin Pariisiin. Ilse kuoli lopulta 37-vuotiaana. Instituutin kesäloman aikana Einstein purjehti Rhode Islandin rannikolla. Elsa palasi järkyttyneenä Pariisista. Päätettyään pysyä Princetonissa Einstein anoi Yhdysvaltojen kansalaisuutta. Sen takia Einstein matkusti brittiläiseen Bermudaan, sillä muuttolupa oli anottava Yhdysvaltojen ulkomaisessa konsulaatissa. Elsan silmiin oli ilmestynyt pahaa turvotusta, joka oli oire verenkierto- ja munuaisongelmista. Hän kuoli 20. joulukuuta 1936 kotonaan Princetonissa.
Einstein vietti kesän 1939 Long Islandilla. Häntä saapui sinne tapaamaan kaksi hänen ystäväänsä, professorit Eugene Wigner ja Leó Szilárd, jotka olivat huolissaan atomipommeista. He tulivat Einsteinin puheille, koska pelkäsivät Belgian myyvän uraania Saksalle ja hän tunsi Belgian kuningattaren. Belgian Kongossa oli suuret esiintymät uraania, josta pystyttäisiin ehkä tekemään atomipommi, joka aiheuttaisi suurta vahinkoa. Einstein kirjoittikin kirjeen Belgian hallitukselle. Koska tämä kirje ei vaikuttanut juuri mitään, Einstein kirjoitti uuden kirjeen 7. maaliskuuta 1940, molemmat turhaan.
Einsteinin luona kävi 16. toukokuuta 1943 laivaston luutnantti, joka johti tehoräjähteisiin erikoistunutta tutkimusryhmää. Einsteinia pyydettiin laivaston neuvonantajaksi tehoräjähteisiin koskevissa kysymyksissä, ja hän suostui. Tästä lähtien hänen luonaan vieraili silloin tällöin räjähdeasiantuntijoita, jotka pyysivät häntä selvittämään torpedojen optimaalista räjäytystä. Näillä tutkimuksilla ei kuitenkaan ollut mitään seurauksia.
Järjestö, joka huutokauppasi kuuluisien kirjailijoiden käsikirjoituksia ja antoi rahat Yhdysvaltain sotakassaan, tuli pyytämään suhteellisuusteorian käsikirjoitusta. Einstein oli kuitenkin tuhonnut sen suhteellisuusteorian ilmestyttyä painettuna, mutta tarjosi tilalle bivektorikenttiä koskevaa käsikirjoitustaan, ja se otettiin kiitollisena vastaan. Lisäksi hän kirjoitti uudelleen suhteellisuusteorian käsikirjoituksensa. Huutokaupassa uudelleen kirjoitetusta suhteellisuusteorian käsikirjoituksesta saatiin 6,5 miljoonaa dollaria ja bivektorikenttien alkuperäisestä käsikirjoituksesta viisi miljoonaa dollaria.
Kun Einstein sai tietää, että Yhdysvalloilla oli ydinpommeja, hän kirjoitti ystävänsä Leó Szilárdin pyynnöstä kirjeen Rooseveltille, jossa hän ilmaisi huolensa poliitikkojen atomipommeja koskevasta tietämyksestä ja hallituksen kyvystä käyttää aseita oikealla tavalla. Roosevelt ehti kuitenkin kuolla ennen kuin sai kirjeen. Sodan loputtua julkaistiin Smythin raportti, jossa selostettiin atomipommin kehittelyä. Siinä mainittiin Einsteinin kirjoittama kirje, ja siksi hän ei enää voinut olla osallistumatta atomipommista käytävään keskusteluun. Nähtyään atomipommin vaikutukset Hiroshimassa Einstein alkoi puoltaa yleisen aseistariisunnan ajatusta. Einstein kärsi valtavista henkisistä tuskista vierailtuaan Hiroshimassa, ja hän tunsi itsensä miltei suurimmaksi syylliseksi tuhoon. Hän ei kuitenkaan koskaan tuominnut pommien pudottamista Japaniin. Tavoitteena hänellä oli edelleen lopettaa sodat lopullisesti.
New Yorkissa järjestettiin Nobelin muistoksi juhlatilaisuus 10. joulukuuta 1945, ja Einstein piti siellä puheen, jossa käsitteli tiedemiesten vastuuta ja syyllisyydentuntoa ja kertoi myös omasta osuudestaan atomipommin synnyssä. Einstein vaati tässä tilanteessa rohkeita tekoja ja ajattelutapojen muutosta. Einsteinia pyydettiin puheenjohtajaksi komiteaan, joka halusi valistaa suurta yleisöä ja poliitikkoja atomipommiin liittyvistä vaaroista. Einstein suostui siihen, ja hän onnistui rahankeruussa ja asian puolesta puhumisessa. Einstein puhui usein komitean puheenjohtajana radiossa ja lehdissä. Komitea sai aluksi paljon julkisuutta, mutta lopetti toimintansa loppuvuodesta 1948. Einstein myös sairasteli, mihin syynä oli vatsanpohjan valtimon pullistuma.
Torjuttu presidenttimahdollisuus.
16. marraskuuta 1952 Albert Einsteinille tarjottiin Israelin presidentin virkaa, mutta hän ei ottanut sitä vastaan. Israelin presidentti Chaim Weizmann oli kuollut 9. marraskuuta, ja Israelin lehdistössä oli ehdotettu tilalle Einsteinia, koska hän oli aikansa kuuluisin juutalainen. Ajatuksen puolustajat toivoivat Einsteinin presidenttiyden myös korostavan Israelin yhteyttä tieteelliseen humanismiin. Israelin pääministeri otti siksi yhteyttä Israelin Yhdysvaltain-lähettilääseen ja pyysi tätä tarjoamaan virkaa Einsteinille. Lähettiläs ei ehtinyt kysyä asiaa Einsteinilta itseltään, koska tämä soitti hänelle kuultuaan asiasta tietotoimistosta. Einstein pyysi lähettilästä kertomaan Israeliin, ettei ottaisi virkaa vastaan, mutta piti tarjousta suurena kunniana. Lähettiläs ei hyväksynyt viran torjumista puhelimessa ja lähetti siksi Einsteinille kirjeen. Vastauksen Einstein oli kirjoittanut jo valmiiksi.
Kohtalokas sairastuminen ja loppuvaiheet.
Lääkärit totesivat kesällä 1950, että Einsteinin aortta-aneurysma oli alkanut kasvaa. Sen jälkeen hän tiesi kuolevansa pian. Hän allekirjoitti testamenttinsa 18. maaliskuuta 1950. Siinä määrättiin hänen käsikirjoituksensa luovutettavaksi Jerusalemin heprealaiselle yliopistolle. 11. huhtikuuta 1955 Einstein allekirjoitti vetoomuksen kilpavarustelua vastaan. Muutaman päivän kuluttua alkoivat suuret kivut, ja hänen lääkärinsä pelkäsi, että aneurysmassa oli ilmennyt vuoto. Hänet vietiin sairaalaan, ja tila koheni sen verran, että hän alkoi valmistaa radiopuhetta. Puhe ei ehtinyt valmiiksi. 18. huhtikuuta kello 1.15 yöllä hän kuoli sanottuaan sitä ennen saksaksi muutaman sanan, joita hoitaja ei ymmärtänyt. Aneurysma oli puhjennut.
Tohtori Thomas Stoltz Harvey teki hänelle ruumiinavauksen. Harvey poisti Einsteinin aivot ja säilöi ne tutkimustarkoituksiin. Einsteinin ruumis polttohaudattiin aamuneljältä Trentonissa, New Jerseyssä, hänen kuolinpäivänään ilman seremonioita, ja tuhkat levitettiin hänen omasta toivomuksestaan tuntemattomaan paikkaan.
Aivot ja älykkyys.
Patologi Thomas Harvey poisti Einsteinin aivot, ennen kuin tämän kuolemasta oli kulunut seitsemän tuntia. Hän tutki aivot, mutta vastoin odotuksia hän ei löytänyt mitään normaalista poikkeavaa. Asiaa ei sen jälkeen tutkittu, ennen kuin vuonna 1999 Sandra Witelson tutki kollegoidensa kanssa uudelleen Harveyn säilyttämiä näytteitä. Ryhmä huomasi aivoissa kolme poikkeusta. Aivoissa ei ollut otsalohkoon kuuluvaa parietaalista operculumia, päälakilohko oli 15 prosenttia normaalia suurempi, ja molemmat lohkot olivat symmetriset. Normaalisti aivopuoliskojen päälakilohkot ovat epäsymmetriset. Päälakilohkot liittyvät matemaattiseen ajatteluun ja kolmiulotteiseen hahmottamiskykyyn. Reunanpäällyspoimutuksen puuttumisen takia lohkojen välillä oli paremmat yhteydet, ja siksi Einsteinilla oli hyvät kolmiulotteisen hahmottamisen taidot; Einstein sanoikin hahmottavansa ongelmia ennen kaikkea visuaalisesti.
Einstein osoitti poikkeuksellista lahjakkuutta jo 12 vuoden iässä hallitsemalla huomattavasti enemmän algebraa kuin koulussa oli opetettu. Einsteinin onnistui muun muassa omatoimisesti todistaa Pythagoraan lause.
Mahdollinen Aspergerin syndrooma.
Kehityspsykologi Erik H. Erikson huomasi 1980-luvulla, että Einsteinin hidas kielellinen kehitys, haluttomuus olla tekemisissä muiden lasten kanssa sekä ennen kouluikää ilmenneet ajoittaiset raivokohtaukset antoivat aihetta epäillä niin sanottua lapsuuden laaja-alaista kehityshäiriötä, mitä nimitystä käytetään etenkin Yhdysvalloissa lapsista, joilla on Aspergerin syndrooma. Myös esimerkiksi tunnetuimpiin Asperger-tutkijoihin lukeutuva Simon Baron-Cohen on sitä mieltä, että monet Aspergerin oireyhtymän tunnuspiirteet täyttyivät Einsteinin kohdalla.
Aspergerin syndroomaa ei tunnettu Einsteinin elinaikana, joten edellä mainittujen tutkijoiden arviot perustuvat Einsteinin elämäkerralliseen aineistoon. Yleislastenpsykiatri Glen Elliott on sitä mieltä, että elämäkerrallisen aineiston perusteella tehdyt diagnoosit ovat erittäin epäluotettavia ja ihmisen käyttäytyminen voi johtua monista eri syistä. Lisäksi Elliot huomauttaa, että Einsteinilla oli hyvä huumorintaju, mitä vaikeasti aspergerinsyndroomaisilla ei ole käytännöllisesti katsoen koskaan.
Einsteinin avioliitot.
Albert Einstein ja Mileva Marić
Einstein seurusteli 17-vuotiaana häntä muutamaa vuotta vanhemman, opettajaksi opiskelevan Marie Wintelerin kanssa. Albert tutustui Marieen hänen vanhempiensa välityksellä, koska asui heidän luonaan täysihoidossa muutettuaan Sveitsiin suorittamaan lukion viimeistä luokkaa. Einsteinin tunteet Marieta kohtaan laimenivat, kun hän muutti Zürichiin suorittamaan yliopisto-opintoja. Suhde päättyi lopullisesti keväällä 1897. Syyn arvellaan olevan Einsteinin serbialaisessa kurssitoverissa Mileva Marićissa, jonka kanssa Einstein ryhtyi sittemmin seurustelemaan.
Albert Einstein ja Mileva Marić seurustelivat lähes koko opiskeluaikansa, mutta Einsteinin vanhemmat vastustivat vuosikaupalla heidän avioitumistaan, vaikkeivät olleet edes tavanneet miniäkandidaattiaan. Etenkin Einsteinin äiti katsoi, ettei Mileva ollut kyllin hyvä puoliso hänen pojalleen, koska hän oli neljä vuotta Albertia vanhempi ja lisäksi hän ontui nuorena sairastetun tuberkuloosin vuoksi. Äidillä oli myös epäilys, ettei kirjaviisas nainen kykenisi huolehtimaan riittävällä tarmolla tulevasta perheestään.
Einsteinin isä kuoli 55-vuotiaana 10. lokakuuta 1902, ja antoi kuolinvuoteellaan luvan Einsteinin ja Mileva Marićin avioliittoon. Pian tämän jälkeen äitikin taipui lopulta poikansa tahtoon. Einstein avioitui Milevan kanssa 6. tammikuuta 1903. Ennen avioitumista he olivat saaneet Lieserl-tyttären. Lieserlistä ei tiedetä paljoakaan, mutta todennäköisesti hänet annettiin adoptoitavaksi ja hän menehtyi vuoden 1903 syyskuussa. Abram Ioffe väitti Einsteinin elämäkerrassa, että Mileva Marić auttoi miestään huomattavasti vaativissa laskutoimenpiteissä suhteellisuusteorian laadinnan yhteydessä. Albrecht Fölsing antaa omassa elämäkerrassaan Milevan roolista maltillisemman kuvan. Mileva Marićille ja Einsteinille syntyi myöhemmin vielä kaksi poikaa, Hans Albert Einstein ja Eduard Einstein.
Mileva muutti poikien kanssa pois miehensä luota, kun sai selville, että Albertilla oli suhde serkkunsa Elsa Löwenthalin kanssa. Asumusero astui voimaan vuonna 1914, ja Mileva ja pojat palasivat Sveitsiin.
Albert Einstein yhdessä Elsa Löwenthalin kanssa.
Mileva suostui lopulliseen eroon vasta helmikuussa 1919. Mileva määrättiin lasten huoltajaksi ja Einstein joutui sopimuksen mukaan maksamaan vuodessa 8 000 Sveitsin frangia elatusapua Milevalle. Kesäkuussa Einstein avioitui Elsa Löwenthalin kanssa. Einstein valitti jo pian ystävilleen ”avioliiton koettelevan raskaasti kärsivällisyyttä”. Myös Elsa piti avioliittoa Einsteinin kanssa "joka suhteessa hermoille käyvänä ja hankalana". Kaikkein hankalinta oli Albertin jatkuva uskottomuus. Einsteinin ja Löwenthalin avioliitosta ei syntynyt lapsia, mutta Einstein adoptoi Elsan tyttäret Ilsen ja Margot:n, jotka olivat hänelle sukua sekä äidin että isän puolelta. Myöhemmin Einstein piti avioitumisiaan virheenä.
Viimeiset elinvuotensa Einstein seurusteli Johanna Fantovan kanssa. Einstein tunsi häntä 22 vuotta nuoremman Fantovan jo Prahan professuurinsa ajoilta, jolloin hän vieraili kaupungin juutalaisen kulttuurieliitin suosimassa, Fantovan silloisen miehen vanhempien isännöimässä, Fantan Salongissa. Fantova pakeni juutalaisvainoja Yhdysvaltoihin vuonna 1939, jolloin Einstein palkkasi hänet järjestämään kirjastoaan.
Annus mirabilis.
Einsteinin menestyksekkäin vuosi fysiikan saralla oli 1905. Tuona vuonna hän esitteli yhteensä viisi tieteellistä julkaisua, joista jokainen vaikutti paljon nykyfysiikan kehittymiseen. Vuotta 1905 kutsutaan fysiikkapuheessa usein nimellä "annus mirabilis" (”ihmeiden vuosi”). Alun perin annus mirabilis -termiä käytettiin vuosista, jolloin Isaac Newton keksi omat teoriansa.
Valon kvanttiluonne ja valosähköinen ilmiö.
Jos fotonin energia (Planckin vakion ja taajuuden tulo) ei ole suurempi kuin irrotustyö (φ), elektroni ei irtoa.
Gustav Kirchhoff esitti jo vuonna 1860 ongelman, joka koski mustan kappaleen säteilyä. Kirchhoffin aikainen tekniikka ei ollut tarpeeksi kehittynyttä, jotta hänen emissiota ja absorptiota koskevia teesejään, jotka ovat voimassa kaikilla aineilla, olisi voitu testata. Kirchhoffin mukaan mustien kappaleiden emissiokyvyn määrittelee funktio, joka riippuu lämpötilasta ja säteilyn taajuudesta. Kirchhoffin mukaan funktion keksiminen olisi todella tärkeää koko fysiikan kannalta. Kirchhoff kuoli vuonna 1887, ja vasta tämän jälkeen tekniikka kehittyi niin paljon, että teoriaa voitiin arvioida mittaustulosten perusteella. Wilhelm Wienin keksimä kaava oli parhaimpia siihenastisista, mutta se ei toiminut infrapunan matalilla taajuuksilla.
Max Planck keskittyi ongelmaan vuodesta 1894 lähtien. Hänen mukaansa kaiken takana oli jotakin absoluuttista. Heinrich Rubens ja Ferdinand Kurlbaum keksivät niin sanotun jäännössäteilymenetelmän, joka antoi aivan omaa luokkaansa olevia tuloksia infrapunasäteilystä korkeissa lämpötiloissa. Rubens vieraili vaimonsa kanssa Planckien luona 7. lokakuuta 1900. Rubens kertoi hänen saamista mittaustuloksista Planckille, joka oli oletettavasti innoissaan asiasta, koska vieraiden lähdettyä hän alkoi luoda teoriaa ja keksi samana iltana säteilykaavan. Seuraavina viikkoina hän pohti kaavan teoreettista tulkintaa. Planck esitteli 14. joulukuuta 1900 tulkintansa, jonka mukaan lämpövärähtelyjen energia koostuu täsmälleen yhtä suurista paketeista. Planck ja muut tuon ajan fyysikot pyrkivät yhtenäistämään Planckin tulkintaa klassisesta fysiikasta. Fyysikot eivät kyseenalaistaneet valon aaltoluonnetta, toisin kuin Albert Einstein.
Einsteinia innostivat Planckin teoria energiapaketeista ja myös Heinrich Hertzin huomio siitä, että kipinän kirkkaus kasvaa, kun kipinöintialueelle kohdistetaan ultraviolettisäteilyä. Einstein kyseenalaisti eetterin jo opiskeluvuosinaan, ja vaikuttaisi siltä, että Einstein keksi valokvantit jo vuonna 1901. Einstein ei kuitenkaan julkaissut ajatustaan missään virallisesti. Ihmevuotenaan 1905 hän julkaisi viisisivuisen artikkelin, joka käsitteli sähkö­magneettisen säteilyn kvanttiluonnetta ja valosähköistä ilmiötä. Sen sijaan, että Planckin vuonna 1900 esittämän teorian mukaan vain lämpösäteily syntyy tietyn suuruisina kvantteina, Einsteinin mukaan kvantti­luonne on aina ominaista valolle ja muille sähkö­magneettisen säteilyn muodoille, syntyvätpä ne millä tavalla tahansa. Tämän olettamuksen avulla Einstein selitti valosähköisen ilmiön ominaisuudet. Valokvantti sai myöhemmin nimen fotoni.
Ilmiön selittäminen on vaikuttanut suuresti teknologian kehittymiseen. Valosähköistä ilmiötä käytetään hyväksi muun muassa fotodiodeissa ja aurinkopaneeleissa, ja ilmiö otetaan huomioon avaruusaluksissa: auringon valo voi aiheuttaa 10 voltin jännitteen avaruusalukseen.
Brownin liike.
Brownin liikkeellä tarkoitetaan pienten hiukkasten epämääräistä liikettä nesteessä tai kaasussa. Mikroskoopilla tarkasteltaessa huomataan, että hiukkaset liikkuvat nesteessä epämääräisiä ratoja. Einstein esitti, että satunnainen liike johtuu molekyylien lämpöliikkeestä. Brownin liike oli ensimmäinen kokeellinen todistus atomien olemassaolosta. Liike johtuu siitä, että hiukkasiin törmäilee jatkuvasti muita hiukkasia, toiselle puolelle enemmän ja toiselle vähemmän. Suurilla hiukkasilla törmäysten suhde on keskimäärin sama, jolloin suuret hiukkaset pysyvät lähes paikallaan.
Brownin liike on nimetty 1800-luvulla eläneen kasvitieteilijä Robert Brownin mukaan. Vastaava liike on tunnettu aikaisemminkin, mutta varsinaisesti liike huomattiin vuonna 1827, jolloin Robert Brown tutki siitepölyä nesteessä. Ennen Einsteinia liikettä yrittivät selittää muun muassa Thorvald Thiele ja Louis Bachelier. Einstein ja Marian Smoluchowski huomasivat, että jos kineettinen kaasuteoria pitää paikkansa, vesimolekyylien pitäisi liikkua satunnaisesti. Tämän vuoksi hiukkasiin kohdistuisi iskuja. Iskut johtaisivat Brownin havaitsemaan liikkeeseen.
Suppea suhteellisuusteoria.
Ihmevuotenaan Einstein esitti teorian, jonka mukaan aika ja avaruus olisivat kytköksissä toisiinsa. Näin syntyi käsite neliulotteisesta avaruudesta (4D). Einstein esitti teoriansa "Annalen der Physik" -lehdessä artikkelissa, jonka nimi on Zur Elektrodynamik bewegter Körper,
suomeksi ”Liikkuvien kappaleiden sähködynamiikasta”. Einsteinin mukaan aika ja avaruus ovat molemmat suhteellisia, eivät absoluuttisia, kuten Newton oli aiemmin todennut. Samalla Einstein kiisti eetterin olemassaolon.
Ennen Einsteinia skotlantilainen fyysikko James Maxwell oli arvellut valon olevan aaltomaista, ja myöhemmin sen todisti Heinrich Hertz. Tuolloin arveltiin valon tarvitsevan jonkinlaisen väliaineen, eetterin, jota pitkin valo ja muu sähkömagneettinen säteily etenisi. Eetteri oli monimutkainen ja ristiriitainen käsite, eetterin kun olisi pitänyt olla samaan aikaan kovaa, nestemäistä ja vielä kitkatonta. Eetteriä ei löydetty kokeissa, ja koko käsite joutui huonoon valoon. Tarvittiin muutosta silloiseen fysiikan tuntemukseen tai väliaineen unohtamista. 1900-luvun alussa ehdotettiin ajan ja pituuden käsitteiden muuttamista.
1900-luvun alussa ranskalainen Henri Poincaré ja hollantilainen Hendrik Lorentz julkaisivat uusia laskelmia aika-avaruudesta ja liikkeestä. Näyttää siltä, ettei Einstein ollut kovin hyvin perillä kollegoidensa tuloksista vaan keskittyi omaan teoriaansa. Hän piti aikaa ja pituutta suhteellisina käsitteinä.
Einstein julkaisi suppean suhteellisuusteorian kesällä 1905, mutta täydensi sitä muutaman kuukauden päästä kolmisivuisella artikkelilla. Samalla suppeaan suhteellisuusteoriaan lisättiin ehkä kaikkein kuuluisimmaksi yhtälöksi noussut E=mc². Tämä työ luetaan usein neljänneksi annus mirabilis -työksi, vaikka se on vain suppean suhteellisuusteorian täydennys.
Yleinen suhteellisuusteoria.
Massa aiheuttaa poikkeaman avaruuden geometriassa.
Yleinen suhteellisuusteoria on suppean suhteellisuusteorian laajennus. Einstein esitteli yleisen suhteellisuusteorian vuonna 1915. Teoria kilpaili suomalaisen Gunnar Nordströmin kaksi vuotta aikaisemmin julkaiseman teorian kanssa. Einstein kehitti ja luennoi hyvin paljon Nordströmin teoriasta. Nordströmin teoria oli kuitenkin vajavainen, eikä se selittänyt kaikkia ilmiöitä tai ei selittänyt niitä oikein.
Suppeassa suhteellisuusteoriassa Einstein tarkasteli tasaista liikettä. Yleisessä suhteellisuusteoriassa Einstein yleisti näkemystä ja lisäsi siihen voimia, etenkin painovoiman. Ollessaan vuonna 1907 töissä Bernin patenttitoimistossa hän alkoi pohtia painovoimaa. Einstein kuvitteli tilanteen, jossa mies on vapaasti alaspäin putoavassa hississä. Mies ei tunne omaa painoaan, kun hissi putoaa vapaasti painovoimakentässä. Tämän pohjalta Einstein ajatteli painovoiman olevan näennäisvoima, joka johtuu koordinaatiston valinnasta.
Einstein ajatteli liikkeen olevan aina suoraviivaista, mutta massan käyristävän avaruutta lommolle ja aiheuttavan poikkeaman suoraviivaisessa liikkeessä: tämä taas havaitaan voimana. Einstein myös uudisti aikakäsitystään yleisessä suhteellisuusteoriassa. Aika on suhteellista mutta lisäksi paikallista. Avaruuden kaareutuminen vaikuttaa myös ajan kulkuun.
Myöhemmin Einstein lisäsi yleiseen suhteellisuusteoriaan niin sanotun kosmologisen vakion. Suhteellisuusteorian mukaan näytti siltä, että avaruus joko laajenee tai romahtaa. Einstein joutui kehittelemään jotakin, joka pitäisi maailmankaikkeuden vakaana ja kehitti kosmologisen vakion. Myöhemmin Einstein sanoi tämän olleen hänen ”suurin munauksensa”. Kosmologinen vakio voi kuitenkin olla perusteltu hypoteesi. 1990-luvulla tehdyt havainnot supernovista osoittavat, että maailmankaikkeus laajenee kiihtyvällä nopeudella. Tämä voidaan selittää kosmologisen vakion arvolla, joka on hieman nollasta poikkeava.
EPR-paradoksi.
Einstein, kuten monet muutkin fyysikot, oli tyytymätön kvanttimekaniikan antamaan kuvaan fysikaalisesta todellisuudesta. Tämän pohjalta Einstein, Boris Podolsky ja Nathan Rosen loivat ajatuskokeen, joka horjutti kvanttimekaniikan tukijalkaa, Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta. Heisenbergin epätarkkuusteorian mukaan esimerkiksi nopeutta ja paikkaa ei voida mitata äärettömän tarkasti yhtä aikaa. EPR-ajatuskokeen mukaan tämä taas on mahdollista.
Kun kaksi hiukkasta lähetetään samasta pisteestä ja mitataan toisen hiukkasen nopeus ja toisen paikka, EPR-paradoksin mukaan voidaan tämän pohjalta päätellä toisen hiukkasen paikka ja toisen aika. Ajatuskoe tuotti runsaasti harmaita hiuksia Niels Bohrille, joka kuitenkin sai vielä samana vuonna vastauksen valmiiksi ja onnistui kumoamaan EPR-ajatuskokeen.
Kaiken teoria.
Einstein yritti suhteellisuusteorioidensa jälkeen yhdistää kvanttimekaniikan ja suhteellisuusteorian. Hän työskenteli kaiken teorian parissa lähes 30 vuotta onnistumatta, mutta loi pohjaa tulevalle. Einstein työsti kaiken teoriaa vielä kuolinvuoteellaan. Einstein saattoi tehdä virheen siinä, ettei yrittänyt luoda kaiken teoriaa kvanttimekaniikan päälle. Hänen suurimmaksi kompastuskivekseen osoittautui suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan yhdistäminen ja kenties halu poistaa fysiikasta käsitteen epävarmuus.
Toistaiseksi vahvin ehdokas kaiken teoriaksi on niin sanottu säieteoria.
Poliittiset näkemykset.
Einsteinin poliittiset ja yhteiskunnalliset näkemykset olivat sekavia ja epäjohdonmukaisia. Hänen sanotaan olleen pasifisti, ja nuorena hän olikin julkisesti muun muassa ensimmäisen maailmansodan aikaan. Hän kuitenkin osallistui sodan aikana tieteelliseen hankkeeseen, jossa kehitettiin Saksan armeijalle tehokkaampia kaasuaseita, ja hyötyi tästä työstä taloudellisesti. Einstein hylkäsi julkisen pasifismin Hitlerin päästyä valtaan Saksassa. Hän suositteli Yhdysvalloille atomipommin kehittämistä, jottei Hitler ehtisi ensin, ja jopa lähetti kollegojensa taivuttelemana presidentti Franklin D. Rooseveltille kirjeen, jossa suositteli ydinaseen kehittämiseen tähtäävän ohjelman aloittamista. Itse aseen kehittämiseen hän ei kuitenkaan osallistunut.
Atomiasetta käytettiin Saksan sijasta Japanin pakottamiseksi rauhaan, ja sodan jälkeen Albert Einstein alkoi kampanjoida ydinaseriisunnan puolesta. Tämä ei estänyt häntä ajamasta ankaraa rangaistuslinjaa Saksaa ja saksalaisia kohtaan. Albert Einstein oli sosialisti opiskeluvuosista lähtien ja kannatti demokratiaa ja valtiojohtoista taloutta kapitalismin sijalle. Einsteinin ehkä tunnetuin ei-luonnontieteellinen kirjoitus on Monthly Review -lehdessä 1949 julkaistu ”Why Socialism”. Hän oli mukana monien ihmisoikeusjärjestöjen toiminnassa, ja häntä pidetään usein humanistina. 1930-luvulla hän vastusti aluksi Stalinin vainoja ja teloituksia, mutta muutti myöhemmin mielensä ja antoi stalinismille julkisen tukensa.
Natsismivastaisuus.
Adolf Hitler äänestettiin Saksan valtakunnankansleriksi vuoden 1933 tammikuussa. Ensimmäisinä tekoinaan hänen hallituksensa säädätti lain, "”Gesetz zur Wiederherstellung des Berufsbeamtentums”", joka esti juutalaisia ja muita ”epämääräisiä ryhmiä” työskentelemästä hallintotöissä, ja säädös koski myös yliopistojen professoreita. Poikkeuksena olivat henkilöt, jotka olivat osoittaneet poikkeuksellista lojaalisuutta Saksaa kohtaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Kuukautta ennen Hitlerin valintaa Einstein oli matkustanut Yhdysvaltoihin luennoimaan Abraham Flexnerin juuri perustamaan Institute for Advanced Study -nimiseen korkeakouluun. Einstein hylkäsi jälleen Saksan kansalaisuutensa ja päätti asettua pysyvästi Yhdysvaltoihin. Yhdysvalloissa suhtauduttiin Einsteiniin varoen. FBI keräsi 1 427-sivuisen kansion Einsteinin toiminnasta ja suositteli, ettei tälle myönnettäisi kansalaisuutta. Perusteena esitettiin Yhdysvaltojen lainsäädäntöä ("Alien Exclusion Act") ja Einsteinin kytköksiä kommunismiin.
Sionismi.
Einstein oli sionisti kulttuurisessa mielessä, mutta ilmaisi usein varauksensa sionismin nationalistisen soveltamisen suhteen. Hän esimerkiksi sanoi eräässä puheessa: ”Ymmärrykseni juutalaisuuden olennaisimmasta luonteesta vastustaa ajatusta juutalaisvaltioista rajoineen, armeijoineen ja aineellisen voiman määrää, olkoon se kuinka hillittyä tahansa.” Lisäksi hän allekirjoitti New York Timesissa julkaistun avoimen kirjeen, jossa hän tuomitsi Menachem Beginin ja tämän nationalistisen Herut-puolueen – erityisesti tavan, jolla Herutin edeltäjä Irgun oli kohdellut alueen alkuperäisväestöä edustaneita arabeja. Einstein kieltäytyi Israelin presidentin virasta, jota hänelle tarjottiin vuonna 1952: ”Politiikka on vain tätä päivää, mutta yhtälöt ovat ikuisia.” Einstein kuitenkin vaikutti voimakkaasti esimerkiksi Jerusalemin heprealaisen yliopiston toiminnan aloittamiseen.
Suhde uskontoon.
Albert Einsteinin näkemys uskonnosta ja uskosta on jäänyt epäselväksi, samalla tavalla kuin hänen näkemyksensä politiikasta. Einstein piti elämänsä loppuvaiheissa henkiolentoihin uskomista lapsellisena eikä uskonut jumalaan, joka olisi antropomorfinen, itsenäinen persoonallisuus ja rankaisisi tai palkitsisi. Nuoremmalla iällä hän mainitsi, vuonna 1929, rabbi Herbert Goldsteinille uskovansa Spinozan jumalaan. Toisin sanoen jumalaan, joka on substanssi eli luonto. Einstein käytti paljon uskoon ja jumalaan perustuvia vertauksia, mutta ne eivät silti todista Einsteinin uskovan jumalaan. Kuuluisin tällainen ilmaisu lienee ”Jumala ei heitä noppaa”. Einstein merkitsi virallisiin dokumentteihin usein olevansa uskontokuntaan kuulumaton, mutta kirjoitti olevansa juutalainen, jos uskontokunta oli pakko valita.
Einstein kirjoitti tiedelehti Natureen vuonna 1940 artikkelin "Science and Religion", jossa pohti uskonnon ja tieteen välistä ristiriitaa. Artikkeli antaa kuvan, että Einstein piti tieteen ja uskon välisiä eroavaisuuksia väärinymmärryksinä. Vuonna 1954 hän taas kirjoitti erittäin uskontovastaisen kirjeen saksalaisfilosofi Eric Gutkindille. Kirjeessä hän kuvailee uskontoa lapselliseksi taikauskoksi ja haukkuu Raamatun kokoelmaksi alkukantaisia legendoja. Einstein myös kieltää juutalaisten aseman valittuna kansana. Hän kirjoittaa: ”Heillä [juutalaisilla] ei ole mitään erityisominaisuuksia muihin ihmisiin nähden. Minulle juutalainen uskonto on kuten kaikki muutkin: lapsellisten taikauskojen ruumiillistuma.” "Minulle sana "jumala" ei ole muuta kuin inhimillisen heikkouden ilmaisu ja tuote. Raamattu on kokoelma kunniallisia mutta alkukantaisia legendoja, jotka ovat melko lapsellisia. Edes hienostuneet tulkinnat eivät voi tätä asiaa muuttaa" Einstein toteaa kirjeessään.
Einsteinin vaikutus tekniikkaan.
Arkipäivän tasolla Einsteinin vaikutus on ollut mullistava. Jo vuonna 1917 Einstein esitteli stimuloidun emission, jonka myöhemmin toteutettiin laserina. Valokennojen toiminta perustuu valosähköiseen ilmiöön, jonka Einstein selitti ja loi siten pohjan sen kehittämiselle aurinkokennojen ja ovisilmien kaltaisiin käytännön sovelluksiin. Lisäksi Einsteinin keskeinen oivallus oli se, että valo kvanttiutuu luonnostaan. Tämä loi pohjaa kvanttimekaniikalle, jota käytetään sellaisenaan esimerkiksi kemiassa proteiinien laskostumisen simulointiin lääkekehitystä varten sekä elektroniikkatutkimuksessa. Suhteellisuusteorian merkittävä käyttökohde on GPS-paikannus. Suoranaista hyötyä tavoittelemattoman perustutkimuksen ulkopuolella Einstein myös paransi jääkaapin toimintaa kehittämällä tehokkaampia lämpöpumppuja.
Vaikutus moderniin taiteeseen.
Einsteinilla oli ensisijainen vaikutus moderniin tieteeseen, mutta sen kautta hän vaikutti olennaisesti modernin taiteen muotoutumiseen. Einsteinin julkaisemat suhteellisuusteoriat osoittivat maailman olevan täysin erilainen kuin aiemmin oltiin ajateltu. Tämä yhdessä muiden tieteellisten ja filosofisten edistysten kanssa aiheuttivat 1900-luvun alussa maailmankuvan muuttumisen, jota taiteilijat hyödynsivät. Einsteinia on perinteisesti pidetty yhtenä merkittävämpänä tekijänä Pablo Picasson luomaan kubistiseen taiteeseen, jossa tietty kappale on samanaikaisesti kuvattu eri suunnista. Arthur I. Millerin esittää teoksessaan "Einstein, Picasso: Space, Time and the Beauty That Causes Havoc" (2001) kuitenkin, että ranskalainen matemaatikko Henri Poincaré on linkki suhteellisuuden ja kubismin välillä. Picasso ja Einstein tutkivat samanaikaisesti yhtäaikaisuuden parissa – Einstein ajallisen ja Picasso avaruudellisen samanaikaisuuden. Millerin mukaan molempien ajatuksiin vaikutti Poincarén "La Science et l'hypothèse" -teos.
72-vuotissyntymäpäiväkuva.
Arthur Sassen ottama kuuluisa valokuva Einsteinista. Kuva on Einsteinin myöhemmin rajaama.
Kenties kuuluisin otos Albert Einsteinista on UPI:n Arthur Sassen valokuva tiedemiehestä tämän 72-vuotissyntymäpäivänä. Valokuvasta on tullut yleinen aihe ympäri maailman niin t-paidoissa kuin mainosjulisteissa ja kahvikupeissakin.
Einstein oli ollut juuri lähdössä Princetonissa pidetyiltä syntymäpäiväjuhlilta. Einsteinin kävellessä tohtori Frank Aydelotten ja tämän vaimon kanssa autolle ulkona odottaneet toimittajat ja valokuvaajat ottivat valokuvia Einsteinista ja yrittivät saada häntä hymyilemään. Einstein oli tilaisuuden jälkeen siinä määrin kyllästynyt hymyilemiseen, ettei suostunut kuvaajien pyyntöihin. Vielä Einsteinin istuessa auton takapenkillä toimittajat yrittivät houkutella hymyä Einsteinilta, mutta hänen kerrotaan vain huutaneen sen riittävän. Huudot eivät kuitenkaan tehonneet, vaan toimittajat jatkoivat kuvien ottamista seurueesta. Toimittajan pyytäessä vielä kerran Einsteinia poseeraamaan syntymäpäiväkuvaa varten, fyysikkokuuluisuus päätti näyttää heille kieltä. Samalla hetkellä Arthur Sasse otti valokuvan seurueesta. Einstein piti kuvasta erittäin paljon sen nähtyään. Hän leikkasi kuvan siten, että vain hänen päänsä näkyi, rajaten näin Aydelottet pois. Einstein teetti kuvasta muutaman kopion ja kuvia kiitoskortteihin.
Populaarikulttuurissa.
Einstein on innoittanut suuresti kirjallisuutta, elokuva- ja näyttämötaidetta. Vuonna 2005 ilmestynyt Jean-Claude Carrier'n romaani "Einstein s'il vous plaît" (. Nicolas Roeg on ohjannut elokuvan "Yhtä tyhjän kanssa", jossa näyttelijä Michael Emil esitti – tosin nimeämättä jätettyä mutta ilmiselvästi Einsteinia tarkoittavaa – fyysikkoa, ja Fred Schepisi elokuvan I.Q. Einstein oli myös aiheena Philip Glassin oopperassa "Einstein on the Beach".
Sanasta "einstein" on tullut nerouden ja neron synonyymi. Tässä mielessä on myös nimetty viihteellinen tiedeohjelma Nelosella. Sanan saattomielteenä saattavat tosin olla myös hajamielisyys ja kehnot sosiaaliset taidot.
Yhdistyneet kansakunnat julisti vuoden 2005 fysiikan vuodeksi, koska Albert Einsteinin suppea suhteellisuusteoria täytti sata vuotta. Juhlavuonna kunnioitettiin erityisesti Albert Einsteinia ja hänen saavutuksiaan.
Einsteinin hahmo esiintyy myös tietokonepeleissä. Muun muassa pelitalo Westwood Studiosin kehittämässä strategiapelissä ', jonka alussa Einstein päättää estää toisen maailmansodan käynnistymisen ja rakentaa aikakoneen, jonka avulla hän matkustaa vuoteen 1924 tappamaan Hitlerin. Pelissä kuitenkin sota ei esty, vaan Neuvostoliitto ja Yhdysvallat alkavat taistella Euroopasta.


Akatemia.
Akatemia on korkeasti oppineiden yhteisö, kuvaannollisesti sekä myös kirjaimellisesti, kun puhutaan akateemikkojen ryhmistä.
Platonin Akatemia.
Alkuperäinen "Akademeia" (aikaisemmin "Hekademeia") oli puistomainen urheilupaikka, joka oli saanut nimensä Hekademos-nimisen kreikkalaisen sankarin mukaan. Se sijaitsi hivenen Ateenan ulkopuolella. Myöhemmin sinne perustettiin opiskelun pyhättö. Platon, jolla itsellään oli maita lähistöllä, valitsi sen opetuspaikakseen. Niin tekivät sitten myös hänen seuraajansa, joita alettiin kutsua nimellä "akademiki", "akatemialaiset". Akatemiassa opetettiin ideaoppia ja muita platonistisia ajatuksia.
Myöhemmät akatemiat.
Klassillisten opintojen viritessä uudelleen 1400-luvun Italiassa alettiin oppineiden yhdistyksiä yleensä kutsua akatemioiksi. Antiikin Kreikan mallin mukaan Cosimo de' Medici perusti epämuodollisen, taiteilijoiden ja ajattelijoiden piirin, Firenzen Akatemian. Ensimmäisenä virallisena taideakatemiana pidetään kuitenkin Giorgio Vasarin vuonna 1561 Firenzeen perustamaa "Accademia del Disegnoa". Akatemioiden rooli voimistui ja niistä tuli kunkin maan taide-elämän keskuksia Euroopassa, ja ne myös kouluttivat kuvataiteilijoita, kuten taidemaalareita ja kuvanveistäjiä. Ne sanelivat huolellisesti laadittuja ohjeita ja kauneudellisia oppeja, joten sana "akateeminen" alkoi ennen pitkää tarkoittaa enemmänkin näitä oppeja soveltavaa kuin jotain luovaa.
Koska sanaan "akatemia" liittyi ja liittyy yhä paljon myönteisiä mielleyhtymiä älyllisestä loistosta, monet laitokset ja koulut ovat valinneet sen osaksi nimeään. Nykyään akatemioiksi kutsutaan korkeakouluja, yliopistoja, tiede-, taide- tai kirjallisuusseuroja, ja "akateemisella" ajatellaan tarkoitettavan mitä tahansa nimenomaan korkeakouluihin ja yliopistoihin sekä korkeaan tieteelliseen tutkimukseen liittyvää.
Kirjallisista akatemioista kuuluisin on Ranskan akatemia ("L'Académie française", perustettu 1635), Pohjoismaissa huomattavin on Svenska Akademien (1786) Ruotsissa. Tieteellisistä akatemioista mainittakoon Ruotsin kuninkaallinen tiedeakatemia (1739), Det Kongelige Danske Videnskabernes Selskab (1742) Tanskassa, Videnskabs-selskabet (1857) Norjassa, Royal Society (1662) Englannissa ja Akademie der Wissenschaften (1700) Saksassa.
Suomessa tieteellisiä akatemioita vastaavat lähinnä Suomen Akatemia (1947/1970), Suomen Tiedeseura (Finska Vetenskaps-Societeten, 1838) ja Suomalainen Tiedeakatemia (1908), kirjallista akatemiaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (1831). Tekniikan alalla toimivat Teknillisten Tieteiden Akatemia ja Svenska Tekniska Vetenskapsakademien i Finland.


Aldous Huxley.
Aldous Leonard Huxley (26. heinäkuuta 1894 – 22. marraskuuta 1963) oli englantilainen kirjailija. Hän aloitti uransa kirjoittamalla runoja ja novelleja. Esikoisromaaninsa "Crome Yellown" (1921) julkaisun jälkeen Huxleysta tuli tunnettu kirjailija. Hänen laaja tuotantonsa käsittää myös esseitä ja matkakertomuksia.
Huxleyn kuuluisin teos on dystopiaa kuvaava tieteisromaani "Uljas uusi maailma" (, 1932). Hän tuli tunnetuksi myös aistiharhoja aiheuttavien huumeiden käyttökokemuksistaan kirjassa "The Doors of Perception" (1954), josta The Doors -yhtyeen sanotaan ottaneen nimensä (kirjan nimi on puolestaan peräisin William Blaken runosta). "Sääli uutta sukupolvea" (1958) sisältää esseitä "Uljaan uuden maailman" aihepiiristä. Huxleyn viimeinen teos "Island" (1962) on utopiakuvaus yhteiskunnasta, jossa huumeet ovat henkisen kasvun ja valaistumisen mahdollistava väline.Aldous Huxleyn sukupuu.
Huxleyn teokset ovat olleet sensuurin kourissa muun muassa Yhdysvalloissa, Neuvostoliitossa ja Irlannissa. Suomessakin sensuuria on ilmennyt teosten tietoisen kääntämättä jättämisen muodossa.
Huxleyn isoisä Thomas Henry Huxley ja veli Julian Huxley olivat kuuluisia biologeja. Nobel-palkittu fysiologi ja biofyysikko Andrew Huxley oli hänen velipuolensa.


Alabama.
Alabama on Yhdysvaltain osavaltio, joka kuuluu kulttuurisesti "etelävaltioihin". Sen pääkaupunki on Montgomery. Osavaltion asukasluku oli 4 779 736 vuonna 2010.
Alabama on saanut nimensä Alabamajoen mukaan, jonka puolestaan nimesivät varhaiset eurooppalaiset tutkimusmatkailijat intiaaniheimon mukaan.
Maantiede.
Alabama rajoittuu idässä Georgian osavaltioon, pohjoisessa Tennesseehen, lännessä Mississippiin ja etelässä Floridaan. Eteläosastaan Alabamalla on myös merenrantaa Meksikonlahteen "Alabamajoen" ja "Tembigbeejoen" suistoalueella Mobilen kaupungin kohdalla.
Alabaman maasto muodostuu Meksikonlahden laakeista rannikkotasangoista ja niiden pohjoispuolelle levittäytyvistä kukkuloista. Osavaltion korkein kohta on Cheha-vuori, 734 metriä.
Historia.
Alueen ensimmäisiä asukkaita olivat intiaanit kuten alabamat, cherokeet ja creekit. 1000-1600 jaa. alue oli osa Mississipin kulttuuria. Ensimmäiset eurooppalaiset alueella olivat ranskalaiset jotka perustivat Mobilen siirtokunnan vuonna 1702. Aluetta hallitsivat vuorotellen Ranska, Espanja ja Englanti kunnes se liitettiin Yhdysvaltoihin 1783. Alabamasta tuli Yhdysvaltojen 22 osavaltio 1819.
Alabamassa kasvatettiin puuvillaa lukuisilla plantaaseilla, kunnes puuvillakärsäkäs esti sen viljelyn vuonna 1915.
Yhdysvaltain sisällissodan lähestyessä liittovaltiosta erkanenmaan pyrkivät 11 Etelävaltiota perustivat Konfederaation eli Amerikan valtioliiton (engl. Confederate States of America) Alabaman Montgomeryssä.
Talous.
Pääelinkeino on maatalous, lähinnä siipikarjan ja munien tuotanto. Merestä kalastetaan katkarapuja, taskurapuja ja ostereita. Kalanviljelmillä kasvatetaan monneja. Pohjoisen kukkuloilla on hiilikaivoksia, ja osavaltion lounaisosassa makaasu- ja öljylähteitä. Birminghamin lähistöltä louhitaan kalkkikiveä. Osavaltiossa on myös paperi- ja puutavarateollisuutta sekä kumi- ja muoviteollisuutta.
Väestö.
Vuonna 2010 Alabamassa asui 4 779 736 asukasta. Osavaltiossa asuu 108 000 maahanmuuttajaa joista arviolta 22% on maassa laittomasti. Suurin etninen ryhmä on valkoiset, joita on 68,5% väestöstä. Sukujuuriltaan suurin ryhmä osavaltiossa on afrikkalaiset, joita on 26% asukkaista, amerikkalaisia oli 17% (heistä suurin osa on taustaltaan englantilaisia, mutta identifioivat itsensä amerikkalaisiksi johtuen sukupuittensa pitkästä amerikkalaisesta perinteestä), englantilaisia 7,8%, irlantilaisia 7,7%, saksalaisia 5,7% sekä ulsterin skotteja 2%. Arviolta 23% Alabaman väestöstä on pääosiltaan englantilaista. Myös taustaltaan uslterin skotteja on todellisuudessa enemmän kuin 2%. Alabama kuuluu niin sanottuun raamattuvyöhykkeseen. Mobilessa asuu suuri määrä katolilaisia johtuen alueen ranskalaisesta ja espanjalaisesta kulttuuriperinnöstä.
Kulttuuri.
Alabama on kulttuurisesti "Syvää Etelää" (). Alabamaa ovat tehneet tunnetuksi esimerkiksi rockyhtye Lynyrd Skynyrd kappaleellaan Sweet Home Alabama sekä Reese Witherspoonin tähdittämä samanniminen elokuva.


Abba.
ABBA on ruotsalainen pop-yhtye. Se tunnetaan yhtenä kaikkien aikojen suosituimmista ja tunnetuimmista yhtyeistä. Abba nousi kansainväliseen suosioon vuonna 1974 voitettuaan Euroviisut kappaleellaan "Waterloo". Tuon jälkeen yhtye sai suurta menestystä levylistoilla ympäri maailmaa ja se on säilyttänyt suosionsa myös vuonna 1982 tapahtuneen hajoamisensa jälkeen. Abban levyjä on myyty yhteensä yli 370 miljoonaa kappaletta.
Yhtyeen jäsenet, Agnetha Fältskog, Benny Andersson, Anni-Frid Lyngstad ja Björn Ulvaeus, esiintyivät yhdessä jo vuonna 1970, mutta yhtyeellä ei ollut tuolloin vielä nimeä. Vuonna 1973 yhtyeen nimi muokattiin manageri Stig "Stikkan" Andersonin ideoimana jäsenten etunimien etukirjaimista.
Abban musiikkiin perustuvan "Mamma Mia!" -musikaalin on nähnyt yli 30 miljoonaa ihmistä, mikä tekee siitä yhden maailman menestyneimmistä musikaaleista. Musikaalin elokuvaversio on osoittautunut suurmenestykseksi.
Yhtye otettiin Rock and Roll Hall of Fameen maaliskuussa 2010. Ruotsalaisen musiikin Hall of Fameen on tarkoitus avata vuonna 2013 pysyvä Abba-näyttely.
Alku.
Kesällä 1966 Björn ja Benny tapasivat ensimmäisen kerran Ruotsin suositulla "Folkpark" -ulkoilmakiertueella. Björn soitti tuolloin yhtyeessä nimeltä Hootenanny Singers, joka soitti folkmusiikkia, ja Benny yhtyeessä nimeltä Hep Stars, joka oli silloinen Ruotsin ykkönen. Suurena vaikuttajana oli muun muassa The Beach Boys ja The Beatles. Björnin yhtye järjesti juhlat eräänä yönä ja kutsui Hep Starsit mukaan. Kun miehet kohtasivat eräässä toisessa tapahtumassa samana kesänä, he päättivät kokeilla musiikin tekemistä yhdessä.
Vaikka kummankin yhtyeen suosio oli alkanut vaimeta vuoteen 1969 mennessä, miehet jatkoivat laulujen kirjoittamista ja äänittämistä. Stig Andersonilla oli luja usko Björnin ja Bennyn kykyihin. Myöhemmin hänestä tuli yhtyeen manageri.
Toinen Björn & Benny -single oli laulu nimeltä "Hej, gamle man". Levyllä lauloivat myös Björnin morsian Agnetha ja Bennyn morsian Anni-Frid. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun kaikki neljä tulevan Abban jäsentä lauloivat samalla äänilevyllä. Vuonna 1970 tulevan Abban jäsenet esiintyivät ravintoloissa ja he tekivät myös pienimuotoisen kansanpuistokiertueen.
Ensimmäisenä todellisena Abba-singlenä pidetään kappaletta "People Need Love", jota myytiin kuusi miljoonaa kappaletta.
Euroviisut.
Vuonna 1973 Abba päätti kokeilla onneaan ruotsin Euroviisukarsinnoissa kappaleella Ring Ring. Näihin aikoihin Agnetha oli viimeisillään raskaana ja hänen lääkärinsä oli sanonut että vauva syntyisi todella lähellä karsintapäivää, joten Anni-Frid opetteli koko kappaleen ulkoa voidakseen esittää sen yksin. Agnetha pääsi kuitenkin laulamaan, ja vauva syntyi vasta myöhemmin. Abba sai katsojilta hurjan vastaanoton, mutta voittajaa ei valittu kansan reaktion perusteella, vaan karsinnan tuomaristo sijoitti Abban vasta kolmanneksi. Myöhemmin eräs ruotsalainen sanomalehti teetti puhelinkyselyn, jonka mukaan Euroviisuihin valittiin väärä kappale, kun Abban kappaleen olisi pitänyt lähteä sen sijaan.
Seuraavana vuonna Abba yritti uudestaan "Waterloo"-sävelmällä, jolla se voitti ylivoimaisesti sekä Ruotsin karsinnat että koko huhtikuun kilpailut Brightonissa. Kappaleesta käynnistyi yhtyeen kansainvälinen menestys.
Kultakausi.
Vuosina 1974–1980 yhtye sävelsi lukuisia kansainvälisiä hittejä ja popmusiikin klassikoita sekä tunnettuja albumeita, kuten Arrival, Voulez-Vous ja Super Trouper. Tunnetuiksi Abban sävelmiksi nousivat esimerkiksi "Mamma Mia", "Dancing Queen", "Gimme Gimme Gimme (A Man After Midnight)", "Take a Chance on Me", "The Winner Takes It All" ja "Fernando".
Yhtyeestä valmistettiin vuonna 1977 Australian kiertueen ympärille rakennettu elokuva, joka sisälsi aitoja lavaesiintymisiä kiertueen varrelta. Alkujaan elokuvasta oli tarkoitus tulla pelkkä kiertueen seurantadokumentti, mutta suunnitelmat lopulta paisuivat puolidokumentaariseksi kokoillan elokuvaksi. Elokuvassa on dramatisoitu sivujuoni, jossa radioaseman musiikkitoimittaja yrittää saada haastattelua yhtyeen jäseniltä.
Abban viimeiseksi albumiksi jäi vuoden 1981 The Visitors, jonka jälkeen ilmestyi vielä useampi single, joista "The Day Before You Came" on myöhemmin luettu Abban parhaiden sävellysten joukkoon.
Tauolle vetäytyminen.
Abba ilmoitti menevänsä tauolle loppuvuodesta 1982 mutta ei ole palannut tältä tauolta. Bändin naisjäsenet lähtivät soolourille ja miesjäsenet ryhtyivät kirjoittamaan musikaaleja ("Chess", "Kristina från Duvemåla"). Viimeisen kerran Abba levytti touko-elokuussa 1982. Osa levytyksistä julkaistiin singleinä jotka päätyivät myös yhtyeen marraskuussa 1982 ilmestyneelle kokoelmalle The Singles: The First Ten Years. Loput julkaistiin 11 vuotta myöhemmin. Vuonna 1986 yhtye teki lyhyen paluun esittämällä ruotsalaisessa tv-ohjelmassa kappaleen nimeltä Tivedshambo. Sen jälkeen yhtye ei ole esiintynyt julkisesti.
Abban suosion toinen aalto alkoi vuonna 1992, kun kokoelma Abba-Gold julkaistiin. Musikaali "Mamma Mia!" sai ensi-iltansa Lontoossa vuonna 1999 ja siitä tuli menestys. Uusi Abba-video "Our Last Video Ever" nähtiin Istanbulin euroviisufinaalissa vuonna 2004.
Vuonna 2008 ruotsalainen yhtye The Airwaves levytti kappaleen "Hey You, Ring Me Tonight" joka on kunnianosoitus Abba-yhtyeelle. Laulun on kirjoittanut englantilaisen Black Widow-yhtyeen jäsen Clive Jones.
Esiintymiset Suomessa.
Helsingissä vuosina 1984 ja 1996. Ensimmäinen esiintyminen oli osa Shine-albumin promootiokiertuetta, jälkimmäinen puolestaan Svenska Teaternin järjestämässä hyväntekeväisyysiltamassa.
Comeback-huhut.
Abba-yhtyeen jäsenet ensi kertaa ryhmäkuvassa sitten vuoden 1986 yhdessä Mamma Mia! -musikaalin esiintyjien kanssa (2008).
Keväällä 2004 Istanbulin Euroviisujen semifinaalissa nähtiin Abban uusi video "Our Last Video Ever". Uutuusvideon vuoksi media ryhtyi huhuamaan Abban comebackista. Huhuista huolimatta yhtye ei tehnyt comebackia, vaikka heille on tiettävästi vuonna 1999 tarjottu comeback-kiertueesta miljardi dollaria. Björn Ulvaeus on toistuvasti sanonut, että Abban paluu olisi ennen kaikkea pettymys faneille, koska lavalla olisi neljä yli 60-vuotiasta laulajaa. Björn haluaa fanien muistavan Abban sellaisena kuin se oli 1970-luvulla.
"Mamma Mia" -musikaali sai Ruotsin-ensi-iltansa helmikuussa 2005 Tukholman Circus-teatterissa. Kaikki Abban neljä jäsentä saapuivat esitykseen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Abban jäsenet ilmestyivät samaan tilaisuuteen julkisesti sitten vuoden 1986. He toki eivät nousseet lavalle yhdessä, mutta huhujen mukaan kyllä tapasivat toisensa esityksen jälkeen. Abba lauloi yhdessä vuonna 1999 entisen yhteistyökumppaninsa 50-vuotispäivillä Tukholman Skeppsholmenilla, mutta tapahtuma ei ollut julkinen. Abba esitti tuolloin vain yhden kappaleen, ruotsalaisen onnittelulaulun "Med en enkel tulip".
Benny Andersson on vihjaissut keväällä 2010 The Times -lehdelle, että paluu olisi mahdollinen. Joulukuussa 2010 myös Agnetha Fältskog sanoi M-magasinille antamassaan haastattelussa, että Abba voisi vielä esiintyä yhdessä kerran: "Yksittäinen tilaisuus, ehkä jonkin aatteellisen asian yhteydessä." Lausuma herätti Ruotsissa runsaasti huomiota, ja iltapäivälehdissä sitä siteerattiin jo ennen kuin lehti oli ehtinyt ilmestyä.
Yksityiselämä.
Agnetha ja Björn avioituivat vuonna 1971 ja saivat vuonna 1973 ensimmäisen lapsensa Lindan. Vuonna 1977 Agnetha synnytti heille pojan, Peter Christianin. Frida ja Benny asuivat samassa asunnossa vuodesta 1969 ja menivät naimisiin vuonna 1978. Heillä ei ollut yhteisiä lapsia.
Agnetha ja Björn erosivat vuoden 1978 lopussa, melko pian yhtyeen Australian kiertueen jälkeen. Eroamisen syyksi epäiltiin sitä, että Agnetha halusi olla kotona lapsien kanssa, kun taas Björn olisi halunnut kiertää maailmaa. Frida ja Benny erosivat Bennyn toisen naisen takia vuonna 1981.
Diskografia.
Abba teki 10 albumia, minkä lisäksi tähän mennessä on julkaistu 12 kokoelmaa. 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa nuorisoyhtye A*Teens sai luvan levyttää Abban vanhoja kappaleita uudestaan, ja uudelleenlevytykset nousivat musiikkilistoille ympäri maailman. Vuonna 2005 poplaulaja Madonna sai luvan käyttää "Gimme Gimme Gimme (A Man After Midnight)" -kappaleen huilusamplea kappaleessaan "Hung Up".
Myös ruotsalainen kitaristi Yngwie Malmsteen on tehnyt cover-version kyseisestä kappaleesta. Mike Oldfield teki "Arrival" - kappaleesta version albumilleen QE 2.


Australia.
Australia eli Australian liittovaltio () on valtio eteläisellä pallonpuoliskolla. Australia on ainoa valtio, joka kattaa kokonaisen mantereen. Australian nimi tulee latinan sanasta "australis" 'eteläinen'. Australian läheisiä maita ovat Indonesia, Itä-Timor ja Papua-Uusi-Guinea pohjoisessa, Salomonsaaret ja Vanuatu koillisessa ja Uusi-Seelanti kaakossa.
Nykyinen väestö on noin 21,5 miljoonaa ja se on keskittynyt enimmäkseen suuriin rannikkokaupunkeihin: Sydneyyn, Melbourneen, Brisbaneen, Perthiin ja Adelaideen. Alkuperäisasukkaita eli aboriginaaleja on väestöstä 2,2 %.
Varhainen asutus.
Australian asuttivat noin 40 000–50 000 vuotta sitten Aasiasta muuttaneet kivikauden ihmiset, jotka ovat nykyisten aboriginaalien esi-isiä. He saapuivat Australiaan luultavasti pohjoisesta veneillä tai kanooteilla.
Eurooppalaisten saapuessa 1600-luvulla aboriginaalit olivat metsästäjiä ja keräilijöitä ja käyttivät aseinaan keihäitä, nuijia ja bumerangeja. Viljan viljely, kotieläimet, saviastiat ja metallit olivat heille tuntemattomia. Vaeltavasta elämäntavasta johtuvan eristymisen vuoksi heistä muodostui yhteensä noin 500 heimoa, joilla jokaisella oli oma kielensä tai murteensa sekä oma yhteiskunta- ja kulttuurimuotonsa.
Tutkimusmatkailijat ja uudisraivaajat.
Hollantilaiset tutkimusmatkailijat vierailivat Australiassa 1600-luvulla. Ensimmäinen Australian mantereen nähnyt eurooppalainen oli hollantilainen Willem Janszoon jonka alus purjehti Cape Yorkin niemimaan läheltä vuonna 1606. 1600-luvun aikana hollantilaiset tutkivat Australian länsiosien rannikkoa ja alkoivat nimittää aluetta Uudeksi-Hollanniksi, mutta he eivät perustaneet sinne siirtokuntia.
Englantilainen William Dampier kävi Australiassa vuosina 1688 ja 1699. Kapteeni James Cook julisti alueen Britannian omaisuudeksi vuonna 1770. Tämän jälkeen, vuonna 1788, britit perustivat rangaistussiirtokunnan nykyisen Sydneyn paikalle. Noin 160 000 vankia joutui alueelle ennen kuin vankien kuljetukset Britanniasta lopetettiin 1800-luvulla. Myös monia omasta tahdostaan muuttaneita siirtolaisia saapui alueelle. 1850-luvulla kultakuume houkutteli yhä uusia muuttajia.
Itsenäistyminen.
Villan ja vehnän viennin turvattua taloudellisen perustan uudisasukkaat alkoivat vaatia suurempaa itsenäisyyttä Britannialta. Vuonna 1850 Itä-Australian siirtokunnille myönnettiin osittainen itsehallinto. Uusi Etelä-Wales oli saanut saman etuoikeuden jo 1842. Siirtolaisten alettua asuttaa maata ja laiduntaa lampaita aboriginaalit karkotettiin sisämaahan, mikä yhdessä sairauksien ja vähentyneen syntyvyyden kanssa aiheutti aboriginaalien määrän jyrkän laskemisen.
Vuonna 1901 kuusi osavaltiota muodostivat liittovaltion, "Australian kansainyhteisön" ("Commonwealth of Australia"). Vielä sen jälkeen se oli brittiläiseen imperiumiin kuulunut autonominen dominio, mutta vuonna 1931 säädetty Westminsterin säädös vahvisti sen aseman itsenäisenä valtiona. Vuonna 1986 annettu asetus katkoi viimeisetkin määräykset, joilla Australia oli Britannian alainen.
Sodat.
Ensimmäisessä maailmansodassa sadattuhannet australialaiset taistelivat Britannian joukoissa. Monet saivat surmansa Gallipolin taisteluissa 1915.
Toisessa maailmansodassa Australia seurasi Britannian esimerkkiä ja julisti sodan Natsi-Saksalle 1939. Sen jälkeen kun Japani valloitti Singaporen, Australia haki turvaa Yhdysvalloilta ja antoi sen käyttää aluettaan Tyynenmeren taisteluiden tukikohtana.
Vuonna 1965 Australia osallistui Vietnamin sotaan Yhdysvaltojen puolella.
Nykyaika.
Työväenpuolueen hallituskausi kesti 1983–1996. Pääministeri Paul Keating pyrki lähentämään maata Aasiaan ja tekemään siitä tasavallan. Tasavallan kannatus kansanäänestyksessä jäi kuitenkin 45 prosenttiin. John Howardin johtama Liberaalipuolue piti hallitusvaltaa yhteistyössä kansallispuolueen kanssa 1996–2007. Howard veti tiukkaa linjaa: Australia tuki Irakin sotaa, vastusti Kioton ilmastoprotokollaa, kohteli tylysti turvapaikanhakijoita ja kieltäytyi pyytämästä anteeksi aboriginaaleilta näiden kokemaa riistoa ja syrjintää. Vuonna 2007 on vaalit voitti työväenpuolue Kevin Ruddin johdolla, ja Rudd toimi pääministerinä aina vuoteen kesäkuuhun 2010 asti, jolloin pääministeriksi nousi Ruddin varapääministeri Julia Gillard, josta tuli näin Australian ensimmäinen naispääministeri.
Vuonna 2002 yökerhopommi surmasi 88 australialaista Balilla. Vuonna 2004 pommi Australian lähetystön edessä Jakartassa tappoi ainakin yhdeksän ja vahingoitti kymmeniä.
Politiikka.
Australian valtiomuoto on perustuslaillinen monarkia. Sen valtionpää on kuningatar Elisabet II, joka on myös Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar ja asuu siksi Lontoossa. Australiassa hänen valtaansa edustaa liittovaltiotasolla kenraalikuvernööri ja osavaltiotasolla kuvernöörit. Käytännössä maata johtaa pääministeri, jolla on laajat toimeenpanovaltuudet.
Australiassa on kaksikamarinen liittoparlamentti. Senaattiin eli ylähuoneeseen valitaan kuuden vuoden kaudeksi 76 senaattoria, 12 kustakin osavaltiosta ja kaksi kustakin mantereen territoriosta. Kolmen vuoden välein pidettävissä vaaleissa valitaan yleensä puolet senaattoreista kerrallaan. Senaatin vaalitapa on suhteellinen. Edustajainhuoneeseen eli alahuoneeseen valitaan 150 edustajaa yhden edustajan vaalipiireistä, jotka on jaettu väkiluvun mukaan. Puolue, jolla on enemmistö alahuoneessa, muodostaa hallituksen. Myös alahuoneen vaalikausi on kolme vuotta.
Parlamentissa, vaalitavan takia lähinnä ylähuoneessa, on edustettuna myös muutama pienempi puolue. Australian vihreillä on liittovaltion senaatissa yhdeksän paikkaa.
Osavaltiot ja territoriot.
Australia koostuu kuudesta osavaltiosta sekä useista territoriosta, joista kaksi sijaitsee mantereella. Osavaltiot ovat Uusi Etelä-Wales, Queensland, Etelä-Australia, Tasmania, Victoria ja Länsi-Australia. Manner-Australiassa sijaitsevia territorioita ovat Pohjoisterritorio ja Australian pääkaupunkiterritorio. Territoriot toimivat suurimmaksi osaksi samalla tavalla kuin osavaltiotkin, mutta Australian liittovaltion parlamentilla on oikeus puuttua niiden lainsäädäntöön. Osavaltioiden lainsäädäntöön sen sijaan liittovaltio voi puuttua vain Australian perustuslain 51. pykälän niin salliessa.
Kaikilla osavaltiolla on oma kaksikamarinen parlamentti, lukuun ottamatta Pohjoisterritorion, Australian pääkaupunkiterritorion ja Queenslandin yksikamarisia parlamentteja. Parlamentin alahuone on nimeltään lakiasäätävä kokous, "Legislative Assembly", tosin Etelä-Australiassa ja Tasmaniassa se tunnetaan nimellä "House of Assembly". Parlamentin ylähuone puolestaan on lakiasäätävä neuvosto, "Legislative Council".
Australialla on myös useita pienempiä, asutettuja territorioita, joihin kuuluvat Uuden Etelä-Walesin rannikolla sijaitseva sotilastukikohta Jervis Bay, sekä Norfolkinsaari, Joulusaari ja Kookossaaret, jotka tunnetaan myös nimellä Keelingsaaret. Asuttamattomia territorioita ovat Ashmore- ja Cartiersaaret, Korallimerensaaret, Heardsaari ja McDonaldinsaaret sekä Australian Antarktinen territorio.
Maantiede.
Australia on ainoa asuttu maanosa, joka sijaitsee kokonaan eteläisellä pallonpuoliskolla. Australia on myös maanosista pienin, kuivin ja laakein. Itä-Australiassa kohoavat Australian Kordillieerit, jonka rinteet ulottuvat niin korkealle, että laskettelukin on mahdollista lumipeitteisillä rinteillä. Kordillieerit laskeutuvat länsiosassaan alangoksi, jossa virtaavat maanosan tärkeimmät joet kuten Darling ja Murray. Alangon keskialueilla on useita laskujoettomia suolajärviä. Alankoalueen länsipuolella pinnanmuodot kohoavat keskimäärin noin 300–500 metriä korkeaksi ylängöksi, joka on lähinnä kuivaa pensasaroa ja aavikkoa.
Australian suurimmat kaupungit ovat Sydney (4,4 milj. as.), Melbourne (3,9 milj.), Brisbane (1,9 milj.), Perth (1,6 milj.) ja Adelaide (1,2 milj.). Pääkaupungissa Canberrassa on 345 000 asukasta.
Ilmasto.
Australian pohjoisosat kuuluvat kuumaan, keskiosat lämpimään ja eteläosat lauhkeaan ilmastovyöhykkeeseen. Keskiosat ovat pysyvien korkeapaineiden leveysasteilla, ja muistuttavat Saharaa ja Kalaharia. Sateisemmat alueet reunustavat mantereen kuivaa ydintä. Trooppisessa pohjoisosassa sadekausi ajoittuu marraskuun ja huhtikuun välille, kun pasaatien kohtaamisvyöhyke liikkuu alueelle. Samaan aikaan syntyy Australian monsuuni, ja vallitseva tuulensuunta on koillisesta.
Australian itä- ja kaakkoisosissa sateita saadaan ympäri vuoden. Ameen keskiosan aavikko ulottuu rannikolle asti länsirannikolla leveyspiirien j 18° -30° S ja etelärannikolla pituuspiirien 125° - 135° E välisellä alueella.
Trooppiset syklonit osuvat Australiaan pari kertaa vuodessa, yleensä maan pohjois- ja luoteisosaan.
Luonto.
Koska Australia on ollut pitkään eristyksissä muista maanosista, sen luonto on saanut rauhassa kehittyä omanlaisekseen. Varsinkin mantereen eläimistö on kehittynyt pitkään muista erillään. Australiassa elää monia endeemisiä eläin- ja kasvilajeja, joita ei tavata missään muualla maapallolla. Tunnetuimpia australialaisista kasveista ovat eukalyptukset. Australia on suurimmaksi osaksi aavikkoa tai savannia. Vain itärannikolla on trooppisia ja subtrooppisia sademetsiä ja lounaisosassa on nahkealehtistä kasvillisuutta.
Australiassa on arvioitu elävän 300 000 eläinlajia, joista tunnetaan vasta kolmannes. Nisäkkäitä tunnetaan 280 lajia, lintuja yli 700 lajia, 380 lajia matelijoita, 120 lajia sammakkoeläimiä ja noin 200 lajia makeanveden kaloja. Loput lajit ovat selkärangattomia.
Mantereelle erityisen luonteenomainen on runsas pussieläinlajisto, johon kuuluvat muun muassa yli 50 kengurulajia sekä koala ja vompatit. Australian eläimistöön kuuluu myös vesinokkaeläin, joka on neljän nokkasiililajin ohella yksi maailman viidestä munivasta nisäkäslajista. Australian pohjoisosien sademetsäalueiden jokimutkissa vaanii krokotiileja, joiden saaliiksi jää silloin tällöin ihmisiäkin.
Talous.
a>n väestö on 3,7 miljoonaa, toiseksi suurin Australiassa.
Australialla on rikas, länsimainen markkinatalous, jonka bruttokansantuote henkeä kohti on hieman korkeampi kuin Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Saksassa, Ranskassa ja Suomessa. Maa on toisella sijalla Yhdistyneiden kansakuntien vuoden 2007 inhimillisen kehityksen indeksillä mitattuna ja kuudentena "The Economist" -lehden maailmanlaajuisessa elämänlaatuindeksissä vuonna 2005.
Vuonna 2011 Heritage Foundationin julkaisemassa Economic freedom -raportissa Australia määriteltiin maailman kolmanneksi vapaimmaksi markkinatalousmaaksi heti Hongkongin ja Singaporen jälkeen. Raportin mukaan liberaalit rahoitusmarkkinat, minimaalinen työmarkkinoiden sääntely, korkea liiketoiminnan vapaus, vahva yksityisomaisuuden suoja ja kaupankäynnin esteiden redusoiminen ovat pääsyitä Australian korkeaan sijoitukseen.
Sydneyssä päämajaansa pitävä australialainen Qantas-lentoyhtiö nimettiin saksalaisen "Aero International" -aikakauslehden listalla maailman turvallisimmaksi lentoyhtiöksi.
Australialla on maailman suurimmat tunnetut uraanivarannot, ja se on merkittävä uraanin tuottaja. Australian kolme uraanikaivosta tuottavat yhteensä keskimäärin 9 600 tonnia uraanioksidia vuodessa.
Vuonna 2008 Australian bruttokansantuote oli 38 200 Yhdysvaltojen dollaria henkeä kohti, eli maailman 24:ksi korkein. Palvelusektori tuotti siitä lähes 70 %, teollisuus 27 % ja maatalous 3,4 %. Työttömyysaste oli 4,2 %
Australian merkittävimpiin luonnonvaroihin kuuluvat kivihiili, rautamalmi, bauksiitti, kupari, uraani, hopea, tina, jalokivet ja kulta. Merkittävimmät vientituotteet ovat villa, kivihiili, vehnä, koneet ja kulta. Australiassa harjoitetaan vehnänviljelyä erityisesti Australian lounaiskulmassa Perthin ympäristössä.
Väestöjakauma.
Suurin osa australialaisista on kolonialismin aikana Australiaan tulleiden eurooppalaisten jälkeläisiä, jotka muodostavat noin 90 % väestöstä. Suurin osa eurooppalaisista tuli Britteinsaarilta. Vuoden 2006 väestönlaskennassa suurin osa ilmoitti olevansa taustaltaan "australialaisia", heitä oli 37,13 % väestöstä. Muita ryhmiä olivat englantilaiset (31,65 %), irlantilaiset (9,08 %), skotit (7,56 %), italialaiset (4,29 %) saksalaiset (4,02 %), kiinalaiset (3,37 %) ja kreikkalaiset (1,87 %).
Vuonna 2007 aboriginaaleja oli noin 460 000. Torresinsalmen saarten asukkaat eivät ole Australian aboriginaaleja vaan he ovat etnisesti melanesialaisia. Nykyisin monet alkuperäisistä asukkaista asuvat reservaateissa Länsi-Australian, Pohjoisterritorion ja Queenslandin syrjäisimmillä seuduilla. Osa heistä on muuttanut kaupunkeihin. Aboriginaaleja syrjivät kohdat poistettiin maan perustuslaista toukokuun 1967 kansanäänestyksen jälkeen, kun yli 90 prosenttia australialaisista kannatti muutosta. Vuonna 2008 Australian hallitus pääministeri Kevin Ruddin johdolla esitti parlamentissa anteeksipyyntönsä aboriginaaleille. Anteeksipyyntö televisioitiin koko maahan, sille hurrattiin, mutta aboriginaalien edustajat sanoivat että pahoittelun lisäksi heidän pitäisi saada korvauksia.
Australialla ei ole valtionuskontoa, mutta kristinusko on maan valtauskonto. Vuoden 2006 tilaston mukaan maan väestöstä 64 % on kristittyjä, ja niistä 26 % katolilaisia ja 19 % anglikaaneja. Saman tilaston mukaan 19 % väestöstä on uskonnottomia ja uskonnottomat ovat maan nopeimmin kasvava uskontoryhmä ja 12 % vastaajista kieltäytyi määrittelemästä uskontoaan. Buddhalaisuus (2,1 %) on maan toiseksi suurin uskonto, ja sitä seuraavat islam (1,7 %) ja hindulaisuus (0,8 %). Yhteensä alle 6 % maan väestöstä kuuluu ei-kristillisiin uskontoihin. Viikoittain kirkossa kävi vuonna 2004 vain 7,5 % australialaisista, eikä uskonnolla ole keskeistä asemaa suurelle osalle maan väestöä.
Kulttuuri.
Aluksi Australian kulttuuri oli leimallisesti brittiläistä kulttuuria, joka hitaasti sopeutui uudenlaiseen ilmastoon. 1960-luvulta alkaen kulttuuri on saanut enemmän vaikutteita sekä aasialaisten ja keskieurooppalaisten maahanmuuttajien että aluksi syrjittyjen aboriginaalien kulttuureista.
Alkuvuosista alkaen Australiassa on ollut kuvataiteilijoita ja kirjailijoita, kuten Nobel-palkittu Patrick White. Sydneyn oopperatalo tunnetaan arkkitehtuuristaan, ja joka toinen vuosi järjestettävät Adelaiden festivaalit tuovat maahan kansainvälisiä tähtiä kuten Royal Shakespeare Companyn ja Kirov-baletin.
Elokuvaohjaaja Peter Weir on ollut usein sekä Oscar- että Golden Globe -ehdokkaana. Weirin läpimurtoelokuva "Huviretki hirttopaikalle" oli ensimmäisiä kansainvälisesti menestyneitä australialaiselokuvia. Weirin myöhempiä australialaisia elokuvia olivat "Gallipoli" (1981) ja "Rakkaus veitsenterällä" (1982), joissa kummassakin oli pääosassa tuolloin vielä jokseenkin tuntematon australialainen näyttelijä Mel Gibson.
Didgeridoo on erikoislaatuinen Australian aboriginaalien puhallussoitin, joka valmistetaan termiittien ontoksi kaivertamasta puunrungosta.
Australiasta on lähtenyt monia menestyneitä esiintyjiä kevyen musiikin eri osa-alueilta Kylie Minogueen.
Ennen eurooppalaisten tuloa aboriginaalit söivät paikallisia kasveja ja eläimiä monipuolisesti. Ensimmäiset eurooppalaiset söivät pääasiassa perunoita ja lihaa, aluksi riistaa, myöhemmin nautaa ja lammasta. Kalan ja äyriäisten syöminen on kasvanut 1930-luvulta, ja vihannesten kulutus 1950-luvulta alkaen. Nykyisin australialaiset huippukokit tunnetaan fuusiokeittiöstä eli eri maiden perinteiden yhdistämisestä. Tavalliset ihmiset kuluttavat pikaruokaa enemmän kuin missään muualla maailmassa.
Unescon maailmanperintöluettelossa on Australiasta 17 kohdetta. Niistä kolme on kulttuurikohteita (Australian rangaistussiirtolat, Royal Exhibition Building ja Carlton Gardens sekä Sydneyn oopperatalo), neljä sekakohdetta (Kakadun kansallispuisto, Tasmanian erämaat, Uluru-Kata Tjutan kansallispuisto ja Willandran järvialue) ja loput luontokohteita: Australian itä-keskiosien sademetsien suojelualueet, Australian nisäkäsfossiililöydökset (Riversleigh/Naracoorte), Fraser Island, Greater Blue Mountains -alue, Heard ja McDonaldinsaaret, Iso valliriutta, Lord Howen saariryhmä, Macquariensaari, Purnululun kansallispuisto, Queenslandin tropiikki ja Shark Bay.
Urheilu.
Australia on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1896 alkaen. Ensimmäisen kerran sillä oli edustaja talviolympialaisissa vuonna 1936. Australia on isännöinyt olympialaisia kahdesti: Vuonna 1956 Melbournessa ja vuonna 2000 Sydneyssä.
Maa on menestynyt parhaiten perinteisissä brittiläisissä joukkuelajeissa: kriketissä, rugbyssa, maahockeyssa ja verkkopallossa. Yksilölajeista uimarit, pyöräilijät, yleisurheilijat, soutajat ja purjehtijat ovat saaneet useita olympiamitaleita; eniten kultamitaleita (viisi) on saanut uimari Ian Thorpe.
Australiassa on käytössä useita jalkapallokoodeja. Suosituimmat ovat rugbyn eri lajit eli australialainen jalkapallo, rugby league ja rugby union. Eurooppalainen jalkapallo on suosituimmuudessa toissijainen edellä mainittuihin jalkapallokoodeihin verrattuna. Australian jalkapallomaajoukkue oli helmikuussa 2011 sijalla 23. Jalkapallomaajoukkue on voittanut OFC Nations Cupin neljästi, ja sijoittui toiseksi vuoden 2011 Aasian mestaruuskilpailuissa. Maailmanmestaruuskilpailuissa Australia on ollut kolmesti, paras sijoitus on Saksassa 2006 saavutettu neljännesvälieräpaikka.
Golf on Australiassa suosittua kaikissa yhteiskuntaluokissa. Australian avoin tennisturnaus on yksi neljästä arvostetusta Grand Slam -turnauksesta.


Animaatio.
Animaatio (, elävöittäminen) on tekniikka, jossa elokuva toteutetaan kuva kuvalta. Animaatio voidaan valmistaa kuvaamalla piirrettyjä pieniä muutoksia sisältäviä kuvia filmille tai tekemällä pieniä muutoksia fyysiseen malliin (esimerkiksi esineeseen, animaationukkeen tai vahaan) ja kuvaamalla muutokset. Kun kuvattu filmi näytetään normaalinopeudella, peräkkäin nopeasti vaihtuvat kuvat luovat illuusion liikkeestä. Animaatio voidaan toteuttaa myös tietokoneen avulla.
Animaation historia.
a> Reynaud'sta käyttämässä praksinoskooppia. © 1955 The Walt Disney Company.
Animaatioelokuvan esiaste oli ranskalaisen Émile Reynaud’n vuonna 1882 kehittämä praksinoskooppi, joka puolestaan perustui useisiin aikaisempiin vastaavantyyppisiin keksintöihin. Praksinoskoopissa piirrokset oli sijoitettu pyörivälle rummulle, ja ne heijastettiin valkokankaalle peilien avulla. Reynaud esitti jo vuonna 1888 Optisessa teatterissaan ("Théâtre Optique") piirrettyjä animaatiojaksoja. Elokuvan keksimisen jälkeen Georges Méliès käytti elokuvissaan animaatiota nokkelien trikkien tekoon. Ensimmäinen kokonaan animaatiolle perustunut elokuva oli ilmeisesti James Stuart Blacktonin 1906 valmistunut "Noiduttu hotelli", jossa esineet oli saatu liikkumaan stop motion -tekniikalla. Blackton kuvasi samana vuonna myös ensimmäisenä varsinaisena piirroselokuvana pidetyn "Humorous Phases of Funny Faces" -filmin. Huomattavin piirrosanimaatioelokuvan pioneereista oli Emile Cohl, jonka ensimmäiset animaatioelokuvat valmistuivat 1908. Cohl teki vuosien 1908–1918 välillä arviolta 200 lyhyttä animaatiota. Piirrosanimaation lisäksi Cohl teki myös nukkeanimaatioita. Samaan aikaan Winsor McCay teki kuuluisan elokuvansa "Dinosaurus Gertie".
Pian tämän jälkeen Pat Sullivan kehitti ensimmäisen laajaa suosiota nauttineen piirroselokuvien hahmon, Felix-kissan. 1920-luvulla Walt Disney kehitti kilpailevan hahmon, Oswald-jäniksen, mutta tämä suosittu hahmo siirtyi tekijänoikeuksiltaan Universal-yhtiölle ja Disney joutui kehittelemään uuden hahmon. Vuonna 1928 Walt Disney esitti ensimmäisen Mikki Hiiri -elokuvansa, ja kymmenen vuotta myöhemmin valmistui ensimmäinen kokoillan animaatioelokuva "Lumikki ja seitsemän kääpiötä". Disneyn tuotanto hallitsi seuraavina vuosikymmeninä valtavirran animaatiota, ja Disneyn studioiden piirrostyyli omaksuttiin laajalti muiden animaatiotuotantojen esikuvaksi. Lyhyemmissä animaatioelokuvissa Warner Bros. loi omintakeisen, vauhdikkaan ja kekseliään tyylin.
Yksi merkittävä animaatioiden esitysmuoto aina nykypäivään asti on ollut pitkien näytelmäelokuvien alkuteksti-animaatiot. Usein animaatioissa näytetään päähenkilöiden karikatyyrihahmoja tai muuta aiheeseen etäisesti liittyvää alkutekstien yhteydessä. Esimerkiksi "Kaupunki-cowboyt" ("City Slickers") käytti tätä. Animaatio voi olla myös aiheeseen varsinaisesti liittymätön, kuten "Vaaleanpunainen pantteri" -sarjassa. Juonessa pantteri viittaa vaaleanpunaiseen jalokiveen, mutta animaatiossa esiintyy vaaleanpunainen kissa-hahmo. "Vaaleanpunaisen pantterin" alkutekstianimaatio lisäsi osaltaan elokuva-sarjan suosiota ja spin-offina syntyi piirrossarja kissahahmon ympärille.
Toisen maailmansodan jälkeen japanilainen animaatio, anime, alkoi kehittyä voimakkaasti. Osamu Tezuka antoi töillään animelle suuntaviivat. Japanista on tullut animaation suurvalta, ja siellä tuotetaankin animaatiota enemmän kuin missään muualla. Animen kulttuurivaikutukset ovat merkittäviä. Elokuvat kuten "Akira", "Ghost in the Shell – aaveääni" ja "Henkien kätkemä" ovat erittäin suosittuja ympäri maailman.
Valtaosa animaatiosta tehdään nykyisin televisiota varten. Lastensarjat muodostavat tuotannon pääosan, mutta myös aikuisyleisölle suunnattuja sarjoja tehdään entistä enemmän, näistä huomattavimpina "Simpsons" ja "South Park".
Pitkien animaatioelokuvien painopiste siirtyi perinteisestä piirrosanimaatiosta tietokoneanimaatioon vuonna 1995, kun Pixarin "Toy Story" sai ensi-iltansa. Kuitenkin myös muut tekniikat ovat säilyttäneet suosionsa. Esimerkiksi Nick Parkin parivaljakko Wallace ja Gromit on vaha-animaatio.
Animaatio Suomessa.
Animaatiota on Suomessa tehty melko pienimuotoisesti, ja tekijöitä on aina ollut vähän. Animaattoreiden suurin työllistäjä on ollut televisio ja varsinkin lastenohjelma Pikku Kakkonen, jossa on esitetty muun muassa Camilla Mickwitzin ja Heikki Partasen lyhyitä pala-animaatioita.
Animaation pioneeri Suomessa oli Ola Fogelberg, Pekka Puupään luoja. Fogelberg teki 1920-luvulla viisiminuuttisen Puupää-piirrosfilmin, joka ei kuitenkaan tiettävästi ole säilynyt jälkipolville. Vuonna 1953 ilmestyneen elokuvan "Lentävä kalakukko" alkutekstit esitettiin animaationa, jossa kalan päällä ja pyrstöllä varustettu pahvijuna liikkui eteenpäin, esiintyjien nimet vuorollaan vaunuissa. "Lentävä kalakukko" oli ensi-iltavuotensa suosituimpia elokuvia ja on tiheästi esitetty myös televisiossa.
Animaation kukoistuskausi Suomessa oli 1970-luku, jolloin pala-animaatio tuli suosituimmaksi animaatiotekniikaksi. Riitta Nelimarkka teki 1970-luvulla yhdessä Jaakko Seeckin kanssa useita pitempiä animaatioelokuvia, kuten 1979 valmistuneen "Seitsemän veljestä". Heikki Prepula on tehnyt pala-animaatiota 1960-luvun lopulta lähtien, muun muassa Kössi Kenguru.
Selluloidianimaatiota Suomessa on tehnyt trikkikuvaajana tunnettu Jan-Eric Nyström. Hänen tunnetuin animaatioelokuvansa on 1974 valmistunut "Kidnapping". Tietokoneanimaation edelläkävijä Suomessa oli Tööt-Filmi Oy, jonka tuottamista animaatioelokuvista tunnetuin on 1982 valmistunut "Mennyt Manner". Suomalaisista nukkeanimaation tekijöistä tunnetuin on Katariina Lillqvist, jonka animaatio "Tyttö ja sotamies" (1996) palkittiin Tampereen lyhytelokuvajuhlilla. Lumifilm Oy on tuottanut nukkeanimaatiosarjat "Turilas ja Jäärä" (2001) sekä Urpo ja Turpo (1996–1997).
Suomalainen animaatio on 1990-luvulta lähtien kokenut uuden nousun, mikä johtuu sekä alan opetustarjonnan kasvusta että erilaisten tietokoneavusteisten animointiohjelmien kehityksestä. Vuonna 2001 aloitti tietokoneanimoitu "Itse valtiaat" -satiirisarja, ja sarjan tekijöiltä valmistui vuonna 2006 ensimmäinen kokopitkä tietokoneanimaatioelokuva "Keisarin salaisuus". Vuonna 2007 valmistunut "Röllin sydän" on osittain suomalaisten tekemä kokoillan piirretty. Vuonna 2008 ilmestyi suomalais-tanskalais-irlantilais-saksalaisena yhteistyönä valmistunut elokuva "Niko – Lentäjän poika", josta tuli myös kaikkien aikojen laajimmalle levitetty suomalainen elokuva, sillä sen markkinointioikeudet on myyty jo yli sataan maahan.
Animaatiotekniikoita.
Animaatiotekniikoita on monenlaisia ja niitä voi myös yhdistellä.


Aikakone (yhtye).
Aikakone on suomalainen, nelihenkinen popyhtye. Yhtye toimi nimellä Aikakone vuosina 1995–1998 ja kolmen vuoden tauon jälkeen vuodet 2001–2003 nimellä Aika. Vuonna 2003 yhtye vaihtoi nimensä takaisin Aikakoneeksi ja lopetti toimintansa viimeisen kiertueen jälkeen. Aikakone teki paluun vuonna 2008. Yhtyeeltä ilmestyi helmikuussa 2008 kokoelmalevy "Greatest Hits".
Tammikuussa 2010 Aikakone julkaisi uuden pitkäsoiton "Vuosisadan rakkaustarina". Yhtye valmistelee parhaillaan uutta albumia, joka julkaistaan 2013.
Historia.
Aikakone julkaisi debyyttialbuminsa "Tähtikaaren taa" vuonna 1995. Se myi triplaplatinaa ja sisälsi hittikappaleet ”Alla vaahterapuun”, ”Odota”, ”Taas saan lentää”, ”Tähtikaaren taa” ja ”Matkustanut oon”. Samana vuonna myös Samuli Edelmannin ja Sanin duetto ”Tuhat yötä” nousi hitiksi.
Aikakoneen seuraava levy, "Toiseen maailmaan", ilmestyi vuonna 1996. Siltä hiteiksi nousivat ”Nti Groove”, ”Opettelen salaa” ja ”Keltainen”. Tuolloin Aikakone osallistui Eurovision laulukilpailujen karsintoihin ensimmäistä kertaa kappaleellaan ”Ihan hiljaa”, joka on levyn 12. raita. Sijoitus karsinnoissa oli kuudes.
Vuoden tauon jälkeen vuonna 1998 ilmestyi uusi levy, "Maa". Maa-albumin ensimmäinen hittisingle oli Veran tulkitsema ”Tulisitko”. Sitä seurasivat ”Magiaa/Perhosten yö” ja Veran kirjoittama joululaulu ”Hiljaisuus”. Niiden lisäksi julkaistiin EP. Se sisälsi neljä kappaletta: ”Rakkauden lähetti”, joka tehtiin Suomalaisen työn liitolle, ”Anna mun bailaa (’99 remix)”, ”Aikapyörä” ja ”Seis”. Single myi tuplaplatinaa. Sen jälkeen yhtye jäi pitkälle tauolle.
Uudistuminen vuonna 2001.
Yhtye palasi vuonna 2001 nimellä Aika. Esiintymiskieli vaihtui englanniksi, mikä oli ollut nelikon pitkäaikainen haave. ”Little by Little” oli albumin ensimmäinen, mutta vähemmän tunnettu single. Seuraavaksi ilmestyi kesän hittibiisiksi noussut albumin nimikappale ”Hear Me Now”. Kyseinen kappale oli myös syksyllä ilmestyneen "Young Love" -nuorisoelokuvan tunnusmusiikkina. Samassa elokuvassa olivat mukana myös kappaleet ”Glittering Lights” ja ”Rock Me Baby”. "Hear Me Now" -albumi myi kultaa.
Aika-yhtye päätti kokeilla toistamiseen onneaan Euroviisuissa vuonna 2002 kappaleella ”Stay”. Aika sijoittui sillä toiseksi Suomen karsinnoissa. Kappale ei kuitenkaan saanut toivottua radiosoittoa. "Hear Me Now" -albumilta julkaistiin kuitenkin vielä yksi single, ”Glittering Lights”.
Lopettaminen vuonna 2003.
Vuonna 2003 yhtye ilmoitti lopettavansa toimintansa. Jäähyväiskiertueen jälkeen kaikki siirtyivät omille urilleen: Sani soolouralle, Alex elämäntapavalmentajaksi ja elokuvamusiikkisäveltäjäksi, Maki tekemään sävellyksiä muille artisteille ja Vera kirjoittamaan.
Yhtye julkaisi vielä jäähyväissinglen ”Uudet tuulet” ja toukokuun lopussa kokoelman, jossa oli kaikki Aikakoneen suurimman suosion saaneet kappaleet. 23. toukokuuta 2003 oli yhtyeen viimeinen esiintyminen Helsingin Kaivohuoneella ja myös viimeinen päivä, jolloin yhtyeen jäsenet esiintyivät yhdessä Aikakoneena. Yhtye myi lähes kymmenvuotisen uransa aikana yhteensä noin 400 000 levyä, teki 2 500 keikkaa ja edustaa hittimäärällään 1990-luvun kärkeä suomalaisen popmusiikin saralla.
Paluu vuonna 2008.
Aikakone teki paluun vuonna 2008. Helmikuun lopussa ilmestyi kokoelmalevy. Kahden CD:n kokoelmalevyltä löytyy Aikakoneen suosituimmat hitit sekä myös joitakin remixejä tutuista kappaleista. Lisäksi levyllä on kokonaan uutta kappaletta, ”Vuoristorata”, ”Nostan sut” ja ”Karnevaali”. Yhtye esiintyi Suomen euroviisukarsinnassa väliaikaesiintyjänä.
Vuonna 2010 Aikakoneelta ilmestyi jälleen uusi single. SIG-yhtyeen hitistä ”Vuosisadan rakkaustarina” tehty coverkappale toimi samalla R-Kioskin mainosmusiikkina. Singleä seurasi samanniminen albumi, jossa oli 11 uutta kappaletta.
Keväällä 2013 julkaistavan pitkäsoiton ensimmäinen single on ”Historiaan”. Uudella albumilla on mukana Aikakoneen alkuperäinen kokoonpano Sani, Alex, Vera ja Maki.
Singlet.
Suluissa julkaisupäivä ja korkein sijoitus Suomen virallisella listalla


Akustiikka.
Akustiikka (kr. ακουειν 'kuulla') on fysiikan haara, joka tutkii ääntä, mekaanista aaltoliikettä kaasussa, nesteessä ja kiinteän olomuodon väliaineessa.
Alalla työskentelevää tiedemiestä kutsutaan akustikoksi. Akustiikkaa sovelletaan niin äänenkäsittelyssä, -tulkinnassa kuin -toistossakin.
Akustiikka voidaan edelleen jakaa pienempiin kokonaisuuksiin. Audioakustiikassa äänen taajuus on rajattu ihmiskorvalle kuultaviin ääniin, eli taajuusalueelle 20Hz-20kHz.


ARPANET.
ARPANET "(Advanced Research Projects Agency Network)" oli Yhdysvaltain sotilaallista tutkimusta varten vuonna 1969 perustettu, vuodesta 1983 lähtien IP-protokollaa käyttänyt tietoverkko, josta kehittyi Internet.
Ensimmäinen viesti Arpanetissä lähetettiin 29. lokakuuta 1969. Tarkoitus oli lähettää UCLA:sta Stanford Research Instituteen (SRI) kirjaimet L, O, G, jolloin UCLA:n kone olisi kirjautunut SRI:n koneelle. Kirjainten L ja O jälkeen Stanfordin kone kuitenkin kaatui.
ARPANET jakaantui kahteen eri verkkoon. Ne olivat MILNET ja ARPANET. ARPANET, joka oli tarkoitettu siviilikäyttöön levisi yliopistojen ja tutkimuslaitosten välisestä verkostosta huimaa vauhtia nopeasti halventuvan teknologian takia. Siihen liittyi pian runsaasti ulkomaisia solmuja, etenkin Länsi-Euroopasta. ARPANET suljettiin vuonna 1990, ja Internet korvasi sen.
Vuonna 1971 Yhdysvaltain asevoimien tutkimusrahoitusorganisaatio ARPA nimettiin DARPA:ksi (Defense Advanced Research Projects Agency). Tämän takia verkkoa kutsuttiin joskus nimellä DARPANET.


Airbus A340.
Airbus A340 on eurooppalaisen Airbusin valmistama laajarunkokone. Konetyyppi on suunniteltu pitkille reiteille, joilla kulkee paljon matkustajia.
Koneen suunnittelu aloitettiin 1980-luvun puolessa välissä ja siinä hyödynnettiin Airbus A320 -konetta varten kehitettyjä osia sekä tekniikoita kuten fly-by-wire -ohjausjärjestelmää ja komposiittirakenteita. A330- ja A340-koneissa on pienempien A320-perheen koneiden kanssa yhtenevät ohjaamot, jolloin lentäjien koulutus siirryttäessä konetyypistä toiseen lyhenee viikoista muutamiin päiviin. Lisäksi koneiden rungon halkaisija on sama kuin vanhemmissa Airbus A300- ja A310 -koneissa, joten eri Airbus-laajarunkokoneita operoivat lentoyhtiöt voivat käyttää olemassa olevia matkustamotarvikkeita ja -sisustuksia.
A340:ssa on A330:n sama runko, laskutelineet (A340 4 kpl, A330 3 kpl), ohjaamo sekä siiven ulkomuoto. Airbus A330 on kaksi- ja A340 nelimoottorinen kone. Erilaisten moottoriratkaisujen lisäksi konetyyppien siivissä on rakenteellisia eroja moottorien sovittamiseksi. A330 on kahden moottorinsa ansiosta halvempi operoida kuin A340, jolla puolestaan on pidempi toimintamatka.
Koneversiot.
A340-500 ja -600 -koneissa on aikaisempia malleja suurempi siipi sekä uudelleen suunniteltu siiven kiinnitys runkoon. Ratkaisuilla saatiin kasvatettua koneiden siipipinta-alaa sekä polttoainekapasiteettia sekä suurinta sallittua lentoonlähtöpainoa. Lisäksi keskimmäiseen päälaskutelineeseen lisättiin yksi rengaspari kantamaan kasvanutta massaa.


Ahvenanmaan maakunta.
Ahvenanmaa () on saariryhmä sekä Suomen historiallinen ja nykyinen maakunta, jolla on itsehallinto. Ahvenanmaan ainoa virallinen kieli on ruotsi: 91,2 prosentilla väestöstä on äidinkielenään ruotsi, 5,0 prosenttia on suomenkielisiä ja muunkielisiä asukkaita on yhteensä 3,8 prosenttia. Maakunnan väkiluku oli henkeä, ja sen ainoa kaupunki on hallintokeskus Maarianhamina.
Nimen etymologia.
Ruotsin sana "å" tarkoittaa yksinään pientä jokea, mutta Ahvenanmaan ruotsinkielisen nimen "Åland" alkuosan arvellaan olevan muuta alkuperää, sillä Ahvenanmaalla ei paljon ole jokia. Lars Huldénin esittämän teorian mukaan "Åland"-nimen alkuosa on muunnos muinaispohjoismaisesta sanasta "ahva", joka on sama sana kuin latinan aqua ("vesi"). Toisaalta hän pitää mahdollisena sitäkin, että lähtökohtana voisi olla suomalainen sana ahvena ('ahven'), josta kielen äännekehityksen sääntöjen mukaan on voinut kehittyä maakunnan nimen alkuosa å.
Maantiede.
Ahvenanmaa sijaitsee Ahvenanmeren itäpuolella ja Selkämeren eteläpuolella. Ahvenanmaan itäpuolella on Turun saaristo Varsinais-Suomessa, jonka suuntaan rajana on Kihti. Maakuntaan lasketaan kuuluvan 6 757 saarta ja luotoa, joista 60 on asuttuja. Manner-Ahvenanmaa on saarista suurin.
Pääsaari, Ahvenan manner on yli 50 km pitkä; siihen luetaan myös kapean Marsundin erottama Eckerö sekä Lemland ja Lumparland. Muita huomattavia saaria ovat Vårdö, Föglö, Sottunga, Kumlinge, Kökar ja Brändö. Vuoriperusta on enimmäkseen karkearakeista punertavaa graniittilajia, ahvenanrapakiveä. Korkein huippu on Orrdalsklint (132 m) Saltvikin kunnassa. Tunnettu matkailunähtävyys on Getan vuoret (Getabergen), joiden korkein kohta on Kasberget (129 m).
Ilmasto.
Ahvenanmaan ilmasto on lauhkeampaa kuin muualla Suomessa, vuoden keskilämpötila +6°C, helmikuun -3°C. Oheinen ilmastotaulukko kuvastaa Ahvenanmaan pääsaaren sisäosien ilmastoa.
Luonto.
Ahvenanmaa kuuluu kasvillisuusvyöhykkeissä hemiboreaaliseen vyöhykkeeseen. Lehdot ja lehtoniityt ovat tyypillisiä, mutta myös havumetsiä on runsaasti. Kasvillisuus on yleensä rehevää. Kasvisto on runsaslajinen, siemenkasveja on noin 750 lajia; niistä mainittakoon harvinainen, Suomessa vain Ahvenanmaalla kasvava euroopanmarjakuusi ja rantamaisemiin leimaa antava tyrni. Jalot lehtipuut kasvavat yleisempänä Ahvenanmaalla kuin eteläisessä Manner-Suomessa, esimerkiksi Etelä-Suomessa harvinaisiksi tai harvalukuisiksi luokitellut puulajit, kuten vuorijalava ja saarni, ovat Ahvenanmaalla yleisiä. Ahvenanmaalla on myös samanlaisia tammi­metsiä ja pähkinäpensaslehtoja kuin Lounais-Suomessa ja Lohjan seudulla. Ruoho­kasveista erityisesti Manner-Suomessa harvahkosti kasvava keltavuokko on Ahvenanmaalla yleinen. Eläimistöstä puuttuvat kokonaan ilves, riekko ja susi. Kangaskäärmettä tavataan Ahvenanmaalla, muttei manner-Suomessa.
Esihistoria.
Korkeimmat kohdat, Saltvikissä sijaitsevat Orrdalsklint ja Långbergen, alkoivat kohota merestä n. 10 000 vuotta sitten. Pikkuhiljaa syntynyt saaristo sai ensimmäiset asukkaansa kivikaudella Suomesta. Saarten vanhimmat arkeologiset löydöt edustavat kampakeraamista kulttuuria n. 4000 eaa. Noin 2500 eaa. Ahvenanmaalle saapui kuoppakeramiikka, ja noin 1800 eaa. kuoppakeramiikan korvasivat Kiukaisten kulttuurin löydöt. Saarten sijainnin takia skandinaavinen vaikutus on arkeologisessa aineistossa Ahvenanmaalla voimakkaampi kuin manner-Suomessa. Pronssikauteen ajoittuva Kökarin asuinpaikka lienee Puolan rannikolta saapuneiden hylkeenpyynti- ja kaupparetkikuntien muistoa. Ahvenanmaalle on saapunut vaikutteita ja asukkaita idästä, lännestä ja etelästä koko saariryhmän olemassaolon ajan.
Rautakaudella, varsinkin merovingi- ja viikinkiajoilla, arkeologiset aineistot ovat Ahvenanmaallakin runsaat. On vaikea sanoa, mitä kieltä saarten rautakautinen väestö puhui. Kulttuuriyhteyksiä oli sekä Ruotsin että manner-Suomen suuntaan. Saariryhmä saattoi autioitua 900-luvun lopulla, mutta jos näin tapahtui se sai pian uuden Suomesta tulleen asutuksen. Ahvenanmaan nimistöön sisältyy runsaasti suomalaisiin viittaavia nimiä, kuten esimerkiksi Finbo, Finby ja Finholma ja Finström, sekä myös alkuperältään suomenkielisiä nimiä kuten Geta (Kaita),Jomala (Jumala), Korsö (Koskenpää, muutettu v.1950), Seglinge (Seilonen), Simskäla (Simasalo), Sålis (Saarilaksi t. Suolaksi) ja Töftö (Toivottu). Lars Hellbergin mukaan Ahvenanmaan keskusalueilla asui tuolloin kiinteä maata viljellyt suomalaisväestö. Nykyinen Ahvenanmaan ruotsinkielinen asutus on uusimman tutkimuksen mukaan samanikäistä kuin muunkin Suomen ruotsinkielinen asutus ja peräisin Ruotsin vallan alusta Suomessa.
Ruotsin ja Venäjän vallan aika.
Keskiajalla Ahvenanmaasta tuli Kastelholman linnaläänin keskusalue, joka kuului Suomen käskynhaltijakuntaan ja Turun hiippakuntaan. 1500-luvulla Ahvenanmaa oli osana prinssi Juhanalle annettua Suomen herttuakuntaa. 1600- ja 1700-luvuilla Ahvenanmaa kuului hallinnollisesti Turun- ja Porin lääniin. Suomen sodan jälkeisessä Haminan rauhassa vuonna 1809 Ahvenanmaa liitettiin muun Suomen mukana Venäjän keisarikuntaan. Ahvenanmaalaiset pyysivät saada jäädä osaksi Ruotsia, mutta tähän ei suostuttu ja Ahvenanmaasta tuli osa Suomen suuriruhtinaskuntaa. Venäjä rakensi saarille Bomarsundin linnoituksen, joka myöhemmin tuhoutui Oolannin sodassa.
Sodan jälkeen saaret demilitarisoitiin. Venäjä sitoutui Pariisin rauhassa vuonna 1856 olemaan linnoittamatta Ahvenanmaata, mutta rakensi sinne kuitenkin linnoituksia ensimmäisen maailmansodan aikana.
Ahvenanmaan kysymys.
Suuriruhtinaskunnalta Ahvenanmaa periytyi Suomen tasavallalle. Venäjän vallankumouksen jälkeen venäläinen sotaväki alkoi esiintyä hillittömästi myös Ahvenanmaalla. Tämän seurauksena siellä heräsi eräissä piireissä ajatus Ahvenanmaan liittämisestä Ruotsiin. Tämä pyrkimys, jonka johtomiehet olivat varatuomari C. Björkman ja toimittaja J. Sundblom ja joka esiintyi muun muassa 7 135 hengen allekirjoittamassa adressissa, sai kannatusta Ruotsissa, mutta kohtasi koko Suomessa jyrkkää vastustusta.
Suomen sisällissodan aikana vuonna 1918 Ruotsi lähetti saarille sotilasretkikunnan nimellisesti suojelemaan ahvenanmaalaisia siviilejä, mutta todellisuudessa ilmeisesti valmistelemaan saarten liittämistä osaksi Ruotsia. Ruotsalaiset kuitenkin väistyivät saksalaisten tieltä.
Ahvenanmaan kysymys joutui Britannian aloitteesta vuonna 1920 Kansainliiton neuvoston käsiteltäväksi. Tämän kesäkuussa 1921 tekemän päätöksen mukaan Ahvenanmaan saaret jäivät vastoin ahvenanmaalaisten enemmistön toiveita Suomen yhteyteen, mutta saarten ruotsinkielisen väestön kansallisuuden, kielen ja kulttuurin turvaamiseksi oli myönnettävä eräitä takeita, jotka Suomen eduskunta hyväksyi lisäyksinä ja muutoksina Ahvenanmaan jo 1920 saamaan laajaan itsehallintoon.
Mikäli Ahvenanmaa olisi liitetty Ruotsin yhteyteen, oli Suomen valtiovalta valmistautunut vaatimaan Suomelle Pohjois-Ruotsin suomenkielistä aluetta, Länsipohjaa. Suomen hallitus perusti myös Länsipohjan toimikunnan, jonka tehtävänä oli aikaansaada Länsipohjassa suomalaiskansallista liikehdintää.
Lokakuussa 1921 tehtiin Genevessä kansainvälinen sopimus Ahvenanmaan linnoittamattomuudesta ja neutralisoimisesta. Ahvenanmaan linnoitukset oli purettu jo vuonna 1919.
Itsehallinnon aika.
Ahvenanmaan maakuntapäivät kokoontuivat ensimmäiseen täysistuntoonsa 9. kesäkuuta 1922. Ahvenanmaan postilaitos on julkaissut vuodesta 1984 Ahvenanmaan omia postimerkkejä. 1993 Ahvenanmaan postista tuli oma postilaitoksensa, joka on Pohjoismaiden pienin.
Ahvenanmaa liittyi Pohjoismaiden neuvoston jäseneksi vuonna 1970. Maakunnalla on neuvostossa kaksi maakuntapäivien valitsemaa edustajaa, jotka muodostavat yhdessä maakuntahallituksen valitsemien edustajien kanssa Ahvenanmaan valtuuskunnan PN:ssa.
Matti Vanhasen II hallitusta muodostettaessa vuonna 2007 Ahvenanmaan oma edustaja oli ensi kertaa mukana muotoilemassa hallitusohjelmaa saarimaakuntaa koskevissa asioissa. Samassa hallituksessa istui Suomen historian ensimmäinen Ahvenanmaa-ministeri Astrid Thors. Ahvenanmaalla puhutaan 49:ää eri kieltä ja sen väestössä on yli 30 prosenttia muualla syntyneitä.
Kotiseutuoikeus.
Ahvenanmaalla on voimassa kotiseutuoikeusjärjestelmä ("hembygdsrätt"). Henkilöllä tulee olla kotiseutuoikeus, ennen kuin hänen on mahdollista omistaa kiinteää omaisuutta saarella, äänestää maakuntapäivävaaleissa tai harjoittaa elinkeinoa. Kotiseutuoikeuden saa automaattisesti, jos se on jommallakummalla vanhemmista. Kotiseutuoikeutta voi hakea ruotsin kielen taitoinen Suomen kansalainen, joka on asunut maakunnassa vähintään viisi vuotta. Suomen kansalaisella on oikeus itsehallintolain mukaan käyttää Ahvenanmaalla suomea tuomioistuimissa ja valtion viranomaisissa. Tarvittaessa käytetään tulkkia.
Talous.
Ahvenanmaalla on Suomen korkein keskimääräinen elintaso. Eurostatin helmikuussa 2010 julkistamien tilastojen mukaan ostovoimakorjattu bkt asukasta kohden on Ahvenanmaalla 43% suurempi kuin EU:ssa keskimäärin (koko Suomessa 18% suurempi).
Ahvenanmaalla on palveluihin painottunut elinkeinorakenne; runsaat 23 prosenttia asukkaista työskentelee kaupan ja palvelujen alalla sekä lähes 30 prosenttia koulutuksen, sairaan- ja terveydenhoidon sekä julkisen hallinnon parissa.
Saarimaakunnan tärkein elinkeino on merenkulku, joka tuo lähes 30 prosenttia sen BKT:sta. Maarianhaminassa pitävät pääkonttoriaan matkustajaliikenteessä toimivat Viking Line ja Birka Line, tankkilaivavarustamo Lundqvist, rahtilaivavarustamot Birka Cargo ja Lillgaard sekä Eckerö-konserni. Useampi kuin joka kymmenes työikäinen ahvenanmaalainen työskentelee merillä.
Merenkulun alihankintaa tekee laivojen sähköasennuksiin erikoistunut Alandia Engineering sekä varaus- ja myyntijärjestelmän kehittänyt informaatioteknologiayritys Anite Travel Systems Ab Ltd.
Teollisuus on jäänyt saarimaakunnassa melko pienimuotoiseksi: suurin teollisuusyritys Chips jalostaa perunoista lähinnä snack-tuotteita. Teollisten toimijoiden joukossa on korkean teknologian yrityksiä kuten lääketieteelle ohuita muoviputkia valmistava Optinova. IT-alalla vaikuttavat pankkijärjestelmien kehittäjä Crosskey ja digitaalisten pelien luoja Eget. Ainoa meijeri ÅCA tunnetaan juustoistaan ja voistaan.
Asukkaista 4,5 prosenttia toimii maa- ja metsätalouden parissa keskittyen työtä vaativiin erikoiskasveihin kuten sokerijuurikkaaseen, sipuliin, omenaan ja perunaan. Saaren maatiloista noin 40 prosenttia kuuluu kokoluokkaan 10–30 hehtaaria.
Taidekäsityöläiset ovat ottaneet Ahvenanmaan omakseen, alan yrityksistä esimerkiksi KorpiandGordon on suunnitellut kankaan Ikealle. Ahvenanmaalla on paljon vapaita työpaikkoja ja vain noin kahden prosentin työttömyysaste.
Euromääräisesti Ahvenanmaa saa Suomen maakunnista vähiten tukea valtiolta, mutta asukasta kohti laskettuna tuki on maan suurin. Vuonna 2006 Ahvenanmaa sai nettomääräisesti valtiolta noin 4 000 euroa jokaista asukasta kohti., vuoden 2011 budjettiin on varattu tukea 8 000 euroa asukasta kohden. Valtion verotulot asukasta kohden laskettuna ovat Ahvenanmaalla toiseksi eniten pääkaupunkiseudun jälkeen.
Verotuloista osa jää maakuntaan. Ahvenanmaan itsehallintolain (49§) mukaisesti jos maakunnassa verovuodelta maksuun pantu tulo- ja varallisuusvero ylittää 0,5 prosenttia vastaavasta verosta koko maassa, ylimenevä osa kuuluu maakunnalle (verohyvitys).
Energia.
Ahvenanmaa tuottaa 17 % sähköstään tuulivoimalla alkaen 9/2007. Vastaava luku joulukuun 2011 aikana oli 31,48 % (lähde www.vindel.ax).
Opetus ja tutkimus.
Merellinen painotus näkyy saaren peruskoulun jälkeisten oppilaitosten tarjonnassa. Ahvenanmaan merimieskoulu ottaa vastaan peruskoulunsa päättäneitä ja kouluttaa kansi- ja konemiehistöä, laivasähköasentajia, vahtikonemestareita ja vahtiperämiehiä. Ahvenanmaan ammattikorkeakoulu "Högskolan på Åland" kouluttaa perämiehiä ja merikapteeneja, konepäällystöä sekä automaatti-insinöörejä. Merimieskoulussa voi suuntautua myös kokiksi tai tarjoilijaksi, jolloin koulutus jatkuu yhteistyössä Ahvenanmaan hotelli- ja ravintolakoulun kanssa.
Vuonna 2007 Ahvenanmaalla aloitti toimintansa saaritalouden tutkimukseen panostava "Åland International Institute of Comparative Island Studies", AICIS.
Ahvenanmaalla toimii Ahvenanmaan rauhaninstituutti, joka on sekä tutkimuslaitos että käytännön toimista vastaava organisaatio. Se vastaa myös rikosoikeudellisesta sovittelusta Ahvenanmaalla.
Kulttuuri.
Saarimaakunnassa on järjestetty vuodesta 1997 Rockoff-festivaali. Ahvenanmaalaisia yhtyeitä ovat olleet Hitch Hikers ja Good Evening Manchester.
Ahvenanmaan merialueelta Ahvenanmerellä on haaksirikkoutuneesta laivasta löydetty vanhoja samppanjapulloja, joita on myyty huutokaupassa kesäkuussa 2011.
Urheilu.
Ahvenanmaan palloilupääsarjojen urheiluseuroja ovat jalkapallon Veikkausliigassa pelaava IFK Mariehamn ja naisten jalkapallon liigajoukkue Åland United sekä IF Åland. Saarimaakunnan tunnetuin urheilija on kestävyysjuoksija ja Euroopan-mestari Janne Holmén. Ahvenanmaalaisista jalkapalloilijoista Suomen maajoukkueessa ovat pelanneet Mikael Granskog, Anders Eriksson, Daniel Sjölund ja Annica Sjölund.
Urheiluareenat ovat keskittyneet Maarianhaminaan. Jalkapalloa pelataan Wiklöf Holding Arenalla. Suurin sisähalli on Eckerö-halli ja pääsaarella on jäähalli Islandia. Alandia Cup täytti vuonna 2007 30 vuotta. Se järjestää vuosittain Ahvenanmaan suurimmaan urheilutapahtuman, jonne kerääntyy tuhansia jalkapallojunioreita ja heidän vanhempiaan.
Viestintä.
Ahvenanmaan omasta radio- ja televisiotoiminnasta vastaa Ålands Radio och TV Ab -yritys. Ahvenanmaalaiset eivät maksa samanlaista televisiolupamaksua kuin mannersuomalaiset. Nya Åland ja Ålandstidningen ovat molemmat paikallisia aamulehtiä ja ilmestyvät kuudesti viikossa.


AMD.
"Advanced Micro Devices" (AMD) on 1969 perustettu yhdysvaltalainen puolijohdevalmistaja. Yhtiö valmistaa muun muassa suorittimia, näytönohjaimia ja emolevyjen piirisarjoja. Yhtiö on maailman toiseksi suurin x86-suoritinvalmistaja ja nykyään yksi suurimmista näytönohjainvalmistajista, kun AMD ja ATI Technologies yhdistyivät vuonna 2006. Yhtiön valmistamia osia on myös Applen tietokoneissa ja lukemattomissa muissa elektroniikkalaitteissa.
Fusion.
Fusion on AMD:n tuotelinja, jossa samalle prosessoriytimelle yhdistetään Bobcat-suoritinydin ja DirectX 11 -grafiikkaprosessori. AMD käyttää CPU+GPU-yhdistelmästä nimeä Accelerated Processing Unit (APU). Fusion on tarkoitettu kannettaviin ja edullisempiin pöytäkoneisiin.
Bulldozer.
Bulldozer on AMD:n suoritinarkkitehtuurin nimi. Ensimmäiset arkkitehtuuriin perustuvat suorittimet julkaistiin vuonna 2011. Bulldozer kehitettiin täysin uusiksi, joten sillä ei ole painolastinaan mitään edeltävien sukupolvien ominaisuuksia. Suorittimet valmistetaan 32 nanometrin valmistusprosessilla GlobalFoundriesin tehtailla. Bulldozerissa ei ole varsinaisia suoritinytimiä vaan moduleita, joiden toiminta on hieman vastaavaa Intelin hypersäikeistyksen kanssa.
Maailmanennätys.
Bulldozerilla saavutettiin maailman korkein x86-suorittimen kellotaajuus, 8429 MHz ja se on Guinnessin mailmanennätys..
Radeon.
Radeon (ent. ATI Radeon) on AMD:n näytönohjainbrändi. Näytönohjainten ajuribrändi on Catalyst.
Historia.
AMD:n perusti 1969 ryhmä Fairchild Semiconductorilla työskennelleitä insinöörejä. Yhtiö aloitti valmistamalla logiikkapiirejä ja RAM-piirien valmistuksen se aloitti vuonna 1975. Myöhemmin yhtiö aloitti Intel-kloonien valmistamisen, tarjoten muun muassa 286 ja 386 vastaavia suorittimia huokeampaan hintaan.
AMD K5.
AMD aloitti 90-luvulla omien suorittimien suunnittelun, jäljitellen Intel Pentium Pro -arkkitehtuuria. Ensimmäisen oman AMD K5 suorittimen tuotanto aloitettiin vuonna 1996. Prosessorilla oli paljon ongelmia ja se oli huomattavasti Intelin vastaavaa hitaampi kokonaislukunopeudessa ja liukulujen käsittelyssä, joten suoritin ei käynyt hyvin kaupaksi. AMD oli juuri rakentanut uuden Fab 25 -tehtaan Austinin Texasiin valmistamaan K5-suoritinta, joten sillä ei ollut resursseja suunnitella nopeasti uutta.
AMD K6.
AMD osti vuonna 1996 NexGen-nimisen yhtiön jolla sai oikeuden Nx686-suorittimeen. AMD nimesi uudelleen AMD K6:ksi ja muutti rakenteen käyttämään Intelin kanssa samaa Socket 7-kantaa. Näin K6-suorittimen pystyi asentamaan mihin tahansa Intel Pentium -emolevyyn. Intel -yhteensopivuuden lisäksi siihen oli lisätty RISC -suorittimissa yleisiä ominaisuuksia.
Vielä samana vuonna julkaistiin "3dNow!" -SIMD-multimedialaajennuksella varustettu AMD K6-2. Sen laajennettu käskykanta sisälsi ominaisuuksia nopeampaan liukulukulaskentaan, jota tarvittiin etenkin 3D-grafiikan kiihdyttämiseen. AMD:n markkina-asema ei ollut vielä niin vahva, että ohjelmistovalmistajat olisivat suuremmissa määrin hyödyntäneet näitä ominaisuuksia. Sitä vastoin ohjelmistovalmistajat tukivat vähän aiemmin julkaistua Intelin MMX-käskykantaa.
Tammikuussa 1999 viimeinen K6-sarjaan kuuluva suoritinmalli näki päivänvalon. Se oli 450 MHz:n K6-III ja kilpailukykyinen Intelin kärkisuorittimien kanssa. Tämä suoritin oli K6-2:n päivitetty versio, johon oli lisätty 256 kilotavua täydellä nopeudella toimivaa L2-välimuistia integroituna ytimeen ja parempi haarautumisen ennakointi ("branch prediction"). Vaikka se vastasi kokonaislukulaskuissa Pentium II/III-suoritinta, liukulukuyksikkö oli vanhentunut eikä voinut kilpailla Intelin uusimpien suorittimien kanssa.
Athlon.
Athlon on AMD:n seitsemännen sukupolven x86 prosessori, joka julkaistiin kesäkuussa 1999. Toisin kuin aiempi K6, tätä ei voinut lisenssisyistä asentaa Intelin emolevyhin (Slot 1), joten AMD siirtyi käyttämään Slot A:ta. AMD sai vihdoin nopeuskruunun ja Intel vastasi lähtemällä nopeuskilpailuun, joten 1 GHz raja ylitettiin ennen vuosituhannen vaihdetta. AMD piti nopeuskruunua vuosikaudet. Yhtiön toimitusjohtajana pitkään ollut, yksi perustajista, Jerry Sanders jäi eläkkeelle vuonna 2002.
AMD64 -arkkitehtuuri.
Vuonna 2000 esitelty AMD64 on 64-bittinen suoritinarkkitehtuuri. Siinä on lisäksi x86-arkkitehtuurin laajennus, joka tukee suoraan vanhoja x86 -käskyjä ja on siten yhteensopiva myös vanhojen ohjelmistojen kanssa. Muita etuja edellseen arkkitehtuuriin nähden on
kaksinkertaistettu rekisterien määrä ja SSE-käskykanta.
Opteron, Athlon 64 ja Phenom.
AMD julkaisi ensimmäisen AMD64-suorittimensa Opteronin maaliskuussa 2003. Opteron suunniteltiin työasemiin ja palvelimiin, sisältäen myös ne joissa on enemmän kuin yksi suoritin. AMD julkaisi Athlon 64 ja Athlon 64 FX-mallit syyskuussa 2003, jotka päättäväisesti ottivat nopeuskruunun itselleen. Molemmat suorittimet voittivat Pentium 4:n ja sen huippumallin, Pentium 4 Extreme Editionin) lähes kaikissa tehokkuustesteissä. Vuoden 2007 joulukuussa julkistettiin Phenom-nimellä kulkevat neliytimiset K10-suorittimet.
Turion 64-suorittimen oli tarkoituksena on kilpailla kannettavien suoritin markkinoilla Intelin Pentium M:n kanssa. Turion 64 tukee AMD64-käskykantaa ja sitä voi pitää käytännössä vähävirtaisena Athlon 64:nä.
Sempron on Athlon 64:n pikkuveli ja tarkoitetiin budjettiluokan kokoonpanoihin.


Avoin lähdekoodi.
Avoin lähdekoodi () tarkoittaa tietokoneohjelmien tuottamis- ja kehitysmenetelmiä, jotka tarjoavat käyttäjälle mahdollisuuden tutustua ohjelman lähdekoodiin ja muokata sitä omien tarpeidensa mukaisesti. Avoimen lähdekoodin periaatteisiin kuuluu myös vapaus käyttää ohjelmaa mihin tahansa tarkoitukseen ja kopioida ja levittää sekä alkuperäistä että muokattua versiota.
Paitsi ohjelmistojen kehitysmenetelmiin avoimella lähdekoodilla voidaan viitata myös niiden avulla tuotettuihin ohjelmistoihin sekä kehittäjäyhteisöön. Käytännössä avoin lähdekoodi tarkoittaa pitkälti samaa asiaa kuin vapaat ohjelmistot, joista puhuttaessa halutaan usein painottaa ohjelmistokehityksen eettisiä ulottuvuuksia. Avoimesta lähdekoodista puhuttaessa huomio saattaa pikemminkin kiinnittyä vapaudesta ja avoimuudesta seuraaviin käytännön hyötyihin. Vapaiden ohjelmistojen ja avoimen lähdekoodin vastakohtana voidaan pitää omisteisia ohjelmistoja ja suljettua lähdekoodia.
Tunnetuimpia avoimen lähdekoodin tuotteita ovat Firefox-selain, OpenOffice-toimisto-ohjelmisto ja Linux-käyttöjärjestelmä, joka pääosin muodostuu Linux-ytimestä ja GNU-hankkeen rakentamasta rungosta.
Avoimen lähdekoodin määritelmä.
Pelkkä mahdollisuus päästä tutustumaan lähdekoodiin ei vielä tee ohjelmistosta avoimen lähdekoodin edustajaa, vaan oikeudellisesta näkökulmasta avoimeen lähdekoodiin liittyy lisenssi, jolla ohjelman tekijä tarjoaa teoksensa yhteisön käytettäväksi ja muokattavaksi. Lisenssi voi kuitenkin asettaa ehdoksi, että ohjelmaan tehtävät muutoksetkin on julkaistava samalla lisenssillä, jotta myös alkuperäinen tekijä pääsisi hyötymään muiden tekemistä parannuksista. Tekijänoikeudet säilyvät koodin kirjoittajilla, jolleivät nämä erikseen niistä luovu.
Avoimen lähdekoodin tunnuspiirteet on täsmällisesti määritellyt "Open Source Initiative" (OSI) -järjestö, joka pyrkii edistämään avoimen lähdekoodin ohjelmistojen käyttöä.
Näiden kriteerien mukaan esimerkiksi seuraavilla lisensseillä julkaistuja ohjelmistoja voidaan pitää avoimen lähdekoodin edustajina: GNU General Public License (GPL) ja GNU Lesser General Public Licence (LGPL), BSD-lisenssit, Mozilla Public License (MPL), Apache-lisenssit, IBM Public License, Intel Open Source License, Apple Public Source License, Nokia Open Source License sekä Sun Microsystemsin Sun Industry Standards Source License ja Sun Public License.
Avoin lähdekoodi vai vapaa ohjelmisto?
Termi "avoin lähdekoodi" kehitettiin helmikuussa 1998 vastauksena Netscapen päätökseen julkaista nettiselaimensa lähdekoodi vapaalla lisenssillä. Osa vapaiden ohjelmistojen liikkeen edustajista halusi ottaa etäisyyttä liikkeen ideologiseen taustaan ja muotoilla toimintamallinsa pragmaattisemmin termein, jotka sopisivat myös yrityselämän käyttöön paremmin kuin englanninkielinen sana "free", joka voi tarkoittaa paitsi vapaata myös ilmaista. Linux-ytimen alkuperäinen kehittäjä Linus Torvalds asettui heti tukemaan uutta nimitystä ja sen edustamaa näkökulmaa.
Uuden termin omaksumista harkitsi aluksi myös vapaan ohjelmiston määritelmän kehittänyt GNU-hankkeen ja Free Software Foundationin johtaja Richard Stallman, joka päätyi kuitenkin torjumaan sen. Stallman on arvostellut avoimen lähdekoodin liikettä liiasta pragmaattisuudesta ja vapaiden ja ”puolivapaiden” ohjelmien rajan hämärtämisestä. Stallman rinnastaa ohjelmistojen vapauden sananvapauteen, joka on itseisarvo, ja sanoo, että jos avointa lähdekoodia perustellaan vain käytännön hyödyillä, avoimuudesta on helppo luopua silloin, kun se edellyttää ylimääräiseltä tuntuvaa vaivannäköä.
Vaikka termistössä ja ajattelutavoissa on siis vivahde-eroja, avoimen lähdekoodin ja vapaiden ohjelmistojen liikkeiden väliset ristiriidat eivät ole olleet yhteensovittamattomia. Käytännössä kaikki vapaat ohjelmistot ovat myös avoimen lähdekoodin ohjelmistoja ja avoimen lähdekoodin ohjelmistot vapaita. Englanniksi vapaista ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoista käytetäänkin usein yhdistettyä akronyymiä FOSS ("free and open source software") tai FLOSS ("free/libre and open source software"). Suomeksi voidaan vastaavasti joskus käyttää akronyymiä VALO.
Avoimen ja suljetun lähdekoodin ero.
Avoimeen lähdekoodiin pääsee kuka tahansa tutustumaan, ja halutessaan käyttäjä voi korjata ohjelman virheitä ja lisätä uusia ominaisuuksia – tai pestata jonkun muun tekemään sen puolestaan, jos ei itse osaa tai ehdi. Tästä seuraa, että korjaukset tehdään yleensä nopeasti: parhaissa tapauksissa muutos on saatavilla muutamassa tunnissa, mikä on tärkeää esimerkisi tietoturva­haavoittuvuuksia korjattaessa.
Omisteisen ohjelmiston käyttäjä ei yleensä pääse näkemään lähdekoodia. Mikäli ohjelmassa on puutteita, käyttäjä joutuu raportoimaan niistä ohjelman tekijälle tai vain sopeutumaan tilanteeseen yrittäen vähimmäistää haitat.
Avoimen lähdekoodin kehitys perustuu enimmäkseen vapaaehtoiseen kehitystyöhön. Lisäksi monet yritykset osallistuvat avoimen lähdekoodin kehitystyöhön, koska tulisi kalliimmaksi kehittää vastaavanlainen kokonaan uusi tuote tai ostaa jonkin omisteisen tuotteen lisenssi.
Avointa lähdekoodia kehitetään jatkuvasti. Sitä ei pidetä sanan perinteisessä mielessä valmiina tuotteena vaan prosessina. Ehkä tämän vuoksi joissakin avoimen lähdekoodin ohjelmissa esimerkiksi käyttöoppaiden kehitys jää puolitiehen.
Avoimen lähdekoodin kehittäjäyhteisö.
Avoimen lähdekoodin ohjelmien kehitys perustuu julkiseen kehitysympäristöön. Ympäristöön kuuluu tyypillisesti versionhallinnalla varustettu lähdekoodin talletuspaikka (palvelin). Kehitysympäristöön kuuluu myös keskustelualueita ja virheenilmoitusjärjestelmä (johon voi kirjata myös toiveita).
Kehitysyhteisöön voi kuulua kotoistusryhmiä, jotka kääntävät ohjelman eri kielille. Kotoistukseen kuuluu ohjelman kansainvälistäminen (internationalisointi) ja sitten kotoistus (lokalisointi). Kotoistukseen liittyvät tietokoneohjelman käyttämän kielen lisäksi idiomit, tekstin vierityssuunta, päivämäärän esitysmuoto, valuutta, desimaalierotin ja värit. Kotoistus kattaa myös käyttöoppaat ja lisenssit.
Kehittäjäyhteisöön voi kuulua laaturyhmä, joka huolehtii ohjelman laadusta. Ulkonäöllisiin seikkoihin kiinnittää huomion siihen keskittyvä ryhmä.
Avoimen lähdekoodin kehitysyhteisöihin voi liittyä kuka tahansa. Jäsenet voivat kertoa mielipiteensä uusista ominaisuuksista, testata ohjelmistojen toimivuutta, tarkistaa lähdekoodia, korjata virheitä ja kirjoittaa uutta lähdekoodia. Kilpailu kehittäjien välillä on kovaa. Etuna on se, että koodia kehitetään kunnianhimoisesti. Kovan kilpailun haittavaikutuksia ovat yhteisön sisäiset erimielisyydet teknisistä yksityiskohdista, termeistä, toteutuksesta, projektien organisoinnista ja tavoitteista. Kiistoista tunnetuin koskee termejä avoin lähdekoodi vai vapaa ohjelmisto.
Monilisensointi.
Jotkin ohjelmistot, kuten MySQL, ovat saatavilla vapaasti GNU GPL:n alaisena ja lisäksi maksullisena versiona niille, jotka haluavat sisällyttää koodin osaksi omaa suljetun lähdekoodin tuotettaan. Tällöin tulee korostetusti esille, että vapaa ohjelmisto ei ole ilmainen siinä mielessä, että sen saisi omia itselleen, vaan muokattu koodi tulee antaa muiden käyttöön. Näin varmistetaan se, että kehittäjät saavat nauttia muiden työstä ja ohjelmiston kehittäminen jatkuu.


Yhdistyneet arabiemiirikunnat.
Yhdistyneet arabiemiirikunnat () eli Arabiemiirikunnat (myös nimityksiä Arabiemiraatit ja Arabiemiirikuntien liitto käytetään yleisesti) on pääosin autiomaan peittämä valtio Arabian niemimaan koillisosassa Persianlahden rannikolla. Sen rajanaapurit ovat Oman ja Saudi-Arabia. Maa koostuu seitsemästä emiirikunnasta, ja sen pinta-ala on noin 83 600 neliökilometriä. Väkiluvuksi on arvioitu noin viisi miljoonaa, joista suurin osa on kansalaisuutta vailla olevia vierastyöläisiä. Arabiemiirikuntien pääkaupunki on Abu Dhabi.
Arabiemiirikunnat on historiansa aikana kuulunut muun muassa Persian sassanidien, Portugalin ja Osmanien valtakunnan vaikutuspiiriin. 1800-luvun lopulta lähtien se oli Brittiläisen imperiumin alainen protektoraatti, kunnes kuusi alueen šeikkikunnista yhdistyi ja perusti itsenäisen valtion vuonna 1971. Nykyään Arabiemiirikunnilla on muista arabimaista poiketen suhteellisen vahva ja monipuolinen talous, joka on suuntautunut öljyn ja maakaasun lisäksi kauppaan ja matkailuun. Valtaosa maan asukkaista on muslimeja, ja islamilla on ollut merkittävä vaikutus sen kulttuuriin.
Maantiede.
Arabiemiirikunnat sijaitsee Omanin ja Saudi-Arabian välissä, Omaninlahden ja Persianlahden rannalla. Sillä on myös 19 kilometriä rajaa Qatarin kanssa. Tästä rajasta samoin kun Persianlahden saarten omistuksesta on kiistaa, ja siksi arviot maan pinta-alasta ovat vaihdelleet. Omanilla on pieni enklaavi Arabiemiraattien alueella.
Maan itäosassa on vuoria; suurin osa alueesta on hiekka-aavikkoa. Sijainti on strateginen Hormuzinsalmen puolustuksen takia. Rannikolla on monia saaria, hiekkasärkkiä ja koralliriuttoja, joten navigointi on haasteellista. Dubai on paras luonnonsatama. Abu Dhabin alueella on kaksi merkittävää keidasta, joiden pohjavesivarat riittävät maanviljelyyn.
Arabiemiraattien ilmasto on pääosin kuuma ja kuiva. Kuuminta on heinä- ja elokuussa, jolloin lämpötila rannikkotasangolla nousee 48 asteeseen. Vuorilla on selvästi viileämpää. Loppukesällä kostea kaakkoistuuli tekee rannikkoalueiden säästä erityisen epämiellyttävää. Rannikolla sataa vuodessa alle 120 mm, vuorilla paikoin jopa 350 mm. Rankkasateet saavat toisinaan aikaan paikallisia tulvia. Hiekkamyrskyt haittaavat säännöllisesti näkyvyyttä.
Rannikon ekosysteemeissä, saarilla, koralliriutoilla, vuorovesirannikolla ja mangrovesoilla elää monenlaisia kasvi- ja eläinlajeja. Aavikoilla on käynnissä metsitysohjelmia. Vuoristot tarjoavat turvapaikan harvinaisille eläimille, kuten leopardille ja arabiantarille ("Hemitragus jayakari").
Varhaiset vaiheet.
Nykyisellä Yhdystyneiden arabiemiirikuntien alueella on ollut asutusta jo pronssikaudella. Yli kaksituhatta vuotta eaa. Umm al-Nariksi kutsuttu kulttuuri kehittyi nykyisen Abu Dhabin lähellä. Sen vaikutus levisi pitkälle sisämaahan ja rannikkoa pitkin Omaniin asti. Samaan aikaan alueella oli muitakin asutuskeskuksia. Myöhemmin alulla oli kreikkalaisten ja varsinkin persialaisten vaikutusta: sassanidit hallitsivat aluetta islamin tuloon eli vuoteen 636 asti, ja kristityt nestorilaiset perustivat Sir Bani Yasin luostarin samannimiselle saarelle lähelle Abu Dhabia 400-luvulla.
Keskiajalla Hormuzin eli Ormusin kuningaskunta hallitsi koko aluetta.
Eurooppalaisten ja osmanien valta.
Pian sen jälkeen, kun Vasco da Gama vuonna 1498 oli purjehtinut Afrikan ympäri Intiaan, Persianlahden etelärannikon šeikkikunnat joutuivat Portugalin ylivallan alaiseksi. Portugalin valta alueella kesti 1600-luvulle saakka, minkä jälkeen alue oli pitkät ajat Osmanien valtakunnan vaikutusvallan alaisena. Koska rannikolla harjoitettiin merirosvousta, alue tuli Euroopassa tunnetuksi nimellä "Merirosvorannikko" (). Britannia ryhtyi vuonna 1819 sotatoimiin saadakseen merirosvouksen loppumaan. Seuraavana vuonna kaikki alueen šeikit tekivät Britannian kanssa rauhansopimuksen. Myöhemmin tehtiin uusia sopimuksia, joilla Britannian vaikutusvalta alueella kasvoi entisestään. Lopulta vuonna 1892 alueesta tuli Britannian protektoraatti, josta käytettiin nimiä "Trucial States", "Trucial Oman", "Trucial Sheikdoms" tai "Trucial Coast", suomeksi Sopimusvaltiot.
Helmenkalastus oli tärkeä elinkeino, ja kun luonnonhelmien kysyntä väheni 1900-luvun alussa, alue vajosi köyhyyteen. Šeikit olivat keskustelleet öljyn etsimisestä, ja ensimmäiset kaivausluvat annettiin 1939. Ensimmäinen raakaöljylasti lähti 1962 Abu Dhabista, ja Dubai seurasi perässä 1969.
Itsenäisyys.
Vuonna 1968 Britannia päätti vetäytyä alueelta, mikä toteutui 1. joulukuuta 1971. Seuraavana päivänä kuusi Persianlahden etelärannan nyt emiirikunniksi julistautunutta entistä šeikkikuntaa, Abu Dhabi, Ajman, Dubai, Fujaira, Šardža ja Umm al-Qaiwain perustivat yhteisen valtion nimeltä Arabiemiirikunnat vuonna 1971. Ra’s al-Khaima liittyi niihin vuotta myöhemmin. Koska Oman, Bahrain ja Qatar päättivät jäädä liittovaltion ulkopuolelle, rajaviivat ovat erikoisia ja maassa on yksi enklaavikin.
Yhdistyneet arabiemiirikunnat oli yksi Persianlahden yhteistyöjärjestön perustajajäsenistä vuonna 1981. Se on tukeutunut järjestöön myöhemmin kun Iranin kanssa on tullut kiistaa Abu Musan ja Tunbsaarten hallinnasta. Maa lähetti joukkoja Kuwaitiin Persianlahden sodan aikana 1990–1991. Se on osallistunut myös rauhanturvatehtäviin useissa maissa.
Liikepankki BCCI, josta Abu Dhabin halitsijasuku omistaa yli 75 prosenttia, teki vararikon vuonna 1991, ja sen johtoa syytettiin väärinkäytöksistä.
Vuonna 2004 presidentti šeikki Zayid ibn Sultan Al Nahyan kuoli. Seuraajaksi valittiin hänen poikansa Khalifa.
Politiikka.
Kruununprinssi Khalifa ibn Zayid Al Nahyan vuonna 1997
Unionin neuvosto.
Arabiemiirikuntia hallitsee korkein neuvosto, johon kuuluvat kunkin emiirikunnan johtajat. Neuvosto valitsee presidentin ja varapresidentin joka viides vuosi. Vaikka järjestely on epävirallinen, presidenttiys periytyy käytännössä Abu Dhabin Al Nahyanin klaanin sisällä ja pääministeriys on varattu Dubain Al Maktum -klaanille. Neuvosto valitsee myös korkeimman oikeuden jäsenet, kun taas kaikista emiraateista koottu 40-jäseninen unionin neuvosto tarkastaa kaikki ehdotetut lait.
Šeikki Zayid ibn Sultan Al Nahyan oli unionin presidentti perustamisesta kuolemaansa asti 2. marraskuuta 2004. Hänen poikansa Khalifa seurasi häntä Abu Dhabin johtoon. Perustuslain mukaisesti korkein neuvosto äänesti presidentistä seuraavana päivänä ja valitsi Khalifa Al Nahyanin myös liittovaltion presidentiksi.
Maassa ei ole poliittisia puolueita. Vuonna 2006 pidettiin ensimmäiset vaalit, joissa valittiin puolet unionin neuvoston jäsenistä. Kunkin emiraatin johto sai valita, ketkä saivat äänestää. Syyskuussa 2011 pidettiin toiset vaalit, joissa jälleen valittiin puolet neuvoksista.
Oikeuslaitos.
Yhdistyneiden arabiemiirikuntien lakijärjestelmä pohjaa Koraaniin. Myös ranskalaisten vaikutus näkyy lakiteksteissä. Islamin lakia, šariaa, noudatetaan etenkin sosiaalisessa lainsäädännössä kuten avioeroa ja perintöasioita koskevissa määräyksissä.
Arabiemiraattien huumelainsäädäntö on ankara. Turisteja on tuomittu vuosien vankeusrangaistuksiin heidän vaatteistaan löytyneistä huumausainejäänteistä.
Asevoimat.
Yhdistyneet arabiemiirikunnat on 2000-luvun alkupuolella aseistautunut voimakkaasti, vuonna 2008 se oli maailman kolmanneksi suurin aseiden tuoja, Kiinan ja Intian jälkeen. Maa on hankkinut muun muassa 80 F-16E ja 50 Mirage 2000-9 -hävittäjää vuosina 2004–2008. Maan sijainti Hormuzin salmen äärellä on strateginen öljykuljetuksien kannalta.
Talous.
Muista arabimaista poiketen Arabiemiirikuntien liitolla on poikkeuksellisen vahva ja monipuolinen talous, joka ei ole täysin riippuvainen öljystä ja maakaasusta. Erityisesti Dubai on matkailun ja vapaan kaupan voimalla kohonnut koko Persianlahden liikekeskuksen asemaan. Yksi monipuolistamisen suurimmista tuloksista on vakaasti kehittyvä matkailuteollisuus, joka on keskittynyt rannikolle, aavikolle, urheilukohteisiin ja infrastruktuuriin. Näiden kokeilujen menestys sekä muut tekijät kuten edulliset kuluttajahinnat, lämmin ilmasto, tekniikan ihmeet kuten Burj al-arab -hotelli ja Palmusaaret ja ystävällisyys lännelle ovat johtaneet monia kutsumaan sitä Lähi-idän Hongkongiksi. Siirtotyöläiset, jotka työskentelevät yleensä noin 120 euron kuukausipalkalla, ovat auttaneet erityisesti Arabiemiirikuntien rakennusprojekteja toteutumaan nopeasti. Tällä hetkellä yli 80 prosenttia maan väestöstä on siirtotyöläisiä, joilla ei ole kansalaisoikeuksia. Yhdistyneissä Arabiemiirikunnissa ei ole lakko-oikeutta eikä ammattiyhdistysliikettä. Siirtotyöläisten ihmisoikeudet ovat herättäneetkin usein kansainvälistä keskustelua.
Liikenne.
Maassa on 41 lentokenttää ja 4 080 kilometriä maantietä. Moottoritiet ovat hyväkuntoisia ja koko matkaltaan valaistuja, ja matkailijoille suositellaan auton vuokraamista. Abu Dhabin ja Dubain välillä on säännöllinen linja-autoyhteys.
Väestö.
Haukan kouluttaja Arabiemiirikunnissa. Haukka on yksi maan kansallissymboleista.
Vuoden 2005 väestönlaskennassa ilman kansalaisuutta olevien maahanmuuttajien lukumäärä arvioitiin huomattavasti suuremmaksi kuin aikaisemmin. Siihen perustuva arvio vuoden 2011 väkiluvusta on 5,15 miljoonaa. Aiemmankin arvion mukaan alle 20 prosenttia väestöstä oli Emiraattien kansalaisia. Yli puolet väestöstä on Etelä-Aasiasta.
Useimmat ovat muslimeita, islam on valtionuskonto. Muslimit muodostavat noin 96 prosenttia väestöstä ja loput 4 prosenttia ovat enimmäkseen kristittyjä tai hinduja. Arabian kieli on maan virallinen kieli ja sitä käytetään hallituksessa ja byrokratiassa, mutta englannin kieli on kasvattanut tärkeyttään talouselämässä ja toimii "lingua francana" arabiantaidottomille maahanmuuttajille. Vuoden 2003 arvion mukaan noin 78 prosenttia väestöstä osaa lukea ja kirjoittaa.
Kulttuuri.
Kulttuurin perusta on islamilaisuudessa, ja Arabiemiirikunnilla on vahvat siteet muun arabimaailman kanssa. Hallitus on omistautunut perinteisten taide- ja kulttuurimuotojen säilyttämiselle etenkin Abu Dhabin kulttuurijärjestön kautta. Kuitenkin sosiaalisessa elämässä tapahtuu suuria muutoksia: asenteet naisia kohtaan ovat vaihtumassa, ja uudet urheilulajit ovat tulossa suosituiksi perinteisten kameliajojen rinnalle. Muslimien perinteiden vuoksi sianlihaa ja alkoholia ei tarjoilla yleisesti, mutta hallitsijoilla on kunnioitusta myös vähemmistöuskontoja kohtaan: he muun muassa sallivat hindutemppeleiden rakentamisen.
Sukulaisten väliset avioliitot ovat yleisiä, serkusten tai pikkuserkkujen välillä avioliitoista solmitaan yli puolet. Synnynnäisiä epämuodostumia esiintyy jopa 4,5–6 prosentilla serkkujen välisistä lapsista.
Emiraattien perinteinen keittiö muistuttaa libanonilaista ja muita arabikeittiöitä. Siihen kuuluvat meze-alkupalat, täytetty lammas, lammaspata, maustettu riisi ja linssikeitto. Jälkiruoat ovat perinteisesti makeita.
Talouskasvun myötä maahan on perustettu huippuravintoloita, joita pyörittävät kuuluisat ravintoloitisjat ja kokit Gordon Ramsaystä alkaen.
Urheilu.
Olympilaisiin Arabiemirikunnat on osallistunut vuodesta 1984 alkaen. Ainoan olympiamitalin on voittanut Ahmed Al Maktoum, joka voitti kaksoistrapissa olympiakultaa Ateenan olympialaisissa 2004.
Arabiemiirikuntien jalkapallomaajoukkue on esiintynyt kertaalleen MM-kisoissa vuonna 1990, jolloin se putosi ensimmäisellä kierroksella. Maajoukkue on esiintynyt Aasian-mestaruuskilpailuissa kahdeksan kertaa, ja sen paras sijoitus on toinen vuodelta 1996. Lokakuussa 2011 se oli FIFA-rankingissa sijalla 113. Muita suosittuja urheilulajeja ovat kameli- ja hevoslaukat, kriketti, golf ja tennis.


AMD Duron.
AMD Duron on x86-yhteensopiva suoritin, jota valmisti AMD. Se julkaistiin kesällä 2000 edulliseksi vaihtoehdoksi yhtiön omalle Athlon-suorittimelle. Se kilpaili myös Intelin Pentium III- ja Celeron-suorittimien kanssa.
Duronin kanta on yhteensopiva Athlonin kanssa, joten ne toimivat samoilla emolevyillä. Ero näiden suorittimien välillä on sisäinen. Duronissa ja Athlonissa on sama 128 kilotavun L1-välimuisti, mutta Duronissa on vain 64 kilotavua L2-välimuistia, kun Athlonissa on 256 kilotavua. Tämän takia Duron on Athlonia hitaampi toimisto-ohjelmissa, mutta yhtä nopea liukulukuoperaatioissa. Alkuperäinen Duron toimi 100 MHz:n väylänopeudella, kun Athlon pystyi toimimaan 133 MHz:n nopeudella. Myöhemmin myös Duron tuki 133 MHz:n väylää.
Alkuperäistä Duronia valmistettiin "Spitfire"-ytimellä vuosina 2000 ja 2001 nopeuksilla 600–950 MHz. Se pohjautui Athlonin "Thunderbird"-ytimeen. Seuraavaa Duronia "Morgan"-ytimellä valmistettiin nopeuksilla 1000–1300 MHz ja se perustui Athlon XP:n "Palomino"-ytimeen, jossa oli lisänä muun muassa tuki SSE-käskyille sekä muutamia pikkuparannuksia. Erona näissä Duroneissa Athlon-isoveljiinsä oli L2-välimuistin koon lisäksi myös valmistusprosessi; Duronit oli valmistettu 180 nm:n alumiinijohdinprosessilla, Athlonit 180  nm:n kuparijohdinprosessilla, minkä takia Duronit eivät kellottuneet yhtä suuriin kellotaajuuksiin kuin Athlonit.
Vuonna 2003 AMD julkaisi seuraavan Duron-ytimen, joka perustui Athlon XP:n "Thoroughbred"-ytimeen, eli se oli valmistettu 130 nm:n valmistustekniikalla. Ytimen nimi oli "Applebred". Sitä oli saatavilla 1400, 1600 ja 1800 MHz:n kellotaajuuksilla, jotka kaikki käyttivät 133 MHz:n väylää.
Duron-mallisto lopetettiin vuonna 2004. Sen korvasi Sempron.
Aiheesta muualla.
Duron


Arnold Schwarzenegger.
Arnold Alois Schwarzenegger (s. 30. heinäkuuta 1947 Thalin kylä Grazin ulkopuolella, Itävalta) on itävaltalais-yhdysvaltalainen kehonrakentaja, näyttelijä ja poliitikko.
Schwarzenegger voitti 1970-luvulla kehonrakennuksen arvostetuimman kilpailun Mr. Olympian seitsemän kertaa. 1980-luvulla hänestä tuli "Conan barbaari" -elokuvan pääosan myötä kansainvälinen filmitähti. Hänen tunnetuimpia elokuviaan ovat toimintaelokuvat kuten "Terminator – tuhoaja" (1984), "Commando" (1985), "Total Recall – Unohda tai kuole" (1990) ja "Terminator 2 – Tuomion päivä" (1991), mutta hän on esiintynyt myös komedioissa. Vuosina 2003–2011 republikaaneja edustanut Schwarzenegger toimi 38. Kalifornian kuvernöörinä kahden kauden ajan. Sen jälkeen hän on palannut näyttelemään Hollywood-elokuviin.
Lapsuus ja nuoruus.
Schwarzenegger syntyi vuonna 1947 pienessä Thalin maalaiskylässä lähellä Grazia Itävallan kaakkoisosassa. Hänen isänsä Gustav oli kylän poliisipäällikkö ja äitinsä Aurelia kotirouva, joka oli miestään 19 vuotta nuorempi. Arnoldilla oli myös isoveli nimeltä Meinhard. Veli oli isän suosikki, eivätkä ylimielisen Meinhardin ja Arnoldin välit olleet hyvät. Meinhard joutui erilaisten ilkitöidensä seurauksena lopulta koulukotiin..
Isä Gustav oli roteva mies, joka piti perheessään kovaa kuria ja järjestystä. Kotona oli tiukat kotiintuloajat, ja kaikenlaisesta velvollisuuksista laistamisesta Gustav rankaisi poikiaan kurittamalla. Myös Thalin koulussa pidettiin kovaa kuria. Schwarzenegger on kertonut, että ankara kuri kuului saksalais-itävaltalaiseen mielenlaatuun ja sen tarkoituksena oli murtaa lasten oma tahto, jotta heistä ei kasvaisi yksilöitä. Arnold kapinoikin nuorena isänsä julmuutta vastaan usein tekemällä asiat tarkoituksellisesti päinvastoin kuin piti. Gustav kuoli vuonna 1972. Jälkeenpäin Schwarzenegger on kertonut oppineensa ymmärtämään sotavammoista kärsinyttä isäänsä ja tämän kurinpitoa ja juomista, ja pitää isäänsä pohjimmiltaan hyvänä ihmisenä. Äitinsä Aurelian kanssa Arnold tuli hyvin toimeen, ja äiti opetti Arnoldille lempeyttä ja hyväntahtoisuutta, joita Arnold ei isältään saanut.
Arnoldin lapsuusvuosina Thalin kylää koetteli sodanjälkeinen niukkuus ja köyhyys, ja alue oli brittijoukkojen miehittämä. Arnold oli lapsena myös melko sairaalloinen ja veljeään pienikokoisempi.
Arnold oli jo nuorena luonteeltaan seurallinen ja hyväntuulinen kujeilija. Koulunkäynnistä tai isänsä tuputtamasta korkeakulttuurista hän ei koskaan perustanut. Isä halusi Arnoldista poliisin ja äiti puusepän, ja Arnold menikin puusepän oppiin Graziin.
Ura kehonrakentajana.
Schwarzenegger voitti urallaan kaikki tärkeimmät kansainväliset kehonrakennuskilpailut, kuten "Mr. World", "Mr. Universe" (viisi kertaa) ja kehonrakennuksen suurimman tittelin "Mr. Olympian" ennätyksellisesti seitsemän kertaa (1970–1975 ja 1980). Hän on lisäksi tehnyt lajia tunnetuksi monin tavoin niin kilpailu-uransa aikana kuin sen jälkeenkin.
Teini-ikä ja harjoittelun aloittaminen.
14-vuotiaana Schwarzenegger näki grazilaisen kaupan ikkunassa kehonrakennuslehden ja osti sen vähillä rahoillaan. Lehden kannessa oli kuva Heraklesta näytelleestä Reg Parkista, josta tuli saman tien Arnoldin roolimalli ja idoli. Hän asetti tuolloin tavoitteekseen seurata Parkin jalanjäljissä ensin kehonrakennuksen Mr. Universeksi, ja sitten filmitähdeksi ja rikkaaksi.
Kehonrakennuksesta urheilullinen, itsenäinen ja kurinalainen Schwarzenegger löysi kutsumuksensa. Hän alkoi harjoitella ahkerasti grazilaisen voimailuliitto "Athletik Unionin" alkeellisessa kuntosalissa sopeutuen hyvin lajin sosiaaliseen ja rempseään ilmapiiriin. Hän rakensi jo teini-ikäisenä koko elämänsä kehonrakennuksen ympärille ja aloitti anabolisten steroidien käytön 15-vuotiaana, aikana jolloin ne eivät olleet vielä kiellettyjä.
Armeija.
Vuonna 1965 Schwarzenegger aloitti vuoden mittaisen pakollisen asepalveluksen. Atleettisuutensa ja kurinalaisuutensa ansiosta armeija oli hänelle helppoa, ja hän herätti armeijatovereissaan kunnioitusta. Hän sai mahdollisuuden jatkaa kovaa harjoittelua, kun kehonrakennuksesta pitävä upseeri pystytti hänelle kuntosalin, jota hän sai käyttää vapaasti. Hän sai myös ensimmäistä kertaa elämässään syödä kylläkseen, minkä ansiosta hän sai armeijavuotensa aikana yli 11 kiloa lisää lihasmassaa. Vuoden 1965 syksyllä Schwarzenegger karkasi varuskunnan aidan yli luvattomalle lomalle osallistuakseen Stuttgartissa Saksassa pidettävän "Mr. Europe" -kisan juniorisarjaan, jonka hän voittikin. Matkallaan hän loi myös tärkeitä kontakteja Saksan kehonrakennuspiireihin ja tutustui sardinialaiseen kehonrakentajaan Franco Columbuun, josta tuli hänen pitkäaikainen ystävänsä. Palattuaan kasarmille hänet lukittiin viikoksi selliin, mutta teosta ei koitunut hänelle muuta vahinkoa, ja esimiehet näkivät Schwarzeneggerin uskaliaan teon jopa hänelle ansioksi.
Muutto Müncheniin ja Mr. Universe.
Kotiuduttuaan armeijasta vuonna 1966 Schwarzenegger muutti Müncheniin Saksaan. Hän pääsi ensin asumaan pieneen huoneeseen kuntosalin yhteydessä ja onnistui pian säästämään kunnolliseen vuokra-asuntoon. Hän herätti jo tuolloin huomiota kehonrakennuspiireissä sekä ison kokonsa että kovan harjoittelunsa ansiosta. Jo samana vuonna Schwarzenegger osallistui ensimmäisiin "Mr. Universe" -kilpailuihinsa, jotka pidettiin Lontoossa. Alkeellisesta poseeraustekniikastaan huolimatta hän sijoittui amatöörisarjan kakkoseksi.
Seuraavana vuonna Schwarzenegger osallistui uudelleen Mr. Universe -kilpailun amatöörisarjaan ja voitti. Tuohon aikaan hän harjoitteli jo viisi–kuusi tuntia päivässä ja oli kuntosalin osakas. Voittonsa jälkeen Schwarzenegger teki Etelä-Afrikassa kiertueen Reg Parkin kutsumana, jonka kanssa hän oli jo aiemmin ystävystynyt. Noihin aikoihin Saksan maaperä oli alkanut polttaa Schwarzeneggerin jalkojen alla joidenkin hänen hämärien liiketoimiensa vuoksi, ja hän alkoi suunnitella muuttoa Yhdysvaltoihin, missä hän voisi toteuttaa unelmansa.
Muutto Yhdysvaltoihin.
a>in kanssa, jonka ura muistutti monin tavoin Schwarzeneggerin uraa.
Vuonna 1968 Schwarzenegger voitti ammattilaisten Mr. Universe -kilpailun Lontoossa ja lensi Miamiin Yhdysvaltoihin sikäläiseen Mr. Universe -kilpailuun, jossa hän sijoittui toiseksi. Hän oli pettynyt häviöstään, mutta päätti jäädä joksikin aikaa Yhdysvaltoihin kehittyäkseen paremmaksi. Tunnettu liikemies, lehtimagnaatti ja kehonrakennuksen markkinoija Joe Weider ryhtyi edistämään Schwarzeneggerin uraa, ja Arnold muutti Kaliforniaan, kehonrakennuksen Mekkaan. Hän alkoi treenata Venicen kuuluisalla Gold’s Gymillä, oppi puhumaan englantia ja sai lempinimen ”The Austrian Oak” (”Itävallan tammi”). Joe Weider järjesti Schwarzeneggerin vanhalle ystävälle Franco Columbulle töitä Los Angelesista, ja Columbu muutti Schwarzeneggerin kanssa samaan kaksioon. Schwarzenegger myös kävi englannin kielen, liiketalouden, matematiikan ja taiteen kursseilla. Vuonna 1969 Schwarzeneggeristä oli tullut Weiderin lehden "Mr. America" vakituinen kansikuvapoika. Hän mainosti lehdessä jatkuvasti Weiderin tuotteita ja esiintyi lehden valokuvissa ja jutuissa. Lehti hyödynsi Schwarzeneggerin viriilin naissankarin elämäntyyliä ja loi hänelle miehekästä imagoa, osin vastavetona kehonrakennukseen silloin liittyneille homoseksuaalisille mielikuville, jotka usein perustuivatkin todellisuuteen.
Nousu kehonrakennuksen huipulle.
Vuonna 1969 Schwarzenegger voitti yhdysvaltalaisen "Mr. Universe" -kilpailun, mutta jäi ensimmäisessä "Mr. Olympia" -kilpailussaan toiseksi. Vuonna 1970 Schwarzenegger voitti Lontoon "Mr. Universe" -tittelin, uuden "Mr. World" -tittelin ja vihdoin myös ensimmäisen "Mr. Olympia" -tittelinsä.
Schwarzenegger oli nyt kehonrakentajan uransa huipulla: hän voitti Mr. Olympia -tittelin kuusi kertaa peräkkäin 1970–1975 ja ansaitsi suuren osan tuloistaan kehonrakennusnäytöksillä ympäri maailmaa. Vuonna 1974 hän suunnitteli jo kilpauransa lopettamista ja kehonrakennuksen suojelijaksi ja promoottoriksi siirtymistä. Hän jatkoi kuitenkin uraansa tulevan dokumenttielokuvaprojektin "Arnold on rautaa" vuoksi ja lopetti vasta voitettuaan kuudennen peräkkäisen Mr. Olympia -tittelinsä.
Seuraavana vuonna Schwarzenegger oli jo ryhtynyt promoottoriksi ja järjesti itse Mr. Olympia -kilpailut. "Arnold on rautaa" -elokuvan myötä hän oli oppinut myös paljon elokuvanteosta, ja hän piti röyhkeän ja itsevarman miehen mainettaan yllä provokatiivisella käyttäytymisellään ja televisioesiintymisillään. Hän kirjoitti omaelämäkerrallisen treenioppaan "Arnold: The Education of a Bodybuilder" (1978), josta tuli myyntimenestys, ja teki lisäksi videoita kehonrakennuksesta ja suuren markkinointikiertueen Yhdysvalloissa. Hän palasi vielä kerran kilpailulavoille, vaikkakaan ei enää parhaassa kunnossaan, voittaen kiistanalaisesti vuoden 1980 Mr. Olympia -tittelin, jota hän piti hyvänä mainoksena tulevalle "Conan barbaari" -elokuvalleen.
Kilpailu-uran jälkeen.
Vuonna 1988 Schwarzenegger loi yhdessä Jim Lorimerin kanssa vuotuisen huipputason kehonrakennuskilpailun nimeltä "Arnold Classic", josta kehittyi myöhemmin monilajinen "Arnold Sports Festival".
Ura näyttelijänä.
Schwarzenegger oli haaveillut jo teini-ikäisestä lähtien filmitähteydestä. Lopetettuaan kehonrakentajan kilpailu-uransa 1970-luvun lopulla hän ryhtyi käymään metodinäyttelemisen opettaja Eric Morrisin tunneilla, aikoen vakavasti otettavaksi näyttelijäksi. Lopulta hän kuitenkin turhautui omiin rajoituksiinsa ja luopui tavoittelemasta vakavaa näyttelijänuraa, ja otti sen sijaan tavoitteekseen nousta vain suureksi tähdeksi ja viihdyttäjäksi.
Schwarzeneggerin ensiesiintyminen oli elokuvassa "Hercules New Yorkissa" (1970), joka ei menestynyt mainittavasti. Hänen läpimurtoroolinsa oli elokuva "Conan barbaari" vuonna 1982, josta tuli kassamenestys. Hän esiintyi myös elokuvan jatko-osassa "Conan hävittäjä", joka oli kuitenkin edeltäjäänsä verrattuna taloudellinen pettymys. Parhaiten hänet kuitenkin tunnetaan James Cameronin ohjaamasta scifi-jännityselokuvasta "Terminator – tuhoaja" (1984) ja sen jatko-osista, joissa hän esitti Terminaattoria. Terminatorin menestyksen myötä hänestä tuli supertähti, jonka menestyneimmät toimintaelokuvat ovat "Commando" (1985), "Predator – saalistaja" (1987), "Juokse tai kuole" (1988), "Total Recall" (1990), "Terminator 2 – Tuomion päivä" (1991), "Last Action Hero" (1993), "Tosi valheita" (1994), "Eraser – suojelija" (1996) ja "End of Days" (1999). ”Iso-Arska” esitti pahaa jäämiestä elokuvassa "Batman & Robin" (1997). Hänen viimeinen toimintaroolinsa on ollut elokuvassa ' 2003.
Schwarzenegger laajensi alaansa myös komedioihin kuten "Identtiset kaksoset" (1988), jossa hän esitti Danny DeViton veljeä. Sen lisäksi hänen tunnetuimpia komedioitaan ovat "Junior" (1994) ja "Isäni on turbomies" (1996). Schwarzeneggerin toimintakomedia "Last Action Hero" (1993) kuitenkin parodioi hänelle ominaisinta alaa, toimintaelokuvia. Useissa Schwarzeneggerin komedioissa on myös viittauksia kilpailuun toisen toimintatähden eli Sylvester Stallonen kanssa, kuten Identtiset kaksoset -elokuvassa seinällä esiintyvä "Rambo – taistelija 3" -juliste ja "Last Action Heron" videovuokraamokohtauksessa nähtävä pahvihahmo "Terminator 2 – Tuomion päivä" -elokuvasta, jossa Stallone esittää Terminaattoria. Schwarzeneggerin "Sivulliset uhrit" -elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo vuonna 2001, mutta siinä käsiteltävän aiheen ja syyskuun 11. päivän terroritekojen vuoksi tuotantoyhtiö siirsi esitykset vuoteen 2002.
Vuonna 2010 Schwarzenegger teki pienen roolin Sylvester Stallonen elokuvassa "The Expendables", jossa hän ja Stallone ovat ensimmäistä kertaa samassa elokuvassa. Tammikuussa 2011, jätettyään kuvernöörin tehtävät, hän vahvisti palaavansa näyttelijäksi elokuvassa "Last Stand", jonka ensi-ilta on syksyllä 2013. Sitä ennen hän esiintyi pienessä roolissa (2012). Vuoden 2012 kesällä Schwarzenegger vahvisti palaavansa Terminaattorin rooliin vielä ainakin yhdessä elokuvassa.
Ura poliitikkona.
a>in kanssa Schwarzeneggerin kuvernööriksi valinnan jälkeen.
Poliittisesti Schwarzenegger edustaa republikaaneja. Hänen ensimmäinen poliittinen virkansa oli liittovaltion liikunta- ja urheiluneuvoston "President's Council on Physical Fitness and Sportsin" puheenjohtajuus vuosina 1990–3, mihin hänet nimitti presidentti George H. W. Bush. Myöhemmin 1990-luvulla hän toimi "California Governor's Council on Physical Fitness and Sports" -neuvoston puheenjohtajana.
Schwarzenegger valittiin Kalifornian kuvernööriksi vuonna 2003 erityisvaalissa, jossa äänestäjät erottivat istuvan kuvernöörin Gray Davisin. Schwarzenegger valittiin uudelle kaudelle marraskuussa 2006. Kausi päättyi 3. tammikuuta 2011.
Republikaanisen puolueen vasemmistolaitaa edustava Schwarzenegger tuki kuvernöörinä muun muassa aseiden ostorajoituksia ja ympäristönsuojelua. Hän pyrki rajoittamaan osavaltion päästöjä ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja suunnitteli perustavansa muiden osavaltioiden ja mahdollisesti Euroopan unionin kanssa päästökauppajärjestelmän. Ympäristönsuojeluun nihkeästi suhtautuvat George W. Bushin liittovaltion hallituksen jäsenet kuitenkin kielsivät tämän. Kalifornian osavaltio haastoi tämän vuoksi liittovaltion ympäristönsuojeluviranomaisen oikeuteen.
Yksityiselämä.
Schwarzenegger ja hänen poikansa Patrick Kaliforniassa 2002
Schwarzeneggerin ensimmäinen pitkäaikainen naisystävä oli Barbara Outland, jonka kanssa hän seurusteli ja asui viiden vuoden ajan vuodesta 1969 lähtien.
Vuonna 1971 Schwarzeneggerin veli Meinhard kuoli auto-onnettomuudessa, ja seuraavana vuonna myös hänen isänsä Gustav kuoli. Arnold ei mennyt kummankaan hautajaisiin, mutta otti taloudellisen vastuun Meinhardin 3-vuotiaan Patrick-pojan kasvatuksesta. Tämän jälkeen hänen suhteensa äitiinsä lähenivät, ja hän alkoi kutsua äitinsä käymään säännöllisesti luonaan Kaliforniassa. Hänen äitinsä kuoli vuonna 1998.
Schwarzenegger suoritti vuonna 1979 Bachelor of Arts -tutkinnon University of Wisconsin-Superiorissa, jossa hän opiskeli liiketaloutta ja kansainvälistä liiketoimintaa. Yliopisto myönsi hänelle hyväntekeväisyystoiminnastaan kunniatohtorin arvon vuonna 1996.
Schwarzenegger sai vuonna 1983 Yhdysvaltain kansalaisuuden, mutta säilytti edelleen myös Itävallan kansalaisuuden.
Schwarzenegger meni vuonna 1986 naimisiin televisiotoimittaja Maria Shriverin kanssa, jonka kanssa hän oli seurustellut kahdeksan vuoden ajan. Kennedyn sukuun kuuluvan Shriverin äiti on Eunice Kennedy Shriver ja eno Yhdysvaltain murhattu presidentti John F. Kennedy. Heillä on neljä lasta. Huhtikuussa 2011 pariskunta ilmoitti eroavansa. Eron syynä oli paljastus Schwarzeneggerin 1997 syntyneestä aviottomasta lapsesta, jonka äiti on Schwarzeneggerille työskennellyt kotiapulainen.
Schwarzenegger on tukenut etenkin Special Olympics -toimintaa, sekä koulujen ja lasten hyväntekeväisyyttä.
Schwarzenegger alkoi 1970-luvulla sijoittaa rahojaan kiinteistöihin, mikä tuotti hänelle ajan myötä merkittävän omaisuuden. Hänen omaisuutensa arvoksi vuonna 2011 on arvioitu noin 400 miljoonaa dollaria.


Buddhalaisuus.
Buddhalaisuus on Siddhartha Gautaman opetuksiin perustuva oppi ja uskonto. Buddhalaisuus syntyi Magadhassa (nyk. osa Intiaa) 500-luvulla eaa. Sen perustaja on yleensä historiallisena henkilönä pidetty prinssi Siddhartha Gautama, josta myöhemmin tuli Buddha eli "valaistunut". Buddha itse opetti olevansa tavallinen ihminen, ei jumala tai profeetta. Useimmat Aasian buddhalaiset kuuluvat kuitenkin suuntauksiin, joissa Buddhaa pidetään jumalankaltaisessa asemassa. Buddhalaisuuden keskeinen opetus on tehdä hyvää, välttää pahaa ja puhdistaa mielensä.
Buddhalaisuus perustuu syyn ja seurauksen, eli karman ymmärtämiseen, mikä tarkoittaa, että olemme itse vastuussa omasta tulevaisuudestamme. Lopullisena tavoitteena on nirvana eli "valaistuminen". Valaistunut ihminen vapautuu samsarasta eli elämän kiertokulusta.
Buddha opetti jälleensyntymisestä kuoleman jälkeen. Tämä jälleensyntyminen ei tarkoita samaa kuin hindulaisten sielunvaellus, jossa yksilön sielu siirtyy seuraavaan olomuotoon kokonaisena, vaan pelkän (kuolemattoman) osan uudelleensyntymistä. Elämänsä aikana jokainen tekee hyviä ja pahoja tekoja, jotka tuottavat karmaa. Karman laki vaikuttaa siihen, millaisena eliönä seuraavaan elämään syntyy, ja siten siihen, onko mahdollisuutta valaistua ja vapautua jälleensyntymän kierrosta. Ihmiseksi syntyminen on erittäin harvinaista ja suuri onni, koska päinvastoin kuin eläimillä, ihmisillä on mahdollisuus ymmärtää valaistumisen tavoittelun tärkeys ja viedä itseään omalla toiminnallan kohti valaistumista. Tämän vuoksi usein painotetaankin, että ihmisen tulisi käyttää hyväkseen tämän elämän tarjoama mahdollisuus pyrkimällä valaistumiseen.
"Bodhisattva"-ihanteen mukaan valaistunut ihminen ei valaistumisensa jälkeen astu nirvanaan, vaan keskittyy opettamaan ja auttamaan myös muita valaistumaan.
Historiaa.
Siddhartha Gautama syntyi Lumbinissa, Nepalissa. Hän eli nuorena rikasta elämää, mutta päätti myöhemmin luopua omaisuudestaan, ryhtyä askeetiksi ja löytää totuuden.
Siddhartha Gautama eli noin 563–483 eaa. ja sanotaan, että hänen kuollessaan Intiassa oli jo 18 suurta buddhalaisluostaria. Ensimmäinen voimakkaasti sen leviämiseen Intiassa ja muualla vaikuttanut henkilö oli keisari Ashoka (273–232 eaa.). Intiasta buddhalaisuus alkoi hävitä vuoden 500 jälkeen, osittain hindulaisuuden voimistumisen ja osittain muslimivalloitusten takia (muslimit tuhosivat 1000- ja 1100-luvuilla suuret luostariyliopistot). Buddhan opit vaikuttivat kuitenkin hindulaisuuteenkin, ja eräät hindut ovat jopa sitä mieltä, että Buddha on Vishnun yhdeksäs "avatar" eli ruumiillistuma.
Nykyisin buddhalaisuutta esiintyy Intiassa lähinnä maan koillisosassa. Buddhalaisuuden keskeisiä vaikutusalueita ovat nykyään Sri Lanka, Tiibet sekä Kaakkois- ja Itä-Aasia, joissa se on valtauskonto monissa maissa. 1900-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta lähtien monia buddhalaisuuden muotoja on levinnyt myös länsimaihin.
Buddhalaisuuden koulukunnat.
Theravada-buddhalaisia arvioidaan olevan noin 124 miljoonaa, mahayana-buddhalaisia noin 185 miljoonaa ja vajrayana-buddhalaisia noin 20 miljoonaa.
Jalo kahdeksanosainen polku.
Jalo kahdeksanosainen polku on neljäs neljästä jalosta totuudesta ja tie kärsimyksestä vapautumiseen. Polun osien yhteydessä käytetään sanaa ”oikea” paalinkielisen sanan "samma" käännöksenä, mutta sitä ei pidä ymmärtää väärän vastakohtana. Sillä tarkoitetaan pikemminkin täydellistä. Polku jaetaan kolmeen osaan, jotka ovat "viisaus", "etiikka" ja "meditaatio". Osat ovat kaikki yhtä tärkeitä, ja niitä harjoitetaan seuraavassa järjestyksessä: etiikka, meditaatio ja viisaus. Polku on osiensa summa.
Pratitya-samutpada.
Pratitya-samutpada, eli ehdonvarainen seuraamus tai ehdonvarainen seurausketju, on eräs keskeinen opetus buddhalaisuudessa. Ehdonvarainen seuraamus tarkoittaa sitä, että kaikki olemassa olevat asiat ja ilmiöt ovat toisistaan riippuvaisia ja edellyttävät toistensa olemassaoloa. Kaikki asiat ja ilmiöt vaativat tiettyjä ilmiöitä ja olosuhteita syntyäkseen ja myös muuttuvat tai katoavat olosuhteiden muuttuessa. Esimerkiksi ihminen tarvitsee pysyäkseen hengissä tai terveenä muita ihmisiä, ruokaa, vaatteita, ilmaa hengitettäväksi, vettä juotavaksi jne.
Kahdentoista nidanan ketju on tämän periaatteen sovellutus, joka osoittaa jälleensyntymän perimmäisen syyn eli tietämättömyyden. Ketjun jokainen linkki edellyttää aina edellisen olemassaoloa ja johtaa seuraavaan. Ketjun viimeinen linkki johtaa taas ensimmäiseen ja kierre on valmis. 12 nidanaa ovat: 1) tietämättömyys, joka johtaa 2) karman syntyyn, eli tietoiseen tekoon. Se taas johtaa 3) tajunnan syntyyn, 4) yksilöön, jolla on nimi ja muoto. Niiden myötä syntyy 5) viisi aistia ja mieli (ns. kuusi perustaa). 6) Kun on aistit, syntyy kosketus, joka johtaa 7) tunteeseen ja 8) halun (tanhan) syntyyn ja 9) tarrautumiseen. 10) Tästä seuraa tuleminen ja 11) jälleensyntymä, mikä arvatenkin johtaa 12) sairauteen, vanhuuteen ja kuolemaan.
Kolme olemassaolon merkkiä.
Buddhan opetuksen mukaan kaikkia maailman ehdonvaraisia asioita ja ilmiöitä koskee kolme tuntomerkkiä. Nämä kolme tuntomerkkiä eivät kuvaile vain materiaalista maailmaa, vaan myös psykologisia ilmiöitä, kuten tunteita ja mielentiloja. Kaikki ilmiöt ovat pysymättömiä ("anicca"), epätyydyttäviä ("dukkha") ja vailla itseä ("anatta"). Nirvana on tila, jossa samsarasta on vapauduttu ja joka ei ole ehdonvarainen. Pysymättömyys ja epätyydyttävyys eivät siis koske sitä.
Kolme jalokiveä.
Buddhalaisuuden kolme elementtiä ovat valaistuminen, joka henkilöityy Buddhan hahmossa, buddhalaiset opetukset eli "Dharma" ja buddhalainen yhteisö, "Sangha". Buddha, Dharma ja Sangha muodostavat "Kolme jalokiveä", joihin buddhalaiset turvautuvat.
Buddhalaisuuden syntyaikoina hindulaisuudessa esiintyi monia koulukuntia, jotka pohtivat tavallisille ihmisille kovin vieraita kysymyksiä. Yksinkertaista buddhalaista moraaliopetusta on pidetty vastalauseena erityisesti papistolle, ja veljeskunnan sisältä buddhalaiset poistivat kastilaitoksen. Buddhalaisten elämäkertojen mukaan Buddha oli sotilaskastiin (ei siis papistoon) kuuluva kuninkaan poika, ja kuuluisan buddhalaiskuninkaan Asokan kerrotaan olleen alinta kastia.
On olemassa monia erilaisia Buddhan elämäkertoja, mutta mitään Buddhan kirjoittamaa ei ole. Intialaiset arvelevat, että ensimmäiset buddhalaiset kirjoitukset laadittiin noin sata vuotta Buddhan kuoleman jälkeen. Vanhimmat intialaiset buddhalaiset muistiinpanot ovat kuningas Ashokan kallioihin ja pylväisiin hakkauttamat.
Buddhalaiset tekstit.
Buddhan arvioidaan käyttäneen opettaessaan Magadhan valtakunnan puhekieltä magadhi-prakritia. Perimätiedon mukaan pian Buddhan kuoleman jälkeen suuri joukko valaistuneita seuraajia, "arhateja", kokoontui neuvonpitoon, jossa munkkikuri ("vinaya") ja opetukset ("dharma") kerrattiin ja jaettiin osiin munkkiryhmien mieleenpainettaviksi. Tällaiset resitoijien ryhmät vastasivat tekstien säilyttämisestä useiden sukupolvien ajan. Varhaiset buddhalaiset jakautuivat munkkikuri- ja oppitulkintojen takia useisiin koulukuntiin noin keisari Ashokan valtakaudesta alkaen, ja jokainen koulukunta lisäsi teksteihin omia kommentaarejaan.
Noin vuonna 250 eaa. keisari Ashoka lähetti munkkeja Sri Lankaan. Nämä munkit käyttivät resitoimissaan teksteissä magadhin ja Intian länsiosien prakritin sekamurretta, josta käytettiin nimeä paali, tekstien kieli. Nykyisen Theravada-koulukunnan paali-kaanon pohjautuu näihin teksteihin, ja sen sisältö kirjoitettiin talteen palmunlehdille ensimmäisellä vuosisadalla eaa.
Intian mantereen puolella vaikuttaneiden varhaisten koulukuntien kaanoneista säilyi intialaisilla kielillä vain osia, ja ne tunnetaankin lähinnä kiinan- ja tiibetinkielisistä käännöksistä. Sama kohtalo oli noin vuoteen 100 jaa. mennessä syntyneen mahayana-suuntauksen teksteillä, joissa ihanteena on arhatin sijasta bodhisattva.
Buddhalaisuuden kirjalliset kaanonit Tripitakat ovat erittäin laajoja.
Buddhalainen filosofia.
Buddhalainen filosofia käsittelee laajasti metafysiikan, fenomenologian, etiikan ja tietoteorian ongelmia. Buddhalaisuus hylkää monet intialaisen filosofian ajatukset, jotka olivat kehittyneet jo Buddhan elinaikana. Hindulaisen filosofian näkökulmasta buddhalainen filosofia luetaan heterodoksisiin nastika -koulukuntiin, koska buddhalaisuus ei tunnusta Veda-kirjoja uskonnollisena auktoriteettina.
Buddhalainen etiikka.
Buddhalaisuudessa pyritään vapautumaan kärsimyksestä, ja etiikka on tässä yksi keino. Myös elämän kunnioitus, myötätunto ja rakkaus ovat tärkeitä arvoja buddhalaisuudessa.
Buddha opetti keskitien merkitystä. Hän eli itse elämänsä alkuosan ylellisyydessä palatsissa, minkä jälkeen hän vetäytyi askeesiin. Valaistuttuaan Gautama oivalsi, että ihmisen tulisi välttää ääripäitä, eli niin nautintoja elämänsisältönä kuin myös nihilismiä ja kielteisyyttä.
Lumbini.
Siddharta Gautama, Buddha, syntyi kuuluisassa Lumbinin puistossa, josta tuli pian pyhiinvaelluksien kohde. Yksi pyhiinvaeltajista oli intialainen keisari Ashoka. Kohdetta kehitetään parhaillaan buddhalaiseksi pyhiinvaelluskeskukseksi, jossa keskeisen osan muodostavat Buddhan syntymään yhdistetyt arkeologiset jäännökset.


Biologia.
Biologia on elollisen luonnon ilmiöitä ja lainalaisuuksia tutkiva tiede. Biologian tutkimuskohteet rajoittuvat yksinomaan Maapallolle siitä syystä että ulkoavaruudesta ei ole löydetty elämää, mutta astrobiologia pyrkii löytämään elämää ulkoavaruudesta. Maantiede on biologian läheinen tiede, koska se ikään kuin antaa pohjan elämän esiintymiselle maalla, vedessä ja ilmassa. Lisäksi kaikki biologiassa on fysiikan laeille ja kemiallisille reaktioille alisteisia.
Tieteen menetelmin maailmaa tutkivana tieteenhaarana sen tutkimuskohteet vaihtelevat mikrotason ilmiöiden kuten molekyylibiologian ja solujen tutkimuksesta aina kokonaisten eläinten, lajien tai populaatioiden tutkimukseen. Se on eliöiden ominaisuuksia, yhteisöjä, elintoimintoja, rakenteita, alkuperää, kehitystä, leviämistä ja taksonomiaa tutkiva luonnontiede.
Historia.
Jean-Baptiste Lamarck ja Gottfried Reinhold Treviranus ottivat "Biologie"-sanan käyttöön toisistaan riippumatta vuonna 1802. Sana biologia on johdettu kreikan sanoista βίος (bios), ja λογία, (logia) jonka kirjaimellinen suomennos on oppi elämästä.
Antiikki.
Antiikin ajan suurimmat saavutukset ovat Aristoteleen ja Plinius vanhemman käsialaa. Aristoteleen kirjoitukset ovat tuhoutuneet aikojen saatossa, mutta niiden sisältö on viety eteenpäin muunnellussa muodossa. Tärkein saavutus hänen teoksissaan on eliöiden jako "alimmista" "korkeisiin" ja lajikäsitteen luominen. Plinius vanhempi kirjoitti tietosanakirjan "Naturalis historia", joka oli koottu monesta eritasoisesta lähteestä. Tiedot oli hankittu ennemmin kirjallisista lähteistä eikä suoraan luonnosta, mutta se tarjosi kaikenkattavan esityksen aiheesta. Kirja loi yli puolitoista vuosituhatta perustan kulttuurimme luonnontieteelliselle näkemykselle.
Renessanssi.
Kesti aina renessanssiin asti ennen kuin antiikin kirjallisuuden kopiointi korvattiin uusilla aineistoilla. Andreas Vesalius kirjoitti vuonna 1543 teoksen "De Humani corporis fabrica", joka oli ensimmäisiä kirjoituksia joka pohjautui täysiin omiin havaintoihin. "De motu cordis et sanguinis" (1628) oli William Harveyn kirjoittama verenkierrosta ja sydämen toiminnasta kertova kirja, joka jo pohjautui tieteellisiin kokeiluihin. Vielä Andrea Cesalpino rakensi näkemyksensä Arioleksen teoksiin kirjassaan "De plantis libri XVI" (1640), mutta hän käytti kasvitiedettä omana tieteenalanaan.
Tieteellinen vallankumous.
Biologian kehittäminen tieteellisen vallankumouksen aikana on pääosin Carl von Linnén ansiota. Hän tuli tunnetuksi koko maailmassa yrityksissään luokitella kaikki elollinen, kasvit sekä eläimet. Hänen suurin saavutus oli nykyisen taksonomian ja systematiikan luominen, kun hän antoi jokaiselle eliölle latinankielisen binominimen. Hän esitteli järjestelmän ensi kertaa Linné otti teoksissaan laajalti käyttöön binominimet ("Systema naturae" 1735). Latinankieliset kuvailevat nimet korvattiin lyhyemmällä kaksiosaisilla nimillä. Esimerkiksi marjalyhtykoison kuvaileva nimi; "physalis amno ramosissime ramis angulosis glabris foliis dentoserratis" korvattiin nimellä "Physalis angulata".
Elämän määritelmä.
Elämän määritelmä on tärkeää sitä tutkivan tieteen kannalta. Elämän katsotaan koostuvan eliöistä, olioista joilla on tiettyjä yhteisiä piirteitä. Lisääntymiseen, aineenvaihduntaan ja sopeutumiseen kykenevät yksiköt ovat biologian kannalta eliöitä.


Linja-auto.
Linja-auto eli bussi (ruotsin sanasta "buss", alun perin latinan sanasta "omnibus", ’kaikille’) on suurehko auto, jota käytetään kuljettamaan useita ihmisiä ja kaukoliikenteessä yleensä myös rahtia paikasta toiseen. Suomen lain mukaan linja-autolla tarkoitetaan ajoneuvoa, joka on tarkoitettu yli kahdeksan matkustajan kuljetukseen. Alle kuudentoista matkustajan linja-autoa sanotaan pikkubussiksi tai minibussiksi.
Historia ja matkustajamäärien kehitys.
"Hevosvetoinen kaupunkilinjavaunu" esiteltiin ensimmäisen kerran Pariisissa vuonna 1662. Sen oli kehitellyt Blaise Pascal kumppaneineen, mutta se oli toiminnassa ainoastaan muutaman vuoden. Linjavaunu tuli käyttöön 1812 Ranskan Bordeaux’ssa ja sen jälkeen Pariisissa 1827, Lontoossa 1829 ja New Yorkissa 1830.
Helsingissä (nykyään HSL) edeltäjä Helsingin Raitiotie- ja Omnibusosakeyhtiö HRO aloitti 1888 "hevosomnibusliikenteen" ja 1936 "linja-autoliikenteen". Tuolloin matkustajia kuljetettiin usein paitsi sisällä myös katolla. Moottorikäyttöiset linja-autot otettiin käyttöön 1900-luvun alussa. "Moottorilinja-autoliikenne" lisääntyi huimasti ja nykyään useimmissa maissa on moottorikäyttöisiä linja-autoja.
Suomessa linja-autoliikenne alkoi 1920-luvulla. Toiminta alkoi noin 20-paikkaisilla busseilla. Myös rahtia ja matkustajia kuljettavia seka-autoja käytettiin. Bussien omistajina oli yksityisyrittäjiä, useamman omistajan yrityksiä, valtio (Postilinjat) ja kuntia (Helsinki, Tampere, Turku ja Eno). 1920-luvulta 1960-luvulle linja-autoliikenne laajeni voimakkaasti ja siihen aikaan tehty linja-autoverkosto on säilynyt paljolti muuttumattomana tähän päivään saakka. 1950-luvulla matkustajille eivät enää riittäneet hitaammat vakiovuorot, vaan he halusivat nopeutta ja niinpä liikennöitsijät aloittivat pikavuoroliikenteen, joka palveli matkustamista suurempien kaupunkien välillä. Vaikka pikavuoroja aloitettiin nopeammilla teillä, vanhoilla reiteillä on jatkettu ajamista ainakin muutamien vuorojen tarjonnalla.
Bussiliikenteessä varsinkin paikallisliikenteen ja vakiovuoroliikenteen matkustajamäärät ovat Suomessa laskeneet 1970-luvulta lähtien. Matkustajamäärien kasvu on kiihtynyt 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. 1990-luvulla matkustajamääriä verottivat nousukauden aiheuttama autoistumisen lisääntyminen. Vuodesta 2002 voimakkaammat vähennykset ovat johtuneet autoverotuksen keventämisestä, joka on lisännyt autoilua ja vähentänyt muiden kulkumuotojen käyttöä. Vuoroja on vähennetty ja lipunhintoja korotettu matkustajien vähentyessä, mutta ei läheskään samassa tahdissa. Eräissä kaupungeissa, muun muassa Vaasassa ja Jyväskylässä on kokeiltu menestyksekkäästi lippuhintojen alentamista. Näin on lisätty varsinkin koululaisten ja opiskelijoiden joukkoliikenteen käyttöä. Suurista kaupungeista matkustajakato on vaivannut kaikkia muita kaupunkeja paitsi pääkaupunkiseutua. Pääkaupunkiseudulla palvelutason korkeus, ruuhkat, raideliikenteen hyvä palvelutaso ja hyvin suunniteltu kaupunkirakenne ovat pitäneet käyttäjäluvut kasvussa. Autoistuminen ja kaupunkirakenteen hajautuminen ympäristökuntiin sekä kuntatalouden säästökuuri on silti uhka joukkoliikenteelle pääkaupunkiseudullakin.
Tekniikka.
1990-luvun alun nivelbussin (Carrus-Wiima N 202) sisustusta
Linja-autoissa on useimmiten dieselmoottori. Myös bensiinikäyttöisiä linja-autoja on käytössä joissakin maissa. Nykyisin myös "maakaasulinja-autot" ja "nestekaasulinja-autot" ovat yleistyneet. Ne ovat ympäristöystävällisempiä kuin dieselbussit. Joissakin paikoissa maailmalla käytetään sähköllä toimivia johdinautoja. Johdinautoissa – eli "trollikoissa" – käyttövoima saadaan linja-auton yläpuolella kulkevista sähköjohdoista kuten raitiovaunuissa. Pienet linja-autot rakennetaan pakettiautojen pohjalle, kun taas suuret raskaiden kuorma-autojen perustalle. Bussit kuluttavat dieselöljyä autotyypistä ja ajettavasta liikennetyypistä riippuen 20–55 litraa/100 km. Polttoainepihit pikavuorobussit kuluttavat 20 l/100 km hyvissä olosuhteissa ja nivelautot pysähtelevässä kaupunkiliikenteessä 55 l/100 km.
Suurissa linja-autoissa moottori sijaitsee yleensä auton takaosassa. Pienehköissä autoissa moottori on taas auton etuosassa, mikä rakenne oli 1980-luvulle saakka yleinen suurissakin linja-autoissa. 1970-luvulla tuli hyvin yleiseksi rakenneratkaisuksi auton keskiosaan, lattian alle sijoitettu ns. makaava moottori, jolloin melu auton matkustamossa saatiin pienemmäksi. Tämä moottorityyppi on viime vuosina kuitenkin harvinaistunut.
Suomessa linja-auton suurin sallittu ajonopeus on vuoden 1993 alussa voimaan tulleen ajoneuvoasetuksen mukaan pääsääntöisesti 80 km/h. Linja-auto saa kuitenkin ajaa 100 km:n tuntinopeudella, mikäli se on katsastuksessa hyväksytty käytettäväksi suuremmalla ajonopeudella, siinä on lukkiutumattomat jarrut, turvavyöt kaikilla istumapaikoilla ja 100 km/h:n tunnus auton takaosassa eikä siinä ole seisovia matkustajia. Turvavyön käyttö linja-autossa on pakollista, mikäli sellaiset on autoon asennettu. Sellaisessa linja-autossa, jota ei käytetä yli 80 km/h:n ajonopeudella (pääosin kaupunki- ja lähiliikenteen linja-autot), ei vaadita turvavöitä.
Useissa suurissa kaupungeissa kuten Tampere, Tukholma ja Tallinna käyttävät kaksiosaisia "nivelbusseja", joihin mahtuu yleensä noin 100 matkustajaa. Suuriin nivelbusseihin sekä tuplaniveliin mahtuu jopa 200 matkustajaa, mutta niihin tarvitaan erikoislupa. Tampere ei ole kuitenkaan kustannussyistä hankkinut uusia nivellinja-autoja 2000-luvun alun jälkeen Scala-telibussien lisääntyessä. Nivelbussit on hylännyt myös Helsinki. Nivelbussien tekniikka on normaalibusseja kalliimpaa ja niissä ei ole kovin montaa ylimääräistä istumapaikkaa verrattuna huomattavasti edullisempiin telibusseihin. On myös nk. midibusseja, joita on Tampereella kaksi ja Helsingissäkin ollut pari kappaletta. Ne ovat lyhyitä ja liikennöivät usein asiointilinjoilla.
Linja-autojen keski-ikä on Suomessa 10,6 vuotta ja vuosittain uusia linja-autoja tulee liikenteeseen noin 500 kappaletta. Uudet linja-autot tulevat tilausliikenteeseen, pikavuoroille ja suurten kaupunkiseutujen paikallisliikenteeseen. Vanhemmilla autoilla ajetaan vähemmän tuottoisia maaseudun koululais- ja vakiovuoroja. Käyttöönotostaan 11–20 vuoden kuluttua linja-autot usein poistetaan yrityksen kalustosta myymällä tai romuttamalla. Vanhat autot päätyvät yksityishenkilöille ja köyhempiin maihin. Myös monet urheiluseurat ovat hankkineet säännöllisestä liikenteestä poistettuja linja-autoja omaan käyttöönsä. Käytöstä poistettuja linja-autoja on muutettu myös asuntoautoiksi ja ns. orkesteriautoiksi, jolloin ne on muutoskatsastettu kuorma-autoiksi.
Linja-autojen merkitys liikenneverkossa.
a> on tosin jonkin verran kalliimpaa.
Monet pienet kaupungit ja kylät, jotka olivat viime vuosikymmeniin asti rautatien varassa, liikennöidään nykyään ainoastaan linja-autoilla. Linja-autoreitit täydentävät rautateitä tarjoamalla yhteyksiä paikkakunnille, joille ei pääse junalla. Aikaisemmin matkustajia riitti niin paljon, että junat ja bussit kilpailivat verisesti ja niiden terminaalit sijaitsivat kaukana toisistaan. Nykyään autoistumisen tuoman matkustajakadon myötä yhteistyötä on ollut pakko lisätä ja hyödyntää kummankin liikennemuodon hyviä puolia. Kaukojunien ja kaukoliikenteen linja-autojen välisiä vaihtoja on helpotettu rakentamalla matkakeskuksia.


BASIC.
BASIC (lyhenne sanoista Beginner's All purpose Symbolic Instruction Code) on proseduraalinen ohjelmointikieli, joka kehitettiin Dartmouth Collegessa vuonna 1964 ohjelmoinnin alkeiden opetukseen. BASIC oli suosittu kieli etenkin 1980-luvulla, kun lähes jokaisessa kotimikrossa oli BASIC-tulkki joko sisäänrakennettuna tai oheisohjelmana. Nykyisin kenties suosituin BASIC-versio on Microsoftin Visual Basic, jota usein ohjelmoidaan käyttäen Microsoft Visual Studio (.NET) -ohjelmointiympäristöä. Vuonna 2006 59%.NET:n käyttäjistä ohjelmoi vain Visual Basicilla.
Useimmat suositut BASIC-versiot niin 8-bittisissä kuin kehittyneemmissäkin koneissa ovat Microsoftin käsialaa ja polveutuvat jotain kautta Paul Allenin ja Bill Gatesin Altair 8800:lle vuonna 1975 kirjoittamasta Altair BASIC-tulkista, joka oli ensimmäinen Microsoftin julkaisema tietokoneohjelma. Esimerkiksi Commodoren PET ja Commodore 64 -koneissa käyttämä BASIC perustui Jack Tramielin 1970-luvulla Bill Gatesilta kertamaksulla ostamaan Microsoftin 6502-BASICiin. IBM:n PC-koneelle Microsoft kehitti huomattavasti kehittyneemmän BASICA-kielen, ja MS-DOSin mukana tuli sen kanssa yhteensopiva GW-BASIC-versio. Kielen suosion vuoksi Microsoft kehitti myöhemmin QuickBASIC-kääntäjän. Se oli ensimmäinen BASIC, jossa ei tarvinnut käyttää rivinumeroita. QuickBASICin riisuttu versio ilman kääntäjää toimitettiin viimein MS-DOS 5.0:n mukana nimellä QBasic.
Etenkin perinteisiä rivinumero-BASICeja on kritisoitu siitä, että niiden puutteelliset rakenteelliset ominaisuudet totuttavat aloittelevan ohjelmoijan kirjoittamaan niin sanottua "spagettikoodia", jossa mielivaltaisiin paikkoihin sijoitettujen ohjelmanpalasten välillä hypitään GOTO-käskyillä. Vaikka nykyiset BASICit ovatkin rakenteellisilta ominaisuuksiltaan monipuolisempia, ei kielen huono maine ole vieläkään täysin hävinnyt.
5 REM Tämä ohjelma arvuuttaa lukua
30 IF A=42 THEN GOTO 50
Tämäntyyppinen kompakti koodaustyyli, jossa välilyöntejä ei käytetä, oli jopa suositeltavaa 80-luvulla (niissä BASIC-tulkeissa joissa se oli mahdollista), sillä siten saatiin aikaan nopeampia ohjelmia. Myös kommentit (jotka alkoivat joko REM tai ') jätettiin yleensä pois samasta syystä. Perinteistä siistiä tyyliä välilyönteineen ja kommentteineen näki lähinnä aloittelijoiden ohjelmointioppaissa.
Nykyään muita suosittuja BASIC-ohjelmointikieliä Microsoftin Visual Basicin lisäksi ovat lähinnä Cross-Platform-ympäristöissä mainetta niittänyt REALbasic sekä pelikehitykseen suunnatut CoolBasic, DarkBASIC ja BlitzBasic, joista jälkimmäinen julkaistiin jo Amigalle ja jota käytettiin mm. ensimmäisen Worms-pelin kehittämiseen.
BASIC-ohjelmointikielestä on 1980-luvun alussa tehty joitakin kiinan kieleen perustuneita versioita. Kiinankielinen BASIC sai alkunsa joistakin Applen BASIC-tulkeista/kääntäjistä (ks. Applesoft BASIC) jotka hyväksyivät kiinalaisia funktioita ja muuttujia.


Bruttokansantuote.
Bruttokansantuote (BKT,) on kotimaisen tuotannon mitta kansantaloudessa. Koska tuotanto luo talouteen tuotannon arvoa vastaavan tulon, on BKT myös kotimaisen tulonmuodostuksen mitta. Koska se on maan tai alueen tulonmuodostuksen mitta, sitä käytetään usein maan tai alueen taloudellisen suorituskyvyn mittana. BKT on kansantalouden tilinpidon keskeinen käsite, koska se kuvaa hyvin taloudellisen toiminnan laajuutta ja siinä tapahtuvia muutoksia. BKT:n muutoksen avulla voidaan tunnistaa taloudellisen kasvun määrä, taloudellinen taantuma ja taloudellinen lama.
Kansantalouden tilinpito on tilastojärjestelmä, jolla pyritään kuvaamaan kansantalouden toimintaa mitatuin suurein. Mitattujen suureiden avulla voidaan paremmin ymmärtää kansantalouden kokonaisuutta osien suhteen ja tapahtuvia muutoksia. Yhtenäinen järjestelmä mahdollistaa talouden tilan ja kehityksen tarkastelun sekä kansainvälisen vertailun. Kansantalouden tilinpito kuvaa taloudellisen toiminnan kolme perusmuotoa: tuotannon, kulutuksen ja varallisuuden muodostuksen. Tilinpito rakentuu talouden reaali- ja rahakiertokulkujen esittämiseen kahdenkertaisen tilinpidon keinoin. Kansantalouden tilinpidossa esitetään kansantalouden tilaa ja kehitystä kuvaavat keskeiset tunnusluvut, bruttokansantuote ja bruttokansantulo sekä näiden komponentit.
BKT henkeä kohti maailman maissa (2008).
BKT-käsitteen syntyhistoria.
BKT-käsitteen syntyhistoria kytkeytyy kiinteästi kansatalouden tilinpidon kehityshistoriaan. Yhtenäisen käsitejärjestelmän puuttuminen haittasi taloustieteen kehitystä aina 1930-luvulle asti. Kokonaistalouden hahmottamiseen tarvittavien välineiden tarve syntyi suuren talouslaman kokemuksista ja tarpeista hallita sotataloutta toisen maailmansodan aikana. Kehitystyön lähtökohtana oli kokonaistalouden ymmärtämisen välineistön kehnous. Kehitystyötä tehtiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa ja tavoitteena oli ratkaista asia kvantifioimalla kokonaistalouden tärkeimmät muuttujat.
Toisen maailmansodan jälkeen YK otti vastuun kansantalouden tilinpidon kehittämisestä. Ensimmäinen kansantalouden tilinpidon käsikirja, SNA 53 (System of National Accounts), ilmestyi vuonna 1953. Talous on siitä monimutkaistunut ja tilinpito on sekä kehittynyt että tarkentunut. Seuraavat versiot SNA 68 (1968) ja SNA 93 (1993) ovat huomattavasti laajentuneet ja tarkentunneet. Taloudellista kasvua kuvaavia aikasarjoja on laadittu myös ajalle ennen BKT-käsitteen käyttöönottoa – Suomessakin ulottuen 1850-luvulle asti. (Hjerppe 1990)
BKT osana kansantalouden tilinpitoa.
Kokonaistarjonnan erät ovat kotimainen tuotanto (BKT) ja tuonti eli kaavana
Kokonaistarjonta tarkoittaa hyödykemäärää (tavarat ja palvelut), joka tarjotaan ostettavaksi tiettynä ajankohtana ja tiettyyn hintaan. Kansantalouden tilinpidossa tätä määrää mitataan tarjonnan arvolla. BKT on tästä kokonaistarjonnasta se osa, joka on tuotettu kotimaisin tuotantopanoksin (engl. gross domestic product). Maahan tuodut ja tuotannossa käytetyt materiaalit, raaka-aineet, energia (esim. raakaöly) jne. eivät sisälly bruttokansantuotteeseen, mutta niiden jalostamiseen tarvittavat tuotantopanokset siihen sisältyvät.
Tämä määrittely on yksi kolmesta tavasta määritellä BKT ja sitä kutsutaan BKT-määrittelyn lopputuotemenetelmäksi. Se kertoo miten BKT käytetään erilaisina lopputuotteina.
Bruttokansantuotteen muodostuminen arvonlisäyksenä.
Bruttokansantuote lasketaan Suomessa arvonlisäysmenetelmällä. Tässä menetelmässä tuotantoyksiköiden aikaansaamat (brutto)arvonlisät lasketaan yhteen ja saatu summa on BKT. Bruttokansantuotteen muodostuminen arvolisistä voidaan havainnollistaa yksinkertaisen esimerkin avulla. Esimerkissä on kaksi yritystä A ja B sekä kolmantena tuotantoyksikkönä julkinen tuotanto. Muutamia pienieä eriä on jätetty pois periaatteen selkiyttämiseksi.
Kun BKT lasketan arvonlisäysmenetelmällä, se tapahtuu vähentämällä yrityksen myyntituotoista ostot muilta yrityksiltä ja päädytään markkinahintaiseen bruttoarvonlisäykseen. Arvonlisäyksessä tarkastellaan ja mitataan sitä arvonlisäystä, jonka yritys jalostustoimillaan saa aikaan ostamiinsa tuotantopanoksiin. Esimerkissä näitä ostoeriä ovat materiaaliostot, energiaostot ja ostopalvelut. Kansantalouden tilinpidossa näitä eriä kutsutaan välituotteiksi. Bruttokansantuote lasketaan tuotantoyksiköiden bruttoarvonlisäysten summana. Näin menetellen yritysten arvonlisäykset ovat yhteenlaskettavia eikä mitään panoksia lasketa useampaan kertaan.
Kun markkinahintaisesta bruttoarvonlisäyksestä vähennetään tuoteverot, joista suurimman muodostaa arvonlisävero, päädytään perushintaiseen bruttokansatuotteeseen. Perushintainen tarkoittaa sellaista tuottajan saamaa hintaa, josta on vähennetty tuoteverot. Siitä käytetään myös nimityksiä tuotantokustannushintainen ja tuotannontekijähintainen. Perushintainen BKT vastaa yrityksissä käytössä olevaa jalostusarvon eli arvonlisän käsitettä.
Kun perushintaisesta bruttoarvonlisäyksestä vähennetään pääoman kulumisesta johtuvat poistot, päädytään nettoarvonlisäykseen ja niiden summana nettokansantuotteeseen.
Nettokansantuotteesta päästään kansantuloon ottamalla huomioon ulkomaisten tulojen vaikutus, joka pienuutensa vuoksi on jätetty pois esimerkistä. Tästä syystä nettokansantuote ja kansantulo on esimerkissä merkitty yhtä suureksi.
Kansantulo jakautuu erilaisiin tuloihin ja veroihin. Palkkatuloihin lasketaan palkkana – joko rahana tai luontaisetuna maksetut tulot. Omaisuustuloja ovat vuokra-, korko- ja osinkotulot eli korvauksia erilaisten omaisuuserien käyttämisestä. Yrittäjätuloon kuuluvat voitot ja ylijäämät.
Julkisessa tuotannossa arvonlisäysmenetelmää ei voida käyttää ja BKT lasketaankin palkkatulojen ja poistojen summana. Julkisen tuotannon tuotos otetaan huomioon BKT:ssa tuotantokustannusten mukaisena.
Esimerkkilaskelmassa huomataan, että aikaansaatu BKT käytetään kansantaloudessa erilaisina tuloina ja veroina. Tämä tapa määritellä BKT on kolmas tapa ja sitä kutsutaan BKT:n määrittelyn tulomenetelmäksi. BKT:n ymmärtäminen tulomenetelmän avulla on paras tapa, kun haluaa ymmärtää BKT:n hyvinvointivaikutuksia. BKT on kotimaisen tuotannon mitta ja samalla se on kotimaisen tulonmuodostuksen mitta. BKT:n hyvinvointivaikutukset ovat kansantaloudessa maksettuja tuloja ja veroja. Tuloilla kansantaloudet saavat ostovoimaa ja vapaa-aikaa. Veroilla rahoitetaan julkinen tuotanto.
BKT:n laskentarajat ja rajoitukset.
BKT:n laskentarajat määräytyvät tarkasti kansantalouden tilinpidon määrittelyjen mukaisesti. Maan bruttokansantuotteeseen lasketaan mukaan sellainen tuotantotoiminta, joka
BKT:n käyttömuotoja.
BKT kuvaa kotimaisen tuotannon kokoa ja palvelee sellaisena hyvin kansantalouden ymmärtämistä, analysointia, suunnittelua ja ohjausta. Reaalisen bruttokansantuotteen kasvu kertoo kansantalouden kasvusta ja sen suorituskyvyn vahvistumisesta. Taantuma on taloudellinen häiriö, jossa maan bruttokansantuote laskee kahtena peräkkäisenä vuosineljänneksenä. Puoli vuotta ilman talouskasvua tarkoittaa siis taantumaa. Lama on taantuman pitkittyminen, johon liittyy muitakin vakavia häiriötekijöitä. Taloudellisen kehityksen ja häiriöiden ja niiden asteen ymmärtäminen BKT-mittausten avulla on välttämätön ehto oikeille talouspoliittisille ohjaustoimille.
Koska BKT kuvaa kansantalouden taloudellista suorituskykyä, sitä käytetään paljon maan taloudellisen kantokyvyn mittatikkuna kansainvälisessä yhteistoiminnassa. Sitä käytetään mm. kansainvälisten jäsenmaksujen (YK, OECD, kehitysapu jne.) ja EU-budjetoinnin perusteena. EU:n aluepolitiikassa taloudellisen tuen kohteeksi valitaan alueita, joiden taloudellinen suorituskyky on keskimääräistä heikompi. BKT:n arvonlisäykseen perustuvaa mittaustapaa käytetään siis myös maan sisäisten alueiden taloudellisen suorituskyvyn mittaukseen. Bruttokansantuotteeseen kytketyt kriteerit ovat tärkeitä EU:n taloudellisessa ohjauksessa. EU:ssa sovittu ohjauskriteeri, jonka perusteella maan julkisen sektorin alijäämä (lainanotto) ei saa ylittää kolmea prosenttia bruttokansantuotteesta, on esimerkki BKT:n roolista EU:n taloudellisessa ohjauksessa.
Koska BKT on kansantalouden kotimaisen tuotannon mitta, siihen ilmiöitä suhteuttamalla saadaan useita tärkeitä talouden tunnuslukuja. Tällaisilla osien suhdetta kokonaisuuteen kuvaavilla tunnusluvuilla (BKT-osuuksilla) voidaan havainnollisesti kuvata kansantalouden rakennetta ja siinä tapahtuvia muutoksia sekä käyttää niitä talouden ohjauskriteereinä. Tyypillinen tunnusluku on esimerkiksi veroaste eli verojen osuus BKT:sta. Muita samanlaisia tunnuslukuja ovat julkisen talouden, ulkomaankaupan, kulutuksen, investointien osuudet BKT:sta. Kansantalouden rakenne voidaan havainnollistaa alkutuotannon, jalostuksen ja palvelujen BKT-osuuksilla.
Ostovoimakorjattu BKT.
Ostovoima tarkoittaa sitä, mitä tietyllä rahamäärällä saadaan hyödykkeitä (tavaroita ja palveluja) eri olosuhteissa. Ostovoima on erilainen, jos toisessa maassa samalla rahamäärällä saadaan erilainen määrä hyödykkeitä. Koska elinkustannukset vaihtelevat maiden välillä, käytetään maiden välisessä vertailussa tavallisesti ostovoimakorjattua bruttokansantuotetta, jossa kunkin maan hintataso otetaan huomioon ostovoimapariteetin avulla.
Nimellisarvoinen ja reaaliarvoinen BKT.
Nimellisarvoinen BKT syntyy tuotantoyksiköiden ilmoitusten perusteella bruttoarvonlisäysten summana. Nimellisarvoinen suure syntyy, kun BKT:n erät arvotetaan käypiin hintoihin eli niihin hintoihin, jotka käytännössä on maksettu. Nimellisarvoisesta bruttokansantuotteesta laaditaan tilastonpitäjän toimesta aina myös reaaliarvoinen aikasarja. Reaaliarvoinen BKT kuvaa kokonaistuotannon määräkehitystä. Se saadaan nimellishintaisesta BKT:sta eliminoimalla siitä hintojen muutosten vaikutus. Reaaliarvoinen BKT on siis määräsuure ja sellaisena vertailukelpoinen ajan suhteen, mistä syystä se on tärkeä suure tuotannon määrällisen kehityksen ymmärtämisessä. Taloudellinen kasvu ilmaistaan usein reaaliarvoisen BKT:n kasvuprosenttina.
Nimellisarvoisesta BKT:n aikasarjasta saadaan reaaliarvoinen aikasarja, BKT:n hintaindeksi avulla. Operaatio on teknisesti yksinkertainen jakolasku, jossa nimellisarvoiset arvot jaetaan hintaindeksillä. Hyvän hintaindeksin tuottaminen ei aina ole ongelmatonta ja siinä esiintyvät virheet tulostuvat reaaliarvoiseen aikasarjaan sitä vääristäen. Reaaliarvoisen BKT:n indeksiä kutsutaan BKT:n volyymi-indeksiksi, joka nimensä mukaisesti kertoo BKT:n määrällisestä muutoksesta.
Indeksit kuvaavat suhteellista muutosta ja niiden välillä vallitsee seuraavanlainen riippuvuus, joka on helppo todeta esimerkissä.
Taloudellinen kasvu ilmaistaan yleensä mittayksiköllä kasvuprosentti/vuosi. Se tarkoittaa samaa kuin BKT:n volyymi-indeksi, mutta ilmaistuna prosenteissa.Esimerkin BKT:n volyymi-indeksi 1,030 kertoo 3 prosentin vuosikasvusta.
Nimellisarvoisen ja reaaliarvoisen rinnalla käytetän niiden synonyymeja. Nimellisarvoinen tarkoittaa samaa kuin käypähintainen, joka kertoo, että arvo lasketaan käypien hintojen mukaan. Reaaliarvoinen tarkoittaa samaa kuin kiinteähintainen, joka kertoo, että arvo lasketaan kiintein hinnoin.
Stiglitzin komitea.
Stiglitzin komitean tehtävä oli tehdä parannusehdotuksia kansantalouksien taloudellisen suorituskyvyn ja väestön hyvinvoinnin mittaamiseen, raportointiin ja tilastointiin. Komitean työn käynnisti Ranskan presidentti Nicholas Sarkozyn aloite helmikuussa 2008. Toimeksiannon lähtökohtana oli tyytmättömyys niihin tilastollisiin tietolähteisiin, joilla oli keskeinen rooli talouden ja yhteiskunnallisen kehityksen mittaamisessa ja ohjaamisessa. Stiglitzin komitean raportti julkaistiin 15.9.2009 (Stiglitz & al. 2009). 300-sivuinen raportti antaa kokonaiskuvan kansakuntien taloudellisen suorituskyvyn ja väestön hyvinvoinnin mittaamistavoista ja niiden parantamisehdotuksista. Raportin johtopäätöksissä todetaan, että hyvinvointi (well-being) on moniulotteinen käsite, jonka kaikkia komponentteja pitäisi ainakin periaatteessa käsitellä samanaikaisesti. Hyvinvointia tarkastellaan seuraavan kolmen päätotsikon alla: 1) Taloudellisen suorituskyvyn mittaaminen, erityisesti tuotanto, tulonmuodostus, kulutus ja varallisuus 2) Elämänlaatu 3) Kestävä kehitys ja ympäristö. (Stiglitz & al. 2009, Simpura 2009)
BKT:n ajatellaan usein olevan arvovapaa ja kertovan siitä, mihin kansantalous pystyy, mutta ei sitä, mitä pitäisi tehdä. BKT:n kanssa kilpailevat mittarit (mm. Bhutanin GNP, Happy Planet Index ja Stiglitzin mittari) määrittelevät hyvinvoinnin tarkoittamaan asioita, joita määrittelijät ideologisesti tai erilaisiin tutkimuksiin perustuen pitävät yhteiskunnan tai ihmisten hyvinvoinnin kannalta tärkeinä. Näiden BKT:lle vaihtoehdoiksi esitettyjen kansantalouden mittareiden on joskus väitetty olevan BKT:ta helpommin alttiina poliittiselle manipulaatiolle.


Bill Gates.
William Henry "Bill" Gates III, KBE (s. 28. lokakuuta 1955) on Microsoft-ohjelmistoyhtiön hallituksen puheenjohtaja, suurin osakkeenomistaja ja toinen yhtiön perustajista yhdessä Paul Allenin kanssa. Gates toimi Microsoftin pitkäaikaisena toimitusjohtajana vuoteen 2000 asti ja tämän jälkeen pääohjelmistoarkkitehtinä vuoteen 2006 asti. Gates ilmoitti vuonna 2008, että hän vetäytyy aktiivisesta työelämästä ja keskittyy hyväntekeväisyysjärjestö Bill ja Melinda Gatesin säätiön toimintaan.
Gatesin omaisuuden arvo vuoden 2010 Forbes-lehden maailman rikkainten ihmisten listalla on 53,0 miljardia Yhdysvaltain dollaria ja hän on maailman toiseksi rikkain henkilö. Gates oli samaisen lehden listauksessa maailman rikkain myös vuodesta 1995 vuoteen 2007 saakka, mutta vuonna 2008 hän putosi kolmannelle sijalle nousten jälleen seuraavana vuonna takaisin luettelon ensimmäiseksi. Gates on myös kirjoittanut kaksi kirjaa koskien tietoyhteiskuntaa.
Elämä.
Gates syntyi Seattlessa varakkaaseen perheeseen. Hänen vanhempansa ovat William H. Gates II ja Mary Maxwell Gates. Gates vietti varhaisnuorena jopa öitä paikallisen tietokoneen ääressä (joka oli huoneen kokoinen). Bill Gates ja Paul Allen ansaitsivat jo Billin ollessa 15-vuotias 2 000 dollaria kirjoitettuaan liikennettä mittaavan tietokoneohjelman. William II oli nimekäs lakimies ja on nykyään eläkkeellä. Mary oli Washingtonin yliopiston ensimmäinen naisjohtaja. Gatesilla on kaksi siskoa: isosisko Kristianne ja nuorempi sisar Libby.
Gates opiskeli Harvardin yliopistossa. Hän kirjoitti Paul Allenin kanssa BASIC-tulkin Altair 8800:lle. Pian hän saattoi jättää opintonsa kesken keskittyäkseen ohjelmointiin. Suuri nimi hänen yrityksestään Microsoftista tuli, kun IBM pyysi heitä toimittamaan käyttöjärjestelmän uutta henkilökohtaista tietokonetta IBM PC eli PC:tä varten. Gates lopetti opiskelunsa Harvardin yliopistossa vuonna 1975, jotta hän voisi keskittyä paremmin perustamansa yrityksen, Microsoftin, toimintaan. Gatesin piti valmistua vuonna 1977. Gatesille myönnettiin kuitenkin 7. kesäkuuta 2007, 32 vuotta yliopistosta lähdön jälkeen, oikeustieteen kunniatutkinto.
Gates meni naimisiin Melinda Frenchin kanssa 1. tammikuuta 1994. Heillä on kolme lasta, Jennifer Katharine Gates (s. 1996), Rory John Gates (s. 1999) ja Phoebe Adele Gates (s. 2002).
Bill ja Melinda Gatesin säätiö.
Gates ilmoitti 15. kesäkuuta 2006, että hän jättää päivittäisen työnsä Microsoftin johdossa vuoden 2008 heinäkuuhun mennessä. Tämän jälkeen hän aikoo käyttää enemmän aikaansa perustamansa hyväntekeväisyyssäätiön, Bill & Melinda Gates Foundationin johtamiseen, mutta pysyä edelleen Microsoftin hallituksen puheenjohtajana ja asiantuntijana avainprojekteille. ()
Bill Gates on lahjoittanut 53 % omaisuudestaan Bill and Melinda Gates Foundation -säätiön kautta muun muassa tarttuvien tautien torjuntaan kehitysmaissa ja koulutukseen. Gates on ilmoittanut aikovansa lahjoittaa lähes koko omaisuutensa.


BotniaTV.
BotniaTV on Vaasassa toimiva VLP:n (Vaasan Läänin Puhelin), PSP:n (Pietarsaaren Seudun Puhelin) sekä KOPU:n (Kokkolan Puhelin) kaapeliverkoissa näkyvä paikalliskanava, joka näkyy jokaisessa kaapelitaloudessa Vaasan, Seinäjoen ja Kokkolan muodostaman "kolmion" sisällä.
Ohjelmat koostuvat Vaasan ja Mustasaaren kaupungin/kunnanvaltuuston kokouksista, kahdella kielellä esitettävistä paikallisuutisista (ti-pe), sekä sekalaisista ohjelmista ruoanlaitosta fitness-ohjelmiin. Osa ohjelmista on omatuotantoa ja osa saatu/ostettu Turku-TV:ltä tai Jyväskylän paikallistelevisiolta. Ohjelmaa on pääosin klo 18–22 välillä sekä perjantai- ja lauantaiöisin näytetään juonnettua tekstiviestichattia. Päivisin näytetään infokehää. Kanavalla on myös oma tekstitelevisio.
Erikoisuutena kanavalla on puhelimella ohjattava citykamera, jolloin soittaja voi ohjata Vaasan keskustassa olevan linkkitornin huipulla olevaa kameraa ja nähdä kameran kuvaa kanavalta (mikäli ei ole muuta ohjelmaa).


Biseksuaalisuus.
Biseksuaalisuus tarkoittaa ihmisen kykyä tuntea seksuaalisia ja/tai romanttisia tunteita molempia sukupuolia kohtaan. Joillekin termi on samantasoinen homo- ja heteroseksuaalisuuden kanssa, kun taas joillekin se on niiden kahden sekoitus. Biseksuaalit ovat merkittävä seksuaalivähemmistö.
Vaikka biseksuaalisuutta on ollut olemassa läpi koko tunnetun historian, sitä on tutkittu yleisesti vasta 1900-luvun loppupuoliskosta alkaen. "Biseksuaalinen" terminä viittasi 1800-luvulla hermafrodiittiin, ja seksuaalista suuntautumista sillä alettiin tarkoittaa ilmeisesti 1910-luvulla.
Eräät arvostetut psykologit, kuten Sigmund Freud ja Wilhelm Stekel, uskoivat ihmisen olevan synnynnäisesti biseksuaalinen.
Tutkija Alfred Kinsey loi "Kinseyn asteikon" kuvaamaan ihmisen seksuaalista identiteettiä. 0 merkitsee asteikolla täyttä heteroseksuaalisuutta ja 6 täyttä homoseksuaalisuutta. Kaikki näiden väliltä olevat henkilöt määritellään hänen mukaansa biseksuaaleiksi. Täyttä biseksuaalisuutta eli yhtäläistä homo- ja heteroseksuaalisuutta kuvaa arvo 3.
Kuvaus.
Biseksuaalinen suuntautuminen käsittää kaiken kahden ääripään, homoseksuaalisuuden ja heteroseksuaalisuuden väliltä. Biseksuaaliset ihmiset eivät välttämättä ole kiinnostuneita molemmista sukupuolista yhtä paljon, vaan monilla seksuaalinen veto kohdistuu ensisijaisesti jompaankumpaan. Biseksuaalin kiinnostuksen kohde saattaa myös vaihdella elämän eri vaiheissa.
Yksi näkemys biseksuaalisuudesta on, että homo- ja heteroseksuaalisuudet ovat kaksi monoseksuaalista suuntautumista, kun taas biseksuaalisuus ympäröi niitä molempia. Toinen näkemys taas on, että biseksuaalisuus on yksi erillinen seksuaalinen suuntautuminen homo- ja heteroseksuaalisuuden kanssa.
Biseksuaalisuden määritelmä ei ole täysin selkeä. Biseksuaalisia seksuaalifantasioita saattaa esiintyä myös henkilöillä, jotka määrittelevät itsensä täysin hetero- tai homoseksuaalisiksi.
Biseksuaalisuutta tunnetaan jo varhaisilta ajoilta, mutta ilmiö tuli laajempaan huomioon vasta 1980-luvun paikkeilla. 1970- ja 1980-luvuilla julkaistiin aihepiiriä käsittelevät teokset "Bisexual Option" (Fritz Klein) ja "Bisexuality: A Study" (Christa Wolff). Suurin osa tutkimuksesta on kuitenkin vasta tätä myöhemmältä ajalta.
Biseksuaalinen identiteetti oli hyvin harvinainen ennen 1980-luvun loppua. Sitä on jopa väitetty muoti-ilmiöksi ja että biseksuaalisina itseään pitävät henkilöt ovat pohjimmiltaan hetero- tai homoseksuaalisia. Toisinaan biseksuaalisuus nähdään kokeiluna tai kehityksen vaiheena ja monesti biseksuaalisia tunteita ilmeneekin murrosiän aikana. Kaikkiaan biseksuaalisuuden uskotaan kuitenkin olevan yleisempää kuin homoseksuaalisuuden.
Tarkkojen tilastojen saaminen eri seksuaalisten suuntautumisten edustajien määrästä on yleisesti ottaen hankalaa, mutta yleensä arviot biseksuaalisuuden esiintyvyydestä ovat muutaman prosentin luokkaa. Biseksuaaleja arvellaan olevan suomessa neljä kertaa homoseksuaaleja enemmän. Homoseksuaaleja arvellaan olevan 1% ja biseksuaaleja 4%. Lisäksi eri sukupuolilla luvut ovat erilaiset, sillä seksuaalisen suuntautumisen määräytyminen eri sukupuolilla näyttäisi olevan erilainen. Naisista on homoseksuaaleja noin 0.5% (lesbo), mutta eriasteisia biseksuaaleja jopa 6-7%, suurin osa heistä elää heteroseksuaalisessa suhteessa. Miehissä arvellaan olevan homoseksuaaleja jopa noin 1.5% ja biseksuaaleja noin 3.5%. Miehillä homoseksuaalisuus on siis naisia yleisempää, kun taas naisilla biseksuaalisuus on miehiä tyypillisempää. Toisaalta esimerkiksi Alfred Kinsey sai huomattavasti korkeampia lukemia. Hänen tutkimustensa perusteella 11,6 % valkoisista miehistä olisi täysin biseksuaalisia; vielä enemmän uskotaan olevan biseksuaaleja, jotka tuntevat enemmän vetoa joko mies- tai naispuolisiin henkilöihin.
William Mastersin ja Virginia Johnsonin mukaan vain vajaat 5 % ihmisistä on varsinaisesti biseksuaaleja. Janet Lever päätyi suunnilleen samaan tulokseen, sillä hänen tutkimastaan 6 982 miehen ryhmästä 4,6 % ilmoitettiin olevan biseksuaaleja.
Toisen tutkimuksen mukaan biseksuaaleja on 15 % ihmisistä, ja Wilston Holtin mukaan jokaisessa ihmisessä on sekä hetero- että homoseksuaalisia taipumuksia. On kuitenkin kiisteltyä, riittääkö esimerkiksi yksi homoseksuaalinen kokemus elämän aikana määrittelemään muuten heteroseksuaalista henkilöä biseksuaaliksi.


Bryssel.
Bryssel ([bʁysɛl], [brʏsəl], [brʌsəlz]) on Belgian pääkaupunki. Bryssel on myös Flanderin alueen pääkaupunki sekä Euroopan unionin tosiasiallinen ("de facto") pääkaupunki. Bryssel on myös sekä flaamien että Belgian ranskalaisen yhteisön pääkaupunki.
Suomen kielessä kaupungin nimeksi on vanhastaan vakiintunut Bryssel. Muotoa ”Brysseli” ei pidetä hyväksyttävänä.
Toisen maailmansodan jälkeen Bryssel on ollut merkittävä kansainvälisen politiikan keskus. Euroopan unionin keskuspaikka ja Naton päämaja sijaitsevat Brysselissä.
Brysselin metropolialueella, joka käsittää pääkaupunkialueen ja 103 ympäröivää asuinkuntaa, on melkein 2,7 miljoonaa asukasta. Bryssel on EU:n kolmanneksi kallein kaupunki mitattuna menoilla asukasta kohti.
Bryssel on virallisesti kaksikielinen alue. Historiallisesti Bryssel on ollut hollanninkielinen, mutta nykyään useimmat asukkaista ovat ranskankielisiä.
Kansainvälinen Bryssel ja Euroopan hallinnollinen keskus.
Brysselistä on muodostunut vähitellen Euroopan ja etenkin Euroopan unionin hallinnollinen pääkaupunki, vaikka asiasta ei ole koskaan tehty virallista päätöstä. Brysselissä sijaitsee valtaosa Euroopan unionin hallintorakennuksista kymmenientuhansien virkamiehineen sekä Naton päämaja. Lisäksi Brysselissä on noin 120 kansainvälistä organisaatiota, 159 suurlähetystöä ja yli 2 500 diplomaattia, mikä tekee Brysselistä yhden maailman diplomaattisista keskuksista.
Euroopan unioni.
Nykyään edustajisto on lisääntynyt, Euroopan parlamentin ja komission vallatessa yhdessä 865 000 neliömetriä toimistotilaa kaupungin itä-osassa etenkin Eurooppa-korttelissa Schumanin liikenneympyrän lähistöllä. Instituutioiden edustus on aiheuttanut "ghetto-ilmiön" tässä osassa kaupunkia. Kuitenkin edustus on lisännyt Brysselin merkittävyyttä kansainvälisenä keskuksena ja eri alojen Euroopan keskusjärjestöjen asemapaikkana. Euroopan unionin erillisvirastoista kaupungissa toimii Euroopan GNSS-virasto, Koulutuksen, audiovisuaalialan ja kulttuurin toimeenpanovirasto sekä Euroopan puolustusvirasto.
Euroopan parlamentin rakennuskompleksi "Espace Léopold".
Keskiaika.
Vanhin keskiaikainen rakennus on ollut Pyhän Gaugeriuksen kappeli on Brysselissä Senne-joen saaressa n. vuodelta 580. Virallisesti Brysselin perustaminen sijoittuu vuoteen noin 979. Brysselin ensimmäiset muurit rakennettiin 1200-luvulla ja kaupungin kasvu alkoi. Vuosien 1356 ja 1383 välillä rakennettiin uudet muurit laajemmalle alueelle. Nykyään sisempi kehätie kiertää Brysselin ydinkeskustaa näiden muurien paikalla.
Grand Place Ranskan armeijan tykistökeskityksen jälkeen 1695
Vuonna 1695, kuningas lähettämät ranskalaiset sotilaat pommittivat Brysseliä tykistöllä. Kolmasosa kaupungista, Grand Place sekä 4 000 rakennusta tuhoutui.
Vallankumous.
Belgia itsenäistyi ja Leopold I asettui Belgian ensimmäiseksi kuninkaaksi vuonna 1831.
Nykyaika.
1900-luvulla Bryssel on järjestänyt lukuisia näyttelyjä ja konferensseja; kuten Solvayn viidennen konferenssin vuonna 1927 ja kaksi maailmannäyttelyä: Brussels International Exposition (1935) ja Expo ’58.
Toisessa maailmansodassa Saksan Luftwaffen pommikoneet pommittivat Brysseliä 10. toukokuuta 1940 alkaen, suurimmat sotavahingot kaupunki kärsi kuitenkin vuosina 1944–1945.
Pohjoisen ja eteläisen Midi-rautatieaseman yhdistävä tunneli valmistui vuonna 1952. Ensimmäiset maanalaiset raitovaunutunnelit valmistuivat vuonna 1969. Ensimmäinen Brysselin metrolinja avattiin vuonna 1976.
Heyselin Stadionin onnettomuus tapahtui 29. toukokuuta 1985.
Ilmasto.
Brysselissä vallitsee meri-ilmasto, Atlantilta tulevien ilmamassojen vaikutuksesta. Ilmasto on sateinen, keskimäärin (perustuen mittauksiin viimeisen 100 vuoden ajalta) arviolta 200 päivänä vuodessa sataa Brysselin pääkaupunkialueella.
Taide.
Brysselissä on yli 40 museota, sisältäen Modernin taiteen museon ja Belgian kuninkaallisen taidemuseon. Museossa on huomattava kokoelma merkittävien taidemaalarien teoksia, kuten flaamilaisten taidemaalarien Brueghel, Rogier van der Weyden, Robert Campin, Anthony van Dyck ja Jacob Jordaens.
Gastronomia.
Bryssel on kuuluisa paikallisista vohveleista, suklaasta, ranskalaisista perunoista ja olutlajeista. Brysselin ruusukaali on myös tunnettu.
Kielirajalla.
Brysselin metropolialueen sijainti kielirajan pohjoispuolella.
Kieliraja jakaa Belgian pohjoiseen, hollantia puhuvaan ja eteläiseen ranskaa puhuvaan alueeseen. Brysselin alue on virallisesti kaksikielinen. Brysselin alue, joka sijaitsee maantieteellisesti enklaavina Flanderin eteläosassa, oli ennen 1800-lukua hollanninkielinen. Vuosien kuluessa kaupunkiin on kuitenkin asettunut yhä enemmän ranskaa puhuvia virkamiehiä ja liikemiehiä, ja enemmistö asukkaista, 85–90 prosenttia, puhuu nykyisin ranskaa. Myös englantia puhutaan yleisesti, vaikka sillä ei olekaan virallista asemaa.
Liikenne.
Brysseliä palvelee Brysselin lentoasema, joka sijaitsee Zaventemin kunnassa Flanderissa sekä halpalentoyhtiöden suosima Brussels South Airport lähellä Charleroita. Brysselistä on nopeat junayhteydet Pariisiin, Amsterdamiin ja Kölniin Thalys-junilla sekä Lontooseen Eurostar-junalla. Suurin rautatieasema on "Gare du Midi" eli "Zuidstation".
Kaupungin sisäinen joukkoliikenne perustuu vuonna 1976 avattuun metroon, jossa on nykyisin neljä linjaa sekä varsin kattavaan raitiovaunu- ja bussiliikenteeseen. Raitiovaunuliikenne on osittain maanalaista.
Puistot.
Cinquantenaire on EU-alueen vieressä sijaitseva puisto. Puiston laidalla on kolmoiskaari ja Palais du Cinquantenaire, joka rakennettiin Belgian 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Siihen liittyy kolme museota, kuninkaallinen taidemuseo, Sotamuseo Musee Royal de l'Armee (jossa laaja kokoelma lentokoneita) ja automuseo Autoworld.
Forêt de Soignes on suurempi, osin luonnontilainen metsäalue kaupungin eteläpuolella.
Yliopistot.
Brysselissä on useita yliopistoja, joista tunnetuimpiin kuuluvat ranskankielinen, vapaamuurareiden perustama ja vieläkin johtama "Université libre de Bruxelles" (ULB) ja hollanninkielinen "Vrije Universiteit Brussel" (VUB). Molemmat nimet merkitsevät samaa "Brysselin vapaa yliopisto".


Björk.
Björk (koko nimeltään Björk Guðmundsdóttir, s. 21. marraskuuta 1965 Reykjavík, Islanti) on islantilainen laulaja-lauluntekijä, säveltäjä, näyttelijä ja tuottaja, jonka ura alkoi jo vuonna 1977. Hän on julkaissut kolme albumia yhtye Sugarcubesin laulajana, kahdeksan sooloalbumia ja kaksi elokuvasoundtrackia. Hänet tunnetaan laajasta sopraanon äänialastaan ja omintakeisesta tyylistään niin musiikkinsa, julkisten esiintymisensä, musiikkivideoidensa ja pukeutumistyylinsä suhteen. Björkin musiikista voi havaita vaikutteita mm. popista, alternative rockista, jazzista, ambientista, elektronisesta, klassisesta, folkista ja trip hopista. Björkin levy-yhtiö One Little Indian, kertoi 2003 hänen myyneen maailmanlaajuisesti yli 15 miljoonaa albumia.
Björk on palkittu 13 Grammy-ehdokkuudella, Academy Award-palkinnolla ja kahdella Golden Globella (joista toisen hän sai näyttelijäntyöstään). Björk voitti parhaan näyttelijättären palkinnon vuoden 2000 Cannesin elokuvajuhlilla roolistaan elokuvassa "Dancer in the Dark". Vuonna 2010 Björk voitti yhdessä Ennio Morriconen kanssa Polar Music Prizen, jonka arvo on miljoona Ruotsin kruunua. Hänen sanottiin liikkuvan avantgarden ja popmusiikin välillä vapaammin kuin kukaan muu artisti ja hän on jättänyt pysyvän jäljen popmusiikkiin ja moderniin kulttuuriin syvästi persoonallisen musiikin, sanoitusten, huoliteltujen sovitusten ja uniikin äänensä ansiosta. Hänen viimeisin albuminsa Biophilia julkaistiin maailmanlaajuisesti 10. lokakuuta 2011.
Musiikkiura.
Björkin ensimmäinen levy, kokonaan islanninkielinen "Björk" ilmestyi 18. joulukuuta 1977. Levyllä on muun muassa The Beatles -coverkappale Álfur Út Úr Hól (The Fool on the Hill) ja Björkin itsensä säveltämä instrumentaalinen Jóhannes Kjarval, jossa hän soittaa huilua. Tämän jälkeen hän lauloi Tappi Tíkarrass -yhtyeessä, joka levytti kaksi levyä vuosina 1981 ja 1983. KUKL-yhtyeen kautta hän eteni vuonna 1986 The Sugarcubes-yhtyeeseen, jossa hän sai ensimmäisen kerran myös kansainvälistä mainetta.
Vuonna 1993 Björk julkaisi ensimmäisen englanninkielisen soololevynsä "Debut", josta tuli odotettua suurempi menestys. Levylle valikoitiin Björkin aiemmin säveltämiä kappaleita sekä yhteistyössä tuottajansa Nellee Hooperin kanssa tehtyjä uusia kappaleita. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistu "Post" sisälsi samoin aikaisempaa tuotantoa, ja se tehtiin yhteistyössä Hooperin, Trickyn, Graham Masseyn ja Howie B:n kanssa. Kun kaksi ensimmäistä sooloalbumia olivat eräänlaisia muiden muusikoiden kanssa tehdyn yhteistyön hedelmiä, oli vuonna 1997 julkaistu "Homogenic" yksin Björkin visioiden tulosta. Minimalistisen elektronisella levyllä kuullaan aggressiivisia rytmejä, jotka heijastavat Islannin maisemia ja tuliperäisyyttä.
Seuraava studioalbumi, vuonna 2001 ilmestynyt "Vespertine", oli tunnemaailmaltaan täysin vastakkainen edelliseen levyyn verrattuna: tuutulaulumaiset ja hyvin henkilökohtaiset kappaleet sisältävät hentoja mikrorytmejä, inuitkuoron laulua ja kamariorkesterin soittoa. Vuonna 2004 valmistui "Medúlla", jonka tekovaiheessa Björk oli päättänyt jättää melkein kaikki soittimet pois ja joka siten koostuu pelkillä ihmisäänillä tuotetuista rytmeistä ja melodioista. Äänien tekemisessä Björkillä oli apuna useita kuoroja sekä yksittäisiä artisteja. Ainoastaan kahdessa kappaleessa soitettiin pianoa ja yhdessä gongia.
Björkin kuudes studioalbumi "Volta" ilmestyi 7. toukokuuta 2007. Björk on itse kirjoittanut ja tuottanut kaikki uuden albumin kymmenen kappaletta. Hänen apunaan albumia ovat olleet tekemässä muun muassa hiphop-tuottaja Timbaland sekä islantilainen kirjailija Sjón.
Vuonna 2010 Björk oli mukana islantilaislaulaja Ólöf Arnaldsin kappaleessa "Surrender", Dirty Projectorsin albumilla "Mount Wittenberg Orca" sekä Antony and the Johnsonsin "Swanlights"-albumin kappaleessa "Flétta". Antony itse oli vierailevana laulajana Björkin Volta-albumin kappaleissa "The Dull Flame of Desire" ja "My Juvenile".
Björkin seitsemäs studioalbumi "Biophilia" ilmestyi 10. lokakuuta 2011. Varsinaisen albumin lisäksi Biophiliasta tehtiin kokonainen iPad-sovellus, jossa jokaisesta kymmenestä kappaleesta on oma yksilöllinen pelinsä ja animaationsa. Näin kuuntelijat pääsevät itse paremmin sisään musiikkiin ja heillä on mahdollisuus myös muokata kappaleiden tiettyjä ominaisuuksia, jotka ovat eri peleissä erilaiset. Lisäksi Biophilia-projektiin kuuluu kiertue, jonka aikana Björk vierailee useissa kaupungeissa ympäri maailman pystyttäen Biophilia-"opetusleirinsä" jokaiseen kaupunkiin useiksi viikoiksi, joiden aikana hän muun muassa vierailee paikallisissa kouluissa, jolloin lapset itse saavat tilaisuuden kokeilla iPadin Biophilia-sovellusta. Björk toivoo, että tämä herättäisi lapsissa uusia ajatuksia musiikista.
Elokuvaura.
Björk Hurricane Festivaleilla heinäkuussa 2003.
Björk on myös näytellyt jonkin verran: muutamassa suhteellisen tuntemattomassa melko vanhassa islantilaisessa elokuvassa (mm. "The Juniper tree") ja sittemmin Lars von Trierin elokuvassa "Dancer in the Dark", jonka pääroolista Björk sai Cannesin elokuvafestivaalien parhaan näyttelijättären palkinnon vuonna 2000 itse elokuvan voittaessa parhaan elokuvan palkinnon. Hän sävelsi elokuvaan myös musiikin, joka julkaistiin nimellä "SelmaSongs" ja joka oli myös ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi. Björk kertoi festivaalien jälkeen, ettei enää näyttelisi elokuvissa, sillä Björkillä ja von Trierillä oli elokuvan teon aikana suuria riitoja. Lisäksi Björkin omien sanojen mukaan elokuvan teko oli muutenkin erittäin tuskallista. Vuonna 2005 valmistuneessa Matthew Barneyn ohjaamassa kokeellisessa elokuvassa "Drawing Restraint 9" Björk palasi kuitenkin jälleen elokuvien pariin näyttelemällä valaaksi muuttuvaa ihmistä sekä säveltämällä teokseen musiikin.
Björk on säveltänyt tunnusmusiikin "The Comet Song" elokuvaan Muumi ja punainen pyrstötähti (2010) yhdessä kirjailija-muusikko Sjónin kanssa. Molemmat taiteilijat ovat suuria Muumi-faneja.
Yksityiselämä.
Björkillä ja hänen kumppanillaan Matthew Barneylla on yksi tytär, Ísadóra Bjarkardóttir Barney (s. 3. lokakuuta 2002). Entisen Sugarcube-yhtyekaverinsa Þór Eldonin kanssa Björkillä on poika Sindri Eldon Þórsson (s. 8. kesäkuuta 1986).
Ääni.
Björk on äänityypiltään Robusto-sopraano, ja hänen äänensä yltää kolmeen oktaaviin (F3-E6). Björkin laulutyyli perustuu pitkälti improvisaatioon, joka näkyy hänen live-esityksissään. Klassisen musiikin säveltäjä John Tavener on ylistänyt Björkin olevan "älykkäämpi kuin useat oopperalaulajat." Musiikkikriitikko Alex Ross on maininnut Björkin yhtenä lahjakkaimmista äänistä nykyään. Hän sijoittui 22/50 "Greatest Voices In Music"-listalla.


Belgia.
Belgian kuningaskunta eli Belgia on länsieurooppalainen liittovaltio. Sen naapurimaat ovat Ranska, Saksa, Alankomaat ja Luxemburg. Belgian pääkaupunki on Bryssel, jossa sijaitsee myös huomattava osa Euroopan unionin keskushallinnosta. Pinta-ala on noin 30 500 km2 ja asukkaita 10,4 miljoonaa. Asukkaista suurin osa on katolisia. Belgia on jakautunut kahteen merkittävään kieliyhteisöön, pohjoiseen hollanninkieliseen Flanderiin ja eteläiseen ranskankieliseen Valloniaan. Maan kolmas virallinen kieli on saksa.
Belgian keskeinen sijainti Euroopassa nyky-Ranskan ja Saksan välissä on tehnyt sen alttiiksi suurvaltojen valtapyrkimyksille antiikin Rooman ajoista asti. Nykyisen Belgian aluetta ovat hallinneet niin Kaarle Suuri kuin Habsburgitkin. Belgia itsenäistyi 1800-luvulla ja sillä oli siirtomaita Afrikassa. Maailmansodissa se oli jälleen suurvaltojen välisten kiistojen näyttämönä, ja sotien jälkeen se oli perustamassa NATOa ja Euroopan unionia.
Maantiede.
Belgian pinta-ala on 30 528 km2. Maalla on Pohjanmeren rantaviivaa 66 kilometriä.
Belgiassa on kolme selkeästi erillistä aluetta: rannikko, keskitasanko ja Ardennit. Rannikon tasanko koostuu hiekkadyyneistä ja mereltä vallatuista alueista. Kempenin nummialue lähellä Hollannin raja on harvaan asuttua. Keskustasanko on tasaista, hedelmällistä maata, jota halkovat monet kastelukanavat. Ardennien vuoristo maan kaakkoisosassa on metsäistä ja vuoristoista seutua. Se on paljon korkeamman vuoriston jäänne, jota jäätiköt ja myöhempi eroosio ovat kuluttaneet. Joet kulkevat siellä jyrkissä rotkolaakoissa.
Maan pohjoinen puolisko kuuluu Flandersin alueeseen. Siellä asuu yli puolet Belgian asukkaista, ja historialliset Bruggen, Ghentin ja Antwerpenin kaupungit ovat myös siellä.
Korkein paikka on Signal de Botrange 694 metrissä.
Belgian suuret joet Meuse ja Schelde alkavat Ranskan puolelta. Schelden varrella sijaitsevat Antwerpenin, Brysselin ja Ghentin satamat. Sen sivujokia ovat Lys, Dendre, Senne, Dyle, Gette, Demer, Nèthe ja Rupel. Suurin osa Belgian keskustasangosta kuuluu sen valuma-alueeseen. Meuse puolestaan kerää Ardennien sadevedet. Sen suurimmat sivujoet ovat Sambre ja Ourthe, pienempiä ovat Ton, Semois, Viroin, Hermeton, Lesse, Lomme, Bocq, Molignée, Hoyoux, Amblève, Vesdre, Berwinne, Geer, Vierre, ja Rulle.
Ilmasto.
Belgian alavassa pohjoisosassa ilmasto muistuttaa Alankomaiden ilmastoa. Maan keskiosassa maasto on hiukan korkeampaa, talvet kylmempiä ja kesät lämpimämpiä kuin rannikolla. Brysselissä vuoden kylmimmän kuukauden, eli helmikuun, keskimääräinen alin lämpötila on 0,6 astetta ja vuoden kuumimman kuukauden, elokuun keskimääräinen ylin 22,5 astetta. Ardenneilla on jo selvästi kylmempää, ja siellä lunta on maassa keskimäärin 50 päivänä talvessa, kun pohjoisosassa lumi kestää keskimäärin kymmenen päivää. Virtonissa Ardennien laaksossa vuoden kylmimmän kuukauden eli helmikuun keskimääräinen alin lämpötila on -1,2 astetta, ja vuoden kuumimman kuukauden elokuun keskimääräinen ylin 23,4 astetta.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Belgiassa on vain yksi kansallispuisto, Hoge Kampenin kansallispuisto, joka perustettiin 2006. Se sijaitsee maan itäosassa ja koostuu lähinnä havumetsistä ja nummista. Vanhoista soranottokuopista on tullut pieniä lampia. Puistossa elää metsäkauriita, ritariperhosia ja muurahaisleijonia. Ardenneilla tavataan myös villisikoja ja villikissoja. Rannikon kosteikot ovat tärkeä muuttolintujen levähdyspaikka. Vuonna 2011 maassa nähtiin susi ensimmäistä kertaa sataan vuoteen.
Belgiassa kasvaisi luonnostaan lehtimetsää, mutta 1850-luvulta alkaen maahan on istutettu havumetsää. Flanderissa kasvaa 45 000 hehtaaria mäntyä ja euroopanmustamäntyä hiekkapitoisilla mailla, joissa luonnostaan kasvaisi tammea, koivua ja pyökkiä. Valloniassa kasvaa 67 000 hehtaaria metsäkuusimetsää sille oikeastaan sopimattomassa ympäristössä, missä luonnostaan olisi tammea, pyökkiä, tervaleppää ja saarnia. Yksilajisten taloushavumetsien monimuotoisuutta pyritään lisäämään vähitellen.
Varhaiset vaiheet.
Belgian alueen asukkaat mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 56 eaa. Julius Caesarin Gallian sotaa käsittelevässä kirjassa, jossa "belgae"-heimot mainitaan rohkeimmiksi kaikista galleista. Rooman valtakunnan romahduksen jälkeen germaaniset heimot valtasivat Gallian 500-luvulla. Frankit perustivat merovingien valtakunnan, joka hallitsi 500-luvulta 700-luvun puoliväliin asti. Dynastian ensimmäinen kuningas, Klodvig (481–511), kääntyi vuonna 496 kristinuskoon. Viimeiset merovingikuninkaat olivat käytännössä nukkehallitsijoita, sillä valta oli vähitellen siirtynyt kuninkailta heidän major domuksilleen. Merovingeja seurasivat valtaistuimelle karolingit, major domus Pipin Heristalilaisen jälkeläiset. Ensimmäiseksi karolingikuninkaaksi itsensä huudatti vuonna 751 Pipin Heristalilaisen pojanpoika Pipin Pieni. Pipiniä puolestaan seurasi hänen poikansa Kaarle Suuri (742–814).
Osana Alankomaita.
Kaarle Suuren valtakunnan hajottua Burgundin herttuakunta yhdisti nykyisen Luxemburgin, Alankomaiden ja Belgian alueen. Vuonna 1519 alue päätyi perimysten kautta Habsburgien Espanjan. Kaarlen perillinen Filip II päätti kukistaa Alankomaiden protestantit, mikä johti itsenäisyyssotaan. Utrechtin liitossa muodostettu Seitsemän yhdistyneen alankomaan tasavalta kapinoi Espanjan valtaa vastaan.
Alankomaat itsenäistyivät kahdeksankymmenvuotisen sodan päätyttyä vuonna 1648. Flanderin ja Brabantin maakunnat, jotka käsittivät pääosan nykyisestä Belgiasta, jäivät kuitenkin edelleen Espanjan alaisuuteen, ja niistä käytettiin tämän jälkeen nimeä Espanjan Alankomaat, kunnes ne vuonna 1713 joutuivat Itävallalle.
Ranskan vallankumouksen jälkeen Napoleon valloitti Belgian ja Alankomaat ja liitti ne Ranskaan 1795. Napoleonin häviön jälkeen 1815 Alankomaista, Belgiasta ja Luxemburgista muodostettiin yhtenäinen kuningaskunta.
Itsenäistyminen.
Elokuussa 1830 belgialaiset kapinoivat Ranskan sotajoukkojen avustuksella. Kapinassa katolilaiset ja liberaalit vastustivat autoritaarista protestanttia kuningasta. Aluksi Belgian oli tarkoitus liittyä Ranskaan, mutta Yhdistyneen kuningaskunnan painostuksesta maahan kutsuttiin kuningas saksalaisesta Saksi-Coburg-Gothan suvusta. Kuningas Leopold I astui valtaistuimelle 21. heinäkuuta 1831. Sota Alankomaita vastaan jatkui vielä vuoteen 1839, jolloin maiden välille solmittiin rauhansopimus. Uudella monarkialla oli moderni, liberaali perustuslaki, vaikkakin äänioikeus oli rajattu noin yhdelle prosentille väestöstä ja ranska oli vähemmistöasemastaan huolimatta ainoa virallinen kieli.
Kongo tunnustettiin kuningas henkilökohtaiseksi omaisuudeksi vuonna 1885 Berliinin konferenssissa, ja hän joutui lahjoittamaan sen Belgialle siirtomaaksi vuonna 1908. Tätä ennen oli brittiläisessä lehdistössä paljastettu Kongon raakuudet, joissa viidennes väestöstä eli kymmenen miljoonaa kongolaista oli kuollut.
Saksalaisia sotilaita Belgiassa toukokuussa 1940.
Belgian paikka Ranskan ja Saksan välissä on historian saatossa osoittautunut vaaralliseksi. Vaikka suur­vallat olivat vuonna 1839 tehdyllä sopimuksella taanneet Belgian pysyvän puolueetto­muuden, Saksa hyökkäsi sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa maan läpi Ranskaan. Belgia oli mukana perustamassa Euroopan unionia ja NATOa. Molempien järjestöjen päämajat sijaitsevat Belgian pääkaupungissa Brysselissä.
Flanderi oli pitkään ollut Belgian maatalousvaltaista takamaata, mutta 1950-luvulla talouden painopiste alkoi siirtyä, kun Flanderi alkoi rikastua uusien teollisuudenmuotojen ansiosta. Samaan aikaan Vallonian kaivosten merkitys pieneni. Talouden noustua flaamilaiset alkoivat haluta lisää valtaa, ja 1960-luvulla kielirajoista tehtiin viralliset. Belgian hallintoa on tämän jälkeen jatkuvasti uudistettu. Flanderi, Vallonia ja Bryssel saivat 1970-luvulla poliittista itsemäärämisoikeutta, ja vuonna 1993 maasta muodostettiin liittovaltio.
2000-luku: kielipolitiikkaa ja hallituskriisejä.
Kesäkuussa 2007 pidetyt liittovaltion parlamenttivaalit aloittivat epävakaiden hallitusten ajan. Vaalit päättyivät flaamien osalta Yves Letermen johtaman CD&V/N-VA-listan ja vallonien osalta liberaalisen Mouvement Réformateurin ja kristillisdemokraattisen voittoon. Näiden keskisen "oranssi-sinisen" hallituksen muodostamisneuvottelut pitkittyivät vallonien vastustaessa flaamien äänestäjilleen lupaamia uudistuksia Belgian liittovaltion rakenteisiin. Kiistan ytimessä oli Bryssel-Halle-Vilvoorden hallinto- ja vaalipiirin jakaminen. Maahan nimitettiin tilapäinen Guy Verhofstadtin kolmas hallitus, ennen kuin maaliskuussa 2008 kuningas nimitti Yves Letermen pääministeriksi johtamaan hallitusta, johon otettiin mukaan myös vaalitappion kärsineitä ranskankielisiä sosialisteja. Leterme jätti kuitenkin kuninkaalle eronpyyntönsä vain muutaman kuukauden pääministerikauden jälkeen 14. heinäkuuta 2008 epäonnistuttuaan esittelemään Belgian hallintouudistuksen parlamentille luvatussa aikataulussa. Kuningas ei kuitenkaan myöntänyt eroa, joten Letermen hallitus jatkoi toimissaan. Alle puoli vuotta myöhemmin Yves Leterme jätti uudelleen eronpyyntönsä 19. joulukuuta 2008. Tällä kertaa kuningas myönsi eron, johon oli syynä Fortis-pankin myyntiin BNP Paribasille liittyvä jupakka.
Leterme palasi pääministeriksi 25. marraskuuta 2009, kun hänen seuraajansa Herman van Rompuy valittiin Euroopan unionin ensimmäiseksi presidentiksi. 22. huhtikuuta 2010 Leterme jätti eropyyntönsä kuninkaalle Flaamien liberaalipuolueen jätettyä aiemmin hallituksen johtuen kiistasta, joka koski ranskankielisten oikeuksia hollanninkielisellä alueella Brysselin ympäristössä. Ero johti uusien liittovaltion parlamenttivaalien järjestämiseen kesäkuussa 2010. Vaalien jälkeen hallitusneuvottelut pitkittyivät, ja lopulta uusi hallitus saatiin muodostettua 541 päivän neuvotteluiden jälkeen. Uutta hallitusta valittiin johtamaan Elio Di Rupo, joka on maan 40 vuoteen ensimmäinen ranskankielinen pääministeri.
Hallinto ja politiikka.
Belgia on perustuslaillinen monarkia ja parlamentaarinen demokratia, joka on toisen maailmansodan jälkeen muovautunut yhtenäisestä valtiosta liittovaltioksi. Liittovaltion parlamentti on kaksikamarinen ja koostuu senaatista ja edustajainhuoneesta. Belgian kuningas nimittää liittohallituksen, jonka tulee nauttia edustajanhuoneen luottamusta. Hallituksessa on perustuslain määräyksen mukaisesti yhtä monta ranskankielistä ja hollanninkielistä ministeriä.
Liittovaltiossa on kolme alueellista osaa: Brysselin pääkaupunkialue, Flanderi ja Vallonia, joilla kullakin on omat hallituksensa ja parlamenttinsa. Belgian hallintorakenne on hyvin monimutkainen, sillä maantieteellisen jaon lisäksi hallinto on myös kielellisesti jaettu hollannin-, ranskan- ja saksankielisiin yhteisöihin, joista ranskan- ja saksankielisillä yhteisöillä on myös aluehallituksista erilliset hallitukset. Siten Belgiassa on yhteensä kuusi eri hallitusta. Kielikysymys hallitsee monella tavoin poliittista rakennetta, ja esimerkiksi puolueet ovat jakautuneet ranskankielisiin ja hollanninkielisiin puolueisiin.
Äänestäminen on Belgiassa pakollista, minkä johdosta äänestysprosentti on Belgiassa aina hyvin korkea, yli 90 %.
Belgian valtapuolueet ovat oikeistolaisia liberaaleja, keskustalaisia kristillisdemokraattisia ja sosialistisia. Flanderissa on viime vuosina saanut kasvavaa kannatusta oikeistopopulistinen ja separatistinen Vlaams Belang. Vuosina 1999-2007 Belgia johtivat liberalistisen pääministeri Guy Verhofstadtin hallitukset, ensin ns. sateenkaarihallitus, joka koostui liberaaleista, sosialisteista ja vihreistä ja sitten sosialistien ja liberaalien ns. violettihallitus.
Kesäkuussa 2007 pidetyt liittovaltion parlamenttivaalit aloittivat epävakaiden hallitusten ajan. Hallitusneuvottelut pitkittyivät vallonien vastustaessa flaamien äänestäjilleen lupaamia uudistuksia Belgian liittovaltion rakenteisiin. Kiistan ytimessä on Bryssel-Halle-Vilvoorden hallinto- ja vaalipiirin jakaminen. Joulukuussa 2011 hallitus saatiin vihdoin muodostetuksi 541 päivän yrittämisen jälkeen. Hallitukseen tulee kuuden puolueen edustajat, sillä kaikista puolueista on sekä ranskan- että hollanninkielinen versio.
Asevoimat.
Belgian asevoimissa on neljä osaa: maavoimat, ilmavoimat, merivoimat ja lääkintäjoukot. Belgia on NATOn jäsen ja sen asevoimat on täysin integroitu NATOn toimintaan. Ne perustuvat ammattisoitilaisiin ja elävät tiukalla budjetilla parlamentaarisen kontrollin alaisina. Vuonna 2005 maa käytti 1,3 prosenttia bruttokansantuotteestaan puolustusmenoihin, mikä oli vähemmän kuin monet muut NATO-maat. Maan ilmavoimilla oli alkujaan 160 F-16 Fighting Falcon-hävittäjää, mutta niitä on myyty ulkomaille. Jäljellä on 72 kappaletta, jotka vähennetään kuuteenkymmeneen vuoteen 2015 mennessä.
Belgia on osallistunut NATOn rauhanturvaoperaatioihin Afghanistanissa ja Kosovossa.
Belgian aluejako.
Belgia jakautuu kolmeen alueeseen: Brysseliin, Flanderiin ja Valloniaan. Flanderi ja Vallonia jaetaan vielä kumpikin viiteen lääniin, ja nämä edelleen 43 arrondissementiin.
Talous.
Belgialla on erityisen avoin talous. Antwerpenin satama on Rotterdamin jälkeen Euroopan toiseksi suurin satama. Belgian tärkeimmät talouskumppanit ovat Saksa, Alankomaat, Ranska, Yhdistynyt kuningaskunta, Italia, Yhdysvallat ja Espanja. Merkittävimmät luonnonvarat ovat rakennusmateriaalit, piihiekka ja karbonaatit. Tärkeitä vientituotteita ovat kemikaalit, elintarvikkeet, koneet, timantit ja tekstiilit.
Maatalous.
Maatalous Belgiassa on keskittynyt maan pohjoisosan viljavalle tasangolle. Maanviljelyllä on maan talouden kannalta vähäinen merkitys, vaikka valtion pinta-alasta puolet onkin viljelyskäytössä. Tärkeimpiä viljelykasveja ovat muun muassa perunat, vehnä, ohra sekä sokerijuurikas. Maanviljelyä suurempi merkitys taloudellisesti on karjankasvatus. Maan yleisimpiä kotieläimiä ovat naudat ja siat.
Maatalous työllistää kaksi prosenttia väestöstä ja tuottaa 0,7 % bruttokansantuotteesta (2010). Vuonna 2005 maasta 27,4 % oli viljelymaana, ja siitä 400 neliökilometriä keinokastelun piirissä.
Metsätalous.
Maan harvaan asutulla ylänköalueella, jossa muun muassa Ardennien vuoristo sijaitsee, on metsätalous merkittävin teollisuudenala. Pyökki ja tammi ovat tuon alueen tärkeimmät puulajit.
Teollisuus.
Belgia on teollistunut maa, ja sen väestö on keskittynyt kaupunkeihin. Kivihiili on maan huomattavin luonnonvara, mutta sen tuotanto on kuitenkin jo kauan ollut laskussa ja Valloniassa (muun muassa Hainaut’ssa) sijaitsevat hiilikaivosalueet kamppailevat nykyään talousvaikeuksissa. Tämän vuoksi Belgia on riippuvainen ulkomailta tuoduista polttoaineista ja raaka-aineista. Maan kaikesta energiasta viidesosa ja sähkövoimasta melkein 70 % tuotetaan yhteensä kahdeksassa ydinvoimalassa. Suurin osa maan teollisuuskeskittymistä sijaitsee Flanderin alueella.
Antwerpenissa sijaitsee Euroopan suurimpia öljynjalostamoita. Lisäksi kaupungissa on muun muassa petrokemian- ja muoviteollisuutta sekä koneiden valmistusta. Belgian tekstiiliteollisuus taas on keskittynyt Bruggeen ja Gentiin. Muita tärkeitä teollisuudenaloja ovat lasinvalmistus, elintarviketeollisuus sekä teräs- ja rautateollisuus. Maassa on erinomaisen tiivis liikenneverkosto, joka käsittää satamia, kanavia, rautateitä ja moottoriteitä, yhdistäen teollisuuden naapureiden kanssa. Kanavista vilkkaimpia ovat Liègen ja Antwerpenin välinen Albertin kanava sekä Gentin–Bruggen- ja Brysselin–Charleroin-kanavat.
Maan eteläosassa tapahtuva, muun muassa lyijyn ja sinkin valmistus on kivihiilen tuotannon tavoin supistunut, joka on johtanut kannattamattomien tuotantolaitosten sulkemisiin. Näiden teollisuudenalojen lisäksi myös Flanderin perinteinen tekstiiliteollisuus on menettänyt markkinoitaan halvemmille maille.
Timantit ovat merkittävä teollisuuden ala Antwerpenissa: kaupungissa myydään vuosittain timantteja yli 25 miljardin Yhdysvaltojen dollarin edestä.
Teollisuuden vaikutukset näkyvät luonnossa muun muassa Maasjoen, tärkeän juomaveden lähteen, likaantumisena. Tämä johtuu lannoitteiden käytöstä ja teollisuuden jätevesistä. Belgiassa ja sen naapurimaissa on myös teollisuuden aiheuttamia happamia sateita.
Liikenne.
Belgiassa on 43 lentopaikkaa, joista kuudella on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Rautatietä on 3 233 km, päällystettyä maantietä 120 111 km, josta 1 763 km moottoritietä. Suurimmat rahtisatamat ovat Antwerpen, Gent, Liege ja Zeebrugge. Belgian ja Britannian välillä on autolauttaliikennettä. Maan sisäisessä liikenteessä juna on tärkein kulkuneuvo, paitsi Ardenneilla turvaudutaan linja-autoihin. Paikallisliikennettä hoidetaan busseilla ja joissakin kaupungeissa raitiovaunuilla, Brysselissä ja Antrwerpenissa on myös metro. Moottoritiet ovat kokonaan valaistuja ja pienikokoisen maan puolelta toiselle ajaa muutamassa tunnissa. Brysseliä kiertävät kehätiet ovat muodoltaan litistyneitä soikioita, koska ne kiertävät niitä vastustaneiden asukkaiden asuinalueet. Autoilijat pitävät kiinni etuajo-oikeudestaan, ja liikenneonnettomuuksien määrä onkin Euroopan suurimpia.
Uskonto.
Vuonna 2011 Belgiassa oli 10 431 000 asukasta. Valtauskonto on katolinen kristinusko, jonka seuraajia arvioidaan olevan 60–75 % väestöstä. Protestantteja on noin kaksi prosenttia. Kristinuskon jälkeen eniten on islamilaisia, 4 % ja juutalaisia 1 %. Muita uskontoja tunnustavia on 2 %. Loput ovat uskontoihin sitoutumattomia, esimerkiksi vapaa-ajattelijoita tai agnostikkoja sekä uskontokuntien tilastoinnin ulkopuolelle jääviä.
Kielet.
Belgiassa on kolme virallista kieltä, hollanti, ranska ja saksa. Kullakin kielellä on hallinnollisesti itsenäinen kieliyhteisön asema. Kieliyhteisöt vastaavat muun muassa koulutuksesta ja kulttuurista. Kielistä hollanti ja ranska ovat selvästi tärkeimmät. Hollanninkielisillä alueilla elää 58 %, väestöstä, ranskankielisillä 31%, kaksikielisen Brysselin asukkaita on 10 % ja saksankielisiä n. 0,7 % asukkaista.
Koska kielikysymykset ovat herkkiä ja riitaisia, Belgian väestönlaskennoissa ei vuoden 1961 jälkeen ole kysytty, mitä kieltä kansalaiset puhuvat. Ethnologue-kirjan mukaan suuri osa (noin kuusi mijoonaa) hollanninkielisiksi laskettavista belgialaisista puhuu flaamin murretta, vuoden 1987 arvion mukaan 4,6 miljoonaa varsinaista hollantia. Belgiassa puhuttu ranska poikkeaa vain hieman Ranskassa puhutusta ranskasta lähinnä muutamien paikallisten sanojen ja sanontojen osalta sekä puhujasta riippuen myös ääntämykseltään. Vallonian alueella ranskan kieli on 1900-luvun aikana syrjäyttänyt vallonin kielen, jota joskus pidetään myös ranskan murteena. Noin 600 000 puhuu saksan sukuista limburgin kieltä tai murretta. Vuonna 1987 saksankielisten määräksi arvioitiin 150 000.
Kirjallisuus.
Sarjakuvat ovat Belgiassa suosittuja, ja maa on muun muassa Hergén (Tintti), Morrisin (Lucky Luke) ja Peyon (Smurffit) kotimaa. Komisario Maigret’n työtä käsittelevistä salapoliisiromaaneistaan tunnettu Georges Simenon on kotoisin Liègestä. Muita tunnettuja belgialaisia kirjailijoita ovat Hendrik Conscience, Suzanne Lilar ja Amélie Nothomb sekä runoilija Emile Verhaeren. Runoilija ja näytelmäkirjailija Maurice Maeterlinckille annettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1911.
Kuvataiteet ja tekstiilit.
"La vie d'Hercule", kuvakudos 1400-luvulta.
Belgialaisen maalaustaiteen kulta-aikaa oli 1300-luvulta 1600-luvulle. Flaamilaiset mestarit muodostivat Euroopan toisen taidekeskuksen Italian ohella. Jan van Eyck ja Rogier van der Weyden hakivat realistisia materiaaleja ja värejä. Pieter Brueghel vanhempi maalasi värikästä maalaiselämää. Peter Paul Rubens oli aikansa kuuluisin maalari, joka keskittyi ihmisten kuvaamiseen. 1800-luvulla taide oli alamaissa, mutta 1900-luvulla James Ensor ja René Magritte johtivat avant-gardea.
1600-luvulla Belgia oli johtava pitsintuottaja, ja Englannissa jopa säännösteltiin belgialaisen pitsin maahantuontia valuuttavarojen hallitsemiseksi. Pitsiä tuotetaan edelleen, vaikka se ei olisi muuten muodissa sitä menee esimerkiksi ristiäismekkoihin.
1400-luvulta 1800-luvulle Belgiassa tuotettiin maailmankuuluja kuvakudoksia. Alan huippukaudella Flandersissa työskenteli 50 000 kutojaa.
Musiikki.
Nykyinen Belgian seutu oli eurooppalaisen musiikin keskus 1400- ja 1500-luvulla. Varhaisiin säveltäjiin kuuluivat Josquin des Prez ja Orlando di Lasso. Belgialainen Adolphe Sax kehitti saksofonin 1846. 1900-luvun kuuluisin belgialainen muusikko oli laulaja Jacques Brel.
Ruokakulttuuri.
Belgialaista perusruokaa ovat perunat ja leipä. Useimpiin aterioihin kuuluu sian-, kanan- tai naudanlihaa, pohjoisosassa myös kalaruoat ovat suosittuja. Paistamiseen käytetään useammin voita kuin ruokaöljyä.
Vohvelit ja ranskanperunat ovat alkujaan lähtöisin Belgiasta. Waterzooi on Flanderin alueelta peräisin oleva yleensä kalapohjainen pata. Belgia on myös tunnettu suklaakonvehdeistaan ja vahvoista oluistaan. Belgiassa myydäänkin useita satoja paikallisia oluttyyppejä, joiden joukossa on myös erikoisuuksia kuten luostariolutta panevat Trappist-panimot ja villihiivapohjainen lambic.
Maailmanperintö.
Unescon Maailmanperintöluettelossa on Belgiasta kymmenen kohdetta.
Urheilu.
Belgiassa suosittuja lajeja ovat jalkapallo ja pyöräily. Belgiassa kansallissankarin asemaan on noussut viisinkertainen Ranskan ympäriajojen voittaja, pyöräilijä Eddy Merckx. Tom Boonen on menestyksekäs nykypyöräilijä.
Belgian jalkapallomaajoukkuetta, jota kutsutaan Punaisiksi paholaisiksi ("Les Diables Rouges", "Rode Duivels"), voi pitää yhdistävänä tekijänä muuten hajanaisessa maassa. Paras saavutus oli Mexicon MM-kisoissa 1986, jolloin joukkue sijoittui neljänneksi. Tammikuussa 2012 joukkue oli FIFAn rankingissa sijalla 40.
2000-luvulla maailman huipulla on ollut kaksi belgialaista naistennispelaajaa, Kim Clijsters ja Justine Henin.
Belgiassa on myös autourheiluratoja, joista tunnetuimmat ovat Formula 1 -rata Spa-Francorchamps ja Zolderin rata. Belgian Grand Prix vuodesta 1925 alkaen järjestetty autokilpailu, joka on vuodesta 1950 ollut lähes joka vuosi osana Formula 1 -luokan maailmanmestaruussarjaa.
Belgia on isännöinyt kerran kesäolympialaisia, Antwerpenissa vuonna 1920. Maan menestyksekkäimmät urheilumuodot olympialaisissa, joihin maa on osallistunut vuodesta 1900, ovat olleet jousiammunta ja pyöräily. Eniten mitaleita on saanut jousiampuja Hubert Van Innis: kuusi kultaa ja neljä hopeaa.


Benelux.
Benelux-maat on Euroopassa sijaitseva talousliitto, joka käsittää Alankomaiden, Belgian ja Luxemburgin valtiot. Nämä kolme pinta-aloiltaan pientä valtiota sijaitsevat Saksan pohjoisosan länsipuolella ja Ranskan pohjoispuolella. Lännessä lähin naapuri – tosin Pohjanmeren ja Englannin kanaalin toisella puolen – on Yhdistynyt kuningaskunta.
Benelux-nimitys tulee valtioiden alkukirjaimista (België, Nederland, Lux'"embourg). Benelux-maat muodostivat tulliliiton 1947 ja talousyhteisön ("The Benelux Economic Union, Union Économique Benelux") vuonna 1960, jo ennen Euroopan unionin ja sen edeltäjien perustamista edistämään pääoman, työvoiman, palveluiden ja tuotteiden vapaata liikkumista jäsenmaidensa alueella. Niillä on myös yhteinen parlamentti (Het Beneluxparlement/Le Parlement Benelux) ja oikeisistuin (Cour de Justice Benelux). Kaikki Benelux-maat ovat Euroopan unionin ja Naton perustajajäseniä.
Ranskan vallankumouksen jälkeen Napoleon valloitti Belgian ja Alankomaat ja liitti ne Ranskaan 1795. Napoleonin häviön jälkeen 1815 Alankomaista, Belgiasta ja Luxemburgista muodostettiin yhtenäinen kuningaskunta.


Balkan.
Balkan on niemimaa ja toisaalta geopoliittinen alue Euroopan kaakkoisosassa. Sitä rajoittavat lännessä Adrianmeri ja Joonianmeri, idässä Aigeianmeri, Marmarameri ja Mustameri sekä niiden väliset salmet. Niemimaan ulommaisimpina osina ovat Peloponnesoksen ja Traakian niemet. Balkan on saanut nimensä Balkanvuorista. Sana "Balkan" tulee turkin kielen vuoriketjua tarkoittavasta sanasta.
Myös Kroatia ja Romania sijaitsevat osittain Balkanilla.
Historia.
Animaatio Balkanin poliittisesta kartasta 1800-luvulta nykypäivään
Vanhalla ajalla Balkanin niemimaan eteläosassa sijaitsivat Antiikin Kreikan monet kaupunkivaltiot, joista huomattavimpia olivat Ateena ja Sparta. Niiden pohjoispuolella sijaitsivat Makedonia ja Traakia.
Kahden viimeisen vuosisadan kuluessa ennen ajanlaskumme alkua koko Balkanin niemimaa joutui vähitellen Rooman valtakunnan alaisuuteen, ja sen pohjoisrajana oli pitkään Tonava. Keisari Trajanus valloitti 100-luvulla myös Daakian eli nykyisen Romanian Tonavan pohjoispuolelta.
Rooman valtakunnan hajottua Balkanin niemimaa muodosti pääosan Itä-Rooman eli Bysantin valtakunnasta, kunnes Osmanien valtakunta valloitti sen vähitellen 1300- ja 1400-luvuilla. Myös Venetsian tasavalta hallitsi ajoittain eräitä alueita Balkanin niemimaan rannikoilla. Bulgaareilla oli myös hetkellisesti itsenäinen kuningaskunta Balkanilla. Lopullisesti Bysantin valtakunta lakkasi olemasta, kun osmanit valloittivat sen pääkaupungin Konstantinopolin vuonna 1453. Tämän jälkeen Osmanien valtakunta hallitsi lähes koko Balkania 1800-luvulle saakka; vain niemimaan läntisin osa kuului Itävaltaan, myöhemmin Itävalta-Unkariin. Osmanien hallitsemaa Balkanin eteläosaa kutsuttiin nimellä Rumelia. 1800-luvulla Osmanien valtakunnasta itsenäistyi ensin Kreikka, myöhemmin Serbia, Montenegro, Bulgaria ja Romania, kun taas valtakunnan muista alueista irralleen joutunut Bosnia-Hertzegovina joutui Itävalta-Unkarin miehittämäksi. Näiden välitse Osmanien valtakunnan alue ulottui kuitenkin edelleen Adrianmereen saakka, kunnes Kreikka, Bulgaria ja Serbia jakoivat keskenään suurimman osan sen Euroopan-puoleisista alueista Balkanin sodissa vuosina 1912-1913. Samalla myös Albania itsenäistyi.
Ensimmäisen maailmansodan päättyessä vuonna 1918 Itävalta-Unkari hajosi. Sen Balkanilla sijainneet alueet yhdistettiin Serbian ja Montenegron kanssa Jugoslaviaksi.
Toisen maailmansodan aikana Saksa miehitti Jugoslavian ja Kreikan. Kroatia julistautui Saksan tuella itsenäiseksikin, mutta oli käytännössä Saksan miehittämä.
Toisen maailmansodan jälkeen valtioiden rajat Balkanilla palautettiin eräitä pieniä muutoksia lukuun ottamatta samoiksi kuin ne olivat olleet ennen sotaa, mutta kommunistit nousivat valtaan kaikissa muissa Balkanin maissa paitsi Kreikassa sekä osittain Balkanilla sijaitsevassa Turkissa. Kylmän sodan aikana Romania ja Bulgaria kuuluivat Varsovan liittoon, kun taas Kreikka liittyi Natoon. Myös Albania kuului aluksi Varsovan liittoon, mutta erosi siitä 1960-luvulla. Jugoslavia kuului puolueettomiin maihin, vaikka sekin oli sosialistinen valtio.
Vuosina 1989-1990 kommunistit menettivät valtansa Balkanin maissa kuten muissakin Itä-Euroopan maissa. Pian tämän jälkeen Jugoslavia hajosi sen osavaltioiden julistauduttua itsenäisiksi. Bosnia-Hertzegovinassa tämä johti julmaan sisällissotaan.
Balkanin alueen valtiollinen hajaannus 1900-luvun alussa synnytti käsitteen "balkanisoituminen". Sana tuli uudelleen ajankohtaiseksi Jugoslavian hajoamista 1990-luvulla seuranneissa sisällissodissa. Se kuvaa nyt hajaannusta, väkivaltaa, uskonnollista suvaitsemattomuutta ja etnisiä puhdistuksia.
Maantiede.
Balkanin niemimaan pohjoisrajoina ovat joet Tonava ja Sava. Mustameri ja Välimeren osat Adrianmeri, Joonianmeri, Aigeianmeri ja Marmarameri ympäröivat niemimaan. Balkan on hyvin vuoristoinen. Suurimmat vuoristot ovat Balkanvuoret, Dinaariset alpit ja Pindos. Muita korkeita vuoristoja ovat Pila, Rhodopes ja Pirin.
Balkanin vesistöistä Tonava sivujokineen on merkittävin. Balkanin puolen suurimpia Tonavan sivujokia ovat Kupa, Sava, Krka, Una ja Morava. Suurimpia järviä ovat Skutarijärvi, Ohridjärvi ja Prespa.
Lähteet.
*


Britteinsaaret.
Termiä Britteinsaaret ei suvaita Irlannissa, koska se viittaa aikoihin, jolloin Irlanti oli Britannian siirtomaa eivätkä irlantilaiset halua, että heidät samastetaan britteihin. Irlannin valtio ei käytä termiä Britteinsaaret ja sen Lontoossa oleva suurlähetystö kehottaa myös olemaan käyttämättä kyseistä termiä
Kanaalisaarten kuuluminen Britteinsaariin on lähinnä mielipidekysymys, ja joidenkin mielestä ne ovatkin Ranskan saaristoa.
Färsaaret eivät, läheisyydestään huolimatta, kuulu Britteinsaariin.


Bangladesh.
Bangladesh, virallisesti Bangladeshin kansantasavalta, on valtio Etelä-Aasiassa. Lukuun ottamatta lyhyttä rajaa Myanmarin kanssa maan kaakkoisosassa ja Bengalinlahtea maan eteläpuolella Bangladesh on kokonaisuudessaan Intian ympäröimä. Yhdessä Intian Länsi-Bengalin osavaltion kanssa maa muodostaa Bengalin etnis-kielellisen alueen. Nimi "Bangladesh" tarkoittaa ”Bengalin valtiota” ja kirjoitetaan bengaliksi বাংলাদেশ (lausutaan).
Bangladeshin rajat määriteltiin Intian jaon yhteydessä, kun siitä tuli Pakistanin itäinen osa (Itä-Pakistan), 1 600 kilometrin päässä emämaastaan. Huolimatta yhteisestä uskonnosta alueiden etniset ja kielelliset eroavaisuudet, Länsi-Pakistanin apaattisen hallituksen lisäksi, johtivat Bangladeshin itsenäistymiseen vuonna 1971 šeikki Mujibur Rahmanin hallinnassa. Verisessä Bangladeshin itsenäisyyssodassa maata tuki Intia. Itsenäistymisen jälkeiset vuodet ovat olleet poliittisesti epävakaita, ja maassa on ollut kolmentoista eri valtionpäämiehen lisäksi ainakin neljä vallankaappausta.
Bangladeshin väkiluku on maailman seitsemänneksi suurin, mutta maan 144 000 neliökilometrin suuruinen alue sijoittuu maailmassa vasta 94. sijalle. Bangladesh onkin yksi maailman tiheimmin asutuista valtioista, ja pieniä kaupunki- tai saarivaltioita lukuun ottamatta kaikkein tiheimmin asuttu. Se on myös maailman kolmanneksi suurin muslimienemmistöinen valtio, mutta Bangladeshin muslimiväestö on kuitenkin jonkin verran Intian muslimivähemmistöä pienempi. Maantieteellisesti Bangladeshia hallitsee hedelmällinen Gangesin-Brahmaputran suisto: maa kokee vuosittaisia monsuunitulvia ja trooppiset syklonit ovat yleisiä. Bangladesh on yksi ja BIMSTECin perustajajäsenistä sekä Islamilaisen konferenssin ja jäsen.
Historia.
Jäänteet sivilisaatiosta laajemmalla Bengalin alueella ovat 4 000 vuotta vanhat. Tähän aikaan aluetta asuttivat dravidalaiset, tiibetiläis-burmalaiset ja austroaasialaiset kansat. Sanan "Bangla" tai Bengali tarkkaa alkuperää ei tiedetä, mutta sen uskotaan tulleen "Bang"-nimiseltä dravidaheimolta, joka asettui alueelle noin vuonna 1000 eaa. Indoarjalaisten saapumisen jälkeen Gangaridain kuningaskunta muodostui viimeistään 7. vuosisadalla eaa. Se yhdistyi myöhemmin Biharin kanssa Magadha- ja Maurya-valtakunniksi; tämän jälkeen Bengali oli osa Gupta-valtakuntaa 200–500-luvuilla. Valtakunnan romahdettua bengalilainen Shashanka perusti vaikuttavan, joskin lyhytaikaisen kuningaskunnan. Sekasortoisen vaiheen jälkeen buddhalainen Pala-dynastia hallitsi aluetta neljänsadan vuoden ajan. Tätä seurasi lyhytaikaisempi hindulaisen Sena-dynastian valtakausi. Islam saapui Bengaliin 1100-luvulla sufilaisten lähetyssaarnaajien mukana, ja seuranneet muslimivalloitukset auttoivat uskonnon levittäytymistä koko alueelle. Bakhtiyar Khalji, turkkilainen kenraali, voitti Sena-dynastian Lakshman Senin ja valloitti suuren osan Bengalia. Sulttaanien ja feodaaliherrojen dynastiat hallitsivatkin aluetta seuraavien vuosisatojen ajan. 1500-lukuun mennessä Suurmogulien valtakunta sai Bengalin hallintaansa, ja Dhakasta tuli merkittävä Mughal-hallinnon paikallinen keskus.
Eurooppalaiset kauppiaat saapuivat Bengaliin 1400-luvun lopulla. Heidän vaikutusvaltansa kasvoi, kunnes Englannin Itä-Intian kauppakomppania otti Bengalin haltuunsa Plasseyn taistelun jälkeen vuonna 1757. Vuoden 1857 verinen Sepoykapina johti vallan siirtymiseen Yhdistyneen kuningaskunnan kruunulle, jonka edustajana toimi Intian kenraalikuvernööri. Siirtomaahallinnon aikana Intian niemimaa kärsi useita kertoja nälänhädästä, joista pahimpiin kuului kolme miljoonaa uhria vaatinut Bengalin nälänhätä (1943).
Vuosina 1905–1911 Bengalia yritettiin jakaa kahteen alueeseen, Dhakan toimiessa itäisen alueen pääkaupunkina. Kun Intia jakautui kahtia vuonna 1947, myös Bengali jaettiin uskonnollisten rajojen mukaan: läntiset osat liittyivät Intiaan ja itäinen osa Pakistaniin Itä-Bengalin provinssiksi (joka nimettiin myöhemmin uudelleen Itä-Pakistaniksi), pääkaupunkinaan Dhaka.
Vuonna 1950 Itä-Bengalissa toteutettiin maareformi, joka lakkautti feodaalisen zamindari-järjestelmän. Kuitenkin, idän väestöllisestä ja taloudellisesta painoarvosta huolimatta, Pakistanin hallitusta ja armeijaa piti suureksi osaksi hallussaan länsiosan eliitti. Vuoden 1952 kieliliike oli ensimmäinen merkki Pakistanin kahden osan välisestä kitkasta. Tyytymättömyys keskushallitukseen talous- ja kulttuuriasioissa kasvoi seuraavan vuosikymmenen kuluessa, ja sosialistisesta Awami-liitosta tuli bengalinkielisen väestön keskeinen poliittinen äänitorvi. Se agitoi autonomian puolesta 1960-luvulla, ja vuonna 1966 sen presidentti Mujibur Rahman vangittiin. Hänet päästettiin vapaaksi vuonna 1969 odottamattoman kansannousun jälkeen.
"Shaheed Minar", joka kunnioittaa kieliliikettä, on tunnettu muistomerkki Bangladeshissa.
Vuonna 1970 massiivinen sykloni tuhosi Itä-Pakistanin rannikkoa, ja keskushallitus vastasi alueen hätään huonosti. Bengaliväestön viha kasvoi, kun Mujibur Rahmania ("Mujib"), jonka Awami-liitto voitti enemmistön vuoden 1970 parlamenttivaaleissa, estettiin astumasta virkaansa. Lavastettuaan neuvottelut Mujibin kanssa presidentti Yahya Khan pidätti hänet 25. marraskuuta 1971, ja käynnisti operaatio Searchlightin, pitkitetyn sotilaallisen hyökkäyksen Itä-Pakistaniin. Yahyan keinot olivat verisiä, ja sodan väkivalta johti lukuisiin siviiliuhreihin. Väkivallan tärkeimmät kohteet olivat alueen älymystö ja hindulainen väestö. Noin kymmenen miljoonaa ihmistä pakeni naapurimaahan Intiaan. Arviot uhrien kokonaismäärästä vaihtelevat kolmensadan tuhannen ja kolmen miljoonan välillä. Suurin osa Awami-liiton johtajista pakeni maasta ja perusti pakolaishallituksen Kolkataan, Intiaan. Bangladeshin itsenäisyyssota kesti yhdeksän kuukauden ajan. Sissitaistelija Mukti Bahini sai lopulta tukea Intian armeijalta joulukuussa 1971, ja Jagjit Singh Auroran komennossa armeija sai voiton Pakistanista 16. joulukuuta ottaen yli 90 000 sotavankia Intian-Pakistanin sodassa.
Itsenäistymisensä jälkeen Bangladeshista tuli parlamentaarinen demokratia, ja Mujibista sen pääministeri. Vuoden 1973 vaaleissa sosialistinen Awami-liitto voitti absoluuttisen enemmistön. Maanlaajuinen nälänhätä syntyi Bangladeshiin vuosina 1973 ja 1974, ja vuoden 1975 alussa Mujib aloitti sosialistisen yksipuoluejärjestelmän juuri muodostamansa BAKSAL-liittonsa kanssa. 15. elokuuta 1975 keskitason sotilasupseerit tappoivat Mujibin ja hänen perheensä.
Sarja verisiä vallan- ja vastavallankaappauksia seuraavina kolmena kuukautena kulminoituivat kenraali Ziaur Rahmanin valtaannousuun; hän palautti monipuoluejärjestelmän ja perusti Bangladeshin nationalistipuolueen (BNP:n). Zian valtakausi päättyi, kun armeija salamurhasi hänet vuonna 1981. Bangladeshin seuraava merkittävä johtaja oli kenraali Hossain Mohammad Ershad, joka nousi valtaan verettömässä vallankaappauksessa vuonna 1982 ja hallitsi vuoteen 1990, jolloin hänet syöstiin vallasta kansannousussa. Tämän jälkeen Bangladesh on ollut parlamentaarinen demokratia. Zian leski, Khaleda Zia, johti BNP:n vaalivoittoihin vuosina 1991 ja 2001 sekä toimi pääministerinä vuosina 1991–1996 sekä 2001–2006. Abdur Rahman Biswas toimi presidenttinä 1991–1996. Häntä edelsi ja seurasi Shahabuddin Ahmed. Sheikh Hasina, yksi Mujibin tyttäristä ja Awami-liiton johtaja, toimi pääministerinä vuosina 1996–2001. Vaikka Bangladeshin politiikkaa johtaakin kaksi naispoliitikkoa, maa kärsii yhä valtavasta korruptiosta, epäjärjestyksestä ja poliittisesta väkivallasta.
Tammikuussa 2007 maahan asetettiin sotilaiden tukema hätätilahallitus ja suunnitellut vaalit peruutettiin eri ryhmittymien tukijoiden poliittisten väkivaltaisuuksien vuoksi. Molempien puolueiden naisjohtajia suunniteltiin karkotettavaksi maasta, mutta tämä epäonnistui ja heinäkuussa hallituksesta pidätettiin 150 korkea-arvoista poliitikkoa, liikemiestä ja virkamiestä korruptiosta epäiltynä, ml. Khaleda Zian ja Sheikh Hasinan.
Politiikka.
Bangladesh on parlamentaarinen demokratia. Maan presidentti toimii valtionpäämiehenä, mutta virka on suureksi osaksi seremoniallinen. Todellinen valta on pääministerillä, joka johtaa hallitusta. Lakiasäätävä elin valitsee presidentin viideksi vuodeksi kerrallaan; normaalisti hänellä on rajatut valtaoikeudet, joita kuitenkin laajennetaan toimitusministeristön aikana, pääasiassa uuteen hallitukseen siirtymisen valvomiseksi. Bangladesh on ottanut käyttöön ainutlaatuisen vallansiirtojärjestelmän: hallituskauden lopussa valta luovutetaan siviilivirkamiehille kolmen kuukauden ajaksi. Nämä järjestävät uudet vaalit ja siirtävät vallan kansan valitsemille edustajille vaalien jälkeen. Järjestelmää käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1991 ja se institutionalisoitiin vuonna 1996 kolmantenatoista lisäyksenä maan perustuslakiin.
Pääministerin, jonka täytyy olla parlamentin jäsen ja nauttia parlamentin enemmistön luottamusta, nimittää seremoniallisesti Bangladeshin presidentti. Ministereistä koostuvan hallituksen valitsee pääministeri ja nimittää presidentti. Yksikamarinen parlamentti, 300-jäseninen "Jatiyo Sangshad", valitaan vaaleilla yhden edustajan vaalipiireistä viideksi vuodeksi kerrallaan. Maassa on yleinen äänioikeus kaikille 18 vuotta täyttäneille.
Bangladeshin perustuslaki laadittiin vuonna 1972 ja siihen on tehty kolmetoista lisäystä. Korkein tuomiovaltaa käyttävä elin on Bangladeshin korkein oikeus, jonka tuomarit nimittää presidentti. Oikeuslaitos ei ole riippumaton valtionhallinnosta, mikä on viime vuosina aiheuttanut runsaasti kiistoja. Lakijärjestelmä perustuu löyhästi brittiläiseen lakiin, mutta perhettä, kuten avioliittoa ja perintöä, koskevat lait perustuvat uskonnollisiin kirjoituksiin ja eroavat siten eri uskonnollisten yhteisöjen välillä.
Kaksi merkittävintä puoluetta Bangladeshissa ovat Bangladeshin nationalistipuolue (BNP) ja Awami-liitto. BNP on läheinen islamistipuolueiden, kuten Jamaat-e-Islami Bangladeshin ja Islami Oikya Jotin kanssa, kun taas Awami-liitto on lähempänä vasemmistolaisia ja sekularistisia puolueita. Kolmas merkittävä voima on Jatiya-puolue, jota johtaa entinen sotilasjohtaja Ershad. Awami-liiton ja BNP:n välinen kilpailu on ollut katkeraa, ja siihen on liittynyt mielenosoituksia, väkivaltaa ja murhia. Opiskelijapolitiikalla on Bangladeshissa erityisen vahva asema, perintönä vapautusliikkeen ajoista. Lähes kaikilla puolueilla on huomattavan aktiiviset opiskelijajärjestöt, ja opiskelijoita on valittu parlamenttiin.
Kahden radikaali-islamistisen puolueen, Jagrata Muslim Janata Bangladeshin (JMJB) ja Jama'atul Mujahideen Bangladeshin (JMB), toiminta kiellettiin helmikuussa 2005. Ryhmiä on syytetty vuodesta 1999 lähtien tapahtuneiden pommi-iskujen tekijöiksi, ja satoja epäiltyjä jäseniä on pidätetty lukuisissa turvallisuusoperaatioissa, mukaan lukien puolueiden johtaja vuonna 2006. Ensimmäinen vahvistettu itsemurhapommi-isku tapahtui Bangladeshissa marraskuussa 2005.
Osat.
Bangladesh jaetaan seitsemään osaan, jotka on nimetty pääkaupunkiensa mukaan: Barisal (বরিশাল), Chittagong (চট্টগ্রাম), Dhaka (ঢাকা), Khulna (খুলনা), Rajshahi (রাজশাহী), Rangpur (রংপুর) ja Sylhet (সিলেট). Nämä jaetaan edelleen piirikuntiin, jotka tunnetaan nimellä "zila". Bangladeshissa on yhteensä 64 piirikuntaa. Jokainen piirikunta jakautuu "poliisipiireihin" ("thana"), jotka tunnettiin aiemmin alapiirikuntina ("upa-zila"). Jokaisen poliisiaseman alue, metropolialueita lukuun ottamatta, jakautuu useisiin "unioneihin" (), jotka vuorostaan koostuvat useista kylistä. Metropolialueilla poliisipiirit jakautuvat erillisalueisiin (), jotka vuorostaan jakautuvat "mahalla"-yksiköihin. Alue-, piirikunta- tai "thana"-tasolla ei ole vaaleilla valittuja virkailijoita, ja hallinto koostuu vain hallituksen virkamiehistä. Suoria vaaleja, joissa valitaan puhemies ja tietty määrä edustajia, pidetään unioni- tai erillisaluetasolla. Vuonna 1997 parlamentin asetus määräsi jokaisessa unionissa kolme paikkaa kahdestatoista naisehdokkaille.
Dhaka on Bangladeshin pääkaupunki ja suurin kaupunki. Muita tärkeitä kaupunkeja ovat Chittagong, Khulna, Rajshahi, Barisal ja Sylhet. Näissä metropoleissa pidetään pormestarinvaalit, kun taas muissa kunnissa valitaan vain puhemies. Pormestarit ja puhemiehet valitaan viideksi vuodeksi kerrallaan.
Maantiede.
Bangladesh sijaitsee alavalla Gangesin-Brahmaputran suistoalueella. Suiston muodostavat toisiinsa yhdistyvät joet Ganges (paikallinen nimi Padma tai "Pôdda"), Brahmaputra (Jamuna tai "Jomuna") ja Meghna sekä niiden sivujoet. Jokien tuoma tulvamaa on luonut yhden maailman hedelmällisimmistä tasangoista.
Suurin osa Bangladeshista on 0–10 metrin korkeudella merenpinnasta, ja merenpinnan noustessa metrillä maan alueesta noin 10 prosentin uskotaan jäävän veden alle. Esimerkiksi kesällä 2007 puolet maasta oli veden alla. Bangladeshin korkein kohta on Mowdokin vuoristossa 1 052 metrin korkeudessa Chittagong Hill Tractsin alueella maan kaakkoisosassa. Merkittävä osa maan rannikosta muodostuu soistuneesta viidakosta, Sundarbansista, maailman suurimmasta mangrovemetsästä, jolla on monimuotoinen eläin- ja kasvikanta. Alueella asuu muun muassa intiantiikereitä. Vuonna 1997 Sundarbans julistettiin vaarantuneeksi.
Bangladesh sijaitsee Kravun kääntöpiirillä. Maan ilmasto on trooppinen: leuto talvi kestää lokakuusta maaliskuuhun, ja kuuma, kostea kesä maaliskuusta kesäkuuhun. Lämmin ja kostea monsuunikausi, joka tuo suurimman osan maan vuotuisesta sademäärästä, kestää kesäkuusta lokakuuhun. Luonnonkatastrofit, kuten tulvat, trooppiset syklonit, tornadot ja vuorovesiportaat ovat lähes jokavuotinen ongelma. Niiden vaikutuksia pahentavat metsien hakkuut ja eroosio. Bangladeshissa, Chittagongin kaupungin eteläpuolella, sijaitsee maailman pisin luonnollinen ja katkeamaton hiekkaranta, 120 kilometriä pitkä Cox's Bazar.
Talous.
Kalastajia Cox's Bazaarin kaupungin lähellä Etelä-Bangladeshissa.
Bashundhara City on suuri kauppakeskus Dhakassa.
Huolimatta pitkäaikaisista kotimaisista ja kansainvälisistä yrityksistä parantaa Bangladeshin taloudellista ja demografista tilannetta maa on yhä alikehittynyt ja ylikansoitettu. Bruttokansantuote henkeä kohden oli vuonna 2004 alhainen 440 dollaria, ja monet muut taloudelliset mittarit pysyivät huonoina. Silti, kuten Maailmanpankki huomautti raportissaan heinäkuussa 2005, maa on edistynyt huomattavasti inhimillisessä kehityksessä keskittyessään lukutaidon kasvattamiseen, sukupuolten välisen tasa-arvon lisäämiseen koulutuksessa ja väestönkasvun hidastamiseen.
Juutti oli aiemmin Bangladeshin talouden moottori. Maan osa maailman vientimarkkinoista saavutti huippunsa, 80 prosenttia, toisen maailmansodan aikana sekä 1940-luvun lopulla ja muodosti vielä 1970-luvulla merkittävän osan Bangladeshin vientituloista. Polypropeenituotteita alettiin kuitenkin käyttää juutin sijasta, joten juuttiteollisuus taantui. Bangladesh kasvattaa merkittäviä määriä riisiä, teetä ja sinappia. Vaikka kaksi kolmasosaa bangladeshilaisista onkin maanviljelijöitä, yli kolme neljäsosaa maan vientituloista saadaan vaateteollisuudesta, joka alkoi houkutella maahan ulkomaisia investoijia 1980-luvulla halvan työvoiman ja edullisten vaihtokurssien avulla. Vuonna 2002 teollisuus vei maasta tuotteita 5 miljardin dollarin arvosta.
Vaateteollisuuden palveluksessa on yli 3 miljoonaa henkeä, joista 90 prosenttia on naisia. Merkittävä osa maahan virtaavasta ulkomaisesta valuutasta muodostuu ulkomailla asuvien siirtolaisten lähetyksistä.
Esteitä kasvulle ovat yleiset trooppiset myrskyt ja tulvat, tehottomat valtion omistamat yritykset, huonosti ylläpidetyt satamat, työpaikkojen syntyvauhdin ylittävä työväestön kasvu, energiavarojen (kuten maakaasun) tehoton käyttö, riittämättömät energiavarannot, talousuudistusten hidas toteutus, poliittiset kiistat ja korruptio. Vaikeuksista huolimatta vuodesta 1990 lähtien maan vuosittainen kasvu on ollut Maailmanpankin mukaan viiden prosentin luokkaa. Keskiluokka ja kuluttajamarkkinat ovat kasvaneet jonkin verran. Joulukuussa 2005, neljä vuotta raportoituaan nousevista "BRIC"-talouksista (Brasilia, Venäjä, Intia ja Kiina), Goldman Sachs nimesi Bangladeshin "seuraavan yhdentoista" joukkoon, yhdessä Egyptin, Indonesian, Pakistanin ja usean muun maan kanssa. Suorat ulkomaiset investoinnit Bangladeshiin ovat lisääntyneet. Monet kansainväliset yritykset, kuten Unocal Corporation ja Tata Group, ovat tehneet merkittäviä investointeja, erityisesti maakaasusektorille. Joulukuussa 2005 Bangladeshin keskuspankki ennusti 6,5 prosentin kasvua bruttokansantuotteessa.
Eräs merkittävä tekijä talouden kehityksessä on ollut mikrolainojen yleistyminen, mistä Muhammad Yunus voitti yhdessä Grameen Bankin kanssa Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2006. 1990-loppuun mennessä Grameen Bankilla oli 2,3 miljoonaa jäsentä, ja samantyyppisillä järjestöillä lisäksi 2,5 miljoonaa jäsentä.
Väestö.
Työläinen riisipellolla, yleinen näky eri puolilla Bangladeshia.
Viimeaikaiset arviot Bangladeshin väkiluvusta ovat vaihdelleet 142–147 miljoonan välillä, joten maa kuuluu maailman kymmenen väkirikkaimman valtion joukkoon. Koska Bangladeshin pinta-ala on vain 147 000 neliökilometriä, alle puolet Suomesta, maa on myös erittäin tiheään asuttu. Bangladeshin väestönkasvu oli maailman voimakkaimpien joukossa 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin maan väkiluku kasvoi 50:stä 90 miljoonaan, mutta ehkäisyvalistuksen myötä 1980-luvulla kasvu saatiin hidastumaan. Keskimääräinen hedelmällisyysaste on nyt 3,1 lasta naista kohden – vielä kolme vuosikymmentä sitten luku oli 6,2. Maan väestö on suhteellisen nuorta: 0–25-vuotiaiden ikäryhmä muodostaa 60 prosenttia väestöstä, kun taas vain 3 prosenttia on 65-vuotiaita tai vanhempia. Elinajanodote on 63 vuotta sekä naisille että miehille (2003).
Bangladesh on etnisesti homogeeninen valtio, sillä bengalit muodostavat 98 prosenttia väestöstä. Jäljelle jäävä väestönosa koostuu pääasiassa Biharista tulleista muuttajista ja alkuperäiskansoista. Chittagong Hill Tractsin alueella elää yhteensä 13 eri heimoryhmää, joista suurin on chakmat. Alueella on ollut etnisiä jännitteitä Bangladeshin valtion synnystä lähtien. Suurimmat ryhmät Hill Tractsin alueen ulkopuolella ovat santalit ja garot. Ihmiskauppa on ollut ongelma Bangladeshissa, ja laiton maahanmuutto on aiheittanut kitkaa Myanmarin ja Intian kanssa.
Kuten Länsi-Bengalissa maan tärkein kieli on bangla, indoarjalainen kieli, jonka alkuperä on sanskritissa. Kielellä on oma kirjoitusjärjestelmänsä. Englantia käytetään korkeamman asteen koulutuksessa, ja keski- ja yläluokka käyttävät sitä toisena kielenä. Vuoden 1987 presidentin asetuksesta lähtien banglaa käytetään kaikissa virallisissa yhteyksissä.
Kaksi merkittävintä Bangladeshissa harjoitettua uskontoa ovat islam (arviolta 88 prosenttia väestöstä vuonna 2005) ja hindulaisuus (11 prosenttia vuonna 2005). Maassa asuvat biharit ovat pääasiassa šiiamuslimeja. Muihin uskonnollisiin ryhmiin lukeutuvat buddhalaiset, kristityt ja animistit.
Bangladeshin terveys- ja koulutustasot ovat viime aikoina alkaneet parantua köyhyyden vähetessä. Maa on tästä huolimatta yksi maailman köyhimmistä. Suurin osa bangladeshilaisista elää maaseudulla omavaraistaloudessa. Lähes puolella väestöstä on käytettävänään alle yksi dollari päivässä. Bangladeshissa on suuria terveysongelmia, pintaveden saastumisesta arsenikkipitoiseen pohjaveteen, ja maassa esiintyviin tauteihin kuuluvat malaria, leptospiroosi ja denguekuume. Lukutaitoaste maassa on noin 44 prosenttia. Maassa on merkittävää epätasa-arvoa, sillä lukutaitoaste oli miehillä 50,4 prosenttia ja naisilla vain 28,5 prosenttia (vuonna 1995). Lukutaito on kuitenkin noussut useiden sen parantamiseen tähtäävien ohjelmien ansiosta. Menestyksekkäimpien joukossa ovat "Ruokaa koulutuksesta" -ohjelma (FFE), joka aloitettiin vuonna 1993, ja stipendiohjelma naisille alkeis- ja toisen asteen koulutusta varten.
Kulttuuri.
Uutena valtiona vanhalle kansalle Bangladeshin kulttuurissa yhdistyvät sekä vanhat että modernit elementit. Bengalin kielellä on rikas kirjallinen perinne, jonka Bangladesh jakaa yhdessä Intian Länsi-Bengalin osavaltion kanssa. Vanhin banglankielinen teksti on Charyapada 700-luvulta. Keskiajalla bangla-kirjallisuus oli usein joko uskonnollista (esimerkkinä Chandidas) tai mukaelmia muunkielisistä teoksista (esimerkkinä Alaol). 1800-luvulla kirjallisuus kypsyi ja modernisoitui. Maan kirjallisuuden merkittävimpiä ikoneita ovat runoilijat Rabindranath Tagore ja Kazi Nazrul Islam. Bangladeshilla on myös pitkä kansankirjallisuuden perinne, jonka osoittavat teokset "Maimansingha Gitika" ja "Thakurmar Jhuli" tai Gopal Bhariin liittyvät tarinat.
Bangladeshin musiikillinen perinne on keskittynyt sanoituksien ympärille ("Baniprodhan"), soitinten käytön ollessa vähäistä. Baul on Bengalin kansanmusiikin ainutlaatuinen perinne, ja Bangladeshissa on useita muitakin musiikkitraditioita, jotka vaihtelevat alueittain. Gombhira, Bhatiali ja Bhawaiya ovat parhaiten tunnettuja musiikillisia muotoja. Bengalin kansanmusiikkia säestää usein ektara, yksikielinen soitin. Muita soittimia ovat dotara, dhol, huilu ja tabla. Bangladeshissa on myös aktiivinen pohjoisintialaisen klassisen musiikin perinne. Bangladeshin tanssimuodot liittyvät musiikin tavoin läheisesti kansanperinteeseen, varsikin heimoryhmien perinteisiin, sekä lisäksi laajempaan intialaiseen tanssiperinteeseen. Bangladeshissa tuotetaan noin 80 elokuvaa vuodessa. Suuren hindinkielisen elokuvateollisuuden tuotokset ovat myös suhteellisen suosittuja, kuten myös Kolkatassa tuotetut filmit: onhan kaupungilla oma kukoistava bengalinkielinen elokuvateollisuutensa. Bangladeshissa julkaistaan yli 1 800 päivälehteä ja aikakauslehteä, mutta tästä huolimatta lehtien säännöllinen lukijamäärä on alhainen, noin 15 prosenttia väestöstä. Bangladeshilaiset kuuntelevat paikallisia ja kansallisia radio-ohjelmia Bangladesh Betarin kautta sekä BBC:n ja Voice of American bengalinkielistä ohjelmistoa. Maassa on valtion omistama televisiokanava, mutta viime vuosina yksityisten televisioasemien vaikutus on kasvanut huomattavasti.
Bangladeshin kulinaarisilla perinteillä on läheiset suhteet Intian ja Lähi-idän keittiöihin, mutta alueen ruoilla on myös monia omaperäisiä piirteitä. Riisi ja kala ovat perinteisiä suosikkiruokia, mikä on johtanut sanontaan "machhe bhate bangali", "kala ja riisi tekevät bengalilaisen". Lihan kulutus on lisääntynyt ja tuotanto kasvanut viime vuosina. Bangladeshissa valmistetaan maitotuotteista perinteisiä makeisia, joihin kuuluvat muun muassa Rôshogolla, Chômchôm ja Kalojam.
Sari "(shaŗi)" on selvästi yleisin bangladeshilaisten naisten käyttämä vaate. Kuitenkin myös salwar kameez "(shaloar kamiz)" on suhteellisen suosittu, ja kaupunkialueilla jotkut naiset käyttävät länsimaisia vaatteita. Miesten keskuudessa eurooppalaiset vaatteet ovat yleisemmin hyväksyttyjä. Miehet käyttävät myös "kurta-paejama" -yhdistelmää, usein uskonnollisissa tilaisuuksissa. Lungi, eräänlainen pitkä hame, on myös miesten käyttämä vaate.
Kaksi eidiä, Eid ul-Fitr ja Eid ul-Adha, ovat islamilaisen kalenterin suurimmat festivaalit. Päivä ennen Eid ul-Fitriä tunnetaan nimellä "Chãd Rat" ("kuun yö"), ja sitä juhlitaan usein ilotulittein. Myös muita islamilaisia juhlapäiviä vietetään. Tärkeitä hindulaisia juhlia ovat Durga puja ja Saraswati puja. Buddha Purnima, joka juhlistaa Gautama Buddhan syntymäpäivää, on yksi merkittävimmistä buddhalaisista festivaaleista kun taas joulua, bengaliksi "Bôŗodin" ("Suuri päivä"), juhlii valtion kristitty vähemmistö. Tärkein maallinen festivaali on Pohela Baishakh tai bengalilainen uusivuosi, bengalilaisen kalenterin alku. Muita juhlapäiviä ovat Nobanno, "Poush parbon" (Poushin festivaali) ja kansalliset juhlapäivät kuten kieliliikkeen muistoksi vietetty Shohid Dibosh.
Kriketti on yksi suosituimmista urheilulajeista Bangladeshissa. Vuonna 2000 Bangladeshin krikettijoukkueelle annettiin Test cricket -status ja se liittyi International Cricket Councilin kansallisten joukkueiden eliittiliigaan pelaamaan testiotteluita. Muita suosittuja urheilulajeja ovat jalkapallo, maahockey, tennis, sulkapallo, käsipallo, lentopallo, shakki, korona ja kabaddi, Bangladeshin kansallisurheilulaji, jota pelataan kahdessa seitsemän jäsenen joukkueessa ilman palloa tai mitään muuta välinettä. Bangladesh Sports Control Board säätelee 29 eri urheiluliiton toimintaa.


Benoît Mandelbrot.
Benoît B. Mandelbrot (20. marraskuuta 1924 Varsova, Puola – 14. lokakuuta 2010 Cambridge, Yhdysvallat) oli ranskalainen matemaatikko, jonka ansiosta suuri yleisö kiinnostui fraktaaligeometriasta.
Mandelbrot syntyi Puolassa mutta asui nuoruutensa Ranskassa, jonne perhe pakeni Hitlerin vainoja 1930-luvulla hänen ollessaan yksitoistavuotias. Hänen perheellään oli akateeminen tausta – äiti oli lääkäri ja setä Szolem Mandelbrot oli kuuluisa pariisilainen matemaatikko, joka opetti hänelle matematiikkaa. Mandelbrot opiskeli sodan jälkeen Ranskassa ja Kaliforniassa ja väitteli 1952. Hän aloitti tutkijana 1958 ja oli yrityksen palveluksessa vuoteen 1987, jolloin hän jäi eläkkeelle vaikkakin jatkoi yhä uraansa tutkijana ja työskenteli professorina Yalen yliopistossa vuoteen 2005. Hän oli sekä Ranskan että Yhdysvaltojen kansalainen.
Mandelbrot kehitti Gaston Julian matematiikkaa. Hän kehitti fraktaaligeometrian, ja Mandelbrotin joukkona tunnettu fraktaali on nimetty hänen mukaansa. Hän löysi fraktaali yrittäessään määritellä Britannian rantaviivan pituutta. Hänen tutkimuksensa olivat kaaosteorian kannalta erittäin merkittäviä, vaikkakin jotkut matemaatikot pitivät häntä "pop-matemaatikkona". Hänen teorioidensa sovellutuksia ovat esimerkiksi ohjelmat, joilla voi pakata kuvia ja luoda maisemia animaatioihin. Klassikoksi noussut teos "The Fractal Geometry of Nature" ilmestyi 1982.
Mandelbrot vieraili Suomessa syksyllä 1993 ja luennoi Helsingin yliopistossa.


Black Jack.
thumb
Black Jack on suuresti venttiä muistuttava korttipeli, jossa tavoitteena on saada kahdella tai useammalla kortilla pelikäsi, jolla voittaa jakajan käden joko siten, että pelaajan käden pistemäärä on lähempänä kahtakymmentäyhtä kuin jakajan tai siten että jakajan käden pistemäärä menee yli kahdenkymmenenyhden. Black Jackissä Ässä on arvoltaan joko yksi tai yksitoista, kaikki kuvakortit kymmenen ja muut kortit nimellisarvonsa verran.
Pelin kulku.
Jakaja jakaa pelaajalle kaksi korttia kuvapuoli ylöspäin ja itselleen kaksi korttia, joista toisen kuvapuoli ylöspäin ja toisen kuvapuoli alaspäin. Pelaaja ilmoittaa, haluaako hän uuden kortin. Jakaja jakaa, kunnes pelaaja ei tahdo enää lisää kortteja tai korttien summa on yli kaksikymmentäyksi. Tämän jälkeen jakaja ottaa itselleen kortteja, jos hänen kätensä on kuusitoista tai vähemmän. Jos käden arvo on seitsemäntoista tai enemmän, jakaja ei saa ottaa enempää kortteja. Pelin voittaa se, jolla korttien yhteislukema on suurempi menemättä yli kahtakymmentäyhtä tai tasan 21. Kahdella ensimmäisellä kortilla saatu pistemäärä kaksikymmentäyksi on nimeltään Black Jack ja se voittaa useammalla kuin kahdella kortilla saadun 21 pisteen summan. Jos pelaajalla ja jakajalla on yhteislukema sama, pelaaja häviää, paitsi jos kyseessä on tasapeli kahdessakymmenessäyhdessä tai Black Jackissä (niin sanottu "stand off"). Jos yhteislukema on suurempi kuin kaksikymmentäyksi, sen summan saanut häviää.
Tuplaus (Double).
Pelaaja voi halutessan tuplata panoksensa saatuaan kahdella ensimmäisellä kortillaan yhteispistemääräksi 9-11. Tällöin pelaaja saa yhden kortin lisää ja hänen pelivuoronsa päättyy. Säännöistä riippuen tuplausrajat voivat olla erisuuria ja tuplaus voi olla mahdollista myös jakamisen jälkeen (alla).
Jakaminen (Split).
Mikäli pelaajan saamat kaksi ensimmäistä korttia ovat samanarvoiset, pelaajalla on mahdollisuus jakaa kortit kahdeksi eri kädeksi. Tällöin pelaajan on myös tuplattava panoksensa ja jaettava se näiden kahden käden kesken tasan. Jaetut kädet pelataan tämän jälkeen normaalisti. Jaetun käden voi säännöistä riippuen jakaa tai tuplata myös jakamisen jälkeen. Tuplauksesta poiketen pelaaja voi ottaa molempiin jaettuihin käsiin niin monta korttia lisää kuin vain on mahdollista, paitsi jos jaettu pari on Ässät, jolloin molempiin käsiin tulee vain yksi lisäkortti.
Antautuminen (Surrender).
Pelaaja voi halutessaan antautua saatuaan kaksi ensimmäistä korttiaan. Tällöin pelaaja häviää puolet pelipanoksestaan ja saa pitää toisen puolikkaan.
Vakuutus (Insurance).
Mikäli jakajan ensimmäinen kortti on Ässä, pelaaja voi vakuuttaa kätensä. Tavallisesti vakuutuspanoksen arvon on vastattava puolta alkuperäisestä panoksesta, mutta joillain säännöillä vakuutus voi olla myös suurempi tai pienempi. Mikäli jakajan seuraava kortti on arvoltaan kymmenen eli jakaja saa Black Jackin, pelaajan vakuutuspanos voittaa 2:1, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että pelaaja saa pitää panostuksensa eli ei voita eikä häviä mitään. Mikäli jakajan toinen kortti on mikä tahansa muu eli jakaja ei saa Black Jackia, pelaaja häviää vakuutuspanoksen ja peli jatkuu normaalisti.
Tasaraha (Even money).
Mikäli jakajan ensimmäinen kortti on Ässä ja pelaajalla on Black Jack, pelaaja voi halutessaan pyytää tasarahan. Tällöin pelaajan pelipanos voittaa 1:1 (normaalisti 3:2) ja peli päättyy. Mikäli pelaaja ei halua tasarahaa ja jakaja saa myös Black Jackin, peli on tasan ja panokset palautetaan.
Niin sanottu "talon etu" Black Jackissa muodostuu siitä, että jakaja ottaa kortteja vasta pelaajan jälkeen. Mikäli jakajan mennessä yli hävinneittenkin pelaajien panokset palautettaisiin, optimaalisin pelistrategia olisi sama mitä jakaja käyttää: ota kortti aina kuudestatoista tai vähemmässa ja jää aina seitsemääntoista.


Bebop.
Bebop eli bop on jazzin tyylisuunta, jonka luonteenomaisia piirteitä ovat nopea tempo sekä kappaleen harmoniseen perusrakenteeseen ja melodiaan perustuva improvisaatio. Bebop syntyi Yhdysvalloissa 1940-luvun alkupuolella. Musiikkityylin synty oli seurausta kunnianhimoisten mustaihoisten jazzmuusikoiden tarpeesta esittää jotakin haastavampaa kuin perinteinen jazz, johon suhtauduttiin tanssi- ja viihdemusiikkina. Bebopin synty aiheutti 1940-luvun jazzmaailmassa jyrkän kahtiajaon "modernistien" ja bebopia vieroksuvien "traditionalistien" välillä.
Historia.
Coleman Hawkinsin levytys ”Body and Soul” vuodelta 1939 on bebopin tärkeä avaus ja edeltäjä. Hawkins halusi poiketa tavanomaisesta melodiakulusta ja hänen äkilliset siirtymänsä tuplatempoon merkitsivät etääntymistä jazzin ja swingin valtatyylistä. Levytys oli myyntimenestys, mutta sen merkitys perustui ennen kaikkea inspiraatioon, jota Kansas Cityn nuoret muusikot siitä ammensivat. Merkittävimmät alkuajan hahmot olivat Charlie Parker ja Dizzy Gillespie.
Jazzin yksinäiset sudet, Dizzy Gillespie, Charlie Parker, Bud Powell ja Thelonious Monk saivat vaikutteita edeltävän sukupolven rohkeilta kokeilijoilta. Heitä olivat pianistit Art Tatum ja Earl Hines, tenorisaksofonistit Coleman Hawkins ja Lester Young ja trumpetisti Roy Eldridge.
Gillespie ja Parker, jotka molemmat soittivat uransa alkuvaiheessa Earl Hinesin orkesterissa Chicagossa, olivat olleet kiertueella esi-bebopin mestareiden Jack Teagardenin ja Jay McShannin kanssa. Nämä muusikot olivat jo ehtineet tutkia edistyksellisiä harmonioita, mutkikkaita rytmejä sekä sijais- ja altered chord -sointuja. Varsinainen bopsukupolvi vei kehitystä eteenpäin tähän suuntaan.
Minton’s Playhouse ja Monroe's Uptown House -nimisistä klubista New Yorkissa tuli varhaisten bebop-soittajien harjoitussali ja kokeilunäyttämö. Tärkeimpiä heistä oli kitaristi Charlie Christian, joka oli jo ennättänyt Benny Goodmanin yhtyeessä soittamissaan sooloissa viitata välähdyksittäin bop-tyyliin. Christianin uudistukset perustuivat ennen muuta rytminkäsittelyyn. Hän korosti yleensä heikkoja tahtiosia ja tahdinosien välisiä kahdeksasosia (off beats) ja päätti fraasinsa usein neljännen iskun jälkeiseen offbeatiin.
Christian kokeili myös epäsäännöllisillä fraaseilla. Tästä tuli myöhemmän bebop-tyylin tavaramerkki. Swing-improvisaatiot rakentuivat yleensä kahden tai neljän tahdin säkeistä, jotka vastasivat kappaleen laulumuodon (AABA) soinnullisia rakenteita kadensseineen (II-V-I). Bop-improvisoijien fraasit kestivät usein parittoman määrän tahteja ja ulottuivat tahtiviivojen ja kadenssirakenteiden yli. Christian ja muut varhaiset bop-muusikot saattoivat myös ennakoida tulevia harmonioita sooloissaan jo ennen kuin ne esiintyivät rytmisektiolla. Tällainen hetkellinen dissonanssi toi voimakkaan eteenpäin vievän tunnun improvisoituun sooloon. Swing-improvsoijat korostivat yleensä tahdin ykköstä ja kolmosta. Dizzy Gillespien "Salt Peanutsin" kaltaisessa bebop-sävellyksessä rytmiset painotukset vaihtuvat tahdin kakkoselle ja neloselle. Tällaiset uudet rytminkäsittely- ja fraseeraustekniikat antavat bebop-soololle vapauden ”kellua” vapaasti rytmisektion yläpuolella, ilman pohjalla olevan laulumuodon kahlitsevaa vaikutusta.
Swing-rumpalit olivat pitäneet vakaata pulssia yllä soittamalla bassorummulla neljä iskua tahtia kohden. Boprumpalit, kuten Kenny Clarke, siirsivät tämän roolin ride- tai hi-hat -symbaalille. Bassorummulle jäi aksentoijan tehtävä, ja näitä korostuksia kutsuttiin muusikoiden keskuudessa ”putoileviksi pommeiksi”. Huomattavat boprumpalit Max Roach, Philly Joe Jones, Roy Haynes ja Kenny Clarke ryhtyivät tukemaan solisteja ja vastaamaan heidän ideoihinsa kysymys-vastaus-periaatteen mukaisesti.
Kontrabasson rooli korostui rumpalien lähestymistavan muuttuessa. Basso huolehti paitsi kappaleen harmonisen perustan ylläpidosta, myös pulssista soittamalla walking bass -linjoja neljä iskua per tahti. Pienet swing-kokoonpanot olivat saattaneet tulla toimeen ilman bassoa, mutta uusi bop-tyyli edellytti basson jatkuvaa läsnäoloa.
Vuoden 1950 tienoilla toisen polven bebop-muusikot Clifford Brown, Sonny Stitt ja Fats Navarro alkoivat omassa musiikissaan lieventää varhaisen bebopin rytmisiä erikoisuuksia. Katkonaisten fraasien sijaan heidän improvisaationsa muodostuivat pitkistä tasaisten kahdeksasosanuottien jatkumoista. Rytminen vaihtelu saatiin aikaan yksinkertaisesti korostamalla tiettyjä säveliä.
Musiikillinen tyyli.
Bebop-musiikki erosi täydellisesti swingkauden suoraviivaisista sävellyksistä. Sen luonteenomaisia piirteitä olivat nopeat tempot, epäsymmetrinen fraseeraus, monimutkaiset melodiat ja rytmisektiot, joiden rooli oli paljon laajempi kuin pelkkä pulssin ylläpito. Bebop kuulosti erittäin sekasortoiselta Benny Goodmanin tai Glenn Millerin iloiseen ja tanssittavaan tyyliin tottuneista kuulijoista. Bebop oli hurjapäistä, hermostunutta ja katkonaista. Jazzmuusikoiden ja asialle vihkiytyneen jazzyleisön mielestä bebop merkitsi kuitenkin jännittävää ja tervetullutta musiikillista vallankumousta.
Swing-kaudella harrastettiin tiukan järjestelmällisiä big band -sovituksia. Bebop oli paljon vapaampaa rakenteeltaan. Teema – usein swingkauden pop- tai jazzstandardi – esiteltiin kappaleen alussa ja lopussa. Väliin mahdutettiin joukko improvisaatioita. Kappaleen pääosa muodostui improvisoiduista sooloista, ja ainoa koossa pitävä voima oli rytmisektion pitäytyminen kappaleen harmoniseen runkoon. Joskus improvisaatioihin sisällytettiin sitaatteja alkuperäisestä melodiasta tai jostakin muusta tunnetusta melodiasta, mutta useimmiten ne olivat alkuperäisiä, spontaaneja, esityshetkellä luotuja melodioita.
Bebop-kappaleiden sointurakenteet otettiin usein suoraan swingkauden hiteistä ja niihin liitettiin uusi, mutkikkaampi melodia. Siten luotiin kokonaan uusia sävellyksiä. Käytäntö oli tunnettu jo varhaisemman jazzin yhteydessä, mutta bebopissa siitä tuli keskeinen periaate.
Bebop-soittajat käyttivät myös useita aiemmin tuntemattomia harmonisia keinovaroja. Perussoinnut korvattiin mutkikkailla sijaissoinnuilla. Ne sisälsivät usein tiettyjä dissonoivia intervalleja kuten pieni tai ylennetty nooni ja ylennetty undesimi (tai tritonus).
Soitinnus.
Klassiseen bebop-yhtyeeseen kuului saksofoni, trumpetti, basso, rummut ja piano. Tätä kokoonpanoa käyttivät sekä Gillespie että Parker 1940-luvun bändeissään ja levytyksissään. Joskus joukkoon liitettiin ylimääräinen saksofoni tai kitara (sähköinen tai akustinen) tai muita puhaltimia (usein pasuuna). Oli myös mahdollista jättää yksi kvintetin soittimista pois ja muodostaa kvartetti.
Vaikka bebop on vain yksi osa rikasta jazzmusiikin perinnettä, sitä soitetaan jatkuvasti eri puolilla maailmaa. Improvisaatio on muuttunut sitten bebopin harmoniasidonnaisen tyylin, mutta jazzkoulutuksen perustavoitteena pidetään edelleen bebopin edellyttämää kykyä improvisoida mutkikkaan muunnesointutaustan pohjalta.
Etymologia.
Sanan ”bebop” on sanottu syntyneen scat-laulussa käytetyistä merkityksettömistä tavuista vuoden 1928 tienoilla. On myös spekuloitu Charlie Christianin hymisseen jotakin samalta kuulostavaa soittaessaan. Uskottavin selitys lienevät kuitenkin latinalaisamerikkalaisten bändinjohtajien "Arriba! Arriba!" -huudot heidän kannustaessaan orkesteriaan. Termit bebop ja rebop olivat käytössä rinnakkain, ja ”arriba” muistuttaa amerikkalaisittain lausuttuna jälkimmäistä. Vuoden 1945 tienoilla sanat ”bebop” ja ”rebop” olivat merkityksettöminä sanoina laajalti käytössä rhythm & blues -musiikissa, esimerkiksi Lionel Hamptonin kappaleessa Hey Ba-Ba-Re-Bop ja muutamia vuosia myöhemmin rock and rollissa, esimerkiksi Gene Vincentin hitissä Be-Bop-A-Lula (1956).
Bebopin merkitys.
1950-luvun puoliväliin tultaessa muusikot, erityisesti Miles Davis ja John Coltrane, alkoivat tutkia bebopin tavanomaisen ilmaisukielen ulkopuolisia mahdollisuuksia. Samaan aikaan muualla laajennettiin bebopin keinovaroja. Syntyi uusia virtauksia kuten cool jazz, West Coast jazz, modaalinen jazz, free jazz ja erilaiset avantgarde -suuntaukset George Russellin kaltaisten muusikoiden johdolla.
Bebopin vaikutus näkyy myös rock and rollissa, jossa esiintyy joskus bop-tyylisiä sooloja. 1960- ja 1970-lukujen hipeillä oli bopparien tapainen epämuodollinen pukeutumistyyli, ulkopuolisille käsittämätön slangi sekä taipumus muodostaa yhteisöjä musiikkimaun pohjalta. Bebopin ihailijoita oli paitsi Yhdysvalloissa, myös Ranskassa ja Japanissa, joissa tyyli saavutti suoranaisen kulttiaseman.
Nykypäivän hip-hop-artistit kuten A Tribe Called Quest ja Guru ovat maininneet bebopin olleen esikuvana rytmiikalleen ja räppäämiselleen.


Boeing 747.
Boeing 747 (lempinimeltään Jumbo Jet) on Boeingin valmistama nelimoottorinen, laajarunkoinen ja osittain kaksikerroksinen erittäin pitkän toimintamatkan matkustajalentokone. Boeing 747 on kaksi ja puoli kertaa niin suuri kuin Boeingin ensimmäinen suihkulentokone, Boeing 707. Kone esiteltiin virallisesti vuonna 1970, mutta se suoritti ensilentonsa jo 9. helmikuuta 1969. Koneen pääsuunnittelijana toimi Joe Sutter.
Boeing 747 oli maailman suurin käytössä oleva matkustajalentokone lähes 40 vuoden ajan. Sen paikan vei vasta vuonna 2007 Airbus A380, kun kone aloitti kaupallisen toiminnan 25. lokakuuta 2007 Singapore Airlinesin lennolla Singaporesta Sydneyyn.
Koneesta on kehitetty yksi lyhennetty versio (747SP), rahtiversioita, laajarunkoisempi versio Dreamlifter jne. Yhdysvaltain presidentin kone Air Force One on ollut 747-200B 1990-luvun alusta alkaen. NASAn käyttöön on valmistumassa entisen liikennejumbon runkoon rakennettu SOFIA-stratosfääri-infrapunaobservatorio. Lisäksi NASA käyttää kahta erikoisvarusteltua B747-konetta avaruussukkulan siirtämiseen, eli yleensä varalaskupaikasta Kennedyn avaruuskeskukseen. Yhdysvaltain ilmavoimat on käyttänyt Tähtien sota -ohjelmassaan B747-konetta kuljettamaan suurteholaseria.
Syrian Arab Airlinesin Boeing 747SP
Versiot.
Vaikka ensimmäiset suihkumatkustajakoneet olivat De Havilland Comet (1951), Sud-Aviation Caravelle (1955) ja Tupolev Tu-104 (1956), vasta 60-luvulla Boeing 707 ja Douglas DC-8 mullistivat lentoliikenteen suuren matkustajakapasiteettinsa ja pitkän kantamansa vuoksi. Lentoliikenne jatkoi kasvuaan niin nopeasti, ettei vilkkaimmilla reiteillä näiden koneiden kapasiteetti enää tahtonut riittää, joten ryhdyttiin etsimään ratkaisua. Ratkaisuksi Boeing kehitti jättiläismäisen lentokoneen, joka vuosikymmenien ajan on saanut kantaa suurimman matkustajalentokoneen titteliä. Maailman suurin lentokone on ollut vuodesta 1988 lähtien rahtikone Antonov An-225. Ennen An-225:tä suurin lentokone oli Hughes H-4 Hercules, joka lensi vuonna 1947. 747:n suuren kapasiteetin ja pitkän kantaman ansiosta pitkien matkojen lentäminen tuli entistä halvemmaksi ja lentoliikenne alkoi kasvaa yhä voimakkaammin.
Boeing 747:n suunnittelu aloitettiin vuonna 1966, ja ensilento oli 9. helmikuuta 1969. Ensimmäinen versio, 747-100 alkoi liikennöidä Pan Amin väreissä tammikuussa 1970. Jo saman vuoden lokakuussa 747-200 teki ensilentonsa ja se esiteltiin seuraavana vuonna. 747-200:ssa oli tehokkaammat moottorit ja suurempi enimmäislentoonlähtöpaino sekä pitempi toimintamatka. Myös rahtiversiot 747-200C (Convertible) ja 747-200F (Freighter) kehitettiin. Myös lyhyille matkoille kehiteltiin omat SR-versiot (Short Range).
747SP (Special Performance) tuli liikenteeseen vuonna 1976. Se oli lyhennetty versio, jonka tarkoituksena oli kilpailla markkinoilla McDonnell Douglas DC-10:n ja Lockheed L-1011:n kanssa. Boeingilla ei ollut keskikokoista laajarunkokonetta ja 747 oli turhan suuri tietyillä reiteillä. 747SP:n toimintamatka oli tuohon aikaan erittäin pitkä, yli 10 000 km ja sen lentonopeus oli suuri. Tätä tyyppiä valmistettiin vain 45 kappaletta.
747-300:ssa oli pidennetty yläkansi, jolloin matkustajakapasiteetti kasvoi jopa 600 matkustajaan. Koneen liikennöinti alkoi vuonna 1983. 747-300:n nimi oli alun perin 747SUD (Stretched Upper Deck), mutta se muutettiin 747EUD:ksi (Extended Upper Deck) ja lopulta 747-300:ksi. Yläkantta pidennettiin 7,11 metriä. Muilta osin 747-300 ei juurikaan poikennut 747-200:sta. Mallista tuli myös kombi-versio 747-300M ja lyhyen toimintamatkan versio 747-300SR, erityisesti Japan Airlinesin Japanin sisäisiä lentoja varten.
747-400 on koneen uusin versio jolla on pisin toimintamatka. Se on ollut myös suosituin versio. Suunnittelu aloitettiin vuonna 1985 ja ensilento oli vuonna 1988. Liikennöinti alkoi vuonna 1989. 747-400 on ulkoisesti samanlainen kuin 747-300, mutta siinä on moderni, kahden henkilön ohjaamo ja kuvaputkinäytöt, uudet moottorit ja wingletit (taivutetut siiven kärjet), uusi matkustamo, suurempi kantavuus ja pidempi toimintamatka. Koneesta on olemassa myös 747-400M-kombiversio ja 747-400F-rahtiversio. 747-400ER on pitkän toimintamatkan versio, joka aloitti liikennöinnin vuonna 2002.
Uusitussa matkustamossa on yhdessä rivissä kymmenen istuinta, joiden välissä on kaksi käytävää niin, että istuimia on kolme vierekkäin kummallakin sivulla ja neljä keskellä.
Aiheesta muualla.
747


Bittikarttagrafiikka.
Bittikarttagrafiikka on tietotekniikassa käytetty yleinen tapa esittää kuvia digitaalisessa muodossa. Tällaisia kuvia kutsutaan bittikarttakuviksi, pikselikuviksi tai rasterikuviksi.
Bittikarttakuva muodostuu pikseleistä (kuvapisteistä, kuva-alkioista), jotka muodostavat šakkilaudan kaltaisen ruudukon. Jokaisella pikselillä on tietty väri, ja ne tallennetaan yleensä järjestyksessä riveittäin vasemmalta oikealle.
Bittikarttakuvien käyttö.
Bittikarttagrafiikka on yleisin tapa esittää kuvia tietotekniikassa. Sitä käytetään muun muassa valokuvien digitaalisessa tallennuksessa ja WWW-sivuilla esiintyvien kuvien ja kaavioiden esittämisessä. Kuvankäsittelyohjelmat muokkaavat ensisijaisesti bittikarttagrafiikkaa; vektorigrafiikkaohjelmia ei yleensä kutsuta kuvankäsittelyohjelmiksi.
Bittikarttakuvat kannattaa tehdä riittävän suureen pikselikokoon, josta voi myöhemmin tehdä pienempiä kopioita esimerkiksi WWW-käyttöä varten. Tiedostokoko bittikarttakuvia käsitellessä onkin usein suuri, ainakin pakkaamattomana.
Kuvanlaatu.
Lisäksi mahdollinen häviöllinen kuvanpakkaus vaikuttaa lopputulokseen. (Tarkemmin ottaen häviöllisesti pakattu kuva ei välttämättä ole bittikarttakuva; pakkausdatasta muodostetaan sellainen katselua varten.) Sopivan paperikoko-kuvanlaatusuhteen etsimiseksi voidaan puolestaan laskea pikselitiheyksiä.
Pikseliresoluutio.
Kuvan pikseliresoluutio (yleensä käytetään epäselviä ilmauksia "resoluutio", "erottelukyky" tai "koko") ilmaisee pikselien määrän leveys- ja korkeussuunnassa. Sen yhteyteen liitetään joskus myös värisyvyys. Resoluutio kirjoitetaan muotoon "leveys" × "korkeus" × "syvyys".
Kuvan todellista resoluutiota eli erottelukykyä ei voida parantaa jälkeenpäin. Teknisesti pikseliresoluutiota voidaan kyllä kasvattaa erilaisilla algoritmeilla, mutta tästä on harvoin hyötyä: yksityiskohtia ei tule lisää, vaan kuva vain sumenee tai pikselöityy (”palikoituu”, ”legoilee”). Suuri pikseliresoluutio mahdollistaa kuvan suurentamisen tai pienentämisen, mutta ei takaa terävää kuvaa.
Seuraava kuva esittää pikseliresoluution vaikutusta bittikarttakuvan laatuun. Pikselit ovat piirretty terävärajaisiksi neliöiksi helpottamaan hahmotusta; usein pikselit näytetään pehmeästi toisiinsa sulautuneina.
Pikselitiheys eli painetun kuvan tarkkuus.
Jotta kuva näyttäisi hyvältä paperilla, pikseleitä tulee olla riittävän tiheässä; siten silmä ei erota niitä neliöiksi. Pikseliresoluutioonsa nähden liian suurelle paperille tulostettu bittikarttakuva näyttää epäselvältä. Pikselitiheys määrää kuvan tarkkuuden luonnossa, ja sitä mitataan yksiköllä ppi ("pixels per inch", pikseliä tuumalla). Se lasketaan jakamalla pituus pikseleinä pituudella tuumina. Tarkoituksesta riippuen yleensä 72–300 ppi riittää terävään bittikarttagrafiikkaan; kaupallisiin julkaisuihin 150 ppi on minimi ja 300 ppi suositus. Toki myös suunniteltu katsomisetäisyys vaikuttaa.
Toisinaan pikselitiheyttä kutsutaan "fyysiseksi resoluutioksi" tai vain "tarkkuudeksi". Usein siitä käytetään virheellisesti yksikköä dpi ("dots per inch", pistettä tuumalla). Yksikköä dpi tulisi kuitenkin käyttää vain tulostimen resoluutiosta, joka on eri asia kuin pikselitiheys ppi.
Pikseleiden lukumäärä.
Digikameroiden mainonnassa käytetään megapikseleitä, bittikarttakuvan kaikkien pikselien lukumäärää. Jos pikselitiheyttä pidetään kuvanlaadun mittarina, niin megapikselit ovat pikseliresoluutioon verrattuna harhaanjohtava tapa ilmaista kuvanlaatua: 10 cm × 13 cm kokoon tulostetun 3 megapikselin kuvan pikselitiheys on 400 ppi, 7 megapikselin kuvan 600 ppi. 7 megapikselin kameran kuva on siis vain 50 % parempi, ei 133 %.
Värisyvyys.
"Värisyvyys" kertoo, kuinka monta bittiä käytetään värin esittämiseen pikseliä kohden. Nykyään kuvien värisyvyys on lähes aina 24 bpp ("bits per pixel") eli kolme tavua pikseliä kohden: yksi tavu jokaiselle RGB-väriavaruuden komponentille. 24 bitillä voidaan esittää 16,7 miljoonaa väriä, jolloin silmä ei erota vierekkäisiä väriarvoja toisistaan. Pelkkä bittimäärä ei kerro kaikkea: esimerkiksi 8 bpp (256-värinen) kuva voi joko olla mustavalkoinen tai sisältää erityisen väripaletin, johon on valittu käytetyt värit. Värisyvyyksistä on enemmän tietoa artikkelissa värisyvyys.


Benjamin Harrison.
Benjamin Harrison (20. elokuuta 1833 – 13. maaliskuuta 1901) oli Yhdysvaltain 23. presidentti (1889–1893).
Harrison kuului poliittisesti aktiiviseen sukuun: hänen isoisänsä William Henry Harrison toimi Yhdysvaltain presidenttinä vuonna 1841 ja hänen isänsä John Scott Harrison oli ollut edustajainhuoneen jäsenenä vuosina 1853–1857.
Harrison oli poliittisilta näkemyksiltään maltillinen republikaani. Hänet valittiin Indianan osavaltion edustajana Yhdysvaltain senaattiin vuonna 1881.
Vuonna 1888 Harrison valittiin republikaanien presidenttiehdokkaksi. Hänen vastaehdokkaansa oli istuva presidentti, demokraatti Grover Cleveland. Harrison voitti vaalit täpärästi, ei tosin kokonaisäänimäärällä mitattuna, vaan valitsijamiesten määrällä (siis samaan tapaan kuin George W. Bush 112 vuotta myöhemmin).
Harrisonin ulkopoliittisena päämääränä oli laajentaa Yhdysvaltain vaikutusvaltaa Tyynellämerellä, mihin pyrittiin muun muassa merivoimia vahvistamalla. Samoasta tehtiin Yhdysvaltain suojelualue. Yritys saada Havaiji liitetyksi Yhdysvaltoihin kuitenkin epäonnistui.
Harrisonin tuella säädettiin vuonna 1890 ”Sherman Antitrust Act”, joka oli ensimmäinen suuryritysten valtaa rajoittava laki. Muutoin Harrison koki sisäpolitiikassa vastoinkäymisiä. Hän tuki Yhdysvaltain maataloutta korkeilla suojatulleilla, mikä johti kuluttajahintojen nousuun ja laajaan tyytymättömyyteen äänestäjien keskuudessa. Niinpä demokraatit saivatkin murskavoiton vuoden 1890 kongressivaaleissa ja republikaanisen Harrisonin mahdollisuudet toteuttaa omaa politiikkaansa heikkenivät. Hänen toimintatarmonsa heikkeni myös vaimon kuoleman myötä.
Vuoden 1888 vaalit hävinnyt Grover Cleveland teki vuonna 1892 näyttävän paluun politiikan huipulle. Hän voitti presidentinvaaleissa Harrisonin, joka jäi siten yhden kauden presidentiksi.


Bill Clinton.
William (Bill) Jefferson Clinton (syntyään William Jefferson Blythe III, s. 19. elokuuta 1946 Hope, Arkansas) on yhdysvaltalainen demokraattipoliitikko. Hän toimi Yhdysvaltain 42. presidenttinä kaksi kautta (1993–2001).
Clinton valittiin kotiosavaltionsa Arkansas'n kuvernööriksi viidesti.
Presidenttinä hän edisti koulutusta, tuki sairaiden lasten kotiinjääviä vanhempia, rajoitti paljolti käsiaseiden myyntiä ja vahvisti ympäristöä suojelevia sääntöjä ja lakeja. Ulkopolitiikassa hän vei eteenpäin vapaakauppaa ja toimi välittäjänä Pohjois-Irlannin ja Palestiinan konflikteissa.
Demokraatti Clintonin suhde republikaanien hallitsemaan Yhdysvaltain kongressiin oli ongelmallinen. Hänestä tuli toinen Yhdysvaltain presidentti, jota vastaan on nostettu syyte, ns. Lewinsky-skandaalin takia, mutta senaatti julisti hänet syyttömäksi. Toisen valtakautensa lopussa hänestä tuli Yhdysvaltain historian suosituin eroava presidentti.
Lapsuus.
Clinton syntyi Hopen kaupungissa Arkansas'ssa ja varttui Hot Springsissä. Hänen alkuperäinen nimensä oli "William Jefferson Blythe III" isä William Jefferson Blythen mukaan, joka kuoli kolme kuukautta ennen poikansa syntymää. Bill Clintonin äiti Virginia Dell Cassidy meni uudelleen naimisiin 1950 Roger Clintonin kanssa, ja nuori Billy käytti nimeä Clinton jo peruskoulussa, vaikkakin vaihtoi sen virallisesti vasta viidentoista ikäisenä. Uusi isäpuoli oli alkoholisti, ja hän pahoinpiteli vaimoaan ja joskus Clintonin velipuolta Roger Clinton Junioria (s. 1956).
Clinton valmistui Georgetownin yliopistosta opiskeltuaan kansainvälistä politiikkaa. Hän sai stipendin Oxfordin yliopistoon. Clinton valmistui Yalen yliopistosta luettuaan lakia vuonna 1973. Siellä Bill Clinton tapasi Hillary Rodhamin, jonka kanssa hän meni naimisiin 1975. Heidän ainut lapsensa, Chelsea, syntyi 1980.
Varhainen poliittinen ura.
Bill Clinton opetti lakia Arkansas'n yliopistossa, ja hänet valittiin osavaltion yleiseksi syyttäjäksi vuonna 1976 ja vuonna 1978 hänestä tuli osavaltion kaikkien aikojen nuorin kuvernööri. Hänen ensimmäisen kautenaan säädettiin epäsuosittu ajoneuvovero. Suuttumus kuubalaisten loikkareiden paosta pakolaisleiriltä ja Hillary Rodhamin päätös pitää oma sukunimensä herättivät ärtymystä vanhoillisessa osavaltiossa. Clinton hävisi vuoden 1980 vaalit republikaanien Frank D. Whitelle. Clinton valittiin kuitenkin uudelleen 1982, 1984, 1986 ja 1990. Clintonin yritysystävällinen hallinto nujersi vastustajien kritiikin, mutta se johti myös Whitewater-tutkintaan hänen presidenttikautensa aikana.
Presidenttikausi.
Vuonna 1992 Clinton oli presidentti George Bushin vastaehdokkaana presidentinvaalissa. Bushin suosio näytti ylittämättömältä voittoisan Persianlahden sodan jälkeen, ja muutamat demokraattien ehdokasehdokkaat luovuttivat toivottomalta näyttävän ehdokkuuden. Clintonin varapresidenttiehdokkaana oli senaattori Al Gore Tennesseestä. Clintonia kritisoitiin sotapalveluksen välttelystä Vietnamin sodan aikana ja hänen vastauksestaan kysyttäessä marihuanan käytöstä: "I didn't inhale and never tried it again" ("en hengittänyt sisään enkä kokeillut sitä enää ikinä"). Clinton voitti lähinnä sisäpolitiikkaan keskittyneen kampanjansa, jonka pääaiheena oli alkamassa ollut lama, ansiosta. Clinton valittiin uudelleen 1996 vaaleissa suurella erolla republikaanien Bob Dolea vastaan.
Vuoden 1994 kongressin vaaleissa republikaanit saivat 54 lisäpaikkaa ja enemmistön alahuoneeseen ensimmäistä kertaan 40 vuoteen. Tämä johti 1995 ja alkuvuodesta 1996 taisteluihin kongressin ja presidentin välillä. Puhemies Newt Gingrichin johdolla republikaanit vaativat laajoja leikkauksia valtion menoihin, minkä Clinton hylkäsi. Republikaaneilla oli niin suuri ylivoima, että he pystyivät ohittamaan presidentin veto-oikeuden, eivätkä esitelleet uutta budjettia, vaan liittovaltion toimintoja jouduttiin ajamaan alas alkuvuodesta 1996 rahoituksen loppuessa. Demokraatit hyökkäsivät republikaanien oletettuja motiiveja vastaan, ja tilanteen otaksutaan kääntyneen Clintonin hyväksi ja auttaneen hänen uudelleenvalintaansa loppuvuodesta 1996.
Merkittävimmät Clintonin presidenttikaudella voimaan tulleet säädökset ovat Pohjois-Amerikan vapaakauppa-alueen, NAFTAn, perustaminen 1994; Brady-laki, joka vaati käsiasetta ostettaessa viiden päivän odotusajan, ostajan henkilöllisyyden tarkastuksen ja mahdollisen rikollisen taustan selvittämisen; "Violent Crime Control and Law Enforcement Act", joka kielsi 19 itselataavaa "rynnäkköasetta" ja yli 10 patruunan lippaat. Kansallinen kivääriliitto (NRA) väitti aserajoitusten rikkovan Yhdysvaltain perustuslain toista lisäystä. Hän lisäsi myös minimipalkkoja. Vuonna 1996 astui voimaan "Communications Decency Act", joka rajoitti Internet-pornografiaa ja 1998 "Digital Millennium Copyright Act", joka kriminalisoi kopiosuojausten kiertämisen. Hillary Clintonin johtaman komitean yleisen sairausvakuutuksen tarjonnut laki ei kuitenkaan mennyt läpi kongressissa.
Yhdysvaltain talous kääntyi nousuun Clintonin aikana. Maahan luotiin 22 miljoonaa työpaikkaa, työttömyys oli matalin 30 vuoteen ja köyhien määrä pienin 20 vuoteen. Budjettivaje kääntyi kaikkien aikojen suurimmaksi ylijäämäksi, ja valtion velkaa maksettiin pois 360 miljardia dollaria. Samaan aikaan liittovaltion tuloveroaste oli pienin 35 vuoteen. Vuoden 2000 syksyllä monta vuotta jatkunut talouskasvu alkoi hiipua, ja on väitetty Yhdysvaltain teollisuustuotannon laskeneen tuolloin. Pörssin 'uuden talouden' yritysten kupla oli puhjennut jo tätä ennen.
Clintonin ura sai heti aluksi kritiikkiä oikeistolta, jopa niin että Hillary Clinton valitti miehensä olevan oikeiston salaliiton kohteena. Clintonia syytettiin lähes päivittäin korruptiosta ja epärehellisyydestä, yleensä ilman todisteita. Kaksi vakavinta syytöstä hänen urallaan olivat yksityisen tutkijan Kenneth Starrin tutkima ns. Whitewater-skandaali sekä seksiskandaali, kun Clintonia syytettiin suhteesta Valkoisen talon harjoittelijaan Monica Lewinskyyn. Lewinskyn kollega Linda Tripp nauhoitti puhelinkeskustelunsa Lewinskyn kanssa ja luovutti nauhat Starrille. Myös entinen Arkansas'n hallinnon työntekijä Paula Jones syytti presidenttiä ahdistelusta.


CERN.
CERN on Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus. Se tutkii aineen perusolemusta ja voimia, jotka pitävät sen koossa.
CERN on lyhenne sanoista Conseil Européen pour la Recherche Nucléaire. Tämä ”conseil” eli neuvosto perustettiin 1952, ja se muuttui ”organisaatioksi” 1954. Nimilyhenne säilytettiin kuitenkin ennallaan. Nykyisin CERNinä tunnetun tutkimuskeskuksen rakentaminen aloitettiin 1955. Se sijaitsee Geneven kaupungin kupeessa Sveitsin ja Ranskan rajalla.
CERNissä on noin 2 500 vakituista työntekijää, ja vuosittain siellä vierailee lähes 7 000 tutkijaa. CERNin kanssa yhteistyössä tai sen kanssa työskentelee yli kolmasosa maailman kokeellisista hiukkasfyysikoista. Organisaation jäsenvaltioita on 20 Euroopan maata. Suomi liittyi organisaation jäseneksi vuonna 1991. Suomen osallistumista CERN:n projekteihin hoitaa Fysiikan tutkimuslaitos HIP.
Hiukkastörmäyttimet.
LHC-kiihdyttimen sijainti kartalla.1989 CERN:iin valmistui pääasiassa elektronien kiihdyttämiseen tarkoitettu LEP-törmäytin (Large Electron-Positron Collider). Kiihdytinputki on 27 km pitkä rengas, joka kulkee Ranskan ja Sveitsin alueella, n. 100 metrin syvyydessä maan alla. Kiihdytinputken varrella on 4 väliasemaa, joissa kussakin on erilaisia hiukkasilmaisimia tai esim. hiukkasinjektointipiste alemman tason kiihdyttimistä.
Syyskuussa 2008 CERN:ssä käynnistettiin ensimmäisen kerran uusi Large Hadron Collider (suuri hadronitörmäytin) -nimellä tunnettava hiukkastörmäytin, jonka oli määrä valmistua kesällä 2007, mutta tekniset viivästykset mm. suprajohtavien magneettien kanssa viivästyttivät rakennusta. Kiihdytin rakennettiin samaan olemassa olevaan LEP:iä varten rakennettuun putkeen, mutta juuri magneettien parantamisella saadaan aikaiseksi suurempi kiihdytysjännite. Koekäyttöjen jälkeen ensimmäiset varsinaiset kokeet aloitettiin 30. maaliskuuta 2010. Kiihdyttimen päätehtävä on löytää Higgsin hiukkanen. Kone käynnistettiin ensimmäisen kerran 10. syyskuuta 2008.
Hallinto.
CERNin ylin päätäntävalta on neuvostolla, jossa on kustakin jäsenmaasta kaksi edustajaa. Toinen edustaja edustaa valtion hallintoa ja toinen tieteellistä yhteisöä.
Muuta.
CERNissä on löydetty ja tutkittu muun muassa antimateriaa.
CERNin fyysikko Tim Berners-Leen keksi 1990 tiedonsiirtojärjestelmän tutkimustulosten automaattiseen jakamiseen tutkijoille ympäri maailmaa. Tämä WWW eli World Wide Web laajeni sittemmin maailman laajuiseksi.
Jäsenmaat.
CERNiin kuuluu 20 jäsenvaltiota. Jäsenet ovat Euroopan valtioita ja useimmat kuuluvat EUhun. Varsinaisten jäsenten lisäksi CERNillä on 8 tarkkailijajäsentä. Tarkkailijajäsenet ovat Euroopan ulkopuolisia tai ei-valtiollisia tahoja. Ne, joilla on tarkkailijastatus, eivät ole jäseniä eivätkä osallistu päätöksentekoon, mutta näillä on mahdollisuus osallistua neuvoston kokouksiin ja saada neuvoston dokumentteja.


Connecticut.
Connecticut () on yksi Yhdysvaltain osavaltioista, osa Uuden Englannin aluetta ja yksi kolmestatoista siirtokunnasta, jotka kapinoivat brittihallintoa vastaan.
Maantiede.
Connecticutia reunustaa etelässä Long Islandin salmi, lännessä New York, pohjoisessa Massachusetts ja idässä Rhode Island. Monet osavaltion asukkaat työskentelevätkin New York Cityssa. Tärkeimmät kaupungit ovat pääkaupungin lisäksi New Haven, New London, Norwich, Stamford, Waterbury, ja Bridgeport. Kaiken kaikkiaan osavaltiossa on 169 kaupunkia.
Connecticutin korkein osa on Berkshireksi kutsuttu seutu osavaltion luoteisrajalla. Sieltä maasto laskee etelään kohti Long Islandin salmea.
Connecticut-joki kulkee keskeltä osavaltiota laskien Long Islandin salmeen. Muita suuria jokia ovat Housatonic ja Thames.
Historia.
Ensimmäiset eurooppalaiset uudisasukkaat Connecticutissa olivat englantilaisia puritaaneja Massachusettsista vuonna 1633. Ensimmäinen perustuslaki astui voimaan 14. tammikuuta 1639. Nykyinen, järjestyksessään neljäs perustuslaki on vuodelta 1965.
Connecticutin pääkaupunki on ollut Hartford vuodesta 1875, sitä ennen New Haven ja Hartford toimivat vuorotellen pääkaupunkina.
Osavaltion nimi tulee mohikaanien kielen sanasta "Quinnehtukqut", joka tarkoittaa paikkaa pitkän joen lähellä.
Yhdysvaltojen 43. presidentti George W. Bush syntyi Connecticutissa, New Havenin kaupungissa 6.7.1946.
Väestö.
Vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan Connecticutin asukasluku oli 3 574 097. Connecticutin Weberin piste eli väestöllinen keskipiste sijaitsee Cheshiren kaupungissa.
Vuonna 2004 11,4 prosenttia osavaltion asukkaista oli ulkomaalaissyntyisiä. Vuoden 2000 väestölaskennassa 81,69 prosenttia osavaltion yli 5-vuotiaista asukkaista puhui kotikielenään englantia, 8,42 prosenttia espanjaa, 1,59 prosenttia italiaa, 1,31 prosenttia ranskaa ja 1,20 prosenttia puolaa.
Talous.
Vuonna 2004 osavaltion bruttotuote oli yhteensä 187 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Bruttotuote asukasta kohti oli 47 819 vuonna 2005, mikä oli enemmän kuin missään muussa Yhdysvallain osavaltiossa.


Coffee shop.
Coffee shop tarkoittaa Alankomaissa usein kahvilaa, jossa myydään virvokkeiden ja kahvin lisäksi erilaisia kannabistuotteita yksityiseen käyttöön. Ne voivat olla kannabisuutteella kyllästettyjä leivoksia tai joko kakkuja eli ns. space cake tai muita samantyylisiä tuotteita kuten uutteella kyllästettyjä kynttilöitä.
Ensimmäinen kannabista myyvä coffee shop avattiin Alankomaiden pääkaupunkiin Amsterdamiin 1970-luvulla. Myöhemmin coffee shopien toimintaa on ryhdytty säätelemään toimilupakäytännön avulla.
Coffee shopit eivät saa suoranaisesti mainostaa myyvänsä kannabistuotteita, mutta useimmiten kannabistuotteita myyvän coffee shopin tunnistaa Rastafari-symboleista ja värityksestä. Voimassa olevan lain mukaan coffee shopit eivät saa julkaista internetissä listaa myynnissä olevista kannabistuotteista.
"Coffee shop" voi tarkoittaa myös tavallista kahvilaa, erityisesti englanninkielisissä maissa. Alankomaissa vastaava sana on "koffiehuis", "café" puolestaan tarkoittaa baaria.
Coffee shopit muualla.
Tanskan Kööpenhaminan Kristianian alueella on ollut kahviloita, jotka myyvät kannabistuotteita. Näitä paikkoja kuitenkin suljettiin paljon poliisin toimesta 2005–2006 aikana. Kanadassa perustettiin 2000-luvulla myös kannabista myyviä kahviloita, jotka kuitenkin poliisin toimesta suljettiin. Nykyisin mm. Torontossa ja Vancouverissa on kahviloita, joissa saa polttaa kannabista.


CHR.
CHR (lyhenne englannin sanoista "Contemporary Hit Radio") tarkoittaa radioformaattia, johon sisältyvät nykyiset top 40 -pophitit. Formaatti on tullut 2000-luvulla suosituksi useimmissa länsimaissa. CHR-radioasemilla ei yleensä soiteta juurikaan vanhoja hittejä, vaan kanavan tarjonta keskittyy uusiin kappaleisiin. CHR-formaatista on olemassa useita alakategorioita musiikkityylin mukaan jaoteltuna. On myös olemassa 1980-luvun musiikkia soittavia CHR-asemia.


Claude Jade.
Claude Jade (8. lokakuuta 1948 Dijon – 1. joulukuuta 2006 Boulogne-Billancourt) oli ranskalainen näyttelijä.


Kristoffer Kolumbus.
Taiteilijan myöhempi näkemys Kristoffer Kolumbuksesta
Kristoffer Kolumbus (, syntyi elokuun ja lokakuun välissä vuonna 1451 – 20. toukokuuta 1506) oli genovalainen tutkimusmatkailija ja kauppamies, joka ylitti Atlantin, ja saapui Amerikkaan vuonna 1492. Hän purjehti Aragonian ja Kastilian (myöhemmin Espanja) kuningasparin suojelemana. Hän etsi meritietä Intiaan, ja oli vakuuttunut löytäneensä sen. Kolumbus asettui uusien alueiden kuvernööriksi ja teki useita uusia matkoja Atlantin yli. Ensimmäisen löytöretken hän teki vuosina 1492–1493, toisen vuosina 1493–1496, kolmannen vuosina 1498–1500 ja neljännen, viimeisen vuosina 1502–1504.
Vaikkakin Kolumbus oli sinänsä hyvä merenkävijä, hän muun muassa sekoitti eri pituusmittoja keskenään. Hallitsijana hän taas oli epäonnistunut, menettäen löytämiensä alueiden valtaoikeudet vuonna 1500.
Kolumbus on usein saanut kunnian Amerikan löytämisestä, sillä hän toi mantereen 1400-luvun eurooppalaisten tietoisuuteen. Amerikassa asui kuitenkin jo ennen Kolumbusta intiaaneja ja eskimoita. Myös viikingit olivat käyneet siellä noin vuonna 1000. Kolumbus uskoi kuolemaansa saakka löytäneensä Intian eikä uutta mannerta. Hänen löytöretkensä antoivat lähtölaukauksen eurooppalaiselle Amerikan valloitukselle ja imperialismille. Sen seurauksena Euroopan, Amerikoiden ja Afrikan välille muodostuivat kiinteät yhteydet myöhempinä vuosisatoina.
Varhaisvuodet.
Kristoffer Kolumbuksen syntymäajasta tai -paikasta ei ole varmuutta. Myös Kolumbuksen lapsuusvuosia koskevat tiedot ovat hyvin ristiriitaisia. Kolumbus itse ei ole maininnut syntymäpaikkaansa. Toisen lähteen mukaan Kolumbus olisi syntynyt Calvissa Korsikassa. Portugalilaisen historioitsijan Manuel Rosan mukaan Kolumbus olisi taas ollut Puolan maanpaossa eläneen kuninkaan Vladislav III:n poika, mutta salannut tämän suojellakseen isäänsä. Kuitenkin Euroopan hovit olivat saattaneet olla tietoisia Kolumbuksen sukujuurista. Vladislav III:n ja Kolumbuksen välistä suhdetta tutkitaan edelleen.
Jos Kolumbus syntyi Genovassa vuonna 1451, niin hänen isänsä oli Domenico Colombo, kankuri ja ravintoloitsija tai toisten tietojen mukaan varaton villankehrääjä, joka Kristofferin syntyessä oli portinvartijana, ja äitinsä Susanna Fontanarossa. Kolumbuksella oli neljä nuorempaa veljeä: Bartolomeo, Giovanni Pellegrino, ja Giacomo sekä sisar Bianchinetta. Kolumbus opiskeli kartografiaa veljensä Bartolomeon kanssa. Hän ei saanut juuri koulutusta, mutta oli innokkaana lukijana itseoppinut.
Vuonna 1459 nuoren Kolumbuksen kerrotaan olleen mukana merisotaretkellä, jota hänen serkkunsa Colombo le Jeune johti. Tällöin hän oli siis luultavasti kolmentoista ikäinen.
Hän teki joka tapauksessa merimatkoja Välimeren itäosaan; hänen sanotaan käyneen Kioksessa vuonna 1475. Seuraavana vuonna hän lähti Genovasta kauppamatkalle Englantiin neljän italialaisen laivan mukana. São Vincentin niemen kohdalla näiden neljän aluksen kimppuun hyökkäsi ranskalais-portugalilainen laivasto, jolloin kaksi genovalaista laivaa upposi, ja vain muutamien merimiesten ja kauppiaiden onnistui pelastautua rantaan. Näiden joukossa oli Kolumbus.
Saman vuoden lopulla hän purjehti Englantiin toisessa mainitussa taistelussa pelastuneista aluksista ja palasi Lissaboniin vuonna 1477. Hän purjehti Islantiin Irlannin kautta kauppalaivalla ja vuonna 1478 Madeiralle, ostamaan sokeria. Vuosina 1481–1482 hänen tiedetään käyneen Guineassa, mistä siihen aikaan kuljetettiin kauppatavaroita, kultaa ja orjia Portugaliin. Välillä hän oleskeli Porto Santossa, ja eräät tiedot kertovat hänen siellä menneen naimisiin. Avioliittoa koskevat tiedot ovat myös erilaisia. Hänen sanotaan naineen rikkaan lesken, Felipa Perestrello e Monizin vuonna 1479 ja saaneen pojan, Diego Colónin vuonna 1480. Vaimo kuoli kuitenkin jo tammikuussa 1485.
Kolumbuksen ajatus.
Kristitty Eurooppa oli aiemmin nauttinut silkki- ja maustekaupasta Intian ja Kiinan kanssa Mongolivaltakunnan suojeluksessa. Valtakunnan hajottua kaupankäynti katkesi. Portugali oli hakenut merireittiä Intiaan, ja oli perustanut kauppa-asemia ja myöhemmin siirtokuntia Afrikan rannikolle.
Kolumbuksella oli toinen näkemys: 1480-luvulle tultaessa hän oli kehittänyt ajatuksen matkustaa Intiaan (joka tarkoitti koko Etelä- ja Kaakkois-Aasiaa) lännen kautta, Atlantin valtameren yli. Ajatuksen hän lienee saanut oleskellessaan Porto Santossa. Kuningas Juhana II kysyi Kolumbuksen ehdotuksen suhteen valtakuntansa etevimpien oppineiden mielipidettä.
Sekä oppineet että merenkulkijat tiesivät Kolumbuksen aikoina Maan pyöreäksi, mutta arviot sen koosta vaihtelivat paljon. Monet oppineet uskoivat Ptolemaioksen jakoon, jossa maa kattoi puolet maapallosta ja vesi puolet. (Todellisuudessa Euraasia kattaa 120° pallosta.) Kolumbus piti oikeana Pierre d'Aillyn laskelmaa, jossa maa kattoi 225° ja vesi vain 135°. Näin hän laski Japanin etäisyydeksi Kanariansaarilta 2 400 meripeninkulmaa (4 444 km) (todellisuudessa 19 600 km). Useat merimiehet ja purjehtijat pitivät suunnitelmaa mielettömänä, sillä tuon ajan laivoja ei ollut mahdollista varustaa niin pitkälle matkalle.
Retken järjestely.
Kolumbus esitti suunnitelmansa Portugalin hoville vuonna 1485. Oppineet pitivät reittiä pitempänä kuin Kolumbus kuvitteli, ja kieltäytyivät kannattamasta ehdotusta. Vuonna 1486 Kolumbus sai tilaisuuden selostaa suunnitelmiaan Kastilian kuningattarelle Isabellalle. Tämä hylkäsi suunnitelman oppineiden sitä punnittua.
Kerrotaan Kolumbuksen jälleen vuonna 1488 pyrkineen Portugalin kuninkaan kanssa yhteyteen, mikä ei nytkään johtanut tuloksiin. Sanotaan tähän vaikuttaneen sen, että Bartolomeu Dias oli juuri palannut matkalta, jolla hän oli löytänyt Hyväntoivonniemen ja päätellyt meritien Intiaan kulkevan sen kautta, eikä portugalilaisia kiinnostanut epävarma läntisen meritien löytäminen.
Kolumbus sai kuitenkin palkkaa hovilta, jotta hän ei veisi ajatuksiaan muualle. Seitsemän vuoden taivuttelun jälkeen hänen ehdotukseensa suostuttiin lokakuussa 1491.
Lokakuussa 1491 Kolumbus sai hovista vahvistuksen suunnitelmilleen. 17. huhtikuuta 1492 allekirjoitettiin hallitsijaparin ja Kolumbuksen välinen sopimus, ja saman kuun 30. päivänä satamakaupunki Palos sai tehtäväkseen asettaa Kolumbuksen käytettäväksi kaksi purjealusta. Velvoitus johtui kaupungin asukkaiden tekemästä laiminlyöntirikoksesta vastapäättyneen, maureja vastaan käydyn sodan kestäessä. Kolumbus sai sittemmin vielä kolmannenkin laivan.
Vuonna 1492 Kastilian kuningatar Isabella ja hänen miehensä Aragonian Ferdinand olivat kukistaneet viimeisen muslimien linnoituksen Iberian niemimaalta, ja ottivat Kolumbuksen vastaan Córdobassa. Granadan sotaretkestä köyhtyneinä monarkit jättivät kuninkaallisen varainhoitajan vastuulle löytää varat yritykseen. Lähes puolet varoista saatiin yksityisiltä italialaisilta sijoittajilta, joiden kanssa Kolumbus oli jo järjestänyt rahoituksen.
Kolumbuksesta tehtiin valtameren suuramiraali ja aatelinen, ja hän sai perinnöllisen varakuninkuuden ja kuvernöörinoikeuden löytämiinsä maihin sekä osuuden kaikista voitoista. Ehdot olivat edulliset, mutta hänen poikansakin kirjoitti, että hallitsijat eivät uskoneet hänen paluuseensa.
Päiväkirja.
Kolumbus kirjoitti ensimmäisestä matkastaan päiväkirjan, joka on säilynyt nykypäivään Bartolomé de las Casasin jäljentämänä. Las Casas on lyhennellyt kirjaa monin paikoin, mutta ilmeisesti kuitenkin poistanut vain lähes mielenkiinnottomia osia kuten mainintoja säästä. Kirja on suomennettu "Amerikan löytöretken päiväkirja" (suomennos Erkki Valkeila, Karisto 1921). Kirja ei välttämättä ole luettavaksi kovinkaan mielenkiintoista tai mukaansatempaavaa, mutta se on arvokas dokumentti retkestä.
Matkat.
Kolumbus kävi Amerikassa kaikkiaan neljä kertaa.
Ensimmäinen matka.
Kolumbus lähti Palosista 3. elokuuta 1492 kolmella laivalla: "Santa María", "Niña" ja "Pinta". Laivat olivat Juan de la Cosan sekä Pinzónin veljesten (Martin ja Vicente Yáñes) omaisuutta, mutta hallitsijat pakottivat asukkaat luovuttamaan ne Kolumbuksen käyttöön. Mukana oli 86 miestä Kolumbus mukaan lukien.
Hän purjehti ensin Kanariansaarille, jotka olivat Kastilian omaisuutta. Siellä hän täydensi varastojaan ja korjasi aluksia. 6. syyskuuta alkoi viisiviikkoinen matka meren yli.
Tarinan mukaan Kolumbus kirjasi lokikirjaansa kuljetun matkan erikseen miehistölle kerrottavaksi ja oikean matkan. Lokikirjasta on kuitenkin olemassa vain lyhennelmä, jonka teki Bartolome de Las Casas ja joka ei ollut merenkävijä. Todennäköistä on, että Kolumbus kirjasi matkat kahden erimittaisen "lenguan" mukaan. Niiden suhde on noin 5:6 eli geometrisen mitan ja Portugalin merenkävijöiden mitan suhde.
29 päivän matkan jälkeen miehistö näki lintuja lentämässä länteen ja suuntaa muutettiin maan saavuttamiseksi.
Kolumbus saavutti viimein 12. lokakuuta 1492 saaren, jolla hän antoi nimen "San Salvador" (Pyhä vapahtaja), ja kirjasi muistiin alkuasukkaiden nimen "Guanahani". Vieläkään ei ole varmuutta, mikä Bahamasaarista saari oli. 1800-luvulla sen uskottiin olevan Suuri Turksaari, 1900-luvulla San Salvador -saari (jota kutsuttiin vuoteen 1925 Watling-saareksi). Nykyisin saaren uskotaan olevan joko Samana Cay tai Plana Cays.
Alkuasukkaat, taínot tai arawakit, olivat rauhallisia ja ystävällisiä. Kolumbus kirjoitti kirjeen Isabellalle ja Ferdinandille, että heidät kaikki voitaisiin laivata Kastiliaan, tai 50 miestä voisi pakottaa alkuasukkaat tekemään mitä halutaan. Kolumbus kirjoitti "intiaanien" ystävällisestä viattomuudesta trooppisessa paratiisissaan siten, että sai aikaan kestävän myytin jaloista villeistä. Ensimmäisellä matkalla ei vuodatettu verta; Kolumbus uskoi, että käännytys kristinuskoon voitaisiin saavuttaa rauhallisesti.
Ensimmäisellä matkallaan Kolumbus tutki myös Kuuban koillisrannikkoa (saavutettiin 28. lokakuuta) ja Haitin pohjoisrannikkoa (5. joulukuuta), saarelle hän antoi nimen "La Isla Española" (nykyisin Hispaniolan saari kattaen Haitin ja Dominikaanisen tasavallan valtiot). Hän uskoi Kuuban vuorten olevan Himalaja. Santa Maria ajoi karille, ja jouduttiin hylkäämään. 39 miestä jäi La Navidadin linnoitukseen.
4. tammikuuta 1493 Kolumbus kääntyi paluumatkalle. Hän ei ymmärtänyt tuulia, vaan joutui vastatuuleen ja yhteen vuosisadan rajuimmista myrskyistä. Ainut mahdollisuus oli purjehtia Portugaliin, missä hänelle kerrottiin myrskyssä menetetyn sata karavelia. Jotkut ovat myöhemmin spekuloineet paluun Portugaliin olleen harkittu. Kolumbus pidätettiin, eikä hän päässyt Espanjaan ennen kuin 15. maaliskuuta, jolloin sana löydetystä reitistä oli jo levinnyt läpi Euroopan.
Kolumbus sai sankarin vastaanoton. Hän toi näytteille vangittuja villejä ja löytämäänsä kultaa. Kolumbus esitteli myös tupakkakasvin, ananaksen, kalkkunan ja riippumaton. Kallisarvoista pippuria, inkivääriä tai neilikkaa hän ei ollut löytänyt, mutta chilipippurin kyllä.
Toinen matka.
Toiselle matkalleen Kolumbus lähti 24. syyskuuta 1493. Silloin hänellä oli seitsemäntoista laivaa, joissa oli tuhatviisisataa henkeä, hevosia, siemenviljaa, viiniköynnöksiä ja muuta tavaraa uusiin maihin perustettavien siirtokuntien tarpeisiin. Kanariansaarilta matka valtameren ylitse kesti kaksikymmentä päivää.
Hänellä oli silloin mukanaan veljensä Diego Kolumbus, joka jäi Hispaniolan (Haiti) saarelle perustetun Isabella-siirtokunnan ylipäälliköksi. Itse hän lähti etsimään saaren sisäosista kultaa ja löysikin kulta-alueen. Sitten hän purjehti Kuubaan ja Jamaikaan, mutta palasi sieltä huonossa kunnossa syyskuussa 1494 Isabellaan, mihin sillä välin oli tullut hänen toinenkin veljensä, Bartolomé, tuomaan siirtokunnalle lisää muonaa, joka olikin tarpeen, sillä espanjalaiset eivät kyenneet oudoissa oloissa tulemaan toimeen. Kristoffer Kolumbuksen ollessa matkalla osa väestöä oli alkanut niskuroida Diegoa vastaan, ja elämöiminen puhkesi lopulta ilmikapinaksi; niskuroitsijat anastivat Bartolomén laivat ja lähtivät Espanjaan kantelemaan kuningasparille Kolumbusta vastaan.
Mellastelevien espanjalaisten ilkityöt aiheuttivat kiistan saaren alkuasukkaiden kanssa, ja lähes satatuhantinen intiaaniarmeija kävi heidän kimppuunsa siitä huolimatta, että Kolumbus oli kaikin tavoin omalta osaltaan pyrkinyt rauhallisiin väleihin intiaanien kanssa.
”Herramme Jumala antoi pyhän armonsa kautta Katolisen Kuninkaamme ja Kuningattaremme löytää Saaret ja Kiinteän Maan. Kristofer Kolumbus, joka on siellä amiraalina, varakuninkaana ja kuvernöörinä, on selittänyt Heidän Korkeudelleen, että siellä asuvat ihmiset ovat hänen mielestään hyvin sopivia käännytettäviksi pyhään katoliseen uskoomme, koska näillä ei ole minkäänlaista lakia eikä järjestystä... Sen vuoksi Heidän Korkeutensa lähettävät sinne kunnioitetun isä Buylin yhdessä kyseisen amiraalin sinne menevien muiden munkkien kanssa. Heidän opettaminaan ovat tänne saapuneet intiaanit kykyjensä ja toimeliaisuutensa ansiosta hyvin perillä uskomme asioista, koska he jo ymmärtävät paljon kieltämme ja yrittävät oppia sitä lisää parhaansa mukaan. Ja koska tämä voidaan parhaiten panna täytäntöön heti laivaston saavuttua sinne, niin pitäköön kyseinen amiraali huolen siitä, että kaikki, jotka menevät, tai tulevat menemään sinne vastaisuudessa, kohtelevat kyseisiä intiaaneja hyvin ja rakkaudella, ilman että näille aiheutuu minkäänlaisia harmeja, yrittäen saada heidät tuttavalliseen keskusteluun osoittamalla heille mahdollisimman hyviä tekoja. Samalla kyseinen amiraali antakoon Heidän Korkeutensa varastoista joitakin lahjoja vaihtokauppaa varten, joka tehtäköön kunnioittavassa hengessä. Jos sattuisi, että joku tai jotkut kohtelisivat intiaaneja huonosti, olkoon se tavaltaan millaista tahansa, niin kyseisen amiraalin on Heidän Armonsa varakuninkaana ja kuvernöörinä rangaistava siitä ankarasti Heidän Korkeudeltaan saamiensa valtuuksien mukaisesti.”
Intiaanit hävisivät taistelun, tuhannet saivat surmansa ja sotavangit otettiin orjiksi; viisisataa lähetettiin Sevillaan myytäviksi. Isabella sai aiheen lausua orjiksi tuoduista intiaaneista: "Millä oikeudella amiraali on ottanut alamaisiani orjiksi." Orjat, joiden lukumäärästä liikkuu erilaisia arvioita, palautettiin Saarille.
Espanjaan menneet niskurit saivat aikaan, että kuningaspari lähetti Hispaniolaan luottamusmiehen tutkimaan saaren oloja, ja Kolumbus lähti itse Espanjaan antamaan selitystä. Hän sai kumotuksi häntä vastaan tehdyt syytökset helposti, vieläpä hänelle varustettiin laivastokin, kun hirmumyrsky oli Hispaniolassa tuhonnut kaikki siellä olleet laivat paitsi sitä ainoata, jolla Kolumbus palasi Espanjaan.
Kolmas matka.
Kolmannelle matkalle ei riittänyt miehiä. Sota Ranskaa vastaan oli käynnissä, ja Kolumbus sai laivojensa väeksi maanpakolaisuuteen tuomittuja rikollisia, ja hän lähti 30. toukokuuta 1498 kolmannelle matkalleen kuudella aluksella. Kanariansaarilla hän jakoi laivastonsa kahtia. Toinen osa purjehti suoraan Hispaniolaan, toisella hän itse lähti eteläisempää tietä Kap Verden saarien kautta, ja päätyi monen vastuksen perästä Etelä-Amerikan mantereelle, Orinoco-virran suun seuduille. 1. elokuuta 1498 – Kristoffer Kolumbus saapui ensi kertaa Amerikan mantereelle, Venezuelaan.
Hän ei kuitenkaan ryhtynyt tarkemmin tutkimaan uutta löytämäänsä maata, vaan kiirehti Hispaniolaan, missä asiat olivat taas hullusti. Siellä oltiin tyytymättömiä Bartolomé Kolumbuksen tiukkaan hallintoon, ja saaren ylituomari Roldan oli asettunut kapinallisten johtajaksi»mokomaa muukalaista» vastaan. Kristoffer Kolumbus saapui juuri silloin saarelle, antautui neuvotteluihin kapinallisten kanssa, ja rauhan saavuttamiseksi suostui nöyryyttäviin ehtoihin.
Sillä välin panettelijat olivat Espanjassa tehneet työtä, ja tuloksena oli, että Hispaniolaan lähetettiin uusi käskynhaltija Francisco de Bobadilla, joka perille tultuaan hankki itselleen joukkojen suosion antamalla kaikille kullankaivuluvan, kun Kolumbuksen veljekset sattuivat olemaan poissa. Näiden palatessa Bobadilla vangitsi Kolumbukset ja lähetti heidät kahleissa Espanjaan.
Matkalla laivan kapteeni olisi päästänyt Kolumbuksen kahleista, mutta siihen Kolumbus ei suostunut, ja kahleissa hän astuikin maihin laivasta Cádizissa marraskuussa 1500. Kuningaspari lausui heti syvän paheksumisensa Kolumbuksen vangitsemisen johdosta, hänet vapautettiin, ja hänelle annettiin kaksituhatta dukaattia, jotta hän saattoi arvonsa mukaisesti matkustaa Granadaan kuningasparin luo. Entistä ylivaltaansa uudessa maanosassa hän ei kuitenkaan enää saanut.
Bobadilla ei kyennyt hallitsemaan siirtokuntaa, missä kurittomuus kasvoi ja mielivalta alkoi rehottaa. Saarelle lähetettiin uusi ylituomari ja hallinnonhoitaja, ja Bobadilla sai käskyn palata Espanjaan. Laivastossa, jossa hän matkusti, oli mukana Kolumbusta vastaan kapinoinut Roldan vankina. Laivasto tuhoutui melkein kokonaan hurrikaanissa; siitä tuli perille vain yksi Bobadillan takavarikosta vapautettu alus, jossa kuljetettiin Kolumbuksen omaisuutta. Bobadilla ja Roldan kuolivat hurrikaanissa.
Tällä välin Portugali oli voittanut kilpajuoksun Intiaan: Vasco da Gama palasi syyskuussa 1499 matkaltaan Intiasta, mihin hän oli purjehtinut Afrikan ympäri.
Neljäs matka.
Vielä neljännen kerran Kolumbus lähti meren taakse 11. toukokuuta 1502. Hänellä oli neljä pientä laivaa ja sataviisikymmentä miestä, veljensä Bartolomé ja kolmetoistavuotias poikansa Fernando. Nyt matka kesti Kanariansaarilta Martiniquelle yhdeksäntoista päivää. Hispaniolan saaren käskynhaltija Ovando ei sallinut Kolumbuksen nousta lainkaan maihin, ja Kolumbus jatkoi matkaansa Kuuban ja Jamaikan eteläpuolitse Hondurasin rannoille. Hän etsi sieltä salmea, josta pääsisi Intian mereen. Sellaista salmea ei löytynyt, mutta Veraguan tienoilla hän totesi kannaksen sisäosissa huomattavia kulta-alueita. Hän ryhtyi perustamaan siirtokuntaa, mutta oli vähällä joutua kaikkineen tuhoon intiaanien hyökkäyksessä. Kahdella aluksella hän vihdoin pääsi kesäkuussa 1503 Jamaikan saarelle. Tuolloin laivat vuotivat niin kovasti, että ne oli ohjattava matalikolle: Niiden kannelle rakennettiin asuttavia majoja.
Heillä ei ollut työkaluja uusien laivojen rakentamiseen, ja ruokaakin he saivat vain vaihtokaupalla Jamaikan ystävällisiltä alkuasukkailta. Kaksi merimiestä lähti amiraalin pyynnöstä muutamien intiaanisoutajien keralla 190 kilometrin päässä olevaan Hispaniolaan, kertomaan asiasta Ovandolle. Uhkarohkea yritys onnistui sikäli, että miehet pääsivät perille, mutta Ovando ei lähettänyt pyydettyä apua.
Tukalassa asemassaan Kolumbus sairastui, miehet alkoivat mellastaa saaressa ja suututtivat alkuasukkaat. Kolumbus pelastui 1. maaliskuuta 1504 tapahtuneen kuunpimennyksen avulla. Hän tiesi sen ennakolta Regiomontanuksen»Ephemerideistä», ja lähetti intiaanipäällikölle sanan, että Jumala on suuttunut heihin ja päättänyt rangaista heitä, koska he näännyttivät nälkään hänen valittunsa; vihansa merkiksi Jumala pimentäisi kuun. Kun kuu pimeni Kolumbuksen ennustamalla hetkellä, kantoivat hätääntyneet intiaanit Kolumbukselle ruokatarvikkeita, ja Kolumbus lupasi, että jos he vastakin huolehtisivat haaksirikkoisten muonituksesta, niin Jumala antaisi kuun paistaa.
Kun kahdeksan kuukautta oli kulunut avunhakijain lähdöstä eikä Ovandolta kuulunut apua, syntyi tyytymättömän miehistön keskuudessa aseellinen kapina, jonka Bartolomé Kolumbus kukisti. Ja sitten, eräänä huhtikuun päivänä 1504, näkyi merellä laiva, josta souti vene haaksirikkoisten luo. Siinä tuotiin Ovandolta viinipullo, paisti ja – kirje, ettei ollut joutilaita laivoja haaksirikkoisten kuljettamiseen.
Mutta Ovandon häpeällinen teko tuli Hispaniolan siirtokunnassa tietoon, ja siirtolaisten suuttumusta peläten Ovandon oli vihdoin kesäkuun lopulla lähetettävä laiva noutamaan haaksirikkoisia, samaan aikaan kuin avunhakijatkin olivat lopulta saaneet hankituksi aluksen samaan tarkoitukseen. Nämä kaksi alusta luovivat kolme viikkoa kovassa vastatuulessa ennen kuin pääsivät Hispaniolaan. Sieltä Kolumbus kuukauden kuluttua lähti veljineen ja poikineen Espanjaan.
Valtameren amiraali ja Intian varakuningas oli nyt köyhä mies, sillä viimeiset varansa hän oli antanut merimiesten palkoiksi, joita hallitus ei suostunut maksamaan. Hän saapui kotimaahan 26. marraskuuta.
Löytöretkien jälkeen.
Kuningatar Isabella oli kuollut muutamia päiviä ennen Kolumbuksen paluuta. Kuningas Ferdinand ei ollut koskaan ollut ihastunut Kolumbukseen eikä tahtonut kuulla puhuttavan Hispaniolan hallinnon luovuttamisesta Fernando Kolumbukselle niin kuin tämän isä oli toivonut. Siellä piti yliherruutta julma Ovando, joka pani toimeen verilöylyjä alkuasukkaiden keskuudessa saadakseen heidät raatamaan kullan hankkimiseksi Espanjalle. Ja kun hän oli hävittänyt sen saaren 800 000 henkeä käsittävän väestön melkein sukupuuttoon, hän sai Espanjan hallitukselta luvan hankkia lisää orjia Bahamasaarilta.
Kolumbus oli käynyt kerran tapaamassa kuningas Ferdinandia, pyytäen takaisin oikeuksiansa ja inhimillisempää kohtelua Hispaniolan alkuasukkaille. Hänen esityksensä lykättiin neuvoston tutkittavaksi – eikä neuvosto pitänyt kiirettä. Kuolema korjasi Kristoffer Kolumbuksen Valladolidissa 20. toukokuuta 1506, ennen kuin kuninkaan neuvosto oli ehtinyt käsitellä Kolumbuksen asiaa.
Kolumbuksen kuoltua hänen ruumiinsa siirrettiin Valladolidiin, seitsemän vuotta myöhemmin Sevillaan, ja hänen poikansa Diegon, Hispaniolan (nyk. Haitin saari) kuvernöörin pyynnöstä vuonna 1542 Santo Domingoon. Kun San Domingo vuonna 1705 joutui Ranskalle, Kolumbuksen ruumis vietiin Havannaan, ja kun Espanjan oli luovutettava Kuubakin, vuonna 1898 Yhdysvalloille, ruumis palautettiin valtameren yli Sevillaan. Santo Domingosta kuitenkin löydettiin vuonna 1877 laatikko, jossa oli luunkappaleita ja Kolumbuksen nimi. Luista otettiin DNA-näytteet kesäkuussa 2003. 19. toukokuuta 2006 varmistettiin, että ainakin osa Espanjaan haudatuista luista todella oli Kolumbuksen jäännöksiä.


Christopher Lloyd.
Christopher Lloyd (s. 22. lokakuuta 1938 Stamford, Connecticut, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen näyttelijä. Lloydin ensimmäinen elokuvarooli oli mielisairaalan potilaana elokuvassa "Yksi lensi yli käenpesän". Hän on esiintynyt myös yhdysvaltalaisessa tilannekomediassa "Taxi" ja esitti keksijä Emmett ”Doc” Brownia "Paluu tulevaisuuteen" -trilogiassa 1985, 1989 ja 1990.
' -elokuvassa hän oli klingonikomentaja Krugen roolissa. Hän esiintyi myös kahdessa "The Addams Family" -elokuvassa esittäen roolihahmoa nimeltä Fester. Lloyd näytteli myös tuomari Tuhoa "Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?" -elokuvassa.
Hän myös esitti päähenkilöä Drew Blanckia pelissä "Toonstruck". Lloyd antoi ääninäyttelijänä "Anastasia"-animaatioelokuvassa puheäänen Grigori Rasputinille.


Carl Ludvig Engel.
Johan Carl Ludvig Engel (, 3. heinäkuuta 1778 Berliini – 14. toukokuuta 1840 Helsinki) oli saksalainen arkkitehti, joka työskenteli vuodesta 1815 Suomessa. Hänen arkkitehtuurinsa edusti uusklassista empiretyyliä. Engel loi pääkaupungiksi korotetulle Helsingille monumentaalikeskustan ja toimi koko suomalaisen rakennustaiteen suunnannäyttäjänä 1800-luvun alkupuoliskolla.
Preussilaissyntyinen Engel työskenteli Berliinissä, Tallinnassa ja Pietarissa ennen siirtymistään Suomen suuriruhtinaskuntaan. Hän sai ensin Helsingin uudelleenrakennuskomitean arkkitehtinä ja myöhemmin Intendentinkonttorin johtajana laajan vaikutusvallan ja ainutlaatuiset mahdollisuudet toteuttaa arkkitehtonisia visioitaan. Engelin päätyö Helsingissä on Senaatintorin empiremiljöö, johon kuuluvat Helsingin tuomiokirkko, Valtioneuvoston linna, Helsingin yliopiston päärakennus ja Kansalliskirjasto. Hän suunnitteli myös runsaasti kirkkoja ja julkisia rakennuksia eri puolille Suomea sekä piirsi useiden kaupunkien, kuten Turun ja Porvoon ruutu­asema­kaavat.
Varhainen ura.
Johann Carl Ludwig Engel syntyi 1778 Berliinissä, silloisessa Preussin kuningaskunnan pääkaupungissa. Hänen isänsä oli muurarimestari Johann Philipp Engel. Isänsä esimerkkiä seuraten Engel suuntautui rakennusalalle ja aloitti opinnot Berliinin maineikkaassa rakennusakatemiassa "Bauakademissa". Akatemiassa opetettiin teknisten aineiden lisäksi "rakennustaiteen historiaa ja hyvää arkkitehtonista makua"; hyvällä maulla tarkoitettiin käytännössä tuon ajan muotityyliä, uusklassismia. Engelin kanssa samaan aikaan Bauakademissä opiskeli Karl Friedrich Schinkel, myöhemmin Preussin maineikkain arkkitehti ja Berliinin uusklassisen keskustan luoja; mitään todisteita siitä, että Engel ja Schinckel olisivat tunteneet toisensa opiskeluaikanaan, ei kuitenkaan ole.
Engel valmistui Bauakademista ensin maanmittariksi 1800 ja sitten arkkitehdiksi 1804. Tutkintotodistuksensa mukaan hän oli tehnyt oppilastöinään piirustukset koulua, virastotaloa, myllyä ja viljavarastoa varten. Todistus oli kiitettävä ja siinä korostettiin erityisesti Engelin "eleganttia piirustustapaa".
Valmistumisensa jälkeen Engel sai viran Preussin rakennushallituksessa. Virassaan hän pääasiassa avusti vanhempia arkkitehteja ja suunnitteli teollisia rakennuksia ja rakennelmia, kuten myllyjä, patoja ja vesipumppuja. Ansioluettelossa, jonka Engel laati erottuaan rakennushallituksen palveluksesta, hänen mainitaan suunnitelleen kahdeksan myllyä sekä tehneen 60 piirustusta pienempiä pato- ja myllylaitteita sekä vesipumppuja varten. Entisen opettajansa, arkkitehti Philipp Bernhard Bensonin kanssa hän suunnitteli myös kolme julkista rakennusta: Neuruppinin kaupungin raatihuoneen ja Pyhän Marian kirkon sekä Zittaun kaupungin raatihuoneen. Näistä Neuruppinin kirkko on edelleen jäljellä. Engelin vanhin säilynyt rakennuspiirustus on suunnitelma Preussin kruununleipomoksi vuodelta 1806; tätä rakennusta ei kuitenkaan toteutettu.
Vuonna 1806 Ranska voitti Preussin Jenan taistelussa ja maa joutui antautumaan Napoleonille. Tämä lamautti Preussin rakennustoiminnan. Työpulan vuoksi Engel otti 1808 vastaan kaupunginarkkitehdin viran Tallinnassa, joka kuului Venäjän keisarikuntaan, mutta jonka asukkaista suurin osa oli baltian­saksalaisia. Engelin Tallinnaan suunnittelemista rakennuksista tiedetään vain vähän, ja vain yksi kaupungin vanhassa keskustassa sijaitseva yksityistalo on onnistuttu identifioimaan hänen työkseen. Tallinnakaan ei kuitenkaan tarjonnut Engelille riittävästi työtä, joten hän suuntasi katseensa keisarillisen Venäjän pääkaupunkiin Pietariin.
Ensimmäiset kosketukset Suomeen.
Engel erosi 1813 Tallinnan kaupunginarkkitehdin virasta ja siirtyi pietarilaisen tehtailijan C. R. Lomanin palvelukseen. Hän matkusti Turkuun johtamaan Lomanin omistaman sokeritehtaan laajennusta ja vietti siellä kaksi vuotta. Engelin Turussa viettämät vuodet osoittautuivat merkityksellisiksi hänen tulevalle uralleen. Hän tutustui Turun akatemian fysiikan professoriin Gustaf Gabriel Hällströmiin, jonka kautta hän sai suunniteltavakseen akatemian tähtitornin. Vuonna 1819 valmistuneesta Vartiovuoren tähtitornista tuli Engelin ensimmäinen merkittävä suunnittelutyö Suomessa.
Ilmeisesti Turussa solmittujen kontaktien kautta Engelin nimi kantautui Johan Albrecht Ehrenströmin korviin. J. A. Ehrenström, vanha kustavilainen diplomaatti ja hovimies, oli Helsingin uudelleenrakennuskomitean puheenjohtaja. Ehrenström oli laatinut pääkaupungiksi korotetulle Helsingille hienostuneen uuden asemakaavan, mutta hänellä oli vaikeuksia löytää suunnitelman toteuttajaksi sopiva arkkitehti. Ruotsin vallan aikaisia arkkitehteja, kuten uuden Yleisten rakennusten intendentinkonttorin johtajaksi nimitettyä Charles Bassia, pidettiin tyyliltään vanhentuneina ja liian "ruotsalaisina".
Engel ja Ehrenström postimerkissä 1950
Sokeritehtaan valmistuttua 1815 Engel seurasi Lohmania Pietariin, missä hän imi vaikutteita uusklassismin venäläisestä muodosta. Pörssitalon lisäksi hän laati luonnokset teatteriksi Pietariin sekä valtavaksi kirkoksi Moskovaan. Nämä piirustukset esiteltiin keisari Aleksanteri I:lle, ja ne saivat suopean vastaanoton keisarilta, joka oli innokas arkkitehtuurin harrastaja. Virantäyttöprosessi kesti silti vuosia; etenkin Carl Walleen oli varauksellinen Engeliä kohtaan ja toivoi, että uudelleenrakennuskomitean palvelukseen kiinnitettäisiin joku Pietarin taideakatemian oppilas. Keisarilliseen byrokratiaan turhautunut Engel valmisteli jo muuttoa takaisin kotikaupunkiinsa Berliiniin, mutta hänen suunnitelmansa keskeytyivät helmikuussa 1816. Tuolloin keisari hyväksyi Ehrenströmin ehdotuksen Engelin kiinnittämisestä Helsingin uudelleenrakennuskomitean arkkitehdiksi. 38-vuotias Engel muutti samana vuonna perheineen Helsinkiin, kaupunkiin, jonka uudelleenrakentamisesta tuli hänen elämäntyönsä.
Helsingin uudelleenrakennuskomitean arkkitehti.
Engelin päätyö oli Senaatintorin ja sitä ympäröivien rakennusten suunnittelu. Ehrenströmin asemakaava korosti klassismin ihanteiden mukaisesti aukion symmetriaa. Pohjoisreunalle oli varattu paikka luterilaiselle kirkolle ja sen edessä olevalle päävartiolle, itä- ja länsireunoille taas senaatintalolle ja kenraalikuvernöörin palatsille, joiden tuli olla keskenään symmetriset.
Engelin ensimmäinen työ Helsingissä oli Senaatintorin eteläreunassa sijainneen Bockin talon muuttaminen (alun perin väliaikaiseksi) kenraalikuvernöörin palatsiksi. Myös muut Ruotsin vallan aikaiset kauppiastalot, jotka reunustivat toria etelästä, modernisoitiin klassismin ihanteiden mukaisiksi. Vuonna 1822 valmistui torin itäreunalle massiivinen Senaatintalo (nyk. Valtioneuvoston linna), jota Engel piti parhaana siihenastisena työnään ja johon hän myöhemmin viittasi mestariteoksenaan. Länsireuna varattiin aluksi kenraali­kuvernöörin palatsille, mutta myöhemmin siihen päätettiin sijoittaa yli­opiston pää­rakennus, koska Turusta vuonna 1827 Helsinkiin siirretty yliopisto tarvitsi kipeästi tiloja ja koska kenraalikuvernöörillä oli jo torin varrella sangen edustava palatsi. Päärakennus valmistui 1832.
Engelin päätyöksi muodostui luterilaisen pääkirkon, Nikolainkirkon (nyk. Helsingin tuomiokirkko), suunnittelu. Hän hioi kirkon piirustuksia vuosikymmenen ajan ja pyrki tekemään siitä mahdollisimman "puhtaan" ja klassismin ihanteiden mukaisen. Kirkon rakennustyöt alkoivat vuonna 1830 ja ne olivat kesken vielä Engelin kuollessa 1840. Hänen seuraajansa saattoivat rakennustyöt päätökseen, mutta samalla tekivät lisäyksiä Engelin alkuperäisiin piirustuksiin ja muuttivat ratkaisevasti kirkon ulkoasua.
Intendentinkonttorin johtaja.
Intendentinkonttorin johtaja Charles Bassi erosi 1824 tehtävästään. Auennutta intendentin virkaa tarjottiin välittömästi Engelille, jota pidettiin liki ainoana pätevänä ehdokkaana koko maassa. Engel antoi kuitenkin vältteleviä vastauksia, koska hän hautoi jälleen kerran suunnitelmia paluusta Berliiniin. Hän kävi kirjeenvaihtoa preussilaisten viranomaisten kanssa ja tiedusteli mahdollisuuksiaan valtion virkoihin. Tämä aiheutti huolta helsinkiläisissä, jotka pelkäsivät menettävänsä Engelin. Itse keisari Aleksanteri I vaati, että Engelistä oli pidettävä kiinni millä keinolla hyvänsä, ja julisti "en halua menettää tätä miestä!". Saatuaan Berliinistä kielteisiä vastauksia Engel ottikin nopeasti intendentin viran vastaan sangen muhkein ehdoin: hän sai nauttia palkkaa sekä uudelleenrakennuskomitean arkkitehdin että Intendentinkonttorin johtajan virasta, ja sai päälle eläkkeen sekä muita etuisuuksia.
Intendentinkonttorin (myöh. Rakennushallitus) tehtävänä oli valvoa julkista rakentamista Suomen suuriruhtinaskunnassa. Kaikkien julkisten rakennusten piirustukset tuli lähettää konttoriin tarkastusta ja hyväksymistä varten, jonka lisäksi siellä laadittiin tilauksesta rakennuspiirustuksia. Konttorissa suunniteltiin Engelin 15-vuotisen toimikauden aikana useita kymmeniä rakennuksia vuodessa: kirkkoja, pappiloita, kartanoja, kouluja, raatihuoneita, läänin­hallituksia, sairaaloita, kasarmeja, vankiloita, tulli­kamareja ja majakoita. Yleisin tuote olivat kirkot: Engelin valvonnassa suunniteltiin kaikkiaan 51 kirkkoa ja 33 tapulia sekä kymmenen kirkon uudistustyöt. Konttorissa työskenteli intendentin lisäksi aluksi kaksi ja myöhemmin kolme arkkitehtia konduktöörin virkanimikkeellä; lisäksi Engel, joka halusi huolehtia uuden sukupolven kasvattamisesta, piti konttorissa myös arkkitehtioppilaita.
Intendentiksi siirtyessään Engelin vaikutusvalta laajeni siis Helsingistä koko maahan. Hän suhtautui virkaansa kunnianhimoisesti ja piti tehtävänään levittää maakuntiin "parempaa arkkitehtuuria ja hyvää makua". Konttorin laajasta tuotannosta luonnollisesti vain pieni osa oli Engelin itsensä suunnittelemaa, mutta kaikki sen arkkitehdit seurasivat hänen tyyli-ihanteitaan. Konttorin kautta uusklassismi levisi 1800-luvun alkupuoliskon määrääväksi rakennustyyliksi: pappiloiden, raatihuoneiden ja kartanoiden kautta tyyli omaksuttiin kaupunkien porvaristaloihin ja myös vauraimpiin maalaistaloihin.
Kenties kuuluisin Engelin Helsingin ulkopuolisista töistä on Eckerön postitalo joka nousi Ahvenanmaan läntisimpään pitäjään Eckeröön, Ruotsista tulleen ikiaikaisen merireitin varrelle. Hän suunnitteli postitalosta tietoisesti liian suuren, sillä sen oli tarkoitus toimia Suomen suuriruhtinaskunnan voimanosoituksena Ruotsin suuntaan. Engelin lukuisista uusklassisista kirkoista huomattavimmat ovat luterilaiset Lapuan tuomiokirkko, Oulun tuomiokirkko ja Haminan Johanneksenkirkko sekä Turun ortodoksinen kirkko. Myös Porin raatihuone ja Haminan raatihuone kuuluvat hänen huomattaviin töihinsä.
Intendentin ominaisuudessa Engel laati myös useiden kaupunkien asemakaavat. Ensimmäisen näistä hän teki Turkuun vuoden 1827 palon jälkeen, jossa kaupunki oli tuhoutunut lähes täysin. Uusklassismin ihanteiden mukainen ruutukaava korosti paloturvallisuutta: kadut olivat leveitä, korttelit väljiä ja yli yksikerroksiset puurakennukset kiellettyjä. Samoja periaatteita Engel sovelsi myös muissa asemakaavoissaan: Tampereella (1830), Hämeenlinnassa (1831), Porvoossa (1832), Jyväskylässä (1833) ja Mikkelissä (1837). Engelin suunnittelema Porvoon asemakaava kuitenkin toteutettiin vain osittain: Vanha Porvoo jäi ennalleen, mutta sen etelä­puolelle rakennettiin Engelin suunnitelman mukainen uusi kaupungin­osa.
Engel yksityishenkilönä.
Aikalaiset kuvailivat Carl Ludvig Engeliä pidättyväiseksi herrasmieheksi, joka pukeutui elegantisti ja käyttäytyi aina ryhdikkäästi ja moitteettomasti. Engel oli julkisesti esiintyessään jäykkä ja vähäpuheinen, mikä saattoi johtua siitä, ettei ruotsin kieli ollut hänen äidinkielensä; hän puhui elämänsä loppuun saakka ruotsia paksulla saksalaisella korostuksella. Helsingin seurapiirien suhtautuminen Engeliin oli kaksijakoista: hänen taitavuuttaan arkkitehtinä ihailtiin, mutta monia hänen rakennussuunnitelmiaan pidettiin liian korkealentoisina ja uhkarohkeina, ja eräät pitivät häntä jopa saksalaisena seikkailijana. Nämä ennakkoluulot saavuttivat huippunsa Nikolainkirkon ongelmallisen rakennustyön aikana; kirkkoa pidettiin liian huterasti suunniteltuna, ja helsinkiläisten väitettiin jopa lyöneen vetoa siitä, mihin suuntaan se kaatuu.
Engel viihtyi parhaiten pienessä ja luotetussa piirissä. Hänen parhaita ystäviään olivat kenraalikuvernöörin kanslian tirehtööri E. B. von Weissenberg, koskenperkaustoimikunnan johtaja Carl Rosenkampff sekä vuoriyli-intendentti Nils Nordenskiöld. Tämä herranelikko kokoontui säännöllisesti juomaan teetä von Weissenbergin taloon Vanhan kirkon porttia vastapäätä. Seurue puhui keskenään todennäköisesti saksaa, sillä von Weissenberg ja Rosenkampff olivat syntyisin Liivinmaalta, jonka yläluokka oli tuolloin vielä saksankielistä.
Berliiniläissyntyinen Engel ei koskaan kunnolla kotiutunut Helsinkiin, joka oli hänen silmissään pieni, kylmä ja kulttuuritarjonnaltaan puutteellinen provinssikaupunki. Saatuaan Senaatintalon valmiiksi Engel harmitteli ystävälleen kirjeessä, että se sijaitsi Helsingissä eikä Berliinissä, jossa sille olisi osattu antaa oikeanlaista arvoa. Etenkin pitkien ja pimeiden talvien aikana hän kärsi koti-ikävän puuskista ja hautoi suunnitelmia paluusta Preussiin. Engel ei kuitenkaan koskaan pannut näitä suunnitelmia täytäntöön, sillä hän tiesi, ettei voisi kotimaassaan saavuttaa samanlaista asemaa ja saada yhtä ainutlaatuisia suunnittelutöitä kuin Suomessa. Lopullisesti hän hylkäsi lähtösuunnitelmansa saadessaan Intendentinkonttorin johtajan viran 1824.
Intendentinkonttorin johtajaksi päästyään Engel ryhtyi suunnittelemaan perheelleen omaa taloa. Se valmistui vuonna 1828 Bulevardille, joka oli muodostunut Helsingin yläluokan suosimaksi asuinalueeksi. Bulevardi 18:ssa sijainnut puinen empiretalo oli aikansa helsinkiläisellä mittapuulla ylellinen: siinä oli sali, ruokasali, vieraiden vastaanottohuone, Engelin työhuone, isäntäväen makuuhuoneet sekä keittiö ja palvelusväen tilat. Taloa ympäröi suuri puutarha, jonka hoitamiseen Engel keskittyi erityisellä innolla. Taloa ja puutarhaa hoiti suuri palveluskunta. Engelin talo sijaitsi alkuperäisellä paikallaan vuoteen 1883 asti, jolloin se purettiin ruotsinkielisen tyttölyseon koulurakennuksen tieltä.
Luovutetulla alueella.
Engelin kuuluisuuden vuoksi hänen nimiinsä laitetaan usein rakennuksia, jotka ovat hänen oppilaidensa suunnittelemia, tai joiden piirustukset on tehty intendenttikonttorissa hänen johtajakaudellaan.


CRIMM.
CRIMM-moduuleja "(Continuity RIMM)" käytetään täyttämään tyhjiksi jääneet paikat, joihin RIMM-muistimoduulia ei asenneta.
CRIMM ei ole terminaattori, jonka tarkoitus on pysäyttää signaaleja vaan CRIMM jatkaa signaaleja seuraavalle moduulille, jotta sarjamuotoinen Rambus-tekniikka toimisi.


Chester A. Arthur.
Chester Alan Arthur (5. lokakuuta 1829 – 18. marraskuuta 1886) oli Yhdysvaltain 21. presidentti (1881–1885). Hän nousi virkaansa varapresidentin paikalta edeltäjänsä James Garfieldin kuoltua salamurhan uhrina. Ennen presidentiksi nousuaan Arthur toimi lakimiehenä, Unionin armeijan majoitusmiehenä ja New Yorkin sataman tullivirkailijana.
Presidenttinä Arthurin merkittävin saavutus oli virkamiesten poliittisten nimitysten kieltäneen niin sanotun Pendletonin lain läpivieminen. Munuaissairautensa takia Arthur ei hakenut toiselle presidenttikaudelle.
Nuoruus.
Chester Alan Arthur syntyi 5. lokakuuta 1829 Fairfieldissä, Vermontissa. Hänen isänsä oli Irlannista Yhdysvaltoihin muuttanut baptistipappi William Arthur ja äiti Vermontissa syntynyt Malvina Stone Arthur. Chesterillä oli kaksi nuorempaa veljeä sekä neljä vanhempaa ja kaksi nuorempaa siskoa. Chesterin ollessa nuori perhe muutti Williamin työn takia paljon Vermontin lähialueilla.
Chester, joka tunnettiin myös lempinimellään ”Chet”, opiskeli Union Collegessa Schenectadyssa, New Yorkin osavaltiossa, josta hän valmistui vuonna 1848. Valmistumisensa jälkeen Arthur toimi opettajana ja opiskeli lakia State and National Law Schoolissa Ballston Spassa, New Yorkissa. 1850-luvun alussa hän toimi North Pownalin, Vermont ja Cohoesin alueiden koulujen rehtorina. Vuonna 1854 Arthur sai luvan lakimiehen ammatinharjoittamiseen New Yorkissa.
Ura ennen presidentiksi nousua.
a> potkaisee Arthurin ulos New Yorkin tullitalosta.
Vuonna 1850 Arthur meni naimisiin virginialaisen Ellen ”Nell” Lewis Herndonin kanssa. Arthur toimi lakimiehenä New Yorkin kaupungissa ja voitti useita tunnettuja kansalaisoikeustapauksia. Yksi Arthurin lakimiesuran tunnetuimmista oikeustapauksista tapahtui vuonna 1855, kun hän edusti tummaihoista Elizabeth Jennings Grahamia tämän haasteessa newyorkilaista raitiovaunuyhtiötä vastaan. Graham oli poistettu ihonvärinsä takia yksityisen yrityksen omistamasta raitiovaunusta: Graham voitti oikeudenkäynnin ja tapaus vaikutti rotuerotteluun New Yorkin julkisessa liikenteessä. Toinen Arthurin tunnetuista oikeudenkäynneistä oli niin kutsuttu Lemmonin orjatapaus vuonna 1860: tuolloin New Yorkin korkein oikeus määräsi, että kaikki New Yorkin osavaltion läpi kuljetetut orjat ovat vapaita. Oikeudenkäynnin aikoihin Arthur liittyi uuteen orjuutta vastustaneeseen republikaaniseen puolueeseen.
1850-luvun lopussa Arthur liittyi vapaaehtoisena New Yorkin armeijaan. Yhdysvaltain sisällissodan sytyttyä vuonna 1861 Arthur palveli muun osavaltion tapaan Unionin joukoissa. Sodassa hän toimi majoitusmestarina () tehtävänään organisoida New Yorkin armeijan ruoka- ja varustekuljetuksia. Arthur ei joutunut sodan aikana kertaakaan sotatoimiin.
Vuonna 1871 republikaanien presidentti Ulysses S. Grant nimitti vaikutusvaltaisen republikaanipolitiikko Roscoe Conklingin suosituksesta Arthurin New Yorkin satamaan tullitehtäviin. Virkamiesten poliittinen nimittäminen oli tuohon aikaan normaalia ja Arthur, joka sai nimityksen myötä noin tuhat alaista, palkkasi alaisikseen Conklingin tukijoita. Hallituksen rahoilla palkatut Conklingin tukijat taas antoivat osan palkastaan suoraan republikaaniselle puolueelle. Lopulta vuonna 1879 presidentti Rutherford B. Hayes pyrki lopettamaan poliittiset nimitykset ja tämän takia erotti myös Arthurin virastaan. Seuraavana vuonna Arthurin vaimo Ellen Herndon kuoli keuhkokuumeeseen.
Nousu presidentiksi.
Vuoden 1880 presidentinvaaleja edeltäneessä republikaanien puoluekokouksessa puolue oli jakautunut kahtia aiemmin presidenttinä toimineen Ulysses S. Grantin ja senaattori James Blainen tukijoihin. Ennätyksellisen 36 äänestyskierroksen jälkeen puolue valitsi kompromissina presidenttiehdokkaakkseen Unionin kenraalina ja kongressiedustajana kunnostautuneen James Garfieldin. Arthur valittiin Garfieldin varapresidenttiehdokkaaksi.
Vaaleissa Garfield voitti vastaehdokkaansa demokraattien Winfield Hancockin ja nousi 4. maaliskuuta 1881 Yhdysvaltain 20. presidentiksi. Alle neljä kuukautta virkaanastujaistensa jälkeen Garfieldia vastustanut illinoisilainen lakimies Charles J. Guiteau ampui tämän juna-asemalla Washingtonissa. Garfield haavoittui vakavasti ja kuoli kaksi kuukautta myöhemmin, 19. syyskuuta, Valkoisessa talossa. Varapresidenttinä toiminut Arthur vannoi presidentin virkavalansa asunnossaan Manhattanilla aikaisin seuraavana aamuna.
Koska Arthur oli ennen presidentiksi nousuaan kannattanut virkamiesten poliittisia nimityksiä, ihmiset yllättyivät, kun hän ryhtyi edeltäjänsä tapaan vastustamaan poliittisia nimityksiä. Tammikuussa 1883 Arthur hyväksyi Pendletonin lain, joka oli merkittävä askel poliittisten nimitysten kitkemiseksi. Laki kielsi virkamiesten palkkaamisen tai erottamisen poliittisten näkemysten mukaan. Lakia valvomaan perustettiin Civil Service Commission -niminen komissio.
Poliittisten nimitysten uudistamisen lisäksi Arthur pyrki presidenttinä myös, vaihtelevalla menestyksellä, alentamaan tullimaksuja. Hän käytti veto-oikeuttaan kiinalaisten maahanmuuttoa rajoittaneeseen Chinese Exclusion Act -lakiehdotukseen, joka kuitenkin lopulta hyväksyttiin kongressin kumottua presidentin veton. Lisäksi Arthurin hallinto pyrki tämän presidenttikaudella toimimaan Yhdysvaltain postilaitoksessa paljastuneita väärinkäytöksiä vastaan ja uudistamaan Yhdysvaltain laivastoa.
Noin vuoden 1882 tienoilla Arthur sairastui tuolloin Brightin tautina tunnettuun sairauteen, mikä vaikeutti hänen munuaistensa toimintaa. Arthur piti sairastumisensa salassa, mutta se esti hänen kampanjoimisensa uudelle presidenttikaudelle vuoden 1884 vaaleissa. Republikaanit valitsivat presidenttiehdokkaakseen lopulta ulkoministeri James Blainen, joka kuitenkin hävisi demokraattien Grover Clevelandille.
Viimeiset vuodet ja kuolema.
Jätettyään Valkoisen talon maaliskuussa 1885 Arthur muutti takaisin New Yorkiin, jossa hän jatkoi hetken aikaa uraansa lakimiehenä. Arthurin terveydentila kuitenkin heikkeni nopeasti, ja hän kuoli kotonaan 18. marraskuuta 1886. Hänet on haudattu vaimonsa viereen Albany Rural Cemetery -hautausmaalle Menandsiin, New Yorkiin.
Yksityiselämä.
Vuonna 1850 Arthur meni naimisiin virginialaisen Ellen “Nell” Lewis Herndonin kanssa, jonka isä oli Yhdysvaltain laivaston upseeri. Pari sai yhteensä kolme lasta, joista kaksi, Chester Arthur Jr. (1864-1937) ja Ellen Herndon Arthur (1871-1915), selvisivät aikuisikään asti. Ellen kuoli vuonna 1880, alle kaksi vuotta ennen Arthurin nousemista Yhdysvaltain presidentiksi. Ensimmäisen naisen tehtäviä Arthurin presidenttikaudella hoiti hänen siskonsa Mary McElroy.
Valkoisessa talossa Arthur tuli tunnetuksi hyvästä pukeutumisestaan sekä kiintymyksestään hienoihin huonekaluihin. Arthurin väitettiin omistaneen jopa 80 erilaiset housut, ja hän saikin presidenttikaudellaan lempimiä kuten "Gentleman Boss" () ja "Elegant Arthur" ().


Calvin Coolidge.
John Calvin Coolidge, Jr. (4. heinäkuuta 1872 – 5. tammikuuta 1933) oli Yhdysvaltain 30. presidentti (1923–1929).
Presidentti Warren G. Hardingin odottamattoman kuoleman jälkeen Coolidge joutui skandaalien keskelle mutta selvisi niistä varsin hyvin. Coolidge ei pyrkinyt toiselle virkakaudelle.
Coolidge oli ensimmäinen presidentti, joka käytti uutta keksintöä – radiota – hyväkseen. Hän oli ensimmäinen presidentti, jonka virkaanastujaistilaisuus radioitiin, ja ensimmäinen, joka piti poliittisen puheen radiossa ja puhui Valkoisesta talosta.
Coolidge oli viimeinen Yhdysvaltain presidentti, joka ei puuttunut talouden kulkuun vaan antoi markkinoiden toimia säätelemättä. Hänen kaudellaan koettiin suuri talouskasvu ("Roaring Twenties"), joka päättyi pian hänen virkakautensa jälkeen suureen lamaan. Myöhemmin on käyty väittelyä siitä, olisiko aktiivisempi talouspolitiikka voinut estää suuren laman, mutta 1920-luvulla juuri kukaan ei nähnyt ennalta tulevaa katastrofia.
Coolidgen lempinimi oli "Hiljainen Cal" (Silent Cal), koska hän "ei pitänyt" puheäänestään. Erään kertomuksen mukaan eräs Valkoisen talon päivälliskutsuille osallistunut vieras oli lyönyt vetoa siitä, että hän saisi Coolidgen sanomaan vähintään kolme sanaa aterian aikana. Kun Coolidge kuuli tästä, hän sanoi vieraalle: "Sinä häviät" ("You lose").


Hallitsijasuku.
Hallitsijasuku eli dynastia tarkoittaa peräkkäisiä, samaan sukuun kuuluvia hallitsijoita. Yleisimmin dynastia-sanaa käytetään Kiinan historian yhteydessä (katso Kiinan dynastiat).


Diktaattori.
Diktaattori (, sanelija) on henkilö, jolla on valtiossa rajaton hallintavalta usein vallananastuksen perusteella. Diktatuurille on ominaista poliittisen opposition tukahduttaminen sekä sananvapauden ja muiden perinteisten demokraattisten vapauksien rajoittaminen. Alun perin Rooman tasavallassa diktaattori oli konsulien hätätilassa määräajaksi nimittämä virkamies, jolla oli rajoittamaton valta. Tuolloin diktaattori ei merkinnyt hirmuhallitsijaa.
Rooman diktaattori.
Rooman tasavallassa diktaattori oli viranhaltija, joka valittiin etenkin sotatilanteessa määräajaksi entisten konsulien joukosta. Diktaattori otti hetkellisen vastuun valtakunnasta eikä hänen valtaansa rajoitettu. Yleinen pituus diktaattorin toimikaudelle oli kuusi kuukautta.
Diktaattorit nykyaikana.
Nykyaikana diktatorisen hallinnon edustajista kuuluisimpia ovat olleet Adolf Hitler (natsi-Saksa), Benito Mussolini (Italia), Francisco Franco (Espanja), Mao Zedong, (Kiina), Kim Jong-Il (Pohjois-Korea), Josif Stalin (Neuvostoliitto) ja Muammar Gaddafi (Libya). Näihin diktatuureihin liittyi olennaisesti henkilöpalvonnan luominen.
Diktatuuri on usein ollut köyhien tai muuten kehityksenalaisten valtioiden hallitusjärjestelmä. Toisen maailmansodan jälkeen diktatuureja perustettiinkin eniten Latinalaiseen Amerikkaan ja Afrikkaan, joille olivat tyypillisiä sotilasdiktatuurit.


Diktatuuri.
Diktatuuri-sana tarkoittaa perusmerkityksessään diktaattorin rajattomaan vallankäyttöön perustuvaa valtiomuotoa tai jonkin ei-demokraattisesti valtaan päässeen ihmisjoukon, kuten puolue-eliitin, sotilasjuntan tai aristokratian itsevaltaisesti hallitsemaa eli diktatorista valtiota. Diktatuuri voi myös tarkoittaa yleisesti hallintomuotoa, jolle on ominaista poliittisen opposition tukahduttaminen sekä sananvapauden tai muiden perinteisten demokraattisten vapauksien rajoittaminen. Tämä sivumerkitys on seurausta siitä, että varsin monet diktaattorit ovat olleet suoranaisia hirmuhallitsijoita eli tyranneja. Sana ”tyrannia” suhteen alkuperäinen neutraali merkitys on väistynyt kokonaan kielteisen merkityksen alle. Diktatuuri-sanaa käytetään myös yleisemmässä merkityksessä, joka on läheistä sukua suvereniteetin käsitteelle, jolloin sana viittaa yleisesti mihin hyvänsä vallassa olevaan tahoon.
1900-luvun Euroopan diktatoristen hallitusmuotojen edustajista kuuluisimpia ovat olleet Adolf Hitlerin natsi-Saksa, Benito Mussolinin Italia, Francisco Francon Espanja ja Josif Stalinin Neuvostoliitto. Näihin diktatuureihin liittyi olennaisesti henkilöpalvonnan luominen ja yleisesti niitä pidetään myös tyrannimaisina.
Modernina aikana diktatuuri on usein ollut köyhien tai muuten kehityksenalaisten valtioiden hallitusjärjestelmä. Toisen maailmansodan jälkeen diktatuureja perustettiinkin eniten


Maanpäälliset digitaalitelevisiolähetykset Suomessa.
Maanpäälliset digitaalitelevisiolähetykset Suomessa (DVB-T) kertoo suomalaisesta antenniverkon kautta kiinteistöön tai ajoneuvoon siirrettävästä, digitaaliseen ohjelmasiirtoon perustuvasta televisiojärjestelmästä. Siitä käytetään yleisesti ilmaisua digi-tv. Suomessa digitaalisten lähetysten järjestelmäksi on valittu eurooppalainen DVB-järjestelmä, joka perustuu liikkuvan kuvan häviölliseen MPEG-2-pakkaukseen. Digitaalitelevision lähetykset voivat olla SDTV- tai HDTV-lähetyksiä, jotka voidaan lähettää maanpäällisen lähetysverkon (DVB-T), kaapeliverkon (DVB-C), laajakaista-tv:n (DVB-IPTV) tai satelliitin (DVB-S) kautta.
Historia.
Digisiirtymä Suomessa aloitettiin radiolähetyksistä. YLEllä oli vuodesta 1997 käytössä digiradion koeverkko, jonka toiminta lopetettiin vuonna 2005. Syy digiradion lopettamiseen oli se, että kuulijat eivät hankkineet digitaalisia vastaanottimia koska eivät kokeneet siitä saatavan lisähyötyä tavallisiin radiolähetyksiin verrattuna. Ensimmäinen digitaalinen radiokanava oli Radio Peili. Valtioneuvosto teki toukokuussa 1996 periaatepäätöksen rakentaa Suomeen digi-tv:n maanpäällisen lähetyksen kautta, ajatuksena oli siirtyminen kokonaan digitaaliseen televisioon vuoden 2006 loppuun mennessä. Yleisradio aloitti koelähetykset Espoon Kivenlahden ja Helsingin Santahaminan lähettimiltä 23. lokakuuta 1997 lähettäen kanavia TV1 ja TV2. Digita aloitti maanlaajuisen digitaalisen kuvasignaalin siirtoverkon rakentamisen kesäkuussa 1999. Ensimmäiset lähetykset näkyivät pääkaupunkiseudulla, Tampereella ja Turussa 1. syyskuuta 2000 alkaen. Digitaalitelevisio otettiin käyttöön virallisesti Suomessa 27. elokuuta 2001, jonka myötä myös digisovittimien myynti vauhdittui. Hallitus teki siirtymistä koskevan periaatepäätöksen maaliskuussa 2004, että analogiset lähetykset Suomessa suljetaan 31. elokuuta 2007. 2007 maaliskuussa päätettiin lisäksi, että kaapeliteitse saa tämän jälkeen lähettää analogisia lähetyksiä, jos niiden rinnalla lähetetään digitaalinen signaali.
Liikenneministeriö antoi toimiluvat MTV Oy:lle, Oy Ruutunelonen Ab:lle, Deuterium Oy:lle ja Wellnet Oy:lle. Lisäksi valtioneuvosto myönsi toimiluvan usealle digitaaliselle erikoiskanavalle (elokuva-, koulutus ja urheilukanavalle) ja alueellista ohjelmistoa lähettävälle televisiokanavalle. Lisäksi yksi kanavanippu varattiin täysin Yleisradio Oy:n käyttöön julkisen palvelun televisiotoiminnalle. Lisää toimilupia jaettiin joulukuussa 2006, jolloin seitsemän uutta toimijaa sai kanavia uuteen kanavanippuun. Kaikki toimiluvan saaneet kanavat eivät kuitenkaan ole aloittaneet ja lisäksi monien aloittaneiden televisiokanavien nimet, profiilit sekä omistajayritykset ovat muuttuneet. Alkuvaiheessa kaavailtujen interaktiivisien palvelujen kehitys on tyrehtynyt kokonaan.
Kanavaniput maanpäällisessä lähetysverkossa.
Suomessa multipleksia kutsutaan usein kanavanipuksi. Se sisältää useita TV-kanavia, jotka välittyvät saman datavirran eli multipleksin kautta. Katseltaessa televisiota digisovitin säätää virittimen vastaanottamaan aina yhtä kanavanippua ja valitsee sen datavirrasta kanavan kuvaamiseen tarkoitetun datan, josta muodostuu digi-tv-kanavan kuva ja ääni. Lisäksi kanavanipussa välitetään kanavakohtaisia tekstitykseen liittyvää informaatiota (DVB-tekstitys) ja ohjelmatietoja (EPG). Yhdessä DVB-T kanavanipussa voidaan välittää halutusta laadusta riippuen 3−10 SDTV-kanavaa. Mitään rajoituksia kanavien lukumäärälle kanavanipussa ei asetettu toimilupia jaettaessa. Kanavanipun datavirta on 22 Mbit/s, josta jaetaan kaistaa kullekin kanavalle vaihtelevalla datamäärällä. Esim. urheilulähetykset saattavat viedä enemmän dataa kuin uutislähetykset, jolloin kaistaa annetaan enemmän urheilulähetykselle. Käytännössä kanavat multiplekstaan yhteen datavirtaan niin, että jokaisen kanavan sen hetkinen kuvanlaatu on optimoitua parhaaksi suhteessa toisten kanavien viemään datamäärään. Kunkin kanavan kuvan pakkauksessa käytetään MPEG-2-algoritmia. Mobiilitelevision DVB-H:ssa sen sijaan käytettiin MPEG-4:sta.
DVB-H standardin lakkautuspäätös tehtiin 2011 Valtioneuvostossa ja sen korvaajaksi päätettiin luoda uusi DVB-T2 teräväpiirtostandardin HDTV-kanavanippu. Digita sulki DVB-H-mobiili-tv-verkon kokonaan 5.3.2012.
1. syyskuuta 2007 otettiin ensimmäisen kerran käyttöön kanavanippu E. Tämä toi joukon uusia maksullisia kanavia antenniverkon digi-tv:n katselijoille.
Levinneisyys.
Tällä hetkellä digitaalilähetysten maanpäällisen eli terrestriaaliverkon vastaanottoalue kattaa 99,9 prosenttia suomalaisista kotitalouksista. Lähetyksiä voi vastaanottaa perinteisten TV-antennien, kaapeliverkon ja satelliittien kautta. Finnpanelin tiedotteen mukaan heinäkuun lopussa 2007 Suomen talouksista 73% on hankkinut digitaalitelevisiovastaanottimen. Suurempi levinneisyys on saavutettu maanpäällisen verkon piiriin kuuluvissa talouksissa. Kaapeliverkon talouksista digiboksi on 61 prosentilla, terrestriaaliverkon talouksissa jo 85 prosentilla.
Siirtymäkausi.
Maanpäälliset televisiolähetykset muuttuivat Suomessa digitaalisiksi 1. syyskuuta 2007 klo 4.00. Tämän jälkeen TV1-kanavan analogiset lähettimet olivat vielä päällä viikon, jolloin ne näyttivät pelkkää tiedotetta digisiirtymästä.
Alun pitäen kaikki lähetykset tuli vastaanottaa digitaalisina, mutta myönnytyksiä siirtymään annettiin sairaaloille, taloyhtiöille ja viimeiseksi kaapeli-tv-yhtiöille. Signaalimuunnoksen edellytys oli rinnakkaisen digitaalisen signaalin lähettäminen.
Sairaalat saivat kolme vuotta lisäaikaa potilastilojensa digitalisoimiseen. Potilaat voivat katsoa huoneissaan analogiseksi muunnettuja digilähetyksiä vuoden 2010 elokuuhun asti.
Taloyhtiöiden on mahdollista käyttää keskusdigiboksia lähetysten muuntamiseen, mutta tätä vaihtoehtoa ovat käyttäneet harvat taloyhtiöt.
Kaapeliverkossa liikenne- ja viestintäministeriö ei hallinnoi analogisten TV-kanavien lähettämistä, vaan TV-yhtiöt ja kaapeliyhtiöt voivat päättää tästä vapaasti keskenään, jos Yleisradion digitaalinen signaali lähetetään myös kaapelin kautta. Yleisradio, MTV3 ja Nelonen sallivat digitaalisen tv:n lähetyssignaalin muuntamisen analogiseksi kaapeli-tv-yhtiöiden verkoissa maanpäällisen verkon alasajon jälkeen. Kaapelitelevisioliitto kuitenkin päätti 7.6.2007, että he lopettavat analogiset TV-lähetykset Suomen kaapeliverkoissa 29. helmikuuta 2008, eikä uusia neuvotteluja TV-yhtiöiden kanssa aloitettu. Analogisten lähetysten lopettaminen jätti enemmän kaistaa maksu- ja HD-kanaville sekä muille palveluille kaapeliverkoissa.
Kaapeli-tv -yhtiöiden analogiset tv-lähetykset jatkuivat näin ollen helmikuun loppuun 2008, jonka jälkeen kaapelitalouksissa tarvitaan DVB-C-tunnuksella varustettu digiboksi, mikäli Yleisradion ja kotimaisten kaupallisten tv-kanavien lähetyksiä haluaa jatkossa seurata. Kaapelitalouksissa jäi joitakin ulkomaisia kanavia näkymään analogisena lähetyksenä vielä helmi-maaliskuun jälkeen riippuen kaapeli-tv-operaattorista ja lähettävän maan digisiirtymäaikataulusta.
Kaapelikotien siirtyminen analogisista digitaalisiin lähetyksiin alkuvuodesta 2008 sai monet luopumaan televisiosta. Tv-lupien määrä väheni maaliskuun aikana yli 19 000 kappaleen verran. Huhtikuun aikana irtisanomistahti hiljeni. Maksullisten tv-lupien määrä väheni 3 576 kappaleen verran. Televisiolupien määrä väheni vuoden 2008 toukokuun aikana 883 kappaleen verran. Toukokuun lopussa oli voimassa 1 919 704 maksullista televisiolupaa. Uusia tv-ilmoituksia on tehty alkuvuoden aikana 69 261 kappaletta.
Digisiirtymän ongelmat.
Digisiirtymässä Suomessa oli monia sosiaalisia ja teknisiä ongelmia. Ne kirvoittivat niin kuluttajien kuin asiantuntijoidenkin kritiikkiä. Digivastaanottimen omistavista kotitalouksista vielä reilulla puolella oli maaliskuussa 2008 jonkinlaisia teknisiä hankaluuksia television kanssa. Puoli vuotta aiemmin tehdyssä kyselyssä niitä oli yli kahdella kolmasosalla.
Yleisimmät katseluun liittyvät ongelmat koskivat tekstitystä ja kuvanlaatua tai sitä, että kuva saattoi jumiutua. Tekstitysongelmien vuoksi perustettiin 1. tammikuuta 2008 YLE Extran tyhjäksi jättämälle kanavapaikalle väliaikainen kiinteällä tekstityksellä varustettu kanava YLE TV1+. Yleisin syy olla hankkimatta digitelevisiota oli sen kokeminen tarpeettomaksi. Monet valistuneet kuluttajat odottavat teräväpiirtolähetysten tuloa. Tilastokeskuksen arvion mukaan digisiirtymässä jopa 50 000 taloutta on luopunut televisiosta..
Digi-tv vaatii tehokkaamman antennin.
Analogisessa lähetyksessä pienet häiriöt, kuten sade yleensä huonontaa kuvaa vain hieman. Sen sijaan Digi-tv:n kuva pikselöityy tai katoaa kokonaan. Vastaanotto vaatii aiempaa tehokkaamman antennin. Heikon antennin korjaaminen mastovahvistimilla tai antennia nostamalla ja suuntaamalla uudestaan ei aina riitä, sillä antennin pitää lisäksi olla tarkoitettu niille kanaville joilla kyseisen alueen ohjelmat lähetetään. Antennin taajuusalueen tulee kattaa ääritapauksessa jopa kaikki UHF-kanavat 21–69. Jos katselu tapahtuu kiinteästä paikasta ja kaikkien kanavanippujen taajuudet ovat lähellä toisiaan, riittää kapeakaistaisempi antenni. Esimerkiksi Turussa tarvitaan kevään 2008 taajuusmuutosten jälkeen vain kanavilla 51–60 toimiva antenni. Sen sijaan vaikkapa asuntovaunussa tai matkailuautossa käytettävän antennin on syytä kattaa kaikki kanavat.
Suuremman antennin asennuksessa tarvitaan myös asiantuntemusta. Tehokkaampi antenni on hieman hintavampi. Antennihankinnoissa kannattaa varautua myös tulevien teräväpiirtolähetysten vaatimaan kanava-alueeseen. Kanavanippujen taajuudet saattavat myös muuttua, jolloin laajakaistainen koko alueen antenni on taas tarpeen. Vanhaa kanavien 5–12 VHF-antenniakaan ei kannata poistaa, jos se on kunnossa. Sen vastaanottamille taajuuksille on mahdollisesti tulossa uusia kanavia.
Digita rakensi lisälähettimiä muun muassa itärajalle, jossa oli katvealueita. Jos digi-tv:n lähetystä ei muuten saada näkyviin katselu yksittäistapauksissa voidaan järjestää satelliittiantennilla. Tarkempia tietoja digilähetysten näkyvyydestä saa lähetysverkoista vastaavalta Digitalta..
Digisiirtymän kritiikkiä vuosina 2007-2008.
Kritiikki konkretisoitui tv-lupien määrän laskuna. Antennilähetyksien loppuessa 31.8.2007 kymmeniätuhansia talouksia oli ilman digimuunninta. Kaapelitalouksien siirtyessä digilähetyksiin maaliskuun alussa 2008 n. 15 % televisiotalouksista oli ilman edelleen digimuunninta. Digisiirtymä vähensi televisioluvan maksaneiden määrää noin viidellä tuhannella ja kaikkiaan digisiirtymä aiheutti n. 18 400:n tv-maksun irtisanomisen vuoden 2008 alusta lukien. Televisiokodeista joka kahdeskymmenes oli edelleen ilman digimuunninta maaliskuussa 2008. Digisiirtymässä televisiottomien talouksien määrä kasvoi huomattavasti. Aiemmin ilman televisiota oli 6 % – siirtymän jälkeen 8 %.
Vuorovaikutteisuus.
Digitaalisesta televisiosta piti alun perin tulla vuorovaikutteinen televisio, joka kodin viihdekeskus, jossa on liki samat ominaisuudet kuin tietokoneessa internet-selainta käytettäessä. Interaktiivinen televisio jäi ensimmäisessä vaiheessa toteutumatta paluukanavan puutteesta johtuen, vaikka vuorovaikutteisuus liittyi vuonna 1996 tehtyyn valtioneuvoston päätökseen lähetysten digitalisoimisesta. Kuitenkin vuorovaikutteisuus saattaa tulla televisioon toisessa vaiheessa kodin tietokoneen ja television yhteistoimintana, langattoman yhteyden kautta. On ennustettu, että vuoteen 2012 mennessä tietokone ja televisio sulautuisivat yhteen muodostaen kodin viihdekeskuksen, joka toisi interaktiivisuuden televisioon.
Teräväpiirtosiirtymä.
Digitaaliset teräväpiirtotelevision koelähetykset alkoivat vuoden 2007 toukokuussa Euroviisujen näyttämisellä Espoon lähetinasemalta. Seuraavan vuoden elokuussa lähetettiin Pekingin olympialaiset salaamattomana samalta lähettimeltä.
Suomen hallitus päätti kesäkuussa 2008 osoittaa analogiselta televisiolta vapautuneita taajuuksia teräväpiirtotelevisiolle ja laajakaistaisille digitaalisille matkaviestinverkoille. Päätöksen mukaan VHF-taajuusalueelle mahtuu kaksi valtakunnallista ja UHF-alueelle yksi pääkaupunkiseudun alueellinen teräväpiirtotelevision kanavanippu.
Digita on hoitanut Suomen maanpäällistä tv-lähetysverkkoa yksinoikeudella. Vuoden 2010 tilanne muuttuu, sillä valtioneuvosto myönsi teräväpiirtokoelähetysten toimiluvan Dna:lle kesällä 2009. Toimilupa jatkuu vuoteen 2016, edellyttäen, että teräväpiirtolähetykset kattaa 60 % Manner-Suomen asukkaista vuonna 2011. Digita, Anvia ja Telemast Nordic hävisivät teräväpiirtolähetysten jakelun tarjouskilpailun Dna:lle. Kilpailutusta perustellaan monopolin avaamisella, sillä tv-kanavat ovat arvostelleet Digitaa monopolihinnoista. Teräväpiirto-ohjelmiston toimiluvat tulevat hakuun syksyllä 2009, jolloin selviää, millaisia ohjelmia kanavilla nähdään. Teräväpiirtolähetysten katsominen vaatii teräväpiirtonäytön (FHD) lisäksi uuden vhf-antennin ja uuden digivastaanottimen.
Aiemmassa digisiirtymässä antennit piti vaihtaa ja digiboksit hankkia. Teräväpiirtosiirtymä ei aluksi ole kaikille pakollinen, sillä tavalliset digilähetykset jatkuvat nykyisellä tekniikalla toistaiseksi. Teräväpiirto-ohjelmat vaativat kuitenkin uudet antennit ja digiboksit näkyäkseen terävänä. HDTV standardi ei määrittele millä tekniikalla kuvaa tulee siirtää. Lähetyksiä voi välittää satelliitit, maanpäälliset lähetysasemat, kaapelioperaattorit, tietoverkot tai muu HDTV:tä yhteensopiva jakelulaite - vaikkapa kännykkä. Maanpäällisessä HDTV-verkossa tullaan alustavien suunnitelmien mukaan käyttämään DVB-T2-standardia, kun ensimmäiset lähetykset alkavat vuonna 2010. Koelähetyksiä on Suomessa tehty kesästä 2008 alkaen.
Yle on kertonut tuovansa valtakunnallisen teräväpiirtotelevisiokanavan viimeistään vuonna 2016. Asiassa edetään kaupallisten tarpeiden mukaisesti ja mikään ei estä tuomaan kaupallista kanavaa teräväpiirtolähetyksiä varten. Nykyisen digi-tv:n katselu voi jatkua nykyisillä laitteilla valtioneuvoston linjauksen mukaan ainakin vuoden 2016 loppuun asti.
Antenniverkon varsinaiset HD-lähetykset alkoivat 1. tammikuuta 2011 DNA:n kanavanipuissa. Anvian HD-lähetykset käynnistyvät myöhemmin keväällä.


Digitaalisuus.
Digitaalisuus on datan syöttämisessä, käsittelyssä, siirrossa, tallennuksessa ja esittämisessä käytettävä menetelmä, jossa data esitetään täsmällisinä arvoina, joita on rajallinen määrä. Tavallisin digitaalinen järjestelmä on binäärijärjestelmä, jossa käytetään vain kahta arvoa, 0 ja 1. Digitaalisuuden vastakohtana on analogisuus, jossa muuttuja voi saada kokonaisen spektrin arvoja.
Tietoa käsittelevissä laitteissa on yleensä sekä digitaalisia että analogisia osia. Esimerkiksi digitaalikameran A/D muunnin muuttaa valon analogisen signaalin digitaaliseksi signaaliksi ja tallettaa sen muistiinsa. Tavallisesti tämä digitaalinen tieto muunnetaan D/A muuntimessa etsimen tai näytön analogiseksi kuvasignaaliksi. Näkyvä valokuva on siten analoginen, mutta kuvan tallennusmuoto digitaalinen.
Sana digitaalinen tulee latinan kielen sanasta digitus, joka tarkoittaa sormea.
Sähköinen binäärijärjestelmä.
Binäärijärjestelmän muuttujan eli bitin kahdelle mahdolliselle eri arvolle voidaan antaa nimet, esimerkiksi 0 ja 1 tai A ja B tai joku muu. Sähkövirtana nämä kaksi arvoa voidaan esittää esimerkiksi vaihtoehtoina virta kulkee - virta pois, tai vaihtoehtoina 1 voltti - 5 volttia. Olennaista on vuo, joka vaihtelee kahtena vaihtoehtona, esimerkiksi kaapelissa kulkevan valon säätäminen kahdeksi vaihtoehdoksi.
Yleensä digitaalisen esityksen muuttujaa, joka saa kaksi arvoa, kutsutaan bitiksi. Mikä tahansa lukuarvo voidaan esittää bittien sarjana. Symbolit, kuten aakkoset, voidaan helposti esittää digitaalisesti hävittämättä tietoa, koska ne ovat toisistaan erotettavia ja niitä on rajallinen määrä. Jos esimerkiksi aakkosia on noin 30, kukin kirjain voidaan esittää viidellä bitillä. Sen sijaan alun perin analogisen, "jatkuva-arvoisen" materiaalin, kuten kuvan ja äänen, muuntaminen digitaaliseksi merkitsee alkuperäisen esityksen täydellisyyden menetystä, mutta näin tapahtuu enemmän tai vähemmän muussakin muodossa lähetetylle tai talletetulle tiedolle.
Yleisesti ottaen digitaalinen tiedonsiirto ja -tallennus vaativat analogista monimutkaisemman laitteiston, mikä viivytti aikoinaan niiden käyttöönottoa, poikkeuksena sähkötys. Nykyinen elektroniikan ja mikropiirien kehittyneisyys kuitenkin tekee digitaalisen siirron kannattavaksi.
Muita digitaalisia järjestelmiä.
Vaikka digitaalisuus yhdistetään tavallisesti binääriseen elektroniikkaan on digitaalisuus itseessään huomattavasti vanhempi keksintö.


DivX5.
DivX5 on Project Mayon (toiselta nimeltään OpenDivX) kaupallinen seuraaja, jota käytetään jo melko yleisesti videonpakkaukseen AVI-tiedostoilla. Samanaikaisesti kun DivX5:ttä alettiin kehittää, osa kehittäjistä jatkoi avoimen lähdekoodin linjalla ja näin syntyi XviD. Molemmat näistä koodekeista ovat MPEG-4 -yhteensopivia.
Aiempi DivX oli versio 3, joka oli Microsoftin tekemästä koodekista muokattu versio. OpenDivX oli epävirallisesti DivX4.


Demokratia.
Poliittisessa teoriassa demokratia eli "kansanvalta" hahmottaa pienen määrän eri valtiomuotojen yhdistelmiä ja myös poliittista filosofiaa. Tavallisena demokratian ominaispiirteenä pidetään, että tärkeimmistä valtiollisista asioista päättää joko kansa itse tai kansan yleisillä vaaleilla kilpailevien ehdokkaiden joukosta valitsema toimielin (parlamentti). Jotta kilpailulliset vaalit voisivat toteutua kunnolla, on tavallisesti katsottu olevan tarvetta ilmaisun- ja lehdistönvapaudelle sekä jonkinasteiselle oikeusturvalle. Armeijan siviilimääräysvalta on usein nähty välttämättömyytenä ehkäisemään sekä sotilasdiktatuuria että armeijan sekaantumista politiikkaan. Joissakin maissa demokratia perustuu tasa-arvo-oikeuksien filosofiselle periaatteelle.
Demokratian pääperiaatteena on enemmistösääntö, vaikka monet demokraattiset järjestelmät eivät noudata tätä kurinalaisesti – edustuksellinen demokratia on suoraa demokratiaa yleisempi ja vähemmistön oikeudet turvataan usein joskus sellaiseksi kutsutulta kuin “enemmistön tyrannia”. Kansan itsemääräämisoikeus on tavallinen, muttei universaali, kannustava filosofia demokratian vakiinnuttamisessa.
Universaalisti hyväksyttyä ‘demokratian’ määritelmää ei ole olemassa varsinkin, kun kyseessä ovat yhteiskunnan ne elementit, joilta sitä vaaditaan. Monet ihmiset käyttävät liberaalin demokratian lyhenteenä “demokratia”-termiä, johon saattaa sisältyä poliittisen moniarvoisuuden, yhdenvertaisuuden lain edessä, oikeuden vedota vaaleilla valittuihin viranomaisiin epäkohtien oikaisemiseksi, oikeusturvan, kansalaisoikeuksien, ihmisoikeuksien ja hallituksen ulkopuolisen kansalaisyhteiskunnan elementtien kaltaisia lisäelementtejä. Yhdysvalloissa vallanjaolla usein viitataan sivuominaisuuteen, mutta muissa Yhdistyneen Kuningaskunnan kaltaisissa maissa parlamentaarinen itsemääräämisoikeus on määräävänä filosofiana (vaikka yleisesti käytännössä pidetään yllä oikeuden riippumattomuutta). Muissa tapauksissa “demokratiaa” käytetään tarkoittamaan suoraa demokratiaa.
Vaikka termiä “demokratia” tyypillisesti käytetään poliittisen valtion asiayhteydessä, periaatteet ovat sovellettavissa myös yksityisiin organisaatioihin ja muihin ryhmiin.
Demokratia juontaa juurensa muinaiseen Intiaan, antiikin Kreikkaan ja Roomaan, muinaiseen Eurooppaan sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, mutta nykypäivän mielikuvat demokratiasta ovat merkittävästi erilaiset. Demokratiaa on kutsuttu “viimeiseksi valtiomuodoksi” ja se on levinnyt merkittävästi ympäri maailmaa. Aikojen kuluessa äänioikeutta on laajennettu monilla lainkäyttöalueilla suhteellisen kapeista ryhmistä (tietyn etnisen ryhmän varakkaat miehet), mutta yhä pysyen kiistanalaisena asiana koskien kiistelyn kohteina olevia maa-alueita, merkittävän maahanmuuton alueisiin ja tietyt kansalliset ryhmät poissulkeviin maihin.
Etymologia.
Sana demokratia on peräisin antiikin kreikkalaisesta dēmokratia () -sanasta, jolla nykyaikana tarkoitetaan tavallisesti kansanvaltaa. Sana dēmokratia on muodostettu alkuosasta dēmos (), ”kansa”, ”väkijoukko”, ”monet” ja kratos () ”komento” tai ”valta”. Latinankielisistä teksteistä varhaisimmat maininnat on löydetty 1200-luvulta.
Kuten edellisessä kappaleessakin, kreikan sana dēmos käännetään tavallisesti "kansaksi." Alkuperäisesti dēmos ei kuitenkaan tarkoittanut koko kansaa. Nimitystä dēmos näyttää alunperin käytetyn eräistä Attikan alueista. Vasta myöhemmin se olisi siirtynyt merkitsemään tällaisen alueen syntyperäisten asukkaiden muodostamaa yhteisöä. Kun käytettiin yhdyssanaa dēmokratia, se saattoi tarkoittaa köyhälistön etuja ajavaa köyhälistön valtaa, kuten esimerkiksi Aristoteleen Politiikassa (1279 b). Meidän aikanamme sana demokratia on tullut niin täyteen myönteissävyisiä sivumerkityksiä, että miltei mitä tahansa hallitustapaa on kutsuttu demokraattisesti: esimerkiksi Iso-Britannian, Alankomaiden, Belgian ja Skandinavian maiden monarkiaa, Yhdysvaltojen, Meksikon ja latinalaisamerikkalaisten maiden kaltaisia tasavaltoja sekä Neuvostoliiton ja Kiinan kansantasavallan kaltaisia kommunistivaltioita.
Edustuksellinen.
Edustuksellinen demokratia käsittää kansaa edustavien hallitusvirkailijoiden valinnan. Yleisimpiin mekanismeihin kuuluu ehdokkaan valinta äänten enemmistöllä tai lukuisuudella. Edustajat saatetaan valita edustamaan tiettyä aluetta tai vaalipiiriä tai suhteellisen järjestelmän myötä edustamaan koko äänestäjäkuntaa käyttäen valinnassa joskus näiden kahden yhdistelmää. Jotkut edustukselliset demokratiat sisältävät myös kansanäänestyksen kaltaisia suoran demokratian elementtejä. Kansan valittua edustajansa toimimaan sen etujen mukaisesti se säilyttää itsellään vapauden toimia oman harkintakykynsä sekä mielensä mukaisesti. Tämä on edustuksellisen demokratian tunnuspiirre.
Parlamentaarinen demokratia.
Parlamentaarisessa demokratiassa hallituksen jäsenten edellytetään nauttivan parlamentin luottamusta, toisin kuin muunlaisissa valtiojärjestemissä, joissa valtionpäämies nimittää hallituksen jäsenet oman mielensä mukaan. Hallitusvaltaa käyttää toimeenpaneva ministeristö, ja hallitus on kansan valitseman ja lakeja säätävän parlamentin tarkistusten ja tasapainottavien tekijöiden alainen sekä käynnissä olevan tarkastelun kohde.
Liberaali demokratia.
Liberaali demokratia on edustuksellista demokratiaa, jossa valittujen edustajien kyky käyttää päätöksentekovaltaa on laillisuusperiaatteen alaisuudessa. Sitä tavallisesti suitsitaan perustuslailla, joka korostaa yksilöiden vapauksien ja oikeuksien suojelua ja asettaa rajoituksia johtajille silloin, kun enemmistön tahtoa käytettäisiin vähemmistöjen oikeuksien vastaisesti (kts. kansalaisoikeudet).
Liberaalissa demokratiassa osallistuminen ei ole arvo sinänsä, vaan on ennemminkin jokaisen oma asia, osallistuuko hän politiikkaan esimerkiksi äänestämällä vai ei. Oleellista on yksilöiden mahdollisuus äänestämällä vaihtaa vallan­pitäjät - omien intressiensä ja vapauksiensa turvaamiseksi. Käsitys korostaa tiedotusvälineiden politiikkaa arvioivaa roolia. Ihmiset nähdään tässä perinteessä yksilöinä. "Kansan" käsite, luokka- tai kulttuurierot eivät ole merkittäviä. Perimmäisenä ajatuksena on organisoida yhteiskunta demokratian avulla siten, että "alkuperäistä" valtiotonta tilaa luonnehtivaa vapautta jää yksilöitten käyttöön mahdollisimman paljon.
Suora demokratia.
Suora demokratia on poliittinen järjestelmä, jossa kansalaiset henkilökohtaisesti osallistuvat päätöksentekoon ilman välittäjiä tai edustajia. Suoran demokratian kannattajat väittävät, että demokratia on muutakin kuin vain prosessioikeudellinen, äänestämiseen liittyvä kysymys. Tähän päivään mennessä useimmat suorat demokratiat ovat olleet muodoltaan heikkoja, suhteellisen pieniä yhteisöjä, tavallisesti kaupunkivaltioita, esimerkiksi antiikin Ateena. Kuitenkin joidenkin mielestä Kalifornian mallin mukainen laaja kansanäänestysten käyttö on sukua suoralle demokratialle erittäin suuressa yli 30 miljoonan Kalifornian järjestäytyneessä yhteisössä, 1898-1998" (2000) (ISBN 0-8047-3821-1)." Sveitsissä viisi miljoonaa äänestäjää osallistuu päätöksentekoon kansallisissa kansanäänestyksissä ja aloitteissa kahdesta neljään kertaan vuodessa; kantoni- ja kunta­tasolla suoran demokratian instrumentit ovat myös hyvin vakiintuneita.
Sosialistinen demokratia.
Sosialistisella ajattelulla on useita eri näkemyksiä demokratiasta. Sosiaalidemokratia, demokraattinen sosialismi ja proletariaatin diktatuuri - tavallisesti pantu toimeen neuvostodemokratian myötä - ovat joitakin esimerkkejä. Monet demokraattiset sosialistit ja sosiaalidemokraatit uskovat edustuksellisella demokratialla yhdistettyyn osallistuvan demokratian sekä työpaikkademokratian muotoon.
Marxistiortodoksien keskuudessa on vihamielisyyttä yleisesti kutsuttua ”liberaalia demokratiaa” kohtaan. Tällä he yksinkertaisesti viittaavat parlamentaariseen demokratiaan usein sen keskitetyn luonteen vuoksi. Koska Marxistit, leninistit ja trotskilaiset halusivat tuhota kapitalistisen yhteis­kunnan poliittisen eliitin, he uskovat kommuunijärjestelmän tai neuvostojen avulla toteutettuun suoraan demokratiaan. Tämä järjestelmä pohjimmiltaan julistaa itseänsä neuvostodemokratiana ja ensi alkuun työpaikkademokratiana. (Katso demokratia marxismissa)
Anarkistinen demokratia.
Monet anarkistit hyväksyvät ainoana demokratian muotona suoran demokratian. Jotkut anarkistit vastustavat suoraa demokratiaa, kun taas toiset suosivat sitä. Pierre-Joseph Proudhon väitti, että ainoa hyväksyttävä suoran demokratian muoto on sellainen, jossa tunnustetaan se, etteivät enemmistöpäätökset yksimielisyydestä huolimatta sido vähemmistöä.> Kuitenkin anarkokommunisti Murray Bookchin arvosteli yksilöanarkisteja demokratian vastustamisesta ja sanoo “enemmistösäännön” olevan yhdenmukainen anarkismin kanssa.
Jotkut anarkokommunistit vastustavat suoran demokratian enemmistöluonnetta tuntien, että se voi haitata yksilönvapautta ja valitsevat suositellen konsensusdemokratian ei-enemmistö muodon, mikä on yhtenevä Proudhonin suoran demokratian asenteen kanssa.
Irokeesidemokratia.
Irokeesiyhteiskunnalla oli osallistuvan ja edustuksellisen demokratian rakenne. Benjamin Franklin ja Thomas Jefferson tarkastelivat irokeesihallitusta ja irokeesien lakia. Tämän vuoksi monet oppineet ovat sitä mieltä, että sillä on ollut vaikutusta amerikkalaisen edustuksellisen demokratian muodostumiseen. Kultuurivaihdon kieltävät oppineet ovat eri mieltä siitä, oliko vaikutusta olemassa tai oliko sillä mitään suurta merkitystä.
Valikoiva demokratia.
Arpomisen myötä suoritettavan päätöksentekijöiden valintaprosessin sanotaan joskus olevan “demokratiaa ilman vaaleja”. Tarkoitus tähän on se, että valitut edustavat kansan mielipiteitä ja kiinnostuksia laajassa mittakaavassa ja valitut ovat reilumpia ja tasapuolisempia kuin vaaleilla valittu virkailija. Käytäntö oli levinnyt laajalle ateenalaisessa demokratiassa ja nykyään sitä yhä käytetään muun muassa Yhdys­valloissa juryn valitsemisessa. Todellisten vaalien puutteen vuoksi kaikkialla ei olla yhtä mieltä siitä, voidaanko arpomista pitää “demokratiana”.
Konsensusdemokratia.
Konsensusdemokratiassa päätöksen­tekoon ei riitä yksin­kertainen enemmistö, vaan vaaditaan eriasteista konsensusta tai määräenemmistöä. Tyypillisesti tällä yrittää suojella vähemmistön oikeuksia enemmistösäännön määräysvallalta. Monissa maissa perustus­lain muuttaminen edellyttääkin vähintään tietyn suuruista määrä­enemmistöä.
Vuorovaikutteinen demokratia.
Vuorovaikutteinen demokratia pyrkii hyödyntämään informaatioteknologiaa äänestäjien ottamiseksi mukaan lainsäätämiseen. Se tarjoaa järjestelmän uusien lakien ehdottamiseksi, ehdotusten tärkeysjärjestykseen asettamiseksi, parlamentin kautta selkiyttämiseksi ja kansanäänestyksen myötä voimaan saattamiseksi.
Muinaiset alkuperät.
Tämä kaaviokuva näyttää Freedom Housen arvion kansakuntien lukumäärän eri luokissa yllä olevan antamana ajanjaksolta, joilta on tutkimuksia eli vuosilta 1972-2005.
a> kutsuttu yritys demokratian mittaamiseksi. Tämä kartta näyttää tietoa, jota on esitetty vuoden 2003 datasarjan raportissa politeia IV. Vaaleimmat maat saavat 10 täydellisen pisteet, kun taas tummimpia maita (Saudi Arabia ja Qatar) pidetään vähiten demokraattisina pistein -10.
Yksi aikaisimmista maininnoista demokraattisista sivilisaatioista tai joskus väitetyistä oligarkioista löydettiin muinaisen Intian tasavalloista, jotka perustettiin ennen kuudetta vuosisataa ennen ajanlaskumme alkua ja ennen Gautama Buddhan syntymää. Nämä tasavallat tunnettiin Maha Janapadaksina, ja näistä valtioista Vaishali (jossa nykyään on Intian Bihar) olisi ollut maailman ensimmäinen tasavalta. Demokraattisia Sangha, Gana ja Panchayat –järjestelmiä käytettiin joissakin näissä tasavalloissa: nykyään Panchayat-järjestelmää käytetään yhä Intian kylissä. Myöhemmin neljännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua Aleksanteri Suuren aikana kreikkalaiset kirjoittivat nykyisten Pakistanin ja Afganistanin paikalla olleista Sabarcaen ja Sambastain valtioista, joiden ”valtiomuoto oli demokraattinen ja ei loistelias” tuon ajan oppineiden kreikkalaisten mukaan.
Ensiksi demokratian käsite ilmaantui antiikin Kreikan poliittisessa ja filosofisessa ajattelussa. Filosofi Platon vertaili demokratiaa, “hallittujen vallan” -järjestelmää vaihtoehtoisiin monarkian (yksilön valta), oligarkian (pienen eliittiluokan valta) ja timokratian järjestelmiin.
Vaikka tänään monien mielestä ateenalainen demokratia oli ollut suoran demokratian muoto, alun perin sillä oli kaksi nyky­aikaisesta demo­kratiasta poikkeavaa ominaisuutta: ensinnäkini tavallisten kansalaisten jakaminen (monen valinta) hallitus- ja oikeusvirkoihin, sekä toiseksi kaikkien kansalaisten kokoontuminen. Kaikki miespuoliset Ateenan kansalaiset olivat oikeutettuja puhumaan ja äänestämään kansan­kokouksessa, joka sääti kaupunkivaltion lait, mutta poliittisia oikeuksia ja kansalaisuutta ei annettu naisille, orjille eikä metoikeille. Ateenan 250 000 asukkaasta vain noin 30 000 oli kansalaisia, ja heistäkin ehkä vain 5 000 on saattanut osallistua säännöllisesti yhteen tai useampaan kansankokouksen tapaamiseen. Useimmat Ateenan hallituksen virkamiehistä ja tuomareista määrättiin virkaansa; vain kenraalit (strategoi) ja muutamat muut upseerit valittiin vaaleilla.
Rooman tasavallassa järjestettiin vaaleja, mutta jälleen naiset, orjat ja suuri ulkomainen väestö eristettiin politiikasta. Varakkaiden äänille annettiin enemmän painoarvoa, ja melkein kaikki korkea-arvoiset virkailijat tulivat harvoista ylimysperheistä.
Keskiaika.
Keskiajalla oli monta hallitusmuotoa, jotka edellyttivät yleisiä äänestyksiä. Äänioikeus oli usein rajattu vain pienelle osalle väestöstä. Silloin oli käytössä useita erilaisia vaalimenetelmiä. Niitä olivat muiden muassa Gopalan vaali Bengalissa, puolalais-liettualainen kansainyhteisö, AlltingIslannissa, Italian keskiaikaiset kaupunkivaltiot, Irlannin tuatha-järjestelmä, keskiajan Novgorodin ja Pihkovan tasavaltojen vetše, Skandinavian käräjät, Tirolin ja Sveitsin säätyjen kokoontumiset sekä 1500-luvun Japanin Sakain itsehallinnollisen kauppakaupungin vaalit. Ne olivat kokoontumisia sisältäviä järjestelmiä. Kuitenkin osallistuminen oli usein rajoitettu vähemmistölle, joten nämä voitaisiin pikemminkin luokitella oligarkioiksi. Keskiajalla useimpia alueita hallitsi papisto tai feodaalinen ylimystö.
Englannin kehitys.
Englannissa Magna Carta rajoitti kuninkaan valtaa. De Montfort'n parlamentti vuonna 1265 oli ensimmäinen vaaleilla valittu Englannin parlamentti. Parlamentti kuitenkin kokoontui vain silloin, kun kuningas päätti kutsua sen koolle, mikä riippui täysin hänen mieli­vallastaan: tavallisimmin se kutsuttiin koolle, kun kuningas tarvitsi lisää varoja.
Vuoden 1688 Mainion Vallankumouksen jälkeen vuonna 1689 säädettiin Englannin Bill of Rights, joka vahvisti tietyt kansalaisten perus­oikeudet ja lisäsi parlamentin vaikutusvaltaa. Kuitenkin vielä sen jälkeen vain pienellä vähemmistöllä oli äänioikeus, ja vielä vuonna 1780 alle kolme prosenttia) väestöstä saattoi äänestää parlamentin vaaleissa, ja vaali­oikeus­järjestelmään liittyi historiallisista syistä johtuneita epä­johdon­mukaisuuksia; niinpä joillakin vanhoilla, aikojen kuluessa melkein autioituneilla asutuskeskuksilla (ns. lahonneilla kauppaloilla) oli yhä oikeus valita edustaja parlamenttiin, kun taas monilla uudemmilla, suuriksikin kasvaneilla kaupungeilla sitä ei ollut.
Myöhemmin äänioikeutta laajennettiin aste asteelta, ja parlamentti sai vähitellen lisää valtaa, ja lopulta monarkista tuli lähinnä vain valta­kunnan keulakuva.
Irokeesit.
Demokratiaa nähtiin myös tietyssä laajuudessa Irokeesikonfederaation kaltaisissa ihmisjoukkioissa ja heimoissa. Kuitenkin Irokeesikonfederaatiossa vain tiettyjen klaanien miespuoliset pystyivät olemaan johtajia, ja joitakin klaaneja suljettiin politiikasta pois. Vain vanhimmat naispuoliset samasta klaanista pystyivät valitsemaan ja syrjäyttämään johtajat. Tämä sulki suurimman osan väestöstä ulkopuolelle. Päätöksiä tehtäessä mielenkiintoinen yksityiskohta on se, ettei äänestämällä päätetty enemmistön tuesta vaan johtajien keskuudessa piti vallita yksimielisyys. Lukumäärältään tavallisesti 20-50 käsittävien busmannien kaltaisilla ryhmäyhteiskunnilla usein ei ole johtajia ja päätöksenteko perustuu enemmistössä vallitsevaan yksimielisyyteen.
1700- ja 1800-luku.
Vaikka perustajaisät eivät kuvailleetkaan Yhdysvaltoja demokratiaksi, sitä on kuvattu ensimmäiseksi liberaaliksi demokratiaksi sillä perusteella, että sen perustajat jakoivat sitoumuksen luonnollisen vapauden ja tasa-arvon periaatteesta. Vuonna 1788 hyväksytty Yhdysvaltain perustuslaki sääti vaaleilla valitun hallituksen ja turvasi kansalaisoikeudet ja –vapaudet. Kuitenkin siirtomaakaudella ennen vuotta 1776 vain aikuiset valkoiset miespuoliset varallisuuden omistajat pystyivät äänestämään; äänioikeutta ei ollut Afrikasta tuoduilla orjilla, vapaillakaan mustilla eikä naisilla. Läntisillä raja­seuduilla demokratiasta tuli elämäntapa laajoine sosiaalisine, taloudellisine sekä poliittisine tasa-arvoineen. Sen sijaan raja­seudullakaan ei demokratiaa saavutettu esi­merkiksi Kanadassa, Australiassa tai Venäjällä. Ennen 1840-lukua kaikki varallisuuteen perustuvat ehdot oli poistettu, ja melkein kaikki valkoiset aikuiset miespuoliset kansalaiset saivat ääni­oikeuden. Äänestys­aktiivisuus liittovaltio-, osavaltio- ja paikallistason vaaleissa vaihteli 60 ja 80 prosentin välillä. Järjestelmä asteittaisesti kehittyi jeffersonilaisesta demokratiasta Jacksonilaiseen demokratiaan ja pitemmälle. Sisällissodan jälleenrakentamisen (1860-luvun lopulla) aikana vastavapautetuista orjista tuli äänioikeutettuja kansalaisia (koskien miehiä).
Vuonna 1789 vallankumouksellinen Ranska laati Ihmisoikeuksien julistuksen, ja kaikilla miespuolisilla oli mahdollisuus äänestää kansallis­kokouksen vaaleissa, joskin tämä jäi lyhyt­ikäiseksi.
Liberaalit demokratiat olivat harvassa ja usein lyhytikäisiä ennen 1800-luvun jälkipuoliskoa. Monet eri kansakunnat ja alueet ovat väittäneet olleensa ensimmäisiä universaalisine äänioikeuksineen.
1900-luku.
Siirtymät liberaaliin demokratiaan ovat tapahtuneet perättäisinä “demokratian aaltoina”, vaihtelevasti sotien, vallankumousten, siirtomaavallan purkautumisen ja taloudellisten asianhaarojen seurauksena. Suomessa otettiin käyttöön yleisillä vaaleilla valittu sukupuolia erottelematon yksikamarinen kansaneduskunta vuonna 1906. Tällöin Suomi oli vielä autonominen Venäjän suuriruhtinaskunta, ja suuriruhtinaalla oli veto-oikeus kansaneduskunnan säätämiin lakeihin. Tilanne muuttui oleellisesti vuoden 1917 vallankumouksen yhteydessä, minkä seurauksena Suomesta tuli itsenäinen tasavalta. Ensimmäinen maailmansota sekä Ottomaanien valtakunnan ja Itävalta-Unkarin hajoaminen johtivat uusien kansallisvaltioiden luomiseen Eurooppaan, ja useimmat uusista valtioista olivat ainakin nimellisesti demokraattisia. 1920-luvulla demokratia kukoisti, mutta Suuri lama aiheutti pettymystä ja useimmat Euroopan, Latinalaisen Amerikan ja Aasian maat muuttuivat vahvan miehen valloiksi tai diktatuureiksi. Fasismi ja diktatuurit rehottivat natsi-Saksassa, Italiassa, Espanjassa ja Portugalissa sekä muissakin epä­demo­kraattisisiksi kehittyneissä maissa kuten Baltian ja Balkanin maissa, Brasiliassa, Kuubassa, Kiinassa ja Japanissa. Samaan aikaan myös Josif Stalin sai Neuvostoliitossa diktaattorin aseman. Niinpä 1930-luku tunnetaankin “diktaattoreiden aikakautena”.
Läntisessä Euroopassa tämän trendin huippu oli toinen maailmansota. Miehitetyn Saksan läntisten miehitys­vyöhykkeiden, Itävallan, Italian ja Japanin menestyksekäs demokratisointi tarjosi mallin myöhemmälle hallintojärjestelmän vaihtoteorialle. Kuitenkin suurin osa Itä-Euroopasta, muun muassa Neuvostoliiton miehitysvyöhyke Saksassa eli myöhempi Saksan demokraattinen tasavalta, pakotettiin epädemokraattiseen Neuvostoblokkiin. Sotaa seurasi siirtomaavallan purkaminen, ja jälleen useimmilla uusilla itsenäisillä valtioilla oli nimellisesti demokraattiset perustuslait. Toista maailmansotaa seuraavina vuosikymmeninä useimmilla läntisillä demokraattisilla kansakunnilla oli puitetaloudet ja kehittyneet hyvinvointiyhteiskunnat, jotka heijastelivat niiden äänestäjäkunnan ja puolueiden keskuudessa vallitsevaa yksimielisyyttä. 1950- ja 60-luvuilla taloudellinen kasvu oli vahvaa sekä läntisissä että kommunistisissa maissa, mutta myöhemmin se heikkeni valtio­johtoisissa talouksissa. 1960-luvulla suuri osa kansallisvaltioista oli nimellisesti demokratioita, vaikka enemmistö maailman väestöstä eli valtioissa, joissa vaalitulosta vääristeltiin, erityisesti kommunistissa maissa ja entisissä siirto­maissa.
Seuraava demokratisoitumisen aalto toi mukanaan monille kansakunnille huomattavia edistysaskeleita kohti todellista liberaalia demokratiaa. 1970-luvun lopulla Espanja, Portugali (1974) ja 1980-luvun alussa useat muut sotilasdiktatuurit Etelä-Amerikassa (Argentiina vuonna 1983, Bolivia, Uruguay 1984, Brasilia 1985- ja Chile 1990-luvun alussa) palasivat siviilivaltaan. 1980-luvun puoliväliin ja loppuun mennessä tätä esimerkkiä seurasivat Itä- ja Etelä-Aasian kansakunnat. 1980-luvun taloudellinen huonovointisuus yhdessä kommunistisen painostuksen aiheuttaman mielipahan kanssa edisti Kylmän sodan päättymisen merkkinä olevaa Neuvostoliiton romahtamista ja entisen itäblokin maiden demokratisoimista ja liberalisoimista. Maantieteellisesti ja kulttuurisesti lähimpänä läntistä Eurooppaa olevat uudet demokratiat ovat olleet menestyksekkäimpiä ja ne ovat nykyään Euroopan Unionin jäseniä tai jäsenehdokkaita. 1990-luvulla liberaali trendi levisi joihinkin Afrikan valtioihin, merkittävimmin Etelä-Afrikkaan. Joihinkin viimeisimpiin liberalisaation yrityksen esimerkkeihin kuuluvat Suharton suistaminen vallasta Indonesian vallankumouksessa 1998, Jugoslavian vallankumous, Georgian ruusuvallankumous, Oranssivallankumuos Ukrainassa, Setrivallankumous Libanonissa ja Tulppaanivallankumous Kirgisiassa.
Tällä hetkellä maailmassa on 121 demokraattista valtiota ja määrä kasvaa edelleen. Onkin spekuloitu, että kasvu saattaisi jatkua tulevaisuudessa siihen pisteeseen saakka, että liberaalidemokraattisista kansallisvaltioista tulee ihmisyhteiskunnan universaali standardimuoto. Tämä ennustus muodostaa Francis Fukuyaman kiistanalaisen “Historian loppu” –teorian ytimen. Näitä teorioita arvostelevat pelkäävät liberaali-demokratioiden muuttuvan jälkidemokraattisiksi. Toisaalta taas tätä teoriaa puolustavat korostavat epäliberaalien demokratioiden suurta määrää.
Aristoteles.
Aristoteles vertaili suuren ihmisjoukon valtaa (demokratia/politeia), harvojen valtaa (oligarkia/aristokratia) ja yhden henkilön valtaa (tyrannia/monarkia tai tämän päivän autokratia) toisiinsa. Hänen mukaansa jokaisesta järjestelmästä oli sekä hyvä että paha muunnelma. Jos vallanpitäjät käyttivät valtaa vain omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa, kyseessä oli paha järjestelmä. Aristoteles pitikin demokratiaa politeian turmeltuneena vastineena.
Käsitteenmuodostukset.
Politiikan teoreetikkojen keskuudessa on monia kilpailevia käsityksiä demokratiasta.
"Demokratia" ja "Tasavalta".
Erityisesti tarkastellessa Yhdysvaltain perustajaisien teoksia 1700-luvun historiallisissa käyttökohteissa sana “demokratia” yhdistettiin radikaaliin egalitarismiin ja usein sillä tarkoitettiin sitä, mitä me kutsumme nykyään suoraksi demokratiaksi. Samassa historiallisessa taustayhteydessä sanaa “tasavalta” käytettiin viittaamaan tänään kutsumaamme edustukselliseen demokratiaan. Esimerkiksi James Madison kannattaa demokratian sijaan perustuslaillista tasavaltaa yksilön suojelemiseksi enemmistöltä. Madison pyrki erottamaan suoran demokratian ja edustuksellisen demokratian, mutta hänen valintansa tämän tekemiseksi käyttämällä sanoja “demokratia” ja “tasavalta” ei perustunut sanojen ensisijaiseen käyttötarkoitukseen.
Senaikaisessa läntisessä käytössä termillä “demokratia” tavallisesti viitataan kansan valitsemaan joko suoraan tai edustukselliseen hallitukseen. Termillä "Tasavalta" on monia eri merkityksiä, mutta nykyään usein sillä viitataan edustukselliseen demokratiaan ja erityisesti valtioihin, jossa presidentti tai muu valtionpäämies valitaan yleisillä vaaleilla määrä­ajaksi, tosin kuin monarkioissa, joissa valtion­pää­miehen asema on yleensä perinnöllinen, joskin monissa sellaisissakin vallitsee edustuksellinen demokratia, jossa hallituksen päämiehenä on vaaleilla valittu pääministeri. Tämän vuoksi tasavalta-nimitystä on käytetty myös esimerkiksi Saksan demokraattisestan tasavallasta ja Neuvostoliitosta.
Yhdysvaltojen perustuslaissa todetaan, etät valta on kansalta: “Me kansa…” Kuitenkin huolimatta selvästä demokratiasta perustuslaillisessa tasavallassa jotkut väittävät, että Yhdysvaltain kansalaisia hallitsee laillisuusperiaate kansan enemmistön sijaan. Perustuslailliset tasavallat ovat tarkoituksellisia yrityksiä rahvaanvallan uhan pienentämiseksi, ja näin ollen ne suojelevat vähemmistöryhmiä enemmistön tyrannialta asettamalla väestön enemmistövallalle pidätteitä. Thomas Jefferson totesi, että enemmistön oikeudet eivät voi olla olemassa, jos myöskään yksilön oikeudet eivät ole. Kansan enemmistön valtaa "tarkistetaan" rajoittamalla vaaleilla valittujen edustajien valtaa, edustajat hallitsevat kaikkia koskevan perustuslain rajoissa ennemmin kuin kansanäänestys tai hallitus, jolla on valtaa kieltää mikä tahansa luovuttamaton oikeus. Lisäksi vaaleilla valittujen edustajien valtaa myös rajoitetaan yksittäisen yksilön vastaisilla kielloilla lainsäädännöllisen, oikeudellisen ja toimeenpanollisen vallan ollessa olemassa, jotta perustuslakia on erittäin vaikeata muuttaa. John Adams määritteli perustuslaillisen tasavallan “ei ihmisten vaan lakien hallitukseksi”.
Yhdysvaltain perustuslain alkuperäiset laatijat olivat huomattavan tietoisia siitä vaarasta, että enemmistö saattaisi loukata yksilönvapautta. He loivat huolellisesti Perustuslain ja Yhdysvaltain Oikeuksien Lakialoitteen perustuvat instituutiot. He säilyttivät enemmistösäännön elementit, joiden he olettivat olevansa parhaita. Mutta perustuslaki lievensi näitä suojelemalla yksilönvapautta, vallanjaolla ja kerrostuneella liittovaltion rakenteella. Luovuttamattomat oikeudet viittaavat ihmisoikeuksiin, joita ei katsota hallituksen antamiksi, ja näistä ei voi antaa periksi. Yhdysvaltain perustuslaki kirjoitettiin kansalaisten luovuttamattomien oikeuksien suojelemiseksi vaikkakin enemmistösäännöllä toteutetuilta mahdollisilta hallituksen väärinkäytöksiltä. Luovuttamattomia oikeuksia ei ole antanut hallitus vaan luonto.
Republikanismilla ja liberalismilla on monitahoinen suhde demokratiaan ja tasavaltaan.
Perustuslailliset monarkiat ja yläkamarit.
Alkuaan Amerikan ja Ranskan vallankumousten jälkeen oli avoin kysymys, pitäisikö demokratiassa olla tarkistamattoman enemmistösäännön rajoittamiseksi elitistinen ylähuone, jonka jäseniksi saatettaisiin valita ansioituneita asiantuntijoita tai muita henkilöitä, joilla olisi elin­ikäinen virassa­pysymis­oikeus, tai pitäisikö perustuslaillisella monarkilla olla rajoitettua mutta todellista valtaa. Joissakin maissa kuten Britanniassa, Alanko­maissa, Belgiassa, Skandinavian maissa ja Japanissa monarkia säilyi, mutta hallitsijan valtaa rajoitettiin yhä enemmän, kunnes hänelle jäi vain symbolisia tehtäviä. Usein monarkian mukana lakkautettiin aristokraattinen järjestelmä, kuten tehtiin Yhdysvalloissa, Ranskassa, Kiinassa, Venäjällä, Saksassa, Itä­vallassa, Unkarissa, Italiassa, Kreikassa ja Egyptissä. Useimpien maiden lain­säädäntö­elimiin kuului edelleen elitistinen ylä­huone, jonka jäsenillä oli usein elinikäinen virassapysymisoikeus, mutta lopulta nämä senaatit menettivät valtaa (kuten Britanniassa) tai niistäkin tuli vaaleilla valittavia, jolloin ne saattoivat säilyttää valtansa (kuten Yhdysvalloissa).
Demokratian arvostelu ja puolustus.
Demokratian tarkoin määrätyn muotojen väittelyistä saa lisätietoa aihetta käsittelevästä artikkelista Liberaali demokratia, Suora demokratia, polyarkia, Päätöksentekijöiden arpominen jne..
Ylikansallinen demokratia.
Rooman sopimus suunnitteli määritellyn enemmistöäänestämisen (QMV) olemaan päätösten saavuttamisen pääasiallinen toimintatapa Euroopan Ministerineuvostossa. Tämä järjestelmä jakaa ääniä Euroopan unionin jäsenvaltioille osittain väkiluvun mukaan, mutta sitä on vahvasti painotettu pienempien valtioiden eduksi. Tämä saattaa näyttää edustuksellisen demokratian muodolta, mutta Neuvoston edustajat saatetaan nimittää suoraan ilman, että heidät valittaisiin vaaleilla suoraan. Jotkut saattaisivat tarkastella asiaa siltä kannalta, että “yksilöt” edustavat demokraattisesti valtioita ennemmin kuin kansaa, kuten monissa muissa kansainvälisissä organisaatioissa.
Euroopan Parlamentin jäsenien vaaleilla valitseminen demokraattisesti perustuen yleiseen äänioikeuteen saatetaan nähdä esimerkkinä ylikansallisesta demokraattisesta instituutioista.
Julkisen vallan ulkopuolinen demokratia.
Julkisen piirin lisäksi samanlaisia äänestyksen ja edustuksen demokraattisia periaatteita ja mekanismeja on käytetty muunlaisien yhteisöjen ja organisaatioiden hallitsemiseen.
Demokratian päivä.
Yhdistyneet kansakunnat on julistanut 15. syyskuuta vietettäväksi Demokratian kansainvälistä päivää.


Dieselveturi.
Dieselveturi on veturi, joka käyttää polttoaineenaan dieselöljyä. Moottorilta saatu voima välitetään akseleille joko mekaanisella vaihteistolla, hydraulisesti (diesel-hydraulinen, esimerkiksi Dv12) tai sähköisesti (diesel-sähköinen, esimerkiksi Dr16).
Dieselvetureiden koko ja teho vaihtelee suuresti. Pienimpien, ns. pienvetureiden paino saattaa olla alle 20 tonnia ja teho luokkaa 100–200 hv. Keskikokoisten, yleensä neliakselisten ja keskiohjaamollisten, usein hyvin monikäyttöisten vetureiden paino on usein noin 60–75 tonnia ja teho 800–2 000 hv ja näitä vetureita käytetään usein 2 tai 3 veturia yhteenliitettynä ns. monikäytössä. Varsinaisten, neli- tai kuusiakselisten linjadieselvetureiden paino vaihtelee suunnilleen 70 tonnista 130 tonniin (Yhdysvalloissa ja Venäjällä jopa 180 tonniin) ja teho on yleensä yli 1 800–2 000 hv tehokkaimpien vetureiden yltäessä aina 4 000:een, jotkut jopa 6 000 hv:aan pääkoneteholla mitattuna. Euroopassa suuria linjadieselvetureita ajetaan monikäytössä vain harvoin, mutta Yhdysvalloissa on tavallinen käytäntö kytkeä useita, jopa lähemmäs kymmenen suurta linjadieselveturia monikäyttöön.
Dieselveturin teho ilmoitetaan yleensä pääkoneen tehona todellisen, junan vetoon käytettävän tehon ollessa huomattavasti alempi apulaitteiden tehon ja voimansiirtolaitteiston aiheuttaman tehohäviöiden vähentäessä käytettävissä olevaa todellista nettotehoa. Niinpä esimerkiksi 3 000 hv:n dieselveturin teho vetolaitteesta mitattuna on suunnilleen luokkaa 2 100–2 400 hv voimansiirtoratkaisusta riippuen.
Karkeana nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että suurimpien dieselvetureiden teho vetolaitteesta mitattuna on samaa luokkaa kuin pienimpien sähkövetureiden, ts. veturin koon kasvaessa sähkövetureiden tehot alkavat siitä, mihin dieselvetureiden tehot loppuvat. Dieselveturit ovat yleensä monimutkaisempia ja huomattavasti painavampia kuin vastaavan tehoiset sähköveturit ja samoin niiden huollon tarve sekä myös vikaantumisherkkyys on korkeampi.
Uusien dieselvetureiden suunnittelussa on huomioitava muun muassa elinikäiset eli LCC-kustannukset, mahdollisimman pitkät huoltovälit sekä kiristyvät pakokaasupäästönormit yhdessä optimaalisen polttoaineenkulutuksen kanssa. Tavoitteena on pitää rakenne mahdollisimman ongelmattomana ja yksinkertaisena sekä kustannuksiltaan edullisena, ja siksi veturi pyritään mahdollisimman usein suunnittelemaan neliakseliseksi. Vain niissä tapauksissa, joissa tavoitellaan mahdollisimman suurta yksikkötehoa tai vetovoimaa, käytetään kuusiakselista rakennetta.


Deep Impact (elokuva).
"Deep Impact" on Mimi Lederin ohjaama katastrofielokuva vuodelta 1998.
Melodramaattisessa elokuvassa maapalloa uhkaa kaiken elämän maan päällä tuhoava komeetta. Robert Duvallin näyttelemän veteraaniastronautin johtama sukkulamiehistö lähetetään räjäyttämään komeetta.


David Duchovny.
David William Duchovny (s. 7. elokuuta 1960 New York) on yhdysvaltalainen näyttelijä. Hänet tunnetaan parhaiten roolistaan televisiosarjassa "Salaiset kansiot", jossa hän näyttelee FBI-agentti Fox Mulderia. "Salaisista kansioista" on tehty myös kaksi elokuvaa, joista uudempi (') sai ensi-iltansa vuonna 2008. Ennen "Salaisia kansioita" Duchovnyn tunnetuin rooli oli "Twin Peaks" -televisiosarjassa, jossa hän esitti transvestiittia agenttia. "Salaisten kansioiden" jälkeen Duchovnyn suosituin rooli on ollut pääosa televisiosarjassa "Californication".
David Duchovny on naimisissa Téa Leonin kanssa. Heillä on kaksi lasta.
Elokuussa 2008 Duchovny hakeutui vapaaehtoisesti vieroitushoitoon seksiriippuvuutensa takia.


DX-kuuntelu.
DX-kuuntelu on radioharrastus, jossa kaukaisten yleisradio- ja TV-asemien lähetyksiä vastaanotetaan radio- tai televisiovastaanottimella. Harrastukseen voi kuulua kuuluvuudesta raportoimista kirje- tai sähköpostitse lähetysasemalle ja niiltä saatujen vastausten keräämistä.
Kaukaisten radioasemien kuuntelu harrastuksena alkoi heti AM-yleisradiolähetysten alkaessa, ensin pitkillä aalloilla 1920-luvulla ja myöhemmin keskiaalloilla 1930-luvulla. Myös radioasemille oli oleellista saada palautetta lähetyksen kuuluvuudesta sekä ohjelmien sisällöistä. DX-lyhenteen vuoksi radion kaukokuuntelusta voidaan käyttää nimitystä ”diksaaminen” () ja kaukokuuntelijasta ”diksari”, englanniksi (”DXer”).
Kuuntelu ja amatööriradiotoiminta.
DX-kuuntelu eroaa radioamatööritoiminnasta ja LA-radiopuhelin- tai PMR446-radiopuhelin -harrastuksesta siinä, että DX-kuuntelussa on kyse vain kuuntelusta, ei radiolähetystoiminnasta (keskustelusta). Käytössä on vain radiovastaanotin, ei lähetin-vastaanotinta. Näin ollen DX-kuunteluun ei tarvita mitään radioaseman pitämiseen tarvittavaa lupaa. Kuitenkin joissain maissa vieraiden radio-ohjelmien kuuntelu saattaa olla kiellettyä. Radionkuuntelun vaikeuttamiseksi voidaan myös radiolähetyksiä tarkoituksellisesti häiritä. Radiohäirintää () suoritetaan yleensä silloin kun ohjelmien lähettäjät pyrkivät kohdemaassa tai -alueella yhteiskunnallisiin muutoksiin.
Järjestäytyminen.
Radion kaukokuuntelu alkoi järjestäytyä 1930-luvulla. Maailman ilmeisesti vanhin keskiaaltoihin keskittynyt DX-kerho on 1933 perustettu yhdysvaltalainen National Radio Club. Euroopassa ilmeisesti vanhin kerho on lyhytaaltolähetysten vastaanotolle pääasiassa perustunut International Short Wave League, joka perustettiin 1946. Siitä erkani The Medium Wave Circle 1954 keskiaaltojen kuuntelulle. Pohjoismaiden vanhin DX-kerho on ruotsalainen Sveriges Radioklub, joka on perustettu 1940-luvulla. Norjalainen DX-Listeners' Club aloitti 1955 ja tanskalainen Danish Shortwave Club 1956 samoin kuin ruotsalainen Sveriges DX-Förbund. Suomen DX-Liitto ry perustettiin 1958.
Suomessa DX-kuuntelun kattojärjestönä toimii edelleen Suomen DX-Liitto ry. Siihen kuuluu myös lukuisia erikoistuneita yhdistyksiä, joiden koordinoijana edellä mainittu kattojärjestö toimii. Se julkaisee säännöllisesti Radiomaailma-lehteä. Suomen DX-Liitto ry:hyn kuuluvia yhdistyksiä ovat muun muassa Lahden Radioharrastajat ry, (Lahti, Radiomäki),
Sisä-Suomen Radioaktiiviset ry, (Jyväskylä), Tampereen DX-kuuntelijat ry, (Tampere) ja Oulun DX-Klubi ry, (Oulu).
Yleisradioasemat.
DX-kuuntelun tavallisin muoto on lyhyillä aalloilla () toimivien radioasemien kuunteleminen. Lyhyillä aalloilla voi kuulla esimerkiksi suurimpien yleisradioyhtiöiden ulkomaanlähetyksiä, kuten saksalaisen Deutsche Wellen, venäläisen Venäjän äänen, yhdysvaltalaisen Voice of American tai kiinalaisen China Radio Internationalin ohjelmia. Osa kuuntelijoista on erikoistunut keskiaalloilla ja pitkillä aalloilla toimivien radioasemien kuunteluun.
FM-kuuntelu.
FM-kuuntelussa kuunnellaan ULA-alueen radioasemia. Tavallisesti aaltoalueella on kuultavissa paikallisradioasemia, mutta sopivien radiokelien vallitessa myös kaukoasemien kuuleminen on mahdollista. Esimerkiksi Suomessa on eurooppalaisten radioasemien lisäksi kuultu pohjoisafrikkalaisia ja aasialaisia asemia. Kaukaisin Suomessa Sporadisen E:n kautta kuultu asema on 4699 km:n päästä Qatarista ja kaukaisin troposfäärisellä etenemisellä kuultu asema on 1486 km:n päästä Romaniasta. Sporadinen E eli Es ja troposfäärinen eteneminen ovat yleisimmät FM-kuuntelussa käytettävät kelityypit. FM-kuuntelussa käytetään usein jagiantennia.
TV-DX.
Samalla tavalla kuin FM-DX-kuuntelussa kuunnellaan ULA-aalloilla radioasemien niiden tavanomaisen kuuluvuusalueen ulkopuolella, katsellaan televisiota sen tavanomaisen näkyvyysalueen ulkopuolella. Tätä kuuntelun lajia kutsutaan TV-DX:ksi (”TV-diksaamiseksi”). VHF- ja UHF-aaltoalueilla voi nähdä lyhytaikaisesti radiokeleistä riippuen ulkomaisia televisiolähetyksiä. Auringonpilkkumaksimien aikaan Suomessa on nähty F2-keleillä televisioasemia muun muassa Thaimaasta, Kiinasta, Malesiasta, Ghanasta ja Zimbabwesta.
Piraattiasemat.
Yleisradiolähetysten lisäksi tulevat kyseeseen kuunneltavina kohteina myös laittomasti ilman toimilupaa lähettävät radioasemat. Näitä radioasemia kutsutaan merirosvo- eli piraattiasemiksi. Merirosvoradioiden kulta-aikana lähettimet sijoitettiin usein laivoihin, jolloin voitiin toimia kohdealueen tai -maan lainkäytön ulkopuolella kansainvälisillä vesillä aluevesirajan ulkopuolella. Toisen lähetystensä kohdealueella lähetyslupaa saamattoman asemaryhmän muodostavat clandestine-asemat. Ne ovat kotimaisten oppositioiden tai vieraiden hallitusten ylläpitämiä tai rahoittamia radioasemia, jotka pyrkivät vaikuttamaan kohdemaan tai -alueen yleiseen mielipiteeseen tavalla, jota tätä maata tai aluetta hallitsevat eivät halua.
Hyötyliikenteen kuuntelu.
Kyseessä on kuuntelu, joka ei kohdistu lähetettäviin ohjelmiin vaan lähetteisiin, joita ei ole tarkoitettu suurelle yleisölle, kuten erilaiset ilma-, meri-, rautatie- ja maantieliikenteeseen liittyvät radiolähetteet.
Paikallisen hyötyradioliikenteen kuuntelua VHF- ja UHF-alueilla kutsutaan usein ”skanneroimiseksi.” Nimitys johtuu radioista, jotka kykenevät käymään läpi satoja kanavapaikkoja sekunnissa toistuvasti.
Kuuntelutulosten ilmoittaminen.
Kuuntelutulos varmennetaan laatimalla lähettävää asemaa varten kuuluvuusraportti. Kuuluvuusraportissa pyritään yksilöimään lähete siten, että lähettävä radioasema pystyy todentamaan kuullun lähetyksen omakseen. Kuuluvuusraporttiin merkitään muun muassa kuunneltu taajuus, kuunteluaika ja lähetteen laatu.
Kuuluvuuden arviointia varten on vakioitu SINPO-luokitus, missä asteikoilla 1–5 (1=heikoin ja 5=paras) arvioidaan signaalin voimakkuus (S), häiriöt muista lähettimistä (I), ilmakehän häiriöt (N), signaalin voimakkuuden huojuminen (P) ja yleisarvosana (O). DX-kuuntelija voi myös lähettää radioasemalle ääninäytteen esimerkiksi C-kasetilla, CD-levyllä tai äänitiedostona sähköpostitse.
Asemien DX-kuuntelijoille lähettämiä vastauksia kutsutaan lyhenteellä QSL. Varsinkin aiemmin radioasemat painattivat erityisiä QSL-kortteja DX-kuuntelijoita varten, mutta QSL-vahvistuksena voi toimia myös sähköpostiviesti tai kirje. Vahvistuksen mukana kuuntelija voi saada muutakin aineistoa, esimerkiksi erilaisia viirejä ja muuta radioasemien promootiomateriaalia.
Radiovastaanottimet.
Mikäli radiossa on numerollinen taajuusnäyttö, on taajuuden varmistaminen helpompaa kuin osoittimesta arvioimalla. Kuuluvuutta voidaan parantaa käyttämällä radiovastaanottimen oman antennin sijaan ulkopuolista antennia kuten dipoli- tai pitkälanka-antennia.
Harvinaisempien radioasemien signaalien vastaanotossa tarvitaan suunta-antennia. Kuunneltavasta taajuusalueesta riippuen pitkälanka-antennien pituudet voivat olla kymmenistä metreistä yli kilometriin. Taajamissa, mihin ei voi sijoittaa pitkiä tai suuria antenneja, voidaan käyttää esimerkiksi aktiiviantenneja, joissa antennin radiotekninen pituus muodostetaan sähkökomponenttien avulla.
Tavanomaisessa DX-kuuntelussa käytetyssä radiossa ULA-alueiden ja keskiaaltoalueiden (lyhenne MW – Medium Waves) lisäksi on lyhyet aallot (SW – Short Waves), jotka on jaettu useaan eri taajuusaluekaistaan. Niin sanottu maailmanradio (engl. "world band receiver") on suunniteltu ennen kaikkea matkoilla tapahtuvaan radion kuunteluun.
Harrastuksen edetessä voi ostaa maailmanradiota kalliimman liikennevastaanottimen (engl. "communications receiver"). Se on suunniteltu erityisesti heikkojen signaalien vastaanottoon ja siinä on kuuntelua parantavia erikoissuodattimia ja lisäominaisuuksia.
Liikennevastaanotinta muistuttaa skanneriradio, jota käytetään pääosin hyötyliikenneasemien kuunteluun. Laite pystyy etsimään eli ”skannaamaan” satoja kanavia sekunnissa. Skanneriradioissa kanavanhaku on liikennevastaanotinta nopeampaa, mutta niiden vastaanottokyky on yleensä rajallisempi johtuen suodattimista ja modulaatioista. Liikennevastaanottimissa on yleensä SSB, joka joistain lähinnä FM-alueella käytettävistä skannereista puuttuu.
Yleisradiolähetyksiä voi nykyään kuunnella radion lisäksi myös internetin kautta. Netin kautta radioasemat lähettävät sekä suoraa lähetystä, että aiemmin lähetettyjä ohjelmia. Myös televisiokuvaa voidaan vastaanottaa samalla tavalla. Tätä kuuntelua ei kuitenkaan yleisesti pidetä DX-kuunteluna, vaikka radioaseman tunnistamisen voi toki varmistaa kuuntelemalla samaa lähetystä radion lisäksi myös tietokoneelta.
”Radiokelit”.
Kuunteluolosuhteisiin vaikuttaa yleensä suuresti ”radiokelit” eli maan ilmakehässä tapahtuvat radioaaltojen heijastumiset, vuorokaudenaika, vuodenaika ja auringonpilkkujakso. Suotuisissa olosuhteissa pienitehoinenkin lähetyssignaali saattaa kuulua maapallon toiselle puolelle.
Tähtitieteen harrastusta haittaavaa ”valosaastetta” vastaa DX-kuuntelussa erilaisten radiolähettimien voimakkuuden ja määrän kasvu. Tämä on johtanut siihen, että pienitehoisemmat signaalit pyrkivät hukkumaan ”taustakohinaan” ja saattavat jäädä lähes samalla taajuudella lähettävien voimakkaampien lähetysten jalkoihin.
Kuuluvuuteen voi vaikuttaa käyttämällä suuntaavampia antenneja. Niiden avulla saadaan muista suunnista tulevat lähetteet vastaanotetuiksi heikommin. Voidaan käyttää myös suodattimia, jolloin tarkalla vastaanottimella voidaan suodattaa vastaanotettavan lähetyksen ympäriltä pois kohinaa tai muita lähetyksiä.
Yleisradioaaltoalueita.
Edellä lueteltuja taajuuksia käytetään yleisradiolähetyksiin. Yleisradiolähetyksiä on kuultavissa myös ns. bandin ulkopuolisilla (out-of-band) taajuuksilla, jotka eivät ole kansainvälisten sopimusten piirissä. Tällaisia taajuuksia ovat mm. 7100-7200 kHz (taajuusväli varattu nykyään radioamatöörikäyttöön), 7450-7700 kHz, jne. Teknisesti pitkiksi aalloiksi (engl. LW; long waves) luokitellaan 30 - 300 kHz aallot, keskipitkiksi aalloiksi (engl. MW; medium waves) luokitellaan 300 kHz - 3 MHz ja lyhyiksi aalloiksi (engl. SW; short waves) 3 - 30 MHz aallot. Erittäin suuren taajuuden hyvin lyhyet aallot (engl. very high frequencies; VHF) sijaitsevat taajuuksilla 30 MHz - 300 MHz, mihin sijoittuvat myös tavalliset ULA:lla kuultavat yleisradiolähetykset samoin kuin osa televisiolähetyksistä.
Näin ollen yleisradiolähetyksissä yleensä käytettävät pitkät aallot 153 - 271 kHz sijoittuvat teknisen pitkäaaltoalueen 30 - 300 kHz sisään, kun taas noin 120 metrin pituiset lyhytaallot, 2300 - 2495 kHz ovat teknisesti keskiaaltoalueen 300 kHz - 3 MHz loppuosassa.
Kylmän sodan ja 1949–1988 Euroopassa kestäneen radiohäirinnän vuoksi jakautuivat ULA-lähetykset Euroopassa kahdelle aaltoalueelle. Neuvostoliiton ja sen liittolaiset jäivät 1920-luvulla perustettuun Euroopan yleisradioliittoon, OIRT:iin käyttäen FM-lähetyksissään 66–74 MHz:ia. Yhdysvaltain liittolaisten sekä joidenkin puolueettomien maiden Torquayssa Britannissa 12. helmikuuta 1950 perustaman EBU:n jäsenet käyttivät ULA-lähetyksiinsä 87,5 MHz–108 MHz. OIRT sulautui EBU:uun 1993.
Koska Länsi-Euroopassa nimitettiin aaltoaluetta 87,5–108 MHz frekvenssi- eli taajuusmodulointinsa vuoksi FM:ksi, kutsuttiin vastaavasti aaltoaluetta 66 MHz–74 MHz OIRT FM:ksi. Venäjällä OIRT FM:ää kutsutaan edelleen UKV:ksi.
Vastaavasti Itä-Euroopassa, missä omaa ULA-aluetta kutsuttiin UKV:ksi ("ultrakratkie volny" eli ultralyhyet aallot), kutsuttiin Länsi-Euroopan FM:ää vastaavasti UKV 2:ksi tai ylä(taajuuksien)-UKV:ksi. UKV on käytössä vielä monissa entisissä OIRT -maissa, vaikka siirtyminen FM-taajuuksille alkoi niiden vapauduttua yleisradiokäyttöön.
Vastaavanlainen eriyttäminen UHF-alueella ei toteutunut television osalta taajuusjaolla, vaan siten ettei Itä-Euroopassa käytetty saksalaista PAL-televisiostandardia vaan ranskalaista SECAM:ia, jottei värivastaanotto onnistuisi toiselta puolelta. Tämä ei kuitenkaan estänyt pelkän mustavalkoisen kuvan vastaanottamista.
Suomessa OIRT FM:ää ei käytetä ULA-lähetyksiin, vaan Ficora on osoittanut aaltoalueelle
siirtyvää maaradioliikennettä, mm. harrastus- ja työyhteyksiä sekä sotilaskäyttöön tarkoitettua radioliikennettä.
Taajuuksien luokittelulla pitkiin, keskipitkiin ja lyhyisiin on merkitystä aaltojen vastaanottamisen kannalta. Yksinkertaisimmat lanka-antennit ovat aallonpituuden murtolukuja, esimerkiksi 1 1/2, 1, 1/2, 1/4 tai 1/8 aallonpituutta. Näin ollen pientaajuinen radioaalto aallonpituudeltaan pitkänä radioaaltona edellyttää kuuluakseen tai hyvin kuuluakseen lanka-antennilla suurta langan pituutta, kun taas suurtaajuuksinen radioaalto pituudeltaan lyhyenä voidaan vastaanottaa helposti vastaavasti lyhyellä lanka-antennilla. Lyhyen aallonpituuden ULA- ja televisiolähetyksiä ei vastaanoteta yleensä lanka-antenneilla, vaan laadun varmistamiseksi voimakkaasti suuntaavilla ja signaalia voimakkaasti vahvistavilla jagi-antenneilla, joiden oikea antennisuunta on tärkeä. Aallonpituus lasketaan jakamalla valonnopeus taajuudella.


Diego Rivera.
Diego Rivera ja Frida Kahlo. Carl Van Vechtenin valokuva 19.3.1932.
Diego Rivera (koko nimeltään Diego María de la Concepción Juan Nepomuceno Estanislao de la Rivera y Barrientos Acosta y Rodríguez, 8. joulukuuta 1886 – 24. marraskuuta 1957) oli meksikolainen taidemaalari ja graafikko. Häntä pidetään yhtenä aikansa huomattavimmista monumentaalimaalareista. Vallankumouksen aatteita ajanut Rivera toimi seinämaalaustensa avulla julistavana taidemaalarina. Hänen freskojaan oli Rockefeller Centerissä jotka on myöhemmin tuhottu poliittisista syistä, New Worker's Schoolissa New Yorkissa ja Meksikon kansallispalatsissa.
Rivera tunnetaan parhaiten suurista seinämaalauksistaan. Hänen lukuisten naissuhteittensa ohella kuohuntaa aiheutti Yhdysvalloissa myös hänen kommunisminsa. Rockefeller Centeriin tehty seinämaalaus sensuroitiin, kun havaittiin Riveran sisällyttäneen teokseen Leninin kuvan.
Rivera oli naimisissa meksikolaisen taidemaalarin Frida Kahlon kanssa.


Death metal.
Death metal on metallimusiikista 1980-luvun alussa ja keskivaiheilla lähinnä Yhdysvalloissa (erityisesti Floridassa ja Kaliforniassa) ja Euroopassa (erityisesti Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Skandinaviassa) edelleen kehittynyt tyylilaji. Musiikkityylille on ominaista nopea tempo, ärhentelevä aggressiivinen laulutyyli (lähes aina matalaääninen murina), monimutkaiset kitarariffit ja nopeat kitarasoolot. Laulujen sanat ovat yleisilmeeltään tummanpuhuvia ja käsittelevät tyylisuuntauksen nimen mukaisesti usein sotaa, kuolemaa, väkivaltaa ja kauhua. Jotkut yhtyeet tosin käsittelevät sanoituksissaan myös muita aiheita, kuten esimerkiksi politiikkaa ja yhteiskuntaa. Tavallisesti death metal -kokoonpanoon kuuluu laulaja, kaksi kitaristia, rumpali ja basisti. Yleensä soittimet ovat matalavireisiä.
Synty.
Death metal syntyi thrash metalista, hc punkista ja useista muista rankemman musiikin tyylisuunnista. Tyylisuunnan tarkkaa syntymähetkeä ja -paikkaa on vaikea osoittaa. Osasyynä tähän olivat ennestäänkin epäselvät genrerajat sekä kansainvälinen kasettivaihto eli "treidaus", jonka johdosta eri musiikilliset vaikutukset siirtyivät nopeasti Euroopasta Yhdysvaltoihin. Toisinaan genrerajojen erot ovat puhdas tulkintakysymys: esimerkiksi Slayeria pidetään thrash-yhtyeenä, vaikka osan Slayerin tuotannosta voisi luokitella myös death metaliksi.
Death metalin esimuotona voidaan pitää Yhdysvalloissa 1980-luvun alussa vaikuttaneiden yhtyeiden Possessedin ja Deathin musiikkia. Juuri Possessedin varhainen demonauha vuodelta 1984 oli nimeltään "Death Metal", jonka on yleisesti arveltu lainanneen uudelle musiikkityylille nimensä. Vaikka demonauhalla olikin uraauurtava nimi, Possessedin musiikissa oli hyvin paljon samankaltaisia piirteitä kuin Venomin tuotannossa. Vuotta myöhemmin ilmestyi eräs ensimmäisistä death metal -levytyksistä, Possessedin "Seven Churches".
Vaikka Death ei varsinaisesti ollut ensimmäinen levyttänyt death metal -yhtye, Chuck Schuldinerin luotsaamaa yhtyettä pidetään yleisesti yhtenä tyylilajin tärkeimmistä pioneereista ja merkittävimmistä suunnannäyttäjistä. Schuldinerin johdolla Death teki ensimmäiset death metal -demonsa nimellä Mantas jo vuonna 1983, mutta esikoisalbumi "Scream Bloody Gore" (1987) sekä sitä seurannut "Leprosy" (1988) ovat ns. klassista death metalia puhtaimmillaan.
Tampan kaupungissa Floridan osavaltiossa tuottaja Scott Burnsin luotsaamalla Morrisound-studiolla syntyi 1980-luvun puolivälin jälkeen floridalainen death metal -soundi, joka tarttui monen aikalaisyhtyeen albumeille. Muun muassa Atheist, Death, Deicide, Morbid Angel ja Obituary löysivät Tampasta henkisen kotipaikan 1980-luvun loppuun mennessä – Buffalon liepeillä aluksi vaikuttanut Cannibal Corpse niinkin myöhään kuin vuonna 1990. Vaikka kaupungissa ei varsinaisesti ollutkaan aktiivista metallimusiikin yhteisöä, kuten thrash metalilla oli San Franciscossa tai grindcorella Englannissa, yhteinen nimittäjä kaikille yhtyeille oli Morrisound.
Myös Napalm Deathilla on asemansa death metalin kehityksessä, vaikka yhtye on varsinaisesti grindcoren kehittäjä, ei death metalin. Musiikkityylien yhtymäkohdista huolimatta äärimmäisen nopeatempoinen ja atonaalisia piirteitä sisältävä grindcore perustuu metallimusiikin ja hardcore punkin sekoitukselle, kun taas raskassoutuisempi ja selkeitä melodiakulkuja sisältävä death metal pohjautuu perinteiseen metallimusiikkiin. Napalm Death ryhtyi demoaikojensa ja kahden ensimmäisen grindcore-julkaisunsa jälkeen soittamaan death metalia, samoin teki toinen goregrind-pioneeri Carcass.
Yhdysvaltojen lisäksi death metal rantautui myös Eurooppaan, ja varsinkin Ruotsissa death metal juurtui nopeasti: 1980-luvun lopulla perustetut Nihilist (myöhemmin Entombed), Grave, Dismember sekä Unleashed loivat pohjan eurooppalaiselle ja skandinaaviselle death metalille. Nämä yhtyeet eivät kuitenkaan vielä soittaneet omaksi tyylisuunnakseen myöhemmin muotoutunutta melodista death metalia, vaan enimmäkseen yhdysvaltalais- ja englantilaisvaikutteista alkuperäistä death metalia. Yhtyeet loivat kuitenkin vankan pohjan vuosina 1995-2000 tapahtuneelle melodisen death metalin kehitykselle, kun erityisesti Ruotsissa death metalin varaan rakentunut kannattajakulttuuri juurtui Göteborgin ja Tukholman alueille.
Death metalin pioneerijulkaisuina pidetään Deathin "Scream Bloody Gorea" (1987), Possessedin "Seven Churchesia" (1985) ja Morbid Angelin "Altars of Madnessia" (1989). Myös Slayerin 1986 ilmestyneellä "Reign in Blood" -albumilla oli oma merkittävä osuutensa death metalin synnyssä, vaikka se edustaakin tyylisuuntansa puolesta pikemminkin thrash metalia kuin puhdasta death metalia.
Myöhemmät vaiheet.
1990-luvun aikana death metalista itsestäänkin kehittyi vielä useita erilaisia tyylisuuntauksia, kuten niin sanottu melodeath tai melodinen death metal, jossa melodiat ja kitaraharmoniat näyttelevät suurempaa roolia kuin varsinaisessa death metalissa. Göteborg oli tämän tyylisuunnan merkittävin syntypaikka, ja myöhemmin koko alagenreä alettiinkin yleisesti kutsua Göteborg-metaliksi. Tätä tyylisuuntaa, joka varsinkin myöhemmin muuttui perinteisestä death metalista hyvin poikkeavaksi, ei nykyään enää pidetä käytännössä lainkaan death metalina suurien erojen vuoksi.
Myöhemmin ruotsalainen Tiamat, sveitsiläinen Samael ja kreikkalainen Rotting Christ yhdistivät taidemusiikkia sekä Pink Floyd -vaikutteita ja synnyttivät melodisesta death metalista eriytyneen sinfonisen black metal -suuntauksen. Suuntausta ei harrastajien mukaan tulisi kuitenkaan sekoittaa samaan aikaan syntyneeseen melodiseen black metal -suuntaukseen, joka myös yhdisti klassista musiikkia ja metalia. Sinfonista black metal -suuntausta onkin myöhemmin kutsuttu muun muassa dark metaliksi.
Death metal oli 1990-luvulla erityisen suosittua Skandinaviassa ja Etelä-Amerikassa. Nykyään death metalia suositaan suurelti osin samoilla alueilla, mutta suosio myös muualla Euroopassa on lähtenyt hiljalleen kasvuun. Pohjois-Amerikasta on edelleen tullut jonkin verran brutaaleita death metal -yhtyeitä, mutta myös lukemattomia uudemman tyylisiä metalliyhtyeitä, jotka ovat yhdistelleet death metalia, black metalia, thrash metalia, nu-metalia, alternative metalia, melodista death metalia eli nk. Göteborg-metalia sekä hardcore punk -vaikutteita. Näitä yhtyeitä kutsutaan yleensä metalcoreksi.
Lähteet.
Death metal


DNS.
DNS eli Domain Name System on Internetin nimipalvelujärjestelmä, joka muuntaa verkkotunnuksia IP-osoitteiksi. Internetin laitteet kommunikoivat keskenään numeeristen osoitteiden avulla, joiden muistaminen olisi ihmisille toivotonta. Nimipalvelun ansiosta niiden sijasta voidaan käyttää helpommin muistettavia nimiä. Nimipalvelun toinen tärkeä tehtävä on sähköpostin reititys.
Nimipalvelun historia.
Tietokoneita on nimetty niiden keksimisestä lähtien, samoin tietoverkkoja. DNS on rakennettu tukemaan IP-verkkoa, ja nimipalvelun kannalta on epäolennaista kuinka nimet toimivat muissa verkoissa.
IP-verkon alkuaikana osoitteille annettiin nimiä ainoastaan "hosts"-tiedostossa, jonka kopiota jaettiin koneiden välillä. Laitekannan kasvaessa menetelmä ei ollut käytännöllinen, ja vuonna 1983 Jon Postel pyysi Paul Mockapetrisiä ratkaisemaan nimiin liittyvän ongelman. Alkuperäinen nimipalvelun määritelmä löytyy dokumenteistä RFC 882 ja RFC 883. Vuonna 1987 nimipalvelun määritelmiä päivitettiin RFC 1034- ja RFC 1035 -dokumenteissa, jolloin muodostui nykyisen nimipalvelun perusta.
Nimipalvelua kehitetään edelleen Vuosien aikana nimipalveluun on lisätty tietoturvaa tukevia tietotyyppejä, sen dynaamisuutta on paranneltu ja määrityksiä täsmennetty.
Ensimmäinen nimipalvelusovellus oli Paul Mockapetrisin luoma JEEVES. Myöhemmin Berkeleyn opiskelijat Douglas Terry, Mark Painter, David Riggle ja Songnian Zhou kirjoittivat sovelluksen uusiksi, ja antoivat sille nimeksi "Berkeley Internet Name Domain" eli "BIND". Ohjelmistoa ovat myöhemmin ylläpitäneet muun muassa Mike Karels, Phil Almquist ja Paul Vixie. Windows-versio BINDistä tehtiin vuonna 1990.
Verkkotunnus nimipalvelussa.
Verkkotunnuksen osat erotetaan toisistaan pisteellä. Yleensä osat kirjoitetaan järjestyksessä spesifisemmästä laajempaan vasemmalta oikealle, eli juuresta katsottuna oikealta vasemmalle. Ensimmäisen tason domain on juuri, joka on pelkkä piste. Juuresta seuraavan tason tunnuksia nimitetään "ylätason verkkotunnuksiksi" ("Top-Level Domain" eli "TLD"). Kaikki ylätason verkkotunnukset ovat säädeltyjä, ja lähes kaikilla ylätason verkkotunnuksilla on oma, erillinen rekisterinsä.
Ylätason verkkotunnuksia on kahta päätyyppiä, maatunnuksia ("Country Coded TLD" eli "ccTLD") ja yleisluontoisia tunnuksia ("Generic TLD" eli "gTLD"). Esimerkiksi Suomessa käytettävä maatunnus on fi. Yleisluontoisia puolestaan ovat .com, .org ja.net. Ylätason verkkotunnuksen haltija, esimerkiksi Ficora, jakelee edelleen hallinnoimansa ylätason tunnuksen aliverkkotunnukset. Ylätason aliverkkojen kaksiosaisia tunnuksia – esimerkiksi wikipedia.org – kutsutaan domaineiksi.
Domainin ylläpitäjä voi edelleen tehdä omalle domainilleen alidomaineja. Tällainen on esimerkiksi dhcp.inet.fi, jonka alla olevat verkkotunnukset ovat samassa laajakaistaverkossa olevien koneiden tunnuksia.
Verkkotunnuksia IP-osoitteisiin puhelinluettelon tavoin liittävän nimipalvelun lisäksi on olemassa käänteisnimipalvelu, jonka avulla saadaan selville IP-osoitetta vastaava verkkotunnus. Käänteisosoitteiden juuri on in-addr.arpa. Osoitteet muistuttavat tavanomaisia domaineja. Merkittävin ero on se, että niihin viitataan eri tietotyypillä kuin tavallisiin nimiin. Käänteisdomainin saa palveluntarjoajalta tai Internet-rekisteristä. Euroopan alueella Internet-rekisteri on RIPE.
Resolverit.
Arkikielessä nimipalvelimilla tarkoitetaan usein ainoastaan resolvereja, jotka määritellään Internetin tietokoneille staattisesti tai avulla. Tavallisesti resolvereita määritellään kaksi tai useampia.
Resolvereiden tärkein tehtävä on etsiä vastauksia nimipalvelukyselyihin. Resolverit tallettavat vastauksia välimuistiin, millä vältetään rekursio silloin, kun jotain nimeä kysytään usein. Tämä parantaa resolvereiden tehokkuutta.
Resolverin rekursio tarkistaa onko kysytty nimi, enemmän merkitsevästä vähemmän merkitsevään, tai sen osa välimuistissa. Mikäli koko nimi on välimuistissa, eikä vanhentunut, se palautetaan ilman rekursiota. Mikäli
vain nimen vähemmän merkitsevä osa on välimuistissa, tehdään ulossuuntautuvia kyselyjä, jotta resolveri pystyy kertomaan pyydetyn tiedon. Samalla se myös tallennetaan välimuistiin. Jos välimuisti on tyhjä, resolveri käyttää vihjetiedostoa, jonne juurinimipalvelimet on merkitty, ja ryhtyy sen kautta täyttämään välimuistiaan.
Resolveri ei saa pitää välimuistissaan tietoja kauempaa kuin nimipalveluun on määritelty. Välimuistissapitämisaikaa ("Time to Live" eli TTL) säätelevät autoritääristen nimipalvelimien (katso alempana) ylläpitäjät. Käytössä olevan resolverin olisi syytä olla verkossa mahdollisimman lähellä ja tehokkaalla koneella, jotta nimipalvelun käyttötuntuma olisi nopea.
Resolverin tulisi vastata ainoastaan sen organisaation kyselyihin jonka käytössä kone on.
Autoritääriset nimipalvelimet.
Autoritääriset nimipalvelimet vastaavat resolvereiden tekemiin kyselyihin. Domainnnimen suhteen vähemmän merkitsevät nimipalvelimet kuten juurinimipalvelimet eivät tiedä lopullista vastausta, mutta tietävät millä nimipalvelimilla enemmän merkitsevä domain sijaitsee. Tämä synnyttää rekursion.
Juuri- ja TLD-nimipalvelimia ylläpidetään ammattimaisesti ja ne on hajautettu Jokulähetys (anycast) -tekniikalla. Nimipalvelusisällön TLD-nimipalvelimet saavat domain rekisteristä. Kolmannen tason domaineille, kuten example.com, auktoritatiiviset nimipalvelimet määrittelee domainin rekisteröijä. Kolmannen tason autoritääriset nimipalvelimet voivat olla enemmän tai vähemmän ammatillisesti ylläpidettyjä.
Jokaisella domainilla tulisi olla vähintään kaksi autoritääristä nimipalvelinosoitetta. Osoitteita voi olla enemmän kuin kaksi, ja niitä voi hajauttaa fyysisesti useisiin paikkoihin Jokulähetyksen tai kuormantasaajan avulla. Yhden autoritäärisistä nimipalvelimista täytyy olla master, joka jakaa muille domainista kopion. Kopioita vastaanottavien koneiden nimi on slave. Domain kopion siirtymistä masterilta slavelle kutsutaan nimellä zone transfer, joka on tavanomaisesti rajoitettu ainoastaan koneille, jotka ovat nimipalvelimen pääsylistalla tai pitävät hallussaan TSIG-avainta.
Autoritääriset nimipalvelimet voivat ottaa päivityksiä vastaan asiakaskoneilta. Tekniikka, jolla päivitykset toteutetaan, on nimeltään dynaaminen DNS "(DynDNS)". Päivitysten tarkoituksena on asettaa nimi- ja IP-pareja asiakaskoneen pyynnöstä vastaamaan toisiaan.
Autoritäärisille nimipalvelimille voidaan tehdä eri näkymiä "(view)" eri verkko-osoitteista, tai osoiteavaruuksista, tuleville kyselyille. Näkymien avulla nimipalvelun ylläpitäjä voi joustavasti ohjailla liikennettä. Ellei näkymien käytön kanssa ole varuillaan niillä voi aiheuttaa outoja ongelmia.
Autoritääristen nimipalvelimien on vastattava kaikkialta Internetistä tuleviin kyselyihin.
Tietueet.
Tietueissa sallittuja merkkejä ovat kirjaimet, numerot ja yhdysviiva. Pienet sekä isot kirjaimet tarkoittavat samaa ja muut merkit eivät ole sallittuja. Poikkeuksen muodostaa NAPTR-tietue, jossa on sallittu alaviiva ja tietuesisällössä säännölliset lausekkeet. Toinen poikkeus on SRV-tietue, jossa on sallittu alaviivan käyttö.
Resolveri voi tehdä myös ANY-kyselyn, joka ei ole varsinaisesti tietue. Tehtäessä ANY-kysely vastaus sisältää kaikki tietueet jotka liittyvät nimeen. Vastaavasti autoritäärisille nimipalvelimille voidaan määritellä tähtitietue "(wildcard)", joka muuntaa domainin määrittelemättömät nimet vastaukseksi joka tähtitietueeseen on määritelty. Kolmas yleisesti tiedossa oleva melkein tietue, on SPF "(Sender Policy Framework)" joka määritellään TXT-tietueen sisällöksi.


Direct Connect.
Direct Connect on tiedostojen vaihto-ohjelma, joka perustuu chat-huoneiden tapaisiin 'hubeihin'. Hubeissa käyttäjät voivat chattailla, selata toistensa tiedostoja ja jakaa tai vaihtaa niitä keskenään. Direct Connect luokitellaan P2P-ohjelmaksi (Peer to Peer), koska sillä voidaan siirtää myös tiedostoja suoraan tietokoneelta toiselle. Hubeilla on usein sisäänpääsyvaatimuksia, joilla varmistetaan että käyttäjillä on tarpeeksi jaettavia tiedostoja. Nämä vaatimukset ovat yleensä gigatavuluokkaa.
Alkuperäinen Direct Connect -ohjelma oli Jon Hessin kirjoittama "NeoModus Direct Connect". Sille vaihtoehtoinen suosittu ohjelma on DC++. Se tarjoaa enemmän toimintoja, kuten mahdollisuuden kytkeytyä useampaan hubiin samanaikaisesti ja tehokkaamman käyttöliittymän.


DIMM.
DIMM () on tietokoneissa käytettävä muistimoduuli, jossa väylän leveys on 64 bittiä ja kortin reunaliittimet ovat molemmin puolin piirilevyä.


Dwight D. Eisenhower.
Dwight David ”Ike” Eisenhower (14. lokakuuta 1890 Denison, Texas, Yhdysvallat – 28. maaliskuuta 1969 Washington D.C., Yhdysvallat) oli Yhdysvaltain 34. presidentti vuosina 1953–1961, liittoutuneiden Euroopan joukkojen ylin komentaja toisessa maailmansodassa ja Naton joukkojen komentaja 1951–1952. Presidenttinä hän aloitti kilpajuoksun avaruuteen, laajensi sosiaaliturvaa, perusti Interstate Highway System -nimisen valtakunnallisen maantieverkoston ja korosti ydinaseiden turvallisuuspoliittista merkitystä.
Varhaiset vaiheet.
Eisenhower syntyi Denisonissa, Texasissa. Hän oli Yhdysvaltain ensimmäinen siellä syntynyt presidentti. Hänen perheensä muutti 1892 Abileneen, Kansasiin. Eisenhower valmistautui Abilenin lukiosta 1909.
Eisenhower meni naimisiin Mamie Geneva Doudin kanssa Denverissä, Coloradossa 1. heinäkuuta 1916. He saivat kaksi poikaa, joista toinen kuoli kolmevuotiaana tulirokkoon. Eisenhower oli luterilainen, vaikkakin hänen äitinsä Ida E. Eisenhower kuuluikin myöhemmin Jehovan todistajiksi kutsuttuun ryhmään. Tämän takia Dwight Eisenhower liitettiinkin Jehovan todistajiin ja hänen pääsynsä maavoimiin oli vaakalaudalla.
Eisenhowerin ollessa West Pointissa armeijassa hän pyrki armeijan baseballjoukkueeseen, mutta ei päässyt. Hänen kerrotaan sanoneen: ”Se, etten päässyt joukkueeseen West Pointissa oli elämäni suurimpia pettymyksiä, ellei jopa suurin.” Eisenhower pääsi kuitenkin West Pointissa pelaamaan amerikkalaista jalkapalloa.
Sotilasura.
Eisenhower aloitti opinnot Yhdysvaltain sotilasakatemiassa West Pointissa vuonna 1911 ja valmistui vuonna 1915. Hän palveli ensimmäisen maailmansodan ajan panssarivaunujoukkojen kouluttajana. Sodan jälkeen hänet ylennettiin majuriksi. Hänestä tuli kenraali Fox Connerin sijainen Panaman kanava-alueeen johdossa. Vuosina 1929–1933 hän toimi apulaissotaministeri George Moselyn ja sen jälkeen kenraali Douglas MacArthurin alaisena.
Toisessa maailmansodassa.
Japanilaisten hyökättyä Pearl Harboriin Eisenhower palveli pääesikunnassa Washingtonissa vuoteen 1942, jolloin hänet nimitettiin liittoutuneiden Euroopan joukkojen ylipäälliköksi Lontooseen. Vuoden 1944 alussa hänet nimitettiin komentajaksi, jolloin hänen vastuulleen tuli muun muassa Normandian maihinnousun suunnittelu ja toteutus.
30. joulukuuta 1944 hänelle myönnettiin sotilasarvo General of the Army, ja hänestä tuli myöhemmin Yhdysvaltain armeijan esikuntapäällikkö sekä Naton ensimmäinen ylin komentaja vuonna 1951.
Sodan jälkeen.
Eisenhower toimi maavoimien komentajana vuosina 1945–1948. Saksan antauduttua hänet nimitettiin Yhdysvaltain miehitysvyöhykkeen sotilaskuvernööriksi. Tuhoamisleirien tultua julkisuuteen hän käski kuvata todistusaineiston holokaustista sotarikosoikeudenkäyntejä varten.
Presidentti.
Eisenhower valittiin presidentiksi kesken Korean sodan republikaanien ehdokkaana. Vastassa ei ollut istuva demokraattipresidentti Harry S. Truman, koska Franklin D. Rooseveltin neljän kauden presidenttiyden jälkeen presidenttikausien lukumäärä oli rajoitettu kahteen. Republikaaneilla ei ollut ollut presidenttiä sitten vuoden 1932, jolloin Roosevelt oli pudottanut Valkoisesta talosta epäsuositun Herbert Hooverin. Puolueen ”big government” -ideologian vastainen kampanja oli raju. Siinä vastustettiin muun muassa tuloverojen kasvua ja valtion puuttumista eri yhteiskunnan toimintoihin. Eisenhowerin sanottiin voittaneen vaalit naisten äänin, koska hänellä oli pitkän rasittavan kauden (pula-aika, toinen maailmansota, sitä seurannut työttömyys ja Korean sota) jälkeen parempia aikoja ennustanut hymy. Politiikan ulkopuolelta tuleminen ja sotasankarin maine olivat myös osa voiton avaimia.
Vuoden 1952 vaaleihin Eisenhowerin varapresidentiksi valittiin Richard M. Nixon, joka oli ammattipoliitikko ja miltei McCarthyn veroinen antikommunisti. Eisenhower valittiin toiselle kaudelle vuoden 1956 vaaleissa.
Eisenhowerin hallinto ei vaalilupauksista huolimatta laskenutkaan veroja vaan jatkoi laajoja yhteiskunnan suurhankkeita, joista kuuluisimmat Eisenhowerin ajalta olivat Interstate Highway System -nimisen freeway-moottoriteiden verkoston rakentaminen, joka loi yhdysvaltalaiset lähiöt suurkaupunkeihin seuraavina vuosina, ja ydinohjusten rakentaminen.
Suhteessa Neuvostoliittoon vallitsi kaksijakoisuus: liennytystä pyrittiin rakentamaan, mutta Neuvostoliittoon suhtauduttiin hyvin epäluuloisesti. Tämä johti muun muassa moniin Neuvostoliiton ylittäneisiin vakoilulentoihin, joista Gary Powersin U-2-vakoilukoneella tekemä lento vappuna 1960 johti etenkin Nixonin epäedulliseen asemaan seuraavissa vaaleissa. Eisenhower ehdotti Neuvostoliitolle 21. heinäkuuta 1955 vapaata vakoilulentojen tekemistä puolin ja toisin ja sotilaallisten asiakirjojen vaihtoa. Jäähyväispuheessaan Eisenhower ilmaisi turhautumisensa sekä Yhdysvaltain että Neuvostoliiton asevoimien ja aseteollisuuden nk. sotateollista kompleksia kohtaan.
Eisenhower lähetti 1958 Vietnamiin ensimmäiset yhdysvaltalaiset sotilaat neuvonantajan nimikkeellä. Hänen hallintonsa oli jatkanut Trumanin politiikkaa, jossa Ranskan sotatoimia tuettiin Vietnamissa toimittamalla Ranskan tarvitsemia aseita. Eisenhower loi myös uuden ulkopoliittisen opin, dominoteorian (katso myös Eisenhower-oppi). Teorian tarkoituksena oli estää Kaakkois-Aasian maiden kaatumista kommunismiin. Teorian mukaan tämä piti tehdä viimeistään Vietnamissa. Kommunismin pysäyttäminen kuitenkin myöhemmin epäonnistui John F. Kennedyn kaudella.
Eisenhower pakotti Israelin, Britannian ja Ranskan perääntymään, kun ne olivat miehittäneet Suezin kanavan Suezin kriisin aikana. Eisenhowerin hallitus evakuoi yhdysvaltalaisia Libanonista 1958.
Eisenhowerin hallinto on vaikuttanut paljon Yhdysvaltain politiikkaan republikaanien myöhemmissä hallituksissa. Monet hänen ministereistään toimivat myöhemmin Nixonin hallituksessa ja monet Nixonin ministereistä myöhemmin Ronald Reaganin hallituksessa. Bushien hallituksissa on taas ollut sekä Nixonin että Reaganin entisiä ministereitä. Näidenkin hallitusten politiikassa on ollut havaittavissa samankaltaista retoriikkaa ja toimintatapoja.
Kansalaisoikeudet.
Eisenhower kannatti korkeimman oikeuden Brown vastaan koulutuslautakunta -päätöstä, jonka mukaan rotuerottelu kouluissa on perustuslain vastaista. Vuonna 1957 Arkansasin osavaltio kieltäytyi noudattamasta oikeuden päätöstä, jolloin Eisenhower otti Arkansasin kansalliskaartin liittovaltion hallintaan ja lähetti armeijan joukkoja saattamaan yhdeksän afroamerikkalaista lasta valkoisten kouluun. Hän riitaantui julkisesti kuvernööri Orval Faubusin kanssa.
Kauden loppu.
Vuoden 1960 vaaleissa Eisenhower kannatti Nixonia seuraajakseen, mutta ei osallistunut tämän kampanjaan ennen vaaleja edeltäviä päiviä.
Eläkkeellä.
Eisenhower vietti viimeiset vuotensa maatilallaan Gettysburgissa, joka on Eisenhower National Historic Site -nimisenä ollut avoinna vierailijoille vuodesta 1980.


Espoo.
Espoo () on kaupunki Uudellamaalla, Suomenlahden rannalla. Yhdessä naapurikaupunkiensa Helsingin, Vantaan sekä kokonaan enklaavina Espoon sisällä sijaitsevan Kauniaisten kanssa se muodostaa pääkaupunkiseudun. Espoon itärajan Helsinkiä vastaan muodostavat suurelta osin Laajalahti ja Iso Huopalahti, länsirajan Kirkkonummea vastaan taas Espoonlahti. Muita naapurikuntia ovat Nurmijärvi pohjoisessa ja Vihti luoteessa. Välissä olevista leveistä lahdista huolimatta Espoo on kiinteästi sidoksissa Helsinkiin yhdyskuntarakenteeltaan ja joukkoliikenteen osalta.
Espoossa oli asukasta, joten se on Suomen toiseksi suurin kaupunki. Espoo on viimeinen niin sanottu "reikäleipäkunta"; Kauniainen sijaitsee kokonaisuudessaan Espoon sisällä. Kaupungille tunnusomaista on hajanainen kaupunkirakenne ja useat erilliset kaupunkikeskukset. Espoo on tunnettu myös matkapuhelinyhtiö Nokian, energiayhtiö Fortumin sekä useiden muiden korkean teknologian yritysten kotikaupunkina, Nuuksion kansallispuistosta sekä Otaniemen kampusalueesta, jolla sijaitsee Aalto-yliopiston teknillinen korkeakoulu. Espoossa sijaitsee myös Pohjoismaiden suurin kaatopaikka, Ämmässuo, johon varastoidaan pääkaupunkiseudun yli miljoonan asukkaan ja teollisuuden jätteet.
Espoon pinta-ala on  km² (), josta  km² maata,  km² sisävesiä ja loput  km² merta. Maapinta-alasta oli vuoden 2004 lopussa kaavoitettuna hieman vajaa kolmannes. Espoossa on kaupungiksi varsin paljon metsää. Kaavoitetulla alueella metsää on noin 2 000 ha ja lisäksi on kaavoittamattomat metsäalueet. Espoon pohjoisosissa on useita järviä, joista suurimpia ovat Pitkäjärvi, Bodominjärvi, Lippajärvi, Nuuksion Pitkäjärvi ja Velskolan Pitkäjärvi.
Vanhin Espoota koskeva historiallinen maininta on vuodelta 1341 ja ensimmäinen maininta Espoon kylästä nykyisen Espoonkartanon paikalta on vuodelta 1432. Espoon seurakunta irtautui Kirkkonummen seurakunnasta vuonna 1458. Espoon kunnallishallinnon katsotaan alkaneen ensimmäisestä kuntakokouksesta vuonna 1868. Ensimmäinen edustuksellinen kunnanvaltuuston kokous pidettiin 1910. Espoosta tuli kauppala vuonna 1963 ja kaupunki 1972.
Historia.
a>. Taustalla oikealla Espoon Kulttuurikeskus ja vasemmalla Tapiolan keskustorni.
Espoon alue on ollut yhtäjaksoisesti asuttua viimeistään 1100- tai 1200-luvulta lähtien. Tuolloin Uudellemaalle siirtyi uudisasutusta Ruotsista. Espoon keskeisin läpikulkuväylä, kaupungin läpi kulkeva Kuninkaantie (vanha Turun - Viipurin valtatie eli Suuri rantatie) syntyi 1200-luvulta alkaen.
Espoon nimi viitannee joennimeen Espoonjoki (, alkujaan "Espå" / "Espåå"), jonka puolestaan arvellaan saaneen nimensä jokea reunustaneista haavoista (ruotsin kielen haapaa tarkoittava vanha sana on "äspe"). Nimi esiintyy ensimmäisen kerran vuonna 1431. Alun perin nykyinen Gumbölenjoki oli nimetty Espoonjoeksi joen varrella sijainneen kylän mukaan. Kun sitten Södrikin kylän liepeille rakennettiin kirkko, Espoonjoeksi nimettiin Kirkkojärvestä Kauklahteen virtaava joki.
Espoon vaakunassa esiintyvä kruunu viittaa Espoon kuninkaankartanoon ja hevosenkenkä kyyditysvelvollisuuteen, joka kuninkaantien varrella sijainneella pitäjällä oli. Monin paikoin Espoon teistä on jäljellä Kuninkaantien keskiaikaista linjausta.
Espoon seurakunta itsenäistyi Kirkkonummen kappelista vuonna 1458. Tämän tapahtuman katsotaan olevan Espoon perustamisvuosi, joten vuonna 2008 vietettiin Espoon 550-vuotisjuhlia. Espoon harmaakivikirkko sijaitsee Espoonjoen varrella, ja sen vanhimmat osat ovat 1480-luvulta. Se on yksi pääkaupunkiseudun vanhimmista säilyneistä rakennuksista, joskin Helsingin pitäjän kirkko on hieman vanhempi. Espoon keskus on kasvanut kirkon ja lähellä sitä sijaitsevan rautatieaseman ympärille.
Vuonna 1920 Espoo oli alle 9 000 asukkaan maalaiskunta, ja 70 prosenttia asukkaista oli ruotsinkielisiä. 75 prosenttia koko väestöstä elätti itsensä maataloustyöllä. Kauniainen erotettiin Espoon kunnasta vuonna 1920, mutta Espoon ja Kauniaisten välinen raja vahvistettiin vasta 1940-luvun lopulla. Espoo alkoi kasvaa voimakkaasti 1940- ja 1950-luvuilla, ja se kehittyi maatalousvaltaisesta maalaiskunnasta nopeasti kauppa-, palvelu- ja teollisuuskaupungiksi. Espoon sijainti Helsingin vieressä houkutteli pääkaupungissa työskenteleviä muuttamaan kasvavaan naapurikaupunkiin. Jo ennen toista maailmansotaa oli rantaradan asemien läheisyydessä useita esikaupunkialueita kuten Leppävaara ja Kilo sekä teollisuustaajamaksi muodostunut Kauklahti. Sen jälkeen kun uusi Jorvaksentie (nykyisen Länsiväylän edeltäjä) valmistui, alettiin myös sen läheisyyteen rakentaa pientaloja, varsinkin Westendiin. Sodan jälkeen Espooseen rakennettiin myös runsaasti rintamamiestaloja. Suuri väestönkasvu alkoi kuitenkin varsinaisesti vasta 1950-luvun alussa, kun Asuntosäätiö alkoi rakentaa Tapiolaa ja samaan aikaan viereiseen Otaniemeen alettiin rakentaa Teknillisen korkeakoulun uutta kampusaluetta.
Espoon ja Kirkkonummen rajalla oleva Espoonlahti oli vuosina 1944–1956 myös Neuvostoliiton hallussa olleen Porkkalan sotilastukikohdan rajana. Suuri osa Kirkkonummea, mutta myös kaistale Espoon vesialuetta ja muutamat siellä olevat saaret kuuluivat tukikohdan alueeseen. Espoossa lähellä Porkkalan alueen rajaa sijaitsevasta Kauklahden rautatieasemasta tuli Suomen ja Neuvostoliiton tiukasti vartioitu raja-asema. Maayhteys Porkkalan alueelle kulki Kivenlahden sillan kautta. Sotilastukikohdan aikana osa Espoon länsirannikosta oli evakuoitu asukkaistaan ja rajakylien talojen ikkunat Neuvostoliiton puolella oli peitettävä iltaisin. Porkkalan vuokra-alueen läpi kulkevien junien ikkunat peitettiin luukuilla ulkopuolelta läpiajon ajaksi.
1960-luvun alussa suunniteltiin Espoon jakamista kolmeen kuntaan. Sen tuolloin jo varsin tiheään asutuista itäosista aiottiin muodostaa Tapiolan ja Leppävaaran kauppalat, kun taas kunnan silloin vielä jokseenkin maaseutumaiset länsi- ja pohjoisosat olisivat jääneet edelleen Espoo-nimiseksi maalaiskunnaksi. Jakoa ei kuitenkaan toteutettu, vaan Espoo kokonaisuudessaan muutettiin kauppalaksi vuonna 1963 ja kaupungiksi vuonna 1972. Kaupungin uusi hallinnollinen keskus, Espoon keskus rakennettiin 1970-luvulla Espoon rautatieaseman ja Espoon vanhan harmaakivikirkon ympärille. Vuosina 1950–2000 Espoon väkiluku kasvoi 22 000:sta 210 000:een. Samalla Espoo muuttui enemmistöltään ruotsinkielisestä kunnasta enemmistöltään suomenkieliseksi. Nykyään kasvu jatkuu, mutta on sittemmin hidastunut.
Väestö.
Vuoden 2008 lopussa espoolaisista puhui äidinkielenään suomea 202 026 asukasta ja ruotsia 20 136. Muita kieliä äidinkielenään puhuvia oli 19 394. Voimakkain kielellinen muutos tapahtui 1950-luvulla, jolloin kymmenessä vuodessa ruotsia puhuvien osuus väheni 43,1 %:sta (1950) 23,5 %:iin (1960). Tähän vaikutti ennen kaikkea voimakas muuttoliike. Ulkomaan kansalaisia oli 13 926 vuonna 2008.
Vuonna 2005 espoolaisista kuului Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon 78,1 % ja uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomia oli 19,2 %. Espoossa on kuusi evankelisluterilaista seurakuntaa, jotka muodostavat Espoon seurakuntayhtymän: Esbo svenska församling, Espoonlahden seurakunta, Espoon tuomiokirkkoseurakunta, Leppävaaran seurakunta, Olarin seurakunta ja Tapiolan seurakunta. Kaupungissa toimivat lisäksi ainakin seuraavat yhteisöt: helluntaiherätykseen lukeutuvat Espoon helluntaiseurakunta, Espoonlahden helluntaiseurakunta, Keski-Espoon Lähiseurakunta, Leppävaaran Lähetyskappeli, Mankby bibliska församling sekä kansainvälinen United Community Church. Suomen Baptistiyhdyskuntaan kuuluu Espoon Kotikirkko, Suomen Adventtikirkkoon kuuluu Kulmakivi adventtiseurakunta, Suomen Vapaakirkkoon Espoon vapaaseurakunta, joitten lisäksi kristillisiin seurakuntiin kuuluu vielä ainakin Majakka-seurakunta. Lisäksi kaupungissa on seurakuntia Jehovan todistajilla ja mormoneilla seurakuntia on kaupungissa kaksi, lisäksi mormonien Helsingin temppeli sijaitsee tosiasiassa Espoossa. Islamia kaupungissa edustaa ainakin Espoon Islamilainen Yhdyskunta Suomessa.
Väestönkehitys.
Espoon väkiluku vuodesta 1901 vuoteen 2007 sekä ennuste vuoteen 2030.
Politiikka.
Espoo kuuluu Uudenmaan vaalipiiriin. Ylintä päätösvaltaa käyttää Espoon kaupunginvaltuusto. Valtuustossa on 67 jäsentä, jotka on valittu neljän vuoden toimikaudeksi. Espoossa henkikirjoitettuja kansanedustajia on 12.
Espoon aluejako.
Espoo jakautuu seitsemään hallinnolliseen suuralueeseen, joista asukasluvultaan suurin on Suur-Leppävaara. Suuralueiden aluekeskuksiin on keskitetty kaupungin terveys-, sosiaali-, kulttuuri- ja koulupalveluja.
Suuralueiden lisäksi Espoo on jaettu kaupunginosiin, joita on 56.
Postinumerot alkavat Espoossa numeroilla "02" (kuten myös Kauniaisissa, Kirkkonummella ja Siuntiossa), ja Espooseen kuuluvat 02100–02380, 02600–02860 (poislukien 02700 Kauniainen) sekä 02920–02980. Pienemmät alueet sijaitsevat etelässä ja suuremmat pohjoisessa.
Koulutus.
Espoossa sijaitsee Aalto-yliopiston teknillinen korkeakoulu eli TKK, Metropolia Ammattikorkeakoulun (entinen Espoon-Vantaan teknillinen ammattikorkeakoulu, eli EVTEK) toimipiste sekä Laurea-ammattikorkeakoulun paikallisyksiköitä. Otaniemessä sijaitsee kongressikeskus Dipoli, joka on TKK:n aikuiskoulutusyksikkö. Kauppakeskus Sellon yhteydessä sijaitsee musiikkiopisto Juvenalia.
Terveydenhuolto.
Espoon Karvasmäellä sijaitsee Jorvin sairaala, joka tekee yhteistyötä HYKSin kanssa ja kuuluu Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiriin (HUS). Espoon kunnallisesta terveydenhuollosta vastaavia terveysasemia on yhteensä 10.
Liikenne.
Espoon halki kulkee kaksi Helsingistä länteen johtavaa moottoritietä: Länsiväylä, joka on osa Helsingin ja Karjaan välistä kantatietä 51, sekä Turkuun johtava valtatie 1 (Turunväylä). Näitä sekä muita Helsingistä eri suuntiin johtavia pääteitä yhdistävät toisiinsa Kehä I ja Kehä III, jotka myös ovat osittain Espoon alueella, samoin kuin Länsiväylältä Turuntielle johtava Kehä II kokonaisuudessaan. Espoon pohjoisosan halki kulkee seututie 120, joka on osa valtatie 2:n vanhaa reittiä.
Espoo on osa HSL:n seutuliikennealuetta. Rantaradalla liikennöivien lähiliikennejunien lisäksi joukkoliikennettä hoitavat useat bussilinjat. Espoon eteläosista monet linjat kulkevat Länsiväylää pitkin Helsinkiin Kampin keskukseen, keski- ja pohjoisosista taas Töölön kautta Elielinaukiolle. Helsingin metroa on kaavailtu jatkettavaksi nykyisen metroradan pääteasemalta Ruoholahdesta Lauttasaaren läpi Tapiolaan ja sieltä eteenpäin Matinkylään asti (ns. Länsimetro).
Tapahtumia.
Tapiolassa järjestetään vuosittain elokuvafestivaali Espoo Ciné sekä musiikkitapahtuma April Jazz. Kivenlahdessa järjestetään vuosittain Kivenlahti Rock. Vesipuisto Serenassa järjestetään talvisin Pacifique-kylpyläbileet. Espoon tuomiokirkossa järjestetään kesäisin Finland Festivals -tapahtumaketjuun kuuluva konserttisarja Urkuyö ja aaria. Suomen suurin ja Euroopan suurin itsenäinen roolipelitapahtuma Ropecon on vuodesta 1998 lähtien järjestetty Dipolissa
Urheilu ja liikunta.
Espoo on tunnettu erityisesti jääkiekkoseura Espoo Bluesista ja jalkapalloseura FC Hongasta. Espoo Blues saavutti SM-hopeaa kaudella 2007–08, sekä kaudella 2010-11. Espoosta ovat kotoisin monet maailman huipulle edenneet urheilijat, kuten jääkiekkoilijat Teemu Selänne ja Jere Lehtinen, uimari Antti Kasvio, taitoluistelija Laura Lepistö, keihäänheittäjä Tiina Lillak, hiihtäjä Marjo Matikainen ja autourheilija Kimi Räikkönen.
Luonto.
Vaikka Espoo on runsasväkinen kaupunki, silti sillä on paljon maaseutumaisia alueita lännessä ja pohjoisessa. Espoossa on Uudenmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen toimialueella sijaitsevista 105 Natura 2000-alueesta kuusi: Bånbergetin aarnialue, Espoonlahti - Saunalahti (osin Kirkkonummen puolella), Laajalahden lintuvesi, Matalajärvi, Nuuksio sekä Vestran suot, lehdot ja vanhat metsät (osin Vantaan puolella).
Espoon kuuluisin ja suosituin luontokohde on Nuuksion kansallispuisto, joka ulottuu myös Kirkkonummen ja Vihdin puolelle.
Espoo kirjoissa.
Arto Paasilinnan teoksissa esiintyvät seuraavat kaupunginosat: Tapiola ja Haukilahti teoksessa "Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä", Otaniemi teoksessa "Aatami ja Eeva" ja Jorvi teoksessa "Herranen aika". Espoon science fiction- ja fantasiaseuran Fantastinen Espoo esittelee Espoon kuvitteellisia kaupunginosia.


Korean tasavalta.
Korean tasavalta (), epävirallisesti Etelä-Korea'", on itäaasialainen valtio, joka käsittää Korean niemimaan eteläosan. Etelä-Korea rajautuu pohjoisessa Pohjois-Koreaan ("Korean demokraattinen kansantasavalta"), jonka kanssa se muodosti yhden valtion vuoteen 1945 saakka. Etelä-Korean länsipuolella, Keltaisenmeren takana sijaitsee Kiinan kansantasavalta ja kaakossa Korean salmen toisella puolella Japani. Suurin osa maan väestöstä asuu kaupungeissa ja melkein puolet pääkaupunki Soulin metropolialueella, joka on maailman kolmanneksi suurin kaupunkialue. Etelä-Korean väkiluku on noin 50 miljoonaa ja pinta-ala lähes 100 000 neliökilometriä, joten maa on yksi maailman tiheimmin asutuista valtioista.
Vuonna 1945 päättyi 35 vuotta kestänyt Korean japanilaismiehitys. Niemimaan pohjoisosa jäi neuvostojoukkojen haltuun ja eteläosa amerikkalaisjoukkojen. Vuonna 1948 Korean tasavalta perustettiin ainoana YK:n tunnustamana niemimaan valtiona. Kaksi vuotta perustamisen jälkeen Pohjois-Korea hyökkäsi etelään ja syttyi Korean sota, jossa YK asettui tukemaan Etelä-Koreaa. Sodan jälkeen alun perin demokraattinen valtio muuttui vähitellen autoritaarisemmaksi siirtyen lopulta sotilasdiktatuuriin vuonna 1961. Suurten demokratiaa vaatineiden mielenosoitusten myötä maassa järjestettiin vuonna 1987 vapaat vaalit, joiden myötä maa palasi demokraattiseksi ja parlamentaariksi monipuoluejärjestelmäksi. Vuosikymmenten aikana Korean tasavalta on käynyt läpi viisi suurta perustuslain muutosta.
Etelä-Korean talous on kehittynyt nopeasti 1950-luvulta lähtien ja on nykyään maailman kymmenenneksi suurin. Vielä 1960-luvulla maa oli kommunistista naapuriaan Pohjois-Koreaa köyhempi. Maa on myös yksi maailman teknologisesti kehittyneimmistä ja digitaalisesti verkottuneimmista valtioista. Vuonna 2006 siellä oli maailman toiseksi eniten laajakaistaisia Internet-yhteyksiä asukasta kohti ja se on johtava näyttöjen ja matkapuhelinten valmistaja.
Etelä- ja Pohjois-Korea eivät ole solmineet rauhaa, vaan mailla on ollut vuodesta 1953 lähtien aselepo. Maiden välit ovat jälleen kiristyneet vuodesta 2008 alkaen. Etelän korkea elintaso ja pohjoisen nälkäkriisi sekä ydinaseuhka vaikuttavat tähän ideologisten erojen lisäksi. Maiden rajalla on tarkkaan vartioitu demilitarisoitu vyöhyke.
Etelä-Korean viihdeteollisuus on kasvanut räjähdysmäisesti 1990-luvulta lähtien tuottaen Aasian-laajuisia menestyksiä popmusiikissa, televisio-ohjelmissa ja elokuvissa. Ilmiö tunnetaan nimellä "Hallyu" eli ”Korean aalto”. Maassa on kuitenkin pidetty kiinni monista vuosisatoja vanhoista perinteistä, kuten ainutlaatuisesta keittiöstä ja vainajien palvonnasta.
Maantiede.
Korean tasavalta käsittää Aasian mantereelta noin 1 100 kilometriä ulkonevan Korean niemimaan eteläisen puoliskon. Vuoristoinen niemimaa rajoittuu lännessä Keltaiseenmereen ja idässä Japaninmereen. Sen eteläkärki ulottuu Itä-Kiinan merelle ja Korean salmelle. Maan pinta ala on yhteensä 99 646,16 neliökilometriä. Arvio kasvaa vuosittain muun muassa maantäytön vuoksi.
Maa on vuoristoinen, ja suurin osa maasta ei sovellu viljelykseen. Alangot, jotka sijaitsevat pääasiassa maan länsi- ja kaakkoisosissa muodostavat vain noin 30 prosenttia Etelä-Korean alueesta. Maa voidaan jakaa neljään yleisluontoiseen alueeseen: itäosaan korkeine vuorijonoineen ja kapeine rannikkotasankoineen, länsiosaan leveine rannikkoalueineen, jokilaaksoineen ja kukkuloineen, lounaisosaan vuorineen ja laaksoineen sekä kaakkoisosaan, jota hallitsee Nakdong-joen laaja tasanko.
Maan länsi- ja etelärannikkojen edustalla on noin 3 000 saarta, joista suurin osa on pieniä ja asumattomia. Jejun saari sijaitsee noin 100 kilometriä maan etelärannikolta. 1 845 neliökilometrillään se on maan suurin saari. Jejulla sijaitsee myös Korean tasavallan korkein kohta – sammunut, 1 950 metriä korkea tulivuori Halla.
Euraasian suuren mantereen takia Korean ilmasto on mantereinen, vaikka maata ympäröi meri kolmelta puolelta. Se on myös pohjoisimpia alueita, joissa havaitaan Aasian monsuunin vaikutus. Sademäärät ovat suurimmillaan kesäkuusta syyskuuhun. Sillä välillä tavataan myös useimmat taifuunit, joita tulee Koreaan asti keskimäärin kerran vuodessa. Kesällä on helteistä ja talvet voivat olla kylmiä. Soulissa sataa lunta keskimäärin 28 päivänä vuodessa, maan eteläkärjessä noin kymmenenä päivänä vuodessa. Soulissa tammikuun keskimääräinen alin lämpötila on -6 °C, ja elokuun keskimääräinen ylin 29 °C.
Vuorialueiden eläimiä ovat olleet kauriit, tiikeri, ilves ja ruskea karhu. Lämpimämmillä alankoalueilla on elänyt kauluskarhuja, aromyyriä, fasaaneita ja harvinainen keijupitta. Nyttemmin suurin osa petoeläimistä on kadonnut tai sukupuuton partaalla. Viimeisiä kauluskarhuja uhkaavat salametsästäjät. Karhuja kasvatetaan karhutarhoilla ankeissa oloissa karhunlihan ja sappinesteen takia.
Koreoiden välisestä demilitarisoidusta vyöhykkeestä on tullut villieläinten ja harvinaisten kasvien suoja-alue. 220 km pitkä ja 5-18 km leveä rajavyöhke on vahvasti linnoitettu, eikä siellä ole juuri liikkunut ihmisiä 55 vuoteen. Piikkilanka-aidat estävät myös suuria eläimiä tunkeutumasta sille, joten siitä on tullut turvapaikka monille harvinaisille lajeille.
Varhaiset vaiheet.
Korean myyttisenä perustajan pidetään jumalkuningas Tangunia, jonka uskotaan perustaneen maan 2333 eaa. Korea oli vuodesta 1392 lähtien viisi vuosisataa Choseon-dynastian hallitsema valtakunta, vaikka se joutuikin useiden ulkopuolisten hyökkäysten kohteeksi. 1500- ja 1600-luvuilla maa joutui useaan kertaan Japanin ja Kiinan Qing-dynastian valloittamaksi ja otti käyttöön tiukan eristäytymispolitiikan ulkomaailman suhteen. Vuosina 1894–1895 Qing-Kiina ja Japani kävivät sodan Korean hallinnasta, joka päättyi Japanin voittoon. Kuningas Gojong lopetti verojen maksun Kiinalle ja julistautui keisariksi. Vuonna 1910 Japani otti koko Korean hallintaansa ja teki siitä siirtomaansa. Aluksi se toi maahan uusia vaikutteita ulkomailta, mutta 1930-luvun loppupuolelta asti harjoitetttin voimakasta japanilaistamispolitiikkaa. Miehitys kesti toisen maailmansodan loppuun asti.
Itsenäistyminen ja Korean sota.
Toisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet Neuvostoliitto ja Yhdysvallat ottivat Korean valvontaansa siten, että 38. leveyspiiri oli miehitysalueiden välinen raja. Huolimatta Kairon konferenssissa annetuista lupauksista itsenäisestä ja yhtenäisestä Koreasta liittoutuneiden välit huononivat nopeasti. 15. elokuuta 1948 perustettiin Yhdysvaltain miehitysalueella Korean tasavalta presidenttinään Syngman Rhee. Neuvostoliiton miehitysalueella puolestaan julistettiin Korean demokraattinen tasavalta 9. syyskuuta 1948 Kim Il Sung johtajanaan.
Vuonna 1950 Etelä-Korea julistautui itsenäiseksi, mikä sai Pohjois-Korean joukot hyökkäämään etelään 25. kesäkuuta 1950. Yhdistyneet kansakunnat tuomitsi hyökkäyksen ja valtuutti Yhdysvaltain johtaman YK-armeijan hyökkäystä vastaan. Pohjoisen joukot valloittivat aluksi lähes koko niemimaan kaakkoiskulman Busania lukuun ottamatta. YK-joukkojen vastahyökkäys käänsi kuitenkin tilanteen ja eteni lähelle Kiinan rajaa, jolloin Kiinan kansantasavallan vapaaehtoisjoukot tulivat pohjoisen avuksi. Sodan lopputuloksena Koreoiden rajaksi vakiintui vuoden 1953 aselepolinja, vaikka lopullista rauhansopimusta ei ole vieläkään allekirjoitettu. Juridisesti Koreat ovat siis yhä sodassa keskenään.
Vallankumouksia ja sotilasvaltaa.
Sodan jälkeen presidentti Syngman Rheen hallinto sai yhä autoritaarisempia piirteitä. Rheen kaaduttua opiskelijavetoisessa huhtikuun vallankumouksessa vuonna 1960 maan politiikassa seurasi lyhytaikainen demokraattisten uudistusten kausi. 16. toukokuuta 1961 kenraalimajuri Park Chung-heen johtamat sotilaat kaappasivat vallan. Park julisti maan sotatilaan ja laajensi valtaoikeuksiaan 1972. Hänen presidenttikaudellaan nopeaa keskusjohtoista ja vientivetoista talouskasvua säesti vakava poliittinen sorto. Park joutui lopulta murhatuksi vuonna 1979 ja pian tämän jälkeen valtaan nousi uudella sotilaskaappauksella kenraali Chun Doo-hwan.
Chunin valtaannousu sai aikaan laajalle levinneitä mielenosoituksia, jotka tukahdutettiin verisesti Gwangjun verilöylyssä vuonna 1980. Tapausta seurasi kuitenkin demokratialiikkeen nousu, ja Chun joutui taipumaan demokraattisiin uudistuksiin ja vapaisiin vaaleihin vuonna 1987. Chunin seuraajaksi nousi vaaleissa hänen läheinen avustajansa kenraali Roh Tae-woo, joka astui virkaansa 1988. Maassa järjestettiin kuitenkin vapaat parlamenttivaalit ja samana vuonna Soul isännöi kesäolympialaisia. Molemmat Koreat otettiin 1991 YK:n jäseniksi.
Demokratisoituminen ja hyvinvointivaltio.
Vuonna 1993 maa sai ensimmäisen siviilipresidenttinsä Kim Young-samin noustessa Korean tasavallan johtoon. Vuonna 1996 maasta tuli OECD:n jäsen. Vuoden 1997 Aasian talouskriisin aiheuttamasta takaiskusta huolimatta maa nousi nopeasti maailman suurimpien talousmahtien joukkoon. Nykyään Korean tasavallan elintaso on monien Länsi-Euroopan maiden tasolla. 1990-luvulta lähtien valta on vaihtunut maassa rauhallisesti ja demokraattisesti. Vuoden 1997 vaaleissa presidentiksi valittiin pitkäaikainen demokratia-aktivisti ja ihmisoikeusaktivisti Kim Dae-jung. Kesäkuussa 2000 osana Kimin ”päivänpaistepolitiikkaa” Korean demokraattisen kansantasavallan pääkaupungissa Pjonjangissa pidettiin historiallinen Koreoiden välinen huippukokous. Maiden välille avattiin rajanylityspaikka ja rajojen eri puolille jääneet ihmiset saivat tavata sukulaisiaan. Samana vuonna Kim sai Nobelin rauhanpalkinnon työstään demokratian ja ihmisoikeuksien sekä Koreoiden välisen sovittelutyön parissa. Vuonna 2002 presidentiksi valittiin Roh Moo-hyun. Roh erosi 2003 Saecheonnyeon Minju-dang -puolueesta ja perusti kannattajineen uuden Uri-puolueen. Hänen kahden kautensa jälkeen presidentiksi valittiin 2007 oikeiston Lee Myung-bak.
Politiikka.
Korean tasavalta on demokraattinen tasavalta, jossa valta jakautuu presidentin, lainsäätäjien ja oikeusjärjestelmän kesken. Vuodesta 1948 maan perustuslaki on läpikäynyt viisi suurta muutosta, joista jokainen loi uuden tasavallan. Nykyinen kuudes tasavalta syntyi edellisen reformin myötä vuonna 1987.
Maan valtionpäämies on presidentti, joka valitaan suorilla kansanvaaleilla viideksi vuodeksi. Presidentti on maan asevoimien komentaja, ja hänellä on runsaasti toimeenpanovaltaa. Presidentti nimittää pääministerin kansalliskokouksen suostumuksella sekä valtioneuvoston ministerit pääministerin esityksestä.
Lakiasäätävä elin on maan kansalliskokous, yksikamarinen instituutio, jonka jäsenet valitaan vaaleilla neljäksi vuodeksi kerrallaan. Parlamentissa on tällä hetkellä 299 paikkaa, joista 245 täytetään alueellisilla vaaleilla ja loput suhteellisella vaalitavalla. Oikeuslaitos on suureksi osaksi itsenäinen. Korkein tuomiovaltaa käyttävä elin on korkein oikeus, jonka tuomarit nimittää presidentti kansalliskokouksen suostumuksella. Lisäksi Korean perustuslakituomioistuin valvoo perustuslain noudattamiseen liittyviä kysymyksiä.
Korean tasavallan tärkeimmät poliittiset puolueet ovat vasemmisto-liberaalinen Demokraattinen puolue (vuonna 2008 valitussa parlamentissa 83 paikkaa) ja oikeisto-konservatiivinen Suuri kansallispuolue (GNP; 172 paikkaa).
Etelä-Korean ulkopolitiikan suurin huolenaihe on naapurimaa Pohjois-Korea, jolla on nälkäongelmia ja joka haaveilee ydinaseesta. 1990-luvulta vuoteen 2008 Etelä-Korea yritti puolustaa pohjoista pakotteita vastaan ja lahjoitti elintarvikkeita ja lannoitteita. Vuonna 2008 valittu konservatiivinen presidentti Lee Myung-bak valitsi tiukemman linjan. Välit kiristyivät myös pohjoisen ohjuskokeen takia vuonna 2009 sekä seuraavana vuonna eteläkorealaisen laivastoaluksen upotuksen ja Yeonpyeongin laukausten seurauksena.
Yhdysvalloilla on vuonna 2011 Etelä-Koreassa edelleen kymmeniätuhansia sotilaita. Se on vetäytymässä etulinjasta, ja aiko sirtää vastuun sotilastoimista Etelä-Korealle vuonna 2012
Alueellinen jako.
Etelä-Korea jaetaan kahdeksaan provinssiin, yhteen autonomiseen provinssiin, kuuteen suurkaupunkiin ja yhteen erikoisasemassa olevaan kaupunkiin.
Talous.
Korean tasavalta on maailman 15. suurin talous ja Aasian neljänneksi suurin Japanin, Kiinan ja Intian jälkeen. Yhtenä ”Aasian taloustiikereistä” se on saanut aikaan nopeaa, vientivetoista talouskasvua, mikä on ollut jyrkässä kontrastissa Korean demokraattisen kansantasavallan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen jumiutuneeseen talouteen. Korean tasavallan bruttokansantuote henkeä kohti on nyt noin 14 kertaa suurempi kuin Korean demokraattisessa kansantasavallassa.
1950-luvulla maa oli yksi Aasian köyhimmistä maista. Toisen maailmansodan päätyttyä maa peri siirtomaatalouden, joka oli suunniteltu lähes ainoastaan Japanin laajentumispolitiikkaa varten. Suuri osa maan infrastruktuurista tuhoutui vuosina 1950–1953 käydyssä Korean sodassa, ja sodan jälkeen maa jäi riippuvaiseksi Yhdysvaltain antamasta taloudellisesta avusta.
1960-luvulla kenraali Park Chung-heen hallitus aloitti joukon talousuudistuksia. Kevyt, työvoimavaltainen teollisuus ja ulkomaankauppa kasvoivat velkarahalla. 1970-luvulta alkaen suuntauduttiin raskaampaan teollisuuteen, autoihin ja elektroniikkaan. Teollisuustuotanto kasvoi myös 1980- ja 1990-luvuilla.
Maa selvisi vuosien 1997–1998 Aasian talouskriisistä Maailmanpankin tuella, mutta vuoden 2008 maailmanlaajuinen lama pysäytti Koreankin talouskasvun.
Etelä-Korean merkittävimmät luonnonvarat ovat kivihiili, grafiitti, volframi, molybdeeni ja lyijy sekä vesivoimapotentiaali. Vienti suuntautuu ennen kaikkea Kiinaan, Yhdysvaltoihin ja Japaniin. Tuontia on samoista maista ja lisäksi Saudi-Arabiasta ja Australiasta.
Liikenne.
Korean tasavallan liikenteen hoitavat kattavat rautatie-, moottoritie-, bussi- ja lauttaverkot sekä lentoreitit. Korean valtion rautatieyhtiö Korail palvelee kaikkia tärkeimpiä eteläkorealaisia kaupunkeja tihein vuorovälein. Kahta rautatielinjaa ollaan nyt yhdistämässä uudelleen Korean demokraattisen kansantasavallan rautatieverkkoon. Korean tasavallassa on Ranskan TGV:hen pohjautuva nimellä Korea Train Express tunnettu suurnopeusjunaverkko. Tärkeimmissä kaupungeissa on metroverkko – näistä suurin on Soulin metro, joka on noin 287 kilometriä pitkä.
Maan tärkein kansainvälinen lentokenttä on Incheonin kansainvälinen lentoasema. Maan kansalliset lentoyhtiöt ovat Korean Air ja Asiana Airlines.
Väestö.
Etelä-Korean väkiluku on noussut nopeasti 1900-luvulla.
Suurin osa eteläkorealaisista elää kaupungeissa, nopean 1970-, 80- ja 90-luvuilla tapahtuneen talouden laajenemisen aiheuttaman maaltamuuton seurauksena. Pääkaupunki Soul on myös maan suurin kaupunki ja taloudellinen keskus. Vuonna 2006 kaupungissa asui 10,3 miljoonaa henkeä, mikä teki siitä yhden maailman väkirikkaimmista kaupungeista. Muita tärkeitä kaupunkeja ovat Busan (3,66 miljoonaa), Incheon (2,63 miljoonaa), Daegu (2,53 miljoonaa), Daejeon (1,46 miljoonaa), Gwangju (1,41 miljoonaa) ja Ulsan (1,10 miljoonaa asukasta).
Maan väestörakennetta on muokannut myös kansainvälinen muuttoliike. Korealaisia on asettunut etenkin Kiinaan, Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja entisen Neuvostoliiton maihin. Kaikkiaan etnisiä korealaisia asuu Etelä- ja Pohjois-Koreassa noin 70 miljoonaa ja niiden ulkopuolella 6–7 miljoonaa, eli kymmenen prosenttia, mikä on suurempi osuus kuin mistään muusta Aasian kansasta.
Vaikka ei-korealaisten määrä maassa on pieni, se on noussut tasaisesti 2000-luvun alussa. Virallisesti huhtikuussa 2005 maassa asui yhteensä 378 000 vierastyöläistä, joista 52,6 prosenttia oli maassa ilman lupaa. Tämä ulkomainen työvoima on pääasiassa kotoisin etelä- ja kaakkoisaasialaisista maista, mutta myös entisen Neuvostoliiton alueelta sekä Nigeriasta on paljon muuttajia. Näiden työntekijöiden lisäksi maassa on noin 11 000 ulkomaista englannin kielen opettajaa ja noin 36 000 Yhdysvaltain armeijan henkilökuntaan kuuluvaa.
Uskonnot.
Noin 46 prosenttia eteläkorealaisista ei noudata mitään tiettyä uskontoa. Jäljelle jäävistä kristittyjä on 27,3 prosenttia väestöstä ja buddhalaisia 25,3 prosenttia. Maassa on myös jonkin verran islaminuskoisia. Buddhalaisuus on vahvinta maan itäosassa, erityisesti Yeongnamin ja Gangwonin alueilla, jossa se muodostaa yli puolet uskonnollisesta väestöstä. Kristinusko, joka sai ensi kerran Koreassa jalansijaa 1700-luvun loppupuolella, kasvoi nopeasti 1970- ja 1980-luvuilla suureksi osaksi sotilashallinnon vastaisen kansalaisliikkeen myötä.
Korealaisilla oli hyvin positiivinen kuva kristinuskosta kristittyjen lähetyssaarnaajien jälleenrakentaessa maata sodan jälkeen ja kirkkojen johtajien taistellessa Park Chung-heen ajan diktatuuria vastaan. Kristittyjen vaikutusvallan kasvaessa myös arvostelu on alkanut kasvaa kristittyjen suhtautuessa suvaitsemattomasti muihin uskontoihin ja korealaisten herätyskristittyjen ollessa intomielisempiä kuin länsimaiset vastineensa. Valtio on nyt maailman toiseksi suurin lähetyssaarnaajia lähettävä valtio Yhdysvaltain jälkeen, ja maailman suurin kirkko Yoido Full Gospel Church sijaitsee Soulissa.
Näiden muodollisten uskontojen lisäksi monet korealaiset noudattavat kungfutselaisia perinteitä, ja monet buddhalaiset yhdistelevät uskontoaan korealaiseen šamanismiin. Šamanismia esiintyy yhä elinvoimaisena korealaisten keskuudessa. Etelä-Koreassa siitä käytetään nimitystä "Musok" eli "mudang"-menot. Etelä-Koreassa arvioitiin vuonna 1972 olevan mudang eli Šamaaneja noin 0,3% väestöstä.
Kulttuuri.
Korean kansallisruokaa on kimchi, kiinankaalista tehty mausteisen hapankaalin tyylinen salaatti. Bulgogi on paistetusta, marinoidusta naudanlihasta tehty ruokalaji.
Etelä-Korean viihdeteollisuus on kasvanut räjähdysmäisesti 1990-luvulta tuottaen Aasian-laajuisia menestyksiä popmusiikissa, televisio-ohjelmissa ja elokuvissa. Ilmiö tunnetaan nimellä "Hallyu" eli ”Korean aalto”. Maassa on kuitenkin pidetty kiinni monista vuosisatoja vanhoista perinteistä, kuten ainutlaatuisesta keittiöstä ja vainajien palvonnasta.
Nimi.
Korean kielessä Etelä-Koreassa maasta käytetään nimeä "Daehan Minguk" (hangul: 대한민국, hanja: 大韓民國, kirjaimellisesti ”suuren han-kansan valtio”). Maan lyhyt nimi on "Hanguk" (, ”Han-valtio”, jolla viitataan yleisesti Koreaan) tai "Namhan" (, ”Eteläinen han”, jolla viitataan Etelä-Koreaan). "Han" tarkoittaa muinaisia Samhan-liittoja Korean niemimaan eteläosassa. "Hanguk" on eteläkorealaisten useimmiten käyttämä nimi. Pohjois-Koreassa käytetään kuitenkin nimeä "Nam-Joseon" (, ”Eteläinen Joseon”; Joseon oli Korean viimeisen yhtenäisvaltion nimi).
Suomessa ja useimmissa eurooppalaisissa kielissä maasta käytetään usein yksinkertaisesti nimeä "Korea", joka on peräisin Goryeo-dynastialta, joka vuorostaan viittasi Goguryeo-kuningaskuntaan.
Musiikki.
Perinteiseen korealaiseen musiikkiin kuuluu monenlaisia lyömäsoittimia. Buddhalaisiin ja maanviljelijöiden perinteisiin pohjautuva "samulnori" on kehittynyt vuosien varrella. Sen neljä soitinta ovat kwaenggwari-niminen kädessä pidettävä gonggi, pehmustetulla nuijalla slyötävä suuri gonggi "jing", tiimalasin muotoinen rumpu "janggu" sekä tynnyrirumpu "buk".
Eteläkorealainen popmusiikki on hiljattain nostanut suosiotaan muuallakin Aasiassa. Useat pop-yhtyeet, kuten esimerkiksi huippusuositut, PSY, Super Junior, TVXQ, Big Bang, 2NE1, SHINee, 2PM ja Girls' Generation, ovat muodostaneet tärkeän osan 2000-luvun Etelä-Korean musiikkia. Eteläkorealaisia musiikkiyhtiöitä ovat muun muassa SM Entertainment, YG Entertainment ja JYP Entertainment. Vuonna 2010 niiden tuotto oli yhteensä 150 miljoonaa Yhdysvaltojen dollaria.
Urheilu.
Etelä-Korea on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1972. Sillä on ollut talviolympialaisissa yleensä pienempi joukkue (2000-luvulla 40–50 urheilijaa) kuin kesäolympialaisissa (2000-luvulla yli 250 urheilijaa). Vuotta 1960 lukuun ottamatta se on aina saanut mitaleita kesäolympialaisissa, vuodesta 1992 alkaen myös talvikisoissa.
Etelä-Korean jalkapallomaajoukkue on yksi Aasian menestyneimmistä. Vuonna 2002 Etelä-Korea järjesti yhdessä Japanin kanssa MM-kisojen lopputurnauksen, missä se eteni välieriin. MM-kilpailuissa Etelä-Korea on esiintynyt 8 kertaa. Aasian mestaruuden se on voittanut kahdesti. Lokakuussa 2011 se oli FIFAn rankingissa sijalla 31.
Etelä-Korean jääkiekkomaajoukkue oli vuonna 2010 IIHF:n rankingissa sijalla 33 ja pelasi ykkösdivisioonassa. Etelä-Korean koripallomaajoukkue voitti Aasian mestaruuden 1969 ja 1997. Se on pelannut olympialaisissa kuusi kertaa, mutta jäänyt ilman mitaleita.
Korealaiset jousiampujat ovat voittaneet useita olympiamitaleja 1980-luvun loppupuolelta alkaen. Myös judokat ovat voittaneet useita olympiamitaleita. Tunnettuja judokoita ovat muun muassa Jeon Ki-young, Min Ho Choi, Lee Won Hee, Jae Bum Kim ja Ki Chun Wang.


Espanjan kieli.
Espanjan kieli ("español" tai "castellano") kuuluu romaanisiin kieliin. Se on yksi maailman neljästä puhutuimmasta kielestä kiinan, englannin ja hindin ohella ja lisäksi yksi YK:n kuudesta virallisesta kielestä. Espanjaa puhuu äidinkielenään arviolta 300–320 miljoonaa ihmistä. Espanjan lisäksi kieltä puhutaan erityisesti Etelä- ja Keski-Amerikassa sekä Meksikossa. Myös Yhdysvalloissa on merkittävä espanjankielinen vähemmistö. Suomessa on tilastokeskuksen mukaan vuoden 2007 lopussa 3 637 henkilöä joiden äidinkieleksi on rekisteröity espanja.
Amerikan mantereella puhuttu espanja poikkeaa ääntämiseltään ja sanastoltaan jonkin verran Euroopassa puhutusta, ja Amerikassakin eri maissa käytetään hieman eri sanastoa. Erot eivät kuitenkaan ole niin merkittäviä, etteivät espanjankieliset ihmiset esimerkiksi Espanjasta ja Chilestä ymmärtäisi toisiaan. Lisäksi kaikissa maissa, sekä Euroopassa ja Amerikoissa, oikeinkirjoitus ja sanojen taivutus on yhtenäinen, toisin kuin esimerkiksi portugalin tai englannin kielissä.
Espanjan kielen nimet.
Espanjan kieli ("español") tunnetaan myös nimellä kastilian kieli ("castellano"). Nimi viittaa Kastilian alueeseen, josta kieli on alun perin lähtöisin. Se, kumpaa nimeä kielestä käytetään, riippuu muun muassa asiayhteydestä, puhujasta ja paikallisista tottumuksista. Espanjalaiset käyttävät kastilia-nimeä erityisesti silloin, kun kieli rinnastetaan muihin Espanjan alueella puhuttaviin kieliin, joita ovat muun muassa katalaani, galego ja baski. Sen sijaan verrattaessa kieltä muiden maiden kansalliskieliin (esimerkiksi englantiin, ranskaan tai suomeen) on tavallisempaa nimittää sitä espanjaksi. Alueellisten kielten puhujat käyttävät kuitenkin lähes aina maan valtakielestä kastilia-nimeä (katalaaniksi "castellà", galegoksi "castelán", baskiksi "gaztelania").
Latinalaisessa Amerikassa käytäntö vaihtelee maasta toiseen. "Castellano" on yleisempi nimitys kielelle muun muassa Argentiinassa, Perussa, Boliviassa ja Venezuelassa, kun taas "español" on yleisempi Meksikossa ja Kolumbiassa. Chilessä molempia nimiä käytetään paljon, tiedotusvälineissä esimerkiksi puhutaan espanjan kielestä ja kouluissa opetetaan kastiliaa.
Kirjaimet ja äänteet.
Espanjan kieli on varsin foneettinen, eli ääntämisen ja kirjoittamisen välillä on melko yksikäsitteinen suhde.
Digrafeja ch ja ll pidettiin aiemmin omina aakkosinaan, mutta ne poistettin aakkostosta Real Academia Españolan ja Asociación de Academias de la Lengua Españolan "Ortografía de la lengua española" -oikeinkirjoitusoppaan vuoden 2010 painoksessa.
Vokaalit.
Vokaalit ääntyvät suunnilleen samoin kuin suomen kielessä.
Konsonantit.
Espanjan äänteistä suomen kielelle vieraita ovat ch,,, sekä myös molemmat r-äänteet, joiden väliin suomalainen r asettuu. Vastoin tunnettua legendaa c:n ja z:n ääntäminen etuvokaalin edellä:na ei ole peräisin s-vikaiselta kuninkaalta, vaan luonnollisen rahvaanlatinan frikatiiviääntämyksen kehityksen tulos; keskiajan iberoromaanisessa kantakielessä oli kuusi frikatiiviäännettä, joista kolme (f, x ja θ) on säilynyt nykypäivään. Affrikaattoja on yksi, ʧ, ja sibilantteja yksi, s. Rahvaanlatinassa vaikuttaneen betasismin tuloksena b ja v ääntyvät espanjassa samalla tavalla.
S ei espanjan ja portugalin kielissä voi aloittaa sanaa eikä tavua, jos sitä seuraa konsonantti. Tällöin sen eteen asetetaan E: "Estocolmo" (Tukholma).
Paino on viimeistä edellisellä tavulla, jos sana päättyy vokaaliin, n:ään tai s:ään. Muihin konsonantteihin päättyvällä sanalla paino on viimeisellä tavulla. Huomaa myös, että 'y' lasketaan konsonantteihin ja vahvat vokaalit a, e ja o eivät muodosta diftongia ja kuuluvat ei tavuihin. Jos sanapaino ei noudata näitä sääntöjä, se merkitään oikeinkirjoituksessa painomerkillä.
Intonaatio on nouseva sellaisessa kysymyslauseessa, jossa ei ole kysymyssanaa. Muulloin lausemelodia on laskeva.
Adjektiivit.
Espanjan adjektiivit taipuvat pääsanansa mukaan suvussa ja luvussa. Adjektiivin paikka on tavallisesti pääsanansa jäljessä. Tietyt adjektiivit vaihtavat merkitystä sen mukaan, sijoitetaanko ne pääsanansa edelle vai jälkeen. Jos adjektiivi on pääsanansa edellä, se voi myös kertoa pääsanastaan jotakin kontekstiin liittyvää olennaista, korostettua tietoa. Adjektiivin komparatiivi muodostetaan adjektiivia ennen tulevalla 'más'-sanalla ja superlatiivi määräisellä artikkelilla ja 'más'-sanalla. Samaten voidaan muodostaa vähentävä komparatiivi 'menos'-sanalla.
Adjektiivia voidaan korostaa absoluuttisella superlatiivilla, joka on mahdollista muodostaa kolmella eri tavalla. 'Muy'-adverbilla: muy bueno, 'oikein hyvä'. Päätteillä '-ísimo' ja '-ísima' (tai harvoissa poikkeustapauksissa -érrimo/-érrima): guapa → guapísima, 'oikein nätti'. Etuliitteillä kuten 'super-', 'ultra-' tai 'requete-': frío → superfrío, 'oikein kylmä'.
Adjektiivista muodostetun adverbin pääte on -mente: normal → normalmente, 'normaalisti'.
Substantiivit.
Substantiiveilla on kaksi sukua, feminiini ja maskuliini. Näitä vastaavat artikkelit "una" ja "un" epämääräisessä ja "la" ja "el" määräisessä muodossa. Substantiivin monikon tunnus on -s, konsonantin ja painollisen a-, i- tai u-vokaalin jälkeen -es. Määräisen artikkelin monikkomuodot ovat "las" ja "los". Substantiiveilla on yksi sijamuoto: nominatiivi; muut sijamuodot ilmaistaan prepositioin ja artikkelein.
Pääsääntö on, että kaikki -a, -ción ja -dad-päätteiset sanat ovat feminiinisukuisia ja o-päätteiset maskuliinisukuisia. On kuitenkin tärkeitä poikkeuksia, kuten kreikkalaisperäiset -ma-loppuiset sanat, jotka ovat maskuliineja: el programa, el problema, el tema. On myös harvoja poikkeuksia, joissa o-päätteinen sana on feminiini: la mano, la radio, la foto, la moto. Nämä sanat ovat pääasiassa lyhentymiä feminiinisukuisista sanoista (radiodifusión, fotografía, motocicleta).
Verbit.
Espanjan kielen verbit taipuvat kuudessa persoonassa. Verbeillä on kaksi päämodusta eli tapaluokkaa, indikatiivi ("indicativo") ja subjunktiivi ("subjuntivo"). Useimmissa kieliopeissa konditionaali ("condicional") sisällytetään indikatiiviin, kun taas jotkut pitävät sitä erillisenä tapaluokkana. Näiden lisäksi erilliseksi modukseksi on katsottava imperatiivi ("imperativo") eli käskymuoto, jolla tosin on omat muodot vain toisissa persoonissa (muissa persoonissa ja kaikissa kielteisissä käskylauseissa käytetään subjunktiivimuotoja).
Subjunktiivilla on neljä aikamuotoa: preesens ("presente de subjuntivo"), imperfekti ("pretérito imperfecto de subjuntivo"), perfekti ("pretéríto perfecto de subjuntivo") ja pluskvamperfekti ("pretérito pluscuamperfecto de subjuntivo"). Arkaistinen subjunktiivin futuuri ("futuro de subjuntivo") esiintyy nykyisin vain lakikielessä ja eräissä vakiintuneissa fraaseissa.


Englannin kieli.
Englannin kieli on Englannissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa syntynyt germaaninen kieli. Sitä käytetään Brittiläisessä kansainyhteisössä, Yhdysvalloissa ja muissa maissa. Englanti on maailman opetetuin ja ymmärretyin kieli ja sitä pidetään lingua francana. Vaikkakin nykyistä kiinan yleiskieltä puhuu äidinkielenään useampi ihminen kuin englantia, englantia käytetään useammin toisena tai vieraana kielenä. Yhteensä englantia osaavia on maailmassa reilusti yli miljardi.
Yli 400 miljoonaa ihmistä puhuu englantia ensimmäisenä kielenään. Arviot englantia toisena kielenään puhuvien ihmisten määrästä vaihtelevat noin 150 miljoonaan ja 1,5 miljardin välillä riippuen siitä, miten sen osaaminen määritellään. Englanti on viestinnän, tieteen, tekniikan, kaupankäynnin, ilmailun, viihteen, diplomatian ja internetin tärkein yksittäinen kieli. Se on ollut yksi Yhdistyneiden kansakuntien virallisista kielistä sen perustamisesta (1945) lähtien ja monet pitävät sitä yleismaailmallisena kielenä.
Englanti kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan germaanisten kielten läntiseen haaraan. Se kehittyi anglosaksien puhumasta muinaisenglannista, mutta siinä on myös vaikutteita kelttiläisistä kielistä. Normannien Englannin-valtauksen johdosta normanninranska, latina ja kreikka ovat vaikuttaneet englantiin hyvin voimakkaasti. Englannista kieli levisi muualle Britteinsaarille ja myöhemmin Brittiläisen imperiumin siirtokuntiin ja territorioihin, kuten Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Tämän historiallisen kehityksen tuloksena englanti on virallinen kieli useissa entisissä Britannian tai Yhdysvaltojen hallitsemissa maissa, kuten Pakistanissa, Ghanassa, Intiassa, Nigeriassa, Etelä-Afrikassa, Keniassa, Ugandassa ja Filippiineillä.
Mandariinikiinalla, hindillä ja espanjalla on enemmän syntyperäisiä puhuja kuin englannilla, mutta mandariinikiina ja hindi eivät ole maantieteellisesti levittäytyneet yhtä laajalle kuin englanti. Espanja taas on levinnyt laajemmalle kuin mandariinikiina ja hindi, mutta sitä ei käytetä paljon Aasiassa ja Afrikassa. Englanti on myös puhutuin germaaninen kieli. Englannin kielen merkitys on kasvanut erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, lähinnä Yhdysvaltojen ja sen maailmanpoliittisen ja taloudellisen aseman vaikutuksesta. Englannin kieltä pidetään maailman kielenä yhdessä ranskan ja espanjan kanssa, koska ne ovat laajalle levinneitä ja niitä puhutaan ja opiskellaan paljon toisena kielenä. Koska kieltä tarvitaan monissa ammateissa ja monilla aloilla, ovat useat opetusministeriöt ympäri maailmaa tehneet englannista pakollisen oppiaineen kouluissa. Suomessa englanti ei ole pakollinen oppiaine kouluissa, mutta käytännössä lähes kaikki peruskoululaiset opiskelevat sitä ainakin osan kouluvuosistaan. Suomessa oli tilastokeskuksen mukaan vuoden 2010 lopussa 12 855 henkilöä joiden äidinkieleksi on rekisteröity englanti.
Luokitus ja sukulaiskielet.
Englanti kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan germaanisten kielten läntiseen haaraan.
Kysymys siitä, mikä on englannin lähin kielisukulainen, on herättänyt keskustelua. Englannin tavoin myös skotti pohjautuu muinaisenglantiin. Skotin jälkeen englannin läheisin kieli on friisi, jota puhutaan Pohjois-Alankomaissa ja Luoteis-Saksassa. Muita läheisiä elossa olevia länsigermaanisia kieliä ovat muun muassa saksa, alasaksa, hollanti ja afrikaans. Skandinavian pohjoisgermaaniset kielet muistuttavat englantia vähemmän kuin länsigermaaniset kielet.
Monet ranskan sanat ovat englanninkielisille ymmärrettäviä ainakin kirjoitettuna, koska englantiin lainattiin paljon sanoja ranskasta normannien valloitettua Englannin sekä sen jälkeen. Sen seurauksena huomattava osa englannin sanastosta muistuttaa hyvin paljon ranskan sanoja, vaikka sanojen oikeinkirjoituksessa, ja joissakin tapauksissa myös merkityksissä, on pieniä eroja. Erityisesti brittienglannissa on ranskan lainasanoja: mm. "cul-de-sac" (amerikanenglannissa "dead end"), "hors d' œuvre" ("appetizers"), "prison" (amerikanenglannissa myös "jailhouse") jne.
Englannin aakkoset.
Kirjain ja sen nimen ääntäminen englantilaisittain (sulkeissa suomalaisittain)
Kielioppi.
Englannin kielessä on vähän taivutusmuotoja useimpiin muihin indoeurooppalaisiin kieliin verrattuna. Siinä ei ole esimerkiksi kieliopillista sukua eikä adjektiivien taivutusta toisin kuin sen läheisissä sukulaiskielissä hollannissa, saksassa ja ruotsissa. Englannissa on kuitenkin jäämänä subjektin ja predikaatin kongruenssista yksikön kolmannen persoonan pääte -(e)s ja be-verbin poikkeuksellinen persoonataivutus, verbien imperfektin pääte (e)d ja substantiivien (e)s-loppuinen monikko.
Esimerkiksi sanasta "do" "tehdä" saadaan muoto "would have been doing", "olisin jo ollut tekemässä".
Englannissa ei ole sijamuotoja. Joskus omistuskliitti "-'s" luokitellaan genetiivisijaksi, mutta se ei käyttäydy genetiivisijan tavoin. Kieliopillisia lukuja on kaksi: yksikkö ja monikko.
Englannin kielen normaali sanajärjestys on subjekti-predikaatti-objekti-tapa/paikka/aika.
Epäsäännöllisiä verbejä ja monikkoja on paljon. Usein vaihtelut perustuvat vokaalinvaihdoksiin, esim. ablautiin (esim. "swim, swam, swum") tai umlautiin (esim. "man, men"). Osa epäsäännöllisistä verbeistä on taipumattomia muotoja (esim. "cut"). Epäsäännöllisiä monikkoja on niin alkuperäistä germaanista kuin lainattua, lähinnä latinan, perua.
Lisäksi sanojen johtaminen on melko epäsäännöllistä, koska englannin kielessä on käytössä alkuperäisen germaanisen sananjohto-opin lisäksi romaanisista kielistä poikkeuksineen päivineen omaksuttu sananjohto-oppi. Asiaa monimutkaistaa edelleen se, että toisiinsa liittyviä sanoja on lainattu eri muodoissa eri aikoina ja eri kielistä. Niinpä esimerkiksi adjektiivia merkitsevää päätettä "-al" ei useinkaan voi liittää substantiivin perään muuttamatta ensin itse substantiivia jollakin tavalla. Esimerkkejä: "norm-normal, idea-ideal, tone-tonal, rectum-rectal, terminus-terminal, species-special, space-spatial, type-typical, matter-material, flower-floral".
Äänteet.
Seuraavasta taulukosta käyvät ilmi englannin kielen äänteet.
Kuten taulukosta käy ilmi, englannin kielessä on kohtalainen määrä hankausäänteitä. Niistä sibilantit ovat aina labialisoituneet (äännetään pyörein huulin). Hankalimpia äänteitä ovat dentaalit, joiden lausuminen on vaikeaa suurelle osalle englantia vieraana kielenä opiskelevista. Kontrasti soinnillisten ja soinnittomien hankausäänteiden välillä on olemassa, mutta niiden kesken esiintyy myös allofoniaa: esimerkiksi /z/ on allofoni /s/:lle sanassa "president".
Englannissa ei ole tremulantteja eli "r"-äännettä, muutamia murteita lukuun ottamatta, vaan "r" on velarisoitunut ja labialisoitunut. Yläluokan brittienglannista "r" on hävinnyt lähes kokonaan, jättäen vain foneettisia jälkiä ympäröiviin vokaaleihin. Siellä, missä se ei ole hävinnyt, se esiintyy yleensä täryttömänä puolivokaalina. Pohjois-Amerikassa "r" on muuttunut retrofleksi-puolivokaaliksi tai lisännyt "r"-värinää läheisyydessään esiintyviin vokaaleihin. Skottienglannissa "r" on yksitäryinen tremulantti. Britannian murteissa eli brittienglannissa "r":n ääntäminen vaihtelee paljonkin; esim. Orkneyn alueen englannissa se on uvulaarinen kuten ranskassa.
Englannin kielen muiden konsonanttien perusmuodot ovat suomenkielisille tuttuja. Kontrasti soinnillisten ("b", "d", "g") ja soinnittomien ("p", "t", "k") klusiilien välillä on suurempi kuin suomessa. Lisäksi sanan alussa soinnittomat klusiilit aspiroituvat, eli ne äännetään suuremmalla voimalla siten, että konsonantin jälkeen sointi palaa vasta pienen hetken päästä.
Englannin kielen vokaalit; ympyrät osoittavat täsmällisen paikan
Vokaaleja on moniin muihin kieliin verrattuna varsin paljon. Murteiden välillä esiintyy lisäksi suuria vokaalinvaihteluita.
Brittiläisessä standardienglannissa (ns. "Oxford English") pitkien ja lyhyiden vokaalien ero ei ole foneettinen. Kontrasti on sen sijaan tiukkojen ja höllien vokaalien välillä — näiden pituus vaihtelee allofonisesti. Höllä vokaali (esim. "bit") on sentralisoitunut (lähempänä švaata) ja sen artikulointi on epätarkempaa. Tiukat vokaalit (esim. "beat") lausutaan taas samalla tavalla kuin suomen pitkät vokaalit, eli selkeästi artikuloiden. Murteesta ja allofoniasta riippuu, muuttuuko pituus. Skottienglannissa pituuseroa ei ole, ja sentralisointi jää ainoaksi eroksi. Australian englannissa taas tilanne on päinvastainen: vain pituus on merkitsevä.
Erikoisuutena englannissa on puoliväljä lavea keskivokaali [ɜ], esim. standardienglannissa "fur" [fɜː], joka on yksi harvinaisimmista vokaaleista maailman kielissä, erityisesti jos se on roottinen kuten Amerikassa.
Kirjoitus.
Englantia kirjoitetaan latinalaisella aakkostolla, ilman diakriittisiä merkkejä. Kirjoitusjärjestelmä on hyvin epäsäännöllinen ja vaikea oppia. Vain noin 85 % sanoista ääntyy säännöllisesti. Syitä tähän on monia. Perussyy on se, että normannien valloittaessa Englannin muinaisenglannin säännöllinen kirjoitusjärjestelmä tuhoutui. Englantia alkoivat kirjoittaa normannikirjurit, jotka eivät välttämättä edes osanneet koko kieltä kunnolla. Tätä perua on esim. outo kirjoitustapa "queen", vrt. muinaisenglannin "cwene". Toinen syy on se, että kielessä on useita lainasanoja, joiden kirjoitustapaa ei ole haluttu muuttaa. Esimerkiksi "Sioux Falls" lausutaan ensimmäinen sana ranskan ja toinen perusenglannin mukaan: [su: fo:ls]. Yksi syy kirjoitusjärjestelmän monimutkaisuuteen on myös se, että sääntöjä on tahallaan rikottu, jotta sanat vastaisivat paremmin oletettuja etymologioita. Esimerkiksi sana [det] 'velka' haluttiin kirjoittaa "debt", jotta se muistuttaisi latinan sanaa "debit". Joissain tapauksissa tällaista syytä ei ole edes ollut, esim. sanaan "ptarmigan" on mielivaltaisesti lisätty alkuun kirjain P kreikan "pteron"-sanaa imitoiden, vaikka sana on itse asiassa peräisin gaelin sanasta "tarmachan".
Konsonanttien yksikirjaimiset perusmuodot kirjoitetaan yleensä samoin kuin suomessa, poikkeuksina "y" [j], "j", "g" [dʒʷ] ja "r" [ɹʷ]. Lisäksi kaikki sananalkuiset soinnittomat klusiilit ovat aspiroituneita. Kirjainyhdistelmiä ovat "th" joko [θ] tai [ð], "ch" tai "tch" [tʃʷ], "sh" [ʃʷ]. Poikkeuksia on runsaasti, ja usein ne perustuvat sanan ranskalaiseen tai muuhun ulkomaiseen alkuperään; esim. sanassa "measure" kirjain "s" merkitsee äännettä [ʒ].
Vokaalit lausutaan täysin eri tavalla kuin latinalaisessa käytännössä yleensä. Ensinnäkin jo muinaisenglannissa oli muutamia poikkeuksellisia vokaalinmerkintätapoja, vaikka muinaisenglannin kirjoitusjärjestelmä olikin melko säännöllinen. Koska muinaisenglannissa lyhyen vokaalin jälkeen tuli aina kaksoiskonsonantti, kirjoituksen kaksoiskonsonantit eivät muuta konsonanttia mitenkään, vaan muuttavat edeltävää vokaalia, esimerkiksi "filer" ääntyy [faɪlər], kun taas "filler" ääntyy [fɪlər]. Muinaisenglannin perua on myös se, että sanan lopussa oleva mykkä "-e" osoittaa edellisen vokaalin ääntyvän diftongina, esim. "lit" [lɪt] vs. "lite" [lɑit]. Kuitenkin sana "give" äännetään [gɪv] ja sana "live" verbinä [lɪv]. Adjektiivina se äännetään [laɪv].
Tärkeämpi syy vokaalikirjainten muista kielistä poikkeavaan äännearvoon on kuitenkin se, että 1500- ja 1600-luvuilla englannin pitkät vokaalit nousivat foneettisella asteikolla kukin yhden askeleen ylöspäin, mutta kirjapainotaidon keksimisen jälkeen englannin ortografiaa ei ole muutettu juuri lainkaan. Esimerkiksi "ee" alettiin lausua [iː], mutta kirjoitustapa jätettiin ennalleen. Tämä englannin ääntämistä suuresti muuttanut äänteenmuutos tunnetaan nimellä "Great Vowel Shift". Jotkut pitkät vokaalit muuttuivat samalla diftongeiksi. Esimerkiksi englanninkielisten itsensä "pitkiksi" "a"-, "i"-, ja "o"-vokaaleiksi kutsumat äänteet ovat itse asiassa diftongeja: [eɪ], [aɪ] ja [oʊ].
1700-luvun alkuun englannin oikeinkirjoitus oli muuttunut nykyiseen muotoonsa, ja Samuel Johnsonin vuonna 1755 julkaiseman sanakirjan "Dictionary of the English Language" jälkeen brittiläinen oikeinkirjoitus on pysynyt lähes muuttumattomana. Yhdysvalloissa Noah Webster aloitti systemaattisen sanojen amerikanisoinnin vaihtamalle sananloppuisen -re:n -er:ksi sanoissa kuten 'centre' → 'center', ja korvasi brittioikeinkirjoituksen 'ou:n' sanoissa kuten 'colour', 'honour' ja 'favour' lyhemmillä muodoilla 'color', 'honor' ja 'favor' sekä korvasi 'c':n 's':llä useissa sanoissa, kuten 'defence' → 'defense'. Hän julkaisi vuonna 1828 "An American Dictionary of the English Languagen".
Useita yrityksiä englannin ortografian uudistamiseksi on tehty, mutta mikään niistä ei ole saanut laajaa kannatusta. Benjamin Franklin esitti Lontoossa 1768 kirjoituksessaan "A Scheme for a new Alphabet and a Reformed Mode of Spelling" esityksensä kouluopetuksen yksinkertaistamiseksi. Deweyn luokittelun kehittäjä Melvil Dewey ajoi asiaa ja vaihtoi etunimensä 'Melvillestä' yksinkertaisemmaksi muotoon 'Melvil' ja hän myös kirjoitti osan elämästään sukunimensä muodossa 'Dui'. Yhdysvaltain presidentti Theodore Roosevelt nimitti komitean tutkimaan oikeinkirjoituksen yksinkertaistamista ja yritti sitä ajaa läpi.
Yritykset ovat toistaiseksi jääneet tuloksettomiksi. Syynä on kenties ihmisluonteen taipumus pitää kiinni vanhoista, totunnaisista keinoista, vaikka paremmat keinot olisivat ulottuvilla, mutta enemmän kenties se, että perusteellinen ortografinen reformi, jollaista englannin kieli kaipaisi, olisi tavattoman raskas prosessi. Koko vanhalla oikeinkirjoituksella kirjoitettu kirjallisuus muuttuisi vanhentuneeksi ja uusien painosten ottaminen korjatulla oikeinkirjoituksella olisi valtavan paljon rahaa ja aikaa nielevä toimenpide.
Kaikki vieraskieliset eivät ymmärrä ortografian tuottavan ongelmia myös äidinkielisille puhujille; katsomalla esimerkiksi tietosanakirjan esimerkkejä kielen kehityksestä, huomaa nopeasti ohjeiden yhtymäkohdat "suomalaiseen" lausuntaan. Lisäksi suomalaisille on vierasta ajatella tarkastavansa melko yleisenkin sanan kirjoitusasun tai lausunnan sanakirjasta. Äidinkielisten sanakirjojen kohdealue on englanninkielinen maailma, joten lausuntaohjeet ovat siellä suureksi osaksi myös äidinkielisiä varten. Monimutkainen kirjoitustapa aiheuttaa erityisiä ongelmia englanninkielisille: lukihäiriöiseksi luokitellaan englanninkielisissä maissa useampi kuin muualla, ja on arvioitu noin viidenneksen aikuisista sekä Britanniassa ja Yhdysvalloissa olevan toiminnallisesti lukutaidottomia ("functionally illiterate"). Toiminnallisesti lukutaidoton ei osaa esimerkiksi täyttää työhakemusta, seurata kirjallisia ohjeita tai lukea sanomalehtiä tai aikatauluja.
Historia.
Englanti pohjautuu nykyisessä Luoteis-Saksassa ja Tanskan Slesvigissä asuneiden anglien ja saksien kieleen. Nämä kansat valloittivat 400-luvulla yhdessä Jyllannin juuttien kanssa kelttiläis-roomalaisesta Isosta-Britanniasta nykyisen Englannin alueen. Kelttiläiset kielet säilyivät saaren joissakin osissa (Skotlanti, Wales, Cornwall ja jossakin määrin myös Cumbria), joita germaanit eivät asuttaneet. Maahan tulleiden germaanien murteet sulautuivat lopulta osittain yhteen ja muodostivat nykyään muinaisenglantina tunnetun kielen, joka muistutti joitakin nykyisen Luoteis-Saksan ja Alankomaiden (Friisinmaa) rannikkoalueiden murteita.
800–1000-luvuilla saaren pohjois- ja itärannikolle asettuneiden viikinkien puhuma pohjoisgermaaninen sukulaiskieli muinaisnorja vaikutti kieleen paljon. Monet nykyenglannin perussanat ovatkin skandinaavisperäisiä lainoja.
Vuonna 1066 normannit valloittivat Englannin ja sitä seuranneiden 300 vuoden aikana normannikuninkaat ja ylhäisö puhuivat ja kirjoittivat vain muinaisranskan läheistä sukukieltä. Muinaisenglantiin siirtyi suuri määrä normannien käyttämiä sanoja, jotka ovat säilyneet kielessä nykypäivään saakka. Yhdessä tätä ennen ja myöhemmin tapahtuneiden lainojen ansiosta englannin kieli on sanastoltaan yksi rikkaimmista kielistä. Normannit vaikuttivat vahvasti myös kielen morfologiaan, mikä johti nykyään keskienglantina tunnetun kielen muodon syntymiseen. Yläluokan puhuessa ranskaa, eriytyi myös kirjoitusasu lausunnasta 1300-luvulle mennessä melkoisesti.
1400-luvulla monet keskienglannin vokaalit vaihtuivat toisiksi, kielen Lontoon alueelta peräisin ollut murre levisi hallinnossa yleiskieleksi, ja kirjapainotaito yhtenäisti kieltä. Tämä niin sanottu Great Vowel Shift on myös syynä nykyiseen epäsuhtaan kirjoitusasun ja lausunnan välillä. Varhaiset painajat myös keinotekoisesti vääntelivät sanoja kirjoitusasultaan silloisten sivistyskielien, ranskan ja saksan mukaisiksi. Varhaisen nykyenglannin juuret voidaan ajoittaa suunnilleen William Shakespearen aikakaudelle, josta lähtien nykyenglannin natiivi puhuja yleensä ymmärtää tekstiä melko vaivatta.
Aiheesta muualla.
*


Eteläiset dynastiat.
Eteläiset dynastiat (南朝 [nán cháo]) hallitsivat osaa Kiinasta 420–589. Ajanjaksoa kutsutaan Pohjoisten ja eteläisten dynastioiden kaudeksi, sillä samaan aikaan Kiinan pohjoisosia hallitsivat Pohjoiset dynastiat.
Katso myös.
E


Chen-dynastia.
Chen-dynastia (陳 (yksinkertaistetuin merkein 陈) [chén]) hallitsi osaa Etelä-Kiinasta 557 – 589. Chen-dynastia oli yksi Eteläisistä dynastioista.
Chen-dynastia oli heikkojen sotilasjohtajien hallintoa. Sen valloitti Yang Jian (楊堅), joka perusti Sui-dynastian ja yhdisti Kiinan jälleen.


Liang-dynastia.
Liang-dynastia (梁 [liáng]) hallitsi osaa Etelä-Kiinasta 502 – 557. Liang-dynastia oli yksi Eteläisistä dynastioista.
Liang-dynastia oli buddhalaisuuden kulta-aikaa Etelä-Kiinassa. Jiangkangissa sijaitsevassa hovissa kulttuuri kukoisti. Tämäkin rauhanaika kuitenkin päättyi sotilasperheiden (shijia 士家, binghu 兵戶) kapinointiin.


Qi-dynastia.
Qi-dynastia (齊 (yksinkertaistetuin merkein 齐) [qí]) hallitsi osaa Etelä-Kiinasta 479–502. Qi-dynastia oli yksi Eteläisistä dynastioista.
Qi-dynastian aikana keskushallitus yritti heikentää suurmaanomistajien valtaa ja teloitti aatelisherroja, mikä johtikin sen pikaiseen kukistumiseen.
Aiheesta muualla.
Qi


Liu-Song-dynastia.
Song-dynastia (宋 [Sòng]) hallitsi osaa Etelä-Kiinasta 420 – 479. Song-dynastia oli yksi Eteläisistä dynastioista. Myös 960 – 1279 Kiinassa vallitsi Song-dynastia, jota ei pidä sekoittaa tähän.
Liu Yu (劉裕) aloitti Song-dynastian syrjäyttämällä Itäisen Jin-dynastian keisari Gongin 420. Dynastiasta käytetäänkin joskus nimitystä Liu-Song-dynastia (劉宋 [Liú Sòng]) hänen nimensä mukaan ja erotteena myöhemmästä Song-dynastiasta.
Tämä lyhytikäinen dynastia merkitsi rauhan aikaa Etelä-Kiinassa. Silloin myös tasa-arvoistettiin verotusjärjestelmä, joka aiemmin oli kohdellut syntyperäisiä ihmisiä ja maahanmuuttajia eri tavalla.


Eteläinen Song-dynastia.
Eteläinen Song-dynastia (南宋朝 [nán sòng cháo]) hallitsi Etelä-Kiinaa 1127 – 1279. Se oli osa Song-dynastiaa.
Eteläinen Song-dynastia maksoi säännöllisesti suuria tribuuttilahjoja pohjoisen Liao-dynastialle ja sittemmin Jin-dynastialle, pitääkseen nämä "barbaarit" (eli ei-kiinalaiset) rauhallisina. Mongolit kuitenkin pyyhkäisivät Jin-dynastian alleen ja ajoivat Eteläisen Song-dynastian ahtaalle. He hallitsivat suurinta osaa maasta 1271, jolloin he perustivat Yuan-dynastian. Eteläinen Song oli tällöin perääntynyt Guangdongiin saakka, sekin menetettiin 1279.
Enemmän Song-dynastian aikaisesta järjestelmästä dynastian pääsivulla.
Aiheesta muualla.
S


Erik Edner.
Erik Edner (12. heinäkuuta 1718 Turku – 2. toukokuuta 1779 Lempäälä) oli suomalainen kirkkoherra joka toimi aloitteentekijänä Tampereen kaupunkia perustettaessa.
Ednerin vanhemmat olivat Turun kaupungin kassanhoitaja, raatimies Erik Edner ja hänen ensimmäinen puolisonsa Anna Maria Detlofson. Hänen kasvatusisänään toimi haminalainen kauppias Jakob Forsell. Erik tuli ylioppilaaksi 1736 ja aloitti maisterinopinnot luonnontieteissä. Vuonna 1742 hän suoritti pro gradun ja maisteriksi hän valmistui vuonna 1745. Edner vihittiin papiksi 1748.
Erik Edner toimi Lempäälässä ensin vt. kirkkoherrana 1748 ja armovuodensaarnaajana 1749 sekä sitten seurakunnan kirkkoherrana vuodesta 1750 lähtien. Hän oli tarmokas kirkkoherra, joka edisti köyhäinhoitoa, aloitti lasten säännöllisen kouluopetuksen, ja ankaralla kurinpidolla (mm. jalkapuun käytöllä) lisäsi kansan lukutaitoa. Rovasti hänestä tuli vuonna 1773.
Erik Edner valittiin Suomen pappissäädyn edustajana vapaudenajan viimeisille valtiopäiville 1771–1772 ja täällä hän teki merkittävän aloitteen kaupungin (kauppalan) perustamisesta Lempäälän pohjoispuolelle Tammerkoskelle. Häntä pidetään siis Tampereen kaupungin syntysanojen lausujana. Edner perusteli esitystään Tammerkosken ympäristöpitäjien asukkaiden pitkillä ja kalliilla kauppamatkoilla. Tammerkosken partaalle tulisi perustaa teollisuuslaitoksia ja vesiväylät perata Poriin ja etelään aina Helsinkiin saakka. Edner kannatti valtiopäivillä hattuja ja kuului siten vähemmistöön omassa säädyssään. Valtiopäivät hajotettiin vuonna 1772 kuninkaan tehdessä vallankaappauksen, mutta Kustaa III allekirjoitti kuitenkin vuonna 1779 Tampereen perustamiskirjan.
Ednerin toiminnassa oli näkyvissä voimakas yleishyödyllisten, taloudellisten asioiden harrastus.
Erik Edner oli naimisissa vuodesta 1750 Anna Magdalena Justanderin kanssa. Anna Justanderin isä Henrik Justander (1676–1749) oli Lempäälän kirkkoherrana ennen Edneriä 1712–1749.
Edner kuoli vuonna 1779. Lempäälässä myönnetään vuosittain Erik Edner -mitali huomattavaa kotiseudun kehittämistä tehneelle lempääläiselle.


Erich von Däniken.
Erich Anton Paul von Däniken (s. 14. huhtikuuta 1935 Zofingen, Sveitsi) on sveitsiläinen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten esittämistään teorioista, joiden mukaan ihmiskunnan kulttuuri on ollut maapallon ulkopuolisten vaikutusten alaisena jo esihistoriallisista ajoista saakka. Hän on myös esittänyt, että ihmisen evoluutiota on samojen tahojen toimesta ohjailtu geeniteknologian avulla. Dänikenin teoksilla oli merkittävä vaikutus niin sanotun Muinaiset astronautit -teorian suosioon 1960- ja 1970-luvuilla.
Nykyään von Däniken vaikuttaa näennäistieteellisessä "Archaeology, Astronautics and SETI Research Association" -nimisessä organisaatiossa (AAS RA), jonka perustajajäseniin hän kuuluu. Däniken on myös suunnitellut ja osittain rahoittanut Sveitsin Interlakenissa sijaitsevan Mystery Park -teemapuiston ja on mukana puiston johtokunnassa. Mystery Park avattiin vuonna 2003 ja suljettiin vuonna 2006 teemapuiston ajauduttua taloudellisiin vaikeuksiin riittämättömien kävijämäärien vuoksi. Syynä Mystery Parkin epäonnistumiseen on pidetty Dänikenin ideoille rakentuneen teemapuiston kyvyttömyyttä uusiutua, sekä mediassa voimakkaasti esille noussutta kritiikkiä Mystery Parkin saamaa valtion tukea kohtaan. Muutaman vuoden tauon jälkeen uusi omistaja avasi jälleen teemapuiston kesäkaudeksi 2009. Vuoden 2012 aikana tuli ulos myös hänen kirjoitustensa teemoihin perustuva, neljän tuotantokauden kokoinen fiktiivinen televisiosarja, jotka esitettiin 29:nä ~45 minuutin jaksona.
Dänikenin ajatusten saama vastaanotto.
Vaikka tiedeyhteisö pitää von Dänikenin teorioita kuvitelmina, ne ovat saavuttaneet 1960-luvun lopulta 1980-luvun alkuun jossain määrin suosiota. Hänen teoksiaan on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle, ja niitä on myyty kymmeniä miljoonia kappaleita. Teoksiin perustuvia tv-dokumentteja on esitetty ainakin Suomessa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Suomenkielisiltä kanavilta viimeeksimmäksi tulleen sarjan nimi oli muinaiset avaruusoliot, ulkomaisilla kaapelikanavilla vastaava sarja on nimeltään Ancient Aliens. Koko Ancient Aliens Sarja on esitetty englanniksi History Chaneliltä.
Dänikenin ajatukset ovat saaneet hyvin voimakasta vastustusta Englanninin kielisille Däniken wiki sivustoille, pääasiassa joidenkin uskonnollistaustaisten yhteisöjen taholta. Tiivistetysti hänet kuvataan parantumattomaksi varkaaksi ja huijariksi. Sivustolle on pyritty kaivamaan kaikki hänen elämänsä aikana tekemänsä pahuudet. Sivustolla tuodaan julki pääasiassa hänen vikaan menneet veikkaukset sekä ylläpidetään hänen kyseenalaisimpia teorioitaan. Jotkut yhteisöt pitävät Dänikenin fiktiivisiä teorioita hyvin loukkaavina ja hänen saamansa palaute on luettavissa Dänikenin englanninkielisiltä Wiki sivustolta. Däniken vastaa negatiiviseen palautteeseen sanomalla, että "Vaikka olen lukenut lähes kaikki esittämieni kohteiden arkeologien raportit ja uskonnolliset kirjat, suurin osa kritiikin antajista ei ole lukenut ainuttakaan kirjoittamaani kirjaa."


Ellipsi.
Ellipsi (suomalaisittain yleensä soikio tai joskus myös ovaali) on suljettu toisen asteen käyrä. Ellipsi on myös yksi kartioleikkauksista, niiden tason pisteiden joukko, joiden etäisyyksien summa kahdesta annetusta pisteestä on vakio.
Matemaattinen määritelmä tehdään seuraavasti. Olkoot "F1" ja "F2" kaksi tason kiinteätä pistettä. Ellipsi on käyrä, jolle kuuluu jokainen tason piste "X", jonka "F1":stä ja "F2":sta mitattujen etäisyyksien summalla "PF1 + PF2" on vakioarvo.
Ellipsin soikeus määräytyy siitä, kuinka paljon on "PF1 + PF2" suurempi kuin pisteiden "F1" ja "F2" välinen etäisyys.
Pisteitä "F1" ja "F2" sanotaan ellipsin polttopisteiksi. Suoria, joiden suhteen ellipsi on symmetrinen, sanotaan ellipsin "akseleiksi". Suoraa "AB" kutsutaan ellipsin "isoakseliksi". Jana "a" on isoakselin puolikas. Suoraa "CD" kutsutaan ellipsin "pikkuakseliksi". Jana "b" on pikkuakselin puolikas.
Pinta-ala.
Ellipsin pinta-ala formula_1 saadaan kaavasta
Kaavasta voidaan huomata, että erityistapauksessa, jossa puoliakselit ovat yhtä pitkiä, kuvio on ympyrä ja pinta-alan lausekkeeksi tulee "π·r²".
Ellipsin kehän pituutta formula_3 ei voi alkeisfunktioiden avulla lausua suljetussa muodossa. Tarkka kaava on
formula_4
jossa formula_5 on ellipsin eksentrisyys, sisältää toisen lajin elliptisen integraalin.
Ellipsin yhtälö.
Kun ellipsin keskipiste on pisteessä "(x0,y0)", on sen yhtälö muotoa
Ellipsin yhtälö voidaan myös esittää muodossa
Kaavoissa "a" on "x"-akselin suuntaisen puoliakselin pituus ja "b" "y"-akselin suuntaisen puoliakselin pituus.
Jos "a = b = r", kyseessä on ympyrä, jonka säde on "r".


Eduskuntavaalit.
Eduskuntavaaleilla valitaan Suomen eduskuntaan 200 kansanedustajaa. Äänioikeutettuja ovat kaikki 18 vuotta täyttäneet Suomen kansalaiset. Edustajat valitaan vaalipiireittäin muodostetuista vaaliliitoista suhteellista vaalitapaa ja D'Hondtin menetelmää noudattaen. Ylin vaaliviranomainen on oikeusministeriö. Nykyinen vaalilaki on ollut voimassa vuoden 1969 alusta lähtien.
Eduskuntavaalit järjestetään nykyään joka neljäs vuosi huhtikuun kolmantena sunnuntaina, ellei eduskuntaa hajoteta ja määrätä uusia vaaleja pidettäväksi. Vaalikautta pidennettiin vuodella vaalien 1954 jälkeen. Ennen vuotta 1966 eduskuntavaalien lain mukainen ajankohta oli heinäkuun alussa, jotta kaikki äänioikeutetut olisivat päässeet äänestyspaikoille, koska kulkuyhteydet olivat maaseudulla talvisin liian heikot. Käytännössä viimeiset heinäkuussa pidetyt eduskuntavaalit olivat kuitenkin jo vuonna 1958 ja vaalien ajankohtaa koskevasta säännöstä oli poikettu useasti jo ennen tätä. Ennen Suomen itsenäistymistä vaaleja saatettiin pitää vuodenkin välein hallitsijan (keisarin) hajotettua eduskunnan usein. Viimeksi eduskunta on hajotettu presidentin määräyksestä vuonna 1975. Sitä vastoin vuonna 1939 valitun eduskunnan toimikautta pidennettiin kaksikin kertaa poikkeuslailla, koska sodan aikana ei vaaleja olisi pystytty järjestämään; niinpä sen jälkeen seuraavat vaalit pidettiinkin vasta maaliskuussa 1945. Ensimmäiset eduskuntavaalit järjestettiin maaliskuussa 1907 ja viimeisimmät huhtikuussa 2011. Seuraavat (järjestyksessä 37.) vaalit pidettäneen huhtikuussa 2015.
Eduskuntavaalien tulokset on luetteloitu vaaleittain erillisissä artikkeleissa. Vaalipiiri- ja liittokohtaiset tulokset ovat vaalipiirien ja puolueiden artikkeleissa. Artikkeli eduskunta sisältää paikkajaon vaaleittain.
Äänioikeus.
Eduskuntavaaleissa saa nykyään äänestää jokainen 18 vuotta viimeistään vaalipäivänä täyttävä Suomen kansalainen. Äänestysikäraja säädettiin aluksi 24 vuoteen, mutta sitä on sotien jälkeen laskettu useaan otteeseen. Vaaleissa 1945 saivat äänestää 21-vuotiaat, vaaleissa 1970 20-vuotiaat ja vaaleissa 1975 18-vuotiaat. Ennen vuoden 1999 vaaleja äänestäjän tuli olla täyttänyt määrätty ikä ennen vaalivuoden alkua.
Aikaisemmin äänioikeudelle oli säädetty eräitä rajoituksia, jotka on nykyisin kumottu. Vuoden 1906 vaalilain mukaan äänioikeutta vailla olivat asepalveluksessa olevat, holhouksen alaiseksi julistetut, viranomaisille rekisteröitymättömät, verot maksamatta jättäneet, pysyvästi köyhäinavun varassa elävät, omaisuutensa velkojille menettäneet, vankeuteen tuomitut, kansalaisluottamuksen menettäneet ja vaalirikoksiin syyllistyneet. Arviolta 13–15 prosenttia ikäkriteerin täyttäneistä kansalaisista jäi rajoitusten vuoksi ilman äänioikeutta. Monet rajoituksista kumottiin vuosina 1928 ja 1944, minkä jälkeen äänioikeudettomien määrä on jäänyt hyvin pieneksi.
Vaalikelpoisuus.
Vaalikelpoinen eli kelpoinen ehdokkaaksi on jokainen, joka on äänioikeutettu eduskuntavaaleissa ja joka ei ole vajaavaltainen. Kansanedustajaksi ei kuitenkaan voida valita sotilasvirassa olevaa henkilöä.
Kansanedustajana eivät voi toimia oikeuskansleri, eduskunnan oikeusasiamies, korkeimman oikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden jäsen eikä valtakunnansyyttäjä. Jos kansanedustaja valitaan tasavallan presidentiksi tai nimitetään johonkin edellä mainituista tehtävistä, hänen edustajantoimensa lakkaa. Edustajantoimi lakkaa myös, jos kansanedustaja menettää vaalikelpoisuutensa.
Vuonna 1934 eduskunta hyväksyi lainmuutoksen, jonka mukaan valtio- tai maanpetoksesta tuomittu henkilö ei saanut asettua ehdolle eduskunta- tai kunnallisvaaleissa kuuden vuoden kuluessa siitä, kun hän oli kärsinyt rangaistuksensa. Tämä määräys kumottiin vuonna 1944.
Vaalitapa.
Eduskuntavaalien vaalitapa on henkilö- ja listavaalin yhdistelmä, jossa äänestetään vaaliliittojen vaalipiireittäin asettamia ehdokkaita. Samaan vaaliliittoon kuuluvat yleensä tietyn puolueen ehdokkaat, mutta myös eri puolueet voivat sopia, että muodostavat yhteisen vaaliliiton. Vaaliliitot saavat äänimääräänsä vastaavan suhteellisen osuuden vaalipiirissä jaettavista paikoista. Ehdokaslistojen sisäinen järjestys määräytyy ehdokkaiden saamien henkilökohtaisten äänien mukaan.
Ääntenlaskennassa noudatetaan d'Hondtin menetelmää. Ehdokkaat saavat vertailuluvut, jotka lasketaan jakamalla vaaliliiton kokonaisäänimäärä järjestysluvulla, joka osoittaa kuinka monenneksi eniten ääniä kukin ehdokas sai saman vaaliliiton ehdokkaista. Valituiksi tulevat ne ehdokkaat, joiden näin lasketut vertailuluvut ovat suurimmat.
Eduskuntavaaleissa käytettiin aikoinaan suurikokoisia äänestyslippuja, joihin oli painettu ehdokkaiden nimet. Ehdokkaita listalla oli kolme. Sama ehdokas sai olla mukana useammalla listalla. Äänestäjä veti viivan (ennen vuotta 1935 aina punaisen viivan) valitsemansa ehdokkaan kohdalle. Äänestäjällä oli myös oikeus vaihtaa listan ehdokkaiden järjestystä tai kirjoittaa lippuun muita nimiä, mutta nämä vaihtoehdot jäivät vaille käytännön merkitystä. Vuonna 1935 lakia muutettiin siten, että listan ehdokasmäärää vähennettiin kahteen ja järjestyksen muuttaminen kiellettiin. Eduskuntavaaleissa 1954 siirryttiin yhden henkilön listoihin. Vuonna 1951 siirryttiin käyttämään nykyisen kaltaisia äänestyslippuja, joihin ei ehdokkaiden nimiä ole painettu. Äänestäjä merkitsee valitsemansa ehdokkaan numeron lipussa olevan ympyrän sisään.
Hallintoneuvos Lauri Tarastin johtama vaalilakityöryhmä pohti Suomen eduskuntavaalien uudistamista 2008. Pääosin puoluesihteereistä muodostunut työryhmä ei saanut aikaiseksi yksimielistä esitystä. Työryhmän enemmistö esitti, että koko maa olisi yhtenä vaalialueena, valtakunnallinen äänikynnys olisi 3,5 % ja piirikohtainen äänikynnys 12 %. Esitykseen sisältyi myös vaaliliittojen kieltäminen. SDP ja RKP vastustivat mallia. Perussuomalaiset halusivat matalamman äänikynnyksen. Toukokuussa 2009 hallitus sopi kolmen prosentin valtakunnallisesta äänikynnyksestä ja vaalipiirikohtaisen äänikynnyksen poistamisesta. Perustuslakivaliokunta ehdotti 30.9.2011 lakiehdotusten hylkäämistä. Vastalauseen esittivät perustuslakivaliokunnan perussuomalaiset, vaikka pitivät 3% äänikynnystä huonona mutta kuitenkin hyväksyttävänä osana lakiesityksen suurempaa kokonaisuutta. Eduskunnan äänestyksessä hylkäämistä puolsivat yksimielisesti kaikki muut eduskuntaryhmät paitsi perussuomalaiset, jotka puolsivat lakiuudistusta, eikä lakiuudistus mennyt läpi.
Vaalipiirit.
Suomi on jaettu eduskuntavaaleissa viiteentoista maakuntien mukaan muodostettuun vaalipiiriin, joista valitaan edustajia vaalipiirin asukaslukuun suhteutettu määrä. Ahvenanmaan yksi paikka määrätään vaalilaissa erikseen.
Ennen vuoden 1970 vaaleja kansanedustajaehdokas sai asettua ehdolle useassa eri vaalipiirissä. Tällöin hänet valittiin siitä vaalipiiristä, jossa hän oli saanut suurimman äänimäärän tai oikeammin suurimman vertailuluvun. Nykyisen vaalilain mukaan ehdokas saa asettua ehdolle vain yhdessä vaalipiirissä, mutta tämän ei tarvitse olla sama vaalipiiri, jonka alueella hänen kotikuntansa sijaitsee.


Euro.
Euro (symboli €, lyhenne e, kansainvälinen valuuttatunnus EUR) on Euroopan unionin yhteinen valuutta, joka otettiin käyttöön tilivaluuttana 1. tammikuuta 1999 ja käteisvaluuttana kahdessatoista EU-maassa, myös Suomessa, 1. tammikuuta 2002. Se on nykyisin toinen maailman merkittävimmistä kansainvälisistä valuutoista Yhdysvaltain dollarin ohella. Euron sadasosa on nimeltään sentti.
Ennen euron käyttöönottoa Suomen valuutta oli markka. Yksi euro on täsmälleen 5,94573 markkaa, eli 1 markka on noin 0,17 euroa. Euro on monien muiden valuuttojen, esimerkiksi Yhdysvaltojen dollarin, tavoin fiat-valuutta, jonka arvo perustuu ainoastaan hallinnon luomiin säännöksiin tai lakeihin, eikä mihinkään konkreettiseen asiaan.
Euro täytti 10 vuotta 1. tammikuuta 2009, jolloin myös Slovakia 16. EU-maana otti sen käyttöönsä. Tällä hetkellä viralliseen euroalueeseen kuuluu seitsemäntoista EU-valtiota, neljä EU:n ulkopuolista kääpiövaltiota sekä eräät Ranskan merentakaiset alueet.
Euron merkitseminen.
a>-kirjainta ja sen kaksi vaakaviivaa kuvaavat rahayksikön vakautta.
Sana "euro" on yleisnimi ja kirjoitetaan sen vuoksi suomenkielisessä tekstissä pienellä alkukirjaimella muualla paitsi virkkeen alussa. Kuten mikä tahansa suomen kielen substantiivi se taipuu sijoissa: "yksi euro", "kaksi euroa", "kahden euron". Vaikka euroseteleihin ja kahden euron kolikkoon rahayksikön nimi on kirjoitettu vain perusmuodossa, suomen kielessä on käytettävä asianmukaista taivutusmuotoa. Muissa kielissä on erilaisia suosituksia, mutta usein rahayksikön nimeen lisätään tarvittaessa monikon tunnus tai kielen vaatimat sijamuodot.
Hintamerkinnöissä voidaan täyden nimen sijasta käyttää euron symbolia €. Se kirjoitetaan suomen kielessä lyhenteen tavoin aina rahamäärän perään ja erotetaan siitä sanavälillä, joka tietokoneella kirjoitetaan mieluiten sitovana välilyöntinä: "10 €". Symboli vastaa sellaisenaan nominatiivia (1 € ’yksi euro’) ja partitiivia (2 € ’kaksi euroa’). Jos rahayksikköä pitää taivuttaa muissa sijoissa, taivutuspääte liitetään symboliin kaksoispisteellä: "Sain tingittyä hinnan 10 €:oon." Usein yksinkertaisinta ja luontevinta on kuitenkin välttää symbolia ja kirjoittaa rahayksikön nimi sellaisenaan: "Sain tingittyä hinnan 10 euroon." Sitä vastoin englannin kielessä euron merkki kirjoitetaan rahamäärän eteen ilman sanaväliä, esimerkiksi €10.00.
Euron symboli on mukana Unicode-merkistössä (U+20AC EURO SIGN) ja myös suppeammassa Latin 9 ‑merkistössä, joka on Latin 1:n euroaikaan päivitetty versio. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että sen paremmin Unicode- kuin Latin 9 ‑merkistö ei ole käytössä kaikissa tietokoneissa eivätkä ne €-symbolin osalta ole keskenäänkään yhteensopivia, joten esimerkiksi sähköpostiviestiin kirjoitettu euron symboli saattaa vastaanottajalle näyttää joltakin muulta.
Suuraakkosin kirjoitettava kolmikirjaiminen valuuttatunnus EUR on kehitetty käytettäväksi kansainvälisessä rahaliikenteessä ja muissa vastaavissa tilanteissa, joissa valuutat on kyettävä yksiselitteisesti erottamaan toisistaan. Valuuttatunnuksen ja symbolin lisäksi eurolle ei ole virallista kansainvälistä lyhennettä, mutta numeroita ja merkkejä koskevan kansallisen standardin SFS 4175 mukaan Suomessa voidaan käyttää myös lyhennettä e. Tosin "euro" on itsessäänkin niin lyhyt sana, että sitä ei yleiskielisessä tekstissä ole syytä lyhentää. Euron lyhenteeseen tai tunnukseen ei kuulu lyhennepistettä, kuten ei muihinkaan rahayksiköiden lyhenteisiin tai tunnuksiin.
Euron sadasosaa tarkoittavalle sentille ei EU:n tasolla ole määritelty mitään virallista lyhennettä tai symbolia. Suomen kielessä sentin lyhenteeksi kelpuutettiin ensin vain snt, mutta myöhemmin sen rinnalle hyväksyttiin myös muun muassa ruotsin kielessä käytettävä lyhenne c. Jälkimmäistä on kuitenkin arvosteltu siksi, että se voi sekaantua euron symboliin: useimmissa fonteissa € näyttää lähinnä C-kirjaimelta, jonka poikki on vedetty kaksi hentoa vaakaviivaa, ja erityisesti heikkonäköisten ihmisten voi olla vaikea erottaa, mistä merkistä kulloinkin on kyse. Esimerkiksi Espanjassa on käytetty myös monikkomuotoon "céntimos" perustuvia lyhenteitä cts ja ctms. Yleensä sentinkin lyhentämistä on viisainta välttää, ja senttihinnat kannattaa merkitä euron sadasosina: "0,75 €". Senttien erottamiseen käytetään suomen kielessä pilkkua, kuten muissakin desimaaliluvuissa.
Senttihintoja ei ole suotavaa kirjoittaa vain yhdellä desimaalilla (esim. "12,3 €"), vaan sentit on kirjoitettava kahdella desimaalilla silloinkin kun viimeinen numero on nolla ("12,30 €"). Tämä oli jo markka-aikana vakiintunut tapa merkitä rahasummia. Sen sijaan suurempia lukuarvoja käytettäessä desimaalien määrän voi valita halutun esitystarkkuuden mukaan (esim. "25,7 milj. euroa").
Käteisrahat.
Eurosta on käytössä käteisrahana seteleitä ja kolikoita. Nimellisarvoltaan yhtäläiset setelit ovat samannäköisiä koko euroalueella, mutta kolikoissa vain klaava- eli arvopuoli on yhteinen ja kruunapuolen kuviointi vaihtelee.
Käyttösetelien ja -kolikkojen sarjassa toistuvat numerot 0, 1, 2 ja 5: rahojen nimellisarvot ovat 0,01 €, 0,02 €, 0,05 €, 0,10 €, 0,20 €, 0,50 €, 1 €, 2 €, 5 €, 10 €, 20 €, 50 €, 100 €, 200 € ja 500 €.
Setelit.
Eurosetelien suunnittelemiseksi järjestettiin 1990-luvun puolivälissä EU-maissa kilpailu, johon kutsuttiin osallistumaan useita kuvataiteilijoita. Kilpailun voitti itävaltalainen setelitaiteilija Robert Kalina, jonka voittotyö päätettiin joulukuussa 1996 ottaa euroseteleiden ulkoasun pohjaksi.
Seteleiden aineellinen koko heijastaa niiden arvoa, niin että 5 euron seteli on pienikokoisin ja koko on sitä suurempi, mitä arvokkaampi seteli on kyseessä. Tämä yhdessä setelien suurten numeroiden ja nimellisarvon mukaan vaihtelevien kohokuviointien kanssa tekee setelien tunnistamisen mahdolliseksi myös näkövammaisille.
Tavalliset käyttökolikot.
Kolikkojen nimellisarvot ovat 2 euroa, 1 euro sekä 50, 20, 10, 5 ja 2 senttiä ja 1 sentti. Kaikissa jäsenmaissa yhteisen klaava- eli arvopuolen kuvio muodostuu rahan nimellisarvosta sekä kartta-aiheesta, joka 1, 2 ja 5 sentin kolikoissa esittää Eurooppaa osana maapalloa ja suuremmissa kolikoissa yleisesti Eurooppaa. Ennen vuotta 2007 (Italiassa, Itävallassa, Portugalissa, San Marinossa ja Vatikaanivaltiossa ennen vuotta 2008) lyötyihin kymmenen sentin ja sitä suurempiin kolikoihin oli merkitty vain euron käyttöönoton aikaiset 15 EU-maata. Kolikkojen yhteiset puolet on suunnitellut belgialainen Luc Luycx, jonka nimikirjaimet (”kaksois-L”) ovat pienellä kolikoiden arvopuolella.
Kruunapuolen eli niin sanotun kansallisen puolen aiheen päättää kukin kansallinen keskuspankki. Kansalliselle puolelle on kuitenkin aina lyötävä sekä kolikon lyöntivuosi (poikkeuksena käteiseuron käyttöönottoa edeltänyt 3 vuoden siirtymäaika, jolloin kolikoihin sai lyödä joko lyöntivuoden tai käyttöönottovuoden 2002). Uusimpien päätösten mukaan ainakin euroalueeseen tulevaisuudessa liittyvien uusien jäsenmaiden kolikoissa on kansallisella puolella oltava myös valtion nimi tai sen lyhenne.
Kahden euron erikoiskolikot.
Useissa euromaissa on julkaistu kansallisia, jotka ovat laillisia maksuvälineitä koko euroalueella. Jokaisella euromaalla on oikeus laskea liikkeelle yksi aiheeltaan uusi erikoiskolikko vuodessa. Niiden yhteinen arvopuoli on samanlainen kuin kaikissa kahden euron kolikoissa, mutta kansallisen puolen aihe poikkeaa tavanomaisesta. Nämä erikoiskolikot liikkuvat yleisessä maksuliikenteessäkin, mutta suurin osa niistä päätyy ennemmin tai myöhemmin keräilijöiden kokoelmiin.
Muissa euromaissa kahden euron erikoiskolikoiden aiheina on ollut muun muassa merkittäviä tapahtumia ja henkilöitä. Saksassa on monien vuosien päähän ulottuva ohjelma, jonka mukaan joka vuosi julkaistaan yhtä Saksan osavaltiota ja sen historiallista rakennusta tai rakennelmaa kuvaava erikoiskolikko.
Juhlarahat.
Lisäksi jokaisella euromaalla on kansallinen juhlarahaohjelma. Useimmiten juhlarahat lyödään jostakin jalometallista, tavallisimmin hopeasta ja eräät kullasta. Juhlarahat ovat euroarvoisia, mutta ne ovat laillisia maksuvälineitä vain liikkeellelaskumaissaan. Juhlarahan nimellisarvo ei saa olla mikään tavallisten käyttökolikoiden nimellisarvoista. Juhlarahojen myyntihinta on kuitenkin yleensä korkeampi kuin niiden nimellisarvo, ja sen vuoksi ne eivät käytännössä liiku maksuliikenteessä, vaan päätyvät suoraan keräilijöille.
Viiden euron erikoisjuhlarahat (maakuntarahat).
Suomessa lyödään vuosina 2010–2011 yhdeksän erilaista viiden euron arvoista juhlarahaa, yksi kutakin historiallista maakuntaa kohden (Ahvenanmaa, Häme, Karjala, Lappi, Pohjanmaa, Satakunta, Savo, Uusimaa ja Varsinais-Suomi). Rahat ovat kaksimetallisia, alumiinipronssia (CuAlNi) ja kuparinikkeliä (CuNi). Nämä kolikot ovat muiden juhlarahojen tapaan käypää rahaa vain Suomessa.
Lyöntivirheitä.
Suomen Rahapaja valmisti vahingossa noin 55 000 kappaleen erän virheellisiä kahden euron kolikoita loppuvuonna 2006. Kolikossa oli uusi, vuonna 2007 käyttöön otettavaksi tarkoitettu arvopuoli, mutta vuoden 2006 kansallinen puoli. Tällainen virhe on syntynyt ilmeisesti siten, että kun Suomen Rahapaja löi vuoden 2007 alusta eurot käyttöön ottaneen Slovenian kolikot ja niihin kaikkiin tuli uuden mallinen arvopuoli, niin sen jälkeen alettiin lyödä Suomen vuoden 2006 kolikoita, mutta arvopuolen meisti unohdettiin vaihtaa vanhan malliseksi. Virhelyönnin keräilyarvo oli alkuvuonna 2007 noin 120–150 €, mutta kesän aikana hintataso laski 70 euron tietämille.
Muita, pienempiä virheitä kolikoissa on ollut paljonkin. Tunnetuimpia ovat erilaiset ylimääräiset pahkurat kolikoiden kuvioissa. Esimerkiksi vuosiluvulla 1999 olevissa kolikoissa jonkin yhdeksikön renkaan sisäpuoli saattaa olla umpimetallia. Tällainen lyöntivirhe on johtunut meistin vaurioitumisesta siten, että siitä on kulunut tai murtunut pois palanen, ja tällainen kohta on jäänyt kolikon pinnassa siten koholle. Virhetyyppiä näkee joskus ulkonäkönsä vuoksi kutsuttavan virheellisesti valuviaksi, vaikkei kolikoiden kuvioita muodostetakaan valamalla kolikko muottiin vaan lyömällä kaiverretulla meistillä suurella voimalla sileän kolikkoaihion pintaan kuvio. Näistäkin virhelyönneistä on toisinaan maksettu suurempi keräilyhinta kuin kolikon nimellisarvo.
Pienkolikoiden käyttö.
Suomessa päätettiin alusta alkaen olla käyttämättä yhden ja kahden sentin kolikoita. Syynä on pikkukolikoiden epäkäytännöllisyys käteisellä maksettaessa. Tähän oli Suomessa totuttu jo markka-ajan viimeisinä vuosina, jolloin pienin käytetty kolikko oli kymmenpenninen. Yhden ja kahden sentin kolikot ovat silti Suomessakin laillisia maksuvälineitä, joskin kauppaliikkeet voivat kieltäytyä hyväksymästä niitä maksuksi, jos ilmoittavat tästä näkyvästi esimerkiksi liikkeen ovella.
Säästösyistä syyskuusta 2004 alkaen Hollannin vähittäiskaupoissa käteisostosten loppusummat alettiin pyöristää lähimpään viiteen senttiin. Yhden ja kahden sentin kolikot kuitenkin säilyttivät asemansa laillisina maksuvälineinä.
Yhteisvaluutan taustaa.
Rahaliitto (valuuttaunioni, yhteinen raha) ei ajatuksena ole uusi, vaan erilaisia usean kansan käyttämiä yhteisiä rahoja on käytetty historian saatossa usein, levinneisyydeltään ja kestoltaan vaihdellen. Useimmiten kyse on ollut valloittajien mukanaan tuomasta käytännöstä tai pakosta, mutta toisinaan myös vapaaehtoisesta yhteistoiminnasta. Rahojen käypyys valtakuntien rajojen ulkopuolellakin oli varsin luonnollista, sillä kolikkorahojen arvo oli käytännössä niiden valmistamiseen käytetyssä metallissa (kuten kulta, hopea, kupari).
Euroopassa yhdeksi yhteisvaluutan ajaksi voidaan laskea antiikin Rooman valtakunnan rahan käyttö maantieteellisesti laajalla valtakunnan alueella ja myös sen ulkopuolella käypänä maksuvälineenä. Vuonna 1865 Ranska, Sveitsi, Italia ja Belgia perustivat latinalaiseksi rahaunioniksi kutsutun liiton. Näiden maiden kulta- ja hopearahat määrättiin pitoisuudeltaan, läpimitaltaan ja painoltaan samansuuruisiksi. Kuva-aiheet olivat kolikoissa kullakin maalla omansa. Samoin jäivät käyttöön kunkin maan omat rahayksikön nimet, siis siten, että esimerkiksi italialainen 5 liiran kolikko oli kooltaan ja hopeapitoisuudeltaan samansuuruinen belgialaisen 5 frangin kolikon kanssa. Myöhemmin latinalaiseen rahaunioniin liittyi Kreikka, ja monet muutkin maat alkoivat käyttää samoja standardeja. Rahaunioni oli virallisesti voimassa vuoden 1926 loppuun saakka. Käytännössä sen olemassaolo päättyi ensimmäisen maailmansodan aikana. Kultakanta-ajan loppuun sijoittuva erilaisia taloudellisia alueita sisältänyt yhteisvaluutta-alue oli Itävalta-Unkari.
Nykyiseen yhteisvaluuttaan, euroon, johtaneen kehityksen voi niin ikään sanoa olevan jo melko vanhaa perua, sillä ajatus on esiintynyt jo ennen 1900-lukua. Varsinaisesti on kuitenkin kysymys toisen maailmansodan vuoksi syntyneestä tarpeesta: Euroopan maiden päättäjät halusivat yhdistää aiemmin keskenään verisesti sotineiden maiden kohtalot toisiinsa niin kiintein taloudellisin sitein, että Euroopan resurssien hallinnasta sotimiselle ei olisi enää mitään sijaa eikä tarvetta. Tämä yleistynyt perustelu on koskenut alun perin Saksan ja Ranskan talouksien yhdistämistä Euroopan yhteisöin, minkä huipentuma rahaunioni on.
Yhteisvaluutta liittyi kiinteästi näihin Euroopan unionin, sitä edeltäneen EEC:n ja vielä varhaisemman Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustavoitteisiin, kuten pääomien ja resurssien (työvoima, raaka-aineet yms.) vapaaseen liikkuvuuteen ja maiden talouksien yhdentämiseen.
Realistiset mahdollisuudet yhteisvaluutan synnyttämiseen olivat kuitenkin pitkään heikot. Maiden taloustilanteet vaihtelivat eri tahtiin. Tarvittiin laajan poliittisen tahdon lisäksi suotuisia taloudellisia oloja sekä yhteiskunnallisia ja lainsäädännöllisiä uudistuksia kunkin maan kansantalouden ja rahapolitiikan lähentämiseksi toisten maiden kanssa. Tätä tapahtuikin vähitellen, ja yksi euron esivaihe syntyi 1979, kun luotiin Euroopan valuuttayksikkö "ecu". Tämä ei vielä kuitenkaan ollut varsinainen yhteinen raha, vaan laskennallinen yksikkö budjetointikäyttöön.
Euro syntyy.
Vasta 1990-luvun alussa oli tultu tilanteeseen, jossa todellinen yhteisvaluutta alkoi näyttää yhdentymiskehityksen saavutusten puolesta mahdolliselta. Vuoden 1990 puolivälistä lasketaan käynnistyneen Euroopan talous- ja rahaliiton, EMU:n, ensimmäisen vaiheen, sillä tuolloin silloisen EU:n alueella oli saatu poistettua lähes kaikki entiset pääoman vapaan liikkuvuuden esteet. 1980- ja 1990-lukujen vaihteen tietämiltä 1990-luvun alkuvuosiin jatkunut finanssimaailmassa levoton aika kuitenkin sisälsi muun muassa lamakausia eri maissa ja voimakkaita kansallisten valuuttojen kurssien vaihteluja, joista osa johtui valuuttakeinottelijoiden toimista. Tämä myllerrys toisaalta lykkäsi yhteisvaluutan luomista, mutta toisaalta vahvisti tahtoa saada yhteisvaluutta aikaan: monen maan yhteinen raha nähtiin mahdollisuutena suojautua sellaisilta globalisoituvan maailmantalouden voimilta, joita vastaan Euroopan minkään maan kansallinen raha ei enää yksinään ollut riittävän suuri ja vahva.
Levottomasta taloustilanteesta huolimatta – ja samalla sen ansiosta – kehitystä jatkettiin. Vuonna 1992 allekirjoitetussa Maastrichtin sopimuksessa sovittiin EMU:n toimintatapa ja niin sanotut lähentymiskriteerit. EMU:n toinen vaihe alkoi vuoden 1994 alusta, jolloin aloitti toimintansa Euroopan rahapoliittinen instituutti, EMI, joka oli Euroopan keskuspankin edeltäjä. EMU:n kolmanteen vaiheeseen eli yhteisvaluuttaan (silloin vielä nimettömään) siirtymiseksi tarvittavat käytännön valmistelut alkoivat toden teolla. Tulevan yhteisvaluutan nimeksi päätettiin myöhemmin euro.
Vuoden 1998 toukokuussa päätettiin, mitkä valtiot olivat kelpoisia osallistumaan euroalueeseen. Päätöstä oli edeltänyt vähintään kahden vuoden pituinen ERM II ‑vaihe, jonka aikana kelpoisuus eli taloudellisten ehtojen täyttyminen kunkin maan osalta mitattiin. Kelpuutettuja valtioita oli yksitoista: Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Luxemburg, Portugali, Ranska, Saksa ja Suomi. Samalla kaikkien euroalueeseen osallistuvien maiden valuuttakurssit sidottiin euroon kiinteällä, peruuttamattomalla kurssilla, jota ei enää kutsuttu valuuttakurssiksi vaan "muuntokertoimeksi". Nämä muuntokertoimet päätettiin määritellä virallisesti kuudella merkitsevällä numerolla. Taulukko niistä on jäljempänä.
Kreikka sai luvan liittyä euroalueeseen vasta myöhemmin, vuonna 2001.
Eurosta tehtiin varsin suuriarvoinen rahayksikkö: yhden euron arvo oli korkeampi kuin minkään euroon osallistuvan maan rahayksikön, Irlannin puntaa lukuun ottamatta. Kun kyse oli kokonaan uuden rahayksikön luomisesta, niin periaatteessa euron arvo olisi voitu määrätä millaiseksi tahansa. Käytännössä arvoksi kuitenkin päätettiin ottaa jo edellä mainitun, maiden valuutoista muodostetun korivaluutan ecun silloinen arvo siten, että 1 eurosta tuli 1 ecun suuruinen.
Vuoden 1998 kesäkuun alusta Euroopan keskuspankki aloitti toimintansa ja korvasi sitä edeltäneen EMI:n.
Euron käyttöönotto.
EMU:n kolmas vaihe eli yhteisvaluutan aika alkoi, kun euro otettiin tilivaluuttana käyttöön 1. tammikuuta 1999 edellä mainituissa yhdessätoista maassa. Kukin maa kuitenkin jatkoi oman valuuttansa käyttämistä käteisrahana, joita tästä eteenpäin pidettiin euron kansallisina ilmentyminä siihen asti, kunnes käteiseurot tulisivat käyttöön. Tämän jälkeen kansallisten valuuttojen ja euron välinen muuntosuhde, jota ei enää sanottu valuuttakurssiksi, oli kiinteä.
Muutamaa viikkoa ennen varsinaista käteiseurojen käyttöönottoa yleisö sai ostaa niin sanottuja aloituspaketteja, joissa oli muutamia eurokolikoita tutustumista varten. Samoin vähittäiskaupoille jaettiin tietyt määrät käteiseuroja sisältäviä paketteja, jotta ne pystyivät aloittamaan jo 1.1.2002 vaihtorahojen antamisen asiakkaille euroina.
Eurokolikot ja -setelit otettiin suunnitelman mukaisesti käyttöön 1. tammikuuta 2002. Tätä seurasi eri maissa vaihtelevan pituinen vaihtojakso, jonka aikana euroa ja kansallista valuuttaa sai käyttää yhtä aikaa. Suomessa tämä vaihe kesti maaliskuun alkuun 2002. Tarkoituksena oli, että kun maksoi vielä kansallisella valuutalla, niin vaihtorahat sai euroina, ja siten vanha raha vaihtuisi uuteen luonnollisella tavalla päivittäisessä maksuliikenteessä. Tämä onnistuikin erittäin hyvin, sillä jo viikon parin kuluttua vuodenvaihteesta huomattava osa kansallisista rahoista oli vaihtunut euroiksi.
Kun rahojen vaihtojakso virallisesti päättyi, eurosta tuli yksinomainen maksuväline. Tästä kuitenkin useamman kuukauden ajan liikepankeilla oli velvollisuus ottaa vastaan ja vaihtaa asiakkailta saadut vanhat rahat euroiksi. Kun tämäkin jakso päättyi, kunkin maan keskuspankit jatkoivat edelleen maansa vanhan rahan vaihtamista euroiksi. Useimmissa maissa on vuosien tai vuosikymmenten pituiset ajat, joina varsinkin vanhoja seteleitä saa käydä vaihtamassa euroiksi. Lisäksi eräillä vähittäiskaupoilla on ollut tempauksia, joiden aikana asiakkaat ovat saaneet maksaa vanhalla rahalla.
Nykyisin vanhoja kansallisia käteisrahoja on edelleen vaihtamatta euroiksi miljardien eurojen arvosta, yksin Suomessakin yli 200 miljoonaa euroa vastaava määrä. Syitä tähän on useita: rahoja on muisto- ja keräilykappaleina, lojumaan jääneinä (esim. pikkukolikoina, joita ei ole viitsitty lähteä vaihtamaan), unohtuneissa kätköissä, tuhoutuneina, ja myös rikollisten käsiin jääneenä pimeänä rahana, jota ei rahanpesukontrollin tiukennuttua ole saatu vaihdettua euroiksi. On jopa ihmisiä, jotka eivät hyväksyneet euroon siirtymistä ja ovat säästäneet vanhaa rahaa siinä toivossa, että se palautettaisiin vielä uudelleen käyttöön.
Euroon liittyneet EU-maat ja niiden entiset valuutat
Euron kansainvälinen asema.
Euro on kelluva valuutta, eli sen kurssi suhteessa maailman muihin valtavaluuttoihin määräytyy kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla. Euron arvon tärkein mittari on sen valuuttakurssi Yhdysvaltain dollariin nähden. Euron dollarikurssi on euron olemassaolon aikana vaihdellut voimakkaasti: vuoden 1999 alussa 1 euro oli hiukan alle 1,20 dollaria, mutta vuoden 2000 lokakuun lopulla 1 euro heikkeni tähänastisen historiansa alimpaan arvoon, noin 0,83 dollariin. Sen jälkeen euro vahvistui vähitellen (väliaikaisista laskukausista huolimatta) niin, että 15. heinäkuuta 2008 yhden euron arvo oli tähänastisen historiansa korkein, lähes 1,60 dollaria. Vuoden 2012 alkuun tultaessa euron arvo oli jälleen heikentynyt noin 1,30 dollariin.
On kuitenkin huomattava, että myös dollari on kelluva. Sen vuoksi on tarkasteltava valuuttamarkkinoiden muitakin suhdannetekijöitä kuin euron ja dollarin keskinäistä kurssia, jotta voi arvioida kurssinmuutosten syitä: euron vahvistuminen tai heikkeneminen ei välttämättä ole vain euron tai euroalueen talouden omaa ansiota tai syytä, vaan se voi johtua enemmän dollariin kohdistuvien tekijöiden aiheuttamasta dollarin heikkenemisestä tai vahvistumisesta.
Euroopan keskuspankki harjoittaa jäsenmaista riippumatonta rahapolitiikkaa ja määrää peruskoron, joka on sama kaikissa euromaissa. Korkotaso vaikuttaa rahan hintaan eli lainojen kustannuksiin markkinoilla, ja sitä kautta sillä on vaikutusta myös euron arvoon suhteessa muihin valuuttoihin.
Euron kansainvälinen asema valuuttana on vahvistunut vähitellen. Siitä on tullut maailman toiseksi merkittävin kansainvälinen valuutta Yhdysvaltain dollarin jälkeen. Monet valtiot pitävät osan valuuttavarannostaan euroina. Eräät Yhdysvaltojen politiikkaa vastustavat valtiot, muun muassa Iran, ovat poliittisistakin syistä vaihtaneet dollarivarantojaan eurovarannoiksi. Eurosta on siten tullut dollarin kilpailija, vaikkei Euroopan keskuspankin virallisena tavoitteena olekaan muodostaa eurosta maailmanvaluuttaa tai muiden valuuttojen kilpailijaa.
Kansainvälisen asemansa vuoksi euro käy dollarin tapaan usein vähittäiskaupoissa käteisenä maksuvälineenä monissa euroalueen ulkopuolisissakin maissa, varsinkin turistien suosimilla alueilla. Tosin tällöin ostoksen hinta voi usein muodostua jonkin verran tai paljonkin kalliimmaksi kuin maan omalla valuutalla maksettaessa – kauppiaiden valuutanvaihtokulujen ja ehkä myös voitontavoittelun vuoksi.
Kansalaisten suhtautuminen euroon.
Kansalaisten ajatukset eurosta vaihtelevat. Useat katsovat euron helpottaneen matkustamista, kun euroalueen sisällä maasta toiseen matkustettaessa ei tarvitse enää vaihtaa valuuttaa ja sen myötä myös valuutanvaihtokulut ovat jääneet pois. Lisäksi kaupankäynnin euromaasta toiseen katsotaan helpottuneen. Eurojärjestelmän katsotaan myös saaneen aikaan suhteellisten vakaiden korkojen ajan, mikä on tuonut kotitalouksillekin parantuneen kyvyn ottaa pitempiaikaisia lainoja, esimerkiksi asuntolainoja.
Toisaalta useat euroalueen kansalaiset ovat kokeneet euron tulon tehneen tavaroista ja palveluista kalliimpia kuin aiemmin. Viralliset tutkimukset tosin kertovat, ettei euroon vaihtaminen aiheuttanut merkittäviä hintamuutoksia, ja samaa todistaa viime vuosina vallinnut hyvin maltillinen inflaatio euroalueella. Tällaiset tilastot lasketaan kuitenkin monenlaisten tuotteiden ja palvelujen kustannuksista, mutta kansalaiset ovat huomanneet erityisesti eräiden päivittäisten pientuotteiden, kuten kahvilapalvelujen ja kioskituotteiden, hintojen nousseen. Suomessa useat mieltävät ”yhden euron korvanneen yhden markan” esimerkiksi kahvikupillisen hinnasta puhuttaessa. Myös useissa muissa euromaissa on esiintynyt vastaavia mielipiteitä. Saksassa euro sai heti vuonna 2002 haukkumanimen "Teuro", joka on yhdistelmä sanoista "teuer" (kallis) ja "Euro". Tällaisen hintakehityksen ei tosin aina katsota olevan euron syytä sinänsä, vaan johtuvan kauppiaiden halusta käyttää hyväkseen ihmisten tottumattomuutta euron arvoon.
Eräät viimeaikaisetkin tutkimukset osoittavat, että kansalaisilla on edelleen vaikeuksia euron arvon mieltämisessä, ja että monet sen vuoksi yhä muuntavat mielessään hintoja euroista vanhaksi valuutaksi, varsinkin suurempia ostoksia tehdessään. Vastaavaa on ilmennyt joissakin maissa aiemminkin valuuttauudistusten yhteydessä – esimerkiksi Suomessa vuonna 1963 toteutetun rahauudistuksen jäljiltä monet muunsivat hintoja vuosikymmenien ajan "vanhoiksi markoiksi".
Useissa maissa on kansalaisliikkeitä ja poliittisia puolueitakin, jotka vaativat maan irrottamista euroalueesta ja vanhan valuutan palauttamisesta. Tämä vaatimus liittyy useissa tapauksissa liikkeen muuhunkin EU-vastaisuuteen. Huomionarvoista on, että tällaiset liikkeet eivät ole olleet leimallisesti vain esimerkiksi yksittäisten kuluttajien tai kansallismielisten aikaansaamia, vaan samanlaisia ajatuksia ovat esittäneet myös jotkin teollisuustahot, jotka haluaisivat irti euroalueen raha- ja talouspolitiikasta. Ilman näitä liikkeitäkin monien euromaiden kansalaisista suurempi osa haluaisi palauttaa vanhan kansallisen valuutan kuin säilyttää euron.
Eräiden maiden kansalaiset ovat halunneet, että 1 ja 2 euron kolikot korvattaisiin vastaavilla seteleillä, tai ainakin tällaiset setelit otettaisiin käyttöön kolikoiden rinnalle. Ajatuksena on, että jos rahat olisivat seteleitä, niin kansalaiset mieltäisivät niiden arvon paremmin eivätkä tuhlaisi niitä yhtä helposti kuin kolikkoina. Tällainen ehdotus on esiintynyt erityisesti sellaisissa maissa, joissa vanhan valuutan aikana oli käytössä reaaliarvoltaan hyvin pieniäkin seteleitä ja kolikot miellettiin melkein arvottomaksi pikkurahaksi, kuten Italiassa ja Kreikassa. Euroopan keskuspankki on tutkinut ehdotuksen toteuttamista, mutta päätynyt siihen, ettei muutokseen ole riittävästi perusteita.
Erityisesti Suomessa monet ovat suhtautuneet markasta luopumiseen hyvin tunnepitoisesti. Markkaa on pidetty yhtenä merkittävänä Suomen itsenäisyyden symbolina, olihan sen käyttöönotto 1860-luvulla merkittävä vaihe Suomen vähitellen pyrkiessä irti Venäjän vallasta kohti täyttä itsenäistymistä. Eräissä muissa euroon siirtyneissä maissa kansalaisilla ei ollut vastaavaa vahvaa tunnesidettä rahaan. Euron hyväksyminen näyttää olleen heikompi ja kiintymys omaan kansalliseen valuuttaan vahvempi sellaisissa maissa, joissa kansallisessa identiteetissä ovat korostuneet maan taloudellinen menestyminen ja politiikka (esimerkiksi Suomessa ja Saksassa). Vähemmän omaan valuuttaan kiintymistä ja enemmän euron hyväksyntää oli maissa, joissa kansallinen identiteetti pohjautuu enemmän kulttuuriarvoihin (esimerkiksi Kreikassa ja Italiassa).
Euron vaikutukset.
Euron yksi suurimmista nettohyötyjistä on ollut Espanja, jonka rakennustoiminta ja kotimarkkina on vilkastunut pienikorkoisen euron myötä. Espanjan väkiluku on kasvanut 10 prosenttia työvoimapulan ja siirtolaisuuden vuoksi. Vuonna 2008 alkanut maailmantalouden taantuma on kuitenkin muuttanut tilannetta Espanjassa huomattavasti.
Euro on aiheuttanut suuria ongelmia ja sopeutumisvaikeuksia Italialle, joka ei ole voinut jatkaa liiraan liittynyttä inflatorista politiikkaansa – erityisesti pienyrityssektorille sekä koneenrakennukseen, joka on kohdannut kilpailua keskisestä Itä-Euroopasta.
2010-luvun kriisi.
Euro on vuodesta 2010 alkaen ajautunut syvään kriisiin eräiden euromaiden ylivelkaannuttua.
Euroja käyttävät maat.
Euroja käytetään muissa ennen vuotta 2004 EU:hun liittyneissä jäsenmaissa paitsi Isossa-Britanniassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Lisäksi vuonna 2004 liittyneistä jäsenmaista muutamat ovat jo liittyneet euroalueeseen. Euroopan unioniin kuuluvat euromaat ovat Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Kreikka, Kypros, Luxemburg, Malta, Portugali, Ranska, Saksa, Slovakia, Slovenia, Suomi ja Viro. Joissakin Ruotsin kunnissa euro tosin on käytössä kruunun rinnalla, vaikkei Ruotsi muutoin euromaa olekaan.
Vuonna 2004 EU:hun liittyneistä maista ensimmäisenä euron otti käyttöön Slovenia 1. tammikuuta 2007 Slovenian tolarin tilalle, ja maasta tuli EU:n kolmastoista euromaa. Seuraavaksi 1. tammikuuta 2008 alkaen Malta ja Kypros siirtyivät käyttämään euroa Maltan liiran (MTL) ja Kyproksen punnan (CYP) sijaan, mihin ne saivat luvan EU:n ministerineuvostolta 10. heinäkuuta 2007. Tämä oli odotettavissa Euroopan unionin komission suositeltua toukokuussa 2007 siirtymistä, kun maat täyttivät tuolloin julkaistun lähentymisraportin mukaan lähentymiskriteerit. Toukokuussa 2008 varmistui Slovakian liittyminen euroalueeseen 1. tammikuuta 2009. Slovakiasta tuli kuudestoista euroa käyttävä EU-valtio. Viro liittyi euroalueeseen 1. tammikuuta 2011 seitsemäntenätoista EU-valtiona.
Tämä johtui siitä, että kääpiövaltioiden olisi ollut tarpeettoman kallista ylläpitää omaa valuuttaa ja siihen liittyvää rahapolitiikkaa sekä setelipainoja ja rahapajoja. Kun ympäröivät maat vaihtoivat euroon, myös kääpiövaltioiden valuutaksi oli luonnollista ottaa euro. Andorraa lukuun ottamatta mailla on myös oikeus lyöttää jonkin verran niiden omilla kansallisilla kuva-aiheilla varustettuja eurokolikoita, jotka ovat käypää rahaa siinä missä EU:hun kuuluvienkin euromaiden kolikot, mutta päätyvät vähäisen lyöntimääränsä vuoksi nimellisarvojaan kalliimmalla hinnalla lähes yksinomaan keräilijöiden kokoelmiin. Andorrallekin kolikoidenlyöntioikeus on sovittu alkavaksi 1. heinäkuuta 2013.
Lisäksi euroa käytetään eräissä muissa EU:n ulkopuolisissa maissa, kuten Montenegrossa ja YK:n hallitsemassa Kosovossa (katso tarkemmin Euroalue). Tämä käyttö, jota on kutsuttu euroistumiseksi, on vastaavan tyyppistä kuin eräissä muissa maissa tapahtunut niin sanottu dollarisoituminen eli maan oma-aloitteinen päätös lopettaa oman valuuttansa käyttö ja alkaa käyttää sen sijaan Yhdysvaltain dollaria. Edellä mainitun kaltaisia kääpiövaltioiden tapauksia lukuun ottamatta euroistuminen ja dollarisoituminen ovat yleensä merkki maan talousongelmista: maan oma valuutta on hylätty sen arvon jatkuvan nopean heikkenemisen vuoksi ja alettu käyttää arvoltaan luotettavaa maailmanvaluuttaa. Euroistuminen ei millään muotoa tee maasta virallisesti eurokelpoista eikä euroalueeseen kuuluvaa, eikä euroistuminen avaa tietä myöhempään viralliseen euroalueeseen liittymiseen – yleensä päinvastoin, koska vieraan valuutan käyttö kertoo maan talouden olevan tilassa, jossa omaan valuuttaan ei voisi luottaa. Toisaalta mikään kansainvälinen tai euroalueen säännöstö ei estä itsenäistä mutta EU:hun kuulumatonta valtiota ottamasta viralliseksi rahakseen euroa. Euroistunut valtio ei ole mukana Euroopan keskuspankin eikä Euroopan keskuspankkijärjestelmän toiminnassa.
Euroopan unionin maat, jotka eivät käytä euroja.
1. Maat, jotka ovat ottamassa euron käyttöön
Tällä hetkellä mikään kansallista valuuttaansa vielä käyttävistä EU-maista ei ole saanut lupaa euron käyttöönottoon.
2. Maat, joilla on oikeus olla ottamatta euroa käyttöön: Iso-Britannia ja Tanska
Iso-Britannia oli EU:n jäsen jo ennen Maastrichtin sopimusta ja neuvotteli sopimukseen itselleen oikeuden olla ottamatta yhteisvaluuttaa käyttöön. Ison-Britannian euroskeptikkojen mukaan yhteisvaluutta on askel kohti liittovaltiomuotoista EU:ta, joka alkaisi pian muistuttaa Yhdysvaltoja. Euroskeptikkojen mukaan euron myötä Ison-Britannian talouselämä kärsisi, jos sen pitäisi kehittyä euroalueen raha- ja talouspolitiikan tahtiin, mutta punnan aikana Iso-Britannia voi määrätä itse kehittymisnopeutensa.
Ison-Britannian tapaan Tanska oli EU:n jäsen jo ennen Maastrichtin sopimusta ja neuvotteli itselleen oikeuden olla ottamatta yhteisvaluuttaa käyttöön. Vuoden 2000 kansanäänestyksessä 53,2 % vastusti liittymistä yhteisvaluuttaan. Toisin kuin Ruotsi ja Iso-Britannia, Tanska on kuitenkin kiinnittänyt kruununsa arvon euroon ja on ERM II -vaiheessa. Voidaan siis sanoa, että Tanska on muodollisesti askelta lähempänä euron käyttöönottoa kuin Ruotsi ja Iso-Britannia.
3. Maa, jonka pitäisi EU-sitoumustensa mukaan vaihtaa euron käyttöön, mutta joka ei ainakaan toistaiseksi ole halunnut tehdä vaihtoa: Ruotsi
Ruotsissa pidettiin kansanäänestys vuonna 2003 kruunujen vaihtamisesta euroihin. 55,9 % vastusti euron käyttöönottoa ja 42,0 % kannatti. Toisin kuin Iso-Britannia ja Tanska, Ruotsi liittyi mukaan EU:hun Maastrichtin sopimuksen ollessa voimassa, mikä periaatteessa velvoittaisi sen vaihtamaan yhteisvaluuttaan. Ruotsi on pyytänyt EU:lta, että se saisi säilyttää oman valuuttansa. Muodollisena, joskin keinotekoisena pidettynä syynä on, että Ruotsi ei täytä Maastrichtin sopimuksen määrittämiä euron käyttöönottokriteereitä. Ruotsissa keskustelu euroista oli kansanäänestyksen aikaan ajoittain hyvin kiivasta.
Vuonna 2008 alkanut maailmanlaajuinen taantuma johti monen muun pienen valuutan lailla myös Ruotsin kruunun merkittävään heikkenemiseen eli devalvoitumiseen. Tämä toisaalta auttoi ruotsalaisten tuotteiden vientiä, toisaalta korotti ulkomaanvaluutassa otettujen velkojen arvoa ja teki tuontituotteista kalliimpia. Sen vuoksi euron puuttumisesta nähdään olevan sekä hyötyä että haittaa, eikä tilanne ole ilmeisesti olennaisesti muuttanut euron kannatusta Ruotsissa. Kruunun arvo on toisaalta jälleen vahvistunut, joten edellä mainitut vaikutukset olivat väliaikaisia.
Ruotsin kruunun arvon suuret vaihtelut ovat mahdollisia, koska kruunun arvo on vapaasti kelluva. Toisin sanoen Ruotsi ei ole sitonut kruunun arvoa euroon eikä edes mihinkään prosentuaaliseen vaihteluväliin euroon nähden, toisin kuin esimerkiksi Tanska.
4. Maat, jotka eivät vielä ole täyttäneet euron käyttöönottokriteereitä: Bulgaria, Latvia, Liettua, Puola, Romania, Tšekki ja Unkari
Euron käyttöönotto EU-maassa edellyttää tiettyjen taloudellisten kriteerien täyttymistä (lähentymiskriteerit ja Maastrichtin sopimus). Lähentymiskriteerien tarkoituksena on ohjata uudet euroa tavoittelevat maat laittamaan taloutensa riittävän hyvään kuntoon sekä maiden itsensä hyvinvoinnin kannalta että euroalueen suojaamiseksi.
EU:hun liittyi 1.5.2004 kymmenen uutta jäsenmaata, joista Slovenia siirtyi käyttämään euroa vuoden 2007, Kypros ja Malta vuoden 2008, Slovakia vuoden 2009 alussa ja Viro vuoden 2011 alussa.
Vanhoja kansallisia valuuttojaan käyttävät toistaiseksi loput viisi, eli Latvia, Liettua, Puola, Tšekki ja Unkari. Millään näistä maista ei ole EU-liittymissopimuksessaan neuvoteltuna oikeutta pidättäytyä euron käyttöönotosta, joten mailla on velvoite pyrkiä taloutensa saattamiseen eurokuntoon ja ottaa euro käyttöön niin pian kuin mahdollista. Näistä jokaisessa rahan vaihtaminen euroksi on vielä määrittelemättömässä tulevaisuudessa, koska maiden talous ei täytä euron käyttöönottokriteerejä.
Oman lisävärinsä tilanteeseen tuovat poliittisen tahdon erot eri maissa. Osa maista haluaisi euron käyttöön heti kun mahdollista. Liettua suunnitteli alun perin ottavansa euron käyttöön jo niinkin aikaisin kuin vuoden 2006 lopulla tai vuoden 2007 alusta, mutta joutui tuolloin lykkäämään rahan vaihtoa muun muassa liian korkean inflaationsa vuoksi. Myös Latvia toivoo saavansa euron mahdollisimman pian käyttöön, mutta maan synkkä taloustilanne ei siirtymistä lähivuosina salline. Eräissä muissa uusissa jäsenmaissa, kuten Puolassa, hallitusvallassa olevien poliitikkojen kanta on ollut vähemmän euromyönteinen tai jopa eurovastainen. Tällaisessa tilanteessa maassa ei ole aktiivisesti pyritty kohti euron käyttöönottoa.
1.1.2007 EU:hun liittyi kaksi maata lisää, Bulgaria ja Romania. Nämäkään eivät alkaneet käyttää euroa heti liityttyään. Niillä oli mahdollisuus vaihtoon teoriassakin aikaisintaan kahden vuoden kuluttua (ERM II -aika), mutta taloustilanteensa vuoksi käytännössä vasta huomattavasti myöhemmin.


Estonian uppoaminen.
Matkustaja-autolautta M/S Estonian uppoaminen tapahtui 28. syyskuuta 1994 kello 01.50 sen ollessa matkalla reitillään Tallinnasta Tukholmaan. Estonian arvioitu saapumisaika Tukholmaan oli 09.30, mutta virallisen onnettomuustutkintaraportin mukaan noin kello 01.15 Turun saariston eteläpuolella keulavisiiri repeytyi irti laivasta aaltojen voimasta ja vettä alkoi tulvia autokannelle. Tämän vuoksi laiva kallistuikin aluksi noin 15 astetta, ja pian sen jälkeen 30–40 astetta oikealle. Kallistuma sai aikaan myös sen, että vettä alkoi tulvia sisään myös aaltojen rikkomista ovista ja ikkunoista kansilla 3, 4 ja 5, tämän jälkeen alusta ei olisi voitu pelastaa. Aluksen uppoaminen oli nopeaa ja väistämätöntä.
Aluksella oli onnettomuushetkellä 989 ihmistä, joista 852 menehtyi. 94 matkustajaa ja 43 miehistönjäsentä nostettiin merestä onnettomuuspaikalla. Suurin osa uhreista oli ruotsalaisia ja virolaisia. Ruotsin kansalaisia menehtyi 501, virolaisia 280 ja suomalaisia 10. Ruotsin kansalaisten joukossa oli ruotsinsuomalaisia 15. Menehtyneiden joukossa oli myös monen muun maan kansalaisia. Matkustajia laivalla oli muun muassa Latviasta, Liettuasta, Venäjältä, Saksasta, Alankomaista ja Norjasta. Tunnetuimpia Estonian onnettomuudessa menehtyneitä oli virolainen muusikko Urmas Alender. Nuorimmat Estonialta pelastuneet olivat 14-vuotias norjalainen ja 16-vuotias venäläinen poika. Miehistö oli virolais-ruotsalaista, mutta joukossa oli myös venäläisiä, latvialaisia ja ukrainalaisia. Hylyn sijaintipaikka on 59° 22,9' P, 21° 41,0' I, noin 22 meripeninkulmaa (40 kilometriä) Utön saarelta eteläkaakkoon. Hylky lepää noin 80 metrin syvyydessä.
Keulaporttien sulkemiseen ryhdyttiin kiinnittämään erityistä huomiota 1987, kun brittiläisen Townsend Thoresen -varustamon autolautta Herald of Free Enterprise kaatui haukattuaan vettä keulansa kautta autokannelle Belgian rannikolla. Estonian onnettomuudessa vaikuttavana tekijänä ei kuitenkaan ilmeisesti ollut auki jäänyt keulaportti. Estonian onnettomuus vaikutti YK:n kansainvälisen merenkulkujärjestön IMO:n määrittämään SOLAS ("Safety of Life At Sea"), konventioon. Uudessa konventiossa asetettiin lastilauttojen vuotovakavuudelle ja keulaporttien ja avattavien ramppien lukituksille sekä lukitusten valvonnalle tiukemmat vaatimukset.
Ruotsissa turmalle antoivat kasvot Estonialta pelastuneet Sara Hedrenius (turmahetkellä 20) ja Kent Härstedt (29). Kent Härstedt on nyt valtakunnallinen poliitikko ja Ruotsin valtiopäivien jäsen; Hedrenius, nykyisin Sara Hedrenius Andreasson, työskentelee Migrationsverketissä eli maahanmuuttovirastossa. Hän on naimisissa ja kahden lapsen äiti.
Estonian onnettomuudessa menehtyi prosentuaalisesti enemmän ihmisiä kuin Titanicin uppoamisessa vuonna 1912. Estonian hukkumisprosentti oli 86,1 ja Titanicin hukkumisprosentti oli "vain" 68,2.
Estonian korvasi onnettomuuden jälkiseurauksena Estline-yhtiön Tallinna-Tukholma -reitillä M/S Regina Baltica.
Onnettomuuden tapahtumien kulku.
S Estonian käytetty pelastuslautta onnettomuuden jälkeen.
Lähtö Tallinnasta.
M/S Estonia lähti Tallinnasta 27. syyskuuta 1994 kello 19.15 aikataulun mukaiselle vuorolleen kohti Tukholmaa, virallisen onnettomuustutkintaraportin mukaan 15 minuuttia myöhässä. Tuulivaroituksia oli otettu Estonialla vastaan iltapäivällä useiltakin eri tahoilta. Alus oli täyteen lastattu ja sillä oli epätasainen painojakauma, joten sen vasemmanpuoleisiin painolastitankkeihin oli otettu vettä aluksen oikaisemiseksi. Tutkintakomissio on myös päätellyt Estonian olleen ainakin osittain väärällä tavalla lastattu, mutta tällä ei kuitenkaan ollut onnettomuuteen ainakaan välitöntä vaikutusta.
Joidenkin todistajakertomusten mukaan kaikkea lastia ei olisi oltu kiinnitetty kunnolla. Vain osa perävaunuista olisi surrattu ja rekat ja muut autot olisivat pysäköity omilla jarruillaan ja pyöräkiiloin. Tämän kuitenkin onnettomuudesta selvinneet miehistön jäsenet kiistävät. Yleinen käytäntö lautoissa hankalissa sääolosuhteissa on, että kaikki ajoneuvot surrataan kanteen kiinni niiden mahdollisen liikkumisen aiheuttaman aluksen kallistumisen ja kaatumisriskin estämiseksi.
Matka alkaa.
Alus oli heti satamasta päästyään siirtynyt täyteen nopeuteen kaikkien neljän koneen työntäessä alusta eteenpäin. Tämä konekäsky pysyi samana onnettomuuteen asti. Alkuillasta tuulen nopeus oli noin 8–10 metriä sekunnissa. Osmussaaren majakan ohittaessaan alus oli kirinyt matkaansa ja olikin aikataulusta muutaman minuutin edellä. Nopeus oli noin 19 solmua (35 km/h). Tämän jälkeen olosuhteet huononivat nopeasti olematta kuitenkaan mitenkään poikkeukselliset Itämerellä.
Sää huononee.
Kun Estonia jätti rannikon suojan, tuuli kääntyi lounaaseen ja nopeus nousi 15–20 metriin sekunnissa. Merkitsevä aallonkorkeus oli 3–4 metriä. Laivan keinuminen lisääntyi, ja osa matkustajista tuli merisairaaksi. Noin kello 00.25 alus saapui matkansa kääntöpisteeseen ja jatkoi matkaansa luoteeseen. Nopeus oli tällöin 14 solmua (26 km/h). Aallot hakkasivat laivan keularakenteita vasemmalta, minkä vuoksi päällystö käänsi evävakaajat ulos keinumisen vähentämiseksi.
Tuhon esimaku.
Säännöllisellä tarkastuskierroksellaan ollut kansiosaston vahtimies, matruusi Silver Linde kuuli vähän ennen kello yhtä metallisen pamahduksen keulan alueelta samaan aikaan, kun laiva kohtasi suuren aallon. Jotkut alempien kansien matkustajista lähtivät jo tässä vaiheessa hyteistään kohti ylempiä kansia ja pelastusasemia. Linde ilmoitti kolahduksesta toiselle perämiehelle, joka käski selvittää, mikä äänen oli aiheuttanut. Linde jäi rampin luokse kuuntelemaan, ja tarkisti myös rampin lukituslaitteiden merkkivalot. Hän ilmoitti, että kaikki vaikutti normaalilta. Kuitenkin noin kello 01.05 alkaen seuraavien kymmenen minuutin aikana vapaavahdissa hyteissään olleet miehistön jäsenet ja useat matkustajat kuulivat useita ylimääräisiä epätavallisia metallisia kolahduksia laivan rungosta. Linden palatessa kierrokseltaan vahdinvaihdon jälkeen hän näki päällikkö Arvo Andressonin saapuvan komentosillalle ennen häntä. Pian tämän jälkeen hänet käskettiin takaisin alas ottamaan selvää, mikä oli aiheuttanut ilmoitetut äänet. Hän ei kuitenkaan onnistunut jatkamaan matkaansa autokannelle asti, alempien kansien väentungoksen ja ihmisten orastavan paniikin vuoksi. Osa matkustajista kertoi Lindelle nähneensä käytävillä vettä.
Keulavisiiri murtuu.
Noin kello 01.15 keulavisiirin lukkojen metalli antoi periksi. Visiiri kaatui eteenpäin ja upposi aaltoihin vetäen myös ajorampin auki mukanaan. Tämän seurauksena aluksen autokannelle pääsi syöksymään vettä keulan käydessä vedenpinnan alapuolella. Autokannelle päässeen veden vapaa nestepinta sai aluksen vakavuuden romahtamaan, jolloin alus menetti kykynsä vastustaa kallistavia poikittaisvoimia. Liian suuri kallistuma roro-aluksessa (aluksesta riippuen noin 30°) saa aikaan veden vuotamisen kallistuneen puolen rungon ylemmistä aukoista sisään voimallisten aaltojen rikkoessa ikkunoita.
Nopea tuho.
Alus kallistui nopeasti reilusti oikealle, joten aluksen suuntaa muutettiin vasemmalle ja nopeutta vähennettiin. Matkustajat alkoivat rynnätä portaita ylös ja monin paikoin syntyi pakokauhua. Useat matkustajat jäivät loukkuun hytteihinsä, eikä heillä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä ajoissa ulos. Yleisissä tiloissa peli- ja juoma-automaatit ym. irtain tavara siirtyi aluksen oikealle reunalle murskaten ihmisiä. Portaissa kaiteet repeytyivät irti niissä roikkuvien ihmisten painosta. Kuudennen kannen tanssiravintolassa ihmiset muodostivat ketjun auttaakseen toisiaan kahdeksannelle kannelle, jossa ulkokansi ja pelastusveneet sijaitsivat. Ulkokannelle selvisivät vain vahvimmat, pääasiassa nuoret ja keski-ikäiset miehet. Pelastusliivejä levitettiin ympäri ulkokantta, jotta jokainen kannelle tuleva saisi liivit ylleen. Aluksen kallistuessa lisää, ihmiset kiipesivät kaiteiden yli laivan kyljelle. Pelastusveneitä ei saatu laskettua aluksen suuren kallistuman vuoksi. Lisäksi meriveden lämpötila oli noin 10-11 astetta joka kangisti veden varaan joutuessa nopeasti.
Evakuointi epäonnistuu.
Koska tilanne oli muuttunut vakavaksi hyvin nopeasti, aluksen evakuointia ei ehditty järjestää. Aikaa evakuointiin olisi ollut kuitenkin vain noin 10–20 minuuttia ennen kuin alus kallistui niin pahoin, että ulospääsy oli liki mahdotonta. Pelastuneiden mukaan aluksen miehistö ei ollut millään järjestäytyneellä tavalla yrittänyt auttaa ihmisiä ylemmäs laivan kannelle, eikä minkäänlaisia toimintaohjeita annettu laivan kuulutusjärjestelmän kautta. Vain noin kello 01.20 heikko naisääni kuulutti "Häire, häire laeval on häire" () ja joitain epäselviä ohjeita. Kuulutus tuli laivan info-pisteestä viidenneltä kannelta. Hetkeä myöhemmin annettiin miehistölle hälytys ja pelastusvenehälytys. Laivan peräportaikkoon laskettiin köysitikkaat ja köysiä.
Hätäkutsu lähetetään.
Laivan virolaiset perämiehet Tormi Ainsalu ja Andres Tammes lähettivät ensimmäisen "mayday"-viestin kello 01.22 meri-VHF-kanavalla 16. Hätäkutsu lähetettiin aluksen hätävirralla, koska apu- ja pääkoneet olivat pysähtyneet noin klo 01.20 juuri ennen hätäkutsua. Laivassa oli tällöin "Black-out" eli sähkökatko, ja kannella sijaitsevan hätägeneraattorin virtaa saivat vain tärkeimmät kohteet, kuten laitteisto komentosillalla sekä hätävalaistus. Hätäkutsuun vastasi ensimmäisenä lähistöllä Tukholmaan matkannut Viking Linen Mariella. Toisen hätäkutsun vastaanottivat yli 14 alusta. Hätäkutsussa kerrottiin, että aluksella on paha kallistuma oikealle puolelle, yli 20-30 astetta. On hyvin mahdollista, että kallistuma oli paljon pahempi, kuin oli ilmoitettu. Heti sen jälkeen kaikki Itämerellä liikkuvat alukset asettivat kurssin kohti haveristia. Silja Europan päälliköstä Esa Mäkelästä tuli aluksi tapahtuman OSC ("On Scene Commander").
Matkalla kohti Estoniaa Mariella ja Silja Europa tavoittelivat Helsingin - ja Turunradiota. Kello 01.29 vastaanotettiin viimeinen MAYDAY-viesti Estonialta. Viimeisessä yhteydessä Silja Europan kanssa Estonia ilmoitti sijaintinsa. Dramaattinen viesti loppui sanoihin: "Todella pahalta, todella pahalta näyttää nyt tässä kyllä". Lopulta Estonia upposi ja katosi lähimpänä olevan Mariellan tutkakuvasta. Tuuli puhalsi alueella keskimäärin 20 metriä sekunnissa.
Tilanne laivassa pahenee.
Kallistuman yhä lisääntyessä alkoi vesi tulvia hyttikansille. Veden tulon asuintiloihin nopeutuessa laivan oikea kylki painui kokonaan veden alle noin kello 01.30. Vielä ennen painumistaan pinnan alle aluksen kallistuma oli yli 90 astetta ja enää keula oli näkyvissä. Muutamat pelastuneet ovat kertoneet kävelleensä aluksen keulan alueella pohjan päällä. Yksi heistä oli Mikael Öun, joka otti tuossa tilanteessa kamerallaan viimeiset valokuvat Estonialta. Öunin tarkoitus ei ollut ottaa kuvia, vaan kiinnittää salamavalolla paikalle rientävien alusten huomio. Kuitenkin Öunin sattumalta ottamissa kuvissa näkyy virolainen Janno Aser istumassa pelastusliivit yllään laivan pohjan päällä. Keulan ollessa yhä näkyvissä useat ihmiset havaitsivat ajorampin olevan suurin piirtein suljetussa asennossa, mutta keulavisiiri puuttui.
Alus uppoaa.
Alus upposi yhä nopeammin perä edellä, ja aallot huuhtoivat pohjan päältä ihmiset mereen. Estonia katosi paikalle rientävien alusten tutkasta kello 01.42 palaten vielä näkyviin. Mariellan ja Silja Europan tutkasta Estonia katosi lopullisesti kello 01.55.
Pelastajat saapuvat.
Estonian onnettomuuden aikana Suomenlahdella liikkui 14 alusta, jotka vastaanottivat Estonian hätäviestit. Kaikki alukset kääntyivät Estoniaa kohti saatuaan hätäviestit ja tiedon onnettomuudesta. Ensimmäinen alus, joka saapui Estonian onnettomuuspaikalle oli Mariella klo 02.12. Seuraavaksi saapui Silja Europa 02.30. Seuraavan 20 minuutin kuluessa paikalle saapuivat myös Isabella ja Silja Symphony. Ensimmäinen pelastushelikopteri saapui klo 03.05. 03.20 paikalle saapui Finnjet, ja sen jälkeen vielä muita ro-ro aluksia. Kovan merenkäynnin ja korkean laidan takia aluksilta ei voitu laskea pelastusveneitä tai MOB-veneitä. Aluksilta laskettiin pelastuslauttoja, jotta veden varassa olleet ihmiset pääsisivät niihin. Isabella ja Silja Symphony laukaisivat myös pelastusliukumäet, jotta ihmisiä saatiin vedettyä kannelle. Helikopterit toimivat aluella noin 15 tuntia. Mariellan ja Isabellan bunkkeriovet avattiin, mutta ne jouduttiin sulkemaan kovan merenkäynnin ja aallokon vuoksi. Pintapelastajat saivat pelastettua 104 ihmistä helikoptereihin. Mariella pelasti vedestä 15 ihmistä, Isabella 17 ja Silja Europa yhden. Osa aluksille tuoduista oli menehtyneitä.
Hylky löytyy.
Hylyn etsinnät aloitettiin heti onnettomuutta seuranneena päivänä, ja se löydettiin viistokaikuluotaimella 30. syyskuuta 1994 parin kilometrin päästä Estonian Mayday-kutsussa antamasta sijainnista. Se makaa Itämeren pohjassa noin 120 astetta kallistuneena. Keula on noin 85 metrin syvyydessä ja perä noin 74 metrin syvyydessä.
Visiiri löytyi puolentoista kilometrin päässä länteen päin itse hylystä. Hylystä peräisin olevaa tavaraa on löytynyt muutama sata metriä hylystä lähteen olevalta alueelta.
Hylyn yleiskunto.
Itse alus oli löydettäessä melko hyvässä kunnossa päältä päin, eikä juuri ulkoisia merkkejä onnettomuudesta ollut, pois lukien keulan vauriot. Sukelluksissa on edetty myös jonkin verran aluksen sisäosiin tutkimaan aluksen kuntoa ja haettu laivan navigaatiolaitteita ja muuta tutkimusaineistoa. Lisäksi hylyssä on sukelluksilla todennettu yli 100 ruumista, mm. päällikkö Andressonin ja perämiesten ruumiit komentosillalta. Kuitenkin yli 500 ihmistä on yhä kadoksissa muualla laivan uumenissa. Sukelluksia vaikeuttivat erityisesti irtain tavara ja murskaantuneet hyttiosastot. Tästä syystä lukuisiin paikkoihin laivassa ei ollut pääsyä, kuten autokannelle. Sukeltaminen sinne olisi ollut liian riskialtis tehtävä sukeltajille.
Hautapaikaksi.
Estonia on myös julistettu hautapaikaksi siellä hukkuneille ihmisille, vaikka omaiset vaativatkin ruumiiden nostamista. Ainakin Suomi, Ruotsi, Viro, Venäjä ja Yhdistynyt kuningaskunta sopivat vuonna 1995 sopimuksen, etteivät näiden maiden kansalaiset saa toimia aluksen ympäristössä. Sopimus kieltää sopimusmaita sukeltamasta hylkyyn, kajoamaan hylkyyn tai sen lastiin, ottamasta sieltä tai hylyn lähiympäristöstä mitään, ja käytännössä uppoamispaikan asiaton lähestyminenkään ei ole suotavaa. Maiden rannikkovartiostot ovat myös esimerkiksi pyrkineet estämään Jutta Raben johtaman saksalais-amerikkalaisen sukellusryhmän tutkimuksia hylyllä, vaikkei tämä suoranaisesti olekaan kiellettyä näiden maiden kansalaisilta. Tässä tilanteessa sopimusmaiden tehtäväksi on käytännössä jäänyt tutkimusryhmien toiminnan tarkkailu, sopimusmaiden aluksia ja helikoptereita on ollut tällöin paikalla. Hautapaikkaa vartioivat Suomen merivartiosto ja Ruotsin viranomaiset.
Keulavisiirin nosto.
Keulavisiiri nostettiin myöhemmin ylös tutkimuksia varten. Sitä on säilytetty Tukholman lähellä Ruotsin armeijan varastoalueella. Siitä pohditaan muistomerkkiä Estonian uhreille.
Onnettomuuden syyt.
Onnettomuustutkintakeskus aloitti onnettomuuden tutkinnan heti onnettomuuden jälkeen ja varsinaiseksi syyksi onnettomuuteen paljastui se, että keulavisiiri ei kestänyt aaltojen iskuista aiheutunutta kuormitusta, jolloin keulavisiirin lukituslaitteet pettivät. Keulavisiiri oli suunniteltu rannikkoliikenteeseen eikä lainkaan niin rajuihin sääolosuhteisiin, kuin alus Tallinnan ja Tukholman välisessä liikenteessä saattoi kohdata avomerellä. Komentosillalla olleet miehistön jäsenet eivät myöskään vähentäneet aluksen nopeutta saatuaan ilmoituksen metallisista äänistä. Pikainen nopeuden vähentäminen tässä vaiheessa olisi todennäköisesti lisännyt selviytymismahdollisuuksia huomattavasti.
Myös Estonian rakentanutta telakkaa Papenburgissa syytettiin siitä, ettei Estoniassa ollut ajorampin (joka Estoniassa toimi taimmaisena vedenpitävänä porttina) takana noin viiden metrin päähän rakennettua erillistä vesitiivistä laipiota. Tämä rakenne lisättiin aluksiin ensi kerran autokansille Falklandin sodan aikana (1982). Näitä laipioita rakennettiin myös matkustajalauttoihin jo ennen Estonian rakentamista, mutta jostain syystä Estoniaan sitä ei rakennettu. Tämä rakenne olisi voinut pelastaa aluksen. Kun visiiri repi irrotessaan ajorampin osittain auki, vesi ei olisi päässyt tunkeutumaan laivan kannelle vt-laipion läpi. Ainakin se olisi antanut aikaa havaita visiirin puuttuvan.
Onnettomuuden suureen uhrimäärään vaikutti osaltaan myös se, että yleinen pelastusvenehälytys annettiin vasta siinä vaiheessa, kun alus oli jo kallistunut huomattavasti ja pääsy hyteistä pelastusvenekansille oli erittäin vaikeaa. Lisäksi miehistö ei harjoittanut lähes minkäänlaista järjestäytynyttä evakuointitoimintaa matkustajien pelastamiseksi. On arvosteltu että myös muille aluksille ja viranomaisille suunnattu hätäkutsu tehtiin liian myöhään.
Uppoamisen syiden vaihtoehtoiset teoriat.
Lähes alusta pitäen on esitetty myös eriäviä mielipiteitä ja selityksiä onnettomuuden syitä koskien. Yhä tänäkin päivänä näiden teorioiden kannattajat toivovat, että onnettomuustutkinta aloitettaisiin alusta uudestaan. Muun muassa Heiwacon, The Independent Fact Groupin sekä Meyer-Werft-telakan asettaman tutkimusryhmän julkaisemien analyysien pääpaino on ollut osoittaa virallinen loppuraportti virheelliseksi.
Liian suuri tilannenopeus myrskyssä -teoria.
Erään teorian mukaan myrsky nousi ja laivan päällikkö Arvo Andersson halusi saada laivan ajoissa Tukholmaan nostaen nopeuden lähes 20 solmuun (37 km/h). Keulaportti ei ilmeisesti olisi tämän vuoksi kestänyt vesimassan voimaa vaan murtui. Teorian mukaan päällikön toimet siis olisivat aiheuttaneet keulaportin murtumisen ja sitä kautta aluksen uppoamisen.
Salaperäinen lasti -teoria.
Ennen lähtöään viimeiselle matkalle laivaan oli viety kaksi kuorma-autollista tullin ohi rahtia, jolla oli yhdysvaltalainen sotilassaattue. Lastiperämies lisäsi toisen kuorma-autoista Estonian manifestiin l. lastiluetteloon käsin. Vuonna 1999 saksalaisen tutkimusryhmän johtava laiva-asiantuntija, onnettomuustutkija ja kapteeni Werner Hummel sai Viron laivaviranomaisilta kopion Estonian lastiluettelosta ja valvontakameran tallenteesta. Lastiluettelosta löytyi vielä toinen käsin lisätty kuorma-auto, jota ei löytynyt ollenkaan Estlinen lastiluettelosta. Käytännössä tämä on kuitenkin lauttaliikenteessä yleistä sillä lastia buukataan laivaan vielä hieman ennen lähtöä jolloin kaikkia dokumentteja ei välttämättä saada aina valmiiksi etukäteen.
Salaperäinen pelastusalus -teoria.
Kun Estonia oli uppoamassa, joissakin laivoissa havaittiin valaisematon tuntematon alus, joka meni suoraan poispäin Estoniasta. Pelastuneiden silminnäkijähavaintojen mukaan alukseen olisi nostettu merestä tai pelastuslautalta kaksi ihmistä. Myös Suomen Rannikkovartiosto havaitsi uppoamisen aikoihin Jussarön edustalla venäläisen rahtialuksen, Volgoneft I:n, joka oli ajamaisillaan karille, mutta väisti karikkoa viime tingassa. Volgoneft I ei vastannut Rannikkovartioston yhteydenottoyrityksiin.
Venäjän mafia upottajana -teoria.
Joissain teorioissa Venäjän mafiaa on esitetty Estonian upottajaksi. Nordic Consulting -yhtiön johtaja Eugen Jushtshuk kertoi saksalaiselle tutkimusryhmälle, että varustamoa kiristettiin pommiuhkauksilla jatkuvasti vuoteen 1994 asti ja varustamo maksoi suojelurahat vastustelematta, kunnes Ruotsin ja Viron viranomaiset suosittelivat varustamoa lopettamaan suojelurahan maksamisen. Kun suojelurahaa ei enää tullut antoi mafia uhkauksen, että Estonialle tapahtuisi varsin pian jotain ikävää. Viron poliisijohtajan Ain Seppikkin mukaan ei ole kuitenkaan todisteita, että mitään suojelurahaa edes maksettiin, sillä Viron poliisi on tutkinut asiaa säännöllisesti eikä asiasta ole minkäänlaista näyttöä.
Törmäys sukellusveneeseen -teoria.
Varsinkin myöhemmässä vaiheessa 2000-luvulla yhdeksi usein mainituksi teoriaksi Estonian uppoamiselle on esitetty törmäystä sukellusveneeseen. Teorian yksi merkittävimmistä esittäjistä on yhdysvaltalainen tutkiva journalisti ja kirjailija Drew Wilson, joka kirjassaan "The Hole: Another Look at the Sinking of the Estonia Ferry on September 28th 1994" esittää teoriansa perustaen sen moneen eri seikkaan. Toisena vaihtoehtona Wilson esittää pohjaan tai vesirajan alapuolelle asennetut räjähteet. Joka tapauksessa Wilson on tullut tutkimuksissaan vain yhteen johtopäätökseen, Estoniassa on pakko olla pohjassa iso reikä. Muun muassa lukuisat Estonialta selvinneet ja alakansilla oleskelleet ovat kertoneet virallisissa kuulusteluissa ja poliisikuulusteluissa kuulleensa ääniä kuin jokin olisi raapinut laivan pohjaa ja kuin laiva olisi esimerkiksi törmännyt johonkin tai ajanut karille. Lisäksi useat silminnäkijät näkivät alapuolelta tullutta vettä alemmilla kansilla kuin autokansi, mikä Wilsonin mielestä todistaa, että laivan pohja oli saanut osuman. Wilson kritisoi kansainvälistä tutkijalautakuntaa, joka ei ottanut juuri ollenkaan huomioon näitä lukuisia silminnäkijähavaintoja. Wilson perustelee teoriaa myös sillä, että mikään tunnettu alus lukuun ottamatta Estoniaa ei hänen mukaansa ole uponnut niin nopeasti ellei ole saanut osumaa tai reikää vesirajan alapuolelle. Wilson sai mielestään lisää uskottavuutta esittämilleen teorioille, kun Yhdysvaltain kansallinen turvallisuusvirasto NSA epäsi häneltä vuonna 2004 kaikki tiedot kolmesta NSA:n hallussa olevasta, Estonian turmaa koskevasta asiakirjasta perustellen epäämistä sillä, että asiakirjojen antaminen toimittajalle saattaisi aiheuttaa vakavaa vahinkoa ja vaarantaa kansallisen turvallisuuden..
Salainen palvelu upottajana -teoria.
Estonian on väitetty vuosien saatossa kuljettaneen usein valonarkaa lastia, kuten entisen Neuvostoliiton ydinasemateriaalia ja muuta asetekniikkaa Itämeren yli Ruotsiin ja edelleen länteen. Tästä syystä entiset KGB:n tai jonkin muun järjestön agentit olisivat asettaneet Estonian keulaan, visiirin lukkoihin ja vedenpinnan alle räjähteitä, ja nämä olisivat upottaneet aluksen. Viron parlamentti ja Ruotsin armeijan virkamieslähteet ovatkin myöhemmin myöntäneet, että Estonialla oli ainakin kahdesti kuljetettu aseita ennen onnettomuutta, mutta näiden lähteiden mukaan onnettomuusyönä ei olisi ollut vastaavia kuljetuksia.
Muun muassa Suomen Keskusrikospoliisin tutkimuksissa on pystytty todistamaan, että räjähdysaineista ei ollut jäämiä keulan metalliosissa. Myös kaikissa muissa virallisissa tutkimustuloksissa räjähdysmahdollisuus on joko poissuljettu tai sitä ei ole näytetty toteen.
Ehkä kuuluisin tätä teoriaa kannattava ihminen on saksalainen Jutta Rabe, joka on kahdesti ollut mukana Estonialle tehdyissä sukelluksissa tutkimusryhmineen, hylyn haudaksi julistamisesta huolimatta. Hän kirjoitti myös teoriaa tukevan kirjan jonka pohjalta kuvattiin elokuva "Itämeren arvoitus".
Yhdysvaltalaisen seikkailijamiljonäärin ja tutkijan Gregg Bemis Jr.:n ja Jutta Raben tutkimusryhmän sukellukset Estonialle osoittivat kuitenkin virallisen tutkimuskomission tulosten vastaisesti, että Estonian kyljessä vesirajan alapuolella on ainakin yksi reikä. Bemisin sukeltajat ottivat kolme näytepalaa reiän ympärilta ja kolmessa eri tutkimusyhtiön testissä, jotka suoritettiin Yhdysvalloissa ja Saksassa on kaikista saatu tulos, jossa koepaloista on löydetty jäämiä räjähdysaineesta. Neljäs saksalainen tutkimusyhtiö ei saanut koepalasta samaa tulosta, mutta Bemisin mukaan kyseessä ei ollut sama koepala, mistä muut tutkimusyhtiöt saivat tuloksensa. Bemisin mukaan hänellä on myös todisteet siitä, että keulavisiiri oli vielä Estonian uppoamishetkellä kiinni laivassa. Virallinen kansainvälinen tutkijalautakunta on kuitenkin aina pysynyt kannassaan, että Estoniassa ei ole keulaa lukuun ottamatta reikiä, vaan se on ehjä ja ainoa reikä on keulan lähellä rungossa, jonka aiheutti keulavisiirin teräskoukku.
Myöhemmin vuonna 2007 kansainvälisen tutkijalautakunnan virallisia sukelluksia johtanut Ruotsin merenkulun tarkastuslaitoksen johtaja Johan Fransson lopulta myönsi, että sukellustutkimukset olivat suppeita sekä puutteellisia ja sukellusten tehtävänä oli vain varmistaa kansainvälisen tutkijalautakunnan teoria uppoamisen syystä ja tutkia oliko ruumiit ja laiva nostettavissa. Fransson on myös myöntänyt Estonian oikeassa kyljessä olevan reiän olemassaolon, kun Estonialta pelastunut Rolf Sörman kysyi asiaa Estonian uhrien omaisten ja eloonjääneiden tapaamisessa.
Epäluuloja on herättänyt myös kansainvälisen tutkijalautakunnan alkuperäisen puheenjohtajan Andi Meisterin eroaminen. Meister väitti, että ruotsalaiset viranomaiset olivat painostaneet häntä jättämään erinäisiä asioita tutkimatta. Entinen Viron liikenne- ja viestintäministeri Andi Meister erosi lopulta itse ja kertoi syyksi eriävät intressit hänen ja tutkimuksen tilanneiden valtioiden välillä. Andi Meister on samalla myös yksi vakuuttavimmista henkilöistä, joilla on tietoa kahdeksasta Estonian miehistön jäsenestä, jotka on alun perin kerrottu pelastetun ja jotka kuitenkin katosivat vain päivien päästä lopullisesti.
Tunnetuin kadonnut on laivalla ollut toinen päällikkö Avo Piht, joka oli Estonian viimeisellä matkalla mukana vain matkustajana. Meisterin lisäksi eritoten Jutta Rabe on tutkinut tapausta ja Rabe tuokin kirjassaan ja dokumenteissaan vahvasti esille arvoitukseksi jääneen Avo Pihtin kohtalon. Piht on tuotu useiden eri lähteiden mukaan helikopterilla 28. syyskuuta 1994 ensimmäisten pelastuneiden joukossa Utöseen ja sieltä Turkuun sairaalaan. Tiedon vahvisti muun muassa ruotsalainen helikopteripelastaja, Viron liikenneministeriö, viralliset listaukset eloonjääneistä, Estlinen osaomistajana vaikuttanut ruotsalaisyhtiö, Ruotsin merenkulkuviraston turvallisuuspäällikkö Bengt-Erik Stenmark, Reuters ja Viron silloisen pääministerin Mart Laarin edustaja. Baltic News Service uutisoi Mart Laarin jopa keskustelleen sairaalassa Turussa Pihtin kanssa mahdollisesta terrori-iskusta, jonka epäilyksen Piht oli tuonut pääministerin tietoon. Saksassa ja Virossa on nähty myös saksalaisen ZDF -televisiokanavan uutiskuvaa, jossa Pihtin tuttujen ja sukulaisten mukaan on varmuudella näkynyt Pihtin sairaalaan tuonti. Uutiskuvamateriaalia kysyttäessä se on ilmoitettu kadonneeksi. Avo Piht kuitenkin katosi seuraavien päivien aikana jäljettömiin, eikä häntä ole löydetty. Myöhemmin Interpol etsintäkuulutti hänet. Villeimpien tarinoiden mukaan joku olisi tullut surmaamaan Pihtin Turun sairaalaan. Vuonna 2006 Viron parlamentin asettama Estonia-komitea suositteli Viroa edelleen jatkamaan Pihtin ja muiden kadonneiden etsintää, vaikka komitea ei tällä tiedolla varmistanutkaan sitä, että kadonneita välttämättä olisi olemassa tai elossa.
Toinen merkittävä tapaus on Estonian ruorimiehen Kalev Vahtrasin katoaminen ja kuolema. Kansainvälisen tutkijalautakunnan tähtitodistaja Estonian matruusi Silver Linde on ollut Turun sairaalassa samassa huoneessa alilämmöstä kärsineen Vahtrasin kanssa. Kun Linde meni tapaamaan muita pelastuneita olikin Vahtras kadonnut huoneesta sänkyineen päivineen. Sairaalan henkilökunnan mukaan Vahtras oli siirretty toiseen sairaalaan Turussa. Kun Vahtrasin vaimo, jolle viranomaiset olivat ilmoittaneet miehen olevan sairaalassa meni lopulta Turun sairaalaan, ilmoitettiin hänelle, että Vahtras olikin siirretty sairaalaan Ruotsiin. Myöhemmin Viroon palattuaan Vahtrasin vaimo kutsuttiin poliisiasemalle, jossa hänelle ilmoitettiin, että Kalev Vahtras oli löydetty Suomen rannikolta hukkuneena. Vahtrasin vaimo ja omaiset vaativat tapahtuneesta selvitystä, mutta Viron turvallisuuspoliisi varoitti omaisten mukaan heitä sotkeentumasta asiaan, koska se olisi liian vaarallista. Viranomaisten yleisimmän kannan mukaan Kalev Vahtras on hukkunut Estonian uppoamisyönä.
Ruotsin valtio on teettänyt uusia tutkimuksia epäselvyyksien selvittämiseksi. Tutkimuksissa on muun muassa havaittu Estonian uponneen 10 minuuttia luultua aiemmin
Onnettomuustutkintakeskus on 13. lokakuuta 2006 julkaissut muistion vastauksista joihinkin yllä mainittuihin väitteisiin. Käsitellyt väitteet on onnettomuustutkimuskeskuksen mukaan todistettu erheellisiksi. Osaa väitteistä onnettomuustutkimuskeskus tai kansainvälinen tutkimuskomissio ei ole käsitellyt ollenkaan. Myös muun muassa eri viralliset tutkimuskomissiot Ruotsista ovat tulleet johtopäätökseen, että ei ole aiheellista käynnistää onnettomuustutkintaa uudestaan.


Englannin kanaali.
Englannin kanaali (, ’hiha’) on Koillis-Atlantin salmi, joka erottaa Ison-Britannian saaren Pohjois-Ranskasta ja yhdistää Atlantin valtameren Pohjanmereen. Kanaalin pituus on 562 kilometriä ja se on kapeimmillaan vain 33,3 kilometriä leveä, leveimmillään noin 240 kilometriä.
Maantiede.
Maantieteellisen määritelmän mukaan Englannin kanaali ulottuu Land's Endin ja Ouessantin väliseltä linjalta lännessä Doverinsalmeen Doverin ja Calais’n välillä idässä. Näin sen pinta-ala on noin 75 000 neliökilometriä. Kapein kohta on juuri Doverinsalmessa Doverin ja Calais’n lähellä olevan Cap Gris-Nez’n välillä. Koko kanaali sijiatsee mannerjalustalla ja on suhteellisen matala. Keskisyvyys on 120 m leveimmillä kohdilla Kanaalin keskiosassa ja laskee noin 45 metriin Doverininsalmessa; syvyys laskee vielä tästä koilliseen edettäessä vähitellen noin 26 metriin. Syvin kohta, noin 180 metriä, on Hurds Deep -syvänteessä 30 kilometriä Guernseyn luoteispuolella.
Huomattavimmat saaret ovat Wightsaari Englannin rannikolla sekä niin ikään Britannialle kruunun alusmaina kuuluvat Kanaalisaaret Ranskan Normandian rannikon tuntumassa. Jälkimmäisiin kuuluvat Jersey, Guernsey, Alderney, Sark ja useita pienempiä saaria. Bretagnen länsipuolella olevaa Ouessantia ei puolestaan yleensä lueta Kanaalin saareksi, vaikka se alueen rajalla sijaitsee; sama koskee Cornwallin länsipuolisia Scillynsaaria, joihin kanaalin raja Land’s Endin sijasta joskus vedetään.
Historia.
Kanaalilla on ollut keskeinen merkitys Englannin ja Britannian itsenäiselle kehitykselle vuosisatojen saatossa sekä sotilaallisena suojana että valloitusreittinä. Roomalaiset hyökkäsivät Englantiin Julius Caesarin johdolla 55 eaa. ja myöhemmin Claudiuksen kaudella valloittivat sen provinssikseen (44−410 jaa.). Normandian herttua Vilhelm II nousi maihin Sussexissa vuonna 1066, löi englantilaiset ja nousi maan valtaistuimelle ensimmäisenä normannikuninkaana Vilhelm Valloittajana. Sen sijaan Englantia aikana uhannut espanjalaisten Voittamaton armada epäonnistui valtauksessa ja kärsi tappion Francis Draken laivastolle kanaalin kuuluisimmassa meritaistelussa vuonna 1588. Kanaali esti myös Napoleonin ja Hitlerin valloitusaikeet.
Toisessa maailmansodassa Englannin kanaali oli rannikko-, sukellusvene- ja miinataistelujen ja nopeiden ilmahyökkäysten näyttämö. Liittoutuneiden Normandian maihinnousu kanaalin Ranskan rannikolle tehtiin kesäkuussa 1944.
Laivaliikenne.
Kanaalissa risteävät sen kautta kulkeva Pohjois-Atlantin ja Pohjanmeren välinen laivaliikenne ja Britannian ja Euroopan välinen lauttaliikenne. Se on yksi maailman vilkkaimmista vesiväylistä, sen kautta kulkee noin 400 laivaa päivittäin. Kanaalissa otettiin käyttöön maailman ensimmäinen tutkaohjattu laivaliikenteen valvontajärjestelmä Dover Traffic Separation System TSS.
Tunneliliikenne.
Englannin kanaalin alittavan tunnelin rakennustyöt aloitettiin vuonna 1987 ja liikenne Ranskan ja Englannin välillä käynnistyi 1994. Kanaalin tunneli eli Eurotunneli Englannin Folkestonesta Ranskan Coquellesiin on 50 kilometrin pituinen, 38 kilometriä siitä kulkee Kanaalin alla Doverinsalmen kohdalla, keskimäärin 40 metriä merenpohjan alapuolella.
Kanaalin tunnelissa liikennöidään huoltoliikennettä lukuun ottamatta ainoastaan junalla. Tunneli on kuitenkin myös tärkeä osa tieyhteyttä; junat kuljettavat autolauttojen tapaan sekä rahti- että henkilöajoneuvoja. Liikenteessä on neljän tyyppisiä junia.
Nopeimmat "Eurostar"-luotijunat kuljettavat matkustajia Lontoon St Pancrasin rautatieaseman ja mantereen puolella Pariisin Gare du Nordin sekä Brysselin Bruxelles-Midin aseman välillä. Syksystä 2007 alkaen Lontoon ja Pariisin väli matkataan parhaimmillaan aikaan 2 tuntia ja 15 minuuttia, Lontoon–Brysselin väli tunnissa ja 51 minuutissa.
"Eurotunnel Shuttle" on autojuna, joka kuljettaa erilaisia maantieajoneuvoja matkustajineen Folkestonen ja Coquellesin välillä; lastauksineen matka kestää noin 90 minuuttia. "Freight Shuttle Train" kuljettaa rekkoja; näissä junissa kuljettajat matkustavat omissa vaunuosastoissaan. Tämän lisäksi tunnelissa kulkee normaaleja tavarajunia.
Vuonna 2005 Eurotunnelin läpi kuljetettiin noin 2 miljoonaa henkilöautoa, 1,3 miljoonaa kuorma-autoa ja 77 000 linja-autoa; rahtia kulki noin 1,6 miljoonaa tonnia. Eurostar-junat kuljettivat Kanaalin poikki noin 8,3 miljoonaa matkustajaa vuonna 2007.
Merkittäviä kanaalin ylityksiä.
Kuumailmapallon avulla Englannin kanaalin ylittivät ensimmäisinä ranskalainen Jean-Pierre Blanchard ja yhdysvaltalainen John Jeffries 7. tammikuuta 1785.
Lentokoneella kanaalin poikki lensi ensimmäisenä ranskalainen Louis Blériot yksitasoisellaan vuonna 1909.
Ensimmäinen puhelinkeskustelu Pariisin ja Lontoon välillä käytiin 18. maaliskuuta 1891 kanaalin ali laskettua lennätinkaapelia myöten.
Uimalla kanaalin ylitti ensimmäisenä englantinen Matthew Webb, joka ui Doverista Calais’hen 24.–25. elokuuta 1875 ajassa 21 tuntia ja 45 minuuttia. Vastakkaiseen suuntaan ui Enrico Tiraboschi vasta vuonna 1923. Ensimmäinen Englannin kanaalin poikki uinut nainen oli amerikkalainen olympiavoittaja Gertrude Ederle, joka vuonna 1926 ui Ranskasta Englantiin ajassa 14 h 31 min, kaksi tuntia nopeammin kuin kukaan häntä ennen.
Nykyinen kanaalinuinnin nopeusennätys on Petar Stoychevilla vuodelta 2007, 6.57.50. Edestakaisen uinnin ennätys on Philip Rushilla vuodelta 1987, 16 h 10 min. Useimmin kanaalin yli on uinut Alison Streeter, 46 kertaa, joista kolme edestakaisia uinteja ja yksi kolminkertainen ylitys; hänellä on kiistaton ”Kanaalin kuningattaren” titteli.
Aiheesta muualla.
*


Elokuva.
Elokuva on taidemuoto ja yksi suosituimmista viihteenlajeista. Nykymuotoinen elokuva on kuvasta ja äänestä muodostuva audiovisuaalinen media. Kuvaan saadaan liikkeen illuusio, kun hiukan edellisestä ruudusta poikkeavia kuvia vaihdetaan taajaan, yleensä 24 kertaa sekunnissa. Elokuvia tehdään kuvaamalla filmi- tai videokameralla, animoimalla tai erikoistehosteilla.
Sanan elokuva keksi professori Artturi Kannisto. Aiemmin puhuttiin "elävistä kuvista".
Elokuvan historiaa.
Elokuvan suoranaisina edeltäjinä voidaan pitää taikalyhtyä, kaleidoskooppia ja zoetrooppia. Camera obscura oli taikalyhdyn käänteinen versio, jolla ulkopuolinen kuva tai maisema saatiin heijastetuksi huoneen tai laatikon sisälle pienen valoaukon kautta. 1700-luvun fantasmagorianäytökset puolestaan muistuttivat usein toimintaelokuvia: ne sisälsivät erikoistehosteita ja visuaalisia huipentumia.
Ranskalaiset Lumièren veljekset olivat keskeisiä elokuvan keksimisessä, ja myös järjestivät ensimmäiset varsinaiset elokuvaesitykset. Ensimmäisen kerran tämä tapahtui 28. joulukuuta 1895, jolloin yksinkertainen dokumentti asemalle saapuvasta junasta, "L'Arrivée d'un train en Gare de la Ciotat", sai ensi-iltansa Pariisissa. Toinen elokuvan alkuaikojen suurimmista vaikuttajista oli Georges Méliès, myös ranskalainen, jota voidaan puolestaan pitää trikkikuvauksen ja fantasiaelokuvan isänä.
Elokuvat olivat pitkään yksikelaisia lyhytelokuvia, koska pitkiä elokuvia ei pidetty taloudellisesti kannattavana, ja teknisesti ne olivat yksinkertaisia ja kunnianhimottomia. Muutoksen sai aikaan yhdysvaltalainen elokuvantekijä D. W. Griffith, jonka elokuvatekniset kokeilut huipentuivat spektaakkelielokuvaan "Kansakunnan synty" ("Birth of a Nation", 1915). Yhdysvaltain vapaussodan vaiheita vapaasti muokaten kuvannut draama ei vain aloittanut pitkien elokuvien laajamittaista tuotantoa menestyksellään, vaan toi elokuvaan monia tähän päivään vakiintuneita teknisiä yksityiskohtia ja innosti monia mykkäkaudella aloittaneita elokuvaohjaajia. Elokuvan rasismi aiheutti vastustusta.
Ensimmäinen elokuvateollisuus syntyi 1900-luvun alussa Italiaan, mutta se tuli tiensä päähän muun muassa näyttelijöiden kovien palkkiovaatimusten ja kalliiden spektaakkeleiden takia. Sille olivatkin tunnusomaisia historialliset suurelokuvat, joita monesti voitiin kuvata alkuperäisillä tapahtumapaikoilla, kun käsiteltävänä oli esimerkiksi Rooman historia. Italian elokuvantekijöille oli ominaista suuren huomion antaminen tilan käytölle, kun amerikkalaiset kollegat samaan aikaan painottivat kameran edessä tapahtuvaa liikettä. Italialaisia innoitti esteettiseen valintaansa mahdollisesti maansa pitkä teatteriperinne. Elokuvanteon tyyssijaksi vakiintui Italian jälkeen Yhdysvaltojen Kalifornia, jossa riitti aurinkoa ja rahaa.
Alkuaikoina elokuvissa ei ollut omia "supertähtiä" toisin kuin nyt koska oikeastaan kenenkään nimeä ei tunnettu koko teollisuudessa, mihin vaikutti osaksi myös se että suurimmasta osista elokuvista puuttui lopputekstit. Tämä tilanne oli elokuvayhtiöiden mieleen, sillä kun kukaan näyttelijä ei ollut ylitse muiden, kaikille voitiin maksaa samaa palkkaa, mitkä eivät vielä tuolloin olleet kovin korkealla. Tilanne kääntyi päälaelleen vuonna 1910, kun tuottaja Carl Laemmle vuokrasi toiselta yhtiöltä naisnäyttelijä Florence Lawrencen ja käynnisti valtavan mainoskamppajan jossa hänen nimensä paljastettiin. Myöhemmin Lawrencen nimi oli jokaisessa hänen näyttelemänsä elokuvan mainoksessa muiden yläpuolella. Laemmlen suunnitelma onnistui ja Lawrencesta tuli elokuvahistorian ensimmäinen todellinen "supertähti" ja pian "tähtikuume" levisi ympäri maailmaa ja aiheutti palkkioissa huimat nousut ja erot niiden välillä. Kun vuonna 1912 esim. tanskalainen Asta Nielsen ansaitsi vuodessa yli 80 tuhatta dollaria niin Lawrence sai 13 000 dollarin tuloja.
Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä teatterielokuva oli vakiinnuttanut asemansa teollistuneissa maissa todellisena suuren yleisön viihdelajina. Mykkyys saattoi jopa edistää sen leviämistä yli kielirajojen. Kaupallinen elokuva oli alussa lähes poikkeuksetta mustavalkoista mykkäelokuvaa, vaikkakin paljon kokeiluja tehtiin niin äänellä kuin värilläkin. Taiteellisesti kunnianhimoisimmat mykkätuotannot tehtiin toisaalta Saksassa (ekspressionistinen suuntaus) ja toisaalta nuoressa neuvostovaltiossa ennen stalinin totalitaristisen hallinnon ja kulttuuribyrokratian vakiintumista. Neuvostoelokuvan tekijät ja teoreetikot kehittelivät etenkin leikkausta, montaasia.
Äänielokuva löi itsensä läpi 1920-luvun loppupuolella, "The Jazz Singer" (1927) oli ensimmäinen pitkä puhuttu elokuva (vaikkakaan ei ensimmäinen äänielokuva). Kun äänielokuva yleistyi, monet mykkäkaudella menestyneet elokuvatähdet joutuivat aloittamaan uransa uudestaan. Esimerkiksi Buster Keatonille ja muille mykkäkoomikoille ei ollut enää paljon kysyntää, vaan yleisö kaipasi Groucho Marxin ja Mae Westin kaltaisten koomikoiden jatkuvaa vitsailua. Suoranaista riehaantumista dialogin mahdollisuudesta ilmensivät puheeseen perustuvat Hollywoodin slapstick- ja screwball-komediat. Aluksi ääni toteutettiin optisella ääniraidalla, jonka kamera tallensi suoraan filmille kuvan tavoin. Tämän tekniikan äänenlaatua pidetään kuitenkin yleisesti heikkona, ja niinpä magneettisen äänentallennuksen keksimisen myötä ääni tallennettiin myöhemmin nauhalle, joka siirrettiin esityskopion perforoidulle magneettiääniraidalle. Nykyään digitaalinen äänitekniikka on elokuvien äänityksessä normaalia.
Toisen maailmansodan aikana elokuva alistettiin paljolti propagandatarkoituksiin tai joka tapauksessa auttamaan sotaponnisteluissa. Italiassa alkoi jo ennen aseiden vaikenemista neorealistinen liike ohjaajinaan sellaiset nimet kuin Roberto Rossellini ja Vittorio de Sica. Neorealismille oli tunnusomaista dokumentaarisuuden yhdistäminen sosiaaliseen paatokseen sekä amatöörinäyttelijöiden käyttäminen.
Värifilmi yleistyi pitkien elokuvien tuotannossa 1940-luvun loppupuolella, jolloin käytettiin pääasiassa Technicolor-järjestelmää. Technicolor jakoi kuvan kolmeksi eri värikomponentiksi (punainen, vihreä ja sininen), jotka tallennettiin omille mustavalkofilmeille. Tällä tekniikalla pystyttiin tuottamaan hyvinkin realistiset, joskin nykystandardeilla kovin kylläiset värit. Myöhemmin keksittiin komposiittivärifilmi, joka sisälsi kaikki värikomponentit samalla filmillä, joskin Technicoloria käytettiin elokuvan jälkituotannossa vielä 1970-luvun loppupuolella.
Sekä ääni että väri olivat merkittäviä keksintöjä elokuvalle, mutta niiden vaikutus ei ollut vain tekninen. Värielokuvan ilmestyessä mustavalkoiselle elokuvalle tyypillinen dramaattinen valaistus lähes katosi. Jyrkkäkontrastisesta mustavalkokuvasta tuli tunnetuksi etenkin sodanjälkeinen amerikkalainen film noir -elokuva. Kokonaan mustavalkofilmi ei kuitenkaan hävinnyt, vaan esimerkiksi Steven Spielberg ja Jim Jarmusch ovat tehneet pitkiä mustavalkoelokuvia, ja Suomessa mustavalkofilmiä ovat käyttäneet niinkin erilaiset elokuvantekijät kuin Aki Kaurismäki ja Spede Pasanen, edellinen taiteellisin ja jälkimmäinen taloudellisin perustein.
1950-luku oli television yleistymisen aikaa, ja elokuvateollisuus sai varteenotettavan kilpailijan. Hollywood vastasi haasteeseen tuomalla teattereihin spektaakkelielokuvia (esimerkiksi "Ben Hur" ja "Spartacus"), joissa oli tähtinäyttelijöiden lisäksi houkuttimena uusi laajakuvatekniikka. Niistä merkittävimmiksi nousivat anamorfinen CinemaScope, Vistavision ja pioneerina tärkeä, mutta kömpelö Cinerama. Mittavimmat elokuvat saatettiin kuvata jopa tavallista leveämmälle 65 millimetrin filmille. Myöhemmin kehitettiin äärimmäisen suurta negatiivikuva-alaa hyödyntävä IMAX-formaatti, joka on tosin pysynyt lähinnä dokumenttielokuvia tarjoavana erikoisformaattina.
Myös elokuvatekniikan keveneminen auttoi elokuvaa taiteellisesti. 1950-luvun lopussa ammattimaiset elokuvakamerat olivat jo niin pieniä, että niillä pystyi kuvaamaan helposti käsivaralla lähes missä vain. Tämä kehitys innosti ranskalaisen uuden aallon elokuvaohjaajia, joiden merkitys esimerkiksi amerikkalaiselle elokuvalle on valtava. 1960-luvulla elokuvafilmin laadusta alkoi tulla herkempi, mikä mahdollisti kuvaamisen yöllä ja päivällä ilman erillistä valaistusta, ja se edesauttoi ranskalaisen uuden aallon tyyppistä, spontaania elokuvaa.
Viimeisin elokuvatekniikan mullistus on digitaalisuus. Digitaalinen kuvaus, editointi ja äänen taltiointi yleistyivät nopeasti 1990-luvun aikana, ja niistä on tullut varsinkin amatöörielokuvaajien keskuudessa suosittuja tekniikan suhteellisen halpuuden takia. Erityisesti digitaalisuus on auttanut dokumentaristeja, ja voidaankin sanoa, että 2000-luvulla dokumenttielokuva on jopa kokenut todellisen renessanssin.
Toimintaelokuva.
Toimintaelokuva on usein hyvin näyttävä ja tapahtumarikas elokuva, jossa päähenkilö, joka usein on myös elokuvan sankari, käy läpi hyvin vaativia ja vaarallisia tilanteita. Selvitäkseen tilanteista sankarin on oltava kekseliäämpi, voimakkaampi, rohkeampi ja muutenkin lähes yliluonnollinen ominaisuuksiltaan.
Toimintaelokuvissa hyvä ja paha on selkeästi eroteltu ja katsojan pääteltäväksi jätetään hyvin vähän asioita. Vitsit, nokkeluudet ja niin sanotut "onelinerit" ovat tyypillistä dialogisisältöä toimintaelokuvissa. Takaa-ajot, räjähdykset, väkivaltaiset tappelut, isot aseet ja näyttävät ulkoiset tunnukset kuten autot ja vaatteet kuuluvat myös olennaisesti toimintaelokuvakulttuuriin. Tosin selkeitä poikkeuksia tästäkin on olemassa, hyvänä esimerkkinä Die Hard -tetralogia.
Toimintaelokuvien tapahtumat voivat sijoittua melkein mihin tahansa ympäristöön tai aikaan. Pääasia on, että on olemassa jokin hyvin paha voima, jota sankarin on lähdettävä usein hyvin väkivaltaisesti nujertamaan.
Draamaelokuva.
Draama on komedian ohella elokuvan vanhin genre. Yleisesti draamaelokuvat sisältävät realistisen juonen. Draamaelokuvien aiheet keskittyvät rakkauteen ja tunteisiin, alkoholismiin, huumekauppaan, köyhyyteen, tai rikollisuuteen. Draamaelokuville on myös alagenrejä, kuten "romanttinen draama", "rikosdraama", "historiallinen draama" ja "elämäkerrallinen draama".
Komediaelokuva.
Komediaelokuvien perimmäinen tavoite on saada katsoja tuntemaan huvittuneisuutta, iloa ja kenties nauramaan.
Komedia on draaman ohella elokuvan vanhin genre ja ollut mukana mykkäelokuvien ajoista asti. Alun perin elokuvien huumori oli liikuntapitoisempaa, ja huumoria luotiin liioitellusti esimerkiksi kaatumisilla ja potkuilla, jotka saatiin elokuvissa näyttämään hauskoilta. Kun äänielokuva yleistyi, siirrettiin elokuviin myös humoristista puhetta sekä alettiin keksiä yhä modernimpia vitsejä ja huumorin muotoja itseironiaan, mustaan huumoriin ja camp-huumoriin asti. Syntyivät myös niin kutsutut parodiaelokuvat, joissa pilkattiin muita kuuluisia, yleensä vakavasti tehtyjä elokuvia esimerkiksi asettamalla jokin alkuperäisteoksen kuuluisa kohtaus toisenlaiseen tilanteeseen tai viemällä sitä pidemmälle kuin alkuperäinen teos.
Kauhuelokuva.
Kauhuelokuvien päätarkoituksena on herättää katsojassa erilaisia tunnetiloja, kuten pelkoa ja kauhua. Kauhuelokuville tyypillisiä elementtejä ovat erilaiset paranormaalit esiintymät, kuten aaveet. Yleisimpiä ovat vampyyrit, zombit, hirviöt, sarjamurhaajat tai demonit. Usein kauhuelokuvien hahmot ja tarinat ovat peräisin kirjoista, tai ainakin ne ovat inspiroineet käsikirjoittajia/elokuvantekijöitä. Kauhuelokuvia on aina kritisoitu silmittömästä väkivallasta, tai niiden vähäisestä budjetista. Hyvänä esimerkkinä toimivat splatter-elokuvat, joiden päällimmäisenä tarkoituksena on yhdistää huumori, silmitön väkivalta sekä kauhu keskenään. Splatter- sekä Gore tyyppisiä elokuvia voikin pitää eräänlaisena kauhugenren alalajina.
Genrenä kauhuelokuvat ovat lähes yhtä vanha käsite, kuin elokuvat itsessään. Maailman ensimmäisenä kauhuelokuvana pidetäänkin vuonna 1896 valmistunutta Georges Mélièsin ohjaamaa Le Manoir du diable (Pahuuden talo) -elokuvaa. Se oli täysin äänetön ja kesti ainoastaan kaksi minuuttia. Suurin osa ensimmäisistä kauhuelokuvista valmistettiin Saksassa. Uskotaankin, että monet Hollywood-elokuvat ovat saaneet vaikutteita saksalaisista kauhuelokuvista.


Eurovision laulukilpailu.
Eurovision laulukilpailu (,), puhekielessä Euroviisut, on vuosittainen laulukilpailu, johon saavat osallistua Euroopan yleisradiounionin (EBU) aktiiviset jäsenmaat. Jokainen laulukilpailuun osallistuva maa lähettää kilpailuun yhden musiikkiesityksen ja ne äänestetään kansainvälisessä finaalissa paremmuusjärjestykseen. Kilpailuun saavat osallistua vain uudet laulut, joiden on tarkoitettu osallistuvan Eurovision laulukilpailuun. Laulua ei saa mainostaa ennen jokaisen maan kansallista karsintaa, jossa valitaan edustajasävelmä kilpailuun.
Kilpailun nimi tulee EBU:n televisiojakeluverkosta Eurovisio (). EBU:n jäseniä ovat televisioyhtiöt, jotka valitsevat ja lähettävät osallistujan kilpailuun. EBU:lla on toisaalta jäseniä myös Euroopan ulkopuolelta: Algeriasta, Armeniasta, Azerbaidžanista, Georgiasta, Egyptistä, Israelista, Jordaniasta, Libanonista, Libyasta, Marokosta ja Tunisiasta. Näistä kuitenkin vain Israel, Armenia, Georgia ja Azerbaidzan ovat osallistuneet kilpailuun säännöllisesti. Georgia on osallistunut vuodesta 2007 lähtien, mutta jätti vuoden 2009 kilpailun väliin. Marokko on osallistunut kerran, vuonna 1980 ja Libanon ilmoittautui vuoden 2005 kilpailuun, mutta perui osallistumisensa. Osallistuakseen laulukilpailuun valtion ei siis tarvitse sijaita maantieteellisesti Euroopassa. Kilpailu on aina televisioitu vuodesta 1956 lähtien, mutta alkuvuosina sitä enimmäkseen kuunneltiin radiosta.
Eurovision laulukilpailun loppukilpailua seuraa noin 100 miljoonaa televisiokatsojaa, se on suosituin ei-urheilulähetys Euroopassa. Vuoteen 2003 asti se järjestettiin yhtenä iltana, useimmiten lauantaina huhti- tai toukokuussa, mutta vuodesta 2004 kilpailu on järjestetty kaksiosaisena, johon sisältyy semifinaali ja finaali. Vuodesta 2008 lähtien semifinaali on käyty kaksiosaisena ohjelmana.
Eurovision laulukilpailun lähetys.
Eurovision laulukilpailun televisiolähetyksessä perinteiseen rakenteeseen kuuluu kaikkien lauluesitysten esittäminen arvotussa järjestyksessä ja äänestys, jossa jokainen osallistujamaa äänestää lauluja paremmuusjärjestykseen. Kilpailulla on juontaja tai juontajapari, joka juontaa kilpailun englanniksi ja ranskaksi. Perinteisesti jokaisella maalla, joka televisioi kilpailun, on oma selostaja, joka selostaa kilpailun tapahtumat ja esittelee kilpailukappaleet omalla kielellä. Esitysten välillä nähdään lyhyitä videopätkiä, joissa isäntämaa "yleensä" (ei aina) esittelee oman maansa kulttuuria. Euroviisulähetyksen pituus on ollut pitkään noin kolme tuntia. Kaikkien osallistujamaiden on lähetettävä kilpailu suorana lähetyksenä. Nykyään kilpailussa on varattu tilaa myös mainoskatkoille, jotka eivät estä kilpailuesitysten näkemistä.
Laulukilpailun ja eräiden muidenkin lähetysten tunnussävelenä käytetään Marc Antoine Charpentierin Te Deumin alkusoittoa.
Ensimmäiset Euroviisut.
Ensimmäinen Eurovision laulukilpailu pidettiin Sveitsin Luganossa vuonna 1956. Idean isä oli ranskalainen voimahahmo Marcel Bezençon. EBU:n perustajayhtiöillä oli tarve keksiä kaikkia jäsenmaita kiinnostavia televisio-ohjelmia. Pienin yhteinen nimittäjä löytyi laulukilpailusta ja esikuvana oli 1951 alkanut Italian valtion TV-yhtiö RAI:n ja Sanremon kasinon järjestämä kansallinen laulukilpailu Festival di Sanremo. Sen jälkeen Eurovision laulukilpailut on järjestetty edellisen vuoden voittajamaassa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.
Eurovision laulukilpailuun 1956 osallistuivat EEC-maat eli Ranska, Italia, Alankomaat, Luxemburg, Belgia ja Saksan liittotasavalta sekä lisäksi Sveitsi. Jokainen osallistujamaa sai lähettää kaksi laulua, useimmilla oli myös kaksi solistia. Sveitsiläinen Lys Assia voitti kilpailun kappaleellaan "Réfrain". Assiaa voitiin pitää ennakkosuosikkina, sillä hän oli artisteista ylivoimaisesti nimekkäin. Voittajan valitsi jury, johon kuului kaksi jäsentä jokaisesta osallistujamaasta. Luxemburgin televisioyhtiöllä ei ollut varaa lähettää yhden solistin lisäksi tuomareita, joten maa pyysi sveitsiläisiä äänestämään heidän puolestaan. Itävalta, Iso-Britannia ja Tanska olisivat osallistuneet vuoden 1956 laulukilpailuun, mutta he eivät ilmoittautuneet ajoissa. Seuraavina vuosina osallistujamaiden määrä kasvoi huimasti kahdenkymmenen kieppeille.
Maiden ensiesiintymiset.
Euroviisuihin osallistuneiden maiden määrä 1956–2006.
Menestyneitä lauluja ja esittäjiä.
a>, joka toimi Euroviisujen tapahtumapaikkana vuonna 2007.
Eurovision laulukilpailussa menestyminen alkoi 1960-luvulla vaikuttaa siihen, että Euroviisuissa kuullut laulut menestyivät kaupallisesti hyvin Länsi-Euroopassa. Tunnetuimpia ja menestyneimpiä euroviisuvoittajia on ruotsalainen ABBA, jonka kansainvälinen ura käynnistyi "Waterloon" voitettua kilpailun vuonna 1974. Vuonna 1988 Sveitsiä edustanut kanadalainen Céline Dion nousi kansainväliseksi tähdeksi joitakin vuosia viisuvoittonsa jälkeen alettuaan laulaa englanniksi. Irlannin Johnny Logan on voittanut kilpailun kahdesti laulajana (1980 ja 1987) ja kerran säveltäjänä (1992), mutta ei siitä huolimatta ole saavuttanut kovin suurta kansainvälistä menestystä Euroviisujen ulkopuolella. Oikeastaan kilpailusta ei ole ponnahtanut yhtään maailmalla menestyttä artistia Dionin jälkeen.
Muita kansainvälisesti tunnetuimpia Euroviisuihin osallistuneita artisteja ovat muun muassa Cliff Richard, Olivia Newton-John, Julio Iglesias, Baccara, Lara Fabian, The Shadows, Nana Mouskouri, Sandie Shaw, Alla Pugatšova, t.A.T.u., Las Ketchup, Dima Bilan, DJ Bobo, Patricia Kaas, Andrew Lloyd Webber, Blue ja Engelbert Humperdinck.
Suomi voitti vuoden 2006 Eurovision laulukilpailun Lordin kappaleella "Hard Rock Hallelujah" ennätyksellisellä 292 pisteellä. Kyseessä on tällä hetkellä Suomen ainoa euroviisuvoitto. Vuonna 2006 mukana oli 37 maata. Lordin pistemäärä rikottiin vuonna 2009, jolloin Norjan Alexander Rybak lauloi kappaleen Fairytale ja voitti 387 pisteellä. Vuonna 2009 mukana oli viisi maata enemmän kuin 2006, eli yhteensä 42 maata.
Esiintyjät ja kieli.
Nykyisten sääntöjen mukaan maan esityksessä voi olla enintään kuusi esiintyjää lavalla ja jokaisen esiintyjän tulee olla 16 vuotta täyttänyt kilpailuvuoden lopussa. Nykyisten sääntöjen mukaan esiintyjien kansalaisuutta tai esityksen kieltä ei ole rajoitettu, eikä EBU puutu siihen miten kukin maa kilpailukappaleensa ja -esittäjänsä valitsee. Kunkin maan oli pakko laulaa jollain virallisista kielistään vuosina 1966–1972 ja 1978–1999. Kielisäännön ansiosta kilpailuissa on kuultu kappaleita monista yleisesti tunnetuista historiallisista henkilöistä ja kansainvälisesti ymmärretyistä käsitteistä sekä rallattelua. Ennen vuotta 1966 pidettiin selvänä, että laulut lauletaan omalla kielellä. Vuonna 1965 Ruotsi esitti laulunsa kokonaan englanniksi, minkä takia laadittiin kielisääntö.
Säestys.
Vuoteen 1998 asti Eurovision laulukilpailussa lauluja säesti suuri viihdeorkesteri jousineen, puhaltimineen ja komppiryhmineen. Jokainen maa lähetti kilpailuun oman kapellimestarin, joka vastasi laulun sovituksesta ison orkesterin säestämänä. 1970-luvulta lähtien toisenlaisten instrumenttien yleistyessä esityksessä saatettiin käyttää myös taustanauhaa. Useimmiten lauluyhtyeet eivät soittaneet oikeasti lavalla, vaan heidän säestyksenä tuli nauhalta. Tavoitteena oli, että taustanauhalta tulevaa soitantaa oli kyettävä jäljittelemään lavalla, mieluiten alkuperäisten soittajien esittäminä. Taustanauhojen ja orkesterin sekakäyttö yleistyi 1980-luvulla, kun musiikissa käytettiin enemmän elektronisia soittimia. Vuoden 1980 kilpailussa nähtiin ensimmäinen esitys ilman orkesterin säestystä. 1990-luvun alussa viisuissa pyrittiin kieltämään taustanauhat, mutta tuo sääntö ei ollut virallisesti voimassa, vaikka taustanauhan käyttö vähäksi aikaa vähenikin.
Vuodesta 1999 lähtien Euroviisuissa ei ole enää käytetty orkesteria ja musiikki on tullut aina taustanauhalta. Säännöissä ollaan kuitenkin ehdottomia siinä, että nauhat eivät saa missään nimessä sisältää mitään lauluosuuksia. Kaikki mahdollinen ihmisääni on esiintyjien esitettävä suorassa lähetyksessä. Tämän säännön rikkominen on johtanut esimerkiksi siihen että vuonna 1999 Kroatia menetti osan pisteistään.
Osallistujamaat.
Euroviisulähetyksen pituutena on aina haluttu pitää korkeintaan kolmea tuntia, joten kappaleiden tulisi voida olla esitettävissä noin kolmessa minuutissa. Vuoteen 1992 asti kaikki halukkaat EBU:n jäsenmaat saivat osallistua halutessaan Euroviisuihin ilman rajoituksia. Vuonna 1993 kun Eurovisio ja Intervisio yhdistyivät ja myös Itä-Euroopan maat halusivat mukaan kilpailuun, osallistuvien maiden määrää oli rajoitettava siten, että edellisenä vuonna huonosti pärjänneet maat pakotettiin viettämään välivuotta. Vuodesta 1999 lähtien Ranskalla, Saksalla, Espanjalla ja Isolla-Britannialla on kuitenkin ollut pysyvä osallistumisoikeus, sillä ne ovat kilpailun suurimmat rahoittajamaat. 2011 vuoden Euroviisuihin 13 vuoden tauon jälkeen palaavasta Italiasta tulee viides osallistumisoikeuden hallitsija. Kyseisiä maita kutsutaankin Euroviisuissa BIG5-blokiksi. Koska kiinnostus viisuja kohtaan lisääntyi Euroopassa, vuoden 2003 alkupuolella EBU:ssa päätettiin muuttaa kilpailu kaksipäiväiseksi vuodesta 2004 lähtien, jolloin vuosittain viisuihin voi osallistua korkeintaan 40 maata, tosin Suomi rikkoi sääntöä vuonna 2007 42:lla osallistujamaalla. Suora finaalipaikka oli edellisen vuoden finaalin kymmenellä parhaiten menestyneellä maalla sekä BIG5-mailla. Muut joutuivat lunastamaan finaalipaikan ensimmäisenä kisapäivänä (usein torstai) järjestetyn karsintakilpailun, semifinaalin kautta. Eurovision laulukilpailun suosion edelleen kasvaessa päätettiin jakaa semifinaali kahteen osaan vuodesta 2008 lähtien. Uusien sääntöjen mukaan vain järjestäjä ja BIG5 ovat automaattisesti finaalissa. Karsintakilpailuissa valitaan kaksikymmentä maata loppukilpailuun, eikä niiden tuloksia ilmoiteta ennen loppukilpailun äänestyksen päättymistä. Karsintakilpailujen lopussa ilmoitetaan ainoastaan finaaliin selvinneet satunnaisessa järjestyksessä. Tätäkin systeemiä on pidetty joissain piireissä epäreiluna ja EBU on ollut miettimässä vaihtoehtoisia karsintatapoja.
Osallistujayhtiöiden on lähetettävä kilpailu suorana televisiolähetyksenä. Euroviisukilpailun isäntämaaksi pääsee edellisen kilpailun voittaja, mutta tästä kunniasta syntyvät suuret kulut ovat ajoittain muodostuneet ongelmaksi televisioyhtiöille.
Äänestys.
Kilpailun voittajaksi valitaan laulu, joka saa eniten pisteitä äänestyksessä. Vuodesta 1957 lähtien jokaisessa maassa kokoontuivat tuomaristot ja pisteet jaettiin puhelinlinjojen välityksellä. Kilpailun järjestäjät ottavat suoran satelliittiyhteyden jokaiseen maan pistelautakunnan edustajaan, joka lukee annetut pisteet ääneen. Juontaja perinteisesti toistaa annetut pisteet englanniksi ja ranskaksi. Omaa maata ei saa äänestää. Vuonna 1997 viidessä maassa kokeiltiin puhelinäänestystä, joka otettiin jo seuraavana vuonna käyttöön lähes jokaisessa maassa. Keväällä 2003 mediassa puitiin paljon tutkimusta, jossa väitettiin Euroviisujen tuomaristojen sopineen pisteensä, yleensä naapurivaltioiden kanssa etukäteen. Tämän vuoksi EBU määräsi jokaisen maan käyttämään puhelinäänestystä ainoana mahdollisena tapana äänestää Euroviisuissa. Jokaisessa maassa istui kuitenkin edelleen kahdeksanhenkinen raati, jonka tuloksia käytettiin, mikäli puhelinäänestys epäonnistui. Raadin äänet on otettu käyttöön myös, mikäli puhelinääniä on annettu niin minimaalisen vähän, ettei se edusta tarpeeksi laajan joukon mielipidettä. Esimerkiksi Monacossa raadin ääniä on käytetty säännöllisesti, sillä heillä puhelinääniä annetaan vain satakunta, siinä missä esimerkiksi Saksassa puhelinääniä kertyy vuosittain lähes miljoona. Puhelinäänestyksen aikana pisteidenjakajiksi on kutsuttu monia julkisuuden henkilöitä, useimmiten maan entisiä euroviisuedustajia. Raatiäänestyksen aikana pisteidenjakajat ovat yleensä olleet kunkin maan tuomariston puheenjohtajia. Vuoden 2009 Euroviisuista lähtien finaalissa käytetään sekatekniikkaa, jossa puolet pisteistä määritetään puhelinäänestyksen avulla ja puolet asiatuntijaraatien avulla.
Vuodesta 1975 lähtien äänestyskäytäntö on ollut sellainen, että jokaisessa maassa annetaan ääniä kymmenelle kyseisen maan mielestä parhaimmalle esitykselle. Paras esitys saa 12 pistettä, toiseksi paras 10 ja seuraavat kukin 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2 ja 1 pistettä. Vuodesta 2006 lähtien pisteidenjakajat ovat ilmoittaneet pisteidenlaskun nopeuttamiseksi ääneen vain kolme suurinta pistemäärää, ja pienimmät pisteet ilmestyvät välittömästi ruutuun. Ennen vuotta 1975 viisuissa oli erilaisia äänestyskäytäntöjä, esimerkiksi jokaisella tuomarilla oli käytettävissään yksi ääni tai paikan päälle lähetettiin jokaisesta maasta kaksi tuomaria arvioimaan kaikki kappaleet samalla arvosteluasteikolla.
Vuonna 1969 saivat neljä parasta maata yhtä monta pistettä ja ne kaikki julistettiin voittajaksi, sillä Eurovisio-säännöissä ei mainittu menettelytapaa tasapelitilanteessa. Niinpä sääntöihin tehtiin vuonna 1975 lisäys, että voittajan ratkaisee tasatilanteessa suurimpien pistemäärien lukumäärä. Vuonna 1991 Ruotsi ja Ranska saivat saman pistemäärän ja yhtä monta kertaa täydet 12 pistettä, mutta koska Ruotsi oli saanut toiseksi suurimpia pisteitä (10) useammin kuin Ranska, Ruotsi julistettiin voittajaksi. Vuodesta 2004 lähtien tätäkin käytäntöä on muutettu siten, että tasatilanteessa korkeamman sijoituksen saa laulu, joka on saanut useammalta maalta pisteitä.
Semifinaalit.
Vuodesta 2008 kummastakin semifinaalista valitaan 9 osallistujaa loppukilpailuun puhelinäänestyksillä. Kymmenes osallistuja valitaan "vararaatien" äänistä siten, että paikan saa eniten ääniä saanut niistä kappaleista, jotka eivät ole puhelinäänestyksessä yhdeksän eniten ääniä saaneen joukossa. Vuonna 2010 sääntö muuttui, ja niin sanottua raatipaikkaa ei enää käytetä, vaan semifinaaliin otetaan käyttöön myös finaalissa ollut 50/50-äänestys. Osallistujamaan on järjestettävä äänestys siinä semifinaalissa, johon se itse osallistuu. BIG5 ja järjestäjämaa jaetaan arvalla kahteen ryhmään, jotka äänestävät eri semifinaaleissa.
Semifinaaleissa "naapurisovun" lieventämiseksi aiempina vuosina toisilleen eniten ääniä antaneet maat on pyritty sijoittamaan eri semifinaaleihin.
Euroviisujen voittajat.
Vuoteen 2012 mennessä menestynein maa on ollut Irlanti, joka on voittanut kisat seitsemän kertaa. Ranskalla, Luxemburgilla, Isolla-Britannialla ja Ruotsilla on viisi voittoa.
Suomen historiallisin vuosi Euroviisuissa on 2006, jolloin Lordi voitti sekä semifinaalin että itse finaalin. Molemmissa kilpailuissa Lordille ropsahti 292 pistettä, jolloin Lordi teki semifinaali/finaali-historiaa.
Semifinaalin piste-ennätys meni rikki jo seuraavana vuonna, kun Serbian Marija Šerifović sai 298 pistettä.
Kolme vuotta Suomen Euroviisuvoiton jälkeen, vuonna 2009 Moskovan kisoissa Norja sai finaalissa ennätykselliset 387 pistettä rikkoen Lordin ennen hallussa pitämän ennätyksen.
Aiheesta muualla.
*


Eduskunta.
Eduskunta (EK, eli valtiopäivät) on Suomen parlamentti eli valtion lainsäädäntövaltaa ja budjettivaltaa käyttävä elin. Lisäksi eduskunta valvoo hallituksen toimintaa ja osallistuu Euroopan unionin päätöksentekoon.
Aikaisemmin suomen kielessä muidenkin maiden parlamentteja kutsuttiin eduskunniksi, esimerkiksi vuosina 1931–1958 julkaistussa "Isossa tietosanakirjassa", mutta nykyisin sanaa käytetään vain Suomen parlamentista.
Yleistä.
Suomen perustuslain mukaan valtiovalta kuuluu Suomessa kansalle, "jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta" (PL 2 §). Eduskunta koostuu 200 kansanedustajasta, jotka valitaan neljän vuoden välein eduskuntavaaleilla (PL 24–25 §). Hallitusvaltaa käyttävän valtioneuvoston tulee – parlamentaaristen periaatteiden mukaisesti – "nauttia eduskunnan luottamusta" (PL 3 §).
Eduskunnan istuntosalissa on vain 199 paikkaa, koska puhemies ei äänestä eikä pidä puheenvuoroja. Eduskunnan vuotuista työjaksoa nimitetään valtiopäiviksi. Eduskunta kokoontuu valtiopäiville säätämään lakeja, joita noudattaen yhteiskunnassa toimitaan. Tuomioistuimet arvioivat yksittäistapauksissa, onko lakeja noudatettu.
Kansanedustajat jakautuvat puolueensa mukaisiin ryhmiin. Näitä ryhmiä kutsutaan eduskuntaryhmiksi. Jokainen ryhmä valitsee kansanedustajiensa keskuudesta ryhmälleen puheenjohtajan. Eduskuntavaalit määrävät eduskunnan voimasuhteet.
Eduskunta valitsee valtioneuvoston eli hallituksen. Vaalien voittajapuolueen puheenjohtaja ryhtyy hallitustunnustelijaksi neuvottelemaan siitä, mitkä puolueet pääsevät hallitukseen. Lopullinen hallitus on neuvottelujen tulos, eikä välttämättä suoraan heijasta vaalien tulosta. Puolueet, jotka eivät ole mukana hallituksessa ja joilla siis ei ole ministereitä, muodostavat opposition. Oppositio ja hallitus ovat toisilleen vastakkaisia puolia. Opposition tehtävänä on vastustaa ja kyseenalaistaa hallituksen politiikkaa esittämällä sille vaihtoehtoja. Eduskunta siis valvoo ja arvioi hallituksen toimintaa.
Valtioneuvosto valmistelee ja esittää valmistelemansa uudet lakiesitykset ja valtion vuosittaisen talousarvion eduskunnan hyväksyttäväksi. Eduskunta voi joko hyväksyä hallituksen esityksen sellaisenaan, muuttaa sitä tai hylätä sen kokonaan.
Myös kansanedustajilla on aloiteoikeus, mutta yksittäisen edustajan esitys menee harvoin läpi. Usein edustajien omien lakialoitteiden motiivina onkin jonkin tärkeäksi koetun asian nostaminen eduskunnan asialistalle ja julkiseen keskusteluun. Jos lakialoitteen on allekirjoittanut yli 100 kansanedustajaa, sen menestymisen mahdollisuudet kasvavat merkittävästi.
1) lakialoite, joka sisältää ehdotuksen lain säätämisestä;
2) talousarvioaloite, joka sisältää ehdotuksen talousarvioon tai lisätalousarvioon otettavasta määrärahasta tai muusta päätöksestä; sekä
3) toimenpidealoite, joka sisältää ehdotuksen lainvalmisteluun tai muuhun toimenpiteeseen ryhtymisestä.
Tällaisten aloitteiden lisäksi edustajat voivat tehdä myös muita valtiopäivätoimia. Niitä ovat kirjalliset kysymykset, suulliset kysymykset, keskustelualoitteet ja välikysymykset.
Eduskuntavaalit.
Eduskuntavaalit järjestetään normaalisti neljän vuoden välein 200 kansanedustajan valitsemiseksi. Äänioikeus on kaikilla 18-vuotiailla ja sitä vanhemmilla Suomen kansalaisilla. Ehdokkaan tulee olla 18-vuotias tai sitä vanhempi Suomen kansalainen, joka ei ole vajaavaltainen. Vaaleissa Suomi on jaettu vaalipiireihin. Paikkojen jaossa käytetään d'Hondtin menetelmää. Viimeksi eduskuntavaalit pidettiin huhtikuussa 2011 ja seuraavan kerran vaalit on määrä järjestää huhtikuussa vuonna 2015.
On myös mahdollista hajottaa eduskunta ja järjestää ennenaikaiset eduskuntavaalit. Näin on viimeksi tehty 1970-luvulla.
Eduskunnan hajottaminen.
Vuonna 2000 voimaan tulleen perustuslain, kuten jo 1991 muutetun hallitusmuodon mukaan tasavallan presidentti voi pääministerin perustellusta aloitteesta eduskunnan puhemiestä ja eduskuntaryhmiä kuultuaan sekä eduskunnan ollessa koolla hajottaa eduskunnan ja määrätä toimitettavaksi ennenaikaiset eduskuntavaalit.
Vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksen mukaan Venäjän keisarilla oli rajoittamaton oikeus hajottaa eduskunta ja määrätä uudet vaalit toimitettavaksi. Vuoteen 1911 saakka vaalit pidettiinkin tämän vuoksi joka vuosi. Keisarin luovuttua vallastaan katsottiin tämän oikeuden siirtyneen Venäjän hallitukselle, joka määräsi eduskuntavaalit 1917.
Suomen itsenäistymisen jälkeen hajotusoikeus siirtyi valtionpäälle ja valtionhoitaja määräsikin pidettäviksi eduskuntavaalit 1919, jotka olivat itsenäisyyden ajan ensimmäiset. Valtiopäiväjärjestyksen ja 1919 säädetyn hallitusmuodon mukaan (vuoteen 1991 saakka) presidentin hajotusoikeus oli myös rajoittamaton. Presidentti on Suomessa hajottanut eduskunnan seitsemän kertaa, viimeksi 1975.
Eduskuntavaaleissa 1939 valitun eduskunnan toimikautta pidennettiin jatkosodan vuoksi poikkeuslailla, ensin kahdella vuodella heinäkuun alkuun 1944 ja sitten vielä heinäkuun alkuun 1945 ja näin poikkeuksellisen pitkään istuneen eduskunnan kokoonpanosta käytetäänkin nimitystä pitkä parlamentti. Kuitenkin vaaleja lopulta aikaistettiin niin, että eduskuntavaalit 1945 pidettiin jo maaliskuussa huolimatta pohjoisimmassa Suomessa käydystä Lapin sodasta. Tämä on ainoa kerta, kun vaalit on järjestetty ennenaikaisesti ilman presidentin määräämää hajotusta.
Eduskunnan historia.
Suomen parlamentti sai nykyisen muotonsa eduskuntauudistuksessa vuonna 1906. Eduskuntauudistuksen taustalla on Venäjälle tappiollinen Venäjän–Japanin sota vuosina 1904–1905. Sota vei Venäjän levottomuuksiin ja suurlakkoon sekä johti esimerkiksi Venäjän parlamentin, duuman perustamiseen. Levoton aika johti myös Suomessa suurlakkoon loka-marraskuussa 1905. Lakolla suomalaiset protestoivat erityisesti sortokautena tunnettuihin laittomina pitämiinsä venäläistämistoimiin. Suurlakon seurauksena keisari Nikolai II antoi marraskuun manifestin, johon ensimmäisen sortokauden katsotaan päättyneen. Samassa yhteydessä annettiin lupaus yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvan kansanedustuslaitoksen luomisesta ja monista ihmisoikeuksista. Manifestin saneli sortokauden passiivista vastarintaa johtanut Leo Mechelin, jonka johtama senaatti (hallitus, 1905–1908) toteutti sen sisällön ja siten muodollisesti toi Suomeen liberaalin demokratian, joskin käytännössä suuriruhtinas rajoitti sen toteutumista.
Suomessa kutsuttiin koolle ylimääräiset säätyvaltiopäivät joulukuussa 1905 toteuttamaan eduskuntauudistuksen. Samalla otettiin käsittelyyn muitakin demokraattisen kehityksen kannalta keskeisiä lakeja, eli laki eduskunnan oikeudesta valvoa hallituksen jäsenten virkatointen laillisuutta, laki sanan-, kokoontumis- ja yhdistymisvapaudesta sekä painovapauslaki. Uutta valtiopäiväjärjestystä valmistelemaan asetettiin professori Robert Hermansonin johtama komitea. Ehdotus esiteltiin keisarille maaliskuussa 1906 ja toukokuussa hallitus antoi säädyille esityksen uudesta valtiopäiväjärjestyksestä ja vaalilaista. Säädyt hyväksyivät lait äänestyksen jälkeen 1. kesäkuuta 1906. Nikolai II vahvisti lait ja määräsi uudistuksen tulemaan voimaan 1. lokakuuta 1906.
Eduskuntauudistuksessa korvattiin tuolloin Euroopan vanhanaikaisimmat, 1600-luvulta periytyvät säätyvaltiopäivät aikansa uudenaikaisimmalla yksikamarisella eduskunnalla. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sekä suhteellinen vaalitapa olivat vielä varsin harvinaisia ja naisten äänioikeus valtiollisissa vaaleissa toteutui ensimmäisenä maana Euroopassa juuri Suomen eduskuntauudistuksessa. Samalla naiset saivat myös vaalikelpoisuuden ensimmäisinä maailmassa. Äänioikeutettujen suomalaisten määrä kymmenkertaistui 1 272 873 äänioikeutettuun, kun kaikki naiset ja säätyihin kuulumattomat miehet saivat äänioikeutensa. Äänioikeus- ja vaalikelpoisuusikärajaksi asetettiin 24 vuotta.
Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit toimitettiin 15. ja 16. maaliskuuta 1907. Ensimmäiseen täysistuntoonsa uudet kansanedustajat kokoontuivat 23. toukokuuta 1907 ja eduskunnan juhlalliset avajaiset pidettiin kaksi päivää myöhemmin. Koska 200 kansanedustajaa eivät mahtuneet Säätytalolle, täysistunto pidettiin Helsingin Vapaaehtoisenpalokunnan talossa, joka sijaitsi Ateneumin naapurissa Hakasalmenkadun (nykyisen Keskuskadun) varrella. Eduskunta kokoontui siellä aina vuoteen 1911 asti, jolloin uudeksi kokoontumispaikaksi tuli Heimolan talo Vuorikadun ja Hallituskadun (nykyisen Yliopistonkadun) kulmassa. Nämä molemmat rakennukset, joissa eduskunta alkuvuosinaan kokoontui, purettiin 1960-luvulla uusien liiketalojen tieltä.
Heimolan talossa eduskunta hyväksyi Suomen itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta 1917. 1919 vahvistettiin Suomen hallitusmuoto, joka määritteli eduskunnan aseman seuraavasti: "Valtiovalta kuuluu Suomessa kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta." Sama teksti sisältyy Suomen nykyiseen perustuslakiin. Vuonna 1928 valtiopäiväjärjestystä uudistettiin.
Nykyiseen Eduskuntataloon muutettiin sen valmistuttua 1931.
Historiansa aikana eduskunta on kokoontunut ainoastaan kerran Helsingin ulkopuolella. Eduskunta kokoontui täysin salaisesti Kauhajoella Sanssin koulussa talvisodan aikana 1. joulukuuta 1939 – 12. helmikuuta 1940. Pommitusten alettua eduskunta piti kaksi salaista täysistuntoa Vallilan työväentalolla. Istuntojen ulkopuolisessa salaisessa neuvottelussa päätettiin, että eduskunta siirtyy Kauhajoelle, jonne muutto tapahtui välittömästi kello kolme joulukuun 1. päivän vastaisena yönä. Kauhajoki valittiin, koska se sijaitsi kaukana itärajasta eikä siellä ollut Neuvostoliiton pommituksille kiinnostavia kohteita kuten satamaa tai lentokenttää. Kansanedustajilla avustajineen oli vain muutama tunti aikaa koota tavaransa pimeästä eduskuntatalosta, ennen kuin kaksitoistatuntinen junamatka Kauhajoelle alkoi. Kauhajoella eduskunnan tulosta tiedettiin vain tunti ennen junan saapumista kello 14.30. Ensimmäinen istunto pidettiin 5. joulukuuta. Koko Kauhajoella olon ajan eduskunnan toiminta oli niin salaista, etteivät edes kaikki kauhajokelaiset tienneet, mitä pitäjässä tapahtui.
Eduskunta vietti satavuotisjuhlaansa 1. kesäkuuta 2006. Juhlien huomatuimmaksi tapaukseksi jäi Vihreän liiton kansanedustajan Heidi Hautalan ryhmäpuheenvuoro, jossa tuomittiin voimakkaasti Venäjän demokratiakehityksen saama negatiivinen käänne presidentti Vladimir Putinin kaudella.
Täysistunto ja valiokunnat.
Kansanedustajien työhuoneet eduskunnan lisärakennuksessa ovat kolme neliötä tilavampia kuin vanhan puolen työhuoneet.
Näkyvin osa eduskunnan toimintaa ovat täysistunnot, joihin eduskunta kokoontuu istuntokauden aikana neljä kertaa viikossa. Täysistunnoissa eduskunta käsittelee lakiesityksiä ja hallituksen talousarvioesitykset sekä käy tarvittaessa ajankohtaiskeskustelua. Torstaisin täysistunto alkaa suullisella kyselytunnilla, jonka kuluessa edustajat voivat tehdä hallituksen jäsenille kysymyksiä heidän johtamiensa ministeriöiden toimialaan kuuluvista asioista.
Eduskunnan täysistunnoissa puhetta johtaa "eduskunnan puhemies", joka on valtakunnan hierarkiassa toinen heti presidentin jälkeen.
Eduskunta jakautuu valiokuntiin, joissa hallituksen ja kansanedustajien laki- ja talousarvioesitysten työstäminen käytännössä tapahtuu. Valiokunta voi asiantuntijoita kuultuaan ja esityksen sisällöstä keskusteltuaan suosittaa esityksen hyväksymistä sellaisenaan, sen hylkäämistä tai ehdottaa esitykseen muutoksia tai kirjoittaa koko esityksen alusta alkaen uusiksi. Eduskunnan valiokunnat ovat suuri valiokunta, perustuslakivaliokunta, ulkoasiainvaliokunta, valtiovarainvaliokunta, hallintovaliokunta, tarkastusvaliokunta, lakivaliokunta, liikenne- ja viestintävaliokunta, maa- ja metsätalousvaliokunta, puolustusvaliokunta, sivistysvaliokunta, sosiaali- ja terveysvaliokunta, talousvaliokunta, tulevaisuusvaliokunta, työelämä- ja tasa-arvovaliokunta sekä ympäristövaliokunta. Suuressa valiokunnassa on 25 jäsentä ja 13 varajäsentä, valtiovarainvaliokunnassa 21 jäsentä ja 19 varajäsentä, sekä tarkastusvaliokunnassa 11 jäsentä ja 6 varajäsentä. Muissa valiokunnissa on 17 jäsentä ja 9 varajäsentä.
Ennen valiokuntakäsittelyä hallituksen ja kansanedustajien lakiesityksistä käydään täysistunnossa lähetekeskustelu. Valiokuntakäsittelyn jälkeen esitykset palaavat täysistuntoon ensimmäiseen käsittelyyn valiokunnan kirjoittaman mietinnön kera. Ensimmäisessä käsittelyssä käydään yleiskeskustelu ja lakiesitykseen voidaan esittää muutoksia. Yksityiskohtaisessa käsittelyssä päätetään lain sisällöstä eli käytännössä äänestetään valiokunnan mietinnön ja sen kanssa ristiriidassa olevien esitysten välillä. Jos jokin muutosesitys menee läpi, se kierrätetään vielä eduskunnan suuren valiokunnan kautta, josta esitys palaa jatkettuun ensimmäiseen käsittelyyn. Toisessa käsittelyssä ei keskustella, vaan ensimmäisen käsittelyn tuloksena oleva laki voidaan vain joko hyväksyä tai hylätä.
Hallituksen luottamus.
Lainsäädännöstä ja valtion tulo- ja menoarviosta päättämisen lisäksi eduskunta voi todeta hallituksen tai yksittäisen ministerin menettäneen eduskunnan luottamuksen, jolloin hallitus tai kyseinen ministeri joutuu eroamaan. Tämä vaatii vähintään 20 kansanedustajan allekirjoittaman välikysymyksen, jonka pohjalta käytävän keskustelun jälkeen eduskunta äänestää hallituksen luottamuksesta.
Kun enemmistö eduskunnan jäsenistä eli kansanedustajista kuuluu hallituspuolueisiin, puhutaan enemmistöhallituksesta. Enemmistöhallituksen aikana hallituksen hajottaminen on vaikeaa, koska hallituspuolueet ovat sitoutuneet hallituksen ja sen ministereiden politiikkaan. Hallituspuolueiden yksittäiset kansanedustajat eivät ryhmäkurin vuoksi mielellään vastusta enemmistön kantaa. Näin ollen enemmistöhallitus yleensä saa luottamuslauseen. Kuitenkin jos esimerkiksi yksittäinen ministeri on syyllistynyt moraalisesti arveluuttavaan tai peräti rikolliseen tekoon, hallitus ja oppositio voi olla yhtä mieltä epäluottamuksesta kyseistä ministeriä kohtaan.
Kritiikki.
Eduskunnan 100-vuotisjuhlien rahankäyttö nosti kohun. Tilintarkastajat ihmettelivät ylisuuria ylityökorvauksia eduskunnassa vuonna 2009. Tilintarkastajilta yritettiin salata tietoja. Konsulttien mukaan eduskunnalla ei ole toimintastrategiaa, eikä sitä johda kukaan. Eduskunnan puhemies Sauli Niinistö ajoi mallia, jossa johto annetaan yksiin käsiin.
Vasemmistosta oikeistoon.
Eduskunta jakautuu vanhastaan vasemmistoon eli sosialisteihin ja oikeistoon eli porvareihin. Jako vasemmistoon ja oikeistoon palautuu Ranskan suureen vallankumoukseen, jolloin radikaaliryhmät asettuivat istumaan puheenjohtajan paikalta katsoen salin vasemmalle puolelle.


Euroopan unioni.
Euroopan unioni (EU) on 27 eurooppalaisen jäsenvaltion muodostama taloudellinen ja poliittinen liitto. Unioniin voivat liittyä kaikki sellaiset Euroopan maat, jotka täyttävät jäsenvaltiolle asetetut demokraattiset ja taloudelliset kriteerit. Nimitys Euroopan unioni tuli käyttöön vuonna 1993 Maastrichtin sopimuksen myötä. Euroopan unionin merkittävimpään toimivaltaan kuuluvat muun muassa sisämarkkina-alue, euroalue, yhteinen maatalouspolitiikka ja kauppapolitiikka.
Euroopan unionin jäsenvaltioiden yhteenlaskettu väkiluku on yli 500 miljoonaa ja pinta-ala 4 324 782 km². Väestötiheys EU:ssa on 115,6 asukasta/km². Jos EU olisi valtio, se olisi pinta-alaltaan seitsemänneksi ja väkimäärältään kolmanneksi suurin.
Jäsenvaltiot ovat Alankomaat, Belgia, Britannia, Bulgaria, Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Kreikka, Kyproksen tasavalta, Latvia, Liettua, Luxemburg, Malta, Portugali, Puola, Ranska, Romania, Ruotsi, Saksa, Slovakia, Slovenia, Suomi, Tanska, Tšekki, Unkari ja Viro. Kroatia on liittymässä jäseneksi kesällä 2013. Jäsenyysneuvottelut Turkin kanssa alkoivat lokakuussa 2005, Islannin kanssa heinäkuussa 2010 ja Montenegron kanssa joulukuussa 2010.
Näiden neljän maan lisäksi myös Makedonian tasavallalla ja Serbialla on ehdokasmaan asema.
Euroopan unioni ei ole liittovaltio, kuten esimerkiksi Yhdysvallat, koska sen jäsenvaltiot ovat riippumattomia ja itsenäisiä. Se ei ole myöskään puhtaasti hallitustenvälinen järjestö YK:n tapaan, koska jäsenvaltiot ovat yhdistäneet unionin voimavaransa saadakseen enemmän vaikutusvaltaa kuin niillä yksin voisi olla. Tämä on mahdollista unionin toimielinten tekemien yhteisten päätösten avulla.
Toimielimiä ovat vaaleilla valittu Euroopan parlamentti, jäsenmaiden valtion- ja hallitusten päämiesten Eurooppa-neuvosto, jäsenvaltioiden hallituksia edustava neuvosto sekä Euroopan komissio, joka laatii ehdotuksia uudeksi EU:n lainsäädännöksi parlamentin ja neuvoston hyväksyttäväksi. Muita keskeisiä toimielimiä ovat Euroopan unionin tuomioistuin, joka huolehtii siitä, että EU:n lainsäädäntöä tulkitaan ja sovelletaan samalla tavalla kaikissa jäsenvaltioissa, sekä Euroopan keskuspankki ja tilintarkastustuomioistuin.
EU:n toimielinten yhteenlaskettu henkilöstömäärä on noin 40 000 työntekijää.
Lokakuussa 2012 Euroopan Unionille myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto.
Eurooppa toisen maailmansodan jälkeen.
Toisen maailmansodan päättyessä Eurooppa oli raunioina ja Saksa oli jaettu miehitysvyöhykkeisiin. Saksan itäosa ja monet itäisen Keski-Euroopan maat olivat tiukasti Neuvostoliiton vaikutuspiirissä. Sekä Britannia että Ranska hakivat keinoja turvallisuutensa takaamiseksi. Yhdysvalloilla oli maanosassa miljoona-armeija, ja ydinaseen turvin siitä oli tullut suurvalta, joka ainoana voittajavaltiona oli lisäksi taloudellisesti voimakas. 1940-luvun lopulla USA antoikin Marshall-apua Euroopalle noin viiden miljardin euron verran.
Euroopan jälleenrakentamista hidasti energiapula. Ennen sotaa hiilen osuus energiantarpeesta oli ollut noin 90 prosenttia, joten hiilen tuotantoa ja jakelua hoitava yhteiselin oli tarpeen ja Euroopan hiiliyhteisö (ECO) perustettiinkin keväällä 1945. Tärkeimmät hiilikentät ECO:n alueella olivat Britanniassa ja Ranskassa sekä Yhdysvalloissa. Lisäksi Ruhrin alue Saksassa oli Ison-Britannian joukkojen miehittämä, mutta alueen hiilikaivokset olivat huonossa kunnossa. Puola liittyi erillissopimuksella ECO:hon 1946, mutta Neuvostoliitto oli miehittänyt Puolan ja otti suurimman osan puolalaisesta hiilestä omaan käyttöönsä. Eurooppalaisten oli ostettava hiiltä Yhdysvalloista.
Eurooppa oli jo hyvää vauhtia jakautumassa kahteen leiriin, kun Marshall-avun saajat perustivat vuonna 1948 Euroopan taloudellisen yhteistyön järjestön OEEC:n (nykyisin OECD). Sen oli tarkoitus koordinoida Länsi-Euroopan taloudellista kehittymistä. Suursota oli vähentänyt maailmankauppaa ratkaisevasti, ja sen oli korvannut protektionismi. Länsi-Euroopan taloudellisen uudelleenjärjestelyn keskeinen ajatus olikin purkaa kaupan esteitä talouskasvun takaamiseksi.
Britannian sodanaikainen pääministeri Winston Churchill esitti syksyllä 1946 Zürichissä ajatuksen "Euroopan yhdysvalloista" ja sotien ehkäisemisestä. Aloite johti Euroopan neuvoston luomiseen vuonna 1949. Totalitarismia vastustavassa ja rauhaa tavoittelevassa yhdentymisaikeessa olivat Churchillin lisäksi aktiivisia Konrad Adenauer, Alcide de Gasperi ja Robert Schuman. Läntiseen Eurooppaan oli määrä luoda uudet, osapuolten yhteiseen etuun pohjautuvat rakenteet. Ne taas perustuisivat sopimuksiin, joilla taattaisiin oikeusvaltion periaatteiden noudattaminen ja eri maiden tasavertaisuus.
Hiili- ja teräsyhteisö.
Ranskan ulkoministeriön virkamies Jean Monnet ehdotti lopulta, että Saksan ja Ranskan hiili- ja teräsvarannot saatettaisiin ylikansallisen hallinnon alaisuuteen, jolloin näiden entisten vihollismaiden edut yhtyisivät: Saksalla riitti hiiltä, Ranskalla taas rautaa. Tätä varten perustettavan järjestön tuli kuitenkin olla kaikille Euroopan valtioille avoin.
Euroopan hiili- ja teräsyhteisön (ECSC) perustajat olivat Ranska, Italia, Saksan liittotasavalta, Alankomaat, Belgia ja Luxemburg. Yhteisön luomisesta teki virallisen esityksen Ranskan ulkoministeri Robert Schuman 9. toukokuuta 1950, ja perustamissopimus allekirjoitettiin Pariisissa huhtikuussa 1951. Työväenpuolueen johtoon siirtynyt Britannia jäi yhteisön ulkopuolelle.
Taloudessa siirryttiin niin sanottuun Bretton Woodsin järjestelmään. Läntisen Euroopan maiden valuutat kiinnitettiin Yhdysvaltain dollariin, jonka hinta oli kiinteä kultaan nähden, ja kansainvälisenä keskuspankkina toimi Yhdysvaltain keskuspankki. USA oli ainoa maa, joka oli sitoutunut vaihtamaan dollareita kultaan kiinteällä hinnalla. Dollarista tulikin rajat ylittävä maksu- ja reservivaluutta, ja keskuspankit pitivät valuuttavarantonsa pääosin dollareina.
Länsi-Euroopan yhteistä armeijaakin suunniteltiin jo 1950-luvulla ja sopimus puolustusyhteistyöstä allekirjoitettiin 1952. Yhteinen puolustus vaatisi kuitenkin myös yhteistä ulkopolitiikkaa, joten poliittista yhteistyötä valmistelemaan asetettiin Paul-Henri Spaakin johdolla työryhmä. Spaakin työryhmä esitti ajatuksen sisämarkkinoista – tavaroiden, ihmisten ja pääoman vapaasta liikkuvuudesta – sekä yhteisillä vaaleilla valitusta Eurosenaatista. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut Ranskan vastustuksen takia, ja sopimus puolustusyhteistyöstä ratifioitiin vain Saksassa ja Benelux-maissa. Sen sijaan jo vuonna 1956 ECSC:n jäsenvaltiot ja Britannia perustivat Länsi-Euroopan unionin, jonka tehtäväksi annettiin puolustusyhteistyön edistäminen.
ECSC-maiden ulkoministerit pitivät järjestön puheenjohtajan, Jean Monnet'n ehdotuksesta kokouksen Italian Messinassa 1955. Kokouksessa päätettiin syventää yhteistyötä, joka koskee Euroopan yhteismarkkinoita sekä energia- ja liikenneasioita, ja siellä tehtiinkin periaatepäätös Euroopan talousyhteisön muodostamisesta. Myös Britannia oli aluksi mukana mutta ei katsonut lopulta voivansa osallistua edes tulliliittoon. Yhteismarkkinat kuitenkin vaativat tulliliiton muodostamista.
EEC:n aikaan.
Britannian vetäytymisestä huolimatta muut jäsenvaltiot allekirjoittivat 25. maaliskuuta 1957 Roomassa sopimuksen Euroopan talousyhteisön (EEC:n) sekä Euroopan atomienergiayhteisön (Euratomin) perustamisesta. Ydinenergian merkitys tosin arvioitiin tuolloin suuremmaksi kuin mitä se tulisi olemaan. Tätä sopimusta kutsutaan Rooman sopimukseksi.
ECSC ja Euratom alistettiin vuonna 1965 tehdyllä sopimuksella EEC:n päätöksenteon alaisuuteen. Virallisesti yhteisöt yhdistettiin vuonna 1967, jolloin syntyi kokonaisuus nimeltä European Communities eli Euroopan yhteisöt, ja tullimaksut poistuivat kuuden jäsenvaltion väliltä 1. heinäkuuta 1968. Käytännössä organisaatiosta alettiin puhua sen tärkeimmän osatekijän, talousyhteisö EEC:n nimellä; suomeksi se on lyhennetty joskus myös ETY:ksi. Myös eräillä politiikan alueilla, etenkin kaupassa ja maataloudessa, alettiin tehdä yhteistyötä 1960-luvulla.
Yhdentymishanke näytti onnistuneen niin hyvin, että Tanska, Irlanti ja Britannia päättivät liittyä yhteisöön, ja ensimmäinen laajentuminen kuudesta yhdeksään jäsenvaltioon tapahtui vuonna 1973. Samaan aikaan alettiin harjoittaa yhteistä sosiaali- ja ympäristöpolitiikkaa, ja Euroopan aluekehitysrahasto (EAKR) perustettiin 1975.
Kesäkuussa 1979 pidettiin Euroopan parlamentin ensimmäiset suorat vaalit. Niissä valittiin 410 jäsentä, jotka edustivat yhdeksän jäsenmaan kansalaisia. Vaaleissa äänesti 62 % äänioikeutetuista. Ennen vuotta 1979 kansalliset parlamentit olivat nimittäneet europarlamentaarikot keskuudestaan, joten jokaisella edustajalla oli ollut jäsenyys sekä kansallisessa että Euroopan parlamentissa. EU:n nykyisen vaalisäädöksen mukaan Euroopan parlamentin jäsen ei voi kuulua samaan aikaan kansallisen parlamentin tai toimia korkeassa asemassa jossain muussa EU-toimielimessä.
EEC laajeni etelään, kun Kreikka liittyi jäseneksi 1981 ja Espanja ja Portugali 1986. Se loi tarpeen vahvistaa nopeasti alueellisia tukiohjelmia. 1980-luvun alussa maailmanlaajuinen taloustaantuma lietsoi europessimismiä, ja 1985 Euroopan komissio julkaisi puheenjohtaja Jacques Delorsin johdolla niin sanotun valkoisen kirjan. Kirjassa asetettiin aikataulu, jonka mukaan Euroopan yhtenäismarkkinat toimisivat 1. tammikuuta 1993 mennessä. Kunnianhimoinen tavoite kirjattiin myös Euroopan yhtenäisasiakirjaan, joka allekirjoitettiin helmikuussa 1986.
Euroopan poliittinen tilanne muuttui dramaattisesti, kun Berliinin muurin murtui 1989 ja sosialistimaat alkoivat hakeutua pois Neuvostoliiton etupiiristä. Saksat yhdistyivät joulukuussa 1990, ja Neuvostoliitto lakkasi olemasta vuoden 1991 lopussa. Samaan aikaan jäsenvaltiot neuvottelivat uudesta sopimuksesta, jossa luotaisiin Euroopan unioni (EU). Jäsenmaiden valtionpäämiehistä ja pääministereistä koostuva Eurooppa-neuvosto hyväksyi sopimuksen Maastrichtissa joulukuussa 1991, ja se tuli voimaan 1. marraskuuta 1993.
Unionin synty.
Vuonna 1992 yhteisön toimielimille annettiin uudella perussopimuksella lisää vastuuta ja uusia kansallisten hallitusten välisen yhteistyön muotoja otettiin käyttöön. Sisämarkkinat avautuivat 1993, ja vuonna 1995 unioniin liittyivät Itävalta, Suomi ja Ruotsi..
Yhteistä valuuttaa euroa alettiin käyttää muissa kuin käteisrahoitustapahtumissa 1999, ja eurosetelit ja kolikot laskettiin liikkeelle 2002 niin sanotun euroalueen 12 maassa. Maaliskuussa 2000 EU hyväksyi niin kutsutun Lissabonin strategian unionin talouden nykyaikaistamiseksi.
Euroopan unioni oli vasta laajentunut 15 valtion liitoksi, kun se alkoi valmistella uutta, ennennäkemättömän mittavaa laajentumista. Unioniin halusivat liittyä entiset itäblokin maat (Bulgaria, Puola, Romania, Slovakia, Tšekki ja Unkari), Baltian maat Latvia, Liettua ja Viro, Jugoslaviaan kuulunut Slovenia sekä kaksi pientä Välimeren saarivaltiota, Kypros ja Malta. Jäsenyysneuvottelut aloitettiin loppuvuodesta 1997, ja 1. toukokuuta 2004 Euroopan unioni laajeni 25 jäsenvaltion yhteisöksi. Unioniin liittyivät vielä Bulgaria ja Romania 1. tammikuuta 2007.
Kesäkuussa 2005 sekä Ranska että Alankomaat hylkäsivät kansanäänestyksessä Euroopan unionin perustuslakisopimuksen luonnoksen. Lokakuussa 2005 aloitettiin jäsenyysneuvottelut Turkin ja Kroatian kanssa, heinäkuussa 2010 Islannin kanssa ja joulukuussa 2010 Montenegron kanssa. Joulukuussa 2009 astui voimaan Lissabonin sopimus, joka uudisti unionin perusrakenteita.
Talousarvio.
Euroopan unionin vuosittainen talousarvio on yli 120 miljardia euroa. Toiminta rahoitetaan niin sanotuista EU:n omista varoista, jotka eivät saa ylittää 1,24 prosenttia kaikkien jäsenvaltioiden yhteenlasketusta bruttokansantulosta. Käytännössä talousarvio on pysynyt tämän katon alapuolella ja ollut esimerkiksi läpi 2000-luvun hyvin lähellä yhtä prosenttia bruttokansantulosta (BKTL). Varat ovat peräisin lähinnä tullimaksuista, arvonlisäverosta ja jäsenmaksuista.
Kunkin vuoden talousarvio kuuluu seitsenvuotiseen talousarviojaksoon, josta käytetään nimitystä "rahoitusnäkymät". Komissio, Euroopan parlamentti ja neuvosto sitoutuvat yhteiseen sopimukseen, jonka tavoitteena on taata budjettikuri, vahvistaa pitkän aikavälin suunnitelma ja parantaa yhteistyötä talousarviomenettelyn yhteydessä. Tähän sopimukseen sisältyy myös monivuotinen rahoituskehys, jossa sovitaan kunkin talousarvion otsakkeen vuotuiset enimmäismäärät.
Vuotuisesta budjetista päättävät neuvosto ja parlamentti komission esityksen pohjalta. Komissio laatii ensin alustavan talousarvioesityksen. Euroopan parlamentti ja neuvosto käsittelevät esityksen ja pyrkivät neuvottelemalla pääsemään saavuttamaan siitä yhteisymmärryksen. Lopuksi parlamentti äänestää talousarvion hyväksymisestä.
Parlamentilla on myös valtuudet hylätä talousarvio, mikäli se katsoo sen ensisijaisten tavoitteiden jääneen noudattamatta. Tällöin komission on laadittava uusi luonnos.
Vuosien 2007–2013 rahoitusnäkymien mukainen kauden kokonaistalousarvio on 864,4 miljardia euroa.
Euroopan parlamentti ja Euroopan tilintarkastustuomioistuin valvovat, että talousarviota hallinnoidaan tehokkaasti. EU:n toimielinten on osoitettava parlamentille joka vuosi, että ne käyttävät niille osoitetut varat asianmukaisesti.
Omien varojen katoksi sovittiin 1,2 prosenttia jäsenvaltioiden yhteenlasketusta vuosittaisesta bruttokansantuotteesta (BKT). EC:n alkuperäisten kolmen rahoituslähteen lisäksi päätettiin vuonna 1988, että käyttöön otetaan neljäs, joka määräytyy kaikkien jäsenvaltioiden yhteenlasketun bruttokansantulon perusteella.
Oikeudelliset vaatimukset.
Euroopan poliittisen ja taloudellisen yhdentymisen prosessi on aina ollut avoin sellaisille Euroopan maille, jotka ovat valmiita allekirjoittamaan perustamissopimukset ja omaksumaan EU:n lainsäädännön kokonaan. Rooman sopimuksen artiklan 237 mukaan "jokainen Euroopan valtio voi hakea yhteisön jäsenyyttä". Maastrichtin sopimuksen F-artiklan mukaan jäsenvaltioilla on lisäksi oltava "kansanvallan periaatteille" perustuva valtiollinen järjestelmä.
Ehdokasmaat.
Ehdokasmaiksi kutsutaan valtioita, jotka ovat hakeneet EU:n jäsenyyttä ja joiden hakemus on hyväksytty virallisesti.
Ennen kuin ehdokasmaa voi liittyä EU:hun, sillä on oltava vakaa demokraattinen hallintojärjestelmä ja instituutiot, jotka varmistavat oikeusvaltioperiaatteen noudattamisen ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen. Ehdokasmaassa on myös oltava toimiva markkinatalous ja hallinto, joka kykenee panemaan EU:n lait ja politiikan täytäntöön. Kunkin ehdokasmaan omat erityiset jäsenyysehdot määritellään Euroopan komission kanssa käytävissä neuvotteluissa, jotka kestävät yleensä vuosia.
Tällä hetkellä EU:n ehdokasmaita on kuusi: Kroatia, Turkki, Islanti, Montenegro, Makedonia ja Serbia.
EU:n jäsenyyttä on hakenut Albania (2009). Balkanin maiden kanssa EU:lla on erityisiä assosiaatiosopimuksia, joiden tarkoituksena on tasoittaa tietä EU:n jäsenyyteen.
Liittymistapahtuma.
Ennen varsinaisia jäsenyysneuvotteluja on lähenemisneuvottelut. Aluksi Eurooppa-neuvosto hyväksyy jäsenyysneuvottelujen aloittamisen uuden jäsenmaan kanssa, minkä jälkeen uuden ehdokasmaan lakeja vertaillaan unionin säädöksiin. Neuvottelukokonaisuuksia on yleensä 35, ja niiden arviointikriteereistä sovitaan ennen neuvottelujen aloittamista. Kustakin neuvottelukokonaisuudesta käydään erilliset neuvottelut, jotka voivat kestää vuosia. Lopulta kun hakijamaa täyttää neuvottelukokonaisuuksien kriteerit, se esittää sekä maansa kannan neuvotteluihin että toimenpide-ehdotukset jonkin asian saattamisesta voimaan. Sen jälkeen ministerineuvosto hyväksyy EU:n kannan komission ja jäsenmaan välisiin neuvotteluihin. Varsinaiset liittymisneuvottelut käydään kunkin ehdokasmaan ja komission välillä. Liittymisneuvotteluiden jälkeen hakijamaan täytyy täyttää jäsenyysehdot ja sopeuttaa lainsäädäntönsä unionin vaatimusten mukaisesti. Tarvittaessa hakijamaalle voidaan myöntää erityisjärjestelyjä tai siirtymäaika, jonkin asian saattamiseksi kuntoon. Sen jälkeen neuvostossa kokoontuvien jäsenvaltioiden edustajien on kannatettava jäsenyyttä yksimielisesti, tosin jäsenvaltioilta on kysytty kantaa jo usean otteeseen ennen tätä vaihetta. Myös Euroopan parlamentilta on saatava sen jäsenten ehdotonta enemmistöä edustava puoltava lausunto. Jäsenvaltiot ja ehdokasmaa tai -maat ratifioivat liittymissopimuksen omien perustuslaillisten menettelyjensä mukaan.
Ehdokasmaat saavat neuvotteluaikana EU:n tukea, jotta niiden on helpompi kuroa umpeen taloudellisia kehityseroja. Esimerkiksi vuonna 2004 liittyneet 10 maata saivat tukea 41 miljardia euroa.
Maantieteelliset rajat.
Kun käytiin keskustelua, ilmeni että monia eurooppalaisia huolestuttaa kysymys unionin rajoista ja jopa identiteetistä. Esimerkiksi Turkin mahdollinen jäsenyys herättää kysymyksen Armenian ja Georgian kaltaisten Kaukasuksen maiden asemasta. Baltian maat puolestaan kannattavat Ukrainan jäsenyyttä, mutta Valko-Venäjän poliittinen tilanne ja Moldovan strateginen asema ovat ongelmallisia. Venäjän jäsenyys voisi synnyttää unioniin sekä poliittisesti että maantieteellisesti kestämättömän epätasapainon. Toisaalta Liechtenstein, Norja ja Sveitsi eivät ole hakemassa unionin jäseniksi, vaikka täyttäisivätkin jäsenyysehdot, sillä yleinen mielipide on näissä maissa liittymistä vastaan.
Hallinnolliset rajoitukset.
Vuoden 2003 Nizzan sopimuksen mukaan unionin toimielinkehys voi käsittää enintään 27 jäsentä. Jos jäsenmäärä kasvaa tästä, jäsenvaltioiden keskinäiset suhteet unionin toimielimissä on määriteltävä uudelleen hallitustenvälisellä sopimuksella. Unionin kyky toimia perussopimusten mukaisesti vaikeutuisi, jos jäsenvaltioita olisi yli 30. Päätöksentekomenettelyt jouduttaisiin silloin uudistamaan perinpohjaisesti.
Kaikkien EU-maiden kansalliset kielet ovat unionin virallisia kieliä. On esitetty kysymys, onko kaikkien kielten rinnakkainen käyttö tarpeellista kaikissa tilanteissa. Toisaalta oma kieli voidaan nähdä tärkeänä kansallisen kulttuurin osana, jolloin sen mahdollisimman tasavertainen käyttö myös EU:ssa on tärkeää. Kielten määrä nousi jo 23:een Bulgarian ja Romanian liittymisen myötä.
Perussopimukset.
EU:lla ei ole perustuslakia. Euroopan unionilla on kuitenkin toimielimiä, tuomioistuimia ja perustuslain kaltaisia toimintaa ohjaavia perussopimuksia, jotka määräävät päätöksenteko- ja toimintatavat.
Päätöksenteko.
EU:n päätöksenteon tärkeimmät toimielimet ovat Euroopan komissio, Euroopan unionin neuvosto ja Euroopan parlamentti.
Komissio valmistelee ja ehdottaa uusia lakeja, mutta varsinainen päätöksenteko tapahtuu neuvostossa ja parlamentissa. Myös muut toimielimet, kuten talous- ja sosiaalikomitea sekä alueiden komitea antavat lausuntoja toimivaltaansa kuuluvissa asioissa. Päätöksenteossa voidaan käyttää yhteispäätös-, kuulemis- tai hyväksyntämenettelyä sen mukaan, minkä perussopimuksen artiklan alaista asiaa käsitellään. Menettelytapojen väliset erot liittyvät parlamentin ja neuvoston suhteeseen. Kuulemismenettelyssä parlamentti antaa vain lausunnon, mutta yhteispäätösmenettelyssä parlamentti osallistuu päätöksentekoon neuvoston kanssa.
Yhteispäätösmenettely tuli Lissabonin sopimuksen myötä pääsäännöksi unionin päätöksenteossa. Nykyään yhteispäätösmenettelyä sovelletaan lähes kaikkeen lainsäädäntöön ja sitä kutsutaankin "tavalliseksi lainsäädäntömenettelyksi". Yhteispäätösmenettelyssä on kolme päävaihetta: Komissio esittää ensin ehdotuksensa uudesta lainsäädännöstä parlamentille ja neuvostolle. Ensimmäisessä käsittelyssä parlamentti voi hyväksyä komission ehdotuksen sellaisenaan tai tehdä muutoksia ehdotukseen. Jos neuvosto hyväksyy ehdotuksen tämän jälkeen, uusi laki tulee voimaan.
Mikäli neuvosto ei hyväksy parlamentin tekemiä tarkistuksia, se antaa parlamentille uudestaan käsiteltäväksi vaihtoehtoisen esityksen. Lainsäädäntömenettely päättyy, mikäli parlamentti hyväksyy tämän ehdotuksen. Mutta jos parlamentti ehdottaa vieläkin muutoksia neuvoston kantaan eikä neuvosto hyväksy niitä sellaisenaan, kolmas käsittely tapahtuu sovittelukomiteassa, jossa ovat mukana niin parlamentti, neuvosto kuin komissiokin. Laki syntyy, mikäli sovittelukomitea pääsee yhteisymmärrykseen.
Euroopan unionin toimielimet.
Lissabonin sopimuksen tultua voimaan Euroopan unionilla on seitsemän toimielintä, joilla on kullakin omat tehtävänsä unionin hallinnossa. Toimielimet ovat Euroopan parlamentti, Eurooppa-neuvosto, neuvosto, Euroopan komissio, Euroopan unionin tuomioistuin, Euroopan keskuspankki ja tilintarkastustuomioistuin.
Muita elimiä ovat talous- ja sosiaalikomitea, alueiden komitea, Euroopan investointipankki, Euroopan oikeusasiamies, Euroopan tietosuojavaltuutettu sekä lukuisat erillisvirastot.
Euroopan unionin poliittisesta järjestelmästä puuttuu selkeä, parlamentin enemmistön tuesta riippuvainen hallitus. Perinteiset hallitustehtävät jakaantuvat unionissa neuvoston ja komission kesken. Näistä kahdesta vain komissio on vastuussa parlamentille, kun taas neuvosto muodostuu jäsenvaltioiden hallitusten jäsenistä ja he taas ovat vastuussa jäsenvaltioiden parlamenteille.
Euroopan parlamentti.
Unionin parlamentti on kansanedustuslaitos, joka on vuodesta 1979 valittu suoralla vaalilla. Sen edeltäjä oli Euroopan hiili- ja teräsyhteisön yleinen edustajakokous. Jäsenmaista valittavat edustajat eli "mepit" (Member of the European Parliament) valitaan jäsenvaltioissa samanaikaisesti järjestettävillä vaaleilla viiden vuoden välein.
Parlamentin tehtävä on valvoa EU:n toimintaa poliittisesti ja ottaa osaa lainsäädäntöön. Täysistunnot pidetään yleensä Strasbourgissa ja ylimääräiset istunnot Brysselissä. Parlamentissa on 20 valiokuntaa, joissa tehdään valmistelutyötä täysistuntoa varten, ja lisäksi useita poliittisia ryhmiä, jotka pitävät kokouksensa useimmiten Brysselissä. Pääsihteeristö toimii Luxemburgissa ja Brysselissä.
Euroopan parlamentilla on neuvoston kanssa myös yhtä suuri vastuu talousarvion hyväksymisestä. Ensin komissio tekee talousarvioehdotuksen, josta neuvosto ja Euroopan parlamentti keskustelevat. Parlamentti voi hylätä ehdotetun talousarvion, ja silloin talousarviomenettely täytyy aloittaa kokonaan uudelleen.
Parlamentti on ministerineuvoston ohella toinen keskeisistä lainsäätäjistä. Parlamentin asema lainsäädäntöprosessissa on vahvistunut perussopimusten muutosten myötä. Euroopan parlamentin virallinen kotipaikka on Strasbourgissa. Mepit eivät järjestäydy parlamentissa kansallisuuksittain, vaan eri maiden mepit muodostavat ylikansallisia ryhmiä poliittisten näkemysten mukaan.
Parlamentin toimivalta on monipuolinen. Suurin osa EU:n lainsäädännöstä vaatii parlamentin ja neuvoston yhteistä hyväksyntää. Parlamentti myös vahvistaa EU:n budjetin yhdessä neuvoston kanssa. EU:n solmimat kansainväliset sopimukset ja uusien valtioiden liittyminen unioniin vaativat aina parlamentin hyväksynnän. Lisäksi parlamentti nimittää Euroopan oikeusasiamiehen.
Parlamentti hyväksyy komission puheenjohtajan ja komissaarien nimitykset. Ennen hyväksymistä komissaareille järjestetään kuulemisia, joissa parlamentti voi arvioida ehdokkaiden osaamista. Kuulemisten jälkeen parlamentti äänestää komission hyväksymisestä. Ehdokkaiden esiintyminen kuulemisissa voi luoda paineita tehdä muutoksia komission kokoonpanoon. Vuonna 2004 parlamentti arvosteli italialaista komissaariehdokasta, Rocco Buttiglionea, hänen kohtuuttomiksi ja syrjiviksi katsotuista lausunnoistaan koskien naisten asemaa ja homoseksuaaleja. Buttiglionea ei sittemmin valittu komissaariksi.
Vuonna 2010 Rumiana Jeleva, Bulgarian ehdokas komissioon, sai parlamentin jäseniltä arvostelua liittyen taloudellisiin kytköksiinsä ja pätevyyteensä. Jeleva vetäytyi komissiosta ja Bulgaria nimitti hänen tilalleen Kristalina Georgievan. Parlamentilla on myös valta erottaa koko komissio antamalla sille epäluottamuslause.
Tärkeä europarlamentin tehtävä on myös valvoa demokratian toteutumista unionissa. Se voi hajottaa komission antamalla epäluottamuslauseen, mihin tarvitaan kahden kolmasosan enemmistö. Parlamentti valvoo EU:n politiikan jokapäiväistä hallinnointia esittämällä komissiolle ja neuvostolle suullisia ja kirjallisia kysymyksiä, ja Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja raportoi parlamentille neuvoston tekemistä päätöksistä.
Eurooppa-neuvosto.
Eurooppa-neuvosto kokoontuu yleensä neljä kertaa vuodessa, ja sillä on oma, erikseen valittu puheenjohtaja. Maastrichtin sopimuksen myötä Eurooppa-neuvostosta tuli virallinen aloitteentekijä unionin tärkeimpien toimialojen yhteydessä. Samalla se sai valtuudet sopia vaikeista asioista, joista Euroopan unionin neuvosto ei ole päässyt yksimielisyyteen. Eurooppa-neuvosto käsittelee myös yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyviä, ajankohtaisia aiheita, jotta EU voisi diplomaattisissa kysymyksissä esiintyä yhtenä rintamana.
Euroopan unionin neuvosto eli ministerineuvosto.
Euroopan unionin päätökset tehdään yleensä Euroopan unionin neuvostossa eli ministerineuvostossa. Jokainen EU-maa toimii vuorollaan puoli vuotta neuvoston puheenjohtajana. Kaikkiin neuvoston kokouksiin osallistuu yksi ministeri jokaisesta jäsenmaasta sen mukaan, mitä aihepiiriä käsitellään: onko kysymys esimerkiksi ulkoasioista, maataloudesta tai liikenteestä. Neuvostolla on lainsäädäntövalta, jonka se jakaa Euroopan parlamentin kanssa. Lisäksi neuvosto hyväksyy talousarvion yhdessä parlamentin kanssa. Neuvosto tekee myös Euroopan komission neuvottelemat kansainväliset sopimukset.
Neuvoston on tehtävä päätökset joko enemmistöpäätöksenä tai yksimielisesti, riippuen käsiteltävästä aiheesta. Yksimielinen päätös vaaditaan tärkeissä kysymyksissä, kuten perussopimuksen muuttaminen, uuden yhteisen politiikan aloittaminen tai uuden jäsenvaltion liittyminen. Useimmissa muissa tilanteissa käytetään määräenemmistöäänestystä, eli päätöksen hyväksymiseksi tarvitaan tietty ennalta määritetty äänimäärä. Kunkin EU-maan äänimäärä vastaa suurin piirtein sen väestön kokoa.
Euroopan komissio.
Komission jäsenet nimitetään viideksi vuodeksi kerrallaan. Jäsenvaltiot sopivat nimityksistä keskenään, ja Euroopan parlamentin on hyväksyttävä ne. Komissio on vastuussa parlamentille, ja komission on erottava, jos parlamentti antaa sille epäluottamuslauseen. Komissiossa on vuodesta 2004 ollut yksi jäsen kutakin jäsenvaltiota kohti.
Komissio on hyvin itsenäinen, sillä sen pitää huolehtia koko EU:n edusta eikä se voi ottaa vastaan ohjeita yhdenkään jäsenmaan hallitukselta. "Perussopimuksen valvojana" sen on taattava, että neuvoston ja parlamentin laatima lainsäädäntö pannaan täytäntöön jäsenvaltioissa. Jos näin ei tapahdu, komissio voi viedä asian Euroopan yhteisöjen tuomioistuimeen. Komissio on EU:n toimeenpanoelin, joten se toteuttaa neuvoston tekemät päätökset ja sillä on laajat valtuudet hallinnoida EU:n yhteisiä politiikanaloja, esimerkiksi tutkimusta ja teknologiaa, kehitysapua sekä aluepolitiikkaa, ja niitä koskevia määrärahoja.
Euroopan komissiota avustaa pääosin Brysselissä ja Luxemburgissa toimiva virkamiehistö, joka koostuu 36 pääosastosta ja toimialasta.
Tuomioistuin.
Euroopan yhteisöjen tuomioistuin toimii Luxemburgissa. Siinä on yksi tuomari kustakin jäsenvaltiosta ja näiden apuna kahdeksan julkisasiamiestä. Tuomarit nimitetään jäsenvaltioiden hallitusten yhteisellä sopimuksella kuuden vuoden toimikaudeksi, joka voidaan uusia. Tuomioistuimen tehtävä on varmistaa, että EU:n oikeutta noudatetaan ja perussopimuksia tulkitaan ja sovelletaan oikein.
Tilintarkastustuomioistuin.
Tilintarkastustuomioistuin perustettiin Luxemburgiin 1975. Siinä on kustakin jäsenvaltiosta yksi jäsen, joka nimitetään jäsenvaltioiden välisellä sopimuksella Euroopan parlamentin kuulemisen jälkeen. Tilintarkastustuomioistuin pitää huolta siitä, että unionin tulot ja menot on mitoitettu oikein ja laillisesti ja talousarviota on hallinnoitu moitteettomasti.
Euroopan talous- ja sosiaalikomitea.
Neuvosto ja komissio voivat kuulla Euroopan talous- ja sosiaalikomiteaa (ETSK) ennen päätösten tekemistä. Komiteassa on jäseniä erilaisista taloudellisista ja yhteiskunnallisista eturyhmistä. Neuvosto nimittää jäsenet neljäksi vuodeksi. ETSK:ssa on 344 jäsentä, ja kunkin jäsenmaan edustus on suhteutettu väkilukuun.
Alueiden komitea.
Alueiden komitea on perustettu Euroopan unionista tehdyn sopimuksen nojalla. Sen jäsenet ovat alueellisen ja paikallisen hallinnon edustajia. Jäsenvaltiot ehdottavat komiteaan jäseniä ja neuvosto nimittää heidät neljäksi vuodeksi. Neuvoston ja Euroopan komission on kuultava komiteaa alueellisissa asioissa, ja se voi antaa lausuntoja myös omasta aloitteestaan.
Euroopan investointipankki.
Euroopan investointipankki (EIP) toimii Luxemburgissa. Se myöntää lainoja ja takauksia EU:n heikosti kehittyneiden alueiden auttamiseen ja yritysten kilpailukyvyn parantamiseen.
Euroopan keskuspankki.
Frankfurtissa toimiva Euroopan keskuspankki (EKP) vastaa eurosta ja EU:n rahapolitiikasta. EKP pyrkii säilyttämään euroalueen hinnat vakaina, jotta inflaatio ei pääse vähentämään euron ostovoimaa. Pankki säätelee ohjauskorkoja, jotka perustuvat talous- ja rahapolitiikan kehitykseen.
Euroopan oikeusasiamies.
Euroopan oikeusasiamiehen tehtävänä on hallinnon epäkohtien paljastaminen ja ratkaisuehdotusten tekeminen. Hallinnollinen epäkohta tarkoittaa sitä, että EU:n toimielin toimii säännösten vastaisesti, ei noudata hyvän hallintotavan peruspariaatteita tai rikkoo ihmisoikeuksia. Epäkohtia ovat esimerkiksi epäoikeudenmukaisuus, syrjintä, toimivallan väärinkäyttö, tiedon puute tai sen antamisesta kieltäytyminen, tarpeettomat viivästykset ja menettelyvirheet.
Euroopan tietosuojavaltuutettu.
Euroopan tietosuojavaltuutettu suojelee EU:n toimielinten käsittelemiä henkilötietoja. Tietojen käsittelyllä tarkoitetaan henkilötietojen keräämistä, tallentamista ja säilyttämistä, tiedonhakujen tekemistä, tietojen lähettämistä muille henkilöille tai tietojen asettamista muiden saataville sekä myös tietojen saamisen estämistä, tietojen poistamista ja niiden hävittämistä.
Sisämarkkinat.
Sisämarkkinoiden luomista pidetään yhtenä Euroopan unionin tärkeimmistä saavutuksista. Jäsenvaltioiden välisen kaupan ja vapaan kilpailun rajoitukset on vähitellen poistettu, mutta sisämarkkinat eivät vielä merkitse yhtä ainoaa talousaluetta. Jotkin talouden alat, lähinnä julkiset palvelut, on jätetty kansallisen lainsäädännön alaisuuteen ja yksittäisillä EU-mailla on edelleen päävastuu omasta verotuksestaan ja sosiaalisesta hyvinvoinnista.
Vuoden 1993 tavoite.
Sisämarkkinoiden tavoitteet asetettiin valkoisessa kirjassa, jonka Jacques Delorsin johtama komissio julkaisi kesäkuussa 1985. Sen mukaan kaikki fyysiset, tekniset ja verotukselliset vapaan liikkuvuuden esteet yhteisössä tulisi kumota seitsemässä vuodessa. Tavoitteena oli vauhdittaa kaupan ja teollisuuden kasvua. Heinäkuussa 1987 voimaan tuli Euroopan yhtenäisasiakirja, jossa ensinnäkin laajennettiin yhteisön toimivaltaa sosiaalipolitiikassa, tutkimuksessa, ja ympäristöasioissa. Toiseksi siinä määrättiin sisämarkkinoiden perustamisesta asteittain vuoden 1992 loppuun mennessä, mikä tapahtuisi käytännössä satoja direktiivejä ja asetuksia käsittävän lainsäädäntöohjelman avulla. Kolmanneksi yhtenäisasiakirjassa päätettiin, että enemmistöäänestyksiä käytettäisiin yhä useammin ministerineuvostossa.
Fyysiset esteet.
EU:n sisällä ei tehdä enää tavaroille rajatarkastuksia eikä ihmisille tullitarkastuksia. Poliisi voi tehdä tarkastuksia satunnaisesti osana järjestäytyneen rikollisuuden ja huumekaupan torjuntaa. Poliisiyhteistyötä sekä yhteistä turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikkaa säädellään Schengenin sopimuksella, ja myös EU:hun vuoden 2004 jälkeen liittyneet maat ottavat Schengen-alueen säännöt käyttöön vähitellen.
Tekniset esteet.
Useimpien tuotteiden osalta EU-maat soveltavat "kansallisten sääntöjen vastavuoroisen tunnustamisen" periaatetta. Jos tuote on valmistettu laillisesti ja saatettu markkinoille jossain jäsenvaltiossa, se voidaan saattaa markkinoille myös kaikissa muissa jäsenvaltioissa. Myös palvelukaupan vapauttaminen on tullut mahdolliseksi, kun vastavuoroisen tunnustamisen periaatetta sovelletaan myös kansallisiin sääntöihin, jotka koskevat tiettyihin ammatteihin pääsyä tai niiden harjoittamista. Henkilöiden vapaa liikkuvuus ei ole kuitenkaan täysin toteutunut.
Veroesteet.
Veroesteitä on vähennetty yhdenmukaistamalla osittain kansallisia arvonlisäveroasteita. Jäsenvaltiot ja eräät muut valtiot, kuten Sveitsi, tekivät investointituottojen verotuksesta sopimuksen, joka tuli voimaan heinäkuussa 2005.
Talous- ja rahaliitto - euro.
Osa Euroopan unionin maista käyttää yhteistä valuuttaa euroa. Se otettiin käyttöön muissa kuin käteismaksutapahtumissa 1999 ja kaikissa maksuissa vuonna 2002, jolloin laskettiin liikkeelle myös eurosetelit ja -kolikot. Tuolloisista 15 jäsenmaasta rahaliiton ulkopuolelle ovat jättäytyneet Tanska, Ruotsi ja Yhdistynyt kuningaskunta. 2007 Slovenia otti käyttöön euron, 2008 Malta ja Kypros, 2009 Slovakia ja vuonna 2011 Viro. Muut uudet jäsenvaltiot valmistautuvat ottamaan euron käyttöön sitä mukaa kuin täyttävät vaaditut kriteerit. Euroopan keskuspankki valvoo rahapoliittista vakautta, ja jäsenvaltiot ovat sitoutuneet edistämään kasvua ja taloudellista lähentymistä.
Euroseteleiden ja -kolikoiden käyttöönotolla oli myös merkittävä psykologinen vaikutuksensa. Yli kaksi kolmasosaa EU-kansalaisista hoitaa henkilökohtaiset raha-asiansa euromääräisinä. Yhteinen valuutta antaa kuluttajille mahdollisuuden vertailla eri maiden hintoja suoraan.
Varsinainen talous- ja rahaliitto (Economic and Monetary Union, EMU) luotiin vuonna 1992 Maastrichtin sopimuksella, joka sisälsi sitovan toteuttamissuunnitelman talous- ja rahaliitosta.
Vapaus, turvallisuus ja oikeus.
EU:n sisärajojen avaamisesta on ollut ilmeistä etua tavallisille ihmisille, kun he voivat matkustaa ilman rajatarkastuksia. Vastapainoksi tosin EU:n ulkorajojen valvontaa on tiukennettu, jotta voitaisiin torjua ihmiskauppaa, huumausaineiden salakuljetusta, järjestäytynyttä rikollisuutta, laitonta maahanmuuttoa sekä terrorismia.
Euroopan yhteisön perustamissopimuksessa ei suunniteltu, että Euroopan maat yhdentyisivät oikeus- tai sisäasioissa. Vapaan liikkuvuuden takia kävi kuitenkin tärkeäksi taata myös saman suojelu ja oikeussuoja kaikille missä tahansa EU:n alueella. Alkuperäisiä perussopimuksia muutettiinkin vähitellen vuosien kuluessa Euroopan yhtenäisasiakirjalla, Euroopan unionista tehdyllä sopimuksella (Maastrichtin sopimus) ja Amsterdamin sopimuksella.
Vapaa liikkuvuus Schengen-alueella.
Vuonna 1985 Alankomaiden, Belgian, Luxemburgin, Ranskan ja Saksan hallitukset allekirjoittivat Schengenissä sopimuksen, joka helpotti matkustamista maiden välillä. Maat sopivat, että ne lopettavat kaikki henkilötarkastukset yhteisillä rajoillaan, yhdenmukaistavat muut kuin EU-maiden rajoilla tehtävät tarkastukset ja ottavat käyttöön yhteisen viisumipolitiikan. Näin syntyi Schengen-alueena tunnetun vyöhyke, jossa ei ole sisäisiä rajoja. Schengen-sopimuskokonaisuudesta on sittemmin tullut osa EU:n perussopimusta ja Schengen-alue on laajentunut. Nykyään sopimukseen kuuluu 26 maata: Euroopan unionin maat, Britanniaa ja Irlantia lukuun ottamatta, ja lisäksi Norja, Islanti ja Sveitsi.
Turvapaikka- ja maahanmuuttoasiat.
EU-maiden hallitukset ovat sopineet, että turvapaikkahakemukset käsitellään yhteisesti sovittujen periaatteiden mukaan. Vuonna 1999 asetettiin tavoitteeksi, että unionissa olisi yhteinen turvapaikkamenettely ja turvapaikan saaneiden asema olisi koko unionissa pätevä ja yhtenäinen. Lisäksi perustettiin Euroopan pakolaisrahasto. Todellinen EU:n yhteinen turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikka ei silti ole toteutunut.
Kansainvälisen rikollisuuden ja terrorismin torjuminen.
EU on perustanut Schengenin tietojärjestelmän (SIS). Sen avulla viranomaiset voivat vaihtaa tietoja henkilöistä, joista on annettu pidätysmääräys tai luovutuspyyntö, tai varastetusta omaisuudesta kuten ajoneuvoista tai taide-esineistä. Toinen merkkipaalu on ollut Europolin perustaminen. Se on Haagissa sijaitseva poliisi- ja tulliviranomaisista muodostuva EU:n elin, joka käsittelee kansainvälisen rikollisuuden koko kirjoa.
Kohti Euroopan oikeusaluetta.
Euroopan unionin eri jäsenvaltioissa on erilaiset oikeusjärjestelmät. Haagiin on kuitenkin perustettu 2003 Eurojust-yksikkö, jonka tehtävä on auttaa eri valtioiden tutkinta- ja syyttäjäviranomaisia tekemään yhteistyötä. Eurooppalainen pidätysmääräys, joka on ollut voimassa tammikuusta 2004, korvaa pitkät luovutusmenettelyt.
Siviilioikeuden alalla on pyritty lainsäädännön avulla helpottamaan tuomioistuinten päätösten täytäntöönpanoa valtioiden rajat ylittävissä avioero-, asumusero-, huoltajuus- ja elatustapauksissa. Näin yhdessä maassa annettuja tuomioita voidaan soveltaa muissa EU-maissa. Yhteisten menettelytapojen avulla yksinkertaistetaan ja vauhditetaan myös sellaisten siviilivaateiden sovittelua, jotka ylittävät valtioiden rajat mutta ovat vähäisiä ja riitauttamattomia, kuten velka- tai konkurssitapaukset.
Väestö ja demografia.
Euroopan unionin 15 ensimmäisessä jäsenvaltiossa keskimääräinen eliniänodote on 74,5 vuotta. Syntyvyys on laskussa ja eurooppalaiset elävät aiempaa vanhemmiksi, millä on tulevaisuudessa merkittäviä vaikutuksia. Vuonna 1960 syntyneiden miesten voi odottaa elävän noin 67-vuotiaiksi ja naisten noin 73-vuotiaiksi.
Vuonna 1960 tulevan EU:n maissa useimmilla naisilla oli vähintään kaksi lasta, ja tilastollisesti yhtä naista kohden oli yli 2,5 lasta. Vuoteen 2004 mennessä kokonaissyntyvyys oli laskenut noin 1,5 lapseen naista kohti. Korkeinta syntyvyys on Ranskassa ja Irlannissa ja alhaisin syntyvyys, alle 1,25 lasta naista kohden, on Tšekissä, Latviassa, Puolassa ja Slovakiassa. Koska nuoria ihmisiä on entistä vähemmän, EU:n työvoima pienenee. Suurin osa EU:n väestön kokonaiskasvusta johtuu nettomuutosta, ja esimerkiksi Saksan, Kreikan ja Italian väkiluvut olisivat pienentyneet ilman maahanmuuttoa 2000-luvun alussa.
Turvapaikkahakemusten määrä unionissa oli korkeimmillaan 1992 Balkanin selkkausten aikana, jolloin turvapaikkaa haki lähes 700 000 henkilöä. Vuonna 2005 hakemusten määrä oli laskenut 226 000:een, mikä oli alhaisin luku 15 vuoteen.
Varallisuus ja elintaso.
Kun Euroopan unioniin liittyi kymmenen uutta valtiota 2004, EU:n bruttokansantuote (10 957,9 miljardia dollaria) ohitti Yhdysvaltain BKT:n (10 011,9 miljardia dollaria). Ostovoimastandardin (OVS) avulla on mahdollista poistaa hintatasojen erot eri maiden väliltä, millä pyritään mittaamaan todellista elintasoa. OVS:n mukaan 27 EU-maan bruttokansantuote 2005 oli 22 600 $, Japanin 25 800 $ ja Yhdysvaltain 35 200 $.. EU:n sisällä OVS-elintaso vaihteli Luxemburgin 58 900 $:sta Bulgarian 7 900 $:iin. Elintaso vaihtelee paitsi jäsenmaiden välillä, myös niiden sisällä. EU on perustanut rakennerahastoja, jotta köyhempiä alueita voitaisiin kehittää ja eroja tasoittaa.
Vaikka EU:n alueella asuu vain seitsemisen prosenttia maailman väestöstä, sen osuus tuonnista ja viennistä muun maailman kanssa käytävässä kaupassa on noin viidennes. EU-maiden välinen kauppa muodostaa kaksi kolmasosaa kaikesta EU:n kaupasta, joskin taso vaihtelee eri jäsenmaiden välillä. EU on maailman suurin viejä ja toiseksi suurin tuoja. Vuonna 2005 EU:n osuus maailman viennistä oli 18,1 prosenttia ja tuonnista 18,9 prosenttia. Sen tärkein kauppakumppani on Yhdysvallat ja toiseksi tärkein Kiina.
Terveys ja sairaus.
Kaksi yleisintä yksittäistä kuolinsyytä unionimaissa ovat sydänsairaudet ja syöpä. Näihin sairauksiin kuolee huomattavasti enemmän miehiä kuin naisia, ja sairastuneiden määrä vaihtelee huomattavasti jäsenmaasta toiseen. Vuonna 2004 sekä miesten että naisten syöpäkuolleisuus oli suurinta Unkarissa ja sydän- ja verisuonisairauskuolleisuus oli alhaisin Ranskassa.
Marraskuussa 2006 julkaistu Eurobarometri-selvitys osoittaa, että 64 prosenttia EU:n kansalaisista harrastaa viikoittain ainakin jonkinlaista liikuntaa. Selvityksen perusteella liikuntaa harrastettiin eniten Suomessa, jossa niin ilmoitti tekevänsä 83 prosenttia kyselyyn osallistuneista. Toiseksi aktiivisimpia olivat alankomaalaiset (79 %) ja kolmansia liettualaiset (78 %). Vähiten liikuntaa harrastettiin Portugalissa, Romaniassa ja Maltalla.
EU aloitti vuonna 2005 tupakoinnin vastaisen "Help – Elä ilman tupakkaa" -kampanjan, joka on yksi suurimmista maailmassa koskaan järjestetyistä kansanterveyttä koskevista tiedotushankkeista.
Opetus ja tutkimus.
Julkisten koulutusmenojen osuus bruttokansantuotteesta vuonna 2003 oli EU:n 27 jäsenmaassa keskimäärin 5,17 prosenttia. Vaihteluväli ulottui Tanskan 8,28 prosentista Romanian 3,44 prosenttiin, joskin koulujärjestelmät ja tilastointiperusteet vaihtelevat eri maissa, mikä vaikeuttaa vertailua. Valtaosalla nuorista on keski- tai korkea-asteen koulutus. Naisten koulutustaso on noussut niin, että vuonna 2004 korkeakouluista valmistuneista jo lähes 55 prosenttia oli naisia. Koulutusalat vaihtelevat kuitenkin yhä sukupuolen mukaan niin, että miehet opiskelevat enemmän luonnontieteitä, tekniikkaa tai ICT-alaa, naiset taas taideaineita, humanistisia aineita ja oikeustiedettä.
EU pyrkii lisäämään erityisesti uuteen tekniikkaan liittyvää tutkimus- ja kehitystoimintaa, niin että sen osuus bruttokansantuotteesta olisi samalla tasolla kuin Japanissa (3,15 % bruttokansantuotteesta vuonna 2004) ja Yhdysvalloissa (2,59 %) kanssa. Unionin keskitaso oli 1,92 prosenttia. Ruotsi ja Suomi käyttivät tutkimukseen ja kehitykseen suhteessa ainakin saman verran varoja kuin Japani, mutta monessa uudessa jäsenmaassa osuus oli alle prosentin bruttokansantuotteesta.
Vuonna 2006 Internetiä käytti EU:ssa yli 90 prosenttia yrityksistä ja 49 prosenttia kotitalouksista. Alankomaissa 80 prosentilla kotitalouksista oli nettiyhteys, mutta Romaniassa vain 14 prosentilla.
Työelämä.
Unioni on asettanut poliittiseksi tavoitteekseen, että työssä käyviä oli 70 prosenttia työikäisestä väestöstä vuoteen 2010 mennessä. Kun vielä 1950-luvulla alueen väestöstä yli 20 prosenttia toimi maataloudessa ja noin 40 prosenttia teollisuudessa, vuoteen 2004 mennessä yli kaksi kolmannesta EU-25:n työpaikoista oli palvelualalla. Vaikka työllisyys palvelualalla on viime aikoina yhä noussut ja maataloudessa laskenut, teollisuustyöpaikkojen määrä on pysynyt suhteellisen vakaana.
Vuonna 2006 työssä kävi 64,3 prosenttia työikäisistä EU-27:ssä. Osuus oli suurin Tanskassa ja pienin Puolassa. Myös miesten ja naisten työllisyysasteissa on eroja. Työttömyysaste oli 2006 alhaisin (3,9 %) Alankomaissa ja Tanskassa ja korkein Puolassa (13,8 %). Yhteensä EU:n työvoimasta oli EU-27:ssä kesällä 2006 työttömänä 7,9 prosenttia, kun työttömiä Yhdysvalloissa oli 4,6 prosenttia.
Kaikissa EU-maissa naiset ansaitsevat keskimäärin vähemmän kuin miehet. Ero on suurin Kyproksessa ja Virossa, joissa naiset ansaitsivat 25 prosenttia vähemmän kuin miehet vuonna 2005. Maltassa ero oli pienin, vain neljä prosenttia.
Liikenne, energia ja ympäristö.
Kolme neljäsosaa EU:n rahdista kuljetetaan maanteitse, ja matkustajista useampi kuin kolme neljästä liikkuu maanteitä pitkin. EU kannustaa ihmisiä käyttämään joukkoliikennettä ja kuljetusyrityksiä siirtämään rahtia juniin, laivoihin ja proomuihin, jotta ruuhkat maanteillä helpottuisivat ja ympäristöä säästettäisiin.
Jäsenmaat ovat riippuvaisia energian tuonnista, sillä tuonti käsitti esimerkiksi vuonna 2005 52,3 prosenttia kulutetusta energiasta. Kypros, Luxemburg ja Malta ovat lähes kokonaan riippuvaisia energian tuonnista, mutta Tanska on energian nettoviejä ja Puolan ja Britannian riippuvuus tuonnista on vähäinen. EU:n tavoitteena on, että 21 prosenttia sähköstä saadaan vuoteen 2010 mennessä uusiutuvista lähteistä, joita ovat tuuli-, aurinko-, vesi-, maanlämpö- ja biomassaenergia.
Jokainen EU:n kansalainen tuottaa keskimäärin vähän yli puoli tonnia yhdyskuntajätettä vuodessa. Jätteen määrä asukasta kohden on suurin Irlannissa ja pienin Puolassa.
Kansainvälisen Kioton pöytäkirjan mukaan EU:n 15 ensimmäisen jäsenmaan on vähennettävä kasvihuonekaasujen kokonaispäästöjä 8 prosentilla vuosiin 2008–2012 mennessä verrattuna vuoteen 1990. Nämä maat ovat sopineet tavoitteen saavuttamiseksi taakanjakojärjestelystä. 2004 unioniin liittyneillä mailla on yksilölliset päästötavoitteet, Kyprosta ja Maltaa lukuun ottamatta.
Taide ja kulttuuri.
EU:n kulttuurisia hankkeita ovat olleet esimerkiksi seitsenvuotinen Kulttuuri 2000 -ohjelma, Euroopan kulttuurikuukausi,Media Plus -ohjelma, Euroopan nuoriso-orkesteri ja Euroopan kulttuuripääkaupunki -ohjelma.
Euroopan unionin kirjallisuuspalkinto jaetaan ensi kertaa syksyllä 2009.
Yhteinen puolustuspolitiikka.
Unionin yhteinen puolustuspolitiikka on alullaan. Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (YUTP) sekä Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikka (ETPP) perustuvat Maastrichtin (1992), Amsterdamin (1997) ja Nizzan (2001) sopimuksiin. Vaikka kylmä sota päättyi 1900-luvun loppuvuosina, terrori-iskut Washingtonissa ja New Yorkissa 2001, Madridissa 2004 ja Lontoossa 2005 ovat jälleen muuttaneet maanosan strategista asemaa. Tiedonkeruu terrorismista ja sen torjuminen on laajentanut perinteisen puolustusyhteistyön käsitettä. Yhdysvallat hyväksyy, että Euroopan unioni voi käyttää joitakin Naton voimavaroja, kuten tiedustelutietoja, viestintäverkkoa, komentolaitteita ja kuljetuskapasiteettia, sellaisissa operaatioissa, joissa Yhdysvallat ei ole osallisena.
EU:n jäsenvaltiot ovat asettaneet itselleen päämääräksi, että nopean toiminnan joukot sekä niiden meri- ja ilmatuki saataisiin toimintavalmiuteen ja niitä voitaisiin ylläpitää vähintään vuoden ajan. Nopean toiminnan joukot koostuvat kansallisten asevoimien joukko-osastoista eivätkä muodosta erityistä "euroarmeijaa". Aseiden valmistuksessa pyritään yhteistyöhön ja asejärjestelmiä kehitetään yhteensopiviksi. Thessalonikin Eurooppa-neuvosto päättikin 2003 perustaa Euroopan puolustusviraston.
EU on vuodesta 2003 toteuttanut erilaisia rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatioita. Tärkein niistä oli Bosnia-Hertsegovinassa, jossa unionin 7000 hengen sotilasjoukot korvasivat Naton rauhanturvajoukot joulukuussa 2004.
Turvallisuus.
Europol on Euroopan poliisivirasto. Eurojustin taas edistää EU-maiden syyttäjien, tuomareiden ja poliisien välistä yhteistyötä.
Kauppapolitiikka.
EU:n kauppapolitiikka on kytköksissä sen kehitysapupolitiikkaan. Useimpien kehitysmaiden vienti EU:hun on tullitonta tai tullit ovat alennettuja. Etuuskohtelun avulla pyritään edistämään talouskasvua köyhissä maissa. Unionilla on keskeisenä kauppamahtina tärkeä asema kauppajärjestö WTO:ssa.
EU:n ja Välimeren maiden suhteet.
Välimeren etelärannan mailla on suuri merkitys EU:lle maantieteellisen läheisyyden, historiallisen yhteyden, kulttuurisiteiden ja muuttovirtojen vuoksi. EU ja sen ulkopuoliset Välimeren rannikkovaltiot hahmottelivat Välimeri-kumppanuuden perustan Barcelonan konferenssissa marraskuussa 1995. Siihen kuuluu esimerkiksi poliittinen vuoropuhelu, turvallisuusyhteistyö ja asevalvonta sekä talous- ja kauppasuhteiden vahvistaminen, lopullisena tavoitteena Euro-Välimeri-vapaakauppa-alue vuoteen 2010 mennessä.
Itäinen kumppanuus.
Tämän yhteistyösopimuksen seurauksena Euroopan unionin jäsenmaiden ja itäisten kumppanuusmaiden kahdenväliset suhteet ovat usein selvästi kehittyneet. Esimerkiksi Suomi kertoi tammikuussa 2010 perustavansa virallisen toimipisteen Valko-Venäjälle.
Afrikka-politiikka.
Kun Rooman sopimus solmittiin 1957, myös jäsenmaiden merentakaisista alueista ja maista tuli unioniin assosioituneita maita. Siirtomaavalta purkautui 1960-luvulla, jolloin suhde muuttui itsenäisten valtioiden väliseksi kanssakäymiseksi.
Kesäkuussa 2000 Beninin pääkaupungissa solmittiin Cotonoun sopimus Euroopan unionin sekä Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren (AKT) valtioiden välillä. Se on toistaiseksi kunnianhimoisin kauppaa ja tukea koskeva sopimus kehitysmaiden ja teollisuusmaiden välillä. Siinä otettiin myös käyttöön menettelytapoja, joilla voidaan käsitellä ihmisoikeuksien loukkauksia.
Kansalaisten oikeudet.
Unionin kansalaisuus on kirjattu perustamissopimukseen. Sen mukaan "unionin kansalainen on jokainen, jolla on jonkin jäsenvaltion kansalaisuus. Unionin kansalaisuus täydentää, mutta ei korvaa jäsenvaltion kansalaisuutta." Maastrichtin sopimuksen mukaan Euroopan unionin kansalaisilla on oikeus matkustaa, työskennellä ja asua missä tahansa unionin alueella. Jokaisella on kansallisuuteen katsomatta oikeus äänestää ja olla ehdokkaana kunnallisissa sekä Euroopan parlamentin vaaleissa siinä EU-maassa, jossa asuu.
Vuoden 1999 Amsterdamin sopimus vahvisti perusoikeuksien käsitettä. Sen mukaan EU-maata vastaan voidaan ryhtyä toimiin, jos se ei kunnioita EU-kansalaisten perusoikeuksia. Sopimuksella laajennettiin syrjimättömyysperiaate koskemaan kansalaisuuden lisäksi sukupuolta, rotua, uskontoa, ikää ja sukupuolista suuntautumista. Euroopan oikeusmiehen virka on perustettu EU:n tuomiseksi lähemmäs kansalaisia. Lisäksi unionin kansalaisilla on oikeus tehdä vetoomus Euroopan parlamentille.
Unionin tunnukset.
Eurooppalaisen identiteetin näkyvin ilmaisu on yhteinen raha euro. Muita symboleja ovat Euroopan unionin lippu, jossa on 12 keltaista tähteä sinisellä pohjalla, sekä "kansallislaulu" (Euroopan hymni), joka on Beethovenin säveltämä Oodi ilolle ("Ode an die Freude"). Eurooppa-päivää vietetään 9. toukokuuta, eli samana päivänä jolloin Robert Schuman antoi esityksensä liiton muodostamisesta. EU:lla on tunnuslause "Moninaisuudessaan yhtenäinen". Eurooppalainen passi on ollut käytössä vuodesta 1985, ja EU-ajokortteja on myönnetty kaikissa jäsenmaissa vuodesta 1996.
EU-asenteet.
Suurin osa kansalaisista pitää kaikissa EU-maissa jäsenyyttä oman maansa kannalta hyvänä asiana. EU:n kannatus on vaihdellut unionin eri osissa ja eri aikoina. Vuoden 2006 Eurobarometri-selvityksen mukaan EU:ta kannatetaan eniten Irlannissa ja Benelux-maissa ja EU-myönteisyys on lisääntynyt kaikissa vuonna 2004 unioniin liittyneissä maissa, Unkaria lukuun ottamatta. EU:n kannatus on pienintä Unkarin ohella Suomessa, Itävallassa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Britanniassakin EU oli vastaajien mielestä useammin "hyvä asia" (34 %) kuin "huono asia" (31 %).
Saman kyselyn mukaan enemmistö EU:n asukkaista (54 %) katsoo, että oma maa on hyötynyt unionin jäsenyydestä. Siihen uskotaan lujimmin Irlannissa (87 %), Liettuassa (77 %) sekä Tanskassa ja Kreikassa (74 %). Eniten epäilijöitä on Unkarissa, Ruotsissa ja Britanniassa; vain 39–41 prosenttia vastaajista ajatteli maansa hyötyneen jäsenyydestä.
Kritiikki Euroopan unionia kohtaan.
Vuoden 2009 Eurobarometrin mukaan EU:n asukkaista, enemmistö kannattaa valtionsa jäsenyyttä EU:ssa. Yli 50% mielestä jäsenyys on hyvä asia, ja vain 15% piti jäsenyyttä huonona asiana. Suurinta skeptisyys on Latviassa, Yhdistyneissä kuningaskunnissa ja Unkarissa, jossa vain 25-32 piti jäsenyyttä hyvänä asiana. %&% mielestä EU jäsenyys on hyödyttänyt omaa maataan ja 31% mielestä jäsenyydestä ei ole ollut hyötyä. 48% luottaa Euroopan parlamenttiin, kun taas 36% ei luota.
Sussexin yliopiston EU tutkimuksen professorit Aleks Szczerbiak ja Paul Taggart jakavat euroskeptismin kahteen osaan kovan ja pehmeän linjan edustajiin. Kovan linjan edustajat vastustavat Euroopan unionia periaatteesta. He haluavat irrottaa oman maansa EU:n jäsenyydestä ja tavoittelevat koko EU:n lakkauttamista. Szcherbiak ja Taggart luokittelevat kyseiseen ryhmään kuuluviksi Euroopan parlamentin Vapaa ja demokraattinen Eurooppa ryhmän puolueet, jonka ainoa suomalainen jäsen on Perussuomalaiset. Pehmeän linjan kriitikot kannattavat EU jäsenyyttä ja EU:n olemassaoloa, mutta vastustavat tiettyjä EU:n politiikkoja ja liittovaltiokehitystä. Pehmeän linjan kriitikoihin kuuluvat parlamentin Pohjoismaiden vihreä vasemmisto ryhmä, jolla ei ole suomalaisjäseniä, sekä Euroopan konservatiivit ja reformistit ryhmä, jolla ei ole suomalaisjäseniä.
Kritiikki Suomessa.
Suomessa on useita, enimmäkseen pieniä, euroskeptisiä ja -kriittisiä puolueita, joiden tavoitteena on estää integraation syventäminen tai unionin laajeneminen tai jopa aikaansaada maan kokonaan eroaminen unionista. Nämä ovat IPU, SKP, KTP ja STP. Vuoden 2009 EU-vaalien alla Tampereen yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan eduskuntapuolueista kriittisimmin EU:hun suhtautuvat Kristillisdemokraatit, Perussuomalaiset ja Vasemmistoliitto.
Europarlamentin suomalaisjäsenistä erityisen kovaa EU-kritiikkiä on esittänyt Vasemmistoliiton Esko Seppänen. Myös Suomen Keskustan Paavo Väyrynen suhtautuu kirjassaan unioniin kriittisesti.
on suomalainen järjestö, jonka tavoitteena on tuoda esiin kritiikkiä Euroopan unionin kehityksestä.
Vertailua muihin talousalueisiin ja maihin.
EU:n jäsenvaltioiden yhteenlaskettu väkiluku on yli 501 miljoonaa, eli jos se olisi liittovaltio, niin se olisi väkiluvultaan maailman kolmanneksi suurin Kiinan ja Intian jälkeen. Vastaavasti EU:n pinta-ala 4 325 675 km², eli se on pinta-alaltaan suurempi kuin Intia.
Luvut vuodelta 2003. Väritys: Syaani suurimmalle arvolle ja vihreä pienimmälle arvolle vertailujoukossa.
Lähde: CIA World Factbook 2004, IMF WEO Database
Aiheesta muualla.
*


Esperanto.
Esperanto on luonnollisiin kieliin perustuva keinotekoinen kieli, joka luotiin 1880-luvulla Puolassa. Se perustuu sanastoltaan enimmäkseen romaanisiin kieliin, kun taas kieliopissa on vahvoja vaikutteita slaavilaisista kielistä. Sen tarkoitus ei ole korvata luonnollisia kieliä vaan toimia helposti opittavana kielenä, joka helpottaa eri kielisten ihmisten välistä kommunikointia. Vaikka mikään ylikansallinen elin ei ole ottanut esperantoa virallisesti käyttöön, sillä on kasvava, aktiivinen puhujayhteisö, joka on käyttänyt kieltä jatkuvasti sen julkaisemisen jälkeen.
Esperanton nykyinen nimi syntyi salanimestä Dr. Esperanto (Tri Toivoja), jolla puolanjuutalainen silmälääkäri L. L. Zamenhof julkaisi kielen vuonna 1887 (tästä tarkemmin: Unua Libro). Zamenhof itse käytti aluksi kielestään vain nimeä "lingvo internacia", ’kansainvälinen kieli’. Hänen tarkoituksenaan oli luoda helposti opittava ja neutraali kieli käytettäväksi lingua francana erikielisten ihmisten kommunikointiin. Tällaisena yhteiskielenä toimivat noihin aikoihin Keski-Euroopassa erityisesti ranska ja saksa, Zamenhofin asuinalueilla myös venäjä, kun taas englannin merkitys oli varsin pieni.
Nykyään esperantoa käytetään mitä moninaisimmissa yhteyksissä: matkustettaessa, kirjeenvaihdossa (kirje- ja sähköposti), pikaviestimissä, musiikissa, kirjallisuudessa kirjojen käännös- ja alkukielenä, kulttuurivaihdossa ylipäätään, kokouksien työkielenä, siltakielenä eri kielten välillä sekä kielineuvonnassa sen kieliopin ehdottoman säännönmukaisuuden ja havainnollisuuden vuoksi. Merkillepantavaa on myös esperantoksi toimitettujen blogien ja muiden Internet-sivustojen voimakas määrällinen kasvu.
Esperantolla on noin tuhat äidinkielistä puhujaa. Suomen ensimmäinen esperantoyhdistys perustettiin Jyväskylään vuonna 1904. Suomessa on Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2011 lopussa kaksi henkilöä, joiden äidinkieleksi on rekisteröity esperanto.
Koska esperanto on keinotekoinen kieli, se ei perinteisessä mielessä kuulu mihinkään kielikuntaan, mutta ominaisuuksiltaan se on indoeurooppalainen.
Luokitus.
Koska esperanto on keinotekoinen kieli, se ei ole minkään luonnollisen kielen sukulainen. Se on kuitenkin saanut vaikutteita fonologiaansa, kielioppiinsa ja sanastoonsa pääasiassa indoeurooppalaisista kielistä. Esperanton äännejärjestelmään ovat eniten vaikuttaneet slaavilaiset kielet, kun taas perussanasto on johdettu pääosin romaanisista ja jossain määrin myös germaanisista kielistä.
Historia.
Vuonna 1878 L. L. Zamenhof pohti latinan elvyttämistä ratkaisuksi kansainvälisen kommunikoinnin käyttökielen ongelmaan, mutta latinaa opeteltuaan hän katsoi sen olevan liian vanhentunut ja vaikea tarkoitukseen. Englantia opiskellessaan hän taas huomasi sen verbitaivutuksien olevan tarpeettomia varsinaisen merkityksen ymmärtämiseksi. Zamenhof huomasi, että kielioppi kannattaa pitää yksinkertaisena ja säännöllisenä, mutta hän ei ollut keksinyt ratkaisua opeteltavan sanaston pienentämiseksi. Myöhemmin hän kuitenkin huomasi kaksi kylttiä, "Швейцарская" ("ŝvejcarskaja", ’vahtimestarin maja’), joka tuli sanasta "швейцар" ("švejtsar", ’vahtimestari’), sekä "Кондитерская" ("konditorskaja", ’konditoria’), joka tuli sanasta "кондитер" ("konditer", ’kondiittori’). Tällöin hän tajusi, että jälkiliitteiden käyttäminen voisi vähentää opeteltavien sanojen määrää huomattavasti. Hän päätti käyttää sanaston pohjana romaanisia ja germaanisia kieliä, sillä näiden kieliryhmien kielet ovat opiskelluimpia. Zamenhof halusi sanojen olevan tuttuja mahdollisimman monille.
Zamenhof opetti kielensä varhaista versiota luokkakavereilleen. Hän työskenteli käännösten ja runouden parissa kuusi vuotta nähdäkseen, mitkä hänen kielitieteellisistä teorioistaan todella toimivat, ja mitkä täytyi hylätä kömpelyyden tai rumuuden vuoksi. Hän käänsi muun muassa osia Raamatusta ja Shakespearen teoksista kielelleen. Varhaisimmat Zamenhofin kirjoittamat tekstit sisältävät nykyesperanton mukaan melko paljon virheitä, sillä kieli ei ollut vielä kehittynyt lopulliseen muotoonsa, eikä Zamenhof toisaalta välttämättä ollut vielä itse sisäistänyt kielen kaikkia piirteitä. Kun hän vihdoin oli valmis julkaisemaan kielen, oli tsaarin sensuuri liian tiukka sen julkaisemiseksi, minkä vuoksi julkistaminen viivästyi, ja Zamenhofilla oli lisää aikaa kehittää kieltä. Vuonna 1887 hän julkaisi esperanton idean ja rakenteen kuvailleen vihkosen (ns. Unua Libro, ’Ensimmäinen kirja’) salanimellä Dr Esperanto (’Tohtori Toivova’), josta kielen nimi myöhemmin periytyi. Tältä pohjalta esperanto kehittyi nykyään puhutuksi kieleksi.
Varhainen esperantoliike.
Ensimmäisinä vuosina kieltä käytettiin pääasiassa Zamenhofin ja kieltä aikaisin oppineiden julkaisuissa. Vuosina 1889–1895 ilmestyi Nürnbergissä ensimmäinen esperantonkielinen lehti, La Esperantisto. Vuonna 1894 Zamenhof teki lehden julkaisijan, Wilhelm Trompeterin, ja joidenkin muiden johtavien esperantistien vaatimuksesta äänestyksen esperanton uudistamisesta. Uudistuksessa muun muassa ehdotettiin esperanton erikoismerkkien ja useimpien niitä vastaavien äänteiden poistoa ja näin ollen aakkosten määrän pudottamista 22:een, monikon "-j"-päätteen muuttamista "-i"-päätteeksi, "-n"-päätteisen akkusatiivin korvaamista sanajärjestyksestä riippuvalla akkusatiivilla, adjektiivien ja adverbien erottelun poistoa, partisiippien vähentämistä kuudesta kahteen sekä korrelatiivitaulukon sanojen korvaamista enemmän latinaa muistuttavilla sanoilla. Lehden lukijat hylkäsivät ehdotukset murskaavasti, mutta monet uudistusmieliset jättivät esperanton, ja joitakin muutosehdotuksista käytettiin myöhemmissä esperantoon pohjautuvissa kielissä, kuten idossa. La Esperantiston jälkeen alkoi vuonna 1895 Uppsalassa ilmestyä Lingvo Internacia -niminen lehti.
Aluksi esperantoliike kasvoi eniten Venäjällä ja Itä-Euroopassa, mutta se levisi pian Länsi-Eurooppaan. Vuosina 1888–1893 syntyi paikallisia yhdistyksiä esimerkiksi Moskovaan, Pietariin, Vilnaan, Varsovaan, Helsinkiin, Müncheniin, Nürnbergiin, Malagaan, Uppsalaan, Göteborgiin ja Sofiaan. Kuitenkin vasta vuonna 1898 perustettiin Ranskan ensimmäinen esperantoliike. Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900 esiteltiin myös esperantoa, ja liike saikin huomattavan paljon uusia jäseniä. Mukaan liittyi myös korkean luokan ranskalaisia.
Vuonna 1901 liike oli levinnyt Kanadaan, vuonna 1903 Algeriaan, Chileen, Japaniin, Meksikoon ja Peruun, vuonna 1904 Tunisiaan, sekä vuonna 1905 Australiaan, Yhdysvaltoihin, Guineaan, Indokiinaan, Uuteen-Seelantiin, Tonkiniin ja Uruguayhin. Vuonna 1905 maailmalla julkaistiin jo 27 esperantonkielistä aikakauslehteä. Maakohtaiset järjestöt perustettiin Italiaan ja Sveitsiin vuonna 1902, Meksikoon vuonna 1903, Britanniaan vuonna 1904, Belgiaan ja Alankomaihin vuonna 1905, Tanskaan, Saksaan, Ruotsiin ja Japaniin vuonna 1906, Suomeen ja Irlantiin vuonna 1907, saksankieliseen Itävalta-Unkariin ja Yhdysvaltoihin vuonna 1908, Kiinaan vuonna 1909, sekä Uuteen-Seelantiin, Australiaan, Unkariin ja Norjaan vuosina 1910 ja 1911. Paikallisia järjestöt perustettiin Bostoniin ja Montevideoon vuonna 1905, Pretoriaan ja Samosiin vuonna 1906 ja Jerusalemiin vuonna 1907. Paikallisten järjestöjen lisäksi esperantistit perustivat esperantonkielisiä erikoisjärjestöjä esimerkiksi katolilaisille, tiedemiehille ja lääkäreille.
Vuonna 1904 pidettiin ensimmäistä kertaa pieni kansainvälinen esperantokongressi. Vuonna 1905 Ranskan Boulogne-sur-Merissä pidetyssä ensimmäisessä kansainvälisessä esperanton maailmankongressissa oli yhteensä 688 osanottajaa 30 eri maasta. Kongressissa vahvistettiin esperanton muuttumattomaksi perustaksi Zamenhofin kirjoittama esperanton peruskieliopin sisältävä "Fundamento de Esperanto" (’Esperanton perusteet’), johon ylimmälläkään kielellisellä elimellä ei ole oikeutta tehdä muutoksia. Teos sisältää aiemmin julkaistun niin sanotun 16 säännön kieliopin, harjoituskirjan ("Ekzercaro") sekä sanaluettelon ("Universala Vortaro"). Tässä kongressissa Zamenhof myös irtisanoutui esperantoliikkeen johtajuudesta, sillä hän ei halunnut häneen kohdistuvien ennakkoluulojen tai antisemitismin estävän kielen kehitystä. Esperanton maailmankongressi on järjestetty vuodesta 1905 lähtien joka vuosi lukuun ottamatta maailmansotien aikaisia vuosia.
Vuonna 1908 19-vuotias sveitsiläinen Hector Hodler perusti Genevessä Universala Esperanto-Asocion (), esperanton maailmanjärjestön, jolla on nykyään jäseniä noin 120 maasta. UEA vastaa esimerkiksi esperanton maailmankongressien järjestämisestä.
Belgian ja Saksan välissä vuosina 1816–1919 sijainneen autonomisen Moresnetin pienestä ja monikulttuurisesta väestöstä melko suuri osa puhui esperantoa. Vuonna 1908 Wilhelm Molly ehdotti, että Moresnetista olisi tehty maailman ensimmäinen esperantonkielinen valtio nimeltä Amikejo (’Ystävyyden paikka’), mutta ehdotus ei ehtinyt toteutua ennen Moresnetin kaatumista.
Merkittävimmät vuodet.
1920-luvun alkupuolella Kansainliitolle ehdotettiin esperanton hyväksymistä järjestön käyttökieleksi. Kymmenen edustajaa hyväksyi ehdotuksen yhtä Ranskan ehdokkaan, Gabriel Hanotaux'n, antamaa ääntä vastaan. Hanotaux ei pitänyt siitä, että ranskan kieli oli menettämässä asemiaan kansainvälisenä kielenä, ja piti esperantoa uhkana. Kymmenen vuotta myöhemmin Kansainliitto kuitenkin suositteli jäsenvaltioitaan sisällyttämään esperanton opetussuunnitelmiinsa. Monet pitävät 1920-lukua esperantoliikkeen vahvimpana aikana.
1930-luvulta lähtien Adolf Hitler ja Josif Stalin surmasivat useita esperanton puhujia heidän epänationalististen suuntautumuksiensa vuoksi. Natsit vihasivat esperantoa, koska sen kehittäjä Zamenhof oli juutalainen. Hitler väittää kirjassaan "Taisteluni" ("Mein Kampf"), että Zamenhof loi esperanton maailmanlaajuiseksi kieleksi yhdistämään juutalaisia hajaannuksessa. Stalin puolestaan väitti sen olevan ”vakoojien kieli”. Esperanto itsessään ei ollut syy teloitukseen, mutta monet juutalaiset ja ammattiliittolaiset käyttivät kieltä, joka vallanpitäjien mukaan rohkaisi pitämään yhteyttä ulkomaalaisten kanssa. Fasistinen Italia sen sijaan käytti jopa esperantonkielisiä esitteitä tukeakseen maan matkailua.
Kylmä sota hankaloitti esperantoliikkeen toimimista erityisesti 1950- ja 1960-luvuilla, sillä sen molemmat osapuolet pelkäsivät, että esperantoa käytettäisiin vastustajan propagandaan. 1970-luvulla liike kuitenkin voimistui jälleen ja levisi uusille alueille, vahvimmin Iraniin vuonna 1975. Vuonna 1991 Afrikassa oli jo niin paljon esperantisteja, että he pystyivät järjestämään oman mantereen esperantokongressinsa. Viime vuosina Afrikan esperantoliike on edelleen kasvanut ja kehittynyt.
Kielen kehitys.
Esperantoliikkeen vuonna 1905 hyväksymä ' rajoittaa kielen peruspiirteisiin ja -arvoihin tehtäviä muutoksia. Julistus määräsi muiden asioiden ohella, että kielen pohjan pitäisi säilyä Fundamento de Esperanton mukaisena ikuisesti, eikä kenelläkään ole oikeutta tehdä siihen muutoksia. Julistus sallii kuitenkin uusien ilmaisujen esittämisen kuten puhuja sopivaksi näkee, kunhan se noudattaa kielen tyyliä.
Monet esperantistit uskovat, että Boulognen julistus on suuri syy siihen, että esperantoyhteisöstä tuli paljon suurempi ja vakaampi kuin minkään muun keinotekoisen kielen puhujayhteisöstä. Liiallinen yritys on monien mukaan haitannut muiden keinotekoisten kielten, kuten idon, puhujayhteisön kehitystä tasapainoiseksi yhteisöksi. Monet keinotekoisten kielten luojat ovat myös liian omistushaluisia tuotoksiinsa ja ovat yrittäneet estää muita kehittämästä niitä. Esimerkiksi volapükin kehittäjän, Johann Martin Schleyerin, sanotaan pitäneen kielensä kehitystä liikaa omissa käsissään, mikä toisaalta aiheutti kiistoja ja hajaannusta kielen puhujien sisällä. Zamenhof sen sijaan julisti esperanton kuuluvan esperantisteille ja siirtyi taka-alalle kielen julkistamisen jälkeen.
Esperanton kieliopin kuvaus oli ensimmäisissä kirjoissa hyvin epäselvä, joten yksimielisyys kielen joistakin piirteistä kehittyi vasta seuraavien vuosien aikana. Jo ennen Boulognen julistusta kieli oli kuitenkin hyvin vakaa, sillä siihen tehtiin vain yksi sanastollinen muutos julkaisemisen jälkeisenä vuotena: aikaa ilmaisevien korrelatiivien "kian" (’milloin’), "tian" (’silloin’), "nenian" (’ei milloinkaan’), "ian" (’joskus’), "ĉian" (’aina’) "-an"-pääte vaihdettiin "-am"-päätteeksi ("kiam", "tiam", "neniam", "iam", "ĉiam"), jottei se joidenkin sanojen kohdalla sekoittuisi adjektiivia ilmaisevien korrelatiivien akkusatiivimuotojen "kian" (’millaista’), "tian" (’sellaista’), "nenian" (’ei minkäänlaista’), "ian" (’jonkinlaista’) ja "ĉian" (’kaikenlaista’) kanssa. Kieleen on tehty joitakin pieniä muutoksia, mutta vain suuren kannatuksen tukemana. Mikään määräysvalta ei ohjaile esperantoa, joten siihen ei voi myöskään syntyä mielivaltaisia muutoksia, kuten monissa muissa keinotekoisissa kielissä.
Vaikka nykyaikainen esperanton käyttö eroaa jossakin määrin alkuperäisestä kuvauksesta, ovat muutokset pikemminkin sanastollisia kuin kieliopillisia tai äänteellisiä. Esimerkiksi käännös lauseesta ”Minä pidän tästä” on usein "Mi ŝatas ĉi tiun", vaikka se sanatarkasti tarkoittaa ”Minä arvostan tätä”. Perinteinen tapa sanoa se olisi "Ĉi tiu plaĉas al mi", joka tarkoittaa sanatarkasti ”Tämä miellyttää minua”. Nykyään molempia tapoja käytetään melko paljon.
Nykyesperantossa ei myöskään tunneta juuri maskuliinisia juurisanoja, kuten aikaisemmin. Ammattinimikkeet (kuten "dentisto", ’hammaslääkäri’), ihmisiä kuvaavat sanat (kuten "junulo", ’nuorukainen’), sekä verbeistä muodostetut substantivoidut partisiippimuodot (kuten "kuranto", ’juoksija’) tarkoittivat aikaisemmin ainoastaan miestä, ellei siihen lisätty feminiinistä "-ino"-päätettä ("dentistino", "junulino", "kurantino"). Nykyesperantossa ainoastaan muutamat pääasiassa sukulaisuussuhteita kuvaavat sanat ovat oletuksena maskuliinisia.
Lisäksi muutoksia on tehty valtioiden nimiin, joiden "-ujo"-päätteet ovat muuttuneet "-io"-päätteiksi. Myös "-a"-päätteiset naisten nimet (esimerkiksi "Maria") hyväksytään nykyään, vaikka "-a" on adjektiivien pääte, kun taas entiset kielenpuhdistajat olisivat vaatineet substantiivin päätettä "-o" (esimerkiksi "Mario").
Näiden lisäksi esperantistit ovat muodostaneet useita sanoja ilmaisemaan tuoreempia käsitteitä, vaikkakin nämä ovat mahdollisuuksien mukaan olleet yhdenmukaisia kielen olemassa olevan tyylin kanssa. Esimerkiksi tietokonetta kutsuttiin aikaisemmin "komputeroksi" tai "komputoroksi" englannin "computer"-sanan mukaan, kunnes sana "komputilo", (pääte "-il-" ilmaisee työkalua juurisanasta "komputi", ’käsitellä tietoja’) vakiintui sen esperantolle paremmin sopivan tyylin vuoksi. "Eŭro" on toinen esimerkki: vaikka valuutasta käytetään nimeä ’euro’ useimmissa Euroopan unionin virallisissa kielissä, sopii "eŭro" esperantoon paremmin sen fonologian vuoksi.
Kaikki muutokset eivät ole kuitenkaan vielä laajalti hyväksyttyjä. Esimerkiksi sana "ĉipa" ('halpa') on vaihtoehtoinen sana sanalle "malmultekosta" (’paljon maksavan vastakohta’).
Joidenkin esperantoharrastajien mielestä esperantoa vastaan ovat monet nykyisen maailmanjärjestelmän rakenteet, kielien kääntämis- ja koulutusbisnes, ennakkoluulot ja eri maiden äärikansalliset ainekset. Silti se heidän mukaansa voisi levitä laajasti väestön ala- ja keskiluokkien keskuudessa, jolloin jossain vaiheessa saavutettaisiin se kriittinen massa, jolloin markkinoijien ja poliitikkojen olisi pakko tunnustaa esperantistien olemassaolo. Tarvetta esperanton kaltaiselle kansainväliselle yleiskielelle on kuitenkin vähentänyt englannin kielen nouseminen yhä selvemmin lingua francan asemaan.
Alueellinen sijoittuminen.
Koska esperanto on keinotekoisesti luotu kansainvälinen apukieli, se ei kuulu millekään kansalle tai valtiolle, eikä sen käyttö rajoitu millekään tietylle alueelle. Sen puhujia on ympäri maailmaa, arviolta noin 120 maassa – eniten kuitenkin keskisessä ja itäisessä Euroopassa, Kiinassa ja itäisessä Aasiassa.
Virallinen asema.
Esperanto ei ole minkään valtion virallinen kieli, vaikka 1900-luvun alkupuolella oli suunnitelmia muodostaa Moresnetista ensimmäinen esperantonkielinen valtio, ja lyhytikäinen -niminen keinotekoinen mikrovaltio käytti esperantoa virallisena kielenään vuonna 1968. Kuitenkin se on useiden kansalaisjärjestöjen, pääosin esperantoliikkeiden, virallinen työkieli. Suurimmalla näistä järjestöistä, lla (Esperanton maailmanliitto), on viralliset neuvoa-antavat suhteet Yhdistyneisiin kansakuntiin ja UNESCOon.
Puhujamäärä.
Washingtonin yliopiston professorin Sidney Culbertin tekemän tutkimuksen mukaan noin 1,6 miljoonaa ihmistä puhuu esperantoa niin hyvin, että osaa tervehtimisen lisäksi myös kommunikoida esperantoksi tyydyttävällä tasolla. Tutkimus ei koskenut pelkästään esperantoa vaan myös muita kieliä, ja monet esperantistit epäilevät tämän korkean luvun todenperäisyyttä. Culbertin lukua on kuitenkin monissa tietolähteissä, kuten Ethnologuessa, pidetty esperanton puolivirallisena puhujamääränä, vaikkakin jälkimmäinen pyöristää luvun 2 miljoonaan. Ethnologue myös arvioi maailmassa olevan 200–2 000 äidinkielenään esperantoa puhuvaa henkilöä.
Esperanton puhujamäärän määrittäminen on vaikeaa, sillä useimmiten puhujamäärissä otetaan huomioon äidinkielenään kieltä puhuvat eikä kieltä opiskelleet henkilöt. Koska esperanto on tarkoitettu apukieleksi kansainväliseen kommunikointiin eikä korvaavaksi äidinkieleksi, on sillä vain muutama äidinkielellinen puhuja, joista kaikki ovat kaksi- tai kolmikielisiä.
Murteet.
Esperantosta ei ole syntynyt uusia murteita kuten luonnollisista kielistä. Tämä johtuu kielen säännönmukaisesta luonteesta ja käytön suunnitellusta alueesta. Ihmisillä on tapana luoda ja kehittää alueellisia muunnoksia päivittäin käyttämistään kielistä, mutta esperanton tapauksessa tällainen tekisi kansainvälisestä kommunikoinnista paljon vaikeampaa ja olisi näin vahvasti kielen alkuperäistä tarkoitusta vastaan.
Slangi.
Kuten murteita, myöskään slangia ei esperantossa ole syntynyt juuri ollenkaan, sillä samoin kuin murteiden tapauksessa, se tekisi kansainvälisestä kommunikoinnista vaikeampaa. Joitakin yksittäisiä, helposti tunnistettavia slangisanoja kuitenkin on. Näistä tunnetuimpia lienevät tervehdyksestä "saluton" (’moi’) muodostetut "sal", "luton" ja "sa" tai sen sijasta tervehdykseen käytettävä "salaton" (’salaattia’). Muita slangisanoja ovat muun muassa "malino" (’naisen vastakohta’) sanasta "viro" (’mies’), "espo" sanasta "esperanto" ja "sti" sanasta "esti" (’olla’).
Johdetut kielet.
Vuosien varrella monet ryhmät ja yksittäiset henkilöt ovat esittäneet uusia kieliprojekteja esperanton ”paranneltuina” versioina. Melkein kaikki näistä projekteista ovat kuolleet epäonnistuttuaan kehittymään suunnitteluvaihetta pidemmälle. Ainoa, joka on saanut jonkin verran menestystä, on ido (’jälkeläinen’ esperantoksi), joka esiteltiin Pariisissa lokakuussa 1907. Sen pääeroavaisuudet esperantoon nähden ovat yksinkertaistettu kirjaimisto ja jotkin kieliopilliset ominaisuudet. Aikaisemmin melko monet esperantistit vaihtoivat kannatuksensa esperantosta idoon, mutta nykyään sillä arvioidaan olevan puhujia vain noin 250–500 henkilöä. Jotkin pienet uudistusprojektit, jotka vaikuttavat vain pieneen osaan kielestä, ovat saavuttaneet muutaman kannattajan, jotka puhuvat omintakeista versiotaan kielestä.
Diftongit.
Diftongien jälkiosana on puolivokaali "j" tai puolivokaali "ŭ". Diftongeja ovat "aj", "ej", "oj", "uj", "aŭ" ja "eŭ".
Painotus.
Toisin kuin suomessa, esperantossa lähes kaikki vokaalit lausutaan lyhyinä. Pitkä vokaali voikin esiintyä ainoastaan painollisessa tavussa. Sanoissa paino on aina toiseksi viimeisellä tavulla eli toiseksi viimeisellä vokaalilla. "Ŭ"- ja "j"- päätteiset diftongit muodostavat kuitenkin vain yhden tavun.
Yksitavuisissa ja monissa pikkusanoissa – kuten "unu" (’yksi’), "apud" (’vieressä’) ja "ili" (’he’) – ei ole painoa.
Konsonantit.
Kirjain "r" lausutaan joko yksitäryisenä apikoaveolaarisena tremulanttina tai apikoaveolaarisena tremulanttina. Kirjain "v" lausutaan joko labiodentaalisena frikatiivina, labiodentaalisena puolivokaalina tai labioveraalisena puolivokaalina. Kirjaimet "dz" lausutaan affrikaattana '.
Konsonanttiklustereita voi esiintyä sanan alussa ja keskellä (esimerkiksi "instrui", ’opettaa’), mutta ei lopussa, paitsi vierassanoissa ja runomuotoisen sanapäätteiden poisjättämisen johdosta.
Esperantossa on huolellisesti osattava erottaa soinnilliset ja soinnittomat konsonantit – kuten /b/ ja /p/, /g/ ja /k/, sekä /d/ ja /t/ – toisistaan.
Lisäksi on huomattava, ettei esperantossa ole suomen ŋ-äännettä, vaan /n/ ja /g/ lausutaan selvästi erillään.
Kirjoitusjärjestelmä.
Esperanto on täysin äänteenmukainen kieli: jokainen kirjain äännetään ja kukin kirjain merkitsee aina samaa äännettä. Sen kirjoittamiseen käytetään latinalaisia kirjaimia, joista on kuitenkin poistettu kirjaimet "q", "w", "x" ja "y". Lisäksi siihen on lisätty kirjaimet "Ĉ", "Ĝ", "Ĥ", "Ĵ", "Ŝ" ja "Ŭ". Näin ollen kirjaimia on yhteensä 28.
Luetellessa kirjaimia vokaalit lausutaan normaalisti, ja konsonanttien perään lisätään "o"-äänne.
Erikoiskirjaimien käyttö.
Esperanton erikoiskirjaimet ovat tietokoneella käytettävissä ISO 8859-3 (Latin3)- ja Unicode-merkistöissä. Jos ei ole mahdollista käyttää kyseisiä merkistöjä, erikoiskirjainten ylämerkit voidaan korvata toisella merkillä. Yleisimmin ylämerkkien sijaan käytetään x-kirjainta, jota ei muutoin esperantossa käytetä. X-merkkiä pidetään kuitenkin melko rumana ja häiritsevänä.
Ŭ-kirjaimen voi tässä tapauksessa korvata myös tavallisella u-kirjaimella, sillä sekaantumisen vaaraa ei ole. X:n tilalla käytetään usein myös h-kirjainta lähinnä ulkoasullisten seikkojen vuoksi. Zamenhof itse suositteli h-kirjaimen käyttöä ylämerkkien sijaan, ja ŭ-merkin korvaamista u-merkillä. H-merkin käyttäminen ylämerkkien sijaan on kuitenkin melko ongelmallista, sillä se voi sekoittua h-äänteen kanssa.
Myös ^-merkkiä käytetään, mutta hyvin harvoin.
Kielen kirjoittamiseen on kehitetty myös muita järjestelmiä, mutta mikään niistä ei ole saavuttanut merkittävää suosiota, sillä tietotekniikan kehitys on jo tehnyt esperanton omien kirjainten käytön mahdolliseksi useimmissa yhteyksissä. Suosituin näistä ehdotetuista kirjoitusjärjestelmistä lienee Nova Help-Alfabeto (NHA,), joka pyrkii olemaan mahdollisimman kansainvälinen korvaamalla esperanton kirjaimet ja kirjainyhdistelmät merkeillä, joita käytetään ympäri maailmaa. Nova Help-Alfabeton ongelmana pidetään sitä, että siinä liian moni merkki on korvattu, jolloin teksti on vaikeasti ymmärrettävää.
Kielioppi.
Esperanto on agglutinoiva kieli, jossa substantiiveilla ei ole sukuja ja jossa verbit taipuvat säännöllisesti. Substantiiveilla ja adjektiiveilla on kaksi sijamuotoa, nominatiivi ja akkusatiivi, sekä yksikkö ja monikko. Adjektiivien ja substantiivien taivutuksen tulee täsmätä toisiinsa nähden. Verbit eivät taivu persoonamuodoissa. Akkusatiivipääte voi osoittaa myös muun muassa liikkeen suuntaa tai korvata joitakin prepositioita. Akkusatiivin vuoksi esperantossa ei ole määrättyä sanajärjestystä.
Esperanton kielioppi on erittäin säännöllinen, sitä kirjoitetaan kuten lausutaan, ja sen rakenne on hyvin looginen. Kaikki nämä ominaisuudet tekevät esperantosta useimmille erittäin helposti opittavan kielen.
Kaikkien substantiivien pääte on "-o", adjektiivien "-a", ja sanajuurista muodostettujen adverbien "-e".
Verbit.
Kaikki esperanton verbit taipuvat säännöllisesti ja käyttävät samaa taivutuskaavaa. Verbeillä on kolme aikamuotoa: preesens, preteriti ja futuuri, joiden lisäksi voidaan muodostaa liittoaikamuotoja esti-verbin ja pääverbin partisiipin avulla. Tapaluokkia ovat indikatiivi, konditionaali ja volitiivi. Lisäksi verbeillä on aktiivin ja passiivin partisiippimuodot kaikissa kolmessa aikamuodossa. Verbeillä ei ole persoonamuotoja eli verbimuoto on sama kaikissa persoonissa.
Verbit muodostetaan lisäämällä juurisanaan verbimuodon pääte. Infinitiivin pääte on "-i", preesensin "-as", preteritin "-is", futuurin "-os", volitiivin "-u" ja konditionaalin "-us".
Volitiivi.
Volitiivi on esperanton oma tapaluokka. Se muistuttaa käytöltään imperatiivia ja subjunktiivia, sillä sillä ilmaistaan toivomusta.
Yleisimmin sitä käytetään käskynä, jolloin verbin edestä voi jättää persoonapronominin pois, jos käsky osoitetaan yksikön tai monikon toiselle persoonalle. Muussa tapauksessa persoonapronominia pitää käyttää.
Volitiivia käytetään myös "ke" ("että") -sivulauseissa, kun päälauseessa on jokin toivomusta ilmaiseva verbi.
Sanasto.
Esperanton 900 juurisanaa kattanut perussanasto määriteltiin Zamenhofin vuonna 1887 julkaisemassa "Lingvo internacia" -teoksessa. Kielen puhujien sallittiin kuitenkin lainata sanoja tarvittaessa muista kielistä, kunhan ne löytyisivät mahdollisimman useista kielistä. Vuonna 1894 Zamenhof julkaisi ensimmäisen esperanton sanakirjan, "Universala Vortaron", joka sisälsi huomattavasti enemmän juurisanoja käännettynä viidelle eri kielelle.
Siitä lähtien esperantoon on lainattu useita sanoja muista kielistä, pääosin kuitenkin länsieurooppalaisista. Kaikki yhden puhujan lainaamat sanat eivät ole kuitenkaan tulleet yleiseen käyttöön. Viime vuosikymmeninä useimmat uusista lainasanoista ovat olleet teknisiä tai tieteellisiä termejä. Jokapäiväiset sanat ovat useimmiten syntyneet vanhojen sanojen yhdistelmistä – kuten "komputilo" (’tietokone), joka muodostuu sanoista "komputi" (’käsitellä tietoja’) ja "ilo" (’työkalu’, ’väline’) – tai niille annetuista uusista merkityksistä – kuten "muso" (’hiiri’), joka tarkoittaa nykyään myös tietokoneeseen kytkettyä laitetta, aivan kuten suomenkin kielessä. Esperantistien välillä on jatkuvia kiistelyitä siitä, onko tietty lainasana oikeutettu vai pitäisikö uusi sana luoda yhdistelemällä vanhojen sanojen merkityksiä.
Juurisanojen ja niiden säännöllisen yhdistelemisen sääntöjen lisäksi esperanton opiskelijan täytyy opetella myös muutamia idiomaattisia yhdistelmiä, kuten "eldonejo" (’pois antamisen paikka’ eli ’kustantamo’). Myös joillakin juurisanoilla on idiomaattisia merkityksiä niiden sananmukaisten merkityksien lisäksi. Esimerkiksi sanasta "krokodilo" (’krokotiili’) muodostuneella verbillä "krokodili" tarkoitetaan omalla äidinkielellä puhumista tilanteessa, jossa tulisi puhua esperantoa (esimerkiksi kansainvälisissä esperantokonferensseissa).
Esperantossa sanat muodostuvat vartalosta, siihen mahdollisesti liitettävistä etu- ja jälkiliitteistä, sekä päätteestä, joka ilmaisee sanaluokan tai verbin aika- ja tapamuodon. Yhdestä juurisanasta voi päätteillä ja sanaluokkia vaihtamalla muodostaa jopa kymmeniä eri sanoja.
Suurin osa esperanton kantasanastosta on lainattu indoeurooppalaisen kielikunnan eri kieliryhmistä.
Patro nia (Isä meidän).
Lukijan äidinkieli kuuluu ääntämisen vivahteissa, mutta ei vaikuta ymmärrettävyyteen. Lukunäytteissä on joissakin kohdin hieman eri sanamuoto. Ensimmäisen näytteen teksti on alla. Kahdessa muussa toinen säe on ”sanktigata estu via nomo” ja neljäs ”fariĝu via volo”. Toisen näytteen lopussa on myös säe "Ĉar via estas la regno, kaj la potenco kaj la gloro eterne."
"Patro nia, kiu estas en la ĉielo,"
"kiel en la ĉielo, tiel ankaŭ sur la tero."
"Nian panon ĉiutagan donu al ni hodiaŭ."
"Kaj pardonu al ni niajn ŝuldojn,"
"kiel ankaŭ ni pardonas al niaj ŝuldantoj."
"Kaj ne konduku nin en tenton,"
"sed liberigu nin de la malbono."
Kulttuuri.
Esperantoksi on kirjoitettu tai käännetty yhteensä yli 25 000 kirjaa, ja säännöllisesti ilmestyviä esperantonkielisiä aikakausjulkaisuja ilmestyy yli sata. Suosituin tapa käyttää kieltä lienee kirjeystävien hankkiminen, joita varten on olemassa jo kymmeniä erilaisia palveluita tai palstoja. Monet kielen puhujat käyttävät esperantoa matkustaakseen halvalla ympäri Eurooppaa käyttämällä Pasporta Servo -palvelua, jossa moni esperantisti tarjoaa esperanton puhujille ilmaista lomamajoitusta omassa kodissaan, sekä mahdollisesti myös muita palveluita. Esperantistit kerääntyvät myös lukuisiin tapahtumiin ympäri maailmaa, joista suosituin on 1 500–3 000 esperantistia keräävä maailmankongressi, Universala Kongreso de Esperanto.
Kirjallisuus ja lehdet.
Esperantokirjallisuus sai alkunsa jo ennen kielen virallista julkistamista, kun kielen luoja L. L. Zamenhof käänsi runoutta ja proosaa esperantoksi testatakseen kielen kehittyneisyyttä ja ilmaisukykyisyyttä. Nykyesperantistit voivat löytää näistä teksteistä paljon kielivirheitä, joka johtui kielen kehitysvaiheesta. Myös kielen julkaisun jälkeen Zamenhof kirjoitti ja käänsi ahkerasti. Tunnetuimpia käännöksiä ovat Vanha testamentti ja useat William Shakespearen näytelmät.
Nykyään esperantoksi julkaistaan joka vuosi satoja kirjoja, joidenkin arvioiden mukaan keskimääräinen vauhti on yksi uusi julkaisu joka päivä. Tunnetuimmat merkkiteokset Antoine de Saint-Exupéryn "Pikku prinssistä" ("La Eta Princo") J. R. R. Tolkienin "Taru sormusten herrasta" -trilogiaan ("Mastro de l'Ringoj") on käännetty esperantoksi monien suomenkielisten teosten, kuten "Kalevalan" ja Aleksis Kiven "Seitsemän veljestä" -teoksen ("Sep fratoj"), tavoin. Myös muutamat suomalaiset ovat kirjoittaneet suoraan esperantoksi.
Tunnetuimpia esperantokirjailijoita ovat Antoni Grabowski, William Auld, Julio Baghy, Kazimierz Bein, Jorge Camacho, Kálmán Kalocsay, Mauro Nervi ja Claude Piron.
Myös monet lastenkirjat ja sarjakuvat on käännetty esperantoksi, kuten Asterix ("Asteriks"), Pinokkio ("Pinokjo"), Tintti ("Tinĉjo"), Peppi Pitkätossu ("Pipi Ŝtrumpolonga"), Vaahteramäen Eemeli ("Emilo"), Ronja Ryövärintytär ("Ronjo, rabista filino"), Anu ja Antti ("Cisko kaj Vinjo"), ja niin edelleen.
Esperantoksi ilmestyy säännöllisesti yli 100 lehteä, joista tunnetuimpia ovat kansainvälisen esperantojärjestön Esperanto, kansainvälisen esperantonuorten järjestön Kontakto, ja uutislehti Monato. Esperantoksi julkaistaan myös erikoisalojen lehtiä, ja useilla esperantojärjestöillä on oma lehti. Jotkin lehdet ilmestyvät Internetissä. Suomen Esperantoliitto julkaisee kuusi kertaa vuodessa ilmestyvää Esperantolehteä.
Ranskalainen "Le Monde diplomatique" ilmestyy verkkojulkaisuna myös esperantoksi.
Musiikki ja radio.
Musiikkia esperantoksi on tehty heti esperanton julkaisun jälkeen. Nykyään esperantomusiikki käsittääkin useimmat musiikin alalajit kuoromusiikista rockiin. Tunnetuimpia yhtyeitä ovat esimerkiksi Akordo, Dolchamar, JoMo, Ĵomart kaj Nataŝa, Kaj Tiel Plu, Kajto, Kore, Esperanto Desperado ja Persone. Vinilkosmo on pelkästään esperantomusiikkia julkaiseva levy-yhtiö.
Esperantoksi lähetetään radiolähetyksiä niin radioverkoissa kuin Internetissäkin. Nykyisin ainakin China Radio International, Melbourne Ethnic Community Radio, Radio Habana Cuba, Radio Audizioni Italiane (RAI), Radio Polonia ja Radio Vatican lähettävät esperantonkielistä materiaalia. Nettiradioita ja podcastingejä on joitakin kymmeniä.
Elokuvat.
Vuonna 1964 Jacques-Louis Mahé tuotti ensimmäisen kokopitkän esperantonkielisen elokuvan, "Angoroj". Vuonna 1965 sitä seurasi pienellä budjetilla tehty kauhuelokuva nimeltä "Incubus", jonka pääosaa näytteli William Shatner. Incubus sai monilta esperantisteilta vastaan kritiikkiä näyttelijöiden huonon lausumisen takia. Yhteensä esperantoksi on tehty noin parisenkymmentä elokuvaa.
Lisäksi esperanto on esiintynyt monissa elokuvissa taustalla, kuten "ssä" ja Charles Chaplinin "Diktaattorissa".
Televisio.
Vuonna 2003 Ĝangalo-niminen www-sivu aloitti hankkeen esperantonkielisen, Internetissä toimivan televisiokanavan perustamiseksi. Tarkoituksena oli kerätä lahjoituksin 35 000 euroa, mutta niitä tuli vain noin 23 000 euroa. Hanketta ei kuitenkaan keskeytetty, ja Internacia Televido -niminen Internet-televisiokanava aloittikin toimintansa suunniteltua pienimuotoisempana maaliskuussa 2005. Kanava esimerkiksi palkkasi vain kolme työntekijää kymmenen suunnitellun sijaan, eikä se saanut hankittua itselleen omaa studiota materiaalin tekemistä varten.
Kanava lähettää muun muassa kulttuuriohjelmia, dokumentteja, piirrettyjä, elokuvia, esperantokursseja ja piensarjoja. Ohjelmat on tuotettu pienellä budjetilla. Ohjelmaa tulee päivittäin 90 minuuttia, ja sitä näytetään peräkkäin koko päivän ajan.
Jo aikaisemmin oli suunniteltu esperanto.tv-kanavan perustamista, mutta hanke kaatui ennen kanavan julkaisemista.
Tunnettuja puhujia.
"Verda stelo" eli vihreä tähti kuvaa viittä perinteisen laskutavan mukaista mannerta.
"Jubilea simbolo" on vaihtoehtoinen symboli perinteiselle vihreälle tähdelle.
Symbolit.
Toivoa ("espero") kuvaavasta vihreästä väristä on tullut merkittävin esperanton symboli. Se esiintyy kaikissa kuviosymboleissa ja sitä käytetään jopa vertauskuvallisissa sanonnoissa. Esimerkiksi "verda koro" ("vihreä sydän") tarkoittaa esperantistin sydäntä tai aatetta. Viisisakarainen tähti, "verda stelo" ("vihreä tähti"), kuvaa viittä vanhan laskutavan mukaista mannerta.
Verda stelo esiintyy myös esperanton lipun vasemmassa yläkulmassa rauhaa ja puolueettomuutta kuvaavan valkoisen neliön päällä. Lippua käytetään erittäin paljon, mutta jotkut esperantistit pitävät lippua liian nationalistisena kansainväliselle kielelle, joten monet järjestöt suosittelevatkin brasilialaisen esperantistin vuonna 1987 luoman "jubilea simbolon" ("riemusymboli") käyttöä. Jubilea simbolossa on kaksi vihreää E-kirjainta toisiinsa nähden vastakkain valkoisella pohjalla. Tämä malli ei kuitenkaan ole saavuttanut vielä kovin suurta suosiota ja useimmat esperantistit pitävätkin yhä perinteistä lippua ylikansallisen yhteenkuuluvuuden tai kansainvälisyyden symbolina. Joskus esperantomatkailijat pitävät pientä lippua esillä, jotta muut esperantistit voisivat tunnistaa heidät esperantisteiksi.
Kritiikkiä.
Esperanto on saanut vastaansa myös runsaasti kritiikkiä. Suuri osa siitä koskee yleisesti keinotekoisten apukielten tarpeellisuutta ja realiteetteja ja on kohdistettu juuri esperantoon sen suuren käyttäjämäärän ja tunnettuuden vuoksi.
Näiden johdosta esperantolle on syntynyt monia kilpailevia kieliä, joita monet esperantistit ovat siirtyneet käyttämään. Tunnetuimpia näistä ovat esperanton pohjalta syntynyt ido, esperanton naturalistisuudellaan haastava interlingua ja esperanton vastaisenakin esiintynyt fasile.
Kritiikin myötä myös esperanton sisällä on esiintynyt erinäisiä reformoivia suuntauksia, kuten "riismi", jossa esperanton persoonapronominit "li" (”hän” m.) ja "ŝi" (”hän” f.) korvataan yhdellä persoonapronominilla, "ri". Riismissä juurisanoilla ei ole oletusarvoisesti mitään sukua, vaan maskuliinisuus tulisi ilmaista jälkiliitteellä "-iĉ-", kuten feminiinisyys ilmaistaan jälkiliitteellä "-in-". Näin ollen ”isä” olisi esperantoksi "patriĉo" ja ”äiti” "patrino". Riismi ei ole kuitenkaan saanut suurta suosiota.


Eurovision laulukilpailu 2003.
Eurovision laulukilpailu 2003 järjestettiin Latvian Riiassa 24. toukokuuta. Kilpailun juonsivat kaksi Latvian aiempaa euroviisuedustajaa, Marija Naumova ja Renārs Kaupers. Kilpailun voitti Turkin edustaja Sertab Erener kappaleellaan "Everyway That I Can".
Vuoden 2003 Euroviisuissa suurimman kansainvälisen huomion keräsi kuitenkin Venäjän edustaja, kansainvälisesti menestynyt tyttöduo t.A.T.u., joka markkinoi itseään lesboina. Jäsenet Julija Volkova ja Lena Katina paljastivat suunnittelevansa esiintymistä alasti ja suutelua, jotta he voittaisivat kilpailut, mutta järjestäjät uhkasivat heitä diskaamisella, minkä vuoksi he joutuivat esiintymään vaatteet päällä. He kuitenkin väittivät harrastaneensa seksiä lavan takana. Yhtye sijoittui kolmanneksi ja Venäjä syytti kilpailun järjestäjiä virheellisestä ääntenlaskennasta. Myöhemmin t.A.T.u. kertoi lesboutensa olleen pelkkä markkinakikka, mutta he toisaalta kommentoivat kilpailujen olevan tarkoitettu pelkille aloittelijoille.
Suomi, Makedonia, Sveitsi, Liettua ja Tanska jättivät kisan väliin edellisvuoden huonoista sijoista johtuen.
Äänestyskoostumus.
Jokainen maa antoi kymmenelle mielestään parhaalle kappaleelle pisteet 12, 10, 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2 ja 1. Tuolloiset säännöt määräsivät, että mikäli maan puhelinverkko kattaa väestöstä yli 80 prosenttia, tulee pisteet päättää puhelinäänestyksellä. Tämän säännön nojalla ainoastaan Venäjä sai käyttää raatia pisteidensä antamiseen. Lisäksi Irlannissa ja Bosnia-Hertsegovinassa puhelinäänestys epäonnistui, ja niiden kahden maan pisteet otettiin vararaadilta.
Pistetaulukko.
Tummanvihreällä on merkitty kilpailun voittaja Turkki. Se on myös lihavoitu sekä kilpailun muu kärkikymmenikkö (poislukien 4 suurta rahoittajamaata) kursivoitu, koska ne pääsivät ensi vuonna automaattisesti finaaliin. Euroviisujen neljä suurinta rahoittajamaata on merkitty vaaleanvihreällä.


Elokuu.
Elokuu on kesän viimeinen ja vuoden kahdeksas kuukausi. Suomenkielisen nimensä se on saanut elonkorjuusta eli viljan keräämisestä pelloilta. Elokuussa on 31 päivää. Suomessa elokuu on etelässä sekä pohjoisessa pimenevien öiden, lämpimien säiden ja sadonkorjuun aikaa. Yleensä elokuun lopulla voi jo pohjoisessa nähdä luonnossa merkkejä alkavasta syksystä. Koululaisten kesäloma päättyy elokuun puolivälin tienoilla.
Elokuun sai latinankielisen nimensä "Augustus" Rooman ensimmäisen keisarin Augustuksen mukaan. Ennen muutosta kuukauden nimi oli "Sextilis", joka viittasi siihen, että se oli ollut vuoden kuudes kuukausi, ennen kuin Julius Caesar siirsi vuodenvaihteen maaliskuun alusta tammikuun alkuun.
Elokuun keskilämpötilat vaihtelevat eri puolella Suomea. Vantaalla elokuun keskilämpötila on noin +16 astetta, Lahdessa noin +15 astetta, Tampereella noin +15 astetta, Kuopiossa noin +14 astetta, Oulussa noin +13,5 astetta ja Sodankylässä noin +10 astetta. Elokuu on vuoden toiseksi lämpimin kuukausi heinäkuun jälkeen. Heinä-elokuun vaihde on Suomessa vuoden lämpimintä aikaa. Etelä-Suomessa elokuussa päivälämpötilat vaihtelevat normaalisti 20 asteen molemmin puolin, helteen todennäköisyys kuitenkin vähenee kuun loppua kohti. Pohjois-Suomessa taas lämpötilat kieppuvat noin 15–20 asteessa.
Elokuun alku on Suomessa vielä hyvin lämmintä, helteitä esiintyy yleisesti. Elokuu on vuoden toiseksi lämpimin kuukausi heinäkuun jälkeen. Kuun loppua kohden hellepäivien todennäköisyys vähenee paljon, vaikkakin säät pysyvät koko kuukauden ajan kesäisen lämpiminä. Esimerkiksi Etelä-Suomessa elokuun ensimmäisellä puoliskolla tyypillinen päivälämpötila vaihtelee 19 ja 25 asteen välillä, kuun lopulla 16 ja 23 asteen välillä. Elokuun alkupuolella etenkin öiden lämpötilat voivat olla korkeita. Elokuun alussa sademäärät ovat koko Suomessa huipussaan, mutta myöhemmin syksyllä syys-lokakuussa päästään yleisesti lähes samaan. Myöhemmin syksyllä sateet tosin ovat pitkäkestoisempia kuin elokuussa, ja taivas jatkuvasti pilvien peitossa. Elokuun alkupuolella runsaimmat sateet ovat tavallisimmin konvektiivisia kuurosateita, samaan tapaan kuin heinäkuullakin, mutta jo kuun lopulla enimmäkseen pitkäkestoisia matalapaineiden tuomia sateita. Elokuu on parasta marjastusaikaa. Ensimmäiset kantarellit ilmaantuvat metsiin elokuun alussa, tattien ja rouskujen aika alkaa vasta kuun lopulla. Päivätkin alkavat jo selvästi lyhetä, vaikka ne ovat vielä melko pitkiä ja Lapissa on valoisaa öisinkin, mutta ei enää yöttömiä öitä. Etelä-Suomessa on jo selvästi pimeät, tosin lämpimät yöt.


Eno.
Eno on entinen Suomen kunta ja nykyisin Joensuun kaupunkiin kuuluva taajama Pohjois-Karjalassa. Eno yhdistyi Joensuun ja Pyhäselän kanssa vuoden 2009 alussa muodostaen uuden Joensuun kaupungin, jossa on noin 72 000 asukasta.
Enossa on kaksi taajamaa, 2 182 asukkaan Enon kirkonkylä ja 1 375 asukkaan teollisuuskeskus Uimaharju. Koko kunnan väkiluku oli vuoden 2008 lopussa 6 508. Enon kirkonkylästä Joensuun keskustaan on matkaa 36 kilometriä.
Historia.
Enon alueelta on löydetty esihistoriallisia ja kivikautisia asuinpaikkoja, mutta varhaisimmat muistiin merkitut tiedot asutuksesta ovat vuodelta 1500, Novgorodin vatjalaisen viidenneksen verokirjasta. Tuolloin asutusta oli Enonkylän, Kuusjärven, Luhtapohjan, Löytöjärven, Nesterinsaaren (nykyisen Enon kirkonkylän alue) ja Revonkylän kylissä. Monet kylät autioituivat, mutta asutus palasi niihin vuosien 1656–1658 ruptuurisodan jälkeen. Lauri Nuutisen vuonna 1743 tekemä Suomen ensimmäinen tunnettu järvenlasku, joka kuivatti Sarvingissa sijainneen Alimmaisen Sarvinginjärven, on esimerkki maanviljelystä edistämään tarkoitetuista keinoista 1700-luvulla.
Eno kuului vuoteen 1858 saakka laajaan Ilomantsin pitäjään, ja Enonkylä oli sen pohjoisosien keskus. Vuonna 1856 Eno erotettiin keisarin päätöksellä Ilomantsin käräjäkunnasta ja muodostettiin uusi Enon käräjäkunta. Seurakunnallinen ero Ilomantsista toteutui vuonna 1857, jolloin Enon kappelista muodostettiin itsenäinen kirkkoherrakunta senaatin päätöksellä. Kuntahallinnon perustaminen oli hidasta, mutta viimein vuonna 1871 perustettiin "kuntahallitus" kuvernöörin päätöksellä. Kunnanvaltuuston perustamistakin yritettiin vuosina 1909–1913, mutta yritykset kaatuivat äänestyksissä.
Enon ensimmäiset kunnallisvaalit pidettiin 15.–16. heinäkuuta 1918 ja kunnanvaltuusto kokoontui ensimmäisen kerran 24. elokuuta samana vuonna. Tuolloin äänioikeutettuja oli 3 693, mutta äänestysprosentti oli vain 5,6. Oikeistolaiset saivat 18:sta valtuustopaikasta 15. Vuonna 1920 äänestysprosentti oli jo 40 ja SDP:stä tuli suurin puolue yli 65 prosentin ääniosuudella. Vuoteen 1925 asti vaaleja järjestettiin vuosittain, kulloinkin vaihtui kolmasosa valtuustosta. 1930-luvulla Lapuan liike näkyi myös Enossa. Vuonna 1930 kunnanvaltuuston puheenjohtajaa Emil Sutista uhkailtiin ja vuonna 1935 Luhtapohjan työväenyhdistyksen talo yritettiin räjäyttää. 1930-luvulla poliittinen rikkonaisuus näkyi myös siinä, että suuret puolueet menettivät kannatustaan pienemmille ryhmittymille.
Ensimmäinen kunnantalo, kunnantupa rakennettiin vuosina 1897–1899. Uutta kunnantaloa ryhdyttiin suunnittelemaan vuonna 1918. Vanhasta lastenkodista kunnostettiin kuitenkin kunnantalo 1920-luvulla. Kunnantalossa istuttiin käräjät ja pidettiin kutsunnat. Vuonna 1944 valtuustoon toimitettiin luonnos uudesta kunnantalosta, mutta sitä pidettiin liian pienenä. Lopulta vuonna 1955 uuden palolaitoksen yhteyteen rakennettu kunnantalo vihittiin käyttöön.
Enossa toimi Suomen pienin kunnallinen liikennelaitos. Se syntyi vuonna 1953 koululaisten kuljetustarpeesta, mutta lakkautettiin kesäkuussa 2005 kannattamattomana.
Enoon sijoitettiin viime sotien jälkeen Pälkjärven siirtoväkeä.
Kuntaliitos.
Enon kunnanvaltuusto päätti 29. tammikuuta 2007 osallistua Joensuun seudun kuntaliitosselvitykseen. 27. elokuuta 2007 valtuusto hyväksyi yksimielisesti Joensuun kaupungin sekä Enon, Kontiolahden, Polvijärven ja Pyhäselän kuntien yhdistymisselvityksen loppuraportin ja päätti jatkaa kuntaliitosselvitystä toiseen vaiheeseen. Toinen vaihe alkoi 7. syyskuuta 2007, ja sinne jatkoivat Joensuun kaupunki sekä Enon ja Pyhäselän kunnat, Kontiolahden ja Polvijärven kuntien jättäytyessä pois. Kuntaliitoshankkeen selvitystoimikunta hyväksyi 18.10.2007 toiseen vaiheeseen jatkaneiden kuntien hallinnon ja palvelujen järjestämissopimuksen sekä järjestämissuunnitelman kuntien käsiteltäväksi.
17. joulukuuta 2007 Enon kunnanvaltuusto päätti yksimielisesti yhdistyä Joensuun ja Pyhäselän kanssa muodostaen uuden Joensuun kaupungin, jossa on noin 72 000 asukasta. Kuntaliitos astui voimaan vuoden 2009 alusta.
Väkiluvun kehitys.
Ensimmäiset tiedot Enon väkiluvusta löytyvät Ilomantsin seurakunnan kirkonkirjoista, joita kirkkoherrat määrättiin pitämään jo 1600-luvulla. Enon kappelin kirkonkirjat alkavat vuodesta 1797, mutta vuosilta 1781–1794 on säilynyt kappelin matkapäiväkirja, johon on merkitty kastetut, kuolleet ja vihityt. Vuosisadan vaihteessa enolaisia oli 1 580. Vuonna 1860 enolaisia oli jo 3 927.
Vuonna 1867 Enossa oli 4 111 asukasta, mutta seuraavan vuoden nälänhätä ja taudit laskivat väkilukua 690 hengellä yhdessä vuodessa. Nälkävuotta edeltänyt väkimäärä saavutettiin kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1876 Enossa oli 4 186 asukasta. Väkiluku kasvoi 1920-luvun lopulle asti. Vuonna 1889 Enossa oli 5 055 asukasta, ja vuonna 1903 jo 6 073 asukasta. Vuonna 1920 Enossa oli 7 503 asukasta.
1930-luvulla Enon väkiluku pysyi lähes muuttumattomana. Talvisodan jälkeen vuonna 1940 Enon väkiluku oli 9 514, josta karjalaista siirtoväkeä oli 446 henkeä. Karjalaisten palattua kotiseudulleen väkiluku laski 9 293 henkeen vuonna 1944, kunnes lähti Jatkosodan jälkeen jälleen nousuun, sekä Enoon asutettujen karjalaisten että voimakkaan syntyvyyden takia. Kymmenentuhannen asukkaan raja rikkoutui vuonna 1946 (10 286 asukasta) ja yhdentoistatuhannen asukkaan raja vuonna 1951 (11 234). Enimmillään kunnan väkiluku oli vuonna 1958, jolloin kunnassa oli 12 043 asukasta.
Muuttoliike ja vähentynyt syntyvyys käänsivät väkiluvun laskuun. Vuonna 1960 Enossa oli 11 422 asukasta, ja vuonna 1968 enää 10 868 asukasta. Vuonna 1980 kunnassa oli 8 754 asukasta. Vuonna 1990 asukkaita oli 7 689, ja vuosituhannen vaihteessa 7 116. Enon yhdistyessä Joensuuhun sen väkiluku oli 6 508.
Työttömyys.
Vuonna 1990 työttömien osuus työvoimasta oli Enossa 9,4 %. 1990-luvun alun laman jälkeen vuonna 1995 Enon työttömyysaste oli peräti 28,3 %, mikä oli Pohjois-Karjalan suurin työttömyysaste. Sen jälkeen työttömyysaste pääasiassa laski, vuonna 2000 se oli 24,1 %, vuonna 2005 20,2 % ja vuonna 2006 enää 17,5 %. Enon työttömyysaste oli koko vertailujaksolla suurempi kuin Pohjois-Karjalassa keskimäärin.
Elinkeinoelämä.
1800-luvulla elanto saatiin usemmin kaskiviljelystä. 1870-luvulta alkaen kaskenpolttoa pyrittiin rajoittamaan ja vähitellen siirryttiin rehunviljelyyn ja enenevissä määrin myös karjanhoitoon. Kalastus on Enossa ollut merkittävämpi elannonlähde kuin metsästys.
Teollisuuden tulo Enoon perustui Pielisjoen koskiin ja hyviin uittoreitteihin. Aluksi kukin metsäyhtiö uitti omat puunsa ja rakensi omat uittolaitteistonsa. Vuonna 1873 annettiin asetus metsätuotteiden lauttaamisesta (uitosta) ja Pielisjoen lauttaussääntö vahvistettiin vuonna 1880. Uittomäärät kasvoivat ja Pielisjoen lisäksi myös mm. siihen laskeva Koitajoki oli tärkeä uittoväylä. Koitajoen suulle Rahkeenniemeen rakennettiin vuonna 1911 kaksiaukkoinen erottelu. Rahkeen erottelua laajennettiin ja uusittiin useita kertoja, viimeisimmän kerran vuosina 1946–1947, kunnes lopulta Pamilon väylän valmistuminen teki sen tarpeettomaksi.
Vuonna 1897 perustettiin Kaltimon Puuhiomo Osakeyhtiö ja rakennettiin pahvitehdas Keski-Kaltimon alapuolelle, nykyisen Kanavarannan kohdalle. Vuonna 1916 Kaltimon Puuhiomo myytiin Kaukaalle ja myöhemmin se fuusioitiin Kaukaaseen. Vuonna 1952 yhtiö päätti rakentaa Kaltimon voimalaitoksen ja räjäyttää tehtaan. Pielisjoen rannalla on sijainnut myös lukuisia sahoja.
Nykyään teollisuus on keskittynyt Uimaharjuun. Enon suurimmat yksityiset työllistäjät olivat Stora Enson Enocellin sellutehdas ja tehtaan yhteydessä toimiva Uimaharjun saha. Vuonna 2004 Enon 2 182 työllistetystä työntekijästä 8,9 % työskenteli alkutuotannossa, 37,6 % jalostuksessa ja 51,6 % palveluissa.
Kylät.
Louhiojan kylätalo ja kesän taideleirin teos 2007.
Kahden päätaajaman, Enon kirkonkylän ja Uimaharjun, lisäksi Enossa on useita kyliä. Suurimpia näistä ovat Louhiojan ja Ukkolan kylät.
Kyläyhdistykset toimivat seuraavilla kylillä: Ahveninen, Karhunsalo, Kuisma-Majoinvaara, Louhioja, Luhtapohja-Palovaara, Paukkaja, Revonkylä, Sarvinki-Pirttivaara, Siikavaara-Savivaara-Pahkavaara ja Ukkola.
Uraanivaltaukset.
Enon Paukkajavaarassa on toiminut pieni uraanikaivos, jossa tehtiin koelouhintaa. Toiminta päättyi sittemmin kannattamattomana. Enon alueella saattaa kuitenkin olla uraaniesiintymiä, jotka riittäisivät kannattavaan uraanin tuotantoon. Viime aikoina alueella on tehty uraanin etsintää.
Kauppa- ja teollisuusministeriö teki päätöksen uraanivaltauksesta Enon ja Kontiolahden rajalle 10.10.2006. Päätös antaa ranskalaiselle Cogema-yhtiölle (Compagnic Générale des Matières Nucléaires, nykyisin Areva) oikeuden uraanin ja muiden malmien etsintään. Päätös ei oikeuta koelouhintaan tai koerikastukseen. Valtaus on voimassa 5 vuotta. Yhtiö sai Enossa ja Kontiolahdella valtausoikeudet 18 alueeseen. Niiden kokonaispinta-ala on noin 1 500 hehtaaria. Valtausalueilta etsitään uraania ja toriumia.
Ystävyyskunnat.
Enon ystävyyskunta Ruotsissa oli Kinda. Kinda sijaitsee eteläisessä Itä-Götlannissa ja siellä on noin 10 000 asukasta. Ystävyyskuntatoiminta alkoi 1940-luvulla kummikuntatoiminnasta. Kinda avusti Enoa rahallisesti Kaltimon terveystalon rakentamisessa. Lähin kaupunki Kindasta on Linköping, joka on Joensuun ystävyyskaupunki.


Eurooppa.
Eurooppa on maanosa, jota rajaavat Atlantin valtameri lännessä, Pohjoinen jäämeri pohjoisessa, Uralvuoret ja Uraljoki idässä, Kaspianmeri, Kaukasusvuoret ja Mustameri kaakossa sekä Välimeri etelässä. Eurooppa muodostaa Aasian kanssa laajan Euraasian mantereen, jonka läntisen viidenneksen se käsittää. Pinta-alaltaan (noin 10,3 miljoonaa neliökilometriä) Eurooppa on maailman toiseksi pienin maanosa, hieman suurempi kuin Oseania. Euroopassa asuu hieman yli 700 miljoonaa ihmistä, joten se on asukasluvultaan kolmanneksi suurin maanosa Aasian ja Afrikan jälkeen. Euroopassa on 50 valtiota.
Nimen alkuperä.
Nimi Eurooppa on mahdollisesti peräisin kreikkalaisen mytologian prinsessa Europasta, joka joutui härän hahmon ottaneen Zeuksen sieppaamaksi. Toisen teorian mukaan nimi tulee foinikialaisten auringonlaskua merkitsevästä sanasta "ereb".
Euroopan määritelmä.
Usein Euroopalle piirretään useita erilaisia rajoja, jotka perustuvat poliittisiin, taloudellisiin, kulttuurisiin tai käytännöllisiin näkökohtiin. Tämä on johtanut siihen, että on monta eri Eurooppaa, jotka eivät ole identtisiä keskenään. Eri maita on luettu mukaan tai jätetty pois sen mukaan, minkä piirteiden on katsottu olevan keskeisiä Euroopan määrittelyn kannalta.
Keskiajalla Don-jokea pidettiin yleisesti Euroopan itärajana. Ural-vuoristoa on pidetty maanosien rajana 1500-luvulta lähtien, jolloin se oli myös Venäjän itärajana. Käsitykset siitä, missä kohdassa Euroopan kaakkoisraja kulkee Mustanmeren ja Kaspianmeren välillä, ovat myöhemminkin olleet vakiintumattomia ja vaihdelleet myös poliittisista syistä. Nykyisin rajan katsotaan tässä kohdassa tavallisimmin kulkevan Kaukasus-vuoristossa Venäjän etelärajan kohdalla tai lähellä sitä, jolloin Georgia, Armenia ja Azerbaidžan luetaan Aasiaan kuuluviksi. Kun viimeksi mainitut kuuluivat vielä Neuvostoliittoon, ne luettiin kuitenkin toisinaan Eurooppaan kuuluviksi ja maanosien rajan katsottiin kulkevan Neuvostoliiton silloista etelärajaa Kaspianmereen saakka. Toisinaan kuitenkin Kaukasiaa on kokonaisuudessaan pidetty Aasiaan kuuluvana ja maanosien rajan katsottu kulkevan Asovanmeren perukasta Volgan suulle.
Kaikki nykyisen maantieteellisen määritelmän mukaiset Euroopan maat ovat Valko-Venäjää ja Vatikaanivaltiota lukuun ottamatta jäseninä laajassa Euroopan valtioiden yhteistyöjärjestössä, Euroopan neuvostossa, johon kuuluvat myös tavallisesti Aasian puolelle luetut Georgia, Armenia ja Azerbaidžan.
Nykyään termiä "Eurooppa" käytetään lisääntyvässä määrin tarkoitettaessa Euroopan unionin jäsenmaita. Tällä hetkellä liitossa on 27 maata (joista Kypros kuuluu maantieteellisesti Aasiaan). Lisäksi muutamat maat neuvottelevat jäsenyydestä, ja useiden muiden maiden uskotaan aloittavan neuvottelut tulevaisuudessa. EU-keskeisen käytännön perusteella esimerkiksi Suomi ja Ruotsi eivät ole kuuluneet Eurooppaan ennen vuotta 1995, eivätkä Norja tai Sveitsi ole siihen koskaan kuuluneet. Talouspoliittisena käsitteenä Euroopalla voidaan tarkoittaa myös Euroopan talousaluetta, johon kuuluvat EU-maiden lisäksi Norja, Islanti, ja Liechtenstein.
Historia.
Euroopan kulttuuriperintö pohjautuu etenkin antiikin Kreikkaan, Rooman valtakuntaan ja Lähi-idästä tulleeseen kristinuskoon.
1400-luvulta lähtien eurooppalaiset valtakunnat, erityisesti Espanja (aiemmin Kastilia), Portugali sekä myöhemmin Alankomaat, Ranska ja Britannia (aiemmin Englanti) rakensivat suuria kolonialistisia imperiumeja Afrikkaan, Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan sekä Aasiaan.
Teollinen vallankumous alkoi Euroopassa 1700-luvun lopulla ja kiihdytti osaltaan raaka-aineiden ja markkina-alueiden kysyntää.
Merkittävä vaihe Euroopan historiassa on myös toisen maailmansodan jälkeen vallinnut poliittinen tila. Kylmän sodan aikana Eurooppa oli jaettu kahteen suureen poliittiseen ja taloudelliseen blokkiin: sosialistisiin valtioihin Itä-Euroopassa ja kapitalistisiin valtioihin Länsi-Euroopassa. Vuoden 1990 tietämillä itäblokki hajosi.
Maantiede.
Eurooppa on oikeastaan vain ryhmä Euraasian läntisiä niemimaita, joita ovat Itämeren erottamat Fennoskandia ja Keski-Eurooppa sekä jälkimmäisestä pohjoiseen erkanevat Bretagnen niemimaa ja Jyllanti sekä etelään Välimereen erkanevat Iberian niemimaa, Italia ja Balkan. Venäjälle tultaessa niemimaa levenee, kunnes se kohtaa Aasian rajan Uralvuorilla.
Euroopan pinnanmuodot vaihtelevat paljon pienillä etäisyyksillä. Eteläosassa on useita vuoristoja, merkittävimpinä Alpit, Pyreneet, Karpaatit ja Kaukasus Aasian rajan tuntumassa. Pohjoisessa on laaja ja alava Pohjois-Euroopan tasanko, ja vuoristoja on Skotlannissa sekä Skandit Skandinaviassa. Euroopan alueella sijaitsee useita suuria saaria, kuten Iso-Britannia, Islanti ja Irlanti.
Ilmasto ja kasvillisuus.
Euroopan eteläosat kuuluvat subtrooppiseen ilmastovyöhykkeeseen, mutta suurin osa kuuluu lauhkeaan vyöhykkeeseen. Vain kaikkein pohjoisimmat osat kuuluvat kylmään vyöhykkeeseen. Euroopassa, kuten muuallakin maapallolla paikallinen kasvillisuus on määräytynyt lämpötilan ja sateisuuden mukaan. Euroopassa on Golf-virran lämmittävän voiman ansiosta euroopassa kasvaa lauhkeita metsiä samoilla leveyspiireillä, missä muuaalla maapallolla on puutonta tundraa. Euroopan pohjoisosissa, Jäämeren rannikolla maasto on puutonta ja vähäisen haihtumisen takia hyvin soista tundraa. Tyypillisiä alueen kasvilajeja ovat runsailla soilla kasvava tupasvilla ja rahkasammal, sekä yleisesti kaikkialla Pohjois-Euroopan tundralla kasvavat vaivaiskoivu ja variksenmarja. Euroopan tundraseuiduilla talvet ovat kylmiä, ja yhtämittaiset pakkasjaksot kestävät yleensä lokakuulta huhtikuulle. Kesät ovat lyhyitä ja helteitä saadaan pari kertaa kymmenessä vuodessa. Europpan tundraseuduilla sateet painottuvat loppukesään.
Etelämpänä saavutaan metsänrajalle, mistä alkaa pohjoinen havumetsävyöhyke, taiga. Skandinaviassa metsänrajan muodostaa tunturikoivu noin 70-71 leveyspiirillä, Venäjällä sen muodostaa lähinnä mänty. Etelämpänä Skandinaviassa ensin mänty syrjäyttää koivun kanssa tunturikoivun noin 69 leveyspiirien tienoilla, ja edelleen etelämpänä kuusi yleistyy ajaen männyn kokonaan karuimmille kasvupaikoille noin 65. leveyspiirin tienoilla. Näillä seuduin kasvillisuus on havumetsävyöhykettä tyypillisimmillään: kuusi-koivumetsiä rehevillä mailla ja männiköitä kuivilla mailla. Kaikkein kosteimmilla mailla on kuitenkin yleisesti turvesoita, tyypillisesti nevoja. Sama kasvillisuustyyppi jatkuu näiltä seuduilta vielä pitkälle etelään, noin 60. leveyspiirille saakka. Kuitenkin havumetsävyöhykkeen etelä-osissa, noin 61.leveyspiirin eteläpuolella pohjoistyyppiset lehtoalueet yleistyvät huomattavasti rehevillä mailla. Näissä lehdoissa pääpuulajit ovat yleensä kuusta, haapaa ja koivua, kuitenkin aluskasvillisuudessa on yleisesti vaateliaita lajeja, kuten valkovuokkoa. Myös suotyypit ovat havumetsävyöhykkeen eteläosissa keidassoita pohjoisempien alueiden nevojen sijaan. Pohjois-Euroopan havumetsät kasvavat alueella jonka kesät vaihtelevat viileästä kuumaan vuodesta riippuen, ja talvet ovat pääsääntöisesti kylmiä ja lumisia. Sateiden painopiste painottuu voimakkaammin kesästä syksyyn, mitä etelämpänä havumetsävyöhykettä ollaan. Tuulisinta on loppusyksystä ja alkutalvesta.
60. leveyspiirin eteläpuolella taiga alkaa Euroopassa vaihettua ensin sekametsiksi, lopulta paljon etelämpänä Keski-Euroopalle tyypillisiksi lehtimetsiksi, idässä myös aroiksi. Sekametsien piirteitä alkaa näkyä pohjoisesta etelään tultaessa Suomen etelä-ja lounaisrannikolla, Tukholman seudulla Ruotsissa, Norjassa taas jo niinkin pohjoisessa kuin Trondheim, mikä johtuu Golfvirran lämmittävästä vaikutuksesta. Selvin merkki sekametsävyöhykkeen läheisyydestä näkyy Etelä-Suomessa esimerkiksi runsaasta lehti-ja sekametsille tyypillisestä kevätaspektista valkovuokkoineen. Sekametsäalue eli hemiboreaalinen vyöhyke ulottuu noin 60. leveyspiiriltä 55. leveyspiirille, eli tämän kasvillisuustyypin pääaluetta ovat Etelä-Ruotsi, Etelä-Norja, Baltian maat, osa Valko-Venäjää ja osa Venäjää. Tyypillisesti sekametsissä on sekä taigan että lauhkeiden lehtimetsien piirteitä. Rehevillä mailla vallitsevat tyypillisesti kuusi- ja lehtipuuvaltaiset sekametsät, joissa kuusien rinnalla kasvaa runsaasti koivua, haapaa, pihlajaa, raitaa, vaahteraa, tammea, lehmusta, jalavaa ja pähkinä­pensasta. Metsätyypit ovat lähinnä lehtomaisia kankaita. Lännessä, kuten Etelä-Ruotsissa kasvaa myös pyökkiä. Karuilla seuduilla on lähinnä männiköitä, kuten taigallakin. Pohjois-Euroopan sekametsien alueella talvet voivat olla joko hyvin kylmiä ja lumisia, tai lauhoja ja sateisia, riippuen vuodesta. Kesät ovat pääsääntöisesti lämpimiä, vain harvoin hyvin viileitä. Sateet painottuvat syyskuukausiin, mutta sadantaa tapahtuu vuoden ympäri.
55. leveyspiiriltä aina 45. leveyspiirille saakka kasvillisuus on kosteilla seuduilla lehtimetsää, Itä-Euroopan kuivemmilla seudulla taas joko sekä lehtimetsän ja arokasvillisuuden muodostamaa metsäaroa, hieman harvempaa puistoaroa, tai aivan puhdasta aroa. Vuorten rajaamassa Unkarin altaassa kasvaa myös kuivaa aroa, paikallisittain pustaa. Lehtimetsäisillä seuduilla on hyvin monenlaisia metsätyyppejä. Kosteikkojen varsilla kasvaa saarni-ja tervalepikköjä, pyökki hallitsee parhaimmilla paksumultaisilla kasvupaikoilla, hieman karummilla paikoilla valtalajeja ovat tammi, koivu ja lehmus, kaikkein karuimmilla metsämailla kasvaa lähinnä mäntyä ja katajaa. Atlantin läheisyydessä lehtimetsien puulajikoostumus ja aluskasvillisuus poikkeavat mantereisempien seutujen lehtimetsistä. Atlanttisissa lehtimetsissä tyyppilajeja olevat muratti, talvitammi, misteli ja orjanlaakeri puuttuvat kokonaan Itä-Euroopasta. Metsäaroilla kasvaa puina lähinnä tammea, mutta siellä kasvaa myös runsaammin tiettyjä juuri metsäaroille sopeutuneita valoa kaipaavia spesialisteja kuten omenapuita. Arokasvillisuus muistuttaa lännessä, ja metsäaroilla monin paikoin niittyä, tai ketoa kukkineen ja ruohikkoineen, mutta edelleen itään päin mentäessä vain sitkeimmät ruoholajit menestyvät, ja maisema muuttuu tasaisen yksipuoliseksi ruohomereksi. Lehtimetsävyöhykkeen talvia luonnehtii äärimmäinen ailahtelevuus. Keski-Euroopan talvi voi olla kokonaan lumeton, myrksyinen ja leuto. Joskus kuitenkin esiintyy pitkiäkin pakkasjaksoja keskitalvesta. Pysyvää lumipeitettä ei lehtimetsävyöhykkeellä saada. Kesät ovat yleensä miellyttävän lämpimiä, joskus tukalankin kuumia. Sateet painottuvat syksyyn ja talveen. Aroseuduilla ilmasto on äärevämpi.
45. leveyspiirin tuntumassa Euroopassa kasvillisuus on vielä edelleen lehtimetsää, idässä aroa. Kuitenkin etelämmäs mentäessä ilmasto alkaa hiljalleen muuttua talvisateiden ilmastoksi, mikä näkyy myös kasvillisuudessa. Lännessä talveksi lehtensä tiputtavien lehtipuiden rinnalle ilmaantuu heti 45. leveyspiirin eteläpuolella myös nahkealehtisiä ainavihantia lehtipuita, kuten korkkitammia. Tämä välimerenkasvillisuuden ja lehtimetsien vaihettumisvyöhyke on nähtävissä Espanjan pohjoisrannikolla, Pohjois-Italiassa ja Etelä-Ranskassa selvimmin. Idässä arot törmäävät sen sijaan vuoristoihin, kuten Kaukasukseen, jonka rinteillä kasvaa hyvin monimuotoisia metsiä. Tämä vyöhyke sijaitsee ilmastovyöhykkeellä, jota luonnehtii leudot runsassateiset, jopa myrkyiset talvet ja vähäsateisemmat kuumat kesät. Sadantaa saadaan kuitenkin vuoden ympäri ja talven kylmimpään aikaan lämpötila voi päivisin olla vain muutama lämpöaste.
Varsinaista Välimeren kasvillisuutta kasvaa Euroopassa lähinnä kaikkialla Välimeren rannoilla, mutta myös pienenä erillisenä "taskuna" Krimin niemimaan eteläkärjessä vuorten ja meren välissä Mustanmeren rannikolla. Välimeren kasvillisuus lienee maapallon yksi monimuotoisimmista kasvillisuustyypeistä. Alueella kasvaa niin nahkealehtisiä sankkoja ainavihantia metsiä, korkeita metsämäisiä piikkipensastoja, matalampia tiheitä pensastoja siellä täällä kasvavine nahkealehtisine puineen, suuria kosteikkoja ja marskimaita jokien suistoilla jne. Kaikkein kuivimmilla seuduilla kasvaa jopa puoliaavikon kasveja yhdessä nahkealehtisen matalan pensaston kanssa. Välimeren kasvillisuus on rehevintä seuduilla, joissa on runsaimmat talvisateet. Kesällä ja alkusyksyllä koko alueella on lähes sateetonta ja kuumaa, mutta sateisen talven jälkeen maalis-huhtikuussa luonto on hyvin rehevää ja täydessä kukassa. Kesän kuivan kauden aikana kasvien, kuten sitruspuiden, mantelipuiden, korkkitammen ja oliivien hedelmät taas kypsyvät.
Kaupungit.
Euroopassa on 17 yli 1,5 miljoonan asukkaan kaupunkia. Vuoteen 1950 asti maailman suurimpien kaupunkien joukossa oli eurooppalaisia pääkaupunkeja, mutta kehitysmaiden väestönkasvu ja kaupungistuminen ovat muuttaneet tilanteen.
Väestö.
Euroopassa asuu nykyisin noin 680 miljoonaa henkeä. Väkiluvun kasvu on hidasta verrattuna muihin maanosiin. Sen sijaan väestön ikääntyminen on nopeaa: vuonna 2005 yli 65-vuotiaiden osuus oli 16 prosenttia väestöstä, vuoteen 2050 mennessä sen on laskettu kasvavan 28 prosenttiin.
Kielet.
Euroopassa puhutaan noin 230 kieltä, mikä on vain 3 % maailman kielten lukumäärästä. Indoeurooppalaisten kielten puhujia on yli 90 prosenttia. Suurimmat kieliryhmät ovat slaavilaiset, germaaniset ja romaaniset kielet.
Uskonnot.
Eurooppalaisista noin 75 % on kristittyjä, 8 % muslimeja. Muslimeista suurin osa asuu Venäjän ja Turkin Euroopan-puoleisissa osissa, Bosnia-Hertsegovinassa ja Albaniassa. Noin 17 % ei tunnusta mitään uskontoa. Juutalaisia on alle yksi prosentti.


EuroBillTracker.
Euroseteleiden osumasuhde (vihreä alue hyvä, punainen alue huono).
EuroBillTracker (lyhenne EBT) on Internet-palvelu, johon kirjataan euroseteleitä. Seteleistä kirjataan setelin saantipaikka (kunta ja postinumero), arvo, painopaikan tunnuksen sisältävä setelipainokoodi, sarjanumero ja vapaavalintainen kommentti. Kustakin kirjatusta setelistä EuroBillTracker ilmoittaa, onko seteli kirjattu jo aiemminkin. Aiemmista kirjauksista uusin kirjaaja näkee edellä mainitut tiedot ja kirjaajan tai kirjaajat. Aiemmin eri käyttäjän kirjaaman setelin kirjaamista uudelleen nimitetään osumaksi.
Toimintatapa.
Perusajatuksena on se, että käyttäjät lisäävät vain omia seteleitään. Haittana palvelussa on mahdollinen väärinkäyttö, mutta sitä vastaan käytetään seteleiden tarkistusta. Palvelu osaa myös kertoa setelistä sen painomaan ja liikkeellelaskumaan. Palvelussa on myös tilastoja, jotka kertovat suuntaa antavasti euroseteleiden jakautumisen ja levinneisyyden euroalueella.
Historia.
Eurosetelit ja -kolikot tulivat kiertoon 1. tammikuuta 2002, ja EuroBillTracker on seurannut seteleitä siitä lähtien. Sivuston alkuperäinen luoja on Philippe Girolami. Anssi Johansson on auttanut sivuston ylläpitämisessä vuoden 2003 puolivälistä lähtien. Sivuston kääntämisestä ja monista muista tehtävistä huolehtivat aktiiviset EuroBillTrackerin käyttäjät eri maissa.
EuroBillTracker ei ole millään tavalla yhteydessä Euroopan unioniin, Euroopan keskuspankkiin tai muihin taloudellisiin instituutioihin. EuroBillTrackerin käyttö on täysin ilmaista.


Energia.
Pomppivalla pallolla energia muuttuu vuoroin potentiaali- vuoroin liike-energiaksi. Mekaaninen energia, eli potentiaali- ja liike-energian summa, pienenee kitkan ja äänen tuottamisen vuoksi. Lopulta liike lakkaa.
Energia (energeia"; tunnus E tai W) on kaikilla fysiikan aloilla keskeisessä asemassa esiintyvä suure, jota koskee yleinen säilymislaki. Energia määritellään usein voiman, kappaleen tai systeemin kyvyksi tehdä työtä. Työ taas voi esimerkiksi kiihdyttää jotakin kappaletta. Fysiikan, erityisesti termodynamiikan, kehitys on kuitenkin johtanut energian käsitteen laajenemiseen, eikä tämä määritelmä mutkattomasti sovellu kaikkiin energian muotoihin.
SI-järjestelmässä energian ja myös työn yksikkö on joule (1 J = 1 Nm). Sähköenergian yksikkönä käytetään usein kilowattituntia (1 kWh = 3,6 MJ = 3 600 000 J). Myös muita energian yksiköitä käytetään yleisesti.
Energialla voi olla erilaisia ilmenemismuotoja: liike-energia, potentiaalienergia, lämpöenergia, sähkömagneettinen energia jne. Energian eri muodot voivat muuttua toisikseen. Kaikissa fysiikan tuntemissa ilmiöissä eri energianmuotojen summa kuitenkin pysyy vakiona, toisin sanoen energiaa ei synny eikä häviä. Tämän ilmaisee energian säilymislaki, joka tunnetaan myös energiaperiaatteena.
Kaikki energian muodot eivät kuitenkaan ole käytettävissä mekaanisen työn suorittamiseen. Esimerkiksi lämpöenergia voi tehdä työtä vain, jos se on epätasaisesti jakautunut. "Exergia" on se osuus energiasta, joka voi tehdä työtä, "anergia" on se osa, jota ei voi täten hyödyntää, esimerkiksi lämpöenergia ympäristön lämpötilassa.
formula_1
jossa "T" on liike-energia, "V" potentiaalienergia ja "U" systeemin sisäinen energia. Kokonaisenergia "E" voidaan jakaa monella tavalla näihin komponentteihin, joten eri havaitsijat voivat mitata samalle kappaleelle esim. erilaisen liike-energian. Tarkastellaan esimerkkinä liikkuvassa autossa olevaa kappaletta. Auton sisällä ja ulkopuolella olevat havaitsijat mittaavat kappaleelle erilaiset nopeudet ja siis myös erilaisen liike-energian. Nyt kuitenkin "V" ja "U" ovat myös erilaisia, siten että kokonaisenergia "E" aina on sama.
Suhteellisuusteorian mukaan myös aine (massa) sisältää energiaa. Energia voi vapautua aineesta esimerkiksi ydinreaktiossa.
Energian hyödyntämisen tehokkuutta mitataan hyötysuhteella.
Energian lajeja.
Mekaanisen energian muodot ovat liike-energia sekä eri vuorovaikutuksiin liittyvät potentiaalienergian muodot. Käytännössä näistä erillisinä energian muotoina voidaan pitää myös esimerkiksi lämpöä, latenttilämpöä ja kemiallista energiaa, joista termodynamiikassa käytetään yhteisnimitystä kappaleen sisäinen energia. Atomi- ja molekyylitasolla tarkasteltuna nämäkin oikeastaan ovat joko aineen pienimpien osasten liike-energiaa tai niiden välisiin sähkömagneettisiin vuorovaikutuksiin liittyvää potentiaalienergiaa.
Liike-energia.
Liike-energia on kappaleen liikkeeseen varastoitunutta energiaa. Kappaleella on sitä enemmän liike-energiaa, mitä suurempi on sen nopeus ja mitä suurempi on sen massa. Kun kappaleen nopeus on paljon pienempi kuin valonnopeus, sen etenemisliikkeen liike-energia on klassisen fysiikan mukaan
missä "m" on kappaleen massa ja "v" sen nopeus.
Potentiaalienergia.
Potentiaalienergia on kappaleeseen varastoitunutta energiaa. Se liittyy aina erilaisiin vuorovaikutuksiin, joita vallitsee joko eri kappaleiden tai saman kappaleen eri osien välillä. Energia varastoituu kappaleeseen, kun kappaleeseen kohdistetaan voima, joka aiheuttaa muutoksen kappaleessa.
Esimerkkejä potentiaalienergiasta ovat jouseen varastoitunut voima ja kappaleen asemaan nostettaessa varastoituva energia. Jousta jännitettäessä tehdään työtä jousen jäykkyysvoimia vastaan. Kappaletta nostettaessa taas tehdään maan painovoimaa vastaan työtä, joka varastoituu kappaleen asemaan potentiaalienergiaksi. Nostotyön varastoima potentiaalienergia eli gravitaatiopotentiaalienergia voidaan laskea kaavasta
missä "m" on kappaleen massa, "g" painovoimakiihtyvyys ja "h" nostokorkeus.
Tämä kaava pätee Maan tai muun taivaankappaleen pinnan läheisyydessä niin kauan kuin kappaletta ei ole nostettu niin korkealle, että painovoiman kiihtyvyys sanottavasti muuttuu. Jos niin tapahtuu, potentiaalienergia on laskettava integroimalla.
Myös staattisten sähkövarausten, samoin kuin magneettien välisiin vuorovaikutuksiin, liittyy potentiaalienergiaa. Varsinkin sähköopissa on kuitenkin katsottu tarpeelliseksi ottaa käyttöön kentän käsite, jolloin potentiaalienergia voidaan yhtä hyvin käsittää myös kentän energiaksi. Nykyaikaisessa kvanttifysiikassa se käsitetään vuorovaikutusten välittäjähiukkasten energiaksi.
Kappaleen liikuttamiseen tarvittava energia.
Tämä energia voi mennä joko kappaleen kiihdyttämiseen tai kitkan ja muiden vastusvoimien voittamiseen, jolloin edellisessä tapauksessa se muuttuu kappaleen liike-energiaksi, jälkimmäisessä tapauksessa lämmöksi.
Sähköenergia.
Usein sähköenergiaa laskettaessa voidaan laskennan ajan alkuhetki määritellä vapaasti. Se onkin usein määritelty nollaksi ja näin helpotetaan integraalin laskemista. Kun vielä merkitään sähkötehoa jännitteen "U" ja virran "I" tulona, saadaan sähköenergiaksi aikavälillä "0...t"
Sähköisissä piireissä kondensaattorit pystyvät varastoimaan sähköistä energiaa sähkökenttäänsä ja kelat magneettikenttäänsä.
Säteilyenergia.
Säteilyenergian eri muodot ovat suurella nopeudella paikasta toiseen etenevää energiaa. Klassinen fysiikka teki jyrkän eron aaltoliikkeen sähkömagneettisen säteilyn ja hiukkassäteilyn välillä. Sähkömagneettista säteilyä ovat esimerkiksi radioaallot, valo sekä infrapuna-, ultravioletti- ja röntgensäteily, hiukkassäteilyä taas radioaktiivisista aineista lähtevä alfa- ja betasäteily. Klassisen fysiikan mukaan sähkömagneettisten aaltojen energia on niihin liittyvien sähkö- ja magneettikenttien energiaa, hiukkassäteilyn energia taas etenevien hiukkasten liike-energiaa. Kvanttiteorian mukaan ero ei ole yhtä oleellinen, sillä sähkömagneettisen säteilynkin voidaan toisaalta katsoa myös koostuvan hiukkasista, fotoneista, kun taas muillakin hiukkasilla on myös aalto-ominaisuuksia.
Energia biologiassa.
Kaikki eliöt tarvitsevat elintoimintoihinsa energiaa. Niiden välittömänä energianlähteenä ovat niiden soluissa tapahtuvat kemialliset reaktiot, joissa erilaisiin orgaanisiin yhdisteisiin (tai niiden ja ilmakehän hapen muodostamaan systeemiin) varastoitunut kemiallinen energia muuttuu eliön tarvitsemaan muotoon.
Toisenvaraiset eliöt kuten eläimet ja sienet saavat tarvitsemansa orgaaniset yhdisteet ravinnostaan, viime kädessä kasveista. Kasvit sen sijaan valmistavat niitä itse ja vapauttavat samalla ilmaan happea. Tähän prosessiin, yhteyttämiseen tarvitsemansa energian ne saavat auringon säteilystä. Syvissä merissä on kuitenkin myös eliöitä, jotka saavat orgaanisten yhdisteiden valmistamiseen tarvitsemansa energian Maan sisäisestä lämmöstä, pääasiassa mustista savuttajista.
Ihmisen käyttämä energia.
Ihminen käyttää energiaa erityisesti teollisuudessa, liikenteessä sekä rakennusten lämmitykseen ja valaistukseen. Alkuperäisin ihmisen käyttämä energian muoto on luonnollisesti lihasenergia, ihmisen lihasten käyttämä osa ravintoenergiasta, joka hänen liikkuessaan muuttuu liike-energiaksi. Hyvin varhaisista ajoista ihminen on lisäksi käyttänyt hyväkseen tulta, toisin sanoen erilaisten polttoaineiden palamisessa vapautuvaa kemiallista energiaa.
Teollistumisen myötä on otettu käyttöön suuri joukko muitakin energialähteitä. Suuria määriä energiaa siirretään paikasta toiseen sähkövirran välityksellä, joka toimiikin mitä erilaisimpien laitteiden välittömänä energianlähteenä, joskin sähköenergia on aina tuotettava jonkin muun energian lähteen avulla.
Energian yksiköt.
Muunnoksia eräiden yleisesti käytettyjen energian yksiköiden välillä


Evoluutio.
Evoluutio on ilmiö, jossa sukupolvien myötä eliöpopulaation geenivarastossa tapahtuu muutoksia. Ilmiön myötä populaatiossa esiintyvien alleelien toistumatiheys muuttuu. Tämän perusteella jälkeläiset eroavat kantamuodoistaan. Evoluutio perustuu muunteluun, muuntelun perinnöllisyyteen ja luonnonvalintaan. Evoluutio luonnossa on ilmiö ja sen lakeja ja vaikutusmekanismeja pyrkii selittämään evoluutioteoria.
Modernin synteettisen evoluutioteorian – "kehitysoppi" lajien syntymekanismista – juuret ovat Charles Darwinin teorioissa luonnonvalinnasta, Gregor Mendelin teorioissa periytyvyydestä sekä molekyylibiologian ja perinnöllisyystieteen tutkimukseen.
Evoluution mekanismit.
Evoluution mekanismeja ovat muun muassa "luonnonvalinta" ja sen muotona seksuaalivalinta, mutaatiot, migraatio ja geneettinen ajautuminen. Luonnonvalinnan ansiosta parhaiten ympäristöönsä sopeutuvat yksilöt populaatiossa menestyvät parhaiten ja saavat myös enemmän jälkeläisiä kuin heikommin sopeutuvat. Näin menestyneimmistä yksilöistä tulee lopulta populaation vallitseva tyyppi. Koska geenit määräävät eliöiden ominaisuudet, tämä merkitsee samalla, että sopeutuvimpien yksilöiden geenit yleistyvät populaatiossa.
Mutaatiot.
Mutaatio on eliön DNAssa tai sen kopioitumisessa tapahtuva satunnainen muutos tai virhe. Mutaatioista suurin osa on neutraaleja, toisin sanoen ne eivät johda havaittaviin muutoksiin eliön eloonjäämismahdollisuuksissa tai sopivuudessa elinympäristöönsä. Hyödyllisten mutaatioiden todennäköisyys eliössä on pieni. Lisäksi, jotta kyseinen hyödyllinen mutaatio voisi periytyä jälkeläisille, sen täytyy tapahtua sukusolulinjassa jossa se ei tapahdu kuin äärimmäisen harvoissa tapauksissa. Mutaatioista, jotka eivät ole neutraaleja, suurin osa on vahingollisia tai haitallisia.
Lajiutuminen.
300px
Lajiutuminen on yhden lajin haarautumista sukupolvien myötä useammaksi, kun sen populaatioiden välille syntyy jostain syystä lisääntymiseste.
Kaikissa tapauksissa osapopulaatioiden geneettiset ominaisuudet eriytyvät satunnaisesti kumuloituvien mutaatioiden seurauksena yhä enemmän toisistaan. Lopulta eri populaatiot ovat geneettisesti niin kaukana toisistaan, etteivät ne pysty enää saamaan keskenään lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Näin on syntynyt kaksi lajia.
Parapatrian erikoistapaus on niin sanottu rengaslaji, jossa on kyse monesta vierekkäisestä populaatiosta, jotka kaikki lisääntyvät naapurinsa kanssa, mutta ääripäät eivät enää lisäänny keskenään.
Ehkä tunnetuin esimerkki lajiutumisesta on darwininsirkkujen erikoistuminen 13:ksi eri sirkkulajiksi Galápagossaarilla yhdestä saarille saapuneesta kantalajista. Niiden nokat ovat erikoistuneet erilaisten ravintolokeroiden täyttämiseen. Siitä myös Darwin sai ajatuksensa lajien synnystä.
Migraatio.
Migraation rooli evoluutiossa on se, että tietyssä paikassa alkunsa saanut uusi, hyödyllinen perinnöllinen piirre leviää populaatioissa.
Evoluution todisteet.
Evoluutio voidaan suoraan havaita populaatiossa geenifrekvenssien muutoksina geenikartoituksella ja sekvensoimalla ympäristön muuttuessa. Sekundääritodisteita voidaan hakea historiasta, jolloin todisteet ovat epäsuoria.
Yhteiskunnalliset ja kulttuuriset vaikutukset.
Uuden ajan aatehistoriassa on tapana puhua kahdesta suuresta vallankumouksesta. Ensimmäinen vallankumous oli maakeskisen todellisuuskäsityksen sortuminen. Tähtitieteilijä Kopernikuksen mukaan tätä ensimmäistä vallankumousta, joka tapahtui noin neljäsataa vuotta sitten, kutsutaan kopernikaaniseksi vallankumoukseksi. Toinen mullistus alkoi, kun Darwin osoitti, että ihmiskuntakin on osa luontoa eikä siitä erillinen ilmiö.
Niin sanottu kreationistinen liike vastustaa yhä kehitysoppia ja korvaa sen luomiskertomuksella. Kreationismi on länsimaista erityisen suosittua Yhdysvalloissa. Yhdysvaltalaiset kreationistit ovat pyrkineet kieltämään evoluution opetuksen kouluissa jälleen tai tuomaan sen rinnalle kreationismin opetuksen. Vuonna 2006 tehdyn tutkimuksen mukaan suomalaisista 30 prosenttia pitää evoluutioteoriaa vääränä.


Elokuvaohjaaja.
Ohjaaja, oikealla, antaa viime hetken ohjeita näyttelijöille ja työryhmälle elokuvan ' kuvauksissa.
Elokuvaohjaaja on elokuvatuotannossa henkilö, joka määrittelee elokuvan taiteelliset ja kerronnalliset piirteet. Elokuvaohjaaja on hyvin merkittävässä asemassa elokuvan kerronnallisen kokonaisuuden ja tunnelman aikaansaamisessa. Elokuvaohjaajalla on myös tuotannollinen vastuu elokuvasta.
Elokuvaohjaajan tehtävät.
Käytännössä ohjaaja siirtää usein osan vastuustaan kuvausryhmän muille jäsenille. Ohjaaja voi esimerkiksi kuvailla haluamansa kohtauksen yleistunnelman ja jättää varsinaisen kuvauspaikan etsinnän tai valaistuksen järjestämisen alaistensa huoleksi.
Apulaisohjaaja.
Apulaisohjaaja on useimmiten henkilö joka huutaa ennen ottoa ”hiljaisuus!” ja käskee kameraoperaattoria käynnistämään kameran.
Koulutus.
Suomessa elokuvaohjaajaksi voi valmistua Aalto-yliopiston taideteollisessa korkeakoulussa. Myös ammattikorkeakouluissa voi suorittaa medianomin tutkinnon.


Luettelo elokuvan tyylilajeista.
Tämä on luettelo erilaisista elokuvan tyylilajeista. Elokuvat jaetaan usein eri tyylilajeihin (genre) tietyn kerrontatavan, sisällön tai teknisen ratkaisun perusteella.


Elektroninen musiikki.
Elektroniseksi musiikiksi tai konemusiikiksi kutsutaan musiikkia, joka on tuotettu sähkökäyttöisin välinein ja laittein. Tällaisia välineitä ovat esimerkiksi syntetisaattorit, samplerit, rumpukoneet ja tietokone.
1990-luvulla tietokoneiden, niiden oheislaitteiden sekä ohjelmien kehittyessä ja halventuessa huimasti kuka tahansa pystyi helposti tuottamaan omaa musiikkia omalla tietokoneellaan. Vielä 1980-luvulla elektronista musiikkia tuotettiin lähinnä erikseen tätä tarkoitusta varten tehdyillä laitteilla.
Historia.
Se mitä nykyisin monesti mielletään elektroniseksi musiikiksi, on ollut olemassa huomattavan lyhyen aikaa, vain noin kaksikymmentä vuotta. Kuitenkin elektronisen musiikin historia on pitkä: ensimmäinen laite, jolla on tuotettu elektronista musiikkia, tai lähinnä ääniä, on Teleharmonium. Laitteen rakensi Thaddeus Cahill vuonna 1897, ja se painoi noin seitsemän tonnia.
Theremin on elektroninen soitin, jonka kehitti venäläinen Léon Theremin vuonna 1919 vahingossa yrittäessään rakentaa radiota. Theremin on yksi harvoista soittimista, joita soitetaan ilman fyysistä kosketusta.
1950-luvulta lähtien elektronisella musiikilla on ollut suuri merkitys taidemusiikin keskuudessa. Elektronimusiikin pioneereja olivat etenkin Pierre Schaeffer, Pierre Boulez ja Karlheinz Stockhausen. Wendy Carlosin 1968 julkaisema "Switched-on Bach" toi syntetisaattoreilla tehdyn musiikin ihmisten koteihin ja antoi vahvan näytön elektronisten laitteiden mahdollisuuksista musiikinteossa. Levyllä oli käytetty Moog-syntetisaattoria, joka oli kuuluisin varhaisista syntetisaattoreista. Moog oli muiden varhaisten syntetisaattoreiden tapaan yksiääninen. Sitä ohjattiin pianon koskettimia muistuttavalla koskettimistolla, mikä ei sekään ollut itsestäänselvyys 1960-luvun syntetisaattoreissa. Moogin koskettimisto oli tosin niin kankea, että Carlosin levyn nopeat kohdat oli pakko nauhoittaa ensin hidastettuna. Carloksen perässä seurasi japanilainen Isao Tomita, aloittaen vuoden 1974 levyllään "Snowflakes are Dancing", joka sisälsi sovituksia Claude Debussyn musiikista.
Teknologian kehittyessä syntetisaattoreista tuli halvempia ja siirreltäviä, ja 1970-luvun kuluessa jotkut pop-musiikin yhtyeetkin käyttivät niitä musiikissaan. Proge-yhtye Emerson, Lake & Palmer oli ensimmäisiä syntetisaattoreita käyttäneitä yhtyeitä populaarimusiikissa. Pian myös kokeellisempaa jazzia tehneet artistit (kuten Hancock, Corea ja Hammer) alkoivat käyttää syntetisaattoreita.
Ensimmäiset varsinaista elektronista musiikkia edustaneet artistit ja yhtyeet kuten Kraftwerk, Brian Eno, Vangelis, Jean-Michel Jarre ja Tangerine Dream popularisoivat elektronisen musiikin lopullisesti 1970-luvun kuluessa. 1980-luvun alussa myös ”synapopista” oli jo tullut oma musiikinlajinsa. Synapopin tunnetuimpia edustajia 1980-luvun alussa olivat esimerkiksi Human League, Depeche Mode ja OMD. Syntetisaattorit olivat nyt arkipäiväinen ilmiö popmusiikissa. Myös elokuvateollisuus aloitti elektronisen musiikin laajamittaisen käytön tuotannoissaan – esimerkkinä 1971 ilmestynyt "Kellopeliappelsiini", jossa oli Moogilla tehty soundtrack, sekä tieteiselokuvat "Alien – kahdeksas matkustaja" (1979) ja "Blade Runner" (1982), jotka luottivat tunnelman luomiseen elektronisen musiikin ja elektronisesti luotujen ääniefektien avulla.
1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alkupuolella elektronisen musiikin laitteet kehittyivät huimasti. Analogiset syntetisaattorit antoivat tietä digitaalisille syntetisaattoreille ja samplereille. Varhaiset samplerit, kuten syntetisaattoritkin, olivat kookkaita ja hinnakkaita – yritykset kuten Fairlight ja New England Digital myivät laitteita, joiden hinta saattoi nousta jopa 100 000 dollariin. 1980-luvun keskivaiheilla tämä kuitenkin muuttui matalahintaisten samplerien kehityksen vuoksi. 1970-luvun lopulta lähtien huomattava osa populaarimusiikista luotiin näiden laitteiden avulla.
Näiden musiikkilaitteiden luontainen kyky luoda sattumanvaraista, riitasointuista ja sähköistä kohinaa johti musiikin tyylilajiin, jota kutsutaan industrial-musiikiksi. Eräät artistit, kuten Nine Inch Nails ja KMFDM, omaksuivat konkreettisen musiikin (musique concrète) kokeilunhalun ja sovelsivat sitä luoden mekaanisia tanssirytmejä. Toiset taas ottivat tämän uuden äänisuuntauksen vastaan yhdistäen sitä pop-musiikkiin, luoden "Electronic Body Musicin" (EBM). Tämän suuntauksen pioneereja oli muun muassa belgialainen Front 242.
Detroitissa syntynyt tekno-musiikkisuuntaus ja Chicagon house-suuntaus saivat alkunsa 1980-luvun aikana, ja myöhemmin brittiläinen acid housen muodostuminen 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa ruokkivat elektronisen musiikin kehitystä ja hyväksyntää suuren yleisön joukossa, ja esittelivät yöklubeissa "elektronisen tanssimusiikin". Elektronisen säveltämisen avulla on mahdollista luoda nopeampia ja tarkempia rytmejä kuin tavanomaisilla lyömäsoittimilla. Elektroninen tanssimusiikki sisältää monesti elektronisesti muokattuja ääniä, sampleja, tavanomaisista soittimista ja lauluäänistä.
Asianmukaisen laitteiston halpeneminen on tarkoittanut sitä, että nykyään huomattava osa populaarimusiikista tehdään elektronisesti.
Historia Suomessa.
Tunnetuimpia suomalaisia elektronisen musiikin uranuurtajia ovat säveltäjä Osmo Lindeman ja äänituotannon pioneeri Erkki Kurenniemi, joka perusti Helsingin yliopistoon elektronisen musiikin studion.
1950–1960-luvulla myös Henrik Otto Donner, M. A. Numminen, Erkki Salmenhaara, Bengt Johansson ja Kari Rydman tekivät kokeiluja nauhureilla, mikrofoneilla ja itse valmistetuilla sähkökoneilla. Tämä loi pohjaa myöhemmin tunnetuiksi tulleille äänitaiteen uusille tyylilajeille, kuten tietokonemusiikille, live-elektronisille esityksille, ääniveistoksille, sävelletyille ympäristöille, soiville objekteille, äänitoiminnalle ja teknomusiikille.
Säveltäjiä.
Jean-Michel Jarre soittamassa Roland AX-Synthiä toukokuussa 2009.
Viitteet.
*


Sähkökirja.
Sähkökirja (myös e-kirja, elektroninen kirja, sähköinen kirja, digitaalinen kirja) on sähköisessä muodossa oleva kirjallinen teos. Sähkökirjoja julkaistaan useimmiten Internetissä (aiemmin CD-levyllä). Sähkökirjaa voi yleensä lukea tietokoneelta ja niiden lukemiseen on olemassa lukulaitteita, joihin kirja ladataan luettavaksi laitteen näytöltä. Usein kaupallisiin sähkökirjoihin on asetettu suojauksia, jotta kirjaa ei voisi vapaasti levittää tai tulostaa.
Sähkökirjamarkkinoiden on ennustettu kasvavan suuresti ja nousevan haastamaan perinteisen kirjan. Yhdysvalloissa sähkökirjojen myynti onkin kasvanut voimakkaasti vuodesta 2008 lähtien. Siellä sähkökirjojen myynti muodostaa noin 10 % kirjojen kokonaismyynnistä.
Sähkökirjoja on runsaasti vapaassa levityksessä Internetissä. Yksi tunnetuimmista ja laajimmista ilmaisten sähkökirjojen kokoelmista on Gutenberg-projekti, johon on digitalisoitu tuhansia vapaasti levitettäviä kirjoja, joiden tekijänoikeudet ovat menneet umpeen. Gutenberg-projektin kirjat jaettiin aluksi tekstitiedostoina, myöhemmin niitä on muotoiltu myös HTML-kielellä ja muissa muodoissa. Kirjat kirjoitettiin digitaaliseen muotoon vuoteen 1989 asti käsin, ennen kuvanlukijoiden ja tekstintunnistuksen kehitystä.
Etenkin tietokirjallisuutta on jaettu paljon PDF-muodossa. Adobe on lisännyt Acrobat -ohjelmaan myös ominaisuudet, joilla PDF-tiedostoja voidaan suojata ja estää niiden kopiointi ja tulostus.
Syksyllä 2004 Google ilmoitti Frankfurtin kirjamessuilla ryhtyvänsä kirjojen digitointiin. Google Books avattiin joulukuussa 2004. Sen kautta voi tehdä hakuja kirjojen sisällöstä, kuten Googlen hakukoneella aiemmin Webistä. Googlen hakukone näytti tuloksia myös tekijänoikeuden suojaamista teoksista ja viisi suurta kustantajaa haastoi pian Googlen oikeuteen tekijänoikeuksiensa rikkomisesta. Juttu sovittiin 2008.
Vuonna 2010 Google ilmoitti perustavansa sähköisen kirjakaupan kilpailemaan Amazonin, Barnes & Noblen ja Applen kanssa.
Multimediateokset.
1990-luvulla yleistyivät CD-levyltä toimivat suurteokset, kuten tietosanakirjat. CD-levy sisälsi usein itse teoksen ohella myös Windows-sovelluksen sisällön selaamiseen. Nämä mahdollisti CD-ROM-asemien yleistyminen 1990-luvun alussa ja vuoden 1991 Multimedia PC -määrittelyt. Tälläiset teokset jäivät melko lyhytaikaiseksi boomiksi. WSOY:n CD-Factaa julkaistiin CD-ROMilla 1994–2005 ja Microsoftin MSN Encartaa vuosina 1993–2009. CD-levyltä, ja myöhemmin DVD:ltä, toimivien teosten lopun syyksi on sanottu Internetin kasvanutta tarjontaa.
Tiedostomuodot.
Vapaasti jaettavien ja tekijänoikeuksiltaan vanhentuneiden teosten teksti- ja HTML-muodon lisäksi sähkökirjoille on kehitetty eräitä erikoistuneita formaatteja.
Kaupallisten sähkökirjojen lukemiseen käytetään usein PDF-muotoisia tiedostoja. Niitä voi lukea esimerkiksi Adobe Reader ja Adobe eBook Reader -ohjelmilla, jotka ovat tehokkaita suojausominaisuuksiltaan. Ne myös säilyttävät kirjan muotoilun täsmälleen sellaisena, jollaiseksi se on asetettu – tietokoneesta ja käytettävistä ohjelmista riippumatta. Jonkin verran piratoituja kirjoja on jaettu Microsoftin.CHM-formaatissa (Microsoft Compiled HTML Help) ja sarjakuvia harrastajien CBR ja CBZ-muodoissa, jotka sisältävät skannattuja kuvia.RAR tai.ZIP-formaatissa.
International Digital Publishing Forum (IDPF) julkaisi 2007 avoimen EPUB-standardin sähkökirjojen levittämiseksi ja myymiseksi. Sen etuna on tekstin juoksevuus, jolla sisältö rivittyy usealle näyttökoolle.
Omakustanteet.
Amazon Kindle-lukulaitteelle tarkoitetun kirjan tulee laatia Microsoft Wordin doc- tai docx-formaatissa ja tallentaa formaatissa htm- tai html (suodattu).
Smashwords-kustantamossa hyväksytyt sähkökirjat kulkevat eri jakelupisteille kuten Apple iBookstore, Barnes & Noble, Sony Reader Store, Kobo, the Diesel eBook Store, Baker & Taylor's Blio ja Axis360. Smashwords hyväksyy ainoastaan MS Wordin *.doc-formaatissa olevat kirjat.
Yllä mainityissa kustannuspaikoissa julkaisija/tekijä määrittää itse kirjansa myyntihinnan. Tekijän osuus on 60-80 prosenttia myyntihinnasta.
Gutenberg-projekti hyväksyy ainoastaan ilmaisia julkaisuja. Tekstin tulee olla pdf-formaatissa.
Lukulaitteet.
Erikoistuneet sähkökirjojen lukulaitteet saivat uutta vauhtia 2000-luvun alussa E Ink -yhtiön kehitettyä samaa nimeä kantavan näyttötekniikan, joka mahdollistaa taustavalottoman korkean kontrastin näytön valmistamisen. Lisäksi E Ink -tekniikka ei kuluta lainkaan sähköä näytön ylläpitämiseen, mikä pienentää laitteiden virrankulutusta. Tämä tekniikan ensimmäisiä edustajia olivat Sonyn laitteet, kuitenkin Amazon Kindle nousi myydyimmäksi verkkokauppa Amazon.comin laajan sisältövalikoiman ansiosta. Huhtikuussa 2010 Apple julkaisi oman iPad-tablet-tietokoneensa, tosin perinteisellä näyttötekniikalla. Sen iBooks-ohjelmalla voi hyödyntää Applen omaa iBookstore-verkkokauppaa. Lokakuussa 2010 Barnes & Noble julkaisi värillisellä kosketusnäytöllä varustetun version NOOK -lukulaitteestaan ja Amazon tiedotti tuovansa Kindle -käyttäjiensä ulottuville lähitulevaisuudessa mahdollisuuden lainata ostamiaan sähkökirjoja toisilleen 14 vuorokauden ajaksi.
Sähkökirja Suomessa.
Ensimmäiset suomalaisten julkisten kirjastojen tarjoamat sähkökirjat lienevät olleet Helsingin kaupunginkirjastolla. Kirjakaapelin perustamisen yhteydessä vuonna 1994 sen Kaapelisolmu palvelimelta oli ladattavissa Helsingin yliopiston ftp.funet.fi -palvelimelta kopioitu Kalevala, Tuva Korsströmin haastattelukirja Berättelsernas återkoms ja Osuuskunta Katto-Menyn tekemä sovitus Wam Katin Zagrebin päiväkirjasta. Funetissa oli tuolloin ladattavissa Kalevalan lisäksi myös Vänrikki Stoolin tarinat.
Myöhemmin Suomessa on julkaistu sähkökirjoina muun muassa Creative Commons -lisenssillä levittämisen sallivat Avoin Elämä ja Lueminut -kirjat. Gummerus julkaisi marraskuussa 2008 ensimmäisen sähkökirjansa, Tuomas Vimman "Gourmet’n".
Kustantamo Myllylahti ilmoitti joulukuussa 2009 julkaisevansa tulevaisuudessa kaikki kirjansa painetun version lisäksi sähkökirjoina (Julkaisujen formaatti on pdf).
Kustannusyhtiö Kirjalabyrintti on ensimmäinen suomalainen kaupallisesti toimiva kustantamo, joka julkaisee kaunokirjallisuutta ainoastaan digitaalisessa muodossa. Kirjalabyrintti aloitti toimintansa tammikuussa 2010.
Sähköisten kirjojen lukulaitteet tulivat Suomen kauppojen hyllylle syksyllä 2010.
Syyskuussa 2010 Akateeminen Kirjakauppa avasi Latauskauppa -nimisen palvelunsa, josta on mahdollista hankkia sähkökirjoja ja lukulaitteita.
Suomessa useilla kaupunginkirjastoilla ja erikoiskirjastoilla (esimerkiksi yliopistojen kirjastoilla) on kokoelmissaan jonkin verran sähkökirjoja, joita voi joko lainata Internetin kautta omalta kirjastoalueelta tai lukea kirjastossa. Monet suomalaiset kirjastot ovat ryhtyneet myös lainaamaan lukulaitteita asiakkaille.


Viihdemusiikki.
Viihdemusiikki tarkoittaa laajaa ja vaikeasti rajattavaa kevyen musiikin aluetta, joka on yksi populaarimusiikin varhaisimmista muodoista.
Viihdemusiikin yhtenä lajina voidaan pitää iskelmää.
Viihdemusiikkia tyypillisimmillään on suuren viihdeorkesterin soittama usein instrumentaalinen musiikki. Se nousi suosioon 1900-luvun puolivälissä. Musiikkilajia on käytetty "hissimusiikkina".
Tunnetuin viihdeorkesteri oli Mantovani and His Orchestra. Vuonna 1953 perustettu Radion viihdeorkesteri oli aikansa merkittävin suomalainen orkesteri. Vantaan viihdeorkesteri ja Riku Niemi Orchestra ovat nykyisin toimivia ammattimaisia isoja viihdeorkestereita.
Viihdeorkestereita/orkesterinjohtajia.
Orkesterit on nimetty yleensä orkesterinjohtajan/kapellimestarin mukaan.


Espanja.
Espanjan kuningaskunta eli Espanja on Lounais-Euroopassa sijaitseva valtio. Se jakaa Iberian niemimaan Portugalin ja Iso-Britannialle kuuluvan Gibraltarin kanssa. Koillisessa rajan takana ovat Ranska ja pieni Andorran ruhtinaskunta, ja etelässä on maarajaa Marokon kanssa (ks. Ceuta ja Melilla). Maahan kuuluvat Baleaarit Välimerellä, Kanariansaaret Atlantilla, Ceutan ja Melillan kaupungit Pohjois-Afrikassa sekä muutama asumaton saari Marokon rannikolla. Espanjan pääkaupunki on Madrid. Muita suuria kaupunkeja ovat muun muassa Barcelona, Valencia, Sevilla, Málaga, Bilbao ja Zaragoza.
Maantiede.
Espanja sijaitsee Pyreneiden niemimaalla. Koillisessa maata rajoittaa Pyreneiden vuorijono ja etelässä Välimeren rannikon erottaa sisämaasta Sierra Nevadan vuoristo. Pääkaupunki Madrid sijaitsee keskusylängöllä 650 metrin korkeudessa. Yli 2 000 metrin korkuisia vuoria on useita, korkeimmat huiput kohoavat yli 3 000 metriin.
Espanjassa on 1800 jokea, mutta monet niistä kuljettavat vain vähän vettä ja saattavat olla osan vuotta kuivillaan.
Kasvillisuus ja ilmasto vaihtelevat voimakkaasti rannikon ja sisämaan välillä ja korkeuden mukaan. Kesällä on lähes kaikkialla kuumaa ja kuivaa, mutta talvella on suuria lämpötilaeroja. Vuorilla voidaan lasketella, kun taas rannikolla on paljon lämpimämpää. Vuoden kylmimmän kuukauden eli tammikuun keskimääräinen alin lämpötila A Corunassa on 7,6 astetta, Valladolidissa -1,2 astetta.
Pohjois-Espanjassa, Biskajanlahden rannoilla sataa runsaasti, ja siellä kasvaa osittain lauhkeita ja osittain subtrooppisia lehtimetsiä. Näissä metsissä osa puustosta pudottaa lehtensä talveksi, mutta osa pitää ne ympäri vuoden. Etelä-Espanjassa, Välimeren rannoilla kasvaa välimereisiä metsiä ainavihantine tammilajeineen ja oliivipuineen. Vuorten takana, Espanjan keskiosissa on aavikoita, joissa sataa vain harvoin. Siellä kasvaa ainoastaan kivikkokasveja.
Kanariansaarten Afrikan läheisillä saarilla on vain aavikoita, mutta La Palmalla kasvaa vehmasta subtrooppista kasvillisuutta.
a> saaren eteläosassa on suosittu lomakohde suomalaistenkin keskuudessa, Gran Canaria
Varhaishistoria ja muslimivalta.
Vanhimmat merkit nykyihmisestä Espanjassa ovat 35 000 vuoden takaa. Espanjan varhaisimpia nimeltä tunnettuja asukkaita olivat iberit, joiden puhuma kieli ei ollut indoeurooppalainen. Ajanlaskun alkua edeltävällä vuosituhannella foinikialaiset, kreikkalaiset ja karthagolaiset perustivat Espanjaan kauppatukikohtia. Roomalaiset valtasivat Espanjan Karthagolta toisessa puunilaissodassa 200-luvulla eaa. ja seuraavalla vuosisadalla käytiin ns. keltiberisodat keltiberiheimojen ja roomalaisten välillä. Roomalaisten käyttämästä latinasta periytyy espanjan kieli. Länsi-Rooman hajoamisvaiheessa 400-luvulta alkaen germaaniheimot kuten gootit ja vandaalit perustivat Espanjan alueelle lyhytikäisiä valtakuntia. 700-luvulla islaminuskoiset maurit valloittivat Espanjan nopeasti. Islamilaisen Espanjan pääkaupunki Córdoba oli vaurain ja sivistynein keskus sen ajan Euroopassa.
Kristinusko ja suurvalta-aika.
Nykyisen Espanjan historia alkoi 1000-luvulla, jolloin kristityt kuningaskunnat aloittivat Iberian niemimaan takaisinvaltauksen (Reconquista) islaminuskoisilta maureilta. Vuonna 1469 Aragonian ja Kastilian kuningaskunnat virallisesti yhdistyivät, kun hallitsijat kuningas Ferdinand ja kuningatar Isabella avioituivat. Yhdessä katoliset kuningaskunnat kukistivat viimeiset maurihallitsijat Iberian niemimaalla 2. tammikuuta 1492 ja liittivät Aragoniaan ja Kastiliaan Granadan, samana vuonna kun Kristoffer Kolumbus löysi Amerikan. Vuonna 1512 kuningas Ferdinand valloitti osan Navarran kuningaskunnasta ja koko Espanja yhdistyi. Kirkon tueksi perustettiin inkvisitio ja juutalaiset ja muslimit käännytettiin tai karkotettiin maasta.
1500-luvulla Espanjasta tuli vähäksi aikaa Euroopan mahtavin valtio sen Amerikkojen valloitusten takia. Osmanien laivasto lyötiin 1571 Lepanton meritaistelussa. Valtakuntaan liitettiin Filippiinit 1564 ja Portugali 1580, mutta Englannin valloitus epäonnistui 1588 Espanjan Voittamattoman armadan hävittyä Englannin laivastolle. Huolimatta Amerikoista tuodusta kullasta Filip II:n aikana 1556–1578 valtiontalous romahti lukuisien sotien ja suunnattomien rakennushankkeiden vuoksi. Seuraavien hallitsijoiden aikana rappeutuminen jatkui ja lukuisia alueita menetettiin. Portugali irtosi unionista 1640 ja katalonialaiset kapinoivat.
Perimyssodasta sisällissotaan.
Vuosina 1701–1714 sodittiin Espanjan perimyssota (Espanja, Ranska ja Baijeri vastaan Itävalta, Preussi, Englanti ja Katalonia). Sota päättyi Ranskan johtaman liittokunnan voittoon ja Habsburgien hallitsijasuku vaihtui Bourbon-sukuun. Espanja menetti loputkin ulkomaiset alueensa Euroopassa: Itävallalle alueet Italiassa ja Belgian, Savoijille Sisilian ja Gibraltar joutui Englannille.
Vuonna 1805 Trafalgarin taistelussa Horatio Nelsonin johtama Englannin laivasto voitti Ranskan ja Espanjan laivastot. Napoléon asetti veljensä Joseph Bonaparten Espanjan valtaistuimelle 1808, mutta englantilaisten tukemina miehitysjoukot ajettiin pois Napoleonin joutuessa vaikeuksiin Venäjällä ja 1814 Bourbonit nousivat uudelleen valtaistuimelle. Ranskan miehityksen aikana siirtomaat Etelä-Amerikassa olivat itsenäistyneet ja taloudellinen tilanne heikko. Käytiin lukuisia sisällissotia eri kansallisuuksien ja monarkistien ja tasavaltalaisten välillä. Vuonna 1898 Espanjalais-amerikkalaisessa sodassa Espanja menetti siirtomaansa Filippiinit, Kuuban, Puerto Ricon ja Guamin Yhdysvalloille.
Sisällissota ja Francon aika.
Vuonna 1931 Espanjasta tuli demokraattinen tasavalta, joka kuitenkin ajautui jälleen 1936 sisällissotaan. Sota sai alkunsa armeijan johtamana sotilaskapinana tasavallan hallitusta vastaan. Saksa ja Italia antoivat tukea kansallisille joukoille ja Neuvostoliitto tasavaltalaisille. Sotaan osallistui myös kymmeniä tuhansia ulkomaalaisia vapaaehtoisia sekä tasavaltalaisten että kansallisten puolella. Sodan aikana ja sen jälkeen teloitettiin satoja tuhansia ihmisiä. Sisällissodan jälkeen vuonna 1939 vallan otti voittajapuolen kenraali Francisco Franco. Hän hallitsi kuolemaansa vuoteen 1975 asti diktaattorina. Espanjan talous kärsi merkittävästi Francon ajan eristyneisyydestä ja huonosta tuottavuudesta. 1960-luvun alun talousuudistusten ja ulkomaisen avun avulla matkailu ja teollisuus saatiin lopulta nousuun.
Uusi monarkia.
Francon kuoltua Espanja palasi monarkiaksi ja kuninkaaksi tuli Francon valitsema seuraaja, Juan Carlos I. Hän aloitti uudistukset sallien poliittiset puolueet 1977. Samana vuonna pidettiin myös ensimmäiset vapaat vaalit. Vuoden 1978 perustuslain myötä myös historialliset alueet Baskimaa, Katalonia ja Galicia saivat itsehallinnon. Vielä 1981 Francon tukijat everstiluutnantti Antonio Tejeron johdolla yrittivät vallankaappausta vaatien autoritäärisen hallinnon palauttamista. Kaappauksen epäonnistumista pidetään kuninkaan vaikutusvallan ansiona.
Espanja on kehittynyt 1970-luvulta alkaen moderniksi teollisuusyhteiskunnaksi, jolle matkailu on merkittävä elinkeino. Maa liittyi 1982 NATO:on ja 1986 Euroopan unioniin. EU:hun liittyminen on tuonut maalle koheesiotukia, jotka ovat auttaneet nostamaan elintasoa lähemmäksi eurooppalaista keskiarvoa.
Vuonna 1959 perustettu baskien vapautusarmeija Euzkadi Ta Askatasuna eli ETA on tehnyt attentaatteja vuosikymmenten ajan. Vuonna 1973 se surmasi pääministeri Luis Carrero Blancon. Vuonna 1997 baskiasiamiehen kaappaus ja murha johtivat laajoihin mielenosoituksiin. Se on julistanut tulitaukoja 1997-1998 ja 2006-2007 sekä 2010.
Jose Maria Aznar nousi pääministeriksi vuonna 1996, kun hänen puolueensa PP sai niukan vaalivoiton maltillisten baskinationalistien tuella. PP uusi voittonsa vuonna 2000 murskaluvuin. Vuonna 2004 valtaan nousi sosialistipuolue ja Jose Luis Rodriguez Zapaterosta tuli pääministeri. Hänkin pääsi toiselle kaudelle vuoden 2008 voiton jälkeen.
Politiikka.
a> maatilalla Crawfordissa, Texasissa marraskuussa 2004.
Espanja on perustuslaillinen monarkia. Parlamentti ("Cortes Generales") on kaksikamarinen. Alahuoneen tai edustajainhuoneen ("Congreso de los Diputados") 350 jäsentä valitaan suhteellisella vaalilla D'Hondtin menetelmällä nelivuotiskausiksi. Ylähuoneen eli senaatin ("Senado") 266 jäsenestä 208 valitaan suoralla kansanäänestyksellä ja loput 58 nimitetään virkaan alueellisten, lakia säätävien elinten toimesta. Myös he palvelevat nelivuotiskauden. Toimeenpanovaltaa käyttää ministerineuvosto, jonka puheenjohtajan eli pääministerin parlamentti valitsee kuninkaan ehdotuksesta.
Espanja on jaettu itsehallintoalueisiin, joiden itsemääräämisvalta vaihtelee. Joillain on omat koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmänsä, muilla taas ei. Jotkin, varsinkin nationalistipuolueiden hallitsemat alueet, pyrkivät liittovaltio- tai jopa valtioliittotasoiseen itsevaltaan. Keskushallitus on pyrkinyt rajoittamaan innokkaimpien itsehallintoalueiden valtaa.
Terrorismi on edelleen ongelma Espanjassa. ETA, baskiryhmittymä, on pyrkinyt ajamaan Baskimaan itsenäisyyttä väkivaltaisinkin keinoin.
Hallinnolliset alueet.
Vuoden 1978 perustuslaki jakaa Espanjan seitsemääntoista itsehallintoalueeseen ("comunidades autónomas"). Itsehallintoalueet jakautuvat yhteen tai useampaan maakuntaan ("provincias"), joita on yhteensä viisikymmentä.
Talous.
Espanja on maailman toiseksi suosituin matkailukohde Ranskan jälkeen. Vuosittain maassa vierailee 58 miljoonaa (vuonna 2006) matkailijaa.
Espanjan työttömyys oli vuonna 1994 Euroopan korkein 25 %, mutta laski tasaisesti ja oli kesällä 2007 7.95 %. Vuoden 2010 loppuun mennessä työttömyys nousi jälleen yli 20 prosenttiin. Työttömiä on noin 4,7 miljoonaa, mikä on lukumääräisesti enemmän kuin koskaan. Erityisen hälyttävää on nuorisotyöttömyys: vuonna 2009 37,9% nuorista eli 15-24-vuotiaista oli työttöminä.
Työvoima jakaantuu seuraavasti eri ammatteihin: palvelut 71,7 %, teollisuus 24 %, maatalous 4,2 % (2009 arvio).
Espanjan rikkain kaupunki on PricewaterhouseCoopersin vuonna 2005 tekemän tutkimuksen mukaan Madrid, jonka bruttokansantuote oli 188 miljardia dollaria. Toiseksi rikkain on Barcelona 140 miljardilla dollarilla.
Merkittävimpiä teollisuuden haaroja.
Tekstiilit ja jalkineet, elintarvikkeet, metallit, kemikaalit, laivat, autot, koneet ja työkalut, matkailijat. Espanja on maailman viidenneksi ja Euroopan kolmanneksi suurin autojen valmistaja.
Espanjalaisia yrityksiä.
CASA (lentokoneet), El Corte Inglés (vähittäiskauppa), Cepsa (öljynjalostus), Iberia (lentoyhtiö), Renfe (rautatiet), SEAT (autot), Spanair (lentoyhtiö, lopettanut toimintansa, konkurssi), Talgo (veturit ja junanvaunut), Telefónica (televiestintä), Inditex (vaateteollisuusyritys), Torres (viinitila), Derbi (moottoripyörät)
Tärkeimpiä vientituotteita ovat koneet, kulkuneuvot, elintarvikkeet, lääkkeet ja muut kulutustavarat. Viennin suurimmat kohdemaat ovat Ranska, Saksa, Portugali, Italia ja Britannia.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat kivihiili, rautamalmi, uraani, ligniitti, elohopea, lyijy, sinkki ja kupari, erilaiset teollisuusmineraalit kuten kaoliini sekä vesivoima ja hedelmällinen viljelysmaa.
Väestö.
Espanjan tilastokeskuksen mukaan maan väkiluku 1. tammikuuta 2012 oli 47 213 000. Virallinen kieli on espanja, jota puhuu äidinkielenään 74 % väestöstä. Vähemmistökielet katalaani jota puhuu 17 %, galego eli galician kieli (7 %), baskin kieli (2 %), ovat virallisia kieliä eräillä alueilla. Uskonnoltaan 94 % espanjalaisista on katolisia.
Siirtolaisuus.
Espanja on perinteisesti ollut siirtolaisia luovuttava maa. Nykyisin maasta on kuitenkin vaurastumisen myötä tullut erittäin suosittu maahanmuuttomaa. Ihmisiä muuttaa Espanjaan etenkin Latinalaisesta Amerikasta, Itä-Euroopasta ja Afrikasta, mutta myös muun muassa Länsi-Euroopasta ja Kiinasta.
Kulttuuri.
La Mezquita, entinen moskeija Cordobassa edustaa maurien kulttuuriperintöä.
Kuvataide ja arkkitehtuuri.
Espanjan sijainti on tehnyt siitä kulttuurien kohtauspaikan, joten sen arkkitehtuurin kerrostumissa näkyvät maailman kulttuurihistorian monet kerrostumat. Karthagon, Kreikan ja Rooman siirtokunnat loivat kulttuurin perustan. Maurit toivat islamilaisia vaikutteita. Romaaninen taide ja arkkitehtuuri kehittyi niemimaan pohjoisosissa. Kevytlinjainen gotiikka kehittyi romaanisten luostarien vastakohdaksi. Espanjalainen barokki ilmestyi 1500-luvun lopussa.
Gaudin mosaiikilla päällystetty lohikäärmeveistos Parc Güellissä Barcelonassa.
Espanjalaisista moderneista arkkitehdeistä tunnetuin on Antoni Gaudí.
Tunnettuja espanjalaisia taidemaalareita ovat olleet muun muassa Diego Velázquez (1599–1660), Francisco de Goya (1746–1828), Joan Miró (1893–1983) ja Salvador Dalí (1904–1989). Kreikassa, Kreetan saarella syntynyttä El Grecoa (1540–1614) pidetään myös espanjalaisena taiteilijana, sillä hän vaikutti Toledossa. Espanjalaisen taiteilijan Pablo Picasson lukuisista maalauksista yksi tunnetuimmista on El Guernica, joka kuvaa Espanjan itsenäisyystaisteluissa pommitettua baskikaupunkia. Picasson ja Salvador Dalín maalauksiin voi tutustua Madridissa Reina Sofían modernin taiteen museossa ja Picasson kotikaupungissa Málagassa. Pradon taidemuseossa voi tutustua mm. Velázquezin ja Goyan taideteoksiin.
Unescon maailmanperintöluettelossa on 38 kulttuurikohdetta Espanjasta. Ne ulottuvat ajallisesti Altamiran luolan esihistoriallisisista maalauksista ja roomalaisaikaisista raunioista Gaudin 1900-luvun töihin Barcelonassa. Laajin kohde on 769 km pitkä Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitti.
Musiikki.
Flamenco-tanssi ja sitä säestävä musiikki on espanjalaista, etenkin andalusialaista perinnettä. Espanjalaiset kuten Andrés Segovia toivat klassisen kitaran konserttilavoille. Myös monet espanjalaiset säveltäjät ovat käyttäneet kansanmusiikin aineksia töissään. Espanjalainen kevyt ooppera, zarzuela, on suosittua lähinnä espanjankielisissä maissa, mutta oopperalaulaja Plácido Domingo on tehnyt sitä tunnetuksi laajemmissakin piireissä.
Elokuvat ja televisio.
Rossy de Palma, Pedro Almodovar ja Penelope Cruz Cannesissa 2009.
Mykkäfilmin aikana espanjalaisilla elokuvan tekijöillä oli yhteyksiä lähinnä Ranskaan. 1928 Salvador Dali ja Luis Buñuel tekivät "Andalusialaisen koiran". Bunuel kuvasi Ranskan lisäksi Yhdysvalloissa, muut aikakauden espanjalaiset ohjaajat jäivät vaille kansainvälistä huomiota. Rafael Rivelles ja Juan Calvo saivat pieniäpalkintoja Cannesin elokuvajuhlilla 1950-luvulla. Fernando Rey voitti Kultaisen palmun 1961 elokuvalla "Viridiana". jonka esittämisen Franco kielsi heti. Bunuel muutti Meksikoon 1949, ja muutkin filmintekijät tekivät yhteistyötä meksikolaisten kanssa. Kun spaghettiwesternit tulivat muotiin, Espanjassa kuvattiin vuorostan Meksikoon sijoittuvia elokuvia kuten "Vain muutaman dollarin tähden". Francon aikana Espanja oli erityksissä eurooppalaisest akulttuurista. Carlos Sauran "Metsästysretki" sai Berliinin elokuvajuhlilla hopeisen karhun 1966. Francon kuolema 1975 vapautti kokonaisen sukupolven, jonka kärjessä oli Pedro Almodóvar. Almodovarin läpimurto oli "Naisia hermoromahduksen partaalla", joka toi myös Carmen Mauran ja Antonio Banderasin kansainväliseen tietoisuuteen. Bigas Luna kuvasi Penélope Cruzin ja Javier Bardemin ensikohtaamisen elokuvassa "Jamon Jamon". Fernando Trueba voitti Oscarin 1992 elokuvalla "Belle Époque – Muutosten aika". 2000-luvulla on noussut uusi sukupolvi, joka on erityisen viehtynyt kauhuun ja fantasiaan.
Javier Bardem näytteli Alejandro Amenábarin eutanasiaa käsittelevässä elokuvassa "Meri sisälläni" vuonna 2004. Elokuva voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon.
Espanjalaisia televisiosarjoja ovat muun muassa "Serranon perhe", "Francon aika - näin sen koimme" ja "Naapureina Madridissa".
Kirjallisuus.
Tunnettu espanjalainen renessanssiajan kirjailija oli Miguel de Cervantes (1547–1616), jonka pääteos El Quijote ilmestyi vuonna 1605. Sitä pidetään nykyaikaisen romaanikirjallisuuden perustajana. Kaksitoista vuotta myöhemmin, vuonna 1616 ilmestyi kirjan toinen osa, Don Quijote de la Mancha. Espanjalaisista nykykirjailijoista tunnettu ja palkittu on Antonio Muñoz Molina.
Tunnettu espanjalainen runoilija oli Federico García Lorca. García Lorcan tunnettu runo on "Canción de Jinete".
Kirjallisuuden Nobelin ovat saaneet José Echegaray y Eizaguirre 1904, Jacinto Benavente 1922, Juan Ramón Jiménez 1956, Vicente Aleixandre 1977 ja Camilo José Cela 1989.
Media.
Valtion omistama julkisen palvelun Radiotelevisión Española lähettää kahdeksaa televisiokanavaa, näistä TVE1 ja TVE2, uutiskanava, urheilukanava ja lastenkanava ovat valtakunnallisia digitv:n kanavia, lisäksi RTVE:llä on satelliitissa ja kaapelissa näkyviä lisäpalveluja. Yksityisiä kanavia ovat Antena 3, Cuatro ja Telecinco. Lisäksi maassaon kolmetoista alueellista televisiokanavaa, joita rahoittavat aluehallinnot, ja lukuisia paikallisteelvisio-asemia.
Espanjan suurimmat lehdet ovat El País, El Mundo, El Periódico, La Vanguardia ja ABC. Näiden rinnalle ovat nopeasti nousseet ilmaisjakelulehdet, jotka ovat saavuttaneet yli miljoona päiväistä lukijaa: 20 minutos, Qué!, Metro Directo ja ADN.
Ruoka- ja juomakulttuuri.
Espanjalainen ja yleensä Välimeren alueen ruokalista on kevyt ja terveellinen. Siihen kuuluu paljon kasviksia ja hedelmiä. Yhteistä maan eri kolkille ovat myös oliivit, oliiviöljy, valkosipuli ja vaalea leipä sekä ruokajuomana viini. Leipää syödään kuin Suomessa perunaa pääruoan kanssa eikä espanjalainen ymmärrä ateriaa ilman leipää. Rannikolla syödään kalaa ja äyriäisiä (marisco), mutta maan sisäosissa ja pohjoisessa ruokapöytään kuuluvat myös liharuoat, nauta, sika ja lammas. Kani (conejo) ja kana (pollo) ovat myös yleisiä espanjalaisissa kotitalouksissa. Maaseudulla ruoka on rasvaista oliiviöljyssä paistettua.
Tyypillisiä espanjalaisia kansallisruokalajeja ovat esimerkiksi paella (riisiruoka, joka sisältää mm. kanaa, katkarapuja, simpukoita, herneitä ja sahramia), gazpacho (kylmä vihanneskeitto, joka sisältää mm. valkosipulia, kurkkua, tomaattia, paprikaa, viinietikkaa, oliiviöljyä ja leipäpaloja), sopa de ajo (valkosipulikeitto), linssikeitto, tortilla española (espanjalainen perunamunakas). Erilaiset tapakset kuuluvat Espanjaan. Tapaksina voidaan tarjoilla vaikkapa oliiveja, lihapyöryköitä, katkarapuja, chorizo-makkaraa, kinkkukuutioita, marinoitua paprikaa tai herkkusieniä, täytettyjä artisokanpohjia, kuorittuja manteleita, paneerattuja sipulirenkaita. Kansainvälisesti tunnettu juusto on vain La Manchan maakunnasta kotoisin oleva Queso Manchego.
Päivän pääateria syödään tyypillisesti klo 14 maissa iltapäivällä, ja perheet kokoontuvat usein lounaalle kotiin. Aamiaista sen sijaan jokainen saattaa nauttia omaan tahtiinsa, ja illansuun tukevaksi välipalaksi voidaan ottaa tapaksia myös baarissa tai kahvilassa. Varsinainen päivällinen syödään taas perheen kesken, tyypillisesti iltakymmeneltä.
Nykyisin terveellisiä elämäntapoja korostavassa kulttuurissa Espanjan tavallisin jälkiruoka (postre) on hedelmäkori, joka sisältää muun muassa appelsiinejä, omenoita, banaaneja, persikoita, päärynöitä ja tummanpunaisia kirsikoita. Ravintoloissa jälkiruokana voi olla kauden hedelmiä eli "fruta del tiempo". Hedelmien ohella juusto jälkiruokana on säilyttänyt asemansa. Sokeri- ja rasvapitoisuuksista huolimatta Katalonian kuuluisin jälkiruoka on Crema Catalana (vanukas), joka on todellinen kaloripaukku. Se valmistetaan munasta, kermasta ja sokerista. Toinen tunnettu jälkiruoka on "flan" eli paahtovanukas. Sitä voidaan maustaa sitruunan maulla. Flan on melko työläs valmistaa. Se voidaan tarjoilla jäätelön kera. Kolmas omaperäinen espanjalainen jälkiruoka on "arroz con leche" eli maitoriisi. Jäätelö (helado) on myös tyypillinen espanjalainen jälkiruoka. Churro on makea munkkitanko, joka kastetaan kuumaan kaakaojuomaan. Churro voidaan nauttia aamupalaksi kahvin kera.
Kahvi tarjoillaan mustana (café solo), maitotilkan kera (café cortado) tai kuumaan maitoon sekoitettuna (café con leche). Alkoholiton maitomainen horcata de chufa maistuu mantelilta ja tehdään eräästä makeasta pähkinälajista.
Espanja on tunnettu viinimaana. Maailmalla tunnettuja ovat esimerkiksi Torresin viinit, cava (katalonialainen kuohuviini) ja Andalusiasta, Jerez de la Fronterasta peräisin oleva sherry eli jerez.Sangría on suosittu viini- ja hedelmäjuoma, jota on vahvistettu brandyllä, mutta sitä juovat enemmän matkailijat kuin paikalliset. Ruokajuomana myös olut (cerveza) on suosittu. Espanjalaiset oluet ovat yleensä keveitä ja virkistäviä.
Juhlapäivät.
Kansallisten juhlapäivien lisäksi Espanjan itsehallintoalueilla, kaupungeilla ja kylillä on suuri määrä erilaisia paikallisia juhlapyhiä, "fiestas locales".
Urheilu.
Espanjan Barcelona isännöi kesäolympialaisia 1992. Se osallistui kisoihin vuonna 1900 ja sitten vuodesta 1920 alkaen. Viime vuosina sillä on ollut kesäolympialaisissa noin 300, talviolympialaissa 10–20 urheilijan joukkue.
Espanjan jalkapallomaajoukkue voitti maailmanmestaruuskilpailuissa mestaruuden vuonna 2010 ja sijoittui neljänneksi vuonna 1950. Jalkapallon Euroopan-mestaruuskilpailuissa Espanja on voittanut mestaruuden vuosina 1964, 2008 ja 2012. Olympiakisojen jalkapallossa maa voitti kultaa kotikisoissaan 1992 ja hopeaa 1920 ja 2000. Maaliskuussa 2011 se oli FIFAn rankingissa sijalla yksi. Espanjalla on myös menestynyt futsal-maajoukkue.
Moottoriurheilussa ovat menestyneet muun muassa ralliautoilija Carlos Sainz sekä Formula 1 -kuljettaja Fernando Alonso. Formula 1 -osakilpailuja on ajettu Barcelonan lähistöllä vuodesta 1991 alkaen.
Espanja on menestynyt myös tenniksessä hyvin. Maa on voittanut Davis Cupin neljä kertaa ja Fed Cupin viisi kertaa. Maan tunnetuimpiin pelaajiin kuuluu entinen maailmanlistan ykköspelaaja ja vuoden 2010 parhaaksi urheilijaksi valittu Rafael Nadal.


Elektroniikka.
Elektroniikka on sähkötekniikan osa, joka perustuu elektronien liikkeen ohjaamiseen. Elektroniikka sisältää sähköisten laitteiden suunnittelua, rakentelua, käyttöä ja tutkimista. Elektroniikan aikakausi alkoi vuonna 1902 John Ambrose Flemingin keksittyä tyhjiödiodin, jolloin hän myös loi elektroniikan käsitteen.
Laajempia määritelmiä ovat antaneet alaa tutkivat insinöörit sekä standardointijärjestö. Suomen Akatemian tieteen keskustoimikunnan elektroniikkajaoston mietintö vuodelta 1974 on seuraavanlainen: ”"Elektroniikka on teknologia, jossa puolijohdeainetta, elektroniputkia ja muita elektronisia komponentteja käytetään hyväksi toteutettaessa mitä erilaisimpia järjestelmiä, tiedonsiirtoa ja käsittelyä, koneistojen automaattista valvontaa ja ohjausta ynnä prosessisuureiden niin tieteellistä kuin käytännöllistäkin mittausta varten."”
a>en virran lävitseen vain yhteen suuntaan.
Sähköalan kansainvälinen standardisoimisjärjestö International Electrotechnical Commission (IEC) sanoi vuonna 1956, että ”"elektroniikka on se tieteen ala, joka käsittelee sähkön johtumista tyhjiössä, kaasussa ja puolijohteessa sekä näihin ilmiöihin perustuvien laitteiden sovellutuksissa."”
Yhdysvaltain sähkö- ja elektroniikkainsinöörit taas määrittelevät, että "elektroniikka on se tieteen ja tekniikan ala, joka käsittelee ihmisen aistin ja aivojen korvaamista ja täydentämistä laitteilla, jotka keräävät ja käsittelevät informaatiota, siirtävät sen haluttuun paikkaan, jossa ohjaavat koneita tai esittävät informaatiota ihmisen käytettäväksi."
Sähkövoimatekniikassa elektroniikan sovelluksia ovat muun muassa taajuusmuuttajat ja HVDC-merikaapelit.
Elektroniikan mittaus- ja testauslaitteita.
Jännitemittaus kahdella jännitemittarilla. Yllä kaupallinen mittari.
Elektroniikassa käytetään monia erityisiä sähköteknisiä mittalaitteita, joilla voidaan mitata ja tarkkailla erilaisia sähköisiä ilmiöitä elektronisissa laitteissa. Useat mittaus- ja tastauslaitteet ovat itsekin elektronisia laitteita, vaikka vanhat mittalaitteiden periaatteet saattavatkin olla sähkömekaanisia.
Tutkittavalle laitteelle käyttöjännitettä tuottamaan voidaan käyttää laboratoriovirtalähdettä.
Elektroniikan komponentit.
Elektroniikan piireissä käytetään elektronisten, aktiivisten komponentien lisäksi passiivisia, lineaarisia komponentteja.
Passiiviset komponentit.
Passiivisiksi komponenteiksi kutsutaan komponentteja, jotka kuluttavat energiaa.
Aktiiviset komponentit.
Kaksi kappaletta Maximin DIP-pakattua IC-piiriä sekä kaksi 7 segmentin ledinäyttöä.
Aktiiviseksi komponentiksi kutsutaan komponenttia, joka tuottaa energiaa tai osallistuu aktiivisesti piirin sähköiseen toimintaan. Tyypillisiä esimerkkejä ovat jännite, virta- ja teholähteet, esimerkiksi paristo tai komponentit, joilla saadaan aikaan vahvistusta. Mikropiirit ovat laajoja toimintoja sisältäviä aktiivisia komponentteja.


Etelä-Afrikka.
Etelä-Afrikan tasavalta eli Etelä-Afrikka on tasavalta eteläisessä Afrikassa, aivan Afrikan mantereen eteläisimmässä kärjessä. Sen rajanaapureita ovat Namibia, Botswana, Zimbabwe, Mosambik ja Swazimaa. Lesothon valtio sijaitsee enklaavina Etelä-Afrikan sisällä. Maan ilmasto vaihtelee alueittain. Läntisessä Kapmaassa on välimerenilmasto, ja sisämaa on puoliaavikkoa, jossa sataa kesäisin. KwaZulu-Natalissa on subtrooppista vyöhykettä. Etelä-Afrikkaa voidaan pitää Afrikan mantereen suurvaltana, ja sillä on alueen ylivoimaisesti suurin talous. Maa on maailman johtavia mineraalien viejiä.
Erityisesti mustat afrikkalaisnationalistit kutsuvat Etelä-Afrikkaa Azaniaksi. Muun muassa arkkipiispa Desmond Tutu ja Nelson Mandela ovat kuvanneet vuoden 1994 jälkeistä demokraattista monikulttuurillista Etelä-Afrikkaa Sateenkaarivaltioksi ().
Historia.
Runsaat 10 000 vuotta sitten laajoilla aluilla eteläisessä Afrikassa vallitsi nykyisten sanien esi-isien kulttuuri. Sanien elämänmuoto perustui metsästykseen, kalastukseen ja keräilyyn, ja he olivat muodostaneet noin 50–500 ihmisen kierteleviä metsästäjäryhmiä. Noin 2 200 vuotta sitten eräät san-ryhmät nykyisen Botswanan pohjoisosissa kesyttivät ensimmäiset kotieläimet ja alkoivat liikkua kohti etelää. Heidän luomaansa uutta sosioekonomista järjestelmää on antropologien piirissä kutsuttu khoikhoi-metsästäjäpaimentolaisuudeksi.
Bantukieliä puhuvaa väestöä alkoi saapua Itä-Afrikasta nykyisen Transvaalin alueelle jo 300-luvulla. Nguni-tsongat asuttivat 1500-luvulla jo suurta osaa nykyisestä Etelä-Afrikasta, kuten Natalin rannikkoalueita, ja sotho-tswanat Oranje- ja Vaaljoen yhtymäkohdan pohjoispuolta. Maan eteläisimpään osaan he eivät kuitenkaan olleet levittäytyneet, vaan siellä asuivat edelleen ainoastaan khoikhoi- ja san-kansat, ja alue oli hyvin harvaan asuttua. 1700-luvulle tultaessa nguni-tsongat olivat jakautuneet lukuisiin pienempiin etnisiin ryhmiin kuten zuluihin, xhosiin ja swazeihin.
Siirtomaakausi.
Ensimmäiset buurit asettuivat Hyväntoivonniemelle nykyisen Kapmaan alueelle vuonna 1652. Siirtokunnan väkiluku kasvoi vuosisadan loppuun mennessä 15 000:een, ja sen pinta-ala laajeni vielä nopeammin. Monet siirtokuntalaiset muuttivat myös sanien ja khoiden asuttamaan sisämaahan. Siirtolaiset kahakoivat jatkuvasti ympäröivien afrikkalaisheimojen kanssa. Vuosien 1785–1795 välisenä aikana näissä kahakoissa kuoli 2 000 san-heimoon kuulunutta miestä ja naista sekä lisäksi 700 joutui orjuuteen.
Vuonna 1795 britit valloittivat Kapmaan strategiseksi tukikohdaksi ranskalaisia vastaan hallitakseen meritietä itään.
Vuosina 1835–1843 noin 12 000 buuria lähti Suurelle vaellukselle kohti pohjoista. Muuttoliikkeen syinä olivat taloudelliset ongelmat, xhosien ja buurien välinen aseellinen konflikti ja erityisesti tyytymättömyys brittihallintoa kohtaan. Voortrekkerien mielestä brittihallinto ei ollut tarjonnut turvaa xhosia vastaan, vaan se oli edistänyt musta- ja valkoihoisten välistä tasa-arvoa ja kieltänyt orjakaupan Kapmaassa.
1700-luvun lopulla pohjoisten ngunien keskuudessa syntyi poliittisia levottomuuksia liiallisen väestönkasvun ja kaupallisen kilpailun seurauksena. Ngunien väliset etniset yhteenotot johtivat uudenlaisen sotilaallisen ja hallinnollisen järjestelmän syntymiseen. "Mustaksi Napoleoniksi" kutsutun Shaka Zulun johdolla syntyikin vahva zuluvaltio. 1820-luvun puoleen väliin mennessä Shaka hallitsi jo yli 100 000 ihmisen valtakuntaa, ja hänen armeijassaan oli 40 000 miestä.
Shakan valloituksia pakoon lähti suuri joukko väestöä, joka muodosti niin sanotun mfecaneliikkeen () ja jonka vaikutukset tuntuivat Keski- ja Itä-Afrikassa saakka. Eri banturyhmien valtiollinen kehitys nopeutui, ja Afrikkaan syntyi useita uusia kuningaskuntia kuten Ndebele ja Gaza sekä edelleen olemassa olevat Besotho (nykyinen Lesotho) ja Swazi (nykyinen Swazimaa). "Mfecanen" aikainen sekasorto mahdollisti myös buurien levittäytymisen pohjoisemmaksi 1830-luvulta alkaen ja loi pohjan apartheidin aikana esitetylle myytille buurien muuttamisesta "tyhjään maahan".
Buurisodat.
Britit liittivät Transvaalin pakolla siirtokuntaansa 1877. Buurit protestoivat pakkoliittämistä nousemalla kapinaan 1880 joulukuussa. Majuba Hillin taistelussa useisiin pieniin ryhmiin jakautuneet buurijoukot löivät brittiläiset joukot, jotka kärsivät kovia tappioita. William Gladstonen johtama brittihallitus katsoi sodan menetetyksi ja allekirjoitti aselevon 6. maaliskuuta. Lopullinen rauhansopimus allekirjoitettiin 23. maaliskuuta 1881. Buureille myönnettiin itsehallinto Transvaalissa brittien valvonnassa.
Vuonna 1887 kullankaivajat löysivät maailman suurimman kultaesiintymän Witwatersrandista ("Randi") harjanteelta. Kullan löytämisen jälkeen tuhannet brittiläiset siirtolaiset alkoivat vyöryä rajan yli Kapmaasta. Afrikaanerit hermostuivat uitlanderien läsnäolosta ja kielsivät heiltä äänestysoikeuden. Transvaal antoi vuonna 1899 uhkavaatimuksen, joka johti sotaan. Oranje liittyi tuolloin Transvaaliin. Hyvin alkaneesta sissisodasta huolimatta buurit joutuivat vuonna 1902 antautumaan brittijoukoille. Kärsimästään tappiosta huolimatta he onnistuivat säilyttämään oman kielensä ja kulttuurinsa ja kykenivät saamaan poliittista vaikutusvaltaa.
Etelä-Afrikan unioni syntyi vuonna 31. toukokuuta 1910 neljän Ison-Britannian siirtomaan (Kapmaan, Natalin, Transvaalin ja Oranjen vapaavaltion) yhdistyessä uudeksi itsenäiseksi brittiläiseksi dominioksi. Maan ensimmäisiä keskeisiä poliittisia kysymyksiä olivat Lounais-Afrikan (nykyinen Namibia) siirtyminen Kansainliiton mandaatilla Etelä-Afrikan hallintaan ja mustien ja valkoisten välisen aseman järjestäminen maan kaupungeissa. Hallitus pyrki ratkaisemaan näitä kysymyksiä vuoden 1911 "kaivos- ja työlailla" (Mines and Works Act), joka kielsi afrikkalaisilta suurimman osan korkeaa ammattitaitoa vaativista kaivostöistä, jotka varattiin valkoisille.
Vuonna 1931 Etelä-Afrikka sai Westminsterin säädöksellä lopullisesti itsenäisen valtion aseman, mutta jäi edelleen Kansainyhteisön jäseneksi. Vuonna 1961 maa erosi Kansainyhteisöstä, mutta liittyi siihen takaisin vuonna 1994.
1930-luvun aikana afrikaanerinationalismiksi kutsuttu etno-nationalistinen ideologia voimistui, ja sen keskeiseksi toteuttajaksi nousi Kansallispuolueesta eronnut Daniel François Malanin perustama Puhdasoppinen kansallispuolue (). Toisen maailmansodan alla afrikaanerit ajautuivat riitaan Etelä-Afrikan osallistumisesta sotaan. Vuonna 1939 pääministeriksi noussut Jan Smuts vei maan kuitenkin sotaan Ison-Britannian rinnalle.
Apartheid.
a>in hiekkarannalla vuonna 1989. Sen mukaan ainoastaan valkoiset voivat käyttää rantaa.
Toisen maailmansodan jälkeen vuoden 1948 vaaleihin uudelleen yhdistynyt kansallispuolue lähti kampanjoimaan uuden "apartheidiksi" kutsumansa politiikan puolesta. Kansallispuolue lupasi myös turvata "valkoisten työläisten edut ja työmahdollisuudet valkoisten alueilla", ja sen vaalikampanjassa käytettiin iskulauseita kuten "Swart gewar" (musta vaara) ja "Die kaffer op sy plek" (Kafferi sinne minne kuuluukin). Puolue voitti vaaleissa parlamentin enemmistön, vaikka saikin alle puolet annetuista äänistä, ja muodosti hallituksen Daniel François Malanin johdolla.
Apartheid-järjestelmä kehitettiin 1950-luvun aikana säätämällä lukuisia eri lakeja. Nämä lait liittyivät yleensä johonkin akuuttiin valkoista ylivaltaa uhanneeseen tilanteeseen, eikä niiden yhteisvaikutuksia ollut mietitty. Tämän vuoksi lait aiheuttivat lukuisia ei-toivottuja vaikutuksia ja ristiriitoja, jotka alkoivat yhä enemmän ilmetä 1960-luvun kuluessa. Esimerkiksi bantuopetuksen tarkoituksena oli tuottaa kuuliaisia afrikkalaisia työläisiä, jotka oli opetettu uskomaan, etteivät he ansainneet yhteiskunnassa kuin palvelijan roolin. Sen sijaan se tuottikin nuoria aktivisteja, jotka ymmärsivät, ettei heillä ollut mitään menetettävää vastustaessaan hallitusta väkivaltaisesti. Apartheid-järjestelmän keskeinen piirre oli niin sanottu "suurapartheid". Siinä eri roturyhmille pyrittiin luomaan omat itsenäiset kotimaansa, joissa niiden oli määrä "kehittyä itsenäisesti". Etelä-Afrikkaan perustettiin kymmenen mustien kotimaata eli bantustania. Myös asuinalueet, rakennukset, palvelut ja julkiset tilat luokiteltiin rotujen mukaan. Muualla Etelä-Afrikassa mustien asuinpaikat ja työpaikat määrättiin tarkasti ja heillä tuli olla passi. Useimmat mustat asuivat silti bantustanien ulkopuolella. 70-luvulla bantustanit julistettiin itsenäisiksi valtioiksi, mutta niiden itsenäisyys ei käytännössä toteutunut eivätkä muut valtiot kuin Etelä-Afrikka tunnustaneet niiden itsenäisyyttä.
Apartheidin päättyminen.
ja muiden järjestöjen vastarinta apartheid-politiikkaa kohtaan kasvoi vuosikymmenien aikana, ja lopulta maa ajautui pattitilanteeseen, jossa musta oppositio ei kyennyt voimatoimin kaatamaan valkoista hallitusta, mutta hallitus ei myöskään onnistunut hävittämään oppositiota. Vuonna 1989 maan presidentiksi noussut Frederik de Klerk katsoi, että ulko- ja sisäpoliittinen tilanne vaati neuvottelujen aloittamista apartheidia vastustaneiden järjestöjen kanssa. Hän uskoi, että neuvotteluteitse olisi mahdollista saavuttaa maan valkoisen väestön kannalta parempi lopputulos, jos ne käytäisiin hallituksen vielä ollessa suhteellisen vahvoilla sotilaallisesti. Lähes kolme vuotta jatkuneiden neuvottelujen jälkeen eri osapuolten onnistui luoda sovitteluratkaisu vallanjaosta ja vaalien ajankohdasta. Neuvottelujen aikana poliittinen väkivalta maassa lisääntyi valkoisten, etupäässä afrikaanerinationalististen äärioikeistolaisten liikkeiden ja Inkatha-vapauspuolueen toiminnan vuoksi.
Vuonna 1993 maassa pidettiin vaalit, joihin saivat ensimmäistä kertaa osallistua kaikki etniset ryhmät. Vaaleissa maan johtoon nousi johtama koalitio. ANC sai vaaleissa annetuista äänistä 62,7 %, joka jäi hiukan alle perustuslain muuttamiseksi vaaditusta 2/3 enemmistöstä. Maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousi Kansallispuolue 20,4 %:n kannatuksella. 9. toukokuuta Etelä-Afrikan uusi parlamentti valitsi yksimielisesti Nelson Mandelan maan uudeksi presidentiksi. Maan kansalliskokouksen puhemieheksi valittiin Frene Ginwala.
Vuonna 1995 kansallisen yhtenäisyyden hallitus nimitti Totuuskomission () selvittämään apartheidin aikaisia rikoksia. Komissio kuuli rikoksen uhriksi joutuneiden todistuksia, ja poliittisista syistä rikoksia tehneet saattoivat anoa komissiolta armahdusta täydellistä rehellistä tunnustusta vastaan. Totuuskomissiota pidetään yleisesti onnistuneena yrityksenä selvittää maan traumaattista poliittista historiaa. Totuuskomission puheenjohtajana toimi Nobelin rauhanpalkinnolla palkittu Etelä-Afrikan anglikaanisen kirkon emeritusarkkipiispa Desmond Tutu.
Maantiede.
Etelä-Afrikka sijaitsee Afrikan mantereen eteläkärjessä Atlantin valtameren ja Intian valtameren välissä. Sen rantaviiva on yli 2 500 km pitkä ja ulottuu Namibian aavikolta Mosambikin subtrooppiselle alueelle. Matala rannikkokaistale on suurimmalta osalta kapea, ja sen takana kohoaa vuoristoinen alue, joka erottaa rannikon sisämaan ylängöltä. Paikoittain, erityisesti KwaZulu-Natalin provinssissa rannikkoalanko on laajempi.
Etelä-Afrikan ilmasto vaihtelee paljon alueittain. Sisämaan suuri Karoon tasanko on kuivaa aroa ja muuttuu luoteeseen mentäessä hitaasti Kalaharin autiomaaksi. Maan lounaisosissa on välimerenilmasto sateisine talvineen ja kuumine, kuivine kesineen.
Maan Atlantin-puoleisella merialueella kulkee kylmä Etelämantereelta lähtöisin oleva Benguelavirta, jonka plankton ylläpitää rikkaita kalavesiä. Itärannikolla kulkevat puolestaan lämpimät Mosambikin ja Agulhasin merivirrat. Merivirrat vaikuttavat merkittävästi maan ilmastoon. Maan tärkeimmät joet ovat Limpopojoki Zimbabwen vastaisella rajalla sekä Oranjejoki ja sen sivujoki Vaal, joka virtaa lännestä itään ja laskee Atlanttiin Namibian rajalla. Oranjejoen merkitys muun muassa maanviljelylle maan kuivassa keskiosassa on suuri.
Etelä-Afrikan maaperä on poikkeuksellisen vanhaa ja runsasmineraalista. Maan perustus oli jo osa Gondwana-mannerta, joka 100–300 miljoonaa vuotta sitten hajosi lukuisiin osiin muodostaen uusia mantereita kuten Afrikan. Tätä seuranneiden vuosimiljoonien aikana geologiset, tektoniset ja vulkaaniset prosessit sekä eroosio muovasivat Etelä-Afrikan nykyisen kaltaiseksi. Etelä-Afrikan mineraalimuodostelmista merkittävimpiä ovat kultaa sisältävä Witwatersrandin kvartsiitti, platinaa sisältävä Bushveldin magmakivikompleksi sekä Karoon sedimenteistä muodostuneet hiilivarat.
Luonto.
Etelä-Afrikassa on viisi erilaista kasvillisuusvyöhykettä: fynbos, metsä, karoo, heinikko ja savanni.
Fynbosin kasvillisuusvyöhyke sijaitsee maan lounaisosissa, ja sen lajisto koostuu pääasiassa kanervista, proteoista ja ruohomaisista "Restionaceae"-heimoon kuuluvista kasveista.
Vaikka Etelä-Afrikassa kasvaa yli tuhat kotoperäistä puulajia, ovat suuret puut varsin harvinaisia monissa maan osissa. Maassa on kuitenkin laajoja metsiä Knysna-Tsitsikamman alueella ja Mpumalangan ja Limpopon provinssien koillisosissa, jossa puusto koostuu käpypalmuista. Maan pohjoisosissa kasvaa myös apinanleipäpuita.
Etelä-Afrikan kotoperäisistä eläimistä tunnetuimpia ovat niin sanottu "big five": elefantti, leijona, sarvikuono, leopardi ja vesipuhveli, jotka elävät bushveld- ja savannialueilla. Suurista kissaeläimistä leijonan levinneisyysalue rajoittuu lähes yksinomaan maan kansallispuistoihin, mutta leopardeja tavataan suuremmalla alueella myös eteläisessä Kapmaassa ja maan pohjoisosissa. Gepardin kanta on varsin pieni ja rajoittuu maan pohjoisimpiin osiin ja luonnonpuistoihin. Etelä-Afrikassa esiintyy noin 850 lintulajia, joista noin 50 on kotoperäisiä. Tunnetuimpia lintulajeja ovat strutsi, jota esiintyy lähes koko maassa, sarvinokat, kurjet sekä useat kotka- ja korppikotkalajit.
Etelä-Afrikan rannikkovesillä esiintyy kahdeksaa eri valaslajia. Niistä yleisimmin havaittu on mustavalas, joka poikii rannikon lahdenpoukamissa. Laji metsästettiin aikoinaan lähes sukupuuttoon, mutta suojelun myötä sen kanta on vahvistunut. Maan aluevesien kalalajeja on yli 2 000, joka on 16 % kaikista maailman kalalajeista. Kaupallisesti merkittävimpiä kaloja ovat sardiinit ja kummeliturskat.
Hallinto ja politiikka.
Etelä-Afrikka on perustuslaillinen demokratia, jolla on kolmiportainen hallintomalli ja itsenäinen oikeuslaitos. Hallinto on jakautunut kansalliseen, provinssi- ja paikallistasoon. Sekä koko maan että provinssien tasolla toimii myös perinteisten afrikkalaisten johtajien neuvoa-antavia elimiä. Maan kaksikamarinen parlamentti sijaitsee Kapkaupungissa. Kansalliskokous () koostuu 350–400 vaaleilla valitusta edustajasta, jotka valitaan viisivuotiskausiksi. Sen nykyinen puhemies on Baleka Mbete. Kansalliskokouksessa eri poliittisten puolueiden paikkaluku on suhteessa puolueen vaaleissa saamaan äänimäärään. Maan toisissa demokraattisissa vaaleissa vuonna 1999 suurimmaksi ryhmäksi nousi ANC, joka sai 266 paikkaa. Demokraattinen puolueen edustajia oli 38 ja Inkatha-vapauspuolueen 34.
Parlamentin toinen kamari on Provinssien neuvosto (), joka koostuu 54:stä pysyvästä jäsenestä ja 34:stä erityisdelegaatista. Jokainen maan provinssi lähettää neuvostoon 10 edustajaa, joista kuusi on pysyviä jäseniä ja 4 erityisdelegaatteja, joita johtaa provinssin päämies tai päämiehen nimittämä provinssin lakiasäätävän neuvoston jäsen. Neuvoston työskentelyyn saavat osallistua myös paikallishallinnon edustajat. He eivät kuitenkaan saa äänestää.
Etelä-Afrikan valtionpäämies on presidentti, jonka Kansalliskokous valitsee keskuudestaan. Presidentti johtaa myös hallituksen työskentelyä ja hänen toimikautensa on rajoitettu kahteen. Hallitus koostuu presidentistä, varapresidentistä ja 25:stä ministeristä. Presidentti nimittää varapresidentin ja ministerit ja voi myös erottaa heidät. Vain kaksi ministeriä voidaan valita kansalliskokouksen ulkopuolelta.
Lakiesityksiä kansalliskokoukselle voivat ehdottaa ministerit ja varaministerit tai kansalliskokouksen komitean jäsenet. Kansalliskokous voi käsitellä kaikkia lakialoitteita. Provinssien neuvostossa lakiehdotuksia voivat tehdä sen jäsenet tai komiteat, ja lait voivat liittyä vain tiettyihin perustuslain määrittelemiin asioihin. Kansalliskokouksen hyväksymät lakiehdotukset lähetetään provinssien neuvoston käsittelyyn, joka voi hylätä lain tai ehdottaa siihen muutoksia. Näissä tapauksissa kansalliskokouksen täytyy käsitellä laki uudelleen, ja se voi halutessaan ohittaa provinssien neuvoston 2/3:n enemmistöllä.
Perustuslain muutokset vaativat 2/3:n enemmistön kansalliskokouksessa ja kuuden provinssin tuen provinssien neuvostossa. Perustuslain ensimmäisen luvun, jossa määritellään valtion perusarvot, muuttaminen vaatii 75 % enemmistön.
Politiikka.
Etelä-Afrikkaa on vuoden 1994 ensimmäisistä vapaista vaaleista lähtien hallinnut ANC:n johtama koalitio, jolla on enemmistö kansalliskokouksessa ja joka hallitsee kahdeksaa maan yhdeksästä provinssista. ANC on onnistunut kasvattamaan suosiotaan: vuoden 1994 vaaleissa sen kannatus oli 62,7 %, vuoden 1999 vaaleissa 66,35 % ja vuoden 2004 vaaleissa 69,69 %. Maan parlamentissa on kuitenkin edustettuna 16 eri puoluetta. Nelson Mandelan jätettyä politiikan ennen vuoden 1999 vaaleja maan presidentiksi nousi Thabo Mbeki, joka valittiin uudelleen vuonna 2004.
Mbeki oli riidoissa entisen varapresidenttinsä Jacob Zuman kanssa, joka valittiin ANC:n johtoon joulukuussa 2007.
20. syyskuuta 2008 Mbeki suostui ANC-puolueen johdon vaatimuksesta eroamaan presidentin virasta ennen kautensa päättymistä, kun Mbekin Zumaa vastaan ajamat syytteet oli hylätty oikeudessa.
Maan virkaatekevänä presidenttinä vuoden 2009 huhtikuussa pidettyihin vaaleihin asti toimi Kgalema Motlanthe, jonka jälkeen Zuma nousi maan johtoon.
ANC:n tärkeimmät liittolaiset ovat olleet ammattiyhdistysliike COSATU ja Etelä-Afrikan kommunistinen puolue (SACP), joka on osallistunut maan parlamenttivaaleihin ANC:n ehdokaslistoilta. Liittolaisten välisiin suhteisiin on viimeisten vuosien aikana muodostunut jännitteitä, kun COSATU ja SACP ovat vaatineet suurempaa vaikutusvaltaa päätettäessä maan talouspolitiikasta. Erimielisyydet johtivat vuoden 2008 syksyllä uuden puolueen, Congress of the People'n (COPE) perustamiseen, kun entisen presidentin Thabo Mbekin kannattajat erosivat ANC:stä. Puolue haastoi ANC:n vuoden 2009 vaaleissa ohjelmalla, joka nojaa vahvaan talouskasvuun ja liike-elämän tukemiseen. Puolue ilmoittaa olevansa sosiaalidemokraattinen ja kuuluvansa vasemmistoon.
Maan keskeiseksi oppositiopuolueeksi on noussut kesäkuussa 2000 perustettu Demokraattinen allianssi (DA), joka syntyi Demokraattisen puolueen ja Uuden kansallispuolueen liitosta. DA:n puheenjohtajana toimi kevääseen 2007 asti demokraattisen puolueen entinen puheenjohtaja Tony Leon. DA on pyrkinyt kasvattamaan suosiotaan maan mustan väestön keskuudessa, mutta ei ole toistaiseksi onnistunut. Sen kannattajakunta tulee pääasiassa valkoisesta keskiluokasta.
Etelä-Afrikan politiikka on vuoden 1994 jälkeen ollut maltillista. Valkoiset oikeistopuolueet, kuten konservatiivinen puolue ja avoimen rasistinen Afrikaner Weerstandsbeweging (AWB), ovat marginalisoituneet. Afrikaanerinationalistinen, buurien Volkstaatin perustamista ajava Vapausrintama plus ei myöskään ole onnistunut hankkimaan merkittävää kannatusta. Myös panafrikkalainen PAC on menestynyt vaaleissa huonosti.
Maassa on ollut vuodesta 2004 lisääntyviä mielenosoituksia lähinnä paikallishallintoa vastaan. Osa niistä on ollut väkivaltaisia. Levottomuudet johtuvat muun muassa peruspalvelujen, kuten veden ja asuntojen puutteesta sekä kasvavista tuloeroista rikkaiden ja köyhien välillä.
Ulkopolitiikka.
Apartheid-hallinnon aikana Etelä-Afrikan ulkopolitiikan keskeisin tavoite oli puolustaa ja suojella valkoisten ylivaltaa ylläpitävää poliittista järjestelmää. Tämän politiikan seurauksena maa joutui syrjään kansainvälisestä politiikasta ja päätyi lopulta niin sanottuun "eristyksen diplomatiaan". Vuoden 1994 vaalien jälkeen tilanne muuttui ja maa otti keskeisen roolin Afrikan politiikassa. Mandelan mukaan uuden ulkopolitiikan luominen oli avainasemassa uuden ja vauraan maan rakentamisessa.
Etelä-Afrikan uusi ulkopolitiikka korostaa Afrikan mantereen merkitystä ja Etelä-Afrikan keskeisyyttä maanosan poliittisessa ja taloudellisessa tulevaisuudessa. Thabo Mbekin hallinto on toteuttanut tätä politiikkaa muun muassa () kautta. Maa liittyi myös vuonna 1994 Afrikan yhtenäisyysjärjestöön. Se on myös pyrkinyt aktiivisesti osallistumaan mantereen kriisien sovitteluun muun muassa Burundissa ja Zairessa. Vaikka Etelä-Afrikka on pyrkinyt kansainvälisesti edistämään ihmisoikeuksia ja demokratiaa, se on joutunut kuitenkin reaalipoliittisista syistä tinkimään idealismistaan. Se ei esimerkiksi ole halunnut sekaantua Zairen ja Nigerian kriiseihin turvatakseen hyvät suhteensa näihin maihin ja on tunnustanut kommunistisen Kiinan Taiwanin sijaan taloudellisista syistä. Viime aikoina Etelä-Afrikaa on kritisoitu sen haluttomuudesta puuttua Zimbabwen pahenevaan kriisiin ja presidentti Robert Mugaben hallintoon.
Provinssit.
Kartta, jossa Etelä-Afrikan provinssit ja piirikunnat (numeroituina).
Ennen vuotta 1994 Etelä-Afrikassa oli Etelä-Afrikan unionin mukaiset neljä provinssia: Transvaalin ja Oranjen vapaavaltion aikaisemmat buuritasavallat sekä vanhat brittien Natalin ja Kapmaan siirtokunnat. Suurapartheid-politiikan perusteella maahan perustettiin lisäksi kymmenen mustien "kotimaata" eli bantustania.
Apartheidin jälkeen bantustanit liitettiin takaisin Etelä-Afrikkaan ja maa jaettiin yhdeksään uuteen provinssiin: Eastern Cape, Free State, Gauteng, KwaZulu-Natal, Limpopo, Mpumalanga, Northern Cape, North West ja Western Cape. Provinssit ovat kooltaan hyvin erilaisia: Pienin mutta tiheästi asuttu Gauteng on pinta-alaltaan vain noin 17 000 km² ja suurin, kuiva sekä harvaan asuttu Northern Cape noin 362 000 km². Pinta-alaltaan kolmanneksi pienimmässä provinssissa KwaZulu-Natalissa asuu eniten ja Gautengissa toiseksi eniten ihmisiä. Provinssit eroavat myös kielellisesti. Eastern Capen väestöstä 80 % puhuu xhosaa ja KwaZulussa yhtä suuri osuus puhuu zulua. Afrikaans on puhutuin kieli Kapkaupungissa ja sen ympäristössä.
Jokaisella provinssilla on oma aluehallinto, jossa lakiasäätävää valtaa käyttää parlamentti ja toimeenpanovalta on toimeenpanevalla neuvostolla ja provinssin päämiehellä. Provinssien parlamenttien koko vaihtelee 30:stä 50:een henkeen, ja jäsenet valitaan viisivuotiskausiksi. Provinssin päämiehen toimikaudet on rajattu kahteen. Päämies nimittää toimeenpanevan neuvoston jäsenet, jotka toimivat provinssin hallituksena.
Puolustusvoimat.
Etelä-Afrikan kansalliset puolustusvoimat () koostuvat neljästä aselajista: armeijasta, ilmavoimista, merivoimista sekä lääkintäpalveluista. Puolustusvoimien päämaja sijaitsee Pretoriassa. Presidentti nimittää puolustusvoimien komentajan jostain neljästä aselajista, ja tämän esimiehenä toimii puolustusministeri.
1990-luvun puolessa välissä maan armeija koostui 95 000:sta entisen () ja bantustanien puolustusvoimien sotilaasta ja 27 000:sta entisten vastarintaliikkeiden taistelijasta. Näiden joukkojen integroimisesta syntyivät maan uudet kansalliset puolustusvoimat. Vuoteen 2001 mennessä puolustusvoimien uudelleenorganisointi oli saatu päätökseen, ja puolustusvoimiin jäi 87 000 virkaa.
Etelä-Afrikan puolustusmenot lähes kymmenkertaistuivat vuosien 1975–1989 välisenä aikana noin 1 miljardista randista 9,4 miljardiin randiin. Dollareilla mitattuna ne pysyivät kuitenkin kutakuinkin vakiona. Puolustusmenot olivat 1980-luvulla keskimäärin 16,4 % valtion menoista. 1990-luvun puoleen väliin tultaessa puolustusmenot olivat laskeneet jo alle 3 %:iin bruttokansantuotteesta ja alle 10 %:iin valtion menoista.
Ydinase.
Tiedustelutietojen perusteella tiedetään apartheid-hallinnon tehneen 1970-luvulla ydinaseyhteistyötä Israelin kanssa. Yhdysvaltojen viranomaisten mukaan sen keskustiedustelupalvelulla CIA:lla on todisteet Israelin ja Etelä-Afrikan laajasta yhteistyöstä ohjus- ja rakettiteknologian alalla. CIA:n tietojen mukaan kesäkuussa vuonna 1980 Israel ja Etelä-Afrikka toteuttivat myös yhteisen ydinkokeen. Ennen koetta Etelä-Afrikassa oli vieraillut suuri joukko israelilaisia ydinfyysikoita, insinöörejä ja sotilasvirkailijoita. Sekä Israel että Etelä-Afrikka kielsivät väitteet.
Vuonna 1975 P.W. Botha allekirjoitti Israelin puolustusministerin Shimon Peresin kanssa salaisen sotilasyhteistyösopimuksen. Israel vei Etelä-Afrikkaan aseita vuosien 1974-1993 välisenä aikana vuosittain 600 miljoonan dollarin arvosta, mikä teki Etelä-Afrikasta Israelin toiseksi tai kolmanneksi suurimman kauppakumppanin. Sasha Polakow-Suranskyn mukaan asekaupan kokonaisarvo ajanjakson aikana oli yli 10 miljardia dollaria. Etelä-Afrikka toimitti Israeliin 500 tonnia uraania sen ydinaseohjelmaa varten ja vastavuoroisesti Israel myi Etelä-Afrikalle 30 grammaa tritiumia neutronipommin rakentamiseksi. Syyskuussa 1979 maat suorittivat yhteistyössä ydinkokeen Etelä-Atlantilla.
Etelä-Afrikka luopui myöhemmin ydinaseohjelmasta ja liittyi pienen ydinasevarastonsa tuhottuaan ydinsulkusopimukseen vuonna 1991.
Koulutus.
Ian Mackenzie High Schoolin luokkahuone Etelä-Afrikassa
Etelä-Afrikassa on 12,3 miljoonaa opiskelijaa, 386 000 opettajaa ja 26 292 koulua, joista 1 098 on yksityisiä. Kouluista 6 000 on lukioita ja loput peruskouluja. Valtion rahoittamissa kouluissa opettaja-oppilassuhde on noin 32,6 oppilasta opettajaa kohden, kun yksityiskouluissa luku on 17,5.
Etelä-Afrikan koulujärjestelmä () koostuu kolmesta oppiasteesta: perusopetus ja -koulutus, jatko-opinnot ja -koulutus sekä korkein opetus ja koulutus. Kouluopetus kestää 13 vuotta 0-luokasta 13:nteen luokkaan, joista perusopetukseen kuuluvat luokat 0–9. Kaikki 7–15-vuotiaat ovat oppivelvollisia. Jatko-opetus ja -koulutus tapahtuu luokilla 10–12 ja sisältää myös ammatteihin ohjaavaa koulutusta, jota tarjoavat muun muassa tekniset oppilaitokset ja yksityiset koulut.
Korkeimpaan opetukseen kuuluvat yliopisto-opinnot ja -jatko-opinnot aina tohtorintutkintoon asti. Etelä-Afrikassa on 24 korkeakoulua ja niissä yli miljoona opiskelijaa. Eteläafrikkalaiset yliopistot saavat rahoitusta valtiolta, mutta ovat autonomisia.
Koulutuksen osuus valtion menoista on lähellä 20 %:a. Mittavalla rahoituksella on pyritty korjaamaan 40 vuoden apartheid-hallinnon aiheuttamia vahinkoja. Apartheidin aikana Etelä-Afrikan koulujärjestelmä oli räikeän epäoikeudenmukainen. Valkoisen Etelä-Afrikan koulut olivat länsimaista tasoa, ja koulutus niissä oli ilmaista ja pakollista. Mustien kouluista 30 %:ssa ei ollut sähköä, 25 %:sta puuttui vesijohto ja vain puolessa oli viemäröinti. Kolmasosa mustien koulujen opettajista oli epäpäteviä. Mustille, intialaisille ja värillisille koulutus myös maksoi eikä ollut pakollista. Hallitus käytti mustien koulutukseen 1970-luvulla varoja henkeä kohden vain 10 % valkoisiin koululaisiin käytetyistä varoista. Alkuasukasasian ministerin Hendrik Verwoerdin mukaan afrikkalaisille tuli opettaa heidän omaa kulttuuriperinnettään, ja koulujärjestelmän" "tulee valmentaa ja opettaa ihmisiä heidän elämänsä mahdollisuuksien mukaisesti". Hallitus sääteli bantukoulutuksen sisältöä, ja koulukirjat sisälsivät yleisesti sellaisia lauseita kuin "Kafferi on varastanut veitsen, tämä kafferi on laiska".
Koulutuksen kannalta vaikeimmat ongelmat ovat keskittyneet köyhälle maaseudulle erityisesti Eastern Capen ja KwaZulu-Natalin provinssien alueella. Vauraampien Gautengin ja Western Capen koulut ovat yleensä paremmin varusteltuja. Lukutaidottomia yli 15-vuotiaista on noin 24 % (yhteensä 6–8 miljoonaa ihmistä). Valkoisista 65 % ja intialaisista 40 % on käynyt vähintään lukiotasoisen koulutuksen, kun vastaava osuus mustasta väestöstä on 14 ja värillisistä 17 %.
Väestö.
79 % eteläafrikkalaisista on mustia, jotka jakautuvat useisiin eri kansoihin ja heimoihin. Valkoiset, joita on 9,6 %, ovat lähinnä hollantilaisten, ranskalaisten, saksalaisten ja brittien siirtolaisten jälkeläisiä. 8,9 % kuuluu värillisiin, jotka ovat 1600–1800-luvuilla maahaan tuotujen orjien, alkuperäisten xhosien ja hollantilaisten uudisasukkaiden jälkeläisiä. Aasialaissukuiset ovat pääasiassa intialaisten sokeriplantaaseille tuotujen työläisten jälkeläisiä, ja heitä on 2,5 % lähinnä KwaZulu-Natalin provinssissa. Suurimmat mustat kansat ovat zulut (21 %), xhosat (17 %) ja sothot (15 %).
Vaikka rotuerottelun aika maassa päättyi 1990-luvun alkupuolella, on se jättänyt vahvan jäljen maan väestöön. Työn ja tulojen kuten myös väestön etninen rakenne ja asuinalueet noudattavat edelleen pitkälti apartheidin aikaisia rajoja.
Maasta- ja maahanmuutto.
Vaikka Etelä-Afrikka rajoittaa maahan otettavien siirtolaisten määrää turvatakseen omien, erityisesti vähemmän koulutettujen kansalaistensa työllistymisen, on siirtolaisuus maahan kasvanut tasaisesti. Vuonna 2003 maahan muutti 10 500 ihmistä, mikä merkitsi 39 %:n kasvua edellisestä vuodesta. Suurimmat siirtolaisryhmät olivat nigerialaiset ja britit.
Virallisen siirtolaisuuden lisäksi Etelä-Afrikassa arvioidaan olevan 2–8 miljoonaa laitonta siirtolaista. Laittoman siirtolaisuuden tärkeimpänä syynä on maan lähialueita nopeampi talouskasvu. Etelä-Afrikkaan saapuu laittomia siirtolaisia erityisesti Mosambikista, Lesothosta, Angolasta ja Zimbabwesta. Ilmiötä ovat voimistaneet myös Mosambikin ja Angolan sisällissodat, joiden seurauksena miljoonia ihmisiä on joutunut pakolaisiksi. Laiton siirtolaisuus on vaikeuttanut maan hallituksen pyrkimyksiä parantaa kansalaistensa elinoloja. Siirtolaiset ovat myös vaikeuttaneet maan aids-tilannetta ja lisänneet rikollisuutta.
Monet etelä-afrikkalaiset ovat myös päätyneet muuttamaan ulkomaille. Etelä-Afrikasta ei ole olemassa luotettavia tilastoja maahanmuutosta, mutta noin erään laskelman mukaan 800 000 valkoista neljästä miljoonasta on muuttanut pois Etelä-Afrikasta vuoden 1995 jälkeen. On arveltu, että lähtijöistä suurempi osa olisi brittejä, joista monilla on Yhdistyneiden kuningaskuntien ja Etelä-Afrikan kaksoiskansalaisuus kuin afrikaanereita. Myös mustat, värilliset ja intialaiset ovat halukkaita lähtemään. Kahdentoista vuoden aikana mustien yliopistotutkinnon suorittaneiden määrä on kasvanut 361 000:sta 1,4 miljoonaan vuodessa ja samalla maasta muuttohalukkaiden määrä on kaksinkertaistunut. Keskeisimpänä maastamuuton vaikuttimena erityisesti valkoisen väestön piirissä, joka edelleen omistaa valtaosan maan varallisuudesta, on rikollisuus. Maastamuuton keskeinen vaikutin on myös Euroopan ja Pohjois-Amerikan koulutetulle työvoimalle tarjoama korkeampi tulotaso. Suuria maastamuuttoaaltoja tapahtui myös vuosina 1977 ja 1986. Eniten ihmisiä on muuttanut Isoon-Britanniaan. Tämä aivovuodoksi kutsuttu trendi on koettu ongelmaksi, koska maasta on esimerkiksi muuttanut lähes 17 000 korkeasti koulutettua, joka on noin 1 % maan koko teknologiatyövoimasta.
Uskonnot.
Valtaosa eteläafrikkalaisista on kristittyjä. Suurin kristillinen kirkko on Siionin kristityt (), johon kuuluu 11,1 % väestöstä. Siionin kristillisyys on eteläafrikkalainen, erityisesti zulujen ja swazien suosima protestanttinen kristillinen kirkko, jonka juuret ovat lähetystyössä ja joka sai alkuvaiheessa paljon vaikutteita yhdysvaltalaiselta "Christian Catholic Apostolic Churchilta". Kirkolle tunnusomaisia piirteitä ovat ihmeparantuminen ja kielilläpuhumisen karismaattinen lahja.
Helluntaiseurakuntiin kuuluu 8,2 %, katoliseen kirkkoon 7,1 % ja metodisteihin 6,8 %. Afrikaanerien pääuskonto on reformoitu kirkko. Niin sanottuihin afrikaanerikirkkoihin kuuluvat "Nederduitse Gereformeerde Kerk", "Nederduitse Hervormde Kerk" ja "Gereformeerde Kerk". Anglikaaniseen kirkkoon kuuluu 3,8 % ja muihin kristillisiin yhteisöihin 36 % väestöstä. Muslimeja on 1,5 % ja mihinkään järjestäytyneeseen uskontoon kuulumattomia 15,1 %. Suurin osa näistä harjoittaa perinteisiä afrikkalaisia uskontoja, joille yhteinen piirre on esi-isien kunnioitus. Monet ihmiset myös yhdistävät kristillisiä ja perinteisten uskontojen perinteitä.
Tärkeä eteläafrikkalaisen kristillisyyden piiristä noussut teologinen liike on maan vapautuksen teologian kaltainen kontekstuaalinen teologia. Se sai alkunsa 1970-luvun puolessa välissä vastauksena apartheidiin ja dialogista latinalaisamerikkalaisen esikuvansa kanssa. Kontekstuaalinen teologia korostaa raamatullista oikeudenmukaisuuden tematiikkaa ja sen tärkeimpiä edustajia ovat maan mustien ja värillisten kirkot. Liike oli erityisen voimakas apartheid-hallinnon aikana, mutta on vaikuttanut myös vuoden 1994 jälkeen.
Etelä-Afrikan perustuslaki takaa uskonnonvapauden, ja oikeus toteutuu yleisesti myös käytännössä. Maassa ei ole virallista valtionuskontoa, vaikka kristityt ovat maan suurin uskonnollinen ryhmä. Keskeisissä asemissa hallinnossa olevat ihmiset kuuluvat useisiin eri uskontoihin kuten kristinuskoon, islamiin tai juutalaisuuteen. Uskontojen väliset suhteet maassa ovat myös yleisesti hyvät, ja maassa on virallisia ja epävirallisia ekumeenisia yhteyksiä eri kirkkokuntien välillä. Suurin ekumeeninen järjestö on Etelä-Afrikan kirkkojen neuvosto (), johon kuuluvat muun muassa metodistit, anglikaanit sekä eri luterilaiset ja presbyteerikirkot.
Kielet.
Englanti on maan tärkein kaupan, tieteen, teknologian ja korkeakoulutuksen kieli ja myös eri kieliryhmien ylittävän kommunikaation pääkieli, koska sitä pidetään yleisesti "värittömänä" ja neutraalina lingua francana. Arvioiden mukaan 45 % maan väestöstä osaa puhua englantia.
Maan perustuslaki takaa 11 virallisen kielen tasavertaisen aseman. Viralliset kielet ovat afrikaans, englanti, ndebele, xhosa, zulu, pohjoissotho, sesotho, tswana, swati, venda ja tsonga. Maan perustuslaki mainitsee myös maassa puhutut maan alkuperäisväestön khoisanien puhumat khoin ja naman kielet, viittomakielen, arabian, saksan, kreikan, gujaratin, heprean, hindin, portugalin, sanskritin, tamilin, telugun ja urdun. Näiden lisäksi maassa puhutaan muutamaa pidgin- ja kreolikieltä.
Afrikaans on hollannista kehittynyt kieli, jota joskus nimitetään myös "die Taaliksi" (). Afrikaansia kutsuttiin alun perin Kapmaan hollanniksi, mutta afrikaanerinationalismin myötä se julistettiin vuonna 1925 englannin rinnalle maan viralliseksi kieleksi. Apartheid-hallinnon aikana hallitus pyrki aktiivisesti lisäämään sen käyttöä maassa ja sen ottaminen käyttöön koulujen toisena opetuskielenä johti vuonna 1976 Soweton mellakoihin. Afrikaansia puhuvat pääsääntöisesti afrikaanerit, värilliset ja osa mustasta väestöstä. Valtaosa kieltä äidinkielenään puhuvista ei ole enää eurooppalaistaustaisia.
Etelä-Afrikan kielialueet. Alueet, joilla kieltä puhuu vähemmistö, on merkitty vaaleammalla värillä.
Maan parlamentissa saa käyttää mitä tahansa 11:sta virallisesta kielestä ja siellä on tulkkipalvelu; tosin osa virallisista kielistä on ainakin osittain keskenään ymmärrettäviä. Useissa yhteyksissä valtiovalta noudattaa ns. kuuden kielen politiikkaa, jolloin keskenään ymmärrettäviksi katsottavat xhosa, zulu, swati ja ndebele yhdistetään nguni-ryhmään, tswana sekä sestotho ja pohjoissotho taas sotho-ryhmään. Tämän mukaisesti valtion viralliset asiakirjat edellytetään käännettäviksi englanniksi, afrikaansiksi, tsongaksi, vendaksi sekä yhdelle sotho-ryhmään ja yhdelle nguni-ryhmään kuuluvalle kielelle.
Terveys.
Aids-lääkitystä vaatineita mielenosoittajia Kapkaupungissa vuonna 2003.
Etelä-Afrikan terveydenhuoltojärjestelmä koostuu suuresta julkisesta ja pienemmästä, mutta nopeasti kasvavasta yksityisestä sektorista. Valtio tarjoaa ilmaiseksi perusterveydenhuoltoa, jolla on kuitenkin liian vähän resursseja ja työvoimaa. Yksityiset terveyspalveluja tuottavat yritykset palvelevat pääsääntöisesti maan keski- ja yläluokkaa, joista suurella osalla on yksityisiä terveysvakuutuksia (18 % väestöstä) sekä ulkomaalaisia, jotka hakevat huippuluokan palveluja kohtuullisella hinnalla. Suurin osa maan terveydenhuollon ammattilaisista työskentelee yksityisellä sektorilla. Valtion osuus kaikista terveydenhuoltomenoista on 40 %, jolla tuotetaan palvelut noin 80 %:lle väestöstä.
Ennen vuotta 1994 maan terveydenhuoltojärjestelmässä vallitsi rotuerottelu, ja eri rodullisilla ryhmillä oli omat sairaalansa. Suurin osa sairaaloista sijaitsi valkoisten alueilla, eikä hallitus todellisuudessa pyrkinyt tarjoamaan terveydenhuoltopalveluita väestön enemmistölle. Viime vuosikymmenien aikana terveydenhuoltojärjestelmää on uudistettu niin, että se olisi tasa-arvoisempi ja palvelisi apua tarvitsevia.
Vuoden 1994 jälkeisten poliittisten päätösten seurauksena Etelä-Afrikkan lapsikuolleisuus on puolittunut. Rokotusohjelmien ja terveydenhuollon osuus valtion budjetista on noussut 45 %:iin ja esimerkiksi jo 85 % lapsista rokototetaan poliota ja tuhkarokkoa vastaan. Peruspalveluja on viimeisen vuosikymmenen aikana kohennettu rakentamalla vesijohtoverkostoa ja tuomalla sähkö yhä useampaan kotiin. Puhtaasta vedestä ja viemäröinnistä on pulaa erityisesti köyhillä asuinalueilla, mutta tilanteen parantamiseksi nähdään vaivaa. Ahkera vesirakentaminen on tuonut alle kymmenessä vuodessa yli 10 miljoonalle ihmiselle puhdasta vettä. Myös käymälöitä on yhä useamman kotitalouden käytössä.
AIDS.
AIDS ja muut köyhyyteen liittyvät sairaudet, kuten tuberkuloosi ja kolera, rasittavat maan terveydenhuoltojärjestelmää ja vaikeuttavat maan väestön terveyden yleistilan parantamista. Ylivoimaisesti suurin ongelma maan terveydessä on AIDS, johon kuuden miljoonan eteläafrikkalaisen arvioidaan kuolevan seuraavan kymmenen vuoden aikana. Terveysministeriön tutkimuksen mukaan noin 4,5 miljoonaa eteläafrikkalaista oli hiv-positiivisia vuonna 2000. Hallitus ja lukuisat järjestöt ovat pyrkineet parantamaan tilannetta tiedottamalla ja tarjoamalla terveys- ja sosiaalipalveluja sekä taloudellista apua AIDSin uhreille. AIDSepidemia on myös pahentanut maan tuberkuloositilannetta, koska hiv-positiiviset ovat herkempiä tuberkuloositartunnoille kuin muu väestö.
Etelä-Afrikan hivin hoito-ohjelma on saanut osakseen paljon kritiikkiä, sillä siellä on suurin hiv-tartuntojen määrä koko maailmassa. Maan hallitus suhtautui aluksi kielteisesti antiretroviraalilääkityksen antamiseen hiv-positiivisille ihmisille, ja siellä turvauduttiin uskomuslääkintään kuten yrttihoitoihin. Lääkehoito aloitettiin vasta vuonna 2004 kansalaisjärjestöjen painostuksesta. Vielä vuoden 2004 jälkeenkin lääkityksen käyttöönotto on ollut hidasta, ja vain 33 % viruksen kantajista sai lääkitystä vuonna 2006. Erityisen kritiikin kohteeksi on joutunut maan entinen presidentti Thabo Mbeki, jonka on katsottu pitävän AIDSin syynä pikemmin köyhyyttä kuin hi-virusta ja joka on keskustellut useiden hivin ja AIDSin yhteyden kieltävien toisinajattelijoiden kanssa.
Liikenne.
Etelä-Afrikassa on vasemmanpuoleinen liikenne. Maan liikenneinfrastruktuuri on korkeatasoinen, ja monet eteläisen Afrikan maat käyttävät sitä hyödyksi ulkomaankaupassaan. Julkisella kuljetusyhtiöllä "Transnet Limitedillä" on keskeinen asema maan kuljetusmarkkinoilla. Se käsittelee vuosittain 180 miljoonaa tonnia juna- ja 2,1 miljoonaa tonnia maantierahtia.
Pikkubussitaksit ovat tärkeä joukkoliikenteen muoto. Maan yli 127 000 pikkubussitaksia toteuttavat 65 % kaupunkien sisäisestä matkustajaliikenteestä ja merkittävän osan myös maaseudulla ja kaupunkien välisistä matkoista. Maassa on yhteensä 20 638 km rautateitä, joista leveäraiteista (1,067 metrin raideleveys) on 20 324 ja kapearaiteista (0,61 m) 341 km. Rautateistä suuri osa on sähköistetty. Johannesburgin lentokenttä on koko eteläisen Afrikan lentoliikenteen keskus. South African Airways on koko Afrikan suurin lentoyhtiö. Sillä on 503 eri lentokohdetta.
Rikollisuus.
Nopeaa kaupungistumista on pidetty yhtenä Etelä-Afrikan rikollisuusongelman syynä.
Rikollisuus alkoi lisääntyä Etelä-Afrikassa 1980-luvun puolessa välissä, ja kasvu voimistui 1990-luvun alkupuolella. Erityisen paljon maassa on lisääntynyt väkivaltarikollisuus. Rikollisuus ei kosketa kaikkia eteläafrikkalaisia samalla tavoin. Suurin riski joutua väkivaltarikollisuuden uhriksi on nuorilla ja köyhillä townshipien asukkailla. Virallisten tilastojen mukaan maassa tapahtuu noin 50 murhaa päivässä. Vuonna 2008 raportoitiin 18 000 murhaa. Toisaalta omaisuusrikoksien uhreista suurempi osa on keski-ikäisiä, varakkaita esikaupunkien asukkaita. tekemän vertailun perusteella Etelä-Afrikassa on väkilukuun suhteutettuna eniten raiskauksia ja tuliaseella tehtyjä murhia.
Maatilahyökkäykset.
Maaseudulla yleinen väkivaltarikollisuuden muoto on maatilahyökkäykset, joiden määrä kasvoi vuosina 1991–2001 mutta on sittemmin tasaantunut tai kääntynyt laskuun. Valkoisiin maatilallisiin kohdistuneilla hyökkäyksillä on esitetty olevan ainakin osittain rasistiset motiivit. Etelä-Afrikan oikeusministeriön vuonna 2003 asettaman komitean tutkimuksen mukaan suurimmalla osalla tapauksista ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia poliittisia vaikuttimia eikä taustalta ei myöskään ollut löydettävissä minkäänlaista organisoitunutta rikollisuutta, joitain maanvaltaustapauksia lukuun ottamatta. Hyökkäyksissä on kuollut tähän mennessä arviolta 2500-3000 henkilöä
Seksuaalirikokset.
Maailman kaikista maista Etelä-Afrikassa tehdään eniten raiskauksia henkeä kohti. Yksi neljästä eteläafrikkalaisesta miehestä tunnustaa olevansa raiskaaja. Koululaisten keskuudessa tehdyssä kyselytutkimuksessä neljännes pojista mainitsi joukkoraiskausten olevan mukavaa. " CIET African" kyselyssä vuonna 1999 kolmannes vastanneista naisista kertoi joutuneensa viimeisen vuoden aikana raiskatuksi. Etelä-Afrikassa on uskomus, että raiskaus on miehinen teko.
Rikollisuuden syitä.
Etelä-Afrikan laajalle väkivaltarikollisuudelle on esitetty monia eri selityksiä. Laajan poliittisen muutoksen on monissa maissa nähty lisäävän rikollisuutta. Demokratisointiprosessin aikana maan sosiaalisen kontrollin välineet muuttuivat, ja samalla uusia tilaisuuksia rikolliselle toiminnalle avautui. Etelä-Afrikassa myös oikeuslaitoksen organisointi uudelleen heikensi tilapäisesti sen toimintamahdollisuuksia.
Selityksiä väkivaltarikollisuudelle on etsitty myös maan väkivaltaisesta poliittisesta historiasta. Eteläafrikkalaiset perheet altistuivat vuosikymmeniä "institutionaaliselle väkivallalle" apartheid-hallinnon pakkosiirtojen ja siirtotyöläispolitiikan vuoksi, mikä johti perhesiteiden heikentymiseen. Eteläafrikkalaisen "The Nedcor Projectin" selvitys "Crime, Violence and Investment" katsoo, että vuosia jatkunut poliittinen väkivalta ja ihmisten altistuminen väkivallalle kotonaan ja naapurustossaan on luonut maahan "väkivallan kulttuurin", jossa eteläafrikkalaiset helposti turvautuvat väkivaltaan konfliktitilanteissa. Etelä-Afrikassa on myös paljon tuliaseita, joita salakuljetetaan maahan lähialueilta, joissa aseista on ylitarjontaa. Muita rikollisuutta lisääviä tekijöitä ovat muun muassa maan nuori väestö ja nopea kaupungistuminen.
Talous.
Johannesburg vuonna 1896. Kaupunki syntyi kultakaivosten ympärille.
Etelä-Afrikka on koko Afrikan ylivoimaisesti kehittynein talous, joka on myös erityisesti vuoden 1994 jälkeen kasvanut nopeasti. Maan tärkein teollisuuden ala on kaivosteollisuus ja muita keskeisiä ovat tehdas-, kaasu- ja öljy- ja kemianteollisuus sekä maatalous ja turismi. Viime vuosina maan tekstiiliteollisuus sekä pankki- ja finanssiala ovat kasvaneet nopeasti. Teollisuus on keskittynyt erityisesti Gautengin alueelle, jossa sijaitsee pääosa maan kaivoksista. Maalla on vahva finanssi- ja teollinen infrastruktuuri, jolla on merkittävä kasvupotentiaali. Apartheidin aikana maahan syntyi vaikea sosioekonominen epätasa-arvo, joka edelleen ilmenee muun muassa korkeana työttömyytenä, laajana köyhyytenä ja rikollisuutena. Työttömyys on luonut maahan mittavan harmaan talouden, joka on haaste maan taloudelliselle kehitykselle.
Vaikka Etelä-Afrikan talous on monilta osin pitkälle kehittynyt, apartheidin aikainen eristyneisyys on jättänyt siihen merkittäviä jälkiä. Mandelan presidenttikaudella maan hallitus paneutui Etelä-Afrikan talouden avaamiseen. ANC loi uuden talouspoliittisen ohjelman GEAR:in (), joka perustui markkinalähtöiseen talouspolitiikkaan. Vuoden 1994 jälkeen Etelä-Afrikka on pyrkinyt tekemään itsensä houkuttelevaksi ulkomaisille investoinneille ja se tarjoaa insentiivejä sekä ulko- että kotimaisille investoinneille kaikille teollisuuden aloille. Maan talous on suuressa muutoksessa, jossa yritykset ovat integroitumassa kansainväliseen talouteen ja ulkomaiset investoinnit ovat lisääntyneet merkittävästi.
Etelä-Afrikan rand (ZAR) on viimeisen kymmenen vuoden aikana menettänyt lähes puolet arvostaan suuriin valuuttoihin verrattuna, vaikka rahan arvoa pyrittiin ylläpitämään korkeilla koroilla ja inflaatio hidastui tuona aikana. Valuutan arvon heikkenemisen syyksi on epäilty kansainvälisten valuuttakeinottelijoiden toimintaa, ja joidenkin markkina-analyytikkojen mukaan valuutta on 15–20 % aliarvostettu. Alhainen randin arvo on auttanut maan turismi- ja kaivosteollisuutta. Vuonna 2005 luottoluokituslaitos Moody's Investors Service nosti maan luokituksen Baa1:ksi viitaten maan valuuttavarannon paranemiseen ja nopeaan talouskasvuun. Vuonna 2007 yhdellä eurolla sai 9–10 randia ja Yhdysvaltain dollarilla 6–7.
Etelä-Afrikan työttömyysprosentti on noin 40 % ja sosiaali- ja työttömyysturva ovat lähes olemattomia.
Maatalous.
Maatalouden osuus maan on 4 %. Tärkein maatalouden alue on karjankasvatus, ja vain 13 % maan pinta-alasta on viljelykäytössä. Tärkeimmät viljelykasvit ovat maissi, vehnä, kaura, sokeriruoko ja auringonkukka. Maan hallitus pyrkii kehittämään pienviljelyä luodakseen työpaikkoja. Tärkeimmät maatalouden vientituotteet ovat sitrushedelmät, viini ja kukat. Apartheidin aikana mustien maaomistus oli rajattu vain 13 %:iin maan pinta-alasta. Maassa on aloitettu mittavan maareformin toteuttaminen, koska suurin osa viljelymaasta on edelleen valkoisten omistuksessa. Valkoisten omistamien maatilojen keskikoko on 1 300 hehtaaria, kun mustien maatilojen on vain 5,2. Tähän asti reformia on toteutettu vain halukkaiden myyjien ja ostajien avulla, mutta viranomaiset ovat ilmoittaneet, että myös laajat pakkolunastukset ovat mahdollisia. Maareformin tavoitteena on siirtää 30 % viljelymaasta mustille eteläafrikkalaisille vuoteen 2014 mennessä.
Talouspakotteiden päätyttyä eteläafrikkalaisen viinin vienti lähti kasvuun, ja vuonna 2000 maasta vietiin jo 139 miljoonaa litraa viiniä. Suosituimmat valkoviinirypäleet ovat chenin blanc, colombard ja chardonnay ja punaviinirypäleet cabernet sauvignon, pinotage ja shiraz. Vaikka punaviinin osuus onkin viime vuosina ollut kasvussa, valkoviini muodostaa edelleen yli 2/3 tuotannosta.
Tieto- ja viestintäteknologia.
Etelä-Afrikka panostaa runsaasti tieto- ja viestintäteknologiaan. Suuressa maassa etäisyydet ovat pitkiä. Marginalisoituneilla alueilla internet ja matkapuhelin ovat tärkeitä kaupankäynnin välineitä. Maassa on yli 14 miljoonaa matkapuhelimen omistajaa, ja yli viisi miljoonaa käyttää internetiä. Käyttäjämäärät ovat Afrikan korkeimmat.
Etelä-Afrikan tavoitteena on edistää kehitystä tieto- ja viestintäteknologian avulla, koska sen nähdään myös parantavan tasa-arvoa. Syrjäseudun ihmiset pääsevät käsiksi samaan tietoon kuin kaupunkilaiset. Viestintäteknologia edistää myös kaupankäyntiä ja voi siten luoda myös uusia työpaikkoja. Samalla mielipiteenvapaus kasvaa, ihmiset pääsevät julkaisemaan verkossa omia ajatuksiaan ja pääsevät käsiksi monipuoliseen materiaaliin.
Kulttuuri.
Etelä-Afrikan kulttuuri kuvastaa maan monietnistä ja -kulttuurillista luonnetta. Maan nopea kaupungistuminen ja pyrkimys perinteisten kulttuurien hävittämiseen apartheidin aikana on johtanut siihen, että perinteiset elämänmuodot ovat katoamassa, vaikka mustien perinteiset kulttuurit vielä ovatkin vahvoja maaseudulla. Afrikaanerien kulttuuri kehittyi 1800-luvun aikana omaehtoisessa eristyksessä aikakauden liberaaleista ja demokraattisista aatesuuntauksista. Maaseudulla afrikaanerien elämänmuoto usein keskittyy edelleen konservatiivisten reformoitujen kirkkojen ympärille. Afrikaanerien jälkeen valtaosa maan valkoisesta väestöstä on brittiläistä alkuperää. Britit asuvat pääosin kaupungeissa ja hallitsevat edelleen maan liike-elämää.
Vuoden 1994 jälkeen syntyneessä uudessa Etelä-Afrikassa on edelleen käynnissä uuden kansallisen luonteen ja kulttuurin luominen.
Musiikki.
Etelä-Afrikan musiikkiperinteessä yhdistyvät maan kotoperäiset ainekset ja ulkopuolelta tulleet vaikutteet. 1800-luvun lähetystyön ja yhdysvaltalaisten negrospirituaalien vaikutuksesta maahan syntyi myös oma gospel-perinne, joka on edelleen elinvoimainen ja on yksi maan suosituimmista musiikkimuodoista. Hengellisen musiikin kuoroperinteeseen sekoittui myös afrikkalaisia vaikutteita. Tämän isicathamiyaksi kutsutun tyylin tunnetuin edustaja on länsimaissakin tunnettu Ladysmith Black Mambazo.
1900-luvun alkupuolella mustien eteläafrikkalaisten kaupungistuminen kaivoskeskuksiin Witwatersrandiin synnytti uudenlaisia musiikkimuotoja, kuten marabi ja mbaqanga, jonka vaikutus näkyy edelleen maan jazz-musiikissa. Mbaqangan ydinaluetta oli erityisesti Sophiatownin township Johannesburgissa.
Senzeni na senzeni na x 3
Mitä olemme tehneet, mitä olemme tehneet? x 3
On synti olla musta. x 3
1950-luvun puolessavälissä edistykselliset jazzmuusikot Sophiatownissa olivat perustaneet "Sophiatown Modern Jazz Clubin", joka teki tunnetuksi uuden polven jazzia, kuten Charlie Parkeria ja Dizzy Gillespietä. Kerhon piiristä syntyi myös maan ensimmäinen bebop-yhtye "Jazz Epistles", jonka jäseniin kuului muun muassa Hugh Masekela. Omintakeisella jazztyylillään kansainvälisen uran loi myös Abdullah Ibrahim (alun perin Dollar Brand), joka yhdisti Duke Ellingtonin rikkaan orkestroinnin 1960-luvun avantgardejazz-suuntauksiin.
Apartheidin vastaisen kamppailun aikana musiikki nousi yhdeksi keskeiseksi elementiksi mustien liittyessä yhteen vastustamaan maan epäoikeudenmukaisena pitämäänsä hallintoa. Musiikin merkitys apartheidin vastaiselle liikkeelle oli niin suuri, että eteläafrikkalainen jazzmuusikko Abdullah Ibrahim on kutsunut maan vallankumousta ainoaksi, "joka toteutettiin neliäänisellä harmonialla". Tunnetuimpia liikkeen lauluista on eteläafrikkalaisen muusikon Vusi Mahlaselan Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen We Shall Overcome-lauluun vertaama "Senzeni Na" ().
1960-luvulla maahan alkoi syntyä myös valkoisten muusikoiden rock- ja pop-yhtyeitä, jotka esiintyivät rotuerotellun maan valkoiselle yleisölle. Maan konservatiiviset piirit protestoivat voimakkaasti uutta musiikinmuotoa vastaan. 1970-luvun lopulla Etelä-Afrikkaan saapui Britanniassa syntynyt punk-liike, josta tuli suosittu erityisesti Johannesburgin köyhissä valkoisten asuttamissa esikaupungeissa. Liikkeen piirissä syntyneet yhtyeet kritisoivat musiikkiteollisuuden kaupallisuutta ja maan valkoista sortohallintoa. Etelä-Afrikan vaihtoehtorock syntyi 1980-luvun puoleen väliin mennessä. Sen yhteyteen muotoutui "vaihtoehtoafrikaaneri"-liike, joka vastusti hallituksen sosiaalista sortoa.
Mustien townshipeissa syntyivät 1980- ja 90-luvun aikana uudet musiikinlajit bubblegum ja kwaito, jotka ottivat vaikutteita yhdysvaltalaisesta disko- ja tanssimusiikista. Kwaito on nykyisin maan kaupallisesti merkittävin musiikkityyli, jossa rytmi on voimakkaasti korostunut ja jossa on piirteitä hip-hop- ja rapmusiikista.
Kirjallisuus.
John M. Coetzee Varsovassa, Puolassa (7. kesäkuuta 2006)
Ensimmäiset eteläafrikkalaiset kaunokirjalliset teokset kirjoittivat maahan tulleet valkoiset siirtolaiset, joiden suhtautuminen maan alkuperäisväestöön oli usein asenteellista. Tunnetuin tämän aikakauden kirjailija on H. Rider Haggard, jonka seikkailuteokset, kuten "Kuningas Salomon kaivokset" ja "Allan Quartermain", olivat aikansa myyntimenestyksiä. Eteläafrikkalaisen kirjallisuuden perusteoksena pidetään usein Olive Schreinerin teosta "The Story of an African Farm", joka käsitteli monia aikakautensa yhteiskunnan piirteitä ja jossa on havaittavissa jo siirtomaaideologiaa vastustaneita ajatuksia.
Musta eteläafrikkalainen kirjallisuus syntyi 1900-luvun alkupuolella. Ensimmäiset mustat kirjailijat olivat lähetyskoulujen kouluttamia ja pyrkivät palauttamaan maan mustan väestön omanarvontunnon palaamalla sankarilliseen afrikkalaiseen historiaan. 1940-luvulla musta eteläafrikkalainen kirjallisuus puhkesi kukkaan. Peter Abrahamsin "Mine Boy" (1946), kuvasi maalta kaupunkeihin muuttaneiden mustien huonoja oloja. Vuonna 1948 Alan Paton julkaisi teoksensa "Itke, rakastettu maa" (), joka nosti mustien aseman maassa koko maailman tietoisuuteen. Kirjasta tuli kansainvälinen myyntimenestys. Teos käsittelee korruption ja anteeksiantamuksen teemoja, ja siitä välittyy Patonin syvä kristillinen vakaumus.
Vuonna 1991 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Nadine Gordimer julkaisi ensimmäiset novellinsa 1950-luvun alkupuolella. Gordimerin kaunokirjallisissa teoksissa on havaittavissa kirjailijan kehitys liberaalista valkoisesta kohti radikaalimpaa ajattelua ja pyrkimystä antaa maan mustien vapaustaistelulle ääni. 1960-luvulla myös afrikaanerikirjallisuuden piiristä nousi lukuisia uusia kirjailijoita, joiden teokset käsittelivät usein poliittisia aiheita. Sekä englanniksi että afrikaansiksi kirjoittaneen André Brinkin vuonna 1973 julkaistusta kirjasta "Kennis van die Aand" tuli ensimmäinen afrikaansiksi kirjoitettu Etelä-Afrikassa kielletty kirja poliittisen ja seksuaalisen sisältönsä vuoksi.
1970-luvulla maan musta kirjallisuus nousi uuteen kukoistukseen musta tietoisuus -liikeen vanavedessä. Musta tietoisuus korosti mustien kulttuurin merkitystä ja rotusolidaarisuutta. Kirjallisuudesta tuli tärkeä kanava uusien poliittisten ajatusten edistämisessä. J. M. Coetzee, eräs Etelä-Afrikan palkituimmista kirjailijoista, julkaisi ensimmäiset teoksensa 1970-luvulla. Hän on ensimmäinen kirjailija, joka on saanut Booker-palkinnon kahteen kertaan: teoksistaan "The Life and Times of Michael K" (1983) ja "Disgrace" (1999). "Disgracen" kuvaus apartheidin jälkeisestä eteläafrikkalaisesta todellisuudesta, jossa menneisyyden haavat eivät ole parantuneet aiheutti maassa suuren kohun. Coetzee palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2003.
Viestimet.
Etelä-Afrikassa on 20 päivittäistä ja 13 viikoittaista sanomalehteä, joista valtaosa on englanniksi. Suurten kaupunkien sanomalehtien levikki on noin 14,5 miljoonaa ja pienempien paikallislehtien 5,5. Maassa on myös useita uutisverkkosivustoja. Toimittajat ilman rajoja -järjestö on arvioinut maan lehdistön maailman 26:nneksi vapaimmaksi.
Televisiolähetykset alkoivat Etelä-Afrikassa vasta vuonna 1975, joten se oli viimeisiä Afrikan maita ilman säännöllistä televisiotarjontaa. Syynä tähän oli maan hallituksen vastustus: hallitus pelkäsi television heikentävän sen otetta maan viestimistä. Etelä-Afrikan televisiolähetykset on alusta asti lähetetty värillisinä ja käyttäen PAL-standardia. Etelä-Afrikan julkisen palvelun televisioyhtiöllä oli monopoli televisiolähetyksissä vuoteen 1986 asti, jolloin tilausperiaatteella toiminut MNet-kanava perustettiin. Vuoden 1994 jälkeen niin SABC kuin yksityiset toimijat ovat perustaneet maahan lukuisia uusia kanavia. Sekä SABC että MNet lähettävät ohjelmaa Afrikan laajuisesti.
Urheilu.
Zakumi oli kisojen virallinen maskotti
Etelä-Afrikan suosituimmat urheilulajit ovat rugby, kriketti ja jalkapallo. Apartheidin aikana kaikki maan urheiluelämä oli täysin rotueroteltua, ja tämän vuoksi muun muassa maailmanluokan kriketinpelaaja Basil D’Oliviera joutui muuttamaan 1960-luvulla Englantiin, jonka maajoukkueessa hän loi uran. Vuonna 1968 Englannin maajoukkueen tullessa maaotteluun Etelä-Afrikkaan maan hallitus esti D’Olivieran pääsyn maahan.
Eteläafrikkalaisia maailmanmestareita löytyy muun muassa uinnista, yleisurheilusta, lainelautailusta ja nyrkkeilystä.
Etelä-Afrikka on isännöinyt Formula 1 -kilpailuja kaikkiaan 20 kertaa vuosina 1967-1993. Kilpailu on kulkenut nimellä Etelä-Afrikan Grand Prix.
Etelä-Afrikan rugby union -maajoukkue eli "Springboks" voitti vuonna 1995 ensimmäiset Rugbyn maailmanmestaruuskilpailut. Uuden-Seelannin, Australian ja Etelä-Afrikan vuodesta 1996 pelaaman Tri Nations Cupin "Springboks" on voittanut vuosina 1998 ja 2004.
Jalkapallo.
Eteläafrikan kansallisen jalkapallon mestaruussarjan menestyneimpiä ja tunnetuimpia joukkueita on Sowetosta kotoisin olevat vuonna 1970 perustettu Kaizer Chiefs ja 1937 perustettu Orlando Pirates. Kansallinen jalkapallon mestaruussarja on sponsorirahalla mitattuna maailman seitsemänneksi suurin mestaruussarja. Kaudella 2009-2010, mestaruuden voitti pretorialainen SuperSport United-joukkue. Paikallisen jalkapallokulttuurin erikoispiirre on vuvuzela: muovinen, noin metrin pituinen ja värikäs puhallinsoitin.
Etelä-Afrikan jalkapallomaajoukkue eli "Bafana Bafana" (on apartheidin jälleen toiminut 1990-luvun alusta. Vuonna 1996 se voitti omalla maallaan pelatut Afrikan-mestaruuskilpailut, ja vuonna 2010 se toimi maailmanmestaruuskilpailujen isäntäjoukkueena. Joukkue on jo aiemmin osallistunut maailmanmestaruuskilpailuihin vuosina 1998 ja 2002, molemmilla kerroilla se jäi 1. kierrokselle.
Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut vuonna 2010.
Vuonna 2010 Etelä-Afrikassa pidettiin jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut.
Turnausta varten rakennettiin viisi uutta stadionia, joista kolme on ottelustadioneja ja kaksi harjoituskenttiä. Viidelle muille jo valmiina oleville stadionille tehtiin kunnostustöitä.
Ruoka.
Eteläafrikkalainen keittiö ilmentää maan monikulttuurista taustaa. Hollantilaisten siirtolaisten maatilojen työvoimaksi tuomat malaijiorjat toivat maahan myös oman ruokaperinteensä samoin kuin uskonnollista vainoa Ranskasta paenneet hugenotit, jotka perustivat maahan ensimmäiset viinitilat jo 1600-lvulla. Myöhemmin 1800-luvun aikana erityisesti Natalin sokeriplantaaseille tuodut intialaiset rikastuttivat maan ruokakulttuuria omalla perinnöllään, kuten myös kullan perässä maahan muuttaneet britit ja saksalaiset.
Kansalliset vapaapäivät.
Etelä-Afrikan lainsäädännön mukaan tapauksissa, jossa kansallinen vapaapäivä osuu sunnuntaille, sitä seuraava maanantai on yleinen vapaapäivä.


Etelä-Amerikka.
Etelä-Amerikka on maanosa läntisellä pallonpuoliskolla Tyynenmeren ja Atlantin välissä. Se on Amerikan mantereen eteläosa. Mantereen pinta-ala on noin 17 815 420 neliökilometriä eli 3,5 prosenttia Maan koko pinta-alasta. Etelä-Amerikka on näin ollen neljänneksi suurin maanosa.
Maantiede.
Etelä-Amerikasta syntyi maayhteys Pohjois-Amerikan mantereelle geologisesti äskettäin eli kolme miljoonaa vuotta sitten, kun Panamankannas muodostui.
Andien vuorijono kulkee pitkin mantereen länsireunaa. Vuoristo on syntynyt Tyynenmeren ja Etelä-Amerikan mannerlaattojen törmäyskohtaan. Vuoriston alueella on tulivuorenpurkauksia ja maanjäristyksiä. Vuoristoketju on kapea mantereen pohjoisosassa, ja keskeltä se laajentuu kohti keskellä Etelä-Amerikkaa sijaitsevaa noin 4 000 metriä korkeaa ylänköä. Ylängöllä sijaitsee muun muassa mantereen suurin järvi Titicaca. Andit kapenee jälleen eteläosassa.
Andien itäpuolella, Amazonin valuma-alueella on enimmäkseen trooppista sademetsää. Pohjoisessa Amazonin jokialue rajoittuu Guyanan ylänköön ja etelässä Brasilian ylänköihin ja Mato Grosson ylätasankoon. Mantereella on myös kuivempia alueita, kuten Patagonian tasanko ja Atacaman autiomaa. Maailman korkein vesiputous, 979 metriä korkea Angelin putous, sijaitsee Venezuelassa. Rantaviivaa Etelä-Amerikalla on noin 32 000 kilometriä.
Varhainen historia.
Ei osata sanoa milloin nykyihminen saapui Etelä-Amerikkaan. Se tiedetään, että monet eläimet kuolivat Etelä-Amerikassakin sukupuuttoon jääkauden lopun aikoihin. Etelä-Amerikka asutettiin ainakin pääosin Pohjois-Amerikasta käsin. Monien mukaan nykyihminen olisi saapunut viimeistään 13 000 vuotta sitten Etelä-Amerikan eteläkärkeen kuljettaen mukanaan piikivisiä niin sanottuja kalanpyrstökärkiä. Mutta on väitetty myös, että Etelä-Amerikassa olisi ollut ihmisiä huomattavasti aiemmin, jo noin 30 000–20 000 vuotta sitten.
Noin 12 000 vuotta sitten kylmien vuoristoniittyjen asukkaat Perussa metsästivät sekä pitivät vikunjaa kotieläimenään ja viljelivät kasveja. Eteläisessä Chilessa, Tulimaan Cueva Fellissä oli 11 000 vuotta sitten asutusta. 10 000 vuotta sitten nykyisen Bolivian alueella, Andien vuoriston rinteillä kasvatettiin perunaa. Chilipaprikoita ja papuja kasvatettiin 8 500 vuotta sitten Andien keskiosassa.
Kulttuurit kehittyvät.
Varhainen puutarhaviljely saattoi alkaa Perussa ehkä jo 8500 eaa.
Etelä-Amerikan vaeltelevien heimojen ja ryhmien asutus alkoi kiinteytyä joskus 5000–4000 eaa. paikoilleen pysyviin kyliin, mikä näkyy muun muassa Nanchocissa kalastukseen liittyen. Samoihin aikoihin Amazonin altaassa oli keksitty saviastioiden tekotaito 5000–4000, Taperinhassa Santaremin lähellä. Saviastiat levisivät aikaa myöten sieltä Ecuadoriin ja Kolumbiaan. Maissia alettiin viljellä ehkä noin 6000–4000 eaa. jossain pohjoisessa Etelä-Amerikassa, mutta se ei olut aluksi merkittävin ravinnon lähde. Etelä-Amerikan sivistyksen kehitys eteni kovinta vauhtia Keski-Andeilla Perun seuduilla. Kiinteät kylät alkoivat siellä kasvaa maanviljelyn tuottamien satojen voimalla viimeistään vuosituhannella 4000–3000 eaa., jolloin laama ja alpakka kesytettiin ja puuvillaa alettiin viljellä. Vuosisatojen myötä voimistuvia päällikkökuntia syntyi Keski- ja Pohjois-Andeille. Noin 3500–2600 eaa. alkaen alettiin Pohjois-Perun rannikolle ja sisämaahankin rakentaa monumentteja, joissa oli tasannemaisia korokkeita, jotka liittyivät uhritemppeleihin. Näistä tunnetuimpia on Caral Supéjoen laaksossa.
Noin 1800 eaa. saviastioiden tekotaito saapui vihdoinkin Peruun, jossa rannikon keskukset olivat kasvaneet valtaviksi varsinkin Pohjois-Perun Casmajoen laaksossa, missä oli Sechin Alton keskus. Näihin keskuksiin liittyi laajoja, säännöllisiä, tavallisesti pohjakaavaltaan U:n muotoisia temppeleitä, joissa oli erikalisia kiviveistoksia. Ne sotivat keskenään ja uhrauttivat ihmisiä seremonioissaan. Sechin alton temppelin ala oli 200 hehtaaria ja pituus 1,4 kilometriä. Suurin kumpu oli 44 metriä korkea ja sen pohjan mitat olivat 300 m × 250 m.
Noin 900–700 eaa. monet rannikon kaupunkivaltiot luhistuivat luultavasti kuivuuteen, ja ylängön Chavínkulttuurin vaikutus levisi laajalle ehkä kaupan, ehkä valloitusotien kautta.
Chavinin luhistuttua syntyi monia paikalliskulttuureja, noin 0–700 jaa. vallinnut Moche, joka oli varmuudella valtio. Pian sen luhistumisen jälkeen noin 600–1000 jaa. ylängöllä kukoisti kaksi suurta keskusta, Tiwanaku ja Wari, jotka saattoivat olla keskenään liittolaisia tai kilpailijoita, tätä ei tiedetä, koska kirjoitettuja lähteitä ei ole säilynyt. Nämä molemmat rakensivat suuria kivimonumentteja Andeille, ja niiden pääkaupungeissa oli yli 20 000 asukasta.
Näiden valtioiden romahdus synnytti valtatyhjiön, johon syntyi valtioita, muun muassa Lambayeque ja Chimor, joka laajeni rannikolla 1300- ja 1400-luvuilla ennen inkavalloitusta. Inkojen historia alkoi joskus 1200 eaa. Heidän alueensa oli vielä vuonna 1438 melko pieni ja käsitti lähinnä Cuzcon lähistön. Valloittajakuninkaat Pachachuti, Túpac Inca Yupanqui ja Huayana Capac tekivät inkavaltioista suuren. Inkavaltio romahti Francisco Pizarron tekemään espanjalaisvalloituksen 1530-luvulla sen jälkeen kun siellä oli käyty tuhoisa veljessota kuninkuudesta Atahuallpan ja Huascárin välillä. Muualla Etelä-Amerikassa kuin Keski-Andeilla oli vaihtelevia kulttuureja, joista jotkut olivat edenneet heimoliittojen asteille yhteiskunnan kehityksessä. Kehittyneitä maanviljelyllä eläviä päällikkökuntia oli mm. Kolumbiassa, Venezuelassa ja Amazonin altaassa sekä Itä-Boliviassa. Sitä vastoin kehittymätön metsästyskulttuuri vallitsi Etelä-Amerikan eteläkärjessä Tulimaassa.
Eurooppalaiset saapuvat.
Italialainen Amerigo Vespucci purjehti vuonna 1499 Espanjasta Etelä-Amerikkaan. Pedro Alvarez Cabral julisti Brasilian Portugalin alusmaaksi saavuttuaan sinne vuonna 1500. Vuonna 1516 Juan Diaz de Solis tapettiin paikallisten intiaanien toimesta, hänen saavuttua ensimmäisenä eurooppalaisena nykyisen Argentiinan alueelle. Vuonna 1521 espanjalaiset perustivat mantereen pohjoisrannikolle siirtokunnan, josta on kehittynyt nykyinen Venezuelan valtio.
Vuonna 1525 Inkavaltio joutui sisällissotaan. Espanjalaisten hopealöydöt Keski-Andeilta vuonna 1545 aiheuttivat ryntäyksen seudulle. Vuonna 1567 lavantautiin kuoli noin kaksi mijoonaa intiaania. Espanjalaiset perustivat vuonna 1580 Buenos Airesin siirtokunnan nykyisen Argentiinan alueelle. Vuonna 1616 alankomaalainen Willem Schouten purjehti Kap Hornin ohi.
Orjuutta ja kapinaa.
Vuonna 1630 Brasilian sokeriplantaaseille alettiin tuoda suuria määriä orjia Afrikasta. Perussa vuonna 1780 Túpac Amaru II nostatti espanjalaisia vastaan intiaanikapinan. Kapina kuitenkin epäonnistui. Vuonna 1790 sekä orjia että alkuperäisväestöä käytettiin työvoimana plantaaseilla Brasiliassa. Neekeriorjuus loppui maassa vuonna 1888.
Falklandin sodan muistomerkki Buenos Airesissa, Argentiinassa.
Mantereen valtiot itsenäistyvät.
Argentiina itsenäistyi vuonna 1816 ja Brasilia vuonna 1822. Espanja menetti siirtomaansa Etelä-Amerikan itsenäisyyssodissa. Vuonna 1870 Amazonin alueella alkoi voimakas kumintuotanto. Se veti puoleensa siirtolaisia sekä Euroopasta että itärannikolta. Vuosina 1879–1883 käydyn "salpietarisodan" seurauksena Bolivia menetti yhteyden mereen, menettämällä Chilelle Atacaman autiomaan.
1900-luku.
Vuosisadan alussa ensimmäinen maailmansota vähensi huomattavasti mantereen valtioiden kauppaa. Mutta eräiden maiden vienti puolestaan kääntyi kasvuun. Kaupungistuminen ja väestönkasvu kiihtyivät 1930-luvulla varsinkin Uruguayssa ja Argentiinassa. Syy tähän oli siirtolaisuus.
Toisessa maailmansodassa Brasilia oli liittoutuneiden puolella. Chileläisessä Santiago de Chilen kaupungissa sattui vuonna 1960 5 000 ihmisen hengen vaatinut maanjäristys. Poliittisesti 1900-luvun jälkipuoli oli Etelä-Amerikassa rauhatonta. Useissa maissa toimi marxilaisia sissijärjestöjä. 1960- ja 1970-luvuilla muun muassa Brasiliassa, Chilessä ja Argentiinassa nousivat valtaan kovaotteiset sotilasdiktatuurit. Sotilasdiktatuureista siirryttiin demokratiaan 1980-luvun kuluessa, jonka jälkeen suurin osa Etelä-Amerikan valtioista on ollut demokraattisia.
Vuonna 1982 käytiin Falklandin sota Argentiinan ja Ison-Britannian välillä. Vuonna 1992 Rio de Janeirossa, Brasiliassa pidettiin YK:n ympäristökokous.
Väestö.
Mantereella asui vuonna 2005 noin 371 000 000 ihmistä. Etelä-Amerikan selvästi suurin valtio sekä väestöltään että pinta-alaltaan on Brasilia, jossa on yli 180 miljoonaa asukasta. Muita väkirikkaita valtioita ovat noin 40 miljoonan asukkaan Kolumbia ja Argentiina sekä yli 20 miljoonan asukkaan Venezuela ja Peru.
Aasiasta muinaista Beringinsalmen maakannasta pitkin Etelä-Amerikkaan tulleet intiaanit ovat mantereen alkuperäisasukkaita. 1600-luvulta lähtien Etelä-Amerikkaan muutti paljon uudisasukkaita Espanjasta ja Portugalista tuoden mukanaan maatalouden työvoimaksi afrikkalaisia. Euroopasta 1900-luvulla tulleet siirtolaiset muodostivat muuttajien enemmistön. Myös Aasiasta tuli muuttajia. Argentiinassa italialaisten jälkeläiset ovat merkittävä ryhmä. Perussa ja Brasiliassa puolestaan japanilaiset ovat paikallisesti merkittäviä ryhmiä.
Ilmasto ja kasvillisuus.
Etelä-Amerikan ilmastolliset erot ovat suuret; manner ulottuu subpolaariselta alueelta tropiikkiin. Mantereen pohjoisosat kuuluvat pääasiassa trooppiseen vyödykkeeseen ja eteläosa puolestaan kuuluu lauhkeaan vyöhykkeeseen.
Pohjoisosan valtioissa, Venezuelassa, Guyanassa ja Brasiliassa laajat metsäalueet ovat tyypillisiä, johtuen maiden sijoittumisesta kostealle trooppiselle vyöhykkeelle. Esimerkiksi maailman suurin sademetsä Amazon sijaitsee vyöhykkeellä. Nykyään laajoja alueita metsää on otettu maanviljelyn ja karjatilojen käyttöön. Koska sateiset ja kuivat kaudet vaihtelevat Etelä-Amerikan pohjoisosissa, ovat lehtipuut siellä yleisiä. Vähäsateisillä alueilla taas piikkipensaikot ja pensaat ovat tyypillistä kasvillisuutta.
Eteläisen Etelä-Amerikan lauhkeilla ja subtrooppisilla alueilla on laajoja harvakseen puita kasvavia ruohostomaita. Argentiinan pampa on hyvä esimerkki tällaisesta alueesta. Lännessä sijaitsevassa Atacaman autiomaassa kasvillisuus on harvaa. Etelä-Chilessä on lauhkean vyöhykkeen sademetsää.
Andien keskiosissa sade keskittyy metsiä kasvaville itärinteille. Vuoriston länsirinteiden kasvillisuus muodostuu pääasiassa piikkipensaista johtuen kuivuudesta.
Eläimistö.
Mantereen eläimistö on runsas. Etelä-Amerikassa elää muun muassa leguaaneja, laamoja ja vyötiäisiä. Lajeista jättiläisvyötiäinen ja jättiläismuurahaiskarhu ovat uhanalaisia. Ecuadorille kuuluvilla Galápagossaarilla elää monia kotoperäisiä eli vain saarella eläviä eläimiä, kuten vaikkapa merileguaaneja ja jättiläiskilpikonnia. Lisäksi mantereen länsirannikolla virtaavan kylmän Perunvirran vuoksi lauhkean vyöhykkeen merivesissä on runsas eliökanta.
Talous.
a>n kaupunki Brasiliassa on maanosan tärkeimpiä finanssikeskuksia.
Etelä-Amerikan talous on heterogeeninen ja vaihteleva. Alueen varakkaimmat valtiot ovat Argentiina, Chile, Uruguay ja Brasilia. Näillä alueilla sekä muissakin valtioissa on kehittynyttä teollisuustuotantoa, mutta suuri osa Etelä-Amerikasta elää edelleen alkutuotannosta. Myös erot eri valtioiden sisällä ovat merkittävät: esimerkiksi Brasilia jakautuu köyhään pohjoisosaan ja vauraampaan eteläosaan. Suuret varallisuuserot ovatkin luonteenomaisia Etelä-Amerikalle.
Etelä-Amerikan talous alkoi monipuolistua 1930-luvulla, jonka jälkeen alueella on koettu nousukausia ja kriisejä. 1970-luvulta lähtien monissa alueen maissa liberalisoitiin voimakkaasti markkinoita. Viime vuosina kehitys on kuitenkin kulkenut toiseen suuntaan ja esimerkiksi Venezuelassa on kansallistettu useita yrityksiä. Vuonna 1998 talouskriisi ravisteli alueen maita ja Argentiinan talous romahti vuodenvaihteessa 2001-2002. 2000-luvulla alueen maat kuitenkin kokivat nopeaa taloudellista kasvua: esimerkiksi Venezuelassa ja Argentiinassa talous kasvoi vuonna 2007 kahdeksan prosenttia.
Etelä-Amerikassa toimii erilaisia kauppaliittoja, joista tärkeimmät ovat Mercosur, johon kuuluu suurin osa alueen maista sekä bolivaarinen vaihtoehto Latinalaiselle Amerikalle, ALBA, johon kuuluu Venezuela ja muita vasemmistojohtoisia valtioita. Lisäksi alueen valtiot ovat integroituneet.
Maatalous.
Etelä-Amerikassa viljeltiin monia maataloustuotteita, esimerkiksi avokadoja ja maissia jo ennen eurooppalaisten saapumista mantereelle. Myös kautsua eli raakakumia tuottavia kasveja kasvoi alueella. Etelä-Amerikan jouduttua siirtomaavallan alle, maataloutta lisättiin voimakkaasti tuomalla alueelle uusia lajeja, kuten vehnää, kahvia, banaania, riisiä ja sokeriruokoa.
a> on yksi Etelä-Amerikan tärkeimmistä vientituotteista.
Mantereen pohjoisosissa tuotetaan nykyään banaaneja, mangoja, sokeria ja kumia, kun taas etelän lauhkealla vyöhykkeellä kasvatetaan hedelmiä ja vehnää. Brasiliassa sokeriruokoa käytetään myös biopolttoaineiden valmistamiseen. Myös soija on merkittävä vientituote. Brasilia on lisäksi maailman suurin kahvintuottaja.
Karjankasvatuksen perusta Etelä-Amerikassa on siirtolaisten tuomat kotieläinlajit. Lampaiden kasvatusta lauhkean vyöhykkeen ruohostomailla lukuun ottamatta, karjankasvatus on jakautunut eri ilmastovyöhykkeille. Karjankasvatus ja lihan vienti ovat tärkeitä elinkeinoja etenkin Argentiinassa, Paraguayssa, Uruguayssa ja Kolumbiassa. Mantereen alkuperäisiä eläinlajeja ovat muun muassa alpakka ja laama.
Keinokastelu on tärkeää etenkin lännessä, Chilessä, Perussa ja Ecuadorissa. Mantereen metsiä hakataan puutavaran takia ja etenkin Amazonin alueen hakkuiden nopeudesta ja laajuudesta luonnonsuojelijat ovat huolissaan.
Myös Kolumbian huumausaineiden viljely on kansainvälinen huolenaihe.
Teollisuus.
Mantereella on suuria mineraaliesiintymiä. Esimerkiksi Venezuelassa on öljyä ja Brasiliassa rautamalmia. Brasilian rautamalmista suurimman osan käyttää maa itse teräksen valmistukseen. Tästä huolimatta metallimalmeja riittää myös ulkomaille vietäväksi. 1950-luvun jälkeen teollistuminen on nopeasti lisääntynyt. Etelä-Amerikan vesivoimavaroista suurin osa on hyödynnetty lisääntyneen sähkönkulutuksen vuoksi. Tuotantoaloja mantereella ovat muun muassa kemian- ja metalliteollisuus sekä elintarvikkeiden jalostus. Myös kulutustavaroita ja kalliimpiakin tuotteita valmistetaan kotimarkkinoille sekä vientiin. Yksi esimerkki alueen teollisuustuotannosta on brasilialainen lentokonevalmistaja Embraer.
Turismi ja liikenne.
Turismi on yksi nopeiten kasvavia talouden aloja Etelä-Amerikassa. Maanosassa on monia matkailijoita kiinnostavia kohteita, kuten Amazonasin sademetsä ja Amazon-joki, Andien vuoristo, Galápagossaaret sekä Brasilian rannat. Maanosan suosituin turistimaa on Brasilia, jonne suuntaa vuosittain viisi miljoonaa turistia, ollen 41. suosituin matkakohde maailmassa.
Etelä-Amerikan liikenneinfrastruktuuri on edelleen vajavainen, eikä hyviä liikenneyhteyksiä ole joka paikkaan. Maanosassa on noin 1 700 000 kilometriä valtateitä ja 100 000 kilometriä rautateitä, jotka ovat lisäksi keskittyneet rannikkoalueille. Vain kaksi rautatielinjaa ovat maanosan halkaisevia: Transandina, joka kulkee Buenos Airesista Argentiinassa Valparaísoon Chileen ja Brasilian Santosin ja Bolivian Santa Cruz de la Sierran välillä kulkeva yhteys. Lisäksi maanosan halki kulkee Panamericanan valtatie, jonka jotkin osat ovat edelleen huonossa kunnossa.
Tihein rautatieverkko on La Platan alueella Argentiinan ja Uruguayn alueella, jossa on noin 45 000 kilometriä rautateitä ja lisäksi Kaakkois-Brasiliassa São Paulon, Rio de Janeiron ja Minas Geraisin osavaltioiden alueella.
Lisäksi lentoliikenne ja suuret joet ovat merkittäviä liikenneväyliä.
Kielet.
Etelä-Amerikan alkuperäisasukkaat, intiaanit puhuivat monia eri kieliä. Nykyään intiaanikielien puhujat ovat harvassa, vaikkakin yleisesti käytetään esimerkiksi Paraguayssa guaranin kieltä ja Boliviassa ja Perussa ketšuan ja aimaran kieliä.
Etelä-Amerikan suurin kieli on portugali, yli 50% mantereen väestöstä puhuu portugalia äidinkielenään. Mantereen virallisia kieliä ovat espanja suurimmassa osassa Etelä-Amerikkaa, portugali Brasiliassa, hollanti Surinamissa, englanti Guyanassa sekä ranska Ranskan Guayanassa. Surinamissa ja Guyanassa hindi, kuten myös muutkin Intian ja Kaakkois-Aasian kielet ovat merkittäviä.
Uskonnot.
Suurin osa Etelä-Amerikan asukkaista on katolilaisia. Ainoastaan Surinamissa ja Guyanassa katolisuus ei ole valtauskonto. Surinamissa hindulaisuus on maan suurin uskonto. Guyanassa taas protestanttisuus on vallalla oleva uskonto, kuten Surinamissakin niin sielläkin katolisuus on vasta kolmanneksi yleisin.
Yliopistot.
Etelä-Amerikan vanhin yliopisto on vuonna 1551 perustettu La Universidad Nacional Mayor de San Marcos. Yliopisto sijaitsee Perun pääkaupungissa Limassa. Suurin yliopisto taas on Buenos Airesissa, Argentiinassa sijaitseva Universidad de Buenos Aires.
Sodat ja rajakiistat.
Tällä hetkellä mantereella ei ole merkittäviä sotia tai rajakiistoja. Viime vuosisadalla alueen maiden välillä oli muutamia pieniä konflikteja. Monissa maissa, kuten Perussa, Uruguayssa ja Kolumbiassa on kuitenkin ollut sisäisiä kiistoja hallituksien ja sissiliikkeiden välillä.
Argentiina hyökkäsi vuonna 1982 Ison-Britannian hallussa oleville Falklandinsaarille. Yli 1 000 ihmistä kuoli brittien vastaiskussa. Saarten hallinto palautettiin Isolle-Britannialle sodan päätyttyä.


Egypti.
Egypti (, Egyptin arabiaksi ',) eli Egyptin arabitasavalta () on Pohjois-Afrikassa sijaitseva valtio. Sen naapurimaita ovat Israel koillisessa, Libya lännessä ja Sudan etelässä. Pohjoisessa Egypti rajautuu Välimereen ja idässä Punaiseenmereen. Egyptin pinta-ala on noin 1 001 450 neliökilometriä.
Egypti on asukasluvultaan maailman viidenneksitoista suurin valtio ja arabimaiden suurin. Suuri enemmistö maan 78,8 miljoonasta asukkaasta elää Niilin rannoilla, sillä sinne on keskittynyt Egyptin kaikki maanviljelykelpoinen maa-alue. Suuret osat Egyptiä ovat Saharan autiomaata ja harvaan asuttuja. Noin puolet egyptiläisistä asuu nykyään kaupungeissa, kuten koko Lähi-idän ja Afrikan suurimmassa kaupungissa Kairossa, sekä Aleksandriassa.
Egypti on erityisen tunnettu muinaisesta korkeakulttuuristaan ja maailman tärkeimpiin ja vanhimpiin lukeutuvista muistomerkeistään, kuten Gizan pyramidista, Karnakin temppelistä, Kuninkaiden laaksosta ja Gizan sfinksistä. Nykyään Egyptiä pidetään yhtenä arabimaailman ja Lähi-idän tärkeimmistä kulttuurin ja politiikan keskuksista. Egypti oli pitkään autoritäärinen, presidenttijohtoinen tasavalta, kunnes valta helmikuussa 2011 siirtyi kansannousun jälkeen toistaiseksi armeijalle ja tammikuun 2012 parlamenttivaaleissa voittajiksi nousivat islamistit.
Nimi.
', virallinen arabiankielinen nimi Egyptille, on semiittistä alkuperää ja vastaa suoraan heprean kielen sanaa מִצְרַיִם ("Mitzráyim"), joka tarkoittaa ”kahta salmea” ja mahdollisesti ”valtiota” tai ”maata”. ' merkitsee myös arabiassa maata tai valtiota. Egyptin muinainen nimi "kemet" eli ”musta maa” tulee Niilin tulvien tuomasta hedelmällisestä mustasta maasta erotuksena autiomaan ”punaisesta maasta” ("deshret"). Tämä nimi muuttui myöhemmin muotoon "keme" koptin kielessä. Suomalainen nimi ”Egypti” on tullut latinan sanasta "Aegyptus", joka taas vuorostaan on kreikan sanasta Αίγυπτος ("Aiguptos"). Tämä sana voi olla peräisin muinaisen Egyptin kielen fraasista "ḥwt-k3-ptḥ" (”Hwt ka Ptah”), joka tarkoittaa ”Ptahin Kan (sielun osan) kotia”, nimeä Ptah-jumalan temppelille Memfisissä.
Historia.
Gizan pyramidit ovat Egyptin suosituimpia nähtävyyksiä.
Muinainen Egypti.
Niilin vuosittaisten tulvien säännöllisyys ja rikkaus yhdessä aavikoiden aiheuttaman eristyneisyyden kanssa vaikuttivat suotuisasti maailman suurimpiin lukeutuvan sivilisaation kehitykseen. Yhdistyneen Egyptin kuningaskunnan perusti noin 3200 vuotta ennen ajanlaskun alkua kuningas Narmer, joka todennäköisesti on sama kuin myöhempien historioitsijoiden mainitsema Menes. Sen jälkeen sarja dynastioita hallitsi maata seuraavan kolmen vuosituhannen ajan. Muinaisen Egyptin hallitsijoita nimitetään faaraoiksi. Välillä valtakunta tosin hajosi muutamia kertoja, mutta yhdistyi jälleen, ja sen vuoksi muinaisen Egyptin historia jaetaan vanhan, keskimmäisen, uuden ja myöhäisen valtakunnan aikakausiin ja niitä erottaviin välikausiin.
Vuonna 525 eaa. Egyptin viimeinen kotimainen, 26. dynastia menetti valtansa, koska Persian kuningas Kambyses II valloitti maan. Persialaiset rakensivat Suezin kanavan esiasteen yhdistäen Välimeren ja Punaisenmeren toisiinsa. Egypti oli eräitä lyhyitä välivaiheita lukuun ottamatta Persian alaisuudessa, kunnes Makedonian Aleksanteri Suuri valloitti maan. Hänen jälkeensä maata hallitsi makedonialaissyntyinen Ptolemaiosten hallitsijasuku, kunnes roomalaiset valloittivat maan vuonna 30 eaa. Rooman valtakunnan hajottua maa joutui Bysantille, ja samoihin aikoihin kristinusko tuli maassa vallitsevaksi uskonnoksi noin kolmen vuosisadan ajaksi.
Islamilainen aika.
Islaminuskoiset arabit toivat Egyptiin uskontonsa ja kielensä 600-luvulla, ja asteittain egyptiläiset omaksuivat molemmat. Kalifaatin nimittämät muslimihallitsijat hallitsivat Egyptin aluetta seuraavat kuusi vuosisataa. Mamelukkien sotilasluokka otti vallan käsiinsä vuonna 1250 ja hallitsi Egyptiä autonomisena valtiona vielä senkin jälkeen, kun maa vuonna 1517 joutui Osmanien valtakunnan alaisuuteen.
Mamelukit puolustivat maataan vielä, kun Napoleon vuonna 1798 hyökkäsi Egyptiin. Napoleon kuitenkin vetäytyi Egyptistä, koska britit samaan aikaan uhkasivat ryhtyä Horatio Nelsonin johdolla Välimerellä merisotaan Ranskan laivastoa vastaan.
Vuodesta 1867 lähtien Egyptiä hallitsivat osmanien alaisina varakuninkaina kediivit. Suezin kanavan valmistuttua vuonna 1869 Egyptistä tuli tärkeä maailman liikenteen solmukohta, mutta toisaalta maa velkaantui pahoin. Suojellakseen sijoituksiaan Yhdistynyt kuningaskunta otti Egyptin hallintoonsa vuonna 1882, vaikka nimellinen valta säilyikin osmaneilla vuoteen 1914 asti. Vuonna 1922 Egypti virallisesti itsenäistyi, mutta Britannialla oli maassa huomattava vaikutusvalta vielä sen jälkeen, koska sillä oli sotilastukikohtia Suezin kanavan varrella, jota se yhä piti hallinnassaan. Egyptin parlamentti laati vuonna 1923 uuden perustuslain suositun Saad Zaghlulin johdolla. Vuosina 1924–1936 maassa oli lyhytaikainen, mutta menestyksekäs yritys muotoilla Egyptin hallintoa eurooppalaisen mallin mukaan. Britit kuitenkin pitivät tietyn määrän valtaa hallussaan, mikä johti hallituksen jatkuvaan epätasapainoon. Toiseen maailmansotaan Egypti osallistui liittoutuneiden puolella.
a> on Afrikan ja Lähi-idän suurimpia kaupunkeja.
Tasavalta.
Vuonna 1952 sotilaallinen vallankaappaus pakotti kuningas Farukin, perustuslaillisen monarkin, eroamaan poikansa Ahmed Fuad II:n hyväksi. Lopulta Egyptin tasavalta julistettiin syntyneeksi 18. kesäkuuta 1953, ja sen ensimmäisenä presidenttinä toimi kenraali Muhammad Nagib. Kun vuoden 1952 vallankaappauksen pääarkkitehti Gamal Abdel Nasser pakotti myös Nagibin eroamaan vuonna 1954, Nasser nousi maan presidentiksi ja kansallisti Suezin kanavan, mikä johti vuoden 1956 Suezin kriisiin. Nasser nousi sodasta arabisankarina, ja nasserismi sai laajaa vaikutusvaltaa alueella, vaikka aiemmin arabinationalismiin usein välinpitämättömästi suhtautuneiden egyptiläisten keskuudessa se saikin aikaan hyvin erityyppisiä reaktioita.
Vuonna 1958 Nasser solmi Egyptin ja Syyrian välille unionin, joka tunnetaan Yhdistyneenä arabitasavaltana. Tämäkin yritys sai vastaansa ristiriitaisia reaktioita, ja unioni hajosi jo vuonna 1961. Egyptin virallisena nimenä oli kuitenkin Yhdistynyt arabitasavalta vielä sen jälkeenkin, vuoteen 1971 saakka, vaikka monet egyptiläiset eivät pitäneet valtionsa tuhansia vuosia käytössä olleen nimen yhtäkkisestä vaihtumisesta. Kolme vuotta vuoden 1967 kuuden päivän sodan jälkeen, jossa Egypti oli menettänyt Siinain niemimaan Israelille, Nasser kuoli, ja häntä seurasi varapresidentti Anwar Sadat. Sadat vaihtoi Egyptin puolta kylmässä sodassa Neuvostoliitolta Yhdysvalloille, karkottaen maasta neuvostoliittolaiset neuvonantajat vuonna 1972. Hän myös käynnisti taloudelliset Intifah-uudistukset murskaten samalla väkivaltaisesti sekä uskonnollisen että maallistuneen opposition. Myös Egyptin nimi palautettiin viralliseen käyttöön.
Vuonna 1973 Egypti aloitti yhdessä Syyrian kanssa yllätyshyökkäyksen Israelia vastaan käynnistäen jom kippur -sodan, joka sotilaallisen voiton puutteesta huolimatta oli suurelta osin poliittinen menestys. Sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto sekaantuivat tapahtumiin, ja Egyptin ja Israelin välille julistettiin tulitauko. Vuonna 1979 Sadat teki rauhan Israelin kanssa vastineeksi Siinaista, mikä sai arabimaissa aikaan valtavasti kiistoja ja johti Egyptin karkotukseen Arabiliitosta (maa otettiin takaisin vuonna 1989). Sadatin murhasi vuonna 1981 uskonnollinen fundamentalisti, jolloin presidentiksi nousi varapresidentti Hosni Mubarak, Neuvostoliiton sotilasakatemioissa koulutettu kenraali.
Mubarakin aika.
Mubarakin aikana valta keskittyi lähes kokonaan presidentille, joka valittiin 24 vuotta yhden ehdokkaan vaaleissa viimeisiin vaaleihin saakka. Viimeiset presidentinvaalit, joissa Mubarak valittiin uudelleen eli viidennelle peräkkäiselle kaudelleen, pidettiin syyskuussa 2005.
Helmikuussa 2005 Mubarak ilmoitti yllättäen televisiolähetyksessä määränneensä maansa presidentinvaalijärjestelmän uudistettavaksi, avaten tien uusille ehdokkaille seuraavissa vaaleissa. Mubarak sai äänistä 88,6 prosenttia, Ayman Nour 7,6 prosenttia, ja Noman Gomaa 2,9 prosenttia.
Hallituksen puuttumisesta äänten väärentämisen ja huijauksen kautta vaalitulokseen esitettiin 2005 vaalien jälkeen arvostelua. Lisäksi vaalien aikana tulivat näkyville Mubarakin kannattajien väkivalta opposition mielenosoittajia kohtaan sekä poliisin aiheuttamat julmuudet. Monet egyptiläiset olivatkin epäileviä vaalien roolia ja demokratisoitumisen onnistumista kohtaan. Vain hyvin pieni osa äänioikeutetuista kävi äänestämässä vuoden 2005 vaaleissa. Sanomalehdet ottivat kuitenkin yhä enemmän vapauksia arvostellessaan presidenttiä, ja vuoden 2010 parlamenttivaalit, joissa islamistipuolueet kuten kielletty muslimiveljeskunta saivat runsaasti paikkoja, osoittivat tilanteen olevan muuttumassa.
Tunisian vallankumouksen jälkeen islamilaisen Pohjois-Afrikan arabikuohunta levisi myös Egyptiin tammikuussa 2011. Mielenosoituksia ruokkivat Egyptin vallanpitäjien itsevaltaiset otteet sekä korruptio kuin myös laaja työttömyys. Terveysministeriön mukaan mielenosoituksissa kuoli 365 ihmistä ja 5 000 loukkaantui. Mielenosoitukset johtivat ensin 31. tammikuuta uuden hallituksen muodostamiseen Ahmad Shafiqin johdolla ja sitten Hosni Mubarakin eroon virastaan 10. helmikuuta 2011 ja vallan siirtymiseen armeijalle.
Mubarakin jälkeen.
Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen maata johtamaan nousi sotilasjuntta. Se koostui entisistä kenraaleista ja sitä johti entinen pitkäaikainen puolustusministeri Muhammad Hussein Tantawi. Myös Shafiqin hallitus joutui eroamaan ja 7. maaliskuuta uusi muodostettiin pääministeri Essam Sharafin johdolla. 7. joulukuuta 2011 Tawanin valtuuttamana Kamal Ganzouri muodosti seuraavan hätätilahallituksen, jonka johdolla parlamenttivaalit saatiin menestyksellä päätökseen.
Mubarak, jonka terveydentila on horjuva, tuotiin lähimpien miestensä kanssa oikeuteen elokuun 2011 alussa. Heitä syytetään miljoonakavalluksista ja yli 800 mielenosoittajan surmasta.
Tammikuussa 2012 loppuneissa kolmivaiheisissa parlamenttivaaleissa valtaan nousivat islamistit Muslimiveljeskunnan Vapaus- ja oikeuspuolueen ja äärikonservatiivisen Al-Nour-puolueen edustamina. Presidentinvaalien ensimmäinen kierros järjestettiin 23.-24. toukokuuta 2012. 16.–17. kesäkuuta järjestettiin vaalien toinen kierros, jolla olivat vastakkain islamisti Mohammed Mursi ja kansannousun syrjäyttämän hallinnon aikainen pääministeri Ahmed Shafik.
Sisäpolitiikka.
Egypti on ollut tasavalta 18. kesäkuuta 1953 lähtien. Perustuslakia vuodelta 1971 on uusittu 1980, 2005 ja 2007. Perustuslain mukaan Egyptissä on kaksikamarinen parlamentti. Ylimmällä neuvostossa (264-jäseninen Majlis al-Shura) on lähinnä neuvoa antava rooli, alahuoneessa (518-jäseninen Majlis al-Sha'b) on 64 paikan kiintiö naisille. Vuoden 2010 vaaleissa Mubarakin puolue NDP sai edelleen murskaenemmistön, mutta helmikuussa 2011 vallankumous hajoitti parlamentin. Tammikuussa 2012 uudelleen järjestyneeseen parlamenttiin Vapaus- ja oikeuspuolue sai 47% paikoista ja Al Nour 24%. Vallankumousta johtaneet liberaalit olivat huolestuneita islamistien selvästä voitosta, mutta Muslimiveljeskunta on ilmoittanut, ettei se pyri pakottamaan egyptiläisiä noudattamaan omia näkemyksiään.
Ulkopolitiikka.
Anwar Sadat ja Ronald Reagan vuonna 1981
Arabiliiton vakituinen päämaja sijaitsee Kairossa. Liiton pääsihteeri on perinteisesti ollut egyptiläinen, ja toukokuusta 2011 alkaen virassa toimii Egyptin Nabil Elaraby, ja ennen häntä entinen ulkoministeri Amr Moussa. Arabiliitto sulki Egyptin lyhyeksi aikaa ulkopuolelleen protestoidakseen maan rauhansopimusta Israelin kanssa vuonna 1978, mutta Egypti palasi jäseneksi vuonna 1989.
Egypti oli ensimmäinen arabimaa, joka solmi Israelin valtioon diplomaattisuhteet. Tämä tapahtui maiden allekirjoitettua Egyptin-Israelin rauhansopimuksen Camp Davidin neuvottelujen tuloksena vuonna 1978. Egyptillä on ollut merkittävä vaikutus muihin arabimaihin, ja se on toiminut usein välittäjänä näiden välisissä kiistoissa sekä Israelin-Palestiinan konfliktissa. Monet arabimaat luottavat yhä Egyptin rooliin jälkimmäisessä, vaikka sen vaikutus onkin ollut rajoitettua. Diplomaattiset suhteet naapurimaahan Sudaniin ovat olleet kireät kiistellyn Hala'ibin alueen vuoksi.
Entinen Egyptin pääministeri Boutros Boutros-Ghali toimi Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteerinä vuosina 1991–1996. Egyptiläinen Mohamed ElBaradei taas toimii IAEA:n johtajana ja sai yhdessä järjestön kanssa Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2005.
Armeija.
Egyptin asevoimat ovat ehkäpä Afrikan vahvimmat, ja Lähi-idän toiseksi suurimmat. Egyptin asevoimilla on myös enemmän käytännön taistelukokemusta kuin monilla muilla alueen armeijoilla. Armeija on yhteensä noin 450 000 hengen vahvuinen. Asevelvollisuus on 18-vuotiaille egyptiläisille miehille pakollinen, mutta päätoimiset opiskelijat saavat lykkäystä 28. ikävuoteen asti. Palveluksen kesto on 12-36 kuukautta, ja sen jälkeen ollaan yhdeksän vuoden ajan reservissä valmiina kertausharjoituksiin.
Egyptillä ja Yhdysvalloilla on runsaasti sotilaallista yhteistyötä, ja Egypti on osallistunut säännöllisesti sotaharjoituksiin Yhdysvaltojen ja maan muiden eurooppalaisten ja arabiliittolaisten kanssa. Egypti osallistuu myös säännöllisesti Yhdistyneiden kansakuntien rauhanturvatehtäviin, viime aikoina Itä-Timoriin, Sierra Leoneen ja Liberiaan.
Alueellinen jako.
Egypti on jaettu 26:een kuvernöörin hallintoalueeseen ("muhāfazāh"). Luxorin kaupunki lasketaan omaksi hallintoalueekseen, mutta siitäkin tulee pian 27. kuvernementti. Kuvernööreillä on suurehko valta omien alueidensa kehittämiseen.
Maantiede.
Egypti rajautuu lännessä Libyaan, etelässä Sudaniin ja koillisessa Israeliin sekä Gazan kaistaan. Egyptin tärkeä rooli geopolitiikassa juontuu sen strategisesta asemasta: kahdella mantereella sijaitsevana maana sillä on hallussaan Afrikan ja Aasian välinen Suezin kannas, jonka vuorostaan lävistää Välimeren Punaisenmeren kautta Intian valtamereen yhdistävä Suezin kanava.
Egyptin tärkeimpiä kaupunkeja ovat Aleksandria (yksi antiikin suurista kaupungeista), Assuan, Asyut, Kairo (maan moderni pääkaupunki), El-Mahalla El-Kubra, Giza (tunnettu pyramideistaan), Hurghada, Luxor, Kom Ombo, Port Safaga, Port Said, Sharm el-Sheikh, Shubra-El-Khema, Suez, Zagazig ja Al-Minya. Maata halkoo etelästä pohjoiseen maailman pisin joki Niili, jonka molemmilla puolilla levittäytyy lähes asumaton aavikko. Egyptiin kuuluu osia Saharan ja Libyan aavikoista. Tärkeitä keitaita ovat Bahariyan keidas, Dakhlehin keidas, Farafran keidas, Khargan keidas ja Siwan keidas.
Ilmasto.
Egyptin ilmasto on maailman kuumimpia ja aurinkoisimpia. Aavikko peittää maan kokonaan lukuunottamatta 80 kilometriä leveää kaistaletta Välimeren rannikolla. Sielläkin sademäärä jää 100–200 millimetriin vuodessa, mikä ei riitä maanviljelykselle. Muualla Kairon eteläpuolella sataa 20–50 millimetriä vuodessa, ja maan keski- ja eteläosissa menee monin paikoin vuosia sateiden välillä.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Egyptissä on useita erilaisia elinympäristöjä, ja niinpä sen eläimistöön kuuluu sekä aavikon että ruohikon, jokien ja merien lajeja. harvinaisimpiin eläinlajeihin kuuluvat manaatit sekä jyrsijöitä syövät aavikon käärmeet.
Valtio on perustanut 1980-luvulta alkaen suojelualueita, joita on jo yli kaksikymmentä. Vanhin niistä on sukeltajien tuntema Ras Mohamedin luonnonsuojelualue Siinain niemimaan eteläkärjessä. Tuhannen kalalajin ja kahdensadan korallilajin lisäksi siellä tavataan mangrovepuita ja harvinaisia lintuja kuten kalasääksiä. Pyhän Katariinan luonnonsuojelualue puolestaan kattaa Etelä-Siinain keskiosien rikkonaisia vuorimaisemia. Siellä elää monia matelijoita ja harvinaisia nisäkkäitä. Egyptin mannerosan suojelualueisiin kuuluvat Kivettyneen metsän suojelualue erikoisine dyyneineen sekä Ashtum el Gamilin luonnonsuojelualue deltan itäosassa, joka tunnetaan rehevästä Välimeren kasvillisuudesta ja monipuolisesta linnustosta.
Talous.
Egyptin talous tukeutuu pääasiassa maatalouteen, matkailuun ja ulkomailla työskentelevien kotiin lähettämiin rahoihin. Egyptiläisiä siirtotyöläisiä on ollut etenkin suurissa öljymaissa kuten Saudi-Arabiassa, Yhdistyneissä Arabiemiraateissa, Kuwaitissa ja Libyassa sekä Yhdysvalloissa. Vuonna 2010 Maailmanpankki arvioi heidän lähettämiensä palkkojen yhteissummaksi 7,6 miljardia Yhdysvaltain dollaria.
Vuonna 2010 maatalous toi 13,5 prosenttia bruttokansantuotteesta ja työllisti 32 prosenttia työvoimasta. Maanviljely keskittyy Niilin laaksoon, vaikka kunninanhimoisissa projekteissa on yritetty ottaa erämaata viljelykäyttöön. Lämpimän ilmaston takia vuodessa saadaan useita satoja. Tärkeimmät viljelykasvit ovat puuvilla, riisi, vehnä, maissi, sokeri, sipuli ja pavut. Aiemmin Niilin vuosittaiset tulvat toivat sen rannoille ravitsevaa lietettä, mutta Assuanin padon valmistuminen vuonna 1971 ja siitä syntynyt Nasserjärvi pidättävät nyt tulvan ja lietteen, ja maatalous on kokenut rajun rakennemuutoksen.
Matkailu on tuonut 11 prosenttia bruttokansantuotteesta. Sen merkitys on vielä suurempi paikallisesti alueilla joilla ei ole muita tulonlähteitä. Esimerkiksi Sharm el-Sheikhissä käy vuosittain neljä miljoonaa turistia. Levottomuudet ovat vähentäneet matkailijoiden määrää.
Öljyn ja kaasun vienti kattavat noin 11 prosenttia bruttokansantuotteesta. Myös Suezin kanavan kautta kulkeva liikenne on tärkeä tulonlähde. Liikenne kanavalla väheni vuoden 2008 laman aikana, mutta samaan aikaan noussut öljyn hinta kompensoi tulonmenetyksiä.
Luonnonvarat.
Egyptin merkittävimmät luonnonvarat ovat öljy, maakaasu, rautamalmi, fosfaatti ja mangaani. Merkittävimmät vientituotteet ovat öljy ja öljytuotteet sekä puuvilla ja hedelmät.
Liikenne.
Egyptissä on 86 lentopaikkaa, joista 15:lla on yli kolmen kilometrin kiitotie. Suuria ovat Kairon kansainvälinen lentoasema, Luxorin kansainvälinen lentoasema ja Hurghadan kansainvälinen lentoasema.
Egyptian National Railways hallitsee yli viidentuhannen kilometrin rautatieverkkoa. Satamakaupunkeja vuorostaan ovat Ayn Sukhnah, Alexandria, Damietta, El Dekheila, Port Said, Sidi Kurayr ja Suez.
Väestö.
Egypti on Afrikan toiseksi suurin valtio 82 miljoonalla asukkaallaan. Lähes koko väestö on keskittynyt Niilin rannoille (erityisesti Aleksandrian ja Kairon ympärille), Niilin suiston alueelle ja Suezin kanavalle. Noin 90 prosenttia väestöstä on islaminuskoista ja suurin osa lopuista on kristittyjä (pääasiassa kopteja).
Egyptin väestö on erittäin homogeenista: vuoden 2006 väestönlaskennassa 99,6 prosenttia oli egyptiläisiä. Etnisiä vähemmistöjä ovat pieni määrä beduiiniarabeja itäisellä ja läntisellä aavikolla sekä Siinain niemimaalla, berberiä puhuvat siwit Siwan keitaalla sekä muinaiset nubialaiset yhdyskunnat Niilin varrella Egyptin eteläisimmässä osassa. Egyptissä asuu myös noin 90 000 pakolaista ja turvapaikanhakijaa. Ryhmä koostuu pääasiassa palestiinalaisista (joita oli 50 000 vuonna 2002) ja sudanilaisista pakolaisista. Aikoinaan elinvoimainen urbaani Egyptin juutalaisyhteisö on käytännössä hävinnyt maastamuuton takia.
Urbaani kulttuuri on Egyptissä voimakasta; vuonna 2010 43 prosenttia väestöstä asui kaupungeissa. Myös perinteisest kylät ovat saamassa kaupunkimaisia piirteitä. Kairo ja etenkin sitä ympäröivät slummialueet kasvavat jatkuvasti. Kaupunkilaiset asuvat usemmiten vuokratuissa kerrostaloasunnoissa, ja vuokrasääntelyllä on pitkät perinteet.
Uskonnot.
Egyptiläiset ovat pääasiassa islaminuskoisia, noin 85 prosenttia väestöstä, ja suurin osa heistä on sunneja. Kristityt edustavat noin viittätoista prosenttia väkiluvusta, ja heistä suurin osa (9–18 prosenttia väestöstä) on kopteja – jäljelle jäävään prosenttiin kuuluu muun muassa katolisia, kreikkalaisortodokseja, syyrialaisortodokseja ja armenialaisortodokseja, jotka asuvat pääasiassa Aleksandriassa ja Kairossa. Maassa on myös pieni, arviolta noin 300 hengen suuruinen juutalaisyhteisö. Perustuslain mukaan islam on Egyptin valtionuskonto, mutta perustuslaki takaa myös uskonnonvapauden. Käytännössä maan oikeusjärjestelmä tunnustaa kolme Abrahamilaista uskontoa: islamin, kristinuskon ja juutalaisuuden.
Egyptissä on myös ateisteja ja agnostikkoja, mutta heidän määränsä on käytännössä tuntematon, sillä näiden näkökulmien avoin edistäminen saattaa johtaa oikeustoimiin. Vuonna 2000 avoimen ateistinen egyptiläinen kirjailija, joka puhui paikallisen ateistien asioita ajavan järjestön perustamisen puolesta, haastettiin oikeuteen Islamin ja sen profeetan loukkaamisesta neljässä kirjassaan.
Egyptissä on kaksi merkittävää uskonnollista instituutiota. Al-Azharin yliopisto on vanhin islamilainen korkeakoulu (perustettu noin vuonna 970). Egyptissä on myös vahva kristitty perintö Aleksandrian patriarkan johtaman koptilaisen kirkon kautta. Vuonna 1992 koptilaisella kirkolla oli Egyptissä yli 9 miljoonaa jäsentä, ja ulkomailla noin 1,2 miljoonaa.
Kulttuuri.
Egyptin kulttuurilla on viisituhatvuotinen historia. Muinainen Egypti oli maailman vanhimpien sivilisaatioiden joukossa ja tuhansien vuosien ajan maassa pysyi yllä monimutkainen ja yllättävän vakaa kulttuuri, joka on vaikuttanut myöhempiin sivilisaatioihin Euroopassa, Lähi-Idässä ja Afrikassa. Faaraoiden kauden jälkeen Egypti on itse joutunut ensin hellenismin, sitten kristinuskon ja myöhemmin arabikulttuurin ja islamin vaikutuksen kohteeksi.
Kieli.
Muinainen egyptin kieli, joka muodosti oman haaransa afroaasialaisten kielten kielikunnassa, oli yksi maailman ensimmäisistä kirjoitetuista kielistä ja tunnetaan erityisesti muistomerkeissä ja papyruksissa säilyneistä hieroglyfeistä. Vanhimmat kirjainmerkit ovat ajalta yli 3200 vuotta eaa. Roomalais­aikana egyptin kielestä kehittyi koptin kieli, jota alettiin kirjoittaa kreikka­laisilla aakkosilla. Se on yhä käytössä Egyptin koptilaisen kirkon kielenä, mutta ei enää puhe­kielenä.
Arabian kieli tuli Egyptiin muslimivalloituksen myötä 600-luvulla ja Egyptin arabiasta on sittemmin tullut maan nykyinen puhekieli. Sellaisena se syrjäytti koptin kielen vähitellen, lopullisesti kuitenkin vasta 1600-luvulla. Kirjoitetun ja puhutun kielen välillä on suuria eroja, ja puhutussa kielessä alueellisia murre-eroja. Television ja radion myötä Kairon murre leviää koko maahan ja muuallekin arabiankieliseen maailmaan.
Egyptiin kuuluvassa osassa Nubiaa asuu noin miljoona nilo­saharalaisiin kieliin kuuluvien dongolan ja nobiinin kielen puhujaa. Nämä kielet ovat toisilleen läheistä sukua, ja ne luetaan joskus saman kielen murteiksi. Maassa on myös satojatuhansia indo-arjalaisen, romanille sukua olevan doman kielen puhujaa.
Kirjallisuus.
Egyptin laaja ja rikas kirjallisuus muodostaa tärkeän alueen niin maan kuin koko arabimaailmankin kulttuurielämässä. Egyptiläiset kirjailijat ja runoilijat olivat ensimmäisiä modernilla tyylillä arabiaksi kirjoittaneita, ja heidän kehittämiään muotoja on imitoitu laajalti. Egyptiläinen romaanikirjailija Naguib Mahfouz oli ensimmäinen Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut arabi. Monia egyptiläisiä kirjoja myydään kautta Lähi-idän.
Muinaisen Egyptin kirjallisuuden perinne ulottuu kolmannelle vuosituhannelle ennen ajanlaskun alkua, ja ensimmäinen kirjallisuuden muoto oli ”pyramiditekstit”, hallitsijoiden haudoille kaiverretut mytologiset ja rituaaliset tekstit. Myöhempi muinaisen Egyptin kirjallisuus sisältää ”viisauden tekstit”, jotka olivat filosofisen opetuksen muoto. Uuden kuningaskunnan aikana syntyi egyptiläisen kirjallisuuden mestariteos, "Kuolleiden kirja". Kreikkalais-roomalaisella kaudella (332 eaa.–639) egyptiläistä kirjallisuutta käännettiin muille kielille, ja kreikkalais-roomalainen kirjallisuus sulautui yhteen egyptiläisen kanssa. Tältä ajalta on peräisin Rosettan kivi, josta tuli avain muinaisen Egyptin kirjoituksen tulkitsemiseen. Kolmannella vuosisadalla eaa. Aleksandrian kaupunki sai ylpeillä yli puolen miljoonan käsin kirjoitetun kirjan kirjastollaan. Kristityn kauden ensimmäisinä vuosisatoina Egyptissä tuotettiin runsaasti askeettista kirjallisuutta koptin kielellä, ja egyptiläisissä luostareissa käännettiin kreikan- ja syyriankielisiä teoksia, joita on nykyään jäljellä vain koptiksi. Islamin saavuttua maahan Egypti säilyi kirjallisuuden keskuksena, nyt arabian kielellä, ja vuonna 970 Kairoon perustetusta Al-Azharin yliopistosta tuli sunnalaisuuden tärkeimpiä opinkeskuksia. 1100-luvulla juutalainen oppinut Maimonides tuotti tärkeimmän teoksensa "Mishneh Torahin" asuessaan Egyptissä.
Modernin Egyptin kirjallisuuden nimistä Nobelin palkinnon saanut Naguib Mahfouz on tunnetuin. Muita kirjailijoita ovat Nawal El Saadawi, joka tunnetaan feministisistä teoksistaan, sekä Alifa Rifaat, joka on konservatiivi ja kirjoittaa naisista ja perinteistä.
Taide.
Antiikki ja moderni maailma elävät rinnakkain Aleksandriassa.
Muinaisen Egyptin ”virallinen” taide keskittyi valtionuskonnon ympärille, ja tuotti niin pieniä kuin massiivisiakin patsaita sekä historiaa ja mytologiaa kuvaavia seinämaalauksia. Egyptiläiset olivat yksi maailman ensimmäisistä sivilisaatioista, jotka loivat taiteelle sen tekemistä ohjaavat säännöstöt. Faaraoille tehdyt seinämaalaukset noudattivat tarkkaa visuaalisten sääntöjen ja merkitysten kaavaa. Varhaisessa egyptiläisessä taiteessa ei ole lainkaan syvyysperspektiiviä, ja ihmiset ja esineet piirretään lähes aina sivulta katsoen.
Nykyisin egyptiläiset taiteilijat elättävät itsensä teostensa myynnillä, apurahoja ei juuri tunneta. Gallerioita on lähinnä vain Kairossa. Maasuedulla elää edelleen kansantaidetta edistava seinämaalausten perinne.
Urheilu.
Pelatuin ja katsotuin urheilulaji Egyptissä on jalkapallo, ja egyptiläiset seurat kuten erityisesti Al Ahly ja Al Zamalek tunnetaan kautta arabimaailman ja Afrikan, ja ne nauttivat myös kansainvälistä suosiota. Egyptin jalkapallomaajoukkue on menestynyt hyvin Afrikan-mestaruuskilpailuissa, ja voittanut ne vuosina 1957, 1959, 1986, 1998, 2006, 2008 ja 2010. Se on FIFAn rankingissa kesäkuussa 2011 sijalla 36.
Muita katsottuja urheilulajeja Egyptissä ovat koripallo, käsipallo, squash ja tennis. Egyptin squash-joukkue muistetaan niin 1930-luvulta kuin nykyaikanakin kovasta kilpailustaan maailmalla. Käsipallo on tullut Egyptissä yhä suositummaksi Egyptin joukkueen päästyä 1990-luvulla lajin huipputasolle, voittaen sekä paikallisia että alueellisia kilpailuja. Maailmanmestaruustasolla joukkue saavutti neljännen sijan vuonna 2001.
Egypti on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1906 alkaen. Sillä on ollut neljä kertaa yli sadan urheilijan joukkue: 1952, 1984, 2008 ja 2012. Kaksinkertaisia mitalisteja ovat painonnostaja Ibrahim Hassanien Shams, uimahyppääjä Farid Simaika ja painija Karam Ibrahim.
Musiikki ja tanssi.
Egyptin musiikki on rikas sekoitus Egyptille alkuperäisiä, arabilaisia, afrikkalaisia ja länsimaisia vaikutteita. Arabien klassinen musiikki on kehittynyt koko sen kulttuurialueella, mutta Egypti on eräs keskeisistä paikoista. Egyptissä on elänyt kuuluisia klassisia esiintyjiä ja säveltäjiä kuten Umm Kalthum, Mohammed Abd el-Wahaab, Abd el-Halim Hafez ja Sayed Darwees.
1970-luvulta lähtien egyptiläisestä popmusiikista on tullut yhä tärkeämpi osa maan kulttuuria, ja sitä kuuntelee etenkin nuori sukupolvi. Myös egyptiläistä kansanmusiikkia kuunnellaan paljon sekä soitetaan häissä ja juhlissa. Suosituimpiin egyptiläisiin laulajiin kuuluu Amr Diab. Vatsatanssi, arabiaksi "raqs sharqi", on saattanut saada alkunsa Egyptissä. Nykyään maata pidetään lajin kansainvälisenä keskuksena.
Keittiö.
Egyptiläisellä ruoalla on yhtäläisyyksiä muihin lähialueiden välimerellisiin keittiöihin, kuten Kreikkaan, Jordaniaan ja Libanoniin. Monet egyptiläiset pitävät maan epävirallisena kansallisena ruokalajina ful medamesia, muhennettuja härkäpapuja. Egyptiläiset kristityt noudattavat liturgisen kalenterin määräämiä paastoaikoja, jotka käytännössä käsittävät yli kaksi kolmasosaa vuodesta. Heidän ruokavalionsa on pääasiassa vegetaarinen. Egyptiläinen ruoka ei ole kovin mausteista. Maan islamilaisesta uskonnosta johtuen alkoholia ei ole laajalti saatavilla muualla kuin hotelleissa sekä joissakin ravintoloissa ja baareissa. Yksi egyptiläisen kaupunkielämän piirteistä ovat lukemattomat kahvilat ("ahwa"), joissa juodaan kahvin ja teen lisäksi muun muassa sitruunamehua, oleskellaan ja poltetaan vesipiippua.


Etelämanner.
Etelämanner on maapallon eteläisin maanosa ja ainoa, jolla ei sijaitse vakituista asutusta tai yhtään valtiota. Se jaetaan usein läntiseen ja itäiseen Etelämantereeseen. Etelämanner mielletään yleensä Antarktiksen synonyymiksi, mutta Antarktikseen sisältyy myös napamannerta ympäröiviä saaria. Etelämanner on kylmin, tuulisin, korkein ja kuivin manneralue. Etelämanner on lähes kokonaan sitä ympäröivän eteläisen napapiirin eteläpuolella. Etelämanner on viidenneksi suurin maanosa Aasian, Afrikan, Pohjois-Amerikan ja Etelä-Amerikan jälkeen. Sen pinta-ala on 14 miljoonaa neliökilometriä.
98 prosenttia Etelämantereesta on suuren mannerjäätikön peitossa. Siellä ei ole vakituista ihmisasutusta, mutta 1 000–5 000 ihmistä käy vuosittain tekemässä tutkimusta tutkimusasemilla ympäri maanosaa. Vain kylmään todella hyvin sopeutuneet kasvit ja eläimet selviytyvät siellä, mukaan lukien pingviinit, eväjalkaiset, sukkulamadot, karhukaiset, punkit, mikro-organismit ja jotkin tundrakasvit.
Antarktiksen sopimus solmittiin vuonna 1959 kahdentoista maan välillä. 46 valtiota ei ole hyväksynyt sopimusta. Sopimus estää sotilaallisen toiminnan ja kaivostoiminnan, hyväksyy tieteellisen tutkimuksen ja suojelee maanosan ekosysteemiä.
Antarktis.
"Antarktis" käsittää, paitsi viidenneksi suurimman mantereen, "Etelämantereen", myös sitä ympäröivät saaret Eteläisessä jäämeressä (muun muassa Eteläiset Orkneysaaret, Eteläiset Shetlandsaaret, Ballenysaaret, ja Grahaminmaata reunustavat saaret). Laajemmassa mielessä siihen voidaan lukea myös joukko kauempana navasta sijaitsevia subantarktisia saaria: brittiläiset Etelä-Georgia ja Eteläiset Sandwichsaaret ja Norjalle kuuluva Bouvet’nsaari eteläisellä Atlantilla, Ranskalle kuuluvat Crozetin saaret ja Kerguelen eteläisellä Intian valtamerellä sekä Australialle kuuluva Macquariensaari. Pinta-alaa alueella on noin 14,1 miljoonaa neliökilometriä, josta lauttajäätä on noin miljoona neliökilometriä. Saaret muodostavat noin 89 000 km² kokonaispinta-alasta.
Mannerta peittää keskimäärin noin kahden kilometrin paksuinen jää, ja noin 600 000 km² on jäätöntä aluetta, lähinnä Antarktiksen niemimaalla ja saarilla. Mantereen päällä voi paksuimmillaan olla yli neljän kilometrin paksuinen jääkerros. Tämän vuoksi se on keskimääräisesti korkein manner, keskikorkeuden ollessa 2,3 kilometriä.
Asutusta alueella ei ole lukuun ottamatta muutamaa kymmentä kansainvälistä tutkimusasemaa, joilla on noin muutama tuhat asukasta yhtäjaksoisesti. Ensimmäinen Etelämantereella syntynyt ihminen oli vuonna 1978 Argentiinan Esperanza-tutkimusasemalla syntynyt Emilio Palma.
Jäätikkö.
Etelämantereen korkokuva. Punainen on korkealla, sinertävät alueet ovat meressä kelluvaa lauttajäätä.
Kylmä Antarktiksen maisema, jossa jää virtaa vuorten välistä.
Etelämantereen jäätikön kylmässä ytimessä syntyy jäätä ilmassa olevan kosteuden tiivistyessä syntyvistä lumikiteistä. Reunalla jäätä syntyy enemmän matalapaineiden tuomasta lumesta. Etelämantereen mannerjäätikkö on noin 14 miljoonine neliökilometreineen maailman laajin. Mannerjää kattaa mantereesta noin 98–99 %. Jään tilavuus on noin 30 miljoonaa kuutiokilometriä. 90 % maailman jäästä ja 68 % makeasta vedestä on Etelämantereen mannerjäässä.
Mannerjäätikön keskikorkeus merenpinnasta on 2 300 metriä. Keskilämpötila jäätiköllä on −60 °C ja rannikolla −10 °C. Jäätikön keskimääräinen paksuus on noin 1 600 metriä. Mannerjää on niin paksu, että se kykenee painamaan maankuorta alemmas, syvimmillään noin 950 metrin verran, mikä vie mannerjäätikön alaisessa Bentleyn vajoamassa maanpinnan 2 538 metriä merenpinnan alle.
Ilman jääpeitettä Etelämanner nousisi keskimäärin 450 metriä merenpinnan ylle. Suurin jäätikön paksuus on Wilkesinmaalla, noin 4 776 metriä.
Mannerjäätikkö jaetaan yleensä itäiseen ja läntiseen osioon. Näiden välissä on Transantarktinen vuoristo. Suurempi itäinen mannerjäätikkö on alaltaan 10,35 miljoonaa neliökilometriä ja tilavuudeltaan 26 miljoonaa kuutiokilometriä. Pienempi läntinen jäätikkö on 1,97 miljoonaa neliökilometriä ja tilavuudeltaan 3,3 miljoonaa kuutiokilometriä. Niemimaalla on vielä pienempiä jäätikköjä, alaltaan 0,52 miljoonaa neliökilometriä. Korkeimmillaan jää nousee itäisellä Etelämantereella jopa 4 000 metriä merenpinnan ylle. Koska lännessä maanpinta on suureksi osaksi merenpinnan tason alapuolella, nousee jää vain 1 500–2 000 m:n korkeuteen.
Toinen jako jakaa mannerjäätikön keskusalueeseen, joka on yli 3 000 metrin korkeudessa, laajaan rinnelaueeseen, joka on välillä 3 000–1 800 m, ja reuna-alueeseen. Lisäksi on Antarktisen niemimaa.
Maahan tulee mantereen keskellä lunta 20–60 mm/v etupäässä härmästä ja ilman kosteuden tiivistymisestä. Lumi muuttuu jääksi noin 100 m:n syvyydessä. Jään synty kerrostumalla vie aikaa 1000–2000 vuotta. Jää liikkuu keskusalueella hyvin hitaasti oman painonsa alla.
Mannerjäätikön rinteillä 3 000–1 200 metrin korkeudessa maisema on vaihtelevaa. Siellä on muun muassa jäästä pistäviä vuoria, nunatakeja, ja jäätikön muodot ovat epäsäännöllisempiä. Jäätiköllä esiintyy kupumaisia muotoja. Tälle alueelle saapuu matalapaineita mantereen yllä. Matalapaine nostaa lämpötilaa kesällä −25…−20 °C:seen, −40 °C:seen talvella. Rinnealueella sataa 200–300 mm/v. Myrskyt tuovat alueelle runsaasti lunta, ja jää kasvaa siten jäätikön reunalla nopeasti. Muutama vuosisata riittää tekemään tällä alueella lumesta rakkulamaista jäätä. Jää liikkuu rinnealueella luokkaa 10–20 metriä vuodessa. Jään rinnealueella olevan Amundsenin-Scottin aseman kohdalla virtaus on noin kymmenen metriä vuodessa.
Etelämanteren jäätikön alla on paikoitellen myös järviä. Suurimpia niistä ovat Vostok ja 90 Degrees East.
Etelämantereen jää virtaa hitaasti, nopeus kiihtyy reunoja kohti.
Mannerjäätikön keskustassa virtaus on vain noin 1 m/v luokkaa.
Jään virtausnopeus vaihtelee muutamista kymmenistä metreistä pariin kilometriin vuodessa, monesti se on välillä 100–200 metriä vuodessa. Lambertin jäätikkö virtaa alkupäässä 230 m/v ja loppupäässä 300 kilometrin päässä merellä olevassa kielekkeessä 1 km/v. Shirase-jäätikkö on nopein, se virtaa 2 km/v. Jää on virtausalueilla erittäin railoista ja vaikeakulkuista. Lumettomilla alueilla tuuli puhaltaa kasautuneen lumen pois, ja pöly ja hiekka edistävät lumen sulamista.
Jään virtaus johtuu siitä, että se muuttuu sitkaaksi ja siirappimaiseksi suurissa paineissa, jotka syntyvät jäätikön omasta painosta. Jään virtaus synnyttää jäätikön pintaan vaarallisia, syviä railoja, jotka nykyisin voidaan havaita tutkalla. Jään alla on järviä ja sulaa vettä. Tämä on mahdollista suuren suolapitoisuuden ja suurten paineiden takia. Jäätä kasautuu vuodessa noin 2 biljoonaa tonnia ja häviää suunnilleen saman verran. Jäätä synnyttävät ilman kosteuden tiivistyminen härmäksi ja maahan sataviksi jääkiteiksi. Jäätä hävittävät eniten valuminen jäävuoriksi mereen, tuulen kuluttava vaikutus, haihtuminen ja sulaminen. Näiden yhteisvaikutus on suunnilleen tasapainossa.
Etelämantereella on nykyään lukuisia tutkimusasemia, esimerkiksi aivan etelänavalla on Amundsenin-Scottin etelänapa-asema. Ylhäällä jäätiköllä on muun muassa Vostok-asema. Muun muassa Kiina on pyrkinyt laajentamaam tutkimusasemiaan.
Jäähyllyt.
Joissain kohdissa itse mannerjäätikkö valuu mereen. Silloin syntyy meren pinnalla kelluvia paksuja lauttamaisia rakenteita tai kielekkeitä, jäähyllyjä, jotka ohenevat merelle päin mentäessä. Niiden reunat ovat monesti 20–50 metrin korkuisia äkkijyrkkiä seinämiä, joissa monesti näkyy jään kerroksellisuutta.
Jäähyllyjen pinnalla on lunta, 10 m pinnan alla lumijäätä, 50 m:n syvyydessä jäätä. Suurimpia jäähyllyjä ovat Rossin jäähylly ja Filchnerin jäähylly, jotka ovat huomattavasti tavallista merijäätä korkeammalla ja joista lohkeaa joskus suuria tasalakisia jäävuoria. Rossin jäähyllyn ala on 450 000 km² ja Filchnerin jäähyllyn 530 000 km².
Merijää.
Lähes kokonaan jäätynyttä mannerta ympäröi yhtäjaksoinen merijää, joka ulottuu huomattavasti etelänapaa kauemmas etelän talvella kuin kesällä. Merijään keskipaksuus on 6–7 metriä. Etelämantereen merijää on alaltaan kesäisin 2,65 miljoonaa neliökilometriä ja talvisin 18,8 miljoonaa neliökilometriä. Yhtäjaksoista merijäätä ympäröi vielä vyöhyke, jossa merijää on hajanaista sekä talvella että kesällä. Etelämannerta ympäröivä vesi on hyvin kylmää niin sanottua antarktista vettä, joka rajautuu pohjoisessa melko hyvin vuodenaikojen vaihdellessa paikoillaan pysyvään polaaririntamaan.
Geologia ja luonnonvarat.
Boothin saari ja Mount Scott -vuori
Länsi-Antarktiksella kallioperä on Australian ja Etelä-Amerikan vastaavaa muistuttavaa; siellä on paljon sekä poimuvuoristoja että tulivuoria. Korkein huippu on Mount Vinson. Tulivuorista Erebus on toimiva. Mount Vinsonin vasta 1960-luvulla selvitetty lakikorkeus on 5 139 metriä ja Erebuksen vastaavasti 3 795 metriä. Länsiosaa ja siitä pohjoiseen kurkottavaa Antarktiksen niemimaata pidetään yleisesti Etelä-Amerikan Andien jatkeena, ja onkin arveltu että se koostuisi useista vuorista, jos jää poistettaisiin sen päältä.
Noin puoli miljardia vuotta vanha Itä-Antarktis taas koostuu graniitti- ja gneissiperustaa peittävistä hiekka- ja kalkkikivikerroksista, ja on näin ollen pääosaltaan laakiota. Itä-Antarktista pidetään muinaisen Gondwanamantereen osana. Saarista useimmat ovat vulkaanista perua ja vain osittain jään peitossa. Alueen jakaa kahtia kaksi suurta lahtea: Rossinmeri ja Weddellinmeri.
Antarktiksen niemimaa, joka alkaa Länsi-Antarktiksesta, rajoittuu lännessä Bellingshauseninmereen ja idässä Weddellinmereen. Se koostuu rikkinäisestä ketjusta vuoria ja muutamista saarista. Etelässä se rajoittuu Eternity-vuoriin.
Tutkimuksissa on havaittu jäänalaisia järviä ainakin 77 kappaletta, näistä geomagneettisen etelänavan lähellä olevan Vostokin ollessa tiettävästi suurin. Ei tiedetä kuinka järvet ovat syntyneet, mutta on arvioitu että jäämassan muodostama valtava paine sulattaisi jäätä ja muodostuisi järviä. Järvien arvellaan lisäksi olevan tärkeässä asemassa valtavien jäämassojen liukuessa mereen, sillä veden päällä jäätikkö on huomattavasti liukkaampi kuin kalliota vasten.
Suurimmat joet, joissa liikkuu virtaavaa vettä, ovat Onyx ja Alph.
Joissain Etelämantereen osissa on havaittu niin sanottuja kuivia laaksoja. Ympäröivät vuoret pysäyttävät lumisateet ja auringon lämpö sulattaa laaksoon pöllynneen lumen pois. Kuivia laaksoja on esimerkiksi Victorianmaalla. Joissain laaksoissa on jäätyneitä järviä.
Vuonna 1988 aluetta lähetettiin tutkimaan kaivos- ja öljy-yhtiöiden edustajat 33 maan yhteisellä päätöksellä. Alueelta on löydetty muun muassa rautaa, kuparia, hiiltä (joka on peruja Antarktiksen lämpimästä muinaishistoriasta), rikkikiisua, mangaania ja molybdeeniä. Kaivostoimintaa ei tosin ole, koska toistaiseksi vain hiilen kaivaminen on taloudellisesti kannattavaa. Suomi on ollut mukana tutkimustoiminnassa vuodesta 1989 lähtien.
Geologinen historia.
Mantere oli osa muinaista jättiläismannerta Gondwanaa, kunnes se hajosi osiin noin 100 miljoonaa vuotta sitten mesotsooisella kaudella. Silloin Antarktis sijaitsi vielä tropiikissa ja ilmasto salli dinosaurusten ja muiden vastaavien eliöiden olemassaolon mantereella. Vuonna 1999 löydettiin useita fossiileja Antarktiksen niemimaalta ja lähisaarilta ja vielä noin neljä miljoonaa vuotta sitten Etelämantereella kasvoi pieniä metsäsaarekkeita.
Vuoristot.
Näiden lisäksi on huomattava määrä vuoria ja muita pinnanmuodostumia, jotka ovat lumen ja jään alla peitossa. Monet paikat ja luonnonmuodostelmat on nimetty tutkimusmatkailijoiden ja entisaikojen hallitsijoiden mukaan.
Etelämantereen jakaminen itä- ja länsiosaan.
Koska etelänapa sijaitsee keskellä Etelämannerta, ei ole itsestään selvää, mitä on sanottava mantereen itä- ja mitä sen länsiosaksi. Vain sellaisista alueista, joihin napa ei sisälly, voidaan itä- ja länsilaita yksiselitteisesti määritellä.
Etelämantereen sisään työntyy kaksi merenlahtea, Rossinmeri ja Weddellinmeri, jotka ulottuvat melko lähelle etelänapaa ja jakavat mantereen kahteen selvästi erotettavaan osaan. On tullut tavaksi nimittää näiden toisistaan erottamia mantereen osia Itä- ja Länsi-Antarktikseksi. Weddellinmeri sijaitsee Atlantin kohdalla ikään kuin sen jatkeena, ja mantereen molemmat osat on nimetty sen mukaan, kummalla puolella Weddellinmerta ne sijaitsevat. Koska 180. pituuspiiri kulkee Rossinmeren poikki, sijaitsee Länsi-Antarktis kokonaisuudessaan läntisillä pituusasteilla Greenwichistä luettuna, Itä-Antarktis sen sijaan suurimmaksi osaksi itäisillä pituusasteilla.
Länsi-Antarktis työntyy navalta kohti Tyyntämerta ja Etelä-Amerikkaa, suurempi Itä-Antarktis taas navalta kohti Afrikkaa, Intian valtamerta ja Australiaa. Jos lähtökohtana käytettäisiin Rossinmerta, nimitykset olisivat päinvastaiset.
Länsi-Antarktiksen ja Itä-Antarktiksen rajan voi määrittää tarkemmin Transantarktisten vuorten mukaan. Transantarktiset vuoret eivät ole yhtenäinen vuorijono, vaan ne koostuvat useista erillisistä nimetyistä vuoristoista.
Kasvit ja eläimet.
Kasveista Etelämantereella viihtyvät vain harvat ja sitkeimmät: niemimaalta on löydetty kaksi siemenkasvia: etelämantereenlauha ja kohokkikasvi "Colobanthus quitensis". Antarktisella alueella kasvaa noin 100 lajia sammalia, 200–300 lajia jäkäliä sekä reilu parikymmentä maksasammalta Erilaisia leviä tunnetaan noin 700. Niistä suurin osa elää kasviplanktonina vedessä.
Luonnonvaraisia maanisäkkäitä ei ole, mutta mannerta ympäröivässä meressä viihtyvät muun muassa merileijonat, hylkeet ja valaat. Eteläisellä Intian valtamerellä sijaitsevalle Kerguelenin saarelle on istutettu poroja. Alueella elää useita lintulajeja, kuten etelänmyrskylintuja, pingviinejä, albatrosseja ja lokkeja. Itse Etelämantereen maaeläimistö muodostuu kokonaan selkärangattomista ja on suurelta osin mikroskooppista. Maaeläimistöön kuuluu punkkeja, karhukaisia, sukkulamatoja, rataselämiä ja hyppyhäntäisiä. Kookkain kokonaan maalla elävä eläin on "Belgica antarctica" -surviaissääski. Meressä elää runsaasti kalalajeja kuten "Champsocephalus gunnari" ja "Dissostichus eleginoides" sekä krillejä ja nilviäisiä. Monet Antarktista ympäröivillä merialueilla tavattavat lajit ovat endeemisiä. Kalastusta lähivesillä on rajoitettu kansainvälisillä laeilla.
Lämpötilat ja sademäärät.
a>in asemalla lämpötila pysyy aina 10 pakkasasteen alapuolella ja saattaa pudota alle -76 asteeseen.
Etelämantereen kylmimmän ja lämpimimmän kuukauden keskilämpötilakartta.
Eteläisen pallonpuoliskon talven ajaksi Antarktis vaipuu kaamokseen.
Vuoden keskilämpötila navalla on noin −37 °C, mikä tekee Antarktiksesta yhden maailman vihamielisimmistä paikoista elämälle. Lauhimmankin kuukauden keskilämpötila jää vielä nollan alapuolelle. Talvi ja kesä ovat Etelämantereella päinvastoin kuin pohjoisella pallonpuoliskolla, tammikuu on vuoden lämpimin ja heinäkuu kylmin kuukausi. Talven eli heinäkuun keskilämpötila on mantereen sisäosissa −64 – (−72) °C ja keskikesällä −32 °C.
Jäätikön reunalla alle 1 200 metrin korkeudessa lämpötilaa nostavat veden läheisyys ja föhn-ilmiön takia lämmenneet katabaattiset tuulet. Rannikolla kylmimmän kuukauden keskilämpötila on −16 – (−24) °C ja kesän lämpimimmän −8 °C. Keskikesällä lämpötila nousee rannikolla lämpimimpänä päivänä jopa +10 – +15 °C:seen. Antarktiksen niemimaalla on tammikuussa 0 °C, heinäkuussa −11 °C ja vuoden keskilämpötila −4 °C. Venäläisellä Vostok-tutkimusasemalla mitattiin kylmyysennätys vuonna 1983, kun pakkanen laski −89,2 celsiusasteeseen.
Ilma on kylmyyden vuoksi erittäin kuivaa: vuoden aikana sataa noin 150–350 millimetriä, sisämaassa vain 50 millimetriä. Keskisademäärä on 120–150 millimetriä, minimi 10 mm ja maksimi rannikolla 500 mm. Laajalla alueella mantereen keskustassa sataa alle 50 mm, jopa vain 20–30 mm. Etelämantereen ilma sisältää hyvin vähän vesihöyryä, noin miljoonasosan päiväntasaajan määrästä, mutta suhteellinen kosteus on kylmyyden takia keskimäärin 70 %.
Jäätikön yllä havaitaan ilman kosteudesta tiivistyviä jääkiteitä, joita liikkuu ilmavirtausten mukana, ja jotka voivat vaikeuttaa horisontin erottamista. Muuten Etelämantereen ilma on kuulas ja kirkas.
Lumimyrskyt.
Mannerjäätiköllä sää vaihtelee melkoisesti. Sisämaasta rannikolle suuntautuvat kovat tuulet ja myrskyt ovat säätilalle leimallisia. Siellä saattaa esiintyä päiväkausia kestäviä kovia lumimyrskyjä, jotka ovat ankarimpia koko maailmassa. Ne johtuvat pääosin siitä, että Etelämantereen yllä olevasta korkeapaineesta syöksyy ilmaa Etelämannerta kiertäviin voimakkaisiin matalapaineisiin. Nämä matalapaineet aiheuttavat usein ankaria myrskyjä Etelämannerta ympäröiville vesialueille, esimerkiksi Kap Hornin seuduille. Niinpä monesti esiintyy voimakkaita lumimyrskyjä, joiden nopeus yltää keskimäärin jopa 150 km/h, puuskissa 190 km/h, ja suurin mitattu nopeus on 320 km/h eli 88 m/s.
Merkittävä alue tieteelle.
Tieteen kannalta katsoen Etelämanner esiintyy huomattavana meteoriittien löytöpaikkana. Miljoonien vuosien aikana pudonneet meteoriitit ovat yleensä näkyvillä jään pinnalla ja niitä voi kuuleman mukaan paikoitellen poimia kuin sieniä koriin. Ainakin Carnegie Mellon -yliopiston Nomad-robotti on lähetetty tutkimaan aluetta. Monia uusia halotyyppejä on myös havaittu alueella, muutamia niistä ovat suomalaiset löytäneet. Etelämantereen kuiva ilmasto tarjoaa ihanteelliset olosuhteet tähtitaivaan havainnointiin valon infrapuna-alueella. Suunnitteilla on rakentaa tähtitieteen havainnointiasema, Antarctic Infrared Observatory (AIRO).
Luoksepääsemättömyyden napa.
Luoksepääsemättömyyden napa on Etelämantereen piste, jonne on pisin matka mantereen reunoista. Yleensä luoksepääsemättömyyden napana pidetään koordinaatteja. Ensimmäisenä sen tavoitti Jevgeni Tolstikovin johtama Kolmas neuvostoliittolainen Etelämantereen tutkimusretkikunta 14. joulukuuta 1958. Paikalle rakennettiin radiomasto, kiitotie ja parakki, jonka katolle pystytettiin Leninin patsas. Seuraavan kerran neuvostoliittolaisretkikunta palasi paikalle 1967. Brittiläis-kanadalainen ja norjalais-yhdysvaltalainen seurue tuli paikalle 2007.
Luoksepääsemättömyyden navan sijainnille on esitetty muitakin koordinaatteja, koska mantereen reunaa on hankala määrittää muun muassa jääpeitteen reunan siirtymisen takia.
Etelämantereen tutkimisen historia.
Oli pitkään oletettu, että eteläisillä pallonpuoliskolla olisi laaja, pitkälti lauhkealle vyöhykkeelle ulottuva manner, Terra Australis. James Cook yritti toisella valtameripurjehduksellaan vuosina 1771–1772 etsiä sitä. Hän ylitti eteläisen napapiirinkin, mutta lopulta jääesteet pakottivat hänet kääntymään takaisin. Etelämantereelle saakka hän ei päässyt, mutta sai todistetuksi, ettei oletettua paljon laajempaa mannerta ollut olemassa.
Ensimmäisenä Etelämantereen löysivät purjelaivoilla purjehtivat retkikunnat 1800-luvun alussa. Mielenkiinto siihen kuitenkin lopahti, koska manner oli jäätävän kylmä ja myrskyisen, jäälauttoja sisältävän meren keskellä. Aivan 1800-luvun lopussa tutkimusmatkailijoiden mielenkiinto mannerta kohtaan palasi. Carsten Borchgrevink rakennutti 1899 pienen mökin tutkimusasemaksi Etelämantereelle.
Englantilaiset tutkivat Etelämannerta voimaperäisesti Discovery-laivalla saapuneella retkikunnalla 1901–1904. Retkellä olivat mukana myöhemmin kuuluisaksi tulleet Robert Scott ja Ernst Shackleton. Perustetusta tukikohdasta tehtiin jäätikölle monta kauas ulottunutta retkeä. Scott ja Shackleton koettivat valloittaa etelänapaa 1902, mutta eivät päässeet pitkällekään, kun miehet sairastuivat ja vetokoirat kuolivat. Retken takia Shackleton ja Scott riitaantuivat ja erosivat, ja Shackleton yritti 1908 etelänavalle päästen vain 108 kilometrin päähän siitä.
Vuosina 1911–1912 lähti eri paikoista kohti etelänapaa kaksi kilpailevaa retkikuntaa. Scottin retkikunta oli alusta asti huono-onninen, ja käytti huonosti Etelämantereella toimivia traktoreita ja poneja. Poneihin luotettiin, koska niitä käytettiin Siperian kylmissä oloissa. Silti ponit eivät kestäneet Siperiaa ankarampia Etelämantereen oloja, ja ne jouduttiin lopettamaan. Traktorit lakkasivat toimimasta jo alussa, koska niitä ei ollut suunniteltu Etelämantereen oloihin. Näin Scott joutui miehineen itse vetämään rekiä, mikä hidasti matkantekoa huomattavasti. Sillä välin norjalainen Roald Amundsen saavutti Etelänavan suunnitelmansa mukaan. Scottkin saapui Etelänavalle, ja hänen miehensä kääntyivät pettyneinä takaisin löydettyään norjalaisten leirin. Amundsen palasi kotiin suunnitelman mukaan. Koska Scottin matkanteko oli hidastunut ratkaisevasti, ruokavarat alkoivat huveta ennen retken päättymistä. Miehet kärsivät lisäksi rasituksesta vetäessään raskaita rekiä. Yksi miehistä kuoli ylirasitukseen ja toinen paleltumista kärsivä käveli lumimyrskyyn palaamatta, ettei hidastaisi toisten kulkua. Jäljelle jääneet kolme miestä harkitsivat lumimyrskyn keskellä itsemurhaa lääkkeillä, koska ruokatarvikkeet loppuivat. He ilmeisesti kuitenkin paleltuivat kuoliaiksi, sillä lääkkeisiin ei ollut koskettu. Seuraavan vuoden keväällä lähetetty retkikunta löysi Scottin kuolinleirin. Scottia syytettiin jälkikäteen siitä, että hän jatkoi retkeä, vaikka suunnitelluista aikatauluista oli livetty huomattavasti ja vei siten retkikunnan varmaan tuhoon.
Tämän jälkeen Ernst Shackleton yritti ylittää Etelämannerta, mutta toinen hänen laivoistaan, "Endurance" juuttui jäihin, ja miehistö joutui palaamaan takasin kokien vaiheikkaan seikkailun, kulkien ja asuen muun muassa jäälautoilla, saaressa ja veneissä myrskyn keskellä. Myöhemmin ensimmäisen maailmansodan vielä kestäessä australialainen geologi Douglas Mawson koki elämänsä seikkailun, kun joutui vaeltamaan nälkäisenä satoja kilometrejä takaisin tutkimusasemalle, sen jälkeen kuin suurin osa tarvikkeista oli menetetty yhden miehen ja reen pudottua railoon. Alussa matkaa tehtiin koirien avulla, mutta ne syötiin yksi toisensa jälkeen. Mawsonin toveri Mertz sairastui pahoin, menetti järkensä ja kuoli paluumatkalla. Mawson oli itsekin pudota railoon.
Vuonna 1929 amerikkalainen Richard Byrd alkoi lennellä Etelämantereella, ja amerikkalaiset perustivat ensimmäisen tutkimusaseman Little American. Monia muita tutkimusretkikuntia lähetettiin Antarktikselle ja amerikkalaiset tutkivat Etelämannerta voimaperäisesti 1946–1947. Muut maat alkoivat perustaa omia tutkimusasemiaan 1950-luvulla, ja kiisteltiin siitä, miten Etelämanner jaettaisiin eri maiden kesken. Yhdysvallat perusti Etelänavalle Amundsen-Scott-nimisen aseman 1956. Neuvostoliitto perusti Vostok-aseman kauas jäätikölle 1957. Kansainvälisenä geofysiikan vuonna 1957–1958 mannerta tutki noin 70 eri maiden lähettämää tutkimusretkikuntaa. Vuonna 1959 sovittiin, että Etelämannerta saa käyttää vain rauhanomaista tieteellistä tutkimustyötä varten.
Aluevaatimukset ja territoriot.
Eri valtioiden tutkimusasemat ja aluevaatimukset
Etelämanner ja sen läheisyydessä olevat saaret eivät kuulu minkään valtion alueisiin. Norja, Yhdistynyt kuningaskunta, Uusi-Seelanti, Ranska, Chile, Argentiina ja Australia ovat kuitenkin vaatineet sieltä alueita. Kaikki nämä alue­vaatimukset koskevat kahden pituuspiirin välisiä sektoreja manterella ja antarktisessa saaristossa. Pituus­piirien 150 ja 90 astetta läntistä pituutta välistä aluetta ei mikään valtio ole vaatinut lukuun ottamatta tällä sektorilla sijaitsevaa, Norjan vaatimaa. Yhdistynyt kuningas­kunta, Argentiina ja Chile vaativat osittain samoja alueita.
Vuonna 1959 alle­kirjoitetun Antarktiksen sopimuksen vuoksi alue­vaatimuksia ei kuitenkaan ole kansain­välisesti hyväksytty. Lisäksi sopimuksessa sanotaan, että Etelä­mannerta ei saa käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin. Sopimus koskee 60. eteläisen leveys­piirin etelä­puolella olevia alueita, joten tämän leveys­piirin pohjois­puolella sijaitsevat sub­antarktiset saaret eivät kuulu sopimus­alueeseen.


Euroopan unionin symbolit.
Euroopan unionin symbolit on tarkoitettu edustamaan ja yhdistämään unionin kansoja ja kansalaisia. Symboleita on viisi ja ne ovat lippu, motto, hymni, juhlapäivä ja yhteinen raha. Euroopan unionilla ei ole vaakunaa, mutta lipun tähtikuviota käytetään usein sen sijassa.
Euroopan unionin lippu.
Unionin lippu on 12 kultaisen tähden muodostama ympyrä sinisellä taustalla. Ympyrä edustaa Euroopan kansojen unionia ja 12 tähteä symboloivat täydellisyyttä ja yhtenäisyyttä. Lipun on suunnitellut Arsène Heitz. Yhdysvaltain lipussa oli vastaava tähtien ympyrä 1777–1795, mutta tähtiä oli 13 ja ne olivat hopeisia (valkeita).
Vaikkakin lippu yhdistetään useimmiten Euroopan unioniin, se suunniteltiin alun perin Euroopan neuvostolle, joka otti sen käyttöön 8. joulukuuta 1955. Euroopan yhteisö otti lipun tunnuksekseen 26. toukokuuta 1986 ja tämä vahvistettiin uudestaan Maastrichtin sopimuksessa. Lipun ajatellaan kuvaavan Eurooppaa kokonaisuudessaan päinvastoin kuin viittaavan mihinkään yksittäisen organisaatioon, kuten EU:hun tai Euroopan neuvostoon.
Euroopan unionin motto.
Euroopan unionin motto julkistettiin alun perin epävirallisen prosessin kautta vuonna 2000. "Moninaisuudessaan yhtenäinen" valittiin koululaisten internetissä tekemien ehdotusten pohjalta ja sen hyväksyi europarlamentin puhemies Nicole Fontaine. Motto on nykyisellään kirjoitettu unionin perustuslakiluonnokseen ja se esiintyy EU:n www-sivuilla.
Euroopan unionin rahayksikkö.
Euro (symboli €, lyhenne e, valuuttatunnus EUR) on virallinen rahayksikkö seitsemässätoista Euroopan unionin jäsenvaltiossa ja kolmessa EU:hun kuulumattomassa kääpiövaltiossa, eli euroalueella. Yksi euro vastaa 100 senttiä (lyh. snt tai c). Kaikissa eurokolikoissa on yhteinen puoli, johon arvo on kirjattu, sekä kansallinen puoli, jolla on valtiokohtainen kuva. Euroseteleissä on valtioiden kesken yhtenäinen ulkoasu kummallakin setelin puolella. Kaikkia seteleitä ja käyttökolikoita (mutta ei juhlarahoja) voidaan käyttää kaikissa eurovaltioissa.
Euroopan unionin kansallislaulu.
Euroopan unionin kansallislaulu, "Oodi ilolle" (”Euroopan hymni”), perustuu Ludwig van Beethovenin yhdeksännen sinfonian päätösosaan. Unionin alueella puhuttujen kielten runsauden vuoksi hymni on täysin instrumentaalinen, eli siinä ei ole sanoja. Alun perin hymnin valitsi Euroopan neuvosto vuonna 1972.
Hymniä soitetaan Euroopan neuvoston ja Euroopan unionin virallisissa tilaisuuksissa.
Eurooppa-päivä.
9. toukokuuta 1950 Robert Schuman esitti ehdotuksensa yhtenäisen Euroopan luomisesta välttämättömänä rauhanomaisten suhteiden ylläpitämiseksi.
Tätä ehdotusta, joka tunnetaan nimellä Schumanin julistus pidetään Euroopan unionin perustamisen ensimmäisenä askeleena.
Nykyään 9. päivästä toukokuuta on tehty Euroopan unionin symboli (Eurooppa-päivä), joka yhdessä yhteisen valuutan (euro), lipun ja kansallislaulun kanssa identifioi Euroopan unionin poliittisena toimijana. Eurooppa-päivä on tarkoitettu unionin kansoja ja kansalaisia yhdistävien juhlallisuuksien päiväksi.
Eurooppa-päivän tapahtumia Suomessa järjestää kansalaisjärjestö Eurooppalainen Suomi yhteistyössä Euroopan komission kanssa.
EU-passi.
EU-maissa on otettu käyttöön yhdenmukainen EU-passi, joita Suomessa on myönnetty vuodesta 1997. Kansiltaan bordeaux’npunainen passi sisältää kansallisia tunnuksia ja passi on kirjoitettu yhdellä tai useammalla asianomaisen maan virallisella kielellä.
EU:n ajokortti.
Unionimaat ovat ottaneet käyttöön yhteisen ajokorttimallin. EU-kortti riittää yleensä Euroopan unionin alueella liikuttaessa, jossa kansainvälinen ajokortti ei ole välttämätön.
EU-rekisterikilvet.
Useimmissa jäsenmaissa, Suomessa vuodesta 2001, ovat voimassa EU:n rekisterikilvet. Ne korvaavat kansallisuustarran unionin sisällä ja nopeuttavat rajanylityksiä.


Edie Brickell.
Edie Brickell, (s. 10. maaliskuuta 1966, Dallas, Texas) on yhdysvaltalainen naislaulaja. Edie lauloi aikaisemmin yhtyeessä nimeltä "Edie Brickell & the New Bohemians". Hän on naimisissa Paul Simonin kanssa.
Brickell tuli tutuksi Windows-käyttäjille Windows 95 -käyttöjärjestelmän asennusrompulle sisällytetyn musiikkivideonsa "Good Times, Bad Times" kautta.


Euroopan yleisradiounioni.
Euroopan yleisradiounioni (EBU) on eurooppalainen televisio- ja radioliitto, jonka eurooppalaiset länsimaat Suomi mukaan lukien perustivat 12. helmikuuta 1950 Torquayssa Britanniassa OIRTin vastapainoksi. Se oli aiemmin suljettu muilta kuin yleisradiotoimintaa harjoittavilta julkisen palvelun kanavilta, mutta nyttemmin pääsyvaatimuksia on lievennetty.
EBU:n televisiojakeluverkko on nimeltään "Eurovisio" (), joka tunnetaan parhaiten vuosittain järjestetystä Eurovision laulukilpailusta.


Elektro.
Elektro, lyhennys sanoista "electro funk" (tunnetaan myös nimillä "robot hip hop" ja "Electro hop"), on musiikkityyli, joka kehittyi 1980-luvulla Yhdysvalloissa. Tyylin juuret ovat ennen kaikkea Kraftwerkin tuotannossa ja funk-musiikissa (toisin kuin esimerkiksi aikaisempien hip hop -äänitteiden, jotka olivat lähempänä diskoa). Yksi ensimmäisistä elektrolevyistä oli Afrika Bambaataan vuoden 1982 single "Planet Rock", joka samplasi reiluin ottein Kraftwerkin "Trans-Europe Express" -kappaletta.
Elektrolle tyypillisiä muista genreistä erottuvia piirteitä ovat muun muassa epätasaisempi "breakbeat"-rytmi useammin kuin suora 4/4-biitti sekä hyvin konemaiset ja luonnottoman kuuloiset soundit. Usein elektrossa käytetään vokooderia tai 808-rumpukonetta tai sen sampleja.
Nykyään elektron käsite saatetaan alkuperäisen merkityksensä lisäksi yhdistää myös muun muassa 1980-luvun retrodiskoon sekä monentyyppiseen rock- ja popmusiikin kanssa flirttailevaan elektroniseen musiikkiin. Elektron sekoittaa hyvin helposti Electro Houseen.
Tunnettuja artisteja.
Myös esimerkiksi Herbie Hancock on tehnyt joitakin merkittäviä elektroäänitteitä.


Epilepsia.
Epilepsia (aikaisemmin usein, nykyään vain harvoin "kaatumatauti") on krooninen neurologinen sairaus, jolle on tunnusomaista toistuvat, ennalta arvaamattomat tajuttomuus-kouristuskohtaukset tai tajunnan hämärtymiskohtaukset. Epileptinen kohtaus on ohimenevä aivotoiminnan häiriö, jonka syynä on poikkeava, purkauksenomainen aivosähkötoiminta, ja joka saattaa levitä pahimmassa tapauksessa koko aivojen alueelle. Epilepsiaa tavataan myös eläimillä.
Kansainvälisen terveysjärjestö mukaan epilepsia on yksi tärkeimmistä vakavista aivosairauksista ja muodostaa noin prosentin sairauksien maailmanlaajuisesta sairaustaakasta.
Suomessa epilepsiasta kärsii noin yksi prosentti koko väestöstä eli noin 54 000, joista lapsia noin 5 000. Suomessa on toiminut vuodesta 1969 lähtien epilepsiapotilaiden ja heidän omaistensa etuja ajava valtakunnallinen Epilepsialiitto.
Epilepsiaa tutkiva tieteenala on epileptologia.
Syyt.
Häiriö aivojen hermosolujen sähköisessä toiminnassa voi johtua solujen vaurioitumisesta tai esimerkiksi geneettisestä aivosolujen toimintahäiriöstä. Vaurioituminen on voinut tapahtua esimerkiksi raskauden aikana tai synnytyksessä. Aivosolut ovat voineet tietyllä aivojen alueella kehittyä tai järjestyä toisiinsa nähden poikkeavasti. Epilepsia voi myös olla seurausta päähän kohdistuneesta voimakkaasta, usein tajuttomuuteen johtavasta iskusta tai aivotulehduksesta. Myös aivokasvaimet, aivoverisuonimuutokset, aivoveren­kiertohäiriöt tai aineenvaih­dunnan häiriöt voivat olla epilepsian syynä.
Oireet.
Epileptinen kohtaus kestää sekunneista useisiin minuutteihin. Kohtaukset ilmenevät useimmin muutaman sekunnin mittaisina toimintojen pysähtymisinä tai toimintakyvyn alentumina. Vakavammissa tapauksissa oireita ovat esimerkiksi kaatuminen, koko vartalon ja raajojen kouristelu minuuttien ajan tai kirkuminen. Usein suusta erittyy myös vaahtoa. Joskus epileptikko voi satuttaa itsensä kaatuessaan yllättäen.
Jossain tapauksissa epilepsiaa sairastava pystyy muutamia sekunteja tai aikaisemmin ennen kohtausta ennustamaan tapahtuvan, tuntemalla ns. auran (esimerkiksi silmät eivät tottele, silmien ollessa kiinni näkyy erilaisia valoilmiöitä jne). Epilepsiakohtauksen sattuessa kohtausta ei saa estellä. Kohtauksen saaneen päätä pitää suojata. Riski vammautua tai kuolla alkaa kasvaa, kun kohtaus on kestänyt enemmän kuin 30 minuuttia.
Pitkittynyt epileptinen kohtaus eli "status epilepticus" on hengenvaarallinen tila. Sen kehittymisen riski kasvaa epilepsiakohtauksen kestäessä yli 5 minuuttia. On arvioitu, että noin 30–60 prosenttia status epilepticukseen joutuvista on jo aiemmin todettuja epileptikkoja. Keskimäärin 20 prosenttia status epilepticus -potilaista kuolee kuukauden kuluessa kohtauksen päättymisestä. Kuolleisuus vaihtelee merkittävästi eri ikäryhmien välillä, ja monilla status epilepticukseen joutuneilla on ilmennyt myöhemmin erilaisia jälkioireita. Status epilepticus saattaa ilmetä myös poissaolokohtauksina, jotka kestävät muutamasta tunnista vuorokausiin.
Oireiden laukaisijat.
Oireiden laukaiseva tekijä vaihtelee yksilöittäin. Sairauskohtauksen voivat laukaista erilaiset välkkyvät valot tai tietokoneen ruudulla näkyvät graafiset efektit. Sairauden on aiemmin arveltu johtuvan uskonnollisesta kokemuksesta tai jopa riivauksesta. Japanissa Pokémon-piirrossarjassa ollut graafinen efekti Porygon-jaksossa aiheutti 685 lapselle samanaikaisesti epilepsiakohtauksen. Kaikille soitettiin ambulanssi, mutta vain 150 vietiin sairaalaan. Muut toipuivat ambulanssimatkan aikana. Kaksi lapsista joutui viettämään sairaalassa kaksi viikkoa. Tämän jälkeen Pokémon oli neljän kuukauden ajan tauolla Japanissa.
Epileptiset kohtaukset ovat mahdollisia myös henkilöillä, jotka eivät sairasta epilepsiaa. Tällöin niiden aiheuttajana saattaa olla esimerkiksi pitkäaikainen valvominen, stressi, eräät lääkkeet tai runsas alkoholin kulutus.
Hoito.
Oireita voidaan hoitaa lääkkein ja toisinaan leikkauksen tai ketogeenisen erikoisruokavalion avulla. Valtaosa saadaan hoidetuksi lääkkein kohtauksettomiksi. Noin viidesosalle sairastavista lääkkeistä ei ole apua, mutta osaa heistäkin voidaan auttaa leikkauksella, jossa kohtauksia aiheuttava aivoalue poistetaan. Tutkimustuloksen mukaan epilepsialääkkeet aiheuttavat jossain määrin kasvaneen itsemurhariskin.
Ketogeeninen dieetti on kehitetty jo 1920-luvulla mutta jäi sittemmin uusien epilepsialääkkeiden jalkoihin. Sillä on saatu kuitenkin hoitomuotona nykypäivään asti erinomaisia tuloksia; 10-15 % ruokavaliolle siirtyneistä lapsista kohtaukset loppuivat täysin ensimmäisen vuoden aikana, 30:lla %:lla kohtaukset olivat vähentyneet 90 %. Ketogeenisestä dieetistä on löytynyt myös apu silloin, kun lääkkeet eivät ole auttaneet ollenkaan.
Epilepsian lääkehoidossa voidaan oireista riippuen käyttää muun muassa seuraavia lääkkeitä: karbamatsepiini, okskarbatsepiini, valproaatti, pregabaliini, lamotrigiini, gabapentiini, tiagabiini, topiramaatti, levetirasetaami, fenytoiini, klonatsepaami, klobatsaami, natriumvalproaatti
Vaikeahoitoisen epilepsian hoidossa on käytössä myös elektroniikkaa. Aivojen sähkötasapainoa tasoittamaan on kehitetty kehoon implantoitava niin sanottu vagusstimulaattori, joka lähettää hetkittäin sähköimpulsseja vagushermoon.
Muuta.
Yksittäisen epileptisen kohtauksen jälkeen määrätään kolmen kuukauden ajokielto, jos tehtyjen selvitysten perusteella epilepsiadiagnoosia ei aseteta, lääkitykselle ei nähdä tarvetta eikä voida arvioida kohtauksen olleen sekundaarinen aivojen sairaudelle tai vammalle.
Epilepsian kuten muidenkin stabiilien aivosairauksien (esimerkiksi aivoinfarkti tai kontuusioarpi) seurauksena kiellon pituus on 12 kuukautta ja etenevän aivosairauden löydyttyä kielto on lääkärin harkinnan mukaan tätä pidempi.
Epilepsia on aiemmin ollut pelätty sairaus. Epilepsiaa sairastava saatettiin jopa sulkea laitokseen. Suomessa epilepsia, joka ei johtunut ulkoisesta syystä, oli vielä 1960-luvulla avioeste, mutta tasavallan presidentti saattoi antaa epileptikolle poikkeusluvan mennä avioon.
Tunnettuja epileptikkoja.
Kuuluisista henkilöistä esimerkiksi Paavalin on epäilty sairastaneen epilepsiaa. Fjodor Dostojevskillä oli epilepsia, ja hän käsittelee aihetta useimmissa tunnetuimmista romaaneistaan.


Virheenkorjauskoodi.
Virheenkorjauskoodi ("ECC", englannin käsitteestä Error Correcting Code) on informaatioteoriassa koodi, jossa jokainen datasignaali noudattaa tiettyjä rakennesääntöjä. Tällöin virhetilanteet voidaan havaita ja korjata automaattisesti.
Virheenkorjausta varten muistipiireihin voidaan lisätä ylimääräisiä muistikennoja. Muistikennojen lisäys ei onnistu, ellei piirisarja tue tätä. Harva on valmis maksamaan muistikennojen lisähinnasta aiheutuvan kustannuksen kotikoneeseensa, joten virheenkorjauskoodi on käytännössä käytössä verkkopalvelimissa ja muissa kriittisissä kohteissa.
Yksinkertainen esimerkki virheitä korjaavasta koodista on formula_1 bitin toistokoodi. Tätä koodia käytettäessä kanavaan lähetetään peräkkäin n kpl nollia, kun halutaan välittää vastaanottajalle bittitila 0 ja vastaavasti n kpl ykkösiä, kun halutaan välittää bittitila 1.
Tämän koodi muodostuu siis koodisanajoukosta formula_2.
Jos kanavan kautta kulkeneessa koodisanassa alle puolet biteistä on vaihtanut tilaansa,
Virheitä korjaavien koodien teoriassa keskeinen käsite on koodin minimietäisyys.
Kahden samanpituisen koodisanan välisellä etäisyydellä tarkoitetaan niiden kohtien lukumäärää, joissa ne eroavat toisistaan. Esimerkiksi binäärisanojen '0100011101' ja '0111011001' välinen etäisyys on kolme. Koodin minimietäisyydellä tarkoitetaan pienintä arvoa, minkä kahden eri kyseiseen koodiin kuuluvan koodisanan välinen etäisyys voi saada.
Koodin määrittämiseksi valitaan yleensä ensimmäiseksi jokin aakkosto, merk. formula_3.
Hyvin usein käytetään binääriaakkostoa formula_4.
Kaikkien formula_1-pituisten aakkoston formula_3 sanojen joukkoa merkitään tavallisesti formula_7.
Koodi, jonka pituus on formula_1, saadaan valitsemalla jokin ei-tyhjä osajoukko formula_9.
Koodisanojen formula_10 ja formula_11 välinen "Hamming-etäisyys" on
Koodin formula_9 "minimietäisyys" on
Helposti todetaan, että koodin, jonka sanojen lukumäärä on formula_16, minimietäisyyden laskemiseen tarvitaan yleisessä tapauksessa
Koodi formula_9 kykenee korjaamaan formula_19 virhettä, jos koodisanakeskiset formula_19-säteiset pallot
formula_21
Koodin virheenkorjauskyky formula_22 saadaan, kun formula_19 valitaan
Koodia sanotaan täydelliseksi formula_1-pituiseksi formula_22-virhettä korjaavaksi koodiksi, jos koodisanakeskiset formula_22-säteiset pallot ovat yhteispisteettömät ja täyttävät koko avaruuden formula_7.
Lineaariset koodit.
Lineaarisia koodeja muodostettaessa aakkostoksi formula_3 valitaan jokin äärellinen kunta formula_29, missä formula_30 on kunnan alkioiden lukumäärä eli kunnan kertaluku.
Lineaariset koodit ovat vektoriavaruuden formula_31 lineaarisia aliavaruuksia.


Emolevy.
XT 386DX-40-emolevy Octek Jaguar V vuodelta 1993.
Emolevy on tietokoneen keskeinen piirilevy, johon tietokoneen muut osat kiinnitetään, ja jonka avulla muut osat kommunikoivat.
Osa näistä osista on juotettu emolevyyn kiinni, kun taas
esimerkiksi virtajohdot, laajennuskortit, keskusmuistit ja suorittimet voidaan kiinnittää helposti käsin painamalla ne kiinni niille varattuihin paikkoihin. Niissä on tukena jokin lukitusmekanismi tai ruuvikiinnitys.
Emolevy saa tarvitsemansa käyttövirran virtalähteestä.
Piirisarja.
ATX-emolevy Asus P4PE, Socket 478-kannalla vuodelta 2002.
ATX-emolevyt (ja sitä uudemmat) sisältävät useita laajennuskortteja emolevylle integroituna. Näitä integrointeja hoitaa tavallisesti emolevyn piirisarjaksi kutsutun ohjainryppään eteläosa. Suorittimen, muistin, näytönohjaimen ja emolevyn välisestä kommunikoinnista huolehtii emolevyn piirisarjan pohjoisosa, eteläosa hoitaa hitaammat datavirrat: kiintolevyohjaimen, sarja- ja rinnakkaisportin sekä PCI-väylän. Joillakin piirisarjoilla integrointia on viety pidemmälle yhdistämällä pohjois- ja eteläsarjat yhdeksi piiriksi. Hyötynä saavutetaan nopeampi tiedonsiirto piirisarjan osien välillä, kun ne eivät enää sijaitse pitkien ja hitaiden dataväylien päässä toisistaan.
Micro ATX-emolevy Asus A8N-VM CSM Socket 939-kannalle vuodelta 2005.
Nykyään emolevylle on yhä useammin integroitu myös vähintään yksi nopea verkko-ohjain. Samoin integroitu äänikortti löytyy nykyisin lähes kaikista emolevyistä. Aiemmin integroitu näytönohjain löytyi vain halvimmista emolevyistä ja ne olivat laadultaan vaatimattomia. Nykyisin integroitu näytönohjain sisältyy moniin tehokkaisiin kokoonpanoihinkin tarkoitetuista emolevyistä. Integroitujen näytönohjaimien kuvanlaatu on nykyisin useimmiten hyvä, mutta niiden teho on silti liian vaatimaton esimerkiksi pelikäyttöön. Tehoa vaativa käyttäjä joutuu siis yhä hankkimaan erillisen näytönohjaimen, mutta joissakin kokoonpanoissa integroidun näytönohjaimen laskentatehoa voidaan hyödyntää erillisen näytönohjaimen rinnalla.
Suorittimen jäähdytys.
Nykyään suorittimien virrankulutuksen noustua kovasti suorittimet vaativat yhä suurempia jäähdytysjärjestelyjä.
Suoritinkannan pienet muovikiinnikkeet eivät enää riitä yli puolikin kiloa painavien jäähdyttimien turvalliseen kiinnitykseen suosituissa tornikoteloissa, joissa suorittimen jäähdytin vääntää emolevyä 90 asteen kulmassa. Suorittimen jäähdytin kiinnitetäänkin nykyään suoraan emolevyllä olevien kiinnitysreikien läpi emolevyn takana olevaan metallirakenteeseen tai rakenteeltaan aiempaa tukevampaan muovikehikkoon. Emolevyllä on prosessorituulettimen vaatimat virtaliittimet. Emolevyllä olevien liittimien kanssa prosessorituulettimen pyörimisnopeutta voidaan säädellä prosessorin käyntilämpötilan mukaan.
Näytönohjaimen virrankäytöstä.
ATX-emolevy MSI X38 DiamondCombo LGA775-kannalle vuodelta 2007.
Emolevyjen AGP- ja PCI Express -väylä (näytönohjainväylä) toimivat perinteisesti 3,3 tai 1,5 voltin jännitteellä. Nykyiset näytönohjaimet ottavat usein huomattavan tehon (esimerkiksi 150 W ei ole tavaton määrä), joten emolevyn pitäisi siis kestää peräti (esimerkin tapauksessa) pitkälti yli 50 ampeerin virta. Tähän emolevyn virransyöttö ei riitä, joten tehokkaimmissa näytönohjaimissa on nykyään oma virtapistoke, johon voidaan kiinnittää virtalähteestä tuleva Molex tai PCI-E -tyyppinen lisävirtajohto.
ATX-emolevy ASRock K10NSLI780SLI3X-WIFI- emolevy AM2 -kannalle vuodelta 2008.
ATX, Micro ATX, Mini ITX, Nano ITX ja Pico-ITX -emolevyjen kokoerot.


Etätyö.
Etätyö on työtä, joka tehdään kiinteän toimiston ulkopuolella, esimerkiksi kotoa, etäpisteestä, hotellista tai liikkuvasta toimistosta käsin, hyväksikäyttäen tietoliikenneyhteyksiä työnantajayrityksen tietoverkkoon. Etätyöllä ymmärretään usein vain kotona tehtävää toimistotyötä mutta monissa muissakin ammateissa (esimerkiksi myyntiedustajat, huoltoasentajat, ym. liikkuvat ammatit) raja etätyön ja "muun työn" välillä hämärtyy tietoliikenneyhteyksien nopeuden ja peiton jatkuvasti parantuessa.
Toimistotyössä säännöllinen etätyö on voitu järjestää niin, että työntekijä tekee kaikki tai osan töistään työpaikan ulkopuolella. Käsiteltävä tietoaineisto välitetään yrityksen ja työntekijöiden tietokoneiden välillä esimerkiksi työnantajan järjestämän suojatun verkkoyhteyden (VPN) kautta ja kokoukset pidetään konferenssipuheluiden sekä erityisten virtuaalikokousohjelmien avulla. Etätyömahdollisuuden tarjoaminen työntekijälle edellyttää työnantajan vahvaa luottamusta työntekijään ja mahdollisuutta pilkkoa työ itsenäisesti suoritettaviin palasiin.
Tietoammateissa, joissa suomalaisia työskentelee noin puolet, on helpompi järjestää etätyön mahdollisuus kuin perinteisemmissä ammateissa. Etätyön mahdollisuus voidaan järjestää työntekijöille, joiden työn tekeminen ei ole paikkaan sidottua. Nykyisin työntekijä voi olla tehokkaalla tavalla yhteydessä työnantajaansa tietoliikenneverkkojen avulla ja yhteydenpito onnistuu helposti.
Etätyöstä on tullut myös hajautettavampaa ja työtä tehdään liikkuvasti. Nykyisin etätyön rinnalla käytetään myös täsmällisempiä käsitteitä kuten hajautettu työ ja läsnätyö.
Kiinnostus etätyöhön alkoi 1990-luvun loppupuolella, kun tietokoneiden halventuminen ja tietoliikenneyhteyksien kehittyminen vähensivät riippuvuutta työpaikan toimistoympäristöstä. Ihmiset halusivat työskennellä ainakin osan aikaa kotonaan, mökeillään tai maatiloilla. Työntekijällä on etätyössä mahdollisuus jaksottaa työ pienempiin jaksoihin ja ottaa huomioon henkilökohtaiset ja ympäristölliset seikat. Etätyön kielteisenä puolena pidetään työ- ja vapaa-ajan mahdollista sotkeutumista ja työpaikan sosiaalisten suhteiden heikkenemistä.
Etätyön kehittyminen Suomessa ja soveltaminen.
Vuonna 1999 Suomessa oli tutkimuksen mukaan 355 000 etätyöntekijää, jotka tekivät ainakin muutaman tunnin kuukaudessa etätöitä kotonaan. Viikoittain etätöitä tekeviä oli tästä määrästä noin 15 prosenttia. Suurin etätöitä tekevistä aloista on hallinnon ala, johon on helppo liittää etätyön mahdollisuus. Etätyön mahdollisuus kohdistuu myös selvästi yksityiselle sektorille, selvemmin kuin kunnalliselle.


Enigma (salauslaite).
Enigma oli saksalaisten toisen maailmansodan aikana käyttämä sähkömekaaninen salauslaite, jonka toiminta perustui pyöriviin salauskiekkoihin. Tarkkaan ottaen kyse on kokonaisesta salauslaitteiden perheestä, sillä ajan myötä laitteesta kehitettiin useita eri malleja. Enigman keksijä Arthur Scherbius sai ensimmäisen Enigmaan liittyvän patenttinsa 1918.
Enigma oli kaupallisessa käytössä 1920-luvun alusta alkaen, ja sitä myytiin jopa ulkomaille asti. Saksan sotilasmalli (Wehrmachtin ja erityisesti laivaston Enigma) on näistä malleista kuuluisin. Saksan asevoimat ottivat koneen käyttöön seuraavasti: merivoimat 1926, maavoimat 1929 ja ilmavoimat 1933. Myös monet muut hallinnonalat kuten SS, poliisi ja rautatiet käyttivät Enigmaa.
Helppokäyttöisyys ja salauksen oletettu vahvuus olivat tärkeimmät syyt laajaan käyttöön. Myös saksalaisten tarve lyödä mahdollinen vastustaja nopeasti pienellä 100 000 miehen armeijalla korosti ajan voittamisen tärkeyttä (salauksen automatisointi) ja liikkeen mahdollistavaa sodankäyntiä (radioiden käyttö).
Salaus kuitenkin murrettiin ja tämä lyhensi, ainakin teoriassa, toisen maailmansodan kestoa arvioiden mukaan ainakin vuodella. Tätä lähinnä brittien työtä kutsuttiin nimellä operaatio Ultra. Britit eivät paljastaneet tätä ennen kuin 1960–1970-luvuilla.
Suomessa on Enigma-laite nähtävissä viestimuseossa Riihimäellä.
Enigman rakenne.
Enigma on sähköisten ja mekaanisten osien muodostama kokonaisuus. Mekaaninen osio koostuu näppäimistöstä, pyörivistä salauskiekoista sekä mekanismista, joka pyörittää kiekkoja jokaisen näppäimenpainalluksen yhteydessä. Kiekkojen jatkuva pyöriminen saa aikaan uuden koodauksen jokaista näppäimenpainallusta kohden.
Varsinainen salaus tapahtuu sähköisesti. Mekaaniset osat muodostavat jatkuvasti muuttuvan sähköisen virtapiirin. Kun näppäintä painetaan, virtapiiri sulkeutuu ja lopulta yksi lampuista syttyy, jolloin nähdään mikä kirjain vastaa alkuperäistä tekstiä.
Itse viestittäminen tapahtui kuitenkin perinteisesti sähköttämällä morse-koodilla joko lennättimen tai radion välityksellä.
Enigman tuottama salattu teksti merkittiin muistiin kirjain kirjaimelta esim. paperille ja tämä koodattu sanoma annettiin varsinaiselle sähköttäjälle. Vastaanottopäässä sama tehtiin käänteisesti. Eräissä Enigman versioissa oli tulostinosa.
Enigman murtaminen ja Puola.
Enigma-järjestelmän onnistui murtamaan ensimmäisenä Puolan tiedustelupalvelu. He onnistuivat pääsemään tutkimaan Enigman rakennetta viikonlopun ajan Puolan postilaitoksen suojissa saksalaisten huolimattomuuden takia. Juuri ennen hyökkäystä Puolaan saksalaiset kuitenkin muuttivat koneen rakennetta vaikeammaksi. Tätä puolalaiset eivät enää pystyneet avaamaan. Poznańin yliopistolla aloitettiin salakirjoitusmatematiikan kurssi vuonna 1929 ja siitä seurasi yksi suurimmista toisen maailmansodan tiedusteluvoitoista.
Enigman murtaminen perustui uuden matematiikan muun muassa ryhmäteorian, käyttöön salakirjoituksen avaamisessa. Enigman rakenteellinen heikkous oli, että kirjain ei koskaan koodautunut itsenään, mikä rajasi ratkaistavia vaihtoehtoja.
Enigman käytössä tehtiin virheitä esimerkiksi käyttämällä kaavamaisia sanomamuotoja, jolloin viestin laatu oli mahdollista arvata koodatun
tekstin sijainnin perusteella, vaikka täsmällinen sisältö ei ollut tiedossa. Ratkaisuyritykseltä voitiin näin olettaa saatavan tietynlainen tulos kuten kellonaika. Enigman käyttäjien virheitä olivat esimerkiksi asetusten yksinkertaiset koodiavaimet, jotka osaksi johtuivat taistelun stressistä.
Enigman murtaminen oli jatkuvaa kilpajuoksua saksalaisten järjestelmään tekemien muutosten ja puolalaisten murtoyritysten kanssa.
Vuoden 1939 alussa oli tultu tilanteeseen, jossa puolalaisten resurssit oli käytetty loppuun. Saksalaisten viimeisimmän muutoksen kompensoimiseksi olisi tarvittu kymmenkertaiset resurssit aiempaan nähden. 25. ja 26. kesäkuuta 1939 Puolassa järjestettiin tapaaminen, jossa puolalaiset kertoivat Ranskan ja Ison-Britannian edustajille kaiken, mitä tiesivät Enigman avaamisesta. Enigman avaamisen salaisuus siirtyi liittoutuneille.
Enigman murtaminen toisen maailmansodan aikana.
Tiettävästi puolalainen matemaatikko Marian Rejewski mursi ensimmäisenä Enigman salauksen. Saksalaiset matemaatikot olivat hyvin tietoisia menetelmän yhdestä, ”pienestä” heikkoudesta: järjestelmä ei koskaan koodatessa antanut samaa merkkiä mikä sille syötettiin. Eli kirjoitettaessa syötteenä ”A”, se ei koskaan koodautunut ”A”-kirjaimeksi. Laskettiin kuitenkin, että seikan hyödyntäminen salauksen purkamisessa vaatisi matemaattisia laskelmia, joiden eri mahdollisuuksien läpikäyminen veisi enemmän kuin seitsemänkymmentä (70) vuotta, joten tällä heikkoudella ei olisi mitään käytännön merkitystä laskutikkujen ja mekaanisten käsilaskimien aikakaudella; se oli turvallisuuden kannalta hyväksyttävää.
Enigman ratkaisukone ”Bombe”.
Puolalaiset olivat kehittäneet mekaanisesta laskimesta sähköautomatisoidun version, joka laski monikymmenkertaisesti nopeammin kuin käsin lukuja syöttämällä. Tämä "Bombe"-laite (”pommi”) lyhensi kyllä laskuaikaa, muttei enää riittävästi, kun saksalaiset 1930-luvulla kehittivät Enigman järjestelmää yhä monimutkaisemmaksi. Laskentatehoa olisi pitänyt pystyä lisäämään monikymmenkertaiseksi, ja Bombe-laitteita ei ollut riittävästi. Saksan hyökättyä Puolaan ja miehitettyä maan kryptoanalyytikot pakenivat maasta ja kääntyivät englantilaisten puoleen.
Bletchley Parkin koodinmurtokeskus.
Englannissa kerättiin Bletchley Parkin kartanoon parhaat matemaatikot sekä koodinmurtajat, ja heille annettiin riittävät henkiset ja materiaaliset resurssit. Bombe-koneita konstruoitiin lukuisasti ja niille syötettiin jatkuvasti lisää raakamateriaalia. Todennäköisyysmatematiikkaan perustuen alkoi Enigman toimintatavan logiikka paljastua. Haastetta lisäsi se, että Saksan sotavoimien eri osilla oli omat koodistonsa. Lisäksi Pohjois-Afrikan voimilla oli oma koodiavaimistonsa. Sodan muuttuessa liikkuvaksi murron merkitys korostui. Keväällä 1940 Saksan ilmavoimien Enigma saatiin murrettua ensimmäisenä.
Enigman käytön heikkouksia.
Saksalaiset luottivat niin paljon Enigman pitävyyteen, että heillä oli tiettyjä ”yleisavaimia” eri aselajeille annettavia yleisohjeita varten. Tämä yksinkertaisti koodaustyötä saman avainkombinaation toimiessa lukuisille eri yksiköille. Se yksinkertaisti myös koodinmurtamista sillä mitä enemmän on samalla avainkombinaatiolla annettua materiaalia, sitä todennäköisemmin laskenta saa yhdellä avaimella koodattua materiaalia ja koodi murtuu ja teksti saadaan desiferoiduksi selväkieliseksi. Saksalaiset tekivät Enigman käytössä virheitä ja näin taistelulaiva Bismarckin sijainti saatiin toukokuussa 1941 selville sen takia, että sen tiedustelulentäjä lähetti Luftwaffen Enigmalla viestin sen sijaan, että hän olisi käyttänyt suojatumpaa laivaston (Kriegsmarinen) Enigmaa. Brittihävittäjä HMS Bulldog valtasi 9. toukokuuta 1941 saksalaisen U-110-sukellusveneen, josta valtaajat saivat haltuunsa koodikirjoja ja käyttökuntoisen Enigman. Britit kykenivät lukemaan Luftwaffen Enigmaa lähes reaaliajassa.
Saksalaisilla oli kautta sodan useita kymmeniä koodiavaimia. Liittoutuneet saivat ne murrettua 1942 kuluessa. Niitä hyödynnettiin muun muassa sukellusveneiden tehdessä paikka- ja tilanneilmoituksia päivittäin: tällöin tiedettiin, missä olivat sukellusveneiden muodostamat saattueiden etsintäketjut. Näitä tietoja hyödyntämällä pystyttiin sukellusveneet kiertämään mahdollisimman kaukaa. Kun Yhdysvallat liittyi mukaan toiseen maailmansotaan 7. joulukuuta 1941, saatiin heidän materiaalikapasiteettinsa suoraan käyttöön, ja pystyttiin perustamaan saattuetukialusten ympärille Hunter-Killer-ryhmiä tuhoamaan sukellusveneitä näiden tietojen pohjalta.
Enigma ja Saksan sukellusveneet.
Koska saksalaiset luottivat salausjärjestelmään, oletettiin voitavan ”kauko-ohjata” sukellusveneitä mahdollisimman tehokkaasti susilaumataktiikan ("Rudeltaktik") tehostamiseksi. Se perustui siihen, että rajallinen määrä saattoaluksia paimensi laivasaattuetta. Jos yksi–kaksi venettä hyökkäsi saattueen kimppuun, saattoalukset voitiin keskittää niiden tuhoamiseen tai ainakin poishäätämiseen. Mutta amiraali Dönitz arvioi, että jos samana yönä saattueen kimppuun hyökkäisi 5–10 venettä, ei saattuesuoja riittäisi yhtäaikaisesti kaikkien torjumiseksi. Saattueen löytänyt sukellusvene ei hyökännytkään heti saattueen kimppuun vaan lähetti paikka-, suunta-, ja nopeusilmoituksen päämajaan. Sen mukaan, ja varjostavan sukellusveneen kutsumajakan mukaan, kaikki läheiset veneet kiirehtivät paikalle ja aloittivat iltayöstä yhteishyökkäyksen saattueen kauppalaivoja vastaan. Toukokuuhun 1942 taktiikka toimikin. Tuolloin Ferranti ja Raytheon olivat kehittäneet tutkan riittävän tarkaksi havaitsemaan pintakulussa kulkevat sukellusveneet pinta-aluksista käsin. Radiota käyttävät veneet puolestaan voitiin peilata ilmasta käsin ja lähettää niiden kimppuun syvyyspommein aseistettuja kaukopommituskoneita.
On kuitenkin huomattava, että saksalaisilla oli myös koodiavaimia, joita ei koskaan sodan aikana saatu murretuksi. Ne olivat yksittäiskoodeja, joita käytettiin sen verran harvoin, ettei raakakoodimateriaalia kertynyt tarpeeksi todennäköisyyslaskennan perusteeksi.
Tutkimus- ja purkutoimintaa siirrettiin myös Yhdysvaltoihin, ilmeisesti vastoin englantilaisten toiveita säilyttää koodinmurtamisen salat ominaan. Yhdysvalloissa rakennettiin sata pitkälle kehitettyä Bombe-laitteen versiota yötä päivää käsittelemään siepattua koodimateriaalia. Se nopeutti koodien purkamista.
Saksan maavoimat Operaatio Ultran kohteena.
Kriegsmarinen ja Luftwaffen ohella myös maavoimat lähetti liikkuvassa sodankäynnissään valtavat määrät tietoa esimerkiksi joukkojen liikkeistä, ammus- ja muonatarpeistaan, haavoittuneiden ja kaatuneiden määristä joukko-osastoittain ym. Näistä saatiin tilastomatematiikkaa käyttämällä hämmästyttävän tarkka käsitys siitä, mitä liittoutuneilla oli odotettavissa vastaansa missäkin paikassa ja minäkin aikana. Bletchley Parkin Ultra-järjestelmän – kuten koodinmurtamisen koodinimi liittoutuneiden puolella oli – avulla saatiin tietoa jopa niin paljon ja niin tarkkaa, että sen hyödyntämisessä oli ongelmia. Esimerkiksi eräässä vaiheessa saatiin Erwin Rommelin hätähuuto polttoainetilanteesta. Rommelia lohdutettiin, että jokin tietty laiva on juuri lähtenyt satamasta ja sen odotettiin olevan Tobrukissa tiettynä päivänä. Liittoutuneiden puolelta olisi ollut uskaliasta lähettää vaikkapa sukellusvene odottamaan suoraan laivan reitille, sillä nuo ”ohjausviestit” toistuivat sen verran usein, että suora toiminta olisi saattanut saada saksalaisissa epäilyksen koodin murtamisesta että "lukeeko joku nyt pelikortteja olkapäämme takaa?" Siksi käskettiin ensin tiedustelulentäjä ”etsimään” vihollislaivoja oikeaan aikaan oikealta laivareitiltä ja laiva löytyi ennen pitkää. Saksalaiset lähettivät tunnollisesti avunpyyntöviestin kertoen lentokoneen havainneen heidät. Saksalaisten resurssit olivat vähäisempiä kuin liittoutuneiden, joten liittoutuneet käyttivät ylivoimaansa upottaen Rommelin tarvitseman bensiinin Välimeren syvyyksiin. Myös saksalaisten suunnitelmat Kurskin hyökkäyksessä paljastettiin ja ”vuodettiin” venäläisille.
Normandian maihinnousu ja operaatio Ultra.
Ultra-tietojen perusteella voidaan sanoa melkoisen varmasti, että Normandian maihinnousu oli suoraan siitä riippuvainen. Kun saattueet saatiin turvallisesti Atlantin yli syksystä 1942 alkaen, voitiin ryhtyä keräämään tulevan maihinnousun varalle varastoja Britanniaan. Niitä kerättiin riittävästi samanaikaisesti kun miehistöä koulutettiin ja laivattiin Britanniaan. Keväällä 1944 saarivaltio oli kuin ”uppoamaton lentotukialus” jolla oli suuret sotavoimat. Salassapito oli hyvin tiukkaa ja se onnistui paremmin juuri saariolosuhteissa kuten Isossa-Britanniassa. Suuren maihinnousun (operaatio Overlord) salausprojekti oli nimeltään operaatio Fortitude. Salauksen avulla saatiin aikaan riittävä paikallinen ylivoima, jota hyökkäyssota ja erityisesti maihinnousuoperaatiot tarvitsevat.
Ultra-tietolähde pidettiin salassa melkein 1960-luvun loppuun asti. Britannia jakoi Enigma – laitteita entisiin siirtomaihinsa ja näin maa keräsi tietoa niiden salaiseksi uskomasta diplomaatti- ja kaupallisesta viestityksestä. Iso-Britannia ei hyödyntänyt Enigman murtamisessa saamaansa
tietotaitoa, vaan purkulaitteet ja niiden matematiikasta johdettu tietokone Colossus purettiin.
Suurelle yleisölle Operaatio Ultra paljastettiin F.W. Winterbothamin kirjassa "The Ultra Secret" vuonna 1974.


Elektroni.
Elektroni on alkeishiukkanen. Sillä on 1,6021773 × 10−19 coulombin eli yhden alkeisvarauksen suuruinen negatiivinen sähkövaraus. Sen massa on 9,1093897 × 10−31 kg (0,51 MeV/c2). Elektronin spin on 1/2 eli se on fermioni. Sen spinistä aiheutuva magneettinen momentti on −9.284764 × 10−24 J/T. Elektroni on kevein varautunut leptoni. Muut sähkövaraukselliset leptonit ovat myoni ja tau.
Elektroneja on jokaisessa atomissa, jossa ne ovat sijoittuneet elektronikuorille ytimen ympärille. Kvanttimekaanisessa atomimallissa elektroneja kuvataan aaltofunktioilla, jotka selittävät havaitut elektronien ominaisuudet. Yksittäisen elektronin energiatilaa kuvataan tässä teoriassa kvanttilukujen avulla.
Yleistä.
Elektronia merkitään tavallisesti e−. Elektronin antihiukkanen on positroni e+, joka on positiivista sähkövarausta lukuun ottamatta identtinen elektronin kanssa. Elektroni tuntee kaikki muut perusvuorovaikutukset paitsi vahvan vuorovaikutuksen eli värivoiman.
Elektronisäteily, jota sanotaan myös katodisäteilyksi, on aineen atomeista ionisaatiossa irronneita elektroneja. elektroniputket ja elektronimikroskooppi toimivat tyhjiössä lentävien elektronien avulla. Elektronisäteilyä syntyy myös neutronin ja monien radioaktiivisten ydinten hajotessa, missä tapauksessa siitä käytetään nimitystä beetasäteily.
Metalliatomeista uloimmat elektronit irtoavat helposti. Metallijohtimissa sähkövirta onkin juuri elektronien liikettä. Myös eristeaineista voi elektroneja irrota ja siirtyä kappaleesta toiseen etenkin niitä hangattaessa, jolloin kappaleet saavat staattisen sähkövarauksen. Kappale, johon täten syntyy elektronien vajaus, saa positiivisen varauksen, ja se, johon niitä on kertynyt ylimääräisiä, negatiivisen.
Elektroniikassa käytettyjen komponenttien toimintaa kuvaava teoria on nimeltään elektronifysiikka.
Elektronin löytäjänä pidetään brittiläistä fyysikkoa J.J. Thomsonia, joka vuonna 1896 todisti, että katodisäteily ei ole aaltoja vaan koostuu pienistä sähköllä varatuista hiukkasista. Jo sitä ennen oli kuitenkin elektrolyysiä koskevien tutkimustulosten perusteella arveltu, että on olemassa tietty pienin mahdollinen sähkövaraus, alkeisvaraus.
Elektronit ja kemia.
Elektronit ovat atomien osasia. Atomin ydin koostuu protoneista ja neutroneista, elektronit taas liikkuvat ydintä ympäröivässä tilassa ja ovat asettuneet eri elektronikuorille. Neutraalissa atomissa elektroneja on yhtä paljon kuin protoneja. Ioneissa elektroneja on joko enemmän tai vähemmän kuin protoneja. Kovalenttisesti sitoutuneissa molekyyleissä osa uloimmista elektroneista on siirtynyt atomien yhteisiksi sitoen ne toisiinsa.
Atomin elektronikuorien rakenne on keskeistä alkuaineen kemiallisten ominaisuuksien kannalta. Atomeja kuvataan kuorimallin avulla. Jos uloimmalla elektronikuorella on vain muutama elektroni, ne on helppo ottaa pois ja aine on metalli. Jos taas täydestä elektronikuoresta puuttuu vain muutama elektroni, on aine epämetalli.
Elektronit ja sähkövirta.
Elektronit ovat tavallisin sähkövirran kuljettaja. Kun tasavirtaa tuotetaan paristolla, siihen varastoitu sähkökemiallinen potentiaalienergia muuttuu elektronien liike-energiaksi. Elektronit lähtevät virtalähteen negatiivisesta navasta eli katodista ja kulkevat virtapiirin eri komponenttien kautta sen posiviitiselle navalle eli anodille. Johtimessa esiintyy energiapulsseja, jotka viime kädessä johtuvat energian kvantittumisesta.
Sähkövirran suunnaksi on aikoinaan määritelty positiivisen varauksen oletettu liikkumissuunta. Tästä määrittelystä pidetään yhä kiinni, vaikka todellisuudessa negatiivisesti varautuneet elektronit liikkuvat päinvastaiseen suuntaan.
Vaihtovirrassa elektronit eivät siirry pitkiä matkoja vaan kulkevat edestakaisin johtimessa. Vaihtovirtageneraattorin synnyttämä jännite saa kuitenkin aikaan, että näin tapahtuu samanaikaisesti kaikkialla johtimessa, joten tällä tavoin energia saadaan siirretyksi pitkänkin matkan päähän.


Funktio.
Funktio formula_1 liittää jokaiseen joukon "X" alkioon täsmälleen yhden maalijoukon "Y" alkion.
Funktio eli kuvaus kertoo olioiden välisistä riippuvuussuhteista.
Formaalisti funktio formula_2 joukolta formula_3 joukkoon formula_4 on sääntö, joka liittää jokaiseen joukon formula_3 alkioon täsmälleen yhden joukon formula_4 alkion. Funktiota merkitään yleensä symbolilla formula_7.
Funktioon formula_8 liittyviä joukkoja kutsutaan formula_2:n "lähtö"- eli "määrittelyjoukoksi" (formula_3) ja "maali"- eli "arvojoukoksi" (formula_4). Määrittelyjoukon alkioita kutsutaan usein funktion "argumenteiksi" ja maalijoukon alkioita sen "arvoiksi". Sitä, että formula_2:n argumenttiin formula_13 liittämä arvo on formula_14, merkitään yleensä formula_15. Esimerkiksi asetetaan kuvitellussa tilanteessa määrittelyjoukoksi nelihenkinen perhe. Tämä on siis ihminen-tyyppisistä alkioista koostuva joukko, jossa on neljä alkiota. Asetetaan sitten arvojoukoksi kaikkien mahdollisten suomalaisten etunimien joukko. Koska jokaiseen ihmiseen voimme liittää jonkin yksikäsitteisen etunimen, niin voimme muodostaa funktion nelihenkisen perheen ja kaikkien etunimien joukon välille. Tämän funktion argumentit ovat perheen jäseniä ja arvot perheenjäsenten etunimet.
Matematiikassa ja sen sovelluksissa tavallisin funktiotyyppi on sellainen, jossa lähtö- ja maalijoukot ovat lukujoukkoja ja funktion määrittelevä vastaavuus voidaan ilmaista laskutoimituksin. Tällöin on tavallista, joskin muodollisesti epäkorrektia nimetä funktio määrittelyjoukon yleiseen alkioon kohdistuvan laskutoimituksen osoittavalla kaavalla, esimerkiksi "funktio formula_16".
Esimerkkejä yleisestä määritelmästä.
formula_17 on funktio reaalilukujoukolta reaalilukujoukolle. Tässä funktio "f" liittää jokaiseen reaalilukuun luvun itsensä.
formula_18 on funktio. Nyt funktio "f" liittää jokaiseen reaalilukuun tämän luvun neliön.
formula_19 on funktio. Funktio "f" liittää jokaiseen reaalilukupariin koordinaattien neliöiden summan.
Eksakti määritelmä.
Yleensä edellä annettu määritelmä riittää pitkällekin menevissä matematiikan tutkimuksissa ja sovelluksissa. Kuitenkin on tarpeellista joskus määritellä funktio täsmällisemmin kuin lausein ja sanoin. Olkoot jälleen formula_3 ja formula_4 joukkoja. Tällöin näiden karteesisen tulon osajoukko formula_22 on "funktio" jos sille pätevät ehdot
formula_23
formula_24
Toisin sanoen pari formula_25 on funktion formula_2 alkio jos ja vain jos jokaisella alkiosta formula_27 poikkeavilla alkioilla formula_28 pari formula_29 ei ole funktion formula_2 alkio. Siispä funktiossa kukin formula_3:n alkio esiintyy tarkalleen kerran formula_32:n parin ensimmäisenä alkiona. Funktio on siis erikoistapaus yleisemmistä kaksipaikkaisista relaatioista.
Esimerkkejä eksaktista määritelmästä.
Olkoon joukko formula_33 ja joukko formula_34.
Nyt näiden karteesinen tulo on joukko formula_35.
Funktion kuvaaja.
Funktiota on yleensä tapana mahdollisuuksien puitteissa kuvata myös visuaalisesti. Tämän mahdollistaa funktion "kuvaajan" käsite. Täsmällisesti jos formula_51 on funktio, niin sen kuvaaja on karteesisen tulon formula_36 osajoukko
formula_53
Funktion kuvaaja koostuu siis määrittelyjoukon alkion ja vastaavan arvojoukon alkion muodostamista pareista. Funktion kuvaajan määritelmä on identtinen yllä esitetyn funktion eksaktin määritelmän kanssa.
Esimerkiksi funktion formula_17, kuvaaja on määritelmän mukaan karteesisen tulon formula_55 osajoukko
formula_56
Tässä tapauksessa koska joukko formula_55 on tavallinen 2-ulotteinen euklidinen avaruus formula_58, niin voidaan funktion "f" kuvaajaa hahmottaa visuaalisesti sijoittamalla tasoon kuvaaja-joukon pisteet kuten oheisessa kuvassa näkyy.
Yhdistetty funktio.
Jos formula_59, formula_60 ja formula_61, niin on määriteltävissä funktio formula_62 siten, että formula_63. Funktio formula_64 on funktioista formula_2 ja formula_66 yhdistetty funktio, ja sitä merkitään
formula_67.
Jos esimerkiksi formula_68, formula_69 ja formula_70, niin formula_71 ja formula_72.
Vektorimuuttujan funktiot ja vektoriarvoiset funktiot.
Kun funktion lähtöjoukko on hahmotettavissa useamman joukon karteesiseksi tuloksi, on usein tapana puhua usean muuttujan funktiosta tai vektorimuuttujan funktiosta. Jos formula_73, niin funktion formula_59 alkioon formula_75 liittämää alkiota formula_76 merkitään yleensä formula_77. Esimerkiksi ilmanpaine formula_78 tietyssä paikassa formula_79 ja tietyllä hetkellä on neljän muuttujan (kolme paikkakoordinaattia ja aika) reaaliarvoinen funktio formula_80. Tutumpi esimerkki on yhteenlaskufunktio: lukuparin formula_81 yksikäsitteinen kuva on niiden summa formula_82.
Vastaavasti funktion arvo voi olla usean joukon karteesisen tulon alkio. Tällöin on tapana puhua vektoriarvoisesta funktiosta. Esimerkiksi joen virtaussuunta tasokartalla ja nopeus (kaksi arvoa) voidaan ilmoittaa joen suulta mitatun etäisyyden funktiona. Erityisesti fysiikassa vektoriarvoisen funktion sijasta puhutaan yleensä "vektorikentästä". Esimerkiksi sähkökenttää voi kuvata funktio, joka liittää tiettyyn paikka- ja aika-avaruuden pisteeseen kentän suunnan, eli kyseessä on kuvaus
Joukkojen kuvat ja alkukuvat.
Olkoon formula_84 funktio eli kuvaus.
formula_87
Toisinaan kuvajoukkoa merkitään ilman sulkeita: formula_88. Funktion kuvajoukko on siis arvojoukon formula_89 osajoukko ja se koostuu niistä formula_89:n alkioista, joille määrittelyjoukon osajoukon formula_3 alkiot kuvautuvat kuvauksessa formula_2. Jos asetamme osajoukoksi formula_3 koko määrittelyjoukon formula_94, ei välttämättä vastaava kuvajoukko formula_95 ole koko arvojoukko. Esimerkiksi funktion formula_96, formula_97, määrittelyjoukon kuva formula_98, joka on arvojoukon formula_99 aito osajoukko.
formula_102
Funktion alkukuva on siis määrittelyjoukon formula_94 osajoukko ja se koostuu niistä formula_94:n alkioista, jotka kuvautuvat joukon formula_4 alkioille kuvauksessa formula_2. Yksittäisen alkion formula_107 alkukuva on formula_108. Jos asetetaan osajoukoksi formula_4 koko arvojoukko formula_89, niin vastaava alkukuva on koko määrittelyjoukko. Koko määrittelyjoukko voi kuitenkin olla jonkin arvojoukon aidon osajoukon alkukuva. Esimerkiksi funktion formula_96, formula_97, arvojoukon osajoukon formula_113 alkukuva on formula_99 eli koko määrittelyjoukko.
Alkeisfunktiot.
Matematiikassa ja sen sovelluksissa tavallisimpia reaalimuuttujan formula_75 funktioita kutsutaan alkeisfunktioiksi. Alkeisfunktioita ovat ensinnäkin polynomit eli funktiot, jotka määritellään muuttujasta ja vakioista yhteen- ja kestolaskun avulla muodostetuilla laskulausekkeilla. Polynomifunktion formula_78 yleinen muoto on
formula_117
Polynomifunktioiden erikoistapauksia ovat vakiofunktiot formula_118, missä formula_119 on jokin vakio, ja identtinen (reaalimuuttujan) funktio formula_120. Rationaalifunktiot formula_121 määritellään lausekkein, joissa voi esiintyä yhteen- ja kertolaskun lisäksi myös jakolaskuja. Rationaalifunktion laskulauseke voidaan aina saattaa muotoon
formula_122
eli kahden polynomifunktion osamaaräksi. Koska nimittäjä voi olla nolla, rationaalifunktion määrittelyjoukko ei yleensä voi olla koko reaalilukujen joukko. Kun funktion lausekkeen muodostamisessa saa käyttää myös juurenottoja, funktio on algebrallinen funktio.
Algebrallisten funktioiden lisäksi alkeisfunktioihin luetaan eksponenttifunktiot, logaritmifunktiot, trigonometriset funktiot käänteisfunktioineen ja kaikki näistä yhdistämällä muodostetut funktiot.
Funktion ydin ja kantaja.
Algebrassa voidaan funktioille lisäksi määritellä "ytimen" käsite, joka on osoittautunut esimerkiksi isomorfisuuden tutkimisessa hyödylliseksi välineeksi.
Olkoon seuraavassa "G" ja "G´" ryhmiä ja formula_123 jokin funktio.
formula_125
missä merkintä formula_126 tarkoittaa arvojoukon formula_127 nolla-alkiota. Toisin sanoen funktion ydin koostuu niistä määrittelyjoukon alkioista, jotka kuvautuvat nolla-alkiolle. Funktion ydin on siis erityisesti nolla-alkion muodostaman yksiön alkukuva. Esimerkiksi funktion formula_96, formula_97, ydin koostuu pelkästä luvusta 0 sillä formula_130 jos ja vain jos formula_131.
Erityisesti funktionaalianalyysissä hyödyllinen käsite on funktion kantaja. Jos funktion määrittelyjoukko on topologinen avaruus ja arvojoukko on reaali- tai kompleksilukujen joukko, funktion kantaja on joukon formula_132 (formula_133) sulkeuma eli pienin kyseisen joukon sisältävä suljettu joukko.
Funktiokäsitteen historiaa.
Sanan "funktio" etymologia perustuu latinan verbiin "fungi", 'tehdä, toimia, toimittaa'. Sanaa sen matemaattisessa merkityksessä käytti ensimmäisenä saksalainen G. W. Leibniz vuonna 1694. Sveitsiläinen Johann Bernoulli käytti vuonna 1718 merkintää formula_134. Merkintää formula_76 käyttivät ensi kerran ranskalainen "Alexis Claude Clairaut" (1713 - 1765) ja sveitsiläinen Leonhard Euler vuonna 1734. Funktiolla ymmärrettiin pitkään laskulausekkeen tulosta, mutta jo Eulerilla esiintyy ajatus funktiosta minä hyvänsä lukujen välisenä yhteytenä. Saksalainen "Peter Lejeune Dirichlet" (1805 - 1859) esitti vuonna 1837 olennaisesti nykyisen funktion määritelmän, joka ei sido funktiota lukujen laskutoimituksiin.
Erityisesti Cauchyn, Riemannin ja Weierstrassin havainnnot kompleksilukumuuttujan kompleksilukuarvoisista funktioista synnyttivät 1800-luvulla funktioteoriaksi kutsutun matematiikan osa-alueen. Sen tutkimus on ollut elinvoimaista Suomessa 1900-luvulla.


Federico García Lorca.
Federico del Sagrado Corazón de Jesús García Lorca (s. 5. kesäkuuta 1898 Fuente Vaquerosin kylä, Granada– 19. elokuuta 1936) oli espanjalainen runoilija ja näyttämötaiteilija, joskin hänet tunnetaan myös taidemaalarina, pianistina ja säveltäjänä. Hän nautti kansainvälistä huomiota Ryhmä '27:n symbolina. García Lorcan uskotaan olleen yksi tuhansista Espanjan sisällissodan aikana ammutuista epäkommunististen kuolemanpartioiden uhreista. Vuonna 2008 Espanjan tuomioistuin avasi tutkinnan runoilijan kuolemasta, ja García Lorcan suku perui kieltonsa tehdä kaivaustöitä mahdollisella kuolinalueella lähellä Alfacaria. Ihmisjäänteitä ei kuitenkaan löydetty.
Varhainen elämä.
García Lorcan isä Federico Garcia Rodriguez omisti Granadan laitamilla olevan maatilan ja kaupungin keskustassa olevan huvilan sekä työskenteli menestyksekkäästi sokerialalla. García Lorcan äiti Vincenta Lorca Romero oli opettaja ja lahjakas pianisti. Federicon ollessa 11-vuotias, perhe muutti 1909 Granadan kaupunkiin. Hän arvosti maalla viettämäänsä lapsuutta ja piti tärkeänä luonnonläheistä elämää.
Vuonna 1915 lukion suorittanut García Lorca aloitti yliopisto-opiskelun Granadan yliopistossa. Tuolloin hänen opintonsa sisälsivät lakia, kirjallisuutta ja sävellystä. Nuoruudessaan hän oli mieltyneempi teatteriin ja musiikkiin kuin kirjoittamiseen; hän harjoitteli nimenomaan klassisena pianistina, ja hänen ensimmäisiä innoittajiaan olivat Debussy, Chopin ja Beethoven. Myöhemmin García Lorcan innoittajaksi tuli espanjalainen kansanmusiikki, mihin vaikutti hänen ystävyytensä säveltäjä Manuel de Fallan kanssa. Kirjoittamista hän ei aloittanut ennen pianonsoittajanopettajansa kuolemaa vuonna 1916. Ensimmäisissä proosateoksissaan "Nocturne", "Ballad" ja "Sonata" hän käytti musiikillisista muotoa. García Lorca kuului nuorten taiteilijoiden ryhmään, joka kokoontui kahvila Alamedassa Granadassa. Vuosina 1916 ja 1917 hän matkusti Castilessa, Léonissa ja Galiciassa yliopistonsa professorin kanssa, joka rohkaisi häntä kirjoittamaan ensimmäisen kirjan "Impresiones y Paisajes" (suom. Vaikutelmia ja maisemia), joka julkaistiin vuonna 1918. Don Fernando de los Rios sai pojan perheen antamaan tälle luvan asettua edistykselliseen Residencia de Estudiantes'iin (suom. Opiskelijaresidenssi) Madridiin vuonna 1919.
Nuorena kirjailijana.
Resi'ssä García Lorca tutustui Luis Buñueliin, Pepín Belloon, Manuel de Fallaan ja Salvador Dalíin, nuoriin ja lahjakkaisiin taideopiskelijoihin, joiden vaikutus tuntuisi ympäri Espanjan. Suojelijaksi hänelle muodostui runoilija Juan Ramon Jimenez, jolloin hänestä tuli myös läheinen näytelmäkirjailija Eduardo Marquinan ja Madridin Teatro Eslavan ohjaajan, Gregorie Martínesz Sierran kanssa. Vuosina 1919–1920 García Lorca kirjoitti ja lavasti ensimmäisen näytelmänsä "El maleficio de la mariposa'n" (suom. Perhosen paha loitsu), joka oli runomuotoinen näytelmä perhosen ja torakan mahdottomasta rakkaudesta ja sisälsi joukon myös muita hyönteisiä. Näytelmä naurettiin lavalta jo neljännen esityksen jälkeen, ja tapaus vaikutti pysyvästi García Lorcan suhtautumiseen teatterijulkisuutta kohtaan. Myöhemmin hän väitti, että vuonna 1927 kirjoitettu "Mariana Pineda" oli itse asiassa hänen ensimmäinen näytelmänsä. Opiskeluaikanaan Resi'ssä hän luki myös lakia ja filosofiaa vaikka oli huomattavasti kiinnostuneempi kirjoittamisesta kuin opiskelusta.
García Lorcan ensimmäinen runokokoelma ilmestyi vuonna 1921 ja sisälsi vuonna 1918 kirjoitettuja runoja, jotka oli valittu teokseen Federicon veljen Fransiscon avulla. Tekstien aihepiireihin kuului muun muassa usko, eristäytyminen ja luonto, jotka olivat hallinneet myös García Lorcan proosapohdiskeluja. Alkuvuodesta 1922 Granadassa García Lorca toimi säveltäjä Manuel de Fallan kanssa tarkoituksenaan edistää Concurso de Cante Jondo -festivaalitapahtumaa, joka oli omistettu flamencoesityksille.
Kuolema.
García Lorca jäi Espanjan sisällissodan jalkoihin Granadassa, jossa oikeistolaiset kapinalliset murhasivat hänet elokuussa 1936.
Saksalaisessa Tageszeitung-lehdessä Ulrike Fokken kertoo 12. elokuuta 2006 Lorcan viimeisistä päivistä ja hänen homoseksuaalisuudestaan. Fokken kertoo, että kun sisällissota Espanjassa syttyi, Lorcan ystävä Luis Buñuel pyysi häntä jäämään Madridiin, koska siellä hän olisi ollut paremmin turvassa. Myös muut ystävät painostivat häntä jäämään pääkaupunkiin tai pakenemaan Ranskaan, mutta ei missään tapauksessa menemään kotiseuduilleen Granadaan.
Granadassa hänet tunnettiin homona, ja häntä haukuttiin ”rusettihomoksi”. Hänen homoutensa oli kaikkien oikeistolaisten fasistien tiedossa. Hän oli kaikkialla oikeiston valtaamilla alueilla vaarassa. Lehdet olivat jo pitkään pilkanneet häntä ja erityisesti kevään 1936 aikaan, kun hän lehtihaastattelussa oli arvostellut kaupungin porvaristoa. Lehdet kertoivat tarkasti hänen seurassaan liikkuvista nuorista miehistä.
Oikeisto piti vasemmistolaista Lorcaa vastustajanaan. Hänessä ruumiillistui liberaali, demokraattinen ja salliva Espanja, jonka fasistit nyt halusivat lopettaa väkivalloin. Lorcasta oli jo tullut menestyksekkäin espanjalainen kirjailija Euroopassa ja Etelä-Amerikassa. Hänen näytelmissään annettiin puheenvuoro alistetuille. Ja heitä olivat katolisen kirkon ja machokulttuurin leimaamassa Espanjassa naiset. Lorcan naiset ovat vahvoja ja haluavat itse päättää seksuaalisuudestaan. Demokraattinen Espanja juhli Lorcaa uudistajana, mutta vastapuolelle hänen romaaninsa olivat epämoraalisia, epäkatolisia ja epäespanjalaisia.
Lorca lähti aamulla 14. heinäkuuta 1936 kotiseuduilleen Granadaan. Siellä oli jo taisteluita, vaikka sisällissota ei varsinaisesti ollut vielä puhjennut. Molempien osapuolten terroriteot vavisuttivat kaupunkia. Republikaaninen sotilaskuvernööri ei pystynyt hillitsemään väkivaltaa. Myöskään siviilikuvernööri, Lorcan lanko, ei voinut väkivallalle mitään. Heinäkuun 18. päivänä 1936 Franco julisti Kanariansaarilla sotatilan. Mantereella sota puhkesi ensin Sevillassa ja kaksi päivää myöhemmin Granadassa.
Lorca oli sodan alkaessa Huerta de San Vicentessä, hedelmä- ja kukkaplantaasilla, missä hän oli ollut vuodesta 1925 lähtien joka vuosi ja missä hän oli kirjoittanut monta näytelmäänsä. Vaikka Huertan kylä oli aika eristynyt, Lorcan perhe sai heti kokea fasistien vallan julmuuden. Kaupungin pormestari, Lorcan sukulainen, vangittiin 20. päivänä, ja elokuun 6. päivänä tehtiin kotitaloon tarkastus, kun etsittiin radiolähetintä, jolla Lorcan väitettiin olevan yhteydessä venäläisiin. Elokuun 9. päivänä tuli paikalle ryhmä siviilipukuisia fasisteja ja otti koko talon väen ulos pihalle. Tilanhoitaja hakattiin, samoin Lorcan äiti, ja kaikki uhattiin tappaa. Lastenhoitaja kertoi, että Federicoa haukuttiin homoksi ja häntä hakattiin.
Tämän tapauksen jälkeen Lorca etsi suojaa runoilijaystävä Luis Rosalesin luota. Tämän isä ja veli olivat tunnettuja falangisteja. Lorcaa autettiin. Lorcan myöhemmin murhannut kävi kerran talossa, mutta hänet heitettiin ulos. Hän tuli uudelleen elokuun 16. päivänä ja piti Lorcaa vangittuna kaksi päivää. Lorcan perhe teki kaikkensa runoilijan pelastamiseksi. Falangistien johtaja sai sotilasjohdolta määräyksen vapauttaa Lorca, mutta häntä ei laskettu. Elokuun 19. päivän vastaisena yönä hänet vietiin kolmen muun kanssa pienelle kukkulalle Granadan ulkopuolelle. Yksi murhaajista kehui seuraavana päivänä, että "hän ampui Lorcaa perseeseen, koska se oli homo." Vasta sitten tuli kuolinlaukaus. Puolustuspuheessaan yksi murhaajista väitti, että Lorca oli toiminut yhteistyössä venäläisten kanssa, että hän oli vasemmistolaisen kulttuuriministerin sihteerinä ja että hän oli homoseksuaali. Viimeksi mainittu oli ainoa, mikä piti paikkansa.
Lorcan kuolinkukkulalla on pieni tomuinen puisto. Historioitsijat olivat jo pitkään yrittäneet saada lupaa syrjässä olevan haudan avaamiseen ja asianmukaiseen sekä arvokkaampaan hautaamiseen. Suku ei hyväksynyt haudan avaamista. Haudan löysi vuonna 1971 irlantilainen Lorca-tutkija Ian Gibson.
Torstaina, 18. syyskuuta 2008, 72 vuotta Lorcan kuoleman jälkeen tuli käänne. Perhe suostui uuteen hautapaikkaan, mutta se ei saa muodostua nähtävyydeksi, vaan se on tehtävä huomaamattomasti. Lupa tuli, kun tutkintatuomari Baltasar Garzón käynnisti sisällissodan (1936–1939) ja Francon ajan (1939–1975) teloitusten laajan tutkinnan. Kymmenet tuhannet ovat edelleen joukkohaudoissa. Lorcan kanssa samalla kertaa ammuttujen omaiset ovat suostuneet vainajien pois siirtämiseen. Kerran jo keskeytettyjä kaivauksia jatkettiin kesällä 2009, jolloin Lorcan ruumis mahdollisesti löydettiin.
Chileläinen runoilija Pablo Neruda oli Lorcan ystävä. Lorcan murhaaminen vaikutti suuresti Nerudaan ja lähensi tätä ensin tasavaltalaisiin ja sitten kommunistisiin liikkeisiin.
Kreikkalainen säveltäjä Mikis Theodorakis on säveltänyt musiikin Lorcan teoksiin, esim. Antonio Torred Heredia-runoon.


Fysiikka.
Fysiikka (, "fysis" eli luonto) on ainetta, energiaa ja perusluonteisia luonnonlakeja tutkiva tiede. Fysiikka pyrkii löytämään luonnosta lainalaisuuksia, joita voidaan kuvata matemaattisesti ja koetella kokeellisesti. Fysiikka on luonnontiede, joka tutkii kaikkeutta käsitellen aineen, energian, avaruuden ja ajan käyttäytymistä, perusvuorovaikutuksia ja näiden muodostamia kokonaisuuksia. Tämän vuoksi fysiikkaa voidaan pitää perustavanlaatuisena tieteenä, johon muun muassa kemian, maatieteiden, biologian ja ihmistieteiden ”ydintietämys” pohjautuu. Fysiikan tutkijoita nimitetään fyysikoiksi.
Kaikki luonnonlait kuuluvat fysiikan aihealueeseen. Fysiikan tutkimuskohteisiin kuuluvat painovoima, sähkömagnetismi, heikko vuorovaikutus ja vahva vuorovaikutus. Fysiikka on kokeellinen ja eksakti luonnontiede. Kokeellisuus eli empiirisyys tarkoittaa sitä, että luonnonilmiöitä koskevat havainnot ja mittaukset ovat kaiken fysikaalisen tiedon pohja. Fysikaalinen tieto on aina kokeellisesti koeteltua. Eksaktisuus merkitsee, että fysiikan tulokset pyritään ilmaisemaan matemaattisessa muodossa ilmiön havaittuja säännönmukaisuuksia esittävinä lakeina, joiden avulla voidaan tehdä ilmiötä koskevia kvantitatiivisia ennusteita. Fysiikkaa sovelletaan muiden muassa koneissa ja teollisuudessa.
Antiikin Kreikka.
Ajan hetkeä tai paikkaa, milloin ja missä fysiikka olisi syntynyt on mahdotonta selvittää tai määrittää. Varhaisimmat löydökset fysiikan tutkimuksesta ajoittuu vuosisataan 2400 eaa. ja Harappan sivilisaatioon. Tältä sivilisaatiolta on jäänyt merkkejä 10-järjestelmään pohjautuvasta mitta-asteikosta. Toisaalta on löydetty myös todisteita siitä, että neanderthalin ja cro-magnonin ihminen olisivat tehneet tähtitieteellisiä havaintoja jo 30 000 vuotta sitten.
Länsimainen fysiikan ja tieteen synty ajoittuu antiikin Kreikkaan, jolloin niin sanotut esisokraatikot olivat ensimmäisiä yrittäessään selittää maailmaa tukeutumatta uskontoon tai muuhun yliluonnolliseen olioon. Leukippos ja Demokritos synnyttivät ajatuksen aineen rakenteesta. Demokritoksen mukaan aine koostui pienistä hiukkasista, joita ei voi enää jakaa osiin. Hiukkasen nimi on "atomos" eli atomi. Demokritos kannatti ajatusta, jonka mukaan maailmankaikkeus on muuttumaton ja ollut aina olemassa. Hänen jälkeen syntyi filosofinen koulukunta nimeltä epikurolaisuus. Epikurolaisuus otti vaikutteita Demokritoksen ajatuksesta aineen rakenteesta ja painotti jumalten neutraalia suhtautumista ihmisten asuttamaan maailmaan. Epikurolaisuuden mukaan jumalat eivät voi vaikuttaa millään tavalla maailmankaikkeuden toimintaan.
Aristoteleen työtä fysiikan ja tieteen parissa voidaan pitää tieteenhistoriallisesti vaikuttavana, sillä hänen oppejaan käytettiin vielä 1600-luvulle asti. Aristoteleen mielestä kaikella pitää olla luonnollinen syy. Hänen ajattelemansa fysiikka sisälsi myös luonnon filosofian. Aristoteles pohti paljon maailmankaikkeuden toimintaan, muotoon ja rakenteeseen liittyviä asioita. Hän kuvasi Empedokleen keksimille neljälle alkuaineelle niiden peruslaadut. Tuolloin kuvitellut alkuaineet olivat tuli, vesi, maa ja ilma. Aristoteleen mukaan maailmankaikkeus on aina ollut olemassa, eikä sillä ole varsinaista syntyhetkeä. Hänen mukaansa, jos maailmankaikkeus olisi joskus syntynyt, pitäisi sen joskus myös tuhoutua. Tästä hän päätteli maailmankaikkeuden olevan ikuinen. Aristoteles kirjoitti myös teoksen "Fysiikka", jossa hän selvittää kaikkeuden syvintä olemusta ja rakennetta sekä pohtii aikaan liittyviä asioita. Aristoteles myös hylkäsi atomiopin, koska piti tyhjiötä mahdottomana. Hänen mukaansa jos aine koostuisi atomeista, niin niiden väliin jäisi väistämättä tyhjiö.
Kreikkalainen filosofi Arkhimedes on tunnetuimpia antiikin tiedemiehiä. Hänet tunnetaan erityisesti matemaatikkona, mutta Arkhimedes oli myös taitava fyysikko ja insinööri. Kerrotaan, että hän keksi nimeään kantavan nesteen nosteeseen liittyvän lakinsa ollessaan kylvyssä. Arkhimedes suunnitteli myös useita sotakoneita, kuten roomalaisten laivojen purjeita polttaneen linssin ja Arkhimedeen ruuvin.
Tieteen vallankumous.
Kreikkalainen kirjallisuus ja kulttuuri koki kovan kolauksen, kun arabit polttivat Aleksandrian kirjaston ja Rooman valtakunta miehitti Kreikan. Tieteen ja fysiikan kehitys keskeytyi oleellisella tavalla varhaiskeskiaikana, mutta alkoi hiljalleen elpyä sydänkeskiajalta lähtien. Arabien ansiosta paljon tietoa on säilynyt antiikin Kreikasta. Arabeille suunnistaminen ja laskeminen olivat tärkeitä, joten tieteet olivat olennainen osa arabiyhteiskuntaa. Uskonto suhtautui myös tieteeseen suopeasti, ainakin aluksi. 800-luvulla arabien tiedekeskukseksi kehittyi Bagdad, jonne perustettiin "Viisauden taloksi" kutsuttu korkeakoulu. Korkeakoulussa käännettiin kreikkalaisten tekstejä arabiaksi ja harjoitettiin omaa tutkimusta. Arabien nykyiseen Espanjaan perustamat laajat kirjastot olivat olennainen osa kun eurooppalaiset alkoivat kääntää antiikin lähteitä arabiasta latinaksi.
1600-luvulle asti tieteessä vallinneet käsitykset olivat etupäässä peräisin Raamatusta sekä Aristoteleen ja muiden antiikin filosofien opeista. Lopulta kirkon vallan rapistuminen sekä maailmankuvan muuttuminen ja uudet innovaatiot aloittivat tieteellisen vallankumouksen, jonka katsotaan alkaneeksi vuonna 1543, jolloin Nikolaus Kopernikus julkaisi "De revolutionibus orbium coelestium" -teoksen. Kopernikus kuoli pian julkaisemisen jälkeen. Katolisen kirkon vallan murenemiseen vaikuttivat kirjapainon kehittäminen ja kirkon sisäiset ongelmat.
Yhtenä suurimpana fyysikkona pidetty Galileo Galilei vastusti näyttävästi kirkon oppeja. Galilei loi pohjan klassiselle fysiikalle ja häntä kutsutaan usein klassisen fysiikan isäksi. Galilei teki paljon liikkeeseen liittyviä tutkimuksia. Yksi kuuluisimmista tarinoista on, että Galilei pudotteli eri painoisia kappaleita Pisan kaltevasta tornista. Galilei huomasi mittaustensa ja Aristoteleen oppien välillä ristiriidan: kappaleiden putoamisaika ei riipu kappaleiden massasta. Galilei kehitti myös nykyisen tieteellisen menetelmän, jonka mukaan teorian ja kokeiden pitää olla sopusoinnussa. Muita Galilein aikalaisia olivat Christiaan Huygens, Johannes Kepler ja Blaise Pascal. Samalla vuosisadalla termodynamiikka alkoi kehittyä nopeasti. Jo Galilei esitti lämpömittarin toimintaperiaatteen, mutta varsinaisesti termodynamiikan isänä voidaan pitää Otto von Guerickea, joka kehitti 1650-luvulla ensimmäisen tyhjiöpumpun. Termodynamiikkaa kehittivät von Guericken jälkeen muun muassa Thomas Young ja Robert Boyle.
Tieteen vallankumous kulminoitui vuoteen 1687, jolloin Isaac Newton julkaisi teoksensa "Philosophiae Naturalis Principia Mathematica". Teoksessaan Newton esittelee liikelakinsa, johon klassinen mekaniikka perustuu. "Principiassaan" Newton esittelee painovoimalakinsa sekä muutaman teorian koskien virtausdynamiikkaa. Myöhemmin klassista mekaniikkaa muokkasivat ja laajensivat erityisesti Leonhard Euler, Joseph-Louis Lagrange, William Rowan Hamilton ja monet muut, jotka tekivät uusia löytöjä teoreettisen fysiikan alalla.
Vuonna 1738 Daniel Bernoulli julkaisi teoksensa "Hydrodynamica", joka käsitteli statiikan teoriaa ja nesteiden liikkeitä. Samalla teos loi pohjan kineettiselle kaasuteorialle. Kuusikymmentä vuotta myöhemmin Benjamin Thompson havainnollisti, kuinka mekaaniseen työhön käytetty energia muuttuu lopulta lämmöksi, ja vuonna 1847 James Joule sai mitatuksi, mikä määrä mekaanista energiaa vastaa mitäkin lämpömäärää. Tämän perusteella Hermann von Helmholtz esitti yleisen energian säilymislain.
Vuonna 1808 John Dalton esitti epäsuorasti mallin, joka viittasi atomien olemassaoloon.
Fysiikan suurimpiin tutkimusalueisiin kuului 1800-luvulla sähkö. Robert Boylen, Stephen Grayn ja Benjamin Franklinin 1600- ja 1700-luvulla tehdyt tutkimukset koskien sähköä antoivat edellytykset sähkön tutkimiselle. Nämä tutkimukset johtivat sähkövirran ja jännitteen havaitsemiseen. Englantilainen fyysikko Michael Faraday esitteli näkemystä magnetismin ja sähkön yhdistämiselle. Tätä hän havainnollisti liikuttelemalla magneettia johtimen ympärillä siten, että johtimeen indusoitui jännite.
Skotlantilainen James Clerk Maxwell esitteli 1800-luvulla yhtälönsä, joissa hän kuvaa sähkö- ja magneettikenttiä sekä niiden vuorovaikutusta. Ne johtivat myös päätelmään, että valokin on sähkömagneettista aaltoliikettä. 1800-luvun lopulla saksalainen Wilhelm Röntgen löysi röntgensäteilyn ja sai havainnostaan ensimmäisen Nobelin fysiikanpalkinnon.
Ihmisen usko fysiikkaan ja muihin tieteisiin kohosi nopeasti huippuunsa. 1800-luvulla tehdyt valtavat löydöt saivat ihmiset uskomaan tieteeseen ja siihen, että tiede ratkoo kaikki ihmisten ongelmat tulevaisuudessa.
Moderni fysiikka.
1900-luvun alussa huomattiin, ettei silloin tunnettu fysiikka kuvaa tarpeeksi tarkasti tunnettua luontoa. Vuonna 1900 Max Planck kehitti Gustav Kirchhoffin ajatusten ja mustan kappaleen säteilyä koskevien tutkimustulosten pohjalta idean, jonka mukaan säteilyenergia koostuu pienistä yksiköistä, energiakvanteista. Yksittäisen kvantin energia saadaan kertomalla säteilyn taajuus eräällä yleisellä luonnonvakiolla, Planckin vakiolla.
Viisi vuotta myöhemmin Albert Einstein julkaisi tutkimuksen, jossa hän Planckin ideaa apuna käyttäen selitti valosähköisen ilmiön. Einstein julkaisi samana vuonna myös suppean suhteellisuusteorian ja selitti Brownin liikkeen, jota oli pyritty selittämään useaan otteeseen ennen Einsteinia. Albert Einstein oli merkittävä hahmo modernissa fysiikassa; päätöidensä lisäksi hän oli mukana kehittämässä kvanttimekaniikkaa.
Vaikka fysiikalla on usean tuhannen vuoden historia, fyysikot eivät olleet 1900-luvun alussa vieläkään yhteisymmärryksessä aineen rakenteesta. Tuolloin vallitsevana mielipiteenä oli samankaltainen kuin Demokritoksen aiemmin esitetty idea. Fyysikot totesivat, että aine koostuu atomeista. Ennen 1900-lukua J. J. Thomson suunnitteli kokeen, joka vaikutti käsitykseen atomien rakenteesta. Kokeessa havaittiin, että katodisäteet koostuivat negatiivisesti varautuneista hiukkasista, elektroneista. Yksi atomin rakenneosista oli löytynyt. Thomson sai havainnostaan Nobelin fysiikanpalkinnon ja myöhemmin hänen poikansa sai Nobelin fysiikanpalkinnon elektronien aaltoluonteen löytämisestä.
Modernin fysiikan ja klassisen fysiikan taitteessa Pierre Curie ja Marie Curie havaitsivat, että jotkin aineet olivat radioaktiivisia. Henri Becquerel löysi samaisen ilmiön tosin aiemmin, muttei ollut varma mitä oli löytänyt. Marie Curie oli fysiikan ja kemian harvoja merkittäviä naishahmoja. Curien löytöjen pohjalta syntyi uusi fysiikan haara, ydinfysiikka. Aivan alkuaikoina röntgensäteilyn ja radioaktiivissa prosesseissa syntyneen säteilyn vaarallisuutta ei tiedostettu, ja monet tutkijat altistuivat vaaralliselle säteilylle liiaksi. Myös Marie Curie työskenteli radioaktiivisten aineiden kanssa ilman kunnollisia suojavarusteita. Hän kuoli leukemiaan 1934.
Uusiseelantilainen fyysikko Ernest Rutherford löysi vuonna 1911 atomin ytimen pommittaessaan alfa-hiukkasia ohutta kultalevyä kohti. Rutherford totesi useimpien hiukkasten menevän kultalevystä läpi, mutta yllätyksekseen hän havaitsi, että osa hiukkasista sirosi takaisin päin. Tästä hän päätteli, että suurin osa atomin massasta sijoittuu hyvin pieneen ytimeen, jossa on positiivisesti varautuneita hiukkasia, protoneja. Vuonna 1932 James Chadwick löysi neutronit, jotka osoittautuivat myös ytimen osasiksi.
Tanskalainen Niels Bohr oli yksi suurimmista kvanttiteorian kehittäjistä ja puolestapuhujista. Bohr esitteli vuonna 1913 mallin atomin rakenteesta. Bohrin mallin mukaan elektronit sijoittuvat ytimen ympärille radoille, joiden energia kasvaa sitä suuremmaksi, mitä kauemmaksi ytimestä mennään. Malli ei kuitenkaan vastannut todellisuutta kovinkaan hyvin, ja myöhemmin malli korvautui kvanttimekaanisella atomimallilla, jonka mukaan elektronit eivät sijaitse tietyssä avaruuden pisteessä vaan ne sijaitsevat tietyllä todennäköisyydellä tietyssä pisteessä.
Kun kvanttiteorian mukaan valolla on sekä aalto- että hiukkasluonne, sai Louis de Broglie vuonna 1924 aiheen olettaa, että samoin on elektronien ja muidenkin alkeishiukkasten laita. Oletus osoittautui oikeaksi ja on kvanttimekaniikan perustana. Kvanttimekaniikan suurimpia kehittäjiä olivat muun muassa Erwin Schrödinger, Paul Dirac ja Werner Heisenberg.
1900-luvun puolivälissä kvanttimekaniikan käsitteitä kehitettiin edelleen ja syntyi niin sanottu kvanttikenttäteoria. Kvanttikenttäteorian alullepanijoita olivat Richard Feynman, Julian Schwinger, Sin-Itiro Tomonaga ja Freeman Dyson. Edellä mainitut henkilöt laittoivat alulle kvanttisähködynamiikan, joka kuvaa sähköisesti varattujen hiukkasten vuorovaikutustapahtumia ja selitti Lambin siirtymän. Kvanttikenttäteoria tarjosi viitekehyksen hiukkasfysiikan kehittymiselle.
Ydinfysiikan ja muun fysiikan kehityksellä oli oma merkityksensä toisessa maailmansodassa. Monet Euroopasta Yhdysvaltoihin muuttaneet fyysikot sekä Yhdysvalloissa asuvat fyysikot liittyivät Manhattan-projektiin ja olivat mukana kehittämässä atomipommia. Yhdysvallat pudotti kaksi atomipommia Japaniin vuonna 1945. Tämä sai Japanin antautumaan ja toinen maailmansota loppui. Nähtyään aiheutuneen tuhon monet Manhattan-projektiin osallistuneet fyysikot katuivat osallisuuttaan kärsimysnäytelmään ja sodan jälkeen vuonna 1955 useat kuuluisat fyysikot, Einstein mukaan luettuna, allekirjoittivat Russellin–Einsteinin manifestin, joka varoitti maailman johtajia ydinpommien vaaroista.
Chen Ning Yang ja Tsung-Dao Lee huomasivat tutkimuksissaan 1950-luvulla epäsymmetriaa hiukkasten hajoamisessa. Tutkimukset johtivat seuraavien vuosikymmenien aikana ydinvoimien tutkimiseen ja niiden parempaan ymmärtämiseen. Tämä johti standardimallin luomiseen 1970-luvulla.
Yleisen suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan ristiriitaisuus johti säieteorian ja supersäieteorian syntymiseen. Supersäieteoria on yksi lupaavimmista teorioista yhdistää gravitaatio ja muut perusvuorovaikutukset.
Yhdistyneet kansakunnat julisti vuoden 2005 fysiikan vuodeksi. Tämä oli kunnianosoitus Albert Einsteinin sataa vuotta aikaisemmalle uskomattomalle vuodelle 1905 (), jolloin hän julkaisi samana vuonna useita modernin fysiikan kannalta merkittäviä tutkimuksia.
Tulevaisuus.
Fysiikan tutkimus on kiivasta monilla eri aloilla.
Kiinteän olomuodon (tai tiiviin aineen) fysiikassa tutkimuksen etulinjassa ovat kvanttitietokoneet, nanomateriaalit ja spintroniikka. Uudet energiaratkaisut kuten fuusioreaktorit ja tehokkaat tuulivoimaloiden generaattorit myös motivoivat uutta tutkimusta.
Hiukkasfysiikassa standardimallin laajennuksia on ilmestynyt ja uusia mielenkiintoisia tuloksia on odotettavissa
Fysiikan perusteisiin menevä teoreettinen tutkimus taistelee kvanttimekaniikan ja yleisen suhteellisuusteorian yhdistämiseksi yhdeksi kvanttigravitaation teoriaksi.
Havaintolaitteiden kehitys tuottaa myös selittämättömiä havaintoja astrofyysikoille sekä astronomeille.
Fysiikan osa-alueet.
Fysiikkaa jaotellaan tavallisimmin sen historiallisen kehityksen pohjalta erinäisiin osin toisiinsa limittyviin tutkimusaloihin. Tärkeimpiä niistä ovat vanhastaan olleet mekaniikka, sähköoppi, lämpöoppi, optiikka ja akustiikka, joiden ohella 1900-luvulla tärkeiksi tutkimuskohteiksi tulivat atomifysiikka, ydinfysiikka, hiukkasfysiikka ja tiiviin aineen fysiikka. Tätä jaottelua käytetään muun muassa fysiikan opetuksessa. Osa-alueita muodostuu myös tietyn mittakaavan tai menetelmän perusteella, kuten laskennallinen fysiikka tai astrofysiikka. Itse fysikaaliseen tietämykseen ja siten luontoon pohjautuvaa jaottelua ei ole.
Historiallinen jaottelu.
Fysiikan perusteoriat voidaan karkeasti jakaa klassiseen ja moderniin fysiikkaan. Näiden termien määritelmät vaihtelevat. Rajatuimman näkemyksen mukaan modernia on vain kvanttifysiikka ja sille läheiset aiheet. Yleisesti kuitenkin myös suhteellisuusteoria lasketaan moderniksi fysiikaksi. Laajemman niin sanotun historiallisen näkemyksen mukaan modernia fysiikkaa on kaikki 1900- ja 2000- luvulla tehty fysiikka.
Yleensä klassisessa fysiikassa keskitytään ihmisen mittaskaalan ilmiöihin, modernissa joko paljon pienempiin, paljon suurempiin tai vastaavasti paljon kylmempiin tai paljon kuumempiin eli energeettisempiin ilmiöihin. Monet tärkeät klassiset ilmiöt, esimerkiksi gravitaatio eli painovoima, tai yhteyttämisen fysikaaliset perusteet pystytään selittämään täsmällisesti vain modernin fysiikan avulla. Itse asiassa minkä tahansa ilmiön täsmälliseen selittämiseen tarvitaan modernia fysiikkaa, sillä klassinen fysiikka on moderniin fysiikkaan nähden niin sanottu efektiivinen, "keskiarvoistettu" malli. Yleisen suhteellisuusteorian osalta klassisten teorioiden toimivuus on helppo ymmärtää: se seuraa Lorentz-muunnoksen merkityksettömyydestä pienillä nopeuksilla, kun nimittäjä on miltei yksi. Kvanttifysiikan osalta tilanne on monimutkaisempi. Klassisten lakien nouseminen kvanttifysiikasta on dekoherenssin ansiota.
Klassinen mekaniikka.
Klassinen mekaniikka on pitkälti Isaac Newtonin muotoilema ja joskus myös Newtonin mekaniikaksi kutsuttu ala, joka kuvaa makroskooppisia kappaleita ja niiden liikkeitä. Klassisessa mekaniikassa kuvataan kappaleiden välisiä vuorovaikutuksia, jotka perustuvat kappaleiden massaan, sekä näiden vuorovaikutusten aikaansaamia liikkeitä. Nykytietämyksen mukaan klassinen mekaniikka ei pidä paikkaansa suurilla nopeuksilla, jotka lähentelevät valonnopeutta tai pienen kokoluokan, atomitason, ilmiöille. Se kuitenkin kuvaa hyvin tarkasti tavanomaisia ilmiöitä.
Klassisen mekaniikan liikettä kuvaavat koordinaatistojärjestelmät voidaan jakaa karkeasti kahtia inertiaalikoordinaatistoon ja epäinertiaalikoordinaatistoon. Inertiaalikoordinaatisto on koordinaatisto, jossa Newtonin lait ovat voimassa. Newtonin ensimmäisen lain mukaan kappale on levossa tai tasaisessa liikkeessä ellei siihen vaikuta ulkoisia voimia. Inertiaalikoordinaatisto on ideaalinen koordinaatisto, jota ei voi käytännössä olla olemassa. Kahdessa toistensa suhteen liikkuvassa inertiaalikoordinaatistossa on mahdotonta sanoa kumpi koordinaatisto on liikkeessä ja kumpi levossa eli kaikki inertiaalikoordinaatistot ovat keskenään samanarvoisia. Kahden inertiaalikoordinaatiston välinen siirtymä tehdään Galilei-muunnosta apuna käyttäen. Epäinertiaalisessakoordinaatistossa vaikuttavat Newtonin lakien mukaisten voimien lisäksi niin sanotut näennäisvoimat.
Klassinen mekaniikka voidaan jakaa kolmeen alaan, jotka tutkivat hieman eri asioita. Nämä alat ovat kinematiikka, dynamiikka ja statiikka. Kinematiikka tutkii kappaleen liikettä huomioimatta kappaleen massaa tai liikkeen aiheuttavia syitä. Liikettä kuvataan puhtaasti geometrisesta näkökulmasta. Dynamiikka tutkii liikettä liikkeen aiheuttavien voimien näkökulmasta. Peruslakeina ovat Newtonin kehittämät mekaniikan peruslait. Statiikka eli tasapaino-oppi tutkii levossa olevia kappaleita ja voimia, joilla ne vaikuttavat toisiinsa.
Kaasuja ja nesteitä tutkivia mekaniikan haaroja kutsutaan omilla nimillään. Nesteitä tutkivaa mekaniikan haaraa kutsutaan hydromekaniikaksi. Tämä sisältää hydrostatiikan ja hydrodynamiikan. Kaasujen mekaniikkaa tutkiva mekaniikan ala on nimeltään aeromekaniikka. Ala sisältää aerodynamiikan ja aerostatiikan.
Klassinen mekaniikka jaetaan myös sen matemaattisen lähestymistavan mukaan omiksi haaroiksi. Näitä haaroja kutsutaan nimillä: Newtonin mekaniikka, Lagrangen mekaniikka ja Hamiltonin mekaniikka. Newtonin kehittäessään mekaniikkaansa, oli Galileo Galilein kehittämällä Galilein mekaniikalla suuri merkitys.
Sähkömagnetismi.
Lamput ovat arkipäiväinen sähkömagnetismin sovellutus.
Sähkömagnetismi kuvaa varautuneiden hiukkasten vuorovaikutuksia. Se pohjaa James Clerk Maxwellin yhtälöille, jotka kuvaavat varautuneiden hiukkasten ja niiden aikaansaamien kenttien välisiä vuorovaikutuksia. Sähkömagnetismi liittää magneettiset ja sähköiset ilmiöt yhteen. Sähkömagnetismi on varhaisimpia esimerkkejä fysikaalisesta yhtenäisteoriasta. Sähkömagnetismilla on historiallinen merkitys suhteellisuusteorian synnyn kannalta. Sähkö ja magnetismi sekä niiden useat sovellutukset ovat osa nyky-yhteiskunnan perustarpeista.
Sähkön ja magnetismin kytkeytymistä hyödynnetään muun muassa sähkön tuotannossa. Sähkön käyttö energialähteenä perustuu muutamiin perussovellutuksiin, jotka mahdollistavat sähkön tuottamisen mekaanisesta liikkeestä generaattorilla ja muuttamisen mekaaniseksi liikkeeksi sähkömoottorilla. Yksinkertaisin magnetismin sovellutus on kuitenkin kompassi, jonka toiminta perustuu kestomagneetin suuntautumiseen Maan magneettikentässä. Magneetteja hyödynnetään sähkön tuotannon lisäksi myös useissa tiedontallennusvälineissä kuten kiintolevyissä. Toisaalta hyvin kookkaita ja voimakkaita magneetteja tarvitaan esimerkiksi hiukkasfysiikassa hiukkaskiihdyttimissä ja lääketieteessä magneettikuvauksissa. Voimakkaita magneetteja tarvitaan myös fuusioreaktoreissa plasman ohjailuun. Yksi fuusioreaktoreiden suurimmista haasteista onkin onnistua luomaan oikeanlainen magneettikenttä reaktorin sisälle.
Termodynamiikka.
Termodynamiikka eli lämpöoppi tarkastelee lämpöenergiaan ja lämpötilaan liittyviä luonnonilmiöitä sekä mekaanisen energian suhdetta näihin. Aineen ominaisuuksia, erityisesti nesteiden ja kaasujen, kuvataan makroskooppisilla tilanmuuttujilla. Näitä niin sanottuja tilasuureita ovat lämpötila, paine, tilavuus ja sisäenergia. Tilasuureet määritellään riippumattomiksi aineen rakenteesta, joten termodynamiikka on hyvin yleispätevä fysiikan haara. Termodynamiikka tutkii erityisesti lämpöä, energiaa, lämpötilaa ja työtä. Lämpöopin hallitseminen on tärkeässä roolissa yhteiskunnassa. Eri energiantuotantotavat pohjautuvat läheisesti termodynamiikkaan. Lämmön siirtyminen on tärkeä osa termodynamiikkaa. Monet laitteet perustuvat lämmönsiirtymiseen. Lämmönsiirtymistä käytetään hyväksi muun muassa ydinvoimaloiden lauhduttimissa ja kaukolämpövoimaloissa. Yhdessä ydinfysiikan ja sähkömagnetismin kanssa alat luovat maapallon energiatalouden selkärangan.
Termodynamiikka on hyödyllinen apuväline myös muissa tieteissä. Termodynamiikan avulla voidaan selventää maantieteessä Maan litosfäärilaattojen liikkeet ja vastaavasti taas meteorologiassa tuulen synty. Sairaaloissa hyödynnetään eri instrumenttien desinfioinnissa paineen ja lämpötilan suhdetta. Suurentamalla painetta saadaan veden kiehumispistettä nostettua ja näin saadaan mahdolliset taudin aiheuttajat tuhottua. Eri tieteen alojen lisäksi lämpöoppi on hyödyllinen apuväline arkipäiväisten ilmiöiden selittämisessä.
Lämpöopin tärkeimpiin teorioihin kuuluu niin sanottu kineettinen kaasuteoria. Teoria perustuu matemaattiseen malliin kaasusta, ideaalikaasuun. Ideaalikaasun avulla voidaan havainnollistaa kaasujen käyttäytymistä tilavuuden, lämpötilan ja paineen muutoksissa. Toinen termodynamiikan ilmiöitä selittävä fysiikan ala on statistinen mekaniikka.
Yhdeksi merkittäväksi tutkimuskohteeksi on noussut myös hyvin alhaisten lämpötilojen tutkiminen. Niillä on oma merkityksensä esimerkiksi suprajohteiden tutkimuksessa. Espoossa sijaitsevan Teknillisen korkeakoulun Kylmälaboratoriossa tehtiin vuonna 2000 kylmyysennätys, kun lämpötila saatiin pudotettua vain 0,000 000 000 1 kelvinasteen (100 pK) päähän absoluuttisesta nollapisteestä.
Optiikka.
Optiikka eli valo-oppi tutkii valoa ja valon käyttäytymistä väliaineissa sekä rajapinnoissa. Optiikka ja sähkömagnetismi ovat läheisessä suhteessa toisiinsa nähden koska näkyvä valo on osa sähkömagneettisen säteilyn spektriä. Valo-opin perusperiaatteisiin kuuluu valon äärellinen nopeus, joka on tyhjiössä vakio valonnopeus. Optiikkaan kuuluu myös muiden aalto-opillisten ilmiöiden tutkiminen. Optiikka tutkii muun muassa valon taittumista, taipumista, heijastumista ja polarisaatiota. Erikoisosa-alueet tutkivat myös muita sähkömagneettisen säteilyn aallonpituuksia. Yksi suosittu tutkimuskohde on röntgensäteily.
Perinteisesti valon taittumista hyödynnetään linsseissä, joihin perustuu muun muassa mikroskooppien, silmälasien, kaukoputkien toiminta. Uudemmista sovellutuksista optiset kuidut ovat esimerkki valon kokonaisheijastumisen hyötykäytöstä. Optiset kuidut ovat uusimpia tärkeimmistä optiikan sovellutuksista; valokaapeleita käytetään hyvin paljon tiedonsiirrossa. Optiikan tutkimus on mahdollistanut entistä tarkemman solubiologian tutkimuksen ja lääketieteen harjoittamisen.
Akustiikka.
Akustiikka eli äänioppi on äänen etenemiseen, tuottamiseen ja havaitsemiseen keskittynyt fysiikan ala.
Ääni ja valo voidaan molemmat kuvata aaltoliikkeenä. Kuten valo, ääni voi heijastua ja taittua rajapinnoista. Toisin kuin valo, ääni tarvitsee kuitenkin edetäkseen väliaineen, sillä se on atomien ja molekyylien mekaanista liikettä.
Akustiikan oppeja käytetään tilojen äänimaailman suunnittelussa. Suurten teatteri- ja oopperanäyttämöiden suunnittelussa akustiikalla on suuri merkitys jotta näytöksen kaikki katselijat kuulisivat äänen hyvin riippumatta istumapaikasta. Suurten tilojen ongelmana on yleensä myös kaiku eli äänen heijastuminen. Kaikua voidaan vähentää erilaisten materiaalien avulla.
Akustiikalla on merkitys myös kuulovaurioiden ehkäisemisessä sekä melutason mittaamisessa. Akustiikan mukaan melu on ääntä, joka on haitallista, häiritsevää tai vahingollista. Akustiikka sovelletaan myös lääketieteessä sekä rakennusvirheiden tutkimiseen. Etenkin lääketieteessä ääntä pyritään käyttämään mahdollisimman paljon, ja ionisoivan säteilyn käyttöä on pystytty vähentämään ultraäänen avulla. Ultraääntä hyödynnetään esimerkiksi sikiötutkimuksissa, nivelvaurioiden hoidossa, hammaskiven poistossa ja instrumenttien puhdistuksessa.
Suhteellisuusteoria.
Vuoden 1919 auringonpimennyksessä tehtiin yksi ensimmäisistä yleistä suhteellisuusteoriaa testaavia kokeita.
Suppea ja yleinen suhteellisuusteoria kuvaavat toistensa suhteen suurella nopeudella liikkuvien koordinaatistojen (havainnoitsijoiden) välisten havaintojen suhdetta, esimerkiksi samanaikaisuuden käsitettä. Yleinen suhteellisuusteoria myös selittää painovoiman avaruuden geometriseksi ominaisuudeksi. Suhteellisuusteoria poikkeaa klassisesta mekaniikasta hyvin paljon. Suhteellisuusteorioiden mukaan aika sekä avaruus ovat suhteellisia ja riippuvat nopeuksista. Toisin kuin klassisessa mekaniikassa, suhteellisuusteorioiden mukaan mikään koordinaatisto ei ole erityisasemassa toisiin nähden.
Suhteellisuusteoria syntyi sähkömagnetismin pohjalta. James Maxwellin töiden pohjalta huomattiin ristiriita klassisen suhteellisuusperiaatteen ja Maxwellin yhtälöiden välillä. Newtonin liikeyhtälöt noudattavat Galilei-invarianssia. Galilei-invarianssissa tasaisessa liikkeessä olevan kappaleen ja levossa olevan kappaleen aika käy samaa aikaa. Hendrik Lorentz korjasi Galilei-invarianssia siten, että aika käy eri tavalla liikkeessä olevan ja levossa olevan kappaleen välillä. Tämä tunnetaan Lorentz-muunnoksena.. Suhteellisuusteoria nojautuu juuri Lorentz-muunnokseen.
Erikoinen suhteellisuusteorian mukaan liikkeessä olevan kappaleen aika käy hitaammin kuin levossa olevan. Tämä tunnetaan aikadilaationa. Levossa olevan ja liikkeessä olevan kappaleen välinen aikaero on laskettavissa Lorentz-muunnosta apuna käyttäen. Vastaavanlainen ilmiö on havaittavissa pituuden suhteen. Pituus pienenee suurissa nopeuksissa. Pituus pienenee vain siinä suunnassa johon liikekin suuntautuu. Pituuden pieneneminen tunnetaan pituuskontraktiona. Nämä erot ovat lähes olemattomia normaaleissa nopeuksissa, joten normaalissa elämässä ilmiöitä ei voi havaita.
Siinä missä erikoinen suhteellisuusteoria on ristiriidassa Newtonin liikelakien kanssa on yleinen suhteellisuusteoria ristiriidassa kvanttimekaniikan kanssa.
Kvanttimekaniikka.
Kvanttimekaniikka laajentaa klassisen fysiikan kuvausta hiukkasten ja kenttien välisestä vuorovaikutuksesta eli alueelle, jossa klassinen mekaniikka ei enää päde. Tärkeitä ominaisuuksia kvanttimekaniikassa ovat hiukkasten aallon-omaiset interferenssi-ilmiöt, vastaavasti kenttien hiukkastyyppiset ominaisuudet kuten kvantittuminen, ja samantyyppisten hiukkasten tai aaltojen lomittuminen. Näitä ominaisuuksia tavataan yleensä erityisesti alkeishiukkasilta, mutta myös hiukkasten ryhmittymät voivat käyttäytyä kvanttimekaanisesti yhtenä kollektiivisena joukkona.
Kvanttimekaniikka syntyi Max Bornin ja hänen työryhmän tutkimustuloksena, kun he yrittivät löytää syytä elektronin epäjohdonmukaiselle käyttäytymiselle. Kvanttimekaniikalle on tyypillistä indeterminismi eli tarkkojen ennustusten mahdottomuus; fysikaalisten suureiden tarkkojen arvojen sijasta täytyy puhua niiden todennäköisyysjakaumasta. Koko kvanttimekaniikkaa kuvaa erityisen hyvin Heisenbergin epätarkkuusperiaate, jonka mukaan kahta komplementaarista ominaisuutta (kuten paikka ja liikemäärä) ei voida yhtä aikaa mitata äärettömän tarkasti - toisen tarkka tuntemus väistämättä johtaa toisen epämääräisyyteen.
Atomin todellisen rakenteen kuvauksen pohjana käytetään kvanttimekaniikkaa. Kvanttimekaanisen atomimallin, jossa elektroneja käsitellään aaltoina eikä hiukkasina, avulla kuvataan muun muassa elektronien järjestäytyminen atomin orbitaaleille. Kvanttimekaniikka ennustaa myös niin sanotun antimaterian olemassaolon. Tämä on suora seuraus Diracin yhtälöstä. Tämä on kokeellisesti todistettu oikeaksi päätelmäksi. Kvanttimekaniikka on onnistunut selittämään kaikki muut luonnon perusvuorovaikutukset paitsi gravitaation.
Kvanttimekaniikka ja suhteellisuusteoria voivat kuulostaa järjen vastaisilta. Kvanttimekaniikka ennustaa monia asioita, joita voidaan pitää täysin järjettöminä. Esimerkiksi kvanttisuperpositio on tällainen. Kuuluisin ajatuskoe kvanttisuperpositiosta on Schrödingerin kissa, jonka mukaan kissa voi olla samaan aikaan kuollut ja elossa tai atomin ydin voi olla hajonnut tai ei-hajonnut. Tämä erottaa kvanttimekaniikan ja klassisen mekaniikan toisistaan erittäin selvästi.
Kun on kysymys kappaleista, joiden energiat ovat niin suuria, että niiden rinnalla Planckin vakio voidaan pyöristää nollaksi, kvanttimekaniikka johtaa kuitenkin samoihin tuloksiin kuin klassinen fysiikka. Samaan tapaan suhteellisuusteoria johtaa klassisen fysiikan kanssa yhtäpitäviin tuloksiin silloin, kun kaikki nopeudet ovat paljon valonnopeutta pienempiä.
Hiukkasfysiikka.
Hiukkasfysiikka tutkii aineen perimmäistä rakennetta eli alkeishiukkasia. Hiukkasfysiikan tutkimuksissa käytetään suuria hiukkaskiihdyttimiä, joiden avulla törmäytetään suurella nopeudella kulkevia hiukkasia toisiinsa. Törmäyksissä syntyy uusia hiukkasia, joiden perusteella pyritään todentamaan vallalla olevia teorioita aineen rakenteesta. Hiukkasfysiikkaa kutsutaan usein myös nimellä suurenergiafysiikka johtuen tutkittavien hiukkasten suuresta energiasta.
Hiukkasfysiikka ja kosmologia pyrkivät etsimään vastauksia perustavaa laatua oleviin kysymyksiin: mitä maailmankaikkeuden syntyhetkellä tapahtui, miten aine on syntynyt, ja miten aine käyttäytyy suurissa lämpötiloissa ja tiheyksissä (esimerkkinä alkuräjähdys ja mustat aukot)?
Teoreettisesti hiukkasfysiikka nojautuu kvanttimekaniikkaan ja suppeaan suhteellisuusteoriaan. Hiukkasfysiikan pohjana on 1970-luvulla kehitetty niin sanottu standardimalli, jonka tarkoituksena on kuvata aineen vuorovaikutuksia rakennetta. Standardimallilla on tiettyjä heikkouksia, joista johtuen teoreetikot yrittävät edelleen löytää parempaa teoriaa. Standardimalli sisältää kuitenkin kaikki muut vuorovaikutukset paitsi gravitaation. CERNin uuden Large Hadron Colliderin toivotaan tuovan vastauksen muun muassa siihen, onko oletettua hiukkasten massan selittävää Higgsin bosonia olemassa.
Säieteorioista toivotaan modernin fysiikan uutta aineen rakenteen teoriaa. Sen mukaan hiukkaset koostuvat pienen pienistä värähtelevistä energiakuiduista, säikeistä. Säieteoriat ovat ehdokkaita niin sanotuksi suureksi yhtenäisteoriaksi, joka yhdistäisi kaikki vuorovaikutukset. Teoriat ovat kuitenkin hyvin kiistanalaisia, sillä sitä on vaikea osoittaa oikeaksi tai vääräksi nykyisillä mittausmenetelmillä.
Ydinfysiikka.
Ydinfysiikka tutkii atomin ydintä ja ytimien hajoamista. Ydinfysiikassa, kuten hiukkasfysiikassa, ydintä tutkitaan hiukkaskiihdyttimien avulla. Ydinfysiikassa käytetyt kiihdyttimet ovat useimmiten paljon pienempiä. Keskeisiä tutkimuskohteita ydinfysiikassa on radioaktiivisuus.
Ydinfysiikka on yksi käytännön elämän tärkeimmistä fysiikan haaroista. Ydinfysiikan tutkimukset mullistivat koko energiatalouden ja energiantuotannon; energiaa pystyttiin tuottamaan fission avulla aiempaa enemmän. Ennen ydinfysiikan valjastamista yhteiskunnalliseen, rauhanomaiseen, käyttöön sitä hyödynnettiin sotatoimissa. Ensimmäinen sotilaskäytössä ollut atomipommi pudotettiin 6. elokuuta 1945 Hiroshimaan ja kolmea päivää myöhemmin Nagasakiin. Ydinfysiikalla on kuitenkin paljon rauhanomaisia sovellutuksia lääketieteessä ja muilla aloilla.
Ydinfysiikan odotetaan mullistavan uudelleen energiateollisuuden, kun ensimmäiset hallitut fuusioreaktorit saadaan kaupalliseen käyttöön. Nykyisessä fissioreaktiossa tuotetaan energiaan ketjureaktion avulla, jossa raskaita atomin ytimiä halkaistaan pienemmiksi. Fuusion voidaan ajatella olevan täysin päinvastainen reaktio, sillä reaktiossa yhdistetään kaksi kevyttä atomin ydintä yhteen. Fuusio tullaan toteuttamaan vedyn ja vedyn isotooppien avulla. Toistaiseksi ongelmana on saada fuusioreaktio tuottamaan energiaa enemmän kuin se kuluttaa. Kaupallisten fuusioreaktoreita ei odoteta ennen vuotta 2050, mutta fossiilisten polttoaineiden väheneminen saattaa nopeuttaa fuusioreaktoreiden kehitystyötä.
Atomifysiikka.
Atomifysiikka ja molekyylifysiikka tutkivat atomin kokoluokan ilmiöitä. Tähän kokoluokkaan sijoittuu myös kemia. Hiukkasfysiikassa tutkitaan atomin rakenteen pienimpiä osasia, kun taas atomifysiikassa tyydytään tutkimaan atomia eristäytyneenä yksikkönä. Atomifysiikka yhdistetään usein myös ydinfysiikkaan. Atomifysiikassa on kuitenkin kyse atomin, elektronit ja ydin yhdessä, tutkimisesta, kun taas ydinfysiikassa ollaan kiinnostuneita atomin ytimen rakenteesta.
Molekyylifysiikka tutkii molekyylien ja atomien välisten sidosten fysikaalisia ominaisuuksia. Molekyylifysiikka on luonut käsitteen molekyyliorbitaaleista, joka kuvaa atomien orbitaalien yhdistymistä ja kerto kovalenttisten sidosten syntytavan.
Tiiviin aineen fysiikka.
a> yläpuolella. Suprajohteen alla on höyrystyvää nestemäistä typpeä.
Tiiviin aineen fysiikka tai kondensoituneen aineen fysiikka tutkii aineen makroskooppisia ilmiöitä aineen rakenneosasten tiivistyttyä yhteen olomuotoon. Aiemmin fysiikan haara tunnettiin nimellä kiinteän olomuodon fysiikka, mutta nimitys tiiviin aineen fysiikasta vakiintui, kun huomattiin vastaavanlaisten ilmiöiden tapahtuvan myös nesteillä. Tiiviin aineen fysiikka on fysiikan alan suurin tutkimusalue. Kvanttimekaniikka on tiiviin aineen fysiikan teoreettinen työkalu.
Olennaisena osana tiiviin aineen fysiikkaa on hyvin matalissa lämpötiloissa havaitut ilmiöt, kuten suprajohtavuus, supranesteytyminen ja Bosen–Einsteinin kondensaatti. Suurin osa alan teorioista liittyy johtavuuteen ja magnetismiin. Tiiviin aineen fysiikan tutkimuksen tuloksia sovelletaan materiaalifysiikkassa ja nanoteknologiaan, tekniikkaan ja kemiaan tutkimuksessa.
Ehkä tärkeimpiä keksintöjä tiiviin aineen fysiikan alalla on vuonna 1948 keksitty transistori. Transistori on vaikuttanut merkittävästi koko kaikkiin elektronisiin laitteisiin. Esimerkiksi tietokoneen nykyisen kaltainen toiminta olisi mahdotonta ilman transistoria. Suuren magnetoresistanssi-ilmiön löytäminen 40 vuotta myöhemmin, vuonna 1988, mahdollisti puolestaan nykyisen kovalevytekniikan. Merkittävä löytö oli myös intialaisen Satyendra Nath Bosen ja Albert Einsteinin ennustama Bosen-Einsteinin kondensaatti.
Kvanttimekaniikan kehittyminen 1920-luvun lopussa on auttanut merkittävästi koko tiiviin aineen fysiikan kehittymisessä. Monien ilmiöiden selittäminen ilman kvanttimekaniikka ei olisi mahdollista.
Astrofysiikka.
Astrofysiikka eli avaruusfysiikka on tähtitieteen haara, joka tutkii avaruuden ilmiöitä, joita on mahdollista kuvata ainakin matemaattisesti. Tutkimustyö kohdistuu eniten tähtiin sekä galakseihin ja niiden fysikaalisiin ilmiöihin. Tämän takia tutkimuksissa hyödyllinen fysiikan ala on plasmafysiikka. Astrofysiikka on olennainen osa maailmankaikkeuden tutkimista ja sen tutkimustulokset ovat hyvin tärkeitä monille muille fysiikan ja tähtitieteen haaroille. Olennainen osa avaruusfysiikan tutkimuksesta kohdistuu Aurinkoon ja sen aiheuttamiin ilmiöihin Maassa ja lähiavaruudessa. Suomessa avaruusfysiikkaa tutkiva laitos on Ilmatieteen laitos.
Astrofysiikan tutkimuksen tärkeimpiin teorioihin kuuluu yleinen suhteellisuusteoria, jonka avulla on ennustettu useita ilmiöitä ja selittää uusia aiemmin mahdottomiksi luultuja ilmiöitä. Ilmiöistä saadaan tietoa ensisijaisesti satelliittien, avaruusteleskooppien sekä suurten maanpäällisten kaukoputkien avulla. Vuonna 2008 laukaistavan Planck-satelliitin odotetaan antavan paljon hyödyllistä tietoa maailmankaikkeuden alkuajoista mittaamalla mikroaaltotaustasäteilyä. Suomessa satelliitin tekniikkaan panostetaan 10 miljoonaa euroa.
Fysiikan käsitys todellisuudesta.
Fysikaalisella todellisuuskäsityksellä tarkoittaa tässä fysiikan tämänhetkisiin tuloksiin perustuvaa kokonaiskäsitystä todellisuudesta ja sen rakenteesta. Havaittu kaikkeus muodostuu sisäkkäisistä rakenteista, jotka vuorovaikuttavat keskenään neljällä perusvuorovaikutuksella. Tyypillistä on jakaa hahmotettavat asiat ja ilmiöt makroskooppisiin eli silmin havaittaviin ja mikroskooppisiin eli hyvin pieniin, joita ei voida havaita silmin. Näiden väliin jäävää aluetta kutsutaan mesoskooppiseksi. Makroskooppiset ilmiöt voidaan useimmiten perustella mikroskooppisten ilmiöiden pohjalta. Esimerkiksi lämpötilan nousu johtuu rakenneosasten lämpöliikkeen nopeutumisesta.
Yleistä.
Fysiikka on 'kokeellinen teorioita todellisuudesta luova tiede'. Fysiikan teorioiden tulee olla kokeellisesti testattavissa eli niiden tulee antaa kokeellisesti testattavia ennusteita. Fysiikka voidaan jakaa kahteen osaan, teoreettiseen fysiikkaan ja kokeelliseen fysiikkaan. Teoreettisessa fysiikassa muodostetaan ja tutkitaan matematiikan ja intuition avulla teorioita. Kokeellisessa fysiikassa suoritetaan kokeita, joilla testataan teorioiden antamien ennusteiden paikkansapitävyyttä. Kokeilla teoria saatetaan falsifoida eli todeta vääräksi tai puutteelliseksi mutta ei koskaan todistaa oikeaksi, vaan ainoastaan kokeen kohteena olleessa tapauksessa selityskykyiseksi. Fysikaalinen tieto on jatkuvasti keskeneräistä. Aiempaa tarkemman havaintovälineen käyttöönotto voi tuoda uusia havaintoja, joita vanha teoria ei selitä tai uusi teoreettinen keksintö tuo uuden näkökulman asiaan.
Fysiikka tieteenä pyrkii mahdollisimman suureen rakenteellisuuteen. Rakenteellisuus merkitsee pyrkimystä irrallisista laeista kiinteän yhtenäisen kokonaiskuvan muodostamiseen, pyrkimystä hierarkkiseen tietorakenteeseen, jossa yksittäiset relaatiot ovat jäsentyneet hallittavaksi, ymmärrettäväksi ja ristiriidattomaksi kokonaisuudeksi, teoriaksi. Perimmäisenä pyrkimyksenä fysiikassa on luoda niin sanottu kaiken teoria, joka selittäisi kaikki luonnon vuorovaikutukset.
Matematiikka ja tekniikka.
Fysiikka on 'matemaattinen tiede'. Teoreettinen fysiikka ja yleensäkin teorioiden muodostaminen on kulkenut rinta rinnan matemaattisen kehityksen kanssa.
Kokeellisen fysiikan kehitys on tiukasti sidoksissa tekniseen kehitykseen. Toisaalta fysiikka on keskeinen osa nykyistä teknistä kehitystä. Varhaisimpia esimerkkejä teknisen laitteen käyttöönotosta ja kokeellisen fysiikan kehitysaskeleesta on Galileo Galilein kaukoputkihavainnot ja ylipäätään tähtitieteen kehitys. Mittalaitteet mahdollistavat luonnon havainnoinnin ihmiselle muuten tavoittamattomissa olevilla tasoilla, ne laajentavat ja tarkentavat 'näkökenttää'.
Uudempi niin kutsuttu tietotekniikka mahdollistaa laskennon ja mallintamisen laajentumisen ihmisen omia kykyjä suuremmaksi, ne laajentavat ihmisen 'ajatuskykyä'. Näin teknisestä kehityksestä tulee osa myös fysiikan teoreettista puolta.
Suomessa.
Suomessa fysiikan opiskelu alkaa pakollisena aineena peruskoulussa. Peruskoulun fysiikassa pyritään ennemmin kokeellisuuteen kuin teoreettiseen ajatteluun.
Lukiossa fysiikasta on yksi pakollinen kurssi sekä seitsemän valtakunnallista syventävää kurssia. Valtakunnallisten kurssien lisäksi lukiot tarjoavat omia syventäviä kursseja. Yliopistojen opiskelijavalinnassa painotetaan fysiikan lisäksi matematiikan osaamista. Riittävä menestys ja opintojen laajuus lukio-opinnoissa ja ylioppilaskirjoituksissa mahdollistaa usein yliopistoon pääsemisen ilman pääsykoetta, ns. paperivalinnan, jolla valitaan noin 80 % opiskelijoista. Loput valitaan valintakokeen tai/ja opintomenestyksen perusteella. Tiedekunnat päättävät itse opiskelijavalinnan yksityiskohdat. Pintapuolisesti fysiikkaa, nk. insinöörifysiikkaa, opetetaan myös kaikissa teknisen alan oppilaitoksissa.
Fysiikkaa opetetaan omana oppiaineenaan yliopistoissa yleensä matemaattis-luonnontieteellisissä tiedekunnissa. Opintojen tutkintonimike on tasosta ja tiedekunnasta riippuen luonnontieteiden kandidaatti, filosofian maisteri, filosofian lisensiaatti, filosofian tohtori, tekniikan kandidaatti, diplomi-insinööri, tekniikan lisensiaatti tai tekniikan tohtori. Riittävän tutkimustyön jälkeen henkilöä voidaan kutsua fyysikoksi. Puhdasta fysiikkaa opetetaan myös teknillisissä korkeakouluissa. Fysiikan opetus tapahtuu tavallisesti suomeksi, mutta esimerkiksi oppikirjat ovat usein englanninkielisiä heti peruskursseista lähtien. Perustutkintoon kuuluvat LuK-tutkimus ja Pro gradu -työ tehdään yleensä suomeksi. Myös lisensiaatin työ saatetaan tehdä suomeksi mutta väitöskirja tehdään lähes aina englanniksi.
Olennaisena osana fysiikan opiskeluun kuuluu matematiikan opiskelu, sillä "matematiikkaa hallitsemattomasta ihmisestä ei tule fyysikkoa". Tavallisesti fysiikkaa yliopistossa pääaineena opiskelevat lukevat matematiikkaa sivuaineena ja yleensä se kuuluukin pakollisena opintoihin. Muita tyypillisiä sivuaineita ovat kemia, biologia sekä tietotekniikka. Fysiikkaa voidaan opiskella myös poikkitieteellisesti. Esimerkiksi Jyväskylän yliopistossa nanotieteen koulutusohjelmassa opiskellaan fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa.
Ulkomailla.
Suomen liittyminen Euroopan unioniin on helpottanut opiskelijoiden siirtymistä opiskelemaan ulkomaille tai antanut mahdollisuuden ulkomaalaisten opiskelijoiden tulla Suomeen opiskelemaan.
Esimerkiksi Erasmus-ohjelma antaa kaikkien alojen tutkinto-opiskelijoille mahdollisuuden 3–12 kuukauden tuettuihin korkea-asteen opintoihin EU:n jäsenmaissa, ETA-maissa (Islanti, Norja ja Liechtenstein), ja Turkissa.
Suomi on yhteistyössä monien järjestöjen kanssa, esimerkiksi CERN:in ja ESA:n kanssa.


Fortran.
FORTRAN () oli ensimmäinen todellinen korkean tason ohjelmointikieli. Iästään huolimatta sitä käytetään edelleen runsaasti erityisesti raskasta tieteellistä laskentaa vaativissa tehtävissä. Rakenteeltaan se on tyypillinen proseduraalinen ohjelmointikieli.
Ensimmäinen FORTRAN-kääntäjä ja sen myötä ensimmäinen FORTRAN-versio ilmestyi 1957 ja ensimmäisenä kaikista ohjelmointikielistä sille luotiin standardi vuonna 1966. Nykyään FORTRANista on käytössä useita versioita, joista tärkeimmät ovat Fortran 77, Fortran 90, Fortran 95, Fortran 2000, Fortran 2003 ja Fortran 2008. (Niin sanottu FORTRAN IV eli Fortran 66 on jo jäänyt pois yleisestä käytöstä.) Lisäksi on olemassa erityisesti rinnakkaislaskentaan tarkoitettu High Performance Fortran (HPF). Fortranin aiemmat standardit eivät tue oliopohjaista ohjelmointia, mutta Fortran 2003 -standardissa tuki olioiden kaltaisiin rakenteisiin on olemassa. On jokseenkin vakiintunut tapa kirjoittaa Fortran 77:ää ja sitä edeltäviä versioita tarkoitettaessa kielen nimeksi "FORTRAN" ja uudempia versioita tarkoitettaessa "Fortran".
Fortranit sopivat erityisesti raskaaseen numeeriseen laskentaan ja kieleen liittyy useita juuri numeeriseen laskentaan liittyviä ominaisuuksia kuten taulukoiden ja matriisien käsittelyä. Suuri joukko erilaisia funktioita on Fortran-ohjelmissa käytettävissä ilman erillisten kirjastojen lataamista. Fortran on standardinsa ansiosta koodin siirrettävyyden kannalta eräs parhaita ohjelmointikieliä ja suoraviivaisen ja loogisen rakenteensa vuoksi kieli on helppo oppia nopeasti.
FORTRANin ja ohjelmointikielten kääntäjien kehitys ovat olleet kiinteässä vuorovaikutuksessa toisiinsa. Jo ensimmäisessä FORTRAN-kääntäjässä kiinnitettiin erityistä huomiota tuotetun konekielen nopeuteen, koska sen suunnittelijat arvelivat, ettei kukaan käyttäisi ohjelmointikieltä, joka ei olisi tehokkuudeltaan verrattavissa assemblyyn. Nykyiset F90/95-kääntäjät ovat yleensä yhtä nopeita tai nopeampia kuin F77-kääntäjät. Fortran-kääntäjät ovat alaspäin yhteensopivia, joten F90-kääntäjällä on mahdollista kääntää myös F77-ohjelmia. F90/95-koodiin on myös mahdollista sisällyttää F77-kielisiä osia sellaisenaan, joskin F90-standardi määritti muutamat F77:n piirteet vanhentuneiksi, eivätkä ne toimi enää F95-ohjelmissa.
FORTRAN 77.
Huomattava osa edelleen käytössä olevista tieteellisen laskennan ohjelmista on toteutettu F77:lla.
Fortran 90/95.
Fortran 90- ja 95-standardit poikkeavat toisistaan vain vähän ja suurimmat erot liittyvät F95:n parempaan tukeen rinnakkaislaskennalle. F90/95 eroaa ulkonaisesti jonkin verran F77:sta ja siinä pyritään välttämään eräitä F77:n ohjelman toimivuuden kannalta vaarallisia piirteitä. Samalla F90/95 sisältää monia ominaisuuksia, jotka puuttuvat kokonaan F77:sta. F95:n pohjalta on kehitetty myös datarinnakkainen versio High Performance Fortran (HPF).
Esimerkkiohjelma Fortran 90 -kielellä.
luku = 42; lkm = 0; virh =.true.
WRITE(*,*) 'Tarvitsit ', lkm, ' arvausta'


Florida.
Florida on Yhdysvaltain osavaltio, joka sijaitsee Pohjois-Amerikan itärannikolla pääosin niemimaalla, jonka läntisellä puolella on Meksikonlahti ja itäisellä puolella Atlantin valtameri. Kulttuurisesti ja historiallisesti sen katsotaan kuuluvan Yhdysvaltain eteläisiin osavaltioihin. Floridan naapuriosavaltiot ovat Georgia ja Alabama. Floridasta tuli Yhdysvaltain liittovaltion 27. osavaltio 3. maaliskuuta 1845.
Osavaltion väkiluku oli 18 801 310 vuoden 2010 väestönlaskennassa. Florida on neljänneksi väkirikkain osavaltio ja 22. laajin pinta-alaltaan. Osavaltion suurimpia kaupunkeja ovat Jacksonville, Miami ja Tampa. Osavaltion pääkaupunki on Tallahassee.
Historia.
Floridan ensimmäiset asukkaat olivat metsästäjä-keräilijöitä jotka asettuivat sinne ainakin 12000 vuotta sitten. Siihen aikaan meri oli alempana ja niemimaa laajempi kuin nykyisin. Ensimmäinen alueella käynnistä kirjoittanut eurooppalainen oli espanjalainen Juan Ponce de León vuonna 1513.Hän kutsui niemeä nimellä "Pascua florida" sen monien kukkien takia. Hernando de Soto tutki aluetta 1539-1543 etsien turhaan kultaa ja hopeaa. Espanjalaiset perustivat ensimmäisen siirtokunnan 1565. Britit saivat alueen haltuunsa seitsenvuotisen sodan jälkeen 1763. Yhdysvaltain vapaussodan jälkeen se siirtyi uudelleen espanjalaisille 1784.
Florida espanjalaisten hallinnassa oli merkittävä paenneille orjille, koska he olivat siellä laillisesti vapaita. Uudisasukkaiden ei ollut myöskään vaikeaa saada maata käyttöönsä. Yhdysvaltain asevoimat vaikuttivat myös tuolloin harvaan asutulla alueella, taistellen esim. seminole-intiaaneja vastaan. 1821 Espanja luovutti Floridan Yhdysvalloille virallisesti.
Tällöin Floridasta tuli territorio, ja liittohallinto alkoi poistaa alkuperäisväestöä järjestelmällisesti pakkokeinoin. Nykyään jäljellä on neljä reservaattia. Vuonna 1840 Floridan asukasluku oli kasvanut 54 477:n, josta lähes puolet koostui orjista. Talouden perustana oli keskiseen Floridaan keskittynyt maatalous, ja sisällissotaan saakka viljelysmaiden omistajilla oli huomattavaa poliittista valtaa territoriossa.
Vuonna 1845 Floridasta tuli Yhdysvaltojen osavaltio. 1855 alkoi kolmas Seminole sota(1855-1858). Yhdysvaltalaisten tarkoitus oli ajaa Seminolet länteen mutta karkoitus epäonnistui.
Ilmasto.
Ilmasto on eteläkärjessä trooppinen ja muualla Floridaa subtrooppinen. Kesät ovat kuumia/kosteita ja talvet Suomen kesää vastaavia. Floridassa on ns. hurrikaanikausi, jolloin Floridaan rantautuvat kaukana merellä syntyneet hurrikaanit. Usein hurrikaani on heikentynyt sen kuljettua läpi Karibian maiden tai Bahaman, joten se ei yleensä ole murskaava, mutta tällaisiakin on Floridassa nähty. Pahiten Floridaa koetellut hurrikaani on ollut hurrikaani Andrew. Andrew'n jälkeen Floridassa ollaan kunnolla herätty varustautumaan vastaisuuden varalle. Teiden varsilla voi nähdä "evacuation route" -kylttejä, jotka opastavat oikean suunnan, jos hurrikaanin alta on pakko paeta.
Luonto.
Floridassa on paljon järviä ja soita. Suurin järvi on nimeltään Okeechobeejärvi (). Eteläisessä Floridassa sijaitsee kuuluisa Evergladesin suoalue. Se on rauhoitettu, vaikkakin siellä järjestetään turisteille paljon muun muassa ilmatyynyalus safareja/ajeluja. Suoalueella on paljon muun muassa alligaattoreita, joita elää Floridassa ihmisasutuksien lähelläkin.
Vuonna 1996 Evergladesin suoalueelle putosi Miamista lähtenyt lentokone, jonka mukana kuoli 109 matkustajaa. Monien kauhuksi alligaattorit piirittivät uponnutta konetta, eivätkä sukeltajat päässeet koneen hylylle ja tarkistamaan mahdollisia eloonjääneitä.
Floridan rannikkovesissä elää myös haita ja aina silloin tällöin joku epäonnekas uimari joutuu hain puremaksi. Floridassa ei suositella haiden takia öisiä uinteja, koska pimeän tultua hait uivat lähemmäksi rantaa kuin yleensä ja saattavat oleilla matalallakin. Vesissä on myös paljon muuta eläimistöä, jotka voivat estää uimisen, kuten meduusat ja varsinkin
portugalinsotalaivat (Man O` war) tai muunlaiset vaarat, kuten voimakas ristiaallokko. Näitä vaaroja valvotaan yleisillä uimarannoilla, joissa varoitustaulut ja hengenpelastajat ovat tuttu näky.
Nähtävyydet ja vapaa-aika.
Maailman suurin teema- ja huvipuisto Walt Disney World sijaitsee Orlandossa. Orlandossa on myös paljon muita erilaisia Walt Disney Worldista erillään olevia huvittelupuistoja kuten Wet`n wild (vesihuvipuisto), eläin- ja elämyspuisto Sea World Orlando, Universal Studios Florida (Universalin omat huvittelupuistot).
Orlandosta noin 65 kilometriä itään sijaitsee Kennedy Space Center -avaruuskeskus. Turisteille on rakennettu oma alueensa jossa voi tutustua Nasa:n ja avaruustoiminnan eri osa-alueisiin. Lisämaksusta on mahdollisuus päästä erilaisille kiertoajeluille lähemmäs mm. laukaisualustoja.
Aivan Floridan eteläkärjestä lähtee pitkä silloilla yhdistetty saarijono nimeltä Florida Keys. Saarijonon lopussa sijaitsee "Southern point" eli Yhdysvaltojen eteläisin kohta josta on matkaa Kuubaan noin 145 kilometriä.
Golf on suosittu urheilulaji suotuisan ilmaston vuoksi.
Varsinkin Miamissa on paljon nähtävissä latinolaisvaikutteista kulttuuria. Floridassa asuu paljon mm. kuubalaisia ja puerto ricolaisia.
Floridassa sijaitsee myös mikrovaltio Conchin tasavalta, joka painoi eräässä vaiheessa oman valuuttansa ja asetti rajatarkastusaseman, tosin vain lyhyeksi ajaksi, protestoidakseen hyljeksittyä asemaansa.
Floridassa on paljon suuria ostoskeskuksia. Fort Lauderdalessa on valtava ostospaikka nimeltä Swap Shop, jossa järjestetään erilaisia esityksiä sirkustyyliin ja siellä kiertää myös erilaisia näyttelyitä.
Urheilu.
Suurin osa baseballin pääsarjan Major League Baseballin joukkueista järjestää kevätharjoitukset Floridassa. Osavaltio sai ensimmäisen ammattilaisurheilujoukkueensa vuonna 1966, kun Miami Dolphins perustettiin Miamiin. Nykyisin ammattilaisurheilun lisäksi myös junioriurheilulla on vahva rooli osavaltiossa. Myös Floridan yliopistot ovat vahvasti edustettuina yliopistosarjassa.
Golf, tennis ja moottoriurheilu ovat suosittuja urheilumuotoja Floridassa. Osavaltiossa on viisi moottoriurheilurataa: Daytona International Speedway, Homestead-Miami Speedway, Sebring International Raceway, Streets of St. Petersburg ja Walt Disney World Speedway. Perinteisesti Floridassa on järjestetty yksi ATP-kiertueen tennisotteluista. World Golf Hall of Fame sijaitsee osavaltiossa St. Augustinessa.
Floridan alkuperäiskansa: Seminole-intiaanit.
Floridassa on Seminole intiaaniheimon reservaatteja jotka asuvat eristyksissä Floridan keskiosissa. Koska Intiaanit ovat Floridassa alkuperäiskansaa, heidän ei tarvitse maksaa veroja. Heille on annettu myös muita etuoikeuksia kuten uhkapelien järjestäminen (laitonta Floridassa), kuitenkin vain omilla hallinnoimillaan alueilla. Suurin osa seminoleista asuu kuitenkin Floridan ulkopuolella seminolisotien seurauksena.
Varsinkin talvisin osavaltiossa asuu eläkepäiviään viettäviä ihmisiä, myös suomalaisia. Lake Worth on yksi suomalaisten suosima paikka.
Floridan nykyväestö.
Floridan väkiluku on nykyään Yhdysvaltojen osavaltioista neljänneksi suurin. Noin 75 % Floridan väestöstä on valkoihoisia ja 16 % on mustia. Yli viidennes osavaltion väestöstä kuuluu hispaanoihin. Osavaltion pääuskontokunnat ovat protestanttituus ja katolilaisuus, mutta osavaltiossa on myös huomattava juutalainen vähemmistö.
Talous.
Floridan bruttokansantuote vuonna 2003 oli 550 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Henkilökohtaiset tulot henkeä kohti olivat 30 098 dollaria, 26. eniten liittovaltiossa.
Suurin tulonlähde on matkailu. Florida tuottaa myös paljon hedelmiä, vihanneksia sekä raakafosfaattia.
Florida on tunnettu muun muassa eläkeläisten, appelsiinien ja rusinoiden paratiisina.


Funktionaalinen ohjelmointi.
Funktionaalinen ohjelmointi eli funktio-ohjelmointi on ohjelmointiparadigma, joka perustuu matemaattisten funktioiden käyttöön ja tarkemmin lambdakalkyyliin. Puhtaasti funktionaalisissa ohjelmissa ei ole lainkaan tilaa eikä siten myöskään sijoituslausetta tai silmukoita: muuttujaan ei voida sijoittaa uutta arvoa, ja suuret tietomäärät käsitellään rekursion avulla. Toisin kuin imperatiivisessa ohjelmoinnissa, funktiolla ei ole sivuvaikutuksia eli sen arvo on aina sama samoilla parametreilla.
Monet funktionaaliset ohjelmointikielet eivät ole puhtaasti funktionaalisia, vaan tukevat myös tilamuuttujia ja sivuvaikutuksia. Puhtaudella on joitain ongelmallisia kohtia, kuten monimutkainen syötön ja tulostuksen toteutus, joka vastaavasti on helppo toteuttaa jos sivuvaikutukset sallitaan. Silti ohjelmointikieltä pidetään funktionaalisena, mikäli sillä pääsääntöisesti ohjelmoidaan kuten puhtaasti funktionaalisilla kielillä.
Yliopistoissa suosituimpia funktionaalisia ohjelmointikieliä ovat Scheme ja Haskell sekä symboliseen matematiikkaan Mathematica. Yritysmaailmassa käytetään enemmän Common Lispiä, Erlangia, Scalaa ja XML-tiedostojen muuntamiseen tarkoitettua XSLT:tä. Lisäksi monissa imperatiivisissa kielissä on jonkinlaista tukea funktionaaliselle ohjelmoinnille: usein ainakin funktion voi antaa parametrina, ja joskus kielessä on rakenne nimettömien funktioiden luomiseen lambda-lausekkeella. Merkittävänä poikkeuksena Java ei tue suoraan oikeastaan mitään funktionaalisen ohjelmoinnin apuvälinettä, mutta JVM-ympäristön päälle on toteutettu funktionaalisia kieliä (kuten Clojure ja Scala), ja Javaan itseensä on suunnitelmissa lisätä tiettyjä funktionaalisia ominaisuuksia (kuten sulkeumat).
Historia.
Vuonna 1936, siis ennen tietokoneita, toisistaan erillään julkaistiin kaksi tietojenkäsittelytieteen matemaattisen pohjan muodostavaa laskennan mallia: Turingin kone ja lambda-kalkyyli. Turingin kone on tietokoneen matemaattinen malli: ohjelman suoritus etenee koneen tilaa muuttamalla. Lambda-laskenta mallintaa funktion laskentaa: sieventämällä lauseketta säännöllisesti yksinkertaisemmaksi saadaan selville funktion arvo.
Pian Turingin koneen ja lambda-laskennan huomattiin olevan sama asia eri tavalla määriteltynä: toisin sanoen Turingin koneen ja lambda-laskennan ohjelmat voidaan kääntää toisikseen. Kummatkin mallit ovat olleet hyödyllisiä: Turingin koneen pohjalta kehittyi aikanaan tietokone, mutta ohjelmointikielet perustuvat enemmän lambda-kalkyyliin. Funktionaaliset ohjelmointikielet ovat jopa hyvin lähellä alkuperäistä lambda-kalkyyliä.
Vuonna 1958 John McCarthy kehitti lambda-kalkyylin pohjalta Lisp-kielen ("List Processing") tekoälyohjelmien määrittelyä varten, esimerkkinä siitä kuinka yksinkertainen Turing-täydellinen kieli voi olla. Se perustui vahvasti lambda-kalkyyliin mutta salli myös perinteisen imperatiivisen ohjelmoinnin.
Lispin ei ollut tarkoitus olla oikea ohjelmointikieli. Siitä huolimatta McCarthyn kollega Steve Russell ohjelmoi Lisp-tulkin tietokoneelle. Erilaiset Lispin muunnelmat yleistyivät nopeasti ohjelmointikäytössä. Vaikka Lisp-kieliperhe pohjautuu toiseksi vanhimpaan yleisesti käytettyyn ohjelmointikieleen, se on säilynyt yhtenä tunnetuimmista ja käytetyimmistä funktionaalisista ohjelmointikielistä. Iästään huolimatta se ei ole muuttunut merkittävästi toisenlaiseksi kuten Fortran.
70-luvun lopulla Robin Milner yhdisti tyyppiteorian ja teoreemantodistajien tutkimusta konkreettiseen funktionaaliseen ohjelmointiin. Tuloksena oli ML-ohjelmointikieli, joka esitteli automaattisen tyypinpäättelyn ja käytti matematiikalta näyttävää kielioppia. Siitä kehittyi myöhemmin Standard ML, OCaml ja Haskell, jotka ovat tunnettuja muun muassa vahvasta tyyppijärjestelmästä ja kääntäjien optimointikyvystä. Nykyisin ML-pohjaisten funktionaalisten kielten ja niiden tyyppijärjestelmien sekä optimoinnin tutkimus on hyvin vilkasta.
Fibonaccin luvut.
fib n = 0, kun n = 0
fib (n−1) + fib (n−2), kun n > 1
Yllä olevasta käy heti ilmi, että "fib" ei ole määritelty, jos "n" < 0.
Funktion määritteleminen toisten funktioiden avulla.
plusyksi x = x + 1
miinusyksi x = x - 1
pluskaksi x = plusyksi (plusyksi x)
plus x y = x, kun y = 0
plus (plusyksi x) (miinusyksi y), kun y > 0
Funktionaalinen ohjelmointi opetuksessa.
Tietojenkäsittelytieteen perusteita opetettiin funktionaalisella Scheme-kielellä noin sadassa oppilaitoksessa vuonna 2007. Tällöin lähes poikkeuksetta oppikirja on kehuttu "Structure and Interpretation of Computer Programs". ja ovat saatavilla verkosta.
Yleensä funktionaalisia kieliä ei käytetä perusopetuksessa. Kuitenkin yliopistoissa funktionaalista ohjelmointia opetetaan usein syventävällä kurssilla esimerkiksi Haskell- tai Scheme-ohjelmointikielellä.


Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat Feto.
Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat Feto ry on vuonna 1985 perustettu yhdistys, johon kuuluu filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajia. Yhdistys pyrkii kehittämään näiden aineiden opetusta ja tukemaan opettajia suomalaisissa lukioissa ja peruskouluissa. Jäseniä yhdistykseen kuuluu noin 250. Yhdistys perustettiin, kun elämänkatsomustieto tuli kouluihin uutena oppiaineena vuonna 1985. Uuteen opettajajärjestöön yhdistyivät kahden pienen, toisiaan tukeviksi nähtyjen aineen eli filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat.
Feto järjestää koulutusta jäsenilleen yhteistyössä Opetushallituksen ja yliopistojen kanssa. Feto on ollut myös mukana järjestämässä filosofian kesälukiota Virossa sekä Nuorten filosofiatapahtuma Nufitia. Järjestö on tehnyt yhteistyötä myös Prometheus-leirin tuki ry:n kanssa. Feto järjesti ensimmäisen Prometheus-leirin vuonna 1989.
Yhdistys toivoo kaikkien filosofiaa ja elämänkatsomustietoa opettavien opettajien tai sellaisiksi aikovien liittyvän yhdistyksen jäseniksi.


Forssavisio.
Forssavisio Oy oli Forssan Seudun Puhelin Oy:n (FSP) tytäryhtiö, ja se tuotti ohjelmaa Forssan kaapelitelevisioverkkoon.
Alkuajat.
Forssavision alkuperäistä toimintaa oli paikallisohjelmatoiminta, joka alkoi heti kaapelitv-yhtiön varsinaisen toiminnan alkaessa. Ensimmäisen tallennuksen vuonna 1986 tuotti hämeenlinnalainen tuotantoyhtiö. Paikalliskanavalla esitettiin pyörivässä kehässä myös teksti- ja kuvaruutuja, joissa oli paikallisia tiedotuksia ja mainoksia.
Ruutukehän tuotantokalustona oli Amiga-tietokoneet ja yksinkertainen valvontakamera. Grafiikan tuottaminen oli huomattavasti työläämpää kuin nykyisillä laitteilla. Videotuotannossa ei alkuvaiheessa ollut omaa kalustoa. Lähinnä käytettiin forssalaisen Olavi Heikkilän OH-Tuotannon kalustoa ja palveluja.
Paikalliskanavan videotuotantojen varsinainen käynnistäjä oli forssalainen, "legenda jo eläessään" Ville Koivisto, joka kuvasi forssalaisen koripallon tähtihetkiä ja tuotti paikalliskanavalle "Monitori" -nimisiä ajankohtaisohjelmia, joissa käsiteltiin forssalaista elämänmenoa joskus varsin vauhdikkaastikin.
Samanaikaisesti paikallisohjelmien tuotannon kanssa Koivisto tuotti videotekniikalla omia dokumentteja ja draamaa, joista osaa suunnitellaan esitettäväksi paikalliskanavalla.
Forssavisio hankki omaa tuotantokalustoa ja alkoi osittain harrastusmielessä tuottaa tallenteita forssalaisista tapahtumista ja esittää niitä viikoittain omalla kanavallaan. Forssavision kanavalla esitettiin syksystä kevääseen paikallisurheilua eli Mestis-otteluita ja paikallisten koripallojoukkueiden otteluita ja raveja Pilvenmäen raviradalta. Lisäksi televisioitiin Kaupunginvaltuuston kokoukset suorana lähetykenä. Muutakin ohjelmatoimintaa oli tarvittaessa, esimerkiksi kunnallisvaalien ja eduskuntavaalien alla paikallisia vaalipaneeleita. Lähetyskauden aikana esitettiin lähialueilla kesän aikana kuvattuja ohjelmia.
Nykytila.
Vuonna 2008 Forssavisio Oy alkoi tuottamaan Internet-pohjaisia palveluja ja ICT-konsultointia.
Forssavisio Oy:n Internetpalvelut käsittävät portaaliratkaisujen lisäksi perinteisiä Internetpalveluja kuten sähköposti, kotisivu- ja hostingpalvelut.


Forssa.
Forssa (tai "Forsa") on lounaissuomalainen teollisuuskaupunki, joka sijaitsee Kanta-Hämeen maakunnan länsiosassa. Kaupunki on sekä Forssan seutukunnan että niin sanotun Lounais-Hämeen alueen keskuspaikka.
Kanta-Hämeen kolmesta kaupungista Forssa on pienin noin {formatnum: } asukkaallaan. Suomen kuntien joukossa Forssa on väkiluvun perusteella mitattuna. suurin. Väestö on keskittynyt kaupungin hallinnollisen alueen eteläosassa sijaitsevaan Forssan keskustaajamaan, ja pohjoisosissa entisen Koijärven kunnan alueella on harvempaa maaseutuasutusta.
Forssan pinta-ala on  neliökilometriä ja keskimääräinen on väestötiheys noin {formatnum: } asukasta neliökilometriä kohti. Vesistöjen osuus pinta-alasta on pieni, mutta tärkeän elementin kaupunkikuvassa muodostaa Loimijoki, jonka alkupäässä kaupunki sijaitsee. Muita merkittäviä vesistöjä ovat osittain Forssassa sijaitseva Kaukjärvi ja vihreän liikkeen syntypaikkana tunnettu Koijärvi.
Forssan naapurikunnat ovat lännessä Jokioinen, idässä ja etelässä Tammela, pohjoisessa Humppila ja Urjala. Forssan seutukuntaan kuuluvat Forssan kaupungin lisäksi Jokioinen, Tammela, Humppila ja Ypäjä. Edellä mainittujen kuntien ohella Lounais-Hämeen alueeseen luetaan mukaan myös Somero ja Urjala. Forssan sijaintia Helsinki–Turku–Tampere-kolmion keskellä pidetään joskus ihanteellisena, sillä asiointimatkat maan suurimpiin kaupunkeihin sujuvat nopeasti. Etäisyys Helsinkiin on 110, Tampereelle 87 ja Turkuun 88 kilometriä.
Forssa kasvoi ja kehittyi 1800-luvulla tekstiiliteollisuuden kasvun myötä. 1900-luvun puolella kaupunki kasvoi tuskin lainkaan maailmansotien välisenä aikana. Uusi kasvujakso alkoi 1960-luvulla rakennusteollisuuden vaudittamana. Sittemmin kaupungin kasvu pysähtyi teollisuuden alkaessa supistaa toimintojaan. Nykyisin elintarviketeollisuus on merkittävä työllistäjä.
Suurimmillaan Forssan asukasluku oli 1980-luvun puolivälissä, jolloin se oli kahden vuoden ajan vähän yli 20 000 asukasta. Vuoteen 1994 mennessä asukasluku laski muutamilla sadoilla, mutta sen jälkeen väestön väheneminen kiihtyi. Vuoden 2005 loppuun mennessä Forssa oli menettänyt huippuvuosiin nähden yli 2 000 asukasta. Vuonna 2008 kaupungin väkiluku kasvoi ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1993. Viime vuosina Forssan asukasluku on ollut 17 800 ja 17 900 hengen välillä.
Historia.
Nykyisen Forssan alue on suurimman osan historiastaan ollut vain joukko Tammelan pitäjään kuuluneita kyliä. Kyseiset kylät olivat Haudankorva, Järvenpää, Kuhala, Kuusto, Linikkala, Lunttila, Talsoila ja Vieremä. 1500-luvulla näissä kylissä oli 56 taloa, jonka perusteella asukasluvuksi on arvioitu 250–300 henkeä. 1700-luvun alkuun mennessä talojen määrä oli kasvanut 95 taloon, joista Haudankorvalla sijaitsi 1, Järvenpäässä 9, Kuhalassa 17, Kuustossa 11, Linikkalassa 3, Lunttilassa 14, Talsoilassa 21 ja Vieremässä 19.
Forssan kehitys teollisuustaajamaksi alkoi, kun ruotsinjuutalainen tehtailija Axel Wilhelm Wahren perusti vuonna 1847 Loimijoen varrelle, Kuhalankosken partaalle kehräämön ja myöhemmin kutomon, jotka myöhemmin yhdistettiin samaan yhtiöön. Wahrenin perustaman yhtiön nimi oli aluksi Forssa-osakeyhtiö, ja tästä ruotsin kielen koskea tarkoittavasta sanasta "fors" muodostui tehdasyhdyskunnan nimeksi Forssa. Forssa on ainoa mannersuomalainen kunta, jonka suomenkielisessä nimessä on f-kirjain. Nimen muuttamista joksikin suomenkieliseksi on vuosikymmeniä sitten harkittu, mutta hankkeelle ei ollut kannatusta.
Kutomon jälkeen rakennettiin värjäämö ja viimeistämö. Forssan teollisuus laajeni konepajan, höyrysahan ja tiilitehtaan rakentamisen myötä. Forssa oli monissa asioissa edistyksellinen paikkakunta, ja sinne saatiin puhelin toisena paikkakuntana Suomessa. Tavoitteenaan Wahrenilla oli luoda esimerkillinen tehdasyhdyskunta, joten hän rakennutti asuntoja työväelle, perusti tehtaan lapsille koulun ja myös kirjasto perustettiin. Vähitellen lääkäripalvelutkin kohenivat.
Vuonna 1900 Forssaan perustettiin Suomen ensimmäinen maaseudulla toiminut oppikoulu, joka jatkaa edelleen toimintaansa Forssan yhteislyseona. Vuonnna 1906 Forssaan perustettiin myös Suomen ensimmäinen maaseutuelokuvateatteri. Nykyisin samassa rakennuksessa toimiva Elävienkuvien teatteri markkinoi itseään Euroopan vanhimpana edelleen toimivana elokuvateatterina. Kuitenkin rakennus on ollut 1930-luvulta 2000-luvun alkuun muussa käytössä, ja sitä ennen 1990-luvun tyhjillään.
Wahren oli aktiivisesti ajamassa Turusta itään lähtevän rautatien suuntaamista Forssan läpi. Koska lopullinen linjaus kulki pohjoisempaa, Wahren rahoitti yhdessä Jokioisten kartanon kanssa kapearaiteisen Jokioisten rautatien rakentamista. Tähän "kappeeraiteiseen" liittyi Forssan tehdasalueella kulkenut sähkörautatie. Jokioisten rautatie oli käytössä 1970-luvun alkuun asti. Muistona rautatiestä Forssassa on kadunnimenä Rautatienkatu sekä radan vanhaa linjausta noudattava kevyenliikenteenväylä Jokioisten keskustaajamaan. Vanhaa ratalinjaa on nähtävissä myös Kuhalan puutaloalueen keskellä, jossa erottuu muusta maanpinnasta korkeammalla oleva linja. Forssan rautatieasema sijaitsi 1970-luvulla rakennetun poliisilaitoksen kohdalla, ja viihdeuimala Vesihelmen paikalla oli rautatien varastorakennuksia. Poliisilaitos siirrettiin toiseen paikkaan vuonna 2008 homeongelmien johdosta.
Forssan tehdasyhdyskunta kuului aikoinaan väkiluvultaan Suomen suurimpien asutuskeskusten joukkoon ja oli kooltaan monia silloisia kaupunkeja suurempi. Ulkonaisesti Forssa ei kuitenkaan täyttänyt kaupungeille ominaisia tunnusmerkkejä, joten siitä ei muodostettu omaa kaupunkiaan. Itsenäisenä kuntana Forssa syntyi vasta vuonna 1923, kun se irrotettiin Tammelan kunnasta omaksi kauppalakseen. Kaupunginoikeudet Forssa sai vuonna 1964. Kaupungin aluetta on laajennettu vuosina 1969, jolloin pääosa Koijärven kunnasta liitettiin Forssaan ja 1971, jolloin Lempään alue liitettiin Forssaan Tammelasta.
Toisen maailmansodan päätyttyä Forssa otti vastaan 963 siirtoväkeen kuulunutta karjalaista luovutetun Muolaan kunnan alueelta, ja kaupungin väkiluku alkoi jälleen kasvaa. 1960-luvulla valmistuivat Forssan läpi kulkevat uudet tielinjaukset Helsinki–Pori (valtatie 2) ja Turku–Hämeenlinna (valtatie 10), jotka vauhdittivat Forssan kasvua. Tekstiiliteollisuuden supistaessa toimintojaan rakennusteollisuus piti Forssan kasvu-uralla. Kaupungin kasvu jatkui aina 1980-luvulle saakka, jolloin se pysähtyi ja väkiluku alkoi laskea. 1990-luvun alun lama koetteli Forssaa pahoin, mistä seurauksena oli talousongelmia ja edelleenkin korkeana pysyttelevä työttömyys. Erään vertailun perusteella Forssa on jopa luokiteltu Suomen toiseksi onnettomimmaksi kunnaksi. Kehitystä hidastavaksi tekijäksi ovat tulleet myös huonot liikenneyhteydet Helsinkiin päin.
Forssassa vasemmistopuolueilla on perinteisesti ollut vahva kannatus. Vuonna 1903 Forssassa järjestettiin Suomen Työväenpuolueen puoluekokous, niin kutsuttu Forssan kokous, jossa otettiin käyttöön uusi nimi Suomen Sosialidemokraattinen Puolue ja hyväksyttiin uusi puolueohjelma. Suomen vasemmistopuolueet (SDP, Vasemmistoliitto ja SKP) juhlivat kaupungissa tuon kokouksen muistoa sata vuotta myöhemmin vuonna 2003.
Väestönkehitys.
Vuodesta 1925 lähtien vuoteen 1945 asti Forssan väkiluku pysytteli suunnilleen ennallaan noin 8 000 asukkaassa. Tämän jälkeen väkiluvun kasvu nopeutui: 9 000 asukasta ylittyi vuonna 1952, 10 000 asukasta vuonna 1957, 11 000 asukasta vuonna 1962, 12 000 asukasta vuonna 1966 ja vuoden 1968 13 157 asukasta ylittivät 13 000 rajan. Koijärven liittäminen Forssaan seuraavana vuonna 1969 nosti asukasluvun yli 15 000:n. Vuonna 1971 liitettiin vielä Tammelasta liitettiin Forssaan 9  neliökilometrin kokoinen Lempään alue, jonka myötä kaupunki sai noin sata uutta asukasta.
Forssa kasvoi nopeasti 1970-luvulla, mutta 1980-luvun puolivälissä kaupungin kasvu pysähtyi. Suurimmillaan kaupungin väkiluku oli 20 074 henkeä vuoden 1985 lopussa. 1990-luvun puolivälin jälkeen kaupungin ja koko seutukunnan väkiluku alkoi laskea nopeasti. Viime vuosina väestön väheneminen on kuitenkin tasaantunut, ja väkiluku on vakiintunut noin 17 900 asukkaaseen.
Väestö alueittain.
90 prosenttia Forssan väestöstä asuu kaupunkimaisesti Forssan keskustaajamassa, jossa asutus on tiheintä. Maaseutumaisilla alueilla Forssan keski- ja pohjoisosissa sekä väkiluku että väentiheys jäävät alhaisiksi. Forssan keskustaajama ulottuu myös Jokioisten ja Tammelan kuntien alueelle. Aikaisemmin Matku oli myös taajama, mutta nykyisin sen väkiluku ei enää ylitä vaadittua 200 asukasta. Forssan osuus koko seutukunnan väestöstä on hieman yli puolet.
Forssan tehdasyhdyskunnan väestökeskittymät olivat Kalliomäen puutaloalue Loimijoen pohjoispuolella sekä Vanhan Kuhalan, Uudenkylän ja Yliskylän puutaloalueet joen eteläpuolella. Tämän Forssan historiallisen keskuksen ympärille on vuosikymmenten mittaan rakennettu uusia kaupunginosia. Viksbergin kerrostalolähiö rakennettiin pääosin 1970-luvulla ja Tölön 1970- ja 1980-luvuilla, mutta niiden väestö on ollut laskusuunnassa. Viime aikoina väestö on kasvanut lähinnä uusien omakotitalojen rakentamisen myötä kaupungin laidoilla ja keskustassa elpyneen kerrostalorakentamisen myötä.
Kaupunginosat (tilastoalueet) 1–16 ovat Forssan keskustaajamaan kuuluvia tai sen välittömässä läheisyydessä olevia maaseutualueita. Kaupunginosat (tilastoalueet) 18–20 puolestaan kuuluvat entiseen Koijärven kuntaan. Näiden välissä sijaitsee lisäksi Parkkiaron maaseutumainen alue. Keskustaajaman suuralueella oli vuoden 2011 lopussa yhteensä 16 213 asukasta, Parkkiarossa 238 asukasta ja entisen Koijärven alueella 1 217 asukasta.
Ikärakenne.
Pitkällä tähtäimellä lasten määrä ja osuus ovat vähentyneet huomattavasti. Vanhukset ovat sekä määrältään että osuudeltaan ainoa kasvava ikäryhmä. Lasten osuus alitti vanhusten osuuden vuonna 1997. Forssasta on muutettu paljon asumaan naapurikuntiin, lähinnä Tammelaan ja Jokioisille, mikä on myös vähentänyt Forssan lapsilukua. Kuolleisuus on vuodesta 1997 lähtien ollut joka vuosi syntyvyyttä suurempaa. Kuntien välisessä muuttoliikkeessä Forssa on vuosina 1980–2011 menettänyt yli 2 500 asukasta. Näiden viimeisten 32 vuoden aikana Forssa on vain viitenä vuotena ollut muuttovoittoinen kunta.
Alueellisesti tarkasteltuna eniten lapsia asuu keskustaajama-alueen reunalla uusilla pientaloalueilla. Vanhusten osuus on suurimmillaan Korkeavahassa ja Keskustassa, joissa 64 vuotta täyttäneitä on yli 40 % asukkaista.
Äidinkieli.
Vuosina 1980–2010 Forssan kielijakauma on pysynyt melko vakaana. Suomenkielisten absoluuttinen määrä on laskenut noin 1 800 hengellä, mutta suhteellinen osuus on laskenut vain vähän 99,6 prosentista 97,1 prosenttiin. Ruotsinkielisten määrässä on laskenut noin kolmanneksella. Huomattavin kasvu on muita kuin suomea ja ruotsia puhuvien ryhmässä, jonka koko on monikertaistunut. Tarkastellun jakson aikana muunkielisistä yksi on kunakin vuonna ollut saamenkielinen.
Uskonto.
Valtaosa forssalaisista kuuluu Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Vuoden 2011 lopussa kirkkoon kuului 14 678 forssalaista, mikä vastaa 82,3 prosentin osuutta kaupungin asukkaista. Muut 3 155 kaupunkilaista kuuluvat joko ortodokseihin, muihin uskontokuntiin tai ovat kirjoilla väestörekisterissä.
Forssassa on kaksi luterilaista kirkkoa, joista toinen sijaitsee kaupungin keskustassa ja toinen entisen Koijärven kunnan alueella. Koijärven seurakunta oli itsenäinen vuodesta 1924 lähtien, mutta vuonna 2007 se yhdistettiin Forssan seurakunnan kanssa. Samalla näistä kahdesta seurakunnasta muodostunut seurakuntayhtymä purettiin. Kaupungin hautausmaa sijaitsee Valtatie 10:n pohjoispuolella Urjalaan vievän tien länsipuolella. Hautausmaa-alueella on vanha puinen siunauskappeli ja uudempi punatiilinen siunauskappeli. Forssan kirkon ja Koijärven kirkon sekä kappeleiden lisäksi evankelis-luterilaisella seurakunnalla on käytössään kaksi seurakuntataloa, yksi seurakuntakoti, Forssan pappila ja Klemelän leirikeskus Kaukjärven rannalla.
Kaupungissa on Hämeenlinnan ortodoksiseen seurakuntaan kuuluva toimintakeskus, Jehovan todistajien valtakunnansali, helluntaiseurakunnan Saalem-kirkko ja vapaaseurakunnan toimintaa. Vapaakirkko toimii Forssa-yhtiön rakennuttamassa "Kerholana" tunnetussa rakennuksessa. Forssassa on myös vapaa-ajattelijoiden hautausmaa.
Vuodet 1847–1946.
Forssan ensimmäiset suunnitellusti rakennetut alueet olivat Wahreninkatu ja Viksbergin pytingit. Kalliomäki linjoineen syntyi 1870-luvulta lähtien Wahrenin määrättyä alueelle asemakaavan. Kalliomäen ohella Forssan vanhimpiin asuinalueisiin kuuluvat Vanha Kuhala Loimijoen eteläpuolella, Uusikylä Rautatienkadun ja Räynynojan välissä sekä Yliskylä eli "Ameriikka" hieman Uudestakylästä länteen.
Vuoteen 1946 tultaessa tiheän puutaloasutuksen alue oli melko suppea verrattuna nykypäivän taajamoituneen alueen kokoon. Suurin osa nykyisistä asuinalueista oli peltoa. Edellä mainittujen alueiden lisäksi asutusta oli Kekkalassa, jonkin verran Pispanmäessä ja lisäksi joitakin rakennuksia Viksbergin kartanon mailla. Rantalanmäen rakentaminen oli tässä vaiheessa jo aloitettu.
1950-luvulta 1980-luvulle.
Kerrostaloja alettiin rakentaa Kartanonkadun ja torin ympäristöön sekä Viksbergiin 1960-luvulla. Monet vanhat puutalot saivat vähitellen väistyä uudisrakentamisen tieltä. Jälkeenpäin monien rakennusten purkamista on arvosteltu. Ehkä tunnetuin purettu rakennus on Säästöpankinkadun ja Hämeentien kulmassa sijainnut Piparkakkutalo. Kerrostalojen rakentaminen jatkui myös 1970-luvulla, jolloin aloitettiin Tölön rakentaminen, rakennettiin punatiilisiä kerrostaloja Pekolanraitille sekä jatkettiin Viksbergin rakentamista.
Kaupungin laajeneva teollisuus sai käyttöönsä entisiä Viksbergin kartanon maita. Parma rakensi elementti- ja Ahlström villatehtaansa valtatie 2:n länsipuolelle Pispanmäkeen.
Pientaloalueet levittäytyivät vähitellen kaupungin reunoilla. Talsoilan jälkeen rakennettiin omakotitaloja pohjoisessa Lamminrantaan, Ojalanmäkeen, Kaikulaan ja Vieremään. Paavolan rakentaminen aloitettiin 1980-luvulla ja alue on nykyään lähes täyteen rakennettu. Paavolassa järjestettiin myös asuntomessut vuonna 1982.
1990-luvulta nykypäivään.
Forssan laajentuminen on ollut melko hidasta, koska väkiluvun laskiessa uusien asuntojen kysyntä ei ole kovin suurta. Uusia omakotitaloja on kuitenkin rakennettu. Eniten uusia taloja on kaupungin itäosissa Kuustossa, jonkin verran myös Pikkumuolaassa ja Paavolassa sekä Vieremän luoteisosassa. Keskustaan on parin viime vuoden aikana rakennettu uusia kerrostaloja etenkin "Makasiinirantaan".
Vesistöt.
Vesistöjä on Forssan pinta-alasta vain 4,61 km² eli 1,8 % kokonaispinta-alasta. Keskustaajaman alueella ainoat vesistöt ovat idässä osa Kaukjärveä, kaupungin halki virtaava Loimijoki, siihen laskeva, lähes umpeenkasvanut Loimalammi sekä Linikkalanlammi Linikkalassa ja Mäkilammi Vieremässä. Lähialueen suurin järvin on Tammelan puolella sijaitseva Pyhäjärvi.
Forssan haja-asutusalueen keskiosien halki virtaa Loimijoen sivujoki Jänhijoki, jonka latvavesiin kuuluvat myös pohjoisemana lähellä Tammelan rajaa sijaitsevat, Tammelan Mustialan takamaiden pienten metsäjärvien ketjuun liittyvät Kiimalammi ja Luolalammi.
Haja-asutusalueen pohjoisosassa on Koijärven lintujärvi. Siitä alkaa Matkun ohi pitkin Jokioisten ja Humppilan rajaa länteen virtaava Loimijoen suurin sivujoki Koijoki (tunnetaan myös nimillä Kojonjoki tai Koenjoki). Tämän joen toinen latvajärvi on Valijärvi Tammelan rajalla. Tammelan Pyhäjärven latvavesiin kuuluu Lunkinjärvi Tammelan rajalla. Urjalan rajoilla osittain Forssan alueelle ulottuvat Urjalan halki virtaavan Tarpianjoen latvavesiin kuuluvat Kokonjärvi, Särkijärvi ja Matkunjärvi.
Puistot.
Monet puistot ovat pääosin luonnontilassa olevia viheralueita, eivätkä aktiivisesti hoidettavia "paraatipuistoja".
Kansallinen kaupunkipuisto.
Forssan kaupunki on rakentunut alueelle, jossa metsä- ja peltomaisemat vuorottelevat. Kaupunki on asettanut tavoitteekseen kansallisen kaupunkipuiston aseman saamisen Loimijoen varrella sijaitseville kolmelle alueelle. Forssan kansalliseen kaupunkipuistoon tulisivat kuulumaan
Ympäristöministeriöstä on arvioitu, että Forssalla on hyvät mahdollisuudet kaupunkipuiston saamiseen.
Liikenneyhteydet.
Valtatie 2 Helsingistä Forssan kautta Poriin
Valtatie 10 Turusta Forssan kautta Hämeenlinnaan
Seututie 282 Somerolta Forssaan
Seututie 284 Urjalasta Koijärven kirkon kautta Forssaan
Yhdystie 2804 Jokioisten keskustasta Forssaan (kadunnimenä Forssassa "Jokioistentie")
Yhdystie 2821 Tammelan keskustasta Forssaan (kadunnimenä "Tammelantie"; tunnetaan myös nimellä "Tammelansuora")
Valtatie 2:n heikkoa kuntoa on pidetty Forssan kehitystä hidastavana tekijänä. Helsingistä alkunsa saavat valtatiet on muutettu moottoriteiksi, mutta liikennemääriltään pienempi valtatie 2 on edelleen tavanomainen kaksikaistainen valtatie. Kakkostietä parannettiin Forssan lähistöllä vuosina 2006–2009 rakentamalla Paavolaan uusi silta ja Jokioisille ohituskaista, joka toimii myös Ilmavoimien varalaskupaikkana.
Matkun kautta kulkee Turku–Toijala-rata, mutta junat eivät pysähdy enää Matkussa, ja vanha asemarakennuskin on purettu. Forssan keskustaajaman rautatierakenteet on purettu 1970-luvulla, eikä kaupungilla näin ollen ole omia rautatieyhteyksiä. Lähin henkilöliikenteen asema on Humppilassa. Toisinaan on esitetty rautatien rakentamista kaupunkiin. Esillä on ollut esimerkiksi rautatie Helsingistä Forssan ja Humppilan kautta Poriin. Hanketta voidaan kuitenkin alkaa toteuttamaan aikaisintaan 2020-luvun toisen puoliskon aikana. Toisena linjauksena on esitetty rautatien rakentamista Riihimäeltä Forssan kautta Loimaalle.
Haudankorvan kaupunginosassa sijaitsee Forssan lentokenttä, jota käytetään harrastustoimintaan. Lähimmät lentomatkustamiseen tarkoitetut lentoasemat ovat Helsingissä, Tampereella ja Turussa.
Kaupungin sisäinen liikenne.
Forssassa on pidetty ongelmallisena keskustan liikennettä. Esimerkiksi Kauppakadulle asetettiin raskaan kaluston ajokielto alkuvuodesta 2008. Suunnitteilla on pitkään ollut niin sanottu Itäinen kehäväylä, joka ohjaisi liikenteen kulkemaan Forssan ydinkeskustan ohitse valtatieltä 2 valtatielle 10 ja mahdollisesti tästä edelleen Tampereentielle. Osana tätä suunnitelmaa kaupungin uudeksi sisääntulotieksi etelästä päin valmistui Loimalammintie ja aiemmin sisääntulotienä toimineen Helsingintien liittymä valtatielle 2 poistettiin.
Yhtiönkadun jatkeen rakentaminen nykyisen Yhtiönkadun päästä Tampereentien päähän kirkon ohitse I linjaa pitkin on ollut suunnitteilla vuosikymmeniä. Katulinjaus on merkitty asemakaavaan vuonna 1969, ja uuteen maakuntakaavaan on myös merkitty katuyhteys Yhtiönkadun ja Tampereentien välille. Asemakaavaa pidetään vanhentuneena, ja sen uudistamista on pohdittu usein. Kannatusta on ollut sekä erilaisille ratkaisuille tieyhteyden toteuttamiseksi että kadun rakentamatta jättämiselle. Hanke on ollut erittäin kiistanalainen, ja toisinaan siitä on käyty runsaasti keskustelua Forssan Lehden mielipidesivuilla. Hämeenlinnan hallinto-oikeus hylkäsi alueelle laaditun kadun sisältävän kaavan ja Forssa valitti hallinto-oikeuden päätöksestä, mutta korkein hallinto-oikeus hylkäsi valituksen.
Myös Kartanonkadun remonttia on suunniteltu pitkään. Kadun uudistustyöt käynnistyivät heinäkuussa 2012 ja niiden on tarkoitus valmistua saman vuoden loppuun mennessä.
Kaupunginosat.
Tilastoissa Forssan kaupunki jaetaan kolmeen suuralueeseen, 20 tilastoalueeseen ja 30 pienalueeseen. Kaupungin kolme suuraluetta ovat "Keskustaajama" (Forssan keskustaajama ja ympäröivät maaseutualueet), "Parkkiaro" (maaseutualue Forssan keskiosissa) ja "Entinen Koijärvi" (entisen Koijärven kunnan alueen lukuun ottamatta Urjalaan osin liitettyjä Kokon ja Matkun kyliä).
Keskustaajaman kaupunginosat.
Keskustaajaman kaupunginosat (tilastoalueet) on seuraavassa esitetty aakkosjärjestyksessä.
Haudankorva.
Haudankorvan kaupunginosa (2 612 as.) koostuu omakoti- ja kerrostaloalueesta lännessä ja teollisuusalueesta idässä. Haudankorvan pohjoisrajana on Loimijoki, itärajana Tammelan raja, etelässä aluetta rajoittaa valtatie 2 ja pohjoisessa Yhtiönkatu. Nimeä Haudankorva ei juuri käytetä, vaan aluetta kutsutaan yleensä "Viksbergiksi". Alueen itäosa on metsäistä, ja siellä sijaitsee Loimalammi.
Asuin- ja teollisuusalueen rajana on Helsingintie, joka oli aiemmin Forssan eteläinen sisääntuloväylä. Vuonna 2006 Forssalle valmistui uusi sisääntulotie valtatie 2:n, ja seututie 280:n risteyksestä. Nimillä Loimalammintie ja Finlaysonintie kulkeva katu on linjattu kulkemaan teollisuusalueen itäpuolella. Tie on osa niin sanottua "Itäistä kehäväylää". Suunnitelmissa on rakentaa ydinkeskustan ohittava kehätie Kuuston kautta valtatie 10:lle asti.
Siurilankadun ja Helsingintien välisellä alueella Haudankorvan keskiosissa on kerrostaloja ja länsilaidalla omakotitaloja. Vanhimmat omakotitalot ovat Haudankorvankadun ja Eteläisen puistokadun varrella. Uusimmat omakotitalot ovat Isoniityntiellä alueen eteläosassa. Kerrostaloista vanhimmat ovat Puolimatkankadun tienoilla, uusimmat puolestaan alueen eteläosissa Kossilantiellä.
Haudankorvan keskiosissa Viksbergin teollisuusalueella sijaitsi aikaisemmin Viksbergin kartano, joka on sittemmin tuhoutunut tulipalossa. Kartanon puistoalueella kasvaa edelleenkin joitakin sinne jo kartanon aikaan istutettuja kasveja. Joitakin kaupunginosan katuja on nimetty Viksbergin alueella sijainneiden kartanon torppien mukaan. Viksbergin teollisuusalueen itäpuolelle sijoittuu Forssan lentokenttä ja 1990-luvulla suljettu entinen kaatopaikka.
Viksbergin ostoskeskuksessa toimivat aikaisemmin pankki, posti, parturi, grilli, hammashoitola ja kauppa, mutta 1990-luvun alun laman jälkeen ne ovat vähitellen lopettaneet toimintansa. Ostoskeskuksen vanhoista toimijoista ovat edelleen toiminnassa ravintola Wiksbergin krouvi ja R-kioski. Uutena vuokralaisena muissa tiloissa toimii nyt thaihierontaliike ja siivoustarviketukku. Myös paikallinen syöpäjärjestö pitää toimistoaan rakennuksessa. Opintiellä toimi aikaisemmin Viksi-niminen kauppa, joka sekin lopetti toimintansa. Nykyään tiloissa toimii ase- ja eräliike. Vanhoista pikkukaupoista on jäljellä enää Kurkelanmäen Siwa.
Lopetettujen palveluiden jättämää aukkoa on korvannut Finlaysonin 1950-luvulla rakennettuun vanhaan kutomoon vuonna 2001 avattu Citymarket-vetoinen kauppakeskus. Lisäksi Tarjoustalo avasi alueelle uuden myymälän vuonna 2008. Tarjoustalon paikalle suunniteltiin myös Prisma-vetoista kauppakeskusta, mutta kauppakeskus päätettiin toteuttaa toisaalle.
Järvenpää.
Järvenpää (137 as.) on Kaukjärven pohjoisrannalle rakentunut melko maaseutumaisena säilynyt kaupunginosa. Tähänkin kaupunginosaan on viime vuosikymmeninä rakennettu uusia omakotitaloja.
Kaikula.
Kaikula (362 as.) on valtatie 10:n pohjoispuolella sijaitseva kaupunginosa. Alueen rakennuskanta koostuu vaihtelevanikäisistä omakotitaloista. Lisäksi alueella on ABB:n toimintoja. Forssan hautausmaa ja vapaa-ajattelijoiden hautausmaa sijaitsevat Kaikulan alueella, vaikka puheessa hautausmaan sanotaankin sijaitsevan Ojalanmäen puolella. Vieremän mylly ja Vieremänkoski ovat myös Kaikulan alueella, vaikka nimistä voisikin päätellä muuta.
Keskusta.
Forssan ydinkeskustassa (1 928 as.) sijaitsevat Osuuspankin, Sammon, Säästöpankin ja Nordean konttorit, K-Supermarket-vetoinen kauppakeskus, tori, linja-autoasema, Teatteritalo, elokuvateatteri ja suuri määrä erilaisia kaupallisia palveluja. Kaupungin liike-elämä oli aikaisemmin keskittynyt Kartanonkadun ja Hämeentien varsille sekä torin ympäristöön, mutta sittemmin paljon liikkeitä on siirynyt Linikkalan ja Haudankorvan kaupunginosissa sijaitseviin kauppakeskuksiin, joissa ovat myös Forssan suurimmat elintarvikeliikkeet Prisma ja Citymarket. Forssan tori ja Ankkalammin ympäristö uudistettiin keskustan viihtyisyyden lisäämiseksi. Tämä hanke herätti myös kritiikkiä, sillä torille rakennettu kahvilarakennus on ollut pitkiä aikoja vailla yrittäjää. Kaupunginosan itäraja kulkee Yhtiönkatua ja I linjaa pitkin, joten myös Forssan kirkko sijaitsee Keskustan kaupunginosassa.
Vanhoissa tekstiiliteollisuusrakennuksissa Kehräämöalueella Loimijoen varrella toimivat muun muassa keilahalli, kirjasto, museoita, Hämeen ammattikorkeakoulu ja Wahren-keskus. Kehräämöstä koilliseen päin sijaitsee Wahreninpuisto. Puutarhakadun varrella on vanhoja suuria puutaloja, ja joen rannalle on rakennettu Forssan klubi. "Kaupunginpuutarhaan" Loimijoen rannalle rakennetaan uutta omakotitaloaluetta.
Keskustan asuntokanta koostuu lähes yksinomaan kerrostaloista, jotka on rakennettu enimmäkseen 1960- ja 1970-luvuilla. Puistolinna on kaupungin ensimmäinen kerrostalo, ja se sijaitsee Kartanonkadun ja Hämeentien kulmauksessa. Pitkän tauon jälkeen Keskustaan Tapulikadun ja Loimikadun varrelle on alettu rakentaa uusia kerrostaloja. "Makasiinirannan" alueelta aivan Loimijoen pohjoispuolelta on purettu toinen vanhoista varastomakasiineista, ja rantaan on jo rakennettu uusia asuintaloja. Keskustassa on myös joitakin vanhoja puutaloja, joita ei aikanaan ole purettu uudempien rakennusten tieltä.
Tampereentien länsipuolella on teollisuutta, paljon tilaa vaativia kaupallisia palveluja ja kaupungin jätevedenpuhdistamo. Loimijoen pohjoispuolelle valmistui Atrian logistiikkakeskus, mutta se on sittemmin jäänyt tyhjilleen. Keskustan kaupunginosan Kartanonkadun ja Tampereentien länsipuolista aluetta kutsutaan nimellä "Sortohaka".
Kivimäki.
Kivimäki (71 as.) on maaseutumainen alue ydinkeskustasta koilliseen päin.
Korkeavaha.
Korkeavahan kaupunginosassa (1 152 as.) on enimmäkseen omakotitaloja. Kerrostaloja on rakennettu ydinkeskustaa lähinnä olevalle alueelle, Linikkalankadun varteen ja "Heikan" alueelle. Alueella sijaitsevat Forssan aluesairaala, urheilukenttä, Forssan ammatti-instituutin rakennukset ja Heikanrinteen vanhainkoti. Aikaisemmin alueen pohjoisosassa toimi Nummen kaatopaikka, joka on kunnostettu. Korkeavahan keskiosassa sijaitsee forssalaisittain hyvin korkea mäki, josta kaupunginosan nimi ilmeisesti tulee.
Kuhala.
Kuhalan kaupunginosa (2 582 as.) muodostuu "Vanhan Kuhalan", "Uudenkylän" ja "Yliskylän" puutaloalueista, "Kekkalan" osittain uudemmasta asuinalueesta sekä "Tölön" kerrostaloalueesta. Vanha Kuhala oli aiemmin Forssan ydinaluetta, mutta nyt monet alueen taloista ovat huonokuntoisia. Vanhoja puutaloja on purettu ja palanut, minkä seurauksena useat tontit ovat nykyään tyhjillään. Tyhjiä tontteja on paljon varsinkin Kauppakadun varrella. Yliskylään on viime aikoina rakennettu uusia omakotitaloja ja Uuteenkylään on rivitaloja. Tölön kerrostaloalue on rakennettu lähinnä 1970-luvulla, mutta Tölönkaaressa on myös 1980-luvulta olevia taloja. Tölön alueella toimii myös yksityinen vanhainkoti.
Kuhalassa sijaitsevat viihdeuimala Vesihelmi, vanhainkoti Tyykihovi ja Haudankorvan vanha koulu. Forssan rautatieasema sijaitsi kaupunginosassa ennen purkamistaan. Paikalle rakennettiin poliisin ja käräjäoikeuden toimitilat, joissa toimivat aiemmin myös Alko ja posti. Nykyisin Alkot sijaitsevat Citymarketin ja Prisman yhteydessä, ja posti sijaitsee Prisman yhteydessä. Homeongelmien vuoksi poliisi on kuitenkin joutunut muuttamaan pois talosta. Rautatienkadun varrelle on rakennettu kerrostaloja, joissa katutasossa toimii kaupallisia palveluita. Lidl toimii Yhtiönkadun ja Eteläisen puistokadun risteyksessä. Vesihelmeä vastapäätä rakennetaan uutta S-marketia.
Kuusto.
Kaukjärven etelärannalle rakentuva Kuusto (769 as.) on suhteellisen uutta omakotitaloaluetta. Viimeisimpänä on valmistunut Anttilanniityn alue ja tällä hetkellä rakenteilla on Lanan alue. Kuustossa sijaitsee seurakunnan leirikeskus Klemelä. Kuuston länsiosassa sijaitsee "Raikonmäki", itäosassa puolestaan "Lunttila". Kuuston maisemaan kuuluu vedenjakajana toimiva Syrjänharju, joka jakaa vedet Pyhäjärveen ja Kaukjärveen.
Lamminranta.
Lamminranta (385 as.) on omakotitaloalue Linikkalanlammin ympärillä. Alueella sijaitsee omakotitalojen ohella Hotelli Rantasipi, Forssan jäähalli ja terveyskeskus. Linikkalanlammin koillispuolella olevaa aluetta kutsutaan nimellä "Töppärä". Hotellin paikalla on aikaisemmin ollut keuhkotautiparantola.
Linikkala.
Linikkalan alue (1 045 as.) koostuu Kalliomäen historiallisesta puutaloalueesta sekä uudemmasta omakotitaloasutuksesta sen itäpuolella. Myös Hämeentien eteläpuolisen alueen automyymälät ja Forssan yhteislyseo sijaitsevat Linikkalan kaupunginosassa. Syksyllä 2010 aluelle avattiin Prisma-vetoinen kauppakeskus toimintansa lopettaneen Forssan Sahan paikalle. Prisman itäpuolelle on suunniteltu "Aurinkorannaksi" kutsuttua uutta omakotitaloaluetta.
Ojalanmäki.
Ojalanmäen omakotitaloalue (274 as.) sijaitsee valtatie 10:n pohjoispuolisella ja Tampereentien itäpuolisella alueella.
Paavola.
Paavola (1 182 as.) on vuoden 1982 asuntomessujen jälkeen rakentunut omakotitaloalue. Paavolan kaupunginosaan kuuluvat myös maaseutumaiset "Haision" alue varsinaisen Paavolan pohjoispuolella, ja "Murronaukeen" alue kaupunginosan länsiosassa. Paavola on rakentunut vähitellen, ja vieläkin sinne rakennetaan uusia omakotitaloja Pyöliringin varteen. Haisioon on syntynyt viime vuosina uutta liiketoimintaa, kun Autokeidas on saanut kilpailijakseen ABC-huoltamon. 1950-luvulla avattu Autokeidas mainostaa olevansa Suomen ensimmäinen varsinainen liikenneasema.
Pikku-Muolaa.
Pikku-Muolaa (167 as.) on maaseutumainen omakotitaloalue valtatie 2:n länsipuolella Viksbergiä vastapäätä. Alueen nimi esiintyy joskus myös muodossa "Pikkumuolaa". Pikku-Muolaan nimi tulee siitä, että toisen maailmansodan jälkeen Forssaan sijoitettiin luovutetusta Karjalasta evakuoituja Muolaan asukkaita.
Pispanmäki.
Pispanmäki (339 as.) on omakotitalo- ja teollisuusalue valtatie 2:n länsipuolella. Alueella sijaitsevat Saint-Gobain Isoverin ja Parmarinen tehtaat sekä Pilvenmäen ravirata. Myös Kiimassuon kaatopaikan alue kuuluu Pispanmäkeen. Jokioistentien varressa sijaitsee Agrimarket ja Hurrikaani-liikeskus.
Talsoila.
Talsoila (2 225 as.) on Loimijoen länsipuolella sijaitseva omakotitalovaltainen alue, mutta kerrostalojakin on rakennettu HK:n teurastamon lähelle "Makkaramäkeen". Talsoilan halki kulkee Turuntie, joka on leveä puistokatu. Turuntien länsipuolella sijaitsevat pelikenttä ja Talsoilanpuisto.
Talsoilan pohjoisrajana on valtatie 10, itärajana on Loimijoki, etelärajana Räynynoja ja länsirajana valtatie 2. Turuntien ja Loimijoen välistä aluetta Talsoilasta kutsutaan nimellä "Rantalanmäki". Rantalanmäessä Turuntien itäpuolella on kerrostaloja; muutoin alue koostuu omakotitaloista.
Forssan elintarviketeollisuus on keskittynyt Talsoilan alueelle. Valtateiden risteyksen tuntumassa toimii HK ja siitä hieman kauempana Atria Loimijoen etelärannalla. Atrian tuotantolaitoksia laajennettiin myös joen pohjoispuolelle, mutta sittemmin lisätilat jäivät pois käytöstä. Talsoilan alueella sijaitsevat myös Forssan kaupungintalo, paloasema ja Kuhalankosken mylly.
Vieremä.
Vieremä (983 as.) on omakoti- ja rivitaloalue keskustaajaman luoteisosassa. Omakotialueen luoteisosaan on rakenteilla uusia taloja. Kaupunginosassa sijaitsee 1990-luvun puolivälissä lakkautettu Iso-Hunnarin laskettelurinne. Rinteen sulkemisen jälkeen rinteiden valaistus ja hissit myytiin ja jopa lumetusjärjestelmän vesiputket ja valaistuksen kaapelointi kaivettiin maasta pois.
Vieremän tekee erityislaatuiseksi se, että siellä saa kaupungin edelleen voimassa olevan päätöksen nojalla lämmittää pelkästään kaukolämmöllä. Omia öljykattiloita ei siis sallita, mutta lisälämpönä voi käyttää takkaa. 1980-luvulla alue lämpeni lähes yksinomaan maalämpöaseman avulla. Freonipohjaisen maalämpöaseman kylmäaineen karattua laitos kuitenkin suljettiin.
Maaseutualueet.
Seuraavista maaseutualueen tilastoalueista Kojo, Matku ja Suonpää kuuluvat Entinen Koijärvi -nimiseen suuralueeseen.
Parkkiaro.
Parkkiaro (238 as.) sijaitsee Forssan keskustaajaman pohjoispuolella, ja entisen Koijärven kunnan alueen eteläpuolella.
Kojo.
Kojo (477 as.) käsittää entisen Koijärven keskeiset alueet. Kojoon kuuluu Koijärven kunnan entinen kirkonseutu, joka ei kuitenkaan ole oma taajamansa. Kojolla sijaitsevat Koijärven kirkko ja Kojon koulu.
Matku.
Matku (523 as.) sijaitsee entisen Koijärven länsiosassa. Turun ja Toijalan välinen rautatie kulkee Forssan alueella Matkussa, joka oli aiemmin oma taajamansa. Nykyisin Matkua ei lasketa enää taajamaksi väkiluvun pudottua alle 200 henkeen. Matkun rautatieasema on purettu, eikä paikalla ole enää aikoihin ollut asemaliikennettä. Matkussa sijaitsee Matkun koulu.
Suonpää.
Suonpää (217 as.) käsittää entisen Koijärven alueen pohjoisosat.
Kylät ja kulmakunnat.
Forssan kauppalan alueella sijainneita "kyliä" olivat
Forssaan liitetyn Koijärven "kyliä" puolestaan olivat
Kaupungin johto.
Kaupunginvaltuustossa on 43 jäsentä, joista 25 miehiä ja 18 naisia. Kaupunginvaltuuston puheenjohtajana toimii Mika Penttilä (kesk.). Varapuheenjohtajat ovat Ilkka Joenpalo (sd.), Tapio Virtanen (vas.) ja Mauri Korpela (kok.). SDP:llä on valtuustossa 14 paikkaa, Keskustalla 11, Vasemmistoliitolla 7, Kokoomuksella 7, Vihreillä 2, Perussuomalaisilla 1 ja Kristillisdemokraateilla 1 paikka.
Kaupunginhallituksessa on 11 jäsentä, joista 5 miehiä ja 6 naisia. Kaupunginhallituksen puheenjohtajana toimi Minna Lintonen (sd.), mutta siirryttyyä kaupunginjohtajan viransijaiseksi tilalle valittiin Eino Järvinen (sd.). Varapuheenjohtajat ovat Pentti Mansikkamäki (kesk.), Petri Koivula (kok.) ja Risto Aaltonen (vas.). Kaupunginhallituksessa SDP:llä on neljä paikkaa, Keskustalla kolme sekä Vasemmistoliitolla ja Kokoomuksella molemmmilla kaksi.
Lautakuntia kaupungissa toimii viisi: kasvatuslautakunta, perusturvalautakunta, tarkastuslautakunta, tekninen lautakunta, vapaa-aikalautakunta ja ympäristölautakunta.
Äänestysalueet.
Vaaleissa kaupunki on jaettu seitsemään äänestysalueeseen, jotka on nimetty äänestyspaikan mukaan. Äänestysalueita ovat Teatteritalo (keskusta-alue), Heikka (Korkeavaha, Linikkala ja Kuusto), Haudankorva (Viksberg ja osa Kuhalaa), Tölö (osa Kuhalaa ja Pispanmäki), Kaupungintalo (osa Kuhalaa ja Rantalanmäki) ja Talsoila (Talsoila, Paavola ja Vieremä). Kojon äänestysalue sijaitsee entisen Koijärven kunnan alueella.
Kunnallisvaalit.
Vasemmistoliiton tulosten kohdalla on ilmoitettu myös Suomen Kansan Demokraattisen Liiton ja Demokraattisen Vaihtoehdon saamat paikat, Perussuomalaisten kohdalla Suomen Maaseudun Puolueen paikat ja Kristillisdemokraattien kohdalla Suomen Kristillisen liiton saamat paikat. Muiden puolueiden saama paikka vuoden 1976 vaaleissa kuului Liberaaliselle Kansanpuolueelle.
Kunnallisvaalitilastojen perusteella SDP ja Vasemmistoliitto saivat yhdessä yli puolet äänistä vuoden 1992 kunnallisvaaleihin asti. Myöhemmissä vaaleissa vasemmistopuolueiden ääniosuus on ollut alle puolet, mutta kuitenkin yli 40 % äänetuista äänistä. Paikkamäärien perusteella tarkasteltuna vasemmistopuolueilla oli enemmistö valtuustossa vuoden 1992 vaaleihin asti. Sen jälkeen vasemmistopuolueiden yhteispaikkamäärä on ollut 19–21 paikkaa, kun enemmistöön vaaditaan 22 paikkaa.
SDP on kunnallisvaaleissa ollut yhtäjaksoisesti Forssan suurin puolue koko tarkasteluajankohtana. Sen osuus äänistä on vaihdellut 30 %:n molemmin puolin. Keskusta oli 1970-luvun lopussa kolmanneksi suurin puolue noin 14 %:n ääniosuudella, mutta vuoden 1996 kunnallisvaaleista lähtien se on ollut toiseksi suurin puolue saaden noin neljänneksen äänistä. Kokoomus oli vuosina 1980–1996 toiseksi suurin puolue, ja sen jälkeen kolmanneksi suurin puolue, kunnes vuosien 2004 ja 2008 vaaleissa se jäi neljännelle sijalle. Kokoomuksen osuus äänistä oli aikaisemmin jonkin verran yli 20 %, mutta viime vaaleissa kannatus on jäänyt selvästi alle 20 %:n. Vasemmistoliiton edeltäjä SKDL oli 1970-luvun lopulla Forssan toiseksi suurin puolue lähes 27 %:n ääniosuudella. 1980-luvulla puolueen kannatus laski huomattavasti, minkä jälkeen se on pysynyt 15–20 %:n välillä.
Pienemmistä puolueista Vihreät on saanut merkittävästi kannatusta vuosien 1992, 1996 ja 2000 vaaleissa. Vuoden 1996 kunnallisvaaleissa Vihreät saivat Forssasta neljänneksi eniten ääniä koko Suomessa. Vuoden 2000 vaaleissa Forssa oli Suomen 11. "vihrein" kunta. Suomen Maaseudun Puolueen kannatus oli takavuosina melko pientä; puolueella oli yksi edustaja valtuustossa vuoden 1984 vaalien jälkeen. Puolueen seuraaja Perussuomalaiset sai yhden valtuutetun vuoden 2008 vaaleissa. Muista puolueista Kristillisdemokraateilla on usein ollut yksi kaupunginvaltuutettu. Eduskuntapuolueista Ruotsalainen Kansanpuolue ei ole asettanut Forssaan edes ehdokkaita.
Vuosina 1980–2008 forssalaiset ovat äänestäneet kunnallisvaaleissa vilkkaammin kuin suomalaiset keskimäärin.
Kunnallisvaalit 2004.
Vuoden 2004 kunnallisvaaleissa Kristillisdemokraattien paikkamäärä säilyi ennallaan yhdessä, Vihreät menettivät neljä valtuustopaikkaa viidestä ja muut neljä valtuustopuoluetta saivat kukin yhden paikan lisää. Vaalien jälkeen Urpo Leppänen erosi Keskustan valtuustoryhmästä ja perusti oman Perussuomalaisten valtuustoryhmän.
Kunnallisvaalit 2008.
Vuoden 2008 kunnallisvaaleissa SDP, Vihreät ja Perussuomalaiset saivat kukin yhden paikan lisää edellisiin vaaleihin verrattuna. Vastaavasti Keskusta, Vasemmistoliitto ja Kokoomus menettivät yhden paikan. Kristillisdemokraattien paikkamäärä säilyi ennallaan. Puolueiden välinen suuruusjärjestys pysyi vaaleissa ennallaan lukuun ottamatta vaaleissa uutena ryhmänä esiintyneitä Perussuomalaisia, jotka saivat Kristillisdemokraatteja enemmän ääniä. Käytännössä Keskustan paikkamäärä ei laskenut, sillä jo ennen vaaleja yksi Keskustan valtuutettu oli eronnut ryhmästä ja muodostanut Perussuomalaisten ryhmän.
Valtakunnallisesta tilanteesta poiketen SDP:n ääniosuus lisääntyi, ja Keskustan kannatusosuuden lasku oli vähäisempää kuin koko maassa. Kokoomuksen kannatus laski Forssassa, kun se koko Suomen tasolla tarkasteltuna nousi. Vaalien ääniharava oli Mika Penttilä (kesk.), joka keräsi 774 ääntä.
Äänestysalueittain tarkasteltuna SDP oli suurin puolue kaikilla keskustaajaman äänestysalueilla ja Keskusta suurin maaseutualueesta koostuvalla Kojon äänestysalueella. SDP:n kannatus oli korkeinta Kuhalan ja Tölön äänestysalueilla, joissa puolue sai yli kolmanneksen äänistä. Alimmillaan SDP:n kannatus oli Kojon äänestysalueella (noin 11 %). Muilla äänestysalueilla SDP:n kannatus oli 30 %:n tuntumassa. Keskustan kannatus oli suurinta Kojolla, jossa puolue sai yli puolet äänistä. Keskustaajaman äänestysalueista Keskustan kannatus oli suurinta Talsoilassa ja matalinta Kuhalassa. Vasemmistoliitto sai Kuhalassa ja Tölöllä noin neljänneksen äänistä; muualla kannatus oli matalampaa, Kojolla kaikkein matalinta. Heikan äänestysalueella Kokoomuksen kannatus oli yli 20 %, mutta Kuhalan ja Tölön äänestysalueilla kannatus jäi noin 10 %:iin. Vihreiden kannatus Kojon äänestysalueella on keskustaajamaa matalampaa, mutta Perussuomalaisten ja Kristillisten kannatuksessa ei ollut merkittäviä eroja alueittain.
Äänestysprosentti oli Kuhalan äänestysalueella kaupungin matalin (57,7 %), jonka lisäksi Kaupungintalon äänestysalueella jäätiin hieman alle 60 %:iin. Kaikilla muilla äänestysalueilla suunnilleen kaksi kolmasosaa äänioikeutetuista käytti äänioikeuttaan.
Eduskuntavaalit.
Historiallisesti Forssa on ollut vasemmistoenemmistöinen kunta. Vuoden 1924 eduskuntavaaleissa Forssa muodosti ensimmäisen kerran oman kuntansa. Tuolloin SDP sai yksin 50,4 % äänistä ja Työväen ja pienviljelijäin vaaliliitto sai 17,6 % äänistä. Yhteensä vasemmiston kokonaiskannatus oli tuolloin siis 67,9 %.
Vuosina 1983–2011 pidetyissä eduskuntavaaleissa SDP oli yhtäjaksoisesti suurin puolue vuoden 2007 vaaleihin asti, jolloin se putosi toiselle sijalle. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa ja vuoden 2011 vaaleissa suurin puolue oli Keskusta. Perussuomalaiset nousi viime eduskuntavaaleissa kolmanneksi suurimmaksi.
Eduskuntavaalit 2003.
Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa Forssasta valittiin eduskuntaan SDP:n Minna Lintonen ja Keskustan Sirkka-Liisa Anttila.
Eduskuntavaalit 2007.
Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Keskusta sai ensimmäistä kertaa eniten ääniä. Forssalaisista poliitikoista ehdokkaina olivat SDP:n Minna Lintonen, Keskustan Sirkka-Liisa Anttila ja Mika Penttilä, Vasemmistoliiton Risto Aaltonen ja Kokoomuksen Jarmo Pynnönen. Anttila sai pitää edustajanpaikkansa, mutta Lintosta ei valittu enää toiselle kaudelle.
Eduskuntavaalit 2011.
Kevään 2011 eduskuntavaaleissa Keskusta sai jälleen eniten ääniä. Forssasta olivat ehdolla SDP:n Minna Lintonen, Keskustan Sirkka-Liisa Anttila ja Mika Penttilä, Vasemmistoliiton Suvi Mäkinen ja Janne Nieminen, Kokoomuksen Sanni Grahn-Laasonen, Vihreiden Alpo Suhonen sekä Perussuomalaisten Tuula Forsblom ja Sami Mattila. Sirkka-Liisa Anttila uusi edustajanpaikkansa, ja hänen lisäkseen Sanni Grahn-Laasonen valittiin eduskuntaan.
Forssalaiset kansanedustajat.
Urpo Leppänen (SMP, Vapaat demokraatit ja LKP) toimi kansanedustajana vuosina 1979–1991 sekä työvoimaministerinä vuosina 1983–1987. Kansanedustajaksi Leppänen valittiin Kymen läänin vaalipiiristä, mutta 2000-luvulla Leppänen vaikutti myös Forssan politiikassa.
Europarlamenttivaalit.
Vuoden 1996 europarlamenttivaaleissa Keskusta sai eniten ääniä, ja forssalainen Sirkka-Liisa Anttila (kesk.) valittiin Euroopan parlamentin jäseneksi. Vuosien 1999, 2004 ja 2009 europarlamenttivaaleissa SDP oli suurin puolue. Vuoden 1996 vaaleissa SDP oli toiseksi suurin puolue, ja myöhemmissä vaaleissa Kokoomus on ollut toiseksi suurin. Vuoden 1996 vaaleja lukuunottamatta Keskusta on europarlamenttivaaleissa ollut kolmannella sijalla Forssassa.
Verotus.
Forssan tuloveroprosentti vuonna 2012 on valtuuston päätöksen mukaisesti 19,50.
Vaakuna.
Kaupungin nykyisen vaakunan on suunnitellut Olof Eriksson vuonna 1962. Sen heraldinen selitys kuuluu: "Sinisessä kentässä hopeinen vesiratas." Tunnus kuvaa vesivoimaa ja kaupungin halki virtaavaa Loimijokea. Vaakuna vahvistettiin 29. elokuuta 1962.
Aiemmin käytössä oli A. W. Ranckenin suunnittelema vaakuna vuodelta 1947. Vaakunan kilpi oli aaltokoroisesti katkoinen, alemmassa sinisessä kentässä oli hopeinen vesipyörä, ylemmässä hopeakentässä aaltokoron päällä kolme sinistä aaltoviivaa ja niiden päällä punainen F-kirjain. Vaakuna poistettiin käytöstä epäheraldisena.
Elinkeinoelämä.
Entisellä kutomoalueella toimii nykyään Citymarket ja palvelualojen yrityksiä.
Työpaikkarakenne.
Jalostus on edelleen merkittävä elinkeino, mutta sen osuus työpaikoista on laskenut huomattavasti. Enimmillään jalostuksen osuus työpaikoista on ollut 55,7 % vuonna 1975. Myös työpaikkojen kokonaismäärä Forssassa on laskenut; enimmillään työpaikkoja kaupungissa oli yli 11 000 vuonna 1990. Laman myötä kaupungista katosi vuoteen 1995 mennessä noin 2 000 työpaikkaa. Maataloutta Forssassa harjoitetaan pääasiassa entisen Koijärven kunnan alueella.
Wahrenin 1800-luvulla alkuunsaattama tekstiiliteollisuus oli kaupungin merkittävin työnantaja aina 1970-luvulle asti. Tämän jälkeen rakennusteollisuus nousi merkittävimmäksi teollisuudenalaksi Armas Puolimatkan perustaman Rakennusvalmiste Oy:n kasvaneen toiminnan ansiosta. A. Ahlströmin (nykyisin Saint-Gobain Isover Oy) kolmas mineraalivillatehdas käynnistyi Pilvenmäellä virallisesti 13. lokakuuta 1971. Tehtaan koekäyttö alkoi kuukauden verran aiemmin.
Nykypäivän Forssan suurin teollisuudenala on elintarviketuotanto. HK Ruokatalo Oy on keskittänyt merkittävän määrän toimintaasa paikkakunnalle. Lisäksi kaupungissa toimii Atria Yhtymä ostettuaan. Muuallakin Suomessa tunnettu Forssan-tuotemerkki säilyy edelleen markkinoilla. Paikallista elintarviketeollisuutta edustaa lihajalosteyritys Hakala Oy.
Suurimpia yrityksiä.
Forssassa sijaitsee myös Sanoma Oyj:n painotalo.
Työllisyystilanne.
Forssan on perinteisesti ollut työpaikkaomavarainen. Vuoden 2009 tilaston mukaan työpaikkaomavaraisuus oli 125,5 %. Forssassa käy töissä 3 444 ulkopaikkakuntalaista, joista seutukunnan sisältä tulevia on 2 299 ja muualta tulevia 1 145 henkeä. Työpaikoista 39,5 % on sellaisia, joissa työntekijä ei asu Forssassa. Forssalaisista oli vuoden 2009 tilaston mukaan työssäkäyviä 6 950 henkilöä. Heistä pääosa työskenteli Forssassa ja 1 670 henkilöä muilla paikkakunnilla. Muilla paikkakunnilla työskentelevistä 737 työskenteli muissa seutukunnan kunnissa ja 933 muualla Suomessa. Forssan työllisistä 24,0 % ei siis työskentele asuinkunnassaan.
Vuonna 1990 Forssan työttömyysaste oli vain 5,2 %. Seuraavina vuosina työttömyys nousi jyrkästi ollen korkeimmillaan vuonna 1993. Tuolloin joka neljännes oli vailla työtä. Sen jälkeen työttömyys lähti laskuun, mutta kääntyi jälleen nousuun vuonna 2008. Alimmillaankin Forssan työttömyys oli noin kaksinkertainen 1990-luvun alun lamaa edeltäneeseen tilanteeseen verrattuna. Kesäkuussa 2012 Forssan työttömyysaste oli 13,1 %, joka on Kanta-Hämeen korkein. Naapurikunnissa työttömyys on jonkin verran alhaisempi kuin keskuskaupungissa Forssassa, mutta kokonaisuutena Forssan seutukunnan työttömyystilanne on vaikeampi kuin Hämeenlinnan ja Riihimäen seutukunnissa.
Vuoden 2012 elokuussa Fenestra ilmoitti sulkevansa Forssan ikkunatehtaansa.
Koulutus.
Forssassa toimii tällä hetkellä kahdeksan peruskoulua. Haudankorvan ala-aste lakkautettiin keväällä 1998, ja oppilaat siirrettiin Kuhalan kouluun. Keskuskoulu tunnettiin ennen myös "Linikkalan kouluna".
Alakoulut (luokat 1–6).
Alakouluja Forssassa on kuusi, joista Kojon koulu ja Matkun koulu sijaitsevat entisen Koijärven alueella. Tarkoituksena on rakentaa Kojolle uusi koulu, joka korvaa nykyiset Kojon ja Matkun koulut.
Ylemmän asteen oppilaitokset.
Peruskoulujen lisäksi Forssassa toimii vuonna 1997 Linikkalan ja Kuhalan lukioiden yhdistyttyä muodostettu vanhan nimensä uudelleen käyttöön ottanut Forssan yhteislyseo, joka jatkaa Suomen vanhimman maaseutuoppikoulun perinteitä. Toisen asteen ammattikoulutusta tarjoaa Forssan ammatti-instituutti, johon on yhdistetty perinteinen ammattikoulu, kauppaoppilaitos ja terveydenhuolto-oppilaitos sekä Tammelan metsäoppilaitos ja käsi- ja taideteollisuusoppilaitos. Ammatillista korkeakoulutusta tarjoaa Hämeen Ammattikorkeakoulun Forssan yksikkö. Aikuisopiskelijoita ja työvoimakoulutusta palvelee Faktia, entiseltä nimeltään Forssan Aikuiskoulutuskeskus (FAK). FAK:n erikoisalana on Suomen ainoa torni- ja ajoneuvonosturinkuljettajan koulutus. Laitoksen nosturiharjoittelukenttä valtatien 2:n varressa on yksi kaupungin maamerkeistä.
Tiedotusvälineet.
Forssassa on vuodesta 1917 ilmestynyt Forssan Lehti, joka ilmestyy nykyään seitsemänä päivänä viikossa. Lehti on puoluekannaltaan sitoutumaton, ja se haluaa toimia Lounais-Hämeen maakunnallisena äänenkannattajana.
Sanomalehtitoiminnan alkuunpanija oli Esko Aaltonen, joka perusti Forssaan Suomen ensimmäisen maaseudulla toimivan kirjapainon. Nykyinen Forssa Print (entinen "Forssan Kirjapaino Oy") on merkittävä erikoisaikauslehtien painopaikka. Uusi kirjapainotalo valmistui Viksbergiin vuonna 1997.
Forssassa jaetaan ilmaisjakelulehtenä Seutu-Sanomat ja Vapaalippu. Kerran viikossa jaettavia Seutu-Sanomia on julkaistu vuodesta 1990, ja lehti on nykyään Forssan Lehden omistuksessa. Muita jo toimintansa lopettaneita ilmaisjakelulehtiä ovat olleet Forssan Seutu 1990-luvulla sekä Viikkouutiset ja Vapaalippu 2000-luvulla.
Aikaisemmin Forssassa oli pienimuotoista TV-lähetystoimintaa Forssavisio-nimisellä paikallistelevisiokanavalla. Ohjelmistoon kuuluivat muun muassa valtuuston kokousten, vanhaintanssien ja joidenkin urheiluotteluiden esittäminen. Vuonna 2006 kanava lopetti toimintansa.
Kehräämöalue.
Historiallinen "Kehräämöalue" kaupungin liikekeskustasta länteen toimii nykyään Forssan kulttuurikeskuksena. Esimerkiksi Hämeen ammattikorkeakoulun tilat ovat siellä. Lisäksi alueelta löytyy Forssan kaupunginkirjasto, museoita, ravintoloita, keilahalli, Nuorten Työpaja ja Kehräämön nuorisotila. Kirjaston yhteydessä toimii näyttelytila Vinkkeli.
Vapaa sivistystyö.
Forssan työväenopisto aloitti toimintansa vuonna 1920. Sen jälkeen oppilaitoksena nimenä on ollut Forssan kansalaisopisto, Forssan aikuisopisto ja vuodesta 2008 lähtien Wahren-opisto. Opistolla ryhmiä kaikenikäisille. Opisto antaa taiteen perusopetusta teatterin ja käsityön alalla.
Wahren-opisto on osa "Wahren-keskusta", joka yhdistää Forssan kulttuuri- ja koulutuspalvelut saman nimikkeen alle. Wahren-opiston lisäksi keskukseen kuuluvat kirjasto, kuvataidekoulu, musiikkiopisto ja Forssan museo. Vuonna 1984 perustettu Forssan lasten ja nuorten kuvataidekoulu on sijainnut aiemmin Tölöllä, Wahreninkadulla ja Ojakadulla (Haudankorvan vanhassa koulussa) ennen siirtymistään Kehräämöalueelle. Lounais-Hämeen musiikkiopisto puolestaan on ollut toiminnassa vuodesta 1964 lähtien.
Forssan teatteri on toiminut vuodesta 1980 lähtien. Teatteri niin sanottu B-teatteri eli ammattijohtoinen harrastajateatteri. Vuodesta 2003 ohjaajana on toiminut Pekka Lara. Teatterissa on keskimäärin kolme ensi-iltaa esityskaudessa. Esityksistä kaksi on suunnattu aikuisille ja yksi lapsille. Teatteritalona on entinen suojeluskuntatalo, jonka sijaitsee aivan keskustassa torin länsilaidalla.
Museot.
Forssassa on neljä museota, joista kolme sijaitsee kehräämöalueella. Forssan tekstiilimuseo Tyyki sijaitsee entisessä valimossa Kuhalankosken länsirannalla, Forssan luonnonhistoriallinen museo samassa rakennuksessa kirjaston kanssa ja Forssan museo entisessä pumpulimakasiinissa. Näistä Forssan museo tunnettiin vielä hiljattain nimellä Lounais-Hämeen museo, ja siellä voi tutustua koko seutukunnan historiaan. Kalliomäen II linjalla sijaitsee Ronttismäen tehtaalaismuseo, joka kertoo tehtaiden työväen asuinoloista.
Tapahtumia.
Forssassa järjestetään vuosittain Holjat Markkinat -musiikkitapahtuma Forssan torilla sekä Pick-Nick-harrasteajoneuvotapahtuma Pilvenmäen raviradalla. Elävien kuvien teatterissa järjestetään vuosittain syyskuussa kansainväliset mykkäelokuvafestivaalit.
Perinteeksi on muodostunut myös vuosittainen Suvi-illan maraton, joka on noussut Suomen toiseksi suurimmaksi maratonjuoksutapahtumaksi Helsinki City Marathonin jälkeen. Suvi-ilta järjestetään aina juhannusta edeltävänä viikonloppuna.
Forssassa sijaitsee Pilvenmäen ravirata, jolla pidettiin kuninkuusravit vuonna 2006.
Tunnettuja forssalaisia.
Forssan nykyiset ja entiset kansanedustajat on lueteltu aiempana artikkelissa kohdassa Forssalaiset kansanedustajat.
Välimatkoja.
Seuraavassa on lueteltu välimatkat Forssasta muihin Lounais-Hämeen kuntiin sekä lähimpiin suuriin kaupunkeihin.


Filosofia.
Filosofia () on noin 600-400 eaa. välisenä aikana antiikin Kreikassa syntynyt ajatteluperinne ja oppiala, joka pyrkii tutkimaan muun muassa todellisuuden luonnetta, tiedon yleisiä ehtoja, kauneuden ja arvojen olemassaoloa, hyvän yhteiskunnan ehtoja, ihmisenä olemisen luonnetta sekä näihin kytkeytyviä yleisiä aiheita. Sana 'filosofia' on lähtöisin kreikan kielen sanoista "filia" ja "sofia", joista ensimmäinen merkitsee rakastamista tai ystävyyttä ja jälkimmäinen viisautta – filosofia tarkoittaa näin "viisauden rakastamista".
Vaikka mikään filosofian määritelmä ei ole kiistaton ja filosofian ala on muuttunut historian saatossa sen mukaan, millaisia kysymyksiä on käsitelty kunakin aikana, yleensä katsotaan, että filosofia on enemmän tutkimusmenetelmä kuin joukko väittämiä tai oppeja. Filosofinen tutkimus perustuu järkeen ja järkiperäisiin perusteluihin, ja pyrkii välttämään perusteettomia oletuksia. Tutkimuksen tavoitteena on järjestelmällisyys, yleisyys ja asioiden ymmärtäminen.
Filosofialla voidaan tarkoittaa myös jonkun henkilön tai koulukunnan yhtenäistä maailmankuvaa, maailmankatsomusta, oppijärjestelmää tai elämänkatsomusta, sekä tällaisen muodostamiseen pyrkivää toimintaa. Arkikielessä filosofisella elämänasenteella voidaan viitata tyyneen ja maltilliseen suhtautumiseen elämässä kohdattuihin asioihin.
Vaikka sana ”filosofia” on peräisin länsimaisen filosofian perinteestä, myös monet ajattelijat muissa kulttuureissa, esimerkiksi itämaisen filosofian piirissä, ovat käsitelleet samanlaisia aiheita omilla tavoillaan.
Filosofian tutkijaa tai ajattelijaa kutsutaan filosofiksi.
Filosofian määritelmä ja luonne.
Filosofia-sanan alkuperä on kreikan kielessä ja kirjaimellisesti se tarkoittaa viisauden rakastamista tai ystävyyttä. "Sofia"-sanaan liittyy kuitenkin myös puoli, joka viittaa taitoon tai tavoitteluun. Näin filosofia voidaan nähdä toimintana: oman tiedonhalun ja älyllisen uteliaisuuden harjoittamisena. Filosofiassa keskeistä ei ole tieto, vaan kysyminen ja jo hankitun tiedon perusteiden kyseenalaistaminen.
Filosofia tutkii todellisuutta, tietoa ja inhimillistä elämää koskevia yleisiä käsityksiä ja niiden perusteita. Tällaisena filosofia on todellisuuden kaikkein yleisimpien ja abstraktimpien puolien sekä ajattelumme kategorioiden tutkimusta; näitä ovat esimerkiksi sellaiset käsitteet kuin 'järki', 'totuus', 'todistus', 'mieli' ja 'aine'. Filosofiassa niistä käsitteistä, joiden avulla käsittelemme todellisuutta, tulee itsestään tutkimuksen kohteita. Filosofit ovat kuitenkin olleet eri aikoina eri mieltä siitä, missä määrin "puhdas" tai "ensimmäinen" apriorisen asenteen omaava filosofia on mahdollista.
Filosofisen toiminnan tavoitteena on usein saavuttaa totuus eli toisin sanoen saada selville ja selittää miten asiat ovat. Tästä eroavia näkemyksiä ovat esittäneet muun muassa Karl Marx ja Ludwig Wittgenstein, joiden mukaan filosofisella toiminnalla oli muita päämääriä: Marxille filosofia oli yhteiskunnallisten olosuhteiden muuttamista, Wittgensteinille puolestaan käsitteellisten ongelmien purkamista ja merkitysten selventämistä.
Filosofian menetelmät voivat olla luonteeltaan hyvin vaihtelevia. Filosofit pyrkivät usein käsitteiden täsmälliseen käyttöön, käsitteiden analyysiin sekä tarkkaan argumentointiin, mutta toisaalta on olemassa myös ”julistavaa filosofiaa”, jonka luonne on varsin erilainen. Yleisesti voidaan kuitenkin hahmotella, että filosofisia menetelmiä ovat ainakin arvostelevuus aiemmin opittua kohtaan, itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen ja järjestelmällinen tutkiskelu.
Filosofian tekemisen ja filosofisen kirjoittamisen tapoja on useita. Esimerkiksi Platonin tapana oli kirjoittaa vuoropuheluja (dialogeja), jotka kuvasivat filosofi Sokrateen oppilaidensa kanssa käymiä filosofisia keskusteluja. Usein käytetty tapa on Aristoteleen kehittämä systemaattisen tutkielman tyyli, johon kuuluu ilmiöiden ja niihin liittyvien käsitteiden järjestelmällinen kuvaaminen ja jaottelu alakäsitteisiin. Jotkut filosofit, esimerkiksi Wittgenstein varhaisfilosofiassaan, ovat käyttäneet matematiikasta lainattua menetelmää, jossa järjestelmällisesti esitetään väitelauseita ja niistä johdettuja lauseita. Fenomenologisessa filosofiassa pyritään kuvaamaan ilmiöitä niin kuin ne meille ilmenevät, jolloin kaunokirjallisempi tai runollisempi ilmaus voi olla tarpeen. Useille kirjoittamisen tavoille on kuitenkin yhteistä, ettei niissä esitetä yhtä lopputulosta luonnontieteellisen tutkimuksen tapaan, vaan tarkoituksena on lisätä ymmärrystä ilmiöistä, käsitteistä ja niiden suhteista.
Filosofian asema tieteenä ja suhde erityistieteisiin.
Alun perin filosofian itsensä tavoitteena on ollut hankkia yleispätevää, yleistä tietoa todellisuudesta. Tällöin 'filosofia' on käsitetty tavallaan 'tieteen' synonyymiksi. Vielä 1600-luvulle saakka kaikkea luontoon, ihmiseen tai yhteiskuntaan kohdistuvaa tutkimusta kutsuttiin filosofiaksi, ja vasta myöhemmin tietyt tutkimusalueet ovat erkaantuneet omiksi erityistieteikseen, esimerkiksi luonnontieteiksi, psykologiaksi ja sosiologiaksi.
a> teoksen "Hortus deliciarum" käsikirjoituksesta vuodelta 1180.
Erityistieteet, kuten fysiikka, alkoivat erkaantua filosofiasta uuden ajan alussa tieteellisen vallankumouksen myötä, ja niille on kehittynyt kullekin oma tutkimuskohteensa ja tutkimusmenetelmänsä. Esimerkiksi psykologia erkaantui filosofiasta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Filosofiaa on historiallisesti pidetty muiden tieteiden perustana siksi, että se tutkii yleisiä tiedon hankkimisen ja tieteen ehtoja. Tästä syystä filosofisin argumentein on arvosteltu eri tieteenalojen, myös luonnontieteiden, lähtökohtia ja väittämiä. Filosofian tehtäväksi on myös nähty kokonaiskuvan muodostaminen erillistieteiden tutkimustuloksista: filosofiaa on näin pidetty eräänlaisena yleistieteenä, jonka tehtävänä on pyrkiä yhdistämään erityistieteiden tutkimustulokset johdonmukaisiksi tieteellisiksi järjestelmiksi.
Filosofinen tutkimus eroaa erityistieteistä siinä, että se suuntautuu usein todellisuuden yleiseen perustaan, kysymyksiin kuten ”Mitä tarkoitetaan arvoilla?”, ”Mihin yhteiskunnallinen vallanjako perustuu?” ja ”Miten voidaan saavuttaa varmaa tietoa?” Erityistieteet puolestaan tutkivat rajattuja tutkimuskohteita, esimerkiksi fysikaalisia ilmiöitä (fysiikka), historiallisia tapahtumia ja niiden vaikutuksia (historia), ihmiskehon toimintaa (lääketiede), ihmisyhteisöjen toimintaa (sosiologia) tai kirjoitetun tekstin kerrontatapoja (kirjallisuustiede).
Vastaavasti erityisalojen filosofiat, kuten fysiikan filosofia, historianfilosofia ja oikeusfilosofia, eivät pyri niinkään ratkaisemaan fysiikan, historiatieteen tai oikeustieteen ongelmia, kuin tutkimaan niitä käsitteitä, joiden varaan näiden oppialojen tutkimus rakentuu, sekä nostamaan esiin niitä perusteita ja ennakko-oletuksia, joihin oppialat perustuvat. Näin filosofia voidaan nähdä lopputuloksena siitä, että oppiala on tullut tietoiseksi itsestään. Rajanveto ensimmäisen kertaluokan ja toisen kertaluokan (ajattelua koskevan) ajattelun välillä ei ole kuitenkaan aina yksinkertaista. Filosofiset ongelmat muuttuvat usein oppialojen kehittyessä, ja vastaavasti filosofinen toiminta voi vaikuttaa tieteenalojen ottamaan suuntaan.
Filosofian perusolettamuksien joukko on pienempi kuin erillistieteissä, joten se on alttiimpi muutokselle ja eri aikakausina ja eri filosofioissa esiintyy toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, mitä filosofia on ja mikä on sen suhde yhteiskuntaan, erityistieteisiin, uskontoon tai arvoihin. Filosofian identiteetin määrittelemisen tekee vaikeaksi juuri perusolettamuksien vähyys, sillä filosofit kiistelevät myös näistä perusolettamuksista, kuten siitä, mikä on filosofian tutkimusala ja tutkimusmenetelmät.
Filosofian asema tieteiden joukossa on myös asetettu kyseenalaiseksi siksi, ettei mikään filosofinen järjestelmä ole jäänyt pysyväksi eikä saavuttanut sellaista yleistä hyväksyntää kuin tutkimustulokset erityistieteissä. Näin filosofian ei voida katsoa edistyneen samalla tavalla kuin muiden tieteiden. Toisaalta erityistieteiden erkaantuminen on merkinnyt filosofian omimman alueen täsmentymistä. Erityistieteet kuvaavat todellisuutta kukin omalla tavallaan; filosofian tehtävänä on puolestaan selvittää yleisesti tiedon ja tieteen perusteita, todellisuuden perimmäistä luonnetta, olevaisen tarkoitusta sekä ihmisen asemaa maailmassa.
Filosofia akateemisena oppiaineena ja tieteenä.
Filosofia voidaan nähdä itse tieteenalana myös siinä mielessä, että se on järjestäytynyt yliopistoihin samoin kuin muutkin oppialat, filosofista tutkimusta tehdään samanlaisella rahoituksella kuin muutakin tutkimusta ja sitä opetetaan yliopistoissa pääaineena.
Akateemisista oppiaineista filosofia on ensimmäinen sekä Suomessa että muissa maissa. Turun Akatemiaa perustettaessa vuonna 1640 sen opettajakuntaan nimitettiin oikeustieteen, lääketieteen ja kolmen teologian professorin lisäksi kuusi filosofisen tiedekunnan professoria. Näiden edustamat alat olivat moraali ja historia (käytännöllinen filosofia), logiikka ja runous (teoreettinen filosofia), kreikka ja heprea, kaunopuheisuus, matematiikka sekä fysiikka.
Ilkka Niiniluoto on sanonut, että filosofialla on Suomessa ja muuallakin kaikki tieteen ulkoiset tunnusmerkit: vakiintunut asema akateemisena oppiaineena, omat julkaisusarjat, tieteelliset seurat, kongressit ja kansainvälisen yhteistyön organisaatiot. Tässä suhteessa filosofit ovat tiedeyhteisö siinä kuin muutkin tutkijat. Filosofian omalaatuisuus paljastuu katsottaessa sen tutkimuskohteita ja -menetelmiä.
Filosofia on myös suomalaisen lukion pakollinen oppiaine vuodesta 1994.
Filosofian osa-alueet.
Mitä tahansa inhimillisen toiminnan aluetta voidaan tarkastella filosofisesti. On olemassa esimerkiksi erityistieteiden filosofioita (fysiikan filosofia, biologian filosofia, matematiikan filosofia), kielifilosofia, mielenfilosofia, teonfilosofia, uskonnonfilosofia, historianfilosofia ja oikeusfilosofia.
Teoreettinen ja käytännöllinen filosofia.
Filosofia jaetaan usein teoreettiseen ja käytännölliseen filosofiaan. Jako on peräisin jo Aristoteleelta. Nykykäsityksen mukaan teoreettisen filosofian tehtävänä on tutkia olemassaoloa ja inhimillistä tietoa koskevia kysymyksiä, ja käytännöllisen filosofian tehtävänä on tutkia inhimillistä toimintaa.
Joissain yliopistoissa (kuten Helsingissä) filosofian opiskelu jaetaan edelleen teoreettiseen ja käytännölliseen filosofiaan. Teoreettisen filosofian alaan luetaan ennen kaikkea logiikka, metafysiikka, tietoteoria ja tieteenfilosofia, käytännölliseen filosofiaan ennen kaikkea etiikka ja yhteiskuntafilosofia. Jako on sinänsä mielivaltainen, sillä käytännöllinen filosofia ei ole yhtään sen käytännöllisempää kuin teoreettinenkaan. Menetelmät ovat pitkälti samat, joten ainoaksi rajaavaksi tekijäksi jää aihepiirit. Tämäkään raja ei ole tiukka, ja monia asioita voidaan tutkia yhtä lailla teoreettisen kuin käytännöllisen filosofian piirissä. Useimmissa yliopistoissa tällaista filosofian kahtiajakoa ei tehdä.
Filosofian historiaa.
a>, ympärillä eri aikojen tunnettuja filosofeja.
Antiikin filosofia.
Länsimainen filosofia syntyi antiikin Kreikassa. Tiettävästi ensimmäisenä sanoja ”filosofia” ja ”filosofi” käytti Pythagoras. Sokrates ja hänen oppilaansa vakiinnuttivat termien käytön niiden nykyisessä merkityksessä. Sokrateen lisäksi merkittävimmät antiikin ajan filosofit ovat hänen oppilaansa Platon sekä tämän oppilas Aristoteles. Kuitenkin jo moni ennen Sokratesta elänyt henkilö vastasi tavalla tai toisella filosofin kuvausta. Näitä ajattelijoita kutsutaan esisokraatikoiksi.
Filosofian historian sadan ensimmäisen vuoden aikana Ateena muodostui filosofian keskukseksi, ja sen moniin filosofikouluihin tuli oppilaita aina Roomasta saakka. Filosofian syntyyn vaikutti kreikkalaisten vaurastuminen kaupankäynnin ja valloitusten myötä, jolloin jäi aikaa miettiä asioita, joista ei välttämättä ollut välitöntä käytännön hyötyä. Tietoa hankittiin sen itseisarvon vuoksi. Etua oli myös demokraattisesta valtiomuodosta ja uskonnollisesta vapaamielisyydestä. Tällöin oli mahdollista miettiä vapaasti elämän peruskysymyksiä, ja tahtonsa läpi saamiseen tarvittiin perusteluja – enää ei riittänyt syntyperään, yhteiskunnalliseen asemaan tai fyysiseen voimaan vetoaminen.
Antiikin kreikan kultakauden ja helleenisen ajan filosofisia suuntauksia olivat muun muassa Platonin akatemialaisuus, peripateettisuus, kyynisyys, stoalaisuus, epikurolaisuus ja skeptisyys (kuten pyrrhonismi). Siirryttäessä roomalaiselle kaudelle tärkeimmiksi muodostuivat stoalaisuus ja epikurolaisuus. Myöhäisantiikin aikana kehittyi uusplatonismi. Esimerkiksi keisari Marcus Aurelius oli myös stoalainen filosofi.
a>in teoksesta "A Collection of Emblemes Anciente and Moderne", 1635.
Keskiajan ja renessanssin filosofia.
Keskiajan filosofian aika läntisessä Euroopassa ja Lähi-idässä ulottuu suunnilleen Rooman valtakunnan kukistumisesta renessanssiaikaan. Keskiajan filosofiaa kuvaa antiikin filosofian uudelleenlöytäminen sekä tarve käsitellä teologisia ongelmia ja yhdistellä uskonnollisia opetuksia ja maallista viisautta.
Keskiajan filosofia olikin pääasiassa uskonnollispainotteista. Keskiaikaisissa yliopistoissa merkittävin tieteenala oli teologia, ja filosofia käsitettiin teologian aputieteenä, "palvelijana". Yksi vallitsevista keskiaikaisista filosofisista suuntauksista tai menetelmistä oli skolastiikka, jossa kristillinen teologia ja antiikista peritty filosofia pyrittiin sovittamaan yhteen. Myös kristillinen mystiikka yhdisteli teologista ja antiikin aikaista ajattelua.
Keskiajan tärkeimpiä filosofeja olivat muun muassa Augustinus, Anselm Canterburylainen, Tuomas Akvinolainen, Duns Scotus ja Wilhelm Ockhamilainen. Aluksi keskiaikaiset filosofit yrittivät liittää kristillisen teologian platonismiin (kuten Augustinus ja monet mystikot), mutta myöhemmin monet (kuten Tuomas Akvinolainen) päätyivät aristotelismiin.
Vastaavasti islamilaisessa maailmassa oppineet pyrkivät yhdistämään Koraanin opetuksia aristotelismiin. Tällaista islamilaista skolastiikkaa edustivat muun muassa Averroës ja Avicenna. Juutalaisessa filosofiassa samanlaista ajattelua edusti muun muassa Maimonides. Näillä töillä oli merkittävä vaikutus myös länsieurooppalaiseen ajatteluun.
Renessanssifilosofian ajaksi luetaan noin vuodet 1350–1600. Renessanssi merkitsi suurta muutosta ihmisten ajattelutavoissa. Se kuvataan usein keskiaikaisen Euroopan paluuna klassisen kulttuurin lähteille. Filosofiassa sitä kuvaa humanismin taistelu skolastiikkaa ja aristotelismia vastaan sekä platonismin uusi nousu.
Varhainen uuden ajan filosofia (noin 1600–1800).
Uuden ajan filosofian katsotaan saaneen alkunsa skeptisismin uuden nousun ja nykyaikaisen luonnontieteen kehityksen myötä. Kronologisesti aika kattaa 1600- ja 1700-luvun, ja sen katsotaan usein päättyneen Immanuel Kantin pyrkimyksiin yhdistää newtonilainen mekaniikka perinteiseen metafysiikkaan.
Uudella ajalla filosofit käänsivät filosofian huomion ennen kaikkea tietoteoreettisiin kysymyksiin. Keskeinen ongelma oli, mihin luonnontieteellinen tutkimus ja tieto perustuivat. Francis Bacon ja René Descartes panivat alulle ajan merkittävimmät filosofiset suuntaukset, empirismin ja rationalismin. Empirismiä kehittivät etenkin brittiläiset John Locke, George Berkeley ja David Hume. 1700-luvulla empirismi siirtyi myös Ranskaan ja kehittyi siellä sensualismiksi ja materialismiksi. Euroopan mannermaalla rationalistiset ajattelijat puolestaan rakensivat 1600-luvun vaikutusvaltaisimmat metafyysiset järjestelmät. Descartesin mukaan nimetyn kartesiolaisuuden lisäksi ajan rationalistista ajattelua edustivat muun muassa Baruch Spinoza ja Gottfried Leibniz. Thomas Hobbes oli merkittävä poliittisen filosofian kehittäjä.
1700-luvulla syntyi Euroopassa valistuksen nimellä tunnettu älyllinen liike, joka korosti sivistystä, järjenmukaisuutta ja yksilönvapauksia. Tunnetuimpiin valistusajattelijoihin kuuluvat muun muassa Jean Jacques Rousseau ja Voltaire.
Myöhempi uuden ajan filosofia (noin 1800–1900).
Uuden käänteen filosofiassa sai aikaan Immanuel Kant, jonka mielestä oleva itsessään ("Ding an sich") jää tietokyvyn ulkopuolelle, ja kaikki inhimillinen tieto voi koskea vain ilmiöitä eli olioita sellaisina, kuin ne meille näyttäytyvät. Kantin jälkeen niin sanottu saksalainen idealismi pyrki palaamaan rohkeisiin filosofisiin spekulaatioihin, joissa filosofi yrittää osoittaa ”hengen olemukseen” syventymällä, miten maailma on johtunut alkuhengestä. Tällaista filosofiaa edustivat erityisesti J. G. Fichte, F. W. J. Schelling ja G. W. F. Hegel.
1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla monet filosofit keskittyivät ennen kaikkea tietoteoreettisiin ja tieteenfilosofisiin kysymyksiin. Yleiseksi mielipiteeksi muodostui se, että meidän on luovuttava metafyysisistä yrityksistä tutkia olevaisen ”olemusta” tai sen ”alkuperusteita”, ja sen sijaan rajoituttava vain tutkimaan ilmiöitä. Tällaista näkemystä edustivat muun muassa Auguste Comten kehittämä positivismi sekä uuskantilaisuus.
Monet filosofit hylkäsivät idealismin, ja panivat alulle ajattelusuuntauksia, jotka ovat vaikuttaneet pitkälle nykyfilosofiaan saakka. Charles Peirce ja William James aloittivat pragmatismin, Edmund Husserl puolestaan fenomenologian. Gottlob Fregen ja Bertrand Russellin työt tarjosivat työkaluja varhaiselle analyyttiselle filosofialle. Søren Kierkegaard loi pohjaa eksistentialismille, samoin kuin moraalin ja ihmisyyden tulevaisuuden kysymyksiä pohtinut Friedrich Nietzsche.
Englantilaista jyrkkää empirismiä edusti J. S. Mill. Myös naturalistiset suunnat, kuten materialismi (Ludwig Büchner ym.) ja naturalistinen kehitysfilosofia (Herbert Spencer ja Ernst Haeckel), saivat kannatusta, mikä johti myös pessimismiin (Arthur Schopenhauer ja Eduard von Hartmann). Yhteiskuntafilosofisesti Mill edusti utilitarismia. Karl Marx ja Friedrich Engels kehittivät puolestaan marxilaisen yhteiskuntafilosofian.
Nykyfilosofia.
1900-luku merkitsi suurta mullistusta koko länsimaisessa filosofiassa, mikä on toisaalta johtanut konflikteihin ja koko filosofisen kentän voimakkaaseen jakautumiseen. Monet perinteiset itsestäänselvyydet on hylätty, ja tilalle on tullut uusia tieteellisiä, loogisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia ongelmia. Viimeisen sadan vuoden aikana filosofiasta on myös tullut yhä enenevässä määrin yliopistoissa harjoitettua tutkimusta, ja samalla se on kehittynyt yhä erikoistuneemmaksi ja erillisemmäksi luonnontieteistä.
Metafilosofiset näkemykset ovat kautta aikain jakaantuneet positivistisiin ja tulkitseviin koulukuntiin. Tämä jako toteutuu jossain määrin nykyfilosofiassakin, jossa ensin mainittua on edustanut loogisuutta korostava analyyttinen filosofia ja jälkimmäistä elämänfilosofisempi mannermainen filosofia, joka perustuu nykyään lähinnä hermeneutiikkaan ja fenomenologiaan. Aiempi tiukempi jakolinja analyyttisen ja mannermaisen filosofian välillä, joka on vaikuttanut ennen kaikkea akateemisessa filosofiassa, on kuitenkin nykyisin jonkin verran hälventynyt.
1900-luvun merkittävimpiä filosofeja ovat olleet analyyttisen perinteen Ludwig Wittgenstein ja mannermaisen perinteen Martin Heidegger. Suomalaisista filosofeista merkittävimpiin kuuluvat muun muassa Eino Kaila, Georg Henrik von Wright ja Jaakko Hintikka. Suurelle yleisölle tunnetumpia ovat ehkä kirjailija, eksistentialistifilosofi Jean-Paul Sartre, ja suomalaisista Esa Saarinen ja Pekka Himanen.
Itämainen filosofia.
Itämaisella filosofialla viitataan erityisesti erilaisiin Intiassa, Persiassa, Kiinassa, Japanissa ja jossain määrin myös Lähi-idässä syntyneisiin filosofisiin perinteisiin. Abrahamilaisten uskontojen leviämisen vuoksi ”itämainen filosofia” on osittain päällekkäistä länsimaisen filosofian kanssa.
Länsimaista filosofiaa muistuttavaa filosofista ajattelua on esiintynyt Intiassa ja Kiinassa jo vuosituhansia sitten lähes ilman mitään yhteyksiä eurooppalaisen filosofian historian kanssa. Varsinaisesti itämaiseksi filosofiaksi on tapana kutsua itsenäistä järjenkäyttöä korostavia ja mystisen ilmoituksen hylkääviä ajattelusuuntauksia. Länsimaiset itämaisen ajattelun kommentoijat eivät kuitenkaan ole aina tehneet selvää eroa itämaisten uskontojen ja varsinaisen itämaisen filosofian välille. Osasyynä tähän on se, että länsimaiden tapaan myös Aasiassa useat tärkeimmistä filosofisista ajattelijoista ovat yhdistäneet opetuksiinsa uskonnollista ainesta eivätkä ole nähneet filosofian ja uskonnon erottelemista olennaisena. Länsimaissa itämainen filosofia on vaikuttanut lähinnä elämänfilosofiaan.
Tunnetuimpiin itämaisiin filosofeihin kuuluvat Kapila, Yajnavalkya, Siddhartha Gautama, Aksapada Gautama, Nāgārjuna, Kungfutse, Laozi, Zhuangzi, Mengzi, Xunzi, Zhu Xi, Wang Yangming, Dharmakirti, Adi Shankara, Ramanuja, Narayana Guru, Vivekananda, Sri Aurobindo ja Sarvepalli Radhakrishnan.
Intialainen filosofia.
Arjalais-vedalaisen kulttuurin pohjalta syntynyt hindulainen filosofia muodostaa keskeisen osan eteläisen Aasian kulttuuria. Se on dharmalaisista filosofioista varhaisin, ja se on vaikuttanut filosofiseen ajatteluun ja uskontoihin kautta koko Itä-Aasian. Kuuteen "astika"- eli oikeaoppiseen intialaisen tai hindulaisen filosofian koulukuntaan kuuluvat jooga, nyaya, purva mimamsa, samkhya, vaisheshika ja vedanta. Hindulaisen ajattelun moninaisuus on seurausta siihen oleellisena osana kuuluvasta liberaalista universalismista. Hindulaisen filosofian lisäksi myös buddhalainen ja jainalainen filosofia sekä carvaka ovat peräisin Intiasta.
Vaikka intialainen ajattelutapa eroaa eurooppalaisten ajatustottumuksista, niin intialaisessa filosofiassa on muodostunut pääasiassa samat suuret maailmanselityksen perushypoteesit kuin länsimaissakin. Intialaista filosofiaa voidaan myös itämaisista filosofioista parhaiten verrata länsimaiseen filosofiaan. Esimerkiksi muinainen hindulainen nyaya-koulukunta tutki logiikkaa nykyaikaista analyyttistä filosofiaa muistuttavalla tavalla. Vastaavasti carvaka-koulukunta oli avoimesti ateistinen ja empiristinen. Intialainen filosofia painotti kuitenkin kokonaisten koulukuntien ja muinaisten kirjoitusten opetuksia yksittäisten filosofien sijaan.
Persialainen filosofia.
Persialaisen filosofian juuret ulottuvat muinaisiin indoiranilaisiin filosofisiin perinteisiin saakka. Niihin vaikuttivat erityisesti Zarathustran opetukset.
Makedonialaisten, arabien ja mongolien valloitusten seurauksena Persia sai laajoja kulttuurisia ja poliittisia vaikutteita, joiden ansiosta alueella kehittyi suuri joukko erilaisia suuntauksia zarathustralaisuudesta, manikealaisuudesta ja mazdalaisuudesta erilaisiin islamilaisen filosofian koulukuntiin saakka.
Kiinalainen filosofia.
Filosofialla on ollut suuri merkitys kiinalaiselle yhteiskunnalle ja koko Itä-Aasialle. Länsimaisen filosofian tavoin kiinalainen filosofia käsitti monenlaisia osa-alueita ja siihen kuuluu useita eri suuntauksia. Monia merkittäviä filosofisia koulukuntia syntyi erityisesti Kevättä ja syksyä ja Taistelevat läänitysvaltiot -kausilla. Tämän vuoksi aikakaudesta käytetään nimitystä Sata koulukuntaa. Tuona aikana alkunsa saaneista koulukunnista merkittävimmät ovat kungfutselaisuus, taolaisuus, mohismi ja legalismi. Myöhemmin Tang-dynastian aikana Intiasta levinneestä buddhalaisuudesta tuli myös merkittävä filosofinen ja uskonnollinen oppi Kiinassa.
Muita filosofisia perinteitä.
Muihin filosofisiin perinteisiin kuuluvat esimerkiksi afrikkalainen ja asteekkien filosofia.
Filosofia ja uskonto.
Filosofia pyrkii usein vastaamaan elämää ja kuolemaa, elämän tarkoitusta ja arvoa, sekä tekoja ja niiden seurauksia koskeviin kysymyksiin. Näin se tulee usein lähelle uskontojen aluetta. Tällöin filosofia eroaa uskonnoista siinä, että se vaatii jokaiselta väitteeltä rationaalisia perusteluja, ja on valmis asettamaan jokaisen väitteen tutkimuksen ja arvostelun kohteeksi.
Filosofia ja taide.
Monet ajattelijat, esimerkiksi Friedrich Nietzsche ja Arthur Schopenhauer, ovat nähneet filosofian ja taiteen välillä läheisen sukulaisuuden. Monet filosofit ovat jo esitystavassaan tavoitelleet taiteellista kauneutta. Filosofiaa on kirjoitettu kaikilla runouden muodoilla: oppirunona, dialogina, monologina, romaanina, satuna, aforismina, esseenä jne.


Feminismi.
Feminismi eli naisliike tai naisasialiike on aate, jonka mukaan sukupuolet ovat poliittisesti, ekonomisesti ja sosiaalisesti tasa-arvoisia. Sen mukaan naisille tulee olla samat oikeudet ja mahdollisuudet kuin miehillä. Naisliikkeeksi nimitetään naisten oikeuksia ajavaa järjestäytynyttä liikettä, joka tavoittelee naisten syrjinnän lakkauttamista ja naisille täyttä tasa-arvoa kaikissa asioissa. Feministisillä liikkeillä on perinteisesti ollut yhteisiä tavoitteita muiden kansalaisoikeusliikkeiden kanssa.
Ensimmäinen suomalainen naisjärjestö perustettiin 1884. Naiset saivat Suomessa äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden vuonna 1906. Naisasialiikkeet elpyivät monissa maissa 1960-luvulla. Suomalaisen naisasialiikkeen aloittajia oli nuorsuomalainen kirjailija Minna Canth, joka kirjoissaan arvosteli yhteiskunnan epäkohtia.
Vuonna 1903 Emmeline Pankhurst oli aloittamassa Isossa-Britanniassa suffragettien liikettä. Eräs brittiläinen sanomalehti käytti vuonna 1905 sanaa suffragetti (englannin sanasta "suffrage") pilkatakseen naisia, jotka vaativat äänioikeutta. Pian suffragetit alkoivat itsekin käyttää tätä nimeä. Vähitellen suffragettien keinot äänioikeustaisteluissa muuttuivat rajuiksi. He saattoivat muun muassa kahlehtia itsensä julkisiin rakennuksiin ja lakiakin rikottiin. Monet joutuivat vankilaan. Suffragetit ryhtyivät nälkälakkoon 1909 ja heitä pakkoruokittiin nieluun työnnetyn letkun avulla. Toimenpide aiheutti naisille pysyviä vammoja ja pakkoruokinta kiellettiin vuonna 1913. Tunnetuin suffragetin tempaus on brittiläisen Emily Davisonin heittäytyminen vuonna 1913 hevoskilpailuissa kuninkaan hevosen alle. Davison kuoli, mutta teko toi paljon huomiota naisten äänioikeustaistelulle. Kun miehet ensimmäisessä maailmansodassa olivat rintamalla, naiset tekivät töitä. Britannian naiset saivat rajatun äänioikeuden 1918 ja täyden äänioikeuden 1928. Yhdysvalloissa vuonna 1920 annettiin äänioikeus 30 vuotta täyttäneille naisille.
Naisasialiikkeen taistelu huipentui vaatimukseen äänioikeudesta. Uusi-Seelanti myönsi ensimmäisenä maana naisille äänioikeuden vuonna 1893, joskin naisilla oli ollut äänioikeus aikaisemmin Wyomingin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Uudessa Seelannissa naisilla ei kuitenkaan ollut oikeutta asettua ehdolle. Suomessa naiset saivat yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ensimmäisenä Euroopassa vuonna 1906, ja ensimmäiseen vuoden 1907 eduskuntaan valittiin 19 naisedustajaa.
Asetehtaassa työskenteleviä naisia Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikana.
Ensimmäisen maailmansodan viimeisinä vuosina ja sen jälkeen naiset saivat äänioikeuden monissa Euroopan maissa. Tämä liittyi toisaalta siihen, että naisille haluttiin antaa tunnustus heidän panoksestaan kansakuntansa hyväksi sodan jälkeen, sekä toisaalta sodassa usein käytettyyn retoriikkaan, jolla pyrittiin oikeuttamaan sotatoimet. Esimerkiksi Woodrow Wilson korosti puheissaan yksilöiden itsemääräämisen tärkeyttä yhteiskunnalle, jolloin äänioikeuden kielto naisilta olisi ollut hankala perustella. Viimeisenä Euroopassa naiset saivat äänioikeuden Sveitsissä 1970-luvulla.
Toisen aallon feminismi.
Uudelleen feministinen liike palasi voimaansa 1960-luvulla Yhdysvalloissa, josta se levisi Eurooppaan. Naiset osoittivat mieltään muun muassa palkkaeroja ja pornografiaa vastaan. Vuonna 1963 Yhdysvalloissa tuli voimaan laki, jonka mukaan samasta työstä tuli maksaa sama palkka niin miehille kuin naisille.
Kolmannen aallon feminismi.
1980-luvulta eteenpäin vaikuttaneesta feministisestä ajattelusta on usein puhuttu kolmannen aallon feminisminä. Kyse ei kuitenkaan ole yhtenäisestä liikkeestä vaan joukosta erilaisia ajattelutapoja ja liikkeitä. Feministinen liike myös laitostui ja akateemistui viimeistään 1990-luvulle tultaessa. Naistutkimuksena tunnettu yliopistollinen oppiaine ja tutkimusala sai alkunsa ensin Yhdysvalloissa ja sitten Euroopassa.
Jos ensimmäisen aallon feminismi korosti miesten ja naisten samankaltaisuutta ja yhtäläisiä oikeuksia, toisen aallon feminismi korosti eroja miesten ja naisten välillä, niin kolmannen aallon feminismin myötä nousivat esiin erot naisten välillä ja naisissa. Myös miestä sukupuolena ja miehisyyttä feminismi on tutkinut. Feministisestä miestutkimuksesta käytetään nimeä kriittinen miestutkimus. Samoin kolmannen aallon feminismillä on ollut läheiset suhteet homo-, lesbo- ja queer-tutkimukseen sekä postkolonialistiseen tutkimukseen. Kolmannen aallon feminismin yksi keskeisimmistä – mutta myös kiistellyimmistä – teoreettisista käsitteistä on sex/gender (biologinen ja sosiaalinen sukupuoli) -jaottelu.
Feminismi käsittää suuren joukon erilaisia ajattelutapoja niin, että usein onkin tapana puhua feminismin sijaan feminismeistä. Feminismien historiasta voidaan erottaa tiettyjä pääsuuntauksia.
Feminismi Suomessa.
Suomeen naisasialiike syntyi 1800-luvun lopulla, kun 1884 perustettiin Suomen Naisyhdistys ja vuonna 1892 edelleen toimiva Unioni Naisasialiitto Suomessa ry. Tunnetuimpia naisasiaa ajaneita toimijoita oli kirjailija Minna Canth, joka toi niin lehtikirjoituksissaan kuin kirjoissaan esille vallitsevia epäkohtia 1800-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa. Canth kirjoitti köyhyyden lisäksi esimerkiksi paljon tyttöjen ja naisten koulutuksen puolesta kantaaottavia kirjoituksia ja toimi muutenkin tätä asiaa edistääkseen. Tämän lisäksi Canth kritisoi vallitsevaa siveyskäsitystä, joka suhtautui hyväksyvästi miehen vapaanpaan seksuaalikäyttäytymiseen syyllistäen puolestaan naista "siveettömyydestä".
Suomessa naiset saivat ensimmäisenä Euroopassa sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden 1906. Poliittinen innostus sukupuolten tasa-arvon puolesta jäi laimeaksi äänioikeudesta huolimatta. Poliittisiin puolueisiin perustetut naisosastot ja -järjestöt toimivat kuitenkin sosiaali- ja kulttuurivalistustyön kautta.
Naisasialiike pyrki parantamaan naisten asemaa ja vaati naisille samoja oikeuksia kuin miehille. Vasta uuden avioliittoliittolain myötä 1920-luvulla naisten tasa-arvoisuus lain edessä toteutui kaikilta osin. Naisasialiikkeen merkitys näkyi muun muassa naisten tulemisessa mukaan julkiseen elämään. Naiset hankkivat koulutusta ja työtä ja heidän asemansa koheni yhteiskunnassa. Näin suomalaiseen yhteiskuntaan syntyi naissivistyneistö.
Itsekin 60-luvulla suomalaisessa tasa-arvoliikehdinnässä aktiivisesti toimineen Margaretha Mickwitzin mukaan varsinaisen sukupuoliroolikeskustelun voidaan Suomessa katsoa alkaneen vuonna 1965, jolloin useita aiheeseen liittyviä artikkeleita julkaistiin suomalaisissa sanomalehdissä. Keskusteluun sytykettä antoivat mm. ruotsinkielellä julkaistut naisen asemaa käsittelevät kirjat, sekä Anna-Liisa Sysiharjun vuonna 1960 julkaistu väitöskirja "Home,Equality and Work". Vuonna 1968 julkaistiin ensimmäinen kattava esitys sukupuolten asemista ja rooleista Suomessa, Elina Haavio-Mannilan teos "Suomalainen nainen ja mies", joka mahdollisti kunnollisen tietopohjan sukupuolten epätasa-arvon tarkasteluun.
Suomessa perustettiin vuonna 1966 Yhdistys 9, joka keskittyi sekä miesten että naisten sukupuolirooleihin eikä siis ollut varsinaisesti radikaalifeminismin innoittama. Yhdistys oli enimmäkseen akateeminen liike ja sen jäsenistössä oli sekä miehiä että naisia. Margaretha Mickwitz, joka toimi yhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana, kuvaa, että Yhdistys 9 perusti toimintansa radikaaliin sukupuolirooli-ideologiaan, jonka mukaan sekä naisella että miehellä on kaksi roolia; ansiorooli ja perherooli. Ainoa ratkaisevan ero sukupuolten välillä oli se, että nainen synnyttää. Yhdistys oli ensimmäinen tämänkaltainen toimija Suomessa, ja se edistikin laajasti tasa-arvoa koskevien epäkohtien tulemista yleiseen tietoisuuteen ja julkiseen keskusteluun, minkä lisäksi se vaikutti myös viralliseen sukupuolten epätasa-arvoa koskevaan linjaan. Esimerkiksi vuonna 1967 Suomen hallituksen vastaus YK:n pääsihteerin kyselyyn, jossa selvitettiin naisten osallistumisesta valtioiden taloudelliseen ja sosiaaliseen kehitykseen perustui suurelta osin yhdistykseltä pyydettyyn lausuntoon.
Varsinainen toisen aallon feminismi rantautui Suomeen vasta verrattain myöhään, 1970-luvulla. Vuonna 1973 perustettu Rödkärringarna sulautui 1974 järjestöön nimeltä Marxist-Feministerna. Kattojärjestö Feministit-Feministerna perustettiin 1976.
Profeminismi.
Profeministi kannattaa ainakin osaa feminismistä. Termiä käytetään useimmiten miehistä, jotka tekevät yhteistyötä feministien kanssa ja tavoittelevat sukupuolten tasa-arvoa. Jotkut eivät käytä nimitystä ”feministi” lainkaan miehistä.
Miestutkija Pasi Malmi kehottaa kaikkia miehiä ryhtymään profeministeiksi. Hän huomauttaa feminismin monialaisuudesta, mikä mahdollistaa hänen mukaansa sen että voi valita ne feministiset näkemykset, jotka itselleen soveltuvat. Malmi korostaa liberaalifeminismin ja hyvinvointivaltiofeminismin kannattavan naisten ja miesten tasa-arvoa mukaan lukien miehiin kohdistuvan syrjinnän poistaminen ja muistuttaa, että feminismin piirissä on esitetty laajamittaista kritiikkiä patriarkaattiteoriaa ja heterofobiaa kohtaan.
Antifeminismi.
Antifeminismi on feminismin jonkin tai kaikkien muotojen vastustamista. Sosiologi Michael Kimmel käsittelee katsausartikkelissaan yhdysvaltalaisia antifeministisia tekstejä sekä 1800-luvulta että 1980-luvulta. Aineistona hän käyttää enimmäkseen journalistien ja muiden populaarikirjoittajien teoksia. Samantyyppiset argumentit ilmentyvät molemmilla aikakausilla. Esimerkkitapauksien sisältö on että naisten rooli on olla lastentuottajia. Tällaista mielipidettä esitti esimerkiksi yhdysvaltalainen gynekologi George Gilder teoksessa Men and Marriage vuonna 1986. Kimmel mainitsee myös kolme (nyky-)tekstiä (1980-luvulta), jotka argumentoivat patriarkaatin välttämättömyyden puolesta. Lisäksi Kimmel tarkastelee muutamaa miesten huoltajuusoikeuksia puolustavien ruohonjuuritason poliittisten järjestöjen tekstejä. Osa näistä teksteistä vertailee miestä ja naista esimerkikis elektroniin ja positroniin.
Yhdysvalloissa antifeminismin käsitettä on joissain tapauksissa käytetty aseena feminismin sisäisissä kiistoissa. Feministit Camille Paglia, Christina Hoff Sommers, Jean Bethke Elshtain ja Elizabeth Fox-Genovese on leimattu toisten feministien taholta antifeministeiksi. Naistutkija Daphne Patai ja Noretta Koertge sanovat, että tällä tavalla termiä "antifeministi" käytetään tukahduttamaan akateeminen keskustelu feminismistä.. Paul Nathanson ja Katherine K. Young analysoivat kirjoissaan "Spreading Misandry" ja "Legalizing Misandry" feminismin inspiroimaa miesvihaa. Christina Hoff-Sommersin mukaan feministinen miesviha johtaa suoraan naisvihaan: osa johtavassa asemassa olevista feministeistä vihaa naisten enemmistöä, joka rakastaa miehiä, Hoff Summers toteaa kirjassaan "Who Stole Feminism: How Women Have Betrayed Women".


Fobia.
Fobia on tiettyihin tilanteisiin tai kohteisiin liittyvä todellisen uhkan olemassaoloon perustumaton pelko (kammo tai kauhu), jonka ahdistuneisuusoireita henkilö ei pysty hallitsemaan. Vastenmielisyys esimerkiksi jotain eläinlajia kohtaan ei ole vielä fobia. Fobiat luokitellaan ahdistuneisuushäiriöihin. Sanaa "fobia" käytetään lääketieteessä joskus myös oireiden kuvailuun. Esimerkiksi sairauksissa, joissa syöminen aiheuttaa potilaalle pahoinvointia tai kipua voidaan puhua "sitofobiasta" eli syömisen pelosta.
Jaottelu ja syyt.
Jaottelussa on kaksi keskeistä osaa. Ensimmäisessä todelliset fobiat kehittyvät muun muassa jonkin lapsuuden aikaisen tapahtuman vuoksi. Usein ongelmat syntyvät yksilön tavasta ajatella, tuntea tai käyttäytyä. Myös tietämättömyys voi olla osasyynä fobiaan. Toisessa fobia alkaa kehittyä ns. ehdollistumalla. Joillakin ihmisillä on tavallista alhaisempi ahdistuskynnys ja stressitilanteissa hän saattaa saada yksittäisiä paniikkikohtauksia. Ihminen liittää paniikkikohtauksen tilanteeseen tai tapahtumaan.
Fobiat jaetaan kolmeen ryhmään: yksittäiset fobiat kuten eläinfobiat, sosiaalinen fobia ja agorafobia eli avoimien paikkojen tai tilojen kammo. Edellä mainittujen lisäksi muun muassa käärme-, pistos- tai kummituskammo ovat verrattain yleisiä, mutta useimmilla kyseiset pelot eivät ilmene niin voimakkaina, että niistä olisi haittaa tavanomaisessa elämässä.
Mielenterveyshuollon ammattilaiset käyttävät Suomessa ICD-10-oireluokitusta, jossa eri pelkotiloja ei luokitella, vaan ne kuuluvat kategoriaan F40 Pelko-oireiset (foobiset) ahdistuneisuushäiriöt.
Erityyppisiä fobioita on listattu paljon erityisesti internetissä. Ne muodostuvat usein kohteen latinan- tai kreikankielisestä nimestä liitettynä fobia-sanaan.
Oireet.
Oireet jaotellaan yleensä "fyysisiin" ja "psyykkisiin" oireisiin. Fyysisiä oireita voivat olla muun muassa vapina, hikoilu, huimaus, sydämen tykytys, punastuminen sekä ripuli. Psyykkisiä oireita taas ovat muun muassa voimakas halu paeta tilanteesta, kyvyttömyys hallita fyysisiä oireita, jännittäminen sekä unettomuus.
Fobia pakottaa välttelemään tilanteita, asioita ja paikkoja jossa pelkoa aiheuttava ärsyke jouduttaisiin kohtaamaan. Se voi esimerkiksi pakottaa ihmisen pysymään kotonaan ja jättämään tästä syystä työpaikkansa tai keskeyttämään opintonsa.
Fobia voi pahimmissa tapauksissa kontrolloida elämää.
Hoito.
Nykyisin fobioita voidaan hoitaa erilaisilla kursseilla, joilla pyritään voittamaan esimerkiksi pelko lentämistä tai sosiaalisia tilanteita kohtaan. Harvat kuitenkin hakeutuvat hoitoon, sillä fobiat ovat yksittäisiä, eivätkä vaikuta arkielämään negatiivisesti. Hoitoon hakeudutaan, kun fobia konkreettisesti vaikuttaa elämään.
Yksittäinen fobia.
Yksittäisten fobioiden hoidossa yleisin terapiahoito lienee asteittainen altistaminen epämiellyttävälle asialle, ja samalla muokataan asiakkaan ajatusmallia ko. asiasta. Altistushoidon tiedetään tehoavan parhaiten.
Sosiaalinen fobia.
Sosiaalista fobiaa hoitavassa terapiassa käydään läpi henkilön fyysiset ja psyykkiset reaktiotavat pelkotilanteessa, hänen välttelemänsä tilanteet ja niihin liittyvät ajatukset sekä selvitetään, mitä hoidettava tulevaisuudessa haluaa tehdä. Monet sosiaalisesta fobiasta kärsivät jäävät kiinni liialliseen yleistämiseen ja asioiden valikoivaan suodattamiseen. Henkilö voi esimerkiksi luulla, että häntä tuijotetaan, vaikkei niin todellisuudessa tehdä. Tilanteista nähdään vain negatiiviset puolet ja positiiviset unohdetaan. Tietyt psyykelääkkeet hillitsevät oireita ja psykoterapialla pyritään ymmärtämään oireen mahdollisia taustatekijöitä. Usein sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivä kykenee kamppailemaan ahdistusta vastaan ja osallistumaan pelkäämiinsä tilanteisiin.
Agorafobia.
Agorafobiaan liittyy usein katastrofiajatuksia ja sen onkin todettu kehittyvän pitkittyneen paniikkihäiriön seurauksena, kun ihminen alkaa vältellä paikkoja joissa ahdistus on yllättänyt hänet. Usein tähän on hoitomenetelmänä pelkkä ajatusten keskittäminen toisaalle. Jos asiakas pelkää pyörtyvänsä, häntä ohjataan ajattelemaan selviämisajatuksia. Lisäksi terapiassa voidaan käsitellä henkilön pelkäämiä asioita ja opetellaan hallitsemaan niistä johtuvia paniikkireaktioita.
Virtuaalitodellisuusterapia.
Uusimpana hoitomuotona on terapia, jossa hyödynnetään virtuaalitodellisuutta ("Virtual Reality Exposure Therapy"). Sitä on sovellettu muun muassa julkisten paikkojen pelkoon, lentopelkoon, hämähäkkipelkoon, julkisella paikalla puhumisen pelkoon sekä korkean paikan ja ahtaan paikan kammoon. Tutkimusten mukaan virtuaalitodellisuudessa koettu pelkoärsyke aiheuttaa samanlaisia reaktioita kuin todellisuudessa koettu.
Virtuaalitodellisuuden etuja ovat parempi kontrollointi. Esimerkiksi oikean hämähäkin kontrolloiminen on hankalaa, mutta virtuaalihämähäkki tottelee täysin tietokonetta. Virtuaalihämähäkkiä voidaan myös koskettaa ilman todellista vaaraa. Hoitomuoto on myös edullisempaa, sillä terapia voidaan toteuttaa terapeutin vastaanotolla eikä altistumista tarvitse järjestää todellisissa olosuhteissa.
Altistuminen virtuaalitodellisuudessa voi aiheuttaa väliaikaista pahoinvointia, joten tällaisten istuntojen on oltava lyhyitä, korkeintaan 45 minuuttia pitkiä.
Koulupelko.
Koulupelko on kouluun liittyvää ahdistuksen tunnetta etenkin kouluun lähdössä. Ahdistuneisuus liittyy yleensä tunne-elämään. Koulupelko ja kouluahdistus tarkoittavat sitä, että lapsi tai nuori kokee kaiken kouluun liittyvän uhkaavaksi ja vaaralliseksi. Ahdistunut lapsi tai nuori saattaa kokea uhkaavaksi esimerkiksi kiusaavat luokkatoverit, koulumatkan, opettajan tai koko kouluyhteisön. Koulupelko voi kehittyä myös vuosien kuluessa, esimerkiksi pitkään jatkunut kiusaaminen saattaa myöhemmin aiheuttaa sen, että vaikka nuori ei kärsisikään enää kiusaamisesta, on kaverisuhteiden luominen koulussa vaikeaa, vaikka vapaa-ajalla sama henkilö tulisikin hyvin ihmisten kanssa toimeen. Suuret sosiaaliset estot koulussa voivat taas johtaa paniikinomaisiin pelkotiloihin ja koulun karttamiseen. Aivan pienellä koululaisella koulupelko voi syntyä myös siitä, että lapsi kokee olonsa turvattomaksi, kun ei tiedä mitä hänen äidilleen tapahtuu sinä aikana kun hän itse on koulussa. Kouluahdistuksesta kärsivä kykenee ehkä olemaan koulussa, mutta varsinaisesta koulupelosta kärsivä lapsi välttää kouluunmenoa mahdollisimman pitkään.


Finnair.
Finnair on suomalainen lentoyhtiö, joka harjoittaa reitti- ja lomalentoliikennettä niin koti- kuin ulkomailla. Yhtiö perustettiin 1. marraskuuta 1923 nimellä Aero O/Y. Finnair on maailman viidenneksi vanhin edelleen toimivista lentoyhtiöistä.
Finnair on julkinen osakeyhtiö, jonka osakekannasta Suomen valtio omistaa enemmistön. Yhtiö on näin ollen valtionyhtiö. Finnairin kotipaikka on Helsinki ja sen pääkonttori sijaitsee Vantaalla. Yhtiö on listattu Helsingin pörssiin 1989.
Finnair-konsernin toimialat ovat reitti- ja lomalentotoiminta, tekniset ja maapalvelut, catering-toiminta, matkatoimistoala sekä matkailualan tieto- ja varauspalvelut. Finnair-konsernin palveluksessa työskentelee noin 9 000 henkilöä, joista suurin osa Suomessa.
Finnairin tytäryhtiöitä ovat muun muassa Aurinkomatkat, Suomen Matkatoimisto ja maapalveluyhtiö Northport. Finnair hankki syksyllä 2003 omistukseensa ruotsalaisen Nordic Airlink -lentoyhtiön, josta se muokkasi FlyNordic-halpalentoyhtiön. Kesäkuussa 2007 Finnair myi FlyNordicin norjalaiselle Norwegian Air Shuttle -halpalentoyhtiölle. Kaupan seurauksena Finnairista tuli Norwegianin toiseksi suurin omistaja. Syyskuussa 2010 yhtiö osti vähemmistöosuuden Finncomm Airlinesista ja samalla hankki omistukseensa Finncommin kaikki 12 ATR-lentokonetta.
Finnairilla on ollut historiansa aikana kolme matkustajien kuolemiin johtanutta onnettomuutta ja kaikki yhtiön toimiessa vielä Aero-nimellä. Ensimmäinen tapahtui välirauhan aikana kesäkuussa 1940 Suomenlahdella, kun Neuvostoliiton ilmavoimat ampui alas matkustajalentokone Kalevan. Myöhemmät tapaukset olivat Koivulahden lentoturma vuonna 1961 ja Maarianhaminan lentoturma vuonna 1963. Vuonna 2011 Finnair oli Euroopan turvallisin ja maailman toiseksi turvallisin lentoyhtiö japanilaisen All Nippon Airwaysin jälkeen.
Omistus.
Suomen valtio omistaa Finnair Oyj:n osakkeista 55,8 %. Muut osakkeet jakautuvat vakuutusyhtiöiden, muiden yritysten sekä yksityisten kesken. Hallintarekisterissä osakkeista on 6,9 %. Osake on listattu Helsingin pörssissä.
Valtion omistuksen hyödyt ja haitat.
Ministeri Heidi Hautala (vihr) on perustellut valtion omistusta sillä, että Finnair turvaa lentoyhteydet Eurooppaan. Liikenne- ja kuljetustekniikan professori Jorma Mäntynen kuitenkin huomauttaa, että muutkin lentoyhtiöt ovat avanneet monista Suomen kaupungeista suoria yhteyksiä Eurooppaan.
Helsingin Sanomien taloustoimittaja Juhana Rossin mukaan Finnair on henkitoreissaan, sen ongelmana on kroonisesti heikko kannattavuus ja yhtiön johdon bonukset ovat siihen verrattuna triviaaleja. Finnair ja monet muut perinteiset lentoyhtiöt ovat olleet vaikeuksissa kilpailujen vapauttamisen jälkeen, koska niiden palkat ja työehdot on mitoitettu kilpailuttomalle entisajalle. Tämän vuoksi vuodesta toiseen kivulloisen riitelyn jälkeen sopimuksiin tehdään Rossin mukaan liian pieniä korjauksia.
Rossin mukaan Finnairin vararikko voisi ratkaista ongelman: yhtiön rauniolle syntyisi uusi lentoyhtiö, johon otettaisiin mukaan vain yhtiön terveet osat ja joka sopisi kannattavantasoiset työehdot. Vaihtoehtona olisi yksityistää Finnair, minkä jälkeen markkinat saisivat yhtiön uudistamaan liiketoimintansa tai päätymään vararikkoon, jolloin sen tilalle syntyisi jotain uutta.
Valtion omistajaohjauksesta vastaava ministeri Heidi Hautala sanoi 15.3.2012, että jos Finnair ei onnistu uusimaan strategiaansa, vuonna 2013 "valtio joutuu edelleen pääomittamaan Finnairia".
Historia.
Aero O/Y:n perustamiskirja allekirjoitettiin Helsingissä 12. syyskuuta 1923. Yhtiökokouksessa saman vuoden marraskuun 1. päivänä päätettiin lentotoiminnan aloittamisesta. Yhtiö merkittiin kaupparekisteriin 11. joulukuuta 1923, joskin joidenkin lähteiden mukaan tämä tapahtui jo 9. lokakuuta. Yhtiön osakkeista 50 % oli saksalaisen lentokonevalmistajan, Junkersin, hallussa.
Yhtiön ensimmäinen lento starttasi kello 15.40 20. maaliskuuta 1924 Helsingistä. Lento Tallinnaan tehtiin Junkers F-13 -lentokoneella. A. T. Virkkusen mukaan ensimmäinen lento olisi lennetty 11. helmikuuta 1924 Aeron käyttämät lentokoneet olivat kaikki vesilentokoneita, jotka lähtivät Katajanokalta. Talvella koneet lensivät merijäältä suksivarustuksessa. Lentoliikenne suuntautui vain Tallinnaan ja Tukholmaan yhteistoiminnassa ruotsalaisen Aerotransport-yhtiön (ABA) kanssa.
1930-luku.
Vuonna 1936 valmistuivat Helsingin Malmin ja Turun Artukaisten kansainväliset lentokentät, jotka olivat Suomen siviililentoliikenteen ensimmäiset maakentät. Aero osti kaksi de Havilland Dragon Rapide -konetta, jotka saivat nimet "Salama" ja "Lappi". Niillä aloitettiin kotimaanliikenne vuonna 1937 reiteillä Helsinki–Viipuri ja Helsinki–Tampere. Viipurin reitti piteni vuonna 1938 Imatralle. Pohjoiseen suuntautunut reitti piteni vuonna 1938 Vaasaan, 1939 Kemiin ja 1940 Petsamoon. Kotimaan liikenne toimi vain kesäisin. Yhtiö siirtyi suurempien Junkers-koneiden käyttöön 1930-luvulla, jolloin sillä oli käytössä Ju-52-koneet "Sampo", "Kaleva" ja "Karjala". 1938 Aero avasi reitin Berliiniin. Puolalainen LOT-yhtiö mahdollisti liikenteen Helsingistä Varsovaan. Vuoden 1939 alussa Aero tilasi kaksi nelimoottorista Focke-Wulf Fw 200 Condor -matkustajakonetta, joita ei kuitenkaan koskaan saatu käyttöön.
1940-luku.
Talvisodan aikana lentotoiminta Helsingistä oli liian vaarallista siviilikoneille. Aeron tilapäiset ulkomaanreitit, lähinnä diplomaattiliikenteen käyttämät lennot, suuntautuivat Vaasasta Sundsvallin kautta Tukholmaan.
Talvisodan päätyttyä lennot Helsingistä alkoivat uudestaan. Välirauhan aikana 14. kesäkuuta 1940 kaksi neuvostoliittolaista Tupolev SB-2 -pommikonetta ampui alas Aeron mge -lentokoneen (OH-ALL "Kaleva") Suomenlahden yllä Tallinnan edustalla. Vuonna 1941 yhtiö osti kaksi Douglas DC-2 -konetta, jotka saivat nimet "Sisu" ja "Voima".
Jatkosodan aikana Aero lensi muun muassa Tallinnaan, Tukholmaan ja Berliiniin. Osa yhtiön koneista oli otettu Suomen ilmavoimien käyttöön.
Moskovan välirauhansopimus keskeytti lentoliikenteen Suomessa 21. syyskuuta 1944. Liikennöinnin osittainen jatkaminen alkoi keväällä 1945. Helsinki–Malmin lentoasema oli kuitenkin liittoutuneiden valvontakomission käytössä. Aeron toiminnot siirrettiin Hyvinkään lentokentälle.
Sodan jälkeen Aero hankki Yhdysvaltain ilmavoimilta sen Eurooppaan jättämistä ylijäämäkoneita käyttöönsä Douglas C-47 (DC-3) -lentokoneita. Niiden avulla avattiin lentoliikenne Tukholmaan ja Kööpenhaminaan.
Vuonna 1946 Aeron osake-enemmistö siirtyi Suomen valtiolle. Loput 30 prosenttia osakkeista jakoivat yksityiset osakkeenomistajat, jotka olivat lähinnä yrityksiä.
1950-luku.
Helsinki-Vantaan lentoaseman, silloisen Helsingin lentoaseman, valmistuttua vuonna 1952 siitä tuli Aeron kotikenttä.
Vuonna 1953 otettiin käyttöön Finnair yhtiön markkinointinimenä, ja Yhdysvaltain armeijalta perityt Dakotat korvattiin Convair 340- ja 440 -koneilla. Aero sai käyttöönsä uuden lentokonehallin Seutulassa marraskuussa 1955. Halliin, jonka pituus oli 150 metriä, leveys 50 metriä ja ovien korkeus 10,5 metriä, mahtui 12 Convair Metropolitan -konetta. Vanhan puisen kolmen koneen hallin sai käyttöönsä Veljekset Karhumäki -yhtiö. Vuonna 1956 Aero avasi reitin Moskovaan, ja jo seuraavana vuonna lisäsi valikoimaan Frankfurtin, Kölnin, Baselin ja Geneven.
1960-luku.
Vuonna 1960 Aero siirtyi suihkukonekauteen, kun se otti käyttöön ensimmäisen Sud SE-210 Caravelle -koneensa. 3. tammikuuta 1961 tapahtui ensimmäinen Aero Oy:n kuolonuhreja vaatinut lento-onnettomuus, kun DC-3 (OH-LCC) syöksyi maahan Koivulahdessa. Tapausta tutkineen lautakunnan raportin mukaan onnettomuuden todennäköisin syy oli ohjausvirhe, johon myötävaikutti ohjaajan ja perämiehen onnettomuutta edeltävänä iltana ja yönä nauttimat alkoholijuomat sekä valvominen. Toinen kuolonuhreja vaatinut lento-onnettomuus tapahtui 8. marraskuuta 1963: Aeron DC-3 (OH-LCA) syöksyi maahan Maarianhaminassa. Onnettomuuden syntyyn vaikuttivat muun muassa huono näkyvyys ja viallinen korkeusmittari. Vuonna 1963 perustettiin konserniin kuuluva matkanjärjestäjäyhtiö Aurinkomatkat, ja samoihin aikoihin Aero otti haltuunsa myös vaikeuksiin joutuneen Veljekset Karhumäen lentotoiminnan. Vuonna 1964 perustettiin Finnairin ilmailuopisto, ja vuonna 1968 virallistettiin aiemmin ainoastaan markkinointitarkoituksissa käytetty Finnair-nimi. Vuonna 1969 Finnair otti käyttöönsä ensimmäisen pitkän matkan suihkukoneensa, Douglas DC-8:n. Uutta konetyyppiä käytettiin pääasiassa lennoilla Yhdysvaltoihin, mutta niiden ohessa myös lähinnä Välimerelle ja Kanariansaarille lennetyillä charter-lennoilla.
1970-luku.
Vuonna 1975 Finnair otti käyttöön ensimmäisen laajarunkoisen lentokoneensa McDonnell Douglas DC-10-30:n. Tokion lisäksi konetyyppiä käytettiin erityisesti New Yorkiin ja Yhdysvaltain länsirannikolle suuntautuneilla reiteillä. Finnairin ensimmäinen, Caravellet korvaamaan tarkoitettu, DC-9-51-kone OH-LYN saapui Suomeen 27. tammikuuta 1976.
Oulun lentokonekaappaus.
Vuonna 1978 liikemies Aarno Lamminparras kaappasi 30. syyskuuta Finnairin matkustajakoneen matkalla Helsingistä Ouluun. Oulussa kaappaaja pakotti koneen palamaan takaisin Helsinkiin, jossa hän vapautti suurimman osan panttivangeista. Seuraavaksi kone lensi jälleen Ouluun, jossa vaaditut lunnasrahat toimitettiin kaappaajalle. Sitten kone lensi takaisin Helsinkiin, jossa loput matkustajat vapautettiin. Lamminparras pakotti koneen lentämään Amsterdamiin, jossa tankattiin. Sieltä kone palasi Helsinkiin ja edelleen Ouluun. Siellä kaappaaja poistui lentokoneesta ja lupasi antautua 2. lokakuuta viranomaisille. Epäillessään miehen antautumislupausta poliisi päätti suorittaa äkkirynnäkön miehen asuntoon 1. lokakuuta, ja hän antautui välittömästi. Kaappausdraamassa ei loukkaantunut kukaan.
1980-luku.
1980-luvun alussa Finnair otti käyttöönsä ensimmäiset MD-80-sarjan koneensa. Vuonna 1983 yhtiö aloitti välilaskuttomat Helsinki–Tokio-lennot DC-10-30ER-koneella. Samalla siitä tuli maailman ensimmäinen lentoyhtiö, joka lensi ilman välilaskua Länsi-Euroopasta Japaniin. Helsinki–Tokio oli pitkään maailman pisin DC-10:llä lennetty reitti. Vuonna 1988 Finnair aloitti lennot Helsinki–Peking-reitillä, jolloin Finnairista tuli ensimmäinen länsieurooppalainen suoraan Euroopasta Kiinaan lentänyt lentoyhtiö.
1990-luku.
Finnairin 1990-luku alkoi uuden konetyypin siivittämänä laajarunkoisen McDonnell Douglas MD-11 -mallin astuttua yhtiön laivastoon joulukuussa 1990. 1990-luvun alun taloudellinen lama ja juuri alkanut Persianlahden sota vähensi lentomatkustusta huomattavasti, mikä aiheutti Finnairille taloudellisia vaikeuksia. Tytäryhtiöt Karair ja Finnaviation fuusioitiin Finnair-emoyhtiöön syksyllä 1996. Yhtiön viralliseksi nimeksi tuli 25. syyskuuta 1997 Finnair Oyj. Samassa yhteydessä Finnair otti käyttöön uuden ulkoasun koneilleen uuden Boeing 757 -tyypin myötä. Vuonna 1999 Finnair liittyi Oneworld-allianssiin ja aloitti merkittävän kalustouudistuksen korvaten DC-9-varianttejaan Airbus A320 -sarjan malleilla.
2000-luku.
Vuonna 2001 Finnair kierrätti alkuperäisen nimensä perustamalla Viroon Aero Airlines -nimisen lentoyhtiön. Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen kaikkiin Finnairin koneisiin asennettiin murtovarma ohjaamo. 1. huhtikuuta 2003 Finnair antoi tulosvaroituksen tappiolliseksi painuvan tuloksen vuoksi ja ilmoitti aloittavansa yt-neuvottelut 1 200 työntekijän vähentämiseksi. Vuonna 2004 Finnair osti Ruotsissa toimivan Nordic Airlink -nimisen pienen lentoyhtiön, joka muutettiin FlyNordic-nimiseksi halpalentokonseptilla toimivaksi reittilentoyhtiöksi pääpaikkanaan Arlandan lentoasema Tukholmassa. Vuoden 2006 maaliskuussa Finnair ilmoitti lopettavansa niin sanottujen äkkilähtö-lentojen myynnin. Äkkilähdöt olivat lentoja, jotka yhtiö myi edullisesti muutamaa vuorokautta ennen lähtöpäivää täyttääkseen lentojen kaikki paikat. Viikoittain vaihtuneet ja tiistaisin myyntiin tulleet lähdöt olivat aikanaan Finnairin suosituin verkkopalvelu, joka oli käytössä kuusi vuotta. Vuoden 2007 heinäkuussa Finnair myi ruotsalaisen tytäryhtiönsä FlyNordicin norjalaiselle halpalentoyhtiölle Norwegian Air Shuttlelle (Norwegian.no). Vastineeksi Finnair sai noin 5 % Norwegianin osakkeista. Vuonna 2008 Finnairin tytäryhtiö Aero Airlines AS lopetti toimintansa.
AEA:n tekemän tutkimukseen mukaan Finnair oli vuonna 2007 Euroopan viidenneksi täsmällisin lentoyhtiö Turkish Airlinesin kanssa 83,6 %:lla. Aikataulujaan paremmin pitivät (paremmuusjärjestyksessä) ČSA – Czech Airlines, Brussels Airlines, Malév – Hungarian Airlines ja Austrian Airlines. Vuonna 2011 Finnairin kaikista lennoista 85,1 % saapui aikataulussa.
16. marraskuuta 2009 alkoi Finnairin lentäjien lakko vastauksena yhtiön toimille kannattavuuden parantamiseksi. Kiistanaiheisiin sisältyi lentäjien työtehtävien ulkoistaminen. Lakosta aiheutui kannattavuuttaan menettäneelle lentoyhtiölle miljoonien eurojen vahingot. Lakko päättyi kahdessa päivässä, kun osapuolet pääsivät sopimukseen palkanalennuksista ja tuottavuutta lisäävistä työehdoista.
Matkustamohenkilökunnan ja tekniikan väen palkkoja alennettiin sopimuksella yhteensä 26 miljoonalla eurolla. Myös yhtiön johto laski palkkaansa viisi prosenttia.
Toimitusjohtaja Jukka Hienosen ilmoitettua erostaan vuoden 2009 elokuussa 18 yrityksen johtoryhmän jäsenelle ja avainhenkilöksi määritellylle luvattiin yhteensä 2,8 miljoonaa euroa, mikäli he jatkavat yhtiössä myös toimitusjohtajan vaihdosta seuraavan kauden. Avainhenkilöistä neljä erosi myöhemmin sitouttamisajan umpeuduttua.
2010-luku.
30. marraskuuta 2010 alkaneen Finnairin matkustamohenkilökunnan lakon yhteydessä yhtiön toimitusjohtaja Mika Vehviläinen – vedoten lentoliikenteen kilpailutilanteeseen ja kulutasoon – katsoi, että työntekijöiden tulisi tinkiä työehdoistaan tai muuten työtä jouduttaisiin siirtämään halvan työvoiman maihin.
Keväällä 2011 yhtiössä tapahtui runsaasti johtajavaihdoksia. Nokian globaalista viestinnästä vastannut Arja Suominen siirtyi Finnairin palvelukseen, kun viestintäjohtajana toiminut Christer Haglund siirtyi Suomen Messujen toimitusjohtajaksi. Haglund kuului siihen 18 hengen joukkoon, jolle Finnairin hallitus maksoi ylimääräisen bonuksen sitouttaakseen avainhenkilöitä pysymään Finnairin palveluksessa toimitusjohtajavaihdoksen ylimenokauden.
Sitouttamisbonuksia koskevan uutisoinnin yhteydessä Iltalehti listasi myös vuoden 2008 osalta joidenkin Finnairin johtoon kuuluneiden ansiot, jotka sisälsivät edellisvuoden tulokseen perustuvia kannustinpalkkioita. Vuoden 2008 ansiot eivät tosin liittyneet sitouttamisbonuksiin. Haglundin kokonaisansiot vuonna 2008 olivat 366 575 euroa.
Sijoittajasuhteiden johtaja Taneli Hassinen siirtyi SRV:n viestintä- ja markkinointijohtajaksi maaliskuussa 2011. Varatoimitusjohtaja Lasse Heinonen erosi Finnairin palveluksesta toukokuun puolivälissä 2011 ja siirtyi Tiedon talous- ja rahoitusjohtajaksi. Heinosen kokonaisansiot vuonna 2008 olivat 422 000 euroa.
15. maaliskuuta 2012 Kataisen hallituksessa omistajaohjauksesta vastaava ministeri Heidi Hautala ilmoitti vaativansa Finnairin hallituksen stay-bonuksista päättäneiden jäsenten eroa.
Samana päivänä Helsingin Sanomat oli uutisoinut toimitusjohtaja Mika Vehviläisen saaneen toimitusjohtajana aloittaessaan 180 000 euron allekirjoitusbonuksen kompensaationa edelliseen työsuhteeseen liittyneiden kannustinpalkkioiden menettämiselle.
11. huhtikuuta 2012 Finnair ilmoitti aikeistaan ulkoistaa moottori- ja laitehuollot. Finnair ja sveitsiläinen SR Technics ovat allekirjoittaneet aiesopimuksen, jonka mukaan Finnair hankkii koneiden moottori- ja laitehuoltopalveluja sveitsiläisyhtiöltä. Yhteistyö SR Technicsin kanssa tarkoittaa käytännössä Finnairin oman moottorihuoltotoiminnan lopettamista ja laitehuoltotoiminnan sopeuttamista. Laite- ja moottorihuollon ulkoistaminen on osa säästösuunnitelmaa, joka tähtää 140 miljoonan euron säästöihin. 17. huhtikuuta 2012 Finnair aloitti henkilöstön kanssa yt-neuvottelut näistä suunnitelmista ja heinäkuun alussa päättyneiden neuvottelujen lopputuloksena Finnair ilmoitti irtisanovansa 280 työntekijää laite- ja moottorihuollosta. Kaikkiaan huollossa työskentelee 350 ihmistä.
Laivasto.
Finnairin Airbus A319 Düsseldorfin kansainvälisellä lentokentällä.
Koko laivaston keski-ikä on 7 vuotta.
Finnairilla on sitova tilaus 11 Airbus A350 koneen hankinnasta sekä viidestä A321ER koneesta. Uudet A350-koneet liittyvät Finnairin kaukoliikkenne laivastoon vuodesta 2013 alkaen, jolloin ne korvaavat ainakin osan A330/340-koneista. Airbus A321-koneet tulevat pääasiassa käyttöön Finnairin lomalennoille, jolloin ne korvaavat ikääntyneet Boeing 757-koneet. A321ER-koneita voidaan käyttää tarvittaessa myös reittikohteisiin Euroopassa. Ensimmäinen A321ER-kone toimitetaan vuonna 2013.
Tällä hetkellä Finnairilla on hankinnassa myös kaksi A340-konetta, joilla paikataan A350-koneiden viivästymisestä johtuvaa kalustovajetta. Koneet vuokrataan leasing-sopimuksella.
Neljä Finnairin Embraer 170 koneista on vuokrattuna. Kaksi koneista on käytössä Finncomm Airlinesilla sekä toiset kaksi Kenya Airwaysillä. Finnair on ilmoittanut myyvänsä ainakin osan vuokrattavina olevista koneista vuokrasuhteiden päätyttyä. Myös kaksi MD-11 -konetta on myyty yhdysvaltalaiselle leasing-yhtiölle. Koneet toimitetaan uudelle omistajalle alkuvuodesta 2011. Finnair on myynyt yhden Embraer 170 koneensa, ja se toimitetaan uudelle omistajalle maaliskuussa 2011.
Kohteet.
Finnair lentää säännöllisesti reittilentoja Aasiaan, Eurooppaan sekä Pohjois-Amerikaan. Kaikki Finnairin reittilennot operoidaan Helsinki-Vantaan lentoaseman kautta. Osaa Finnairin myymistä lennoista lentää suomalainen Flybe Nordic. Finnair lentää myös lomalentoja, joiden määrä vaihtelee vuodenajasta riippuen.


Fennomania.
Fennomania oli suomalaisten kansallisen heräämisen liike, joka syntyi 1800-luvun alkupuolella ja vaikutti erityisesti saman vuosisadan jälkipuolella. Fennomaniaan sisältyi pyrkimys saattaa suomalaisuus ja suomen kieli hallitsevaan asemaan Suomessa. Myöhemmin fennomania on usein suomennettu suomalaisuusliikkeeksi, mutta käsite ei ole vakiintunut. Vastareaktio, ruotsalaismielinen svekomania, syntyi kun osa suomenruotsalaisista alkoi kokea vahvistuneen suomalaisuusliikkeen uhaksi identiteetilleen.
Sanaa fennomania on tiettävästi ensi kerran käyttänyt kirjeessään saksalainen historioitsija Christian Friedrich Rühs saksankielisessä kirjeessään C. C. Gjörwellille.
1700-luvun fennofilia.
1600-luvun lopulla tai 1700-luvun alussa alkoi orastaa fennofiliaksi kutsuttu suomalaisuusliike, jonka varhainen edustaja oli Daniel Juslenius. 1700-luvun jälkipuolella Turun akatemian piirissä sitä edusti erityisesti Henrik Gabriel Porthan. Fennofiliassa yhdistyivät suomen kieleen ja suomalaiseen kansanperinteeseen kohdistuva tieteellinen kiinnostus sekä halu kehittää suomen kieltä kansanvalistustyön tarpeisiin. Porthan kuitenkin katsoi, että kulttuurin levitessä suomen kieli lopulta häviää kokonaan, kuten hänen mukaansa Länsi-Suomen kehityksestä saattoi päätellä. Porthan ei pitänyt ongelmallisena, että maassa puhuttiin kolmea eri kieltä (suomea, ruotsia ja latinaa), ja että maassa sosiaalisen aseman kohoamiseen liittyi tuolloin automaattisesti kielen vaihto ruotsiin. Hän kuitenkin määritteli suomalaisuuden nimenomaisesti kielen perusteella. Tutkijoiden näkemykset siitä, hahmottiko Porthan maan kieliryhmät omina kansakuntinaan, eroavat. Matti Klingen mukaan Porthan katsoi, että Suomessa oli kaksi kansakuntaa: "barbaarimetsäläiset ja sivistyneemmän rannikkoseudun väestö", kun taas Juha Manninen katsoo, että Porthanin käyttämä ilmaus "quasi nationes" ("ikään kuin kansakuntia") ei tue tätä tulkintaa.
Fennomania syntyy Venäjän vallan aikana.
Kun Suomi 1808-09 liitettiin Venäjään ja sai laajan valtiollisen itsenäisyyden, oli suomen kieli edelleen
syrjäytetyssä asemassa. Se oli kirjallisesti vähän viljeltyä ja kokonaan poissa virastoista, yliopistosta ja kouluista; kirkko oli ainoa julkinen paikka, missä suomea käytettiin. Muutamat isänmaanystävät kuitenkin katsoivat, että perinpohjainen muutos olisi saatava aikaan. Tästä käsityksestä sai alkunsa uusi, valtiollinen suomenmielisyys, joka ei enää tyytynyt pelkkään suomen kielen tieteelliseen tutkimukseen, vaan asetti päämääräkseen maassa enemmistökielenä puhutun suomen kohottamisen sivistys- ja valtakielen asemaan. Tämä toiminta sai pian fennomanian nimen. Sanan keksi tiettävästi ruotsalainen kansallisromantikko Lorenzo Hammarskjöld. Hammarskjöld tarkoitti termin myönteiseksi, vaikka myöhemmin fennomania herätti ruotsalaisissa ja ruotsinkielisissä torjuvia asenteita.
Valtiollinen suomenmielisyys lähti, kuten fennofiilisyyskin, yliopistopiireistä. Sen ensimmäisiä edustajia olivat J. G. Linsén ja professori Fredrik Bergbom, jotka "Mnemosyne"-lehdessään ajoivat tätä uutta suomalaisuutta, A. I. Arwidsson, joka lehdessään Åbo Morgonblad (1821) teroitti sivistyneistölle, että sen tuli rakastaa kaikkea kotimaista ja ennen kaikkea suojella ja hoitaa kotimaista kieltään, ja E. G. Ehrström, joka samassa lehdessä esitti, että suomi oli otettava käyttöön kouluissa, yliopistossa ja virastoissa. Tämän ensimmäisen kansallisen herätyksen vaikutuksia lienee ollut, että ylioppilaat vuonna 1820 tekivät anomuksen suomen kielen opettajan asettamisesta. Vuonna 1826 perustettiinkin suomen kielen lehtorin virka, mutta yleensä Arwidssonin, Ehrströmin ym. esittämät kansalliset vaatimukset eivät saavuttaneet vastakaikua, ja julkinen keskustelu suomen kielen kohottamisesta taukosi parin vuosikymmenen ajaksi.
Suomenkielinen kulttuuri kehittyy.
Sillä aikaa jatkui hiljaisuudessa työ suomen kielen kehittämiseksi kirjallisuuden alalla. Tämän työn keskukseksi tuli vuonna 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Samaan aikaan J. L. Runebergin runoelmat ja hänen kuvauksensa Keski-Suomen maisemista ja rahvaasta alkoivat herättää sivistyneessä nuorisossa lämpimämpiä tunteita omaa maata ja kansaa kohtaan. Samoin vaikuttivat M. A. Castrénin luennot "Kalevalasta".
Näin altistuivat mielet sille uudelle herätykselle, jonka J. V. Snellman vuonna 1844 aloitti "Saima"-lehdessä. Arkailematta hän osoitti, miten Suomen kansa oli henkisesti ja aineellisesti jäänyt muista jälkeen ja miten syynä oli
kansallishengen puute. Kansallishenkeä taas ei voinut olla, niin kauan kuin kansan oma kieli ei ollut sen sivistyskielenä. Siksi oli saatava syntymään suomenkielinen kansalliskirjallisuus. Etupäässä sen avulla oli kasvatettava uusi sukupolvi, jolla paitsi rakkautta suomalaisen nimeen ja suomen kieleen myös oli taito käyttää tätä kieltä. Virastoissa ja kouluissa suomi oli korotettava sille tulevaan asemaan.
Runeberg ja kirjailija Zacharias Topelius kirjoittivat ruotsiksi, Elias Lönnrot suomeksi. Snellman itse kirjoitti yleensä ruotsiksi. Hänen suomenkielen taitonsa eivät olleet olemattomat, mutta hän katsoi taitonsa kuitenkin riittävän puutteelliseksi kirjoittaakseen suomenkielellä. Kirjoituskielen eroista huolimatta kaikki he vahvistivat nimenomaan suomalaista identiteettiä.
Fennomania kohtaa poliittisia ongelmia.
Snellmanin sanat vaikuttivat sytyttävästi monella taholla, mutta kohtasivat toisaalla jyrkkää vastarintaakin. Ruotsinkielisessä sanomalehdistössä koetettiin osoittaa, että suomen kohottaminen sivistyskieleksi oli mahdotonta. Myös hallituspiireissä suhtauduttiin suomalaisuusliikkeeseen vihamielisesti. Seurauksena oli vuoden 1850 sensuurikielto, jonka mukaan suomeksi ei ilman erityistä lupaa saanut painattaa muita uusia kirjallisia tuotteita kuin sellaisia, jotka tavoittelivat uskonnollista mielenylennystä tai taloudellista hyötyä. Omituista kyllä samaan aikaan perustettiin yliopistoon suomen kielen professorinvirka, jonka ensimmäiseksi haltijaksi tuli Castrén, ja vuonna 1851 annettiin asetus, jonka mukaan niiltä, jotka pyrkivät tuomarinvirkoihin suomenkielisille paikkakunnille, oli vastedes vaadittava suullinen suomen kielen tutkinto yliopistossa. Itämaisen sodan aikana sensuuriasetus joutui unohduksiin, ja vuonna 1860 se muodollisestikin kumottiin.
Vapaampi Aleksanteri II:n aika.
Aleksanteri II:n noustua vuonna 1855 valtaistuimelle ilmapiiri vapautui, ja suomenmielisyyskin nosti päätään. Jo vuonna 1855 Yrjö-Koskinen "Suomettaressa" vaati, että oli perustettava korkeampia suomenkielisiä oppilaitoksia. Vuonna 1858 aloittikin etupäässä Wolmar Schildtin toimesta aikaansaatu ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu toimintansa Jyväskylässä.
Julkisuuden alalla suomenmielisten tärkeimpinä pyrintöinä oli tästä lähin suomen kielen kohottaminen oikeus- ja virkakieleksi ja suomenkielisten oppikoulujen aikaansaaminen. Snellmanin aloitteesta julkaistiin vuonna 1863 "kielimanifesti", jonka mukaan ruotsi tosin edelleen oli pysyvä Suomen virallisena kielenä, mutta suomea pidettävä ruotsin veroisena kaikessa, mikä koski välittömästi maan varsinaista suomenkielistä väestöä.
Suomalainen kansallistunne voimistuu.
Nykyistä merkitystään suomalaisuus alkoi saada 1800-luvun keskivaiheilla nationalismin myötä. Alettiin puhua suomalaisesta kansasta ja sen erityispiirteistä, suomalaisten yhteenkuuluvuudesta, suomenkielisen kulttuurin kehittämisestä, suomalaisten kansallisesta historiasta, veljeydestä sukulaiskansojen kanssa ja lopulta jopa suomalaisten oman kansallisvaltion perustamisesta.
Kalevalan synnyttämä Karjala-innostus eli karelianismi oli tärkeä osa suomalaisen kansallistunteen kehitystä.
Suomenkielinen koululaitos kasvaa.
Kysymys suomenkielisistä oppilaitoksista synnytti varsinkin 1870-luvulla kiivaita taisteluita valtiopäivillä, joilla Yrjö-Koskisen ja A. Meurmanin johtamat suomenmieliset olivat enemmistönä pappis- ja talonpoikaissäädyissä, kun taas aateli- ja porvarissääty olivat ruotsinmielisten vallassa. Suomenkielisiä lyseoita oli valtion toimesta perustettu Jyväskylään, Kuopioon, Joensuuhun ja Hämeenlinnaan. Mutta suomenmieliset vaativat useampia suomenkielisiä oppikouluja ja ennen kaikkea suomenkielisillä paikkakunnilla olevien ruotsinkielisten lyseoiden muuttamista suomenkielisiksi. Kun hallitus aluksi oli näille vaatimuksille kylmäkiskoinen, ryhdyttiin perustamaan yksityisiä suomenkielisiä kouluja, jotka valtio sittemmin Yrjö-Koskisen vuonna 1882 tultua Senaattiin otti haltuunsa.
Suomen kielen asema vakiintuu.
Muillakin aloilla suomalaisuus edistyi 1800-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä lähtien. Suomenkielinen sanomalehdistö lisääntyi, kirjallisuus alkoi versoa ja kieli kehittyi yhä täydellisemmäksi sivistyskieleksi, teatteri syntyi ja musiikin ja kuvaavien taiteiden alalla suomalaiset aiheet saivat yhä tärkeämmän sijan. Myös liike-elämä alkoi suomalaistua, kun Kansallispankki, Suomi-yhtiö ynnä muut suomalaiset liikelaitokset oli perustettu. Yhä lisääntyneiden suomenkielisten oppikoulujen vaikutuksesta syntyi suomenkielinen sivistyneistö.
Vuonna 1900 astui voimaan uusi kieliasetus, jossa suomi kohotettiin tasavertoiseksi virkakieleksi ruotsin ja venäjän rinnalle. Toisin kuin vuonna 1863 tämä asetus toimi, ja suomenkielen käyttö hallinnossa lisääntyi huomattavasti.
”Aitosuomalaisuus” jatkaa fennomanian perintöä.
Suomen itsenäistyttyä syntyi ns. aitosuomalaisuusliike, joka halusi saada aikaan nopean ratkaisun Suomen kieli- ja kansallisuustaisteluissa sekä pyrki "suomalais-kansallisen suomenkielisen sivistyksen kehittämiseen itsenäiseksi,
korkeaksi sivistysmuodoksi muiden kansallisten sivistysten rinnalle" ja "voimakkaan suomalaisen kansallisvaltion luomiseen".


François Truffaut.
François Roland Truffaut (6. helmikuuta 1932 Pariisi – 21. lokakuuta 1984) oli ranskalainen elokuvaohjaaja ja elokuvakriitikko. Hän oli uuden aallon elokuvan keskeisiä tekijöitä.
Truffaut esiintyi myös näyttelijänä muutamassa ohjaamassaan elokuvassa. Hän esitti tohtori Jean Itardia 1700-luvun susilapsesta kertovassa elokuvassa "Kesytön", elokuvaohjaaja Ferrandia elokuvassa "Amerikkalainen yö" sekä Julien Davennea elokuvassa "Vihreä huone". Truffaut’n kuuluisin rooli on kuitenkin Claude Lacombe Steven Spielbergin ohjaamassa elokuvassa "Kolmannen asteen yhteys".
Truffaut'lla todettiin aivokasvain vuonna 1983 ja hän kuoli seuraavana vuonna. Hänet on haudattu Cimetière de Montmartreen.


Frida Kahlo.
Frida Kahlo (6. heinäkuuta 1907 Coyoacán, Meksiko – 13. heinäkuuta 1954 Coyoacán, Meksiko) oli meksikolainen taidemaalari, joka tunnettiin tuskaa, kuoleman läsnäoloa ja elon pimeää puolta ilmaisevista maalauksistaan. Kahlo maalasi laajan sarjan inhorealistisia omakuvia. Hän käytti voimakkaita värejä tyylillä, joka oli saanut vaikutteita Meksikon alkuperäiskansojen kulttuurista, mutta hänen tyylissään oli myös eurooppalaisia vaikutteita realismista, symbolismista ja surrealismista.
Lapsuus ja nuoruus.
Kahlo eli Magdalena Carmen Frieda Kahlo y Calderón syntyi vanhempiensa talossa Coyoacánissa, joka oli tuohon aikaan pieni kaupunki Méxicon laitamilla. Hänen isänsä oli juutalais-unkarilais-saksalaista sukua oleva taidemaalari ja valokuvaaja, lähtöisin Pforzheimista Saksasta.
Kahlo vammautui vuonna 1925 liikenneonnettomuudessa, jossa koulubussi ja raitiovaunu törmäsivät ja matkalla olleen Kahlon selkäranka murtui, lantio rusentui ja teräspalkki lävisti selän tullen emättimestä ulos. Hän kohdisti sen jälkeen tarmonsa maalaamiseen lääketieteellisen uran sijaan.
Ura kuvataiteilijana.
Omaan kokemukseen perustuvat työt ovat usein hätkähdyttävän voimakkaita kivun ja naisten ankaran elämän kuvauksia. Kahlon 143 maalauksesta 55 on omakuvia, jotka sisältävät henkilökohtaista symboliikkaa ja havainnollista ruumiin kuvausta. Kahloon vaikutti myös Meksikon alkuperäiskulttuuri, mikä näkyy kirkkaina väreinä sekä realismin ja symbolismin sekoituksena.
Hänen maalauksensa herättivät taidemaalari Diego Riveran kiinnostuksen. Hän meni myöhemmin naimisiin Riveran kanssa, erosi ja avioitui uudestaan. Kahlo tuki aktiivisesti kommunismia, ja hänellä väitetään olleen suhde Lev Trotskin kanssa, jonka Stalinin agentit surmasivat Méxicossa 1940. Kahlo oli avoimesti biseksuaali.
Vaikka Kahloa pidetään toisinaan surrealistina ja hänellä oli useita yhteisnäyttelyitä eurooppalaisten surrealistien kanssa, hän kuitenkin itse kiisti tämän luonnehdinnan. Hänen keskittymisensä naisteemoihin ja niiden rohkea käsittelytapa tekivät hänestä lähes feminismin kulttihenkilön 1900-luvun viimeisillä vuosikymmenillä.
Kuoleman jälkeen.
La Casa Azul (Sininen talo).Kahlo kuoli 13. heinäkuuta 1954 luultavasti tehtyään itsemurhan. Hänen tuhkansa sijoitettiin esikolumbialaiseen uurnaan, joka on näytteillä hänen aikaisemmassa Coyoacánissa sijaitsevassa kodissaan "La Casa Azulissa", josta on myöhemmin tehty museo, jossa on esillä hänen töitään.
Saksassa valmistui vuonna 1982 televisiolle tehty arkistomateriaalia sisältävä elämäkertadokumenttifilmi nimeltä "Frida Kahlo". Vuonna 1986 valmistui elokuvaohjaaja Paul Leducin elokuva "Frida, naturaleza viva", jossa Ofelia Medina esittää Frida Kahloa. Vuonna 2002 valmistui Julie Taymorin elokuva "Frida", jossa Salma Hayek esitti Frida Kahloa.


FSB.
Venäjän liittovaltion turvallisuuspalvelu, FSB (RF) (, ФСБ (РФ)) on Venäjän federaation liittovaltion turvallisuuspalvelu.
FSB on VSFNT:n KGB/AFB:n, MSB ja TsSR:n, MBVD:n, MB:n ja FSK:n seuraaja. Toinen seuraaja, Venäjän ulkomaantiedustelu on nimeltään SVR.
Elokuun 1991 kaappauksen jälkeen Neuvostoliiton KGB purettiin ja se lakkasi olemasta marraskuussa 1991. Venäjän federaation FSK eli liittovaltion vastavakoilu järjestettiin uudelleen 3. huhtikuuta 1995 säädetyllä lailla liittovaltion turvallisuuspalveluksi.
FSB:n johtaja sai ministerin aseman ja armeijan kenraalin arvon ja FSB sai oikeuden suojella Venäjän kansalaisia ja yrityksiä ulkomailla. FSB:llä on oikeus kotitarkastukseen missä tahansa kiinteistössä ja oikeus henkilöiden vangitsemiseen, jos on olemassa riittävät todisteet rikoksen tapahtumisesta. Rajavartiojoukot ovat FSB:n alaisuudessa, joten sillä on noin 100 000 miehen joukot, tykistöä ja laivoja käytössään. FSB toimii järjestäytynyttä rikollisuutta, huumekauppaa, terrorismia ja korruptiota vastaan koko liittovaltion alueella. Toisin kuin KGB, FSB ei toimi varsinaisesti ulkomailla. Venäjän ulkomaista tiedustelua hoitavat Venäjän ulkomaantiedustelupalvelu SVR ja sotilastiedustelu GRU.
FSB:n historia.
KGB hajotettiin virallisesti marraskuussa 1991 ja sen korvasi VSFNT:n KGB/AFB (1991), jonka seuraajina olivat MSB ja TsSR (1991), MBVD (1991-92), MB (1992-93) ja FSK (1993-95). Vuonna 1995 FSK:sta tuli FSB. Maaliskuussa 1997 FSB uudistettiin poliittisen valtataistelun takia. Venäjän presidentti Vladimir Putin muokkasi FSB:tä uudelleen vuoden 2004 keskivaiheilla.
Putinin aikana FSB toimi paljon itsenäisemmin kuin vakoilutehtävissä toimivat organisaatiot tavallisesti.
FSB:n kritiikki.
Venäläisen ihmisoikeusjärjestö Memorialin mukaan FSB:n oikeuksia laajentanut lakiesitys jossa FSB:lle annetaan oikeus antaa varoituksia
henkilöille jotka toimivat niin että syntyy edellytyksiä rikoksille on suunnattu ensi sijassa oppositiota vastaan, aivan kuten KGB aikoinaan antoi varoituksia toisinajattelijoille.
Entisen FSB:n agentin Mihail Trepashkinin mukaan FSB:llä on salainen osasto laittomia tappamisia varten. Lontoossa radioaktiivisella poloniumillla murhattu venäläisagetti Litvinenko väitti myös Moskovan kerrostaloräjäytysten olevan tiedustelupalvelun ja viime kädessä Kremlin vastuulla.
Boris Berezovskin väitetty epäonnistunut murhayritys vuonna 2007 osoittaa BBC:n lähteen mukaan FSB:n jatkuvaa valmiutta toimia läntisiä tahoja vastaan.
Yleensä joillain yksittäisillä FSB:n virkailijoilla katsotaan monesti olevan mafiayhteyksiä. Nämä saivat alkunsa kun Neuvostoliitto hajosi. Turvallisuuspalvelu ja venäläinen mafia ajoivat tšetšeenimafian yhteistyössä pois Moskovasta 1990-luvun puolivälissä. Jotkut FSB-virkailijat ovat sekaantuneet huumeiden salakuljetukseen Keski-Idässä.


Fuusiojazz.
a>, on pitänyt jazz-rockin sekä lattarivaikutteisen fuusion lippua näkyvästi yllä jo vuosikymmenien ajan
a> levytti jazz-rockia ensimmäisten joukossa 1960-luvun lopulla
a>ia on pidetty fuusion taitavimpiin kuuluvina kitaristeina
Fuusiojazz (tai lyhyemmin fuusio) on 1960-luvulla syntynyt ja 1970-luvulla suosionsa huipulla ollut Yhdysvalloissa syntynyt musiikin suuntaus, joka yhdistää elementtejä jazzista, populaarimusiikin eri suuntauksista, kuten rockista, sekä usein myös eri maiden etnisestä musiikista. Fuusiojazz-yhtyeet käyttävät usein sekä rockmusiikin että jazzmusiikin tärkeimpiä soittimia, mutta kokoonpanot vaihtelevat hyvin suuresti. Yleisimpiä soittimia ovat sähkökitara, kitarasyntetisaattori, rummut, saksofoni, trumpetti, sähköinen kosketinsoitin sekä sähköbasso (joskus myös kontrabasso).
Fuusion monipuolinen traditio.
Fuusio ei ole varsinaisesti musiikintyyli, koska se tarkoittaa periaatteessa mitä tahansa musiikkia, jossa jazz-muusikot yhdistävät jazzin ja jonkun pop-musiikin tai etnisen musiikin tyylin piirteitä keskenään. Voidaan erikseen puhua esimerkiksi "jazz-rockista", "jazz-funkista" tai "world-fusionista". Fuusio on siis ennemminkin musiikillinen traditio tai lähestymistapa kuin yksittäinen tyylisuuntaus. Tyypillistä fuusiolle ovat melkein aina jazzille ominaiset pitkät, improvisoidut soolot. Sanaa "fuusiojazz" voidaan käyttää, kun halutaan painottaa fuusion yhteyttä jazz-traditioon. Loppuliite "jazz" pudotetaan usein pois silloin, jos on kyse musiikista, joka ei kuulosta juuri perinteiseltä jazzilta ollenkaan.
Fuusio syntyy 1960-luvulla.
1960-luvulla monet jazz-muusikot alkoivat yhdistellä jazzia ja tuon ajan pop-musiikkia. Fuusiojazz-tyylin alkuaikojen tärkeimpänä innovaattorina pidetään Miles Davisia, jonka keskeiset fuusiolevyt olivat vuonna 1969 levytetyt "In a Silent Way" ja "Bitches Brew". Davis ei ollut ensimmäinen, joka levytti jazzia ja poppia yhdistelevää musiikkia, mutta hänen levyillään oli suurin vaikutus. Monet näillä levyillä soittaneista muusikoista olivat fuusiojazzin merkittävimpiä kehittäjiä 1970-luvulla ja perustivat omat fuusio-yhtyeensä. Pianisti Chick Corea perusti Return to Forever -yhtyeen, joka levytti ensin latinalaisvaikutteista fuusiota ja myöhemmin jazz-rockia. Joe Zawinul taas perusti Wayne Shorterin kanssa monipuolisia fuusiolevyjä tehneen Weather Report -yhtyeen. Kitaristi John McLaughlin perusti psykedeelissävyistä jazz-rockia levyttäneen Mahavishnu Orchestran. Miles Davisin yhtyeestä jo aiemmin eronneet rumpali Tony Williams ja pianisti Herbie Hancock olivat myös keskeisiä nimiä fuusiossa. Hancock jatkoi ensin kokeellisen fuusion linjalla ja siirtyi myöhemmin jazz-funkkiin. Tony Williamsin levyt ovat vahvasti rock-vaikutteisia.
Muita fuusion edustajia.
Muista fuusion parissa työskennelleistä muusikoista merkittävimpiä on kitaristi Pat Metheny, joka julkaisi debyyttilevynsä 1976. Hän on jatkanut työtä fuusion parissa yhtyeellään Pat Metheny Group. 1970-luvulla tulivat fuusion kautta tunnetuiksi myös basistit Stanley Clarke ja Jaco Pastorius, jotka olivat tuolloin sähköbasson vaikutusvaltaisimpia taitajia. Edellä mainittujen John McLaughlinin ja Pat Methenyn ohella Larry Coryell, Al Di Meola ja Allan Holdsworth olivat fuusiota levyttäneitä merkittäviä sähkökitaristeja, jotka nousivat pinnalle 1970-luvulla. Fuusiossa kuultiin toisinaan myös viulua. Merkittävimpiin jazz-viulisteihin kuuluva Jean-Luc Ponty on tehnyt 1970-luvulta alkaen monia fuusiolevyjä. Merkittävien fuusiorumpaleiden joukkoon lukeutuvat Tony Williamsin lisäksi Mahavishnu Orchestrassa tunnetuksi tullut Billy Cobham, Return to Foreverin Lenny White, sekä monien artistien kanssa yhteistyötä tehnyt Alphonso Mouzon.
1980-luvulla tunnetuiksi tulleita fuusion perinteen jatkajia ovat esimerkiksi Chick Corean kanssa työskennelleet rumpali Dave Weckl sekä basisti John Patitucci. Arvostetuimpiin 1980-luvulla pinnalle nousseisiin fuusiokitaristeihin kuuluvat esimerkiksi John Scofield, Scott Henderson, Kazumi Watanabe sekä Mike Stern. Oma lukunsa on ollut banjoa soittava Bela Fleck, jonka Fleckstones -nimisessä yhtyeessä soitti myös sähköbasistien kärkinimiin lukeutuva Victor Wooten.
Arvostetuimmat fuusiomusiikin tekijät ovat yleensä jazz-tradition edustajia. Poikkeuksena tästä on esimerkiksi monipuolinen säveltäjä ja kitaristi, Frank Zappa, joka on julkaissut muutamia merkittäviä jazz-rock -levyjä. Esimerkkinä voidaan mainita niin ikään jazz-rockin parissa työskennelleet kitaristit Jeff Beck ja Steve Morse, joista jälkimmäinen on Dixie Dregs -fuusioyhtyeen johtaja. Suomessa fuusion keskeinen vaikuttaja on ollut saksofonisti Eero Koivistoinen.
Musiikillisia kiistoja.
Perinteisen jazzin ystävät eivät usein mieltyneet fuusiolevyihin, vaan pitivät näiden tekijöitä jazz-tradition pettureina. Nämä kiistat jatkuvat tavallaan edelleen. Monet akustisen jazzin suosijat ovat sitä mieltä, että Miles Davis lähti aikanaan väärään suuntaan. 1970-luvun lopulla pop-musiikki muuttui kaupallisemmaksi, kun esimerkiksi diskon suosio kasvoi ja progressiivisen rockin suosio haihtui. Fuusioon tämä kaupallinen käänne vaikutti vahvistamalla "smooth jazziksi" kutsuttua tyyliä, jota voidaan luonnehtia lähinnä kevyeksi jazz-vaikutteiseksi instrumentaalimusiikiksi. Tätä suuntausta edustivat esimerkiksi Bob James ja David Sanborn. Smooth jazz on usein ristiriitaisia tunteita herättävä tyyli myös fuusion ystävien keskuudessa.
Fuusiosta ei tullut jazzin uutta valtavirtaa, vaan useat keskeisistä nuorista jazz-muusikoista ovat pitäytyneet bebop-vaikutteisessa akustisessa jazzissa. Fuusio on kuitenkin jatkanut olemassaoloaan, ja saanut lukuisia uusia merkittäviä edustajia 1970-luvun jälkeenkin. 1970-luvulla tyypilliset rohkeat vaikutteet avantgarde-jazzista ja psykedeelisestä rockista ovat poistuneet, ja nykyään tehtävä fuusio on enimmäkseen hillitympää jazz-rockia tai jazz-funkia.


Free jazz.
a>, free jazzin ensimmäisiä artistejaFree jazz on hyvin vahvasti improvisointia harjoittava jazzsuuntaus, joka on vapaa muille tyyleille ominaisista rytmisistä, harmonisista ja sävellyksellisistä rakenteisista. Siinä missä perinteisempi jazz on yleensä 4/4-tahtilajissa ja soolot noudattavat sointurakenteita, on free jazzin olemus ennemminkin rytmisesti ja sävelellisesti aaltoileva. Free jazz syntyi Yhdysvalloissa 1960-luvulla, ensimmäisiä artisteja olivat saksofonisti Ornette Coleman ja pianisti Cecil Taylor. Tyylisuunta on hankalasti määriteltävä, sillä se on hyvin monimuotoinen ja lainaa aineksia erilaisista avantgarde-suuntauksista. Free jazz ja avantgarde-jazz ovat osin päällekkäisiä käsitteitä, mutta jälkimmäisessä on vapaan improvisoinnin lisäksi ennalta sävellettyjä melodioita.
Suuntaus aiheutti paljon keskustelua jopa nopeasti liikkuvalla jazz-alalla: monien mielestä oli kyseenalaista, oliko free jazz musiikkia lainkaan. Jazzia runsas vuosikymmen aiemmin bop-tyylillä uudistaneet radikaalit olivat uudessa tilanteessa vanhoillisia. Tunnettuja free jazz -tyylisiä levytyksiä ovat julkaisseet mm. John Coltrane, Albert Ayler ja Pharoah Sanders. Tyyli on jatkanut olemassaoloaan nykypäiviin saakka, mutta ei ole juuri tullut laajemman yleisön suosioon. Suomen merkittävin free jazz -artisti oli rumpali Edward Vesala.
Tyylisuuntauksen nimen "free jazz" sanotaan olevan peräisin Ornette Colemanin albumin "Free Jazz: A Collective Improvisation" (1961) nimestä.


FTP.
FTP () on TCP-protokollaa käyttävä tiedostonsiirtomenetelmä kahden tietokoneen välille. FTP-yhteys toimii asiakas-palvelin -periaatteella. Yleensä asiakas ("client") ottaa yhteyttä palvelimeen ("host" tai "server"), joka tarjoaa FTP-palvelun.
Historiaa.
Vuonna 1971 MIT-yliopiston paikallisissa koneissa ryhdyttiin koekäyttämään FTP:n kaltaista tiedostonsiirtoprotokollaa. Varsinainen termi FTP syntyi vuonna 1972, kun se määriteltiin Yhdysvaltain puolustusministeriön verkon ARPANETin (Advanced Research Projects Agency NETwork) tiedostonsiirtoprotokollaksi. Päätavoitteiksi asetettiin luotettava ja tehokas tiedostojen siirto. FTP:n määrittely on muuttunut hieman vuosien mittaan ja sen ominaisuuksiin on lisätty muun muassa virheenkorjaus. FTP:n määrittely ja sisältö on pysynyt lähes samanlaisena 80-luvun puolivälistä tähän päivään saakka.
Palvelin.
FTP-palvelin voi toimia kahdessa eri tilassa, passiivisessa tai aktiivisessa. Oleelliset erot tilojen välillä on siirtoyhteyden muodostamistavassa. Aktiivinen palvelin avaa itse yhteyden asiakkaaseen ja aloittaa tiedonsiirron, kun taas passiivinen valmistautuu siirtämään tietoa, mutta odottaa että asiakas avaa tiedonsiirtoyhteyden.
FTP-protokolla.
FTP-protokolla mahdollistaa tiedostojen siirron kahden koneen välillä käyttöjärjestelmästä riippumatta.
Tavallinen FTP-yhteys koostuu Telnet-protokollaa käyttävästä "kontrolliyhteydestä" ja binääri- tai ASCII-muotoisesta "tiedostonsiirtoyhteydestä", jossa varsinainen siirto tapahtuu.
Standardointi.
Tavanomainen TCP-portti FTP-palvelulle on 21, jota käytetään yhteyden hallintaan. Varsinainen siirrettävä data siirretään portin 20 kautta.


Frame Relay.
Frame Relay on alueverkkotekniikka, jolla yhdistetään asiakkaan lähiverkkoja toisiinsa. Täsmällisemmin sanottuna sillä yhdistetään asiakasverkoissa olevat reitittimet toisiinsa. FR korvaa perinteisissä reititinverkoissa käytetyt reitittimien väliset kiinteät yhteydet Frame Relay -yhteydellä.
Frame Relay on vanhentuva protokolla, jonka nopeus ja ominaisuudet eivät enää tahdo riittää yritysten tarpeisiin. Yritykset korvaavat lähiverkkoja yhdistäviä Frame Relay -verkkojaan mm. MPLS-ratkaisuilla.


Usein kysytyt kysymykset.
UKK, usein kysytyt kysymykset (englanniksi FAQ eli Frequently Asked Questions) on lista jotakin aihepiiriä koskevista yleisistä ja toistuvista kysymyksistä vastauksineen. Niiden käyttö alkoi uutisryhmissä, joissa UKK-listojen säännöllisellä postituksella pyrittiin vähentämään ryhmään saapuvien samankaltaisten kysymysten käsittelyä. UKK saattaa myös perehdyttää aiheeseensa vastaamalla tätä tarkoitusta varten keksittyihin kysymyksiin, joita maallikko ei välttämättä ymmärtäisi kysyä.
UKK-listoja käytetään nykyään esimerkiksi käyttäjätuen nettisivuilla, jotta käyttäjät saisivat apua yksinkertaisimpiin ongelmiin tarvitsematta henkilökohtaista neuvontaa.


Forbes.
Lehden päätoimitus New Yorkissa Viidennellä Avenuella.
Forbes on sekä tunnettu yhdysvaltalainen yhtiö että talouselämän julkaisu, jonka B. C. Forbes perusti vuonna 1917. Nykyään sekä lehden että yhtiön johdossa on Malcolm Stevenson Forbes Jr. ja hänen veljensä.
Lehti tunnetaan jokavuotisista varakkuuslistoista, joissa kerrotaan muun muassa Yhdysvaltain rikkaimmat ihmiset, maailman rikkaimmat ihmiset sekä yhtiöt varakkuuden mukaan jaoteltuina.
Lehden päätoimitus sijaitsee New Yorkissa Viidennellä Avenuella. Nykyinen päätoimittaja on ja julkaisijana toimii Richard Karlgaard.


Franklin D. Roosevelt.
Franklin Delano Roosevelt tunnettiin lyhenteellä "FDR", (30. tammikuuta 1882 – 12. huhtikuuta 1945) oli Yhdysvaltojen 32. presidentti (1933–1945). Hän kuului Yhdysvaltain demokraattiseen puolueeseen. Hän on Yhdysvaltojen historian ainoa presidentti, joka on valittu virkaansa useammaksi kuin kahdeksi kaudeksi, mikä ei perustuslakiin myöhemmin tehdyn lisäyksen mukaan olisi nykyään enää mahdollistakaan.
Roosevelt valmistui Harvardin yliopistosta 1904. Vuonna 1905 hän meni naimisiin kaukaisen serkkunsa, Anna Eleanor Rooseveltin kanssa, joka oli Theodore Rooseveltin suosikkiveljentytär. Rooseveltin optimismi ja aktiivisuus osaltaan edisti kansallista henkeä.
Ensimmäinen kausi ja New Deal.
Roosevelt nousi presidentiksi, kun suurta lamaa oli kestänyt yli kolme vuotta. Hän toteutti merkittäviä taloudellisia ja sosiaalisia uudistuksia, joita kutsuttiin nimellä "New Deal". Roosevelt ajatteli laman johtuvan siitä, että ihmiset ja yritykset olivat tulleet pelokkaiksi eivätkä uskaltaneet kuluttaa.
Virkaanastujaispuheessaan hän lausui kuuluisiksi tulleet sanansa, että ”ainoa asia, jota meidän on syytä pelätä, on pelko itse”. Kautensa alussa hän hyväksytti kongressilla lakeja, joiden oli tarkoitus palauttaa kansalaisten luottamus pankkitoimintaan. Rooseveltin aikana kumottiin myös kieltolaki. Hänen kaudellaan käynnistettiin useita voimakkaita julkisen rakentamisen ohjelmia.
"National Industrial Recovery Act" takasi vähimmäispalkan, sääteli liikeyrityksiä tiukasti ja perusti "National Recovery Administrationin", joka toimi vuodesta 1933 vuoteen 1935, jolloin korkein oikeus lopetti sen perustuslain vastaisena, koska se käytti osavaltioille kuulunutta valtaa. Vuonna 1935 hyväksyttiin "National Labor Relations Act", joka sisälsi osittain samaa kuin edellä mainittu laki ja takasi työntekijöille oikeuden järjestäytyä ja käyttää joukkovoimaa ja lakkoja etujensa puolustamiseen ilman pelkoa työpaikan menettämisestä ja pakotti työnantajat neuvottelemaan ammattiliiton kanssa ja noudattamaan kollektiivisen sopimuksen työehtoja. Vuonna 1935 perustettiin myös liittovaltion "Social Security Administration", joka oli alun perin vanhuuseläkelaitos, mutta jota myöhemmin on laajennettu muuhunkin sosiaaliturvaan. Social Security Administration rahoitetaan regressiivisellä palkkaverolla, ja se on edelleen olemassa ja nauttii laajaa suosiota.
Historioitsijat ja taloustieteilijät kiistelevät yhä ohjelman vaikutuksista. Vapaata taloutta puolustavien mielestä Rooseveltin toimet itse asiassa pahensivat lamaa.
Toinen kausi.
Vuonna 1936 Roosevelt valittiin toiselle kaudelle ylivoimaisella äänten enemmistöllä.
Toisella kaudella Roosevelt oli toteuttamassa vähimmäispalkan maksamista työntekijöille vuonna 1938. Roosevelt antoi tukensa ammattiliitoille AFL ja CIO. Roosevelt sai rahaa 3,3 miljoonaa dollaria kongressilta yleisiin töihin vuonna 1938. Demokraattien häviö marraskuun 1938 vaaleissa vähensi Rooseveltin mahdollisuutta vaikuttaa lainsäädäntöön. Japanin hyökättyä Kiinaan ja natsi-Saksan voimistuessa vuonna 1938, Roosevelt antoi täyden tukensa Kiinalle ja Britannialle vaikkakin pysyi virallisesti puolueettomana. Hänen tavoitteena oli tehdä Yhdysvalloista "Demokratian arsenaali", joka voisi tukea liittoutuneita sodan aikana.
Kolmas ja neljäs kausi sekä toinen maailmansota.
Vuonna 1940 Roosevelt käynnisti materiaalisen tuen Yhdistyneelle kuningaskunnalle toisessa maailmansodassa. Saman vuoden lopulla hänet valittiin kolmannen kerran presidentiksi vastoin vanhaa kirjoittamatonta sääntöä, jonka mukaan samaa henkilöä ei voitu valita presidentiksi useammaksi kuin kahdeksi kaudeksi. Vuonna 1951 vahvistettu perustuslain XII lisäys rajoitti presidentin kaudet kahteen – tai yhteensä kymmeneen vuoteen, mikäli hän päätyi varapresidenttinä presidentiksi.
Vuonna 1941 Roosevelt antoi yhdessä Winston Churchillin kanssa Atlantin julistuksen, joka vaikutti osaltaan Yhdistyneiden kansakuntien perustamiseen.
Rooseveltin kolmannen presidenttikauden aikana Japani hyökkäsi Pearl Harboriin 7. joulukuuta 1941. Tämän jälkeen Yhdysvallat julisti sodan Japanille, ja vähän myöhemmin myös Saksa julisti sodan Yhdysvalloille, joka näin tuli mukaan toiseen maailmansotaan.
Koska Roosevelt katsoi Neuvostoliitolla olevan tärkeä osuus Natsi-Saksan ja myös Japanin voittamisessa, hän teki muun muassa Jaltan konferenssissa Stalinille huomattavia myönnytyksiä, jotka osaltaan vaikuttivat Neuvostoliiton vaikutusvallan laajenemiseen Euroopassa sodan jälkeen. Toisaalta Roosevelt vaikutti huomattavasti myös Yhdysvaltojen sotilaallisen mahdin voimistumiseen.
Vuonna 1944 Roosevelt valittiin vielä neljännen kerran Yhdysvaltojen presidentiksi. Hänen terveytensä alkoi kuitenkin heiketä, ja hän kuoli kesken presidenttikauden. Uudeksi presidentiksi tuli siihenastinen varapresidentti Harry S. Truman.
Roosevelt oli polion invalidisoima ja joutui siksi liikkumaan pyörätuolilla.


Gregoriaaninen kalenteri.
Gregoriaaninen kalenteri on nykyään yleisimmin käytössä oleva kalenteri. Gregoriaanisessa kalenterissa vuoteen lisätään karkauspäivä neljällä jaollisina vuosina lukuun ottamatta sadalla jaollisia vuosia, jotka eivät ole jaollisia 400:lla. Gregoriaanisessa ajanlaskussa 400 vuotta sisältää siis 97 karkausvuotta (eli vuotta, jossa on karkauspäivä), ei sataa kuten juliaanisessa ajanlaskussa. Karkauspäivä on nykyisin helmikuun 29. päivä, 1990-luvulle asti karkauspäiväksi oli Ruotsissa ja Suomessa nimetty helmikuun 24. päivä.
Gregoriaaninen kalenteri on pieni korjaus juliaaniseen kalenteriin. Juliaanisessa kalenterissa karkauspäivä pidetään joka neljäs vuosi, jolloin vuoden keskipituus on 365,25 päivää. Koska vuoden oikea pituus on noin 365,2422 päivää, tästä aiheutuu noin kahdeksan päivän virhe tuhannessa vuodessa. Gregoriaanisessa kalenterissa vuoden keskipituus on 365,2425 päivää, joten virhettä kertyy tuhannessa vuodessa vain noin 0,3 päivää.
Kalenteri yhtenäistää myös aiemmin käytettyjä kirjavia käytäntöjä: siinä vuosi vaihtuu 1. tammikuuta ja ajanlaskun alkupiste on munkki Dionysius Exiguuksen 500-luvulla laskema Jeesuksen syntymä.
Gregoriaaninen kalenteri jakautuu 12 epäsäännöllisen pituiseen kuukauteen.
Gregoriaaninen kalenteri on huomattavasti tarkempi ajanlaskujärjestelmä kuin edeltäjänsä juliaaninen kalenteri. Viikonpäivät siirtyvät vuodessa yleensä yhden päivän eteenpäin (karkauspäivät aiheuttavat tähän sääntöön poikkeuksia). Esimerkiksi 20. toukokuuta oli vuonna 2005 perjantai, vuonna 2006 lauantai, vuonna 2007 sunnuntai, vuonna 2008 tiistai, vuonna 2009 keskiviikko, vuonna 2010 torstai ja vuonna 2011 on jälleen perjantai. Pääsiäisen ja sen mukana monen muunkin pyhäpäivän paikka vaihtelee yli kuukauden verran.
Historiaa.
Vuonna 46 eaa. Julius Caesar oli määrännyt juliaanisen kalenterin otettavaksi käyttöön Rooman valtakunnassa. Siihen aikaan kevätpäiväntasaus sattui tavallisesti maaliskuun 25:ksi päiväksi. Vuonna 325 Nikean kirkolliskokous otti käyttöön karkean pääsiäissäännön, jonka mukaan pääsiäinen on kevätpäiväntasauksen jälkeisen täydenkuun jälkeinen sunnuntai. Kevätpäiväntasaukseksi määrättiin 21. maaliskuuta, päivä, joksi kevätpäiväntasaus tavallisimmin sattuu.
1500-luvulle tultaessa kevätpäiväntasaus oli ajautunut jo niin paljon taaksepäin, että se sattui yleensä 11. maaliskuuta, mutta pääsiäisen ajankohtaa määritettäessä sen oletettiin edelleen olevan 21. maaliskuuta, joten suhteessa luonnollisiin vuodenaikoihin pääsiäisen keskimääräinen ajankohta siirtyi vähitellen yhä myöhemmäksi. Lopulta katolinen kirkko alkoi pelätä, että tämä keväinen juhla siirtyisi suorastaan keskikesään.
Kalenterin korjaajaksi tuli paavi Gregorius XIII. Paljon tarkempi sääntö olisi ollut, että 128:lla jaolliset vuodet eivät ole karkausvuosia. Jostakin syystä Gregorius XIII valitsi epätarkemman säännön, jonka mukaan sadalla jaollisista vuosista vain 400:lla jaolliset vuodet ovat karkausvuosia. Toki valittu sääntö on paljon helpompi muistaa. Esimerkiksi vuodet 1700, 1800 ja 1900 eivät olleet karkausvuosia, mutta vuodet 1600 ja 2000 olivat. Gregoriaaninen kalenteri aiheuttaa yhden päivän virheen noin 3000 vuodessa, mutta Maan rataliikkeen epäsäännölliset muutokset aiheuttavat samaa suuruusluokkaa olevan virheen. Niitä korjaamaan lisätään aikaan silloin tällöin karkaussekunteja, viimeksi vuoden 2008 lopulla.
Gregoriaaninen kalenteri nimettiin Gregorius XIII:n mukaan, sillä hän julkaisi 24. helmikuuta 1582 bullan "Inter gravissimas", jonka mukaan uuteen ajanlaskuun oli siirryttävä saman vuoden lokakuun 4. päivän jälkeen.
Käyttöönotto eri maissa.
Uuteen kalenteriin siirryttiin Italiassa, Espanjassa, Portugalissa ja Puolassa 4. lokakuuta 1582, jolloin kevätpäivän tasauksen ajankohta korjattiin jättämällä kalenterista 10 päivää pois ja siirtymällä suoraan lokakuun 15. päivään. Ranska, osa Hollantia ja Luxemburg siirtyivät joulukuussa 1582, ja useimmat katoliset maat seurasivat perässä lähivuosina.
Protestanttiset ja ortodoksiset maat ovat seuranneet esimerkkiä myöhemmin. Iso-Britannia siirtyi uuteen kalenteriin vuonna 1752. Ruotsissa ja Suomessa kalenteriin siirryttiin 1753 jättämällä pois 11 päivää, 17. helmikuuta 1753 jälkeen tuli 1. maaliskuuta ("Katso myös: Ruotsalainen kalenteri").
Kerrotaan, että gregoriaanisen kalenterin tullessa käyttöön monet luulivat menettäneensä elämästään yhtä monta päivää kuin kalenterista jätettiin pois. On väitetty, että Englannissa järjestettiin tämän vuoksi jopa mielenosoituksia ("antakaa meille takaisin yksitoista päiväämme!"). Kyseessä on kuitenkin luultavasti pelkkä myytti.
Suomi.
Suomen suuriruhtinaskunnassa Venäjän vallan alla käytettiin gregoriaanista kalenteria, joka erosi muun keisarikunnan ajanlaskusta 1800-luvulla 12 päivää ja 1900-luvulla 13 päivää. Koska Venäjällä ja Suomessa noudatettiin eri kalenteria, kaikki Pietarissa laaditut Suomea koskevat dokumentit saivat kaksoispäiväyksen, yhden ”uutta” ja toisen ”vanhaa” lukua varten. Siksi Venäjän lokakuun vallankumous tapahtui juliaanisen kalenterin mukaan lokakuussa, mutta sen muistoa vietettiin gregoriaanisen kalenterin mukaan marraskuussa. Gregoriaaninen kalenteri otettiin Venäjällä käyttöön vasta 1918, jolloin 31. tammikuuta 1918 seurasi suoraan 14. helmikuuta 1918.
Suomen ortodoksinen kirkko noudatti vielä Venäjän vallan aikana juliaanista kalenteria ja siirtyi gregoriaaniseen kalenteriin vasta 1920-luvulla. Silloinkin asiasta käytiin kirkkokunnan sisällä pitkällisiä kiistoja. Venäjän ortodoksinen kirkko käyttää edelleen juliaanista kalenteria, mistä syystä joulua vietetään Venäjällä 7. tammikuuta (juliaanisen kalenterin mukaan 25. joulukuuta).
Muuta.
Jotkin protestanttiset maat määräsivät otettuaan gregoriaanisen kalenterin käyttöön pääsiäisen paikan aluksi hieman eri tavalla kuin gregoriaanisessa kalenterissa tavallisesti, koska ne eivät halunneet noudattaa paavin määräystä täysin sellaisenaan. Tällaista gregoriaanisen kalenterin muunnosta, jossa päivämäärät ovat samat kuin gregoriaanisessa mutta jossa pääsiäisen ajankohta määräytyy toisin, on kutsuttu myös "parannetuksi kalenteriksi". Tällaista kalenteria käytettiin gregoriaanisen kalenterin käyttöönoton jälkeen aluksi myös Ruotsissa ja sen mukana Suomessa. Kun Ruotsi siirtyi tavalliseen gregoriaaniseen kalenteriin, Suomi oli jo liitetty Venäjään, joten Suomi noudatti parannettua kalenteria tämän jälkeenkin. Suomi eli parannetun kalenterin mukaan viimeisenä maana maailmassa. Tästä johtui, että Suomessa juhlittiin kerran pääsiäistä eri aikaan kuin missään muualla; tavallista gregoriaanista kalenteria noudattavissa maissa pääsiäinen oli sinä vuonna aikaisemmin ja Venäjällä myöhemmin kuin Suomessa.
Gregoriaanista kalenteria käyttävissä maissa vuoden ensimmäinen päivä on yleensä tammikuun 1. päivä. Kuitenkin esimerkiksi kirkkovuosi alkaa ensimmäisestä adventtisunnuntaista. Roomalaisten taruaikaisessa kalenterissa ei ollut kuin 10 kuukautta, vuosi loppui joulukuun lopussa ja seuraava alkoi vasta maaliskuun alussa. Tammikuun 1. päivä vakiintui 152 eaa. mennessä konsulien virkavuoden vaihteeksi.


Gerby.
Gerby on pääasiassa omakotitaloja käsittävä asuinalue Vaasassa. Se on yksi Vaasan suurimmista kaupunginosista. Gerbyssä asuu lähes 10 000 ihmistä.
Gerby oli vielä 80-luvulla pieni maalaiskylä, huomattavasti pienemmällä asukasmäärällä. Niin sanotun Uuden Gerbyn rakentaminen 1980-90 vaihteessa lisäsi asutusta silloiselle metsäalueelle Första stranden´in eli ensimmäisen rannan kohdalta länteen. Myös Storbergetin, Isokallion alueelle rakennettiin ja tämän myötä vilkas hiihtoharrastus Storbergetin alueella hiipui. IK Hellas urheiluseuran hiihtomaja Isokalliolla purettiin jokunen vuosi myöhemmin.
Gerbyn vanhin osa on Lillby, eli Pienkylä, jossa muun muassa vanha koulu ja nykyinen kylätupa, vanha nuorisoseuratalo sekä vanha vpk:n rakennus sijaitsee. Gerbyn vanhimmat rakennukset ovat 1800-luvun alusta, osittain jopa 1700-luvun loppua, ja näitä löytyy nimenomaan Pienkylän ympäriltä.
90-luvun alkuun asti Gerbyssä oli oma kauppa ja posti, jotka sittemmin lakkautettiin. Nyt alueella on suuri S-market. Gerbyn pienvenesatama sijaitsee nykyisellä uuden Gerbyn alueella. Se on vanha ja perinteikäs venevalkama.
Alueella toimii kaksi koulua, sekä suomen- että ruotsinkieliset, nimeltään Länsimetsän koulu ja Gerby skola. Alueella on myös terveyskeskus, KPR säätiön toimitilat, kauppa, pankkiautomaatti ja automaattihuoltoasema. Alueella on kitcsh-henkinen pizzeria "Dallas Pizza Palazzo".
Gerbyn nähtävyyksiin kuuluu myös "Rapatunturi" eli "Rapis", viralliselta nimeltään Gerbynmäki; siirtomaasta koottuja nyppylöitä on kolme, ja korkeimmalta näkyy Raippaluodon silta.
Gerbyn venevalkamassa seikkaillaan Yön Polte yhtyeen hittikappaleessa "Tyttö sinä olet meritähti".


George W. Bush.
George Walker Bush (, s. 6. heinäkuuta 1946 New Haven, Connecticut) on yhdysvaltalainen poliitikko ja Yhdysvaltain 43. presidentti (2001–2009).
Bush toimi Yhdysvaltain presidenttinä kaksi virkakautta vuodesta 2001 vuoteen 2009. Bushin kausi muistetaan etenkin Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa hallinneesta ”terrorismin vastaisesta sodasta”, hyökkäyksistä Afganistaniin ja Irakiin.
Bush kannatti liberaalia talouspolitiikkaa ja veronkevennyksiä. Veronalennusten lisäksi Bush lisäsi julkisia menoja ennätyksellisen paljon. Dosentti Markku Ruotsilan mukaan ”Bush tietoisesti ja harkitusti aloitti puhdasoppisen uusliberalistisen talousopin alasajon”.
Yhdysvaltain kongressin budjettitoimiston mukaan pelkästään Irakin sota on tullut maksamaan jo 2 000 miljardia dollaria., mutta ei-sotilaalliset menot lisääntyivät samassa suhteessa, 8,2 prosenttia vuodessa. Vuoden 2008 syksyllä, kun Bushin kausi oli lopuillaan, Yhdysvallat veti maailman mukanaan syvään talousromahdukseen.
Bushin hallinto suhtautui epäilevästi ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen eikä ollut valmis liittymään kansainvälisiin sopimuksiin sen torjumiseksi. Uskonto on myös vaikuttanut hyvin vahvasti hänen arvomaailmaansa ja päätöksentekoonsa.
Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola arvioi vuonna 2011, että ilman vuoden 2001 terrori-iskuja ja niitä seuranneita toimia Bush muistettaisiin lähinnä vain hurrikaani Katrinasta ja vapaakauppasopimuksista.
Tausta.
Bush syntyi varakkaan itärannikkolaisen suvun vesana New Havenissa Connecticutissa. Hänen vanhempansa George ja Barbara Bush muuttivat Texasiin hänen ollessaan kaksivuotias. Bush kasvoi Midlandissa ja Texasin Houstonissa. Hänellä on neljä sisarusta: Jeb, Neil, Marvin ja Dorothy. Hänellä oli myös pikkusisar Robin, joka menehtyi kolmevuotiaana leukemiaan vuonna 1953.
Bush ei ollut perheensä ensimmäinen poliitikko. Hänen isoisänsä Prescott Sheldon Bush oli pankkiiri ja senaattori Connecticutista. Isä George H. W. Bush nousi öljyalan kautta ensin edustajainhuoneen jäseneksi, Yhdysvaltain Kiinan suurlähettilääksi, CIA:n johtajaksi, Ronald Reaganin varapresidentiksi ja myöhemmin Yhdysvaltain presidentiksi. Bushin pikkuveli Jeb Bush oli Floridan kuvernööri tammikuuhun 2007 asti.
Bush kävi Phillips Academya Andoverissa Massachusettsissa ja meni isänsä tavoin Yalen yliopistoon, jossa hän suoritti vuonna 1968 kandidaatin tutkinnon (BA) pääaineenaan historia.
Toukokuussa 1968 Vietnamin sodan ollessa käynnissä Bush hyväksyttiin Texasin ilmakansalliskaartiin. Koulutuksen jälkeen hänet sijoitettiin Ellingtonin lentotukikohtaan F-102-ohjaajaksi. Bush haki vuonna 1972 siirtoa Alabaman kansalliskaartiin työskennelläkseen republikaanien vaalikampanjassa, ja hän sai vapautuksen puoli vuotta etuajassa kuusivuotisesta palveluksestaan mennäkseen Harvardin yliopistoon.
Uskonnollinen herääminen.
Bush on myöntänyt alkoholinkäytön olleen tapa kansalliskaartin aikoina, ja hän on kuvannut käyttäytymistään ”vastuuttomaksi nuoruudeksi”. Hänet tuomittiin 150 dollarin sakkoon ajoneuvon kuljettamisesta päihtyneenä vuonna 1976, ja hän menetti ajo-oikeutensa Mainen osavaltiossa vuoteen 1978 saakka.
Suoritettuaan liiketalouden maisterintutkinnon (MBA) arvostetussa Harvard Business Schoolissa Bush aloitti työt öljyteollisuudessa Texasissa. Vuonna 1977 hän tapasi kirjastonhoitaja Laura Welchin ystäviensä puutarhajuhlissa. He menivät naimisiin kolmen kuukauden seurustelun jälkeen ja asettuivat Texasin Midlandiin. Kaksostytöt Jenna ja Barbara Bush syntyivät vuonna 1981. Bush erosi anglikaanikirkosta ja liittyi vaimonsa metodistikirkkoon.
Bush sanoo olevansa uudestisyntynyt kristitty, eli hän on kokenut niin sanotun uskoon tulemisen. Bush itse kertoo, että hänen uskonnollisuutensa taustalla on paitsi perheen traditio, myös liiallinen alkoholin käyttö, josta hän pääsi eroon Jumalan avulla kostean 40-vuotispäivänsä jälkeen. Bush toi kirkot mukaan sosiaaliturvan toteuttamiseen. Hän laajensi osavaltion rahoitusta uskonnollisille järjestöille, jotka järjestivät koulutusta, alkoholi- ja huumeriippuvuushoitoa ja perheväkivallan estotyötä (ns. "Faith-Based Initiatives"). Kuvernöörinä Bush allekirjoitti 17. huhtikuuta 2000 säädöksen, jolla kesäkuun 10. päivä julistettiin Texasissa ”Jeesus-päiväksi”. Bushia arvosteltiin perustuslain määräämän kirkon ja valtion eron rikkomisesta.
Öljyä ja baseballia.
Vuonna 1978 Bush pyrki Texasista Yhdysvaltain kongressin edustajainhuoneeseen. Hän hävisi demokraattipuolueen Kent Hancelle 6 000 äänellä. Bush jatkoi öljyteollisuudessa: hän oli vanhempana osakkaana tai toimitusjohtajana yrityksissä kuten Arbusto Energy, Spectrum 7 ja Harken Energy, kun se osti Spectrum 7:n. Öljyala kärsi 1980-luvun hintojen laskusta.
Bush muutti perheineen 1988 Washingtoniin tukemaan isänsä presidentinvaalikampanjaa. Lee Atwaterin ja Doug Weadin kanssa hän kehitti konservatiivikristittyihin ja evankelisteihin vedonnutta kampanjaa, koska näitä pidettiin vaalien ratkaisijoina.
Palattuaan Texasiin Bush osti huhtikuussa 1989 800 000 dollarilla osuuden Texas Rangers -baseballjoukkueesta ja toimi viisi vuotta sen toimitusjohtajana. Joukkue menestyi tänä aikana, ja se oli American Leaguen läntisen divisioonan sarjataulukon kärjessä 1994 ennen kuin lakko katkaisi kauden. Bushin rooli Rangersin johdossa toi hänelle runsaasti julkisuutta. Myydessään joukkueen osakkeet hän sai 15 miljoonaa dollaria.
Ura kuvernöörinä.
Ennen presidentiksi valitsemistaan Bush toimi 1995–2000 Texasin kuvernöörinä. Bush ilmoitti pyrkivänsä Teksasin kuvernööriksi vuoden 1994 vaaleissa. Hän voitti helposti republikaanien esivaalin. Hänen vastaehdokkaansa oli istuva kuvernööri, demokraatti Ann Richards. Bush voitti saaden 52 prosenttia äänistä Richardsin 47 prosenttia vastaan. Kuvernöörinä Bush lisäsi varoja koulutukseen ja uudisti rikosoikeusjärjestelmää. Hänen aikanaan Texasissa teloitettiin 152 rikollista – enemmän kuin kenenkään muun nykyaikaisen kuvernöörin aikana. Bush hyödynsi budjettiylijäämää leikaten veroja kahden miljardin dollarin edestä, mikä oli suurin veronleikkaus Texasin historiassa ja toi hänelle maineen yritysystävällisenä finanssikonservatiivina. Vuonna 1998 Bush valittiin toiselle perättäiselle nelivuotiskaudelle ensimmäisenä Texasin kuvernöörinä (kausi pidennettiin nelivuotiseksi 1975). Hän sai äänistä lähes 69 prosenttia.
Presidentiksi vuonna 2000.
Bushin vuoden 2000 presidentinvaalikampanjaa johtivat hänen ystävänsä Karl Rove, Karen Hughes ja John Albaugh sekä muita Texasin poliitikkoja. Bushin merkittävimpänä vastaehdokkaana Rebublikaanisen puolueen esivaalissa oli senaattori John McCain Arizonasta. 13. joulukuuta 1999 Iowan Des Moines’ssa järjestetyssä esivaalien televisioväittelyssä Bush mainitsi suosikkifilosofia tai poliittista ajattelijaa kysyttäessä Jeesuksen ja perusteli valintaansa sillä, että ”tämä oli muuttanut hänen sydämensä”. Uskonnollisen ajattelijan ja filosofin maininta poliittisessa yhteydessä aiheutti ristiriitaisia kommentteja mediassa ja yleisön parissa.
Bushin kampanjan arkkitehtinä toimi sukupolvensa lahjakkaimmaksi strategiksi luonnehdittu Karl Rove. Bush sai esivaalien niin sanottuna supertiistaina voiton yhdeksässä osavaltiossa kolmestatoista, mikä varmisti hänen ehdokkuutensa. Hän valitsi varapresidenttiehdokkaakseen entisen edustajainhuoneen jäsenen ja puolustusministerin Dick Cheneyn. Bushia tukivat vaikutusvaltaiset republikaanit Donald Rumsfeld ja Colin Powell, jotka toimivat Bushin kansallisen turvallisuuden ja ulkopolitiikan neuvonantajina.
Presidentinvaaleissa Bushin vastaehdokkaana oli demokraattien Al Gore. Bush hyökkäsi Gorea vastaan asekontrollin ja verotuksen avulla. Bush arvosteli Goren kannattamaa Kioton sopimusta sanoen sen rasittavan keskilännen osavaltioiden teollisuutta ja johtavan talousvaikeuksiin.
Bush valittiin republikaanina Yhdysvaltain presidentiksi vuoden 2000 presidentinvaaleissa. Ääniä jouduttiin laskemaan uudelleen Floridan osavaltiossa useampaan otteeseen. Televisiokanavat julistivat ensin Goren voittaneen Floridassa, sitten ne peruivat tuloksen, ja lopulta ilmoittivat myöhemmin osavaltion ja koko vaalin kääntyneen Bushin voitoksi. Äänestystapahtumaa ja ääntenlaskua syytettiin lukuisista epäselvyyksistä. Äänet laskettiin uudelleen koneellisesti, mikä kavensi Bushin johtoa. Lopulta neljä Floridan piirikuntaa aloitti tarkistuslaskun käsin. Floridan korkein oikeus määräsi 8. joulukuuta kaikki piirikunnat, joissa oli runsaasti hylättyjä ääniä, tekemään tarkistuslaskennan käsin. Liittovaltion korkein oikeus kuitenkin kumosi tämän päätöksen 9. joulukuuta ja määräsi laskennan lopetettavaksi osavaltion vaalilakiin ja liittovaltion perustuslakiin vedoten. Koneellisen laskennan tulokseksi jäi, että Bush voitti Floridassa 537 äänellä, kun annettuja ääniä oli noin kuusi miljoonaa.
Bush sai 271 valitsijamiestä ja Gore 266. Yhdysvaltain enemmistövaalityyppisen presidentinvaalitavan ansiosta tämä oli mahdollista, vaikka ääniosuuksissa koko valtakunnassa Bush (47,9 %) jäi Goren (48,4 %) taakse. Yhdysvaltain vaalilainsäädännön mukaan presidentin valitsijamiehet valitaan kustakin osavaltiosta erikseen ja osavaltion voittaja saa useimmissa tapauksissa kaikki osavaltion valitsijamiehet.
George Bush pitämässä puhetta vuonna 2004.
Ensimmäinen presidenttikausi.
George W. Bush oli 54-vuotias aloittaessaan ensimmäistä presidenttikauttaan vuonna 2001.
Presidentin uran alkuvaiheessa Bush tuli tunnetuksi omintakeisesta sanojen lausunnastaan ja epätavallisista kieliopillisista rakenteista. Tästä johdettiin nopeasti termi bushismi.
28. maaliskuuta 2001 Yhdysvallat vetäytyi ilmastosopimuksesta. 26. toukokuuta 2001 julkistettiin 1300 miljardin dollarin veronkevennyspaketti. Valtiovarainministeri Paul O'Neill erotettiin 5. joulukuuta 2001. Tammikuussa 2004 istuvan presidentin kannatukseksi mitattiin 50 prosenttia.
Bushin hallitus.
Presidentiksi nimittämisen jälkeen Bush nimitti Andrew Cardin henkilökuntapäällikökseen, Karl Roven poliittiseksi neuvonantajakseen ja Karen Hughesin Valkoisen talon tiedottajaksi. Colin Powellista tuli ulkoministeri, Paul O'Neillista valtiovarainministeri ja Donald Rumsfeldista puolustusministeri. Oikeusministeriksi Bush nimitti konservatiivisista mielipiteistään tunnetun entisen senaattori John Ashcroftin.
Toisen presidenttikauden aikana hallituksen vaihtuvuus oli vilkasta. Ulkoministeri Colin Powell jätti tehtävänsä Bushin toisen kauden alkaessa ja hänet korvasi Condoleezza Rice. Vaihtoa pidettiin varapresidentti Cheneyn ja puolustusministeri Rumsfeldin linjan voittona. Oikeusministeri John Ashcroft päätti tehtävänsä vuonna 2005. Andrew Card erosi tehtävistään huhtikuussa 2006. Puolustusministeri Donald Rumsfeld erosi loppuvuodesta 2006. Bushin hallituksen seuraava oikeusministeri Alberto Gonzales joutui eroamaan elokuun 2007 lopussa.
Hallituksen kokouksissa ei suvaittu keskustelua, sillä Bush oli todennut: ”"Minä en neuvottele itseni kanssa."” Asiat oli jo sovittu etukäteen suljettujen ovien takana. Varapresidentti Dick Cheneystä tuli vahva vallankäyttäjä, vaikka varapresidentin virka oli ennen ollut lähinnä seremoniallinen.
Veronalennukset, eläkkeet ja finanssikriisi.
Bush kevensi verotusta, joskin suhteessa vähiten hyvätuloisten verotaakkaa. Bush aloitti kautensa vuonna 2001 kampanjoimalla ympäri maata hankkiakseen tukea veronalennushankkeilleen. Hänen talouspoliittisen linjansa mukaan käyttämättömät valtion varat tuli palauttaa veronmaksajille: ennustetusta 5,6 biljoonan dollarin tulisi vuosikymmenen aikana palauttaa reilu neljännes, 1,6 biljoonaa veronalennuksina. Kun keskuspankin Alan Greenspan varoitteli lähestyvästä lamasta, Bushin mukaan veronalennus elvyttäisi taloutta ja loisi työpaikkoja. Lopulta viisi senaatin demokraattia asettui verohelpotusten puolelle ja hyväksyi republikaanien kanssa 1 350 miljardin dollarin veronalennuksen 10 vuoden aikana. Työttömyys saavutti huippunsa (6,2 %) kesällä 2003 ja alentui sen jälkeen.
Bush alkoi ajaa Yhdysvaltain eläkejärjestelmän muutosta yksityisiin eläketileihin ja kaupallisiin rahastonhoitajiin perustuvaan chileläiseen järjestelmään perustuen, koska Bushin vetoamien laskelmien mukaan Yhdysvaltain eläkejärjestelmän (Social Security) varat loppuvat vuonna 2042 ilman muutoksia järjestelmään. Bush otti asian näkyvästi esille vuoden 2005 State of the Union -puheessaan.
O'Neill raportoi vuonna 2002, että Yhdysvaltain budjetin alijäämä oli nousemassa tulevaisuudessa jopa 500 miljardiin dollariin ja kehotti veronkorotuksiin ja menojen leikkauksiin. Raporttia ei otettu huomioon helmikuun 2003 budjettiraporttiin. O'Neill tutki myös eräiden Yhdysvaltain liittolaisten yhteyksiä al-Qaidan rahoitukseen ja vastusti terrorismin vastaista sotaa. Hän erosi vuoden 2002 lopussa, ja valtiovarainministeriksi tuli John Snow vuosiksi 2003–2006. Hänen seuraajakseen tuli Henry Paulson.
Vuoden 2000 IT-kuplan puhkeamisen jälkeen pyrittiin kehittämään uutta kasvua tuottavia sijoituskohteita. Tällaisiksi muodostuivat etenkin asuntomarkkinat. Pyrkimys antaa jokaiselle mahdollisuus omistusasunnon ostamiseen tuki myös Bushin ”omistajayhteiskunnan” filosofiaa. Keskuspankki Federal Reserve Systemin pääjohtaja Alan Greenspanin piti korot alhaalla, joka mahdollisti edullisen lainanannon. Greenspan ajoi myös uusia ”finanssikeksintöjä”. Näiden sovelluksena syntyivät mm. hedgerahastot, jolle luvattiin ”absoluuttista tuottoa” eli positiivinen tulos kaikissa mahdollisissa oloissa markkinoiden kehityksestä riippumatta.
Bushin hallinto vaati Fannie Maeta ja Freddie Macia antamaan 52 % asuntolainoistaan vähätuloisille, 28 % erittäin vähätuloisille, siis vielä enemmän kuin Clinton. Näiden lainojen riskejä hajautettiin arvopaperistamalla (ks. subprime), minkä aloitti mainittu Freddie Mac, Bear Stearnsin kautta, 1997, ja Fannie Mae tuli pian mukaan.
Kiinteistölainojen välittäjien pääasiakkaat olivat hallituksen virastoja tai pankkeja, jotka hallituksen sääntely pakotti ostamaan näitä roskalainoja. Vuonna 2008 liittovaltion asuntohallinnolla oli 4,5 miljoonaa subprime- ja Alt-A-lainaa, 10 miljoonaa oli Fannie Maella ja Freddie Macillä, ja 2,7 miljoonaa niillä pankeilla, jotka Community Reinvestment Act (CRA) -määräys pakotti niitä ostamaan. Tämä kattoi lähes kaksi kolmannesta roskakiinteistölainoista.
Nobelisti Vernon Smith ja Steven Gerstad raportoivat, että vuonna 1997 alkanut asuntokupla jatkoi paisumistaan keskuspankin löysän rahapolitiikan vuoksi ja Clintonin että Bushin hallinnot tuhosivat luototusstandardit laajentamalla kodinomistuspolitiikkaa aggressiivisesti.
Yhdysvaltain talouskriisi alkoi kesällä 2006 asuntotaantumana, subprime-kriisi alkoi kesällä 2007 ja kuluttajiin se alkoi vaikuttaa kesällä 2008. Syksyllä 2008 lyhyessä ajassa asuntoluotottajat Fannie Mae ja Freddie Mac otettiin valtion haltuun, investointipankki Lehman Brothers ajautui konkurssitilaan ja Merrill Lynch myytiin kilpailijalle. Suuret IndyMac Bank ja Countrywide-pankit hävisivät myös kartalta. Tammikuuhun 2008 mennessä Yhdysvalloissa oli Bushin presidenttiyden aikana ollut historiallisen pitkä ja voimakas talouskasvu, kun työllisyys oli lisääntynyt 52 kuukautta yhtäjaksoisesti.
Valtavat menonlisäykset.
George W. Bush kasvatti liittovaltion budjettia historialliset 700 miljardia dollaria. Hänen Medicare-lakinsa oikeudesta lääkkeisiin aiheuttaa 800 miljardin dollarin lisämenot vuosikymmenessä. Koulutusmenoja Bush lisäsi reaalisesti 58 %. Ensimmäisenä presidenttinä hän käytti 3 % BKT:sta köyhyyden vastaisiin ohjelmiin. Pelkästään vuonna 2008 Bush lisäsi julkista velkaa 2500 miljardilla dollarilla.
Bush lisäsi Yhdysvaltain opetustoimen budjettia yli 60 prosenttia, sosiaali- ja terveysalan 22 prosenttia, työvoimahallinnon 56 prosenttia ja liike-elämän sääntelyyn käytettäviä liittovaltion varoja 30 prosenttia. Yhdysvaltojen kotimainen, ei-sotilaallinen varainkäyttö on lisääntynyt 8,2 prosenttia vuodessa (yhteensä 88 prosenttia), suhteellisestikin enemmän kuin kenenkään muun presidentin aikana toisen maailmansodan jälkeen.
Bush lisäsi julkisia menoja 70 prosenttia, yli tuplasti sen mitä Clinton. Bush oli ensimmäinen presidentti 176 vuoteen, joka ei kaatanut veto-oikeudellaan ainuttakaan esitystä.
Jo ensimmäisten 4,5 vuoden aikana menot lisääntyivät 26 %, ei-puolustusmenot 18 %.
Bushin 7000 miljardin dollarin hintainen ikääntyneiden Medicare-lääkeavustusohjelma oli Jan Crawford Greenburgin mukaan ”"Yhdysvaltain hyvinvointivaltion suurin laajentuminen 40 vuoteen"”.
Bush on lisännyt valtavasti myös maatalous- ja yritystukia.
Greenspan arvosteli eläkkeellejääntinsä jälkeen vuonna 2007 muistelmissaan Bushin republikaanien talouspolitiikkaa lyhytjänteisyydestä ja sanoi ”"republikaanijohtoisen kongressin tuhlanneen holtittomasti"”. Hän pyysi Bushia käyttämään veto-oikeuttaan kulutuksen hillitsemiseksi, mutta Bush ei suostunut.
Tullit.
Bush asetti tullit mm. teräksen tuonnille ja Kanadan puutavaratuonnille mutta joutui kumoamaan terästullin WTO:n painostuksesta.
Ohjelmia.
Vuonna 2006 Bush vaati 12 miljoonalle laittomalle maahanmuuttajalle oikeutta työntekoon, jotta nämä eivät joutuisi lainsuojattomina riistetyiksi ja köyhiksi. Toisaalta Bush pyrki rajoittamaan uutta maahanmuuttoa.
Tiedepolitiikka.
Bush allekirjoitti 9. elokuuta 2001 lain, jolla sallittiin liittovaltion varojen käyttö kantasolututkimukseen, jos ihmisalkioita ei tuhota solujen saamiseksi. Kokeita voi tehdä vain 12:lla olemassa olevalla solulinjalla, joiden pelätään olevan vaurioituneita. Kantasolututkimus liittovaltion varoilla oli kielletty Yhdysvalloissa kokonaan vuonna 1995 republikaanien ns. Dickeyn lisäyksellä republikaanien saatua enemmistön kongressin molempiin kamareihin.
"New York Times" antoi Bushin presidenttikauden lopulla tunnustusta tämän tuelle AIDSia vastaan maailmanlaajuisesti. Yhdysvaltain kongressi myönsi Bushin aikana 30 miljardia dollaria AIDSin lisäksi malarian ja tuberkuloosin hoitoon kehitysmaissa.
Uskonnollisuudesta voimaa.
Bush on amerikkalaisen metodistikirkon jäsen, vaikka hänet kasvatettiin episkopaaliksi. Myöhemmin presidenttinä hän omaksui ankaran, liki kalvinistisen maailmankatsomuksen, jota hallitsee usko kohtalon kaikkivoipuuteen. Hän on kertonut rukoilevansa usein vaimonsa kanssa presidenttikautenaan ja saaneen rukouksesta erityistä voimaa, lohtua ja sitkeyttä jaksaa jatkaa koettelemuksiaan presidenttinä. Presidentin puheissaan hän viittasikin usein Jumalaan ja hänen retoriikassaan esiintyivät tavan takaa käsitteet ”rakkaus”, ”henki” ja ”pelastus”. Yhdysvaltain hallituskabinetin kokoukset avattiin hänen aikanaan rukoushetkellä. Bush on esittänyt toivomuksen maailmalle, että Yhdysvaltain kansallisesta rukouspäivästä tehtäisiin kansainvälinen rukouspäivä.
Bush jatkoi uskoon perustuvia ohjelmia myös presidenttinä. Hän antoi 29. tammikuuta 2001 määräyksen "White House Office of Faith-Based and Community Initiativesin" (OFBCI) perustamisesta. Toinen Bushin aloite on "No Child Left Behind Act of 2001", jonka on tarkoitus parantaa Yhdysvaltain peruskoulutuksen tilaa.
Se pyrki pienentämään rikkaiden ja köyhien oppilaiden oppimiseroja ja lisäämään huonojen koulujen oppilaiden vanhempien vaihtoehtoja. Bush allekirjoitti sen vuoden 2002 alussa.
Arvostelijat jopa Bushin omasta leiristä ovat moittineet ohjelmaa siihen varattujen varojen vähäisyydestä.
Lakia pidetään kuitenkin menestyksellisenä, koska tämän jälkeen oppilaiden luku- ja matematiikkatulokset ovat parantuneet huomattavasti.
Ilta-Sanomien ulkomaantoimittaja Jari Aleniuksen mukaan ohjelma joka tapauksessa onnistui kohentamaan ykkösluokkalaisten lasten lukutaitoa ja se lasketaan presidentin sisäpolitiikan suuriin saavutuksiin.
Ympäristöpolitiikkaa.
Bushin ilmastolinjaukset ovat aiheuttaneet ihmetystä maailmalla. Aiemmin Bush kiisti jyrkästi ilmastonmuutoksen olemassaolon ja hiilidioksidin yhteyden ilmastonmuutoksen voimistumiseen. Sittemmin Bush on myöntänyt, että ilmastonmuutos on olemassa, mutta hänen hallintonsa ei ole halunnut rajoittaa kasvihuonekaasujen päästöjä laeilla tai sitovilla määräyksillä.
Bushin hallinnon haluttomuus ilmastopolitiikkaan on aiheuttanut eripuraa Yhdysvaltain osavaltiotasolla, sillä Yhdysvaltain perustuslaki määrää viranomaisten toimivan, mikäli ”"ihmisten hyvinvointi on vaarassa"”. Tästä syystä Yhdysvaltain korkein oikeus määräsi vuonna 2007, että liittovaltion ympäristövirasto on arvioitava kasvihuonekaasujen vaarallisuus ja haitallisuus ympäristölle ja ihmisille. Jos vaarallisuus todetaan, olisi hallinnon luettava kasvihuonekaasut ilmansaasteiksi, jolloin niiden päästämistä rajoitettaisiin ilmansuojelulain perusteella.
Bushin hallinnon kuitenkin sanottu toimineen asiassa vastahakoisesti. Hallintoa on muun muassa syytetty siitä, että se ei ole tarkoituksellisesti suostunut koskaan ottamaan EPA:sta lähetettyä raporttia vastaan, jotta se ei olisi virallisesti käsiteltävä asia muiden virallisten asioiden tapaan. Näin lakiprosessia on saatu pitkitettyä ja rajoituksia vesitettyä.
Bushin hallinnon aikaisina saavutuksina on mainittu useiden rauhoitusalueiden perustaminen Tyynelle valtamerelle sekä kansallispuistojen kehittäminen. Toisaalta samalla muun muassa öljynporauksen sallimisesta suojelualueilla on käyty kovaa kiistaa. Vaihtoehtoisiin energiamuotoihinkin on panostettu, vaikka motiivina on saattanut olla maan öljyriippuvuuden vähentäminen.
Bushin ”terrorisminvastainen sota”.
Bushin hallintokausi sai aivan uuden suunnan 11. päivänä syyskuuta vuonna 2001. Yhdysvaltain jouduttua terroristihyökkäyksen kohteeksi Bush julisti niin sanotun terrorismin vastaisen sodan alkaneen. Tähän kampanjaan ovat kuuluneet mm. Afganistanin ja Irakin sota.
Iskujen jälkeen ajettiin nopeassa tahdissa läpi "Patriot Act" -laki. Kotimaan turvallisuutta pyrittiin vahvistamaan uudella, 25. marraskuuta 2002 perustetulla "Department of Homeland Security" -ministeriöllä, jonka johtoon asetettiin Tom Ridge. Ministeriö aloitti toimintansa alkuvuodesta 2003. Bushin astuessa toiselle kaudelleen Ridgeä seurasi Michael Chertoff. Kotimaan turvallisuusministeriön budjetti vuodelle 2004 oli 36,5 miljardia dollaria, ja se työllisti 184 000 työntekijää vuonna 2005.
Pian iskujen jälkeen Bush antoi NSA:lle määräyksen tiettyjen puhelujen seuraamisesta ilman "Foreign Intelligence Surveillance Courtin" (FISC) määräystä ulkomaiden tiedustelunvalvontalain (50 U.S.C. § 1801) vastaisesti. Detroitilainen tuomari tuomitsi 17. elokuuta 2006 Bushin määräämän, ilman oikeuden tai kongressin hyväksyntää tehdyn terroristien valvontaohjelman Yhdysvaltain kansalaisten salakuuntelun olevan perustuslain vastainen. Jutun vienti eteenpäin pysäytettiin odottamaan valitusta.
Guantánamon vankileiri.
Pian Afganistanin sodan alkamisen jälkeen tammikuussa 2002 Yhdysvallat kiersi kansainvälisiä lakeja ja Geneven sopimusta perustamalla Kuubaan Guantanamo Bayn laivastotukikohtaan leirin, jonne tuotiin 775 ”laittomiksi taistelijoiksi” luokiteltua vankia. Osaa vangeista on pidetty leirillä viisi vuotta ilman syytteitä. Noin 340 vankia on vapautettu, mutta ketään vangituista vastaan ei ole nostettu syytteitä. Muun muassa ihmisoikeusjärjestöt ovat pitäneet leirin olemassaoloa sietämättömänä ja vaatineet sen sulkemista. Leiriltä vapautetut vangit ovat sanoneet tulleensa kidutetuiksi.
Guantanamo Bayn leirin lisäksi Yhdysvaltain CIA:n väitetään kaappaavan ihmisiä eri maista ja lennättävänsä heidät vangittaviksi ja kidutettaviksi eri puolille maailmaa. Loppuvuodesta 2005 paljastunut sarja sai useat Euroopan maat aloittamaan tutkinnan, onko Yhdysvallat rikkonut paikallisia lakeja ja kansainvälisiä sopimuksia. Italian hallitus määräsi 22 epäiltyä CIA:n agenttia pidätettäväksi muslimiuskonoppineen kaappauksesta Milanossa 2003 ja Saksa 13 agenttia Saksan kansalaisen Khaled el-Masrin kaappauksesta.
Syksyllä 2007 Guantánamon vankileirillä oli suljettuna edelleen noin 340 vankia, joista useimmat olivat olleet leirillä jo useita vuosia. Yhdysvaltain hallituksen mukaan ihmiset voidaan pitää pidätettynä ”loputtomiin”, vaikka heitä vastaan ei ole nostettu mitään syytteitä, eikä heidän pidätystään ole käsitelty oikeudessa.
Afganistanin sota.
Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan joukot aloittivat 7. lokakuuta 2001 Afganistanin pommitukset, jotka johtivat Pohjoisen liiton joukkojen saapumiseen Kabuliin 13. marraskuuta. Joulukuuhun 2001 mennessä YK oli järjestänyt Bonnin sopimuksen, jonka perusteella asetettiin väliaikainen Afganistanin hallitus, jota johti Hamid Karzai, ja Afganistanin järjestyksen ylläpitoon tulivat kansainväliset ISAF-joukot. Yritykset surmata tai vangita al-Qaidan johtaja Osama bin Laden epäonnistuivat, kun hän pakeni joulukuussa 2001 vuoristoiselta Tora Boran alueelta. Myöskään al-Qaidan kakkosmiestä tohtori Aiman al-Zawahria tai Afganistanin Talibanin johtajaa Mullah Omaria ei saatu kiinni. Maata ei saatu täydellisesti hallituksen valvontaan. Vaikka Talibanin vastarinta näytti lyödyltä vuonna 2003, se alkoi myöhemmin voimistua. NATO otti ISAF-joukkojen komennon syyskuussa 2006, ja Yhdysvallat lupasi maahan 12 000 miestä lisää joukkoja. Lokakuussa 2006 maassa oli 41 000 ulkomaista sotilasta.
Irakin sota.
Vuoden 2002 puolivälin jälkeen Bushin hallinnon pyytämät kokoamat raportit väittivät sekä Irakin Saddam Husseinin pyrkivän aloittamaan uudelleen ydinaseiden kehittelyn että Persianlahden sodassa 1991 lyödyllä Irakilla olevan edelleen biologisia ja kemiallisia aseita ja ohjuksia, joiden kantomatka ylitti YK:n pakotteiden määräykset. Bush sai lopulta lokakuussa 2002 yksisivuisen raportin. Sotaa tuettiin laajalla julkisuus- ja tiedotustoiminnalla etenkin Yhdysvalloissa. Kysymys siitä, liioitteliko Bushin hallinto tahallisesti Irakin uhkaa, muodostui Bushin arvostelun ytimeksi. Valkoisen talon on väitetty tekaisseen ja vääristelleen perusteita hyökkäykselle peitellen omia päämääriään öljyvarojen haltuunottamiseksi.
Alkuvuodesta 2008 The Center for Public Integrity -tutkimuslaitos selvitti että Yhdysvaltain johto esitti kahden vuoden aikana ennen sotaa kaikkiaan 935 valhetta Irakin joukkotuhoaseista ja 532 totuudenvastaista väitettä perusteiksi oikeutukselle hyökätä Irakiin.
Loppuvuodesta 2002 ja alkuvuodesta 2003 Bush taivutteli YK:ta pakottamaan Irakin aseriisuntavaatimuksiin. YK:n turvallisuusneuvoston päätöksen 1441 nojalla Hans Blix ja Mohamed ElBaradei johtivat 13. marraskuuta 2002 YK:n asetarkastajaryhmän Irakiin. Tarkastajat poistuivat maasta neljä päivää ennen Yhdysvaltain hyökkäystä sen kehotuksesta, huolimatta siitä että he pyysivät lisäaikaa saadakseen tehtävänsä suoritetuksi. Yhdysvallat haki aluksi YK:n turvallisuusneuvostolta valtuuksia käyttää sotilasvoimaa Irakin päätöslauselmien voimaanpanoon, muttei saanut sitä etenkin Saksan ja Ranskan vastustuksen vuoksi. Tämän jälkeen Yhdysvallat alkoi valmistautua sotaan ja kokosi yli 20 maan ”halukkaiden koalition”, päätukijanaan Britannian Tony Blair, ja hyökkäsi Irakiin 20. maaliskuuta 2003.
Hyökkäys Irakiin.
Yhdysvaltain hyökkäys aiheutti ennennäkemättömän suuria mielenosoituksia ympäri maailmaa. Myös Yhdysvalloissa nähtiin jatkuvia suurmielenosoituksia rauhan puolesta ja sotaa vastaan. Irakin pääkaupunki Bagdad vallattiin 9. huhtikuuta 2003 ja 1. toukokuuta 2003 Bush julisti lentotukialus USS Abraham Lincolnilla sotatoimet päättyneiksi.
Toukokuun Mission Accomplished -puhetta arvosteltiin ennenaikaiseksi. Liittouman kokoama ”Iraq Survey Group” ei myöskään löytänyt sodan syyksi ilmoitettuja joukkotuhoaseita. Bush ilmoitti 14. joulukuuta 2005 joukkotuhoaseista keskusteltaessa, että ”"on totta että suuri osa tiedustelutiedoista osoittautui vääriksi"”. Hän sanoi kuitenkin, että päätös olisi tehty myös myöhempien tietojen varassa. Vuosina 2004–2006 Irakin tilanne heikkeni, ja se muistuttaa Yhdysvaltainkin tiedustelulähteiden arvion mukaan osittain täysimittaista sisällissotaa ja tuloksena on maailman suurin pakolaisongelma. Vaatimukset Yhdysvaltain vetäytymiseksi Irakista ovat kasvaneet. Vuoden 2006 kansallisen tiedusteluraportin mukaan Irakin sota on lisännyt islamistista radikalismia ja pahentanut terrorismin uhkaa. Tammikuun 10. päivän puheessaan 2007 Bush lupasi lähettää Irakiin 21 500 lisää joukkoja tilanteen rauhoittamiseksi. Syksyllä 2007 Irakissa oli 160 000 Yhdysvaltain sotilasta.
Tammikuussa 2009, vain viikko ennen virkakautensa päätöstä, Bush myönsi, että toimet Irakissa ”"eivät menneet suunnitelmien mukaisesti"”.
Bushin presidenttiyttä ovat varjostaneet myös Abu Ghraibin vankilan kidutusskandaali ja yhdysvaltalaisten sotilaiden tekemät rikokset Irakissa.
Talouskytkentöjä.
Bushin hallintoa on syytetty suorista taloudellisista kytköksistä sotatoimintoihin osallistuviin yksityisiin yrityksiin, joiden takana on muun muassa Bushin sukulaisia ja Bushin hallinnon entisiä jäseniä. Näiden yritysten valtaisat voitot ja väärinkäytökset ovat herättäneet ihmetystä.
Yhdysvaltain armeijan sotatoiminta Irakissa perustuu pitkälti perustoimintojen ulkoistamiseen yksityisten yritysten hoidettavaksi. Ulkoistettuihin palveluihin kuuluu armeijan kuljetuksia, majoitushuolto, koko ruokahuolto, koko vaatehuolto, rakennustoimintaa ja turvallisuuspalveluita. Suurimmat alihankkijatoimijat ovat yhdysvaltalaiset Halliburton-konserni, ESSI-yhtiöt sekä Halliburtonin tytäryhtiö KBR. Alihankintasopimukset perustuvat kaavaan, jossa yritykset lisäävät omiin kuluihinsa 2–7 prosentin voitto-osuuden. Toisin sanoen, mitä enemmän yritykset tuhlaavat rahaa, sitä enemmän ne tekevät voittoa. Näitä sotateollisuusyrityksiä on myös epäilty vahvasti toimintojensa ylilaskutuksesta.
Valtaisa ulkoistustoiminta on saanut osakseen kritiikkiä, sillä Bushin hallinnon varapresidetti Dick Cheney on Halliburton-yhtiön entinen johtaja ja suuri osakkeenomistaja. Myös ESSI-yhtiön omistuksen takana on presidentti George W. Bushin isän nuorempi veli William Henry Trotter Bush, joka omistaa muiden yhtiöidensä kautta myös ison osan Halliburtonista. Yhteensä näissä sota-alihankintayhtiöissä työskentelee yli 180 000 ihmistä, eli enemmän kuin Yhdysvaltain sotilaita on Irakissa.
Tappioita ja kritiikkiä.
Talvella 2008 julkaistiin Yhdysvaltain senaatin puolustushallinnon selvitys, jonka mukaan Bushin hallinto vastasi suoraan vankien kidutuksesta ja lainvastaisesta kohtelusta. Kohtelu rikkoi räikeästi niitä sotavankien oikeuksia, jotka on määritelty Geneven sopimuksessa.
Vaikka Bushin suosio kotimaassa oli Irakin sodan aikana ja pitkään sen jälkeenkin vankka, se hiipui uuvuttavan Irakin miehityksen aikana.
Syyskuussa 2007 Yhdysvaltain keskuspankin entinen johtaja Alan Greenspan totesi, että ”"Irakin sodan ensisijainen syy on öljy, mutta kaikkien tietämän totuuden sanomista ääneen pidetään poliittisesti epäsopivana"”.
Washingtonissa järjestettiin jälleen 16. syyskuuta 2007 Irakin sodan vastainen suurmielenosoitus, johon osallistui yli 10 000 ihmistä. Mielenosoituksella vaadittiin Irakin sodan välitöntä lopettamista, amerikkalaisten vetäytymistä maasta sekä presidentti George W. Bushin haastamista oikeuteen sotarikoksistaan. Samaan aikaan vastaavaan sotaa kannattaneeseen mielenosoitukseen osallistui ainoastaan muutamia ihmisiä.
Terrorismin vastaisen sodan todellisista syistä ja taustoista on myös esitetty erilaisia salaliittotyyppisiäkin teorioita. Kanadalaisen globalisaatiokriitikon ja äärivasemmistolaisen aktivistin Naomi Kleinin mukaan Bushin terrorisminvastaisessa sodassa on kyse Yhdysvaltain hallituksen ja joidenkin sen liittolaisten kampanjasta, jonka päämääränä on maailmanmarkkinoiden vapauttaminen kapitalismin puolesta. Hän on myös tuonut julkaisuissaan esille Bushin hallinnon kytköksiä sotateollisuuden päätöksentekoon.
Toinen kausi.
Bush voitti vuoden 2004 presidentinvaaleissa demokraattien vastaehdokkaan John Kerryn ja jatkoi toiselle kaudelle. Bush nimettiin suoraan puolueensa ehdokkaaksi, eikä hän joutunut esivaaliin. Kuten edelliselläkin kerralla, vaaleja sävyttivät epäselvyydet. Kongressissa tehtiin esitys hylätä Ohion äänet, mutta se ei mennyt läpi eikä olisi muuttanut tulosta. Tulos saatiin selville vasta seuraavana päivänä, eikä Kerry kiistänyt Bushin niukkaa voittoa Ohiossa. Bush sai taakseen 286 valitsijamiestä ja Kerry 251.
15. marraskuuta 2004 Colin Powell erotettiin ja tilalle ulkoministeriksi tuli Condoleeza Rice.
Time-lehti valitsi George W. Bushin Vuoden henkilöksi vuoden 2004 viimeisenä päivänä.
Bushilla oli ongelmia haluamansa lainsäädännön läpiajamisessa Yhdysvaltain kongressissa vuonna 2005 alhaisten kannatuslukujensa vuoksi.
Bush myönsi, että ihmisen toimet ovat ”"saattaneet osaltaan kiihdyttää"” ilmastonmuutosta, mutta hän on kieltäytynyt allekirjoittamasta Kioton ilmastosopimusta vedoten Yhdysvaltain talouden riippuvuuteen päästöistä. Yleisesti ottaen Bushin linja ei toisella kaudella olennaisesti muuttunut.
Bush joutui salamurhayrityksen kohteeksi Tbilisissä Georgiassa 10. toukokuuta 2005. Vladimir Arutjunjan sai teosta elinkautisen.
Hurrikaani Katrinan iskettyä 29. elokuuta 2005 New Orleansiin nousi vilkas keskustelu paikallisesta, osavaltion ja liittovaltion toiminnasta myrskyyn valmistauduttaessa ja sen jälkeen. Hurrikaani surmasi yli 1 800 ihmistä Yhdysvalloissa ja 80 % New Orleansista jäi veden peittoon. Hiukan yli puolet yhdysvaltalaisista piti hallituksen toimia riittämättöminä, ja 44 % syytti siitä suoraan Bushia.
Toukokuussa 2006 presidentin kannatukseksi mitattiin 31 %.
28. elokuuta 2006 vielä republikaanienemmistöinen kongressi hyväksyi lain, joka laillisti vangittujen kuulustelumenetelmät. Lain hyväksyminen seurasi heinäkuun korkeimman oikeuden päätöstä, jonka mukaan ohjelma oli perustuslain vastainen. Se oli toinen kerta, kun Bush yritti saada kongressin hyväksymään lain. Bush allekirjoitti "Military Commissions Actin" 17. lokakuuta 2006.
Oikeusministeriksi vaihtui Bushin toisella kaudella John Ashcroftin sijaan Alberto Gonzales, joka hänkin jätti paikkansa syyskuussa 2007 kahdeksan liittovaltion syyttäjän erottamisesta seuranneen arvostelun jälkeen.
Demokraattien voittamien kongressin vaalien jälkeisenä päivänä 8. marraskuuta 2006 Bush ilmoitti korvaavansa puolustusministeri Donald Rumsfeldin entisellä CIA:n johtaja Robert Gatesillä. Senaatti vahvisti Gatesin nimityksen 6. joulukuuta, ja hän astui virkaansa 18. joulukuuta. Kiistelty neuvonantaja Karl Rove sai lähteä 31. elokuuta 2007.
Joulukuussa 2008 Bushin kannatukseksi mitattiin 24 prosenttia. 71 % amerikkalaisista vastusti voimakkaasti Bushin politiikkaa ja toimia presidenttinä.
Presidenttikausiensa aikana Bush vetäytyi usein lomailemaan presidentin huvilalle Camp Davidiin, jossa hän oli yhteensä 487 päivänä, tai omalle ranchilleen Crawfordiin, jossa hän vietti kahdeksan vuoden aikana 490 päivää kokonaan tai osittain.
Ulkopolitiikka.
Bushin ulkopolitiikkaa hallitsi ”terrorismin vastainen sota” ja Irakin sota.
Bushin hallinto on vetäytynyt useista kansainvälisistä sopimuksista, kuten Kioton sopimus, Kansainvälinen rikostuomioistuin ja ABM-sopimus. Bush on pyrkinyt luomaan kansallisen ohjuspuolustuksen, jonka ABM-sopimus kielsi. Bush ilmaisi tukensa Taiwanille toukokuussa 2001 mannerkiinalaisen hävittäjän törmättyä Yhdysvaltain EP-3E-vakoilukoneen kanssa, mikä johti yhdysvaltalaismiehistön pidätykseen. Vuosina 2003–2004 Bush määräsi interventiosta Haitille ja Liberiaan Yhdysvaltain etujen suojaamiseksi. Bush arvosteli Jasser Arafatia väkivallan ja aseistettujen ryhmien tukemisesta. Huhtikuussa 2002 ulkoministeri Powell vieraili miehitetyllä Länsirannalla Jeninin pakolaisleirillä, jossa Jeninin verilöylyn väitettiin tapahtuneen, ja ilmoitti kongressille, ettei havainnut merkkejä siitä.
Kesäkuussa 2002 Bush ilmoitti ensimmäisenä Yhdysvaltain presidenttinä tukevansa palestiinalaiskysymyksessä kahden valtion ratkaisua.
Ulkoministeri Powell joutui arvostelun kohteeksi vuoden 2003 Irakin miehityksen takia. Hän ilmoitti erostaan 11. marraskuuta 2004. Bush nimitti hänen seuraajakseen kansallisen turvallisuuden neuvonantajan Condoleezza Ricen.
Toisella kaudellaan Bush pyrki paikkaamaan viileitä välejään Eurooppaan ja kansainväliseen yhteisöön.
Bush nimitti Darfurin konfliktia ”kansanmurhaksi”, vaikka Yhdistyneet kansakunnat ei niin tehnyt.
Bush kannusti Ukrainan ja Georgian vallankumouksia sekä Mahmud Abbasin valintaa palestiinalaishallinnon presidentiksi. Sen sijaan Hamasin vaalivoitto palestiinalaisten vaaleissa sekä Egyptin muslimiveljenkunnan ja Libanonin Hizbollahin vaalivoitot ovat saaneet tarkkailijoiden mukaan Yhdysvallat vetäytymään demokratian levittämisestä Lähi-idässä.
Terrorismin vastaisen kampanjansa yhteydessä Bush nimesi joitain valtioita kuuluvaksi terrorismia tukevaan ”pahan akseliiin”. Irakin lisäksi siihen kuuluivat Bushin mukaan Pohjois-Korea ja Iran. Kuukausien kuluessa syytöksestä Pohjois-Korea ja Yhdysvallat irtautuivat 21. lokakuuta 1994 solmitusta sopimuksestaan. Yhdysvallat lopetti joulukuussa 2002 öljynviennin Pohjois-Koreaan syytettyään sitä uraanin rikastamisesta. Pohjois-Korea sanoutui 10. tammikuuta 2003 irti ydinsulkusopimuksesta ja ilmoitti 10. helmikuuta 2006 omistavansa ydinaseen sekä teki koeräjäytyksen 9. lokakuuta 2006. Myös Irania Yhdysvallat syyttää uraanin rikastamisesta ja ydinaseiden suunnittelusta. Sen sijaan aiemmin terroristeja tukenut Libya ilmoitti luopuvansa joukkotuhoaseistaan.
Kautensa loppupuolella loppuvuodesta 2007 Bush alkoi hioa rauhaa Israelin ja palestiinalaisten välillä jatkaen seitsemän vuotta keskeytyksissä olleita rauhanponnisteluja. Marylandin Annapolisissa 27. marraskuuta 2007 järjestetyssä konferenssissa päästiin yhteiseen loppulausumaan. Bush ilmoitti päämääräksi perustaa itsenäinen palestiinalaisvaltio vuoden 2008 loppuun mennessä. Tämä lupaus häneltä jäi kuitenkin toteuttamatta.
Vuoden 2008 elokuussa Bush menetti tukemansa terrorismin vastaisen sodan liittolaisen, kun Pakistania vuoden 1999 vallankaappauksen jälkeen hallinnut kenraali Pervez Musharraf ilmoitti eroavansa presidentinvirasta. Pian tämän jälkeen Afganistanissa käytävä sota laajeni Pakistanin puolelle Yhdysvaltain lentokoneiden ja joukkojen tehtyä iskuja rajan yli.
Presidentin väärinkäytökset ja kritiikki Bushin hallintoa kohtaan.
Ihmisoikeusjärjestöistä ainakin Amnesty on syyttänyt Bushin hallintoa kidutuksesta ja etenkin vesikidutuksen käytöstä. Bushin hallinnon mukaan vesikidutus on tarpeellinen tapa saada terroristeiksi epäillyiltä tunnustus. Keväällä 2008 Yhdysvaltain senaatti sääti lain, joka olisi kieltänyt yksiselitteisesti vesikidutuksen käytön, mutta presidentti Bush esti lain voimaantulon veto-oikeudellaan. Hänen mielestään kidutuksen kieltäminen olisi rajoittanut hallituksen toimia ja kiduttamisen avulla Bushin hallinto voi toimia tulevaisuuden terrori-iskuja vastaan.
Yhdysvaltain poliittisen ja sotilaallisen johdon on esitetty olevan vastuussa myös ihmisoikeusloukkauksista Abu Graibin vankilassa Irakissa ja Guantánamon vankileirillä Kuubassa.
Vuoden 2004 presidentinvaalien alla useat yhdysvaltalaiset punk-yhtyeet julkaisivat Bush-vastaisia kappaleita kahdella kokoelma-albumilla, Rock Against Bush, Vol. 1 ja Rock Against Bush, Vol. 2.
Joulukuussa 2008 Bushia vastaan kohdistettiin mielenilmaus hänen vieraillessaan Irakissa. Irakilainen toimittaja Muntadhar al-Zeidi heitti häntä kengällään ja nimitti koiraksi, mikä on pahimmanlaatuinen loukkaus islamilaisessa kulttuurissa.
Syytteet ihmisoikeusloukkauksista.
Helmikuussa 2009 julkaistun YK:n ihmisoikeusraportoijien selvityksen mukaan Bushin hallinto tulisi asettaa syytteeseen sen hallintokauden aikana toteuttamista ihmisoikeusloukkauksista ja kansainvälisen oikeuden rikkomuksista. Raportin mukaan ”"Yhdysvallat on luonut poikkeuksellisten tulkintojen, pitkien ja salaisten pidätysten sekä kidutuksen ja muun kaltoin kohtelun kieltoa rikkovien käytäntöjen monimutkaisen järjestelmän"” terroristijahdissaan vuoden 2001 jälkeen. Yhdysvaltain hallituksen operaatioiden aikaisia rikkomuksia tapahtui monien valtioiden alueella. Raportin mukaan pääsyylliset toimissa ovat olleet Bushin lisäksi Bushin hallinnon varapresidentti Dick Cheney ja hallituksen oikeusministeri Alberto Gonzales.
Maaliskuussa 2009 espanjalainen tuomioistuin ilmoittikin harkitsevansa ihmisoikeussyytteiden nostamista Bushin hallintoa vastaan lukuisista ihmisoikeusloukkauksista. Syytteet on saamassa kuusi Bushin hallinnon johdossa ollutta henkilöä. Espanjan laki sallii syytteiden nostamisen ulkomailla tapahtuneista ihmisoikeus-, kidutus- ja sotarikoksista.
Lokakuussa 2011 Kanadan Amnesty International vaati Bushin pidättämistä hänen vieraillessaan talouskonferenssissa maassa.
Toukokuussa 2012 Bush tuomittiin Haagin sotarikostuomioistuimen Malesialaisessa vastineessa Kuala Lumpurin Sotarikoskomissiossa KLWCC:ssä, poissaollevana sotarikoksista, syytteinä kidutus ja raaka, epäinhimillinen ja ihmisarvoa alentava kohtelu.
Bushin kauden jälkeen.
Bushia seurannut uusi presidentti Barack Obama on pyrkinyt retoriikassaan ja aloitteillaan kumoamaan Bushin kaudella tehtyjä poliittisia linjauksia esim. veronkevennyksiä. Hän on sanoutunut puheissa irti Bushin talous- ja sotapolitiikasta sekä julistanut monet termit, kuten ”terrorisminvastainen sota”, poistettavaksi virallisesti käytöstä.


Gimmel.
Gimmel oli "Popstars" -televisio-ohjelmassa koottu suomalainen pop-yhtye. Yhtye toimi vuosina 2002–2004.
Vuoden 2002 keväällä järjestettiin Suomessa "Popstars"-formaatin mukainen kilpailu, jossa etsittiin suunniteltuun yhtyeeseen sopivia jäseniä. Koelauluihin osallistui 454 nuorta naista. Tuomariston seulan läpäisi 25, ja heistä valittiin lopullinen yhtye. Suomen ensimmäiseen Popstars-yhtyeeseen kuuluivat Jenni Vartiainen, Susanna Korvala, Ushma Karnani (nyk. Olava) ja Jonna Pirinen. Muutaman viikon päästä yhtyeessä syntyi riitoja, ja Pirinen päätti jättää yhtyeen. Pirinen valitsi soolouran, Korvala, Karnani ja Vartiainen jatkoivat triona. Yhtyeen nimeksi tuli Gimmel.
Gimmel-nimi tulee yhtyeen markkinointivastaavien mukaan renessanssiaikaisesta hääsormuksesta, joka koostuu kolmesta toisiinsa kytkeytyvästä sormuksesta.
Ura.
Gimmelin ensimmäinen single "Etsit muijaa seuraavaa" ilmestyi 25. lokakuuta 2002. Se myi muutamassa päivässä kultaa ja 1½ viikossa platinaa. Single nousi ensimmäisellä listaviikolla suoraan Suomen singlelistan ykköseksi, ja pysyi listan ensimmäisenä neljä viikkoa. Kappaleesta tehtiin myös musiikkivideo, joka kuvattiin Ranskassa.
Gimmelin esikoisalbumi "Lentoon" ilmestyi 22. marraskuuta 2002. Se nousi suoraan Suomen virallisen albumilistan ykköseksi ja oli ykkösenä kolme viikkoa. Vuonna 2002 levyä myytiin runsaat 92 000 kappaletta, ja se oli vuoden myydyin albumi Suomessa. Yhteensä levyä on myyty yli 98 000 kpl (11/2009).
Gimmelin toinen single "Roviolla" ilmestyi 27. tammikuuta 2003, ja se sijoittui kolmanneksi ensimmäisellä listaviikolla. Singlellä on aikaisemmin julkaisematon kappale "Tatuointi". Yhtye voitti Emma-gaalasta kolme luokkaa: pop-rock-tulokas, vuoden esikoisalbumi ja vuoden myydyin albumi.
Gimmeliltä ilmestyi loppuvuodesta 2003 uusi albumi "Kaksi kertaa enemmän", jolta julkaistiin singleinä "Sydän pliis särkekää" ja "Harmaata lunta", josta on tehty myös video.
Gimmelin albumi "Pisaroita ja kyyneleitä" ilmestyi elokuussa 2004, minkä jälkeen yhtye ilmoitti lopettavansa syksyn jäähyväiskiertueen jälkeen. Albumilta julkaistiin kaksi singleä, joista "Pisaroita ja kyyneleitä" julkaistiin kaupallisesti ja josta tehtiin myös video.
Vuonna 2007 Gimmel julkaisi kokoelmalevyn "Collections", joka sisälsi kaikki Gimmelin menestyskappaleet, mutta levyllä ei ollut yhtään uutta kappaletta. Levy menestyi huonosti.


Gazan kaista.
Gazan kaista (;) on alue Egyptin ja Israelin rajalla Välimeren rannikolla kooltaan 363 neliökilometriä. Alue on ollut 1949–1956 Egyptin hallinnassa sekä vuosina 1956–1957 että 1967–2005 Israelin hallinnassa. Alue kuuluu Länsirannan kanssa nimellisesti palestiinalaishallinnon alaisuuteen. Alueella asuu 1 657 155 palestiinalaista (kesäkuu 2011). Alue on jaettu viiteen kuvernoraattiin.
Gazan kaistalla sijaitsevia asutuskeskuksia ovat Beit Hanoun (بيت حانون), Beit Lahia (بيت لاهية), Deir al-Balah (دير البلح), Gaza (غزة), Jabalia (جباليا), Khan Yunis (خان يونس) ja Rafah (رفح). Osa näistä on rakennettu pakolaisleireiksi, jossa rakennukset on alun perin tarkoitettu väliaikaisiksi.
Ennen vuotta 1948 alue kuului brittiläiseen Palestiinan mandaattialueeseen. Sitä ei liitetty tuolloin perustettuun Israelin valtioon. Gaza tuli 1949 Egyptin hallintaan Yhdistyneiden kansakuntien valvonnassa. Suezin kriisin aikana se oli Israelin miehittämä lokakuusta 1956 maaliskuuhun 1957. Israel valloitti Gazan uudelleen kuuden päivän sodassa 1967, jolloin siellä oli noin 400 000 Israelin alueelta siirtynyttä arabipakolaista sekä Yhdistyneiden kansakuntien valvontajoukkoja. Tällöin tuhoutui alueen keskus, jo Vanhassa testamentissa mainittu kauppapaikka Gazan kaupunki (noin 120 000 asukasta). Egyptin ja Israelin solmiman 17. syyskuuta 1978 Camp Davidin rauhansopimuksen perusteella piti Israelin hallussaan pitämien Gazan ja Länsirannan tulevaisuudesta sopia palestiinalaisten, Israelin, Egyptin ja Jordanian kesken viiden vuoden siirtymäajoin, mutta ratkaisu lykkääntyi ja alue jäi aina vuoteen 2005 asti Israelin haltuun vallinnein ehdoin. Gazan kaistalla ja Egyptillä ei ollut yhteistä rajaa ennen syyskuuta 2005, jolloin Israel luovutti valvomansa ns. Philadelphia-käytävän Gazan rajalla Egyptin rajavalvontaviranomaisille.
Juutalaissiirtokuntien tyhjentäminen.
Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) kanssa solmitun sopimuksen mukaan Gazan alue sai 1994 itsehallinnon ja Israelin joukot vetäytyivät sieltä, mutta palasivat myöhemmin uudelleen suojaamaan sinne muuttaneita juutalaissiirtokuntalaisia. Israelin hallitus on sittemmin tyhjentänyt siirtokunnat, joiden turvallisuuden takaaminen osoittautui vaikeaksi. Osa Gazan siirtokuntalaisista vastusti siirtokuntien tyhjentämistä, mitä varten tarvittiin runsaasti sotilaita ja poliiseja toimeenpanemaan operaatio.
Sisällissota ja Hamas-hallinto.
Hamas voitti kesällä 2006 järjestetyt palestiinalaishallinnon vaalit ja tämän perusteella muodostettiin Hamasin johtama hallitus pääministerinä Isma’il Haniyya, jota Israel eikä sitä tukeva Yhdysvallat hyväksynyt. Ongelman ratkaisemiseksi muodostettiin Hamasin ja Fatahin yhteishallitus, jonka hallituskausi päättyi siihen, että Hamas otti haltuunsa taistelemalla Fatahin asemat Gazassa ja palestiinalaishallinnon puheenjohtaja Mahmud Abbas erotti hallituksen. Gaza jäi kesällä 2007 kokonaan Hamasin haltuun, kun taas Länsiranta on edelleen Fatahin johtaman hallituksen hallussa.
Israel vastasi Hamasin valtaannousuun asettamalla Gazan saartoon. Saarto katkesi väliaikaisesti 23. tammikuuta 2008, kun palestiinalaistaistelijat räjäyttivät suuren osan kaistan ja Egyptin välisestä rajamuurista 10 km:n pätkän ja alueen asukkaat ryntäsivät Egyptiin ostamaan ruokaa ja tavaroita. Israelin hallitus vaati Egyptiä sulkemaan rajan.
Egypti ja Israel estivät mm. kaasun ja polttoaineiden viennin alueelle. Veden puhdistukseen tarvittavien kemikaalien ehtyessä eräin paikoin alueella saatiin vain kahdeksan tunnin ajan vettä viikossa, ja alueen viemärien jätevedet lasketaan puhdistamattomina Välimereen.
Israelin ylläpitämän Gazan saarron läpi lasketaan vain tiettyjä tuotteita, eikä listaa siitä mikä on sallittua tai kiellettyä ole ikinä julkisesti esitetty. Israelin viranomaisten tiedetään pitävän kirjaa ja arviota Gazan asukkaiden päivittäisestä kaloritarpeesta iän ja sukupuolen mukaan.
Hamasin ja Israelin välille sovittiin 19. kesäkuuta 2008 kuusikuukautinen tulitauko.
Gazan sota.
Tulitauon umpeuduttua Israel aloitti 27. joulukuuta 2008 hyökkäyksen Gazan kaistalle. Gazan sotana tunnettu hyökkäys Operaatio Valettu lyijy) kesti 22 vuorokautta alkaen ensimmäisestä ilmahyökkäyksestä 27. joulukuuta 2008 ja päättyen Israelin yksipuoliseen tulitaukoilmoitukseen 17. tammikuuta. Sekä Israelin armeijaa että palestiinalaisia syytettiin mm. Amnestyn raportissa monista Gazan sotaan liittyvistä sotarikoksista mm. ihmiskilpien käytöstä hyökkäyksessä


Galaksi.
Galaksi on tähtien, kaasu- ja pölypilvien sekä pimeän aineen muodostama järjestelmä, joka pysyy koossa painovoiman vaikutuksesta. Galaksit ovat eräänlaisia saarekkeita muuten lähes tyhjässä avaruudessa. Ne esiintyvät yleensä galaksijoukoissa, jotka muodostavat maailmankaikkeuden suurimmat rakenteet. Galaksijoukkoja pienempiä galaksirykelmiä kutsutaan galaksiryhmiksi. Kahden toisiaan lähellä sijaitsevan galaksin muodostamaa paria kutsutaan joskus galaksipariksi. Linnunrata on oma kotigalaksimme. Galaksi-sana tulee kreikankielisestä maitoa tarkoittavasta sanasta "galaktos", joka viittaa Linnunradan muuta taivasta valkeampaa maitovanaa muistuttavaan ulkonäköön yötaivaalla.
Galaksien koko vaihtelee tuhansista satoihin tuhansiin valovuosiin ja niiden tähtien määrä miljoonista biljooniin. Galakseja näkyvässä maailmankaikkeudessa on yli 100 miljardia. Suurin osa niistä on elliptisiä kääpiögalakseja ja epäsäännöllisiä galakseja, noin 30 prosenttia kierteisgalakseja ja 10 prosenttia elliptisiä galakseja.
Galaksille ei ole olemassa tarkkaa tieteellistä määritelmää. Pienemmistä tähtien ryhmistä käytetään nimitystä tähtijoukko.
Etäisyydet.
Galaksit täyttävät koko tunnetun maailmankaikkeuden. Paikallista galaksiryhmäämme lukuun ottamatta suurin osa galakseista etääntyy meistä sitä nopeammin, mitä kauempana ne ovat johtuen maailmankaikkeuden laajenemisesta. Kaukaisten galaksien etäisyyttä voidaan arvioida mittaamalla valon punasiirtymä. Kaukaisimmat tunnetut galaksit sijaitsevat yli 13 miljardin valovuoden päässä. Koska valo on matkannut yhtä monta vuotta kohteesta meidän havaittavaksemme, näemme sen sellaisena kuin se oli maailmankaikkeuden alkuaikoina.
Toisin kuin tähdet, joiden suhteelliset etäisyydet ovat valtavia, galaksit sijaitsevat melko lähekkäin suhteessa niiden kokoon. Monilla suurilla galakseilla on pienempiä seuralaisgalakseja, jotka sijaitsevat lähes kiinni emägalakseissaan. Linnunradan ja lähimmän toisen suuren galaksin, Andromedan galaksin etäisyys on sekin vain 20–30-kertainen galaksien läpimittaan nähden.
Galaksijoukot ja niiden muodostamat superjoukot ovat suurimpia tunnettuja rakenteita. Niiden väliin jää valtavia "kuplia", joissa ei ole juurikaan materiaa. Galaksienvälinen avaruus vastaa lähes täydellistä tyhjiötä: se sisältää keskimäärin alle yhden atomin kuutiometrillä. Siellä ajelehtii vain harvoja galaksienvälisiä kaasupilviä ja yksittäisiä tähtiä, jotka ovat joutuneet pois galaksin painovoimakentästä esimerkiksi kahden galaksin törmäyksen seurauksena.
Synty ja kehitys.
Galakseja alkoi syntyä jo hyvin varhaisessa vaiheessa maailmankaikkeuden ollessa noin 470–600 miljoonan vuoden ikäinen. Niiden synnyn mahdollistivat todennäköisesti kosmisessa taustasäteilyssä näkyvät pienet epäsäännöllisyydet, jotka painovoiman vaikutuksesta voimistuivat ja tiivistyivät vähitellen erillisiksi kaasupilviksi, joissa tähdet puolestaan alkoivat muodostua. Useimmat galaksit ovat hyvin vanhoja, eikä uusia galakseja juuri enää muodostu lukuun ottamatta törmäyksissä syntyviä galakseja.
Kierteisgalaksit ovat syntyneet, kun valtava kaasupilvi on alkanut pyöriä ja tiivistyä kiekkomaiseksi, minkä jälkeen tähdet ovat kehittyneet ja alkaneet kiertää galaksin keskusta. Tähtien kiertoaika on hyvin pitkä, jopa satoja miljoonia vuosia; useimmat galaksit ovat siis ehtineet olemassaolonsa aikana kiertää itsensä ympäri vain muutamia kymmeniä kertoja. On mahdollista, että lähes kaikki galaksit ovat olleet alun perin spiraalimaisia. Elliptisissä galakseissa tähdet kiertävät galaksin keskusta satunnaisilla radoilla niin, että galaksi itsessään ei kierrä lainkaan. Tämä viittaa siihen, että ne sisältävät tähtiä kahdesta tai useammasta galaksista, jotka ovat törmänneet ja sulautuneet toisiinsa. Epäsäännölliset galaksit puolestaan ovat saattaneet olla alun perin kierteisgalakseja, joiden herkkä rakenne on kuitenkin tuhoutunut lähikontaktin seurauksena toisen galaksin kanssa, mutta jotka ovat ainakin toistaiseksi välttäneet sulautumisen.
Galaksien törmäykset eivät ole tavattomia. Varsinaisesta törmäyksestä ei tässä tapauksessa ole kyse, sillä tähdet ovat galakseissa niin harvassa, että galaksit käytännössä liukuvat toistensa läpi ja alkavat mahdollisesti taas lähestyä toisiaan, kunnes lopulta yhdistyvät täysin. Niiden rakenne vääristyy ja lopulta muuttuu kokonaan toisenlaiseksi painovoiman vaikutuksesta. Usein toinen törmäyksen osapuoli on kääpiögalaksi, jolloin se sulautuu isompaan galaksiin aiheuttamatta siihen suuria häiriöitä. Myös Linnunrata on parhaillaan imemässä kääpiögalakseja itseensä, kuten Jousimiehen elliptisen kääpiögalaksin. Lisäksi Linnunrata ja Andromedan galaksi lähestyvät toisiaan noin 140 kilometrin sekuntinopeudella, ja noin kolmen miljardin vuoden kuluttua ne mahdollisesti muodostavat suuremman galaksin. Tosin törmääminen ei ole varmaa, sillä Andromedan galaksin sivuttaista liikettä ei tunneta.
Galaksien luokittelu.
Elliptiset galaksit (E)
Linssimäiset galaksit (S0 tai SB0)
Epäsäännölliset galaksit (Irr)
Tämän lisäksi on joukko erilaisia galaksityyppejä, jotka eivät kuulu Hubblen luokitteluun ja jotka saattavat erota toisistaan myös esimerkiksi niiden lähettämän säteilyn perusteella.
Kääpiögalaksit muodostavat merkittävän osan galaksien kokonaismäärästä. Ne ovat usein suurten galaksien seuralaisgalakseja, jolloin niitä saattaa olla jopa kymmeniä yhden emägalaksin ympärillä. Niiden tähtien lukumäärä vaihtelee muutamista sadoista miljoonista kymmeneen miljardiin.
Aktiiviset galaksit.
Radiogalaksit ovat poikkeuksellisen aktiivisia galakseja. Ne lähettävät voimakasta radiosäteilyä. Säteilyn alkuperä on todennäköisesti galaksin ytimessä olevan mustan aukon ympäristössä.
Seyfertin galaksit
Seyfertin galaksit ovat epäsäännöllisiä tai kierteisgalakseja. Niillä on poikkeuksellisen kirkas ydin, joka saattaa peittää koko muun galaksin loistollaan.
Kvasaarien arvellaan olevan aktiivisten galaksien kirkkaita ytimiä, joissa mustaan aukkoon imeytyvä materia kuumenee ja alkaa hehkua. Kaikki havaitsemamme kvasaarit ovat hyvin kaukaisia. Blasaarit ovat kvasaarien kaltaisia kohteita.
Historia.
Linnunradan vaalea juova taivaalla on varmasti ollut tunnettu jo esihistoriallisella ajalla. Magellanin pilvet ovat myös hyvin nähtävissä paljain silmin eteläisellä pallonpuoliskolla. Ensimmäiset muistiin merkityt havainnot muista galakseista ovat peräisin Persiasta, jossa tähtitieteilijä Al-Sufi merkitsi luetteloonsa Andromedan galaksin ja Suuren Magellanin pilven. Vuonna 1521 portugalilainen Fernão de Magalhães havaitsi ensimmäisellä maailmanympäripurjehduksella Suuren ja Pienen Magellanin pilven, jotka nimettiin hänen mukaansa.
Kaukoputken keksimisen aikoihin vuonna 1610 Galileo Galilei havaitsi, että Linnunrata koostuu lukemattomista himmeistä tähdistä. Vuonna 1755 filosofi Immanuel Kant esitti Thomas Wrightin ajatusten pohjalta, että eräät sumumaiset kohteet taivaalla olivat "saariuniversumeja", Linnunradan kaltaisia pyöriviä tähtikiekkoja. Ajatus sai sitä tukevat todisteet vasta paljon myöhemmin. Vuonna 1855 lordi Rosse havaitsi suurella kaukoputkellaan kierteisrakenteen Messier 51:llä, jota nykyäänkin kutsutaan Pyörregalaksiksi.
Vuonna 1918 Harlow Shapley havaitsi, että pallomaiset tähtijoukot sijaitsevat Linnunradan halossa, jonka keskus oli kaukana Aurinkokunnan sijainnista. Siten ymmärrettiin, ettemme sijaitse galaksimme keskuksessa. Vuonna 1923 Hubble löysi Andromedan galaksista kefeidejä, joiden perusteella hän sai galaksille niin suuren etäisyyden, ettei se voinut sijaita Linnunradan sisällä. Galaksien todellinen luonne alkoi vihdoin selvitä. 1900-luvun kuluessa kaukoputkien kehittyessä havaittiin yhä kaukaisempia galakseja ja valtavia galaksijoukkoja.


Galaksijoukko.
Galaksit eivät ole levittäytyneet avaruuteen tasaisesti, vaan ovat kerääntyneet erilaisiksi ryhmittymiksi. Mikäli ryhmittymässä on kymmeniä kirkkaita galakseja, kutsutaan sitä galaksijoukoksi (esimerkiksi Neitsyen galaksijoukko). Pienempiä ryhmittymiä kutsutaan galaksiryhmiksi. Jotkin galaksit muodostavat galaksipareja. Ryhmiä, joiden galaksit sijaitsevat hyvin lähellä toisiaan, kutsutaan kompakteiksi galaksijoukoiksi.
Galaksijoukot ryhmitellään usein vielä superjoukoiksi, mutta ne ovat enemmän tai vähemmän keinotekoisesti määriteltyjä muodostelmia, eivätkä ole niin selkeästi painovoiman koossapitämiä kuin galaksiryhmittymät.
Meidän galaksimme, Linnunrata, kuuluu pieneen ryhmään nimeltä Paikallinen ryhmä, jonka arvioidaan sisältävän kolmen kirkkaan galaksin lisäksi yli 40 kääpiögalaksia. Paikallinen ryhmä kuuluu Neitsyen superjoukkoon.


Gladiaattori.
Gladiaattori (, miekkamies) oli Rooman valtakunnan aikaisen kansanhuvituksen esiintyjä. Gladiaattorin tehtävä oli taistella yleensä muita gladiaattoreita tai eläimiä vastaan. Pääosa taisteluista ei päättynyt gladiaattorien kuolemaan, mutta joskus häviäjä surmattiin. Roomalaiset omaksuivat gladiaattorinäytökset etruskeilta. Etruskit järjestivät taistelunäytöksiä hautajaisissa.
Gladiaattorien historia.
Nimitys gladiaattori on lähtöisin latinan kielen sanasta gladius (miekka), joka oli yksi gladiaattoreiden käyttämistä aseista. Usein gladiaattorit olivat sotavankeja, tuomittuja rikollisia tai orjia. Myös vapaita Rooman kansalaisia pestautui eri syistä gladiaattoreiksi.
Gladiaattoritaistelut liittyvät kiinteästi keisari-instituutioon, jossa hallitsijat pönkittivät asemaansa mahdollisimman näyttävillä teurastuksilla. Tätä varten kaikkialle valtakuntaan kohosi amfiteattereita, joista kuuluisin on Rooman Colosseum. Amfiteattereiden yhteydessä toimineet gladiaattorikoulut toimivat myös rangaistuslaitoksina joissa tuomitut saivat mahdollisuuden vapauteen tai kunnialliseen kuolemaan taistellen. Tuomittujen lisäksi kouluihin kirjautui myös vapaaehtoisia jotka taistelivat rahasta.
Kuuluisin gladiaattori lienee Spartacus, joka johti vuonna 73 eaa. laajaa gladiaattorien ja orjien kapinaa. Keisari Commodukselle gladiaattoritaistelut olivat pakkomielle, ja hän alkoi itsekin esiintyä gladiaattorina.
Gladiaattoritaistelut pyrkivät jäljittelemään roomalaisten ja heidän tunnetuimpien vihollistensa välisiä taisteluja. Gladiaattoritaistelut eivät kuitenkaan ensisijaisesti pyrkineet historialliseen aitouteen vaan näyttävyyteen ja gladiaattorien kohtaamisten nykyvastineena on pidetty esimerkiksi väkivaltaisia elokuvia ja urheilulajeja. Lisäksi, kuten Gladiaattorit-kirjan tekijä Fik Meijer huomauttaa, oli roomalainen yhteiskunta julma, sotaisa ja säälimätön, joten sellaisia olivat huvituksetkin.
Ensimmäinen näytäntöihin hillitsevässä tarkoituksessa puuttunut hallitsija oli keisari Konstantinus Suuri, joka määräsi vuonna 325, että ennen gladiaattoreiksi tuomitut rikolliset tuli siitä lähtien tuomita kaivoksille. Syynä tähän lienee ollut lähinnä kivilouhoksilla
vallinnut työvoimapula, koska näytännöt jatkuivat edelleen.
Gladiaattorityypit.
Eri gladiaattorit erikoistuivat eri aseisiin. Oli suosittua asettaa vastakkain gladiaattorit, joiden aseistus ja varustus poikkesivat toisistaan suuresti.
Muuta.
Suetoniuksen mukaan gladiaattorit tervehtivät keisaria fraasilla "Ave imperator, morituri te salutant" ("Terve keisari, kuolemaan menevät tervehtivät sinua"). Tervehdys esitetään joskus myös muodossa "Nos morituri te salutamus" ("Me jotka tulemme kuolemaan, tervehdimme sinua").


Gospel.
Gospel on rytmimusiikkia, jolla ilmaistaan henkilökohtaista tai yhteisön kristillistä uskoa. Gospelmusiikin luominen, esitys, merkitys ja määritelmä vaihtelevat kulttuurista ja yhteiskunnasta riippuen. Gospelia sävelletään ja esitetään eri tarkoituksiin, mukaan lukien esteettistä mielihyvää varten, uskonnollisiin tai seremoniallisiin tarkoituksiin ja viihteeksi. Yleisin aihe on ylistää, palvoa tai kiittää Jumalaa, Kristusta tai Pyhää Henkeä.
Termi tarkoitti alun perin lähinnä Yhdysvaltojen mustan väestön esittämää rytmikästä, kristillistä kuoromusiikkia. Perinteinen gospel on bluesin ja jazzin ohella osa sitä musiikin traditiota, josta moderni populaarimusiikki syntyi 1950-luvulla. Allmusic jakaa gospelin kolmeen luokkaan: afroamerikkalaiseen gospeliin, country gospeliin ja siitä 1970-luvulla syntyneeseen nykyajan kristilliseen musiikkiin. Se oli 1980-1990-luvuilla gospelin suosituin laji, koska se kuulosti valtavirran popmusiikilta varustettuna uskonnollisilla sanoituksilla.
Sana "gospel" tarkoittaa englannin kielessä evankeliumia eli ilosanomaa. Sittemmin gospel-termin merkitys suomen kielessä on eriytynyt tarkoittamaan kaikkea kristillistä uskoa tunnustavaa rytmimusiikkia, jonka sanoitukset vaihtelevat vahvasti Raamatun sanomaan pohjautuvasta julistuksesta uskovan ihmisen arkisiin kokemuksiin. Näin ollen, moderni gospelmusiikki ei rajoitu nykymerkityksessään tiettyyn musiikkityyliin, vaan sen edustajia löytyy niin virsistä, dance-musiikista, rockista, punkista kuin kristillisestä metallimusiikista.
Historia.
Perinteisen gospelmusiikin juuret ulottuvat 1800-luvun Yhdysvaltoihin mustan väestön keskuuteen. Mustilta orjilta oli kielletty omien uskontojen harjoittaminen ja valkoisen valtaväestön uskonnon, kristinuskon, omaksuminen oli helpompaa, kun siihen liitettiin mustan väestön tapoja joihin he olivat tottuneet. Periafrikkalaisia tapoja olivat muun muassa laulu, estoton ilon ilmaiseminen ja tanssi.
Suomessa.
Kirjan "Suomen musiikin historia: Kirkkomusiikki" (2004) määritelmän mukaan "Uudentyyppistä, ennen kaikkea rytmiä korostavaa 'nuorten hengellistä musiikkia' on usein kutsuttu gospelmusiikiksi. Sen katsotaan pohjautuvan USA:n 1800-luvun negrospirituaaleihin, siis kansanmusiikkiin. Tietoisesti sävellettyjä uusia lauluja taas on kutsuttu gospel-lauluiksi, koska niitä sepitettiin evankeliumin levittämistä ajatellen. Gospelmusiikkiin ovat vaikuttaneet myös myöhempi afroamerikkalainen musiikki, jazz ja kansanmusiikki ja myös musikaalit, iskelmät ja yhteiskunnalliset protestilaulut ja rockmusiikki. Uudet laulut kotiutuivat 1950-luvulla Eurooppaan, erityisesti Englantiin ja Saksaan. Niitä liitettiin 1960-luvulla ilmestyneisiin luterilaisten kirkkojen virsikirjojen lisäyksiin ja erillisjulkaisuihin."
Vuonna 1963 Helsingissä Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa Walter Blankenburg, saksalainen teologi ja kirkkomusiikin tutkija, esitteli uusia hengellisen musiikin suuntauksia. Hän soitti näytteeksi osan saksalaisen Martin Schneiderin "Danke"-kappaleesta, jonka myöhemmin Lauttasaaren seurakunnan nuorisopastori Juhani Forsberg suomensi "Kiitos"-nimellä. Kappaleesta tuli suosittu, ja Forsberg perusti lauluyhtyeen Gutzeit-Singers (Hyvän Ajan laulajat), jota on pidetty Suomen ensimmäisenä uuden hengellisen nuorisomusiikin yhtyeenä. Yhteiskunnalliset painotukset olivat tyypillisiä uusissa lauluissa, joita esittivät erityisesti teologian opiskelijat, trubaduurien tapaan kitaralla säestäen. Aikalainen esimerkki on muiden muassa Sataset-yhtyeen kanssa esiintynyt Heikki Laitinen, joka toimi myöhemmin Sibelius-Akatemian kansanmusiikin professorina. Uusi nuorten musiikki levisi nuorisotyön piirissä jäädäkseen, vaikka ilmiötä oli pidetty ohimenevänä perinteitä vaalivien tahojen parissa. 1970-luvulla syntyneitä yhtyeitä olivat myös Dominiciones, Scopus, Treklangen, Kipinät, Sinapinsiemen, Saviastiat ja Logos-trio. Suosituimpia lauluja koottiin Nuorten seurakunnan veisukirjaan, josta julkaistiin lukuisia painoksia vuosien varrella. Oli yleistä, että kanttorit vierastivat uutta nuorten musiikkia, mutta silti eri puolilla Suomea perustettiin heidän johtamiaan nuorisokuoroja, ja Kuusankosken kanttori Tapani Rautasuo on mainittu yhtenä uranuurtajana.
Suomalaisen modernin gospelmusiikin ja samalla kristillisen nuorisokulttuurin yksi alullepanijoista on 1966 perustettu Pro Fide -yhtye. 1960- ja 1970-luvuilla monet kauhistelivat ja tuomitsivat musiikin sen rytmikkyyden ja tyylilajin perusteella. "Kirkkomusiikki"-kirjan mukaan Pro Fiden kaltaiset rockmusiikin alueella toimivat gospelyhtyeet ovat usein syntyneet kääntymiskokemusta ja henkilökohtaista uskonratkaisua korostavien piirien ympärille. Laulujen julistavuus oli tyypillistä yhtyeelle, ja Pro Fide toimi huomattavissa määrin Suomen Raamattuopiston evankelioimis- ja nuorisotyössä. Yhtye on edelleen olemassa 40 vuoden taipaleen jälkeen. Kaksi huomattavaa uranuurtajaa ovat olleet Jaakko Löytty (s.1955) ja Pekka Simojoki (s.1958). Afrikkalaisen musiikin vaikutteet olivat tyypillisiä molemmille. Löytylle myönnettiin 1987 Kirkon musiikkipalkinto, ja häntä "on pidetty uutena Lönnrotina, joka liikkuu niin teksteissään kuin sävelmissään maailmanlaajuisesti aiheesta toiseen." Simojoki sävelsi useita menestyksiksi nousseita messuja, joissa yhdistyi suomalainen kansanmusiikki, afroamerikkalainen musiikki sekä rock ja jazz, ja hän kritisoi suomalaista jumalanpalvelusta, josta hänen mielestään oli tullut "liian hieno". 1980-luvulla tutuiksi tulleita suomalaisia kristillisen musiikin vaikuttajia olivat muiden muassa The Road, Exit ja Gospel Power. Nuorten musiikin ympärille alettiin järjestää erilaisia festivaaleja, ja niistä ovat erityisesti vastanneet Kansan Raamattuseura, Luterilainen Evankeliumiyhdistys ja gospelyhdistykset.
Suomi-gospelin määritelmästä.
Englanninkielisissä maissa gospel musiikkiterminä viittaa juuri spirituaaleihin ja mustaan gospeliin. Suomessa taas puhutaan käsitteestä "Suomi-gospel", koska termi on joidenkin määritelmien mukaan laajempi. "Kahden maan kansalaiset - Suomi-gospelin historiaa" (2005) -kirjan mukaan termin laajuus Suomessa johtuu siitä, että "gospel on sanana niin iskostunut yleiseen tajuntaan". "Suomi-gospelin historiaa" kuvaa myös, että "Suomi-gospel on hengellistä nuorisomusiikkia", mutta että se on määritelmänä "aikansa elänyt", sillä "määritelmään on tullut mukaan rytmilliset hengelliset laulut, joiden yleisön ikäjakauma vaihtelee lapsista vanhuksiin." Suomi-gospelista on myös puhuttu kirjassa "kristillisenä rytmimusiikkina". Samoin kirjassa kerrotaan, että "Koska Suomessa kuulee harvoin afroamerikkalaisia spirituaaleja, Suomi-gospel otti vaikutteensa 1960-luvun popin ja rockin vallankumouksesta." The Beatlesin ja Rolling Stonesin kaltaiset yhtyeet vaikuttivat erityisesti 1960-luvun Suomi-gospel-yhtyeisiin. Termi pois lukee hengellisen aikuismusiikin, klassisen laulun, soitinmusiikin ja kirkkosäveltaiteen, josta puhutaan myös hartaana musiikkina. Yhdysvalloissa Suomi-gospelia vastaa käsite CCM, Contemporary Christian Music (nykyajan kristillinen musiikki, tai hengellinen populaarimusiikki).
Gospelmusiikki nuorisotyössä.
Gospelmusiikilla on oma roolinsa seurakuntien nuorisotyössä. Kysymyksessä hengellisen populaarimusiikin merkityksestä on viitattu Lutherin ajatuksiin, että laulettu evankeliumi on tehokkaampaa kuin puhuttu. Luther uskoi, että musiikki on Jumalan lahja eikä ihmisen aikaansaannos, itsessään hyvää, ja että musiikissa oleva paha on todellinen paha. Lutherin mukaan hyvä musiikki on Jumalasta ja huono Saatanasta. Tummaa valoa -yhtyeen eräs muusikko uskoi olevan tärkeää, että rippikouluikäiselle nuorelle esitellään hengellistä populaarimusiikkia ja rikotaan stereotypia hengellisen musiikin yksipuolisuudesta, huonosta laadusta ja epäuskottavuudesta. Diakonia-ammattikorkeakoulun opinnäytetyössä vuodelta 2003 hengellisen musiikin uskotaan olevan tärkeä osa nuoren hengellistä kasvua ja säilyttävän tämän roolin elämänvarrella, vaikka musiikin muotokieli muuttuisi. Tietyt gospelmuusikot ja nuorisotyöntekijät uskovat, että "nuorille on puhuttava nuorten omalla kielellä" - virsien koetaan olevan nuorille liian vaikeita eikä muotokielellään puhuttelevan heitä. Vastaavia näkökulmia on perusteltu lisäksi nykyajan asiantuntijoiden näkemyksillä musiikin luonteesta. Esimerkiksi musiikkiterapeutti Heidi Ahonen kirjoittaa kirjassaan "Musiikki - Sanaton kieli" (1997), että musiikilla neurologisfysiologisia ja psykologisia vaikutuksia ihmisiin - musiikki stimuloi ihmistä yhtä aikaa fyysisesti että psyykkisesti.
Gospel-genren erityispiirteitä ja ilmiöitä.
Gospelmusiikkia ei yleensä löydä tavallisista musiikkia myyvistä myymälöistä, sillä sen markkinaosuus on melko pieni. Osin siksi sille on tullut salaperäinen leima, mutta useimmiten etsivä kuitenkin löytää hyllyjen välistä tunnetuimpien yhtyeiden levyjä.
Kristillisessä nuorisokulttuurissa on joitakin erityispiirteitä populaarikulttuuriin nähden. Populaarikulttuuriin yleisesti liitettyä päihteiden käyttöä ei juurikaan esiinny. Toisinaan tilaisuuksissa on mahdollisuus myös sielunhoitoon (lyhytaikaista keskusteluapua), jossa nuoret voivat keskustella ja jakaa ongelmiaan muiden uskovaisten kanssa.
Maata Näkyvissä -festareiden, joka on Pohjoismaiden suurin kristillinen nuorille suunnattu tapahtuma (vuosittain yli 11 000 osallistujaa), merkittävänä osana on gospel-musiikki. Muita vuosittain järjestettäviä kristillisiä musiikkitapahtumia ovat muun muassa VappuGospel, Ristirock, Joensuun Gospel-festivaalit ja Evankeliset Musiikkimessut.
Uskotaan, että aloittelevien gospelartistien- ja yhtyeiden on helpompaa saada keikkoja kuin alkuvaiheessa toimivien sekulaariyhtyeiden, kunhan musiikki on vain julistavaa. Tämä on eräs syy siihen, että osa gospelyhtyeistä jättää kristillisen missionsa saatuaan tarpeeksi suosiota sekulaarikentillä. Toinen näkökulma taas on, että mikään yhtye ei halua kristillistä leimaa otsaansa, ellei tosissaan ole asian takana. Radiosoittoa saaneista nimistä gospel-taustaa on muun muassa Anssi Kelalla, Juha Tapiolla ja Zen Cafén Samuli Putrolla. Aikoinaan metallivaikutteisessa Yhdeksäs hetki -gospelyhtyeessä soittanyt Kela on todennut kristillisissä piireissä soittamisesta: "Se oli älyttömän arvokasta aikaa, muusikon urani peruskoulu, joka antoi valmiudet siihen, mitä nyt teen. Gospel-puolella soittotaitoa katsottiin läpi sormien, mikä maallisella puolella ei olisi ollut mahdollista."
On myös huomattavaa, että gospel-käsitteen ja -lajin erityispiirteisyyden takia osa artisteista ei halua itseään kutsuttavan gospelmuusikoiksi. Tämä johtuu toisinaan siitä, että osa musiikintekijöistä arvioi gospel-leiman vähentävän mahdollisuuksia menestyä levytys- ja konserttirintamalla. Tästä asetelmasta johtuen on olemassa gospelyhtyeitä, jotka kuitenkin kieltävät olevansa "gospelyhtye", vaikka esiintyvät enemmän tai vähemmän säännöllisesti gospeltapahtumissa. Mikko goes to Heaven -yhtyeen Mikko Nikula on arvellut eräässä lehtijutussa: "Valtavirrassa oleellista on viihteellisyys, eikä siellä voida käsitellä kauhean vakavia asioita. Ihmissuhteet ovat se aihe, joista siellä voidaan tehdä sydäntäsärkeviä lauluja. Hengelliset aiheet ovat vieraita jossain baari- tai klubiympäristössä." Bass'n Helen-yhtyeen Harri Heleniuksen mukaan baareissa, klubeissa ja ravintoloissa gospelyhtyettä ei välttämättä haluta esiintymään käytännön syistä: "Siellä ongelmalliseksi osoittautui se, kun paikan tavoite [on] myydä mahdollisimman paljon viinaa ja esiintymään tulee bändi, jonka taustat ovat sellaiset, että bändi ei mahdollisesti tue tätä pyrkimystä."
Vaikka moderni gospelmusiikki onkin pitkään ollut marginaalimusiikkia, on suomalainen gospelmusiikki saanut jalansijaa myös albumilistoilla. Esimerkiksi forssalaisen 2006 ilmestynyt toinen pitkäsoitto "Enne" oli neljä viikkoa Suomen virallisella albumilistalla, nousten sijalle 27. Vuonna 2007 Exit-yhtyeen "Sateen kohinaa" nousi ilmestymisviikollaan aina albumilistan sijalle 6 ja vuoden 2008 syksyllä suomalaisen gospelkentän suosituimpiin yhtyeisiin kuuluva The Rain -yhtyeen "Yhtä kuin voitto" -albumi kipusi ilmestymisviikollaan virallisen albumilistan sijalle 2. Osa gospelmuusikoista, erityisesti vanhemman polven edustajista, suhtautuvat epäilyksellä gospelin kaupallistamiseen ja eivät näe ongelmana sitä, että isot radioasemat karttavat gospelmusiikkia. Esimerkiksi pitkän linjan gospelmuusikko Jaakko Löytty sanoi mielipiteenään Music & Mission -lehden helmikuun numerossa 2005: "On oikeastaan hyvä, että gospel kulkee marginaalissa. Uskonnon ja viihteellisyyden sekoittaminen on älyttömän vaarallista. Se ei palvele uskontoa eikä viihdettä."
Gospel populaarikulttuurissa.
"Controversies of the music industry" -kirjan mukaan gospelmusiikki on kiistanalaista, koska "joillekin hartaille kristityille CCM ja gospel ovat vain yksi keino muiden joukossa 'sielujen voittamisessa Kristukselle'. Jopa kunnianarvoisa kristitty evankelista Billy Graham käyttää kristillisiä rock ja rap -yhtyeitä kuten Jars of Clayta ja dc Talkia kiertueillaan."
Populaarikulttuurissa gospelmusiikkia on arvosteltu sen tavasta riippua valtavirran musiikkisuuntauksista. "Soundi"-lehden toimitussihteeri Tero Alanko kirjoitti vuonna 2005 mielipiteenään: "Gospelmusiikki on minulle vain hupaisa anekdootti. Se on surkea kompromissi - musiikkia, joka imitoi rockin muotoa, mutta josta puuttuu sen henki... Rock on taidemuoto, jossa voi laulaa melkein mistä tahansa. Rockissa ei kuitenkaan voi laulaa uskonnosta, ainakaan siihen sävyyn kuin gospelmusiikissa tehdään. Rock'n roll korostaa yksilöllisyyttä ja muista erottumista. Uskonto tukahduttaa ne. Kummasta lähtökohdasta syntyy kiinnostavampaa taidetta? Tietenkin siitä, kumpi antaa tekijälleen enemmän mahdollisuuksia."
Gospelmuusikko Pekka Simojoki on todennut Iisalmen Sanomien artikkelissa 2008, että gospelin laajasta valikoimasta huolimatta suomalaiset ovat hengellisen musiikin kanssa varuillaan: "Se on äärimmäisen intimiteetin asioita. Ei gospelia kuule Novalla. Suomalaisilla on tietynlailla traumaattinen kulttuuri ja siksi gospel-musiikinkin kuunteleminen on arka asia. [Toisin kuin Yhdysvalloissa...] Täällä taas radiossa voidaan puhua melkein mistä tahansa muusta, paitsi Jeesuksesta. Gospel-musiikista saatetaan todeta, että älyttömän hyvää musaa muuten, paitsi väärät sanat." Kysyttäessä, miksi yhdysvaltalainen listayhtye voi lieveteksteissään kiittää Jumalaa leimautumatta kristilliseksi yhtyeeksi mutta suomalainen ei, gospelista pro gradu -tutkielmaa tekevä Mikko Nikula uskoo: "Se on kulttuurinen juttu, asenneilmasto on meillä jyrkempi kuin vaikkapa Amerikassa, mutta ehkä tilanne on vähän muuttumassa Suomessakin. Joku Samuli Edelmann esimerkiksi teki virsilevyn, joka myi hirveästi."


Gladiaattorit.
"Gladiaattorit" on kansainvälinen formaattisarja, jossa taistellaan gladiaattorimestaruudesta. Alkuperäistä ohjelmaa "American Gladiators" tehtiin Yhdysvalloissa vuosina 1989–1996 sekä uudestaan vuonna 2008. MTV3-kanavalla vuosina 1993–1994 näytetty Suomen versio oli Renny Harlinin ohjaama. Version tuottajana toimi Markus Selin ja tuotantoyhtiönä Harlin & Selin Productions. Sarjaa näytettiin uusintana vuonna 2002.
Yleistä.
Ohjelmassa kilpailijat kamppailivat toisiaan ja ”gladiaattoreita” vastaan useissa eri lajeissa. Kussakin jaksossa mukana oli kaksi keskenään kamppailevaa mies- ja naiskilpailijaa. Gladiaattorit olivat ammattimaisia voimailijoita, kuten kehonrakentajia. Heidän tehtävänään oli vaikeuttaa kilpailijoiden suorituksia, ja he käyttivät esiintyessään iskeviä peitenimiä. Kilpailijat, jotka varsinaisesti kisasivat mestaruuden voitosta, esiintyivät omilla nimillään. Kilpailupaikka oli koko ajan huvipuisto Planet FunFun. Kutsuvieraina nähtiin mm. Jón Páll Sigmarsson, moninkertainen Maailman vahvin mies.
Lajit.
Stunt-radalle lähdettiin tasoituksella: siihen astisten pisteiden erosta tuli lähtöero, joka oli puoli sekuntia pisteestä.
Kilpailijoilla oli eriväriset asut: toisella kokomusta ja toisella valkoinen/purppuranvärinen (naiset) tai mustavalkoinen (miehet).
Varotoimet.
Kaikissa lajeissa käytettiin vahvoja suojaimia: vähimmillään ne olivat polvi-, ranne- ja kyynärpäätuet, päänsuojus sekä hammas- ja alasuojat. Kaupunkisodassa käytettiin lisäksi rintapanssaria ja suojalaseja, kaksintaistelussa ja ihmiskuulassa päänsuoja korvattiin amerikkalaisen jalkapallon kasvosuojallisella kypärällä, lisäksi kädet suojattiin jääkiekkokäsineillä. Jotkut kilpailijat ja gladiaattorit pitivät useimpien lajien aikana rannetuellisia suojahansikkaita pelkkien rannetukien asemesta.
Pari voimistelijataustaista kilpailijaa piti ranne- ja kyynärpäätukia vasta stunt-radalla. Jotkut heistä käyttivät kaupunkisodassa etenemiseensä hyvin näyttäviä lento- tai tavallisia kuperkeikkoja.
Kolhuja matkalla.
Kilpailu oli niin rajua, että molempien tuotantokausien aikana useampikin kilpailija jos gladiaattorikin joutui keskeyttämään loukkaantumisen takia; kilpailijan tilalle tuli varakilpailija joka peri kaikki pisteet suoraan. Tyypillisimpiä vammoja olivat painissa tai taistelupallossa tulleet polvi- ja nilkkavammat.
Tilanne oli monesti jännittävä: joskus toinen kilpailijoista meni jo alusta alkaen omia menojaan - mutta sattui niinkin että pitkään varmahkossa johdossa ollut kilpailija tipahtikin stunt-radalla käsipyörästä tai loukkasi jalkansa hypyssä, jolloin takaa-ajoasemassa ollut menikin karkuun ja voittoon.


Graniitti.
Graniitti kuuluu jähmettyneisiin kivilajeihin eli magmakivilajeihin ja niiden alaryhmään syväkivilajit. Se on syntynyt intrusiivisesti hitaasti jäähtyvissä magmapesäkkeissä syvällä maan kuoressa.
Graniitti on yksi Suomen yleisimpiä kivilajeja. Se koostuu kvartsista, kiilteestä, maasälvästä ja joskus myös sarvivälkkeestä, jotka voidaan erottaa rakeina kiven pinnassa. Graniitin väri vaihtelee melko paljon maasälvän värin (joka vaihtelee punaisesta miltei valkoiseen) ja määrän mukaan tumman punaruskeasta vaaleanharmaaseen. Myös raekoko vaihtelee muutamasta sentistä alle milliin. Erikoisia graniittimuunnoksia ovat mm. pallograniitit sekä erityyppiset rapakivigraniitit, joita louhitaan koriste- ja rakennuskiveksi. Graniitin keskimääräinen tiheys on 2,75 g/cm3. Graniitti on felsinen kivi. Graniitti on kovaa ja kestävää. Graniittia on käytetty rakennusten kivijalkojen rakentamiseen ja sitä käytetään yleisesti teiden reunakiveyksiin.
Vuorten poimutuksen yhteydessä korkeassa lämmössä ja kovassa paineessa graniitti muuttuu gneissiksi, joka kuuluu metamorfoituneihin kivilajeihin.


Grafiittihidasteinen kanavatyyppinen reaktori.
Grafiittihidasteinen kanavatyyppinen reaktori eli RBMK () on vesijäähdytteinen ja grafiittihidasteinen ydinreaktori. Polttoaineena on rikastettu uraanioksidi, mahdollisesti myös rikastamaton luonnonuraani. Polttoaine ja jäähdytinputket sijaitsevat pystysuorina massiivisessa grafiittilohkossa, joka on typellä ja heliumilla täytetyssä paineastiassa grafiitin hapettumisen estämiseksi. Jäähdytinaine on 75 baarin paineessa, ja se poistuu reaktorista 350 °C:n lämpötilassa höyrynä, jollaisena se johdetaan suoraan turbiiniin. Reaktorin polttoainetta voidaan vaihtaa käytön aikana, mikä mahdollistaa ydinasekelpoisen plutoniumin tuottamisen.
Ominaisuudet.
RBMK-reaktori on kehitetty Neuvostoliitossa Anatoli Aleksandrovin johdolla, ja se tunnetaan laajimmin Tšernobylin voimalan reaktorina. Toisin kuin puhtaasti siviilikäyttöön tehdyissä kevytvesireaktoreisssa, hidastinaine on palonarkaa hiiltä. RBMK on alusta asti tunnettu epävakaana reaktorityyppinä. Siinä on sekä suunnitteluvikoja että tarkoituksellisia ominaisuuksia, jotka olennaisesti heikentävät reaktorin turvallisuutta. Reaktorilla on tietyillä tehoalueilla taipumusta yllättäviin tehonnousuihin ja epävakauteen. Lisäksi reaktorin säätösauvojen kärjistä puuttuu absorbaattoriaine, jolla reaktiota säädetään. Näin ollen säätösauvojen syötöllä ei aluksi ole reaktiota hillitsevää vaikutusta – pahimmillaan päinvastoin. Reaktorin hidastinaine grafiitti eli alkuaine hiili voi vakavassa onnettomuudessa syttyä palamaan, mikä mahdollisti yhdessä muiden suunnitteluvikojen kanssa Tšernobylin onnettomuuden massiivisen päästön. RBMK-reaktoreiden suunnitteluvikoja on nyttemmin korjattu.
Käyttö.
RBMK-tyyppisiä eli grafiittihidasteisia kiehutusvesireaktoreita on yhä käytössä entisen Neuvostoliiton alueella kaikkiaan 12 kpl(2005). Ne tuottavat vielä miltei puolet nykyisen Venäjän ydinsähköstä. Kaikkiaan alueen sähköstä tuotetaan ydinvoimalla runsaat kymmenen prosenttia. Tauoton reaktorin käyttö on mahdollista, sillä polttoaine voidaan vaihtaa käytön aikana uuteen erikseen kussakin polttoainekanavassa. Operaatio tehdään reaktorihallin 200 tonnia painavalla latauskoneella.
Polttoaineen vaihto "lennossa" merkitsee myös sitä, että RBMK-tyyppiä voidaan käyttää plutoniumin tuotantoon ydinaseita varten. Soveltuvuus sotilaskäyttöön selittää sitä, ettei Tšernobyl-tyypin voimaloita viety ulkomaille. Ns. painevesireaktoriin verrattuna RBMK oli lisäksi halpa ja sen osia voitiin valmistaa tavallisissa konepajoissa. RBMK oli Neuvostoliiton ydinvoimateollisuuden selkäranka huhtikuussa Ukrainassa 1986 sattuneeseen Tšernobylin turmaan asti. Sittemmin RBMK-mallin reaktorihankkeita alettiin perua ja käytössä oleviin reaktoreihin tehtiin teknisiä muutoksia, joiden toivotaan estävän Tšernobylin onnettomuuden toistuminen.
Suomea lähimmät RBMK-voimalat ovat Leningradin ydinvoimala Sosnovyi Bor, Pietarin läheisyydessä, sekä Smolenskissa Ukrainan rajan tuntumassa (kolme valmista 950 megawatin yksikköä, lisäksi yhtä ei ole otettu käyttöön). Ignalinan ydinvoimala Liettuassa (kaksi 1450 megawatin yksikköä) ajettin alas joulukuussa 2009. Jos vanhat päätökset toteutuvat, toimivia RBMK-reaktoreita on määrä alkaa poistaa käytöstä lähivuosina. Urakka pitäisi saada päätökseen kymmenessä vuodessa. Energiahuolto on IVY:ssä kuitenkin niin tiukoilla, että suunnitelma vaikuttaa epärealistiselta.
Tšernobylin onnettomuuden jälkeen saman tyypin valmiita voimaloita alettiin parantaa lisäämällä niihin turvallisuusjärjestelmiä. Sosnovyi Borin ykkösyksikköön tehtiin puolitoista vuotta kestänyt korjaus, ja sama työ on käynnissä kakkosessa. Suurimmat ongelmat Sosnovyi Borissa liittyvätkin kahteen vanhimpaan reaktoriin. Niihin rakennettiin 1995 samanlaiset onnettomuuksien paikantamisjärjestelmät kuin kahteen uusimpaan reaktoriin. Järjestelmä on olennainen reaktorin sulkemisen kannalta ajoissa ennen tilanteen riistäytymistä hallinnasta.
Suomen ja Venäjän turvallisuusyhteistyö.
Suomi ja Venäjä ovat tehneet yhteistyötä Sosnovyi Borin ja muiden Suomen lähellä sijaitsevien ydinvoimaloiden turvallisuuden parantamiseksi. Projekti on ollut mallina kaikille muille RBMK-laitosten muutoksille. Yhteistyön tuloksia ovat diesel-varavoimaloiden, valvontakameroiden ja kulunvalvonnan rakentaminen voimaloihin. Aikaisemmin Venäjän ydinvoimaloita ei ollut edes aidattu kunnollisesti. Valvontakameroilla voimalan johto voi huolehtia muun muassa siitä, että valvomossa on tarpeellinen henkilökunta läsnä. Mahdolliset tulipalot sekä höyry- tai vesivuodot havaitaan kameroiden välityksellä nopeasti.
STUK:n tarkastajat totesivat ultraäänitutkimuksissa monien venäläisvoimaloiden vesiputkien heikon laadun ja niiden uudistaminen on ollut eräs kiireellisimmistä töistä. Muita turvallisuuden kannalta tärkeitä uudistuksia ovat voimaloiden sisäpuhelinjärjestelmien parantaminen ja sähköjärjestelmien huolto. Alun perin sisäpuhelimien soittoääni peittyi usein voimalan meluun. Nyt puhelimissa on soittoäänen kanssa samanaikaisesti toimiva valosignaali.
Diesel-varavoiman lisääminen on erittäin tärkeä parannus turvallisuuteen, sillä aikaisemmin RBMK-voimalat ovat olleet Venäjän valtakunnan sähköverkon varassa. Sähkön katkeaminen voimalassa reaktorin käydessä pysäyttäisi kaikki jäähdytysvettä kierrättävät pumput ja voisi aiheuttaa Tšernobylin toisinnon, koska RBMK-reaktorilla on taipumus kiihtyä itsekseen. Voimalan henkilökunta testaa diesel-varavoiman toiminnan vuosittain.
Venäjän ydinvoimaloiden henkilökunnan koulutus ja palkkaus on ollut eräs tärkeimmistä turvallisuusongelmista, joiden ratkaisu on Venäjän talousvaikeuksien aikana 1990-luvulla ollut eräs suurimpia tehtäviä. STUK on osallistunut RBMK-voimaloiden valvomosimulaattorin rakentamiseen. Henkilökunnan koulutus ja ydinvoimalan sisäinen komentoketju ovat tärkeitä tekijöitä poikkeustilanteissa, kuten kaikki tähänastiset ydinturmat osoittavat.
Suomen lähellä sijaitsevien venäläisten ydinvoimaloiden alueille STUK on saanut Venäjän hallitukselta luvan rakentaa radioaktiivisen säteilyn mittausasemat. Ne ovat samanlaisia kuin STUK:in Suomessa käyttämät valtakunnalliset säteilyn varoitus- ja mittausasemat. Suomen avustuksella RBMK-laitoksiin on myös asennettu hälyttimet, jotka varoittavat ääni- ja valosignaalein reaktorin lähestyessä epävakaaksi tiedettyä tehoaluetta.


George Orwell.
George Orwell, oikealta nimeltään Eric Arthur Blair (25. kesäkuuta 1903 Motihari, Bengali, Intia – 21. tammikuuta 1950 Lontoo, Britannia) oli brittiläinen vasemmistolainen kirjailija ja lehtimies. Hänen kirjoistaan tunnetuimpia ovat Espanjan sisällissotaa kuvaava reportaasi "Katalonia, Katalonia", neuvostokommunismia vertauskuvallisesti kritisoiva "Eläinten vallankumous" ja antitotalitaristinen dystopiakuvaus "Vuonna 1984".
Nuoruus ja varhainen kirjallinen ura.
George Orwell syntyi Intiassa siirtomaavirkamiehen poikana, mutta sai kuitenkin koulutuksensa englantilaisissa sisäoppilaitoksissa. Valmistuttuaan Etonin eliittikoulusta 1921 Orwell lähti isänsä uralle ja työskenteli brittiläisen imperiumin siirtomaavirkamiehenä Intiassa ja Burmassa. Nämä kokemukset saivat hänet vakuuttumaan siitä, että brittivalta ei ainakaan silloisessa muodossaan ollut hyväksi alusmaille. Hän ei kuitenkaan kannattanut täyttä itsenäisyyttä siirtomaille, vaan ajoi mm. Arabian Lawrencen (”uusi imperialismi”) ajatuksia muistuttavassa hengessä rakentavaa, tasa-arvoista kumppanuutta Britannian ja sen entisten siirtomaiden välille. Esimerkiksi Mahatma Gandhin toimintaan Orwell suhtautui hyvinkin kriittisesti. Siirtomaakokemuksistaan hän kirjoitti ensimmäisen romaaninsa "Burmese Days" (1934).
Erottuaan siirtomaavirkamiehen tehtävistä 1927 Orwell eli joitakin vuosia Pariisin ja Lontoon köyhälistön keskuudessa, yrittäen päästä alkuun kirjailijanurallaan ja elättäen itsensä tilapäistöillä, kuten opettajana ja kirjakauppiaana. Kokemuksistaan hän julkaisi reportaasikirjan "Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa" (1933). Myöhemmin hän jatkoi samaa teemaa kirjalla "Tie Wiganin aallonmurtajalle" (1937), joka perustui hänen Pohjois-Englannin köyhien hiilikaivostyöläisten keskuudessa viettämäänsä aikaan. Orwellin reportaaseja pidetään yhteiskunnallisen kirjallisuuden klassikoina, ja 1930-luvulla hän myös aloitti laajan ja laadukkaan esseetuotantonsa. Orwell julkaisi 1930-luvulla myös neljä kaunokirjallista romaania, mutta sekä kriitikot että kirjailija itse pitivät niitä keskinkertaisina. 1930-luvun loppuun mennessä Orwell kuitenkin tuli jo toimeen kirjallisista töistään saamillaan tuloilla ja saattoi antautua kokopäiväiseksi kirjailijaksi.
Orwell osallistui 1936–1937 vapaaehtoisena Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisten puolella. Hän soti neljä kuukautta Aragonian rintamalla anarkistien kanssa yhteistyössä toimineen, lähinnä trotskilaismielisen marxilaisen POUM-puolueen miliisijoukoissa. Stalinistinen Espanjan kommunistipuolue kuitenkin aloitti puhdistuksen POUMia ja muita poliittisesti ”harhaoppisina” pitämiään liittolaisia vastaan. Kaulaan haavoittunut Orwell pelastui täpärästi kommunistien kynsistä ja palasi Englantiin. Kotiin palattuaan hän kirjoitti kirjan "Katalonia, Katalonia" (1938), jossa hän kuvasi kokemuksiaan sodassa ja tasavaltalaisten poliittisia ristiriitoja. Teos on yksi kaikkien aikojen klassisimpia sotareportaaseja.
Toisen maailmansodan aikana Orwell työskenteli Britannian yleisradioyhtiössä BBC:ssä propagandatehtävissä.
Vuonna 1945 hän vietti kolme kuukautta Ranskassa, Saksassa ja Itävallassa sotakirjeenvaihtajana.
Varsinaisen läpimurtonsa kirjailijana hän teki vasta sodan jälkeen romaaneillaan "Eläinten vallankumous" ja "Vuonna 1984".
Poliittiset mielipiteet.
Viimeistään Espanjan sisällissodan kokemukset saivat Orwellin vakuuttuneeksi kommunismin tuhoisuudesta myös vasemmistolaisuudelle (”"kommunistinen puolue on nykyään vastavallankumouksellinen voima"”) ja tekivät hänestä neuvostokommunismin tiukan vastustajan. 1949 Orwell listasi Britannian ulkoministeriön kommunisminvastaista propagandaa tekevälle osastolle kommunisteiksi ja Neuvostoliiton myötäilijöiksi epäilemiään kulttuurihenkilöitä, joiden kanssa tehtävää yhteistyötä ministeriön tulisi välttää. Orwell tunsi kuitenkin aina solidaarisuutta Katalonian vallankumouksen anarkistista alkuvaihetta kohtaan, eikä vallankumouksellinen väkivaltaromantiikka ollut hänelle täysin vierasta. Esimerkiksi toisen maailmansodan alussa, natsien hyökkäysvaiheen aikana kirjoitetussa pitkässä esseessään"The Lion and the Unicorn" (”Leijona ja yksisarvinen”) hän näki kommunisteista riippumattoman mutta vasemmistososialistisen, ehkä verisenkin vallankumouksen Englannissa väistämättömänä, jopa toivottavana.
Orwell arvosteli isänmaallisuutta siitä, että se hänen mielestään teki ihmiset epäkriittisiksi oman maansa ulkopolitiikkaa kohtaan. Orwell esimerkiksi kirjoitti, että ”nationalisti ei vain jätä tuomitsematta oman puolensa tekemiä hirmutekoja, vaan hänellä on myös huomattava kyky olla edes kuulematta niistä”. Toisen maailmansodan aikana hän toimi kodinturvajoukoissa (Home Guard) ja yritti päästä myös rintamalle, mutta pahenevan keuhkotuberkuloosinsa vuoksi häntä ei hyväksytty armeijaan. Sodan aikana hän puolusti näkyvästi kirjailija P. G. Wodehousea jota syytettiin maanpetoksellisesta yhteistyöstä natsien kanssa.
Orwell arvosteli jyrkästi kuuluisassa esseessään "Politics and the English Language" kielen käyttämistä poliittisena välineenä ja todellisuuden naamioimista kiertoilmaisuin.
George Orwell oli Britannian tiedustelupalvelun seurannassa 1920-luvulta lähtien, koska epäiltiin hänen olleen kommunisti. Nyt näitä raportteja on asetettu luettaviksi Britannian kansallisarkiston sivuille.
"Eläinten vallankumous" ja "Vuonna 1984".
Toisen maailmansodan jälkeen kirjoitetussa tieteiskirjassaan "Vuonna 1984" Orwell maalaa klassiseksi muodostuneen dystopian tulevaisuuden totalitaarisesta tarkkailuyhteiskunnasta, jota johtaa myyttinen ”Isoveli”. Kirjasta ovat myös peräisin termit ”uuskieli” ja ”ajatusrikos”.
"Eläinten vallankumous" on faabeli, joka kritisoi Venäjän vallankumousta seurannutta kehitystä Neuvostoliitossa.
Orwell ei saanut nauttia kauan kirjojensa suosiosta, sillä hän kuoli jo tammikuussa 1950 vain 46-vuotiaana tuberkuloosin aiheuttamaan keuhkoverenvuotoon.
Tuotanto.
Orwellin laajaa esseetuotantoa arvostetaan englanninkielisessä maailmassa erittäin paljon, ja sitä on julkaistu eri kokoelmina. Suomeksi on ilmestynyt valikoima "Kun ammuin norsun ja muita esseitä".
Aiheesta muualla.
*


Geologia.
Geologia (kreikan sanoista γη- ("ge-", "maa") ja λογος ("logos", "tiede")) on tieteenala, joka tutkii Maata ja sen historiaa, rakennetta, koostumusta sekä sen muotoutumiseen vaikuttavia tapahtumia. Tutkimuksen kohteena ovat maankuoren kivet ja kiviä synnyttävät prosessit. Geologian sovelluksilla on taloudellista merkitystä etenkin malmien, mineraalien ja fossiilisten polttoaineiden etsinnässä.
Geologia jakaantuu useaan tutkimushaaraan. Näissä perehdytään muun muassa maakamaran kemialliseen koostumukseen, luonnonvarojen etsintään ja arviointiin. Geologiassa käytetään apuna niin fysiikkaa, biologiaa kuin kemiaa.
Suomessa geologia on jaettu perinteisesti kallioperägeologiaan ja maaperägeologiaan.
Suomessa geologiaa voi opiskella pääaineena Helsingin yliopistossa, Oulun yliopistossa, Turun yliopistossa ja Åbo Akademissa.
Historia.
Vanhimmat geologian tutkimukset ovat Antiikin Kreikasta. Theofrastos tutki kiviä 300-luvulla eaa. ja roomalainen Plinius vanhempi käsitteli mineraaleja ajan laskun alun aikoihin.
Varsinaisen geologian uskotaan kehittyneen keskiajalla islamilaisessa maailmassa. Samaan aikaan Kiinassa Shen Kuo teki geologisia tutkimuksia. Uudella ajalla tieteen painopiste siirtyi Eurooppaan. Englantilaista James Huttonia pidetään nykyaikaisen geologiantutkimuksen isänä. Hutton kumosi käsityksen, etät maa oli 6000 vuotta vanha, ja korvasi sen teorialla ikivanhasta, alati muuttuvasta maankuoresta jonka liikkeiden vomanlähteenä on sisäinen lämpö. Modernin geologian merkittävimpänä löytönä pidetään laattatektoniikkaa.
Richard de Bury käytti ensimmäisen kerran termiä "geologia" vuonna 1473. Nykyisessä merkityksessä sanaa käytti ensimmäisen kerran Jean-André de Luc vuonna 1778. Termin virallisti Horace Bénédict de Saussure vuonna 1779.
Geologinen ajanlasku.
Geologinen ajanlasku jakaa maapallon historian viimeisimmät noin 4,5 miljardia vuotta kansainvälisesti sovittuihin ajanjaksoihin, joiden pituus vaihtelee miljoonista vuosista tuhansiin miljooniin vuosiin. Ajanjaksot esitetään yleensä alaspäin vanhenevassa järjestyksessä, joka symboloi karkeasti sedimenttikivikerrostumia. Täydellistä kaikki ajanjaksot kattavaa sedimenttikivikerrostumaa ei ole olemassa joten tutkimustietoa on hankittu ympäri maapalloa sijaitsevista osakerrostumista. Kansainvälinen "International Commission on Stratigraphy" -järjestö (ICS) pyrkii standardisoimaan ajanjaksojen nimityksiä ja ajoituksia.
Geologian tutkimat materiaalit.
Kivi on materiaali, joka muodostuu mineraaleista ja luokitellaan mineraalisisältönsä mukaan. Kivet luokitellaan yleensä ne muodostaneiden prosessien mukaan magmakiviin, sedimenttikiviin ja metamorfisiin kiviin. Maaperägeologia (kvartäärigeologia) tutkii kiinteää kallioperää peittäviä irtaimia maalajeja. Näihin kuuluvat hiekka, sora ja turve.
Maapallon rakenne.
Maapallon kerrokselliseen rakenteeseen kuuluvat maan kuori, Maan vaippa ja maan ydin.
Laattatektoniikka on teoria, joka selittää litosfäärilaattojen liikkeen mekanismia ja liikkeen vaikutuksia.


Grover Cleveland.
Stephen Grover Cleveland (18. maaliskuuta 1837 – 24. heinäkuuta 1908) oli Yhdysvaltain 22. (1885–1889) ja 24. (1893–1897) presidentti, ja toistaiseksi ainoa virassa jatkanut presidentti, joka ei ole palvellut yhtäjaksoisesti.
Ennen presidentiksi nousuaan Cleveland toimi Buffalon pormestarina ja New Yorkin kuvernöörinä. Kuvernöörinä Cleveland tuli tunnetuksi silloisen poliittisen järjestelmän vastustajana ja ahkerana veto-oikeuden käyttäjänä. Cleveland ei palvellut lainkaan Yhdysvaltain sisällissodassa, vaan palkkasi itselleen puolalaisen sijaisen.
Ensimmäisellä presidenttikaudellaan Cleveland pyrki vähentämään hallituksen menoja ja pienentämään suojatulleja. Clevelandia ei valittu suoraan toiselle kaudelle, vaan hänen ensimmäisen kautensa jälkeen presidenttinä toimi Benjamin Harrison. Neljä vuotta myöhemmin Cleveland kuitenkin voitti Harrisonin vaaleissa ja sai näin toisenkin presidenttikauden. Clevelandin toista kautta varjostivat kuitenkin paha talouskriisi sekä Clevelandin ristiriitaiset näkemykset yhteiskunnallisissa asioissa.
Nuoruus.
Stephen Grover Cleveland syntyi 18. maaliskuuta 1837 Caldwellissa, New Jerseyssa. Hän oli vanhempiensa, presbyteeripappi Richard Falleyn ja Anne Neal Clevelandin kahdeksasta lapsesta viides. Vuonna 1841 Grover muutti perheensä kanssa New Yorkin osavaltioon, jossa hänen isänsä työskenteli eri seurakuntien palveluksessa.
Grover lopetti koulun ja alkoi työskenellä tienatakseen rahaa perheelleen, kun hänen isänsä oli kuollut 1853. Hän ei päässyt opiskelemaan collegeen ja työskenteli opettajana sokeille tarkoitetussa koulussa New Yorkissa ja asianajotoimiston apulaisena Buffalossa. Toimittuaan asianajotoimistossa useita vuosia Cleveland sai luvan lakimiehen ammatinharjoittamiseen New Yorkin osavaltiossa vuonna 1859. Kolme vuotta myöhemmin hän perusti oman toimistonsa.
Cleveland ei palvellut Yhdysvaltain sisällissodassa, vaan palkkasi itselleen Enrollment Actin nojalla puolalaisen sijaisen suorittamaan asevelvollisuuttaan.
Ura poliitikkona.
Grover Cleveland pääsi ensimmäisen kerran mukaan politiikkaan, kun hänet valittiin kahden vuoden kaudelle Erien piirikunnan seriffiiksi vuonna 1871. Seriffinä hän pani täytäntöön kolme kuolemantuomiota, kun hän määräsi kolme murhaajaa hirtettäväksi. Seriffikautensa päätyttyä Cleveland jatkoi opintojaan lain parissa. Vuonna 1881 Cleveland pyrki Buffalon pormestariksi. Kaupungin hallinto oli tuolloin hyvin korruptoitunut, ja uudistusmielisenä pidetty Cleveland voitti vaalit. Virkaanastumisensa jälkeen Cleveland niitti mainetta vallitsevan poliittisen järjestelmän vastustajana, ja hänen suosionsa nousi räjähdysmäisesti.
Vuonna 1883 Clevelandista tuli New Yorkin pormestari. Cleveland käytti veto-oikeuttaan ahkerasti: ensimmäisen kahden pormestarikuukautensa aikana hän esti kahdeksan New Yorkin kongressin hyväksymää lakiehdotusta. Vaikka Clevelandin suosio kansan keskuudessa nousi jatkuvasti, hän sai paljon vastustajia myös oman puolueensa vanhoillisilta poliitikoilta. Erityisesti Tammany Hall -niminen organisaatio, johon valtaosa New Yorkin merkittävimmistä demokraattipoliitikoista kuului, vastusti Clevelandia ankarasti. Uudistusmielisten republikaanien, kuten esimerkiksi tulevan presidentin Theodore Rooseveltin, silmissä Clevelandia kuitenkin arvostettiin.
Ensimmäinen kausi presidenttinä.
Vuoden 1884 presidentinvaaleissa sekä Cleveland että tämän vastaehdokas James G. Blaine ryvettyivät useissa skandaaleissa. Pilapiirroksessa viitataan aviottomaan lapseen, jolle Cleveland myönsi maksavansa elatusapua.
Vuonna 1884 Cleveland voitti demokraattien esivaalit ja pääsi näin puolueen presidenttiehdokkaaksi republikaanien James G. Blainea vastaan. Vaalikampanjointi ehdokkaiden välillä oli poikkeuksellisen likaista, ja kumpikin ehdokas ryvettyi erilaisissa skandaaleissa. Blainea syytettiin useista finanssisotkuista, kun taas Cleveland joutui myöntämään maksavansa elatusapua naiselle, joka väitti Clevelandin olevan lapsensa isä. Cleveland voitti vaalit lopulta Mugwumps-nimisen republikaaniryhmän ansiosta. Mugwumpsit pitivät Blainea korruptoituneena ja kampanjoivat siksi vahvasti Clevelandin puolesta.
Presidenttinä Cleveland jatkoi edeltäjänsä Chester A. Arthurin linjaa siitä, että liittovaltion työntekijät tulee nimittää virkoihinsa taitojen, ei poliittisen taustan mukaan. Cleveland pyrki alentamaan hallituksen menoja ja käytti veto-oikeuttaan vielä ahkerammin kuin pormestarina. Ensimmäisellä kaudellaan hän käytti veto-oikeutta ennätykselliset 414 kertaa, eli tuplasti enemmän kuin aiemmat 21 presidenttiä yhteensä. Ulkopolitiikassa Cleveland ajoi vahvasti kotimaista tuotantoa tukeneiden suojatullien pienentämistä.
Clevelandin suojatullipolitiikka koitui hänen kohtalokseen seuraavissa presidentinvaaleissa. Yhdysvaltain teollistuneen koillisosan työläiset pelkäsivät suojatullien alentamisen vievän heidän työpaikkansa ja äänestivät tämän takia republikaanien ehdokasta Benjamin Harrisonia. Harrison voitti vaalit ja nousi näin Yhdysvaltain 23. presidentiksi, vaikka saikin vähemmän ääniä mutta enemmän valitsijamiehiä kuin Cleveland. Vaalitappionsa jälkeen Cleveland vetäytyi kotikaupunkiinsa New Yorkiin ja toimi Harrisonin vaalikauden ajan asianajotoimistossa.
Toinen kausi presidenttinä.
Vuonna 1892 Cleveland päätti hakea uudelleen presidentiksi, vastassaan jälleen republikaanien Benjamin Harrison. Vaalikampanjointi oli vuoden 1884 vaaleihin verrattuna melko hillittyä. Harrisonin vaimo Caroline Harrison oli kuolemaisillaan tuberkuloosiin, minkä takia Benjamin ei juurikaan kampanjoinut itse. Kansa oli pääosin siirtynyt tukemaan suojatullien pienentämistä, minkä lisäksi myös Tammany Hall ryhtyi tukemaan Clevelandia. Cleveland voitti vaalit ja oli Yhdysvaltain ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa virassa jatkanut presidentti, joka ei ole palvellut yhtäjaksoisesti.
Clevelandin toinen presidenttikausi alkoi pahimmalla mahdollisella tavalla, kun Yhdysvalloissa alkoi maan siihen astisen historian pahin talouskriisi. Talouskriisin takia useat rautatieyhtiöt ajautuivat konkurssiin, pankit ajautuivat luottokriiseihin ja kaatuivat sekä arvopaperimarkkinat romahtivat. Talouskriisin seurauksena Yhdysvaltain työttömyysprosentti kohosi 19 prosenttiyksikköön ja hiili- ja liikenneala kärsivät pahoin suurista lakoista. Yhdysvaltain talous elpyi vasta Klondiken kultaryntäyksen alettua vuosien 1896-1897 vaihteessa.
Clevelandin yhteiskunnalliset näkemykset olivat pitkälti ristiriitaisia. Vaikka Cleveland vastusti kiinalaisten maahanmuuttajien syrjintää lännessä, hän kannatti intiaanien sulauttamista valkoisten kulttuuriin, vastusti mustien ja valkoisten yhdenvertaisuutta sekä naisten äänioikeutta. Clevelandin suosio laski myös ammattiyhdistysliikkeiden keskuudessa, kun hän määräsi liittovaltion joukot keskeyttämään Pullmanin lakon.
Viimeiset vuodet ja kuolema.
Syksyyn 1896 mennessä Cleveland oli jälleen tullut epäsuosituksi joidenkin oman puolueensa ryhmittymien kanssa. Osa demokraateista olisi silti halunnut Clevelandin hakevan kolmannelle presidenttikaudella (presidenttikausien määrää ei oltu vielä tuolloin rajoitettu nykyiseen kahteen kauteen). Cleveland kuitenkin kieltäytyi, ja demokraattien ehdokkaaksi asetettiin edustajainhuoneessa palvellut William Jennings Bryan, joka hävisi vaalit republikaanien William McKinleylle.
Cleveland siirtyi 1897 viettämään eläkepäiviään Princetoniin, New Jerseyhin, missä hän toimi vuodesta 1901 aina kuolemaansa saakka Princetonin yliopiston hallituksessa. Cleveland ei pyynnöistä huolimatta pyrkinyt myöskään vuoden 1904 presidentinvaaleihin. Clevelandin terveys heikkeni loppuvuodesta 1907 nopeasti ja hän kuoli lopulta sydänkohtaukseen 24. kesäkuuta 1908. Hänen viimeisten sanojensa sanotaan olleen ”olen niin kovasti yrittänyt tehdä oikein” ().
Yksityiselämä.
Cleveland meni vuonna 1886 naimisiin Wellsin collegessa opiskelleen, 27 vuotta itseään nuoremman Frances Folsomin kanssa. Vaikka Cleveland ei ollut ensimmäinen kesken presidenttikauden naimisiin mennyt, hän oli ensimmäinen presidentti jonka vihkitilaisuus pidettiin Valkoisessa talossa. 21-vuotiaasta Francesista tuli näin Yhdysvaltain nuorin ensimmäinen nainen. Pari sai yhteensä viisi lasta.
Uskonnolliselta vakaumukseltaan Cleveland oli isänsä tavoin presbyteeri.


Garri Kasparov.
Garri Kimovitš Kasparov (, s. 13. huhtikuuta 1963 Baku, Azerbaidžanin SNT, Neuvostoliitto), alk. Garri Weinstein (), on venäläinen shakin suurmestari, oppositiopoliitikko ja kirjailija. Hän oli shakin kolmastoista maailmanmestari (1985–2000).
Kasparovista tuli 1985 kautta aikain nuorin shakin maailmanmestari hänen voitettuaan maanmiehensä Anatoli Karpovin. Tämän jälkeen Kasparov puolusti FIDE:n titteliään kolme kertaa Karpovia vastaan menestyksekkäästi, kunnes hän perusti vuonna 1993 kilpailevan shakkiliiton, Ammattilaisten shakkijärjestö PCA:n. Hän voitti MM-otteluissa Nigel Shortin ja Viswanathan Anandin säilyttäen "klassisen" maailmanmestaruustittelinsä vuoteen 2000 asti, jolloin hän hävisi sen Vladimir Kramnikille. Hänet tunnetaan myös ensimmäisenä tietokoneelle ottelun hävinneenä maailmanmestarina, sillä hän hävisi Deep Bluelle vuonna 1997.
Vuodesta 1986 lähtien Kasparov oli lähes poikkeuksetta Maailman shakkiliiton vahvuuslistan ykkönen aina shakkiuransa loppuun asti. Hän saavutti parhaimmillaan Elo-luvun 2 851, joka on edelleen ennätys. Kasparov pitää myös hallussaan ennätyksiä peräkkäisistä turnausvoitoista ja shakin Oscareista.
Maaliskuussa 2005 hän ilmoitti lopettavansa aktiivisen shakinpeluun ja keskittyvänsä politiikkaan ja kirjoittamiseen. Hän perusti Yhdistynyt kansalaisrintama -järjestön ja liittyi Toinen Venäjä -oppositioliikkeeseen. Lännessä monet näkevät hänet Vladimir Putinin vastaisen opposition symbolina, mutta opposition vaikutusmahdollisuudet Venäjällä ovat vähäiset.
Lapsuus ja varhainen ura.
Kasparov syntyi Bakussa, nimellä Garri Weinstein. Hänen juutalainen isänsä ja armenialainen äitinsä olivat insinöörejä, mutta isä polveutui muusikkosuvusta ja oli myös lahjakas viulisti. Garri Kasparov oli perheen ainoa lapsi. Shakin hän oppi kuusivuotiaana, kun hänen vanhempansa yrittivät ratkaista shakkitehtävää siinä onnistumatta. Seuraavana aamuna poika, joka ei ollut koskaan pelannut shakkia, näytti vanhemmilleen oikean siirron. Isä opetti pojalleen pelin alkeet, ja puolen vuoden päästä Garri oli jo isäänsä taitavampi. Kun Kasparov oli seitsenvuotias, hänen isänsä kuoli leukemiaan. Samana vuonna Kasparov alkoi saada shakin erikoisopetusta Bakun Nuorten pioneerien palatsissa, ja kymmenvuotiaana hän siirtyi Mihail Botvinnikin shakkikouluun valmentaja Vladimir Makogonovin alaisuuteen. Makogonov auttoi asemallisten taitojen kehittämisessä ja sai nuoren Kasparovin pelaamaan vakaita avauksia, kuten Caron–Kannin puolustusta. Botvinnikin koulutus oli kuitenkin monipuolista ja Kasparov kiinnostui jo varhain myös Alehinin dynaamisesta tyylistä asemallisine uhrauksineen.
Kasparov otti 12-vuotiaana käyttöönsä venäläistetyn version äitinsä sukunimestä Kasparjan. Samanikäisenä hänestä tuli nuorin Neuvostoliiton alle 18-vuotiaiden mestaruusturnauksen voittanut pelaaja. Ensimmäisen kosketuksensa länteen Kasparov sai kolmetoistavuotiaana Ranskassa edustaessaan nuorten maajoukkueessa Neuvostoliittoa. Hän kertoi havainneensa heti, miten erilaista elämä lännessä oli verrattuna Neuvostoliittoon, joka joissakin suhteissa oli ilmeisen takapajuinen. Hän oli kuitenkin liian nuori ymmärtääkseen kaiken näkemänsä poliittista merkitystä ja piti asiaa maansa kovan historian seurauksena. Vuonna 1977 Kasparov puolusti Neuvostoliiton nuorten mestaruuttaan ja saavutti ensimmäisen murskavoittonsa. Vuonna 1978 Kasparov voitti Sokolskin muistoturnauksen Minskissä neljäntoista kansainvälisesti luokitellun pelaajan edellä. Pari kuukautta myöhemmin hän oli Latvian Väinänlinnassa paras 64 pelaajasta, jotka pyrkivät arvostettuun Neuvostoliiton mestaruusturnaukseen. Hän kertoi kaikkien tulevaisuutta koskevien epäilysten haihtuneen ja shakin täyttävän hänen elämänsä. Hän oli löytänyt oman shakkityylinsä, joka oli aggressiivinen ja dynaaminen.
Vuonna 1979 Kasparov osallistui Banja Lukassa, Jugoslaviassa, ensimmäiseen tärkeään ulkomaalaiseen turnaukseensa entistä maailmanmestaria Tigran Petrosjania ja 13 muuta suurmestaria vastaan, vaikka hänellä ei ollut vielä FIDE:n luokitusta. Jugoslavialainen suurmestari Vukić valitti järjestäjille: ”Venäläiset lähettävät tänne pikkupoikia. Se on solvaus meitä kohtaan.” Kasparov voitti Vukićin ja koko turnauksen kaksi pistettä muiden edellä häviämättä yhtään peliä. Vuonna 1980 hän voitti nuorten maailmanmestaruuden. Kasparovista oli tullut Neuvostoliitossa teinitähti, joka tottui haastatteluihin ja julkiseen puhumiseen hyvin nuorena. 17-vuotiaana hän saavutti suurmestarin arvon.
Kohti huippua.
Kasparov oli saanut kutsuja useisiin kansainvälisiin turnauksiin, jotka olivat tärkeitä hänen kehityksensä kannalta. Hän kohtasi kuitenkin odottamattomia vastoinkäymisiä. Neuvostoliiton urheilukomitean shakkiosaston johtaja Nikolai Krogius tarjosi hänelle vain alemman tason turnausta. Kun Kasparov kysyi syytä tähän, Krogius vastasi: ”Meillä on tällä hetkellä maailmanmestari, emmekä tarvitse uutta.” Kasparovin ystävä, Azerbaidžanin tasavallan johtaja Haidar Alijev oli kuitenkin Kremlissä vaikutusvaltainen henkilö. Hänen ansiostaan Kasparoville myönnettiin lupa osallistua Bugojnossa, Bosniassa, pidettävään superturnaukseen. Turnauksen osanottajajoukko oli erittäin vahva, mutta Kasparov voitti turnauksen silti puolitoista pistettä muiden edellä. Kasparov palasi Bakun Vieraiden kielten instituuttiin viimeistelemään useita tutkintoja, joista hänen pääaineensa oli englanti.
Kasparov voitti Moskovan alueturnauksen, josta kaksi parasta pääsi MM-ehdokasotteluihin. Hän kohtasi ensimmäisessä ehdokasottelussaan Beljavskin, josta ei ollut suurta vastusta. Ottelu päättyi pistein 6–3 Kasparovin eduksi. Semifinaalia Viktor Kortšnoin kanssa suunniteltiin elokuulle 1983. presidentti Florencio Campomanes päätti, että ottelu pelattaisiin Kalifornian Pasadenassa, vaikka molemmat pelaajat olivat ilmoittaneet pelaavansa mieluummin Rotterdamissa. Kylmän sodan vuoksi Neuvostoliiton shakkiviranomaiset kielsivät Kasparovia pelaamasta Pasadenassa, ja Kortšnoi tuomittiin ottelun voittajaksi. Useat läntiset suurmestarit, kuten Jan Timman, Yasser Seirawan ja Tony Miles allekirjoittivat Kasparovin kirjeen, jossa hän pyysi päästä takaisin ehdokasotteluihin. Myös Haidar Alijevilla oli jälleen ratkaiseva merkitys, sillä hänen vaikutuksestaan Neuvostoliitto maksoi Kortšnoille ja FIDE:lle huomattavat korvaukset, ja ottelu sovittiin pelattavaksi Lontoossa.
Kortšnoi oli tunnetusti sitkeä pelaaja, joten Kasparov käytti valmisteluissaan huomattavasti aikaa loppupelien opiskelemiseen. Kortšnoi voitti ottelun ensimmäisen pelin. Jatkossa Kasparov pelasi pidättyväisesti, kunnes kuudennessa pelissä hän pääsi hyödyntämään eräästä oppikirjasta löytämäänsä loppupeliä. Kortšnoi menetti itseluottamuksensa ja hävisi pistein 7–4. Hän kertoi: ”Ennen ottelua saamani vaikutelma Kasparovista pelaajana, jolla on vain yksi isku, oli väärä. Kasparov on hyvin käytännöllinen ikäisekseen. Hän ottaa riskejä vain ollessaan sataprosenttisen varma siitä, että ne ovat oikeutettuja.”
Viimeisen ehdokasottelunsa Kasparov voitti Vasili Smyslovia vastaan. Tämä oli ollut maailmanmestari kuusi vuotta ennen Kasparovin syntymää. Kortšnoista ja Smyslovista saamat voitot toivat hänelle shakin Oscarin, ja hänen ELO-lukunsa nousi tasolle 2 715, joka oli korkeampi kuin Karpovilla.
Keskeytetty MM-ottelu Moskovassa 1984–1985.
Selviydyttyään ehdokasotteluista 21-vuotias Kasparov haastoi Anatoli Karpovin maailmanmestaruusotteluun, joka ei ollut vailla poliittista merkitystä. Neuvostoshakki oli ollut poliittisten tekijöiden vaikutuksen alainen aina shakkia pelanneen Leninin ajoista lähtien. Karpov oli saanut maailmanmestaruustittelinsä yhdysvaltalaiselta Fischeriltä ilman taistelua, mutta voittoisat MM-ottelut Neuvostoliitosta loikannutta Kortšnoita vastaan olivat kohottaneet Karpovin kansallissankariksi. Asiaan vaikutti myös se, että Keski-Venäjällä syntynyt Karpov ei ollut juutalainen niin kuin Botvinnik tai Tal eikä armenialainen, kuten Petrosjan. Kasparov puolestaan on puoliksi kumpaakin.
Ottelun voittaisi pelaaja, joka ensimmäisenä saavuttaisi kuusi voittoa. Tasapelejä ei huomioitu. Karpov voitti pelit 3, 6, 7 ja 9 ja siirtyi siten nopeasti 4–0-johtoon. Kasparov muutti strategiansa riskejä kaihtavaan puolustuspelaamiseen. Seurasi uskomaton sarja tasapelejä, mutta 27. pelissä Karpov saavutti viidennen pisteensä. Karpovin voitto vaikutti selvältä, mutta Kasparov jatkoi sitkeää puolustusta, mikä johti Karpovin väsymiseen ja turhautumiseen, kun ottelu jatkui kolmatta kuukautta. Kasparov onnistui saavuttamaan ensimmäisen voittonsa 32. pelissä. Seurasi jälleen useita tasapelejä, kunnes Kasparov voitti 47. ja 48. pelin ja kavensi tilanteeseen 5–3. Tällöin presidentti Campomanes teki kiistellyn päätöksen – hän keskeytti ottelun, vaikka molemmat pelaajat ilmoittivat haluavansa jatkaa. Campomanes vetosi pelaajien terveyteen. Kasparovia 12 vuotta vanhempi Karpov oli menettänyt 10 kiloa painostaan. Ottelu kesti 10. syyskuuta 1984 – 8. helmikuuta 1985 ja keskeytettiin 48. pelin jälkeen. Uusi MM-ottelu suunniteltiin pelattavaksi samana vuonna, ja sen jälkeen Karpovilla olisi oikeus uusintaotteluun. Campomanes sai Kasparovista vihamiehen vuosiksi eteenpäin.
MM-ottelu Moskovassa 1985.
Kasparov voitettuaan maailmanmestaruuden vuonna 1985.
Keskeytetyn ottelun jälkeen Kasparov katsoi, ettei Karpov enää olisi hallitseva mestari, vaan tilanne olisi samanlainen kuin vuosina 1946–48 Alehinin kuoltua. FIDE:n neuvosto kuitenkin päätti, että mikäli 24 peliä kestävä ottelu päättyisi tasan, Karpov säilyttäisi tittelinsä. Jos Karpov häviäisi, hänellä olisi oikeus uusintaotteluun, mutta tämä sääntö poistuisi tulevaisuudessa. Se tarkoitti, että Kasparovin täytyisi voittaa Karpov ottelussa ja sen jälkeen saavuttaa vähintään tasapeli uusintaottelussa. Jos hän onnistuisi, hänellä ei olisi oikeutta uusintaotteluun puolustaessaan mestaruuttaan.
Kasparov oli epäluuloinen Neuvostoliiton shakkiliittoa kohtaan ja vastusti muun muassa jugoslavialaisen Svetozar Gligorićin valintaa päätuomariksi. Kasparov epäili Gligorićin olleen osallisena siihen, että ensimmäinen ottelu oli keskeytetty. Pysytelläkseen julkisuudessa ja välttääkseen Neuvostoliiton harjoittaman sensuurin Kasparov pelasi ottelut Robert Hübneriä vastaan Saksassa ja Ulf Anderssonia vastaan Jugoslaviassa. Kasparov voitti Hübnerin 3–0 ja Anderssonin 4–2 (kaksi voittoa ja neljä tasapeliä). "Der Spiegel" -lehden haastattelussa Kasparov ilmaisi huolensa, että Campomanes, Karpov ja Neuvostoliiton shakkiliitto suunnittelivat toisen ottelun keskeyttämistä, ennen kuin se olisi edes alkanut. Neuvostoliiton shakkiliitto kielsi Kasparovilta haastattelujen antamisen kansainväliselle lehdistölle, mutta Kasparovin pelkäämä ottelun peruuntuminen ei toteutunut.
Karpovin kokemus ja pelityyli antoivat hänelle edun teknisissä asetelmissa, joissa dynaamiset epätasapainotilat eivät olleet niin tärkeitä. Yksi Kasparovin päämääristä olikin etsiä monimutkaisia asemia, jotka sopisivat hänen kykyihinsä taktiikassa ja aloitteen arvioinnissa. Kasparov muokkasi joukkueensa avustuksella avausvalikoimansa sellaiseksi, että asemista tulisi monimutkaisia. He saattoivat jopa hylätä asetelman, joka olisi objektiivisesti tasavertainen, mikäli se sopisi Karpovin tyyliin. He katsoivat, että Kasparov saavuttaisi nuorempana edun terävissä, monimutkaisissa peleissä, jotka vaatisivat pitkäkestoista, intensiivistä keskittymistä.
Molemmat ottelijat voittivat pelejä, ja värikkäiden vaiheiden jälkeen viimeinen peli alkoi Kasparovin johtaessa pisteellä. Karpov tarvitsi voiton säilyttääkseen tittelinsä. Karpovilla oli valkeat, ja hän aloitti aggressiivisesti rakentamalla vaikuttavan hyökkäyksen Kasparovin kuningasta kohti. Kasparovin mukaan pelissä tultiin kriittiseen pisteeseen, jossa Karpovin olisi pitänyt omistautua täydellisesti pelkkään hyökkäykseen. Karpov kuitenkin valitsi tyylilleen uskollisena varovaisemman lähestymistavan, ja mahdollisuus oli mennyt. Kasparov sai vastapeliä ja voitti lopulta pelin ja ottelun. Siten 9. syyskuuta 1985 Kasparovista tuli 22-vuotiaana shakin kolmastoista maailmanmestari pistein 13–11.
Voitettuaan maailmanmestaruuden Kasparov sai niukasti aikaa hengähtää. Perinteisesti maailmanmestaruutta oli puolustettu kolmen vuoden välein. Sinä aikana haastaja oli valittu tiukassa karsinnassa alueellisissa turnauksissa, suurissa ”interzonal”-turnauksissa ja lopulta sarjassa MM-ehdokasotteluita. Kasparovin mukaan FIDE muutti käytännön 1970-luvulla Neuvostoliiton painostuksesta Karpovin suosimiseksi. Mikäli mestari häviäisi, hänellä olisi oikeus uusintaotteluun vuotta myöhemmin ilman karsintaa. Sääntö oli poistettu, kun Botvinnik sai sen ansiosta mestaruuden takaisin hävittyään Smysloville vuonna 1957 ja Talille vuonna 1960. Botvinnik menestyi MM-otteluissa huonosti, mutta oli uusintaotteluissa erittäin tehokas.
Uusintaottelu Lontoossa ja Leningradissa 1986.
Kasparov ja Karpov (Kuva on vuoden 1985 ottelusta).
Campomanes vaati uusintaottelua pelattavaksi jo helmikuussa 1986 Karpovin tahdon mukaisesti. Kasparov ei kuitenkaan suostunut tähän. Ratkaistakseen kiistan Neuvostoliiton shakkiliitto päätti, että ottelu pelattaisiin heinä- tai elokuussa. Molemmat pelaajat allekirjoittivat sopimuksen neuvottelematta FIDE:n kanssa. Ottelun 12 ensimmäistä peliä pelattaisiin Lontoossa ja loput 12 peliä Leningradissa. Pelaajat lahjoittivat Lontoon osuuden palkkiosummasta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden uhreille, mutta Campomanes päätti, että FIDE pitäisi osuutensa palkkiosta.
Kasparovin pelatessa mustilla pelit alkoivat lähes yksinomaan Grünfeldin puolustuksella, kun taas hänen pelatessaan valkeilla valikoima oli laajempi: kuningatargambiittia, nimzo- ja kuningatarintialaista puolustusta, venäläistä ja espanjalaista peliä käytettiin. Lontoon pelien jälkeen Kasparov johti pistein 6½–5½.
MM-ottelu Sevillassa 1987.
Edellisen MM-ottelun hävinnyt Karpov oli sijoitettu suoraan uuden haastajasyklin finaaliin, jossa hän voitti Andrei Sokolovin. Tämän vuoksi Kasparov ja Karpov aloittivat lokakuussa 1987 neljännen maailmanmestaruusottelunsa kolmen vuoden sisällä. Ottelu pelattiin Sevillassa ja se kesti 24 peliä.
Kasparov joukkueineen ei voinut löytää mitään uutta yhdessä yössä, ja he valmistelivat pelkästään perusstrategian. Kasparov aloitti englantilaisella avauksella, kuten oli tehnyt ottelussa kahdeksan kertaa aikaisemmin. Ero tuli muutamissa seuraavissa siirroissa, joissa Kasparov piti keskussotilaansa takana ja kehitti sen sijaan sivustoilla. Suoraviivaisen hyökkäyksen sijasta Kasparov pyrki ainoastaan ylläpitämään valkeiden nappuloiden etuaan ja kasvattamaan painetta hitaasti. Lähestymistapa oli psykologisesti vaikea Karpoville, joka joutui aikapulaan. Huolimatta kokemuksestaan hitaissa manöövereissä Karpov harkitsi pitkään siirtoja, jotka hän normaalisti olisi tehnyt nopeasti. Peli keskeytettiin asemassa, joka oli edullinen Kasparoville, ja sitä jatkettiin seuraavana päivänä. Kasparovilla oli sotilas enemmän, mutta Karpovilla oli mahdollisuuksia tasapeliin. Vaikeassa tilanteessa Karpov teki siirron, jonka Kasparov oli joukkueineen etukäteen arvioinut epäedulliseksi. Kasparov voitti pelin ja varmisti itselleen maailmanmestaruustittelin seuraaviksi kolmeksi vuodeksi.
MM-ottelu New Yorkissa ja Lyonissa 1990.
Viides MM-ottelu Kasparovin ja Karpovin välillä pelattiin New Yorkissa ja Lyonissa vuonna 1990. Molemmissa kaupungeissa pelattiin 12 peliä. Palkintosumma oli kolme miljoonaa dollaria. Tammikuussa Kasparov oli joutunut lähtemään synnyinkaupungistaan Bakusta, jossa hän oli valmistautunut edellisiin MM-otteluihin. Hän tunnusti myöhemmin, että hänen valmistautumisensa oli heikompi kuin aikaisemmin, ja toisaalta Karpov oli paremmin valmistautunut kuin koskaan. Kasparov laittoi pöydälleen Neuvostoliiton lipun sijasta Venäjän uuden trikolorin ilmaistakseen tukensa Jeltsinille. Karpov protestoi tätä vedoten FIDE:n sääntöihin. Tuomaristo päätti, että he pelaisivat ilman lippuja.
Karpov avasi kaikki pelinsä siirrolla 1.d4, mihin Kasparov vastasi ottelun alussa kuningasintialaisella puolustuksella. Kasparov puolestaan avasi 1.e4 ja Karpov valitsi espanjalaisen pelin puolustuksekseen. Kasparov voitti toisen pelin, mutta Karpov tasoitti tilanteen seitsemännessä pelissä. Molemmat pelaajat alkoivat vaikuttaa äärimmäisen väsyneiltä. Muut pelit New Yorkissa päättyivät tasan, ja ottelu siirtyi Lyoniin. Kasparov valitsi 14. pelissä skotlantilaisen avauksen, jota ei oltu pelattu maailmanmestaruusottelussa sitten vuoden 1892 ottelun Steinitzin ja Tšigorinin välillä. Peli päättyi tasan, mutta Kasparov toisti avauksen voittoisasti seuraavassa pelissään valkeilla. Karpov tasoitti tilanteen heti seuraavassa pelissä.
Kasparov palasi espanjalaiseen peliin 18. pelissä. Hän onnistui avausvalmistelussaan ja voitti pelin. Myös 20. pelissä Kasparov voitti espanjalaisessa pelissä näyttävällä hyökkäyksellä. Kasparov johti 11–9 ja tarvitsi vain pisteen viimeisistä neljästä pelistä säilyttääkseen tittelinsä. Hän saavuttikin tämän kahdella tasapelillä seuraavissa peleissä. Karpov voitti vielä yhden pelin, mutta Kasparov voitti koko ottelun pistein 12½–11½.
Heidän viidessä ottelussaan ja 144 pelissään Kasparov saavutti yhteensä 21 voittoa, hävisi 19 kertaa ja 104 peliä päättyi tasan.
Ero FIDE:stä.
Kasparov ryhtyi taistelemaan FIDE:ä ja sitä itsevaltaisesti hallitsevaa Campomanesia vastaan. Jo vuonna 1987 hän oli perustamassa Suurmestareiden yhdistystä, joka pyrki siirtämään valtaa virkailijoilta johtaville pelaajille. Kasparov oli yhdistyksen puheenjohtaja. Yhdistyksen suurin saavutus oli kuuden MM-karsintaturnauksen järjestäminen osana maailmancupia. Suhde FIDE:en oli vaikea. Neuvotteluissa auttoi hollantilainen liikemies Bessel Kok. Tätä jatkui vuoteen 1993, jolloin Kasparov ja Nigel Short perustivat oman shakkiliittonsa, Ammattilaisten shakkijärjestö PCA:n (). Myöhemmin Kasparov sanoi eroaan FIDE:stä uransa suurimmaksi virhearvioksi, joka edisti hetkellisesti shakin kaupallista sponsorointia, mutta vahingoitti peliä pidemmällä aikavälillä.
MM-ottelu Shortia vastaan Lontoossa 1993.
Kasparov ja Short pelasivat Lontoossa 1993 ottelun, jonka Kasparov voitti pistein 12½–7½. Ottelu sai Britanniassa ennennäkemättömän määrän huomiota "Channel 4" -kanavalla. Short oli hyökkäävä pelaaja, joka oli hyvin valmistautunut moniin teräviin avausmuunnelmiin. Vaikka Kasparovin vahvuudet olivat samat, hän valitsi hiljaisen strategian. Osoittautuikin, että Short tunsi olonsa hyvin epämukavaksi epäaktiivisissa asemissa, ja Kasparov kukisti hänet hitaissa, asemallisissa manöövereissä.
Ottelun oli tarkoitus kestää 24 peliä, mutta 20. pelin jälkeen Kasparovin oltua tavoittamattomassa johdossa pelaajat täyttivät loppuaikataulun näytöspeleillä, joissa käytettiin muun muassa nopeita siirtoaikoja ja ennalta määrättyjä avauksia. Kasparov oli onnistunut PCA-järjestönsä luomisessa FIDE:n kilpailijaksi, mutta oli kaukana visiostaan, jonka mukaan shakki kilpailisi näkyvyydessä tenniksen ja golfin kanssa. Ottelusta puuttui dramaattinen jännite, johon oli totuttu viidessä ottelussa Karpovin ja Kasparovin välillä.
Samana vuonna FIDE:n maailmanmestaruudesta pelasivat Jan Timman ja Karpov, jotka Short oli kukistanut ehdokasotteluissa. Karpov voitti FIDE:n mestaruuden, ja seuraavan kolmentoista vuoden aikana nähtiin kahdet maailmanmestarit.
MM-ottelu Anandia vastaan New Yorkissa 1995.
Kasparov ja Anand World Trade Centerin huipulla. Kuva on otettu 11. syyskuuta 1995.
Vuonna 1995 Kasparov voitti MM-ottelussa Viswanathan Anandin New Yorkissa pistein 10½–7½. Ottelu pelattiin World Trade Centerin 107. kerroksessa. Ottelu alkoi kahdeksalla peräkkäisellä tasapelillä, joista osa oli erittäin lyhyitä. Kasparov oli pelannut valkeilla erilaisia avauksia etsiäkseen heikkouksia Anandin pelistä ja antaakseen joukkueelleen materiaalia analysoitavaksi. Anand kuitenkin voitti yhdeksännen pelin painostettuaan Kasparovia asemallisesti ja uhrattuaan laadun. Kasparov puolestaan voitti kymmenennen pelin, jota varten hän oli valmistellut uutuuden Anandin suosimaa espanjalaisen pelin avointa muunnelmaa vastaan. Hän käytti kuusi minuuttia ensimmäiseen 21 siirtoon ja sanoi myöhemmin, että kaikki oli suunniteltu etukäteen. Pistetilanne oli ottelun puolessa välissä tasan.
Yhdennessätoista pelissä Kasparov lakkasi pelaamasta sisilialaisen puolustuksen Najdorfin muunnelmaa, joka oli muuntunut Scheveningenin muunnelmaksi jokaisessa pelissä. Kasparov siirtyi sisilialaisen lohikäärmemuunnelmaan, joka ei ollut kuulunut aikaisemmin hänen avausvalikoimaansa. Avausvalinta oli yllätys Anandille ja soveltui Kasparovin aggressiiviseen pelityyliin. Anand luovutti jätettyään huomiomatta Kasparovin sommitelman. Kasparovilla oli luultavasti voittoasema 12. pelissä, mutta Anand pelastautui tasapeliin. Kasparov toisti lohikäärmemuunnelman 13. pelissä. Anand pelasi heikosti, ja Kasparov voitti 25 siirrossa. Anand käytti 14. pelissä skandinaavista puolustusta, jota ei ollut nähty koskaan aikaisemmin MM-ottelussa. Hän saavutti huomattavan edun avauksessa ja keskipelissä. Monimutkaisessa asemassa Kasparov uhrasi yllättäen ratsun, jota Anand ei ottanut vastaan, mikä oli oikea päätös. Ottelun jälkeen Anand sanoi syntynyttä asemaa koko ottelun kriittisimmäksi hetkeksi. Ensimmäistä kertaa molemmat pelaajat joutuivat aikapulaan, ja molemmilla pelaajilla oli vain kymmenen minuuttia käytettävissä viimeiseen kymmeneen siirtoon ennen ajantarkistusta. Aikapulan päätyttyä Kasparovilla oli voittoasema. Hän johti pistein 8½–5½, kun kuusi peliä oli jäljellä. Saavutettuaan vain puoli pistettä viidessä peräkkäisessä pelissä Anand menetti toivonsa, ja ottelu päättyi neljään tasapeliin. Kasparov esitti ottelun jälkeen mielipiteen, että Anand oli valmistautunut otteluun hyvin shakillisesti, muttei riittävän hyvin psykologisesti.
MM-ottelu Kramnikia vastaan Lontoossa 2000.
a>ia vastaan Botvinnikin muisto-ottelussa vuonna 2001.
Menestyksekkäät vuodet olivat saaneet Kasparovin ajattelemaan, ettei hän voisi hävitä. Ennen ottelua hän oli voittanut seitsemän huipputurnausta peräkkäin ja tunsi olevansa loistavassa kunnossa. Hän ei ollut tietoinen heikkouksistaan.
Kramnik oli valmistellut ottelua varten espanjalaisen pelin berliiniläisen muunnelman, jota Kasparov ei pystynyt murtamaan pelatessaan valkeilla. Kasparov joutui työskentelemään ottelun aikana kymmenen tuntia päivässä muokatakseen avausrepertuaarinsa kokonaan uusiksi. Tämä johti väsymykseen ja virheisiin, joiden takia Kasparov hävisi mustilla toisen ja kymmenennen pelin. Kasparov oli valmistellut Grünfeldin puolustuksen pääasialliseksi vastauksekseen mustilla siirtoon 1.d4, mutta Kramnik lanseerasi toisessa pelissä vahvan uutuuden sitä vastaan. Kasparov ei psykologisista syistä käyttänyt enää avausta ja sai havaita kauhukseen, että suurin osa hänen valmisteluistaan ennen ottelua oli mennyt hukkaan. Kramnik ohjasi pelin asetelmiin, joissa Kasparov tunsi olonsa epämukavaksi. Kasparov suosi dynaamista ja hyökkäävää peliä, mutta vaikutti siltä, että aina Kasparovin pelatessa valkeilla Kramnik onnistui vaihtamaan kuningattaret ja saavuttamaan loppupelin, joka oli puolustettavissa. Ottelu muistutti Botvinnikin ja Talin MM-uusintaottelua, jossa Botvinnik ei sallinut vastustajansa saavuttaa rakastamiansa monimutkaisia, dynaamisia asemia. Kramnik ei muutamasta täpärästä tilanteesta huolimatta hävinnyt yhtään peliä, joten Kasparov hävisi ottelun pistein 8½–6½. Näin hän jakoi Emanuel Laskerin (Shakin maailmanmestaruusottelu 1921) kohtalon pelaajana, joka on hävinnyt MM-ottelun ilman yhtään voittoa.
Lontoon ottelun jälkeen.
Kasparov viimeisessä turnauksessaan aktiiviuransa aikana Linaresissa vuonna 2005.
Vuonna 2001 Kasparov voitti turnaukset Wijk aan Zeessä, Linaresissa ja Astanassa, jossa hän viimeisessä kierroksella mursi Kramnikin berliiniläisen puolustuksen. Kasparov katsoi, että nämä turnaustulokset oikeuttivat hänet perinteiseen maailmanmestaruuden suoraan revanssiotteluun, mutta siihen Kramnik ei koskaan suostunut. Kramnikin ja Kasparovin sopimuksessa ei ollut pykälää uusintaottelusta. Kasparov kieltäytyi osallistumatta kandidaattiturnaukseen Dortmundissa, jossa valittaisiin Kramnikille haastaja.
Koska Kasparov menestyi turnauksissa ja oli vahvuuslukulistan selvä ykkönen, hänet otettiin mukaan Yasser Seirawanin ideoimaan Prahan sopimukseen. Kramnik, Kasparov ja FIDE allekirjoittivat vuonna 2002 sopimuksen, jonka mukaan Dortmundin kandidaattiturnauksen voittaja haastaisi Kramnikin otteluun klassisesta maailmanmestaruudesta. Kasparov puolestaan ottelisi FIDE:n maailmanmestari Ruslan Ponomarovia vastaan, ja lopuksi näiden kahden syklin voittajat pelaisivat ottelun kiistattomasta maailmanmestaruudesta. Kasparovin ja Ponomarovin ottelu piti pelata syyskuussa 2003, mutta Ponomarov kieltäytyi allekirjoittamasta sopimusta ilman ehtoja. Myöhemmin oli suunnitelmia ottelun järjestämiseksi Kasparovin ja FIDE:n tittelin vuonna 2004 voittaneen Kasymdžanovin välille, mutta ne kaatuivat rahoituksen puutteeseen. Tammikuussa 2005 Kasparov ilmoitti, että oli turhautunut FIDE:n toistuvasti peruuntuneisiin MM-otteluihin eikä enää pyrkisi maailmanmestariksi.
Vetäytyminen shakista.
Voitettuaan turnauksen Linaresissa yhdeksännen kerran Kasparov ilmoitti 10. maaliskuuta 2005, että hän vetäytyisi kilpashakista. Hän ilmoitti syyksi henkilökohtaisten tavoitteiden puutteen shakissa (Vuonna 2004 voitettu Venäjän mestaruus oli viimeinen merkittävä titteli, joka häneltä oli puuttunut) ja turhautumisen siihen, ettei shakin maailmanmestaruustitteleitä pystytty yhdistämään.
Kasparov ilmoitti pelaavansa joissakin nopean shakin tapahtumissa huvin vuoksi, mutta aikoi keskittyä enemmän kirjoihinsa ja Venäjän politiikkaan, joka on hänen mielestään "ajautunut väärälle polulle."
Aktiiviuran jälkeinen shakki.
22. elokuuta 2006 Kasparov pelasi Lichthof Chess Champions -turnauksessa. Blitz-tapahtumassa pelattiin viiden minuutin siirtoajoin kolmen sekunnin lisäajalla siirtoa kohti. Kasparov jakoi ensimmäisen sijan Anatoli Karpovin kanssa.
Syyskuussa 2009 Magnus Carlsen ilmoitti Kasparovin toimivan hänen henkilökohtaisena valmentajanaan. He olivat työskennelleet yhdessä jo kuuden kuukauden ajan ja yhteistyön oli tarkoitus jatkua ainakin koko vuoden 2010. Maaliskuussa 2010 Carlsen ja Kasparov kuitenkin ilmoittivat, että tiivis yhteistyö päättyi. Tammikuusta 2011 lähtien Kasparov teki yhteistyötä epämuodollisemmin Hikaru Nakamuran kanssa. Yhteistyön aikana Nakamura saavutti voiton Wijk aan Zeessa, mutta sen jälkeen hänen tuloksensa olivat pettymys Nakamuralle, joka vajaan vuoden päästä päätti jatkaa shakkiuraansa ilman Kasparovin apua.
Pelityyli ja vahvuus.
Monet, muiden muassa hallitseva maailmanmestari Viswanathan Anand, pitävät Kasparovia kaikkien aikojen parhaana shakinpelaajana. Kasparovin pelityyliä hallitsi dynaamisuus ja pyrkimys aloitteeseen. Monet hänen kilpakumppaneistaan kokivat Kasparovin vahvan läsnäolon epämiellyttäväksi pelitilanteessa, jossa Kasparov näytti tunteikkaalla kehonkielellään kaikki mielenliikutuksensa. Vladimir Kramnikin mukaan monet pelaajat pelkäsivät Kasparovia, vaikka heidän ei olisi pitänyt, ja tämä antoi Kasparoville lisää voimia.
Kasparovin avausvalmistelut olivat omalla tasollaan samaan tapaan kuin Bobby Fischerillä aikoinaan. Tämä on osaltaan vaikuttanut avausteorian aseman vahvistumiseen suurmestaritason shakissa. Avausvalmisteluissa Kasparov hyötyi erinomaisesta muististaan, joka ei ole kuitenkaan valokuvamuisti. Kasparovin käyttämä avausvalikoima mustilla oli hyvin kapea, ja hän pelasi 1.e4:ää vastaan lähes yksinomaan sisilialaista puolustusta. Erityisesti hänet tunnettiin sisilialaisen Najdorfin muunnelman erikoisosaajana. Muita avauksia kuin 1.e4 vastaan Kasparov käytti mustilla runsaasti kuningasintialaista puolustusta, mutta hän lakkasi pelaamasta avausta hävittyään vuonna 1997 kriittisessä Bayonet-muunnelmassa Vladimir Kramnikille. Hän käytti runsaasti myös Grünfeldin puolustusta. Valkeilla Kasparov käytti useita avauksia.
Kasparov itse luonnehti tyyliänsä eräänlaiseksi symbioosiksi Alehinin, Talin ja Fischerin tyyleistä.
Omasta mielestään Kasparov saavutti huipputasonsa shakissa vuonna 1999, joka kulminoitui nopean shakin turnauksen voittoon Frankfurtissa. Toinen huippukausi oli Las Palmasin turnaus vuonna 1996 ja Linaresin turnaus vuonna 1997 juuri ennen ottelua Deep Blueta vastaan. Myös Linaresin turnauksia vuosina 1992 ja 1993 hän pitää huippuhetkinään. Yksittäisenä parhaana suorituksenaan Kasparov pitää kuitenkin simultaaniaan Israelin maajoukkuetta vastaan vuonna 1998, jolloin hän pelasi menestyksekkäästi kahtena päivänä peräkkäin neljä peliä samanaikaisesti huippupelaajia vastaan. MM-otteluista Kasparov arvostaa eniten voittoaan Karpovista vuonna 1986.
Kasparov oli maailmanlistan ykkönen vuodesta 1986 vuoteen 2005. Vladimir Kramnikilla oli kuitenkin sama vahvuusluku hänen kanssaan tammikuussa 1996. Kasparov poistettiin vähäksi aikaa FIDE:n listalta vuonna 1993, mutta tuolloin hän oli ykkönen perustamansa kilpailevan PCA-shakkiliiton listalla. Heinäkuussa 1999 Kasparov saavutti ELO-luvun 2 851, joka on edelleen ennätys. Lopetettaessaan aktiiviuransa hän oli yhä sijoitettu ykköseksi vahvuusluvulla 2 812. Häntä ei ole sijoitettu FIDE:n listalle tammikuusta 2006 lähtien pelaamattomuuden vuoksi.
Shakkia tietokoneita vastaan.
Kasparov on pelannut useita otteluita tietokoneita vastaan. Hänen nimeään on myös käytetty brändinä shakkitietokoneiden markkinoinnissa. Kasparov on myös ideoinut Advanced Chess -shakkivariantin, jossa pelaajilla on käytössään haluamansa shakkitietokone. Ensimmäinen ottelu pelattiin Kasparovin ja Topalovin välillä vuonna 1998.
Deep Thought, 1989.
Deep Thought oli kehittämän Deep Bluen edeltäjä, joka oli voittanut shakin tietokoneiden maailmanmestaruuden vuonna 1988. Se oli voittanut myös turnauksen ihmisiä vastaan kukistaen muun muassa Bent Larsenin. Järjestettiin kahden pelin ottelu Kasparovia vastaan. Ensimmäinen peli oli siihen aikaan tyypillinen vahvan ihmispelaajan voitto tietokoneesta: Kasparov onnistui järjestämään pitkäaikaisen asemallisen edun, jonka hän käänsi asteittain voitoksi. Toisessa pelissä Kasparov puolestaan suoritti lyhyen, terävän hyökkäyksen, jonka hän vei tarkasti loppuun tietokoneen osoittautuessa liian ahneeksi.
Intelin sponsoroimat pelit 1994–1995.
Shakkitietokoneet alkoivat vähitellen menestyä paremmin nopeampien suorittimien myötä. Kasparov sai tästä esimakua Münchenin blitz-turnauksessa vuonna 1994, jossa hän jakoi ensimmäisen sijan saksalaisen Fritz-shakkiohjelman kanssa, joka käytti Intelin uutta Pentium-suoritinta. Fritz voitti useita huippupelaajia. Viiden minuutin siirtoajat antoivat kuitenkin suuren edun tietokoneelle, sillä ihminen tekee helposti taktisia virheitä näin nopeassa pelissä. Kasparov voitti silti play-off -pelit 4–1.
Samana vuonna Kasparov hävisi Chess Genius 2 -ohjelmalle nopeassa pelissä knock out -turnauksen ensimmäisellä kierroksella. Tapaus sai huomiota lehdistössä, ja osapuolet olivat halukkaita uusintaotteluun, joka pelattiin Kölnissä vuonna 1995. Kasparov voitti Pentium Genius -ohjelman. Intel järjesti vielä yhden ottelun Lontoossa, jossa Kasparov voitti Fritzin pistein 1½–½. Intel lakkasi sponsoroimasta tietokoneshakkia, sillä näytti selvältä, että PC:llä toimivat shakkiohjelmistot eivät kehittyneet riittävän nopeasti haastaakseen maailmanmestarin.
Deep Blue, 1996.
Kasparovin aikaisemmin kukistama Deep Thought oli kehittynyt valtavasti vuodesta 1989. Se oli voittanut epävirallisen shakin tietokoneiden maailmanmestaruuden vuosina 1990, 1991 ja 1994. Vuonna 1995 se kuitenkin hävisi virallisen MM-ottelun Fritzille, jonka Kasparov myöhemmin voitti edellä mainitussa Lontoon ottelussa. Tämän vuoksi Kasparov oli ehkä liiankin luottavainen mahdollisuuksiinsa ottelussa, joka pelattiin normaalein siirtoajoin. Ehdotettiin, että puolen miljoonan dollarin palkkio jaettaisiin suhteessa 60–40 voittajan hyväksi, mutta Kasparov vaati, että voittaja saisi kaiken. Lopulta osapuolet sopivat suhteesta 80–20, mutta Kasparovin ajatukset kävivät selväksi hänen kommentistaan: "Vakavassa, klassisessa shakissa tietokoneilla ei ole mahdollisuuksia tällä vuosituhannella. Otan henkilökohtaisesti minkä tahansa haasteen vastaan." Kasparov voitti supertietokone Deep Bluen pistein 4–2. Deep Blue voitti ensimmäisen pelin. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun shakkitietokone oli voittanut pitkillä turnauspeliajoilla pelatun virallisen pelin hallitsevaa maailmanmestaria vastaan, mutta Kasparov toipui takaiskusta hyvin. Hän voitti kolme peliä ja siten koko ottelun.
Deep Blue, 1997.
Toukokuussa 1997 Kasparov hävisi uusintaottelun Deep Bluen uudelle versiolle pistein 3½–2½. Ottelu oli tasan viiden pelin jälkeen, mutta kuudennessa pelissä Kasparov teki pahan virheen ja hävisi. Tämä oli tunnetuin Kasparovin pelaama ottelu tietokonetta vastaan ja ensimmäinen kerta, kun tietokone oli voittanut hallitsevan maailmanmestarin ottelussa. Kasparov kertoi useiden seikkojen toimineen häntä vastaan ottelussa. Erityisesti hän ei saanut tarkastella Deep Bluen pelejä ennen ottelua, kun taas tietokoneen joukkue saattoi tutkia satoja Kasparovin pelejä.
Tappion jälkeen Kasparov sanoi, että joskus näki syvää älykkyyttä ja luovuutta tietokoneen siirroissa. Hän väitti, että toisessa pelissä ihminen sekaantui peliin sääntöjen vastaisesti. IBM kiisti väitteet ja ilmoitti, että ihminen vaikutti koneen toimintaan ainoastaan pelien välillä. Sääntöjen mukaan ohjelmoijat saivat muokata ohjelmaa pelien välillä, ja he kertoivat käyttäneensä mahdollisuutta korjatakseen tietokoneen pelien aikana ilmenneet heikkoudet. Kasparov vaati tietokoneen lokitiedostoja julkaistavaksi, mistä IBM kieltäytyi aluksi, mutta yhtiö julkaisi ne kolme vuotta myöhemmin Internetissä. Kasparov vaati uusintaottelua, mutta IBM kieltäytyi ja lopetti Deep Bluen kehittämisen. Kasparovin mukaan hänelle kerrottiin, että ottelun piti olla tieteellinen projekti, mutta pian ilmeni, että IBM halusi ainoastaan kukistaa hänet. Kasparov väittää edelleen, että IBM huijasi ottelussa siten, että ihminen auttoi tietokonetta kesken ottelun, vaikka pitääkin asiaa nykyisin merkityksettömänä.
Deep Junior, 2003.
Kasparov 3D-laseissaan X3D Fritziä vastaan.
Kasparov pelasi kuuden pelin ottelun tasan Deep Juniorin kanssa. Ottelua kutsuttiin FIDE:n ”Man vs Machine” -maailmanmestaruusotteluksi, ja palkkio osapuolille oli yhteensä miljoona dollaria. Kone pystyi arvioimaan kolme miljoonaa asemaa sekunnissa. Molempien osapuolien voitettua kerran ja kolmen pelin päätyttyä tasan viimeinen peli ratkaisi ottelun. Ottelu televisioitiin ja sitä seurasi 200–300 miljoonaa katsojaa. Terävässä asemassa Kasparov tarjosi tasapeliä, jonka Deep Juniorin joukkue hyväksyi. Kun Kasparovilta kysyttiin, miksi hän tarjosi tasapeliä, hän sanoi pelänneensä virhettä. Ottelu suunniteltiin alun perin vuosittaiseksi tapahtumaksi, mutta niin ei käynyt.
X3D Fritz, 2003.
Marraskuussa 2003 Kasparov pelasi neljän pelin ottelun X3D Fritziä vastaan. Hän käytti virtuaalista shakkilautaa, 3d-laseja ja puheentunnistussysteemiä. Kaksi peleistä päättyi tasan, ja molemmat osapuolet voittivat yhden pelin. Kasparov sai 175 000 dollaria palkkioksi. Hän kritisoi toisessa pelissä virhettään, joka vei häneltä otteluvoiton. Hän tunsi pelanneensa yleisesti ottaen konetta paremmin ja sanoi: ”Tein vain yhden virheen, mutta valitettavasti sen takia hävisin pelin.”
Polittinen toiminta shakkiuran aikana.
Kasparov lähti politiikkaan 1980-luvulla. Hän liittyi kommunistiseen puolueeseen vuonna 1984, ja vuonna 1987 hänet valittiin puolueen nuorisojärjestön eli Komsomolin keskuskomiteaan. Poliittisesti hän oli Mihail Gorbatšovin puolella aina tammikuuhun 1990 asti. Silloin puna-armeija marssi Azerbaidžanin Bakuun tukahduttamaan azerien ja armenialaisten välille kärjistynyttä konfliktia. Kasparov hylkäsi Gorbatšovin, koska Baku oli hänen kotikaupunkinsa. Kasparov siirtyi Jeltsinin tukijaksi. Hän erosi puolueesta 1990 ja perusti toukokuussa Venäjän demokraattisen puolueen, jonka johtaja hän oli vähän aikaa. Kesäkuussa 1993 Kasparov oli luomassa Venäjän valinta -koalitiota. Kasparov lakkasi tukemasta Jeltsiniä vuonna 1996, jolloin hän tuki tämän haastajaa Aleksandr Lebediä vaalikampanjassa.
Aktiivipoliitikko.
Kilpashakkiuran lopetettuaan Kasparov on kertonut keskittyvänsä poliittiseen toimintaan. Hän johtaa perustamaansa Yhdistynyt kansalaisrintama -oppositiojärjestöä (), jonka tavoitteeksi hän ilmoitti vaalidemokratian säilyttämisen Venäjällä. Hän on vastustanut aktiivisesti julkisuudessa demokraattisten oikeuksien rajoittamista Vladimir Putinin hallintokaudella Venäjällä. Hän oli perustamassa Toinen Venäjä -oppositioliikettä, joka on kirjava joukko kommunisteja, liberaaleja, kansallisbolševikkeja, ihmisoikeusaktivisteja ja mitä erilaisimpia ihmisiä. Kasparov kuvailee itseään talousasioissa konservatiiviksi ja sosiaaliasioissa liberaaliksi. Koska hän on halunnut Toiseen Venäjään kaikki Kremlin kriitikot, ja häneen on toisinaan liitetty perusteettomasti vääriä leimoja. Joulukuussa 2006 terrorismin vastainen poliisiyksikkö ratsasi Yhdistyneen kansalaisrintaman toimiston takavarikoiden kirjoja ja protestimarssia mainostavaa materiaalia. Helsingin Sanomien Moskovan kirjeenvaihtajan Susanna Niinivaaran mukaan politiikkaa työkseen seuraavatkaan eivät oikein tiedä, mitä sanoa Kasparovista.
Kasparov pidätettiin 14. huhtikuuta 2007 mielenosoituksessa. Mielenosoituksen ja marssin estämistä Venäjän viranomaiset perustelivat sillä, että ne olisivat vaarantaneet liikennettä. Kasparov pidätettiin 24. marraskuuta 2007 ja tuomittiin viideksi päiväksi vankeuteen laittomasta mielenosoituksesta. Anatoli Karpov, joka on poliittisesti eri linjalla kuin Kasparov, yritti käydä Kasparovin luona vankilassa tukeakseen vanhaa kilpakumppaniaan, mutta käynti estettiin. 6. toukokuuta 2008 Toinen Venäjä perui Moskovassa mielenosoituksen, jossa oppositioliikkeen oli tarkoitus protestoida farssiksi kutsumiensa vaalien avulla Venäjän johtoon nousseen Dmitri Medvedevin valtaa. Toisen Venäjän saamien tietojen mukaan Kasparov aiottiin pidättää mielenosoituksessa 15 vuorokaudeksi.
Kasparov valittiin Toinen Venäjä -liikkeen ehdokkaaksi Venäjän maaliskuun 2008 presidentinvaaleihin. Hän luopui ehdokkuudestaan joulukuussa 2007, koska hänen kannattajansa eivät onnistuneet vuokraamaan Moskovasta salia järjestääkseen 500 henkilön tapaamisen, joka ehdokkailta vaaditaan. Kasparovin edustaja syytti hallitusta vuokraisäntien painostamisesta kieltäytymään tilojen vuokraamisesta.
Poliittinen kritiikki.
Kasparovin poliittiset vastustajat ovat syyttäneet häntä veljeilystä amerikkalaisten kanssa. Kasparov sai vuonna 1991 yhdysvaltalaisen uuskonservatiivisen Center for Security Policy -ajatushautomon myöntämän Keeper of the Flame -palkinnon demokratian ja vapauden puolustamisesta. Hänet oli myös listattu järjestön alla toimivan National Security Advisory Councilin neuvonantajaksi ja johtokunnan jäseneksi. Kasparov myönsi tämän ja lisäsi, että hänet poistettiin listalta pian sen jälkeen, kun hän sai kuulla asiasta. Kasparov ei ollut kertomansa mukaan kuullut jäsenyydestään ja arveli joutuneensa listalle vahingossa.
Ihmetystä ovat herättäneet Kasparovin liittolaiset ja erityisesti hänen vahvin tukijansa Toisessa Venäjässä, kielletyn kansallisbolševikkipuolueen entinen johtaja, kirjailija Eduard Limonov. Kasparovin mukaan liitto on väliaikainen eikä sitä ole yritetty salata. ”Taistelussa diktatuuria vastaan juuri tällainen liitto on välttämätön”, hän perusteli.
Kasparovia on myös kritisoitu siitä, että hän on ilmoittanut kannattavansa Anatoli Fomenkon pseudotieteenä pidettyä "Uutta kronologiaa". James Billington yhdistää Fomenkon tuotannon eurasianistiseen liikkeeseen, joka halusi voimakkaasti yhdistää Venäjän historian sen aasialaisiin naapureihin. Billingtonin mukaan Fomenkon teoria "olisi saattanut puhaltua hiljaa pois Venäjän tiedeakatemian tuulitunneleissa" ellei Kasparov olisi julkaissut teoriaa tukevaa kirjoitusta runsaslevikkisessä "Ogonjok"-lehdessä. Kasparov tapasi Fomenkon 1990-luvulla ja havaitsi, että Fomenkolla ja hänellä oli samanlaisia johtopäätöksiä joistakin historiallisista kysymyksistä.
Kasparov pidätettiin Pussy Riot -punkyhtyeen oikeudenkäynnin yhteydessä järjestetyssä mielenosoituksessa. Aluksi syytteenä oli laiton kokoontuminen, mutta pidättänyt poliisi väittää Kasparovin purreen häntä käteen, mikä voi johtaa monivuotiseen vankeustuomioon.
Yksityiselämä.
Kasparovin yksityiselämä on ollut värikästä. Hän kävi ensimmäisen vaimonsa kanssa kiihkeän taistelun tyttärensä huoltajuudesta. Tytär päätyi asumaan äitinsä kanssa New Yorkiin, eikä Kasparov saa tavata häntä. Toisessa avioliitossa syntynyt poika Vadim asuu äitinsä kanssa Moskovassa. Nyt Kasparov elää kolmannessa avioliitossaan vaimonsa Darjan kanssa. Heille syntyi vuonna 2006 Aida-tytär.
Kasparovilla on ollut aina läheinen suhde äitiinsä Klara Šagenovna Kasparjaniin, joka on ollut hänen elämänsä tärkein ihminen. Klara Kasparjan hoiti Kasparovin hyvinvointiin liittyvät asiat ja jopa nukkui samassa huoneessa maailmanmestaruusottelun aikana. Vielä vuonna 2007 Kasparov kertoi, että hänen 70-vuotias äitinsä on hänen huippumanagerinsa.
Julkaisutoiminta.
Kasparov on kirjoittanut lukuisia shakkiaiheisia kirjoja. Hän julkaisi vain parikymppisenä jossain määrin kiistanalaisen omaelämäkerran "Maailmanmestari" (, päivitetty versio). Kirjaa päivitettiin useita kertoja sen jälkeen, kun hän tuli maailmanmestariksi. Sen sisältö on pääasiassa kirjallinen, mutta uudemmissa painoksissa on muutamia avainpelejä ilman kommentteja. Kasparov julkaisi kommentoitujen pelien kokoelman 1980-luvulla: "Fighting Chess: My Games and Career", jota on myös päivitetty useita kertoja. Hän on kommentoinut shakkijulkaisuihin laajasti pelejä, joista yli 600 serbialaiseen "Chess Informant"-kausijulkaisuun. Vuonna 1982 hän kirjoitti yhdessä brittiläisen suurmestarin Raymond Keenen kanssa yksiosaisen avausteoksen "Batsford Chess Openings", joka oli suuri myyntimenestys. Kirjasta julkaistiin päivitetty toinen painos vuonna 1989. Hän kirjoitti myös 1980-luvulla kirjat yhdessä valmentajansa Aleksandr Nikitinin kanssa brittiläiselle "Batsford"-kustannusyhtiölle Caron-Kannin puolustuksen klassisesta muunnelmasta ja sisilialaisen puolustuksen Scheveningen-muunnelmasta. Kasparov on myös kirjoittanut laajasti Encyclopaedia of Chess Openings -julkaisuun.
Vuonna 2007 hän kirjoitti kirjan "How Life Imitates Chess" (suom. Kuinka elämä jäljittelee shakkia), joka on tutkielma päätöksenteon rinnakkaisuudesta shakissa ja liike-elämässä.
Kasparov on toiminut pääneuvonantajana "Everyman Chess" -kustannusyhtiölle.
Kasparovin suururakkana on ollut kirjasarja "Garry Kasparov on My Great Predecessors", josta on julkaistu viisi osaa. Vuonna 2003 julkaistiin ensimmäinen kirja, joka käsittelee maailmanmestareita Wilhelm Steinitz, Emanuel Lasker, José Raúl Capablanca ja Aleksandr Alehin sekä muutamia muita heidän aikalaisiaan. Kirja voitti Britannian shakkiliiton "Book of the Year" -palkinnon 2003. Toinen, samana vuonna ilmestynyt osa käsittelee Max Euwea, Mihail Botvinnikia, Vasili Smyslovia ja Mihail Talia. Tigran Petrosjania ja Boris Spasskia käsittelevä kolmas osa ilmestyi vuoden 2004 alussa ja joulukuussa 2004 julkaistu neljäs osa läntisiä pelaajia: Samuel Reshevskiä, Miguel Najdorfia ja Bent Larsenia, sekä ennen kaikkea 1972−75 maailmanmestaria Bobby Fischeriä.
Vuonna 2006 ilmestyi viides osa, joka kertoo Anatoli Karpovista ja tämän haastajasta Viktor Kortšnoista. Viidenteen osaan Kasparov ei sisällyttänyt yhtään omista peleistään Karpovia vastaan, vaan ne hän käsitteli seraavissa kirjoissaan. Samainen poisjättö koskee suurelta osin myös näiden kahden välisiin yhteenotoihin liittyviä tapahtumia yleensä.
Kasparovin kirja "Revolution in the 70s", joka julkaistiin maaliskuussa 2007, käsittelee 1970- ja 1980-luvuilla avausteoriassa tapahtunutta mullistusta. Se oli ensimmäinen kirja uudessa "Modern Chess Series" -kirjasarjassa, jonka myöhemmät osat liityvät "My Great Predecessors" -sarjan teemaan, käsitellen Kasparovin ja tämän välittöman edeltäjän maailmanmestarina, Karpovin välisiä pelejä.
Turnausmenestys.
Kasparov pitää hallussaan ennätystä peräkkäisistä turnausvoitoista. Viidentoista voiton sarja alkoi Neuvostoliiton mestaruusturnauksessa vuonna 1981 ja päättyi voittoon vuoden 1990 Linares-turnauksessa. Sarjan katkaisi vuonna 1991 Vasyl Ivantšuk voitollaan Linaresissa.
Shakin Oscarit.
Kasparov on voittanut shakin Oscarin 11 kertaa, mikä on ennätys.


Gerald Ford.
Gerald Rudolph Ford Jr. (14. heinäkuuta 1913 – 26. joulukuuta 2006) oli Yhdysvaltain 38. presidentti (1974–1977).
Ford oli alkuperäiseltä nimeltään Leslie Lynch King Jr. isänsä Leslie Lynch Kingin mukaan. Hänen vanhempansa erosivat hänen ollessaan alle vuoden ikäinen. Äidin mentyä uusiin naimisiin King Junior nimettiin uudelleen isäpuolensa Gerald Rudolff Fordin mukaan vuonna 1915. Ford vaihtoi myöhemmin vielä Rudolff-nimensä kirjoitusasun Rudolphiksi.
Ford oli edustajainhuoneen jäsen Michiganista 1949–1973. Hän on Yhdysvaltain historian ainoa presidentti, jota ei ole valittu vaaleilla presidentiksi tai varapresidentiksi. Kun Richard Nixon valittiin presidentiksi, hänen aisaparinaan oli varapresidentti Spiro Agnew. Vuonna 1973 Nixon nimitti Fordin Agnew'n tilalle, joka erosi korruptiosyytteiden takia. Kun Nixon itse erosi Watergate-skandaalin seurauksena seuraavana vuonna, Ford astui virkaan ja ilmoitti: "Kansakuntamme pitkä painajainen on ohi".
Fordin hallitus veti Yhdysvaltain joukot Vietnamista. Viimeiset helikopterit evakuoivat Yhdysvaltain lähetystön Saigonissa 30. huhtikuuta 1975, ja samana päivänä sota päättyi Pohjois-Vietnamin voittoon.
Elokuussa 1975 Ford neuvotteli Helsingissä Leonid Brežnevin kanssa ETYK-kokouksessa, jossa Yhdysvallat tunnusti Neuvostoliiton valta-aseman Keski-Euroopassa vastineeksi Neuvostoliiton lupaukselle edistää ihmisoikeuksia. Saman vuoden joulukuussa Ford vieraili Kiinassa.
Charles Mansonin seuraaja Lynette "Squeaky" Fromme yritti murhata Fordin Sacramentossa 5. syyskuuta 1975. Vain seitsemäntoista päivää myöhemmin Sara Jane Moore ampui Fordia San Franciscossa.
Ford pyrki uudelle kaudelle vuoden 1976 presidentinvaaleissa. Hän voitti ensin Ronald Reaganin republikaanien esivaaleissa erittäin niukasti, mutta hävisi sitten Jimmy Carterille varsinaisissa vaaleissa melkein yhtä niukasti (Carter sai 50,1 % äänistä, Ford 48,0 % ja valitsijamiesäänet jakautuivat 297–240). Tärkeimpänä syynä Carterin voittoon on pidetty sitä, että Ford antoi yhä rikostutkinnan kohteena olleelle Nixonille ehdottoman armahduksen.
Ford oli myös aikanaan ns. Warrenin komission jäsen, joka tutki presidentti Kennedyn salamurhaa. Kennedyn seuraaja Lyndon B. Johnson nimitti komission 29. marraskuuta 1963. Komitean johtoon asettui korkeimman oikeuden puheenjohtaja Earl Warren. Komitean loppuraportin oikeellisuudesta on kiistelty näihin päiviin saakka, ja Ford oli viimeinen elossa ollut komission jäsen.
Ford on kaikkein vanhimmaksi elänyt Yhdysvaltain presidentti. Hän ohitti 12. marraskuuta 2006 ennätyksen edellisen haltijan Ronald Reaganin, joka kuoli 93 vuoden ja 121 päivän ikäisenä 5.6.2004.


Helsinki.
Helsinki () on Suomen pääkaupunki ja Uudenmaan maakuntakeskus sekä Suomen hallinnollinen, polittinen ja liike-elämän keskus. Kaupunki sijaitsee Uudenmaan maakunnassa Suomenlahden rannalla. Helsingin asukasluku on () ja se on väkiluvultaan selvästi Suomen suurin kunta. Helsinki on monen suuren yrityksen kotikaupunki ja maan suurin työnantaja. Alueluokitukseltaan Helsingin kaupunki on keskiostovoiman kerrostalovaltainen kaupunkimainen kunta.
Helsinki on Uudenmaan maakunnan ja pääkaupunkiseudun keskus. Pääkaupunkiseudun muodostavat Helsingin kanssa Espoo, Vantaa ja Kauniainen. Sen alueella asuu hieman yli miljoona ihmistä. Koko Helsingin seudun alueella asuu noin 1,3 miljoonaa ihmistä.
Historia.
Helsingin Vanhankaupungin kartta vuodelta 1645.
Kuningas Kustaa Vaasa perusti Helsingin Vantaanjoen suulle Forsbyn eli Koskelan keskiaikaisen kylän paikalle 12. kesäkuuta 1550. Kaupungin oli tarkoitus kilpailla Tallinnan kanssa kauppakaupunkina, ja kuningas määräsi Porvoon, Tammisaaren, Rauman ja Ulvilan porvarit muuttamaan Helsinkiin. Joen suuhaarojen väliseen saareen perustettiin kuninkaankartano vuonna 1551. Kirkko rakennettiin kaupunkiin 1553. Ruotsi kuitenkin valloitti Pohjois-Viron ja Tallinnan vuonna 1561, mikä vähensi kuninkaan kiinnostusta Helsinkiin. Helsinki sai tapulioikeudet vuonna 1617, mutta kaupunki pysyi edelleen pienenä ja vaatimattomana.
Vuonna 1640 Pietari Brahe siirrätti kaupungin meren äärelle Vironniemelle, jolla nykyisin sijaitsee muun muassa Helsingin ydinkeskustaan lukeutuva Senaatintori. Helsinki oli pitkään melko vähäpätöinen kaupunki, mutta sen merkitys alkoi kasvaa, kun kaupungin edustalle ryhdyttiin vuonna 1748 rakentamaan Suomenlinnaa. Linnoitustyöt kasvattivat asukaslukua, ja linnoituksen varuskunta vilkastutti kaupungin seuraelämää, kaupankäyntiä ja laivaliikennettä. Suomen sodan aikana 1808 venäläiset joukot valtasivat Helsingin, ja samana vuonna suuri tulipalo hävitti kaupunkia. Helsingistä tuli Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki vuonna 1812 ja itsenäisen Suomen pääkaupunki vuonna 1917.
Sisällissodan sytyttyä vuonna 1918 punakaarti valtasi Helsingin, ja senaatti joutui pakenemaan Vaasaan. Saksalaiset joukot valtasivat Helsingin huhtikuussa 1918, jolloin kaupunki siirtyi valkoisten haltuun. Jatkosodan aikana pommitukset aiheuttivat kaupungille huomattavia tuhoja, mutta kaupunkia ei vallattu. Vuonna 1946 toteutettiin suuri alueliitos, ja Helsingin alue kasvoi lähes kahdeksankertaiseksi. Vuonna 1952 pidettiin Helsingin olympialaiset ja vuonna 1975 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (ETYK) huippukokous. Vuonna 2000 Helsinki oli yksi Euroopan kulttuuripääkaupungeista ja vuonna 2012 Designpääkaupunki
Maantiede.
Helsingin aluejako suurpiireihin, peruspiireihin ja osa-alueisiin vuonna 2011.
Lounais-Sipoon liitoksen jälkeen Helsingin pinta-ala oli maanmittauslaitoksen mittausten mukaan  km², josta  km² on maata,  km² sisävesialueita ja loput  km² merivesialueita.
Kaupungin maa-alueista on metsää 37,2 km², puistoja 9,9 km² ja maisemapeltoja tai niittyjä noin 8 km². Puistoalueita on yhteensä 6 020 hehtaaria. Puistot vaihtelevat klassisista muotopuistoista ydinkeskustasta alkavaan 10 km² laajuiseen Keskuspuistoon. Helsingin kaupunki omistaa lisäksi viheralueita muiden kuntien alueella 6 889 ha, muun muassa Sipoossa. Helsingissä on 42 luonnonsuojelualuetta, pinta-alaltaan noin 7,7 km². Helsingin nimikkokasvi on vaahtera ja nimikkoeläin orava.
Helsingin maa-alueen maantieteellinen keskipiste on Viikissä. Vuoden 2009 alueliitosten jälkeen maanmittauslaitos on laskenut maa-alueen keskipisteen sijaitsevan aivan Viikin opetus- ja tutkimustilan läheisyydessä. Koko kaupungin alueen keskipiste on merellä jossain Isosaaren lähistöllä.
Korkeimmalla Helsingissä asutaan Jakomäenkalliolla, jonka korkeus on 59,5 metriä meren pinnasta. Jakomäenkalliolla on kerrostaloja. Helsingin korkein maastokohta on Malminkartanonhuippu eli Malminkartanon täyttömäki, joka tehtiin rakentamisen ylijäämämassoista vuosina 1976–1996. Se nousee merenpinnasta 90 m:n korkeuteen. Huipulla on Hanna Vainion suunnittelema ympäristötaideteos "Tuulet ja suunnat". Helsingin korkein luonnollinen kukkula puolestaan sijaitsee Kivikon ulkoilupuiston pohjoisosassa, Porvoonväylän eteläpuolella, luontopolun varrella. Kukkulan korkeus on 62 m merenpinnasta.
Rannikot ja vesialueet.
Helsingin kantakaupunki sijaitsee niemellä. Niemi sijaitsee kahden mereltä sisämaahan työntyvän lahden välissä: länsipuolella on Seurasaarenselkä, itäpuolella Kruunuvuorenselkä ja sen jatkeena Vanhankaupunginlahti.
Seurasaarenselän yhdistää mereen noin puoli kilometriä leveä Lauttasaarensalmi kantakaupungin ja Lauttasaaren välissä. Sen läheisyydessä on Länsisatama ja sen alueella pienemmät lahdet Hietalahti ja Ruoholahti. Kantakaupungin luoteispuolella on Munkkiniemi, josta johtaa saariketju Lauttasaareen. Saarten väliset kapeat salmet yhdistävät Seurasaarenselän lännempänä sijaitsevaan Laajalahteen, jonka poikki kulkee Helsingin ja Espoon raja. Keskellä Seurasaarenselkää sijaitsee Seurasaari.
Kantakaupungin itäpuolella sijaitsevan Kruunuvuorenselän yhdistää avomereen joukko salmia, joiden välisillä saarilla on Suomenlinna. Kruunuvuorenselän lahtia ovat Eteläsatama ja Pohjoissatama, joiden välissä on Katajanokka. Pohjoissatamasta työntyy länteen salmi, joka johtaa Töölönlahteen. Salmen yli johtavat Hakaniemen silta ja Pitkäsilta sekä varsinaisen Töölönlahden suulla sijaitseva rautatiepenger.
Kruunuvuorenselän jatkeena pohjoisessa on Vanhankaupunginlahti, johon Vantaanjoki laskee. Välissä on joukko saaria, joista suurimmat ovat Kulosaari, Mustikkamaa ja Korkeasaari. Näiden itäpuolella on Herttoniemi ja sen edustalla suuret saaret Laajasalo ja Santahamina, jotka rajoittavat Kruunuvuorenselkää itäpuolelta. Laajasalon itäpuolellakin on suuria saaria kuten Vartiosaari, Villinki ja Karhusaari.
Kaupungin itäisimmässä osassa on laaja Vuosaaren niemimaa, jota rajoittavat Vartiokylänlahti ja Porvarinlahti.
Kaikkiaan Helsingissä on 317 saarta, joista kaksi tuli Sipoon liitoksen myötä ja rantaviivaa 122,5 kilometriä, josta liitosalueen osuus on 24,5 kilometriä. Runsaiden täyttöalueiden vuoksi rantaviiva on varsinkin kantakaupungissa muuttunut voimakkaasti viimeisen parinsadan vuoden aikana. Helsingissä ei ole enää nykyään yhtään järveksi luokiteltavaa vesialuetta.
Vantaanjokeen laskee Helsingin ja Vantaan rajalla Keravanjoki, jota pitkin kaupunkien raja kulkee useita kilometrejä.
Ilmasto.
Helsingissä vallitsee merellisen ja mantereisen ilmaston välimuoto: talvet ovat suomalaisittain melko lauhoja ja kesät lämpimiä, joskin hellepäiviä on vähemmän kuin Etelä-Suomen sisämaassa. Merituuli viilentää kaupungin ilmaa keväisin, syksyllä vaikutus on päinvastainen. Helsingin pakkasennätys mitattiin Kaisaniemessä tammikuussa 1987, jolloin lämpötila laski −34.3°C asteeseen. Sadepäiviä (sademäärä väh. 0,1 mm) on keskimäärin 182 kappaletta vuodessa. Aurinkotuntien määrä on suurin Helsingin rannikolla ja laskee sisämaahan mentäessä. Kaudella 1981–2010 lähin mittauspaikka oli Helsinki-Vantaan lentoasema, jossa havaittiin 1 780 aurinkotuntia. Luku on korkeampi kuin sisä-Suomen mittausasemilla, mutta alempi kuin Suomenlahden saaristossa. Auringon kulma kesäpäivänseisauksessa on korkeimmillaan 53,3° ja talvipäivänseisauksessa 6,5°.
Arkkitehtuuri.
Helsingin arkkitehtuurissa huomattavimmat tyylisuunnat ovat uusklassismi, jugend ja funktionalismi. Suurin osa Helsingin rakennuksista on rakennettu vuoden 1808 tulipalon jälkeen. Senaatintorin ja Katariinankadun risteyksessä sijaitsee Sederholmin talo (1757), joka on Helsingin kantakaupungin vanhin säilynyt rakennus. Myös Suomenlinnassa on 1700-luvulla valmistuneita rakennuksia, muun muassa Kustaanmiekan Kuninkaanportti (1753–54).
Uusklassismi.
Kun Helsingistä tuli Suomen pääkaupunki, tarvittiin tulipalon jälkeinen uudelleenrakennus. Asemakaavan rakennuksia piirtämään valittiin Carl Ludvig Engel, jonka klassistinen arkkitehtuuri vastasi uudelleenrakennuskomitean johtajan ihanteita. Engelin piirtämiä rakennuksia on eritoten Senaatintorilla ja sen ympärillä. Senaatintorin itä- ja länsipäädyissä sijaitsevat Helsingin yliopiston päärakennus (1828–1832) sekä Valtioneuvoston linna (1818–1822). Senaatintoria hallitsee pohjoispäässä sijaitseva empiretyylinen, puhtaanvalkea Helsingin tuomiokirkko (1830–1840). Muita ympäristössä sijaitsevia rakennuksia ovat muun muassa kaupungintalo (1818), yliopiston kirjasto (1836–1845), entinen sisätautien klinikka, nykyinen Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan kampusrakennus (1826), Pyhän Kolminaisuuden kirkko (1828) sekä raatihuone (1819). Empiretyylisen Presidentinlinnan (1814) suunnitteli Pehr Granstedt. Helsingin vanhin kirkko on nimensä mukaisesti Vanha kirkko (1826), jonka suunnitteli Engel.
1850–1925.
Vallitsevana tyylisuuntana 1800-luvun lopulla oli uusrenessanssi. Rautatientorin eteläreunalla sijaitsee Theodor Höijerin piirustusten mukaan rakennettu Ateneumin taidemuseo (1887). Sen arkkitehtuuriin kuuluvat monet korkokuvat ja patsaat. Höijerin suunnittelemia ovat myös monet Pohjoisesplanadin varrella sijaitsevat rakennukset sekä Rikhardinkadun kirjasto. Suomen Pankkia vastapäätä sijaitsee uusrenessanssityylinen Säätytalo (1891), jonka on suunnitellut arkkitehti Gustaf Nyström.
Helsingin siluettiin piirtää jälkensä myös Katajanokalla sijaitseva Uspenskin katedraali (1868).
Uusgotiikka.
Uusgotiikka jäi Helsingissä taka-alalle. Ainoita näkyviä julkisia rakennuksia on Ullanlinnassa sijaitseva Johanneksenkirkko (1878), jonka suunnitteli arkkitehti Adolf Melander. Kaksoistornit kohoavat 74 metriin ja Suomen suurimmassa kivikirkossa istumapaikkoja on 2 600. Johanneksenkirkon julkisivussa on yli tuhat pientä patsasta ja se on yksityiskohtaisuudessaan Suomen uusgoottisen arkkitehtuurin huippua. Myös Ritarihuone Kruununhaassa sekä Ernst Lohrmannin suunnittelema katolinen pyhän Henrikin katedraali ovat uusgotiikan edustava esimerkkejä.
Jugend.
Jugendtyyli on Helsingin näkyvimpiä arkkitehtuurin tyylisuuntauksia. 1900-luvun alkuvuosina rakennetut jugendtyyliset kerrostalot hallitsevat monen Helsingin kaupunginosan katukuvaa.
Tärkeä jugendarkkitehti Helsingissä oli Lars Sonck, joka on suunnitellut lukuisia jugendkerrostaloja sekä pitkälle näkyvän Kallion kirkon (1908–1912), jossa on yhdistelty jugendiin myös kansallisromanttisen arkkitehtuurin piirteitä. Merkittävä maamerkki on myös Rautatieasema (1919–1922), jonka suunnittelija Eliel Saarinen oli myös merkittävä jugendkauden arkkitehti.
Kansallisromantiikka.
Kansallisromantiikka näkyy Helsingissä erityisesti Suomen Kansallismuseossa (1905–1910), jonka suunnitteli arkkitehtikolmikko Herman Gesellius – Armas Lindgren – Eliel Saarinen. Ulkoasu on kansallisromanttisesti Suomen keskiaikaisia linnoja mukaileva. Sisältä museo edustaa lähinnä jugendtyyliä. Rautatietorilla sijaitseva Suomen Kansallisteatteri (1902) on myös tunnettu kansallisromanttinen rakennus Helsingissä. Sen suunnitteli arkkitehti Onni Törnqvist-Tarjanne.
1925–.
Vuoden 1925 jälkeen Helsinkiin on noussut monia näkyviä rakennuksia. Funkkisrakennuksia Helsingissä on suhteellisen paljon ja modernismikin on edustettuna. Näkyvimpiä ajan töitä on J. S. Sirénin suunnittelema Eduskuntatalo (1926–1931), joka on tyyliltään heräävän funktionalismin piirteitä omaava, mutta lähinnä klassistinen. Eduskuntatalo on Suomen tunnetuimpia rakennuksia. Kaudella rakennettiin myös Suomen ensimmäiseksi pilvenpiirtäjäksi kutsuttu Hotelli Torni (1931). Mikko Armannon suunnittelema 146 metriä korkea Pasilan linkkitorni (1983) on Helsingin korkein rakennelma.
Suomen arkkitehtuurin erikoisimpiin töihin kuuluu Töölössä sijaitseva Temppeliaukion kirkko (1969). Timo ja Tuomo Suomalaisen suunnittelema kirkko on louhittu Temppeliaukion kallion sisään. Ulospäin siitä näkyy vain sisäänkäynti ja kattokupu. Temppeliaukion kirkko on Helsingin suosituimpia turistikohteita ja siellä järjestetään usein konsertteja kirkon erinomaisen akustiikan vuoksi.
Funktionalismi.
Helsingin funktionalistinen rakennuskanta on vahva. Helsingissä vaikuttaneita funkkisarkkitehteja ovat muun muassa Alvar Aalto, Väinö Vähäkallio sekä Martti Välikangas. Funkkistyylissä rakennus piirretään palvelemaan käyttötarkoitustaan mahdollisimman hyvin ja jätetään pois merkityksettömät koristelut. Helsingin tunnetuimpia ja näkyvimpiä funkkisrakennuksia on yksi kaupungin symboleista, Olympiastadion (1934–1938), suunnittelijoinaan arkkitehdit Yrjö Lindegren ja Toivo Jäntti. Olympiastadionin vieressä on Helsingin uimastadion (1938), jonka suunnitteli arkkitehti Jorma Järvi.
Merkittäviä rakennuksia Helsingissä ovat myös Alvar Aallon suunnittelemat Finlandia-talo (1968–1971) sekä Enson pääkonttori (1962) Katajanokalla.
Helsingin postitalo (1938) on keskustassa sijaitseva Jorma Järven ja Erik Lindroosin suunnittelema, puhtaan maltillinen funkkisrakennus. Se on suojeltu. 1930-luvulta oleva Lasipalatsi (1936) on Viljo Revellin suunnittelema. Salmisaaressa sijaitsee Väinö Vähäkallion suunnittelema nykyään Helsingin oikeustalona käytettävä rakennus (1936), joka alun perin suunniteltiin Alkon tuotantolaitokseksi, pääkonttoriksi ja päävarastoksi. Helsingin funktionalistisia kirkkoja ovat Käpylän kirkko (1929–1930) sekä Lars Sonckin suunnittelema Mikael Agricolan kirkko (1933–1935). Funkkisliikenneasemista erityisen merkittävä on Helsinki-Malmin lentoasema, joka on Suomen lentokentistä ainoana luetteloitu valtakunnallisesti merkittäväksi kulttuurihistorialliseksi ympäristöksi.
Modernismi.
Modernia arkkitehtuuria Helsingissä edustaa Nykytaiteen museo Kiasma, paljon erilaisia mielipiteitä herättänyt rakennus, joka koostuu kahdesta suorasta ja kaarevaseinäisestä osasta. Kiasman vieressä on lasiseinäinen Sanomatalo (1999). Helsingin kaupunginteatterin rakennuksessa (Timo Penttilä 1967) on onnistuttu sovittamaan moderni rakennus hyvin ympäristöönsä. Hakaniemen kaupunginosassa sijaitseva pankki- ja toimistorakennukseksi rakennettu, Heikki ja Kaija Sirénin suunnittelema Ympyrätalo (1968) on myös näyttävä ja näkyvä osa Kallion aluetta. Rakennuksen arkkitehtuuri hakee mallia 1920- ja 1930-lukujen keskieurooppalaisesta modernista arkkitehtuurista.
Kaupunginosat ja piirit.
Asemakaavan mukaan Helsinki jakaantuu 59 kaupunginosaan, joista osa jaetaan vielä edelleen osa-alueisiin. Sen lisäksi lähinnä Helsingin kaupungin hallinnon tarpeita varten on luotu piirijako. Piirijaon yksikköinä ovat suurpiirit, peruspiirit ja osa-alueet. Osa-aluetasolla molemmat jaotukset ovat yhtäpitävät, mutta peruspiireistä vain osa on samoja kuin kaupunginosat. Näiden jakojen erona on myös, että piirijaolla muodostetaan kaupunginosia suurempia toiminnallisia alueita eli suurpiirejä, joita on kahdeksan.
Helsingin kantakaupunki oli alkuaan alue, joka kuului kaupunkiin ennen 1. tammikuuta 1946 tapahtunutta suurta alueliitosta eli kaupunginosia 1–18, 20–25 ja 27. Nykyisin se tarkoittaa tarkemmin määrittelemätöntä Helsingin ydinaluetta, esikaupunkien ja lähiöiden vastakohtana.
Usein kuultavat nimitykset liikekeskusta ja ydinkeskusta alkoivat yleistyä 1960-luvulla. Niillä tarkoitetaan yleensä Kluuvia sekä Kampin itä- ja pohjoisosia.
Väestö.
Asukasluku () on, josta suomenkielisiä on 83,7 %, ruotsinkielisiä 6,0 % ja muunkielisiä 10,2 %. Helsingin asukkaista on suurempi osa naisia (53,4 %) kuin muualla Suomessa (51,1 %). Helsingin väestötiheys on 3 049,66 henkilöä/km² (maa-alueet). Miesten elinajanodote on Helsingissä 75,1 vuotta (koko Suomi 75,7 vuotta), naisten elinajanodote on Helsingissä 81,7 vuotta (koko Suomi 82,5 vuotta).
Väkiluvun kehitys.
Helsingin voimakas kasvu alkoi pääkaupungiksi tulemisen myötä 1810-luvulla. Se jatkui voimakkaana – lukuun ottamatta Suomen sisällissodan aikaa – aina 1960-luvulle, jolloin kaupungistumisen aalto, maaltapako kaksinkertaisti Helsingin väkiluvun 20 vuoden aikana.
1960-luvulla Helsingin väestönkasvu pysähtyi, kun pääkaupungin väestöä muutti Espoon ja Vantaan uusiin lähiöihin, jossa väestönkasvu jatkui entistä tahtia. Alettiin puhua pääkaupunkiseudusta. Myöhemmin Helsingin lisäksi myös Espoossa ja Vantaalla alkoi kaavoitus olla riittämätöntä ja tämän seurauksena Helsingin kaupunkiin alun perin suuntautunut muuttovirta alkoi ulottua yhä kauemmas Helsingin seudulle entisiin maaseutukuntiin ja vieläkin kauemmaksi, jopa Lohjalle, Hämeenlinnaan, Lahteen ja Porvooseen saakka.
Jos tarkastellaan pelkkää Helsingin kaupunkia, kasvutahti hidastui 1980-luvulla ja kääntyi jopa hetkelliseen laskuun asukkaiden muuttaessa naapurikuntiin, mutta 1990-luvun jälkeen kasvu oli jälleen positiivista, kunnes kääntyi hiljalleen laskuun 2000-luvun alussa. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla väkiluku alkoi jälleen kasvaa ja helsinkiläisten lukumäärä ylitti 600 000:n rajan kesällä 2012.
Väestönkasvun suhteen tärkeimmät uudet asuinalueet Sipoon liitosalueen ohella ovat Jätkäsaari, Kalasatama, Keski-Pasila ja Kruunuvuorenranta. Kaupunkiseudun tulevaa kehitystä on selvitetty muun muassa kansainvälisen suunnittelukilpailun keinoin (Greater Helsinki Vision 2050).
Ulkomaalaiset.
Ulkomaiden kansalaisia Helsingin asukkaista on 7,2 % (41 735). Ulkomailla syntyneitä on 7,9 % (44 400), mikä on enemmän kuin suomenruotsalaisten määrä. 33 % ulkomaalaisista on toisten EU-maiden kansalaisia. Muita kieliä kuin suomea, ruotsia ja saamea puhui vuonna 2008 55 245 henkilöä. Eniten ulkomaalaisia on Virosta (5 900), Venäjältä (5 633), Somaliasta (2 400), Kiinasta (1 150) ja Thaimaasta (680). Kolmannes Suomen kaikista maahanmuuttajista asuu Helsingissä. Muuhun Suomeen verrattuna Helsingissä on paljon Afrikan maiden kansalaisia, sillä 44 % Suomessa asuvista afrikkalaisista asuu Helsingissä. Vieraskielisiä helsinkiläisistä on 7,0 %, joista neljännes venäjänkielisiä. Vuonna 2001 EU:n pääkaupungeista ainoastaan Lissabonissa oli vähemmän ulkomaan kansalaisia kuin Helsingissä.
Asuminen.
Helsingissä asutaan muuta Suomea kalliimmin ja hieman ahtaammin, mutta kuitenkin varsin väljästi. Asumisväljyys oli vuonna 2003 33,4 neliömetriä henkilöä kohden, kun koko Suomen luku oli 36,7. Vuonna 2004 kaksion keskivuokra Helsingissä oli 615 €/kk (koko Suomi 490 €/kk). Osakehuoneistojen keskineliöhinta Helsingissä oli 2580 €/m² (koko Suomi 1550 €/m). Helsingissä vuokra-asuminen (47,7 %) on yleisempää kuin omistusasuminen (41,7 %), mikä poikkeaa selvästi muun Suomen tilanteesta (32,0 % ja 57,6 %). Lisäksi yksinasuminen on yleistä – lähes joka toisessa (48,9 %) helsinkiläisessä asunnossa asuu vain yksi henkilö.
Talous.
Helsingin kaupunki ei saa valtiolta suurkaupunkiasemansa takia suurempaa valtionosuutta, vaikka palvelujen tuottaminen on Helsingissä kalliimpaa, palvelut ovat monipuolisempia kuin muualla ja sosiaaliset ongelmat kasautuvat suurkaupunkeihin. Kaupungin talous on kuitenkin pysynyt pinnalla ja useimpina vuosina ylijäämää on jäänyt, mutta vain kaupungin omistaman Helsingin energian ansiosta, joka tuottaa vuosittain lähes 300 miljoonaa euroa voittoa.
Helsingin talous- ja elinkeinoelämä on erottamaton osa koko Helsingin seutua, joka luokitellaan yhdeksi nopeimmin kasvavaksi suurkaupunkialueeksi Euroopan unionissa.
Helsinki on pörsseineen ja Aleksanterin "pankkikatuineen" Suomen talouselämän keskus. Useat suomalaiset pörssiyhtiöt ja lähes kaikki Suomen keskeiset pankit ja vakuutusyhtiöt pitävät Helsinkiä kotipaikkanaan. Pääkaupunkiseudun suurten yritysten pääkonttoreista noin 58 % (104) sijaitsee Helsingissä. Merkittäviä helsinkiläistaustaisia yrityksiä ovat Elisa (entinen Helsingin Puhelinyhdistys, HPY), viestintäkonsernit Otava sekä Sanoma sekä kaupan alalla Kesko, Stockmann ja HOK-Elanto.
Monet teollisuustuotantolaitokset ovat vuosien kuluessa siirtyneet pois Helsingin kaupungin alueelta, eikä Helsinkiä voi enää pitää Suomen tärkeimpänä teollisuuskaupunkina, joka asema sillä oli 1950-luvun alussa. Vuodesta 1960 vuoteen 1980 teollisuuden työpaikkojen määrä kantakaupungissa puolittui. Jäljellä on kuitenkin vielä muun muassa STX Europen Hietalahden telakka, nykyisin Iittalan omistama Arabian posliinitehdas, ABB:n tuotantolaitokset Pitäjänmäellä ja Vuosaaressa sekä Paulig:in paahtimo Vuosaaressa, joka on yksi Euroopaan suurimmista. Helsingistä muualle siirtyneitä tuotantolaitoksia ovat muun muassa Nokian kaapelitehtaat Ruoholahdessa ja Punavuoressa, Töölön sokeritehdas, jonka paikalla on nykyään Oopperatalo, Keravalle siirtynyt Sinebrychoffin panimo ja tupakkatehdas Lauttasaaressa.
Työpaikat.
Vuoden 2005 lopussa Helsingissä oli 373 000 työpaikkaa, joista noin 118 500 oli julkisen sektorin työpaikkoja. Helsingin kaupunki on Suomen suurin työnantaja. Kaupunkilaisten erilaisista palveluista vastaavat lähes 39 000 työntekijää. Helsinkiläisten työhön osallistuvuus on korkea: 63 % 15–74-vuotiaista käy työssä (koko Suomi 57,2 %). Muuhun Suomeen verrattuna Helsingissä on vähän teollisuustyöpaikkoja, mutta runsaasti liike-elämän palvelujen ja tukku- ja vähittäiskaupan työpaikkoja. Pääkaupungissa on yli 68 000 informaatiosektorin eli tietotekniikkaan liittyvien toimialojen työpaikkaa. Se on noin kolmasosa koko Suomen informaatiosektorin työpaikoista.
Suurimmat työpaikkakeskittymät sijaitsevat kantakaupungin alueella, ydinkeskustan ohella Pasilassa ja Meilahdessa. Kantakaupungissa merkittäviä julkisen sektorin työllistäjiä ovat eri ministeriöt ja keskusvirastot. Kantakaupungin ulkopuolella merkittäviä työpaikkakeskittymiä ovat Lauttasaari, Pitäjänmäki, Herttoniemi, Itäkeskus ja Vuosaari.
Helsingin työpaikkaomavaraisuus on 134 % (2004), joten useat muiden kuntien asukkaat käyvät Helsingissä töissä. Tähän Helsingin työssäkäyntialueeseen, eli paikkakuntiin, joista käydään paljon Helsingissä töissä, kuuluvat Tilastokeskuksen mukaan (2004) pääkaupunkiseudun kuntien lisäksi seuraavat kunnat. Tiehallinnon laskurin antamat luvut kertovat etäisyyden paikkakuntien keskustoista Erottajalle.
Kunnallishallinto.
Helsingin kaupunginvaltuustossa on 85 jäsentä, joista naisia 49 ja miehiä 36 nykyisellä kaudella (2009–2012). Muun Suomen poliittiseen kenttään verrattuna suurin ero on Suomen Keskustan pieni kannatus. Vihreät palasi vuoden 2008 vaaleissa toiseksi suurimmaksi valtuustoryhmäksi SDP:n jäädessä kolmanneksi. Suurimman ryhmän Kokoomuksen valtuutettu Risto Rautava on 15-jäsenisen kaupunginhallituksen puheenjohtaja.
Helsingin kaupunginjohtaja on Jussi Pajunen ja apulaiskaupunginjohtajia ovat (kaupunkisuunnittelu- ja kiinteistötoimi), Tuula Haatainen (sivistys- ja henkilöstötoimi), Pekka Sauri (rakennus- ja ympäristötoimi) ja Paula Kokkonen (sosiaali- ja terveystoimi).
Vuonna 2011 Helsingin kaupungin organisaatio koostui 29 virastosta ja kuudesta kunnallisesta liikelaitoksesta. Virastojen ja laitosten lisäksi kaupunkikonserniin kuuluu tytäryhteisöinä 112 kaupungin omistamaa osakeyhtiötä ja 12 säätiötä. Kaupungin palveluksessa oli vuonna 2011 noin 39 000 henkilöä, ja kaupunkikonserniin kuuluvien tytäryhteisöjen palveluksessa noin 4400. Erilaisia ammattinimikkeitä kaupungilla on käytössä noin 2000.
Kaupunginjohtajat.
Tasavallan presidentti on myöntänyt Helsingin kaupunginjohtajille ylipormestarin arvonimen 1930-luvulta lähtien. Ensimmäinen ylipormestarin arvon saanut kaupunginjohtaja oli Antti Tulenheimo (vuonna 1934). Alla olevassa taulukossa on lueteltu Helsingin kaupunginjohtajat vuodesta 1921 lähtien.
Koulutus.
Helsingissä sijaitsee kuusi tiede- tai taideyliopistoa: Aalto-yliopisto, Helsingin yliopisto, Kuvataideakatemia, Sibelius-Akatemia, Svenska handelshögskolan sekä Teatterikorkeakoulu. Opiskelijoita näissä on lähes 50 000 – yli 28 % koko Suomen yliopisto-opiskelijoista. Helsingissä toimii myös puolustusministeriön alainen Maanpuolustuskorkeakoulu.
Lisäksi toiminnassa on kuusi ammattikorkeakoulua Diak, Humak, Laurea, Metropolia, Haaga-Helia ja ruotsinkielinen Arcada. Ammatillisissa oppilaitoksissa opiskelee yli 19 000 opiskelijaa; tarjolla on yli 30 eri perustutkintoa. Yleissivistävästä aikuiskoulutuksesta huolehtivat aikuislukiot sekä kansalais- ja työväenopistot. Suomenkielisellä työväenopistolla toimintaa on 90 pisteessä.
Kaupungissa on 215 peruskoulua, lukiota tai aikuislukiota ja niissä runsaat 71 000 oppilasta. Opinahjoista 30 on ruotsinkielisiä. Lisäksi on englannin-, saksan-, ranskan- ja venäjänkielisiä kouluja. Oman äidinkielen opetusta annetaan kaikkiaan 40 kielellä.
Terveydenhuolto.
Helsingin kunnallisesta terveydenhuollosta vastaavia terveysasemia on yhteensä 31. Päivystäviä sairaaloita ovat Malmin ja Marian sairaalat, sekä alle 16-vuotiaiden kohdalla Lastenklinikka. Erikoissairaanhoito on Uudellamaalla organisoitu 31 kunnan alueella neljäksi sairaanhoitoalueeksi, joiden lisäksi Helsingin seudun yliopistollisen keskussairaalan toimialue muodostaa oman kokonaisuutensa. Terveyskeskussairaaloita on kahdeksan eri puolilla kaupunkia. Hampaidenhuoltoa hoitaa 46 yksikköä. Psykiatrian poliklinikoita on 16. Kaupungin erikoisyksikköjä ovat ehkäisyneuvonta, merimiesterveydenhuolto, potilasasiamies, puheterapia, rintasyövän seulonta, sukupuolitautien poliklinikka, tartuntatautiyksikkö, työterveyshuolto yrityksille ja vammaisneuvola.
Sosiaalipalvelut.
Helsingin kaupungin sosiaalipalveluista vastaa sosiaalivirasto. Sosiaaliviraston vastuualueet ovat lasten päivähoito, lapsiperheiden palvelut ja aikuisten palvelut. Lapsiperheiden palvelut sisältävät perhekeskuksen, perheneuvolan ja sijaishuollon. Aikuisten palveluita puolestaan ovat muun muassa maahanmuuttajapalvelut, työhön kuntoutus, sosiaalinen kuntoutus ja asunnottomien palvelut. Sosiaalivirastolla on myös keskitetty neuvontapalvelu, joka pyrkii jakamaan tietoa kaupungin tarjoamista sosiaalipalveluista.
Sosiaaliviraston alaisuudessa on 11 sosiaaliasemaa, jotka tarjoavat sosiaalityön palveluita, kuten toimeentulotukea. Sosiaalivirasto tarjoaa myös työllistymistä tukevia palveluita, kuten vajaatyökuntoisten ja työllistymisvaikeuksissa olevien työtoimintaa. Sosiaaliviraston henkilöstön määrä on noin 12 000. Sosiaalivirasto toimii sosiaalilautakunnan alaisuudessa. Sosiaaliviraston toimipaikka on Kallion virastotalossa osoitteessa Toinen linja 4A.
Liikenne.
a>, ja niiden vikaisuuden vuoksi suunniteltiin jopa vaunujen palauttamista valmistajalleen. Palauttamisesta luovuttiin sittemmin.
Oranssi on Helsingin metron tunnusväri. Kuvassa 2000–luvun alussa käyttöön otettu M200–junayksikkö.
Helsingissä toimii Helsingin seudun liikenteen (HSL) organisoima kattava julkinen liikenne, joka koostuu linja-autojen säteittäis- ja poikittaisyhteyksistä, 12 linjan raitiovaunujärjestelmästä, kaksihaaraisesta metroradasta sekä kolmesta lähijunin liikennöitävästä kaupunkiradasta. Joukkoliikennematkoja tehdään vuodessa noin 210 miljoonaa ja niiden osuus kaikista ajoneuvomatkoista on Suomen suurin. Niistä vajaa puolet taitetaan busseilla, vajaa kolmannes raitiovaunuilla ja reilu neljännes metrolla.
Autoliikennettä kaupungissa rajoitetaan kattavan joukkoliikenteen palvelutason keinoin sekä säätelemällä pysäköintipaikkojen määrää. Autoilu kaupungissa on kuitenkin tehty mahdolliseksi ja melko sujuvaksi, vaikka se ei olekaan kaupungin pääliikennemuoto. Etenkin tavarakuljetusten poistamiseksi keskustan katukuvasta rakennetaan katutason alle keskustan kattavaa huoltotunnelia.
Helsingin niemen ohittamisen itä-länsisuunnassa on suunniteltu tapahtuvan keskustan ali rakennettavaa tunnelia pitkin, mutta suunnittelutyö keskeytettiin toukokuussa 2008. Kantakaupungissa vilkasliikenteisin tie on Itäväylälle, Tuusulanväylälle sekä Lahdenväylälle liikennettä syöttävä Sörnäisten rantatie. Tuhatta asukasta kohti Helsingissä on 373 autoa, joka on alhainen luku (koko Suomi 551 autoa). Tämä johtuu laajalti siitä, että kaupungissa on hyvin toimiva joukkoliikenne. Lisäksi kaupungissa asuu paljon opiskelijoita ja nuoria. Autoja myös käytetään Helsingissä keskimääräistä vähemmän, sillä monet auton omistavista kulkevat käyttävät kaupungin laajaa julkista liikennettä. Merkittävimmät säteittäiset väylät ovat Itäväylä, Porvoonväylä, Lahdenväylä, Tuusulanväylä, Hämeenlinnanväylä, Turunväylä ja Länsiväylä. Lisäksi Helsinkiä kiertävät Kehä I (Suomen vilkasliikenteisin tie) ja Kehä III.
Lentoliikennettä palvelee Vantaalla sijaitseva Helsinki-Vantaan lentoasema. Harrasteilmailua varten käytössä on pienempi Helsinki-Malmin lentoasema.
Jalkakäytävien hiekoitus aiheuttaa keväisin vakavan pölyongelman.
Helsingin päärautatieasema on Suomen matkustajaliikenteen keskeinen pääteasema ja sieltä on myös ulkomaanyhteydet Pietariin ja Moskovaan. Pasilan asemalla rautatie haarautuu kohti länttä ja pohjoista. Rautateiden pääkaupunkiseudun lähiliikenteen kolme kaupunkirataa tarjoavat yhteyksiä eri puolille pääkaupunkiseutua.
Helsingin Satama on merkittävä yleisen liikenteen tuonti- ja vientisatama ja vilkkain matkustajasatama sekä risteily- että linjaliikenteessä. Vuonna 2011 Helsingin satamassa oli 8 779 aluskäyntiä eli keskimäärin yli 24 laivaa joka päivä. Määrästä valtaosa eli 8 619 oli ulkomaan liikennettä. Helsingin satamien kautta kulki vuonna 2011 noin 10,3 miljoonaa matkustajaa. Kesäsesongin aikana satamissa vieraili vuonna 2011 yli 258 risteilyalusta, jotka toivat Helsinkiin 385 000 päiväkävijää. Matkustajaliikenteessä Viking Line, Silja Line, Tallink ja ynnä muut tarjoavat säännöllisiä laivayhteyksiä lähinnä Tallinnaan, Tukholmaan ja Pohjois-Saksaan. Matkustajaliikenne keskittyy Etelä- ja Länsisatamaan ja tavaraliikenne Vuosaaren satamaan. Tavaraliikenteessä Helsingin kautta Suomeen tuodaan elintarvikkeita, kulutustavaroita, autoja sekä teollisuuden raaka-aineita ja puolivalmisteita. Viennin suurimmat laivaajat ovat metsäteollisuus ja metallituoteteollisuus. Tavaraliikenne siirtyi Vuosaaren uuteen satamaan marraskuussa 2008, minkä jälkeen Länsisataman ja Sörnäisten vanhojen rahtilaivasatamien alueille aletaan rakentaa uusia asuntoalueita.
Veneilijöitä varten kaupungin rannoilla on runsaat 11 400 laituripaikkaa. Suomenlinnaan kulkee lautta ja Helsingin edustan ulkoilusaariin on järjestetty vesibussiliikennettä.
Alvar Aallon "Helsingin keskustasuunnitelma" vuodelta 1965 ja "Smith-Polvisen liikennesuunnitelma" vuodelta 1968 edustivat sen ajan modernia liikennesuunnittelua, mutta kumpaakaan niistä ei toteutettu.
Nähtävyydet.
Merellinen Helsinki on maisemanähtävyys itsessään, yksi Suomen 27:stä kansallismaisemasta. Merkittävimpiä nähtävyyksiä on Suomenlinnan linnake, joka on merkitty UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Toinen saarikohde on Seurasaaren virkistysalue ja ulkoilmamuseo. Perheellisille ja lastenmielisille sopivia nähtävyyksiä ovat Linnanmäen huvipuisto ja Korkeasaaren eläintarha. Helsingin kirkoista suosituimpia ovat osittain maanalainen Temppeliaukion kirkko Töölössä, ortodoksinen Uspenskin katedraali sekä Helsingin tuomiokirkko, joka hallitsee empiretyylistä Senaatintoria. Sen reunalla sijaitsevat Helsingin yliopiston päärakennus ja Valtioneuvoston linna. Senaatintorilta on lyhyt matka Kauppatorille, jonka reunalla sijaitsevat Presidentinlinna ja Helsingin kaupungintalo. Esplanadin puisto on ydinkeskustan merkittävin puisto. Mannerheimintien varrella sijaitsevat muun muassa Kansallismuseo, joka esittelee Suomen historiaa kivikaudelta 2000-luvulle, eduskuntatalo, vuonna 1999 avattu nykytaiteen museo Kiasma edustallaan marsalkka Mannerheimin patsas sekä Stockmannin tavaratalo. Aleksanterinkatu on merkittävin ostos- ja liikekatu keskustassa. Pohjoismaiden suurin ostoskeskus on Kauppakeskus Itäkeskus, jonne pääsee metrolla. Toinen merkittävä ostoskeskus Helsingin metroreitin varrella on ydinkeskustassa sijaitseva viisikerroksinen Kampin keskus, joka avattiin kokonaisuudessaan keväällä 2006 ja se sisältää useiden kauppojen lisäksi myös ruokapaikkoja ja keilahallin. Pikakatsauksen Helsingin keskusta-alueeseen voi tehdä ajamalla ympäri linjan 3T raitiovaunulla, joka ajaa kahdeksikkoreittiä. Töölössä sijaitsevassa Ratikkamuseossa voi tutustua Helsingin joukkoliikenteen historiaan. Olympiastadionin 72 metriä korkeasta tornista voi luoda yleiskatsauksen Helsinkiin.
Kulttuuri.
Helsinki on valittu maailman muotoilupääkaupungiksi 2012. Viime metreillä vastakkain olivat Helsinki ja Alankomaiden Eindhoven.
Tapahtumia.
Kaivopuiston kesäkonsertin yleisöä vuonna 2005.
Helsingin ehkä tunnetuin kulttuuritapahtuma on loppukesällä alkava Helsingin Juhlaviikot, joka on useamman viikon kestävä musiikkia, teatteria, taidenäyttelyitä ja performansseja eri puolilla kaupunkia esittelevä tapahtuma. Juhlaviikkojen suosituin yksittäinen tapahtuma on Taiteiden yö, jonka aikana ydinkeskustassa on useassa paikassa esitteillä erilaisia taideteoksia tilataiteesta ja performansseista taidenäyttelyihin puolille öin ja pitempäänkin. Vuonna 2004 Helsingin juhlaviikoilla oli noin 245 000 kävijää.
Vuosittain kesäkuun 12. päivänä vietetään Helsinki-päivää, jonka lukuisat viihdetapahtumat huipentuvat kymmeniä tuhansia ihmisiä kokoavaan Kaivopuiston kesäkonserttiin.
Heinäkuinen Tuska-festivaali on metallimusiikin suurin tapahtuma Pohjoismaissa. Vuonna 2006 tapahtumassa vieraili noin 33 000 kävijää.
Vuosittain toukokuussa järjestetään Kaisaniemen puistossa eri kulttuureja esittelevä tapahtuma Maailma kylässä.
Elokuvan puolelta merkittävin tapahtuma on Rakkautta ja Anarkiaa, joka runsaan viikon aikana näyttää sadoissa näytöksissä useita kymmeniä elokuvia, jotka eivät ole ikinä päätyneet tai tule päätymään laajempaan levitykseen esimerkiksi poikkitaiteellisuutensa takia. Vuonna 2004 Rakkautta ja Anarkiaa keräsi 44 000 katsojaa. Dokumenttiin keskittyvä DocPoint on vakiinnuttanut asemansa muutamassa vuodessa lajityypin tärkeimpänä katselmuksena Suomessa.
Nelosen isännöimä ilotulituksen SM-kilpailut käydään syksyllä Helsingissä.
Vuoden 2007 Eurovision laulukilpailu järjestettiin Helsingissä Hartwall-areenalla.
Kulttuurin järjestäjät.
Helsingissä sijaitsee monia Suomen keskeisiä kulttuurilaitoksia kuten valtion taidemuseo Ateneum, nykytaiteen museo Kiasma, Suomen Kansallisooppera sekä useita teattereita kuten Kansallisteatteri, Helsingin kaupunginteatteri sekä Ruotsalainen teatteri.
Helsingissä toimii kaksi ammattimaista sinfoniaorkesteria, Helsingin kaupunginorkesteri ja Radion sinfoniaorkesteri. Molemmat pitävät klassisen musiikin konsertteja vuonna 2011 valmistuneessa Musiikkitalossa. Suuria populaarimusiikin keikkoja pidetään Olympiastadionilla, Hartwall-areenassa ja Helsingin jäähallissa. Rock-klubeista tunnetuin on Tavastia-klubi. Kallion kaupunginosassa sijaitsee baareja ja pubeja enemmän kuin missään muualla Suomessa.
Helsingissä on 46 elokuvasalia. Kansallisen audiovisuaalisen arkistonn teatteri "Orion" ja muut toimitilat sijaitsevat nekin pääkaupungissa. Suurimpia elokuvasaleja ovat noin 700-paikkaiset Bio Rex ja Tennispalatsin 1-sali.
Kaupungissa on myös kunnallisia kulttuuripalveluita, esimerkiksi kirjastoja. Helsingin kaupunginkirjaston pääkirjasto sijaitsee Pasilassa. Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskus hallinnoi Helsingin kulttuurikeskuksia kuten Kanneltaloa ja Malmitaloa. Niissä järjestetään vuosittain useita kymmeniä konsertteja ja muita esityksiä.
Urheilu ja liikunta.
Helsingin suurin säännöllinen urheilutapahtuma on vuodesta 1976 alkaen järjestetty lasten ja nuorten jalkapalloturnaus Helsinki Cup. Sen osanottajaennätys tehtiin 2002, kun mukana oli 819 joukkuetta. Laajat massat kerää myös Helsinki City Marathon. Elokuisen City Marathonin reitti kiertää Helsinkiä rantaviivaa seuraillen. Suomen suurin juoksutapahtuma kerää vuosittain noin 6000 osanottajaa. Suuri liikuntakarnevaali on myös Naisten Kymppi, joka on juoksutapahtuma pelkästään naisille.
Helsingissä on järjestetty lukuisia kansainvälisestikin hyvin merkittäviä arvokilpailuja. Näistä omassa luokassaan ovat vuoden 1952 Helsingin olympialaiset. Yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut pidettiin 1983 ja uudestaan 2005. 1971 ja 1994 olivat vuorossa yleisurheilun Euroopan-mestaruuskilpailut. Jääkiekon maailmanmestaruudesta Helsingissä on turnattu vuosina 1974, 1982, 1991, 1997 2003 ja 2012. Eläintarhanajot järjestettiin Helsingissä vuosina 1932–1963.
Helsinkiläisiä urheiluseuroja.
Helsingin suurimpia urheiluseuroja on yli 2 800 jäsenen HIFK, jonka lajivalikoimaan kuuluvat jääkiekko, jääpallo, jalkapallo, keilailu, käsipallo, salibandy ja yleisurheilu ja on samalla Suomen suurin seurajoukkue. Suomen suurin seura löytyy niin ikään Helsingistä. se on lähes 7000 jäsenen jättiläinen Tapanilan Erä, joka on niittänyt mainetta erityisesti salibandyssä sekä voimannostossa. Jääkiekossa on toinenkin SM-liigassa pelaava helsinkiläisjoukkue, Jokerit, jonka kotihalli Hartwall-areena on Suomen suurin monitoimihalli. HJK eli Helsingin Jalkapalloklubi on Suomen kaikkien aikojen menestyksekkäin jalkapalloseura. Kolmosessa tätä nykyä jalkapalloa pelaava Ponnistus on perustettu vuonna 1887 ja on yksi Suomen vanhimpia yhtäjaksoisesti toimineita urheiluseuroja. Muita helsinkiläisiä Suomen urheilun ja liikunnan käynnistysvaiheen pioneereja ovat muun muassa voimailuseura Helsingin Atleettiklubi ja purjehdusseura Nyländska Jaktklubben (NJK).
Koripalloa on Helsingissä pelattu mestaruustasolla useammankin joukkueen voimin: Pantterit, HKT ja HNMKY. Kaudella 2008–2009 miesten korisliigassa on tosin vain yksi helsinkiläinen joukkue, ToPo ja naisten SM-liigassa kaksi: ToPo ja Pantterit. Suomen kansallisurheilussa pesäpallossa helsinkiläisten joukkueiden osuus on jäänyt vaatimattomaksi, vaikkakin Puna-Mustat on voittanut miesten Suomen mestaruuden 1973 ja pelaa nykyään Suomensarjassa.
Liikuntapaikkoja.
Suurin osa Helsingin liikuntapaikoista on Helsingin kaupungin liikuntaviraston vastuulla, kuten 70 liikuntahallia tai -salia ja noin 350 urheilukenttää. Jäähalleja on yhdeksän, joista 3 liikuntaviraston hallinnassa. Uimaan Helsingissä pääsee 14 uimahallissa, joista suurin on Mäkelänrinteen uintikeskus, 2 maauimalassa ja yli 20 uimarannalla, joista Hietaniemen uimaranta lienee tunnetuin. Golfkenttiä Helsingissä on viisi, joista Talin golfkenttää isännöi vuonna 1932 perustettu Suomen vanhin golfseura nimeltään Helsingin Golfklubi. Oulunkylän urheilupuistossa sijaitsee talvisin täysimittainen teko­jää­rata. Vuosaaressa Itä-Helsingissä toimii kesällä.
Ystävyyskaupungit ja kansainväliset yhteydet.
Helsingillä ei ole varsinaisia ystävyyskaupunkeja, mutta Helsinki harjoittaa kahden- ja monenvälistä yhteistyötä useiden tahojen kanssa. Helsingillä on yhteydet muiden EU-maiden ja pohjoismaiden pääkaupunkeihin sekä Itämeren alueen yhteistyökaupunkeihin. Näiden lisäksi Helsingillä on erityistä yhteistyötä Moskovan ja Pekingin kanssa. ()
Lauluja Helsingistä.
Helsinki esiintyy monessa laulussa. Katso Luettelo Helsingistä kertovista lauluista.
Helsinki elokuvissa ja televisiossa.
Helsinki on ollut keskeisessä osassa useimmissa suomalaisissa elokuvissa, sillä elokuva-alan keskeiset oppilaitokset ovat Helsingissä. Erityisesti Helsinki on ollut esillä Matti Kassilan Komisario Palmu -elokuvissa sekä lähes kaikissa Aki Kaurismäen elokuvissa.
Helsingillä on ollut joitakin niin sanottuja ”elokuvarooleja”. 1980-luvulla yhdysvaltalaiset filmiryhmät kelpuuttivat sen useaan otteeseen esittämään neuvostoliittolaisia kaupunkeja (esimerkiksi "Punaiset" ja "Gorkin puisto" -elokuvat). Kaupunkia naamioitiin asettamalla punainen tähti Kansallismuseon tornin huippuun.
Kaupungin nimi eri kielillä.
Suomi: Helsinki
Englanti: Helsinki
Ruotsi: Helsingfors
Viro: Helsingi
Liettua: Helsinkis
Portugali: Helsínquia


Historia.
a>, jota usein pidetään historian isänä.
Historia () tarkoittaa paitsi yhteisön menneisyyden vaiheita, myös menneiden tapahtumien kuvausta tai tutkimusta, historiatiedettä ja sen tuloksia.
Historia tieteenalana.
Historiatiede eli historia tieteenalana on ennen kaikkea kirjoitettuihin lähteisiin perustuvaa ihmisten menneisyyden tutkimusta. Siten historiallinen aika alkaa kirjoitustaidon keksimisestä. Aikaa ennen kirjoitustaitoa kutsutaan vastaavasti esihistorialliseksi ajaksi. Esihistoriallista aikaa tutkivista tieteistä keskeisin on arkeologia eli muinaistutkimus.
Historiantutkimuksessa käytettävä lähdeaineisto on laajaa. Tutkimus pyritään perustamaan tutkittavien tapahtumien yhteydessä syntyneisiin teksteihin (ns. jäänteet) tai mahdollisimman varhaisiin, luotettavina pidettyihin aihepiiriä koskeviin kertomuksiin. Tutkimusta voidaan tehdä käyttäen kirjoitettuja tai painettuja tekstejä, haastatteluja, arkeologisia löytöjä, valokuvia, muita erilaisia taideteoksia sekä myös kansanperinnettä apuna käyttäen. Näitä käyttäen historiantutkija pyrkii lähdekritiikkiä käyttäen laatimaan itseään kiinnostavasta aiheesta kertomuksen, joka pyrkii rekonstruoimaan sen, mitä menneisyydessä todella tapahtui tai ajateltiin. Tämä "wie es eigentlich gewesen" -ajattelu on nykyhistoriantutkimuksessa tosin kyseenalaistettu. Historia ei pysty kertomaan, mitä todella tapahtui. Sen sijaan se voi esittää tulkintoja. Emeritusprofessori Jorma Kalela on todennut teoksessaan Historiantutkimus ja historia, että historiantutkimus on kahtalainen ala: toisaalta tutkitaan meille nykyihmisille kiinnostavia asioita, toisaalta pyritään tekemään oikeutta menneisyyden ihmisille. Historiantutkimus on aina tulkintaa ja Kalelan mukaan myös "vieraan kulttuurin tutkimista".
Historiatieteen vaikein ongelma on se, että kirjoitetut tekstit säilyvät vain hyvin rajallisen ajan, johtuen siitä, että esimerkiksi papyrus tai paperi haurastuvat, ja tekstit joko katoavat tai muuttuvat hyvin epäselviksi historiallisesti varsin lyhyen ajan kuluessa.
Akateemiselle tieteelle tyypillisesti historiantutkimuksessa ovat eri aikoina vallinneet ja tutkimusta ohjanneet erilaiset suuntaukset, koulukunnat, akateemisen kirjoittamisen käytännöt, kiinnostuksen kohteet sekä yhteiskuntaa koskevat käsitykset. Siten "aikasidonnaisuus" on tyypillistä historiantutkimukselle (ja -kirjoitukselle); jokaisen sukupolven sanotaankin kirjoittavan historian uudelleen. Historiantutkimuksen aikasidonnaisuus johtuu osaksi myös siitä, että jälkikäteen tiedämme mitä tuli tapahtumaan.
Toisaalta myös poliittista keskustelua hallitsevat näkökulmat vaikuttavat helposti siihen kuvaan, minkä tutkija muodostaa menneisyydestä. Suomen historian osalta tämä näkyy erityisen selvästi vuotta 1918 ja toista maailmansotaa koskevissa tutkimuksissa. Ajallinen etäisyys sinällään ei tee aiheesta "epäpoliittista" - jos historiantutkimus sitä koskaan voi ollakaan: onkin esitetty, ettei ns. neutraalia, objektiivista ja epäpoliittista näkökulmaa ole olemassakaan. Tämän näkemyksen mukaan kaikki menneisyyttä koskevat kertomukset laaditaan jostain näkökulmasta käsin.
Historiantutkimus voidaan jakaa eri aloihin paitsi tutkittavan ajan ja paikan mukaan, myös näkökulman mukaisesti. Tällaisia historiantutkimuksen aloja ovat esimerkiksi sosiaalihistoria, kulttuurihistoria, aatehistoria, oppihistoria, taloushistoria, sivilisaatiohistoria, oikeushistoria, kirkkohistoria, poliittinen historia ja sotahistoria. Väljästi sosiaali- ja kulttuurihistorian alle sijoittuvat myös sellaiset melko uudet historiantutkimuksen alueet kuin mikrohistoria, naishistoria, perhehistoria ja sukupuolihistoria. Sen sijaan kirjallisuushistoria ja taidehistoria sekä useat yhteiskuntatieteelliset alat ovat historiantutkimuksen kannalta lähitieteitä.
Ihmisen historia on vain pieni siivu maapallon historiaa ja elämän kehitystä. Ihmisen varhainen historia voidaan jakaa esimerkiksi kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen käyttöön otettujen metallien perusteella. Eri alueilla näiden periodien kronologia poikkeaa toisistaan.
Merkitys.
Juha Sihvola on maininnut kolme syytä perehtyä historiaan. Historiassa on ajateltu toisin kuin nykyisin, joten menneisyyden tutkiminen opettaa arvioimaan ajatteluamme kriittisesti. Lisäksi historiasta voi oppia erilaisuuden suvaitsemista ja kunnioitusta. Kolmanneksi se voi opettaa myötätuntoa inhimillistä haavoittuvuutta kohtaan, se kun on johtanut vahvojakin ihmisiä sattuman armoille.
Peruskoulu ja lukio.
Opiskelu peruskoulussa aloitetaan yleensä 5. luokalla. Historiaa opiskellaan yleensä luokilla 5–8 kahden vuosiviikkotunnin verran kullakin. Peruskoulun vuosiluokilla 5 ja 6 voidaan opetusta järjestää myös vain kolmen vuosiviikkotunnin verran. Lukiossa historiasta on neljä pakollista ja kaksi valtakunnallista syventävää kurssia.
Yliopisto.
Suomessa historiaa voi opiskella seitsemässä yliopistossa: Helsingin, Turun, Tampereen, Itä-Suomen, Jyväskylän ja Oulun yliopistoissa sekä Åbo Akademissa. Humanistisella koulutusalalla historia kuuluu perustieteisiin, jota on mahdollista opiskella kaikissa humanistista koulutusalaa tarjoavissa yliopistoissa Vaasaa lukuun ottamatta.
Muita yliopistoaineita, jotka käsittelevät historiaa, mutta joita ei yleensä lasketa "perinteisiin" historiatieteisiin, ovat mm. "kirkkohistoria" (teologinen koulutusala) ja "taidehistoria" (humanistinen koulutusala). Useiden oppiaineiden osana on lisäksi aiheen historiaa tutkivia osuuksia, esimerkiksi "kirjallisuushistoria", mutta sitä ei voi yleisesti opiskella omana aineenaan.
Usein historia-aineissa perusopinnot ovat esimerkiksi Suomen historian ja yleisen historian opiskelijoille samat, ja eriytyminen omaan alaan aloitetaan vasta aineopinnoissa. Jyväskylässä eriytyminen tapahtuu vasta syventävissä opinnoissa. Tampereella jakoa ei tehdä ollenkaan.


Han-dynastia.
Han-dynastian alue Kiinassa 87 eaa.
Han-dynastia (漢 (汉) [hàn]) hallitsi Kiinaa 206 eaa. – 220 jaa. Han-dynastian aikoina Kiinassa vallitsi sisäinen rauha ja kukoistus, ja sotilaallisesti voimakas maa laajeni sotien avulla laajalle alueelle, lopulta Korean niemimaalle ja Vietnamin pohjoisosiin asti. Paperi ja posliini tulivat käyttöön. Kungfutselainen filosofia levisi valtion ideologiaksi.
Han-dynastia.
Han-dynastian alue Kiinassa vuonna 189 jaa.
Han-dynastia merkitsi sodantäytteisen aikakauden päättymistä ja menestyksen ja kukoistuksen aikaa Kiinassa. Pääkaupunkina palveli Chang'an (長安). Monet Qin-kauden aikaiset hallintojärjestelmät säilyivät, mutta tehtiin myös merkittäviä muutoksia. Hallinnossa siirryttiin kungfutselaiseen järjestelmään ja korkeisiin virkoihin nimitettiin kungfutselaisia oppineita. Näitä virkoja varten perustettiin virkatutkintojärjestelmä. Tieteet ja taiteet kukoistivat Han-dynastian aikana, ja kaudelta on peräisin kaksi Kiinan merkittävistä keksinnöistä, paperi ja posliini. Han-dynastia on myös antanut nimensä Kiinan suurimmalle kansanryhmälle, eli han-kiinalaisille.
Han-dynastia oli myös sotilaallisesti erittäin voimakas. Se laajensi alueitaan länteen päin Tarimin altaalle (nykyisessä Xinjiangin maakunnassa) saakka ja mahdollisti täten melko turvallisen karavaanireitin Keski-Aasian läpi muun muassa Bagdadiin ja Aleksandriaan, eli nk. silkkitie syntyi. Tätä reittiä pitkin silkki kulkeutui Kiinasta Rooman valtakuntaan. Myös osia nykyisestä Pohjois-Vietnamista sekä Pohjois-Koreasta valloitettiin. Tällaiset ei-kiinalaiset alueet jäivät autonomisiksi, kunhan tunnustivat Han-keisarit valtion johtajiksi. Tällaisten alueiden ja varsinaisen Kiinan välillä vaihdettiin tribuuttilahjoja, eli alueet lähettivät aika ajoin merkittäviä lahjoja keisarille, joka antoi vastalahjaksi tavallisesti jotakin arvokkaampaa keisarin mahtia osoittaakseen.
Han-dynastian aikana kiinan merkit muuttuivat käytännössä nykyäänkin käytössä (perinteiset merkit) olevaan muotoon, kun syntyi nk. virkamieskirjoitus. Merkit neliöitiin, eli jokainen merkki sovitettiin samankokoiseen neliöön. Tämän vuoksi osien väliset suhteet joissakin merkeissä muuttuivat.
Han-keisarien hallinta keskeytyi hetkeksi (vuodesta 9 vuoteen 24) kun vallassa oli uudistaja nimeltä Wang Mang (王莽). Tätä edeltävää aikaa (tämä ajanjakso mukaan lukien) nimitetään Läntiseksi Han-dynastiaksi ja sitä seuraavaa Itäiseksi Han-dynastiaksi. Väestönkasvu ja vaurastuminen tuottivat kuitenkin kilpailua ja monimutkaisia poliittisia kysymyksiä, joita Han-dynastia ei osannut ratkaista. Kauden lopulla korruptio oli erittäin yleistä, ja tämä nähtiin dynastioiden kiertokulun merkkinä dynastian kaatuessa vuonna 220.


Härkä (tähdistö).
Härkä (latinaksi "Taurus", genetiivi "Tauri", lyhenne "Tau") on yksi eläinradan tähdistöistä. Sen tunnus on20px.
Se sijaitsee Orionin, Kaksosten ja Ajomiehen tähdistöjen lähellä. Härän tähtikuvio on merkittävä tähdistö pohjoisen pallonpuoliskon talvisella taivaalla. Tähtikuvio on härän päätä muistuttava muodostelma, jossa kirkkain tähti Aldebaran (α Tauri) on härän silmä.
Härän tähdistössä sijaitsevat Seulasten ja Hyadien avoimet tähtijoukot. Hyadit ovat Aldebaranin lähellä, mutta Aldebaran ei itse kuulu Hyadeihin.
Härän tähdistössä havaittiin vuonna 1054 tähtiräjähdys, supernova, jonka jäänne tunnetaan nykyisin Messierin kohteena M1 nimellä Rapusumu eli Äyriäissumu.


Luettelo historiallisista valtioista.
Historian kuluessa monet valtiot ja valtakunnat on nimetty uudelleen, liitetty johonkin toiseen, lakkautettu tai jaettu osiin.
Antiikin Kreikka.
Antiikin Kreikan kaupungit 300-luvun eaa. puolivälissä.
Aleksanteri Suuren valtakunta.
Aleksanteri Suuren valtakunta jakaantui aluksi Antigonoksen, Seleukoksen, Ptolemaioksen, Kassandroksen ja Lysimakhoksen perustamiin kuningaskuntiin.
Aleksanteri Suuren valloittama valtakunta ulottui Euroopan, Aasian ja Afrikan aluelle. Se hajosi pian hänen kuolemansa jälkeen pienempiin osiin.
Aasia.
Aasian valtiot noin 400 jaa.
Etelä-Aasia.
Intian Mahajanapadat eli suuret valtiot 600-luvulla eaa.
Etu-Aasia.
Etelä-Arabia ja Aksum noin 230 eaa.
Länsi-Eurooppa.
Frankkien valtakunta Kaarle Suuren aikaan.
Bysantin valtakunta.
Rooman valtakunta hajosi 400-luvulla itäiseen ja läntiseen osaan. Länsi-Rooman viimeinen keisari syrjäytettiin vuonna 476 ja tämän jälkeen Rooman perintöä jatkoi Itä-Rooma josta käytetään myös nimitystä Bysantti.
Keski-Eurooppa.
Itävalta-Unkarin loppu Pariisin rauhansopimuksen jälkeen
Viitteet.
*


Heprea.
Heprea (עברית, "ivrit") on Israelin virallinen kieli. Sitä puhuu noin viisi miljoonaa ihmistä. Hepreaa kirjoitetaan oikealta vasemmalle heprealaisella kirjaimistolla, joka koostuu pelkistä konsonanttimerkeistä. Vokaalit voidaan merkitä näkyviin erillisillä vokaalimerkeillä, mutta yleensä ne jätetään pois.
Heprean alkuperä.
Heprea kuuluu afroaasialaiseen kielikuntaan, sen seemiläiseen haaraan, ja se oli alkujaan erittäin läheistä sukua foinikian kielelle ja roomalaisten hävittämässä Karthagossa puhutulle puunin kielelle. Arabia on kaukaisempaa sukua, mutta sukulaisuus näkyy kyllä esimerkiksi sellaisissa sanoissa kun ar. "salam", he. "šalom" "rauha" tai ar. "maghreb", he. "macarav" "länsi", ar. "Misr", he. "Mitzrajim" "Egypti".
Kehitysvaiheet.
Heprea ei välttämättä ollut alun perin juutalaisten oma kieli, vaan jotkut olettavat heidän omaksuneen sen vasta kanaanilaisilta heimoilta asettuessaan ensimmäisen kerran asumaan Israeliin. Aiemmin he ovat saattaneet puhua hyvinkin erilaista kieltä. Tavallisimmin oletetaan sen olleen seemiläinen kieli, mutta lähempänä arameaa tai akkadia.
Heprean kuihtuminen ja elvytys puhekieleksi.
Heprean kieltä puhuttiin yli 2000 vuotta sitten juutalaisten keskuudessa, mutta aramean kieli korvasi sen muissa kuin uskonnollisissa yhteyksissä. Heprean kieli on elvytetty 1900-luvulla.
Sen jälkeen kun heprea jäi käytöstä puhekielenä, sitä käytettiin yhä juutalaisten sivistyskielenä ennen muuta talmudistisessa kirjallisuudessa. Tällöin hepreaan vaikutti voimakkaasti muun muassa arabian kieli, eikä vähiten siksi, että arabien valtaama Pyreneiden niemimaa oli tärkeä juutalainen kulttuurikeskus. Valistuksen aikakaudella juutalaisten keskuudessa syntyi Haskala, sivistysliike, joka nosti yhdeksi tavoitteekseen heprean maallistamisen ja nykyaikaistamisen. Haskala ei johtanut pysyviin seurauksiin, mutta nationalismin aikakaudella venäjänjuutalainen Eliezer Jitzhak Perlman, sittemmin Eliezer Ben-Jehuda, muutti Israeliin, silloiselle brittien hallitsemalle Palestiinan mandaattialueelle luodakseen heprean uudelleen Israelin kansan puhekieleksi Israelissa. Hän ryhtyi kehittämään sanastoa nykyaikaisen elämän tarpeisiin ja toimi heikosta terveydestään huolimatta aktiivisesti muun muassa lehtimiehenä ja opettajana edistääkseen heprean kielen asiaa.
Projektin onnistumisen katsotaan johtuneen kahdesta tekijästä: ensinnäkin Palestiinaan monista eri maista muuttavat juutalaiset tarvitsivat yhteisen, neutraalin puhekielen, ja toiseksi heprean pahin kilpailija, jiddišin kieli, oli leimautunut takapajuiseksi gettoslangiksi eli edusti juuri sitä puolta juutalaisuudessa, jota sionistit olivat paenneet Israeliin. Toisen maailmansodan jälkeen jiddišin mainetta huononsi myös sen sukulaisuus saksan kieleen, jonka kanssa suuri osa juutalaisista ei saksalaisten natsijohtajien järjestämän holokaustin jälkeen halunnut olla yhteyksissä. Nykyheprea oli osa uutta vahvan ja voimakkaan, keskitysleirit ja pogromit voittaneen tulevaisuuden juutalaisen identiteettiä.
Heprean kirjoittaminen.
Hepreaa kirjoitetaan seemiläisten kielten tapaan oikealta vasemmalle pelkillä konsonanttimerkeillä. Uskonnollisissa teksteissä ja esimerkiksi sanakirjoissa vokaalit on merkitty konsonanttien yhteyteen pienillä piste- ja viivamerkeillä. Tätä pisteytystä kutsutaan "nikkudiksi". Heprean aakkosissa ei ole isoja ja pieniä kirjaimia erikseen, mutta kylläkin erilaisia tyylejä (kursiivi, kirjoituskirjaimet jne.), jotka voivat erota toisistaan paljonkin. Erikseen on olemassa ns. Raši-kirjoitus, tyyli, jota käytetään pääasiassa Talmudissa, ja sielläkin vain tämännimisen rabbin kirjoittamien kommentaarien painamiseen.
Nikkud (vokalisaatio).
Nikkudin kehittäjinä pidetään 700-luvun juutalaisia oppineita, masoreetteja. Masoreettien aikana heprea ei ollut enää elävä kieli, mutta juuri siksi masoreetit kehittivät erittäin tarkan jaottelun, jossa merkittiin niin pitkät, lyhyet kuin erittäin lyhyetkin vokaalit omilla merkeillään. Masoreettien vokaalioppia on jonkin verran yritetty kyseenalaistaa, mutta nykytutkimus pitää sitä varsin luotettavana olosuhteet huomioiden: vaikka heprea ei masoreettien aikana enää ollutkaan puhekieli, heidän nikkudinsa perustuu ainakin autenttiseen traditioon.
Begadkefat ja dageš.
Ryhmä heprean konsonanttikirjaimia - bet, gimel, dalet, kaf, pe ja tav - voivat ääntyä joko sulkeumaäänteenä tai sitä vastaavana hankausäänteenä, esimerkiksi kaf-kirjain voi olla joko k tai saksan ach-äänne, pe-kirjain voi olla joko p tai f. Muistisääntönä käytetään mitään merkitsemätöntä sanaa "begadkefat", johon nämä kaikki kirjaimet sisältyvät. Yleensä begadkefat-kirjain on sanan alussa aina sulkeumaäänne (esimerkiksi b, k, p), sanan sisällä ja lopussa vastaava hankausäänne (v, ach-äänne, f). Jos kirjaimen sisään kirjoitetaan piste, ns. "dageš", kirjain äännetään sanan keskellä tai lopussakin sulkeumaäänteenä.
Raamatun hepreassa yllä oleva sääntö koski myös g:tä, d:tä ja t:tä, jotka tulisi oikeastaan ääntää myös hankausäänteinä silloin kun niissä ei ole dagešia: g:stä tulisi tällöin se äänne, joka kirjoitetaan IPA:n foneettisessa transkriptiossa kreikkalaisella gamma-kirjaimella [γ](ach-äänteen soinnillinen vastine), d:stä tulisi [ð] (kuten englannin sanassa "this") ja t:stä tulisi [θ]-äänne, kuten englannin sanassa "thick". Käytännössä näiden kohdalla ei kuitenkaan noudateta enää kuvattua tapaa, ilmeisesti siksi, että jiddiš ja muut juutalaisten aiemmin äidinkielenään puhumat kielet eivät antaneet tukea näille vaikeille äänteille.
Erikoistapaus on tav (aakkosten lopussa oleva t-kirjain). Jiddišiä puhuvien askenaasijuutalaisten tapana oli ääntää sananloppuinen tav, jonka siis periaatteessa olisi pitänyt olla sama äänne kuin th englannin sanassa thick, ässänä. Niinpä esimerkiksi sanasta "bat" "tyttö, tytär" tulikin "bas". Tätä ääntämystä esiintyy esimerkiksi Yhdysvaltain juutalaisten keskuudessa jonkin verran - esimerkiksi poikien "bar mitzva" ("hyveen poika") -seurakuntaanottojuhlien vastineeksi tytöille pidettävä juhla onkin Yhdysvalloissa nimeltään "bas mitzva", ei "bat mitzva", kuten odottaisi. Käytäntö ei kuitenkaan ole Yhdysvalloissakaan johdonmukainen: esimerkiksi rotareihin ja lionseihin verrattavan "Liiton pojat" -järjestön nimeä ei translitteroidakaan "B'nai Bris", kuten voisi odottaa, vaan "B'nai Brith", joka tuleekin lähemmäksi raamatunheprealaista ääntämistä.
Dageš-merkkiä käytetään myös muilla kirjaimilla kuin begadkefatilla, jolloin se tarkoittaakin kaksinkertaista konsonanttia - esimerkiksi "Mossad" kirjoitetaan dagešilla. Nykyisraelilaisessa hepreassa kaksoiskonsonantteja ei kuitenkaan käytännössä äännetä erilaisina.
Sananloppuista h:ta (heprean he-kirjainta) käytetään ilmoittamaan, että sana päättyy vokaaliin (tyypillisesti a:han). Mutta jos siellä oikeasti kuuluu h-äänne, tämä ilmaistaan kirjoittamalla he-kirjaimen sisään dageš.
Matres lectionis.
Nykyheprean vokaalien pituudet ovat sikäli yksinkertaistuneet, että nikkudin sijasta pärjätään erinomaisesti ns. "matres lectionis" -kirjoitustavalla, jossa vokaalit kirjoitetaan sopivasti valituilla konsonanttikirjaimilla. O ja u merkitään vav-kirjaimella (konsonanttina se äännetään v), i ja e merkitään jod-kirjaimella (joka on konsonanttina sama kuin suomen j), ja sanan lopussa h-kirjain (he) merkitsee mitä tahansa loppuvokaalia.
Niiltä osin kuin nikkud-merkki ei ilmoita äännettävän vokaalin pituutta, raamatullisessa hepreassa matres lectionis -kirjain yhdistettynä vastaavaan nikkudiin täydensi nikkudin antaman tiedon vokaalin laadusta pituustiedolla. Matres lectionis -merkki saatettiin kuitenkin jättää kirjoittamatta silloinkin kun vokaali oli pitkä. Tätä kutsutaan defektiiviseksi kirjoitustavaksi ("defective scriptum"), kun taas nikkudin ja matres lectionis -merkin yhteiskäyttöä sanotaan täydeksi kirjoitustavaksi ("plene scriptum"). Raamatun hepreassa on monia sanoja, joilla molempia kirjoitustapoja esiintyy rinnakkain.
Nykyinen kirjoitustapa.
Alun perin matres lectionis -kirjoitustapaa oli äännehistoriallisista syistä luvallista käyttää vain tietyissä sanoissa, kun taas toisten sanojen vokalisointi oli merkittävä pelkästään nikkudilla. Nyttemmin matres lectionis -kirjaimia käytetään yleisesti niin lyhyiden kuin pitkienkin vokaalien merkitsemiseen sellaisissa teksteissä, joista nikkudin pisteet ja viivat puuttuvat; Heprean kielen akatemian suosituksia noudattaa tuskin kukaan.
Sananloppuinen vokaali merkitään hepreassa kirjoittamalla sanan viimeisen konsonantin jälkeen H-kirjain. Niinpä englannin tapa kirjoittaa raamatullisten nimien loppuun -h - "Jedediah", "Noah", jne., on heprean vaikutusta.
Raamatullinen heprea, ketiv ja qere.
Hepreankielinen Vanha testamentti eli "Tanakh" (T-N-K = "Tora, Nevi'im ve-Ktuvim" = "Laki, profeetat ja kirjoitukset" - eli Mooseksen kirjat, profeettakirjat ja historiakirjat) käyttää nikkudin lisäksi painomerkkejä sekä muodollisen ääneenluvun, resitoinnin, rytmitysmerkkejä. Lisäksi siihen kuuluu "qere"n (lukutavan) ja "ketiv"in (kirjoitustavan) eroa selventäviä merkintöjä. Nykyään tieteellisesti merkittävin Tanakh-editio lienee "Biblia Hebraica Stuttgartensia", joka on Kittelin edition nykyaikaistettu versio.
Ketiv tarkoittaa sitä, miten teksti on kirjoitettu; tekstiä ääneen luettaessa on kuitenkin perinteisesti poikettava ketiv-sanamuodosta eräin kohdin ja luettava (qere) tietyt sanat toisin. Kuuluisa esimerkki tästä on Jumalan nimi, joka kirjoitetaan neljällä konsonanttikirjaimella JHVH - tästä kirjainyhdistelmästä käytetään mielellään kreikankielistä nimeä "tetragrammaton". Sana JHVH on varsinkin kristillisessä käytännössä luettu "Jehova" (tetragrammatonin konsonantit ja sanan "Adonai" (Herra) vokaalit); todennäköisempi ääntämistapa on "Jahve". Juutalaiset lukevat mielellään joko "Adonai" tai "ha-Shem" (Se Nimi) välttyäkseen tällöin lausumasta vahingossakaan Jumalan nimeä.
Vieraiden kielten vaikutus hepreaan.
Nykyheprea on sanastoltaan yllättävän lähellä Raamatun hepreaa, mutta on täydentänyt vanhatestamentillista ainesta lainaamalla runsaasti aineksia länsimaisesta sivistyssanastosta ("fizi" = fyysinen, fysikaalinen, "ximi" = kemiallinen, "matematiqa" ym.), arabiasta, arameasta ja jiddišistä. Englantilaislainat kuuluvat hepreaan kuten muihinkin nykykieliin, mutta ennen muuta puhuttuun slangiin - teknillisen terminologian puolella heprea on varsin omavarainen.
Fraseologia ja lauseoppi ovat saaneet vaikutteita eurooppalaisista kielistä, eivätkä vähiten venäjästä ja puolasta. Myös kansainväliset lainasanat heprealaistetaan mielellään venäläisillä päätteillä: "proteqtzija".
Jatkuvasti uudet maahanmuuttajien aallot tuovat omia mausteitaan kadun slangiin, ja israelilaiset näytelmäkirjailijat valittavatkin, että on mahdotonta kirjoittaa ajan hermolla pysyvää puhekielistä draamaa. Tämä ei kuitenkaan haittaa kabareetaiteilijoiden ja estradikoomikoiden tahtia, joiden sanaleikit löytävät aina nopeasti tiensä heprean slangiin. Myös arabialaisperäiset slangisanat ovat tavallisia. Koska heprea pyhänä kielenä ei tunne kirosanoja eikä rivouksia, joita kuitenkin Israelin ankarissa oloissa tarvitaan paljon, ne on täytynyt lainata jiddišistä tai arabiasta.
Nykyheprea eroaa raamatun hepreasta ehkä eniten ääntämiseltään ja lauseopiltaan. Eurooppalaiselle vaikeita kurkkuäänteitä (qof, 'ain, xet) ei yleensä vaivauduta lausumaan oikein: itse asiassa ainoastaan arabimaista muuttaneet ns. orientaalijuutalaiset osaavat ääntää nämä äänteet, koska ne ovat saaneet tukea arabiasta, mutta koska eurooppalaisperäiset askenaasijuutalaiset ovat tavallisesti paremmin koulutettuja ja vierastavat taikauskoisina pitämiään orientaalijuutalaisia, myös näiden ääntämistapa, vaikkakin lähempänä heprean raamatullista ääntämystä, on Israelissa jäämässä alaluokkaisuuden merkiksi.
'Ain-kirjaimella merkittiin alun perin laryngaaliäännettä, jollainen esiintyy esimerkiksi 'Abd-alkuisten arabialaisten nimien ensimmäisenä äänteenä (tarkassa siirrekirjoituksessa tätä merkitään pienellä c-kirjaimella: cAbdullah). Nykyään 'ain on samanlainen katkoksen merkki kuin edellä mainittu alif-kirjain.
Qof-kirjain on alkujaan tarkoittanut hyvin takaista ja velarisoitunutta k-äännettä, joka myös arabian siirrekirjoituksessa merkitään q:lla; nykyään q on yksinkertaisesti tavallinen k, ja sitä käytetään k-äänteen kirjoittamiseen vierasperäisissä sanoissa, koska heprean varsinainen k-kirjain, kaf, on usein sanan sisällä ja lopussa ach-äänteen merkki.
Vielä merkittävämpää on, että nykyheprean verbien käyttö on muovautunut jiddišin ja muiden eurooppalaisten kielten aikamuotojärjestelmän mukaiseksi, kun taas aidoissa seemiläisissä kielissä, kuten raamatun hepreassa ja arabiassa, aspektin ilmentäminen on tärkeämpää kuin aikamuodot.
Monet raamatulliselle heprealle ominaiset mielenkiintoiset lauserakenteet ovatkin nykyhepreassa saaneet väistyä standardieurooppalaisten ilmaisutapojen tieltä. Esimerkiksi adjektiiveilla ei ollut muinaishepreassa vertailumuotoja, jolloin esimerkiksi ajatus "hän on vahvempi kuin muut miehet" jouduttiin ilmaisemaan sanomalla "hän on miehistä vahva". Nykyhepreassa tätä ei käytetä, vaan sen sijaan on ryhdytty soveltamaan sanoja "enemmän" ja "vähemmän" adjektiivien komparointiin: "hän on enemmän vahva kuin muut miehet" tms.
Heprean kieliopin yleispiirteitä.
Heprea on seemiläinen kieli. Niinpä heprean sanojen taivutuksessa sanan vartalokonsonantit - yleensä niitä on kolme, mutta myös kaksikonsonanttisia vartaloita esiintyy - pysyvät tavallisesti muuttumattomina, mutta vokaalit muuttuvat. Tästä syystä muuten seemiläiset kielet käyttävät mielellään konsonanttikirjoitusta: konsonantit ovat varsinaisia merkityksen kantajia, kun taas vokaalit mielletään "liikevoimiksi", jotka mahdollistavat sanan lausumisen.
Heprean maskuliinit substantiivit saavat yleensä monikonpäätteen "-im", feminiinit "-ot". Tästä on kuitenkin jonkin verran poikkeuksia molempiin suuntiin, esimerkiksi "mila" "sana" saa monikon "milim", vaikka onkin feminiini, kun taas "šulchan" "pöytä", joka on maskuliini, on monikossa "šulchanot". Sanavartalo säilyy usein tunnistettavana monikossa, mutta sellaistakin esiintyy, että vokaalimuutokset sotkevat sen hyvin merkillisen näköiseksi - tunnettu esimerkki on "ciparon" "lyijykynä", monikossa "cefronot".
Hepreassa ei ole genetiiviä. Se, mitä me kutsumme genetiiviattribuutiksi, jää hepreassa muuttumattomaksi, kun taas genetiiviattribuutin "pääsana" omaksuu taivutusmuodon, jota kutsutaan konstruktiksi. Konstrukti ei välttämättä eroa substantiivin sanakirjamuodosta muuten kuin nikkudinsa osalta; a-kirjaimeen päättyvät feminiinit saavat yleensä ylimääräisen t:n loppuun: "mapa" "kartta", mutta "mapat Finland" "Suomen kartta". Lisäksi maskuliinien monikonpääte "-im" muuttuu muotoon "-ej". Eräillä substantiiviryhmillä konstrukti voi kyllä olla hyvinkin toisennäköinen kuin absoluuttinen muoto; hyviä esimerkkejä tästä ovat ns. segolaattisubstantiivit (ryhmä toiseksi viimeiseltä tavulta painotettuja maskuliineja), joilla ei yksikössä ole erityistä konstruktimuotoa, mutta monikossa sitäkin merkillisempiä: "sefer" "kirja", "sfarim" "kirjat" (normaali monikkomuoto), "sifrei" "...n kirjat" (monikon konstrukti). Yleensä konstruktien muodostamista säätelevät selvät säännöt, mutta joidenkin sanojen konstruktimuodot tulee opetella erikseen.
Hepreassa ei ole epämääräistä artikkelia. Määräinen artikkeli on "ha-", joka kirjoitetaan yhteen pääsanansa kanssa; translitteraatiossa se kirjoitetaan usein väliviivalla ja/tai pienellä kirjaimella pääsanan alkaessa isolla: "haGolan" "Golan", "haGalil" "Galilea", "haŠo'ah" "holokausti", "Artzot haBrit" "Yhdysvallat" ("liiton maat"). Myös prepositiot sekä sana "ve-" "ja" kirjoitetaan yhteen seuraavan sanan kanssa.
Heprean nykykirjallisuus.
Heprean nykykirjallisuuden perustajana voitaneen pitää Ašer Ginzbergiä (1856–1927), joka omaksui kirjailijanimen Axad ha'Am (tai Ahad ha-Am), "Yksi kansasta". Axad ha'Am pilkkasi sionistien uudisraivaustouhuja ja asutushankkeita ja halusi mieluummin tehdä Palestiinasta juutalaisten henkisen kodin, josta kirjailijat ja taiteilijat voisivat hakea innoitusta. Hän oli hurskasta ukrainalaista hasidisukua, mutta vapauduttuaan kodin kahleista hän käänsi selkänsä uskonnolle ja omistautui maalliselle valistukselle omaksuen muun muassa tärkeimmät länsimaiset kulttuurikielet ja niillä laaditun filosofian ja kirjallisuuden. Hän julkaisi esseensä vaikutusvaltaisessa HaŠilo'ah-lehdessä, jonka päätoimittaja hän oli. Hän vietti viimeiset vuotensa Palestiinassa.
Odessan juutalainen Chaim Nahman Bialik (1873–1934) perusti nykyhepreankielisen runouden teoksillaan, jotka kuluivat Palestiinan juutalaisten pioneerien käsissä. Kuuluisin Bialikin teoksista on Kišinjovin tuolloisia juutalaisvainoja käsittelevä "B'Ir ha-Harega" ("Hävityksen kaupungissa").
Hepreankielisen nykykirjallisuuden toi maailman tietoisuuteen Š'muel Josef Agnon (1888–1970), jolle myönnettiin vuoden 1966 kirjallisuuspalkinto yhdessä Nelly Sachsin kanssa. Agnon kuvasi romaaneissaan ja novelleissaan Itä-Euroopan juutalaisten elämän tuhoa ja Palestiinaan pelastautuneiden vaikeaa sopeutumista uudenlaiseen juutalaisuuteen. Hän oli ankaran oikeaoppinen, uskonnollinen juutalainen, mikä tietysti vaikutti myös hänen kirjallisuutensa maailmankuvaan. Agnonin teoksista on suomennettu "Kun väärä oikaistaan" ja "Uskollisuuden vala".
Israelin tunnetuin nykyisin elävä kirjailija on Amos Oz (s. 1939). Sotilaanakin kunnostautunut, kibbutsissa kasvanut Oz tunnetaan nykyisin ennen muuta rauhanaktivistina ja Israelin yhteiskunnan ankarana arvostelijana. Ozin teoksista on suomennettu muun muassa "Israelin maassa", "Mieheni Mikael", "Meri on sama", "Täydellinen rauha", "Ehkä jossain muualla" ja "Pahanneuvon vuori".


Helsingin kaupungin liikennelaitos.
Helsingin kaupungin liikennelaitos -liikelaitos (HKL,) on Helsingin kaupungin omistuksessa oleva liikelaitos, joka operoi raitiovaunuja ja metroa. HKL:n eri toiminnot on jaettu eri osastoihin, kuten HKL-Metroliikenne ja HKL-Raitioliikenne. HKL-Bussiliikenne yhdistettiin vuoden 2005 alusta liikelaitoksesta, osakeyhtiömuotoiseen Suomen Turistiautoon. Heti yhdistämisen jälkeen, erillisen ja itsenäisen osakeyhtiön nimeksi syntyi Helsingin Bussiliikenne Oy. Suomen Turistiauton nimi myös jatkoi vielä tilausajoliikenteessä ja linja-autojen vuokrauksessa.
HKL:n suunnitteluyksikkö hoiti Helsingin kaupungin sisäisen joukkoliikenteen suunnittelun ja bussilinjojen kilpailuttamisen vuoden 2009 loppuun asti.
Vuoden 2010 alusta aloitti toimintansa uusi kuntayhtymä, Helsingin seudun liikenne (HSL). Pääkaupunkiseudulla aikaisemmin toimineista organisaatioista uuteen kuntayhtymään siirtyivät YTV Liikenne sekä HKL:n suunnittelu- ja tilaajatoiminnot sekä matkalippujen tarkastus. HKL:ään jäivät edelleen mm. raitio- ja metroliikennettä tuottavat toimintayksiköt sekä rakennusyksikkö.
Liikennetarjonta.
Joukkoliikenteen osuus suhteessa muihin liikennemuotoihin on Helsingissä korkeampi kuin muissa Suomen kaupungeissa. Tähän mahdollisesti vaikuttavat Helsingin asukastiheys, joka on Suomen oloissa korkea, sekä joukkoliikennettä tukeva yhdyskuntasuunnittelu ja perinteenä säilynyt joukkoliikenteen käyttökulttuuri.
Helsingin kantakaupungin joukkoliikenne tukeutuu pääosin raitiovaunuihin, joita ajetaan 10-12 linjalla laskentatavasta riippuen. Helsingin sisäiset bussilinjat sekä muualle pääkaupunkiseudulle Helsingin keskustasta säteittäisesti suuntautuvat seutulinjat on reititetty kantakaupungista ulos pääväyliä pitkin ja ne palvelevat kantakaupunkia pääosin ainoastaan pääväylien varrella, pysäkkivälien ollessa tyypillisesti harvempia kuin raitiovaunuilla. Lisäksi metrolla on kantakaupungin alueella seitsemän asemaa. Kantakaupungin liikenteeseen voidaan lukea myös Suomenlinnan lauttaliikenne, jonka liikennöintisopimukset HSL tekee Suomenlinnan Liikenne Oy:n kanssa.
Helsingin esikaupunkien liikenne perustuu pääosin tihein vuorovälein kulkevaan raskaaseen raideliikenteeseen sekä seutubusseihin. Itä-Helsingin joukkoliikenneyhteydet perustuvat 4–5 minuutin vuorovälein kulkevaan metroon. Metron suurimmille aluekeskuksiin sijoitetuille asemille on niitä ympäröiviltä asuinalueilta järjestetty linja-autoilla toimiva liityntäliikenne. Liityntäliikenne tarjoaa alueen asukkaille yhteyden myös omiin aluekeskuksiinsa.
Koillisen sekä läntisen Helsingin joukkoliikenneyhteydet perustuvat bussilinjojen lisäksi, jota liikennöidään tihein vuorovälein Keravan, Vantaankosken sekä Leppävaaran kaupunkiradoilla. Suurempien asemien ympäristössä ajetaan liityntäbussilinjoja. Helsingin keskustasta säteittäisesti esikaupunkeihin suuntautuvat bussilinjat avustavat myös vähäisenä liityntäliikenteenä esikaupunkien rautatieasemille.
Säteittäisen liikenteen lisäksi Helsingissä on poikittaisia bussilinjoja, jotka palvelevat kaupungin itä-länsisuuntaista liikennettä. Joukkoliikenteen käyttöaste poikittaismatkoilla on heikkoa 14 % luokkaa, ja HKL:n tavoitteena on nostaa käyttöastetta poikittaisliikenteessä tuntuvasti. Tärkein parannus poikittaisliikenteessä lähivuosina on ollut Jokeri-runkolinjan perustaminen Itäkeskuksen ja Westendinaseman välille. Linja on ollut hyvin suosittu, keräten kyytiinsä yli 20 000 matkustajaa päivittäin, ja sen muuttaminen pikaraitiotieksi on suunnitelmissa.
Tilastotietoa liikenteestä.
Matkojen määrä on laskenut vuodesta 2001 lähtien vuoteen 2006 saakka. Vuonna 2007 matkamäärät olivat vain hieman suuremmat kuin vuonna 2006.
Logon historia.
Liikennelaitoksen lautakunta hyväksyi kokouksessaan 5. marraskuuta 1974 nuolikuvion liikennelaitoksen liikemerkiksi. Logo on viimeksi uusittu 1990-luvun loppupuolella, silloin uudistajana ja merkin piirtäjänä oli Viherjuuren Ilme Oy, joka on myöhemmin tunnettu myös nimellä Evia.
Logona on siis aiempina vuosina ollut pelkkä nuolikuvio, josta nykyinen versio on kehitetty, jolloin haluttiin korostaa, että koko kaupunkiliikenne järjestyy Helsingin kaupungin liikennelaitoksessa eli HKL:ssä (metron oranssi, ratikan vihreä, bussin sininen). Nykyinen logo muodostuu siis tunnuksesta ja kirjaimista HKL HST yhdistelmänä.
Logo on aiemmin ollut esimerkiksi pelkkä valkoinen nuoli sinisellä pohjalla, aikana jolloin sininen oli täysin hallitseva Helsingin kaupungin liikennelaitoksen väri. Nuolikuvio toimi myös vuosikymmeniä Helsingin sisäisen liikenteen tunnuksena mustan värisenä keltaisella pohjalla (ns. yhteistariffitunnuksena).
Joskus satunnaisesti esimerkiksi metroasemilla törmää edelleen vanhaan logoon, jossa on valkoinen nuolikuvio oranssilla pohjalla eikä mitään mainintaa HKL:stä.
Aiheesta muualla.
Liikennelaitos


Hopeapensaskasvit.
Hopeapensaskasvit ("Elaeagnaceae") on Rosales-lahkoon kuuluva heimo. Sen lajit ovat puita tai pensaita, joiden hopeansävyisten karvojen peittämät lehdet putoavat talveksi. Kukat ovat terälehdettömiä. Hedelmä on marjamainen. Heimoon kuuluu 45 lajia, jotka jaetaan kolmeen sukuun. Suomessa tunnetuin laji on tyrni.
Heimon kokonaislevinneisyys kattaa Pohjois-Amerikan lauhkeat ja viileät alueet sekä osan Euraasiaa. Trooppisilla alueilla heimoon kuuluvia lajeja tavataan Kaakkois-Aasiassa ja Pohjois-Australiassa.


Heydər Əliyev.
Heydər Əlirza oğlu Əliyev (myös Haidar Alijev, s. (epävarma) 10. toukokuuta 1923 – 12. joulukuuta 2003) oli neuvostopoliitikko ja Azerbaidžanin presidentti. Hän vaikutti Azerbaidžanin politiikassa yli 30 vuotta, jonka jälkeen hänen poikansa İlham Əliyev valittiin maan johtoon. Əliyev jätti perintönään öljyrikkaaseen maahan laajan korruption.
Heydər Əliyev liittyi Azerbaidžanin SNT:n KGB:hen jo 1944 ja eteni puhemieheksi 1967 ja Azerbaidžanin puolueen pääsihteeriksi 1967, Neuvostoliiton politbyroon varajäseneksi 1976, täysjäseneksi 1982 ensimmäisenä muslimina ja ensimmäiseksi varapääministeriksi 1982. Əliyev vastusti Gorbatšovin uudistuksia, Pravda nimitti häntä "dinosaurukseksi" ja hänet siivottiin syrjään politbyroosta runsaiden väärinkäytösten ja korruption vuoksi vuonna 1987.
Vuonna 1990 Əliyev palasi kotitasavaltaansa ja erosi puolueesta neuvostojoukkojen taltutettua väkivaltaisesti mielenosoituksen Bakussa. Hänet valittiin presidentiksi 1993 ja 1998, mutta kumpaakaan vaalia ei pidetty rehellisenä. Lokakuussa 2003 hän nimitti terveytensä petettyä poikansa puolueen presidenttiehdokkaaksi. Myöskään 15. lokakuuta 2003 pidettyjä vaaleja ei pidetty oikeudenmukaisina.


Hindulaisuus.
Hindulaisuus (सनातन धर्म, "Sanātana Dharma", ikuinen oppi) on Intiasta peräisin oleva hyvin moninainen ryhmä uskontoja ja suuntauksia. Hindulaisuutta pidetään maailman vanhimpana uskontona. Hindulaisuuteen sisältyy laaja kirjo erilaisia oppijärjestelmiä, suuntauksia ja filosofioita, jotka poikkeavat toisistaan merkittävästi noudattaen erilaisia rituaaleja ja kirjoituksia. Sen alkuperä on muinaisessa, vähintään 2000 vuotta eaa. kukoistaneessa veda-kulttuurissa. Hindulaisuus on maailman kolmanneksi laajin uskonto. Sillä on kannattajia 1,05 miljardia, joista suurin osa (noin 890 miljoonaa) asuu Intiassa. Suomessa kannattajia on noin 1500. Aasiassa kaikista uskontojen harjoittajista 21 prosenttia kuuluu hindulaisuuteen.
Lähtökohtaisesti mikä tahansa henkinen harjoitus, jota harjoitetaan antaumuksella, rakkaudella ja sinnikkäästi, johtaa lopulta samaan itsensä oivaltamiseen. Tämän vuoksi hindunäkemys erottuu selvästi muista uskonnoista kannustamalla hyväksyntää erilaisia uskomuksia kohtaan, sillä väliaikaiset ja muuttuvat järjestelmät eivät voi antaa lopullista ja täydellistä kuvaa transendenttisesta totuudesta.
Historia.
Hindulaisuuden juuret ulottuvat Intiaan, vedalaiseen kulttuuriin. Sen synnystä voidaan erottaa viisi eri vaihetta: Induslaakson kulttuuri, Veda-kausi, klassinen kausi, keskiaika ja uusi aika. Uskonnon toivat maahan arjalaiset noin 3 500 vuotta sitten, joidenkin lähteiden mukaan jopa 4 000 vuotta sitten. Heidän polyteistinen uskontonsa sulautui Induslaakson kulttuuriin muodostaen esivedalaisen uskonkäsityksen eli alkuperäisen hindulaisuuden, jota kutsutaan brahmalaisuudeksi. Intiassa asuneiden muinaisten arjalaisten vedauskonto poikkeaa kuitenkin suuresti nykyhindulaisuudesta. Vedauskonnon merkittävin piirre, vedakirjoihin talletettujen ylistyshymnien laulaminen jumalalle ja vedinen filosofia muodostavat hindulaisuuden pohjan. "Brahmana" eli pappisluokka huolehti maailmankaikkeuden harmonian kannalta olennaisista uhritoimituksista. Vedahymnit ja seremoniat olivat brahmanojen yksinoikeus.
Nykymuotoinen hindulaisuus on saanut vaikutteita sekä Intian alkuperäiskansojen, dravidien tantra-kulttuurista, buddhalaisuudesta että muista uskonnoista. Se oli kaikilta olennaisilta piirteiltään muotoutunut noin 500 eaa. Varhaisen hindulaisuuden jumalia olivat esimerkiksi taivaan jumala Indra, auringon jumala Surya, kuun jumala Soma, veden jumala Varuna, tuulen jumala Vayu, tulen jumala Agni, kuoleman jumala Yama ja rikkauden jumala Kubera (alun perin paholainen). Nykyhindulaisuuden myötä nämä jumaluudet menettivät merkityksensä.
Pääsuuntaukset.
Hindulaisuudessa on useita suuntauksia ("sampradaya"), joista merkittävimmät ovat shaivismi eli shivalaisuus (ja siihen läheisesti kuuluva shaktismi), vaishnavismi eli vishnulaisuus, veerashaivismi (Lingayatit), smartismi sekä uus- ja reformihindulaisuus. Suuntausten pyhiä kirjoja ovat muun muassa Veda-kirjat ja Bhagavad Gita. Länsimaissa tunnetuimpia ns. uushindulaisia liikkeitä ovat Vishnun erästä "avatarta" eli ruumillistumaa Krishnaa palvova Krishna-liike.
Jumalakäsitys.
Hindulaisuudessa on lukematon määrä persoonallisia jumalia, jotka kaikki ilmentävät persoonattoman voimalähteen, "brahmanin" eri aspekteja. "Brahman" on lopullinen, yliaistillinen, kaikkialla läsnä oleva, absoluuttinen ja ääretön olemus, kaiken koskaan olleen, vaikkapa ainiaan olevan tai koskaan tulevan summa. "Brahman" ei ole jumala monoteistisessä mielessä, sillä sitä ei voi kuvata millään olevan tai ei-olevan määritelmillä - se on kaikkien määritelmien tuolla puolen. Näin ollen sitä ei voi myöskään palvoa. Aihetta käsitellään laajasti Vedanta-filosofiassa, joka on eräs hindufilosofian lukuisista osista.
Nykyisessä hindulaisuudessa peruspilarina on kolmiyhteinen jumala: Brahma on luojajumala (poiketen kosmisesta tietoisuudesta Brahmanista). Brahmaa ei nykyisellään juurikaan palvota, Vishnu on rakkauden ja elämän ylläpitäjä ja Shiva on hävittäjä, mutta samalla uudelleenluova jumala. Näillä kolmella pääjumalalla kaikilla on puoliso, "shakti".
Eräät hindulaisuuden kannattajat ovat monisteja. Monistisen näkemyksen mukaan mieli ja aine ovat yhtä. Monistit näkevät yhden jumalan lukemattomina ilmentyminä, jonka ei-hindut sekoittavat helposti polyteismiin. Monistisen näkemyksen mukaan on olemassa vain yksi ykseys, jonka ilmentymiä muut jumaluudet ovat - samalla tavoin kuin eri värit ovat prisman hajottaman valonsäteen eri ilmentymiä. Monet uskovat, että persoonalliset jumalat voivat johdattaa palvojansa lähemmäksi "mokšaa", jälleensyntymien ketjusta vapautumista.
Eräät hindulaisuuden lahkot uskovat monoteistiseen näkemykseen Vishnusta (usein Krishnan muodossa), Shivasta tai äitijumala Devistä - joskaan tämä näkemys ei poissulje muita jumalia, sillä niiden nähdään olevan valitun jumaluuden ilmentymiä. Esimerkiksi monet Krishnan palvojat näkevät Shivan syntyneen Krishnan luomisvoimasta. Usein absoluuttinen "brahman" nähdään ainoana lähteenä, josta kaikki jumaluudet ovat peräisin.
Hindujen keskuudessa vallitsee vahva yhteisymmärrys, jonka mukaan kaikki uskonnot ovat oikeita polkuja ja johtavat lopulta kohti yhtä ja samaa Jumalaa tai alkulähdettä. Siten kaikki merkittävät maailman uskonnot ovat samoja. Tästä syystä hindut eivät myöskään tee lähetystyötä. Krishna-liikkeen mukaan esimerkiksi Jeesus ja Muhammad olivat Krishnan valtuuttamia "avataroja". Krishna syntyy aika-ajoin uudelleen maailmaan ja selittää eri aikoina eri kulttuuripiireissä viestinsä hieman eri tavalla, jotta ihmiset ymmärtäisivät perusviestin.
Perusviesti hindulaisuudessa, kristinuskossa, islamissa ja juutalaisuudessa onkin kovin samantapainen, buddhalaisuus poikkeaa niistä tavallaan enemmän. Hindulaisuudesta puuttuu juutalaisuuden johdannaisineen omaava kahtiajako: hyvän ja pahan taistelu, taivas ja helvetti. Hindulaisuuden jumalat eivät ole hyviä eivätkä pahoja vaan henkiolentoja, jotka tekevät milloin minkäkinlaisia ratkaisuja, vastaavasti kuin ihmisiä ei voida luokitella hyviin ja pahoihin.
Jälleensyntymä.
Keskeinen käsite hindulaiselle ajattelulle on "mokša", jossa vapaudutaan jälleensyntymän eli "samsaran" ketjusta ja yhdistytään "brahmaniin" (vrt. "nirvana"). Ihminen syntyy maan päälle yhä uudestaan, kunnes hän oivaltaa yksilöllisen sielunsa "atmanin" ja maailmansielun "brahmanin" olevan yhtä. Ruumillistumia eli inkarnaatiota säätelee karma eli syyn ja seurauksen laki. Hyvät teot elämässä tuottavat hyvää karmaa ja huonot pahaa karmaa ja nämä vaikuttavat seuraavaan elämään.
Hindulaisuuden mukaan ihmisellä on elämässään neljä päämäärää: "artha", "kaama", "dharma" ja "mokša". Sanotaan, että kaikki ihmiset etsivät "arthaa" (aineellista ja henkistä omaisuutta). Seuraavaksi ihminen etsii "kaamaa" (aistilliset ja sosiaaliset nautinnot). Vanhemmiten ihmisen sanotaan tavoittelevan "dharmaa" (oikeudenmukaisuus, velvollisuus, henkinen oppi). Neljäs ja perimmäinen päämäärä on "mokša", jälleensyntymien kehästä vapautuminen ja siirtyminen brahmanin yhteyteen.
Tunnusomaisia piirteitä.
Noin kolmasosa hinduista on kasvissyöjiä. Kastittomat tai alempiin kasteihin kuuluvat saattavat käyttää lihaa. Brahmiineihin eli pappisluokkaan kuuluvien tulee harjoittaa puhtautta eivätkä he syö lihaa, sen sijaan maitotuotteita he käyttävät. Veda-kirjallisuus ylistää lehmää, joka itselleen mitään vaatimatta antaa ihmisille "ravitsevaa nektaria". Siksi hindut arvostavat lehmiä suuresti (sielunvaellusoppi). Hindulaisten tunnusomaisiin piirteisiin kuuluu myös pyhiinvaellus, jolloin käydään kerran elämässä peseytymässä Ganges-virrassa. Hindulaisen yhteiskunnan luokkajärjestelmä korkeimmasta luokasta ("varnasta") alempaan: papit ja oppineet ("bramiinit"), soturit, virkamiehet ja hallitsijat ("kshatriyat"), kauppiaat ja maanviljelijät ("vaishyat"), palvelijat ja työläiset ("shudrat") ja koskemattomat ("Dalitit").
Hindulaisuuteen kuuluvat myös symbolit, joita käytetään taiteessa, arkkitehtuurissa, kirjallisuudessa ja palvonnassa. Symboleista tärkeimpiä ovat pyhä Om ja aurinkoa kuvaava hakaristi (swastika), joka symboloi onnea.


Hilpari.
Hilpari () on muinainen ase, pistokeihään ja taistelukirveen yhdistelmä. Niitä käytettiin Kiinassa jo taistelevien läänitysvaltioiden kaudella (475–221 eaa.); Euroopassa ne olivat yleisiä 1400- ja 1500-luvuilla. Taistellessaan jalan ritarit suosivat hilparia taisteluaseenaan kahdenkädenmiekan ohella.
Sveitsiläiset käyttivät eurooppalaisista ensimmäisinä hilparia varsinaisen jalkaväen aseena, ja nousivat maineeseen sen tehokkaina käyttäjinä. Vuoristoinen maa ei suosinut ratsuväkeä, ja jalkaväelle piti keksiä ase, jolla saattoi menestyä taistelussa ratsuväkeä vastaan. Hilparissa on pitkä pistoterä ja kirveenterä sekä tämän vastapuolella koukku. Ase on salkoaseista tunnetuin. 1600-luvun jälkeen se sai symbolisen aseman auktoriteetin merkkinä. Vuoden 1422 Arbedon taistelun jälkeen pitkä pistokeihäs, piikki, syrjäytti Sveitsissä hilparin pääaseena, mutta gewalthaufenissa oli aina mukana myös hilparimiehiä. Hilpari oli myös upseerin aseena.
Vatikaanin sveitsiläinen kunniavartio käyttää yhä hilparia seremoniallisena aseena.


Hesburger.
Hesburger on Suomen suurin pikaruokaravintolaketju. Yrityksen juuret ovat Heikki Salmelan vuonna 1966 Naantaliin perustamassa grillikioskissa. Salmela avasi ensimmäisen Hesburgerin Turkuun avattuun uuteen kauppakeskukseen, Hansakortteliin vuonna 1980. Hesburger-ketjun Suomen ravintoloiden verollinen myynti vuonna 2011 oli noin 198 miljoonaa euroa ja ketju työllistää Suomessa, Baltian maissa, Saksassa ja Venäjällä noin 5 000 henkilöä.
Historia.
Heikki Salmela perusti yhdessä vaimonsa Kirstin kanssa grillikioskin, "Kievarin grillin", Naantaliin vuonna 1966. Yritys laajeni Turkuun 1970-luvulla, jolloin Puutorilla avautui "Puutorin Grilli". Ensimmäinen Hesburger avautui vuonna 1980 Hansakorttelissa.
Salmela on kertonut haastattelussa, että alkuaikoina grillin nimeksi riitti katuosoite. Hesburgerin perustamisen myötä ketjulle piti keksiä nimi. Hesburger-nimeä pohdittiin, mutta Salmelan mielestä nimessä ei ollut "jenkkifiilistä" ja hän pyysi mainostoimiston apuun. Se teki työtä käskettyä, pohti asiaa pari viikkoa ja julkisti muhkean laskun saattelemana ehdotuksensa: Hesburger.
Liiketoiminta.
Hesburger-yhtiön nimi on Burger-In Oy. Yhtiön keskusvarasto ja tuotanto sijaitsevat Kaarinassa. Yritys panostaa franchising-ajatukseen, eli suurta osaa Hesburger-ravintoloista pyörittävät itsenäiset yrittäjät. Ketjulla oli ravintoloita vuonna 2011 Suomessa noin 260, Virossa 29, Liettuassa 27, Latviassa 31, Saksassa neljä ja Venäjällä kahdeksan.
Salmela myi ketjun ja omistamansa hotellit vuonna 1988 lähes 200 miljoonalla markalla (34 miljoonaa euroa) ja osti ketjun takaisin kolme vuotta myöhemmin laman aikaan takaisin 25 miljoonalla (4 miljoonaa euroa). Ensimmäinen Hesburgerin kilpailijan McDonald'sin ravintola avattiin Turussa vasta vuonna 1992, mutta kovan kilpailun puristuksessa keskustan ravintola lakkautettiin vuonna 2004. Hesburger oli rantautunut aikaisemmin Helsinkiin, mutta läpimurron se teki ostaessaan Carrols-ketjun Keskolta vuonna 2002. Lähes kaikki Carrolsit muuttuivat Hesburgereiksi, vain viisi ravintolaa jäi entiselle nimelleen. Vuoden 2012 keväällä näistäkin tuli Hesburgereita ja Carrols-brändi jäi historiaan.
Hesburger on laajentanut toimintaansa. Hesburgerilla on Turun linja-autoaseman läheisyydessä Hesburger-ravintolan yhteydessä toimiva 15 huoneen kokoinen Hesehotelli sekä Hesepesu. Yritys on lanseerannut myös Hese GSM-liittymän.
S-ryhmä ja öljy-yhtiöt ovat tehneet yhteistyötä Hesburgerin kanssa. Alueosuuskaupat omistavat ja toimivat franchising-yrittäjinä yli 60:ssa Hesburger-ravintolassa.


Harrastus.
Harrastus on säännöllisesti harjoitettua vapaa-ajan toimintaa, jonka tarkoituksena on rentouttaa ja tuottaa mielihyvää. Harrastamisen motiivina on nautinto ja kiinnostus aiheeseen, ei rahallinen palkkio. Tyypillisiä harrastuksia ovat esimerkiksi keräily, nikkarointi, askartelu, urheilu, musiikki ja lukeminen. Harrastaminen voi johtaa jonkin hyödyllisen tiedon, taidon tai kokemuksen hankkimiseen ja karttumiseen. Päämääränä on kuitenkin itsensä toteuttaminen.
Asiat, jotka ovat toisille harrastuksia, ovat toisille työtä: ammattilaispelaaja voi nauttia ruuanlaitosta harrastuksena, kun ammattilaiskokki taas voi pitää pelaamisesta harrastuksena. Yleisesti ottaen ihmistä, joka tekee jotain huvin eikä palkan vuoksi kutsutaan amatööriksi tai harrastelijaksi erotuksena ammattilaisesta. Sana "amateur" (, rakastaja) voitaisiinkin kääntää asianrakastajaksi. Joillakin kuitenkin harrastus ja työ ovat yhdessä, ja he ovat täysin tyytyväisiä tilanteeseen.
Monissa harrastuksissa tärkeä piirre on yhteisöllisyys – yhteisen harrastuksen kautta syntyy tiivis yhteisö, jonka jäsenet usein jakavat tietoa ja auttavat toisiaan hyvin epäitsekkäästi.
Tärkeä määritelmä harrastuksen ja ammatin välillä on ehkäpä se, miten helppo sillä on tienata elantonsa. Harva voi elää postimerkkien keräilyllä, mutta kuitenkin monet ihmiset pitävät siitä. Siksi se katsotaan yleisesti harrastukseksi.
Tähtitieteen harrastajat tekevät usein merkittäviä havaintoja ja ovat näin avuksi ammattilaisille. Ei ole täysin epätavallista harrastelijatähtitieteilijälle havaita uutta taivaankappaletta tai tapahtumaa avaruudessa. Joillakin muillakin luonnontieteiden aloilla harrastajahavainnot ovat tärkeitä (muun muassa biologian monilla osa-alueilla). Humanistisista tieteenaloista arkeologia on varsin suosittu harrastuskohde. Myös historian eri osa-alueet ovat monien harrasteina (sukututkimus, numismatiikka).
Avoimen lähdekoodin projekteihin osallistuminen on pääasiassa harrastustyötä, vaikka kaupallisen kehitystyön osuus on kasvanut yritysmaailman kiinnostuttua avoimen lähdekoodin kehitysmallista. Kuitenkin esimerkiksi opiskelijan harrastuksena alkanut Linux-käyttöjärjestelmä ja monet muut sovellukset ovat varteenotettavia kilpailijoita kaupallisille tuotteille. Sukua avoimen lähdekoodin projekteihin osallistumiselle on myös esimerkiksi Wikipedian toimittamiseen osallistuminen.


Hammurabin laki.
Hammurabin laki on eräs varhaisimmista lakikokoelmista. Se luotiin Babyloniassa noin 1760 eaa. ja siinä on yhteensä 282 pykälää, jotka oli kaiverrettu julkisella paikalla olevaan kivipaateen. Laki on nimetty Babylonian kuninkaan Hammurabin mukaan.
Lain perusajatukseksi on sanottu "silmä silmästä, hammas hampaasta". Tässä muodossaan fraasi ei kuitenkaan ole peräisin Hammurabin laista vaan Vanhasta testamentista, mutta myös Hammurabin laissa oli erilaisista väkivalta- ym. rikoksista säädetty saman periaatteen mukaisia rangaistuksia. Oikeustieteessä tästä periaatteesta käytetään nimeä talio. Eräissä tapauksissa kuitenkin Hammurabin lain mukaankin tuomittiin väkivaltarikoksista vain sakkoa, erityisesti, jos rikos kohdistui alempaan säätyyn kuuluvaan henkilöön.
Laki käsitteli lähinnä varkautta, paimentolaisuuteen liittyviä kysymyksiä, omaisuudelle aiheutettua vahinkoa, naisen oikeuksia, avioliittoa, lasten oikeuksia, orjan oikeuksia, murhaa ja erilaisia pahoinpitelyjä sekä kuolemaa. Rangaistukset olivat erilaisia eri yhteiskuntaryhmän jäsenille. Verotuksesta laki ei mainitse mitään.
Hammurabin laintaulukivi.
Kivipaaden yläosa. Kuninkaan edessä on jumala, luultavasti auringonjumala Samas, jota pidettiin lain antajana.
Joulukuun 1901 ja tammikuun 1902 kaivauksien aikana J. de Morganin johdolla ranskalainen retkikunta löysi Hammurabin lakipatsaan Persian muinaisen pääkaupungin Susan raunioista. Löydettäessä patsas oli särkynyt kolmeen osaan. Se koottiin ja kuljetettiin Pariisiin, missä se on nykyisin Louvressa.
Hammurabin laintaulukivi on mustaa dioriittia. Korkeutta kivellä on 2,25 m, ympärysmittaa ylhäällä 1,65 m, alhaalla 1,90 m. Patsaan yläosaan hakatun Hammurabia esittävän reliefin korkeus on 0,65 m, leveys 0,60 m.
Itse lakiteksti on hakattu nuolenpäämerkein 51 oikealta vasemmalle juoksevaan pystysuoraan palstaan, joista 23 on patsaan julkisivulla, 28 sen kääntöpuolella. Seitsemän palstaa kääntöpuolen alalaidasta on kuitenkin turmeltu, mitä tuhotyötä on epäilty elamilaisten tekemäksi heidän ryöstettyään patsaan ja kuljetettuaan sen Susaan.
Hammurabin laintaulukiven teksti jakautuu kolmeen osaan: esipuheeseen, lakiin ja loppulauseeseen. Itse laki koostuu neljästä osasta: Johdanto: Prosessioikeus (§§ 1-5), Omistusoikeus (§§ 6-126), Perheoikeus (§§ 127-195) ja Kostamisoikeus (§§ 172-282).
Pykäliä Hammurabin laista.
21. Jos joku on murtautunut taloon, niin surmattakoon hänet murtoaukkonsa kohdalla ja muurattakoon muuriin.
48. Jos jollakin on (sadossa maksettavia) korkorasituksia ja Adad hävittää tai tulva huuhtoo pois hänen peltonsa tai veden puutteessa vilja ei kasva, niin älköön hän sinä vuonna antako velkojalle viljaa; liottakoon tauluaan (=velkakirjaansa) (vrt. uudistakoon sopimusta) älköönkä maksako sen vuoden korkoa.
196. Jos joku puhkaisee vapaan miehen silmän, niin puhkaistakoon hänen silmänsä.
200. Jos joku lyö vertaiseltaan mieheltä hampaan, niin lyötäköön häneltä hammas.
201. Jos hän lyö puolivapaalta mieheltä hampaan, niin maksakoon 1/3 minaa hopeaa.
229. Jos rakennusmestari on rakentanut jollekulle talon eikä ole tehnyt työtään vankaksi ja talo, jonka hän on rakentanut, sortuu ja aiheuttaa talon omistajan kuoleman, niin kyseessä oleva rakennusmestari surmattakoon.
282. Jos orja sanoo omistajalleen: "et ole herrani!", niin omistaja todistakoon hänet orjakseen ja leikatkoon häneltä korvan.
Hammurabin vai Mesopotamian lait.
Noin vuoden 1750 eaa. aikaan seemiläisiin kansoihin kuuluneet babylonialaiset valloittivat Mesopotamian kuningas Hammurabin johdolla. Hammurabi nousi Mesopotamian valtiaaksi ja tuona aikana babylonialaiset omaksuivat mesopotamialaisten lakikäytännöt, ns. Hammurabin lait, ja ottivat ne omikseen. Siispä nimitys "Hammurabin lait" ei anna todenmukaista kuvaa lakien oikeasta alkuperästä. Ennen Hammurabia lakeja laativat muun muassa Uus-Sumerin Ur-Nammu ja Isinin Lipit-Ishtar.


Hyvinvointivaltio.
Hyvinvointivaltio on valtio, jossa valtiolle on annettu keskeinen rooli kansalaisten elintason ja toimeentulon varmistamisessa. Suomessa sosiaaliset oikeudet on kirjattu perustuslain 19 pykälään.
Osan hyvinvoinnista tuottavat vapaaehtoiset yksilöt, yritykset, hyväntekeväisyysjärjestöt ym. Tämän seikan korostamiseksi käytetään usein termiä hyvinvointiyhteiskunta, kun taas "hyvinvointivaltio" viittaa pelkkään valtion rooliin. 1990-luvulta alkaen termi "hyvinvointiyhteiskunta" onkin yleistynyt ja "hyvinvointivaltio" on ollut usein kielteisessä käytössä.
Historiaa.
Saksassa luotiin 1800-luvun lopulla Otto von Bismarckin johdolla vieläkin yleisesti käytössä olevia hyvinvointivaltion elementtejä kuten sosiaalivakuutus vastauksena uhkaavalle poliittiselle liikehdinnälle. Modernin hyvinvointivaltion taloustieteellinen pohja perustuu keskeisesti William Beveridgen raporttiin, joka ilmestyi vuonna 1942. Hyvinvointivaltion tavoite on köyhyyden ja suurten sosiaalisten eriarvoisuuksien poistaminen. Beveridgen mallin mukaisesti Iso-Britannia oli maailman ensimmäisiä hyvinvointivaltiokokeiluja.
Ideologiat ja hyvinvointivaltio.
Sosialismi ja kommunismi tukevat yleensä hyvinvointivaltiota voimakkaasti. Ideologioita, jotka tukevat hyvinvointivaltiota ja markkinataloutta, ovat sosiaalidemokratia, distributismi, liberalismin muoto, jota kutsutaan hyvinvointi- tai sosiaaliliberalismiksi (jota edustivat vaikkapa John Maynard Keynes ja mainittu Rawls), sosiaalireformismi ja bismarckilainen konservatismi. Konservatismin ja liberalismin monet muodot (kuten libertarismi) suhtautuvat hyvinvointivaltioon kriittisesti. Sosiaaliliberalismia edustavan John Rawlsin yhteiskuntafilosofinen oikeudenmukaisuusteoria on moraalifilosofinen, usein siteerattu puolustus hyvinvointivaltiolle. Hyvinvointivaltion rakentamisella on ollut vahva periaatteellinen kannatus läpi puoluekentän sotien jälkeen ja etenkin 1960-luvulta lähtien. Hyvinvointivaltio on edelleen erittäin suosittu kansalaisten keskuudessa. Suomalaiseen järjestelmään on otettu vaikutteita Ruotsista ja tämän vuoksi maiden sosiaalijärjestelmissä on paljon yhdenmukaisuuksia. Usein puhutaan pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta, ja tämä käsite tunnetaan myös pohjoismaiden ulkopuolella. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion luomisessa keskeisenä on pidettu Axel Hägerströmin perustaman Uppsalalaisen koulukunnan arvonihilististä ajattelutapaa ja oikeusfilosofiaa.
Väitteitä puolesta.
Poliisiylijohtaja Mikko Paatero totesi vuonna 2010 poliisin olevan suuri hyvinvointivaltion ystävä. Paateroa huolestutti etenkin toisen polven syrjäytyneet, joiden kokemukset yhteiskunnasta ovat jo valmiiksi negatiivisia ja lipsuminen rikollisille poluille helppoa. Poliisiylijohtaja Paatero korosti etenkin opettajien ja sosiaaliviranomaisten mahdollisuutta varhaiseen puuttumiseen.
Väitteitä vastaan.
Jotkut katsovat ettei hyvinvointivaltio ole onnistunut tehtävässään kovin hyvin, sillä leipäjonoissa ja muissa valtion ulkopuolisen avun piirissä riittää asiakkaita. Näin erityisesti siksi, että osalla Suomen kansalaisista leipäjonot ovat säännöllinen avunlähde, eikä vain tilapäinen tukimuoto.
Poliittiset liikkeet ja hyvinvointivaltio nykyään Suomessa.
Perinteistä hyvinvointivaltiota kannattavat kaikki suomalaiset eduskuntapuolueet, vaikka puolueiden tavoitteissa on painotuseroja vasemman ja oikean laidan välillä. Yleensä kaikki ryhmät ovat kiinnostuneita ratkaisuista, joissa hyvinvointivaltiota voidaan tehostaa ilman, että sen käytännön toiminnot kärsivät. Tämäntyyppistä lähestymistapaa edustaa esimerkiksi keskustelu kansalaispalkasta ja negatiivisesta tuloverosta.
Pauli Kettusen mukaan Anneli Anttonen ja Jorma Sipilän kirjassa (Anttonen & Sipilä 2000, 276.) Suomalaista sosiaalipolitiikkaa päätössanoissa seisoo näin: "1980-luvulla hyvinvointipolitiikkamme saattoi olla kansallinen ylpeydenaihe, mutta nyt se muistuttaa vanhaa puutaloa, jossa on paljon viehättävää, mutta vieraskin huomaa, ettei omistajalla ole vuosiin ollut rahaa eikä tahtoa pitää taloaan kunnossa."
Yhteiskunnallisen hyvinvoinnin määritelmä.
Hyvinvointi prof. Erik Allardtin mukaan


Huffmanin koodaus.
Huffmanin koodaus on tietotekniikassa tiedonpakkaukseen käytettävä algoritmi.
Tyypillisesti tietokone esittää jokaisen merkin samanpituisena bittijonona, vaikkapa 'a'=00, 'b'=01, 'c'=10 ja 'd'=11. Jos merkkien esiintymistiheys vaihtelee, voidaan tietoa tiivistää valitsemalla bittijonojen pituudet niin, että yleisimmät merkit vastaavat lyhimpiä bittijonoja. Harvinaisemmille merkeille tulee alkuperäistä koodausta pidemmät bittijonot. Jos 'a' olisi selvästi yleisin merkki ja 'd' toiseksi yleisin, olisi sopiva koodaus 'a'=0, 'b'=100, 'c'=101, 'd'=11.
Huffmanin koodauksessa merkkien bittiesitykset muodostetaan eräänlaisella puumallilla. Aluksi jokainen merkki on lehti, jonka arvona on merkin esiintymistiheys. Kaksi pienintä lehteä, siis kaksi harvinaisinta merkkiä, yhdistetään puuksi, jonka vasen ja oikea puoli ovat merkit ja jonka arvoksi tulee lehtien arvojen summa. Tätä jatketaan yhdistäen aina kaksi pienimmän arvon omaavaa puuta kunnes tuloksena on yksi iso puu. Nyt esimerkiksi 'c' voi löytyä juuresta lähdettäessä reittiä vasen–vasen–oikea–vasen. Merkitään vasemmalle siirtymistä ykkösellä ja oikealle siirtymistä nollalla, jolloin vastaava bittiesitys on 1101. On helppo huomata, että yleisempi merkki on "painava" ja kestää pitkään ennen kuin se yhdistetään puuhun, ja näin sen polusta tulee lyhyempi ja bittiesityksestä myös lyhyempi.
Huffmanin koodaus on optimaalinen siinä mielessä, että mitään parempaa tapaa valita merkkien koodit kiinteästi ei ole. Yleensä parempi ja aina vähintään yhtä tehokas pakkaustapa on aritmeettinen koodaus; usein myös dynaaminen Huffmanin koodaus pakkaa datan tiiviimmin.
Tätä koodausta käytetään nykyään usein "loppukoodauksena" joidenkin muiden pakkausmetodien jälkeen. Deflaatiossa (ZIPin algoritmi) ja multimediakoodekeissa, kuten JPEG:ssä ja MP3:ssa on usein etumalli ja kvantisointi, joita seuraa Huffman-koodaus.


Hait.
Hait (ylälahko "Selachimorpha") ovat rustokaloja. Eri lajeja tunnetaan 368.
Koko ja ulkonäkö.
Haiden koko vaihtelee suuresti lajista riippuen. Pienin laji on kääpiöhai, joka kasvaa vain parikymmensenttiseksi. Suurin hailaji, valashai, voi kasvaa yli 15 metrin pituiseksi. Kaikista lajeista puolet on kooltaan alle metrin pituisia. Erot ulkonäössä ja elintavoissa ovat eri lajeilla varsin suuret. Yhteisiä piirteitä ovat mm. avonaiset kidukset, pariton selkäevä, parilliset rintaevät ja useimmilla lajeilla voimakkaat leuat ja terävät repimiseen soveltuvat hampaat.
Suurimmat lajit ovat valashai, valkohai, jättiläishai, tiikerihai, holkeri, härkähai ja vasarahai. Erikoisimpia lienevät enkelihai, partahai, sitruunahai ja piikikäs kääpiöhai.
Lisääntyminen.
Poikasten määrä vaihtelee lajeittain. Haikaloilla on todettu tapahtuneen myös neitseellistä sikiämistä.
Ovipaarisista lajeista valashai munii kaikkein suurimman munan. Itse asiassa valashain munia on löydetty vain yksi kappale: tämä tapahtui Meksikonlahdella vuonna 1953. Muna oli 30,4 cm pitkä, 14 cm leveä ja 9 cm paksu. Sen sisällä oleva alkio oli 37 cm:n mittainen ja se oli aivan aikuisen yksilön näköinen.
Elinympäristö.
Suurin osa haista elää valtamerissä, mutta joitakin lajeja tavataan joissa ja järvissä, kuten Mississipissä Amerikassa ja Amazonjoessa Brasiliassa. Esimerkiksi härkähai "Carcharhinus leucas" uskaltautuu joskus jokiin, vaikka se elääkin pääasiallisesti meressä.
Hengittääkseen useimpien haiden on uitava koko ajan, jotta vesi virtaisi niiden kidusten läpi. Tästä syystä hait eivät nuku samalla tavalla kuin ihminen, vaan niillä on aktiivisia ja ei-aktiivisia ajanjaksoja. Jotkut lajit kuten partahai sekä härkähai pystyvät kuitenkin hengittämään paikalla ollessaan. Jotkut lajit liikkuvat parvissa.
Ravinto.
Suurin osa hailajeista on petokaloja, jotka syövät pääasiassa kaloja, merikilpikonnia ja hylkeitä. Hailla on kehittynyt värinäkö ja erittäin hyvä haju- ja makuaisti. Niillä on tarkan kylkiviiva-aistin lisäksi sähköaisti, jolla ne pystyvät tuntemaan muiden eläinten aiheuttamat sähkökentät ja löytämään siten esimerkiksi pohjaan kaivautuneen saaliseläimen.
Haiden ruokavaliot vaihtelevat lajeittain, mutta lähes kaikki hait ovat lihansyöjiä. Jotkut hait, kuten valkohai, makrillihai, tiikerihai ja vasarahai, ovat petokaloja, jotka syövät kalaa, kalmareita, muita haita ja nisäkkäitä kuten hylkeitä. Suurimmat hait syövät jopa pieniä valaita. Toiset, kuten seepransarvihai, enkelihai ja partahait, ovat hidasliikkeisiä suuria lihansyöjiä, jotka murskaavat ja syövät merenpohjan nilviäisiä ja äyriäisiä kuten taskurapuja. Hait purevat myös merenpohjassa olevia kaapeleita, joiden sähkömagneettinen kenttä kiehtoo niitä.
Eräät hait kuten jättimäinen valashai syövät planktonia.
Systematiikka ja kehityshistoria.
Hait kuuluvat rustokalojen luokan leveäsuisten alaluokkaan ("Elasmobranchii") yhdessä rauskujen kanssa. Käsitykset leveäsuisten sisäisestä systematiikasta ovat olleet horjuvia. Perinteisesti rauskuja ("Batoidea") ja haita ("Selachimorpha") on pidetty rinnakkaisina ylälahkoina. Rakennetuntomerkkien perusteella on kuitenkin esitetty toisenlaista luokitusta, jossa pääjako on ulappaveden haiden ("Galea") ja lähinnä pohjan läheisyydessä elävien lajien ("Squalea") välillä. Jälkimmäinen ryhmä käsittäisi sekä perinteiset rauskuryhmät että joukon perinteisiä hailahkoja. Tässä luokituksessa perinteiset hait eivät olisi luonnollinen (monofyleettinen) taksoni vaan parafyleettinen ryhmä. Toisaalla jotkut molekyylisystemaattiset tutkimukset taas ovat puoltaneet haiden ja rauskujen asemaa luonnollisina sisarryhminä. Tällöin haiden sisällä olisi jako kahteen ylälahkoon "Galeomorphi" ja "Squalomorphi" (ks. Leveäsuiset).
Varhaisista haista jääneet fossiilit ovat lähinnä hampaita, koska haiden luuranko koostuu rustosta. Varhaisilla hailla oli suipot hampaat ja ne olivat yli metrin pituisia kalansyöjiä.
"Carcharodon megalodon" eli megalodon oli varhainen jättimäinen lihansyöjähai. Se oli yli 16 metriä pitkä ja sen hampaat 18 cm pitkät. Sen ravinto koostui pääasiallisesti valaista.
Viholliset.
Hailla ei ole muita luonnollisia vihollisia kuin toiset hait ja ihminen, sekä jotkin delfiinilajit kuten miekkavalaat. Saasteet vähentävät haikantoja. Joka vuosi yli 100 miljoonaa haita kuolee kalaverkkoihin ja laivan potkureihin jääneinä. Niitä myös kalastetaan ruuaksi; esimerkiksi Aasiassa valmistetaan haineväkeittoa, jota varten pyydystettävistä haista osasta käytetään koko hai, mutta joskus hai nostetaan laivaan, siltä katkaistaan evät ja se heitetään elävänä takaisin mereen. Tällöin hai uppoaa merenpohjaan, jossa se kuolee kituen.
Haiden hyökkäykset.
Vuosittain tapahtuu noin 50 hain hyökkäystä ihmisen kimppuun. Näistä suurin osa tapahtuu Australian koillisrannikolla ja Floridassa, joissa vesiurheilu, kuten sukellus ja surffaus, on suosittua. On tutkittu että hait käyttävät ilmeisesti nukkumiseen matalikkoja missä veden liike on jatkuvaa jottei näiden tarvitsisi uida pysyäkseen hengissä ja nämä paikat ovat ihmisenkin suosiossa.
Australian 200-vuotisen historian aikana ovat hait hyökänneet 548 kertaa ihmisen kimppuun, joista 182 johti uhrin kuolemaan. New South Walesin osavaltiossa on tapahtunut eniten haihyökkäyksiä. New South Walesissa hait ovat puraisseet ihmistä 205 kertaa (joista 69 kuolemantapausta), Queenslandissa 201 kertaa (joista 68 kuolemantapausta). Viimeisten 30 vuoden aikana hait aiheuttivat 31 ihmisen kuoleman, joista 12 Queenslandissa ja kaksi New South Walesin osavaltiossa.
Ihmisillä on paljon ennakkoluuloja haita kohtaan, vaikka ne hyökkäävät suhteellisen harvoin ihmisen kimppuun. Osasyynä ovat sekä hain hyökkäyksen kohteeksi joutuneiden kertomukset että elokuvat. 11 ihmistä on kuollut hain puremiin Australiassa vuosien 1980 ja 1990 välillä. On muistettava että samana aikana 20 kuoli ampiaisenpistoihin ja 19 salamaniskuihin. 48 % hyökkäyksistä päättyy saaliin kuolemaan, harva maapeto yltää samaan. On tutkittu, että hait eivät pidä ihmisten lihasta.


Hame.
Hame on vaatekappale, joka on yhtenäinen ja kiedotaan lantion ympärille. Sen tarkoituksena on peittää ja suojata alavartaloa sekä jalkoja.
Ennen housujen yleistymistä hameet ja sen tyyppiset asusteet kuuluivat Euroopassakin miesten normaalipukeutumiseen. Myöhemmin hame on länsimaissa ollut vain naisten käyttämä vaatekappale, lukuun ottamatta eräitä perinneasuja, kuten Skotlannissa käytettäviä kilttejä. Tosin nykyään yhä useampi yritys on erikoistunut miesten hameiden valmistukseen.
Hameita on vuosisatojen saatossa ollut hyvin erilaisia. Joskus niiden alla käytettiin erilaisia vanteita, alushameita tai turnyyriä, jotta hameen muoto saatiin sellaiseksi kuin haluttiin.
Erilaisia hametyyppejä ovat muiden muassa salsahame minihame, kellohame ja vekkihame.


Heteroseksuaalisuus.
Heteroseksuaalisuus (alk. kreik. "heteros", erilainen) on seksuaalista vetovoimaa ensisijaisesti tai pelkästään vastakkaiseen sukupuoleen. Heteroseksuaalisuus on yleisin seksuaalinen suuntautuminen ja monissa yhteiskunnissa sitä pidetään "sosiaalisena normina".
Heteroseksuaalinen matriisi.
Heteroseksuaalinen matriisi on feministiteoreetikko Judith Butlerin kehittämä teoria heteronormatiivisesta ajatusmallista. Matriisi sisältää ajatuksen ihmisruumiista, joka on sidottu biologiseen sukupuoleensa, joka taas on perustana näkyvälle sosiaaliselle sukupuolelle. Biologisilla miehillä oletetaan siis olevan maskuliininen ja naisilla feminiininen rooli. Lisäksi molempien sukupuolten oletetaan olevan kiinnostuneita vastakkaisesta sukupuolesta. Matriisi ei salli tähän sukupuolijakoon ja -malliin sopimattomien identiteettien muodostua sosiaalisesti tunnustetuiksi, vaan niitä syrjitään medikalisoimalla, leimaamalla kielteisesti, sivuuttamalla ja tekemällä naurunalaiseksi.


Homoseksuaalisuus.
Henri de Toulouse-Lautrec, "Kaksi rakastavaista", noin 1894–95.
Homoseksuaalisuus tarkoittaa seksuaalista suuntautumista, jossa yksilön seksuaalinen kiinnostus ja/tai romanttiset tunteet kohdistuvat pelkästään tai ensisijaisesti hänen omaan sukupuoleensa. Naisten homoseksuaalisuutta kutsutaan myös lesboudeksi.
Etiologia.
Eräiden kaksostutkimusten mukaan homoseksuaalisuuden heritabiliteetti on miehillä noin 40–50 prosenttia ja naisilla noin 20–50 prosenttia. Ympäristötekijöistä homoseksuaalisuuden esiintymiseen vaikuttavat ei-jaetut tekijät, joskin naispuolisten homoseksuaalien kohdalla myös jaettu ympäristö saattaa olla merkittävässä roolissa. Toisissa tutkimuksissa on saatu pienempiä ja hyvin vaihtelevia yhdenmukaisuuksia välillä 5–60 %.
Miesten ja naisten homoseksuaalisuuden etiologia näyttää olevan erilainen, sillä erimunaisten kaksosten osalta yhden kaksosen homoseksuaalisuus on yhteydessä toisen kaksosen kohonneeseen homoseksuaalisuuden todennäköisyyteen ainoastaan silloin, kun he ovat samaa sukupuolta.
Kaksostutkimuksia on arvosteltu vinoutuneisuudesta, sillä ne ovat perustuneet vapaaehtoisuuteen. Todennäköisesti ne kaksosparit, joissa molemmat osapuolet ovat homoseksuaaleja, ovat olleet halukkaampia ilmoittautumaan kuin sellaiset, joissa vain toinen osapuoli on homoseksuaalinen.
Osuus väestöstä.
a> on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tunnus.
Seksuaalista identiteettiä on Suomessa tutkittu satunnaisotoksiin perustuvilla kysely- ja haastattelututkimuksilla 1971 ja 1992. 18-54-vuotiaista suomalaisista oli vuonna 1971 tehdyssä tutkimuksessa 0,8 % homoseksuaaleja ja vuonna 1992 tehdyssä tutkimuksessa 0,6 %.
Forskningsgruppen för Samhälls- och Informationsstudier (FSI) ja Folkhälsoinsitutet tekivät vuosina 1998 satunnaisotokseen perustuvan kyselytutkimuksen, jonka mukaan homoseksuaaleja on 1-2 % 16-79-vuotiaista.
Norjassa 2008 tehdyn 6465:n henkilön haastattelututkimuksen mukaan yli 16-vuotiaista 0,6 % miehistä ja 0,7 % naisista pitää itseään homoseksuaalina.
Vuosina 2009-2010 tehdyn 247623 haastateltavaa sisältäneen laajan kyselytutkimuksen mukaan 0,9 % yli 16-vuotiaista pitää itseään homoseksuaalina.
Viiteen laajaan kyselytutkimukseen perustuen on arvioitu, että 1,7 % aikuisista pitää itseään homoseksuaalina.
Vuonna 2003 Kanadassa tehtiin 135000:lle ihmisille kyselytutkimus, jonka mukaan 18-59-vuotiaista miehistä 1,3 % ja naisista 0,7 % piti itseään homoseksuaalina.
Vuosina 2005-2006 Australiassa tehtiin 8205:n ihmisen kyselytutkimus, jonka mukaan 1 % miehistä ja 0,7 % naisista piti itseään homoseksuaalina.
Lainsäädäntö.
Homoseksuaalisuuden juridisissa historioissa länsimaissa on nähtävissä jako kahteen perinteeseen: toisaalta Ranskan vallankumouksen vaikuttamat lakijärjestelmät ja toisaalta protestanttinen traditio. Ranskan vallankumouksen vaikutus lakijärjestelmiin näkyy erityisesti lakien suhteessa yksityisyyteen. Ranskan vallankumouksen traditiossa yksityiset käytännöt, esimerkiksi homoseksuaalisuuliset teot, eivät olleet rangaistavia, elleivät ne sisältäneet väkivaltaa tai seksiä alaikäisten kumppaneiden kanssa, mutta poliisi ja juridinen järjestelmä puuttuivat säännöllisesti julkisuudessa tapahtuneisiin tekoihin. Toinen lakijärjestelmä, joka oli yleisempi protestanttisissa maissa, piti sisällään erilaisen käsityksen siitä, mitä valtion tulee kontrolloida. Tässä traditiossa katsottiin olemassa olevan itsessään moraalittomia tekoja, joista tulisi rangaista sellaisina myös sekulaarisen lain edessä.
Samaa sukupuolta olevien parien avioliitto on hyväksytty lailla seuraavissa maissa: Hollannissa (vuodesta 2001), Belgiassa (2003), Espanjassa (2005), Kanadassa (2005), Etelä-Afrikassa (2006), Norjassa (2009), Ruotsissa (2009), Portugalissa (2010), Islannissa (2010) ja Argentiinassa (2010).
Syrjintä.
1950-luvun lopulta ja 1960-luvulla homoseksuaalisuuteen alettiin suhtautua enemmän sairautena kuin rikoksena. Homoseksuaalisuus poistettiin Suomessa Setan jäsenten vaatimuksesta tautiluokituksesta vuonna 1981.
Suomessa homoja ja lesboja syrjitään yhä työpaikoilla ja kouluissa, vaikka laki syrjinnän tiukasti kieltääkin. Homojen ja lesbojen jatkuvasta työsyrjinnästä on näyttöä. Jotkut homot pitävät työpaikoillaan homoutensa mieluummin salassa.
Homoseksuaalien kohtelu.
Monille uskonnoille on ollut ominaista kielteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen. Monien uskontokuntien piirissä seksuaalivähemmistöt ovat muodostaneet itsenäisiä ryhmiä, joissa homoseksuaalisuus on sallittua. Kristinuskossa homoseksuaalisuuden harjoittamista on vanhastaan pidetty syntinä. Raamatussa Jumala antaa lain, jonka mukaan homoseksuaalisuutta harjoittavat ihmiset on tapettava. Islamilaisissa maissa homoseksuaalisuudesta on määrätty kuolemantuomioita.
Vuonna 1869 unkarilainen kirjailija Károly Mária Kertbeny käytti dokumentoidusti ensimmäisen kerran käsitettä homoseksuaali avoimessa kirjeessä Preussin oikeusministerille vaatien 'luonnonvastaisen käyttäytymisen' kieltävien lakien kumoamista. Homoseksuaali yleistyi käsitteenä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa sekä korvasi aikaisemmin käytössä olleet sanat, joista sodomiitti lienee tunnetuin. Lääketieteessä käytettiin pitkään rinnakkain lukuisia sanoja kuvaamaan samaa ilmiötä, mutta sanat olivat osin ristiriitaisia keskenään. Tällaisia sanoja olivat esimerkiksi inversio, uranismi, uniseksuaalisuus, biseksuaalisuus ja psyykkinen hermafrodismi. Käsite homofilia pyrki korostamaan rakkauden ja ihmissuhteen merkityksen tärkeyttä pelkän seksuaalisen mieltymyksen lisäksi. Käsite homoseksuaali kuului sekä oikeudelliseen että medikaaliseen terminologiaan. Michel Foucault kirjoittaa, että ennen kuin termi homoseksuaali stabiloi seksuaalisen erilaisuuden sodomiitti oli ollut vain sarja tekoja siinä, missä homoseksuaalisuus nyt nimesi ihmisryhmän.
Suomessa homoseksuaalisuus oli rikos vuoteen 1971 asti.
Kirkko vihki miespareja ystävyysliittoon vielä 1000-luvulla mutta 1300-luvulla se alkoi suhtautua kielteisesti homoseksuaalisuuteen.
Eläinten homoseksuaalisuus.
Homoseksuaalista käyttäytymistä on havaittu noin 1 500 lajilla, joista 500:lla se on hyvin dokumentoitua. Homoseksuaalisuutta esiintyy eläinkunnassa etenkin sosiaalisten eläinten, kuten vesilintujen ja -nisäkkäiden, apinoiden ja ihmisapinoiden keskuudessa. Yleisintä se on Australiassa elävillä mustajoutsenilla, joiden pariskunnista noin neljännes on keskenään samaa sukupuolta, useimmat koiraspareja. Useimmat näistä pariskunnista hoivaavat yhdessä joko omaa tai muilta ryöstettyä jälkikasvua, ja koirasparien hoivaamilla poikasilla on jopa suurempi eloonjäämisprosentti kuin heteroparien hoivaamilla.
Tutkimuksissa on havaittu ympäristömyrkkynä esiintyvän metyylielohopean aiheuttavan iibislinnuissa homoseksuaalista käytöstä. Elohopea muuttaa koiraiden sukupuolihormonien, testosteronin ja estradiolin tasoja.
Georgetownin yliopiston professori Janet Mann on esittänyt teorian, jonka mukaan ainakin delfiinien homoseksuaalinen käyttäytyminen olisi evolutiivisesti eduksi, koska se vähentäisi lajinsisäistä, erityisesti urosten välistä, aggressiota.
Urospingviiniparien on havaittu kestäneen eliniän, niiden rakentaneen pesiä yhdessä ja hautoneen kiveä sijaismunana. Vuonna 2004 Central Park Zoo -eläintarhassa Yhdysvalloissa erään samasukupuolisen parin kivi korvattiin hedelmöittyneellä munalla, jota pari hautoi ja josta kuoriutuneen poikasen se kasvatti omanaan.
Orangeilla on havaittu homoseksuaalista käytöstä. Banaanikärpäsillä ei ole geeniä jonka avulla ne kykenisivät erottamaan sukupuolet toisistaan.
Vuonna 2006 Oslon yliopiston luonnonhistoriallisessa museossa avattiin "Against Nature?" -niminen näyttely. Museossa esiteltiin näytekappalein ja kuvin joitakin eläinlajeja, joilla homoseksuaalisuutta väitetään esiintyvän. Lajit vaihtelevat pienistä hyönteisistä kaskelotteihin.


Hakkeri.
Hakkeri () tarkoittaa innokasta tietokonealan harrastajaa. Termiä käytetään usein kuvaamaan myös tietojärjestelmiin murtautujaa eli krakkeria.
Historiaa.
Sana hakkeri tarkoitti tietotekniikassa alunperin sellaista henkilöä, joka kykeni saavuttamaan tavoitteensa olemassa olevien järjestelmien rajoituksista huolimatta. Ratkaisut olivat toisinaan nopeasti tehtyjä ja hieman arveluttavia, mutta joskus myös nerokkaita. Näitä ratkaisuja kutsuttiin englanniksi termillä "hack" (puhekielessä purkkaratkaisu) ja niiden tekijöitä hakkereiksi ("hacker").
Yhden määritelmän mukaan hakkerilla tarkoitetaan taitavaa tietokoneenkäyttäjää, joka tuntee tietokonejärjestelmien toiminnan syvällisesti ja hallitsee käyttämänsä työkalut ja laitteet hyvin. Käsitteellä on kuitenkin nykyään myös useita kielteisiä merkityksiä, jotka johtuvat termin sekoittumisesta "krakkeriin". Esimerkiksi mediassa kutsutaan tietoturvarikollisia hakkereiksi. Suomen kielen sanaa "hakkeri" ei siis voi pitää englannin kielen sanan "hacker" suorana käännöksenä, joskin myös englannissa termit "hakkeri" ja "krakkeri" menevät sekaisin.
Hakkerikulttuuri.
Hakkerikulttuurin edustajien (esimerkiksi Richard Stallman) ja tutkijoiden (esimerkiksi Eric S. Raymond, Pekka Himanen) mukaan hakkeri-nimityksen ansaitsemiseen ei riitä pelkkä tekninen osaaminen, vaan hakkerilta vaaditaan myös oikeanlaista asennetta. Tämän kannan mukaan kukaan todellinen
hakkeri ei murtaudu tietojärjestelmiin tai muutenkaan sorru rikollisiin puuhiin, ellei kyseessä ole hyvä tarkoitus. Esimerkiksi tietojärjestelmään voidaan murtautua, jos tarkoituksena on osoittaa haavoittuvuuden olemassaolo. Näin vikaantunut järjestelmä tulee yleiseen tietoon ja se voidaan korjata.


Heinäkuu.
Heinäkuu on gregoriaanisessa kalenterissa vuoden seitsemäs kuukausi, kesäkuukausista keskimmäinen. Se on yleisesti vuoden lämpimin kuukausi pohjoisella pallonpuoliskolla ja päinvastoin kylmin eteläisellä pallonpuoliskolla. Heinäkuussa on 31 päivää. Heinäkuuta edeltää kesäkuu ja sitä seuraa elokuu.
Heinäkuun on saanut latinankielisen nimen "Iulius" kalenterin uudistaneen roomalaisen diktaattorin Julius Caesarin mukaan, jonka kunniaksi Rooman senaatti päätti hänen kuoltuaan antaa heinäkuulle uuden nimen. Caesar syntyi heinäkuussa. Kuukauden entinen nimi oli "Quintilis", joka viittasi siihen, että se oli vuoden viides kuukausi.
Heinäkuu Suomessa.
Heinäkuussa koko Suomen luonto saavuttaa kesän kasvunsa huipun, minkä jälkeen se alkaa hiljalleen valmistautua syksyyn. Heinäkuu on Suomessa vuoden lämpimin kuukausi. Heinäkuu on keski-ja loppukesää Suomessa.
Heinäkuun keskilämpötilat vaihtelevat eri puolilla Suomea. Vantaalla heinäkuun keskilämpötila on noin +17,5 astetta, Lahdessa noin +17,2 astetta, Tampereella noin +17 astetta, Kuopiossa noin +16,5 astetta, Oulussa noin +16 astetta ja Sodankylässä noin +14 astetta. Tyypillinen päivälämpötila Etelä-Suomessa heinäkuussa on 20-25 astetta, Pohjois-Suomessa 20 asteen molemmin puolin.
Heinäkuussa Suomen ilmamassa on usein lämmintä ja kosteaa, ja tämän takia iltapäivän kuurosateet ja ukkosmyrskyt ovat tavallisia Etelä-ja Keski-Suomessa, Lapissa ne ovat usein vaimeampia ja harvinaisempia. Atlantilta Eurooppaan tulevat matalapaineet ovat heinääkuussa kevättä ja alkukesää voimakkaampia. Puolet vuosittaisista ukonilmoista ja yli puolet koko vuoden aikana tulevasta salamamäärästä saadaan Suomessa heinäkuun aikana. Heinäkuussa keskimäärin joka toinen päivä mitataan jossain päin Suomea hellelukemia iltapäivätunteina. Korkeimmat päivälämpötilat mitataan useimmiten heinäkuun 15-31 päivien välillä, jolloin ainakin jossain päin Suomea päästään vuosittain jopa 30 asteen päivälämpötiloihin. Heinäkuu on kesä-ja toukokuiden ohella vuoden aurinkoisimpia kuukausia. Heinäkuussa Lapissa on yöttömät yöt kuun lopulle asti, eteläisessä Suomessa huomaa öiden pimenemisen.
Kuukauden suomenkielinen nimi johtuu siitä, että kesän lämpimimpänä aikana Suomessa korjataan heinä karjalle ja hevosille. Heinäkuussa on lämmintä koko Suomessa, ja se on siksi myös suosituin lomakuukausi. Kesän marjastusaika alkaa Suomessa heinäkuun puolen välin tienoilla, jolloin mustikat ja ahomansikat ovat kypsiä.


Huhtikuu.
Huhtikuu on vuoden neljäs kuukausi. Nimensä se on saanut metsätöistä, kun keväällä kaadettiin havupuukaski eli huhta. Huhtikuussa on 30 päivää. Maaliskuu edeltää huhtikuuta, ja sitä seuraa toukokuu.
"Huhtikuu humauttaa" lumet pois, ainakin Oulun eteläpuolelta. Suomessa huhtikuu on etelässä lumien sulamisen, kevättulvien, pitenevien iltojen ja luonnon heräilemisen aikaa. Pohjoisessa Suomessa huhtikuulla koetaan ensimmäiset keväiset päivät, vaikka talvi jatkuukin edelleen. Huhtikuun puolivälissä saattaa joinakin vuosina olla todella suuret erot Etelä-ja Pohjois-Suomen välillä. Etelä-Suomessa saattaa samaan aikaan olla esimerkiksi +12 astetta lämmintä, ensimmäiset perhoset lentelevät ja maa on lumeton ja leskenlehtiä täynnä. Pohjoisessa Suomessa voi samaan aikaan usein olla päivisin pari astetta pakkasta, ja kinokset suurimmillaan, ja ilmassa vain enteitä kevään tulosta.
Huhtikuun latinankielinen nimi "Aprilis" tullee verbistä "aperio", joka tarkoittaa "avata": Puiden silmut avautuvat tässä kuussa ainakin etelämpänä Euroopassa, Lounais-Suomessakin ensimmäiset koivut availevat silmujaan yleensä jo kuun viimeisinä päivinä.
Huhtikuun ensimmäinen päivä on monessa länsimaisessa kulttuurissa tunnettu aprillipäivä, jolloin toisten huijaaminen huumorimielessä eli aprillipilojen kertominen on perinteisesti sallittua. Huhtikuu on pohjoisella pallonpuoliskolla jo hyvin valoisa kuukausi, yöt ovat päiviä selvästi lyhyempiä, mutta etenkin Etelä-Suomessa vielä täysin pimeitä. Elokuussa on melko lailla yhtä pitkät päivät. Kuitenkin lämpötilat ovat elokuuta suuresti alempia, vaikka aurinko lämmittää ja valaisee yhtä paljon kuin elokuussa. Tämä johtuu siitä että huhtikuussa vielä kylmä, juuri lumen alta paljastunut maa vasta alkaa imeä itseensä lämpöä. Elokuussa kovimpien helteiden jo mentyä maa ja vesistöt sen sijaan luovuttavat runsaasti lämpöä ja vaikuttavat siten ilmastoon nostaen ja tasaten lämpötiloja.
Huhtikuun keskilämpötilat vaihtelevat eri puolilla Suomea. Vantaalla huhtikuun keskilämpötila on noin +3,5 astetta, Lahdessa noin +3 astetta, Tampereella noin +2,5 astetta, Kuopiossa noin +1 astetta, Oulussa noin 0 astetta ja Sodankylässä noin -2,5 astetta. Tyypillinen päivälämpötila huhtikuun alussa on Etelä-Suomessa noin 4-5 astetta ja kuun lopulla jo noin 10 astetta, selkeinä öinä lämpötila tippuu huhtikuussa usein pakkaselle Etelä-Suomessakin. Pohjois-Suomessa huhtikuun alussa on yleensä päivisin pikkupakkasta ja kuun lopulla tyypillisesti jo rajusti vaihdellen 0-10 astetta lämmintä ja öisin on lähes poikkeuksetta pakkasia.
Huhtikuun alussa säät ovat Suomessa tyypillisesti sumuisia ja pilvisiä loskasäitä, kun taas kuun lopulla aurinkoisia ja kuivia säitä. Vuorokausien keskilämpötila nousee eniten kuun lopulla, jolloin toisinaan koetaan melko korkeitakin päivälämpötiloja. Kylminä pysyvät yöt alentavat kuitenkin loppukuun keskilämpötilaa.
Lapissa lumipeite on suurimmillaan huhtikuun alussa, Etelä-Suomessa samaan aikaan lumet sulavat jo hurjaa vauhtia pois, tosin Ahvenanmaalla maa on jo huhtikuun alkuun mennessä paljas. Etelärannikolta ja lounaasta lumipeite katoaa lopullisesti yleensä huhtikuun ensimmäisellä viikolla, Etelä-Suomen sisämaassakin, esimerkiksi Lahden seudulta huhtikuun 10. päivän tienoilla. Jyväskylästä ne häviävät lopullisesti yleensä kuun puoliväliin mennessä, ja Oulusta kuun viimeisellä viikolla. Lapista lumipeite lähtee lopullisesti vasta toukokuun aikana.
Lapissa huhtikuussa on jo leutoa, useimmiten pikkupakkasta, tai vain muutama lämpöaste. Etelä-Suomessa tyypilliset päivälämpötilat nousevat kuun alulle tyypillisestä neljästä lämpöasteesta kuun lopun reiluun kymmeneen lämpöasteeseen. Silti yöpakkaset ovat etelässäkin tavallisia kuun lopullakin, ja niitä esiintyy etenkin selkeinä öinä. Lapissa lumipeite alkaa huhtikuun lopulla pienentyä ja ensimmäiset pälvet ilmaantuvat aurinkoisille paikoille. Muuttolinnuista suurin osa saapuu Suomeen huhtikuun aikana, Lapin perukoille usein etelää jonkin verran myöhemmin. Suurin osa vesilinnuista on jo huhtikuun alussa saapunut Etelä-Suomeen. Samaan aikaan saapuvatkin jo seuraavana peipot, kottaraiset ja rastaat. Lintujen kevätmuutto on näyttävä tapahtuma. Peipon kaikille tuttu laulaminen alkaa Etelä-Suomessa noin huhtikuun 5-10 päivän tienoilla ja pohjoisempana hieman myöhemmin. Mustarastaan liverryskin on tyypillistä kuulla Etelä-Suomessa tähän aikaan vuodesta, tyypillisesti mustarastas laulaa auringon nousun tienoilla ja auringon laskiessa. Huhtikuu on myös monien pöllöjen kiima-aikaa, ja esimerkiksi lehtopöllöt huhuilevat ahkerasti huhtikuisina öinä, Etelä-Suomessa huhuilu alkaa usein jo maaliskuulla. Huhtikuun alussa vielä paljaat, osittain vielä lumen peittämät Etelä-Suomen metsät täyttyvät linnunlaulusta, pohjoisessa näin käy aina etelää hieman myöhemmin. Monet suomalaiset talviunta- tai horrosta nukkuneet eläimet heräilevät huhtikuussa, esimerkiksi karhu, siili, lepakko, nokkosperhonen, raatokärpänen ja mantukimalainen.
Sammakoiden kututapahtuma tapahtuu Etelä-Suomessa huhtikuulla siten, että sammakot aloittavat kudun kuun alkupuolella lammikoiden tulviessa lumien sulamisvesistä ja rupikonnat ja viitasammakot vasta kuun lopulla. Etelä-Lapissa Sammakko pääsee aloittamaan kudun usein vasta vapun tienoilla.
Kasvimaailma ja hyönteismaailmakin heräävät huhtikuussa nopeasti, varsinkin etelässä. Huhtikuun ensimmäisen puoliskon aikana lentonsa aloittavat Etelä-Suomessa huhtiyökkönen, sitruunaperhonen, neitoperhonen ja nokkosperhonen, jotka ovat talvehtineet aikuisina. Tällöin maa on usein vielä lumen peitossa, mutta aurinko lämmittää. Ensimmäisten kukkivien kukkakasvien, kuten leskenlehtien, näsiän, sinivuokon ja pajujen kukinta ajoittuu Etelä-Suomessa huhtikuun jälkimmäiselle puoliskolle, heti kun lumet ovat sulaneet. Samoihin aikoihin kukintansa aloittavat etelässä lepät. Pähkinäpensas on usein kasvupaikoillaan etelärannikolla aloittanut kukintansa jo maaliskuun lopulla. Leppä sekä pähkinä tulevat kumpikin lehteen vapun jälkeen, vaikka kukinta tapahtuukin jo paljon aikaisemmin. Etelä-suomen sinivuokko aloittaa kukintansa usein jo lumien lähdettyä, mutta ennen puiden lehteentuloa, yleensä huhtikuun 20. päivän jälkeen. Etelä-Suomen vähänkin lehtomaiset metsät täyttyvät juuri ennen toukokuun alkua valkovuokoista ja ojat rentukoista. Samoihin aikoihin ensimmäiset pensaat alkavat tulla lehteen ennen puita ja pajut, esimerkiksi huhtikuunpaju, kukkia. Koivu aloittaa kukintansa ja lehteen tulonsa lounaassa ja etelärannikolla niinikään huhtikuun viimeisinä päivinä.
Huhtikuu on maaliskuun ohella Suomessa kuiva kuukausi, ja useimmiten hyvin aurinkoinen, pilvisiä päiviä on usein niukasti. Tästä huolimatta huhtikuussa on tulvia lumien sulamisvesien johdosta.


Hamppu.
Hamppu ("Cannabis sativa") on hamppukasvien ("Cannabaceae") heimoon kuuluva perinteinen viljelyskasvi. Nykypäivänä hamppu on yksi maailman kiistellyimmistä kasveista eräiden hamppulajikkeiden päihdyttävien vaikutuksien vuoksi.
Hampulla on hyöty- ja päihdekäyttökohteita, mutta niille on erilaisen jalostuspäämäärän tuottamat lajikkeet. Hyötykäyttöhamppu eli kuitu- tai öljyhamppu ovat lajikkeita, joilla on marginaalinen vaikuttavien aineosien eli kannabinoidien pitoisuus, mutta ne kasvattavat pitkän ja suoran varren tai paljon suuria ja öljypitoisia siemeniä. Päihdehamppu on kannabinoidipitoinen pitkän jalostustyön tulos, josta voidaan kuivaamalla valmistaa "kannabista". Yhteistä molemmilla lajiketyypeille ovat ulkonäön peruspiirteet.
Luokitus.
Hampun kuva Otto Wilhelm Thomén teoksesta "Flora von Deutschland, Österreich und der Schweiz (1885)."
Carl von Linné (ennen aatelointia Carl Linnaeus) luokitteli Cannabis sativan vuonna 1753 yksilajiseksi suvuksi.
Nimen alkuperä.
Hampun tieteellisen nimen kannabis on oletettu olevan skyyttiläistä alkuperää. Mahdollisesti se on kotoisin seemiläisistä kielistä, kuten hepreasta. Raamatun toisessa Mooseksen kirjassa (30:23) Jumala käskee Moosesta valmistamaan pyhää öljyä mirhasta, kanelista, kaneh bosm'sta ja kassiasta. Kaneh bosm on hepreaksi cannabos tai kannabus; "kan" tarkoittaa ruokoa ja kaislaa ja "bosm" tarkoittaa tuoksuvaa, aromikasta.
Sara Benetowa Varsovan antropologisten tieteiden laitoksesta on kirjoittanut kirjaansa Book of Grass: "Hämmästyttävä löytö seemiläisen nimen "kanbos" ja skyyttiläisen "cannabis" välillä johtaa olettamukseen, että skyyttiläinen sana on seemiläistä alkuperää."
Kun vertaa englantilaista sanaa "hemp" ja kreikkalaista sanaa "kannabis", huomaa nimen tulleen indoeurooppalaisista kielistä. On oletettavaa, että maanviljelyn levitessä hampun kasvattaminen yleistyi ja nimi kulki sen mukana.
Suomen itämurteissa, karjalan kielessä ja muissa itäisissä lähisukukielissä hampun nimenä on "liina" tai "lina" (vepsässä). Viroksi hamppu on "kanep". Saamelaiskielissä hampun nimitys yhdistyy karjalaiseen ja savolaiseen sanaan "roivas", joka murteissa yleensä tarkoittaa nyhdettyä hamppukourallista tai hamppulyhdettä, virossa vastaava sana tarkoittaa yleensä vaatteita.
Hampun tieteellisen nimen lajiosa johtuu latinan adjektiivista "sativus", joka on tässä latinan kieliopin vaatimassa feminiinimuodossa "sativa", koska "Cannabis" on suvultaan feminiininen. Sana "sativus" on klassillisessa latinassa hyvin harvinainen. Sen merkitys on ’viljelty’ tai ’istutettu’ eli vastakohta luonnossa kasvavalle. Ruderalis tarkoittaa ruderaattia eli joutomaata ja indica viittaa Intiaan.
Ulkonäkö ja koko.
Hampun yhdeksänsorminen lehti. "Sormet" eli lehdykät ovat kapeat.
Hamppu on yksivuotinen, 1–2 metrin korkuinen pystysti kasvava kasvi. Emikasvit kasvavat hedekasveja korkeammiksi. Varsi on yläviistoon siirottavakarvainen. Hampun alimmat lehdet kasvavat vastakkain kun taas ylemmät ovat kierteisesti. Lehdet ovat ruodillisia ja sormijakoisia, tavallisesti 3–7-sormisia. Lehdykät ovat suikeita ja terävöhampaisia. Hampunlehtien sormien määrä lisääntyy kasvin kasvaessa: ensimmäiset lehdet ovat vain kolmisormisia mutta vanhemmista lehdistä on tavattu jopa 13-sormisia. Hampun lehden muodosta on syntynyt eräänlainen hampun yleinen tunnus.
Hamppu on kaksikotinen ja tuulipölytteinen. Kukinnot ovat lehtihankaisia sekä varren latvassa. Hedekukinto on perällinen, runsashaarainen ja itse kukat ovat ennen kukkimista hyvin pientä vihreätä banaaniterttua muistuttavat. Kehälehtiä ja heteitä on viisi kappaletta. Emikukinto on lyhyt tähkä, vihreä kuten verhiölehdet jotka muodostavat kukasta suuren osan. Kukkia täysikasvuisessa, kukkivassa naaraassa on satoja. Verhiölehtien välistä työntyy kaksi, yhdessä v-asennossa olevaa luottia, jotka ovat nuorella kasvilla vaaleat ja vanhalla kasvilla lopulta ruskeat ja kuivat. Suomessa hamppu kukkii heinä-lokakuussa. Hampun hedelmä on pähkylä. Nämä "siemenet" ovat noin puolen senttimetrin pituisia, litteitä, kaljuja ja väriltään kellanharmaita. Jotkut siemenet ovat jopa hyvinkin tummia tai tummaviirullisia pystysuunnassa.
Suomessa hamppua voi nykyään tavata luonnonvaraisena tulokkaana kaatopaikoilla, rautateillä, satamissa ja myllyillä Etelä-Lappia myöten. Etelä-Euroopassa ja muun muassa Ukrainassa se on vakiintunutkin.
Kannabinoidipitoisuus.
Lähikuva emikukinnosta, josta näkee rusehtuneet luotit ja verholehdillä sijaitsevat kannabinoidirikkaat hartsirauhaset, trikomit.
Hampun luontainen kannabinoidipitoisuus on tunnettu ympäri maailmaa. Kasvin pääasiallinen psykoaktiivinen yhdiste on tetrahydrokannabinoli (THC), mutta hampusta on eristetty noin 60 muuta kannabinoidia, joista suurin osa ei ole päihdyttäviä.
Tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen kasvin lehdillä ja kukkien pinnoilla sijaitsevien kannabinoidirikkaiden hartsirauhasten tarkoituksesta. Toiset väittävät kannabinoidien olevan kasvin luontainen hyönteiskarkote, toiset pitävät niitä kasvin keinona suojautua kuivumiselta. Erään väitteen mukaan kannabinoidit suojaavat kasvia ultraviolettisäteiltä. Kuivat kasvuolosuhteet saavat päihdehampun nostamaan hartsirauhasensa näkyville lehtien pinnalle, ja lisääntynyt ultraviolettisäteily vaikuttaa myös samoin.
Villi, luonnossa kasvava hamppu ei ole kovin kannabinoidipitoinen. Siitä on kuitenkin jalostettu vahvoja päihdehamppulajikkeita, jonka kuivapainosta jopa 25 prosenttia on kannabinoideja. Poliisin mukaan marihuanan tyypillinen THC-pitoisuus on 0,5-5 %. Toisessa ääripäässä on hyötykäyttöön jalostettu kuituhamppu, joka saattaa sisältää kannabinoideja vain 0,05 prosenttia.
Cannabis sativa subsp. indica.
"Cannabis sativa" subsp. "indica" on alkuperältään kotoisin Keski-Aasiasta Afganistanin, Nepalin ja Pakistanin alueelta. Kasvit ovat lyhytnivelvälisiä ja leveitä. Kasvin lehdykät ovat erittäin leveät ja usein hyvin tummanvihreät. Kasvit kukkivat nopeasti, vain noin 6–8 viikossa. Kukinnot ovat tiiviitä ja paksuja. "Cannabis sativa" subsp. "indica" on alun perinkin ollut alalajeista kannabinoidipitoisin; se sisältää "Cannabis sativa" subsp. "sativaa" enemmän kannabidiolia (CBD) ja kannabinolia (CBN), mutta vähemmän tetrahydrokannabinolia (THC). Nykyisin kaupalliseen käyttöön kasvatettavat päihdekasvit ovat pitkälle jalostettuja indica-painotteisia risteytyksiä. Syitä suosiolle ovat nopea kukinta-aika, lyhyt kasvutapa ja kasvista saatavan kannabiksen vahvuus. Keski-Aasiassa indicasta valmistetaan paljon hasista. Suuri kannabidiolimäärä tekee päihtymystilasta väsyttävän ja lääkinnälliseen käyttöön sopivan.
Cannabis sativa subsp. sativa.
"Cannabis sativa" subsp. "sativa" on "Cannabis sativa" subsp. "indican" "vastakohta". Alkuperältään se on kotoisin Meksikon, Kolumbian ja Thaimaan alueilta sekä Afrikan tietyistä osista. Sillä on vaaleammanvihreät ja paljon kapeammat lehdykät kuin "Cannabis sativa" subsp. "indicalla". Kasvit kasvavat tropiikissa pitkiksi ja kukkivat hitaasti, 10–16 viikossa. Kukinnot ovat hajanaisesti pitkin latvaa, eikä "Cannabis sativa" subsp. "indicalle" tyypillistä suurta tiivistä kukintoa muodostu. "Cannabis sativa" subsp. "sativa" on alalaji, josta on jalostettu suuri osa nykyisistä kuituhamppulajikkeista.
Sativa kukkii hitaasti, kasvaa yleensä korkeaksi ja vaatii paljon valoa.
Cannabis sativa subsp. ruderalis.
"Cannabis sativa" subsp. "ruderalis" on kotoisin Itä-Euroopan pohjoisosista. Esimerkiksi Keski-Venäjällä ja Ukrainassa sen lähisukulaiset kasvavat villeinä teiden varsilla ja talojen seinustoilla. Ruderalis-hamppu kukkii jopa hampulle erikoisessa 24 tunnin valossa. Sen villimuotoa kutsutaan myös rikkahampuksi ja sen siementen itävys säilyy maassa jopa 40 v. ajan. Siihen pohjautuvista maatiaishampuista on hiljattain jalostettu kuituhamppulajikkeita Pohjoismaihin, koska se kasvaa nopeasti ja tuottaa siemeniä vaikka olisi yötön yö. Fin-314®, "Finola", on Suomen kesäoloihin erityisesti jalostettu öljyhamppulajike, joka kasvaa lyhyeksi, yksivartiseksi ja ehtii valmistua Suomen lyhyessä kesässä.
Suomalainen ja karjalainen maatiaishamppu kuului ilmeisesti tuohon ruderalis-ryhmään. Samanlaista hamppua viljeltiin Pohjois-Venäjällä ja Pohjois-Skandinaviassa. Se oli erittäin nopeakasvuista ja pystyi tuottamaan siementä jopa Sodankylässä asti ja kuitua vieläkin pohjoisempana. Sen siemen ei kuitenkaan Pohjolan oloissa säily maassa itävänä toisin kuin villin ruderalis-hampun.
Varhaisimmat merkit hampun viljelystä Suomessa ovat samanaikaisia tai hieman varhaisempia kuin viljanviljelyn merkit eli noin 4000 vuoden takaisia. Hampun eli "liinan" kehittynyt viljely Fennoskandiassa ja sen monipuolinen käyttö oli erityisen tyypillistä karjalaislähtöisille väestöille, joihin myös savolaiset osittain kuuluvat. Myös Itä-Venäjän suomensukuiset kansat ovat kuitukasveista viljelleet yleensä vain hamppua.
Maatiaishamppua pystyttiin viljelemään jopa kesannossa eli se joutui Kalevalan sanoin "yhtenä kesäisnä yönä" eli Pohjolan kesävalon aikana. Pohjoisilla alueilla hamppu olikin ainoa viljelty kuitukasvi. Hamppua viljeltiin yleensä samassa, vahvasti lannoitetussa liinamaassa joskus jopa vuosikymmenten ajan, mistä sen kasvun sanottiin vain yltyvän. Maatiaishamppu oli 2-kotinen eli sen heteet ja emit olivat eri kasveissa. Hedekasvia sanottiin "koiraaksi" tai "koirakseksi" ja emikasvia "emäliinaksi". Hedekasvit valmistuivat aikaisemmin ja niiden nyhtämistä sanottiin "koirimiseksi". Niistä saatiin hyvin hienoa kuitua ja emikasveista karkeampaa. Hamppukuidusta valmistettiin yleisesti vaatteita ja karkeammasta aineksesta köysiä, kosteutta kestävää hamppurihmaa käytettiin myös kalanpyydyksiin. Siemenistä tehtiin ruokaa ja erityisen suosittuja olivat erilaiset kastikkeet, "apposet" ym., joita syötiin mm. leivän ja nauriin sekä myöhemmin myös perunan kera.
Maatiaishamppua viljeltiin Sisä-Suomessa vielä 1970-luvun alussa ja sen siementä oli hankittu myös geenipankkiin. Kasvinjalostajat eivät kuitenkaan olleet uudistaneet hampunsiementä ja kun sen tarpeeseen herättiin parikymmentä vuotta myöhemmin ei geenipankissa säilytetty siemen enää itänyt. Tuohon mennessä myös kansanomainen hampunviljely oli jo loppunut eikä kotimaista maatiaissiementä saatu enää mistään. Monituhatvuotinen hampunviljelyn jatkumo Suomessa oli katkennut. Tuolloin hankittiin jalostuksen tarpeisiin vastaavaa siementä Venäjältä, jossa geenipankkitoiminta oli ollut huomattavasti laajempaa kuin Suomessa.
Luontaisesti ruderalis ei edes ole sisältänyt mainittavaa määrää kannabinoideja. Päihdekasviksi "Cannabis sativa " subsp. "ruderalista" on viime aikoina risteytetty "Cannabis sativa" subsp. "indican" kanssa, jotta kasvi tuottaisi kannabista myös Pohjoismaiden suvessa.
Viljely.
Kuituhamppua viljeltiin Suomessa 150 hehtaarilla vuonna 2006. Hamppu kylvetään lämpimään maahan yleensä kesäkuun alussa. Sen jälkeen sille ei tarvitse tehdä mitään. Sato korjataan syksyllä tai vasta keväällä ruokohelpin tapaan. Kevätkorjuussa osa sadosta menetetään. Korjuu onnistuu niittokoneella ja paalaimella. Kuituhamppua viljeltiin vuonna 2004 Euroopan unionissa 15000 hehtaarin alalla. Kuituhampun lisäksi viljellään öljy- ja energiahamppua.
Hamppukuitu.
Hamppu on yksi vanhimmista viljelykasveista. Hamppu tunnetaan parhaiten köysien raaka-aineena, mutta siitä saatavista kuiduista voidaan valmistaa myös kestäviä kankaita joita on käytetty purjeissa, selluloosaa paperin raaka-aineeksi sekä teollista raaka-ainetta käytettäväksi eristeenä, levyinä tai huonekalujen materiaalina. Purjelaivoissa käytettiin historiassa hamppuköysiä ja -purjeita.
Kuituhamppupelto tuottaa 3–4 kertaa enemmän kuitua kuin metsä. Uusi sato valmistuu vuosittain, toisin kuin metsän, jonka kuitukäyttöön kasvaminen kestää noin 20 vuotta, mutta sijainnista ja puulajista riippuen vähemmän tai enemmän. Hampun kuitu on kuitenkin erilaista kuin puukuitu.
Hamppukuitu on erittäin luja (120 kg/mm²) ja märkäkestävä. Se on myös muun muassa puuvillaa lämpimämpi ja pehmeämpi materiaali tekstiiliksi valmistettuna. Pehmeää kangasta varten hamppu korjataan 2–3 kuukauden iässä, lankakäyttöön 3–4 kuukauden jälkeen ja vaativaan kangas- ja köysikäyttöön noin puolivuotiaana.
Hamppukuitu muistuttaa monessa suhteessa pellavaa. Sen pituus-paksuussuhde on samansuuruinen ja poikkisiteet ovat molemmilla kasveilla toistensa kaltaiset. Hamppukuidun päät eivät kuitenkaan ole pellavan tapaan teräviä vaan tylppiä ja haarautuneempia. Hamppukuidun pää kiertyy kuivuessaan vastapäivään. Kuituosasta noin kaksi kolmannesta on selluloosaa.
Hampun varren ulompi osa käsittää pidempiä niinikuituja ja sisäosa lyhyempiä kuituja. Näistä niini on perinteinen tekstiilien ja köysien raaka-aine. Kuitukimpun pituus vaihtelee alle puolesta metristä lähes kahteen metriin. Liotuksen ja kuivauksen jälkeen väri voi olla hyvin erilainen käytetyistä menetelmistä riippuen – aina keltaisesta tai harmaasta vihreään, ruskeaan ja lähes mustaan. Myös täysvalkoista voidaan saada aikaan, mutta tällöin kuitu heikkenee eikä enää sovellu suurta lujuutta vaativiin tarkoituksiin. Kuitukimpun paksuus on 0,5–5 mm muodostuen peruskuiduista.
Hampusta voidaan valmistaa paperilaatuja hyvin ohuesta paperista paksuihin pahveihin. Nykyään hamppupaperia käytetään laajalti sätkäpapereissa ja suuri osa raamatuista painetaan hamppupaperille, koska sivujen täytyy olla ohuita, kestäviä ja keveitä. Lähes kaikki paperi, jolle on kirjoitettu ennen 1900-lukua on hamppupaperia. Hamppupaperin kestävyys on säilyttänyt suuren määrän vanhoja kirjoja ja seteleitä hyväkuntoisina. Hamppupaperi ei repeä yhtä helposti kuin puusta valmistettu paperi eikä kellastu sataan vuoteen; kaksisataavuotiaana paperi alkaa olla kellertävää, kun puusta valmistettu kellertää jo 30–50-vuotiaana.
Vaikka hamppukuidun merkitys väheni 1900-luvun alusta alkaen puuvillan ja myöhemmin tekokuitujen käytön myötä. Se on kuitenkin edelleen tärkeä raaka-aine muun muassa luontoystävällisessä vaateteollisuudessa, mattojen valmistuksessa sekä sekalaisissa tarkoituksissa – esimerkiksi darts-taulujen tärkein raaka-aine on hamppukuitu.
Hampunsiemenet ja siemenistä puristettava öljy.
Hampunsiemenistä saatavaa öljyä on perinteisesti käytetty lamppu- ja voiteluöljynä. Terveellistä, syötävää hamppuöljyä voidaan valmistaa muun muassa kylmäpuristamalla korjatuista, kypsistä siemenistä. Hampunsiemenet sisältävät helposti imeytyvää proteiinia noin 25 prosenttia ja monityydyttämätöntä rasvaa noin 33 prosenttia. Siemenet ja niistä puristettu öljy ovat gluteenittomia ja kolesterolittomia. Kumpikaan valmiste ei sisällä kannabinoideja.
Aiemmin soijapavun luultiin olevan kasvikunnan eniten aminohappoja sisältävä jäsen, sillä se sisältää jopa 18 aminohappoa kahdestakymmenestä proteiinisynteesissä tarvittavasta aminohaposta. Kuitenkin uudempien tutkimusten mukaan hampunsiemenet sisältävät kaikki ihmisen terveydelle välttämättömät 20 aminohappoa.
Hampunsiemenet sisältävät paljon terveellisiä ja ihmiselle välttämättömiä omega-3-, omega-6-, ja omega-9-rasvahappoja. Hampunsiementen monityydyttymätön ja paljon rasvahappoja sisältävä rasva koostuu pääosin linolihaposta (LA, omega-6), jota on siementen rasvapitoisuudesta noin 55 prosenttia ja alfalinoleenihaposta (ALA, omega-3) jota on 20–25 prosenttia. Hampunsiemenet sisältävät myös erittäin harvinaista ja terveellistä gammalinoleenihappoa (GLA, omega-6) neljä prosenttia ja stearidonihappoa (SDA, omega-3) suunnilleen kaksi prosenttia.
Hampunsiemenet ovat erinomainen proteiinin lähde sisältämällä kaikki 8 kehollemme välttämätöntä aminohappoa sekä 12 muuta aminohappoa. Hampunsiemen - toisin kuin esimerkiksi eläinperäiset proteiininlähteet - on raaka, kokonainen ja valmis proteiininlähde sellaisenaan. Sitä ei tarvitse missään vaiheessa kuumentaa, jotta esimerkiksi ravinnon sisältämät bakteerit saataisiin tuhottua. Tämän vuoksi hampunsiemenessä on jäljellä kaikki sen elinvoimaiset ravinto-aineet. Yli 65 % hampunsiemenen proteiineista on loistavasti imeytyvää edestiiniä. Loput 35 % on albumiinia, joka on myös äärimmäisen hyvin imeytyvä proteiinityyppi. Sekä edestiini, että albumiini ovat hypoallergisia eli ne aiheuttavat hyvin vähän allergisia reaktioita.
Energianlähde.
Hamppu on nopeasti kasvava energiakasvi, jota voidaan viljellä kuivattuna poltettavaksi tai biokaasuksi kaasutettavaksi biomassaksi. Hamppu ja maissi tuottavat Suomen korkeuksilla enemmän ja nopeammin korjuukelpoista maanpäällistä biomassaa kuiva-aineena mitattuna kuin mikään muu peltoviljelykasvi. Hampulla saadaan jopa 20 tonnin kuiva-ainesatoja hehtaarilta. Dieselmoottorin kehittäjä Rudolf Diesel kokeili moottoria hampun siemenöljystä valmistetulla biodieselillä maapähkinöistä valmistetun biodieselin ohella, vaikka alkuperäinen tarkoitus oli käyttää moottorissa kivihiilipölyä (engl. "coal dust").
Alkukulttuuri Aasiassa.
Kiinalaiset omaksuivat hampun sekä lääkekasviksi että kuitukäyttöön. Luonnonlääkkeenä hamppu oli tunnettu Kiinassa jo tuhansia vuosia. Hamppu oli Keski-Aasiassa ensimmäinen viljelty kuitukasvi. Ensimmäiset kudotut kankaat olivat hamppua, ja ne ovat peräisin ajalta 7000–8000 vuotta eaa.
Sata vuotta ennen ajanlaskumme alkua kiinalaiset valmistivat käärepaperia, ja vuonna 105 keisarillisen palatsin ministeri Tsai Lun onnistui valmistamaan kirjoituspaperia. Vanhimmat päivätyt paperit on löydetty Gobin erämaasta, ja ne ovat peräisin vuosilta 265–334. Kiinalaiset valmistivat paperia kuitukasveista – kuten mulperipensas, kiinanruoho (rami), pellava ja hamppu – sekä ramin, pellavan ja hampun lumpuista. Kuudensadan vuoden ajan vain kiinalaiset osasivat valmistaa ohutta mutta erittäin kestävää hamppupaperia. Vuonna 751 arabit voittivat kiinalaisen armeijan kuuluisassa Talasin taistelussa. Sotavankien joukossa oli paperintekijöitä, minkä seurauksena Samarkandista tuli paperin maailmankaupan keskus.
Hamppu saapuu Suomeen ja Eurooppaan.
Hampun saapuminen Pohjois- ja Keski-Eurooppan on tapahtunut eri aikoina. Pohjoinen hampunviljelys on osoittaunut keski- ja eteläeurooppalaista jonkin verran vanhemmaksi. Suomessa ensimmäiset merkit hampunviljelystä ovat samanaikaisia tai hieman varhaisempia kuin viljan viljelys ja vanhimmillaan noin 4000 vuoden ikäisiä. Monin paikoin maanviljelyn vakiintuminen alkaa hampunviljelyksestä, kuten Lappeenrannan Kauskilassa, jossa hampunviljely alkaa 400-luvulla eaa. ja laajenee viljan viljelyksi ajanlaskun tienoilla.
Arvellaan, että hamppu tuotiin Aasiasta Etelä- ja Länsi-Eurooppaan noin 1500 eaa. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin se tuli tunnetuksi koko Euroopassa. Pohjois-Euroopan hampunviljely saattaa kuitenkin olla eri perua ja varhaisempaa kuin Etelä-Euroopan. 400-luvulla eaa. Herodotos kertoi, että skyytit kasvattivat hamppua huumaavien vaikutusten ja traakialaiset kuitujen takia. Roomalaiset levittivät hampun viljelyn koko Eurooppaan, joskin kasvi oli paikoin jo pohjoisemmassakin tunnettu.
Purjelaivoja rakennettiin jo Egyptissä ja Kaksoisvirranmaassa, mutta Rooman valtakunnan aikana laivat kehittyivät suuriksi, kaksi- tai kolmimastoisiksi sekä ne kykenivät kuljettamaan jopa 1600 tonnia rahtia. Hampusta valmistettu purjekangas oli kestävintä joten purjelaivojen materiaalina se oli luonnollisesti yleisin. Yhden purjeen kutominen vei ammattitaitoiselta kutojalta vuosia, ja kankaan laadun piti olla paras mahdollinen. Rooman valtakunnan aikana purjeenkudonta olikin yksi kukoistavimpia teollisuudenaloja.
Vanhin hampun viljelyyn kehottava laki Euroopassa oli itsensä Kaarle Suuren laatima 800-luvulla. Viikingit omaksuivat hampun jo varhaisessa vaiheessa käyttäen sitä mm. köysiin, purjeisiin, vaatteisiin ja kalaverkkoihin, sillä hamppu kestää pitkään hapertumatta kosteudenkaan haittaamatta sitä. Vuonna 850 rakennettujen viikinkilaivojen jäännöksistä on löydetty hampunsiemeniä. Hamppukuitujen voimin viikingit matkasivat Pohjois-Amerikan länsirannikolle ja ovat luultavasti vieneet kasvin mukanaan.
Keski-Venäjän suomensukuisilla kansoilla hamppu on ollut ainoa viljelty kuitukasvi.
Saksilaiset kirjasivat lääkinnälliseen kirjallisuuteensa hamppurohtojen reseptejä. Hamppua käytettiin paitsi ravintona, myös yleisrohtona erilaisiin vaivoihin, hammassärystä ja synnytyskivuista kuumetauteihin ja reumatismiin. Platina sanoo, että hampusta saa mainiota köyttä. Sitten hän lisää, että tiettyyn ruokaan käytetään jauhettua hampun siementä, mutta se vahingoittaa vakavasti vatsaa ja päätä eli kaiken kaikkiaan koko kehoa. Keskiajalla pellava- ja hamppukulttuuri kukoistivat Euroopassa. Kaikki käyttövaatteet oli valmistettava kotona kasvatetusta pellavasta, hampusta ja villasta.
Viidennellätoista vuosisadalla Euroopan mahtikansat mittelivät voimiaan merivaltoina. Espanja, Hollanti ja Iso-Britannia olivat käyneet idän kanssa kauppaa Silkkitien kautta, mutta meriteitse aukenivat huomattavasti suuremmat kaupankäynnin mahdollisuudet. Laivojensa varustamiseen nämä maat tarvitsivat ennen kokemattoman paljon hamppukuitua, sillä vain pisimmät ja vahvimmat hamppukuidut muotoutuivat suuriksi purjeiksi ja paksuiksi köysiksi, jotka olivat riittävän säänkestäviä pitkillä matkoilla itään.
Briteillä oli saarivaltana ongelmallisemmat olosuhteet. Niinpä Englannin Henrik VIII määräsi vuonna 1533 kaikki maanviljelijät kasvattamaan neljänneseekkerin hamppua tai pellavaa jokaista kuudettakymmenettä eekkeriä maata kohden. Englannin Elisabet I toisti määräyksen vuonna 1563, mutta säännös kumottiin vuonna 1593, koska maanviljelijät eivät huonon korvauksen tähden halunneet kasvattaa kuituja valtiolle. Vuonna 1663 Britannia määräsi siirtolaistyöläisiä kuitujen muokkaukseen ja asetti Irlannin tuottamaan hamppu- ja pellavavaatteita emämaalle verovapaana. Englanti myös osti jopa 97 % hampustaan Venäjältä pysyäkseen vallassa merivoimin.
Hamppu uudella mantereella.
Kristoffer Kolumbus purjehti hamppupurjein Atlantin yli vuonna 1492. Merivaltojen laivanvarustus oli täysin riippuvaista hamppukuidun määrästä. Raportit siitä, että hamppu kasvoi hyvin uudessa maassa, antoivat merivalloille uuden mahdollisuuden lisätä laivojensa määrää ja sen myötä myös valtaansa maailmassa.
Jo ennen Kolumbusta viikingit olivat luultavasti kuljettaneet hampunsiemeniä mukanaan ylittäessään Atlantin ja vieraillessaan uudessa maassa ensimmäisen vuosituhannen vaihteessa. Hamppua oli kuitenkin viljelty Amerikan mantereella myös ennen viikinkejä. Luultavasti aikoinaan Kiinasta, Beringinsalmen kautta, nykyiseen Alaskaan vaeltaneet kansat olivat tuoneet hampun mukanaan. Varhaisista uuden maan ja Euroopan välisistä tiedotteista on jäänyt tietoja, joiden mukaan länsirannikolta olisi löytynyt luonnonvaraiseen elämään sopeutunut hamppulaji, "villihamppu", "Cannabis americana".
Ensimmäiset eurooppalaiset uudisasukkaat Amerikan mantereella alkoivat viljellä hamppua omiin ja emämaidensa tarpeisiin. Vuoteen 1690 mennessä Pohjois-Amerikassa oli riittävästi hamppua, pellavaa ja puuvillaa niin, että siellä voitiin aloittaa teollinen paperituotanto.
1800-luvun alussa Yhdysvallat, kuten monet Euroopankin maat, olivat luoneet vahvat kauppasuhteet maataloustuotteista Venäjän kanssa. Yhdysvaltojen tuontituotteista kymmenen prosenttia oli venäläisiä – niistä tärkeimpiä olivat rauta, hamppu ja pellava.
Teollisen vallankumouksen ensiaskelia 1800-luvun puolivälissä olivat uudet mekaaniset ratkaisut hamppukuidun käsittelyssä. Vuonna 1882 pelkästään New Yorkissa oli kymmeniä kuitujen muokkaukseen keskittyneitä tehtaita. Oli suhteellisen yksinkertaista saada aikaan selluloosaa ja kuitua, mutta kemian alan kehitys tämän vuosisadan puolella antoi mahdollisuuksia myös uudenlaiseen hampun hyödyntämiseen.
Rudolf Dieselin kehittämä dieselmoottori oli alun perin tarkoitettu käyttämään hamppu- ja muita kasviöljyjä.
1930-luvulla Fordin moottoriyhtiö kehitti polttoaineiksi etyyliasetaattia, metanolia ja muita yhdisteitä hampusta. Fordilla oli suunnitelmia hamppupolymeereistä (selluloosasta) tehdystä muovista, joka olisi käytännöllinen materiaali miltei mihin tahansa. Valmistettiin auto, jonka materiaalit olivat "kasvaneet maasta", eli ne olivat täysin hampusta ja muista kasveista jatkojalostettuja. Auto kulki hamppupolttoaineella. Lehdet Mechanical Engineering ja Popular Mechanics julkaisivat 1937 artikkelit kuvineen aiheesta.
Nämä kehitysaskeleet – biomuovi ja nopea kuidunjalostus – olivat valmiina siirtämään teollistuneet maat uuteen hampun hyödyntämisen aikakauteen. Kuitenkin petrokemian tuotteet ja puu sekä puuvilla korvasivat hampun myöhemmin 1900-luvulla, sillä hampun kasvatus julistettiin Yhdysvalloissa laittomaksi.
Hampun historia Suomessa.
Perinteisen käsityksen mukaan hampunviljely levisi Suomeen Venäjältä Karjalan kautta joskus keskiajan lopulla. Asiakirjalähteistä hamppua tiedetään viljellyn mm. Itä-Karjalassa 1300-luvulla. Paleobotaniikan tiedot viittaavat kuitenkin jo paljoa varhaisempaan viljelyn alkuun.
Suomen vanhin varma makrofossiilinen hamppulöytö on Ahvenanmaalta. Kastelholman linnan läheltä löydetystä asuinpaikka- ja hautakomplekseista on tavattu makrofossiilitutkimuksissa hampun siemeniä. Ne on ajoitettu viikinkiajalle eli vuosille 800–1050. Laajalti Lounais-Suomessa (Turun alueella) tehdyissä kaivauksissa on tavattu hampun pähkylöitä pitkältä yhtenäiseltä ajanjaksolta noin vuosilta 1100–1500. Hamppu oli kauppatavaraa. Tavallisesti sitä vietiin kuiduiksi työstettynä, joten siinä ei ollut siemeniä mukana. Pähkylälöydöt osoittavat siis, että löytöalueilla todella viljeltiin hamppua, eikä kyse ollut tuontihampusta.
Etelä-Savossa hamppu yleistyi siitepölytutkimuksen mukaan 1400–1500-luvulla. Sen viljely oli laajimmillaan 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella. Hampun viljelykulttuuria ja sen pitkää historiaa arvioitaessa jälkimmäinen huomio on erityisen painava. Se kertoo, milloin hampusta tuli "koko kansan kasvi" ja milloin sen taloudellinen merkitys oli suurimmillaan.
Hampunviljely on Suomessa vanhempaa kuin aiemmin on uskottu. Tuoreimpien löytöjen mukaan se on varhaisempaa tai vähintäänkin samanaikaista kuin viljan viljely. Hampun läpimurto ja yleistyminen Keski-Suomessa osuu pitkälti yksiin maanviljelyn "toisen ekspansion" eli 1400–1500-luvun uudisasutuksen kanssa. Tänä kautena paikallaan pysyvä maatalousasutus lujittui merkittävästi. Eteläisessä Sisä-Suomessa maanviljelykulttuurin alku eli "ensimmäinen ekspansio" ajoittuu noin vuoteen 500 eaa. eli esiroomalaisen rautakauden alkuun. Tämä sisämaassa maanviljelyä harjoittanut "kantaväestö" viljeli jo hamppua, esimerkiksi Etelä-Hämeestä on löydetty jopa 4 000 vuoden ikäistä hampun siitepölyä. Lounais-Suomen vanhalla peltoviljelyalueella on hamppua viljelty kiistatta ainakin tuhat vuotta.
Makrofossiilitutkimuksissa tehtyjen varhaisten hamppulöytöjen pohjalta voisi arvailla, että hampunviljely on saattanut levitä Lounais-Suomeen Keski-Euroopan, Baltian tai Skandinavian kautta eikä välttämättä Venäjältä. Itä-Suomeen kasvi levisi luultavasti kaakosta nykyisen Venäjän alueelta, kuten tähän asti onkin oletettu. Hampun viljelyn erilähtöisyydestä Suomen itä- ja länsiosassa saattaa puhua myös se seikka, että suomen itämurteissa, karjalan kielessä sekä muissa itämerensuomen itäryhmän kielissä hampun nimityksenä on "liina" tai "lina" eikä suinkaan hamppu. Myös hampun viljely- ja muokkausmenetelmät sekä käyttö idässä ja lännessä ovat olleet hieman erilaisia. Useiden tutkijoiden mukaan hampunviljely on Suomessa vanhempaa kuin pellavanviljely. Pellavan oletetaan levinneen Suomeen keskiajalla Ruotsin kautta. Hampun viljelyn vanhuutta puoltaa se, että pohjoisimmat maatiaishamppukannat ovat erittäin hyvin sopeutuneita Pohjolan pitkään päivään ja lyhyeen kesään eikä niitä silti missään kasva villinä.
Lainsäädäntö.
”joka laittomasti valmistaa tai yrittää valmistaa huumausainetta taikka viljelee tai yrittää viljellä oopiumunikkoa, kokapensasta tai hamppua käytettäväksi huumausaineena tai sen raaka-aineena, on tuomittava huumausainerikoksesta sakkoon…”


Hanoi Rocks.
Hanoi Rocks oli suomalainen rockyhtye, joka toimi vuosina 1979–1985 ja myöhemmin vuodesta 2001 kevääseen 2009. Yhtyeen viimeinen keikka pidettiin 12. huhtikuuta 2009. Yhtyeen uuden aallon musiikkityylistä on käytetty muun muassa glam punk -nimitystä. Vaikutteita on tullut glam rockista, punk rockista sekä melodisesta hard rockista. Lisäksi yhtyeen musiikillisena pohjana ovat perinteinen rock and roll ja blues, joiden vaikutuksen voi kuulla kitarariffeissä ja kappaleiden sointukuluissa.
1980-luvulla Hanoi Rocks oli kansainvälisesti menestynein suomalainen yhtye. Yhtye on yhä suosittu Yhdysvalloissa, Ruotsissa, Japanissa ja Britanniassa. Lisäksi Hanoi Rocks oli yksi ensimmäisistä Aasiassa kiertueita tehneistä rockyhtyeistä; se oli ensimmäinen Delhissä soittanut länsimaalainen rockyhtye.
Yhtyeen kaupallisesti menestynein single maailmalla on vuoden 1984 CCR-laina ”Up Around The Bend”, joka nousi Britannian singlelistalla sijalle 61. Yhtyeen menestynein albumi oli "Two Steps from the Move", joka sijoittui Britannian listalla 28. sijalle. Vaikka uusi Hanoi Rocks ei pystynytkään kilpailemaan listasijoituksilla vanhan Hanoi Rocksin kanssa, sen albumia "Twelve Shots on the Rocks" on myyty huomattavasti enemmän kuin "Two Steps from the Movea".
Hanoi Rocksin kiertuemanagerina 2000-luvulla toimineen Jone Nikulan mukaan yhtyeen albumeja on myyty eniten Pohjoismaissa ja Japanissa. Hän arvioi vuonna 2003 albumien kokonaismyyntimääräksi 780 000–1 000 000 kappaletta. Määrää on hyvin vaikea arvioida, koska yhtyeen tuotannon julkaisuoikeuksia on myyty monelle eri taholle.
Yhtyeen varhaisvaiheet (1979–1980).
Keväällä 1980 Hanoi Rocksin rumpali tuuraajana toimi myös Pelle Miljoona Oy:n Tumppi Varonen. Varhaisen Hanoi Rocksin ensimmäinen keikka oli Latosaaressa ja jo toinen keikka Tavastialla 4. kesäkuuta 1980. Tavastialla keikkaa seurannut Seppo Vesterinen kehui yhtyettä keikan jälkeen, ja sopi tapaamisesta yhtyeen kanssa. Tuolloin vielä yhtyeen taustavaikuttajana toiminut Antti Hulkko sekä Matti Fagerholm tapasivat Vesterisen keikan jälkeisenä päivänä ja alkoivat suunnitella managerisopimusta.
Yhtye soitti pääasiassa Cheap Trickin ja Fagerholmin omia kappaleita. Tavastian jälkeen yhtye esiintyi ainakin vielä Ämy-festivaaleilla sunnuntaina 15. kesäkuuta 1980. ja uudestaan Tavastialla 23. kesäkuuta 1980. Kokoonpanon käsitykset yhtyeen musiikillisesta suunnasta menivät kuitenkin ristiin, joten Fagerholm erosi. Musiikkiuralle tosissaan halunnut Fagerholm ei halunnut tuhlata aikaa huvikseen soittavan yhtyeen kanssa. Kaiken lisäksi yhtyeessä tulivat keskenään toimeen vain Fagerholm ja Stenfors, jotka olivat vanhoja ystäviä. Hanoi Rocksin kokoonpano hajosi lopullisesti, kun Helsingin rikospoliisin huumeryhmä pidätti Piesnackin.
Liittyessään Pelle Miljoona Oy:hyn helmikuussa 1980 "Andy Monroe" taiteilijanimellä toiminut Antti Hulkko vaihtoi Jan Stenforsin "Nasty McCoy" -nimen "Nasty Suicideksi" ja otti itse pysyvästi käyttöönsä Briard-aikaisen taiteilijanimensä "Andy McCoy". Matti Fagerholm otti etunimekseen "Michael" ja sai sukunimekseen Hulkon vanhan taiteilijasukunimen "Monroe".
Andy McCoy eli Antti Hulkko ei siis kuulunut Hanoi Rocksin alkuperäiskokoonpanoon, vaan oli yhtyeen alkuvaiheessa vain sen voimakas taustavaikuttaja. Hän kuitenkin keksi yhtyeen nimen "Hanoi Rocks" Johnny Thunders/The Ramones -kappaleen "Chinese Rocks" pohjalta. Fagerholmin mukaan Hulkko ehdotti HKL:n reittilinjan 14 linja-autossa yhtyeen nimeksi Chinese Rocksia, mutta hän vastusti suoraa Johnny Thunders -lainaa. Tämän jälkeen Hulkko ehdotti nimeksi "Hanoi Rocks", jonka hän oli kuullut nähtyään dokumenttielokuvan, jossa kerrottiin Vietnamissa jalostetusta pinkistä heroiinista eli "Hanoi rocksista", jota myytiin Vietnamin sodan aikana amerikkalaissotilaille. Sen sijaan "chinese rocks" taas tarkoittaa valkoista Kiinassa jalostettua heroiinia, josta voidaan jalostaa pinkkiä "hanoi rocksia".
Elokuussa 1980 Indie rock -lehden "Joukkohauta"-haastattelussa Michael Monroe, Nasty Suicide ja Andy McCoy ilmoittivat perustavansa Hanoi Rocksin uudelleen. Syyskuussa 1980 McCoy erosi Pelle Miljoona Oy:stä. Basistiksi kaavailtiin Jesu Hämäläistä, mutta tämä kieltäytyi. Seuraavaksi kaavailtiin tukholmalaista Björne Fröbergiä, mutta Andy McCoy kadotti tämän puhelinnumeron. McCoyn kanssa Pelle Miljoona Oy:ssä soittanutta basisti Sami Takamäkeä pyydettiin mukaan, kun tämä palasi Lontoosta. Takamäki suostui ja sai uudessa yhtyeessään nimekseen Sam Yaffa, koska McCoyn mukaan hän näytti appelsiinilta. Takamäki itse on sanonut eräässä Radio Rockin haastattelussa, että hän otti taiteilijanimen sarjakuvahahmolta eräästä sarjakuvasta, jota luki, kun yhtye siirtyi Tukholmaan.
Koska Nasty Suicidelta puuttui kitaratavarat, hän varasti Monroen ja Yaffan avustuksella tutkintavankeudessa olleen Stefan Piesnackin vahvistimen ja piuhat, minkä jälkeen he muuttivat Tukholmaan McCoyn luo. Tukholmassa he ottivat yhtyeen rumpaliksi Monroen ja McCoyn vanhan kaverin Gyp Casinon eli Jesper Sporren. Ensimmäinen virallinen maininta yhtyeestä oli "Joukkohauta"-lehden haastattelu jo elokuussa 1980. Myöhemmin syksyllä suomirockin menestysmanageri Seppo Vesterinen palasi uudelleen Hanoi Rocksin kanssa neuvottelupöytään ja tuli sen luotsaajaksi.
Karu alku ja ensilevytykset – Suomi, Tukholma, Lontoo (1981).
Yhtyeen jäsenet elivät köyhästi Tunnelbanan asemilla ja Tukholman kaduilla kerjäten, paitsi tyttöystävänsä varakkaan perheen luona asunut Andy McCoy. Ensimmäisen keikkansa tämä kokoonpano soitti Tukholman "Glädjehusetissa". Marraskuussa yhtye teki levysopimuksen Johanna Recordsin kanssa, ja samassa kuussa ilmestyi nimellä "Hanoi Rocks with Andy McCoy" single ”Kill City Kills”, jonka oli alun perin pitänyt ilmestyä Andy McCoyn soololevynä. ”I Want You” -kappale oli McCoyn uusi versio ruotsalaishitistä ”Jag ha vill dig”. Kappale ”Kill City Kills” oli McCoyn vanhimpia sävellyksiä ajalta, jolloin Suicide, McCoy ja Monroe oleilivat Kill Cityssä. Rumpuja singlellä soitti Maukka Perusjätkän yhtyeen rumpali Keimo Hirvonen, koska Gyp Casinolla oli nauhoitukset ruotsalaisyhtyeen kanssa Tukholmassa, eikä hän voinut mitenkään ehtiä studioon Helsinkiin. Tukholmassa yhtye koki ja kokeili sellaisia uusia asioita, joista ei ollut tietoakaan Helsingissä.
Joulukuussa 1980 yhtye soitti Virtain työväentalolla ensimmäisen Suomen keikkansa, josta alkoi tammikuussa 1981 pitkä, 102 esiintymistä käsittänyt Suomen kiertue. Tämä kiertue on ilmeisesti edelleen Suomen rockhistorian pisin. Tähän aikaan yhtyeen musiikilliseksi suunnaksi vakiintui Andy McCoyn mukaan melodinen hard rock. Tosin tuolloin Suomessa nuorisokin valitti Hanoi Rocksin soittavan liian kovaa, joten melodisuus ei päässyt kovin hyvin esille. Suomessa oli tuolloin vielä niin sanottuja tanssilavakeikkoja, joten nuoriso ei pystynyt kovin hyvin tanssimaan kovan soiton takia. Hanoi Rocks tuli myöhemminkin tunnetuksi poikkeuksellisen energisestä ja kovaäänisestä soitostaan.
Helmikuussa 1981 ilmestyi toinen single "Café Avenue". McCoy oli säveltänyt ja sanoittanut Tragedyn jo 15–16-vuotiaana. Samassa kuussa ilmestyi itse ensimmäinen albumi Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks. Levyn tuottajina toimivat "Muddy Twins" eli Michael Monroe ja Andy McCoy, jonka asema yhtyeen säveltäjänä oli vakiintunut. Levy otettiin hyvin vastaan ja se nousi Suomen albumilistalla viidenneksi. Kuitenkaan Suomen mittakaavassa levyä ei myyty paljon ja sen arvostus on kasvanut enemmän vasta myöhemmin.
Syys–lokakuussa 1981 yhtye siirtyi ensimmäisen kerran tulevaan kotipaikkaansa Lontooseen. Ennen Englantiin lähtöä yhtye oli keikkaillut Suomessa ja Ruotsissa. Lontoossa työstettiin ja äänitettiin uutta Oriental Beat -albumia marraskuussa, ja 21. marraskuuta yhtye esiintyi ensi kerran legendaarisella The Marquee Clubilla. Paikalla oli jo tuolloin CBS:n Muff Winwood, joka ei kuitenkaan vielä innostunut yhtyeestä. Marraskuun lopulla yhtye kuitenkin palasi takaisin Suomeen ja julkaisi samoihin aikoihin singlen ”Devil Woman”. Single julkaistiin suoraan demonauhoilta ja vain Suomessa. Joulukuussa ilmestyi yllättäen vielä toinen single ”Nothing New”.
Razzle Gyp Casinon tilalle – Suomi, Lontoo (1982).
Tammikuussa 1982 Hanoi Rocks teki Lepakossa ensimmäiset musiikkivideonsa, jotka tehtiin kappaleista ”Tragedy”, ”Oriental Beat”, ”Motorvatin'”. Samassa kuussa ilmestyi toinen albumi "Oriental Beat" Johanna Kustannuksen julkaisemana ja nousi albumilistojen kärkipaikoille niin Suomessa kuin muissakin Pohjoismaissa. Levyn kansi aiheutti pientä kohua, koska kannessa on kuvattuna McCoyn tyttöystävän Anna Jederbyn rinnat maalattuina. Levyn musiikki on suoraviivaista rockia, mutta Gyp Casinon kehnosta soittokunnosta kertoo erään kappaleen epätasainen rumpukomppi ja eräs lyömättömäksi jäänyt tahti. Kevään 1982 yhtye vietti Ruotsissa, ja samoihin aikoihin yhtye teki ensimmäisen Japanin läpimurtonsa ”Tragedy”-singlellä. Toukokuussa ilmestyi single ”Love's an Injection / Taxi Driver” ja EP ”In the Year 79”.
Kesäkuussa 1982 yhtye siirsi kotipaikkansa Lontooseen. Yhtye ei vielä tuolloin viettänyt varakasta seurapiirielämää, mutta rock and roll-elämän varjopuolet haittasivat yhtyettä osittain. McCoy suunnitteli Nasty Suiciden erottamista yhtyeestä ja tämän korvaamista René Bergillä. Suiciden railakas elämäntapa nimittäin oli alkanut riistäytyä käsistä ja heikentää hänen musiikillisia taitojaan. Samoihin aikoihin Michael Monroe tapasi Johnny Thundersin keikalla Hanoi Rocksia ihailleen Razzlen eli Nicholas Dingleyn. Monroe luuli Razzle Dingleytä itse pääesiintyjä Thundersiksi. Myöhemmin Razzlelle selvisi Monroen olleen laulaja yhtyeessä, jonka tyyliin hän oli ihastunut "Sounds"-lehteä lukiessaan. Kolmen keikan katsomisen jälkeen Razzle ilmestyi takahuoneeseen ja ilmoitti haluavansa Hanoi Rocksin rumpaliksi, vaikka murtamalla yhtyeen rumpalin jalan. Pian Andy McCoy ja Michael Monroe pyysivät Razzlea yhtyeen rumpaliksi hotellihuoneessaan. Yhtyeen alkuperäinen rumpali Gyp Casino olikin jo kyllästynyt yhtyeeseen, ja hänen välinsä muihin yhtyeen jäseniin olivat viilenneet. Casinon huumeidenkäyttö oli riistäytynyt käsistä, ja hän puhui avoimesti masentuneena itsemurhasta. Niinpä McCoy erotti Gyp Casinon 25. kesäkuuta "Sundance Summer Festival" -festivaaleilla Alavudella tämän hyökättyä McCoyn kimppuun kesken keikan. Syynä hyökkäykseen oli se, että McCoy oli tapellut tyttöystävänsä ja Casinon lapsuudenystävän Annan kanssa. 27. heinäkuuta 1982 Gyp Casino soitti Tavastialla viimeisen keikkansa Hanoi Rocksin riveissä.
Asuttuaan heinä–elokuun aikana Razzlen luona McCoy, Anna ja Razzle siirtyivät Lontoosta, Hollannin, Kööpenhaminan ja Tukholman kautta Helsinkiin. Helsingin Lepakossa Hanoi Rocksin uusi kokoonpano aloitti öisen harjoittelunsa. Elokuussa julkaistiin Lontoossa kolmas albumi "Self Destruction Blues". Vaikka levyllä soittaa rumpuja vielä Gyp Casino, erittäin glam-tyylisessä levynkannessa poseeraakin jo Razzle. Lokakuussa albumi julkaistiin Suomessa ja ”Love's An Injection” nousi viikon ajaksi Suomen singlelistan ykköseksi, Kerrang!-lehti julkaisi ensimmäisen artikkelinsa yhtyeestä ja yhtye solmi levytyssopimuksen japanilaisen "Nippon Phonogram"in kanssa. Loppuvuosi 1982 meni esiintymisissä Englannissa ja Suomessa. Razzlen ensimmäinen esiintyminen Hanoi Rocksin riveissä oli 3. lokakuuta Helsingin Lepakossa ja 14. lokakuuta Fulhamissa hän esiintyi ensi kerran maanmiehilleen.
Loppuvuonna 1982 Hanoi Rocks esiintyi legendaarisella The Marquee Clubilla peräti neljä kertaa: 25. lokakuuta, 15. marraskuuta, 1.- ja 9. joulukuuta. Yhtyeen loppuvuoden keikoista The Marquee Clubilla alkoi siis muodostua perinne. Myöhäissyksyn ja alkutalven keikoilla uutta rumpalia lähinnä totutettiin uuteen tehtäväänsä. Razzle toi yhtyeeseen uutta henkeä ja sai sen yrittämään entistä kovemmin. Myöhemmin yhtyeen jäsenet ovat arvelleet, että yhtye olisi hajonnut kesällä-syksyllä 1982 jollei Razzle olisi tullut yhtyeen uudeksi jäseneksi.
Hanoi-hysteriaa Kaukoidässä ja CBS-levytyssopimus.
Tammikuussa 1983 yhtye keikkaili pääasiassa Englannissa. Puolivälissä kuuta yhtye esiintyi ensimmäisen kerran Suomen, Ruotsin ja Englannin ulkopuolella, Amsterdamissa. Tammikuun 23. päivä yhtye lähti Aasian eli Kaukoidän kiertueelle, joka ei ollut kovin tuottoisa, mutta tärkeä kansainvälistä suosiota tavoittelevalle yhtyeelle. Kiertue huomioitiin brittilehdistössä laajasti ja yhtye pääsikin Sounds-lehden kanteen. Bombayssa yhtye sai 2 500-päisen yleisön täysin sekaisin: yleisö ryntäili lavalle ja pitkin salia. Poliisi katsoi tilanteen mellakaksi, jolloin tilanne vasta todelliseksi mellakaksi yltyikin. Seuraavana päivänä "The Times of India" -lehden etusivulla luki "Rockband Causes a Riot" (). Bombayssa Hanoi Rocks teki oman soittamisennätyksensä soittaessaan yhteenmenoon neljä ja puoli tuntia, koska paikalliset yhtyeet soittivat nimittäin jopa seitsemän tuntia. Muutaman päivän Intian matkan jälkeen yhtye siirtyi Hongkongiin, josta matka jatkui Japaniin.
Japanissa yhtye pääsi televisiohaastatteluun, ihailijatapaamisiin ja tiedotustilaisuuteen, jossa oli mukana jopa Suomen Japanin suurlähettiläs. Hanoi Rocksin keikkalippujen hinnat oli luokiteltu huippuyhtyeiden tasolle, mikä jo pelkästään kertoi yhtyeen arvostuksesta maassa. Yhtyeen ihailijoiden tunku oli valtaisaa, esimerkiksi teinityttöjä tunkeutui hotellin hissikuiluihin ja hotellihuoneiden kaappeihin nähdäkseen edes vilauksen yhtyeen jäsenistä. Japanin Hanoi Rocks -villityksestä kertoo myös se, että maasta löytyi puhelinkoppeja, joissa saattoi kuunnella Hanoi Rocksin kappaleita. Tokiosta Hanoi Rocks siirtyi Thaimaahan, jossa sen kappaleita kuului tiheään radiossa.
Yhtye palasi maaliskuussa takaisin Lontooseen ja äänitti neljättä albumiaan. Huhtikuun ensimmäisellä viikolla Hanoi Rocks matkusti Israeliin. Jerusalemissa yhtyettä ei voitu kuvata Itkumuurilla, kun paikalliset luulivat Monroeta naiseksi. Michael Monroen henki oli vaarassa, kun ihmisjoukko ympäröi hänet ja alkoi sylkeä hänen päälleen. Paikallisilla klubeilla ei ymmärretty yhtyeen esittämää rockia, eikä oluttakaan saanut paastokauden aikana juoda. Erityisesti Nasty Suicidea ärsytti, kun klubeilla yleisö seisoi puvut päällänsä, eikä ollut rockissa mukana. Lopulta yhtyeen järjestämien juhlien jälkeen tympääntynyt Nasty Suicide ilmaisi mielipiteensä kiertueesta heittämällä neljännen kerroksen hotellihuoneesta ensin tuolin, sitten toisen tuolin, vielä pöydän ja lopulta betonisen parvekepöydän suoraan Mercedes Benz-taksin päälle. Lopuksi Suicide rikkoi loputkin, mitä hotellihuoneesta oli juhlien jäljiltä jäljellä, sekä löi huoneeseen sännännyttä ja jalkansa lasin sirpaleisiin haavoittunutta hotellinjohtajaa kainalosauvalla. Kainalosauvat Suicidella oli siksi, että hän oli hypännyt vuoden alussa erään lontoolaisklubin portailta alas pää edellä suoraan Razzlen niskaan ja murtanut jalkansa. Poliisit löysivät vielä McCoyn sammuneena vaatekaapista ja lopulta koko yhtye pidätettiin sekä vietiin putkaan. CBS:n paikallinen edustaja sai kuitenkin yhtyeen ulos putkasta maksamalla 50 000 $. Matka päättyi yhtyeen karkotukseen Israelista, mutta oikeusjuttua ei tullut.
Loppukeväällä yhtye keikkaili Lontoossa ja Norjassa sekä julkaisi ennen uutta albumia singlen ”Rebel On The Run” ja EP:n ”Beer and a Cigarette”. Pian ilmestyi neljäs albumi "Back to Mystery City", joka nousi Britanniassa 87. sijalle. Englannissa singlet ja albumi julkaistiin Seppo Vesterisen ja Richard Bishopin Lick Records-levymerkillä, kun taas Suomessa albumi julkaistiin Johannalta. Levynjulkaisun jälkeen yhtye keikkaili Englannissa ja Suomessa, kunnes kesäkuussa 1983 se ilmoitti tuolloisen lähes yhdeksän miljoonan markan (silloisen 150 000£) levytyssopimuksesta monikansallisen CBS-levy-yhtiön kanssa. Sopimus oli pituudeltaan 70 sivua pitkä ja tuotti yhtyeelle heti 220 000 punnan ennakot käteen. Levytyssopimus oli suurempi kuin Twisted Sisterin, ja sen kestoksi sovittiin 6 vuotta, jona aikana tuli tuottaa 7 levyä.
Nasty Suiciden sekoilut, Ruisrock ja Marquee-taltioinnnit.
Heinäkuun puolessa välissä Nasty Suicide joutui sairaalahoitoon nautittuaan dolorex-särkylääkkeitä ja ilmeisesti kaksi pulloa viinaa sekaisin. McCoyn mukaan Suicide olisi ilmeisesti tuolloin käyttänyt 3–4 päivää yhteen menoon myös kokaiinia, heroiinia ja amfetamiinia. Suiciden munuaiset pettivät ja hän joutui muutamaksi päiväksi dialyysihoitoon. Suiciden sairaalahoidon takia yhtye joutui käyttämään toista kitaristia. Seuraavana päivänä Ilta-Sanomien kannessa luki "Rokkitähti meinasi kuolla!". Manageri Seppo Vesterinen alkoi huolestua Suiciden nimensä mukaisesta käyttäytymisestä. McCoy taas innostui ja kehui Suiciden itsetuhoista käyttäytymistä, koska hänen mukaansa se kuului "Hanoin tyyliin". Suicide oli jo aiemmin samana kesänä ollut vaarassa menehtyä ilmeisesti yliannostukseen lontoolaisklubin vessassa.
12. elokuuta Hanoi Rocks julkaisi 7-tuumaisen singlen Tragedy" ja 12-tuumaisen singlen "Oriental Beat". 13. elokuuta Lick julkaisi Britanniassa yhtyeen ennenjulkaisemattomat kolme ensimmäistä albumia. Seuraavana päivänä Hanoi Rocks veti tunnetun Ruisrockin keikkansa. Heti Turun lentokentällä tullissa poliisi tutki yhtyeen tavarat arvellen löytävänsä heroiinia. Mitään ei kuitenkaan löytynyt, ja huumepoliisit häärivät yhtyeen ympärillä koko festivaalin ajan. Tältä keikalta on säilynyt YLE:n tekemä haastattelu ja pieni taltiointi. Michael Monroen mukaan yhtyeen jäsenet, erityisesti Nasty Suicide ja McCoy, olivat aivan sekaisin, mutta hän itse ei edes nauttinut alkoholia. Keikka soitettiin hyvin, mutta yhtye ei itse ollut tyytyväinen lavan tekniseen puoleen ja siitä johtuneeseen soiton laatuun. Lokakuussa Bob Ezrin lensi Yhdysvalloista varta vasten Hanoi Rocksia katsomaan Lontooseen, ja joulukuussa hän varmistui Hanoi Rocksin seuraavan levyn tuottajaksi.
Syyskuussa alettiin valmistella viidettä studioalbumia. Nauhalle tulivat kappaleet ”Two Steps from the Move”, ”Never Get Enough” (”Million Miles Awayn” kehitysversio), ”I Can't Get It”, ”Keep Our Fire Burning”, sittemmin kadonneet kappaleet ”Bad Love” ja ”Teenage Revolution”. Samoin nauhoitettiin myöhemmin Cherry Bombzin levyttämä kappale ”Pin Up Girl” sekä vasta yhtyeen hajoamisen jälkeen julkaistut kappaleet ”I Love You” ja ”Willing to Cross the Ocean”. 9. marraskuuta yhtye harjoitteli kovasti koko päivän, koska seuraavana päivän 10. kesäkuuta keikalle oli tulossa tuottajalegenda Bob Ezrin, joka oli tullut Yhdysvalloista varta vasten kuuntelemaan Hanoi Rocksia Bristoliin. Pian marraskuussa oli selvää, että Ezrin tuottaisi yhtyeen seuraavan studioalbumin, jota vielä tuossa vaiheessa kutsuttiin nimellä "Silver Missiles and Nightingales". Ezrin varmistui virallisesti tuottajaksi joulukuussa, ja albumin levytys oli tarkoitus aloittaa 16. helmikuuta 1984. Ensimmäisen singlen tuli ilmestyä jo maaliskuussa, mutta ilmestyminen lykkääntyi kesäkuulle.
Lauantaina ja sunnuntaina 19.– 20. marraskuuta Hanoi Rocks veti kuuluisat ja legendaariset The Marquee Clubin keikkansa. Sunnuntai-iltana nauhoitettiin yhtyeen ensimmäinen livelevy ja viides albumi "All Those Wasted Years" sekä samanniminen live-videotaltiointi. Uuden levyn julkaisuun rohkaisi edellisen "Back to Mystery City"n hyvä menestyminen. Koko syksyn Hanoi Rocks oli keikkailut Englannissa, mutta Suomessa yhtye esiintyi vasta joulun jälkeen.
Menestyksekäs alkuvuosi.
Vuosi 1984 alkoi tammikuussa pienellä Suomen kiertueella. Yhtyeen asenne oli hyvä, ja kaikki jäsenet vakuuttelivat, ettei minkäänlaisia ristiriitoja ollut. Tammikuun 20. päivänä yhtye aloitti uuden albuminsa nauhoitukset. LP:stä oli tarkoitus tulla yhtyeen paras ja "rockaavampi" kuin edellinen albumi "Back to Mystery City". Helmi–maaliskuun Hanoi Rocks levytti Torontossa ja New Yorkissa. Yhtye veti ensimmäisen Pohjois-Amerikan keikkansa Torontossa 23. maaliskuuta "Larry's Hideaway"ssa. Siitä alkoi Hanoi Rocksin pieni ensimmäinen Amerikan-kiertue itärannikolla. Yhtye esiintyi Toronton ja New Yorkin lisäksi Bostonissa, Ottawassa ja Washingtonissa. Maaliskuussa Suomessa ilmestyi yhtyeen neljäs albumi "All Those Waisted Years", joka pian korjattiin seuraavassa painoksessa "All Those Wasted Years"iksi, sekä samanniminen live-videotaltiointi. Huhtikuun alussa sama levy ja video ilmestyivät Englannissa. Samoin yhtye palasi Amerikan-kiertueeltaan takaisin Lontooseen. Lontoosta jatkettiin Saksaan, josta tultiin takaisin Englantiin kiertueelle 19. huhtikuuta–5. toukokuuta.
Uusi albumi oli viittä vaille julkaisua valmis huhtikuun lopulla, mutta Ezrinin mielestä levyltä puuttui ratkaisevin hitti. Hitiksi vakiintui kiireessä Nasty Suiciden versio CCR:n kappaleesta "Up Around the Bend". Kappale oli yksi Nasty Suiciden suosikkikappaleista, ja hän soitti sen hienosti omalla tavallaan. 9-vuotiaana silloinen Jan "Nasse" Stenfors oli esteratsastanut Sipoossa Eriksnäsin kartanon talleilla ja saanut lainaan kappaleen sisältäneen Cosmo's Factoryn ratsastajatoveriltaan. Stenfors oli aina soitellut kyseistä kappaletta, ja lopulta se päätyi hänen mukanaan Hanoi Rocksin harjoituksiin. Hanoi Rocks oli soittanut kyseisen kappaleen jo huhtikuun alussa Saksan kiertueella televisioesiintymisen päätteeksi.
Toukokuussa yhtyeen oli tarkoitus tehdä Kaukoidän kiertue Bangkokissa, Bombayssa ja Japanissa, mutta vain kahden jälkimmäisen kohteen keikat toteutuivat. 10. toukokuuta "All Those Wasted Years" ilmestyi Japanissa. Japanissa Hanoi-huuma oli tuolloin jo aivan älyttömissä mittasuhteissa. Jokaisesta konsertista maksettiin 10 000 dollaria ja kaikki ylläpito oli ilmaista. Konserttihallit olivat loppuunmyytyjä ja moni koulutyttö oli säästänyt koko edeltävän vuoden, jotta pääsi seuraamaan yhtyettä "groupiena" koko kiertueen ajan. Suomessa ihmeteltiin Japanissa vallitsevaa Hanoi Rocks -hysteriaa, ja jotkut jopa arvelivat lehtien liioittelevan tilannetta.
Japanin jälkeen yhtye teki Englannin ja Skotlannin kiertueen. Brittilehdet hehkuttivat yhtyettä ja vakuuttelivat uuden levyn takaavan Hanoi Rocksin maailmanlaajuisen läpimurron. Lehdet kuitenkin muistuttivat, että jokaista yksittäistä Hanoi Rocks -albumia oli tuossa vaiheessa myyty vasta runsaat 10 000 kappaletta. 11. kesäkuuta julkaistiin monta singleä pohjustamaan tulevan albumin julkaisua. Singlet olivat ”Until I Get You” sekä EP ”Mental Beat ja tupla-7" singlepakkaus ”Train Kept A Rollin'”. Kesäkuun puolessa välissä eräänä yönä nauhoitettiin erään Playboy-lehden johtajan kartanolla ”Up Around The Bendistä” musiikkivideo, joka oli tuolloin kallein suomalaisyhtyeen tekemä musiikkivideo, eikä mikään ihan halpa kansainvälisestikään. Erilaista videossa oli tuolloin se, että siinä käytettiin mm. helikoptereita ja pyroefektejä. Sittemmin 1980-luvun lopulla MTV:llä yleistyivät vielä huomattavasti massiivisemmat musiikkivideot. "Up Around The Bend" oli ensimmäinen Music Televisionilla esitetty suomalaisyhtyeen musiikkivideo ja YLE:n äänestyksessä se on päätynyt 28. parhaimmaksi kotimaiseksi musiikkivideoksi kautta-aikain. Videokuvausten jälkeen yhtye teki muutaman juhannuskeikan Suomessa. Esiintymiset kärsivät teknisistä ja muista ongelmista, mutta sillä ei ollut väliä, koska yhtye oli kotimaassaan suositumpi kuin koskaan. "Up Around The Bend"-single nousi juhannuksen jälkeen Britannian singlelistan 61. sijalle ja alkoi saada hyvin soittoaikaa Yhdysvaltain radioissa.
BBC-sessiot ja kohtalokas Yhdysvaltain kiertue.
Hanoi Rocks esiintyi viimeisen kerran studiossa yhtyeenä 20. heinäkuuta esiintyessään livenä "Tommy Vance Radio One Showssa BBC:n studioilla. Radio-ohjelmaa varten äänitettiin ainakin kappaleet "Underwater World", "Boulevard of Broken Dreams", "I Can't Get It" ja "Don't You Ever Leave Me", joka erosi alkuperäisestä kappaleesta siten, että Razzle puhui kappaleen puheosuudet Andy McCoyn sijaan. Puheosuudessaan McCoy kertoi pienen tarinan ystävästään Nastysta. 24. elokuuta soitettiin ensimmäiset näistä nauhoista Tommy Vance Radio One Show’ssa. Yllä mainitut neljä näissä sessioissa äänitettyä kappaletta julkaistiin myöhemmin kokoelmalla "Tracks from a Broken Dream". Heinäkuun Englannin kiertueen jälkeen elokuussa ilmestyi Suomessa vihdoinkin "Two Steps from the Move". Levyn työnimenä oli alun perin "Silver Missiles and Nightingale", mutta se vaihdettiin pois viime hetkellä. Tämä nimi sai myöhemmin paikkansa The Suicide Twinsin levyn nimenä. Syyskuussa julkaistiin singlet "Shakes", "Magic Carpet Ride" ja "Magic Carpet Ride". 8. lokakuuta ilmestyi Englannissa "Two Steps from the Move" ja heti julkaisemisen jälkeen yhtye teki Englannissa yhteiskiertueen Johnny Thundersin ja Babysitters'in kanssa. Kiertue oli yleisömenestys ja siltä on nauhoitettu 21. lokakuuta Leicesterissä bootleg "Johnny On The Rocks", jonka kappaleita on päätynyt myös Uzi Suiciden julkaisemalle promokasetille "Rebels On The Run".
Marraskuussa julkaistiin singlet "Oil And Gasoline" ja "Malibu Beach (Calypso version)". Marraskuuhun mennessä uusi albumi oli myynyt 200 000 kappaletta; suurimmat osuudet olivat Amerikassa 60 000, Britanniassa 50 000 ja Suomessa 20 000 kappaletta. Jo pelkästään Yhdysvalloissa levy myi kahdessa viikossa 44 000. Ruotsin kiertueen jälkeen alkoi marras–joulukuun ratkaiseva Amerikan-läpimurtokiertue, joka kuitenkin päättyi yhtyeelle kohtalokkaasti joulun aikoihin. Ensimmäiseksi Hanoi Rocks keikkaili itärannikolla, kunnes Monroe nyrjäytti nilkkansa Syracusessa 29. marraskuuta hypätessään monitorilta lasinsiruihin, jotka olivat syntyneet McCoyn rikottua pullon lavalle. 2. joulukuuta vietettiin Razzlen syntymäpäiviä, mutta pian Monroen jalka paheni, ja viisi keikkaa jouduttiin perumaan Monroen sairausloman takia. Yhtye päätti suunnata Kaliforniaan tekemään radio- ja lehtihaastatteluita. Viimeinen suuri kaupunki, jossa yhtye ei vielä ollut soittanut, oli Los Angeles, ja sen esiintymiset oli kaikki loppuunmyytyjä. Los Angeles Palacen keikka myytiin alle puolessa tunnissa loppuun. Razzle halusi kovasti Los Angelesiin, ja kun he saapuivat sinne, hän totesi: "Täällä minä haluan aina elää!" Läpimurto länsirannikolla näytti varmalta.
Razzlen kuolema.
Mötley Crüe tuli tervehtimään kaupunkiin lauantaina 8. joulukuuta saapunutta Hanoi Rocksia. Mötley Crüen laulaja Vince Neil oli juhlinut ystäviensä kanssa jo monta päivää, mutta Hanoin saapuminen kaupunkiin oli ainoa syy jatkaa juhlia. Jo 5. marraskuuta laulaja Vince Neil oli julistanut Helsingissä: "Odotan todella tapaamistani Hanoi Rocksien kanssa, kun palaamme Amerikkaan. Kotona haluan näyttää heille kaikki paikat. He ovat mukavia poikia, Razzle ja muut. Meillä tulee varmasti olemaan hauskaa". Hanoin poikien saavuttua he jatkoivat juhliaan. Tuntui että Vincen juomavarasto ei ehtyisi ikinä. Kaikki päättyi kuitenkin traagisesti kesken Hanoi Rocksin ja Mötley Cruen juhlinnan. Oluet loppuivat ja Razzle sekä laulaja Vince Neil lähtivät hakemaan lisää lauantai-iltana 8. joulukuuta 1984. Paluumatkalla Neil törmäsi juuri hankkimallaan vuoden 1972 "De Tomaso Panterallaan" kahteen muuhun autoon. Neilin vieressä istunut Razzle vietiin sairaalaan, jossa hänet julistettiin kuolleeksi kello 19.12. Auto oli ilmeisesti kaatunut juuri Razzlen puolelle, jolloin tämä oli menehtynyt heti iskun saatuaan. Onnettomuudessa loukkaantui myös 18-vuotias nainen ja 20-vuotias mies.
Sam Yaffa oli sammunut Neilin kartanon sohvalle ja McCoy oli umpihumalassa. Neilin seitsemännellä kuulla raskaana ollut vaimo alkoi huolestua, kun autoaan esittelemään ja olutta hakemaan lähtenyt Neil ei ollut Razzlen kanssa palannut. Andy McCoy ja Mötley Crüen rumpali Tommy Lee lähtivät autolla etsimään ja ajoivat onnettomuuspaikan ohi. He tekivät U-käännöksen ja ajoivat punaisen kolaroidun auton kohdalle. Neiliä vietiin juuri autoon käsiraudoissa ja poliisit kertoivat, että Razzle oli viety sairaalaan. Sairaalassa McCoy ja Lee saivat tietää, että Razzle oli kuollut. McCoy sai selville vain, ettei Razzle ollut kokenut kovia tuskia. Järkyttynyt McCoy soitti Seppo Vesteriselle, joka taas kutsui loput yhtyeen jäsenet sairaalaan.
Razzlen kuoleman jälkeen yhtye vaipui toivottomuuteen, kun yhtyeen uusi kantava voima oli kuollut vain kahden ja puolen vuoden yhdessäolon jälkeen. Razzlen kuolemasta kuultuaan Sam Yaffa meni täysin hysteeriseksi, Suicide muuttui puhumattomaksi, Monroe meni sokkiin ja McCoy oli raivoissaan. Seppo Vesterinen muistutti heidän eläneen vauhdikasta ja vaarallista elämää ja Razzlen juoneen ja viettäneen perinteistä rock and roll -elämää.
Mötley Crüen jäsenet, erityisesti Tommy Lee, yrittivät jotenkin korvata Hanoi Rocksille Neilin aiheuttaman menetyksen. Jo onnettomuuden jälkeisenä päivänä 10. joulukuuta Mötley Crüe tuli Hanoi Rocksin luo ja ehdotti yhtyeiden yhdistämistä. Yhdistämishuhut jatkuivat kevääseen 1985 saakka. Los Angelesin päälehdet omistivat etusivun Razzlen kuolemalle Televisioyhtiöt CNN:stä Japanin televisioon kyttäsivät Hanoi Rocksin jäsenien haastatteluita Razzlen kuoleman jälkeen. Tunnetut musiikkilehdet, kuten Rolling Stone, muistivat Razzlea kirjoituksissaan. Samoin eri tyylilajienkin muusikot muistivat Razzlen osanottokukkalähetyksin, kuten Cyndi Lauper ja Twisted Sister, jonka kanssa oli Hanoi Rocksilla aina ollut kilpailua ja riitaa. Kaikki keikat peruttiin joulukuulta, ja McCoy puhui jopa yhtyeen lopettamisesta, mutta Monroe ja Suicide halusivat kuitenkin vielä jatkaa. Peruutettujen keikkojen joukossa oli myös The Marquee Clubin perinteiset joulukeikat 20.–21. joulukuuta. 29.–30. joulukuuta The Clash-rumpali Terry Chimes harjoitteli yhtyeen kanssa Europe A-Go-Go-keikkoja varten. Ne olivat ainoat keikat, joita yhtye ei ollut peruuttanut. Ensimmäisen kerran onnettomuuden jälkeen Hanoi Rocksin jäseniä esiintyi julkisuudessa 31. joulukuuta Lontoon "Greyhound"-klubilla "London Cowboysin" keikalla. McCoy ja Monroe nousivat lavalle, mutta Nasty Suicide seurasi keikkaa sivusta yleisön puolelta yhdessä tyttöystävänsä kanssa. Eräänlaisen McCoyn suojattina tunnettu London Cowboys oli yksi Hanoi Rocksia ihailleista brittiläisistä yhtyeistä. 31. joulukuuta myös tuli kuluneeksi tasan neljä vuotta siitä, kun Hanoi Rocks oli aloittanut vuonna 1980 Virtain urheilutalolta menestyksen tavoittelun.
Vince Neil päästettiin aikanaan vankeudesta 25 000 dollarin takuita vastaan. Heinäkuussa 1985 Neil tuomittiin 200 tunnin yhdyskuntapalveluun ja 30 päivän vankeusrangaistukseen, josta hänet vapautettiin 19 päivän istumisen jälkeen hyvän käytöksen vuoksi. Neilin tuli myös maksaa Razzlen omaisille eli tämän vanhemmille 2 600 000 dollaria, mutta McCoyn mukaan rahat menivät väärään osoitteeseen, koska Razzlen vanhemmat eivät koskaan olleet pahemmin pojastaan välittäneet. Monroe teki tapauksesta vuonna 1987 kappaleen "Too Rich To be Good", jossa kerrotaan kuinka rikas selvittää ja pyyhkii rahalla muistista vaikka kokonaisen murhan.
Europe A-Go-Go.
YK:n julistaman "Nuorten vuosi 1985" aloitti Eurovision Europe A-Go-Go, joka oli lauantaina 5. tammikuuta esitetty 500 miljoonan eurooppalaisen televisiokatsojan seuraama rockshow. Europe A-Go-Go -show’hun valittiin Euroopan parhaimmat rockyhtyeet. Suomea edusti Hanoi Rocks, mutta koska muista Pohjoismaista ei löytynyt yhtä suurta ohjelmaan kelpaavaa kansainvälisen luokan tähteä, se edusti koko aluetta. Hanoi Rocks soitti Suomen osuuden Helsingin Kulttuuritalolla torstaina ja perjantaina 3.–4. tammikuuta. Suomen konserttien kuvausten ja nauhoitusten ohjauksesta vastasi Heikki Harma. Perjantain konsertti lähetettiin Eurovisiolle Europe A-Go-Go -show’ssa esitettäväksi. Kokonaisuudessaan viisi ja puoli tuntia kestäneessä televisioshow'ssa ei näytetty Euroopan huippuyhtyeiden kokonaisia konsertteja, vaan vain pätkiä niistä. Yleisradio näytti koko Hanoi Rocksin Kulttuuritalon perjantain konsertin televisiokatsojille myöhemmin keväällä 1985. Hanoi Rocksin historian kannalta esiintymiset olivat erittäin tärkeitä ja vedenjakajavaihe yhtyeen historiassa. Käytännössä alkuperäinen Hanoi Rocks hajosi näiden esiintymisten jälkeen.
Kulttuuritalon Europe A-Go-Go -konsertit olivat ainoat esiintymiset, joita yhtye ei ollut Razzlen kuoleman jälkeen perunut. Hanoi Rocks päättikin soittaa nämä esiintymiset Razzlen muistokonsertteina. Yhtyeen mukaan monisatamiljoonainen televisiokatsojamäärä ja Kulttuuritalolla itse paikalla ollut monisatainen yleisö olivat paras kunnianosoitus heidän menehtyneelle rumpalilleen. Hanoi Rocks saapui keskiviikkona 2. tammikuuta Lontoosta Helsinkiin. Razzlen kuolema oli käynnistänyt yhtyeessä lumivyöryilmiön, ja Helsinkiin saapumispäivänä Sam Yaffa ilmoitti täysin yllättäen eroavansa yhtyeestä. Yaffan oli pitänyt lähteä yhtyeestä jo kuulemma kesällä 1984 Espanjaan, mutta suunnitelma oli jäänyt toteuttamatta. Niinpä Razzlen muistokonserteista tuli myös Sam Yaffan jäähyväiset. Michael Monroe ei ymmärtänyt Yaffan päätöstä, mutta McCoy totesi yhtyeen perustajajäsenten pärjäävän kolmistaankin. McCoy siis laski itsensä kolmanneksi perustajajäseneksi Nasty Suiciden ja Michael Monroen kanssa. Erityisesti Monroen tunnelma ennen konsertteja oli masentunut ja epävarma, vaikka yhtye oli suosionsa huipulla. Kuuluisan ja arvostetun brittiläisen "Sounds"-musiikkilehden lukijaäänestyksessä Hanoi Rocks valittiin Marillionin jälkeen maailman toiseksi parhaimmaksi yhtyeeksi vuonna 1984. Hanoi Rocksin taakse jäivät Iron Maiden, ZZ Top ja Dio. Hanoi Rocksin "Underwater World" -single ja LP "Two Steps from the Move" sijoittuivat äänestyksessä viidenneksi. Yhtyeen konserttivideo sijoittui toiseksi, ja lavaesiintyjänä yhtye sijoittui kolmanneksi. Lavaesiintyjänä vain Iron Maiden ja Status Quo menivät ohi. Samoin itse Michael Monroe valittiin vuoden miespuoliseksi seksiobjektiksi. Andy McCoy menestyi äänestyksessä kitaristina sekä sijoittui yhdeksänneksi parhaaksi kosketinsoittajaksi. Edesmennyt Razzle valittiin 5. parhaimmaksi rumpaliksi, ohi ihailemansa Rat Scabiesin. Hanoi Rocksin jäsenet ja itse yhtye vilahtelivat äänestyksen eri listojen kärkipäissä. Kerrang!-lehden äänestyksessä Hanoi Rocks sijoittui 9. merkittävimmäksi tulokkaaksi ja 10. parhaimman albumin levyttäjäksi. Michael Monroe sijoittui tämän äänestyksen seksiobjektisarjassa seitsemänneksi.
Konserteissa esiintyi ensimmäisen kerran yhtyeen uusi rumpali Terry Chimes. Chimes oli oppinut kappaleet todella nopeasti, viidessä päivässä. Hän soitti konsertit teknisen tarkasti ja selvästi, mutta alun perin häntä ei ollut tarkoitettu yhtyeen vakinaiseksi jäseneksi. Tuolloin Hanoi Rocksin uudeksi rumpaliksi kaavailtiin vielä muun muassa The Damnedin Rat Scabiesia ja Mark Laffinia. Myös Mötley Crüen Tommy Lee oli tarjoutunut soittamaan Kulttuuritalolla, mutta hän ei päässyt Yhdysvalloista yhtyeensä kiertueen takia. Osasyy on luultavasti myös se, ettei heavy metal -tyylisesti rumpuja soittanut Lee olisi sopinut soittamaan Hanoi Rocksissa toisin kuin punkrumpali Chimes.
Kappalelista siis koostui Hanoi Rocksin hiteistä vain "Dont You Ever Leave Me" puuttui. Kappalelistaa kehuttiin myöhemmin mm. Seurassa hyvin valikoiduksi. Alku oli nopeaa yleisön hysteriaan saanutta "rocktykitystä", mutta konsertin huipuksi muodostui rockballadi "Million Miles Away". Ennen Razzlelle omistettua kyseistä kappaletta Monroe sanoi: "This one, song is dedicated to Razzle, our drummer who died a few weeks ago". Tämän jälkeen McCoy siirtyi kosketinsoittimiin ja aloitti intron, johon Nasty Suicide yhtyi kauniilla kitarasoolollaan lattialle vähitellen polvistuen. Monroe aloitti laulamisen mutta purskahti itkuun. Hän sai kuitenkin itsensä hillityksi ja lauloi koko kappaleen mustaan silmäkajaaliin sotkeutuneet kyyneleet valuen ja ääni väristen. Samaan aikaan yleisö hiljaa liikutti ilmassa palavia savukkeensytyttimiä. Tilannetta on kuvailtu myöhemmin yhdeksi rockhistorian kauneimmista. Kappaleen jälkeen Monroe esitteli yhtyeen: "Mä esittelen meidän bändin tällä kertaa, okei? Meillä on bassossa vikaa kertaa Sam Yaffa! Sit meidän rumpaliks tuli meidän tosifrendi, joka teki meille tosifrendin palveluksen ja hjelppas meitä. Sen takii me voitas tehdä teille tää keikka. Mä haluun, että kiittäisitte sitä. Se on Terry Chimes! Right, and. Ja kyl kaikki tietää kuka meil on yleensä soolokitaras, Andy McCoy! Täs laulus meil on vuoden seksisymboli, Mike Monroe! Ja in guitar Nasty Suicide!". Heti nimensä kuultuaan Suicide aloitti taitavasti "Up Around The Bend" -kappaleen intron. Kappale muuttui yleisön yhteislauluksi, jonka aikana Suicide ja Yaffa halailivat, tanssivat ja painivat keskenään. Kappale päätti konsertin, jossa hyvästeltiin samalla Razzle ja Sam Yaffa.
Hajoamista kohti.
Tammikuussa levy-yhtiö CBS oli huolissaan kriisissä olevasta sijoituksestaan ja vaati pitämistä kiinni sovitusta suunnitelmasta, jonka mukaan Hanoi Rocks tuottaisi uuden LP:n syyskuussa. Näin ollen yhtye aloitti demojen nauhoitukset. McCoy oli tehnyt uusia kappaleita, ja yhtye puhui suunnitteilla olevasta maailmankiertueesta. Bermudalle piti lähteä Puolan kiertueen jälkeen. Surusta ja kriisistä huolimatta yhtye vakuutti, etteivät jäljellä olevat jäsenet hylkää sitä. Yhtye oli pitänyt kaksi kuukautta taukoa, joka oli pisin sen historiassa. Kuitenkin jäsenet suunnittelivat alustavasti jo omia sooloprojektejaan. Jo tammikuun 2. päivän "Ilta-Sanomissa" McCoy oli kertonut tehneensä muutaman kappaleen Alice Cooperin kanssa New Yorkissa. Itseluottamus ja luottamus yhtyeeseen oli kuitenkin vielä suhteellisen korkea. Monroe ja McCoy vakuuttelivat yhtyeellä menevän hyvin sittemmin legendaariseksi muodostuneessa Yleisradion A-studion haastattelussa 9. tammikuuta. Haastattelussa McCoy nosti jälleen esille vanhat fiktiiviset kohuväitteet yhtyeen itsensä myymisestä. Haastattelua matkittiin myöhemmin Suomen viihdeohjelmista ja Mauri Kunnas piirsi haastattelusta kokonaisen Nyrok City-sarjakuvan, joka oli yksi lukuisista Hanoi Rocksia ironisoivista Nyrok City-sarjakuvista.
Sillä aikaa tammikuussa, kun Andy McCoy lomaili ja sävelsi Sri Lankassa, Michael Monroe ja Nasty Suicide valitsivat Lontoossa yhtyeen pysyväksi rumpaliksi Terry Chimesin ja basistiksi René Bergin. McCoy suhtautui René Bergiin epäluuloisesti, Michael Monroe itse piti Bergiä "nastana tyyppinä". Chimesin liittymisestä Hanoi Rocksiin uutisoi Melody Maker 19. tammikuuta. Samassa uutisessa Monroe kertoi pitävänsä Chimesia hyvänä vaihtoehtona siksi, että tämä on kasvissyöjä eikä polta, juo eikä käytä huumeita. Bergistä ei vielä tällöin uutisoitu. Samassa jutussa kerrottiin Sam Yaffan asuneen tällöin Mallorcalla.
Helmikuussa Monroe alkoi syyttää CBS:ää yhtyeen ongelmista, huonosta markkinoinnista ja oletettua pienemmästä levymyynnistä. Yhtyeen manageri Seppo Vesterinen oli kuitenkin vielä toiveikas yhtyeen tulevaisuuden suhteen ja uskoi, että syksyllä yhtye jatkaisi hidastunutta, mutta varmaa nousuaan. Yhtye korosti omaa rocktyyliään eikä halunnut suuntautua Mötley Crüen tavoin enemmän heavy metaliin päin menestyäkseen Yhdysvaltojen markkinoilla. Tähän aikaan Hanoi Rocks kuitenkin myi vielä hyvin uusissa paikoissa, kuten Los Angelesissa, jossa yhtye oli viimeiseksi keikkailut täysille saleille. Yhtyeen manageri kertoikin Hanoi Rocksin läpimurron olleen kovempi Yhdysvalloissa kuin Britanniassa ja Suomessa aikoinaan. Yhteistyö tammi–helmikuussa uuden kokoonpanon kanssa näytti vielä toimivan.
Maaliskuussa tilanne alkoi huonontua. Edeltävinä kuukausina oli vielä näyttänyt siltä, että yhtye saisi käännettyä itsensä ylös kriisistä jälleen nousuun, mutta nyt tilanne alkoi huonontua entisestään. Seppo Vesterinen ei ollut tyytyväinen Réne Bergin sooloilevaan ja määräilevään studiotyöskentelyyn. Berg keskeytti muiden jäsenten soittoa ja laulua alkaen kertoa näille, kuinka kappaleet pitäisi tehdä. Muidenkin jäsenten asenne Bergiä kohtaan muuttui, kun tämä osoittautuikin johtajuutta hamuavaksi. Puolan kiertue päätettiin kuitenkin soittaa, kun se kerran oli jo sovittu. Tosin Puolan kiertue tuntui kokonaisuudessaan oudolta yhtyeelle, koska se vieroksui keikkailua ja rockin soittamista itäblokin maassa. Olihan yhtye tähän mennessä soittanut kansainvälisesti Kaukoitää lukuun ottamatta vain länsimaissa.
Puolan kiertue ja yhtyeen hajoaminen.
9. toukokuuta Hanoi Rocks lähti kymmenenpäiväiselle Puolan kiertueelle. Heti ensimmäisen esiintymisen jälkeen päätettiin René Berg erottaa yhtyeestä kiertueen jälkeen. Bergin oudosta ja sooloilevasta lavakäyttäytymisestä ei pidetty. Bergin ei haluttu näkyvän lavalla: hänet puettiin mustiin, hänelle annettiin vain lyhyt liikkumisen estävä bassokitaran piuha, eikä häneen suunnattu valoja. Bergin käyttäytyminen oli kyseenalaista, koska hän esitteli uusille ihmisille Michael Monroen parinaan, Hanoi Rocksin yhtyeenään ja Nasty Suiciden kitaristinaan. Lopulta kävi niin, että Monroe esitteli tuhansille ihmisille yhtyeen muut jäsenet, muttei Bergiä. Kiertueen päättyessä Hanoi Rocksin viimeiseen esiintymiseen "Rockerina Festivalilla" 19. toukokuuta oli selvää, että Berg erotetaan ja yhtye hajoaa. Hanoi Rocksilla ei ollut enää viimeisellä keikallaan minkäänlaisia haluja soittaa eikä jatkaa koko yhtyettä.
Tältä kokoonpanolta (Monroe, McCoy, Suicide, Berg, Chimes) ilmestyi 1980-luvun Hanoi Rocksin viimeinen levy "Rock & Roll Divorce", joka oli livetaltiointi Puolan kiertueelta. Levy kantoi yhtyeen kohtalosta kertovaa nimeä, ja se julkaistiin yhtyeen omalta Lick-levymerkiltä. Levy julkaistiin vasta elokuussa yhtyeen jo hajottua. Kappaleet on äänittänyt Mick Staplehurst, mutta kannessa lukee Andy McCoyn varastaneen nauhat ja tehneen levylle kannet. Michael Monroe ei olisi halunnut levyä julkaistavan. Musiikillisesti levyllä kuulee väsyneen ja huonosti motivoituneen yhtyeen. Puolan kiertueen esiintymiset oli vedetty tuskallisesti läpi ilman minkäänlaisia soittohaluja.
Kesäkuussa, epäonnistuneen Puolan kiertueen jälkeen, tilanne oli toivoton. Suunnitelmat Bermudalla levyttämisestä ja esiintymisestä peruttiin, samoin kaikki matkasuunnitelmat. Tiedotusvälineet olivat ihmeissään, kun yhtye peruutti virallisesti hyvin menneen Puolan kiertueen jälkeen kaikki englantilaiset televisioesiintymisensä. Seppo Vesterinen kertoi yhtyeellä olevan "henkilöstöteknisiä ongelmia" ja ilmoitti, että kokoonpano muuttuisi ainakin Bergin osalta. Pian sen jälkeen yhtye antoi Lontoossa nöyryyttävät potkut René Bergille. Hänen tilalleen basistiksi ehdittiin vielä virallisesti nimetä yhtyeen instrumentti- ja tekniikka-asiantuntija Timo Kaltio. Tämä kokoonpano ehti käytännössä esiintyä vain virallisissa tiedotusvälineille annetuissa tiedonannoissa ja ilmoituksissa.
17. kesäkuuta Ilta-Sanomat uutisoi Michael Monroen jättäneen yhtyeen. Tähän ilmoitukseen yhtye hajosi lopullisesti. Hanoi Rocksista jäljelle jäänyt viimeinen kokoonpano (Andy McCoy, Nasty Suicide, Terry Chimes, Timo Kaltio) jatkoi toimintaansa nimellä "Cherry Bombz". Samoihin aikoihin Puolassa yhtyeen suosio kasvoi ja "Don't You Ever Leave Me" nousi Puolan singlelistan 6. sijalle. Vaikka yhtye hajosi, Puolassa todellinen Hanoi Rocks -innostus jatkui vielä 1990-luvun alussa.
Hajoamisen syyt.
Kesällä 1985 alkoi koko 1980-luvun viimeiset ja 1990-luvun ensimmäiset vuodet kestänyt aktiiviinen arvuuttelu siitä, mikä oli vain puoli vuotta ennen hajoamistaan täysillä esiintyneen menestysyhtyeen lopullinen hajoamissyy. Näihin arvuutteluihin liittyivät myös erilaiset eri musiikkitahojen junailemat yhdistämissuunnitelmat, esimerkiksi japanilainen musiikkilehti tarjosi miljoonia dollareita, jotta yhtye esiintyisi jälleen yhdessä. Jokaisella yhtyeen jäsenellä on oma käsityksensä tapahtumien kuluista, mutta yleisesti on ratkaisevimpina syinä on pidetty rumpali Razzlen kuolemaa ja siitä seurannutta Sam Yaffan eroa. Koska yhtye oli muodostanut itsestään eräänlaisen perheen, oli kahden tärkeän jäsenen menetys kuolinisku sille. Lehdistössä arveltiin keskeisiksi hajoamistekijöiksi Monroen ja McCoyn välejä, mutta Monroen mukaan pahin isku yhtyeelle oli juuri näiden kahden ydinjäsenen lähtö Hanoi Rocksista. Tyngäksi jääneen yhtyeen sisäisen hengen korvaaminen uusilla jäsenillä oli käytännössä mahdotonta. Terry Chimes vanhana punkrumpalina sopi yhtyeelle, mutta Sam Yaffan paikan täyttävää basistia oli vaikea löytää. Berg osoittautui hyväksi kaveriksi, mutta huonoksi yhtyetoveriksi.
René Berg oli huomattavasti muita yhtyeen jäseniä vanhempi, ja hänen katsottiin olleen väärä valinta. McCoyn mukaan Berg esiintyi yhtyeen johtajana ja omistajana sekä esiintyi huonosti lavalla. Kaiken lisäksi Berg käytti huumeita pillerimuodossa ja ilmeisesti myös heroiinia. Tosin ei McCoykaan ollut kovin puhdas näiden aineiden suhteen. Berg joutui ilmeisesti jo käytännössä kuolleen yhtyeen syntipukiksi. Muiden jäsenten tyytymättömyys häneen ei ollut ainakaan merkittävästi henkilökohtaista, koska hän oli yhtyeen jäsenten vanha ystävä ja oli myöhemmin mukana näiden sooloprojekteissakin. Lisäksi yhtye ei kuitenkaan missään vaiheessa arvostellut Bergin soittotaitoa.
Helmikuussa 1986 Soundissa Sam Yaffa kuitenkin myönsi, että hänen ja McCoyn välillä oli kiistaa. Samassa haastattelussa hän syytti McCoyta autoritaariseksi ja kutsui tätä "Mister Führeriksi".
Nasty Suicide olisi halunnut jatkaa ja yrittää Hanoi Rocksin koossa pitämistä Razzlen kuoleman jälkeen. Hänen mielestään oli järkevää yrittää vielä kevät ja kesä 1985, mutta ei kuitenkaan realistina pitänyt kovin pahana yhtyeen hajoamista. Suicide oli jo omalla tahollaan kyllästynyt yhtyeen elämäntapaan ja toimintaan. Myöhemmin Suicide on ollut lähinnä tyytyväinen kokemuksiinsa ja tienesteihinsä. Nasty Suicide soitti McCoyn kanssa vuoteen 1987 asti, jolloin hän siirtyi soittamaan Monroen kanssa. Monroen ja McCoyn kamppailua yhtyeen entisistä jäsenistä kuvasi hyvin se kuinka, samaan aikaan kun, Monroe korosti Suiciden olleen hänen ainut ja paras ystävänsä, McCoy yritti loata Suiciden nimen. Suicide on halunnut olla puolueeton ja välttänyt kärkkäitä kommentteja, toisin kuin Sam Yaffa. Yaffakin on sittemmin 2000-luvun noususuhdanteisen uran ja vanhenemisen myötä on välttänyt antamasta lausuntoja aiheesta. Tiede- ja sittemmin yritysmaailmaa siirtynyt Nasty Suicide eli Jan Stenfors kommentoi yhtyeen hajoamista julkisesti todennäköisesti viimeisen kerran elokuussa 2003.
Lopullinen yhtyeen hajottava prosessi oli kevät 1985. Levy-yhtiö painosti yhtyettä tahkoamaan uusia voittoja ja keikkoja, vaikkei Hanoi Rocksilla ollut edes sisäistä tahtoa jatkaa. Yhtye olisi tarvinnut miettimisaikaa ja muuta vapautta etsiäkseen uudet sopivimmat jäsenet. Puolan kiertueella tilanne riistäytyi konfliktiksi, josta ei ollut enää paluuta.
Hanoi Rocksin hajoamisen jälkeen (1985–2001).
Elokuun 1985 McCoy, Suicide, Kaltio ja Terry Chimes perustivat yhtyeen Cherry Bombz, jonka laulajattareksi otettiin McCoyn tuttava Anita Chellemah. Alkuvuodesta 1986 Dave Tregunna korvasi Kaltion. Syksyllä 1986 yhtye hajosi, kun se ei menestynyt Hanoi Rocksin tasoisesti. Tästä huolimatta yhtye on yksi menestyneimpiä Hanoi Rocksin jäsenten perustamia yhtyeitä, koska se sai julkaistua useamman julkaisun ja sai laajaa kansainvälistä huomiota. Michael Monroe työskenteli syksyn 1985 asuintoverinsa Stiv Batorin kanssa ja siirtyi sooloartistiksi Yhdysvaltoihin vuoden 1985 marras-joulukuusta lähtien.
Cherry Bombzin sisällä McCoylla ja Suicidella oli The Suicide Twins-projekti, jota alettiin arvostaa vasta myöhemmin. McCoy-Suicide yhteistyö hajosi loppuvuodesta 1986. Tämän jälkeen McCoy katosi pimentoon ja Suicide puuhasi projekteja René Bergin kanssa. Samaan aikaan vuonna 1987 Monroen ensimmäinen sooloalbumi "Nights Are So Long" julkaistiin Yhdysvalloissa. Monroe alkoi menestyä sooloartistina ja huippuvuosi oli 1989, jolloin häneltä ilmestyi Billboard-listan sijalle 161. yltänyt menestysalbumi Not Fakin' It, jonka levytyksen aikoihin Monroe oli aloittanut yhteistyönsä Guns N' Rosesin kanssa. Kunnianosoituksena esikuvalleen Guns N' Roses julkaisi samana vuonna Uzi Suicide-levymerkiltään kaikki Hanoi Rocksin albumit Rock & Divorcea lukuun ottamatta. Monroen ja GNR:n, josta Monroen kanssa olivat tekemisissä erityisesti Axl Rose ja Slash, yhteistyö jatkui ainakin vuoteen 1992 asti.
Vastaavasti 1988 ilmestyi Andy McCoyn ensimmäinen sooloalbumi Too Much Ain't Enough. Myöhemmin samana vuonna McCoy siirtyi perheineen Lontoon kautta Los Angelesiin, jossa solmi BMG:n kanssa levytyssopimuksen. 1989 McCoy sai uudelleen kansainvälistä huomiota toimiessaan Iggy Popin Instinct-kiertueen kitaristina. Kiertueen jälkeen McCoy "hengaili" Guns N' Rosesin kanssa ja perusti 1990 yhtyeen "Shooting Gallery", joka tuotti nimeään kantavan albumin. Vuonna 1994 Shooting Gallery keikkaili Suomessa suomalaisversiona. 1995 McCoy kasasi itsensä ja teki toisen sooloalbuminsa Building On Tradition ja keikkaili "Live Ammo"-yhtyeen kanssa. 1996 McCoy yritti kasata "Briard"-yhtyeen uudelleen ja sai aikaiseksi tämän projektin kanssa albumin nimeltä "Briard Revisited" (levyllä soittavat The 69 Eyesin Archzie ja Jussi). 1999 valmistui McCoyn elämästä kertova elokuva" Real McCoy.
Vuodet 1985–1987 Sam Yaffa eleli perheenisänä Anna Gederbyn ja Nicholas-vauvan kanssa Tukholmassa. Tuolloin Yaffalla oli "Sammy Yaffa & Pelle Almgren" projekti, joka poiki yhden EP:n. 1988 sanfranciscolainen glam-yhtye Jetboy pyysi Yaffan basistikseen. Vuonna 1990 Yaffa erosi yhtyeestä, joka oli saanut aikaiseksi Billboard-listalla sijalle 135. nousseen albumin. Seuraavaksi Yaffa muodosti Monroen kanssa Jerusalem Slim -yhtyeen vuosiksi 1990–1992. Yhtye julkaisi yhden nimeään kantavan albumin.
Nasty Suicide siirtyi syksllä 1989 Los Angelesiin, jossa muodosti seuraavana vuonna yhtyeen Cheap and Nasty, joka olemassaolonsa 1990–1994 aikana julkaisi albumit Beautiful Disaster (1991) ja Cool Talk Injection (1994. Ennen Cheap and Nastya Suicide oli tekemisissä jossain määrin GNR:n kanssa. Elokuussa 1994 Suicide liittyi Michael Monroen vuonna 1993 perustamaan Demolition 23. -yhtyeeseen, joka on Cherry Bombzin ja Cheap and Nastyn rinnalla menestynein entisten Hanoi Rocks -jäsenten perustama yhtye. Hyvin menestynyt Demolition 23. sai paljon huomiota ja julkaisi nimeään kantavan albumin. Vaikka yhtyeestä perättiin uutta Hanoi Rocksia, se hajosi alkuvuodesta 1995 Suiciden erottua siitä. Syksyllä 1995 takaisin Jan Stenforsiksi nimensä muuttanut Nasty Suicide aloitti lukion ja julkaisi sooloalbuminsa Vinegard Blood. Akustisen "Jan Stenfors & Puka Oinonen"-kiertueen 1996–1997 jälkeen Stenfors lopetti muusikon uransa. Keväällä 1998 Stenfors kirjoitti ylioppilaaksi ja pääsi saman vuoden syksyllä Helsingin yliopiston farmasian laitokselle. Vuonna 2003 hän valmistui proviisoriksi, jona hän on toiminut syyskuusta 2006 lähtien lääkeyhtiö Ratiopharmin palveluksessa johtotehtävissä. Stenforsilla on ilmeisesti myös kesken väitöskirjansa.
Demolition 23:n hajoamisen jälkeen Michael Monroe muutti Suomeen ja syksyllä 1996 perusti keikkayhtyeen "Michael Monroe Band", jonka kokoonpano monesti vaihteli. 1996 Michael Monroe julkaisi sooloalbumin Peace of Mind, jolla soitti itse kaikki instrumentit rumpuja lukuun ottamatta. Vuosituhannen vaihteessa ilmestyi Monroelta sooloalbumi Life Gets You Dirty, josta parin vuoden kuluttua alettiin valmistella Hanoin uutta tulemista. Levytyssopimuksen täyttämiseksi Hanoi Rocksin jo toimiessa uudestaan 2003 ilmestyi viides ja viimeinen sooloalbumi Whatcha Want, jota levyttämässä olivat Michael Monroe Bandin muusikot.
1997 Sam Yaffa lähetti kaikille entisille Hanoi Rocksin jäsenille, myös Gyp Casinolle, kirjeen, jossa ehdotti Hanoi Rocksin perustamista uudelleen vuosien 1980-1982 kokoonpanolla. Hanke oli jopa toteuttua muiden jäsenten paitsi Monroen kannattaessa Yaffan ehdotusta, joten Monroe onnistui kaataa suunnitelman.
Demolition 23:n hajoamisen jälkeen Sam Yaffa muutti naisystävänsä Karmen Guyn kanssa Espanjaan ja perusti yhdessä tämän kanssa Lew Vagrant ja Mad Juana-yhtyeet, kunnes 2004 Yaffan ura lähti jälleen nousuun hänen nuoruuden esikuvayhtyeensä New York Dollsin valittua hänet basistikseen menehtyneen Arthur "Killer" Kanen tilalle. Yaffa meni Guyn kanssa naimisiin samana päivänä, kun soitti ensimmäisen keikkansa New York Dollsin riveissä.
Uuden Hanoi Rocksin synty (2001).
Huhuja Hanoi Rocksin paluusta liikkui tasaisin väliajoin. Vuonna 2000 ilmestyi Andy McCoyn kirja "Sheriffi McCoy" ja vuotta myöhemmin neljän CD:n Hanoi Rocks -kokoelma. Monroen ja McCoyn välit lämpenivät tämän kokoelman promootiotilaisuuksissa, ja ajatus Hanoi Rocksin herättämisestä henkiin nousi esille. Monroen mukaan Andy McCoy oli muuttunut paljon sitten 1980-luvun ja 1990-luvun alun. Monroe kertoi keskusteluyhteyden syntymiseen vaikuttaneen McCoyn pääseminen irti heroiiniriippuvuudesta. Samoin McCoy oli alkanut arvostaa Monroen sävellys-, sovitus- ja sanoitustaitoja. Maaliskuussa 2001 Monroe ja McCoy ilmoittivat perustavansa Hanoi Rocksin uudelleen ja esiintyivätkin saman vuoden kesällä nimellä "Hanoi Rocks Revisited" Ruisrockissa Mickey Cranen (kitara) Timpa Laineen (basso) ja Lacun (rummut) avulla. Vastaanotto oli hyvä ja vuonna 2002 Hanoi Rocks julkaisi 17 vuoteen ensimmäisen uuden albumin nimeltä "Twelve Shots on the Rocks". Albumi ja siltä julkaistut singlet "People Like Me" sekä "A Day Late, a Dollar Short" menestyivät hyvin Suomen single- ja albumilistoilla. Vuonna 2005 ilmestynyt uusi albumi "Another Hostile Takeover" nousi ilmestyttyään Suomen albumilistan viidenneksi ja Japanin albumilistan sijalle 13. Albumin myynti jäi Hanoi Rocksin aikaisempiin levyihin verrattuna vaatimattomaksi.
Monroeta ja McCoyta lukuun ottamatta kaikki yhtyeen jäsenet olivat uusia, kuten Popeda-yhtyeen kitaristi Costello Hautamäki sekä Lacu ja Timpa. Ruisrockin Revisited-esiintymisen jälkeen Michael Monroe Band oli jatkanut keikkailua ja itse asiassa uusi Hanoi Rocks syntyi Andy McCoyn liityttyä Michael Monroe Bandin viimeiseen kokoonpanoon, jossa toisena kitaristina oli Costello Hautamäki. Nimensä Jan Stenforsiksi takaisin muuttanut Nasty Suicide esiintyi kylläkin uuden Hanoi Rocksin kanssa 31. joulukuuta 2003 Turun Caribiassa, mutta vain tilapäisesti Hautamäen jouduttua menemään Popedan keikalle. Sir Lombard (Mika "Lamppari" Lamminsivu) soitti keikasta puolet ja Stenfors loput eli muiden muassa kappaleet "Underwater World", "Tragedy", "High School", "Up Around The Bend", "Malibu Beach Nightmare". Moni yhtyeen ihailija toivoi, että Suiciden keikkavierailu olisi johtanut hänen paluuseensa varsinaiseen yhtyekokoonpanoon. Tietysti Yaffan – ja Casinonkin – paluu eli ihailijoiden toiveissa. Hanoi Rocksin uudelleen yhdistäminen on ollut puheenaiheena ja toiveena jo syksystä 1985 asti.
Monroe ja McCoy katsoivat, ettei Hautamäki voinut soittaa sekä Hanoi Rocksissa että Popedassa yhtä aikaa, joten hänen tilalleen otettiin Stevie Klasson. Tosiasiassa Hautamäkeä pidettiin aivan vääränä valintana yhtyeen kitaristiksi. Monroen mukaan osaamattomat musiikkialan henkilöt järjestivät Hautamäen yhtyeen jäseneksi. Kaiken lisäksi Popedan ja Hanoi Rocksin musiikkityylit olivat Monroen mukaan liian kaukana toisistaan. Klasson tuli siis vuonna 2004 pikaisesti yhtyeen uudeksi kitaristiksi, mutta hänkin oli selvästi väärä valinta Monroen ja McCoyn mukaan. Klassonin tilalle otettiin Conny Bloom, joka oli aiottu ottaa yhtyeeseen heti kun vain olisi mahdollista. Conny Bloom oli McCoyn ja Monroen vanha tuttu jo 1980-luvun puolivälistä, kun tämä oli ollut jäsenenä Hanoi Rocksin lämmittelijänä toimineessa Gyp Casinon Road Rats -yhtyeessä. Basisti Timpan korvasi 2005 Conny Bloomin hyvä lapsuudenystävä ja Road Rats -basisti Andy "A.C" Christell, josta ei tiedetä kovin paljon, koska hän vähäpuheisena henkilönä ei ole kertonut juurikaan elämästään. Laine lopetti soittamisen loppuvuodesta 2004 perheeseen syntyneen pojan vuoksi. Lacu on kuitenkin pysynyt yhtyeessä edelleen.
Hanoi Rocks levytti talven ja kevään 2007 uutta albumiaan "Street Poetry", joka julkaistiin 5. syyskuuta 2007. 7. toukokuuta yhtye julkaisi singlen "Fashion", joka nousi suoraan Suomen virallisen singlelistan ykköseksi. 8. elokuuta 2007 julkaistiin uusi single "This One's For Rock'N'Roll"
Uuden Hanoi Rocksin tyyli on erilainen kuin 1980-luvun Hanoi Rocksin. Monroe onkin korostanut Hanoi Rocksin paluun olleen "rebirth" (uudelleen syntyminen) eikä "reunion" (uudelleen yhdistyminen). Yhtyeen fanien mielipiteet ovat jakautuneet: osa pitää nykyistä yhtyettä törkeänä alkuperäisen Hanoi Rocksin irvikuvana, osa taas nykyistä yhtä hyvänä kuin alkuperäistäkin tai osalle asia on aivan sama. Tosin uusi Hanoi Rocks on saanut hiteillään uuden nuoren kannattajakunnan, joka ei ole kokenut alkuperäisen Hanoi Rocksin aikaa. Se osoittaa, että uusi Hanoi Rocks on edelleen kilpailukykyinen musiikkimarkkinoilla, eikä kyse ole vain nostalgiasta ja sillä ratsastamisesta. Uuden Hanoi Rocksin musiikki onkin tyyliltään alkuperäistä raskaampaa, ja siinä näkyy Michael Monroen soolotuotannon vaikutus.
Elokuussa 2004 Sam Yaffa sanoi, ettei nykyinen Hanoi Rocks ole lainkaan sama yhtye kuin 1980-luvulla. Samoin hän oli hieman ärsyyntynyt siitä, ettei häntä ollut edes yritetty pyytää mukaan uuteen Hanoi Rocksiin. Kuitenkin huhtikuun 2005 Rumban Hanoi Rocks -haastattelussa paljastettiin Yaffan olleen yksi basistiehdokas ennen Andy Christelliä, mutta New York Dolls vei kaiken Yaffan ajan. Rytmi-lehden ja FST:n haastatteluissa Michael Monroe väitti Jan Stenforsin (Nasty Suicide) sanoneen Hanoi Rocks Revisited-kokoonpanon soittaneen paremmin kuin alkuperäinen yhtye. Stenfors sanoi kuitenkin elokuun 2003 Helsingin Sanomien "Kuukausiliitteessä": Samaisessa haastattelussa Stenfors myönsi, että McCoy on soitellut hänelle usein ja pyytänyt häntä mukaan yhtyeeseen. Yaffa ja Suicide ovat kumpikin kuitenkin toivoneet Hanoi Rocksille uutta menestystä, vaikka eivät enää ole yhtyeen uudessa kokoonpanossa.
Uutta menestystä (2007-2008).
Vuosi 2007 oli Hanoi Rocksille menestyksen vuosi. Yhtyeen kokoonpanon vakuteettiin olevan paras ja pysyvin sitten 1980-luvun. Yhteishengen piti olla täydellinen ja 2000-luvun alun tiheiden jäsenvaihtumisten piti olla historiaa. Yhtyeen 16. toukokuuta 2007 julkaisema single nousi heti ilmestyttyään Suomen virallisen singlelistan ykköseksi ja yhtye sai paljon huomiota mediassa. Uudesta tilanteesta kertoi muun muassa se, että single oli ensimmäinen uudelleen syntyneen Hanoi Rocksin julkaisu, jonka kannessa oli muutkin yhtyeen jäsenet kuin Michael Monroe ja Andy McCoy. Tiedotusvälineissä myös muut yhtyeen jäsenet saivat huomiota esimerkiksi haastattelujen muodossa.
Kevään ja kesän 2007 yhtye keikkaili pääasiassa Suomessa, mutta esiintyi myös ulkomaisilla festareilla, kuten Peace & Love-festivaaleilla Borlängessä, Ruotsissa 29.-30. kesäkuuta, Budapestin Sziget-festivaalilla 14. elokuuta ja Berliinin Popkomm-festivaaleilla 21. syyskuuta. Lisäksi yhtye esiintyi televisioidussa lähetyksessä suurelle yleisölle Gröna Lundin Sommarkrysset-tapahtumassa Tukholmassa. Lisäksi The Voice-kanava teki yhtyeen Sziget-festivaalien keikasta neliosaisen laajan raportin.
Seuraava 8. elokuuta julkaistu single "This One's For Rock'N'Roll" julkaistiin aluksi vain netistä ladattavana kappaleena ja se nousi Suomen virallisen latauslistan sijalle 10. Single julkaistiin levymuodossa netissä myytävänä 19. marraskuuta.
5. syyskuuta 2007 ilmestyi kolmas albumi "Street Poetry", joka sai pääosin kehuvan ja positiivisen vastaanoton. Uutta julkaisua pidettiin lähinnä paluuna perinteisen rockiin ja sen juurille kokeilevan kakkosalbumin jälkeen. Arvosteluissa levyn selvää rock-linjaa pidettiin sekä vahvuutena että heikkoutena, joksi katsottiin tästä linjasta aiheutuva tasapaksuisuus.
Hanoi Rocks juhli uutta albumiaan levynjulkaisukeikoilla Tavastialla 14.-15. syyskuuta. Näiden jälkeen yhtye suuntasi Japanin kiertueelle, jonka jälkeen palasi Suomeen esiintyäkseen Radio Rock Finlandia-tapahtumassa Helsingin Jäähallilla 5. joulukuuta ja tehdäkseen tämän jälkeen kolme keikkaa sisältäneen yhteiskiertueen Motörheadin kanssa 11.-13. joulukuuta. Motörheadin ja Hanoi Rocksin välinen ystävyys perustuu jo 1990-luvun alussa syntyneeseen Monroen ja Lemmy Kilmisterin väliseen yhteistyöhön.
Hanoi Rocks oli nimetty ensimmäistä kertaa jaettavan Radio Rock Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi jo syksyllä. Yhtye myös voitti tämän palkinnon 5. joulukuuta mennen samalla ohi muiden suosittujen suomalaisten yhtyeiden, kuten Kotiteollisuuden, HIM:in, Nightwishin, Apocalyptican, Sonata Arctica ja Amorphiksen. Jo 3. joulukuuta Hanoi Rocksin Andy McCoyn soittama "Underwater World"-kappaleen kitarasoolo vuodelta 1983 valittiin Mesta.netin äänestyksessä "Parhaimmaksi suomalaiseksi rock-sooloksi". Toisella sijalla oli Hurriganesin "Get On", kolmannella Rauli "Badding" Somerjoen "Paratiisi", neljännellä sijalla "Moottoritie on kuuma", jonka soolon Andy McCoy myös soittaa, ja Hurriganesin "Mister X".
11. tammikuuta 2008 yhtye aloitti uuden vuotensa soittamalla livenä televisiossa MTV3 MAX Stagella. Yllättäen 26. tammikuuta ilmoitettiin rumpali Kari "Lacu" Lahtisen jättävän yhtyeen ja siirtyvän Popedan riveihin entisen Hanoi Rocks-kitaristin Costello Hautamäen seuraksi. Yhtye ei ilmoittanut syytä eroon.
14. helmikuuta–7. maaliskuuta yhtye teki pienen Pohjois-Euroopan kiertueen, joka kattoi kolme keikkaa Ruotsissa, viisi keikkaa Saksassa ja 11 keikkaa Britanniassa.
8. maaliskuuta Hanoi Rocks voitti Erikois-Emman ja näin ollen ensimmäisen Emma-palkintonsa. Yhtyeen albumi Street Poetry oli myös ehdolla vuoden rocklevyksi. Erikois-Emma myönnettiin Hanoi Rocksille pitkästä kansainvälisestä suomalaisen musiikin pioneeriurasta, yksilöllisestä karismasta ja harvinaisen energisestä elinvoimaisuudesta. Monroe on korostanut, että nopeaan tahtiin tulleet palkinnot, joita ei ennen yhtyeelle ole myönnetty, osoittavan sen, että Hanoi Rocksia on vihdoinkin alettua arvostaa Suomessa ensimmäisenä suomalaisena rockyhtyeenä kansainvälisillä markkinoilla.
20. maaliskuuta 2008 Hanoi Rocks aloitti akustisen kiertueen nimeltä "Steppin' Out Acoustically", jonka innoittajana oli Borlängen Peace & Love Festivalilla tehty akustinen keikka. Hanoi Rocks ei ole koskaan aiemmin soittanut Suomessa akustisesti lukuun ottamatta yhtä 5. syyskuuta 2007 tehtyä pientä levynmarkkinointikeikkaa Helsingin City-Anttilan levyosastolla.
Akustisen kiertueen keikoilla rumpalina toimi yhtyeen rumputeknikko. 30. huhtikuuta 2008 Torniossa oli ensimmäinen normaali ei-akustinen keikka, jolloin rummuissa ensimmäistä kertaa oli uusi rumpali Jolle Atlagic. 25. ja 26. toukokuuta hänet ilmoitettiin virallisesti yhtyeen uudeksi jäseneksi, kun hän oli soittanut Tornion jälkeen vielä 1. toukokuuta Sirkassa ja 2. toukokuuta Ylläsjärvellä.
Uuden rumpalin tulo ajoittui juuri festarikauden alkuun, joten yhtye ei esiintynyt kovin tiheästi uudella kokoonapanolla. Syyskuun 5., 6. ja 28. päivä yhtye esiintyi Ruotsin Kägelbanan, Sweden Rock ja Peace & Love Festival-festivaaleilla. Heinäkuussa yhtye esiintyi Kuopion kansainvälisillä viinifestivaaleilla, Simerockissa, Ruisrockissa, Rukarockissa ja Puustockissa. Joukossa oli yksi esiintyminen Viron Haapsalussa American Beauty Car Show’ssa. Toinen ulkomaankeikka oli Norjan Metal Rock Fest-festivaaleilla elokuussa, jolloin yhtye esiintyi myös Ankkarockissa. Yhtye siis keikkaili keväällä ja kesällä vähemmän kuin aiempina vuosina.
Pitkät jäähyväiset (2008-2009).
18. lokakuuta Hanoi Rocks veti perinteisen syksyn Tavastia Klubi-keikkansa, jotka olivat loppuunmyytyjä. Yllättäen 21. lokakuuta Hanoi Rocksin manageri Virpi Immonen ilmoitti yhtyeen lopettavan toimintansa keväällä 2009. Yhtye vetäisi loppuun marraskuun 2008 Britannian pienkiertueen, jonka jälkeen tekisi Japanin kiertueen vuoden 2009 alussa. Yhtyeen viimeiset keikat olisivat tämän jälkeen Tavastialla, josta yhtyeen historia alkoi. Eron syyksi ilmoitettiin se, että keulahahmot Michael Monroe ja Andy McCoy kokivat tehneensä jo kaikkensa yhtyeen eteen. Vuonna 1985 kesken jäänyt työ olisi nyt suoritettu loppuun. Tästedes Monroe ja McCoy keskittyisivät omiin sooloprojekteihinsa, jotka oli jätetty sivuun Hanoi Rocksin uudelleensynnyttyä kesällä 2001. Tätä jo ennakoikin 19. syyskuuta julkaistu Michael Monroen soolosingle "Pirates of the Baltic Sea", joka tehtiin tuenosoitukseksi Itämeren suojelutyölle. "Pirates of the Baltic Sea" on The 69 Eyesin Jussi 69:n ja Jyrki 69:n perustaman luonnonsuojeluryhmän nimi. Monroen soolosinglellä kitaroita soittivat Adam Bomb ja Backyard Babiesin Dregen, rumpuja Jussi 69 ja taustalaulajana toimi Warrior Soulin Kory Clarke.
Keväällä 2009 Hanoi Rocks soitti jäähyväisikseen kahdeksan keikkaa kuudessa päivässä Tavastialla, jossa 1980 oli tehnyt toisen keikkansa ja saanut Seppo Vesterisen managerikseen. "Finaalissaan" yhtye oli tiukassa vireessä ja esimerkiksi Ilta-Sanomien arvostelija Pasi Kostiainen antoi vihoviimeiselle, pääsiäismaanantaina soitetulle keikalle täydet viisi tähteä.
Alkuperäinen Hanoi Rocks.
Yhtyeellä oli esikuvinaan monia yhtyeitä. Hanoi Rocksin musiikillinen tyyli, kuten koko suomirock, pohjautui 1970-luvulla Suomeen tulleeseen uuden aallon musiikkiin, erityisesti punk rockiin. Kaikki yhtyeen jäsenet kävivät Kill Cityssä ja olivat mukana Maukka Perusjätkän ja Ralf Örnin projekteissa. Andy McCoy ihaili ja piti esikuvinaan Chuck Berryä ja Marc Bolania. Hän sanoikin muodostaneensa Hanoi Rocksin riffit Chuck Berryn pohjalta. Muita Mccoyn esikuvakitaristeja olivat Link Wray, Albert Järvinen, Albert Lee ja Joe Walsh. McCoy ja Suicide olivat olleet punkyhtye Briardin kitaristeja. Myös Sam Yaffalla oli punktausta usean yhtyeen basistina. McCoyn innoittamana hän alkoi kuunnella The Clashia.
Clashin ohella punkesikuvia olivat Sex Pistols ja Ramones. Tärkein oli kuitenkin glam rockin ja protopunkin edustaja New York Dolls ja sen kitaristi Johnny Thunders. McCoyn kuuntelemia glam-yhtyeitä olivat Alice Cooper, David Bowie ja Aerosmith. Protopunkista mainittakoon Iggy Pop ja hänen yhtyeensä The Stooges, perusrock-esikuvista The Rolling Stones. Michael Monroe kuunteli raskaampaa rockia: Black Sabbath, Uriah Heep,ja Nazareth. DC:tä olivat kaikki kuunnelleet, ja Suicide CCR:ää. McCoy oli kuunnellut punkin lisäksi reggaeta ja soulia. Ennen Monroen tapaamista McCoy ei ollut koskaan kuunnellut heavy metalia, esimerkiksi Led Zeppeliniä.
Punkvaikutteiseksi rockyhtyeeksi Hanoi Rocksin kappaleissa oli käytössä monia soittimia. Sen mahdollisti erityisesti Monroen multi-instrumentaalisuus: hän soitti saksofonia, huuliharppua, kitaraa, bassoa, rumpuja, pianoa ja kosketinsoittimia. Vaikka yhtyeelle melodisuus ja multi-instrumentalismi olivatkin tärkeitä, se ei arvostanut progressiivista rockia lainkaan.
Nuo kaikki eri ainekset yhdistyivät yhtyeen persoonallisten taitojen kanssa Hanoi Rocksin aivan omaksi tyyliksi, jota voidaan kuvailla melodiseksi hard ja glam rockiksi sekä glam punkiksi. Britanniassa yhtye on luokiteltu glam punkiksi, jolla tarkoitetaan glam rockin ja punkin yhdistymisestä syntynyttä tyylisuuntaa. Tässä mielessä "glam punk" on Hanoi Rocksille osuva luokittelu. Monroe on välillä kiistänyt Hanoi Rocksin olleen tai olevan glam rock -yhtye mutta toisaalta myös myöntänyt sen moneen kertaan. Yhtye ei ole ilmeisesti koskaan pitänyt tyylinsä luokittelua kovin tärkeänä.
Yhdysvalloissa ja Britanniassa yhtyeen tyylisuuntana on pidetty myös glam metalin alalajia sleaze rockia, mutta itse asiassa sleazerock syntyi vasta Hanoi Rocksin vaikutuksesta. Ulkomailla yhtye yhdistetään toisinaan glam metaliin, hard rockiin tai heavy metaliin, mutta yleensä yhtyeen ei katsota edustavan mitään näistä tyylilajeista. -dokumentissa Hanoi Rocks noteerataan seitsemän muun glam-yhtyeen joukossa glam metalin tärkeimmäksi vaikuttajaksi.
Myöhempi Hanoi Rocks.
Myöhemmän vuonna 2001 perustetun Hanoi Rocksin musiikki oli tyyliltään alkuperäistä raskaampaa, efektipitoisempaa ja siinä kuuluu Michael Monroen soolotuotannon vaikutus. Esimerkiksi Michael Monroen Demolition 23. oli tyyliltään varsin lähellä myöhempää Hanoi Rocksia. McCoy oli sittemmin hyväksynyt Monroen oman sävellystyön, ja näitä Monroen omia kappaleita oli päätynyt uuden Hanoi Rocksin albumeille. Näissä kaikissa kappaleissa on voimakas hard rockin vaikutus. 2000-luvun Hanoi Rocks -tuotannossa kitarasoolot ovat lähes jokainen kitarasoolo "Another Hostile Takeoverista" lähtien efektillä sekoitettuja. Monroe on kieltänyt myöhemmän Hanoi Rocksin olevan glam rock -yhtye, eikä yhtye halunnut olla tyylillisesti sidoksissa 1980-luvun Hanoi Rocksiin muuten kuin esittämällä vanhoja hittejään. Yksi ratkaiseva ero on yhtyeessä rumpujen käyttö. Yhtyeen 1980-luvun rumpalit soittivat punktyylisesti yksinkertaisemmin. Hanoi Rocksin rumpali Lacu oli saanut enemmän vaikutteita hard rock- ja heviyhtyeistä.
Hanoi Rocksin kansainvälinen merkitys rock-musiikille ja- kulttuurille.
Hanoi Rocksin vaikutus on nähtävissä monen yhtyeen musiikissa ja tyylissä, kuten Guns N' Rosesissa, Mötley Crüessa, Poisonissa, Rattissa, Skid Row'ssa ja La Gunsissa. 1980-luvulla suosiossa olleen glam metal -tyylilajin syntyyn Hanoi Rocks vaikutti merkittävästi. Myös Billy Idol, Foo Fighters ja Manic Street Preachers ovat tunnustautuneet Hanoi Rocks-faneiksi. Foo Fightersin kitaristi Chris Shiflett aloitti kitaransoiton Andy McCoyn ja Hanoi Rocksin innoittamana. Hanoi Rocksilla oli merkityksensä myös punk-pohjaisen grungen kehittymiseen. Esimerkiksi Alice in Chains-yhtye soitti alkuaikoinaan Hanoi Rocksin "Taxi Driver"-kappaletta keikoillaan ja kyseinen kappale onkin tallentunut useille demoille ja bootleg-tallenteille. Myös Pearl Jamin kitaristi Mike McCready on kertonut, että yhtye yritti olla kuin Hanoi Rocks.
Hanoi Rocksia pidetään yhtenä oman tyylisuuntansa merkittävimmistä kokoonpanoista. Yhtye on myös valittu Suomipopin suurimmaksi yhtyeeksi. Axl Rosen mukaan Guns N' Rosesia ei olisi ilman Hanoi Rocksia. Suomessa, Ruotsissa, Japanissa ja Britanniassa syntyi useita Hanoi Rocksia aikanaan matkineita ja siitä vaikutteita saaneita yhtyeitä. 1980-luvulla näitä olivat Hanoi Rocksin lämmittelijänäkin toiminut Smack ja Pyhät Nuket (Nuket). Uudempia Hanoi Rocks-vaikutteisia suomalaisyhtyeitä ovat muiden muassa Negative ja The 69 Eyes. Ruotsin Hanoi Rocks -vaikutteisista yhtyeistä mainittakoon Backyard Babies ja Japanin yhtyeistä X Japan.
Aiheesta muualla.
*


Hohto.
Hohto ("The Shining") on amerikkalaisen kirjailijan Stephen Kingin vuonna 1977 julkaistu kauhuromaani. Se oli Kingin kolmas romaani ja varmisti hänelle paikan genren johtoasemassa.
Stephen King on kertonut uusimman Kuvun alla -romaaninsa jälkeen kirjoittavansa "Hohdolle" mahdollista jatko-osaa, joka toistaiseksi toimii työnimellä "Doctor Sleep".
Juoni.
Jack Torrance on entinen opettaja ja alkoholisti, ja kirjailija. Hän pääsee talonmieheksi vuoristossa sijaitsevaan Overlook-hotelliin talven ajaksi. Hotelli sijaitsee korkealla vuoristossa, Kalliovuorilla, Coloradossa. Sijaintinsa vuoksi se on auki ainoastaan huhtikuun alusta syyskuun loppuun. Jackin tehtävään kuuluu pitää lämmitystä päällä vuorotellen eri osissa hotellia, ja huolehdittava mahdollisten vahinkojen korjaamisesta. Hänen mukaansa hotelliin tulevat myös hänen vaimonsa Wendy ja viisivuotias poikansa Danny. Jackille kerrotaan työhaastattelussa kuitenkin, että aiemmin hotellin talvihoitajana toiminut mies, Delbert Grady tuli hotellissa hulluksi ja tappoi perheensä ja itsensä. Jack ottaa kuitenkin työn vastaan. Hotellissa on suuri aula, Colorado-sali jossa myös baari, ruokasali sekä useita sviittejä, myös hieno presidentinsviitti, josta avautuu upea näköala, sekä leikkikenttä ulkona. Stephen King kertoi saaneensa inspiraatiota kirjaansa Coloradossa sijaitsevasta todellisesta hotellista, Stanley Hotel:sta.
Danny tapaa hotellin kokin, Dick Halloranin, kun heille esitellään paikkoja hotellissa. Halloran kertoo Dannylle, että tällä on kyky "hohtaa" eli nähdä välähdyksiä tulevaisuudesta ja menneisyydestä ja kuulla toisten ajatuksia. Hän kykenee ottamaan myös yhteyden toiseen henkilöön joka hohtaa, vaikka tämä olisi kaukanakin. Halloranilla itselläänkin on tämä kyky. Hän kertoo Dannylle että on nähnyt hotellissa näkyjä, joista osa on pelottaviakin, ja että jos jotain tapahtuu, Danny voi kutsua hänet apuun hohdollaan.
Perhe jää hotelliin talveksi. Lähimpään kaupunkiin Sidewinderiin on noin 60 kilometriä, ja kun lumet satavat, jää perhe hotelliin eristyksiin. Heillä on ainoastaan moottorikelkka ja radio yhteyksinä ulkomaailmaan. Danny alkaa nähdä näkyjä hotellissa, ja pikkuhiljaa alkaa Jackin käytös muuttua. Hänen vanhat alkoholismiajan tapansa tulevat esiin ja hän alkaa käyttäytyä ärtyneesti. Pikkuhiljaa selviää, että hotelli haluaa Dannyn kyvyn itselleen – ja on valmis käyttämään hänen isäänsä välikappaleena.
Luomistyö.
Colodarossa sijaitseva Stanley Hotel toimi inspiraationa Stephen Kingille.
”Todellinen” Overlook-hotelli, Coloradossa sijaitseva Stanley Hotel, toimi Kingin inspiraation lähteenä. Syyskuussa 1974 King oli vieraana hotellissa, joka suljettaisiin pian talveksi. Hän on kertonut nähneensä hotellissa unen kolmivuotiaasta pojastaan, joka juoksi käytävällä, kirkui ja katseli olkansa yli. King kertoi, että kun hän heräsi, kirjan ainekset olivat hänen mielessään.
Stanley Hotel avattiin vuonna 1909 ja on toiminnassa edelleen. Hotellissa on vieraillut monia maineikkaita vieraita. Monet uskovat myös, että hotellissa kummittelee. Työntekijät ovat kertoneet kuulleensa juhlien ääniä juhlasalista, mutta mennessään saliin todenneet sen olevan tyhjä. Myös monet asiakkaat ovat kertoneet nähneensä aaveen huoneessaan yöllä. Ihmiset ovat väittäneet kuulleensa aulassa pianon soittoa. Ghost Hunters-TV-sarja on myös vieraillut hotellissa.
Filmatisoinnit.
Stanley Kubrick ohjasi kirjasta samannimisen elokuvan vuonna 1980. Elokuvassa sisäkohtaukset kuvattiin lavasteiden avulla Isossa-Britanniassa, mutta ulkokohtaukset todellisessa hotellissa, Timberline Lodgessa Oregonissa. King itse ei ollut tyytyväinen Kubrickin näkemykseen, ja vuonna 1997 tuotettiin uusi, Mick Garrisin ohjaama minisarja, joka perustuu tarkemmin Kingin teokseen. Sarja keskittyi kirjaa mukaillen enemmän tarinan yliluonnolliseen puoleen. Uudempi versio Hohdosta sai kuitenkin huonot arvostelut. Minisarjassa käytettiin Stanley Hotelia, Kingin inspiraation lähdettä. Sarjassa hotelli tuhoutuu, mutta rakennetaan kymmenen vuoden päästä uudelleen.


Helvetti.
a>, "Helvetti", paneeli triptyykistä "Maallisten ilojen puutarha", yksityiskohta, noin 1504–1510.
Helvetti on paikka tai tila, johon ihminen mo­nien uskontojen mukaan saattaa kuolemansa jälkeen joutua rikkomustensa vuoksi. Suoran aikakäsityksen uskonnoissa, kuten kristinuskossa ja islamissa, helvetti on yleensä ikuinen. Vastaavasti kiertävän aikakäsityksen uskonnoissa, kuten buddhalaisuudessa, helvetti on väliaikainen paikka ennen jälleensyntymistä.
Uskomus kuoleman jälkeisestä kärsimyksestä on vanha, mutta se ei esiinny kaikissa uskonnoissa. Monissa uskonnoissa tuonpuoleinen eli vainajala on unenomainen tila, johon ei välttämättä liitetä rangaistusta tai se on sivuosassa. Esimerkiksi muinaisten suomalaisten uskomuksissa kuolleet vaeltavat tuonelassa varjomaisina haamuina. Joissakin muinaiskulttuureissa kehittyi vähitellen käsitys, että vainajia punnittaisiin heidän elämänsä aikana tekemiensä tekojen mukaan. Hyvät teot saisivat kiitokset ja vastaavasti pahat teot rangaistukset.
Nykyuskonnoista kristillisessä ja islamilaisessa perinteessä helvetti on paikka, jossa ihminen saa kuolemansa jälkeen pahoista teoistaan ikuisen rangaistuksen. Juutalaisuudella ei ole selkeää helvettikäsitettä eikä tuonpuoleista. Hindulaisuuden ja buddhalaisuuden käsitys väliaikaisesta helvetistä liittyy ihmisen puhdistamiseen jälleensyntymistä varten. Taolaisuudessa, kungfutselaisuudessa ja šintolaisuudessa ei ole helvettiä, mutta se esiintyy perinteisessä kiinalaisessa mytologiassa.
Helvettiä on kuvattu runsaasti taiteessa ja kirjallisuudessa. Esimerkiksi Danten "Jumalainen näytelmä" ja John Miltonin "Kadotettu paratiisi" ovat kuuluisia tutkielmia ihmismielestä ja pahuudesta, jotka on puettu helvettinäyiksi. Sana "helvetti" on myös lainattu kirosanaksi suomen kieleen.
Sanan alkuperä.
Sana "helvetti" on tullut suomen kieleen muinaisruotsista, jossa sana "Hel-vite" viittaa manalan valtiattaren Helin rangaistukseen. Sana on siirtynyt useisiin eurooppalaisiin kieliin skandinaavisen mytologian kautta (esimerkiksi englannin "hell", saksan "Hölle").
Lähi-itä.
Sumerilaiset ja babylonialaiset uskoivat kuolleiden joutuvan maanalaiseen pimeyden ja kauhun valtakuntaan. Egyptiläiset uskoivat, että ihmisten teot punnitaan kuoleman jälkeen ja pahuudesta rangaistaan. Persialaisen zarathustralaisuuden mukaan pahat ihmiset joutuvat kuolemansa jälkeen kärsimykseen ja pimeyteen. Antiikin Kreikassa kaikkien vainajien uskottiin vaipuvan Haadekseen, mutta siellä kärsisivät vain pahimmat rikolliset.
Kaksoisvirranmaan uskonto.
Mesopotamialainen "Gilgameš"-eepos kertoo, miten päähenkilö Gilgamešin kuollut ystävä Enkidu palaa manalan varjoelämästä. Gilgameš vierailee maanalaisessa maailmassa, joka sijaitsee Mašu-vuoren juurella ja jonne aurinko laskeutuu öisin. Mesopotamialaisissa tarustoissa maanalainen maailma ei ollut ensisijaisesti rangaistuksen ja kärsimyksen olotila. Toisaalta kertomuksissa oli helvettiin viittaavia piirteitä, jotka kehittyivät ajan myötä muissa kulttuureissa.
Muinaisen Egyptin uskonto.
E. A. Wallis Budge, "Kuolleiden kirja", 1895.
Muinaisen Egyptin mytologiassa kuolleiden maan hallitsija oli kuollut, ylösnoussut ja jumalaksi muuttunut Osiris. Elävien jumala Ra liikkuu kohti kuolemaa ja kuolleiden jumala Osiris kohti elämää. Ra samastetaan aurinkoon ja Osiris vastaavasti maan alle.
Egyptiläinen Kuolleiden kirja antaa opastuksia ja ohjeita sielun kuolemanjälkeiseen matkalle kohti maanalaista maata eli duatia. Perillä sielua odottaa viimeinen tuomio. Osiriksen tuomioistuimen edessä Anubis-jumala punnitsee vaa'alla kuolleen teot siten, että toisella vaakakupilla on vainajan sydän ja toisella jumalatar Maatin sulka. Kirjurijumala Thot kirjaa julki tuodut asiat elämän kirjaan. Mikäli sielu on ollut rehellinen, hän jatkaa eteenpäin. Muussa tapauksessa sydän annetaan Ammit-pedon syötäväksi.
Zarathustralaisuus.
Muinaispersialainen zarathustralaisuus perustuu kaksijakoiseen todellisuuskäsitykseen, jossa hyvä ja paha taistelevat keskenään. Pahuuden henkilöitymä Ahriman eli "Angra Mainju" juonittelee jatkuvasti hyvyyden henkilöitymää Ahura Mazdaa eli "Ormuzdia" vastaan. Kumpikin voima vaikuttaa historiassa maailmanloppuun asti. Ihminen valitsee, kumman puolelle hän asettuu. Lopulta viimeisinä päivinä hyvä voittaa, mutta sitä ennen ihmiset elävät hyvän ja pahan sekoittumisen aikaa.
Zarathustralaisuudessa tuonpuoleisessa tapahtuva palkitseminen tai rangaistus liittyvät maailmanlopun tapahtumiin. Zarathustralaiset uskovat ylösnousemukseen, viimeiseen tuomioon, kuolemanjälkeiseen kidutukseen ja taivaan iloihin. Käsitys valosta ja pimeydestä sekä pahuuden henkilöitymästä – myöhemmin Saatanasta – Jumalan vastavoimana siirtyi juutalaisuuteen. Myöhemmin käsite siirtyi kristinuskoon ja islamiin.
Homeros ja varjoihmiset.
Gustave Doré, "Styks-joen ylitys", 1861.
Varhaisimmat viittaukset muinaiskreikkalaiseen vainajalaan eli Haadekseen ovat Homerokselta. Odysseian 11. kirjassa kerrotaan päähenkilö Odysseuksen käynnistä Haadeksessa. Odysseus kohtaa matkallaan varjomaisia haamuja, jotka ovat samannäköisiä kuin kuolinhetkellään. Odysseus tapaa myös toverinsa Elpenorin, ennustaja Teiresiaksen, oman äitinsä sekä manalan naisia. Homeroksen Haades on sumuinen ja surumielinen paikka, mutta siellä ei jouduta tilille elämän aikana tehdyistä pahoista teoista.
Tämän jälkeinen kreikkalainen mytologia täydensi Odysseian kuvausta Haadeksesta, joskaan ei aina johdonmukaisesti. Jumalten vallanjaossa Zeus saa taivaan, Poseidon meren ja Haades-jumala maanalaisen maailman. Eläville näkymätöntä ja maan alle kätkettyä valtakuntaa hallitsee Haades kiistattomana valtiaana. Hän poistui valtakunnasta vain kerran ja ryösti Persefonen puolisokseen maan päältä. Persefone oli alamaailman valtiatar, joka vietti puolet vuodesta Haadeksessa ja puolet maan päällä.
Haadeksen hallitsijat elivät sopusoinnussa ihmisten ja jumalten kanssa. Heitä kuvattiin synkiksi mutta oikeudenmukaisiksi. Tartaros oli paikka, jonne voitetut jumalat, henget ja titaanit vangittiin rangaistukseksi. Tartaros muodosti osan Haadesta, mutta alamaailmaan kuuluivat myös Elysionin kentät, onnellinen paikka, jonne sankarit pääsivät palkkioksi teoistaan kuoltuaan. Jotkut lähteet sijoittavat Elysionin kentät Kreikasta länteen sijaitseville saarille. Suurin osa kuolleista kreikkalaisessa tarustossa viettää aikansa vaellellen varjoina kukkakentillä Haadeksessa.
Kreikkalainen tarusto sisälsi kuvauksia matkoista Haadekseen, mutta kuolemanjälkeinen ei ollut siinä keskeisellä sijalla. Jumalia palvottiin velvollisuudesta ja siunausten saamiseksi, mutta itse Haades-jumalaa ei palvottu. Hän hoiti kuolleita eikä tarvinnut elävien palvontaa. Toisaalta eräissä kreikkalaisissa mysteeriuskonnoissa kuolemanjälkeiseen kohtaloon saattoi vaikuttaa erilaisilla rituaaleilla. Tästä esimerkkinä olivat Eleusiin mysteerit, jonka menoihin osallistuville luvattiin parempaa osaa tuonpuoleisessa. Vastaavasti orfilaisuudessa puhdistettiin rituaaleilla sielu pahuudesta.
Platonin ajatukset tuonpuoleisesta.
Platonin mukaan järkisielu on kuolematon ja syntyy uudelleen.
Filosofi Platon kirjoitti myös tuonpuoleisesta. Hän käsitteli kuolemanjälkeistä elämää teoksissaan "Gorgias", "Faidon" ja "Valtio". Yhteistä kertomuksille on, että vainajan suojelushenki opastaa sielun Haadekseen. Jotkut epäpuhtaat sielut vastustavat matkaa ja jäävät joksikin aikaa kummituksiksi hautausmaalle, mutta myöhemmin heidätkin tempaistaan väkisin mukaan.
"Gorgias"-teoksessa vainaja joutuu kuoleman jälkeen kolmen tuomarin eteen, joiksi Zeus on valinnut kolme kuollutta poikaansa. Tuomarit tuomitsevat oikeamielisesti puhdassieluiset autuaiden saarelle ja pahantekijät Tartarokseen kärsimään tekojaan vastaavan rangaistuksen. Vain kaikkein pahimpien rangaistus kestää ikuisesti. Murhaajien kidutukset lakkaavat vasta kun heidän uhrinsa anovat heille armoa.
"Valtio"-teoksessa esitellään Er-niminen sotilas, joka kuolee taistelussa, mutta palaa kahdentoista päivän kuluttua kertomaan kuolemanjälkeisestä maailmasta. Pahojen ihmisten kidutuksen lisäksi Er näki jälleensyntymisen täytäntöönpanon. Ensiksi paikalle ryömi maan alta likaisia sieluja, kun vastaavasti taivaalta laskeutui puhtaita sieluja. Syntisten vaivat olivat kestäneet tuhat vuotta, ja he itkivät surkeaa kohtaloaan, kun vastaavasti puhtaat sielut kuvailivat ihanaa kokemustaan. Tämän jälkeen arvottiin järjestysnumero seuraavaa elämää varten, mutta itse järjestyksellä ei ollut väliä, sillä kukin poimi sieluaan vastaavan numeron. Mitä syvällisemmin henkilö toteuttaa hyveitä ja filosofista elämäntapaa, sitä viisaamman valinnan hän tekee. Er laittoi merkille, että suurin osa taivaan iloista tulleista teki typerän valinnan.
Platonin ajatus sielun kuolemattomuudesta jäi elämään. Myöhemmin kristityt omaksuivat monet Platonin ajatukset lukuun ottamatta oppia sielunvaelluksesta. Platonin näkemyksen mukaan maailmanrakentaja eli demiurgi loi sielun kuolemattomuuden. Tämä ajatus siirtyi myöhemmin filosofis-uskonnolliseen gnostilaisuuteen, mutta vastaavasti valtavirran kristityt tuomitsivat ajatuksen demiurgista alempana luojajumalana harhaoppisena.
Vergiliuksen kuvaus Haadeksesta.
William Blake, "Dante ja Vergilius helvetin porteilla", noin 1824–27.
Roomalainen runoilija Vergilius sai runsaasti vaikutteita Homerokselta ja kreikkalaisesta mytologiasta. Hän kuvaa manalaa eepoksensa "Aeneis" kuudennessa kirjassa. Aeneis-teoksesta tuli Rooman valtakunnan kansalliseepos.
Vergiliuksen helvetissä pahantekijää rangaistiin rikoksistaan sopivalla tavalla. Eepoksessa matka Haadekseen alkaa pääsankari Aeneaksen rantautumisella Italian Latiumin alueelle. Tarina muistuttaa pitkälti Odysseuksen matkaa. Aeneas matkaa alas Haadekseen yhdessä tietäjänaisen eli sibyllan kanssa. Heitä ympäröivät matkalla henkilöitymät: Murhe, Huolet, Taudit, Vanhuus, Pelko, Nälkä, Puute, Vaiva, Himot, Riita, Sota sekä näiden lisäksi Kuolema ja tämän velipuoli Uni.
Aeneas ja sibylla kohtaavat Haadeksessa aluksi erilaisia hirviöitä. Tämän jälkeen he ylittävät Styks-virran sen humoristiseksi kuvatun lautturin Kharonin avulla. Rannalla kaksikko pääsee unilääkkeitä syöttämällä kolmipäisen koiran Kerberoksen vartioimasta luolasta sisään. Haadeksen ensimmäisessä osastossa vikisevät sylivauvojen sielut ja lähistöllä majailevat itsemurhaajat. Seuraavassa osastossa ovat lemmentuskaiset, ja pääsankari Aeneas kohtaa siellä kuolleen rakastajattarensa Didon. Itkien Aeneas siirtyy seuraavaan osastoon, jossa ovat sotasankarit. Tämän jälkeen polku haarautuu. Oikea tie johtaa Kuoleman herran linnan kautta Elysion-onnelaan, ja vasen tie taas kidutuksiin.
Aeneas erottaa silmillään Haadeksen alimman tason eli Tartaroksen kuilun lähellä linnan, joka sijaitsee liekehtivän Flegethon-virran keskellä. Aeneas kuulee sieltä kidutuksen ääniä ja pyytää sibyllaa kertomaan vasemmasta tiestä. Tästä alkaa eepoksen varsinainen helvetin kuvaus. Sibyllan mukaan tuomari Rhadamanthys tutkii vainajien teot. Syylliset joutuvat Teisifonen ruoskittavaksi, ja tämän jälkeen heidät pudotetaan tartaroksen kuiluun. Syvimmällä ovat jumalia vastaan nousseet titaanit. Pahojen ihmisten piinojen määrä on lukematon, koska ihmisen pahuus on pohjaton.
Myöhemmin valoisilla Elysionin kentillä Aeneas kuulee, etteivät Tartaroksen rangaistukset ole ikuisia. Ne puhdistaisivat pahat sielut, jotta ihmiset voisivat palata takaisin elämään. Aeneas löytää isänsä Anhiseksen, mutta ei voi halata häntä. Syy on Odysseuksen retkistä tuttu tilanne, jossa haamu väistyy kolmesti kuin kevyt tuuli. Ankhiseksen mukaan kunkin ihmisen sielu on osa maailmansielua. Paha ja aineellisuus samentavat todellisuuden tajun, ja tämän vuoksi sielut joutuvat kuoleman jälkeen puhdistettavaksi. Joillekin tuskat ovat niin ankarat, että he haihtuvat tuulien tielle pimeyteen, kun taas toiset selviävät kärsimyksistä. Kun tuhatvuotinen kärsimys on ohi, sielut ovat valmiina uuteen elämään.
Myöhemmin kristityt saivat runsaasti vaikutteita Vergiliuksen Haadeksesta. Hänen eepoksensa esittelemä malli sielujen puhdistamisesta toimi myöhemmän kristillisen kiirastulen esikuvana.
Kuolleet eivät tiedä mitään.
Juutalaisuuden pyhästä kirjasta käytetään nimitystä Tanak. Kristinuskossa kirja on Vanha testamentti. Tanakin vanhimmat osat on ajoitettu 1000-luvun eaa. alkupuolelle ja nuorimmat 160-luvulle eaa. Tanakiin ei kuulu ajatusta kuolemanjälkeisestä elämästä, jossa oikeamieliset saisivat palkkion ja vastaavasti pahantekijät saisivat rangaistuksen. Kun ihminen kuolee, hän haihtuu pois. Jumala palkitsee ja rankaisee vain eläviä. Helvetti tuli mukaan vasta nuorempien juutalaisuuden tekstien syntyessä, eivätkä ne päätyneet Tanakin ohjeelliseen tekstikokoelmaan.
Tanakin mukaan todellinen elämä on mahdollista vain noudattamalla Jumalan käskyjä. Jumalan tahtoa tottelemalla saa elää, mutta tahdon torjumalla joutuu kuolemaan. Kuolemalla ei tarkoitettu pelkästään ajan päättymistä vaan myös moraalista mahtia. Hepreankielinen sana šeol tarkoittaa vainajien valtakunnan lisäksi kuoleman mahtia, joka pyrkii jatkuvasti saamaan ihmiset omaan kitaansa. Sana šeol on suomennettu luterilaisen kirkon käännöksessä tuonelaksi. Tanakissa sielu on yhtä kuin elävä ihminen. Vainajille ei saanut tuoda uhreja eikä heitä saanut manata esille.
Viittauksia varjoelämään.
Joissakin Tanakin kohdissa on viittauksia siihen, että vainaja ei häviä tyhjiin vaan siirtyy johonkin paikkaan. Sana šeol mainitaan kirjan sivuilla 66 kertaa. Muita aihetta sivuavia mainintoja ovat kuoppa, hauta ja kadotus. Myöhemmin kristityt pitivät näitä kaikkia viittauksina helvettiin. Varhaiskristityt lukivat pääsääntöisesti kreikankielistä Septuaginta-käännöstä, jossa "šeol" käännettiin kreikan kielen sanaksi "haades". Tämä aiheutti heidän mielissään sekoittumisen tutumpaan kreikkalaisen ja roomalaisen uskonnon tuonpuoleiseen.
Kaikissa Tanakin teksteissä on viittauksia epämääräiseen varjoelämään, mutta vain nuoremmissa teksteissä on alustavaa ylösnousemukseen viittaavaa aineistoa. Viittaukset ovat lähinnä runollisia eivätkä selkeitä teologisia opetuksia. Tekstit viittaavat siihen, että kansan keskuudessa oli historian saatossa hyvin monimuotoisia näkemyksiä kuolemanjälkeisyydestä. Viittaukset haudantakaiseen ovat kielikuvallinen tapa kertoa, etteivät elämän kärsimykset vaivaa enää kuollutta. Tanakin näkemys vainajien olotilasta ei ole yhtenäinen, mutta virallinen juutalainen teologia lähtee siitä, että vainajat häviävät olemattomiin.
Tanakin kohdat, joista löytyy runollisia tai kirjaimellisempiakin viittauksia tuonpuoleiseen, eivät ole merkkejä suuremmasta opillisesta kokonaisuudesta, joka voitaisiin koota yhteen. Sen sijaan Tanakista löytyy runsaasti perusteluita Viimeiselle tuomiolle. Ajatus Jumalan vihasta ja tuomiosta kulkee punaisena lankana Israelin kansan historiassa. Syntisten kohtalona tulee olemaan kauhea kuolema maan päällä ja häviäminen olemattomiin. Tästä poikkeuksena on Danielin kirja, joka lupaa tuonpuoleista piinaa.
Hellenistisen ajan helvettioppi.
Palestiinan alue kuului hellenistisen kulttuurin vaikutuspiiriin. Vuosien 200 eaa.–200 jaa. välillä juutalaiseen kirjallisuuteen ilmestyi runsaasti vaikutteita idästä ja lännestä. Nämä kirjat jäivät pääsääntöisesti pois Tanakin kokoelmasta, eli ne ovat apokryfisia kirjoja. Lännestä saatiin kreikkalainen näkemys sielun kuolemattomuudesta. Vastaavasti idästä saatiin zarathustralaisuuden näkemys hyvä ja pahan välisestä taistelusta. Sielun ja ruumiin erottaminen toisistaan oli vallankumouksellista juutalaisessa uskonnossa. Tunnetuin hellenistinen juutalaisfilosofi oli Filon Aleksandrialainen, joka pyrki yhdistämään Platonin ajattelua ja Tanakin oppeja. Juutalaisen historioitsijan Josefuksen mukaan essealaiset – jotka todennäköisesti kirjoittivat Kuolleenmeren kääröt – uskoivat sielun olevan kuolematon ja pahojen sielujen kärsivän ikuisista rangaistuksissa tuonpuoleisessa.
Kenties varhaisin maininta suoranaisesta juutalaisesta helvetistä löytyy virallisen tekstikokoelman ulkopuolisesta Ensimmäisessä Henokin kirjassa. Henokin nimiin laitetun 100-luvulla eaa. syntyneen kirjan mukaan tuonpuoleisessa on neljä varastoa, joissa sielut odottavat tuomiota. Ensimmäisessä varastossa ovat puhtaat ja toisessa syntiset. Kolmannessa ovat väkivaltaisesti kuolleet, jotka tulevat tuomiopäivänä syyttämään tappajiaan. Neljännessä varastossa ovat puolisyntiset sielut, jotka eivät pääse tuomiolle, vaan he jäävät pysyvästi varastoon.
Varsinainen helvetti on gehenna. Alun perin nimellä tarkoitettiin Ge-Hinnomin laaksoa Jerusalemin lounaispuolella. Israelin kuningaskunnan aikana siellä harjoitettiin palvontamenoja, joihin kuului lasten polttaminen uhreina Moolok-jumalalle. Hellenistisellä ajalla nimi miellettiin syntisten rangaistuspaikaksi. Kreikkalaisen Tartaroksen tapaan se oli syvä kuilu. Profeetta Jesajan mainitsema sammumaton tuli muuttui kansan mielessä polttavaksi kidutustavaksi. Perinne alkoi puhua tulisesta järvestä tai jopa merestä.
Näkemykset Gehennan kestävyydestä vaihtelevat. Yksien kirjoittajien mielestä syntisten tuskat päättyvät tietyn ajan kuluttua, ja he yksinkertaisesti tuhoutuvat. Toisten mukaan syntisten piinat kestävät ikuisesti. Ikuinen rangaistus perustuu kreikkalaiseen käsitykseen sielujen katoamattomuudesta.
Myös Saatana ja hänen enkelinsä tuomitaan lopulta. Jobin kirjassa Saatana ei ole niinkään paha olento, vaan Jumala lähettää hänet koettelemaan Jobia. Myöhemmin Saatanasta tulee pahantahtoinen Jumalan ja ihmisten vihollinen. Tanakin näkemyksen mukaan Jumala on sekä hyvä että paha. Vasta kolmannella vuosisadalla kristityt omaksuivat kaksijakoisen näkemyksen, jonka mukaan Jumala ja Saatana ovat toistensa vastakohtia.
Hellenistisen ajan farisealaiset alkoivat opettaa sielun kuolemattomuutta. Yläluokkaiset saddukeukset sen sijaan hylkäsivät uudet vaikutteet eivätkä odottaneet mitään kuolemanjälkeistä elämää. Jerusalemin temppelituhon myötä vuonna 70 saddukeukset menettivät merkityksenä. Tämän jälkeen farisealaisten opetuksista tuli juutalaisuuden kantava voima.
Uuden testamentin vaihtoehdot.
Julius Schnorr von Carolsfeldin kuvitusta kuvaraamattuun "Die Bibel in Bildern" vuodelta 1860.
Kristinuskon helvetti perustuu lähes kokonaan Uuteen testamenttiin. Vanhassa Testamentissa helvettiä ei juuri mainita Danielin kirjaa lukuun ottamatta, ja kysymys kuolemanjälkeisen elämän olemassaolosta on tulkinnanvarainen. Uudesta testamentista löytyvät tuhoutuminen olemattomiin, sielujen rappeutuminen varjomaisiksi haamuiksi, ikuinen piinahelvetti ja oppi pelastautumisesta. Jeesuksen puheissa lähetetään syntiset ikuiseen tuleen itkemään ja kiristelemään hampaitaan. Paavalin mukaan taas pelastuksen ja ikuisen elämän vastakohta oli kuolema ja häviäminen olemattomiin.
Kristinuskon valtasuuntaus valitsi vaihtoehdoista piinahelvetin, vaikka se perustui vain kouralliseen Uuden testamentin tekstejä, joista tärkeimmät löytyvät Matteuksen evankeliumista ja Johanneksen ilmestyksestä. Kilpailevana vaihtoehtona olisi voinut olla Paavalin kirjeiden ja Johanneksen evankeliumin näkemys kadotettujen tuhoutumisesta. Kristikunnan alun teologiassa keskusteltiin mahdollisesta syntisten sielujen olemattomiin häviämisestä eli tyhjiinraukeamisesta sekä kaikkien mahdollisuudesta pelastua. Nämä näkökannat hävisivät, ja viimeistään keskiajan kynnyksellä piinahelvetistä tuli ainoa mahdollinen tulkinta.
Syntiset eivät ole kristinuskon helvetin tulessa yksin, sillä siellä ovat myös Saatana ja hänen joukkonsa. Saatana on kristityille selkeä Jumalan vastustaja ja vihollinen. Hän keksii nerokkaita juonia pahuuden edistämiseksi. Uudessa testamentissa käydään maailmojen sota, jossa on kolme suurta ratkaisutaistelua. Ensimmäisessä sodassa Saatana pudotettiin alas taivaasta. Toisen sodan Saatana hävisi Jeesukselle hänen kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan. Kolmas ja viimeinen sota käydään historian loppuessa.
Alkukristillisyyden helvettioppi.
Kirkkoisä Tertullianuksen (noin 155–230) teos "Näytöksistä" ylisti syntisten rankaisemista helvetissä.
Kristinuskon helvettiopiksi vakiintui kolme asiaa. Ensimmäinen oli oppi ihmiskunnan jaosta kahtia hyviin ja pahoihin, mikä tarkoitti, että kaikkien pelastuminen ei ole mahdollista. Toisen opin mukaan sielu on ikuinen, joten helvettikin on ikuinen. Kolmanneksi kehittyi oppi kiirastulesta.
Kristinuskon levittäminen oli myös helvettiopin levittämistä. Ensiksi ei-kristityille kerrottiin huono sanoma, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat synnin vallassa ja matkalla kadotukseen. Tämän jälkeen kerrottiin hyvä sanoma, jossa Kristuksen puoleen kääntyvät vapautuvat synneistä ja helvetin otteesta. Kristittyjen mukaan mielenmuutos on tehtävä tämän elämän aikana, sillä tuonpuoleisessa se ei ole enää mahdollista. Ei-kristitylle kuulijakunnalle käsite synti ei ollut uutta, mutta ikuinen tuonpuoleinen kauhu oli.
Helvetti antoi myös kristinuskon marttyyreille voimaa ja lohdutusta kestää kidutukset, sillä vainoajia tultaisiin rankaisemaan teoistaan tuonpuoleisessa. Kolmannen vuosisadan kirkkoisien Irenaeuksen ja Tertullianuksen mukaan helvetissä tullaan rankaisemaan ruumiillisesti tulella polttamalla. Kuitenkaan tuli ei kuluta kohdettaan vaan polttaa ihmistä ikuisesti, joten se on moninkertaisesti kauheampaa. Rangaistuksella on myös aste-eroja riippuen ihmisen maanpäällisistä synneistä.
Kristinuskon ylösnousemus ja viimeinen tuomio tulevat tapahtumaan historian päättyessä, joten sielujen täytyy odottaa sitä jossain. Syntyi käsite sielujen varastopaikasta, jota jotkut nimittivät Abrahamin helmaksi ja vielä useammat Haadekseksi. Välitilalla ei ollut suurtakaan merkitystä helvettikäsitykselle. Useimpien mukaan sielu on samassa helvetissä, jossa ensimmäisessä ollaan ilman ruumista ja toisessa ruumiin kanssa. Tosin ruumiin saamisen arveltiin lisäävän helvetin tuskaa.
Vanhan testamentin hepreankielinen "šeol" käännettiin kreikankielellä "Haadekseksi". Vastaavasti latinankielisessä Raamatussa, Vulgatassa, puhuttiin jo "infernuksesta". Näin jo kristittyjen raamatunkäännökset tekivät Vanhan testamentin epämääräisestä tuonpuoleisesta selkeän kuolemanjälkeisen välitilan tai helvetin. Virallisesti sielun katoaminen kuoleman jälkeen eli tyhjiinraukeaminen torjuttiin Konstantinopolin toisessa kirkolliskokouksessa vuonna 553. Näin piinahelvetti jäi ainoaksi oikeaksi tulkinnaksi tuhanneksi vuodeksi, kunnes reformaation yhteydessä otettiin esille toisenlaisiakin näkemyksiä.
Piinahelvetin ja kiirastulen kirkkoisä Augustinus.
Kirkkoisä Augustinus vaikutti kirkolliseen helvettikäsitykseen enemmän kuin kukaan muu hänen jälkeensä. Häntä voidaan pitää myös kiirastuliopin isänä. Parhaiten Augustinus tunnetaan armo-opistaan, mutta hänen helvettioppinsa ovat kolikon toinen puoli. Augustinukselle maailmanhistoria on hyvän ja pahan – Jumalan ja Saatanan – välistä taistelua. Se tulee päättymään pahan lopulliseen kuoliniskuun ja syntisten joutumiseen ikuiseen helvettiin.
Augustinuksen mukaan suurin osa ihmisistä tulee joutumaan helvettiin. Taivaaseen pääsevät vain harvat ja valitut. Näkemystään hän perusteli Jumalan oikeudenmukaisuudella. Samoihin aikoihin vaikuttanut Johannes Krysostomos laski, että tuhansista ihmisistä tuskin satakaan pelastuu. Tämä ajattelutapa oli hyvin yleinen suurten teologien keskuudessa keskiajalla ja pitkälle nykyaikaan asti. Alkuaikojen kirkkoisien näkemys pelastuvien pienestä määrästä selittyy osittain kristittyjen vähemmistöasemalla myöhäisantiikkin aikana. Samalla kristittyjen sisällä vaikutti erilaisia suuntauksia, joista kirkkoisät tuomitsivat monet harhaoppisina ja pelottelivat vastapuolta helvetillä.
Ennen Augustinusta myöhäisantiikin aikana esiintyi näkemys kaikkien pelastumisesta. Kirkkoisä Klemens Aleksandrialaisen mukaan Jumala kurittaa kasvatustarkoituksessa vain lyhyen aikaa tuonpuoleisessa. Syntisten sielut puhdistetaan, heidät käännetään oikeaan suuntaan, ja he palaavat Jumalan yhteyteen. Kirkkoisä Origeneksen mukaan Saatanakin tulee lopulta pelastumaan. Origenes esitti, että helvetti on syntisille ikuinen, mutta historian lopussa sielut palaavat takaisin alkutilaan Jumalan yhteyteen. Origeneksen pelastusmallia kutsutaan nimellä "apokatastasis pantoon" tai lyhyemmin apokatastasis-oppi. Kirkkoisä Gregorios Nyssalainen seurasi Origeneksen perusajatusta ja ymmärsi helvetin rangaistuksen olevan parantavaa kurittamista, joka kestää kauan mutta ei loputtomasti.
Augustinus hyökkäsi apokatastasis-oppia vastaan rajusti. Hän esitti myöhemmin yleisesti hyväksytyn opin, jonka mukaan kuoleman hetkellä syntisen tahto jäätyy paikoilleen, eikä hän voi enää parantua tai muuttua. Näiden ajatusten pohjalta Konstantinopolin toinen kirkolliskokous hylkäsi Origeneksen ajatukset harhaoppisina. Yleisin perustelu vastustaa kaikkien pelastumista oli käytännöllinen: mikäli ikuinen helvetti poistuisi, niin moraalilta putoaisi pohja ja kristinuskon harjoittaminen tulisi tarpeettomaksi.
Augustinuksen käsityksiä kehiteltiin edelleen keskiajalla. Välitila hylättiin tarpeettomana, ja sielujen arveltiin menevän kuoleman jälkeen välittömästi helvettiin. Samaten rangaistukset jaettiin kahteen lajiin: tulessa kärsimiseen sekä Jumalan läheisyyden puutteeseen. Oppineet pitivät kauheampana rangaistuksena pelastuksen ja Jumalan läsnäolon menettämistä. Sen sijaan kansan parissa saarnaajat maalailivat kuulijakunnalle mieluummin ruumiillisia rangaistuksia. Kirkkoa pidettiin ainoana paikkana, missä sielut olisivat turvassa helvetiltä. Kirkosta erottaminen merkitsi vaaraa joutua helvettiin, ja se toimikin papiston aseena kristinuskon siveyttä rikkovia maallisia ruhtinaita ja harhaoppisia vastaan.
Keskiajan tuhatvuotinen maanpäällinen helvetti.
Franz Xaver Schmädlin kuvaveistoksen yksityiskohta Marienmünster-kirkossa kuvaa sieluja kiirastulessa, 1738–1739.
Keskiajan kristillinen filosofia eli skolastiikka eritteli järjestelmällisesti helvettiä ja kiirastulta. Skolastikot rakensivat kourallisesta Raamatun tekstikohtia yksityiskohtaisen ja kokonaisvaltaisen kuvauksen helvetistä, kiirastulesta ja taivaasta. Rakennelmat pystytettiin antiikin filosofien ja arvostettujen kirkkoisien ajatuksien pohjalle.
Filosofi Tuomas Akvinolainen kuvasi hyvin yksityiskohtaisesti helvetin kauhuja. Kadotetut joutuvat liikkumattomaan maanalaiseen helvettiin ruumiillisessa muodossa. Syntiset eivät pysty vuodattamaan kyyneleitä, joten he itkevät mielensä sisällä. Kadotettuja rangaistaan äärimmäisellä kylmällä ja kuumalla. Syntiset eivät saa mukaansa edes hyviä muistoja tuottamaan heille iloa, vaan Jumalan rangaistukset ovat koko ajan mielessä. Kadotetut vihaavat Jumalan heille langettamaa oikeudenmukaista rangaistusta, mutta eivät itse Jumalaa.
Myös kastamattomat lapset joutuvat helvettiin perisyntinsä tähden. Augustinus oli hyvin jyrkkä tästä ja tuomitsi vauvatkin helvettiin. Tuomas oli astetta lievempi ja katsoi, että kastamattomat lapset siirtyvät limbukseen. Siellä ei ole hyvää eikä pahaa. Tämä katolisen kirkon oppi on edelleen voimassa, vaikkakin uudelleenarvioitavana.
Helvetin ohella kirkon oppeihin kuului myös kiirastuli, joka kuitenkin on ilmapiiriltään toiveikkaampi. Helvetin tapaan myös kiirastulessa kärsivät syntiset sielut, mutta eivät ikuisesti, vaan sinne joutuneet pääsevät tietyn ajan kuluttua taivaaseen. Lisäksi he jo kiirastulessa ollessaan saavat maan päältä eläviltä apua messujen, almujen, esirukouksien ja hyvien tekojen muodossa. Maanpäällinen apu saattaa lyhentää kiirastulessa vietettyä aikaa. Kiirastuli on sielun viimeinen mahdollisuus vapautua synneistä ja valmistautua kuolemanjälkeiseen elämään taivaassa.
Oppi kiirastulesta syntyi vähitellen Augustinuksen ajatuksesta, että kaikkia kristittyjä ei ehditä puhdistaa maanpäällisen elämän aikana. Augustinus ei käyttänyt sanaa kiirastuli, vaan puhui puhdistavasta tulesta ja kärsimyksestä. Skolastikot veivät kiirastulen huippuunsa erittelemällä syyllisyyden ja rangaistuksen. Rangaistuksen voi välttää katumuksella. Käytännössä tämä johti syntien tunnustamiseen papille, mikä käytäntö virallistettiin ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 1215.
Kiirastuli julistettiin useimpien kirkkokuntien viralliseksi opiksi Lyonin toisessa kirkolliskokouksessa vuonna 1274, ja se vahvistettiin vielä Trentonin kirkolliskokouksessa vuosina 1545–1563. Myöhäiskeskiajalla kirkolla uskottiin olevan valta vapauttaa ihminen kokonaan synneistä. Kirkko saattoi jakaa omista taivaassa sijaitsevista hyvien tekojensa varastosta anteeksiantoja ihmisille. Tätä käsitettä nimitettiin aneeksi. Keskiajan loppuvaiheessa ihmiset maksoivat papeille, jotta nämä järjestäisivät yksityismessun tietylle vainajalle. Kiirastuli-oppi oli voimakkaimmillaan 1200–1500-luvuilla.
Danten helvetti.
Domenico di Michelino, "Danten Jumalainen näytelmä", 1465.
Helvetistä kirjoitettiin keskiajalla satoja kirjallisia kertomuksia. Unien tai valveunien aikana hengellisen helvettinäyn kokeneet henkilöt kertoivat kokemuksistaan papeille tai munkeille, jotka kirjoittivat ne ylös. Kuvitteellisia helvettinäkyjä sepitettiin kristillisessä perinteessä jo toiselta vuosisadalta lähtien. Näistä varhaisista ilmestyskirjoista eli apokalypseista kaksi on noussut erityisen merkittäviksi: Pietarin ilmestys ja Paavalin ilmestys. Molemmat ovat Raamatun ulkopuolelle jääneitä kirjoja eli apokryfisiä kirjoja.
Italialaisen Dante Alighierin kolmiosainen runoteos "Jumalainen näytelmä" ("Divina commedia") 1300-luvun alusta kertoo kirjoittajansa matkasta helvetin ja kiirastulen kautta paratiisiin. Ensimmäinen osa "Inferno" syventyy helvettiin ja on näistä kirjoista kuuluisin. Helvetti kuvataan siinä eräänlaisen ohuehkon kannen peittämäksi suppilomaiseksi, maan alaiseksi kuiluksi, joka ulottuu maapallon keskipisteeseen saakka. Maan keskipisteeseen on vangittuna kaikkien syntien ja petturuuden isä Lucifer. Suppilo jakautuu yhdeksään sisäkkäiseen piiriin, joista kukin on omistettu tietylle synnille. Lisäksi helvetin portin liepeillä parveilee joukko pelkureiden sieluja, jotka eivät kelpaa edes helvettiin. Helvetin eri piireissä ja osastoissa sielut kärsivät syntinsä mukaisesta rangaistuksesta. Danten luoma helvetti on monipuolinen ja tarkasti järjestetty syntien museo. Syntien rangaistukset vaihtelevat hirmumyrskystä piinaaviin sairauksiin ja tulisateesta jäiseen vankilaan. Dante uskoi helvetin, kiirastulen ja taivaan olemassaoloon, mutta ei kuvitellut niiden olevan juuri hänen kuvaamiensa paikkojen näköisiä.
Danten "Jumalainen näytelmä" on Tuomas Akvinolaisen "Summa theologiaen" jälkeen keskiajan luetuin ja tutkituin kirja. Teoksen yksityiskohtaisuus ja runous saivat lukijakunnan vakuuttumaan sen kirjoittajan jumalallisesta innoituksesta. Teoksen kuvaukset vaikuttivat suuresti myöhempiin taiteilijoihin, jotka maalasivat tai kirjoittivat helvetistä. Teos on inspiroinut lukuisten kuvitusten lisäksi myös yksittäisiä taideteoksia. Erityisesti tarina Paolon ja Francescan kielletyn rakkauden kohtalosta helvetin ikuisessa hirmumyrskyssä on innoittanut taiteilijoita. Toisaalta teoksen täydellisyys kääntyi myös itse uskoa vastaan. Danten teos tunnustettiin kuvitteelliseksi, mikä sai monet epäilemään muitakin vanhoja helvettikuvauksia.
Reformaatio kyseenalaisti kiirastulen.
William-Adolphe Bouguereau, "Dante ja Vergilius Helvetissä", 1850.
Reformaatio synty kyseenalaisti 1500-luvulta lähtien katolisen näkemyksen. Protestantit hyväksyivät helvetin, mutta eivät kiirastulta, sillä se ei perustunut Raamattuun. Katoliset myönsivät kiirastulen ohuen perustan Raamatussa, mutta vetosivat kirkon perinteeseen, kirkkoisiin ja moniin kirkolliskokouksiin. Protestanttien mukaan kirkko on saattanut erehtyä ja uskovaisten on syytä palata takaisin Raamattuun.
Ensimmäiset askeleet kiirastulen kyseenalaistamiseen otti Erasmus Rotterdamilainen satiirisilla kirjoituksillaan. Saksalainen pappi Martti Luther meni pidemmälle ja väitti suoraan, että kiirastulelle ei löydy Raamatusta perusteita. Samoin Luther ei löytänyt kiirastulta kirkkoisien kirjoituksista ja huomautti, että ortodoksinen kirkko ei ollut koskaan hyväksynyt kiirastulta. Protestantit hylkäsivät kiirastulen sekä kastamattomien lasten limbuksen. Raamatun maailmaan mahtuisi vain taivas ja helvetti. Muu kirkollinen perinne helvetistä sen sijaan kelpasi lähes sellaisenaan protestanteille, ja ikuinen piinahelvetti sai luvan jatkaa.
Lutherin mukaan syntiinlankeemus on vienyt ihmisiltä heidän oman tahtonsa. Jumala määrää ennalta, ketkä pelastuvat ja ketkä eivät. Myöhempi luterilaisuus irtisanoutui tästä predestinaatio- eli ennaltamääräytymisopista ja esitti, että Jumala kutsuu kaikkia pelastukseen, mutta kaikki eivät ota sitä vastaan. Jean Calvin korosti Lutheriakin jyrkemmin ennaltamääräytymistä. Myöhemmin Calvinin ajatuksien pohjalle rakennettujen reformoitujen kirkkojen mukaan Jumala on hyvä ja on päättänyt lopulta pelastaa kaikki.
Katolinen kirkko vastasi reformaatioon niin sanotulla katolisella reformaatiolla. Helvetin yksityiskohtien levittäminen oli muodostunut liian viihteelliseksi. Katolinen kirkko hillitsi helvettiin liittyviä kulkueita, juhlia ja näytelmiä. Trenton kirkolliskokouksessa katolinen kirkko toisti skolastikkojen osoittaman linjan. Kokous päätti pitää kiinni kiirastulesta ja aneista, mutta niiden väärinkäyttö haluttiin kitkeä pois. Reformaation aikana protestantit ja myöhemmin myös katoliset nostivat Saatanan maan päälle. Aseman muutos johtui Raamatun maininnasta, että Saatana tullaan heittämään tuliseen järveen historian lopussa.
Kirjallisuudessa nähtiin vielä yksi suuri helvettiteos, kun John Milton kirjoitti kertovan runoelman "Kadotettu paratiisi" vuonna 1667.
Valistusaika.
Valistusajalla todellisuutta tutkittiin järjen valossa. Myös tuonpuoleinen, kirkko ja Raamattu joutuivat arvostelun kohteiksi. Osa teologiasta irrottautui kirkollisesta hallinnasta. Syntyi nykyaikainen teologinen raamatuntutkimus eli eksegetiikka, joka näki Raamatun kirjat niiden historiallista taustaa vasten. Uusi tutkimus rapautti helvettiopin perusteita.
Monet valistusajan ajattelijat ja teologit päättelivät helvetin rangaistuksen olevan rajallinen, koska jumalainen valokin on rajallinen. Samaten pääteltiin, että koska ihminen on rajallinen, niin myös hänen tekemänsä synnitkin ovat rajallisia. Samaten arvosteltiin ikuisen sielun käsitettä, sillä ajateltiin, että luonnossakaan mikään ei ole ikuista. Jotkut päättelivät, että mitään aineetonta todellisuutta ei edes ole, mutta toisten mielestä tässä mentiin jo liian pitkälle. Useat valistusajan filosofeista vastustivat helvettiä tai, kuten David Hume, uskontoa yleensäkin. Voltairen mukaan helvetti on persialaisten, kaldealaisten, egyptiläisten ja kreikkalaisten uskomus, johon Israelin kansa ei uskonut. Arthur Schopenhauerin mukaan ainoa helvetti ja kiirastuli ovat nykyinen maailma.
Arvostelusta huolimatta kirkkokunnat olivat 1600–1800-luvuilla yksimielisiä, että suurin osa ihmisistä joutuu helvettiin. Tätä helvetin oikeudenmukaisuutta perusteltiin ihmisen vapaalla tahdolla – ihminen tuomitsee itse itsensä helvettiin. Samaten helvetin ikuisuudesta pidettiin kiinni sen perusteella, että syntisen ihmisen asenne on ja pysyy Jumalan vastaisena.
Uudet kristilliset liikkeet.
Kaikki eivät olleet tyytyväisiä järkeistettyyn uskoon. 1600–1700-lukujen taitteessa syntyi omakohtaista ja kokemuksellista uskonelämää korostavia liikkeitä. Niitä kutsutaan yhteisnimellä herätyskristillisyys eli evankelikalismi. Liikkeiden mukaan uskoon ei synnytä, vaan siihen on itse herättävä. Varhaisimmat herätysliikkeet olivat Englannissa syntynyt puritanismi ja Saksassa syntynyt pietismi. Molemmille herätysliikkeille helvetin vaara oli todellinen, ja pelkästään nimellisellä kristityllä oli vaarana joutua helvetin lieskoihin, ellei hän tehnyt heti parannusta. Herätyssaarnaajat kuvailivat yksityiskohtaisesti helvetin kauhuja kuulijakunnalle ja kehottivat tottelemaan Jumalan säännöksiä eikä etsimään lievennyksiä niihin.
Myös ajatus kaikkien pelastumisesta teki paluuta. Kirkkoisä Origeneksen vanha – aikoinaan harhaoppisena hylätty – ajatus sai vuosien kuluessa pientä, mutta lisääntyvää kannatusta. Universalismia edustivat 1700-luvulla uudet englantilaiset ja amerikkalaiset ajattelijat, joista merkittävämmäksi nousi Charles Chauncy. Hänen mukaansa ikuinen piinahelvetti on mahdoton, koska tällöin Saatanan voitto ja Aadamin lankeemus olisivat merkittävämpiä tapahtumia kuin Kristuksen pelastus. Universalismia repivät myöhemmin sisäiset ristiriidat, ja kristillistä oppia karsittiin niin reilusti, että muut kristilliset suuntaukset katsoivat liikkeen ajautuneen kristinuskon ulkopuolelle. Toinen vastaavia ajatuksia sisältänyt unitaarinen liike syntyi 1600-luvun alussa Englannissa torjumaan kirkon kolminaisuusoppia. Useimmat universalistisesti ajattelevista eivät liittyneet näihin liikkeisiin. Jotkut katsoivat, ettei kaikkien pelastumista ollut hyvä julistaa julkisesti, vaan hengellisesti riittävän kypsän ihmisen täytyy oivaltaa tämä ajatus itse.
Näiden kahden äärisuunnan – herätyksen ja universalismin – lisäksi myös sielun katoaminen eli tyhjiinraukeaminen teki paluuta. Tätä ajatusta sivusi myös deismi, jossa Jumalaa pidettiin kaiken alullepanijana, joka ei puutu myöhemmin historian kulkuun. Tyhjiinraukeamiseen liittyvä annihilaatio-oppi sai heikosti kannatusta ennen 1800-lukua. Merkittävin annihilationismia kannattanut liike oli 1800-luvun puolivälissä milleriläisestä adventismista erkaantunut seitsemännen päivän adventistit eli Adventtikirkko. Se syntyi Pohjois-Amerikassa toisen herätysliikeaallon myötä. Toinen milleriläisestä adventismista 1870-luvulla itsenäistynyt Jehovan todistajat -liike omaksui myös tyhjiinraukeamisopin.
Nykyisiä näkemyksiä.
Nykyaikana, 1900-luvulta lähtien, helvetin ongelmallisuus on kristinuskossa lisääntynyt. Kirkollinen kahden tuhannen vuoden helvettiperinne on tullut uudessa teologiassa kyseenalaiseksi. Samalla annihilaatio-oppi – tai sielun tyhjiinraukeaminen – on saanut teologien tukea puolelleen, vaikkakaan se ei ole saavuttanut virallista tukea kristillisiltä suuntauksilta lukuun ottamatta yksittäisiä herätysliikkeitä. Karkeasti jakaen nykyisten kristillisten teologien johtopäätökset ovat joko sielun katoaminen tai ikuinen kärsimys. Toisinaan teologit liikkuvat näiden kahden välisellä rajamaalla, ja kirjoittajan lopullinen kanta jää epäselväksi.
Katolisuudessa oppi kiirastulesta on jopa helvettiä keskeisempi. Kiirastulessa sieluja piinataan tietyn ajan ja ne kamppailevat taivaan ja helvetin välillä. Elossa olevien ihmisten rukoukset, sielunmessut ja aneet auttavat kuolleen sielun pääsemistä kiirastulesta taivaaseen.
Islam.
Persialainen 1400-luvun piirros esittää Muhammadin käyntiä Helvetissä buraqin kyydissä.
Islamin uskossa Helvetti ja Paratiisi liittyvät historian viimeisten päivien tapahtumiin. Koraanin toistuvina teemoina on usko tuomiopäivään ja tuonpuoleisessa tapahtuvaan rangaistukseen tai palkitsemiseen. Koraanissa korostetaan yhteisöllistä vastuuta vähäosaisista sekä uskonnollisia velvoitteita. Vastaavasti raskain synti on usko monijumalaisuuteen. Ylösnousemus koskee sekä sielua että ruumista. Tuomiopäivän tapahtumat ovat saaneet vaikutteita Lähi-idän vanhasta perinteestä.
Islamissa kaikella Jumalan luomalla on alku ja loppu. Koraanin mukaan viimeisinä päivinä maa järkkyy, vuoret murenevat, meret nousevat, aurinko pimenee, tähdet putoavat taivaalta ja taivas katoaa. Jumala jakaa viimeisenä päivänä tuomioita, ja ainoastaan profeetta Muhammad voi vedota häneen syntisten puolesta. Jumala on armollinen, mutta ei anna anteeksi muiden jumalien asettamista rinnalleen.
Tuomiopäivänä synnintekijät punnitaan jättimäisellä vaa'alla. Toisessa vaakakupissa ihmisen synnit ja toisessa pieni paperilappu, jossa on islamin uskontunnustus eli šahada. Vaikeimpana tehtävänä pidetään Siratin sillan ylittämistä. Siltaa kuvataan hiustakin kapeammaksi ja miekkaa terävämmäksi. Silta näyttää syntisestä kapealta ja hurskaasta leveältä. Syntiset putoavat sillalta Helvetin tuleen, missä henget eli džinnit tunkevat ihmisten suihin kuumia ketjuja ja vetävät niitä ulos takapuolesta.
Buddhalaisuus ja hindulaisuus.
Hindulaisuudessa keskeisiä käsitteitä ovat sielunvaellus ja karma. Kuolemassa sielu eli atman purkautuu, mutta karma jää olemaan. Kaikkeudella ja historialla ei ole alkua eikä loppua, vaan sielu on ikuisessa kierrossa. Karma johtaa jälleensyntymiseen, jossa voimat pyrkivät tasapainoon. Mikäli ihminen on kerännyt viimeisimmässä elämässä paljon hyviä tekoja, hän pääsee väliaikaisesti paratiisimaiseen tilaan, mutta lopulta hän joutuu syntymään uudelleen ja palaamaan takaisin kiertoon. Tästä sielunvaelluksesta pystyy vapautumaan purkamalla karman ja saavuttamalla brahman-nirvanan.
Varhainen hindulaisuus ei uskonut taivaaseen tai helvettiin. Varhaisempien käsitysten mukaan ihminen liittyi kuoleman jälkeen osaksi luontoa toisessa elämänmuodossa. Vedalainen kulttuuri keskittyi terveelliseen ja täyteläiseen elämään ilman tuonpuoleisesta murehtimisesta. Myöhemmin Veda-kirjojen kaanoniin tuli mainintoja jälleensyntymisestä sekä taivaasta. Yleisen näkemyksen mukaan taivas on jossain ylhäällä. Sitä hallitsee Indra ja helvettiä vastaavasti Yama. Mahabharata-eepoksen mukaan synneistä joutuu kärsimään helvetissä. Eepoksen
Bhagavad Gita-osiosta löytyvät ohjeet taivaaseen pääsystä tai helvettiin joutumisesta. Taivaaseen pääsee kahta tietä: nöyryydellä ja oikeudenmukaisuudella sekä rukouksilla ja rituaaleilla. Syntien tekemistä tulee välttää, sillä ne periytyvät tuleville sukupolville.
Buddhalaisuuden näkemys elämänkiertokulusta on lähellä hindulaisuuden näkemystä. Merkittävin ero on siinä, että buddhalaisuus katsoo sielun eli atmanin olevan harha. Toisaalta Gautama Buddha ei suoraan kieltänyt atmanin olemassaoloa. Niinpä buddhalaiset painottavat käsitettä jälleensyntymä ja käsitettä sieluttomuus tai tyhjyys eli anatta. Buddhalaisuudessa aineeton mieli on olemassa ikuisesti, vaikkakin se muuttaa muotoa ja tasoa jatkuvasti.
Klassinen buddhalaisuus määrittelee viisi tai kuusi olemassaolon valtakuntaa, joihin voi päätyä jälleensyntyneenä.
Helvetin maailman tehtävänä on toimia väliaikaisena puhdistuspaikkana pahantekijöille. Narakat ovat kuvausten mukaan joko äärimmäisen kylmiä tai äärimmäisen kuumia. Ne, joilla on kuoleman hetkellä paljon huonoa karmaa, voivat uudelleensyntyä narakaan, jossa heidän huono karmansa vähenee kärsimyksen kautta. Huonon karman vähennyttyä he voivat syntyä uudelleen esimerkiksi ihmisinä, eläiminä tai nälkäisinä kummituksina.
Lähi-itä.
Lähi-itä on toiminut monien nykyisten maailmanuskontojen perustamispaikkana. Abrahamilaisiin uskontoihin lukeutuva bahailaisuus on yksi maailman nuorimpia maailmanuskontoja. Siyyid Ali Muhammadin – myöhemmin Báb – perustama herätysliike toimi islamin toiseksi suurimman suuntauksen, šiialaisuuden, sisällä. Báb ennusti imaami Mahdin tuloa, ja lopulta liike erkaantui islamista omaksi uskonnokseen vuonna 1848. Varsinaisen bahailaisuuden perusti Bábin seuraaja Mírzá Husayn-`Alí eli Bahá'u'lláh. Hän julisti itsensä Mahdiksi ja saarnasi hänessä täyttyvän Mooseksen, Jeesuksen ja Muhammadin opetukset. Bahailaisuus ei hyväksy helvettiä paikkana, vaan ennemminkin erotuksena jumaluudesta.
Itä-Aasia.
Kiinalainen kirjakuvitus 1800-luvulta esittää syntisten kidutusta diyun eli helvetin kuudennella tasolla.
Itäaasialaisista uskonnoista taolaisuuden juuret ovat syvällä kiinalaisessa mytologiassa noin 2000-luvulta eaa. Varsinainen taolaisuus juontuu Laozin nimiin laitetuista kirjoituksista noin 500-luvulta eaa. Tao tarkoittaa koko kaikkeuden alkuvoimaa, ja se on läsnä kaikissa esineissä ja olennoissa. Taolaisuudessa vaikuttaa kaksi vastakohtaa, yin ja yang, joiden välinen jännite luo kolme aarretta: taivaan, maan ja ihmiskunnan. Alkuperäisessä taolaisuudessa ei ole jumalia, mutta niitä palvotaan uskonnon kansanomaisissa muunnelmissa. Taolaisuudesta on useita muunnelmia ja kuva tuonpuoleisesta, tai helvetistä, on epäselvä. Jotkut ovat sitä mieltä, ettei taolaisuudessa ole helvettiä ollenkaan, mutta etenkin perinteisessä kiinalaisessa mytologiassa helvetti, diyu, on yleinen uskomus.
Kungfutselaisuus perustuu Kongfuzin opetuksiin ja sanoihin. Hänen mukaansa taivas ja maa olisivat sopusoinnussa, jos kaikki tottelisivat ylempiään, ja nämä kohtelisivat oikeudenmukaisesti alempiaan. Kongfuzi ei kertonut mitään tuonpuoleisesta. Kungfutselaisuuden mukaan tietoisuus päättyy kuolemaan. Ihmisen on kuitenkin jatkettava esi-isiensä kunnioitusta tätä varten perustetulla alttarilla joko kotona tai temppelissä.
Šintolaisuus syntyi 500-luvulla Japanissa erotuksena buddhalaisuudesta ja kungfutselaisuudesta. Uskonnossa on tärkeää kamien eli lukemattomien jumalien ja henkien kunnioittaminen. Vaikka jumalia on monia, vain jotkut niistä ovat huomattavassa asemassa. Tärkein on aurinkojumalatar Amaterasu. Hänen uskotaan lähettäneen pojanpoikansa Ninigi-no-Mikoton maan päälle, joka vastaavasti perusti Japanin keisarihuoneen.
Amerikat.
Mayojen käsityksen mukaan sielu matkaa kuoleman jälkeen maanalaiseen maailmaan, Xibalbaan. Ihminen kohtaa siellä koettelemuksia, voittaa kuoleman ja uudelleensyntyy. Mayojen Popol vuh -eepoksessa esiintyvää Xibalbaa hallitsevat tautien ja kuoleman jumalat.
Evankelis-luterilainen kirkko.
Katolisen kristinuskon kaudella taivaaseen tai helvettiin päästiin kiirastulen myötä ja myöhemmin luterilaisuudessa suoraan jompaankumpaan. Suomalaiset, omaperäiset herätysliikkeet syntyivät 1700–1800-luvuilla. Ne saarnasivat eurooppalaisten esikuviensa tavoin Jumalan johdatusta tai Saatanan eksytystä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisältä kasvoi 1900-luvulla uusia herätysliikkeitä – niin sanottu viides herätysliike – jotka nousivat kirkon vapaamielistä helvettikäsitystä vastaan.
Helvetin merkitys evankelis-luterilaisen kirkon sisällä väheni merkittävästi 1900-luvun jälkipuolella. Nykykirkolle helvetti on arka aihe, josta saarnoissakin yleensä vältetään puhumasta. Yleisemmällä tasolla viitataan kadotukseen ja kirkkohistoriaan, mutta pidemmälle ei juuri mennä. Vuonna 1997 pastori Antti Kylliäinen julkaisi kirjan "Kaikki pääsevät taivaaseen". Kylliäisen mukaan helvettioppi on ristiriidassa muun kristillisen uskon kanssa, ja siitä tulisi luopua. Kirja nosti kohua ja harhaoppisuuskanteluita. Dosentti Kari Kuulan kirjassa "Helvetin historia" vuodelta 2006 käydään yksityiskohtaisesti läpi kristillisen helvetin historia ja nykytila. Kuulan mukaan helvetti on nykyiselle luterilaiselle kirkolle ikään kuin perheenjäsenen juoppous, jonka kaikki tietävät ja joka vaikuttaa kaikkeen, mutta josta ei koskaan haluta puhua avoimesti.
Helvetin kita nielee syntisiä. Yksityiskohta Lohjan kirkon kattomaalauksesta.
Kirkon julkisessa sanastossa helvetti on muuttunut kadotukseksi.
Sanomalehti Aamulehden vuonna 2004 teettämässä tutkimuksessa 48 prosenttia suomalaisista ei uskonut helvetin olemassaoloon. 44 prosenttia uskoi, että helvetti oli todellinen. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon työntekijöistä 30 prosenttia epäili helvetin olemassaoloa.
Ortodoksinen kirkko.
Suomen ortodoksisen kirkon mukaan sielu pääsee ikuiseen elämään, mikäli ihminen on rakastanut maan päällä Jumalan Sanaa ja Kirkkoa. Helvettiin joutuvat ne, jotka ovat tietoisesti seuranneet himojaan. Ihminen voittaa maan päällä himot Jumalan armon avulla. Mikäli ihminen lähtee iäisyyteen himoista parantumattomana, hän jää pysyvästi siihen tilaan. Helvetissä ihminen jumittuu epätoivoiseen tilaan, jossa himoista ei voi vapautua eikä niitä voi tyydyttää. Syntinen ihminen voi vielä pelastua Jumalan armosta, mikäli hän ei ole luopunut Kristuksesta.
Ortodoksisen kirkon mukaan helvetti koskee aikuisia. Kastetut ja kuolleet lapset kirkko lukee taivaan hyvyyksistä osallisiin ihmisiin. Kastamattomista lapsista ei olla varmoja. Ortodoksinen kirkko kehottaa rukoilemaan myös kuolleiden puolesta. Rukoilu ei tapahdu hyötymistarkoituksessa, vaan Jumala tekee minkä parhaaksi näkee.


Hindi.
Hindi (हिन्दी) on eräs maailman puhutuimmista kielistä. Sitä puhuu äidinkielenään yli 360 miljoonaa ihmistä maailmassa. Toisena kielenä hindiä puhuvia on satoja miljoonia. Suuruusarviot vaihtelevat maailman toiseksi ja neljänneksi puhutuimman kielen välillä (muut: kiina, espanja ja englanti).
Hindi on Intian toinen virallinen kieli. Suurin osa hindiä äidinkielenään puhuvista asuu Intian pohjoisosissa Biharin, Jharkhandin, Uttarakhandin, Madhya Pradeshin, Rajasthanin, Uttar Pradeshin, Chhattisgarhin, Himachal Pradeshin, Haryanan, Delhin ja Maharashtran osavaltioissa, joissa sillä on virallisen kielen asema myös osavaltiotasolla. Hindiä vähintäänkin ymmärretään laajalti myös muualla Intiassa.
Hindi kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan indoarjalaiseen kieliryhmään. Sitä kirjoitetaan devanagari-aakkosin.
Hindin sanasto on hyvin suurelta osin periytynyt sanskritista. Lisäksi siinä on huomattavasti vaikutteita persiasta, arabiasta ja siirtomaa-ajalta lähtien myös englannista. Hindi ja urdu ovat hyvin läheisiä sukukieliä ja niiden puhujat ymmärtävät toisiaan. Urdua kirjoitetaan kuitenkin arabialaisella merkistöllä ja sanskritin sijaan se ottaa lainasanoja arabiasta. Kielten välillä yhä syvenevästä juovasta huolimatta voidaan hindi ja urdu nähdä saman kielen kahtena muotona ja käyttää kielistä yhteisnimitystä "hindustani" tai "hindi-urdu".


Helmikuu.
Helmikuu on vuoden toinen kuukausi. Sitä edeltää tammikuu ja sitä seuraa maaliskuu. Helmikuussa on 28 päivää, karkausvuonna 29 päivää. Vuonna 1712 Ruotsissa ja Suomessa helmikuussa oli poikkeuksellisesti 30 päivää.
Suomessa helmikuu on etelässä iltapäivien pidentymisen ja kovien pakkasten ja korkeiden nietosten aikaa. Pohjoisessa se on ensimmäisten kunnolla aurinkoisten päivien, ja rajujen pakkasten aikaa. Etelä-Suomessa voi helmikuun lopulla ensimmäistä kertaa vuodessa aurinkoisena päivänä tuntea auringon lämmittävän vaikutuksen iholla.
Helmikuun keskilämpötilat eri puolella Suomea vaihtelevat. Vantaalla helmikuun keskilämpötila on noin -6 astetta, Lahdessa noin -7,5 astetta, Tampereella noin -8 astetta, Kuopiossa noin -9,5 astetta, Oulussa noin -9,5 astetta ja Sodankylässä noin -12 astetta. Etelä-Suomessa tyypillinen päivälämpötila vaihtelee nollakelistä kahteenkymmeneen pakkasasteeseen, riippuen mereistä lämpöä tuovien matalapaineiden reiteistä ja arktisista kylmänpurkauksista, keskimäärin Etelä-Suomessa on helmikuussa 3 astetta pakkasta päivällä. Pohjois-Suomessa sen sijaan lämpötila on yleensä tasaisesti päivisin noin -10 asteen molemmin puolin.
Sanonta "helmikuu helistää" tarkoittaa kuukaudelle tyypillisiä kovia pakkasia, Helmikuu onkin vuoden kylmintä aikaa, Etelä-Suomessakin on usein kireitä pakkasia. Helmikuussa on Etelä-Suomessakin vain harvoin lumettomia kausia. Helmikuun loppuvaiheessa lämpötilat alkavat hitaasti kohota, vaikka pakkaset jatkuvat Etelä-Suomessakin pitkälle maaliskuulle. Helmikuussa sataa todella niukasti, muttei yhtä niukasti, kuin maaliskuussa. Pitkän harmaan ajan jälkeen saadaan yhä enemmän ja enemmän auringonpaistetunteja. Helmikuu onkin kylmyydestään huolimatta melko selkeäsäinen kuukausi. Tiaiset aloittavat helmikuulla vienon liverryksensä myös Lapissa. Helmikuussa päivät pitenevät entisestään, vaikkakin ne ovatkin edelleen öitä lyhyempiä koko Suomessa. Lapissa on etelää pimeämpää, vaikkakin kaamos on jo ohi.
Helmikuun sanotaan saaneen nimensä puun oksien jäähelmistä, joita syntyy tällöin Etelä-Suomessa kun tyypillisesti tammikuun lopun suojasään jälkeen pakkanen taas äkkiä kiristyy. Vanha kansa odotti innokkaasti ensimmäistä sydäntalven suojaa, koska siitä laskettiin olevan 200 päivää rukiin tuleentumiseen.
Helmikuun latinankielinen nimi "Februarius" tulee sanasta "februa", joka oli roomalaisten sovinto- ja puhdistusjuhla. Helmikuussa valmistauduttiin puhdistautumismenoin ja sovintouhrein uuden vuoden tuloon ja uuteen alkuun. Ennen Julius Caesarin kalenteriuudistusta helmikuu oli roomalaisessa kalenterissa vuoden viimeinen kuukausi.
Vuonna 1899 Nikolai II:n helmikuun manifesti aloitti Suomessa sortokauden.
Helmikuussa on juhla laskiainen jota vietetään seitsemää viikkoa ennen pääsiäistä. Lisäksi helmikuun 14.päivä on ystävänpäivä.
Suomessa talvi on kovimmillaan helmikuun alussa ja se on vuoden kylmin kuukausi.


Havanna.
Havanna () on Kuuban pääkaupunki ja 2,2 miljoonan asukkaan väkiluvullaan Karibian suurin kaupunki. Kaupunkia ympäröivällä alueella on yli 3,5 miljoonaa asukasta.
Kaupunki muodostaa myös yhden Kuuban neljästätoista provinssista.
Maantiede ja ilmasto.
Havanna sijaitsee Kuuban luoteisrannikolla Floridansalmen rannalla noin 370 kilometriä Miamista lounaaseen.
Ilmasto on Havannassa, kuten lähes koko Kuubassa, ympärivuotisesti trooppinen. Lämpötiloja tasaa sijainti pasaatituulien vyöhykkeellä. Tammikuun keskilämpötila on 22 °C ja heinäkuussa 28 °C. Aika ajoin kaupunkiin osuu pyörremyrskyjä, vaikka se ei ole niille yhtä altis kuin muu Kuuba.
Historia.
Konkistadori Diego Velázquez de Cuéllar perusti kaupungin vuonna 1515, tosin Kuuban etelärannikolle, josta se siirrettiin pohjoisrannikolle nykyiseen paikkaansa 1519. Havannasta tuli Espanjan Kuuban-siirtokunnan pääkaupunki 1607 ja uuden maailman pääsatama.
Bukkaneerit polttivat Havannan vuonna 1538 ja se ryöstettiin 1553 ja 1555. Britit valtasivat kaupungin 1762 ja vaihtoivat sen Floridaan seuraavana vuonna. Tämän jälkeen espanjalaiset tekivät siitä Amerikkojen parhaiten linnoitetun kaupungin.
1920-luvulla kieltolain aikaan Havannasta tuli suosittu yhdysvaltalaisturistien kohde. Suurin osa yökerhoista ja kasinoista suljettiin Kuuban vallankumouksen ja kauppasaarron jälkeen 1959.
Nähtävyydet.
Havannan vanha siirtomaatyylinen keskusta, La Habana Vieja, on UNESCO:n maailmanperintöluettelon kohde. Rantabulevardi el Malecón alkaa vanhasta kaupungista ja päättyy Miramariin noin viiden kilometrin päähän. Chinatown on kiinalaisten asuttama kaupunginosa, jossa on mielenkiintoisia rakennuksia.
Liikenne.
Kaupungissa sijaitsee Jose Martín kansainvälinen lentoasema. Rautatiet omistaa ja niillä liikennöi UFC-yhtiö "(Union For Railways of Cuba)". Bussiyhteyksiä hoitaa kaksi yhtiötä Omnibus Metropolitans (OM) ja Metrobus-yhtiöt.
Hallinto.
Kaupunkia johtaa kaupunkineuvosto ja pormestari, joka on johtava virkahenkilö. Kaupunki on itsenäinen kansallisesta hallinnosta budjetointi lukuun ottamatta. Kuuban kommunistinen puolue, armeija ja Vallankumouksen puolustuksen komitea (CDR) ovat johtavassa asemassa maassa.
Arkkitehtuuri.
Havannan arkkitehtuuri varjoisine pylväskäytävineen ja espanjalaisine vaikutteineen on ainutlaatuista. Se muistuttaa Sevillan, Cadizin ja Granadan vanhoja rakennuksia. Kaupungin taloudellisen loiston päivät olivat 1800-luvun puolivälissä, kun sokerin ja kahvin tuotanto oli kannattavimmillaan. Rikkaat siirtomaaisännät jäljittelivät kotiseutujensa vauraiden talojen lisäksi ranskalaista tyyliä.


Hallitus.
Hallitus on organisaation, esimerkiksi yhtiön tai yhdistyksen hallinnosta vastaava toimielin. Hallitusta saatetaan nimittää johtokunnaksi, toimikunnaksi tai muuksi vastaavaksi. Yleensä hallituksen jäsenet valitsee sen yläpuolinen päättävä elin kuten yhtiökokous, yhdistyksen yleinen kokous, edustajisto, valtuusto tai muu vastaava elin. Säätiön hallitus voi olla itseään täydentävä tai jonkin ulkopuolisen tahon nimittämä.
Yhtiön hallitus.
Osuuskunnalla ja osakeyhtiöllä on oltava hallitus, jonka jäsenet valitsee yhtiöjärjestyksen mukaan joko yhtiökokous tai osuuskunnan tapauksessa edustajisto. Pienemmissä yhtiöissä hallituksen muodostaa toimiva johto, mutta suuremmissa yhtiöissä hallitus ei yleensä ole osa toimivaa johtoa vaan toimitusjohtaja on hallituksen ulkopuolinen. Suuret yhtiöt pyrkivät monesti valitsemaan hallitukseensa ulkopuolisia "hallitusammattilaisia", kun pienet luottavat lähipiiriin.
Yhdistyksen hallitus.
Lisäksi käytäntö sanelee, että monessa yhdistyksessa hallituksen jäsenet myös hoitavat monia muita käytännön tehtäviä.


Teräväpiirtotelevisio.
a> on tulevaisuuden formaatti esimerkiksi elokuvateatteriesityksiin).
Teräväpiirtotelevisio-nimitystä käytetään seuraavan sukupolven televisiotekniikasta. Se on digitaalitelevision kehitysaskel kohti tarkempaa kuvaa ja parempaa ääntä. Tekniikka tunnetaan myös lyhenteellä HDTV (). Aikaisempaan tekniikkaan (SDTV) muutoksena HDTV-lähetykset lähetetään ainoastaan 16:9-kuvasuhteella. PAL-järjestelmän 576i-kuva korvataan suuremmilla resoluutioilla, jotka ovat minimissään 720p (1280 × 720 pikseliä) ja maksimissaan 1080i ja 1080p (1920 × 1080 pikseliä). TV-valmistajat käyttävät markkinoinnissaan HD ready -merkintää ilmaisemaan TV:n HDTV-yhteensopivuutta. Full HD -markkinointitermillä puolestaan tarkoitetaan täysteräväpiirtotelevisiota, joka pystyy esittämään 1920 × 1080 -resoluution näytöllään ilman skaalausta.
HDTV-standardi.
HDTV-lähetykset ovat digitaalisia, mutta sen lisäksi ne voivat nykyisellään olla jopa yli viisi kertaa tarkempia kuin perustarkkuuden SDTV-lähetykset. Suurin videokuvan siirrolla demonstroitu tarkkuus on 7 680 × 4 320 pikseliä (UHDV), mutta kaupallisesti tällä hetkellä tarkimpia formaatteja ovat 1080p ja 1080i. Kuvan pakkaustekniikka on yleensä MPEG-2, mutta yhä useampi kanava käyttää jo tehokkaampaa MPEG-4-kuvanpakkausalgoritmia.
Standardin mukaiset resoluutiot.
HDTV parantaa kuvanlaatua tavalliseen SDTV:hen nähden lisäämällä pystytarkkuutta 576:sta 1080:een pikseliin, mikä viisinkertaistaa kuvan tarkkuuden. Toinen lähetystapa on progressiivinen kuva 720:llä pystypikselillä, joka on yli kaksi kertaa SDTV:tä tarkempi. Standardien tarkat nimet ovat 720p, 1080i ja 1080p. 1080i on analogisen TV-tekniikan tapaan lomitettu, eli pystypikselit piirretään riveittäin joka toinen kerrallaan. 1080p-formaatti piirtää kuvan kokonaisuudessaan eli lomittelemattomana kuten tietokonenäytöt. Molemmissa tavoissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Lomittelematon eli progressiivinen 1080p on kuvaltaan häiriöttömämpi, koska se ei väreile lomitellun tapaan ja liikeessä ei esiinny sahalaitaisuutta. 1080p:n avulla progressiivinen materiaali, esimerkiksi elokuvat, saadaan välitettyä koteihin paremmalla tarkkuudella. HDTV-lähetykset on määritelty näille kahdelle eri näyttötarkkuudelle.
HDTV:n etuna on se, että lähetykset eivät ole sidottuja yhteen kuvaformaattiin kuten SDTV:ssä, vaan kanava voi päättää materiaalistaan riippuen missä formaatissa se tulee kuvamateriaalin lähettämään. Vaihtoehtoja on monia, kuvaruudun päivitysnopeudessa, progressiivisessa ja lomitellussa kuvapäivityksessä. Nykyisellä tekniikalla ei kuitenkaan voida lähettää yli 30 kokokuvaa sekunnissa esittäviä 1080p-lähetyksiä. Kuva lähetetään 16:9-kuvasuhteella. Silti elokuvasisältöön voidaan vielä lisätä ylä- ja alalaitaan mustat reunukset, tosin kapeammat kuin vanhan polven 4:3-televisioissa lisätään.
Teräväpiirtokuvan parempi laatu perustuu suuremman resoluution lisäksi katodisädeputkea pienempiin kuvaelementteihin, joiden sininen, vihreä ja punainen väriosa sijaitsevat lähempänä toisiaan. 16:9-kuvaformaatin SDTV-kuvassa pikselit ovat suorakulmioita, jotka ovat leveämpiä kuin ovat korkeita. 16:9-kuvasuhde onkin SDTV:ssä venytetty tavallisesta 4:3-kuvasta, kun taas HD-tasoisessa kuvassa pikselit muodostavat neliöitä kolmesta eri värikomponentista. HDTV:n (Full HD) kuvassa pikselit kuvaruudulla ovat viisi kertaa pienempiä kuin vastaavan kokoisessa SDTV:ssä.
Ääni.
Ääni lähetyksissä on AC-3-standardilla (Dolby Digital) purettavaa kotiteattereihin sopivaa 5.1-monikanavaääntä. AC-3:lla saavutetaan hyvä pakkaussuhde säilyttäen hyvä äänenlaatu toistossa. HDTV:ssä ei kuitenkaan käytetä kaikkia AC-3-standardin ominaisuuksia, ainoastaan HDTV:hen soveltuvat osat ovat mukana. Lyhyesti sanottuna HDTV:ssä alkuperäinen äänilähde ensin pakataan pienempään tilaan paketeiksi ja sitten lähetetään. Lähetys vastaanotetaan kuluttajan vastaanottimessa ja puretaan lähetyspaketista. Tämän jälkeen itse informaatio voidaan purkaa kuultavaksi ääneksi. Vastaavantasoisen äänen lähettäminen olisi mahdollista myös nykyisessä digi-TV:ssä, mutta esimerkiksi Yle pidättäytyy siitä, koska ääni veisi 0,5 Mb/s enemmän kaistaa. HD DVD- ja Blu-ray-levyillä käytetään häviötöntä Dolby TrueHD, DTS-HD Master Audio tai LPCM -ääntä, jotka voivat olla peräti 7.1-kanavaisia. TV-lähetyksissä häviöttömiä ääniformaatteja ei todennäköisesti nähdä lähiaikoina suuren kaistantarpeen takia.
Historia.
Japanissa ja Pohjois-Amerikassa käytetyn NTSC-TV-järjestelmän värien laatu ja 480 juovan pystyresoluutio on niin huono, että järjestelmä ei yllä laadultaan Euroopassa käytetyn PALin tasolle. Paineet paremman TV-kuvan saamiseksi näin olivat Japanissa ja Pohjois-Amerikassa suuret. HDTV:n suunnittelun aloittivat Japanissa 1960-luvun lopulla NHK:n (Nippon hōsō kyōkai) ja Sony. Tutkimusta johti tohtori Takashi Fujio. Aluksi kaksinkertaistettiin analogisten lähetysten juovaluku. Analogisia teräväpiirtolähetyksiä tarjottiin vain rajatulla alueella. NHK aloitti HDTV-lähetykset digitaalisten televisiolähetysten myötä Suur-Tokion ja Osakan alueella vuonna 2004.
1980-luvun alussa elokuvatuottajille tarjottiin HDTV-ratkaisua, jonka Sony ja NHK olivat kehittäneet 1970-luvun lopulla. Tämän järjestelmän nimi oli NHK Hi-Vision. Kun huomattiin, mitä etuja HDTV toi tavalliseen elokuvaukseen, lähdettiin sitä kehittämään kaupallisempaan käyttöön. Tämän jälkeen HDTV koki vastaavanlaisen ongelman kuin mitä väritelevisio koki 1950-luvulla: tehdäkö uudesta yhteensopiva nykyisten TV-standardien kanssa, vai vain lähettää samanaikaisesti lähetyksiä ymmärtäen, että vanhempi versio kuihtuu pois ajan kuluessa.
1980-luvun Suomessa Radio- ja televisiotekniikan tutkimus Oy (RTT) alan teollisuuden, tutkimuslaitosten ja Yleisradion yhteisyhtiö aloitti analogisten teräväpiirtotelevisiolähetysten kehittämisen. Nokia ajoi hanketta voimakkaasti. Ongelma oli siinä, että sitä yritettiin toteuttaa analogiatekniikalla. 1990-luvun alussa Euroopassa testattiin analogisia HDTV-lähetyksiä (1250/50, HD-MAC-järjestelmä) Eutelsat- ja Olympus-satelliittien kautta. EU:n ajamaan HD-MAC-hankkeeseen käytettiin miljardeja silloisia markkoja. Samaan aikaan alkoi kuitenkin olla nähtävillä television digitalisoituminen, ja suunnitelmat analogisesta HDTV:stä haudattiin lopulta 1990-luvun puolivälissä. Nykyiset HDTV-lähetykset ovat digitaalisia.
Nykypäivä.
Suomessa ja Pohjoismaissa ensimmäiset viralliset HDTV-lähetykset aloitti Canal+ 31.8.2005 julkaisemalla See More HD -kanavan, joka lähettää HDTV-kuvaa satelliitin kautta. Canal Digital tarjoaa tällä hetkellä 11 maksullista HDTV-satelliittikanavaa.
HDTV-lähetyksiä on voinut seurata joulukuusta 2006 lähtien Welhon kaapeliverkossa, jossa koelähetykset alkoivat jo kesällä 2004. Tulevaisuudessa kaapelin ja satelliitin kautta tuleviin lähetyksiin saattaa olla tulossa myös muita kaupallisia toimijoita. Mm. Elisa on aloittanut uutena toimijana kaapeliverkossaan HDTV-lähetykset vuoden 2007 syyskuussa. On myös mahdollista, että tulevaisuudessa IPTV yleistyy ja HDTV-kuvan siirtotienä koteihin toimii laajakaista. Palveluntarjoajia vielä odotetaan markkinoille kotitalouksien laajakaistanopeuksien noustessa – HDTV-kelpoisen tekniikka-alustan toi syksyllä tosin jo markkinoilla Elisa tuotenimellä Saunavisio.
Valtakunnallisesta HDTV:hen siirtymisestä ei olla päätetty. Yleisradio aloitti teräväpiirtolähetykset antennissa F-kanavanipussa joka kattaa noin 60% väestöstä sekä "must carry" velvoitteen mukaisesti myös kaapelissa 2.toukokuuta. Antennissa tarvitaan DVB-T2 standardia tukeva Antenna HD Ready vastaanotin sekä salauksenpurkukortti jonka saa veloituksetta TV Viihteeltä. Kaapelissa ei tarvita uusia laitteita vain kaapelioperaattorin kortti. Vanhat lähetykset säilyvät kuitenkin näiden lähetysten rinnalla eikä laitteita tarvitse vaihtaa. Kaapelioperaattoreilla oli aluksi ongelmia Ylen salauksen purkamisessa koska operaattoreilla ei ollut asianmukaisia laitteita. Operaattorit saivat kuitenkin kaiken kuntoon parissa päivässä. Osa operaattoreista lähetti ongelmien vuoksi singaalia salaamattomana Euroviisujen ja Jääkiekon maailmanmestaruusotteluiden alla. YLE HD lähettää arkisin ohjelmaa rinnakkain ja viikonloppuna ohjelmaa klo 17-n.23. Lähetyaikaa voidaan myös pidentää jonkun tapahtuman tai elokuvan takia kuten Euroviisujen takia. Yle skaalaa tavallisen tarkkuuden ohjelmat HD-tasoisiksi mutta ne eivät ole aitoa teräväpiirtoa. Kaikki elokuvat ja ohjelmat jotka on kuvattu tai kuvataan teräväpiirtona lähetetään mitään muuttelematta eli aitona teräväpiirtona.
Yli 30% yhdysvaltalaisista kotitalouksista on varustettu HDTV:llä. Yhdysvalloissa terrestriaaliset HDTV-lähetykset aloitettiin 1998 ATSC-standardin käyttöönoton myötä. HDTV on otettu käyttöön laajalti myös Japanissa. Valtaosa HDTV-lähetyksistä tulee satelliitin tai kaapelin välityksellä, mutta esim. Kanadassa lähetyksiä välitetään jo terrestriaalina. Ruotsin yleisradioyhtiön SVT:n tavoittelee kaiken sisällön tuottamista vain HD-muodossa 2010 mennessä. Euroopassa on arvioitu, että alueella on yli 100 HD-kanavaa vuoteen 2010 mennessä. Muutamissa Euroopan maissa kuten Saksassa HDTV ei kuitenkaan ole menestynyt toivotulla tavalla. Kaksi suurinta saksalaista kaupallista tv-kanavaa SAT1 ja Pro7 lopettivat HDTV-lähetykset 16.2.2008 ja aloittavat ne uudelleen aikaisintaan 2010.
HD-televisiot.
HD televisioita ovat varsinaiset Full HD-televisiot, joiden näyttöresoluutio vastaa HDTV-standardin tarkinta määriteltyä lähetystarkkuutta eli 1920 × 1080 pikseliä (kuvapistettä), ja HD Ready -televisiot, jotka pystyvät näyttämään HD-kuvaa. Ne pystyvät näyttämään HDTV-standardin 1080i ja 720p resoluution kuvaa skaalaamalla sitä TV:n ominaisresoluutioon sopivaksi. Valtaosa markkinoilla olevista HD-valmiista televisioista esittävät kuvaa 1366 × 768 -resoluutiolla.
Ensimmäisen sukupolven HD-televisiot eivät kaikki tue edellä mainittua 1080-resoluutiota kuin lomitettuna (1080i). Syynä tuen puutteeseen saattaa olla komponenttien turhan kallis hinta tarpeen ollessa vielä pieni. Siitä huolimatta nämä TV:t pystyvät muuntamaan lomitetun kuvan takaisin progressiiviseksi. Tällöin kuvasta voidaan poistaa lomittelukentät TV:n kuvanprosessointipiirillä.
HD-televisio ei välttämättä pysty ottamaan vastaan tulevia antenniverkon HD lähetyksiä. Nyky-TV:n sisäänrakennettu viritin on DVB-T-lähetyksille tarkoitettu ja näyttäisi siltä, että HD-lähetykset tullaan lähettämään Suomessa DVB-T2-standardin mukaisina. Lähetysten odotetaan alkavan vuoden 2010 aikana.
HD Ready -merkintä.
Televisiovalmistajien, jotka haluavat käyttää HD Ready -merkintää markkinoinnissaan, on lisensoitava merkintä EICTA:lta (European Information & Communications Technology Industry Association). Ehtoihin on määritelty TV-mallin HDTV-yhteensopivuus. TV:ssä on oltava vähintään 720 pikselin pystyerottelu 16:9-kuvasuhteessa. Sen tulee näyttää 720p-kuva ilman kuvaa heikentävää skaalausta johonkin sitä pienempään resoluutioon. Sen liitännöistä pitää löytyä digitaalinen DVI- tai HDMI-liitäntä, jonka täytyy tukea HDCP-kopiointisuojausta. Lisäksi televisiossa on oltava analoginen komponenttiliitäntä (YPbPr). HD Ready -merkintää ei tule sekoittaa HD compatible-merkintään, jonka käyttöä ei mitenkään ole säännelty ja joka ei käytännössä takaa oikeaa HDTV-yhteensopivuutta.
Useat myytävät HD Ready -televisiot ovat nk. välimalleja. Ne eivät näytä kumpaakaan resoluutiota (720p tai 1080p/i) näytöllään täydellisesti yhden suhde yhteen, vaan skaalaavat sen toiseen näytölle sopivaan resoluutioon. Kuvan skaalaamisesta toiseen resoluutioon ei ole merkittävää haittaa kuvan laadulle, kun sitä skaalataan suurempaan tarkkuuteen, mutta pienempään resoluutioon skaalattaessa osa kuvan tarkkuudesta putoaa pois. Kuvan tarkkuus huononee suhteessa alkuperäisen kuvan resoluution pienenemiseen. On huomattavaa, että useat välimallit näyttävät resoluution 1366 × 768, kun HDTV-lähetyksissä tullaan ajan mittaan valitsemaan 1080p- ja 1080i-formaattien välillä, jolloin välimallin televisio joutuu alas-skaalaamaan kuvaa näyttääkseen kuvan ruudulla kokonaisuudessaan. Ilman skaalausta osa kuvasta leikkaantuisi pois kuvaruudulta. Nämä televisiot ovat yleensä 30–40-tuumaisia ja niissä skaalaamisesta aiheutunutta resoluution heikkenemistä silmä ei pysty erottamaan tavanomaiselta katseluetäisyydeltä. Full HD -televisioissa on yli kahden miljoonan pikselin näyttö, joten niissä kuvan tarkkuutta heikentävää pienentävää skaalausta ei tarvita. Pääsääntöisesti myynnissä olevat yli 40 tuuman televisiot ovatkin Full HD -televisioita.
Näyttöteknologiat.
Useimmissa Suomessa markkinoilla olevissa teräväpiirtotelevisioissa on nestekidenäyttö; plasmanäyttöisiä on vähemmän. Teräväpiirtotelevisioita on yleisesti saatavilla noin 19–58 tuuman kokoisina. Suurempien kuva-alojen toteuttamiseen osa kulutajista on hankkinut kotiinsa HD-tarkkuudella toimivan videoprojektorin. Keskeistä näyttövaihtoehtojen vertailussa ovat hinta, kuvan koko, kuvan resoluutio, valoisuusarvo ja kontrastisuhde eli suhdearvo, jolla täysin valkoinen väri eroaa täysin mustasta väristä ruudulla. Markkinointinimellä LED TV tarkoitetaan normaalia nestekidenäyttöä, jossa taustavalo luodaan LED:llä paremman kuvanlaadun saavuttamiseksi.
Cell Tv.
Toshiba on sovittanut Sonyn PS3 pelikonsoleissa käytetyn Cell-suorittimen uusiin teräväpiirtonäyttöihinsä. Tekniikkaa kutsutaan nimellä Cell Tv. Uusi tekniikka mahdollistaa useiden kanavien ajamisen samassa näytössä lähetyksessä käytetystä kuvaresoluutiosta riippumatta. Näyttötekniikasta tulee ohjelmoitavaa ja laitteen suorituskykyä voidaan parantaa ohjelmallisesti tekniikan kehittyessä. Näin laite voidaan ottaa käyttöön, vaikka tuleva teräväpiirtolähetysstandardi ei olisi vielä valmis, kuten tilanne useimmissa maissa vielä vuonna 2009 on. Ensimmäiset Cell Tv -tekniikkaan perustuvat multimedianäytöt tulevat markkinoille syksyllä 2009.
HD-digitaalisovittimet.
Ensimmäisen sukupolven digiboksilla ei voi vastaanottaa HDTV-lähetyksiä huolimatta siitä, että Euroopassa käytössä oleva digitaalitelevisiostandardi DVB tukee HDTV-tasoisia lähetyksiä. Vastaanottaakseen lähetyksiä on ostettava joko TV jossa on sisäänrakennettu HD-digiviritin tai hankittava erillinen, ulkoinen HD-digiviritin. Suomessa laajamittaisilla markkinoilla myytäviin televisioihin on integroitu DVB-T-, DVB-C- sekä joissain malleissa myös teräväpiirtodigiviritin. Toistaiseksi HD-digivirittimiä satelliittilähetyksiin on saatavilla vuokralle tai ostettavissa HDTV-lähetysten palvelutarjoajilta. Markkinoilla on myytävänä vain muutamia HD-digivirittimiä ja niiden hinta on korkeampi ensimmäisen sukupolven digibokseihin nähden.
Alkuvaiheessa HDTV:n erilaiset formaatit ovat aiheuttaneet epävarmuutta laitteiden toimivuudessa. Ensimmäisessä vaiheessa HD-digivirittimet tukevat MPEG-2-pakkaustekniikkaa. Nykyään on siirrytty videokuvaa tiiviimmin pakkaavaan MPEG-4-tekniikkaan, jota myös Blu-ray- ja HD DVD -soittimet tukevat.
Myöskään aiemmin kaupoissa myynnissä olevat digiboksit eivät olleet yhteen sopivia DVB-T2 standardin mukaisten lähetysten kanssa. Uusia DVB-T2 laitteita on tullut myyntiin talvella 2010-2011. Ficom ylläpitää sivustoa, josta löytyy testatut antenni-tv verkon ja kaapeli-tv verkon televisiot ja digisovittimet: http://www.testatutlaitteet.fi/
HD-soittimet.
HD-tarkkuuksia käyttävissä soittimissa kilpaili pitkään kaksi keskenään yhteensopimatonta tekniikkaa: HD DVD ja Blu-ray. Maaliskuusta 2008 lähtien Blu-ray on kuitenkin ainoa saatavilla oleva formaatti, sillä HD DVD:n valmistus on lopetettu. Blu-rayn ja HD DVD:n tallennuskapasiteeteissa on eroja. Blu-ray kykenee 50Gt tallennuskapasiteettiin, kun taas HD DVD:n kapasiteetti oli 30 Gt. Kehitteillä on suurempiinkin kapasiteetteihin pystyvää tekniikkaa, jonka teoreettinen maksimi on 200 Gt.
HD-pelikonsolit.
HD-resoluutiota tukevia pelikonsoleita ovat seitsemännen sukupolven Microsoft Xbox 360 ja Sony PlayStation 3. Xbox 360-konsoli tukee komponenttiliitäntännän kautta 480p-, 720p-, 1080i- ja 1080p-standardeja. Konsoliin on saatavilla myös analoginen VGA-liitin. Kaikissa uusissa Xbox 360:ssa on myös HDMI-liitin digitaalista kuvansiirtoa varten. Myös PlayStation 3 tukee kaikkia HDTV-resoluutioita HDMI-liittimen ja komponenttiliittimen kautta. Pelien grafiikan erottelukyvyn määrittää kuitenkin pelin tuottava taho, joten varmuutta pelin (tai muusta konsolissa toistettavasta mediasta) todellisesta resoluutiosta ei konsolin puolesta voi määritellä. Suurta osaa julkaistuista peleistä ei renderöidä täydellä 1080p-tarkkuudella.
Lähetystekniikka.
HD-lähetykset lähetetään nykyisillä VHF- ja UHF-taajuuksilla. Modulointina käytetään kaapelilähetyksissä 64-QAM:ää (DVB-C) ja mahdollisesti jatkossa 256-QAM:ää (DVB-C2). Maanpäällisissä lähetyksissä tullaan käytetään 256-QAM-modulaatiota (DVB-T2). Satelliittilähetyksissä käytössä on QPSK (DVB-S) ja 8PSK (DVB-S2).
HD-kanavanippu.
DVB-T2 verkoissa käytetään MPEG4 pakkaustekniikkaa, jolloin teräväpiirron kaistanleveys pysyy suhteellisen maltillisena. Yhteen DVB-T2 kanavanippuun mahtuu useita teräväpiirtokanavia.
Teräväpiirtosiirtymä Suomessa.
Tähän asti Digita on hoitanut Suomen maanpäällistä tv-lähetysverkkoa yksinoikeudella. Vuonna 2010 tilanne muuttui, sillä valtioneuvosto myönsi DVB-T2 verkkojen toimiluvat Dna:lle kesällä 2009. Toimilupa jatkuu vuoteen 2016, edellyttäen, että teräväpiirtolähetykset kattavat 60 % Manner-Suomen asukkaista vuonna 2011. Teräväpiirtolähetysten katsominen vaatii teräväpiirtonäytön (FHD) lisäksi uuden vhf-antennin ja uuden digivastaanottimen.
Lisäksi Anvian F-kanavanipussa lähetetään teräväpiirtokanavia. Tässä verkossa toimivat kotitalouksilla jo aiemmin olevat antennit.
Aiemmassa digisiirtymässä antennit piti vaihtaa ja digiboksit hankkia. Teräväpiirtosiirtymä ei aluksi ole kaikille pakollinen, sillä tavalliset digilähetykset jatkuvat nykyisellä tekniikalla toistaiseksi.
HDTV standardi ei määrittele millä tekniikalla kuvaa tulee siirtää. Lähetyksiä voi välittää satelliitit, maanpäälliset lähetysasemat, kaapelioperaattorit, tietoverkot tai muu HDTV:tä yhteensopiva jakelulaite - vaikkapa kännykkä.
HD-sisältö.
HDTV-tasoista ohjelmamateriaalia on vähemmän verrattuna SDTV-materiaaliin. SDTV:n kuva ei parane jos sen lähettää HDTV-tasoisena, sillä se on alun perin nauhoitettu perustarkkuudella, joka eurooppalaisessa PAL-järjestelmässä on 720 × 576 pikseliä. HDTV-kameratekniikka on vielä jonkin verran SDTV-kalustoa kalliimpaa. Ammattikäytössä ja TV-ohjelmatuotannossa tämä on yhä pienempi este materiaalin HDTV:lle kuvaamiselle, kameroiden hintojen laskiessa. Kuluttajakäyttöön HDTV-kuvaukseen on muodostunut mm. Sonyn kehittämä HDV-formaatti ja MPEG-4 AVC.
Vaikka on edelleen vallitseva kuvausformaatti elokuvissa ja suuren budjetin sarjoissa, HDTV:n suosio kasvaa tasaisesti. Esimerkiksi ainakin suosikkisarjat 24 (viides ja kuudes kausi), Pako, Sopranos (viides ja kuudes kausi), Lost, Late Night with Conan O'Brien sekä C.S.I.-sarjojen (C.S.I. Las Vegas, C.S.I. Miami ja C.S.I. New York) uudet tuotantokaudet on kuvattu HDTV:nä.
Kaikki filmille taltioitu materiaali on muunnettavissa HDTV-muotoon skannaamalla filmi progressiivisesti 24 ruutua sekunnissa 1080p- tai 720p-formaattiin. Näillä formaateilla saavutetaan parempi tulos skannauksesta kuin lomitetun kuvan 1080i-formaatilla. TV-sarjoja on vuosikymmeniä kuvattu ja kuvataan edelleen ja 35 mm:n filmeille, jolloin niistä voidaan jälkeenpäin tehdä korkealaatuinen HD-lähete.
Myös 3D-tuotanto on alkamassa, mm. jalkapallon MM-kisat 2010:n kohokohdat taltioidaan FullHD 3D formaatissa..
Teräväpiirron historiaa Suomessa.
Tietokirjailija Petteri Järvisen mukaan "teräväpiirto on aikansa väri-tv".
Kaapeli- ja satelliittilähetyksiä vastaanottavissa talouksissa HDTV-lähetykset ovat olleet katsottavissa jo pitkään, vaikka kanavatarjonnan laajuus ei ole ollut kattavaa. HDTV:tä tukevia digisovittimia on ollut vuokrattavissa kaapeli-TV-operaattoreilta.
Suomen hallitus päätti 19.6.2008 osoittaa analogiselta televisiolta vapautuneita taajuuksia HDTV:lle ja laajakaistaisille digitaalisille matkaviestinverkoille.
Aleksi Kolehmainen:Teräväpiirto-tv:n koelähetyksiä odotetaan ensi vuodeksi Suurissa näytöissä digitelevisiokuvan heikko tarkkuus näkyy vaikka käytössä olisi teräväpiirtonäyttö.
Maanpäällisen antenniverkon verkko-operaattori Digita kokeili antenniverkon teräväpiirtolähetyksiä lähettämällä Pekingin olympialaiset salaamattomana Espoon lähetinasemalla. Teräväpiirtolähetykset vaativat lähetysten vastaanottoon ja katseluun teknisesti yhteensopivan laitteiston. Koelähetyksissä käytettiin MPEG-4-koodausta ja VHF-keskitaajuutta 199,00 MHz. Yle lähetti teräväpiirtokoelähetyksiä 8.8.2008 alkaneista Pekingin olympialaisista satelliitin kautta tarkkuudella 1920 × 1080. Maanpäällisessä verkossa kuvan tarkkuus on 1280 × 720. Teräväpiirtokokeilu kattaa pääkaupunkiseudun laajasti. Mukana ovat Espoo, Helsinki, Inkoo, Kauniainen, Kirkkonummi, Lohja, Nurmijärvi, Siuntio, Tuusula, Vantaa ja Vihti. Käytännössä kuvan laadussa eroja satelliitti- ja antennivastaanoton välillä ei juurikaan näy. Yleisradion koelähetyksissä vasemmassa yläkulmassa on YLEn logo ja teksti "-HD". Teräväpiirtolähetyksiä satelliittiteitse lähettää myös Eurosport HD. Teräväpiirto-vastaanotto koelähetyksen aikana vaatii vastaanottimen tai digisovittimen, joka tukee teknisiä vaatimuksia. Tavallisella digisovittimella teräväpiirtolähetykset ei näy.
Kaupallisista kanavilla Nelosen lähetykset HD-formaatissa Welhon kaapeliverkossa alkoivat kesäkuussa 2008. Kyseessä ei kuitenkaan ole teräväpiirtolähetys, vaan SDTV-kuvan skaalaaminen HD-formaattiin ennen lähetystä.
HDTV on seuraavan sukupolven tekniikkaa SD-digi-TV:hen verrattuna. Suomessa maanpäällisen verkon HDTV-lähetyksen Yleisradio aloitti 2.5.2011 YleHD kanavalla joka näyttää viikolla TV2 ohjelmaa ja viikonloppuisin TV1:n ohjelmaa. Ylen pääjohtaja Mikael Jungner on kuitenkin sanonut, etteivät valtakunnan pääkanavat muutu teräväpiirtoisiksi ainakaan ennen vuotta 2016.
Teräväpiirto-ohjelmat internetistä.
Yleisradion digi-TV-visioissa tietokone ja TV yhdistyisivät kodin kattavaksi mediakeskukseksi. Yleistymässä olevat kodin nopeat kaapeliyhteydet voisivat tarjota uuden siirtotien TV-lähetyksille. On myös mahdollista, että HDTV-lähetykset siirtyvät tulevaisuudessa tietoverkkoihin, eli nk. IPTV:n muotoon. Elisa-yhtiöön kuuluva Saunalahti lähetti Saunavisio -palvelunsa kautta Pekingin olympialaisten lähetyksiä teräväpiirtona 8.8.2008 alkaen IPTV-verkossaan konserning laajakaista-asiakkaille.
Internetistä ennustetaan tulevaisuuden interaktiivisen HDTV:n siirtotietä. Internetin kautta välitettävä IPTV tuo sen, minkä digi-TV lupasi, mutta jätti toteuttamatta: aidon kaksisuuntaisen yhteyden ja palvelut ja mahdollisuuden teräväpiirtokuvaan. Myös kaapeli-TV:ssä on mahdollista käyttää IPTV:tä, jos siinä on saatavilla riittävän nopea kaista.
Toimiakseen IPTV vaatii vähintään kahdeksan megabitin laajakaistayhteyden, mutta silloin ei tarkimpia HD-tarkkuuksia päästä hyödyntämään. Teräväpiirto-tv vaatii yleensä 10–20 Mb/s. Kupariyhteydellä on parhaimmillaan saavutettavissa 26 Mb/s yhteys. On mahdollista, että kaupalliset verkkoyhteyksien palveluntarjoajat alkavat hyödyntää nopeaa tiedonsiirtotekniikkaa tulevaisuuden teräväpiirtotelevision ohjelmien välittämisessä digiboksille tai tietokoneelle. Näin voidaan luoda HDTV:n videoiden tilauspalvelu, joissa katsottava kuvamateriaali on sijoitettuna palvelun tarjoajan palvelimelle, katsottavaksi mihin aikaan tahansa. IPTV:n yleistymistä kuitenkin hidastaa laajakaistaverkon riittämätön kapasiteetti sekä kattavuus haja-asutusalueilla. Kaupalliset toimijat uskovat, että teräväpiirtoisten tilausvideoiden kysyntä tulee lisäämään iptv:n käyttöä jakelualustana. Teräväpiirtoista iptv:tä hyödynnetään kaupallisissa videoneuvotteluratkaisuissa.
Teräväpiirto-ohjelmien tallennus.
Teräväpiirto-ohjelmien tallennukseen ja jakeluun on kehitetty tilavampia DVD-levyjä, Blu-ray. Tämänhetkisten olettamusten mukaan Blu-ray tulee vakiintuman teräväpirto-ohjelmien tallennusformaattina. Se ei kuitenkaan joidenkin arvioiden mukaan tule olemaan pitkäikäinen formaatti. Samsungin mukaan Blu-raylla on arvioitu olevan noin viisi vuotta elinaikaa, sillä verkkojen kautta ladattavat IPTV-palvelut syövät muutamassa vuodessa fyysisen levyn. Vuosia kestänyt taistelu HD DVD -formaattia vastaan haittasi myös voittajaa Blu-raytä. Näin verkon kautta tapahtuvat latauspalvelut saivat lisäaikaa tekniikkojensa kehittämiseen. Samsung panostaakin verkkoyhteyksien parantamiseen, mikä osaltaan myös nakertaa Blu-rayn myyntiä.


Hevonen.
Hevonen eli kesyhevonen ("Equus caballus") on suurikokoinen kavioeläinten lahkoon ja hevoseläinten heimoon kuuluva nisäkäs, jota ihminen on jo vuosituhansia sitten kesyttänyt kotieläimeksi. Sen villimuoto on mongolialainen przewalskinhevonen.
Hevosta on käytetty ruokana, ratsuna, veto- ja kantojuhtana sekä vetoeläimenä maatalous- ja metsätöissä. Traktorit ja autot ovat 1900-luvulla pitkälti syrjäyttäneet hevosen aiemmista käyttötarkoituksistaan, ja hevosesta on ainakin teollistuneissa maissa tullut lähinnä harrastuseläin. Moni työskentelee silti yhä ammatikseen hevosalalla. Suomessa arvioidaan hevosalalla työskentelevän kokopäiväisesti noin 4 500 ja osa-aikaisesti noin 9 000 henkilöä.
Esiintyminen.
Aidosti villeistä hevosista on jäljellä enää vain mongolialainen przewalskinhevonen. Se on ainoa nykyisin elävä villihevonen, jota ihminen ei ole koskaan kesyttänyt. On kuitenkin epäselvää, onko przewalskinhevosesta jäljellä enää kantoja, jotka eivät polveutuisi ainakin jossain vaiheessa vankeudessa (pääasiassa eläintarhoissa) eläneistä yksilöistä. Kesyhevosista villiintyneitä hevoskantoja on sen sijaan useita, joista tunnetuimmat ovat ehkä Pohjois-Amerikan mustangit ja Australian brumbyt. Britteinsaarilla elää monia hyvin vanhoja ponikantoja puolivilleinä.
Kotieläimenä hevosia on kaikkialla maailmassa: esimerkiksi Yhdysvalloissa pelkästään maan yleisintä hevosrotua quarterhevosta on yli kaksi miljoonaa rekisteröityä yksilöä. Teollistumisen myötä hevosten määrä laski suurissa määrin useissa eri maissa, kun autot ja traktorit syrjäyttivät työ- ja vaunuhevoset.
Hevosten määrä Suomessa on kaksinkertaistunut viimeisten 25 vuoden aikana. Suomessa oli hevosia vuonna 2007 runsaat 70 000. Hevosten määrän kääntyminen nousuun 1900-luvun lopulla on johtunut muun muassa ratsastuksen suosion kasvusta varsinkin aikuisten keskuudessa. Suomessa vuonna 2007 rekisteröityneinä olleiden hevosten noin 66 100 yksilön kannasta noin 24 300 (37 %) oli lämminverisiä ravihevosia, noin 19 500 (30 %) suomenhevosia, noin 14 200 (21 %) lämminverisiä ratsuhevosia ja noin 8 100 (12 %) poneja.
Ominaisuudet.
Normaalikokoinen hevonen ja pikkuponi laitumella. Ihminen on jalostanut satoja erilaisia hevosrotuja.
Nykyhevosten koko vaihtelee jalostuksen ansiosta suuresti. Maailman pienimpien miniatyyrihevosrotujen edustajat ovat pienimmillään vain vajaan puolen metrin korkuisia eli keskimittaisen koiran kokoisia, kun taas maailman suurimman hevosrodun eli shirehevosen edustajat saattavat kasvaa yli kaksimetrisiksi. Tavallisimmin hevosen säkäkorkeus kuitenkin on jotakin väliltä 120–170 cm. Alle 148 cm korkeita hevosia saatetaan kutsua poneiksi, mutta sana poni voi asiayhteydestä riippuen perustua joko säkäkorkeuteen tai rotuun. Tiettyjä pieniä rotuja (esimerkiksi islanninhevonen) ei myöskään koosta huolimatta pidetä poni- vaan hevosrotuina.
Hevonen tulee täysikasvuiseksi rodusta ja yksilökohtaisista eroista riippuen 4–6-vuotiaana. Kesyhevonen saattaa elää jopa 50-vuotiaaksi mutta yleensä korkeintaan noin 30-vuotiaaksi. Elinikä vaihtelee suuresti roduittain, ja yleisesti ottaen karaistuneet kylmäveri- ja ponirodut elävät noin kymmenen vuotta vanhemmiksi kuin lämmin- ja täysiveriset. Luonnonvaraiset hevoset menehtyvät huomattavasti nuorempina, ja moni kesyhevonenkin joudutaan lähinnä ruoansulatuskanavan tai hengityselimistön sairauksien tai jalkavaivojen vuoksi lopettamaan 10–20 vuoden iässä.
Tuttujen laumatoverien seura, liikunta ja mahdollisuus laiduntamiseen ovat hevosen tärkeimmät perustarpeet.
Ravinto.
Hevonen on erikoistunut ruohonsyöjäksi, ja sen luontaisinta ravintoa ovat huonosti sulavat ja runsaskuituiset heinäkasvit. Se tulee hyvin toimeen ravintoarvoltaan kehnolla kasviravinnolla, kunhan sitä on saatavilla runsaasti. Hevosen ruoansulatuselimistö onkin sopeutunut "toimimaan" ruoho- ja heinäravinnolla. Se saattaa luonnossakin syödä lisäksi myös kuorta, lehtiä, silmuja, hedelmiä ja juuria. Työssä olevalle kesyhevoselle syötetään "korsirehun" eli ruohon tai heinän ohella lisäenergian antamiseksi myös "jyvärehuja" (esimerkiksi kauraa ja maissia). Jotta hevonen ei sairastuisi, se on totutettava kaikkeen uudenlaiseen ravintoon vähitellen. Jyvärehun määrän on myös oltava oikeassa suhteessa sekä hevosen energiantarpeeseen että sen pääravintoonkin eli korsirehuun, jota hevosen täytyy jatkuvasti saada.
Hevosen ruoansulatusjärjestelmä on sopeutunut jatkuvaan laiduntamiseen: mahalaukku on kooltaan pieni. Mahdollisuus "napostella" jatkuvasti korsirehua on tärkeää hevoselle myös henkisenä virikkeenä. Mikäli hevoselle annetaan suhteessa liian paljon runsasenergistä rehua korsirehun määrään nähden, hevonen voi laiduntamisen puutteessa jyrsiä karsinan tai aitauksen puurakenteita tai syödä pahnoja tai jopa ulosteita. Hevonen ei ole märehtijä, kuten lehmät, vuohet ja lampaat, sillä se ei ole sorkkaeläin vaan kavioeläin. Se kuitenkin tarvitsee hyvän ravinnon ja sillä on oltava vettä.
Käyttäytyminen.
Hevonen on sosiaalinen laumaeläin. Luonnonoloissa se elää laumoissa, joihin hallitsevan oriin lisäksi kuuluu noin 3–8 tammaa varsoineen. Lauman "moraalisena" johtajana toimii vanha ja kokenut tamma, ja johtajaori toimii enemmänkin lauman vartijana ja puolustajana. Varsat jättävät lauman 2–4 vuoden iässä ja liittyvät ennen pitkää toiseen laumaan. Orivarsat saattavat elää pitkäänkin "poikamiesryhmissä" ennen kuin keräävät itselleen oman lauman.
Pako ja puolustautuminen.
Hevonen on liikunnallinen eläin. Tämä yksilö huvittelee pukittamalla. Rento suu ja kaulan asento paljastavat käytöksen leikiksi.
Saaliseläimenä hevonen on hyvin herkkä ja säikky kaikenlaisille ympäristönsä muutoksille ja yllättäville tilanteille. Sen ensimmäinen ja välitön reaktio kaikkeen yllättävään on pako siltä varalta, että kyseessä on petoeläin. Hevonen onkin varsin nopea ja kestävä juoksija, ja nopeimmat yksilöt voivat yltää lyhyillä matkoilla jopa 60–80 kilometrin tuntinopeuksiin. Hevonen kykenee myös hyppäämään melko korkealle ja pitkälle, vaikkakin se luonnossa yleensä mieluummin kiertää esteet.
Mikäli pakeneminen ei ole mahdollista, hevonen puolustautuu potkimalla ja tarvittaessa puremalla. Hevosen potku on voimakas ja voi tappaa ihmisen esimerkiksi osuessaan päähän. Hevoset itse eivät isokokoisina ja vankkoina eläiminä luonnonoloissa yleensä saa toistensa potkuista ruhjetta pahempia vammoja, mutta kesyhevosten kavioissa usein olevat metalliset kengät lisäävät potkujen tehoa huomattavasti. Erityisen vakavia vammoja voi koitua liukkailla keleillä käytetyistä hokkikengistä, joiden pohjassa on teräviä metallipiikkejä liukastumisten estämiseksi.
Kesyhevosen luontaista pakoreaktiota hillitsee jalostustausta, koulutus ja tottuminen ihmisten elinpiirissä yleisiin ärsykkeisiin sekä turvautuminen pelottavissa tilanteissa ihmiseen johtajana. Jos esimerkiksi hevosen luotettavaksi kokema ratsastaja pysyy yllättävässä tai uhkaavassa tilanteessa rauhallisena, hevonen seuraa hänen esimerkkiään ja jää aloilleen, vaikka saattaakin säpsähtää. Vastaavasti ratsastajan säikähtäminen voi saada hevosenkin pelästymään.
Laumahierarkia.
Hevosilla on keskenään aina arvojärjestys, joka helpottaa ja selkeyttää lauman elämää: kukin hevonen tietää, mitkä hevoset väistyvät sen tieltä ja mitä yksilöitä sen on itse väistettävä. Tässä arvojärjestyksessä on kyse enemmän hevosten luonteesta ja itseluottamuksesta kuin esimerkiksi niiden koosta, ja monenkirjavassa kesyhevoslaumassa voi käydä niinkin että pikkuponi komentelee paljon isompia laumatovereitaan. Laumassa on myös aina yksi yksilö, jonka esimerkkiä muut seuraavat oudoissa tilanteissa ja vaaran uhatessa. Tämä yksilö ei ole lauman nokkimisjärjestyksessä korkeimmalla oleva nuori, voimakas ja aggressiivinen eläin, vaan todennäköisimmin vanha ja kokenut tamma.
Uuden hevosen liittyessä laumaan ja erityisesti kahden oriin kohdatessa saattaa aluksi seurata kahnauksia, joissa tulokkaan asema laumassa selviää. Varsinainen tappeleminen on kuitenkin saaliseläimelle vaarallista voimavarojen tuhlaamista eikä ole hevosille luonteenomaista: yleensä jompikumpi yksilö antaa pian periksi hyväksyen alemman aseman.
Aistit ja älykkyys.
Hevonen ei ole kovin tarkkanäköinen, ja siitäkin syystä se säikähtää helposti oudonnäköisiä esineitä ja yllättäviä liikkeitä. Koska hevosen silmät sijoittuvat melkein pään sivuille, se näkee yhtä aikaa molemmilla silmillään ja näin ollen kolmiuloitteisesti ainoastaan kapealle alueelle aivan edessään. Muu näkökenttä on sinänsä hyvin laaja ja ulottuu molemmilla sivuilla melkein hevosen taakse, mutta näkö on tällä alueella kaksiuloitteista ja herkintä huomaamaan kaikenlaisen pienenkin liikkeen. Värejä hevonen näkee selvästi ihmistä huonommin. Sen hämärä- ja pimeänäkö sen sijaan on normaalisti niin hyvä, että hevosella on turvallista ratsastaa ja jopa hypätä esteitä yön pimeydessäkin.
Hevosen kuulo on hyvin tarkka, ja korviaan kääntelemällä se pystyy erittäin hyvin tunnistamaan eri äänten tulosuunnan. Hajuaisti on melko kehittynyt. Hevoset tunnistavat toisensa muun muassa hajusta; hevosten tutustuessa toisiinsa tai tervehtiessä toisiaan on tyypillistä, että ne panevat turpansa lähekkäin ja haistelevat toisen hengitystä hetken. Monet hevoset toimivat näin myös ihmisten suhteen.
Hevosta ei pidetä perinteisessä mielessä erityisen älykkäänä eläimenä. Se on kuitenkin motorisesti etevä liikkuja ja erittäin herkkä aistimaan toisten hevosten ja ihmisenkin mielentilan ja pienetkin liikkeet ja eleet. Erittäin sosiaalisena eläimenä hevonen myös pyrkii miellyttämään varsinkin niitä muita hevosia ja ihmisiä, jotka se katsoo johtajakseen. Johdonmukaisesti opetettuna se oppiikin yhdistämään vaativia ja monimutkaisiakin suorituksia tiettyihin hienovaraisiin, mutta selkeisiin merkkeihin. Tämä mahdollistaa hevosten hyvin monipuolisen käytön ratsastuksessa, ajossa, työssä ja vaikkapa sirkusnäytöksissä. Luonnollinen hevosmiestaito hyödyntää juuri hevosen sosiaalista älykkyyttä koulutusmenetelmissään. Tunnettu esimerkki hevosen sosiaalisesta "lukutaidosta" on Viisas Hans, joka vaikutti osaavan laskea ja ilmoitti laskutehtävien tulokset koputtamalla jalallaan maata. Todellisen laskutaidon sijasta temppu perustui kuitenkin siihen, että hevonen vaistosi yleisön mielenliikkeet ja osasi lopettaa koputtamisen juuri oikean vastauksen kohdalla.
Kaksi ponia nujakoi keskenään. Leikkitappelut ovat hevosille yleinen leikin muoto.
Sosiaaliset suhteet.
Lajitovereiden seura on yksi hevosen tärkeimmistä perustarpeista. Ihanteellisessa tapauksessa kesyhevosetkin voivat elää suurimman osan vuorokaudesta suhteellisen samana pysyvän pienen lauman seurassa tarpeeksi suuressa aitauksessa, jossa ne voivat sekä helposti väistää toisiaan tarpeeksi kaukaa mutta myös kirmailla ja peuhata yhdessä. Ilman seuraa hevonen muuttuu alakuloiseksi ja saattaa menettää jopa ruokahalunsa. Toisaalta jotkin yksilöt vaikuttavat viihtyvän melko hyvin myös yksin.
Hevosten tiedetään muodostavan myös laumaolosuhteissa tiiviimpiä toverisuhteita tiettyjen yksilöiden kesken. Tällaiset toverukset yleensä sietävät toisiaan tavanomaista lähempänä itseään "oman tilansa" sisäpuolella ja esimerkiksi laiduntavat usein lähekkäin. Toisaalta tietyt yksilöt eivät totuttelusta huolimatta välttämättä koskaan siedä toistensa läheistä seuraa. Jotkin yksilöt ovat erittäin seurankipeitä mutta toisaalta arkoja vieraiden hevosten seurassa. Esimerkiksi joillakin kilpahevosilla saattaa olla "kokopäiväseuralaisena" pikkuponi, joka otetaan tämän mukaan myös kilpailumatkoille.
Nuoret hevoset tottuvat helposti uusien laumatoverien seuraan, mutta jotkin yksilöt ja erityisesti vanhat, tiettyihin järjestelyihin tottuneet hevoset saattavat uuteen laumaan jouduttuaan jäädä ulkopuolisiksi ja innottomiksi osallistumaan lauman puuhiin. Pitkään yhdessä olleille toveruksille toisen kuolema tai siirto muualle voi olla kova kokemus ja johtaa masennukseksi tunnistettaviin muutoksiin käytöksessä.
Hevoselle on tärkeää olla säännöllisesti vuorovaikutuksessa muiden hevosten kanssa, ja jopa pelkkä näkö- ja kuuloyhteys toiseen hevoseen on parempi kuin ei mitään. Mikäli toisen hevosen seuraa ei voida järjestää, seuraavaksi paras vaihtoehto hevosen kannalta on esimerkiksi aasin tai muulin seura. Muutkin laumoissa elävät sosiaaliset eläimet kuten naudat ja lampaat soveltuvat hevosen seuraksi – tiedetäänpä hevosten kiintyneen jopa koiriin, tallikissoihin ja kaneihin. Myös runsas sosiaalinen vuorovaikutus ihmisen kanssa voi tyydyttää hevosen tarvetta sosiaalisuuteen. Paras vaihtoehto on kuitenkin aina toinen hevonen.
Luonne ja temperamentti.
Hevosilla on usein selkeästi erottuvat persoonallisuudet. Hevosyksilön luonne ja temperamentti vaihtelevat paitsi yksilöittäin myös roduittain ja hevostyypeittäin. Esimerkiksi puolivilleistä kannoista polveutuvat ponit ovat usein nokkelia ja nopeita oppimaan, ja nopeiksi laukkahevosiksi jalostetut englannintäysiveriset kiihkeitä ja herkkiä. Valtavan voimakkaiden kylmäverihevosten on täytynyt olla jo turvallisuussyistä rauhallisia ja auliita tottelemaan. Ylipäätään ihmisen jalostustoiminnassa luonteen kehittäminen helpommaksi käsitellä on ollut tärkeä tavoite, ja jalostuksesta on poistettu vihamieliset ja vikuroivat yksilöt. Toisaalta erityisen menestyneiden urheiluhevosten osalta tästä säännöstä on tehty poikkeuksia: kuuluisa esimerkki hurjaluonteisesta mutta sensaatiomaisen menestyksekkäästä hevosesta on erittäin nopea ravuriori Nevele Pride, joka jätti satoja jälkeläisiä.
Tammoja pidetään usein hieman oikukkaina, mihin vaikuttaa paljolti kiimakiertoon liittyvä hormonitoiminta. Kiimakierron vaikutus tamman käytökseen, käyttökelpoisuuteen ja hyvinvointiinkin on joskus niin voimakas, että tamma katsotaan parhaaksi steriloida ”ruunatammaksi”; toimenpide on oriin kastroimiseen verrattuna iso ja harvinainen, mutta sterilointi helpottaa ääritapauksissa tamman elämää ja käsittelyä huomattavasti. Oriit puolestaan ovat yleensä rohkeita ja sitkeitä mutta vaativat kokeneen käsittelijän ja huolellisen koulutuksen. Ruunat ovat tavallisesti tasaluonteisia, varsinkin jos ne on ruunattu jo varsana tai korkeintaan muutaman vuoden iässä. Myöhemmällä iällä ruunatut ruunat saattavat kuitenkin jatkaa tottumuksesta orimaista käytöstä ja esimerkiksi tapella muiden hevosten kanssa ja pyrkiä astumaan kiimassa olevia tammoja.
Kommunikaatio.
Tämä seurankipeä tamma kutsuu hirnuen vain muutaman metrin päässä olevaa toveriaan. Eteenpäin osoittavat korvat sekä avonaiset silmät ja sieraimet kielivät jännittyneestä mielentilasta.
Vaikka hevosilla on lukuisia selkeämerkityksisiä äännähdyksiä, niiden kommunikaatio on suureksi osaksi äänetöntä. Hevosella on monimutkainen elejärjestelmä, jolla se viestii vaistomaisesti käyttäen muun muassa häntäänsä, vartalon sijaintia ja asentoa muiden hevosten suhteen sekä pään ja korvien asentoja. Hevosen elekielen perusteet ovat kaikilla hevosilla samat, ja varsat käyttävät eleitä heti synnyttyään, joskin laumassa korkeassa asemassa olevien tammojen varsat oppivat ilmeisesti emältään mallia katsoen käyttämään korkea-arvoisen hevosyksilön itsevarmaa ja hallitsevaa viestintää. Yksilöiden välillä on kuitenkin eroja, ja oppimisen kautta yksittäisen hevosen elekieli saattaa muuttua suurestikin. Esimerkiksi hevonen, jota on rangaistu jalkojen nostelemisesta (varoittava ele), saattaa kimmastuessaan potkaista suoraan ilman varoitusta.
Erilaiset hevosen eleet ja asennot voivat ilmaista esimerkiksi välinpitämättömyyttä, kiinnostusta, pelästymistä, aggressiota, leikkisyyttä, alistumista, kiihtyneisyyttä, tyytyväisyyttä ja vaarattomuutta (varsojen maiskutusele). Eri eleiden ja asentojen yhdistelmät mahdollistavat erittäin monimutkaistenkin mielentilojen yhdistelmien ilmaisemisen ja tulkinnan.
Hevonen kykenee tietyssä määrin kommunikoimaan myös ihmisen kanssa. Niin kutsuttua luonnollista hevostaitoa hyödynnetään esimerkiksi hevosten kouluttamisessa.
Ääntely.
Hevosen ääntelystä tunnetuimpia lienevät hirnuminen ja hörähtely. Hirnuminen on yleensä kutsu tai tervehdys toiselle hevoselle ja hörinä ystävällinen tervehdys. Muita yleisiä äännähdyksiä ovat muiden muassa terävä pärähdys tai korskahdus (jotakin kiinnostavaa tai yllättävää tapahtuu), pitkä raskas puuskahdus tai huokaus (tyytyväisyys ja rentous) sekä vingahtelu (ärtymys, kiihtyneisyys). Kovaääninen kiljahdus on usein aggressiivinen, uhkaava vastalause, mutta oriit ja tammat kiljahtelevat toisilleen myös astumista edeltävän kosiskelun aikana. Vingahtelu tai kiljahtelu voi kuulua myös leikkiin.
Ääntelyn ja erityisesti hirnunnan laatu ja sävy vaihtelee yksilöittäin ja tilanteittain. Hirnunta voi yhdellä hevosella kuulostaa korkealta ja kirkkaalta, ja toisella karkealta ja miltei karjunnalta. Aitoa karjuvaa kiljuntaa kuulee hevosten, yleensä oriiden, tapellessa tosissaan.
Vastasyntynyt varsa voi nousta seisomaan jo minuuttien ikäisenä. Muutaman tunnin ikäisenä se jo todennäköisesti seuraa emäänsä ketterästi.
Lisääntyminen.
Oriit saavuttavat sukukypsyyden aikaisintaan noin 1,5-vuotiaina ja tammat yleensä noin 2,5–3,5-vuotiaina, joskin tamma voi joskus tiinehtyä jo yksivuotiaana ja varsoa kaksivuotiaana. Vahinkotiineyksien estämiseksi orivarsat yleensä erotetaan tammavarsoista ja ylipäätään tammoista noin puolentoista vuoden iässä tai viimeistään niiden alkaessa käyttäytyä orimaisesti ja osoittaa sukupuolisen kiinnostuksen merkkejä tammoja kohtaan. Yleistä on myös orivarsojen ruunaus 1–2 vuoden iässä, jotta ne voivat ongelmitta jatkaa ulkoilemista tammojen kanssa. Niillä voi silti ruunauksen jälkeen olla orimaisia piirteitä. Yleensä niin oriita kuin tammojakin käytetään tarkoituksella siitokseen aikaisintaan 3-vuotiaina.
Hevosten luontainen paritteluaika on pohjoisella pallonpuoliskolla toukokuusta syyskuuhun, ja tamman normaali kiimakierto on tuona aikana noin 21 vuorokautta. Kiiman ulkoiset oireet kestävät 4–10 vuorokautta. Tiinehdyttyään tamma kantaa varsaa normaalisti noin 11 kuukautta. Varsominen on nopea tapahtuma, mutta tamma voi viivästyttää sen alkamista jopa useita viikkoja, mikäli olosuhteet eivät vaikuta sopivilta.
Tamma voidaan tiinehdyttää joko luonnollisesti astuttamalla tai keinosiemennyksellä. Astuminen voi tapahtua joko hevosten ollessa vapaana laitumella tai valvotuissa ja säädellyissä olosuhteissa esimerkiksi hevoskasvattajan siittolassa. Astutukseen liittyy aina riskejä, koska hevoset voivat vahingoittaa toisiaan esimerkiksi potkimalla. Arvokkaita siitosoreja voidaan suojella ei-suosiollisen tamman potkuilta esimerkiksi kiinnittämällä tamma erityiseen astutuskarsinaan tai -telineeseen tai käyttämällä keinosiemennystä. Hevosilla esiintyy myös sukupuoliteitse tarttuvia sairauksia, joiden leviämistä on vaikea valvoa luonnollisissa astutuksissa. Näistä syistä keinosiemennyksen käyttö on yleistynyt.
Keinosiemennyksessä on myös se etu, että oriin yhdestä sperma-annoksesta riittää yleensä useiden tammojen siemennykseen. Sperma kerätään hyppyyttämällä oritta tätä tarkoitusta varten rakennetun pukin päälle. Jotkut oriit eivät kuitenkaan suostu astumaan pukkia, joten niille on käytettävä niin kutsuttua pukkitammaa, jolta yleensä on poistettu munasarjat ja jolle aikaansaadaan kiima hormonivalmisteella.
Käyttö.
Hevosilla on ollut pitkään erittäin merkittävä osa ihmisten kulttuurissa: esimerkiksi kymmeniätuhansia vuosia vanhoissa Lascaux'n luolamaalauksissa esiintyy hevosia. Ensin luultavimmin ruoaksi kasvatetut hevoset tulivat ihmiselle välttämättömiksi hyötyeläimiksi. Ihminen on jalostanut hevosia vähintään tuhansia vuosia:.
Ihminen kesytti hevosen nykytietämyksen mukaan aikavälillä 4500−2500 eaa Euraasian aroilla. Noin vuoteen 1000 eaa. mennessä kesyhevonen oli levinnyt Aasian, Euroopan ja Pohjois-Afrikan alueille. Pohjois- ja Etelä-Amerikan mantereilta alkuperäiseen eläimistöön kuuluneet hevoseläimet kuolivat sukupuuttoon noin 8000 eaa. mennessä, ja hevonen saapui näille mantereille uudelleen vasta kesyhevosena eurooppalaisten valloittajien mukana 1500-luvulla.
Hevosrotuja ja -tyyppejä on nykyään jalostuksen myötä satoja, ja erilaisia käyttötarkoituksia on paljon. Todennäköisesti vanhin saman­kaltaisena säilynyt hevosrotu on arabianhevonen, jota tiedetään jalostetun vähintään viidentuhannen vuoden ajan. Lämminveriravureita käytetään raviurheiluun, lämminverisiä ratsurotuja eli täysiverisiä ja puoliverisiä hevosia lähinnä ratsastuksen eri lajeissa ja valjakkoajossa, ja raskastekoisia kylmäverirotuja työhevosina. Yleisroduksi katsottu suomenhevonen on erittäin monipuolinen: yksi ja sama hevonen voi elämänsä aikana kilpailla niin raveissa kuin ratsastuksen eri lajeissakin ja lisäksi tehdä pelto- tai metsätöitä. Joitakin hevosrotuja kasvatetaan nykyään lähinnä ihmisen silmäniloksi näyttelyeläiminä sekä lemmikkeinä.
Ihmisen ravintona.
Hevosen alkuperäisin käyttötarkoitus ihmisen hallinnassa on ollut lihantuotanto. Hevosia on myös lypsetty esihistoriallisista ajoista lähtien.
Nykyään esimerkiksi Ranskassa ja Italiassa hevosenlihasta pidetään ja hevosia kasvatetaan myös suoraan teuraaksi. Ulkomailta Suomeen tuodaan hevosenlihaa miljoona kiloa vuodessa. Suomessa ravinnoksi jalostetaan lähinnä huonon kilpailumenestyksen tai loukkaantumisen vuoksi lopetettujen hevosten lihaa, eikä hevosenlihaa juurikaan syödä sellaisenaan, vaan se jatkojalostetaan esimerkiksi meetvurstiksi. Hevosia teurastetaan Suomessa vuosittain noin tuhat (vuonna 2006 teurastettiin noin 920 hevosta). Hevosia lopetetaan Suomessa vuosittain kaikkiaan noin 4 000. Sairauden vuoksi lopetettujen hevosten liha ei lääkitysten takia yleensä kelpaa ihmisravinnoksi.
Hevosen maitoa käytetään nykyään ihmisen ravintona joissakin Keski-Aasian maissa. Siitä valmistetaan kumissia.
Ratsuna ja vetojuhtana.
Hevosella on menneinä aikoina ollut erittäin suuri merkitys veto- ja kuormajuhtana sekä myös ratsuna. Ennen kun rautatiet 1800-luvulla ja myöhemmin autot yleistyivät, hevosajoneuvot olivat suuressa osassa maailmaa käytännössä ainoita maa­kulku­neuvoja, joskin paikallisesti myös esimerkiksi aasia ja kamelia on käytetty veto- ja kantojuhtana. Vankkurien ohella käytettiin pohjoisilla seuduilla talvisin myös hevos­vetoisia rekiä. Lisäksi hevosella oli suuri merkitys myös maa­taloudessa työjuhtana, mutta myös tästä asiasta traktori on sen nykyisin pitkälti syrjäyttänyt.
Hevonen sodassa.
Hevosella on eri aikoina ollut myös suuri sotilaallinen merkitys. Sen kesyttämisen on arveltu tehneen indo­eurooppalaisia kieliä puhuville kansoille aikoinaan mahdolliseksi levittäytyä Ukrainasta lähes kaikkialle Eurooppaan.. Samoin se teki hyksoille mahdolliseksi valloittaa Egypti ensimmäisen väli­kauden alkaessa noin 1700 eaa, sillä egyptiläisillä ei sitä ennen ollut hevosia. Osittain samasta syystä myös espanjalaiset konkistadorit pystyivät paljon myöhemmin helposti kukistamaan asteekkien ja inkojen valtakunnat. Ratsu­väellä oli keskeinen sotilaallinen merkitys 1900-luvulle saakka, ja vasta ensimmäisessä maailman­­sodassa kuorma-autot ja panssarivaunut syrjäyttivät sen tärkeimpänä hyökkäys­aseena.
Hevosurheilu.
Hevosurheilulajeja on lukuisia, mutta Suomessa yleisimpiä ovat ravikilpailut sekä koulu-, este- ja kenttäratsastus. Valjakkoajo-, lännenratsastus-, matkaratsastus-, islanninhevosratsastus- ja vikellyskilpailuita järjestetään meillä jonkin verran, ja Suomessa harrastetaan pienessä mittakaavassa myös hevospooloa. 1960-luvulle saakka maassamme järjestettiin laukkakilpailuitakin, mutta satunnaisia näytösluontoisia tai leikkimielisiä lähtöjä lukuun ottamatta niitä näkee nykyään lähimmillään Ruotsissa ja Venäjällä.
Suomalaisen raviurheilun ja hevoskasvatuksen valtakunnallinen keskusjärjestö on Suomen Hippos ry. Ratsastusurheilun keskusjärjestö on Suomen Ratsastajainliitto ry (SRL).
Hevonen harrastuksena.
Ratsastus ja hevosten hoitaminen on nykyisin erityisesti tyttöjen suosima harrastus, joka viime vuosina on yleistynyt voimakkaasti nuorten ja vanhempienkin naisten harrastuksena. Ratsastusta harrastavat pojat ja miehet ovat yleensä vähemmän kiinnostuneita hevosenhoidosta ja keskittyvät ratsastajana kehittymiseen sekä kilpailemiseen erityisesti esteratsastuksessa. Suomessa on noin 150 000 ratsastuksen harrastajaa. Harrastaminen tapahtuu pääsääntöisesti ratsastuskouluilla, ja ratsastuksen ohella talleilla hoidetaan hevosia ja poneja. Opetushevosilla saattaa kullakin olla oma vapaaehtoinen hoitajansa tai useitakin hoitajia, jotka huolehtivat hoitohevosensa puhdistamisesta ja opetustunneille valmistelemisesta esimerkiksi tiettyinä viikonpäivinä. Oman hevosen pitokaan ei ole ratsastuksen harrastajien keskuudessa harvinaista. Hevosen hoito on kuitenkin vastuullista ja vie päivittäin runsaasti aikaa, ja hevosen ylläpito tulee varsin kalliiksi varsinkin, jos ei asu maaseudulla ja pysty pitämään hevostaan omassa tallissa.
Hevosharrastus saattaa keskittyä myös raviurheiluun. Ravimaailma on ratsastusta miehisempi, mutta nuoretkin tytöt saattavat toimia hevosenhoitajina ja valmennusapulaisina ja päätyä myös työskentelemään ravihevosten parissa hoitajina, ohjastajina tai valmentajina. Ravikilpailujen seuraaminen ja siihen liittyvä veikkaus on myös suosittua ajanvietettä.
Nuoret hevosharrastajat laativat usein hevosaiheisia internetsivuja, osallistuvat hevosaiheisten foorumien keskusteluihin ja saattavat myös harrastaa virtuaalista hevosenhoitoa. Melko yleistä on myös hevosten valokuvaaminen sekä esimerkiksi jouhinippujen keräily. Ennen Internetin käytön yleistymistä keräiltiin myös esimerkiksi hevosten sukutietoja.
Iän mukaan.
Lähinnä hevosurheilusäännösten vuoksi hevosen ikävuosi vaihtuu virallisesti 1. tammikuuta (eteläisellä pallonpuoliskolla 1. elokuuta).
Tyypin mukaan.
Miniatyyrihevonen on täysikasvuisenakin vain suurehkon koiran kokoinen.
Värit.
a> hevonen. Ruunikon eri sävyt ovat yleisimpiä kesyhevosilla esiintyviä värejä.
Hevosen alkuperäinen väritys lienee ollut hallakko: esimerkiksi Lascaux'n luolan kymmeniä tuhansia vuosia vanhoissa maalauksissa esiintyvät hevoset ovat tunnistettavissa hallakoiksi. Nykyisinkin elävä viimeinen aidosti villi hevoslaji przewalskinhevonen on aina ruunihallakko, ja 1800-luvun lopussa sukupuuttoon kuollut tarpaani taas oli hiirakko eli mustapohjainen hallakko. Eri rotuja risteyttämällä kehitetty "uusi tarpaani" on sekin miltei aina hiirakko.
Kesyhevosilla esiintyy useita kymmeniä eri värejä. Yleisimmät niistä ovat niin kutsutut perusvärit eli rautias, ruunikko tai musta. Jokainen hevosyksilö on geneettisesti jokin näistä kolmesta. Perusväriä voi muuttaa yksi tai useampi lukuisista väriin vaikuttavien geenien alleeleista, jolloin pohjaväri esimerkiksi haalistuu osittain tai kokonaan (diluutiovärit), jää muodostumatta yksittäisissä karvoissa (päistäriköt, päistär- ja sekakarvaiset), jää muodostumatta tietyillä yhtenäisillä alueilla (kirjavat, tiikerinkirjavat) tai muuttuu hevosen iän myötä harmaaksi ja lopulta kauttaaltaan valkoiseksi (kimot).
Valkoinen hevonen on useimmiten kimo, joka on iän myötä ehtinyt harmaantua täysin valkoiseksi. Jo syntyessään valkoinen hevonen on valkovoikko tai hyvin valkovoittoinen kirjava tai tiikerinkirjava. Albiinoja ei hevoseläimissä ole lainkaan; albiinoutta aiheuttavaa geeniä ei ole todettu hevoseläimissä. Albiinoa muistuttavia mutta osittain pigmentoituneita värityksiä ovat muun muassa kermanvaalea ja sinisilmäinen valkovoikko ja dominanttivalkoinen. Täysvalkoisena syntyvät myös homotsygootit frame overo -kirjavat varsat, mutta nämä yksilöt kuolevat geenivirheen vuoksi parin päivän sisällä syntymästään.
Kaikilla hevosväreillä ei ole toistaiseksi vakiintuneita suomenkielisiä nimityksiä. Tämä pätee erityisesti väreihin, jotka ovat Suomessa harvinaisia (samppanjavärit, tiikerinkirjavuuden eri muodot), mutta myös suhteellisen tavallisen (lehmän)kirjavuuden eri tyypeistä käytetään toistaiseksi englanninkielistä terminologiaa.
Tällä mustalla hevosella on merkkeinä laukki ja kolme puolisukkaa.
Merkit.
Merkeiksi kutsutaan hevosyksilön erityisiä tuntomerkkejä, jotka ovat lähinnä valkeita alueita hevosen päässä, tavallisimmin otsalla ja turvalla. Tällaisia merkkejä ovat esim. tähti, kuonopilkku, piirto ja läsi sekä jaloissa olevat sukat. Myös tummia ja muunlaisia merkkejä kuitenkin on. Valkoisten merkkien alueelta hevosen iho on aina vaaleanpunainen. Pienehköt valkeat merkit ovat tavallisia eikä niitä yleensä mielletä kirjavuudeksi, vaikka ne saattavatkin olla jonkin kirjavuusgeenin aiheuttamia. Jos valkeaa on rungossa, hevosta kutsutaan kirjavaksi.
Lajiristeytykset.
Hevonen voi risteytyä muiden hevoseläinten kanssa. Tällaiset lajiristeymät perivät molempien lajien ominaisuuksia ja ovat lähes aina steriilejä.


HTTP.
HTTP (eli "hypertekstin siirtoprotokolla") on protokolla, jota selaimet ja WWW-palvelimet käyttävät tiedonsiirtoon. Protokolla perustuu siihen, että asiakasohjelma (selain, hakurobotti tms.) avaa TCP-yhteyden palvelimelle ja lähettää pyynnön. Palvelin vastaa lähettämällä sopivan vastauksen, tavallisimmin HTML-sivun tai binääridataa kuten kuvia, ohjelmia tai ääntä.
Sivun hakeminen.
Selain lähettää palvelimelle GET-pyynnön, johon palvelin vastaa.
User-Agent: Mozilla/5.0 (Windows; U; Windows NT 5.1; fi-FI; rv:1.6) Gecko/20040206 Firefox/0.8
Kentällä "Referer" selain kertoo sivulle, minkä sivun kautta kyseiselle sivulle on päädytty. Esimerkiksi palvelimelle kerrotaan, millä hakukoneen haulla sivulle on päädytty ellei sitä erikseen ole selaimen asetuksissa kielletty. Selain kertoo myös palvelimelle nimensä ja versionsa. Muut tiedot ovat lähinnä teknisiä ja kertovat minkä muotoisia tiedostoja selain osaa käsitellä ja millä kielellä käyttäjä mieluiten haluaisi sivua lukea.
Vanhempi HTTP 1.0 -protokolla vaati vain itse pyynnön, mutta HTTP 1.1 -protokollassa on määritettävä myös "Host"-otsake, joka kertoo palvelimen, johon selain "uskoo" ottavansa yhteyttä. Täten oikeasti saman IP-osoitteen takaa voikin löytyä useita www-sivuja, jotka palvelin lähettää aina kulloisenkin annetun host-otsakkeen perusteella. Tällaisia palvelimia kutsutaan "WWW-näennäispalvelimiksi".
Vastaus.
Date: Tue, 06 Jul 2004 17:59:22 GMT
Expires: Thu, 01 Jan 1970 00:00:00 GMT
Tämän jälkeen palvelin lähettää tiedoston sisällön ("text/html" on MIME-tyyppi, joka kertoo sisällön olevan tässä tapauksessa HTML:ää). Selain poimii HTML-sisällöstä myös kuvien tiedostonimet ja hakee ne samanlaisilla pyynnöillä. Selain näyttää HTML-sivun ruudulla heti saatuaan sen, ja alkaa täyttää kuville asetettuja raameja ladattuaan nekin.
Vastauksessa pyyntöön välitetään ensimmäisen status-koodi (tässä 200), joka kertoo pyynnön onnistumisesta tai virheestä. Muita tietoja ovat sivun ikä ja voimassaoloaika, palvelinohjelmiston nimi ja versionumero, sekä välitetyn dokumentin tyyppi (tässä HTML, UTF-8-merkistökoodauksella) ja kieli (suomi). Sivun "Expires"-kenttänä (voimassaoloaika) on Unix-järjestelmän ajan alkuhetki vuonna 1970, mikä tarkoittaa, että sivu vanhenee välittömästi, eikä sitä pidä tallentaa välipalvelimeen uudelleen käytettäväksi. Näin siksi, että pyyntö oli sivun muokkausta varten, eikä vanhentuneen sisällön käsittely enää tulevaisuudessa ole järkevää. Kenttä "Cache-Control" kertoo saman.
Kenttä "Set-Cookie" asettaa selaimelle evästeen ("cookie"), jonka se palauttaa palvelimelle seuraavan pyynnön yhteydessä.
Metodit.
GET on metodi, jolla luetaan yksittäinen sivu tai resurssi. HTTP määrittelee kuitenkin muitakin metodeja (vaikka valtaosa liikenteestä käyttää vain GET-metodia); erityisesti GET on määritelty idempotentiksi, jolloin peräkkäisten, identtisten GET-pyyntöjen pitäisi tuottaa aina sama tulos. Toinen käytetty metodi on POST, jolla välitetään palvelimelle muun muassa selaimessa muokattavien tekstikenttien (lomakkeiden) sisällöt. POST ei ole idempotentti, joten useimpien järjestelmän tilaa muuttavien kutsujen tulisi käyttää sitä GETin sijaan. HEAD-metodilla voidaan pyytää pelkät otsikkokentät ilman sivun sisältöä. Tätä käytetään esimerkiksi tarkistettaessa onko dokumentti muuttunut sitten viime kerran siirtämättä sitä kokonaan. CONNECT-metodia käytetään taas salattujen (HTTPS) yhteyksien kanssa. Muita metodeita on harvoin edes toteutettu WWW-palvelimeen, ellei samalla tueta myös WebDAV-laajennuksia.
Vastauskoodit.
Palvelin palauttaa onnistuneeseen sivunhakuun (edellä) vastauksena ensimmäisenä "HTTP/1.x 200 OK". Tämä kertoo protokollan versionumeron ja koodi "200" kertoo pyynnön onnistuneen (selväkielisenä "OK"). Statuskoodeista 2xx-alkuiset kertovat onnistuneesta pyynnöstä. Näistä tärkeimpiä ovat 200 eli OK ja 206 "Partial Content", joka kertoo vastauksen olevan osa pyydetty osa tiedostoa (pyydettäessä osaa suuremmasta tiedostosta).
3xx-alkuiset koodit kertovat sisällön löytyvän jostain muualta kuin selain pyysi. Koodi 301 "Moved Permanently" kertoo sivun siirtyneen pysyvästi ja 302 "Moved Temporarily" väliaikaisesti toiseen paikkaan.
4xx-alkuiset vastauskoodit kertovat asiakasohjelman (selaimen) tekemästä virheestä. Esimerkiksi 404 "Not Found" on tuloksena, jos haetaan sivua, jota palvelimella ei ole ja 403 "Forbidden", ettei hakijalla ole oikeutta dokumenttiin pääsyyn.
5xx-alkuiset koodit ovat palvelimen tekemien virheiden seurausta. Näistä yleisin on 500 "Internal Server Error", joka kertoo pyynnön epäonnistuneen sitä käsittelevän ohjelman kaaduttua tai palvelimen muun virheellisen toiminnan seurauksena.
Vastauskoodeja käytetään verrattain vähän, vaikka niiden avulla voitaisiin toteuttaa monia hyviä ominaisuuksia, esimerkiksi www-selain voisi
sopivan vastauskoodin saadessaan tietää, että URL ei ole enää olemassa, mutta että se löytyy annetusta osoitteesta ja päivittää automaattisesti kirjanmerkin uutta vastaavaksi.
Istunnot.
HTTP on normaalisti "tilaton". Tämä tarkoittaa, ettei seuraavan pyynnön tulos riipu mitenkään edellisen tuloksesta ja kaikki asiakkaat saavat saman tuloksen samalla pyynnöllä. Tämä on kuitenkin melko rajoitettua, koska esimerkiksi verkkokaupan ostoskori tai kirjautuminen käyttäjätunnuksella foorumille olisivat mahdottomia tilattomalla protokollalla.
Käyttäjien "istuntojen" ("session") toteuttamiseen HTTP:ssä on useita keinoja. Luotettavimmat näistä liittyvät evästeiden ("cookie") käyttöön. Tällöin palvelin asettaa asiakasohjelmalle evästeen "Set-Cookie"-kentällä pyynnön yhteydessä. Vastaavasti palvelimelle luodaan ja pidetään muistissa istuntoon liittyvä tieto. Istunnon voisi muodostaa luottamalla pelkästään evästeiden välittämään tietoon, mutta tämä on usein hankalaa ja mahdollisesti tietoturvariski. Tietoturvan ylläpitämiseksi istunto sidotaan myös käyttäjän IP-osoitteeseen, johon luottaminen ainoana istunnon tunnisteena on epävarmaa (mm. siksi, että usea eri käyttäjä voi hakea sivuja saman IP-osoitteen takaa. Katso osoitteenmuunnos) Myös evästeisiin luottaminen on suhteellisen epävarmaa, koska niille varattu tila on rajattu ja monet käyttäjät estävät ainakin epämääräisten evästeiden käytön. Istuntoon liittyvä tilatieto voidaan välittää myös URL:n yhteydessä parametrina, mutta sekin on ongelmallista väärin toteutettuna. Vastaavasti palvelimen kapasiteetti on rajallinen, joten vanhoja ja käyttämättömiä istuntoja on siivottava pois tietyin väliajoin, mikä saa liian kauan käyttämättömä olevan istunnon katkeamaan.
Standardointi.
HTTP-protokollalle on varattu TCP-portti 80. Toinen varattu, mutta harvoin käytetty, portti on 8080. Toisaalta portti 8080 on monien verkkosovelluspalvelimien, kuten Tomcatin, JBossin ja Glassfishin oletusportti. Portin 8080 käyttö on niin ikään yleistä testiympäristöissä.


Happo.
Kemiassa happo () on aine, joka luovuttaa positiivisia vetyioneja tai yleensä aine, joka vastaanottaa elektroniparin. Arkikielessä hapolla tarkoitetaan Brønsted-Lowry -happoa.
Määritelmät.
Hapon määritelmiä on useita, koska happo-emäsparin määrittelyä on laajennettu sen mukaan kun kemian tietous on lisääntynyt.
Alun perin hapoilla tarkoitettiin aineita, jotka maistuvat happamalta.. Jo varhain niillä todettiin olevan muitakin yhteisiä ominaisuuksia: ne syövyttävät useita metalleja ja muuttavat eräiden väriaineiden, indikaattorien värin, mutta menettävät nämä ominaisuutensa reagoidessaan vesiliuoksissa liukkailta tuntuvien aineiden, emästen kanssa. Vuonna 1663 Boyle määrittelikin hapon aineeksi, joka maistuu happamalta ja muuttaa lakmuksen punaiseksi.
Antoine Laurent Lavoisier väitti 1700-luvulla kaikkien happojen sisältävän yhteisenä ainesosanaan happea, joka sai sen mukaan nimensäkin (oxygenium = hapon muodostaja). Myöhemmin Davy kuitenkin osoitti, että suolahappo ei sisältänyt happea, mutta pian osoittautui, että kaikki hapot sisältävät vetyä.
Arrheniuksen happo.
Arrheniuksen vuonna 1881 esittämä happo-emästeoria perustuu elektrolyyttien dissosiaatioon eli niiden jakautumiseen liuoksissa ioneiksi. Teorian mukaan happo on aine, joka tuottaa vesiliuokseen vetyioneja H+ (käytännössä oksoniumioneja H3O+), ja emäs on aine, joka tuottaa vesiliuokseen OH--ioneja. Niinpä esimerkiksi suolahappo jakautuu vedessä vety- (H+) ja kloridi-ioneiksi (Cl-), rikkihappo taas vety- ja sulfaatti-ioneiksi (SO42-).
Brønsted-Lowryn happo.
Nykyisin yleisesti käytetyn Brønsted-Lowryn teorian mukaan happo on yhdiste, joka pystyy luovuttamaan protonin eli vetyionin H+, ja emäs on vastaavasti yhdiste, joka pystyy vastaanottamaan vetyionin. Brønsted-Lowry -happoon täytyy siten sisältyä vähintään yksi vetyatomi, ja Brønsted-Lowry -emäkseen täytyy sisältyä sellaisen elektronipari, johon protoni voi liittyä. Kyseinen elektronipari voi olla vapaa elektronipari tai π-sidoksen elektronipari. Yleisestä Brønsted-Lowry -haposta käytetään merkintää H-A, emäksestä B:. Vetyä sekä vapaita elektronipareja tai π-sidoksia sisältävät aineet kuten H2O ja CH3OH voivat toimia reaktiosta riippuen happona tai emäksenä.
Pienen kokonsa ja varauksensa vuoksi protoni ei voi kuitenkaan esiintyä liuoksissa vapaana, minkä vuoksi happo voi luovuttaa protonin vain, jos läsnä on aine, joka voi ottaa sen vastaan, siis emäs. Vesiliuoksessa hapon luovuttama protoni sitoutuu vesimolekyylin muodostaen oksoniumionin H3O+. Tällöin vesi toimii siis emäksenä. Oksoniumioni on voimakas happo, ja se tekee liuoksen happamaksi. Brønsted-Lowryn teorian mukaisia happo-emäsreaktioita tapahtuu kuitenkin myös muissa kuin vesiliuoksissa ja silloinkin syntyy ioneja ja näistä edelleen ioniyhdisteitä eli suoloja.
Dissosiaatio.
Hapot voidaan jakaa dissosoituneen eli hajonneen hapon osuuden mukaan heikoiksi ja vahvoiksi hapoiksi. Vahvat hapot hajoavat (protolysoituvat) lähes kokonaan, heikot vain osittain, ja määritelmä ei riipu liuoksen väkevyydestä. Jos happovakio on suurempi kuin 1 niin kyseessä on vahva happo, muulloin heikko happo. Lisäksi rikkihappoa vahvempia happoja kutsutaan superhapoiksi.
Vahvimmilla hapoilla happovakio on jopa 1015, kun taas heikoimmilla hapoilla happovakio on 10-60.
Yksiarvoiset hapot reagoivat kerran molekyyliä kohden, esimerkiksi suolahappo HCl hajoaa vain ioneiksi H+ ja Cl–. Moniarvoisten happojen vesiliuoksissa tapahtuu useampia eri protolyysireaktioita. Moniarvoisia happoja ovat esimerkiksi rikkihappo H2SO4 ja fosforihappo H3PO4, koska niiden molekyyleissä on useita vetyatomeja, jotka voivat irrota protoneina. Rikkihappo luovuttaa aluksi yhden protonin, jolloin syntyy vetysulfaatti-ioni (HSO4-), joka edellen pystyy luovuttamaan protonin. Rikkihapon vesiliuoksessa tapahtuu siten kaksi eri protolyysireaktiota. Fosforihapossa on kolme vetyatomia, joten sen vesiliuoksessa tapahtuu kolme eri protolyysireaktiota. Moniarvoisten happojen eri konjugaattiemäksillä on eri emäksisyys; esimerkiksi rikkihapon ensimmäinen konjugaattiemäs vetysulfaatti on hyvin heikko, mutta toisen deprotonoinnin tulos sulfaatti SO42– taas on selvästi emäksinen. Tämä havaitaan esimerkiksi siten, että sulfaattisuolat ovat emäksisiä.
Vesi H2O voi Brønstedin teorian mukaan toimia sekä happona että emäksenä eli se on amfiproottinen (aik. amfoteerinen) aine eli amfolyytti. Myös moniarvoisten happojen ionit voivat toimia amfolyytteinä, esimerkiksi vetysulfaatti-ioni HSO4– pystyy sekä luovuttamaan että vastaanottamaan protonin. Monet hapot ovat voimakkaita hapettimia ja väkevät hapot syövyttävät orgaanista ainetta sekä metalleja. Happojen vesiliuokset maistuvat happamilta.
Esimerkkejä hapoista.
Esimerkkejä Arrhenius-hapoista ovat typpihappo, rikkihappo, vetykloridihappo eli suolahappo ja etikkahappo. Nämä yhdisteet ovat happoja sekä Arrheniuksen että Brønsted-Lowryn teorian mukaan. Paljon käytettyjä Lewis-happoja ovat sinkkikloridi ja alumiinikloridi. Orgaaniset hapot ovat yleensä heikkoja happoja.
Happojen nimistä.
Niiden anionien ja niiden muodostamien suolojen nimissä, jotka saadaan poistamalla haposta vetyionit, vastaa pääte "-iitti" sitä happoa, jonka nimessä on sana hapoke, ja "-aatti" sitä happoa, jonka nimessä on sana happo. Niinpä esimerkiksi sulfiitti-ioni on SO32- ja sulfaatti-ioni SO42-. Etuliitteitä hypo- ja per- käytetään myös anionien ja suolojen nimissä, esimerkiksi perkloraatti-ioni on ClO4-.


Herbert Hoover.
Herbert Clark Hoover () oli Yhdysvaltain 31. presidentti (1929–1933).
Hoover tunnettiin aluksi humaanina presidenttinä, joka ensimmäisen maailmansodan jälkeen tuki merkittävästi Euroopan elintarvikehuoltoa ja avusti Neuvosto-Venäjää sisällissodan jälkeen. Vielä 1928 Hoover julisti köyhyyden lopettamisen olevan lähempänä kuin koskaan. Korkeimmat veroasteet leikattiin 73 prosentista 24:ään.
Hänen maineensa kuitenkin hiipui vuonna 1929 alkaneeseen suureen lamaan, jonka seurausten lievittämiseen hän ei liberaalin talouspolitiikan kannattajana lähtenyt. Hoover vetosi säilyttämään työpaikat ja kannusti vapaaehtoisten avustusjärjestöjen toimintaa. Kodittomat alkoivat kutsua slummejaan ”Hoovervilleiksi”. Työttömyys nousi 25 prosenttiin vuonna 1933, eikä maassa ollut minkäänlaista sosiaaliturvaa. Konkurssiin menneiden pankkien tallettajat menettivät kaikki säästönsä.
Työttömyyden vuoksi vuodesta 1929 lähtien puoli miljoonaa meksikolaista siirtolaista pakotettiin palaamaan kotimaahansa.
Kun talous ei näyttänyt kohenemisen merkkejä, Hoover poikkesi muun muassa valtiovarainministeri Andrew Mellonin linjasta, jonka mukaan valtio ei voinut tehdä mitään tilanteen helpottamiseksi. Vuonna 1930 hän allekirjoitti "Smoot-Hawley Tariff Actin", joka nosti merkittävästi tulleja oman maan teollisuuden suojelemiseksi, ja kannatti 1932 aloittaneen Reconstruction Finance Corporationin perustamista, johon sisältyi julkisia rakennushankkeita. Tullien vuoksi maailmankauppa romahti muidenkin maiden nostaessa vastaavasti Yhdysvaltojen tuotteiden tulleja. Vuonna 1931 Hoover julisti vuoden tauon Yhdysvaltain sotalainojen takaisinmaksulle ja Saksan sotakorvauksissa Ranskalle. Veroleikkauksista ja lamasta johtunut valtion tulojen vähenemisen vuoksi Revenue Act of 1932 palautti verot lähes ennalleen ja asetti uusia veroja yrityksille ja kiinteistöille.
Vuonna 1932 Hoover määräsi kenraali Douglas MacArthurin häätämään Washingtoniin kokoontuneen sotaveteraanibonuksiaan odottaneen ns. bonusarmeijan ("Bonus Army"). MacArthurin voimankäyttö ylitti huomattavasti Hooverin hyväksymät mittasuhteet, ja ennen humaanin ihmisystävän maineessa ollut presidentti menetti maineensa.
Vuoden 1932 presidentinvaaleissa Hoover syytti lamasta tapahtumia ulkomailla ja väitti Franklin Delano Rooseveltin valinnan vain vaikeuttavan tilannetta. Kansa oli kuitenkin toista mieltä, ja New Deal -politiikkaa kampanjoinut Roosevelt voitti 472:lla valitsijamiehellä Hooverin 59:ää vastaan.
Presidenttikautensa jälkeen Hoover oli republikaanien konservatiivisimman siiven puolella ja tuomitsi Rooseveltin New Deal -politiikan sekä vastusti ankarasti aktiivista politiikkaa kansallissosialismia, fasismia ja Japanin imperialismia vastaan. Hän myös lahjoitti suuria summia rahaa Suomelle talvisodan aikana. Toiseen maailmansotaan liittymistä hän vastusti Pearl Harborin hyökkäykseen saakka. Vannoutuneena antikommunistina Hoover kuitenkin vastusti myös Korean ja Vietnamin sotiin lähtemistä.


Harry S. Truman.
Harry S. Truman (8. toukokuuta 1884 Lamar, Missouri, Yhdysvallat – 26. joulukuuta 1972) oli Yhdysvaltojen 33. presidentti (1945–1953). Ennen presidenttikauttaan hän toimi Franklin D. Rooseveltin varapresidenttinä ja senaattorina. Vaikkei hän ollut suosittu virkakautensa aikana, hän sijoittuu mielipidemittauksissa Yhdysvaltain parhaiden presidenttien joukkoon.
Lapsuus ja nuoruus.
Truman syntyi 8. toukokuuta 1884 maanviljelijä John Anderson Trumanin ja Martha Ellen Young Trumanin toisena lapsena. Nuorena hänen harrastuksiaan olivat musiikki ja lukeminen. Erityisesti hän oli kiinnostunut historiasta.
Osallistuminen ensimmäiseen maailmansotaan.
Truman liittyi Missourin kansalliskaartiin vuonna 1905. Hänen yksikkönsä ensimmäisessä maailmansodassa oli 35. jalkaväkidivisioonan 129. tykistörykmentin patteri D, jonka päällikkönä hän toimi. Hänet ylennettiin myöhemmin everstiksi.
Poliittisen uran alkutaipaleet.
Truman hankki poliittiset kannuksensa Kansas Cityn voimakkaan, mutta korruptoituneen Pendergastin suvun suojattina. Vuonna 1925 hänet valittiin Jacksonin piirikunnan virkamieheksi. Säilyttäessään oman moraalisen puhtautensa ja selkärankansa hän oli varsinainen kummajainen kaupungin politiikassa. Tom Pendergast päätti tukea hänen valintaansa senaattiin vuoden 1934 vaaleissa, joissa hän tuli valituksi. Monet pitävät vaalivoittoa vuoden 1940 kongressivaaleissa käännekohtana hänen poliittisella urallaan.
”Truman-komitean” puheenjohtajana hän puuttui korruptioon ja varojen väärinkäyttöön asevoimissa. Rooseveltin hallinto pelkäsi komitean haittaavan taistelutahtoa, mutta Truman vakuutti kirjeessään presidentille komitean tukevan hallintoa. Komiteaa pidettiin menestyksenä ja sen arvioidaan säästäneen noin 15 miljardia dollaria. Työstään komitean johdossa hän sai kansallista julkisuutta, ja hänet valittiin Time-lehden Vuoden henkilöksi vuosina 1945 ja 1948.
Varapresidenttinä.
Rooseveltin kunto alkoi nopeasti huonontua vuoden 1944 puolivälistä, mitä ei yleisesti tiedetty. Hänen avustajansa päättivät estää liian liberaalina pidetyn Henry A. Wallacen jatkon varapresidenttinä. Heille oli selvää, että varapresidentiksi valittu tulisi todennäköisesti jatkamaan presidenttinä. Roosevelt viivytti valintaa Chicagossa järjestetyn Demokraattien puoluekokouksen lopulle. Truman suostui vastahakoisesti. Roosevelt ja Truman saivat 432 valitsijamiesääntä vuoden 1944 vaaleissa republikaanien
Thomas Deweyn ja John W. Brickerin 99:ää vastaan.
Truman vannoi virkavalan 20. tammikuuta 1945 ja toimi varapresidenttinä alle kolme kuukautta, minä aikana Roosevelt ei juurikaan ottanut yhteyttä häneen.
Ensimmäinen kausi 1945–1949.
Trumanin noustua varapresidentiksi vuonna 1944 presidentti Franklin Delano Roosevelt piti hänet (huomattavaa lyhytnäköisyyttä osoittaen) pitkälti pimennossa monien keskeisten salaisten asioiden suhteen. Kun Roosevelt huhtikuussa 1945 kuoli kesken kautensa ja Truman nousi presidentiksi, hänellä ei ollut harmainta aavistusta esimerkiksi ydinasetta valmistelleen Manhattan-projektin olemassaolosta.
Presidenttinä Truman osallistui Potsdamin konferenssiin 17. heinäkuuta – 2. elokuuta 1945. Hän kertoi Stalinille aikovansa käyttää uudenlaista asetta Japania vastaan, mistä Stalin tiesikin vakoojiensa vuoksi. Saksan sotakorvauskysymykset ja Neuvostoliiton osallistuminen sotaan Japania vastaan sekä Neuvostoliiton oikeus Japania koskeneisiin aluevaatimuksiin olivat ongelmakysymyksiä. Stalin otti neuvotteluissa esille oikeuden siirtää tehtaita Mantšuriasta Neuvostoliittoon. Saksan kysymyksessä luotiin jakolinja, joka johti Euroopan jakautumiseen Itä- ja Länsi-Eurooppaan.
Atomipommien pudotus Japaniin.
Presidentti Trumanin päätöksellä pudotettiin ensimmäinen atomipommi Hiroshimaan elokuun 6. päivänä 1945, sen jälkeen kun Japani oli hylännyt Potsdamin julistuksen. Nagasakiin pommi pudotettiin elokuun 9. päivänä, mistä Truman kuuli risteilijä "USS Augustan" kannella ollessaan matkalla takaisin kotiin Potsdamin konferenssista. Japani antautui elokuun 14. päivänä.
Ulkopolitiikka.
Truman kannatti voimakkaasti Yhdistyneiden kansakuntien perustamista, ja nimitti Eleanor Rooseveltin ensimmäiseen yleiskokoukseen osallistuneeseen Yhdysvaltain valtuuskuntaan.
Kreikan sisällissotaan johtaneen kommunistien vallankaappausyrityksen jälkeen Truman tuli siihen tulokseen, etteivät Neuvostoliiton edut olleet yhteneviä Yhdysvaltojen kanssa. Vaikka republikaanit olivat enemmistössä kongressissa, hän onnistui saamaan tuen Trumanin opilleen ja Marshall-avulle, jonka tarkoitus oli avustaa Eurooppaa jälleenrakentamisessa. Hän allekirjoitti uuden turvallisuuslain, joka yhdisti sotaministeriön ja laivastoministeriön puolustusministeriöksi. Lailla perustettiin myös CIA, kansallinen turvallisuusneuvosto sekä ilmavoimat omaksi puolustushaarakseen.
Truman tunnusti Israelin valtion 14. toukokuuta 1948, yksitoista minuuttia sen perustamisen jälkeen.
Toinen kausi (1949–1953).
Truman voitti vuoden 1948 vaalit. Toisella kaudella hänen oli sopeuduttava Amerikan ydinasemonopolin menettämiseen Neuvostoliiton tehtyä oman ydinkokeensa 29. elokuuta 1949. 7. tammikuuta 1953 Truman ilmoitti Yhdysvaltain ensimmäisestä vetypommitestistä.
Korean sodan puhkeaminen.
Kim Il-sungin johtaman Pohjois-Korean kansanarmeijan joukot hyökkäsivät Etelä-Koreaan 25. kesäkuuta 1950 valloittaen nopeasti Soulin. Truman julisti Korean laivastosaartoon.
Salamurhayritys.
Griselio Torresola ja Oscar Collazo, kaksi puertoricolaista nationalistia, yrittivät murhata Trumanin Blair House ulkopuolella 1. marraskuuta 1950. Torresola ampui kuolettavasti Leslie Coffeltia, Valkoisen talon poliisia, ja kuoli itse Coffeltin ampumana. Collazo tuomittiin kuolemaan osallisuudesta murhaan. Truman muutti hänen rangaistuksensa myöhemmin elinkautiseksi.
Trumanin oppi.
Trumanin 12. maaliskuuta 1947 esittämässä sanomassa, jonka taustalla olivat Kreikan sisällissodan kokemukset, heijastui selvästi näkemys valon taistelussa pimeyttä vastaan: ”Uskon, että USA:n politiikan on pyrittävä tukemaan kaikkia vapaita kansoja, jotka vastustavat aseellisten vähemmistöjen pyrkimyksiä alistaa nämä kansat tai painostaa niitä ulkoapäin”. Tätä alettiin kutsua Trumanin opiksi. Truman lisää muistelmissaan, että tämä puhe muodosti käännekohdan USA:n ulkopolitiikassa.
Virkanimitykset.
Truman nimitti Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomareiksi yhteensä neljä henkilöä: Harold Hitz Burtonin vuonna 1945, Fred M. Vinsonin 1946, Tom C. Clarkin puheenjohtajaksi 1949 ja samana vuonna Sherman Mintonin.
Presidenttikauden jälkeinen aika.
Truman sai kunniatohtorin arvon Oxfordin yliopistosta vuonna 1956. Hän kuoli Kansas Cityn sairaalassa 26. joulukuuta 1972. Hänen vaimonsa kuoli lähes kymmenen vuotta myöhemmin, 18. lokakuuta 1982.
Perintö.
Kautensa lopussa vuonna 1953 Truman oli kaikkien aikojen epäsuosituimpia presidenttejä. Hieman ennen hänen kuolemaansa sekä historioitsijat että kansa suhtautuivat häneen myönteisemmin, koska hänellä oli tärkeä rooli Israelin valtion tunnustamisessa. Beit Harel nimettiin hänen mukaansa Kfar Trumaniksi.
Lentotukialus "USS Harry S. Truman" oli alun perin "USS United States", mutta nimi vaihdettiin vesillelaskun yhteydessä. Missourin yliopisto perusti "Harry S Truman School of Public Affairsin" yhteiskuntatieteiden opetusta varten. Northeast Missouri State University nimettiin uudelleen Trumanin valtionyliopistoksi 1. heinäkuuta 1996. Yhdysvaltain ulkoministeriön päärakennus tunnetaan nimellä Harry S Truman Building.
Harry S. Trumanin presidenttikirjasto ja museo sijaitsee Independencessä, Missourissa.
Trumanin nimen S.
Trumanilla ei ollut toista nimeä vaan pelkkä nimikirjain. Tämä oli varsin yleinen tapa etelävaltioissa Missouri mukaan lukien. Truman kertoi, että nimikirjain oli kompromissi isoisien Anderson Shippe Trumanin ja Solomon Youngin nimistä. Periaatteessa nimen S-kirjain kuuluisi siis kirjoittaa ilman perässä olevaa pistettä, mutta tosiasiassa Truman itse kirjoitti aina nimensä papereihin pisteellä.


Hiragana.
Hiragana () on toinen japanin kielessä käytetyistä tavumerkistöistä. Kukin merkki koostuu konsonantista ja vokaalista, poikkeuksena pelkät vokaalit ja "n". Hiraganaa käytetään yleensä partikkelien ja sanojen taivutusmuotojen merkitsemiseen, harvinaisten tai vaikeiden merkkien ääntämisohjeiden merkitsemiseen sekä lapsille tarkoitettujen tekstien kirjoittamiseen.
Alla olevassa taulukossa näkyvät sekä hiraganat että niistä saatavat yhdistelmät.
Merkkien ulkonäkö voi hieman vaihdella käytetyn fontin mukaan. Esimerkiksi ri-tavua vastaava merkki esiintyy joskus yhtenäisenä ja joskus kahdesta erillisestä osasta koostuvana.
K-rivistä (ka, ki, ku, ke, ko) saadaan g-rivi (ga, gi, gu, ge, go), s-rivistä z-rivi, t-rivistä d-rivi ja h-rivistä b-rivi lisäämällä lainausmerkin näköinen merkintä (゛, "dakuten") merkin oikeaan yläkulmaan. H-rivistä saadaan lisäksi p-rivi lisäämällä yläkulmaan pieni ympyrä (゜, "handakuten").
W-rivin punaiset merkit "wi" ja "we" on poistettu käytöstä.


Itäinen Zhou-dynastia.
Itäinen Zhou-dynastia (東周 [dong Zhou] (东周)) hallitsi Kiinassa 770–256 eaa. Tämä oli osa Zhou-dynastiaa.
Taistelevien läänitysvaltioiden kaudella Zhou-kuninkaiden kunnioitus väheni olemattomiin, siksi muutamia kauden viimeisiä vuosia ei enää lasketa Itäiseen Zhou-dynastiaan kuuluviksi.
Kevättä ja syksyä -kaudella sekä Taistelevien läänitysvaltioiden alkuosan aikana syntyi niin monia uusia filosofioita, että siitä käytetään myös nimitystä "sata koulukuntaa" (諸子百家 [zhuzibaijia] (诸子百家)). Tältä kaudelta on peräisin suuri osa Kiinan kirjallisuuden klassikoista. Monet näistä filosofeista ja ajattelijoista toimivat joidenkin aikakauden valtioiden virkamiehinä vaihtelevissa tehtävissä. Erityisen tunnettuja aikakaudella syntyneitä filosofioita ovat kungfutselaisuus ja taolaisuus.
Lisäksi kauppa kukoisti aikakaudella ja yhdenmukaisia kolikoita tuotettiin. Rauta tuli yleiseen käyttöön, siitä valmistettiin aseita ja maataloustyökaluja. Kaudella toteutettiin myös suuria julkisia rakennusprojekteja kuten tulvienhallintaa, rakennettiin kanavia ja paksuja muureja kaupunkien ympärille sekä pohjoiselle rajalle.
Katso myös.
Zhou


Itäinen Han-dynastia.
Itäinen Han-dynastia 東漢 [dōng hàn] (东汉) hallitsi Kiinassa 25 – 220 jaa. Tämä oli osa Han-dynastiaa. Aiempi historiankirjoitus (mm. Sima Qian) tuntee ajanjakson myöhempänä Han-dynastiana, mutta tämä nimike tarkoittaa nykyisin 900-luvulla vallinnutta dynastiaa.
Uudistaja Wang Mang (王莽) oli korvannut Liu-suvun Xin-dynastian johdossa vuodesta 9 vuoteen 23 taloudellisia ongelmia korjatakseen. Lukuisat talonpoikaiskapinat kuitenkin heikensivät hänen valtaansa ja Liu Xiu, keisarinimeltään Guang Wudi 光武帝, palautti Han-dynastian perheelleen monien suurmaanomistajaperheiden tukemana, mikä synnytti myöhemmän Han-dynastian eli Itäisen Han-dynastian jonka pääkaupunkina toimi Luoyang.
Sekä maan sisäinen että rajojen valvonta muuttui vähemmän tiukaksi Itäisen Han-dynastian aikana, mikä nosti yksityiskaupan ja salakuljetuksen roolia. Näihin aikoihin Kiinaan saapui suuria määriä ulkomaisia kauppiaita, silkkitie johti kukoistavaan silkkikauppaan Euraasiassa ja buddhalaisuus levisi Intiasta Kiinaan.
Dynastian alkuaikoina tilanne kotimaassa oli stabiili ja dynastia laajeni ulkovaltojen alueille. Alkuperäisasukkaiden kapina Keski-Vietnamissa kukistettiin 43-44 ja Pohjois-Kiinaankin kohdistuva ulkoinen uhka lientyi. Kiinan hallitseva rooli Keski-Aasiassa saatiin myös palautettua ensimmäisellä vuosisadalla.
Poliittinen ilmasto kääntyi kuitenkin huonompaan suuntaan pääkaupungissa keisari Ho di:n (88-105) aikana. Keisarilliseen perheeseen avioliiton kautta tulleet ulkoiset perheet alkoivat lisätä valtaansa kun keisareiksi päätyi lapsia ja heikkoja miehiä. Myös eunukit onnistuivat nostamaan asemaansa, he saivat oikeuden adoptoida poikia vuonna 135 ja heidän valtansa ja varallisuutensa kasvoivat. Maanomistajaperheet ja oppineet vastustivat näiden alempien luokkien vaikutusta keisarin politiikkaan ja virkamiesten palkkaukseen. He muodostivat puolueen tätä vastaan, minkä eunukit kuitenkin saivat kaadettua ja karkotettua maasta vuonna 167. Maanomistajaperheet pitivät kuitenkin valtansa provinsseissa ja valtakamppailu jatkui.
Toisen vuosisadan lopussa talonpoikaiskapinat uhkasivat valtaa provinsseissa. Keltaisenjoen tulvien jälkeen taolaisuuteen taipuvaiset talonpojat liikehtivät Hunanin ja Shandongin rajoilla. Tämä johti nk. Keltaisten turbaanien (Huang-qin) veriseen kapinaan vuonna 184. Kapinoitsijoilla oli yli 360 000 miestä aseissa. Länsi-Kiinassa tapahtui vastaava kapina samoihin aikoihin, mutta sen ulottuvuus rajoittui Sichuanin provinssiin.
Kapinointi vei vallan armeijan johtajien käsiin. Eunukit yrittivät vallankaappausta vuonna 189 joidenkin kenraalien tukemina, mutta Yuan Shao kukisti tämän ja teurasti yli 2000 eunukkia. Heti teloitusten jälkeen Dong Zhuo johdatti joukkonsa Luoyangiin ja asetti valtaistuimelle viimeisen Han-dynastian keisarin Xian Di:n. Hänen armeijansa, johon kuului suuria määriä barbaareja, poltti ja hävitti Luoyangin vuonna 190, tuhoten keisarillisen kirjaston ja Han-dynastian arkistot. Pääkaupunki siirrettiin Chang Aniin ja Dong Zhuo murhattiin 192. Cao Cao alkoi lisätä omaa valtaansa eliminoiden vähitellen kilpailijoitaan Pohjois-Kiinassa.
Kaupunkilaistalous alkoi romuttua talonpoikaiskapinoiden ja kilpailevien armeijoiden johtajien sotien vuoksi. Han-kaudella vallinnut suuri tuottavuus ja urbaani talous kärsivät niin pahasti, että Han-kauden loppu nähdään uuden aikakauden, Kiinan keskiajan, alkuna.
Katso myös.
Han


Itäinen Jin-dynastia.
Itäinen Jin-dynastia (東晉 (yksinkertaistetuilla merkeillä 东晉), [dōng jìn]) hallitsi osaa nykyistä Kiinaa 317 – 420.
Itäinen Jin-dynastia sai alkunsa kun Chang'anin valtaamisen jälkeen etelään paennut Läntisen Jin-dynastian hovi perusti uuden hovin Jiankangiin (lähellä Nanjingia) nimittäen siellä heitä suojelleen Longya:n prinssin Itäisen Jin-dynastian keisari Yuaniksi.
Kapinat vaivasivat Itäisen Jin-dynastian hovia koko sen valta-ajan. Useimmat onnistuttiin tukahduttamaan, Huan Xuan kuitenkin onnistui hetkeksi kaappaamaan vallan itselleen ja muutti dynastian nimeksi Chu. Liu Yu kuitenkin kukisti hänet ja määräsi sitten valtaan palautetun mutta jälkeenjääneen keisari Anin hirtettäväksi. Keisari Anin veli, keisari Gong astui valtaistuimelle 419 mutta jäi dynastian viimeiseksi keisariksi kun Liu Yu astui hänen tilalleen julistautuen uuden Song-dynastian keisari Wuksi.
Aiheesta muualla.
J


Itäinen Wei-dynastia.
Itäinen Wei-dynastia hallitsi osaa Pohjois-Kiinasta 534 – 550. Itäinen Wei oli yksi Pohjoisista dynastioista. Sitä seurasi Pohjoinen Qi-dynastia, pääkaupunkina toimi Ye.
Katso myös.
Wei


Indonesian kieli.
Indonesian kieli ("Bahasa Indonesia") on Indonesian virallinen kieli. Sitä puhuu äidinkielenään 20–30 miljoonaa ihmistä, vieraana kielenä yli 140 miljoonaa ihmistä pääasiassa Indonesiassa. Indonesia kuuluu länsi-malaiji-polynesialaisiin kieliin, ja on erittäin läheistä sukua malaijille.
Indonesian kieli erosi malaijin kielestä virallisesti Bahasa Indonesia -konferenssissa Jakartassa 28. lokakuuta 1928, ja siitä tehtiin samalla Indonesian saariston virallinen kieli. Saaristossa puhuttu kieli poikkesi toki tätä ennenkin melko paljon mantereella puhuttavasta malaijista. Indonesia itsenäistyi 17. elokuuta 1945, ja indonesian kieli on tämän jälkeen muuttunut nopeaa tahtia, erityisesti sanastoltaan, joka on laajentunut lainasanoilla. Lainoja on otettu erityisesti jaavan, sanskritin, englannin ja hollannin kielistä, uskonnon ansiosta myös arabialaisperäisiä sanoja on melko paljon.
Lausuminen.
Indonesian vokaalit ovat "i", edellä mainitut kolme "e":tä, "a", "u" ja "o". Diftongeja ei ole, joskin tiettyjä vokaaliyhdistelmiä lausutaan hieman diftongin tapaan (esimerkiksi "au"). Pitkiä vokaaleja ei ole myöskään, vaan samanlaisia peräkkäisiä vokaaleja lausutaan erikseen, esimerkiksi "maaf" ('anteeksi') ääntyy ma-af.
Sanan paino indonesiassa on periaatteessa sanan toiseksi viimeisellä tavulla, mutta se vaihtelee eri murteissa. Paino ei ole kuitenkaan kovin merkittävä tekijä indonesian kielessä.


Ilmakitara.
Ilmakitara tarkoittaa teeskenneltyä kitaran soittamista ilman instrumenttia.
Monet muusikot liikuttavat vaistonvaraisesti ruumistaan soittamansa musiikin tahdissa. Jotkut rock-musiikkia soittavat kitaristit liioittelevat näitä liikkeitä tehostaakseen esiintymistään ja ovat muovanneet soittoonsa liittyvästä koreografiasta itselleen tavaramerkin. Heidän ihailijansa usein matkivat idoliensa soittotyyliä tempautuakseen mukaan tunnelmaan. Ilmakitaransoittoa voidaan pitää erikoistuneena tanssin lajina.
Jotkut ovat kehittäneet ilmakitaransoitosta oman harrastuksensa ja ovat ylpeitä taidostaan matkia lukemattomien eri artistien tyylejä. Useissa maissa järjestetään jo ilmakitarakilpailuja, ja vuodesta 1996 on Oulun musiikkivideofestivaaleilla järjestetty vuosittaiset ilmakitaransoiton maailmanmestaruuskisat.
Tiedekeskus Heureka on yhteistyössä TKK:n kanssa kehittänyt laitteiston, joka tuottaa ilmakitaristin soitosta ääntä. Soittaja käyttää erityisiä käsineitä, joiden liikkeen järjestelmä muuntaa musiikiksi.
Vuonna 2006 perustettu Virtual Air Guitar Company Oy sai keväällä Suomen teollisuussijoituksen ja yksityissijoittajien tekemänä sijoituksena 130000 euroa ilmakitarapelinsä prototyypin kehittämiseen.


Iso koira.
Iso koira (latinaksi "Canis Major" (CMa), genetiivi "Canis Majoris") sijaitsee Orionin, Yksisarvisen, Jäniksen ja Peräkeulan tähdistöjen lähellä. Ison koiran kirkkain tähti, Sirius (α Canis Majoris) on kirkkain Maahan näkyvä tähti.
Syvän taivaan kohteita ei tähdistön alueella ole monia, näistä ehkä huomattavimpana avoin tähtijoukko M41, joka sijaitsee Siriuksesta noin 4 astetta etelään.
Ison koiran kirkkaimmat tähdet, kaikki nimet paitsi Sirius alkujaan arabiaa.


Iso karhu.
Iso karhu (latinaksi "Ursa Major" (UMa), genetiivi "Ursae Majoris") on yksi taivaan laajimmista tähdistöistä. Sen naapureita ovat Ajokoirat, Bereniken hiukset, Ilves, Karhunvartija, Kirahvi, Leijona, Lohikäärme ja Pieni leijona.
Ison karhun näkyvin osa on seitsemän kirkkaan tähden muodostama kauhaa muistuttava Otava. Otavan tähdet tunnetaan arabialaisperäisillä nimillä ("kauhan" kulhosta kahvaan päin lukien) Dubhe, Merak, Phecda, Megrez, Alioth, Mizar ja Alkaid. Mizarin lähellä on pieni himmeä tähti Alcor, joka tunnetaan nimellä "Silmänkoittaja". Perinteen mukaan ihmisen näköaisti on vielä hyvä, jos hän kykenee erottamaan Silmänkoittajan. Tosin nämä tähdet on kyllä tervesilmäisen ihmisen erittäin helppoa erottaa toisistaan.
Muun muassa galaksit M81, M82 ja M101 sijaitsevat Ison karhun tähdistön alueella. Vuonna 1993 galaksissa M81 räjähti supernova, joka nähtiin pienilläkin teleskoopeilla, kun kirkkaus kohosi +11 magnitudiin. M97 eli Pöllösumu puolestaan on kuuluisa planetaarinen sumu.
Otavan tähtien kautta vedettyjen linjojen avulla voi löytää useita kirkkaita tähdistöjä.


Iridium.
Iridium (, sanasta "iris", 'sateenkaari') on raskas, hauras valkoinen metalli, jonka kemiallinen merkki on Ir ja CAS-numero 7439-88-5. Iridium ja osmium ovat tiheimpiä metalleja, kumpikin on lähes kaksi kertaa niin tiheää kuin lyijy. Iridium on platinaa muistuttava jalometalli. Se kestää kaikista metalleista parhaiten korroosiota, eikä se liukene happoihin, ei edes kuningasveteen. Kemiallisesti se reagoi vain halogeenien ja eräiden sulien suolojen kanssa.
Iridiumia käytetään lejeerinkinä standardipainojen ja -mittojen sekä lämmönkestävien kappaleiden valmistamiseen ja platinan seostamiseen. Sitä käytetään jonkin verran myös elektroniikassa sekä autojen sytytystulppien kärkien päällysteenä.
Brittiläinen Smithson Tennant löysi iridiumin Antoine de Fourcroyn, Louis Nicolas Vauquelinin ja Hippolyte-Victor Collet-Descotilsin tutkimusten perusteella. Se on kaikista alkuaineista harvinaisimpia, ja sitä on maankuoressa keskimäärin vain 0,001 ppm. Sitä tuotetaan maailmassa noin 3000 kg vuodessa.
Tavallista suurempina pitoisuuksina iridiumia on kuitenkin niissä maaperän kerrostumissa, jotka ovat syntyneet Liitu- ja tertiäärikauden vaihteessa noin 65 miljoonaa vuotta sitten. Tätä on pidetty ratkaisevana todisteena sille, että tuohon aikaan Maahan törmäsi avaruudesta tullut asteroidi, joka sai aikaan laajaa tuhoa ja johti muun muassa dinosaurusten sukupuuttoon.
Monissa meteoriiteissa iridiumpitoisuus on selvästi suurempi kuin maankuoressa. Samoin on ilmeisesti ollut tuon asteroidin laita ja sen iridiumpitoisten ainesten oletetaan levinneen hienojakoisena pölynä eri puolille maapalloa. On arveltu myös että Maan sisäosissa iridiumia olisi selvästi suurempana pitoisuutena kuin pintaosissa, sillä Maan muodostuessa se on suuren tiheytensä vuoksi päätynyt suurilta osin sinne.


Irak.
Irakin tasavalta eli Irak () on tasavalta Lähi-idässä. Irakin naapurimaita ovat Saudi-Arabia, Turkki, Kuwait, Syyria, Jordania ja Iran. Väkiluku on vajaat 30 miljoonaa ja pinta-ala noin 430 000 neliökilometriä. Irakin pääkaupunki on Bagdad, jossa asuu noin 6 000 000 ihmistä. Muita suuria kaupunkeja ovat muun muassa Mosul ja Basra. Väestö jakautuu pääosin kolmeen ryhmään kielen ja uskonnon perusteella: kaksi kolmannesta väestöstä on arabeja, loput kurdeja. Suurin osa arabeista on šiiamuslimeja, mutta sunnimuslimeja on noin kolmannes koko väestöstä. Irak on maailman tärkeimpiä öljyntuottajamaita. Maassa käytiin Irakin sota vuosina 2003-2010.
Varhainen historia.
Irak sijaitsee Mesopotamian vanhalla kulttuuriseudulla, jossa ovat sijainneet Sumerian, Assyrian ja Babylonian sivilisaatiot. On puhuttu myös Kaksoisvirtain maasta. Sittemmin alue on kuulunut muun muassa Persiaan, Aleksanteri Suuren valtakuntaan ja Roomaan. Arabit tulivat sinne jo 600-luvulla, pian islamin synnyn jälkeen. Mongolit hävittivät maata 1200-luvulla ja osmanit valloittivat sen vuonna 1534.
Turkkilaisten ja brittien vallassa.
Tämän jälkeen Irak oli Turkin hallinnassa ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Sen jälkeen se joutui Yhdistyneen kuningaskunnan hallintaan Kansainliiton mandaattialueena. Toukokuussa 1920 maassa nousi laaja heimo- ja uskontorajat ylittänyt kapina brittihallintoa, etenkin kommissaari Sir Arnold Wilsonia vastaan San Remon rauhankokouksen tulosten tullessa ilmi. Britit kukistivat sen suurin ponnistuksin ja kustannuksin muun muassa ilmapommituksin ja tuomalla joukkoja Intiasta.
Itsenäisyys.
Irakista muodostettiin itsenäinen kuningaskunta 1932 myös Jordaniaa hallitsevan Hašimien suvun hallitsemana. Maan rajat piirsi Gertrude Bell, joka myös taivutteli Britannian siirtomaaministeri Churchillin valitsemaan syrjäytetyn Suur-Syyrian kuningas Faisalin Irakin kuninkaaksi. Maa tukeutui edelleen politiikassaan pitkälti Britanniaan brittiläismielisen pääministeri Nuri al-Sa’idin johdolla. Toisen maailmansodan aikana 1941 tapahtui Rašid Ali al-Kailanin johtamien saksalaismielisten vallankaappaus tavoitteena tuoda maa akselivaltojen puolelle, mutta britit kukistivat sen. Irak liittyi Yhdistyneisiin kansakuntiin ja siitä tuli Arabiliiton perustajajäsen 1945. Vuonna 1956 solmittiin Bagdadin sopimus Neuvostoliittoa vastaan Irakin, Turkin, Iranin, Pakistanin ja Britannian välillä.
Kuningasvalta menetti suosiotaan 1950-luvulla arabinationalismin myötä. Viimeinen kuningas Faisal II syöstiin vallasta 1958, ja valtaan nousi vasemmistopopulistinen Abdulkarim Qasim. Hän otti etäisyyttä britteihin ja solmi suhteet Neuvostoliiton kanssa. Hän pysyi johdossa helmikuuhun 1963 asti, ramadanin vallankaappaukseen kuningas Faisalin sukulaisen, sotamarsalkka Abdulsalam Arifin ja baathisti-arabinationalistien johdolla. Syksyllä Abdulsalam Arif järjesti uuden vallankaappauksen ja poisti baathistit vallasta. Nuoremman Arifin kuoltua helikopteriturmassa häntä seurasi veljensä Abdulrahman Arif. Baathistit syrjäyttivät Abdulrahman Arifin 17. heinäkuuta 1968 ja Ahmad Hasan al-Bakr nimitettiin vallankumousneuvoston johtoon ja presidentiksi. Iraq Petroleum Company kansallistettiin 1971 ja öljytulot suunnattiin terveydenhuollon ja lukutaidon parantamiseen ja maan teollistamiseen. Al-Bakr nimitti serkkunsa Saddam Husseinin varapresidentiksi.
Huhtikuussa 1969 Iran sanoi irti sopimuksen Šatt al-Arab -joen hallinnasta ja maat siirsivät pian sotajoukkojaan rajoilleen. Iran alkoi tukea Pohjois-Irakin kurdeja, mikä vaaransi Irakin leipäkorina pidetyn Kurdistanin vakauden. Talvella 1973–1974 maiden välillä tapahtui avoimia yhteenottoja, jotka saivat heikomman Irakin armeijan ja talouden romahduksen partaalle. Vesiväylästä solmittiin maaliskuussa 1975 Algerin sopimus, jonka mukaan rajalinja kulki joen syvintä kohtaa pitkin. Irak luopui paitsi puolesta jokea, myös vaatimuksestaan Iranin arabien asuttamaan Khuzestaniin ja Iran lopetti tukensa Irakin kurdikapinallisille.
Saddam Husseinin valtakausi.
Alkuvuodesta 1979 Iranissa šaahi syöstiin vallasta ja maa julistettiin 1. huhtikuuta islamilaiseksi valtioksi Ajatollah Khomeinin johdolla. Iran alkoi kannustaa myös Irakin šiioja nousemaan vallanpitäjiään vastaan ja maassa nousi kapinoita ja sen johtajia vastaan tehtiin murhayrityksiä. Irak karkotti maasta 100 000 šiiaa. Al-Bakr luopui vallasta ja 16. heinäkuuta 1979 Saddam Hussein nimitettiin presidentiksi. Maiden suhteet katkesivat ja touko–elokuun 1980 maiden rajoilla kahakoitiin ja käytiin tykistötaisteluja. Saddam sanoi 17. syyskuuta 1980 irti vuoden 1975 sopimuksen ja hyökkäsi Iraniin 23. syyskuuta.
Irakin-Iranin sota kesti 1980–1988 ja siinä kuoli noin puolitoista miljoona ihmistä. Irak pyysi rauhaa jo sodan alussa, mutta Khomeini torjui vuoteen 1988 asti kaikki Irakin rauhantunnustelut vaatien mm sotakorvauksia ja Saddamin syrjäyttämistä, mihin Irak ei suostunut. Israelin koneet tuhosivat 1981 Irakin osittain valmiin Osirak-ydinvoimalan, Irakin koneet taas helmikuussa 1985 ydinvoimalan Bushehrissa, Iranissa. Irakin ilmaiskut siviilikohteisiin johtivat Iranin tykistöiskuihin Bagdadiin ja Basraan. Iran pääsi sodassa vuoden 1982 tienoilla määräävään asemaan ja alkoi ahdistella Irakia suurhyökkäyksillä. Irak kuitenkin kykeni yleensä torjumaan nämä hyökkäykset raskailla aseilla joita Irakilla oli enemmän kuin
Iranilla. Irak käytti sodassa enenevissä määrin taistelukaasuja.
Vuodesta 1987 hyökättiin laivoja vastaan Persianlahdella, mikä sai ulkovallat puuttumaan asiaan. Irakin saavutettua viimein voittoja solmittiin heinäkuussa 1988 aselepo ja rauha elokuussa.
Saddam Hussein muutti Irakin poliisivaltioksi, jossa turvallisuuselimet valvoivat paitsi kansaa, myös toisiaan. Kapinat ja vallankaappausyritykset kukistettiin armottomasti. Etnisistä ryhmistä erityisesti kurdit, šiiat ja suoarabit joutuivat Saddam Husseinin valtakaudella vainotuiksi.
Irak miehitti maakunnakseen väittämänsä Kuwaitin 2. elokuuta 1990. Yhdysvaltain johtama, Yhdistyneiden kansakuntien mandaatilla toimiva koalitio karkotti Irakin joukot Kuwaitista 16. tammikuuta 1991 alkaneessa ensimmäisessä Persianlahden sodassa. Sodan jälkeen YK:n talouspakotteet jatkuivat, maan etelä- ja pohjoisosat olivat liittouman valvomassa lentokiellossa ja Irakia vaadittiin tuhoamaan joukkotuhoaseensa ja ohjuksensa. Kun sota oli ohi, maan eteläosan shiiat ja pohjoisosan kurdit nousivat kapinaan. Irakin hallitus kukisti molemmat kapinat kovin ottein.
Irakin sota 2003 - 2010.
Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush luki Irakin "pahan akseliin" kuuluvaksi valtioksi. Keväällä 2003 Yhdysvaltain johtama liittouma aloitti toisen Persianlahden sodan hyökkäämällä Irakiin tavoitteenaan joukkotuhoaseiden löytäminen ja tuhoaminen. Liittouma saavutti nopean sotilaallisen voiton ja miehitti Bagdadin, mutta sodan oikeutuksena pidettyjä joukkotuhoaseita ei löytynyt lukuun ottamatta Iranin vastaiselta rajalta löytyneitä Irakin-Iranin sodan aikaisia kemiallisia ammuksia. Yhdysvaltain presidentti Bush julisti 1. toukokuuta 2003 "tehtävän suoritetuksi."
Husseinin kukistumiseen ja vangitsemisen sekä Irakin sodan muodollisen päättymisen jälkeen Irakissa on vastarintaa miehitysjoukkoja vastaan ja laajoja levottomuuksia. Toukokuusta 2003 maata hallitsi Yhdysvaltain nimittämän siviilihallinnon (Coalition Provisional Authority) johtaja L. Paul Bremer. Irakin miehityksen ensimmäisten kuukausien aikana maan vanha armeija ja poliisivoimat hajotettiin, Baath-puolueen jäseninä olleet virkamiehet ja opettajat erotettiin ja valtion omistamat yritykset, jotka työllistivät suurimman osan kansasta, suljettiin.
Irakin vastarinta teki ensimmäisen näyttävän iskunsa 20. elokuuta 2003 rekkalastillisella räjähteitä Bagdadin Canal-hotelliin, jossa sai surmansa muun muassa YK:n erityislähettiläs Sérgio Vieira de Mello. Maaliskuussa 2004 šiiojen Muqtada al-Sadrin Mahdin armeija nousi kapinaan Yhdysvaltain sotilashallinnon suljettua erään sen sanomalehden. Saman vuoden huhtikuussa tulivat ilmi Abu Ghraibin vankilan kidutuskuvat.
Elokuussa 2004 Yhdysvaltain joukot taistelivat Mahdin armeijan kanssa Najafissa Imaami Alin moskeijan lähistöllä. Taistelu päättyi molemminpuoliseen vetäytymiseen. Marras-joulukuussa 2004 käytiin raskaita taisteluja Fallujassa Yhdysvaltain merijalkaväen valloittaessa sen kapinallisilta. Kaupunki kärsi suuria vaurioita operaatiossa.
Valta siirtyi muodollisesti Iyad Allawin johtamalle väliaikaishallitukselle (Iraqi Interim Government) 28. kesäkuuta 2004, jolloin miehitys virallisesti päättyi. 30. tammikuuta 2005 maassa pidettiin vapaat vaalit, joissa valittiin 275-jäseninen parlamentti. Toukokuussa 2005 hallitus nimitti komitean kirjoittamaan maalle uuden perustuslain, joka hyväksyttiin kansanäänestyksessä 15. lokakuuta 2005. 15. joulukuuta 2005 pidettiin jälleen uudet vaalit. Uusi hallitus saatiin koottua puolen vuoden jälkeen toukokuussa 2006. Irakin siirtyminen demokratiaan on johtanut vallan siirtymiseen sunneilta šiioille.
Šiiojen al-Askarin kultaiseen moskeijaan Samarrassa tehtiin pommi-isku helmikuussa 2006, mikä tuhosi sen kultaisen kupolin. Tämän jälkeen šiiojen ja sunnien keskinäinen väkivalta kiihtyi.
Maassa oli elokuussa 2006 noin 150 000 Yhdysvaltain johtaman koalition sotilasta (134 000 yhdysvaltalaista, 8 000 brittiä sekä lukuisia muita kansallisuuksia.) Hyökkäykset koalition joukkoja ja Irakin uusia turvallisuusjoukkoja vastaan ovat jatkuneet kiivaina. Suurin osa kuolleista on kuitenkin sunni- ja šiiasiviilejä. Maa on ajautunut näiden ryhmien väliseen sisällissotaa muistuttavaan tilaan erityisesti Bagdadin alueella, missä asuu paljon molempiin ryhmiin kuuluvaa väestöä. Vuoden 2007 alussa Irakin 26 miljoonasta asukkaasta kaksi miljoonaa on paennut maasta ja 1,6 miljoonaa on maan sisäisinä pakolaisina. Noin 40 000–50 000 pakenee kodeistaan joka kuukausi. Asukkaista ilman töitä on 60 % ja irakilaisista yli 90 % pitää tilannetta huonompana kuin Saddam Husseinin aikana.
Yhdysvaltain presidentti George W. Bush ilmoitti televisiopuheessaan 10. tammikuuta 2007 Yhdysvaltain joukkojen määrän lisäämisestä Irakissa (ns. "Surge" tai "Operation Law and Order"). Tavoitteena oli myös siirtää joukkoja maakunnista rauhoittamaan pääkaupunki Bagdad. Joukkojen uudeksi komentajaksi nimitettiin kenraali David Petraeus.
Yhdysvallat lisäsi Irakin joukkoja 30 000 sotilaalla. Väkivalta vähenikin dramaattisesti vuoden 2006 loppuun verrattuna. Yhdysvallat alkoi kotiuttaa lisäjoukkoja ja kesään 2008 mennessä Irakiin jäi enää 130 000 sotilasta. Todellinen luku oli suurempi, koska Yhdysvaltain asevoimat on ulkoistanut suuren osan ei-taistelutehtävistä sopimuskumppaneille (ns. contractors). Lisäksi Yhdysvallat palkkasi 88 000 irakilaista "naapuristovahteihin."
25. maaliskuuta 2008 Irakin armeija aloitti pääministeri Nuri al-Malikin käskystä suuren hyökkäyksen Basraan ottaakseen sen hallintaansa "rikollisjoukoilta ja militioilta." Elokuusta lähtien tulitaukoa pitänyt Muqtada al-Sadrin Mahdin armeija oli hyökkäysten merkittävin kohde, ja taistelut levisivät moniin kaupunkeihin etelä-Irakissa ja Bagdadin Sadr Cityyn. Taistelujen taukoamisen jälkeen Irakin hallitus erotti poliisista ja armeijasta noin 1300 jäsentä, jotka oli laiminlyöneet velvollisuuksiaan taisteluissa. Osa näistä oli loikannut vastapuolen puolelle.
Yhdysvaltain joukot alkoivat vetäytyä Obaman presidenttikaudella. Viimeiset taistelujoukot jättivät Irakin 19. elokuuta 2010. Tämän jälkeen maahan jäi vielä 56 000 miestä "neuvonta- ja avustusjoukkoja."
Politiikka.
Vuodesta 1979 vuoteen 2003 Irakia hallitsi presidentti Saddam Husseinin johtama Baath-puolue. Baath oli noussut valtaan jo 1968, mutta Saddam muutti maan diktatuuriksi. Yksikamarisen, 250-paikkaisen parlamentin jäsenet valittiin neljän vuoden välein. Vain Baath-puolueen jäsenet saivat asettua ehdokkaaksi. Keväällä 2003 alkoi Irakin sota, jossa Yhdysvaltain johtama liittouma valloitti maan muutamassa viikossa. Tällöin kenties näkyvimmäksi poliitikoksi nousi tiedotusministeri Muhammad Sa’id al-Sahhaf. Huhtikuusta 2003 alkaen maa oli Yhdysvaltain johtaman liittouman joukkojen miehitysvallan alla. Hallintoa johti L. Paul Bremer. Irakilaisista koottiin väliaikainen hallintoneuvosto, jossa oli kuukausittain vaihtuvat puheenjohtajat. Neuvosto nimitti ministerit ja muut virkamiehet. 28. heinäkuuta 2004 valta luovutettiin takaisin irakilaisille, mutta Yhdysvalloilla oli edelleen sananvaltaa monissa asioissa.
Vaikka Yhdysvaltojen mukaan virallinen miehitys on päättynyt, käytännössä miehitys ja sota jatkuu edelleen. Yhdysvaltain joukoilla on oikeus pidättää Irakin kansalaisia ja suorittaa sotilasoperaatioita ilman Irakin hallituksen hyväksyntää. Yhdysvallat ei myöskään kerro irakilaisille, mitä joukkoja sillä on maassa.
Vallanluovutuksen yhteydessä väliaikaiseksi presidentiksi tuli šeikki Ghazi al-Yawar ja väliaikaiseksi pääministeriksi Iyad Allawi. Väliaikaisen perustuslain mukaan toimeenpanovaltaa johti kolmihenkinen neuvosto. Valintajärjestelmä oli rakennettu takaamaan, että kaikki Irakin kansallisuudet tulivat edustetuiksi neuvostossa. Ennen perustuslain voimaantuloa voimassa olleita lakeja ei kuitenkaan saanut muuttaa. Vaaleissa 30. tammikuuta 2005 valittiin 275-jäseninen parlamentti. Suurimmaksi ryhmäksi nousi 48 prosentin ääniosuudella Abdul Aziz Hakimin johtama Yhtynyt Irakin liitto (al-I'tilaf al-iraqi al-muwahhad) joka koostui pääosin šiialaisista poliittisista ryhmistä (muun muassa SCIRI- ja Da’wa-puolueet). Toiseksi tuli kurdipuolueiden (ennen kaikkea KDP ja PUK) muodostama Kurdistanin liitto joka sai 26 % äänistä. Kolmanneksi suurimpana ryhmänä oli maallisten sunnien ja šiiojen Iyad Allawin johtama "Irak-lista" joka sai 14 % äänistä.
Parlamentin puhemieheksi valittiin 2. huhtikuuta sunni Hajim al-Hasanin ja varapuhemiehiksi šiia Husain al-Šahristani ja kurdi Arif Tayfor. Parlamentti nimitti Irakin presidentiksi kurdipoliitikko Jalal Talabanin ja pääministeriksi Yhtynyttä Irakin liitoa edustavan Da’wa-puolueen johtajan Ibrahim Ja’farin.
Irakin perustuslaki hyväksyttiin 15. lokakuuta 2005 pidetyssä kansanäänestyksessä. Sen mukaan Irakista tulee islamilainen, demokraattinen liittotasavalta. 15. joulukuuta 2005 järjestettiin uudet parlamenttivaalit. Hallitusneuvottelut kestivät viisi kuukautta. Irakin pääministeriksi nimitettiin 20. toukokuuta 2006 šiia Nuri al-Maliki. Hallituksen kokoaminen oli hankalaa ja aluksi sekä sisä- että puolustusministerin paikka jätettiin täyttämättä.
Maaliskuun 2010 vaalien jälkeen jäätiin hallituksen osalta taas samanlaiseen pattitilanteeseen. Vahvimmiksi blokeiksi vaaleissa muodostuivat Nuri al-Malikin "Lain valtio" ja Iyad Allawi "Al-Iraqiyah". Marraskuussa 2010 parlamentti nimitti Jalal Talabanin presidentiksi ja Nouri al-Malikin pääministeriksi.
Irak on edelleen YK:n pakotteiden alainen. Etenkin sen tulot öljynmyynnistä menevät toukokuussa 2003 perustettuun Irakin kehittämisrahastoon () yhdysvaltalaiseen Federal Reserve Bank of New Yorkiin.
Irak oli vuonna 2011 "Foreign Policy" -lehden "epäonnistuneiden valtioiden" listan yhdeksännellä sijalla, sekä vuonna 2010 Transparency Internationalin mukaan maailman neljänneksi korruptoitunein maa.
Freedom House arvioi vuonna 2010 asteikolla 1–7 (1 paras) Irakin poliittiset oikeudet tasolle 5 ja kansalaisvapaudet tasolle 6 ja luokitteli maan ei-vapaaksi. Järjestön mukaan Irakissa oli järjestetty merkityksellisiä vaaleja, mutta muiden muassa vieraiden sotajoukkojen läsnäolon, väkivallan uhan ja hallinnossa laajalle levinneen korruption vuoksi se ei ollut vaaleihin perustuva demokratia. Irakin perustuslaki takaa sananvapauden ja viranomaiset pääsääntöisesti kunnioittavat sitä, mutta käytännössä ilmaisunvapautta rajoittaa väkivallan uhka.
Hallinnollinen jako.
Autonomiseen Irakin Kurdistaniin kuuluvat Arbilin, Dahukin ja al-Sulaymaniahin maakunnat.
Maantiede.
Irakissa keskilämpötila on tammikuussa kymmenen celsiusastetta, heinäkuussa peräti 34 °C. Ilmasto on kuuma ja kuiva, mutta keinokastelun avulla harjoitetaan voimaperäistä maanviljelyä Eufratin ja Tigrisin jokilaaksoissa, jotka ovat maan hedelmällisintä seutua. Tärkeimmät maataloustuotteet ovat kotimaiseen käyttöön menevä vilja, sekä taatelit joita riittää vientiinkin.
Irakin korkein huippu on maan pohjoisosassa, lähellä Turkin vastaista rajaa sijaitseva 3 607 metriä korkea Zagrosvuori.
Talous.
Irakin talous perustuu pitkälle öljyn vientiin ja siitä saataviin tuloihin. Maan viennin arvosta 84 prosenttia on öljytuloja. Viennistä noin puolet viedään Yhdysvaltoihin. Irakin muut merkittävät luonnonvarat ovat maakaasu, fosfaatti ja rikki.
Väestö.
Irakin valtakieli on arabia, pohjoisosissa puhutaan kurdia. Molemmat ovat virallisia kieliä.
Valtauskonto on islam (sunnilaisuus ja šiialaisuus ovat molemmat yleisiä), mutta maassa vallitsee uskonnonvapaus. Pieni vähemmistö (n. 3 %) harjoittaa kristinuskoa. Lisäksi maassa on pieni mandealainen vähemmistö.
Noin 75–80 % Irakin väestöstä on arabeja ja 15–20 % lähinnä Pohjois-Irakissa asuvia kurdeja. Uskonnollisesti enemmistö arabeista on šiiamuslimeja ja enemmistö kurdeista sunneja. Šiialaiset arabit (n. 60–65 %) ovat enemmistönä maan eteläosissa, keskiosissa sunniarabit (n. 15–25 %) ja pohjoisessa kurdit (15–20 %).
Maassa on lukuisia pienempiä vähemmistöjä kuten kristityt, assyrialaiset, turkinsukuista kieltä puhuvat turkmeenit sekä indoeurooppalaisia kieliä puhuvat persialaiset, mandealaiset ja armenialaiset.
Kulttuuri.
Perinteiseen irakilaiseen ateriaan kuuluu riisiä, keittoa tai kastiketta, lampaanlihaa ja vihanneksia. Tärkeitä juhlapäiviä on juhlistettu uhraamalla lammas tai vuohi.
Hassan Zirak ja Ilham Al Madfai ovat irakilaisia muusikoita. Perinteisiä soittimia ovat viulua muistuttava rebab ja luuttumainen oud.
Jalkapallo on suosituin urheilulaji. Maan jalkapallojoukkue oli FIFA:n rankingissa tammikuussa 2011 sijalla 98. Maassa on 110 seuraa, joissa 16 000 rekisteröityä pelaajaa.


ISO 8601.
ISO 8601 on kansainvälisen standardisoimisjärjestön (ISO) päivämäärän ja ajan esittämistavasta antama standardi.
Standardinmukainen ISO 8601 -kirjoitusasu auttaa kansainvälisessä viestiliikenteessä välttämään sekaannusta, joka johtuu monista erilaisista kansallisista merkintätavoista. Sen käyttö on lisännyt tietokoneiden käyttöympäristöjen sovitettavuutta. ISO 8601 -standardin mukainen päiväys on helpommin lajiteltavissa aikajärjestykseen kuin muut päiväyksen esitystavat.
Standardin ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1988, ja se korvasi lukuisia vanhempia päivämäärän muotoa käsitelleitä standardeja. Standardin ISO 8601 toinen painos ilmestyi vuonna 2000 ja viimeisin, kolmas painos vuonna 2004. Standardi on yksi harvoista ISO-standardeista, jonka verkkoversio on ladattavissa maksutta.
Standardin ISO 8601 mukainen päivämäärien kirjoitustapa on sama, joka aikaisemmin oli sisältynyt jo ISO:n suositukseen R 2014 vuodelta 1971 ja standardiin ISO 2014 vuodelta 1976. Standardi SFS 4175 tukee myös ISO 8601 mukaista päivämäärän esitystä.
__NOTOC__
Päivämäärä.
jossa VVVV on vuosi gregoriaanisessa kalenterissa, KK on kuukausi välillä 01
(tammikuu) ja 12 (joulukuu), ja PP on kuukauden päivä välillä 01 ja 31.
Esimerkiksi helmikuun neljäs päivä vuonna 1995 merkitään
Standardi suosittelee vahvasti, että vuosiluvuissa käytetään vähintään neljää numeroa. Esimerkiksi vuoden 858 alku suositellaan esitettäväksi
Standardin mukaisissa päiväyksissä on vuosi nolla, joten ennen ajanlaskun alkua olevat päiväykset eroavat yhdellä vuodella yleisesti käytettävästä eaa.-merkinnästä. Esimerkiksi
on vuoden 2 eaa. ensimmäinen päivä.
Aika.
jossa HH on tunnit keskiyön jälkeen välillä 00 ja 23. MM on minuutit edellisen tunnin alusta välillä 00 ja 59. SS on sekunnit edellisen minuutin alusta välillä 00 ja 59. Merkintää voi lyhentää esimerkiksi muotoon HH:MM. Keskiyölle on kaksi merkintää, 00:00 ja 24:00, joista ensimmäinen tarkoittaa vuorokauden alkua ja jälkimmäinen loppua. Näin ollen merkinnät 2006-12-31T24:00:00 ja 2007-01-01T00:00:00 tarkoittavat samaa ajanhetkeä. Merkintää 24:00 tulee kuitenkin käyttää vain erityistarkoituksissa. Karkaussekunnit merkitään 23:59:60-merkinnällä.
Mutta usein välissä olevan T-kirjaimen voi korvata välilyönnillä.
Muuta.
Standardi määrittelee myös lukuisia tapoja lyhentää merkintöjä tai lisätä niihin tietoja. Lisäksi on määritelty merkintätavat aikaväleille ja kestoille.


Itar-Tass.
Itar-Tass (, lyh. ИТАР-ТАСС, "ITAR-TASS") on Moskovassa keskuspaikkaansa pitävä valtio-omisteinen Venäjän uutistoimisto.
Toimisto perustettiin vuonna 1902 lähtien nimellä "Torgovo-telegrafnoje agentstvo" (TTA), josta tuli 1904 "Sankt Peterburgskoje telegrafnoje agentstvo" (SPTA), 1914 "Petrogradskoje telegrafnoje agentstvo" (PTA), 1918 "Rossijskoje telegrafnoje agentstvo" (RosTA eli Rosta) ja Rostasta 1925 muodostettu Neuvostoliiton sähketoimisto "Telegrafnoje agentstvo Sovetskogo Sojuza" (Tass eli Tass) vuoteen 1992.
Neuvostoajan jälkeen uutistoimiston nimilyhenteessä haluttiin pitää tunnetuksi tullut Tass, jolloin se tuli tarkoittamaan virallisen nimen tarkennetta, "Telegrafnoje agentstvo svazi i soobštšenija" eli "Yhteydenpidon ja viestien sähketoimisto".


Isaac Asimov.
Isaac Asimov (alk. Isaak Judovitš Ozimov (); 2. tammikuuta 1920 Petrovitši, Smolenskin alue, Venäjän SFNT – 6. huhtikuuta 1992 New York, Yhdysvallat) oli venäläissyntyinen amerikkalainen kirjailija sekä biokemisti.
Parhaiten hänet tunnetaan tieteis- ja tiedekirjoistaan. Hän julkaisi noin 500 teosta. Hänen tunnetuimpia töitään ovat "Säätiö"-sarja ja Robotti-sarja, jossa Asimov esitteli keksimänsä robotiikan kolme pääsääntöä.
Asimovia pidetään yhtenä merkittävimmistä tieteiskirjailijoista. Hänen nimeään juhlistaa vieläkin "Isaac Asimov's" -niminen tieteiskirjallinen vihkolehti. Vuonna 1986 "Science Fiction and Fantasy Writers of America" myönsi Asimoville tieteiskirjallisuuden suurmestaripalkinnon.
Elämä.
Asimov syntyi Venäjällä, mutta sen seuraajavaltiosta Neuvostoliitosta hän muutti 3-vuotiaana perheensä kanssa New Yorkiin. Asimov aloitti lyhyiden tieteistarinoiden kirjoittamisen jo teini-ikäisenä ja ensimmäisen tarinansa "Marooned Off Vesta" hän sai myytyä vuonna 1938 "Amazing stories" -lehdelle.
15-vuotiaana Asimov ryhtyi opiskelemaan kemiaa Columbian yliopistossa. Hän kuitenkin keskeytti opinnot työskennelläkseen puolustusvoimille toisen maailmansodan aikana, minkä jälkeen hän jatkoi opintojaan ja valmistui tohtoriksi vuonna 1948. Asimov on toiminut biokemian professorina. Hänen tieteelliseen uraansa sisältyy tutkimusta mm. kinetiikan ja valokemian parissa.
Asimov oli myös mukana perustamassa kansainvälistä CSICOP- eli Committee for the Scientific Investigation of Claims of the Paranormal -skeptikkojärjestöä vuonna 1976. Järjestön tavoitteena on tutkia puolueettomasti paranormaaleja ilmiöitä koskevia väitteitä, julkaista näiden tutkimusten tuloksia "Skeptical Inquirer" -lehdessä ja näin saada laajempi yleisö arvostamaan tieteellistä tutkimusta.
Tieteiskirjailijana.
Novelli ”Yö saapuu” (1941) nosti Asimovin tieteiskirjallisuuden harrastajien keskuudessa kuuluisaksi nimeksi. Novellissa esitellään maailma, jolla on kuusi aurinkoa, ja joka pysyy koko ajan päivän valossa. Joka kahdestuhannes vuosi tapahtuu kuitenkin pimennys, joka paljastaa maailman asukkaille heidän todellisen asemansa kaikkeudessa. Myöhemmin Asimov laajensi novellin yhdessä Robert Silverbergin kanssa kirjaksi, joka myös on nimeltään "Yö saapuu" (1990). Tämä kirja oli kuitenkin erityylinen kuin Asimovin suosioon nostanut novelli.
Science fictionin alueella tunnetuimpia ovat "Säätiö"- ja "Robotti"-sarjat. Asimovin robottitarinoista on ilmestynyt suomeksi valikoima "Robotit".
Vuonna 1972 Asimov teki paluun tieteiskirjailijana romaanilla "Itse jumalat". 1980-luvulla hän kirjoitti Säätiö- ja Robotit-sarjoihin useita jatko-osia.
Robotti-sarja.
Novelleista ja romaaneista koostuvassa robottisarjassassaan Asimov esitteli "robotiikan kolme pääsääntöä", jotka hän laati yhdessä sf-toimittaja John W. Campbellin kanssa. Asimov kertoi että hän muisti nuorena lukeneen paljon tieteistarinoita, joissa robotteja yleensä esitettiin vaarallisina ja pelottavina. Asimov piti enemmän tarinoista, joissa robotit esitettiin sympaattisemmassa valossa. Erityisesti vuonna 1938 ilmestyneet Eando Binderin "I, Robot" ja Lester del Reyn "Helen O'Loy" inspiroivat Asimovia, joka kirjoitti ensimmäisen robotti-tarinansa vuonna 1939. Asimovin ensimmäinen "Robbie" sai Asimovin kehittämään maailman jossa robotteja valmistettiin teollisesti. Näillä robotit oli suunniteltu niin että ne olisivat turvallisia. Asimov loi aivan uuden tyyppisen robotti-tarinan, joka pian levisi muidenkin tieteiskirjailijoiden piiriin. Asimov tuli myös luoneeksi uuden sanan "robotiikka", vaikka hän luuli sen olleen jo käytössä kun hän käytti sitä tarinassa "Runaround" vuonna 1942. Samassa tarinassa tekivät myös ensiesiintymisensä robotiikan kolme pääsääntöä. Aikaisemmin niihin oli vain viitattu.
Robottinovelleissa keskeinen hahmo on usein robottipsykologi Susan Calvin. Novellit käsittelevät muun muassa robotiikan pääsääntöjen vaikutusta robottien toimintaan, kun taas robottisarjaan kuuluvissa romaaneissa "Teräsluolat" (1954), "Alaston aurinko" (1957) ja "Aamunkoiton robotit" (1983) päähenkilöinä ovat maassa asuva etsivä Elijah Baley ja humanoidirobotti R. Daneel Olivaw, jotka ratkovat eri planeetoilla tehtyjä murhia, joihin liittyvät tavalla tai toisella robotit. Planeettojen omat, muista poikkeavat kulttuurit ja robotiikan säännöt muodostavat kirjoissa säännönmukaisuuden, jonka kiertämällä rikos on onnistunut tehdä.
Näissä romaaneissa robottitarinat on sijoitettu kauas tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on jakaantunut useita siirtokuntia toisille planeetoille perustaneisiin, robotteja käyttäviin avaruuslaisiin, sekä robotteja pelkääviin Maan pinnan alla asuviin ihmisiin.
Säätiö-sarja.
"Säätiö"-sarjan punaisena lankana taas on kaukaisessa tulevaisuudessa Hari Seldonin kehittämä psykohistoria, tiede jolla pystyy ennustamaan ihmiskunnan kehityksen suunnan, kunhan tarkasteltavana ovat planeetan asutusta suuremmat kokonaisuudet. Tarina kertoo Säätiöstä, jonka Hari Seldon perustaa laskettuaan koko Galaktisen Imperiumin romahtavan viidensadan vuoden kuluessa. Psykohistorian avulla hän laskee todennäköisyyksiä, joilla Säätiöstä lopulta kehittyisi uusi Imperiumi. Tarinat käsittelivät tätä viidensadan vuoden ajanjaksoa, jonka aikana kaikki ennustetut kriisit osuvat Säätiön kohdalle.
Viimeiset vuodet ja kuolema.
1970- ja 1980-luvulla Asimov keskittyi tieteiskirjallisuudessa lähinnä aikaisempien teostensa jatko-osiin ja pyrki yhdistämään eri sarjojaan yhdeksi kokonaisuudeksi. Nämä myöhäiskauden kirjat eivät yllä alkuperäisten teosten tason ja merkittävyyden tasolle. Monet lukijat pitävät näitä kirjoja heikkotasoisempina kuin esimerkiksi alkuperäistä Säätiö-sarjaa.
Asimov sai sydänleikkauksen yhteydessä annetusta verensiirrosta, ja hän kuoli lopulta AIDSin aiheuttamiin komplikaatioihin. Lääkärit halusivat pitää tämän salassa yleisön reaktiota peläten, ja vasta vuonna 2002 Asimovin leski Janet Asimov paljasti asian toimittamissaan Asimovin muistelmissa.
Merkitys.
John Jenkins, joka on ollut mukana monen Asimovin kirjoitelman julkaisussa, on todennut: "Useimmat tieteiskirjailijat ovat 1950-luvulta lähtien joko jäljitelleet Asimovia tai harkiten välttäneet Asimovin tyyliä teoksissaan."
Valikoitu teosluettelo.
Asimov istuu valtaistuimellaan. Valtaistuimen symbolit kuvaavat Asimovin elämäntyötä. Kuvittaja Rowena Morrill.
Sarjoihin kuuluvien kirjojen järjestys.
Isaac Asimov halusi yhdistää eri kirjasarjansa yhteiseksi kokonaisuudeksi. Hän ehdotti kirjansa "Säätiön alkusoitto" englanninkielisen alkuteoksen esipuheessa järjestystä, jossa hänen kirjansa tulisi lukea, jos ne halusi lukea yhtenäiseen kaikkeuteen sijoittuvana, ajallisesti etenevänä ketjuna.


Intia.
Intian tasavalta eli Intia, viralliselta nimeltään Bharat, Republic of India, on liittovaltio Etelä-Aasiassa. Intia on pinta-alaltaan maailman seitsemänneksi suurin valtio ja asukasluvultaan maailman toiseksi suurin. Intian naapurimaita ovat Bangladesh, Myanmar (Burma), Kiina, Bhutan, Nepal ja Pakistan. Intian pääkaupunki on New Delhi, muita tärkeitä kaupunkeja ovat muun muassa Delhi, Kalkutta, Mumbai (ent. Bombay) ja Chennai (ent. Madras).
Intiassa on 28 osavaltiota ja seitsemän muuta aluetta. Intiassa puhutaan satoja kieliä. Intiassa on 16 virallista kieltä, joista hindiä ja englantia käytetään yleisimmin. Britannian hallinnon päätyttyä hinduenemmistöinen Intia ja muslimienemmistöinen Pakistan itsenäistyivät 1947. Vuonna 1971 Bangladesh irtosi Pakistanista. Intia on ydinasevaltio ja ollut sodissa Pakistanin kanssa.
Maantiede ja luonto.
Intia voidaan jakaa kolmeen geologiseen alueeseen: Himalajan vuoristoon, Indo-Gangesin tasankoon ja Intian niemimaahan.
Intiassa virtaa seitsemän suurta jokea: Ganges, Brahmaputra, Yamuna, Godavari, Kaveri, Narmada ja Krishna. Lisäksi Indus virtaa jonkin matkaa Intian puolella matkallaan Tiibetistä Pakistaniin. Valtioon kuuluu myös kolme saariryhmää: Lakkadiivit, Andamaanit ja Nikobaarit sekä Sunderbaanit. Maan korkein kohta on Kanchenjunga 8 598 metriä.
Intia ulottuu pohjois-eteläsuunnassa leveyspiiriltä 8 leveyspiirille 33, ja sille välille mahtuu monenlaisia ilmastovyöhykkeitä. Himalajan vuoristossa on ympäri vuoden lunta ja jäätä, rannikolla vallitsee trooppinen ilmasto. Maan luoteisosassa on aavikkoa, koillisosassa hedelmällisiä riisipeltoja. Aasian monsuuni vaikuttaa lähes koko Intiassa. Lounaismonsuuni tuo sateet maan eteläosaan kesäkuun alussa ja ne etenevät pohjoiseen kuuden viikon kuluessa. Sateiden voimakkuus vaihtelee vuodesta toiseen: joskus on kaatosateita, toisina vuosina sateet jäävät niukoiksi. Sadekausi jatkuu lokakuuhun. Joulukuusta helmikuuhun on kuivaa ja viileää, maaliskuusta toukokuuhun kuumaa ja kuivaa.
Intiassa on monipuolinen ilmasto ja sen kasvilajisto on suurempi kuin missään muussa maassa, ainakin 45 000 lajia. Niiden joukossa on yli kolme tuhatta lajia, joiden käyttö lääkekasvina ja rohdoksena on dokumentoitu.
33 % Intian kasveista on endeemisiä. Intiassa on monia äärimmäisen uhanalaisia eläimiä, kuten sumatransarvikuono, kääpiösika ja malabarinisosivettikissa. Kaikkiaan maassa elää 316 nisäkäslajia, joista 44 on endeemisiä.
Unescon maailmanperintöluettelossa on 28 kohdetta Intiasta. Luontokohteita on viisi: Kazirangan kansallispuisto, Keoladeon kansallispuisto, Manasin luonnonsuojelualue, Nanda Devin ja Valley of Flowersin kansallispuisto sekä Sundarbanin kansallispuisto. Kulttuurikohteita ovat Agran linnoitus, Ajantan luolastot, Bhimbetkan kalliosuojat, Champaner-Pavagadhin arkeologinen puisto, Chhatrapati Shivaji Terminus, Cholan elävät temppelit, Elephanta-luolat, Elloran luolat, Goan kirkot ja luostarit, Hampin monumentit, Humayunin hauta Delhissä, Intian vuoristorautatiet, Jantar Mantar, Khajurahon monumentit, Konarakin aurinkotemppeli, Mahabodhin temppelikokonaisuus Bodh Gayassa, Mamallapuramin monumentit, Mogulikaupunki Fatehpur Sikri, Pattadakalin monumentit, Punainen linnoitus, Qutab Minar monumentteineen Delhissä, Sanchin buddhalaiset monumentit, sekä Taj Mahal.
Esihistoria.
Epätarkkojen ajoitusten mukaan nykyihmisen edeltäjä, pystyihminen saattoi elää Intiassa noin 500 000–200 000 vuotta sitten
Nykyihminen lienee saapunut 60 000–50 000 vuotta sitten, ja pieniä mikroteriä alettiin käyttää noin 30 000–20 000 vuotta sitten. Kivikauden kalliosuojat maalauksineen Bhimbetkassa Madhya Pradeshin osavaltiossa ovat varhaisimpia tunnettuja merkkejä ihmiselämästä nykyisen Intian alueella.
Varhainen karjanhoitoon ja maanviljelyyn perustunut Mehrgarhin kulttuuri levisi lähialueille lännestä 7000 eaa., ja Pakistaniin ja läntisimpään Intiaan kehittyi neoliittisiä kulttuureja 6000 eaa. Induksen laakson ympärille. Tämä suuriin kyliin pohjautunut maanviljelytraditio levisi Etelä-Intiaan vasta 2800 eaa.
Induksen laakson lähialueille syntyi noin 4000 eaa. suuria linnoitettuja kyliä, mikä enteili sivilisaation syntyä. Pronssia alettiin muokata noin 3300 eaa.
Intian varhaiset sivilisaatiot.
Ruutukaavan mukaan kaupunkeja rakentanut Indus-kulttuuri nousi Pakistanissa ja Luoteis-Intian Punjabissa noin 2600 eaa. Kulttuurin historiasta ei ole säilynyt kirjallisia lähteitä, ja tuhansiin sinetteihin kaiverrettuja kirjoituksia ei osata varmasti tulkita. Tämä sivilisaatio loi pohjaa myöhemmälle Intian sivistykselle. Indus-kulttuuri tuhoutumiselle on esitetty monia syitä, kuten toistuvat tulvat, maaperän suolapitoisuuden nousu ja aavikoituminen. Vieraat valloittajat, indoiranilaiset arjalaiset saapuivat Intiaan luultavasti monena aaltona noin 1900–1300 eaa. alkaen jolloin Punjabissa vallitsi itään päin leviävä Kalmisto H -kulttuuri, jossa polttohaudattiin vainajia indoeurooppalaiseen tapaan toisin kuin ennen. Arjalaiset tuhosivat osan alkuperäisestä sivistyksestä, mutta omaksuivat osan siitä itselleen ja toivat omia vaikutteitaan Intiaan. Perimätiedon mukaan arjalaisheimot taistelivat keskenään, muita maahanmuuttajia ja maan alkuperäisiä asukkaita vastaan. Vähitellen he asettuivat paikoilleen, alkoivat viljellä maata ja muodostivat pysyvämpiä yhteiskuntarakenteita.
Intian nykyisen kulttuurin pohja syntyi pitkällä vedalaisella ajalla noin 1800–500 eaa., jolloin Intia oli hajanainen ja eepokset Rigveda ja Veda syntyivät. Rigveda-kertomukset liittyvät mitä luultavimmin niin sanotun Kalmisto H -kulttuurin
arjalaisten leviämiseen Luoteis-Intiassa 1900-luvulta eaa. alkaen. Rigvedan tapahtumien uskotaan päättyneen vuoteen 1000 eaa. mennessä. Arjalaiset olivat alussa paimentolaisia, mutta aikaa myöten heistä tuli kylissä asuvia maanviljelijöitä. Pitkään aikaan ei ollut valtiomaista yhteiskuntaa. Arjalainen yhteiskunta oli jakautunut moneen luokkaan eli kastiin. Erään käsityksen mukaan viimeinen indoiranilainen muuttoaalto olisi ollut vasta vuonna 1300 eaa.
Viimeistään 1200–1100 eaa. ilmestyi Gangesin tasangolle mustapunainen keramiikka ja kirjoitettiin vedalaisia tekstejä. Keramiikkalöydöt on ajoitettu suunnilleen Kurujen kuningaskunnan valtakaudelle. Seuraavalla Maalatun harmaan keramiikan kaudella painopiste siirtyi Gangesin varrella olevaan Panchalaan.
Intia oli hajanainen vuosina 700–300 eaa. Noin 550 eaa. voimakkaat mahajanapadat, ruhtinaat hallitsivat kukin omaa osaansa maasta. 400-luvulla voimakkaita kaupunkivaltioita olivat Kash eli varanasi, Ayodhya, Shravasti.
Buddhalaisuuden perustaja Siddharta Gautama eli Buddha eli 557–477 eaa. 500–300 eaa. Maurya-dynastia yhdisti Intian ensi kertaa suurvallaksi, jonka tunnetuin kuningas oli Ashoka. Kreikkalainen vaikutus ulottui maahan Aleksanteri Suuren valloitusretken jälkeen, vaikkei Aleksanteri onnistunut valtaamaan Intiaa. Sittemmin suurvalta heikkeni ja hajosi. Syntyi pienempiä valtakuntia. Näistä Gupta-valtakuntaa 320–467 jaa. pidetään klassisen Intian kukoistuskautena. Silloin buddhalaisuus oli yleistä, mutta hindulaisuus valtionuskonto. Taiteet ja tieteet kukoistivat. Gupta-valtakunta hajosi hunnien hyökkäykseen ja sisäisiin riitoihin 500-luvun alussa. Arabit hyökkäsivät Intiaan 700-luvulla jaa, minkä jälkeen maahan tunkeutui vuosisatojen kuluessa monia muita islaminuskoisia kansoja. 700-luvulla nousi Pala-imperiumi. Luoteis-Intiassa alkoi näkyä islaminuskoisten tunkeutuminen maahan joskus 1000–1100 jaa. 1193 maahan tunkeutuneet islaminuskoiset perustivat Delhin sulttaanikunnan. 1400-luvulla suurelta osin islamilaisten hallitsema Intia oli hajanainen. Valta vaihtui Delhissä väkivaltaisesti: yli puolet sulttaaneista päätti valtakautensa salamurhan uhreina.
Suurmogulien valtakunta ja siirtomaavallan aika.
Osasta Intiaa tuli 1526–1707 suurmogulien valtakunnan osa. Vahvin suurmogulien hallitsijoista oli eri uskontoja suvaitseva Akbar.
Suurmogulien kanssa osin samaan aikaan hallitsi suurta osaa maasta Maratha-valtio 1674–1818, jolla oli vallassaan suurin osa Intiaa vuoden 1750 tienoilla. Afgaanien voittoisa sotaretki vuonna 1761 joudutti Maratha-valtion hajoamista. 1700-luvulla Intia oli hajanainen.
Vasco da Gama löysi 1400-luvun lopuilla meritien Intiaan. Eurooppalaiset alkoivat 1500-luvulla perustaa maan rannikolle siirtokuntia. He alkoivat lopulta taistella keskenään Intian omistuksesta. Vuosien 1753–1763 suuressa siirtomaasodassa Englanti voitti Ranskan ja valloitti vuoteen 1853 mennessä koko Intian lukuun ottamatta muutamia pieniä rannikkoalueita, jotka yhä olivat Ranskan tai Portugalin hallinnassa. Brittiläistä Intiaa hallitsi Brittiläinen Itä-Intian kauppakomppania.
Intiassa tapahtui 1800-luvulla suuri Sepoy-kapina 1857–1858, jonka englantilaiset kukistivat raa'asti. Tämän jälkeen hallitusvalta siirrettiin kauppakomppanialta Britannian hallitukselle, joka alkoi hallita suurinta osaa Intiaa suoraan. Intiassa oli edelleen myös paikallisten ruhtinaiden hallitsemia itsehallinnollisia alueita, mutta nekin olivat kaikki Britannian ylivallan alaisia.
Vaikka Intia ei ollut itsenäinen valtio, se julistettiin vuonna 1876 keisarikunnaksi, ja kuningatar Viktoriasta tuli sen keisarinna. Hänen jälkeensä Ison-Britannian kuninkaat olivat samalla Intian keisareita vuoteen 1947 saakka. Intialle myönnettiin itsehallinnollisiakin oikeuksia, muttei siirtomaaisännistä siltikään Intiassa pidetty. Maahan virisi itsenäisyysliike 1800-luvun puolivälistä alkaen.
Itsenäistyminen ja Pakistanin ero.
a>n seurassa vuonna 1937. Nehrusta tuli Intian ensimmäinen pääministeri vuonna 1947.
Intia itsenäistyi vuonna 1947 toisen maailmansodan jälkeen oltuaan sitä ennen Britannian tärkein siirtomaa. Itsenäistymissopimukseen liittyi Intian jakaminen kahteen valtioon: hinduenemmistöiseen Intiaan ja muslimienemmistöiseen Pakistaniin. Uusien valtioiden välillä käytiin lyhyt sisällissota. Intian itsenäistymiseen liittyneissä levottomuuksissa miljoonia ihmisiä jätti kotinsa. Intia ja Pakistan ovat käyneet itsenäistymisen jälkeen pari sotaa Kashmirin omistuksesta, ja maiden välit olivat pitkään kireät. Vuonna 2003 sovittiin tulitauosta Kashmirissa ja avattiin uudelleen lentoyhteys maiden välillä.
Nehrun aika.
Intian ensimmäinen pääministeri Jawaharlal Nehru tavoitteli sosialismia ja lähentyi Neuvostoliittoa.
Vuonna 1962 Intia soti Kiinan kanssa Intian itärajan alueista. Intia aloitti sodan, mutta Kiina menestyi kuukauden kestäneessä sodassa hyvin ja sota pysähtyi Kiinan määräämään tulitaukoon. Maiden raja on edelleen osittain kiistanalainen.
Nehrun kuoltua vuonna 1964, johtoon nousi Lal Bahadur Shastri, ja myöhemmin Shastrin kuoltua vuonna 1966 Nehrun ainoa lapsi Indira Gandhi.
Indira Gandhin levoton valtakausi.
Intian väestö ylitti 500 miljoonaa 1970-luvulla. Pakistanin kanssa sodittiin vuosina 1965 ja 1971. Vuoden 1971 sodassa Pakistanin itäosasta tuli itsenäinen Bangladesh lyhyessä sodassa, jossa Intia tuki Itä-Pakistania sotilaallisesti. Sodan vuoksi sekä Intia että Pakistan aloittivat salaiset ydinaseohjelmat vuonna 1972. Intian ydinaseohjelman määräsi alkuun Indira Gandhi, ja plutoniumpommi räjäytettiin maan alla "hymyilevä Buddhan", rauhanomaisen ydinkokeen nimikkeellä vuonna 1974 Pokhranin alueella Tharin autiomaassa.
Vuosina 1975–1977 Intiaan julistettiin poikkeustila, kun Indira Gandhin korruptiota vastustaneet protestit levisivät ympäri maata. Protestit hiljennettiin poikkeuslakien ja armeijan voimin, mutta Gandhi kärsi seuraavissa vaaleissa. Morarji Desai nousi pääministeriksi ja aloitti Gandhin rikoksien tutkinnan. Charan Singhistä tuli seuraava pääministeri. Singh oli tavoitellut paikkaa pitkään, mutta hänen ikänsä ja tehottomuutensa takia uudet vaalit päätettiin pitää jo 1980.
Indira Gandhi ja hänen kongressipuolueensa palasivat 1980-luvulla valtaan. Punjabissa oli kapinallisryhmiä. Armeija teki verilöylyn Amritsarin Kultaisessa temppelissä, joka sai Intian sikhit kapinoimaan ympäri Intiaa ja Gandhi murhattiin. Gandhin vanhin poika, Rajiv Gandhi, jatkoi pääministerinä ja pohjusti siirtymistä kapitalismiin. Hän myös lähetti sotilaita Sri Lankaan rauhanturvaajiksi, mutta lopulta Intian joukot taistelivat Tamilitiikereitä vastaan itse. Häntä pidettiin harvinaisen puhtaana kunnes lahjusten ottaminen ruotsalaisilta yrityksiltä kaatoi hänet. Vuoden 1989 vaaleissa pääministeriksi nousi Vishwanath Pratap Singh ja Tamilitiikerien itsemurhapommittaja tappoi Rajiv Gandhin. Vuonna 1992 äärihindut tuhosivat moskeijan, mikä laukaisi laajoja väkivaltaisuuksia hindujen ja muslimien välillä.
Talouskasvua ja jännitteitä.
Vuonna 1991 valittu seuraava pääministeri P. V. Narasimha Rao ja hänen talousministeri Manmohan Singh aloittivat suuret uudistukset, jotka ovat tehneet Intiasta yhden nopeimmin kasvavista talouksista maailmassa ja lisänneet sen merkitystä. Taloutta on yksityistetty ja avattu maailmalle, vaikka Intia onkin selvästi Kiinaa jäljessä.
1990-luvulla Intiaa vaivasi terrorismi. Maa oli alkanut vuonna 1989 tosissaan rakentaa strategista ydinasepelotetta salassa. Vuonna 1998 valtaan nousi Atal Bihari Vajpayeen johtama hallitus, jonka merkittävin elementti oli vahvasti kansallismielinen BJP. Vajpayee päätti julistaa Intian ydinasevallaksi keväällä 1998 tekemällä sarjan ydinkokeita Pokhranin alueella nimellä "Operaatio Shakti". Pakistan vastasi pian omalla ydinkoesarjallaan. Intia kehitteli myös strategisia ohjuksia, esimerkiksi keskimatkan Agni-ohjuksen. Vuonna 2007 maat allekirjoittivat sopimuksen, jonka tarkoituksena on pienentää vahingossa alkavan ydinsodan mahdollisuutta.
Intia on jatkanut 2000-luvulla jo 1970-luvulla aloitettua avaruustekniikan kehittelyä ja lähettänyt monenlaisia miehittämättömiä laitteita avaruuteen. Vuonna 2007 intialainen raketti vei italialaisen satelliitin avaruuteen.
Vuonna 2004 Manmohan Singhistä tuli Intian ensimmäinen sikhipääministeri. Manmohan Singh on jatkanut uudistuksia, vaikka enemmistöön vaaditut sosialistit ja kommunistit ovat estäneet monet uudistukset. Bangalore, Hyderabad, Pune ja Ahmedabad ovat nousseet tärkeiksi kaupungeiksi niiden onnistuttua houkuttelemaan ulkomaalaisia yrityksiä.
Vuonna 2007 Pratibha Patilista tuli Intian ensimmäinen naispresidentti.
Politiikka.
Etenkin intialaiset nimittävät Intiaa mielellään "maailman suurimmaksi demokratiaksi". Perustuslakinsa mukaan se on itsenäinen, sosialistinen, sekulaarinen ja demokraattinen tasavalta.
Intia on liittovaltio, jossa on 28 osavaltiota ja seitsemän liittovaltion aluetta (Union territory).
Intian valtionpäämies on presidentti, jonka valitsijamiehet valitsevat viisivuotiskaudelle. Presidentin asema on lähinnä seremoniallinen. Hän on asevoimien ylipäällikkö ja voi hajottaa parlamentin, julistaa hätätilan ja erottaa osavaltioiden hallitukset, mutta vain pääministerin kanssa yhteisymmärryksessä. Pääministeri käyttää pääasiallista toimeenpanovaltaa. Hänen on nautittava parlamentin alahuoneen enemmistön luottamusta.
Intian parlamentti on kaksikamarinen. Sen ylähuone on Rajya Sabha, osavaltioiden neuvosto, jossa on enintään 250 jäsentä, (nykyisin 245) joista presidentti nimittää 12. Muut jäsenet ovat osavaltioiden ja territorioiden nimittämiä niiden asukaslukujen suhteessa. Edustajien kausi on kuusi vuotta, ja kolmannes nimitetään uudelleen kahden vuoden välein. Rajya Sabha on jatkuvasti koolla, eikä sitä voi hajottaa. Varapresidentti on Rajya Sabhan puhemies.
Alahuoneen eli Lok Sabhan (kansan neuvosto) jäsenet valitaan suoralla kansanvaalilla. Lok Sabhan suurin jäsenmäärä on 552, joista 530 edustaa osavaltioita ja 20 territorioita niiden väkilukujen suhteessa, ja presidentti nimittää kaksi edustamaan englantilaisperäisiä kansalaisia, jos he eivät muuten saa riittävää edustusta. Osa paikoista on varattu eri kasteille ja heimoille. Lok Sabha valitaan viiden vuoden välein. Se kokoontuu tavallisesti kolme kertaa vuodessa budjetti-istuntoon helmikuusta toukokuuhun, monsuuni-istuntoon heinäkuusta syyskuuhun ja talvi-istuntoon marraskuusta joulukuuhun. Istuntojärjestyksestä voidaan kuitenkin poiketa, esimerkiksi vuonna 2009 budjetti- ja monsuuni-istunnot yhdistettiin.
Puolueet.
a>, Intian kapitalististen uudistusten isä ja nykyinen pääministeri.
Suurimman osan itsenäisen ajan historiasta Intiaa on johtanut Intian kongressipuolue (Indian National Congress Party; INC).
Vuoden 2009 vaalit järjestettiin viidessä vaiheessa huhti–toukokuussa 2009.
Puolueet ovat liittoutuneet kolmeksi pääliittoumaksi, joista hallitusvastuussa on Yhdistynyt edistyksellinen allianssi (United Progressive Alliance), johon kuuluvat Kongressipuolue liittolaisineen, joista merkittävimpiä ovat Dravida Munnetra Kazhagam ja Rashtriya Janata Dal.
Bharatiya Janata Party liittolaisineen, kuten Shiv Sena ja Biju Janata Dal muodostaa oikeisto-opposition Kansallinen demokraattinen allianssi (National Democratic Alliance). Kolmas ryhmä on vasemmistorintama (Left Front), johon kuuluvat kaksi merkittävintä kommunistista puoluetta ja muutamia muita.
Ei-parlamentaariseen vaikuttamiseen uskovat maolaississit, naxaliitit pitävät hallussaan ns. punaista käytävää aina Nepalin rajalta maan eteläosaan ja ovat tehneet hyökkäyksiä muun muassa poliisiasemia vastaan. Toinen merkittävä hallitusta vastaan taisteleva liike ovat Pakistanin tukeva Kashmirin muslimikapinalliset.
Ulkopolitiikka ja asevoimat.
Vuoden 1947 itsenäistymisensä jälkeen Intia on pitänyt yllä suhteita useimpiin maihin. Se otti johtoaseman 1950-luvulla kampanjoiden Euroopan maiden Afrikan ja Aasian siirtomaiden itsenäisyyden puolesta. Intia oli mukana perustamassa Sitoutumattomien maiden liikettä 1961. Intia on Shanghain yhteistyöjärjestön tarkkailijajäsen. Se on myös pyrkinyt saamaan pysyvän paikan.
Vuonna 1962 Intiassa havaittiin kiinalaisten joukkojen tunkeutuminen maahan, mikä johti lyhyeen sotaan maiden välillä, ja Intia on suhtautunut epäillen Kiinaan siitä lähtien. Vuonna 1965 Intia soti toisen kerran Pakistania vastaan, kolmannen kerran joulukuussa 1971 Bangladeshin itsenäisyyssotaan liittyen. Pienempiä konflikteja maiden välillä on ollut 1984 Slaschenissa, 1999 Kargilissa Kashmirissa ja maiden välit kiristyivät äärimmilleen 2001–2002 Intian parlamenttiin 13.12.2001 tehdyn terrori-iskun jälkeen. Vuodesta 1965 lähtien Intia alkoi tukeutua yhä enemmän Neuvostoliittoon Pakistania ja sen liittolaista Kiinaa vastaan, mikä johti sen suhteiden huononemiseen Yhdysvaltojen kanssa. Neuvostoliitto ja Intia solmivat 1971 Yhteistyö- ja avunantosopimuksen. Intia tuki Neuvostoliiton 1979 Afganistanin operaatiota, kun taas Pakistan aseisti Yhdysvaltain tuella mujahideen-sissejä. Maiden välillä nähtiin liennytyksen merkkejä 1988, kun ne sopivat, etteivät hyökkäisi toistensa ydinlaitoksia vastaan. Intian ja Yhdysvaltain suhteet ovat parantuneet viime aikoina. 2. maaliskuuta 2006 Yhdysvallat suostui myymään uraania Intiaan, vaikka se ei olekaan ydinsulkusopimuksen jäsen.
Intia on kieltäytynyt liittymästä ydinkoekieltosopimukseen ja ydinsulkusopimukseen painostuksesta huolimatta. Se teki ensimmäisen ydinkokeensa "hymyilevä Buddha" 18. toukokuuta 1974. Toinen koesarja ("Shakti" tai Pokhran-II) toukokuussa 1998 johti kansainväliseen boikottiin ja asevientikieltoon.
Intian asevoimien ylipäällikkö on maan presidentti. Maavoimien joukot koostuvat yli 1,4 miljoonasta sotilaasta. Merivoimat ovat alueen vahvimmat, ja niitä voimistaa entisestään lentotukialuksen uusiminen vuonna 2012. Maalla on myös 15 sukellusvenettä. Ilmavoimat ovat maailman neljänneksi suurimmat yli 900 koneellaan. Ilmavoimien kalustoa ollaan nopeasti uusimassa 2000-luvun tarpeita vastaavaksi.
Intia on rakentanut oman ilmailuteollisuuden (Hindustan Aeronautics) kansallisen turvallisuuden takaamiseksi. Ilmailussa Intia tukeutui ensin Englantiin, mutta toi maahan muun muassa saksalaisen suunnittelijan Kurt Tankin suunnittelemaan omaa hävittäjälentokonetta. Sittemmin taitotietoa on hankittu Neuvostoliitosta, jonka loppuvuosina Intian ilmavoimat lensivät uudemmilla MiG-hävittäjillä kuin Neuvostoliiton ilmavoimat. Vaikka suureksi osaksi Intian ilmavoimat käyttää vanhenevaa neuvostokalustoa (MiG-21, MiG-27), on se ostanut myös uudempia Suhoi Su-30 ja MiG-29-koneita. Intia valmistaa venäläisiä sotilaslentokoneita ja panssarivaunuja lisenssillä, sekä ohjuksia yhteisyrityksessä. Se on tehnyt yteistyötä myös Israelin ja vuodesta 2010 alkaen Ranskan kanssa.
Avaruusteollisuus luotiin Intian suurvalta-aseman osoittamiseksi. Sen luontia johti Vikram Sarabhai Intian atomienergiaohjelman alla, joka puolestaan kehitti maalle omaa ydinasetta. Intialla on myös aikeita rakentaa oma ohjuspuolustusjärjestelmä Pakistania vastaan. Avaruustoiminta rajattiin 2000-luvun alkuun käytännöllisiin sovelluksiin, kaukokartoitussatelliitteja käytettiin muun muassa kylien maankäytön suunnittelussa, tietoliikennesatelliitteja maaseudun kouluttamiseen jne. Intian ensimmäistä miehitettyä avaruuslentoa on suunniteltu vuodeksi 2015 Venäjän Roskosmosin tuella.
Osavaltiot.
Intia on jaettu 28 osavaltioon, kuuteen liittovaltion alueeseen sekä pääkaupunkialueeseen.
Intian osavaltiot ja liittovaltion alueet. Numerointi vastaa oheista luetteloa. Intialla ja Pakistanilla on aluevaatimuksia Jammua ja Kashmiria kohtaan, Intia vaatii itselleen Kiinan hallinnoimaa Aksai Chinia. Kiina vaatii itselleen suurinta osaa Arunachal Pradeshia.
Suurimmat kaupungit.
Vuoden 2010 väestöarvioiden mukaan Intiassa on 43 miljoonakaupunkia, vaikka mukaan laskettaisiin vain kaupunkien asukasluku, eikä ympäröivän metropolialueen asukasmäärää. Luettelossa on kymmenen suurinta.
Talous.
Intian talous on maailman kahdenneksitoista suurin bruttokansantuotteella ja neljänneksi suurin ostovoimapariteetilla mitattuna. Talousuudistusten myötä 1990-luvun alussa Intiassa alkoi nopea kasvu kun markkinoita avattiin vapaakaupalle ja ulkomaiset investoinnit lisääntyivät. Nykyään Intia on kasvava ja kehittyvä valtio, jolla on valtavat luonnonvarat ja suuri väestöpohja. Taloustieteilijät ennustavat että Intia on maailman johtavien talouksien joukossa vuoteen 2020 mennessä.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat kivihiili, rautamalmi, mangaani, titaani, kromiitti ja maakaasu. Intian tärkeimmät vientituotteet ovat jalokivet, koneet, tee, tekstiilit ja tietokoneohjelmistot.
Intian rahayksikkö on Intian rupia (INR), joka on 100 paisaa. BKT oli 4060 mrd. yhdysvaltain dollaria vuonna 2010, BKT henkeä kohti teki 3500 USD
Liikenne.
Intiassa on 352 lentokenttää, joista 21:lla on yli kolmen kilometrin kiitotie. Valtiollinen lentoyhtiö Indian Airlines lentää eniten kotimaan reittejä, mutta yksityiset Jet Airways ja Air Sahara kasvavat nopeasti.
Intiassa on rautateitä yli 64 000 kilometriä, eli neljänneksi eniten maailmassa. Intian junissa on joka päivä 14 miljoonaa matkustajaa, ja Intian Valtionrautatiet on maailman toiseksi suurin työnantaja 1,6 miljoonalla työntekijällään. Kolme raideleveyttä haittaa yhtenäisliikennettä.
Merkittäviä satamakaupunkeja ovat Chennai, Jawaharal Nehru, Kandla, Kolkata, Mumbai, Sikka ja Vishakhapatnam. Matkustajaliikennettä on paljon Intian niemimaan ja sille kuuluvien saarten välillä, mutta nykyisin yksikään matkustaja-alus ei lähde pois Intian aluevesiltä. Lauttalinjan avaamista Sri Lankaan on harkittu.
Paikallisliikennettä hoitavat bussit, paikallisjunat, taksit, veneet ja moottoripyörä-riksat. Polkupyöräriksat ovat vähentyneet useimmista suurkaupungeista, pikkukaupungeissa ja Kolkatassa niitä on edelleen.
Intian tieverkko kattaa 3,32 miljoonaa kilometriä ja on maailman toiseksi suurin. 85 % matkustajista ja 65 % rahdista kulkee maanteitä pitkin. Liikenne on vasemmanpuoleinen. Intian tiestö on keskimäärin tyydyttävässä kunnossa, mutta maasiirtymien aiheuttamat kuopat ja romahdukset saattavat aiheuttaa vaaratilanteita.
Infrastruktuuri.
Intian infrastruktuuri oli aikaisemmin täysin julkisen sektorin käsissä ja sitä vaivasi korruptio, byrokratia, kaupunkien suosiminen ja kyvyttömyys skaalata sijoittamista. Viime aikoina Intia on pyrkinyt siirtämään vastuuta yksityissektorille ja kasvu on ollut nopeaa etenkin telekommunikaatiossa. Etenkin sähkötuotannon yksityistäminen on edennyt hitaasti; monet joutuvat käytännössä ostamaan omat dieselgeneraattorit, koska monopoliasemassa olevat julkisen sektorin sähköyhtiöt ovat epäluotettavia.
Internetin käyttö on harvinaista – marraskuussa 2009 internet-liittymiä oli 7,57 miljoonaa. Kasvun odotetaan kiihtyvän kun 3G ja WiMAX otetaan käyttöön.
Intiassa on pulaa puhtaasta vedestä monilla alueilla. Maanviljely käyttää 92 % vedestä.
Väestö.
Intian valtio käsittää suurimman osan Intian niemimaasta. Intian väkiluku kasvaa nopeasti ja sen arvioidaan ohittavan Kiinan vuoteen 2050 mennessä. Suurin osa intialaisista asuu maaseudun kylissä, vaikka maassa on kymmeniä suurkaupunkeja. Suurkaupunkien, kuten Kalkutan, Mumbain ja pääkaupunki New Delhin asukasluku kasvaa nopeasti, sillä niihin muuttaa jatkuvasti lisää ihmisiä.
Suurkaupunkien ympäristöön on syntynyt köyhien asuma-alueita, slummeja. Asuinolot ovat niissä kurjat, taudit leviävät siellä helposti. Suuri osa intialaisista elää hyvin vaatimattomissa oloissa, jopa köyhyydessä ja ajoittain nälässäkin. Nopea väestönkasvu, noin 20 miljoonaa ihmistä vuodessa, hidastaa köyhimmän väestön elinolojen parantamista. Väestöryhmistä eniten on indoeurooppalaisia arjalaisia 72 %, dravideja lasketaan olevan 25 % ja muita 3 %.
Kielet.
Intiassa puhutaan Ethnologue-kirjan mukaan 438 kieltä. Kaikista kielistä hindi on laajimmalle levinnein ja puhutuin kieli Intiassa, mutta poliittisesti ja taloudellisesti tärkein kieli on englanti. Hindi on virallinen kieli, mutta englantia käytetään politiikassa, hallinnon kielenä ja liike-elämässä.
Hindin lisäksi muita merkittäviä kieliä ovat bengali, tamili ja urdu.
Uskonnot.
Intian valtauskonto on hindulaisuus, mutta myös islam on tärkeässä asemassa. Punjabin osavaltiossa sikhit ovat enemmistönä. Goan osavaltiossa kristinusko on hallitseva uskonto (alue kuului Portugalille vuosisatoja). Myös Nagalandin osavaltiossa on kristinusko vallitsevana.
Sikkimissä buddhalaisuus on tärkeässä asemassa. Intian hindunationalistisen puolueen BJP:n hallintakautena kristittyjä yhteisöjä vastaan kohdistuneet väkivaltaiset hyökkäykset olivat yleisiä. Vuonna 2004 kongressipuolue sai enemmistön vaaleista ja uusi pääministeri Manmohan Singh on Intian ensimmäinen sikhi-pääministeri. Hän pitää rauhanomaisen yhteistyön rakentamista eri uskontoryhmien välille yhtenä hallituksensa tärkeimmistä haasteista.
Hinduja on 81,3 %, muslimeja 14 %, kristittyjä 2,5 %, sikhejä 2 % sekä muita uskontoja 2,5 %.
Koulutus.
Vuoden 2011 väestönlaskennassa vain 74,04 % aikuisista intialaisista osasi lukea. Lukutaito oli harvinaisempaa naisilla (65,46 %) kuin miehillä (82,14 %). Intiassa on enemmän lukutaidottomia kuin missään muussa maailman maassa. Nykyisin koulu on periaatteessa pakollista kymmenen vuoden ajan. Koulunkäyntiä yritetään tehdä houkuttelevammaksi tarjoamalla koululaisille ilmainen lounas. Tamil Nadun osavaltiossa tämä on selvästi pienentänyt koulun keskeyttäjien määrää, ja onnistunut esimerkki halutaan levittää muihinkin osavaltioihin.
Maassa on 300 yliopistoa ja 15 600 keskiasteen oppilaitosta, joista valmistuu 2,5 miljoonaa opiskelijaa joka vuosi. Pelkästään insinöörejä valmistuu vuosittain 350 000. Korkeimman koulutuksen tasosta on kuitenkin alettu olla huolissaan, sillä yliopistomaailman palkkataso on kaukana liike-elämän palkoista.
Kulttuuri.
Intialla on rikas ja ainutkertainen kulttuuriperintö, ja maa on onnistunut säilyttämään perinteitään läpi historian. Intia on läpi historiansa imenyt tapoja, perinteitä ja ideoita sekä valloittajilta että maahanmuuttajilta. Monet kielet, tavat ja jopa monumentit ovat esimerkkejä tästä vuosisatojen liikkeestä. Intialainen yhteiskunta on laajasti monimuotoinen, monikielinen ja monikulttuurinen.
Rabindranath Tagore sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 1913. Muita tunnettuja intialaisia kirjailijoita ovat Vikram Seth ja Salman Rushdie. Vikas Swarupin romaanista "Slummien miljonääri" tehtiin menestyselokuva.
Intialainen musiikki on monimuotoista. Kaksi klassisen musiikin päämuotoa ovat karnaattinen musiikki Etelä-Intiasta ja hindustani Pohjois-Intiasta. Popmusiikkia kuulee myös kaikkialla, huomattavimpana lajityyppinään elokuvamusiikki.
Intia on merkittävä elokuvien tuotantomaa. Mumbain Bollywoodissa tuotetaan vuosittain yli 800 elokuvaa, mikä on maailmanlaajuisesti merkittävä määrä. Intia on usein ollut maailman eniten elokuvia tuottava maa. Intialaisissa elokuvissa korostetaan tanssia ja laulua. Juoni on usein rakkaudesta kertova romanssi kahden tai kolmen henkilön välillä.
Ohjaaja Satyajit Ray sai Oscarin elämäntyöstään vuonna 1992, ja intialaissyntyiset ohjaajat Mira Nair (Salaam Bombay) ja Deepa Mehta ovat olleet Oscar-ehdokkaina.
Intiassa on vallinnut vuosisatojen ajan yhteiskuntahierarkia nimeltä kastilaitos. Intialaiset on jaettu neljään pääkastiin eli varnaan. Pääkastien ulkopuolelle jäävät kastittomat dalit, jotka ovat kaikkien neljän pääkastin alapuolella ja jotka tekevät kaikkein vähiten arvostettuja töitä. Varna-kastijärjestelmän rinnalla ja siihen sekoittuneena Intiassa ovat jatit. Jateja on tuhansia ja ne ovat eräänlaisia ammattikiltoja ja alakasteja. Kastilaitos yhdistetään hindulaisuuteen, mutta myös muiden Intian uskontojen sisällä on varnoja ja jateja vastaavia yhteiskuntaluokkia. Kastin perusteella syrjiminen on perustuslaissa periaatteessa kielletty. Kuitenkin alimpien kastien edustajat kokevat syrjintää ja jopa väkivaltaa.
Väestönlaskennan yhteydessä on viimeksi kartoitettu henkilön kasti vuonna 1931. Pitkän keskustelun jälkeen kysymys kastista päätettiin ottaa jälleen mukaan vuoden 2010 väestönlaskentaan, jonka tulosten odotetaan valmistuvan vuoden 2011 aikana.
Urheilu.
Kriketti on Intian suosituin urheilulaji. Maahockey on kuitenkin Intian kansallisurheilulaji. Intian maahockey-joukkue onkin olympiahistorian menestynein maa 8 kullalla, 1 hopealla ja 2 pronssilla. Joissakin osavaltioissa myös jalkapallo on suosittua. Perinteisiä lajeja kuten kabaddi, kho kho, ja gilli-danda pelataan ympäri maata.
Intia on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1900 alkaen. Vuodesta 1988 alkaen sillä on ollut myös muutaman urheilijan joukkue talviolympialaisissa. Maa on saanut kaikkiaan 26 olympiamitalia, useimmat niistä joukkuelajeissa.
Intian jalkapallomaajoukkue ei ole koskaan pelannut maailmanmestaruuskilpailuiden lopputurnauksessa. FIFAn rankingissa heinäkuussa 2011 se oli sijalla 153.


Israel.
Israelin valtio eli Israel (,) on valtio Välimeren ja Jordanjoen välissä Lähi-idässä. Israel perustettiin Palestiinan alueelle vuonna 1948. Se on valtiomuodoltaan parlamentaarinen demokratia ja olemukseltaan vahvasti "juutalainen valtio", mikä on virallisena ideologiana kirjattu lakiin. Väestöltään Israel on kuitenkin monikansallinen ja uskontopohjaltaan moninainen, eivätkä kaikki tunnusta juutalaisten kansallisvaltion periaatetta. Se onkin johtanut jatkuviin sisäisiin levottomuuksiin ja yhteenottoihin palestiinalaisten kanssa koko Israelin valtion olemassaolon ajan.
Israelissa on noin 7,8 miljoonaa asukasta vuoden 2011 arvion mukaan. Viralliset kielet ovat heprea ja arabia. Asukkaista 78 prosenttia on juutalaisia, 17 prosenttia arabeja, loput druuseja ja muita vähemmistöjä. Israelin arabit ovat uskonnoltaan enimmäkseen sunnimuslimeja tai kristittyjä. Israelin naapurimaita ovat arabivaltiot Egypti, Jordania, Syyria, Libanon sekä epäitsenäiseksi alueeksi luokiteltava Palestiina, joka on israelilaisten miehittämä ja saartama. Israelin pinta-ala on 20 700 km², johon on laskettu mukaan Golanin kukkulat, mutta ei Itä-Jerusalemia tai Länsirantaa ja Gazan kaistaa.
Vaikka Israel ei ole myöntänyt eikä kieltänyt ydinasettaan, sen yleisesti ajatellaan olevan Lähi-idän ainoa ydinasevaltio.
Nimi.
Nimi "Israel" on tavanomaisessa ja liturgisessa käytössä merkinnyt kolmentuhannen vuoden ajan sekä Israelia maana että koko juutalaista kansaa asuivatpa he sitten Israelissa tai diasporassa. Nimi on peräisin Raamatusta, 1. Mooseksen kirjasta 32:28, jossa Jaakob saa uuden nimen Israel (ehkä "śara" + "el" eli kamppailu Jumalan kanssa) kamppailtuaan enkelin kanssa. Nimestä on erilaisia käsityksiä. Joidenkin mukaan nimi juontuu verbistä śarar ("hallita, olla vahva, määrätä"), jolloin nimi merkitsisi ”Jumala hallitsee” tai ”Jumala tuomitsee”. Muita mahdollisia merkityksiä ovat "Jumalan ruhtinas" tai "Ēl taistelee". Tarkasta merkityksestä riippumatta Jaakobin kahdestatoista pojasta polveutui ”Israelin 12 heimoa".
Ensimmäinen historiallinen sanan "Israel" maininta on egyptiläisestä kivipaadesta, jossa kerrotaan Kanaaninmaan sotilasleireistä. Tämä paasi mainitsee Israelin kansana, joka ei ollut muodostanut valtiota, ja se on ajoitettu 1300-luvulle eaa. Nykyvaltiolle annettiin nimeksi "Medinat Jisrael" eli "Israelin valtio" ja sen kansalaiset ovat "israelilaisia". Muita nimiehdotuksia olivat "Eretz Israel", "Zion" ja "Juudea".
Historia.
Juutalaisia maahanmuuttajia ensimmäisen "alijan" aikaan 1880-luvulla.
Sionististen aatteiden innostamana nykyisen Israelin alueelle, joka silloin kuului Turkkiin, alkoi muuttaa juutalaisia vuosina 1881–1903 ja 1904–1914. Näiden muuttoliikkeiden eli alijoiden aikana alkoi muodostua Israelin tulevan itsenäisyyden keskeisiä kansallisia instituutioita: heprean kieltä ryhdyttiin elvyttämään, ja alueella syntyi hepreankielistä lehdistöä ja kirjallisuutta. Juutalaiset perustivat myös poliittisia puolueita ja ammattiyhdistyksiä. Noin puolet toisen "alijan" aikana alueelle muuttaneista juutalaisista poistui vuoteen 1914 mennessä, jolloin ensimmäinen maailmansota keskeytti maahanmuuton.
Brittihallinnon aika.
Juutalaisten asuttamat alueet vuonna 1947.
Ensimmäisessä maailmansodassa Iso-Britannia otti alueen hallintaansa. Alueelle oli muuttanut sionisteja Theodor Herzlin kehotuksesta jo 1800-luvulta lähtien, mutta erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen muutto kiihtyi, koska tulijoita houkutti Britannian Balfourin julistuksessa lupaama oikeus perustaa "kansalliskoti" Palestiinaan. Vuonna 1922 Palestiinasta tehtiin Kansainliiton päätöksellä Britannian mandaattialue, josta kuitenkin pian erotettiin 3/4 eli Jordanjoen itäpuoli Transjordaniaksi. Toisen maailmansodan päättyessä juutalaisia oli alueilla jo 650 000 ja holokaustin juuriltaan ajamat Euroopan juutalaiset saapuivat suurena aaltona perustamaan uutta valtiota.
Arabien vaatimuksesta mandaattihallinto kielsi lopulta juutalaisten maahanmuuton lähes kokonaan. YK:n yleiskokouksessa annettiin esitys alueen jakamisesta arabi- ja juutalaisvaltioihin. Palestiinaa ympäröivät arabivaltiot vastustivat esitystä ja kieltäytyivät tunnustamasta juutalaisvaltiota, kun taas Israelin tuleva, ensimmäinen pääministeri David Ben-Gurion hyväksyi suunnitelman.
Suunnitelman hyväksymisen jälkeisenä aamuna 30. marraskuuta 1947 väkivaltaisuudet kiihtyivät entisestään, ja 11. joulukuuta lontoolainen sanomalehti The Times kertoi yhteenotoissa kuolleen noin 70 juutalaista, 50 arabia ja neljä brittiä. Israelilaisten aseellisten järjestöjen onnistui vallata koko YK:n Israelille myöntämä alue ja osa palestiinalaisille määrättyä aluetta ennen brittihallinnon päättymistä. Palestiinalaiset syyttivät näitä useista siviilien joukkomurhista, kuten yli sadan ihmisen surmaamisesta Deir Yassinin verilöylyssä 9.-11. huhtikuuta 1948. Taistelujen seurauksena sadat tuhannet palestiinalaiset joutuivat lähtemään pakolaisiksi. Oli puhjennut avoin sota (kts. Israelin itsenäisyyssota).
Israelin perustaminen.
Israelin valtio perustettiin 14. toukokuuta 1948 Tel Avivissa.
Brittien poistuttua alueelta Israel perustettiin 14. toukokuuta 1948 Palestiinan alueelle ennen Britannian mandaatin umpeutumista keskiyöllä 15. toukokuuta. Konflikti laajeni, kun Egyptin, Syyrian, Jordanian, Libanonin ja Irakin joukot hyökkäsivät Israeliin. Syttyneessä sodassa siirtomaajärjestelmää vastustanut Neuvostoliitto tuki Israelia, kun taas Britannia vanhana siirtomaaisäntänä tuki edelleen arabeja itsenäistyvää siirtomaataan vastaan. Taistelut käytiin lähinnä palestiinalaisille määrätyllä alueella.
Sodan päätyttyä Israelin haltuun jäi suurempia alueita kuin YK:n jakosuunnitelmassa oli kaavailtu. Samalla Egypti miehitti Gazan ja Transjordania Länsirannan. Suuri määrä arabeja pakotettiin lähtemään asuinalueiltaan tai pakeni väkivallan uhkaa. Arabisiviilien joukkomurhia esiintyi ja palestiinalaisten asumisyhteisöjä tuhottiin. Noin puolet alkuperäisväestöstä siirtyi tai karkoitettiin pois uuden juutalaisvaltion alueelta, käytännössä vailla mahdollisuutta palata. YK:n mukaan kaikkiaan 711 000 ihmistä
Kaupungit.
Jerusalemia voisi myös kutsua metropolialueeksi, mutta sen määritteleminen on vaikeaa, koska asutus levittäytyy niin laajalle alueelle ja itse kaupungin rajat ovat epäselvät. Jerusalemin kaupungin virallinen väkiluku on 724 000 (2006). Nasaret ja sen muslimienemmistöiset lähiöt mukaan lukien alue kuuluisi myös suuriin metropolialueisiin.
Väestö.
Israelissa säädettiin vuonna 1950 paluumuuttoa koskeva laki, jonka mukaan kaikilla juutalaisilla on oikeus muuttaa maahan "olena" eli juutalaisena maahanmuuttajana ja saada maan kansalaisuus. Lain määritelmän mukaan juutalaiseksi katsotaan jokainen, joka on syntynyt juutalaisesta äidistä tai joka on kääntynyt juutalaiseen uskontoon, eikä ole minkään muun uskonnollisen yhteisön jäsen. Vuonna 1970 lakia laajennettiin koskemaan kaikkia juutalaisen vanhemman tai isovanhemman jälkeläisiä, juutalaisten puolisoita ja juutalaisen jälkeläisen puolisoa. Myös niillä brittiläisen Palestiinan entisillä kansalaisilla, jotka asuivat maassa 1948–1952, on oikeus paluumuuttaa Israeliin. Viime vuosina lain turvin maahan on muuttanut juutalaisia erityisesti entisen Neuvostoliiton alueelta. Vuodesta 1990 maahan on tullut yli miljoona venäläistä, jotka muodostavat nykyisin maan suurimman väestöryhmän. Myös ei-juutalaiset voivat muuttaa maahan tavanomaisen maahanmuuttoprosessin mukaisesti, ja kansalaisuuden voi saada viidessä vuodessa.
Israel on ainoa valtio maailmassa, jossa enemmistö väestöstä on juutalaisia. Israelin väestöstä 77,7 % on eri alueilta lähtöisin olevia juutalaisia, joista suurimman ryhmät ovat Euroopassa tai Yhdysvalloissa syntyneet (32,1 %), Israelissa syntyneet (20,8 %) ja Afrikassa syntyneet (14,6 %). Arabien osuus väestöstä on 18,5 %. Muiden ryhmien osuus on 4,3 % väestöstä. Israelilaisista on uskonnoltaan juutalaisia 76,2 %, muslimeja 16,1 % ja kristittyjä 2,1 %. Uskonnoltaan druuseja on 1,6 % väestöstä. Druusit luokitellaan etnisesti usein arabeiksi, mutta he yleensä eivät pidä itseään arabeina, vaan omana ryhmänään.
Israelin uskonnolliset juutalaiset jakautuvat karkeasti kahteen ryhmään: noin 12 % pidetään haredijuutalaisina (ns. ääriortodokseina) ja noin 9 % pitää itseään uskonnollisina sionisteina.
Haredit pyrkivät elämään Mooseksen ajan tapojen mukaan ja suhtautuvat periaatteessa epäluuloisesti jopa Israelin valtioon, koska perinteisen juutalaisen käsityksen mukaanhan Israelin tulisi syntyä vasta Messiaan tullessa. Nykyisin haredit ovat entistä kiinnostuneempia politiikasta ja pyrkivät "juutalaistamaan" yhteiskuntaa. Heidän tavoitteenaan on uskonnolliseen lakiin perustuva Toora-valtio. Haredien vaikutusvalta kasvaa heidän väestöosuutensa kasvaessa korkean syntyvyyden ansiosta.
43 % on maallistuneita eli "hiloneita", joista 53 % ilmoittaa uskovansa Jumalaan. Kaikista Israelin juutalaisista 65 % uskoo Jumalaan ja 5 % ilmoittaa olevansa uskonnottomia. Kaikista israelilaisista 78 % viettää sapattia.
Israelin arabeista 82,3 % on muslimeja, 9 % kristittyjä ja 8,5 % druuseja. Lähes kaikki muslimiarabit ovat sunnimuslimeja, ja suurin osa asuu maan pohjoisosissa. Kolmeenkymmeneen heimoon kuuluvat beduiiniarabit ovat myös muslimeja ja asuvat harvakseltaan eteläosien aavikoilla. Beduiinit ovat jo yleisesti lopettamassa beduiinielämää ja siirtymässä työvoimaan. Arabikristittyjä asuu Nasaretissa, Shfar'amissa ja Haifassa. Pohjoisissa kylissä asuu noin 3 000 adygeialaista, jotka ovat sunnimuslimeja, eivät kuitenkaan arabeja, eivätkä he kuulu muiden muslimien yhteisöihin. Human Rights Watchin mukaan Israelin arabeihin kohdistuu maan sisällä syrjintää muun muassa koulutuksessa.
Kulttuuri.
Israel on monikulttuurinen ja -kielinen yhteiskunta, jossa on edustettuna monia etnisiä ryhmiä ja uskontokuntia. Keskeinen asema kulttuurissa on juutalaiseen uskontoon liittyvillä juhlilla ja perinteillä. Israelin kulttuuri on saanut vaikutteita eri alueilta muuttaneiden juutalaisten, esimerkiksi sefardi- ja aškenasijuutalaisten sekä etiopianjuutalaisten kulttuureista. Arabivähemmistö on säilyttänyt oman kulttuurinsa. Vähemmistöryhmien perinnön säilymistä tuetaan rahallisin avustuksin ja muulla tuella. Arabit ovat ottaneet aktiivisen osan sähköisessä mediassa yleisissä ja arabiankielisissä tuotannoissa. Haifa, Tel Aviv ja Jerusalem ovat kulttuurin keskuksia, joissa on paljon näyttelyjä, teattereita ja muuta kulttuurielämää.
Israelilaiset lukevat ahkerasti sanomalehtiä. Suurimmat päivälehdet ilmestyvät hepreaksi, arabiaksi, englanniksi ja venäjäksi. Sanomalehtiä julkaistaan myös ranskaksi, puolaksi, jiddišiksi, unkariksi, saksaksi ja persiaksi. "Kol Israel" ('Israelin ääni') tarjoaa radio-ohjelmia kahdeksalla radiokanavalla ja 17 kielellä. Valtiolla on kaksi televisiokanavaa, jotka palvelevat hepreaksi, arabiaksi ja englanniksi. Yhdellä kaupallisella kanavalla toimii kolme yksityistä tuottajaa. Maksullinen kaapelitelevisio on saatavana suurimmassa osaa maata, ja sen kautta voi vastaanottaa useiden amerikkalaisten, eurooppalaisten ja aasialaisten televisioverkkojen ohjelmia.
Israelilla on vuosituhansien historia, ja se on historiallisesti tärkeä neljälle monoteistiselle uskonnolle Arkeologiaan on panostettu paljon Israelissa, ja muinaisjäännöksiä on suojeltu, kaivettu esiin ja asetettu yleisön nähtäväksi. Suomesta kaivauksiin on osallistunut muun muassa Helsingin yliopiston tutkijoita. Lähi-idässä arkeologisia löytöjä tulkitaan eri yhteyksissä usein omien poliittisten ja uskonnollisten ajatusten tukemiseksi. Niinpä Daavidin kuningaskunnan laajuus on toiminut osittain ihanteena Israelin valtion rajoille, esimerkiksi Golanin kukkuloiden kysymyksessä.
Kirjallisuus, teatteri ja elokuva.
Israelilainen kirjallisuus on maailmalla arvostettua: Samuel Josef Agnon sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1966. David Grossman on ollut Nobel-ehdokkaana.
Tunnettuja nykykirjailijoita ovat muun muassa Amos Oz, Yehudit Katzir, Etgar Keret, Orly Castel-Blum, Gadi Taub, Irit Linor, Mira Magen, Batya Gur ja Shulamit Lapid sekä runoilija Jehuda Amihai. Heprean lisäksi paljon kirjallisuutta julkaistaan arabiaksi, englanniksi ja ranskaksi. Miljoonan venäläisen maahanmuuttajan myötä Israelissa julkaistaan Venäjän jälkeen eniten venäjänkielistä kirjallisuutta maailmassa. Teatteri ei ole kuulunut perinteiseen juutalaiseen kulttuuriin. Israelilainen teatteri sai alkunsa venäläisten maahanmuuttajien myötä. Ensimmäinen teatteri perustettiin 1931 Tel Aviviin, ja nykyään Israelissa on useita teattereita.
Israelin elokuvavienti on kasvussa kansainvälisesti menestyneiden elokuvien myötä. Elokuvat ovat aiemmin usein käsitelleet Israelin ja arabien vastakkainasettelua. Israelin kauppa- ja teollisuusministeriön alainen Israelin elokuvakeskus edistää ja tukee maan elokuva-alaa. Elokuva-arkisto "Steven Spielberg Jewish Film Archive" Jerusalemin Heprealaisessa yliopistossa on maailman suurin juutalaisen elokuvan arkisto.
Musiikki.
Israelissa on vahva taidemusiikkiperinne, joka tuli maahan pääasiassa Keski- ja Itä-Euroopasta muuttaneiden aškenasijuutalaisten mukana. Palestiinan filharmoninen orkesteri (nykyisin Israelin filharmoninen orkesteri) piti ensikonserttinsa Tel Avivissa vuonna 1936 Arturo Toscaninin johdolla. Toinen merkittävä sinfoniaorkesteri maassa on Jerusalemin sinfoniaorkesteri. Vuonna 1980 maahan perustettiin "New Israel Opera". Tunnettuja israelilaisia taidemuusikoita ovat muun muassa pianisti ja kapellimestari Daniel Barenboim sekä viulistit Shlomo Mintz, Pinchas Zukerman ja Itzhak Perlman. Suurta kansainvälistä huomiota on saanut Daniel Barenboimin vuonna 1998 perustama "West-Eastern Divan Orchestra", jossa soittaa sekä juutalaisia että palestiinalaisia nuoria muusikoita, sekä vuonna 2003 perustettu "Young Palestine Chamber Orchestra". Orkesterit ovat konsertoineet muun muassa Länsirannan Ramallahin kaupungissa.
Israel on voittanut Eurovision laulukilpailun kolmesti, viimeksi vuonna 1998 Dana Internationalin kappaleella "Diva". Pop- ja rockmusiikin saralla muita suosittuja esiintyijiä ovat olleet muun muassa Idan Raichel, Ofra Haza, Kaveret, Izhar Cohen ja Gali Atari. Viime vuosina hip-hop -musiikki on myös saavuttanut laajempaa kuuntelijakuntaa muun muassa arabilaisisraelilaisen Tamer Nafarin suosion myötä.
Urheilu.
Urheilulla on merkittävä asema israelilaisessa kulttuurissa ja Israelin urheilukulttuuri muistuttaa hyvin paljon eurooppalaisten maiden mallia. Suosituimmat lajit maassa ovat jalka- ja koripallo, mutta maa on saavuttanut kansainvälistä menestystä myös muun muassa käsipallossa ja telinevoimistelussa. Israel on voittanut tähän mennessä yhteensä 6 olympiamitalia judossa, miekkailussa ja purjelautailussa. Israelissa järjestetään myös neljän vuoden välein suuret juutalaisten urheilukilpailut makkabidit.
Talous.
Alun perin maanviljelyyn perustunut talous on kasvanut voimakkaasti erityisesti itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä, ja Israelin talous on nykyaikainen ja monipuolinen. Merkittäviä vientituotteita (yht. lähes 30 miljardia vuonna 2003) ovat mm. raskas koneteollisuus (sisältää myös aseteollisuuden), muistipiirit ja prosessorit, elektro-optiikan tuotteet, tietokoneohjelmistot, lääketieteen tuotteet, hiotut timantit, maataloustuotteet kuten Jaffa-appelsiinit, kemikaalit ja vaatetus.
Huipputekniikka on merkittävässä osassa taloudessa. Olemattomien luonnonvarojen vuoksi Israel on painottanut korkeaa koulutusta ja ollut tutkimuksen kärjessä tietotekniikassa, viestinnässä ja biotieteissä. Israelista puhutaan usein Lähi-idän Piilaaksona. Israeliin sijoitetaan enemmän riskipääomaa kuin mihinkään maahan Euroopassa, ja sen riskipääomasijoituksien osuus bruttokansantuotteesta on maailman korkein. Yhdysvaltojen ja Kanadan ulkopuolella Israelilla on NASDAQ-listautuneita yrityksiä eniten maailmassa. Israel tuottaa enemmän tieteellisiä tutkimuksia väkilukuun nähden kuin mikään muu maa, ja sen patenttiluvut ovat myös maailman korkeimpia.
Kauppa EU:hun.
Euroopan unioni on Israelin tärkein kauppakumppani ja vienti unionin alueelle muodostaa 28 prosenttia Israelin kokonaisviennistä. Vuonna 1995 solmittu kauppasopimus, joka korvasi vuonna 1975 solmitun yhteistyösopimuksen, sallii Israelin tuoda EU:n alueelle teollisuustuotteita ilman tuontitulleja ja pyrkii edistämään yhteistyötä investointien ja lainsäädäntöjen yhtenäistämisen osalta. EU:n ja Israelin välillä on ollut erimielisyyksiä Länsirannan ja Gazan siirtokunnissa valmistettujen tuotteiden tuonnista EU:iin israelilaisina tuotteina, mutta kiista sovittiin kesällä 2004. Arabimaiden boikotti on pitänyt arabimaiden kanssa käydyn kaupan vähäisenä, mutta muun muassa Egypti ja Jordania ovat avanneet kaupan.
Yhdysvallat merkittävin rahoittaja.
Noin puolet Israelin saamista taloudellisista ja sotilaallisista lainatakauksista ja muusta avusta tulee Yhdysvalloilta ja loput enimmäkseen Euroopan unionilta. Noin puolet Israelin ulkomaan velasta on peräisin Yhdysvalloista, ja huomattava osa kokonaisvelasta on peräisin yksityishenkilöiltä Israelin velkakirjaohjelman kautta. Saksa on antanut Israelille tuntuvia avustuksia ja solminut yhteistyösopimuksia teollisuuden ja asevoimien kehittämiseksi hyvityksenä natsi-Saksan rikoksista juutalaisia kohtaan.
Matkailu.
Sekä ulkomainen että maan sisäinen matkailu ovat merkittäviä elinkeinoja Israelissa ja muodostavat 3–4 % maan bruttokansantuotteesta, josta ulkomaisen matkailun osuus on 35–40 %. Alueen rauhattomuus on jonkin verran vähentänyt matkailua alueelle viime vuosina.
Tunnetuimmat matkailukohteet ovat Eilat, Jerusalem, Tel Aviv, Tiberias ja Genesaretinjärvi, Haifa, Zefat (Safed), Kuollutmeri sekä Be'er Sheva ja Negevin autiomaa. Nähtävyydet ovat historiallisia rakennuksia, kaupunkeja ja paikkoja tai luontonähtävyyksiä. Tunnetuimpia nähtävyyksiä Jerusalemissa ovat raamatulliset kohteet vanhassakaupungissa ja sen läheisyydessä kuten myös Genesaretinjärven ympäristössä. Zefat (Safed) on uskonnollisten pyhiinvaeltajien kohde, ja korkealla oleva kaupunki tarjoaa hienot näköalat. Tel Aviv ja Haifa ovat suurkaupunkeja. Kuolleellamerellä sijaitsevat suolaisen veden kylpylät ja hotellit, luonnonpuistoja ja Masadan vuorilinnoitus. Negevin autiomaassa, Galileassa ja Golanin ylängöllä on huikeita näköalapaikkoja ja kauniita luonnonpuistoja. Eilatissa on uimarantoja, ja se on parhaita sukelluskohteita maailmassa.
Näkyvin osa turvallisuustoimista Israelissa ovat liikkeissä ja kauppakeskuksissa ovilla olevat turvatarkastukset sekä teillä olevat tarkastuspisteet. Vaikka tarkastuspisteet eivät olekaan normaalisti miehitettyjä – tai jos ovatkin, ei autoja pysäytetä – kannattaa aina hiljentää ja varautua pysähtymään. Ajankohtaista tietoa Israelin turvallisuustilanteesta saa esimerkiksi Suomen ulkoministeriön.
Merkittävimmät vientituotteet.
Vaikka jotkut israelilaiset elintarvikkeet ovatkin varsin tunnettuja, on maataloustuotteiden osuus Israelin viennistä vain muutama prosentti
Politiikka.
Israel on parlamentaarinen demokraattinen tasavalta, jossa on yhtäläinen äänioikeus. Israelin 120-jäseninen parlamentti on nimeltään knesset. Edustajapaikat jaetaan puolueiden kannatuksen mukaan suhteellista vaalitapaa noudattaen. Knesset valitaan kansanäänestyksellä neljän vuoden välein, mutta kansanedustajat voivat järjestää ennenaikaiset vaalit äänestämällä luottamuksesta. Israelin presidentti on lähinnä edustuksellinen virka. Presidentin valitsee parlamentti seitsenvuotiskaudeksi. Presidentti valitsee enemmistöpuolueen tai liittouman johtajan pääministeriksi.
Israelin valtionpäämies on presidentti, mutta brittiläistyyppisestä enemmistöparlamentarismista seuraa, että pääministeri on käytännössä maan johtaja. Israelin presidentti on vuonna 2007 valittu veteraanipoliitikko ja Nobelin rauhanpalkinnon saaja Shimon Peres. Pääministerinä toimii vuodesta 2009 Likud-puolueen Benjamin Netanjahu. Pääministerien asemaa vaikeuttaa knessetin hajanaisuus. Hallitukset ovat usein olleet poliittisesti heikkoja "kansallisen yhtenäisyyden hallituksia". Ennenaikaiset vaalit ovat olleet tavallisia.
Israelin pääkaupunki on Jerusalem, ja siellä sijaitsevat knesset ja suurin osa hallinnosta. Itä-Jerusalemin kiistanalaisen aseman vuoksi valtaosa suurlähetystöistä sijaitsee Tel Avivissa.
Hannu Juusolan mukaan Israelin suuret poliittiset kysymykset ovat asioita, jotka nuori valtio tavallisesti joutuu ratkaisemaan heti itsenäistyttyään. "Ulkoinen ikuisuuskonflikti" palestiinalaisten kanssa odottaa ratkaisemista ja maan rajat odottavat lopullista määrittelyä. Toinen ongelma on, että maalla ei ole perustuslakia. Kolmas "perimmäinen kysymys" koskee ulkoista asemaa: onko Israel osa Lähi-itää, eurooppalaisen kulttuurin tai jopa kolonialismin ikuinen linnake kolmannessa maailmassa vai peräti eräänlainen Yhdysvaltain etäinen "osavaltio".
Perustuslain puute johtuu siitä, ettei ole päästy yksimielisyyteen, mikä "juutalainen valtio" tarkoittaa. Maallinen ja maltillinen enemmistö pitää juutalaisuutta etnisenä käsitteenä ja haluaa sekulaariin lakiin perustuvaa valtiota. Osa taas haluaa juutalaiseen lakiin halakhaan perustuvan teokratian. Suurimman uskonnollisen puolueen mukaan jumalan antama Toora on perustuslaki, muuta ei tarvita. Perustuslain puutetta on korvattu ns. peruslaeilla, joiden on tarkoitus joskus muodostaa perustuslaki.
Oikeus on itsenäinen muista valtioelimistä. Oikeusjärjestelmä on kolmiportainen ja siihen kuuluu alioikeus, piirinoikeus ja korkein oikeus. Korkeimman oikeuden tuomarit nimittää presidentti eliniäksi. Liikenne-, työvoima-, nuoriso-, sota- ja kunnallisasioissa on omat oikeusistuimensa. Perheasioissa on käytössä uskonnollinen lainsäädäntö. Juutalaisten asioita hoitaa rabbiinioikeus, muslimien asioita šariaoikeus, druusien asioita heidän omat oikeusistuimensa, sekä kymmenen tunnustetun kristillisen kirkkokunnan kirkolliset oikeudet.
Sisäpolitiikka.
Israelin merkittävimmät valtapuolueet aivan viime aikoihin asti ovat olleet vasemmistolainen Työväenpuolue ja 1973 syntynyt oikeistolainen Likud. Ariel Sharonista tuli maan ensimmäinen näiden puolueiden ulkopuolelta tullut pääministeri Likud-puolueen hajottua sisäisiin ristiriitoihin ja Sharonin erottua siitä. Sharonin syksyllä 2005 perustama uusi keskustalainen Kadima-puolue nousi vuoden 2006 vaaleissa knessetin suurimmaksi puolueeksi, ja sen puheenjohtajasta Ehud Olmertista tuli maan pääministeri. Kadima houkutteli nimipoliitikkoja niin oikealta kuin vasemmaltakin. Vuoden 2009 vaaleissa voittajaksi nousi Likud, joka muodosti hallituksen haredien Shasin, Työväenpuolueen ja Jisrael Beiteinu -puolueen kanssa, joka luetaan lähinnä äärioikeistolaiseksi.
Suhteellinen vaalitavan sekä 1990-luvulta lähtien yhteiskunnallisen pirstoutumisen vuoksi maassa on myös suuri joukko pienempiä puolueita, joilla on usein ollut merkittävä vaa'ankieliasema maan parlamentissa ja siten suhteellisesti kokoaan suurempi vaikutusvalta. Pieniin puolueisiin kuuluvat Meretz-Jahhad ("sosiaalidemokraatit"), Ra'am ("yhdistynyt arabilista"), Ta'al ("arabiliike uudistumiselle"), Shas, Kansallinen uskonnollinen puolue, Jisrael Beiteinu, Israelin kommunistinen puolue, Balad ("kansallinen demokraattinen kokoomus"). Arabipuolueiden Ra'am, Ta'al ja Balad osallistuminen vuoden 2009 vaaleihin on kuitenkin kielletty. Siitä huolimatta niillä on Knessetissä yhteensä 8 paikkaa.
Samoin kuin moniin eurooppalaisiin maihin, myös Israeliin on syntynyt ulkomaisten, ei-juutalaisen siirtotyöläisten ryhmä. Vuosituhannen vaihteessa laillisten ja laittomien siirtolaisten osuus työvoimasta oli kohonnut 7–14 prosenttiin. Juutalaiseen identiteettiin nojaavalla Israelilla ei ole ollut aatteellisia työkaluja integroida maahanmuuttajia osaksi yhteiskuntaa. Maan liberaali talouspolitiikka korostaa vapaita markkinoita, mikä on omiaan heikentämään valtiota sekä korostamaan yksilöllisyyden merkitystä. Toisaalta israelilaisesta yhteiskunnasta entistä vieraantuneempi palestiinalainen vähemmistö korostaa islamilaista uskoaan ja palestiinalaista identiteettiään.
Ulkopolitiikka.
Israelilla on tiiviit suhteet maailman teollisuusmaihin. Kiinan ja Intian kanssa suhteet solmittiin vuonna 1992.
Ulkopoliittisesti Israelilla on rauhansopimus Egyptin kanssa vuoden 1973 jom kippurin sodasta, Jordanian kanssa vuoden 1967 kuuden päivän sodasta. Syyrian kanssa kiista sen kuuden päivän sodan aikana Israelin miehittämistä Golanin kukkuloista on edelleen auki, eikä Syyrialla ja Israelilla ole vielä rauhansopimusta.
Israelin valtiota eivät ole tunnustaneet 32 pääosin Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän muslimienemmistöistä maata. Jotkut ortodoksijuutalaiset eivät tunnusta maallista Israelin valtiota. Arabimaat ovat esittäneet suunnitelman suhteiden normalisoimista Israelin kanssa edellyttäen, että Israel vetäytyy vuoden 1967 rajoille, että Länsirannalle ja Gazaan perustetaan itsenäinen palestiinalaisvaltio, jonka pääkaupunki on Jerusalem, ja että palestiinalaispakolaiset saavat palata Israelin alueelle.
Yleiskokouksen neljäs komitea käyttää kolmanneksen istuntojen ajasta Israelin ja Lähi-idän konfliktin käsittelemiseen, ihmisoikeusneuvoston maakohtaisista päätöksistä kolmannes koskee Israelia, ja muslimimaiden läpiajaman uudistuksen myötä jokaisen istunnon ainoaksi pakolliseksi rakenteeksi on määrätty niin sanottu "Israel-tiedote". YK-kriittinen United Nations Association of the United Kingdom havaitsi tutkimuksessaan YK:n tulkitsevan Israelin toimia huomattavasti kielteisemmin ilmaisuin kuin palestiinalaisia tai arabimaita. Tutkijoiden näkemyksen mukaan kyseessä ei kuitenkaan välttämättä ole Israelin vastainen puolueellisuus, vaan Israelin YK:n päätöslauselmien ja kansainvälisen oikeuden rikkomuksien huomiotta jättäminen heikentäisi järjestön uskottavuutta. Tutkijat eivät ottaneet kantaa päätösten taustalla olevien seikkojen todenperäisyyteen. New York Timesin mukaan Israelin ja YK:n välit parantuivat 2000-luvun alkuvuosina; Ariel Sharon totesi syyskuussa 2005 suhteiden olevan "paremmat kuin ne ovat olleet koskaan aikaisemmin". YK:n pääsihteeri Annan on myöntänyt, että "YK:n historia juutalaisvastaisuudessa ei ole vastannut ihanteitamme". Israelin läsnäolo kielletään kaikissa muissa YK:n toimipisteissä paitsi New Yorkissa, koska arabimaat eivät tunnusta Israelin valtiota. Israelin merkittävin tukija Yhdysvallat on turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa, ja se on usein käyttänyt veto-oikeutta mielestään Israelin-vastaisiin päätöslauselmaesityksiin.
Palestiinalaisalueet ja Golanin kukkulat.
Israelilaisia sotilaita Länsirannalla vuonna 2004.
YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat 242 vuodelta 1967 ja 338 vuodelta 1973 vaativat Israelin asevoimien vetämistä ainakin osalta vuonna 1967 vallatuista alueista. Miehitetyillä alueilla asuu noin kolme miljoonaa palestiinalaista sekä 200 000 juutalaista siirtokuntalaista. Israelilla on yhteensä 242 siirtokuntaa tai muuta siviilikohdetta Länsirannalla, 42 Golanin kukkuloilla ja 29 Itä-Jerusalemissa. Turvallisuusneuvoston päätöslauselmat 446, 452, 465 ja 471 pitävät näiden siirtokuntien perustamista ja laajentamista Geneven sopimuksen vastaisina ja niiden olevan "ilman laillista pohjaa". Myös ihmisoikeusjärjestöt Amnesty International ja Human Rights Watch katsovat siirtokuntien olevan kansainvälisen oikeuden vastaisia. Israel myöntää, että jotkut pienemmistä siirtokunnista on rakennettu Israelin lakien vastaisesti. Israel käyttääkin alueista termiä "kiistellyt alueet".
Ihmisoikeuksien harmaa alue.
Palestiinalaisalueilla Länsirannalla ja Gazassa asuvat palestiinalaiset ovat olleet ihmisoikeusrikkomusten kohteena. Vuonna 2008 Israelin vankiloissa oli arviolta 11 000 palestiinalaista, joista 98 oli naisia, 345 lapsia, 50 Palestiinan lakiasäätävän neuvoston jäseniä sekä kolme palestiinalaishallinnon ministeriä. Amnesty Internationalin raporttien mukaan suurin osa on väkivallattomia mielipidevankeja ja hyvin harvat ovat saaneet kansainväliset vaatimukset täyttävän oikeuskäsittelyn. Israelin rakentama turva-aita ja tiesulut vaikeuttavat palestiinalaisten liikkumista. Alueen työttömyysaste on noin 30 % ja yli kaksi kolmannesta palestiinalaisväestöstä elää köyhyysrajan alapuolella. Israelin toimia palestiinalaisia kohtaan on verrattu Etelä-Afrikan apartheid-politiikkaan. Muita alueen ihmisoikeusongelmia ovat palestiinalaisalueiden kunniamurhat, aseistettujen palestiinalaisryhmien suorittamat epäiltyjen yhteistoimintahenkilöiden summittaiset murhat ja palestiinalaishallinnon langettamat kuolemanrangaistukset. Human Rights Watch on syyttänyt palestiinalaisterroristijärjestöjä ihmisoikeusrikoksista ja on kritisoinut palestiinalaishallintoa siitä, ettei se ole pyrkinyt kaikin keinoin estämään iskuja eikä saamaan syyllisiä oikeuteen. Toisaalta useat palestiinalaistahot ja järjestöt kehottavat ihmisiä väkivaltaan Israelia sekä juutalaisia kohtaan. Amnesty International on esittänyt Hamasille vaatimuksen kunnioittaa kaikkien palestiinalaisten ihmisoikeuksia, noudattaa kansainvälistä lakia ja lopettaa israelilaisiin siviileihin kohdistuva väkivalta.
Palestiinalaisten rakettisodankäynti.
Vuodesta 2001 lähtien Hamas ja muut palestiinalaisryhmittymät ovat tulittaneet Gazasta Israelin puolelle raketein ja kranaatinheittimin, joita on salakuljetettu muun muassa Egyptin puolelta tunneleita pitkin. Vaikka suuri osa onkin pudonnut asutuksen ulkopuolelle, jatkuva tulituksen uhan alla oleminen on ollut Israelin siviiliväestölle henkisesti kuluttavaa ja saanut aikaan paineita Israelin hallitukselle iskeä Gazaan. 2007 Israelin puolustusministeri oli sanonut, ettei salli alueen väestön evakuointeja terrori-iskujen painostamina.
2009 alkuun mennessä oli yksin Etelä-Israeliin Gazan alueelta ammuttu 8 600 rakettia, joista 6 000 Israelin 2005 Gazasta vetäytymisen jälkeen. Iskut olivat surmanneet 28 ihmistä ja haavoittaneet satoja 40 km sisällä rajasta. Aiemmin raketit olivat kotitekoisia, maksimissaan 10 km kantaman omaavia "Kassam"-raketteja, mutta myöhemmin Hamas hankki venäläisiä Grad- ja Katjusha-raketteja, joilla on pidempi kantama.
Israel on vastannut uhkaan linnoittamalla linja-autopysäkkejä ja vahvistamalla koulurakennuksia. Maaliskuussa 2011 Israel sijoitti ensimmäisen Iron Dome-raketintorjuntajärjestelmän alueelle. Joulukuuhun mennessä ohjuspuolustus onnistui IDF:n mukaan torjumaan 75% raketeista. Normaalisti kutakin kohti tulevaa projektiilia kohti ammuttiin kaksi 50 000 dollarin hintaista ohjusta.
Etelä-Libanonin palestiinalaismilitantit ovat tulittaneet raketein Libanonin sodan jälkeenkin, jossa 2009 Hizbollahilla arvioitiin olevan 30 000 rakettia, ja Siinain niemimaalta Eilatiin.
Israel on pyrkinyt torjumaan rakettihyökkäyksiä vastatulella, ilmaiskuin ja monin laaja-mittaisin maaoperaatioin, sekä 2007 kesäkuussa alkaneella Gazan saarrolla. Gazasta vetäytymisen jälkeen Israelin iskuissa on kuollut Gazassa 1000-2000 palestiinalaista.
Rajalliset vesivarannot.
Pääosin Länsirannan puolella vuoden 1967 rajaa sijaitsevasta vesilähteestä kulutetaan vettä Israelin alueella noin 80 % ja palestiinalaishallinnon puolella noin 20 %. Länsirannan juutalaissiirtokuntien väestö kuluttaa lähes yhtä paljon vettä kuin alueen 2,3 miljoonaaa palestiinalaista. Kansainvälisen lain mukaan miehitettyjen alueiden luonnonvarojen käyttö omien kansalaisten hyväksi on laitonta. Israel teki palestiinalaishallinnon kanssa bilateraalisen sopimuksen Palestiinan vesihallinnon luomiseksi. Vesihallinnon ehdotuksiin sisältyy alueen vedenkäytön tehostaminen.
Sharonin Kadima-puolue haluaa päätösvallan Palestiinan rajoista.
Ariel Sharonin perustama Kadima-puolue ja sen uusi puheenjohtaja ja Israelin pääministeri Ehud Olmert ovat esittäneet Israelin ratkaisevan kiistan palestiinalaisvaltion rajoista yksipuolisesti, koska neuvotteluissa ei ole edistytty. Suunnitelmassa Israel vetäytyisi ainakin osasta vuonna 1967 miehittämistään alueista mutta säilyttäisi osan Länsirannan siirtokunnistaan. Gaza luovutettiin palestiinalaishallinnolle syyskuussa 2005 Israelin yksipuolisella päätöksellä. Länsirannalla ja Gazassa palestiinalaisia johtaa palestiinalaishallinto. Palestiinalaishallinto julistautui Palestiinalaisten kansallisneuvoston muodossa itsenäiseksi jo 1988.
Asevoimat.
Israelin asevoimia (tai "Tzva Hagana L'Jisrael", usein myös englanniksi "Israel Defence Forces") pidetään Lähi-idän vahvimpina. Israelin puolustusmenot ovat Lähi-idän kriisin vuoksi hyvin korkeat: esimerkiksi vuonna 1996 ne olivat 10,6 % maan bruttokansantuotteesta ja 21,1 % valtion budjetista. Yhdysvallat on antanut Israelille vuosittain noin kolme miljardia dollaria kehitysapua, josta esimerkiksi vuonna 2001 kaksi miljardia oli sotilasapua.
Israel sisällytti ensimmäisenä maana maailmassa naiset yleisen asevelvollisuuden piiriin. Israelissa asevelvollisia ovat juutalaiset, druusit ja tšerkessit, kun taas kristityt ja muslimit ovat yleensä arabeina siitä vapautetut. Myös yeshiva-kouluissa opiskelevat Haredijuutalaiset on vapautettu, mitä maallisemmat juutalaiset ovat vastustaneet. Palvelukseen astutaan 18-vuotiaana, ja palvelusaika on miehillä kolme vuotta ja naisilla 21 kuukautta. Naisten ei kuitenkaan tarvitse mennä armeijaan, jos he ovat naimisissa tai jos heillä on lapsi. Vuonna 2006 Israelin asevoimat rekrytoi 75 % asevelvollisista asepalvelukseen. Aseistakieltäytyjiä nimitetään nimellä "refusenik". Refusenik-liike kasvoi merkittävästi vuoden 2000 toisen intifadan alkaessa, kun osa reserviläisistä kieltäytyi operoimasta palestiinalaisalueilla. 2000-luvulla vanhoillisten juutalaisten osuus armeijan vahvuudesta on kasvanut, kun maan maallistuneen väestön suhtautuminen armeijaan on muuttunut kriittisemmäksi.
Israelilla on itsenäinen kyky laukaista tiedustelusatelliitteja Venäjän, Yhdysvaltojen, Ison-Britannian, Ranskan, Kiinan, Intian ja Japanin ohella. Tunnettuja israelilaisia aseita ovat muun muassa Uzi-konepistooli, Galil- ja TAR-21-rynnäkkökiväärit ja Merkava-panssarivaunu, joista ensin mainittu on merkittävä vientituote.
Israelilla on ydinase. CIA:n arvioiden mukaan Israelilla oli 1990-luvun loppupuolella 75–140 ydinasetta. Joidenkin lähteiden mukaan aseita oli jopa 400. Israel on ydinsulkusopimuksen ulkopuolella. Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA antoi 2009 päätöslauselman Israelin ydinaseiden tarkastamisesta. Israel on kieltäytynyt yhteistyöstä.


Interlingua.
Interlingua on keinotekoinen kieli, joka perustuu suurimpiin latinan jälkeläiskieliin, joita ovat ranska, italia, espanja ja portugali. Lisäksi lähteinä on käytetty myös englantia, saksaa ja venäjää lähinnä niiden latinalaisperäisen aineksen osalta. Sikäli se muistuttaa esperantosta kehitettyä idoa. Tämän vuoksi se on monille ymmärrettävämpää kuin esimerkiksi esperanto, jossa käytetään myös hatullisia kirjaimia.
Interlingua on naturalistinen kieli, eli se pyrkii luonnollisuuteen. Sen johdosta interlinguan kielioppi on huomattavasti monimutkaisempi kuin monessa "keinotekoisemmassa" keinotekoisessa kielessä. Silti interlingua on helpompi oppia kuin suurin osa luonnollisista kielistä.
Interlinguan sanaston valinnassa on käytetty etymologista periaatetta, jonka mukaan on poimittu nykysanojen kantamuodot. Esimerkiksi hedelmää tarkoittava sana on ranskassa "fruit", italiassa "frutto" ja espanjassa "fruto". Interlinguaan on otettu niiden yhteinen kantasana, keskiajan latinan "fructo", joka on lähempänä romanan kielen sanaa "fruct", kuin espanjan, ranskan, italian tai portugalin sanoja. Yleisemminkin etymologinen periaate on johtanut sanastoltaan vaikeampaan kieleen, kuin mitä nykyisissä kielissä pitäytyminen. (Hyvä esimerkki yksinkertaisemmasta sanastosta on toinen romaanisiin kieliin perustuva keinotekoinen kieli, lingua franca nova.)
Interlinguan pääosat luotiin noin vuoteen 1950 mennessä. Se keräsi mainetta muutaman vuoden ajan ja joitakin tieteellisiä artikkeleita julkaistiin interlinguaksi kansainvälisissä lehdissä. Myöhemmin kiinnostus interlinguaa kohtaan laantui ainakin väliaikaisesti. Internetin läpimurto 1990-luvulla antoi myös interlingualle uuden mahdollisuuden.


Islanti.
Islanti () on pieni saarivaltio Atlantin valtameren pohjoisosassa, välittömästi pohjoisen napapiirin eteläpuolella. Islanti on pinta-alaltaan noin kolmasosan Suomesta ja väkiluvultaan selvästi pienin Pohjoismaa. Noin kolmannes väestöstä asuu pääkaupunki Reykjavíkissa, joka on maailman pohjoisin itsenäisen valtion pääkaupunki.
Saarella on aktiivista vulkaanista toimintaa: geysireitä, kuumia lähteitä ja toistuvia tulivuorenpurkauksia. Sen luonto on karu ja omaleimainen. Vuoden 2008 talousromahduksen jälkeen maa sai Kansainväliseltä valuuttarahastolta IMF:ltä hätäapua. Vuonna 2010 se aloitti neuvottelut EU-jäsenyydestä.
Saaren asuttaminen.
Skandinaavit saapuivat saarelle ilmeisesti 840-luvulla. Epävarmojen tietojen mukaan Islannissa olisi ollut iiriläisiä munkkeja ennen skandinaavien saapumista. Iiriläinen lähde vuodelta 825 kertoo, että eräät munkit olivat viettäneet kesän Thulessa, jonka kuvaus vastaa Islantia. Vuosina 1120–1130 kirjoitettu "Islantilaisten kirja" kertoo, että pakanallisten skandinaavien saapuessa kelttiläiset munkit pakenivat. Arkeologisia todisteita skandinaaveja edeltäneestä asutuksesta ei kuitenkaan ole löytynyt.
Islannin löytäjäksi keskiaikaiset lähteet esittävät useita ehdokkaita: usein kunnia annetaan norjalaiselle Ingólfr Arnarsonille ja hänen Leif-veljelleen. Merkittävin uudisasutusaalto Norjasta Islantiin ajoittuu 800-luvun loppupuolelle. Osa skandinaaveista lienee oleskellut ensin Britanniassa, mikä voisi selittää sen, että osalla "Maan haltuun ottajien kirjassa" mainituista ”alkuasuttajista” on kelttiläiset nimet. Maastamuuton syynä oli kirjallisten lähteiden mukaan Harald Kaunotukan tyrannia, mutta nykyisin muuton katsotaan alkaneen jo ennen kuin Kaunotukka nousi valtaan, ja uudisasutuksen syynä on katsottu olevan pikemminkin vallan ja omaisuuden keskittyminen Norjassa. Vuoden 1095 väestölaskennan perusteella Islannin väkiluku oli tuolloin arviolta 40 000–100 000.
Islannin keskiaikainen itsenäisyys.
Koko Islannin yhteiset käräjät, maailman vanhimmaksi yhä toimivaksi kansanedustuslaitokseksi kutsuttu Allting, perustettiin vuonna 930. Vuonna 1000 Allting päätti, että Islanti omaksuu kristinuskon. Allting ei pystynyt päättämään, onko kristinuskon viimeinen tuomio ragnarökiä parempi, mutta lopulta sen puheenjohtaja eli lainlukija teki päätöksen kristinuskon hyväksi. Islannissa oli ollut jo pitkään ennen vuotta 1000 kristittyjä ja Norjan kuningas Olavi Pyhän miehet olivat tehneet käännytystyötä maassa.
Itsenäisessä Islannissa oli alkeellinen itsehallintojärjestelmä. Se perustui vapaiden talonpoikien tekemiin sopimuksiin, joiden rikkomista saattoi seurata lainsuojattomuus tai verikosto. 1200-luvulla eräät johtavat suvut pyrkivät haalimaan vallan itselleen, mikä johti väkivaltaisuuksiin. Vuosien 1220–1260 välistä aikaa kutsutaan ”Sturlungien ajaksi” erään johtavan suvun mukaan. "Sturlungien saagat" kuvaavat ajan katkeria valtataisteluita. 1200-luvulla kukoistanut, eurooppalaistenkin mittapuiden mukaan ainutlaatuinen saagakirjallisuus on Islannin arvokkaimpana pidetty kulttuuriperintö.
Norjan vallan aika.
Vuosina 1262–64 sisällissotiin väsyneet islantilaiset hyväksyivät sen, että Haakon IV liitti saaren Norjaan ja maassa alettiin soveltaa norjalaista laki- ja hallintojärjestelmää. Siihen päättyi omalaatuinen viikinkiaikainen yhteiskunnallinen kokeilu.
1300-luvulla alkanut pieni jääkausi, joka hävitti Grönlannin skandinaaviasutuksen kokonaan 1400-luvun aikana, oli kova isku myös Islannille. Rutto levisi Islannissa vuosina 1402–04 ja 1494–95. Se tappoi arviolta puolet saaren väestöstä. Vielä 1700-luvun lopussa Islannin väkiluku oli selvästi pienempi kuin 1300-luvun alussa. Islanti pysyi Norjan kruununsiirtomaana vuoteen 1814, jolloin Tanskan ja Norjan kuningaskunnat erotettiin ja Islanti jäi Tanskan alaisuuteen.
Tanskan vallan aika.
Merkityksensä menettänyt parlamentti oli lakkautettu 1800-luvun alussa, mutta se perustettiin uudelleen 1843. Vuonna 1873 Islanti sai perustuslain ja 1874 rajoitetun itsehallinnon, 1904 itsehallinnon ja 1. joulukuuta 1918 saaresta tuli virallisesti itsenäinen kuningaskunta personaaliunionissa Tanskan kanssa. Yhteys Tanskaan katkesi toisessa maailmansodassa: Saksa miehitti Tanskan ja liittoutuneet puolestaan Islannin. Sodan jälkeen maasta tuli itsenäinen tasavalta vuoden 1944 kansanäänestyksen jälkeen.
Islannin uusi itsenäisyys.
Toisen maailmansodan aikana Islanti oli ensin brittien miehittämä ja sittemmin puolustusliitossa Yhdysvaltojen kanssa. Sodan jälkeen maa liittyi Natoon. Islanti ei perustanut omaa armeijaa.
Aluevesilaajennusten aiheuttama kiista Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa johti maiden välirikkoon 1950-luvun alussa. Britannia asetti Islannin kalan kauppasaartoon. Vuosina 1956–1960 31 prosenttia Islannin viennistä vietiin Neuvostoliittoon ja SEV-maihin. Islanti sai kaupan vastineeksi öljyä, autoja ja koneita. Pienimuotoisempi talouden kriisi sattui, kun Islannin kauppa Afrikkaan keskeytyi Biafran sodan vuoksi.
1990-luvulta alkaen Islannin taloutta liberalisoitiin voimakkaasti oikeistolaisen Itsenäisyyspuolueen pääministeri Davíð Oddssonin johdolla. Hänestä tuli Islannin pitkäaikaisin pääministeri vuosiksi 1991–2004. Vaikka kalastus pysyi merkittävimpänä talouden alana, joka tuo nykyään 70 prosenttia vientituloista, islantilaiset rahoituslaitokset investoivat merkittävästi Britanniaan ja Pohjoismaihin.
Yhdysvaltain NATO-joukot poistuivat Keflavíkin tukikohdasta syyskuussa 2006.
Islannin talous romahti vuonna 2008. Suuri osa maan pankeista meni konkurssiin tai kansallistettiin talouskuplan puhkeamisen seurauksena. Maan talous oli vuosien ajan perustunut ylisuurelle riskiluotottamiselle, talouskeinottelulle, jonka seurauksena Islannin valtio päätyi lähelle vararikkoa. Marraskuussa 2008 Kansainvälinen valuuttarahasto myönsi Islannille 2,1 miljardin Yhdysvaltojen dollarin lainan.
Viikkoja kestäneiden mielenosoitusten jälkeen Islannin hallitus taipui eroamaan tammikuussa 2009.
Joulukuussa 2009 Allting hyväksyi 3,8 miljardin euron korvaukset Britannialle ja Alankomaille Icesave-pankin kaatuessa menetetyistä varoista. Korvaukset kaatuivat presidentti Ólafur Ragnar Grímssonin maaliskuussa 2010 järjestämässä kansanäänestyksessä. Joulukuussa 2010 hyväksyttiin uusi sopimus, jonka mukaan Islanti korvaa varat vuosien 2016–2046 välillä noin kolmen prosentin korolla.
Presidentti ilmoitti 20. tammikuuta 2011 käyttävänsä jälleen veto-oikeuttaan.
Islantilaiset hylkäsivät sopimuksen jälleen 9.4.2011 järjestetyssä kansanäänestyksessä.
Politiikka.
Islanti on tasavalta. Presidentillä on hyvin vähän valtaa. Vasemmistolainen Ólafur Ragnar Grímsson valittiin presidentiksi kesäkuun 1996 vaaleissa, ja uudelleen vuosina 2000, 2004 ja 2008. Islannin parlamentissa "alþingissa" (allting eli yleiskäräjät) on 63 jäsentä, jotka valitaan nelivuotiskaudeksi. Vuoteen 1991 parlamentti jakautui ylä- ja alahuoneeseen.
Konservatiivinen Itsenäisyyspuolue (Sjálfstæðisflokkurinn) ja keskustalais-agraarinen Edistyspuolue (Framsóknarflokkurinn) hallitsivat maata vuodesta 1991. 10. toukokuuta 2003 järjestetyissä parlamenttivaaleissa hallituskoalitio menetti neljä paikkaa, mutta säilytti enemmistön. 12. toukokuuta 2007 vaaleissa Itsenäisyyspuolue sai kolme lisäpaikkaa, mutta Edistyspuolue menetti viisi ja sai seitsemän paikkaa. Sen jälkeen Itsenäisyyspuolue jatkoi hallitusyhteistyötä Sosiaalidemokraattisen liiton kanssa. Hallitus joutui eroamaan talouskriisin takia 26. tammikuuta 2009.
Helmikuun 1. päivänä 2009 toimintansa aloitti uusi hallitus, joka on sosiaalidemokraattien ja vasemmistovihreiden muodostama vähemmistöhallitus. Pääministeriksi nimitettiin edellisen hallituksen sosiaaliministeri Jóhanna Sigurðardóttir, josta tuli maan ensimmäinen naispääministeri ja samalla maailman ensimmäinen avoimesti homoseksuaali pääministeri.
Parlamenttivaaleissa huhtikuussa 2009 Sosialidemokraattinen puolue sai voiton ja annetuista äänistä 29,8 prosenttia. Sosialidemokraattien liittolaiset vasemmistovihreät saivat 21,7 prosenttia. Parlamentin 63 paikasta puolueet saivat yhteensä 34 paikkaa.
16. heinäkuuta 2009 Islannin parlamentti päätti hakea Euroopan unionin jäsenyyttä. Muodolliset neuvottelut alkoivat heinäkuussa 2010.
Hallinnollinen jako.
Islanti on jaettu hallinnollisesti kuuteen vaalialueeseen.
Islanti jakaantui aiemmin kahdeksaan alueeseen (landsvæði).
Maantiede.
Islannin valtio koostuu pääsaaren lisäksi lukuisista vähäisistä pikkusaarista ja luodoista. Niistä suurimmat ovat Heimaey (noin 13 neliökilometriä), Hrísey (7,52 km2) ja Grimsey (4,6 km2). Näiden lisäksi vain neljä muuta on yli kahden neliökilometrin kokoisia. Pääsaaren pinta-ala on 101 826 km2 ja koko valtion noin 103 000 km2.
Islanti sijaitsee Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaattojen välisellä saumalla. Tämän vuoksi Islannissa on suuri määrä tulivuoria, ja siellä tapahtuu myös paljon maanjäristyksiä. Islannin lounaispuolella sijaitsevien Vestmannasaarien eteläpuolelle syntyi 1960-luvulla vedenalaisten tulivuorenpurkausten seurauksena Surtseyn saari. Saari on ollut syntymisestään asti rauhoitettu, jotta tieteilijät voivat tutkia, kuinka kasvit ja eläimet valtaavat täysin uuden maa-alueen. Tulivuori Hekla purkautui viimeksi vuonna 2000. Sittemmin myös Eyjafjallajökull-jäätikön alla oleva samanniminen tulivuori rupesi purkautumaan vuoden 2010 alkupuolella. Purkauksen aiheuttama tuhkapilvi sotki lentoliikennettä koko Euroopassa.
Islannissa on paljon jokia, vesiputouksia ja sijaintinsa ansiosta myös paljon kuumia lähteitä, joilla tuotetaan geotermistä energiaa. Islannin suurin suihkuttava kuuma lähde on Geysir, joka on antanut nimensä moneen kieleen tarkoittaen suihkuttavaa kuumaa lähdettä. Islannissa on myös paljon jäätiköitä, ja noin 11,5 prosenttia maan pinta-alasta onkin jään peitossa. Euroopan suurin jäätikkö on Etelä-Islannissa sijaitseva Vatnajökull.
Korkeimmat vuoret ovat yli 2 000 metriä korkeita, ja maan korkein kohta on Vatnajökullin jäätiköllä sijaitseva Hvannadalshnúkur (2 110 m). Maan rannikko on melkein joka puolelta muodostunut monista vuonoista ja poukamista. Monin paikoin kallioseinämät kohoavat jyrkkinä suoraan merestä. Toisaalla taas kilometrien pituiset hietikot eli somerikot tai kivikot reunustavat merenrantaa. Rantaviivaa on kaiken kaikkiaan 4 970 kilometriä.
Kasvillisuus.
Vain neljännes Islannin pinta-alasta on kasvillisuuden peittämää. Eroosio on voimakasta, ja sitä vastaan kamppailu on tärkeä osa luonnonsuojelua. Islannin lukuisat tulivuorenpurkaukset, merituuli ja lampaiden laiduntaminen ovat osaltaan aiheuttaneet sen, että Islannin luonto on karu ja autio. Maassa kasvaa kuitenkin lukuisia erilaisia kasveja; villejä lajeja tunnetaan useita satoja. Enimmäkseen ne ovat matalakasvuisia arktisten alueiden kasveja. Kaikkiaan putkilokasvilajeja tunnetaan 470, joista heinäkasvien lajeja on 53.
Islannissa tiedetään kasvaneen runsaasti metsää, mutta alkuperäiset metsät on saaren asuttamisen jälkeen hakattu lähes kokonaan, eikä tilalle ole kasvanut ilmaston kylmenemisen tähden uutta. Laaksoissa kasvaa kuitenkin tunturikoivu-, pihlaja- vaivaiskoivu- ja pajupensastoja.
Heinä- ja saranurmet sekä varpunummet ovat hyvin yleisiä, ja kosteuden takia soitakin on muodostunut joillekin seuduille. Ne ovat lähinnä aapasoita palsakumpuineen ja kasvavat yleensä tupasvillaa. Sitkeitä kukkamättäitä tapaa keskellä hiekkaerämaita ja laavakenttiä. Sammalet ja vaivaiskoivut peittävät usein vanhaa laavaa ja muuten karua ympäristöä. Islanninjäkälää kasvaa laajoina mattoina, ja sitä on käytetty pula-aikoina ravinnoksi. Rannikoilla kasvaa oransseina läikkinä haavankeltajäkälää. Rantavesien leväkasvillisuus on rehevää. Yleisiä lajeja ovat ruskeanvioletti irlanninsammal ja vihreä rakkolevän sukulainen "Fucus distichus".
Islannissa on käynnissä laajoja metsittämishankkeita. Metsitys on kuitenkin vaikeaa, sillä lähes kaikkialla vapaana laiduntavat lampaat syövät istutetut taimet. Siksi metsitettyjä alueita on jouduttu aitaamaan. Lisäksi metsien kasvu on varsin hidasta. Islantilaiset ovat kuitenkin päättäneet metsittää noin viisi prosenttia alavista maista vuoteen 2040 mennessä. Metsityksessä käytettäviä puulajeja ovat lähinnä tunturikoivu ja pihlaja, jotka kasvavat alueella luonnostaankin. Sitkankuusia on istutettu maan etelä- ja länsiosaan jo ennen toista maailmansotaa, ja siperianlehtikuusi menestyy myös kuivemmassa itäosassa.
Eläimistö.
Kun Islanti asutettiin, maassa ei ollut muita suurikokoisia maanisäkkäitä kuin naali eli napakettu. Naalit ovat edelleen yleisiä ja aiheuttavat säännöllisesti tuhoja lammaslaumoissa. Ihmisen mukana saarelle tulivat rotat ja hiiret. Norjasta tuotiin poroja, joiden jälkeläiset elävät nykyisin vapaina Itä-Islannin ylängöillä. Minkkien tarhauksen seurauksena karanneita minkkejä levisi luontoon. Islannin vesillä uiskentelee valaita ja hylkeitä. Nykyisin lajit eivät enää ole vaarassa kuolla sukupuuttoon. Hylkeitä metsästetään niiden turkin takia etenkin elo- syys- ja lokakuussa, mutta metsästys on sallittua koko vuoden. Yleisimmät kotieläimet ovat naudat, lampaat ja hevoset. Lisäksi maaseudulla pidetään monia muita kotieläimiä.
Islannin varsinaisen eläimistön muodostavat linnut, joita on tavattu ainakin 300 lajia. Merilinnut, vesilinnut ja kahlaajat ovat yleisimmät kotimaiset linturyhmät. Tyypillisiä merilintuja ovat myrskylintu, lapintiira, lunni, pohjankiisla, ruokki ja suula. Islanti on Euroopan vesi- ja merilintujen tärkein pesimäalue. Hyönteislajeja Islannissa on rekisteröity noin 800 lajia. Kovakuoriaiset ja ampiaiset ovat yleisiä. Perhosista Islannissa esiintyy vain koi- ja yöperhosia. Islannin joissa esiintyy lohta, ja nieriä, harjus ja purotaimen viihtyvät järvissä ja puroissa. Kaksi muuta Islannin sisävesillä elävää kalalajia ovat ankerias ja kolmipiikki. Mikään näistä kaloista ei oikeastaan ole sisävesikala, vaan ne ovat merikaloja, jotka ovat vain sopeutuneet makean veden olosuhteisiin.
Runsas plankton Islannin vesillä tarjoaa merieläimistölle ruokaisat olosuhteet. Suolaisen veden kaloja on havaittu kaikkiaan 293 kalalajia. Tärkeimpiä syvämeren kaloja ovat turska, kolja, punasimppu ja seiti. Pintaveden kaloista tärkeimpiä ovat silli ja villakuore. Niiden saalis vaihtelee vuodesta toiseen. Ravut, hummerit, kampasimpukat ja islanninsimpukat ovat tärkeimmät äyriäiset ja simpukat. Piikkinahkaisista pyydetään merimakkaroita ja merisiilejä.
Islannissa on kehittynyt oma hevosrotu, islanninhevonen. Hevosella on ollut koko historiansa ajan suuri merkitys saaren asukkaille. Islanninhevonen on ollut ihmisille hyödyllinen jo satoja vuosia. Hevoset kuuluvat tärkeänä osana islantilaiseen maisemaan ja maaseudulla ne laiduntavat vapaasti suurina laumoina. Islantiin ei saa tuoda hevosia ulkomailta, sillä islantilaiset haluavat säilyttää rodun puhtaana, mutta niitä saa viedä pois – islanninhevosia onkin viety laajalti ympäri maailmaa.
Ilmasto.
Islannin ilmasto on Golfvirran ansiosta leuto ympäri vuoden. Lämpötila laskee Etelä-Islannissa talvella alimmillaan noin −10 °C-asteeseen, Pohjois-Islannissa taas noin −15 °C. Heinäkuun lämpimimmän päivän ylin lämpötila on etelässä korkeintaan +21 °C ja pohjoisessa korkeintaan +18,0 °C. Tyypillinen kesäpäivän lämpötila heinäkuun alusta elokuun puoleenväliin on eteläosissa noin +16 °C ja pari astetta alempi pohjoisessa. Hellettä ei esiinny Islannissa koskaan. Sää on hyvin vaihtelevaa vuoden ympäri, tietyistä eri vuodenajoille tyypillisistä säännönmukaisuuksista huolimatta.
Islannin sademäärä vaihtelee voimakkaasti alueen mukaan. Etelä-Islanti on sateisinta aluetta. Siellä sateisin aika on lokakuulta maaliskuulle, jolloin jokaisena kuukautena sataa noin 100 mm vettä, loka-marraskuulla jopa 120 mm. Kuivinta aikaa on loppukevät, jolloin touko-kesäkuussa kummassakin sataa noin 60 mm. Pohjois-islanti on kuivempaa aluetta kuin etelä. Siellä sateet ovat jakautuneet samalla tavoin kuin etelässä, mutta määrät ovat pienempiä. Pohjois-Islannissa sataa noin 400 mm vuodessa, etelässä jopa 1 200 mm.
Matkailu.
Gullfoss on turistien suosima matkailukohde.
Islannilla on Unescon maailmanperintöluettelossa on kaksi kohdetta: Surtseyn saari ja Þingvellirin kansallispuisto. Maassa on kaksi muutakin kansallispuistoa: Snæfellsjökullin kansallispuisto tulivuoren ja jäätikön välissä, ja Vatnajökullin kansallispuisto, johon kuuluvat Vatnajökullin jäätikön lisäksi Islannin korkein yksittäinen vuori, Snæfell, Skaftafell ja Jökulsárgljufur–rotko.
Monet Islannin tärkeimmistä matkailunähtävyyksistä ovat luontokohteita, kuten esimerkiksi Gullfoss, Vatnajökull, ja Haukadalur ja sen geysirit. Muita suosittuja kohteita ovat Heimaeyn sauvakirkko ja Blue Lagoonin ulkouimala.
Talous.
a> on Islannin pääkaupunki ja maan talouselämän keskus.
Kalastus on hyvin tärkeässä asemassa Islannin talouselämässä, ja kala on maan merkittävin vientituote. Kalastus tuo 40 prosenttia vientituloista, yli 12 prosenttia bruttokansantuotteesta ja työllistää 7 prosenttia työvoimasta. Islannin talous on kuitenkin herkkä sen tärkeimpien vientituotteiden, kuten kalan ja kalatuotteiden ja alumiinin, maailmanhintojen heilahteluille.
Korkeuserojen, sademäärän ja vulkanismin ansiosta geotermistä energiaa ja vesivoimaa on reilusti yli oman tarpeen. Maan energiaomavaraisuus on 60 prosenttia. Vesivoimaa käytetään erityisesti alumiinin tuotantoon. Islanti on tuliperäistä aluetta, joten geotermistä energiaa käytetään paljon lämmitykseen, erityisesti kasvihuoneviljelyyn. Turismi on tärkeä elinkeino Islannissa.
Lokakuussa 2008 Islanti oli suuressa talouskriisissä. Valtio otti haltuunsa maan kolme pankkia, ja maa haki ja sai Kansainväliseltä valuuttarahastolta IMF:ltä hätäapua ensimmäisenä länsimaana sitten vuoden 1978. Apua myönnettiin 2,1 miljardia dollaria. Vuoden 2010 alussa sekä presidentti että kansalaiset kansanäänestyksessä vastustivat suunnitelmaa maksaa Alankomaille ja Britannialle varat, joilla nämä olivat korvanneet omien kansalaistensa menetyksiä islantilaispankkien romahduksessa. Helmikuussa 2011 maan parlamentti käsitteli asiaa uudelleen ja päätti korvata summat Alankomaille ja Britannialle, mutta presidentti kieltäytyi allekirjoittamasta lakia. Asiasta päätettiin järjestää uusi kansanäänestys.
Vuoden 2009 lopulla Islannin työttömyysprosentti oli 8,2. Vuoden 2009 inflaatio oli 12 prosenttia ja bruttokansantuote pieneni 6,6 prosenttia.
Liikenne.
Yksityisautoilu on Islannissa suosittua, ja maassa oli vuonna 2009 auto jokaista 1,6 asukasta kohti. Maan ympäri kiertää 1 339 kilometriä pitkä kehätie eli Hringvegur, joka valmistui vuonna 1974. Kaikkiaan maanteitä on yhteensä 12 869 kilometriä, ja niistä vajaat 4 500 kilometriä on päällystetty. Maassa on 99 lentokenttää, joista 6 on asfalttipäällysteisiä. Suurimmat lentokentät ovat Keflavík, Reykjavík ja Akureyri. Lentoliikenne on asukaslukuun nähden tiheää. Moottoriteitä ei Islannissa ole kuten ei myöskään rautateitä. Tärkeimmät satamat ovat Grundartangi, Hafnarfjörður ja Reykjavík.
Väestö.
a> Reykjavíkissa on Islannin suurin rakennus.
Islannissa asui vuoden 2008 helmikuussa noin 320 000 asukasta, ja niistä 201 000 (65 prosenttia) Suur-Reykjavíkin alueella. Maassa on 103 kuntaa, 23 historiallista maakuntaa (sýslur) ja 14 kaupunkia (kaupstaðir). Maa on jaettu kuuteen vaalipiiriin. Vuonna 2006 väestöstä 81 prosenttia kuului Islannin luterilaiseen kirkkoon.
Islannissa ei ole käytössä varsinaisia sukunimiä, vaan jälkimmäinen nimi on matronyymi tai patronyymi (esimerkiksi "Þor Björgólfsson", "Vigdis Finnbogadóttir"). Siksi islantilaiset järjestetään aakkosjärjestykseen etunimen mukaan. Maassa on sopivaa ja suositeltavaakin puhutella ihmisiä etunimellä muodollisissakin tilanteissa.
Islantiin on viime aikoina muuttanut melko paljon maahanmuuttajia. Suurimmat ulkomaalaisryhmät Islannissa ovat puolalaiset (8 488), liettualaiset (1 332) ja saksalaiset (984). Yhteensä 33 678 henkilöä eli 13,5 prosenttia väestöstä on syntynyt ulkomailla.
Koulunkäynti on pakollista 7–16-vuotiaille. Sitä vanhemmille on vapaaehtoisia keskiasteen oppilaitoksia, joista monet ovat sisäoppilaitoksia. Maahan perustettiin pappisseminaari 1847, lääketieteen koulu 1876 ja lakikoulu 1908, ja nämä kolme yhdistyivät yliopistoksi 1911. Siihen lisättiin muita tiedekuntia myöhemmin.
Kieli ja kirjallisuus.
Islannissa puhutaan islantia, joka on nykyään puhutuista pohjoismaisista kielistä lähimpänä alkumuotoaan ja pysynyt suhteellisen muuttumattomana 1100-luvulta asti.
Islantilaiset edda- ja skaldirunot edustavat komeinta keskiajan kirjallisuutta Euroopassa. Skaldirunous kertoi ruhtinaitten teoista. Runoilijat eli skaldit esittivät niitä hoveissa, pidoissa ja hautajaisissa. Mitallisesti taidokkaiden kertomarunojen lisäksi heidän toimenaan oli sepittää nopeasti myös lyhyitä runoja. Edda-kokoelmilla viitataan Runo-Eddaan ja Proosa-Eddaan, jotka kertovat vanhasta mytologiasta. Runo-Edda on kokoelma vanhoja, tuntemattomien tekijöiden kansanrunoja. "Völsunga-saaga" esittää proosamuodossa Runo-Eddan sankarilaulut. Proosa-Edda eli Snorren Edda on Snorri Sturlusonin 1200-luvulla kokoama oppikirja.
Keskiaikaisen kertomakirjallisuuden keskeisen osan muodostavat saagat. Sukusaagat kertovat Islannin asuttamisesta, sukujen jäsenistä ja heidän vaiheistaan. Arvostetuimpia sukusaagoista ovat "Njálin saaga" ja "Lohilaaksolaisten saaga". Muita ovat esimerkiksi "Grönlantilaisten saaga" ja "Viinimaan saaga", jotka kertovat Grönlannin ja Vinlandin (Newfoundland) asuttamisesta. Parhailla saagoilla on suuri kirjallinen maine. Niiden kerronta on toteavaa, vuoropuhelut lyhyitä ja ytimekkyydessään vaikuttavia. Saagojen karuus ja dramaattisuus ovat antaneet aineksia Islannin uudemmalle kirjallisuudelle.
1300-luvulta alkoi Islannin kirjallisuudessa hiljaisempi kausi, jolloin maassa ei syntynyt muuta merkittävää kirjallisuutta kuin 1600-luvun virsirunoutta. 1800-luvulta lähti uusi romanttisten runoilijoiden nousukausi, ja 1900-luvulla tulivat modernit romaanit. Kukoistuskausi huipentui, kun Halldór Laxnessille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto 1955. Uusimman polven kirjailijoita ovat esimerkiksi Arnaldur Indriðason, Einar Kárason, Einar Már Guðmundsson, Hallgrímur Helgason ja Þórarinn Eldjárn.
Elokuva ja musiikki.
Elokuvanteko alkoi Islannissa jo 1906. Varhaisvaiheessa maassa kävi lähinnä skandinaavisia filmiryhmiä kuvaamassa näytelmäelokuvia Islannin jylhissä maisemissa. Ainoa islantilaisin voimin tehty mykkä näytelmäelokuva valmistui 1923, mutta dokumentteja tehtiin paljon. Vuonna 1979 perustettiin Islannin elokuvasäätiö, ja kotimaisten elokuvien säännöllinen tuotanto alkoi. 1980-luvulta alkaen lähtien maassa on tuotettu noin kolme elokuvaa vuodessa. Tunnettuja islantilaisia elokuvaohjaajia ovat Friðrik Þór Friðriksson, jonka elokuva "Luonnon lapset" vuodelta 1991 oli Oscar-ehdokkaana, ja Rúnar Rúnarsson, jonka lyhytelokuva "Síðasti bærinn" oli ehdokkaana 2006.
Islannin konservatorio on perustettu 1930 ja sinfoniaorkesteri 1950. Islannin kuuluisin pop-tähti on laulaja Björk. Muita tunnettuja islantilaisia musiikin alalta ovat Sigur Rós, Jan Mayen, Mínus ja Múm. Television kautta tunnetuksi on tullut kaikkialla maailmassa Eurovision laulukilpailussakin mainetta kerännyt Silvía Night.
Reykjavíkissa järjestetään vuosittain RIFF-elokuvafestivaali ja jazzfestivaalit. Borgarfjörðurissä sijaitsevassa Reykholtissa on joka kesä klassisen musiikin festivaalit.
Ruoka- ja tapakulttuuri.
Kirjailija Halldór Laxnessin mukaan Islannissa ”elämä on suolakalaa”. Juhlissa syödään savustettua lammasta. Perinteinen maitotuote "skyr" muistuttaa kermaista rahkaa. Keskitalven Þorrablót-juhlan aikaan syödään ”súrmatur” eli heran avulla säilöttyä ruokaa, verimakkaraa, kärvennettyjä lampaanpäitä ja säilöttyjä pässin kiveksiä, sekä erityisenä erikoisuutena hapatettua haita. Tislatun viinan eli brenniviinin kutsumanimi on ”musta kuolema”.
Perinteinen islantilainen villapaita, jossa on raglanhihat ja sahalaitakuvio yläosassa ja hihoissa, on nimeltään "lopapeysa".
Uiminen on suosittua, ja uimaopetus on kuulunut koulujen ohjelmaan 60 vuoden ajan. Monet uima-altaat lämpiävät geotermisellä lämmöllä, ja niissä uidaan ulkoilmassa pakkasellakin.
Tiedotusvälineet.
Maassa on useita televisiokanavia: valtiollinen Sjónvarpið ja muutama kaupallinen, Stöð 2 ja SkjárEinn. Valtiollisen yleisradioyhtiön Ríkisútvarpiðin televisiokanava ja kaksi radiokanavaa rahoitetaan lupamaksuilla ja mainostuloilla. Sen tehtäväksi on asetettu islannin kielen ja kulttuurin edistäminen. Lasten televisiosarja "Lazy Town" eli "Latibær" on levinnyt laajasti ulkomaillekin.
Päivittäin ilmestyviä sanomalehtiä ovat Morgunblaðið, Fréttablaðið ja iltapäivälehti DV. Lehtien ja kirjojen painosmäärät asukaslukuun suhteutettuina ovat maailman korkeimpia.
Urheilu.
Islanti vuoden 2010 käsipallon EM-kilpailuissa.
Islannin kansallislaji on "glima"-niminen, keskiajalta periytyvä painimuoto. Islanti on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1908. Sillä on tyypillisesti alle 10 urheilijan joukkue talviolympialaisissa, mutta kesäolympialaisissa se on osallistunut myös joukkuelajeihin jolloin olympiajoukkuekin on suurempi. Maa on saanut kaksi pronssia (Bjarni Friðriksson 1984 judosta, Vala Flosadóttir 2000 seiväshypystä) ja kaksi hopeamitalia (Vilhjálmur Einarsson 1956 kolmiloikasta ja käsipallojoukkue 2008).
Islannin käsipallomaajoukkue on voittanut olympiahopeaa vuonna 2008 sekä EM-pronssia vuonna 2010. Jalkapallo on myös hyvin suosittu urheilulaji Islannissa; maassa on yhteensä 21 508 rekisteröityä pelaajaa ja 145 seuraa. Miesten maajoukkue oli tammikuussa 2011 FIFA-rankingissa sijalla 113. Eiður Guðjohnsen on maajoukkueen paras maalintekijä, ja pelaa Englannin valioliigassa.
Islanti on saavuttanut menestystä myös voimamieskilpailuista. Magnús Ver Magnússon ja Jón Páll Sigmarsson voittivat kumpikin neljästi maailman vahvin mies -kilpailun. Koripallossa maan ainoa NBA-pelaaja on Pétur Guðmundsson.


Ilmaston lämpeneminen.
Ilmaston lämpenemisellä tarkoitetaan viime vuosikymmeninä tapahtunutta maapallon alailmakehän ja merien keskilämpötilan nousua ja nousun arvioitua jatkumista. Yleisessä keskustelussa ilmiöstä käytetään myös termiä ilmastonmuutos.
Maanpinnan läheisen ilman lämpötila nousi 1900-luvulla maailmanlaajuisesti keskimäärin 0,74 ± 0,18 °C. Hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n mukaan ilmaston lämpeneminen on suorien havaintojen perusteella kiistaton tosiasia, ja siitä suurin osa johtuu hyvin todennäköisesti (yli 90 % todennäköisyydellä) ihmiskunnan aiheuttamista kasvihuonekaasu- ja nokipäästöistä.
Maailman pintalämpötilojen muutos aikavälillä 1850–2011. Vuosien 1961–1990 keskiarvo on kuvaajan arvossa nolla.
Maapallon lämpeneminen olisi ollut vielä voimakkaampaa ilman ihmistoiminnasta syntyvien pienhiukkasten eli aerosolien viilentävää vaikutusta. Pienhiukkaset ovat tähän mennessä pitäneet piilossa merkittävän osan kasvihuonekaasuista johtuvasta lämpenemisestä. Tulevaisuudessa tämän ilmiön varaan ei kuitenkaan voida enää laskea, koska vain päiviä tai viikkoja ilmakehässä viipyvien pienhiukkasten kokonaismäärä ei voi kasvaa samaa vauhtia kuin pitkäikäisten kasvihuonekaasujen kokonaismäärä.
Pintalämpötilat nousivat maailmanlaajuisesti keskimäärin 0,42 °C aikavälillä 1995–2004.
Myös valtamerten lämpeneminen ja jäätiköiden sulaminen aiheuttavat viiveen ilmakehän lämpenemiskehityksessä. Tämä johtuu siitä, että veden lämpeneminen ja jään sulaminen sitovat suuresta ominaislämpökertoimestaan johtuen enemmän energiaa kuin ilman lämpeneminen. Yli 80 % ilmastonmuutoksen aiheuttamasta lisääntyneestä lämpöenergiasta onkin varastoitunut valtameriin, jotka ovat lämmenneet keskimäärin 3000 metrin syvyyteen asti. Vaikka kasvihuonekaasujen päästöt pysäytettäisiin heti, ilman keskilämpötila tulee tämän vuoksi nousemaan - joskin nykyistä huomattavasti hitaammin - kauemmin kuin seuraavat sata vuotta.
Ilmaston lämpeneminen johtuu ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja maataloudesta, koska näillä toiminnoilla on kasvihuoneilmiötä voimistava nettovaikutus, joka johtaa maanpinnan ja alailmakehän lämpenemiseen.
IPCC arvioi, että ilmasto lämpenee 1,1–6,4 °C, todennäköisimmin 1,8–4,5 °C, aikavälillä 1990–2100. IPCC:n näkemyksiin yhtyvät ainakin 30 tiedeakatemiaa ja -yhteisöä, mukaan lukien G8-maiden sekä Brasilian, Kiinan ja Intian kansalliset tiedeakatemiat. Siinä missä yksittäiset tieteentekijät ovat ilmaisseet erimielisyytensä IPCC:n tuloksista, ilmastotieteilijöiden ylivoimainen enemmistö yhtyy niihin.
Maailmanlaajuisella lämpötilojen nousulla on monia vaikutuksia, kuten merenpinnan nousu ja sademäärien muutokset, joiden seurauksena äärimmäisten sääilmiöiden yleisyyden ja voimakkuuden arvioidaan kasvavan. Muita seurauksia ovat viljelysrajojen muuttuminen, jäätikköjen peräytyminen ja eläinlajien sukupuutot.
Ilmaston lämpenemisestä käynnissä oleva julkinen keskustelu käsittelee ilmastonmuutoksen hillitsemiseen ja sopeutumiseen liittyviä toimenpiteitä ja kustannuksia. Suurin osa maailman valtioista on ratifioinut Kioton pöytäkirjan, jonka tavoitteena on kasvihuonepäästöjen rajoittaminen.
Terminologia.
Termi ilmaston lämpeneminen on erityistapaus yleisemmästä termistä ilmastonmuutos, jolla voidaan viitata myös jääkausien yhteydessä tapahtuneeseen ilmaston viilenemiseen. Periaatteessa ilmaston lämpeneminen on neutraali termi ajanjakson suhteen, mutta sitä käytetään yleisesti viime aikoina tapahtuneesta ihmisen aiheuttamasta maapallon ilmaston lämpenemisestä. Myös termiä ilmastonmuutos käytetään ihmisen aiheuttamasta muutoksesta.
Syyt.
a> tunnetuista maan kiertoradassa tapahtuneista muutoksista.
Ihmisen toiminta on johtanut ilmastoa lämmittävien kasvihuonekaasujen pitoisuuksien kohoamiseen ilmakehässä. Ilmakehän kasvihuonekaasujen määrän kasvu vähentää maapallolta avaruuteen poistuvan lämpösäteilyn määrää. Tästä aiheutuu positiivinen eli lämmittävä säteilypakote..
Ihmisen vaikutus on havaittavissa selvimmin viimeisten 50 vuoden ajalta, jona aikana fossiilisten polttoaineiden käyttö on lisääntynyt räjähdysmäisesti.
Kasvihuonekaasut ilmakehässä.
a>ta eli heilahdusvaihtelua, jonka huippukohta on pohjoisen pallonpuoliskon myöhäiskevään aikaan. CO2-pitoisuudet laskevat kasvukauden aikana, kun kasvillisuus sitoo hiilidioksidia ilmakehästä.
Joseph Fourier havaitsi kasvihuoneilmiön 1824, ja kvantitatiivisesti sitä tutki ensimmäisenä Svante Arrhenius 1896. Kasvihuoneilmiö on prosessi, jossa tietyt ilmakehän kaasut säteilevät ja imevät itseensä infrapunasäteilyä lämmittäen maan ilmakehää ja pintaa. Kasvihuonekaasujen lämmittävä vaikutus perustuu siihen, että ne päästävät lävitseen auringon lyhytaaltoista säteilyä, mutta imevät itseensä maanpinnan lähettämää pitkäaaltoista lämpösäteilyä ja lähettävät lämpösäteilyä myös takaisin kohti maan pintaa.
Kasvihuonekaasut luovat luonnollisen kasvihuoneilmiön, jota ilman maan keskilämpötila olisi 20–30 °C kylmempi. Ilman kasvihuoneilmiötä maa olisi elinkelvoton. Maan pintalämpötila olisi liian alhainen, jotta vettä voisi esiintyä laajalti nestemäisenä ja vesihöyrynä.
Viime jääkauden lopusta teollisen vallankumouksen alkuun asti maan keskilämpötila on pysynyt keskimäärin noin 14 °C:n lämpötilassa. Kasvihuonekaasupitoisuuksien kasvun myötä kasvihuoneilmiö voimistuu aiheuttaen lämpötilojen nousua. Näin ollen tiedemiehet eivät ”usko” kasvihuoneilmiöön tai ”vastusta” sitä sinänsä, vaan pikemminkin keskustelu koskee kasvihuonekaasupitoisuuksien kasvamisen nettovaikutusta samalla, kun asianmukaiset palautekytkennät otetaan huomioon.
Maassa merkittävimmät kasvihuonekaasut ovat vesihöyry, joka aiheuttaa noin 36–70 % kasvihuoneilmiöstä (pilviä lukuun ottamatta); hiilidioksidi (CO2), joka aiheuttaa 9–26 %; metaani (CH4), joka aiheuttaa 4–9 %, sekä alailmakehän otsoni, joka aiheuttaa 3–7 %.
Hiilidioksidipitoisuudet ilmakehässä ovat lisääntyneet 31 % ja metaanipitoisuudet 149 % esiteollisiin tasoihin nähden vuoden 1750 jälkeen. Nämä lukemat ovat merkittävästi korkeampia kuin kertaakaan aiemmin 650 000 vuoteen, mikä on pääteltävissä luotettavasti jäätiköiltä syväkairatuista näytteistä. Epäsuorien geologisten todisteiden perusteella uskotaan, että hiilidioksidipitoisuudet ovat olleet nykytasolla viimeksi 20 miljoonaa vuotta sitten.
Merenpohjan sedimenteistä ja kasvien fossiileista tehtyjen mittausten perusteella on voitu arvioida, että esimerkiksi 150–200 miljoonaa vuotta sitten hiilidioksidin pitoisuus oli kuitenkin ilmeisesti paljon nykyistä korkeampi, yli 2 000 ppm, ja 400–600 miljoonaa vuotta sitten ajoittain jopa yli 5 000 ppm.
Noin kolme neljäsosaa ihmisen aiheuttamista hiilidioksidipäästöistä viimeisten 20 vuoden aikana johtuu fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Muut ihmisperäiset päästöt ovat pääasiassa seurausta maankäytöstä, erityisesti metsähakkuista. Tropiikissa tapahtuva metsänhävitys on aiheuttanut 2000-luvulla noin 15 % globaaleista hiilidioksidipäästöistä. Metsäpalojen yhteydessä ilmaan pääsee lisäksi ilmakehää lämmittäviä metaania ja typpioksiduulia. Toisaalta biomassan poltossa syntyy myös pienhiukkaspäästöjä, joilla arvioidaan olevan ilmakehää viilentävä nettovaikutus.
Ilmakehän tämänhetkinen CO2-pitoisuus on noin 383 miljoonasosaa (ppm) tilavuudesta.
Pitoisuuden odotetaan nousevan jatkossa fossiilisten polttoaineiden käytön ja maankäytön muutosten myötä. Kasvuvauhti on riippuvainen taloudellisesta, sosiologisesta, teknologisesta ja luonnollisesta kehityksestä, joskin fossiilisten polttoaineiden saatavuus voi rajoittaa kasvua. IPCC:n erikoisraportti päästöskenaarioista ennustaa CO2-pitoisuuden nousevan tasolle 541–970 ppm vuoteen 2100 mennessä.
Fossiilisten polttoaineiden varannot riittävät tämän tason saavuttamiseen ja päästöjen kasvattamiseen vuodesta 2100 eteenpäin, mikäli hiiltä, öljyhiekkaa tai metaaniklatraattia käytetään laaja-alaisesti.
Vaikka kasvihuonekaasujen pitoisuudet pysyisivät nykytasolla, ilmasto luultavimmin lämpenisi edelleen 0,5 °C ja merenpinta jatkaisi nousuaan yli tuhannen vuoden ajan.
Positiiviset palautekytkennät, kuten Siperian turvesoiden ikiroudan sulamisesta aiheutuvat mahdollisesti jopa 70 000 miljoonan tonnin metaanipäästöt,
voivat johtaa merkittäviin lisäyksiin sellaisten kasvihuonepäästöjen lähteissä, joita ei ole otettu huomioon IPCC:n ilmastomalleissa.
Palautekytkennät.
Ilmastoon suoraan lämmittävästi vaikuttavilla pakotetekijöillä kuten kasvihuonekaasujen lisääntyneillä pitoisuuksilla voi olla seurannaisvaikutuksia eli palautekytkentöjä, jotka monimutkaistavat pakotetekijöiden vaikutuksia ilmastoon.
Yksi korostetuimmista palautekytkennöistä liittyy veden höyrystymiseen. Ilmakehään vapautettu hiilidioksidi aiheuttaa ilmakehän ja maanpinnan lämpenemistä, mistä seuraa, että ilmakehään vapautuu lisää vettä. Koska vesihöyry itsessään toimii kasvihuonekaasuna, tästä seuraa edelleen lisää lämpenemistä ja vesihöyryn vapautumista ilmakehään. Näin jatkuu, kunnes ilmasto saavuttaa uuden dynaamisen tasapainon, jossa kasvihuoneilmiö on kohonneen vesihöyrypitoisuuden vaikutuksen johdosta paljon voimakkaampi kuin mitä kohonneesta hiilidioksidipitoisuudesta yksin seuraisi.
Tämä vaikutus on peruutettavissa ainoastaan hitaasti johtuen hiilidioksidin pitkästä eliniästä ilmakehässä.
Pilvistä johtuvat palautekytkennät ovat meneillään olevan tutkimuksen ja keskustelun aihe. Pilvet säteilevät lämpöä takaisin maanpinnalle aiheuttaen lämmittävän vaikutuksen, mutta samalla heijastavat auringonvaloa ja säteilevät lämpöä avaruuteen aiheuttaen viilentävän vaikutuksen. Kasvanut vesihöyrypitoisuus saattaa aiheuttaa tai olla aiheuttamatta lisäystä maailman pilvipeitossa. Pilvien nettovaikutusta ei ole perusteellisesti mallinnettu, mutta se on merkittävin tekijä heti vesihöyryn jälkeen ja se on positiivinen kaikissa IPCC:n neljänteen arviointiraporttiin osallistuneissa malleissa.
Toinen tärkeä palautekytkentä on jään albedo eli heijastavuus. Ilmaston lämmetessä sulavien jäätikköjen alta paljastuu maata tai vesialueita. Sekä maan että veden albedo on matalampi kuin jään, eli ne heijastavat auringon säteilyä vähemmän ja imevät sitä itseensä enemmän. Tämä aiheuttaa lisää lämpenemistä, mikä puolestaan aiheuttaa lisää jäätikköjen sulamista, ja niin edelleen.
Ikiroudan sulamisesta ilmakehään vapautuvat hiilidioksidi ja metaani toimivat lämpenemistä aiheuttavana positiivisena palautekytkentänä. Merijään sulaessa vapautuva metaani on mahdollinen positiivinen palautekytkentä. Lisäksi merien kyvyn säilöä hiiltä odotetaan laskevan lämpenemisestä aiheutuvan eliötasapainon muuttumisen myötä.
Auringon aktiivisuuden osuus ilmaston lämpenemisessä.
Auringon säteilyvoimakkuus lisääntyi 1700-luvun alusta 1900-luvun puoliväliin, minkä arvioidaan voimistaneen maapallon lämpenemistä 10-20 prosentilla. Viime vuosisadan puolivälin jälkeen auringon säteilyn voimistuminen hidastui niin merkittävästi, että sen osuus nykyisessä ilmaston lämpenemisessä on lähes olematon..
Auringon aktiivisuuden kasvu aiheuttaa maanpinnan lämpenemisen lisäksi stratosfäärin lämpenemistä, kun taas kasvihuoneilmiön aiheuttama lämpeneminen johtaa stratosfäärin viilenemiseen. Auringon aktiivisuudella yhdistettynä tulivuorten toimintaan on luultavasti ollut lämmittävä vaikutus esiteollisesta ajasta 1900-luvun puoliväliin asti, mutta siitä eteenpäin vaikutus on ollut viilentävä. Stratosfäärisen otsonin vähenemisellä on niin ikään viilentävä vaikutus, joskaan merkittävää otsonikerroksen ohentumista ei tapahtunut ennen 1970-luvun loppua. Alemman stratosfäärin viilenemistä on havainnoitu ainakin vuodesta 1960 lähtien. Erään tutkimuksen mukaan auringon aktiivisuudessa 1980-luvun puolivälistä eteenpäin tapahtuneilla muutoksilla on ollut ilmastoa viilentävä vaikutus.
Vaikka ilmasto olisi moninkertaisesti arvioitua herkempi aurinkopakotteille, viimeaikainen lämpeneminen johtuisi silti kasvihuonekaasupitoisuuksien kasvusta.
Historia.
Maapallon keskilämpötilan eri rekonstruointeja viimeisten 2000 vuoden ajalta.
Maailmanlaajuiset lämpötilat sekä maalla että merellä ovat mittausten mukaan kasvaneet 0,75 °C suhteessa ajanjaksoon 1860–1900. Kaupunkisaarekeilmiö ei ole merkittävästi vaikuttanut mittauksiin. 1979 lähtien maalämpötilat ovat kasvaneet noin 0,25 °C vuosikymmenessä eli kaksinkertaisella nopeudella 0,13 °C vuosikymmenessä kasvaneisiin merilämpötiloihin nähden.
Satelliittimittausten mukaan lämpötilat alemmassa troposfäärissä ovat kasvaneet 0,12–0,22 °C vuosikymmenessä 1979 lähtien.
Parin tuhannen vuoden aikana ennen vuotta 1850 lämpötilat ovat pysyneet maailmanlaajuisesti suhteellisen vakaina, joskin paikallisia muutoksia kuten keskiajan lämmin kausi ja pieni jääkausi on ollut. Tämä lämpötilavaihtelu tunnetaan Pohjois-Atlantin oskillaationa, ja sitä on tutkittu verraten tarkasti. IPCC:n analyysin mukaan jäähtyminen oli pienen jääkauden aikana alle 1 °C, eikä sitä ole voitu havaita maailmanlaajuisesti. Kylmimmät kesät 1800-luvulla olivat 0,6–0,7 °C tavallista viileämpiä.
1800-luvun lopulla alkaneiden mittausten ajalta kymmenen lämpimintä vuotta ovat kaikki olleet vuoden 1990 jälkeen. Vuodet 1998 ja 2005 olivat koko mitatun historian lämpimimmät.
Ihmisen aiheuttamilla hiukkaspäästöillä, kuten sulfaattiaerosoleilla, voi kokonaisuudessaan olla auringon säteilyä heijastava ja siten ilmastoa viilentävä vaikutus. Hiukkaset toimivat myös pilvien tiivistymisytiminä viilentäen siten epäsuorasti maapalloa. Hiukkasten elinikä ilmakehässä on kuitenkin huomattavasti lyhyempi kuin tärkeimpien ihmisperäisten kasvihuonekaasujen. Tämä selittää osittain 1900-luvun puolivälissä tapahtuneen kylmenemisen,
joskin myös luonnollisella vaihtelulla on saattanut olla viilentävä vaikutus.
Paleoklimatologi William Ruddiman on esittänyt, että ihminen alkoi vaikuttaa ilmastoon noin 8000 vuotta sitten hakkaamalla metsiä viljelytilaksi. Myös 5000 vuotta sitten Aasiassa alkaneella riisinviljelyllä on ollut vaikutuksia.
Ruddimanin tulkinta historiallisesta tilastosta metaaniin liittyvään aineistoon liittyen on kuitenkin asetettu kyseenalaiseksi.
Esihistorialliset ilmastonmuutokset.
a> kahdesta kohdasta mitatut lämpötilat ja muutokset jäätikköjen tilavuuksissa 450 000 vuoden ajalta. Nykyhetki on kuvaajan vasemmassa laidassa.
Maa on lämmennyt ja viilennyt useaan otteeseen menneisyydessä. Etelämantereelta otetusta EPICA-jääkairausnäytteestä on saatu tietoa lämpötilojen vaihtelusta viimeisten 800 000 vuoden ajalta. Tänä aikana maapallolla on ollut kahdeksan jääkautta ja jääkausien väliin jäävää lämmintä kautta, jolloin vallinneet lämpötilat ovat verrattavissa nykyisiin lämpötiloihin. Niin kutsutut Milankovićin jaksot eli muutokset maapallon kiertoradassa ovat rytmittäneet jääkausien ja lämpimien kausien esiintymistä.
Kasvihuonekaasujen nopea kertyminen ilmakehään aiheutti varhaisella jurakaudella noin 180 miljoonaa vuotta sitten tapahtuneen lämpenemisen, jolloin maapallon keskilämpötila kohosi 5 °C. Ison-Britannian Open Universityssa tehdyn tutkimuksen mukaan lämpenemisen seurauksena rapautuminen kiihtyi viisinkertaiseksi. Rapautuminen sitoi hiiltä ilmakehästä maan kalsiittiin ja dolomiittiin, minkä johdosta hiilidioksidipitoisuudet laskivat entiselle tasolleen noin 150 000 vuodeksi.
Äkillisten klatraattiyhdisteisiin liittyvien metaanipäästöjen on ehdotettu aiheuttaneen muita kaukaisen menneisyyden lämpenemistapahtumia kuten noin 251 miljoonaa vuotta sitten tapahtuneen permi-triaskauden joukkotuhon ja 55 miljoonaa sitten olleen paleoseeni-eoseenin lämpöhuipun.
Ilmastomallit.
a> A2 -päästöskenaariossa, jossa maailmanlaajuisiin lämpenemistä hillitseviin toimenpiteisiin ei ryhdytä.
Ilmastomallit ovat keskeinen tapa tutkia ilmastonmuutoksen mekanismeja, ennustettuja vaikutuksia sekä ehdotettujen hillintätoimien vaikutuksia. Mallit perustuvat muun muassa virtausdynamiikkaan ja säteilyn kulkuun ilmakehässä. Suurin osa ilmastomalleista keskittyy ennustamaan vuotta 2100 edeltävää aikaa.
Yksittäiset mallit eroavat toisistaan laskennallisesti ja tuloksiltaan. Silloinkin, kun fossiilisten polttoaineiden kulutus ja hiilidioksidipäästöt oletetaan malleissa samoiksi, ennustetun lämpenemisen määrä vaihtelee malleittain ja tuloksiin jää merkittävä ilmastoherkkyyden vaihteluväli. Ilmastoherkkyydellä tarkoitetaan sitä, kuinka paljon ilmasto lämpenee tietystä määrästä kasvihuonekaasuja.
a>n HadCM3-ilmastomallin mukaan skenaariossa, jossa talouden ja kasvihuonekaasupäästöjen kasvu jatkuu ennallaan. Tässä kuvassa maailmanlaajuinen lämpeneminen on keskimäärin 3,0 °C.
Nykyiset ilmastomallit vastaavat hyvin lämpötilavaihteluista viime vuosisadalla tehtyjä havaintoja. Mallit ennustavat, että ilmasto lämpenee kasvihuonekaasupitoisuuksien kasvun seurauksena. Ottaen huomioon epävarmuudet ilmastomalleissa, ilmastoherkkyydessä ja ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuuksissa tulevaisuudessa, IPCC arvioi aikavälillä 1990–2100 tapahtuvan lämpenemisen suuruudeksi 1,1–6,4 °C, todennäköisimmin 1,8–4,5 °C. Malleja on myös käytetty apuvälineenä viimeaikaisen lämpenemisen syiden löytämiseen vertaamalla havaittuja muutoksia mallien ennusteisiin. Mallien tulokset eivät erehtymättömästi osoita, että aikavälillä 1910–1945 tapahtunut lämpeneminen olisi yksinomaan ihmisen aiheuttamaa tai luonnollista lämpenemistä. Ne kuitenkin osoittavat, että vuoden 1975 jälkeen tapahtunut lämpeneminen johtuu suurimmilta osin ihmisen aiheuttamista kasvihuonekaasupäästöistä.
Muun muassa odotettavissa olevan ilmastonmuutoksen tarkka voimakkuus ja erityisesti kuinka sen vaikutukset vaihtelevat maapallolla alueittain ovat aktiivisen ilmastotutkimuksen kohteena. Ilmastomallien ennusteet voivat vastata maailmanlaajuisten lämpötilojen havaittuja muutoksia hyvin, mutta ne eivät vielä kykene mallintamaan kaikkia ilmaston ominaisuuksia. Ilmastomalleihin liittyy useita epävarmuustekijöitä, joista tärkeimmät koskevat takaisinsyöttömekanismeja, ilmastoherkkyyttä ja pilvisyyden kuvaamista. Lisäksi ilmastomallinnuksessa käytettyjen tietokoneiden laskentatehon rajoitukset edellyttävät joitakin yksinkertaistuksia.
Pilvisyyden esittäminen ilmastomalleissa on yksi pääsyistä tämänhetkisten ilmastomallien epävarmuuteen, joskin kehitystä ongelman suhteen tapahtuu.
Keskustelu sen suhteen, jättävätkö ilmastomallit tärkeitä auringon säteilyn vaihteluun liittyviä epäsuoria- ja palautevaikutuksia huomiotta, on käynnissä. Ongelmista huolimatta ilmastomalleja pidetään hyvinä työkaluina ilmastoa koskevien ennustavien laskelmien tekemiseen. IPCC:n mukaan vahvistettujen mallien ennusteet muodostavat kokonaisuutena uskottavan kuvan ilmaston kehityksen suunnasta.
Vaikutukset.
a> ovat perääntyneet 1800-luvun alusta lähtien. 1950-luvulla aloitettiin mittaukset, jotka mahdollistavat maailmanlaajuisen jäämassan tasapainon seurannan.
Joitakin ympäristöön ja ihmiselämään kohdistuvista tapahtumista lasketaan jo nyt ainakin osittain ilmastonmuutoksen seuraukseksi. IPCC:n mukaan jäätiköiden peräytyminen, merijään repeytyminen, merenpinnan nousu, sadannan muutokset, äärimmäisten sääilmiöiden voimakkuuden ja esiintymistiheyden kasvu johtuvat osittain ilmaston lämpenemisestä. Vaikka yleisiin säännönmukaisuuksiin, intensiteetteihin ja esiintymistiheyksiin on odotettavissa muutoksia, yksittäisiä tapahtumia on vaikeaa yhdistää ilmastonmuutokseen.
Veden puutteen odotetaan joillain alueilla pahenevan, kun taas toisaalla sademäärän ennustetaan kasvavan. Ilmaston lämmetessä haihdunta lisääntyy kuitenkin sadantaa enemmän, mikä johtaa kasvukauden aikaisen kuivuuden yleistymiseen sekä Euroopassa että muissa maanosissa..
Vuorten lumipeitteissä on odotettavissa pienenemistä. Muita odotettuja vaikutuksia ovat merenpinnan 0,18–0,59 metrin nousu aikavälillä 1990–2100, termohaliinikierron mahdollinen hidastuminen, otsonikerroksen oheneminen, merien happamoituminen, sekä tartuntatautien kuten malarian ja denguekuumeen leviäminen. Eräs tutkimus ennustaa, että 1103 eläin- ja kasvilajin otoksesta 18–35 % katoaa sukupuuttoon 2050 mennessä ilmastonmuutoksen seurauksena.
Lämpötilojen nousulla on lukuisia vaikutuksia ihmisterveydelle. Ilmaston lämpenemiseen liittyvistä äärimmäisistä sääolosuhteista aiheutuvat kuolemat, ilmastopakolaisuus ja taloudelliset menetykset voivat pahentua vaikutusalueilla väestötiheyden kasvun seurauksena, vaikka lämpimille alueille on odotettavissa myös pieniä hyötyjä kuten kylmyyteen kuolemisen laskua. Maailman terveysjärjestö WHO arvioi, että ilmastonmuutoksen seuraukset aiheuttavat vuosittain noin 150 000 ihmisen kuoleman ja 5 miljoonaa sairaustapausta.
Ulkoilman hiilidioksidipitoisuuden kohoaminen saattaa aiheuttaa ilmanlaatuongelmia sisätiloissa, koska sisäilman hiilidioksidipitoisuus on tyypillisesti ulkoilman pitoisuutta suurempi. Tyydyttävän ilmanlaadun rajana pidetään 1200 ppm:n pitoisuutta. Hengitysilman liian suuri hiilidioksidipitoisuus voi aiheuttaa väsymystä, päänsärkyä, keskittymisvaikeuksia ja suorituskyvyn laskua.
Talousvaikutukset.
Jotkin taloustieteilijät ovat yrittäneet arvioida ilmastonmuutoksen aiheuttamien maailmanlaajuisten vahinkojen kokonaishintaa. Ratkaisevia päätelmiä taloudellisista vaikutuksista ei vielä ole. 100 arvion yhteen summaavassa tutkimuksessa vahinkoarviot vaihtelivat 10:stä 350:een Yhdysvaltain dollariin hiilitonnia (tC) kohti (3:sta 95:een dollariin per hiilidioksiditonni), keskiarvonaan 43 dollaria/tC (12 dollaria per hiilidioksiditonni). Eräs kuuluisa raportti talousvaikutuksista on Sternin raportti, jonka mukaan ilmastonmuutokset vaikutukset saattavat vastata maailmanbruttokansantuotteen vähenemistä viidellä prosentilla vuosittain.
Ilmastonmuutoksen yhä voimistuvia taloushaittoja käsittelevässä yhteenvedossaan Yhdistyneiden kansakuntien ympäristöohjelma UNEP korostaa vakuutus- ja pankkiriskejä. Maataloudella, liikenteellä ja muilla sektoreilla on todennäköisesti myös edessään ilmastonmuutoksen mukanaan tuomia vaikeuksia. Taloudelliset tappiot ovat erityisen merkittäviä köyhillä alueilla, ja suurimmat talousriskit kohdistuvatkin kehitysmaihin ennemmin kuin teollisuusmaihin.
Ilmastonmuutoskeskustelu ja ilmastopolitiikka.
Kasvihuonekaasupäästöt henkilöä kohden vuonna 2000 (mukaan lukien maankäytön muutokset).
Kasvihuonekaasupäästöt maata kohti vuonna 2000 (mukaan lukien maankäytön muutokset).
Kasvanut tietoisuus tieteellisistä päätelmistä ilmaston lämpenemisen suhteen on johtanut laajaan poliittiseen ja taloudelliseen keskusteluun ilmastonmuutoksen hillitsemisestä niin kasvihuonepäästöjä rajoittamalla kuin muunlaisin hillintätoimin ja ilmastonmuutokseen sopeutumisesta.
Suurimmat ilmastonmuutoksen odotettuihin vaikutuksiin liittyvät riskit uhkaavat köyhiä alueita, erityisesti Afrikkaa ja Intiaa, vaikka niiden kasvihuonekaasupäästöt ovat olleet mitättömiä teollistuneisiin maihin verrattuna.
Samanaikaisesti Yhdysvallat on arvostellut Kioton ilmastosopimukseen liittyviä kehitysmaille suotuja vapautuksia kasvihuonepäästörajoituksista ja käyttää niitä oikeutuksena sopimuksen ratifioimatta jättämiselle.
Eräs keskustelun kiistakohta on, tulisiko vastikään teollistuneiden maiden kuten Intian ja Kiinan rajoittaa päästöjään. Kiinan CO2-päästöjen odotetaan ohittavan Yhdysvaltojen päästöt lähivuosina, mikä on erään raportin mukaan jo saattanut tapahtua. Länsimaissa ajatukset ihmisen osallisuudesta ilmastonmuutokseen ja toimenpiteistä sen hillitsemiseksi ovat saaneet laajempaa hyväksyntää Euroopassa kuin Yhdysvalloissa.
Fossiilisten polttoaineiden yhtiöt kuten ExxonMobil ja jotkin ajatushautomot ovat kampanjoineet ilmastonmuutoksen riskien vähättelemiseksi
samalla, kun ympäristöjärjestöt ovat käynnistäneet ilmastonmuutoksen seurauksia korostavia kampanjoita. Hiljattain jotkin fossiilisten polttoaineiden yhtiöt ovat kuitenkin peräytyneet vähättelevistä toimenpiteistä tai vaatineet toimenpiteitä lämpenemisen hillitsemiseksi.
Useissa maissa on ollut keskustelua vaihtoehtoisten energianlähteiden käyttöön ottamiseksi päästöjen vähentämiseksi.
Keskitettyjen, valtiojohtoisten päästörajoitusten lisäksi päästöjä rajoitetaan myös hajautetummin. Esimerkiksi öljy-yhtiö BP on asettanut itselleen päästörajoja, päästötavoitteita ja ottanut käyttöön sisäisen päästökauppajärjestelmän.
Ilmastosopimukset.
Päästöjä rajoittava YK:n alaisen UNFCCC:n organisoima Kioton sopimus astui voimaan 16. helmikuuta 2005. 141 maan ratifioimassa sopimuksessa teollisuusmaat sitoutuvat rajoittamaan päästönsä tietylle sovitulle tasolle. Valtiot voivat omien päästöjensä vähentämisen ohella kasvattaa päästökiintiötään ostamalla lisää päästöoikeuksia muilta valtioilta päästökaupassa. Toukokuussa 2007 aloitettiin kansainväliset neuvottelut jatkosopimuksen solmimiseksi Kioton sopimuksen päättyessä vuonna 2012.
APEC-maat Yhdysvallat, Australia, Kiina, Intia, Japani ja Etelä-Korea ovat tehneet keskinäisen AP6-sopimuksen ilmastonmuutoksen rajoittamisesta teknologiaa kehittämällä ja levittämällä. Osapuolten mielestä sopimus edistää päästötöntä tekniikkaa, kuten uusiutuvia energianlähteitä, hiilidioksidin talteenottoa sekä parempaa energiatehokkuutta. Sopimusta on kritisoitu laajalti, sillä siinä ei ole päästörajoituksia eikä tarkkoja tavoitteita. Yhdysvallat kuitenkin pitää yksipuolisia päästörajoituksia talouden kasvun rajoitteina.
G8-maat sopivat huippukokouksessaan kesäkuussa 2007 kasvihuonepäästöjen puolittamisesta vuoteen 2050 mennessä.
Vastaavanlaisia paikallisempia ja löyhempiä sopimuksia on useita.


Indonesia.
Indonesian tasavalta () on valtio Kaakkois-Aasiassa. Se koostuu 17 508 saaresta ja on maailman suurin saarivaltio. Suurimmat saaret ovat Sumatra, Jaava ja Sulawesi. Indonesian väkiluku on yli 234 miljoonaa. Se on asukasluvultaan maailman neljänneksi suurin valtio ja suurin muslimienemmistöinen maa. Indonesia on valtiomuodoltaan tasavalta, jolla on vaaleilla valittu parlamentti ja presidentti. Maan pääkaupunki on Jakarta. Indonesialla on maarajaa kolmen valtion, Papua-Uuden-Guinean, Itä-Timorin ja Malesian, kanssa, sillä Uuden-Guinean, Borneon ja Timorin saaret on jaettu kahden tai (Borneo) kolmenkin valtion kesken. Muita valtioita sen lähialueilla ovat Singapore, Filippiinit, Australia ja Intian Andamaanien ja Nikobaarien territorio.
Indonesian saaristo on ollut kaupalle merkittävä alue ainakin 600-luvulta lähtien, jolloin Srivijaya-kuningaskunta muodosti kauppayhteyksiä Kiinaan ja Intiaan. Indonesian historiaan ovat vaikuttaneet sen luonnonrikkauksia havitelleet suurvallat. Intian vaikutuksesta hindulaiset ja buddhalaiset kuningaskunnat kukoistivat alueella ajanlaskun alusta lähtien. Muslimikauppiaat toivat Indonesiaan islamin, ja eurooppalaiset suurvallat taistelivat löytöretkikaudella keskenään saadakseen monopolin Maustesaarten eli Molukkien kauppaan. Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945, 350 vuotta kestäneen Alankomaiden siirtomaavallan päätyttyä, Indonesia sai itsenäisyyden. Sen jälkeen maan historia on ollut myrskyisä, sillä vaikeuksia ovat tuoneet luonnonkatastrofit, korruptio, separatismi, demokratisoitumisen kompastelu ja nopeat talousmuutokset. Tasavalta perustettiin 1950; ensimmäinen presidentti oli Sukarno.
Indonesian noin 17 000 saarella elää useita toisistaan eroavia etnisiä, kielellisiä ja uskonnollisia ryhmiä. Niistä jaavalaiset ovat suurin ja poliittisesti hallitseva ryhmä. Jaava on keskussaari, jonka länsiosassa on maan pääkaupunki Jakarta. Yhtenäinen identiteetti on Indonesiassa syntynyt kansallisen kielen, muslimienemmistöisen väestön ja siirtomaavallan sekä sitä vastaan käydyn kamppailun kautta. Indonesian kansallinen tunnuslause "Bhinneka tunggal ika" ("erilaisuudessaan yhtenäinen", kirjaimellisesti "monta, silti yksi"), ilmentää maan monimuotoisuutta. Separatismi ja muut jännitteet ovat kuitenkin aiheuttaneet väkivaltaisuuksia, jotka ovat haitanneet maan poliittista ja taloudellista vakautta. Suuresta väkiluvusta ja tiheästi asutuista seuduista huolimatta Indonesiassa on laajoja luonnontilaisia alueita, joilla vallitsee maailman toiseksi suurin biodiversiteetti. Vaikka Indonesialla on huomattavat luonnonvarat, köyhyys on yksi nyky-Indonesiaa määrittävistä piirteistä. Indonesia on trooppista aluetta ja kuuluu tulivuorivyöhykkeeseen.
Nimi.
Nimi "Indonesia" on peräisin latinan sanasta "Indus", joka tarkoittaa Intiaa, ja kreikan sanasta "nesos", joka tarkoittaa saarta. Englantilainen kansatieteilijä George Earl ehdotti vuonna 1850 ”Intian saariston tai Malaijin saariston” asukkaille nimiä "Indunesians" ja "Malayunesians". Samassa julkaisussa Earlin oppilas James Richardson Logan käytti nimeä "Indonesia" synonyymina ”Intian saaristolle”. Alankomaiden Itä-Intian julkaisuissa kirjoittaneet hollantilaiset tieteilijät eivät kuitenkaan juuri halunneet käyttää "Indonesia"-nimeä. Sen sijaan he kutsuivat aluetta nimillä "Malaijien saaristo" ("Maleische Archipel"); "Alankomaiden Itä-Intia" ("Nederlandsch Oost Indië"), yleisesti "Indië", "Itä" ("de Oost") ja jopa "Insulinde".
Nimi Indonesia yleistyi vuodesta 1900 lähtien yliopistopiireissä Alankomaiden ulkopuolella, ja indonesialaiset nationalistiryhmät ottivat sen myös käyttöön. Adolf Bastian Berliinin yliopistosta teki nimen suosituksi kirjansa "Indonesien oder die Inseln des Malayichen Archipels, 1884–1894" kautta. Ensimmäinen nimeä käyttänyt indonesialainen oppinut oli Suwardi Suryaningrat (Ki Hajar Dewantara), joka perusti Alankomaihin vuonna 1913 "Indonesisch Pers-bureau" -nimisen uutistoimiston.
Maantiede.
Indonesia koostuu 17 508 saaresta, joista noin 6 000 on asuttuja. Saaret sijaitsevat päiväntasaajan molemmilla puolilla. Viisi suurinta saarta ovat Jaava, Sumatra, Borneo (Indonesian puoleinen osa Kalimantan), Uusi-Guinea (Indonesian puoleinen osa Länsi-Uusi-Guinea) ja Sulawesi. Indonesialla on maarajaa Malesian kanssa Borneon ja Sebatikin saarilla, Papua-Uuden-Guinean kanssa Uuden-Guinean saarella ja Itä-Timorin kanssa Timorin saarella. Indonesialla on myös aluevesirajaa pohjoisessa Singaporen, Malesian ja Filippiinien kanssa sekä etelässä Australian kanssa kapeissa salmissa. Maan pääkaupunki ja suurin kaupunki, Jakarta, sijaitsee Jaavan saarella. Muita arviolta yli kahden miljoonan asukkaan kaupunkeja ovat Surabaya, Bekasi, Bandung ja Medan.
Yhteensä 1 904 569 neliökilometrin suuruisena Indonesia on pinta-alaltaan maailman 15. suurin valtio. Maan keskimääräinen väestötiheys vuonna 2006 oli 134 henkeä neliökilometriä kohden, 79. suurin maailmassa. Kuitenkin Jaavalla, maailman väkirikkaimmalla saarella, väestötiheys on 940 henkeä neliökilometriä kohden. Indonesian korkein vuori on 5 030 metriä korkea Puncak Jaya Papualla ja suurin järvi 1 145 neliökilometrin suuruinen Toba Sumatralla. Maan pisimmät joet ovat Kalimantanilla, ja niihin kuuluvat Mahakam, Kapuas ja Barito.
a>-vuoret Itä-Jaavalla. Indonesia kuuluu seismiseltä ja vulkaaniselta toiminnaltaan maailman aktiivisimpiin alueisiin.
Indonesian sijainti Tyynenmeren, Euraasian ja Australian mannerlaattojen reunoilla on synnyttänyt maan alueelle lukuisia tulivuoria ja aiheuttaa usein maanjäristyksiä. Indonesiassa on ainakin 150 aktiivista tulivuorta, joihin kuuluvat Krakatau ja Tambora. Molemmat ovat kuuluisia tuhoisista purkauksistaan 1800-luvulla. Tobajärven supertulivuoren purkaus noin 70 000 vuotta sitten oli yksi kaikkien aikojen suurimmista purkauksista ja maailmanlaajuinen luonnonkatastrofi. Viimeaikaisiin seismisen aktiivisuuden aiheuttamiin katastrofeihin kuuluvat vuoden 2004 Intian valtameren maanjäristys, joka surmasi arviolta 167 736 henkeä Pohjois-Sumatralla, ja Jaavan maanjäristys vuonna 2006. Vulkaaninen tuhka on kuitenkin merkittävä tekijä maan hedelmällisyydessä, ja se on mahdollistanut Jaavan ja Balin tiheän asutuksen.
Ilmasto.
Koska Indonesia sijaitsee päiväntasaajalla, maassa vallitsee trooppinen ilmasto. Vuodessa on toisistaan selvästi erottuvat kuivakausi ja monsuunin aiheuttama sadekausi. Vuosittainen keskimääräinen sademäärä on Jakartassa 1 650 ja Ambonissa 3 640 millimetriä. Maan länsi- ja pohjoisosat saavat eniten sadetta. Yleisesti ottaen ilman suhteellinen kosteus on suuri, tyypillisesti 70–90 %. Lämpötilat vaihtelevat vuoden aikana vain vähän: rannikkotasangoillla on keskimäärin 28° C, sisämaassa ja vuoristoissa 26° C, ja korkeimmilla vuorilla 23° C.
El Niño aiheuttaa suuria vaihteluita vuosittaisiin sademääriin. Vuonna 1997 koettiin paha kuivuus, kun taas vuosina 2001 ja 2009 rankkasateet ja tulvat koettelivat aluetta.
Luonto.
Indonesian koon, trooppisen ilmaston ja saaristoluonteen vuoksi maassa on maailman toiseksi korkein biodiversiteetti Brasilian jälkeen. Maan kasvillisuus ja eläimistö ovat sekoitus aasialaisia ja australaasialaisia lajeja. Sundan jalustan saaret (Sumatra, Borneo, Jaava ja Bali) olivat aiemmin yhteydessä manner-Aasiaan, ja niillä asuu runsaasti aasialaista eläimistöä. Suuria lajeja, kuten sumatrantiikeri, jaavansarvikuono, oranki, norsu ja leopardi eli aiemmin runsaasti aina Balilla saakka, mutta niiden määrät ja asuinalueet ovat pienentyneet rajusti.
Metsät peittävät noin 60 prosenttia Indonesiasta. Pienemmän ja tiheämmin asutun Jaavan saaren metsät on kuitenkin suureksi osaksi tuhottu ihmisasutuksen ja maatalouden tieltä. Sumatralla ja Kalimantanilla kasvillisuus on pääosin aasialaista. Sulawesilla, Pienillä Sundasaarilla ja Molukeilla, jotka ovat olleet pitkään erossa mantereesta, on sen sijaan oma ainutlaatuinen kasvillisuutensa ja eläimistönsä. Papua oli yhteydessä Australian mantereeseen, ja sen kasvillisuus ja eläimistö poikkeavat siksi muista Indonesian saarista.
Indonesian 80 000 kilometrin pituista rannikkoa ympäröi trooppinen meri, joka on vaikuttanut maan lajiston monimuotoisuuteen. Indonesialla on lukuisia meri- ja rannikkoekosysteemeitä, joihin kuuluu esimerkiksi rantoja, dyynejä, estuaareja, mangrovemetsiä, koralliriuttoja, vuorovesialueita ja pieniä saariekosysteemejä.
Brittiläinen luonnontieteilijä Alfred Russel Wallace kuvaili jakolinjan Indonesian aasialaisen lajiston ja australaasialaisen lajiston välillä. Se tunnetaan Wallacen linjana, ja se kulkee suurin piirtein pohjoisesta etelään Sundan jalustan reunalla Kalimantanin ja Sulawesin välissä sekä syvän Lombokinsalmen kautta Lombokin ja Balin välissä. Linjan länsipuolella lajisto on aasialaistyyppistä, Lombokilta itään taas enemmänkin australialaista. Kirjassaan "The Malay Archipelago" (1869) Wallace kuvailee useita linjaa ympäröivälle alueelle kotoperäisiä lajeja. Alue on nimetty Wallaceaksi.
Indonesian tiheä väestö ja nopea teollistuminen ovat aiheuttaneet vakavia ympäristöongelmia. Ne eivät useinkaan saa paljon huomiota köyhyyden ja heikon, alirahoitetun hallinnon vuoksi. Ongelmiin kuuluvat suurimittainen metsien tuhoaminen (josta suuri osa tapahtuu laittomasti) ja siihen liittyvät metsäpalot, jotka aiheuttavat savuhaittoja Länsi-Indonesiassa, Malesiassa ja Singaporessa, meren luonnonvarojen liikakäyttö sekä nopeaan kaupungistumiseen ja talouskehitykseen liittyvät ongelmat. Niihin kuuluvat ilmansaasteet, liikenneruuhkat, jätteiden hallinta ja vesikysymykset. Indonesian metsistä oli vuonna 2008 jäljellä enää vajaat puolet vuoteen 1982 verrattuna. Elinympäristöjen tuhoutuminen uhkaa Indonesialle kotoperäisten ja muiden lajien selviytymistä. Niihin kuuluu 140 nisäkäslajia, jotka Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto on määritellyt vaarantuneiksi ja joista 15 lajia on äärimmäisen uhanalaisia, mukaan lukien sumatranoranki.
Varhaiset vaiheet.
a>iin kaiverrettu laiva noin vuodelta 800.
"Homo erectuksen" yleisesti jaavanihmisenä tunnetuista fossiilijäänteistä on päätelty, että Malaijien saaristossa on ollut asutusta ainakin 500 000 vuotta sitten. Malaijien saaristoon tulleet austronesialaiset olivat todennäköisesti lähtöisin Etelä-Kiinasta, josta he Taiwanin kautta saapuivat Filippiineille n. 3 000 eaa., Itä-Indonesian saarille ja Borneoon n. 2 000 eaa. sekä Uuteen-Guineaan, Jaavalle ja Sumatralle n. 1 500-1 000 eaa. Villiriisiä on viljelty Sulawesin saarella ainakin jo n. 3 000 eaa. ja varhaisimmat todisteet riisin märkäviljelystä ovat 700-luvulta jaa. Varhaisimmat arkeologiset todisteet kaupankäynnistä Kiinan ja Intian kanssa ovat kahdelta ensimmäiseltä vuosisadalta eaa. Balilta on löydetty 1. vuosisadalta peräisin olevista haudoista intialaisia esineitä ja Intian kaakkoisrannikolta on löydetty 100-luvulta eaa. peräisin olevia indonesialaisten veneiden hylkyjä.
a>. Se oli aiemmin yksi maailman arvokkaimmista tuotteista ja houkutteli eurooppalaisia siirtomaavaltoja Indonesiaan.
Hindulais-buddhalaiset kuningaskunnat.
Malaijien saariston ensimmäinen nimeltä tunnettu poliittinen yksikkö oli Kantoli, josta ei tiedetä muuta kuin nimi ja että se oli Srivijayan edeltäjä. Srivijayan kuningaskunta syntyi todennäköisesti jo 500-luvulla, sillä kiinalaisten tullessa sinne 600-luvun lopulla yhteiskunta oli pitkälle kehittynyt. 600-luvun lopulta lähtien Srivijaya alkoi laajeta ja 1100-luvun lopulla sen alueet käsittivät Sumatran, Malakan niemimaan sekä osia Jaavan ja Borneon saarista.Srivijaya oli thalassokratia eli merivalta. Sen hallussa olivat Malakansalmi ja Sundansalmi, jotka olivat alueen tärkeimmät merireitit. Niiden kautta kulkivat Kiinan ja Intian väliset kauppareitit sekä Malaijien saariston koko kaupankäynti. Muita merkittäviä kuningaskuntia olivat saariston itäosissa Mataramin kuningaskunta (732-1045) ja sen seuraaja Kedirin kuningaskunta (1045-1221).
Srivijaya alkoi hajota 1200-luvulla ja 1290 Singhasari valloitti sen. Singhasarin valtakausi jäi lyhyeksi, sillä mongolit tuhosivat sen 1293. Singhasarin raunioille syntyi Malaijien saariston seuraava suurvalta Majapahit (1293-1527). Alueellisesti Majapahit käsitti lähes koko nyky-Indonesian sekä Malakan niemimaan ja Itä-Timorin. Majapahitin hajoaminen alkoi 1400-luvulla ja 1500-luvun alkupuolella siitä oli enää jäljellä Kediri, jonka Demakin sulttaanikunta valloitti 1527.
Srivijaya ja Majapahit ovat suuri kansallisen ylpeyden aihe indonesialaisille ja samalla osoitus Indonesian historian suuruudesta. Poliitikot ovat käyttäneet Srivijayan ja Majapahitin kuningaskuntien hallitsemia alueita perusteluna Indonesian nykyisille rajoille.
Hindulais-buddhalaisten kuningaskuntien näkyvin perintö on maailman suurin buuddhalainen temppeli Borobudur Jaavalla ja Indonesian suurin hindutemppeli Prambanan. Molemmat kuuluvat UNESCOn maailmanperintöluetteloon.
Islamin valtakausi ja eurooppalaisten tulo.
Vaikka muslimikauppiaat matkustivat Kaakkois-Aasiassa jo varhain islamilaisella kaudella, vanhimmat todisteet islamiin kääntyneistä ovat 1200-luvulta Pohjois-Sumatralta. Muut Indonesian alueet ottivat islamin vastaan asteittain. Siitä tuli Jaavan ja Sumatran hallitseva uskonto 1500-luvun lopulla. Islam sekoittui suureksi osaksi jo olemassa oleviin kulttuurin ja uskonnon piirteisiin, ja niin syntyi Indonesiassa, erityisesti Jaavalla, nykyisin pääosin harjoitettava islamin muoto. Ensimmäiset eurooppalaiset saapuivat Indonesiaan vuonna 1512, kun portugalilaiset kauppiaat Francisco Serrãon johtamina yrittivät monopolisoida itselleen muskotin, mausteneilikan ja kubebapippurin lähteet Molukeilla. Alankomaalaiset ja brittiläiset kauppiaat tulivat perässä. Vuonna 1602 alankomaalaiset perustivat Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian (VOC), ja heistä tuli hallitseva eurooppalainen valta alueella. Vararikon jälkeen VOC hajotettiin virallisesti vuonna 1800, ja Alankomaat perustivat Alankomaiden Itä-Intian siirtomaakseen.
Suurimman osan siirtomaakautta Alankomaiden valta alueella oli heikkoa, ja vasta 1900-luvun alussa se ulottui Indonesian nykyisille rajoille saakka.Hollantilaiset joukot osallistuivat jatkuvasti kapinoiden kukistamiseen Jaavalla ja sen ulkopuolella. Paikallisten johtajien vaikutusvalta, kuten prinssi Diponegoron Jaavan keskiosassa, Imam Bonjolin Sumatralla ja Pattimuran Molukeilla, ja verinen kolme vuosikymmentä kestänyt sota Acehissa heikensivät Alankomaiden hallintoa ja sitoivat siirtomaajoukot konflikteihin.
Toinen maailmansota ja itsenäisyys.
Japanin hyökkäys ja sitä seurannut miehitys toisen maailmansodan aikana päättivät Alankomaiden hallinnon, ja rohkaisivat aiemmin hiljennettyä Indonesian itsenäisyysliikettä. Kaksi päivää Japanin antautumisen jälkeen elokuussa 1945 vaikutusvaltainen nationalistijohtaja Sukarno julisti maan itsenäiseksi, ja hänet nimitettiin sen presidentiksi. Alankomaat yritti saada maan takaisin hallintaansa. Indonesian vallankumous päättyi kuitenkin joulukuussa 1949 siihen, että kansainvälisen painostuksen alla hollantilaiset muodollisesti tunnustivat Indonesian itsenäiseksi. Alankomaille jäi kuitenkin vielä Uuden-Guinean länsiosa, mutta Indonesia vaati myös sitä, ja se liitettiinkin maahan vuonna 1962.
Sukarno siirtyi demokratiasta kohti autoritaarisempaa hallintoa. Hän säilytti valtansa tasapainottelemalla toisiaan vastustavien voimien, armeijan, islamin ja kommunistien (PKI) kanssa. Vallankaappausyritys 30. syyskuuta 1965 sai vastaansa armeijan, joka johti väkivaltaisia kommunisminvastaisia puhdistuksia. Niiden aikana PKI:tä syytettiin kaappausyrityksestä ja puolue käytännössä tuhottiin. Satoja tuhansia ihmisiä surmattiin. Armeijan päällikkö, kenraali Suharto, syrjäytti poliittisesti heikentyneen Sukarnon, ja hänet nimitettiin muodollisesti presidentiksi maaliskuussa 1968. Hänen Uuden järjestyksen hallintoaan kannatti Yhdysvaltain hallitus, joka rohkaisi ulkomaiden investointeja Indonesiaan. Ne olivat merkittävä tekijä seuraavan kolmen vuosikymmenen taloudellisessa kasvussa mutta myös hallinnon suorittamissa joukkoteurastuksissa.
Indonesia vaati itselleen myös Portugalin siirtomaata Itä-Timoria ja miehittikin sen vuonna 1975, samoihin aikoihin kuin Portugalin muut siirtomaat itsenäistyivät. Alueen asukkaat eivät kuitenkaan hyväksyneet sen liittämistä Indonesiaan ja myös YK tuomitsi miehityksen. Vuonna 2002 Indonesia vetäytyi sieltä ja Itä-Timor itsenäistyi.
Vuosina 1997 ja 1998 Aasian talouskriisi iski pahiten Indonesiaan. Se lisäsi tyytymättömyyttä maan hallintoa kohtaan ja johti yleisiin mielenosoituksiin. Suharto erosi 21. toukokuuta 1998. Vuonna 1999 Itä-Timor äänesti haluavansa erota Indonesiasta 25 vuotta kestäneen miehityksen jälkeen. Miehityksen aikaiset sortotoimet ja ihmisoikeusloukkaukset oli tuomittu kansainvälisesti. Suharton eroa seuranneella "Reformasi"-kaudella demokratia on vahvistunut; maassa on aloitettu alueellisen autonomian ohjelma, ja ensimmäiset suorat presidentinvaalit pidettiin vuonna 2004. Poliittinen ja taloudellinen epävakaisuus, yhteiskunnalliset levottomuudet ja terrorismi ovat hidastaneet kehitystä. Vaikka uskonnollisten ja etnisten ryhmien väliset suhteet ovat pääosin hyvät, tyytymättömyys ja väkivalta ovat joillakin alueilla edelleen ongelmia. Acehin sotilaallisen konfliktin lopettamisesta saatiin poliittinen sopu vuonna 2005.
Hallinto ja politiikka.
Indonesia on tasavalta, jossa on presidenttivaltainen järjestelmä. Indonesia on yhtenäisvaltio, eli valta on keskittynyt keskushallitukselle. Sen jälkeen kun presidentti Suharto erosi vuonna 1998, maassa on tehty suuria poliittisia ja rakenteellisia uudistuksia. Lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovaltaa on uudistettu neljällä perustuslakiin vuosina 1999, 2000, 2001 ja 2002 tehdyllä lisäyksellä. Indonesian presidentti on maan valtionpäämies ja armeijan ylipäällikkö, ja hän johtaa sisä- ja ulkopolitiikkaa. Presidentti nimittää ministerineuvoston, jonka jäsenten ei tarvitse olla vaaleilla valittuja. Vuoden 2004 presidentinvaaleissa kansa valitsi presidentin ja varapresidentin ensimmäistä kertaa suoraan. Presidentti voi olla virassa enintään kaksi peräkkäistä viisivuotiskautta.
Indonesian korkein kansanedustajisto on Neuvoa-antava kansankokous (MPR). Sen päätehtävät ovat perustuslain tukeminen ja sen muuttaminen, presidentin nostaminen valtaan ja valtion politiikan laajojen suuntaviivojen määrittely. MPR:ssä on kaksi huonetta: kansanedustusneuvosto (DPR), jossa on 550 jäsentä, ja alueellisten edustajien neuvosto (DPD), jossa on 168 jäsentä. DPR hyväksyy lainsäädännön ja valvoo toimeenpanovaltaa; sen puolueisiin ryhmittyneet jäsenet valitaan viisivuotiskausiksi suhteellisella vaalitavalla. Uudistukset vuodesta 1998 lähtien ovat huomattavasti lisänneet DPR:n merkitystä hallinnossa. Uudistuksiin kuuluu täysi valta lainsäädännössä ilman toimeenpanevien elinten puuttumista, se että kaikki DPR:n jäsenet valitaan vaaleilla ja armeijan edustajille varatut paikat on poistettu, ja vain DPR:lle avoimet perusoikeudet. DPD on vuorostaan parlamentin uusi huone, joka huolehtii alueellisista kysymyksistä. Vuoden 2001 perustuslain lisäyksen mukaan DPD koostuu neljästä vaaleilla valitusta puolueeseen kuulumattomasta edustajasta jokaisesta 33 provinssista.
Maan korkein oikeus on Mahkamah Agung eli Indonesian korkein oikeus. Se koostuu jäsenistä, jotka presidentti nimittää parlamentin laatimasta ehdokaslistasta. Korkeimman oikeuden alapuolella on neliosainen oikeusjärjestelmä, johon kuuluu yleisiä, uskonnollisia, sotilaallisia ja hallinnollisia oikeusistuimia. Erillinen perustuslakituomioistuin perustettiin vuonna 2003.
Suharton kaatumisen jälkeen Indonesiassa on tapahtunut paljon edistystä demokratiassa ja poliittisissa vapauksissa, ja vaikka maassa on edelleen paljon ihmisoikeusongelmia, luokitteli Freedom House sen vuonna 2010 ainoana Kaakkois-Aasian maana vapaaksi (free).
Ulkosuhteet ja armeija.
Suharto suhtautui epäilevästi länsivaltoihin ja vihamielisesti Malesiaan. Hänen jälkeensä Indonesian ulkosuhteet ovat keskittyneet kansainväliseen yhteistyöhön ja myönnytyksiin, jotta maan poliittiselle vakaudelle ja talouskehitykselle saataisiin ulkopuolista tukea. Indonesialla on läheiset suhteet naapureihinsa Aasiassa, ja maa on ASEANin sekä East Asia Summitin perustajajäsen. Indonesia palautti suhteensa Kiinaan vuonna 1990. Suhteiden viilenemisen olivat aiheuttaneet Suharton kauden alun kommunisminvastaiset puhdistukset. Indonesia on ollut Yhdistyneiden kansakuntien jäsen vuodesta 1950 lukuun ottamatta lyhyttä eroa 1960-luvun puolivälissä siksi, että Malesia otettiin turvallisuusneuvoston väliaikaisjäseneksi. Maa oli Sitoutumattomien maiden liikkeen ja Islamilaisen konferenssin perustajajäsen. Indonesia on allekirjoittanut ASEANin vapaakauppa-aluesopimuksen, ja se on OPECin, Cairns-ryhmän ja Maailman kauppajärjestön jäsen. Indonesia on saanut humanitaarista ja kehitysapua vuodesta 1966 lähtien, erityisesti Yhdysvalloilta, Euroopalta, Australialta ja Japanilta.
Indonesia on työskennellyt muiden valtioiden kanssa saadakseen syytteeseen Al-Qaidaan ja muuhun sotilaalliseen islamismiin liittyneiden pommi-iskujen tekijöitä. Tuhoisassa Balin pommi-iskussa Kutan turistikaupungissa vuonna 2002 kuoli 202 henkeä, joista 164 oli ulkomaisia matkailijoita. Iskut ja niitä seuranneet matkustusvaroitukset ovat vahingoittaneet pahasti Indonesian matkailualaa.
Indonesian 300 000 miehen asevoimiin (TNI) kuuluvat maavoimat (TNI-AD), merivoimat (TNI-AL, mukaan lukien merijalkaväki) ja ilmavoimat (TNI-AU). Armeijan henkilökunnasta noin 233 000 on aktiivisessa palveluksessa. Puolustusmäärärahojen osuus bruttokansantuotteesta oli vuonna 2005 yksi prosentti. Suharton kauden jälkeen vuodesta 1998 armeijan edustus parlamentissa on poistettu, mutta sillä on silti runsaasti poliittista valtaa. Separatismi Acehin ja Papuan alueilla on johtanut aseellisiin konflikteihin, ja syytteitä ihmisoikeusloukkauksista ja julmuuksista on esitetty molemmilta puolilta. Kolmekymmentä vuotta kestäneen Vapaa Aceh -liikkeen ja Indonesian armeijan välisen sissisodan jälkeen osapuolet sopivat vuonna 2005 Helsingissä aselevosta. Papualla on otettu käyttöön merkittäviä alueellisen autonomian takaavia lakeja, joskin ne ovat jääneet epätäydellisiksi.
Hallinnollinen jako.
Hallinnollisesti Indonesia koostuu 33 provinssista, joista kolmella on erikoisasema. Jokaisella provinssilla on oma poliittinen hallintonsa ja kuvernöörinsä. Provinssit on jaettu hallintoalueisiin ("kabupaten") ja kaupunkeihin ("kota"), jotka jaetaan edelleen alapiirikuntiin ("kecamatan"), ja sen jälkeen kyläryhmiin (joko "desa" tai "kelurahan"). Sen jälkeen kun asetukset alueellisesta itsehallinnosta otettiin käyttöön vuonna 2001, hallintoalueista ja kaupungeista on tullut keskeisiä alueellisen jaon yksiköitä. Ne tarjoavat suurimman osan julkisista palveluista. Kylätaso on eniten läsnä indonesialaisen päivittäisessä elämässä. Kylän tai kaupunginosan asioita hallinnoi vaaleilla valittu "lurah" tai "kepala desa" (kyläpäällikkö).
Aceh, Jakarta, Yogyakarta, Papua ja Länsi-Papua ovat provinsseja, joilla on tavallista enemmän valtaa lainsäädännössä ja suurempi autonomia keskushallinnosta kuin muilla provinsseilla. Acehin hallituksella on esimerkiksi oikeus luoda itsenäinen lakijärjestelmä; vuonna 2003 se otti käyttöön "šarian" eli islamilaisen lain muodon. Yogyakartalle annettiin erityisalueen status tunnustuksena sen keskeisestä asemasta Indonesian tasavaltalaisten kannattamisessa vallankumouksen aikana. Papua, joka tunnettiin ennen nimellä Irian Jaya, sai autonomian vuonna 2001. Jakartalla puolestaan on erikoisasema maan pääkaupunkialueena.
Talous.
a>a käytetään apuna riisipeltojen auraamisessa Jaavalla. Maatalous on ollut Indonesian tärkein elinkeino vuosisatoja.
Indonesian ostovoimakorjattu bruttokansantuote (BKT) oli vuonna 2011 arviolta noin 1 139 miljardia Yhdysvaltojen dollaria, henkeä kohden 4 700 dollaria. Teollisuus muodostaa talouden suurimman osa-alueen, ja tuottaa 47,2 prosenttia bruttokansantuotteesta. Palvelut muodostavat 38,9 prosenttia ja maatalous 14,7 prosenttia BKT:stä. Palvelualoilla työskentelee kuitenkin enemmän ihmisiä kuin talouden muilla osa-alueilla, 48,9 prosenttia maan työikäisestä väestöstä. Teollisuudessa työskentelee 12,8 prosenttia ja maataloudessa 38,3 prosenttia työvoimasta. Merkittäviin teollisuudenaloihin kuuluvat öljyn- ja kaasuntuotanto, tekstiilit, vaatteet, elintarvikkeet, lannoitteet ja kaivostoiminta. Tärkeitä maataloustuotteita ovat mm. palmuöljy, riisi, tee, kahvi, mausteet ja kumi.
Indonesian suurimmat vientimaat ovat Japani (29,4 prosenttia viennistä vuonna 2006), Singapore (11,8 prosenttia), Yhdysvallat (11,5 prosenttia), Kiina (7,7 prosenttia) ja Etelä-Korea (6,4 prosenttia). Suurimmat tuojat ovat vuorostaan Singapore (29,6 prosenttia), Kiina (11,2 prosenttia) ja Japani (8,8 prosenttia). Vuonna 2006 Indonesian kauppatase oli positiivinen: viennistä saatiin tuloja 102,7 miljardia Yhdysvaltain dollaria, ja tuontikustannukset olivat 73 miljardia dollaria. Indonesialla on huomattavat luonnonvarat, joihin kuuluu raakaöljyä, maakaasua, tinaa, kuparia ja kultaa. Maa tuo eniten koneita ja laitteita, kemikaaleja, polttoaineita ja elintarvikkeita.
1960-luvulla maan talous heikkeni voimakkaasti poliittisen epätasapainon, nuoren ja kokemattoman hallituksen ja taloudellisen nationalismin vuoksi. Seurauksena oli äärimmäistä köyhyyttä ja elintarvikepula. Kun Sukarnon hallitus kaatui 1960-luvun puolivälissä, talous oli kaaoksessa: inflaatio oli 1 000 prosenttia vuodessa, vientitulot supistuivat, infrastruktuuri rapistui, tehtaat toimivat minimikapasiteetilla ja investoinnit olivat vähäisiä. Uusi hallinto toi maahan kurinalaisemman talouspolitiikan, jonka seurauksena inflaatio laski, valuutta vakautui ja maahan saatiin houkutelluksi ulkomaista apua ja investointeja. Indonesia on OPECin ainoa jäsen Kaakkois-Aasiassa. 1970-luvun korkeat öljyhinnat toivat vientituottoja, joiden ansiosta talous kasvoi yli 7 prosenttia vuosina 1968–1981. Ylisäätelyn ja laskevien öljyhintojen vuoksi kasvu hidastui keskimäärin 4,3 prosenttiin vuosina 1981–1988. 1980-luvun lopulla aloitettiin useita talousuudistuksia, joihin kuuluivat rupian hallittu devalvaatio vientituotteiden kilpailukyvyn lisäämiseksi ja sääntelyn vähentäminen. Kun taloutta jälleen uudistettiin 1980-luvun lopulla, ulkomaisia investointeja virtasi Indonesiaan, erityisesti teollisuustuotantoon. Vuosina 1989–1997 maan talous kasvoi keskimäärin yli 7 prosenttia vuodessa.
Aasian talouskriisi iski vuosina 1997–1998 rajuimmin juuri Indonesiaan. Maan valuutan Indonesian rupian vaihtokurssi dollaria vastaan putosi 2 000 rupiasta 18 000 rupiaan. Bruttokansantuote kutistui 13,1 prosenttia. Suhde on sen jälkeen tasaantunut noin 10 000 rupiaan dollaria kohden. Talous on parantunut huomattavasti, vaikkakin hitaasti. Poliittinen epävakaisuus vuodesta 1998 lähtien, hitaat talousuudistukset ja korruptio hallinnon ja talouden kaikilla tasoilla ovat vaikeuttaneet toipumista. Transparency International on sijoittanut Indonesian korruptioindeksissään sijalle 143 yhteensä 180 tutkitusta maasta. Maan bruttokansantuote kuitenkin kasvoi yli viisi prosenttia vuosina 2004 ja 2005, ja kasvun on ennustettu nousevan. Kasvu ei kuitenkaan ole niin voimakasta, että työttömyys vähenisi merkittävästi, tai nopeuttaisi palkkojen nousua. Polttoaineen ja riisin hintojen nousu on pahentanut köyhyyttä. Vuonna 2005 valtion oli pakko vähentää suuria tukiaan polttoaineiden hintoihin kansainvälisten öljyhintojen noustessa, mikä oli merkittävä syy inflaatioon ja vaikeuksiin. Vuonna 2006 arviolta 17,8 prosenttia maan väestöstä eli köyhyysrajan alapuolella, ja 49,0 prosenttia eli alle kahdella dollarilla päivässä.
Liikenne.
Indonesiassa on 676 lentokenttää. Rautatietä on noin viisituhatta kilometriä ja päällystettyä maantietä noin 260 000 km. Saarten välillä liikutaan laivoilla ja lautoilla. Suurin laivayhtiö on valtiollinen Pelni. Maantieliikenne on kaoottista varsinkin Jaavalla ja Balilla. Monet matkailijat vuokraavat moottoripyörän.
Jakartan ja Surabayan välille suunnitellaan 685 km pitkää erikoisnopeaa junayhteyttä, jolla matka taittuisi 2,5 tunnissa. Nykyisin matka kestää linja-autolla 10–14 tuntia, ruuhkissa jopa 18 tuntia. Kaupunkien välillä on lentoyhteys kerran tunnissa, mutta lentoasemien kapasiteetti lähestyy ylärajaansa.
Väestö.
Vuoden 2000 väestönlaskennan mukaan Indonesian väkiluku oli noin 206 miljoonaa, ja vuonna 2010 maan tilastokeskus arvioi sen kasvaneen yli 237 miljoonaan. 124 miljoonaa henkeä asuu Jaavan saarella, joka on maailman väekkäin saari. 1960-luvulta asti noudatetusta, suhteellisen tehokkaasta perhesuunnitteluohjelmasta huolimatta väestön ennustetaan kasvavan yhteensä 315 miljoonaan vuoteen 2035 mennessä. Ennuste perustuu arvioituun nykyiseen 1,25 prosentin vuosittaiseen väestönkasvuun.
Suurin osa indonesialaisista on Taiwanilta kotoisin olevien, austronesialaisia kieliä puhuneiden kansojen jälkeläisiä. Toinen merkittävä ryhmä on melanesialaiset, jotka asuvat maan itäosassa. Indonesiassa on noin 300 etnistä ryhmää, ja maassa puhutaan 742 kieltä ja murretta Suurin kieli on jaava, jota puhuu 42 prosenttia väestöstä. Jaavankieliset ovat maan poliittisesti ja kulttuurisesti hallitseva väestöryhmä. Sundalaiset, malaijit ja maduralaiset ovat suurimmat ei-jaavalaiset väestöryhmät. Pienet, mutta merkittävät kiinalaisten, intialaisten, eurooppalaisten ja arabien ryhmät asuvat pääosin kaupunkialueilla. Tunne kuulumisesta yhteiseen Indonesian kansakuntaan on läsnä vahvojen alueellisten identiteettien rinnalla. Maan yhteiskunta on pysynyt suureksi osaksi harmonisena, vaikka sosiaaliset, uskonnolliset ja etniset jännitteet ovat paikoin aiheuttaneet pahoja väkivaltaisuuksia. Maansisäinen muuttoliike (mukaan lukien virallinen transmigrasi-ohjelma) on aiheuttaneet väkivaltaa, kuten paikallisten dayakien toteuttaman satojen maduralaisten joukkomurhan Länsi-Kalimantanilla ja konfliktit Molukeilla, Keski-Sulawesilla ja Länsi-Papualla. Indonesiankiinalaiset ovat vaikutusvaltainen etninen vähemmistö, joka muodostaa alle kaksi prosenttia väestöstä. Kiinalaiset hallitsevat suurta osaa maan yksityisestä kaupankäynnistä ja varallisuudesta. Seurauksena on ollut huomattavaa katkeruutta ja jopa väkivaltaa kiinalaisia vastaan.
Maan virallinen kansallinen kieli on indonesia, jota puhuu valtaosa indonesialaisista. Sitä opetetaan kouluissa kautta maan. Se on kaupankäynnin, politiikan, tiedotusvälineiden, koulutuksen ja akateemisen maailman kieli. Alun perin se toimi alueen, mukaan lukien nykyisen Malesian, lingua francana, ja se on läheistä sukua malaijin kielelle. Indonesian käyttöä alkoivat edistää ensimmäisen kerran nationalistit 1920-luvulla, ja se julistettiin maan viralliseksi kieleksi Indonesian itsenäistyessä vuonna 1945. Suurin osa indonesialaisista puhuu ainakin yhtä useista sadoista paikallisista kielistä ("bahasa daerah"), usein äidinkielenään. Niistä maan suurimman etnisen ryhmän kieli, jaavan kieli on puhutuin. Toisaalta Papualla puhutaan yli 700:a alkuperäistä papualaista ja austronesialaista kieltä vain 2,7 miljoonan asukkaan alueella.
a>in suuri moskeija. Indonesian muslimiväestö on maailman suurin.
Vaikka Indonesian perustuslain mukaan maassa on taattava uskonnonvapaus, virallisesti tunnustettuja uskontoja on vain kuusi: islam, protestanttisuus, katolisuus, hindulaisuus, buddhalaisuus ja kungfutselaisuus. Vaikka Indonesia ei ole islamilainen valtio, se on väkiluvultaan maailman suurin muslimienemmistöinen maa. Lähes 80 prosenttia indonesialaisista on vuoden 2000 väestönlaskennan mukaan muslimeita. Väestöstä on kristittyjä 11 prosenttia, josta noin kaksi kolmasosaa protestantteja. Kaksi prosenttia on hindulaisia ja yksi prosentti buddhalaisia. Suurin osa indonesialaisista hinduista on balilaisia, ja suurin osa buddhalaisista kuuluu maan kiinalaisväestöön. Vaikka hindulaisuus ja buddhalaisuus ovat nykyisin vähemmistöuskontoja, niillä on ollut huomattava vaikutus maan kulttuuriin. Islam saapui Indonesiaan aluksi Pohjois-Sumatralle 1200-luvulla kauppiaiden välityksellä. Siitä tuli maan valtauskonto 1500-luvulla. Katolilaisuuden toivat maahan ensimmäiset portugalilaiset siirtomaavalloittajat ja lähetyssaarnaajat, ja protestanttisuus levisi pääosin alankomaalaisten kalvinistien ja luterilaisten lähetyssaarnaajien vaikutuksesta siirtomaakaudella. Suuri osa indonesialaisista, kuten jaavalaiset "abanganit", Balin hindut ja kristityt dajakit, harjoittavat uskontoaan vähemmän puhdasoppisessa, synkretistisessä muodossa, johon on sekoittunut paikallisia tapoja ja uskomuksia.
Kulttuuri.
Indonesiassa on noin 300 etnistä ryhmää, joilla on kaikilla vuosisatojen kuluessa kehittyneet omat kulttuuriperintönsä. Maan kulttuuriin ovat vaikuttaneet muun muassa intialainen, arabialainen, kiinalainen, malaijilainen ja eurooppalainen kulttuuri. Hindulaisesta kulttuurista ja mytologiasta on aineksia esimerkiksi perinteisissä jaavalaisissa ja balilaisissa tansseissa, kuten myös "wayang kulit" -nukketeatterissa. Myös Indonesian arkkitehtuuriin on perinteisesti vaikuttanut eniten intialainen arkkitehtuuri, mutta myös Kiinasta, arabeilta ja Euroopasta saadut vaikutteet ovat jättäneet siihen jälkensä.
Perinteisiä tekstiilejä, kuten batiikki ja ikat, valmistetaan sekä vientiin että kotimaiseen käyttöön. Pitkähihainen batiikkipaita hyväksytään juhlapuvuksi kaikissa etnisissä ryhmissä länsimaalaistyylisen tumman puvun rinnalla.
Perinteiseen indonesialaiseen musiikkiin kuuluvat "gamelan" ja "keroncong". Suosittu nykyaikainen populaarimusiikin laji on "dangdut", joka on saanut vaikutteita arabialaisesta, intialaisesta ja malaijien kansanmusiikista. Indonesialainen elokuva oli suosionsa huipulla 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Se koki alennustilan 1900-luvun lopussa, mutta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kotimaisten elokuvien tuotanto kasvoi kuudesta yli kahdeksaankymmeneen.
Vanhimmat Indonesiasta löydetyt kirjoitukset ovat sanskritinkielisiä tekstejä, jotka on ajoitettu 400-luvulle. Maan kirjallisuuden merkittäviä hahmoja ovat olleet hollantilainen kirjailija Multatuli, joka arvosteli indonesialaisten kohtelua Alankomaiden siirtomaakaudella, itsenäisyyttä edeltävät sumatralaiset nationalistikirjailijat ja poliitikot Muhammad Yamin ja Hamka sekä maan tunnetuin romaanikirjailija Pramoedya Ananta Toer. Monilla indonesialaisilla kansoilla on omat, vahvat suulliset perinteensä, jotka ovat auttaneet heidän kulttuuriperintönsä säilyttämisessä ja määrittelyssä. Tiedotusvälineiden vapaus on lisääntynyt Indonesiassa huomattavasti presidentti Suharton valtakauden jälkeen. Suharton aikana nykyisin lakkautettu Informaatioministeriö valvoi ja kontrolloi kotimaisia tiedotusvälineitä ja hankaloitti ulkomaisten viestinten toimintaa. Maan televisioverkkoon kuuluu kymmenen kaupallista, maanlaajuista kanavaa ja alueellisia kanavia, jotka kilpailevat julkisen kanssa. Internetiä käyttää kansasta vähemmistö: vuonna 2007 käyttäjiä oli Indonesiassa 20 miljoonaa.
a>), "telor pindang" (säilötyt munat), "perkedel" (uppopaistettua ruokaa) ja "es teh manis" (makea jäätee).
Ruokakulttuuri.
Indonesian keittiö vaihtelee alueen, vuodenajan ja yhteiskuntaluokan mukaan. Siinä on vaikutteita kiinalaisesta, länsimaisesta, intialaisesta ja Lähi-Idän keittiöistä. Riisi on useimmilla alueilla pääruoka-aine, jota tarjoillaan kasvis- ja liharuokien kanssa. Perusraaka-aineita ovat mausteet (erityisesti chili), kookosmaito, kala ja kana. Molukeilla ja Sulawesissä syödään kuitenkin saagoa ja Länsi-Timorilla maissia enemmän kuin riisiä.
Urheilu.
Indonesian suosituimmat urheilulajit ovat sulkapallo ja jalkapallo: maan korkein sarjataso jalkapallossa on Liga Indonesia. Jalkapallomaajoukkue on esiintynyt MM-kilpailuissa historiansa aikana kerran. Myös koripallo oli erityisesti 1940-luvulla suosittua ja 2000-luvulla laji on nostanut suosiotaan nuorison keskuudessa. Maan koripallomaajoukkue on sijoittunut Aasian-mestaruuskilpailuissa parhaimmillaan neljänneksi. Perinteisiin urheilulajeihin kuuluvat "sepak takraw" ja Maduralla harrastetut härkäkilpailut. Alueilla, joilla on aiemmin sodittu heimosotia, pidetään niitä muistuttavia kilpailuja, kuten "caci" Floresilla ja "pasola" Sumballa. Indonesialainen kamppailulaji on "pencak silat". Urheilu on Indonesiassa yleensä miesten hallitsemaa, ja yleisölajeihin liitetään usein laiton uhkapeli.


Islam.
Islam ('alistuminen'; vanha virheellinen nimitys muhamettilaisuus'") on monoteistinen abrahamilainen uskonto. Se on maailman toiseksi suurin ja nopeimmin kasvava uskonto. Islam sai alkunsa Arabian niemimaalla profeetta Muhammadin ilmestyksien pohjalta vuonna 610. Vain joka viides islamia tunnustava eli muslimi on etniseltä taustaltaan arabi. Islaminuskoisten lukumääräksi arvioidaan 1,3 miljardia ihmistä.
Islam tarkoittaa kirjaimellisesti alistumista (Jumalalle). Islam on sekä elämäntapa että uskonto. Islamissa, kuten juutalaisuudessa, uskonnollisella lailla (šaria) on keskeinen merkitys.
Islamilainen maailma ulottuu Afrikan länsirannikolta Indonesiaan ja Keski-Aasiasta Saharan eteläpuolelle. Muslimeista vain joka viides puhuu arabiaa äidinkielenään. Silti arabiankielinen maailma on säilyttänyt henkisen johtoaseman islamin tulkinnassa – poikkeuksena šiialainen Iran. Lukumääräisesti mitaten eniten muslimeita on Indonesiassa.
Seuraavat tiedot ovat islamin suurimman suuntauksen, sunnalaisuuden, mukaisia ellei toisin mainita.
Yleisesti.
Muslimit uskovat, että Jumala paljasti sanansa ihmiskunnalle Muhammadin ja aikaisempien islamin profeettojen kautta. Islam perustuu monilta osin samoille periaatteille kuin juutalaisuus sekä kristinusko. Islam näkee juutalaisuuden ja kristinuskon "kirjan uskontoina", jotka on johdettu profeettojen opetuksista.
Islam oli jo syntymästään asti valtiollinen uskonto. Vastaavasti varhainen kristinusko syntyi poliittisen vallan ulkopuolella, jopa vainottuna. Tämän vuoksi sekulaarisia islaminuskoisten asuttamia valtioita, joissa uskonto ja valtio on erotettu toisistaan, on vähän. Esimerkiksi Turkki, Senegal, Bosnia ja Hertsegovina, Azerbaidžan ja Syyria ovat kuitenkin sekulaarisia.
Islam on sekä yhteisöllinen että yksilön elämään vaikuttava katsomusjärjestelmä. Nykyaikana vanhoillisissa islamilaisissa maissa, esimerkiksi Iranissa ja Saudi-Arabiassa, uskonnon vaikutus näkyy voimakkaana kaikilla elämänaloilla. Toisissa maissa, kuten Keski-Aasian entisissä neuvostotasavalloissa, islamin asema on samantapainen kuin kristinuskon asema Etelä-Euroopassa.
a>" (Jumala) arabiaksi.Islam jakautuu kahteen pääsuuntaukseen, sunnalaisuuteen ja šiialaisuuteen, joiden sisällä puolestaan on erilaisia koulukuntia ja lahkoja. Lisäksi on ahmadiyyalaisia ja druuseja. Sufilaisuus on mystiikkaa korostava islamin suuntaus, jonka seuraajia löytyy niin šiialaisten kuin sunnien joukosta.
Poliittiset radikaali-islamilaiset eli islamistiset liikkeet ja aseelliset ryhmät nojaavat pääasiassa fundamentalistisiin islamilaisiin suuntauksiin kuten wahhabismiin eli salafi-suuntaukseen tai intialaisen deobandi-koulukunnan opetuksiin. Tärkeänä periaatteena näissä suuntauksissa on käsite jihad ("pyrkimys johonkin"). Jihad on sekä henkistä kilvoittelua ihmisen sisäistä pahuutta vastaan että islamin puolustamista fyysisesti, mutta se voidaan myös tulkita pyhäksi sodaksi islamin puolesta.
Muhammad.
Muhammadin yömatka Al Buraqin kyydissä.Muhammad syntyi vuoden 570 tienoilla Mekassa, nykyisen Saudi-Arabian alueella. Mekka oli vilkas mutta pienimuotoinen kaupan keskus, jossa sijaitsi Kaaban temppeli. Täysi-ikäiseksi tultuaan Muhammadista tuli perimätiedon mukaan kauppias. Hän avioitui nuorena miehenä rikkaan lesken kanssa. Perimätiedon mukaan noin vuoden 610 tienoilla Mekan vuorten luolassa ollut Muhammad näki enkelin ja sai ensimmäisen jumalallisen ilmestyksen. Tämän jälkeen seurasi välikausi ja hän alkoi epäillä ensimmäistäkin ilmestystä. Tauon jälkeen ilmestykset alkoivat uudelleen ja Muhammad ryhtyi julkiseen toimintaan noin vuonna 613.
Aluksi ilmestykset keskittyivät korostamaan Jumalan mahtavuutta, mutta pian ilmestyksissä kiellettiin muut jumalat ja alettiin korostaa sosiaalista sanomaa. Mekan rikkaat kauppiaat eivät halunneet köyhiä samanarvoiseksi Jumalan edessä ja lisäksi pelättiin pyhiinvaelluksen kärsivän. Muhammadin tilanne kävi tukalaksi ja hän muutti pohjoisessa sijaitsevaan Medinaan. Muutto (, suomeksi usein hidžra) tapahtui vuonna 622. Tästä tapahtumasta alkaa myös islamilainen ajanlasku. Medinassa köyhien profeetasta tuli valtiomies ja sotapäällikkö. Samalla Koraanin suuriin eli lukuihin alkoi ilmestyä laki- ja rituaalisäädöksiä. Muhammad aloitti sota- ja ryöstöretket pääasiassa Mekkaan sekä sieltä pohjoiseen suuntautuvia karavaaneja vastaan. Kolmen mekkalaisia vastaan käydyn sodan jälkeen Muhammad solmi aselevon vuonna 629.
Profeetta Muhammad asettaa Kaaban mustaa kiveä. Maalaus vuodelta 1315. Aselevon ehtojen mukaisesti muslimit suorittivat pyhiinvaelluksen Mekkaan. Seuraavana vuonna 630 he valtasivat kaupungin kohtaamatta suurtakaan vastarintaa. Muhammadin määräyksestä yksikään ei-muslimi ei saanut astua jalallaan Mekkaan; nykyisin tämä koskee myös Medinaa. Profeetta Muhammad käski tuhota mekkalaisten palvomien jumalien patsaat, mutta jätti Kaaban rauhaan. Muhammad jäi Medinaan ja vahvisti uutta valtakuntaansa sekä kävi taisteluita niskuroivia heimoja vastaan. Seuraavana vuonna hän lähti toiselle pyhiinvaellusmatkalle Mekkaan. Matkan alkuvaiheessa Muhammad sai voimakkaan päänsärkykohtauksen ja palasi takaisin Medinaan. Perimätiedon mukaan Muhammad kuoli tuolla matkalla 8. kesäkuuta 632 eli hidžran 10. vuotena.
Koraani.
Koraani koottiin Muhammadin ilmestyksistä hänen kuolemansa jälkeen. Muhammadin eläessä hänen jumalalliset ilmestyksensä kirjattiin epäsäännöllisesti ylös tai ne säilyivät ihmisten muistissa yksittäisinä katkelmina. Ilmestyksien kokoaminen nousi esille vasta hänen kuolemansa jälkeen. Siihen asti asialla ei ollut merkitystä, sillä yhteisö saattoi kysyä asiaa suoraan Muhammadilta.
Islamilainen perinne antaa ristiriitaista tietoa Koraanin kokoamisesta. Myöhäisempi perimätieto kertoo, että arkkienkeli Gabriel kävi Muhammadin kanssa ilmestykset läpi kerran vuodessa ja kahdesti kuolinvuoteella. Varhaisemmat lähteet ovat lähes yksimielisiä siitä, ettei Muhammad koonnut Koraania. Koraani koottiin kirjaksi 600-luvun puolivälissä aluksi konsonanttitekstinä. Arabian vokaalimerkit ja muut tarkkeet vakiintuivat seuraavalla vuosisadalla. Nykyinen käytössä oleva versio on vuoden 1923 Kairon kuninkaallinen editio.
Koraani jakautuu 114 suuraan eli lukuun. Suurat jakautuvat vastaavasti jakeisiin. Koraanin suurat on järjestetty kutakuinkin pituuden mukaan. Lyhyttä ensimmäistä suuraa, Avauksen suuraa, seuraa Koraanin pisin suura, Lehmän suura, jossa on kaikkiaan 286 jaetta. Viimeinen, Ihmisten suura käsittää vain 6 jaetta. Koraanin pitemmät suurat eivät muodosta yhtäjaksoisia kertomuksia vaan ne koostuvat hyvinkin erilaisista katkelmista. Ikäjärjestys kulkee pääosin takaperoisesti siten, että Koraanin lopussa olevat lyhyemmät suurat ovat vanhimpia ja etuosassa olevat pidemmät suurat nuorimpia.
Koraanin suurat käsittelevät usein keskenään samoja asioita. Toistuvana teemana kirjassa on, että oikein uskovat pääsevät kuoltuaan paratiisiin () ja vääräuskoiset joutuvat helvettiin (). Koraanissa myös annetaan paikoin yksityiskohtaisia kuvauksia helvetissä odottavista kärsimyksistä. Koraanin suurista löytyy toistuvien teemojen lisäksi historiallista materiaalia, joka on osittain yhteneväistä Raamatun kertomusten kanssa.
Kaiken alku noudattelee Raamatusta tuttua kaavaa, jossa maailma luotiin kuudessa päivässä. Jumala loi Aadamin ja hänen vaimonsa Eevan savesta ja yhdestä sielusta. Maailmankaikkeus rakentuu helvetistä ja seitsemästä taivaasta. Koraanin mukaan olevaiset olennot voidaan jakaa viiteen ryhmään: Jumala, enkelit, henget (džinnit), ihmiset sekä muu luomakunta. Jumala on selkeästi monoteistinen ja hänellä on 99 nimeä. Enkelit ovat Jumalan sanansaattajia. Saatana vastaavasti viettelee ihmisiä pahaan.
Sunna.
Koraanin jälkeen seuraavaksi tärkein auktoriteetin lähde on sunna. Sunnalla tarkoitetaan profeetta Muhammadin elämäntapaa ja sen esikuvallisuutta muslimeille. Tässä myöhemmin syntyneessä opissa Muhammadin katsotaan toimineen synniltä suojattuna ja menetelleen elämässään oikein. Šiialaisessa opissa tämä käsittää myös šiialaiset imaamit.
Muhammadin elämäntavan muisteleminen oli pitkään vain suullisten tietojen varassa. Vasta 700-luvulta alkaen niitä alettiin kirjoittaa eri kokoelmiin. Näissä perimätiedoissa eli haditheissa tarkka sanamuoto ei ole yhtä keskeistä kuin Koraanissa, koska tekstit perustuivat Muhammadin käytökseen – ei jumalallisiin ilmestyksiin.
Hadith koostuu kahdesta osasta. Alussa luetellaan kertomuksen välittäneet henkilöt, ns. todistajaketju (isnad), jonka alusta löytyy joko Muhammad tai hänen seuralaisensa. Tämän jälkeen seuraa varsinainen kertomus (matn). Hadith-kokoelmia on useita, joista toiset ovat arvostetumpia ja luotettavampia kuin toiset. Ristiriitaisuuksien vuoksi islamissa kehittyi jo varhain niiden aitoutta tutkiva hadith-tiede. Historiallis-kriittinen tutkimus on suhtautunut haditheihin epäluuloisesti, ja niissä nähdään enemmän 700- ja 800-lukujen oppikiistoja kuin aitoa 600-luvun alusta periytyvää aineistoa.
Uskomukset ja velvollisuudet.
Muslimille velvollisuudet korostuvat enemmän kuin uskonkappaleet. Islamin opille ei ole selvää määrittelijää ja eri oppineilla on eri kantoja, joten uskonnolla on runsaasti opillista väljyyttä. Silti perusopinkappaleisiin ei suhtauduta mitenkään väljästi tai välinpitämättömästi.
Uskonnon pilarit.
Sunni-muslimin tulee elämässään noudattaa viittä peruspilaria.
Laki.
Islamin laki eli šaria on periaatteessa Jumalan säätelemää, muuttumatonta tekstiä. Tosin uskonnollista lakia tulkisevat ihmiset, mikä vastaavasti tuo tiettyä väljyyttä tulkintaan (fiqh). Šarian lähteinä toimivat Koraani, hadithit, oppineiden konsensus (ijma) ja analogia (qiyas). Näistä oppineiden konsensuksella viitataan eri klassisiin lakikoulukuntiin, jotka ovat hyvin yksityiskohtaisia eivätkä jätä tilaa uudelle tulkinnalle.
Šarian piiriin kuuluu siviili- ja rikosoikeuden lisäksi rituaalipuhtauteen ja yleiseen moraaliin liittyviä kysymyksiä. Monet säädöksistä ovat yksityisasioita, jotka eivät liity maalliseen lainsäädäntöön ja eivätkä ole ristiriidassa sen kanssa. Suurimmat jännitteet islamin lain ja maallisen lain välillä syntyvät perintö- ja perheoikeudessa.
Jihad.
Sana jihad tulee verbistä, joka merkitsee pyrkimistä, taistelua ja kilvoittelua. Jihad on monitasoinen muslimin velvollisuus ja siinä ihminen taistelee omia alhaisia taipumuksiaan vastaan. Se on henkistä puhdistautumista ja sisäistä valmistautumista valaistumiselle. Jihad tarkoittaa myös kamppailua ja taistelua ulkomaailmaa vastaan. Kuitenkin islam edellyttää, että sodan syy on oikea ja kaikki muut toimintalinjat on ensin tutkittu loppuun.
Suuntaukset.
Islam jakautuu kahteen pääryhmään: sunnalaisuuteen ja šiialaisuuteen. Valtaosa, 85–90 prosenttia, muslimeista on sunnalaisia. Sunnalaisuus perustuu Koraanin lisäksi hadith perimätietokokelmiin. Ne yhdessä muodostavat Profeetta Muhammadin elämäntavan eli sunnaan, jonka ortodoksiseen jäljittämiseen sunnalaisuus perustuu. Perinteisen näkemyksen mukaan jakautuminen sunnalaisiin ja šiialaisiin on perua profeetta Muhammadin seuraajaan liittyneestä kiistasta.
Perinteisessä näkemyksessä sunnalaiset valitsivat yhteisellä sopimuksella ensimmäiseksi kalifiksi Abu Bakrin vuonna 632. Hänen kuoltuaan kalifiksi valittiin Umar vuonna 634 ja hänen jälkeensä kolmanneksi kalifiksi Uthman. Hänet murhattiin vuonna 656, jolloin Uhtmanin seuraajaksi valittiin Muhammadin serkku ja vävy Ali. Umaijadien Syyrian kuvernööri Mu'awiya kieltäytyi tunnustamasta Alin kalifiutta, joka johti Kamelitaisteluun vuonna 656 sekä seuraavana vuonna Siffinin taisteluun. Islamin kolmannen varhaisen suuntauksen kharidziitien kannattaja murhasi Alin vuonna 661. Šiialaisten näkemyksen mukaan Ali oli Muhammadin nimittämä seuraaja, joka syrjäytettiin kolmen ensimmäisen kalifin valinnassa. Maltillisemmat šiialaiset katsovat Alin itse väistyneen yhteisön eduksi. Jyrkemmän kannan mukaan kolmea ensimmäistä kalifia olivat vallananastajia.
Sunnalaisuudessa auktoriteetti kuuluu muuttumattomille kirjoituksille. Šiialaisuudessa vastaavasti auktoriteetti on elävä, Alin seuraaja, imaami. Šiialaisessa teologiassa kullekin ajalle on osoitettu imaami, vaikka tämä on joskus kätkeytynyt. Kummankin ryhmän korkein auktoriteetti on Koraani, mutta šiialaiset kieltävät sunnalaisten hadith-kokoelmat. Sen sijaan he ovat muodostaneet omat kommentaarit. Šiialaisuuden vahvin asema on Iranissa, missä se on ollut valtiouskonto 1500-luvulta lähtien. Muita vahvoja alueita ovat Libanon, Intia, Jemen, Bahrain ja Irak.
Näiden kahden pääsuuntauksen lisäksi islamin sisällä vaikuttaa sufilaisuus, joka korostaa uskonnon mystiikkaa. Se syntyi protestiliikkeenä jyrkkiä sääntöjä vastaan ja korosti sen sijaan rakkauden kautta syntyvää hengellistä yhteyttä Jumalaan. Sufilaisuutta esiintyy sekä sunnalaisuuden että šiialaisuuden piirissä ja se on järjestäynyt omiksi veljeskunniksi, tariqa-ryhmiksi.
Historia.
Muhammadin kuoleman myötä vanha rakennelma natisi liitoksissaan. Muhammad toimi eläessään niin maallisena kuin hengellisenäkin johtajana, mutta hänen kuollessaan beduiiniheimot kapinoivat. He olivat sitoutuneet Muhammadiin – eivät hänen seuraajaansa. Muhammadin seuraajaksi eli kalifiksi äänestettiin hänen läheinen seuraajansa Abu Bakr, joka palauttikin kapinoivat heimot takaisin ruotuun ridda-sodissa. Tämän jälkeen muslimit lähtivät valloittamaan Arabian niemimaan ulkopuolisia alueita. Alkuislamilaisuudessa Muhammad ei pakottanut ei-muslimeja kääntymään heti islaminuskoon. Valloitetut saivat pitää uskonsa ja tapansa, kunhan tunnustivat islamin ylivallan ja maksoivat veroja Medinan keskushallinnolle.
Kalifit valloittivat nopeassa tahdissa suurimman osan Lähi-itää, Pohjois-Afrikan ja Espanjan. Sadan vuoden aikana Muhammadin kuolemasta arabien perustama islamilainen valtio ulottui aina Atlantilta Keski-Aasiaan. Kyse oli tällöin ennen muuta islamilaisen alueen laajenemisesta, ei käännytyksestä uuteen uskontoon.
Yhtenäinen valtiorakenne hajosi kuitenkin pian ja alkoi kilpailevien dynastioiden ja sisällissotien kausi, jota islamilaiset historioitsijat kutsuvat "fitnaksi". Muhammadin aikaa seurasi Mekan ja Medinan ns. oikeaanjohdetut kalifit (n. 632–661). Umaijadien kalifaatti (n. 661–750) oli ensimmäinen dynastia kalifeja, jotka eivät olleet suoranaista sukua profeetta Muhammadille itselleen. Abbasidien kalifaatti (n. 750–1258) oli dynastianimi Bagdadin kalifeille, jotka syöksivät Omaijidit vallasta vuonna 750. Dynastia hallitsi 200 vuotta, mutta alkoi vähitellen hiipua turkkilaisen mamelukkien armeijan vallan kasvaessa. Kalifaattien aikaa seurasi turkkilainen Osmanien valtakunta (n. 1300–1918).
1700-luvulta lähtien islamilaiset alueet joutuivat eurooppalaisen imperialismin piiriin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen laajalti tunnustettua kalifaattia ei enää ollut. 1900-luvun kuluessa islamiin vaikuttivat monet muut ideologiat kuten sosialismi, mutta uskonto säilytti ominaispiirteensä. Uskonnon nopea kasvu, länsimaiden kiinnostus islamilaisiin alueisiin, kansainväliset konfliktit ja globalisaatio ovat osaltaan pitäneet islamin merkittävänä nykymaailmaa muokkaavana tekijänä.
Islam ja politiikka.
Qatarilainen moskeijaIslamilaisessa maailmassa uskonnon ja politiikan läheinen suhde selittyy monelta osin lainsäädäntöoikeuden kautta. Klassinen poliittisen islamin teoria pitää islamilaisen valtion tunnusmerkkinä jumalakeskeisyyttä, jolloin koko islamilainen yhteiskunta on valjastettu jumalan lain, "šarian" toteuttamiseen. Hallinnon tärkein tehtävä on luoda olosuhteet, joissa ihmiset voivat elää Jumalan tahdon mukaisesti. Poliittisesta suuntauksesta, jonka tavoite on tuoda islam osaksi hallintojärjestelmää käytetään nimeä islamismi. Käytännössä jyrkän islamistisissa valtioissa – kuten Talibanien vuosina 1995–2001 hallitsemassa Afganistanissa – ihmisten on täytynyt elää hallinnon tulkitseman ja politisoiman tiukan moralistisen Jumalan tahdon mukaisesti.
Ihanteellinen islamilainen valtio perustaa ideologiansa ja toimintansa islamin normeille. Malli on löydettävissä legendanomaisesta profeetta Muhammadin elämästä sekä hänen luomastaan teokraattisesta valtiosta, joka kaatui profeetan kuollessa vuonna 632. Profeetta Muhammadissa itsessään yhdistyivät poliittinen ja uskonnollinen valta, ja hän hallitsi maataan Jumalalta saamiensa ilmoitusten ja ilmestysten mukaisesti. Koska profeetta Muhammad oli viimeinen profeetta, "profeettojen sinetti", vastaava ihannevaltio ei ole enää milloinkaan mahdollinen.
Profeetan kuolema aiheutti myös valtatyhjiön kehittyvään ja nopeasti laajenevaan arabiyhteisöön. Valtion kasvaessa suurvallaksi muslimit pyrkivät kehittämään sääntöjä, jotka säätelisivät valtion toimintaa Jumalan edellyttämällä tavalla ja pitäisivät valtion lähempänä islamilaista ihannetta. Lainsäädännön ongelman muodosti vallanjako, sillä Muhammadille ei ollut yhtä selkeää seuraajaa. Erilaiset ratkaisumallit valtatyhjiön täyttämiseksi muodostuivat kehityksen tuloksina eriytyneiksi oppisuunnikseen, joista muslimien enemmistöä edustaa sunnilaisuus ja vähemmistöä šiialaisuus. Nyttemmin 1980- ja 1990-luvuilla muslimit ovat palanneet uudelleen samoihin ongelmiin lain asemasta yhteiskunnassa sekä sen sisällöstä ja alkuperästä. Jotkut muslimit tahtovat luopua maallisen valtion ja lainsäädännön ajatuksista kokonaan ja korvata ne Muhammadin kautta ilmenneillä Jumalan opetuksilla.
Muslimiveljeskunnan perustaja Hasan al-Banna määrittelee islamistisen ihannevaltion nykyajan vaatimusten mukaisesti. Hänen näkemyksensä nauttii suhteellisen laajaa kannatusta niin sanottujen islamistien keskuudessa. Al-Banna kuvailee autoritaarisen ihannevaltionsa järjestäytymistä seuraavalla tavalla: valtio koostuu kolmesta osasta, joista ensimmäinen on Koraanin pohjaava perustuslaki, toinen on neuvonantoon, "šuuraan", perustuva yksipuolueinen parlamentti ja kolmas on oikeudenmukainen hallitsija, joka noudattaisi islamin lakeja ja kansan enemmistön tahtoa. Tällaisessa valtiomallissa ei ole tilaa oppositiolle tai uskonnollisille vähemmistöille. Al-Banna itsekin korosti, ettei valtio voisi pysyä yhtenäisenä, jollei vältettäisi keskustelua muun muassa filosofiasta ja metafysiikasta.
Islamin kritiikki.
Islamin kriitikot ovat kiinnittäneet huomiota lukuisiin islaminuskoon liittyviin seikkoihin, kuten islamin julmana pidettyyn lainsäädäntöön, johon kuuluu esimerkiksi perinteisessä muodossaan islamista luopuneiden ihmisten rankaiseminen kuolemalla. Niin ikään ongelmana on nähty lakia tulkitsevan uskonnollisen eliitin perinteisesti suuri valta sekä maallisen ja hengellisen vallan erotuksen puute islamilaisen ajattelun perinteessä.
Profeetta Muhammadia islam-kriitikot ovat arvostelleet esimerkiksi hänen sotapäällikkönä toteuttamistaan verilöylyistä sekä hänen epäilyksiä herättäneistä seksuaalisista suhteistaan. Erikseen kriitikot ovat kiinnittäneet huomiota Muhammadin saamien ilmestysten luotettavuuteen: kriitikot ovat suhtautuneet epäluuloisesti ajatukseen, että pitäisi uskoa jonkun tietyn ihmisen saaneen ilmoitusta jumalalta, koska heidän mukaansa ilmoitus itsessään ei sisällä mitään sen totuudellisuuden puolesta puhuvaa, vaan ennemminkin Koraanin on väitetty ilmentävän Muhammadin omaa ajattelua, mistä kriitikot ovat nähneet merkkejä monissa kohden kirjaa. Osa Koraanin jakeista nähdään palvelevan Muhammadin kulloisiakin tarpeita - mukaan lukien jopa jakeita, jotka oikeuttavat profeetan yksittäisiä seksuaalisia haluja. Kriitikkojen mukaan Koraani on myös ristiriitainen, maailmankuvaltaan vanhentunut, asiavirheitä ja lainasanoja sisältävä sekä tyyliltään kömpelö kirja, vaikka muslimit pitävät sitä perinteisesti täydellisenä puhtaan arabiankielisenä teoksena.
Erityisesti islam-kriitikot ovat kiinnittäneet huomiota naisen asemaan islamissa. Nainen on monissa Koraanin ja islamilaisen lain säädöksissä selvästi miestä alempi, esimerkiksi naisen todistuksen arvo oikeudessa on vain puolet miehen todistuksen arvosta. Lisäksi naisen asema on nähty huonona monissa islamilaisissa maissa. Erikseen on arvosteltu Koraanin antamaa oikeutusta orjuudelle. Naisen asema ei usein saavuta oikeita islamin suomia oikeuksia, muun muassa muslimimaiden ongelmista ja kulttuureista johtuen. Kuitenkin Koraanin mukaan mies ja nainen ovat tasa-arvoisia ja miehellä on itseasiassa enemmän velvollisuuksia ja naisella oikeuksia.
Monet islamin kriitikot ovat joutuneet kirjoittamaan salanimellä ja ovat joutuneet tappouhkausten tai jopa murhan kohteeksi.
Väestö.
"CIA World Factbook 2004":n mukaan islam on maailman toiseksi suurin uskonto. Koko maailmassa arvioidaan olevan jo yli 1.3 miljardia muslimia. Noin 18 % muslimeista asuu arabimaissa, 20 % Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja noin 30 % Pakistanissa, Intiassa ja Bangladeshissa. Eniten yhden maan sisällä muslimeita on kuitenkin Indonesiassa, yli 200 miljoonaa, mikä vastaa yli 15:tä prosenttia maailman muslimeista. Myös Euroopassa, Venäjällä, Keski-Aasiassa ja Kiinassa on merkittävät muslimiyhteisöt.
Islam Suomessa.
Suomessa muslimeja on asunut pysyvästi 1800-luvulta lähtien. Ensimmäiset muslimit olivat tataareja, jotka muuttivat pääasiassa vuosien 1870 ja 1920 välillä. Seuraavan kerran Suomeen saapui muita muslimeita kuin tataareja vasta 1960-luvulla. Vielä 1990-luvun alussa Suomessa asui muutama tuhat muslimia, mutta nykyään heitä on arviolta yli 40 000 henkilöä.


Ihminen.
Ihminen ("Homo sapiens") on ainoa nykyisin elossa oleva ihmisten ("Homo") sukuun kuuluva eläinlaji. Ihminen kuuluu kädellisten ("Primates") lahkon isojen ihmisapinoiden ("Hominidae") heimoon ja on nykyisin elävistä kädellisistä laajimmalle levinnyt, älykkäin ja runsaslukuisin laji. Ihmisellä on kehittyneet aivot, joiden ansiosta ihminen pystyy abstraktiin ajatteluun, kieleen ja itsetarkkailuun. Tämä on yhdessä pystyasennon ja esineiden käsittelyyn kykenevien yläraajojen kanssa mahdollistanut ihmiselle kyvyn käyttää työkaluja monipuolisemmin kuin mikään toinen eläinlaji.
Ihmiset ovat muiden kädellisten tapaan luonnostaan yhteisöllisiä, mutta ihmiset ovat erityisen kyvykkäitä käyttämään viestintää ja kieltä ideoiden välittämiseen. Ihmiset muodostavat monimutkaisia yhteistyötä tekeviä ja kilpailevia sosiaalisia ryhmiä, perheistä aina kansakuntiin asti. Ihmisyhteisön perustan muodostavat kielen kautta välittyvät rituaalit, traditiot, arvot ja lait. Ihmiset tekevät ainoana lajina tulen, kypsentävät ruoan, pukeutuvat ja käyttävät lukuisia tekniikoita. Ihmisellä on myös taiteen tapaisia kulttuuri-innovaatioita, kuten maalaustaide, kirjallisuus ja musiikki.
Evoluutio.
Ihmisen evoluutio keskittyy yleensä tarkastelemaan ihmisten ("Homo") suvun kehitystä, mutta myös ihmistä edeltävien ihmisapinoiden ("Hominidae") ja kädellisten ("Primates") historiaa ja kehitystä. Taksonomisen luokittelun mukaan nykyisin elävät ihmiset kuuluvat "Homo sapiens" -lajin alalajiin "Homo sapiens sapiens". Laji ja alalaji on ainoa ihmisten suvun elossaoleva, muiden suvun jäsenten kuoltua sukupuuttoon. Myös monet ihmisten sukua edeltävät lajit ovat kuolleet sukupuuttoon.
Lähimmät elossa olevat sukulaiset ihmiselle ovat simpanssi ja bonobo. Ihmisen perintöaineksen kartoitus päätyi loppupäätelmään: ihmisen ja simpanssin sukulinjojen 6,5 miljoonan vuoden erossa olo on johtanut eroon perimässä, joka on vain kymmenen kertaa suurempi kuin ero toisilleen tuntemattomien ihmisyksilöiden välillä. Simpanssien kehityslinja erkani ihmisistä noin 5–6 miljoonaa vuotta sitten ja gorillojen noin 7–8 miljoonaa vuotta sitten.
Nykytiedon mukaan ihminen kehittyi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja myöhemmin syrjäytti muut kädelliset suuressa osassa muuta maapalloa. Toisen, yleisesti vanhentuneeksi katsotun, teorian mukaan ihmisiä olisi kehittynyt maapallolla samanaikaisesti monella alueella. Ihmisten DNA-perimä verrattuna muihin samaan aikaan eläneisiin lajeihin kuitenkin viittaa myöhäisellä pleistoseenikaudella ihmispopulaation olleen erittäin pieni, maksimissaan 10 000 yksilöä, mikä johti ihmisten pieneen geenipooliin.
Erään arvion mukaan nykyihmistä alkeellisemman, muttei sen edeltäjän vaan rinnakkaismuodon neandertalinihmisen käsikirveen teko vaati 111 iskua neljässä työvaiheessa ja Cro-Magnonin ihmisen eli nykyihmisen käsikirves vaati 251 iskua yhdeksässä työvaiheessa.
Ihmisten evoluutiossa tärkeässä asemassa oli kasvanut aivotilavuus, joka on tyypillisesti aikuisilla nykyihmisillä noin 1400 cm³. Kasvanut älykkyys ja kehittyneet kommunikointitaidot johtivat ihmiskunnan nopeaan sosiaaliseen ja kulttuurilliseen kehitykseen.
Populaatio ja levinneisyys.
Teorian mukaan nykyihminen kehittyi Afrikassa noin 200 000–250 000 vuotta sitten. Vanhimmat löydetyt nykyihmisen jäännökset ovat Etiopiasta vuonna 1967 löydetyt kallot "Omo I" ja "Omo II", jotka on ajoitettu noin 195 000 vuotta vanhoiksi. Ihmiset saapuivat Euraasiaan ja Oseaniaan noin 40 000 vuotta sitten ja viimeisimpänä Amerikkaan 20 000 vuotta sitten. Nykyihminen on ainoana ihmislajina säilynyt nykypäivään saakka muiden kuoltua sukupuuttoon.
Varhaisimmat ihmiset olivat keräilijä-metsästäjiä, joiden elämäntyyli oli sopeutunut savannien elämään. Myöhemmät ihmiset omaksuivat maanviljelyn ja vakituiset asuinpaikat. Ihmiset voivat asua useimmissa paikoissa maailmaa. Asutusta on nykyisin kaikilla mantereilla, joskaan Etelämantereella se ei ole vakituista. Ihminen on vieraillut avaruudessa, ja kansainvälisellä avaruusasemalla on ihmisiä jatkuvasti. Suurin osa ihmisistä, 61 prosenttia, elää Aasiassa. Loput ovat jakautuneet maapallolle seuraavasti: ihmisistä 14 % on Amerikassa, 13 % Afrikassa, 12 % Euroopassa ja 0,5 % Oseaniassa.
Ihmispopulaatio on viimeisenä kahtena vuosisatana kasvanut miljardista seitsemään miljardiin henkeen. 2,5 miljardia ihmistä (39,7 %) elää kaupungeissa tai niiden välittömässä läheisyydessä.
Ihmisen biologia.
Ihminen on monisoluinen aitotumallinen eliö, joka koostuu noin 100 biljoonasta solusta ja noin 70-prosenttisesti vedestä. Ihmisyksilön kehitys alkaa, kun siittiö hedelmöittää munasolun. Sen jakautuessa muodostuu alkio, joka muuttuu sikiöksi kahdeksannella viikolla hedelmöityksestä. Täysikasvuisuuden ihminen saavuttaa murrosiän päättyessä. Merkittäviä orgaanisia järjestelmiä ihmisessä ovat luuranko, hermoverkosto, verenkierto, lihaksisto ja hengitysjärjestelmä. Sukupuolia ihmisellä on kaksi, mies ja nainen.
Anatomia ja fysiologia.
Ihmisvartalojen tyyppejä on useita, ja niiden koko ja ominaisuudet määräytyvät geeniperimän ja ympäristötekijöiden mukaan, kuten ruokavalio ja liikunta. Aikuisen ihmisen pituus vaihtelee keskimäärin 150 cm:n ja 200 cm:n välillä. Naiset ovat keskimäärin miehiä pienempiä. Keskipituuksissa on myös alueellista eroavaisuutta.
Ihmiset ovat omaksuneet pystyasentoisen liikkumistavan ja pystyvät näin täysin kaksiraajaiseen liikkumiseen. Siten yläraajat vapautuvat käsittelemään muita esineitä. Koska fysiologia ei ole vielä täysin kehittynyt pystyasentoiseen liikkumiseen, ihmisten liikkumismuoto tuottaa heille vaikeuksia erityisesti myöhemmässä iässä, ja vammojen sattuessa kriittisiin kohtiin voi liikkumiskyky kadota hetkellisesti täysin.
Ihmisellä ruumiin karvoitus on vähentynyt huomattavasti. Osaltaan joillain yksilöillä karvoituksen vähentyminen on enemmän näennäistä kuin todellista. Heillä karvoja on yhtä tiheässä kuin muillakin ihmisapinoilla, mutta ne ovat lyhyempiä ja huomaamattomampia, koska ne ovat vähäpigmenttisempiä. Joidenkin alueiden ihmisillä karvoitus on vähentynyt huomattavasti voimakkaammin toisten alueiden ihmisiin verrattuna. Karvoituksen puutetta on pyritty selittämään erilaisilla teorioilla. Karvattomuutta on pidetty etenkin metsästyksen aikana tarvittavana jäähdytysjärjestelmänä ja myös ulkoloisten määrää vähentävänä. Myös seksuaalivalinnalla ja muilla sosiaalisilla suhteilla lienee osuutensa karvattomuuteen.
Toisaalta muun ihon vähäisen karvapeitteen vastapainoksi useimmilla ihmisillä on päälaellaan karvat – hiukset – jotka kasvavat peräti pidemmiksi kuin minkään muun eläinlajin karvat. Tosin joillakin tietyn perimän omaavilla ihmisillä hiukset jäävät lyhyeksi ja hyvin kiharaiseksi, lisäksi monet miehet vanhimmiten kaljuuntuvat. Ihmisen päälaen karvoituksen huikea pituus on ollut arvoitus tieteilijöille. On arveltu, että pitkät hiukset olisivat olleet varhaisina aikoina tärkeitä seksuaalisen valinnan kannalta, vaikka myöhemmin monien alueiden kulttuuri on kehittynyt siihen suuntaan, ettei hiusten vapaata kasvua pidetä jommallakummalla tai molemmilla sukupuolilla toivottavana.
Ihmisten ihon ja hiusten väri johtuu kudosten väriaineesta eli pigmentistä, johon ihmisillä ja muilla eläimillä vaikuttaa melaniini. Ihonväri vaihtelee tummanruskeasta vaaleanpunaiseen. Ihonväri on kehittynyt suojaamaan Auringon haitalliselta UV-säteilyltä ja foolihapon hajoamiselta, mutta sallimaan D-vitamiinin muodostumisen iholla auringonvalon vaikutuksesta. Tyypillistä on että pohjoisten seutujen ihmisten iho on vaalea, ja päiväntasaajaa kohti mentäessä populaation keskimääräinen ihonväri tummuu. Tukan väri voi olla vaalea, tumma, ruskea, punainen tai niiden sekoitus. Musta ja ruskea lienevät tavallisimmat, luonnostaan punaiset harvinaisimmat, ja lähinnä eurooppalaisten keskuudessa esiintyvä ominaisuus. Ihmisten iholla on myös ominaisuus ruskettua auringonpaisteessa suojautuakseen ultraviolettisäteilyltä. Ruskettuminen on sitä voimakkaampaa mitä vaaleampi iho ihmisellä on luonnostaan.
Aikuisen ihmisen unentarve on keskimäärin 7–8 tuntia ja 3–18-vuotiaan lapsen 9–12 tuntia vuorokaudessa, riippuen iästä. Alle kolmevuotiaiden unentarve on suurin. Vanhemmat ihmiset nukkuvat vain 6–7 tuntia päivässä. Univaje heikentää ihmisen suorituskykyä.
Normaalisti ihmisellä on 46 kromosomia (23 paria) jokaisessa solussa, joissa on valmistuneiden kartoitusten mukaan noin 3,9 miljardia ”emäspaikkaa”. Mahdollisia geenejä ihmisellä on noin 20 000. Human Genome -projekti on viime aikoina tehnyt merkittävää työtä kartoituksessa. Ihmisen DNA-perimä on noin 96-prosenttisesti sama kuin simpanssin, joka on ihmisen lähimpiä elossa olevia sukulaisia. Erotuksena kaikista muista ”tavallisista” kromosomeista eli autosomeista, sukupuolikromosomi määrää ihmisen sukupuolen, kuten muillakin nisäkkäillä.
Syntymä, kasvu, kehitys, vanheneminen, kuolema.
Ihmisen samoin kuin muidenkin organismien elämään kuuluu syntymä, kasvu, vanheneminen ja lopulta väistämätön kuolema.
Syntymä.
Naisen sisällä oleva munasolu hedelmöittyy yleensä miehen ja naisen välisessä yhdynnässä miehen spermalla, jolloin nainen tulee raskaaksi. Tosin nykyisin lääketiede on kehittynyt huimasti, ja ihmiset hallitsevat useita tekniikoita, kuten keinohedelmöityksen ja muita perinteisistä tavoista poikkeavia tapoja saattaa nainen raskaaksi. Hedelmöittynyt munasolu eli tsygootti jakautuu naisen kohdussa muodostaen alkion, josta myöhemmin kehittyy sikiö. Lapsi tulee tavallisesti ulos naisen kohdusta emättimen kautta, ja tällöin terve vastasyntynyt osaa hengittää itsenäisesti. Joissakin tapauksissa lapsi syntyy keisarileikkauksella. Moderneissa kulttuureissa syntynyttä lasta pidetään henkilönä, ja sitä suojaavat kaikki samat lait kuin täysikasvuisiakin ihmisiä. Joidenkin maiden lait pitävät jo sikiötä henkilönä sen vielä ollessa naisen kohdun sisässä. Kaikissa maissa abortti eli raskaudenkeskeytys ei ole laillinen.
Muihin nisäkäslajeihin verrattuna ihmisen syntymä on kohtalaisen monimutkainen tapahtuma, mikä johtuu sikiön suuresta päästä. Synnytys voi kestää jopa päivän verran ja saattaa olla hyvin kivulias äidille. Joskus äiti, lapsi tai molemmat kuolevat synnytyksessä tai sen yhteydessä. Lapsikuolleisuus on vähentynyt merkittävästi varakkaissa maissa lääketieteen kehityttyä 1900-luvulla. Luonnollinen synnytys ilman puhtaita olosuhteita ja ammattitaitoista avustusta on vielä yleistä kehitysmaissa.
Ihmislapsi syntyy noin yhdeksän kuukautta kestäneen raskausajan jälkeen. Varakkaissa maissa täysiaikaisen vastasyntyneen paino on noin 3–4 kg ja pituus 45–60 cm.
Lapsuus ja kasvuikä.
Lapsi kasvaa syntymää seuraavina kolmena elinvuonnaan noin puoli metriä, jonka jälkeen pituuskasvu tasoittuu noin 4–7 cm vuosikasvuksi noin 7–12 seuraavan ikävuoden ajaksi, jonka jälkeen kasvu murrosiässä tilapäisesti kiihtyy sukupuolihormonien vauhdittamana, ja lopulta hidastuu ja ajan myötä päättyy. Suomalaiset tytöt kasvavat noin 15–16 ikävuoteen saakka, pojat kasvavat vielä jopa 17–20 vuoden ikäisinä.
Suomalaisilla tytöillä murrosiän fyysinen kehitys käynnistyy tavallisimmin 10–12-vuotiaana, joillakin yksilöillä myös aikaisemminkin ja osalla myöhemminkin. Kuukautiset alkavat vuotta–kahta myöhemmin, eli 12–14-vuotiaana. Tytöillä pituuspyrähdys on poikia lievempi ja ajoittuu pojista poiketen murrosiän alkuun. Pojilla murrosikä alkaa tavallisesti 11–13-vuotiaana, aluksi hitaasti genitaalien kasvamisena. Selviä merkkejä kuten nopeaa pituuskasvua tai äänenmurrosta ilmenee vasta 13–15-vuotiailla pojilla. Pojat saavuttavat sukukypsyyden tavallisesti hiukan ennen pituuskasvun kiihtymistä ja äänenmurrosta eli noin 14 ikävuoden alussa.
Aikuisikä ja vanheneminen.
Murrosiän mentyä on aika jolloin ihminen on fyysisesti huippukunnossa. Tätä kestää vajaa kymmenisen vuotta, eli noin vuodet 17–27. Tätä seuraa ihmisen hidas kymmeniä vuosia kestävä fyysinen rappeutuminen, joka johtaa lopulta kuolemaan.
Ihmisen psyykkinen kehitys ja kypsyminen sen sijaan jatkuvat pitkälle aikuisikään. Havaintokyky alkaa heiketä keski-iässä, mutta useimmat kognitiiviset eli ajatteluun liittyvät toiminnot säilyvät hyvinä noin 60–70 ikävuoteen asti. Kielelliset toiminnot alkavat heiketä yleensä vasta 80 ikävuoden jälkeen. Usein vanhuuden psyykkisten toimintojen huomattava huonontuminen liittyy johonkin dementoivaan sairauteen, kun taas terveiden vanhusten kognitiiviset toiminnot heikkenevät vain vähän.
Kaikki ihmiset vanhenevat, mutta terveellisillä elämäntavoilla, runsaalla liikunnalla ja positiivisella elämänasenteella sitä voidaan osittain hidastaa. Keskimääräinen ihmisten elinikä vaihtelee suuresti maittain. Naiset elävät keskimäärin useita vuosia miehiä kauemmin.
Kuolema.
Kuolema on ihmisen elämän päätepiste ja voi aiheutua äkillisesti onnettomuudesta tai rikoksen uhriksi joutumisesta, jossa joku tai jotkin orgaanit ovat vaurioituneet ja/tai tuhoutuneet. Ihminen voi kuolla myös eri sairauksiin, kuten syöpiin, sydän- ja hengityselinsairauksiin tai aivosairauksiin. Vanhuuteen voi myös kuolla, jolloin vaikkapa sydämen vajaatoiminta tulee niin suureksi, että sydän ei enää voi pumpata.
Epäselvissä tapauksissa kuolinsyy ja -aika voidaan todeta ruumiinavauksessa, jonka suorittaa patologi. Kuolinhetki voidaan määritellä verenkierron ja hengityksen loppumisena (sydänkuolema, kliininen kuolema) tai aivojen toiminnan loppumisena (aivokuolema) ja se määritellään kuolemanmerkkien kuten lautumien ja kuolonkankeuden (rigor mortis) sekä ruumiin jäähtymisen ja hajoamisen avulla.
Kuolemaa ei koeta, kuten Ludwig Wittgenstein toteaa Tractatus Logico Philosophicus teoksessaan, sillä aivot eivät voi kokea tiedottomuutta ja kuolemanhetkellä aivojen tietoisuus on kadonnut. Kuolleet aivot eivät tiedosta, koe mitään. Kuolemanpelko on siis turha, joskin inhimillinen asia.
Yleensä ihmisen kuoltua hänen läheisensä hautaavat vainajan kuolleen ruumiin ja pystyttävät muistomerkin. Useimmille ihmisyhteisöille on ominaista myös halu uskoa kuolemanjälkeiseen elämään tai sielun kuolemattomuuteen.
Rotu ja etnisyys.
Eri maantieteellisillä alueilla asuu ihmispopulaatioita, joiden ulkonäkö, kieli ja kulttuuri eroavat toisistaan. Eri populaatiot ovat erilaisia pääasiassa siksi, koska ne ovat historiansa aikana kokeneet erilaisia vaiheita. Ryhmien on täytynyt selviytyä eri puolilla maapalloa hyvinkin erilaisissa olosuhteissa. Kulttuurillinen, kielellinen ja geneettinen kehitys on kulkenut eri polkuja ja kehittänyt vaihtelua ja paikallisia erikoisuuksia.
Yleensä ihmiset määrittelevät itsensä johonkin ryhmään rodun ja etnisyyden perusteella, tosin tieteen kannalta rodun käsitteestä ei olla lainkaan yksimielisiä. Luokittelu yleensä perustuu esivanhempiin ja näkyviin ominaisuuksiin, kuten ihonväriin ja kasvonmuotoihin. Etnisesti ihmiset luokittelevat itsensä kielen, kulttuurin, perinteiden, uskonnon tai syntymäpaikan mukaan johonkin ryhmään, mikä lisää yhteenkuuluvuutta. Etnisyyttä voidaan kutsua myös kansallisuudeksi, mutta termit eivät kaikissa tapauksissa ole yhteneväiset. Etnisyys tai kansallisuus on monille tärkeä samaistumisen kohde, ikään kuin laajennettu perhe; sen kautta monet kokevat kuuluvansa perhettä ja sukua laajempaan ryhmään, jolla on merkittäviä yhdistäviä ja muista ryhmistä erottavia tekijöitä. Etnisyyteen tai kansallisuuteen kohdistuva aatteellinen itsetietoisuus ja tiedostava samaistuminen on 1700- ja 1800-lukujen taitteessa kehittynyt nationalismi. Nationalismin eli kansallisuusaatteen vaikutuksesta monet tahtovat etnisen ryhmänsä saavan hallita tiettyä aluetta itsehallinnollisella tai itsenäisenä. Etnisten ryhmien ristiriitaiset aluevaatimukset ovat johtaneet moniin sotiin.
Lähes kaikki ihmiset elävät jonkin valtion tai yhteiskunnan alueella ja useimmiten ovat jonkun valtion tai yhteiskunnan virallisia jäseniä eli kansalaisia. Kansalaisuus on eri asia kuin kansallisuus tai etnisyys, sillä saman valtion kansalaisina voi olla useita etnisyyksiä. Myös valtio tai yhteiskunta voi olla voimakkaan samaistumisen kohde. Tällaista samaistumista kutsutaan patriotismiksi.
Ravinto.
a>. Ihmiset yhä harvemmin keräävät itse ravintonsa luonnosta.
Ihmiset tarvitsevat elääkseen säännöllisesti ruokaa ja juomaa. Ruoan puute ihmisellä johtaa jo lyhyessä ajassa nälkäkuolemaan, mutta vedenpuute on sitäkin vakavampi: se johtaa dehydraatioon ja kuolemaan jo muutamassa päivässä. Vettä tai muita nesteitä ihminen juo keskimäärin 1,5 litraa päivässä. Ihmiset voivat syödä elääkseen sekä kasvikunnan että eläinkunnan tuotteita. Ihminen on siis lajina kaikkiruokainen. Ihmiset ovat käyttäneet sekä liha- että kasvisravintoa jo metsästäjä-keräilijä-kaudella. Ihminen voi kuitenkin tulla toimeen myös pelkällä kasvisravinnolla, jota osa ihmisistä käyttää nykyään eettisistä tai terveydellisistä syistä. 10 000 vuotta sitten ihmiset omaksuivat maanviljelyskulttuurin, joka johti populaation nopeaan kasvuun ruoan riittäessä yhä useammalle.
Nykyisin tavaraliikenne on parantunut, ja yhä useammilla ihmisillä on mahdollisuus saada erilaisia ruoka-aineita eri puolilta maailmaa, eikä valikoima rajoitu enää vain paikalliseen tarjontaan.
Nälkä ja aliravitsemus on myös yksi suurimpia ihmiskunnan ongelmia. Aliravittuja ja nälkäisiä ihmisiä elää maapallolla lähes miljardi, lähinnä kehitysmaissa Afrikassa ja Etelä-Aasiassa. Vuosittain lähes 10 miljoonaa ihmistä kuolee nälkään ja aliravitsemukseen. Monet kehittyneet maat auttavat köyhiä kehitysmaita elintarvikeavun kautta torjumaan nälkää.
Aivot, mieli ja tietoisuus.
Ihmisen aivot ovat keskushermoston tärkein osa. Ihmisen aivojen arvellaan olevan tehokkaammat kuin minkään muun nykyisen tai edesmenneen lajin. Ihmiset ovat tiettävästi myös ainoa laji, jota voidaan kutsua tieteellisesti todella älykkääksi. Aivojen paino on vain noin 2 % koko ruumiinpainosta, mutta ne käyttävät 25 % ihmisen hengitysilman hapesta.
Ihmisaivojen oikeaa ja vasenta puoliskoa yhdistävä aivokurkiainen sisältää noin 100 miljoonaa hermosyytä.
Aikuisen miehen aivot painavat keskimäärin 1424 g, mutta paino alenee iän myötä 1395 grammaan. Naisen aivot painavat noin 1265 g.
Ihminen on yksi seitsemästä lajista, joka läpäisee peilitestin, tosin yleensä alle kaksivuotiaat ihmislapset eivät läpäise sitä. Testattavan pitää tunnistaa oma itsensä peilistä. Muut lajit, jotka läpäisevät testin, ovat simpanssi, norsu, bonobo, oranki, delfiini ja kyyhkynen. Yleensä muiden eläinlajien edustajat reagoivat omaan peilikuvaansa samalla tavalla kuin lajikumppaniinsa.
Yhteiskunta ja kulttuuri.
Ihmiset eroavat muista lajeista kehittyneen sosiaalisen kanssakäymisen ja kulttuurin ansiosta. Yhteiskunta muodostuu ihmisistä ja heidän muodostamistaan yhteisöistä, jotka ovat keskenään tiiviissä vuorovaikutuksessa tietyllä maantieteellisellä alueella. Kaikki yhteiskunnat yhdessä muodostavat koko ihmiskunnan.
Kulttuuri tarkoittaa tietylle ihmisryhmälle ominaista käytöstä, tapoja ja historiaa. Kulttuuri on kaikkea ihmisen toimintaa. Ihmisillä on monia arvoja, normeja ja perinteitä, ja ne yhdistävät tiettyjä ryhmiä.
Evoluutiossa ihmisen keinoja selvitä muita lajeja paremmin on ollut keskeisesti älykkyys, ihmisen aivot. Muita vastaavia keinoja, osin aivoihin perustuen, ovat olleet esimerkiksi
Ihmiset pitävät itseään hyvinä tilanteiden arvioinnissa, yleiskäsityksen muodostamisessa, asiayhteyksien tajuamisessa, mallien tunnistamisessa ja vaistojen käytössä. Toisaalta ihmiselle tuottavat vaikeuksia käsitellä asioita rinnakkain, muistaa yksityiskohtia, suorittaa rutiinitehtäviä, luopua vääristä päätelmistä ja hallita stressiä. Kuitenkin kaikkien näiden ominaisuuksien suhteen yksilöllinen vaihtelu on varsin suurta: joillekin ihmisille esimerkiksi suorittava rutiininomainen työ sopii hyvin ja monien ihmisten paineensietokyky on kehittynyt erittäin vahvaksi.
Kieli.
Ihmiset eroavat muista lajeista kielellisillä kyvyillään, joiden ansiosta he voivat jakaa keskenään ideoita, suunnitella tulevaisuutta ja siirtää hankittua tietoa jälkipolville.
Kieli on järjestelmä, jossa ihminen ilmaisee ajatuksensa kielellisillä merkeillä, abstraktioilla. Näitä merkkejä nimitetään kielellisiksi ilmauksiksi. Puhutuissa kielissä kuuluvia merkkejä tuotetaan puhe-elimillä. Kirjoitetussa kielessä kielelliset ilmaukset on tehty silmin nähtäviksi eli luettaviksi. Viitotuissa kielissä kielelliset ilmaukset ovat visuaalisia, eivät kuuluvia. Kieliä tutkii kielitiede. Ihmisillä on tällä hetkellä käytössä eri kieliä noin 6 000, ja lukemattomat kielet ovat hävinneet aikojen saatossa. Ihmiskunnan kielellinen monimuotoisuus on kuitenkin vähentymässä ja kieliä kuolee yhä kasvavalla nopeudella, johtuen suurelta osin globalisaatiosta. Valtaosan kielistä pelätään kuolevan tämän vuosisadan aikana.
Kirjoitustaidon ihmiset kehittivät noin 5 000 vuotta sitten. Se oli tehokas tapa säilöä tietoa muistiin jälkipolville, ja sillä oli huomattava merkitys ihmisten kulttuurievoluutiossa.
Taiteet.
Kuvataidetta on esiintynyt ihmiskunnassa aina esihistoriallisesta ajasta lähtien. Se on erikoinen ilmaisun, viestinnän, kannanoton ja mielihyvän tuottamisen muoto, eikä vastaavaa muilla lajeilla esiinny.
Musiikki on ihmisen kulttuurille ominainen ääneen perustuva taiteen ja viestinnän muoto. Sen synnyn arvellaan liittyneen puheen kehittymiseen, ja siihen ovat saattaneet vaikuttaa luonnon äänien – kuten lintujen – matkiminen, työliikkeiden rytmi ja ihmisen leikkisä ja seurallinen perusolemus. Nykyisin musiikki on yksi levinneimmistä viihteen muodoista ihmiskunnan keskuudessa.
Kirjallista perinnettä edeltää ihmiskunnan suullisen kerronnan, tarinoiden, kaskujen ja tarujen pitkä perinne. Kirjallista taidetta edustaa runot, draama sekä proosa.
Motivaatio ja tunteet.
Motivaation käsitettä on käytetty kuvaamaan sitä 1) mikä aktivoi organismin ("aktivaatio") 2) mikä saa organismin valitsemaan juuri tietyn vasteen tai käyttäytymisen ("valinta/selektio ja ohjaaminen") ja 3) miksi organismi vastaa samaan ärsykkeeseen välillä eri tavoilla ("valmius vasteeseen"). Yksinkertaisesti motivaatioteorian tulisi vastata kysymykseen ”miksi käyttäydymme siten kuin käyttäydymme”. Motivaatioteorioiden jaoksi on ehdotettu niin sanottua push-pull-dikotomiaa: toisissa teorioissa oletetaan jokin ”työntävä”, organismin sisäinen motivaatiovoima (perinteisesti tension/sisäisen jännitteen vähentäminen, tension reduction), toisissa taas jokin ”vetävä”, organismin ulkopuolella oleva motivaatiovoima (perinteisesti palkkiot/rangaistukset). Hedonistisia motivaatioteorioita yhdistää korostus organismin pyrkimisestä nautinnon tavoitteluun ja ahdistuksen/kivun välttämiseen. Tärkeitä motivaatiokäsitteitä ovat muun muassa vietti, tarve, tavoite, attribuutio ja flow.
Tunne on kokonaisuus kompleksisen järjestelmän, kuten ihmisen, koordinoimiseksi tiettyyn perustilanteeseen. Esimerkiksi pelon tunne herkistää aisteja, keskittää huomiota, pienentää pintaverenkiertoa (pienemmät vauriot taistelutilanteessa), nostaa sydämen lyöntitiheyttä, erittää vereen adrenaliinia jne. Vaikka ihmiset tietävätkin tunteista nykyään paljon, ovat ne edelleenkin tieteellinen mysteeri. Näitä asioita tutkii erityisesti psykologia.
Rakkaus ja seksuaalisuus.
Rakkaus on yksi ihmisen voimakkaimmista tunteista. Se voi kohdistua toiseen ihmiseen, aatteeseen, uskontoon, taiteeseen, luontoon tai johonkin muuhun asiaan. Kahden aikuisen välisessä rakkaudessa keskeistä on seksuaalisuus, kun taas vanhempien jälkeläisiään kohtaan tuntemassa rakkaudessa biologinen huoltamisvaisto.
Seksuaalisuus on useimmilla eläinlajeilla, kuten myös ihmisellä, esiintyvä ilmiö. Samaan tapaan, kuin ravinnon kulutus tuottaa eläimille mielihyvää, myös seksuaalisuuden harjoittamiseen liittyy mielihyvän saamista. Tämän mielihyvän tarkoitus on taata, että yksilöt jatkavat sukuaan. Ihmisten seksuaalisuus on monimutkaisinta kaikista eläimistä, eikä ihmisten välinen seksuaalinen kanssakäyminen useimmiten liity suoraan lisääntymiseen. Ihmiset jaetaan nykyään seksuaalisten halujensa kohteen perusteella a-, hetero-, homo- ja biseksuaaleihin, joista heteroseksuaalisuutta pidetään yleisimpänä seksuaalisena suuntautumisena. Suuntautumisten välinen rajanveto on kuitenkin usein vaikeaa ellei mahdotonta, ja eräät seksologit uskovatkin ihmisten olevan monien muiden eläinlajien tavoin luonnostaan biseksuaaleja.
Uskonto.
Uskonto tarkoittaa ihmisen uskoa jumaliin tai muuhun yli-inhimilliseen mahtiin, hänen turvautumistaan siihen sekä siihen liittyvää pyhyyden kokemusta. Nämä ovat uskonnossa usein muotoutuneet oppijärjestelmäksi ja ilmenevät erilaisina yhteisöllisinä tapoina ja palvontamenoina. Yleensä uskonnot pitävät sisällään myös moraalisia arvoja ja/tai sääntöjä, joiden mukaan ihmisten oletetaan elävän. Uskonnon määritelmiä on lukuisia eikä niistä vallitse yksimielisyyttä. On ajateltu muun muassa, että ihminen on kehittänyt erilaisia uskonnonmuotoja tietämättömyyden pelossa.
Yhden näkemyksen mukaan uskonnon keskeinen merkitys ihmiselle on vastata olemassaoloon liittyviin, eksistentiaalisiin kysymyksiin, esimerkiksi ”mitä tapahtuu kuoleman jälkeen”, ”mitä merkitystä elämällä on” jne.
Filosofia.
Filosofia on noin 600–400 eaa. välisenä aikana antiikin Kreikassa syntynyt ajatteluperinne ja oppiala, joka pyrkii tutkimaan todellisuuden perimmäistä olemusta, tiedon yleisiä ehtoja, kauneuden ja arvojen olemassaoloa, hyvän yhteiskunnan ehtoja, ihmisenä olemisen luonnetta sekä näihin kytkeytyviä yleisiä teemoja.
Tiede ja tekniikka.
Tiede viittaa systemaattiseen tiedonhankintajärjestelmään, jolla ihmiset pyrkivät ymmärtämään todellisuutta yhä tarkemmin. Tiede perustuu teorioihin, joiden perusteella luodaan ennustuksia ja joita sitten testataan kokeilla. Moderni tiede syntyi Euroopassa uudella ajalla. Tieteen tekemät ennustukset usein hyödyttävät yhteiskuntaa tai yksilöitä, jotka käyttävät niitä. Tiede ja erityisesti teknologian kehitys ovat olleet yksi keskeisimmistä ihmisten kulttuuria ohjaavista tekijöistä.
Varhaisimmat tekniikan alkumerkit ovat hyvin vanhoja, jopa 3,4 miljoonaa vuotta. Tekniikan ollessa näin vanhaa on ilmeistä, että tekniikka ei ole vaikuttanut vain ihmisen kulttuuriin vaan myös ihmisen evoluutioon, minkä seurauksena ihminen ilman tekniikkaa on luonnossa varsin avuton eläin. Samanaikaisesti nyky-ihmisen ilmaantuessa 200 000 vuotta sitten on varhaisesta kivikaudesta löytöjen perusteella siirrytty keskiseen kivikauteen, jolle on tyypillistä hienostuneemmin tehdyt kivityökalut ja nuolen kärjet. Myös vaatetuksen käyttö on noihin aikoihin ollut niin laajaa, että ihmisen loisesta, täistä, kehittyi vain ihmisen vaatteissa elävä alalaji, vaatetäi.
Valtio ja politiikka.
Valtio on nykyisin keskeinen ihmisten organisoitumisen muoto. Sitä edelsi esimerkiksi klaani, heimo tai päällikkökunta.
Nykyisin ihmisten toiminta muuttuu poliittiseksi silloin kun on tehtävä ratkaisuja kahden tai useamman vaihtoehdon välillä. Sovinnaisen käsityksen mukaan politiikka tarkoittaa ihmisyhteisön päätöksentekoa ja muuta siihen liittyvää toimintaa. Laajimman määrittelyn mukaan politiikka on toimimista jonkin asian puolesta jotain toista asiaa vastaan.
Väkivalta.
Sodat ja vainot ovat näyttävimpiä esimerkkejä väkivallasta, mutta suurin osa väkivallasta tapahtuu pienemmässä mittakaavassa, ja jää siksi vähemmälle huomiolle
Ihmisille kuten muillekin kädellisille ja nisäkkäille on luonteenomaista ryhmien väliset aggressiot, jotka useimmiten rajoittuvat uhkailuun. Väkivaltaa esiintyy runsaasti niin ihmisyksilöiden kuin yhteisöjenkin välillä. Ihmisryhmään kohdistuvaa väkivaltaa kutsutaan esimerkiksi vainoksi. Sota on kahden ihmisyhteisön väkivaltainen yhteenotto. Vaikka yhteisö ei olisi osallisena missään sodassa tai vainossa, sen yksilöt voivat kuitenkin kohdata väkivaltaa toistensa taholta. Yhteiskunnat pyrkivät rajoittamaan väkivaltaa tai monopolisoimaan sen vain tietyille tahoille. Monissa kulttuureissa väkivaltaa sekä ihannoidaan että paheksutaan. Väkivalta voi olla myös henkistä.
Väkivalta on ihmisille useimmiten vallankäyttöä, sillä pyritään alistamaan toinen tai saavuttamaan jokin tavoite.
Sota.
Arkeologisten löytöjen ja kulttuuriantropologisen vertailun perusteella on päätelty, että ihmiset ovat käyneet heimojen tai klaanien välisiä sotia noin 10 000–12 000 vuoden ajan. Tämä tekee sodasta varsin nuoren ilmiön ihmisen biologisessa ja kulttuurisessa evoluutiossa. Viime vuosituhansien aikana sotiminen on kuitenkin ollut yleistä monien kulttuurien keskuudessa. Ihmiskunnan historian tuhoisin sota on ollut toinen maailmansota, jonka seurauksena kuoli yli 50 miljoonaa ihmistä.
Kaupankäynti.
Ihmisillä kaupankäynti tarkoittaa tavaran tai palvelun vaihdantaa, jossa vaihdannan tapahtumaan ei liity tiiviin henkilökohtaisen suhteen solmimista. Alun perin ihmiset vaihtoivat tavaroita toisiin tavaroihin, mutta kyse oli usein pikemminkin sosiaalisia suhteita vahvistavien lahjojen vaihdosta kuin kaupankäynnistä. Rahan keksiminen tehosti kaupankäyntiä. Kun vaihdannassa käytetään rahaa, voidaan erottaa ostaminen ja myyminen erillisinä tapahtumina. Toisten eläinten ei tiedetä käyvän kovinkaan merkittävää kauppaa.
Suhde ympäristöön.
Fossiilisten polttoaineiden käyttö ja niiden korvaaminen on keskeisessä asemassa sekä hyvinvoinnin kehittymisessä että kestävän kehittymisen turvaamisessa.
Monet metsästäjä-keräilijäkansat ja varhaiset maanviljelijätkin elivät melko lailla ympäristönsä kantokyvyn sisällä. Poikkeuksiakin on. Ihmistoiminnalle erityisen herkissä ekosysteemeissä esimerkiksi monet suuret riistaeläimet tapettiin sukupuuttoon. Paikallisesti melko varhaiskantaisetkin yhteiskunnat hävittivät jopa kokonaisia ekosysteemejä, kuten Pääsiäissaarilla.
Erityisesti teollisen vallankumouksen myötä tilanne muuttui ratkaisevasti. Ihminen on viime vuosisatoina levittäytynyt yhä laajemmalle ja ottanut käyttöönsä yhä enemmän luonnonvaroja, sekä uusiutuvia että uusiutumattomia. Yhä enemmän maa-aluetta on otettu ihmisten aktiiviseen käyttöön ja viety se näin pois muulta luonnolta. Maata on sekä rakennettu että muutettu viljelykäyttöön. Monia uusiutuvia luonnonvaroja on alettu hyödyntää yli niiden uusiutumiskapasiteetin, minkä myötä niiden uusiutumisvauhti ja -kyky on heikentynyt. Jotkut uusiutuvat luonnonvarat, kuten monet eliölajit, on käytetty kokonaan loppuun siten, että ne ovat tuhoutuneet kokonaan. Teollisen vallankumouksen keskeinen osa on ollut uusiutumattomien ei-kierrättettävien luonnonvarojen käyttöönotto. Näitä ovat etupäässä fossiiliset polttoaineet ja fissiokelpoinen uraani eli toistaiseksi keskeisimmät energialähteet. Myös kierrätyskelpoisten uusiutumattomien luonnovarojen käyttö on lisääntynyt huomattavasti. Neitseellisen varojen ehtyessä ja niiden hyödyntämisen vaikeutuessa on alettu kierrättää.
Mm. sairaanhoidossa ja ravitsemuksessa saavutetun edistyksen myötä ihmisen väestönkasvu kiihtyi selvästi 1900-luvulla, jolloin sitä myös alettiin pitää vakavana ongelmana. Kuolleisuus pieneni mutta syntyvyyden lasku seurasi vasta viiveellä perässä. Väestönkasvu on jo hidastunut ensimmäisenä teollistuneissa maissa ja näin oletetaan käyvän myös vasta teollistumassa olevissa maissa. 2000-luvun alussa valtaosa ihmisistä elää esiteollisessa kurjuudessa ja köyhyydessä, sekä useat myös nälässä tai kunnollisten elintarvikkeiden ja veden puutteessa. Esimerkiksi WWF:n ekologinen jalanjälki -mittarin mukaan ihmiskunnan luonnonvarojen kulutus ylitti Maan biokapasiteetin 25 prosentilla vuonna 2003.


Internet.
Internetin käyttäjämääriä eri maissa (2007).
Internet on maailmanlaajuinen tietoverkko, joka yhdistää paikallisia tietoverkkoja toisiinsa. Internet ei siis ole yksi lukuisista tietoverkoista, vaan nimitys tarkoittaa kaikkien yhteen liitettyjen tietoverkkojen kokonaisuutta. Internet on avoinna kaikille, jotka haluavat liittyä siihen noudattamalla sen teknisiä viestintäsääntöjä (protokollia).
Nimitys.
Nimitys on syntynyt ranskalaisesta CYCLADES pakettikytkentätietokoneverkosta kun he asettivat kommunikaationsa muihin tietokoneverkkoihin ja näin ollen syntyi termi "inter-net", joka koostuu kahdesta englanninkielisestä sanasta "inter" ja "net", jotka suoraan suomennettuna olisi "verkkojen välinen", jota käytetään, kun tietoverkkoja yhdistetään toisiinsa.
Internetin kehitys.
Internetiin kytkeytyneiden tietokoneiden (internet host) määrän kehitys vuoteen 2005.
Internetin perustaa luotiin 1960-luvulla Yhdysvalloissa, puolustusministeriön käynnistäessä rahoituksen ARPAnet-tietoverkon (Advanced Research Projects Agency) rakentamiseen vastauksena Neuvostoliiton onnistuneelle Sputnik-satelliitin laukaisulle. Projektin tarkoituksena oli luoda hajautettu, ydiniskun kestävä viestintäjärjestelmä. Mikäli tietoverkko olisi ollut keskusjohtoinen, se olisi lamaantunut keskuksen tuhoutuessa. Tutkijayhteisön toimesta yhtenä Internetin kehityksen kannalta keskeisenä ratkaisuna kehitettiin solmutietokoneisiin perustuva pakettivälitteinen tietoverkko, jossa kaikki solmut olivat keskenään tasavertaisia eikä minkään tahon tarvinnut ylläpitää paljon voimavaroja vaativaa keskustietokonetta. Jokainen solmu vastaanotti ja välitti viestejä itsenäisesti. Viestit purettiin pienemmiksi paketeiksi, jotka koottiin kokonaisiksi viesteiksi vasta kun ne olisivat perillä. Pakettien kulkureitillä ei ollut merkitystä. Ne vain siirtyivät solmulta toiselle kunnes saavuttivat päämääränsä. Vaikka suuri osa solmuista menisi epäkuntoon, paketit pääsisivät kuitenkin perille jotain toista kautta.
ARPAnet-tietoverkon ensimmäisiä käyttäjiä olivat puolustusvoimien ohella yliopistot ja tutkimuslaitokset. 1970- ja 1980-luvuilla ARPAnetin lisäksi perustettiin lukuisia muita tietoverkkoja ja puolustusvoimien tietoverkko erkani ARPAnet-tietoverkosta omaksi MilNet-tietoverkoksi. ARPAnetin levitessä laajemmin akateemiseen käyttöön siitä alettiin ensimmäisen kerran käyttää nimitystä ”Internet”, jolla tarkoitettiin yhteen liitettyjen tietoverkkojen kokonaisuutta. Yritykset liittyivät mukaan myöhemmin, ja niitä kiinnostivat erityisesti sähköposti- ja tiedostonsiirtopalvelut. 1990-luvulla Internet kaupallistettiin ja siirrettiin suurten operaattoreiden hoidettavaksi. Sen jälkeen se alkoi levitä myös valtaväestön käyttöön. Nopeat tiedonsiirtoyhteydet, helppokäyttöiset graafiset käyttöliittymät ja uudet palvelut alkoivat houkutella yksityisiä käyttäjiä kokeilemaan Internetin tarjoamia mahdollisuuksia.
Suomessa Internetin räjähdysmäinen leviäminen alkoi 1993, kun EUnet Finland aloitti Internet-yhteyksien tarjoamisen yrityksille ja kotitalouksille. Puhelinverkkoa käyttävä modeemiliikenne siirtyi muutamassa vuodesta BBS-purkeista Internet-palveluihin.
Teknologiat.
IP perustuu ajatukselle, että tietoliikenne koko verkon laajuudelta tapahtuu käyttäen samanlaisia tietosähkeitä, IP-paketteja. Lähettäjän ja vastaanottajan välille muodostettavat yhteydet vaikuttavat vain päätelaitteisiin, samoin pakettien sisällön tulkinta tapahtuu pelkästään päätelaitteissa. Itse tietoliikenneverkko siirtää vain yhdenlaisia paketteja. Jokaisen paketin käyttämä reitti voi olla erilainen. Pakettiverkko ei tiedä eikä välitä siitä, sisältääkö paketti palan puhetta, sähköpostia vai multimediadokumenttia.
Internet-teknologioiden kehittäminen tapahtuu pääosin IETF-organisaation (Internet Engineering Task Force) eri työryhmissä, jotka toimivat avoimuuden ja läpinäkyvyyden periaatteiden mukaisesti. Kaikki Internet-standardit ja käytännöt julkaistaan RFC-asiakirjoina (Request for Comments).
Internetin käyttötarkoitukset.
Internetin käyttö keskusteluihin on ollut suosittua alusta lähtien. Vanhimpia tapoja ovat sähköposti, uutisryhmät sekä sähköpostitse käytettävät postituslistat. WWW-sivujen myötä yleistyivät chatit ja keskustelualueet, osittain IRC:n ja uutisryhmien korvaajiksi. Nykyään Internetiä käytetään myös pikaviestintään, Internet-puheluihin ja videoneuvotteluyhteyksiin.
Tiedonhaun kannalta Internetin yleistyminen on merkinnyt vallankumousta. Ennen tieto täytyi kerätä työläästi useilta eri tahoilta, esimerkiksi arkistoista, erillisistä tietokannoista tai erikoiskirjastoista. Nyt hakukoneet tarjoavat nopean ja helpon pääsyn maailman suurimpaan tietokantaan. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että suuri osa tietoa on yhä tietoverkkojen ulottumattomissa.
Internetiä käytetään myös tiedostojen jakamiseen, ennen yleisesti anonyymi-FTP:n välityksellä. Nykyään tiedostojenjako tapahtuu yleensä WWW:n ja vertaisverkkojen välityksellä. Jaossa on esimerkiksi erilaisia kirjoituksia, musiikkia, ohjelmistoja ja elokuvia. Kuka tahansa voi ladata tiedostoja itselleen tai antaa tiedostoja muiden ladattavaksi. Suuri osa vertaisverkoissa liikkuvasta materiaalista on jaossa laittomasti, mutta niitä käytetään myös yleisesti vapaasti jaossa olevan materiaalin jakoon. Tiedostojen jakamiseen liittyvä liikenne muodostaa valtaosan koko internet-liikenteestä.
Internet on vaikuttanut merkittävästi myös kaupankäynnin sähköistymiseen, erityisesti kuluttajakaupan osalta. Tällöin usein käytettyjä termejä ovat mm. nettikauppa ja verkkokauppa. Internetiin on syntynyt lukemattomia globaaleja kauppapaikkoja, joista suurimmat kuten Amazon ja eBay dominoivat massatuotteiden myyntiä. Toisaalta myös pienet erikoisalueet, jotka tuskin muuten edes voisivat tarjota tuotteitaan, ovat voineet löytää asiakkaita Internetin välityksellä. Tällaisesta käy esimerkiksi vaikkapa harvinaisten itämaisten taistelulajien välineiden kauppa.
Internet muuttaa maailmaa.
Internet ei ole vain tekninen tietorakenne. Ihmiskunnan historiassa tiedonvälityksen suuret
mullistukset ovat johtaneet syvällisiin yhteiskunnallisiin ja jopa ihmisrotua koskeviin muutoksiin. Kieli synnytti abstraktin ajattelun, tieteet, taiteet ja teknologian. Kirjoitustaito oli välttämätön edellytys valtioiden synnylle. Kirjapainotaito aloitti omalta osaltaan nykytieteen voittokulun ja lännen teknologisen ylivoiman. Tietokoneet, tietokoneverkot ja Internet ovat joidenkin mukaan edellisiin tiedonvälityksen vallankumouksiin verrattava muutos.
Kuten kirjoitustaito tai symbolien tallentaminen (vertaa inkojen solmukirjoitus), oli välttämätön valtion, kompleksisen uudentasoisen erikoistumiseen perustuvan suuren organisaation synnylle ja hallinnalle, globaali automaattinen tietojen käsittely ja välittäminen on välttämätön globaalille hallinnalle. Globaali tietotekniikka ja globaalit tietokoneverkot ennakoivat siis tässä mielessä globaalia tasoa ja sen hallintaa.
Internetin vaikutus on vaikeasti ennustettava, mutta joka tapauksessa merkittävä. Se luo globaaliin yhteisöön aivan uusia sovellutuksia. Internet on jo välttämätön monella alalla: esimerkiksi vuonna 2004 Internet ohitti Suomessa sanomalehdet asunnon ostajien tiedonlähteenä. Alkuvuodesta 2005 Helsingin Sanomat kirjoitti, että opettajien käyttämästä digitaalisesta aineistosta lähes 90 prosenttia tulee Internetistä. Wikipedia on yksi esimerkki Internetin mahdollisuuksista.
Internet uuden tiedon muokkaajana.
Uusi tieto syntyy, kun tarkasteltavalla alalla vanha tieto saavuttaa tietyn uuden tiedon saavuttamisen edellyttävän tason, määrän. Uusi tieto syntyy siis vanhasta tiedosta. Mitä enemmän vanha tieto kommunikoi vanhan tiedon kanssa sitä enemmän uutta tietoa syntyy. Uuden tiedon syntymisnopeus riippuu siis käytettävissä olevista tiedon levittämisvälineistä ja tiedon käsittelijöiden määrästä.
Ihminen oppii kirjoittamaan todennäköisesti riippumatta siitä minkä ikäinen on. Kirjapainotaito mahdollisti saman asia paljon laajemmin ja halvemmalla.
Internet mahdollistaa vanhan tiedon kommunikoida vanhan tiedon kanssa aivan uudella reaaliaikaisuuden, levinneisyyden ja halpuuden tasolla. Internet luo siis uutta tietoa tehokkaammin kuin edelliset tiedon levittämisen tavat.
Kirjan tekemiseen menee suuruusluokkana vuosi. Vasta sen jälkeen tieto on muiden kommentoitavissa laajemmin. Internetissä tieto on periaatteessa heti kommentoitavissa ja laajasti käytännössä hakukoneiden uuden indeksointikierroksen jälkeen. Vertaa jälleen Wikipedia.
Toiseksi tietokonetekniikka mahdollistaa tiedon käsittelijöiden laajentamisen radikaalisti. Ihmisen rinnalle on tullut tiedon alimpien tasojen käsittelijäksi kasvavassa määrin tietokonetekniikka. Yksinkertainen esimerkki on hakukoneet. Jos saman tiedon joutuisi etsimään kirjasta tai kirjastoista, etsimisen tehokkuus laskisi oleellisesti. Tämä tarkoittaa, että uuden tiedon tekemisen hinta kasvaisi merkittävästi.
Internet ja tietoyhteiskunta.
Internet on epäilemättä ollut tärkein niistä modernin tietotekniikan ilmiöistä, jotka ovat olleet ja ovat edelleenkin tietoyhteiskunnan tekninen perusta ja ajuri. Sen olennainen merkitys on erilaisen verkottuneen toiminnan transaktiokustannusten laskeminen lähes olemattomiin aiempaan verrattuna. Tätä kautta se on omalta osaltaan tehnyt mahdolliseksi yritysverkostojen toiminnan ja sitä kautta raivannut esteitä yritysten ei-ydintoimintojen ulkoistamiselta ja uudelleenjärjestämiseltä. Internet on siten yksi globalisaation ajureista. Toisaalta Internet tekee ainakin periaatteessa myös mahdolliseksi kehittää ja suunnata yhä laajemman kirjon eri tarpeisiin suunnattuja digitaalisia palveluja kuluttajille ja kansalaisille.
Internetin ongelmat.
Internetin romahtamista on välillä ennustettu erittäin vakavien tietoturvaongelmien vuoksi (esimerkiksi roskaposti, virukset, haitta- ja vakoiluohjelmat sekä käytössä olevien ohjelmistojen tietoturvapuutteet). 1990-luvulla jotkut ajattelivat internetin kaatuvan liiallisesta roskasta ja mainostamisesta. Yksi parannushanke on yhdysvaltalainen Internet2. Toisaalta on esitetty, että Internetin korvaaminen olisi niin työlästä, että todennäköisempää on yritysten välisten ja suljettujen palvelujen käytön sekä tietosuojausmenetelmien ja kryptauksen käytön kasvaminen.
Kaatumisen ehkäisemiseksi Internetin juuripalvelimet on pyritty jakamaan eri puolille maailmaa yhteensä 22 eri paikkaan. Tietoturva-asiantuntija Mikko Hyppösen mukaan teoriassa pommi-iskut näihin paikkoihin voisivat kaataa Internetin. Hänen mielestään moiselle terrori-iskulle olisi hankala löytää motiivia, sillä harva hyötyisi Internetin kaatamisesta.
Monet vanhemmat ovat hyvin huolissaan lasten ja nuorten internetinkäytöstä. Internetin keskustelualue on erittäin yleinen käsite ja tuottaa vanhemmille päänvaivaa, koska välttämättä ei tiedä, kenen kanssa todella keskustelee netin välityksellä. Internetin käyttöön voi syntyä sosiaalinen riippuvuus, jossa reaalimaailman aktiviteetit ja todelliset ihmissuhteet korvautuvat virtuaalisilla.
Internet-sanan kirjoittamisesta suomen kielessä.
Maailmassa on yksi yhteinen tietoverkko, Internet tai internet. Nimi kirjoitettiin aiemmin isolla alkukirjaimella erisnimisäännön mukaisesti. Suomen kielen lautakunta päätyi kuitenkin kokouksessaan 12. maaliskuuta 2007 siihen, että molemmat vaihtoehdot ovat suomen kielessä hyväksyttäviä. Puhekielessä internetiä kutsutaan nimellä "netti".
Kahden kirjoitustavan välillä voi nähdä merkityseron: Kun Internet kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, korostuu sen merkitys maailmanlaajuisen tietoverkon nimenä. Pienen alkukirjaimen kera se käsitetään pikemminkin viestintävälineeksi kuten televisio, radio tai puhelinverkko. Jälkimmäiseen katsantokantaan vetoaa myös Helsingin Sanomat, joka on tehnyt päätöksen kirjoittaa sanan pienellä alkukirjaimella.
Varsinaiselta merkitykseltään "internet" sanana tarkoittaa verkkojen välistä tiedonsiirtoa erityyppisten aliverkkojen välillä tai erityyppisistä aliverkoista koottua verkkoa. Sanassa internet-protokolla (IP) "internet" kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, koska IP on yleinen "verkkojen välinen" protokolla, jota Internetin ohella voidaan käyttää (ja käytetään) muissakin verkoissa.


IRC.
IRC (, puhekielessä "irkki") on eräs Internetin pikaviestintäpalvelu ("instant messenger"), joka mahdollistaa reaaliaikaisen keskustelun Internet-käyttäjien välillä. IRC:n keskustelut käydään kirjoittamalla tekstiä ja lukemalla näytöltä muiden kirjoittamia viestejä. IRC:iin pääsee tarkoitusta varten tehdyllä asiakasohjelmalla tai joidenkin WWW-sivujen kautta.
Historiaa.
"Tolsun", Oulun yliopiston tietojenkäsittelyopin laitoksen (TOL) Sun-3-tietokone esillä yliopiston tiloissa
IRC:n kehitti Jarkko "Wiz" Oikarinen vuoden 1988 kesällä korvaamaan OuluBox BBS:n MUT ("MultiUser Talk") -ohjelman. IRC:n edeltäjä ja inspiraatio oli Bitnet Relay Chat -niminen ohjelma, joka mahdollisti reaaliaikaisen keskustelun kansainvälisten akateemisten verkkojen muodostamassa BITNET-verkossa. Ensimmäinen IRC-palvelin aloitti toimintansa Oulussa elokuussa 1988, osoitteenaan tolsun.oulu.fi.
Vuoden 1989 puolivälissä IRC-palvelimia oli maailmanlaajuisesti noin 40 kappaletta. Samana vuonna Michael Sandrof julkaisi tunnetun ircII-asiakasohjelman. Heinäkuussa 1990 IRC:tä käytti keskimäärin 12 käyttäjää 38 palvelimella.
IRC tuli kuuluisaksi, kun Neuvostoliiton vallankaappauksen yhteydessä käyttäjät kertoivat rautaesiripun takaisista tapahtumista. Kuwaitilaiset käyttivät sitä aikaisemmin samalla tavalla Saddam Husseinin hyökätessä maahan. Vuonna 1991 saavutettiin ensimmäisen kerran 300 yhtäaikaisen käyttäjän raja. Nykyään (huhtikuussa 2011) esimerkiksi IRCnet-verkolla on noin 65 000 käyttäjää, ja kanaviakin noin 37 000.
Sittemmin IRC:stä on tullut merkittävä kansainvälisen keskustelun media. IRC:n ympärille on Suomessa kehittynyt muutama WWW-palvelu, kuten IRC-Galleria. Lisäksi Internetiin on ilmaantunut IRC:n kaltaisia palveluita, chattejä.
Jarkko Oikarinen sai vuonna 1997 Dvorak-palkinnon ("John C. Dvorak Telecommunications Excellence Award") IRC:n kehittämisestä. Lisäksi IRC on palkittu Millennium-sovelluspalkinnolla vuonna 2005.
Käyttötapoja == .
IRC:n yleisin käyttö on todennäköisesti lähinnä yksityisten henkilöiden välistä keskustelua. IRC:ssä on lähes rajaton määrä kanavia eri aiheista monilla eri kielillä. IRC:ssä on keskustelua vuorokaudenaikaan katsomatta lähes aina. Suosittuja kanavia ovat esimerkiksi harrastus-, paikkakunta- ja opiskelukanavat. Osa IRC:n viehätyksestä perustunee kasvottomuuteen: halutessaan voi olla nimetön ja vaikkapa käyttää aina erilaista nimimerkkiä. Keskustelijan nimeä, ulkonäköä ja asuinpaikkaa ei tiedä kukaan – ellei sitä itse halua kertoa. Monille kanaville muodostuu sisäpiiri, joka tapaa toisiaan säännöllisesti myös kasvotusten. IRC:stä löytää melko varmasti samanhenkistä seuraa, kunhan muistaa normaalit käytöstavat, terveen järjen ja netiketin.
Toiminta.
Kaavio IRC-verkon toiminnasta. Vihreät neliöt kuvaavat normaaleja asiakasohjelmia, siniset IRC-botteja ja oranssit bouncer-ohjelmia
IRC on avoin IP:n päällä toimiva protokolla. Käyttäjä käyttää IRC:tä ottamalla yhteyden IRC-palvelimeen asiakasohjelmalla. IRC:stä on useita palvelin- ja asiakasohjelmatoteutuksia. IRC-palvelimet muodostavat keskenään IRC-verkkoja. Suosituimmat IRC-verkot ovat QuakeNet, EFnet (Eris Free Network), IRCnet sekä Undernet, joista IRCnet ja EFnet vastaavat parhaiten alkuperäistä vuonna 1988 aloitettua IRC-verkkoa. Useimmat IRC-verkot ovat julkisia, eli verkkoon voi liittyä keskustelemaan kuka tahansa. IRC:n käyttäjä saa viestejä ainoastaan olleessaan kytkeytyneenä palvelimeen; jos käyttäjä ei ole verkossa, hänelle lähetetyt viestit jäävät saapumatta. Pysyvä IRC:ssä paikallaolo vaatii koko ajan päällä olevan asiakasohjelman pysyvästi verkossa olevalla koneella. Tämä voi tapahtua Unix-koneessa ajettavalla tekstipohjaisella IRC-ohjelmalla, jolloin puhutaan "shell-tunnuksesta" tai samankaltaisella ns. bouncer-ohjelmalla, joka toimii välityspalvelimena ja kerää viestejä käyttäjän poissaolon aikana.
IRC:n peruskäsitteisiin kuuluvat nimimerkki ("nickname") ja kanava.
Nimimerkit ja käyttäjätunnukset.
Jokaisella käyttäjällä on oma IRC-nimimerkki ("nick") ja käyttäjätunnus ("username"). Kunkin käyttäjän täytyy valita itselleen nimimerkki, jolla muut käyttäjät tunnistavat hänet. Nimimerkki määritellään asiakasohjelman asetuksissa ennen ensimmäistä käyttökertaa. Nimimerkki näkyy muille IRC:n käyttäjille kunkin käyttäjän kirjoittamien tekstirivien alussa.
Alun perin käyttäjätunnuksen ("username") tarkoituksena oli näyttää se käyttäjätunnus, joka käyttäjällä on hänen käyttämässään laiteympäristössä. Useimmissa nykyisissä asiakasohjelmissa käyttäjätunnukseksi voi asettaa kuitenkin minkä tahansa haluamansa tekstin.
Teknisesti käyttäjä tunnistetaan "maskista", joka on muotoa nimimerkki!käyttäjätunnus@osoite, jossa osoite (hostname) on käyttäjän IP-osoite tai sitä vastaava DNS-nimi. identd-palvelu antaa käyttäjätunnuksen palvelimelle pyydettäessä. Palvelin lisää käyttäjätunnuksen eteen ~-merkin ja jotkut palvelimet "+" tai "-" -merkin merkiksi rajoitetusta yhteydestä, jos ne eivät saa vastausta identd-palvelimelta, tai mahdollisesti eväävät pääsyn kokonaan.
Tästä huolimatta IRC:ssä on kuitenkin mahdollista esiintyä myös jonain toisena käyttäjänä muiden välttämättä hoksaamatta käyttäjän todellista identiteettiä.
Kanavat.
Pääasiallisesti IRC:ssä keskustellaan monien kuulijoiden kanssa, joten peruskommunikointi IRC:ssä tapahtuu "kanavalla" (puhekielessä puhutaan myös "kannusta"). Kanavat ovat ns. "keskusteluhuoneita", jotka käsittelevät jotain kanavan jäsenten valitsemaa aihetta, esimerkiksi harrastusta tai paikkakuntaa. Kun käyttäjä liittyy kanavalle, hänen kirjoittamansa tekstit välitetään muille samalle kanavalle liittyneille käyttäjille.
Kullakin kanavalla on nimi. Kanavien nimet alkavat erikoismerkillä, joka on normaaleilla kanavilla "#". Joissain verkoissa on myös muita, harvemmin käytettyjä etuliitteitä, kuten "&", "+" ja "!". Kanavan nimi voi olla esimerkiksi #wikipedia.
Kanava syntyy automaattisesti, kun ensimmäinen keskustelija liittyy kanavalle. Vastavuoroisesti kanava lakkaa olemasta, kun viimeinen käyttäjä poistuu kanavalta. Käyttäjät voivat liittyä yhtä aikaa myös useille kanaville, joilla käydyt keskustelut eivät näy muille kanaville.
Kanavaoperaattorit.
Ensimmäinen IRC-kanavalle liittynyt keskustelija saa kanavaoperaattorin oikeudet sekä @-merkin nimimerkkinsä eteen. Kanavaoperaattorin oikeudet antavat kanavan perustajalle määräysvallan kanavalla käytävän keskustelun ja käytöksen suhteen. Näin keskustelut saadaan haluttaessa pysymään tietyn aiheen ympärillä. Kanavaoperaattori voi antaa edelleen muille kanavalla oleville kanavaoperaattorin oikeuden, tai poistaa oikeuden toiselta operaattorilta.
Kanavaoperaattorien määrä vaihtelee kanavakohtaisesti: joillain kanavilla ei ole yhtään operaattoria, kun taas joillain kanavilla kaikki kanavan kaikille käyttäjille on annettu operaattorin oikeudet. Koska kanavaoperaattorit ovat vallan määrältään tasa-arvoisia, yksi kanavaoperaattori voi teoriassa päättää koko kanavan asioista. Usein kanavayhteisöt ovat kuitenkin jonkinasteisia demokratioita – ainakin operaattorien kesken.
Kanavaoperaattorin oikeuden menettää poistuessaan kanavalta joko tarkoituksella tai verkko-ongelmien johdosta, tai sen voi menettää toisen operaattorin poistamana. Tämän vuoksi IRC-kanavilla nähdään silloin tällöin tilanne, jossa kenelläkään kanavalla olevalla ei ole operaattorin oikeuksia. Tällainen tilanne on ei-toivottava, koska kukaan ei voi muuttaa kanavalle mahdollisesti asetettuja kanavamoodeja. Tilannetta voidaan pyrkiä estämään käyttämällä IRC-botteja tai nykyaikaisempien palvelinohjelmiston tarjoamia toimintoja.
Tilat.
Sekä kanavilla että käyttäjillä voi olla eri tiloja ("mode"). Useissa IRC-palvelimissa on paljon dokumentoimattomia ja uusia moodeja. Tämä aiheuttaa päänvaivaa asiakasohjelmien tekijöille ja ennen kaikkea niihin skriptejä kirjoittaville.
Yksityisviestit.
/msg vastaanottajan_nick Sinun viestisi.
IRC-operaattorit.
IRC-palvelimen ylläpitäjä toimii "IRC-operaattorina" ja voi kutsua tähän tehtävään myös tekniikkaan hyvin perehtyneitä ja yhteistyökykyisiä IRC-käyttäjiä. IRC-operaattorit vastaavat verkon toiminnasta. Heidän tehtävänsä on hallinnoida ja valvoa ylläpitämänsä IRC-palvelimen toimintaa ja varmistaa IRC-verkon toimivuus. IRC-operaattorit voivat muun muassa yhdistää uusia palvelimia IRC-verkkoon tai katkaista yhteyksiä toisiin palvelimiin. He voivat myös katkaista käyttäjän yhteyden palvelimelle, mikäli hän käyttäytyy häiritsevästi tai haittaa palvelimen tai verkon toimintaa. Äärimmäisissä tapauksissa IRC-operaattori voi estää pysyvästi käyttäjän pääsyn palvelimelle tai jopa koko verkkoon.
IRC-operaattorit eivät yleensä puutu kanavanvaltauksiin; tämä tosin vaihtelee melko paljon verkoittain. Teknisistä syistä kanavien alkuperäisiä omistajuuksia on yleensä mahdotonta selvittää. Tämä aiheuttaa myös IRC-operaattoreille suuren työmäärän, sillä vallattuja tai ilman kanavaoperaattoreita olevia kanavia on usein todella paljon. Yleensä IRC-operaattorit puuttuvat kanavanvaltauksiin vain, jos se häiritsee verkon toimintaa, esimerkiksi kanavan valtaaminen palvelunestohyökkäystä apuna käyttäen.
Netsplit.
Netsplit, puhekielessä splitti, tapahtuu, kun kahden IRC-palvelimen välinen yhteys syystä tai toisesta katkeaa. Tällöin molemmat puolet näkevät vastakkaisen puolen poistuvan IRC:stä, ja syntyy ikään kuin kaksi erillistä IRC-verkkoa. Kun yhteys kahden IRC-palvelimen väliin palaa ennalleen, yhdistetään molemmat puolet taas samaan IRC-verkkoon ja käyttö jatkuu normaalisti.
IRC-palvelut.
Joihinkin verkkoihin on liitetty erityisiä palveluohjelmistoja (engl. services). Palveluiden yleisimmät käyttötarkoitukset ovat IRC-nimimerkin ja kanavien rekisteröinti. Näitä käyttäen sama henkilö voi saada yksinoikeuden nimimerkkiin ja säilyttää kanavaoperaattorin oikeutensa, vaikka yhteys palvelimeen katkeaa.
IRC-botit.
IRC-botit ovat IRC-verkkoon yhteydessä olevia tietokoneohjelmia, botteja, jotka voivat muun muassa ylläpitää kanavaa. Ne ovat oikeastaan robotteja, jotka automatisoivat kanavan ylläpidollisia toimenpiteitä. IRC-palvelimilla toimivia botteja kutsutaan palveluiksi. Yleensä IRC-botit ovat kuitenkin käyttäjien itsensä ylläpitämiä. Niitä käytetään lähinnä varmistamaan, että kanava pysyy alkuperäisten omistajien hallussa. Bottien tarkoitus on pysyä aina kanavalla ja antaa valituille henkilöille kanavaoperaattorin oikeudet heti kanavalle saapumisen jälkeen tai heidän syötettyään salasanan botille yksityisviestillä. IRC-botti voi myös potkaista ("kick") liian kauan hiljaa olleen irkkaajan kanavalta ("idlekick"). IRC-botti voi bannata huonosti käyttäytyvän keskustelijan kanavalta määräajaksi tai toistaiseksi.
Botissa voi olla käyttäjätietokanta, joten se voi muistaa rekisteröidyt käyttäjät ja esimerkiksi kertoa kyselijälle, milloin kysytty keskustelija on ollut viimeksi kanavalla. Käyttäjätietokannassa käyttäjillä voi olla erilaisia oikeustasoja.
IRC-botteihin saa myös lisätoimintoja, muun muassa televisio-ohjelmien näytön, erilaisia suojaus- ja hallintajärjestelmiä kanaville ja jopa tekoälykeskustelujärjestelmiä. Suosittuja bottiohjelmia ovat esimerkiksi Eggdrop, oer ja Energymech.
Verkot.
Nykyään maailmassa on useita satoja IRC-verkkoja. Ne pyörivät useilla eri IRC-palvelinohjelmilla ja niitä hallinnoivat lukuisat IRC-operaattorit. Palvelimen ja IRC-käyttäjän välinen protokolla on perusteissaan pysynyt samana, joten kaikkia IRC-verkkoja voi käyttää samalla ohjelmistolla.
IRC teknisesti.
IRC on tekstiprotokolla, mikä tarkoittaa sitä, että kaikki siirtyy selkokielisenä tekstinä verkon yli. Nykyisin moni IRC-verkko tukee myös SSL-protokollalla salattua yhteyttä.
Kaikki käytössä olevat asiakkaan ja palvelimen väliset protokollat periytyvät protokollasta, joka oli toteutettu IRC2-palvelimen versiossa irc2.8 ja dokumentoitu RFC 1459:ssä. RFC 1459:n jälkeen ei enää ole julkaistu yhteistä standardia. IRCnetin irc2.10-toteutuksen uudet ominaisuudet on julkaistu dokumenteissa RFC 2810, RFC 2811, RFC 2812 ja RFC 2813. Uudet RFC:t eivät ole Internet-standardeja eikä niillä ole vaikutusta muiden verkkojen palvelinohjelmistojen kehitykseen.
Toisaalta palvelin–palvelin-protokollia on paljon erilaisia, ja tästä syystä yleensä vain samaa ohjelmistoa käyttävät palvelimet voivat yhdistää toisiinsa. Suurin tällaisista eroista on jako TS (TimeStamp) ja CD/ND (Channel Delay, Nick Delay) -palvelimiin. Yksi syy alkuperäisen IRC-verkon jakautumiseen EFnetiksi ja IRCnetiksi oli kiista siitä, kumpi näistä järjestelmistä otetaan käyttöön.
IRCnet käyttää kanava- ja nimimerkkiviiveitä, kun taas EFnet käyttää aikakoodeja ongelmatilanteiden välttämiseksi ja ratkaisemiseksi.
Merkistö.
IRC-protokollassa ei ole määritelty merkistökoodausta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kukin asiakas päättää itse, mitä merkistöä käyttää. Perinteisesti suomalaisilla IRC-kanavilla käytetään Latin-1-merkistöä, mutta muitakin käytäntöjä esiintyy, kuten WIN-1252-merkistö tai eurolaajennettu Latin-9-merkistö. Osa suosii UTF-8-merkistöä, johon siirtymisestä perustettiin loppuvuodesta 2005 kampanja, joka kehottaa kaikkia siirtymään UTF-8:n käyttöön vuoden 2006 alettua. Siirtymän tarpeellisuus on toisaalta myös kyseenalaistettu. Monet asiakasohjelmat ovat kuitenkin jo jonkin aikaa tarjonneet mahdollisuutta automaattiseen kääntämiseen UTF-8:n ja vanhojen merkistöjen välillä ja myös mIRC, eräs käytetyimmistä asiakasohjelmista, sai tuen tälle alkuvuodesta 2006. Tämä helpottaa UTF-8-merkistön käyttöä.
Vastaavasti esimerkiksi puolalaisilla IRC-kanavilla käytetään yleensä ISO 8859-2-merkistöä ja japanilaisilla IRC-kanavilla ISO 2022-JP- tai Shift-JIS-merkistöä.


Internet Explorer.
Windows Internet Explorer (aiemmin Microsoft Internet Explorer, lyhenteenä IE) on www-selain, joka toimitetaan Microsoftin Windows-käyttöjärjestelmän mukana. IE:stä on julkaistu versioita myös muille alustoille, kuten Macintoshille, HP-UXille ja Solarikselle. Muita kuin Windows-versiota ei enää kehitetä.
Selain on toteutettu COM-komponentteina, joiden toiminnallisuuden avulla useat ulkopuoliset ohjelmat näyttävät webbisivuja tai lataavat tiedostoja verkosta. Näin ne käyttävät IE:n välimuistia ja välityspalvelinasetuksia.
Historia.
Internet Explorerin ensimmäinen versio 1.0 julkaistiin Microsoft Plus! -paketissa vuonna 1995. Microsoft osti selainteknologiansa Spyglass Inc. -yhtiöltä, jonka oma selain, Spyglass Mosaic, perustui teknisesti NCSA Mosaiciin.
Windows 98 sisälsi Internet Explorer 4.0 -version ja Windows 98 Second Edition Internet Explorer 5.0 -version. tuli mukana Internet Explorer 5.5. Versio 5 oli viimeinen joka tuki 16-bittisiä Windowseja, Macintoshia ja Unixia. Siinä esiteltiin ensi kertaa XMLHttpRequest-objekti, joka loi perustan Ajax-tekniikalle, sekä favicon-ikoni verkkosivuille.
Internet Explorer 6 esiteltiin muutama kuukausi ennen, jonka mukaan se on paketoitu. Se on myös viimeinen versio, joka tukee. Tästä syystä eräiden yritysten IT-osastot eivät ole ottaneet käyttöön uudempia versioita.
Kritiikki.
Internet Explorerin tietoturva ja yleisiä web-standardeja kunnioittamattomat ratkaisut ovat kohdanneet arvostelua. Macintosh-IE:n myöhemmät versiot tukivat läpinäkyviä PNG-kuvia ja CSS-tyylisivuja paremmin kuin Windows-sisarensa. Internet Explorer 8:ssa jälkimmäiseen on kiinnitetty entistä suurempaa huomiota ja selain läpäisee Acid2-testin mutta ei läpäise Acid3-testiä, vaan saa 20/100 pistettä.
Markkinaosuus.
Arviot Internet Explorerin markkinaosuudesta vaihtelevat 22-30 % välillä. Vielä äskettäin markkinoita kiistattomasti hallinneen selaimen rinnalle on kuitenkin tullut muita vaihtoehtoja, kuten Applen Safari, Mozilla Firefox ja Google Chrome, joiden kasvava suosio on vähentänyt tasaisesti Internet Explorerin markkinaosuutta.
OneStat.com tutkimuksen mukaan, vuonna 2002 Internet Explorer jyräsi ylivoimaisesti kaikki muut kilpailijat, globaali markkinaosuus oli ~95%. Toisella sijalla tuolloin oli Netscape Navigator ~3%:lla ja kolmanneksi päätyi avoimeen lähdekoodiin perustuva Mozilla, jonka markkinaosuus ~1,1%.
Internet Explorer 9.
Internet Explorer 9 esittelee useita uusia ominaisuuksia, kuten uuden nopeamman ja natiivin JScript-moottorin, paremmat web-standardien luontimahdollisuudet sekä täysin laitteistokiihdytetyn selainmoottorin, joka piirtää verkkosivut Direct2D- ja DirectWrite-rajapintoja hyödyntäen. Internet Explorer 9 tukee myös uusia web-standardeja kuten HTML5:tä, CSS3-reunuksia, taustoja ja valintoja sekä SVG 1.1:tä (toinen editio).
Selaimesta julkaistiin lähinnä kehittäjille tarkoitettuja Platform Preview -esiversioita n. 8 viikon välein. Esiversioilla voi kokeilla monia jo valmiina olevia toimintoja ja nähdä ne toiminnassa. Viimeisin Platform Preview -esiversio on ladattavissa Microsoftin sivustolta josta löytyy myös erilaisia demoja, joilla voi testata oman selaimensa ominaisuuksia esimerkiksi nopeuden, HTML5-tuen ja SVG-tuen osalta. Neljäs esiversio saa mm. Acid3-testissä 95/100 pistettä, ensimmäisen esiversion saadessa 55 pistettä.
Ensimmäinen Internet Explorer 9:n beta-versio (ja myös Platform Preview 5) julkistettiin 15. syyskuuta 2010. Microsoft tiedotti aiheesta virallisessa Internet Explorer -blogissa. Julkistustapahtuma, nimeltään “Beauty of the Web” (verkon kauneus), järjestettiin San Franciscossa 15. syyskuuta ja se esitteli Internet Explorer 9:n beta-versiota. Tekniset esikatseluversiot ovat saaneet paljon positiivista huomiota, sillä niitä on ladattu yli 2,5 miljoonaa kertaa. Windows Vista- ja Windows 7 -käyttäjät voivat ladata esiversion itselleen osoitteesta Microsoftin sivuilta.
Virallinen versio Internet Explorer 9:stä julkistettiin 14. maaliskuuta 2011. Se on nyt siis suositeltavin Internet Explorer -selain Windows 7 sekä Windows Vista -käyttöjärjestelmälle. Windows XP:ssä taas viimeisin käyvä Internet Explorer -selain on versio 8.
Internet Explorer 10.
Internet Explorer 10 julkistettiin jo MIX 2011 -tapahtumassa, vain nelisen viikkoa Internet Explorer 9:n valmistumisen jälkeen. Se toimitettiin Windows 8 Developer Previewin mukana. Kyseisessä käyttöjärjestelmässä on mukana sekä perinteinen, että Metro-käyttöliittymässä toimiva yksinkertaistettu versio. Metro-käyttöliittymään perustuva versio ei tue lainkaan plugineita (mm. Adobe Flash, Java, Silverlight), vain ominaisuuksia.


Irakin sota.
Irakin sota oli konflikti Irakissa, jossa kansainvälinen Yhdysvaltain ja Britannian johtama liittouma syrjäytti diktaattori Saddam Husseinin hallinnon vuonna 2003.
Hyökkäyksen syynä olivat joidenkin Yhdysvaltain viranomaisten epäilyt Irakin joukkotuhoaseista ja kytköksistä terroristijärjestö al-Qaidaan. Halukkaiden koalitioksi kutsutun liittouman joukot valtasivat Irakin suurimmat kaupungit muutamassa viikossa keväällä 2003 vangiten lopulta Saddamin.
Suuret sotatoimet päättyivät jo vuonna 2003, mutta liittouman joukot jäivät maahan. Sota jatkui terrorismina ja sissisotana. Osin ulkomaiset, osin irakilaiset kiihkosunnit räjäyttivät muun muassa shiiojen moskeijoita, mikä aiheutti shiojen kuolemanpartioiden tekemiä verisiä kostoja sunneja vastaan. Eri sunnien, kurdien ja shiiojen vastarintaryhmät toimivat omilla tahoillaan liittoumaa ja Irakin hallitusta vastaan sekä kahakoivat tilaisuuden tullen keskenäänkin. Maassa toimi myös poiliittisia kapinaryhmiä. Liittouma ja myöhemmin mukana ollut Irakin armeija taas toimivat kaikkia vastarintaryhmiä vastaan. Irakin sotaa edeltänyt johtaja Saddam Hussein hirtettiin 2006. Irakin väkivalta rauhoittui hieman sovinnollisen kenraali David Petraeuksen tultua miehitysjoukkojen johtoon, mutta jatkui seuraavinakin vuosina.
Irakin sotaa vastustettiin jo etukäteen osanottajamaissa ja muaulla maailmassa. Kävi ilmi, ettei Irakilla ollut suuria määriä joukkotuhoaseita. Irakilla ei ollut myöskään yhteyttä al-Qaidaan. Irakin sodasta tuli ajan myötä laajalti epäsuosittu. Sotaa vastustavat katsoivat Yhdysvaltain lisänneen harkitsemattomilla toimillaan inhimillistä kärsimystä Irakissa, vaikka Saddam olikin ollut julma diktaattori.
Yhdysvaltain taisteluoperaatiot päättyivät virallisesti elokuussa 2010. Yhdysvaltain sotilaat palasivat kotimaahansa, jolloin Yhdysvallat lopetti sotatoimet. Seuraavana vuonna myös Ison-Britannian joukot lähtivät maasta. Maahan jäi silti 50 000 yhdysvaltalaista sotilasta jälleenrakennus- ja neuvontatehtäviin. Kaikki yhdysvaltalaissotilaat poistuivat Irakista vuoden 2011 lopussa.
Tausta.
Vuosina 1990–1991 käytiin Persianlahden sota, jossa Irak miehitti Kuwaitin vallatakseen maan öljykentät. YK julisti Irakille ankarat talouspakotteet ja valtuutti Yhdysvaltain vetämän liittouman ajamaan Irakin Kuwaitista. Liittouma voitti sodan muttei miehittänyt Irakia.
Silti kauppasaartoa jatkettiin muun muassa Irakin ihmisoikeusrikkomusten ja joukkotuhoaseohjelmien takia. Irak hävitti kuitenkin joukkotuhoaseensa itse suurimmaksi osaksi vuonna 1991 minkä maassa toimineet asetarkastajat vahvistivat. Mutta toisaalta Irak jätti itse asetehtaat pystyynja peitteli sitä. Yhdysvallat painosti Irakia muun muassa lentokiellolla tukeakseen Irakin sortamia kurdeja. Kauppasaarto oli tuhoisa Irakille ja aiheutti maassa melko pahaa elintervikepulaa, josta lapset kärsivät eniten. Lopulta Irak sai myydä taas öljyä ”ruokaa öljystä” -ohjelman puitteissa. Irak ajoi asetarkastajat lopulta ulos maasta vuonna 1998. Vuonna 2001 tapahtui Yhdysvalloissa syyskuun 11. päivän iskut, joka loi uusien tuhoisan terrorihyökkäysten pelon Yhdysvaltoihin. Yhdysvallat alkoi myös pelätä itseensä joukkotuhoaseilla kohdistuvaa hyökkäystä ja piti Irakia yhä aktiivisena joukkotuhoaseiden kehittelijänä. Yhdysvaltain tiedustelupalvalu CIA ei ollut enää niin tehokas kuin mitä se oli ollut kylmän sodan aikana. johtaja George Tenet sanoi senaatin tiedustelukomitealle 17. syyskuuta 2001 Irakin antaneen al-Qaidalle joukkotuhoasekoulutusta. Tieto oli saatu kidutetulta irakilaiselta, joka oli kieltänyt kaiken kidutuksen uhan lakattua. CIA väitti vain muutamaan epäluotettavaan tiedustelulähteeseen, lähinnä loikkereihin nojaten lokakuun 2002 raportissaan Irakin kasvattaneen kemiallisten ja biologisten aseiden varastojaan, ja käynnistäneen ydinaseohjelmansa uudestaan. CIA myös myötäili Valkoisen talon Irakia koskevia mielipiteitä. CIA:lla ei kuitenkaan ollut asiamiehiä Irakissa ennen vuoden 2002 puoliväliä. CIA järjesti irakilaisyksikkö Scorpionsin sabotoimaan Irakia pahoinpitelemällä muun muassa irakilaisia kenraaleja. Irakista tuli terrorismin vastaisen sodan kohde.
Syyt.
Yhdysvallat liittoumineen hyökkäsi Irakiin pääosin siksi, että sen hallinto ajatteli Irakin tyrannihallinnon omistavan ja kehittelevän joukkotuhoaseita ja tukevan terrorismia. Bush pelkäsi Irakin ehkä jopa luovuttavan joukkotuhoaseitaan terroristeille, jotka iskisivät Yhdysvaltain ja sen liittolaisten kimppuun. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että Irak olisi uhannut Yhdysvaltoja tai sen liittolaisia suoraan joukkotuhoaseilla. Näin ollen kyse oli ennaltaehkäisevästä hyökkäyksestä. Yhdysvallat halusi kytkeä Irakin omaan maailmanlaajuiseen talousjärjestelmäänsä, jota luonnehti vapaa markkinatalos ja demokratia. Tähän maailmankuvaan ei sopinut Irakia diktaattorin ottein hallitseva Saddam Hussein. Yhdysvaltoja kiinnosti Irakin öljyn saaminen vapaan markkinatalouden piiriin, ei suoraan hallintaan. On myös väitetty, että silloinen presidentti George W. Bush halusi Irakista voittoisan sodan, joka lisäisi hänen kannatustaan. Ison-Britannian pääministeri Tony Blairin mielestä Irakin sodan syy oli Saddamin kukistaminen ja maan puhdistus joukkotuhoaseista, sekä Irakin kansan auttaminen.
Sodan alku.
Yhdysvallat sijoitti alkuvuonna 2002 Irakin pahan akselille, ja alkoi kutsua maata yhdeksi roistovaltioista. Vaikkei Irakin sotaa oltu vielä julistettu, heinäkuussa 2002 Irakiin tunkeutui puolisotilaallisia SAD-joukkoja, jotka löivät yhdessä kurdien PUK Petshmerga -joukkojen kanssa Ansar al-Islamin, jolla väitettiin olevan yhteyksiä al Qaidaan. Joukot myös löysivät silloisen Irakin ainoan toimivan kemiallisia aseita sisältävän Sargatin tehtaan. SAD koetti myös surmata Saddamin ja onnistuneemmin hyökkäsi Saddamin kenraaleja vastaan.
12. syyskuuta 2002 Bush pyysi YK:ta jäämään sivuun Yhdysvaltain toimiessa, jos se ei kohtaisi Irakin vakavaa ja kasvava uhkaa. 2. lokakuuta yhdysvaltain kongressi valtuutti presidentti Bushin käyttämään halutessaan armeijaa Irakia vastaan. Turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1441 toi asetarkastajat uudelleen Irakiin marrakuussa 2002 Hans Blixin johdolla.
5. helmikuuta 2003 Yhdysvaltain puolustusministeri piti turvallisuusneuvostossa puheen esiteleln tiedustelutietoja Irakin joukkotuhoaseohjelmasta, muttei saanut Ranskaa, Venäjää ja Kiinaa vakuuttuneeksi. 14. helmikuuta Hanx Blixin johtaman Unmovicin ratkastusryhmän mukaan uusien Irakilta saatojen asiakirjojen ja tarkastusten pohjalta ei ollut löydetty merkkejä joukkotuhoaseista. Toisaalta Blix ei kyennyt sulkemaan mahdollisia piilossa olevia Irakin joukkotuhoaseverastoja pois.
7. maaliskuuta 2003 YK:n asetarkastajien johtaja Hans Blix kertoi Irakin olevan aikaisempaa yhteistyöhaluisempi, mutta että asetarkastukset veisivät kuukausia.
Yhdysvallat ei sallinut asetarkastajien suorittaa vielä kuukausia vievää tehtäväänsä loppuun. 17. maaliskuuta asetarkastajat lähtivät Irakista pois, ja Yhdysvallat oli luopunut YK:n tuesta. Eurooppalainen televisiodokumentti osoitti sittemmin vuonna 2011, että Irakiin tehdyn hyökkäyksen perusteluna käytettiin omia talousepäselvyyksiään Irakista Saksaan paenneen yksittäisen irakilaismiehen lausuntoja, jotka osoittautuivat valheellisiksi jo ennen Yhdysvaltain liittouman hyökkäystä muun muassa Saksassa, Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Hyökkäys perustettiin tuon miehen valheeseen joukkotuhoaseista paikassa, jonka asetarkastajat tarkastivat ja totesivat tavalliseksi kaupan varastoksi ilman merkkiä asevalmistuksesta. Hyökkäys perustui tiedettyyn valheeseen samoin kuten esim. Yhdysvaltain hyökkäys Vietnamiin perustettiin valheelliseen väittämään Vietnamin hyökkäysprovokaatiosta 4. elokuuta 1964 Tonkinin lahdella, tai kuten Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen perustettiin valheelliseen väittämään Suomen hyökkäysprovokaatiosta Mainilassa 26. marraskuuta 1939.
Yhdysvaltain, Ison-Britannian ja Espanjan johtavat poliitikot sopivat Azoerien huippukokouksessa 16. maaliskuuta 2003 toimista Irakia vastaan. George Bush antoi tämän jälkeen YK:lle vuorokauden aikaa hyväksyä voimankäyttö Irakia vastaan, mikä tarkoitti sitä, että liittouma alkoi toimia YK:n ohi. Tämä merkitsi YK:n vaikutusvallan kutistumista olemattomiin. Bush myös käski Saddam Husseinia lähtemään Irakista kahden vuorokauden sisään 18. huhtikuuta.
Vuoden 2003 valloituksen ja sitä seuraavan Saddam Husseinin hallinnon kaatamisen suorittivat halukkaiden koalitio (), jota johtivat Yhdysvallat ja Britannia. Liittoumaan osallistui 49 maata, joista sotilasoperaatioihin tuli mukaan kuusi maata, lähinnä Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Australia.
Varsinaiset sotatoimet.
Irakin sodassa tuhottuja irakilaisia panssareita.
Yhdysvaltain johtaman Halukkaiden koalition joukot aloittivat 20. maaliskuuta 2003 hyökkäyksen Irakiin ilmaiskulla, jonka oli määrä eliminoida Irakin johto. Tämä ei onnistunut. Samana päivänä maajoukot tunkeutuivat Irakiin. Liittouman armeija pyrki yllätykseen ja siksi hyökkäsi maalla ja ilmassa miltei samanaikaisesti. Taisteluja käytiin muun muassa Nasiriyahissa ja Najafissa. Tarkoitus oli vallata Bagdad mahdollisimman nopeasti ja sen takia sotilasyksiköt pitivät kovaa vauhtia päällä. Ajoittain vastarinta oli voimakasta ja silloin käytiin kovia taisteluja. Amerikkalaiset voittivat taistelut materiaaliylivoimalla, eri aselajien saumattomalla yhteistyöllä sekä taitavalla strategialla. Monesti irakilaisten tappiot olivat hyvin suuret ja liittouman minimaalisen pienet. Basran puolustus luhistui 6. huhtikuuta 2011. Yhdysvaltain panssarit kävivät Bagdadin keskustassa ensi kertaa 5. huhtikuuta surmaten yli 2 000 irakilaista sotilasta, vaikkei kukaan yhdysvaltalainen kaatunut. Tästä huolimatta Saddamin tiedotusministeri Mohammed Saeed al-Sahaf julisti yhä Irakin sankarillisten joukkojen etenevän kohti voittoa, mikä herätti hilpeyttä. Liittouman joukot valtasivat Bagdadin lopullisesti 9. huhtikuuta, ja Irakin hallitus pakeni. Suurimittainen vastarinta loppui bagdadissa 11. huhtikuuta. Kurdit hyökkäsivät pohjoisessa vallaten Kirkukin 10, huhtikuuta ja Mosulin seuraavana päivänä. Hyökkäyssota päättyi, kun yhdysvaltalaiset valtasivat sadadmin kotikaupungin.Tikritin
24. huhtikuuta 2003 Bush arvioi Yhdysvaltain joukkojen viipyvän Irakissa kaksi vuotta. Bush julisti 1. toukokuuta 2003 Irakin sodan päättyneeksi, mutta muistutti että Irakissa on vielä paljon tehtävää.
Saddam Husseinin vangitseminen ja teloitus.
13. joulukuuta 2003 Yhdysvaltain joukot nappasivat Saddam Husseinin erään maatilan piilokuopasta lähellä Tikritiä. Saddam esitettiin tämän jälkeen televisiossa risupartaisena ukkona lääkärin tutkiessa häntä. Hänet tuomittiin vuonna 2006 kuolemaan. Koalitio vangitsi suurimman osan Saddamin Irakin avainhenkilöistä, ja hekin ovat odottaneet oikeudenkäyntiään ja tuomitsemistaan jo pitkään. Husseinin kuolemantuomio pantiin käytäntöön 30. joulukuuta 2006. Hussein teloitettiin hirttämällä.
Sissisota, terrorismi ja etninen konflikti.
Yhdysvaltain armeija taisteli mm. Bagdadin Douran alueella kapinallisia vastaan vuonna 2007.
Amerikkalainen AH-64D Apache- helikopteri Bagdadin yllä lokakuussa vuonna 2007
Autopommi on räjähtänyt Bagdadissa joulukuussa 2007
Kun suuret sotatoimet olivat vuonna 2003 loppuneet, Irak ajautui viikoiksi kaaokseen eivätkä Yhdysvaltain joukot pitkään aikaan kyenneet hillitsemään laajaa ryöstelyä. Osin muista islamilaisista maista tulleet sunnilaiset terroristit pommihyökkäyksiä ulkomaalaisten hallussa oleviin kohteisiin muun muassa lähetystöihin. Toukokuussa vuonna 2003 alkoi keski-Irakin ”sunnikolmiossa” tapahtua enenevissä määrin pienten yleensä entisten Irakin armeijan sotilaiden koostamien sissiryhmien tekemiä hyökkäyksiä Yhdysvaltain armeijan partioita vastaan. Myös Saddamin vankiloista vapauttamat rikolliset muun muassa ryöstelivät ja murhasivat.
Koalitio teki operaatioita vastarintaryhmien tukialueilla. Baathistien ja nationalistien vastarinta oli perusteltua poliittisesti. Monesti vastarintaryhmät olivat kiihkouskonlahkoihin liittyviä. Esimerkiksi shiiojen Mahdin armeija antautui vuonna 2004 Najafissa taistelujen jälkeen. Samarrassa taas kukistettiin samana vuonna erään sunniryhmän vastarinta. Tällaisia tapahtumia sattui muutamia seuraavina vuosina. Ensimmäisen sotavuoden aikana vastarintaryhmät tappoivat muun muassa raketein, kranaatinheittimin, väijytyshyökkäyksin, autopommein ja tienvarsipommein 900 Yhdysvaltain sotilasta. Kidnappaukset olivat arkea, samoin siepattujen kidutukset ja murhat. Shiia- ja kurdipuolueet voittivat vaalit, ja sunnienemmistöisessä harvaan asutussa al Anbarin aavikkoprovinssissa harva sunni edes äänesti vaaleissa. Sunnit kokivat liittouman syrjivän heitä. Yhdysvaltain sotilaat olivat monesti huonosti koulutettuja ja varustettuja, muun muassa panssaroiduista ajoneuvoista oli pulaa. Vuosikausia jatkuvien Yhdysvaltain armeijaan muun muassa kohdistuvien tappavien ja vammauttavien tuliasein, tienvarsipommein, kranaatinheittimin ja raketein tehtyjen hyökkäysten takia sotilaat elivät tukikohdissaankin jatkuvassa pelossa.
Vaikka liittouma oli ajatellut sodan alussa hyökkäävänsä sunnilaista al-Qaidaa vastaan, tosiasiassa sen tuki shiiojen vetämälle hallinnolle ajoi jotkut paikalliset sunniterroristijärjestöt liittymään al-Qaidaan. Eri koalitiota vastustavat aseelliset ryhmät kahakoivat keskenään. Shiiojen ja sunnien välillä vallitsi käytännössä sisällissota vuonna 2006. Bagdad jakautui sunni- ja shiia-alueisiin, ja shiiojen alueelta karkoitettiin sunneja ja päin vastoin. 2006 räjähti shiiojen al Askarin moskeijassa pommi, joka ei surmannut ketään mutta vaurioitti moskeijaa pahoin. Tästä raivostuneet shiiat tappoivat satoja, ehkä yli 1 000 sunnimuslimia. Yleisemmin shiiojen kuolemanpartiot sieppasivat, kiduttivat ja tappoivat tavallisia sunnisiviilejä. Al Askarin pommia epäiltiin Irakin al Qaidan asentamaksi. Monetkaan eivät vuonna 2006 uskaltaneet mennä edes töihin kidnappauksen pelossa. Ääriryhmät pelottelivat ja surmasivat Yhdysvaltain kanssa yhteistyötä tekeviä ihmisä, muun muassa tulkkeja. Poliittisen sissisodan ja terrorismin lisäksi myös rikoksen omaiset murhat ja muu tavanomainen rikollisuus lisääntyivät.
Vuonna 2006 alkoi toimia Irakin oma hallitus. Vuonna 2007 Yhdysvallat nimitti sovinnollisena tunnetun kenraali David Petraeuksen liittouman joukkojen komentajaksi muun muassa rauhoittamaan Bagdadia. YK:n toimivaltuuksia jatkettiin Irakissa vuonna 2007 ilman maan parlamentin suostumusta. Samana vuonna liittouma, Irakin joukot ja Irakin hallituksen puolelle kääntyneet kapinalliset kukistivat menetyksellä suuren osan vastarintaa muun muassa pahamaineisessa al Anbarin provinssissa, jonka pääkaupunki Ramadi oli käytännässä joutunut kapinallisten haltuun. Vuonna 2008 väkivalta oli maassa vähentynyt selvästi, ja Irakin oma armeija toimi Yhdysvaltain joukkojen kanssa shiiojen puolisotilaallisia joukkoja vastaan muun muassa Basrassa. Shiiat voittivat vuoden 2010 vaalitkin, vaikka toinen shiiojen voittajapuolueista oli teoriassa ei-etninen ja ei-uskonnollinen.
Sodan loppu.
Kun vuonna 2009 Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush vaihtui Barack Obamaan, Irakin tilannetta arvioitiin uudelleen. Obama oli luvannut lopettaa sodan Irakissa ja myöhemmin myös Afganistanissa. Sotilaita ryhdyttiin vetämään pois Irakista, mutta siihen että kaikki sotilaat ovat lähteneet arveltiin kuluvan ehkä useampikin vuosi. 31. elokuuta 2010 Obama ilmoitti Yhdysvaltain sotatoimien olevan ohi Irakissa. Maahan jäi kuitenkin 50 000 yhdysvaltalaissotilasta muun muassa koulutustehtäviin. Britannia veti viimeiset joukkonsa pois Irakista 22. toukokuuta 2011.. Yhdysvallat veti viimeisetkin sotilaansa pois joulukuussa 2011.
Sodan uhrit.
Itse vuoden 2003 kolme viikkoa kestäneessä hyökkäyssodassa kuoli pääsotijan yhdysvaltain sotilaita 170, joista enin osa omien joukkojen tulitukseen.
Irakin sodassa kuoli vuoteen 2011 mennessä noin 4 500 Yhdysvaltain sotilasta ja haavoittui kymmeniä tuhansia. Sota oli vaatinut yli 80 000 siviiliuhria. Kuolleiden irakilaissotilaiden määrää ei tiedetä. 12 000 irakilaispoliisia oli kuollut sissisodassa. Sodassa kuolleiden irakilaissiviilien määristä liikkuu hyvin ristiriitaisia tietoja. IBC:n tutkimuksen mukaan sodassa kuoli lokakuuhin 2010 mennessä noin 100 000 siviiliä. Surmaajina olivat liittouman sotatoimet, rikolliset ja terroristit.
Ihmisoikeusrikkomukset.
Irakin sodan ihmisoikeusrikkomukset liittyivät yleensä terrorismiin ja
tämän vastustamiseen. Irakin sodassa sattui monia tapauksia, joissa Yhdysvaltain sotilaat luulivat siviilejä terroristeiksi ja ampuivat heitä sen takia. Vuonna 2007 peruttiin yhdysvaltalaiselta Blackwater-turvallisuusyhtiötä lupa toimia Irakissa, koska yhtiön työntekijöiden väitettiin ampuneen irakilaisia siviilejä.
Keväällä 2004 julkisuuteen levisi kuvia irakilaisten sotavankien kaltoinkohtelusta Abu Ghraibin vankilassa. Ennen sotaa kyseinen vankila oli toiminut Saddam Husseinin hallinnon alaisena kidutuskammiona ja keskitysleirinä.
Irakin jälleenrakennus.
Jälleenrakennuksen tarkoitus oli parantaa ja korjata maan infrastruktuuri: muun muassa liikennettä, koululaitosta, viemäröintiä ja sairaaloita. Jälleenrakennus eteni hitaasti muutamista menestyksistä huolimatta. Vakavia ongelmia perusasioissa oli pääkaupungissa Bagdadissakin, esimerkiksi sähkökatkoja oli usein. Vuonna 2010 Bagdadissa sähköä sai kolme tuntia kerrallaan. Vielä vuonna 2010 Bagdadissa vesijohtovesi ei ollut kaikkilla alueilla kyllin puhdasta, ja joillakin alueilla oltiin vesirekkojen varassa.
Jälleenrakennusta estivät muun muassa maan väkivaltaiset levottomuudet, joista osa oli suoraa jälleenrakennukseen kohdistuvaa sabotaasia pommi-iskujen ja työntekijöiden murhien muodossa. Pahoja ongelmia tuottivat myös korruptio, rahoituksen puute ja järjestämätön yhteistyö kansainvälisten ja paikallisten tahojen välillä.
Ulkopoliittiset suhteet.
Sota on hiertänyt transatlanttisia suhteita, sillä etenkin Saksa ja Ranska sekä Ranskan mukana Belgia vastustivat sotaa täysin avoimesti, jakaen näin vanhat liittolaiset kahteen erimieliseen leiriin. Suomessa pääministerin väitetyt Irak-puheet johtivat Irak-gateen.
Koalition hyökkäystä Irakiin valmisteltaessa myös Naton viides artikla joutui koetukselle. Turkki pyysi Nato-liittolaisilta Naton neljännen artiklan mukaisen konsultaation perusteella tukea, mikäli Turkin alueelta Irakia vastaan hyökkäystä valmisteltaessa Irak hyökkäisikin ennalta ehkäisevästi ensin.
Lähinnä Ranskan vuoksi Nato jätti turvallisuustakuun myöntämättä ja Turkki kielsi alueensa käyttämisen Irakiin hyökättäessä. Tämä sai vauhtia Yhdysvaltain pyrkimyksiin kytkeä Romania ja ”varamaaksi” Bulgarian Natoon, joista Yhdysvallat voisi saada tukikohtia Keski-Aasian toimintaansa varten. Naton lisäksi myös yhtenäisyys joutui koetukselle osan tuoreeltaan Natoon liittyneistä EU-maista ollessa Yhdysvaltojen kannan puolella EU:n ”vanhan Euroopan” kantaa vastaan. Myöhemmin molemmat osapuolet ovat pyrkineet palauttamaan välit ennalleen.
Saddamin kuulustelujen tulokset.
Vuonna 2004 Yhdysvaltain liittovaltion poliisi FBI kuulusteli Saddamia. Kuulustelupöytäkirjat julkaistiin suurelta osin vuonna 2009. Tosin julkaistuissa ei ole joitain kohtia, joista käy ilmi amerikkalaisten tukeneen baath-puolueen nousua valtaan. Kuulusteluissa Saddam sanoi muun muassa, ettei maalla ollut al-Qaida-yhteyksiä. Saddam sanoi, että Irak teeskenteli tahallaan että sillä saattaisi olla joukkotuhoaseita, koska pelkäsi Iranin hyökkäävän maahan.
Siksi Irak ei päästänyt asetarkastajia maahansa 1990-luvulla ja esti asetarkastajien paluun maahan vuonna 2003. Näin Irak pelotteli Irania olemattomilla ydinaseilla, jotta Iran ei pitäsi maata helppona hyökkäyskohteena. Saddam pelkäsi Iranin aloittavan Irakin-Iranin sodan uudelleen maassa olevia shiialaista tukien. Saddam halusi myös kotimaisten vihamiestensä, oman armeijansa ja Israelin uskovan että maalla oli joukkotuhoaseita. Sen sijaan Saddam ei uskonut yhdysvaltalaisten hyökkäävän maahan.
Kustannukset ja kritiikki.
Arviot sodan kokonaiskustannuksista vaihtelevät 1–3 biljoonan dollarin välillä.
Britanniassa oli voimakas Irakin sodan vastainen oppositio ennen sotaa. Samaan aikaan kun Yhdysvallat miehitti Irakia, sissisota ja terroristien pommit surmasivat siellä ihmisiä. Erään sotilaslehden mielipidekyselyn mukaan maaliskuussa 2005 taistelujoukoille jatkuvasti hyvin vaarallista sotaa vastusti 60 % Irakissa olevista Yhdysvaltain armeijan sotilaista. Vaikka irakilaiset olivatkin hyvillään siitä, että maata aiemmin hallinnut Saddam oli poissa, yleensä he muistivat kysyttäessä sanoa, että Saddamin aikana oli paljon turvallisempaa.
Myös Yhdysvaltain joukot ja näihin liittyvät tahot rikkoivat joissain tapauksissa ihmisoikeuksia. Esimerkiksi Yhdysvaltain ulkopoliittista oppia 1980- ja 1990-luvuilla muotoillut turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski vastusti sotaa. Galluppien mukaan melkein puolet tai enemmistö kannatti sotaa vuonna 2003, mutta kolmen vuoden päästä noin 60 % vastusti sotaa. Vuonna 2008 sotaa kannatti taas noin puolet.
Sodan tarpeellisuus.
Asetarkastajien ennen sotaa saamat tiedot eivät viitanneet siihen, että Irakilla olisi ollut joukkotuhoaseita suuria määriä. Asetarkastajat tai kukaan muukaan Irakin ulkopuolinen ei kuitenkaan kyennyt talkaamaan, ettei Irakilla olisi voinut olla joukkotuhoaseita kätkössä. Sodan päätyttyä kävi ilmi ettei Irakin hallinnolla ollut joukkotuhoaseita yli 900 paikassa missä Yhdysvaltain tiedusteluviranomaiset olivat arvelleet niitä ehkä olevan tai lainkaan al Qaida-kytköksiä. Paljastui, että esimerkiksi CIA:n tiedot joukkotuhoaseista olivat perustuneet suureksi osaksi epäluotettaviin tietoihin. Joulukuussa 2003 Bush tosin sanoi ettei ollut merkitystä oliko Irakilla joukkotuhoaseita, vai aikoiko se hankkia niitä. Joka tapauksessa Bushin hallitus oli selvästi liioitellut Irakin uhkaa. Keskustiedustelupalvelun alainen David Kayn johtama 1400 hengen Iraq Survey Group kertoi 28. tammikuuta 2004 CIA:n olleen aiemmin arvioissaan lähes täysin väärässä. Kayn ISG-ryhmä löysi vain pieniä määriä biologista materiaalia ja muuta joukkotuhoaseisin liittyvää.
Jäädessään vuonna 2004 virastaan pois Kay ei uskonut Irakilla olleen merkittävää biologisten ja kemiallisten aseiden tuotantoa vuoden 1991 jälkeen. Toisaalta Kay sanoi myös, että vaikka Irakilla ei joukkotuhoaseita olisi ollutkaan, Irak oli vaarallisempi kuin (asiantuntevat asetarkastajat) olivat ennen sotaa ajatelleet. Kayn ryhmän mukaan Irak oli säilyttänyt mahdollisuuden aloittaa joukkotuhoaseiden valmistus tilaisuuden tullen. Irak oli myös jatkanut pitkän matkan ohjusohjelmaa. Myöskään Kayn korvannut Charles A. Duelfer ei löytänyt Irakista suuria joukkotuhoasevarastoja eikä merkkejä näiden tuotannosta. Duelfer vahvisti aiemmin esitetyt väitteet joiden mukaan irak oli tuhonnut suuren joukkotuhoasearsenaalinsa käytännössä täysin vuonna 1991. Duelferin mukaan biologisten aseiden valmistus olisi tosin ollut melko helppo aloittaa uudestaan.
Tuomari Laurence Silberman päätteli CIA:n tehneen joukkotuhoasearvioissan vakavan virheen. Heinäkuussa CIA:n apulaisjohtaja Richard Kerr sai valmiiksi tutkimuksen, jossa pyrittiin selvittämään mikä oli mennyt vikaan CIA:n joukkotuhoasearvioissa.
Aiheesta muualla.
*


Italia.
Italian tasavalta () eli Italia on tasavalta Etelä-Euroopassa Välimereen työntyvällä Apenniinien niemimaalla ja lähisaarilla. Italian pinta-ala on noin 300 000 neliökilometriä ja väkiluku yli 60 miljoonaa. Italian naapurimaita ovat Ranska, Sveitsi, Itävalta ja Slovenia. Kääpiövaltiot San Marino ja Vatikaani ovat Italian alueen ympäröimiä, kun taas Italiaan kuuluva eksklaavi, Campione d'Italia on Sveitsin alueen ympäröimä. Saapasta muistuttavan ulkomuotonsa vuoksi Italiaa kutsutaan "saapasmaaksi".
Italian pääkaupunki on Rooma. Muita historiallisesti tai nykyisin merkittäviä kaupunkeja ovat muun muassa Napoli, Milano, Firenze, Torino ja Venetsia. Useimmat italialaiset puhuvat äidinkielenään italiaa, mutta maassa puhutaan myös monia muita kieliä.
Italian suurin uskontokunta on katoliset, johon vuonna 2006 kuului väestöstä 87,8 % (joista kuitenkin vain 36,8 % ilmoitti harjoittavansa uskontoa). Uskontokuntiin kuulumattomia oli 7,0 %, muita kristittyjä 3,2 % ja muslimeja 1,4 %.
Maantiede ja luonto.
Italia sijaitsee Etelä-Euroopassa, Apenniinien niemimaalla, joka on kapeahko, samannimisen vuoriston hallitsema niemimaa. Italia rajoittuu pohjoisessa Alppeihin sekä Sveitsin ja Itävallan valtioihin, koillisessa Sloveniaan, luoteessa Ranskaan, idässä Adrianmereen, lännessä Ligurianmereen ja Tyrrhenanmereen, etelässä Joonianmereen sekä Maltan ja Sisilian salmiin. Apenniinien niemimaan lisäksi Italiaan kuuluu useita saaria, muun muassa Välimeren suurimmat saaret Sisilia ja Sardinia sekä Elba, Capri, Ischia, Panteleria ja tuliperäiset Liparisaaret. Sisilian saarella sijaitsee Euroopan korkein tulivuori Etna ja Napolin edustalla on Vesuviuksen tulivuori. Italiaa kutsutaan joskus ulkomuotonsa vuoksi ”Saapasmaaksi”.
Italia voidaan jakaa kolmeen alueeseen, joissa on erilaiset maastonmuodot ja ilmasto: Alppien etelärinteet, Pojoen laakea laakso sekä vuoristoinen niemimaa ja Sisilian ja Sardinian saaret.
Italian Alpit kohoavat 3 500 metriin, ja niiden ilmasto muistuttaa Sveitsin vuoristoilmastoa, mutta sadetta saadaan enemmän. Eniten sataa kesällä, ja ukkosia esiintyy keväästä syksyyn. Pojoen laaksossa ja muualla pohjoisen tasangolla on tasaista viljelymaata. Kesät ovat kuumia ja aurinkoisia, talvet kylmiä ja usein sumuisia. Pitkän ja kapean niemimaan keskellä Apenniinit kohoavat 1 800 metriin. Ylhäällä on talvisin kylmää, sateista ja usein lunta. Rannikoilla on tyypillinen välimerenilmasto: lauhkeat talvet ja kuumat, usein kuivat kesät.
Vuonna 2007 Italian pinta-alasta noin 34 % oli metsien peitossa. Kaksi kolmasosaa metsistä on lehtimetsää, pääasiallisina lajeina pyökki, tammet, poppelit ja kastanja. Havupuista tärkeimmät ovat männyt, metsäkuusi ja euroopanlehtikuusi. 60 % metsistä on talousmetsää, loput on joko suojeltu tai niiden hyödyntäminen on taloudellisesti kannattamatonta. Aarniometsän osuus on hyvin pieni, suurin osa on puoliksi luonnontilaista metsää, jossa mukana on tulokaslajeja kuten poppeleita. Viljellyissä metsissä kasvaa myös douglaskuusta, montereynmäntyä ja eukalyptusta.
Italiassa on 24 kansallispuistoa. Suurimmat niistä ovat yli 180 000 hehtaarin laajuiset Pollinon kansallispuisto Calabriassa ja Cilenton ja Vallo di Dianon kansallispuisto Campaniassa.
Varhainen historia.
Antiikin aikana Apenniinien niemimaa oli muinaisen Rooman valtakunnan sydänalueita. Ennen roomalaisia Italiaa asuttivat muun muassa etruskit. Vuonna 476 jakautuneen Rooman imperiumin länsiosa hajosi, ja yli tuhat vuotta alue oli jakautunut pieniin ruhtinaskuntiin. Osaa alueesta hallitsivat aika ajoin myös muun muassa Bysantti ja Espanja. Myös ranskalaisilla normanneilla oli keskiajalla Etelä-Italiassa ja Sisiliassa kuningaskunta.
Wienin kongressin Napoleonin sotien jälkeen tekemän aluejaon jälkeen nykyisen Italian alueella oli kuusi valtiota: Molempain Sisiliain kuningaskunta, Kirkkovaltio, Toscanan suurherttuakunta, Parman herttuakunta, Modenan ja Reggion herttuakunta ja Sardinian kuningaskunta, johon Sardinian lisäksi kuului Pohjois-Italiassa alueita myös mantereella. Venetsian seutu ja Pojoen laakso kuuluivat Itävaltaan.
Yhtenäisen valtion synty.
Nykyinen Italia syntyi 1850–1870-luvuilla pala palalta, ns. risorgimentossa. Sardinian kuningaskunta valloitti Itävallalta Ranskan tuella Lombardian (Milanon ympäristön) 1859, ja Giuseppe Garibaldin johtama vapaaehtoisjoukko, joka toimi ilman Sardinian kuninkaan virallista lupaa, valloitti Molempain Sisiliain kuningaskunnan sekä pääosan paavin hallitsemasta Kirkkovaltiosta 1859–1860. Rooman pohjoispuoliset herttuakunnat Toscana, Parma ja Modena liittyivät Sardinian kuningaskuntaan kansanäänestyksissä 1860, ja Italian valtio perustettiin 1861. Torinosta, Sardinian kuningaskunnan pääkaupungista, tuli Italian valtion ensimmäinen pääkaupunki, mutta 1865 pääkaupunki siirrettiin Firenzeen. Italia osallistui Preussin–Itävallan sotaan ja pystyi valtaamaan Itävallalta Venetsian maakunnan 1866. Kun Roomaa ympäröivää Kirkkovaltion osaa suojelevat ranskalaisjoukot poistuivat 1870 Saksan–Ranskan sodan tähden, myös Rooma ja ympäröivä alue liitettiin Italiaan.
Itsenäinen Italia pyrki suurvaltojen joukkoon, mutta jäi, vähän samaan tapaan kuin Saksa, Ranska ja Britannia nykyään, ”pieneksi suurvallaksi”. Se sai hankittua joitakin siirtomaita Afrikasta, muun muassa eteläosan nykyisestä Somaliasta, Eritrean ja Libyan. Etiopian valloitusyritys 1895–1896 päättyi kuitenkin sotilaalliseen katastrofiin ja kiusalliseen arvovaltatappioon. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Italia oli liitossa Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa (kolmiliitto).
Maailmansodat.
Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Italia jäi aluksi puolueettomaksi, sillä muut jättivät sopimusvelvoitteensa täyttämättä eivätkä ilmoittaneet Italialle ajoissa sotaan ryhtymisestä. Myöhemmin Italia liittyi sotaan ympärysvaltojen puolella näiden luvattua Italialle Itävalta-Unkariin kuuluvia alueita. Rauhanteossa osa Italialle luvatuista alueista liitettiin kuitenkin Jugoslaviaan, mikä johti tyytymättömyyden kasvuun. Tätä käyttivät hyväkseen Benito Mussolinin johtamat fasistit, jotka muuttivat Italian yksipuoluediktatuuriksi.
Mussolini valloitti Etiopian 1936, mutta ei kyennyt rauhoittamaan maata. Albaniasta tehtiin myös Italian satelliittivaltio ja se liitettiin osaksi Italiaa huhtikuussa 1939. Yhdessä Hitlerin johtaman Saksan kanssa Mussolini pyrki hallitsemaan Eurooppaa; tosin Saksan huomattavasti suuremman sotilaallisen voiman takia Italia joutui pikkuhiljaa Saksan satelliittivaltioksi. Toiseen maailmansotaan Italia liittyi julistamalla sodan Ranskalle ja Isolle-Britannialle 10. kesäkuuta 1940 ja osallistumalla Ranskaan tehtyyn hyökkäykseen. Lokakuussa 1940 aloitettu hyökkäys Kreikkaan tuotti kiusallisia tappioita, mutta kääntyi lopulta Saksan tuella voitoksi. Pohjois-Afrikassa Italia pyrki valloittamaan briteiltä Egyptin. Lopulta Britannia kuitenkin tunkeutui Italiaan 1943, mikä pakotti Italian pian vaihtamaan puolta. Saksa miehitti Italian pohjoisosan, ja vuosina 1943–1945 maassa käydyt liittoutuneiden ja Saksan väliset taistelut tuottivat suurta vahinkoa. Rauhanteossa Italia menetti kaikki siirtomaansa ja pieniä alueita Euroopasta.
Nykyinen tasavalta.
Toisen maailmansodan jälkeen Italia joutui luopumaan Afrikan alueistaan sekä Fiumesta ja Istriasta. Valtiomuoto muutettiin kansanäänestyksellä 1946 kuningaskunnasta tasavallaksi, ja vuonna 1948 tuli voimaan uusi perustuslaki.
1950- ja 1960-luvulla maan pohjoisosa teollistui voimakkaasti, mistä on puhuttu jopa Italian talousihmeenä, mutta maan eteläosan kehitys oli hitaampaa. Vuonna 1951 Italia liittyi Euroopan hiili- ja teräsyhteisöön ja vuonna 1955. Vuonna 1957 siitä tuli yksi Euroopan yhteisön perustajajäsenistä.
1970- ja 1980-luvuilla Giulio Andreotti oli pääministerinä yhteensä seitsemän kertaa. 1970-luvulla sekä äärivasemmistolaiset Punaiset prikaatit että äärioikeistolaiset ryhmät surmasivat ihmisiä terroriteoillaan. Katolisen kirkon valtiollinen asema mureni vähitellen, abortti sallittiin 1978 ja kirkko menetti valtionkirkon aseman 1984.
1990-luvulla maata ravistelivat korruptioskandaalit ja Umbrian maanjäristys 1997. Italian hallitus pyrki laajalla kampanjalla nujertamaan sekä korruptiota että mafiaa. Sen jäseniä pidätettiin vuonna 1992 ilmiantajien avulla yli 200 ja varoja takavarikoitiin noin miljardin dollarin arvosta. Mafia iski oikeuslaitoksen kimppuun surmaamalla tuomareita autopommeilla. Järjestäytynyt rikollisuus on ollut merkittävä osa italialaista yhteiskuntaa vuosikymmenien ajan.
Vuonna 1996 valtaan nousi Romano Prodin keskustavasemmistolainen liittouma, Prodin hallitus kesti loppuvuoteen 1998. Kahden lyhytikäisen hallituksen jälkeen Silvio Berlusconi nousi pääministeriksi, kun keskusta-oikeistolainen koalitio voitti vuoden 2001 parlamenttivaalit. Vuoden 2006 parlamenttivaaleissa mediamoguli Berlusconin oikeistoliittouma hävisi Prodin keskusta-vasemmistolaiselle liittoumalle. Presidentiksi valittiin samana vuonna Giorgio Napolitano. Prodin hallituskoalition suurin ryhmä oli sosiaalidemokraattinen Vasemmistodemokraatit (Democratici di Sinistra). Vuoden 2008 parlamenttivaaleissa valta palasi Berlusconin oikeistoliittoumalle. Se menestyi hyvin myös maaliskuun 2010 paikallisvaaleissa.
Syyskuussa 2011 parlamentti hyväksyi 54 miljardin euron paketin, johon sisältyi lupaus talouden tasapainottamisesta vuoteen 2013 mennessä. Marraskuussa 2011 Berlusconi erosi ja uudeksi pääministeriksi nimitettiin Mario Monti.
Politiikka.
Italian valtionpäämies on presidentti, jonka asema on lähinnä edustuksellinen. Presidentin valitsevat valitsijamiehet, joihin kuuluu parlamentin molempien huoneiden sekä alueiden edustajia. Presidenttikausi on 7 vuotta, eikä kausien määrää ole rajoitettu. Hallituksen päänä on pääministeri, josta puhutaan myös joskus hallituksen presidenttinä. Pääministeri ehdottaa hallitusta, presidentti nimittää sen. Italiassa on kaksikamarinen parlamentti. Senaatissa on 315 paikkaa, alahuoneessa ("Camera dei Deputati") on 630 paikkaa. Ne valitaan suhteellisella vaalitavalla.
Italiassa on ollut lukuisia puolueita jotka ovat muodostaneet erilaisia vaaliliittoja ja koalitioita. 2000-vuosikymmenen loppupuolella monet koalitiot ovat yhdistyneet puolueiksi jolloin poliittinen kenttä on hiukan selkeytynyt. Vuoden 2008 parlamenttivaaleissa valta palasi Berlusconin oikeistoliittoumalle, jonka muodostivat pääasiassa Berlusconin perustama Eteenpäin Italia (Forza Italia, FI) ja kansalliskonservatiivinen Kansallisliitto (Alleanza Nazionale, AN) ja Pohjois-Italialle itsehallintoa vaatinut Pohjoisen liitto (Lega Nord, LN). Forza Italia ja Alleanza nationale yhdistyivät vuonna 2009, ja niillä on 37,4 % paikoista. Pohjoisen liitto sai 8,3 % ja kuului hallituskoalitioon, samoin kuin Autonomialiike (1,1 % äänistä). Oppositioon jäi keskusta-vasemmistolainen Demokraattinen puolue, joka sai 33,3 % äänistä. Se oli liitossa Arvojen Italian (4,4 %) kanssa, kun taas Keskustaliitto kävi vaalikamppailunsa yksin ja sai 5,6 % äänistä. Kommunistit tippuivat parlamentista ensimmäistä kertää toisen maailmansodan jälkeen. Vuoden 2011 lopulla oikeistoliittouma hajosi, ja valtaan nousi Mario Montin virkamieshallitus.
Rooma on Italian pääkaupunki, jolla on pitkä historia takanaan. Kaupunki on kulttuurillisesti ja taiteellisesti merkittävä.
Aluejako.
Italia jakautuu hallinnollisesti 20 alueeseen ("regione"), jotka jakautuvat edelleen 110 maakuntaan ("provincia") ja nämä 8 101 kuntaan ("comune"). Maakunnat on useimmiten nimetty hallintopaikkakuntansa mukaan. Viidellä alueella on itsehallinnollinen asema: Aostan laakso (,), Friuli-Venezia Giulia, Sardinia () Sisilia () ja Trentino-Alto Adige (,).
Suurimpia kaupunkeja.
Italian kaksi miljoonakaupunkia ovat pääkaupunki Rooma (vuoden 2012 arvioitu väkiluku 2,4 miljoonaa) ja Milano (1,3 miljoonaa). Napolissa oli vielä vuoden 2001 väestönlaskennassa hiukan yli miljoona asukasta, mutta arvio vuodelle 2012 on enää 937 000. Muita yli puolen miljoonan asukkaan kaupunkeja ovat Torino (854 000), Palermo (633 000) ja Genova (575 000).
Talous.
Vuonna 2010 Italian ostovoimakorjattu bruttokansantuote oli 1 774 miljardia Yhdysvaltain dollaria, maailman kymmenenneksi suurin. Euroopassa sitä isompia olivat Saksa, Britannia, Venäjä ja Ranska.
Talouselämässä on suuri ero modernin, teollistuneen pohjoisen ja maatalousvaltaisen, pahan työttömyyden vaivaavan etelän välillä. Suuren osan tuotannosta hoitavat pienet ja keskisuuret, usein perheiden hallussa olevat yriitykset. Maassa on myös laaja harmaa talous, jonka suuruudeksi on arvioitu jopa 15 % bruttokansantuotteesta.
Italiassa on muun muassa öljy-, maakaasu-, rautamalmi-, kivihiili-, elohopea-, rikki-, suola- ja marmoriesiintymiä, mutta kaikkiaan luonnonrikkauksia on vain vähän. Teollisuuden osuus bruttokansantuotteesta vuonna 2010 oli 25 %, ja se työllistää noin 30 % työikäisestä väestöstä. Italiassa tuotetaan kone- ja konepajateollisuuden perinteisiä tuotteita kuten laivoja, moottoriajoneuvoja, konttorikoneita, elektroniikkaa, maatalouskoneita ja rautatiekalustoa. Automerkeistä kuuluisimmat ovat Alfa Romeo, Fiat, Ferrari, Maserati ja Lamborghini. Lisäksi Italiassa on muun muassa teräs-, elintarvike- ja kemianteollisuutta.
Tärkeimpiä vientituotteita ovat koneet ja moottoriajoneuvot, tekstiilit, kengät ja kemianteollisuuden tuotteet sekä viinit, oliiviöljy, hedelmät ja vihannekset. Vienti suuntautuu Saksaan, Ranskaan, Espanjaan, Yhdysvaltoihin, Britanniaan ja Sveitsiin.
Alkutuotannon osuus bruttokansantuotteesta on enää kolme prosenttia, ja sen piirissä työskentelee kahdeksan prosenttia työvoimasta. Maanviljely on keskittynyt Pohjois-Italian alangolle, jossa viljellään muun muassa vehnää, maissia, sokerijuurikasta ja riisiä. Alueella tuotetaan myös merkittävästi rehua ja maitotaloustuotteita. Keski- ja Etelä-Italiassa kasvatetaan etupäässä lampaita ja vuohia. Italia on maailman toiseksi suurin viinirypäleiden tuottaja Ranskan jälkeen ja maailman suurin viinin tuottajamaa. Maan eteläosassa viljellään sitrushedelmiä, tomaatteja ja oliiveja. Pohjoisen Friulissa ja Lombardiassa viljellään silkkiäispuita, mutta niiden kasvatus on vähentynyt keinokuitujen käytön yleistyessä. Rannikolla muun muassa sardiinien, sardellien ja tonnikalan kalastus on tärkeä elinkeino. Kala onkin yksi Italian vientituotteista.
Vuonna 2010 Italia oli maailman viidenneksi suosituin matkakohde. Vuonna 2009 siellä kävi 43 miljoonaa turistia, vuonna 2010 enää 38 miljoonaa.
Ennen Euroopan yhteiseen valuuttaan, euroon, siirtymistä Italian rahayksikkö oli Italian liira (ITL, ₤).
Liikenne.
Italiassa on 132 lentopaikkaa. Rautatietä on 20 254 km, maantietä 487 700 km. Satamakaupunkeja ovat Augusta, Cagliari, Livorno, Genova, Trieste, Venetsia ja Taranto. Italiaan on matkustajalauttayhteyksiä käytännössä kaikista Välimeren seudun maista. Maan sisällä julkinen liikenne on toimivaa ja edullista, liftaaminen erittäin harvinaista ja yksityisautoilun sanotaan pelottavan ulkomaalaisia.
Väestö.
Heinäkuussa 2011 Italian väkiluvuksi arvioitiin 61 016 804. Etnisesti lähes kaikki määritellään italialaisiksi, mutta rajaseuduilla on pieniä ryhmiä saksalais-, ranskalais-, slovenialais-, kreikkalais- ja albani-italialaisia.
Italian suurin uskontokunta on katoliset, johon vuonna 2006 kuului väestöstä 87,8 % (joista kuitenkin vain 36,8 % ilmoitti harjoittavansa uskontoa). Uskontokuntiin kuulumattomia oli 7,0 %, muita kristittyjä 3,2 % ja muslimeja 1,4 %.
Kielet.
Italian virallinen kieli on italia, jonka asema vahvistettiin perustuslakiin vasta 2007. Italian kieli perustuu suurelta osin Dante Alighierin (1265–1321) teoksissa käytettyyn kieleen, joissa toscanalaismurteeseen on yhdistetty Etelä-Italian kieliä. Italian yhdistyessä vuonna 1861 vain 2 % väestöstä käytti puhekielenään yleisitaliaa. Yhdistymisen eli Risorgimenton aikana on tapahtunut yhtenemistä, ja lukutaidon yleistyminen on tehnyt italian kielestä normin, jota televisio, radio ja sanomalehdet ovat vahvistaneet.
Etelä-Tirolin maakunnan toinen virallinen kieli on saksa, ja Aostan laakson alueen ranska. Virallisesti tunnustettuja vähemmistökieliä Italiassa on 12. Vuonna 1999 säädetty laki vähemmistökielistä tunnustaa seuraavat kielet: albania, frankoprovensaali, friuli, katalaani, kreikka, kroatia, ladino, oksitaani, ranska, saksa, sardi ja sloveeni.
Vakiintuneiden kielten lisäksi Italiassa on paljon maahanmuuttajia, joilla on omat kielensä. Lisäksi Italiassa on romaninkielinen vähemmistö. Ethnologue-kirjan arvion mukaan Italian kolmen romanikielen puhujia on yhteensä 23 000, mutta osa arvioista on 20–30 vuoden takaa.
Kulttuuri.
Yhteiskuntaluokkien erot varallisuudessa ja koulutuksessa ovat selviä, ja ne kuuluvat ihmisen puhetavassa: koulutetut puhuvat yleisitaliaa, vähemmän koulutettujen puhe on lähempänä paikallista murretta.
Pohjois-Italian Milanosta ja Torinosta on tullut muodin ja muotoilun keskuksia. Italialaisia maailmankuuluja muotitaloja ovat Armani, Benetton, Dolce & Gabbana, Fendi, Gucci, Versace ja Prada. Milanossa järjestetään vuosittain Milanon muotiviikko, joka on yksi alan neljästä suuresta vuosittaisesta tapahtumasta.
Italialainen keittiö on antanut vaikutteita monien muiden maiden keittiöihin. Ruoan merkitys italialaisessa kulttuurissa on tärkeä. Italiassa ruoka on keino luoda ja ylläpitää sosiaalisia siteitä. Aamiainen koostuu tyypillisesti sämpylästä ja kahvista. Perinteisesti lounas on suuri monen ruokalajin ateria, johon kuuluu lähes kaikkialla pastaa ja lisäksi keittoa ja leipää ja mahdollisesti lihaa tai kalaa. Illallisella on syöty enemmänkin tähteitä. Elämäntapojen muuttuessa ilta-ateriasta on tulossa perheen yhteinen pääateria, ja raskaista lounaista ollaan luopumassa, koska sen jälkeisen siestan viettäminen ei aina ole mahdollista.
Keittiö.
Italialaisessa keittiössä on voimakkaita alueellisia eroja, ja lähes jokaisella kylällä ja kaupungilla on paikallinen erikoisuutensa, ja samojakin ruokalajeja tehdään eri paikoissa eri tavoin. Vuoret ja meri vaikuttavat raaka-aineiden saantiin, ja ulkomaisia vaikutteita on saatu eri seuduilla eri suunnista.
Kaksi italialaista ruokalajia on levinnyt kaikkialle maailmaan: pasta ja pizza. Jo muinaiset kreikkalaiset ja foinikialaiset paistoivat litteitä, yrteillä päällystettyjä leipiä kuumien kivien päällä. Tomaatit levisivät Italiaan 1700- ja 1800-luvun vaihteessa. Niiden käyttäminen pizzan päällä oli napolilainen keksintö. Pizzaa myivät siellä ensin katukauppiaat, sitten kioskit ja 1830-luvulla aloitti ensimmäinen varsinainen pizzeria "Antica Pizzeria Port'Alba". Jos etruskit paistoivat uunissa vehnäjauhosuikaleita, mutta kuivatun pastan keittäminen keksittiin ilmeisesti Sisiliassa 700-luvulla. Löytöretkeilijät ja merenkiulkijat suosivat säilyvää ja ravitsevaa pastaa. Koneiden kehittyminen mahdollisti eri muotoiset pastat, ja niitä on kehitetty yli 350 erilaista. Nykyisin italialaiset syövät vuodessa kolmisenkymmentä kiloa pastaa henkeä kohti.
Maailman terveysjärjestön vuonna 2004 tekemän selvityksen mukaan Italian alkoholinkulutus on puhtaaksi alkoholiksi muunnettuna 9,14 litraa aikuista kohti, mikä on maailman keskitasoa, suurempi kuin Puolassa mutta pienempi kuin Kreikassa.
Italialaiset kuluttavat kahvia vuosittain 5,8 kiloa henkeä kohti, eli seitsemänneksi eniten Euroopassa. Kahvi nautitaan yleensä espressona, cappucinona tai macchiatona. Tärkeintä kahvissa on tuoreus, ja siksi kahvi ostetaan pienissä paketeissa. Pienetkin lapset juovat usein kahvia aamulla. 70% kahvista juodaan kotona
Kuvataide.
Italian taide on käynyt historiansa aikana läpi useita vaiheita. Se vähä, mitä nykyisin tiedetään etruskeista, perustuu paljon heidän seinämaalauksiinsa, piirtokirjoituksiin ja sarkofageihin. Antiikin Rooman veistokset ja arkkitehtuuri ovat toimineet myöhempien tyylikausien innoittajina vuosisatojen ajan, samoin mosaiikit ja Pompeijista löytyneet seinämaalaukset.
Taiteen luomiselle on ollut kautta aikojen kolme syytä: raha, uskonto ja kauneuden kaipuu.
Sandro Botticelli, "Venuksen syntymä", 1485.
Italian maalaustaide nousi maailman kärkeen renessanssin aikana. 1400-luvun puolella painopiste oli Keski-Italiassa, ja suuria nimiä olivat muun muassa Fra Angelico, Masolino, Masaccio, Fra Filippo Lippi, Botticelli, Filippino Lippi, Ghirlandaio, Piero della Francesca, Melozzo da Forli, Luca Signorelli, Perugino ja Pinturicchio. 1500-luvun puolella siirryttiin täysrenessanssiin, ja Rooman merkitys taidekaupunkina kasvoi, kun paavit kutsuivat sinne aikansa etevimmät taiteilijat, kuten Michelangelon, Leonardo da Vincin ja Rafaelin.
Renessanssin yleisnero Michelangelo perehtyi antiikin veistoksiin ja ihmisruumiin rakenteeseen. Hänen tunnetuimpia veistoksiaan ovat suurikokoinen "Daavid" (1501-1504) ja Pietarinkirkon "Pietà" (1499). Kuvanveistäjä, arkkitehti ja taidemaalari Gian Lorenzo Bernini oli puolestaan Italian barokin huomattavin ja kuuluisin taiteilija. Barokkikirkoissa on näyttäviä freskoja, jotka luovat erilaisia tilailluusioita: hahmot kurkottuvat ulos maalauksesta, kattoon aukea aukko taivaaseen. Taiteilijat keskittyivät rakennusten koristeluun, ja maalaus itsenäisenä taiteenlajina näivettyi.
Venetsian biennaali on joka toinen vuosi järjestettävä laaja nykytaiteen tapahtuma, joka on järjestetty jo yli 50 kertaa.
Arkkitehtuurista on säilynyt rakennuksia antiikin ajoilta kuin keskiajalta. Sen kultakautta oli renessanssi, jolloin Filippo Brunelleschi työskenteli Firenzessä ja Leon Battista Alberti välitti antiikin vaikutteita tuleville polville. Täysrenessanssin arkkitehti Donato Bramante toimi Pietarinkirkon uudistustyön pääarkkitehtina. Kuuluisaa nykyarkkitehtuuria edustavat genovalainen Renzo Piano ja minimalistiset rakennukset Milanossa ja Torinossa.
Esittävät taiteet.
1600-luvun lopulla Venetsiassa oli neljä konservatioriota, ja se nousi musiikkimaailman keskuskeksi. Antonio Vivaldi työsenteli siellä pääosan säveltäjän urastaan.
Italia on klassisen oopperan syntypaikka. Siellä vaikuttivat Giacomo Puccini, Gioachino Rossini, Gaetano Donizetti ja Vincenzo Bellini.
Milanon La Scala on ollut aina maailman tunnetuimpia oopperataloja, ja monet Giuseppe Verdin ooppeeroista on kantaesitetty siellä. 2000-luvulla myös Torinon Teatro Regio, missä Puccinin "La bohème" sai ensiesityksen 1896, on noussut arvossaan.
Vuosien varrella Italiassa on syntynyt monia suuria tenorilaulajia, kuten Enrico Caruso ja Luciano Pavarotti.
Italialainen iskelmä oli suosituimmillaan 1950-luvulla, jolloin italialaisia kappaleita käännettin ja levytettiin muillakin kielillä. Eurovision laulukilpailussa Italia on voittanut kaksi kertaa, vuosina 1964 ja 1990.
Italialainen elokuva kukoisti jo mykkäelokuvan aikoina. Varhainen suuri ohjaaja oli Mario Caserini. 1940- ja 1950-luvuilla vallitsi neorealismi; merkittävimpiä suuntauksen ohjaajia olivat Luchino Visconti, Roberto Rossellini ja Vittorio de Sica. Neorealismi toi esiin sodanjälkeisen Italian ongelmat ja loi samalla uutta elokuvallista tyyliä. Se ei käyttänyt studioita, lavastuksia tai ammattinäyttelijöitä osittain olosuhteiden pakosta. Neorealismin jälkeisen ajan suuria ohjaajia olivat Michelangelo Antonioni ja Federico Fellini. 1960-luvulta 1980-luvulle Italiassa tehtiin myös yli kuusisataa spagettiwesterniksi kutsuttua lännenelokuvaa. Kolme italialaista näyttelijää on saanut Oscarin: Anna Magnani, Sophia Loren ja Roberto Benigni.
Kirjallisuus.
Italian kirjallisuuden historia alkaa jo antiikin rooman latinankielisistä teksteistä. 1300-luvun italiankielisen kirjallisuuden merkkiteoksia olivat Dante Alighierin "Jumalainen näytelmä" ja Giovanni Boccaccion "Decamerone". Sotien jälkeen kirjoittaneista tunnetuimpia ovat Primo Levi, Italo Calvino, Alberto Moravia Umberto Eco ja Dario Fo. Nobelin kirjallisuuspalkinnon on saanut kuusi italialaista.
Tiede.
Italialaista Galileo Galileita on kutsuttu modernin luonnontieteen isäksi. Ensimmäisten joukossa hän teki havaintoja, kehitti niiden pohjalta teorian ja testasi teorioita havaintojen avulla.
Guglielmo Marconi sai Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1909 radioon liittyvästä kehitystyöstä, Enrico Fermi 1938 ydinfysiikasta ja Carlo Rubbia 1984 alkeishiukkasten tutkimuksesta. Giulio Natta palkittiin 1963 polymeerikemiasta, kun taas Camillo Golgi 1906, Daniel Bovet 1957, Renato Dulbecco 1975 ja Rita Levi-Montalcini 1986 ovat saaneet lääketieteen Nobelin.
Maailmanperintökohteet.
Unescon Maailmanperintöluettelossa on Italiasta 47 kohdetta, enemmän kuin mistään muusta maasta. Näistä kolme on luontokohteita ja 44 kulttuurikohteita, joiden joukossa on monien kaupunkien (Rooma, Napoli, Firenze, Venetsia) historialliset keskustat, antiikin aikaisia arkeologisia kohteita ja merkittäviä kirkollisia rakennuksia.
Urheilu.
Italian kannattajat juhlivat vuoden 2006 jalkapallon maailmanmestaruutta.
Italiassa on järjestetty olympialaiset kolme kertaa. Kesäolympialaiset järjestettiin Roomassa vuonna 1960 sekä talviolympialaiset Cortina d'Ampezzossa vuonna 1956 ja Torinossa vuonna 2006. Italia on osallistunut kesäolympialaisiin vuodesta 1896 ja talviolympialaisiin vuodesta 1923. Sillä on nykyisin kesäolympialaisissa yli 300 ja talvivolympialaisissa yli sadan urheilijan joukkue.
Italian suosituin urheilulaji on jalkapallo. Maassa on järjestetty lajin maailmanmestaruuskilpailut vuosina 1934 ja 1990 sekä Euroopan-mestaruuskilpailut vuonna 1980. Italian jalkapallomaajoukkue lukeutuu maailman menestyksekkäimpiin, ja se on voittanut neljä maailmanmestaruutta ja yhden Euroopan-mestaruuden. Kesäkuussa 2012 se oli FIFA-rankingissa sijalla 12. Italian pääsarja Serie A lukeutuu maailman kovatasoisimpiin. Maan huomattavimmat seurajoukkueet ovat torinolainen Juventus sekä milanolaiset Milan ja Inter.
Myös muut palloilulajit ovat suosittuja Italiassa. Erityisen suosittuja ovat koripallo ja lentopallo. Koripallossa sekä maajoukkue että pääsarja kuuluvat maailman eliittiin. Sama koskee lentopallon maajoukkuetta ja pääsarjaa.
Moottoriurheilu on myös suosittua Italiassa. Tärkeimmät moottoriurheilukeskukset ovat Imola ja Monza. Italia lukeutuu ydinalueisiin. Ferrari on yksi tunnetuimmista F1-talleista.
Maantiepyöräily lukeutuu myös Italian suosituimpiin urheilulajeihin. Italian ympäriajo on yksi lajin tärkeimmistä kilpailuista. Italialla on lisäksi vahvat perinteet muun muassa yleisurheilussa. Talviurheilu on erityisen suosittua Pohjois-Italiassa.
Media.
Italiassa televisio on hallitsevin tiedoitusväline. Päivittäisiä sanomalehtiä ilmestyy noin 90, joista neljä on suuria ja valtakunnallisia. Lehtiä luetaan kuitenkin vähän. Suurimmat lehdet ovat La Repubblica ja Corriere della Sera. Poliittisuus on vahvasti sidoksissa italialaiseen mediaan. Vuonna 2011 Italia oli lehdistönvapautta mittaavassa tilastossa vasta 61 (vrt. Suomi sijalla 1).


Itsenäisten valtioiden yhteisö.
Itsenäisten valtioiden yhteisö (, lyh. IVY) on löyhästi organisoitunut useimpien entisen Neuvostoliiton neuvostotasavaltojen muodostama yhteisö. Jäseniä ovat Azerbaidžan, Armenia, Valko-Venäjä, Kazakstan, Kirgisistan, Moldova, Venäjä, Tadžikistan ja Uzbekistan. Yhteisön päämaja sijaitsee Valko-Venäjän pääkaupungissa Minskissä. Sen puolivuosittain pidettävät parlamenttienvälisen komission istunnot pidetään Taurian palatsissa Pietarissa, Venäjällä.
Perustaminen.
Sopimus IVY:n perustamiseksi solmittiin vuoden 1991 lopulla Valko-Venäjällä. Perussopimuksessa nimettiin jäsenvaltiot itsenäisiksi, jolloin ne de facto tunnustivat toisensa ja tämä merkitsi Neuvostoliiton lakkauttamista.
Entisistä neuvostotasavalloista Viro, Latvia, Liettua ja Georgia eivät liittyneet yhteisöön, koska ne katsoivat tulleensa aikanaan liitetyiksi Neuvostoliittoon väkivalloin. Georgia kuitenkin liittyi yhteisöön 1993. Ukraina mitätöi jäsenyytensä vuonna 2008 vedoten siihen, ettei se ole koskaan allekirjoittanut IVY:n perussopimusta. Georgia erosi yhteisöstä Venäjän ja Georgian sodan vuoksi 2008.
Yhteisö.
Vuoden 1992 talviolympialaisissa Albertvillessä ja Barcelonan kesäolympialaisissa IVY-maiden sekä Georgian urheilijoiden muodostamaa Yhdistettyä joukkuetta () kutsuttiin usein IVY:n joukkueeksi, vaikkei Georgia ollutkaan vielä sen jäsen. Joukkue käytti lippunaan olympialippua ja kansallislaulun sijasta soitettiin olympiahymni. Talvikisoissa joukkueen urheilijat tulivat Venäjältä, Valko-Venäjältä, Ukrainasta, Kazakstanista, Uzbekistanista ja Armeniasta. Kesäkisoissa urheilijat tulivat kaikista 12 maasta.
IVY:stä ei ole tullut kiinteää yhteisöä sen jäsenmaiden Neuvostoliiton purkautumisen jälkeen tapahtuneen eriytyvän kehityksen ja poliittisten epäluulojen vuoksi. Yhteisö on jäänyt paljolti symboliseksi koordinoimaan Neuvostoliiton entisten tasavaltojen välistä kauppaa, rahoitusta, lainsäädäntöä ja turvallisuutta siinä määrässä ja laajuudessa kuin se on ollut poliittisesti mahdollista.
Toiminta.
Tärkein IVY:ssä saavutettu tavoite on sen maiden välinen vapaakauppa-alue ja talousliitto, jonka oli tarkoitus astua voimaan 2005. Se on kuitenkin toistaiseksi jäänyt toteutumatta, mutta siitä käydään edelleen neuvotteluja. Kazakstanin ja Venäjän presidentit ilmoittivat vuonna 2006, että niiden ja Valko-Venäjän kesken solmitaan sopimus lähiaikoina yhteisen talousliiton perustamisesta. Ukraina ei ole kieltäytynyt talousliitosta, mutta toisaalta se ei ole tiiviisti neuvotellutkaan sopimuksesta.
Itsenäisten valtioiden yhteisön sihteeristö on osallistunut vaalitarkkailuun joissain entisissä neuvostotasavalloissa ja sen vaalitarkkailutulokset ovat jossain määrin eronneet Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön demokraattisten instituutioiden ja ihmisoikeuksien toimiston sekä Etyjin parlamenttivaltuuskunnan tuloksista.


Itä-Eurooppa.
Itä-Eurooppa on Euroopan maanosan itäinen osa. Varsinkin Kylmän sodan aikana termiä käytettiin viittaamaan maihin, joiden järjestelmä oli tuolloin sosialistinen. Itä-Eurooppaan luettiin tällä perusteella Venäjän Euroopan puoleiset osat, Baltian maat, Puola, Valko-Venäjä, Ukraina, Unkari, Tšekki, Slovakia, Romania, Moldova, Bulgaria, Albania ja entisen Jugoslavian maat. YK käyttää tästä hieman poikkeavaa määritelmää, jossa Baltian ja Balkanin maat eivät kuulu Itä-Eurooppaan. Itä-Euroopan maista kymmenen kuuluu tällä hetkellä Euroopan unioniin.
Maantiede.
Pinta-alallisesti suurin osa Itä-Euroopasta sijaitsee kaukana meristä, jonka vuoksi Itä-Euroopassa vallitsee pääosin mannerilmasto. Mannerilmastolle tyypillistä on talven ja kesän suuri lämpötilaero. Suurimmillaan ero voi olla 40–60 °C.
Itä-Euroopasta suurin osa on alankoa. Alueella vain Karpaatit ja Balkanvuoret ovat korkeampaa ylänköä.


Intiaanit.
Intiaanit on perinteinen nimitys, jonka alle kootaan Amerikan alkuperäiskansat ja niistä polveutuvat ihmiset kokonaan tai osittain. Intiaani-nimitys juontaa juurensa Kristoffer Kolumbukselta, joka Karibian saarille saapuessaan luuli olevansa Intiassa ja siitä syystä kutsui alkuasukkaita nimellä ”"indios"”. Amerikan alkuperäiskansoista inuiitit ja aleutit on perinteisesti jätetty intiaanit-käsitteen ulkopuolelle, mutta viime vuosina tästä käytännöstä on usein luovuttu.
Etnologisesti ei ole olemassa juuri mitään tekijää, joka yhdistäisi kaikki intiaaniväestöt: intiaanien alkuperäisissä kielissä, kulttuureissa, yhteiskuntajärjestelmissä, elinkeinoissa, uskonnoissa jne. oli hyvin suuria eroja. Amerikan mantereella oli ennen eurooppalaisten tuloa sekä keskitetysti hallittuja imperiumeja että vaeltavien metsästäjä-keräilijöiden pienyhteisöjä. Sellaiset teknologiset keksinnöt kuin rauta ja vetoeläimet ilmaantuivat kuitenkin kaikkialle Amerikkaan vasta eurooppalaisten myötä.
Eurooppalaisten tulo Amerikan mantereelle oli intiaaneille tuhoisa. Eurooppalaiset alistivat sotilaallisesti monia intiaaniyhteiskuntia. Suurimman katastrofin aiheuttivat eurooppalaisten tuomat taudit, kuten isorokko, joita vastaan intiaaneilla ei ollut vastustuskykyä. Monia intiaanikansoja ja -heimoja on hävinnyt kokonaan, ja kaikkialla Amerikassa intiaanien elämää ovat viime aikoihin asti usein leimanneet syrjäytyminen ja köyhyys.
Intiaanien väestömäärä.
On arvioitu, että ennen Kolumbusta Amerikassa oli 8,4–112,5 miljoonaa intiaania. Alkuperäistä väestömäärää on vaikea arvioida, koska ei tiedetä miten monta prosenttia kuoli eurooppalaisten mukanaan tuomiin sairauksiin, nälkään ja suoraan tappamalla. Erään kompromissiarvion mukaan 80 prosenttia intiaaneista kuoli vuoteen 1650 mennessä, ja sen mukaan intiaaneja olisi ollut 50 miljoonaa, joista 25 miljoonaa asteekkien valtakunnassa ja 12 miljoonaa inkojen valtakunnassa. Brasiliassa oli ennen Kolumbusta neljä miljoonaa intiaania, nyt 300 000.
Intiaanien alkuperä.
Intiaaneilla on geeneissään paljon yhteisiä ominaisuuksia Keski- ja Itä-Aasian kansojen kanssa. Yksi näistä piirteistä on hampaiden muoto, sinodonttisuus. Intiaanien esi-isät lienevät eläneet jääkaudella Itä-Siperiassa, Mongoliassa tai Kiinassa ja valmistaneet kaksipuolisesti iskettyjä litteitä kivityökaluja. Nämä paleointiaanit ovat ilmeisesti kuuluneet pääasiallisesti esimongolidiseen rotuun, mutta on mahdollista, että varhaisten Amerikkaan muuttaneiden joukossa olisi ollut myös europidiseen päärotuun kuuluneita.. Kun ilmasto noin 14 700 vuotta sitten lämpeni, paleointiaaneja siirtyi silloin kuivan Siperian ja Alaskan välillä olleen Beringinsalmen maakannaksen, Beringian kautta Alaskaan, josta vaelsivat sulavaan mannerjäätikköön avautuneen käytävän kautta tai Kanadan länsirannikkoa pitkin nykyisten Yhdysvaltain alueelle, minne syntyi suurriistaa metsästänyt Clovis-kulttuuri noin 13 500 vuotta sitten. Monet suuret eläinlajit, kuten jättiläislaiskiaiset, mastodontit ja mammutit hävisivätkin Amerikasta juuri jääkauden päättyessä. Tämä viittaa ilmastonmuutokseen tai ihmisen toimintaan.
Tämä on perinteinen, tavanomainen näkemys intiaanien tulosta Amerikkaan. Myös muita näkemyksiä on esitetty. Uudempien käsitysten mukaan intiaanien esi-isiä olisi jo myöhäispaleoliittisella kivikaudella voinut saapua Tyynenmeren poikki Amerikkaan joko purjehtimalla saarelta saarelle tai seurailemalla Aasian ja Amerikan rannikoita.
Monet kiistellyt arkeologiset löydöt viittaavat vahvasti siihen, että Amerikassa on saattanut asua ihmisiä jo noin 300 00–20 000 vuotta sitten. Kraniometrinen aineisto näyttäisi osoittavan varhaisimpien amerikkalaisten populaatioiden yhteyksiä australian ja melanesian alkuasukkaisiin.
Geenitutkimukset viittaavat n.s. amerind-kansojen, joita suurin osa intiaaneista on, saapuneen kahtena aaltona Amerikkaan (varhaisimmat paleointiaanit ja heitä myöhemmät n.s. arkaaiset intiaanit). Näiden jälkeen tulivat na dene -kansat ja viimeisimpinä (ennen eurooppalaisia) eskimot ja aleutit. Joiltakin Alaskan löytöpaikoilta onkin tehty löytöjä, joissa kaksipuolisesti iskettyjen työkalujen jälkeen esiintyy niin sanottuja mikroteriä, jotka liittyvät paleointiaaneja myöhempään kulttuuriaaltoon, ehkä na dene -kansoihin.
Varhaisia ihmisen jäänteitä on löydetty vanhimpien työkalulöytöjen vierestä erittäin vähän. Vanhin luurankolöytö on noin 10 000 vuotta vanha Ciudad de Méxicon lähettyviltä löytynyt niin sanottu "Tepemax-ihminen". On kuitenkin epäselvää, milloin Pohjois- ja Etelä-Amerikan yhdistävä kannas on ylitetty.
Uusien DNA-kartoitusten odotetaan tarkentavan ihmisen leviämishistoriaa myös Amerikan mantereella. Eräät alkuperäiskansoja edustavat järjestöt ovat kuitenkin ilmaisseet epäluulonsa näitä tutkimuksia kohtaan, koska niiden pelätään muun muassa vaarantavan kansojen omat alkuperäkertomukset.
Pohjois-Amerikka.
Pohjois-Amerikan kulttuurialueet. Plains - preeriaintiaanit.
Pohjois-Amerikka oli se alue, jonne paleointiaanit toivat ensiksi varhaisen suurriistan metsätykseen pohjautuvan myöhäispaleoliittisen kulttuurin viimeistään 11000 vuotta eaa. Pohjois-Amerikan intiaanikansat jaetaan yhdeksään päähaaraan elinympäristön mukaan. Pohjois-Amerikan intiaanien kulttuuri ja yhteiskunta vaihtelivat huomattavasti alueesta toiseen. Toiset intiaanikansat asuivat hajallaan metsästäen, kalastaen ja keräten, toiset viljelivät maata ja asuivat suurissa linnoitetuissa kylissä. Asutus oli tiheintä maanviljelyn tai kalastuksen ollessa pääelinkeinoina. Merkittäviä maata viljelleitä Pohjois-Amerikan kulttuureja olivat Lounais-Yhdysvaltain pueblointiaanien kulttuuri, Suurten järvien seudun irokeesiliitto sekä jo ennen eurooppalaisten tuloa hävinnyt Mississippin haarojen alueen itäisen metsämaan kummunrakentajien perinne. Pitkälle kehittyneitä päällikköjohtoisia heimoja oli myös luoteisella toteemipaalualueella sekä Kaliforniassa. Preeriaintiaanien kulttuuri syntyi lopullisessa muodossaan vasta eurooppalaisten vaikutteiden takia. Pohjois-Amerikassa tapahtui suuria kansainvaelluksia, esim navajot olivat na-dene-kansaan kuuluvia, ei varsinaisia amerind-ryhmän intiaaneja. Samoin Suuren syvänteen intiaaneja vaelsi etelään asteekeiksi jne. Yllättäen jousi ja nuoli levisivät Pohjois-Amerikkaan Aasiasta vasta noin 2500, eaa alkaen.
Yhteistä kaikille Pohjois-Amerikan intiaanien kulttuureille on jumalkäsitys korkeasta olennosta, joka ei maailman luotuaan enää puutu ihmisten kohtaloihin. Intiaaneille tyypillistä on, että uhreja, kiitollisuutta ja rukouksia osoitettiin vain esimerkiksi sateen tai hedelmällisyyden jumalille heiltä jotain odotettaessa, samoin kuin esimerkiksi ukkosen jumalaa tuli lepytellä. Myös kaikkeen epätavalliseen, muun muassa ennennäkemättömiin eläimiin, uskottiin liittyvän yliluonnollisen voiman.
Eurooppalaisten tulo Amerikkaan melkein hävitti intiaanikulttuurit. Suurin osa Pohjois-Amerikan intiaaneista kuoli tauteihin, nälkään ja intiaanisotien uhrina. Monet intiaanit joutuivat muuttamaan alkuperäisiltä asuinsijoiltaan Yhdysvaltain itäosista länteen valkoisen hallituksen määräyksestä. 1900-luvulla intiaanien määrä alkoi taas kasvaa ja kulttuuri jossain määrin elpyä.
Keski-Amerikan korkeakulttuurit.
Nykyisen Ciudad de Méxicon alueella syntyi aikoinaan Pohjois-Amerikan intiaaneja kehittyneempi ja monimuotoisempi kulttuuri, jonka loivat useat kansat toisiaan seuraten, mutta myös samanaikaisesti. Suuri merkitys korkeakulttuurin synnylle oli maissin viljelyn kehittyminen. Maissi antoi suuren sadon suhteellisen vähällä työllä, ja näin ihmiset kykenivät keskittymään myös muunlaiseen toimintaan.
Ensimmäinen kaupunkikulttuuri syntyi Teotihuacánissa, joka on muinaisen Amerikan suurin kaupunkimuodostelma. Myöhemmin kaikki alueen kansat omaksuivat Teotihuacánissa syntyneen uskomus- ja jumalmaailman. Kulttiin kuuluivat jättimäiset pyramidit, jotka toimivat palvontapaikkoina. Kulttuurin käsiteollisuustuotteet levisivät laajalle, muun muassa sapoteekeille, jotka elivät eteläisessä Meksikossa, ja aina nykyisen Guatemalan alueelle saakka. Suurin piirtein ajanlaskumme ensimmäisten vuosien tienoilla Teotihuacánim kulttuuri saavutti kukoistuskautensa huipun. Muun muassa matematiikassa ja tähtitieteessä saavutettiin korkea taso, sekä kehitettiin myöhemmillä kansoille periytynyt kuvakirjoitus.
Noihin aikoihin sai alkunsa sapoteekkien (myös muoto "zapoteekit") kulttuuri nykyisen Oaxacan maakunnan alueella. Sapoteekkien teknisestä taidosta, arkkitehtuurista ja taitavasta metallien käsittelystä on todisteena heidän pyhä kaupunkinsa Monte Albán.
Myöhemmin sapoteekkien naapurikansa misteekit ("mixteekit") osittain syrjäytti heidät tieltään ja valloittivat Monte Albánin lisäksi muun muassa idemmässä sijainneen Mitlan, joka oli myöhempi sapoteekkien keskuspaikka.
Myöhemmin Meksikoon tunkeutuivat pohjoisesta ensimmäinen raakalaiskansa, tolteekit, jotka valtasivat alueen. Tolteekeilla oli tapana muun muassa uhrata sotavankeja. Tolteekit loivat voimakkaan poliittisen järjestelmän. Heidän pääkaupunkinsa oli Tula. Tolteekit tulivat kuitenkin uusien valloittajien myötä syrjäytetyksi ja ajetuksi etelämpään sekä Jukatanin niemimaalle, missä he perustivat uuden Tulan kaupungin mayojen pääkaupunkiin Chichén Itzáan.
Asteekit olivat viimeinen kansa, joka otti vallan keskisessä Meksikossa ennen espanjalaisten konkistadorien tuloa. Aluksi halveksitut ja syrjityt maanviljelijäasteekit rakensivat Texcocojärven soiselle saarelle pääkaupunkinsa Tenochtitlánin, jonka raunioille rakennettiin myöhemmin Ciudad de México. Vuoden 1200 tienoilla asteekit suorittivat jättimäisen valloituksen, joka varmisti heille suurimman vallan alueella ajalla ennen espanjalaisia. Vuoden 1520 tienoilla espanjalaiset kukistivat asteekit muutamassa vuodessa muiden intiaanikansojen avulla.
Mayakulttuuri.
Mayat asuivat alun perin Guatemalan pohjoisosassa, joka nykyisin on sademetsää. Mayojen taidot matematiikassa ja tähtitieteessä olivat korkealle kehittyneitä, samoin kuin esimerkiksi ajanlasku. Mayat kehittivät korkeimman kulttuurin, mikä Amerikan intiaaneilla on koskaan ollut. Jostakin tuntemattomasta syystä 800-luvulla mayat hylkäsivät kaupunkinsa ja muuttivat Jukatanin niemimaalle, jossa heidän kulttuurinsa koki uuden kukoistuksen. 1100-luvulla mayat saivat kulttuurivaikutteita muun muassa tolteekeilta, ja 1400-luvulla kulttuurialue järkkyi sisäisten ristiriitaisuuksien vaikutuksesta. Kulttuuri oli jo hajaantumistilassa espanjalaisten saapuessa.
Perun korkeakulttuurit.
Andien ylängöillä ja Etelä-Amerikan luoteisilla rannikkoalueilla kehittyneitä kulttuureja kutsutaan perulaisiksi, vaikka ne eivät rajoittuneetkaan nykyisen Perun alueeseen. Noilla alueille kehittyi Meksikon ja Keski-Amerikan kulttuureja vastaavia korkeakulttuureita. Inkat olivat valtakunnan hallitseva luokka. Inka valvoivat alistamiensa kansojen etua ottaen huomioon näiden omat kulttuuriset lähtökohtansa.
Alueen korkeakulttuurit kehittyivät alkujaan paikallisina ylänköjen jokilaaksoissa ja rannikolla, jossa viljely perustui keinokasteluun. Viljelykasveja olivat muun muassa maissi ja peruna sekä puuvilla, joka toimi korkeatasoisen kudonnan aineksena. Laamaa käytettiin vetojuhtana ja alpakasta saatiin villaa.
Alueen kulttuureista erotetaan erilaisia ja toisiaan seuraavia intiaanikulttuureja. Näistä kolmella (Chavín, Tihuanaco ja Inka) on ollut suurempiluokkainen vaikutus. Chavín-kulttuuri sai nimensä Chavín de Huántarista, Urumbalaakson keskuksesta. Tihuanacon keskuspaikka sijaitsi Titicacajärvellä. Inkat olivat aluksi pieni heimo Titicacajärven tienoilla, mutta myöhemmin se laajeni ja alisti valtaansa ympäröiviä alueita. Inkojen pääkaupunki oli Cusco.
Latinalaisen Amerikan intiaanit nykyaikana.
Nykyaikana Etelä-Amerikan intiaanit asuvat pääasiassa mantereen sisäosien vaikeakulkuisilla alueilla. Suuria määriä alkuperäisiä intiaaneja Keski- ja Etelä-Amerikassa on sekoittunut myöhempään europidiväestöön. Näitä jälkeläisiä nimitetään mestitseiksi.
Argentiinan intiaanien lukumäärä on epäselvä, ja arviot vaihtelevat 300 000 (0,7 % väestöstä) ja kahden miljoonan (5,6 %) välillä. Argentiinassa eläviä intiaanikansoja ovat tobat, wichit, mocovít, pilagát, chulupít, diaguita calchaquít, kollat, guaranit, chorotet, chanét, tapietét, mapuchet, tehuelchet ja selknamit.
Boliviassa ja Perussa intiaanit muodostavat suurimman väestönosan. Paraguayssa intiaanikieli "guarani" on maan toinen virallinen kieli. Guatemalassa mayat muodostavat noin 45 % väestöstä, mutta heidän puhumillaan noin 20 kielellä ei ole virallista asemaa. Belizessä noin 40 prosentilla väestöstä on intiaanialkuperä, ja 10 % on täysverisiä mayoja.
Nykyisestä Meksikon väestöstä 60 prosenttia väestöstä on puoliverisiä mestitsoja ja 30 prosenttia täysverisiä tai perimältään hyvin suurelta osin intiaaneja. Chiapasin ja Oaxacan osavaltioiden sekä Jukatanin niemimaan keskiosan väestöstä valtaosa on intiaaneja. Meksikon intiaanit ovat sekä aiemmin mainittujen korkeakulttuurikansojen jälkeläisiä että muun muassa apaššien sekä yuma- ja pima-kansojen sukulaisia. Suurimpia kansoja ovat nahuat, purépechat ja misteekit. Huicholet eli wixarikat elävät keskisessä Meksikossa. Chihuahuassa elävät tarahumarat ja Sonorassa yaquit sekä serit. Vaikka yleisesti meksikolaiset ovat ylpeitä intiaanijuuristaan, kärsivät alkuperäiskansat silti nykyaikana rasismista ja syrjinnästä. Intiaanien elämäntavalla ja kulttuurilla ei ole tunnustettua asemaa.
Brasilian intiaanit koostuvat lukuisista erilaisista eristyksissä eläneistä ryhmistä. Perinteisesti intiaanit ovat pääasiassa metsästäjiä, kalastajia ja keräilijöitä, ja jotkut kansat ovat jossakin vaiheessa oppineet maanviljelyn taidon. Monet ennen europidien saapumista eläneet kansat ovat kuolleet sukupuuttoon, ja suuria väestöjä on sulautunut myöhemmin tulleeseen väestöön. Ennen Kolumbuksen aikaa Brasilian alueella uskotaan eläneen noin 5–6 miljoonaa intiaania, mutta vuoteen 1950 tultaessa heidän määränsä on pudonnut sataan tuhanteen. Enää muutamat heimot harjoittavat perinteistä alkeellista elämäntapaansa Amazonin sademetsissä. Kuitenkin 50 vuoden aikana tehtyjen hallinnollisten toimenpiteiden ansiosta vuoteen 1997 mennessä intiaanien määrä kasvoi 300 000, joka koostuu noin 200 kansasta ja heimosta. Brasilian suurimpia intiaanikansoja ovat muun muassa aimorét, apinajét, botokundit, asheninkat, awát, baniwat, caingangt, caripunat, fulni-ot, guajajarat, guaranit, huaoranit, kamayurat, karaját, katuquinat, kaxinawat, kayapot, krahót, macuxit, mundurukut, ofayét, pataxót, potiguarat, tapuiat, tamoiot, terenat, ticunat, tupininquimit, waiapit, waoranit, xacriabat, xavantet, xerentet, xucurut, yanomamit, yawanawat ja zuruahat.
Yhdysvallat.
Nykyaikana Yhdysvalloissa on 563 liittovaltion tunnustamaa intiaaniheimojen hallinnollista entiteettiä. Yhdysvallat tunnustaa näiden heimojen oikeudet itsehallintoon ja tukee heidän heimollista itsemääräämisoikeuttaan. Intiaaniheimojen itsehallinnolliset rajoitukset ovat samoja kuin ne ovat Yhdysvaltain osavaltioilla, kuten sodasta päättäminen, ulkopoliittiset suhteet tai oikeus painaa rahaa.
Liittovaltion tunnustamien territorioiden lisäksi joillakin heimoilla on yksittäisten osavaltioiden tunnustama asema, joiden oikeudet hieman vaihtelevat osavaltiosta riippuen.
Aikojen saatossa muun muassa sotatappiot, kulttuurillinen paine, vankeus reservaateissa, kulttuurillisen assimilaation yritykset, perinteisten kansallisten kielten ja kulttuurien aseman heikentäminen tai kieltäminen ovat vaikuttaneet intiaanien henkiseen ja ruumiilliseen terveyteen. Nykyaikana monin paikoin intiaanit kärsivät köyhyydestä, alkoholismista, sydänvaivoista, diabeteksesta sekä monista nykyajan epäterveellisen roskaruoa aiheuttamista vaivoista, joita Amerikassa kutsutaan nimellä "New World Syndrome".
Vielä 1970-luvulla intiaaniasiain virasto ("Bureau of Indian Affairs") kannatti aktiivisesti intiaanien sulauttamispolitiikkaa valtavirran amerikkalaiseen kulttuuriin.
Virginian osavaltiossa on intiaaneilla erityinen ongelma. Vuosina 1912–1946 osavaltion rekisteriviranomaisena toimi Walter Ashby Plecker. Hänen tilastoissaan osavaltiossa oli vain kaksi rotua, ”valkoiset” ja ”värilliset”, joista jälkimmäiseen hän luokitteli intiaanit yhdessä negridisen väestön kanssa. Nykyaikana saadakseen liittovaltion tunnustaman aseman ja tästä seuraavat etuoikeudet, tulee intiaaniheimon tunnustaa jatkuva olemassaolonsa vuodesta 1900 lähtien. Pleckerin toiminnan seurauksena on se Virginian intiaaneilla mahdotonta.
2000-luvulle tultaessa monet intiaaniyhteisöt ovat muodostaneet paikallisia hallituksia, jotka vastaavat ja päättävät muun muassa sellaisista palveluista ja toiminnoista kuin palo- ja pelastustoimi, luonnonvarojen käyttö ja lakien täytäntöönpano. Lisäksi monilla yhteisöillä on oma tuomioistuinjärjestelmänsä vastaamaan niitä tarpeita, joita heidän paikallinen elämäntapansa vaatii. Tyydyttääkseen intiaanien asuntotarpeet on liittovaltion kongressi hyväksynyt erityisen asetuksen, (”"Native American Housing and Self Determination Act"”) vuonna 1996.
Vuonna 2003 yli kolmannes Yhdysvaltain 2 876 652 intiaanista asui kolmen osavaltion, Kalifornian, Arizonan ja Oklahoman alueella. Vuonna 2000 Yhdysvaltain ihmismäärältään suurimmat intiaaniryhmät olivat cherokeet, navajot, choctawit, siouxit, chippewat, apaššit, mustajalat, irokeesit ja pueblot. Tuolloin kahdeksan intiaania kymmenestä oli alkuperältään sekoittunutta. Nykyään intiaaniheimoja on muutenkin paikoin hankala erottaa toisistaan.
Elinkeinot.
Vuonna 1987 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti, että liittovaltion tunnustamilla intiaanien entiteteillä on oikeus harjoittaa vapaasti uhkapelitoimintaa. Vuonna 1988 kongressi sääti "Indian Gaming Regulatory Actin", jossa mainitaan intiaanien oikeudet pyörittää kasinoita ja bingosaleja.
Nykyaikana uhkapelien tarjoaminen onkin Yhdysvaltain intiaanien pääasiallinen elinkeino. Monet intiaanihallitukset pyörittävät pelikasinoita, ja nykyaikana monissa intiaaniyhteisöissä niiden avulla on pyritty myös rakentamaan monimuotoisempaa talousrakennetta. Erityisesti monet suurten kaupunkien läheisyydessä sijaitsevat territoriot, kuten Mashantucket Pequot -heimo Connecticutissa, ovat hyötyneet tästä suuresti, ja kasinoista saaduilla tuloilla on parannettu elinoloja, muun muassa rakennettu kouluja ja kehitetty infrastruktuuria.
Vaikka monilla intiaaniheimoilla on kasinoita, useat, varsinkin pienemmän heimot kuten Winnemen Wintu Kalifornian Reddingissä ovat väittäneet että kasinot ja niistä seuraavat muut asiat tuhoavat heimojen perinteistä kulttuuria, ja nämä heimot ovatkin tarkoituksella jättäytyneet käyttämättä oikeuksiaan.
Kanada.
Kanadassa intiaanikansoja, joilla on tunnustettu asema, kutsutaan nimellä "First Nations" (”ensimmäiset kansat”), joita edustavana elimenä toimii Assembly of First Nations. 1960-luvulle saakka intiaaneja yritettiin sulauttaa kanadalaiseen valtakulttuuriin.
Aiheesta muualla.
*


Irlanti.
Irlanti (,) on valtio, joka käsittää Irlannin saaren lukuun ottamatta Pohjois-Irlantia. Valtion kokonaispinta-ala on 70 273 km2 ja sen väkiluku runsaat 4,6 miljoonaa. Se on ollut Euroopan unionin jäsen vuodesta 1973 alkaen. Irlannin pääkaupunki on itärannikolla sijaitseva Dublin.
Saarivaltion ilmasto on merellinen. Yli puolet sen pinta-alasta on laidunmaata ja alle kymmenen prosenttia metsää. Britannia hallitsi sitä lähes 800 vuoden ajan, kunnes maa saavutti vapaavaltion aseman 1921 ja itsenäistyi 1949. Vielä 1990-luvun alussa Irlanti oli yksi EU:n köyhimmistä maista, mutta vuosituhannen vaihteessa talouskasvu oli voimakasta. Vuoden 2010 lopulla Irlannin pankit olivat pulassa ja maa tarvitsi EU:n apua.
Jotta Irlanti valtiona erottuisi Irlannin saaresta, siitä käytetään toisinaan epävirallista nimeä "Irlannin tasavalta". Irlannin viralliset kielet ovat iiri ja englanti, ja rahayksikkö on euro.
Maantiede.
Irlanti sijaitsee Britannian länsipuolella, ja se käsittää Irlannin saaren Britannialle kuuluvaa Pohjois-Irlantia lukuun ottamatta. Irlanti on Euroopan kolmanneksi ja maailman 12. suurin saari. Britannian ja Irlannin välissä on Irlanninmeri.
Irlannin valtion kokonaispinta-ala on 70 273 km2. Asutus keskittyy maan itä- ja etelärannikoille, länsiosa on hyvin harvaanasuttua aluetta.
Pinnanmuodot.
Saari on alankoa, mutta sen halki kulkee matala keskivuoristo. Kukkuloiden välissä on järviä, ja ylävät nummet päättyvät usein rantajyrkänteisiin. Etelärannikolle ovat ominaisia leveäsuiset, suppilomaiset lahdet, itärannikko on laakea ja melko ehyt, kun taas länsirannikko on rikkonainen lukuisine saarineen ja lahtineen. Pinnanmuotoja leimaavat jääkausien tekemät harjut ja drumliinit. Irlannin korkein kohta on 1 038 metriä korkea Carrauntoohil ja kaksi muuta yli kilometrin huippua Macgillycuddy Reeks -vuorijonossa. Muita korkeita huippuja Irlannissa ovat muun muassa 952 metriä korkea Mount Brandon ja 925-metrinen Lugnaquilla.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Vuonna 2000 Irlannin maa-alasta 55 % oli laitumena, 7,2 % peltona, 2 % niittynä, 8,4 % metsää ja 15,8 % kosteikkoja. Kosteikoissa ja vesialueilla elää joukko harvinaisia eläin- ja kasvilajeja. Irlannissa on myös runsaasti harvinaisia sammal-, levä- ja jäkälälajeja sekä vesikovakuoriaisia ja maanilviäisiä.
Irlannissa elää 28 maanisäkäslajia, yli 400 lintulajia, 4 000 kasvilajia ja 12 000 hyönteislajia. Nisäkkäistä susi on kuollut alueellisesti sukupuuttoon, mustarotta on vaarantunut, ja kolme on silmälläpidettäviä: metsälepakko, saukko ja orava. Kärpästä, metsäjäniksestä ja närhestä on kehittynyt erityiset irlantilaiset alalajit.
Irlannissa ei elä yhtään käärmelajia. Legendan mukaan Pyhä Patrick karkotti käärmeet saarelta 400-luvulla, mutta tosiasiassa syynä lienevät jääkauden aikaiset jäätiköt ja Irlannin Isossa-Britanniassa elävistä lähimmistä käärmelajeista erottavan Irlanninmeren kylmyys.
Kotkat olivat kadonneet sukupuuttoon, mutta sekä maa- että merikotkakantoja on elvytetty istutuksin, ja vuonna 2007 Donegalissa kuoriutui ensimmäinen maakotkan poikanen sataan vuoteen. Kotkia uhkaavat maanviljelijöiden käyttämät myrkkysyötit, jotka on tarkoitettu kettujen ja varisten torjuntaan.
Maassa on kuusi kansallispuistoa: Ballycroyn, Burrenin, Connemaran, Glenveaghin, Killarneyn ja Wicklowvuorten kansallispuisto.
Ilmasto.
Irlannin ilmasto on merellinen. Idässä ja etelässä on kuivinta, ja idässä ja sisämaassa on hiukan lämpimämmät kesät ja kylmemmät talvet kuin muualla. Siellä voidaan saada joskus luntakin, mutta lumipeite ei pysy maassa pitkään edes kukkuloilla. Dublinissa maan itäosassa on lämpimimmän kuun eli heinäkuun keskimääräinen ylin lämpötila 18,9 celsiusastetta, kylmimpien tammi- ja helmikuun keskimääräinen alin 2,5 astetta. Sadetta saadaan 9-13 päivänä jokaisessa kuussa, yhteensä 50–76 mm kuukaudessa. Galwayssä länsirannikolla lämpötilaolot ovat lähes samanlaiset, mutta sadepäiviä on kuukausittain 15–24, ja kuukausien sademäärät 52–132 mm. Eniten sataa syksyllä ja talvella. Belmulletissa saaren luoteisnurkassa lämpimimmän kuun eli elokuun keskimääräinen ylin lämpötila 17,2 astetta, kylmimpien tammi- ja helmikuun keskimääräinen alin 3 astetta. Sadetta saadaan 12–20 päivänä jokaisessa kuussa, talvella yli 120 mm kuukaudessa.
Varhaiset vaiheet.
Ensimmäiset asukkaat saapuivat Irlantiin 6 000 vuotta eaa. Noin 4 000 vuotta myöhemmin Etelä-Euroopasta tuli heimoja, jotka rakensivat suuria neoliittisia kivimonumentteja ja taidokkaita kultakoristeita. Pronssikautiset ihmiset, joita saapui seuraavan tuhannen vuoden aikana, tekivät taidokkaita kulta- ja pronssiesineitä ja aseita.
Kelttiläiset heimot saapuivat Irlantiin vuosien 600–150 eaa. aikana. Perimätiedon mukaan Pyhä Patrick saapui 432 jaa. ja käännytti irlantilaiset kristinuskoon. Viikingit alkoivat tunkeutua alueelle 800-luvulla jaa. Viikinkien tulon esti vasta kuningas Brian Boru, kun hän vuonna 1014 voitti tanskalaiset.
Britannian valta.
Englannin kuningaskunta valloitti Irlannin 1100-luvulla. Ensimmäiset valloittajat olivat normanneja. Henrik II nimitti poikansa Juhanan, myöhemmin Juhana Maaton, Irlannin lordiksi. Englantilaisten valta oli häilyväistä, ja yhteenotot paikallisten mahtimiesten kanssa tavallisia. Henrik VIII, Elisabet I ja Jaakko I yrittivät istuttaa protestanttista uskoa ja englantilaishenkisyyttä irlantilaisiin rohkaisemalla maahanmuuttoa ja takavarikoimalla katolisten maita protestanteille. Pohjois-Irlannin vastakkainasettelu alkoi tästä. Elisabet I:n aikana 1590-luvulla puhkesi ensimmäinen kapina, kun Hugh O'Neillin johtamat irlantilaiset taistelivat yhdeksän vuotta itsenäisyytensä puolesta. 50 vuotta myöhemmin katolisten ylimysten johtama Kilkennyn liitto halitsi parhaimmillaan kahta kolmasosaa saaresta. He vaativat täyttä autonomiaa, katolisille oikeuksia ja istututsten lopettamista. Kapina päättyi Britannian sisällissotaan, jossa irlantilaiset olivat puolella Oliver Cromwellia vastaan. Vuonna 1649 Cromwell kukisti irlantilaiset verisesti. Kapinan jälkeen alkoi sortokausi. Vuonna 1641 katoliset olivat omistaneet 60 % maasta, vuoteen 1776 mennessä osuus pieneni viiteen prosenttiin. 1700-luvun lopulla protestanttiset idealistit nousivat barrikadeille Amerikan itsenäisyyssodan innoittamina. Toiminta kukistettiin 1798. Britit yrittivät hillitä itsenäisyyshaaveita vuoden 1801 liittoasetuksella, jolla personaaliunionin sijalle määriteltiin uusi valtio nimeltään "Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta" 1927.
Vuosina 1845-1852 Irlantia koetteli ankara nälänhätä. Sen aikana väkiluku putosi kahdeksasta viiteen miljoonaan, ja maan länsiosat tyhjenivät lähes kokonaan. Irlannin menettämästä kolmesta miljoonasta asukkaasta yli miljoona menehtyi, loput muuttivat ulkomaille. Vuosisadan loppupuolella virisi nationalistinen henki. Irlannin sisäpoliittinen tilanne kärjistyi Pääsiäiskapinaan ensimmäisen maailmansodan aattona.
Itsenäisyyden aika.
Vapaussota puhkesi 1919, ja 1921 Irlanti ja Britannia sopivat aselevosta ja maan itsenäisyydestä. Maa erosi Brittiläisestä kansainyhteisöstä vuonna 1949 ja liittyi Euroopan yhteisöön vuonna 1973.
Vielä 1990-luvun alussa Irlanti oli yksi EU:n köyhimmistä maista. Liberaali talouspolitiikka, johon kuuluivat muun muassa alhaiset yritysvero ja matalat palkat, sekä EU:n tuki koulutukseen ja infrastruktuuriin saivat aikaan länsimaiden kovimman talouskasvun, ja 2000-luvulle tultaessa Irlanti oli nousemassa yhdeksi Euroopan varakkaimmista maista. Tämän vuosien 1995–2007 talouskasvun vuoksi maalle annettiin lempinimi ”Kelttiläinen tiikeri”.
Maahan syntyi suuri asuntokupla, kun asuntojen hinnat nousivat 1997–2005 192 %. Samalla taloudellinen epätasa-arvoisuus nousi Yhdysvaltain jälkeen länsimaiden suurimmaksi.
Syksyllä 2008 brittiläisen Northern Rock -pankin kaatuessa Irlanti antoi talletuksille rajattomat vakuudet talletuspaon estämiseksi ja muualta paenneiden pääomien houkuttelemiseksi. Näin Irlanti otti itselleen noin 440 miljardin euron takausvastuut. Rajattoman takuun ajan umpeutuessa syyskuussa 2010 maan pankit alkoivat menettää lyhytaikaista rahoitusta satoja miljoonia euroja viikossa, vaikka takausohjelman umpeutumispäivää lykättiin kaksi kertaa. 18. marraskuuta 2010 Irlannin viranomaiset ilmoittivat maan tarvitsevan kymmenien miljardien eurojen tukirahoitusta pankkien ja valtion pitämiseksi pystyssä.
Hallinto ja politiikka.
Irlannin parlamentti ("Oireachtas") on kaksikamarinen. Parlamentin ylähuone on nimeltään Seanad Éireann ja alahuone Dáil Éireann. Kummassakin kamarissa enemmistöpuolue oli pitkään keskustaoikeistolainen Fianna Fáil. Vuoden 2011 vaalien jälkeen parlamentin enemmistön kuitenkin muodostivat keskustaoikeistolainen Fine Gael ja keskustavasemmistolainen Työväenpuolue.
Irlannin presidentin hallituskausi kestää seitsemän vuotta, ja hänet voidaan valita uudestaan vain kerran. Presidentin toimi on lähinnä seremoniallinen. Tietyissä perustuslaillissa tehtävissä hänen tukenaan on neuvoa-antava valtioneuvosto. Pääministerin pyynnöstä presidentti voi hajoittaa parlamentin. Michael D. Higgins aloitti presidenttinä 11. marraskuuta 2011.
Irlannin hallituksen päämies on pääministeri eli "Taoiseach". Alahuone valitsee pääministeriksi suurimman puolueen tai koalition puheenjohtajan. Pääministeri nimeää muut ministerit ja alahuone hyväksyy heidät.
Muu politiikka.
Irlannin politiikassa on koko maan itsenäisyyden ajan ollut tärkeänä aiheena Pohjois-Irlannin asema. Fianna Fáil muodostui vuosien 1922-1923 sisällissodan jälkeen niistä, jotka vastustivat saaren jakamista. Vaikka jaon vastustajat hävisivätkin sisällissodan, Fianna Fáil oli pitkään maan selvästi suosituin puolue ja se on ollut hallitusvastuussa lähes jatkuvasti 1930-luvulta asti. Toinen suuri puolue Fine Gael syntyi jakamisen kannattajista. Muita merkittäviä puolueita ovat Työväenpuolue, Vihreät ja Sinn Féin.
Katolisella kirkolla on aina ollut suuri valta Irlannissa. Viimeaikaiset uudistukset ovat kuitenkin lieventäneet tai poistaneet useita kirkon asettamia rajoituksia, ja vuonna 1972 katolisen kirkon erityisasema poistettiin perustuslaista. Esimerkiksi avioero sallittiin vasta vuonna 1996.
Asevoimat.
Irlannin puolustusvoimat ((IDF),) koostuvat maavoimista, laivastosta ja ilmavoimista. Irlannissa ei ole yleistä asevelvollisuutta, vaan armeijan käyminen on vapaaehtoista niin miehille kuin naisillekin.
Hallinnollinen jako.
Irlanti jakaantuu 26 kreivikuntaan, jotka muodostavat neljä maakuntaa: Ulster, Munster, Connacht ja Leinster. Maakuntajako on peräisin kristillisen ajan alusta, eikä sillä ole enää hallinnollista tehtävää.
Paikannimet englanniksi ja iiriksi, kreivikunnan nimen jäljessä oleva numero viittaa kartan vihreisiin alueisiin. Ulsterin kuusi muuta kreivikuntaa (oheisessa kreivikuntakartassa vaaleanpunaisella värillä) kuuluvat Pohjois-Irlantiin.
Talous.
Irlannin talous on nykyaikaista ja pitkälti riippuvainen ulkomaankaupasta. Irlanti liittyi euroon vuonna 1999 kahdentoista ensimmäisen EU-maan mukana. Maan bruttokansantuote kasvoi vuosina 1995–2007 keskimäärin 6 % vuodessa ja kääntyi maailman talouskriisin takia jyrkkään laskuun. Talouskriisin aikana irlantilaisten asuntojen keskimääräinen myyntihinta puolittui vuoteen 2010. Bruttokansantuote laski vuonna 2008 yli 3 % ja seuraavana vuonna lähes 8 % edellisestä. Vuonna 2010 bruttokansantuote heikentyi enää vain yhden prosentin, ja maan talouden odotettiin palaavan siedettävään tilaan vuoden 2011 aikana.
Irlannin elinkeinorakenteesta noin 5 % on maataloutta, 49 % teollisuutta ja 46 % palveluita. Maan tärkeimpiä maataloustuotteita ovat naudanliha, meijerituotteet, ohra, perunat ja vehnä. Tärkeimpiä teollisuustuotteita taas ovat erilaiset kemikaalit, lääketarvikkeet, tietokonelaitteistot, ruokatarvikkeet ja virvoitusjuomat. Lisäksi maa on panostamassa lääkelaitteiden valmistukseen. Irlannin tärkeimpiä luonnonvaroja ovat maakaasu, turve, kupari, lyijy, sinkki, hopea, baryytti, kipsi, kalkkikivi ja dolomiitti.
Irlannin tärkeimpiä vientitavaroita ovat konetarvikkeet, tietokoneet, kemikaalit, lääkeaineet, eläimet sekä eläintarvikkeet. Irlannin vienti kohdistuu Yhdysvaltoihin, Britanniaan, Belgian ja Saksaan kun taas tärkeimmät tuontimaat ovat Britannia, Yhdysvallat, Saksa ja Alankomaat. Vuoden 2010 arvion mukaan Irlannin ulkomaankaupan arvo on noin 115,7 miljardia Yhdysvaltain dollaria.
Liikenne.
Irlannissa on yhteensä noin 700 kilometriä moottoritietä (2009). Maan liikenne on Britannian tapaan vasemmanpuoleista. Irlannissa on yhteensä 39 lentokenttää, joista suurin on Dublinin lentoasema. Lentokentän kautta kulkee päivittäin noin 60 000 matkustajaa. Tieverkko on kattava ja hyväkuntoinen, mutta julkinen liikenne on melko kallista, vuorovälit ovat pitkiä eivätkä reitit ulotu kaikkialle.
Väestö.
Irlannin väkiluvun kehitys 1600-luvulta 2000-luvulle.
Irlannin väestö periytyy pääosin kelttiläisistä, mutta mukaan on sekoittunut aikojen kuluessa myös englantilaisia, pohjoismaalaisia (lähinnä viikinkien ajalta norjalaisia ja tanskalaisia) sekä iberialaisia. 2000-luvulla Irlannin väkiluku on kasvanut voimakkaasti, sillä maahan on tullut paljon maahanmuuttajia pääosin Puolasta, Latviasta ja Liettuasta. Vuonna 2011 maassa oli 4 670 976 asukasta.
Vuosikymmenien ajan Irlannin väestönkehitystä hallitsi maastamuutto, joka johtui 1800-luvun riittämättömästä ravintohuollosta, mutta väestön väheneminen päättyi vuonna 1961, sillä vaikka maastamuutto jatkuikin, syntyvyys oli korkea.
Väestö puhuu pääosin englantia, mutta pieni vähemmistö, joka asuu enimmäkseen Irlannin länsiosissa, Connachtin provinssissa niin kutsutuilla Gaeltacht-alueilla, puhuu alkuperäiskieltä iiriä. Iiriä puhuvien määrä on noin viiden prosentin luokkaa, ja suurin osa heistä on kaksikielisiä toisena äidinkielenään englanti. Iirin kieli on ollut Irlannin virallinen kieli englannin rinnalla vuodesta 1921.
Ylivoimainen valtauskonto on katolisuus, jota harjoittaa vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan noin 88,4 prosenttia kansasta. Irlannin protestantit kuuluvat Irlannin anglikaaniseen kirkkoon (Church of Ireland, noin kolme prosenttia väestöstä) tai presbyteerikirkkoon. Vuonna 2005 73 % irlantilaisista kertoi uskovansa Jumalaan; osuus oli Euroopan seitsemänneksi suurin.
Eri alueiden väestönjakauma on hyvin epätasainen. Väestö ja teollisuus ovat keskittyneet itään, jossa on maan politiikan ja talouselämän keskus. Noin 30 prosenttia väestöstä asuu Dublinin ja Dún Laoghairen kaupunkien alueella.
Maailman terveysjärjestön vuonna 2004 tekemän selvityksen mukaan Irlannissa käytetään maailman neljänneksi eniten alkoholia, puhtaaksi alkoholiksi muunnettuna yli 14,4 litraa aikuista kohti. Vain Luxemburgissa, Ugandassa ja Tšekissä kulutus on vielä runsaampaa.
Irlanti on Afrikasta Britanniaan ja Alankomaihin kuljetettavan hasiksen merkittävä välipiste. Lisäksi Irlannin kautta välitetään Euroopassa valmistettuja synteettisiä huumeita sekä heroiinia ja kokaiinia. Erityisesti kokaiinin käyttö on kasvussa myös Irlannissa.
Koulutus.
Irlannissa on oppivelvollisuus kaikille 8–15-vuotiaille lapsille. Irlannin koulujärjestelmä on kolmivaiheinen: kaikille pakollinen kahdeksan vuoden mittainen peruskoulu (), 5–6 vuotta kestävä toisen asteen koulutus () sekä korkeakoulutus. Irlannissa lapset saavat mennä kouluun aikaisintaan kuusivuotiaina, mutta useimmat 4- tai 5-vuotiaat käyvät peruskoulujen yhteydessä olevia erityisluokkia. Peruskoulun jälkeen valtaosa nuorista siirtyy 5-6 vuotta kestävään toisen asteen koulutukseen. Noin 60 % toisen asteen koulutuksen suorittaneista menee myöhemmin korkeakoulutukseen, yleensä joko yliopistoon tai collegeen. Irlannissa on yhteensä seitsemän yliopistoa, joista vanhin on vuonna 1592 perustettu Trinity College. Yliopistoista suurin taas on vuonna 1854 perustettu University College Dublin, jossa opiskelee yhteensä yli 24 000 opiskelijaa.
Kulttuuri.
Irlantilaisen kulttuurin epämuodollisuus erottaa sen brittiläisestä kulttuurista ainakin irlantilaisten itsensä mielestä. Huumoria ja kielellistä sukkeluutta arvostetaan, ja sääntöjen rikkomisesta rangaistaan sarkasmilla tai pilkkaamisella.
Irlantilainen ruoka muistuttaa muiden pohjoiseurooppalaisten maiden keittiötä. Liha, peruna ja viljatuotteet ovat sen perustana, kasviksista käytetään lisukkeina etenkin kaalia, lanttua, porkkanaa ja ruusukaalia. Lammasta, kanaa, naudanlihaa, kinkkua ja kalkkunaa syödään paistettuina tai pataruokina. Myös kalaa, varsinkin lohta, ja katkarapuja käytetään. Kansainvälinen keittiö on levinnyt Irlantiinkin, mutta kotimaiset perusruoat ja varsinkin juomat kuten viski ja Guinness-olut ovat säilyttäneet suosionsa. Pubi on oleellinen kohtaamispaikka, mutta siellä tarjotaan harvoin aterioita.
Irlannin symboleita ovat kolmilehtinen apila, jota Irlannin suojeluspyhimyksen, Pyhän Patrickin (iir. Padraich) kerrotaan käyttäneen esimerkkinä selittäessään pyhää kolminaisuutta sekä kultainen harppu, joka esiintyy myös kaikissa Irlannin eurokolikoissa. Harppu oli myös Irlannin puntakolikoissa (iir. "Punt") ja on edelleen Irlannin vaakunassa.
Perinteinen irlantilainen soitinmusiikki on usein alkujaan tarkoitettu tanssien säestykseksi. kansanlauluissa on ornamentoituja surulauluja sekä kertovia balladeita, jotka voivat kertoa niin politiikasta, työstä, alkoholista kuin rakkaudestakin. Irlantilaisia teemoja musiikissaan ovat käyttäneet muun muassa Clannad, The Dubliners, Thin Lizzy, Boyzone ja The Corrs. Myös muut irlantilaiset artistit menestyvät maailmalla, eturivin tähdistä mainittakoon U2, Enya, Sinéad O'Connor, Westlife, Jedward, My Bloody Valentine sekä Boomtown Rats (ja laulaja Bob Geldof). Riverdance-tanssiryhmä on tehnyt irlantilaista steppitanssia tunnetuksi maailmalla.
Ernest Walton Dublinin Trinity Collegesta sai vuonna 1951 yhdessä John Douglas Cockcroftin kanssa Nobelin fysiikan palkinnon ”atomin jakamisesta”. William Rowan Hamilton oli huomattava matemaatikko.
Irlannissa on myös useita tunnettuja kirjailijoita, joista suurin osa kirjoittaa englanniksi. Neljä heistä on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon: William Butler Yeats 1923, George Bernard Shaw 1925, Samuel Beckett 1969 ja Seamus Heaney 1995. Muiden tunnettujen irlantilaiskirjailijoiden joukossa ovat muun muassa James Joyce (jonka muistoksi vietetään vuosittain Bloomsdayta), Jonathan Swift, Oscar Wilde, Patrick Kavanagh, Colm Tóibín, Brendan Behan, Roddy Doyle, sekä Draculan luoja Bram Stoker.
Irlannin yleisradioyhtiö on Raidió Teilifís Éireann (RTE), jolla on kaksi televisiokanavaa ja neljä kansallista radiokanavaa. Lisäksi maassa on useita kaupallisia televisio- ja radioyhtiöitä. Irlanti on Eurovision laulukilpailussa tähän mennessä menestynein maa, sillä se on voittanut seitsemän kertaa.
Unescon maailmanperintöluettelossa on Irlannista kaksi kohdetta, Bend of the Boynen muinaismuistot ja Skellig Michaelin luostariryhmä.
Urheilu.
a> on yksi Irlannin epävirallisista kansallislajeista.
Irlannin epävirallisia kansallislajeja ovat niin kutsutut gaelilaiset urheilulajit, joista tärkeimpiä ovat etäisesti jalkapalloa muistuttava gaelilainen jalkapallo ja mailapeli hurling. Olympialaisissa maa on menestynyt lähinnä kesäolympialaisissa; talvikisoissa maa ei ole voittanut yhtään mitalia. Kesäolympialaisissa Irlanti on menestynyt erityisesti nyrkkeilyssä (12 mitalia), yleisurheilussa (6 mitalia) ja uinnissa (4 mitalia).
Irlannissa on yhteensä 252 844 rekisteröityä jalkapallon pelaajaa ja 5 828 jalkapalloseuraa. Maan kansallinen jalkapalloliiga on viralliselta nimeltään League of Ireland Premier Division. Irlannin jalkapallomaajoukkue on osallistunut kolme kertaa jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuihin (1990, 1994 ja 2002) voittamatta kuitenkaan mitaleja. Maa oli FIFA-rankingissa tammikuussa 2012 sijalla 23. Parhaimmillaan maa on ollut ranking-listalla kuudes vuosina 1992-1993. Jalkapallon ohella myös rugby ja hevosurheilu on suosittua.


Ido.
Ido on esperantosta muokattu kansainvälinen apukieli, jonka Louis de Beaufront julkaisi vuonna 1907. Vaikka idon käyttäjäkunta on pienentynyt viime vuosikymmeninä, on sillä edelleen joitakin puhujia ympäri maailmaa, kuitenkin eniten Euroopassa. Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2011 päättyessä kuusi henkilöä, joiden äidinkieleksi oli rekisteröity ido.
Historia.
1900-luvun alussa kansainvälisen apukielen valitsemiseksi muodostettu valtuusto ("Délégation pour l’adoption d’une langue auxiliaire internationale") valitsi ido-ehdotuksen monien ehdokkaiden joukosta. Perustana oli esperanto, johon oli tehty lukuisia korjauksia. Valtuuston asettama komissio kehitti ehdotelmaa edelleen monta vuotta. Myös esperanton luoja L. L. Zamenhof ehdotti luomuksensa käyttökokemuksien perusteella muutamia parannuksia, jotka otettiin idoon mukaan. Myöhemmin esperantoliike Zamenhofin johdolla kieltäytyi ehdotetuista korjauksista.
Luokitus.
Koska ido on keinotekoinen kieli, se ei ole minkään luonnollisen kielen sukulainen. Se pohjautuu kuitenkin esperantoon, ja monet pitävätkin idoa vain esperanton murteena. Ido on perinyt esperanton fonologiaan, kielioppiin ja sanastoon saamat vaikutteet indoeurooppalaisista kielistä, mutta se on vielä erityisesti korostanut sanastossa ja ääntämyksessään romaanisia kieliä, toisin kuin esperanto, jonka ääntämykseen ovat vaikuttaneet myös slaavilaiset kielet, ja perussanastoon indoeurooppalaisten kielten eri kieliryhmät.
Alueellinen sijoittuminen.
Keinotekoisesti luotuna kansainvälisenä apukielenä ido ei kuulu millekään kansalle tai valtiolle eikä se myöskään ole minkään valtion virallinen kieli. Sen puhujia on ympäri maailmaa, eniten kuitenkin keskisessä ja eteläisessä Euroopassa. Idoa ei ole rajoitettu millekään ihmisryhmälle, joten sitä voi opiskella kuka tahansa.
Diftongit.
"Au", "eu", "ai", "ei", "oi" ja "ui" lausutaan kuten suomessa. Muut vokaaliyhdistelmät lausutaan erillisinä.
Painotus.
Infinitiivin lopputavu (-ar,-ir,-or,-ur) siirtää painon viimeiselle tavulle: esár, facár.
Kirjoitusjärjestelmä.
a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z
Isä meidän – Patro Nia.
Patro nia, qua esas en la cielo,
tua volo facesez quale en la cielo
Donez a ni cadie l'omnadiala pano,
e pardonez a ni nia ofensi,
quale anke ni pardonas a nia ofensanti,
e ne duktez ni aden la tento,


Finavia.
Finavian pääkonttori, Lentäjäntie 3, Vantaa
Finavia Oyj () on Suomen valtion omistama yhtiö, jonka tehtävänä on tuottaa lentokenttä- ja lennonvarmistuspalveluja Suomessa kustannuksensa liiketoiminnallaan kattaen. Vuoteen 2010 Finavia oli valtion liikelaitos nimellä "Ilmailulaitos Finavia" ().
Finavian pääkonttori sijaitsee Helsinki-Vantaan lentoasemalla Vantaalla. Vuoden 2012 alusta toimitusjohtajana on toiminut Stevecosta siirtynyt Kari Savolainen.
Finavian lentoasemaverkostoon kuuluu 25 lentoasemaa: 18 siviililentoasemaa, 4 yhteistoimintalentoasemaa ja 3 sotilaslentoasemaa. Lisäksi Finavialla on Etelä-Suomen lennonvarmistuskeskus ja Pohjois-Suomen lennonvarmistuskeskus, joista viimeksi mainittu on kuitenkin päätetty lakkauttaa.
Finavia Oyj.
Finavian yleiset toiminta- ja tulostavoitteet asettaa valtioneuvosto. Yhtiö rahoittaa toimintansa käyttäjämaksuilla ja päättää itsenäisesti toiminnastaan, taloudestaan ja investoinneistaan.
Finavia ylläpitää suurinta osaa (25) Suomen lentoasemista. Se vastaa lennonvarmistuksesta ylläpitämillään lentoasemilla sekä koko Suomen alueellisesta lennonvarmistuksesta. Euroopan tasolla vastaavia tehtäviä hoitaa Eurocontrol.
Finavian yhteydessä toimii ammatillinen erikoisoppilaitos "Avia College", joka tarjoaa koulutusta pääasiassa lennonjohtajan ja turvatarkastajan tehtäviin.
Liikenteen turvallisuusvirasto (TraFi) myöntää Finavialle toimiluvan lennonvarmistuspalveluiden tarjoamiseen, kuten ilmaliikennepalvelu, viestintä-, suunnistus- ja valvontapalvelu, ilmailutiedotuspalvelu sekä lentosääpalvelut. Liikenne- ja viestintäministeriö nimeää Finavian ilmaliikennepalvelujen tarjoajaksi Suomeen tai osaan Suomea, yhtenä edellytyksenä nimeämiselle on edellä mainittu toimilupa.
Koko konsernin henkilöstömäärä oli vuoden 2010 lopussa 2 938 henkilöä ja vuonna 2006 liikevaihdon jakautuma lentoasemapalvelut 47 %, kaupalliset palvelut 32 %, lennonvarmistuksen palvelut 20 % ja julkiset tehtävät 1 %. Vuonna 2004 Finavia perusti henkilöstölleen ensimmäisen julkisen sektorin henkilöstörahaston, jonka jäseninä ovat kaikki Finavian palveluksessa olevat henkilöt johtoa lukuun ottamatta. Pääasiassa tulot kertyvät liikennöimismaksuista, noin 30 % kertyy muista liiketoiminnoista (myymälöiden tilavuokrat, pysäköintipalvelut jne.). Vuonna 2008 lentoasemien kautta kulki 17,6 miljoonaa matkustajaa. Kymmenen suurinta kohdetta lähtevinä matkustajina vuonna 2007 (tuhansina): Tukholma 565, Kööpenhamina 369, Lontoo 367, Frankfurt am Main 295, Amsterdam 219, Pariisi 208, München 174, Oslo 136, Las Palmas 119 ja Bangkok 118.
Historiaa.
Suomen ilmailuhallinto keskitettiin perustamalla lailla liikenneministeriön alainen Ilmailuhallitus 1. maaliskuuta 1972 alkaen. Sen pääjohtajina ehtivät toimia Kaarlo J. Temmes 1972–1983 ja c 1983–1991. Virasto muutettiin Ilmailulaitos'"-nimiseksi valtion liikelaitokseksi vuoden 1991 alusta. Sen pääjohtajana toimi Mikko Talvitie 1991–2005, ja 2005 alkaen Samuli Haapasalo. Ilmailuhallitus sai ensimmäisen oman toimirakennuksen Helsinki-Vantaan lentoaseman alueelle 1977.
Vuoden 2005 loppuun saakka Ilmailulaitoksen yhteydessä toimi myös Lentoturvallisuushallinto Suomen kansallisena ilmailuviranomaisena. Viranomaistehtävissään Lentoturvallisuushallinto teki päätökset itsenäisesti Ilmailulaitoksen liiketoiminnasta ja Ilmailulaitoksen johdosta riippumatta. Tästä huolimatta Ilmailulaitoksen kaksoisrooli yhtäältä ilmailualan liiketoimintaa harjoittavana laitoksena ja toisaalta ilmailualaa valvovana viranomaisena herätti ajoittain keskustelua. Ilmailulainsäädännön kokonaisuudistukseen liittyen vuoden 2006 alussa perustettiinkin uusi ilmailuviranomainen, Ilmailuhallinto, johon ilmailun viranomaistehtävät siirrettiin.
Kohu toimitusjohtajan potkuista 2011.
Finavian toimitusjohtaja Samuli Haapasalo sai potkut elokuussa 2011. Uudenkin Finavian hallituksen puheenjohtajan mukaan toimitusjohtaja Samuli Haapasalo oli tehnyt hyvää työtä. Ilta-Sanomien mukaan potkujen salattuna syynä oli se, että liikenne- ja viestintäministeriön neuvotteleva virkamies Mika Mäkilä ei tullut toimeen Haapasalon kanssa ja Haapasalo pyrki sopimaan puolustusministeriön maksut samoilla säännöillä kuin muiden. Helsingin Sanomat kummasteli ministeriön toimintaa ja salailua, joka mahdollistaa piilotetut vaikutussuhteet ja tavoitteet.
Hyvän hallintotavan rikkominen?
Talouselämä-lehden entinen päätoimittaja Pertti Monto kirjoitti, että Finavia pitäisi siirtää pikaisesti liikenneministeriöstä omistajaohjausyksikköön, koska nykyisellään valtio rikkoo räikeästi omaa ohjeistustaan omistajaohjauksesta, vaikka ohjeistus on yksiselitteisesti OECD:n suositteleman hyvän hallintotavan takana. Monton mukaan liikenneministeri Merja Kyllönen (vas) on puuttunut Finavian johtamiseen, vaikka kansliapäällikkö Harri Pursiainen ja neuvotteleva virkamies Mika Mäkilä kiistavät sen. Hyvän hallintotavan mukaan heidän tulisi pysyä erossa asioista, jotka ovat toimitusjohtajan tai hallituksen vastuulla. Finavia oli mm. subventoinut puolustusvoimien toimintaa, vaikka puolustusmenot tulisi varata avoimesti budjettivaroista.
Auto, tekniikka ja kuljetus -lehtikin arvosteli liikenneministeriön toimintaa ja osaamista jatkoi, että kun liikenneministeriön keskusvirastot osoittivat mielipiteensä ministeriöstä, kansliapäällikkö Harri Pursiainen pyrki ostamaan alaistensa kunnioituksen kirjaamalla keskusvirastojen työsopimuksiin palkanlisän "kunnioittavasta suhtautumisesta" ministeriöön ja suuremman palkanlisän "erityisen kunnioittavasti suhtautumisesta".
Finavian julkaisemat lehdet.
Maa&Ilma lehti lentomatkustajalle 2–3 numeroa vuodessa. ISSN 1796-6957. Päätoimittaja Leena Huhtamaa. Painosmäärä 30 000.
Via Helsinki on Helsinki-Vantaan lentoaseman kansainvälisille matkustajille suunnattu lehti.


Isaiah Berlin.
Sir Isaiah Berlin ("Sers Jesaja Berlins"; 6. kesäkuuta 1909 Riika, Latvia – 5. marraskuuta 1997 Oxford, Englanti) oli 1900-luvun merkittävimpiä aatehistorioitsijoita. Berlin toimi Oxfordin yliopiston professorina.
Berlin syntyi juutalaiseen perheeseen Riiassa, Venäjään tuolloin kuuluneessa Liivinmaan kuvernementissa. Hän muutti vanhempiensa mukana kuusivuotiaana Pietariin, jossa hieman muuton jälkeen sai nähdä Venäjän vallankumouksen. Vuonna 1920 Berlinin perhe muutti Englantiin.
Berlinille oli ominaista kiinnostus yksilöiden erikoislaatua ja merkitystä kohtaan. Teoksissaan hän yhdisti elämäkerrallisia ja psykologisia näkökohtia aatehistoriallisiin.
Isaiah Berlin tunnetaan kenties parhaiten artikkelistaan "Two Concepts of Liberty" (suom. "Kaksi vapauden käsitettä" teoksessa "Vapaus, ihmisyys ja historia"), jossa hän esitteli sittemmin yleiseen yhteiskuntafilosofiseen kielenkäyttöön vakiintuneet käsitteet positiivinen ja negatiivinen vapaus.


Iskelmäradio Pohjanmaa.
Iskelmä Pohjanmaa oli Pohjanmaalla toimiva radioasema, jonka toiminta-alueina olivat lähinnä Etelä- ja Keski-Pohjanmaa. Kanava keskittyi suomalaisen iskelmämusiikin soittamiseen. Nimestään huolimatta asemalla ei ollut mitään tekemistä puolivaltakunnallisen Iskelmän kanssa.
Kanavan toimiluvanhaltija Kevyt Kanava Oy solmi yhteistyösopimuksen SBS Finlandin kanssa ja Iskelmä Pohjanmaan taajuuksilla aloitti rock-musiikkia soittava Cityradio Pohjanmaa. Alueella alkoi myöhemmin kuulumaan myös Iskelmä Pohjanmaa.


Iran.
Iranin islamilainen tasavalta eli Iran () on Lähi-idässä sijaitseva suuri valtio, jonka pääkaupunki on Teheran. Se rajautuu pohjoisessa Armeniaan, Azerbaidžaniin ja Kaspianmereen, idässä Turkmenistaniin, Afganistaniin ja Pakistaniin, etelässä Persianlahteen ja Arabianmereen ja lännessä Irakiin ja Turkkiin. Maasta käytettiin aiemmin nimeä Persia. Sen kulttuuri on maailman vanhimpia. Šiialaisuus on valtionuskonto ja persia virallinen kieli. Lähes 77 miljoonan asukkaan väestöstä suurin osa on persialaisia, ja suurimmat vähemmistöt ovat azerit ja kurdit.
Iranin maaperä on epävakaata ja alttiina maanjäristyksille. Paksuista sedimenttikerroksista löytyy öljyä ja maakaasua. Maan talous perustuu ennen kaikkea öljyvaroihin.
Nimi.
Persiankieliset iranilaiset ovat sassanidien kaudesta alkaen käyttäneet maasta nimitystä Iran, joka tarkoittaa ”arjalaisten valtakuntaa”, kun taas lännessä on käytetty kreikkalaisilta periytyvää Persia-nimitystä. Vuonna 1935 šaahi Reza Pahlavi vaati kansainvälistä yhteisöä käyttämään Iran-nimeä. Hänen poikansa Muhammad Reza Pahlavi salli 1959 sekä Persia- että Iran-nimien käytön. Iran on vakiintunut muoto puhuttaessa nyky-Iranista, mutta historiallisesta Iranista käytetään usein edelleen nimitystä Persia. Vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen jälkeen maan koko nimi on ollut Iranin islamilainen tasavalta.
Maantiede.
Iranin maisemaa hallitsevat jylhät vuorijonot, jotka erottavat syvänteitä tai mannerlaattoja toisistaan. Maan läntinen osa, jossa suurin osa väestöstä elää, on vuoristoista. Siellä on vuorijonoja kuten Kaukasia, Zagros ja Alborz-vuoret, joista viimeksi mainittu sisältää Iranin korkeimman kohdan, Damavandvuoren (5 604 metriä). Maan keskiosa on laaja tasanko 300–900 metrin korkeudessa, ja sen itäosassa sijaitsee kaksi suola-aavikkoa, Iso Suola-aavikko eli Dasht-e Kavir ja Iso Hiekka-aavikko eli Dasht-e Lut suolajärvineen. Monin paikoin vuoret ulottuvat Persianlahden rannalle asti, ja maassa on vain kaksi alankoaluetta: Mesopotamian alangon jatke maan lounaisosassa ja Kaspianmeren rannikon alanko.
Kallioperä.
Iranin kallioperä on seismisesti aktiivista, sillä maan poikki kulkee useita suuria siirroslinjoja.
Zagrosvuoret ovat syntyneet Arabian ja Iranin laattojen painuessa vastakkain. Iran ja sen lähialueet Alpeilta Indonesiaan muodostuvat mikromannerlaatoista, jotka painuvat toisiaan vasten ja toistensa alle. Triaskaudella tälle alueelle syntyi merkittäviä malmivaroja: porfyyrityyppisitä kuparia, kromiittia ja siihen liittyviä malmeja sekä lyijy-sinkkimalmioita.
Sedimenttikerros on paikoin jopa 15 kilometriä paksu, ja siinä on kerrostumia kaikilta geologisilta kausilta. Kaikkia alueita, jotka vaikuttavat lupaavilta öljy- tai kaasuesiintymien suhteen, ei ole vielä tutkittu perusteellisesti.
Luonto.
Iranin harvinaisin eläinlaji on gepardin aasialainen alalaji, jonka ei tiedetä varmuudella elävän missään Iranin ulkopuolella, ja sielläkin populaatio on pieni. Alueella elänyt aasianleijonapopulaatio on kuihtunut ja kaspiantiikeri kuollut sukupuuttoon. Maassa elää silti edelleen noin 160 nisäkäslajia, 516 villiä lintulajia ja noin kymmenen tuhatta kasvilajia. Kaspianmeren kaviaaria tuottava kitasampi on erittäin uhanalainen, ja Iran istuttaa vuosittain 24 miljoonaa sammenpoikasta Kaspianmereen kannan ylläpitämiseksi.
Aavikoituminen ja siitä välillisesti seuraava maanviljelyksen levittäytyminen uusille alueille ovat uhkana luonnon monimuotoisuudelle.
Ilmasto.
Iranin maaston monimuotoisuuden takia maan eri osissa on erilainen ilmasto. Maan pohjoisella reunalla Kaspianmeren rannikon tasangolla lämpötilat laskevat nollarajan alapuolelle ja säilyvät loppuvuoden kosteina. Kesälämpötilat harvoin ylittävät 29 °C. Vuosittainen sademäärä on 680 mm itäisellä puolella tasankoa ja yli 1 700 mm läntisellä puolella tasankoa. Lännempänä asuinkeskukset Zagros-vuorten juuressa kokevat kylmempiä lämpötiloja. Näillä alueilla on ankaria talvia, joina lämpötila menee pakkasen puolelle ja lunta sataa paljon. Vuorten itäisillä ja keskisillä juurilla on kuivaa alueiden saadessa alle 200 mm sadetta ja aavikoituessa silloin tällöin. Keskiarvoiset kesälämpötilat ylittävät 38 °C. Satelliittikuvien perusteella Iso hiekka-aavikko kaakossa on kesäpäivisin yksi maailman kuumimmista paikoista. Eteläisessä Iranissa olevien Persianlahden ja Omaninlahden rannikkotasangot kokevat miedot talvet ja erittäin kosteat ja kuumat kesät. Sademäärä jää 300 millimetrin alapuolelle.
Luminen Damavandvuori on Iranin korkein kohta.
Historia.
a> saapuu Iraniin maanpaosta vallankumouksen yhteydessä vuonna 1979.
Varhaishistoria.
Iranin korkeakulttuuri on maailman vanhimpia. Kirjoitettu historia alkaa elamilaisten kirjoituksista noin 3000 eaa. Maahan tunkeutuneet arjalaiset toivat useimpien Iranin nykykielten esimuodot. Meedian valtakunnan jälkeen akemenidit muodostivat Kyyros II Suuren johdolla Persian valtakunnan 546 eaa. Aleksanteri Suuri valloitti Persian vuonna 331 eaa., mutta se jatkui pian seleukidien dynastiana, jota seurasivat parthialaisten ja sassanidien valtakunnat.
Keskiaika ja uuden ajan alku.
Keskiaikaan sijoittui monia Iranin historian kannalta tärkeitä tapahtumia, kuten islamilainen valloitus, turkkilaiskansojen saapuminen alueelle, Mongolivaltakunnan 1220-luvulla alkanut tuhoisa hyökkäys, Timur Lenkin valloitus ja šiialaisuuden tulo valtionuskonnoksi safavidien aikana 1501–1722. Uudella ajalla Persiasta tuli kilpailevien siirtomaaimperiumien, kuten Venäjän ja Yhdistyneen kuningaskunnan taistelukenttä. 1800-luvun modernisaatio johti Persian perustuslailliseen vallankumoukseen vuosina 1905/1911.
Pahlavien valtakausi.
Perustuslaillisen vallankumouksen jälkeen Reza Pahlavi kaappasi vallan Qajar-dynastialta 1921. Šaahi Reza Pahlavi teki suunnitelmia teollisuuden kehittämisestä, rautateiden rakentamisesta ja kansallisesta koulutusjärjestelmästä. Hänen itsevaltainen hallitsemistapansa aiheutti kuitenkin vastustusta. Toisen maailmansodan aikana maan miehittäneet liittoutuneet pakottivat šaahin luovuttamaan vallan pojalleen Muhammad Reza Pahlaville, jonka toivottiin olevan yhteistyöhaluisempi.
Vuonna 1953 Anglo-Iranian Oil Companyn kansallistamisen vuoksi pääministeri Mohammed Mossadeq syöstiin vallasta brittien ja amerikkalaisten tiedustelupalveluiden avustuksella. Tarkoituksena oli suojella maiden öljyintressejä. Vallankaappauksen jälkeen monarkia palautui ja valta siirtyi takaisin šaahi Muhammad Reza Pahlaville. Hänen itsevaltainen hallintonsa johti lopulta islamilaiseen vallankumoukseen 1979, jota johti maanpaossa ollut ajatollah Khomeini.
Islamilainen tasavalta.
Uusi teokraattinen poliittinen järjestelmä toteutti konservatiivisia islamilaisia reformeja ja papiston ennennäkemättömän suoran vaikutusvallan. Se vahvisti Iranin länsimaitten vastaista suuntausta, joka osin johtui lännen tuesta šaahille sekä Irakille Irakin–Iranin sodan aikana. Iranin Yhdysvaltain-suhteita haittasi erityisesti Yhdysvaltain lähetystötyöntekijöiden vangitseminen 1979, Iranin pyrkimys levittää islamilaista vallankumousta ja myöhemmin tuki Hizbollahin kaltaisille järjestöille.
Vuonna 1980 Irak hyökkäsi vallankumouksen heikentämään Iraniin ja tuhoisa Iranin-Irakin sota jatkui vuoteen 1988. Kamppailu reformistien ja konservatiivien välillä jatkuu nykyisin vaaleilla valittujen poliitikkojen kautta, joiden valtaa papisto voimakkaasti rajoittaa. Presidentiksi valittiin 2005 konservatiivinen Mahmud Ahmadinedžad.
Iran ilmoitti vuonna 2005 jatkavansa uraanin rikastamista, jonka se oli keskeyttänyt vuonna 2003 IAEA:n pyynnöstä. IAEA ja YK totesivat Iranin rikkovan määräyksiä ja uhkailivat sitä rangaistuksilla. Yhdysvallat laittoi rangaistuksia täytäntöön 2007, jolloin IAEA arvioi Iranin kykenevän halutessaan kehittämään ydinaseen 3–8 vuodessa.
Kesäkuussa vuonna 2009 maassa puhkesi mellakoita, kun oppositio väitti vanhoillisten väärentäneen vaalituloksen, jossa vanhoillisten tukema Ahmadinedžad voitti vaalit. Hallitus vastasi mielenosoituksin ankaralla turvallisuusjoukkojen ja vallankumouskaartien väkivallalla. Tammikuussa 2010 teloitettiin kaksi miestä jotka oli tuomittu syyllisinä näihin levottomuuksiin.
Politiikka ja yhteiskunta.
Länsimediassa Iranin poliittiset ryhmittymät jaetaan usein konservatiiveihin ja liberaaleihin. Konservatiivit ovat uskollisia islamilaisen vallankumouksen perinteelle ja jakaantuneet kahteen puolueeseen ja liittoumaan: Yhdistynyt periaatteellisrintama (UPF) ja Laaja periaatteellisrintama (BPF). Vasemmisto tai reformistit (Eslah-Talaban) ovat samoin kahdessa puolueessa: Kansallinen luottamus ja uudistusten kansankoalitio (PCR) ja Reformistien koalitio.
Iranissa noudatetaan tiukkaa islamilaista šaria-lakia, jonka pohjalta tehtyjen tulkintojen mukaan päätetään tuomioista. Šaria kieltää esimerkiksi alkoholin nauttimisen. Tästä voidaan tuomita kuolemantuomioon, mutta vähintään raipaniskuihin jos syytetty osoittaa katumusta.
Valtionjohto.
Korkein uskonnollinen johtaja ja tosiasiallinen valtionpäämies ("velayat-e faqih", vuodesta 1989 Ali Khamenei) on elintärkeässä roolissa Iranin hallinnollisessa rakenteessa. Perustuslain mukaan uskonnollinen johtaja on vastuussa ”Iranin islamilaisen tasavallan politiikan yleisestä valvonnasta”. Uskonnollinen johtaja on asevoimien ylipäällikkö ja hallitsee Iranin vakoilu- ja turvallisuusoperaatioita; hän voi yksin julistaa sodan. Hänellä on valtuudet nimittää ja erottaa puolet Valvojien neuvoston jäsenistä, oikeuslaitoksen johtaja, yleisradion johtaja ja asevoimien esikuntapäällikkö ja komentaja sekä vallankumouskaartin (Pasdaran tai IRGC) komentaja.
Korkeimman uskonnollisen johtajan valitsee Asiantuntijoiden neuvosto "Madžles-e-Khobregan", joka koostuu 86:sta mudžtahidista. Sen jäsenet valitaan suoralla kansanvaalilla kahdeksanvuotiskausiksi. Ehdokkaiden soveltuvuus hyväksytään samoin kuin parlamenttivaaleissa. Neuvoston puhemies on Akbar Hašemi Rafsandžani syyskuusta 2007 lähtien.
Iranin presidentti on vastuussa toteuttamaan perustuslakia ja toimimaan hallinnon johtajana muissa kuin uskonnollisen johtajan toimistolle kuuluvissa asioissa. Sama presidentti voi hallita korkeintaan kaksi peräkkäistä kautta ja lisäksi kolmannen kauden, mutta ei edellisten perään. Vuodesta 2005 virassa on Mahmud Ahmadinežad, joka valittiin toiselle kaudelle vuonna 2009.
Parlamentti ja valvojien neuvosto.
Iranin yksikamarinen parlamentti, islamilainen konsultoiva kokous tai "Madžles-e Šura-je Eslami", koostuu 290 jäsenestä, jotka äänestetään nelivuotiselle kaudelle. Viisi paikkaa on varattu vähemmistöille: armenialaiskristityille kaksi, juutalaisille ja zarathustralaisille yksi paikka ja assyrialaisille ja Kaldean katolisille myös yksi jaettu paikka.
Madžles on lainsäädäntöelin, joka myös vahvistaa budjetin ja kansainväliset sopimukset. Se voi myös erottaa ministerit epäluottamuslauseella tai panna viralta presidentin virkarikkeestä. Madžlesin päätökset vaativat kuitenkin Valvojien neuvoston sekä Uskonnollisen johtajan vahvistuksen.
Parlamenttiehdokkuus on edellyttää 26–75 vuoden ikää ja yliopistotutkintoa. Lisäksi ehdokkaan tulee olla uskollinen perustuslaille ja sitoutunut lakien noudattamiseen, mistä päättää Valvojien neuvosto. Vuoden 2008 vaaleissa ehdokkaiksi asettuneista noin 7 600:sta 1 700 hylättiin. Äänioikeusikäraja on 18.
Valvojien neuvosto on eräänlainen perustuslakituomioistuin, joka koostuu kuudesta uskonnollisen johtajan nimittämästä islamilaisen lain asiantuntijasta ja kuudesta Madžlesin valitsemasta lakimiehestä, johon asemaan ehdokkuuden asettaa oikeuslaitoksen johtaja, jonka nimittää uskonnollinen johtaja. Valvojien neuvoston tehtävänä on valvoa vaaleja ja tarkastaa parlamentin jo hyväksymät lait.
Oppositio.
a>a kannattava mielenosoitus vuoden 2009 vaalien jälkeen.
Öljykentältä nousee savua Khuzestanin maakunnassa lähellä Ahvazia.
Viimeinen šaahin aikainen pääministeri Shapour Bakhtiar perusti Pariisissa monarkistisen NAMIR-puolueen, joka pyrkii vuoden 1906 perustuslain palauttamiseen. NAMIR teki yhteistyötä myös Ali Aminin Iranin vapautusrintaman kanssa. Myös entinen hovin jäsen Manuchehr Ganji johti omaa järjestöään.
Tasavaltalainen Iranin kurdien demokraattinen puolue on taistellut Irania vastaan vuodesta 1979, vaikka sen joukot karkotettiin Iranin Kordestanista jo 1986.
Iranin kommunistinen puolue, Tudeh hajotettiin pakolla 1983, mutta perustettiin myöhemmin uudelleen Itä-Saksassa. Toisen kielletyn puolueen, Fadayanin jäsenet liittyivät pääasiassa uuden Tudehin joukkoihin puolueen osallistuttua mujahedinien kapinaan. Kurdien kommunistinen puolue Komala taisteli hallitusta vastaan vuoteen 1985 asti.
Iranin kansallinen vastarintaneuvosto perustettiin Ranskassa 1981, ja sitä pidetään Kansan mujahedin -järjestön julkisivuna.
Kansan mujahedin perustettiin 1965 taistelemaan šaahia vastaan, mutta hallitus murskasi sen pääosin 1975. Kesällä 1981 Kansan mujahedin nousi kapinaan Islamilaista tasavaltaa vastaan, mutta hävisi, ja sen johtajat pakenivat maasta. Vuonna 1986 Ranska karkotti järjestön, joka siirsi päämajansa Bagdadiin ja taisteli Saddam Husseinin tukemana Irania vastaan.
Useat maat, ei kuitenkaan EU, pitävät sitä terroristijärjestönä.
Toinen Iranina vastustava liike on Britanniassa asuvan Amir Jahanchahin johtama Vihreä aalto -niminen (Green Wave) liike. Iranilaisia diplomaatteja on eronnut palveluksesta, muun muassa Suomessa lähetystön kakkosmiehenä toiminut Hossein Alizadeh. Aiemmin tammikuussa 2010 Oslossa toiminut Iranin konsulaatin virkailija sai turvapaikan Norjasta.
Vuoden 2009 presidentinvaalien yhteydessä syntyi Green Movement -niminen liike, joka sai nimensä tunnusväristään vihreästä.
Iranin energiapolitiikka ja ydinohjelma.
Iranin energiapolitiikassa keskeistä ovat suuret öljyvarat. Saudi-Arabia, Iran, Irak, Kuwait ja Arabiemiraatit tuottivat neljäsosan maailman öljystä vuonna 2005. Iranissa löydettiin öljyä vuonna 1908. Britannia sai osake-enemmistön Anglo-Iranian Oil Company -yhtiössä. Siitä syntyi myöhemmin BP. Iranin historiassa öljyvarojen hallinta on ollut merkittävä kysymys. Öljyn tuottajamaat perustivat öljykartellin OPEC 1960-luvulla. Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA epäilee, että Iranissa on tiedettyä enemmän ydinlaitoksia.
Iran on pyrkinyt aloittamaan energiantuotannon ydinvoimalla säästääkseen kallistuvaa öljyä. Ydinohjelma alkoi jo 1950-luvulla šaahin aikana Yhdysvaltain tuella Atoms for Peace -ohjelmassa. Vuoteen 2000 mennessä oli tarkoitus rakentaa 23 voimalayksikköä. Sopimukset ensimmäisistä kahdesta yksiköstä tehtiin länsisaksalaisten Siemens AG:n and AEG Telefunkenin kanssa. Iran sijoitti myös uraaninrikastuslaitosta rakentavaan Eurodif-yritykseen. Islamilaisen vallankumouksen jälkeen Irania estettiin saamasta uraania ja saksalaiset jättivät laitosten rakentamisen kesken. Huhtikuussa 2006 Iran ilmoitti aloittaneensa uraanin rikastamisen omin voimin.
Vuonna 1995 Iran solmi sopimuksen Venäjän kanssa osittain valmiin Bušehrin laitoksen rakentamisesta loppuun. Polttoaineen lataaminen voimalaan aloitettiin lokakuussa 2010. Bušehrin laitoksen rakennusvaiheessa löytyi Stuxnet-haittaohjelma. On arveltu, että Stuxnet oli suunniteltu nimenomaan hidastamaan tai estämään Iranin ydinohjelman toteuttamista.
Iranin ydinohjelma on luonut kitkaa maan kansainvälisissä suhteissa. YK:n turvallisuusneuvosto vaatii Iranilta uraanin käsittelyn ja rikastuksen pysyvää lopettamista. Yhdysvaltain edustaja on syyttänyt Irania ydinaseen tavoittelusta. Iranin mukaan yritys kieltää uraanin rikastaminen rauhanomaisiin tarkoituksiin rikkoo kansainvälistä lakia, ydinsulkusopimusta ja IAEA:n määräyksiä.
Yhdysvaltain tiedustelupalvelujen konsensus on kuitenkin että Iranilla ei ole ollut projektia ydinaseiden kehittämiseksi ainakaan vuoden 2003 jälkeen. IAEA:n raporteissa on mainittu huolestuneisuus Iranin rikastusohjelman sotilaallisesta ulottuvuudesta. Israel sen sijaan pitää Irania uhkana olemassaololleen. Yhdysvallat ja Euroopan unioni ovat asettaneet 2012 tiukkoja pakotteita Iranin öljy- ja pankkisektoreille.
Aiemmin George W. Bush lukikin Iranin ”pahan akseliin” kuuluvaksi valtioksi. Lehtitietojen mukaan Bushin hallinto teki suunnitelmia sotilaallisesta iskusta Irania vastaan. Myös Israelin on uutisoitu suunnittelevan tai suunnitelleen iskua Iranin ydinohjelman hidastamiseksi.
Syytöksiä Iranin ydinohjelmasta on verrattu Bushin hallinnon syytöksiin Saddam Husseinin joukkotuhoaseista, joita käytettiin syynä hyökkäykseen Irakiin 2003.
Ihmisoikeudet.
Iranin ihmisoikeustilanne on ihmisoikeusjärjestöjen mukaan heikko. Homoseksuaalisuus voi johtaa kuolemanrangaistukseen. HRW:n mukaan kaksi miestä hirtettiin Gorganissa homoseksuaalisuudesta 2005. Syyskuussa 2007 kerrottiin, ettei Iranissa presidentti Ahmadinejadin mukaan ole homoja, mutta Ahmadinejadin apulaisen mukaan hän oli sanonut vain, että verrattuna Yhdysvaltoihin Iranissa ei ole montaa homoa.
Iran on tiedetty teloittaneen alaikäisiä, vaikka on allekirjoittanut Lapsen oikeuksien sopimuksen. Vuonna 2008 Iran lupasi lopettaa käytännön. Kansainvälistä kritiikkiä herätti Atefah Sahaalehin tapaus vuonna 2004. Hän joutui 16-vuotiaana julkisesti hirtetyksi avioliiton ulkopuolella harrastetusta seksistä. Taiteilijanakin tunnettu Delara Darabi tuomittiin kuolemaan 17-vuotiaana tehdystä murhasta. Hän tunnusti teon alun perin, mutta teki sen ilmeisesti suojatakseen 19-vuotiasta poikaystäväänsä teloitukselta, koska uskoi itse alaikäisenä välttyvänsä kuolemantuomiolta.
Iranissa ilmeisesti edelleen kivitetään ihmisiä. Maa on useaan otteeseen kiistänyt tämän, mutta joitakin kivityksiä viranomaiset ovat myös tunnustaneet.
Ulkosuhteet ja armeija.
Iranin ulkosuhteet perustuvat kahteen tukijalkaa: alueen ulkopuolisen vaikuttamisen minimointi sekä kattavat diplomaattiset suhteet kehittyviin ja sitoutumattomiin maihin. Iranilla on diplomaattisuhteet lähes kaikkiin YK:n jäsenmaihin, pois lukien Israel (jota se ei tunnusta) ja Yhdysvallat (johon suhteet katkesivat Iranin vallankumouksen yhteydessä).
Iranilla on kahdenlaiset asevoimat: tavanomainen armeija, johon kuuluu Iranin armeija, ilmavoimat ja merivoimat sekä Iranin Vallankumouskaarti. Yhteinen miesvahvuus on 545 000 aktiivipalveluksessa olevaa henkilöä. Iranin reservissä on lisäksi noin 350 000 henkilöä, jolla koulutettu, sodanaikainen miesvahvuus nousee noin 900 000 henkilöön. Yhdessä puolisotilaallisten järjestöjen kanssa Iranin uskotaan voivan mobilisoida noin miljoona miestä, joka on lukuna yksi maailman suurimmista. Iranin vallankumouksen jälkeisten kauppasaartojen myötä maa on kehittänyt laajaa omaa puolustusteollisuutta. Iran valmistaa itse tankkeja, panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja, ohjuksia ja ohjusjärjestelmiä, sukellusveneitä, sotilasaluksia, sotilashelikoptereita ja hävittäjiä. Global Fire Power rankkaa Iranin armeijan sijalla 12. maailmassa.
Aluejako.
Iran koostuu 30 provinssista ("ostan-haa", yksikkö "ostan"). Vuonna 2010 Tehranin provinssista erotettiin Ālborz omaksi provinssikseen - sitä ei ole vielä oheisessa kartassa.
Iranin saaret eivät näy kartassa. Ne kuuluvat Hormozgānin provinssiin (numero 20 kartalla).
Talous.
Teheran on Iranin tärkein talouskeskus.
Iranin talousjärjestelmä on sekoitus keskussuunnittelua, valtion omistusta öljystä ja suuryrityksistä, kylien maataloutta ja pienimuotoista yksityistä vaihtotaloutta ja palveluyrityksiä. Nykyinen hallinto on jatkanut edellisen hallinnon markkinareformia ja osoittanut pyrkimystä monipuolistaa Iranin öljystä riippuvaa taloutta. Monipuolistamiseen kuuluu autonvalmistus, ilmailuteollisuus, kuluttajaelektroniikka, aseteollisuus, petrokemia ja ydinteknologia. Autovalmistajat Iran Khodro ja SAIPA valmistavat omia ja ulkomaisia merkkejä lisenssillä.
Iran toivoo myös houkuttelevansa miljardeja ulkomaisia investointeja luomalla suosiollisen sijoitusilmaston, johon kuuluvat vähennetyt rajoitteet ja tullit sekä vapaakauppa-alueet kuten Tšabahar ja Kiš-saari. Modernissa Iranissa on vahva keskiluokka ja kasvava talous, mutta korkea inflaatio ja työttömyys ovat ongelmia. Työttömyyden takia monet koulutetut nuoret lähtevät maasta, ja Iran kärsii aivovuodosta.
Vuonna 2009 Iran oli OPECin viidenneksi suurin öljyntuottaja, ja sen tunnetut öljyvarat olivat kolmanneksi suurimmat (Saudi-Arabian ja Venezuelan jälkeen). Sillä on hallussaan noin 10 prosenttia maailman näytetyistä öljyvarannoista. Sillä on hallussa myös Venäjän jälkeen maailman toiseksi suurimmat maakaasuvarannot.
Iranin vienti suuntautuu Aasiaan: Kiinaan, Japaniin, Intiaan, Etelä-Koreaan ja Turkkiin. Tuontia on Arabiemiraateista, Kiinasta, Saksasta, Etelä-Koreasta, italiasta, Venäjältä ja Intiasta. Maan merkittävimmät luonnonvarat ovat öljy, maakaasu, kivihiili, kromi, rautamalmi, kupari, lyijy, mangaani ja rikki. Merkittävin vientituote on öljy, joka vastaa 80 prosenttia viennin arvosta. Muita vientituotteita ovat muut petrokemian ja kemian tuotteet, hedelmät ja pähkinät sekä matot.
Liikenne.
Iranissa on 319 lentopaikkaa, joista 133:n kiitotiet on päällystetty ja 42:lla on yli kolmekilometrinen kiitotie. Teheranissa on kaksi lentoasemaa, joista vanhalle Mehrabadin kentälle suuntautuvat lennot naapurimaista ja kotimaasta, kun taas vuonna 2004 valmistunut Imaami Khomeinin kansainvälinen lentoasema on maan kansainvälisen liikenteen keskus. Širazin lentoasema on myös suosittu ulkomaalaisten matkailijoiden käytössä, samoin kuin Esfahan, Bandar Abbas ja Kiš.
Iranissa on ollut hyvät maantieyhteydet Silkkitien ajoista asti. Nykyisin maassa on päällystettyjä maanteitä 125 908 kilometriä, mihin kuuluu noin 1 400 kilometriä moottoritietä. Rautateitä on 8 442 kilometriä. Turkin Istanbulista Teheraniin kulkevan viikoittaisen junayhteyden nimi on Trans-Asia Express. Junayhteyden avaamista Azerbaidžaniin suunnitellaan. Satamakaupunkeja ovat Assaluyeh, Bandar Abbas ja Bandar-e-Eman Khomeyni.
Väestö.
' -teoksessa vuodelta 2009 listataan 75 Iranissa käytettyä elävää kieltä. Tiedot eri kielten puhujamääristä ovat eri vuosilta.
Iranin väestöstä yli kaksi kolmasosaa puhuu jotain iranilaista kieltä. Suurimmat iranilaiset ryhmät ovat persialaiset (50–60 prosenttia väestöstä), kurdit (noin 10 prosenttia), gilakit ja mazandaranit (10 prosenttia), lurit (2 prosenttia) ja belutšit (2 prosenttia). Turkkilaissukuisia vähemmistöjä ovat azerit (n. 20 prosenttia) ja turkmeenit (2 prosenttia). Muita etnisiä vähemmistöjä ovat muun muassa arabit (1 prosenttia), armenialaiset, assyrialaiset ja juutalaiset.
Vain persia arabialaisilla kirjaimilla kirjoitettuna on virallinen kieli.
Šiialaisuus on virallinen valtionuskonto, johon kuuluu 89 prosenttia iranilaisista. Yhdeksän prosenttia kuluu sunnimuslimeihin, jotka ovat enemmistönä useimmissa muissa islaminuskoisissa maissa. Virallisesti tunnustettuja vähemmistöuskontoja ovat juutalaisuus, kristinusko ja zarathustralaisuus. Lisäksi on muiden uskontokuntien, kuten Iranista lähtöisin olevan baha'ilaisuuden, kannattajia.
Iranissa uskonnonvapaus taataan perustuslaissa, mutta vähemmistöuskontoja rajoitetaan ankarasti ja niiden jäsenet joutuvat vainon, vangitsemisten ja jopa kidutuksen uhreiksi. Open Doors -niminen järjestö listaa joka vuosi maat sen mukaan, miten huonosti kristittyjen uskonnonvapaus niissä toteutuu ja miten paljon niissä esiintyy kristittyjen vainoa. Siinä tutkitaan myös, onko kristittyjä vangittu, pidätetty tai tapettu uskonsa vuoksi. Vuoden 2008 luettelossa Iran oli kolmanneksi pahiten kristittyjä vainoava maa. Myös Bahai-uskon harjoittajia vainotaan.
Iranissa on vain vähän ihmisiä, joilta on diagnostisoitu HIV tai AIDS, mutta heidän määränsä on kasvanut vielä 2000-luvulla. Vuonna 2007 HIV-positiivisia aikuisia arvioitiin olevan 86 000, kun vuonna 2001 heitä oli 46 000. Antiretroviraalilääkitystä sai vain muutama prosentti tarvitsijoista.
Kulttuuri.
"Farhang" ("kulttuuri") on ollut Iranin sivilisaation keskipiste, ja monet iranilaiset ovat ylpeitä perinnöstään ja asemastaan muinaisen kulttuurin jatkajina.
Iranilainen kulttuuri on yksi maailman pisimpään säilyneitä sivilisaatioita. Maahan on vuosien varrella vyörynyt yhä uusia valloittajia, mutta sen sijaan että he olisivat hävittäneet iranilaista kulttuuria, valloittajat ovat itse iranilaistuneet.
Iranin vuotuisista juhlista tärkein on uusivuosi, "Nowrūz", jota vietetään kevätpäiväntasauksen aikaan kevään alkamisen kunniaksi. Sitä on juhlittu ainakin kolmentuhannen vuoden ajan, legendan mukaan jääkauden päättymisestä asti. Uudenvuodenpäivänä sotilaat saavat ylennyksensä, vankeja armahdetaan ja luontoa siivotaan talkoilla.
Suuri osa Iranista on erämaata, ja ehkä siksi puutarhat, kukat ja hedelmät ovat tärkeitä aiheita, joita kuvataan niin matoissa kuin kirjallisuudessa ja runoudessakin.
Iranilaisessa kodissa vain keittiön ja kylpyhuoneen käyttötarkoitus pysyy samana. Muut huoneet ovat tarpeen mukaan ruokasaleja, olohuoneita tai makuuhuoneita. Tuolit eivät kuuluneet sisutukseen ennen 1800-lukua, ja edelleen pehmeillä matoilla istumista pidetään usein kodikkaampana. Huoneiden monikäyttöisyys on tärkeää, sillä vieraanvaraisuus edellyttää, että yövieraita voidaan majoittaa lyhyellä varoitusajalla, ja sukulaiset ystävineen voivat tulla lyhyemmälle tai pitemmälle vierailulle koska tahansa.
Iranilaisen ydinperheen määrittelee päivällispöydän koko. Usein saman suvun eri haaroja asuu samassa rakennuksessa tai pihapiirissä, mutta kaikki eivät silti syö yhdessä. Aikuiset lapset saattavat asua vanhempiensa luona myös naimisiin mentyään ainakin jonkun aikaa. Koska avioliitto sitoo perheet tiukasti yhteen, on tärkeää, että itse kihlaparin lisäksi appivanhemmat tulevat keskenään hyvin toimeen. Avioliiton järjestäminen on ennen kaikkea tulevien anoppien tehtävä. Moniavioisuus on sallittua, mutta ei kovin yleistä.
Unescon maailmanperintöluettelossa on Iranista yksitoista kulttuurikohdetta: Armenialaiset luostarit (Taddeuksen luostari, Stefanoksen luostari ja Dzordzorin kappeli), Bamin kulttuuriympäristö, Behistun, Meidan Emam, Pasargadae, Persepolis, Šeikki Safi-ad-dinin khanqah ja mausoleumi, Band-e Kaisar, Soltaniyeh, Tabrizin basaari, Takht-i Suleiman ja Tchogha Zanbil.
Iranilainen ruokavalio perustuu hedelmiin ja vihanneksiin. Liha, yleensä lampaanliha, on lisuke. Hiilihydraatteja saadaan riisistä ja leivästä. Makeita paloja syödään useammin iltapäivällä teen kanssa kuin jälkiruokana – ateria lopetetaan mieluummin tuoreisiin hedelmiin. Iranin eri alueilla on omia tyypillisiä makeisiaan, joita viedään tuliaisiksi ja tarjotaan vieraille. Näihin kuuluvat ruusuvedellä maustettu nougat "gaz" ja sahramista, voista ja pistaaseista tehty nekkumainen "sohan". Islamilaisessa Iranissa alkoholinkäyttö on periaatteessa kiellettyä mutta silti yleistä. Juutalaiset, armenialaiset ja zarahustralaiset valmistavat paikallista viiniä, ja pontikkaa tehdään lähes joka kylässä.
Persialaiset, käsinsolmitut matot ovat tärkeä osa iranilaista kulttuuriperinnettä, sekä edelleen merkittävä vientituote. Hienoimmissa matoissa on satoja solmuja neliötuumalla, ja niiden valmistus vie vuosia. Mattojen kuva-aiheet ovat vuosisatoja vanhoja, mutta kutojat kehittävät, muuntelevat ja yhdistelevät niitä vapaasti.
Persialaisen kuvataiteen aarteisiin kuuluvat miniatyyrimaalaukset, joita käytettiin kuvittamaan runoelmia ja klassisia tarinoita. Toinen visuaalisen taiteen ilmentymä on kalligrafia. Modernit iranilaiset kuvataiteilijat käyttävät usein työssään elementtejä molemmista.
Iranin valtio on kieltänyt takatukan ja pyrkii edistämään islamilaisia kampauksia.
Kirjallisuus ja elokuva.
Persialainen kirjallisuus alkaa zarahustralaisuuden pyhistä teksteistä ja parthialaisten ja sassanidien valtakausien aikaisista kirjoituksista, jotka tunnetaan vain toissijaisten lähteiden kautta. Arabivalloituksen jälkeen 600-luvulla arabiasta tuli kirjallisuuden vallitseva kieli. Persian kieli palasi kirjallisuuteen 800-luvulla, ja sitä seuraavilla vuosisadoilla klassisen persialaisen kirjallisuus kukoisti.
Länsimaissa tunnetuin tuon ajan persialainen runoilija on epäilemättä Omar Khaijam (1050–1123). Persiassa hänet tunnettiin ennen kaikkea luonnontieteilijänä. 1900-luvulla itsenäisyystaistelu ja länsimaiset vaikutteet muuttivat runoutta suoraviivaisemmaksi, ja poliittiset ja yhteiskunnalliset teemat yleistyivät. 1900-luvun tunnustettuja kirjailijoita ovat Ali-Mohammad Afghani ja Jamal Mir-Saadeghi.
Iranilaiset elokuvat ovat tunnettuja, Iran on saanut 300 kansainvälistä elokuvapalkintoa viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana. Ehkäpä kaikkein tunnetuin ohjaaja on Abbas Kiarostami.
Tiedotusvälineet.
Lehdistönvapaus on Iranissa ollut suhteellisen suurta Khatamin hallintokaudelta alkaen. Konservatiivit pyrkivät kuitenkin kiristämään lehdistön valvontaa. Maassa ilmestyy noin 20 valtakunnallista sanomalehteä päivittäin, mutta harvat iranilaiset lukevat lehteä joka päivä. Sen sijaan televisiota katsoo päivittäin 80 prosenttia iranilaisista. Valtion televisioyhtiö IRIS lähettää ohjelmaa neljällä kanavalla. Ulkomaankanavien seuraaminen omalla satelliittilautasella on periaatteessa kiellettyä, mutta käytännössä varsin suosittua, ja viranomaiset ummistavat siltä usein silmänsä.
Iranin islamilainen hallintokoneisto päätti lokakuussa 2006 taistella länsimaisia vaikutuksia vastaan kieltämällä nopeat nettiyhteydet. Palveluntarjoajia on käsketty rajoittamaan tiedonsiirtonopeudet maksimissaan nopeuteen 128 kbps. Iranilaiset kansanedustajat, akateemikot ja palveluntarjoajat tuomitsevat hallituksen määräyksen.
Urheilu.
Iran on osallistunut olympialaisiin ensimmäisen kerran vuonna 1900 ja vuodesta 1948 alkaen varsin säännöllisesti. Sillä on ollut talviolympialaisissa tyypillisesti muutaman hengen ja kesäolympialaisissa 20–50 hengen joukkue.
Joulukuussa 2010 Iranin jalkapallomaajoukkue oli FIFAn rankingissa sijalla 66. Maan koripallomaajoukkue voitti Aasian-mestaruuskilpailut vuosina 2007 ja 2009. Aasian-mestaruuden myötä maa selviytyi ensimmäistä kertaa lajin maailmanmestaruuskilpailuihin vuonna 2010.


Imatra.
Imatra on kaupunki Etelä-Karjalan maakunnassa Kaakkois-Suomessa. Kaupungissa asuu henkilöä (), Imatran naapurikuntia ovat Lappeenranta ja Ruokolahti. Imatra tunnetaan parhaiten Imatrankoskesta ja kaupungin läpi virtaavasta Vuoksesta. Imatran Valtionhotelli on myös erittäin tunnettu nähtävyys. Suurimpia työnantajia ovat Stora Enson Imatran tehtaat, Imatran kaupunki ja Ovakon terästehtaat. Myös VR sekä Rajavartiolaitoksen Raja- ja merivartiokoulu ja Kaakkois-Suomen rajavartiosto ovat merkittäviä työllistäjiä.
Vuoksen lisäksi Imatran kaupunkikuvalle ovat luonteenomaisia hajanaisuus ja pientalovaltaisuus. Usein on sanottu, ettei Imatralla ole keskustaa. Väite on kuitenkin ainakin jossain määrin virheellinen. Nykyään kaupungin keskusta on virallisesti Imatrankoskella, käytännössä keskustan kuitenkin muodostavat Imatrankosken ja Mansikkalan kaupunginosat yhdessä. Suurin osa erikoisliikkeistä, ravintolat ja baarit sekä Koskenpartaan kävelykatu ja kauppakeskus Koskentori sijaitsevat Imatrankoskella. Virastot, suurimmat oppilaitokset, Kulttuurikeskus, urheilukeskus, Matkakeskus ja suuret marketit puolestaan sijaitsevat Mansikkalassa. Viime aikoina on alettu rakentaa Imatrankosken ja Mansikkalan välistä Pässiniemen aluetta. Kaupungin koillisosassa sijaitsevalla Vuoksenniskalla on myös huomattava palvelukeskittymä. Näiden lisäksi myös muilla tärkeimmillä asuinalueilla on tarjolla peruspalveluja, kuten kouluja, päivittäistavarakauppoja ja päiväkoteja.
Suomen suurin järvi Saimaa lainehtii vain muutaman kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Saimaan rannalla sijaitsevat vierasvenesatama ja Suomen tunnetuimpiin kylpylöihin lukeutuva Imatran Kylpylä, jota on viime aikoina remontoitu ja laajennettu huomattavasti.
Imatran sijainti aivan Venäjän rajalla antaa kaupungille kansainvälistä leimaa. Venäjän puolella rajaa sijaitsevaan Enson kaupunkiin on matkaa Imatran keskustasta vain noin seitsemän kilometriä. Venäläiset matkailijat ovat kaupungilla tavallinen näky, ja venäläismatkailu hyödyttää suuresti paikallista elinkeinoelämää. Suurin osa käy Imatralla ostoksilla, ja Imatran tax-free-myynti onkin kolmanneksi suurin Suomen kaupungeista (vain Helsinki ja Lappeenranta ovat edellä). Monet turistit jäävät myös kaupunkiin yöksi, mikä näkyy maan keskiarvoa suurempana hotellien käyttöasteena. Lisäksi viime vuosina yhä useammat venäläiset ovat ostaneet Imatralta ja lähiseudulta asunnon itselleen.
Historia.
Imatralla on alun perin tarkoitettu vain Imatran koskea. Koski on virrannut vapaana ja huomattavasti nykyisiä koskinäytöksiä voimakkaampana. Imatra on ollut tunnettu ja pelätty paikka, ja mahdollisesti sitä on käytetty myös palvontapaikkana. Kalevalainen runous mainitsee Imatran mahtavimmaksi koskeksi. Kosken lähistöllä on kuitenkin ollut vain vähän asutusta. Vuoksi on ollut tärkeä vesireitti, mutta Imatran koski on jouduttu kiertämään maitse. 1800-luvun alusta lähtien Imatra on kiehtonut niin ulkomaisia matkailijoita kuin kotimaisia taiteilijoitakin. Imatrankoski oli Suomen ensimmäinen turistikohde.
Imatran kauppala perustettiin pääosin entisen Jääsken kunnan rahoilla vuonna 1948 kolmen teollisuustaajaman ympärille. Teollisuustaajamat olivat Tainionkoski, Vuoksenniska ja Imatrankoski. Kauppala muodostettiin osista Jääsken, Ruokolahden ja Joutsenon kuntia. Kauppalasta tuli kaupunki vuonna 1971.
Koulutus.
Perusopetus- ja varhaiskasvatuspalvelut on Imatralla organisoitu alueellisen mallin mukaisesti.
Kaupungissa on neljä aluetta, joilla toimii itsenäisinä yksikköinä kouluja ja päiväkoteja.
Viime vuosina monien koulujen lakkauttamista on suunniteltu ja vuonna 2008 tehtiin päätökset koulujen lakkautamisista. Ongelmana ovat väestön väheneminen ja koulujen sijainti asutuksesta sivussa.
Itä-Suomen suomalaisvenäläinen koulu järjestää myös perusopetusta vuosiluokilla 5–9, ja kouluun hakeudutaan neljänneltä luokalta.
Iltapäivätoimintaa järjestetään niin kaupungin kuin järjestöjenkin puolesta kaikilla alueilla koulujen ja päiväkotien tiloissa.
Etelä-Karjalan ammattiopisto tarjoaa nuorille ammatillisia perustutkintoja. Alavaihtoehtoja on useita: hotelli- ja ravintola-ala, kotitalous, kuvataide, käsi- ja taideteollisuus, liiketalous, maatalous- ja puutarha-ala, tekniikka sekä terveys- ja sosiaali-ala. Toimipisteet sijaitsevat Lappeenrannassa, Imatralla sekä Ruokolahdella.
Kirjallisuus.
Kaupunginkirjaston nykyinen päärakennus valmistui vuonna 1986. Tuolloin pääkirjasto siirtyi Imatrankoskelta uuteen kulttuurikeskukseen Mansikkalaan. Lähialueen kunnilla on yhteinen kirjastojärjestelmä, Priima, ja sama kirjastokortti käy koko alueella. Imatralla toimii lisäksi kaksi muuta lähikirjastoa Vuoksenniskalla ja Rajapatsaalla. Vuoksenniskalla ja Rajapatsaalla kirjastot sijaitsevat lähes taajamien keskustoissa.
Imatralaisista kirjailijoista tunnetuin lienee edesmennyt Hilja Valtonen. Osa Laila Hirvisaaren kirjoista sijoittuu Imatralle.
Musiikki.
Imatran musiikkitarjontaa edustaa Imatran seudun musiikki-instituutti, joka vastaa Imatran kaupungin sekä Rautjärven ja Parikkalan kuntien musiikinopetuksesta. Opetus muodostuu musiikin perustason ja sille rakentuvan musiikkiopistotason opinnoista ja sekä niitä edeltävästä varhaisiän musiikkikasvatuksesta.
Musikaalisten tilaisuuksien järjestämiseen sopivat muun muassa Karelia-sali sekä Vuoksen itäpuolella sijaitseva Konserttihovi.
Muuta kulttuuria.
Imatran kulttuuritalo Virta sijaitsee Mansikkalassa. Kulttuuritalossa toimivat kaupungin pääkirjasto, Imatran taidemuseo ja Imatran kaupunginmuseo. Virrassa on myös vilkasta näyttely- ja tapahtumatarjontaa. Erilaisia konsertteja, yleisöluentoja ja muita tilaisuuksia järjestetään kulttuuritalo Virran Karelia- ja Kaleva-saleissa. Kulttuuritalon yleisötiloissa järjestetään myös erilaisia vaihtuvia näyttelyjä.
Ritikanrannassa, Vuoksen rannalla, sijaitsee kesällä avoinna oleva Teollisuustyöväen asuntomuseo. Museo esittelee teollisuustyöväen asumiskulttuuria 1900-luvun alusta 1960-luvulle. Museon päärakennus on harvoja säilyneitä teollisuustyöväen "kasarmi" tyyppisiä asuinrakennuksia. Pihapiirissä on myös kivestä muurattu talousrakennus, jota on aikoinaan käytetty työväen sauna-, pyykki- ja leivintupana.
Immolan varuskunnassa sijaitsee yleisölle avoinna oleva Rajamuseo, joka esittelee Rajavartiolaitoksen historiaa, Suomen rajojen historiaa ja rajajoukkojen toimintaa sotien aikana.
Imatralla valitaan joka vuosi uusi "Imatran Inkeri" Imatra-päivänä.
Vuosina 1964–1982 Imatralla ajettiin MotoGP-kilpailu Imatranajo. 2000-luvulla on järjestetty muutamana vuonna Muistojen Imatranajo -näytösajotapahtuma.
Vuonna 1986 Imatralla järjestettiin Asuntomessut, joiden teemana oli maatilarakentaminen. Messualue sijaitsee Niskalammella.
Teatteri Imatra, osana Imatran kaupungin kasvatus,-opetus- ja kulttuuritoimea, sijaitsee keskustassa, Kallenkujalla. Teatterissa on 173-paikkainen päänäyttämö ja 60-paikkainen pieni näyttämö. Teatterirakennus sisältää lisäksi kahvila-ravintolan. Viime vuosina teatteri on kasvattanut suosiotaan useilla menestysnäytöksillä; mm. Kruununpuisto-näytelmä (15 000 katsojaa) ja Sound of Music -musikaali (19 000 katsojaa). Teatterin omistuksessa on myös Valtionhotellin puistossa sijaitseva katettu kesäteatteri. Kesäteatterissa on järjestetty myös vuosina 2007, 2008 ja 2009 Hyväri Rock hyväntekeväisyysfestivaali. Lisäksi Imatralla toimii pienempi harrastaja- ja nuorisoteatteri-Teatteri Irti.
Imatran elokuvateatteri, Bio-Vuoksi, sijaitsee Vuoksenniskalla.
Uskonnolliset yhteisöt.
Imatralla toimii evankelisluterilainen Imatran seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii evankelisuus jonka kattojärjestöllä Suomen Luterilaisella Evankeliumiyhdistyksellä on paikkakunnalla Vuoksenniskan rukoushuone, jossa järjestetään jumalanpalveluksia. Muita kirkon sisäisiä herätysliikkeitä paikkakunnalla ovat lestadiolaiset esikoislestadiolaisuus, jolla on Imatralla oma rukoushuone, ja vanhoillislestadiolaisuus, jolla on paikkakunnalla Imatran rauhanyhdistys, viidesläisyyttä edustaa paikkakunnalla Kansanlähetys, joka järjestää Imatralla myös opiskelijailtoja nimellä Kolme kohtaamista. Lisäksi Imatralla toimii Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisö nimeltä Joosua-yhteisö, joka kokoontuu Teppanalan rukoushuoneella.
Muita kirkkokuntia edustavat helluntaiherätykseen lukeutuva Imatran helluntaiseurakunta, johon kuului vuonna 2011 230 jäsentä ja joka toimii Imatran lisäksi Ruokolahden ja Rautjärven alueella, sekä Suomen Adventtikirkon Imatran adventtiseurakunta.
Liikenne.
Valtatie 6 Korvenkannan kohdalla lähellä Lappeenrannan kaupungin rajaa
Imatran kautta kulkee Koskenkylästä Kouvolan, Lappeenrannan, Imatran ja Joensuun kautta Kajaaniin johtava valtatie 6. Tie on moottoritie Vuoksenniskan kohdalla. Imatralla on kansainvälinen rajanylityspaikka, joka on myös Mikkelistä alkavan kantatien 62 päätepiste.
Karjalan rata kulkee Imatran kautta. Imatran rautatieasemalla on sekä matkustaja- että tavaraliikennettä. Imatran tavararatapihalta haarautuu myös Viipurin suuntaan Venäjälle johtava rata.
Karjalan radan toisen raiteen rakentamisesta välille Luumäki-Imatra odotetaan päätöksiä. Odotettu rakentamisen aloitusajankohta on vuonna 2014.
Lähin lentoasema on Lappeenrannassa sijaitseva Lappeenrannan lentoasema. Lappeenrannan kentältä lennetään suoria lentoja Riikaan (airBaltic) sekä Milanoon ja Düsseldorfiin. Blue1 aloittaa lennot Kööpenhaminaan maaliskuussa 2012. Lisäksi kentältä on satunnaisia lentoja Kanariansaarille ja rahtilentoja Venäjälle. Imatralla on myös harrasteilmailun ja Rajavartiolaitoksen käytössä oleva Immolan lentokenttä.
Tutustumiskohteita.
Näkymä kävelykadulle länteen eli torille päin
Urheilu.
Imatralla on monia liikuntapaikkoja niin sisällä kuin ulkona. Mansikkalassa on suurin osa kaupungin urheilupaikoista, kuten vuonna 1966 valmistunut Imatran Uimahalli, joka antaa hyvät mahdollisuudet niin kunto- kuin virkistysuintiinkin. Uimahallin peruskorjaus valmistui elokuussa 2004. Uimahallin yhteydessä sijaitsee Urheilutalo (1986), jossa on 1 200 katsojan palloiluhalli, judosali, nyrkkeilysali, painisali, kuntosali, voimistelusali ja 22 pukuhuonetta. Rakennuksessa on myös kahvila, kampaamo ja 10-ratainen yksityinen keilahalli, jonka pihalla on 18-ratainen minigolf. Kompleksia täydentävät laajat pysäköintitilat. Mansikkalassa sijaitsee myös Linnalan Pesäpallostadion, jossa pelaa Imatran Pallo-Veikot. Pesäpallostadion kunnostettiin keväällä 2006. Imatralla on pelattu miesten pesäpallon Itä–Länsi-ottelu vuosina 1979 ja 1989.
Karhumäellä sijaitsee uusi Imatran Jäähalli, jossa pelaa Suomi-sarjan Imatran Ketterä nuoriso-osastoineen. Ukonlinnassa, Imatran Vapaa-aikakeskuksessa, sijaitsee 1951 valmistunut Keskusurheilukenttä, joka kattaa jalkapallokentän, heitto- ja hyppylajien harjoituspaikat, huoltorakennuksen ja suuren katsomon. Kentän ympäristössä on myös lukuisia tenniskenttiä ja jousiammuntarata sekä laaja, valaistu kuntorataverkosto. Keskusurheilukenttää on myös korjattu ja kunnostettu historiansa varrella monia kertoja, viimeksi vuonna 2002, kun juoksuratojen pinnat uusittiin. Vuonna 2007 Imatralle avattiin uusi tekonurmikenttä vanhan Karhumäen hiekkakentän tilalle. Lisäksi Vuoksenniskalla ja Imatrankoskella sijaitsevat suuret urheilukentät joissa Imatran Palloseura ja FC PaSa harjoittelee. Imatrankoskella sijaitsee lisäksi Anna Lahtisen perustama ja johtama Tanssi-Studio Jami, joka järjestää vuosittain kevätnäytöksen kulttuurikeskuksen Karelia-salissa.
Kaupungin uimarannat sijaitsevat Ukonniemessä, Lempeenlietteessä, Hosseinlahdella, Mellonlahdella, Varpasaaressa ja Immalanjärvellä. Immolassa sijaitsee purjelentoon ja muuhun vapaa-ajan ilmailuun tarkoitettu lentokenttä. Liikuntapaikkoja täydentävät lukuisat kuntoradat, koulujen liikuntasalit, urheilukentät ja mahdollisuus kalastaa niin Vuoksella kuin Saimaalla ja lukuisilla pienemmillä lammilla ja järvillä.


Iiri.
Iiri ("Gaeilge") on Irlannin ensimmäinen virallinen kieli. Vuosina 2003–2004 järjestetyn Stádas-kampanjan jälkeen Irlannin hallitus haki sille myös virallisen kielen asemaa Euroopan unionissa, joka sille kesäkuussa 2005 päätettiin antaa vuodesta 2007 alkaen. Iiri on kelttiläinen kieli ja kuuluu kelttikielten niin sanottuun Q-kelttiläiseen tai gaelilaiseen (goidelilaiseen) alaryhmään. Iirin kielen lähimmät sukulaiset ovat Skotlannin Ylämaan gaelin eli skottigaelin kieli ("Gàidhlig") sekä Mansaaren 1970-luvulla sukupuuttoon kuollut, mutta kielenharrastajien vielä ylläpitämä manksin kieli (engl. "Manx Gaelic", omakielinen nimitys "Gaelg" tai "Çhengey-ny-Mairey Vannin"). Kaukaisempaa sukua ovat kymri (wales) ja Bretagnessa puhuttu bretoni, jotka kuuluvat kelttiläisessä kieliryhmässä toiseen alaryhmään, brittiläisiin kieliin eli P-kelttiläisiin kieliin. Nämä eroavat iiristä ja muista goidelilaisista kielistä niin paljon, että esimerkiksi kymri on iirinpuhujalle tuoreita englantilaisia lainasanoja lukuun ottamatta täysin vieras ja käsittämätön kieli.
Iirin kirjaimisto ja ääntäminen.
a á b c d e é f g h i í l m n o ó p r s t u ú
Vokaalikirjaimen päällä oleva akuutti aksentti on periaatteessa pituusmerkki; tosin eräiden kirjainyhdistelmien (erityisesti rl, rd, rn, nn, ll) edellä vokaali on aina tai tavallisesti pitkä, ja sanan ensimmäinen vokaali voi murteittain diftongoitua, varsinkin jos sen perässä on jokin pidentävistä konsonanttiryhmistä.
Konsonantit ovat iirissä joko liudentuneita tai liudentumattomia - iirin kieliopissa käytetään yleensä termejä "kapea" (engl. "slender", iir. "caol") ja "leveä" (engl. "broad", iir. "leathan"). Oikeinkirjoituksessa tämä näytetään niin, että kun konsonantti on kapea, sen vieressä on kapea vokaali (e, i, é, í), kun taas leveä, sen viereen kirjoitetaan leveä vokaali. Jos esimerkiksi kapeaa konsonanttia seuraa tai edeltää pitkä leveä vokaali, sen "suojaksi" tulee oikeinkirjoituksessa asettaa e- tai i-kirjain kavennusmerkiksi.
Sellaiset kirjainyhdistelmät kuin bh, dh, gh ym. ovat sanan alussa seurausta heikennykseksi kutsutusta konsonanttimuutoksesta, jonka aiheuttaa edellä oleva prepositio, artikkeli tai muu kieliopillinen partikkeli. Sanan sisällä ne sitä vastoin pyrkivät sulautumaan edelliseen vokaaliin diftongin muodostaen, esimerkiksi sanassa "meabhair" "mieli, järki" äännetään diftongi [au] tai [ou], sanassa "meidhir" "riemu, hilpeys" äännetään diftongi [ai] tai [oi]. Tällaisia kirjainyhdistelmiä voidaan käyttää myös diftongien merkitsemiseen lainasanoissa, esimerkiksi "treabhsar" "housut" (< engl. "trousers"). Murteet poikkeavat toisistaan kuitenkin melkoisesti näiden sanansisäisten heikentyneiden konsonanttien ääntämisen osalta: esimerkiksi sana "togha" "valio" äännetään Connemarassa [tau] mutta Ulsterissa pikemminkin [te:].
Heikennettyjen konsonanttikirjaimien (ch, dh ym.) sijasta iirin vanhassa oikeinkirjoituksessa käytettiin tavallisesti mieluummin pisteytettyjä kirjaimia: esimerkiksi vanhan oikeinkirjoituksen /ċ/ = nykyinen /ch/. Vanha oikeinkirjoitus, joka perustui 1600-luvun klassiseen kirjaiiriin, sisälsi runsaasti mykkiä kirjaimia.
Vanha oikeinkirjoitus jäi käytöstä hieman toisen maailmansodan jälkeen. Siitä saakka kun Irlanti sai itsenäisyyden vapaavaltioksi kutsuttuna dominiona 1920-luvun alussa, käytiin kiivasta keskustelua siitä, mikä olisi paras tapa yksinkertaistaa oikeinkirjoituksen monia mutkia. Kun asiaa pohtimaan nimitetyt komiteat eivät päässeet tuloksiin, "Rannóg an Aistriúcháin"in (Irlannin valtion iirinkielisistä käännöksistä vastanneen viraston) toiminnanjohtaja julkaisi lopulta oman standardinsa 1940-luvun lopussa. Se säilytti periaatteessa oikeinkirjoituksen yleiset periaatteet, mutta lyhensi sanat siedettävään muotoon.
Tuoreiden englantilaisten lainasanojen kirjoittamiseen tarvitaan myös sellaisia kirjaimia kuin j, v, x tai z: "veain" "pakettiauto", "jab" "työpaikka", "jaingléir" "sunnuntaikalastaja", "joltaeir" "helppoheikki, (vaunuilla kulkeva) markkinakauppias, "xileafón" "ksylofoni", "zú" "eläintarha". Kirjain k on iirissä tarpeeton, koska c äännetään aina k:na (paitsi jos sitä seuraa h, jolloin se äännetään kuten saksan ach- tai ich-äänne).
Paino on iirissä yleensä ensimmäisellä tavulla lukuun ottamatta eräitä englantilaisia lainasanoja sekä joukkoa tärkeitä paikka- ja aika-adverbeja, joita kaikkia painotetaan toiselta tavulta: "inniu" "tänään", "inné" "eilen", "aréir" "viime yönä", "amárach" "huomenna" ym. Munsterin murteessa kuitenkin pitkät vokaalit yleensä vetävät painon puoleensa, vaikkeivät olisikaan ensimmäisellä tavulla.
Ketkä iiriä puhuvat.
Iiriä puhuvien suhteellinen lukumäärä Irlannissa ja Pohjois-Irlannissa
Iiriä puhuu äidinkielenään vähintään 30 000 ihmistä. Tähän lukuun kuuluvat kuitenkin vain iirinkielisellä maaseudulla, ns. Gaeltacht-alueilla, syntyneet tai asuvat henkilöt. Kaupungeissa harjoitetaan usein laajaakin iirinkielistä kulttuuritoimintaa, ja monet englantia äidinkielenään puhuvat vanhemmat kasvattavat lapsensa kulttuurinationalistisista syistä iiriksi. Tämän takia iirinpuhujien määrä saatetaan "realismin" nimissä arvioida alakanttiin. Hyvä ja sujuva iirintaito lienee 5–10 prosentilla irlantilaisista, mutta kaksi kolmasosaa väestöstä ainakin ymmärtää kieltä, ja siihen suhtaudutaan pikemminkin passiivisen rohkaisevasti kuin vihamielisesti.
Iirin sukukielet.
Skottigaelin ja iirin sukulaisuus on ilmeinen kieliä osaamattomallekin, jos hänelle näytetään sama teksti molemmilla kielillä kirjoitettuna: molemmat kielet perustuvat oikeinkirjoituksensa osalta klassiseen uusiiriin, vaikka ovatkin kehittyneet omiin suuntiinsa. Sukulaisuus on selvä esimerkiksi sellaisesta arkipäivän ilmauksesta kuin "mitä kuuluu?" joka on iirin eteläisellä murteella "conas tá tú?", läntisellä murteella "cén chaoi a bhfuil tú?", pohjoisella murteella "cad é mar tá tú?" ja skottigaeliksi "ciamar a tha thu?". Skottigaelin erottaa iiristä ennen muuta siitä, että se käyttää vokaalimerkkien päällä yleensä gravis-aksenttia - "à, è, ù", iiri yksinomaan akuuttia - "á, é, ú". Sitä vastoin manksi, joka on lähempänä skottigaelia kuin iiriä, eroaa kirjallisessa muodossaan selvästi molemmista, koska se on menettänyt kokonaan yhteytensä iirin oikeinkirjoitusperinteeseen ja näyttää (syystäkin) englantilaisen korvakuulolta kirjoittamalta: iirin sanoja "Éireannach" "irlantilainen", "Albanach" "skotlantilainen", "pósadh" "avioliitto", "deireadh an tsamhraidh" "kesän loppu" vastaavat manksissa "Yernagh", "Albinagh", "poosey", "jerrey yn touree".
Brittiläiset kielet korni, kymri ja bretoni ovat kaukaisempia sukulaisia. Niistäkin kyllä löytyy runsaasti tuttuja sanoja sille, joka osaa etsiä: niinpä kymrin "pen" "pää" on samaa juurta kuin iirin "ceann", ja kymrin "gwasg", "kirjapaino", sama kuin iirin pusertamista tai puristamista tarkoittava verbi "fáisc".
Iirin historia.
Iirin kielen kirjallinen historia ulottuu kolmentoista vuosisadan taakse. Iiri on niin vanha sivistyskieli, että "nykyiirin" katsotaan alkavan jo 1100-luvulta. Klassisen uusiirin kausi kesti 1600-luvulle, jolloin englantilaiset murskasivat iirin kieltä puhuneen vanhan ylimystön ja korvasivat sen englantia puhuvilla siirtolaisilla. Klassisen uusiirin kaudella kieli oli hyvin ankarasti standardoitu, ja sitä käytettiin ensi sijassa hienostuneisiin hovirunoihin. 1600-luvun jälkeen iirin kirjallinen käyttö lakkasi miltei kokonaan, ja kun kulttuurinationalismi elvytti kielen 1800-luvun lopussa, murteiden taistelu viivytti standardisointia. Vielä meidän päivinämme erityisesti Ulsterin murteiden ja eteläisempien kielimuotojen väliset erot aiheuttavat horjuntaa kirjakielen normissa.
Iiri nykyään.
Vanhaa iirin kirjaimistoa käytetään mielellään vaakunoissa ja muistomerkeissä.
Iirin asema irlantilaisessa yhteiskunnassa on sikäli erikoinen, että se on vähemmistökieli, mutta samalla maan ensimmäinen kansalliskieli. Se on myös pakollinen oppiaine Irlannin kouluissa. Vielä 1800-luvun alussa irlantilaisten enemmistö puhui iiriä äidinkielenään, mutta suuri nälänhätä, joka iski pahimmin köyhiin iirinkielisiin, ja sen lietsoma massamittainen muutto Yhdysvaltoihin ja muihin englanninkielisen maailman maihin muutti tilanteen täysin.
Irlannin liityttyä Euroopan yhteisöön irlantilaiset eivät vaatineet iirille virallisen kielen asemaa. Sen sijaan iiri sai omalaatuisen puolivirallisen aseman, joka vastasi käytännössä sen pitkälti vain seremonialliseksi jäänyttä käyttöä Irlannin valtiossa. 2000-luvun alussa tilanne kuitenkin muuttui, pitkälti iirinkielisyysministeri Brian Ó Cuívin ansiosta: parlamentti vahvisti uuden kielilain, joka vahvisti iirin virallisen aseman uudestaan. Tätä seurasi ns. "Stádas"-kampanja, jonka tuloksena Irlanti haki vuonna 2004 iirille virallista asemaa EU:ssa. 13. kesäkuuta 2005 Euroopan unionin ulkoministerit päättivät myöntää iirille tasa-arvoisen virallisen aseman yhtenä unionin kielistä, ts. saman aseman, joka on esimerkiksi suomen kielellä.
Iirin asema irlantilaisessa yhteiskunnassa on vähintään Irlannin itsenäistymisestä saakka ollut sikäli erikoinen, että sitä puhuvat syntyperäisten maaseudun iirinpuhujien lisäksi Gaeilgeoirit eli kielen harrastajat, jotka ovat opetelleet iiriä kulttuurinationalistisista vaikuttimista.
Iirin kielen opetusta on tarjolla mm. Helsingin ja Uppsalan yliopistoissa.
Iiri Pohjois-Irlannissa.
Pohjois-Irlannissa iiri ei oikeastaan ole ollut puhuttu kansankieli sitten 1900-luvun alun, vaikkakin kielen harrastajat ja tutkijat ovat dokumentoineet alueen murteet melko hyvin. Silloin kun Ulsterin maakunnan itä- ja eteläosat olivat yhä iirinkielisiä, siellä syntyi merkittävää kirjallisuutta ja runoutta, joka säilyttää tietoa sikäläisten murteiden sanastosta ja muista piirteistä.
Kun iiriä alettiin elvyttää kulttuurikieleksi, Pohjois-Irlannin protestantit olivat aktiivisesti mukana. Sen jälkeen iirinkielisyystyö pohjoisessa ajautui kuitenkin katolisten nationalistien käsiin. Kun 1920-luvulla kävi selväksi, että Irlantia ei aivan heti jälleenyhdistettäisi, pohjoisen iirinkielisyystyö eriytyi järjestöllisesti muusta Irlannista, kun perustettiin "Comhaltas Uladh", Ulsterin toverikunta, iirinkielisyystyöstä koko Irlannin alueella vastaavan "Conradh na Gaeilge"n varsin autonomiseksi alajärjestöksi. Järjestön toiminnalle löi leimansa pastori Lorcán Ó Muirín persoona. Hän oli murreseparatisti, joka pyrki edistämään Ulsterin oman murteen asiaa eteläisten standardisointiyritysten kustannuksella.
Iirinkielisten yksittäisten fraasien (esim. puolueen nimi "Sinn Féin") käyttäminen isänmaallisuuden korostamiseen kieltä osaamatta on tapa, jota IRA on omalta osaltaan ylläpitänyt, ja tämä on ollut omiaan luomaan iirille terroristista ja katolista mainetta Pohjois-Irlannissa. Suuri osa protestanteista on suhtautunut kieleen siksi epäluuloisesti ja vihamielisesti. Toisaalta yksittäisistä iiriä osaavista pohjoisen protestanteista ja unionisteista, kuten Belfast News Letterin toimittaja Ian Malcolmista, on tullut sitäkin kuuluisampia.
Vanhempi iirinkielinen kirjallisuus.
Iiriä on käytetty kirjalliseen ilmaisuun jo yli vuosituhannen ajan. Iirinkielinen kirjallisuus sai alkunsa 700-luvulla munkkiluostareissa ja oli aluksi hyvin hengellispainotteista. Koska irlantilaiset munkit suhtautuivat suvaitsevaisesti pakanalliseen tarustoon, muinaiset sankaritarinat jäivät kuitenkin elämään sekä kansanperinteeseen että kirjallisuuteen ja runouteen.
Pimeinä vuosisatoina, 1600-luvulta 1900-luvulle, kun iiri oli yksinomaan puhuttu kieli, sitä käyttivät ensisijaisesti kansanrunoilijat ja lauluntekijät. Monien runoilijoiden, kuten Dáibhí Ó Bruadairin, Aogán Ó Rathaillen, Piaras Feiritéarin ja Anthony Rafteryn, elämäntyö säilyi kuitenkin jälkipolville ja innoitti uusia kirjailijasukupolvia.
Nykykirjallisuuden synty ja kehitys.
Moderni iirinkielinen kirjallisuus sai alkunsa 1800-luvun lopulla, kun kulttuurinationalistit ryhtyivät elvyttämään iiriä sivistyskieleksi. Aluksi tärkein kirjallisuudenlaji olivat syntyperäisten iirinpuhujien omaelämäkerrat, joista haettiin ennen muuta oppimateriaalia ja tyylillisiä esikuvia. Modernistinen kirjallisuus syntyi vasta myöhemmin ja joutui ponnistelemaan vastatuulessa, koska ankaran katolisen Irlannin ilmapiiri ei aina ollut taiteiden vapaudelle kovin suosiollinen. Siinä missä James Joycen kaltaiset kiistanalaiset englanninkieliset kirjailijat saattoivat paeta Irlannin nuivia oloja muihin anglosaksisiin maihin, iirinkieliset joutuivat sensuroimaan omia teoksiaan tai turhautumaan An Gúm -kustantamon suurten iirintämisprojektien rivikääntäjinä.
Iirinkielisten kirjailijoiden saavutukset eivät kuitenkaan ole tyystin merkityksettömiä. Sellaiset kirjailijat kuin Seosamh Mac Grianna, Máirtín Ó Cadhain ja Caitlín Maude olivat täysin aikansa hermolla niin ajatusmaailmansa kuin käyttämiensä kirjallisten keinojen osalta, mutta samalla lujasti kiinni perinteisessä iirinkielisessä kulttuurissa. Tällä hetkellä merkittävimmät iirinkieliset kirjailijat ovat romaanikirjailija Pádraic Breathnach, novellisti Pádraig Ó Cíobháin ja lyyrikot Cathal Ó Searcaigh, Biddy Jenkinson ja Máire Mhac an tSaoi. Tärkeimmät kirjallisuuden lajit ovat novelli ja lyriikka. Romaanin alalla iirinkielinen kirjallisuus ei ole kunnostautunut yhtä lailla.
Viihdekirjallisuus.
Omaperäistä iirinkielistä viihdekirjallisuuttakin on olemassa jonkin verran: takavuosikymmeninä kuuluisuutta saavutti Cathal Ó Sándairin James Bond -hahmo Reics Carló, ja 1980-luvun alussa kuollut Annraoi Ó Liatháin kunnostautui umpikierosti stereotyypit nurin niskoin kääntävällä, parodisella agenttijännärillään "Nead na gCreabhar".
Selvästi viihdekirjailijan luonteinen on myös Maidhc Dainín Ó Sé, jonka väkivaltaisissa, seksuaalisissa B-elokuvan tyylisissä jännäreissä esiintyy usein häiritsevää ja rasistista englantilaisvastaisuutta. Hän on kuitenkin kirjoittanut myös merkittäviä omaelämäkerrallisia teoksia Amerikan-siirtolaisen vuosiltaan sekä sympaattisen maaseuturakkaustarinan "Tae le Tae". Toinen siirtolaisuuden jälkeen juurilleen palannut iirinkielinen nykykirjailija on Colm Ó Ceallaigh, jonka menestys tuli hapuilevien varhaisyritelmien jälkeen teoksella "Brídín an Dilleachta". Tämä on mukaansatempaava seikkailuromaani irlantilaisen orpotytön varttumisesta villin lännen vuosien Amerikassa.
Iiri kielenä.
Huolimatta latinan, normandianranskan, muinaisnorjan sekä tietenkin englannin vaikutuksesta iiri on säilyttänyt kelttikielille tyypilliset erikoispiirteet, kuten kaksi olla-verbiä ja sananalkuiset konsonanttimuutokset. Iirinkielisillä verbeillä ei ole infinitiivejä, vaan niiden virkaa toimittaa verbaalisubstantiivi, joka on kuitenkin johdettu, usein epäsäännöllinen muoto, eikä sitä voida pitää verbin perusmuotona. Suomalaisesta näkökulmasta on mielenkiintoista, että iiriksikään ei sanota "minä omistan", vaan "minulla on". Sanajärjestys lauseessa on VSO, siis verbi tulee ensin.
Verbien aikamuotoja ovat preesens ("labhraíonn" "puhuu", "glanann" "puhdistaa, siivoaa"), preteriti eli yleinen menneen ajan muoto ("labhair" puhui, "ghlan" "puhdisti, siivosi"), imperfekti eli toistuvan tai tavanomaisen menneen ajan muoto ("labhraíodh" "tapasi puhua", "ghlanadh" "tapasi siivota") ja futuuri eli tuleva aika ("labhróidh" "puhuu, tulee puhumaan", "glanfaidh" "siivoaa, tulee siivoamaan"). Erityinen konditionaalimuoto voi viitata sekä nykyhetkeen että menneisyyteen ("labhródh" "puhuisi, olisi puhunut", "ghlanfadh" "siivoaisi, olisi siivonnut").
Verbeillä on jonkin verran persoonapäätteitä, mutta yleisesti ottaen ne ovat häviämässä kielestä: esimerkiksi "puhdistaisin, siivoaisin" voi olla "ghlanfainn", mutta puhekielessä muoto "ghlanfadh mé" ("mé" = "minä") on täysin käypä, eikä sitä voi pitää virheellisenä.
Substantiivit taipuvat sijassa (nominatiivi, genetiivi ja vokatiivi; datiivista on jäljellä jäänteitä) ja luvussa (yksikkö ja monikko). Päätteitä tärkeämpiä ovat kuitenkin sananalkuiset konsonanttimuutokset: "fear" "mies", "ag an bhfear" "miehellä". Mielenkiintoinen muoto on erityinen puhuttelumuoto eli vokatiivi, jota edeltää konsonanttimuutoksen, ns. lenition, aiheuttava partikkeli "a": "Gael" "gaelilainen, irlantilainen keltti", "Gaeil" "gaelilaiset", "a Ghaela!" "(kuulkaa, oi) gaelilaiset!"
Adjektiivit seuraavat pääsanaansa ja noudattavat jossain määrin sen alkumuutoksiakin: "an fear mór" "suuri mies", "éacht an fhir mhóir" "suuren miehen saavutus". Adjektiivien vertailumuodot ovat iirissä vaikeita, koska komparatiivilla ja superlatiivilla on yksi ainoa muoto, ja lauseyhteydestä on pääteltävä, kummasta on kyse: "an fear mór" "suuri mies" "fear is mó ná é" "häntä suurempi mies" "an fear is mó" "suurin mies".
Iiri käyttää mielellään substantiivipohjaisia rakenteita sekä verbien että adjektiivien kiertämiseen: "dá mbeadh sé gan titim" "jollei hän olisi pudonnut" (sananmukaisesti "jos hän olisi ollut ilman putoamista"), "tá na cúrsaí ag dul chun donais" "asiat ovat tulossa huonommiksi" (sananmukaisesti "asiat ovat menossa huonoutta kohti"). Iiriä onkin kutsuttu substantiivikeskeiseksi kieleksi.
Aiheesta muualla.
*


Intel.
Intel on yhdysvaltalainen monikansallinen teknologiayhtiö ja maailman suurin puolijohdevalmistaja, joka tunnetaan parhaiten mikroprosessorivalmistuksestaan. Intel kehitti suorittimien x86-käskykannan ja on maailman suurin näiden IA-32-käskykantaisten suorittimien valmistaja. Intel valmistaa myös verkkotuotteita, piirisarjoja ja muita komponentteja. Intelin pahin kilpailija on historiallisesti ollut AMD, jonka kanssa Intel on kamppaillut PC-suorittimien markkinoista. Viime vuosina Intelille on muodostunut useita kilpailijoita mobiililaitteiden yleistyttyä ja kilpailijoiden kehittämien uusien suoritinteknologioiden muodossa, näitä kilpailijoita ovat muiden muassa Samsung Electronics, Qualcomm ja STMicroelectronics.
Historia.
Intelin perustivat vuonna 1968 Gordon E. Moore ja Robert Noyce. Neljäs työntekijä oli Andrew Grove, joka johti yhtiötä pitkälle 1990-luvulle. Yhtiön osakkeiden kokonaisarvo oli heinäkuussa 2006 noin 100 miljardia dollaria.
Vuonna 1991 Intel ryhtyi käyttämään 200 millimetrin piikiekkoja.
Vuonna 1999 Intel ryhtyi käyttämään tuotannossa 300 millimetrin piikiekkoja.
Vuoden 2007 kolmannella neljänneksellä Intel osti Havok nimisen ohjelmistoyhtiön.
Vuoden 2008 toukokuussa Intel ilmoitti siirtyvänsä käyttämään 450 millimetrin piikiekkoja. 450 millimetrin piikiekkoja ryhdyttäneen käyttämään viimeistään vuonna 2012.
Intel haastoi NVIDIAn oikeuteen vuoden 2009 helmikuussa prosessoreitaan tukevien piirisarjojen lisenssiin liittyvien erimielisyyksien vuoksi.
Vuoden 2009 maaliskuussa NVIDIA jätti Intelistä vastakanteen.
Vuoden 2009 toukokuussa Intel osti 4 % ASM Internationalin osakkeista.
13. toukokuuta 2009 EU langetti Intelille ennätykselliset 1,06 miljardin euron sakot. Kilpailukomissaari Neelie Kroesin mukaan yritys oli syyllistynyt yli viiden vuoden ajan kilpailurikkomuksiin, joista oli koitunut harmia sekä kuluttajille että kilpailijoille, joista merkittävimpänä AMD. Kroes kertoi Intelin maksaneen toimittajille AMD:n siruilla varustettujen kokoonpanojen lanseerausten viivyttämisestä tai perumisesta, sekä maksoi laittomia piilotukia omille asiakkailleen. Intelin toimitusjohtaja Paul Otellini kertoi yrityksen valittavan tuomiosta.
Computex 2009 messuilla Intel ilmoitti toimittaneensa miljardi emolevyä.
Vuoden 2009 kesäkuussa Intel osti VxWorks-käyttöjärjestelmän kehittäneen Wind River Systemsin 884 miljoonan dollarin hintaan.
Osuus suoritinmarkkinoilla.
Intelin osuus prosessorimarkkinoilla oli vuoden 2008 viimeisellä neljänneksellä 81,8 prosenttia. Intel kasvatti osuuttaan prosessorimarkkinoista vuoden 2007 viimeiseen neljännekseen verrattuna 3,4 prosenttia. Vuositasolla kasvua oli 1,6 prosenttia. Vuoden 2009 ensimmäisellä neljänneksellä Intelin osuus prosessorimarkkinoista laski 79,1 prosenttiin.
x86-suorittimet.
Intel on ollut siirtymässä 64-bittiseen arkkitehtuuriin Intel Itanium -suorittimen ja IA-64-käskykannan myötä.


IBM.
International Business Machines (lyhennettynä IBM) on teknologiayritys, joka on tunnettu suurtietokoneiden ja raskaiden palvelimien valmistajana ja alkuperäisen IBM PC -arkkitehtuurin kehittäjänä. 2000-luvulla IBM on vähitellen luopunut kokonaan kuluttajatietokoneiden, lähiverkkolaitteiden ja kiintolevyjen valmistuksesta. Yhtiön liikevaihto muodostuu nykyään IT- ja liiketoimintakonsultoinnista, palvelinliiketoiminnasta, sekä ohjelmistoista.
IBM:n brändiarvo on vuoden 2009 tasolla 60 miljardia dollaria, jolla se on maailman toiseksi arvokkain tuotemerkki Coca-Colan jälkeen, ennen Microsoftia.
Kirjoituskoneiden huippua ennen tietokoneiden aikaa edusti IBM Selectric -pallokirjoituskone.
Historia.
IBM:n edeltäjä oli "Tabulating Machine Company", jonka Herman Hollerith perusti vuonna 1896 Endocittissa New Yorkin osavaltiossa. Vuonna 1911 sen nimeksi tuli "Computing Tabulating Recording Corporation" (CTR), ja nykyinen nimi otettiin käyttöön vuonna 1924.
Alkuvaiheessaan yhtiö valmisti etenkin mekaanisia reikäkorttikoneita, mutta myös vaakoja sekä kirjoitus- ja laskukoneita. 1950-luvulla IBM:n tuoteryhmä laajeni tietokoneisiin, mistä lähtien IBM on ollut suurimpia tietotekniikka-alan yrityksiä maailmassa. Suomessa IBM on toiminut vuodesta 1936 lähtien. IBM:n Suomen pääkonttori sijaitsee Helsingin Munkkiniemessä.
Historiallisesti merkittäviä IBM:n koneita ovat ensimmäinen sarjavalmisteinen tietokone IBM 650, suurtietokone 360 sekä IBM PC. Suurin osa nykyisistä pöytätietokoneista on IBM-yhteensopivia, ja IBM PC:stä ja sen klooneista on tullut alan teollisuusstandardi.
2004 IBM myi kannettavien tietokoneidensa tuotannon kiinalaiselle Lenovolle. IBM:n PC-pöytäkoneiden viimeinen mallisto Aptiva oli lopetettu jo aiemmin. Kaupan toteutumisen edellytyksenä oli Lenovon pääkonttorin asettuminen New Yorkin osavaltioon ja Yhdysvaltain turvallisuus- ja kilpailuviranomaisten hyväksyntä. Vuonna 2005 Lenovo aloitti toimintansa Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Kaupan yhteydessä ThinkPad-tuotemerkki ja sen käyttöoikeus siirtyivät Lenovolle vuoteen 2010 saakka.
2007 IBM myi vaiheittain enemmistöosakkuuden tulostusjärjestelmäyksiköstään toimistolaite- ja tallennusmediavalmistaja Ricohille ja ryhtyi vähemmistöosakkaaksi (49 prosenttia) perustetussa yhtiössä nimeltä "InfoPrint Solutions Company". Yritysjärjestelyssä on säädetty, että vuoteen 2010 mennessä Ricoh ostaa IBM:n osuuden kokonaisuudessaan, ja InfoPrint Solutions Companystä tulee täydellisesti Ricohin omistama tytäryhtiö.
IBM:n New Yorkin osavaltiossa (Yorktown Heights) sijaitsevan ja Thomas J. Watsonin mukaan nimetyn tutkimuskeskuksen päärakennuksen on piirtänyt Eero Saarinen.


Iso-Britannia (saari).
Iso-Britannia on maantieteellisesti Atlantin valtameressä, Euroopan mantereesta luoteeseen sijaitseva saari. Saari on suurin Britteinsaarista ja muodostaa noin 229 850 km2 eli suurimman osan Yhdistyneen kuningaskunnan pinta-alasta. Se on Euroopan suurin saari ja koko maailmassakin yhdeksänneksi suurin. Väestöä siellä on maailman saarista kolmanneksi eniten, Jaavan ja Honshun jälkeen.
Historiallisesti saarella oli ollut kolme maata: Englanti, Skotlanti ja Wales. Ison-Britannian kuningaskunta oli olemassa vuodet 1707–1801. Se muodostettiin vuoden 1707 unionisopimuksella Englannin kuningaskunnan ja Skotlannin kuningaskunnan yhdistyessä. Vuoden 1801 liittosopimus muutti valtion nimen Ison-Britannian ja Irlannin yhdistyneeksi kuningaskunnaksi, josta tuli vuonna 1927 nykyinen "Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta". Iso-Britannia -nimeä käytetään lähes aina tarkoittamaan Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Lyhenne "GB" (Great Britain) on myös jossain yhteyksissä virallinen valtiosta käytetty lyhenne.
Ptolemaioksen ja Pliniuksen mukaan saaren asukkaat kutsuivat saartaan nimellä "Albion". Roomalaiset kutsuivat saarella sijainnutta provinssiaan Britanniaksi. Nimen uskotaan juontuvan kelttiheimosta. Rooman valtakunnan tuhon jälkeen nimi unohtui. Varhaiskeskiajalla Albion palasi käyttöön. Satoja vuosia myöhemmin kelttien keskiajalla voittopuolisesti asumia alueita alettiin mantereella nimittää nimellä "Brittany" (Pikku-Britannia) ja saarta "Great Britain", ranskaksi: "Bretagne" ja "Grande Bretagne". Vuonna 1604 Skotlannin ja Englannin kuningas Jaakko (Skotlannissa Jaakko VI vuodesta 1567, Englannissa Jaakko I 1603 lähtien) nimitti itseään Ison-Britannian kuninkaaksi, ehkä välttääkseen hankalaa titteliään. Arvonimestä "Ison-Britannian kuningas" tuli virallinen vuonna 1707 kuningaskuntien yhdistyessä. Vuodesta 1801 hallitsijat ovat olleet "Ison-Britannian ja (Pohjois-)Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan" hallitsijoita.


Ioni.
Ioni on sähköisesti varautunut atomi tai molekyyli. Jos sähköisesti neutraalin atomin elektroniverho luovuttaa tai ottaa vastaan yhden tai useamman elektronin, niin atomi muuttuu positiiviseksi tai negatiiviseksi ioniksi. Jokainen siirtynyt elektroni muuttaa atomin varausta yhden alkeisvarauksen verran. Ionin sähkövaraus on siis jokin alkeisvarauksen kerrannainen.
Alkuaineista metallit muodostavat enimmäkseen positiivisia ja epämetallit negatiivisia ioneja. Positiivisia ioneja kutsutaan kationeiksi ja negatiivisia ioneja anioneiksi.
Ionin muodostumista sanotaan "ionisaatioksi" tai "ionisoitumiseksi". Esimerkiksi hopea-atomi ionisoituu: Ag → Ag+ + e−. Reaktioon tarvittavaa energiaa kutsutaan ionisoitumisenergiaksi.
Sana ioni tulee kreikan kielen sanasta "ion", joka tarkoittaa vaeltajaa.
Ionisaatiota tapahtuu esimerkiksi korkeassa lämpötilassa. Tällöin aine muuttuu plasmaksi.
Yksiatomisen ionin (esimerkiksi kalsiumionin, Ca2+) hapetusluku on yhtä suuri kuin ionin varaus. Ionirakenteisessa molekyylissä atomien hapetuslukujen summa on yhtä suuri kuin ionin varaus.
Ionien välittämää sähkövirtaa kutsutaan ionivirraksi.
Kun atomi vastaanottaa elektronin, siitä tulee negatiivinen. Kun atomi taas luovuttaa elektronin, siitä tulee positiivinen.


Jääpallo.
Suomen ja Norjan välinen jääpallo-ottelu vuoden 2004 naisten MM-kilpailuissa
Jääpallo eli "bandy" on perinteikäs ja vauhdikas jäällä pelattava joukkuepeli. Suosituinta laji on Pohjoismaissa ja entisen Neuvostoliiton alueella, mutta lajia on viime vuosina alettu harrastaa enemmissä määrin myös muissa maissa.
Laji muistuttaa monilta osin maahockeya ja hurlingia. Jääpalloa pelataan luistimilla jalkapallokentän kokoisella alueella. Säännöt ja periaatteet monilta osin samanlaiset jalkapallon sääntöjen kanssa, esimerkiksi paitsiosääntö ja peliaika 2 x 45 minuuttia. Pelivälineen, "jääpallon", koko on 66,5 mm ja se on väriltään oranssi, pinkki, punainen tai sininen.
Toisin kuin jääkiekossa, ovat jääpallossa tönimiset ja taklaukset, kuten hartia- ja lonkkaestot kiellettyjä. Palloa ei saa myöskään esimerkiksi pelata kädellä tai lyödä olkapään yläpuolella olevalla mailalla. Rikkeistä tuomari määrää vapaalyönnin rikkomuspaikasta, tai mikäli rike tapahtuu puolustavan joukkueen rangaistusalueella, lyönnin puoliympyrän muotoisen rangaistusalueen rajalla, 17 metrin päässä maalilta sijaitsevalta vapaalyöntipisteeltä. Vakavista rikkomuksista tuomitaan rangaistuslyönti rangaistuspisteeltä, joka sijaitsee 12 metrin etäisyydeltä maalilta.
Säännöt.
Jääpallon säännöt koostuvat 18 sääntökohdasta, jotka pääasiassa sellaisenaan sopivat kaikille ikäluokille tietyin poikkeuksin. Seuraavassa on esitetty pääpiirteisesti yleiset säännöt. Säännöt löytyvät suomen kielellä kokonaisuudessaan Suomen jääpalloliiton sivuilta
Kenttä.
Jääpallokenttä on suorakaiteen muotoinen alue, pituudeltaan 90–110 metriä ja leveydeltään 45–65 metriä. Kansainvälisissä otteluissa vähimmäismitat ovat 100 x 60 metriä. Kulmissa on kulmaliput, ja kussakin kulmassa säteeltään yhden metrin kokoiset kulma-alueet. Kentän reunat merkitään sivu- ja päätyrajoilla, joka maalien kohdalla toimii maaliviivana. Kentän keskellä leveyssuunnassa kulkee keskiraja, jonka päissä metrin kenttäalueen ulkopuolella on niin ikään liput. Keskirajan keskellä on halkaisijaltaan 15 senttimetriä oleva keskipiste, jonka ympärillä säteeltään viisi metriä oleva keskiympyrä. Maalin edessä on puoliympyrän muotoinen rangaistusalue, jonka säde on 17 metriä maaliviivan keskikohdasta. Rangaistusalueen viivalla on kummallakin puolella 17 metrin etäisyydellä pääty- ja rangaistusalueen rajan leikkauspisteestä sijaitsevaa vapaalyöntipistettä, jotka on ympyröity säteeltään viisi metriä olevalla ympyrällä. Rangaistusalueen sisäpuolella 12 metrin etäisyydellä maalista on rangaistuslyöntipiste.
Kummankin päätyrajan keskellä sijaitsevat maalit. Maali on leveydeltään 3,5 metriä ja korkeudeltaan 2,1 metriä.
Sivurajoilla on 15 senttimetrin korkuinen sivulaudoitus, joka koostuu neljän metrin mittaisista tavallisesti alumiinista valmistetuista kappaleista. Laudoitus päättyy 1–3 metriä ennen päätyrajaa.
Pelaajat ja varusteet.
Jääpallossa on kerrallaan kentällä 11 pelaajaa molemmista joukkueista, joista yksi on maalivahti ja yksi kapteeni. Ottelu voidaan aloittaa jos joukkueella on vähintään kahdeksan pelaajaa. Vaihtopelaajien määrä on tavallisesti viisi. Pelaajavaihtojen määrää ei ole rajattu, ja vaihtoja saa suorittaa milloin tahansa ottelun aikana lukuun ottamatta maalivahtia, joka on vaihdettava pelikatkoilla tuomarin luvalla. Vaihdot suoritetaan sivulautoihin merkityllä vaihtoalueella keskialueella. Jos joukkueen pelaajien määrä ottelurangaistusten tai loukkaantumisten takia vähenee alle puoleen vastustajan pelaajien määrästä, keskeytetään ottelu.
Maila valmistetaan puusta tai muusta hyväksytystä materiaalista. Mailan suurin sallittu leveys on 7 senttimetriä ja ulkokaaren enimmäispituus 125 senttimetriä. Lapaa ei saa käyristää. Pelaajien on jäällä ollessaan pidettävä jalassaan luistimia, kypärää sekä suu- tai kasvosuojusta. Maalivahdilla kasvosuojus on pakollinen.
Pallon tulee sääntöjen mukaan olla valmistettu muovista tai muusta hyväksytystä aineesta ja olla helposti näkyvä. Tavallisesti jääpallo on väriltään oranssi, tai Venäjällä violetti. Jääpallon pitää pompata 1,5 metrin korkeudelta jäälle pudotettuna vähintään 15 senttimetriä ja enintään 30 senttimetriä. Pallon läpimitta on 63 millimetriä +/-2 mm ja paino 60–65 grammaa.
Maalivahti.
Maalivahdin pitää peliasultaan erottua muista pelaajista. Maalivahti saa rangaistusalueella pelata palloa kaikilla ruumiinsa osilla, myös käsillään. Palloa saa pitää käsissä viiden sekunnin ajan. Maalivahti ei saa kuitenkaan ottaa käsiin hänelle tarkoituksella syötettyä palloa. Hän on myös ainoa pelaaja, joka saa heittäytyä jäälle pallon eteen rangaistusalueella. Kenttäpelaaja ei saa jäällä maatessaan osallistua peliin. Kenttäpelaaja ei saa myöskään heittää mailaa tai osallistua peliin ilman mailaa tai rikkinäisellä mailalla. Maalivahdilla ei ole mailaa. Rangaistusalueen ulkopuolella maalivahtia koskevat samat säännöt kuin muitakin pelaajia.
Maalivahti saa pitää käsissään erityisiä käsineitä, jotka on kuitenkin säännöissä tarkoin määritelty. Maalivahdin jalkasuojukset saavat olla enintään 80 senttimetriä korkeat ja 30,5 senttimetriä leveät.
Peliaika ja -katkot.
Jääpallo-ottelu koostuu kahdesta 45 min mittaisesta puoliajasta ja lisäajasta, ja kilpailusääntöjen niin määrätessä pelin ollessa tasan jatkoajasta. Ottelu voidaan kuitenkin pelata kolmessa osassa esimerkiksi voimakkaan pakkasen tai lumisateen takia. Puoliaikojen välinen tauko on 5-10 minuuttia. Peliaika juoksee koko ajan. Tuomari ottaa viivytykset huomioon antaessaan lisäaikaa.
Kulmalyöntitilanne. Kulmalyönnissä pallo syötetään tavallisesti hyökkäävän joukkueen pelaajalle, joka pyrkii vetämään suoraan maaliin. Samanaikaisesti puolustavan joukkueen pelaajat ryntäävät pallon eteen tiiviinä rintamana.
Ottelun alussa tuomari suorittaa joukkueiden kapteenien kanssa kolikonheiton, jonka voittanut joukkue saa valita joko kenttäpuoliskon tai aloituslyönnin. Alkulyönti suoritetaan keskipisteestä ja pelaajien on sen aikana oltava omalla kenttäpuoliskollaan, vastustajajoukkueen pelaajien vähintään viiden metrin päässä pallosta. Toisella puoliajalla alkulyönnin suorittaa vastustajajoukkue.
Jatkoaika pelataan, jos peli on tasan ja kilpailusäännöt niin vaativat. Jatkoajan pituus on 2 x 15 minuuttia, ja se säännöistä riippuen pelataan loppuun saakka tai ns. äkkikuolema eli kultainen maali -menetelmällä. Kilpailusääntöjen niin vaatiessa ratkaistaan voittaja pelin ollessa tasan jatkoajan jälkeen rangaistuslyöntikilpailulla.
Mikäli pallo menee hyökkäyspelaajasta päätyrajan yli, suorittaa maalivahti maaliheiton rangaistusalueen ulkopuolelle. Jos pallo menee päädystä yli puolustavasta pelaajasta, suoritetaan kulmalyönti lähimmältä kulma-alueelta. Kulmalyöntiä suoritettaessa on kaikkien hyökkäävän joukkueen pelaajien oltava vähintään viiden metrin etäisyydeltä päätyrajasta ja rangaistusalueen ulkopuolella.
Pallon mennessä yli sivurajan suoritettaa vastapuolen joukkueen pelaaja vapaalyönnin kohdasta josta pallo meni yli.
Pallon ja vastapelaajan pelaaminen.
a> kuljettaa palloa sääntöjen mukaisesti sääntöjen mukaisissa varusteissa
Pelaaja saa pelata palloa mailalla ainoastaan oman olkapään alapuolella. Kenttäpelaaja voi ohjata palloa luistimella tai muilla kehonosilla lukuun ottamatta käsiä ja päätä. Palloa saa kuitenkin potkaista vain yhden kerran, minkä jälkeen pelaamista on jatkettava mailalla. Pallon saa potkaista myös kanssapelaajalle.
Vastustajajoukkueen pelaajaa ei saa potkia, kampittaa tai työntää, lyödä tai estää kädellä tai mailalla. Myös kiinnipitäminen ja mailan heittäminen on kielletty. Myöskään mailaa ei saa painaa, nostaa tai muutoin estää sen käyttämistä. Väkivaltainen ja vaarallinen peli on kiellettyä. Pallotonta pelaajaa ei saa estää. Kun pelataan palloa, on olkapää olkapäätä vasten työntäminen sallittua.
Paitsio.
Pelaaja on paitsiossa, kun pelaaja on vastustajan kenttäpuolikolla lähempänä päätyrajaa kuin pallo ja pelaajan sekä päätyrajan välissä on alle kaksi vastustajajoukkueen pelaajaa hetkellä, jolloin kanssapelaaja pelaa pallon hänelle. Paitsioasemassa saa olla, mutta sieltä ei saa osallistua peliin, tai tuomari katkaisee ottelun ja tuomitsee vapaalyönnin vastustajajoukkueelle. Paitsiosääntö on voimassa myös erikoistilanteissa.
Jääpallo maailmalla.
Tällä hetkellä jääpalloa harrastetaan virallisesti ainakin Ruotsissa, Venäjällä, Suomessa, Norjassa, Valko-Venäjällä, Alankomaissa, Virossa, Unkarissa, Kanadassa, Yhdysvalloissa ja Kazakstanissa. Kansainvälisen jääpalloliiton FIB:n jäsenmaita ovat lisäksi Kirgisia ja Mongolia, Intia ja Italia. Samoin Argentiina, Armenia, Liettua ja Ukraina. 3.helmikuuta 2012 jäseniksi hyväksyttiin Almatyssa Kazakstanissa järjestetyssä kansainvälisen jääpalloliiton kongressissa myös Japani ja Afganistan.
Erityisen suosittua jääpallo on Ruotsissa ja Venäjällä. Yhtä lukuun ottamatta kaikki jääpallon maailmanmestaruudet ovatkin menneet Ruotsiin, Venäjälle tai aikaisemmin Neuvostoliittoon. Suomi voitti ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan mestaruutensa vuonna 2004. Miesten maailmanmestaruuskilpailut järjestetään nykyään joka vuosi, ja vuoden 2005 kisoihin oli määrä osallistua myös Mongolian joukkueen, joka kuitenkin vetäytyi ennen pelien alkua. Mongolia oli mukana kuitenkin seuraavana vuonna Ruotsin kisoissa.
Nykyisin suomalaista jääpallotoimintaa valvoo ja ohjaa Suomen Jääpalloliitto. Liiton ja sen jäsenseurojen tarjoamiin liikuntapalveluihin osallistuu vuosittain lähes 10 000 suomalaista.
Historiaa .
Jääpallon kaltaisia pelejä on pelattu tuhansien vuosien ajan. Ensimmäiset merkit muinaisesta "jääpallosta" ovat egyptiläisissä hautapiirroksissa Beni Hasanissa, Minian lähistöllä. On epäselvää onko peliväline ollut pallo vai ympyrän muotoinen, mutta esimerkiksi mailojen muoto on samanlainen kuin nykyäänkin jääpallossa. Muita eri puolilla maailmaa pelattuja samankaltaisia pelejä ovat eteläisessä Keski-Aasiassa pelattu "poolo", jota tiettävästi pelattiin ilman hevosia, Japanissa "kachi" tai "dakyu" ja asteekkien "cheuca", jossa puista palloa lyötiin hirven luilla.
Myös Kreikassa tiedetään harrastetun Maratonin taistelun aikoihin samanlaista peliä, jossa nahkaista höyhenillä täytettyä palloa pelattiin käyrillä mailoilla. Myöhemmin pelin uskotaan levinneen Roomaan nimellä "paganica", ja Rooman laajenemisen myötä eri puolille Eurooppaa ja Välimeren ympäristöä.
Keskiajalla Euroopan pohjoisissa osissa pelattiin lukuisia pallopelejä. Islantilaisissa legendoissa ja kansantaruissa esiintyy "knattleikr"-niminen peli, jonka uskotaan levinneen islantilaisten uudisasukkaiden mukana Britteinsaarille. Knattleikrillä on monia yhtäläisyyksiä perinteisiin myöhemmin saarilla pelattaviin peleihin kuten irlantilaisten hurlingiin, skottien shintyyn ja walesiläisten bandyyn eli jääpalloon, joiden uskotaan polveutuneen samasta esi-isästä, luultavasti paganicasta. Irlantilaisissa taruissa esiintyy useita sankareita, jotka esittelevät taitojaan hurlingissa. Skotlannissa kuningas Aleksanteri I:n (1078–1124) kerrotaan pelanneen shintyä.
Vanhimmat todisteet jääpallosta jääpallona ovat 1200-luvulta peräisin olevissa Cantenburyn katedraalin ikkunamaalauksissa, joissa kuvataan toisessa kädessään käyrää mailaa ja toisessa palloa pitelevä poika.
Myös kymrien tiedetään pelanneen lajia nimellä "bando", joka tulee germaanisesta käyrää mailaa tai keppiä merkitsevästä sanasta "bandja". Walesissa on museossa näytteillä joitakin muinaisia bando-mailoja, jotka ovat hyvin samankaltaisia kuin nykyiset jääpallomailat. Sekä hurlingia, shintyä ja bandya pelattiin sekä ruoholla että jäällä, mutta ilmastollisten seikkojen vuoksi nurmikolla pelattu versio oli suositumpi.
Muita Euroopan historiallisia mailoilla pelattuja jääpallon kaltaisia pallopelejä olivat Alankomaitten jäällä pelattava "kolv" 1500- ja 1600-luvuilla]. Kolv ei kuitenkaan ollut joukkuepeli, vaan muistutti enemmänkin golfia. Venäjällä pelattuja pelejä olivat muun muassa "julas", "kotol" ja "kubar".
Aiemmin termit "bandy" ja "hockey" merkitsivät samaa asiaa, mutta nykypäivään tultaessa jää- ja ruohoversiot ovat eriytyneet toisistaan. Bandya eli jääpalloa pelataan jäällä ja hockeya eli maahockeya ruohokentällä. Myöhemmin pohjoisamerikkalaiset kehittivät lajin pohjalta oman versionsa, jossa pelaajien määrä puolitettiin ja kenttää sekä maaleja pienennettiin. Tämän pohjalta syntyi jääkiekko.
Nykyiseen muotoonsa jääpallo kehittyi 1700-luvun puolella Fenin alueella Englannissa. Tilastot vuodelta 1813 paljastavat, että Bury-on-Fen -nimisen kylän jääpallojoukkue ei hävinnyt yhtään ottelua sadan vuoden aikana. Venäjällä ylhäisö pelasi vastaavaa peliä 1700-luvulla Neva-joen jäällä. Otti aikansa kunnes Englannissa seurat vakiinnuttivat käyttöön yhteiset säännöt, ja perustivat vuonna 1890 jääpalloliiton. Samana vuosikymmenenä laji levisi Skandinaviaan, Sveitsiin ja Saksaan.
Jääpallo Suomessa.
Suomeen jääpallo tuli Pietarista 1890-luvun lopussa ja vankimmin se juurtui Viipuriin ja juuri jääpallosta ratkottiin ensimmäisenä joukkuepelinä Suomen mestaruudesta 1908. Historiallisen mestaruuden voitti helsinkiläinen Polyteknikkojen urheiluseura. Suomessa jääpallon korkein sarjataso on Bandyliiga.
Jääpallo kuului aikaisemmin Suomen Palloliiton ohjelmaan, kunnes vuonna 1972 jaosto erosi itsenäiseksi järjestöksi, Suomen Jääpalloliitoksi.
Olympiaspekulaatiot.
Ainoa jääpallon esiintyminen olympialaisissa oli 1952 Oslon kisoissa, joissa se oli näytöslajina. Jääpallon ongelmana on ollut sen vähäinen harrastettavuus, jotta Kansainvälinen olympiakomitea voisi tunnustaa sen viralliseksi lajikseen. Jääpallo kuitenkin jatkaa kasvuaan, ja viimeksi vuonna 2004 Keski-Aasiassa sijaitsevaan Kirgisiaan perustettiin kansallinen liitto. 2006 MM-kisoissa oli mukana jo 12 maata ja vuoden 2012 MM-kisoissa Kazakstanissa 14 maata. Kansainvälisen jääpalloliiton FIB:n tavoitteena olikin saada laji näytöslajiksi 2010 Vancouverin olympialaisiin. On myös mahdollista, että jääpallo on mukana vuoden 2018 talviolympiakisoissa.


Judo.
Uhrautumisheittoihin kuuluva Tomoe-nage, jossa heittäjä "uhrautuu" horjuttaessaan laskeutumalla selkä edellä maahan
Judo () on itämainen kamppailulaji (ks. "budō"), joka on lähtöisin Japanista. Judo tarkoittaa suomennettuna joustavaa tai pehmeää tietä, periksiantamisen taitoa. Judon kehitti Jigoro Kano. Aluksi judoa pidettiin yhtenä jujutsun koulukuntana. Kesäkuussa 1882 Kano perusti Tokioon oman koulun "Kōdōkanin", jossa hän alkoi opettaa kehittämäänsä uutta kamppailulajia, judoa. Hän karsi jujutsun tekniikat niin, että kamppailutilannetta voitiin harjoitella täydellä suoritusteholla, ilman merkittävää loukkaantumisriskiä. Hän lisäsi tekniikoihin myös omia sovelluksiaan ja korosti terveen ruumiin ja henkisen kehittymisen tärkeyttä.
Urheilu.
Vaikka judo on täysivaltainen kamppailulaji, on se myös hyvin suurta suosiota nauttiva urheilulaji. Judo on maailman levinnein ja harrastajamäärältään suurin kamppailulaji. Laji hyväksyttiin olympialajiksi 1964. Lajissa naiset ja miehet kilpailevat omissa sarjoissaan. Kummassakin sarjassa on seitsemän painoluokkaa sekä avoin painoluokka, johon kuka tahansa voi osallistua.
Judotekniikat koostuvat heitoista, sidonnoista, käsilukoista ja kuristuksista. Heitot on jaettu viiteen luokkaan: käsiheitot, jalkaheitot, lonkkaheitot, uhrautumisheitot selälleen ja uhrautumisheitot kyljelleen.
Judo-ottelun voi voittaa ennen otteluajan loppumista teknistä tyrmäystä vastaavalla 10-pisteen (ippon) arvoisella täydellisellä heittotekniikalla, kahdella seitsemän pisteen arvoisella (waza-ari awasate ippon) heittotekniikalla, 25 sekunnin kestävällä sidonnalla matossa tai vastustajan luovuttaessa käsilukkoon tai kuristukseen. Otteluajan päätyttyä parhaiden suoritusten lukumäärä ratkaisee. Ipponin lisäksi suoritukset voivat olla seitsemän pisteen (waza-ari), viiden pisteen (yuko) (tai vielä 2008 loppuun saakka voimassa olleiden sääntöjen mukaan kolmen pisteen (koka)) arvoisia. 2009 alussa koka jätettiin pois; tarkoituksena suosia selkeitä vahvoja heittoja eikä pieniä kaatoja. Näitä suorituksia voi saada epätäydellisistä heittotekniikoista, alle 25 sekunnin sidonnoista ja vastustajan rangaistuksista, joista passiivisuusrangaistus on yleisin. Pisteiden ollessa tasan mennään jatkoajalle äkkikuolema-periaattella, jossa ensimmäinen suoritus ratkaisee, tai tuomariäänestykseen. Judossa otteluaika on aktiivista aikaa, ja ottelukello pysäytetään jokaisen keskeytyksen kohdalla. Aikuisten viralliset otteluajat ovat viisi minuuttia ja nuoremmilla yleensä neljä tai kolme minuuttia.
Maksimaalisen tehon periaatteella tarkoitetaan sitä, että osaa käyttää tilanteen vaatiman määrän voimaa. Voima on myös osattava käyttää täysin (maksimaalisesti) hyödyksi. Oppilaat tulisi myös opettaa saamaan tarvittaessa itsestään irti mahdollisimman paljon tehoja.
Yhteisen hyvän periaatteen on tarkoitus suojella harrastajia loukkaamasta toisiaan. Tällä tarkoitetaan sitä, ettei tarkoituksella vahingoiteta toista ja vahinkojakin pyritään välttämään. Esimerkiksi heiton jälkeen heittäjä (tori) muistaa kannattaa heitetyn (uke) kädestä, jottei tämä putoa täydellä painollaan mattoon (tatamiin) ja alastulo (ukemi) on helpompi tehdä.
Judopuku.
Judon harrastajat pukeutuvat valkoiseen tai siniseen pukuun, judogiin, joka suomennettuna tarkoittaa judopukua. Judogi luotiin Kodokanissa, josta sen malli levisi myöhemmin käytettäväksi myös monissa muissa itsepuolustuslajeissa. Judogi koostuu housuista ja takista, jotka on valmistettu puuvillasta. Koska judopuvun täytyy kestää heittämistä, kiskomista ja äkkinäisiä liikkeitä, se on huomattavasti jäykempää ja vahvempaa kangasta kuin esimerkiksi karatessa käytettävä puku eli karategi. Takki pysyy kiinni vyön eli "obi"n avulla.
Judokilpailuissa toinen ottelija pukeutuu tavallisesti siniseen judogiin, jotta tuomareiden ja katsojien on helpompi erottaa ottelijat toisistaan. Pienemmissä kisoissa voidaan käyttää myös perinteistä punaista ja valkoista otteluvyötä erottamaan ottelijat.(mutta vain harvoin.)
Vyöasteikko.
Vyöarvo kertoo harrastajan tason. Arvot jaetaan "kyū" [kiu] eli oppilasasteisiin ja "dan" eli opettaja-asteisiin.
Judon aloittajalle myönnetään oikeus käyttää valkoista vyötä (alle 15-vuotiaat saavat myös oikeuden pitää vyössään yhtä "natsaa"). Harjoituksen edetessä järjestetään nuorille aloittajille natsakokeita lisänatsojen ansaitsemiseksi. Natsat merkitään punaisilla nauhoilla vyön molempiin päihin noin 5 sentin etäisyydelle vyön päästä. Kolme natsaa oikeuttaa vyökokeisiin, jonka suorittaneet etenevät seuraavalle vyöasteelle. Yli 15-vuotiaana judon aloittavat eivät käytä natsoja, mikä merkitsee sitä, että kyseiselle judokalle (judon harrastajalle) saa judokilpailuissa tai harjoitusotteluissa eli randoreissa tehdä kuristuksia ja käsilukkoja.
Läpäisemällä tasokoeraadin valvoman tasokokeen judoka korottaa eli graduoi vyöarvoaan. Vyön suoritusten välillä on minimiajat, joiden jälkeen voi graduoida seuraavaa vyöastetta mutta se vaatii sekä ahkeraa harjoittelua että edistymistä lajin taidossa. Käytännössä graduointiajan venyvät huomattavasti minimiaikoja pidemmiksi. Vyöarvot ovat valkoinen, keltainen, oranssi, vihreä, sininen, ruskea ja musta. Mustan vyön vyöarvoja eli daneja on kymmenen, ja ne suoritetaan tasokokein aivan kuten alemmatkin vyöarvot.
Nage-no-kata.
"Nage-no-kata" (muodolliset heitot), Nage-no-kata sarjaan kuuluvat
Katame-no-kata.
"Katame-no-kata" (muodolliset hallintaotteet), Katame-no-kata sarjaan kuuluvat
Go-no-kata.
Go-no-kata on vanhoista Kodokanin muistiinpanoista 2000-luvulla elvytetty kata-sarja jossa on kymmenen liikesarjaa. Työntämällä ja vetämällä "tori" ja "uke" koettelevat toistensa tasapainoa kunnes "tori" tekee rytminmuutoksen, horjuttaa ja tekee sisääntulon kuitenkin ilman lopullista heittoa, kuten ju-no-katassa.
Osaa kata-sarjojen tekniikoista ei opeteta kuin kata harjoittelun yhteydessä, ja osa saattaa olla judo-shiaissa kiellettyjä. Kuten esimerkiksi jalkalukot..
Nage-no-katan ja katame-no-katan muodostamaa kokonaisuutta kutsutaan nimellä randori-no-kata. Ne koostuvat randorissa ja shiaissa käytettävistä tekniikoista, poikkeuksena kuitenkin katame-no-katan päättävä ashi-garami (jalkalukko), joka on shiaissa kielletty.
Judo Suomessa.
Suomessa lajin esitteli ensimmäisen kerran lokakuussa 1890 Jigoro Kano Euroopan matkallaan. Varsinainen judotoiminta alkoi Suomessa 1954, kun Japanin lähetystösihteeri Shigemi Tagami alkoi opettaa judoa Helsingissä. Suomen Judoliitto ry:n perusti Torsten Muren vuonna 1958. Ensimmäisiä judoseuroja Suomessa olivat Turun Judoseura ((1962-1972),(1982 "judokai" -> 1999 Turun Judoseura)), Mikkelin Judo (1962) Helsingin Judoseura (1963) sekä Helsingin Tarmon judojaosto Chikara (1963) ja Meido-kan (1963). Nykyisin judoa harrastetaan joka puolella Suomea yli sadassa seurassa. Suomen vanhin yhtäjaksoisesti ja samalla nimellä toimiva judoseura on poliisimestari Bruno Arjangon virkahuoneessa 3.12.1962 perustettu Mikkelin Judo ry.


Järvenpää.
Järvenpää () on noin 39 000 asukkaan kaupunki Uudenmaan maakunnassa. Järvenpään kaupunkirakenne tukeutuu päärataan, ja se on Suomen neljänneksi tiheimmin asutettu kaupunki.
Historia.
Järvenpää erotettiin kauppalaksi emäpitäjästään Tuusulasta vuonna 1951. Kellokosken kylän liittämisestä uuteen kauppalaan ja kuntarajan paikasta Nummenkylässä käytiin rajankäynnissä niin ankaraa kiistaa, että kuluneiden yli 50 vuoden aikana asiaan on palattu uudelleen useita kertoja. Kellokoski jäi Tuusulan kuntaan. Kaupungiksi Järvenpää muuttui vuonna 1967.
Sijainti.
Järvenpää sijaitsee Tuusulan­järven pohjois­päässä, Helsingin ja Riihimäen välisen rautatien varressa Helsingistä 37 kilometriä pohjoiseen. Naapurikuntia ovat Tuusula, Sipoo ja Mäntsälä.
Järvenpää on kiinteä osa Helsingin seutua ja merkittävä kauppa- ja kulttuurikeskus Keski-Uudellamaalla.
Liikenne.
Järvenpää sijaitsee pääradan ja Lahdenväylän varrella, vajaan puolen tunnin matkan päässä Helsingistä. Myös Tuusulanväylä johtaa Järvenpäähän. Keravalle Järvenpäästä on matkaa kymmenen kilometriä ja Hyvinkäälle 25 kilometriä.
Rautateiden päärata kulkee kaupungin keskustan halki. Pääaseman lisäksi kaupungin alueella ovat Kyrölän, Saunakallion, Haarajoen ja Purolan rautatieasemat. Lahden moottoritie eli valtatie 4 ja sen rinnalle rakennettu Lahden oikorata sivuavat kaupunkia sen itälaidalla. Moottoritieltä kaupunkiin on kaksi liittymää. Oikorata palvelee järvenpääläisiä Haarajoen aseman kautta. Bussiyhteyksiä on runsaasti Helsinkiin Hyrylän kautta. Samat bussivuorot palvelevat myös Mäntsälän suuntaan.
Matka Helsinkiin kestää sekä tieliikenteessä että rautateitse vajaa puoli tuntia, ja ajoaika Helsinki-Vantaan lentoasemalle on noin 20 minuuttia. Junayhteydet pääkaupunkiin ovat hyvät. Pääkaupunkiseudun lähiliikenteen junat kulkevat pääasemalta kahdesti tunnissa, muilta asemilta tunnin välein. Pääasemalla pysähtyvät junat ovat H, R ja T.
Kulttuuri.
Järvenpää on laajalti tunnettu Jean Sibeliuksen Ainolasta. Se sijaitsee noin kaksi kilometriä kaupungin keskustasta etelään. Säveltäjämestari muutti perheineen Lars Sonckin piirtämään jyhkeään hirsihuvilaan 24. syyskuuta 1904. Ainola on avoinna yleisölle Sibeliuksen kotimuseona.
Juhani Aho muutti puolisonsa taidemaalari Venny Soldan-Brofeldtin kanssa Järvenpäähän marraskuussa 1897. He asuivat 14 vuotta Tuusulanjärven rannalla Vårbacka-nimisessä huvilassa, joka sittemmin sai nimekseen Ahola. Ahola oli ensimmäinen taiteilijakoti Tuusulanjärven taiteilijayhteisössä.
Vuosisadan vaihteessa, vuonna 1901, valmistui Aholan lähettyville järven rantaan Eero Järnefeltin Suviranta taiteilijan työtiloiksi ja perheen asunnoksi. Eero Järnefeltin jälkeen Suviranta toimi taiteilijakotina hänen tyttärellään Lauralla ja tämän perheellä. Suviranta on edelleen suvun omistuksessa yksityiskotina.
Kun Sibelius ja taidemaalari Eero Järnefelt perheineen seurasivat Ahoja asettuen asumaan heidän naapurustoonsa, sai alkunsa ainutlaatuinen Tuusulanjärven taiteilijayhteisö, jonka elämään voi tutustua kesäisin alueen monissa museoissa. Järvenpään Taidemuseon kokoelmiin kuuluu Venny Soldan-Brofeldtin ja Eero Järnefeltin teoksia. Museo sijaitsee Järvenpään kirjastotalossa, kaupungintalon ja Järvenpää-talon vieressä. Taidemuseon keväällä 2009 avattu perusnäyttely "Taide kantaa" esittelee kyseisten taiteilijoiden elämäntyötä.
Tuusulanjärven rantamilla, vastakkaisella puolella Ainolaa on Alvar Aallon suunnittelema Villa Kokkonen, akateemikko Joonas Kokkosen taiteilijakoti. Nykyisin esittelykohteena toimivaa rakennusta on sanottu Finlandia-talon luonnokseksi. Talo on kesäisin rajoitetusti avoinna yleisölle, ja sitä voi myös vuokrata kokous- ja juhlakäyttöön.
Modernin arkkitehtuurin ja 1960-luvun betonibrutalismin yksi puhtaimpia esimerkkejä on Järvenpään uusi kirkko. Kirkko on arkkitehti Erkki Elomaan suunnittelema ja se valmistui 1968. Kirkon alttarikrusifiksin on veistänyt järvenpääläinen kuvanveistäjä Erkki Eronen. Krusifiksi on douglaskuusta. Kirkon erikoisen kuutionmuotoinen kellotorni on muodostunut Järvenpään seurakunnan tunnukseksi. Akateemikko Joonas Kokkonen on säveltänyt niille kuusi eri sävelmää. Tämä 625-paikkainen kirkko on kirkkohallituksen suojelema aikakautensa arkkitehtuurin tyypillisenä edustajana.
Tapahtumat.
Järvenpää-talossa järjestetään kulttuuritapahtumia ympäri vuoden; konsertteja, teatteriesityksiä ja taidenäyttelyjä.
Vuosittaiset musiikkijuhlat kaupungissa aloittaa juhannuksen jälkeen Järvenpään Puistoblues. Bluesviikko alkaa keskustan "blueskadulta", lisäksi on konsertteja ja jameja järjestetään klubeilla ja ravintoloissa. Pääkonsertti on bluesviikon päätteeksi lauantaina Vanhankylänniemessä.
Heinä-elokuun vaihteessa järjestettävän Meidän Festivaalin (entinen Tuusulanjärven Kamarimusiikkifestivaali) taiteellisena johtajana toimii viulisti Pekka Kuusisto. Tapahtuman aikana järjestetään konsertteja Tuusulanjärven taiteilijakodeissa, kirkoissa ja konserttisaleissa. Järvenpään Sibelius-Viikkojen konsertit järjestetään hyvästä akustiikastaan tunnetussa Järvenpää-talossa.
Järvenpäässä on myös joka vuosi keväällä naistenpäivänä naistenpäivätapahtuma, joka pidetään Järvenpää-talossa. Siellä voi ostaa kaikenlaista ja siinä yhteydessä naistenpäivämessut järjestää sinne myös muotinäytöksen missä esitellään tulevan vuoden muotia.
Toukokuun alussa järjestetään kävelykatu Jannelle Järvenpää-päivä ja syksyllä taas Maa elää -toritapahtuma. Huomiota kannattaa kiinnittää myös Värinää-viikkoihin kevättalvella sekä esimerkiksi Järvenpään taidemuseon uusiin näyttelyihin ja tapahtumiin.
Urheilu.
Järvenpään palloiluseuroista Haukat pelaa pääsarjatasoa ringetessä. Seuran jääkiekon edustusjoukkue pelasi kauteen 2005–2006 asti Mestiksessä ennen sen toiminnan lopettamista. Nykyisin sen jääkiekkotoiminta on keskittynyt junioreihin.
Pesäpallossa Kinnarin Pesis 2006 pelaa miesten Suomisarjassa ja tytöt sekä pojat pelaavat nuorten SM-sarjoissa.
Jalkapallossa Järvenpään Palloseura pelaa Kakkosessa B-lohkossa. Lisäksi seuran tytöt pelaavat B-junioreiden SM-sarjassa. Koripallossa Järvenpään Koripalloseura pelaa II-divisioonassa. Koripalloseura on voittanut junioreiden Suomen mestaruuden vuosina 2008 (A-pojat) ja 2009 (B-pojat)
Järvenpääläisiä kamppailulajiseuroja ovat Järvenpään Hapkido, Akagi, Kehäkarhut, Sisu Gym, Järvenpään Taidoseura ja Sandokai Ry JuJutsu Karate-Do.
Järvenpäässä järjestetään Tuusulanjärven luistelumaraton yhdessä Tuusulan kunnan kanssa vuosittain helmi/maaliskuussa osana Suomen Luisteluliiton Tour de Skate -sarjaa.
Kaupunginosat.
Järvenpää jakautuu 25 eri kaupunginosaan, joiden sijainnit näkyvät alla olevassa kartassa.
Yksi kaupungin maamerkeistä on Pajalassa sijaitseva Järvenpään vesitorni.
Luonto.
Lemmenlaakson lehto ja Tuusulanjärven lintuvesi.
Järvenpäässä on n. 100 hehtaaria puistoja ja 250 ha puistometsiä.
Lemmenlaakson lehdossa ja Vanhankylänniemessä on luontopolku. Tuusulanjärven rannalla on Järvenpään rantapuisto ja sen vieressä, aivan keskustan tuntumassa, lintujen­suojelu­alue, jossa on myös lintutorni.
Luontoselvityksiä.
Yleiskaava 2020 valmistelun yhteydessä on Järvenpäässä tehty ruutuinventointiin perustuva kasvillisuuskartoitus, (1997–2000), kasvien biotooppikartoitus (2000–2001). Lemmenlaakson linnustoa on selvitetty vuonna 1996 ja kääpälajistoa vuonna 2002.
Vanhankyläniemen hoito- ja käyttösuunnitelma] (hyväksytty kaupunginvaltuustossa 13.3.20)
Hallinto.
Järvenpää kuuluu Uudenmaan vaalipiiriin ja sen kaupunginvaltuustossa on 51 kaupunginvaltuutettua. Valtuuston puheenjohtaja on Tapio Bergholm (SDP) ja kaupunginhallituksen puheenjohtajana Kaarina Wilskman (kok). Kaupunginjohtajana on vuodesta 1992 toiminut Erkki Kukkonen.
Oppilaitoksia.
Seurakuntaopisto ja Luther-opisto sijaitsevat Tuusulanjärven rannalla. Kaupungissa toimii myös Diakonia-ammattikorkeakoulun Järvenpään yksikkö sekä Keudan toimipisteet. Järvenpäässä on myös Suomen toiseksi suurin lukio, Järvenpään lukio.
Järvenpäässä on kolme yläkoulua: Järvenpään Yhteiskoulu, Kartanon koulu ja Koivusaaren koulu. Yhteiskouluun ja Kartanoon kuuluvat myös alakoulut. Järvenpäässä on myös muita alakouluja: Mankala, Anttila, Haarajoki, Harjula, Kinnari, Kyrölä, Oinaskatu, Saunakallio ja Vihtasaari sekä erityiskoulu Juhola.


Java.
Java on Sun Microsystemsin kehittämä laaja teknologiaperhe ja ohjelmistoalusta, johon kuuluu muun muassa laitteistoriippumaton oliopohjainen ohjelmointikieli sekä ajoaikainen ympäristö virtuaalikoneineen ja luokkakirjastoineen. Sun on ilmoittanut Javan julkaisusta vapaana ohjelmistona GNU GPL -lisenssillä. Java-alusta on käytössä noin 3,8 miljardissa laitteessa matkapuhelimista supertietokoneisiin.
Nimi.
Java on saanut nimensä Jaavan saaren (Indonesiassa) mukaan, sillä kyseisellä saarella tuotetaan kahvilajia, jota Java-kielen kehittäjät nauttivat suuria määriä kieltä suunnitellessaan ja toteuttaessaan. JavaScript puolestaan on saanut nimensä Java-kielen suuresta suosiosta. JavaScript ei muilla tavoin liity mitenkään Javaan.
Yleistä.
Java-ohjelmointikielen kehittivät Bill Joy ja James Gosling kollegoineen Sun Microsystemsillä 1990-luvun alussa. JDK 1.0 (Java Development kit) ilmestyi syksyllä 1995. Se soveltui www-sivulle luotavien applettien tekemiseen, mikä nosti Javan nopeasti ohjelmointimaailman kuumimmaksi puheenaiheeksi. Keväällä 1997 julkaistiin JDK 1.1, jossa oli muuttunut erityisesti käyttöliittymän ohjelmointi oliomaisempaan suuntaan. JDK 1.2 julkaistiin loppuvuonna 1998, joka sisälsi uuden JFC-luokkakirjaston "(Java Foundation Classes)", jossa mukaan tuli mm. kohuttu Swing ja monipuolisia tietorakenneluokkia.
Java-kielen 1990-luvun lopulla saavuttaman suuren suosion takana ovat laitteistoriippumattomuuden lisäksi kielen C++-kieltä läheisesti muistuttava, mutta helpommin omaksuttavaksi suunniteltu kielioppi, oliopohjaisuus ja virtuaalikoneen mukana tuleva, erittäin kattava standardikirjasto. Myös muistinhallintaa on helpotettu ottamalla käyttöön roskienkeräin (engl. "garbage collector"), joka vapauttaa muistia kun sitä ei enää tarvita. Java kuuluu ohjelmointikieliin, joissa on käytössä ns. vahva tyypitys. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisella muuttujalla on tyyppi ja muuttujat voivat saada ainoastaan tyyppinsä mukaisia arvoja.
Toisin kuin tavanomaisen kielet, Javan lähdekoodia ei käännetä suoraan konekielelle, vaan tavukoodiksi, joka suoritetaan virtuaalikoneessa. Koska Java-ohjelmat ajetaan virtuaalikoneessa, ne eivät normaalisti pysty vaikuttamaan suoraan muihin prosesseihin, eivätkä pääse virtuaalikoneelle määrätyn hiekkalaatikon ulkopuolelle vaan esimerkiksi kiintolevyä käytettäessä käskyt kulkevat virtuaalikoneen läpi, joka varmistaa ettei käsky ole hiekkalaatikon ulkopuolella. Java-ohjelmat ovat mm. näiden rajoitusten vuoksi tavanomaisia konekieliohjelmia turvallisempia, mutta samalla hieman hitaampia.
Muihin ohjelmointikieliin, kuten C tai C++ verrattuna, Java sisältää runsaasti ominaisuuksia, kuten graafisen käyttöliittymäkirjaston, rinnakkaisuuden hallinnan, verkko-ominaisuudet ja rikkaat rajapinnat, jotka toisissa kielissä ovat käyttöjärjestelmäriippuvaisia tai kolmansien osapuolten kirjastojen varassa.
Javaa markkinoitiin alun perin Web-käyttöön, selaimen sisällä ajettavia sovelmia varten. Se löi kuitenkin varsinaisesti läpi palvelinkäytössä, dynaamisia www-sivuja luotaessa (JSF, JSP, servlet), raskaissa palvelinsovelluksissa (Java EE) ja kännyköissä ja taskutietokoneissa (Java ME). Yleisyytensä ja ilmaisuutensa ansiosta se on myös suosittu opetuskieli.
Java-alustan käyttöä ei ole rajattu Java-ohjelmointikieleen, vaan mm. Python-, Ruby- ja Scheme-kielille on olemassa kääntäjä, joka tuottaa Java-tavukoodia. Sun Microsystemsin lisäksi ainakin IBM ja GNU ovat kehittäneet oman Java-kääntäjänsä ja IBM, Novell, BEA Systems ja Apache oman virtuaalikoneensa lukuisten avoimen lähdekoodin toteutusten (kuten Kaffe, SableVM, JamVM, CACAO, Jikes RVM, VMkit) lisäksi. GNU:n kääntäjäympäristöön GCC:hen kuuluva GCJ osaa kääntää Javaa konekielelle.
GNU ryhtyi myös kehittämään korvaavaa, vapaata luokkakirjastoa GNU Classpath -projektissa.
Sun ilmoitti 13. marraskuuta 2006 julkaisevansa Javan GNU GPL -lisenssillä.
Apachen virtuaalikone Harmonysta on kehitetty Googlen Androidissa käytetty Dalvik-virtuaalikone. Harmony ei ole virallisesti sertifioitu Java-toteutus.
Sunin kehitysympäristö.
Javaan kuuluu ohjelmointikieli, josta on julkaistu eri versioita kehitysympäristön (Java Development Kit; JDK) kehittymisen myötä. Kehitysympäristöön kuuluu kääntäjä (javac) ja muut kehitystyökalut (jar, javadoc, jdb). Kehitysympäristö sisältää myös täydellisen ajoympäristön (Java Runtime Environment; JRE), joka tarvitaan käännettyjen ohjelmien ajamiseen. Ajoympäristö sisältää virtuaalikoneen (Java Virtual Machine; JVM), joka on JRE:n versiosta 1.2 (joulukuu 1998) lähtien sisältänyt ajonaikaisen käännöksen konekielelle (just-in-time compiler; JIT). Ajoympäristöön kuuluvat myös luokkakirjastot, jotka ovat nekin saaneet lisää ominaisuuksia Javan kehittymisen myötä. Java 1.2 brändättiin suurten muutosten vuoksi nimellä Java 2. Java 2 -nimeä ei kuitenkaan käytetty markkinoinnissakaan kovin kauaa, sillä jo Java 1.5 brändättiin Java 5:ksi.
Ajoympäristö on nykyisin jaettu kolmeen osaan.
Java SE 6 esiteltiin 11. joulukuuta 2006 ja Java SE 7 28. heinäkuuta 2011. Viestintävirasto ilmoitti elokuussa 2012, että Java 7 aiheuttaa Windows-ympäristössä vakavan tietoturva-aukon ja kehottaa poistamaan version. Tietoturva-aukkoon tuli korjaava päivitys 30. elokuuta 2012. Tämän jälkeen javasta löytyi kuitenkin uusi vakava haavoittuvuus ja viestintävirasto kehotti jälleen poistamaan javan.
Sovelluskohteet.
Javan ensimmäinen kohdeympäristö oli web-selaimet, joissa Java-sovelmia (applet) voitiin ajaa turvallisesti. Appletit olivat osa jo ensimmäistä Java-julkaisua 1995. Tekniikan otti omakseen erityisesti Netscape selainsodissa Microsoftia vastaan. Myös Microsoft kehitti oman virtuaalikoneensa MSJVM:n, jonka toteutuksesta se joutui oikeusjutun kohteeksi Sunin taholta. Microsoft luopui Javan kehityksestä 2001 ja nyttemmin luonut oman lähes samanlaisen kilpailevan tekniikkansa (.NET ja). Applettien suosio on jäänyt vähäiseksi ja muut tekniikat, kuten Flash ovat ottaneet paikan yksinkertaisten selainsovellusten luonnissa. Myöskään Java-pohjaiset verkkotietokoneet (JavaStation, JavaOs), joita useat valmistajat esittelivät, eivät yleistyneet.
Verkon yli ladattavien sovellusten luontiin Oraclella on Java Web Start -tekniikka, joka mahdollistaa täydellisten sovellusten suorittamisen verkon yli. Java Web Start esiteltiin maaliskuussa 2001 ja Java versiosta 1.4 lähtien se on ollut osana JRE:tä.
Java Servlet API on dynaamisten websivujen kehittämiseen tarkoitettu rajapinta. Se on osa Java EE -pakettia. Servlet-rajapinnan toteuttaa "servlet container" (joskus käännetty suomeksi termillä "kontti"). Container tarjoaa web-palvelimen, jonka toiminnallisuutta voi laajentaa omilla komponenteilla hyödyntäen Javan rajapintoja. Container tarjoaa suoraan joitain palveluja, kuten istunnonhallinnan. JavaServer Pages (JSP) on Servlet API:a käyttävä tekniikka, joka käyttää yksinkertaista merkkauskieltä HTML:n seassa hyödyntämään palvelimella olevien komponenttien toiminnallisuutta tai sisältää suoraan Java-koodia. JSP muistuttaa lähinnä CGI- tai PHP-skriptausta.
Enterprise JavaBeans (EJB) on Servlet API:n kaltainen tekniikka, mutta on tarkoitettu etupäässä tietokantakäyttöön. EJB-komponentit (pavut) ajetaan sovelluspalvelimessa, joka tukee hajauttamista, transaktioita ja rinnakkaisuuden hallintaa. Sunin määrittelemää rajapintaa hyödyntävien servlet- ja EJB-tekniikoiden hyötynä on se, että periaatteessa sama sovellus on ajettavissa kaikissa rajapinnan toteuttavissa sovelluspalvelimissa. Näitä ovat esim. JBoss, IBM WebSphere Application Server, Oracle GlassFish ja Oracle WebLogic.
For-silmukka.
For-silmukassa toistetaan kaarisulkeiden sisältämää koodia niin kauan, kunnes ehto on epätosi. Alla olevassa esimerkissä, olio luodaan "alustus"-kohdassa. Jos "ehto" on tosi, kasvatetaan lukua niin paljon, kuin "kasvu"-kohta määrää, ja siirrytään "koodia"-kohtaan. Tätä jatkuu niin kauan, että "ehto" on epätosi.
Esimerkki Java-luokasta, joka tulostaa komentoriville luvut 1–10, jokaisen omalle rivilleen.
J2SE 5.0:ssa tuli käyttöön uudistettu for-silmukka, joka käy läpi kaikki vaihtoehdot ilman silmukkamuuttujan kasvatusta.


Jaavan kieli.
Jaavan kieltä puhuu noin 85 miljoonaa ihmistä Jaavan saarella Indonesiassa. Jaavan saaren lisäksi jaavan puhujia on hieman myös Malesiassa ja Singaporessa. Jaava kuuluu länsi-malaiji-polynesialaisiin kieliin.
Jaavan kielellä on oma kirjoitusjärjestelmänsä, mutta nykyisin sitä kirjoitetaan usein latinalaisilla aakkosilla.


Jin-dynastia.
Jin-dynastia (džurtšeniksi: Anchu, kiinaksi 金 [jīn]) hallitsi osia Pohjois-Kiinasta 1115-1234. Dynastiaa kutsutaan joskus myös Jürchen-dynastiaksi, sillä sen perusti Wanyan (完顏 [wán yán]), džurtšen-klaani. Džurtšenit ovat mantšujen esi-isiä. Dynastian pääkaupunkina toimi Peking. Mongolit hävittivät dynastian Ögödei-kaanin, Tšingis-kaanin kolmannen pojan johdolla.
Samoihin aikoihin Jin-dynastian kanssa oli pääosin nykyisen Kiinan alueella myös valtio nimeltä Xixia (Läntinen Xia, erotuksena Xia-dynastiasta), jossa valtaa pitivät tangutit 1032-1227. Tätä valtiota ei yleensä luetella Kiinan dynastoiden mukana. Myös Xixia jäi aikanaan mongolien valloittamaksi.
Dynastian alku ja loppu.
Song-dynastian hallinto pyysi džurtšen-kansalta apua Liao-dynastiaa vastaan arvellen ettei heistä ole uhkaa itse Song-Kiinalle. Heidän hallitsijansa Wanyan Aguda (完顏阿骨打) julistautui kuitenkin Jin-dynastian keisariksi vuonna 1115. Keisari Ukimai aloitti hyökkäilyt Song-dynastiaa vastaan lyötyään Liao-dynastian 1125 tämän Song-dynastian kanssa tehdyn liiton turvin. Song-dynastian pääkaupunki Kaifeng (Bian 汴) valloitettiin, Song-keisari otettiin panttivangiksi ja hallinnon oli paettava etelään, jossa pääkaupungiksi otettiin Hangzhou (Lin'an 臨安). Rauhansopimus Eteläisen Song-dynastian kanssa solmittiin vasta 1142. Jin-keisarit omaksuivat nopeasti kiinalaisen hallintojärjestelmän ja palkkasivat hallitukseensa kiinalaisia viranomaisia. Viralliset dokumentit käännettiin kiinasta džurtšenin kielelle, jolle kehitettiin oma kirjoitusjärjestelmä. Taloudelliset vaikeudet vaivasivat Jin-dynastian hallintoa hieman ennen kuin se jäi mongolien jyrän alle. Jin-dynastian kaatumisen jälkeen Eteläinen Song olikin sitten valloittajien seuraava kohde.


Joulu.
Joulu on vuosittainen 25. joulukuuta vietettävä juhla, jota kristityt viettävät Jeesuksen syntymän muistoksi. Joulun vietto alkaa Suomessa yleensä jo aattoiltana (24. joulukuuta), joulukuun 25. päivä on kuitenkin varsinainen joulupäivä.
Joulun ajankohta on muinaisen roomalaisen kalenterin talvipäivänseisauksen päivämäärä. Suomen kielen sana "joulu" ja "juhla" ovat ruotsalaisia tai skandinaavisia lainasanoja. Sana joulu tulee alun perin ennen kristinuskoa vietetyn talvipäivänseisauksen juhlan muinaisgermaanisesta nimestä. Joulussa ovat yhdistyneet kristillinen juhla, muinainen roomalainen saturnalia-juhla sekä Euroopan pohjoisten kansojen maatalousvuoden päättäjäis- ja keskitalven juhla (yule), Suomessa vanha vuodenvaihteenjuhla kekri. Joulu on yleinen perhejuhla eri puolilla maailmaa.
Historia.
a> on etenkin keski-Euroopassa yksi suosituimmista joulukoristeista.
Monet kansat ovat vanhoista ajoista viettäneet vuotuista juhlaa talvipäivänseisauksen aikoihin. Muinaisten germaanien talvijuhla tunnetaan nykyisin sen englanninkielisellä nimityksellä "yule". Kuukalenterin vuoksi yulen paikka vaihteli joulukuun alusta tammikuun alkuun. Kristinuskon leviämisen myötä yule yhdistettiin kristilliseen jouluun. Muinaiset roomalaiset viettivät 17. ja 23. joulukuuta välisenä aikana keskitalven Saturnalia-juhlaa. Talvipäivänseisauksena 25. joulukuuta oli Sol Invictuksen eli Voittamattoman auringon päivä.
Kirkko äänesti ja yhdisti hallinnollisella käskyllä alkujaan syyrialaisperäisen aurinkojumalan Sol Invictuksen päivän juhlat Jeesuksen syntymäjuhlaan 350-luvulla. Varhaisin tunnettu maininta asiasta on vuodelle 354 laaditussa roomalaisessa kalenterista. Jo aikaisemmin kristityt olivat viettäneet 6. tammikuuta "epifania"-juhlaa eli nykyistä loppiaista Jeesuksen kasteen muistopäivänä, minkä oli uskottu tapahtuneen hänen 30. syntymäpäivänään. Raamatussa Jeesuksen syntymästä kerrotaan sekä Matteuksen että Luukkaan evankeliumeissa, mutta kummassakaan ei sanota, mihin aikaan vuodesta se tapahtui. Luukkaan evankeliumissa tosin mainitaan, että Jeesuksen syntyessä paimenet olivat laitumella yöllä. Tämä antaa ymmärtää, ettei kertomus sijoitu ainakaan joulukuuhun, sillä se on tuolla alueella kylmä ja sateinen kuukausi, ja laumat vietiin yöksi katettuun suojaan.
Protestanttisen reformaation jälkeen puritaanien kaltaiset ryhmät vastustivat joulun viettoa. 1600-luvulla joulun vietto oli ajoittain kiellettyä Englannissa ja Bostonin siirtokunnassa Pohjois-Amerikassa. Charles Dickensin romaani "Joululaulu" vuonna 1843 elvytti ihmisten hiipumassa olevan kiinnostuksen juhlaan. Samana vuonna ilmestyi ensimmäinen painettu joulukortti. Uudenvuoden kortteja oli painettu Pohjoismaissa jo paljon aiemmin. Korttien kuvitus oli maallista. Ensimmäinen painettu lasten joulukalenteri painettiin ilmeisesti Saksassa 1900-luvun alussa.
Ajankohta.
1500-luvulla paavi Gregorius XIII määräsi otettavaksi parannetun, gregoriaanisen kalenterin hyppäämällä lokakuun 15. päivästä 1582 lokakuun 25. päivään. Uudistus tuli ensin käyttöön vain katolisessa kirkossa, mutta myöhemmin se on otettu käyttöön muuallakin. Monissa ortodoksisissa kirkoissa juhlapäivien ajankohta määräytyy yhä juliaanisen kalenterin mukaan, vaikka ne toimivatkin maissa, joissa gregoriaaninen kalenteri on muutoin käytössä. Ero on nykyään 13 päivää. Tästä syystä esimerkiksi Venäjällä joulu on 7. tammikuuta, jolloin juliaanisen kalenterin mukaan on 25. joulukuuta. Suomen ortodoksinen kirkko viettää kuitenkin joulua samaan aikaan kuin läntiset kirkkokunnat. Egyptin koptilainen kirkko käyttää omaa koptilaista kalenteria ja viettää joulua sen mukaisesti "koiak"-kuun 29. päivänä, joka vastaa joulukuun 25. päivää juliaanisen ja nykyisin tammikuun 7. päivää gregoriaanisen kalenterin mukaan.
Pyhäpäivät.
Varsinainen "joulupäivä" eli "ensimmäinen joulupäivä" on 25. joulukuuta. Sitä seuraa seuraa 26. joulukuuta tapaninpäivä (toinen joulupäivä), pyhän Stefanoksen muistopäivä. Nämä molemmat ovat useimmissa Euroopan maissa virallisia pyhäpäiviä. Joulupäivää edeltävä jouluaatto, 24. joulukuuta ei virallisesti ole pyhäpäivä, mutta se ja varsinkin sen ilta on käytännössä muodostunut jouluajan tärkeimmäksi juhlapäiväksi, ja nykyisin myös se on useimmilla työpaikoilla palkallinen vapaapäivä. Muista juhlapäivistä poiketen myös julkinen liikenne loppuu Suomessa lähes kokonaan iltapäivällä jouluaattona.
Ennen vuotta 1774 vietettiin Suomessa pyhäpäivinä myös kolmatta joulupäivää eli apostoli Johanneksen päivää 27. joulukuuta sekä neljättä joulupäivää eli viattomien lasten päivää 28. joulukuuta.. Kuningas Kustaa III kuitenkin vähensi ne kahteen, koska aatelisten ja porvarien mielestä pitkät pyhät laiskistivat palkollisia liikaa. Kolmatta ja neljättä joulupäivää on nimitetty myös "pikkupyhiksi" tai "arkipyhiksi".
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous päätti vuonna 1999 ottaa apostoli Johanneksen päivän takaisin juhlapyhäksi vuodesta 2000 alkaen. Sitä vietetään, kun se osuu sunnuntaille – näin oli ensi kertaa vuonna 2009. Päivän nimi on uusissa kalentereissa muodossa ”Apostoli Johanneksen päivä”. Sitä on aiemmin nimitetty Johannes Evankelistan päiväksi, koska perinteisesti on ajateltu että apostoli ja evankelista ovat sama henkilö.
Laajemmassa mielessä jouluajan on yleensä katsottu jatkuvan loppiaiseen saakka. Suomalaisessa kansanperinteessä jouluajan on usein katsottu alkavan Tuomaan päivästä 21. joulukuuta ja jatkuvan Nuutin päivään saakka 13. tammikuuta. Tätä heijastavat monet lorut, kuten "Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi".
Nimet eri kielissä ja niiden alkuperä.
Suomen sana joulu on lainattu ruotsista. Ruotsiksi samoin kuin alasaksaksi joulu on "jul"..
Englannissa tavallisin joulua tarkoittava sana on "Christmas", joka tarkoittaa Kristus-messua. Sen harvinaisempana synonyymina on kuitenkin yhä käytössä myös sana Yule, joka on samaa alkuperää kuin suomen sana joulu. Saksaksi joulu on "Weihnachten", mikä tarkoittaa pyhiä öitä.
Katolinen kirkko käyttää joulusta latinalaista nimitystä "Dies Natalis Domini", joka tarkoittaa Herran syntymäpäivää. Siitä ovat peräisin italian sana Natale", portugalin "Natal" ja espanjan "Navidad".. Myös ranskan joulua tarkoittava sana "Noël" on mahdollisesti samaa alkuperää, joskin sen on myös arveltu johtuvan "hyvää uutista" tarkoittavasta sanasta "novel".
Joulukoristeet.
Nykyisin joulun väri on punainen. Myös vihreä, kulta, valkoinen ja hopea yhdistetään jouluun. Yleisiä joulukoristeita ovat esimerkiksi Suomessa kuusenoksat, joulukuusi, joulukranssit, olkipukit, omenat, kynttilät, joulun pöytäliinat, joulukukat, ulkosoihdut, jäälyhdyt ja lyhteet.
Joulumusiikki.
Joulun aikaan esitetään tai kuunnellaan joululauluja. Niiden lisäksi joulumusiikkia ovat esimerkiksi monet taidemusiikin teokset kuten J. S. Bachin "Jouluoratorio" ja Pjotr Tšaikovskin baletti "Pähkinänsärkijä".
Juhlinta Suomessa.
Suomalaisen joulun ulkoisiin ihanteisiin liittyvät runsaat jouluruuat, omatekoiset joulukoristeet ja joulusauna.
Suomessa jouluun on liitetty vanhan pyhäinpäivän tienoille ajoittuneen sadonkorjuujuhlan, kekrin piirteitä. Ruotsalaisilla ja suomalaisilla joulupukki (nuuttipukki) oli mies, joka pukeutui hedelmällisyysriitin hahmoksi, pukiksi. Hän laittoi pukin sarvet päähän muuttuakseen šamanistisen perinteen mukaan pukin kaltaiseksi. Asuun kuuluivat myös tuohesta tehty naamari ja nurin käännetty lammasnahkaturkki.
Pikkulintujen ruokkiminen jouluna on vanha tapa ja kuuluu talonpoikaiskulttuurin viljelytaikuuteen. Joulun ohra- tai kauralyhteen tarkoitus oli saada linnut jättämään kesällä viljan rauhaan. Muinaissuomalaiset mahdollisesti ajattelivat, että kuolleet eli sielulinnut olivat elävien kanssa mukana keskitalven juhlassa. Siihen on voinut myös liittyä uskomus, että linnut tuovat talolle onnea. Ruotsissa kirkko vastusti tapaa ja se oli Suomessakin katoamassa, kunnes eräät lehdet ja hyväntekeväisyysjärjestöt elvyttivät sen. Luontoa säästääkseen jotkut voivat joulukuusen hankkimisen sijasta valita pihalta tai lähimetsästä puun ja koristella sen talven eläimille. Oksille ripustetaan talipalloja.
Perinteisiä joulukoristeita ovat himmeli ja olkipukki. oljesta tehdyt koristeet tulevat kekristä, sadonkorjuun juhlasta. Joulukalenterit tulivat Suomeen toisen maailmansodan jälkeen.
Ennen lahjojen jakoa käydään usein hautausmaalla sytyttämässä kynttilöitä sukuhaudoille. Tapa alkoi Suomessa 1900-luvulla ja yleistyi talvisodan jälkeen sankarihaudoilla ja pian muillakin. Kaikki protestanttiset kirkot eivät hyväksy haudoilla käyntiä tavan pakanallisen alkuperän vuoksi. Kekrin kuuluneet vainajien hyvittely- ja kestitystavat siirtyivät jouluun. Nykyisin kynttilöitä voidaan sytyttää yhteisenä kokemuksena vainajien muiston kunnioittamiseksi.
Kristillistä sanomaa arvostavissa perheissä voidaan lukea ennen ateriaa jouluevankeliumi. Tapa yleistyi 1800-luvun lopulla herätysliikkeiden vaikutuksesta. Jouluaamun hyvin aikainen joulukirkko kuuluu protestanttiseen perinteeseen. Kirkossa kuullaan jouluevankeliumi ja veisataan Lutherin virsi 21 Enkeli taivaan. Aikaisemmin luterilainen kirkko suhtautui joulukirkkoon ankarasti. Jos ei ollut kirkossa, sai vuosittaisilla kinkereillä julkiset nuhteet.
Saunominen eli joulusaunassa käyminen on vanha ja edelleen yleinen tapa. Joululahjojen antamista alettiin harrastaa 1800-luvun alussa varakkaissa perheissä..
Tapa syödä runsaasti jouluaterialla periytyy muinaissuomalaisilta ja liittyy maatalousvuoden kiertoon sekä talvipäivänseisauksen tienoilla vietettyyn valon juhlaan. Suomalaiseen joulupöytään yleensä kuuluvia ruokia ovat muun muassa erilaiset laatikot, yleensä porkkana-, lanttu- ja perunalaatikot sekä erilaiset kalaruoat kuten kylmäsavustettu lohi, graavilohi ja graavisiika. Jouluaattona syödään yleensä riisipuuroa. Jouluna syödään myös joulutorttuja ja piparkakkuja. Lipeäkala ja puuro ovat vanhimpia kansan jouluruokia. Ohra vaihtui riisiin 1800-luvulla. Laatikkoruoat, luumukiisseli ja piparkakut omaksuttiin säätyläissaleista talonpoikaispöytiin 1800-luvulla ja 1900-luvulla. Joulukinkku syrjäytti kekripässin myöhään. 1940-luvulla sen haastajaksi tuli kalkkuna.


Joukko.
Joukko on matematiikassa joukko-oppiin kuuluva peruskäsite. Periaatteessa joukko on kokoelma olioita eli alkioita, joiksi joukon jäseniä kutsutaan. Joukko voi myös olla tyhjä alkioista, jolloin sitä kutsutaan tyhjäksi joukoksi. Moderni joukko-oppi sallii joukon alkioiksi myös muita joukkoja, joita kutsutaan siksi osajoukoiksi, jotta joukkoihin liittyvät ajatusmallit olisivat sisäisesti ristiriidattomat.
Taskun sisältö.
Naivi esimerkki joukosta voisi olla taskun sisältö. Taskussa on kolikko, avain, noppa ja tulitikkulaatikko, jolloin joukossa on neljä alkiota. Alkioiden suhde toisiinsa on tasa-arvoinen siinä mielessä, että jokainen esine on taskun jäsen. Tulitikkuaskissa on polttamattomia tikkuja, joten sitä voidaan pitää siinä mielessä osajoukkona, vaikka kokonaisuutena se on myös alkio. Tyhjää joukkoa voisi esittää tyhjä tasku, joka laitetaan taskuun muiden esineiden sekaan. Jos taskussa oleva kolikko luiskahtaa tyhään taskuun, muuttuu se sisemmän taskun alkioksi ja kuuluu siten joukkoon ja sen osajoukkoon samanaikaisesti.
Lukujoukko.
Matematiikassa lukujoukoilla on erityisasema. Suurin osa matematiikasta käsittelee lukuja ja niiden muodostamat joukot ovat analyysin perusta. Tarkastelun kohteeksi voidaan valita tunnettujen lukujen osajoukko, esimerkiksi alle 100 olevien parillisten lukujen joukkoa. Tämän joukon koko on 50 alkiota ja joukkoa kutsutaan äärelliseksi joukoksi.
Koska tunnettuja lukuja on määrättömästi, sanotaan lukujoukon alkiota olevan äärettömän monta. Tällaiseen epäkäytännölliseen tilanteeseen on jouduttu, koska laskulait ovat voimassa yksinkertaisessa muodossaan vain, jos oletetaan lukuja olevan kuinka paljon tahansa. Esimerkiksi lukumääriä tai järjestystä ilmaisevat luvut eli luonnolliset luvut muodostavat tällaisen kompaktin kokonaisuuden. Tässä joukossa yhteen- ja kertolaskutoimitukset onnistuvat niin, että myös tulos kuuluu samaan lukujoukkoon. Tällaista joukkoa kutsutaan äärettömäksi joukoksi.
Myös kokonaisluvut, rationaaliluvut, irrationaaliluvut reaaliluvut ovat perinteisiä matematiikassa käytettyjä lukuja. Niitä voidaan kuvata havainnollisesti lukusuoralla. Nämäkin ovat äärettömiä joukkoja.
Vektorit.
Vektorijoukoiksi kutsutaan sellaisia joukkoja, jossa on alkoina useamman lukujoukon ydistelmiä. Esimerkiksi joukko formula_1 ja joukko formula_2 voidaan ottaa muodostamaan yhdistelmäalkioita. Joukon formula_3 luvut ilmoitetaan ensinmäiseksi luvuksi ja joukon formula_4 alkiot toiseksi luvuksi. Kaikki tällaisen lukuparit (a, b) eli vektorit voidaan luetella joukoksi formula_5, joka on
Joukko formula_5 joukkojen formula_3 ja formula_4 karteesinen tulo eli formula_10.
Reaalilukujen parit muodostavat siten karteesisen tulon formula_11. Tätä lukujoukkoa voidaan havainnollistaa myös "xy"-tasolla, jossa "x"-koordinaatti meritsee lukuparin formula_12 vasenta lukua ja "y"-koordinaatti lukuparin oikeaa lukua. Tilaa eli avaruutta voidaan kuvata lukukolmikolla formula_13, joka esittää vektorijoukon formula_14 alkiota. Lukukolmikoita käytetään yleisesti esittämään avaruuden kolmiulotteista tilaa, jonka paikkoja esittävät "xyz"-koordinaatiston vektorit eli pisteet formula_13.
Funktiot.
Joukkojen alkioita voivat olla myös funktiot. Kaikkien funktioiden joukossa polynomit ovat sen osajoukko ja polynomeissa potenssifunktiot ovat polynomijoukon osajoukko. Funktioilla voi olla yhteisiä ominaisuuksia, jotka sopivat tarkasteltavaan tehtävään. Tällaisia funktioiden joukkoja ovat esimerkiksi alkeisfunktiot, lineaariset funktiot tai algebralliset funktiot.
Merkintöjä.
a>lla voi esittää joukkoja ja niiden suhteita havainnollisesti. Kuvan joukossa on kreikkalaisia, kyyrillisiä ja latinalaisia aakkosia, jotka on siksi ryhmitelty kolmeen osajoukkoon (ympyrät). Kahden osajoukon yhteiset alkiot ovat molempien ympyröiden sisällä. Osa alkiosta kuuluvat kaikkiin kolmeen osajoukkoon yhtäaikaa.
Joukkoja voi havainnollistaa luetteloimalla tai piirtämällä sen alkiot. Joukon alkioden luetteloimisen sijaan voidaan niiden tunnistamiseksi esittää alkioiden yhteinen ominaisuus. Voidaan sanoa vain, että lukujoukkoon formula_3 kuuluu kaikki alle 100 olevat parilliset luonnolliset luvut. Tämä voidaan merkitä kirjoittamalla joukon alkiot pilkulla erottaen aaltosulkujen sisään
Tällaista merkintää käytetään lukujonojen teoriassa.
Jos lukuja on äärettömän monta, voidaan luettelo aloittaa tai päättää kolmeen pisteeseen. Näin voidaan helposti esittää kaikki joukon formula_4 parittomat kokonaisluvut
Joukko-opissa on oleelista tietää, kuuluuko alkio tarkasteltavaan joukkoon. Ajatus kuulumisestä voidaan esittää väitteenä, jossa kuusi (6) kuuluu joukkoon formula_3 eli formula_22 tai
102 ei kuulu joukkoon formula_3 eli formula_24. Useamman luvun tapauksessa merkitään
formula_25 eli luvut 2, 4 ja 6 kuuluvat (yksitellen) joukkoon tai osajoukko formula_26 kuuluu joukkoon. Kumpikin tulkinta merkitsee samaa asiaa.
Kaksi esiteltyä joukkoa ovat sama joukko, jos jokainen joukon formula_3 alkio esiintyy joukossa formula_4, ja vastaavasti, jokaisen joukon formula_4 alkio esiintyy joukossa formula_3. Tällöin merkkään formula_31.
Ellei joukkoon kuulu mikään alkio, on joukko niin sanottu tyhjä joukko. Se merkitään symboolilla formula_32. On olemassa vain yksi tyhjä joukko, sillä monen erilaisen tyhjän joukon olemassa olo ei ole joukko-opin hengen mukaista.
Alkioiden lukumäärä.
Joukon alkioiden lukumäärä on äärellisen joukon tapauksessa selvä. Taskussa olevien esineiden lukumäärä selviää laskemalla esineet, joita taskussa on. Joukon koko on tällöin saatu lukumäärä.
Luonnollisten lukujen joukko on sen sijaan ääretön. Jos luetteloidaan lukujoukon lukuja lähtien liikkeelle sen pienimmästä luvuta 1, jatkaen seuraavaksi suurimmasta luvusta 2 ja näin edetään seuravaksi suurimpaan lukuun jatkuvasti, on aloitettu laskemisprosessi, jonka loppumista ei voi odottaa. Lukujoukon tärkeä ominaisuus nimittäin on, että jokaisella luvulla "n" on myös seuraajana sellainen luku, joka on lukua yksi suurempi ("n + 1"). Luetteloon on siten mahdollista löytää aina vain yksi luku lisää eikä luettelointi siksi lopu milloinkaan. Lukujoukko on siten ääretön.
Rationaalilukujen joukko on myös ääretön, koska se sisältää kaikki luonnolliset luvut ja puuttuvat murtoluvut vielä niiden lisäksi. Kumpi on siten suurempi joukko: luonnolliset luvut vai rationaalit luvut? Arkinen järki sanoo rationaalilukujen joukkoa suuremmaksi, mutta matematiikassa voidaan esittää joukkojen vertailutilanne, jossa huomataan niillä olevan yhtä monta alkiota. Alkioita on molemmissa ääretön määrä. Erotukseksi äärelliselle lukumäärälle käytetään äärettömille joukoille lukumäärän mittana mahtavuutta. Sanotaan, että luonnolliset luvut, kokonaisluvut ja rationaaliluvut ovat yhtä mahtavat.
Irrationaaliluvut ja reaaliluvut sen sijaan ovat lukujoukkona edellisiä joukkoja vielä mahtavampia. Kun edellisien joukkojen mahtavuus on formula_33 (lue: alef-0), on jälkimmäisillä mahtavuus jo formula_34. Reaalilukujen rakenne on sellainen, että jokaisessa lukuvälissä on "yhtä paljon alkioita" kuin koko reaalilukujen joukossa. Reaaliluvut ovat irrationaalisten lukujen tavoin äärettömän tiheä. Tilanne ei muutu oleellisesti, jos tarkastellaan karteesia tuloa formula_35, sillä jokaiselle reaalilukujoukon formula_36 alkiolle voidaan osoittaa yksi formula_35 alkio.


Juri Gagarin.
Juri Aleksejevitš Gagarin (; 9. maaliskuuta 1934 Gžatsk, Neuvostoliitto – 27. maaliskuuta 1968) oli Neuvostoliiton ilmavoimien majurin arvoinen koelentäjä, neuvostoliittolainen kosmonautti ja samalla maailman ensimmäinen avaruuslentäjä. Lentonsa jälkeen hänet ylennettiin ensin majuriksi ja myöhemmin everstiksi. Hänet valittiin Neuvostoliiton kansanedustajaksi.
Avaruuslentäjä.
12. huhtikuuta 1961 Gagarinista tuli ensimmäinen avaruudessa matkannut ihminen. Tämä tapahtui Neuvostoliiton avaruusohjelman lennolla Vostok 1.
Neuvostoilmavoimien lääkäri kuvasi elokuussa 1960 kosmonauttien valintavaiheiden yhteydessä Juri Gagarinin persoonallisuutta seuraavasti: "Koreilematon, nolostuu huomatessaan huumorinsa tilanteeseen sopimattomaksi, älykäs, omaa fantastisen muistin, erottuu kanssakilpailijoistaan terävän ja laaja-alaisen ympäristöä koskevan havainnointikykynsä ansiosta, omaa hyvän mielikuvituksen, reagoi nopeasti, valmistautuu annettuihin tehtäviin esimerkillisesti, hallitsee niin astromekaaniset kuin matemaattisetkin kaavat sekä vaikeiden että helppojen tehtävien osalta, ei koe oloaan vaivaantuneeksi joutuessaan puolustamaan mielipiteitään kun uskoo olevan oikeassa; syntyy vaikutelma että testattava ymmärtää elämää tovereitaan paremmin".
Juri Gagarin ei kuuluisan lentonsa jälkeen päässyt toiselle avaruuslennolle. NASA teki vastaavan päätöksen John Glennin suhteen. Glenn pääsi toisen kerran avaruuteen vasta 77-vuotiaana. Gagarin toimi avaruuslentonsa jälkeen miehitettyjen avaruuslentojen lennonjohtajana. Hän oli Sojuz 1 -lennon varalentäjä. Hän yritti estää tämän lennon liian kireän aikataulun mukaisen toteutuksen; lento päättyi kosmonautti Vladimir Komarovin kuolemaan paluukapselin laskuvarjon epätäydellisen toiminnan vuoksi.
Gagarinista tuli lentonsa ansiosta maailmankuulu, ja hän kiersi sosialistisissa maissa ja lisäksi muun muassa Suomessa, Ranskassa ja Tanskassa kertomassa avaruuslennostaan. Vuodesta 1962 lähtien hän toimi kansanedustajana.
Gagarin kuoli 27. maaliskuuta 1968 MiG-15UTI-harjoitushävittäjän lennolla koelento-olosuhteissa (painottomuuden simulointeja) lähellä Kiržatšin kaupunkia. Vladimir Serjoginin ohjaama lentokone syöksyi maahan tultuaan jyrkässä kulmassa kolmikilometrisen pilvikerroksen läpi pyrkien koneen oikaisuun vasta pilvikerroksen loputtua 600 metrin korkeudella mutta pilvikerros ulottui alemmas ja koneen oikaisuun ei riittänyt tilaa. Eversti Gagarin haudattiin Moskovan Kremliin.
Gagarinin mukaan on nimetty eräs kraatteri Kuun pimeällä puolella, asteroidi ja Venäjällä sijaitseva kosmonauttien koulutuskeskus.


Jakomäki.
Jakomäki () on 1960-luvun lopulla valmistunut noin 5 800 asukkaan kerrostalolähiö Koillis-Helsingissä. Kerrostalojen lisäksi Jakomäessä on myös rivitaloja ja omakotitaloja. Helsingin kaupunginosajaossa Jakomäki on Suurmetsän kaupunginosan osa-alue, ja peruspiirijaossa se muodostaa oman "Jakomäen peruspiirin". Jakomäki sijaitsee Vantaan rajan tuntumassa, Lahdenväylän, Porvoonväylän välissä lähellä niiden yhtymäkohtaa. Porvoonväylältä on liittymä Jakomäkeen. Naapurialueita ovat lännessä Lahdenväylän toisella puolella Tattarisuo ja Heikinlaakso, etelässä Porvoonväylän toisella puolella Kivikko ja Vantaan Rajakylä sekä idässä Vantaan Vaarala.
Syrjäiseen ja moottoriteiden eristämään alueeseen liitetään yleisesti paljon ikäviä mielleyhtymiä. Jakomäen huonomaineisuus periytyy levottomilta 1960-, 1970- ja 1980-luvuilta, jolloin alue oli lähiöongelmien symboli työttömineen ja alkoholisteineen.
Luonnehdinta alueesta.
Lähiö rakennettiin parissa vuodessa 1960-luvun lopulla. Kunnostaminen alkoi vuoden 1996 jälkeen. Elementtitaloja on verhottu tiilijulkisivuilla, joten eteläisen Jakomäen ulkoinen ilme ei enää ole täysin alkuperäinen. Mäen päällä olevat talot ovat kolmikerroksisia, koska korkeampia ei voitu rakentaa läheisen Malmin lentokentän takia. Pienkoneet melkein hipovat elementtilaatikoiden kattoja. Yleisesti Jakomäen kerrostalot ovat 3–6-kerroksisia.
Jakomäen pienessä lähiökirkossa on Göran Augustsonin seinämaalaus, joka peittää koko alttariseinän. Ostoskeskus, kirjasto, päiväkoti Naava ja terveyskeskus ovat kirkon lähellä.
Kerrostalojen keskellä oleva puuton Jakomäenkallion huippu nousee 60 metrin korkeuteen merenpinnasta. Jääkauden jälkeen merenpinta oli huomattavasti korkeammalla: kalliolla on pirunpelto, entinen rantakivikko. Huomattavasti avoimemmat näköalat löytyvät Jakomäentien lounaiskaarteen Kaivantopuistosta. Mäenrinteet ovat täynnä linnoitusvallituksia, joita venäläiset rakensivat ensimmäisen maailmansodan varalle. Ida Aalbergin tien tornitalot Pohjois-Haagassa ja kolmentoista kilometrin päässä sijaitseva Malminkartanonhuippu erottuvat hyvin.
Jakomäen rakentaminen.
Jakomäen asemakaava laadittiin 1960-luvulla. Maanmittaushallituksen arkistossa on merkintä alueesta nimeltä 'jacobacka' kuitenkin jo vuodelta 1692. Ensimmäinen karttamerkintä nimeltä mainiten on Ruotsi-Suomen isojaon ajalta 1775. Alueella joka tunnettiin nimellä Alppikalliot, oli ollut sitä ennen rintamamiestaloja.
Jakomäen talot rakennettiin pikavauhtia korkealle mäelle vuosina 1967–1969. Talot on asemakaavallisesti sijoitettu väljästi kallioiseen maastoon, jossa luonto on voimakkaasti läsnä. Helsingin kaupungille Jakomäki oli suurhanke. Asuntopula oli suuri ja vuokra-asunnot tulivat tarpeeseen. Alueelle tuli alussa pelkkiä kaupungin vuokra-asuntoja, mutta myöhemmin rakennettiin myös omistusasuntoja. Rakentamisaikaan ajateltiin, että asuntopula olisi hetkellinen, ohimenevä ilmiö ja 30 vuoden päästä mietittäisiin, mitä taloille tehtäisiin. Purkaminen oli esillä tulevana vaihtoehtona.
Jakomäki oli sekä asemakaavana että rakennusten osalta aikansa suunnittelutavoitteiden tyypillinen toteutus. Siellä oli nähtävissä teollisen rakentamisen pääpyrkimys päästä mahdollisimman suuriin valmistussarjoihin. Näillä periaatteilla toteutettujen kerrostalojen ehkä silmiinpistävin ominaisuus oli samankaltaisuus ja yksitoikkoisuus. Nopeasti rakennetulle alueelle, jota siihen aikaan pidettiin aika syrjäisenä, muutti liki 7000 uutta, pääosin helsinkiläistä asukasta, joita jossain määrin vaivasi uuteen alueeseen liittyvä juurettomuus. Palvelutkin olivat huonot. Helsingin keskustaan pääsi silti sujuvasti moottoritien linja-autolla. Linja 77 on kulkenut Jakomäkeen 1. toukokuuta 1973 lähtien.
Jakomäki 80-luvulla.
1980-luvun Jakomäki oli varsinkin Malmin poliisille työlästä aikaa. Pimeän viinan myyminen oli voimissaan. Nuorison keskuudessa musiikkisuuntauksena vaikutti 1980-luvun vaihteessa rock- ja rockabilly-musiikki, johon kuului myös vahvasti alkoholi ja häiriökäyttäytyminen. Myös yhteenotot viereisen Kontulan lähiön kanssa näkyivät sanomalehtien pääotsikoissa. Vielä 1980-luvun lopulla Jakomäessä oli asukkaita noin 7 000.
Nykytila.
Kerrostalon julkisvua uudistetaan täysin kesällä 2007
Jakomäki on Helsingin korkein asuttu alue
Jakomäki ei ole enää kovinkaan ongelmainen paikka väestön ikäännyttyä. Jakomäen ostoskeskuskin on rauhoittunut pahimpien vuosien jälkeen. Tilastojen valossa Jakomäen työttömyysaste on kuitenkin edelleen kaupungin peruspiireistä suurin (1.1.2009: 16,1 %) ja korkeakoulututkinnon suorittaneiden asukkaiden määrä alhaisin (31.12.2006: 6,1 %). Osaksi näistä syistä jakomäkeläisten keskimääräinen tulotaso on pienin kaikista kaupungin peruspiireistä. Korkea työttömyysaste on osaksi seurausta Jakomäen suuresta ulkomaalaistaustaisten asukkaiden määrästä (1.1.2008: 20,1%); ulkomaalaisten on Suomessa tunnetusti vaikeampaa työllistyä.
Vuokra-asuntojen osuus asuntokannasta on erittäin suuri: 68,5 % (31.12.2006), mikä on korkein luku Helsingin peruspiireistä (koko kaupungissa vuokra-asuntoja 45,0 %). Asuntojen hinnan osalta Jakomäki on Helsingin edullisimpia. Vaaleissa alueen äänestysprosentti on usein ollut kaupungin alhaisin. Tony Halmeen kannatus vuoden 2003 eduskuntavaaleissa oli suurimmillaan juuri Jakomäessä, minkä lehdistö tulkitsi vastalauseeksi nykypolitiikkaa vastaan.
Musliminaisten oma uimavuoro Jakomäen uimahallissa herätti huomiota mediassa vuoden 2008 kunnallisvaalien aikaan koska uimavuoroa väitettiin syrjinnäksi. Sittemmin selvisi, että kiistelty musliminaisten uintivuoro onkin kaikkien naisten uintivuoro.
Kaupungin organisoima alueen uudistaminen on onnistunut. Rakennuskantaa on saatu saneerattua siistiksi niiltä osin, kuin tällaisia korjauksia on tehty. Esimerkiksi monessa vanhassa Etelä-Jakomäen elementtikerrostalossa huoneistot on kunnostettu perusteellisesti viimeisten kymmenen vuoden aikana (1996–) ja talot ovat saaneet uuden tiilisen julkisivun. Myös uusia taloja on rakennettu. Jakomäen asukkaat ovat oppineet elämään mukavasti omassa lähiössään ja löytäneet kytkentänsä asuinsijalleen. Jakomäen yläasteen viereen on suunniteltu monitoimista palvelutaloa. Suurmetsän eteläpuolelle on valmisteilla täydennysrakentamista ja pohjoisemmaksi on kaavoitettu pientaloja.
Jakomäen luonnonnähtävyyksiä.
Jakomäen vaikuttavimpia luonnonnähtävyyksiä on aivan Vantaan rajan tuntumassa Jakomäen ja Rajakylän välissä sijaitseva Slåttmossen, Helsingin laajin ja paksuturpeisin suo. Alue jatkuu Vantaan puolelle, missä on noin puolet suosta. Kokoa suolla on noin 30 hehtaaria, josta Jakomäessä on noin 15 hehtaaria. Polkua ja pitkospuita seuraten voi kokea hyvin erilaisia luonnonalueita kuivasta korvesta hyvinkin märkään suohon. Paikallisen koulun, Kuninkaantien koulun oppilaat ovat opettajan johdolla yhdessä ympäristökeskuksen kanssa laatineet Slåttmossen luontopolun. Suo rajoittuu Helsingin puolella Somerikkotiehen ja Porvoonväylään. Suon kasvillisuudessa on varvustoa, jota muualla Helsingin suojelusoilla ei ole, nimittäin suokukkaa ("Andromeda polifolia"). Muutkin suokasvit viihtyvät siellä, muun muassa lakka eli hilla. Slåttmossen on myös Helsingin ainoa tyypillinen keidassuo, jonka keskiosa on reuna-alueita korkeammalla. Suo on rauhoitettu ja on Suomenlahden rannikolla arvokas luontokohde. Slåttmossen on suona saavuttanut lopullisen kehitysasteensa. Vaikka se sijaitsee Porvoon moottoritien tuntumassa, kävijä voi siellä kuitenkin kokea illuusion hiljaisen erämaan keskellä olemisesta. Siellä on nähty myös hirviä. Sienestäjä voi sieltä saada runsaan sienisadon. Jakomäenkallio on nykyisin Helsingin korkein kohta.
Jakomäki fiktiossa.
Spede Show'ssa oli kuuluisa sketsi, jossa henkilöt eksyivät Espanjaan yrittäessään matkata taksilla Jakomäkeen. Ennen kuin Porvoonväylän liittymä valmistui 1970-luvun lopussa, Jakomäkeen ajaminen oli kovin monimutkaista. Myös elokuvassa "Rautakauppias Uuno Turhapuro - presidentin vävy" (1978) Härski Hartikainen eksyy Barcelonaan, vaikka oli pyytänyt taksikuskia viemään hänet Jakomäkeen.
Vuonna 2003 ensi-iltansa saanut elokuva "Nousukausi" sijoittuu pääosin Jakomäkeen. Siinä nuori, hyvin menestyvä espoolaispariskunta lähtee "extreme-lomalle työttömäksi Jakomäkeen".


Julkinen liikenne.
Julkinen liikenne on liikennettä kulkuneuvoilla, jotka ovat matkustajien yleisesti käytettävissä, yleensä rahallista korvausta vastaan. Käsite on lähes muttei täysin yhteneväinen joukkoliikenteen kanssa, jossa samalla kulkuneuvolla liikkuu "joukko" toisilleen vieraita matkustajia yhtä aikaa. Julkista liikennettä järjestetään muun muassa junilla, linja-autoilla, raitiovaunuilla, metrojunilla, laivoilla ja takseilla.
Joukkoliikenne.
Joukkoliikenne on julkista liikennettä, jossa samalla kulkuvälineellä kulkee useita toisilleen vieraita ihmisiä yhtä aikaa. Joukkoliikenne tarjoaa tavan liikkumiseen niin, että matkustajan ei tarvitse omistaa, vuokrata tai ajaa omaa kulkuvälinettä.
Joukkoliikennevälineet kulkevat tyypillisesti ennalta suunnitellun reitistön ja aikataulun mukaan. Joukkoliikenne voi olla myös kutsuohjattua. Tällöin ajoneuvon, tavallisesti pikkubussin, reitti määräytyy asiakkaiden matkustustarpeiden perusteella, eikä kiinteiden aikataulujen perusteella.
Joukkoliikenteen asema ja kehitys.
Joukkoliikennettä kehitettiin länsimaissa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. 1950-luvulta lähtien julkisen liikenteen matkustajat alkoivat vähentyä monissa maissa yksityisautoilun houkutellessa vaurastuvia kansoja ja joukkoliikennepalvelut alkoivat heikentyä. Esimerkiksi raitiovaunut lakkautettiin monissa kaupungeissa (esim. Turussa) yksityisautojen ja bussien ottaessa liikenteessä pääroolin. Suomessa liikkumisen rakennemuutos tapahtui muuta Eurooppaa myöhemmin, 1970-luvulla, jolloin kaupunkisuunnittelua alettiin perustaa yksityisautoiluun. Nopeasti kasvaneet ruuhkat sekä ympäristöongelmat ovat sittemmin johtaneet siihen, että joukkoliikennettä kehitetään nykyään osana kaupunkisuunnittelua.
Entisissä sosialistimaissa kuten Baltian maissa ja Itä-Saksassa julkisen liikenteen rappeutuminen alkoi vasta Neuvostoliiton hajotessa 1990-luvun alussa, mutta niissä on edelleen neuvostoajan perintönä kattava julkisen liikenteen verkosto ja vankka käyttökulttuuri sille. 2000-luvun edetessä entisten sosialistimaiden joukkoliikennejärjestelmiä on kehitetty vastaamaan nykypäivän vaatimuksia.
Yksityisautoilun suosion kasvu perustuu siihen, että se tarjoaa "ovelta ovelle" -tyyppisen matkan kohtuullisen korkealla mukavuustasolla. Liikkuminen yksityisautolla on usein nopeampaa ja reitistä riippuen myös edullisempaa kuin joukkoliikenteellä. Laaja autoistuminen toi ja tuo edelleen kuitenkin monia ongelmia. Liikennemäärien lisääntyessä kaupunkikeskustoissa ei katu- ja tieverkon kapasiteetti pysty vastaamaan alati kasvaviin automääriin, joka johtaa liikenteen ruuhkautumiseen. Ongelmia ovat myös autoliikenteen melu ja sen aiheuttamat ilmansaasteet. Tärkeimmillä kaupunkiseuduilla onkin yhä enenevässä määrin pyritty parantamaan joukkoliikenteen kulkutapaosuutta autottoman elämäntavan mahdollistamiseksi.
Väitettyihin joukkoliikenteen etuihin sisältyy ilman paraneminen, melun väheneminen, jalankulun ja kevyen liikenteen edistäminen ja turvallisuuden paraneminen, verkostoitumisen lisääntyminen, hiilidioksidi- ja hiukkaspäästöjen väheneminen, ruuhkien vähentyminen, sujuvampi liikenne, maankäytön tehostuminen, liikennemaksujen vapautuminen muihin varallisuusinvestointeihin ja seudun keskustojen elävöityminen ja vapautuminen autoilta. Imagotekijänä joukkoliikenne antaa hyötyjä ja lisää tasa-arvoa ja asuinympäristön laatua. Myös elinkeinoelämä hyötyy, koska joukkoliikenne parantaa työvoiman saatavuutta. Myös vastakkaisia näkemyksiä on esitetty ja etenkin haja-asutusalueilla yksityisautoilun päästöt ja haitat voivat olla joukkoliikenteen vastaavia pienempiä.
Joukkoliikenne ja yksityisautoilu.
Joukkoliikennettä ja yksityisautoilua kulkutapoina voidaan verrata toisiinsa monin eri tavoin. Molempien hyvät ja huonot puolet riippuvat siitä, tarkastellaanko etuja yksilön vai yhteiskunnan näkökulmasta. Yksilön kannalta yksityisautoilu on monissa tilanteissa hyödyllistä, mutta joukkoliikenteellä taas on lukuisia hyötyjä koko yhteiskunnan kannalta.
Joukkoliikenteen osuuden kasvaessa liikenteen tilankäyttö tehostuu, sillä paikka joukkoliikennevälineessä vie yleensä paljon vähemmän tilaa kulkuväylältä kuin paikka henkilöautossa. Toisaalta toimiva ja tehokas joukkoliikenne vaati soveltuvan, usein tiiviin yhdyskuntarakenteen. Toimiva joukkoliikenne ja sitä kautta pienempi ajoneuvojen määrä parantaa liikenneturvallisuutta ja vähentää paikallista saastumista sekä meluhaittoja. Ympäristövaikutusten pienenemisen edellytyksenä on luonnollisesti päästö- ja melunormit täyttävä kalusto.
Suurempi joukkoliikenteen osuus saattaa vähentää ruuhkautumista ja tarvetta suurille tieinvestoinneille. Jotkin joukkoliikennemuodot, esimerkiksi rautatiet ja metrot, vaativat kuitenkin aina suuria investointeja.
Ruuhka-aikoina joukkoliikenne on yksityisautoilun kanssa usein yhtä nopeaa tai nopeampaa, koska sille on etenkin suuremmissa kaupungeissa järjestetty monenlaisia etuuksia. Ruuhka-aikaan vuoroja liikennöidään tiheästi ja matkustajia palvelee myös tavallista nopeampia ja erityisesti tiettyjä reittejä kulkeville työmatkalaisille räätälöityjä ruuhkavuoroja. Matkustajan kannalta etuna on myös se, että matka-ajan voi käyttää haluamaansa tarkoitukseen, eikä tarvitse keskittyä ajamiseen.
Joukkoliikennettä nopeutetaan muun muassa rakentamalla sille omia väyliä tai antamalla etuoikeuksia liikenteessä jaetulla väylällä. Käytössä voi olla täysin muusta liikenteestä erotettu infrastruktuuri, esimerkiksi metrorata, osittain erotettu väylä, esimerkiksi joukkoliikennekaista kadulla, tai liikenteen ohjaus esimerkiksi liikennevaloilla joukkoliikenteen eduksi.
Joukkoliikenteellä matkustaminen on monissa tapauksissa myös yksityisliikennettä hitaampaa, sillä joukkoliikenne ei yleensä kulje suorinta reittiä matkustajan lähtöpaikan ja kohdepaikan välillä, vaan pyrkii palvelemaan mahdollisimman monia matkustajia samalla kertaa. Matkaa hidastavat joukkoliikenteessä useat seikat: kulku varsinaisesta lähtöpaikasta lähimmälle pysäkille (ja viimeiseltä pysäkiltä varsinaiseen kohdepaikkaan), kulkuvälineen odottaminen, reitin kiertely, pysäkeillä tai asemilla pysähtely, ja mahdolliset vaihdot kulkuvälineestä toiseen.
Joukkoliikenteen nopeus matkustajalle riippuu linjanopeuden lisäksi kuitenkin myös siitä kuinka hyvin linjasto palvelee matkustustarpeita, sekä miten vaihdot toimivat ja kuinka paljon kävelyä matkat edellyttävät. Raskas raideliikenne eli juna ja metro, lentoliikenne sekä bussit (nopeat moottoritielinjat) ovat kulkuvälineitä, joilla on korkea keskinopeus. Korkean linjanopeuden hyödyt voivat jäädä esimerkiksi pitkän pysäkkivälin vuoksi saavuttamatta, koska halutussa paikassa ei ole pysähdystä ja sinne joudutaan matkustamaan vaihdon avulla. Toisaalta tiheillä pysäkkiväleillä keskinopeus jää alhaiseksi. Esimerkiksi Helsingin raitioliikenteen keskinopeus vuonna 2004 oli 14,9 km/h.
Joukkoliikenne, erityisesti lentoliikenne ja raideliikenne, voi olla pitkillä matkoilla henkilöautoa nopeampi kulkutapa asemien välillä. Esimerkiksi matka Karjaan rautatieasemalta Salon rautatieasemalle taittuu junalla 23 minuutissa, kun henkilöautolla matkaan kuluu 1 h 2 min. Julkisen liikenteen nopeusetu katoaa äkkiä, kun lähtö- ja kohdepaikka eivät ole asemilla. Jos ne ovat esimerkiksi parin kilometrin päässä Karjaan ja Salon asemilta, matkaan meneekin junalla esimerkiksi 1 h 18 min ja autolla 1 h 7 min.
Joukkoliikennevälineet.
Joukkoliikenteen verkostossa eri liikennevälineet soveltuvat erilaisiin tarkoituksiin. Junat, lentokoneet ja laivat, toisinaan myös helikopterit, kuljettavat matkustajia pidempiä matkoja isojen keskustojen välillä. Kaukoliikenteen linja-autot ja taajamajunat pysähtelevät myös pienemmillä paikoilla. Kaupunkibussien lisäksi raitiovaunut, pikaraitiotiet, paikallisjunat ja metrot (kaupunkiraideliikenne) sekä toisinaan lautat hoitavat kuljetuksen kaupunkialueilla.
Matkustajamäärät vaikuttavat joukkoliikenteen suunnitteluun ja välineen valintaan. Suurimmat matkustajamäärät kuljetetaan laivoilla, junilla ja lentokoneilla. Kaupunkiliikenteessä yksikkökooltaan pienin ja halvimmalla käyttöön otettava joukkoliikennemuoto on bussi. Sen jälkeen yksikkökooltaan suurempia ja joustavampia, mutta rakennuskustannuksiltaan jonkin verran kalliimpia ratkaisuja ovat raitiotie ja pikaraitiotie. Matkustajamäärän kasvaessa huomattavan suureksi voidaan ottaa käyttöön juna- tai metrorata, joiden rakennuskustannukset ovat suurimmat mutta myös kuljetuskapasiteetti suurin.
Kaupungeissa ero rautateiden, metron ja raitiovaunun välillä on joskus häilyvä. Termejä käytetään vaihtelevasti joten esim. metro voi tarkoittaa erilaisia ratkaisuja. Raitiovaunu on yleensä pienempi ja taipuisampi kuin juna tai metro, ja kulkee ainakin osittain kadulla. Metrot ja junat on yleensä eristetty kokonaan muusta liikenteestä. Metro- ja junaratoja sekä raitioteitä voidaan myös yhdistää esimerkiksi siten, että raitiovaunu kulkee osan matkasta juna- tai metroradalla (duoraitiovaunu). Esimerkiksi Amsterdamissa ja laajemmalla Randstadin alueella junat kulkevat usein 10 minuutin välein ja ottavat metron roolin, metro on vain osittain maan alla ja pikaraitiotie on perusrakenteeltaan raitiovaunu, joka kulkee suurinopeuksisella raideverkolla, muun muassa metrotunnelissa.
Joukkoliikenteen suunnittelu ja järjestäminen.
Joukkoliikennettä järjestävät sekä yksityiset yritykset että julkiset tahot kuten kunnat ja valtio. Usein joukkoliikenteen järjestämistä ja etenkin rakennushankkeita tukee jokin julkinen taho kuten kaupunki tai valtio. Liikennöinnin hoitavat yksityiset yritykset tai julkiset organisaatiot.
Joukkoliikenteen järjestäminen on kannattavinta tiheästi rakennetuilla paikkakunnilla, joilla asukastiheys on korkea. Yhdyskuntarakenteen suunnittelu ja joukkoliikenne suunnitellaan nykyään yleensä samaan aikaan, jolloin joukkoliikenteen palvelut ovat jo käytössä asukkaiden muuttaessa uudelle alueelle. Asukastiheyden noustessa potentiaalisten matkustajien joukko kasvaa ja liikennöinnistä tulee kannattavampaa. Jotta joukkoliikenne olisi suosittua kauttaaltaan, olisi myös harvaan asutuilla alueilla tarjottava riittävä joukkoliikenteen taso, vaikka näiden reittien matkustajamäärät jäisivätkin vähäisiksi. Jos osa matkasta joudutaan tekemään henkilöautolla, tehdään useimmiten koko matka henkilöautolla.
Joukkoliikenteen suunnittelussa kannattavuus ohjaa muun muassa joukkoliikennevälineen valintaa, reittejä ja liikennöinnin tiheyttä. Kiertävä reitti on suoraa hitaampi, mutta kiertelyn avulla kerätään enemmän matkustajia. Eristetty rata tai tie mahdollistaa suuremman ajonopeuden, mutta rakennuskustannusten kasvu heikentää kannattavuutta. Joukkoliikennevälineeseen liittyvän investointikustannuksen lisäksi on otettava huomioon ylläpitokustannukset ja käyttökustannukset. Käyttökustannuksissa pyritään yleensä minimoimaan yhden matkustajan tekemän matkan kustannus, kuitenkin niin, että matkustusmäärät säilyvät korkeina.
Tarjonnan kasvattaminen lisää matkustusta keskimäärin muutosjouston 0,7 verran. Tämä tarkoittaa sitä, kun tarjontaa kasvatetaan 100 %, matkustajamäärä kasvaa keskimäärin 70 % ja tällöin 30 % kustannusten noususta jää julkisin varoin katettavaksi. Pienempään kalustoon siirtyminen vähäisen matkustuksen aikoina ei tuo vastaavaa kustannussäästöä, koska lähes 60 % välittömistä kustannuksista on työvoimakustannuksia, myös pääomakulut kasvaisivat kalustomäärän kaksinkertaistuessa. Ruuhkahuippujen matkustajamäärät edellyttävät kuitenkin suurempien bussien käyttöä, jolloin pahimmillaan kalustoa tarvittaisiin kolminkertainen määrä, ja sen vuosittainen liikennesuorite jäisi kuitenkin vain osaan nykyisestä, jolloin se olisi varsin vajaakäytössä.
Joukkoliikenteen palvelutasoon vaikuttaa se kuinka hyvin linjasto palvelee todellisia matkustustarpeita. Vaihdottomat ja suorat yhteydet ovat matkustajan kannalta houkuttelevimpia. Esimerkiksi Helsingissä pyritään tällä hetkellä lisäämään poikittaista joukkoliikennetarjontaa sen sijaan, että kaikki liikenne kulkisi säteittäisesti keskustasta ulospäin. Monipuolinen linjasto tarjoaa useammille matkustajille suoria yhteyksiä, vähentävät vaihtojen määrää ja nopeuttavat lyhyitä matkoja, mutta linjojen vuoroväli voi kasvaa pitkäksi.
Kustannukset ja matkaliput.
Joukkoliikenteen kustannukset koostuvat liikennevälineiden hankinnasta ja huollosta, ratojen ja teiden rakentamisesta ja ylläpidosta, asemien, pysäkkien ja muiden tilojen rakentamisesta ja huollosta, energiakuluista, siivouksesta, sekä kuljettajien, rahastajien, suunnittelijoiden ym. henkilöstön palkoista. Joukkoliikenteen hoitamisesta koituvia kustannuksia katetaan yleensä lipputuloilla, julkisella tuella ja mainostilan myynnistä saatavilla tuloilla.
Lippuja voidaan myydä joukkoliikennevälineissä kuljettajan tai rahastajan toimesta, tai ennen matkaa kioskeissa, kaupoissa tai lippuautomaateilla. Kuljettajan suorittama rahastus hidastaa liikennöintiä, joten sitä pyritään usein välttämään.
Joukkoliikenne voi olla myös matkustajalle maksutonta, jolloin kustannukset katetaan verovaroista, mainostuloilla tai muilla keinoilla.
Suomessa valtio rahoittaa suurimpien kaupunkien joukkoliikennepalvelujen järjestämistä yhteensä viiden miljoonan euron summalla vuonna 2009. Yksittäisissä rakennushankkeissa ovat kaupungit voineet neuvotella valtion kanssa rahoitusosuuksista. Esimerkiksi valtio rahoitti Itäkeskus–Vuosaari metron rakentamista 30 %:lla ja sama osuus on sovittu myös Länsimetrosta. Vantaan Kehäradan kustannuksista valtio on sopinut maksavansa 70 %. Valtio on rahoittanut joukkoliikenteen informaatiojärjestelmiä.
Lippujen hintoja maailman kaupungeissa.
Suomen suurten kaupunkien joukkoliikenteen kuukausilipun hintaindeksi on noussut 170–220 % verrattuna elinkustannusindeksiin 1990–2006.
Joukkoliikenne Suomessa.
Kampin keskus on käyttäjämääriltään yksi Euroopan suurimmista joukkoliikenteen terminaaleista.
Suomessa kunnat vastaavat omasta joukkoliikenteestään ja voivat joko järjestää sen itse, ostaa sen valitsemaltaan toimijalta, tai kilpailuttaa liikenteen. Kaupunkien välistä lento- ja linja-autoliikennettä hoitavat yksityisyritykset ja matkustajajunaliikennettä yksinoikeudella VR-Yhtymä Oy. Valtio tukee joidenkin sellaisten reittien liikennöintiä, joilla liikennöinti ei ole muuten kannattavaa. Suomessa pääkaupunkiseutu on ainoa alue, jossa alueen sisäistä liikennettä hoidetaan myös raideliikenteen avulla. Muissa kaupungeissa bussit ovat ainoa kulkumuoto.
Perustarve joukkoliikenteelle ovat työ- ja asiointimatkat. Näille liikenne- ja viestintäministeriö on määritellyt vähimmäistasoksi kaksi edestakaista vuoroa sekä kuntakeskusten välillä, että kaupungin ja kuntakeskusten välillä vuorokaudessa, aamulla ja iltapäivällä. Nämä yhteydet toimivat myös syöttöliikenteenä valtakunnallisiin kaukoliikenneverkkoihin. Näiden lisäksi monin paikoin on mahdollista tehdä tarpeeksi tiheästi kulkevalla julkisella liikenteellä myös vapaa-ajan matkoja, jotka ovat jatkuvasti kasvava matkaryhmä.
Pääkaupunkiseudulla joukkoliikenteen kulkumuoto-osuus ja käyttäjämäärät ovat laskeneet vuodesta 2001 lähtien. Joukkoliikenne on kuitenkin merkittävä kulkutapa Pääkaupunkiseudulla, Tampereella ja Turussa. Pääkaupunkiseudulla joukkoliikenteen kanta-asiakkaita on 23 prosenttia, Turussa 8, Tampereella 12 ja Oulussa 3 prosenttia. Kaikissa kaupungeissa 40 prosenttia asukkaista ajavat työmatkansa pääasiassa henkilöautolla. Kulkutapojen sekakäyttäjiä on kaikissa kaupungeissa: pääkaupunkiseudulla yli viidesosa ja muissa kaupungeissa 10–15 prosenttia. Myös autolla kulkevien enemmistö käyttää useita kulkutapoja, ja he ovat tulevaisuudessa joukkoliikenteen potentiaalisia asiakkaita. Tämä vaatii muun muassa joukkoliikenteen luotettavuuden ja matkustusmukavuuden parantamista. Kaikista linja-autoissa tehdyistä matkoista vuonna 2005 (noin 320 miljoonaa matkaa) kaupunkiseutujen liikenteessä tehdään yli 80 %.
Pienemmillä kaupunkiseuduilla yleensä tunnin välein kulkevaa paikallisliikennettä ylläpidetään yhteiskunnan rahallisella tuella. Käyttäjämäärät pääasiassa vähenevät kehittämisestä huolimatta. Arkisin ruuhka-aikaan tarjonta on melko tiheää, mutta päivisin, iltaisin ja viikonloppuisin se on vähäisempää. Tällaisia alueita ovat esimerkiksi Rauman, Iisalmen, Seinäjoen, Kajaanin ja Riihimäen seudut.
Kaupunkiseutujen reuna-alueilla ja maaseudulla joukkoliikenteen tarjonta painottuu perustarjontaan, sillä joukkoliikenteen tarvitsema asukastiheys puuttuu. Palvelutaso muodostuu pitkämatkaisen runkoliikenteen yhteyksistä ja kuntien hankkimista koululaisvuoroista. Lisäksi on kuntien hankkimaa tarjontaa, esimerkiksi palveluliikenne ja kutsutaksit. Valtaosa joukkoliikenteen käyttäjistä tällaisilla alueilla on ns. pakkokäyttäjiä, eli henkilöitä, joilla ei ole vaihtoehtoa joukkoliikenteen käytölle.
Liikenteen ympäristötavoitteet.
Liikennepolitiikan haasteita ovat liikkuvuus, kilpailukyky, maankäyttö, ympäristövaikutukset, kansalaisten terveys ja ilmastonmuutos. Liikenne- ja viestintäministeriön Liikenne 2030 –raportin mukaan liikenteen päästöjä on vähennettävä nopeasti. Raportti nimeää liikenteen ja päästöjen vähentämiseksi kohtuuhintainen joukkoliikenteen yhtenä keinona.
Yli puolet Suomen pääkaupunkiseudun asukkaista kannattaa Helsingin ydinkeskustan rauhoittamista yksityisautoilulta. Laajenevan Helsingin ja ympäristön liikenne on kasvanut tasaisesti, mutta Helsingin keskustan, nk. Helsingin niemen liikenne ei ole kasvanut lainkaan 28 vuoden aikana, eli koko tilastoinnin ajan.
Maailmassa on tällä hetkellä noin 800 miljoonaa ajoneuvoa. Suomessa henkilöautoja oli 2,5 miljoonaa vuonna 2006. Määrä on kaksinkertaistunut vuodesta 1980. Väestöstä 84 % eli autollisessa kotitaloudessa. Autollisista kotitalouksista kolmanneksella oli vähintään kaksi autoa.
Koko EU:n tasolla tieliikenteen päästöt muodostavat viidesosan kaikista hiilidioksidipäästöistä. Henkilöautojen osuus on 12 % kokonaispäästöistä. EU-maiden kasvihuonekaasujen päästöt vähenivät 5 % vuosina 1990–2004, mutta tieliikenteen päästöt kasvoivat samana ajanjaksona 25 %. EU:n tavoite on vähentää ajoneuvojen hiilidioksidipäästöjä 25 % vuoteen 2010 mennessä.
Vuoteen 2020 mennessä 20 % öljystä on tavoitteena korvata biopolttoaineilla (8 %), maakaasulla (10 %) ja vedyllä (5 %). Nykymoottoreihin voidaan lisätä 5–10 % etanolia ilman muutoksia. Nesteen toisen sukupolven kasviöljystä ja eläinrasvasta valmistettavaa biodieseliä NExBTL voidaan käyttää 100 %:na nykymoottoreissa. Sen valmistus alkoi kesällä 2007. Kapasiteetti on 170 000 tonnia vuodessa. Neste Oil on tehnyt aiesopimuksen uuden biodieselin kokeilusta pääkaupunkiseudun bussiliikenteessä. Syksyllä 2007 alkava kokeilu kestää loppuvuoteen 2010, ja se koskee 700 pääkaupunkiseudun bussia. Maakaasu edellyttäisi suuria teknisiä muutoksia. Vetyä käyttävät polttokennot eivät tuottaisi lähes lainkaan hiilidioksidia.
Hiukkaspäästöihin, joista osa syntyy liikenteestä, kuolee vuosittain 1 300 suomalaista ja 300 000 EU:n kansalaista. Liikenteen pienhiukkasten haitat painottuvat vilkasliikenteisten teiden ympäristöön ja raidetunneleihin kuten pääkaupunkiseudulle. Tieliikenne vastaa 13 % pienhiukkasista. Niille on erityisen herkkiä 15 % väestöstä. Raideliikenteen hiukkaspäästöt erityisesti tunneleissa, kuten metroissa on merkittävä terveysriski. Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan metroissa olevat hiukkaspitoisuudet ja -laadut ovat terveydelle haitallisempia kuin ruuhkaisilla kaduilla.
Liikenne tuottaa myös jarru- ja rengaspölyä. Renkaiden alle jäävä hiekoitushiekka kuluttaa asfalttia. Näistä lähteistä syntyy pääasiassa ns. karkeita hengitettäviä hiukkasia, joiden päästöt ovat suurimmat kaupunkiympäristöissä. Nämä päästöt ovat monta kertaa suuremmat kuin pakokaasupäästöt. Ainakin Helsingissä hiekoituspölymäärät ylittävät EU:n raja-arvot. Ruotsin tielaitoksen tutkimuksen perusteella raskaan liikenteen osuus teiden kulumiseen on merkittävä. Teiden kuluminen lisääntyy ainakin akselipainon neliönä, jossa painon kaksinkertaistuminen nostaa tien kulutusta 16 kertaa. Raskaiden ajoneuvojen aiheuttama hiukkaskuormitus on niiden liikenneosuutta suurempi.
Liikenteen ympäristöhaittoja syntyy kaikkien ajoneuvojen ja liikennemuotojen kohdalla. Suomessakin kasvavaa liikennettä on pyritty ohjaamaan joukkoliikenteen eduksi, ajatuksena ympäristöhaittojen pienentäminen. Kovina keinoina poliittisessa keskustelussa on esitetty esimerkiksi ruuhkamaksuja ja pehmeinä keinoina esimerkiksi joukkoliikenteen tehostamista ja tekemistä houkuttelevammaksi. Yhdyskuntasuunnittelu on pitkällä tähtäimellä keskeisessä asemassa liikenteen ympäristöhaittojen minimoimisessa.
Joukkoliikenteen risteysasemia Suomessa.
Alla luetellut paikkakunnat ovat mainittujen liikennemuotojen suurempia risteysasemia valtakunnallisessa liikenteessä.


Jukka Korpela (tietokirjailija).
Jukka ”Yucca” Kalervo Korpela (s. 9. helmikuuta 1952 Vaasa) on suomalainen tietokirjailija ja tunnettu nettipersoona. Hän on koulutukseltaan filosofian kandidaatti, joka vastaa luonnontieteiden maisteria, pääaineenaan matematiikka.
Korpela on tehnyt verkkosivuston nimeltä "Datatekniikka ja viestintä", jonka aiheena on muun muassa netiketti. Korpela on myös yksi sfnet-uutisryhmähierarkian tunnetuimmista kirjoittajista. Hän kirjoittaa artikkeleita muun muassa viestinnästä, lakiasioista ja kielenhuollosta. Lisäksi hän toimii vakituisesti MikroPC-lehden kolumnistina.
Korpela on suhtautunut kriittisesti Wikipediaan, jota hän on verrannut luotettavuudeltaan vessanseinäkirjoituksiin ja poliitikkojen vaalilupauksiin.
Korpela työskenteli pitkään Teknillisen korkeakoulun ATK-keskuksessa, mutta tuli irtisanotuksi tammikuussa 2001. Virallinen irtisanomisperuste oli työtehtävien laiminlyönti. Korpela itse kiistää laiminlyöneensä työtehtäviään. Hänen tiedetään olleen pitkään huonoissa väleissä ATK-keskuksen johtajan kanssa.
Jukka Korpela asuu Espoossa, ja hänellä on kolme lasta.


Jan-Erik Enestam.
Jan-Erik Enestam (s. 12. maaliskuuta 1947 Västanfjärd) on entinen Ruotsalaisen kansanpuolueen puheenjohtaja (1998–2006) ja ministeri. Hän toimii tällä hetkellä Pohjoismaiden neuvoston pääsihteerinä.
Enestam toimi kansanedustajana vuosina 1991–2007 ja ministerinä useissa hallituksissa. Hän on toiminut puolustusministerinä Ahon hallituksessa (1995) vastaten lisäksi tasa-arvoasioista sosiaali- ja terveysministeriössä, sisäministerinä Lipposen I hallituksessa (1995–1999), puolustusministerinä Lipposen II hallituksessa (1999–2003) vastaten lisäksi pohjoismaisen yhteistyön ja lähialueyhteistyön asioista ulkoasiainministeriössä sekä ympäristöministerinä Jäätteenmäen ja Vanhasen I hallituksessa vastaten lisäksi pohjoismaisen yhteistyön sihteeristölle kuuluvista asioista ulkoasiainministeriössä. Ministeripäiviä Enestamille on kertynyt 4382.
Jan-Erik Enestam on naimisissa Solveig Enestamin (o.s. Dahlqvist) kanssa vuodesta 1970, ja heillä on kolme lasta: Pontus (s. 1970), Petra (s. 1973) ja Jan-Anton (s. 1988). Koulutukseltaan Enestam on valtiotieteiden maisteri.
Enestam on esittänyt puoltavia kannanottoja Suomen liittymiseksi Pohjois-Atlantin puolustusliitto Natoon.
Aiheesta muualla.
Enestam, Jan-Erik
Enestam, Jan-Erik
Enestam, Jan-Erik
Enestam, Jan-Erik
Enestam, Jan-Erik
Enestam, Jan-Erik


Jaksollinen järjestelmä.
Alkuaineiden jaksollinen järjestelmä on taulukko tunnetuista alkuaineista ryhmiteltynä niiden elektronirakenteen mukaan. Jaksollinen järjestelmä on kemian perustyökaluja. Sen avulla voidaan arvioida, mitkä alkuaineet muistuttavat toisiaan ja miten taulukossa lähekkäin olevat alkuaineet eroavat toisistaan. Lisäksi alkuaineiden ominaisuuksia, esimerkiksi atomimassoja, voidaan taulukoida jaksolliseen järjestelmään, mikä helpottaa tietojen löytämistä ja vertailemista.
Ryhmät, jaksot ja lohkot.
Jaksollisen järjestelmän pystyrivejä kutsutaan ryhmiksi. Saman ryhmän alkuaineilla on samantapainen uloimman elektronikuoren rakenne, joten niiden ominaisuudet muistuttavat toisiaan. Esimerkiksi jalokaasut eivät juurikaan muodosta yhdisteitä, kun taas alkalimetallit reagoivat helposti ja muodostavat samantapaisia yhdisteitä. Toisaalta tiedetään, että jalokaasujen reaktiivisuus kasvaa ryhmässä alaspäin mentäessä.
Jaksollisessa järjestelmässä on 18 ryhmää. Kemian järjestö IUPAC suosittaa, että ne numeroidaan luvuin 1–18. Vanhempi käytäntö on ollut, että niin sanotut pääryhmät (1, 2, 13–18) merkittiin roomalaisin numeroin. Esimerkiksi ryhmä 14 eli hiiliryhmä on tällöin IV. Kolmas tapa on käyttää sekaisin kirjaimia A ja B sekä roomalaisia numeroja, jolloin ryhmät 1-8 ovat I A - VIII A ja ryhmät 11-18 I B - VIII B, esimerkiksi ryhmä 14 on IVB. Kirjainten A ja B käyttö sekä ryhmien numerointi vaihtelivat kuitenkin hyvin paljon eri kirjojen ja julkaisujen välillä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Euroopassa käytettiin erilaisia merkintätapoja. IUPAC suositteli tästä käytännöstä luopumista vuonna 1988. Nykyiset ryhmät 8–10 luettiin aikaisemmin yleensä yhdeksi ryhmäksi, johon poikkeuksellisesti kuului kustakin jaksosta kolme alkuainetta.
Jaksollisen järjestelmän vaakarivejä sanotaan jaksoiksi. Jakson numero ilmoittaa, kuinka monta miehitettyä elektronikuorta alkuaineella on. Jaksossa vasemmalta oikealle liikuttaessa alkuaineen järjestysluku eli protonien lukumäärä kasvaa. Alkuaineiden ominaisuudet vaihtelevat tavallisesti huomattavasti saman jakson sisällä. Metalliset alkuaineet sijaitsevat jakson alkupäässä vasemmassa reunassa ja epämetallit oikeassa reunassa.
Yksi tapa jakaa jaksollinen järjestelmä on myös atomiorbitaalien täyttymisjärjestykseen perustuen neljään lohkoon, jotka ovat s-, p-, d- ja f-lohkot. Ryhmät 1 ja 2 sekä helium kuuluvat s-lohkoon, p-lohkoon ryhmät 13–18 (paitsi helium), d-lohkoon ryhmät 3–12 (siirtymämetallit) ja f-lohkoon lantanoidit ja aktinoidit.
Olomuoto normaaliolosuhteissa (0 °C ja 101 325 Pa)
Historia.
Alkuaineita yritettiin 1800-luvulla järjestää atomipainon mukaan monella eri tavalla. Johann Wolfgang Döbereiner mainitsi vuonna 1826 julkaisemassaan atomi­painojen taulukossa, että useissa tapauksissa toisiaan eniten muistuttavat alku­aineet muodostivat kolmen alku­aineen ryhmiä, triadeja, joissa yhden alku­aineen atomi­paino oli lähellä kahden muun atomi­painojen keski­arvoa. Tällaisia triadeja muodostivat kalsium, strontium ja barium, kloori, bromi ja jodi, litium, natrium ja kalium sekä rikki, seleeni ja telluuri.
Vuonna 1865 englantilainen kemisti John Newlands esitti teorian, että kun alkuaineet järjestetään kasvavan atomipainon mukaiseen järjestykseen, havaitaan samankaltaisia toistuvia jaksoja ominaisuuksissa kahdeksan alkuaineen välein. Hän nimitti teoriaansa oktaavilaiksi. Newlandsin teoriaa ei yleisesti hyväksytty ja häntä kehotettiin etsimään samankaltaisuuksia järjestämällä alkuaineet aakkosjärjestykseen.
Nykyisen kaltaisen jaksollisen järjestelmän julkaisi ensimmäisenä venäläinen Dmitri Mendelejev vuonna 1869. Saksalainen Lothar Meyer oli kehittänyt samoihin aikoihin oman alkuainetaulukon.
Mendelejev ennusti jaksollisen järjestelmänsä avulla, että olisi olemassa kolme aiemmin tuntematonta alkuainetta. Hän myös arvioi tarkasti niiden ominaisuuksia. Kun nämä alkuaineet – gallium, skandium ja germanium – löydettiin ja niiden, etenkin galliumin ominaisuudet näyttivät olevan lähellä Mendelejevin ennustetta, jaksollinen järjestelmä hyväksyttiin laajasti ja sen käyttö yleistyi 1880-luvulla. Myöhemmin siihen jouduttiin kuitenkin lisäämään kokonaan uusi ryhmä eli sarake, kun löydettiin jalokaasut. Harvinaisten maa­metallien sijoittamista järjestelmään pidettiin myös pitkään ongelmallisena, sillä ne jouduttiin sijoittamaan samaan ruutuun, ja vasta röntgensäteilyn spektrit tekivät mahdolliseksi selvittää, kuinka monta niitä kaikkiaan oli.
Mendelejevin mukaan järjestelmä osoitti, että alkuaineen ominaisuudet riippuivat sen atomi­painosta. Ominaisuuksiensa vuoksi esimerkiksi telluuri ja jodi jouduttiin kuitenkin sijoittamaan päin­vastaiseen järjestykseen kuin niiden atomi­painot edellyttivät. Menedelejev epäili tämän johtuvan siitä, että telluurin atomi­paino oli mitattu väärin. Vuonna 1913 Henry Moseley osoitti alku­aineiden röntgen­spektrien avulla, että jokaisen alkuaineen atomin ytimellä on tietyn suuruinen sähkövaraus, joka kasvaa aina saman verran siirryttäessä jaksollisessa järjestelmässä alku­aineesta seuraavaan. Koska ytimen varaus osoitti suoraan alku­aineen paikan järjestelmässä, sitä alettiin kutsua alku­aineen järjestys­luvuksi.


Japani.
Japani (tai "Nippon", virallisesti 日本国, "Nihon koku" tai "Nippon koku") on saarivaltio Tyynessämeressä Itä-Aasiassa. Se sijaitsee Kiinan, Korean niemimaan ja Venäjän itäpuolella, ulottuen pohjoisesta Ohotanmereltä etelään Itä-Kiinan merelle. Maan nimen muodostavat kirjoitusmerkit tarkoittavat ”auringon juurta” tai ”auringon lähdettä”, minkä vuoksi Japania kutsutaan joskus ”nousevan auringon maaksi”. Japanin pääkaupunki ja suurin kaupunki on Tokio.
Japani koostuu yli 3 000 saaresta, joista suurimmat ovat Honshū, Hokkaidō, Kyūshū ja Shikoku. Valtaosa saarista on vuoristoisia ja monet myös tuliperäisiä; esimerkiksi Japanin korkein vuorenhuippu Fuji on tulivuori. Maan asukasluku on maailman kymmenenneksi suurin, yli 127 miljoonaa henkeä. Suur-Tokion alue, johon kuuluu Tokion kaupunki ja useita ympäröiviä prefektuureja, on maailman suurin metropolialue yli 30 miljoonalla asukkaallaan.
Arkeologisen tutkimuksen mukaan Japanin saarilla on ollut asutusta jo myöhäispaleoliittisella kaudella. Ensimmäiset kirjatut maininnat Japanista esiintyvät kiinalaisissa teksteissä ensimmäiseltä vuosisadalta. Otettuaan käyttöön nykyisen perustuslakinsa vuonna 1947 Japani on ollut perustuslaillinen monarkia, jolla on keisari ja vaaleilla valittu parlamentti. Nykyään Japani on suurvalta, jolla on ostovoimapariteetilla korjatulla bruttokansantuotteella mitattuna maailman kolmanneksi suurin talous. Maa kuuluu Yhdistyneisiin kansakuntiin, G8-ryhmään ja APECiin.
Historia.
Japanin historia on perinteisesti jaettu kausiin, joita on 13 tai enemmän, ja niiden alajaksoihin. Viimeiset neljä kautta 1800-luvun puolivälistä saakka ovat vastanneet keisarien hallituskausia. Nykyinen meneillään oleva kausi on Heisei-kausi.
Esihistoria.
Japanin saariston ensimmäiset asukkaat paeoliittisella kaudella olivat metsästäjä-keräilijöitä, jotka saapuivat todennäköisimmin Koreasta ja Koillis-Aasiasta. Japanin paleoliittisen asutuksen ajoitetaan yleisimmin alkaneen yli 10 000–30 000 vuotta sitten. Myös muuttoaaltoa Polynesiasta maan eteläosiin on pidetty mahdollisena. Ensimmäiset sivilisaation merkit ilmaantuivat alueelle noin 10 000 eaa. Jōmon-kulttuurin alkaessa. Kulttuurille luonteenomaisia piirteitä olivat mesoliittis-neoliittinen, osittain paikallaan pysyvä metsästäjä-keräilijöiden elämäntapa ja alkeellinen maatalous. Tältä kaudelta peräisin olevat, usein punotuilla tai suorilla naruilla painetuilla kuvioilla koristellut saviastiat kuuluvat maailman vanhimman säilyneen keramiikan joukkoon.
Jōmon-kautta seuraava Yayoi-kausi alkoi noin 200-luvulla eaa. Kyūshūlla leviten vähitellen pohjoiseen. Kausi tunnetaan Jōmon-kauden tavoin keramiikastaan, joka oli teknisesti kehittyneempää ja vähemmän koristeltua kuin aiemmin. Riisinviljely saapui Japaniin manner-Aasiasta kauden alussa tai myöhäisellä Jōmon-kaudella; lisäksi saarille saapuivat pronssin ja raudan valmistus, kankaan kudonta ja uusi hautaustapa. Yayoi-kulttuuri oli ensimmäinen täysin maatalouteen pohjautuva kulttuuri Japanissa. Japanilaiset esiintyivät ensimmäisen kerran kirjoitetussa historiassa kiinalaisessa "Myöhemmän Han-dynastian kirjassa" ensimmäisellä vuosisadalla, jolloin maasta käytettiin nimeä ”Wa”. "Kolmen kuningaskunnan kronikassa" kerrotaan saarilla 200-luvulla jaa. sijainneesta Yamataikokun valtiosta, jonka on arveltu sijainneen joko Pohjois-Kyūshūlla tai Honshūn keskiosassa.
200-luvulla alkaneella Kofun-kaudella Yamato-klaani nousi Japanin keskeiseksi poliittiseksi toimijaksi ja aiemmin hajanaisen maan yhdistyminen alkoi. 300-luvun loppuun mennessä Yamato oli noussut vakiintuneeksi kuningaskunnaksi, jolla oli yhteyksiä Koreaan ja Kiinaan. Kofun-kausi on saanut nimensä jättimäisistä hautakummuista, jotka päällystettiin haniwa-veistoksilla. Yamato-valtion taantuessa 500-luvulla buddhalaisuus alkoi saapua Japaniin korealaisen Baekjen kuningaskunnan kautta.
Suuri Buddha Tōdai-jin temppelissä Narassa. Tōdai-jin rakentaminen aloitettiin 700-luvun puolivälissä.
Klassinen kausi.
Buddhalaisuuden omaksuminen aiheutti suuria, perustavanlaatuisia muutoksia Japanin yhteiskunnassa. Asuka-kaudella 538–710 Kiinasta omaksuttuun kulttuuriin kuului kirjallisuuden, taiteen, filosofian ja tieteen lisäksi uusi kirjoitusjärjestelmä. Prinssi Shōtoku uudisti 600-luvun alussa merkittävästi Japanin hallintoa voimistaen keskushallitusta ja buddhalaisuuden asemaa: noin vuonna 607 perustettu Hōryū-ji on Japanin vanhin säilynyt buddhalainen temppeli. Shōtokun uudistuksia seurasivat 600-luvun puolivälissä Taika-uudistukset, jossa keisarin valtaa kasvatettiin edelleen aatelin kustannuksella. Uudistukset aloittivat ritsuryō-lakijärjestelmän synnyn.
Vuonna 710 aiemmin keisarin vaihtuessa siirtynyt Japanin pääkaupunki siirrettiin Naraan, jossa se pysyi 75 vuoden ajan. Alkanut Nara-kausi merkitsi erityisesti buddhalaisen kulttuurin kukoistusta. Keisari Shōmulla ja keisarinna Kōmyōlla oli tässä keskeinen rooli; Shōmun merkittävin rakennusprojekti oli Naran valtava Tōdai-jin temppeli. Nara-kaudella syntyneeseen kirjallisuuteen kuuluvat suuret 700-luvun alun kronikat "Kojiki" ja "Nihonshoki" sekä yli 4 000 runon kokoelma "Man'yōshū". Kronikat loivat yhteyden keisariperheen ja auringonjumalatar Amaterasun välille legitimoiden keisarin vallan ja pidensivät Japanin historiaa nostaen sen merkitystä kiinalaisten ja korealaisten silmissä.
Vuonna 784 keisari Kanmu siirsi pääkaupungin ensin kymmenen vuoden ajaksi Nagaoka-kyōhon ja sitten Heian-kyōhon, nykyiseen Kiotoon, rajoittaakseen Naran vahvistuneen buddhalaisen papiston valtaa. Pääkaupunki pysyi Kiotossa yli tuhannen vuoden ajan. Heian-kaudella Japanin hovin kulttuuri ja vauraus saavuttivat huippunsa samalla kun sen poliittinen ja sotilaallinen valta taantuivat. Kun Japani oli katkaissut 800-luvun lopussa muodolliset suhteensa Kiinaan, maahan alkoi kehittyä uusi ja omaperäinen taiteestaan, runoudestaan ja kirjallisuudestaan tunnettu kulttuuri. Ajan kirjallisuuden merkittävimpiin teoksiin lukeutuu Murasaki Shikibun noin vuonna 1 000 kirjoittama "Genjin tarina". Maahan syntyi myös kolme omaperäistä buddhalaista lahkoa, kiinassa opiskelleiden munkkien perustamat Tendai ja Shingon sekä myöhemmin Jōdo-shū, puhtaan Maan buddhalaisuuden japanilainen haara. Japanin politiikassa Fujiwara-klaani saavutti vahvan aseman 800-luvun puolivälistä lähtien. Kauden loppupuolella voimistuva samurai-luokka alkoi saada valtaa provinsseissa siirtyen vähitellen pääkaupunkiin. 1100-luvun lopussa Fujiwara-hallinnon heiketessä Taira- ja Minamoto-klaanien välinen valtataistelu huipentui Genpei-sotaan, jonka Minamoto-klaani voitti.
Feodaalikausi.
Vuonna 1185 Minamoto no Yoritomo perusti hallituksensa Kamakuraan, mikä merkitsi samurai-luokan ja shōgunaatin 1800-luvulle saakka kestävän valtakauden alkua. Täyttä sotilasvaltaa Kamakura-kaudella ei kuitenkaan saavutettu, vaan shōgun ja keisari hallitsivat Japania yhdessä. Yoritomon kuoleman jälkeen shōgunaatti siirtyi Hōjō-klaanin hallittavaksi. Munkki Eisai toi zenbuddhalaisuuden Japaniin palattuaan Kiinasta 1100-luvun lopulla. Vuosina 1274 ja 1281 Japani onnistui karkottamaan kaksi suurta mongolien hyökkäystä; shōgunaatti sai molemmilla kerroilla apua taifuuneilta, jotka nimettiin ”jumalten tuuleksi” (kamikaze). Tapahtumat kuitenkin horjuttivat Kamakura-hallitusta pahoin, ja lopulta vuonna 1333 keisari Go-Daigo kaatoi shōgunaatin Kemmu-restauraatiossa. Hänen liittolaisensa Ashikaga Takauji kuitenkin kääntyi keisaria vastaan ja perusti Ashikaga-shōgunaatin vuonna 1336.
Keisari Go-Daigo perusti kilpailevan hovin Kioton eteläpuolelle, ja 60 vuoden ajan poliittinen valta jakautui Japanissa kahden entiteetin välille. Ashikaga-shōgunaatti, jonka hallitusaikaa kutsutaan Muromachi-kaudeksi, oli edeltäjäänsä heikompi eikä kyennyt hallitsemaan kilpailevia daimioita. Vuonna 1467 levottomuudet puhkesivat Ōnin-sodaksi, joka kesti yhdentoista vuoden ajan. Seurannutta sadan vuoden sotaista aikakautta kutsutaan Sengoku-kaudeksi, jonka keskellä 1500-luvun puolivälissä ensimmäiset eurooppalaiset saapuivat Japaniin. Nanban-kaupan kaudella Eurooppalaiset tuotteet tulivat suosituiksi ja maahan saapui jesuiittalähetyssaarnaajia. Eurooppalaisten tuoma uusi asetekniikka mullisti nopeasti Japanin sodankäynnin.
Eurooppalaisen teknologian avulla Oda Nobunaga onnistui kukistamaan useita muita daimioita ja saamaan haltuunsa heidän läänityksensä joko suoraan tai välillisesti. Nobunagan sotaretki toi Japanin lähelle yhdistymistä, mutta hänet murhattiin vuonna 1582. Nobunagaa seurannut Toyotomi Hideyoshi onnistui tehtävässä vuoteen 1590 mennessä. 1590-luvulla Hideyoshi hyökkäsi kaksi kertaa Koreaan, joutuen kuitenkin ensimmäisellä kerralla vetäytymään. Toisen hyökkäyksen katkaisi Hideyoshin kuolema vuonna 1598. Häntä seurasi Tokugawa Ieyasu, joka voitti kilpailijansa Sekigaharan taistelussa. Ieyasu perusti vuonna 1603 Edoon Tokugawa-shōgunaatin, mikä merkitsi pitkän ja rauhallisen Edo-kauden alkua.
Edo-kaudella daimioita hallittiin sankin kōtai -järjestelmän avulla. 1630-luvulla shōgunaatti otti käyttöön eristäytyneen sakoku-politiikan, jonka nojalla kaikki eurooppalaiset hollantilaisia lukuun ottamatta karkotettiin maasta ja kristinuskon harjoittaminen kiellettiin. Eristäytynyt Edo-kausi muodosti jyrkän vastakohdan ekspansionistiselle Sengoku-kaudelle ja sillä oli syvällinen vaikutus Japaniin. Konservatiivisesta feodalismista huolimatta talous, kulttuuri ja kaupungit kehittyivät voimakkaasti. Sakoku-politiikka ei estänyt länsimaisen tieteen välittymistä Japaniin rangaku-oppien muodossa Dejiman kauppasaaren kautta; myös kokugaku, Japanin tutkimus, tuli suosituksi. 1800-luvun alussa shōgunaatti alkoi heikentyä vuosikymmenien taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien vaikutuksesta.
Moderni kausi.
31. maaliskuuta 1854 Yhdysvaltain laivaston kommodori Matthew Perry onnistui ”mustine laivoineen” lopettamaan Japanin eristäytymispolitiikan Kanagawan sopimuksella. Sitä seurasivat muiden länsivaltojen kanssa neuvotellut samankaltaiset sopimukset. Vuosina 1868–1869 käyty Boshin-sota johti shōgunaatin lakkauttamiseen ja vallan palauttamiseen keisarille: Meiji-restauraatio merkitsi täydellistä poliittista ja sosiaalista vallankumousta. Feodalismin ja luokkayhteiskunnan lakkauttaminen, länsimaisten instituutioiden ja lakijärjestelmän omaksuminen sekä teollistuminen tekivät Japanista modernin suurvallan 1900-luvun alkuun mennessä. Radikaalimpien uudistusten kausi päättyi Meiji-perustuslain käyttöönottoon vuonna 1889 – vaikka preussilaistyylinen perustuslaki antoi huomattavan määrän valtaa keisarille, hänen vastapainonaan toimi ensimmäistä kertaa parlamentti. Maan ensimmäiseksi pääministeriksi nousi Itō Hirobumi muutamaa vuotta aikaisemmin.
Modernisoitunut Japani alkoi 1800-luvun lopussa kilpailla sotilaallisesti länsivaltojen pyrkimyksiä vastaan Aasiassa. Samaan aikaan kuin useat muut maat Itä-Aasiassakin joutuivat Euroopan maiden siirtomaiksi, Japani nousi suurvallaksi ja alkoi itsekin laajentaa valtapiiriään. Ryūkyūsaaret liitettiin Japaniin vuonna 1879. Vuosina 1894–1895 käydyssä ensimmäisessä Kiinan-Japanin sodassa Japani sai Kiinalta Taiwanin, ja Venäjän-Japanin sodassa 1904–1905 Japani voitti ensimmäisenä aasialaisena maana eurooppalaisen suurvallan. Sodan seurauksena Japani sai Venäjältä Sahalinin eteläosan ja käytännössä vapaat kädet vallata Korea viisi vuotta myöhemmin. Ensimmäisessä maailmansodassa Japani liittyi voitokkaiden liittoutuneiden puolelle ja kykeni siten laajentamaan vaikutuspiiriään. Lyhyt 1910- ja 1920-lukujen liberalistinen Taishō-demokratian kausi ei muodostanut merkittävää vastapainoa kasvavalle militarismille. Vuonna 1923 suuri Kantōn maanjäristys tuhosi merkittävän osion Tokiosta, ja 1920-luvun lopulla Japani ajautui taloudelliseen lamaan. Talousvaikeudet lisäsivät ekspansionistisen militarismin suosiota ja johtivat 1930-luvulla vallan siirtymiseen armeijalle.
Vuonna 1931 Japani miehitti Mantšurian ja erosi kaksi vuotta myöhemmin Kansainliitosta sen vaadittua Japanin vetäytymistä. Vuonna 1936 Japani solmi Antikomintern-sopimuksen Saksan ja myöhemmin Italian kanssa, ja liittyi akselivaltoihin vuonna 1941. Kesällä 1937 toisen Kiinan-Japanin sodan puhjettua Japanin joukot alkoivat edetä yhä syvemmälle Kiinaan. Indokiinan miehitys vuonna 1940 avasi tien etenemiselle kauemmas Kaakkois-Aasiaan. Yhdysvallat vastasi Japanin toimiin öljysaarrolla. 7. joulukuuta 1941 Japani hyökkäsi Yhdysvaltojen Pearl Harborin laivastotukikohtaan Havaijilla vetäen Yhdysvallat mukaan toiseen maailmansotaan. Lopulta vuonna 1945 Yhdysvallat pommitti Hiroshimaa ja Nagasakia ydinaseilla, ja Neuvostoliitto julisti sodan Japanille, joka antautui liittoutuneille ilman ehtoja 2. syyskuuta 1945. Sota maksoi Japanille miljoonia ihmishenkiä ja jätti maan infrastruktuurin sekä lähes kaikki suuret kaupungit tuhoutuneiksi. Liittoutuneet perustivat sotarikostuomioistuimen asettaakseen Japanin sodanaikaiset johtajat syytteeseen sotarikoksista, esimerkiksi Nanjingin verilöylystä.
Sodan jälkeen liittoutuneet – käytännössä Yhdysvallat Douglas MacArthurin johdossa – miehittivät Japania vuoteen 1952 saakka. Miehityskausi merkitsi Japanille nopeita ja radikaaleja poliittisia ja sosiaalisia muutoksia. Merkittävin uudistus oli uusi, vuonna 1947 ratifioitu perustuslaki, joka kielsi Japanilta armeijan perustamisen, riisti keisarilta poliittisen vallan, antoi naisille äänioikeuden ja perusti kaksikamarisen parlamentin. Talousuudistukset, kuten suuri maareformi, auttoivat Japanin demokratisoitumista. Maa hyväksyttiin Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi vuonna 1956. 1950–1970-lukujen Korean sodasta alkanut ennennäkemätön, Japanin talousihmeeksi kutsuttu talouskasvu johti nopeaan kaupungistumiseen, teollistumiseen ja modernin kulutusyhteiskunnan syntymiseen. 1980-lukuun mennessä Japanista oli tullut yksi maailman suurimmista talouksista. 1990-luvun alussa maan niin kutsuttu ”kuplatalous” puhkesi, ja Japani ajautui useita vuosia kestäneeseen lamaan; taloustilanne alkoi parantua vasta 2000-luvulla. Elintason nopeaa kasvua ja urbanisaatiota ovat seuranneet väestönkasvun nopea hidastuminen ja väestön vanheneminen, kansainvälistyminen sekä länsimaistuminen. Politiikassa Japania hallitsi 1950-luvulta lähtien lähes yhtäjaksoisesti konservatiivinen LDP.
Politiikka ja hallinto.
a>n kampanjabussi ennen vuoden 2005 edustajainhuoneen vaaleja.
Sisäpolitiikka.
Japani on perustuslaillinen monarkia. Japanin perustuslaki määrittelee seremoniallisena keulakuvana toimivan Japanin keisarin ”valtion ja kansan yhtenäisyyden symboliksi”, eikä hänellä ole toisen maailmansodan jälkeen ollut juuri lainkaan poliittista valtaa. Käytännössä keisari toimii Japanin valtionpäämiehen tavoin diplomaattisissa tilaisuuksissa. Nykyinen ja 125. keisari on Akihito, joka nousi valtaistuimelle isänsä Hirohiton kuoltua vuonna 1989. Todellinen poliittinen valta on Japanin pääministerillä ja kansan valitsemalla parlamentilla.
Japanin perustuslain mukaan korkein valta kuuluu Japanin kansalle, joka valitsee vaaleilla edustajakseen parlamentin. Kaksikamarinen parlamentti () on Japanin ainoa lakiasäätävä elin. Se koostuu 480-paikkaisesta ala- tai edustajainhuoneesta () ja 242-paikkaisesta ylähuoneesta (). Alahuoneen vaalit pidetään neljän vuoden välein tai silloin, kun pääministeri on hajottanut alahuoneen. Edustajista 300 valitaan yhden edustajan vaalipiireistä ja 180 suhteellisella vaalitavalla 11 vaalipiiristä. Ylähuoneen jäsenet valitaan kuuden vuoden kausille, puolet joka kolmas vuosi. Heistä 96 valitaan suhteellisella vaalitavalla koko maan käsittävästä vaalipiiristä ja loput Japanin 47 prefektuuria vastaavista vaalipiireistä. Sekä alahuoneen että ylähuoneen vaaleissa annetaan siis kaksi ääntä, toinen puolueelle (suhteellinen vaalitapa) ja toinen yksittäiselle ehdokkaalle. Äänioikeus on kaikilla 20 vuotta täyttäneillä. Toisin kuin alahuonetta, ylähuonetta ei voi hajottaa.
Toimeenpanovaltaa harjoittaa Japanin hallitus, johon voi kuulua korkeintaan 17 ministeriä ja jota johtaa pääministeri. Hänet valitaan parlamentin jäsenten joukosta, minkä jälkeen Japanin keisari nimittää hänet virkaansa. Pääministerin täytyy nauttia edustajainhuoneen luottamusta. Tämänhetkinen pääministeri on Yoshihiko Noda. Konservatiivinen Japanin liberaalidemokraattinen puolue (LDP) oli vallassa lähes yhtäjaksoisesti vuodesta 1955 vuoteen 2009 – poikkeuksen muodosti lyhyt oppositiopuolueiden koalitiohallitus vuonna 1993. Merkittävimpänä oppositiopuolueena oli pitkään sosiaaliliberalistinen Japanin demokraattinen puolue (DPJ), joka otti murskavoiton parlamenttivaaleissa 2009 päättäen LDP:n pitkän valtakauden. Muita merkittäviä puolueita ovat Kōmeitō, Japanin kommunistinen puolue ja sosiaalidemokraattinen puolue.
Oikeuslaitos.
Historiallisesti Japanin lakijärjestelmä perustui kiinalaiseen oikeuteen. Edo-kaudella se kehittyi itsenäisesti "Kujikata osadamegakin" kaltaisten tekstikokoelmien kautta. 1800-luvun lopulta lähtien maan oikeusjärjestelmä on suurelta osin perustunut eurooppalaiseen, erityisesti ranskalaiseen ja saksalaiseen säädösoikeuteen. Esimerkiksi vuonna 1896 käyttöön otettu siviilioikeus "Minpō" perustuu Saksan lakiin, joka puolestaan perustui roomalaiseen lakiin. Se on edelleen käytössä toisen maailmansodan jälkeen tehdyin muutoksin. Japanin lain rungon muodostaa kuuden säädöksen kokoelma "Roppō", johon kuuluu maan perustuslaki. Oikeusjärjestelmässä on neljä astetta, joista korkein on korkein oikeus.
Yhdistyneiden kansakuntien komitea on arvostellut Japania oikeuslaitoksen vähäisestä itsenäisyydestä, vapauttavien tuomioiden harvinaisuudesta ja pidätettyjen ihmisoikeusloukkauksista. Esimerkiksi daiyō kangoku -järjestelmää, jossa epäiltyä voidaan pitää poliisiasemalla ilman syytteitä yli 20 päivän ajan, on kritisoitu. Sovittelu on Japanissa huomattavasti käräjöintiä suositumpaa, mikä johtunee paitsi käytännön ongelmista oikeusjärjestelmän toiminnassa myös kulttuurisista rakenteista ja käytännöistä, kuten giri. Japanissa on yhtenä harvoista teollisuusmaista käytössä kuolemanrangaistus, joka annetaan käytännössä vain murhasta. Japanissa on teloitettu viime vuosina muutamia ihmisiä vuodessa. Kuolemaan tuomittujen kohteluun liittyy useita ihmisoikeusongelmia. Teloitusta voi joutua odottamaan vuosia, eikä odotusselleissä saa liikkua vessakäyntejä lukuun ottamatta vapaasti, vaan vangit joutuvat viettämään suurimman osan ajastaan istuma-asennossa. Tapaamisaikojen pituus sukulaisten ja lakimiesten kanssa on rajoitettu viiteen minuuttiin. Tuomio saatetaan panna täytäntöön milloin tahansa muutaman tunnin varoitusajalla.
Ulkosuhteet.
Japanilla on tiiviit taloudelliset ja sotilaalliset suhteet sen tärkeimpään liittolaiseen Yhdysvaltoihin. Maiden välinen turvallisuusyhteistyö muodostaa Japanin ulkopolitiikan kulmakiven. Yhdistyneiden kansakuntien jäsen Japani on ollut vuodesta 1956 lähtien. Maa on ollut väliaikaisena jäsenenä yhteensä 18 kertaa, viimeksi vuosina 2005–2006. Japani kuuluu myös turvallisuusneuvoston pysyvää jäsenyyttä tavoittelevaan G4-ryhmään. G8-ryhmän, APECin ja jäsenenä sekä East Asia Summitin osallistujamaana Japani on aktiivinen kansainvälisten suhteittensa hoidossa. Japani on myös maailman toiseksi merkittävin kehitysavun antaja: vuonna 2004 maa lahjoitti kehitysapuun 0,19 prosenttia bruttokansantuotteestaan.
Japanilla on naapuriensa kanssa useita rajakiistoja: Venäjän kanssa eteläisistä Kuriileista, Etelä-Korean kanssa Liancourtsaarista, Kiinan ja Taiwanin kanssa Senkakusaarista ja Kiinan kanssa Okinotorishiman asemasta. Toisen maailmansodan lopussa Neuvostoliitto miehitti Mantšurian, pohjoisen Korean, Sahalinin ja Kuriilit, joista viimeisen asema on yhä kiistelty. Nykyinen kiista Liancourtsaarista (ja) on ollut käynnissä 1950-luvulta lähtien, kun Etelä-Korea miehitti saaret. Senkaku-saaret vuorostaan sijaitsevat mahdollisesti öljystä ja kaasusta rikkaalla alueella tärkeiden laivareittien varrella. Japanilla on myös kiista Pohjois-Korean kanssa maahan siepatuista japanilaisista ja Pohjois-Korean joukkotuhoaseohjelmasta. Toisen maailmansodan aikaiset Japanin sotarikokset hiertävät yhä Japanin välejä erityisesti Etelä-Koreaan ja Kiinaan.
Japanin laivaston henkilökuntaa vierailulla Yhdysvalloissa Pearl Harborin tukikohdassa vuonna 2004.
Asevoimat.
Japanin asevoimia rajoittaa maan perustuslain artikla 9, joka kieltää maalta oikeuden sodanjulistukseen ja asevoimien käyttöön kansainvälisten kiistojen ratkaisemisessa. Japanilla on kuitenkin käytännössä ollut 1950-luvulta lähtien armeija, jota kutsutaan itsepuolustusvoimiksi () ja joka on teknisesti osa maan poliisivoimia. Asevoimia hallinnoi Japanin puolustusministeriö, ja ne koostuvat itsepuolustusmaavoimista (JGSDF), itsepuolustusilmavoimista (JASDF) ja itsepuolustusmerivoimista (JMSDF). Japanin asevoimien budjetti on alle yksi prosentti maan bruttokansantuotteesta, mutta tästä huolimatta maan koon vuoksi verrattain suuri, 44,3 miljardia dollaria vuonna 2005. Asevoimiin liittyminen on täysin vapaaehtoista ja asevoimien henkilökuntaan kuuluvat ovat lain mukaan siviilihenkilöitä. Vuonna 2006 asevoimien aktiivihenkilökuntaan kuului 239 900 henkeä.
Japanin hallitus on asettanut tavoitteekseen perustuslain artikla 9:n muuttamisen niin, että Japanin asevoimat saisivat kansainvälisesti aktiivisemman roolin ja voisivat esimerkiksi osallistua helpommin rauhanturvatehtäviin ulkomailla. Muutokseen vaaditaan kansanäänestys, jota ei kuitenkaan Japanin parlamentin hyväksymän lain mukaan voida järjestää ennen vuotta 2010. Itsepuolustusvoimat ovat osallistuneet Yhdysvaltojen johtamaan Irakin miehitykseen, joka oli Japanin ensimmäinen merkittävä sotilaallinen operaatio toisen maailmansodan jälkeen. Joukkojen lähettäminen Irakiin vaati Japanin perustuslain vuoksi erikoislainsäädäntöä, joka oli kriitikkojen mielestä perustuslain vastaista, ja joukkojen toiminta rajoittui humanitaarisiin tehtäviin. Japanissa on myös Yhdysvaltain tukikohtia, joista se maksaa Yhdysvalloille tukea () noin 4,5 miljardia dollaria vuodessa.
Maantiede.
Yli kolmesta tuhannesta saaresta koostuva Japani sijaitsee Itä-Aasiassa Tyynenmeren rannikolla. Maan tärkeimmät saaret pohjoisesta etelään ovat Hokkaidō, Honshū (pääsaari), Shikoku ja Kyūshū. Ryūkyūsaaret, joihin kuuluu myös Okinawa, sijaitsevat Kyūshūn eteläpuolella ulottuen yli tuhannen kilometrin päähän lähes Taiwanille saakka. Maan kokonaispinta-ala on 377 835 neliökilometriä, josta noin 75–80 prosenttia on vuoristoa ja lähes yhtä suuri osa on metsien peitossa. Koska suuri osa maan alueesta on soveltumatonta asutuksen, maatalouden tai teollisuuden käyttöön jyrkkien korkeuserojen, ilmaston ja maanjäristysten aiheuttaman maanvyöryriskin vuoksi, Japanin alavilla rannikkoalueilla väestötiheys on erittäin suuri. Maa on yksi maailman tiheimmin asutuista.
Japanilla on rannikkoa yhteensä 29 751 kilometriä. Sitä ympäröivät meret ovat Filippiinienmeri etelässä, Tyynimeri idässä, Ohotanmeri pohjoisessa, Japaninmeri lännessä ja Itä-Kiinan meri lounaassa.
Maa sijaitsee tuliperäisellä ja maanjäristysherkällä alueella ”Tyynenmeren tulirenkaan” varrella kolmen mannerlaatan yhtymäkohdassa. Alueella on yhteensä noin 160 tulivuorta, joista kolmasosa on aktiivisia. Japanissa on jatkuvasti pieniä maanjäristyksiä ja suurempia, tuhoisia maanjäristyksiä useita kertoja vuosisadassa. Maanjäristykset johtavat usein tsunameihin. Lähihistorian vakavat maanjäristykset ovat Kōben maanjäristys vuonna 1995, Chūetsun maanjäristys vuonna 2004 ja Sendain maanjäristys vuonna 2011.
Ilmasto.
Japanin sadekausi alkaa Okinawalla aikaisin toukokuussa ja siirtyy asteittain pohjoiseen, kunnes se hajoaa Pohjois-Japanissa ennen saapumistaan Hokkaidōlle heinäkuun loppupuolella. Tokion alueella Honshūn saaren keskiosassa sadekausi kestää noin kuusi viikkoa: keskimääräinen alkamispäivä on 8. kesäkuuta ja loppumispäivä 20. heinäkuuta.
Kasvillisuus ja eläimistö.
Japanin saariston pituus on saanut, ilmaston tavoin, aikaan monipuolisen kasvillisuuden ja eläimistön. Japanissa elää noin 4 500 syntyperäistä kasvilajia. Lajien suureen määrään ovat vaikuttaneet erityisesti lämpötilojen suuri vaihtelu ja suuret sademäärät. Japanin kasvillisuus voidaan jakaa viiteen vyöhykkeeseen: subtrooppinen alue eteläisimmillä saarilla, lämmin ikivihreiden lehtipuumetsien alue pääsaarten eteläosissa, viileä lehtipuumetsien alue Honshūn pohjois- ja Hokkaidōn eteläosassa, subalpiininen vyöhyke Keski- ja Pohjois-Hokkaidōlla sekä alpiininen vyöhyke Honshūn ja Hokkaidōn vuoristoalueilla. Subtrooppisen alueen kasvillisuudella on yhteyksiä Malakan niemimaan lajistoon, kun taas maan keskiosien kasvillisuudella pikemminkin Koreaan ja Kiinaan. Japanin kasvilajisto on runsaan sadan vuoden aikana muuttunut suuresti paitsi kaupungistumisen, myös ihmisen Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta tuomien tulokaslajien vuoksi: Meiji-kaudelta lähtien maahan on tuotu arviolta 200–500 kasvilajia.
Japanin eläimistö koostuu suurelta osin Kiinasta ja Koreasta saapuneista lauhkean vyöhykkeen lajeista, mutta myös Kaakkois-Aasian subtrooppisista ja Siperian subarktisista lajeista. Koska esihistoriansa aikana Japanin saaristo on ollut vuoroin erossa manner-Aasiasta ja vuoroin yhteydessä siihen, eläinlajien muuttohistoria alueelle on monimutkainen. Japanissa elää joitakin endeemisia lajeja, kuten japaninmakaki ja japaninjättisalamanteri; Ryūkyū-saarten lajistoon kuuluu vuorostaan joitakin ”eläviä fossiileja”, kuten iriomotenkissa. Tiheästä asutuksesta huolimatta suuria maanisäkkäitä elää Japanin vuoristoalueilla suhteellisen paljon. Niihin kuuluvat muun muassa karhut, villisiat, supikoirat, ketut ja peurat. Lintulajeja Japanin alueella elää noin 600; maa sijaitsee merkittävällä lintujen muuttoreitillä. Maan rikas merilajisto, johon kuuluu lukuisten kala- ja äyriäislajien lisäksi pyöriäisiä, valaita ja delfiinejä, on suureksi osaksi kylmän ja lämpimän merivirran kohtaamisen ansiota Japanin lähialueilla.
Alueellinen jako.
Hallinnollisesti Tokio koostuu 23 erillisalueesta.
Japani jaetaan yleisesti alueisiin, joilla ei kuitenkaan ole hallinnollista merkitystä. Suurin ja väkirikkain saari Honshū jaetaan yleensä viiteen tai useampaan alueeseen, jotka ovat pohjoisesta etelään Tōhoku, Kantō (sisältää Tokion), Chūbu (Japaninmeren puoleinen osa muodostaa Hokurikun alueen ja Tyynenmeren puoleinen rannikko Tōkain alueen), Kansai (sisältää Osakan ja Kioton) ja Chūgoku. Muut saaret, Hokkaidō, Shikoku, Kyūshū ja Okinawa, muodostavat omat alueensa.
Hallinnollisesti Japani on jaettu 47 prefektuuriin, joille valitaan vaaleilla oma kuvernööri ja yksikamarinen parlamentti neljäksi vuodeksi kerrallaan. Prefektuureja on neljää eri tyyppiä, jotka eivät kuitenkaan eroa hallinnollisesti toisistaan: yksi ”metropolis” (– Tokio), yksi ”reitti” (– Hokkaidō), kaksi urbaania prefektuuria (– Osaka ja Kioto) ja 43 tavallista prefektuuria (). Näihin viitataan usein termillä "todōfuken" (). Prefektuurit jaetaan edelleen kaupunkeihin () ja piirikuntiin (). Jokainen piirikunta jakautuu vuorostaan kauppaloihin (tai "machi") ja kyliin (tai "mura"). Hokkaidō on poikkeustapaus, sillä se jaetaan prefektuuri- ja kaupunkitason välissä 14 alaprefektuuriin (). Myös muutamilla muilla prefektuureilla on alaprefektuureja.
Japanin kunnilla (suurkaupungit, kaupungit, kylät) on prefektuurien tavoin vaaleilla valittu paikallishallinto (pormestari ja valtuusto). Tokio on erikoistapaus, sillä kaupungilla on erillinen kuvernöörin johtama metropolihallitus ja se on jaettu 23:een oman valtuuston ja pormestarin hallinnoimaan erillisalueeseen. Myös Tokion ulkopuolella suuret kaupungit jaetaan erillis- tai suuralueisiin (), joilla ei kuitenkaan ole omaa paikallishallintoa. Lisäksi Japanissa on 17 suurta ”virallista suurkaupunkia” (), joilla on keskimääräistä enemmän valtaa.
Japanissa on meneillään hallinnollinen uudelleenjärjestely, jossa suurkaupunkeja, kaupunkeja ja kyliä liitetään toisiinsa. Prosessi vähentää prefektuureja pienempiä hallinnollisia yksiköitä ja sen toivotaan leikkaavan paikallishallinnon kustannuksia. Vaikka Japani on yhtenäisvaltio, paikallishallinnolla on silti monilla aloilla verrattain paljon autonomiaa.
Talous.
Japanilla on nimellisellä bruttokansantuotteella mitattuna Yhdysvaltojen ja Kiinan jälkeen maailman kolmanneksi suurin, 4,4 biljoonan dollarin suuruinen talous. Ostovoimakorjatulla bruttokansantuotteella mitattuna maan talous on 3,8 biljoonaa dollaria. Talouden kasvua ovat edistäneet valtion ja teollisuuden tiivis yhteistyö, hyvä työmoraali, korkeateknologian hallinta ja suhteellisen pieni puolustusbudjetti. Merkittäviä talouden aloja ovat pankki- ja vakuutustoiminta, kiinteistöt, vähittäiskauppa, liikenne sekä telekommunikaatio. Japanilla on suuri teollisuuskapasiteetti: maassa toimii useita maailman suurimpia ja kehittyneimpiä moottoriajoneuvojen, sähkölaitteiden, koneiden, metallien, laivojen, kemikaalien, tekstiilien ja elintarvikkeiden valmistajia. Useat johtavat, kansainväliset teknologiayhtiöt ja -brändit ovat lähtöisin Japanista. Myös rakennusteollisuus, jota ovat auttaneet miljardisopimukset Japanin valtion kanssa, on pitkään ollut yksi maan suurimmista teollisuudenaloista.
1960-luvulta 1980-luvulle kestänyttä Japanin nopeaa taloudellista kasvua on kutsuttu ”talousihmeeksi”: 1960-luvulla talous kasvoi noin 10 prosenttia vuodessa, 1970-luvulla 5 prosenttia ja 1980-luvulla 4 prosenttia. Kasvu hidastui huomattavasti 1990-luvulla, kun maan yli-investointien synnyttämä kuplatalous puhkesi ja Japani ajautui syvään, pitkäkestoiseen lamaan. Talouden tila ei valtion toimista huolimatta parantunut seuraavalla vuosikymmenellä ja vuosina 2000–2001 sitä huononsi maailmanlaajuinen taantuma. Vuoden 2005 jälkeen talous alkoi kuitenkin esittää toipumisen merkkejä.
Japanin talouden erikoispiirteitä ovat perinteisesti olleet valmistajien, tavarantoimittajien, jakelijoiden ja pankkien tiivis yhteistyö keiretsu-nimisissä ryhmittymissä sekä takuu elinikäisestä työpaikasta () suuryrityksissä. Viime aikoina osasta vanhoja talouden rakenteita on kuitenkin alettu luopua suuremman kilpailukyvyn hyväksi. Japanissa toimii maailman suurin pankki, Mitsubishi UFJ Financial Group, jolla on 1,7 biljoonan dollarin omaisuus. Maassa toimii myös maailman suurin postisäästöpankki, Japan Post, jolla on säästöjä noin 3,2 biljoonan dollarin edestä. Japanissa on lisäksi yksi maailman suurimmista pörsseistä, Tokion pörssi, ja useita maailman suurimpiin kuuluvia finanssiyhtiöitä ja pankkeja. Esimerkiksi monet suuret keiretsut ja kansainväliset yhtiöt, kuten Sony, Sumitomo, Mitsubishi ja Toyota, omistavat miljardien tai biljoonien dollarien arvoisia pankkeja ja investointiyhtiöitä.
Vaikka vain noin 15 prosenttia Japanin pinta-alasta sopii maanviljelyyn, maatalouden sadot pinta-alayksikköä kohden kuuluvat maailman suurimpiin. Toisaalta valtio tukee ja suojelee voimakkaasti maan pientä maataloussektoria. Riisin osalta Japani on pääosin omavarainen, mutta maa joutuu tuomaan yli puolet tarvitsemastaan ruoasta ulkomailta. Japanilla on yksi maailman suurimmista kalastuslaivastoista, jonka saamat saaliit muodostavat yhteensä 15 prosenttia maailman kokonaissaaliista. Japanin liikenneinfrastruktuuri on pitkälle kehittynyt: vuonna 2010 maassa oli 961 366 kilometriä päällystettyjä teitä, 176 lentokenttää ja 26 435 kilometriä rautateitä. Lentoliikennettä hoitavat pääasiassa All Nippon Airways ja Japan Airlines, rautateitä taas pääliikennöijä Japan Railwaysin lisäksi useat yksityiset yhtiöt. Turisteja Japanissa kävi vuonna 2004 yli kuusi miljoonaa, joista 3,6 miljoonaa tuli muualta Aasiasta. Turistien määrä on ollut jatkuvassa kasvussa.
a> on Japanin suurnopeusjunaverkko. Rautatieliikenne on säilyttänyt Japanissa suhteellisen merkittävän aseman muihin teollisuusmaihin verrattuna.
Japanin tärkeimmät vientikumppanit ovat Kiina (19,4 %), Yhdysvallat (15,7 %), Etelä-Korea (8,1 %), Hongkong (5,5 %) ja Thaimaa (4,4 % vuonna 2010). Merkittävimpiä vientituotteita ovat muun muassa moottoriajoneuvot, elektroniikka, puolijohteet ja kemikaalit. Koska Japanilla on vain erittäin rajalliset luonnonvarat, maa tuo ulkomailta suurimman osan tarvitsemistaan raaka-aineista. Japanin tärkeimmät tuontikumppanit ovat Kiina (22,1 %), Yhdysvallat (9,9 %), Australia (6,5 %), Saudi-Arabia (5,2 %), Yhdistyneet arabiemiirikunnat (4,2 %), Etelä-Korea (4,1 %) ja Indonesia (4,1 % vuonna 2010). Japani tuo pääasiassa koneita ja laitteita, polttoaineita, elintarvikkeita, kemikaaleja, tekstiilejä sekä erilaisia raaka-aineita. Japani kuuluu maailman suurimpiin öljyntuojamaihin ja on öljyn osalta lähes kokonaisuudessaan riippuvainen Lähi-idästä.
Tiede ja teknologia.
Japani on yksi maailman johtavista valtioista tieteellisen tutkimuksen, teknologian, konetekniikan ja lääketieteellisen tutkimuksen aloilla. Noin 700 000 tutkijaa jakavat 130 miljardin dollarin suuruisen tutkimukseen ja tuotekehitykseen tarkoitetun budjetin, joka on kolmanneksi suurin maailmassa. Japanilla on ollut merkittävä osuus esimerkiksi elektroniikan, teollisuusrobottien, optiikan, kemikaalien, puolijohteiden ja metallien kehityksessä. Lähes puolet maailman teollisuusroboteista on käytössä Japanissa ja maan teollisuus onkin maailman automatisoiduin. Huomattava osa maailman tärkeimmistä autojen ja puolijohteiden valmistajista on lähtöisin Japanista.
Japanilla on merkittäviä tavoitteita avaruustutkimuksessa, kuten tukikohdan rakentaminen Kuuhun vuoteen 2030 mennessä. Japanin avaruusjärjestö tekee ilmailu- ja avaruustutkimusta sekä kehittää raketteja ja satelliitteja. Se on rakentanut Kibō-tutkimusmoduulin, joka liitettiin kansainväliseen avaruusasemaan vuosien 2008 ja 2009 aikana.
Väestö.
Japanissa asuu yhteensä noin 127 miljoonaa ihmistä. Maan väestötiheys on suuri ja väestö on keskittynyt suurimmaksi osaksi kaupunkeihin erityisesti Tyynenmeren rannikolle. Väestön merkittävä piirre on sen etninen ja kielellinen homogeenisuus: noin 98,5 prosenttia väestöstä on japanilaisia. Japanissa elää kuitenkin joitakin merkittäviä vähemmistöjä, joista maalle alkuperäisiä ovat pohjoisessa elävät ainut ja eteläisten saarten ryūkyūlaiset sekä sosiaalinen vähemmistö burakulaiset, jotka tekivät feodaalikaudella muiden ”likaisina” pitämiä töitä Intian kastittomien tavoin. Maahan muuttaneita vähemmistöjä ovat korealaiset (0,5 prosenttia väestöstä), kiinalaiset (0,4 prosenttia) ja Japaniin palanneet brasilianjapanilaiset. Maassa asuu myös lähes 200 000 Filippiineiltä ja kymmeniä tuhansia Perusta muuttaneita henkilöitä.
Japanilaisilla on yksi maailman korkeimmista elinajanodotteista, keskimäärin yli 82 vuotta vuonna 2007. Japanin väestö onkin vanhenemassa huomattavan nopeasti. Muiden teollisuusmaiden tavoin toisen maailmansodan jälkeisen vauvabuumin jälkeen syntyvyys on 1900-luvun toisella puoliskolla laskenut. Vuonna 2007 jo yli 20 prosenttia väestöstä oli yli 65-vuotiaita. Muutokset väestön rakenteessa ovat luoneet useita sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia, joihin kuuluvat erityisesti työikäisen väestön osuuden lasku ja sosiaaliturvan, kuten julkisen eläkerahaston, ylläpidon kallistuminen. Siirtymää vauhdittaa asenteiden ja elintapojen muutos: yhä suurempi osa nuorista japanilaisista aikuisista ei enää perusta perhettä ja saa lapsia vanhempiensa tavoin. Japanin väkiluvun ennustetaan putoavan sataan miljoonaan vuoteen 2050 mennessä ja 67 miljoonaan vuoteen 2100 mennessä. Asiantuntijat ovat ehdottaneet väestöongelman ratkaisuksi esimerkiksi maahanmuuttoa, mutta vaihtoehto ei ole saanut kannatusta, ja Japaniin muuttavien ulkomaalaisten sopeutumisessa on nytkin suuria ongelmia.
Uskonnot.
Japanissa institutionalisoituneella uskonnolla ei yleensä ole erityisen suurta vaikutusta jokapäiväiseen elämään, ja sitä voi olla vaikea erottaa perinteisistä rituaaleista tai taikauskosta. Noin 84 prosenttia japanilaisista on sekä šintolaisia että buddhalaisia. Šintolaisuus on Japanille alkuperäinen polyteistinen luonnonuskonto, joka toimi maan valtionuskontona 1800-luvulta toisen maailmansodan loppuun. Buddhalaisuus saapui Japaniin 500-luvulla, jonka jälkeen se on ollut synkretistisessä suhteessa šintolaisuuteen. Pariskunnat saattavat mennä naimisiin šintolaisittain, mutta hautajaiset ovat buddhalaisia. Japanin kulttuuriin ovat vaikuttaneet lisäksi huomattavasti taolaisuus ja erityisesti kungfutselaisuus. Kristinusko sallittiin Japanissa 1800-luvulla, ja nykyään noin 0,7 prosenttia maan väestöstä on kristittyjä. 1800-luvulta lähtien maahan on syntynyt myös useita uusia uskontoja (shinshūkyō), joista merkittävimpiin kuuluu buddhalainen lahko Sōka Gakkai.
Muslimit ovat vielä kristittyjä selkeästi pienempi uskonnollinen vähemmistö. Heitä on noin 115 000–125 000, joista vain noin kymmenen prosenttia on Japanin kansalaisia. Moskeijoita maassa asuvilla muslimeilla on lukuisia. Niistä varhaisin on vuonna 1935 avattu Kōben moskeija.
Japanilaisen ala-asteen oppilaita vuonna 2005.
Koulutus.
Nykyisen kaltainen koulutusjärjestelmä alkeis- ja keskiasteen kouluineen ja yliopistoineen aloitti Japanissa toimintansa 1870-luvulla Meiji-restauraation seurauksena. Vuodesta 1947 lähtien oppivelvollisuus on käsittänyt ala- ja yläasteen, jotka kestävät yhteensä yhdeksän vuotta (6–15-vuotiaat). Lähes kaikki oppilaat jatkavat kolmivuotiseen lukioon, ja opetusministeriön mukaan 75,9 prosenttia lukiosta valmistuneista jatkaa yliopistoon, kauppakorkeakouluun tai muuhun kolmannen asteen oppilaitokseen. Japanin koulutusjärjestelmässä vallitsee kova kilpailu, erityisesti kolmannen asteen koulutukseen haettaessa. Monet käyvät varsinaisen koulun ulkopuolisissa ylimääräisissä yksityisissä kouluissa (juku). "Times Higher Education" -lehden mukaan Japanin kaksi parhaiten menestyvää yliopistoa ovat Tokion yliopisto ja Kioton yliopisto. Vuoden 2003 PISA-tutkimuksessa Japani sijoittui matematiikassa kuudenneksi, lukemisessa neljänneksitoista, luonnontieteissä toiseksi ja ongelmanratkaisussa neljänneksi.
Kulttuuri.
a> myös kalligrafian ja tussimaalauksen taitaja.
Omaperäisen japanilaisen kulttuurin muodostumiseen on vaikuttanut Japania ympäröivä meri, joka on hidastanut ulkopuolisia kulttuuriaaltoja. Keskiajalle saakka Japaniin vaikuttivat ratkaisevasti Kiinan ja Korean kulttuurit. Tätä seuranneella useita vuosisatoja kestäneellä Edo-kaudella maan kulttuuri kypsyi suhteellisen itsenäisesti. 1800-luvulta lähtien Japaniin on kehittynyt eklektinen, länsimaisia ja syntyperäisiä piirteitä yhdistelevä moderni kulttuuri.
Zenbuddhalaisuus on vaikuttanut suuresti moniin japanilaisen taiteen tyypillisiin piirteisiin, kuten minimalismiin ja spontaaniuteen, sekä esimerkiksi puutarhataiteeseen, teetaiteeseen, kalligrafiaan ja ikebanaan. Perinteisessä japanilaisessa maalaustaiteessa ei käytetä perspektiiviä, ja sen tyypillisimpiä aiheita ovat luonto, mytologia ja ihmiskuvaus. Vastapainon hillitylle, usein kaunokirjallisuuteen tai kalligrafiaan liittyneelle taiteelle muodostaa japanilaisen maalaustaiteen tunnetuin muoto, erityisesti Edo-kauteen yhdistettävä puupiirrostekniikka ukiyo-e, jonka mestareita olivat muun muassa Hokusai, Hiroshige ja Utamaro. Puupiirrosten ja länsimaisen sarjakuvan synteesistä kehittyi manga, japanilainen sarjakuva, joka saavutti nykyisen muotonsa toisen maailmansodan jälkeen. Elokuva sai Japanissa alkunsa 1800-luvun lopussa, ja ensimmäinen äänielokuva valmistui vuonna 1931. Kansainväliseen suosioon japanilainen elokuva nousi sen jälkeen, kun Akira Kurosawan "Rashomon – paholaisen portti" voitti Venetsian filmifestivaalien pääpalkinnon 1950-luvun alussa. Japanilainen piirroselokuva, anime, on suosittua ja usein kytköksissä mangaan.
Arkkitehtuurin keskeisin materiaali on ollut käsittelemätön puu. Rakennukset on tullut yhdistää ympäröivään luontoon. Julkinen arkkitehtuuri, kuten temppeliarkkitehtuuri, on ollut pelkistettyä asuinarkkitehtuuria koristellumpaa ja kiinalaisvaikutteisempaa. Modernissa arkkitehtuurissa, jonka merkittävimpiä edustajia ovat esimerkiksi Kenzō Tange ja Tadao Andō, yhdistyvät perinteinen pyrkimys yksinkertaisuuteen ja länsimainen rakennustekniikka.
Keramiikkaa on arvostettu Japanissa suuresti. Japanilainen keramiikka on usein liittynyt läheisesti teekulttuuriin, jonka yhteydestä tunnetaan erityisesti raku-keramiikka. Toinen käyttöesineisiin keskittynyt taidemuoto on lakkaesineiden valmistus (urushi). Perinteisen japanilaisen kuvanveiston keskeisin osa on buddhalainen veistotaide. Veistotaide saavutti kultakautensa keskiajalla.
Japanilainen pukeutuminen säilyi yhtenäisenä 1800-luvulle saakka. Tunnetuin pukutyyppi on kimono, jota käytetään nykyään länsimaisten vaatteiden rinnalla. Perinteisen japanilaisen vaatetuksen merkittävä piirre on nappien puuttuminen: vaatteet sidotaan kiinni nauhoilla ja vöillä.
Varhaisimmat kirjalliset vaikutteet saapuivat Japaniin Kiinasta ja maahan omaksuttiin kiinan kirjoitusjärjestelmä. Japanin kirjallisuuden aikaisimmat merkittävät teokset ovat historiankronikat "Kojiki" ja "Nihonshoki" sekä 700-luvun waka-runouden kokoelma "Man'yōshū". Heian-kaudella kehitettiin oma japanilainen kana-aakkosto. Varhaisin kertomakirjallisuuden teos lienee 900-luvun alun "Taketori monogatari"; muita varhaiskirjallisuuden merkkiteoksia ovat Heian-kauden hovielämää kuvaava Sei Shōnagonin "Tyynykirja" ja maailman ensimmäisenä romaanina pidetty Murasaki Shikibun "Genjin tarina". Runouden valtavirran muodosti ketjurunous renga. Sen seuraajaksi kehittyivät kevyempi haikai, jonka mestarina tunnetaan Matsuo Bashō 1600-luvulta, ja urbaani kyōka. Edo-kaudella kirjallisuus siirtyi samurai-yläluokan harrastuksesta porvariston ja alempien yhteiskuntaluokkien saataville, ja lukutaito ja kirjanpainaminen yleistyivät. Edo-kauden viihdekulttuuri on nähtävissä esimerkiksi kaskukirjallisuudessa, joka kehittyi myöhemmin rakugo-komiikaksi. Meiji-kaudella Japanin kirjallisuus modernisoitui ja alkoi sisällyttää itseensä länsimaisia elementtejä. Ensimmäiset ”nykyaikaiset” romaanikirjailijat olivat Sōseki Natsume ja Mori Ōgai, joita seurasivat Ryūnosuke Akutagawa, Jun'ichirō Tanizaki, Yasunari Kawabata, Yukio Mishima, Osamu Dazai ja viime aikoina Haruki Murakami. Kaksi japanilaista kirjailijaa on voittanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon: Yasunari Kawabata vuonna 1968 ja Kenzaburō Ōe vuonna 1994.
Japanilainen musiikki on usein ollut kiinteässä yhteydessä teatteriin. Varhaisimmat musiikilliset vaikutteet saapuivat Japaniin Koreasta 400-lukuun mennessä. Hoviin syntyi klassinen gagaku-musiikki, joka lainasi useista eri manner-Aasian perinteistä. Kansanomaisesta viihteestä syntyi vuorostaan musiikkiteatteri nō, joka kehittyi huippuunsa ja vakiintui Muromachi-kaudella. Nō-näytelmien välissä esitettiin humoristisia kyōgen-näytelmiä. Bunraku-nukketeatteri kehittyi jōruri-balladeista, joita säestettiin aikaisemmin biwalla ja myöhemmin shamisenilla. Näistä perinteistä sai Edo-kaudella alkunsa Kabuki-teatteri, jonka tyypillisin säestyssoitin on myös shamisen – shamisenin lisäksi kaksi yleistä perinteistä soitinta ovat shakuhachi ja koto. 1800-luvulta alkaen Japaniin saapunut länsimainen musiikki muodostaa nykyään olennaisen osan maan kulttuuria. Toisen maailmansodan jälkeen moderni eurooppalainen ja amerikkalainen populaarimusiikki on vaikuttanut suuresti Japaniin: japanilainen rock ja pop sekä muut urbaanin musiikin tyylit kuten hip hop ovat tulleet yhä suositummiksi.
Keittiö.
Japanilaisen kettiön perusraaka-aine on riisi, vaikka historiallisesti se on ollut pikemminkin ylellisyystarvike. Raaka-aineita kypsennetään yleensä mahdollisimman vähän ja ruoka on kevyttä. Ruoan esteettisyyteen ja laatuun kiinnitetään paljon huomiota. Japanissa ei buddhalaisuuden vaikutuksesta juuri syöty lihaa ennen Meiji-kautta, ja edelleenkin kalalla ja kasviksilla on Japanin keittiössä merkittävä rooli, vaikka lihan kulutus onkin saavuttanut kalan kulutuksen. Sesonkiruoat () ovat tärkeä osa keittiötä. Tunnettuja japanilaisia kalaruokia ovat sushi ja sashimi sekä portugalilaista alkuperää oleva tempura. Liharuokiin kuuluvat esimerkiksi sukiyaki, shabu-shabu, tonkatsu ja kanasta valmistettu yakitori. Perusmausteena käytetään suolan korvaavaa soijakastiketta; muita soijapavuista valmistettuja elintarvikkeita ovat tofu ja miso. Japanilainen keittiö käyttää myös paljon merilevää ja säilöttyjä kasviksia (tsukemono). Dashi-liemi muodostaa pohjan monille ruokalajeille.
Valtaosa japanilaisista ravintoloista keskittyy jonkin erityiskeittiön tarjoamiseen, poikkeuksen muodostaa esimerkiksi pubityyppinen ravintola izakaya. Yleinen pikaruoka on kiinalaisperäinen rāmen-nuudeli, jonka japanilaisia vastineita ovat soba ja udon. Japanilaisissa makeisissa (wagashi) ja jälkiruoissa käytetään usein teetä ja azukipaputahnaa (anko). Ruokajuomia ovat olut, joka tuli Japaniin 1800-luvun lopussa, ja tee, joka on useimmiten vihreää. Tunnetuin alkoholijuoma on sake, sitä vahvempi juoma taas shōchū.
Urheilu ja pelit.
Japanin kansallisurheilulaji on perinteisesti ollut sumopaini, joka on yhä yksi maan suosituimmista urheilulajeista. Myös monia kamppailulajeja, kuten judo, karate ja kendō, harjoitetaan ja käydään katsomassa laajalti. Meiji-restauraation jälkeen Japaniin alkoi levitä useita länsimaisia urheilulajeja. Nykyään maan suosituin urheilulaji sekä katsoja- että osallistujamäärillä mitattuna on baseball, jota on pelattu ammattijoukkueissa 1930-luvulta lähtien. Yksi tunnetuimmista japanilaisista baseball-pelaajista on Ichirō Suzuki, joka voitti Japanin arvokkaimman pelaajan palkinnon useita kertoja ja pelaa nykyään Pohjois-Amerikassa. Japanin kansallinen jalkapallon ammattilaisliiga J. League perustettiin vuonna 1992, minkä jälkeen myös jalkapallo on lisännyt suosiotaan. Japani toimi jalkapallon Intercontinental Cupin isäntänä vuosina 1981–2004 ja isännöi vuoden 2002 jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuja yhdessä Etelä-Korean kanssa. Tokiossa järjestettiin vuoden 1964 kesäolympialaiset.
Kaksi tunnettua Japanissa pelattavaa lautapeliä ovat shakkia muistuttava shōgi ja alun perin kiinalainen go. Länsimaisista korttipeleistä kehittyneitä pelejä ovat hanafuda ja karuta, suosittu pelihalleissa pelattava uhkapeli taas pachinko. Japanilla on ollut huomattava vaikutus videopeleihin, joiden tunnetuimmista valmistajista suuri osa on japanilaisia (Nintendo, Sega, Sony, Konami, Capcom, Namco ja Taito). Nämä yritykset ovat kehittäneet lukuisia suosittuja pelisarjoja.
Juhlat.
Japanissa on yhteensä 15 kansallista, lailla määriteltyä juhla- ja lomapäivää. Näiden ulkopuolelle jää lisäksi useita maanlaajuisia juhlapäiviä, kuten setsubun, ystävänpäivä, tanabata, obon, shichi-go-san, joulu ja uudenvuodenaatto. Perinteinen japanilainen festivaali on matsuri, joka on alun perin ollut yksinomaan šintolainen juhla ja jonka alkuperä voidaan jäljittää Yayoi-kaudelle tai sitä aikaisemmaksi. Paikallisia matsureita järjestetään vuosittain tuhansittain. Merkittävimpiä näistä ovat esimerkiksi Gion matsuri Kiotossa, Tenjin matsuri Osakassa ja Kanda matsuri Tokiossa. Vuodenaikojen vaihtumista juhlitaan Japanissa keväällä kirsikankukkien katselun muodossa (hanami) ja syksyllä ruskan tarkkailulla (momijigari).


Julkishallinto.
Julkishallinto eli julkinen hallinto muodostaa yhden ja vain yhden joskin tärkeän osan ilmiökentästä, joka tunnetaan nimellä hallinto. Hallintonsa on nimittäin myös yrityksillä ja järjestöillä.
Julkishallinto lukeutuu useiden tieteenalojen tutkimuskohteisiin kuten politiikan tutkimuksen, Suomen kaikkiaan kymmenen hallintotieteellisen oppiaineen kuten niiden joukkoon lukeutuvan hallintotiede-nimisen oppiaineen, kansantaloustieteen sekä oikeustieteiden. "Julkishallinto" oli Suomessa myös vuosina 1965-1994 nimeke tutkimusalalle ja yliopistolliselle oppiaineelle, joka sittemmin nimettiin hallintotieteeksi. Suomessa käytetään vastaavaa tieteenalanimekettä "offentling förvaltning" siitä lähtien enää Åbo Akademissa.
Julkishallinnon rakenteet.
Julkishallinto voidaan käsittää erityisesti valtion lainsäädännöllään luomaksi hallinta- ja hallintokoneistoksi, jonka tarkoituksena on edistää, auttaa, säännellä ja valvoa kansalaisten, kansalaisryhmien sekä kansalaisten muodostamien erilaisten yhteisöjen toimintaa. Suomessa julkishallinto koostuu pääasiassa valtion keskus-, alue- ja paikallishallinnosta sekä kuntien harjoittamasta paikallisesta kansanvaltaisesta itsehallinnosta. Suomen aluehallinto on kuntayhtymähallintoa maakuntien liittoja myöten eli välillistä kunnallishallintoa yhtä alla mainittua poikkeusta lukuun ottamatta.
Monissa maissa esiintyy ensinnäkin liittovaltioissa valtion keskus-, alue- ja paikallishallinnon ja välittömän ja välillisen paikallisen itsehallinnon lisäksi osavaltioiden keskus-, piiri- ja paikallishallintoa. On myös lukuisia sinänsä yhtenäisvaltioita Suomen tapaan, joissa kuitenkin toimii Suomen olosuhteista poiketen erityinen vaaleilla valittujen edustajien hallinnoima ja kenties myös oman verotusoikeutensa omaava alueellinen itsehallinto. Näin on asian laita esimerkiksi kaikissa muissa kolmessa suuressa Pohjoismaassa. Suomessa tuollainen ratkaisu on voimassa perustuslainsäädännön tasoisin erityisjärjestelyin vain autonomisessa Ahvenanmaan maakunnassa. Maailmassa on myös maita, joissa Suomen oloista poiketen kunnallinen itsehallinto on heikkoa valtiosta tyystin riippuvaisena tai sitä tuskin edes on.
Julkishallinnon hierarkia.
Valtion hallinnon ylimmät elimet koostuvat ministeriöistä ja niiden alapuolella toimivista valtakunnallisista tai alueellista virastoista, joista monilla on myös paikallisia organisaatioitaan. Suomessa aluetasolla toimii niin valtion aluehallintoviranomaisia kuin välillistä kunnallista itsehallintoa kuntayhtyminen muodossa. Läänit on Suomesta nyttemmin lakkautettu aikaisempina valtion yleisinä alueellisina hallintoviranomaisina. Myös maan evankelisluterilaisen kirkon ja maan ortodoksisen kirkon hallinto on eräiltä osin järjestetty julkishallinnon tapaan, kuten että valtio on luovuttanut noille kummallekin valtio- eli kansankirkolle verotusoikeuden ja kantaa korvausta vastaan niille tulevat verotulot veronmaksajilta. Julkishallintoa muistuttavat myös esimerkiksi vuoden 2010 alusta itsenäisinä julkisoikeudellisina yhteisöinä toimivat yliopistot, Suomen Pankki, Kansaneläkelaitos, Raha-automaattiyhdistys ja lukuiset muut erityiset yhteisöt.
Julkishallinnon hierarkiaan on vaikeaa sijoittaa muun muassa valtion ja kuntien osakeyhtiömuodossa harjoittamaa toimintaa, vaikka Suomen kunnat nyttemmin muodostavatkin lakisääteisesti kaikki hallinnassaan olevat organisaatiot kattavia konserneja ja vaikka konsernimalli on tunnettu myös maan valtion keskushallinnossa ja sen harjoittaman "omistajaohjauksen" piirissä.
Julkishallinnon tehtävistä.
Julkishallinto kapeassa mielessä käyttää julkista valtaa lainsäädännön rajoissa. Tosiasiallisina tehtävinään Suomen julkishallinto hankkii julkisyhteisöille ja monilla muille tahoille rahoitusta, välittää rahavirtoja Euroopan unionista ja unionille sekä rahoittaa lukuisia tahoja maan kansantaloudessa. Samoin jukishallinto suunnittelee ja valmistelee kansan demokraattisesti valitsemien edustajien eli kansanedustajien ja kunnanvaltuutettujen päätöksiä ja panee niitä toimeen. Edelleen, julkishallinto kilpailuttaa ja tilaa hyödykkeitä - niin tavaroita kuin palveluja - eri tahoilta sekä tuottaa hyödykkeitä myös itse hyvinkin laajassa mitassa. Julkishallinto myös sääntelee muun muassa moninaisia elinkeinoja, teknisten normien noudattamista sekä kansalaisten monia käyttäytymisen muotoja sekä arvioi, kontrolloi ja valvoo, mitä lopulta tapahtuu. Huomattava osa julkishallinnon toimenpiteistä korjaa olosuhteita siihen suuntaan, joihin niiden on haluttu kenties jo alun perin kehkeytyvän.
Julkishallinto ja julkinen johtaminen.
Vähitellen, suorastaan vuosikymmenten kuluessa, Suomessa on suodattunut vaikutteita yksityiseltä sektorilta ja erityisesti kansainvälisestä yritysmaailmasta ja sen kehitystä heijastelevasta liiketaloustieteellisestä eli kauppatieteellisestä tutkimuksesta julkishallinnon kehittämiseen. Eräs tuon suodattumisen nimekkeistä on julkinen johtaminen, joka on suora käännöslaina englannin kielestä alkuperänään ilmaus "public management". Erityisesti 1970-luvulta alkaen globaalisesti yleistyneenä niin sanottuna "uutena julkisjohtamisena", "New Public Managementina" eli lyhennenimekettä käyttäen NPM:nä julkisjohtamisella on ollut sekä ylistäjänsä että arvostelijansa.


Juliaaninen kalenteri.
Juliaaninen kalenteri, vanhojen suomalaisten kielessä vanha luku, on ollut käytössä Euroopassa antiikin ajoista saakka. Sitä tarkentamaan kehitettiin 1500-luvulla gregoriaaninen kalenteri eli "uusi luku". Juliaaninen kalenteri on tällä hetkellä 13 vuorokautta gregoriaanista kalenteria jäljessä. Vuonna 2100 ero kasvaa neljäksitoista päiväksi.
Juliaaninen kalenteri on nimetty Julius Caesarin mukaan. Caesar määräsi sen otettavaksi käyttöön Rooman tasavallan ajan ajanlaskukaaoksen vuoksi. Kalenterin kehitti aleksandrialainen tähtitieteilijä Sosigenes vuoden 46 eaa. aikoihin, ja se muistuttaa erästä Egyptissä käytettyä kalenteria. Juliaanisessa kalenterissa vuodessa on 365 päivää, ja joka neljäs vuosi on karkausvuosi, johon lisätään karkauspäivä. Kuukausien nimet ja pituudet ovat juliaanisessa kalenterissa samat kuin gregoriaanisessakin, mutta siinä kukin kuukausi alkaa nykyisin 13 päivää myöhemmin kuin gregoriaanisen kalenterin mukaan.
Vuoden vaihteena pidettiin päivää 1. tammikuuta, koska tuolloin Rooman konsulit astuivat virkaansa. Myöhemmin hankala konsulien virkakausiin perustuva vuosien lasku korvattiin 15-vuotisilla sykleillä, jotka perustuivat verotusarvojen uudelleenarviointiin (indiktio,), ja jossa uusi verovuosi alkoi 1. syyskuuta.
Bysantissa ja ortodoksisessa kirkossa vuoden alkuna on pidetty myös Augustuksen syntymäkuukautta elokuuta. Vladimir Suuren otettua juliaanisen kalenterin käyttöön vuonna 988 hän määräsi vuoden aluksi 1. maaliskuuta. Samaa päivämäärä on käytetty myös Englannissa.
Vuosilukuja ei aluksi yleisesti käytetty. Eräissä roomalaisissa dokumenteissa vuodet on luetteloitu kaupungin perustamisesta lähtien ("ab urbe condita"). Näin ainakin Augustuksen julkaisemassa konsulien luettelossa "Fasti Capitolini", jossa ko. vuosi on 752 eaa. Terentius Varro on käyttänyt ajanlaskun alkukohtana vuotta 753 eaa, jonka renessanssin ja modernit historioitsijat ovat omaksuneet. Censorinus on 300-luvulla kirjoittanut että näin laskettu vuosi vaihtui Parilia-juhlan yhteydessä 21. huhtikuuta, jolloin kaupungin perustamista juhlittiin, eikä konsulien virkaanastumisen yhteydessä.
Vladimir Suuren käyttöönottama kalenteri laski vuodet lähtien Bysantin kreikkalaisessa perinteessä käytetystä maailman luomisesta ("Anno Mundi"), joka tapahtui laskelmien mukaan 1. syyskuuta 5509 eaa. Tämä vuosien lasku oli käytössä Bysantissa vuoteen 1453 ja Venäjällä vuoteen 1700.
Juliaanisen kalenterin omaksuivat myös kristityt, jotka tosin muuttivat vuosiluvut alkamaan Kristuksen syntymästä. Tämän keksi 500-luvulla munkki Dionysius Exiguus. Ajanlaskun alkukohdan osuminen Jeesuksen syntymään on tosin kyseenalaista.
Juliaaninen kalenteri perustui laskelmaan, jonka mukaan trooppisessa vuodessa on 365,25 vuorokautta. Koska todellisuudessa trooppinen vuosi on noin yksitoista minuuttia lyhyempi, juliaanisessa kalenterissa kertyy yksi päivä liikaa 128 vuodessa. Keskiajalla huomattiin, että juliaaninen kalenteri jäi jälkeen luonnollisista vuodenajoista. Sen vuoksi esimerkiksi kevätpäiväntasaus oli 1500-luvulle mennessä siirtynyt maaliskuun 25. päivästä. Tämän virheen korjaamiseksi katolisissa maissa siirryttiin jo vuonna 1582 gregoriaaniseen kalenteriin. Siinä kuukausien nimet ja pituudet ovat samat kuin juliaanisessakin, mutta ne alkoivat tuolloin 10, nykyisin 13 päivää aikaisemmin. Tuolloin siis hypättiin ajanlaskussa 10 päivän yli, lokakuun 4. päivästä suoraan 15. päivään. Kuitenkin karkausvuosisäännössä on ero: gregoriaanisessa kalenterissa täysistä sataluvuista vain 400:lla jaolliset ovat karkausvuosia.. Tämän vuoksi 10 päivän ero on tähän mennessä kasvanut 13 päivään.
Ruotsissa (myös Suomessa) käytettiin juliaanista kalenteria 28. helmikuuta 1700 asti ja uudelleen 1. maaliskuuta 1712 – 17. helmikuuta 1753. Väliaikana maaliskuusta 1700 30. helmikuuta 1712 asti käytössä oli täysin oma ruotsalainen kalenteri. Venäjä luopui juliaanisesta kalenterista vasta 1918. Venäjän vallan aikana Suomessa ja Venäjällä oli käytössä eri kalenterit, ja asiakirjoihin merkittiin kaksoispäiväykset.
Pääosa ortodoksikirkoista käyttää edelleen juliaanista kalenteria. Venäjän vanhauskoiset saattavat käyttää sitä edeltävää kalenteria, jossa vuodet lasketaan maailman luomisesta.


Julkistalous.
Julkistalous on taloustieteen ala, joka tutkii julkista taloutta ja talouspolitiikkaa taloudellisen tehokkuuden ja tasa-arvon näkökulmasta. Verotuksen tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden tutkimus on keskeinen osa julkistaloutta.
Julkistalous tarjoaa analyysikehikon, jolla voidaan tarkastella, missä määrin ja millä tavalla julkisen sektorin tulisi olla osallisena markkinoiden toimintaan. Kysymyksiin pyritään vastaamaan analysoimalla mikrotalousteorian avulla tuottavatko markkinat tehokkaan ratkaisun ilman julkisen sektorin puuttumista niihin. Julkistalous kattaa muun muassa markkinahäiriöiden, ulkoisvaikutusten sekä talouspolitiikan suunnittelun ja soveltamisen tutkimuksen. Näin ollen se kattaa myös julkisen rahoituksen ja etenkin verotuksen tutkimuksen. Julkistaloustiede rakentuu hyvinvointitaloustieteen teorian varaan ja sen tavoitteena on viimekädessä parantaa sosiaalista hyvinvointia.


Johdinauto.
Johdinauto eli trolleybussi (trollibussi) on sähkökäyttöinen linja-auto, joka ottaa käyttövoimansa tien yläpuolella kulkevista sähköjohdoista raitiovaunun tapaan. Raitioliikenteestä poiketen johdinauto kulkee kiskojen sijaan kumisilla renkailla. Koska kiskoja ei ole käytettävissä, ilmajohtoja on kaksi, joista toinen toimii paluujohtona.
Johdinautojen yleisyys.
Johdinauto on yleinen Keski- ja Itä-Euroopassa, mutta Länsi-Euroopassa ne ovat selvästi harvalukuisempia. Johdinautoja käytetään muun muassa Tallinnassa, San Franciscossa, Moskovassa, Riiassa, Budapestissä, Pietarissa, Vilnassa, Salzburgissa, Brnossa, Bratislavassa, Genevessä ja Petroskoissa. Maailman pisin johdinautolinja on yli 80 kilometrin pituinen Simferopolin ja Jaltan välinen linja Ukrainassa. Sveitsissä johdinautoja on vuonna 2010 kaikkiaan 13 paikkakunnalla, joista merkittävin linjojen lukumäärän puolesta on Lausanne. Muita merkittäviä sveitsiläisiä kaupunkeja, joissa johdinautoja käytetään, ovat Zürich, Genève, Luzern, St. Gallen ja Neuchâtel. Suomea lähimmät johdinautokaupungit ovat Viron Tallinna ja Venäjän Pietari.
Pohjoismaissa johdinautoja on ollut Tanskan Odensessa ja Kööpenhaminassa, Norjan Bergenissä, Drammenissa, Oslossa ja Stavangerissa sekä Ruotsin Göteborgissa ja Tukholmassa. Linjat lakkautettiin Bergeniä lukuun ottamatta 1960- ja 70-luvuilla. Bergenissä ajetaan johdinautoilla linjaa numero 2 Engenistä Birkelundstoppeniin (7,5 km). Vuonna 2003 Ruotsin Landskronassa avattiin 3 kilometrin pituinen johdinautolinja yhdistämään ydinkeskusta ja uusi, keskustan liepeillä sijaitseva rautatieasema.
Johdinauto Suomessa.
Helsingissä liikennöitiin johdinautoilla 5. helmikuuta 1949 – 14. helmikuuta 1974 ja 26. kesäkuuta 1979 – 22. helmikuuta 1985 sekä Tampereella 8. joulukuuta 1948 – 15. toukokuuta 1976. Helsingissä johdinautoilla liikennöitiin vain yhtä linjaa, numeroa 14 Eirasta Meilahteen, Tampereella sen sijaan useita linjoja.
Helsingissä päätös johdinautoliikenteen lakkauttamisesta tehtiin 31. lokakuuta 1985. Dieselbusseja pidettiin taloudellisesti kannattavampana hankintana kuin uusia johdinautoja, vaikka nämä olisivatkin olleet äänettömiä ja lähipäästöttömiä.
Huhtikuun 2009 loppupuolella keskusteltiin johdinautokaluston uudelleenhankinnasta, jolloin johdinautolinjoja suunniteltiin Kantakaupungin alueelle, mutta myös mahdollisesti korvaamaan suunniteltuja uusia raitiolinjoja Jätkäsaareen, Sompasaareen ja Kruunuvuorenrantaan. Laskelmien mukaan johdinautovaihtoehdossa säästettäisiin noin 25 milj. euron investoinnit.
Huhtikuussa 2011 pääkaupunkiseudun joukkoliikenteestä nykyään vastaava HSL käsittelee suunnitelmaa noin 60 kilometrin johdinautoverkon rakentamisesta. Verkon valmistuttua yhteensä 75 niveljohdinbussia liikennöisi yhdeksällä nykyisin diesel- ja maakaasubusseilla liikennöitävällä linjalla Helsingin kantakaupungissa sekä keskustasta Pihlajamäen, Viikin, Oulunkylän, Pohjois-Haagan, Malminkartanon sekä Pajamäen suuntiin. Suunnitelman toteuttamisen kokonaishinta olisi noin 30 miljoonaa euroa eli noin kymmenesosa raitiovaunuverkon laajentamisen kustannuksista kyseisille alueille. Suunnitelman toteutuessa ensimmäiset johdinautot palaisivat Helsingin katukuvaan vuonna 2016.
Tampereella oli enimmillään käytössä 30 johdinautoa, joista viimeiset oli hankittu vuonna 1959. Suurin osa autoista oli vuosimalleja 1949 ja 1950. Ne olivat kaikki Valmetin valmistamia, ja pitkäikäisimmille yksilöille kertyi jopa 27 vuotta liikenteessä. Ensimmäinen johdinautolinja kulki keskustasta Härmälään, sittemmin linjat ulottuivat myös mm. Kalevaan ja Epilään. Johdinautoja säilytettiin ja huollettiin Pyynikinharjun rinteeseen vuonna 1949 rakennetussa hallissa. Liikenteen lopettamisen jälkeen pääosa autoista myytiin huutokaupalla eri ostajille vuoden 1976 aikana. Autoista vanhin ja pari uudempaa on sittemmin kunnostettu täysin ajokuntoisiksi museoautoiksi.


Joki.
a>. Esimerkkisivujoki on oikeanpuoleinen sivujoki koska kätisyys määritetään pääjoen laskusuuntaan katsottuna.
Joki on suuri luonnon muovaama maanuoma, jossa virtaa vettä. Useimpien jokien kuljettama vesi on peräisin yläville maille osuneista sateista. Joki voi saada lisää vettä myös lähteistä. Aluetta, jolle satanut vesi valuu joen uomaan, kutsutaan "valuma-alueeksi". Tämän alueen rajat ovat vedenjakajia. Pääuoma on joki, johon kertyy useiden jokien vettä. Pääuoma päättyy joen suuhun: joko suurempaan jokeen, suureen järveen tai mereen. On myös sisäisiä valuma-alueita, joista vesi voi poistua vain haihtumalla. Joen alkupäätä kutsutaan yläjuoksuksi, loppupäätä alajuoksuksi. "Sivujoki" on joki joka päättyy suurempaan jokeen. Jokien virtaamat vaihtelevat, ja usein on vaikea sanoa kumpi yhdistyvistä uomista on suurempi. Tällöin toinen näistä on sovittu pääuomaksi. Jokea pienempiä vesireittejä ovat puro ja oja.
Määritelmät Suomen lainsäädännössä.
Suomen vanhan vesilain mukaan virtaavan veden vesistöä pidetään jokena, jos siinä vuoden vähävetistä aikaa lukuun ottamatta voidaan kulkea soutamalla, mikäli koski tai kari ei ole esteenä. Vesistö, jossa keskivirtaama on vähintään kaksi kuutiometriä sekunnissa, katsotaan kuitenkin aina joeksi. Jokea vähäisempi virtaavan veden vesistö on puro.
Uusi, vuonna 2012 voimaan tullut vesilaki määrittelee joen eri tavalla kuin ennen. Uudessa laissa joella tarkoitetaan virtaavan veden vesistöä, jonka valuma-alue on vähintään sata neliökilometriä. Purolla tarkoitetaan jokea pienempää virtaavan veden vesistöä.
Jokien alkuperä.
Joet ovat syntyneet mannerliikunnan, hydrologisen kierron, ja eroosion yhteisvaikutuksesta. Osa maa-alueista sijaitsee etäämmällä gravitaation keskuksesta, jolloin kiinteän maa-aineksen päällä oleva neste liikkuu sen pintaa pitkin pyrkien alas. Maassa runsain nestemäinen aine mantereiden päällä ja ilmakehässä on vesi. Kosteasta maasta, järvistä ja merestä höyrystynyt vesihöyry lankeaa sateena usein viileämmälle ylämaille, josta se alkaa virrata alaspäin. Neste pyrkii alas mahdollisimman suoraa reittiä, ja eroosio alkaa kuluttaa veden alla olevaa maapohjaa. Paikkaan, jossa vesi virtaa pitkän aikaa, syntyy ajan kuluessa uoma. Maapohjan koostumus eli maannos sekä kallioperä vaikuttavat uoman kulkuun siten että eroosiolle alttiimpi pohja kuluu enemmän. Veden uurtama uoma voi laajentua yhä suurempien vesimäärien virratessa uomaan, ja pitkien aikojen kuluessa pienen uoman paikalle syntyy joki. Nopeammin joki voi syntyä mikäli jäätikkö alkaa sulaa.
Hydrologia.
Joet perustuvat veden kiertojärjestelmään. Sade- ja sulamisvesi päätyvät pienten purojen tai pohjaveden kautta jokiuomiin, josta päätyvät yleensä meriin. Joissa on noin 1 200 neliökilometriä vettä, joka kulkeutuu parissa kolmessa viikossa koko jokiverkoston läpi. Joet kuljettavat vuodessa 32 000–37 000 kuutiokilometriä vettä meriin.
Sademäärät vaihtelevat ympäri maailmaa, ja kuivien alueiden joet saattavat ehtyä ennen merta. Jokien virtaamaan vaikuttaa myös vuodenaikojen vaihtelu, joka aiheuttaa merkittäviä eroja säässä. Esimerkiksi Pohjois-Euroopassa ja Alppien reuna-alueilla jokien virtaama on suurimmillaan lumien sulamisen aikaan ja Etelä-Euroopassa joet ovat lähes kuivia kesällä mutta runsaita talvisateiden aikana. Tulva syntyy, kun joen vesi nousee sen törmän ylitse.
Elämän synty.
Evoluutioteorian mukaan elämä kehittyi alkujaan merissä. Jokien syntyminen tuotti uuden, vähäsuolaisen ympäristön, jonne kalat ja muut vesieläimet saattoivat siirtyä. Osa näistä siirtyi yhä haasteelisempiin ympäristöihin, väliaikaisesti kuivuviin jokiin ja niiden lampiin ja lopulta kehittyi eliöitä, jotka pystyivät siirtymään lyhyitä matkoja kosteaa maaperää pitkin seuraaviin lammikoihin. Nykyisen evolutiivisen tietämyksen perusteella voidaan olettaa että näiden joukossa olivat sammakkoeläinten, matelijoiden ja nisäkkäiden alkumuodot.
Jokiekosysteemit.
Maalla elävät eläimet ovat riippuvaisia vedensaannista, ja joet ovat tärkeä veden lähde niille. Kasvillisuus on usein runsaampaa ja vaihtelevampaa jokien läheisyydessä. Monet maaeläiminä pidetyt eläimet käyttävät jokia ravinnonhaussa. Mm. saukot, koskikara ja virtahevot tarvitsevat jokia tähän tarkoitukseen. Myös karhu kalastaa toisinaan. Krokotiilit ovat monien trooppisten jokien saalistajia, ja lähes kaikkien maaeläinten on virtapaikkojen lisäksi varottava niitä tullessaan joelle juomaan tai kulkiessaan joen poikki.
Historia.
Joet ovat kautta historian toimineet kulkureitteinä ihmisille. Ne ovat olleet selkeitä maamerkkejä liikuttaessa pidempiä matkoja vierailla seuduilla. Haapiot, ruuhet ja muut alkeelliset veneet ovat olleet käytössä tavarankuljetuksessa. Aina 1700–1800-luvuille asti joet ovat olleet useiden valtioiden tärkeimpiä tavarankuljetusreittejä, milloin suuria ainemääriä on pitänyt siirtää paikasta toiseen. Vasta rautatien ja myöhemmin auton kehittäminen ovat siirtäneet valtaosan kuljetuksista maalla tapahtuvaksi. Uitto ja kivihiilen kuljetus lotjissa Englannissa jatkuivat vielä pitkään tämän jälkeenkin. Suomessa viimeiset jokiuitot suoritettiin Iijoella vuonna 1988 ja Kemijoella vuonna 1989. Jokien vesimäärä kuitenkin vaihtelee, ja joen pohjaan voi muodostua särkkiä, joten aina ei ollut varmuutta siitä minkälaisen syväyksen omaavat jokilaivat pääsevät niitä pitkin kulkemaan. Tämä johti ennen pitkää jokien ruoppaamiseen ja vesiliikenteeseen sopivien kanavien rakentamiseen. Kiinan Keisarinkanavaa on käytetty kuljetuksiin jo 600-luvulta alkaen. Kosket ovat olleet toinen este jokia pitkin tapahtuvalle kuljetukselle, ja sulkuportteja on rakennettu monien jokien koskipaikkoihin. Pienemmissä joissa on liikuttu myös kanooteilla ja lautoilla. Suuret joet ovat voineet toimia heimojen alueiden rajoina. Nykyäänkin monet joet toimivat valtioiden rajajokina, esimerkiksi Tornionjoki ja Muonionjoki muodostavat suuren osan Suomen ja Ruotsin välisestä rajasta.
Hyvin varhain ihmisen historiassa jokien vettä on käytetty myös viljelysten kasteluun, kuivuuksien niille aiheuttamia vahinkoja on pyritty vähentämään kastelukanavien avulla. Varhain on myös osattu käyttää virtaavan veden potentiaalia energianlähteenä, vesioinas (engl. hydraulic ram) ja muut erilaiset siipirattaisiin perustuvat vesivoimaa valjastavat keksinnöt, kuten vesimylly, ovat helpottaneet ihmisen toimia läpi historian.
Hyötykäyttö.
Koska joet muodostavat merkittävän esteen maata pitkin tapahtuvalle liikkumiselle, keinoja niiden ylittämiseen vähällä vaivalla on aikaojen saatossa syntynyt useita. Lautat ja lossit ovat kuljettaneet ihmisiä ja maakulkuneuvoja jokien poikki. Sillat ja tunnelit jokien ylitse ja alitse ovat myöhäisempiä keksintöjä. Eroosio ja tulvat tekevät jokirantojen rakentamisesta haasteellista, ja jokirantojen rakenteita on jouduttu uudistamaan usein. Vasta 1900-luvulla on kyetty kehittämään materiaaleja ja rakennustekniikoita, joita käyttämällä luotettavia ja pitkään kestäviä siltoja ja tunneleita jokien poikki on saatu rakennettua. Silti, monessa maassa lautta-, lossi- ja laivakuljetukset leveiden jokien poikki ovat edelleen yleisessä käytössä. Proomut ovat korvanneet lotjat jokikuljetuksissa. Jokien virtauksen energiaa valjastetaan nykyään vesivoimalalla. Jokien virtausta hallitaan padoilla, joiden taakse syntyy usein tekojärvi.
Monien kaupunkien vesilaitokset ottavat vettä joista kaupungin asukkaiden käyttöön. Vedenpuhdistuslaitos ja jätevedenpuhdistuslaitos ovat päätoimijat prosessissa. Vaikka vesi pyritään puhdistamaan ennen jokeen päästämistä, aina tässä ei ole onnistuttu, ja paikallisia kalakuolemia ja muita ympäristövahinkoja on sattunut. Suuret onnettomuudet ovat tapahtuneet yleensä tehtaiden jätevedenpuhdistuksen pettäessä, ja elämä joessa onnettomuuspaikalta alajuoksuun on kärsinyt suuria vahinkoja. Jokia, joissa suuria vahinkoja on sattunut, ovat Rein, Tonava ja Amur.
Virkistystoiminta.
Nykyaikana joet toimivat vedenlähteen lisäksi virkistyskohteina. Kalastus, etenkin perhokalastus on ollut suosittua. Jokireittejä käytetään myös veneilyyn, melontaan, ja soutuun. Koskissa harjoitetaan perhokalastuksen lisäksi koskimelontaa. Monin paikoin jokirannat ovat vedenpinnan vaihteluiden vuoksi pidetty luonnontilaisina, ja ne toimivat eläinten kulkureitteinä alueelta toiselle. Monissa kaupungeissa joen rannat ovat kaavoituksellisesti viheralueita, ja ne ovat tärkeitä paikkoja asukkaiden tapaamisille ja luontoharrastajille.


John F. Kennedy.
John Fitzgerald ”Jack” Kennedy (tunnettiin myös lyhenteellä JFK) (29. toukokuuta 1917 Brookline, Massachusetts, Yhdysvallat – 22. marraskuuta 1963 Dallas, Texas, Yhdysvallat) oli Yhdysvaltain 35. presidentti (1961–1963). Hänet salamurhattiin Dallasissa Texasissa 22. marraskuuta 1963.
Tausta ja varhainen poliittinen ura.
Muun muassa Yhdysvaltain Yhdistyneen kuningaskunnan suurlähettiläänä ja useissa muissakin luottamustehtävissä toimineen Joseph P. Kennedyn ja Rose Kennedyn poika John Fitzgerald ”Jack” Kennedy syntyi Brooklinessa Massachusettsissa yhteen 1900-luvun alun suurimmista yhdysvaltalaisista mahtiperheistä. Hänen molemmat vanhempansa olivat irlantilaista alkuperää. Vuonna 1927 hän muutti perheineen Bronxiin New Yorkiin. Kahdeksannen luokan hän aloitti vuonna 1930 Canterbury Schoolissa New Milfordissa, Connecticutissa.
Kennedyllä todettiin teini-iässä osteoporoottinen selkävika, joka ei koskaan parantunut. Hänellä oli myös Addisonin tauti, jonka hän salasi suurelta yleisöltä ennen presidentinvaalikampanjaansa. Kennedy valmistui Harvardin yliopistosta ja palveli toisessa maailmansodassa Tyynenmeren laivastossa syyskuusta 1941 kevääseen 1945. Kennedy oli pyrkinyt jo aiemmin vapaaehtoiseksi, mutta anomus oli hylätty selkävamman vuoksi.
2. elokuuta 1943 Salomonsaarilla Kennedyn komennossa olleen partiotorpedoveneen päälle ajoi yöolosuhteissa japanilainen hävittäjä. Myöhemmin selvisi, että laiva oli vanha mutta sitä legendaarisempi "Shigure" (komentaja Tameichi Hara). Törmäyksen voimasta veneen miehistö joutui veden varaan ja Kennedy kantoi uimalla pahemmin haavoittuneen alaisensa viiden kilometrin matkan lähimpään saareen. Toimistaan hänet palkittiin laivaston ja merijalkaväen mitalilla.
Senaattori Kennedy ja hänen perheensä.
Kennedy valittiin Yhdysvaltain kongressiin edustajainhuoneeseen Massachusettsista sodan jälkeen ja hän oli sen jäsen 1947–1953. Tämän jälkeen hän pääsi kongressin ylähuoneeseen eli senaattiin, jossa palveli 1953–1960.
John Kennedy meni naimisiin toisen yhdysvaltalaisen pitkälle historiaan ulottuvan suursuvun tyttären, Jacqueline Bouvier Leen, kanssa. He saivat neljä lasta, kohtukuolleena syntyneen esikoistyttärensä Arabellan, seuraavan tyttärensä Carolinen, John nuoremman sekä keskosena syntyneen Patrickin, joka kuoli kaksi päivää syntymänsä jälkeen. John nuorempi kuoli vuonna 1999.
Presidenttiparin elämäntyyli, heidän asenteensa, koulutuksensa ja harrastuksensa edustivat kulttuuria ja intellektuellisuutta. He arvostivat suuresti tiedemiehiä ja taiteilijoita ja ystävystyivät joidenkin kanssa niin läheisesti, että kutsuivat heitä joskus vieraikseen. Kennedyn omalaatuiseen mutta ihailtuun imagoon kuului älykkyys, joka ilmeni muun muassa hänen suuressa vahvuudessaan: pikalukunopeudessa.
Presidentin yksityiselämään väitetään sisältyneen kuitenkin myös pimeitä puolia, joita hän onnistui salaamaan varsin onnistuneesti julkisuudelta. Myöhemmin on julkistettu tietoja Kennedyn avioliiton aikaisista naissuhteista, joita väitetään olleen varsin paljon ja joista ehkä puhutuin oli hänen kohusuhteensa Marilyn Monroen kanssa, mutta tietoja ei ole virallisesti vahvistettu. Hän oli uransa loppuvaiheessa vahvan lääkityksen alainen jatkuvien selkäkipujen ja Addisonin taudin takia.
Presidentinvaalit.
Kennedy ilmoitti virallisesti asettuvansa ehdokkaaksi Yhdysvaltain presidentiksi 2. tammikuuta 1960. Muut demokraattien esivaaliehdokkaat olivat Lyndon B. Johnson, Hubert Humphrey ja Wayne Morse. Puoluekokous nimitti Kennedyn virallisesti ehdokkaaksi 13. heinäkuuta, jolloin hän piti ”New Frontier” -puheensa. Hän valitsi varapresidenttiehdokkaakseen esivaalien kovimman haastajansa Lyndon B. Johnsonin monien liberaalien delegaattien ja veljensä Robertin vastustuksesta huolimatta, koska uskoi tämän tuovan ääniä kotiosavaltiostaan Texasista ja muualta etelästä.
Hän voitti 1960 vaaleissa republikaanien vastaehdokkaan varapresidentti Richard Nixonin erittäin niukasti, vain noin 100 000 äänellä. Valitsijamiesäänistä Kennedy sai 303 ja Nixon 219. Kennedy oli nuorin virkaan vaaleilla valittu presidentti sekä ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa katolinen presidentti.
Vietnam.
Kennedy lähetti sotilasneuvonantajia ja erikoisjoukkoja tukemaan Etelä-Vietnamin hallitusta. Hän myös hyväksyi Agent Orange -kasvimyrkyn ja napalmin käytön alueella.
Puhe Berliinin muurilla.
Kennedyn puhe Berliinin muurilla 26. kesäkuuta 1963
Vieraillessaan Länsi-Berliinissä presidentti Kennedy piti kommunismia kritisoineen puheen, jossa hän käytti Berliinin muuria esimerkkinä kommunismin epäonnistumisesta.
Salamurha.
Kennedy salamurhattiin 22. marraskuuta 1963. Murhasta vastasi Warrenin komission (1963–1964) selvityksen mukaan Lee Harvey Oswald, joka toimi yksin ja ampui kuolettavat kiväärinlaukaukset työpaikaltaan Texasin koulukirjavarastosta. Jack Ruby ampui kuitenkin Oswaldin ennen oikeudenkäyntiä. Kennedyn murha on inspiroinut lukuisia salaliittoteorioita, joita on kehitetty eri näkökulmista. Vuonna 1979 Yhdysvaltain senaatin tutkimuskomitea "United States House Select Committee on Assassinations" päätyi tutkimusraportissaan muun muassa akustisten todisteiden perusteella siihen, että kaksi henkilöä ampui presidentti Kennedyä kohti ja että hänet siten ”todennäköisesti murhattiin salaliiton seurauksena”.
Kennedy lähti vaimonsa sekä varapresidentti Lyndon B. Johnsonin kanssa Texasiin vierailulle marraskuussa 1963. Presidentin saattue ajoi avoautolla Dallasin keskustassa, jolloin presidentti Kennedyä kohti ammuttiin useita kiväärinlaukauksia. Kennedy ja hänen mukanaan autossa ollut kuvernööri John Connally vietiin sairaalaan, jossa presidentti Kennedy todettiin kuolleeksi.
John F. Kennedy oli kuoltuaankin Yhdysvaltain suosituimpia presidenttejä. Suosio ei hänen elinaikanaan ollut aivan yhtä suurta kuin jälkikäteen on mitattu, koska hänen monet päätöksensä 1960-luvun alussa olivat vaikeita ja niitä kritisoitiin runsaasti.
Hautajaiset.
Kennedy on William Howard Taftin lisäksi ainoa presidentti, joka on haudattu Arlingtonin sotilashautausmaalle. Hänen veljensä senaattorit Robert F. Kennedy ja Edward ”Ted” Kennedy on haudattu hänen viereensä.
Kennedyjen klaani.
Poliittisen mahtisuvun muita menestyjiä ovat hänen veljensä Robert F. Kennedy sekä Edward M. Kennedy.


Jupiter.
Jupiter (symboli: 20px) on aurinkokuntamme suurin planeetta. Se on viides planeetta Auringosta lukien. Jupiter on enimmäkseen nestemäisestä vedystä ja heliumista koostuva jättiläisplaneetta, jonka kaasukehässä on valtavia virtauksia ja pyörremyrskyjä. Jupiterin massa on 2,5 kertaa suurempi kuin kaikkien muiden planeettojen yhteensä. Jupiterista nähdään ainoastaan sen pilvien yläosa. Siinä havaitaan vaaleita ja tummia raitoja sekä Suuri punainen pilkku. Jupiter näkyy hyvin paljain silmin ja sen suuret kuut erottuvat jopa tavallisella kiikarilla. Avaruusluotain Voyager 1 löysi Jupiterin ympäriltä ohuet renkaat, jotka eivät näy Maahan asti. Jupiter on tunnettu jo muinaisista ajoista lähtien. Roomalaiset nimesivät sen Juppiter-jumalan mukaan.
Jupiterin läpimitta on noin 11 kertaa Maan läpimitta ja sen massa on 318 Maan massaa ja se on tilavuudeltaan 1 300 kertaa Maata suurempi. Painovoima Jupiterin pinnalla on 2,3 kertaa niin suuri kuin Maan pinnalla.
Jupiterilla on 64 tunnettua kuuta, joista kaksi viimeisintä löydettiin vuonna 2010 sekä joista neljää suurinta nimitetään Galilein kuiksi.
Aurinkokunnan massiivisimpana taivaankappaleena Jupiter vaikuttaa vetovoimahäiriöillään monien komeettojen ja asteroidien ratoihin, ja on kyennyt sieppaamaan itselleen suuren kuuperheen.
Voidaan sanoa että Jupiter kuineen on kuin pienoismalli aurinkokunnasta.
Kiertorata ja pyöriminen.
Jupiter on nopeasti pyörivä ulkoplaneetta, jonka pyörähdysaika akselinsa ympäri on lyhin kaikista aurinkokuntamme planeetoista. Pyörähdysaika on alle 10 tuntia. Nopean pyörimisensä takia Jupiter on litistynyt noin 0,06487 eli noin 6,5 %. Jupiterin kiertoaika Auringon ympäri on lähes 12 vuotta ja etäisyys Auringosta noin 780 miljoonaa kilometriä eli noin 5,2 kertaa Maan etäisyys. Auringon ja Jupiterin yhteinen massakeskipiste on hieman Auringon pinnan ulkopuolella (1,068 × Auringon säde keskustasta mitattuna).
Jupiterin eri osien erilaiset pyörähdysajat.
Jupiterissa on kolme eri nopeudella pyörivää kokonaisuutta, "systeemiä", joita merkitään roomalaisilla numeroilla I, II ja III.
Systeemi III mitataan radiosäteilyn vaihtelusta. Se on Jupiterin magneettikentän pyörähdysaika, 9 tuntia, 55 minuuttia, 29,710 sekuntia.
Systeemi I on päiväntasaajan seudun ja alle 9 leveysasteen päässä päiväntasaajasta olevien pilvien pyörimisaika ja systeemi II 9 leveysastetta kauempana päiväntasaajasta sijaitsevien pilvien pyörimisaika.
Systeemi I, jossa on mukana suuret päiväntasaajan vaaleat pilvivyöt, pyörii 9 h 50 min 30,003 sekunnissa yhden kierroksen. Systeemi II pyörii yhden kierroksen ajassa 9 h 55 min 40,632 s.
Sisäinen rakenne.
Jupiter on suuresta koostaan huolimatta melko harvaa ainetta, sen tiheys on noin 1,33 g/cm3, josta päätellään, että Jupiterin massasta suurin osa on nestemäistä vetyä ja heliumia. Vety nesteytyy suurissa paineissa. Tämä on jättiläisplaneetoille tyypillistä. Jupiterilla lienee kiinteä rautasilikaattiydin. Lisäksi Jupiterissa on huomattavia määriä metaania, vettä ja ammoniakkia.
Tutkijat ovat laskeneet erilaisia malleja Jupiterin rakenteelle.
Jupiterin kaasukehä on vain noin 1000 kilometriä paksu. Siitä alkaa asteittain kuuma, tihenevä vetymeri.
Vetymeri on nestemäistä molekyylimuodossa olevaa vetyä ja heliumia sisältävä kerros 12 000 kilometrin syvyyteen asti.. Molekulaarinen vety muuttuu nestemäiseksi metalliseksi vedyksi noin 1–4 miljoonassa barissa ja 5000–10000 K:n lämpötilassa.. Metallisen vedyn kerros on 45 000 kilometriä paksu, kattaen suuren osan Jupiterin säteestä, ja siinä on ehkä konvektiivinen vyöhyke.
Vety-heliumkerroksessa helium sataa hiljalleen alas kohti ydintä..
Jupiterin nestemäisen vedyn ja heliumin kerros on yhteensä yli 40 000 km:n paksuinen. Sen alapuolella vety muuttuu kiinteäksi. Sisimpänä on kiinteä ydin, jonka säde on muutamia tuhansia kilometrejä. Kiinteän ytimen vähimmäiskooksi arvioidaan 10–15 Maan massaa. Osa kiinteästä ytimestä saattaa liueta ympäröivään vetyvaippaan. Lämpötila Jupiterin ytimessä on 20 000–30 000 K.. Joidenkin arvioiden mukaan rautasilikaattiydin olisi 24 000 km:n läpimittainen.
Paine Jupiterin ytimessä lienee 40–80 megabaria.
Jupiter säteilee 1,16 kertaa niin paljon kuin se saa Auringosta, eli sen luminositeetti on 8,67-10 Auringon luminositeettia, eli 8,24 (-/+0,13)17 wattia.
Tämä ylimääräinen lämpö on pääosin peräisin Jupiterin jäähtymisestä. Jupiterin kehitystä on koetettu laskea simuloimalla tietokoneella. Kun Jupiter syntyi alkuaurinkosumusta, se kuumeni Jupiteriin sen vetovoiman vaikutuksesta putoavan kaasuvirtauksen kitkasta. Alkujaan Jupiterin luminositeetti oli 0,01 Auringon luminositeettia, eli sama kuin himmeällä normaalilla tähdellä.. Jupiterin keskipisteessä saattoi vallita 50000 K:n lämpötila, ja sen läpimitta oli kymmenen kertaa nykyinen. Jupiter kutistui suunnilleen nykyiselleen 10 miljoonassa vuodessa. Miljoonan vuoden kuluttua syntymästään Jupiter säteili miljoonasosan Auringon säteilyvoimasta.
Osa ylimääräisestä Jupiterin säteilystä voi olla peräisin heliumin kohti keskustaa tapahtuvasta hitaasta vajoamisesta. Jupiterin kaasukehän atomeista noin 18 % on heliumia ja 81 % vetyä, mikä vastaa massasta 75 % vetyä ja 24 % heliumia. Tämä kaasukoostumus on suunnilleen sama kuin Auringossa. Jupiter pyörii navoilla 5 minuuttia hitaammin kuin päiväntasaajalla, koska se on kaasumainen kappale. Voidaan erottaa päiväntasaajan alueen pyöriminen, pyöriminen muualla ja sisustan pyöriminen, joka mitataan radiosäteilyn perusteella. Jupiterin sisustan magneettikenttä aiheuttaa muutoksia planeetasta tulevaan radiosäteilyyn.
Jupiterin kaasukehässä on runsaammin raskaita alkuaineita kuin niitä on Auringossa. Jupiterin kiinteä rautaydin on pieni. Nämä kaksi piirrettä selittynevät parhaiten niin, että Jupiteriin törmäsi sen syntyvaiheessa 10 Maan massainen supermaapallo, jonka aiheuttama törmäysmullistus höyrysti osan ytimestä ja nosti raskaita aineita planeetan vetyvaippaan.
Kaasukehä.
Jupiterin kaasukehä on noin 1 000 kilometriä paksu, ja pilvet ovat noin 75 kilometriä paksuja vesipilvistä ammoniakkijääpilviin. Jupiterin pilvien vaaleat raidat eli vyöhykkeet ovat nousevan virtauksen alueita ja tummemmat vyöt laskevan virtauksen alueita. Vyöhykkeet ovat vöitä hieman viileämpiä koska sijaitsevat korkeammalla kaasukehässä ja ovat vaaleampia. Lämpötila 70 km pilvien huipun alla on noin 30 C, ja pilvien huipulla -130°C.
Vaaleiden ja tummien raitojen leveys ja väri muuttuvat ajan mukana. Jupiterissa on nopeita tuulia jotka puhaltavat useinkin 600 km/h. Pilvien erilaiset värit johtuvat eri lämpöisissä kaasukehän kerroksissa esiintyvistä erilaisista aineista. Jupiterin vyöhykkeiden ja vöiden pinnan suuntaiset valtavan nopeat tuulet saavat energiansa planeetan sisustasta. Sen kaasukehässä on jälkiä metaanista, vesihöyrystä, ammoniakista ja silikaateista. Kaasukehässä on myös hyvin pieniä määriä hiiltä, etaania, vetysulfidia, neonia, happea, fosfiinia ja rikkiä. Kaasukehän uloimmassa kerroksessa on jäätynyttä ammoniakkia kiteinä.
Jupiterissa on valtavia revontulia ja ukkosia, sillä sen magneettikenttä ja kaasukehän virtaukset ovat voimakkaampia kuin Maassa.
Magneettikenttä.
Jupiterin magneettikentän voimakkuus on 4,28 gaussia, 14 kertaa Maan magneettikentän voimakkuus, ja dipolimomentti 20000 kertaa maan magneettikentän dipolimomentti. Se vaatii ainakin miljardien ampeerien virtoja Jupiterin metallisen vedyn kerroksessa, jossa toimii Jupiterin pyörimisen ylläpitämä dynamo.
Kenttä on 10 astetta kallellaan pyörimisakseliin nähden ja maalle vastakkainen. Jupiteria ympäröivä voimakas magneettikenttä vangitsee nopeita ja vaarallisia alkeishiukkasia, jotka saattavat helposti vahingoittaa avaruusluotaimia ja -aluksia.
Niinpä Jupiterillakin on noin 20 planeetan säteen päässä Van Allenin vyöhykkeet, joissa on säteily 10000 kertaa Maan Van Allenin vyöhykkeiden säteilyä voimakkaampaa.
Nämä hiukkaset tekivät ' laitteet melkein toimintakyvyttömiksi luotaimen lentäessä Jupiterin ohi vuonna 1973. Voimakkaan säteilyn vuoksi Jupiteriin ei voida tehdä miehitettyä lentoa, vaikka lentoon tarvittava teknologia olisikin olemassa. Mahdolliset miehitetyt lennot suuntautuisivatkin todennäköisesti Jupiterin sijasta sen kuille kuten Ganymedekselle tai Europalle.
Jupiterin magneettikentän etäisyys Auringon suunnalla on 3–7 miljoonaa kilometriä eli 50–100 Jupiterin sädettä. Etäisyys vaihtelee huomattavasti aurinkotuulen mukaan. Aurinkotuuli venyttää Jupiterin yöpuolella planeetan magneettikentän pitkäksi pyrstöksi.
Jupiterin magneettikenttä aiheuttaa voimakasta radiosäteilyä, tasaista desimetriaalloilla ja epätasaista dekametriaalloilla. Osan radiosäteilystä synnyttävät Jupiterin magneettikentässä lähes valon nopeudella kiitävät elektronit. Tämä on synkrotronisäteilyä, jonka tuottavat hiukkaset kiitävät jopa 300–400 miljoonan kelvinin lämpötilaa vastaavilla nopeuksilla.
Io-kuun tulivuorenpurkauksista vapautuu Ion radalla ionisoitunutta kaasua, plasmaa, joka aiheuttaa aika-ajoin purkauksia Jupiterista tulevaan radiosäteilyyn, silloin kun Io on tietyssä paikassa radallaan. Jupiterin magneettikentässä on sen päiväntasaajan tasossa plasmalevy, joka aika ajoin vaihtaa hiukkasia Iosta vapautuneesta kaasusta koostuvan munkkirinkilän kanssa.
Iosta tulevan renkaan hiukkastiheys vaihtelee huomattavasti Ion aktiivisuuden mukaan.
Jupiterin radiosäteily on pinnalla n. 20 kertaa niin voimakasta kuin Maassa. Lisäksi siinä kieppuvat hiukkaset aiheuttavat toisen vakaamman radioaaltovuon.
Pilvet.
Jupiterissa on vaaleita vyöhykkeitä () ja tummia vöitä (). Vaaleat vyöhykkeet ovat matalapaineen alueita ja tummat vyöt korkeapaineen alueita. Vaaleat vyöhykkeet ovat korkeammalla olevia viileämpiä pilviä, joiden kohdalla tapahtuu kaasun virtausta ylöspäin. Jupiterin pilvet koostuvat tutkijoiden mukaan monesta eri aineista koostuvista kerroksista, mutta Galileo-luotain havaitsi laskeutumispaikallaan vain ammoniakkipilvikerroksen.
Joskus havaitaan napa-alueilla SSSTB, SSSTZ ja NNNTB sekä NNNTZ. SEB ja NET ovat leveitä tummia vyöhykkeitä päiväntasaajan suunnassa. Jupiterin Suuren punaisen pilkun lyhenne on GRS (). Suuri punainen pilkku on STrZ:ssä oleva SEB:in sisään ulottuva pullistuma. Se on korkeapaineen vyöhyke. Sen reunalla on tumma pullistuma, Great Red Spot Hollow.
STB:ssä oli kolme pitkäikäistä lauhkean alueen ovaalia FA, BC ja DE enne kuin ne yhdistyivät
Jupiterin pieneksi punaiseksi pilkuksi, eli ovaaliksi BA, joka kasvaa jatkuvasti.
Vöiden ja suuren punaisen pilkun tummuus vaihtelee vuosittain.
Koska Jupiterin pyörii nopeimmin planeetoista, saa se pilvet kiertymään nauhamaisiksi vöiksi. Jupiterissa puhaltavat tuulet ovat monta kertaa Maan rajuimpia tuulia voimakkaampia.
Jupiter voidaan jakaa viiteen kerrokseen, joista ensimmäinen on pilvien yläkerros ja viides on planeetan ydin. Ensimmäinen kerros koostuu tuulien pilvinauhoiksi puhaltamista pilvistä, toinen kerros on pilvikerroksessa olevat aukot, joista voi nähdä syvemmälle planeetan sisuksiin, kolmas kerros on noin 17 000 kilometrin paksuinen, neljäs kerros taas on hyvin tiiviisti kasaan puristunutta vetyä ja tässä kerroksessa on noin 77 % Jupiterin massasta. Viimeinen eli viides kerros on mahdollisesti kiinteä kiviydin.
Suuri punainen pilkku.
Jupiterissa esiintyy myös suhteellisen lyhytikäisiä korkeintaan pari vuotta kestäviä valkeita ja ruskeita tai punertavia täpliä, jotka ovat pyörremyrskyjä. Jupiterin "Suuri punainen pilkku" on aurinkokuntamme suurin pyörremyrsky, jonka tummuus muuttuu aika ajoin. Pilkku on soikea ja pitkulainen leveysasteiden suunnassa. Sen sijainti on 22° eteläistä leveyttä.
Aika ajoin pilkku haalenee niin, ettei sitä näe lainkaan. Pilkun mitat ovat suunnilleen 12 000 x 25 000 km. Pilkun paikka, soikeus ja koko vaihtelevat vuosikymmenten saatossa. Pilkku vaeltelee ja vaihtaa värähdellen paikkaansa eri pituusasteille. Koko vaihtelee välillä n. 24–40 000 km × 12–14 000 km. Sata vuotta sitten pilkku oli kaksi kertaa nykyistä suurempi, eli sen pituus oli 50 000 km ja leveys 11 000 km, tämän jälkeen pilkku on pyöristynyt kutistuen pituussuunnassa. Pilkku pyörii vastapäivään ja yksi kierros kestää kuusi päivää. Pilkut ovat 8 km ympäröivien pilvien huippujen yläpuolella.
Tietokonesimulaatioiden mukaan pilkku imee muita ilmakehän häiriöitä. Neptunuksellakin on samankaltainen tumma pilkku.
Jupiteriin on syntynyt jatkuvasti kasvava Jupiterin pieni punainen pilkku, toiselta nimeltään ovaali BA. Toukokuussa 2008 Jupiterin pinnalle ilmestyi kolmas pilkku, kooltaan kahta muuta pienempi. Kuitenkin vain kaksi kuukautta tämän jälkeen pilkku joutui Jupiterin suuren punaisen pilkun "imaisemaksi" ja katosi näin kokonaan.
Kuut.
Jupiterin suurimmat kuut ovat Galilein löytämät Io, Europa, Ganymedes ja Kallisto, jotka ovat kooltaan pienen planeetan kokoisia.
Näiden sisällä kiertää joukko pienempiä kuita, mm. punainen, perunan muotoinen Amalthea. Sisemmät kuut kiertävät renkaita ulompana ja niiden sisässä.
Jupiterilla on ympärillään eräänlainen kuista koostuva "pienoisaurinkokunta".
Sisemmät kuut lienevät syntyneet Jupiterin syntyessä, mutta kaukana olevat ulompien kuiden ryhmät ovat ehkä siepattuja asteroideja. Toisten tutkijoiden mukaan nämäkin kuut ovat syntyneet Jupiterin ympärille, koska pikkuplaneettasieppaukset ovat heidän mukaansa harvinaisia.
Yhteensä kuita on löydetty jo 64. Jupiterilla onkin enemmän kuita kiertolaisinaan kuin millään muulla aurinkokuntamme planeetalla.
Tämä ei ole ihme, planeetta pystyy suurella vetovoimallaan vaikuttamaan kauas aurinkokunnassa.
Galileo Galilei näki Jupiterin neljä suurinta kuuta ensimmäisenä kaukoputkellaan vuonna 1610 ja oletti aivan oikein niiden olevan Jupiterin kiertolaisia. Seuraava kuu Amalthea löytyi vasta vuonna 1892. Sittemmin paremmilla havaintolaitteilla on havaittu Jupiteria kiertämässä yhä pienempiä kuita ja varsinkin 2000-luvun alussa niitä on löydetty kymmenittäin.
Suuret kuut.
Jupiterin neljä suurta kuuta Io, Europa, Ganymedes ja Kallisto kiertävät niin lähellä Jupiteria, että Jupiterin vetovoima on lukinnut ne kiertämään aina saman puolen kohti Jupiteria.
Vuorovesivoimat ovat tehneet luotainkuvissa pizzaa muistuttavasta Iosta Aurinkokunnan tuliperäisimmän kappaleen. Kuu kiertää Jupiterin magneettikentän sisällä tappavan voimakkaassa säteilyvyöhykkeessä, ja sen asema radallaan vaikuttaa Jupiterin radiosäteilyyn.
Iossa on vettä hyvin vähän, jos lainkaan.
Europa-kuulla on tasainen jäinen pinta, jossa on railoja. Kuu lienee ollut sula melko äskettäin.
Noin 15 km paksun jään alla lienee noin 100 km sulaa vettä. On arveltu, että tässä vedessä voisi olla alkeellista elämää.
Ganymedes on Aurinkokunnan suurin kuu, ja sen pinnalla on Kuun meriä muistuttavia tummia alueita. Kuulla on happea sisältävä ohut kaasukehä, ja magneettikenttä toisin kuin millään muulla tunnetulla kuulla. Happi lienee peräisin Auringon säteilyn hapeksi ja vedyksi hajottamasta vedestä, raskaampi happi leijuu Ganymedeksen yllä veden toisen aineosan vedyn karatessa kevyempänä avaruuteen.
Kallisto on Jupiterin toiseksi suurin kuu ja suunnilleen planeetta Merkuriuksen kokoinen. Ruskea Kallisto on aurinkokunnan kraatteroitunein kuu.
Jupiterin suuret kuut Io, Europa ja Ganymedes ovat 1:2:4 resonanssissa eli niiden kiertoaikojen suhde on 1:2:4. Tässä resonanssisysteemissä ovat mukana myös Amalthea ja Kallisto.
Rengas.
Jupiterin heikko rengas koostuu pääosin Adrasteia- ja Metis-kuista irtoavasta pölystä. Rengas näkyy vain avaruusluotainten ottamissa kuvissa. Pöly on savunkaltaista ja irtoaa kuusta meteoriittien iskuista. Kaksi lisärengasta on irronnut Thebe ja Amalthea -kuista. Jupiterilla on myös kaukainen rengas. Rengashiukkasten läpimitta on vain muutama mikroni. Halo on harva rengas, jonka hiukkaset liikkuvat kohti planeettaa. Renkaat ovat hyvin tummia, niiden albedo on vain 0,05.
Synty.
Jupiter lienee syntynyt aikaisemmin kuin Maa,jopa ehkä 3–10 miljoonaa vuotta aikasemmin.
Yleensä ollaan sitä mieltä, että Jupiter syntyi jäästä ja kivestä koostuneen planeetan kasvettua niin suureksi, että se pystyi keräämään kaasua alkuaurinkoa ympäröivästä esiplanetaarisesta kaasu- ja pölykiekosta. Jupiterin kiinteistä aineista koostuvan ytimen massa olisi silloin vähintään 10 Maan massaa. Jotkut tutkijat ovat väittäneet Jupiterin kutistuneen muutamassa sadassa vuodessa tiheän Aurinkoa ympäröivän kaasukiekon häiriöstä. Muodostuttuaan Jupiter säteili lämpöä niin runsaasti, että se hehkui punaisena. Nykyisten siirtymisteorioitten (migraatioteorioitten) kannattajat uskovat Jupiterin siirtyneen radallaan 0,45 AU 100 000 vuodessa. Siirtyminen on johtunut Jupiterin ja ympäröivän kaasu- ja pikkuplaneettakiekon välisestä vuorovaikutuksesta. Alkuaurinkosumun kaasukiekossa liikkunut Jupiter on saattanut singota pikkuplaneettoja radoille, joissa ne törmäävät Maahan ja kiihdyttänyt siten Maan syntyä.
Vaikutus aurinkokuntaan.
Jupiterilla on mahtava vetovoima ja se on Auringon jälkeen aurinkokunnan toiseksi merkittävin kappale. Jupiterin radalla kiertää monia niin sanottuja troijalaisia asteroideja, jotka sijaitsevat sen kiertoradalla noin 60° planeetan edessä ja takana. Se on siepannut osan komeetoista kymmeniä komeettoja käsittävään Jupiterin komeettaperheeseen. Jupiter on aiheuttanut vetovoimallaan asteroidivyöhykkeeseen alueita, joissa asteroideja ei ole lainkaan. Arvellaan että kaukaisessa aurinkokunnan menneisyydessä Jupiter on estänyt suuren planeetan synnyn asteroidivyöhykkeelle.
Jupiterin arvellaan singonneen valtavat määrät komeettoja Oortin pilveen. On myös esitetty spekulaatioita, joiden mukaan Maan vesi olisi saanut alkunsa Jupiterin vetovoimallaan sinkoamista komeetoista. Jos pieni kappale – kuten komeetta – ohittaa läheltä suuren kappaleen, pieni kappale voi sinkoutua suurella nopeudella kauas avaruuteen.
Todennäköisesti Jupiterin sijainnin ja suuren massan vuoksi planeetta imee komeettoja ja asteroideja itseensä muita planeettoja enemmän. On arveltu, että ilman Jupiteria Maahan törmäisi kilometrin läpimittainen asteroidi joka 50. vuosi. Toisaalta se, että Jupiterin massainen planeetta on estänyt suuren planeetan synnyn asteroidivyöhykkeelle, on saattanut edistää evoluutiota Maassa, nimittäin muutaman kymmenen miljoonan vuoden välein tapahtuva joukkotuho pyyhkii pois lajeja ja antaa tilaa uusille lajeille, vauhdittaen näin evoluutiota. Esimerkiksi dinosaurukset eivät suuren kokonsa vuoksi tarvinneet älykkyyttä ja sopeutuivat hyvin vain kuumiin oloihin.
Shoemaker-Levy 9:n törmäys.
Yli kaksikymmentä komeetta Shoemaker-Levy 9:n kappaletta iskeytyi Jupiterin eteläiselle puoliskolle 16.–22. heinäkuuta 1994. Tapahtuma oli ensimmäinen kahden aurinkokunnan kappaleen välinen törmäys, josta voitiin tehdä suoria havaintoja.
Shoemaker-Levy 9 oli aluksi kokonainen komeetta, mutta Jupiterin valtava vetovoima repi sen kappaleiksi ja kaappasi mukaansa. Palaset kiersivät hetken aikaa Jupiteria ja iskeytyivät sitten planeettaan suurella voimalla. Tämä törmäys vapautti Jupiterin kaasukehään enemmän energiaa kuin kaikkien maailman ydinaseiden teho yhteensä.
Heinäkuussa 2009, tarkalleen viidentoista vuoden kuluttua Shoemaker-Levy 9:n törmäyksestä Jupiter ilmeisesti joutui uuden törmäyksen kohteeksi. Kaukoputkihavainnot viittasivat törmäykseen, jonka aiheutti mahdollisesti jokin komeetta.
Ennen avaruusaikaa.
Jupiter on helppo havaita paljain silmin ja tunnettiin jo esihistoriallisena aikana. Ptolemaioksen maakeskisessä maailmanjärjestelmässä se oli viides Maata kiertäneistä planeetoista sisältä päin lukien. Muiden planeettojen tapaan se siirrettiin kiertämään Aurinkoa Kopernikuksen aurinkokeskisessä mallissa. Tarkemmin itse Jupiteria tutki vasta Galileo Galilei, joka ensimmäisenä suuntasi sitä kohti hiljattain kehitetyn kaukoputken. Galilei tutki usein Jupiteria ja hän löysikin sitä kiertävät Galilein kuut. Cassini määritti planeetan pyörähdysajan, Friedrich Bessel sen massan. 1664 Robert Hooke havaitsi Suuren punaisen pilkun.
Jupiteria tutkineita avaruusluotaimia.
Jupiter on Guinnessin ennätysten kirjan mukaan tutkituin planeetta heti maapallon jälkeen.
Pioneer 10 ja 11.
Runsaasti tietoja on saatu amerikkalaisilla avaruusluotaimilla, jotka ovat tutkineen Jupiteria. Pioneer 10 ja 11 lensivät Jupiterin ohi 1970-luvulla.
Näiden luotainten antama kuvanlaatu oli kuitenkin 1970-luvun luotainten tapaan varsin huono.
Pioneer 10 oli ensimmäinen Jupiterista lähihavaintoja tehnyt ihmisen tekemä laite. Se laukaistiin matkaan 2. maaliskuuta 1972. Pioneer 11 taas oli lähes identtinen verrattuna Pioneer 10:een ja se olikin rakennettu varakappaleeksi, mikäli Pioneer 10 sattuisi hajoamaan matkallaan ulos aurinkokunnasta.
Voyagerit.
Hyviä kuvia antoivat vasta Voyager 1 ja 2 1980-luvun alussa.
Voyager 1 painoi 815 kilogrammaa ja se lähetettiin pitkälle matkalleen 5. syyskuuta 1977. Voyager 1 aloitti Jupiterin kuvaamisen tammikuussa 1979 ja lähimpänä planeettaa se oli 5. maaliskuuta 1979, jolloin se oli noin 349 000 kilometrin päässä planeetan keskuksesta. Lähietäisyys mahdollisti suuremman havaintotarkkuuden. Suurin osa kuita, rengasjärjestelmiä, magneettikenttiä ja säteilyä koskevista havainnoista tehtiinkin ohilentoa edeltävänä ja seuraavana vuorokautena. Planeetan valokuvaus päättyi huhtikuussa. Kumpikin Voyager-luotain teki tärkeitä uusia havaintoja Jupiterista ja sen kiertolaisista. Yllättävin niistä oli Io-kuun tuliperäinen toiminta, jota ei ollut aikaisemmin havaittu Maasta tai Pioneer 10 ja Pioneer 11 -luotaimien ohilennoilla.
Voyager 2 taas ei tutkinut Jupiteria yhtä paljon kuin lähes identtinen kaksoiskappaleensa Voyager 1. Voyager 2 (alkujaan tarkoitettu olemaan Mariner 12) otti suurimman osan vauhdistaan kiertämällä Saturnusta, minkä vuoksi se sinkoutui nopeasti Uranuksen ja Neptunuksen luo jättäen Jupiterin vähemmälle huomiolle.
Galileo.
18. lokakuuta 1989 laukaistu ydinkäyttöinen Galileo-luotain oli aikansa suurin ja kallein luotain. NASAn insinöörit olivat kaavailleet sen tehtäviksi mm. lähettää liikkuvaa kuvaa Jupiterin pilvistä. Galileon suunniteltiin pystyvän lähettämään maapallolla sijaitsevalle havaintoasemalle n. 130 000 bittiä dataa sekunnissa, mutta pääantennin vaurioiduttua oli lopulta tyydyttävä apuantennin vaivaiseen 160 bittiin sekunnissa. Tämän vuoksi osasta Galileon toiminnoista oli luovuttava ja mm. edellä mainittu liikkuvan kuvan lähettäminen katsottiin mahdottomaksi.
Galileon oli tarkoitus tutkia Jupiteria ja sen kuita perusteellisesti, mutta teknisten virheiden vuoksi projekti epäonnistui osittain. Galileo välitti kuitenkin tärkeää tietoa havaintoasemalleen, eikä kallis projekti mennyt täysin hukkaan. Galileo mm. lähetti Jupiterin kaasukehään iskeytymisluotaimen, joka lähetti mittaustietoja ennen murskautumistaan suuressa paineessa. Galileo havainnoi myös komeetan jäännöksien törmäystä Jupiteriin.a>-luotaimen Jupiterista ottama kuva.
Jupiterin kuista Galileo tutki enimmäkseen Ioa, Ganymedestä, Europaa ja Kallistoa. Ion tapauksessa Galileo keräsi lisätietoa Voyager-luotaimien Iossa havaitsemasta tuliperäisestä toiminnasta. Galileon havainnot Europasta taas viittasivat siihen, että jääpeitteen alla oli meri.
Cassini-Huygens -luotaimen ohilento.
Saturnuksen tutkimiseen tarkoitettu Cassini-Huygens -luotain oli lähimmillään Jupiteria 30. joulukuuta 2000 ja suoritti lukuisia tieteellisiä mittauksia. Kuukausia kestäneen ohilennon aikana luotain otti noin 26 000 valokuvaa, joiden joukossa oli tähän saakka yksityiskohtaisin koskaan Jupiterista otettu värivalokuva. Kuvan pienimmät yksityiskohdat ovat noin 60 km:n kokoisia.
New Horizons.
Plutoon matkalla oleva New Horizons -luotain ohitti Jupiterin 28. helmikuuta 2007. Luotain käytti planeettaa painovoimalinkona, ja ohilentoa käytettiin hyväksi planeetan ja sen kuiden tutkimukseen ja luotaimen laitteiden testaukseen.
Juno.
Juno on 5. elokuuta 2011 laukaistu Jupiteria tutkiva Nasan luotain.
Massa.
Jupiterin massaa (lyhennetään esim. "M"J tai MJ) käytetään mittayksikkönä ilmoitettaessa esim. ruskeiden kääpiöiden ja eksoplaneettojen massoja.
Jupiterin massa on 1,899formula_11027 kg eli MJ = 317,8 Maan massaa, tai MJ = 0,0009545 Auringon massaa. Auringon massa on 1047,7 Jupiterin massaa.
Eksoplaneettoja massoja ilmoitettaessa käytetään myös Saturnuksen massaa, joka on 5,6846formula_11026 kg eli 95,162 Maan massaa, eli melko tarkkaan 0,3 Jupiterin massaa. Kolmannen vertailuplaneetan, Neptunuksen massa on 1,0243formula_11026 kg eli 17,147 Maan massaa tai 0,054 Jupiterin massaa. Jupiter on 18,53 kertaa Neptunusta massiivisempi.


Jeesus.
Jeesus Nasaretilainen, kristittyjen Jeesus Kristus, oli Uuden testamentin mukaan juutalainen uskonnollinen uudistaja ja kristinuskon jumalan Jahven poika, joka tuomittiin Jerusalemissa kuolemaan ristiinnaulitsemalla.
Jeesuksesta kertovia kirjallisia lähteitä ei ole Jeesuksen oletetulta elinajalta (ajanlaskun alussa n. 7–2 eaa. – n. 26–36 jaa.), eikä häneltä tunneta omia kirjoituksia. Kertomuksia Jeesuksen elämästä koottiin yhteen ensimmäisellä tai toisella vuosisadalla. Pääasiallisia lähteitä Jeesuksen elämästä ovat Uuden testamentin evankeliumit.
Kristinuskon mukaan Jeesus on maailman vapahtaja, Vanhan testamentin ennustuksien Messias ja Jumalan ainoa poika, joka sovitti ihmiskunnan synnit kuolemallaan ja voitti kuoleman ylösnousemuksellaan. Muslimit pitävät Jeesusta profeettana.
Jeesuksesta käytetään myös nimeä "Kristus", joka on peräisin kreikan sanasta, "Khristos", ja käännös heprean sanasta Messias, voideltu eli siunattu. Sanaa voideltu käytetään Vanhassa testamentissa alkujaan Israelin kuninkaista. Myöhemmin sana vakiintui tarkoittamaan nimenomaan profeettojen ennustamaa tulevaa vapauttajakuningasta. Kristus-nimestä johdettiin myöhemmin Kristuksen seuraajia tarkoittava nimitys kristitty. Monet taiteilijat ovat käyttäneet Jeesusta ja hänen elämäänsä teostensa aiheina.
Jeesus evankeliumeissa.
a>lainen mosaiikki noin vuodelta 1090–1100. Ikonitaiteen perinteen mukaisesti ikoniin on kuvattu nimien "Jeesus Kristus" ensimmäiset ja viimeiset kirjaimet (, IC XC) ja hänen sädekehässään on risti.
Kristillinen käsitys Jeesuksesta perustuu Uuden testamentin neljään kanoniseen evankeliumiin.
Syntymä.
Evankeliumien mukaan Jeesuksen äiti oli nimeltään Maria. Vanhimmassa Markuksen evankeliumissa ei mainita Jeesuksen isää. Matteuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumien mukaan Jeesuksen isän nimi oli Joosef. Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien mukaan Joosef ei ollut kuitenkaan Jeesuksen biologinen isä, vaan Maria tuli raskaaksi Pyhän Hengen vaikutuksesta ollessaan vielä neitsyt. Matteuksen ja Luukkaan mukaan Maria oli vain kihloissa Joosefin kanssa tullessaan raskaaksi. Luukkaan evankeliumin mukaan enkeli ilmoitti Marialle, että hän tulee raskaaksi ja synnyttää pojan. Hänen oli annettava lapselle nimeksi Jeesus.
Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit esittävät kumpikin luettelon Jeesuksen sukujuurista. Matteuksen evankeliumin luettelossa sukujuuret esitetään 29 sukupolven taakse juutalaisten isään Abrahamiin. Matteuksen evankeliumin kirjoittaja tähtää sanomansa kristinuskoon kääntyneisiin juutalaisiin. Luukkaan evankeliumin luettelo ulottuu 41 sukupolven taakse ihmiskunnan isään Aadamin saakka. Näin Luukaksen evankeliumin kirjoittaja korosti pelastuksen yleistä luonnetta. Molemmissa luetteloissa mainitaan kuningas Daavid.
Jeesuksen lapsuus.
Evankeliumien mukaan Jeesuksen vanhemmat olivat kotoisin Nasaretista ja Jeesus itse syntyi Betlehemissä. Hän oli useasta sisaruksesta vanhin.
Ollessaan pieni lapsi Jeesus joutui pakenemaan Herodesta Egyptiin. Matteuksen evankeliumissa kerrotaan, että Jeesuksen synnyttyä Betlehemissä kuningas Herodeksen päivinä itäisiltä seuduilta tuli Jerusalemiin tähdistäennustajia, jotka sanoivat nähneensä hänen tähtensä ollessaan idässä. Kun Herodeksen kuuli tästä, hänessä heräsi pelkoa ja epäluuloa. Kun hän sai tietää ylipapeilta ja kirjanoppineilta, että Kristuksen oli määrä syntyä Betlehemissä, hän kutsui tähdistäennustajat luokseen ja otti heiltä selville tähden ilmaantumisajan. Herodes pyysi tähdistäennustajilta, että he tulisivat ilmoittamaan hänelle lapsen olinpaikan. Tähdistäennustajat eivät palanneetkaan Herodeksen luo, koska he saivat jumalisen varoituksen olla tekemättä niin. Tämä sai Herodeksen raivoihinsa ja hän määräsi surmattavaksi kaikkialta Betlehemistä ja sen seuduilta kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat pojat. Jeesuksen vanhemmat olivat sillä välin vieneet hänet Egyptiin, koska Jumala oli varoittanut heitä.
Jeesuksen myöhemmästä lapsuudesta ja nuoruudesta kerrotaan vain yksi tapaus. Luukkaan evankeliumin mukaan hän kävi vanhempineen 12-vuotiaana Jerusalemissa pääsiäisjuhlilla, mutta paluumatkalla vanhemmat huomasivat hänen kadonneen. Hänet kuitenkin löydettiin temppelistä, jonne hän oli jäänyt keskustelemaan opettajien kanssa, jotka ihmettelivät hänen ymmärrystään.
Kaste ja kiusaukset.
Markuksen evankeliumin mukaan Jeesus oli isänsä Joosefin tavoin rakennusmies. Evankeliumien mukaan Jeesus aloitti julkisen toimintansa noin 30-vuotiaana.
Markuksen evankeliumin alku kuvaa Jeesuksen Johannes Kastajalta saamaa kastetta. Markuksen ja Matteuksen evankeliumien mukaan Jeesus tuli Jordan-joelle, jossa Johannes oli saarnannut ja kastanut joukoittain ihmisiä. Matteuksen evankeliumin mukaan Johannes kieltäytyi aluksi Jeesuksen kastamisesta, koska katsoi olevansa siihen liian arvoton. Kasteen jälkeen taivaat avautuivat ja kyyhkynen laskeutui Jeesuksen päälle.
Johannes Kastaja esitetään Jeesuksen tuloa valmistelevana. Johannes Kastaja kutsui ihmisiä parannuksen tielle ja uskoi lopun ajan olevan hyvin lähellä. Kaste merkitsi katumusta.
Matteuksen evankeliumin mukaan kasteen jälkeen Jeesus meni erämaahan ja paastosi neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä. Tänä aikana paholainen ilmestyi Jeesukselle ja houkutteli häntä kolme kertaa paljastamaan yliluonnolliset kykynsä osoittaakseen olevansa Jumalan Poika. Jeesus torjui jokaisen kiusauksen vastaamalla lainauksella Viidennestä Mooseksen kirjasta. Saatana lähti torjuttuna ja enkelit tekivät Jeesukselle palvelusta.
Opettajana.
Aloitettuaan toimintansa Jeesus valitsi kaksitoista ensisijaista opetuslastaan, niin sanotut apostolit. Häntä seurasi myös paljon muita ihmisiä, jotka on myös luettu opetuslapsiksi. Heidän joukkoonsa kuului evankeliumien mukaan myös naisia, muun muassa Magdalan Maria.
Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesus keräsi parhaimmillaan tuhatmäärin ihmisiä ympärilleen. Evankeliumien kuvauksen mukaan hän toimi pääasiassa Galilean ja Perean alueilla, eli nykyisen Israelin ja Jordanian alueella Jordan-joen kummallakin puolella. Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesuksen julkisen toiminnan aikaan sijoittui kolme pääsiäisjuhlaa. Tämän johdosta perinteisen näkemyksen mukaan Jeesuksen julkisen toiminnan aikana on pidetty kolmea vuotta. Muiden evankeliumien antaman kuvan mukaan Jeesuksen julkinen toiminta olisi kestänyt noin puolitoista-kaksi vuotta.
Evankeliumien Jeesus saarnasi ihmisille taivasten valtakunnan tuloa, parannuksen teon tarvetta, ehdotonta rakkautta Jumalaa, lähimmäisiä ja myös vihollisia kohtaan, puhuen palvelemisesta, nöyryydestä, pahojen tekojen eli syntien anteeksiantamisesta ja Tooran hengen noudattamisesta sen kirjaimen lisäksi.
Tunnetuin Jeesuksen opetuksista on niin sanottu vuorisaarna, joka on Matteuksen evankeliumissa. Se sisältää Jeesuksen tunnetuimmat opetukset sekä muun muassa Isä meidän -rukouksen. Jeesuksen opetukset olivat usein vertauskuvallisia: suuri osa niistä kuvailee, mitä taivasten valtakunta on ja mitä se ei ole.
Evankeliumeissa Jeesus tapasi usein yhteiskunnan hylkimiä ihmisiä, muun muassa samarialaisia, rikollisia ja prostituoituja, joita juutalaiset halveksivat. Farisealaisten, joiden kanssa Jeesus asetetaan usein vastakkain, valittaessa näistä Jeesus vastaa Matteuksen evankeliumissa: ”En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä”. Hän korosti rakkautta ja syntien anteeksiantoa. Kuuluisia tarinoita ovat muun muassa aviorikoksen tehnyt nainen, laupias samarialainen ja veronmaksukysymys. Jeesuksen opetuksia on myös rakkauden kaksoiskäsky.
Evankeliumien Jeesus opetti myös, että lopun ajat maailmanlaajuisine mullistuksineen tapahtuvat ennen kuin sukupolvi, jolle hän saarnasi, katoaa.
Evankeliumeissa Jeesus tekee useita ihmeitä, kuten parantamisia, riivaajien karkottamisia, veden muuttaminen viiniksi, veden päällä käveleminen sekä henkilöiden, kuten Lasaruksen, herättämisiä kuolleista..
Pidätys, oikeudenkäynti ja tuomio.
a>, "Jeesus ajaa kauppiaat pois temppelistä", noin 1600.
Synoptisten evankeliumien mukaan Jeesus tuli opetuslapsineen Jerusalemiin pääsiäisjuhlille, ja hänen saapuessaan kaupunkiin suuri joukko ihmisiä huusi: ”Hoosianna! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä, Israelin kuningas!”.
Evankeliumin mukaan Jeesus aiheutti häiriötä Jerusalemissa kaatamalla rahanvaihtajien pöydät temppelissä, sanoen heidän tehneen temppelistä ”rosvojen luolan”. Myöhemmin samalla viikolla Jeesus vietti pääsiäisateriaa opetuslastensa kanssa. Sen aikana hän ennusti, että yksi opetuslapsista tulisi pettämään hänet ja että hän tulee kuolemaan pian. Tämän aterian aikana Jeesus otti leivän ja viinin ja asetti ehtoollisen sanoen: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne” ja ”tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne”. Aterian jälkeen Jeesus meni opetuslapsineen rukoilemaan Getsemanen puutarhaan.
Evankeliumien mukaan Jeesus vihastutti toiminnallaan aikansa juutalaisia ylipappeja ja lainopettajia, minkä vuoksi hänet haluttiin vaientaa. Johanneksen evankeliumi mainitsee suuren neuvoston kokouksen, jossa käsiteltiin uhkaa, jonka Jeesus muodosti hallitusjärjestelmän vakaudelle. Muissa evankeliumeissa tätä ei mainita lainkaan, vaan kaikki syy laitetaan pappispuolueelle.
Markuksen evankeliumin mukaan Jeesuksen pidätti ”miekoin ja seipäin aseistautunut miesjoukko”. Joukon olivat lähettäneet ”ylin papisto sekä vanhimmat ja lainopettajat”. Evankeliumin mukaan pidätys tapahtui yöllä, koska Jeesus oli suosittu ja viranomaiset halusivat välttää levottomuudet. Niin sanottujen synoptisten evankeliumien mukaan Jeesuksen petti Juudas Iskariot, yksi opetuslapsista, osoittaen Jeesuksen sotilaille suutelemalla tätä. Jotkut opetuslapset yrittivät tehdä vastarintaa sotilaille, mutta Jeesus kielsi heitä. Jeesuksen pidätyksen jälkeen opetuslapset pakenivat ja hajaantuivat.
Markuksen evankeliumin mukaan Jeesus vietiin tuomittavaksi Sanhedrinin eteen ja hän vahvistaa olevansa Messias. Jeesus tuomittiin jumalanpilkasta. Evankeliumien mukaan juutalaisilla ei ollut oikeutta kuolemantuomion täytäntöönpanoon, joten Jeesus luovutettiin Rooman prokuraattori Pontius Pilatukselle. Matteuksen evankeliumin mukaan Pilatus kääntyi kansan puoleen, joka sai valita joko Jeesuksen tai Barabbaan vapautettavaksi. Väkijoukko huusi Barabbaan vapaaksi ja Jeesuksen ristiinnaulittavaksi. Pilatus pesi kätensä osoittaakseen, ettei ollut vastuullinen päätöksestä.
Ristiinnaulitseminen ja kuolema.
Jeesus vietiin Golgatalle ristiinnaulittavaksi. Teloitustapa oli roomalainen, sillä juutalaisten teloitustapa oli kivittäminen. Evankeliumien mukaan Jeesus kuoli iltapäivällä. Synoptisten evankeliumien mukaan Jeesuksen kuoleman aikoihin tapahtui maanjäristys ja taivas pimentyi keskipäivästä noin kello kolmeen. Markuksen ja Luukkaan evankeliumien mukaan varakas juutalainen Joosef Arimatialainen sai Pilatukselta luvan ottaa Jeesuksen ruumis ja haudata se omaan hautaansa Jeesuksen kuoleman muistopäivänä vietetään kristinuskossa pitkäperjantaita, joka on kaksi päivää ennen pääsiäissunnuntaita.
Ylösnousemus ja taivaaseenastuminen.
Uuden testamentin mukaan Jeesus nousi kuolleista kolmantena päivänä ristiinnaulitsemisestaan.
Evankeliumien mukaan tyhjän haudan löysivät ensimmäisenä naispuoliset opetuslapset, jotka olivat tulleet voitelemaan Jeesuksen ruumiin. Markuksen evankeliumin mukaan valkoisiin pukeutunut nuori mies oli haudalla ja kertoi ylösnousemuksesta. Matteuksen evankeliumin mukaan enkeli ilmestyi haudalla. Luukkaan evankeliumin mukaan enkeleitä oli kaksi.
Kaikkien evankeliumien mukaan Jeesus ilmestyi useille ihmisille kuolemansa jälkeen eri paikoissa. Markuksen ja Johanneksen evankeliumien mukaan Jeesus ilmestyi ensimmäisenä Magdalan Marialle haudalla. Luukkaan evankeliumissa Jeesus ilmestyy kahdelle matkalaiselle Emmauksen tiellä. Yhteen kokoontuneille opetuslapsilleen hän ilmestyi samana iltana.
Matteuksen evankeliumissa ylösnoussut Jeesus antaa lähetyskäskyn: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen – – ”. Jeesus lupasi tulla takaisin täyttääkseen ennustukset. Markuksen ja Luukkaan evankeliumien mukaan Jeesus nousi opetuslastensa silmien edessä taivaaseen, mikä Apostolien tekojen mukaan tapahtui neljäntenäkymmenentenä päivänä pääsiäisen jälkeen.
Uuden testamentin mukaan näiden kokemusten seurauksena Jeesuksen opetuslapset alkoivat saarnata evankeliumia eli hyvää sanomaa Jeesuksen ylösnousemuksesta.
Islamilainen oppi Jeesuksesta.
Jeesus nostetaan taivaaseen. Turkkilainen islamilainen maalaus.
Islamin uskonnon mukaan Jeesus on profeetta ja Messias. Hän syntyi Mariasta neitseellisesti, suoritti ihmetekoja, saarnasi ja lopulta hänet nostettiin taivaaseen. Islamin Jeesus-kuva noudattelee pääosin kristillistä mallia, mutta kaksi keskeistä teologista kohtaa islam kiistää: Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ja Jeesuksen jumalallisuuden. Profeetta Jeesus oli lempeä opettaja, mutta toisaalta ankara askeetti. Jeesuksen seuraaminen ei ole vieras käsite islamissakaan.
Islamilaisissa kertomuksissa Jeesuksen rooli korostuu Viimeisten päivien tapahtumissa, vaikka itse Koraanissa tälle käsitykselle ei ole mitään perusteita. Kertomuksissa Jeesuksesta on tullut Mahdin avustaja ja hänen erityistehtäväkseen tulee Antikristuksen surmaaminen. Jeesus tulee särkemään ristiinnaulittujen kuvat – vertauskuvallinen ele kristinuskon vääräoppineisuutta vastaan.
Jeesus muissa uskonnoissa.
Jeesukseen liitetään uskomuksia eräissä muissakin uskonnoissa, kuten bahá'issa, jossa Jeesuksella on profeetan asema. Hare Krishna -liikkeen perustanut A. C. Bhaktivedanta Swami puolestaan arvosti Jeesusta guruna ja Jumalan edustajana.
Jeesuksella on keskeinen osa Urantia-kirjassa.
Kristillisperäisissä liikkeissä uskotaan Jeesukseen, tosin eri tavalla kuin varsinaisissa kristillisissä kirkoissa. Esimerkiksi Jehovan todistajat pitävät Jeesusta Jumalaa alempana, luotuna ja eri persoonana kiistäen siten kolminaisuuden.
Jeesuksen historiallisuus.
Jeesuksen historiallisuudesta on kiistelty 1700-luvulta lähtien, jolloin kirkoista riippumaton raamatuntutkimus alkoi kehittyä, mutta yleisesti häntä pidetään historiallisena henkilönä. Kaikkien tutkijoiden näkemyksissä esiintyy suuria erimielisyyksiä Jeesuksen merkityksestä, ominaisuuksista ja häneen liitettyjen kertomusten ja ihmeiden historiallisuudesta.
Evankeliumien luotettavuus lähteenä on kyseenalaistettu kautta vuosisatojen. Varhaiskirkon aikana ei-kristityt Kelsos ja Porfyrios arvostelivat terävästi evankeliumeja. Kristinuskon tullessa ainoaksi sallituksi uskonnoksi 380 Porfyrioksen teos kiellettiin useaan kertaan.
Evankeliumit.
Pääasialliset Jeesusta koskevat kirjoitukset ovat evankeliumit. Jeesukselta ei tunneta omia kirjoituksia, eikä ole varmuutta siitä, missä määrin evankeliumien kuvaukset olisivat peräisin Jeesuksen tunteneilta ihmisiltä. Evankeliumit eivät ole varsinaista historiankirjoitusta, vaan, ”ilosanomia”, joiden tarkoitus on synnyttää ja vahvistaa uskoa Jeesukseen vapahtajana.
Johanneksen evankeliumi on evankeliumeista nuorin ja sitä on pidetty historiallisilta tiedoiltaan muita epäluotettavampana. Myös synoptisten evankeliumien sisällöstä on kiistelty. Muun muassa Jeesus-seminaari yritti jäljittää historiallisen Jeesuksen puheita evankeliumeista.
Ei-kristilliset lähteet.
Neljän ei-kristillisen historioitsijan kirjoituksissa on kohtia, joiden on arveltu mahdollisesti viittaavan Jeesukseen. Nämä ovat Plinius nuorempi, Josephus, Suetonius ja Tacitus. Nämä kohdat viittaavat kuitenkin yleensä enemmän varhaiskristittyihin, eikä Jeesuksen toiminnasta varsinaisesti kerrota. Etenkin Josephuksen kohdalla on myös epäilyjä, että myöhemmät kristityt kopioijat olisivat muokanneet tekstiä.
Syntymäkertomukset.
Monet tutkijat eivät pidä Jeesuksen syntymäkertomuksia historiallisesti luotettavana vaan taruna. Samoin Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien esittämissä Jeesuksen sukuluetteloissa on suuria eroja, ja nykytutkijat pitävät niitä yleisesti keinotekoisina.
Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesuksen syntyminen neitseestä oli ennustettu Jesajan kirjassa. Joidenkin tutkijoiden mukaan kristityt sijoittivat kertomuksissaan syntypaikan Betlehemiin, koska Miikan kirjan ennustuksen mukaan Israelin hallitsija tulee Betlehemistä. Luukkaan evankeliumin mainitsemaa verollepanoa ei ole pystytty yhdistämään muissa historiallisissa lähteissä mainittuihin verotustietoihin. Tosin käskynhaltija Quirinius määräsi paikallisen verollepanon, mutta vasta vuonna 6 jaa. eli Herodeksen kuoleman jälkeen. Lisäksi verotusta varten toimenpantu henkikirjoitus olisi tapahtunut roomalaisen tavan mukaan omalla paikkakunnalla. Tästä oli poikkeuksena maanomistus toisella paikkakunnalla, mikä evankeliumien Joosefin ja Marian tapauksessa tuntuisi epätodennäköiseltä. Ja vaikka Joosef olisikin joutunut matkaamaan toiselle paikkakunnalle, niin viimeisillään raskaana olevan Marian lähtö mukaan olisi ollut kyseenalaista. Roomalaisten hallintokäytäntö noudatti kohtuutta.
Syntymä.
Yleisimmin Jeesuksen on arvioitu syntyneen 7 eaa. – 4 eaa. välillä. Jeesuksen syntymän tarkkaa ajankohtaa ei tiedetä, mutta hänen on arvioitu syntyneen syys- lokakuussa, eikä suinkaan joulukuussa. Matteuksen evankeliumi kertoo Jeesuksen syntyneen kuningas Herodeksen aikana, jonkin aikaa ennen hänen kuolemaansa. Historioitsija Josephuksen mukaan Herodes kuoli hieman ennen pääsiäistä vuonna 4 eaa.. Luukkaan evankeliumi puolestaan sanoo Quiriniuksen olleen Jeesuksen syntymän aikaan Syyrian käskynhaltijana. Tämä viittaisi vuoteen 6-7 jaa. Nykyään suuri osa Jeesusta historiallisena pitävistä tutkijoista pitää vuotta 4 eaa. todennäköisimpänä vaihtoehtona.
Jeesuksen syntymäpäivää on juhlittu ainakin 200-luvulta lähtien. Aluksi juhlapäivänä oli 6. tammikuuta. Jeesuksen syntymän ajoittamiselle jouluun on liitetty liittyy keisari Aurelianuksen vuonna 274 määräämään voittamattomalle auringolle omistettu Sol Invictus -juhlaan, joka oli 25. joulukuuta. Päivän juhlinta oli hyvin suosittua, ja se osui jo ennestään vanhan roomalaisen Saturnalia-juhlakauden loppuun. Vuonna 350 paavi Julius I kehotti kristittyjä juhlimaan Kristuksen syntymää samaan aikaan.
Kuolema.
Yleisimmin Jeesuksen on arvioitu kuolleen vuosien 29 ja 33 välillä. Myös Jeesuksen kuolinpäivä on yritetty määrittää Raamatun tietojen perusteella. Kaikkien evankeliumien mukaan se tapahtui juutalaisten pääsiäisen aikoihin, mutta maininnat, joiden perusteella ajankohta olisi pääteltävissä tarkemmin, eivät ole yhtäpitäviä.
Evankeliumien kirjoittamisen aikoihin kristinuskon ja juutalaisuuden välillä oli suuria jännitteitä. Evankeliumien kertomuksilla haluttiin ensinnäkin tehdä selvä pesäero juutalaisiin, kun toisaalta kirjoittajat esittivät roomalaisten viranomaisten toimet mahdollisimman hyvässä valossa. Suuren neuvoston edessä suoritettu oikeudenkäynti olisi ollut poikkeuksellinen. Evankeliumien kuvaama oikeudenkäynti näyttää tapahtuneen yöllä, juhlapäivän aattona ja vieläpä johtaneen kuolemantuomioon samana päivänä. Nämä seikat olivat vastoin juutalaista lakia. Juutalaisten oikeus kuolemantuomion täytäntöönpanoon on kiistanalainen.
Jeesus ja ajanlasku.
Jeesuksen syntymän ajoitus on yhteydessä länsimaiseen ajanlaskuun. Kristillisessä ajanlaskussa vuosiluvut alkavat Jeesuksen oletetusta syntymävuodesta. Tämän ajanlaskun otti käyttöön käyttöön 520-luvulla munkki Dionysius Exiguus laatiessaan taulukoita pääsiäisen ajankohdan määrittämiseksi. Matteuksen evankeliumin mukaan Herodes Suuri kuitenkin oli Juudean kuninkaana vielä Jeesuksen syntyessä. Mikäli tämä pitää paikkansa, on Jeesus syntynyt muutamaa vuotta ennen Dionysioksen olettamaa ajankohtaa, johon ajanlaskun alku sijoitettiin.
Vuosilukujen yhteydessä on käytetty merkintää eKr. (ennen Kristuksen syntymää) ja jKr. (jälkeen Kristuksen syntymän). Nykyään on kuitenkin enenevässä määrin alettu käyttää merkintöjä eaa. (ennen ajanlaskun alkua) ja jaa. (jälkeen ajanlaskun alun), jotka vastaavat paremmin todellisuutta.
Kuvataiteen Jeesus.
Bysantin ajan ja keskiajan maalaustaiteessa Jeesus kuvattiin usein punavihreässä asussa. Kuitenkin bysantin aikana alettiin yhä enenevässä määrin maalata Jeesus pukeutuneena valkoisiin vaatteisiin ja myöhemmin yleistyi maalaustapa, jossa hänet kuvattiin sininen viitta harteillaan.
Jeesus elokuvissa.
"Pääartikkeli: Jeesus elokuvissa"


Juutalaisuus.
Juutalaisuus on juutalaisten uskonto ja kulttuuri. Se on yksi maailman ensimmäisistä monoteistisista uskonnoista, ja yksi vanhimmista nykyaikana harjoitetuista uskonnoista. Kristinusko ja islam ovat syntyneet juutalaisuuden pohjalta.
Rabbiinisen lain mukaan juutalaisuus on Israelin kansan uskonnollinen yhteisö. Perimätiedon mukaan ensimmäinen juutalainen oli Kaldean (nykyinen Irak) Ur'issa syntynyt Abraham, joka sai Jumalalta käskyn muuttaa kotimaastaan Kanaanin maahan (nykyisen Israelin alue). Juutalaisuuden alkuperäiset ja tähän päivään asti periytyvät erityispiirteet ovat usko yhteen Jumalaan sekä miespuolisten jäsenten ympärileikkaus 8. päivänä syntymästä. Talmudin mukaan juutalainen on jokainen juutalaisesta äidistä syntynyt tai juutalaisuuteen kääntynyt ja seurakuntaan liittynyt henkilö. Talmudin mukaan koko ihmiskuntaa sitoo Nooan liitto ja se on Israelin liiton edelläkävijä.
Raamatun ajan juutalaisuus on uskonnollisesti ja historiallisesti ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien muodostuneen kristinuskon edeltäjä. Toisen temppelin kaudella oli kolme teologista suuntausta, saddukeukset, farisealaiset ja essealaiset. Nykyään tunnettu juutalaisuuden muoto eli niin kutsuttu rabbiinijuutalaisuus on kehittynyt farisealaisesta tulkinnasta. Se perustuu Tooran lakiin ja sen noudattamiseen sekä selitykseen rabbiinisen kirjallisuuden, niin kutsutun "suullisen Tooran" pohjalta (Talmud ja Mišna). Karaiittijuutalaiset eivät hyväksy rabbiinijuutalaisuuden Talmud-kirjallisuutta laillisena auktoriteettina, vaan pitäytyvät pelkkään Tanakhiin, juutalaiseen Raamattuun (kristillisen Raamatun Vanha Testamentti) ja tämä suuntaus onkin lähempänä saddukealaista tulkintaa.
Juutalaisen uskon pääkohtiin kuuluu oppi messiaasta, joka tulee aikojen lopulla päättämään Israelin kansan diasporan ja tuomaan ikuisen maailmanrauhan sekä oikeuden. Länsimaisen ajanlaskun alun aikoihin messiasodotus oli hyvin voimakasta ja messiasehdokkaita oli useita. Näihin aikoihin juutalaisuudesta erosi lahko, joka uskoi Jeesus Nasaretilaisen olevan messias. Myöhemmin tästä lahkosta muodostui kristinusko. Kristillisen messiastulkinnan tunnustavat myös niin kutsutut messiaaniset juutalaiset, jotka perinteisen juutalaisuuden mukaan muodostavat oman Israelin kansaan kuulumattoman ryhmänsä.
Juutalaisia asuu eniten Yhdysvalloissa (5,9 miljoonaa), Israelissa (5,0 miljoonaa) ja Euroopassa (1,5 miljoonaa). Ennen toista maailmansotaa vuonna 1939 juutalaisia oli noin 17 miljoonaa, mutta holokaustin seurauksena vuonna 1945 määrä oli pudonnut 11 miljoonaan. Nykyään juutalaisia on yhteensä noin 13 miljoonaa.
Kristinusko ja islam ovat kehittyneet juutalaisuudesta, ja ne luokitellaan abrahamilaisiksi uskonnoiksi.
Juutalainen usko.
Juutalainen jumalakäsitys on ehdottoman yksijumalinen: Jumala on yksi (5. Moos 6:4), jakamaton, rajaton, vailla aineellista ruumista, alkua tai loppua, ja hänestä ei voi eikä saa tehdä kuvaa. Juutalaisten Jumalan nimi on JHWH, ja lausutaan Jahve. Tosin Juutalainen ei saa sanoa Jumalansa oikeaa nimeä ääneen, sillä he kokevat ihmisen olemaan liian ala-arvoinen lausumaan Jumalan nimeä. Jumalan katsotaan ilmoittaneen tahtonsa Israelin kansalle suorana ilmoituksena Moosekselle Siinain vuorella sekä Tanakhin profeettojen kautta.
I Mooseksen kirjan luomiskertomuksen mukaan ihminen on Jumalan luomistyön kruunu, jolle on uskottu vastuullinen asema maanpäällisen luomakunnan hallitsijana. Juutalaisen käsityksen mukaan ihminen ei ole luonnostaan vain hyvä tai paha, vaan hänellä on Jumalan luoma taipumus hyvään ("jetser ha'tov") ja pahaan ("jetser ha'ra"). Ihmisen sielun katsotaan olevan kuolematon ja ruumiin elämän päättyessä sielu palaa takaisin Jumalan luo.
Vastoin kristillistä dualistista käsitystä juutalaisuus ei usko hyvään ja pahaan maailmassa vallitsevina vastakkaisina voimina, vaan molemmat kuuluvat osina luomistyöhön (ks. 5. Moos. 30:19). Näin ollen Saatanan ymmärretään olevan Jumalan luoma olento, jonka tehtävänä on koetella ihmistä (vrt. Job 1:6-12).
Toorassa on kaiken kaikkiaan 613 erilaista käskyä ("mitsva"), joita noudattaen juutalaisen tulee elää. Lakien noudattamisesta tai noudattamatta jättämisestä ei määritellä mitään konkreettista palkkiota tai rangaistusta kuten paratiisia tai kadotusta. Sen sijaan Toorassa muistutetaan niiden ajallisista seurauksista. Kuoleman jälkeinen pelastus tai kadotus nähdään ihmiselle liian abstrakteina käsitteinä, joten ne kuuluvat ns. tulevaan maailmaan ja ovat Jumalan käsissä.
Juutalaisuus uskoo Mooseksen liiton kuuluvan Israelin kansalle, eikä muilla kansoilla ole moraalista velvoitusta sen pitämiseen. Mooseksen liittoa edeltää Nooan liitto, jonka Jumala asetti vedenpaisumuksen jälkeen ja joka koskee koko ihmiskuntaa. Tämän vuoksi juutalainen teologia ei tunne ajatusta pelastuksesta, joka koskisi vain Mooseksen liittoon kuuluvia.
Kun juutalainen teologia puhuu lunastuksesta ("ge'ula") tarkoitetaan sillä Israelin kansan aineellista lunastusta ikuisen rauhan saapuessa messiaan tulon myötä.
Juutalainen jumalanpalvelus.
Juutalaisen jumalanpalveluksen keskeisin osa on Jumalan antaman lain noudattaminen, laupeuden harjoittaminen ja lähimmäisenrakkaus. Juutalainen laki on kirjattu Tooraan (viisi Mooseksen kirjaa), Talmudiin sekä laajaan kirjastoon näitä selittäviä kommentaareja.
Juutalaisen jumalanpalveluksen teologisesti tärkein osuus oli Jerusalemin temppelissä leeviläs-aaronilaisen papiston (kohaniitit, sanasta "kohen") harjoittama päivittäinen rituaalinen uhripalvelus toorassa tarkkaan säädettyjen ohjeiden mukaisesti. Keisari Tituksen johtama Rooman armeija tuhosi temppelin vuonna 3830 juutalaisen ajanlaskun tai 70 länsimaisen ajanlaskun mukaan, ja sen jälkeen ei temppelipalvelusta ole voitu harjoittaa.
Käytännössä juutalaisen jumalanpalveluksen keskus on nykyään synagogajumalanpalvelus, joka seuraa eri perinteitä ja vakiintunutta liturgista rakennetta. Jumalanpalvelusmallit jakaantuvat pääasiallisesti aškenaasi- ja sefardi-riitteihin. Näiden lisäksi on olemassa italialainen, jemeniläinen ja hassidilainen riitti.
Aamupalvelukseen osallistuva juutalainen laittaa päälleen tallit-rukousšaalin sekä sitoo arkiaamuina käsivarteensa ja otsalleen tefillinit.
Nykyisen juutalaisuuden piirissä on eriäviä näkemyksiä Jerusalemin temppelin uudelleenrakentamisesta ja temppelipalvelus käyttöönotosta. Niin sanotun uskonnollis-kansallisen "Dati Leumi" -liikkeen perusajatuksena on juutalaisen valtion perustaminen koko raamatullisen Israelin alueelle sekä Kolmannen temppelin rakentaminen Jerusalemin Temppelivuorelle. Perinteinen ortodoksijuutalaisuus sen sijaan hylkää tämän ajatuksen ja korostaa tulevan Messiaan perustavan ikuisen rauhan valtakunnan ja sekä rakentavan temppelin.
Juutalaisen henkilökohtaisen jumalanpalveluksen tasot voidaan jakaa käytännölliseen ja hengelliseen. Käytännöllisen tason henkilökohtainen jumalanpalvelus on Jumalan antaman lain noudattamista sekä laupeuden ja lähimmäisenrakkauden harjoittamista. Hengellinen taso ulottuu henkilökohtaisesta rukouselämästä mystiikkaan ja kabbalan tutkimiseen.
Juutalainen elämänkaari.
Miespuolisen juutalaisen ensimmäinen velvollisuus toteutuu 8. päivänä syntymästä, jolloin Tooran käskyn mukaan suoritetaan brit mila, ympärileikkaus eli sananmukaisesti "sanan liitto" merkiksi Israelin kansaan kuulumisesta. Tämä toimitus on yksi tärkeimmistä, ja sen puuttuminen katsotaan vakavaksi rikkeeksi; ympärileikkaamattomana kuollut juutalainen voidaan haudata juutalaisella hautausmaalla vain sen erityiseen osaan. Ympärileikkauksen yhteydessä poika saa nimen. Tyttölapselle annetaan nimi sapattijumalanpalveluksen yhteydessä: isä kutsutaan lukemaan Tooraa, lapselle luetaan erityinen siunaus ja hänelle annetaan nimi.
Uskonnollinen täysi-ikäisyys koittaa pojille 13-vuotiaana ja tytöille 12-vuotiaana. Juutalainen kasvatus tähtää opettamaan lapselle mitsvojen noudattamista niin, että täysi-ikäisyyteen saavuttaessa he voivat olla itse vastuussa omista teoistaan. Pojasta tulee niin sanottu bar mitsva (”lain poika”) ja tytöstä bat mitsva (”lain tytär”). Jumalanpalveluksessa poika kutsutaan ensimmäisen kerran lukemaan Tooraa ja tapausta juhlitaan perusteellisesti. Konservatiivi- ja reformijuutalaisissa seurakunnissa myös tyttö pääsee lukemaan Tooraa.
Avioliitto on juutalaisen elämän, tulevien sukupolvien ja koko juutalaisen kansan perusta. Juutalaisuus suhtautuu hyvin kielteisesti seka-avioliittoihin. Tärkeää on äidin juutalaisuus, koska juutalainen identiteetti ja juutalaiskansaan kuuluminen periytyvät nimenomaan äidiltä. Juutalainen pari vihitään huppan eli vihkikatoksen alla yhteisasumisen vertauskuvana. Puolisot allekirjoittavat avioliittosopimuksen, ketubban, juovat yhdessä pikarillisen viiniä, jonka jälkeen sulhanen rikkoo lasin Jerusalemin temppelin muistoksi. Mikäli avioliitto purkautuu, tarvitaan siihen rabbiinituomioistuimen eli bet dinin vahvistama avioero, get.
Kuolemantapauksessa hautaus järjestetään mahdollisimman pian, useimmiten kahden päivän sisällä. Juutalainen voidaan haudata vain juutalaiselle hautausmaalle ja toimituksesta vastaa juutalainen hautausyhdistys Hevra kaddiša. Juutalainen noudattaa sururituaalia, johon kuuluu erityinen viikon kestävä šiva-suruaika sekä päivittäin luettava kaddish-rukous.
Eri juutalaisryhmät noudattavat tapoja varsin yksilöllisesti. Ortodoksijuutalaiset noudattavat mitzvoja hyvinkin tarkasti, perinteiset juutalaiset taas lähinnä keskeisimpiä säädöksiä. Maallistuneet juutalaiset sopeutuvat helposti elämään valtakulttuurin mukana ja juutalaisuus näkyy vain väljästi arkipäiväisessä elämässä.
Ajanlasku.
Juutalaisessa kalenterissa on määritelty juutalaisten juhlapyhät sekä ajankohtaan sopivat psalmit luettavaksi. Kalenterista on kaksi pääasiallista muotoa: havaintoihin painottuva muoto, joka oli käytössä pääasiallisesti ennen toisen temppelin tuhoa 70 jaa. Kalenteri perustuu kuun vaiheiden havainnoille, ja sen määrittelyn on kuvannut ensimmäisen kerran Maimonides vuonna 1178, jolloin kalenteri hyväksyttiin siirtymäkauden vuosien 70–1178 jälkeen.
Toinen muoto on säännöllinen lunisolaarinen kalenteri, joka muistuttaa kiinalaista kalenteria, jossa mitataan kuukauden pituutta kuunkierron mukaan samalla kun vuoden pituutta mitataan auringonkierron.
Sapatti.
Yksi keskeisimpiä käskyjä koskee lepopäivää (šabbat), joka on viikon seitsemäs päivä. Viikon lasketaan alkavan sunnuntaista, joten seitsemäs päivä on lauantai, samoin kuin oli Suomessakin virallisesti ennen vuonna 1973 käyttöön otettua viikkonumerointijärjestelmää. 200-luvulle tultaessa kristillinen kirkko halusi tehdä selvän eron juutalaisuuteen sekä teologisista että poliittisista syistä, ja kristittyjen lepopäiväksi tuli viikon ensimmäinen päivä, sunnuntai, Kristuksen ylösnousemuksen päivä. Raamatun luomiskertomuksen mukaisesti sapatti alkaa perjantai-iltana auringon laskiessa. Sapatin vietto alkaa puoli tuntia ennen auringon laskua perjantai-iltana ja se päättyy lauantai-iltana kolmen tähden ilmestyttyä taivaalle eli noin puoli tuntia auringonlaskun jälkeen. Napapiirin yläpuolella, missä keskikesällä ja -talvella on mahdotonta havainnoida auringonnousua ja -laskua, noudattaa alueella matkustava uskova juutalainen joko lähimmän juutalaisen seurakunnan tai Jerusalemin aikoja omasta perinteestään riippuen.
Kosher-ruoka.
Toinen keskeinen juutalaiseen arkipäivään vaikuttava säännöstö koskee ruokavaliota. Toora määrittelee tarkkaan syötäviksi kelpaavat eläimet ja perusteet niiden valmistukselle. Tooran sääntöjen mukainen ruokavalio on kosher eli "kelvollinen". Mikäli ruoka ei ole sallittua se on "trefa" eli kiellettyä.
Toora selvittää yksityiskohtaisesti ruokavalioon kelpaavat eläimet. Karjaeläinten tulee olla märehtijöitä ja niillä pitää olla halkinainen sorkka; esimerkiksi lehmä, puhveli, lammas, vuohi ja kirahvi. Määritelmän ulkopuolelle jäävät siis esimerkiksi sika, hevonen, aasi, jänis ja kameli. Siipikarjasta kelpaavat esimerkiksi kana, ankka, kalkkuna ja kyyhky. Petolinnut eivät ole kosher. Kaloista kelvollisia ovat vain ne, joilla on suomut ja evät. Petokalat ja äyriäiset eivät siis kuulu kosher-ruokavalioon.
Veren käyttö ruoka-aineena on ehdottomasti kielletty. Tämän vuoksi eläimet on teurastettava viiltämällä niiden kaulavaltimo auki ja laskemalla veri ulos. Tämän teurastusmuodon nimi on šehita, ja sillä pyritään aiheuttamaan mahdollisimman nopea ja kivuton kuolema. Ennen ruoaksi valmistamista lihaa liotetaan vedessä ja se peitetään vähäksi aikaa suolaan, että veri lähtisi siitä mahdollisimman tarkasti.
Tooran käskyn mukaan vasikkaa ei saa keittää äitinsä maidossa, minkä vuoksi liha- ja maitotuotteita ei sekoiteta koskaan keskenään eikä niitä tarjoilla samalla aterialla. Näin ollen kosher-lakeja noudattava pidättäytyy myös juustoista, joissa on eläinperäinen juoksete. Kosher-kodin keittiövarusteisiin kuuluvat erilliset keittoastiat ja ruokailuvälineet liha- ja maitoruoille. Neutraaleja "parve"-tuotteita voi sen sijaan sekoittaa kumpienkin kanssa.
Juutalainen ruokaperinne on kehittynyt vuosisatojen saatossa hyvin rikkaaksi kokoelmaksi erilaisia reseptejä, joissa on kosher-sääntöjen mukaan sovellettuna vaikutteita miltei mistä tahansa maailman kulttuurista, jonka piirissä juutalaiset ovat asuneet.
Ekskommunikointi.
Juutalaisuudessa nykyisin harvinainen ekskommunikointi (hepreaksi "niddui", "herem" tai "nezifah") tarkoittaa ihmisen täydellistä erottamista uskonnollisesta yhdyskunnasta, mikä juutalaisten piirissä tarkoitti aikaisemmin käytännössä koko yhteiskunnasta erottamista. Vaikka ekskommunikoinnilla on juuret toorassa, keskiaikainen ekskommunikointi-instituutio oli tosiasiassa rabbiininen perinne, jonka tarkoituksena oli ylläpitää kansa yhtenäisyyttä ja vahvistaa synagogan auktoriteettia. Ekskommunikaation julisti tuomioistuin ja sitä pidettiin juridisena toimenpiteenä, vaikka oikeuskäytäntö ei ollut yhtä tiukka kuin muissa oikeustapauksissa. Yleisin rangaistus oli "niddui", jossa seitsemän päivän ajan vain lähimmät perheenjäsenet saivat olla rangaistuksen saaneen kanssa yhteydessä. Jos tuomittu ei osoittanut katumusta, "nidduita" saatettiin pidentää useita kertoja ja lopulta saatettiin julistaa toistaiseksi voimassa oleva "ḥerem"-rangaistus, jonka aikana kukaan ei saanut opettaa tai tarjota työtä rangaistulle eikä auttaa häntä millään tavoin muutoin kuin elämän kannalta välttämättömien asioiden kanssa.


Joulukuu.
Joulukuu on kahdestoista eli vuoden viimeinen kuukausi.
Kuukaudessa on 31 päivää. Joulukuuta edeltää marraskuu. Suomessa joulukuu on etelässä syyssateiden ja syysmyrskyjen laantumisen, pimeiden ja harmaiden päivien sekä lumipeitteen saapumisen aikaa. Pohjoisessa se on jo täyttä kaamoksista keskitalvea pakkaskeleineen ja hankineen.
Suomessa joulukuun alkuperäinen nimi on ollut talvikuu, mutta 1600-luvulla nimi vaihdettiin kristilliseksi joulukuuksi.
Joulukuun keskilämpötilat Suomessa vaihtelevat. Vantaalla joulukuun keskilämpötila on noin −5 astetta, Lahdessa noin −6,5 astetta, Tampereella noin −7 astetta, Kuopiossa noin −9 astetta, Oulussa noin −9,5 astetta ja Sodankylässä noin −12,5 astetta. Etelä-Suomessa päivälämpötilat vaihtelevat joulukuussa nollan molemmin puolin. Pohjois-Suomessa ne taas laskevat kuun aikana huimasti siten, että kuun alussa on päivälämpötilat ovat noin −5 asteen tietämillä ja kuun lopulla noin −10 asteen tietämillä.
Vuoden lyhin päivä talvipäivänseisaus on 21. joulukuuta tai 22. joulukuuta. Tällöin napapiirin pohjoispuolella aurinko ei nouse lainkaan horisontin yläpuolelle, eli siellä on kaamos. Lapissa joulukuu on kylmä ja talvinen, pysyvä lumipeite on saatu jo aiemmin syksyllä. Sitä vastoin Etelä-Suomessa pysyvä lumi saadaan vasta tämän kuukauden aikana, etelärannikolla keskimäärin vasta joulun aikoihin. Pohjois-Suomessa on joulukuussa enimmäkseen kylmää ja jopa kireää pakkasta, mutta Etelä-Suomessa joulukuut eivät useinkaan ole veljeksiä, toisinaan on talvista ja kylmää, toisinaan lämpöasteita ja vesisadetta. Joulukuussa sademäärät jatkavat vähenemistään, mutta auringonpaistetunteja saadaankin joulukuussa todella vähän koko Suomessa. Joulukuu onkin marraskuun tapaan harmaa ja pimeä kuukausi, tosin edeltäjäänsä kylmempi.
Kuukauden latinankielinen nimi "december" tulee kymmentä merkitsevästä sanasta "decem", sillä vanhassa roomalaisessa kalenterissa vuosi alkoi maaliskuun alusta ja joulukuu oli siten kymmenes kuukausi. Myös englanniksi ja ruotsiksi joulukuu on december, joka englannissa kirjoitetaan isolla alkukirjaimella. Saksaksi joulukuu on "Dezember".


Jaava.
Jaava on suuri Indonesiassa sijaitseva saari. Kooltaan se on 126 700 neliökilometriä, asukkaita on arviolta 124 miljoonaa ja väestötiheys siten 979 ihmistä/km². Jaava on maailman väkirikkain saari.
Maantiede.
Jaava on puoleksi vuoristoa ja puoleksi riisipeltoja. Indonesian pääkaupunki, Jakarta sijaitsee Jaavalla, Jakartassa asuu 10 miljoonaa ihmistä. Entinen pääkaupunki oli Jogjakarta. Jaavan saari jakautuu neljään provinssiin, jotka ovat: Banten, Länsi-Jaava, Keski-Jaava ja Itä-Jaava. Lisäksi saarella on yksi erityisalue (Jogjakarta) sekä Jakartan pääkaupunkialue. Jaavalla on 42 tulivuorta, joista Merapi on Indonesian aktiivisin.
Kulttuuri.
Jaavassa sijaitsee maailman suurin temppeli, Borobudurin buddhalaistemppeli. Eniten Jaavalla puhuttu kieli on jaava.


Joensuu.
Näkymä Joensuun keskustasta Kauppa- ja Koskikatujen risteyksestä länteen päin pitkin Koskikatua.
Joensuu on Suomen kaupunki ja Pohjois-Karjalan maakuntakeskus, joka sijaitsee Saimaan Pyhäselän pohjoisrannalla Pielisjoen suulla Pohjois-Karjalan maakunnassa. Joensuu on asukasluvultaan Itä-Suomen alueen toiseksi suurin kaupunki. Joensuun kaupungin alueella asuu noin {formatnum: } ihmistä. Joensuun naapurikunnat ovat Ilomantsi, Kontiolahti, Lieksa, Liperi, Rääkkylä ja Tohmajärvi.
Joensuu kuuluu Joensuun seutukuntaan, johon kuuluvat nykyisin myös Ilomantsin, Juuan, Kontiolahden, Liperin ja Polvijärven kunnat sekä Outokummun kaupunki. Näistä Ilomantsi ei ole mukana Joensuun seudun seutuyhteistyössä. Euroopan metsäinstituutti sijaitsee kaupungissa.
Syksyllä 2008 Joensuun kaupunki sai oman lippunsa, jonka on suunnitellut Leea Wasenius. Se perustuu kaupungin vaakunaan.
Maantiede ja kaupunkikuva.
Joensuu sijaitsee Saimaan järvialueeseen kuuluvan Pyhäselän rannalla, johon kaupungin kahteen osaan jakava Pielisjoki laskee.
Kaupungin kokonaispinta-ala oli vuonna 2004 120,3 km², josta maa-alueita oli 81,9 km². Väestötiheys maa-alueet huomioiden oli vuoden 2004 alussa 643 as./km². Vuoden 2005 kuntaliitoksen myötä Joensuun kokonaispinta-alaksi tuli 1 311,94 km², josta maa-alueita on 1 171,06 km².
Kaupunkikuva.
Joensuun kaupunkikuvan periaatteet luotiin ensimmäisessä arkkitehti Claës Wilhelm Gyldénin vuonna 1848 laatimassa asemakaavassa. Siinä on esitetty kaupungin jako säännöllisen kokoisiin suorakulmaisiin kortteleihin, jotka aluksi jaettiin kuuteen tonttiin. Gyldénin asemakaava edustaa empiren kaavoitusihanteita, joissa korostuu paloturvallisuuden edistäminen jakamalla kaupunki leveillä puistokaduilla, jotka hidastavat palon leviämistä. Tämä ihanne huipentui vuonna 1856 annetussa Kaupunkien yleisessä rakennusjärjestyksessä (KYRJ).
Asemakaavaa oli tarpeen tarkistaa jo 1860-luvulla. Pääsyynä oli tonttien osoittautuminen liian pieniksi. Ferdinand Öhmanin vuonna 1867 laatimassa kaavassa edellä mainittuja piirteitä oli korostettu. Siltakadun ja sen eteläpuolella samansuuntaisena kulkevan Koskikadun väliin oli lisäksi luotu puistojen, aukioiden ja julkisten rakennusten akseli, joka vielä tänä päivänäkin korostuu Joensuun kaupunkikuvassa. Pielisjoen rannasta lukien akselilla sijaitsevat Eliel Saarisen arkkitehtikilpailun voittaneeseen ehdotuksen perusteella toteutettu kaupungintalo, Vapaudenpuisto, Joensuun tori, liikerakennuksiakin sisältävä Keskuskujan ja Keskuspuiston kortteli, entisen lyseon kortteli (nykyisin taidemuseo), Joensuun lyseon lukio, Lyseon peruskoulu, Joensuun urheilutalo ja Ystävyydenpuisto. Myöhemmin on saman akselin jatkeelle, juuri vanhan ruutukaava-alueen ulkopuolelle sijoitettu lisäksi Joensuun yliopiston päärakennus. Asemakaavassa korttelien tonttijako muutettiin 4-jakoiseksi, mutta tätä toteutettiin vain uusissa rakentamattomissa kortteleissa. Vanhoissa kortteleissa noudatettiin vanhaa kuuden tontin korttelia tai näiden kahden yhdistelmää. Tonttijaon vaihtelevuus on edelleen tyypillistä Joensuun keskustassa.
Joensuu toteutui omaleimaisena empiren puukaupunkina, jolle olivat tyypillistä matalat rakennukset ja leveä katutila verrattuna vanhempiin kaupunkeihin. Ensimmäiset yksityiset kivitalot ilmestyivät 1900-luvun alussa ja suurempia liiketaloja alettiin toteuttaa Siltakadun varrelle 1940-luvun lopussa. Puukaupunki-ilme säilyi kuitenkin pitkään 1960-luvulle. 1970-luvulla vanhaa rakennuskantaa korvattiin nopeasti yleensä maanpäällisen kellarikerroksen ja kolme asuinkerrosta käsittävillä lamellikerrostaloilla, jotka nykyään muodostavat yhtenäisiä katutiloja pohjois-etelä-suuntaisten kortteleiden varsille. Päistään korttelirakenne oli avoin, joten tältä osin kaupunkirakenne toteuttaa funktionalismin ihannetta.
2000-luvun alussa Joensuun keskustassa on tehty suuria kaupunkikuvaan vaikuttavia investointeja, muun muassa kävelykeskustaprojekti. Tätä ovat seuranneet yksityiset investoijat uusine torin ympäristön liikerakennushankkeineen.
Joensuu oli vuoteen 1954 pieni Pielisensuun kunnan saartama ja sen kanssa kilpaileva agraari kauppakaupunki. Kaupungille ja sitä ympäröiville esikaupungeille antoivat leimansa monet sahat ja niitä ympäröivät tehdasyhdyskunnat, kuten Utra, Sirkkala ja Penttilän saha. Kaupunkia oli laajennettu Pielisjoen itäpuolella Bertel Jungin laatimalla Niinivaaran kaupunginosan asemakaavalla. Siirtoväkeä ja rintamamiehiä oli sotien jälkeen asutettu myös Otsolan ja Kanervalan uusiin kaupunginosiin, joiden rakentaminen perustui Suomen Arkkitehtiliiton SAFA:n Standardoimistoimiston luomiin tyyppitaloihin.
Vuoden 1955 alussa tapahtuneen kuntaliitoksen jälkeen muodostuneen laajemman kaupunkikokonaisuuden avulla alueen tulevaisuutta oli helpompi suunnitella. Otto-Iivari Meurmanin laatimassa Joensuun yleiskaavassa (1953) luotiin perusteen tulevalle kasvulle soveltamalla lähiöperiaatetta uusien rakentamisalueiden osoittamiseen sekä päätiestön uusimisella muun muassa keskusta-alueen kiertävällä kehätiellä. 1990-luvun lopulta lähtien Joensuu on lisännyt omakotitonttien tarjontaa samalla, kun työssäkäynnin ja asioimisen alueet ovat seutuistumisen myötä laajentuneet.
Meurmanin yleiskaava loi myös pohjan kaupunkiseudun viheralueverkostolle, joka keskeisiä piirteitä ovat Pielisjoen ja Pyhäselän rantoja noudattavat reitit sekä Mehtimäen ja Linnunlahden vapaa-ajan palvelujen keskittymä. 1970-luvulta lähtien keskustan länsipuolelle Mehtimäen viereen on luotu Joensuun yliopiston yliopistokampus.
Kaupunkisuunnittelussa on otettu huomioon viheralueiden jatkuvuus, ns. viherkäytävät, ja hyvät kevyen liikenteen yhteydet niin keskustassa kuin kaupungin reuna-alueillakin. Joensuu on rakenteeltaan selkeä kaupunki, eikä etenkään sen keskusta-alueelle ole kovin helppo eksyä.
Kaupunkikuvan ja kaupungin arkkitehtuurin virheenä pidetään sitä, että näköyhteydet aivan vieressä olevalle Pyhäselälle ovat monin paikoin heikot. Sen sijaan Pielisjoki on olennainen ja näkyvä osa kaupunkikuvaa. Näkymien parantaminen Pyhäselälle on otettu huomioon kaupungin kehittämisen yleisissä linjauksissa.
Uusista alueista merkittävimpiä ovat pääosin 1970-luvulla toteutettu punatiilen hallitsema Rantakylä ja 1980- ja 1990-luvuilla toteutettu vaalea Noljakka. Näistä sekä Niinivaarasta on pyritty kehittämään voimakkaita aluekeskuksia kerrostaloytimineen. Suurimmissa kaupunginosissa ovat erilliset kirjasto-, koulu-, terveysasema-, apteekki- ja postipalvelut ja kauppakeskukset yhtenäisinä palvelukeskuksina. Valtaosa väestöstä asuu melko suppealla alueella tärkeimmissä kaupunginosissa, ja siksi matkat palveluiden luokse ovat lyhyet.
Joensuun jokinäkymiä hallitsevan Niinivaaran laella on Pohjois-Karjalan keskussairaala. Aivan keskustan ruutukaava-alueen reunalla sijaitsevat Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampus ja osa Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulusta.
Väestö.
Katso myös artikkeli Joensuun historia
Joensuun väkiluvun kehitys Joensuun väkiluku on kasvanut kaupungin perustamisen jälkeen tasaisesti. Kasvu oli ennen toista maailmansotaa hidasta, mutta nopeutui sodan jälkeen tuntuvasti. Nopeimmillaan kasvu oli 1950- ja 1970-luvuilla, jolloin väkiluku moninkertaistui. Väkiluvun kasvuun ei vaikuttanut vain samaan aikaan osunut yhteiskunnan rakennemuutos maatalousyhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan, joka yleisestikin kasvatti Suomen kaupunkeja, vaan myös alueliitos. Vuonna 1954 silloinen Pielisensuun kunta liitettiin kaupunkiin ja niin Joensuu sai muun muassa nykyiset esikaupunkialueensa Hukanhaudan, Karsikon, Mutalan ja Noljakan. 1970-luvulla asukasmäärää lisäsi erityisesti vuonna 1969 perustettu Joensuun korkeakoulu (nykyinen Itä-Suomen yliopisto). Uusin hyppäys väestönkasvussa selittyy 1.1.2005 tapahtuneella kuntaliitoksella. Muutenkin Joensuun väestön kasvu on tapahtunut "vanhan kaupungin" ulkopuolisilla alueilla, sillä esimerkiksi vuonna 1995 ruutukaava-alueella asui noin 9200 joensuulaista, joka on likimain saman verran kuin 40 vuotta aiemminkin.
Taajamat.
Joensuun kaupungissa on 9 taajamaa. Louhioja, Kovero, Suhmura ja Ukkola eivät ole enää taajamia vuoden 2010 tilaston mukaan. Sen sijaan Iiksenvaara saa taajaman statuksen 2010. Joensuun keskustaajama ulottuu Kontiolahden ja Liperin kuntien alueelle vuoden 2010 taajamajaon mukaan.
Lisäksi Kulhon taajaman asukkaista 86 asuu Joensuun puolella. Kulhon taajamassa on yhteensä 571 asukasta. Kulho sijaitsee pääosin Kontiolahden kunnan alueella.
Arkkitehtuuri.
Joensuussa järjestettiin vuoden 1995 asuntomessut Marjalan kaupunginosassa. Messujen erityisteema oli esteetön ympäristö.
Joensuussa on Eliel Saarisen suunnittelema kaupungintalo vuodelta 1913. Vuonna 1993 valmistui uusi kirjastotalo.
Merkittävimmät 2000-luvulla valmistuneet rakennukset ovat Joensuu-areena, joka valmistuessaan 2003 oli Suomen suurin puurakennus ja Metsäntutkimuslaitoksen Metla-talo, joka valmistuessaan 2004 oli Suomen suurin puinen toimistorakennus.
2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälistä alkaen kaupungin keskustassa on rakennettu vilkkaasti. Torin ympäristöön tuli runsaasti uusia liikerakennuksia, yliopistokampuksen uusi hallintorakennus Aurora II valmistui, Tiedepuisto on saanut lisärakennuksia, puretun Lyseon peruskoulun tilalle valmistui 2007 uusi lyseon peruskoulun koulurakennus. Kauppakeskus Iso Myy valmistui kokonaisuudessaan syksyllä 2007, kattaen sisäänsä 70 liikettä. Myös vanhoja kauppakeskuksia esimerkiksi Kauppakeskus Metropolia ja Centrumia, on uusittu. Ison Myyn ja Metropolin välillä olevan kadun yllä kulkee silta, joka yhdistää kauppakeskukset. Joensuussa on 4 hypermarkettia: 2 K-citymarkettia, Suomen 2. suurin Prisma ja Suomen suurin Tokmanni sekä useita suurmyymälöitä, kuten Masku Jätti ja Motonet. Joensuuhun rakennetaan lähivuosina kolmas K-citymarket.
Kaupunginosat.
Penttilään kohoaa Joensuun korkein asuinrakennus Tähtitorni. Niinivaaralla oli jo ennestään Pohjois-Karjalan keskussairaala, joka myös erottuu korkeana rakennuksena
Rantakylälle tunnusomaisia ovat betoniset elementtitalot.
Ilmasto.
Itärajan lähellä sijaitseva Joensuu kuuluu mannermaisemman ilmaston piiriin kuin suurin osa Suomen kaupungeista ja alueista. Joensuun lentoasemalla Liperissä onkin heinäkuussa 2010 mitattu Suomen kaikkien aikojen korkein lämpötila, +37,2.
Liikenneyhteydet.
Joensuu on tärkeä rautateiden risteysasema. kaukoliikenne kuljettaa Joensuusta etelään (Joensuu-Lappeenranta-Lahti-Helsinki), länteen (Joensuu-Pieksämäki-Jyväskylä-Tampere-Turku) ja pohjoiseen (Joensuu-Nurmes). Itään johtava raideyhteys Ilomantsiin ei ole ollut enää vuosiin matkustajakäytössä, mutta sitä pitkin kuljetetaan puutavaraa. Yöjunat Joensuuhun lakkautettiin syyskuussa 2006. Linja-auton yöpikavuoro Helsingin ja Joensuun välillä Kotkan ja Lappeenrannan kautta on säilynyt ja liikennöi päivittäin.
Joensuun lentoasema sijaitsee Liperin kunnassa 11 km Joensuun keskustasta luoteeseen. Joensuusta on suora lentoyhteys Helsinkiin ja Tallinnaan.
Sisävesiliikennettä palvelee Ukonniemen syväsatama Penttilän kaupunginosassa ja matkustajasatama kaupungin keskustassa.
Historia.
Nykyisen Joensuun alueella on ollut asutusta jo kivikaudella. 1000-luvun alussa Laatokan luoteis- ja pohjoisrantoja asutti omaleimainen muinaiskarjalainen kulttuuri, jonka vaikutukset kulkeutuivat vähitellen myös nykyisen Pohjois-Karjalan suuntaan. Vesistöt toimivat erämaan kulkureitteinä tuoden mukanaan turkismetsästäjiä ja kaupankäyntiä. Joensuun seutu oli lähinnä kaukana asuvien heimojen (varsinkin muinaiskarjalaisten) hyödyntämää erämaata ja Pielisjoki läpikulkuväylä merkittävämpien alueiden välillä, mutta alueella oli myös asuinpaikkoja. Ortodoksisen uskon saavuttua perustettiin 1500-luvulla Joensuussa sijaitsevaan Kuhasaloon Valamon luostarin sivuluostari, jonka luterilaiset kuitenkin hävittivät 25-vuotisen sodan eli pitkän vihan aikana.
Joensuu-niminen kylä löytyy jo Ruotsin vallan aikaisista kartoista. Venäjän keisari Nikolai I perusti Joensuun kylän paikalle Joensuun kaupungin vuonna 1848. Kaupunki alkoi kasvaa nopeasti. Joensuun koskissa on harjoitettu paljon tukinuittoa. Joensuun kosken ohi kaivettiin kanava ja rakennettiin sulut, jotta isommat alukset voisivat käyttää Pielisjokea kulkuväylänä. Joensuu on vanha puuteollisuuskaupunki, mutta nykyisin muut teollisuudenalat ovat korvanneet puuteollisuuden lähes täysin.
Joensuu pitää yllä Sortavalan kulttuuriperintöä.
Hallinto.
Joensuun kaupunkia on syksystä 2010 lähtien johtanut Raision entinen kaupunginjohtaja Kari Karjalainen. Hänen tehtävikseen kaupungin hallintosääntö määrittelee kaupungin johtamisen, toiminnan tuloksellisuuden seurannan ja raportoinnin sekä kaupungin organisaatiokulttuurin kehittämisen.
Kaupungin hallintosäännön mukaan kaupunginhallituksen tehtävä on johtaa kaupungin hallintoa ja taloutta kaupunginvaltuuston hyväksymien tavoitteiden mukaisesti. Kaupunginhallituksen puheenjohtaja kaudella 2009–2011 toimii Matti Väistö (kesk.), 1. varapuheenjohtajana Seppo Eskelinen (sd.) ja 2. varapuheenjohtajana Liisa Välitalo (kok.). Heidän lisäkseen kaupunginhallituksessa on kahdeksan muuta jäsentä. Kaupunginhallitus voi asettaa toimikautensa ajaksi erilaisia tilapäisiä toimikuntia. Näistä esimerkkeinä mainittakoon kansainvälisten asiain toimikunta ja katunimitoimikunta.
Näkymä Pielisjoen ylittävältä Suvantosillalta. Kuvassa näkyvät muun muassa kaupungintalo ja ravintolalaiva.
Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja kaudella 2009-2011 toimii entinen europarlamentaarikko Riitta Myller (sd.), 1. varapuheenjohtajana Pertti Ahtiainen (kesk.) ja 2. varapuheenjohtajana kansanedustaja Pekka Ravi (kok.).
Joensuun kaupungin tuloveroprosentti vuonna 2005 on 19,00 %.
Joensuun nuorisovaltuusto (Nuva), joka koostuu 20 varsinaisesta jäsenestä ja 16 varajäsenestä. Nuva edistää nuorten asemaa Joensuussa. Puheenjohtajana toimii Susanna Meriläinen, I varapuheenjohtajana Jarkko Kontiainen ja II varapuheenjohtajana Saara-Lotta Hynynen. Nuorisovaltuustolla on omat puheoikeudelliset edustajansa ja heidän varaedustajansa kaupungin lautakunnissa. Nuva järjestää myös aktiivisesti erilaisia, pääasiassa nuorille suunnattuja tapahtumia.
Kuntaliitokset ja liitossuunnitelmat.
Pielisensuu yhdistyi Joensuuhun 1954. Kiihtelysvaara ja Tuupovaara yhdistyivät Joensuuhun vuonna 2005 ja Eno ja Pyhäselkä 1. tammikuuta 2009.
Joensuun kaupunginhallitus on esittänyt 13.11.2006 Enon, Liperin, Outokummun, Polvijärven, Kontiolahden ja Pyhäselän kunnille kuntaliitosselvityksen aloittamista. Selvitys jatkui vain Enon, Polvijärven, Kontiolahden ja Pyhäselän kanssa. Kontiolahti jättäytyi pois hankkeesta syksyllä 2007 ja samalla myös Polvijärven osallisuus päättyi, koska kunnilla ei ole yhteistä maarajaa. Joensuu, Eno ja Pyhäselkä jatkoivat kuntaliitoksen selvittämistä. 17. joulukuuta 2007 Joensuu, Eno ja Pyhäselkä päättivät yhdistyä 1. tammikuuta 2009 alkaen uudeksi Joensuun kaupungiksi.
Elinkeinoelämä.
Joensuu on kasvava maakuntakeskus, jonka elinkeinoelämä on palvelupainotteinen. Tieto- ja viestintätekniikan yritysten keskittymistä on tapahtunut Joensuun Tiedepuiston tarjoamiin toimitiloihin. Suuria teollisuuden yrityksiä ovat lukkovalmistaja Abloy, metsäkoneita valmistava John Deere. Tutkimusta ja tuotekehitystä Joensuussa on yliopistossa, tiedepuistossa, METLA:ssa ja muutamissa yrityksissä muun muassa väritutkimuksen ja diffraktiivisen optiikan alalla.
Joensuun työttömyysaste oli 31.1.2007 14,5 %
Suurimmat työnantajat 2006: Joensuun kaupunki (4 409 työntekijää), Pohjois-Karjalan sairaanhoitopiirin kuntayhtymä (2 220), Joensuun yliopisto (1244), Abloy Oy (800), Pohjois-Karjalan koulutuskuntayhtymä (537), Pohjois-Karjalan Osuuskauppa (512), VR-yhtiöt (430), Pohjois-Karjalan Kirjapaino Oyj (317) ja Schauman Wood Oy (292.
Koulutus.
Joensuussa toimivat korkeakoulut ovat Itä-Suomen yliopisto ja Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu. Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella opiskelee n. 7 700 opiskelijaa ja ammattikorkeakoulussa n. 4 000 - näistä osa tosin koulujen muissa kaupungeissa olevissa sivupisteissä.
Eri alojen ammatillista koulutusta tarjoavat Pohjois-Karjalan Ammattiopisto, Joensuu Tekniikka ja kulttuuri ja Pohjois-Karjalan Ammattiopisto, Joensuu Palvelut, sekä Pohjois-Karjalan aikuisopisto. Lisäksi Joensuun konservatorio tarjoaa musiikillista koulutusta.
Joensuun kaupungin ylläpitämiä oppilaitoksia on perusasteella kaikkiaan 18. Näistä alakouluja on 12 (muun muassa Nepenmäen koulu), yläkouluja 3 ja yhtenäiskouluja 3.
Lukioita on viisi: Joensuun lyseon lukio, Joensuun Niinivaaran lukio, Joensuun normaalikoulun lukio, Joensuun yhteiskoulun lukio
Joensuun kaupunki ylläpitää myös Joensuun seudun kansalaisopistoa.
Joensuun Urheiluakatemia on oppilaitosten yhteistyöverkosto, joka tarjoaa urheilijoille koulutusta ja valmentautumista.
Kulttuuri.
Näkymä Joensuun keskustassa taidemuseolta kaupungintalolle päin.
Musiikki on tärkeä osa joensuulaista kulttuurielämää. Tunnetuista suomalaisista rock-yhtyeistä muun muassa Hassisen Kone ja Neljä Ruusua ovat Joensuusta lähtöisin. Näiden yhtyeiden johtohahmot Ismo Alanko (Hassisen Kone) ja Ilkka Alanko (Neljä Ruusua) ovat nykyään tunnetuimpia Joensuusta lähtöisin olevia henkilöitä.
Kulttuurikaupungiksi Joensuuta ovat luoneet osaltaan yliopisto ja muut oppilaitokset. Joensuun yliopistossa on useita humanistisia, taiteisiin liittyviä ja perinnetutkimuksen koulutuslinjoja ja Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulussa on muun muassa kuvataiteen, käsityön, muotoilun, grafiikan ja monia media-alan koulutusohjelmia. Kaupungissa toimii myös konservatorio ja Pekkalan kuvataideoppilaitos.
Joensuussa ilmestyy seitsemänpäiväinen sanomalehti Karjalainen sekä kerran viikossa ilmestyvä Viikko-Pohjois-Karjala. Lisäksi kaupungissa ilmestyy kahdesti viikossa ilmaisjakelulehti Karjalan Heili.
Joensuun seutukirjasto palvelee myös Pohjois-Karjalan maakuntakirjastona.
Tapahtumia ja paikkoja.
Joensuun lukuisista kulttuuritapahtumista tunnetuimpia ovat Ilosaarirock, Ilovaarirock, Popkatu, kansanmusiikkifestivaali Hippa, Joensuun musiikkitalvi, Joensuun kirjallisuustapahtuma, dokumenttielokuvafestivaali Viscult, rockelokuvafestivaali Rokumentti, Häivähdys Venäjää, Yksin sateessa -tanssitapahtuma, Joensuun Gospel-festivaalit ja Joen yö. Kaupungissa järjestettiin vuosina 1981–1997 Joensuun laulujuhlat -niminen tapahtuma, joka kaatui sen tuottamaan taloudelliseen tappioon. Heinäkuun 2.-3 pv. 2010 Joensuun laulurinteelle rakennetaan itäisen Suomen suurin kesäteatteriesitys Onnen kerjäläiset -Jaakko Teppo musikaalin tiimoilta.
Joensuussa toimii kaupunginorkesteri, kaupunginteatteri ja ajanmukainen, vuonna 2005 avattu elokuvakeskus Tapio. Tärkeimmät kulttuuritilaisuuksien tapahtumapaikat ovat Laulurinne, kaupunginteatteri, Joensuu-areena, Carelia-sali, konservatorio, Karjalantalo, Ilosaaren lava, tori, elokuvakeskus Tapio, Pakkahuone, Taidekeskus Ahjo sekä kirkot.
Pyhäkköjä.
Joensuun evankelis-luterilainen pääkirkko tunnetaan terävistä torneistaan. Etualalla Pielisjoen rantaa ja matkustajasatama. Kuvattu Suvantosillalta.
Evankelis-luterilainen ja ortodoksinen pääkirkko ovat Joensuun keskustan läpi kulkevan Kirkkokadun vastakkaisissa päissä, ja samalla keskustan eli ruutukaava-alueen vastakkaisilla puolilla. Idän ja lännen kirkot katsovat ikään kuin toisiaan kaupungin yli.
Kirkkokadun eteläpäässä pienellä mäellä sijaitsee luterilainen pääkirkko, Joensuun kirkko. Pääkirkko edustaa uusgotiikkaa. Taajama-alueella on lisäksi neljä muuta luterilaista kirkkoa: Pielisensuun kirkko Niinivaaralla, Noljakan kirkko, Rantakylän kirkko ja Utran puukirkko.
Kirkkokadun pohjoispäässä on niin ikään pienellä mäellä Joensuun ortodoksisen seurakunnan pääkirkko, Pyhän Nikolaoksen kirkko. Pyhän Nikolaoksen kirkko on perinteinen pohjois-venäläinen ortodoksikirkko, jossa on käytetty paljon puuta, ja joka on valmistunut vuonna 1887. Joensuussa on lisäksi toinen ortodoksikirkko; Pyhän Johannes Teologin kirkko, jonka arkkitehtuuri on bysanttilainen.
Näiden lisäksi Joensuun kaupungissa on uudet alueet mukaan luettuna kymmenisen merkittävää luterilaista ja ortodoksista pyhäkköä, sekä moskeija.
Jumalan maja ihmisten keskellä: Joensuun evankelis-luterilaisten seurakuntien kirkot ja kappelit. 2003.
a>, joka yhdistää Niinivaaran ja keskustan kaupunginosat.
Urheilu ja liikunta.
Suurimmat Joensuun liikuntapaikat ovat keskustan läheisyydessä Mehtimäen alueella. Monitoimihalli Joensuu-areena on Joensuun Katajan miesten SM-koripallojoukkueen ja Josban SM-tason salibandyjoukkueiden kotihalli (7000 istumapaikkaa). Halli on nopeasti muunneltavissa eri lajien samanaikaisille harjoitteluvuoroille. Lisäksi kaupungissa on ravirata, kolme jäähallia ja yhteensä kahdeksan liikuntahallia maaseutualueen liikuntahallit mukaan lukien. Linnunlahden raviradalla järjestettiin kuninkuusravit ensimmäisen kerran vuonna 1984.
Areenan vieressä oleva Joensuun jäähalli on Jokipoikien kotihallina (5040 katsomopaikkaa). Lisäksi Joensuun seudulla on karting-rata Ylämyllyllä, joka on lähellä lentokenttää.
Joensuun uimahallit ovat Mehtimäellä sijaitseva Vesikko ja Rantakylän uimahalli.
Palloilulajien toimintaa on tarjolla kaupallisesti toimivassa Kuntokeitaassa (tennis, squash, sulkapallo ja keilailu). Frisbeegolfratoja on Joensuussa kolme.
Vuoden 1990 Maailman vahvin mies -kilpailu järjestettiin Joensuussa.
Urheiluseuratoiminta.
Joensuun suurimpia urheiluseuroja on vuonna 1900 perustettu Joensuun Kataja, jonka lajeihin kuuluvat koripallo, taitoluistelu, voimistelu, hiihto ja yleisurheilu. Katajan miesten koripallojoukkue on menestynyt viime vuosina SM-tasolla saavuttaen 2000-luvulla kaksi hopeaa ja kolme pronssia. Koripallojoukkue on pelannut mestaruussarjatasolla 1970-, 1980- ja 2000-luvuilla. Koripalloiluharrastus Joensuussa virisi 1950-luvulla.
Suunnistusseura Kalevan Rasti on yksi suurista suomalaisista suunnistusseuroista. Se on perustettu vuonna 1950 ja se on niittänyt menestystä voittamalla muun muassa Tiomilan 1983 ja Jukolan viestin 2004 ja 2005 sekä 25-mannan vuosina 2005 ja 2006.
Salibandyseura Josba on Suomen vanhimpia ja menestyksekkäimpiä lajinsa seuroja niin miesten kuin naistenkin sarjoissa.
Jääkiekossa Jokipojat pelaa miesten Mestiksessä. Nimellä JoKP eli Joensuun Kiekko-Pojat joukkue oli SM-liigassa kausina 1989–1990 ja 1991–1992 sekä liigaa edeltäneessä SM-sarjassa 1971–1972.
Lentopallossa miesten seura Mutalan Riento ja naisten seura Joensuun Prihat pelaavat 1-sarjassa. Riennon huippupelaajia ovat olleet muun muassa Jimmy Hernandez ja serbialainen hakkuri Bojan Gluvajić.
Pesäpallossa Joensuun Maila pelaa miesten Superpesiksessä. Joensuun Maila nousi Superpesikseen kaudelle 2004 ja on siitä lähtien pelannut yhtäjaksoisesti tällä sarjatasolla.
Miesten jalkapalloseuroista Jippo pelaa miesten ykkösessä.
Joensuun Urheilusukeltajat on yksi Suomen suurimmista sukellusseuroista. Laitesukelluksen peruskurssi järjestetään vuosittain. Kouluttajina on maan kokeneimpia sukeltajia.


Juna.
Juna on rautatiellä kulkeva kulkuväline, jossa on vaihteleva määrä vaunuja. Junilla kuljetetaan sekä matkustajia että tavaraa.
Tekniikkaa.
Junia liikuttaa joko erillinen veturi tai vaihtoehtoisesti moottorivaunu, jossa vetokoneisto on sulautettu vaunuun. Nykyisin veturit tuottavat voimansa pääasiallisesti sähköllä tai dieselmoottorilla, mutta aikaisemmin höyrykoneella toimivat höyryveturit olivat yleisin tyyppi. Nykyäänkin höyryvetureita on yhä käytössä joissakin maissa, muun muassa Intiassa. Bensiinimoottori- ja kaasuturbiinikäyttö ovat jääneet kokeiluluontoisiksi.
Matkustajajuna.
Matkustajajunat kulkevat yleensä kerran tai kahdesti vuodessa julkaistavien aikataulujen mukaan.
Matkustajajunassa saattaa olla jopa 16–20 matkustajavaunua, jotka ovat yleensä neliakselisia ja joihin mahtuu keskimäärin satakunta matkustajaa kuhunkin. Yöllä kulkevissa junissa osa vaunuista on yleensä makuuvaunuja. Matkustajajunien kulkunopeudet vaihtelevat, mutta Suomessa Intercity-junien suurin sallittu nopeus on 160 km/h (koeluontoisesti 200 km/h) ja Pendolino-junien jopa 220 km/h ajettavan rataosan mukaan. Nämä nopeudet ovat hyvää eurooppalaista tasoa. Vielä nopeampia ovat eurooppalaiset ja japanilaiset suurnopeusjunat, joiden huippunopeudet vaihtelevat varta vasten rakennetuilla erikoisradoilla 240–330 km/h. Ensimmäiset liikenteessä olevat ja suunnitellut maglev- eli leijujunat käyttävät nopeutta 400–500 km/h.
Yleisestä käytöstä poistettuja henkilöjunia käytetään joko suljetuilla rautatieliikennerataosilla tai rajoitetusti yleisillä rautatieliikennerataosilla museojunaliikenteeseen, jossa on veturin lisäksi muutamia matkustajavaunuja.
Tavarajuna.
Tavarajunat kootaan tavaraliikenneasiakkaiden tuotteilla ja tavaroilla kuormatuista tavaravaunuista, ja Suomessa tavarajunat kulkevat aikataulun mukaan. Esimerkiksi Yhdysvalloissa sen sijaan on tapana päättää junan kulkuunpanosta vasta silloin, kun kuljetettavaa on riittävästi. Tavarajunien koko vaihtelee noin 1 000 tonnista noin 5 000 tonniin ja Yhdysvalloissa ja joissain muissa maissa jopa 12 000–18 000 tonniin. Suomessa tavarajunien käyttämä nopeus (suurin sallittu nopeus) on yleensä 70–100 km/h, suurimman viranomaistaholta hyväksytyn nopeuden ollessa 120 km/h.
Matkustaja- ja tavarajunan yhdistelmä.
Autopikajuna on Suomessa yksi esimerkki matkustaja- ja tavarajunien yhdistelmistä. Autot lastataan sitä varten erikseen suunniteltuihin autonkuljetusvaunuihin. Auton kuljettaja – ja matkustajat – matkustavat saman junan kyydissä. Suomessa autopikajunat ovat yöjunia, joten niissä on myös makuuvaunuja päivävaunujen lisäksi.
Sotilaskuljetukset on Suomessa toinen esimerkki matkustaja- ja tavarajunien yhdistelmistä, olkoonkin, että tällöin matkustajat yleensä kuljetetaan tavaravaunutyyppisissä, niin sanotuissa härkävaunuissa, joissa on vaunun molemmissa päissä makuulaverit, ja keskellä kamiina. Näin kyseessä on itse asiassa tavarajuna, joka kuljettaa myös matkustajia.


Johannes Virolainen.
Johannes Virolainen (31. tammikuuta 1914 Viipurin maalaiskunta – 11. joulukuuta 2000 Lohja) oli maalaisliittolainen (sittemmin Suomen Keskusta) poliitikko ja valtioneuvos. Hän kuului sotien jälkeisen ajan merkittävimpiin suomalaisiin poliitikkoihin. Hän on toiminut pisimpään kansanedustajana, yhteensä 42 vuotta vuosina 1945–1983 ja 1987–1991. Hän edusti aluksi Kymen läänin vaalipiiriä ja vuodesta 1958 Uudenmaan läänin vaalipiiriä. Valtiopäivin mitattuna hän on 43 valtiopäivillään neljäntenä. Hän on myös Suomen pitkäaikaisin ministeri yhteensä 6 169 ministeripäivällään.
Hänen ensimmäinen vaimonsa oli filosofian maisteri Kaarina Virolainen o.s. Päivölä (1916–2005) ja toinen vaimonsa agronomi Kyllikki Virolainen, ent. Stenros, o.s. Salojärvi (1924–2009).
Nuoruus ja sotavuodet.
Johannes Virolainen syntyi Viipurin maalaiskunnan Yläsommeen kylässä, noin 14 kilometrin päässä Viipurista. Vanhemmat Paavo Virolainen ja Anna-Lydia o.s. Skyttä olivat maanviljelijöitä. Virolainen pääsi kansakoulun jälkeen Viipurin oppikouluun, josta hän kirjoitti sukunsa ja kotikylänsä ensimmäiseksi ylioppilaaksi 1932.
Valkolakin saatuaan Virolainen suoritti varusmiespalveluksen 1932–1933 ja lähti sen jälkeen Helsinkiin opiskelemaan maatalous- ja metsätieteitä ja valmistui 1938 maatalous- ja metsätieteiden kandidaatiksi ja agronomiksi. Myöhemmin hän väitteli poliittisen uransa ohessa maatalous- ja metsätieteiden tohtoriksi väitöskirjalla "Maatalousmaan arvioimisesta ja arvosta Suomessa vuosina 1934–38" (1951). Opiskeluaikanaan Virolainen myös lähti mukaan Maalaisliiton poliittiseen toimintaan ja oli mukana perustamassa Maalaisliiton ylioppilasyhdistystä.
Sotien aikana Virolaisen ura kietoutui karjalaisten kohtaloihin. Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 Viipuri, Yläsommeen kylä ja Virolaisen kotitila jäivät uuden rajan taakse. Jatkosodan aikana Virolainen työskenteli Palautetun alueen neuvottelukunnan toimistopäällikkönä 1942–1944. Neuvottelukunnan tehtävänä oli organisoida jatkosodan alussa takaisin vallatun Karjalan jälleenrakennus ja -asutustyöt. Kun jatkosota päättyi 1944 ja talvisodan jälkeinen raja vahvistettiin Moskovan välirauhassa, neuvottelukunta lakkautettiin. Virolainen nousi sisäasiainministeriön siirtoväenasiain osaston päälliköksi tehtävänään Karjalan evakoiden asuttaminen. Sota-aikana hän yleni luutnantiksi ja myöhemmin vielä reservissä kapteeniksi.
Virolainen hankki 1952 maatilan Lohjalta, jonne osa Viipurin maalaiskunnan evakoista oli asutettu, ja nimesi sen lapsuudenkotinsa uimapaikan mukaan Vironperäksi. Poliittisen uran rinnalla hän työskenteli koko elämänsä maanviljelijänä. Samalla Virolaisesta tuli yksi Karjalan evakoiden näkyvimmistä keulakuvista. Hän kannatti maltillisesti Karjalan palauttamista Suomelle ja sanoikin, että ainoa tilanne, jolloin hän voisi ottaa ryypyn, on Karjalan palautuksen juhlistaminen. Tämän hänen kerrotaan tokaisseen sekä Anastas Mikojanille että Nikita Hruštšoville. Virolainen oli absolutisti.
Varhainen poliittinen ura.
Johannes Virolainen nousi eduskuntaan ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa 1945. Hänet valittiin pian Maaseudun nuorten liiton puheenjohtajaksi ja Maalaisliiton varapuheenjohtajaksi, ja hän nousi yhdeksi puolueensa voimahahmon Urho Kekkosen luottomiehistä. 1950-luvulla Virolainen oli Kekkosen yhteistyökumppanina kaikissa tämän hallituksissa: toisena sisäministerinä 1950–1951, kansliaministerinä 1951, pääministerin sihteerinä 1952–1953, opetusministerinä 1953–1954 ja ulkoasiainministerinä 1954–1956. Ulkoministerikautenaan Virolainen sai "tietämättömän ulkoministerin" liikanimen, koska Kekkonen ja presidentti J. K. Paasikivi eivät kertoneet hänelle matkastaan Moskovaan loppuvuodesta 1955. Matkan tuloksena Neuvostoliitto palautti Suomelle Porkkalan vuokra-alueen. Kekkosen noustua presidentiksi 1956 Virolainen jatkoi puolueensa vakioministerinä.
Elokuussa 1958 Virolainen otti vastaan ulkoministerin paikan K. A. Fagerholmin hallituksessa. Hallitus herätti ärtymystä Neuvostoliitossa, koska eduskunnan suurimmaksi puolueeksi noussut SKDL samoin kuin SDP:n vasemmistosiipi oli jätetty oppositioon. Syntyi yöpakkaskriisi: Neuvostoliitto jäädytti taloudelliset neuvottelut Suomen kanssa, kutsui suurlähettiläänsä kotiin Helsingistä ja antoi ymmärtää Fagerholmin hallituksen olevan sille epämieluisa. Ulko- ja sisäpoliittisen painostuksen seurauksena Virolainen ja muut Maalaisliiton ministerit erosivat joulukuussa 1958, mikä hajotti hallituksen.
Yöpakkashallituksen ulkoministerinä toimiminen löi Virolaiseen vuosikymmeniksi leiman, ja poliittiset vastustajat hyödynsivät sitä osoittaakseen hänet "ulkopoliittisesti epäluotettavaksi". Tapaus myös löi ensimmäiset säröt Virolaisen ja Kekkosen väleihin. Vaikka Kekkonen oli nimittänyt yöpakkashallituksen, hän oli aavistanut ikävyyksiä ja varoittanut Virolaista pysymään sen ulkopuolella; Virolainen puolestaan piti Kekkosen toimintaa kaksinaamaisena. Virolainen säilyi Kekkosen suosiossa vielä pitkään, mutta presidentin maalaisliittolaiseen lähipiiriin eli K-linjaan hän ei koskaan kuulunut.
Maalaisliitto-Keskustapuolueen puheenjohtaja.
Johannes Virolainen valittiin 1964 Maalaisliiton puheenjohtajaksi Urho Kekkosen ja K-linjan taustatuella. Virolaisen johdolla puolue muutti 1965 ylimääräisessä puoluekokouksessa nimekseen Keskustapuolue tavoitteena laajentaa kannattajapohjaa maaseudulta myös kaupunkeihin. 1964 Virolaisesta tuli myös pääministeri Maalaisliiton, Kokoomuksen sekä suomalaisen ja ruotsalaisen kansanpuolueen muodostamaan enemmistöhallitukseen. Hallituksen ulkoministerinä ja pääministerin sijaisena oli Ahti Karjalainen, K-linjan kärkimies ja Virolaisen tuleva kilpailija. Vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen Virolainen nousi eduskunnan puhemieheksi, mutta hän palasi 1968 opetusministeriksi Mauno Koiviston I hallitukseen.
Virolaisen opetusministerikauden tärkeimmät saavutukset olivat peruskoulu-uudistus sekä uusien yliopistojen ja korkeakoulujen perustaminen eri puolille Suomea. Virolaisen opetusministerivuosiin osuivat myös Vanhan valtaus 1968 ja opiskelijaliikkeen radikalisoituminen. Virolainen asettui kannattamaan radikaalin opiskelijasiiven ajamaa yliopistojen hallintouudistusta, niin sanottua mies ja ääni -periaatetta, ja piti sitä näkyvästi esillä vuoden 1970 eduskuntavaaleissa.
Virolaisen yritykset tuoda Keskustapuolue kaupunkeihin ja näkyvä toiminta opetusministerinä vaikuttivat osaltaan vuoden 1970 heikkoon vaalitulokseen. Perinteisemmin maaseudun asiaa korostanut Suomen Maaseudun Puolue sai suuren vaalivoiton sekä 18 kansanedustajaa, Keskustapuolueen kärsiessä murskaavan vaalitappion. SMP:n puheenjohtaja Veikko Vennamo kuvaili vaalipuheissaan, miten Keskustapuolue ja sen johtaja touhuavat kaupungeissa samaan aikaan kun maanviljelijät kamppailevat vaikeuksissa ja maaseutu autioituu. Virolaista arvosteltiin voimakkaasti puolueen sisällä, mutta hän säilytti paikkansa lupaamalla "palata aitovierille" puolueen peruskannattajien luokse. 1970-luvulla Keskustapuolue alkoi jälleen korostaa maaseutua ja maatalouspolitiikkaa.
1970-luvulla Virolainen toimi valtiovarainministerinä Kalevi Sorsan I hallituksessa 1972–1975 ja maatalousministerinä Sorsan II hallituksessa 1977–1979. Virolainen ja Sorsa olivat Keskustan ja SDP:n välisen punamultayhteistyön takuumiehet, ja etenkin Sorsan I hallituksen aikana ajettiin läpi laajoja yhteiskunnallisia uudistushankkeita. Samalla Virolainen piti huolen siitä, että punamultahallitukset toteuttivat vahvaa aluepolitiikkaa ja että maaseutuväestön asiat pidettiin esillä niiden ohjelmissa. Virolainen luopui ministerin tehtävistä viimeisen kerran 1979 ja siirtyi eduskunnan puhemieheksi.
Viimeinen vuosikymmen politiikassa.
Virolaisen ja presidentti Urho Kekkosen välit alkoivat huonontua 1970-luvulla, ja Kekkosta kannattanut Keskustapuolueen K-linja arvosteli häntä puolueen sisällä. Lopullinen välirikko heidän välillään tapahtui vuoden 1979 eduskuntavaalien jälkeen. Vaaleissa Kokoomus oli saanut suuren vaalivoiton ja noussut Keskustanpuolueen ohi maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Tästä huolimatta hallitus koottiin totuttuun tapaan Keskustapuolueen ja vasemmiston varaan ja Kokoomus jätettiin oppositioon. Keskustapuolueen puheenjohtaja Virolainen, joka itse oli jättäytynyt pois ministerivastuusta, harmitteli "Suomen Kuvalehden" haastattelussa sitä, että jatkuvasti kannatustaan kasvattanutta Kokoomusta ei otettu hallitukseen. Virolaisen mukaan taustalla olivat ulkopoliittiset "yleiset syyt", toisin sanoen Neuvostoliiton vastustus ja uusien yöpakkasten pelko. Virolaisen lausunto suututti presidentti Kekkosen, joka moitti Virolaista julkisesti ja sanoi tämän aiheuttaneen Suomen ulkopoliittiselle kuvalle "arvaamatonta vahinkoa". Lehdistö risti kesäkuun lopulla tapahtuneen kiistan "juhannuspommiksi".
Seuraavana vuonna Virolainen hävisi Keskustapuolueen puheenjohtajuuden nuorelle Paavo Väyryselle, joka oli nopeasti noussut Kekkosen suosikiksi ja yhdeksi K-linjan keulahahmoista. Tämän jälkeen Johannes Virolainen tokaisi: "Kansa on puhunut, pulinat pois.", josta syntyi lentävä lause. Puolueen K-linja, keulahahmoinaan Väyrynen ja Ahti Karjalainen, kampanjoi Kekkosen epäsuosioon joutuneen ja "ulkopoliittisesti epäluotettavan" Virolaisen kaatamiseksi. Virolaisen suosiota laski myös avioero Kaarina Virolaisesta ja suhde kansanedustaja Kyllikki Stenrosiin, jonka kanssa hän avioitui 1981. Virolaisen yksityiselämän vanhoillisessa keskustakentässä herättämän pahennuksen on nähty vaikuttaneen myös siihen, että Virolainen putosi eduskunnasta vuoden 1983 vaaleissa 38 edustajavuoden jälkeen.
Virolaisella oli kuitenkin vielä vankka suosio Keskustapuolueen kentällä. Kun Kekkonen oli eronnut virastaan 1981 ja Keskustapuolue äänesti presidenttiehdokastaan Kuopion puoluekokouksessa, Virolainen voitti uuden puoluejohdon tukeman Ahti Karjalaisen selvin luvuin. Tämä oli K-linjalle raskas arvovaltatappio. Itse presidentinvaaleissa 1982 Virolainen tuli kolmanneksi SDP:n Mauno Koiviston ja Kokoomuksen Harri Holkerin jälkeen 16,9 prosentilla äänistä ja 53 valitsijamiehellä.
Avioerojupakan lisäksi niin sanottu rötösherrajahti, jonka yhteydessä Virolainen joutui 1980-luvun alkuvuosina kovaan julkiseen pyöritykseen, oli osasyynä hänen putoamiseensa eduskunnasta. Virolaisen väitettiin vaatineen tamperelaiselta Nopan rakennusliikkeeltä lahjuksia Keskustapuolueelle, mutta tämä syytös osoittautui täysin aiheettomaksi, tosin vasta vuosia kestäneen prosessin jälkeen. Rötösherrajahtia Virolainen kuvasi myöhemmin uransa ikävimmäksi ja epämiellyttävimmäksi kokemukseksi.
Virolainen joutui itse lahjontayrityksen kohteeksi tammikuussa 1983. Pohjois-Korean silloinen Suomen-suurlähettiläs yritti lahjoa Virolaisen, jotta Parlamenttienvälinen liitto (IPU), jonka puheenjohtaja Virolainen tuolloin oli, olisi siirtänyt kokouksensa pois Etelä-Koreasta Togon pääkaupunkiin Lomeen. Suurlähettiläs karkotettiin Suomesta.
Virolainen ei halunnut päättää pitkää poliittista uraansa eduskunnasta putoamiseen, joten hän palasi Arkadianmäelle vuoden 1987 vaaleissa ja luopui kansanedustajuudesta sekä politiikasta 1991.
Valtioneuvos.
Johannes ja Kyllikki Virolaisen hauta Lohjan Pyhän Laurin kirkon hautausmaalla.
Johannes Virolainen nimitettiin 1989 valtioneuvokseksi ja 1996 Suomen Keskustan kunniapuheenjohtajaksi. Hän oli eläkkeelle jäätyäänkin näkyvä hahmo, joka kommentoi ajankohtaisia tapahtumia ja tuki erilaisia poliittisia hankkeita, kuten Suomen EU-jäsenyyttä. Lisäksi hän julkaisi ahkerasti muistelmateoksia, joita monet Suomen poliittisen historian, varsinkin Paasikiven ja Kekkosen kausien, tutkijat ovat käyttäneet lähteinään omissa tutkimuksissaan. Teoksissaan "Karjalaiset Suomen kohtaloissa" ja "Siirtokarjalaiset 1941–44" Virolainen kuvaili karjalaisen siirtoväen vaiheita talvi- ja jatkosodan aikana. Johannes ja Kyllikki Virolainen avasivat kotitilansa Vironperän yleisölle ja näkyivät juhlissa ja lehtien sivuilla. Vironperällä oli julkisesti esillä valmistuttuaan suurta huomiota herättänyt, venäläisen Ilja Glazunovin Virolaisesta maalaama kookas muotokuva.
Politiikan ulkopuolella Johannes Virolaisella oli lukuisia luottamustoimia mm. maa- ja metsätalousalan järjestöissä ja yrityksissä, 4H-liitossa, osuuspankkijärjestössä ja raittiusjärjestöissä. Lisäksi hän toimi Mannerheimin Lastensuojeluliiton Uudenmaan piirin puheenjohtajana.
Johannes ja Kyllikki Virolainen olivat vakiohahmoja television sketsisarjoissa Hymyhuulet (1987–1988), Pulttibois (1989–1991) ja Manitbois (1992). Sketseissä Johannes Virolaista esitti Aake Kalliala ja Kyllikki Virolaista Pirkka-Pekka Petelius. Niissä kuvattiin pariskunnan toikkarointia erilaisissa seurapiiritapahtumissa tai eri urheilulajien parissa, kuten laskettelurinteessä, golfkentällä ja olympialaisissa. Virolaiset itse suhtautuivat sketseihin huumorintajuisesti. Virolainen kuului erityisesti 1980-luvulla imitaattoreiden suosikki-imitaatiokohteisiin.
Johannes Virolainen kuoli joulukuussa 2000 86-vuotiaana. Hänet siunattiin Helsingin Vanhassa kirkossa valtiollisin kunnianosoituksin ja haudattiin Lohjalle. Lohjan kirkkopuistossa paljastettiin 2004 kuvanveistäjä Nora Tapperin veistämä Virolaisen muistopatsas.
Triviaa.
Vuonna 1994 Johannes Virolainen lauloi levylle albumillisen suomalaisia kansanlauluja.


Jatkosota.
Jatkosota käytiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä 25. kesäkuuta 1941 – 19. syyskuuta 1944. Jatkosotaa käytiin Suomen rintamalla samaan aikaan kun Saksa toteutti operaatio Barbarossan nimellä tunnettua laajaa hyökkäystä Neuvostoliittoon. Suomen rintama oli jaettu saksalaisten ja suomalaisten joukkojen kesken siten, että suomalaiset olivat vastuussa eteläisestä rintamasta ja saksalaiset Lapin rintamasta. Suomen ja Saksan välillä oli voimassa antikomintern-sopimus 25. marraskuuta 1941 alkaen.
Aluksi suomalaiset ja saksalaiset joukot menestyivät ja etenivät pitkälle Neuvostoliiton alueelle. Vähitellen maailmansota kuitenkin söi Saksan voimia ja Neuvostoliitto alkoi edetä kaikilla rintamilla, myös Suomessa. 1944 mennessä sota oli muuttunut suomalaisten osalta katkeriksi puolustustaisteluiksi. Sota päättyi 1944. Aselepo astui voimaan 4. syyskuuta kello 07.00 Suomen osalta, Neuvostoliitto lopetti sotatoimet vasta vuorokautta myöhemmin 5. syyskuuta. Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944 ja lopullinen rauhansopimus 10. helmikuuta 1947 Pariisissa. Jatkosodan rauhanehtoihin kuului saksalaisten joukkojen pakottaminen pois Suomesta, mikä johti Lapin sotaan Saksaa vastaan.
Välirauha.
Talvisodan päättymisen jälkeen alkanut välirauhan aika ei ollut rauha sanan varsinaisessa merkityksessä. Eurooppa oli sodassa ja Suomikin pysyi poikkeustilassa. Rauhan aikana sotilaskouluttamatta jääneet 100 000 nostoväkeen kuuluvaa määrättiin astumaan palvelukseen ja heidän sotilaskoulutuksensa talvisodan loppuvaiheessa vähäiseksi havaitun reservin lisäämiseksi aloitettiin. Kanta-aliupseereiksi koulutustehtävää varten pyydettiin jäämään talvisodassa kunnostautuneita ryhmänjohtajia. Suomi tähtäsi kansainvälisesti todettuun mahdolliseen enimmäismäärään väestöstä, mikä voitaisiin irrottaa muista tehtävistä armeijan palvelukseen eli 16 %:iin.
Neuvostoliitto miehitti Baltian maat kesäkuussa ja liitti ne itseensä elokuussa 1940. Saksa puolestaan hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan ja valtasi ne nopeasti huhti-toukokuussa 1940. Toukokuussa 1940 Ranskan rintama murtui. Maan pohjoisosan miehitti Saksa suoraan ja eteläosaan muodostettiin Saksalle ulkopoliittisesti ystävällinen Vichyn hallitus, joka ei voinut jatkaa taistelua brittien rinnalla. Näin Euroopan länsivallat eivät olleet enää ulkopoliittinen vaihtoehto puolueettomuuden ylläpitämiseksi, kun Britannia valmistautui suuriin ilmataisteluihin estääkseen Britteinsaarien valtaamiseen tähtäävät Saksan sitä vastaan suorittamat laajat strategisiksi tarkoitetut pommitukset. Itämeri oli suljettu Neuvostoliiton ja Saksan toimesta; ulkomaankaupalle ainoa vapaa väylä valtamerille oli hankala ja pitkä Liinahamarin reitti Petsamoon. Kun Saksa miehitti Pohjois-Norjan 15. kesäkuuta ja Petsamon laivaväylän viereisen Kalastajasaarennon länsiosat, Suomen fyysinen eristäminen oli lähes täydellinen; Saksa pystyisi halutessaan nopeasti katkaisemaan Suomen viimeisen avoimen ulkomaankaupan reitin länteen.
Kesäkuussa 1940 Saksan vallattua Norjan ja Ranskan Neuvostoliitto aloitti Suomen painostamisen. Ensimmäinen vaatimus oli saada takaisin kaikki Kannakselta ja Hankoniemeltä pois viedyt laitteet. Lisäksi vaadittiin osuutta Petsamon nikkelikaivoksiin. Heinäkuussa Neuvostoliitto esitti vaatimuksen Ahvenanmaan demilitarisoinnista, ja oikeutta junakuljetuksiin Suomen alueen poikki Hankoon. Neuvostoliitto vähensi painostustaan Suomea kohtaan vasta kevättalvella seuraavana vuonna.
Välirauhan aikainen poliittinen ilmapiiri oli painostava; esimerkiksi Baltian nopea miehittäminen ja liittäminen Neuvostoliittoon, kommunistien mellakat ja suorasanaiset uhkailut ja Aeron Kaleva-lentokoneen alasampuminen 14. kesäkuuta Suomenlahdella 1940 Kerin majakan lähellä koettiin hyvin vahvasti Suomessa. Suomi oli saarrettu ja koki olevansa yksin, kun Baltia ja Norja oli vallattu, Saksa ja Neuvostoliitto olivat diplomaattisessa rauhantilassa keskenään, ja Ruotsi oli kääntänyt virallisen selkänsä.
Puna-armeijan esikunta oli antanut Leningradin sotilaspiirille ohjeen Suomea vastaan käytävän uuden sodan varalle 18. syyskuuta 1940. Käskyä tarkennettiin 25. marraskuuta vaatimuksella laatia hyökkäyssuunnitelma sellaisen tilanteen varalta, jossa Suomi olisi yksin vihollinen. Itämeren laivasto laati Ahvenanmaan tarkan valtaussuunnitelman ja Hangon tukikohdan joukot siirrettiin Leningradin sotilaspiirin alaisuuteen ja sen puolustussuunta käännettiin 12. marraskuuta 1940 mantereen suuntaiseksi. Suomen asioiden hoito siirrettiin Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatille NKVD:lle, ja lisäksi hyökkäysjoukkoja alettiin siirtää ryhmitysalueilleen. Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov kävi marraskuussa Berliinissä pyytämässä Saksan johtajalta Adolf Hitleriltä suostumusta Suomen miehitykseen. Hitler kuitenkin varoitti neuvostoliittolaisia pysymään poissa Suomesta. Saksalaiset olivat jo laskeneet Suomen mukaan hyökkäyssuunnitelmiinsa.
Suomen ja Saksan lähentyminen.
Marsalkka C.G.E. Mannerheim sai elokuussa 1940 Saksalta tiedustelun kauttakulun sallimisesta Pohjanlahden satamista Kirkkoniemeen. Samalla ilmoitettiin, että Suomen oli mahdollista ostaa sotakalustoa Saksasta. Kauttakulkusopimus allekirjoitettiin syyskuussa 1940; tässä vaiheessa aseostot Saksasta oli jo aloitettu ja ensimmäiset saksalaisjoukot maassa. Saksan ohjeiden mukaan pitkitetyt neuvottelut Petsamon kaivosten nikkelituotannosta kariutuivat tammikuussa 1941 ja vastalauseeksi Neuvostoliitto lopetti vientinsä Suomeen. Pian 90 % ulkomaankaupasta hoidettiin Saksan kautta.
Suomen ja Saksan koordinoidut toimet jatkosotaa varten alkoivat maiden korkeimman sotilasjohdon välisillä neuvotteluilla talvella 1940–1941. Yleisesikuntien päälliköt neuvottelivat tammikuussa Berliinissä. Saksalaiset tiedustelivat muun muassa kauanko Suomella vei aikaa saada armeijansa Neuvostoliiton vastaiselle rajalle, ja sai myös vastauksen. Lapissa tehtiin helmikuusta 1941 tienrakennus- ja tiedusteluyhteistyötä saksalaisten kanssa. Suomeen alkoi saapua saksalaisia joukkoja, joiden määrä oli lopulta jatkosodan syttyessä runsaat 40 000. Helmi–maaliskuun aikana saksalaiset harjoittivat Pohjois-Suomessa järjestelmällistä tiedustelua.
Huhtikuussa 1941 alettiin insinööritoimisto Rataksessa värvätä vapaaehtoisia Wiking-divisioonan suomalaispataljoonaan. Värväystä jatkui kesäkuulle 1941. Ensimmäiset värvätyt lähtivät Saksaan koulutukseen toukokuussa 1941.
Toukokuussa Suomen hallitus teki päätöksen hyökkäyksestä Neuvostoliittoon siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto ensin hyökkäisi Suomea vastaan. Muussa tapauksessa Suomi oli päättänyt pysyä puolueettomana. Neuvostoliitto lopulta pakotti Suomen ottamaan ensimmäisen askeleen pois puolueettomuudestaan, vaatiessaan kauttakulkulupaa Hankoon. Sellainen lupa olisi ollut suureksi vaaraksi Suomelle, koska tämä olisi luonut yllätysmahdollisuuden Neuvostoliitolle Suomen miehittämiseksi, sillä Helsinki oli matkalla Hankoon.
Suomi ajautui täten lähentymään Saksaan. Saksalaisille joukoille myönnettiin myönnettiin kauttakulkulupa pohjoisen Suomen läpi. Hyökkäyssuunnitelma sisälsi Suomen alueen käytön. Erityisesti Suomen Lappi tuli tärkeään rooliin Murmanskin haltuun ottamiseksi, saksalaisten tavoitteena ollessa Arkangelin tasa. Etelässä saksalaisten huomio kiinnittyi Suomenlahteen ja Karjalankannakseen, jotta Leningradin valtaaminen ja sen täydellinen tuhoaminen olisi tullut mahdolliseksi.
Toukokuussa Suomen korkein johto päätti ottaa osaa Saksan suunnittelemaan sotaretkeen Neuvostoliittoa vastaan. Kesäkuun alusssas Saksalle ilmoitettiin osallistumisen ehdot: Suomen olisi säilyttävä vastaisuudessakin itsenäisenä, Saksan oli hyökättävä ensin, ja vasta Neuvostoliiton aloitettua sotatoimet liittyisi Suomi rintamaan.
Saksalaiset aloitivat hyökkäysjoukkojen ryhmittämisen Pohjois-Suomeen kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Suomalaiset suojajoukot aloittivat siirtymisen asemiinsa 10. kesäkuuta 1941, 17. kesäkuuta Suomessa julistettiin yleinen liikekannallepano. 21. kesäkuuta hallitus määräsi 45 000 Neuvostoliiton rajoilla asunutta evakuoitavaksi.
Operaatio Barbarossa ja Suomi.
Operaatio Barbarossan päähyökkäyssuunnat. Leningradin vastaisessa pihtiliikkeessä Suomen rintamalla oli suuri merkitys.
Suomen korkeinta sotilasjohtoa vieraili 25. toukokuuta 1941 Saksan pääesikunnassa Salzburgissa, jossa saksalainen sotilasvaltuuskunta johtajanaan kenraali Alfred Jodl selosti Neuvostoliittoon suunnitteilla olevaa hyökkäystä. Saksalaiset esittelivät yhteistyösuunnitelmaa Saksan ja Suomen taistelujoukkojen välille. Suomea pyydettiin sitomaan Neuvostoliiton joukkoja rajoillaan ja osallistumaan Leningradia vastaan suunnattuun hyökkäykseen. Eri aselajien välillä käydyissä jatkoneuvotteluissa Berliinissä 26.–28. toukokuuta vaihdettiin teknisiä ja taktisia tietoja.
3. kesäkuuta 1941 Helsingissä käydyissä neuvotteluissa Saksan kanssa sovittiin, että Suomen joutuessa sotaan Neuvostoliiton kanssa Saksa tulisi Suomen avuksi. Samaan aikaan Kielissä käydyissä neuvotteluissa sovittiin yhteisistä sotatoimista, muun muassa Suomenlahden etelärannikon miinoittamisesta, sodan syttyessä. Malmin ja Utin lentokentät annettiin Saksan ilmavoimien käytettäväksi jo ennen sotaa. 7. kesäkuuta 1941 alkaen Suomen satamiin alkoi saapua hyökkäykseen tarkoitettuja saksalaisjoukkoja. 15. kesäkuuta 1941 Mannerheim alisti kenraali Siilasvuon armeijakunnan Pohjois-Suomessa Saksan alaisuuteen. 18. kesäkuuta 1941 Suomen ilmavoimien lentokoneisiin maalattiin Saksan itärintaman tunnukset. 22. kesäkuuta 1941 Saksa aloitti hyökkäyksen ja käytti aiemmin sovitun mukaisesti Suomen ilmatilaa ja lentokenttiä Neuvostoliiton pommittamiseen.
Saksalaisjoukkojen siirrot Pohjois-Suomeen.
Valmistelut saksalaisjoukkojen saapumiselle aloitettiin heti. Järjestelyt hoidettiin kauttakulun organisoinnin varjolla, eikä saksalaisjoukoilla ollut lupa siirtyä Jäämerentien itäpuolelle ennen kuin 18. kesäkuuta, jolloin arveltiin hyökkäysvalmistelujen itään jo muutenkin paljastuneen. Kaksi divisioonaa saksalaisjoukkoja, Stettinistä 20 000 ja Oslosta 10 600 miestä, laivattiin Ouluun ja siirrettiin junakuljetuksina Rovaniemelle. Laivaukset alkoivat 5. kesäkuuta ja viimeiset joukot olivat Rovaniemellä 14. kesäkuuta. SS-Divisioona Nord aloitti 7. kesäkuuta marssin Norjasta Jäämerentietä pitkin Vuotson ja Sodankylän kautta Rovaniemelle. 8 000-9 000 miehen vahvuisen divisioonan ajoneuvokolonnan ohimarssi kesti 10 tuntia. Divisioona oli Rovaniemellä 10. kesäkuuta. Yhteensä 40 600 miehen vahvuiset joukot keskitettiin Rovaniemen seudulle, mistä ne aloittivat 18. kesäkuuta siirtymisen kohti Sallaa.
Saksan Norjan armeijan esikunta siirtyi Rovaniemelle 15. kesäkuuta, armeijan komentaja kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorst saapui viikkoa myöhemmin. Kaksi päivää esikunnan jälkeen Rovaniemelle laskeutuivat Luftwaffen lentokoneet. Joukoista kaksi vuoristodivisioonaa (2. ja 3.) siirtyi Norjasta Petsamoon vasta 22. kesäkuuta, valmisteluja varten maahan oli päästetty saksalaispioneereja siviiliasussa jo päivää aikaisemmin. Petsamon saksalaisdivisioonat aloittivat hyökkäyksen kohti Murmanskia 29. kesäkuuta.
Tapahtumat juuri ennen sodan alkua.
Suomen Ilmavoimien esikunnan määräyksestä Yleisradion Lahden, Turun ja Oulun radiomastoihin asennettiin 21. kesäkuuta automaattiset morsetuslaitteet saksalaisten pommikoneiden radiosuunnistusta varten. Ilmailuhistoriaa tutkineen tohtori Hannu Valtosen mukaan saksalaisia pommikoneita lensi yöllä 21.–22. kesäkuuta Itä-Preussista Etelä-Suomen ilmatilan kautta Laatokan pohjoispuolelle ja sieltä etelään Leningradin seudulle, missä Saksa ja Neuvostoliitto kävivät operaation ensimmäiset ilmataistelut noin kello kolmen jälkeen aamuyöllä. Tämän jälkeen saksalaiset pommittajat lensivät Suomeen Uttiin, missä ne tankattiin ja mistä ne jatkoivat kotikentilleen Itä-Preussiin.
21–22. päivän välisenä yönä saksalaiset yhteistyössä Suomen Valtiollisen poliisin kanssa valtasivat Neuvostoliiton Petsamon konsulaatin ja suomalaiset pidättivät konsulaatin koko henkilökunnan perheineen. Saksan Gestapo takavarikoi konsulaatin arkistot tutkittavakseen ja toimitti ne myöhemmin Valpolle.
Saksan merivoimat käyttivät hyväkseen Suomen aluetta, ne olivat tukeutuneet Suomen rannikkoon ja satamiin jo kesäkuun puolivälistä alkaen. Suomen sodanjohto oli määrännyt jo 17. kesäkuuta sukellusvenelaivueen osallistumaan Viron rannikon miinoittamiseen ja illalla 21. kesäkuuta sukellusvenelaivue sai toteuttamiskäskyn tehtävälleen. Suomalaiset sukellusveneet sekä suomalaiset ja saksalaiset laivat aloittivat 22. päivänä Suomenlahden miinoittamisen, jotta Neuvostoliiton Itämeren laivaston vapaa kulku estettäisiin. Pyrkimyksenä oli varmistaa ettei neuvostolaivasto pystyisi häiritsemään Suomenlahdelta saksalaisten Baltiaan avattavaksi suunnitellun maarintaman sivustaa, ja estää hyökkäys Ahvenanmaalle, joka oli Suomen kannalta elintärkeä pitää omassa hallussa. Miinoitus ulotettiin 22. päivänä Neuvostoliiton miehittämän Viron (muun muassa Tallinnan) edustalle. Suomalaiset sukellusveneet laskivat miinoja Viron rannikolle 22. kesäkuuta 1941 kello 07.28–09.06 välisenä aikana. Elokuun lopussa, Tallinnan evakuoinnin yhteydessä nämä miinoitteet johtivat 16 000 ihmisen hukkumiseen kun Neuvostoliitto oli evakuoimassa omia sotajoukkojaan pois Virosta.
Kun Suomeen saapui tieto Saksan hyökkäyksen alkamisesta aloittivat Suomen merivoimat välittömästi operaatio Kilpapurjehduksen, eli joukkojen siirrot demilitarisoidulle Ahvenanmaalle. Neuvostoliiton lentokoneet tekivät sodan ensimmäisen ilmahyökkäyksen suomalaisia vastaan hyökätessään tähän operaatioon osallistuneita sota-aluksia sekä rannikkolinnakkeita vastaan 22. kesäkuuta klo 6.05. Lisäksi Hangosta tulitettiin tykistöllä suomalaiskohteita.
22. kesäkuuta Adolf Hitler julisti klo 6.00 radiossa Suomen taistelevan liitossa () Saksan kanssa, mikä oli puolueettomuutta ylläpitävälle Suomen ulkopoliittiselle johdolle kiusallista, koska se viestitti maailmalle, että Suomi olisi ollut liittoutunut Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan aloitetussa sodassa.
Nämä toimet saivat osaltaan Neuvostoliiton aloittamaan sotatoimet myös Suomea vastaan, koska se katsoi Suomen sallivan alueensa käytön hyökkäykseen itseään vastaan. Saksan kanssa aloitetuista koordinoiduista merisotatoimista ja Saksan Nurmeksen tasolta Petsamoon asti sijoittamasta armeijasta huolimatta Suomi ilmoitti pysyvänsä ulkopoliittisesti puolueettomana.
Sodan kulku.
Jatkosodan ryhmitysalueet heinäkuun alussa 1941. Saksalaiset hyökkäsivät Petsamon suunnalla 29. kesäkuuta ja suomalaiset hyökkäsivät Suomussalmen ja Kuusamon suunnalta 1. heinäkuuta.
Murtajan tykistön miehet lähettävät vanhalle rajalle päästyään terveiset rajan taakse.
Virolaisia vapaaehtoisia Suomessa jatkosodan aikana.
Sota alkaa.
22. kesäkuuta 1941 Saksa aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon ja käytti aiemmin sovitun mukaisesti Suomen ilmatilaa ja lentokenttiä Neuvostoliiton pommittamiseen. Samaan aikaan Suomen laivasto osallistui eteläisen Suomenlahden miinoittamiseen Saksan kanssa. Neuvostoliitto vastasi pommittamalla sotilaskohteita Suomessa lentokoneilla ja tykeillä. Suomi pidättäytyi vastaamasta tuleen ja yritti vakuutella puolueettomuutta uudessa sodassa. Suomen ja Neuvostoliiton välillä vältyttiinkin merkittäviltä sotatoimilta muutaman päivän ajan. 24. kesäkuuta 1941 Neuvostoliitto evakuoi lähetystönsä Helsingissä.
Kun puna-armeijan ilmavoimat pommitti 25. kesäkuuta Helsinkiä, Turkua ja Porvoota sekä tusinaa muuta paikkakuntaa noin 500 koneella, joista ammuttiin alas Suomen alueelle 27 konetta, pääministeri Jukka Rangell totesi radiossa että Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa.
Sota julistettiin 26. kesäkuuta. Suomen armeija ja Suomessa olleet saksalaiset joukot aloittivat maahyökkäyksen. Suomen armeija aloitti suurhyökkäyksen Karjalankannaksella Korpiselän suuntaan 10. heinäkuuta ja sen painopiste oli vasemmalla siivellä. Hyökkäyksen kärkenä eteni eversti Ruben Laguksen komentama 1. jääkäriprikaati, joka saavutti Laatokan rannat muutamassa päivässä. Elokuun loppuun mennessä kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin komentama Karjalan Armeija oli saavuttanut talvisotaa edeltäneet rajat.
Talvisodan kokenut Suomen kansa oli harvinaisen yksimielisesti maan johdon ja menetetyn Karjalan takaisin hankkimisen takana. Uutta sotaa pidettiin talvisodan jatkosotana, joka tähtäsi kärsityn vääryyden korjaamiseen.
Neuvostoliitto vaati useaan otteeseen Iso-Britanniaa julistamaan sodan Suomelle. Britannian pääministeri Winston Churchill lähetti marsalkka Mannerheimille henkilökohtaisen, yksityisen ja salaisen kirjeen, jossa hän pahoitteli, että Britannia joutuu piakkoin julistamaan Suomelle sodan. Churchill myös kehotti Suomea olemaan ylittämättä vanhaa rajaa. Kirjettä säilytetään Britannian Imperial War Museumissa. Suomen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta 1941 Britannia julisti Suomelle sodan. Varsinaiset sotatoimet maiden välillä rajoittuivat kuitenkin jo 30. kesäkuuta tapahtuneeseen Suomen Liinahamarin pommitukseen. Myös Australia, Kanada ja Uusi-Seelanti toimittivat Suomelle sodanjulistuksen.
Suur-Suomea rakentamassa.
Jo sisällissodan aikana vuonna 1918 Mannerheim oli Antreassa Karjalankannaksella antanut julistuksen, jossa toteaa ettei tulisi laittamaan miekkaansa tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat. Jatkosodassa Mannerheim antoi kuuluisan ns. miekantuppipäiväkäskynsä, jossa hän viittasi julistukseensa. Päiväkäskyssä oli mainintoja myös ”suuresta Suomesta”, mikä jo tuolloin aiheutti kielteistäkin huomiota poliittisissa piireissä.
Jatkosodan aikana Suomi miehitti historiansa laajinta aluetta. Monet muuallakin kuin oikeistossa halusivat liittää Itä-Karjalan Suomeen. Perusteet olivat paitsi ideologisia ja poliittisia, myös sotilaallisia: niin sanottu kolmen kannaksen linja oli aiempaa rajaa helpompi puolustaa. Saksan ollessa tukena siihen oli mahdollisuus. Toisaalta oli taloudellisia motiiveja Itä-Karjalan metsävarantojen hyödyntämisen muodossa. Alueita ei kuitenkaan juridisesti liitetty Suomeen, vaan eduskunta julisti vain talvisodassa menetetyt alueet Suomeen kuuluviksi. Alueiden hoidosta vastasi Itä-Karjalaan asetettu sotilashallinto, joka teki valmistelevia toimenpiteitä vallattujen alueiden liittämiseksi Suomeen.
"Kansalliseksi väestöksi" määrittelyssä miellettiin syntyperältään suomensukuinen väestö."
Äänisniemen, Syvärinlaakson ja Maanselänkannaksen väestöä, joka perinteisesti sattuu puhumaan venäjää, siirrettiin etulinjasta taemmaksi leireihin paitsi neuvostopartisaanien hyökkäysten ehkäisemiseksi myös siviilien itsensä suojelemiseksi. Äänisniemelle oli tätä paitsi pakkautunut ei-suomensukuista syntyperää olevia pakolaisia eri puolilta Karjalais-suomalaista sosialistista neuvostotasavaltaa; odottaessaan turhaan kuljetusta Äänisjärven ylitse he jäivät Suomen puolustusvoimien käsiin. Tutkimuskirjallisuuden perusteella voi arvioida, että rintamien läheltä evakuoituja taikka pakolaisia saattoi olla jopa 16 600 Itä-Karjalan leireihin sijoitetuista ihmisistä. Tämä tarkoittaisi yli 69 prosenttia leirien korkeimmasta väkiluvusta, joka oli 23 984 henkeä, 1. huhtikuuta 1942.
Kuolleisuus miehitetyn Itä-Karjalan ”keskitysleireillä” oli jopa 37,5  ‰, huomattavasti korkeampi kuin saman alueen vapaan väestön keskuudessa (26 ‰), saatikka Suomessa (13,1 ‰). Varsinaisena syynä Itä-Karjalan leiriläisten korkeaan kuolleisuuteen näyttää olleen heikko ravitsemustilanne ja jossain määrin myös heidän ikärakenteensa: 20–30 -vuotiaiden naisten sekä alaikäisten lasten suuri suhteellinen osuus (lähes 50 %).
Jatkosodan aikana Suomeen siirtyi saksalaisten miehittämältä Inkerin alueelta noin 62 000 inkerinsuomalaista.
Asemasota.
Saksalainen panssarintorjuntakivääri tulittaa. Kuva saksalaisten rintamaosuudelta vuodelta 1941.
Joulukuussa 1941 suomalaisten eteneminen pysähtyi Mannerheimin käskystä ja alkoi asemasotavaihe, jota kesti kaksi ja puoli vuotta. 6. joulukuuta 1941 eduskunta liitti talvisodassa menetetyt alueet takaisin Suomeen palauttaen Tarton rauhan rajat.
Suhteet ulkomaihin huononivat Suomen joukkojen edetessä. Britannian laivaston lentotukialuksilta nousseet Kuninkaallisten ilmavoimien koneet pommittivat 30. heinäkuuta 1941 Liinahamarin satamaa Suomen Petsamossa. Yhdistynyt kuningaskunta katkaisi diplomaattisuhteet 1. elokuuta ja uhkasi sodalla 22. syyskuuta, jollei etenemistä katkaistaisi. Suomen liityttyä antikomintern-sopimukseen 25. marraskuuta Britannia jätti ultimaatumin, jossa se vaati vihollisuuksien lopettamista 5. joulukuuta mennessä. Jäätyään ilman tyydyttävää vastausta Lontoo ilmoitti 6. joulukuuta sodanjulistuksesta Suomelle, mutta varsinaisia taisteluja ei sen jälkeen maiden välillä käyty (muita vähäisiksi katsottavia toimenpiteitä kylläkin: esimerkiksi suomalaiset Englannissa, tai englantilaisissa kauppalaivoissa olleet merimiehet internoitiin sodanjulistuksen jälkeen). Myös Australia, Kanada, Etelä-Afrikka ja Uusi-Seelanti toimittivat sodanjulistuksen Suomelle.
Hyökkäys pysäytettiin Leningradiin tunkeutumatta ja Karjalassa ennen kuin saksalaiset olivat kokeneet ensimmäisen vastoinkäymisensä Moskovan taistelussa syksyllä 1941. Eteneminen tuli kalliiksi. Vuonna 1941 kaatui sotilaita enemmän kuin koko talvisodassa ja enemmän kuin vuoden 1944 suurhyökkäyksessä.
Mannerheim ja Ryti suhtautuivat kielteisesti Leningradin valloitukseen ja sen suoraan tukemiseen, samoin kuin Muurmannin radan katkaisemiseen, jotta argumentti erillissodasta pitäisi ja jotta Suomella säilyisivät paremmat rauhanneuvottelumahdollisuudet Saksan mahdollisen häviönkin yhteydessä Suomalaiset eivät päästäneet saksalaisia Kannakselle johtamaan tykistönsä tulta Leningradiin ja Kronstadtiin. Kesällä 1942 muodostettu Laivasto-osasto K, joka oli operatiivisesti alistettu suomalaisten komentoon, hyökkäsi useita kertoja Leningradin huoltoyhteyksiä vastaan Etelä-Laatokalla. Lisäksi jo pelkkä hyökkäyksen uhka Suomen suunnalta vaikeutti Leningradin puolustusta.
Jatkosodan aikana tuotanto ja ulkomaankauppa vähenivät, mikä aiheutti ongelmia maan elintarvikehuollolle. Vaikein ruokatilanne oli vuosien 1942–1943 välisenä talvena. Tällöin esimerkiksi rintamamiehillä ilmeni puutostauteja, ja erityisesti osalla nuoremmista miehistä ruoanpuutteesta johtuvaa yleistä heikkoutta. Tilanteen pelasti ruokatarvikkeiden tuonti lähinnä Saksasta ja sen vaikutuspiirissä olevista maista. Lisäksi rintamamiesten tilannetta helpottivat Pohjois-Suomessa olevat saksalaisjoukot, jotka muonittivat 50 000 vastuualueellaan olevaa suomalaissotilasta. Huolimatta pitkien kuljetusmatkojen mukanaan tuomista käytännön ongelmista, yksitoikkoisesta ruuasta ja rajoitetuista annoksista rintamamiesten muonitus onnistui tyydyttävästi. Rintamamiesten keskuudessa esiintyi jatkosodan aikana kaikkiaan 300 sairaalahoitoa vaatinutta puutostautitapausta, mitä voidaan pitää varsin pienenä määränä.
1942.
Propagandaa levitettiin Suomeen muun muassa tiputtamalla lentokoneista tällaisia pieniä lehdyköitä.
Vuonna 1942 taistelut jatkuivat hajanaisesti Syvärillä ja Kiestingissä. Suomalaisten ainoaksi hyökkäyssotatoimeksi koko asemasodan aikana jäi Suursaaren valtaus maaliskuussa.
4. kesäkuuta Mannerheim täytti 75 vuotta, ja hänet ylennettiin Suomen marsalkaksi. Päivä määrättiin puolustusvoimain lippujuhlapäiväksi. Helsingissä ilmoitettiin nimettävän katu hänen kunniakseen. Adolf Hitler vieraili yllättäen Mannerheimin syntymäpäivillä Immolassa ja valitteli, ettei ollut voinut Romanian öljyn varmistamiseksi Saksalle tehdä mitään Suomen hyväksi talvisotaa ennen tai sen aikana. Suomalaisten nauhoittamasta Hitlerin ”yksinpuhelusta” selkeni Suomen sodanjohdolle myös Neuvostoliiton asevarustelun taso, joka oli yllättänyt Hitlerin. Vastavierailullaan Saksaan Mannerheim oli saanut ilmeisesti lisää informaatiota Saksan ”idänretkestä”, koska paluunsa jälkeen arvioi puolustusministeri Wallden’ille Saksan ”idänretken” päätyvän katastrofiin.
Neuvostoliittolaiset lähettivät sotilasosaston suomalaisten rintamalinjan taakse Rukajärven tienoille. Suomalaiset kuitenkin kukistivat yrityksen lyhyellä takaa-ajolla.
1943.
Saksan kärsittyä tappion Stalingradissa alettiin Suomessa pyrkiä ottamaan etäisyyttä Saksaan. Eduskunta alkoi osoittaa tyytymättömyyttä Rytiä kohtaan, mikä ilmeni ulkoministeri R.J. Wittingin arvostelusta Rytin allekirjoitettua antikomintern-sopimuksen. Eduskunta kieltäytyi jatkamasta Rytille myönnettyä valtalakia. Tämä ei kuitenkaan estänyt hänen uudelleenvalintaansa kahden vuoden lisäkaudeksi helmikuussa 1943. Pääministeri Rangellin hallitus kuitenkin vaihdettiin vähemmän saksalaismieliseen Edwin Linkomiehen johtamaan hallitukseen. Hallitus pysyi koossa pääasiassa sosiaalidemokraattien valtiovarainministerin Väinö Tannerin ansiosta.
Tutkimatta on, miten Mannerheimin ”terveysmatka” huhti-toukokuussa 1943 Sveitsiin liittyy Suomen rauhanponnisteluihin. Oliko Mannerheimin tapaamien ystävien joukossa mahdollisesti Winston Churchillin henkilökohtainen edustaja. Joka tapauksessa paras ajankohta irrottautua sodasta ja liittyä liittoutuneiden rintamaan oli jo ohitettu, koska taistelu Stalingradista oli päättynyt Saksan katastrofiin.
Rauhasta käytiin neuvotteluja läpi koko vuoden, mutta sopimukseen ei päästy. Neuvostoliitto ilmoitti jo 8. helmikuuta olevansa halukas rauhaan. Yhdysvallat vaati Suomen itsenäisyyden säilyttämistä, ja Neuvostoliiton suurlähettiläs Washingtonissa, A. Litvinov, ilmoittikin ettei Neuvostoliitto aikonut kokonaisuudessaan miehittää Suomea. Suomalaiset saivat saman vakuutuksen Tukholmasta Aleksandra Kollontailta. Suomi vaati rauhanneuvotteluiden pohjaksi vuoden 1939 rajoja, mutta Neuvostoliitosta saatiin tieto, että Suomen edustaja on tervetullut Moskovaan neuvottelemaan mutta Suomen ehdotukseen ei tule sisältyä sille ennen sotaa kuulumattomia alueita.
Rauhanehdot lyötiin lukkoon liittoutuneiden kesken Teheranin konferenssissa joulukuussa. Josif Stalinin ehtoihin kuuluivat vuoden 1940 rauhan rajat, Hanko tai Petsamo pysyvästi Neuvostoliitolle ja puolien sotavahinkojen korvaaminen, saksalaisten karkottaminen maasta ja demobilisaatio. Kun Suomen uusi hallitus tiedusteli keväällä 1944 rauhanehtoja, se ei voinut niitä edelleenkään hyväksyä.
1944.
Suomi hylkäsi mahdottomiksi arvioimansa rauhanehdot huhtikuussa 1944. Neuvostoliitto pyrki taivuttamaan Suomen rauhaan Helsingin suurpommituksilla (”rauhanpommitukset”) helmikuun aikana. Neuvostoliitto halusi nopean ratkaisun sodalle jotta se pystyisi keskittämään joukkonsa Berliinin valtaukseen.
Puna-armeija lopetti asemasodan suurhyökkäyksellä Karjalankannaksella 9. kesäkuuta 1944 ja kaksi viikkoa myöhemmin Maaselän suunnalla. 10. kesäkuuta, neljä päivää Normandian maihinnousun jälkeen, Yhdysvallat julisti Suomen ja sen johtajien olevan saksanmielisiä ja pyysi lähettiläs Procopétä poistumaan maasta.
Suurhyökkäyksen alettua Neuvostoliitto vastasi Suomen rauhantiedusteluihin vaatien ehdotonta antautumista. Neuvostoliiton tykistökeskitykset ja ylivoima mursivat suomalaisen puolustuksen (Valkeasaaressa 10. kesäkuuta 1944). VT-linja (Vammelsuu–Taipale) murtui Kuuterselässä 14. kesäkuuta ja Viipuri vallattiin suomalaisilta lähes taisteluitta 20. kesäkuuta. Samana päivänä tehtiin Elisenvaaran asemalle sodan tuhoisin lentopommitus, jossa kuoli yli sata, ja loukkaantui yli 300 henkeä.
Moskovassa oli jo ennen hyökkäystä valmistauduttu siihen, että Suomi miehitettäisiin. Suomen hallitus ilmoitti 22. kesäkuuta, rintaman ollessa luhistumaisillaan, Moskovaan olevansa halukas luopumaan sodasta ja katkaisemaan suhteensa Saksaan. Neuvostoliitto vaati vastauksessaan ehdotonta antautumista. Samana päivänä Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop saapui maahan ja ilmoitti, että Saksa jatkaisi tuen antamistaan vain jos Suomi solmisi liiton Saksan kanssa ja jatkaisi sotimista.
Saksalaiset vaativat Suomelta sitoutumista sotaan, koska Narvan rintama oli heille tärkeä. Presidentti Risto Ryti teki saksalaisten kanssa 26. kesäkuuta ns. Ryti–Ribbentrop-sopimuksen, joka velvoitti Suomea olemaan neuvottelematta erillisrauhaa ja lisäsi saksalaisten materiaalitoimituksia. Sopimuksen merkitystä on kuitenkin 2000-luvun alussa kyseenalaistettu. Rytin allekirjoittaessa kirjeensä Adolf Hitlerille pääosa saksalaisista panssarintorjunta-aseista, syöksypommittajista, rynnäkkötykeistä ja jalkaväkidivisioonista oli jo Suomessa tai matkalla. Ryti-Ribbentrop-sopimus ei ollut sitova valtiosopimus vaan ainoastaan Rytin henkilökohtainen vakuutus siitä, ettei hän tasavallan presidenttinä toimiessaan tee erillisrauhaa. Erillisrauha tehtiin sen jälkeen kun Ryti oli eronnut tehtävästään ja eduskunta oli poikkeuslailla valinnut marsalkka Mannerheimin presidentiksi.
Neuvostoarmeija valloitti Petroskoin 28. kesäkuuta 1944. Ennen vetäytymistään suomalaiset jakoivat kahden viikon ruoan asukkaille. Syväriltä suomalaiset onnistuivat vetäytymään järjestyneesti, kun taas Kannaksella joukot olivat monin paikoin hajaantuneet. Rintamaorganisaatio kesti kuitenkin etulinjan suuriakin menetyksiä, jos tykistön tulenjohto, panssarintorjunta ja konetuliaseitten verkko vain säilyivät. Etulinjasta luvatta jopa yksiköittäin irtautuvat joukot olivat kuitenkin suomalaisille ongelma, joka vaikutti suuresti taistelun lopputulokseen.
Valkeasaaresta on Viipuriin noin sadan kilometrin matka, jonka taittamiseen puna-armeija käytti kymmenen päivää. Vaikka suomalaisten vetäytymisvauhti oli siten keskimäärin noin kymmenen kilometriä päivässä, mitä voidaan pitää sotilaallisesti onnistuneena suorituksena, manööveri aiheutti suomalaisille suuria ongelmia. Ongelmat ilmenivät muun muassa Viipurin nopeana menetyksenä ja karkuruutena. Neuvostoarmeijan viivyttäminen mahdollisti toisaalta lisäjoukkojen hallitun siirron Kannaksen rintamalle.
Puolustustaistelussa suomalaisten tukena oli myös saksalaisia joukkoja. Erityistä merkitystä Kannaksen torjuntataisteluille on sanottu olleen Saksan jo aikaisemmin toimittamalla panssarintorjunta-aseistuksella, koska suomalaisten käytössä ollut pst-tykistö ei ollut tehokas neuvostojoukkojen uusimpia Klim Vorošilov ja Josif Stalin -panssareita vastaan. Kannaksen puolustustaistelun taistelulennoista suoritti lyhyen aikaa hyvin merkittävän osan saksalainen Lento-osasto Kuhlmey, erityisesti maataistelukoneita, huoltoyhteyksiä ja huoltoa vastaan suunnatuin iskuin, mutta materiaalinen ilmaherruus oli venäläisten. Yleisimmän arvion mukaan kenttätykistön taitava keskittäminen ja hyvä yhteistoiminta sitkeästi taistelleen jalkaväen kanssa auttoivat suomalaisia ainoina toisessa maailmansodassa pysäyttämään Neuvostoliiton strategisen suurhyökkäyksen Talin–Ihantalan taistelussa 25. kesäkuuta – 9. heinäkuuta 1944, Äyräpäässä–Vuosalmella ja Viipurinlahdella. Joidenkin historioitsijoiden mielestä Saksan tuki oli torjuntataistelun onnistumiselle ratkaisevan tärkeää.
Heinäkuun puolenvälin jälkeen tilanne Kannaksella vakiintui ja madame Kollontai ilmoitti 12. heinäkuuta ruotsalaisten välityksellä, että ehdottoman antautumisen vaatimus oli johtunut hänen ”väärinkäsityksestään”.
Syväriltä puna-armeijan eteneminen jatkui niin sanottuna Itä-Karjalan suurhyökkäyksenä, mutta se pysäytettiin kiivaissa taisteluissa U-asemassa Impilahden–Jänisjärven tasalla. Myös pohjoisessa suomalaiset vetäytyivät. Vanhan rajan Ilomantsissa ylittäneet yli kahden divisioonan vahvuiset joukot torjuttiin ja tuhottiin 9. elokuuta päättyneessä Ilomantsin taistelussa.
Neuvostoliitto luopui ehdottoman antautumisen vaatimuksesta ja Ruotsin kautta ilmoitettiin Mannerheimille, että Neuvostoliitto oli valmis aselepoon edellyttäen, että sen allekirjoittaisi Mannerheim eikä silloisen hallituksen jäsen. 1. elokuuta Ryti erosi ja Mannerheim nimitettiin hänen seuraajakseen. Mannerheim nimitti uuden hallituksen 7. elokuuta.
Suomella oli kesän 1944 torjuntataisteluissa käytössä 14 jalkaväkidivisioonaa, seitsemän prikaatia ja panssaridivisioona. Puna-armeija käytti Suomen rintamalla yhteensä 54 divisioonaa, 11 jalkaväkiprikaatia ja seitsemän linnoitusalueen joukkoja eli yhteensä 68 yhtymän verran joukkoja, yhteismäärältään noin 605 000 miestä, joiden taisteluvälineistö oli ylivoimainen. Suomalaisten kokonaistappiot olivat Kannaksella noin 44 500 ja Itä-Karjalassa noin 19 500 miestä kaatuneina ja haavoittuneina, Puna-armeijan tappiot olivat vähintään 96 400 miestä.
Professori Heikki Ylikangas (2009, 40 – 61) tulkitsee eri lähteitä siten, että Neuvostoliitto vähensi Suomen rintaman sotatoimien merkitystä kesän 1944 kuluessa. Ylikankaan mukaan muun muassa Mannerheim piti Suomen tilannetta toivottomana vielä esimerkiksi 16. ja 18. kesäkuuta 1944, mutta Ylikankaan mukaan päämajassa tapahtui selkeä suunnanmuutos 19. kesäkuuta 1944. Hänen mukaansa Mannerheim sai tällöin eversti Aladair Paasoselta sellaista tiedusteluaineistoa, joista ei voitu tehdä muuta johtopäätöstä kuin se, että Neuvostoliitto ei tähdännyt Suomen miehittämiseen vaan rauhaan. Ylikangas tulkitsee edelleen Neuvostoliiton sotatoimien pääpainopisteen olleen eteläisemmässä Euroopassa siten, että Saksan hyökkäyksen torjuminen oli tärkeintä.
Ylikangas tuo esille edellä kuvatun tulkinnan kirjoittaessaan jatkosodan teloituksista ja siitä, minkä vuoksi päämaja lievensi kesällä 1944 niitä ohjeistuksia, jotka koskivat suomalaisten rintamakarkurien rangaistuksia. Ylikankaan mukaan päämajan suhtautuminen karkureihin muuttui armollisemmaksi, kun oltiin selvillä, että Neuvostoliitto vähentää sotilaallisia pyrkimyksiään Suomen rintamalla.
Rauha.
Neuvostoliitolle luovutetut alueet vuonna 1944.
Rytin erottua tehtävistään ja 4. elokuuta virkaan astunut uudeksi presidentiksi valittu Mannerheim katsoi elokuun puolivälissä Rytin tekemän Ribbentrop-sopimuksena tunnetun henkilökohtaisena kirjeenä lähetetyn vakuutuksen olevan pätemätön sitomaan Suomea Saksaan. Rauhanehdot saatiin elokuun lopussa. Neuvostoliiton ehtona aselevolle oli suhteiden katkaiseminen Saksaan. Eduskunta äänesti 2. syyskuuta suhteiden katkaisemisen puolesta äänin 113–43 ja Neuvostoliitto oli valmis aloittamaan aselevon 4. syyskuuta 1944 kello 8.00 sillä edellytyksellä, että Suomi tiedottaa suhteiden katkaisemisesta Saksaan. Suomalaiset lopettivat sotatoimet tuona ajankohtana, mutta neuvostoliittolaiset jatkoivat tulitusta vielä vuorokauden, mikä ilmeisesti johtui tiedotteen julkaisun viivästymisestä.
Rauhanehtoina oli Saksasta irtautuminen, armeijan rauhanaikaiselle kannalle saattaminen sekä siitä huolimatta Wehrmachtin ja joukkojen karkottaminen Pohjois-Suomesta, mikä johti Lapin sotaan. Aluksi vetäytyminen toteutettiin salaisesti saksalaisten kanssa sovitun yhteisen aikataulun mukaan, mutta Neuvostoliitto painosti Suomea taisteluihin. Varsinaiset sotatoimet alkoivat suomalaisten 1. lokakuuta tekemällä Tornion maihinnousulla ja kiivailla taisteluilla Tornionlaaksossa. Saksalaisarmeija vetäytyi hyvässä järjestyksessä pohjoista kohti, suomalaisjoukot perässään. Koska Suomen armeijan pääjoukot tuli kotiuttaa joulukuun alussa 1944, tuli sodan loppuvaiheesta ”lasten ristiretki”, jossa armeijan kantahenkilökunta johti vain nuorimpia ikäluokkia.
Jatkosodan loppu käytännössä sammutti myös Suur-Suomi-aatteen, koska sen toteuttamiselle ei enää ollut poliittisia eikä sotilaallisia edellytyksiä. Neuvostoliitto oli voittanut sodan ja laatinut Suomelle ankarat rauhanehdot, jossa muun muassa Suomen alue entisestään pieneni.
Jatkosodan aikana Suomeen siirretyt inkerinsuomalaiset piti välirauhanehtojen mukaan palauttaa takaisin Neuvostoliittoon. Heitä kohtasi Neuvostoliitossa karkottaminen Siperiaan.
Suomen ja Saksan suhde jatkosodan aikana.
Saksalaisjoukkoja Rovaniemellä varuskunta-alueensa edessä vuonna 1942.
Keskustelu jatkosodan alusta, suurhyökkäyksen yllätyksestä, torjuntavoitosta ja saksalaisten osuudesta jatkuu edelleen sekä muistelmakirjallisuudessa että tutkimuksissa. Sodan lopusta 1980-luvun loppuun asti käytiin keskustelua sodan alkamisesta, jossa nk. ajopuuteorian katsottiin selittävän Suomen tien sotaan. Suurhyökkäys-aiheessa perinteisen käsityksen mukaan Stalin tarvitsi voimat ensisijaisesti Saksaa vastaan. Hyökkäyksen jatkaminen käsketylle Kymijoen linjalle olisi edellyttänyt uusia suunnitelmia ja lisäjoukkojen keskityksiä, ja sitä taas yleistilanne ja vuodenajan vaihtuminen eivät olisi sallineet. Siksi Neuvostoliitto suostui neuvoteltuun erillisrauhaan, vaikka liittoutuneet olivat sopineet vaativansa Saksalta ja sen liittolaisilta antautumista. Suomalaiset katsoivat olevansa Saksan ”kanssasotijoita” omine päämäärineen eivätkä liittolaisia.
Keskustelu siitä, oliko Suomi liittoutunut Saksan kanssa vai sotiko se omaa erillistä sotaansa, erillissotateesi, on jatkunut Suomessa 2000-luvulle asti. Virallisen poliittisen näkemyksen mukaan Suomi ja Saksa eivät olleet liitossa (muun muassa presidentti Tarja Halosen lausunnot 60. voitonpäivän edellä). Ulkomaisessa historiantutkimuksessa on pitkään ollut vallitsevana käsitys, että Suomi oli Saksan liittolainen. Myös huomattava osa suomalaisia tutkijoita on sitä mieltä, että Suomi oli "de facto" Saksan liittolainen. Jatkosotatutkimuksen perusteoksen, Markku Jokisipilän väitöskirjan ”Aseveljiä vai liittolaisia?” mukaan erillissodasta alettiin Suomessa puhua vasta silloin, kun sotaonni alkoi kääntyä ja Saksan häviö näyttää yhä selvemmältä. Vuonna 2008 myös historian professori Henrik Meinander otti kantaa erillissodan käsityksestä luopumisen puolesta Lokakuussa 2008 Helsingin Sanomat teki kyselyn suomalaisten historian professoreiden keskuudessa. Vastanneista 28 professorista 16 (57 %) mukaan Suomi ei käynyt jatkosodassa erillissotaa vaan oli natsi-Saksan liittolainen. Kuusi (21 %) professoreista oli erillissodan kannalla, ja kuusi ei antanut suoraa vastausta.
Liittonäkemyksen kannattajat kiinnittävät huomiota esimerkiksi siihen, että joukko korkea-arvoisia suomalaisupseereita sai etukäteen tietoja operaatio Barbarossasta siten, että jatkosota oli olennaisesti sidoksissa tähän operaatioon. Näin ollen Suomen jatkosotaa sellaisena kuin se käytiin ei olisi sodittu ilman Saksan merkittävää materiaalista ja strategista tukea. Suomi ei ollut "de jure" Saksan liittolainen, sillä Suomen ja Saksan välille ei oltu solmittu liittosopimusta, mutta "de facto" Suomi oli Saksan liittolainen, sillä se kävi sotaa Saksan resursseilla ja aseilla, antaen Pohjois-Suomen saksalaisten käyttöön ja alistaen joukkojaan Saksan armeijan komennukseen. Varsinkin jatkosodan alkuvaiheessa Suomen operaatiot olivat täysin sidoksissa Saksan omiin operaatioihin ja niistä riippuvaisia. Samoin maiden turvallisuuspoliiseilla oli kiinteät suhteet.


Jyväskylä.
Jyväskylä on Suomen kaupunki ja Keski-Suomen maakuntakeskus, joka sijaitsee Päijänteen pohjoisrannalla Keski-Suomen maakunnassa. Kunnan väkiluku on ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Jyväskylä on yliopistokaupunki, väkiluvultaan Suomen seitsemänneksi suurin kaupunki ja viidenneksi suurin kaupunkiseutu. Se on merkittävä kasvukeskus.
Jyväskylän rajanaapurikunnat ovat Joutsa, Toivakka, Jämsä, Luhanka, Muurame, Petäjävesi, Laukaa ja Uurainen. Ennen vuoden 1965 alueliitosta vain Jyväskylän maalaiskunta, vuodesta 1965 vuoteen 1992 Jyväskylän maalaiskunta ja Muurame, vuonna 1993 tapahtuneesta Jyväskylän ja Säynätsalon liitoksesta vuoden 2009 alueliitokseen asti Jyväskylän maalaiskunta, Muurame ja Toivakka. Jyväskylään tuli talvi- ja jatkosodan jälkeen siirtoväkeä Sortavalan seudulta ja Lahdenpohjasta.
Jyväskylässä on yliopisto sekä useita muita oppilaitoksia. Merkittäviä työnantajia ovat Metso Paper Oy, Moventas Oy sekä UPM-Kymmene Oyj:n Säynätsalon vaneritehdas.
Maantiede.
Jyväskylän kaupungin kartta ilman vuosien 1992 ja 2009 jälkeisiä kuntaliitosalueita.
Jyväskylä sijaitsee eteläisen ja keskisen Suomen rajaseudulla ja on ollut läpi historiansa merkittävä liikenteen risteyskohta. Lähimmät suuret kaupungit ovat Tampere (149 km), Kuopio (144 km) ja Mikkeli (113 km). Suomen pääkaupunkiin Helsinkiin Jyväskylästä on matkaa maanteitse 272 km, rautateitse matka on 342 km. Muutamiin muihin suurehkoihin kaupunkeihin kertyy maanteitse matkaa seuraavasti: Hämeenlinna 188 km, Kouvola 192 km, Lahti 169 km, Oulu 339 km, Pori 273 km, Seinäjoki 216 km, Turku 304 km ja Vaasa 282 km.
Jyväskylän kaupunki sijaitsee Päijänteen pohjoispäässä. Kaupungissa sijaitsevia pienempiä järviä ovat muiden muassa Jyväsjärvi, Muuratjärvi (osa) Tuomiojärvi, Palokkajärvi ja Köhniönjärvi. Suurimpia Jyväskylään kuuluvia Päijänteen saaria ovat Muuratsalo (osa), Vuoritsalo, Säynätsalo, Iso-Kumina, Lehtisaari ja Iso-Lehtisaari.
Jyväskylä ympäristöineen on kumpuilevaa maastoa; siitä on jopa käytetty komeaa nimeä Jyväskylän vuoriseutu. Kaupungin korkein maankohouma on Korpilahden Moksin kylässä sijaitseva 258 metriä korkea Uutelanmäki. Ennen vuoden 2009 kuntaliitosta Jyväskylän korkein kohta oli 249 metrin korkuinen Pirttimäki. Tunnetumpia maankohoumia ovat Laajavuori, jolla sijaitsee hiihtokeskus ja Matti Nykäsen mäki sekä Harju, jonka laella on Vesilinna, yhdistetty vesi- ja näkötorni, jossa on myös luontomuseo ja ravintola.
Historia.
Jyväskylän satama, taustalla näkyy Kuokkala.
a>. Rakennus sijaitsee Lutakon kaupunginosassa Jyväsjärven rannalla, Kuokkalan sillan vieressä.
Jyväskylän seudulta tunnetaan arkeologisia löytöjä kivikaudelta lähtien. Seudulla harjoitettiin maanviljelyä jo 3 500 vuotta sitten. Keskiajalla alue oli hämäläisten metsästys- ja kalastusaluetta, jolla ehkä liikkui myös saamelaista kantaväestöä. Varhaisin nimeltä tunnettu Jyvässeudun asukas oli Heikki Ihanninpoika Jyväsjoki, joka mainitaan vuoden 1506 asiakirjoissa.
Jyväskylässä oli vanhimman vuoden 1539 maakirjan mukaan seitsemän taloa. Näistä Mattilan talo hallitsi yksinään myöhemmän Jyväskylän jakokunnan maita Keljon kylän rajalta Vesangan ja Palokan kylän rajaan. Jyväskylän vanhin saman suvun hallussa jatkunut tila on Lahden talo, joka on vuonna 1600 muodostunut Mattilan tilasta kun se jaettiin kahden veljeksen kesken. Lahden talon historia ja sitä hallinnut Lahden suku kietoutuvat merkittävästi Jyväskylän kaupungin alueeseen. Lahdenrinne Jyväsjärven lounaisnurkassa on Lahden talon vanhaa ydinaluetta.
1500-luvun loppupuolella Jyväskylän seudulla oli jo useita uudistaloja: Kekkolan, Kuokkalan, Äijälän, Mattilan ja Tourulan nimet ovat säilyneet nykyaikaan asti kaupungin asuinalueiden niminä. Nykyinen Kekkola sijaitsee kuitenkin hieman eri paikassa kuin ennen vanhaan Kuokkalassa Päijänteen rannalla ollut Kekkolan talo. Taloja syntyi tulevina vuosisatoina niin, että Jyväskylästä tuli Laukaan pitäjän suurin kylä. Hyvien vesiyhteyksien ja maanteiden vuoksi Jyväskylästä kehittyi pieni kauppapaikka. Vuonna 1801 sille myönnettiin markkinaoikeudet. Kun Jyväskylälle pyydettiin kaupunginoikeuksia 1820-luvulla, vedottiin kappelikirkonkylän "vilkkauteen"; sinne oli nimittäin asettunut värjäri, nahkuri, kultaseppä sekä kupari- ja läkkiseppä ja siellä oli aina auki oleva ruokapaikka.
Kaupunginoikeudet kuitenkin saatiin, ja nykyisen kaupungin alueen ydinalueella sijainneiden Taavettilan ja Mattilan talojen isännät joutuivat myymään maitaan kaupunkia varten. Heitä uhattiin pakkolunastuksella. Vain pieni osa tuosta kaupungille saadusta alueesta asemakaavoitettiin, mutta alueen oli pakko olla huomattavasti laajempi, jotta kaupungin lehmille riitti laidunmaata – tuolloin Suomen kaupungeissakaan ei ollut epätavallista, että asukkaat omistivat lehmiä.
Kappelikirkonkylä oli kaupungille luontevin paikka. Se ei kuitenkaan ollut ainoa vaihtoehto. Suomen senaatti lähetti Jakob Leonard Boringhin, päämittauskonttorin insinöörin etsimään sopivinta kaupunginpaikkaa. Hän löysi kaksi muutakin sopivaa paikkaa, nimittäin Kuokkalasta ja Keljosta, mutta paikaksi valittiin lopulta kappelikirkonkylä, jonne kaupunkia oli suunniteltukin. Nykyään myös kaksi muuta ehdotettua paikkaa kuuluu kaupungin alueeseen.
Lähes kaikki kaupungin ensimmäiset asukkaat tulivat Jyväskylän seudun ulkopuolelta. Jyväskylälle on myöhemminkin ollut jatkuvasti tyypillistä syntyperäisten asukkaiden pieni osuus kaupungin väkiluvusta. Asemakaavan uudelle kaupungille suunnitteli aluksi kaavan suunnitteli Boringh, mutta C. L. Engel teki siihen muutoksia, ja hänen versionsa tuli Jyväskylän ensimmäiseksi viralliseksi asemakaavaksi. Kaava oli ruutukaava, jossa oli 15 suorakulmion muotoista korttelia, joista yksi toimi torina (nykyinen Kirkkopuisto). ja kaavan kummassakin päässä pikkutontteja. Nykyisen kaupungin keskustan ytimenä on tuo alkuperäisen asemakaavan alue. Vuonna 1838 kaupungissa oli vain 189 asukasta.
Säännöllinen höyrylaivaliikenne alkoi 1850-luvulla. Se, että kaupunki rakennettiin kappelikirkonkylään, joka ei ollut Päijänteen rannalla, oli vesiliikenteen kannalta huono ratkaisu, sillä suurilla sisävesialuksilla ei päässyt suoraan kaupunkiin, vaan laivat jätettiin ulkosatamaan Päijänteen rannalle, mutta ongelma poistui, kun Äijälänjokea ruopattiin niin, että se muuttui Äijälänsalmeksi. Silloin Jyväsjärven ja Päijänteen välille avautui suurillekin sisävesialuksille kelpaava laivayhteys. Kun Vääksyn kanava vuonna 1871 valmistui, päästiin toiseen merkittävään asutuskeskukseen (nykyiseen kaupunkiin) Lahteen asti. Pian valmistui toinenkin kanava, Kalkkisten kanava, joka mahdollisti laivaliikenteen Heinolaan. Kanavat paransivat Jyväskylän, Heinolan ja Lahden yhteyksiä olennaisesti. Merkittävä oli myös Jyväskylän ja Haapamäen välisen rautatien valmistuminen.
1800-luvulla Jyväskylän seudun huomattavimpia vaikuttajia oli piirilääkäri Wolmar Schildt, yksi huomattavimmista suomalaisasian kannattajista. Suureksi osaksi hänen ansiostaan Jyväskylästä kehittyi suomenkielisen kulttuurin edelläkävijä. Jyväskylään perustettiin 1858 suomenkielinen lyseo (nyk. Jyväskylän Lyseon lukio), valtakunnallisesti ensimmäinen laatuaan, 1863 suomenkielinen opettajaseminaari sekä suomenkielinen tyttökoulu 1864. Nämä koulut toivat Jyväskylään runsaasti sivistyneitä ihmisiä opettajien ja koko valtakunnan alueelta tulleiden oppilaiden muodossa. Jyväskyläläisiä opettajia olivat esimerkiksi kirjankustantajiksi ryhtyneet Kaarle Jaakko Gummerus, Karl Gustav Göös ja Alexander Georg Weilin.
1800-luvun loppupuolella kaupunki ja sen ympäristö vaurastuivat mm. metsien arvonnousun takia. Tänä aikana kaupunkiin rakennettiin monia merkittäviä, vieläkin käytössä olevia julkisia rakennuksia. Vähitellen Jyväskylään nousi teollisuutta; ensimmäiset merkittävät tehtaat olivat Lohikosken paperitehdas ja Schaumanin vaneritehdas, joka perustettiin 1912. Myöhemmin, 1920- ja 1930-luvulla Jyväskylän seudulle, vihollisen lentokoneiden ulottumattomiin, sijoitettiin runsaasti Puolustusvoimien aseteollisuutta.
Jyväskylän sivistys- ja koulukaupunkimaine synnytti aikoinaan kaupungille lempinimen "Suomen Ateena". Kaupungissa oli jo ensimmäisten koulujen perustamisen aikoihin haaveiltu yliopiston saamisesta kaupunkiin. Ensimmäinen merkki haaveen täyttymisestä saatiin, kun kaupunkiin perustettiin vuonna 1912 Suomen ensimmäinen kesäyliopisto. Opettajaseminaari muuttui 1934 Kasvatusopilliseksi korkeakouluksi, jolla oli jo oikeus myöntää tohtorin tutkintoja. Varsinaista yliopistoa saatiin odottaa vuoteen 1966 asti, jolloin Kasvatusopillinen korkeakoulu monialaistui ja sen nimeksi muutettiin Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä on edelleen merkittävä opiskelukaupunki ja sen asukkaat keskimääräistä korkeammin koulutettuja. Jyväskylä kuitenkin menetti varsinaisen erityisasemansa itsenäisyyden ajan alulla koulutuksen ja kirjasivistyksen koko Suomen laajuisen edistymisen vuoksi.
Jyväskylän lyseon kasvatti Alvar Aalto perusti arkkitehtitoimistonsa Jyväskylään syksyllä 1923 ja suunnitteli siitä lähtien kaupunkiin ja sen ympäristöön lukuisia rakennuksia. Jyväskylä pysyi melko hiljaisena koulukaupunkina 20. vuosisadan alkuvuosiin asti, mutta se alkoi vähitellen kasvaa ja teollistua. OY Wilh. Schauman AB:n ja puolustuslaitosten valmistuminen Jyväskylään teollistutti kaupunkia jo ennen toista maailmansotaa, mutta vasta sotien jälkeen alkoi kaupungin nopea kasvu eikä se enää ollut pelkästään Suomen Ateena. Jyväskylästä tuli yksi Suomen merkittävimmistä teollisuuskeskuksista. 40 vuodessa kaupungin väkiluku kuusinkertaistui, kaupunkiin tehtiin mittavia alueliitoksia (tärkeimmät vuosina 1941 ja 1965) ja uusia asumalähiöitä kaavoitettiin. Samalla lähes kaikki keskustan historialliset puutalot väistyivät uudisrakennusten tieltä. Tämä purkuvimma oli valtakunnallinen ilmiö, mutta Jyväskylässä se oli erityisen paha, ainakin osittain tonttipulan vuoksi.
1960-luvulla saivat alkunsa kulttuuritapahtumat Jyväskylän kesä ja Jyväskylän talvi. Vuonna 1951 järjestettiin ensimmäiset Jyväskylän suurajot, nykyiseltä nimeltään Neste Oil Rally Finland.
Paitsi että Jyväskylä on Keski-Suomen maakunnan keskus, se oli Keski-Suomen läänin pääkaupunki läänin olemassaolon ajan, vuosina 1960–1997. Vuoden 1997 lääniuudistuksessa Keski-Suomesta tuli yhdessä Turun ja Porin ja Vaasan läänien sekä Hämeen läänin pohjoisosien kanssa osa Länsi-Suomen lääniä, jonka pääkaupunki on Turku. Aiempina vuosisatoina Jyväskylä kuului muun Laukaan kunnan osana ensin Hämeen lääniin aina vuoteen 1775 asti, jonka jälkeen se kuului Vaasan lääniin aina Keski-Suomen läänin perustamiseen saakka.
Jyväskylä menestyi erinomaisesti monissa kaupunkien imagotutkimuksissa vielä 2000-luvun alkuvuosina. Taloustutkimuksen vuonna 2008 julkaistun imagotutkimuksen mukaan Jyväskylä oli pudonnut aivan kärjen tuntumasta.
Alueliitokset.
Ensimmäisen kerran Jyväskylän kaupungin aluetta muutettiin vuonna 1860, kun siihen liitettiin niin sanottu Ramoisen osa, pieni Tourujoen suulla sijaitseva alue, joka oli kuulunut Taavettilan tilaan ja jota kaupunki oli jo kauan havitellut itselleen.
Vuonna 1908 kaupunki osti Syrjälän ja Mustamäen tilat, ja vuonna 1914 niiden alueet liitettiin Jyväskylän maalaiskunnasta kaupunkiin. Liitosalue käsitti Mäki-Matin esikaupungin sekä Köhniönjärvestä Ruokepuoliseen ulottuvan maakaistaleen. Mäki-Matti lisättiin viime hetkellä vuonna 1910 vahvistettuun Jyväskylän kaupungin uuteen asemakaavaan kuudenneksi kaupunginosaksi.
Vuonna 1941 toteutui kaupungin ensimmäinen suuri alueliitos: siihen liitettiin Tourulan, Nisulan ja Halssilan esikaupungit, osa Keljosta ja Viitaniemi. Liitoksen piti toteutua jo 1940, mutta sitä lykättiin talvisodan syttymisen takia. Maalaiskuntien oli tuolloin yleensäkin hyvin vaikea huolehtia kaupunkimaisesti rakennetuista alueista, esim. niiden kunnallistekniikasta. Jyväskylän maalaiskunta olikin vapaaehtoisesti valmis luovuttamaan esikaupungit Jyväskylän kaupungille, mutta liitoksen valmistelu ei sujunut sulassa sovussa, sillä kaupunki halusi itselleen muitakin alueita eikä maalaiskunta halunnut niitä luovuttaa. Kaupunki olisi halunnut itselleen muun muassa Kuokkalan, joka oli siihen aikaan maalaiskunnan tärkein viljelysalue. Sitä ei vielä liitettykään kaupunkiin. Alun perin esikaupunkilaiset itse pyysivät liitosta, mutta myöhemmin he vastustivat liitosta. Asia oli ollut vireillä vuosikausia, ja esikaupunkien asukasluku oli hyvin paljon noussut.
Vuoden 1941 alueliitoksesta seurasi kunnallinen ja seurakunnallinen erikoisuus, sillä maalaiskunnan kunnantalo sekä maaseurakunnan kirkko sijaitsivat kaupunkiin ja kaupunkiseurakunnan alueeseen liitetyllä Taulumäellä vuoden 2009 kunta- ja seurakuntaliitokseen saakka. Seurakuntaliitoksessa tuosta maaseurakunnan kirkosta tuli uuden Jyväskylän seurakunnan pääkirkko.
1948 liitettiin kaupunkiin Lahjaharju. Maalaiskuntakin oli enimmäkseen liitoksen kannalla. Maalaiskunta esitti jopa kaupungin esittämää liitosta laajempaa liitosaluetta, jotta rajasta tulisi luonnollisempi. Samalla Tyyppälänpohjan niittypalsta siirrettiin takaisin kaupungista maalaiskuntaan, koska se oli siirretty kaupunkiin erehdyksessä. Samana vuonna kaupunki esitti hyvin laajaa liitosta maalaiskunnasta kaupunkiin, mutta se ei toteutunut selvitysmies Kalle Tarkan hidastelun takia.
Vuonna 1965 oli kaupungin toisen suuren alueliitoksen aika: kaupunkiin siirrettiin Kuokkala, Äijälä, lähes koko maalaiskuntaan kuulunut osa Keljosta, Seppälänkangas, Mannila ja Tuomiojärvestä Ruokepuoliseen ulottuva maakaistale. Alueliitoksessa kaupungin pinta-ala kasvoi 36 neliökilometristä 116 neliökilometriin. Alueliitos oli pitkälti sama kuin vuonna 1948 esitetty; kuitenkin Ritoniemi ja Jyskä, jotka olivat kuuluneet vuoden 1948 liitosanomukseen ja joista 1960-luvullakin haaveiltiin, jäivät maalaiskunnalle. Lähes kaikki liitosaluelaiset vastustivat alun perin liitosta, mutta pian, kun liitos toteutui, he huomasivat, ettei liitos ollutkaan niin paha asia kuin he luulivat. Tästä kertoo Keskisuomalaisen ensimmäinen numero vuodelta 1965.
1968 toteutettiin pieni liitos, joka johtui siitä, että toinen vuoden 1965 liitoksessa syntyneistä pohjoisista rajoista tuli eräässä kohdassa epäkäytännölliseen paikkaan. 1978 kaupunkiin liitettiin pieni Heinälammella sijaitseva alue. Viimeinen osaliitos maalaiskunnasta kaupunkiin tehtiin vuonna 1990, jolloin kaupunkiin siirrettiin pieni alue Väinölässä tai Äijälässä.
Valtakunnallisen kuntauudistushankkeen yhteydessä 1968 laadittiin lääneittäin kuntauudistussuunnitelmat. Tällöin tuli esille myös maalaiskunnan ja kaupungin liitoshanke, joka kariutui. Liitoksesta keskusteltiin sekä virallisesti että epävirallisesti 1970-luvulla, mutta käytännöllisiin toimenpiteisiin ei ryhdytty. 1982 Jyväskylän kaupunginvaltuusto teki kuntaliitosaloitteen valtioneuvostolle, mutta se kaatui maalaiskunnan vastustukseen. Vuonna 1988 kaupunki teki sisäministeriölle pakkoliitosaloitteen, jota myös lääninhallitus tuki. Sen lisäksi kaupunki esitti 1991 vapaaehtoista kuntaliitosta. Kuntaliitosselvitys tehtiin 1990, mutta maalaiskunnan valtuusto äänesti 1992 liitosta vastaan ja valtioneuvosto päätti että pakkoliitosta ei tehdä.
Maalaiskunnan valtuustossa tehtiin 1994 uusi aloite liitosneuvottelujen käynnistämisestä ja Jyväskylän kaupunginhallitus hyväksyi esityksen. Selvitysmiehenä toimi tällöin Kalevi Kivistö. Kuntien välille syntyi kuitenkin erimielisyyksiä ja maalaiskunnan valtuusto keskeytti prosessin muutaman äänen enemmistöllä. Viimeisen epäonnistuneen liitosyrityksen jälkeen Jyväskylän seudulla alettiin liitoksen sijaan puhua verkostokaupungista. Sitä varten seudun kunnanhallitukset tekivät aluekeskusohjelmaa ohjaavan sopimuksen. Vuoden 2004 alusta vuoden 2008 loppuun Jyväskylän seutu muodostui yhdeksästä kunnasta ja sen asukasmäärä oli 161 500. Seudun kunnat olivat Hankasalmi, Jyväskylän kaupunki, Jyväskylän maalaiskunta, Korpilahti, Laukaa, Muurame, Petäjävesi, Toivakka ja Uurainen.
Keväällä 2007 keskustelut kuntien yhdistämisestä käynnistyivät uudelleen, tällä kertaa maalaiskunnan valtuustosta johtavien virkamiesten vastustuksesta huolimatta. Jyväskylän maalaiskunnan valtuusto päätti 18.6.2007 ja Jyväskylän valtuusto 25.6.2007 esittää sisäasiainministeriölle uuden kunnan perustamista koskevan erityisselvityksen tekemistä. Hallinto- ja kuntaministeri nimitti Jarmo Asikaisen kuntajakoselvittäjäksi 14.8.2007. Hän jätti raporttinsa sekä ehdotuksen yhdistämissopimukseksi 15.12.2007 valtuustoille.
Maalaiskunta suhtautui vielä 2000-vuosikymmenen puolessavälissä liitossuunnitelmiin yleensä kielteisesti, mutta mielipide muuttui nopeasti. 2000-luvulla maalaiskunta perusteli kriittistä kantaansa lähinnä kaupungin velkaantuneisuudella. Kuntajakoselvittäjän raportin mukaan varallisuudessa ei kuitenkaan ollut juurikaan eroa: kaupungin netto-omaisuus asukasta kohden oli liitosselvityksen alkaessa 4 936 euroa ja maalaiskunnan 4 870 euroa. Omaisuuden käyvillä arvoilla kaupunki oli maalaiskuntaa vauraampi muun muassa maaomaisuuden sekä kokonaan omistamansa vesi- ja energiayhtiö Jyväskylän Energia Oy:n ansiosta.
Valtuustot päättivät liitoksesta 18.2.2008. Jyväskylän kaupunginvaltuusto puolsi liitosta äänin 57-2, Korpilahden kunnanvaltuusto 19-7 ja maalaiskunnan kunnanvaltuusto 32-19. Päätöksen myötä Jyväskylän kaupunki kuntana ja Jyväskylän maalaiskunta lakkautettiin ja uusi Jyväskylän kunta perustettiin vuoden 2009 alusta. Samalla uuteen Jyväskylään liittyi myös 5000 asukkaan Korpilahden kunta; Korpilahden ja Jyväskylän kaupungin liitoksesta päätettiin jo ennen maalaiskunnan liitosselvityksen alkamista Korpilahden kunnanvaltuustossa 13.11.2006 ja Jyväskylän kaupunginvaltuustossa 27.11.2006.
Uuden kunnan vaakunaksi valittiin edelleen Jyväskylän kaupungin vaakuna ja nimeksi Jyväskylä. Liitoksessa kaupungin väkimäärä nousi noin 128 tuhanteen ja pinta-ala 1100 neliökilometriin, se ohitti asukasluvun perusteella Kuopion ja Lahden ja siitä tuli asukasluvultaan Suomen seitsemänneksi suurin kunta.
Uuden Jyväskylän ensimmäinen valtuusto valittiin lokakuun 2008 kunnallisvaaleissa. Valtuustoon valittiin 75 valtuutettua eli 62 vähemmän kuin kolmessa erillisessä valtuustossa oli. Valtuuston ensimmäinen kokous pidettiin jo 3.11.2008, vaikka uutta kuntaa ei vielä ollut olemassa. Valtuuston suurin puolue on SDP 21 paikalla, Kokoomuksella on 16 ja Keskustalla 15 valtuutettua. Edellisiin kunnallisvaaleihin verrattuna suhteellisesti parhaiten menestyivät vihreät, jotka saivat valtuustoon yhdeksän paikkaa, sekä perussuomalaiset kolmella valtuustopaikalla. Vasemmistoliitolla on kuusi, kristillisdemokraateilla neljä ja SKP:lla yksi valtuutettu.
Politiikka.
Jyväskylän kaupunginvaltuustossa on 75 jäsentä. Suurimmat puolueet ovat SDP (21), Kokoomus (16), Keskusta (15) ja Vihreät (9). Jyväskylän kaupungissa oli vasemmistoenemmistö vuoteen 1984 asti ja uudelleen vuosina 1992–1996.
Kaupunginjohtajat.
Jyväskylän virassa oleva kaupunginjohtaja on kokoomuslainen Markku Andersson. Hän oli virkaan astuessaan melkein 50 vuoteen Jyväskylän ensimmäinen ei-sosiaalidemokraattinen kaupunginjohtaja.
Kaupunkikuva.
Jyväskylä oli vielä 2000-luvun alussa ennen alueliitosta pinta-alaltaan pieni sekä suomalaisittain varsin tiiviisti rakennettu kaupunki. Ruutukaavan mukaan rakennettu kaupungin vanhin osa, nykyinen ydinkeskusta sijaitsee Jyväsjärven ja Harjun (alkuperäiseltä nimeltään Syrjänharjun) välissä. Se on Suomen kaupunkien pelkistetyin, yksinkertaisin ja symmetrisin ruutukaava. Kaupungin hallinto ja palvelut ovat hyvin keskittyneitä ja keskusta rakennettu tiiviisti. Jyväskylälle on ollut ominaista myös kaupunkikuvan nopea uudistuminen sekä vanhojen rakennusten purkamisen että nopean uusien kaupunginosien rakentamisen johdosta. Jyväskylä onkin rakennuskannaltaan erittäin nuori kaupunki. 1800-luvun ja 1900-luvun alun empiretyylisestä puutalo-Jyväskylästä ei ole pitkään aikaan ollut paljoa jäljellä.
Monissa Suomen kaupungeissa on toteutettu tai suunnitteilla keskieurooppalaiseen tapaan kävelykatuja. Jyväskylä on tässä asiassa ollut edelläkävijä, kun aikaisemmin valtatien 4 läpikulkuliikennettä palvellut kaupungin keskustaa länsi-itäsuunnassa halkova Kauppakatu muutettiin ensin joukkoliikennekaduksi ja sittemmin yhdeksi Suomen ensimmäisistä kävelykaduista vuonna 1993. Kauppakadun kävelykadusta on tullut kaupunkilaisten suosima kohtaamispaikka ja sen varrella sijaitsevat kaupungin suosituimmat kauppakeskukset, kahvilat sekä ravintolat. Kävelykadulla järjestetään myös monia kulttuuritapahtumia. Kadun terasseja on kuitenkin kritisoitu niiden asiakkaiden häiriökäytöksen vuoksi. Kävelykatua tullaan laajentamaan Väinönkadulle vuodeksi 2012, ja myös Kauppakadun yläosan muuttamista kävelykaduksi on kannatettu. Merkittävä tekijä kaupunkikuvan kannalta on myös keskustan välittömässä läheisyydessä sijaitseva M-real Oyj:n Kankaan paperitehdas.
Suuren osan Jyväskylän rakennuksista on suunnitellut arkkitehti Alvar Aalto. Kaupunkirakenne on suunniteltu tiiviiksi, jotta palvelut, kaupat, koulut ja työpaikat olisivat kävelymatkan päässä. Nykyarkkitehdeista Jyväskylässä eniten kaupunkikuvaan ovat vaikuttaneet Arto Sipinen ja Jukka Tikkanen. Luonto on Jyväskylässä hyvin esillä kaupungin tiheästä asutuksesta huolimatta. Lyhyen kävelymatkan päässä keskustasta ovat järvet, metsät ja puistot. Ydinkeskusta sijaitsee Jyväsjärven ja Syrjälänharjun välissä (Syrjälänharjua on Jyväskylässä totuttu sanomaan kotoisasti vain Harjuksi).
Jyväskylä on valtateiden 4, 9, 13 ja 23 risteys. Jyväskylän keskustan ohittaa itäpuolelta ohitustie, vuonna 1989 valmistunut Rantaväylä, joka valmistuessaan siirsi valtatien 4 liikenteen pois kaupungin ruutukaavakeskustan liikenneverkosta. Rantaväylän varressa sijaitsee useita Jyväskylän yliopiston sekä kansainvälisen yritysmaailman uudisrakennuksia, jotka ovat nostattaneet Jyväskylän kaupunkikuvaa ja luoneet savupiipputeollisuudestaan tunnetulle kaupungille uutta, innovatiivista imagoa. Vanhojen tehdasrakennusten häviäminen Jyväsjärven rannasta on mahdollistanut järven puhdistumisen sekä uuden Lutakon kaupunginosan rakentamisen Kuokkalan sillan juureen.
Kansainvälistä ilmettä Jyväskylän kaupunkikuvaan on tuonut ulkomaalaisten opiskelijoiden huomattava määrä. Yliopiston ja Jyväskylän ammattikorkeakoulun saama suosio ulkomaalaisten opiskelijoiden keskuudessa on lisännyt Jyväskylän tunnettuutta myös tiedemaailmassa.
Kaupunkikulttuuri.
Jyväskylälle on ollut vanhastaan tunnusomaista vahva sekä humanistinen että työväenhenkinen kulttuuriperintö. Kun perinteinen teollisuustuotanto kaupungissa on väistynyt uudemman elinkeinoelämän alta ja samalla muiden kuin humanististen tieteiden osuus kaupungin opiskelumahdollisuuksista on kasvanut, myös kaupungin kulttuuriprofiili ja identiteetti ovat olleet murroksessa 1960-luvulta lähtien. Uusia virikkeitä perusjyväskyläläiseen kaupunkikulttuuriin on tuonut myös nopea muuttoliike, etenkin opiskelijaväestön suuri määrä. Jyväskyläläiset muodostavatkin nykyisin kaupunkiväestön, jossa syntyperäisten asukkaiden osuus on pieni ja sekä tulo- että lähtömuutto on vilkasta. Jyväskylän kaupungin verkkosivujen mukaan 25-vuotiaista asukkaista vain 25 % ja 50-vuotiaista asukkaista vain 19 % on syntynyt Jyväskylässä. Jyväskylään tulee erityisen paljon asukkaita Etelä-Pohjanmaalta, joten kaupunkikulttuurissa on eteläpohjalaisia vaikutteita.
Liikenne.
Jyväskylän kautta kulkevat yleiset tiet eri ilmansuuntiin
Helsinki, Lahti, Oulu, Utsjoki "(etelään / pohjoiseen)"
Turku, Loimaa, Tampere, Jämsä, Kuopio, Joensuu, Niirala (Tohmajärvi) "(lounaaseen / koilliseen)"
Kokkola, Mikkeli, Lappeenranta "(luoteeseen / kaakkoon)"
Pori, Varkaus, Joensuu "(länteen / itään)"
Linja-autoasema ja rautatieasema toimivat Jyväskylässä yhdistettynä matkakeskuksena.
Jyväskylään pääsee junalla etelästä Tampereen suunnasta, lännestä Haapamäen suunnasta sekä idästä Pieksämäeltä. Ilman junanvaihtoa Jyväskylästä pääsee Tampereen kautta Helsinkiin ja Turkuun, Pieksämäen kautta Kuopioon sekä Seinäjoen kautta Vaasaan. Henkilöjunaliikenne pohjoisesta Haapajärven suunnalta lakkautettiin vaiheittain vuosina 1968–1987, viimeisimpänä henkilöliikenne Äänekoski-Jyväskylä-rataosuudella vuonna 1987.
Kaukoliikenteen linja-autoilla pääsee suoraan Jyväskylästä kaikkiin maakuntakeskuksiin paitsi Hämeenlinnaan ja Maarianhaminaan. Junaan verrattuna linja-auto tarjoaa vaihdottoman ja nopeamman yhteyden esimerkiksi Ouluun, Lahteen ja Lappeenrantaan. Yöjunat eivät nykyisin liikennöi Jyväskylässä. Linja-autojen yöpikavuoroja kulkee päivittäin Helsingin, Jyväskylän ja Oulun välillä. Lentokoneella pääsee Jyväskylästä Helsinkiin 50 minuutissa. Lentoasema sijaitsee Tikkakoskella 22 kilometriä kaupungin keskustasta pohjoiseen.
Paikallisliikennettä Jyväskylässä, Jyväskylän maalaiskunnassa sekä Muuramen kunnassa harjoittaa liikennelupaviranomaisen myöntämillä liikenneluvilla Jyväskylän Liikenne Oy. EU:n palvelusopimusasetuksen johdosta valmisteltavan lainsäädännön perusteella Jyväskylän seudun paikallisliikenne tultaneen tulevaisuudessa järjestämään kilpailutusperiaatteella.
Kesäisin kaupungista on sisävesiliikennettä. Jyväsjärvellä on lyhyitä muutaman tunnin illallisristeilyjä ja Päijänteen vesistöalueella myös pidempiä risteilyjä. Tunnettuja Jyväskylästä liikennöiviä sisävesialuksia ovat mm.
Aiemmin kaupungista liikennöivät myös siipirataslaiva S Lahtis ja sisävesihöyrylaiva S/S Jyväskylä (nyk. S Jyväskylä).
Tapahtumat.
Kaupungin tunnettuja tapahtumia ovat mm. Jyväskylän kesä, Yläkaupungin Yö, Sataman Yö, NLO grappling tournament, Päijännepurjehdus, Jyrock-festivaali ja Neste Rally Finland. Vuonna 2009 Jyväskylässä järjestettiin valtakunnalliset Kirkkopäivät.
Naapurikunnat.
Hankasalmi - Laukaa - Muurame - Petäjävesi - Toivakka - Uurainen


Jukka Bilund.
Jukka Bilund (s. 10. toukokuuta 1959) on suomalainen muusikko.


Johanna Sinisalo.
Aila Johanna Sinisalo (s. 22. kesäkuuta 1958 Sodankylä) on suomalainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Sinisalo teki läpimurtonsa jo esikoisromaanillaan "Ennen päivänlaskua ei voi", joka sai Finlandia-palkinnon vuonna 2000. Teos on käännetty useille kielille, kuten ruotsiksi, ranskaksi, latviaksi, japaniksi, tšekiksi ja englanniksi. Teos sai tieteis- ja fantasiakirjallisuuden James Tiptree Jr. -palkinnon 2004. Sinisalo on saanut Suomen parhaasta tieteis- tai fantasianovellista myönnettävän Atorox-robottipatsaan seitsemän kertaa.
Ura.
Sinisalo on opiskellut muun muassa kirjallisuustiedettä ja teatterintutkimusta Tampereen yliopistossa. Opiskelujen jälkeen hän työskenteli 15 vuotta mainosalalla ennen siirtymistään vapaaksi kirjailijaksi vuonna 1997.
Sinisalolta on ilmestynyt yli 40 novellia eri julkaisuissa, ja hän tehnyt sarjakuvakäsikirjoituksia sekä radio- ja tv-käsikirjoituksia (esimerkiksi Salatut elämät -sarjaa). Sinisalo on Tuotantoyhtiö Energian tuottaman "Iron Sky"-elokuvan käsikirjoittaja.
Sinisalo on harrastanut toistakymmentä vuotta vuoristovaelluksia. Hänen tähän saakka pisin vaelluksensa on Genevenjärveltä Nizzaan, noin 660 kilometriä. Hän on myös kirjoittanut aiheesta novellin "Grande Randonnée", joka ilmestyi kokoelmassa "Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita".
"Ennen päivänlaskua ei voi" on käännetty muun muassa ruotsiksi, ranskaksi, latviaksi, japaniksi, tšekiksi ja englanniksi.
Brittiläinen Dedalus-kustantamo julkaisi 2005 Sinisalon toimittaman suomalaisen fantasiakirjallisuuden antologian.
Sinisalon puoliso on graafikko Hannu Mänttäri.
Teokset.
Johanna Sinisalo Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa 14.1.2009
Novelleja.
Sinisalon Planeetta-novellisarja vuosilta 1988–2000 käy yksi kerrallaan läpi aurinkokuntamme eri kiertotähdet.
Draama.
Sinisalo on ollut mukana monien kotimaisten televisiosarjojen käsikirjoittajaryhmissä.


Jaakko Lassila.
Jaakko Lassila (27. maaliskuuta 1928 Vaasa – 4. heinäkuuta 2003 Helsinki) oli merkittävä elinkeinoelämän vaikuttaja Suomessa. Hän toimi vakuutusyhtiö Pohjolan pääjohtajana ja Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajana. Lassila toimi Kop:n johtajana ns. Mikkelin panttivankidraaman aikaan, joka lähti liikkeelle Helsingin Jakomäen Kop:n konttorin ryöstöstä. Myös Lassila kävi paikan päällä Jakomäessä ennen tilanteen siirtymistä Mikkeliin.
Uransa loppupuolella hän sai kritiikkiä niin sanotuista Kouri-kaupoista, joissa Kansallis-Osake-Pankki toimi osakekauppojen rahoittajana. Yksityiskohtien paljastuttua tiedotusvälineille hänet pakotettiin eroamaan tehtävistään.


Jakarta.
Jakarta on Indonesian pääkaupunki ja suurin kaupunki. Se sijaitsee Jaavan saaren pohjoisrannikolla. Jakartaa hallitaan virallisesti maakuntana ja se jakautuu Keski-Jakartan, Itä-Jakartan, Pohjois-Jakartan, Etelä-Jakartan ja Länsi-Jakartan kaupunkeihin, jotka jaetaan edelleen kaupunginosiin. Lisäksi Jakartan maakuntaan kuuluu Kepulauan Seribun ("Tuhat saarta") saaristo, joka aiemmin oli osa Pohjois-Jakartaa.
Jakartan pinta-ala on 661,52 km² ja asukasluku noin 9 294 900 (vuonna 2010).
Historia.
Nykyisen Jakartan alueella oli 400-luvulla hindujen asutuskeskus.1100-luvulta lähtien se oli merkittävä satamakaupunki Sundan kuningaskunnassa. Kaupunkia kutsuttiin tuohon aikaan nimellä Kalapa. Portugalilaiset olivat ensimmäisiä alueella käyneitä eurooppalaisia.
22. kesäkuuta 1527 sotapäällikkö Fatahillah valtasi kaupungin ja nimesi sen uudelleen Jayakartaksi. Tätä pidetään nykyään Jakartan virallisena perustamispäivänä. Hollantilaiset tulivat alueelle 1500-luvun loppupuolella. Vuonna 1619 Hollannin Itä-Intian kauppakomppania valtasi kaupungin Jan Pieterszoon Coenin johdolla ja nimesi sen uudelleen Bataviaksi.
Japanilaiset valloittivat Jakartan toisen maailmansodan aikana ja nimesivät sen uudelleen Jakartaksi. Alankomaat otti sen uudelleen valtansa alle sodan jälkeen. Indonesia kuitenkin tunnustettiin itsenäiseksi vuonna 1949. Jakartasta tuli valtion pääkaupunki.
Matkailu.
Matkailukohteita Jakartassa on muiden muassa sen suurin huvipuisto Taman Impian Jaya Ancol sekä Ragunanin eläintarha. 137-metrinen Monumen Nasional ("Monas") rakennettiin Keski-Jakartaan vuosina 1961–1975. Vuosina 1961–1978 rakennettiin Masjid Istiqlal, joka on Kaakkois-Aasian suurin moskeija.
Jakartaa palvelee Soekarno-Hattan kansainvälinen lentoasema.
Väestö.
Jakartan asukasmäärä on kasvanut räjähdysmäisesti. Vuonna 1960 kaupungissa oli 2,7 miljoonaa asukasta, vuonna 2000 jo 8,3 miljoonaa, mukaan lukien vain rekisteröidyt lailliset asukkaat.


Jumala.
Jumala, jumaluus tai jumalolento on käsite, joka tarkoittaa tavallisesti henkilöllisiksi käsitettyjä yliluonnollisia olentoja, joiden uskotaan hallitsevan luonnonvoimia, ihmisten kohtaloita ynnä muuta.
Jumalakäsitykset.
Teismi eli "jumalausko" on käsitys, jonka mukaan on olemassa persoonallinen, vaikuttava Jumala. Polyteismi eli "monijumalaisuus" on käsitys, jonka mukaan jumalia on useita. Monoteismiin eli "yksijumalaisuuden" mukaan on vain yksi Jumala. Deismi on käsitys, jonka mukaan Jumala ei kaikkeuden luotuaan ole puuttunut sen kehitykseen tai käsitys jonka mukaan Jumala on kaiken alkusyy. Panteismi eli "kaikkijumalaisuus" samastaa jumalan kaikkeuden kanssa.
Sanaa ateismi eli "jumalattomuus" käytetään joko viittaamaan näkemyksiin, joiden mukaan Jumalaa tai jumalia ei ole olemassa tai käsityksiin, joista puuttuu käsitys jumalan olemassaolosta. Agnostisismiksi kutsutaan näkemystä, jonka mukaan ei voi sanoa, onko jumalaa tai jumalia olemassa.
Jumalat eri uskonnoissa.
Uskonnot voidaan jaotella sen mukaan, kuinka montaa jumalaa tai jumalatarta ne palvovat. Monoteistiset uskonnot käsittävät tavanomaisesti vain yhden jumalan olemassaolon, kun taas polyteistiset uskonnot uskovat useampaan jumalaan.
Søren Kierkegaard katsoi, että uskossa järki täytyi hylätä, jotta voitaisiin uskoa ”järkeä suurempaan”.
Vuonna 1994 tehdyn tutkimuksen mukaan suomalaisten mielestä Jumala on rakastava (62%), turvallinen (59%), anteeksiantava (59%), vihaava (3%), pelottava (5%) ja rankaiseva (5%).
Sanan alkuperä.
Suomen kielen sana "jumala" on ilmeisesti omaperäinen suomalais-ugrilainen sana.


Josef Mengele.
Tohtori Josef Mengele (16. maaliskuuta 1911 – 7. helmikuuta 1979), tunnetaan myös Auschwitzin kuolemanenkelinä, oli saksalaislääkäri, joka teki vangeille julmia ja raakoja lääketieteellisiä kokeita Auschwitzin keskitysleirillä. Hänen kokeisiinsa kuuluivat muun muassa silmien värin muutos kemiallisesti, imusolmukkeiden poistaminen ja siamilaisten kaksosten tuottaminen kirurgisin toimenpitein. Hän oli myös mukana päättämässä kenet lähetettiin kaasukammioihin. Hänen arvonsa SS-joukoissa oli Hauptsturmführer.
Psykoanalyytikko, tohtori Tobias Brocher on esittänyt, että Mengele ei nauttinut kivun tuottamisesta, vaan vallasta, jota hän pääsi käyttämään päättäessään elämästä ja kuolemasta keskitysleirin lääkärinä ideologian mukaisesti.
Elämä.
Josef Mengele oli Karl Mengelen (1881–1959) ja Walburga Mengelen (k. 1946) kolmesta pojasta vanhin. Hänen pikkuveljensä olivat Karl Mengele (1912–1949) ja Alois Mengele (1914–1974). Kotikaupungissaan hänet tunnettiin älykkönä ja itsevarmana. Nuorena lääkärinä hän oli kiinnostunut rotujen välisistä eroista, mikä todennäköisesti sai hänet kansallissosialistisen puolueen palvelukseen. Mengelen aatteen oletetaan kuitenkin olleen vain pintaa ja hänen käsityksensä aatteesta hatara. Hänen ideologiansa uskotaan perustuneen puhtaasti Adolf Hitlerin propagandaan, ja hänen uskotaan käyttäneensä työtään ja asemaansa pelkästään sadististen mielihalujensa tyydyttämiseksi.
Mengele liittyi Stahlhelmiin (Teräskypärä) vuonna 1931 ja haki kansallissosialistisen puolueen jäseneksi vuonna 1937. Seuraavana vuonna hän liittyi SS:ään ja palveli vuosina 1938–1939 kuuden kuukauden ajan kevyessä jalkaväkirykmentissä. Vuonna 1942 hän haavoittui Neuvostoliitossa, ja hänet todettiin lääketieteellisin perustein palvelukseen kelpaamattomaksi. Sota-ansioiden vuoksi hänet ylennettiin kapteeniksi. Myöhemmin hän ilmoittautui vapaaehtoiseen palvelukseen keskitysleirille, ja hänestä tuli Auschwitzin lääkintäupseeri 24. toukokuuta 1943.
Mengelen ura.
Mengelen tutkimus oli mielivaltaista, julmaa ja siitä puuttui tieteen tekemiseltä vaadittava järjestelmällisyys. Hän työskenteli yleensä sattumanvaraisesti yrityksen ja erehdyksen kautta ja hänellä ei ollut esimerkiksi työhypoteesia.
Eräs hänen tavoitteistaan oli silmien värin muuttaminen siniseksi, joka usein aiheutti kokeisiin joutuneille ihmisille kipua, sokeuden tai tulehduksia. Kokeiden jälkeen Mengelen kokeissaan käyttämät kaksoset tavallisesti tapettiin. Toisaalta, jos koe onnistui, lapsia ei tapettu. Kaikkiaan 1 500 kaksosesta vain 200 selvisi hengissä.
Mengelen muistiinpanoja ja arkistoja kaksoskokeista ei ole koskaan löydetty, mutta säilyneet tulokset ovat osoittautuneet tieteellisesti käyttökelvottomiksi.
Pako.
Mengele lähti Auschwitzista Gross-Rosenin keskitysleirille. Huhtikuussa vuonna 1945 hän pakeni saksalaisen sotilaan asuun pukeutuneena länteen. Liittoutuneet ottivat hänet kiinni, mutta vapauttivat tietojen puutteessa. Mengele piiloutui maatilalle Ylä-Baijeriin ennen kuin muutti Argentiinaan vuonna 1949. Mengele erosi vaimostaan ja avioitui velivainajansa lesken Marthan kanssa, joka matkusti Mengelen luokse Buenos Airesiin.
Mengelen kokeet Brasiliassa.
Jorge Camarasa on väittänyt vuonna 2009 julkaistussa kirjassaan Mengele: "The Angel of Death in South America", että Mengele olisi jatkanut natsi-Saksassa suoritettuja kokeita pienessä brasilialaisessa Cândido Godói -kunnassa. Suurin osa kunnan asukkaista on sinisilmäisiä ja vaaleatukkaisia, lisäksi jopa joka viides syntyneistä lapsista on ollut kaksonen. Mengelen väitetään vierailleen kunnassa usein 1960-luvulla suorittaen kokeitaan. Hän käytti salanimeä Rudolph Weiss.
Jorge Camarasa väittää, että Mengele onnistui toteuttamaan Cândido Godóissa unelmansa: Luoda vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä ihmisiä. Kuntalaisten mukaan Mengele oli usein valvomassa naisten raskauksia ja hoitamassa heitä uusilla lääkkeillä. Mengelen kokeista ollaan montaa mieltä, todisteita siitä että Cândido Godóin kaksoistiheisyys johtui Mengelen kokeista ei ole. Ainoastaan paikallisten kertomukset.
Elämän loppuvaiheet.
Hyvien suhteiden avulla Mengele sai elää rauhassa, vaikka Mossad ja monet muut natsien metsästäjät tiesivät hänen piileskelevän Etelä-Amerikassa. Vuonna 1959 Mengele pakeni Paraguayhin, koska natsien metsästäjät olivat saaneet tiedon hänen olinpaikastaan. Martha ei koskaan sopeutunut uuteen elämään, joten hän palasi lapsensa kanssa Eurooppaan. Mengele muutti myöhemmin São Paulon lähelle, Brasiliaan. Israelin tiedustelupalvelun agentti löysi Mengelen 1962 Brasilian viidakosta ja jopa näki hänet, mutta in etsiminen asetettiin Mossadin agenttien päätehtäväksi ja Mengele pääsi katoamaan jälleen. Hän eli Brasiliassa aina kuolemaansa saakka vuonna 1979. Mengele sai uidessaan aivohalvauksen ja hukkui. Hänet haudattiin nimellä Wolfgang Gerhard, jolla hän oli esiintynyt Etelä-Amerikassa.
Vuonna 1985 Brasilian poliisi avasi haudan, jossa Mengeleksi oletettu mies lepäsi. Ruumis tunnistettiin muun muassa luista otetuista näytteistä sekä hammaskarttojen perusteella. Lopullinen varmistus kuolemasta tuli 1990-luvulla kehittyneen DNA-tutkimuksen avulla.


Jackson Pollock.
Jackson Pollock (28. tammikuuta 1912 – 11. elokuuta 1956) on keskeinen abstraktia ekspressionismia edustanut taidemaalari. Pollockia pidetään eräänä Yhdysvaltojen suurista taiteilijoista, jolla oli paljon vaikutusta sekä aikansa että 1900-luvun lopun taiteelle.
Hän syntyi pienviljelijäperheeseen Codyssa, Wyomingissa ja kasvoi Kaliforniassa ja Arizonassa. Pollock muutti veljensä kanssa New Yorkiin 1929 ja opiskeli Thomas Hart Bentonin johdolla "The Art Students League" -taidekoulussa. Pollock osallistui lama-aikana perustettuun liittovaltion taiteilijapalkkajärjestelmään WPA:han 1930-luvulla. Silloin hän maalasi amerikkalaisen regionalismin ja Bentonin vaikutteiden alaisena. Toisen maailmansodan aikana Pollock sai vaikutteita Pablo Picasson taiteesta ja surrealismista. Vuonna 1945 hän meni naimisiin taidemaalari Lee Krasnerin kanssa ja muutti Long Islandille, New Yorkiin. Hän kuoli alkoholisoituneena auto-onnettomuudessa 44-vuotiaana.
Tuotanto.
Kokeiltuaan surrealistisia, puoliabstrakteja, symbolistisia ja "automaattisia" maalauksia Pollock kehitti 1940-luvun lopulla omintakeisen maalaustavan, jossa hän vaiheittain kaatoi, tiputti tai roiskutti maaleja lattialle asetetuille maalauskankaille. Tuloksena oli suuria maalauksia, joissa on monimutkaisia ja vahvoja viivamaisia kuvioita. Aluksi teokset olivat värikkäitä, mutta 1950-luvulla ne muuttuivat tummiksi, osittain mustavalkoisiksi.
Pollock uskoi, että taide juontuu piilotajunnasta, ja arvioi omia ja muiden teoksia niihin kuuluvan henkilökohtaisen ilmaisun aitouden kautta. Hänestä tuli johtava abstraktin ekspressionismin harjoittaja, ja hänet tunnetaan erityisesti toimintamaalauksestaan eli "action painting"ista. Vaikutusvaltaisen taidekriitikko Clement Greenbergin tukemana hänestä tuli kuuluisuus 1950-luvun alussa.
Merkitys.
Pollockin asema on merkittävä amerikkalaisena taiteilijana siksi, että hän mursi eurooppalaisten taiteilijoiden ylivallan ja heidän taiteellisten malliensa jäljittelyt Yhdysvalloissa toisen maailmansodan jälkeen. Abstrakti ekspressionismi oli ensimmäinen itsenäinen amerikkalaisen taiteen suuntaus. Willem de Kooningin toteamus Pollockista luonnehti Pollockin ja Yhdysvaltain taiteen esiinnousua 1950-luvulla: "Jackson broke the ice" – Jackson mursi jään.
Jackson Pollockin taiteen perintö on myös jossain määrin poliittisesti varautunut. Hänen maalauksiaan esiteltiin amerikkalaisen elämäntavan ja kulttuurin saavutuksina eri puolilla maailmaa 1950-luvulla kylmän sodan aikana, muun muassa Suomessa. Eri puolille maailmaa lähetetyt taidenäyttelyt olivat Yhdysvaltain ulkopolitiikan jatke.
Monia taidekeskusteluja ja kiistoja aiheuttanut Jackson Pollockin taide vaikutti paitsi Yhdysvaltain maalaustaiteeseen, myös Euroopassa ja myöhemmin Suomessa 1960-luvulla vahvasti esiintyneeseen informalismiin, jota pidetään rinnakkaisena abstraktille ekspressionismille.
Tulkintaa.
Vaikka itse maalipinnat näyttävätkin sellaisilta, joita kuka tahansa voisi tuottaa roiskuttamalla maalia kankaalle, tietokoneanalyysi on osoittanut selkeitä eroja Pollockin teosten ja tarkoituksettomasti roiskittujen maalipintojen välillä. Pollockin maalauksissa ilmenee se fraktaaligeometriasta tuttu ilmiö, että pienet yksityiskohdat muistuttavat suurempia rakenteita. Sama ilmiö näkyy esimerkiksi puiden oksistoissa ja sananjalan lehdissä. Tutkijoiden mukaan osoittaa Pollockin näkijänlahjoja, että hän havaitsi tämän luonnossa, ennen kuin fraktaaligeometria oli vielä laajemmin tunnettu.
Varhaistuotanto.
Jackson Pollock aloitti taideopiskelun Los Angelesin "Manual Arts" High Schoolissa, Kaliforniassa. Hän muutti New Yorkin kaupunkiin ja alkoi opiskella vuonna 1930 "The Art Students League" taidekoulussa. Tuotantoa hallitsevat Bentonin regionalismin vaikutteet, sekä kaareviin, aaltoileviin viivoihin perustuvat teokset.
Surrealistinen ja symbolistinen kausi.
Pollock oli tutustunut nestemäisen, juoksevan maalin käyttöön vuonna 1936 meksikolaisen muralistin David Alfaro Siqueirosin työpajassa. Maalin kaataminen oli eräs useista tekniikoista, joita hän alkoi kokeilla 1940-luvulla. Samoihin aikoihin Pollock ryhtyi havainnoimaan intiaanien hiekkamaalauksissa käyttämiä tekniikoita. Hän alkaa kokeilla myös surrealistien "automaattista maalausta".
Täysi abstraktio.
Muutettuaan Springsiin, Long Islandille Pollock alkoi työstää maalauskankaitaan ateljeensa lattialla ja kehitti tekniikan, jota alettiin kutsua myöhemmin "tiputtamiseksi", vaikka menetelmän tarkempi kuvaus olisi "valuttaminen". Englannin kielen sanasta "drip"(=tiputtaa), tulee taiteilijan alun perin "Time"-lehdessä käytetty kutsumanimi "Jack the Dripper". Hän käytti kovettuneita siveltimiä, tikkuja ja jopa paistin valamiseen tarkoitettuja ruiskuja maalaamiseen. Maalatessaan tällä tavalla hän irtautui figuratiivisesta esittävyydestä ja länsimaisen maalaustaiteen perinteestä, maalaustelineen ja siveltimen käytöstä alkaen käyttämään maalaamisessa koko vartaloaan. Vuoden 1951 jälkeen teokset ovat tummempia, usein vain mustia ja niihin ilmestyy uudestaan esittäviä osia.
Markkina-arvo.
Jackson Pollockin taide on ollut haluttua keräilijöiden piirissä. "The New York Times" julkaisi marraskuussa 2006 uutisen, jonka mukaan meksikolainen finanssimies David Martinez olisi ostanut Pollockin maalauksen "No.5, 1948" 140 miljoonalla US dollarilla (109,6 miljoonaa €). Tämä olisi kaikkien aikojen korkein maalauksesta maksettu rahasumma. Uutisen mukaan kauppa on salainen, mutta tieto siitä tuli tuntemattomina pysytelleiden asiantuntijoiden taholta.
Aiheesta muualla.
Ed Harrisin ohjaama, vuonna 2000 valmistunut elämäkerrallinen elokuva "Pollock" kertoo melko tarkasti Jackson Pollockin tarinan vuosina 1945–1956.


James Joyce.
James Augustine Aloysius Joyce (2. helmikuuta 1882 Dublin, Irlanti – 13. tammikuuta 1941 Zürich, Sveitsi) oli irlantilainen kirjailija ja runoilija. Häntä pidetään yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä kirjailijoista. Joycen tunnettuimpia teoksia ovat novellikokoelma "Dublinilaisia" ("Dubliners") sekä romaanit "Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta" ("A Portrait of the Artist as a Young Man"), "Odysseus" ("Ulysses") ja "Finnegans Wake" (ei suomennettu). Teoksista varsinkin "Odysseus" on laajalti tunnettu ja kiistelty, ja sitä on sanottu yhdeksi 1900-luvun tärkeimmistä kaunokirjallisista teoksista.
Joycella on "vaikean" kirjailijan maine, sillä hänen teoksensa ovat täynnä hämäriä viittauksia, latinankielisiä lauseita sekä mytologisia rinnastuksia. Joycen asema kirjallisuudessa on kuitenkin merkittävä.
Joycen tuotannossa ovat kokemukset Irlannista olennaisia, vaikka hän asui suurimman osan elämäänsä ulkomailla. Kirjojen tapahtumapaikat ja suurin osa teosten aiheista ovat peräisin Irlannista. Joyce loi Dublinista oman kirjallisen pienoismaailmansa.
Nuoruusvuodet Dublinissa.
James Joyce syntyi 1882 syvästi katoliseen dublinilaiseen virkamiesperheeseen. Joidenkin väitteiden mukaan synnyinpaikka olisi ollut dublinilainen slummi, mutta todellisuudessa Joycen synnyinkoti oli 41 Brighton Square hyvämaineisessa esikaupungissa. James Joycen vanhemmat olivat John Joyce ja Mary Jane Murray. Isä-Johnin elämäntyyliä pidettiin tuhlailevana, ja Mary Jane Murrayn isä oli aikoinaan yrittänyt estää tyttärensä kihlautumisen John Joycen kanssa. Vuonna 1916 ilmestyneessä teoksessaan "Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta" James Joyce kirjoitti pilkalliseen sävyyn isänsä lukuisista toimista luettelon, jonka mukaan John Joyce oli "lääketieteen opiskelija, soutaja, tenori, harrastelijanäyttelijä, karjuva poliitikko, vähäinen maanomistaja, pikkusijoittaja, juoppo, mainio seuramies, jutunkertoja, jonkun sihteeri, joku viinatehtaassa, veronkantaja, vararikkoinen ja nykyisin oman menneisyytensä ylistäjä".
a>issa. Vaikka Joyce asui suurimman osan elämästään ulkomailla, hän kuvasi pääteoksissaan aina juuri Dublinin kaupunkia.
Joycen perhe alkoi köyhtyä 1890-luvulla, lähinnä perheen isän John Joycen juopottelun ja huonon taloudenpidon vuoksi. Perheeseen oli syntynyt yhteensä kolmetoista lasta, joista kolme kuoli nuorena. James Joyce itse oli syntyneistä lapsista toinen, eloonjääneistä vanhin. Perheen elintason ylläpitämiseksi John Joyce joutui muun muassa kiinnittämään omaisuuttaan.
Joyce aloitti koulunkäynnin 1888 paikallisessa Clongowes Wood Collegessa. Se oli Kildaren kreivikunnassa sijaitseva jesuiittojen sisäoppilaitos. Joycen on sanottu olleen hyvä oppilas, vaikka häntä koulun arkistojen mukaan rangaistiin muun muassa "karkeasta kielenkäytöstä" ja muista pienemmistä rikkeistä. Urheilulajien osalta Joyce oli suhteellisen hyvä juoksija, mutta ei pärjännyt joukkuepeleissä. David Norrisin ja Carl Flintin kirjan "Joyce vasta-alkaville ja edistyville" mukaan Joyce myös tunsi itsensä ulkopuoliseksi muiden oppilaiden seurassa. Lisäksi hän oli koulun aloittaessaan sisäoppilaitoksen nuorin oppilas. Joyce joutui lopettamaan koulunkäynnin Clongowes Wood Collegessa 1891, sillä perheen raha-asiat olivat entistä huonommalla tolalla.
Jonkin aikaa Joyce ja hänen veljensä Stanislaus opiskelivat kristillisessä koulussa Nort Richond Streetillä. John Joyce kuitenkin tapasi Clongowes Wood Collegen entisen rehtorin, isä Conmeen, jonka ansiosta James ja Stanislaus Joyce pääsivät siirtymään isä Conmeen Belvedere-jesuiittakouluun. Joycen myöhempien aikojen teoksista isä Conmeen hahmo esiintyy esimerkiksi "Odysseuksessa".
Joycen kouluaikaisesta tuotannosta on säilynyt joitain lyhyitä kouluaineita. Aineensa Joyce aloitti jesuiittamotolla A. M. D. G. ("Ad Maioren Dei Gloriam", suom. 'Jumalan suuremmaksi kunniaksi'). Itse aineita on kuvattu kliseisiksi. Joyce toimi Belvederen koulussa valvojaoppilaana. Joyce menestyi koulussa hyvin, ja hän kirjoittautui Dublinin yliopistoon vuonna 1898 opiskellakseen kieliä, etenkin englantia, ranskaa ja italiaa. Hän toimi myös kaupungin kirjallisuus- ja teatteripiireissä, kirjoitti arvosteluja lehtiin ja ainakin kaksi näytelmää.
James Joyce kävi koulua jesuiittakouluissa mutta hylkäsi katolisuuden 16-vuotiaana. Tuomas Akvinolaisen filosofiaa hän kuitenkin arvosti koko elämänsä. Joycen kirjassa "Odysseus" Buck Mulliganin henkilöhahmo toteaa Stephen Dedaluksella olevan "kirottua jesuiittaverta suonissaan, paitsi että se virtaa vastapäivään". Huomattavaa tässä on se, että useissa Joycen teoksissa esiintyvä Stephen Dedalus on Joycen kirjallinen omakuva. Joycen on sanottu olleen seksuaalisesti varhaiskypsä ja käyttäneen prostituoitujen palveluksia jo teinivuosinaan. Näiden varhaisten seksuaalisten kokemusten on väitetty olleen eräs tärkeimmistä syistä sille, että Joyce luopui perinteisestä katolilaisuudesta, vaikka oli vielä lapsena pitänyt uskontoa tärkeänä.
Jesuiittakoulussa Joyce pääsi tutustumaan yleiseen teologiaan, kristilliseen symboliikkaan ja rituaaleihin sekä latinankieliseen kirjallisuuteen. Tämä tuli myöhemmin esille useissa Joycen teoksissa. Kielistä Joyce tutustui paitsi latinaan, myös italiaan, ranskaan ja saksaan. Joyce ei kuitenkaan monien aikansa kirjailijoiden tapaan opiskellut muinaiskreikkaa, mutta myöhempinä vuosina puhui jonkin verran nykykreikkaa.
Jo nuorena Joycen kiinnostuksen kohteena olivat hyvin erilaiset kirjailijat, kuten Henrik Ibsen, Dante, Gerhart Hauptmann ja Gustave Flaubert. Manner-Euroopasta tulevien taiteilijoiden lisäksi irlantilaista Joycea kiinnostivat myös eräät kotimaan kuuluisuudet. Näitä irlantilaisia olivat esimerkiksi William Butler Yeats ja John Millington Synge. Joyce käänsi yhden Syngen näytelmän italiaksi.
1900-luvun alku.
Joyce muutti Pariisiin 1902 opiskellakseen lääkäriksi ja tutustuakseen sen vireään taiteilijakaupunginosaan Montparnasseen. Aluksi Joyce hankki elantonsa kirjallisuusarvostelijana sanomalehdissä, mutta hänen kirjoituksiaan pidettiin liian kriittisinä. Kirjallisuuskriitikon uraa kesti vuoden verran. Asuessaan Pariisissa Joyce joutui kokemaan kylmää ja nälkää, minkä lisäksi hän velkaantui. Hän kävi samalla kirjeenvaihtoa Dubliniin jääneen perheensä kanssa, ja omaiset lähettivät hänelle rahaa. Kirjeidensä perusteella Joyce saattoi olla vuorokausiakin syömättä mitään, ja kaikki perheen rahalähetykset olivat hänen taloudellisen tilanteensa kannalta tärkeitä.
Joyce palasi vuonna 1903 Irlantiin, jossa hänen äitinsä oli kuolemassa syöpään. Joyce viipyi Irlannissa äitinsä sairauden ajan. Tänä aikana perheen isän juopottelu lisääntyi entisestään. John Joycen kerrotaan eräänä iltana tulleen humalapäissään kotiin ja huutaneen raivoissaan sairaalle vaimolleen: "Olen poikki, en kestä enää! Jos et parane, niin kuole! Kuole ja ole kirottu!" Tilanne oli johtaa tappeluun Joycen isän ja nuoremman veljen välillä. James Joyce ei äitinsä pyynnöistä huolimatta suostunut ripittäytymään eikä osallistumaan pääsiäismessuun. Vielä äitinsä kuolinvuoteella Joyce kieltäytyi polvistumasta vuoteen ääreen, vaikka hänen enonsa niin vaati.
Seuraavan vuoden tammikuussa syntyi yhdessä päivässä esseetarina "Taiteilijan omakuva", jonka hän myöhemmin laajensi romaaniksi. 17. tammikuuta kirjoitettu luonnos oli alkujaan vain nimellä "Taiteilijan muotokuva", kunnes Joyce laajensi hiomattoman tekstinsä romaanimuotoiseksi tarinaksi "Stephen Hero". Tarina jäi kuitenkin julkaisematta, mutta siitä muovautui myöhemmin teos "Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta". Aikakauslehdet eivät kuitenkaan suostuneet julkaisemaan tätäkään teosta. Omaelämäkerrallisen kertomuksensa lisäksi Joyce kirjoitti kolme tarinaa, jotka myöhemmin olivat "Dublinilaisia" -teoksen kannalta merkityksellisiä. Noissa kolmessa tarinassa Joyce käytti allekirjoituksena "Stephen Daedalusta".
10. kesäkuuta 1904 Joyce huomasi kadulla kauniina pitämänsä nuoren naisen, josta myöhemmin tuli hänen rakastettunsa Nora Barnacle. Vaikka Noran ensivaikutelma Joycesta ei ollut kovinkaan hyvä, itsepintaisen Joycen onnistui järjestää tapaaminen 16. kesäkuuta 1904. Joidenkin lähteiden mukaan Joyce ja Nora lienevät olleet seksuaalisessa kanssakäymisessä tapaamisen aikana. Joka tapauksessa 16. kesäkuuta oli ainakin Joycelle tärkeä päivämäärä, sillä esimerkiksi Joycen pääteoksena pidetty "Odysseus" sijoittuu juuri kesäkuun 16. päivään 1904. Kirjassa esiintyy myös sama dublinilainen esikaupungin ranta, jolla Joyce tapasi Nora Barnaclen kyseisenä päivänä.
Syyskuussa 1904 Joyce asui pari päivää lääketieteen opiskelija Oliver St. John Gogartyn luona. Gogarty oli Joycen ystäviä, vaikkakin Joyce suhtautui häneen epäluuloisesti. Myöhemmin Gogarty oli esikuvana "Odysseuksessa" esiintyvän Buck Mulliganin hahmolle. Joyce, Gogarty ja seurueeseen kolmantena jäsenenä kuulunut Samuel Chenevix Trench asettuivat asumaan pieneen puolustustorniin, joka oli aikoinaan rakennettu Napoleonin hyökkäyksen varalta. Sama torni esiintyi myöhemmin myös "Odysseuksen" alussa. Kolmikon yhteinen aika tornissa loppui kuitenkin lyhyeen, sillä muutaman päivän kuluttua Trench näki painajaista mustasta pantterista, otti puoliunessa valmiiksi ladatun revolverinsa, ampui huoneen takkaan ja oli osua Joyceen. Tämän jälkeen Gogarty otti aseen itselleen huutaen: "Jätä hänet minulle!" Joyce poistui tornista heti, vaikka oli vielä yö.
"Dublinilaisten" julkaisu sekä "Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta".
Heinäkuussa 1905 Joyce ja Nora Barnacle saivat ensimmäisen lapsensa Giorgion. Heinäkuussa 1907 perheeseen syntyi seuraava lapsi, tytär Lucia. Noina vuosina Joycen kirjallinen ura alkoi edistyä, sillä 1909 hänen onnistui lopultakin saada kustantaja "Dublinilaisille". Dublinin-matkansa aikana hän teki sopimuksen kustannusyhtiö Maunsel & Companyn kanssa.
Myöhemmin Triestessä Joyce sai sisarensa puheista ajatuksen perustaa elokuvateatteri Dubliniin. Joyce esitteli suunnitelmansa paikallisille elokuvateatteriyrittäjille, ja 21. marraskuuta 1909 hän palasi jälleen Irlantiin vuokratakseen tilat teatteria varten. Nimen "Volta" saanut teatteri avattiin 20. joulukuuta samana vuonna. Volta-teatteri aloitti menestyksekkäästi, mutta pian Joyce sai vaivakseen vuokraisäntänsä. Häneltä vaadittiin maksua maksamattomista vuokrista, ja koko Joyce-suvun molemmat haarat sekä Dublinissa että Triestessä uhattiin haastaa samanaikaisesti oikeuteen. Kaiken lisäksi Maunsel & Company ei ollut vieläkään sopimuksesta huolimatta julkaissut "Dublinilaisia".
Joyce joutui odottamaan vielä kaksi vuotta, ennen kuin Grant Richards lopulta hyväksyi "Dublinilaisten" julkaisemisen. Teokseen oli tehtävä vain vähäisiä muutoksia, ja se ilmestyi lopulta kesäkuussa 1914. "Dublinilaisten" jälkeen Joyce keskittyi seuraavaan teokseensa, "Taiteilijan omakuvaan nuoruuden vuosilta". Jo maaliskuussa 1914 Joyce oli siirtynyt kirjoittamaan "Odysseusta", ja 1916 ilmestyi jo kauan luonnosvaiheessa valmiina ollut "Taiteilijan omakuva". Se ei kuitenkaan saavuttanut kriitikoiden suosiota. Literary World -lehti kommentoi sitä sanoen: "Herra Joycen uudesta kirjasta on hyvin vaikea sanoa mitään." Everyman taas totesi: "Herra Joyce on älykäs kirjailija, mutta olisi omimmalla alueellaan kirjoittaessaan viemäreistä."
"Odysseuksen" kirjoittaminen.
Alun perin Joyce oli ajatellut "Odysseusta" novelliksi "Dublinilaisiin". Hän on sanonut, että Homeroksen "Odysseian" henkilöhahmo Odysseus oli aina kiinnostanut häntä. Sen lisäksi, että "Odysseus" sisälsi nykyaikaisen yhteen päivään sijoitetun odysseian, se oli Joycen mukaan myös "eeppinen kertomus kahdesta rodusta", irlantilaisista ja juutalaisista.
Vaikka ajatus "Odysseuksesta" oli ollut Joycen mielessä jo "Dublinilaisten" aikoihin, hän ei ollut päässyt kunnolla toteuttamaan suunnitelmiaan. Taloudellinen tilanne ja muiden töiden vaatima huomio olivat aiheuttaneet sen, että kirjoitustyö pääsi todella alkamaan vasta maaliskuussa 1914. Tilannetta helpotti se, että Harriet Weaver -niminen nainen alkoi tukea Joycea rahallisesti vuodesta 1917 alkaen. Toisaalta kirjoitustyön tiellä oli pahoja esteitä, kuten ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen. Joyce joutui perheineen pakenemaan Triestestä Zürichiin, joka sijaitsi puolueettomassa Sveitsissä. Matkalla Zürichiin Joyce oli vähällä joutua pidätetyksi vakoojana, mutta erään ystävän ansiosta hänen onnistui saada viisumi ja päästä Sveitsiin.
Joyce kertoi käyttäneensä "Odysseukseen" yhteensä 20 000 työtuntia. Kirja itsessään käsittelee vain yhtä päivää, 16. kesäkuuta 1904, mutta sen kirjoittaminen vei Joycelta noin 2 500 normaalityöpäivää. Kuusipäiväisinä työviikkoina se merkitsi kahdeksan vuoden työtä ilman lomia. Kirjoitustyössä saattoi olla päiviä, jolloin Joycen aika meni painimiseen vain muutaman lauseen kanssa.
"Odysseuksen" julkaiseminen.
"Odysseus" alkoi ilmestyä jatkokertomuksena "Little Review" -nimisessä yhdysvaltalaislehdessä 1918. Vuoteen 1920 mennessä romaanista oli ehtinyt ilmestyä lehden sivuilla vasta noin puolet. Joyce ei myöskään saanut kustantajaa teokselle, vaikka olikin jo tullut kuuluisaksi ja nautti arvostusta useiden kollegojensa keskuudessa. Syynä oli, että "Odysseuksen" latominen olisi ollut liian suuri urakka. Silloisella tekniikalla latominen olisi hyvinkin voinut kestää pari vuotta, joten Joycea vaadittiin lyhentämään teosta, mihin hän ei kuitenkaan suostunut.
Lisää takaiskuja tuli, sillä "Odysseuksen" lehdessään julkaisseet toimittajat haastettiin oikeuteen kirjan epäsiveellisyyden vuoksi. Jo aikaisemmin Yhdysvaltain postilaitos oli käyttänyt lain sille suomaa oikeutta epäsiveellisen materiaalin takavarikoimiseen, mutta takavarikot eivät olleet saaneet Little Reviewin toimittajia luopumaan pyrkimyksistään saada "Odysseus" julkaistuksi. Oikeudenkäynnin seurauksena "Odysseus" joutui kuitenkin Yhdysvalloissa julkaisukieltoon. Lisäksi Little Review -lehden toimittajat tuomittiin viidenkymmenen punnan sakkoihin. Vaikka "Odysseus" olikin nyt kielletty Yhdysvaltojen markkinoilla, Joyce saattoi julkaista sen Euroopassa.
Kesällä 1920 pariisilainen Sylvia Beach ja Joyce tapasivat toisensa. Beach oli kirjakauppias ja oli kertonut "palvovansa James Joycea". Joyce ja Beach tutustuivat eräillä kutsuilla, ja myöhemmin Joyce kävi Beachin kirjakaupassa ja vietti siellä paljon aikaansa tavaten muita merkittäviä kirjailijoita. Samanaikaisesti "Odysseuksen" julkaisusta käytiin taistelua Yhdysvalloissa. Oikeuden päätöksen saatuaan Pariisissa majaileva Joyce kertoi siitä Beachille: "Nyt minun kirjaani ei julkaista ikinä." Tilanne näytti synkältä, sillä jo aiemmin oli "Odysseuksen" ilmestyminen Britanniassa epäonnistunut. Syynä oli se, etteivät sikäläiset kirjapainot halunneet tarttua hankkeeseen. Paikallinen lain mukaan nimittäin myös kustantajaa ja kirjapainoa vastaan voitaisiin nostaa syyte, jos kirjan todettaisiin rikkovan lakia. Siispä mikään kirjapaino ei halunnut painaa "Odysseusta".
Samalla kun "Odysseusta" ladottiin, Joycen silmäongelmat pahenivat. Hän oli jo aikaisemmin kärsinyt näön heikkenemisestä, mutta Pariisissa hän joutui hakeutumaan hoitoon uudelleen. Pahimmilla hetkillä Nora Barnacle joutui hoivaamaan Joycea tuntikausia kosteilla kääreillä, ja Sylvia Beach kertoo, että lääkärin vastaanotolla Joyce oli vähällä pyörtyä kivusta. Joyce joutui matkustamaan Pariisista Zürichiin silmäleikkaukseen. Leikkauksen jälkeen hänen kuvaillaan erottaneen esineiden ääriviivoja ja pystyneen lukemaan suurtakin tekstiä vain kahden suurennuslasin avulla. Vaikka Joyce joutui turvautumaan entistä enemmän kuuloonsa, hänellä oli apuna loistava muisti. Sylvia Beach on muistelmissaan huomauttanut tapauksesta, joka sattui Joycen ollessa toipilaana silmähoidon jälkeen. Joyce oli pyytänyt Beachia tuomaan mukanaan kirjan "Lady of the Lake" ja avaamaan sen sattumanvaraisesti jostakin kohdasta ja lukemaan kyseiseltä sivulta yhden säkeen. Beachin kertoman mukaan Joyce pystyi lukemaan ulkomuistista koko sivun ja vielä seuraavan sivun virheettömästi. Hyvästä muistista huolimatta silmäsairaus hidasti Joycen kirjoitustyötä, sillä hän ei kertomansa mukaan koskaan sanellut teoksiaan vaan kirjoitti ne itse käsin.
"Odysseuksen" ilmestymisvuonna 1922 kirjaa alettiin toimittaa salaa myös Yhdysvaltoihin. Se ei ollut julkaisukiellossa Kanadassa, joten kirjat saattoi lähettää sinne ja kuljettaa myöhemmin rajan yli. Sylvia Beachin muistelmien mukaan tässä työssä oli merkittävä osa Ernest Hemingwaylla, joka järjesti ystävänsä salakuljettamaan "Odysseusta" rajan yli housuihin piilotettuna. Samana vuonna englantilainen "Egoist Press" julkaisi "Shakespeare and Companyn" ladelmaa käyttäen "Odysseuksesta" kahdentuhannen kappaleen painoksen. Kirjoja yritettiin lähettää Yhdysvaltoihin, mutta sikäläinen postilaitos takavarikoi ne. Kirjoja painettiin viisisataa lisäkappaletta, mutta ne jäivät Englannin tullissa kiinni ja tuhottiin yhtä lukuun ottamatta. Samaan aikaan "Shakespeare and Company" jatkoi kirjojen myyntiä. Sylvia Beachin mukaan asiakaskuntaa oli aina Intiassa, Kiinassa ja Japanissa saakka. Osa yhdysvaltalaisille ja englantilaisille asiakkaille myytävistä "Odysseuksista" naamioitiin toisiksi kirjoiksi.
Vaikka joitain kappaleita saatiin toimitetuksi Yhdysvaltoihin, laki esti kirjan laajamittaisen julkaisun. Lisäksi yhdysvaltalainen kustantaja Samuel Roth alkoi julkaista lehdessään "Two Worlds" siistittyjä versioita Joycen teksteistä. Joyce laati asiasta vetoomuksen, johon hän sai 167 allekirjoitusta kuuluisilta henkilöiltä. Vetoomukseen kirjoittivat nimensä esimerkiksi Albert Einstein ja E. M. Forster.
Vuodet "Odysseuksen" jälkeen.
Kun "Odysseus" vihdoin oli ilmestynyt, Joycella oli aikaa paneutua seuraavaan hankkeeseen, joka osin iti "Odysseuksen" ulkopuolelle jääneistä muistiinpanoista. Nykyään "Finnegans Wakena" tunnettua teosta Joyce työsti seitsemäntoista vuotta. Ennen julkaisua teoksen nimeä ei paljastettu, ja kun siitä julkaistiin aluksi osia, sen nimenä oli vain "tekeillä oleva työ" ("work in progress"). Keskeneräinen "Finnegans Wake" kohtasi kuitenkin lähestulkoon yksimielistä vastustusta, ja masentunut Joyce harkitsi teoksen loppuunsaattamisen siirtämistä ystävälleen James Stephensille. Joyce sai lopulta kuitenkin itse työn valmiiksi.
"Finnegans Waken" kirjoitustyön ohessa Joyce myös työsti lyyrisen runokokoelman, joka julkaistiin 1927 nimellä "Pomes Penyeach" ("Runoja pennyn kappale", joskin "Pomes" viittaa läheisesti ranskan sanaan" pommes" eli 'omenat'). "Odysseuksen" kustantaneen Sylvia Beachin mukaan Joyce ilmeisesti kirjoitteli runoja, joista suurimman osan hän heitti roskiin. 1927 Joyce kuitenkin tarjosi Beachille kolmetoista runoa kustannettavaksi. Ehtona oli, että runokokoelmaa myytäisiin asiakkaille šillingin hintaan: Joyce halusi, että hänen "todellisilla lukijoillaan" olisi varmasti varaa teokseen. Samoin šillinki oli summa, jolla saattoi ostaa omenoita Liffeyjoen sillalta Dublinista.
1931 Joyce meni lopulta naimisiin Nora Barnaclen kanssa. Toinen Joycen elämän kannalta merkittävä 1930-luvun alkupuolen tapahtuma oli hänen isänsä John Stanislaus Joycen kuolema. Isänsä kuoleman jälkeen Joyce muun muassa kirjoitti tämän olleen "hauskin tuntemani mies ja silti julman ovela" ja sanoi: "Sadat sivut ja monet kymmenet hahmot kirjoissani sain häneltä." 1930-luvun alku toi lisää huonoja uutisia Joycelle, sillä hänen tyttärellään Lucialla alkoi ilmetä skitsofrenian oireita. Toisaalta hiukan lohtua toi pojanpojan syntymä helmikuussa 1932. Syntymän johdosta Joyce kirjoitti "Ecce Puer" (suom. 'Katso poikaa') -nimisen runon.
Lucian sairaus paheni vuosien kuluessa. Muutenkaan Joycen elämä ei mennyt loistavasti, sillä toista maailmansotaa edeltäneet jännitteet kasvattivat sodanuhkaa. "Finnegans Wake" ilmestyi lopulta maailmansodan kynnyksellä 2. helmikuuta 1939, "Odysseuksen" tavoin Joycen syntymäpäivänä.
Viimeiset elinvuodet ja kuolema.
"Finnegans Waken" julkaisu 1939 päätti Joycen kirjailijanuran. Vielä samana vuonna alkoi toinen maailmansota. Suojellakseen Luciaa Joyce muutti maaseudulle St. Gérand-le-Puyhin, jossa hän eli vuoden verran. 1940 Saksa hyökkäsi Ranskaan, joten Joyce joutui jälleen pakenemaan sotaa. Kuten ensimmäisenkin maailmansodan aikana, Joyce kiiruhti Zürichiin, jonne hän saapui perheineen joulukuussa 1940. Jo heikoksi käynyt Joyce ei elänyt enää monta päivää Zürichiin muutettuaan, vaan kuoli 13. tammikuuta 1941. Kuolinsyynä oli vatsakalvon tulehdus, joka oli puhjennut jo lähes seitsemän vuotta hoitamattomana olleen vatsahaavan leikkauksen yhteydessä.
James Joyce haudattiin Flunternin hautausmaalle Zürichiin. Samalla hautausmaalla on myös toisen tunnetun kirjailijan, Nobel-palkitun Elias Canettin, hauta.
"Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta".
"Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta" kertoo Joycen alter egon Stephen Dedaluksen elämästä. Dedalus esiintyy myöhemmin myös "Odysseuksessa". Kirja on viisilukuinen, ja vaikka se on omaelämäkerrallinen "muotokuva" nuoresta Joycesta, se on myös taiteellisesti toteutettu kaunokirjallinen teos. Kirjasta voi tunnistaa Joycen kokemuksia, mutta todellisten ja kirjan tapahtumien välillä on myös eroavaisuuksia.
"Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta" on rakenteeltaan ja tyyliltään helppolukuisempi kuin Joycen muut pääteokset. Julkaisuaikanaan 1916 se kuitenkin edusti poikkeuksellista kirjallisuuden suuntaa, eikä sen merkitystä täysin ymmärretty. Tyylillisesti Joyce myös käytti joitain perinteisestä realismista poikkeavia kerrontamuotoja, ja esimerkiksi takaumien käyttö saattaa johtua hänen aikaisemmasta elokuvakokemuksestaan.
"Dublinilaisia".
"Dublinilaisissa" James Joyce kirjoittaa tavallisten irlantilaisten elämästä 1900-luvun alun Dublinissa. Vaikka tapahtumapaikkana on Dublin, sen on tarkoitus ainakin Joycen itsensä mukaan kuvata kaupunkielämää missä tahansa. Georges Goyertin ehdotettua aikoinaan Dublinilaisten rankankieliselle painokselle nimeä "Miten Dublinissa eletään" Joyce vastasi: "Ei, "Dublinilaisia" kertoo siitä, miten "missä tahansa" eletään. Se on nykyaikaisen kaupunkielämän kuvaus."
Kirja koostuu lyhyistä novelleista. Osa novelleista on kirjoitettu minämuodossa, ja osassa on kaikkitietävä kertoja. Joyce kuvaa tarkasti kaupunkia ja sen olemusta; kirjassa esiintyvät paikannimet ovat kaikki todellisia, muun muassa St. Stephen's Green, Liffeyjoki sekä O'Connell Street, jonka varrella Joyce-patsas nykyään katsoo mietteliäänä taivaalle. Joyce loi Dublinista oman kirjallisen "pienoismaailmansa". Monet "Dublinilaisten" henkilöt esiintyvät myös Joycen muissa kirjoissa, kuten "Odysseuksessa".
"Odysseus".
"Odysseus" kertoo juutalaisen mainoshankkijan Leopold Bloomin elämästä ja harhailusta – modernin Odysseuksen harharetkistä, ympäri Dublinin baareja, katuja ja bordelleja. Tapahtuma-aika on 16. kesäkuuta 1904. Romaanin toinen päähenkilö on Stephen Dedalus, Joycen alter ego, joka esiintyy jo romaanissa "Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta". Sen lisäksi, että Joycen "Odysseus" on Homeroksen "Odysseian" nykyaikainen vastine, se myös sisältää suuren joukon vaikutteita ja viittauksia muihin teoksiin.
Romaani alkaa Dedaluksen ystävän Buck Mulliganin aamutoimista ja päättyy Bloomin vaimon Mollyn tajunnanvirtaiseen kuvaukseen unestaan, kun aviomies on palannut harharetkiltään vuoteeseensa, jonne Dedalus hänet kantaa. Päivän aikana Bloomin modernia odysseiaa kuvataan paitsi päähenkilön tajunnanvirran kautta, myös irtaantumalla tarkastelemaan elämänmenoa hänen ympärillään. Eräät jaksot on kirjoitettu sanomalehtikielellä, toiset taas kuulostavat tieteelliseltä tutkimukselta tai poliisin tutkintaraportilta. Joyce vaihteli kirjan aikana useasti tekniikkaa. Hän käytti "Odysseuksessa" noin kolmeakymmentä tuhatta eri sanaa, kun keskivertokirjailijan teoksissa määrä on yleensä vain muutaman tuhannen luokkaa.
Monelle "Odysseuksen" lukeminen loppuun on osoittanut mahdottomaksi urakaksi. Teoksen rakenne nimittäin ei noudata aina edes omaa sisäistä logiikkaansa vaan harhautuu päähenkilönsä kokemusmaailmasta ja hetken havainnoinnista käsittämättömiin ulottuvuuksiin. Teos on kuitenkin ainakin akateemisissa piireissä yksi nykyproosan kivijaloista, ja sitä juhlitaan Dublinissa vuosittain Bloomsdayna 16. kesäkuuta, jolloin romaaniin ihastuneet kiertävät Dublinia Leopold Bloomin jälkiä seuraten.
Joyce laati romaanista vuonna 1921 ystävälleen Stuart Gilbertille skeeman, ns. Gilbert-skeeman, joka auttaa ymmärtämään paremmin teoksen rakennetta. Gilbert julkaisi skeeman myöhemmin teoksessaan "James Joyce's "Ulysses" (1930).
Pomes Penyeach.
"Pomes Penyeach" oli Joycen kolmetoista runoa käsittävä kokoelma, joka Sylvia Beach julkaisi 1927. Jo runokokoelman nimi on sanaleikki, sillä se viittaa paitsi halpoihin runoihin ("Runoja pennyn kappale"), myös ranskan kielen omenoita tarkoittavaan sanaan "pommes". Joycen vaatimukset kirjansa kustantamisesta liittyivät kirjan nimeen: ensinnäkin runokokoelmaa tuli myydä šillingin kappalehintaan, ja toiseksi kirjan kansien tuli olla "Calville"-omenoiden värisävyä eli hyvin hennon vihreää.
"Pomes Penyeach" ilmestyi aikoinaan "Odysseuksen" ja "Finnegans Waken" välissä, ja sen kustannustyö oli paljon helpompaa kuin "Odysseuksen" monimutkaisessa projektissa. Runokokoelma sai hyvän vastaanoton. Toisaalta esimerkiksi modernistirunoilija Ezra Pound kehotti Joycea jättämään "Pomes Penyeachin" julkaisematta. Pound kuvasi runokokoelmaa toteamalla: "Tällainen runous on paras pitää perheraamatun välissä".
Oxford University Press julkaisi vuonna 1932 kolmentoista säveltäjän sävellykset "Pomes Penyeachista". Julkaisu oli kunnianosoitus Joycelle, jonka kerrotaan ilahtuneen asiasta suuresti.
"Finnegans Wake".
James Joyce kirjoitti viimeiseksi jäänyttä teostaan "Finnegans Wakea" vuodet 1922–1939. Kirjan kirjoittamisaikaan taiteiden eri aloilla vaikutti muitakin uraauurtavia nimiä, kuten Pablo Picasso ja Salvador Dali, jotka omalta osaltaan loivat aivan uudentyyppistä taidetta. Vaikka "Finnegans Wake" on monimutkaisuudessaan vielä "Odysseustakin" hankalampi ymmärtää, Joyce pitäytyi teosta kirjoittaessaan tiukassa logiikassa. "Finnegans Wake" sisältää myös runsaasti kielellistä leikittelyä, eikä sitä ole koskaan suomennettu.
Joyce itse kommentoi kirjaansa: "Kirjan sanotaan olevan hämärä. Sitä verrataan "Odysseukseen". Mutta "Odysseuksen" tapahtumat sijoittuvat pääasiallisesti päiväaikaan, uuden teokseni tapahtumat taas yöhön. Asiat eivät luonnollisesti voi olla yhtä selkeitä yöllä, vai mitä?" Kirjan kirjoittamisen aikaan Joyce oli silmäsairautensa takia ajoittain lähes täysin sokea, mikä lisäsi kirjan kannalta kuuloaistin merkitystä. Joyce totesi, että epäselvät kohdat on erityisesti syytä lukea ääneen. Ääneen lukemisessa on myös otettava huomioon, että lukemisen tulisi olla mahdollisimman dublinilaisen murteen mukaista. Vaikka teos perustuu pääosin englantiin, siinä on viittauksia noin viiteenkymmeneen muuhun kieleen, myös suomeen. Englanninkielisetkin osuudet ovat vaativia, sillä Joyce käytti moneen asiaan viittaavia sanaleikkejä.
"Finnegans Wake" on teoksena hyvin monimutkainen, ja sen perustarinana on dublinilaisen kapakanpitäjän näkemä uni. Itse nimi "Finnegans Wake" tulee "Finnegan's Wake" -nimisestä irlantilais-amerikkalaisesta balladista, jossa Tim Finnegan -niminen tiilenkantaja saa kallonmurtuman ja kuolee, mutta herää viskin ansiosta kuolleista kesken ruumiinvalvojaistensa.
Joycen perintö kaunokirjallisuudelle.
James Joyce on kirjailijana hyvin merkittävä, ja hänen uutta suuntaa luovat kirjalliset kokeilunsa ovat 1900-luvun alun mittapuulla suorastaan vallankumouksellisia sen ajan kirjallisuudessa. Joyce oli tärkeä hahmo myös kirjallisen modernismin kehityksen kannalta.
Kautta koko Joycen kirjallisen tuotannon kielellä on merkittävä asema. Joycen on kuvailtu vaatineen proosateoksissa käyttämältään kieleltä sellaista tasoa, jota yleisesti edellytetään vain lyriikalta. Kielellisen kerronnan lisäksi Joycen tekstien vallankumouksellisuutta lisäsi se, että kirjailijana hän käsitteli paljon aiheita, joita saman aikakauden kirjallisuus ei pitänyt joko soveliaina taikka sitten tarpeeksi merkittävinä kuvata. Varsinkin seksuaalisuuden kuvaamisessa Joyce rikkoi viktoriaanisella ajalla vallinneita normeja.
James Joyce on antanut vaikutteita monille myöhemmille kirjailijoille. Tehdessään yhteistyötä "Shakespeare and Companyn" kanssa Joyce tapasi useita merkittäviä kirjailijoita, joiden kanssa hän vietti aikaansa. Näihin kirjailijoihin kuuluivat esimerkiksi Ernest Hemingway, Robert McAlmon, ja Archibald MacLeish. Sylvia Beachin mukaan "Joyce oli tietenkin heidän jumalansa, mutta he suhtautuivat häneen pikemminkin ystävällisesti kuin kunnioittavasti". Joyce lienee vaikuttanut nykykirjailijoista enemmän tai vähemmän ainakin James Blishin, Salman Rushdien, Jorge Luis Borgesin, Anthony Burgessin, Mark Z. Danielewskin mutta myös monen muun tuotantoon. Volter Kilpi on verrannut omaa pääteostaan "Alastalon salissa" "Odysseukseen", ja rakenteellisia yhtäläisyyksiä on nähtävissä, joskin tekstisisältö muodostaa oman maailmansa.
Vielä nykypäivänäkin Joyce on yksi eniten kommentoiduista kirjailijoista. Joycen tekstejä voidaan tulkita hyvin monella tavalla, eikä hänen teostensa sisältämästä symboliikasta ja merkityksistä vallitse yhteisymmärrystä kirjallisuustutkijoiden parissa.
Vaikka Joycen "Odysseus" oli Dublinissa julkaisukiellossa vielä 1960-luvulla, kaupungissa vietetään nykyään vuosittain bloomsday-nimistä juhlapäivää Joycen ihailijoiden keskuudessa. Bloomsdayta vietetään 16. kesäkuuta eli päivänä, johon "Odysseus" sijoittuu. Nimi taas juontuu kirjan päähenkilöstä Leopold Bloomista.
Maine kirjailijana.
James Joycen asemaa kirjallisuudessa on verrattu kuin Pablo Picasson asemaan maalaustaiteessa tai Arnold Schönbergn sekä Igor Stravinskyn asemaan musiikissa. Toisaalta Joycella on myös maine "vaikeana" kirjailijana, eikä moni lukija ole jaksanut lukea hänen monimutkaisia ja raskaita teoksiaan. Joycen teosten on kuitenkin kuvattu sisältävän "kosolti huumoria, älyä, leikillisyyttä ja syvällistä elämänviisautta".
Joycella on merkittävä asema 1900-luvun kirjallisuuden kehityksessä. Esimerkiksi "Time"-lehti valitsi hänet yhdeksi 1900-luvun kahdestakymmenestä merkittävimmästä taiteilijasta. Samalle listalle ylsivät muun muassa Picasso, Sinatra, The Beatles ja Louis Armstrong. Joycen lisäksi listalle on yltänyt kirjailijoista vain Nobelin kirjallisuuspalkinnolla palkittu T. S. Eliot.
Kirjailijana Joyce on myös ollut laajan kritiikin ja väärinymmärryksen kohteena. Suomalaisista kriitikoista esimerkiksi Tito Colliander on luonnehtinut Joycea "ihmiseksi, jolta oli leikkauksella poistettu sydän". Aino Kallas taas arvioi Joycea erään kokouksen jälkeen todeten, että hänestä Joyce vaikutti "nilviäiseltä, joka vain varovasti pistää esiin tuntosarvensa".


Jazz.
Jazz (jatsi) on Yhdysvalloissa syntynyt musiikin laji, johon kuuluu monia toisistaan kauaksi erkaantuneita tyylejä. Useimmille jazzin tyyleille on tyypillistä synkopoitu keinuva rytmi sekä improvisaation suuri osuus. Myös puhallinsoitinten keskeinen osuus on yksi jazzin leimaa-antava piirre. Jazz syntyi viimeistään 1800-luvulla Yhdysvaltain etelävaltioiden mustan väestön keskuudessa. Selviin muotoihinsa musiikinlaji hahmottui 1900-luvun puolella. Jazz on useammin instrumentaalimusiikkia, mutta toisaalta monet kuuluisimmista jazzmuusikoista ovat laulajia. Jazzin esittäjinä voivat olla yhtä lailla suuret big bandit kuin yksi ainoa henkilö. Useimmiten soittajia on kuitenkin vähintään kolme, ja yhtyeen jäsenten vuorovaikutus on jazzissa populaarimusiikkia keskeisemmässä asemassa.
Soittimina jazzissa ovat eri puhallinsoittimet, kuten saksofoni, trumpetti, kornetti, klarinetti, huilu ja vetopasuuna sekä kontrabasso (myöhemmin myös sähköbasso), piano, rummut, sähköurut, kitara ja vibrafoni. Sähkökitara otettiin alun perin käyttöön nimenomaan jazzmusiikkiin 1930-luvun lopussa. Jazzmusiikissa kehittyi myös moderni rumpusetti.
Jazzin syntypaikkana pidetään erityisesti New Orleansin kaupunkia. Jazz kehittyi afroamerikkalaisten vokaalimusiikista, bluesista ja spirituaalimusiikista. Jazzin kehittivät ja sitä esittivät alun perin afroamerikkalaiset. Ensimmäinen levyttämään päässyt jazzyhtye oli kuitenkin valkoisista muusikoista koostuva Original Dixieland Jass Band vuonna 1917.
Improvisaatio jazzissa.
Jazzin luonteenomainen piirre on improvisaatio. On olemassa myös jazz-kappaleita, joihin improvisaatio ei kuulu, mutta yleensä improvisoidut soolot, tai joskus eri solistien samanaikainen improvisaatio, kuuluvat jazzesitykseen. Improvisaatio jazzissa on selvästi monimutkaisempaa kuin modernissa populaarimusiikissa tai bluesissa. Bluesissa improvisaatio perustuu useimmiten mollipentatoniseen skaalaan tai sen kanssa melkein samanlaiseen bluesskaalaan. Tällöin soinnunvaihdoksista ei tarvitse välittää, koska yleensä bluesissa käytetään vain sointuja, jotka sopivat kaikki käytettäväksi saman skaalan kanssa.
Sen sijaan jazzissa erilaisia sointuja ja niiden kanssa käytettäviä skaaloja on selvästi suurempi määrä. Tärkeimmät skaalat ovat kirkkosävellajit eli duuriasteikon moodit sekä melodiset molliharmonian asteikot (näistä löytyy jo yhteensä 14 skaalaa). Näiden lisäksi käytetään myös esimerkiksi symmetrisiä ja pentatonisia skaaloja. Sointuvaihdoksia jazzkappaleissa on yleensä tiuhaan, jolloin soittaja joutuu soolonsa aikana vaihtamaan jatkuvasti käyttämäänsä skaalaa. Opiskelijan harmiksi monilla skaaloilla ja soinnuilla ei ole kovin vakiintuneita nimiä tai symboleita, vaan käytössä on useita merkintätapoja. Aluksi jazz-improvisaatio oli lähinnä kappaleen melodian muuntelua, mutta improvisaatio muuttui jazzin kehittyessä yhä vapaamuotoisemmaksi. Tämä kehitys kulminoitui free jazziin, jossa teemaa tai sointukulkua ei ole vaan esitys koostuu vapaasta improvisaatiosta. Etenkin varhaisempina aikoina improvisointia lähestyttiin jazzissa skaalojen sijaan suoraan soimassa olevan soinnun sävelten kautta.
Jazzissa kappalerakenne on useimmiten sellainen, että teemaa soitetaan kappaleen alussa ja lopussa, ja teemojen välissä on eri soittajien improvisaatio-osuudet. Soolossa edetään usein teeman soinnut läpi, mutta etenkin silloin, kun levylle laitetut kappaleet olivat vielä teknisesti rajoitettuja kolmeen minuuttiin, saatettiin teeman sointukulusta irrottaa pienempiä osia eri solisteille, että kaikki ehtivät soittaa saman kappaleen aikana sooloa. Sen lisäksi, että jazzkappaleessa on tyypillinen tällainen ABA-rakenne (eli kappaleen alussa ja lopussa on kaksi identtistä osaa - tässä tapauksessa teemaa - joiden välissä on erilainen osio - soolot), myös etenkin vanhassa jazzissa itse sävelletystä teemasta löytyy sisäinen ABA-rakenteensa.
Jazzin alkuperä.
Jazzin juuret löytyvät Länsi-Afrikasta Pohjois-Amerikkaan orjatyöhön kuljetettujen mustien musiikista. Musiikkilajin synty alkoi todennäköisesti siitä, etteivät orjat saaneet työn aikana puhua toisilleen, he keksivät työlauluja – laulaminen oli näet sallittua. Tällaisia lauluja kutsutaan nimityksellä "field hollers" ("peltohoilotukset"). 1860-luvun sisällissodan jälkeen orjuus lopetettiin ja musiikkikulttuurin kehitys vauhdittui. Syntyivät esimerkiksi bluesiksi ja ragtimeksi kutsutut musiikinlajit. Ragtime oli jazzia edeltävää, hieman nopeaa marssia muistuttavaa useimmiten pianolla esitettyä musiikkia. Ragtimen kehittymispaikkoja olivat muun muassa Teksas, Florida, Tennessee, St. Louis, Oklahoma ja varsinkin sen huomattavin keskus, Mississippin suistoalueella sijaitseva New Orleans. Kuuluisin ragtime-säveltäjä oli Scott Joplin, jonka monet kappaleet ovat nykyäänkin tuttuja suurelle yleisölle.
New Orleans.
New Orleans oli vapaamielinen kaupunki, jossa useat eri kulttuurit pääsivät sekoittumaan helposti ja myös ragtime sai siellä vaikutteita. Ragtime-musiikkia soitettiin usein bordelleissa. Alun perin sana jazz tarkoittikin kansankielellä maksullisen seksin harrastamista. Ragtimen kehityttyä marssimaisuudesta hiukan keveämmäksi ja monipuolisemmaksi sitä alettiin nimittää jazziksi. Jazzin kehittyminen alkoi 1890–1910-luvuilla. Alkuperäisessä jazzissa oli vaikutteita sotilasmarsseista, länsiafrikkalaisesta musiikista, pianomusiikista, kirkko- ja kansanmusiikista sekä ranskalaisista lauluista. Kaikkein erikoisin piirre jazzissa oli muihin tuon ajan musiikkityyleihin verrattuna se, että kappaleissa merkittävässä asemassa olivat usein improvisoidut soolo-osuudet. New orleans jazzissa, dixielandissa, ei kuitenkaan ollut varsinaista solistia, vaan kyse on ns. kollektiivisesta improvisoinnista. Siinä puhallinsoittimet koristelivat olemassa olevaa melodiaa yhtä aikaa rytmiryhmän säestyksellä. Improvisointi teki kappaleista eloisia ja sillä saatiin kappaleisiin enemmän tunnetta mukaan. New Orleans jazzin improvisointi eroaa nykyaikaisen jazzin improvisoinnista juuri siinä, että se oli lähinnä valmiin melodian koristelua, kun taas uudemmassa jazzissa improvisoidaan vapaasti sointujen päälle. Swingiä edeltävään jazziin on myöhemmin viitattu käsitteellä "classic jazz".
Jazzin suosio kasvaa.
Jazzista tuli äkkiä varsinkin mustien keskuudessa todella suosittu musiikkilaji. Sitä soitettiin seurapiirikutsuilla ja jopa joissain värikkäissä hautajaisissa. Afrikkalaisilta oli kielletty heidän perinteiset soittimensa, koska englanninkieliset siirtomaaisännät pelkäsivät orjien käyttävän erityisesti rumpuja yhteydenpitovälineenä. Lisäksi orjia haluttiin käännyttää kristinuskoon, ja heille opetettiin perinteisiä kristillisiä hymnejä ja virsiä. Siten mustat alkoivat laulaa omaa musiikkiaan ja rakentaa soittimia itse, sekä mahdollisuuksien mukaan opetella länsimaisia soittimia. Yleinen ensimmäisten jazzyhtyeiden kokoonpano oli trumpetti, klarinetti ja pasuuna sekä joskus saksofoni. Taitavat trumpetistit saivat yleisesti paljon arvostusta. Näitä olivat muun muassa Buddy Bolden, Freddie Keppard ja Joe ”King” Oliver. Joe Oliver oli Louis Armstrongin trumpetinopettaja.
Joitain valkoihoisia tuli jazzin harrasteluun mukaan jo 1900-luvun alkuaikoina. Kaikkien aikojen ensimmäisen ja samalla ainoan ennen 1920-lukua tehdyn jazzlevytyksen teki valkoihoisten karpaasien yhtye Original Dixieland Jass Band vuonna 1917 (jazz saatettiin usein kirjoittaa "jass" alkuaikoina). Tämä antoi potkua jazzin leviämiselle myös valkoihoisten keskuuteen.
Ensimmäinen maailmansota ei vaikuttanut elämään Yhdysvalloissa juuri ollenkaan, eikä siitä ollut haittaa myöskään jazzin kehittymiselle. New Orleansissa soitettu jazz oli päätyyli, mutta sen rinnalla kehittyi myös kaksi pianolla soitettavan jazzin tyylilajia: stride ja boogie woogie. Kun vuonna 1917 New Orleansissa kiellettiin aiemmin laillinen prostituutio, jazz alkoi keskittyä Yhdysvaltojen itärannikolle; Chicagoon ja myöhemmin myös New Yorkiin. 1920-luvulla äänilevyteollisuus kiihtyi ja jazzia alettiin kunnolla tallentaa levyille. Tämä lisäsi kiinnostusta ja myös jazzmuusikkojen määrää.
Suomessa 1920-luvulla suurin osa jazzista oli englannin- tai ruotsinkielistä. Työläisnuorison keskuudessa syntyi kansallisista aineksista haitarijazz, joka yhdisteli jenkkoja ja polkkia ragtimeen, sekä lisäsi niihin valssiromanssia, tangoa, kuplettia ja muuta käden ulottuvilla olevaa ainesta. Haitarijazz liittyy hyvin paljon Dallapén historiaan, sillä se oli tyylin esikuva, jonka valta-asema vain vahvistui 1930-luvulla ja kesti hyvinkin aina talvisotaan asti.
1930-luku ja big bandit.
Louis Armstrongin liittyminen Fletcher Hendersonin yhtyeeseen loi uuden pohjan oikeastaan koko jazz-tyylisuunnalle. Hän kehitti vielä melko jäykästä New Orleans jazzista uuden tyylin, joka oli New Orleans jazzia solistisempaa taidetta, mikä nosti jazzin arvostusta entisestään. Ennen jazz oli vain ns. kollektiivista, mutta nyt soittajilla oli myös tiettyjä rooleja kappaleissa. Tämä oli osasyynä siihen, että jazzkokoonpanot kasvoivat.
New Yorkissa ja Kansas Cityssä kehittyi jazztyyli isoille orkestereille, mikä oli pohjana 1930-luvun big band -swingille. Suurten orkesterien käyttö johti siihen, että jazzkappaleille täytyi tehdä entistä tarkempia sovituksia. Improvisointi oli suurissa kokoonpanoissa vaikeampaa. Perinteisempi jazz oli kuitenkin vielä 1920-luvulla big bandejä suuremmassa suosiossa.
1930-luvulla jazzin valtatyylinä oli swing ja suuret jazzorkesterit olivat suosiossa. Duke Ellington oli swingin säveltäjistä ja sovittajista maineikkain. Swing-musiikki on varsinkin rytmiltään klassista jazzia keveämmän kuuloista ja siinä kappaleilla on huolella tehty sovitus.
Bebop.
Jazzia esitettiin pääasiassa klubeissa, koska improvisoidun soittamisen taso kärsii suurissa konserteissa. Swingin ja tarkkojen sovitusten myötä esiintymispaikalla ei ollut soiton kannalta väliä. Tämä johti kaupallistumiseen ja viihteellistymiseen, mitä pidettiin jazzin luonteen kannalta huonona asiana. Kaupallistuneeseen swingiin ja helpoksi käyneeseen improvisointiin kyllästyneet muusikot kerääntyivät soittamaan ja kilpailemaan soittotaidoistaan keskenään New Yorkin Harlemin Minton's Playhouseen. Mukaan tuli myös paljon uusia muusikoita. Siellä kehittyi musiikkilaji nimeltä bebop eli re-bop eli bop. Suurin osa bebopin kärkinimistä oli aiemmin swing-solisteja, esimerkiksi Dizzy Gillespie ja Charlie Parker.
Toisen maailmansodan puhkeaminen keskeytti musiikkilajien kehityksen. Vuosina 1943 ja 1944 Yhdysvalloissa oli voimassa levytyskielto. Tämä haittasi varsinkin kaupallisen swingin ja myös jazzin asemaa, ja bebop herätti enemmän kiinnostusta. Bebopin uudenlainen tyyli sopi hyvin sodan jälkeiseen aikaan, jolloin kulttuurit olivat vielä epätasapainossa. Bebopissa improvisointi ei ollut enää melodiaan sidoksissa vaan pelkästään sointurakenteeseen. Sointurakennekin oli hiukan entistä monimutkaisempi. Bebop sai aluksi paljon kritiikkiä, koska musiikkilaji on melko vaikeaselkoinen.
Eräs motiivi bebopissa oli hämätä asiaan paneutumattomia maallikkoja, varsinkin valkoisia, esimerkiksi soittamalla tuttuja kappaleita nopeammilla tempoilla ja monimutkaisemmilla soinnuilla ja tietysti uudella nimellä niin, etteivät kaikki tunnista niitä. Bebop–sävellykset erosivat melodialtaan ja teemaltaan paljon aikaisesta, mutta sointurakenteet lainattiin yleensä populaarikappaleista. Bebop heijasti mustien asennoitumista omaan tilaansa. Bebop kasvatti mustan väestön ylpeyttä. Tämän jazzhaaran syntyminen oli osaltaan taustana mustien 1950-luvun kansalaisoikeustaisteluihin, joiden kautta afroamerikkalaiset saivat lopulta täydet kansalaisoikeudet.
Bebopia soitettiin yleensä 4–5 hengen yhtyeissä. Soittimet olivat yleensä saksofoni, trumpetti, kontrabasso, piano ja rummut. Bebopissa oli improvisoinnin kannalta tärkeää muusikoiden välinen vuorovaikutus. Se oli ensimmäinen jazztyyli, joka ei ollut tarkoitettu tanssittavaksi. Osaksi sen sekä myös vaikeaselkoisuuden ja vallankumouksellisuuden takia bebopista ei tullut koskaan tavallisen kansan parissa yhtä suosittua kuin swing.
1950-luvulla ei tullut aivan uusia tyylisuuntauksia, kuten bebop, vaan uudet tyylit, cool jazz ja hard bop, olivat läheistä sukua bebopille. Yhteenvetona jazzissa bebopin myötä tapahtuneesta murroksesta voidaan sanoa, että jazz erkaantui yhä kauemmaksi kaupallisesta musiikista. Laulua kuultiin nyt aiempaa selvästi harvemmin jazz-musiikissa ja myös suuret bigbandit olivat osin väistyneet pienempien ryhmien tieltä. Pitkät improvisoidut soolot tulivat jazzissa yhä keskeisemmäksi, ja alettiin käyttää enimmäkseen rytmejä, joiden tahdissa ei voinut enää tanssia.
Cool jazz.
Cool jazz oli varsinkin valkoisten nuorten klassisen musiikin opistoissa opiskelevien muusikkojen kehittelemä musiikkilaji, jossa panostettiin ns. "akateemiseen esitystapaan". Sen eroavuuksia bebopiin oli muun muassa se, että siinä käytettiin pehmeä-äänisempiä soittimia, kuten käyrätorvea ja tuubaa, sekä se, että improvisointi oli yksinkertaisempaa ja kappaleissa joskus useita osia. Cool jazz kuulostaa bebopia hillitymmältä ja hiukan melodisemmalta. Siinä suosittiin "kuivaa" melodiaa eli soittamisessa ei ollut vibratoa ja melodiassa ei ollut kontrapunktia eli siinä ei soitettu melodiasta poikkeavia sivumelodioita yhdessä päämelodian kanssa. Cool jazzia käytettiin 1950–60-luvulla paljon elokuvamusiikkina. 1960-luvulla cool jazzin perinteitä jatkoi bossanova, joka on yhdistelmä jazzia ja brasilialaista musiikkia.
Hard bop ja soul jazz.
Hard bop syntyi 1950-luvun jälkipuoliskolla bebopista. Hard bopissa rumpalilla oli tärkeämpi asema kappaleessa. Korostuneen kompin seurauksena muiden soitinten improvisointi muuttui suoraviivaisemmaksi. Hard bop sai vaikutteita muun muassa mustien gospel-musiikista sekä bluesista. Hard bop oli selkeämpää ja melodisempaa kuin bebop ja siitä tuli varsinkin 1960-luvulla melko suosittua. Sitä soitettiin muun muassa uskonnollisissa tapahtumissa. Bebopia soittaneen Miles Davisin siirtyminen hard bopin piiriin sai aikaan muun muassa sen, että sävelasteikot otettiin käyttöön ja kappaleet muuttuivat melodisemmiksi. Julian Cannonball Adderley oli hetken Miles Davisin opissa ja perusti veljensä kanssa myöhemmin yhtyeen nimeltä Cannonball Adderley Quintet, josta tuli yksi hard bopin suosituimmista. Yhtye vieraili Suomessakin 1960- ja 1970-lukujen alussa.
Hard bopin suora perillinen oli 1960-luvun soul jazz, jossa rhythm and blues sekä gospel vaikutteet omaksuttiin vielä hard boppia paljon selkeämmin. Soul jazzin melodioissa käytetään rhythm and bluesille tyypillisiä koukkuja, toistuvia riffejä ja rytmeissä tavoitellaan r&b -tyyppistä groovea. Usein pianon asemasta käytettiin myös populaarimusiikin tapaan urkuja. Improvisaatio pidetään usein suhteellisen melodisena verrattuna 1950-luvun bebopiin. Tunnetuimpia soul jazzin esittäjiä olivat esimerkiksi Jimmy Smith, Les McCann ja Lou Donaldson.
Free jazz ja avantgarde jazz.
1960-luvulla hardbopiin otettiin vaikutteita esimerkiksi Etelä-Amerikan musiikista. Cool jazzista muotoutui bossanova. Jazzin historian suurimpia vallankumouksia tapahtui 1960-luvulla kun free jazz ja avantgarde-jazz tuli tunnetuksi. Näissä jazzlajeissa ei enää soitettu perinteisten sointujen ja sointurakenteiden mukaan. Free jazzin ja avantgarde-jazzin tärkeimpiin kehittäjähahmoihin kuuluu saksofonisti Ornette Coleman, jonka 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa julkaisemat levyt määrittivät molempia tyylisuuntia. Toinen avantgarde-tyylin perustaja 1950-luvulla oli pianisti Cecil Taylor. 1960-luvulla merkittäviä näiden tyylisuuntien parissa työskennelleitä muusikoita olivat John Coltrane, Archie Shepp, Albert Ayler, Sun Ra, Makanda Ken McIntyre, Pharoah Sanders, Sam Rivers, Don Pullen, Dewey Redman ja Dave Holland.
Free jazzissa ei ollut yleensä melodiaa eikä sointukulkua määrätty ennalta ja tempokin saattoi vaihdella kappaleen aikana. Silti musiikki ei ole sattumanvaraista vaan siinä tarvittiin vielä tarkkaavaisempaa soittajien välistä vuorovaikutusta. Nämä jazzlajit kuitenkin poikkesivat liikaa jazzin aikaisemmista perinteistä eikä aikaisempiin jazzlajeihin haluttu ottaa näistä vaikutteita, kuten yleensä uusista virtauksista otettiin. Free jazzin edustajat kävivät Euroopassa etsimässä musiikilleen kasvualustaa, jota ei kuitenkaan löytynyt. Eurooppalaiset saivat kuitenkin opetusta free jazzin edustajilta.
Avantgarde oli eurooppalaisempi versio free jazzista. Siinä käytettiin enemmän valmiiksi sävellettyä materiaalia ja siinä oli vaikutteita eurooppalaisesta taidemusiikista. Avantgardesta eurooppalaiset kehittivät itsenäisemmin omaa jazztyyliään ja eurooppalaisen jazzin "identiteetti" kehittyi 1970-luvulla Krzysztof Komedan, Tomasz Stańkon, Jan Garbarekin, Peter Brötzmannin ja Edward Vesalan kaltaisten muusikoiden ansiosta.
Reaalisosialistisissa Itä-Euroopan maissa, etenkin Puolassa ja Tšekkoslovakiassa, jazzista tuli jopa tietynlaista "toisinajattelumusiikkia": musiikinlaji ei nauttinut virallista suosiota.
Fuusio.
1960-luvulla monet jazzmuusikot alkoivat yhdistellä tuon ajan populaarimusiikkia ja jazzia keskenään. Myöhemmin jazzin ja popin yhdistelyyn perustuvaa musiikkia on ruvettu kutsumaan fuusiojazziksi (usein puhutaan vain "fuusiosta", mikä on soveliasta, koska tällainen musiikki ei usein kuulosta perinteiseltä jazzilta). Jazzin uusimpien virtausten tasalla oleva Miles Davis julkaisi merkittävimpinä pidetyt fuusiolevyt: In a Silent Way (1969) ja Bitches Brew (1970). Näillä kuuluisilla levyillä esiintyneet jazzmuusikot kuten Chick Corea, Herbie Hancock, John McLaughlin ja Joe Zawinul perustivat myöhemmin omat yhtyeensä ja jatkoivat fuusion kehittelyä. Fuusioyhtyeet saivat ystäviä myös popmusiikin kuuntelijoiden joukosta.
Jazz 1960-luvun jälkeen.
Fuusio erkaantui nopeasti kauas aiemmasta jazzista, eivätkä sen maltillisemmatkaan muodot kelvanneet useille jazzin ystäville. New Yorkissa oli kuitenkin nuoria luovia soittajia, jotka halusivat elvyttää perinteisemmän jazzin asemaa. Keskustassa ei ollut jazzmuusikoille esiintymispaikkoja, joten he joutuivat esiintymään kaupungin reunoilla olevissa vanhoissa varastorakennuksissa. Tätä kutsuttiin loft movementiksi. Uudessa jazzissa vanhoilla kokoonpanokaavoilla ei enää ollut väliä.
1960-luvun jälkeen suuret muutokset näyttivät olevan ohi jazzin eri rintamilla. Jazzin innovaatiot kuitenkin jatkuivat esimerkiksi avantgarde jazzin piirissä. Samoin myöhempi ilmiö on nu-jazz, jossa jazzia yhdistetään elektronisen tanssimusiikin rytmeihin. 1980-luvun alkupuolella jazzista oli tullut jo kansainvälisempi ja kansanomaisempi ilmiö ja sitä tehtiin Amerikan ja Euroopan lisäksi myös muissa maanosissa.


Jasser Arafat.
Jasser Arafat (ياسر عرفات, ʿArafāt, Yāsir, koko nimeltään Mohammed Yasser Abdel Rahman Abdel Raouf Arafat al-Qudwa al-Husseini, tunnettiin myös nimellä Abu Ammar, s. luult. 4. elokuuta tai 24. elokuuta 1929 Kairo, Egypti – 11. marraskuuta 2004 Pariisi, Ranska) oli palestiinalaisten palestiinalaishallinnon johtaja vuodesta 1993. Hänet valittiin presidentiksi vaaleilla 1996 ja hän hoiti virkaa kuolemaansa asti. Arafat oli myös Palestiinan vapautusrintaman puheenjohtaja ja Fatahin johtaja. Arafatille myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 1994.
Palestiinalaisten enemmistö poliittisesta aatteesta tai ryhmittymästä riippumatta piti häntä vapaustaistelijana, kun taas jotkut israelilaiset kuvasivat häntä terroristiksi hänen ryhmittymänsä israelilaissiviileihin kohdistamien iskujen vuoksi.
Lapsuus.
Arafat oli seitsenlapsisen perheen viides lapsi. Hänen synnyinpaikastaan ja ajastaan on epävarmuutta. Arafatin on sanottu syntyneen Jerusalemissa ja Gazassa 4. elokuuta 1929. Hän on saanut Kairossa 24. elokuuta 1929 päivätyn syntymätodistuksen.
Arafatin isä oli palestiinalainen kauppias. Hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan viisivuotias ja hän eli sukulaistensa luona Kairossa ja Jerusalemissa. Hän opiskeli kuningas Faud I:n yliopistossa Kairossa (nyt Kairon yliopisto). Arafatista tuli nationalisti vuoteen 1946 mennessä ja hän hankki aseita Kairossa toimitettavaksi Palestiinaan arabipuolelle. Vuoden 1948 Israelin itsenäisyyden alkaessa Arafat lähti yliopistosta ja pyrki Palestiinaan. Egyptin joukot eivät kuitenkaan sallineet huonosti varustettujen partisaanien pääsyä sota-alueelle ja joukko riisuttiin aseista ja käännytettiin takaisin. Yliopistossa Arafat liittyi muslimien veljesjärjestöön ja toimi palestiinalaisopiskelijoiden järjestön johdossa 1952–1956. Hän valmistui insinööriksi ja taisteli Suezin kriisissä Egyptin armeijan vänrikkinä.
Fatah ja PLO.
Sodan jälkeen Arafat muutti Kuwaitiin, jossa hän työskenteli insinöörinä ja perusti oman yrityksen. Hän perusti myös Fatah-järjestön, joka pyrki perustamaan itsenäisen Palestiinan valtion. Fatah yritti räjäyttää kiistellyn Israelin vesipumpun joulukuussa 1964. Kuuden päivän sodan jälkeen Israelin huomio kääntyi arabimaista palestiinalaisliikkeisiin, mukaan lukien Fatahiin.
Vuonna 1968 Israelin puolustusvoimat hyökkäsi Fatahia vastaan jordanialaisessa Al-Karamehin kylässä. Taistelussa kuoli 150 palestiinalaississia ja 29 Israelin sotilasta. Tappiosta huolimatta taistelua pidetään voittona Fatahille ja Israel joutui perääntymään. 1960-luvun lopussa Fatah sai Palestiinan vapautusjärjestön johtopaikat ja Arafat nimettiin PLO:n johtoon 3. helmikuuta 1969 Kairossa. Arafatista tuli Palestiinan joukkojen ylipäällikkö 1971 ja PLO:n poliittisen osaston johtaja 1973.
Jordania.
1960-luvulla palestiinalaispakolaisten ja Jordanian hallituksen välit kiristyivät raskaasti aseistettujen vastarintajoukkojen muodostaessa oman valtionsa Jordanian sisällä ja hallittua strategisia alueita Jordaniassa. Jordania yritti riisua palestiinalaisjoukot aseista, jolloin kesäkuussa 1970 puhkesi aseellisia yhteenottoja.
Muut arabimaat yrittivät sovitella rauhanomaista ratkaisua, mutta jatkuvat "fedayeen"-toimet johtivat hallituksen toimiin. 16. syyskuuta kuningas Hussein määräsi sotatilan. Samana päivänä Arafat nimitettiin PLO:n joukkojen ylipäälliköksi. Sisällissodassa Syyria avusti PLO:ta ja hyökkäsi Jordaniaan 200 panssarilla. Syyria vetäytyi pian pois Israelin uhattua sitä ilmaiskuilla. 24. syyskuuta mennessä Jordanian armeija pääsi voitolle ja PLO suostui tulitaukoon.
Libanon.
Arafat siirsi PLO:n joukot Libanoniin. Heikon keskushallituksen vuoksi PLO toimi lähes kuin itsenäinen valtio. Sissit hyökkäsivät Israeliin rajan yli ja Israel vastasi iskuilla Libanoniin.
Syyskuussa 1972 tapahtuneessa ns. Münchenin verilöylyssä palestiinalainen Musta syyskuu kaappasi Münchenin olympialaisissa 11 israelilaista urheilijaa, joista 10 sai surmansa. Iskun suunnittelija Mohammed Daoud Oudeh sanoi varojen tulleen Mahmud Abbasilta, joka oli Arafatin johtaman PLO:n pääsihteeri. Arafat itse sanoutui irti toimista.
Vuonna 1974 Arafat määräsi PLO:n lopettamaan väkivallan Israelin, Länsirannan ja Gazan ulkopuolella. Samana vuonna Arafat puhui ensimmäisenä valtioiden ulkopuolisena edustajana YK:n yleiskokoukselle. Samana vuonna PLO hyväksyttiin ensimmäiseksi valtioiden ulkopuoliseksi järjestöksi YK:hon.
Hyökkäykset Israelia vastaan jatkuivat ja Israel syytti Arafatin olevan viime kädessä iskujen takana. Arafat kielsi osallisuutensa ja sanoi ettei voinut hallita näitä ryhmiä.
Vuonna 1974 arabit nimittivät PLO:n ainoaksi lailliseksi palestiinalaisten edustajaksi ja se otettiin arabiliittoon 1976. PLO oli mukana myös Libanonin sisällissodassa ja sen on väitetty syyllistyneen kymmenien tuhanten siviilien kuolemaan.
Israel liittoutui Libanonin kristittyjen kanssa ja teki kaksi suurhyökkäystä Libanoniin. Ensimmäisessä, operaatio Litanissa 1978 Israelin puolustusvoimat ja Etelä-Libanonin armeija miehittivät kaistaleen "turvallisuusvyöhykkeeksi". Toisessa hyökkäyksessä, operaatio Galilee 1982 Israel valloitti suurimman osan Etelä-Libanonia, mutta joutui lopulta perääntymään turvallisuusvyöhykkeelle 1985. Israel päästi miehityksen aikana Libanonin maroniittikristityt falangistit hyökkäämään Sabran ja Shatilan pakolaisleireille ja surmaamaan 460–3500 palestiinalaispakolaista. Tapaus aiheutti palestiinalaisissa syvän vihan Israelin puolustusministeriä Ariel Sharonia kohtaan, jonka Israelin tutkintakomissio totesi epäsuorasti syylliseksi ja pakotti eroamaan.
Tunisiassa.
Syyskuussa 1982 Israelin hyökkäyksen aikana yhdysvaltalaisjoukot rikkoivat tulitauon PLO:n vetäytyessä. PLO siirtyi viimein Tunisiaan, jossa se toimi vuoteen 1993.
1980-luvulla Arafat sai tukea Irakista, joka auttoi jälleenrakentamaan pahoja tappioita kärsineen PLO:n. Tämä tuli tarpeeseen etenkin ensimmäisen intifadan alettua joulukuussa 1987. Viikoissa Arafat sai kansannousun hallintaansa ja Fatahin Länsirannan joukkojen ansiosta sitä saatiin jatkettua.
15. marraskuuta 1988 PLO julisti itsenäisen Palestiinan valtion perustetuksi. Pakolaishallitus hylkäsi Palestiinan jaon ja vaati koko brittien Palestiinan mandaatin rajoja. 13. joulukuuta Arafat myöntyi n päätökseen ja lupasi tunnustaa Israelin valtion olemassaolon ja sanoutui irti terrorismista kaikissa muodoissaan. Yhdysvallat piti tunnustusta Camp Davidin rauhanneuvottelujen aloittamisen ehtona. Lausunto oli myös siirtyminen PLO:n alkuperäisestä tavoitteesta – Israelin tuhoamisesta – kohti kahden valtion perustamista, Israelin vuoden 1949 rajojen sisään ja Palestiinan Länsirannalle ja Gazan alueelle.
Vuonna 1990 Arafat meni naimisiin Suha Tawilin kanssa. Hän oli palestiinalainen kristitty joka työskenteli PLO:ssa Tunisiassa ja kääntyi islamiin.
Vuoden 1991 Madridin konferenssissa Israel avasi ensimmäistä kertaa neuvottelut PLO:n kanssa. Ennen Persianlahden sotaa Arafat vastusti Yhdysvaltain hyökkäystä. Tämä suututti Yhdysvallat ja muut arabimaat ja palestiinalaisten rahatulo loppui. Myös käynnissä olleet neuvottelut katkaistiin. Kuwaitin vapauttamisen jälkeen Arafat oli menettänyt kansainvälisen tukensa ja taipui salaisiin neuvotteluihin Israelin kanssa.
Huhtikuussa 1992 Arafat selviytyi lentokoneen pudotessa Libyan aavikolle hiekkamyskyssä. Lentäjät ja perämies saivat surmansa.
Palestiinalaishallinto.
Jitzhak Rabin, Bill Clinton ja Jasser Arafat Washingtonissa 1993.
Neuvottelujen tulos, Oslon sopimus, solmittiin syyskuussa 1993 Washingtonissa. Sen mukaan perustettaisiin palestiinalaisten itsehallinto Länsirannalle ja Gazaan viiden vuoden kuluessa. Seuraavana vuonna Arafat sai Nobelin rauhanpalkinnon Shimon Peresin ja Jitzhak Rabinin kanssa.
Vuonna 1994 Arafat muutti palestiinalaisten hallintoalueelle, näin palaten Palestiinaan ensimmäistä kertaa 26 vuoteen. Heinäkuussa 1995 hän sai lapsen, joka nimettiin Zawhaksi hänen äitinsä mukaan.
20. tammikuuta 1996 Arafat valittiin palestiinalaishallinnon presidentiksi (ra'is) 87 % ääntenenemmistöllä, vastaehdokkaanaan Samiha Khalil. Vaaleja pidettiin laillisina ja tasapuolisina, mutta useat oppositioryhmät eivät olleet asettaneet omia ehdokkaitaan. Seuraavat vaalit oli määrä pitää tammikuussa 2002, mutta ne on lykätty Israelin puolustusvoimien hyökkäyksien ja Gazan ja Länsirannan liikkumarajoitusten vuoksi.
Vuoden 1996 puolivälissä monien itsemurhapommitusten jälkeen Benjamin Netanjahu nimettiin Israelin pääministeriksi. Palestiinan–Israelin suhteet muuttuivat kireämmiksi hyökkäysten jatkuessa. Netanjahu yritti estää palestiinalaishallinnon muodostamiseksi määrättyjä toimia. 1998 presidentti Bill Clinton puuttui asiaan ja Wye Riverin sopimuksessa 23. lokakuuta sovittiin yksityiskohtaisesti rauhanprosessissa otettavat askeleet.
Arafat jakoi neuvotteluja Netanjahun seuraajan Ehud Barakin kanssa. Vasemmistolainen Barak myöntyi tarjoamaan palestiinalaisille Gazan ja Länsirannan lisäksi Itä-Jerusalemia pääkaupunkina, osan pakolaisista paluuta ja korvausta lopuille. Laajasti kritisoidussa päätöksessä Arafat kieltäytyi tarjouksesta eikä tehnyt vastatarjousta. Israelin oppositiojohtaja Ariel Sharonin kiistellyn vierailun Temppelivuorella jälkeen alkanut toinen kansannousu ja seurannut väkivalta (2000–) ajoi neuvottelut umpikujaan. Arafat vetosi Barakiin että tämä estäisi Sharonin vierailun Temppelivuorella, mutta Barak totesi ettei voi rajoittaa kenenkään liikkumista vapaassa maassa. Israel syytti Arafatia terrorismin tukijaksi ja hänen liikkumisensa Ramallahista estettiin. Arafatin vaimo ja tytär siirtyivät turvaan Pariisiin, jossa nämä asuvat edelleen.
Arabiliitto tarjoutui tunnustamaan Israelin vastineeksi vetäytymisestä 1949 rajoilla ja Palestiinalaishallinnon ja Palestiinan valtion tunnustamisesta. Sopimuksen kannattajat pitivät tätä historiallisena mahdollisuutena, mutta Israel kieltäytyi tarjouksesta. Tätä seurasi hyökkäys Israeliin, jossa Fatah oli mukana, jossa 135 israelilaista sai surmansa. Ariel Sharon julisti Arafatin tukeneen terroristeja ja tehneen itsestään Israelin vihollisen. Tätä seurasi Israelin invaasio, jossa surmattiin satoja palestiinalaisia ja tuhottiin kokonaisia kortteleita. Joukot valtasivat myös Ramallahin, mukaan lukien suuren osa Arafatin päämajarakennuksesta.
Huolimatta Israelin yrityksistä löytää toinen neuvottelukumppani, Arafat oli ainoa joka nautti useimpien ryhmien luottamusta. Arafatin sallittiin viimein poistua päämajastaan 3. toukokuuta 2002 neuvottelujen jälkeen. Arafat vetosi iskujen lopettamiseksi, mutta hänen vetoomuksensa jäi huomiotta.
Israel piti Arafatia vankina päämajassaan Ramallahissa joulukuussa 2001 alkaen, julistaen että palaaminen on mahdotonta mikäli hän poistuu. Pääministeri Sharon vihjasi useita kertoja mahdollisuudesta murhata Arafat.
Kuolema.
Arafatin terveyden heikentyessä lokakuussa 2004 Israel salli hänen poistua lääkärinhoitoa varten. Arafat menetti tajuntansa 27. lokakuuta kymmeneksi minuutiksi. Hänet lennätettiin 29. lokakuuta Pariisiin Percyn sotilassairaalaan. Sairauden laatu ei ollut tiedossa. Huhut leukemiasta sairaala kiisti. Arafatin väitettiin kärsivän aivoverenvuodosta. Sairaalan mukaan Arafat vajosi 3. marraskuuta koomaan. Palestiinalaishallinnon edustajia saapui 8. marraskuuta tapaamaan Arafatia. Arafatin vaimo Suha Arafat aiheutti skandaalin väittämällä palestiinalaishallinnon "yrittävän haudata Arafatin elävältä".
Sekä sairaalan että palestiinalaishallinnon edustajat kertoivat 11. marraskuuta Arafatin kuolleen kello 4.30 Suomen aikaa. Useat maailman johtajat esittivät surunvalittelunsa. Arafat haudattiin perjantaina 12. marraskuuta Ramallahiin Muqata-päämajan alueella sijaitsevaan väliaikaiseen mausoleumiin. Arafat itse olisi halunnut tulla haudatuksi Jerusalemin Al-Aqsan moskeijaan. Israel kuitenkin kielsi sen ehdottomasti.
Kuolinsyy jäi epäselväksi, mutta kesäkuussa 2012 esitetyn Al Jazeera -kanavan dokumentin mukaan Arafatin huivista ja hammasharjasta on löytynyt poikkeuksellisen paljon poloniumia, joka aiheutti entisen venäläisvakoilijan Aleksandr Litvinenkon kuoleman 2006. Arafatin ruumiille tehtäneen ruumiinavaus kuolinsyyn selvittämiseksi.


James Garfield.
James Abram Garfield (19. marraskuuta 1831 – 19. syyskuuta 1881) oli Yhdysvaltojen 20. presidentti. Ennen sisällissotaa Garfield toimi opettajana ja myöhemmin rehtorina Western Reserve Eclectic Institute -nimisessä collegessa. Sisällissodan sytyttyä Garfield liittyi Unionin armeijaan, jossa hän nousi johtamistaitojensa ansiosta nopeasti kenraalimajuriksi. Garfield jätti armeijan lopulta presidentti Lincolnin pyynnöstä vuonna 1863 ja palveli tämän jälkeen Yhdysvaltain kongressissa aina vuoteen 1881 asti.
Garfield salamurhattiin vain muutamaa kuukautta virkaanastujaistensa jälkeen, minkä takia hänen saavutuksensa presidenttinä jäivät vähäisiksi. Presidentiksi nousseen varapresidentti Chester A. Arthurin kaudella kuitenkin hyväksyttiin Garfieldin voimakkaasti tukema virkamiesjärjestelmän uudistus.
Nuoruus.
James Abram Garfieldin sukujuuret ovat ranskalais-brittiläiset. Hän syntyi Orangessa Ohiossa sijainneessa hirsimökissä 19. marraskuuta 1831. Jamesin isä, maanviljelijänä toiminut Abraham Garfield, kuoli alle kaksi vuotta tämän syntymän jälkeen, minkä takia hänen äitinsä Eliza Ballou Garfield joutui kasvattamaan Jamesin ja tämän kolme sisarusta, Thomasin, Mehitabelin ja Maryn. Jamesin toinen veli, James Ballou, kuoli lapsena ennnen Jamesin syntymää.
James Garfield oli nuorena kiinnostunut seikkailukirjoista ja halusi isona ryhtyä merimieheksi. Perheensä heikon rahatilanteen takia hän kuitenkin päätti teini-ikäisenä perustaa kaksi Ohion kanaalia liikennöivää lauttaa. Vuosina 1851–1853 Garfield kävi Western Reserve Eclectic Institute (nykyinen Hiram College) -nimistä koulua Hiramissa. Tämän jälkeen hän kävi kaksi vuotta Williams Collegea Williamstownissa, Massachusettsissa, jossa hän tuli tunnetuksi ahkerana opiskelijana ja hyvänä puhujana. Valmistuttuaan collegesta vuonna 1856 hän palasi takaisin Eclectic Instituteen ja ryhtyi opiskelemaan kreikkaa ja latinaa. Vuotta myöhemmin hänet valittiin koulun presidentiksi. Ecletic Instituten velvollisuuksiensa ohella Garfield vihittiin protestanttisen Disciples of Christ -kirkon pastoriksi ja hän opiskeli lakia itsenäisesti. Vuonna 1858 Garfield meni naimisiin opettajana toimineen Lucretia Rudolphin kanssa. Garfieldille myönnettiin lupa lakimiehen ammatin harjoittamiseen Ohiossa vuonna 1860.
Ura politiikasta ja armeijassa.
Vuonna 1859 Garfield valittiin orjuutta vastustaneen republikaanipuolueen ehdokkaana Ohion senaattiin. Osavaltion senaattorina hän pyrki puhumaan sen puolesta, että Etelävaltiot liitettäisiin pakolla takaisin Yhdysvaltoihin, mikäli nämä eroaisivat valtiosta. Jo tuolloin aavisteltiin Etelävaltioiden suunnittelevan eroa.
Vuonna 1861 Etelävaltiot erosivat Yhdysvalloista ja näin uusien maiden, etelän Konfederaation ja pohjoisen Unionin, välille syttyi sisällissota. Pian sisällissodan syttymisen jälkeen Garfield liittyi Ohion 42. vapaaehtoisjalkaväkirykmenttiin, jossa hänestä tehtiin everstiluutnantti. Huolimatta siitä ettei Garfield ollut aiemmin palvellut armeijassa, osoittautui hän hyväksi johtajaksi. Garfieldin johtama prikaati onnistui marraskuussa 1861 ajamaan Konfederaation joukot etelä-Kentuckysta. Kentuckyn taistelujen lisäksi Garfield palveli muun muassa Shilohin ja Chickamaugan taisteluissa sekä Corinth piirityksessä. Vuonna 1862 Garfield valittiin Ohion edustajana Yhdysvaltain edustajainhuoneeseen, mutta hän oli haluton jättämään armeijaa kesken sotatoimien. Garfield päätti kuitenkin ottaa virkansa vastaan presidentti Abraham Lincolnin pyynnöstä loppuvuodesta 1863. Näin ollen Garfield jätti virkansa armeijassa kenraalimajurina.
Garfield palveli Yhdysvaltain kongressissa yhtäjaksoisesti aina vuoteen 1881 asti. Kongressissa hän toimi useissa merkittävissä komiteoissa. Garfield kuitenkin koki kongressissa myös suuria vastoinkäymisiä. Garfieldin kongressiaikoina Yhdysvaltain politiikassa oli tullut ilmi useita lahjusskandaaleja ja myös Garfieldia syytettiin lahjusten ottamisesta Crédit Mobilier of America -skandaalin yhteydessä vuonna 1872. Häntä ei kuitenkaan koskaan todettu syylliseksi lahjusepäilyihin. Sovittelevana republikaanina tunnetuksi tullut Garfield joutui politiikassa ollessaan tasapainottelemaan puolueen kahden siiven, vanhoillisen ja konservatiivisen Stalwartsin ja progressivismia kannattaneen Half-Breedsin, välillä. Vuonna 1876 Garfield joutui vaikean tilanteen eteen, kun hänet nimitettiin kongressin komissioon, jonka oli tarkoitus päättää olisiko sekavan presidentinvaalin voittaja republikaani Rutherford B. Hayes vai demokraatti Samuel J. Tilden. Edustajainhuoneen vaikeuksistaan huolimatta Garfield valittiin senaattiin vuonna 1880: hän ei kuitenkaan ottanut virkaa vastaansa, kun republikaanipuolue nimitti hänet puolueen presidenttiehdokkaaksi.
Nousu presidentiksi ja salamurha.
Republikaanien kansallisessa puoluekokouksessa vuonna 1880 kahteen siipeen jakautunut puolue valitsi Garfieldin mustana hevosena presidenttiehdokkaakseen lopulta vasta 36. äänestyskierroksella; tämä on yhä puolueen eniten kierroksia vaatinut puoluekokous (vertailun vuoksi, viimeksi republikaanit tarvitsivat ehdokkaan valintaan enemmän kuin yhden kierroksen vuoden 1948 presidentinvaaleissa). Varapresidenttiehdokkaaksi valittiin Chester A. Arthur. Vaaleissa Garfield voitti demokraattien vastaehdokkaan, kenraali Winfield Scott Hancockin, alle 10 000 äänen erolla.
Garfield vannoi virkavalansa 4. maaliskuuta 1881. Hän vietti valtaosan lyhyeksi jääneestä presidenttikaudestaan nimittäessään kabinettiaan ja muita korkeita virkamiehiä. Vaikka Garfield pyrki nimittämään korkeisiin virkoihin sekä Stalwartsin että Half-Breedsin kannattajia, sai Half-Breeds selvästi korkeampia nimityksiä kuin Stalwarts: yksi merkittävimmistä nimityksistä oli Half-Breedsin johtajan James Gillespie Blainen nimittäminen ulkoministeriksi. Oltuaan virassa noin neljä kuukautta Garfield ryhtyi ajamaan uudistuksiaan, joista merkittävin oli valtion virkamiesjärjestelmän uudistaminen.
Ollessaan vierailulla Williams Collegen luona 2. heinäkuuta 1881 Stalwartteja tukenut kiihkoilija Charles J. Guiteau ampui Garfieldia kahdesti lähietäisyydeltä. Garfield loukkaantui vakavasti ja hän vietti viimeiset kolme elinkuukauttaan maaten Valkoisessa talossa. Lääkärit eivät pystyneet useista yrityksistä huolimatta paikallistamaan Garfieldin selässä ollutta luotia, minkä takia hän kuoli lopulta 19. syyskuuta 1881 infektioon ja sisäiseen verenvuotoon. Hänet on haudattu Lake View Cemetary -hautausmaalle Clevelandiin.
Pian Garfieldin kuoleman jälkeen varapresidentti Chester A. Arthur vannoi virkavalansa ja nousi presidentiksi. Arthurin virkakauden aikana Garfieldin ajama virkamiesjärjestelmän uudistus, jonka kansansuosio nousi räjähdyksenomaisesti tämän salamurhan jälkeen, hyväksyttiin, vaikka Arthur vastustikin sitä henkilökohtaisesti. Garfieldin murhannut Charles J. Guiteau tuomittiin vuonna 1882 kuolemaan hirttämällä.
Yksityiselämä.
a> kanssa vuonna 1858. Kuva on vuosien 1870–80 väliltä.
James Garfield meni naimisiin Lucretia Rudolph Garfieldin kanssa Hiramissa, Ohio, 11. marraskuuta 1858. Pari sai yhteensä seitsemän lasta: Eliza Arabellan (1860–1863), Harry Augustuksen (1863–1942), James Rudolphin (1865–1950), Maryn (1867–1947), Irvin McDowellin Garfield (1870–1951), Abramin (1872–1958) ja Edwardin (1874–1876). Näistä viisi selvisi aikuisikään asti. Lucretia Garfield kuoli 14. toukokuuta 1918.


Kaskinen.
Kaskinen () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pohjanmaan maakunnan länsirannikolla, Kaskisen saarella. Kaskinen on väkiluvultaan Suomen pienin kaupunki ja pinta-alaltaan toiseksi pienin kunta.
1700-luvulla kaupungille laadittiin ruutukaavaan perustuva asemakaava pitkine, suorine ja leveine katuineen ja kaavassa varauduttiin selvästi suurempaan väestömäärään kuin sinne koskaan myöhemminkään on asettunut. Niinpä kaupungissa on edelleen myös monia rakentamattomia tontteja, eikä kaupunkiasutus juuri ulotu alkuperäisen kaavoitetun alueen ulkopuolelle.
Kunta on kaksikielinen ja enemmistönä  prosenttia asukkaista puhuu suomea ja  prosenttia puhuu ruotsia. Ulkomaalaisia kaupungin väestöstä on 3 %.
Maantiede.
Kaupunki sijaitsee saarella, josta on kaksi siltaa mantereelle. Kaupunki on luonnollinen satamapaikka. Kaupungista kulkee myös rautatie, Suupohjan rata, Pohjanmaan radalle Seinäjoelle. Rataa käytetään nykyään kuitenkin ainoastaan tavaraliikenteeseen.
Kaskisilla on vain yksi naapurikunta, Närpiö, joka ympäröi kaupunkia muualta paitsi merellä, jossa Kaskisten vesialue ulottuu kapeana kaistaleena aluevesirajalle saakka. Närpiön lisäksi lähimpiä paikkakuntia ovat Kristiinankaupunki ja Teuva. Noin 100 kilometrin säteellä Kaskisista sijaitsee viisi muuta suurempaa kaupunkia: Vaasa pohjoisessa, Kurikka ja Seinäjoki koillisessa, Kauhajoki idässä ja Pori etelässä.
Kaskisten nimestä.
Kaupunki on perustettu 1785 alun perin "Kaskinen"-nimiseen saareen. Asiakirjoista löytyviä saaren vanhempia nimimuotoja ovat "Kaskisöyen" (1546), "Casköö" (1553), "Kaskisöö" (1573) sekä myöhäisempi "Kaskin" eli "Kyperäsaaren kaupunki" (1844). Vaikka vanhin tiedossa oleva kirjallinen maininta kaupunkia tarkoittavasta nimestä "Kaskinen" on vasta vuodelta 1863, suomenkielinen nimi on alkuperäinen. Tähän viittaa sekin, että vanhoissa ruotsinkielisissä saaren nimissä on nimen vartalo "Kaskis"-, johon on lisätty selittävä loppuosa "ö" = saari. Todennäköisin tulkinta saaren alkuperäisestä nimestä on "Kaskisaari". Saaressa on siis harjoitettu varhaisina aikoina kaskiviljelyä.
Historia.
Kustaa III perusti Kaskisen vuonna 1785, mutta se oli paikallisesti merkittävä satama jo aiemmin.
1800-luvulle saakka kalastus ja kaupankäynti olivat merkittävimmät elinkeinot. 1900-luvulla kaupunkiin rakennettiin rautatie ja suurempi satama, sahatoimintaa, suuret lautatarhat sahatavaran laivausta varten, muuta teollisuutta ja kalansuolaamo.
1970-luvulla Metsä-Botnia nyk. Metsä-Fibre perusti kaupunkiin sellutehtaan. Se muutti kaupunkia suuresti, sillä sinne muutti paljon suomenkielisiä ja ruotsinkieliset jäivät vähemmistöksi. M-realilla on kaupungissa syksyllä 2005 valmistunut tehdas. Botnia ilmoitti 14. tammikuuta 2009, että se lopettaa Kaskisten tehtaan.
1980-luvulla kaupungista oli KG-Linen lauttayhteys Ruotsin Gävleen. 6. lokakuuta 2008 virolainen Baltic Scandinavian Lines aloitti säännöllisen liikennöinnin Kaskisista Ruotsin Härnösandiin ro-ro-rahtialus S Gutella. Lauttayhteys on lopetettu alkuvuodesta 2009.


Kompleksiluku.
Kompleksilukujen joukko formula_1 on reaalilukujen luonnollinen laajennus. Kompleksiluku on muotoa
jossa "x" ja "y" ovat reaalilukuja ja "i" on "imaginaariyksikkö". Lukua "x" kutsutaan kompleksiluvun "reaaliosaksi" ja lukua "y" vastaavasti sen "imaginaariosaksi". Imaginaariyksikkö merkitään muodossa
Reaalilukujen joukko on kompleksilukujen osajoukko, joka saadaan asettamalla formula_4. Jos formula_5, kompleksilukua kutsutaan "puhtaasti imaginaariseksi".
Jokaiselle formula_1-kertoimiselle polynomiyhtälölle voidaan algebran peruslauseen mukaan löytää sen astetta vastaava määrä kompleksiratkaisuja, jotka tosin eivät ole välttämättä keskenään erisuuria. Alun perin kompleksiluvut kehitettiinkin osin tarpeesta saada entistä suurempi osa polynomiyhtälöistä ratkeaviksi. Esimerkiksi yhtälöllä formula_7 ei ole reaalisia juuria, sillä formula_8 on positiivinen kaikilla reaalisilla formula_9:n arvoilla. Kompleksilukujen joukosta sille sen sijaan löytyy ratkaisut formula_10 ja formula_11.
Laskutoimitukset.
Liittolukua merkitään myös formula_22:lla.
Geometrinen tulkinta.
Koska kompleksiluku on järjestetty reaalilukupari, se voidaan esittää kaksiulotteisen koordinaatiston pisteenä tai paikkavektorina. Kompleksilukua formula_23 kuvaa tason piste formula_24 ja paikkavektori OP. Kompleksilukujen ja vektorien yhteenlaskut vastaavat toisiaan. Tasoa, jonka pisteet on määritelty vastaamaan kompleksilukuja, sanotaan "kompleksitasoksi".
Kompleksilukujen kertolasku voidaan siis jakaa kahteen vaiheeseen: itseisarvojen kertomiseen keskenään, eli paikkavektorin pituuden muutokseen, ja argumenttien yhteenlaskuun, eli vektorin kiertoon. Jakolaskun suhteen voidaan menetellä vastaavalla tavalla sillä erotuksella, että itseisarvojen kertolaskua vastaa jakolasku ja argumenttien yhteenlaskua vähennyslasku.
Kompleksilukujen kertolasku voidaan tulkita geometrisesti myös seuraavasti: Kun kompleksiluku kerrotaan reaaliluvulla, sen paikkavektorin pituus kerrotaan tällä reaaliluvulla, mutta sen suunta pysyy ennallaan tai vaihtuu päinvastaiseksi, jos kerroin on negatiivinen. Kun kompleksiluku kerrotaan imaginaariyksiköllä i, sen paikkavektorin suuntaa kierretään 90 astetta vastapäivään, mutta sen pituus pysyy ennallaan. Kertominen muulla kompleksiluvulla voidaan yhdistää näistä sekä vektorien yhteenlaskusta.
Analyyttiset funktiot.
Kompleksilukujen joukossa määriteltyjä analyyttisia funktiota tutkii funktioteoria eli kompleksianalyysi. Funktioiden määrittelyjoukkona käytetään usein laajennettua kompleksitasoa, jossa kompleksitasoon on lisätty yksi piste, äärettömyyspiste.
Historia.
Kompleksilukujen historia alkaa kolmannen ja neljännen asteen yhtälöiden ratkaisukaavojen keksimisestä. Italialainen matemaatikko Girolamo Cardano esitteli nämä kaavat vuonna 1545 julkaisemassaan "Ars Magnassa". Cardano ei keksinyt ratkaisukaavoja itse, vaan sai kolmannen asteen yhtälön ratkaisukaavan Niccolo Tartaglialta, jolle Cardano oli vakuuttanut ettei paljasta tämän salaisuutta, sillä tämä aikoi julkaista ratkaisun itse. Tartaglia katkeroitukin Cardanolle pahan kerran tämän petettyä lupauksensa. Tartagliakaan ei tosin ollut ratkaisukaavan alkuperäinen keksijä, vaan sen keksi ilmeisesti ensimmäisenä Scipione dal Ferro. Neljännen asteen yhtälön ratkaisukaavan taas keksi Cardanon apulainen Ludovico Ferrari.
Kolmannen asteen yhtälöä ratkaistaessa ratkaisukaavan avulla päädytään väistämättä neliöjuuren ottamiseen negatiivisista luvuista, jos yhtälöllä on kolme nollasta poikkeavaa reaalijuurta. Tätä tapausta kutsutaan "casus irreducibilikseksi", eli "redusoimattomaksi tapaukseksi", sillä ratkaisua ei voi tässä tapauksessa löytää ilman jonkinlaista käsitystä kompleksisten lukujen laskusäännöistä. Cardano laskee "Ars Magnassa" formaalisti tulon formula_32 ja saa oikean tuloksen 40, huolimatta siitä että hän kieltää negatiivisten lukujen neliöjuurten olemassaolon. On muistettava että Cardanon aikaan negatiivisiakaan lukuja ei aina hyväksytty, Cardano itse kutsui niitä nimellä "numeri ficti". René Descartes ei hyväksynyt kompleksisia lukuja ja pilkkasi niitä kutsumalla niitä "imaginaarisiksi" vuonna 1637 julkaistussa "La Géométriessaan".
Leonhard Euler julkaisi vuonna 1748 kirjassaan "Introductio" nykyään Eulerin lauseena tunnetun tärkeän identiteetin, jonka erityistapaus on formula_33. Euler myös otti käyttöön merkinnän formula_34 kuvaamaan lukua formula_35. Aikaisemmin samalla vuosisadalla ranskalainen matemaatikko Abraham de Moivre oli keksinyt toisen tärkeän kompleksilukuihin liittyvän kaavan, de Moivren kaavan, vaikka ei sitä nykyään tunnetussa muodossa esittänytkään.


Kielikunta.
Kielikunta on laaja ryhmä kieliä, jotka ovat keskenään sukukieliä, eli periytyvät samasta kantakielestä. Suppeammasta ryhmästä sukulaiskieliä voidaan käyttää termiä "kieliryhmä".
Kieliä, jotka eivät kuulu mihinkään kielikuntaan (esimerkiksi korea), kutsutaan isolaateiksi. Toisin sanoen isolaattikieli on kielikuntansa ainoa kieli.
Monet kielen epäsäännöllisyydet kertovat sen muuttuneen historiansa aikana. Esimerkiksi "vesi"-sanan taivutusmuodoista (kuten "veteen" ja "vedet") on päätelty sen muinaisen perusmuodon olleen likimain "vete". Tällaisen sisäisen rekonstruktion lisäksi kieliä verrataan myös muihin kieliin. Foneettisia muutoksia menneisyyteen seuraamalla sukukielille voidaan hahmotella yhteinen alkumuoto eli "kantakieli", josta ne ovat alkaneet kehittyä omiin suuntiinsa. Kielikunta muodostuu laajimmasta joukosta kieliä, joiden voidaan osoittaa periytyneen yhteisestä kantakielestä. Kielten välillä saattaa olla kaukaisempiakin sukulaisuussuhteita - erään hypoteesin mukaan maailman kaikki kielet ovat peräisin samasta kantamuodosta - mutta sitä ei enää voida osoittaa. Kielten sukulaisuutta tutkii historiallis-vertaileva kielitiede.
Perinteisesti kielikuntaa onkin kuvattu kielten sukupuuna. Nykyisin tällainen selkeä haarautumismalli on kuitenkin usein korvattu pensasmallilla, jossa kielikunnan päähaarat ovat tasa-arvoisia.
Joskus kantakieli voidaan yhdistää historian tuntemaan kieleen. Esimerkiksi latinan murteet (vulgaarilatina) olivat lähtökohtana nykyisille romaanisille kielille. Romaaninen kantakieli on siis suurin piirtein sama kuin (klassinen) latina. Samoin muinaisskandinaavin murteet ovat norjan, ruotsin, tanskan ja islannin kantakieltä.
Kielitypologiassa maailman kielet ryhmitellään samankaltaisuuksien perusteella. Hyvinkin läheiset sukulaiskielet voivat sijoittua typologisesti tarkasteltuna eri ryhmiin. Esimerkiksi suomen kieli on paljon agglutinatiivisempi kuin viron kieli, joka on osin muuttunut fleksiokieleksi.
Tässä kielikuntien luettelossa kielikunnat on jaoteltu maantieteellisten alueiden mukaan ja siinä ei ole mainittu isolaattikieliä. Lisäksi Uudessa-Guineassa ja Etelä-Amerikassa on näiden lisäksi joukko pienempiä kielikuntia. Kaikkiaan kielikuntia on pitkälle kolmattasataa.
Aasia.
Jotkut kielitieteilijät pitävät mongolikieliä, tunguusikieliä ja turkkilaisia kieliä yhtenä altailaisten kielten kielikuntana.
Pohjois- ja Keski-Amerikka.
thumb


Kielitiede.
Kielitiede eli lingvistiikka on kieltä tutkiva tiede. Varsinaisessa kielitieteessä kieltä tutkitaan itsenäisenä järjestelmänä ilman kytköksiä kielen ulkopuoliseen todellisuuteen. Kielitieteessä tutkimuksen kohteena voi olla
Yleisemmin kielitieteessä tutkitaan muun muassa kielten universaaleja yhtäläisyyksiä, kielen ja ajattelun yhteyksiä, kielissä tapahtuvia muutoksia ja niiden syitä. Kielten universaalit kuuluvat kielitieteen haaraan, jota kutsutaan yleiseksi kielitieteeksi. Kielitieteellinen tutkimus voi olla
Kielitieteen juuret ovat filosofiassa. Antiikin filosofit pohtivat esineiden ja asioiden oikeita nimiä. Näistä pohdinnoista syntyivät sanaluokat, ja samalla syntyi uusi tieteenala, kielitiede, eli kielitieteen käsitykset kielen olemuksesta ovat filosofien luomia. Antiikin filosofi-kielitieteilijät loivat nykyiset sanaluokkakäsitteet, jotka osoittavat, mitkä luokat olivat tärkeitä kreikassa ja latinassa. Nämä sanaluokat eivät kuitenkaan ole yleismaailmallisia, esimerkiksi suomessa olisi tarpeen deverbaalinominien oma luokka (sana voi saada sekä verbin määritteet että substantiivin sijapäätteet), ja turkkilaiskielissä adverbi (verbin attribuutti) ja adjektiivi (substantiivin attribuutti) eivät useinkaan eroa muodollisesti toisistaan.
Kielitieteen tutkimuskohteena on muun muassa kielioppi, eli säännöt, jotka tekevät kielen mahdolliseksi ja ymmärrettäväksi. Kyse on siis eri asiasta kuin kielenhuoltajien käsitys yhteisöllisesti hyväksyttävästä kielestä. Kielioppi koostuu sanojen morfologiasta eli muoto-opista, syntaksista eli lauseopista ja ortografiasta. Puheääniä yleensä kielestä riippumatta tutkii fonetiikka, kun taas fonologia on keskittynyt yhden tietyn kielen foneemeihin eli äänteisiin ja niiden funktioihin.
Vuorovaikutuslingvistiikka.
Vuorovaikutuslingvistiikan tavoitteena on tutkia ja ymmärtää kieltä ja kielen käyttöä eri vuorovaikutustilanteissa. Siinä yhdistyvät kielitiede, keskusteluanalyysi ja antropologinen tutkimus.


Konekieli.
Konekieli on tietokoneen suorittimen ymmärtämä kieli. Konekieli koostuu sarjasta konekielisiä käskyjä.
Kaikki, mitä tietokone lopulta tekee, muodostuu konekielisistä käskyistä. Konekieli, kuten kaikki mitä tietokone perimmiltään tekee, koostuu biteistä eli ykkösistä ja nollista. Konekieli on esitystapa tietokoneohjelmalle, joka on lähinnä bittitasoa.
Suorittimen käyttämä konekieli riippuu sen arkkitehtuurista, esimerkiksi x86-arkkitehtuurin suorittimella varustettu kone ajaa x86-konekieltä ja PowerPC-kone PowerPC-konekieltä.
Symbolinen konekieli.
Ensimmäiset tietokoneet 1940-luvulla ohjelmoitiin konekielellä. Myöhemmin kehitettiin ihmiselle havainnollisempia tapoja esittää konekieliset käskyt. Esimerkiksi symbolinen komento ADD voidaan tulkita konekieliseksi komennoksi 10110111. Syntyi symbolinen konekieli eli assembly. Havainnollisemmat ohjelmat oli sitten käännettävä erityisellä ohjelmalla, kääntäjällä, konekieliseksi koodiksi, joka voitiin syöttää tietokoneseen sen ymmärtämässä muodossa, eli bitteinä.
Kullakin konekielellä on oma symbolinen vastineensa, esimerkiksi x86-konekieltä vastaa x86-assembly.
Symbolisenkin konekielen käyttö on vaivalloista, joten yleensä ohjelmoinnissa käytetään korkean tason ohjelmointikieliä, esimerkiksi, joka käännetään konekieleksi tai tulkataan konekielisellä ohjelmalla. Korkean tason ohjelmointikielet mahdollistavat myös saman ohjelman käytön eri konekieltä käyttävissä tietokoneissa.
Konekieliset käskyt.
Konekielinen käsky on bittikuvio, jolla on suorittimelle erityismerkitys. Suoritin hakee konekieliset käskyt yksi kerrallaan keskusmuistista ja toimii niiden ohjeiden perusteella. Konekielisen käskyn tulkinta riippuu suorittimen laitteistosta (elektroniikka) ja suorittimen sisäisestä ohjelmasta (mikrokoodi).
Esimerkiksi konekielinen käsky 10110100 10110111 voi merkitä käskynä suorittimelle, että se laskee kahden sisäisen rekisterin sisällöt yhteen ja siirtää tuloksen kolmannen rekisterin osoittamaan muistipaikkaan. Symbolisella konekielellä käsky olisi esimerkiksi ADD A,B,@C
Muistiarkkitehtuurit.
Konekielinen ohjelma on suoritettaessa tietokoneen keskusmuistissa. Harvard-arkkitehtuurissa ohjelma ja data ovat eri keskusmuisteissa. Tavallista arkkitehtuuria, missä ohjelma ja data ovat samassa keskusmuistissa kutsutaan von Neumann -arkkitehtuuriksi.


Kolme kuningaskuntaa.
Kolme kuningaskuntaa vuonna 262, ennen Shun valloitusta.
Mm. Keltaisten turbaanien kapinan vuoksi Han-dynastian keisari joutui antamaan sotilaskomentajille enemmän valtaa kuin olisi ollut toivottavaa. Itäisen Han-dynastian aikana valtaa olivat itselleen kahmineet kuninkaallisten puolisoiden klaani (waiqi 外戚) ja eunukit. Keisari Huandi (漢桓帝) lopetti puolisoklaanit, joten tämän jälkeen vain eunukit tukivat keisaria. Vuonna 189 eunukit kukistettiin ja syntyi valtatyhjiö, jonka sotilasjohtajat sitten täyttivät. Kolme merkittävää kenraalia nimesi myöhemmin itsensä kukin oman valtionsa keisariksi.
Kolmen kuningaskunnan ajan tapahtumista kertoo Kiinan ensimmäiseksi varsinaiseksi romaaniksi nimitetty Sanguo Yanyi. Kirja kuvailee näiden kolmen valtion ja niiden johtajien toimia tänä vaikeana aikana. Kukin johtaja osoittaa eri tavalla oikeaoppisuutta, ja alun perin kirja oli varsin puolueeton näiden suhteen. Myöhemmin on korostettu Shu-Hanin keisarin, Liu Bein hyveellisyyttä.


Käyttöjärjestelmä.
Käyttöjärjestelmä on keskeinen ohjelmisto tietokoneessa. Se mahdollistaa muiden ohjelmien toiminnan. Se hallinnoi tietokoneen resursseja, luo laitteiston yksityiskohdista riippumattoman operointialustan ja järjestelmäkutsut. Järjestelmäkutsuihin kuuluu korkeamman tason käsitteitä, kuten tiedostojärjestelmä, virtuaalimuisti, muistinhallinta sekä verkkoprotokollat, ja niihin liittyviä operaatioita, sekä erinäisiä käytäntöjä. Käyttöjärjestelmän useita satoja järjestelmäkutsuja määrittelevät myös erilaiset standardit kuten POSIX tai sitä laajentava LSB.
Historia.
Ensimmäisissä tietokoneissa ei vielä ollut käyttöjärjestelmää. Ohjelmat kirjoitettiin reikäkorteille, paperi- tai magneettinauhoille, ja niille annettiin tietty suoritusaika tietokoneella. Jokainen suoritettava ohjelma piti ohjelmoida yksilöllisesti tietylle tietokoneelle, ja ohjelman tuli hallita kaikkia tietokoneen komponentteja ja oheislaitteita. Useiden ohjelmien samanaikainen käyttäminen oli hankalaa ja aikaa vievää, koska moniajoa ei ollut. Jos halusi suorittaa ohjelman uudelleen toisella syötteellä (input, lähtöarvo), piti ensin toinen ohjelma ladata koneeseen ja suorittaa se, ja sen jälkeen vaihtaa jälleen takaisin alkuperäiseen ohjelmaan, kelata se oikeaan kohtaan nauhaa tai levyä ja antaa itse toisen ohjelman syöte (input, lähtöarvo) kyseisen ohjelman lähteenä (output, lopputuloksena). Ohjelman suorittaminen toisenlaisella tietokoneella vaati ohjelman ohjauskäskyjen kirjoittamista uudelleen toisen tietokoneen laitekäskyjen mukaiseksi. Tämä hidasti ohjelmien käyttämistä muissa kuin samantyyppisessä tietokoneessa.
Tällaisia perustavanlaatuisia käyttöongelmia ratkaisemaan kehitettiin käyttöjärjestelmä, joka sijoittuu laitteiston ja suoritettavan sovelluksen väliin. Käyttöjärjestelmään ohjelmoitiin käytettävien laitteistojen monimutkaiset ohjauskäskyt, ja nämä tarjottiin selkeinä järjestelmäkutsuina ohjelmistojen kehittäjille.
Ensimmäiset käyttöjärjestelmät suunniteltiin 1950 ja 1960 -luvuilla. Ne laadittiin prosessien suoritusnopeutta ajatellen monoliittisiksi, yhtenä binääritiedostona toimiviksi ydintilassa.. Ensimmäisten käyttöjärjestelmien muistirajoitus oli vain 32 tuhatta sanaa, mikä esti monimutkaisten käyttöjärjestelmien ohjelmoimisen. Niinpä käyttöjärjestelmät pysyivät helposti ohjelmoitavina. Teknisen kehityksen myötä käyttöjärjestelmien kokorajoitukset poistuivat. Tämä johti käyttöjärjestelmiin, jotka sisälsivät useita miljoonia rivejä koodia. Ohjelmakoodin monimutkaistumisen vuoksi harva ohjelmoija tunsi enää käyttöjärjestelmän toiminnan kokonaisuudessaan.
Käyttöjärjestelmärakenteet.
Käyttöjärjestelmään voi kuulua mikroytimen lisäksi useita käyttöjärjestelmä-moduuleita sijoitettuna joko ydin- tai käyttäjätilaan, kaikkien toimiessa supervisor-tilassa mutta kahdessa osoiteavaruudessa (ydin- sekä käyttäjä-tilassa). Toisaalta käyttöjärjestelmä voi muodostua pelkästään monoliittisesta ytimestä, mikä on alkuperäinen käyttöjärjestelmän toteutustapa. Tuolloin käyttöjärjestelmä toimii yksinään ydin- ja supervisor-tilassa.
Komentorivisovellukset, järjestelmäsovellukset, sovellusohjelmat sekä niillä toteutettavat erilaiset käyttöliittymät, eivät kuulu käyttöjärjestelmään.
Toiminnallisuuksia listaamalla ei voida yksiselitteisesti määritellä, mitä käyttöjärjestelmään kuuluu, vaan se voidaan määritellä vain rakennekaaviosta ja toteutustavasta tapauskohtaisesti. Ohjelmiston on täytettävä tietyt määreet, jotta sitä voidaan kutsua käyttöjärjestelmäksi, mutta enemmänkin ominaisuuksia se saa sisältää.
Käyttöjärjestelmän kahdella päärakenteella on erilaisia hyötyjä ja haittoja, joihin liittyen on aikoinaan käyty kiihkeitä väittelyitä uutisryhmissä.
Käyttöjärjestelmien erilaisia rakenteita on kehitetty aikojen saatossa, yleensä sovitellen kahta päärakennetta (monoliittinen - mikroydin), mutta myös toteuttaen erityisiä teknisiä rakenteita soveltavia, kuten eksoydin- tai nanoydinpohjaisia järjestelmiä. Lisäksi on toteutettu myös sekavia ratkaisuja toteuttavia käyttöjärjestelmiä, kuten niin kutsuttu hybridiydin. Hybridiytimen ovat monet asiantuntijat leimanneet pelkästään markkinoinniksi, sillä sen mikroydin on rakenteellinen.
Erilaiset käyttöjärjestelmärakenteet ovat pääpiirteittäin selkeitä, mutta ne voivat sisällyttää tiettyjä ideoita toisista rakenteista. Esimerkiksi monoliittinen käyttöjärjestelmä voi olla modulaarinen siten, ettei käyttöjärjestelmä ole yksi binääritiedosto, vaan osa järjestelmän toiminnoista, kuten laiteajurit, ovat erillisiä tiedostoja. Näiden tiedostojen liitos on tiukka itse ytimeen: kun moduuli ladataan kiintolevyltä muistiin, se toimii kuin käyttöjärjestelmä olisi yksi binääritiedosto eli käyttöjärjestelmä toimii ilman lapsiprosseja. Modulaarisuus voi olla myös suoritustavassa, missä muut käyttöjärjestelmän moduulit toimivat omina suojattuina prosesseina, joita mikroydin hallitsee.
Mikrorakenne.
Uudempi ja nykyään suosituin käyttöjärjestelmärakenne on mikroydin, jossa käyttöjärjestelmä on pilkottu pelkistetyksi ytimeksi sekä käyttöjärjestelmämoduuleihin, jotka toteuttavat esimerkiksi muistinhallinnan, tiedostojärjestelmät ja verkkoprotokollat. Koska pelkistetty ydin toimii yksinään ydintilassa ja muut käyttöjärjestelmän osat käyttäjätilassa, joudutaan järjestelmäkutsun tullessa tietoa siirtämään tarvittaessa eri moduulien välillä että ydintilan kautta kierrätettynä vaihtaen tieto ydintilan ja käyttäjätilan osoiteavaruuden rajalla, joka johtaa viiveisiin käskyjen suorituksessa. Pahimmillaan käyttöjärjestelmä toimii 50 % hitaammin kuin monoliittinen, mutta parhaimmillaan taas vain 10 % hitaammin, nykyisillä tietokoneilla suorituskyvyn eron jääden melkein mitättömäksi.
Mikroytimisen käyttöjärjestelmän suosioon on useampia teoreettisia syitä. Tietoturva sekä helppo ohjelmoitavuus. Erilaiset tutkimukset ovat näyttäneet toteen että tavallisessa ohjelmassa on 1–20 virhettä jokaista 1000 riviä koodia kohden. Käyttöjärjestelmät ovat paljon monimutkaisempia kuin tavalliset ohjelmat tai laitteistoajurit, joissa tyypillisesti on enemmän virheitä tuhannella rivillä koodia kuin muussa osassa käyttöjärjestelmää.
Mikroytimisen rakenteen omaava käyttöjärjestelmä on modulaarinen, ja jokainen moduuli on suojattu vielä toisista moduuleista. Tällöin yhden moduulin kaatuessa vain kyseinen käyttöjärjestelmäpalvelu kaatuu muiden jäädessä toimintaan. Jokainen laiteajuri on myös suojattu, ja tällöin yhden laiteajurin kaatuessa vain kyseinen laite katoaa pois käytöstä siksi aikaa kun moduuli ladataan uudelleen käyttöön.
Monoliittinen rakenne.
Monoliittisen käyttöjärjestelmän kohdalla virhe ajurissa tai käyttöjärjestelmän toiminnoissa johtaa käyttöjärjestelmän kaatumiseen. Tästä on useimmiten merkkinä "Kernel panic!" -ilmoitus. Monoliittinen käyttöjärjestelmä voi olla myös modulaarinen. Tällöin käyttöjärjestelmä ei ole vain yksi binääritiedosto. Osa toiminnoista ja ajureista on omina tiedostoina, jotka ladataan tarvittaessa RAM-muistiin. Modulaarisuudella saadaan käyttöjärjestelmän kokoa piennettyä sekä vakautta lisättyä, kun vain tarvittaessa tietyt toiminnot ovat käynnissä. Tämä myös vähentää tarvetta asentaa levylle useita versioita käyttöjärjestelmästä aina erilaisilla asetuksilla eri tilanteisiin, kun modulaarisuuden ansiosta voidaan käyttöjärjestelmän ominaisuuksia vaihdella lataamalla tai poistamalla lennossa moduuleja.
Perinteinen monoliittinen käyttöjärjestelmä on nopea. Se ei kuluta turhaan prosessorin kellojaksoja suorittaakseen sanomavälitystä (overhead) käyttöjärjestelmäpalveluiden välillä vaan suorittaa kaikki käyttöjärjestelmän toiminnot yhdessä osoiteavaruudessa. Tällöin yhden järjestelmäkutsun antaminen toimii nopeammin kuin sanomavälitys (IPC).
Ottaen huomioon monoliittisen käyttöjärjestelmän miljoonat rivit koodia yhdessä osoiteavaruudessa, joiden toimintoa kukaan ei kunnolla ymmärrä kokonaisuudessaan, johtaa se useisiin käyttöjärjestelmätason virheisiin ja tietoturvaongelmiin.
Monoliittisen ja mikroytimen käyttöjärjestelmämoduuleita ei pidä sekoittaa toisiinsa. Monoliittisessa käyttöjärjestelmässä moduuli on aina käännetty tiettyä ytimen versiota vasten. Tämä tuo ongelman. Jos ydin muuttuu, täytyy kaikki moduulit kääntää uudelleen. Moduulien liitos ytimeen on hyvin tiukka eikä niiden toimintaa pystytä tarkkaan havannoimaan kuin vain käyttöjärjestelmän lähdekoodista.
Mikroytimen käyttöjärjestelmämoduulit taas ovat itsenäisiä. Tämä helpottaa käyttöjärjestelmän ohjelmoitavuutta, kun jokainen moduuli voidaan kääntää yksinään tai pelkkä ydin yksinään, ilman tarvetta kääntää kaikkia moduuleja samalla. Moduulit ovat myös löyhästi linkitetty ytimeen, jolloin moduuleja voidaan helposti siirtää järjestelmästä toiseen, ongelmitta jopa käyttöjärjestelmän pienten eroavaisuuksien osalta. Tämä helpottaa käyttöjärjestelmän ohjelmoitavuutta.
Laitteiston hallinta.
Tietokoneen komponenttien ja oheislaitteiden puolesta tarjotaan muille ohjelmistoille yhteneväinen rajapinta, esimerkiksi kiintolevyä käytetään yleensä tiedostojärjestelmän kautta ja verkkokorttia välittämättä tietoliikenneprotokollien yksityiskohdista. Tärkeimmät tehtävät laitteiston osalta suorittavat käyttöjärjestelmän laiteajurit, jotka toimivat ytimen ja laitteen välissä "tulkkeina".
Tiedostojärjestelmä (FS).
Käyttöjärjestelmissä on tuki useille tiedostojärjestelmille, jolloin tallennuslaitteilla olevat tiedostot näytetään hakemistoina ja tiedostoina niiden merkityksen kannalta. Tiedostojärjestelmästä riippuen tiedostot merkitään eri tavoin osion kirjanpitoon erilaisten tarpeiden mukaisesti. Käyttöjärjestelmä hoitaa tallennuslaitteiden, kuten kiintolevyjen kirjoituksen ja lukemisen sekä se huolehtii myös tukemistaan erilaisista tiedostojen käyttöoikeuksista. Käyttöjärjestelmä hallitsee lähes aina useampia erilaisia tiedostojärjestelmiä, muutamasta useisiin kymmeniin. Tiedostojärjestelmän tuki voi olla myös käyttöjärjestelmään kuulumattoman ohjelmiston kuten FUSE:n (Filesystem in Userspace) avulla toteutettu, mutta sekin tarvitsee käyttöjärjestelmältä tuen toimiakseen. Tiedostojärjestelmä voidaan myös luoda yksittäiseen tiedostoon, joita käytetään erilaisissa salausjärjestelmissä.
Muistinhallinta.
Ettei huonosti käyttäytyvä prosessi sekoittaisi muiden prosessien toimintaa, hallitsee sitä käyttöjärjestelmä ja käyttöjärjestelmän toimesta prosesseilla on yleensä pääsy vain tarvitsemaansa muistialueeseen. Käyttöjärjestelmä huolehtii muistinsuojauksesta sekä siitä, että prosessit saavat tarvitsemansa määrän muistia, keskusmuistista tai mahdollisesta näennäismuistista. Ohjelmaa kirjoittaessa/kääntäessä sen sijaintia muistissa ei vielä tiedetä, sillä muistialue varataan vasta kun ohjelman suorittava prosessi luodaan. Prosesseja voidaan myös suorituksen aikana siirtää muistialueelta toiselle, mahdollisesti jopa keskus- ja näennäismuistin välillä. Ohjelman käyttämä "looginen" osoiteavaruus voi olla suurempi kuin koneessa oleva fyysinen keskusmuistin määrä. Prosessin päättyessä käyttöjärjestelmä vapauttaa prosessin käyttämän osoiteavaruuden ja tarvittaessa muiden prosessien vaatiessa lisää muistia.
Virtuaalimuisti (VFS).
Ohjelman osoiteavaruus ja fyysinen muistiavaruus erotetaan toisistaan. Loogiset osoitteet ja fyysiset muistipaikat yhdistetään toisiinsa prosessikohtaisilla sivutauluilla (). Tiedot voivat sijaita näennäismuistissa josta ne ladataan keskusmuistiin ja keskusmuistin tilan loppuessa sillä hetkellä tarpeettomat muistit kirjoitetaan näennäismuistiin.
Prosessienhallinta.
Ohjelman käynnistyessä käyttöjärjestelmä luo sille tarvittavan prosessin, muistiavaruuden ja tarvittavat tietorakenteet. Vastaavasti nämä resurssit vapautetaan ohjelman lopetuksen yhteydessä. Käyttöjärjestelmä tarjoaa myös työkalut prosessien tarkkailuun, prosessien lopettamiseen ja prosessien väliseen kommunikointiin.
Moniajon ansiosta tietokoneessa voi samanaikaisesti olla ajossa useampia ohjelmia. Suoritin annetaan vuorotellen vähäksi aikaa eri prosessien (tai niiden säikeiden) käyttöön. Aika pidetään niin lyhyenä, että interaktiiviset ohjelmat näyttävät olevan ajossa koko ajan. Käyttöjärjestelmän "vuorottaja" pyrkii jakamaan suoritinaikaa tarkoituksenmukaisesti, huomioiden eri prosessien prioriteetin ja luonteen.
Verkkoprotokollat.
Käyttöjärjestelmä toteuttaa OSI-mallin 3. tason (verkkokerros) sekä 4. tason (kuljetuskerroksen) toteutukset toimiessa muiden tietokoneiden/laitteiden kanssa verkossa ja tarjoaa nämä tasot sovellusohjelmien käyttöön. Ylemmät tasot toteutetaan muilla ohjelmistoilla kuten HTTP- tai FTP-palvelinohjelmistolla, P2P- tai Windows Live Messengerin asiakasohjelmilla. Käyttöjärjestelmän tehtävä on ainoastaan tarjota verkko- ja kuljetuskerros muille ohjelmille.
Käyttäjät.
Monen käyttäjän käyttöjärjestelmissä käyttäjien oikeuksien rajoitukset kuuluvat käyttöjärjestelmän tehtäviin. Käyttäjän käynnistämien prosessien oikeudet riippuvat käyttäjän oikeuksista ja mahdollisesti muista seikoista. Jotkin käyttöjärjestelmät kuten MS-DOS olivat suunniteltu yhdelle käyttäjälle, jolloin useampia käyttäjiä ei järjestelmään voinut olla kerralla kirjautuneena. Kyseinen käyttöjärjestelmä ei myöskään erotellut käyttäjäoikeuksia, vaan kaikki ohjelmat suoritettiin samoilla oikeuksilla.
Luokittelu moniajon mukaan.
On sellaisia, jotka sallivat ainoastaan yhden käyttäjän kerrallaan, kun taas monipuoliset voivat samanaikaisesti palvella useita käyttäjiä, ja luoda illuusion siitä, että kukin heistä olisi yksin konetta käyttämässä. Nykyisin useimmat käyttöjärjestelmät mahdollistavat jonkinasteisen moniajon: käyttäjällä voi olla samanaikaisesti useampia kuin yksi prosessi (ohjelma) suoritettavana — vaikkapa tekstinkäsittelyohjelma ja mp3-tiedostosta musiikkia soittava ohjelma.
Moniajoa tukevat käyttöjärjestelmät voivat siis suorittaa useita prosesseja samanaikaisesti. Nykyiset käyttöjärjestelmät tukevat moniajoa lähes poikkeuksetta.
Luokittelu moniprosessoinnin mukaan.
Jos käytettävissä on useita suorittimia tai yhdessä suorittimessa useita ytimiä, voidaan saavuttaa myös todellinen moniajo, jos käyttöjärjestelmä osaa hyödyntää niitä. Yhdellä suorittimella (suorittimella missä on yksi ydin) on mahdollista saavuttaa näennäinen moniajo suorittamalla prosesseja vuorotellen lyhyissä pätkissä. Moniajo on välttämätön monen käyttäjän interaktiivisissa järjestelmissä.
Käyttöjärjestelmän kyky moniajoon mahdollistaa ohjelman skaalautua useaksi prosessiksi jotka käyttöjärjestelmä suorittaa mahdollisesti suorittimilla tai suorittimen ytimillä joilla on prosessointiaikaa tarjolla. Käyttöjärjestelmän täytyy osata kunnollinen moniprosessointi jos sitä halutaan käyttää supertietokoneissa.
Luokittelu käyttöliittymän mukaan.
Käyttöjärjestelmiä voidaan jaotella myös niille saatavilla olevien käyttöliittymien perusteella. Komento- tai komentopohjaisissa käyttöliittymissä käskyt kirjoitetaan näppäimistöllä komentotulkin tulkittaviksi, kun taas graafisissa käyttöliittymissä käytetään usein hiirellä ja näppäimistöllä ikkunoita, valikkoja, kuvakkeita ja muita graafisia elementtejä jolloin käyttöliittymän toteuttavat ohjelmat välittävät tämän perusteella käskyjä käyttöjärjestelmälle joka puolestaan suoritettavilla ohjelmille.
Luokittelua monimutkaistaa se että yhdelle käyttöjärjestelmälle voi olla useampia – sekä merkkipohjaisia että graafisia – käyttöliittymiä tarjolla, että vielä yhtä aikaa käytössä. Esimerkiksi vanhalle merkkipohjaiselle MS-DOS-käyttöjärjestelmälle tehtiin aikoinaan graafinen ikkunointiympäristö nimeltä Windows, johon myöhemmin Windows 95-version myötä siirrettiin osa käyttöjärjestelmän toiminnoista. Vastaavasti alkujaan komentorivillä käytettävä UNIX-käyttöjärjestelmä sai ikkunointijärjestelmä X Window System, jonka avulla suoritetaan erilaisia graafisia käyttöliittymiä kuten ikkunamanagereja sekä työpöytäympäristöjä. Kuten muun muassa työpöytäympäristöt Common Desktop Environment, KDE, GNOME, XFCE ja LXDE. Useimpia nykyisiä järjestelmiä voi ohjata myös pelkästään komentoriviltä kuten Microsoftin Windowsia ja Applen Mac OS X. Unixeissa (mukaan luettuna Linux) komentorivin käyttö on yleistä tietynlaisissa tehtävissä, vaikka työpöytäsovellukset ovatkin graafisia.
Jonkinlainen käyttöliittymä on kuitenkin tarpeen käyttäjälle. Tämä on useimmiten komentotulkki tai graafinen käyttöliittymä, joita ei pidetä käyttöjärjestelmän osina jos niitä ei ole varta vasten ohjelmoitu käyttöjärjestelmään, vaan ne ovat useimmiten toimivia ohjelmistoja ja vaativat käyttöjärjestelmän toimiakseen. Käyttöliittymä voi myös koostua sovellusohjelmasta muun muassa sulautetuissa järjestelmissä tai järjestelmissä, joissa suoritetaan vain yhtä sovellusohjelmaa eikä tällöin ole tarve ohjelmistoille jotka tarjoaisivat monimutkaisempia käyttöliittymiä.
Luokittelu käyttötarkoituksen mukaan.
Käyttöjärjestelmiä voidaan luokitella niiden käyttötarkoituksen mukaan.
Keskustietokone- ja palvelinkäyttöjärjestelmiä käytetään koneissa, joissa on monia samanaikaisia käyttäjiä tai joita käytetään palvelinten alustana. Usein nämä käyttöjärjestelmät voivat käyttää valtavaa määrää mm. muistia, massamuistivälineitä, prosessoreita ja muita resursseja. Tavoitteena tällaisissa järjestelmissä on yleensä luotettavuuden ohella hyödyntää resursseja mahdollisimman täydellisesti, ja suorittaa mahdollisimman suuri määrä tehtäviä aikayksikköä kohden.
Työpöytäkäyttöjärjestelmiä käytetään yksittäisissä henkilökohtaisissa tietokoneissa, joita käyttää yleensä kerralla yksi käyttäjä. Tärkeimpiä ominaisuuksia ovat helppokäyttöisen ja hyvän vasteen tarjoavan käyttöliittymän tarjoaminen käyttäjälle, yhteensopivuus heterogeenisen laitteiston kanssa, sekä laajennettavuus.
Reaaliaikaiset käyttöjärjestelmät tähtäävät mahdollisimman pieniin ja deterministisesti ennustettaviin viiveisiin käyttöjärjestelmän toiminnassa sekä äärimmäiseen toimintavarmuuteen. Useat sulautetut järjestelmät kuuluvat yleensä samaan kategoriaan. Sulautettuja ja reaaliaikaisia käyttöjärjestelmiä käytetään yleensä laitteissa, jotka on suunniteltu suorittamaan jokin tietty tehtävä mahdollisimman tehokkaasti. Tästä syystä myös energiankulutus ja laitteistoresurssien mahdollisimman säästeliäs ja tehokas käyttö ovat tärkeitä ominaisuuksia. Sulautettuja järjestelmiä hyödynnetään aina teollisuusroboteissa, DVD-soittimissa, mikroaaltouuneissa ja monissa muissa pienissä laitteissa. Kaikki sulautetut järjestelmät eivät kuitenkaan sisällä käyttöjärjestelmää vaan ohjauksesta voi huolehtia vain yksinkertainen firmware. Realiaikaisia käyttöjärjestelmiä ovat muun muassa: ChronOS, VxWorks, QNX, pSOS ja OS-9.
Luokittelu sukupolven mukaan.
Käyttöjärjestelmät voidaan myös mielivaltaisesti luokitella eri sukupolvien (0-4) mukaan. MS-DOS kaltaisen "nollannen sukupolven" käyttöjärjestelmästä aina nykyaikaisiin kolmannen sukupolven käyttöjärjestelmiin sekä tuleviin neljännen sukupolven käyttöjärjestelmiin jotka toimivat osittain tai kokonaan verkossa.
Luokittelu orientoitumisen mukaan.
"Käyttöjärjestelmät voidaan luokitella prosesuudiorientoituneisiin tai prosessiorientoituneisiin. Prosessiorientoituneella käyttöjärjestelmällä on monia etuja proseduuriorientoituneihin käyttöjärjestelmiin verrattuna. Prosessirakenne antaa käyttöjärjestelmälle selkeän modulaarisen rakenteen, jossa yksittäinen palvelun toteutusta voidaan suhteellisen helposti muuttaa. Palveluprosessin oikeudet voidaan rajoittaa siten, että siinä olevan virheen vaikutukset minimoituvat. Myös käyttöjärjestelmäpalveluiden priorisointi yksinkertaistuu - proseduuriorientoituneessa käyttöjärjestelmässä prosessin prioriteettia joudutaan usein muuttamaan käyttöjärjestelmäpalvelun ajaksi. Myös laiteajureiden toteutus yksinkertaistuu. Pisimmälle viety prosessiorientoituneita käyttöjärjestelmiä sanotaan rakenteensa takia myös mikroytimisiksi."
Yleisiä käyttöjärjestelmiä.
Yleisimmät tietokoneiden työpöytäkäyttöjärjestelmät nykypäivänä ovat Microsoftin Windows NT, jota käytetään Windows XP, Vista ja 7 -järjestelmissä, Applen kehittämä Darwin, jota käytetään sekä Mac OS X:ssä, Tigerissa, Leopardissa ja Snow Leopardissa että avoimen lähdekoodin järjestelmissä, ja avoimen lähdekoodin periaatteella yhteistyössä useiden vapaaehtoisten ja yrityksien kesken kehitetty Linux.
Normaalissa käytössä ovat myös esimerkiksi avoimen lähdekoodin BSD, SunOS sekä monet suljetut Unixit ja erityiset palvelinkäyttöjärjestelmät kuten OS.
Matkapuhelinten käyttöjärjestelmiä ovat muiden muassa Android, Symbian OS, Windows Mobile, RIM BlackBerry ja iPhone OS. Useimmista näistä on eri versioita, joille halutut sovellukset on mukautettava.


Kirjallisuus.
Kirjallisuus tarkoittaa ihmishengen kirjoitettujen ilmausten kokonaisuutta, johon luetaan myös kuuluvaksi eräät sukupolvelta toiselle suullisesti perimätietona siirtyneet tuotteet (muun muassa kansanrunous). Kirjallisuus voidaan jakaa moniin alalajeihin, kuten tieteelliseen, kauno-, uskonnolliseen, muistelma-, viihde-, poliittiseen ja ammattikirjallisuuteen. Sanan "kirjallisuus" suomen kieleen on kehittänyt Elias Lönnrot Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle (SKS).
Määritelmä.
Kirjallisuus on laaja käsite ja sen täysin tyhjentävä määrittely on hankalaa. Etymologisesti termi viittaa kirjamuotoon ja kirjoitettuun tekstiin, mutta toisaalta kirjallisuudeksi lasketaan joissain yhteyksissä myös sähköisesti julkaistut teokset, sarjakuvat ja suullinen tarinaperinne, eli siis kaikki kirjoitetut tekstit ja puhutut tarinat.
Kirjallisuus jaetaan yleensä kauno- ja tietokirjallisuuteen, jotka erottaa viestinnän tarkoitus. Yksinkertaistaen kaunokirjallisuuden funktio on esteettisen kokemuksen tuottaminen, kun taas tietokirjallisuus pyrkii tiedonvälitykseen. Yleisessä kielenkäytössä ja esimerkiksi yliopiston oppiaineena sana kirjallisuus viittaa juuri kaunokirjallisuuteen.
Kirjallisuus-sanan käyttäminen eri yhteyksissä on myös arvovalinta. Ilmauksella on vahvoja korkeakulttuurisia konnotaatioita, ja jonkun teoksen tai tekstityypin nimittäminen kirjallisuudeksi ja toisen ei-kirjallisuudeksi on jälkimmäisen vahvaa vähättelyä.
Alkulähteet.
Kirjallista perinnettä edeltää luonnollisesti ihmiskunnan suullisen kerronnan, tarinoiden, kaskujen ja tarujen pitkä perinne. Länsimaisen kirjallisuusperinteen voidaan katsoa perustuvan sumerilaiseen kulttuuriin, jonka parissa kehitettiin nykyään nuolenpääkirjoituksena tunnettu kirjoitustapa noin 3200–3000 eaa. Monet jo sumerilaisessa kirjallisuudessa esiintyvät teemat ovat keskeisiä länsimaisen kirjallisuuden rakennusaineksia.
Länsimainen kirjallisuus.
Länsimaisen kirjallisuuden kehdoksi määritellään tavallisesti antiikin Kreikka. Antiikin Kreikan kulttuurin on historian kuluessa aika ajoin — myös omana aikanaan — katsottu edustavan inhimillisen sivistyksen huipentumaa. Koska näin ollen ei ole ikään kuin ollut mitään syytä edetä ajassa antiikin Kreikkaa kauemmaksi, on tieto varhemman kirjallisen kulttuurin merkityksestä ainakin omassa kulttuurissamme ollut vain muutaman asiaan vihkiytyneen henkilön hallussa.
Toisaalta ajatus länsimaisen kirjallisuuden kehdon sijoittamisesta antiikin Kreikkaan on perusteltavissa sikäli, että tuolloin kehittyi selkeä kirjallisuuden lajijako toisaalta Dionysos-jumalan palvontamenoihin kuuluneen näytelmäkilpailuperinteen myötä tragedioihin ja komedioihin, toisaalta Aristoteleen "Runousopissaan" esittelemän kolmijaon mukaan draamaan, lyriikkaan ja epiikkaan. Näin ollen erityisesti kirjallisuusteorian ja kirjallisuuden tutkimuksen juurien voi katsoa olevan antiikin Kreikassa. Mainitut lajijaot ovat merkityksellisiä länsimaisessa kirjallisuusperinteessä myös sikäli, että erilaiset kirjallisuuden kaanonit, käsitykset ’hyvästä kirjallisuudesta”, ovat eri aikakausina olleet sidoksissa niihin. Esimerkiksi tragediaa on alun perin pidetty komediaa ylevämpänä taidemuotona.
Antiikin Kreikan merkityksellisyydestä kertoo jotain myös se, että eräät maailmankirjallisuuden vaikutuksellisimmat tekstit, joita on eri tavoin uusinnettu myöhempien kirjailijoiden toimesta, ovat peräisin juuri tältä ajalta. Kuuluisimpia esimerkkejä edellä mainituista ovat Platonin dialogit, Homeroksen "Ilias ja Odysseia", tai vaikkapa Sofokleen kuuluisa tragedia kuningas Oidipuksesta, jonka monet katsovat vaikuttaneen esimerkiksi William Shakespearen kuuluisaan näytelmään "Hamlet".
Kirjallisuuden lajeja.
Kirjallisuus jaetaan kaunokirjallisuuteen ja tietokirjallisuuteen. Kaunokirjallisuus jaetaan edelleen proosaan, runouteen ja draamaan.


Kiinan tasavallan historia.
Kiinan tasavalta perustettiin 1912, vallankumouksen kaadettua mantšujen Qing-dynastian 1911. Sen ensimmäinen presidentti oli tohtori Sun Zhongshan, joka tunnetaan vielä ehkä yleisemmin nimellä Sun Yatsen (perustuu kantonin lausumiseen). Kiinan tasavalta on edelleen olemassa, sillä kommunistien vallankumouksen jälkeen (1949) tasavallassa valtaapitäneet pakenivat Taiwanin saarelle ja ovat siitä lähtien hallinneet Taiwania ja muutamaa ympäristön saarta ainoina varsinaisina Kiinan tasavallan osina, joskin hallitus väittää Manner-Kiinankin kuuluvan tasavallalle.
Tasavaltalainen vallankumous.
"Pääartikkelit: Wuchangin kansannousu, Xinhai-vallankumous"
Vallankumousliike oli ollut olemassa jo 1800-luvun lopulta lähtien. Se oli organisoitunut erityisesti Japanissa ja länsimaiden hallussaan pitämissä sopimussatamissa pääosin Sun Zhongshanin ja tämän perustaman Tongmenghui-puolueen taakse. Osa Japanissa opiskelevista isänmaallisista opiskelijoista sen sijaan kannatti Liang Qichaon tai Kang Youwein uudistuslinjaa ja perustuslailliseen monarkiaan siirtymistä rauhanomaisin keinoin. Monet pelkäsivät että ulkomaat käyttäisivät vallankumousta hyväkseen ja ottaisivat haltuunsa lisää kiinalaisia maita.
Syksyllä 1911 tasavaltalaiset opintopiirit valmistelivat kapinaa Wuhanissa. He kirjoittivat myös Tongmenghui-puolueelle aikeestaan, mutta heitä ei otettu tosissaan. Samaan aikaan Sichuanissa lakkoiltiin ja paikallinen kuvernööri päätti pidättää mielenosoittajia. Tästä seurasi aseellinen yhteenotto ja keskushallinto lähetti mantšuarmeijan yksiköitä paikalle Wuhanista. Wuhanissa opintopiiriläiset räjäyttivät vahingossa pommin, ja asiaa tutkimaan lähteneet poliisit saivat käsiinsä opintopiirin jäsenlistan. Niinpä heidän pelinsä oli pelattu ellei vallankumous alkaisi heti, joten he päättivät yrittää. He ottivat haltuunsa ammusvaraston ja maakunnan rahavarat. Jostakin syystä jopa armeijan komentaja pakeni Wuhanista.
Johtajakseen opintopiiriläiset valitsivat Li Yuanhongin, sillä hän oli hieman vanhempi ja arvovaltaisempi henkilö. Tämä onnistuikin suostuttelemaan maakuntaneuvoston perustuslailliset taaksensa. Muuallakin lähistöllä maakuntaneuvostot saatiin julistamaan alueensa itsenäisiksi. Johtoon valittiin aina joku paikallisesti merkittävä eliitin edustaja.
Keskushallinnossa katsottiin Yuan Shikain olevan oikea mies taltuttamaan kapina. Yuan ei kuitenkaan suostunut, mutta kun toiseksi soveliain henkilö murhattiin, yritettiin häntä suostutella keinolla millä hyvänsä. Yuan Shikai vaati ehtonaan että parlamentti oli perustettava ja hänen itsensä oli saatava valtaa. Perustuslaki julistettiinkin voimaan ja Yuan Shikai johdatti armeijansa kohti Wuhania. He etenivät nopeasti Hanyangiin asti, mutta viimeisenä erottimena olevaa jokea ei ylitetty vaan Yuan Shikai alkoi hakea kompromissia.
Tongmenghui halusi nyt mukaan vallankumoukseen ja lähetti ihmisiä organisoimaan joukkoliikettä eri kaupungeissa, mutta nämä tukahdutettiin helposti. Tongmenghuin edustajia oli kuitenkin Shanghaissa vallankumousta ajamassa ja puolue tunnustettiin valtakunnalliseksi vaikuttajaksi. Etelä-Kiinassa alkoi olla huomattava määrä itsenäiseksi julistautuneita maakuntia, ja Tongmenghui perusti Nanjingiin senaatin näitä edustamaan. Koska soveliasta keisaria ei ollut tarjolla, eliitin kannalta ainoa järkevä ratkaisu näytti olevan tasavallan perustaminen. Kaaosta ei haluttu ulkomaiden takia, Venäjä kuitenkin ehti painostaa Kiinan hyväksymään Ulko-Mongolian itsenäisyys ja britit jättämään Tiibetin rauhaan ja myöntämään ulkomaisille tuomiovalta myös kiinalaisten osalta sopimussatamissa.
Senaatin piti nyt valita presidentti, suosituimpia ehdokkaita olivat Yuan Shikai ja Li Yuanhong. Kompromissiksi eteläisen tasavallan päämieheksi valittiin Sun Zhongshan vuonna 1912, ja tästä alkoi uusi ajanlasku tasavallassa. Tongmenghui muodosti uuden hallituksen, jolla oli kuitenkin valtaa vain Shanghain seudulla, sillä läheskään kaikki etelän itsenäistyneet maakunnat eivät tunnustaneet Nanjingin senaattia ja pohjoisessa valta kuului yhä Qing-keisarille. Sun Zhongshan havaitsi, että Yuan Shikai oli ainoa, jolla oli ulkomaistakin kannatusta. Hän ilmoitti, että Yuan Shikai nimitettäisiin presidentiksi, jos Pohjois-Kiina liittyisi tasavaltaan.
Yuan Shikai alkoi neuvotella asiasta hovin kanssa, sillä osa hänen omista sotilaistaankin kannatti tasavaltaa. Yuan lupasi turvata mantšukeisarihuoneen turvallisuuden Kielletyssä kaupungissa, eikä hovi voinut muuta kuin suostua ehtoihin. Niinpä Yuan Shikaista tuli presidentti ja hänen painostuksestaan parlamentti muutti Pekingiin, joka pysyi pääkaupunkina.
Yuan Shikain hallituskausi.
Tongmenghui-puoluetta yhdistävä tekijä oli ollut vallankumousaate, joten vallankumouksen toteuduttua puolue alkoi hajota. Sun Zhongshan ja Song Jiaoren perustivat erilaisten vallankumousryhmien ja maakuntaeliittien löyhäksi yhteenliittymäksi nationalistipuolue Guomindangin. Kaksipuoluejärjestelmän toisena puolueena toimi Edistyspuolue. Guomindang oli voitokas vuoden 1913 vaaleissa, pääministeriksi nimitetty Song Jiaoren kuitenkin murhattiin välittömästi. Sun Zhongshan päätyi rautatieministeriksi.
Parlamentaarikot eivät tunteneet parlamentin toimintaperiaatteita. Oppositiotoiminnan sijaan asioissa haettiin yksimielisyyttä ja poliittiset suhteet olivat hierarkkisia. Yuan Shikai nimitti hallitukseen mieleisiään henkilöitä kun erimielisyyttä parlamentin kanssa esiintyi, eikä häntä voitu vastustaa sillä armeija totteli häntä. Parlamentin todellinen valta oli lähes olematon.
7 maakuntaa julistautui itsenäisiksi Yuan Shikain nimitellessä kenraalejaan kuvernööreiksi. Tällöin Guomindang julisti toisen vallankumouksen alkaneeksi, mutta sillä ei ollut riittävää tukea minkään aikaansaamiseksi. Yuan Shikain Beiyang-armeija kukisti alkavan kapinan ongelmitta ja maakunnat liitettiin entistäkin tiiviimmin Yuan Shikain alaisuuteen. Guomindang kiellettiin 1913 ja toimi sen jälkeen maanpaossa Japanissa.
Perustuslainmuutoksessa nimitykset ja lakien säätäminen siirrettiin presidentin tehtäviksi. Parlamentti lopetti kokoontumisensa, presidentin valtakautta pidennettiin eikä valtakauden päättymisen jälkeen tarvittu vaaleja. Sotilasdiktatuuri piti maan kasassa, mutta maakunnat painoivat omia rahojaan ja hoitivat rahapolitiikan muutenkin pääosin itsenäisesti. Niinpä Yuan Shikai joutui turvautumaan ulkomaihin rahaa saadakseen, ulkomaille myönnettiin rautatieoikeuksia ja suolaveron kanto, pian myös budjetin ja tullien valvonta.
Kun lännessä käytiin ensimmäistä maailmansotaa, Japanin hallitus lähetti Katō Takaaki]n laatimat 21 vaatimusta Kiinalle uhaten tehdä Kiinasta protektoraatin. Yuan Shikai suostui neuvotteluissa Japanin vaatimuksiin, mikä romahdutti hänen kannatuksensa täysin, jopa armeijan sisällä. Arvovaltaa saadakseen Yuan Shikai päätti julistautua keisariksi 1914. Keisarivallan palauttamisesta tehtiin virallinen päätös 1915, minkä seurauksena Yunnan julistautui itsenäiseksi ja Sichuan alkoi kerätä omaa armeijaa. Ulkomaillakin vastustettiin keisarihanketta ja lopulta Yuan Shikai suostui luopumaan ajatuksesta. Hän kuoli 1916.
Sotapäälliköiden kausi.
"Pääartikkeli: Sotapäälliköiden kausi Kiinan tasavallassa"
Yuan Shikain kuoleman jälkeen valta alkoi hajota Kiinassa armeijoiden komentajien kesken. Koska voimakas Beiyang-armeija hajosi myös eri kenraalien alaisuuteen, ei valtakunnallista armeijaa enää ollut. Sen sijaan lukuisat maakunnalliset ja yksityiset armeijat taistelivat keskenään alueista, joilta ne kantoivat erittäinkin korkeita veroja jopa kymmeniä vuosia etukäteen. Pitkäikäisin sotaherrojen hallitsema valta-alue oli Xibei San Ma, jota muslimisotaherrat hallitsivat vuodesta 1910 Kiinan sisällissodan loppuun asti, vuoteen 1949.
Valtion ulkopolitiikasta ja sen solmimista sopimuksista vastasi se sotapäällikkö, joka sillä hetkellä hallitsi Pekingiä. Koska valtio sai edelleen tullituloja sekä joitakin ulkomaalaisten keräämiä veroja, Pekingin herruus oli tavoiteltu ja kaupunki vaihtoikin omistajaa keskimäärin neljän kuukauden välein. Parlamentti aloitti toimintansa uudelleen 1916 presidentti Li Yuanhongin käskystä, mutta sillä ei ollut oikeaa valtaa ja sitä käytettiin vain legitimiteetin tuojana kulloisenkin sotapäällikön päätöksille, sillä parlamentti teki rahasta mitä hyvänsä.
Kiinan kannalta erittäin huonon Versailles’n rauhansopimuksen vastustamisesta liikkeelle lähtenyt Toukokuun neljännen päivän liike 1919 ja sitä seurannut Uuden kulttuurin liike toivat muutoksia yhteiskuntaan. Erityisen oleellinen oli kirjakielen uudistus, jonka ansiosta kirjallisuutta alettiin kirjoittaa kansantajuisesti puhekielellä sen sijaan että olisi kirjoitettu klassista kiinaa, jota ymmärsivät vain oppineimmat.
Työväenliike alkoi nostaa päätään rannikon suurkaupungeissa ja marxilaista kirjallisuutta alettiin kääntää Toukokuun neljännen päivän liikkeen jälkeen. Kiinan kommunistinen puolue perustettiin Shanghaissa 1921. Aluksi se kohdistui työläisiin marxilaisen perinteen mukaisesti, siitäkin huolimatta että Kiinassa teollisuustyöläisiä oli suhteellisen vähän. Työväenliikkeen edustajat, mukaan lukien Kommunistinen puolue, järjestivät lakkoja 1920-luvulta lähtien varsin tiheään tahtiin ja vähitellen toiminta alkoi käydä entistä sotilaallisemmaksi.
Guomindangin paluu.
"Pääartikkeli: Guomindangin paluu"
Guomindang-puolue lähti tekemään paluuta Toukokuun neljännen päivän liikkeen ajatusten ideoimana ja onnistui valtaamaan Guangzhoun (Kanton) perustaen sinne separatistihallituksen 1920, presidenttinä Sun Zhongshan. Sun halusi yhdistää Kiinan sotaretkellä, ja lähtikin kenraali, henkivartijansa, Tšiang Kai-šekin kanssa tällaista huonolla menestyksellä vetämään vuonna 1922. Retken seurauksena Sun Zhongshan kumppaneineen joutui pakenemaan Shanghaihin.
Komintern ei uskonut Kommunistisen puolueen voimaan, vaan katsoi sen tarvitsevan liittolaisen. Sopivana liittolaisena nähtiin Guomindang, joka suostuikin liittoon sillä se halusi Kominternin apua hallinnon organisointiin ja sotilaskoulutukseen. Kominternin tukemana Kommunistisen puolueen jäsenistä otettiin Guomindangin (GMD) johtoon mukaan, GMD organisoitui ja perusti uudelleen separatistihallituksen Guangzhouhun 1925. Samana vuonna Sun Zhongshan kuoli sairauteen.
Ehdokkaita Sun Zhongshanin seuraajaksi oli paljon eikä kukaan heistä oikein erottunut edukseen. Jiang Jieshi toimi välittäjänä ääriliikkeiden välillä ja sai siten arvostusta osakseen. Hän johdatti GMD:n sotaretkelle 1926–1928. GMD hyökkäsi kahtena osastona, läntisessä osastossa olivat vasemmistolaiset ja se eteni Wuhaniin, itäistä osastoa veti Tšiang Kai-šekin ja se eteni Shanghaihin. Shanghaissa paikallinen työväenliike oli ottanut vallan jo ennen GMD:n saapumista, mutta yllättäen Tšiang Kai-šek kielsikin työväenliikkeen ja järjesti teurastuksen Shanghaissa. Pian muissakin kaupungeissa kumottiin ammattiyhdistysliikkeet.
GMD:n Wuhanin siipi perusti uuden hallituksen, jossa kommunistitkin olivat mukana. Se julisti Tšiang Kai-šekin pois viralta, muttei sillä ollut keinoja toteuttaa tätä. Jiang Jieshi ilmoitti perineensä Sun Zhongshanin vallan ja julistautui uuden hallituksen päämieheksi Nanjingissa. Syksyn sadonkorjuukapinan jälkeen Wuhanin hallitus kuitenkin sanoutui irti kommunismista ja palautui Tšiang Kai-šekin linjalle. Tämä toi mukanaan myös tärkeitä liittolaisia pohjoisessa, ja pian GMD lähtikin jatkamaan sotaretkeään pohjoiseen kahtena rintamana. Sotapäälliköiden keskinäisen kahinoinnin vuoksi GMD onnistui päihittämään ennalta ylivoimaiset vastustajansa ja valtasi Pekingin 1928.
GMD:n ideologia oli kuitenkin kuollut pitkälti Sun Zhongshanin myötä eikä merkittäviä uudistuksia tehty. Oikeastaan Nanjingin hallituksen valta koski vain n. 8 % vaurainta Kiinaa. Puolue piti yllä yksinvaltaa ja toimi kovaotteisesti kansalaisia kohtaan. 1938 perustettiin Uuden elämän liike ajamaan fasismia ja Tšiang Kai-šekin johtajakulttia. GMD joutui toimimaan yhteistyössä paikallisten sotapäälliköiden kanssa, sillä sillä ei ollut voimavaroja heidän vallastariisumiselleen. GMD:n vastustusta nosti se, etteivät he toimineet aktiivisesti Japanin uhan purkamiseksi.
Kommunistinen puolue.
"Katso myös: Kiinan kommunistisen puolueen alkutaival"
GMD:n nationalistit alkoivat vainota kommunisteja 1927 ja kommunistien yhdistykset joutuivat pakenemaan maaseudulle. Siellä vahvistui Mao Zedongin (Mao Tse-Tung) ajatus maalta lähtöisin olevasta vallankumouksesta eikä Neuvostoliiton ja Kominternin ohjeita enää noudatettu kirjaimellisesti. Nanshangissa järjestettiin työläiskapina, mikä kukistettiin, mutta tapaus lasketaan Kansan vapautusarmeijan synnyksi. Kommunistit hyökkäsivät Hunanin pääkaupunkiin Changshahan 1930, mutta tämäkin epäonnistui ja valtava määrä ihmisiä teloitettiin. Strategia alkoi näyttää toimimattomalta.
Mao perusti Jiangxin neuvoston, jossa kommunistit harjoittelivat hallintoa, sissisotaa ja kokeilivat maareformia. Mao omaksui strategiaksi oman armeijan ja oman alueen ylläpidon syrjäseuduilla tunnustaen vallankumouksen olevan hidas prosessi. Vastaavia neuvostoja perustettiin muuallakin maassa, mutta puolueen johto oli edelleen Kominternin linjoilla eikä perustanut maaväestöstä. Mao jopa erotettiin politbyroosta 1927. GMD yritti kukistaa Jiangxin neuvostoa useaan otteeseen 1930–1931, mutta sissitaktiikka toimi hyvin.
Lopulta politbyrookin joutui pakenemaan Jiangxihin. Mao asetettiin kotiarestiin 1934 ja taktiikka vaihdettiin alueelliseksi sodankäynniksi. Jiang Jieshi oli hankkinut saksalaisia sotilasneuvonantajia ja heidän avustuksellaan hyökkäsi viidennen kerran Jiangxihin, tällä kertaa onnistuneesti. Kommunistit lähtivät pakenemaan aikeena liittyä johonkin muuhun neuvostoon, minkä GMD luonnollisesti osasi ennakoida ja estää.
1935 Maon linja voitti puoluekokouksessa ja alkoi Pitkä marssi kohti Shaanxin neuvostoa. Kommunistit saivat merkittävän propagandavoiton saapuessaan perille Yananiin (Jenan) 1936, vaikka väki olikin 10 000 kilometrin matkalla vähentynyt kymmenykseen, eli n. kymmeneen tuhanteen. Kommunistien joukkojen kurinalaisuus toi mainetta ja kunniaa, kun taas GMD:n vastustus lisääntyi kun se ei keskittynyt Japanin vastustamiseen.
Yananissa kommunistit uudelleenorganisoituivat ja pääsivät harjoittelemaan hallintoa. Talonpojat otettiin mukaan puolustukseen ja tuotantoon, kiinnittäen samalla huomiota heidän hyvinvointiinsa. Kylissä järjestettiin myös vaaleja ja Kiinan kansankongressi sai alkunsa.
Japanin-vastainen sota 1937–1945.
"Pääartikkeli: Kiinan-Japanin sota (1937–1945)"
Japanin aikeet Kiinaa kohtaan oli helposti havaittavissa jo 1932 kun Japani miehitti Mantšurian ja perusti sinne nukkevaltiokseen Mantšukuon. Mantšurian menetys oli kova isku myös Kiinan taloudelle, sillä siellä oli paljon teollisuustuotantoa ja kaivoksia. Sen sijaan että toimenpidettä olisi pidetty sodan aloituksena, Jiang Jieshi valitti asiasta Kansainliitolle, joka oli kuitenkin voimaton Japanin suhteen. Japanilaiset levittäytyivät hiljalleen myös Mantšurian ulkopuolelle.
Kommunistit halusivat yhdistää voimansa GMD:n kanssa Japanin pysäyttämiseksi, sillä hyökkäys oli selvästi odotettavissa. Kommunistit muuttivatkin politiikkaansa sovinnollisemmaksi GMD:tä kohtaan esittäen välirauhaa. Kuitenkin yhteistyö GMD:n kanssa saatiin aikaan vasta kun Jiang Jieshi kidnapattiin ja pakotettiin allekirjoittamaan yhteisrintamasopimus. Mahdollisesti tämän aikaistamana Japani kiristi tahtiaan edetessään Kiinaan, aiheuttaen siten ns. Marco Polon sillan välikohtauksen 7. heinäkuuta 1937, mikä käynnisti täysimittaisen sodan maiden välillä. GMD ei vieläkään ollut halukas sotimaan japanilaisia vastaan vaan piti päätavoitteenaan kommunistien kaatamista ja järjesti hyökkäyksiä myös kommunisteja vastaan, vaikka nimellisesti olikin mukana yhteisrintamassa.
Japani eteni nopeasti pitkin Kiinan rannikkoa ja oli vallannut sen koko pituudelta 1938. GMD kärsi jatkuvasti tappioita japanilaisia vastaan, kun taas kommunistit iskivät maaseudulta japanilaisten selustaan ja saavuttivat voittoja. Japanilaiset pitivät kaupunkeja hallussaan, mutta maaseutu pohjoisessa päätyi pitkälti kommunistien käsiin. Menestys, kurinalaisuus ja talonpoikien hyvä kohtelu nostivat kommunistien suosiota ja heidän voimavaransa armeija mukaan lukien voimistui erittäin nopeasti Japanin vastaisen sodan aikana.
Linjat sodassa pysyivät kutakuinkin vuoden 1938 asemissa aina siihen saakka kunnes Japani antautui Yhdysvalloille toisen maailmansodan päätteeksi 1945. Japanilaisten perääntyessä sekä GMD että kommunistit kiiruhtivat ottamaan haltuunsa vapautuvaa maata ja takavarikoimaan japanilaisten aseita.
Sisällissota 1945–1950.
"Pääartikkeli: Kiinan sisällissota (1945–1950)"
Japanin peräännyttyä alkoivat taistelut GMD:n ja kommunistien välillä toden teolla. Kommunistit aloittivat ne maauudistukset valtaamillaan alueilla joita ei aiemmin käynnistetty ettei riitaa GMD:n kanssa suotta syntyisi. Sodan aikana jatkuvasti kasvaneella kommunistien Kiinan kansanarmeijalla oli sodan päättyessä riveissään jopa 13 miljoonaa sotilasta, joten sen ei enää tarvinnut käydä vain pientä sissisotaa GMD:n joukkoja vastaan. GMD puolestaan sai aseellista ja rahallista tukea Yhdysvalloista. Tästä huolimatta kommunistit levittivät valta-aluettaan ripeään tahtiin.
Vallankumouksen loppuvaiheessa 1949 lähes kaksi miljoonaa johtavaan luokkaan kuuluvaa henkilöä pakeni manner-Kiinasta, erityisesti Nanjingin kaupungista, Taiwanin saarelle. Koska kommunisteilla ei ollut laivastoa, he eivät voineet seurata perässä. Niinpä Kiinan tasavalta jäi voimaan Taiwanilla, virallisen tulkinnan mukaan sieltä hallitaan myös Manner-Kiinaa, Manner-Kiinan puolella Taiwan lasketaan osaksi Kansantasavaltaa.
Katso myös.
* Tasavallan historia


Kiinan kansantasavallan historia.
Kiinan kansantasavalta perustettiin 1. lokakuuta 1949 Mao Zedongin (Mao Tse-tung) julistaessa sen syntyneeksi Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla. Mao jatkoi Kommunistisen puolueen puheenjohtajana ja siten maan johtajana. Neuvostoliitto tunnusti kansantasavallan lähes välittömästi, Itä-Euroopan maat ja suurin osa Länsi-Euroopankin maista tunnusti sen 1950, Yhdysvallat vasta 1971.
Historia ennen kansantasavallan perustamista, mukaan lukien perustamiseen suoraan johtavat tapahtumat, ovat artikkeleissa Kiinan tasavallan historia ja Kiinan sisällissota. Valtiosta yleensä kertova artikkeli on Kiina.
Kansantasavallan alkuvuodet.
1. lokakuuta 1949 Kiinan pohjoisosat olivat kommunistien hallussa. Guomindang-puolueen (myöhemmin GMD) johto palvelijoineen (lähes kaksi miljoonaa ihmistä) pakeni tasavallan aikaisesta pääkaupungista Nanjingista Taiwanin saarelle. Koska kommunisteilla ei ollut laivastoa, heitä ei seurattu. Aseistariisunta aloitettiin jo vuonna 1949, mutta vielä vuonna 1950 murhattiin tuhansia kaadereita. Tasavalta pommitti Kantonia (Guangzhou) ja rannikkoalueita suhteellisen säännöllisesti aina 1960-luvulle saakka.
Neuvostoliitto tukijana.
14. helmikuuta 1950 Kiina solmi YYA-sopimuksen Neuvostoliiton kanssa Japania vastaan. Sopimuksessa määrättiin yhteishallinto Xinjiangin ja Sisä-Mongolian kaivoksille. Lisäksi Kiina myönsi Neuvostoliitolle kaikki Guomindang-puolueen sille lupaamat oikeudet ja tunnusti Ulko-Mongolian, Mongolian kansantasavallan, itsenäisyyden, mikä ajautui Kiinan ja Neuvostoliiton 1958–1959 alkaneen välirikon jatkuessa Neuvostoliiton suojelukseen. Neuvostoliitto oli jo 1939 käynyt rajasodan Japania vastaan Mongolian kansantasavaltaan liittyen, jolloin se suojeli Mongoliaa Japanilta. Kiinan ja Neuvostoliiton välirikon vuoksi Neuvostoliitto takasi Mongolian kansantasavallan turvallisuuden myös Kiinan kansantasavallan suhteen. Kiina ja Neuvostoliitto kävivät rajataisteluita keskenään 1960-luvun lopulla Ussuri-joella, mikä vuoteen 1971 mennessä aiheutti Neuvostoliiton ennalta ehkäisevän ydinsodan uhan Kiinaa vastaan. Tämä yhdessä Vietnamin sodan kanssa johti siihen, että Yhdysvallat ryhtyi toimiin Kiinan kansantasavallan kansainvälisen aseman tunnustamiseksi Yhdistyneissä kansakunnissa sekä Taiwanin syrjäytymiseen kansainvälisessä politiikassa.
Korean sota.
Korean sota syttyi 1950 Pohjois-Korean hyökättyä Etelä-Koreaan. Kiina joutui osalliseksi Pohjois-Korean tukijaksi Yhdysvaltain joukkojen vastahyökkäyksen edettyä Kiinan rajaa kohti Jalu-joelle. Kiinasta lähti sotaan 1,2 miljoonaa muodollisesti vapaaehtoista sotilasta hyvin puutteellisella aseistuksella, sillä maa oli yhä toipumassa pitkistä sisällissodista ja Japanin vastaisesta sodasta. Sotatoimiin meni lopulta 38 % Kiinan budjetista. Sotatoimet päättyivät vasta kolmen vuoden kuluttua aseleposopimukseen 1953. (Tarkemmat tiedot sodasta artikkelissa: Korean sota) Sodan aikana Yhdysvallat julisti Kiinan taloussaartoon, mitä Neuvostoliitto tosin lievitti.
Tiibet.
Vuonna 1951 aiemmin sotapäälliköiden hallitsema Tiibet liitettiin kiinteämmin Kiinaan. Tiibet oli ollut osa Kiinaa Qing-dynastian aikana ja liitoksen katsottiin olevan tarpeen kansallisen yhtenäisyyden vuoksi. Tiibetiläiset ovat olleet tästä laajalti eri mieltä.
Kommunistien valta vakiinnutti rauhan tilan Kiinassa, joka oli ollut lähes jatkuvassa sotatilassa vuodesta 1916 lähtien, milloin Sun Jat-senin 1912 perustama tasavalta käytännössä hajosi keskenään taistelevien sotapäälliköiden maakunniksi ulkovaltojen, erityisesti laajenemishaluisen Japanin, tukiessa hajanaisuutta lisäetujen toivossa.
Vallan vakauttaminen.
Kiinan inflaatiosta kärsinyt talous vakautui uuden valuutan, renminbin "(RMB)" myötä, tuotannossa ylitettiinkin sotaa edeltävä taso jo 1952. Miljoonille työttömille järjestettiin työtä ja koulut avattiin uudelleen; peruskoulutusta tarjottiin nyt kaikille, myös köyhille. Uusi avioliittolaki 1950 salli avioeron ja kielsi lapsiavioliiton ja moniavioisuuden. Kiinaa oopiumsodista asti vaivanneen narkomanian kimppuun käytiin kieltämällä huumeet ankarasti.
Maauudistus valmistui 1952 poistamalla vuokrat ja tutkimalla keitä oli aiemmin käytetty hyväksi. Alle puolet maasta jaettiin. Teollisuudessa aloitettiin Neuvostoliiton mallin mukainen suunnitelmatalous. Yksityisomistus sallittiin tietyin ehdoin, suuryritykset ja ulkomaiset yritykset otettiin valtion haltuun.
Kiinan ja Neuvostoliiton välit lämpenivät 1952 Zhou Enlain vierailtua Moskovassa ja Neuvostoliiton palautettua Lüshunin "(Port Arthur)" sekä Dalianin rautatiet Kiinalle. Itse kaupungit palautettiin Stalinin kuoleman jälkeen 1953. Vuoden 1953 väestönlaskussa kiinalaisia oli 582 miljoonaa eli sata miljoonaa enemmän kuin oli uskottu.
Vuonna 1954 säädettiin uusi perustuslaki, jolla muutettiin Kiinan hallintojärjestelmää. Lain piti olla väliaikainen (siirtymäkaudeksi todelliseen sosialismiin), mutta se oli voimassa vuoteen 1975 saakka. Perustuslaissa määriteltiin uusi edustuselin, kansankongressi, johon edustajat valittiin välillisillä vaaleilla. Kylien edustajat valittiin suorilla vaaleilla ja nämä valitsivat kuntien edustajat, jotka valitsivat maakunnalliset edustajat, jotka puolestaan valitsivat kansankongressin jäsenet. Puolueen tehtävä oli osoittaa tavoitteet ja ohjata päätöksentekoa (verrattavissa hallitusohjelmaan), mutta varsinainen valta esimerkiksi lainsäädännössä kuului periaatteessa hallinnolle eikä puolueelle. Erilaisten projektien (esim. myöhemmin esiteltävä Suuri harppaus) aikana puolueen asema oli kuitenkin korkeampi.
Neuvostoliiton ja Kiinan välirikko.
Nikita Hruštšovin kaudella Kiinan ja Neuvostoliiton suhteissa tapahtui välirikko, kun Neuvostoliitossa aloitettiin destalinisaatio 1956 ja Stalinin henkilökulttia ja väärinkäytöksiä arvosteltiin. Kiinasta malli oli liian oikeistolainen eikä vastannut marxilais-leninistisiä oppeja. Kiista kärjistyi selvästi 1958–1959 Hruštšovin aikana vuodesta 1956 alkaneen suojasään alettua vaikuttaa.
Kiinalaisten mielestä Stalin oli ollut 70-prosenttisesti oikeassa ja hänen arvostelunsa meni liian pitkälle. Kiina tuki Neuvostoliiton puuttumista Unkarin vuoden 1956 tapahtumiin, mutta kannatti puolalaisten vaatimaa suurempaa riippumattomuutta Moskovasta ja tarjoutui välittäjäksi kiistoissa. Hruštšovin ajan Neuvostoliitto sai Kiinassa nimikkeen "revisionistinen luopioklikki". Revisio tarkoittaa tarkistusta, tässä mielessä kommunismin suunnan tarkistusta. Hruštšov myös lähestyi Yhdysvaltoja jättäen Kiinan vähemmälle huomiolle.
Vuonna 1959 Neuvostoliitto veti asiantuntijansa pois Kiinasta. Neuvostoliitto oli luvannut Kiinalle ydinasemallin, mutta allekirjoittikin ydinsulkusopimuksen Yhdysvaltain kanssa 1962. Neuvostoliitto vaati myös käyttöoikeutta Kiinan satamiin. Kiina näki tärkeäksi seistä omilla jaloillaan ja vaati rajalinjojen tarkistamista Neuvostoliiton kanssa ja kehitti ydinaseen itsenäisesti 1964. Neuvostoliitto näki Kiinan ydinaseen uhkana ja valmisteli ennalta ehkäisevää ydiniskua Kiinaa vastaan tuhotakseen sen. Neuvostoliiton tiedustelua Yhdysvaltojen kantaa asiaa 1971 vastusti Nixonin hallinto suunnitelmaa, minkä vuoksi hanke ei edennyt pidemmälle. Beijingiin kaivettiin pommisuojia miljoonille ihmisille, jotka ovat maanalainen matkailunähtävyys.
"Satojen kukkien kampanja" 1956–1957 ja "Oikeiston vastainen kampanja" 1957–1958 koskivat kulttuuri- ja tiede-elämää. Mao halusi kaikkien mielipiteiden tulevan esille, jotta niitä voitaisiin kritisoida, ja toivoi riippumatonta lehdistöä. Aluksi kritiikki oli pidättyväistä, mutta levisi sitten liiankin laajaksi ja kovin aktiivisesti kritisoineet leimattiin oikeistolaisiksi ja määrättiin viroistaan maatöihin. Heidän maineensa palautettiin vasta 1978.
Suuri harppaus (1958–1960).
Tammikuussa 1958 käynnistettiin "Suuri harppaus". Neuvostoliiton talousmalli hylättiin, sillä sen toimivuus oli kyseenalaista, koska Kiinassa ei ollut edellytyksiä raskaalle teollisuudelle. Valta oli keskittynyt, mutta johto ei ollut yksimielinen siitä, mihin sitä tuli hajauttaa. Suurelta harppaukselta toivottiin nopeaa työllistymistä ja vaurautta — ideologian puolelta toisaalta johtajien ja massojen, toisaalta maalaisten ja kaupunkilaisten erojen vähentämistä.
Paikalliskaadereita opetettiin osallistumaan päätöksentekoon. Päätöksenteossa piti olla myös joustavuutta ja liikuntavaraa, eli hitaamman etenemisen piti olla mahdollista — käytännössä tätä ei kuitenkaan toteutettu. Aloitettiin kastelukampanja, paikallisteollisuuden kehittämiskampanja ja omavaraisuuden lisäämiskampanja.
Kollektiivitiloja suuremmiksi yksiköiksi perustettiin "kansankommuuneita". Näistä tuli valtionhallinnon alin hierarkia. Niiden johtajat olivat valtion palkollisia, ja valtio sai täten ensimmäistä kertaa Kiinan historiassa suoran kontrollikanavan kyliin. Kuhunkin kommuuniin kuului 25 000–100 000 henkeä; aiemmat 670 000 kollektiivitilaa korvasi 26 000 kansankommuunia. Kommuuneista pyrittiin tekemään toimivia kokonaisuuksia ottamalla mukaan erilaisia väestönosia. Uudistus koski myös vähemmistökansoja. Myös kaupunkielämä jaettiin kommuuneihin, ja esimerkiksi tehtaat pitivät huolen omistaan.
Teollisuuskehityksessä saavutettiin aluksi menestystä. Johtamaan tottumattomat ja realiteetteja tuntemattomat paikallisjohtajat raportoivat liioiteltujakin lukuja, minkä vuoksi tavoitteita nostettiin ja alempia tasoja vaadittiin saavuttamaan nämä tavoitteet. Tuotanto nousi, mutta laatu laski. Kansainvälisten tuotantolukujen vertailussa teräs oli avainasemassa, ja tästä syystä paikallista teräksentuotantoa rohkaistiin. 50 miljoonaa ihmistä siirtyi teräksentuotantoon miljoonissa yksiköissä, ja ihmiset sulattivat jopa keittiövälineitään päästäkseen tuotantotavoitteisiin. Näin tehdystä tuloksesta neljäsosa oli alalaatuista, jopa kokonaan käyttökelvotonta. Kiinasta piti löytää myös öljyä, ja lopulta Daqingista löytyikin.
Vuonna 1958 tuli ennätyssato, mikä saatiin vain osin talteen ihmisten ollessa teollisuustehtävissä. Liioiteltujen tuotantolukujen vuoksi viljaverotuskin koveni entisestään. Paikoitellen luovutettiinkin liian suuri osa sadosta veroina, mikä yhdessä vuoden 1959 kuivuuden vaikuttaessa kolmasosassa Kiinaa ja tulvien kuudesosassa, aiheutui jopa kymmeniä miljoonia uhreja vaatinut nälänhätä. Vuoden 1960 tuotanto laski 75 % vuoden 1958 luvuista, teräksentuotanto puolittui ja bruttokansantuote laski 20 %. Vuosia 1959–1961 nimitettiin nimellä "kolme vuotta luonnononnettomuuksia". Tosin suurempanakin syynä oli huono taloudellinen suunnittelu kuin luonnonolot.
Vuonna 1957 Kiinan puolustusministeri Peng Dehuai vieraili Moskovassa, missä häntä yritettiin suostutella syrjäyttämään Mao. Peng kieltäytyi, mutta hänet erotettiin puolustusministerin tehtävistä Lin Biaon hyväksi epäiltyjen Hruštšov-suhteiden vuoksi. Marraskuussa 1958 Mao erosi presidentinvirasta Liu Shaoqin hyväksi. Hän jatkoi kuitenkin puolueen puheenjohtajana.
Vuonna 1959 Tiibetissä tapahtui kansannousu, mikä kukistettiin. Tiibetin uskonnollisena valtionpäämiehenä toiminut Dalai Lama pakeni jalkaisin Lhasasta Intiaan Kiinan kansantasavallan hyökkäystä. Lokakuussa Kiina valtasi Intialta buddhalaiseen Ladakhin alueeseen kuuluvan Aksai Chinin turvatakseen sotilastiensä Tiibetiin. Intia odotuksistaan huolimatta ei lyhyessä rajasodassa kyennyt puolustamaan aluettaan, vaan kiinalaiset voittivat.
Alue on edelleen kiistanalainen Intian ja Kiinan kesken sekä osa laajempaa Kashmirin kysymystä, missä myös Pakistan on osallisena.
Suuri harppaus lopetettiin 1960, ja vallitsevaksi nousi Liu Shaoqin ja Deng Xiaopingin linja. Markkinat palautettiin 1950-luvun alkupuolen mallisiksi, ja tekemistä, osaamista, tieteellistä ja taiteellista tuotantoa rohkaistiin. Mustavalkoisuutta yritettiin välttää. Kommuuneista tehtiin hallintoyksikköjä, ja niiden valtaa vähennettiin. Tehtaille annettiin vastuuta ja tuloskannustimia. Aloitettiin myös asumislupapolitiikka, ja moni kaupunkilainen lähetettiin – kenties esi-isiensä kylään – maaseudulle, jotta kaupunkien kasvua hillittäisiin. Alkoi vähemmän ideologinen kausi, ja talous saatiin vakautettua vuoteen 1964 mennessä; tuotanto kasvoi. Monet Suuren harppauksen järjestelmät, kuten kasteluprojekti, suurten itsenäisten yksikköjen malli ja hajautettu vallankäyttö säilyivät.
Kulttuurivallankumous (1966–1976).
Kulttuuri kukoisti 1960-luvun alkupuolella. Mao halusi kulttuurista ajankohtaisempaa ja toivoi sen heijastelevan työläisten elämää. Johtajia, myös Maoa, kritisoitiin epäsuorin viittauksin taiteessa. Mao alkoi myös nähdä ongelmia Liu Shaoqin ja Deng Xiaopingin mallissa, sillä se ei tuntunut johtavan tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan eikä ollut ideaali pitkän tähtäimen kommunismissa, vaikka ratkaisikin käytännön ongelmia. Johto alkoi täten jakautua kahteen piiriin.
Lin Biao toimi Kansan vapautusarmeijan johtajana ja oli Maon uskollinen tukija. Aloitettiin "Oppikaa Kansan vapautusarmeijalta" -liike, jossa esikuvaksi muille nostettiin Lei Feng.
Vuonna 1965 Mao julkaisi "23 kohtaa", joissa kansaa kehotettiin arvostelemaan johtoa. Hän vaati myös julkaisuvapautta. Nk. "Shanghain piiri", jonka johdossa toimi Kang Sheng, veti arvostelua. Lin Biao alkoi julistaa Mao-kulttia ja nosti kannattajiaan armeijan johtoon. Toukokuun 25. päivän liike kirjoitti seinälehden Pekingin yliopistoon, Mao julkaisi lehtisen. Chen Bodan johdolla tiedotusvälineet otettiin hallintaan ja kansaa kehotettiin "kummituksia ja hirviöitä" vastaan. Yliopistojen johtojen kritisointi sallittiin, ja opiskelijat — erityisesti nuoret — kritisoivatkin innokkaasti. Liu Shaoqi lähetti väkeä kampuksille kampanjaa johtamaan, mutta osa punakaarteista ei halunnut noudattaa Liun ohjeita. Punakaartien ja Liu Shaoqin työryhmien välillä esiintyi väkivaltaa. Mao arvosteli työryhmiä ylhäältä johdetuiksi, joten niistä hankkiuduttiin eroon. Myös kommunistinen nuorisoliitto hävitettiin passiivisena ja vanhoillisena.
1. elokuuta 1966 Mao julkaisi oman seinälehtensä, jossa julistettiin kapinoinnin olevan oikeutettua ja punakaartilaisia kehotettiin käymään vaikka keskuskomiteankin kimppuun. Mao halusi kuitenkin esittää, että vihollinen on pieni; enemmistö kaadereista oli hänestä vain pienen oikaisun tarpeessa. Liu Shaoqi ja Deng Xiaoping pysyivät politbyroossa — tosin heidän asemansa laski. Mao otti punakaartilaisia vastaan Tiananmen-aukiolla. Hän tapasi yhteensä noin 13 miljoonaa punakaartilaista näissä tilaisuuksissa. Yhteiskunnallinen mobilisaatio saavutettiin, ja massat toimivat ilman ohjeita. Heidän uskottiin löytävän oikeat kohteet. Puoluejohto yritti rajoittaa kritiikin kulttuuriin ja koulutukseen siinä kuitenkaan onnistumatta. Maoa lukuun ottamatta kaikkia johtajia kritisoitiin.
Johtoa vastaan käytiin myös "oikeudenkäyntejä". Näissä käsittelyissä osa syytetyistä kuoli. Mao korosti, että kritiikin tarkoituksena oli saada johto parantamaan tapansa. Lin Biao veti kritiikkiä kuitenkin pidemmälle, hän halusi poistaa länsimaisen ja perinteisen kiinalaisen kulttuurin. Punakaarteilla oli myös omia sanomalehtiä. Radikaalit kävivät myös ammattiyhdistysliikkeen kimppuun, ja se lopetettiin. Heinäkuussa 1966 perustettiin Shanghain kommuuni, jota radikaalit johtivat. Mao tuomitsi tämän, sillä se ei jättänyt sijaa puolueelle. 18 kuukautta myöhemmin tämä korvattiin Maon mallin mukaisesti vallankumouskomiteoilla. Kylvökaudella kuohunta maaseudulla laantui, mutta kaupungit olivat kaaoksessa. Liu Shaoqi ja Deng Xiaoping tekivät joulukuussa 1966 itsekritiikit, jotka Mao hyväksyi mutta punakaartilaiset eivät.
Eräät politbyroon jäsenet perustivat "Helmikuun vastavirran", jonka tavoitteena oli kaaoksen lopettaminen. Armeijan rooli vakauttajana kasvoi, ja armeija osallistui myös hallintoon — se yritti jopa kaapata vallan Xinjiaossa. Vain osa armeijasta oli Lin Biaon johdossa.
Koulut avattiin, osin onnistuneesti, 1967 — opettamista kuitenkin pelättiin. Liu Shaoqin arvostelu yltyi Maon ollessa poissa Pekingistä keväällä 1967. Liun kotiin tehtiin kotietsintä, ja hänet pahoinpideltiin. Kulttuurivallankumous huipentui kesällä 1967 Wuhanissa aseelliseksi taisteluksi punakapinallisten ja paikallisen johdon välillä. Konservatiivit vangitsivat radikaalit, ja keskushallinto joutui valtaamaan Wuhanin. Oikeuslaitos ja ulkoministeriö joutuivat radikaalien haltuun, brittien oleskelu Hongkongissa tuomittiin, Britannian suurlähetystö poltettiin, ja diplomaatteja pahoinpideltiin.
Äärivasemmistolainen kontrolli lehdissä lopetettiin, ja Mao kierteli ympäri maata rauhoittelemassa tilannetta. Huhtikuussa 1969 pidettiin puoluekongressi, jossa 70% jäsenistä oli uusia. Keskuskomiteasta 40 % oli sotilaita, punakaartilaisia ei ollut mukana. Monet puhdistetuista ministereistä palasivat töihinsä. Liu Shaoqi kuitenkin erotettiin viroistaan ja puolueesta, ja presidentin virka lakkautettiin toistaiseksi. Lin Biao määrättiin Maon seuraajaksi. Deng Xiaoping pysyi puolueen jäsenenä.
Kommunistista puoluetta jälleenrakennettiin 1968–1970. Kontrollin palauttamista vastustettiin paikoin jopa aseellisesti. Punakaartilaisia lähetettiin maaseututöihin, ja oppilaitokset avattiin uudelleen. Puolue pääsi takaisin entiseen vahvuuteensa vasta 1973.
1970-luku.
Lin Biao esiintyi propagandakuvissa vahvistaakseen Maon henkilökulttia ja luodakseen omaansa. Muut, edes Mao, eivät pitäneet tästä. Lin Biaon kannattaja Chen Boda syrjäytettiin 1970, Mao ja Zhou Enlai järjestelivät Pekingin asevoimat uusiksi, etteivät ne olisi Lin Biaon käsissä. 1971 tapahtui pienehkö aseellinen kansannousu ja huhuttiin Lin Biaon suunnitelleen Maon murhaa ja vallankaappausta. Lin Biao pakeni lentokoneella kohti Neuvostoliittoa, mutta bensiini loppui Mongoliassa, kone putosi ja Lin kuoli. Erimielisyydet olivat poliittisia, Lin halusi Neuvostoliiton tekniikkaa ja tukea, Mao ja Zhou suhteita Yhdysvaltoihin. Taloudessa Lin edusti äärivasemmistoa. Lin Biaon jälkeen tehtiin poliittinen suunnanmuutos kohti Deng Xiaopingin linjaa. Sotilaiden osuus hallinnossa väheni ja Hua Guofengistä (siviili) tehtiin puolustusministeri.
Kiinan diplomaattinen sulkeutuminen loppui 1970-luvun alussa. Kiinan kansantasavalta hyväksyttiin Taiwanin tilalle jäseneksi 1971. Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon vieraili Kiinassa 1972, suhteet normalisoitiin ja Yhdysvallat sitoutui yhden Kiinan politiikkaan. Vakuuteltiin rauhantahtoa Aasiassa ja maat perustivat toimistot toistensa pääkaupunkeihin.
Ensimmäiset kymmenen vuotta kauppasuhteet olivat Yhdysvaltain eduksi 2/1. Kiinaan tarvittiin perusteknologiaa ja viljaa. Viralliset diplomaattisuhteet avattiin vasta 1. tammikuuta 1979, silloin pääministerinä toimineen Deng Xiaopingin Yhdysvaltain vierailun aikana. Kiinasta oli tulossa kiinnostava sijoituskohde.
Nixonin vierailu oli melkoinen yllätys Japanille. Japani halusi elvyttää suhteita sekä kulttuurin että kaupan vuoksi, niinpä pääministeri Tanaka menikin Kiinanvierailulle hyvin pian Nixonin jälkeen. Sota lopetettiin virallisesti, Tanaka pahoitteli Japanin hyökkäystä, mutta sotakorvauksia ei maksettu. Japani tunnusti Kansantasavallan Taiwanin kustannuksella, Kiina myönsi Japanille oikeuden käydä kauppaa myös Taiwanin kanssa. Hyöty suhteista oli molemminpuolista, niiden avulla vähennettiin sekä Yhdysvaltain että Neuvostoliiton valtaa alueella. Monet länsimaat, mm. Saksan liittotasavalta ja Uusi-Seelanti seurasivat Japania ja avasivat suhteet Kiinaan. 1980 Taiwanin tunnusti enää 23 maata.
Sisäpolitiikassa valta oli 1970-luvun alussa Zhou Enlain käsissä. Äärivasemmistolla oli edelleen valtaa kulttuurin piirissä ja kulttuurinen vaino jatkui, mm. lähes kaikki oopperat oli kielletty. Vakavasta hermostosairaudesta, amyotrofisesta lateraaliskleroosista (ALS) eli Lou Gehrigin taudista, kärsivä Mao vaihteli linjalta toiselle. Talouselämässä Zhou Enlai oli käytännöllinen ja kaadereita rehabilitoitiin.
Lin Biaon kannattajille nimitettiin seuraajat 10. puoluekongressissa 1973. Puolueen varapuheenjohtajaksi ja siten Maon seuraajaksi nimitettiin Wang Hongwen. Wangin mielestä kulttuurivallankumous oli toistuva prosessi. Deng Xiaoping nousi Maon tuella varapääministeriksi 1976.
Neljä modernisaatiota.
Vuonna 1975 määriteltiin "neljä modernisaatiota", joiden avulla Kiinan piti nousta vuosisadan loppuun mennessä maailman johtavien valtioiden joukkoon. Nämä olivat maatalouden, teollisuuden, kansallisen puolustuksen ja tieteen ja teknologian modernisaatiot. Maon mielestä maatalous oli ensisijainen. Säädettiin uusi perustuslaki, joka oli vasemmistolainen. Se mainitsi jälleen proletariaatin diktatuurin, säilytti kansankommuunit sekä yksityispalstat ja kansalaisille määriteltiin oikeus kirjoittaa seinälehtisiä, kokoontua ja lakkoilla. Nämä oikeudet poistettiin myöhemmin.
Deng johti talouspolitiikkaa ja talous kasvoi. Kulutustavaroista oli kuitenkin puutetta, peruselintarvikkeita säännösteltiin ja riisiä tuotiin maahan. Deng pyrki korjaamaan tätä epäkohtaa. Hän tuki myös tuloeroja. Vasemmisto arvosteli Dengiä ja Mao asettui vasemmiston puolelle.
Neljän kopla.
Zhou Enlai kuoli 8. tammikuuta 1976. Mao joudutti hänen kuolemistaan syöpään kieltämällä tältä tehokkaan hoidon. Mao ei halunnut kuolla ennen Zhou Enlaita, koska ajatteli, että tästä olisi voinut tulla hänen seuraajansa.
Zhou Enlain hautajaisiinsa kerääntyi noin miljoona ihmistä, ja vasemmisto kielsi julkiset muistotilaisuudet. Mao teki kompromissipäätöksen asettaessaan pääministeriksi tuntemattoman Hua Guofengin Dengin tai vasemmistolaisen Zhang Chunqiaon sijaan. Kuolleiden muistopäivänä, 5. huhtikuuta, Tiananmen-aukiolla järjestettiin valtava muistojuhla Zhou Enlaille. Tähän osallistui noin kaksi miljoonaa ihmistä. Vastaavia tilaisuuksia järjestettiin muuallakin maassa. Jiang Qing määräsi seppeleet yöllä poistettavaksi, mistä kansa suuttui. Vasemmisto, josta erottui "neljän kopla": Jiang Qing, Zhang Chunqiao, Wang Hongwen ja Yao Wenyuan, aloitti Dengin vastaisen kampanjan. Deng erotettiin virastaan, mutta pysyi yhä puolueen jäsenenä. Dengin ohjelma julkistettiin arvosteltavaksi, mutta kansa pitikin siitä. Deng lähti Kantoniin etelän sotilasjohtajien suojiin kampanjan ajaksi. Kampanja hiipui Tangshanin maanjäristykseen, jossa yli 200 000 ihmistä kuoli. Kesällä seurasi suurtulvia, mistä kiinalaisten perinteiden mukaan osattiin ennustaa että valta on vaihtumassa.
9. syyskuuta 1976 Mao kuoli. Molempien tasapainottajien, Maon ja Zhoun, kuoltua seurasi valtataistelua. Neljän kopla yritti mustamaalata vastustajansa lainaamalla Maon puheita, Hua Guofeng torjui tämän toisella lainauksella Maon puheista ja pidätytti neljän koplan. Heitä syytettiin Maon sanojen vääristelystä, vallankaappaussuunnitelmasta, lakkoihin kiihottamisesta, jne. Hua Guofeng nousi puolueen puheenjohtajaksi ja massat virtasivat iloisina kaduille juhlimaan kun tieto pidätyksestä julkistettiin kolme viikkoa myöhässä 21. lokakuuta. Seurasi neljän koplan arvostelukampanja, missä oikeastaan kaikkea mahdollista voitiin rauhassa kritisoida syyttäen siitä neljän koplaa. Oikeudenkäynnissä neljän koplaa vastaan Jiang Chunqiao tuomittiin kuolemaan, muut kymmeniksi vuosiksi vankilaan.
Myös Dengiä arvosteltiin 1976, eikä Hua Guofeng osannut päättää mitä tekisi tälle kilpailijalleen. Hänen neuvonantajansa Ye Jianying ja Li Xiannian olivat myötämielisiä Dengille, ja tämä palasi entisiin virkoihinsa kesällä 1977, osin siksi, että kansa halusi hänet takaisin. Elokuussa 1977 pidettiin 11. puoluekokous, jossa kulttuurivallankumous lopetettiin virallisesti ja päätettiin modernisoinnista.
Ye Qianying väitti että Deng ei ollut "ideologisesti puhdas". Johto jakautui kahteen leiriin, joista molemmat tukeutuivat Maoon, käyttäen ideologiaa tilanteeseen soveltaen. Hua Guofeng alkoi luoda omaa henkilökulttiaan, mutta lopetti touhun jo 1979. Dengin kannattaja Hu Qiaomu loi uuden talouden pohjan kannattamalla talouden käytännöllisyyttä, taloutta piti johtaa talouden lakien mukaan eikä poliittisesti, huomioiden myös tuottajien oma etu.
Talousuudistukset vuodesta 1978.
Keskuskomitean täysistunnossa 1978 Dengin ohjelma valittiin viralliseksi linjaksi. Talouden kehittämisestä tehtiin keskeisin kysymys, luokkataistelun sijaan. Maon todettiin tehneen virheitä. Lähes kolmen miljoonan ihmisen maineet palautettiin. Dengin tukijoukko kasvoi ja tilanomistajien ja kapitalistien leimat poistettiin, hyvin käyttäytyneet laskettiin henkisesti työläisiksi muuttuneiksi ja heille annettiin äänioikeus. Yhteisrintamaelin ja demokraattiset puolueet elvytettiin. Mao-kulttia alettiin purkaa.
Vuonna 1978 maahan alettiin houkutella ulkomaisia investointeja. Ensimmäiset projektit eivät sujuneet kovin hyvin, mutta tulokset paranivat aikaa myöten. Pankkilainoja suosittiin rahoituskeinona. Teknologiaa uudistettiin ja pyrittiin oppimaan lännestä. Kevyen teollisuuden ja maatalouden kehitys vauhdittui ja palkkataso nousi huimaa vauhtia, minkä vuoksi myös kulutus kasvoi, esimerkiksi televisioiden kulutus kymmenkertaistui välillä 1978–1981. Ajatuksena oli että marxismin tuli yhdistää teoria ja käytäntö, toimimattomista teorioista piti luopua. Niinpä perustettiin kokeilualueita uudistuksille. Maa oli sosialismin oppien mukaan yhteistä, mutta sitä voitiin vuokrata.
Kiinassa on noudatettu vuodesta 1979 yhden lapsen politiikkaa väestönkasvun hillitsemiseksi. Väestönkasvu saatiinkin hidastumaan varsin matalaksi.
Vuonna 1981 puolue teki virallisen arvion historiastaan, jossa se tunnusti sosialismin ja Maon ansiot, mutta myös Maon virheet ja virheet sosialismin toteuttamisessa. Maon nähtiin olleen liian yksinvaltainen, ja kampanjat, kuten kulttuurivallankumous, nähtiin virheinä. Kollektiivinen johto nähtiin keinona estää henkilökultit tulevaisuudessa.
Hua Guofengin erottua puolueen puhemiehen tehtävästä 1981 johdossa vallitsi yksimielisyys poliittisesta suunnasta ja Huan vasemmistolainen suunta jäi sivuun. Kulttuuri vapautui ja sekä länsimainen että perinteinen kiinalainen taide saivat tunnustusta. Yliopistotoiminta normalisoitui, ensimmäiset pääsykokeet pidettiin 1977, väliin oli jäänyt nk. kadotettu sukupolvi. Koulutuskriteereitä yhdenmukaistettiin ja vieraiden kielten osaaminen nostettiin kunniaan. Tieteet epäpolitisoituivat.
Vuonna 1982 säädettiin uusi perustuslaki, jossa puolueesta tehtiin Kiinan lain alainen. Kansantasavallan ensimmäinen rikoslaki säädettiin 1979. Samana vuonna säädettiin myös uusi vaalilaki, jonka mukaan ehdokkaita oli oltava enemmän kuin virkoja, tavallisesti vähintään kaksi ehdokasta virkaa kohden, ja yli 50% äänestäjistä tuli äänestää, jotta vaalit olisivat pätevät. Kansalaiset saivat myös nimittää ehdokkaita.
Vuonna 1984 tehtiin sopimus Hongkongin palauttamisesta 1997, sille taattiin oma hallintojärjestelmä 50 vuodeksi. Macao sovittiin palautettavaksi 1999, Portugali oli tarjonnut sitä jo 1975, mutta silloin sitä ei huolittu. Sopimus Macaon palauttamisesta vuonna 1999 solmittiin 13. huhtikuuta 1987. Palautukset nähtiin imperialismin loppuna.
Vuonna 1988 perustuslakia uudistettiin, yksityisomaisuus sai lain turvan. Kaikki maa kuuluu kuitenkin edelleen valtiolle. Kiinan diplomaattinen asema virkistyi ja johto vieraili joka puolella, samoin maailman johtajat vierailivat Kiinassa. Suhteet Taiwaniinkin lämpenivät ja taiwanilaiset saivat luvan vierailla mantereella 1987.
Talousuudistusten toisessa vaiheessa, 1984–1989, painopiste siirtyi maaseudulta kaupunkeihin. Valtion kontrollia yrityksissä vähennettiin, tuloerot kasvoivat ja hintoja vapautettiin. Uusia keskuksia, kuten Shenzhen ja Shanghain Pudong (erityistalousalueita) perustettiin. Ulkomainen kilpailu alkoi vaikuttaa markkinoihin.
Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitus 1989.
Vuonna 1989 Hu Yaobang kuoli, ja opiskelijoita kerääntyi muistotilaisuuteen Taivaallisen rauhan aukiolle. Osa heistä jäi sinne osoittamaan mieltä, lehdistö tuki mielenosoitusta vaatimalla lehdistön vapautta, joka myönnettiin. Mielenosoittajilla ei ollut selkeitä yhdenmukaisia tavoitteita. He halusivat neuvotella johdon kanssa, mutta alkuvaiheessa johto ei halunnut neuvotella muiden kuin virallisten järjestöjen kanssa. Kuukauden kuluttua johto oli valmis neuvottelemaan kenen tahansa kanssa, mutta liike ei enää ollut kenenkään hallinnassa. Mielenosoitukset levisivät muuallekin maahan ja alkoivat häiritä ulkopolitiikkaa Mihail Gorbatšovin vieraillessa Kiinassa. Osaan Pekingiä julistettiin sotatila ja armeija määrättiin hajottamaan mielenosoitus. Paikalliset sotilaat kuitenkin epäröivät noudattaa käskyjä käyttää voimaa mielenosoitusten hajottamiseksi. Uudet opiskelijajohtajat alkoivat vaatia verenvuodatusta, 4. kesäkuuta 1989 kauempaa Shikangista tuotiin armeija paikalle. Suurten kaupunkien ulkopuolelta tulleet uudet joukot tottelivat käskyjä pekingiläisjoukkoja paremmin ja mielenosoitus hajotettiin. Lukuisia ihmisiä jäi panssarivaunujen alle niiden matkalla aukiolle. Arviot uhrien määrästä aukiolla ja matkalla sinne vaihtelevat lähteestä riippuen parista sadasta useisiin tuhansiin.
Tilanne Pekingissä rauhoittui varsin pian, mutta levottomuudet muualla maassa, erityisesti Shanghaissa yltyivät. Tilanne päättyi rauhanomaisesti Shanghain silloisen kaupunginjohtajan Zhu Rongjin puheeseen, jossa tämä selitti, ettei kaaos hyödytä ketään. Turismi länsimaista romahti, diplomaatti- ja kauppasuhteet kärsivät.
Yhden Kiinan politiikka.
Puolueen puheenjohtajaksi nousi uusi kasvo, selvästi uudistusmielinen Jiang Zemin, joka oli aiemmin toiminut Shenzhenin kaupunginjohtajana. Pääministerinä jatkoi Li Peng, varapääministeriksi nousi Zhu Rongji.
Talouden pysähtymisestä jäi lyhytaikainen. Deng Xiaoping lähti kiertämään etelä-Kiinaa esittäen, että koko Kiinan tuli ottaa mallia erityistalousalueista. Seurauksena Kiinasta tuli entistä parempi sijoitusympäristö. Deng Xiaoping kuoli 1997, Jiang Zemin vakiinnutti asemansa Kiinan johdossa ilman valtataistelua toisin kuin lännessä kuviteltiin. Jiang loi käsitteen Deng Xiaopingin teoriasta ja tunnusti taloudelliset uudistukset ja pragmaattisen talouspolitiikan. 1998 pääministeriksi nousi Li Pengin tilalle Zhu Rongji.
Iso-Britannia palautti sopimuksen mukaisesti Hongkongin Kiinalle 1. heinäkuuta 1997. Portugali puolestaan palautti Macaon 20. joulukuuta 1999. Nämä saivat erityishallintoalueen aseman idealla "yksi maa, kaksi järjestelmää". Tällä idealla on yritetty houkutella myös Taiwania liittymään Kiinaan.
Vuonna 2001 aloitettiin jälleen osana Tiibetin uudenaikaistamista Xiningista Lhasaan Qinghai–Tiibetin ylätasangon halki kulkevan rautatien rakennus, joka alkoi jo 1958, mutta keskeytyi 1984. Rautatien valmistumisesta ilmoitettiin 15. lokakuuta 2005. Muita suuria rakennushankkeita on mm. Kolmen solan pato.
Kiistanalainen qigong-harjoitusmenetelmä Falun Gong kiellettiin Kiinassa vuonna 1999. YK:n ja Amnestyn raporttien mukaan menetelmän harjoittajia on kidutettu, pahoinpidelty ja tapettu tuhansittain Kiinan työleireillä, pidätyskeskuksissa, vankiloissa ja mielisairaaloissa.
Osana maailmanlaajuista terrorismin vastaista sotaa Kiinakin alkoi uiguuriseparistismin tukahduttamisen. Joulukuussa 2001 Kiina hyväksyttiin WTO:n jäseneksi puolentoista vuosikymmenen neuvottelujen jälkeen.
Vuonna 2003 puolueen puheenjohtajaksi ja presidentiksi Jiang Zeminin tilalle nousi Hu Jintao.
Ensimmäinen kiinalainen avaruuslentäjä, Yang Liwei kiersi maan 14 kertaa Shenzhou 5 -aluksella Shenzhou-ohjelmassa 15. lokakuuta 2003. Seuraava viiden vuorokauden lento kahden hengen miehistöllä tapahtui lokakuussa 2005.
Kiina reagoi Taiwanilla voimistuviin itsenäisyysajatuksiin säätämällä kansankongressissa 14. maaliskuuta 2005 voimaan tulleen itsenäistymisen kieltävän lain, mikä mahdollistaa itsenäisyyshankkeiden torjumisen myös sotilaallisin voimatoimin. Taiwanilla laki laukaisi mielenosoitusten aallon, koska periaatteessa Kiina on yksi valtio, missä on Kiinan 1912 Sun Jat-senin perustaman Kiinan tasavallan hallitus Taipeissa Taiwanilla ja sitä vastaan vallankumouksen tehneen Mao Zedongin Taivaallisen rauhan aukiolla 1949 julistaman Kiinan kansantasavallan hallitus Pekingissä. Lain tulkittiin ääritapauksessa oikeuttavan Kiinan hyökkäyksen Taiwanille, mikäli se ei suostu yhdistymään tarjotuin ehdoin Kiinan kansantasavaltaan. Yhdysvalloilla on puolestaan jo pitkään ollut lainsäädäntö, mikä velvoittaa sen puolustamaan Taiwania.
Kiinan kansantasavallan politiikkana on hakea tukea yhden Kiinan politiikalla diplomaattisissa yhteyksissä, mikä tarkoittaa pidättäytymistä tilaisuuksista, missä Taiwan on edustettuna. Käytönnössä kaikki länsimaat ovat solmineet diplomaattiset suhteet kansantasavaltaan, ja katkaisseet tasavaltaan. Vatikaani on ainoa Euroopan valtio, jolla ei ole diplomaattisuhteita Kiinaan, Kiinan karkotettua 1951 sen suurlähettilään. Käytännössä sekin olisi valmis suhteiden solmimiseen, jos Kiina takaa uskonnonvapauden.
Myös suhteet Japaniin ajautuivat huhtikuussa 2005 huonoimmiksi sitten niiden solmimisen japaninvastaisten mielenosoitusten vuoksi. Syynä mielenosoituksiin oli Japanissa julkaistu koulujen historiankirja, joka kiinalaiskäsityksen mukaan kaunistelee Japanin toisen maailmansodan aikaisia väärinkäytöksiä. Maat ovat kiistelleet aikaisemmin mm. Japanille tarjottavasta pysyvästä YK:n turvallisuusneuvoston paikasta, jota Kiina vastustaa ja Itä-Kiinan meren kaasuvaroista.
Peking järjesti vuoden 2008 olympiakisat.
Aiheesta muualla.
* Kansantasavallan historia


Kilometri.
Kilometri (; lyhennettynä km) on pituusyksikkö metrijärjestelmässä. Se vastaa tuhatta metriä. Kilometri on muun metrijärjestelmän ohella yksi maailman käytetyimmistä mittayksiköistä.


Kemia.
Kemia on aineen koostumusta, ominaisuuksia ja muuttumista tutkiva tiede. Kemia luokitellaan luonnontieteisiin ja se tutkii pääasiassa alkuaineiden ja niiden muodostamien yhdisteiden, kuten molekyylien, rakennetta ja käyttäytymistä sekä etsii keinoja niiden tunnistamiseksi ja valmistamiseksi. Alkuaineiden varsinainen koostumus, atomit ja alkeishiukkaset kuuluvat sen sijaan fysiikan aihepiiriin. Kemiassa keskitytään atomeihin ja niiden muodostamiin yhdisteisiin menemättä varsinaisesti syvemmälle atomien perustavanlaatuiseen rakenteeseen. Kemiassa keskitytään kemiallisiin reaktioihin ja kemiallisiin sidoksiin, koska alkuaineita ei voida jakaa tai muuttaa toiseksi aineeksi kemiallisissa prosesseissa. Kemia ja fysiikka kuitenkin hyödyntävät osin samoja konsepteja, kuten esimerkiksi kemiassa huomioidaan energia ja massa kemiallisia reaktioita tarkasteltaessa.
Kemiantutkimuksen tuloksia ovat esimerkiksi muovit, maalit, lääkkeet, lannoitteet, polttoaineet, pesuaineet, räjähteet ja metalliseokset. Kemiantuotteilla on ollut suuri merkitys modernin yhteiskunnan materiaalisen perustan mahdollistamisessa esimerkiksi lannoitteiden ja polttoaineiden myötä ja erilaisia kemiantuotteita varten on syntynyt niitä jalostava kemianteollisuus. Kemia mahdollistaa erilaisten ihmisille hyödyllisten aineiden tuottamisen ja nykyään tämä tuotanto on organisoitunut kustannustehokkaaksi teollisuustuotannoksi. Tavallisesti tällöin on kyse prosessiteollisuudesta, jossa hyödynnetään kemiallisten käsittelyvaiheiden lisäksi myös fysikaalisia käsittelyvaiheita. Ilman kemiaa esimerkiksi öljyn jalostaminen bensiiniksi ei olisi mahdollista. Kemia jaetaan viiteen alaan: orgaaniseen kemiaan, epäorgaaniseen kemiaan, fysikaaliseen kemiaan, analyyttiseen kemiaan ja biokemiaan.
Etymologia.
Sanat "kemia" ja "alkemia" tulevat arabian sanasta "al-kimiya", joka tarkoittaa viisasten kiveä. Arabian sana perustuu mahdollisesti varhaisen kiinan kultaa merkitsevään sanaan "kim" tai Egyptin muinaiseen nimeen "Khem". Sanaa "khemeia" käytetään keisari Diocletianuksen vuonna 296 antamassa mahtikäskyssä, jossa määrätään egyptiläiset kemiaa käsittelevät kirjoitukset poltettaviksi.
Varhainen kemia.
Ensimmäinen kemiallinen reaktio, jota ihminen oppi hyödyntämään, oli palaminen. Varhaisia keksintöjä olivat myös lasin, keramiikan, väriaineiden ja metallien valmistus. Metalleista puhtaana esiintyy kulta ja joskus myös hopea ja kupari. Joissakin meteoriiteissa on puhdasta rautaa. Kuparia ja lyijyä valmistettiin malmeista Egyptissä ja Kaksoisvirranmaassa vuonna 4000 eaa., pronssia vuonna 3000 eaa. Rautaa alettiin tuottaa suuria määriä vuoden 1000 eaa. paikkeilla, kun kehitettiin suuret lämpötilat mahdollistanut ahjo.
Antiikin Kreikan filosofit kehittivät teorioita aineiden rakenteista. Empedokles (noin 490-luku eaa.–430 eaa.) väitti, että maailma koostuu neljästä perusaineesta: tulesta, vedestä, maasta ja ilmasta. Leukippoksen oppilas Demokritos (noin 460-luku eaa.–370 eaa.) esitti aineen koostuvan atomeista, joita ei voi jakaa pienempiin osiin. Hänen mukaansa uudet aineet syntyvät, kun atomit järjestyvät uudelleen. Aristoteles (384 eaa.–322 eaa.) rakensi oman teoriansa neljän alkuaineen pohjalle, mutta hän ei hyväksynyt atomioppia. Aristoteleen näkemyksiä pidettiin valtaosin oikeina 1500-luvulle saakka.
Alkemia.
Kreikkalaisia käytännönläheisemmin kemiaan suhtautuivat Aleksandrian alkemistit. Heidän tavoitteenaan oli muuttaa halvat metallit kullaksi. Myös Kiinassa harjoitettiin alkemiaa ainakin vuosina 175 eaa.–1000 jaa. Aleksandrian alkemia muuttui islamilaiseksi noin 600-luvulla ja islamilainen taas eurooppalaiseksi 1100-luvulla. Kullan tavoittelu osoittautui myöhemmin turhaksi, mutta alkemian aikana myös kehitettiin laboratoriovälineitä ja eristettiin monia tärkeitä kemiallisia yhdisteitä kuten etanoli ja typpihappo.
Alkemia alkoi muuttua kemiaksi 1600-luvulla. Jan Baptist van Helmont (1577–1644) oli vielä alkemisti, mutta hän myös tutki kemiallisia reaktioita vaa’an avulla ja tunnisti kaasut omaksi aineluokaksi. Ensimmäiset selvästi kvantitatiiviset kemialliset kokeet teki Robert Boyle (1627–1691). Boyle hylkäsi neljän alkuaineen teorian ja ravisteli muutenkin vanhoja ajattelutapoja.
Palamisen selittäminen.
Georg Ernst Stahl esitti vuonna 1703 Johann Joachim Becherin teorian pohjalta, että aineen palaessa siitä vapautuu flogistonia. Suljetussa astiassa palaminen loppui siinä vaiheessa, kun astia kyllästyi flogistonilla.
Flogistonin avulla pystyttiin selittämään monia reaktioita. Koska metallit muuttuivat hapettuessaan "kalkiksi" (nykyisen terminologian mukaan metallioksidiksi), niiden täytyi koostua "kalkista" ja flogistonista. Toisaalta kuumentamalla ”kalkkia” yhdessä hiilen kanssa saatiin jälleen metallia, minkä oletettiin johtuvan siitä, että hiili sisälsi runsaasti flogistonia, joka yhtyi "kalkin" kanssa metalliksi. Flogistonteoria menestyi 1700-luvun jälkipuoliskolle asti, mutta osoittautui lopulta täysin virheelliseksi.
Nykyaikaisen kemian perustajana pidetään Antoine Lavoisier'ta (1743–1794). Lavoisier osoitti kokeillaan, että palaminen merkitsee aineen yhtymistä happeen. Hän myös muotoili aineen häviämättömyyden lain, julkaisi alkuainetaulukon ja uudisti kemian käsitteitä. Samalla myös metalli"kalkin" ja hiilen välinen reaktio oli selitettävä uudestaan: "Kalkki" eli metallioksidi on metallin ja hapen yhdiste. Kuumennettaessa hiili sitoo metallioksidista hapen palaen hiilidioksidiksi, jolloin metallioksidi samalla pelkistyy metalliksi. Tähän reaktioon perustuu esimerkiksi rautamalmin pelkistäminen raudaksi hiilen avulla.
1800-luku kemiassa.
Kemia alkoi erottua fysiikasta omaksi tieteenalakseen 1800-luvulla. John Dalton julkaisi vuonna 1808 atomiteoriansa. Teoria hyväksyttiin yleisesti vasta vuosisadan loppupuolella. Vuonna 1813 Jöns Jakob Berzelius otti käyttöön nykyisen kaltaiset kemialliset merkit.Dmitri Mendelejev ja Lothar Meyer kehittivät jaksollisen järjestelmän lähes samanaikaisesti 1860-luvun lopussa.
Tärkeä käänekohta modernissa kemiassa onli 1860 pidetty Karlsruhen Kongressissa. Siellä italialainen kemisti Stanislao Cannizzaro esitti selityksen jo selitti epäorgaanisten aineiden poikkeuksellisen käyttäytymisen ja todisti siten Avogadron lain paikaansapitävyyden.
1900-luku kemiassa.
1900-luvulta alkaen kemia on kehittynyt nopeasti. Kemian teoreettista pohjaa on vahvistanut kvanttimekaniikkaan perustuva kvanttikemia. Tietotekniikan kehityksen ansiosta laskennallinen kemia saavuttaa yhä parempia tuloksia. Monet analyysimenetelmät, erityisesti spektreihin tukeutuvat, ovat nykyään tarkkoja ja automaattisia.
Suomi.
Suomessa on valmistettu tervaa suuressa mitassa 1500-luvulta lähtien. Suomalaisen kemianteollisuuden panivat alulle apteekkarit. Johan Jacob Julin (1787–1853) perusti typpihappotehtaan Turkuun ja metalliyrityksen Fiskariin. Ensimmäinen paperitehdas perustettiin 1667. Se käytti raaka-aineena lumppuja. Nokialle perustettiin sulfiittiselluloosatehdas vuonna 1885.
Nykyään kemianteollisuus on Suomen kolmanneksi suurin teollisuuden ala. Se valmistaa muun muassa muoveja, lannoitteita, väriaineita, lääkkeitä, metalleja, puun- ja öljynjalostustuotteita sekä peruskemikaaleja kuten rikkihappoa.
Suomen ensimmäinen kemian professori Pehr Adrian Gadd (1727–1797) paransi salpietarin valmistusmenetelmää. Varsinaisen kemiantutkimuksen Suomessa aloitti Gaddin seuraaja, alkuaine yttriumin löytänyt Johan Gadolin (1760–1852). Hänen jälkeensä professorina toimi Pehr Adolf von Bonsdorff, joka muun muassa valmisti 80 erilaista kaksoissuolaa. Tunnetuimpia suosalaisia kemistejä oli muun muassa kamferin kokonaissynteesin kehittänyt Gustaf Komppa. Suomalaisista Nobelin kemianpalkinnon on saanut biokemisti A. I. Virtanen (1895–1973). Palkinto myönnettiin erityisesti tuorerehun säilöntämenetelmän kehittämisestä.
Atomit ja molekyylit.
Kemiassa perushiukkasia ovat atomit, jotka koostuvat protoneista, neutroneista ja elektroneista. Kemiallisten aineiden moninaisuus pohjautuu atomien kykyyn yhdistyä elektronien välityksellä molekyyleiksi. Yhdistävää voimaa sanotaan kemialliseksi sidokseksi. Voima on sähkömagneettinen. Sidos voi olla ionisidos, kovalenttinen sidos tai metallisidos. Raja ionisidoksen ja kovalenttisen sidoksen välillä on liukuva. Ionisidoksessa atomit luovuttavat ja vastaanottavat elektroneja, jolloin syntyy positiivisesti ja negatiivisesti varautuneita hiukkasia eli ioneja, jotka vetävät toisiaan puoleensa. Kovalenttisessa sidoksessa atomit jakavat yhden tai useamman elektroniparin. Metallisidoksessa elektronit liikkuvat vapaasti paikallaan olevien metalliytimien välissä. Molekyylien sisäisten ja niiden välisten sidosten luonne vaikuttaa aineiden ominaisuuksiin.
Molekyylin sisältämät aineet ilmoitetaan alkuaineet listaavassa kemiallisessa kaavassa. Esimerkiksi vesi, jonka kaava on H2O, koostuu kahdesta vetyatomista ja yhdestä happiatomista. Alkuainekaava ei yksilöi molekyyliä: C2H6O voi olla joko etanoli tai dimetyylieetteri. Atomien järjestyksen kertoo rakennekaava. Etanoli merkitään C2H5OH tai lyhyemmin EtOH ja dimetyylieetteri (CH3)2O tai lyhyemmin Me2O. Atomit, joissa on yhtä monta protonia, ovat samaa alkuainetta. Alkuaineet on järjestetty rakenteen perusteella jaksolliseen järjestelmään, jossa toisiaan kemiallisesti muistuttavat alkuaineet ovat samassa ryhmässä.
Koska pienissäkin määrissä kemiallisia yhdisteitä on valtavasti molekyylejä, on otettu käyttöön ainemäärän yksikkö mooli. Yhden moolin ainemäärä vastaa noin 6,022 × 1023 kappaletta kyseistä ainetta. Jokaiselle alkuaineelle on laskettu oma moolimassansa, joka on yhtä moolia vastaava massa. Esimerkiksi 50 grammassa metanolia on noin 940 000 000 000 000 000 000 000 molekyyliä eli 1,6 moolia. Aineiden määriä ja suhteita sekä näiden muuttumista tutkivaa kemian osa-aluetta kutsutaan stoikiometriaksi.
Seokset.
Aineet jaetaan täysin puhtaisiin aineisiin ja seoksiin. Seosten tärkeä erityistapaus on liuos. Seosten osia voidaan erottaa esimerkiksi suodattamalla, tislaamalla, dekantoimalla, sentrifugoimalla, sublimoimalla, kromatograafisilla menetelmillä, kiteyttämällä, haihduttamalla tai uuttamalla.
Reaktiot.
Aineiden muuttumista toisiksi aineiksi sanotaan kemiassa reaktioksi. Olomuodon vaihtumista ei pidetä kemiallisena reaktiona vaan fysikaalisena prosessina, koska siinä ei synny uusia sidoksia. Reaktiota voidaan nopeuttaa lisäämällä reagoivia aineita, nostamalla lämpötilaa, sekoittamalla, hienontamalla lähtöaineita (kasvattamalla reaktiopinta-alaa) tai käyttämällä sopivaa katalyyttiä. Reaktiossa joko sitoutuu tai vapautuu energiaa. Reaktion tapahtuminen voidaan havaita kaasun vapautumisena, lämpötilan muutoksena, liuoksen värin muuttumisena tai sakan muodostumisena.
Nimeäminen.
Kemian alkuaikoina yhdisteitä ei nimetty minkään järjestelmän mukaan. Siksi vieläkin puhutaan triviaalinimin ilokaasusta tai muurahaishaposta, kun tarkoitetaan dityppimonoksidia tai metaanihappoa. Systemaattisen nimeämisen tavoitteena on, että jokainen yhdiste voidaan nimetä yksikäsitteisesti ja että jokaisesta nimestä selviää, miten yhdisteen atomit ovat järjestyneet. Systemaattisen nimistön pohjana ovat kemian järjestö IUPAC:n suositukset.
Mutkikkaiden yhdisteiden systemaattiset nimet ovat pitkiä, jota paitsi monet niistä sulkumerkkeineen ja numeroineen soveltuvatkin vain painettuun tekstiin mutta tuskin puhekieleen. Sen vuoksi uusillekin yhdisteille keksitään myös triviaalinimiä. Esimerkiksi ibuprofeeni, englanniksi "ibuprofen", on saanut nimensä osiensa mukaan isobutyylistä (ibu), propaanihaposta (pro) ja fenyylistä (fen). Sen systemaattinen nimi on 2-(p-isobutyylifenyyli)propaanihappo.
Kemia tieteenalana.
Muita, pienempiä aloja ovat lääkekemia, fytokemia, ympäristökemia, materiaalikemia, polymeerejä tutkiva polymeerikemia, öljyjä tutkiva petrokemia sekä radioaktiivisia aineita tutkiva radiokemia.
Opiskelu Suomessa.
Suomessa kemiaa voi opiskella pääaineenaan Helsingin, Joensuun, Jyväskylän, Kuopion, Oulun ja Turun yliopistoissa, Tampereen teknillisessä yliopistossa sekä Åbo Akademissa.
Kemiaa opetetaan myös kemian tekniikan opetusta antavissa teknillisissä yliopistoissa: Aalto-yliopiston teknillinen korkeakoulu, Oulun yliopisto, Åbo Akademi ja Lappeenrannan teknillinen yliopisto. Kemiantekniikkaa voi opiskella myös joissakin ammattikorkeakouluissa ja ammattikouluissa.
Varsinaisen kemian ja kemiantekniikan lisäksi kemia on keskeinen osa muitakin aloja, kuten puunjalostustekniikkaa, painatustekniikkaa, materiaalitekniikkaa ja metallurgiaa, sekä kiinteän aineen fysiikkaa.
Peruskoulun ala-asteen ensimmäisillä luokilla (1–4) kemia on osana ympäristöoppia ja luonnontietoa. Luokilla 5–6 kemiaa opetetaan "Fysiikka ja kemia" -oppiaineen alla, jossa tulee yhdistetty numero kummastakin oppiaineesta. Luokilla 7–9 opetetaan kumpaakin oppiainetta erikseen. Lukiossa on yksi kaikille pakollinen sekä neljä valtakunnallista syventävää kurssia.


Luettelo vuosipäivistä.
tammikuu: 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31
helmikuu: 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29
maaliskuu: 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31
huhtikuu: 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30
toukokuu: 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31
kesäkuu: 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30
heinäkuu: 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31
elokuu: 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31
syyskuu: 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30
lokakuu: 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31
marraskuu: 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30
joulukuu: 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31


Karkausvuosi länsimaisessa ajanlaskussa.
Gregoriaanisen kalenterin ja todellisen vuodenajan suhde.
Karkausvuosi on 366-päiväinen vuosi, jonka helmikuuhun on lisätty 29. päivä eli karkauspäivä, kun taas normaalisti helmikuussa on 28 ja vuodessa 365 päivää. Karkauspäivä lisätään vuoteen, jotta kalenterivuoden vuodenajat vastaisivat astronomisia vuodenaikoja. Karkauspäivää vietetään neljällä jaollisina vuosina lukuun ottamatta niitä sadalla jaollisia, jotka eivät ole jaollisia neljälläsadalla. Karkauspäivä lisätään, koska Maan kierto Auringon ympäri kestää noin 365 päivää, viisi tuntia, 48 minuuttia ja 46 sekuntia, jolloin 365-päiväiset kalenterivuodet eivät aivan vastaa maan kiertoaikaa.
Juliaanisessa kalenterissa karkausvuosi oli poikkeuksetta joka neljäs vuosi, vuosiluvun ollessa jaollinen neljällä. Gregoriaanisessa kalenterissa tästä on se poikkeus, että täydet vuosisadat (eli sadalla jaolliset vuodet) eivät ole karkausvuosia muulloin kuin joka 400. vuosi (eli vuosi on jaollinen 400:lla). Esimerkiksi vuodet 1700, 1800 ja 1900 eivät olleet karkausvuosia, mutta 1600 ja 2000 olivat.
Väitetään, että karkauspäivä on nurinkurisuuksien päivä, jolloin kaikki on päälaellaan. Koska naiset eivät "voi" kosia miehiä, tällainen ”tavattomuus” sallitaan karkauspäivänä - ovathan maailmankirjat jo muutenkin sekaisin.
Karkauspäivän ajankohta.
Ennen vuoden 46 eaa. Roomassa käytettiin kalenteria, jossa käytettiin karkauspäivän sijasta kokonaista karkauskuukautta, joka sijoitettiin vuoden loppuun. Vuoden ensimmäinen kuukausi oli maaliskuu ja viimeinen helmikuu paitsi karkausvuosina. Karkausvuosina helmikuu katkaistiin 23-päiväiseksi ja karkauskuukausi lisättiin sen jälkeen. Kun Julius Caesar määräsi voimaan tulevaksi juliaanisen kalenterin, joka oli karkauspäivien määrää lukuun ottamatta sama kuin gregoriaaninen, hän määräsi, että karkauspäivää vietettäisiin joka neljäs vuosi ja se sijoitettaisiin samaan kohtaan, kuin aikaisemmin karkauskuukausi, helmikuun 24. päiväksi. Roomalaisessa päiväyskäytännössä siitä käytettiin nimitystä "bis sextus ante calendas martias" eli "uudestaan kuudes päivä ennen maaliskuun calendae-päivää (maaliskuun 1. päivää)". Tästä ovat peräisin karkausvuoden ja -päivän nimitykset eräissä nykyisissäkin kielissä, esimerkiksi ranskaksi karkausvuosi on "année bissextile".
Karkauspäivänä pidetään Euroopassa yleisesti helmikuun 29. päivää, vaikka Julius Caesarin määräyksen mukaan karkauspäivä onkin karkausvuosien helmikuun 24., ei 29. päivä. Karkauspäivä vain lisätään helmikuuhun. Luonnollinen ajatus on, että päivä on 29. helmikuuta, jonka numeroista päivää ei helmikuussa karkauspäivättöminä vuosina olekaan. Ruotsissa ja Suomessa kuitenkin noudatettiin 1990-luvulle asti Julius Caesarin määräyksen mukaista käytäntöä, jossa almanakkoihin karkauspäivä merkittiin helmikuun 24. päiväksi. Tämän jälkeen helmikuun lopussa olevat nimipäivät siirtyivät karkausvuosina seuraavaan päivään, esimerkiksi Matin päivä oli muutoin 24. helmikuuta mutta karkausvuosina 25. helmikuuta (kuitenkin Kalevalan päivä oli karkausvuosinakin 28. helmikuuta, vaikka samaksi päiväksi sattunut nimipäivä oli silloin toinen kuin muulloin). Suomessa karkauspäivä päätettiin siirtää helmikuun 29. päiväksi vuonna 1998. Karkauspäivä oli perinteisellä paikallaan 24. helmikuuta ensimmäisestä Ruotsin kalenterista vuodesta 1608 alkaen. Ruotsi päätti 1990-luvun puolivälissä siirtää karkauspäivän helmikuun 29:ksi päiväksi, ja Suomi teki samoin vuonna 1998. Molemmissa maissa oli karkauspäivä ensi kertaa 29.2. vuonna 2000.
Sillä seikalla, että karkauspäiväksi aikaisemmin katsottiin 24. (eikä 29.) päivä helmikuuta, ei kuitenkaan ollut minkäänlaista juridista merkitystä, esimerkiksi säädettyjä määräaikoja laskettaessa. Täysinä kuukausina tai vuosina säädettyjen määräaikojen katsottiin aina (myös karkausvuoden helmikuun lopulla), päättyvän yhtä monentena kuukauden päivänä kuin alkoivatkin (tai jos kuukaudessa ei ollut vastaavaa päivää, sen viimeisenä päivänä).
Sanan alkuperä.
Kustaa Vilkunan mukaan karkauspäivä-sana perustuu mahdollisesti karata-sanan vanhaan merkitykseen "hypätä". Kun merkkitikkua puukalenterissa muulloin siirrettiin seuraavaan päivään, karkauspäivänä sitä vain hyppäytettiin sormilla paikallaan.


Kaksoset (tähdistö).
Kaksoset (, genetiivi "Geminorum") sijaitsee Orionin, Härän, Ajomiehen ja Kravun tähdistöjen vieressä. Sen kirkkaimmat tähdet ovat Castor (α Geminorum) ja Pollux (β Geminorum). Tähdistö ja sen kaksi kirkkainta tähteä on nimetty kreikkalaisen taruston kaksosten, dioskuurien, Kastorin () ja Polydeukeen () mukaan.
Messierin kohteista Kaksosissa on avoin tähtijoukko M35. Muuttuvia tähtiä ovat kefeidityyppinen "zeta (ζ) Geminorum" sekä epäsäännölliset muuttujat "myy (μ)" ja "eta (η) Geminorum".
Amerikkalainen tähtitieteilijä Clyde Tombaugh käytti Kaksosten delta-tähteä ohjaustähtenä etsiessään vielä tuntematonta aurinkokunnan ulommaista planeettaa, joka sittemmin sai nimen Pluto. Hän löysikin etsimänsä kahdesta pitkin välein otetusta valokuvaparista pikkutarkan vertailun avulla erityistä "blink-mikroskooppia" käyttäen


Kansainvälinen rikostuomioistuin.
Kansainvälinen rikostuomioistuin () tuomitsee henkilöitä, jotka ovat syyllistyneet vakaviin kansainvälisiin rikoksiin. Rikostuomioistuimella on toimivalta sotarikoksista, rikoksista ihmisyyttä vastaan ja joukkotuhonnasta. Tuomioistuimen toiminta alkoi vuonna 2002.
ICC ei ole YK:n alainen mutta toimii läheisessä yhteistyössä YK:n kanssa. Se toimii Haagissa. Perustamissääntö sallii toiminnan muuallakin.
Historia.
Kansainvälisen rikostuomioistuimen sopimusvaltiot helmikuussa 2012.
Kansainvälinen rikostuomioistuin perustettiin vuonna 1998 allekirjoitetulla perustamissopimuksella, Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännöllä. Perussäännön allekirjoitti 120 valtiota 17. heinäkuuta 1998 Roomassa. Sopimuksen voimaantulon edellytyksenä oli, että vähintään 60 valtiota ratifioi sen. Tämä tapahtui 11. huhtikuuta 2002 kymmenen valtion tallettaessa samanaikaisesti ratifiointiasiakirjat YK:n päämajassa. ICC:n toiminta alkoi 1. heinäkuuta 2002. ICC on toimivaltainen tuomitsemaan rikoksista, jotka on tehty tämän päivän jälkeen, muttei aiemmin tehdyistä rikoksista; säännöllä ei ole taannehtivaa vaikutusta.
Rooman perussäännössä määriteltiin ne rikokset, joiden tuomitsemiseen sopimusvaltiot luovuttavat tuomioistuimelle toimivallan (sotarikos, rikos ihmisyyttä vastaan, joukkotuhonta), ja toimivallan jakautuminen ICC:n ja kansallisten tuomioistuinten välillä. Samalla määriteltiin ne yleiset periaatteet, joita ICC noudattaa, ja päätettiin ICC:n organisaatiosta. Sopimusvaltiot sopivat myös ICC:n toiminnan rahoituksesta.
Allekirjoittaneet valtiot.
Yhdysvallat hyväksyi ja allekirjoitti Rooman perussäännön presidentti Bill Clintonin toimikaudella, mutta ei ryhtynyt toimiin sen ratifioimiseksi. Myöhemmin Yhdysvallat ilmoitti, ettei se aio ratifioida sopimusta. Presidentti George W. Bushin toimikaudella Yhdysvallat ilmoitti, että se vetäytyy kokonaan sopimuksesta.
Tuomarit.
Erkki Kourula, Kansainvälisen rikostuomioistuimen tuomari
Tuomarien määrä on yleensä 18. Bolivialainen René Blattman toimii Thomas Lubangan oikeudenkäynnin ajan 19. tuomarina.
Tuomarit nimitetään 3-, 6- ja 9-vuotiskausiksi. Tuomareista yksi on suomalainen, Erkki Kourula.
Maaliskuussa 2012 kautensa päättävien tuomareiden tilalle on valittu kuusi uutta tuomaria: Anthony Carmona (Trinidad ja Tobago), Miriam Defensor-Santiago (Filippiinit), Chile Eboe-Osuji (Nigeria), Robert Fremr (Tšekki), Olga Venecia Herrera Carbuccia (Dominikaaninen tasavalta), Howard Morrison (Yhdistynyt kuningaskunta).
Syyttäjänvirasto.
Pääsyyttäjänä on toiminut vuodesta 2003 lähtien argentiinalainen Luis Moreno-Ocampo. Vuoden 2012 kesällä Moreno-Ocampon yhdeksänvuotinen kausi päättyy ja pääsyyttäjäksi tulee gambialainen Fatou Bensouda.


Kokonaisluku.
Kokonaisluvut ovat arkipäiväiset luvut, joilla yleensä ilmoitetaan kohteiden lukumäärää. Määritelmä on sama kuin luonnollisilla luvuilla sillä erolla, että kokonaislukuihin luetaan positiivisten lukujen lisäksi myös luku nolla ja negatiiviset luvut. Kokonaislukujen negatiivisuudella on käyttöä lähinnä matematiikassa, vaikka negatiivisia reaalilukuja käytetään arjessa melko sujuvasti. Puhekielessä käytetään kokonaislukuja samassa merkityksessä kuin luonnollisia lukuja.
Kokonaislukuihin luetaan luvut formula_1 Matematiikassa kokonaislukuja merkitään kapiteelikirjaimella formula_2. Luonnolliset luvut ovat kokonaislukujen osajoukko, jota voidaan merkitä joko tunnuksella formula_3 tai formula_4. Näitä kutsutaan positiivisiksi kokonaisluvuiksi formula_5 Näiden vastaluvut ovat negatiiviset kokonaisluvut formula_6 Kun mukaan otetaan myös nolla, voidaan kokonaislukujen joukko esittää yhdisteenä formula_7
Koska lukuteorian historiassa on käistelty kokonaislukujen osajoukkoja, on paikallaan esitellä niiden nimityksiä. Ne pääsääntöisesti kiertävät sen tosiasian, että nolla ei ole positiivinen- tai negatiivinen luku.
Johdanto.
Koska kokonaisluvut ovat joukko-opillinen laajennus luonnollisista luvuista, perivät kokonaisluvut suuren osan luonnollisten lukujen ominaisuuksista. Kokonaislukujen ominaisuudet onkin helppo ymmärtää, kun ensin tuntee luonnollisten lukujen ominaisuudet ja rajoitteet.
Menneisyydessä vähennyslaskussa syntyi helposti tilanne, jossa vastausta ei saatu normaalilla tavalla. Vaikka erotuksella selvitetään lukujen suuruuseroa, halutaan joskus laskea erotus "nurinpäin". Jos verrataan lausekkeiden formula_12 ja formula_13 tuloksia, tulee vain jälkimmäisestä tulokseksi neljä. Edellinen lauseke yrittää vähentää kolmosesta liikaa ja vähennyslasku "epäonnistuu". Näitä lausekkeita kutsuivat muinaiset laskijat "absurdeiksi".
Ne laskijat, jotka näkivät ensimmäisenkin lausekkeen hyödyllisyyden, sopivat vain, että erotuksen arvo on neljä tappiota tai velkaa. Myöhemmin tämä merkittiin neljän negaationa eli "miinus neljä" (-4). Näin laajennettiin kokonaislukuja liittämällä siihen jokaisen luvun negaation. Negatiivisuus koski luonnollisesti myös muita laskuissa käytettäviä lukuja.
Lukujoukon laajennuksena.
Koska kokonaisluvut ovat laajennus luonnollisista luvuista, ovat jälkimmäiset kokonaislukujen osajoukko. Silloin voidaan merkitä formula_14 tai formula_15, jos nolla sisällytetään luonnollisiin lukuihin.
Järjestetty joukko.
Koska kokonaisluvut edustavat lukumäärää, on se samalla tavalla järjestetty joukko kuin luonnolliset luvut, jossa järjestysrelaatiolla voidaan ilmaista luonnollisten lukujen kaksi tärkeintä ominaisuutta. Kun kahta lukua verrataan keskenään, saadaan aina joko formula_16 tai formula_17 tai formula_18. Tätä ominaisuutta kutsutaan trikotomiaksi. Jos tarkastellaan kolmea luonnollista lukua, joille pätee ensin formula_16 ja formula_20, niin silloin voidaan päätellä myös, että formula_21. Tätä ominaisuutta kutsutaan transitiivisuudeksi. Järjestysrelaation toiminnasta johtuu se, että kokonaisluvut, ja kaikki sen osajoukot, ovat hyvinjärjestetty lukujoukko.
Yhteen- ja vähennyslaskun merkkisäännöt.
Muunos voidaan suorittaa myös toiseen suuntaan, jolloin hankalasti hahmottuvat negatiivisten laskujen merkkisäännöt voidaan luontevasti laskea päässä yhteen- ja vähennyslaskujen avulla. Myös negatiivisen luvun vähennyslaskun muunnos yhteenlaskuksi
Kokonaislukujen algebra.
Luonnollisista luvuista poiketen, kokonaisluvuille on olemassa käänteisalkiot, eli yhteenlaskussa vastaluvut, jokaiselle luvulle paitsi nollalle, joka on neutraalialkio.
Kokonaislukujen joukko on laskutoimituksen suhteen suljettu, jos kahden luvun laskun tulos kuuluu kokonaislukuihin. Yhteenlaskun suhteen näin onkin, sillä kahden luvun formula_36 ja formula_25 summa formula_38 on aina joko positiivinen- tai negatiivinen kokonaisluku tai nolla ja summa kuuluu siten kokonaislukuihin. Sama ominaisuus on myös kertolaskulla. Tämän vuoksi lukujoukko on suljettu yhteenlaskun ja kertolaskun suhteen.
Edelleen, koska molemmat laskutoimitukset ovat assosiatiivisia eli toteuttavat liitännäislain, sanotaan, että formula_39 on yhteenlaskun suhteen ja formula_40 kertolaskun suhteen monoidi. Koska jokaisen luvun vastaluku eli yhteenlaskun käänteisalkio kuuluu kokonaislukuihin, kutsutaan formula_39 myös ryhmäksi. Erityisesti se on Abelin ryhmä, koska yhteenlasku on kommutatiivinen eli vaihdannainen. Kertolaskun suhteen kokonaisluvuilla ei ole käänteisalkioita eli käänteislukuja, joten formula_40 ei muodosta ryhmää.
Mahtavuus.
Kokonaislukuja on ääretön määrä. Matematiikassa voidaan verrata kahta lukujoukkoa ja päätellä, kummassa on enemmän alkioita, vai onko niitä yhtä paljon. Georg Cantor osoitti vertailemalla kokonaislukuja luonnollisiin lukuihin niiden olevan yhtä mahtavia joukkoja. Hän aloitti vertailun järjestämällä ensin kokonaisluvut itseisarvoltaan kasvavaksi jonoksi: formula_43. Tämän jälkeen hän "numeroi" jokaisen kokonaisluvun luonnollisella luvulla eli kirjasi vastaavuudet: formula_44 Lopulta hän totesi, että jokaiselle kokonaisluvulle (etumerkistä huolimatta) voidaan osoittaa luonnollinen luku pariksi, joten molemmat lukujoukot ovat yhtä mahtavat. Tämä voidaan merkitä formula_45 ja sanoa, että kokonaisluvut ovat numeroituvasti ääretön joukko.
Historiaa.
Luonnollisia lukuja kutsuttiin ennen kokonaisluvuiksi, mutta negatiivisten lukujen lisääminen kokonaislukuihin motivoi nimeämään positiiviset kokonaisluvut luonnollisiksi luvuiksi. Negatiivisia lukuja alettiin käyttämään matematiikassa varsin myöhään. Nollan lisääminen luonnollisiin lukuihin aiheutti matemaatikoissa alkuksi kiistoja, mutta kokonaisluvuissa nolla on ollut alusta lähtien.


Kunta.
Kunta on paikallistasolla toimiva julkishallinnon yksikkö, jolla on oma rajattu alueensa ja väestönsä. Useimmiten kunta koostuu yhdestä tai useammasta taajamasta sekä ympäröivästä maaseudusta. Useimmilla kunnilla on jokin selvästi muista erottuva keskustaajama, sekä pienempiä sivukyliä. Maaseutuvoittoisen pienehkön kunnan keskustaajamasta, jossa on kunnan pääkirkko on Suomessa usein käytetty nimitystä kirkonkylä (lyhenne usein kk.). Useimmissa rautatien varrella olevissa kunnissa on syntynyt rautatieaseman ympärille toinen keskus, jota kutsutaan usein asemanseuduksi (lyhenne usein as.).
Hallinto.
Useimmiten kunnan hallinnosta vastaa vaaleilla valittava kunnanvaltuusto (tai kaupunginvaltuusto). Suomessa ja Ruotsissa kunnallista toimeenpanovaltaa käyttää kunnanvaltuuston nimittämä kunnanhallitus jota johtaa kunnanjohtaja (tai kaupunginjohtaja). Joissakin maissa kaupunginjohtajasta käytetään nimitystä pormestari. Useimmissa maissa kunta on pienin julkishallinnon yksikkö, jolla on vaaleilla valittava edustajisto.
Tehtävät.
Kunnan tehtävien, velvollisuuksien ja itsehallinnon määrä ja laatu vaihtelevat maittain. Useimmiten kuntien tehtävänä on järjestää ja ylläpitää tiettyjä peruspalveluita. Varsinkin Pohjoismaissa kuntien tehtäväkenttä on laaja: kuntien pitää järjestää muun muassa koulutus-, sairaanhoito-, sosiaali- ja kulttuuripalveluja. Tehtävien lisäksi kuntien asema valtionhallinnon osana vaihtelee maittain. Joissakin maissa on useita erilaisia kuntamuotoja: esimerkiksi Kanadan Québecin provinssissa on sekä alueellisella (aluekunnat) että paikallisella tasolla (paikalliskunnat) toimivia kuntia. Esimerkiksi paikallisella tasolla toimivia kuntia on kaikkiaan kuutta eri tyyppiä.
Kuntaa vastaavan paikallishallinnon yksikön nimitys vaihtelee maittain. Pohjoismaissa (myös Suomessa ruotsin kielessä) ja muualla Euroopassa käytetään usein sanaa "kommun" tai vastaavaa (< 'yhteinen'). Britanniassa kunta on Local Council tai yleisterminä "municipality".
Kuntien väkiluku ja pinta-ala vaihtelevat suuresti. Esimerkiksi Helsinki on väkimäärältään Suomen suurin kunta (569 611 asukasta, vuonna 2006). Pinta-alaltaan Suomen suurin kunta on Inari, jonka pinta-ala on 17 333,89 km². Pinta-alaltaan maailman suurimmat kunnat sijaitsevat Grönlannissa ja Pohjois-Kanadan harvaanasutuilla alueilla. Esimerkiksi Kanadan Québecissä sijaitsevan Baie-Jamesin kunnan pinta-ala on 297 330 km², joten se on pinta-alaltaan suurempi kuin esimerkiksi Iso-Britannia. Myös kuntien kaupunkimaisuusaste vaihtelee, jotkut kunnat ovat rakenteeltaan maaseutumaisia ja hyvin harvaan asuttuja, kun taas osa kunnista on kaupunkimaisia ja tiheään asuttuja.
Etymologia.
Sanaa "kunta" arvellaan suomalais-ugrilaisissa kielissä omaperäiseksi sanaksi. Sanalle on esitetty myös indoeurooppalaisia lainaetymologioita, mutta niitä pidetään epätodennäköisinä.
Sana kuuluu moniin yhdyssanoihin, jotka yleensä viittaavat suurehkoon joukkoon, kuten kirkkokunta, maakunta, kansakunta, eläinkunta, kymmenkunta (noin kymmenen) ja eduskunta. Etäsukukielissä sanan vastineet merkitsevät myös esimerkiksi sotajoukkoa, valtakuntaa ja ihmistä.


Kuu (yleisnimi).
Yleisnimenä kuu on planeetan, kääpiöplaneetan tai pienkappaleen luonnollinen kiertolainen. Ulomman aurinkokunnan raskailla planeetoilla on useita kuita, ja uusia löydetään koko ajan lisää. Näiden planeettojen renkaat ovat myös joukko hyvin pieniä kiertolaisia, mutta renkaankappaleita ei yleensä pidetä varsinaisina kuina.
Kuulla kuu.
Teoreettisesti kuilla voi olla kuu. Kuun ja sen kuun välinen matka täytyy olla pienempi kuin formula_1,
missä R on kuun ja planeetan välinen matka, m kuun massa ja M planeetan massa. Mikäli välimatka olisi suurempi, kuun kuu sinkoutuisi avaruuteen tai kiertämäänsä planeettaa päin.
Kuulla voi olla myös yhteisiä kuita sen kiertämän planeetan kanssa. Muun muassa kaksoiskääpiöplaneetoilla Plutolla ja sen kuulla Kharonilla on kaksi yhteistä kuuta Hydra ja Nix.


Kevättä ja syksyä.
Kevättä ja syksyä -kausi (春秋時代 [chūn qiū shí daì] (春秋时代)) vallitsi Kiinassa 770 eaa.– 476 eaa.
Tällöin Zhou-dynastian valta ulottui vain pienelle alueelle, ja maata hallitsivat lääninherrat, jotka johtivat käytännössä omia valtioitaan, joita olivat muun muassa Qi, Jin ja Chu. Kungfutse ja monia muita ajattelijoita eli tällä kaudella. Virkamiesvaltio alkoi nostaa päätään aikaisemman sukulaisuuteen perustuvien virkapaikkojen sijaan, ja rauta yleistyä.
Kevään ja syksyn kaudella vuorottelivat sodat ja diplomatia. Kausi päättyi valtioiden välisten sotien lisääntyessä, ja silloin alkoi taistelevien valtioiden kausi.
Kevättä ja syksyä.
Kausi alkoi, kun Zhou-dynastian hallitsijoiden oli paettava läntisiltä mailtaan ja siirrettävä pääkaupunkinsa
Zongzhousta 宗周 Chengzhouhun 成周 (eli Luoyiin 雒邑, joka on nykyinen Luoyang) Keltaisenjoen altaalla, eivätkä he enää kyenneet laajentamaan alueitaan.
Kevättä ja syksyä -kausi on saanut nimensä Lu-valtion (魯 [lǔ] (鲁)) aikakirjojen mukaan. Näissä aikakirjoissa kuvataan varsin tarkasti poliittiset tapahtumat Lu, Qi (齊 |qí] (齐)), Jin (晉 [jìn] (晋)), Qin (秦 [qín]) ja Chu (楚 [chǔ]) -valtioissa ajalta 722 eaa. - 481 eaa., siten että mainitaan paitsi tapahtumavuodet myös vuodenajat.
Kausi päättyi valtioiden erimielisyyksien lisääntyessä ja melko rauhanomaisen yhdessäelon päättyessä; tällöin Kiina hajosi useaan toisiaan vastaan taistelevaan valtioon.
Kevään ja syksyn aikakausi vastaa itäisen Zhou-dynastian ensimmäistä puoliskoa.
Yhteiskuntakehitys.
Kevään ja syksyn aikakauden Kiinan kartta.
Zhou-kuninkaiden feodaalisen järjestelmän kaaduttua paikallisista lääninherroista tuli hallitsijoita. Muutama tällainen lääni otti valtaansa pienempiä läänejä alueelta ja Zhou-kuninkaiden maita. Alueet olivat jatkuvassa sotatilassa, mikä edellytti armeijan ylläpitoa ja keskusjohdettua valtiota. Poliittisen rakenteensa sai parhaiten järjesteltyä Qi-valtio Guan Zhong:in 管仲 (kuoli 645 eaa.) ohjeistuksella. "Mestari Guanzi" 管子 jakoi alueen hallinnollisiin yksiköihin, järjesti kauppiaat, käsityöläiset, sotilaat, maanviljelijät ja muut kansalaiset virkamiesten hallinnoimiin yksiköihin. Näitä virkamiehiä palkittiin tai rangaistiin heidän toimiensa onnistumisen perusteella. Tällainen keskittynyt valtio toimi paremmin tilanteissa, joissa tarvittiin järjestäytymistä, esimerkiksi sodassa ja julkisissa töissä. Guanzi oli ensimmäinen legalisti. Tämä oli ajatussuunta, josta myöhemmin tuli keskeinen kiinalaisessa keisarikunnassa. Muut valtiot kopioivat tätä järjestelmää yksi kerrallaan, luopuen sukulaisuuksiin pohjautuvasta virkamiesjärjestelmästä. Lääninherralle sukua olevien ministerien (qing 卿) ja sihteerien (dafu 大夫) sijaan palveluun astuivat ammattilaisvirkamiehet nimikkeellä shi 士. Heillä oli myös erityistietoa sotilaallisesta ja siviilitoiminnasta.
Kun merkittävien valtioiden herttuat (gong 公) olivat päässeet Zhoun kuninkaan vallan alta ja itsenäistyneet, he lähettivät uusille alueille omia kannattajiaan. Tällaiset perheet saattoivat itsenäistyä lääninherransa alta, ja näin kävi esimerkiksi Jin-valtiossa perheille Zhao 趙 (赵), Wei 魏 ja Han 韓 (韓).
Viljelykasvien kierrolla saatiin yhä suurempia maa-alueita viljelykelpoisiksi ja ruoantuotanto siten lisääntyi. Myös rautaiset aurat yleistyivät 400-luvulla eaa. Maanviljelijöillä, joiden tuli työskennellä lähes orjamaisesti lääninherran siviili- ja sotilaspalveluksessa, oli niin kutsuttuja kaivopeltoja (kaivon merkin jing 井 mukaan) joissa oli yhdeksän osaa. Keskimmäisen pellon tuotto tuli luovuttaa lääninherralle. Teoriassa kaikki pellot kuuluivat kuninkaalle, mutta kaikissa valtioissa noin kymmenyksen kokoinen viljavero otettiin hiljalleen käyttöön.
Rautaa pidettiin alempiarvoisena metallina, minkä vuoksi sitä käytettiin auroissa muttei juurikaan aseissa. Keramiikan ja pronssisten työkalujen teollinen tuotanto yleistyi Kevättä ja syksyä -kaudella. Valtioiden välillä käytiin sotien ja rauhanneuvottelujen lisäksi myös laajamittaista kauppaa, minkä vuoksi oli alettava tuottaa ja yhdenmukaistaa kolikoita.
Kungfutselaisuus.
Kungfutse (Kong Zi 孔子) (551 eaa.-479 eaa.) kaipasi kovasti vanhaa eliittiä riitteineen, jotka nyt osin hylättiin. Pääministerit (xiang 相) saattoivat hallita koko valtiota, niin että varsinainen hallitsija jäi vain nimelliseksi keulakuvaksi. Hänestä hallitsijoiden piti olla hallitsijoita ja alaisten alaisia. Tarkemmin sivuilla Kungfutse ja kungfutselaisuus.


Kalevala.
Kalevala on Suomen kansalliseepos. Se perustuu Elias Lönnrotin (1802–1884) vuodesta 1828 alkaen kokoamiin kansanrunoihin. Nämä runot ovat kalevalaista runoutta, eli ne on tehty kalevalaiseen runomittaan. Kalevalan sisältämät runot eivät ole suoraan runonlaulajien laulamassa muodossa, vaan niitä on muokattu, niiden kieliasua on yhtenäistetty ja korjailtu, sekä joitakin osia runoista on siirretty toiseen paikkaan ja eri asiayhteyteen kuin alun perin muistiin merkityissä runoissa. Osan Lönnrot on runoillut itsekin muodostamaan yhtenäisiä juonikuvioita.
Kalevalan alussa on luomismyytti, jonka mukaan maailma syntyi sotkan munasta. Kalevala kuvaa muun muassa Kalevalan ja Pohjolan kansojen sekä eri päähenkilöiden välisiä kiistoja, kostoreissuja ja kosiomatkoja sekä Sammon rakentamista ja ryöstöä. Tapahtumat päättyvät kristinuskon tuloon.
Kalevalalla on ollut suuri merkitys suomalaisen kansallistunteen luojana. Se on myös vaikuttanut laajasti taiteisiin ja tieteisiin, ja vaikuttaa edelleen nykysuomalaisenkin ajatteluun ja mielikuviin. Näin on niidenkin kohdalla, jotka eivät ole Kalevalaa koskaan lukeneet.
Kalevalan synty.
Eeppisen runouden perinne löytyy lähes kaikkialta maailmasta. Monissa tapauksissa sitä on myös koottu kirjoitetuiksi eepoksiksi, joista länsimaissa tunnetuimmat Kalevalan syntyaikaan lienevät olleet Homeroksen kirjoittamaksi väitetyt Ilias ja Odysseia. Kalevalaakaan tuskin olisi syntynyt ilman edeltäneiden eeposten mallia.
Muinaissuomalaiset eivät tunteneet kirjoitusta, joten tarinat siirtyivät seuraaville sukupolville laulujen, loitsujen, taikojen ja runojen avulla, jotka opeteltiin ulkoa. Lapset oppivat ne vanhemmiltaan tai kiertäviltä runonlaulajilta. Jotkut laulut kertoivat tositapahtumista, jotkut kuvitelluista muinaisista sankareista. Viron eeppisen runouden kokoelma, "Kalevipoeg", jota myöhemmin ryhdyttiin pitämään kansalliseepoksena, on samaa sukulaiskansojen perinnettä kuin Kalevalakin. Kalevalainen runomitta on tutkijoiden (mm. Matti Kuusi) mukaan syntynyt ehkä jo ennen ajanlaskun alkua.
Kalevalaisten runojen syntypaikasta on ollut kaksi voimakasta tutkimustraditiota, joiden välinen kiistely on ollut ajoittain katkeraakin. Toisena traditiona on Kalevalan alkuperäistäkin karjalaisuutta korostava suunta, jonka edustajiin ovat kuuluneet Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, August Ahlqvist, Eemil Nestor Setälä, Viktor Jenisejev ja Heikki Kirkinen, ns. saarelaisepiikan osalta myös Matti Kuusi. Tämän näkemyksen mukaan runot olisivat syntyneet keräysalueillaan. Lönnrot totesi Uuden Kalevalan alkusanoissa, että runot olivat syntyneet "Permiassa" Vienanmeren länsirannikolla. Näkemys runojen ainoastaan karjalaisesta perinteestä vallitsi tämän jälkeen pari vuosikymmentä ja vain tarkasta sijainnista kiisteltiin kunnes Aksel Borenius esitti teorian runojen läntisestä alkuperästä.
Runojen länsisuomalaisuutta korostava tutkimustraditio, jonka merkittäviä kannattajia ovat olleet Julius Krohn, Kaarle Krohn, Jalmari Jaakkola, Martti Haavio, Jouko Vahtola sekä joiltakin osin Matti Kuusi ja Anna-Leena Siikala, arvelee monien Kalevalan runojen aiheiden tulleen Lounais-Suomesta, mistä ne olisivat levinneet idemmäs ja pohjoisemmaksi. Kalevalamitan käyttö alkoi hitaasti kadota Länsi-Suomessa ja myöhemmin muualla uskonpuhdistuksen jälkeen, kun luterilainen kirkko kielsi laulutradition pakanallisena ja toisaalta kun eurooppalainen painoihin ja riimeihin perustuva runon muotokieli levisi maahan. Länsi-Suomessa kalevalamitta väistyi 1600- ja 1700-lukujen kuluessa. Savossa ja Pohjanmaalla se eli pidempään. Vienan Karjalassa perinne säilyi näihin päiviin saakka. Matti Pöllä ja aiemmin Matti Kuusi ovat esittäneet, että merkittävä osa kalevalaisesta runoudesta olisi tullut Karjalaan Pohjanmaalta ja Savosta tulleiden siirtolaisten mukana. Pöllä on myös esittänyt, että näiden siirtolaisten joukossa saattoi olla myös nuijasodan jälkiselvittelyitä pakenevia tai noituudesta syytettyjä tietäjäsukuja. Pöllän mukaan Vienan alueella talletetun runouden juuret löytyvät Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla esiintyneestä perinteestä, mutta siinä on myös Karjalasta ja Savosta saatuja vaikutteita.
Jyrkkä vastakkainasettelu on nykyisin pääosin laantunut. Nykyään on vallalla sellainen käsitys, että Kalevalassa on paljon sekä läntistä että itäistä runoperinnettä.
Kalevalan runojen kerääminen ja julkaiseminen.
1800-luvulla suomalaiset kiinnostuivat vanhojen kansanrunojen muistiinmerkitsemisestä, vaikka jo 1700-luvulla Turun Akatemian professori Henrik Gabriel Porthan ja hänen oppilaansa Christfried Ganander keräsivät kalevalaista sanastoa Mythologia Fennica -teokseen. Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot kiersi Kajaanista itään olevilla Vienan Karjalan alueilla kokoamassa vanhoja runoja. Lönnrot kiersi keruumatkoilla myös Suomessa, lähinnä kuitenkin Itä-Suomessa. Tämä ei tarkoita, ettei Länsi-Suomella olisi ollut lainkaan osuutta kalevalan runojen syntyyn; sieltä runonlauluperinne vain katosi aikaisemmin. Runoissa esiintyy myös länsisuomalaisia murrepiirteitä. Länsi-Suomi ei siis ole "runotonta" aluetta. Muusta Kalevalasta poiketen Kullervo-runon alkuperä on Inkerissä, josta sen keräsi ja toimitti Lönnrotille D.E.D. Europaeus. Monet muutkin keräsivät runoja, ja niitä on saatu talteen paljon. Suomen kansanrunousarkisto onkin maailman suurin.
Kalevalan (Vanhan Kalevalan) 150-vuotisjuhlien kunniaksi lyötiin juhlaraha vuonna 1985.Ennen nykyisin Kalevalana tunnettua teosta, joka ilmestyi vuonna 1849, Lönnrot julkaisi useita ns. esitöitä, jotka pohjustivat laajamittaista eeposta. Tällaisia olivat esimerkiksi "Lemminkäinen" (1833, 825 säettä), "Väinämöinen" (1833, 1 867 säettä), "Naimakansan virsiä" (1833, 499 säettä), "Runokokous Väinämöisestä" (1833, 16 runoa, 5 052 säettä), "Kalevala taikka Vanhoja Karjalan Runoja" (ns. "Vanha Kalevala" vuodelta 1835, 32 runoa, 12 078 säettä) sekä "Kanteletar" (1840).
Niin sanottu "Uusi Kalevala", jota useimmiten kutsutaan pelkäksi Kalevalaksi, valmistui vuonna 1849. Se sisältää 50 runoa ja 22 795 säettä. Lönnrot oli kerännyt "Vanhan Kalevalan" aineistoon lisää ennen kaikkea Kullervo- ja Lemminkäis-runoja, lyyrillisiä runoja ja loitsuja. "Uuden Kalevalan" jälkeen Lönnrot julkaisi vielä kouluja varten lyhennetyn version Kalevalasta vuonna 1862, johon kuuluivat kaikki Kalevalan 50 runoa mutta säkeitä vain 9732 kappaletta.
Kalevala on käännetty useille kielille, ensimmäisinä muun muassa ruotsiksi (1841, "Uusi Kalevala" 1864–1868), ranskaksi (1845/1867), venäjäksi (1847/1889), saksaksi (1852), unkariksi (1871), englanniksi (1868, 1888, 1907, 1963, 1989) ja viroksi (1891–1898). Vaikka Kalevalan kieli on alkujaan vienankarjalaa, varsinainen karjalankielinen käännös teoksesta saatiin vasta vuonna 2009, kun Karjalan Kielen Seura julkaisi Zinaida Dubininan tekemän käännöksen aunuksenkarjalaksi eli livviksi.
Kalevalan nimi.
Lönnrotin päätös valita Kalevala sekä sankarien kotipaikan että koko eepoksen nimeksi ei kuitenkaan ollut satunnainen. Kaleva on mytologinen hahmo, ja varsinkin Kalevanpojat olivat tunnettuja tarinoiden muinaisia jättiläisiä niin Suomessa kuin Virossakin. Kalevanpoikien mukaan on nimetty myös Viron kansalliseepos "Kalevipoeg".
Kalevalan tapahtumat.
Runot 1–10: Ensimmäinen Väinämöis-jakso: Maailman ja ensimmäisen ihmisen luominen; Väinämöisen ja Joukahaisen kohtaaminen; Joukahainen lupaa sisarensa Ainon käden Väinämöiselle vastineeksi elämästään; Aino hukuttautuu; Joukahainen kostaa; haavoittunut Väinämöinen ui Pohjolaan ja tapaa Pohjolan emännän; Väinämöinen lupaa järjestää taitavan sepän takomaan Sammon, ihmeellisen, rikkauksia tekevän myllyn, vastineeksi tämän tyttärestä; Väinämöinen tuo Ilmarisen Pohjolaan ja hän tapaa Pohjolan tyttären; Sampo taotaan.
Runot 11–15: Ensimmäinen Lemminkäis-jakso: Lemminkäinen ryöstää Kyllikin ja he tekevät valan: ei käy Lemminkäinen sodissa eikä Kyllikki kylillä, mutta valat kuitenkin rikotaan; Lemminkäinen matkustaa Pohjolaan kosimaan Pohjolan tytärtä paremmaksi vaimoksi; teot jotka Lemminkäisen tulee suorittaa: hiihtää Hiiden hirvi (onnistui toisella yrittämällä) ja suistaa Hiiden ruuna ja ampua Tuonelan joutsen; märkähattu karjapaimen kuitenkin surmaa Lemminkäisen ja heittää tämän ruumiin Tuonelan virtaan; Lemminkäisen äiti haravoi poikansa Tuonelan joesta ja luo tämän uudelleen henkiin.
Runot 16–18: Toinen Väinämöis-jakso: Väinämöinen matkustaa Tuonelaan tavatakseen Antero Vipusen ja saadakseen ohjeet veneen rakentamiseksi; Väinämöinen purjehtii Pohjolaan; Ilmarinen ja Väinämöinen kilpailevat Pohjolan tyttären kädestä.
Runot 19–25: Ilmarisen häät (ensimmäinen Ilmaris-jakso): Taottuaan Sammon, Ilmariselle on luvattu upea Pohjolan neito vaimoksi. Suureksi pettymykseksi neito kumminkin kieltäytyy lähtemästä Ilmarisen matkaan. Ilmarinen suorittaa Pohjolan tyttären avustuksella vaaditut tehtävät: kyntää kyinen pelto, suistaa Tuonen karhu ja tuoda Tuonelan hauki Tuonelan joesta; Ilmarisen ja Pohjolan tyttären häät; kertomus oluen panemisesta.
Runot 26–30: Toinen Lemminkäis-jakso: Lemminkäinen on kaunainen, koska häntä ei ole kutsuttu häihin; hän matkustaa Pohjolaan ja voittaa Pohjolan isännän kaksintaistelussa; armeija manataan kostamaan Lemminkäiselle; Lemminkäinen pakenee äitinsä neuvosta Saareen; palattuaan kotiin hän huomaa kotinsa poltetuksi; hän palaa Pohjolaan kumppaninsa Tieran kanssa kostaakseen; Pohjolan emäntä jäädyttää meret ja Lemminkäisen täytyy palata kotiin.
Runot 31–36: Kullervo-jakso: Untamo surmaa veljensä Kalervon väen, paitsi vaimon, joka synnyttää Kullervon; Untamo yrittää murhata Kullervon, mutta epäonnistuu; Kullervo myydään orjaksi Ilmariselle; Ilmarisen vaimon piinattua Kullervoa esimerkiksi leipomalla kiven leivän sisään Kullervo vannoo kostoa ja vaimo tulee surmatuksi; Kullervo pakenee ja löytää perheensä vahingoittumattomana läheltä Lappia; Kullervo viettelee neidon ja havaitsee tämän myöhemmin omaksi sisarekseen; sisar surmaa itsensä; Kullervo tuhoaa Untamolan surmaten Untamon suvun ja palattuaan kotiin huomaa kaikkien kuolleen; Kullervo surmaa itsensä.
Runot 37–38: Toinen Ilmaris-jakso: Ilmarinen takoo itselleen vaimon kullasta ja hopeasta, mutta toteaa tämän kylmäksi ja hylkää hänet; tämän jälkeen Ilmarinen ryöstää Pohjolan toisen tyttären Pohjolasta; tämä loukkaa häntä, joten hän hylkää hänet loitsien tämän lokiksi; Ilmarinen kertoo Väinämöiselle Pohjolan väen huolettomasta elämästä, jonka Sampo takaa.
Runot 39–44: Sammon ryöstö (kolmas Väinämöis-jakso): Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen purjehtivat ryöstämään Sampoa; vene jää kiinni suuren hauen harteille; Väinämöinen surmaa hauen ja sen leukaluusta tehdään ensimmäinen kantele; Väinämöinen tuudittaa kaikki Pohjolan salissa uneen laulullaan, ja Sampo ryöstetään; kurjen parkaisu herättää Pohjolan väen; Pohjolan emäntä loihtii sumun ja Iku-Turson pysäyttämään ryöstäjät; tämän jälkeen hän loihtii suuren armeijan, muuttaa itsensä kokoksi ja taistelee Sammosta; Sampo putoaa mereen.
Runot 45–49: Louhen kosto Kalevalalle: Pohjolan emäntä lähettää Kalevalan väelle tauteja ja karhun surmaamaan karjan; hän piilottaa kuun ja auringon sekä varastaa tulen Kalevalalta; Väinämöinen ja Ilmarinen palauttavat tulen ja Ilmarinen pakottaa Pohjolan emännän palauttamaan auringon ja kuun taivaalle.
Runo 50: Marjatta-jakso: Marjatta tulee raskaaksi syömästään puolukasta ja synnyttää pojan tallissa, vertautuen Neitsyt Mariaan ja Jeesukseen; hänen vanhempansa kiroavat ja hylkäävät hänet; Väinämöinen määrää pojan suolle surmattavaksi; poika alkaa puhua ja soimaa Väinämöistä, muistuttaen tätä nuoruuden synneistä; Virokannas kastaa pojan Karjalan kuninkaaksi; Väinämöinen suuttuu ja purjehtii pois, jättäen perinnöksi soiton ja kanteleen ja rukoillen kateudelta välttymistä.
Kalevalan henkilöt.
Kalevalan päähenkilö on tietäjäsankari Väinämöinen, jolla on taianomaiset laulun ja soiton lahjat. Hän on ollut osallisena jo maailman luomisessa. Hän soittaa kanteletta, joista tärkein on tehty hauen leukaluusta. Väinämöisen vaimonetsintä on yksi keskeisistä teemoista. Hän ei kuitenkaan koskaan löydä vaimoa — muun muassa yksi neidoista, Joukahaisen sisko Aino, hukuttautuu mieluummin kuin nai Väinämöisen. Väinämöinen osallistuu Sammon ryöstöön Pohjolasta.
Seppo Ilmarinen on sankarillinen seppä, joka vertautuu germaanisen mytologian Weylandiin ja kreikkalaiseen Daidalokseen. Hän rakentaa muun muassa taivaankannen ja Sammon. Hän voittaa vaimokseen Pohjan neidon, jonka Kullervo myöhemmin tappaa. Myös Ilmarinen osallistuu Sammon ryöstöön.
Louhi, Pohjolan emäntä, on šamanistinen Kalevalan viholliskansan Pohjolan matriarkka. Hän lupaa tyttärensä Ilmariselle palkkana Sammon rakentamisesta. Sammon ryöstön jälkeen hän siirtää auringon ja kuun paikoiltaan ja varastaa tulen Kalevalan väeltä.
Joukahainen on Väinämöisen nuori haastaja, joka lupaa sisarensa Ainon Väinämöiselle hävittyään laulukilpailun. Joukahainen yrittää kostaa Väinämöiselle surmaamalla tämän. Hänen yrityksensä epäonnistuu, mutta johtaa siihen, että Väinämöinen lupaa rakentaa Sammon Louhelle vastapalveluksena siitä, että tämä pelasti hänet.
Kullervo on Untamolassa kasvanut kaltoinkohdeltu orpolapsi, josta ei julman lapsuuden takia koskaan kasva kunnollista. Hän on epäkelpo orja, jota on mahdoton saada hengiltä. Hän murhaa Ilmarisen vaimon kostoksi leivästä, jonka sisään leivottu kivi särki Kullervon veitsen. Hän löytää kotiinsa Kalervolaan, viettelee vahingossa sisarensa "sammalvuoteelle", sisar hukuttautuu heidän tunnistettuaan toisensa säikähtäneenä koskeen ja Kullervo rankaisee itseään lähtemällä sotaretkelle Untamolaan. Tuhottuaan Untamon väen, Kullervo palaa kotiinsa, ja huomaa koko kotiväkensä kuolleen. Kullervo tappaa itsensä miekallaan.
Lemminkäinen on komea mutta häikäilemätön sankari. Hänen äitinsä joutuu hakemaan hänen ruumiinsa Tuonelan virralta ja palauttamaan hänet henkiin, missä toistuu Osiris-myytti. Lemminkäinen tappaa Pohjolan isännän laulujen ja miekkojen taistelun päätteeksi. Myös Lemminkäinen on mukana ryöstämässä Sampoa.
Kalevalan maantiede.
Kalevalaisessa runoudessa esiintyy niin tunnettuja kuin myyttisiäkin paikkoja. Monet Kalevalan tapahtumat liittyvät sankarien kotimaan Väinölän eli Kalevalan maan ja kylmän ja uhkaavan Pohjolan kanssakäymiseen. Näiden välillä käydään taisteluja, mutta myös juhlitaan yhdessä häitä.
Varsinkin Pohjolan ja sankarien kotimaan sijainnista on useita teorioita. On esimerkiksi ajateltu, että Pohjola olisi ollut jossain Pohjanlahden perukoilla. Toisten mukaan Pohjola ei kuitenkin ainakaan alkujaan perustu mihinkään todelliseen paikkaan, vaan on perustaltaan myyttinen. Tämän käsityksen mukaan Pohjolalla olisi selitetty maailmankaikkeuden rakennetta. Vastaavasti kuin äärimmäisessä etelässä taivaankannen reunalla on kuuma Lintukoto, on äärimmäisessä pohjoisessa, maailmanpylvään juurella kylmä Pohjola. Pohjolaa on myös käytetty selittämään tautien, vihollisten, pimeyden, kylmän ja pahan alkuperää. Sankarien kotimaan taas uskovat monet sijainneen siellä, missä sankaritarinoita on laulettukin. Tämä on usein ollut kalevalaisia runoja laulaneiden runonlaulajien käsitys.
Kalevalan vaikutus.
Kalevalalla on ollut suuri vaikutus suomalaiseen taiteeseen erityisesti 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa. Se on innostanut niin kirjallisuutta, musiikkia kuin kuva- ja veistotaidettakin. Kalevalasta ovat saaneet vaikutteita muun muassa Aleksis Kivi, Eino Leino, Juhani Aho, Robert Kajanus, Jean Sibelius, Oskari Merikanto, Erkki Melartin, Leevi Madetoja, Uuno Klami ja ennen kaikkea Akseli Gallén-Kallela. Kalevala on inspiroinut monia kirjailijoita myös Suomen ulkopuolella, muun muassa Henry Wadsworth Longfellowia ja J. R. R. Tolkienia. Myös Aku Ankkaa piirtävä ja käsikirjoittava Don Rosa on inspiroitunut Kalevalasta.
Kalevala sisältää arvokasta tietoa suomalaisten ja karjalaisten vanhoista uskomuksista ja myyteistä. Tätä tietoa voivat hyödyntää niin tutkijat kuin maallikotkin. Kalevalan pohjalta on myös kehitetty pitkälle vietyjä olettamuksia ja ajatusleikkejä (esimerkiksi Timo Heikkilän tutkimukset). Kalevalaa ainakin sivuaa myös Ior Bockin teos Bockin perheen saaga, jossa esiintyy Kalevalasta tuttuja nimiä, vaikka itse tarina ei Kalevalan kanssa yhtenevä olekaan.
Pekka Ervast julkaisi vuonna 1916 kirjan "Kalevalan avain". Kirjassa Kalevalaa käsitellään pyhänä kirjana, joka sulkee itseensä suurien tietäjien ja viisasten tietoa ja kokemusta. "Kalevalan avain" tulkitsee Kalevalaa muun muassa mysteeriotiedon, sisäisen siveysopin ja magian näkökulmista. Ervastin tulkinnan mukaan Kalevalassa luovan jumaluuden pyhästä kolminaisuudesta käytetään nimiä Ilmarinen, Lemminkäinen ja Väinämöinen.
Kalevalaa on myös käytetty poliittisiin tarkoitusperiin. Sillä on perusteltu niin sotaisuutta (esimerkiksi Jääkärimarssi: "Ja me nousemme kostona Kullervon") kuin rauhanaatettakin (esimerkiksi Ihmisyyden tunnustajat ja Väinämöinen-lehti). Kalevala on myös inspiroinut uuspakanoita, erityisesti 1900-luvun alun kansallisromantiikan inspiroimia Ukon uskon tapaisia ryhmiä. Nykyajan uuspakanat suhtautuvat kuitenkin Kalevalaan kriittisemmin, ja tutkivat mieluummin sen taustalla olevia aitoja kansanrunoja.
Kalevalan kuvat.
Suomen kansanrunoutta alettiin kuvittaa jo ennen kuin Kalevala julkaistiin ja erilaiset tulkinnat, mielikuvat ja muunnelmat kansalliseepoksestamme ovat eläneet rikkaina omiin aikoihimme asti.
Kalevalan kuvat ovat piirustuksia, maalauksia, veistoksia, valokuvia, taideteollisuutta, arkkitehtuuria, videoteoksia, installaatioita, performansseja tai mitä tahansa Kalevalaan tai kalevalaisia mielikuvia herättävää aineistoa.
Kalevalan visualisointi liittyy usein muihin ilmaisumuotoihin, kuva kytkeytyy sanaan ja ne liittyvät musiikkiin.
Kalevalan uudemmat mukaelmat.
2). Kalevalan kaikki 50 runoa kuvitettuna versiona.
Paavo Haavikon TV-sarjanakin tunnettu teos Rauta-aika perustui löyhästi Kalevalaan. Lastenkirjailija Mauri Kunnas laati "Koirien Kalevalan" 1992 (ilmestyi uudella tekniikalla 2004), jossa Kalevalan henkilöt olivat koiria. Don Rosa teki sarjakuvatarinan Sammon etsinnästä Aku Ankkaan nimellä "Sammon salaisuus" vuonna 1999.
Kristian Huitulan piirtämä sarjakuvakirja "Kalevala" julkaistiin Suomessa kaksiosaisena vuonna 2000, ja sarjakuvasovitus sisältää kaikki Kalevalan 50 runoa alkuperäisellä runomitalla. Huitulan sarjakuva-Kalevala julkaistiin myös Venäjällä 2003, ja englanninkielisenä painoksena 2005 "The Kalevala Graphic Novel".
Jari Tammen romaani "Kalevan solki" (Kuippana, 2002) perustuu alkuperäisiin kalevalarunoihin ja Kalevalaan. Se tulkitsee sekä Kalevalaa että Kalevala-tutkijoiden tulkintoja niin teoreettiselta kuin parodiselta pohjalta. Juonellisesti se on huolella fantasioitu rekonstruktio siitä, mitä todella tapahtui myyttisessä historiassamme Väinämöisen ja kumppaneiden aikaan.
Suomalainen metallimusiikkiyhtye Amorphis on käyttänyt Kalevalaa sanoitustensa pohjalla usealla albumillaan. Ensimmäinen niistä on vuonna 1994 ilmestynyt Tales from the Thousand Lakes, jonka sanoitukset perustuvat eri puolelta teosta löytyviin runoihin. Kaksituhatluvulla Amorphis on julkaissut Kalevala-aiheisia albueita neljä: Eclipse (2006), joka kertoo Kullervon tarinan, Silent Waters (2007), joka käsittelee Lemminkäisen seikkailuja ja Tuonelan joutsenen tappamista, Skyforger (2009), jolla lyriikat perustuvat Ilmarisesta kertoviin, eri puolen Kalevalaa oleviin runoihin. Uusin albumi, The Beginning of Times (2011), kertoo Väinämöisen elämän tapahtumia sekä Kalevalan alkuaikoja. Eclipsellä tulkinta tarinoista perustuu Pekka Haaviston ja kolmella jälkimmäisellä Pekka Kainulaisen kirjoittamiin Kalevalan mukaelmiin.
Vuonna 2006 julkaistiin elokuva Jadesoturi, joka pohjautuu osittain Kalevalaan.
Kai Nieminen kirjoitti teoksen "Kalevala 1999" (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999) Uuden Kalevalan 150-vuotisjuhlan kunniaksi. Teos on kirjoittajan mukaan yritys avata vanhahtavan kielen ja murteellisen ilmaisun lukkoja niin että nykylukija pääsee teokseen sisälle turvautumatta selityksiin.
Risto Pottonen on kääntänyt Kalevalan nykysuomeksi nimellä "Kalevala suomeksi" (Books on Demand, 2009). Teos on lyhentämätön nykykielinen käännös Kalevalasta.
Suomen ainoa Kalevalakylä sijaitsee Kuhmossa.


Korean sota.
Korean sota käytiin vuosina 1950–1953 Korean demokraattisen kansantasavallan (Pohjois-Korea) ja Kiinan kansantasavallan yhteisen "kansanarmeijan" sekä Korean tasavallan (Etelä-Korea) ja Yhdysvaltojen johtamien Yhdistyneiden kansakuntien (YK) joukkojen välillä. Yhdistyneiden kansakuntien asettuminen Pohjois-Koreaa vastaan Etelä-Korean tueksi perustui Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan 51. artiklaan ja turvallisuusneuvoston päätökseen, jonka istuntoja Neuvostoliitto boikotoi siksi, ettei Kiinan kansantasavallan asemaa YK:ssa ollut tunnustettu.
Vaikka Neuvostoliitto ei virallisesti osallistunut sotatoimiin, se tuki Pohjois-Koreaa auttamalla ylintä johtoa strategian suunnittelussa ja toimittamalla tarvikkeita ja aseita. Kyseessä oli tyypillinen kylmän sodan "proxy-sota", jossa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kävivät epäsuoraa sotaa jonkin muun maan alueella.
Sodan tausta.
Japanilaisten perääntyessä Koreasta toisen maailmansodan päätteeksi suurvallat sopivat keskenään, että Neuvostoliitto ottaa vastaan Japanin antautumisen Korean pohjoisosassa ja Yhdysvallat eteläosassa. Rajaksi sovittiin 38. leveyspiiri.
Yhdistyneet kansakunnat esitti 1947 että Koreassa järjestettäisiin vaalit kiistojen ratkaisemiseksi. Pohjoisosan kommunistit eivät vaaleihin suostuneet, joten ne järjestettiin vain etelässä. 15. elokuuta 1948 vaalien tuloksena julistettiin Korean tasavalta syntyneeksi. Vastauksena tähän 9. syyskuuta 1948 pohjoisosassa sissijohtaja Kim Il-Sungin johtama kommunistiryhmittymä nousi valtaan Neuvostoliiton tuella ja Korean demokraattinen kansantasavalta julistettiin syntyneeksi. Molemmat katsoivat hallitsevansa koko Koreaa.
Korean demokraattisen kansantasavallan hyökkäys demarkaatiolinjan yli.
25. kesäkuuta 1950 Pohjois-Korean johtaja Kim Il Sung lähetti joukkonsa yli 38. leveyspiirin. 27. kesäkuuta äänesti Etelä-Korean tukemisen puolesta. Koska YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenmaana oleva Neuvostoliitto, joka olisi pystynyt veto-oikeudellaan estämään YK:n intervention, boikotoi ulkopoliittisen linjansa vuoksi turvallisuusneuvoston kokouksia, syntyi päätös YK:n osallistumisesta Korean sodaksi muodostuvaan tapahtumasarjaan.
Yhdistyneiden kansakuntien tuki hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle.
Neuvostoliitto ei hyväksynyt tuolloin, että 1.10.1949 Mao Zedongin Taivaallisen rauhan aukiolla julistama Kiinan kansantasavalta oli jäänyt Yhdistyneissä kansakunnissa tunnustuksetta ja että Kiinaa edusti Yhdistyneiden kansakuntien perustajajäsenenä ja samalla Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenvaltiona Kiinan sisällissodan hävinnyt Kiinan tasavalta, joka vaikutti enää vain Taiwanilla. Neuvostoliitto oli tammikuusta 1950 lähtien vaatinut Kiinan kansantasavaltaa Kiinan edustajaksi Yhdistyneissä kansakunnissa Kiinan sisällissodan hävinneen Jiang Jieshin (myös Chiang Kai-shek tai Tšiang Kai-šek) johtaman ja Taiwanille evakuoituneen Kiinan kansallisen tasavallan sijasta.
Yhdysvaltain johtamat Yhdistyneiden kansakuntien joukot.
YK:n lipun alla E-Korean tasavallan tukena taisteli 16 maata. Pääosan joukoista lähettivät Yhdysvallat ja Iso-Britannia, jotka lähettivät joukkoja ja aseita Etelä-Koreaan sekä valtasivat nopeasti myös miltei koko Korean pohjoisosat.
Jalu-joki ja kansan vapautusarmeijan vapaaehtoisten osallistuminen.
Yhdysvaltain joukkojen komentaja, kenraali Douglas MacArthur, halusi hyökätä saman tien myös Jalujoen yli Kiinaan. Jotkut lähteet väittävät USA:n joukkojen ylittäneen rajan, toiset eivät, mutta suunnitelma asiasta oli joka tapauksessa. Kiina reagoi tähän ja keskeytti jälleenrakentamisensa liittyäkseen sotaan "puolustamaan pohjoista pikkuveljeä".
Sadattuhannet Kiinan kansallisen vapaaehtoisarmeijan sotilaat ylittivät rajan ja ryhtyivät taisteluun USA:n joukkoja vastaan. Mao Zedong julisti että sodassa oleellinen ei ollut ase, vaan mies sen aseen takana. Hänen oma poikansa kuoli sodassa.
Molemmat osapuolet kärsivät suuria tappioita, erityisesti puutteellisesti aseistetut kiinalaiset, ja USA:n joukot suorittivat historiansa pisimmän perääntymisen. Myös Neuvostoliitosta lähetettiin aseita Pohjois-Koreaan, tosin pääosin maksua vastaan. Kiinan budjetista 38% meni Korean sotaan.
Tulitauko ja aselepo 1953.
27. heinäkuuta 1953 Pohjois-Korea (edustaen myös Kiinaa) ja Yhdysvallat allekirjoittivat aseleposopimuksen, joka päätti taistelun. Etelä-Korea kieltäytyi sopimuksen allekirjoittamisesta, koska Korean jakamista ei pidetty hyväksyttävänä ratkaisuna. Varsinaista rauhansopimusta Koreoiden välillä ei vieläkään ole. Sodassa kuoli yli kolme miljoonaa ihmistä.
Pohjois-Korean tulkinnan mukaan Etelä-Korea hyökkäsi USA:n tukemana ja että Korean kansanarmeija löi USA:n ja Etelä-Korean joukot säilyttäen itsenäisyytensä.
Sodan kulku.
Pohjois-Koreaan oli Neuvostoliiton avulla järjestetty ja koulutettu suuri "kansanarmeija". Neuvostoliitto toimitti Pohjois-Koreaan runsaasti aseita, panssarivaunuja, tykkejä ja lentokoneita. Asevoimien vahvuus oli vuonna 1950 noin 150 000 miestä. Etelä-Korean asevoimien vahvuus oli tuolloin vain noin 100 000 sotilasta ja armeijan raskas aseistus oli puutteellinen.
USA ei ollut halunnut antaa raskasta sotakalustoa, koska amerikkalaiset pelkäsivät Syngman Rheen lähtevän seikkailupolitiikan tielle. Voimasuhteet olivat Pohjois-Korean hyväksi seuraavat: joukkojen määrä 2:1, konekiväärit 7:1, konepistoolit 13:1, tykistö 2:1, panssarivaunut 6,5:1 ja lentokoneet 6:1. Pohjois-Korean ilmavoimilla oli noin 150 sotakonetta, kaikki verrattain vanhoja tyyppejä (Jak-3, Jak7, Jak-ll, Il-2, Il-10). Etelä-Korealla ei käytännöllisesti katsoen ollut ilmavoimia, vain muutama tähystys- ja koulukone.
USA:n presidentti Harry S. Truman teki 26. kesäkuuta päätöksen sotilasavun antamisesta Etelä-Korealle. 27.6. myös YK hyväksyi päätöslauselman, jossa Pohjois-Korea tuomittiin hyökkääjäksi ja Etelä-Koreaa päätettiin auttaa kansainvälisin voimin. Tämä onnistui, koska Neuvostoliitto boikotoi turvallisuusneuvoston kokouksia eikä osallistunut äänestykseen. Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenenä se olisi voinut yksin torjua esityksen äänestämällä sitä vastaan, koska sillä oli veto-oikeus.
Pohjois-Korean hyökkäyksen alkaessa Etelä-Koreassa oli vain 485 amerikkalaista sotilasta ja lähimmät reservit olivat Japanissa (vajaa 100 000 sotilasta). YK-joukkojen ylipäälliköksi nimitettiin kenraali Douglas MacArthur, joka saapui Etelä-Koreaan 28.6. USA:n ilmavoimien koneet aloittivat ensimmäiset pommitukset 27.6. Heijon lentokenttää pommitettiin 29.6., jolloin 25 konetta tuhoutui.
YK:n joukkojen saapuminen Etelä-Koreaan heinäkuussa ei kääntänyt sodan kulkua. Joukot joutuivat vetäytymään Korean niemimaan kaakkoisnurkkaan, Pusanin sillanpäähän, joka oli 145 km pitkä ja 90 km leveä. Sinne pohjoiskorealaisten eteneminen pysähtyi elokuun alussa.
Amerikkalaisia joukkoja Inchonissa maihinnousun jälkeen
USA:n X Armeijakunta suoritti 15.9. maihinnousun Soulista lounaaseen sijaitsevaan Inchoniin samalla kun Pusanin sillanpäästä aloitettiin ulos murtautuminen. Vahvojen ilmavoimien tukema hyökkäysoperaatio johtikin täydelliseen menestykseen ja YK joukot motittivat Pohjois-Korean joukot Soulin eteläpuolelle kahden armeijan väliin. Tässä vaiheessa Kiinan kansantasavalta sekaantui sotaan uhaten asettuvansa tukemaan Pohjois-Koreaa jos 38. leveyspiiri ylitettäisiin. Amerikkalaisten menestyksen myötä presidentti Truman antoi 27.9. luvan jatkaa hyökkäystä 38. leveyspiirin yli aina Kiinan rajalle saakka huolimatta Kiinan uhkauksesta. YK siunasi tämän päätöksen, jonka päämääränä oli Koreoiden yhdistäminen. YK-joukkojen hyökkäys jatkui menestyksellisesti. Pohjois-Korean pääkaupunki Pjongjang vallattiin 19.10. Ensimmäiset joukot saapuivat Kiinan rajalle Jalu-joelle 26.10.1950. Pohjoiskorealaiset joukot vetäytyivät rajan taakse.
Vastoin USA:n johdon oletuksia Kiina tuli mukaan sotaan 19.10.1950, jolloin sen 400 000 miehen ”vapaaehtoisjoukot” aloittivat siirtymisen Jalu-joen yli Pohjois-Korean alueelle. Kiinalaisten vapaaehtoisten joukkoa johti Kiinan sisällissodan veteraani Bin Liao.
Kiina oli valmistautunut tähän tilanteeseen hyvissä ajoin, sillä jo 7.7. oli päätetty muodostaa Koillinen Puolustusarmeija, jonka tehtäväksi kaavailtiin alusta alkaen osallistumista Korean sotaan. Siihen kuului 13. Armeijaryhmä, jossa oli neljä armeijaa, 12 divisioonaa, kolme tykistödivisioonaa ja neljä ilmatorjuntarykmenttiä, yhteensä 260 000 miestä. Elokuun lopussa annettiin käsky vahventaa joukkoja niin, että vahvuus olisi 12 armeijaa ja niissä 36 divisioonaa, yhteensä 700 000 sotilasta. Suurhyökkäyksen alkaessa 25.11.1950 kiinalaisjoukkoihin kuului kaksi armeijaryhmää, 9 armeijaa ja 31 divisioonaa; YK-joukkojen tiedustelu oli havainnut vain 12 divisioonaa.
Kiinalaisjoukkojen hyökkäys oli menestyksekäs, joten YK:n joukot joutuivat vetäytymään. Hyökkäys jatkui koko joulukuun ajan ja pysähtyi vasta tammikuussa 1951, jolloin rintamalinja oli noin 80 km Soulin eteläpuolella.
YK:n joukkojen komentaja aikoi käyttää ydinasetta, ellei hyökkäystä saada muuten torjuttua. USA:n presidentin mukaan hänellä oli siihen oikeus.
YK:n toinen vastahyökkäys.
YK-joukot aloittivat helmikuussa 1951 vastahyökkäyksen, valtasivat Soulin 14. maaliskuuta ja saavuttivat pian 38. leveyspiirin.
Kiinalaiset ja pohjoiskorealaiset joukot suorittivat huhtikuussa uuden hyökkäyksen ja onnistuivat työntämään YK-joukkoja taemmaksi, mutta joutuivat toukokuussa vetäytymään vastahyökkäyksen seurauksena 38. leveyspiirin pohjoispuolelle. Oli päädytty lähes pattitilanteeseen ja molemmat osapuolet taipuivat aseleponeuvotteluihin. Ne kestivät pari vuotta, jona aikana ei tapahtunut suurempia operaatioita, mutta etulinjan tuntumassa käytiin kiivaitakin taisteluja. Ilmasota oli käynnissä kaiken aikaa.
YK:n joukot ja kalusto.
Sotaan osallistui YK:n lipun alla henkilöstöä 20:stä eri maasta. Kesäkuun 1951 lopussa Etelä-Koreassa oli 554 577 henkilöä, vuotta myöhemmin 678 051 ja sodan lopussa 932 539. Eteläkorealaisia sotilaita oli sodan lopussa eniten, 590 911, amerikkalaisia 302 483, brittejä 14 198, kanadalaisia 6 146 ja turkkilaisia 5 455. Lääkintäyksiköitä oli Ruotsista (154 henkilöä), Norjasta (105), Italiasta (72) ja Intiasta (70).
Liittokunnan ilmavoimien pääosa koostui USAF:n, US Navyn ja merijalkaväen koneista, joiden vahvennuksena oli brittiläisen kansainyhteisön lentojoukkoja Britanniasta, Australiasta ja Etelä-Afrikasta. 30.6.1950 koko USAF:n konevahvuus oli 20 968, joista FEAF:n (Far East Air Forces) käytössä oli vain 657 konetta. Ilmavoimaa vahvennettiin niin, että heinäkuussa 1951 oli käytössä 70 laivuetta ja niissä 1 441 konetta, ja sodan lopussa (7/1953) oli 1 536 konetta. Lentokuntoisten koneiden keskivahvuus oli 839. YK:n ilmavoimat suorittivat yhteensä 1 040 708 lentoa, joista FEAF:n osuus oli 720 980, Merijalkaväen ilmavoimien 107 303, Laivaston ilmavoimien 167 552 ja muiden maiden 44 873.
Kiinan ja Pohjois-Korean kalusto.
Kansanarmeijan maksimivahvuus oli lähes miljoona sotilasta sekä toinen miljoona kuljetustehtävissä. Ilmavoimien rungoksi muodostettiin syksyllä 1950 Neuvostoliiton 64. Hävittäjälentoarmeijakunta. Hävittäjätoiminnan johtaja oli Neuvostoliiton ansioitunein hävittäjälentäjä ”Suuressa isänmaallisessa sodassa” (62 ilmavoittoa) "Ivan Kozhedub", joka ei itse saanut osallistua taistelutehtäviin. Monet muutkin hävittäjälentäjät olivat maailmansodan kokeneita veteraaneja. Venäläiset pilotit esiintyivät Kiinan ilmavoimien univormuissa ja myös koneissa oli kiinalaiset tunnukset. Neuvostoliitto halusi näin peitellä suoraa osallistumistaan sotatoimiin.
Kun ilmahyökkäykset Pohjois-Korean kohteita vastaan kiihtyivät, Neuvostoliitto lisäsi tukeaan Pohjois-Korean ja Kiinan ilmapuolustukselle. 12.4.1951 yleisesikunta esitti "Stalinille" kenraalieversti "P.A. Belovin" ilma-armeijakunnan vahventamista siirtämällä kaksi hävittäjädivisioonaa ja yksi yötaisteluun soveltuva rykmentti (La-5) Kiinaan ja Koreaan. Ilmavalvontaa varten armeijakunnalle annettiin kaksi tutka-asemaa. Sotatoimialueelle keskitettiin myös kaksi ilmatorjuntadivisioonaa; ensimmäisessä oli kolme rykmenttiä, ja niillä 86 kpl 85 mm ja 72 kpl 37 mm tykkejä, ja toisessa divisioonassa kaksi rykmenttiä, 64 kpl 85 mm ja 48 kpl 37 mm tykkejä. Lisäksi siirrettiin yksi valonheitinrykmentti Moskovasta Koreaan.
Neuvostoliiton johtaja "Josef Stalin" viestitti Kiinan johtaja "Mao Tse Tungille" lokakuussa 1951 ohjeita ilmapuolustuksen järjestelyistä. Pohjois-Koreaa piti tukea ensisijaisesti hävittäjäilmavoimilla, joiden toiminnan turvaamiseksi piti kiirehtiä kahden uuden lentokentän (Nansi, Taisen) rakentamista; niiden suojana oli venäläisiä ilmatorjuntayksiköitä. Kaksi venäläistä ilmatorjuntadivisioonaa oli suojaamassa Andun-Singisjun lentokenttää ja Jalatszjan-joen yli menevää siltaa. Stalinin kirjeestä käy ilmi, että Neuvostoliitto oli jo tällöin toimittanut Kiinalle sotaluoton turvin 1 854 ilmatorjuntatykkiä ja 3 268 ilmatorjuntakonekivääriä. 64. Ilma-armeijakunnan vahvuus syksyllä 1952 oli noin 26 000 henkilöä.
Korean sodassa kommunistiosapuolella oli käytettävänään moderneja venäläisiä suihkuhävittäjiä MiG-15 noin 4 000 kpl. Alkuvaiheessa ne olivat kova vastustaja vastapuolen potkurikoneisiin nähden.
Tappiot.
Sodan tappioilmoitukset eivät täsmää puolin ja toisin. Siten absoluuttiseen totuuteen tuskin voidaan päästä ja onkin parasta kirjata eri osapuolien ilmoituksia sellaisenaan lukijan arvioitavaksi. Lisäksi kannattaa lukea erilaisia arvioita tappioista, jotta voisi päästä edes lähelle totuutta.
Amerikkalaisten tilastoista voidaan poimia esimerkiksi FEAF:n aiheuttamiksi vahvistettuja tappioita: sotilaita 184 808, panssarivaunuja 1 327, asepesäkkeitä 17 502, vetureita 963, junanvaunuja 10 407, ajoneuvoja 82 920, rakennuksia 118 231, siltoja 1 153, rautatiekatkoksia 28 621, aluksia 593.
YK:n liittokunnalle aiheutettiin pohjoiskorealaisten lähteiden mukaan yli miljoonan (1 093 839) miehen tappiot. Materiaalitappiot tuhottuina olivat pohjoiskorealaisten mukaan seuraavat: tykkejä 1 374, panssarivaunuja 2 690, kuorma-autoja 4 111, panssariajoneuvoja 45. Lentokoneita ammuttiin alas 5 729 ja vaurioitettiin 6 484. Pohjois-Korean esittämiä lukuja ei lännessä ole pidetty uskottavina, sillä läntisten lähteiden mukaan lentokoneita ei edes ollut vastaavaa määrää.
Siviilejä Korean sodassa n. 1951
Siviiliuhreja arvioidaan olleen pohjoisessa 1 000 000 – 1 185 000, etelässä 315 000 – 761 240. Eteläkorealaisten tappiot olivat 47 000 – 415 000 sotilasta. Vangiksi jäi 8 321 eteläkorealaista, joista 325 ei palannut vankien vaihdossa. Pohjoiskorealaiset kärsivät heti sodan alussa suuria tappioita, kaikkiaan arviolta 130 000 – 520 000 pohjoiskorealaista sotilasta kuoli. Kiinalaisia kaatui 145 000 – 1 000 000. Heidän joukossaan oli korkea-arvoinen kiinalainen upseeri, Mao Tse Tungin vanhin poika. 83 723 pohjoiskorealaista ja 21 374 kiinalaista jäi vangiksi. Vangeista pääosa vapautettiin, mutta 14 235 kiinalaista ja 7 604 korealaista ei halunnut palata takaisin.
Korean sotaan osallistui 1 789 000 amerikkalaista sotilasta, joista 33 000 – 54 246 kaatui. Tämän lisäksi 92 134 amerikkalaista haavoittui tai loukkaantui vakavasti sotanäyttämöllä. Sotavangiksi jäi 7 140 amerikkalaista. Heidän lisäkseen luokiteltiin tuhansia sotilaita kadonneiksi. Muiden YK-maiden sotilastappiot olivat 2 186 – 3 194 kaatunutta. Vangiksi jäi 1 377 YK-liittolaisten sotilasta, joista 977 oli brittejä ja 243 turkkilaisia.
Ilmasodan tappiot.
Amerikkalaisten pilottien ilmoitusten mukaan tuhottiin 1 048 lentokonetta varmasti ja 191 luultavasti, minkä lisäksi vaurioitettiin 1 186 konetta. F-86 Sabre -hävittäjät saivat tililleen 810 ilmavoittoa, joista 792 oli tyyppiä MiG-15. On arvioitu, että taistelutappioiden ohella 400 konetta tuhoutui paluulennoilla ja 1 400 konetta muista syistä. Kokonaismenetykset saattoivat olla jopa 2 800 konetta. MiG-15 koneita tuhoutui noin 2 000 kpl.
Itäblokin lähteissä pohjoiskorealaisten ja kiinalaisten ilmoitetaan menettäneen 850 suihku- ja 150 potkurikonetta taisteluissa sekä 400 konetta onnettomuuksissa. Neuvostoliiton 64. hävittäjälentoarmeijakunta menetti 335 lentokonetta ja 120 lentäjää.
YK:n konetappiot kappalemääräisenä olivat suuret. Virallisten tilastojen mukaan FEAF menetti 1 466 konetta, laivasto 814, merijalkaväki 368 ja liittolaiset 152 konetta, yhteensä 2 800. Kirjaustavasta johtuen todelliset tappiot olivat suuremmat, koska pahasti vaurioituneina poistoon menneitä koneita ei laskettu tappioihin mukaan. Eräiden arvioiden mukaan USAF menetti 2 500 konetta, laivasto ja merijalkaväki yli 1 200 konetta ja maavoimat satoja kevyitä koneita, eli yhteensä ehkä yli 4 000 konetta.
Yhdysvaltalainen merijalkaväen sotilas vartioi pohjoiskorealaisia sotavankeja
FEAF:n ja sen liittolaisten virallisista konetappioista vihollinen aiheutti 1 041 koneen tuhoutumisen (52,4 %), loput (945) johtuivat muista syistä. Vihollisen ilmatorjunta ampui alas 816 konetta (78,3 %), hävittäjät 147 konetta (14,1 %) ja 78 koneen tuhoutumisen syy jäi epäselväksi. YK:n ilmavoimien kokonaistappiot taistelulentojen määrästä laskien olivat 0,5 %, mikä on vähän, jos verrataan maailmansodan keskiarvoihin.
FEAF:n henkilötappiot olivat 1 180 kaatunutta, 368 haavoittunutta ja 38 kadonnutta. Lisäksi 255 joutui sotavangiksi, heistä 220 palautettiin sodan päätyttyä.
Itäblokin lähteissä YK:n kokonaistappioksi ilmoitetaan noin 4 000 konetta, joista USAF:n osuus oli 2 000, meri-ilmavoimien 1 182 ja maavoimien 700–800 konetta.
Aselepo.
Aseleposopimus allekirjoitettiin P'anmunjŏmissa 27. heinäkuuta 1953. Sota ei päättynyt rauhaan, vaan aselepoon. Aselevon solmijaosapuolina olivat Kiina, Pohjois-Korea ja Yhdysvallat. Etelä-Korea ei hyväksynyt niemimaan jakoa eikä tunnustanut sopimusta. Pohjois-Korea sanoi sanoutuvansa irti sopimuksesta 2009.
Genevessä huhtikuussa 1954 käydyt kaikkiaan seitsemän viikkoa kestäneet rauhanneuvottelut päättyivät umpikujaan. Rauhansopimusta ei saatu aikaiseksi, ja virallisesti maat ovat sodassa edelleen. Esimerkkinä sodan jatkumisesta aselevon jälkeenkin mainittakoon Pohjois-Korean 31 kommandomiehen epäonnistunut isku Etelä-Korean presidentti Park Chung Heen virka-asuntoon vuonna 1968. Vain yksi hyökkääjistä jäi henkiin.


Kesäaika.
Keväällä kelloa siirretään tunti eteenpäin.
Syksyllä kelloa siirretään tunti taaksepäin.
Kesäaika on laajalti käytetty järjestelmä virallisen paikallisen ajan siirtämiseksi eteenpäin, yleensä yhden tunnin verran kevät- ja kesäkuukausiksi. Suomessa kesäaikaan siirrytään maaliskuun viimeisenä sunnuntaiaamuna, jolloin kelloja siirretään kello kolmesta kello neljään, ja normaaliaikaan lokakuun viimeisenä sunnuntaiaamuna, jolloin kellot siirretään vastaavasti kello neljästä kello kolmeen. Vuonna 2012 kesäaika alkoi 25. maaliskuuta ja päättyi 28. lokakuuta.
Kesäaikajärjestelyn tarkoituksena on saada kesän ajan aamuinen valo vastaamaan paremmin aktiivisia valveillaolotunteja ja työskentelyaikoja kouluissa ja työpaikoilla. Kertyneet valoisat tunnit ”säästetään” näin iltaan sen sijaan, että ne kuluisivat ”hukkaan” ihmisten vielä nukkuessa. Pohjoisilla leveyspiireillä kesäajalla on pitkien kesäpäivien takia vähäisempi merkitys kuin etelämpänä, mutta keväisin ja syksyisin kesäaika säästää energiaa myös Suomessa.
Kesäajan taustaa.
Toisinaan on väitetty, että kesäaikaa ehdotti ensimmäisen kerran Benjamin Franklin kirjeessään "Journal of Paris" -lehden toimittajille. Kirjoituksen tyyli on kuitenkin varsin humoristinen, eikä hän siinä suoranaisesti ehdota kesäajan käyttöönottoa.
Ensimmäisen kerran kesäajan käyttöönottoa ehdotti vakavissaan William Willett teoksessaan "Waste of Daylight" (julkaistu 1907). Hänen mielestään kelloja voitaisiin siirtää kesäksi kaksikin tuntia eteenpäin. Hän ei kyennyt taivuttamaan Britannian hallitusta hyväksymään kesäaikaa voimakkaasta lobbauksestaan huolimatta. Ehdotuksen sanottiin rikkovan säännöllisen vuorokausirytmin.
Käytännössä kesäaika otettiin ensimmäisen kerran käyttöön Saksassa vuonna 1916 ensimmäisen maailmansodan aikana, kun jatkuva sotatila vei maan talouselämän hyvin tiukoille. Britannia seurasi heti samana vuonna perässä, samoin Yhdysvallat vuonna 1918. Yhdysvalloissa kesäaika kuitenkin poistettiin käytöstä nopeasti sodan jälkeen, koska se osoittautui käytännössä hyvin epäsuosituksi. Toisen maailmansodan myötä kesäajan käyttö yleistyi uudelleen.
Vuonna 1980 Euroopassa otettiin kesäaika yleisesti käyttöön 6. huhtikuuta. Vain Suomi, Islanti, Jugoslavia, Neuvostoliitto ja Sveitsi pysyivät normaaliajassa. Britannia ja Irlanti siirtyivät kesäaikaan jo 16. maaliskuuta, Puola ja Tšekkoslovakia 30. maaliskuuta. Myös Ruotsi, Norja ja läntinen Saksa ottivat kesäajan ensimmäisen kerran käyttöön vuonna 1980. Venäjä puolestaan siirtyi vuonna 2011 noudattamaan aikavyöhykkeidensä aiempaa kesäaikaa ympärivuotisesti eli käytännössä luopui erillisestä kesäajasta. Myös Ukraina ja Valko-Venäjä luopuivat erillisestä kesäajasta, mutta Ukraina muutti päätöstään syksyllä 2011 palaten noudattamaan normaali- ja kesäaikojen vaihtelua.
Vuodesta 1981 alkaen kesäaika on ollut käytössä myös Suomessa.
Kesäajan hyötyjä.
Maiden hallitukset perustelevat kesäaikaa usein energiansäästötoimenpiteenä, koska sen avulla saavutettava käytettävissä olevan auringonvalon lisääntyminen periaatteessa säästää sähkövalaisun tarvetta (ihmiset menevät nukkumaan aiemmin ja heräävät aiemmin, jolloin valoisa aika osuu paremmin iltoihin, eikä sähkövaloa silloin tarvita yhtä paljon).
Yhdysvaltain liikenneministeriön tutkimus vuonna 1975 osoitti, että kesäaika säästää prosentin sähkönkulutuksesta. Mutta yhdysvaltalainen National Bureau of Standards tarkasti tutkimuksen uudelleen vuonna 1976, todeten ettei merkittäviä säästöjä syntynyt.
Kesäajan vaikutuksia tutkittiin vuoden 1973 energiakriisin myötä entistä tarkemmin. Tutkimuksen perusteella väitetään kesäajan vähentävän myös ilta-aikaan tapahtuvia liikenneonnettomuuksia ja rikollisuutta valoisuuden vuoksi. Tutkimustulokset kuitenkin kyseenalaistettiin myöhemmin.
Kesäajan haittoja.
Kesäajan selkeimpiä haittoja on, että ihmisten biologiset kellot voivat mennä kesäaikaan ja -ajasta siirryttäessä sekaisin pitkäksikin aikaa, mikä voi aiheuttaa väsymystiloja ja sen takia myös työvireyden laskua. Tämä puolestaan saattaa lisätä muun muassa liikenneonnettomuusriskiä.
Lisäksi kesäaikaan siirtyminen hankaloittaa muun muassa maatalousaloilla työskentelevien elämää, sillä eläimet eivät yleensä omaksu kesäaikaa, kun taas ympäröivä yhteiskunta siirtää elämänrytmiään.
Eräs keskeinen argumentti kesäaikaa ja sen aiheuttamaa energiansäästöä vastaan on, että ihmiset saattavat käyttää säästyneen energian ja lisääntyneen valoisan ajan energiaa kuluttavaan toimintaan. Työajat ovat nykyään monesti liukuvia, joten saavutettu energiahyöty käynee jatkuvasti pienemmäksi. Energiansäästö onkin usein todettu jo varsin olemattomaksi.
Kesäaika ei myöskään ole käytössä kaikkialla maailmassa, mikä sekoittaa maiden välisiä aikaeroja.
Lisäksi kesäaikaan siirtyminen aiheuttaa monenlaisia suunnittelu- ja ylityökustannuksia. Esimerkiksi ohjelmistotekniikan alalla on kesäaikaan siirtymisiin käytetty suuria työtuntimääriä; joka vuosi kesäaikaan ja -ajasta siirryttäessä joudutaan tekemään runsaasti erikoisjärjestelyjä esimerkiksi kansainvälisessä tieto-, maksu- ja henkilöliikenteessä.
Tähtitieteen harrastamista kesäaika haittaa huomattavasti, koska illalla pimeä tulee tuntia myöhemmin. Tähtiyhdistysten tähtinäytöksiä kesäaika on lyhentänyt vuodessa pari kuukautta.
Kesäaikaan siirtyminen maailmalla.
Kesäaika on yleisimmin käytössä leudoilla ilmastoalueilla, missä päivänvalon määrä vaihtelee eri vuodenaikoina huomattavasti enemmän kuin trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla.
Kesäaikaan siirrytään maailman eri alueilla hieman eri aikaan: Esimerkiksi Yhdysvalloissa kesäaikaan siirtyminen tapahtuu usein eri aikaan kuin Euroopassa. Euroopan unionin jäsenvaltioiden kesken siirtymä on kuitenkin vuodesta 1997 alkaen ollut standardoituna samalle päivälle. Koko Eurooppa siirtyy kesäaikaan kello 01.00 GMT eli esimerkiksi aikaero Suomen ja Ruotsin välillä on koko ajan täsmälleen yksi tunti. Ruotsi siirtyy kesäaikaan kello kaksi ja Suomi kello kolme paikallista aikaa.
Kesäaikaan siirtymistä ei käytetä lainkaan esimerkiksi Islannissa, Venäjällä, Intiassa eikä Kiinassa. Lisäksi useissa maissa kuten Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa osavaltiot ja provinssit voivat itsenäisesti päättää, käyttävätkö ne kesäaikaa.
Kesäaika Yhdysvalloissa.
Yhdysvalloissa muutettiin kesäaika vuonna 2007 energian säästämiseksi alkamaan maaliskuun toisesta sunnuntaista ja päättymään marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina. Tämän toimenpiteen energiatehokkuudesta on kuitenkin kiistelty. Lisäksi lasten kouluunmenoaikaan aamuisin olisi syksyisin entistäkin pimeämpää.
Vuonna 2007 maaliskuun 11. päivälle määräytyneessä siirtymisessä oli kuitenkin eroja osavaltioittain. Arizonan (pl. Navajo-reservaatti) ja Havaijin osavaltiot eivät edelleenkään asetuksesta huolimatta siirry kesäaikaan, vaan pitäytyvät samassa kellonajassa ympäri vuoden. Muista Yhdysvaltojen territorioista ja itsehallintoalueista Amerikan Samoa, Guam, Puerto Rico ja Yhdysvaltain Neitsytsaaret eivät käytä kesäaikaa lainkaan.
Kesäaikaan siirtyminen oli vuoteen 2007 asti ongelmallista myös Indianan osavaltiossa, jota halkoo kahden aikavyöhykkeen välinen raja. Vuonna 2007 suurin osa (71 piirikuntaa) Indianaa kuuluu itärannikon aikavyöhykkeeseen (). Seitsemäntoista Indianan piirikuntaa lähinnä osavaltion lounais- ja luoteisosissa kuuluu edelleen keskiseen aikavyöhykkeeseen (). Jaosta huolimatta koko Indianan osavaltio otti käyttöön vuonna 2007 kesäajan.
Sekä Australiassa että Yhdysvalloissa kesäaikaan siirtymistä hyödynnetään siten, että sen yhteydessä tehdään muistutuskampanja palovaroittimien paristojen vaihtamisesta.
Kesäaikaan siirtyminen Suomessa.
Suomessa kesäaikaa kokeiltiin ensimmäisen kerran muiden maiden mukana toisen maailmansodan aikaan vuonna 1942, jolloin kesäaikaan siirryttiin 2. huhtikuuta ja takaisin normaaliaikaan 4. lokakuuta. Jatkuvassa käytössä kesäaika on ollut vuodesta 1981 lähtien.
Energiansäästökeinona kesäaika lienee Suomessakin kyseenalainen. Sen hyödyt rajoittuvat lähinnä kevääseen ja syksyyn, koska Suomen kesä on muutoinkin varsin valoisa. Tärkein syy kesäajan käyttöön Suomessa onkin pysyminen samassa tahdissa muiden EU-maiden kanssa.
Kesäaika alkaa EU:ssa maaliskuun viimeisenä sunnuntaina kello 3.00 yöllä, jolloin kelloja käännetään tunti eteenpäin, ja päättyy lokakuun viimeisenä sunnuntaina kello 4.00 yöllä, jolloin kelloja käännetään tunti taaksepäin. Tämä aiheuttaa joissain tapauksissa kuten aikataulutuksissa hankalan tilanteen, koska kellonajat aamukolmen ja -neljän välillä esiintyvät syksyllä kaksi kertaa saman vuorokauden aikana ja keväällä ne eivät esiinny ollenkaan.
Siirtymä kesäaikaan tehdään aina sunnuntain vastaisena yönä, jotta se aiheuttaisi mahdollisimman vähän häiriötä arkielämän aikatauluille.
Yleinen muistisääntö on, että kelloja käännetään aina lähempää juhannusta kohti eli ”aina kesää kohti”. Toisen muistisäännön mukaan ”kesä edessä, talvi takana”.
Kolmas muistisääntö on, että normaaliaikana kelloja siirretään taaksepäin, koska talvella tulee aikaisin pimeää.


Kuuba.
Kuuban tasavalta () eli Kuuba on Karibianmerellä sijaitseva saarivaltio, joka koostuu Kuuban pääsaaresta, Isla de la Juventudista, ja useista muista pienemmistä saarista. Kuuba sijaitsee Pohjois-Karibialla Meksikonlahden ja Atlantin valtameren yhtymäkohdassa. Kuuban lähinaapurit ovat pohjoisessa Yhdysvallat ja Bahama, idässä Turks- ja Caicossaaret ja Haiti, lännessä Meksiko ja etelässä Cayman-saaret ja Jamaika.
Kuuban suurin kaupunki ja samalla pääkaupunki on maan luoteisosassa sijaitseva Havanna. Kuubassa on noin 11 450 000 asukasta, joista 65 % on valkoisia, 10 % mustia ja loput mestitsejä.
”Cuba” nimitys on peräisin tainointiaanien kielen sanasta ”cubao”, joka tarkoittaa ”hedelmällistä ja yltäkylläistä maata”.
Lähes 400 vuoden espanjalais- ja yhdysvaltalaisvallan jälkeen maa itsenäistyi vuonna 1902. Vuonna 1933 vallan otti kersantti Fulgencio Batista. Vuonna 1959 Fidel Castron johtama vasemmistolainen sissiliike kaappasi vallan. Castro pysyi vallassa vuoteen 2008, jonka jälkeen valta siirtyi hänen veljelleen Raúlille.
Maantiede.
Kuuban tasavalta sijaitsee samannimisellä saarella keskellä Karibianmerta. Kuuba on Karibian suurin saari. Se on 1 200 km pitkä ja 32–145 km leveä ja kuuluu Isojen Antillien saariryhmään. Sen pinta-ala on 104 945 km2. Toiseksi suurin saari Isla de la Juventud on pinta-alaltaan 2 200;km2, pikkusaaret 3 715 km2 ja koko valtio yhteensä 110 860 km2. Kuuba rajoittuu lännessä Meksikonlahteen ja Jukataninsalmeen, pohjoisessa Floridansalmeen ja Bahamasaariin, idässä Windwardin väylään ja etelässä Karibianmereen. Lähimmät naapurit ovat lännessä Jukatanin niemimaa (Meksiko), pohjoisessa Florida (Yhdysvallat) ja Bahamasaaret, idässä Haiti sekä etelässä Jamaika ja Caymansaaret (Yhdistynyt kuningaskunta).
Pääosa eli noin kolme neljäsosaa Kuubasta on loivasti kumpuilevaa tasankomaata. Maassa on myös vuoristoja, joista suurin on Orienten maakunnassa sijaitseva Sierra Maestra, jonka korkein huippu on Pico Real del Turquino (2 005 m). Saaren itäosissa sijaitsevat pienemmät Nipen ja Cristalin vuoristot. Kuuban keskiosassa sijaitseva Las Villas on keskimäärin 1 100 m korkea. Maan länsipäässä, Pinar del Ríon maakunnassa sijaitsevat Sierra de los Órganosin ja Sierra del Rosarion kumpuilevat alueet.
Maan suurin kaupunki on pääkaupunki Havanna. Vuonna 2010 muita yli 200 000 asukkaan kaupunkeja olivat Santiago de Cuba, Camagüey, Holguín, Guantánamo ja Santa Clara.
Ilmasto on trooppinen, mutta sitä viilentävät pasaatituulet. Sadekausi kestää toukokuusta lokakuuhun. Itärannikolle iskee hurrikaaneja elokuun ja marraskuun välisenä aikana suunnilleen joka toinen vuosi.
Kuuban luonto on säilynyt paremmin kuin muualla Karibialla. Kestämättömät metsänhakkuut ja kosteikkojen raivaus sokeripelloiksi ovat tosin tehneet tuhojaan myös Kuuballa, mutta maassa on edelleen myös koskematonta sademetsää ja kosteikkoja sekä koralliriuttoja. Talouskasvun pelätään kuitenkin jatkossa lisäävän luonnon kulumista.
Noin viidesosa saaresta, 200 metrin yläpuolella, on ollut alkujaan kosteiden metsätyyppien: sademetsän, vuoristometsän ja pilvimetsien peitossa. Niistä on löydetty noin 30 kotoperäistä lajia. Vuonna 1995 arvioitiin, että 75 % metsätyypistä on tuhottu kahvin ja kaakaon viljelyn takia, mutta jäjellä on edelleen yksi luonnontilainen yli 500 neliökilometrin laikku. Yli puolet maan pinta-alasta on ollut kuivaa metsää, mutta 4/5 siitä on raivattu viljelyksiksi, laitumeksi ja savanniksi. Vuoristoissa on kasvanut havumetsää, josta on jäljellä kolme yli 250 neliökilometrin laikkua. Metsän päälajina on "Pinus caribaea"-mänty, jonka suojissa elää monia kotoperäisiä lintu- ja kasvilajeja.
Maailman pienin lintu kimalaiskolibri elää Kuubassa, samoin kuin kuubansmaragdikolibri, endeeminen kuubantodi ja kuubanamatsoni. Kansallislintu on kuubantrogoni. "Capromys pilorides" -hutialajia tavataan Kuuban lisäksi joillakin lähisaarilla. Kuubankrokotiili on kadonnut muualta kuin Kuubasta.
Historia.
Havannan satama noin vuonna 1639.
Varhaiset vaiheet ja siirtomaakausi.
Arkeologiset löydöt vahvistavat, että Kuuba on ollut asuttuna yli 4 000 vuoden ajan. Viñalesin luolissa, Pinar del Ríon maakunnassa eli kivikauden metsästäjä-keräilijäkansa. Heidät syrjäyttivät vähitellen ciboneyt, jotka harjoittivat kalastusta ja pienimuotoista maanviljelyä. Kolmannessa muuttoaallossa saapuivat tainot vuoden 1100 jälkeen useissa erissä. Tainot ovat sukua arawakeille, ja he toivat saarelle suuren osan siellä nykyisinkin viljeltävistä hyötykasveista. He osasivat myös jalostaa tupakasta poltettavaa nautintoainetta.
Kristoffer Kolumbus saapui Kuuban saarelle ensimmäisenä eurooppalaisena 1492. Espanjalaiset alkoivat kuitenkin asettua saarelle vasta 20 vuotta myöhemmin Diego Velázquezin johdolla. Espanjalaiset alistivat tainot "encomienda"-järjestelmään. Tainot nääntyivät pakkotyöhön viljelmillä ja kaivoksissa, ja eurooppalaisten tuomat taudit jylläsivät. Vuonna 1550 tainoja oli alle viisituhatta. Espanjalaiset toivat saarelle afrikkalaisia orjia vuodesta 1526 alkaen.
1500-luvun puolivälistä 1700-luvun puoliväliin Kuubassa oli jatkuvia yhteenottoja varakkaiden espanjalaisten kauppiaiden ja merirosvojen välillä. Espanjalaiset yrittivät turhaan suojata omaisuuttaan rakentamalla linnoituksia saaren satamien ympäristöön. Vuonna 1762 Espanja liittyi seitsenvuotiseen sotaan Ranskan puolelle Britanniaa vastaan. Britit näkivät mahdollisuuden vallata Espanjan tuottoisat omistukset Karibialla ja valtasivat Havannan. Brittien valtakaudella sokeriruokon viljely kukoisti, varsinkin kun vuonna 1790 saarelle pakeni ranskalaisia plantaasinomistajia Haitin orjakapinan tieltä. Vuoteen 1820 mennessä Kuubasta kehittyi maailman johtava sokerintuottaja, ja vastamuodostunut Yhdysvallat oli sen suurin asiakas.
Kuuba pysyi pitkään Espanjalle uskollisena, ja siirtokunnassa ei syntynytkään itsenäisyysaatetta 1800-luvun alussa, kun muut Espanjan siirtomaat pyrkivät itsenäisyyteen. Orjuutta kannattanut kreolieliitti alkoi kuitenkin pitää itseään syrjittynä, ja vuosisadan puoliväliin mennessä Kuubassakin alkoi viritä toiveet itsenäisyydestä. Rinnalla heräsi myös ajatus liittymisestä Yhdysvaltoihin, jonka etelävaltioissa orjuus oli sallittua. Ensimmäinen laajamittainen yritys itsenäistymiseen alkoi lokakuussa 1868, kun Carlos Manuel de Céspedesin plantaasilla käynnistyi kymmenvuotinen sota. Espanjalaiset solmivat rauhan keskenään riitautuneiden kapinallisten kanssa 1878.
Itsenäisyystaistelun marttyyriksi nousi José Martí, joka perusti 1892 New Yorkissa itsenäisyysjuntan. Kuuban itsenäisyyssota käynnistyi helmikuussa 1894, ja Martí kuoli jo sen ensimmäisissä taisteluissa. Sota levisi pian maan itäosista muualle maahan. Yhdysvallat ei halunnut puuttua maan tilanteeseen, mutta se julisti sodan Espanjalle, kun Havannan satamassa vierailulla ollut USS Maine (ACR-1) räjähti helmikuussa 1898 ja vei mukanaan 266 yhdysvaltalaista. Molemmat maat syyttivät räjähdyksestä toisiaan. Espanjan ja Yhdysvaltain sota kesti huhtikuusta ja elokuulle, ja sen seurauksena Espanja joutui vetäytymään Kuubasta sekä luovuttamaan Puerto Ricon ja Filippiinit Yhdysvalloille, joka ei kuitenkaan antanut itsenäisyyttä Kuuballe vaan asetti johtoon oman sotilashallintonsa. Vaikka miehityshallinto onnistui kehittämään yhteiskuntaa, enemmistö kuubalaisista ei hyväksynyt maan siirtymistä uudelle isännälle.
Itsenäisyys.
Kuuba itsenäistyi vuonna 1902. Yleislakko vuonna 1933 syöksi presidentti Gerardo Machadon vallasta ja nosti armeijan kersantti Fulgencio Batistan maan johtoon.
Vuonna 1959 Fidel Castro syrjäytti Batistan epäsuositun ja korruptoituneen hallinnon vallankumouksessa. Castron johtama 26. heinäkuuta -sissiliike koostui liberaaleista ja maltillisista vasemmistolaisista, mutta myöhemmin Castro julisti vallankumouksen olleen luonteeltaan sosialistinen, keskitti vallan käsiinsä, perui vapaat vaalit ja unohti lupauksensa vanhan 1940 perustuslain kunnioittamisesta.
Ulkomaisten teollisuusyritysten ja öljy-yhtiöiden kansallistaminen vuonna 1960 katkaisi välit Yhdysvaltoihin. Kylmän sodan kiristyessä Kuubasta tuli suurvaltojen välisten kiistojen välikappale. Yhdysvaltalaiset organisoivat kuubalaisten pakolaisten huhtikuussa 1961 tekemän epäonnistuneen Sikojenlahden maihinnousun tavoitteenaan syrjäyttää vallankumoushallinto. 1960-luvun alussa Kuuba oli maailmanpolitiikan näyttämönä Kuuban ohjuskriisissä (15.10.-20.11.1962).
1970- ja 1980-luvuilla kuubalaisia sotilaita oli tukemassa useita eri vasemmistohallituksia Afrikassa (muun muassa Angolassa) ja Etelä-Amerikassa.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
1990-luvun alussa Neuvostoliiton taloudellisen tuen loputtua Kuubassa koettiin suuria taloudellisia ongelmia.
Yhdysvaltojen ja Kuuban suhteet ovat jatkuvasti pysyneet kireinä. John Bolton on lukenut Kuuban ”pahan akseliin” kuuluvaksi. Vuonna 2002 Yhdysvallat lennätti Kuubassa Guantanamo Bayssa sijaitsevaan laivastotukikohtaansa Afganistanissa ottamiaan vankeja.
Kuuban johtajana toimi 1959–2008 Fidel Castro. Hän luovutti vuodesta 1976 hallussaan olleet presidentin tehtävät väliaikaisesti veljelleen Raúl Castrolle kesällä 2006 jouduttuaan sairaalahoitoon. Talvella 2008 Fidel Castro luopui julkisista viroistaan, ja seuraajaksi presidenttinä valittiin veli Raúl. Fidel Castron luovuttua vallasta helmikuussa 2008 Kuuban kansantaloutta on hieman avattu. Kuubalaisilla on oikeus hankkia aiemmin säädeltyä viihde-elektroniikkaa ja tietokoneita sekä matkustusrajoituksia on höllennetty.
Poliittinen järjestelmä.
Kuubassa on sosialistinen hallintojärjestelmä. Maassa on käytössä Kuuban kommunistinen puolueen ("Partido Comunista de Cuba") hallitsema yksipuoluejärjestelmä. Kuuban kommunistinen puolue on yhteiskunnan johtava ideologinen voima, joka ei kuitenkaan osallistu vaaleihin. Valtioelimet valitaan vaaleilla, joissa ehdokkaat asetetaan kansalaisten avoimissa kokouksissa asuinalueilla.
Valtioneuvoston puheenjohtajana toimii presidentti, joka johtaa myös ministerineuvostoa eli hallitusta. Presidentillä on toimeenpanovalta ja kansalliskokouksella lainsäädäntövalta. Kansalliskokous myös valitsee korkeimman oikeuden jäsenet.
Presidentti, varapresidentti ja kansalliskokous ("Asemblea Nacional del Poder Popular") valitaan vaaleilla viiden vuoden jaksoiksi. Kansalliskokous koostuu 614 paikasta. Vaaleissa kunkin ehdokkaan on saatava vähintään 50 prosentin kannatus tullakseen valituksi. Presidentti tekee suosituksen ministereistä kansalliskokoukselle, joka nimittää ministerit. Kansalliskokous nimittää itselleen myös 31-jäsenisen valtioneuvoston, joka toimii sen sijaisena istuntokausien ulkopuolella. Koska kansalliskokous on koolla vain lyhyen kauden kaksi kertaa vuodessa, valtioneuvostolla on paljon valtaa.
Ulkopolitiikka.
Fidel Castro ja Brasilian presidentti Luiz Inácio Lula da Silva
Yhdysvalloilla on Kuubassa vuonna 1898 perustettu Guantanamo Bayn laivastotukikohta, jota Kuuba vaatii itselleen. Tukikohta vuokrattiin Yhdysvalloille Kuuban itsenäistyessä 1903. Vallankumouksen jälkeen Fidel ja Raúl Castro eivät ole hyväksyneet vuokranmaksua, koska katsovat, että vuokrasopimus on tehty pakon alaisena.
Kuubassa oli myös Neuvostoliiton Lourdesin kuunteluasema 1964–2001. Kiina solmi vuonna 2000 sopimuksen Kuuban kanssa Kuuban satelliittitiedusteluaseman vuokraamisesta.
Kuuballa on läheiset suhteet Kiinaan ja Venezuelaan. Kiina on toimittanut maahan nikkeliä ja Venezuela edullista öljyä. Vuonna 2009 Venäjä alkoi lämmitellä yhteyksiä neuvostoaikojen liittolaiseen, ja teki sopimuksen merenalaisten öljyvarojen kartoittamisesta.
Yhteiskunnalliset ongelmat.
YK, Yhdysvallat ja Euroopan unioni ovat arvostelleet Kuuban ihmisoikeustilannetta. Ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin mukaan monia mielipidevankeja on vapautettu, mutta ilmaisunvapautta, kokoontumis- ja yhdistymisvapautta rajoitetaan, ja yksipuoluehallituksen linjan arvostelijoita vainotaan. Toisinajattelijoita pidätetään mielivaltaisesti, millä estetään osallistuminen kokouksiin ja mielenosoituksiin.
Kuuban media on tiukan valtion kontrollin alaisena, ja toimittajat voivat joutua kolmeksi vuodeksi vankilaan viranomaisten arvostelusta tai hallituksen vastaisen propagandan levittämisestä. Perustuslaki kieltää yksityiset radio- ja televisioasemat, ja ulkomaisten uutispalveluiden on palkattava paikallista henkilökuntaa valtion välitystoimiston kautta. Alle kaksi prosenttia väestöstä käyttää internetiä. Yhdysvallat levittää omia näkymyksiään maailman asioista suuntaamalla voimakkaita radiolähettimiä Floridasta Kuubaan.
Monet kuubalaiset ovat vuosien varrella lähteneet siirtolaisiksi. Vuonna 2008 Kuuba oli maailman viidenneksi eniten siirtolaisia lähettänyt maa Meksikon, Kiinan, Intian ja Filippiinien jälkeen. Tuona vuonna 49 500 kuubalaista muutti laillisesti ulkomaille. Monet laittomat pakolaiset livahtavat pikaveneillä Yhdysvaltoihin, jolla on erityisohjelma, jonka turvin myös laittomasti saapuneet kuubalaiset voivat hakea heti työlupaa.
Aluejako.
Kuuba on jaettu 15 provinssiin, jotka on vielä jaettu 169 kuntaan ja yhteen erityiskuntaan (Isla de la Juventud).
Talous.
The World Factbookin mukaan Kuuban bruttokansantuote henkeä kohti vuonna 2010 oli 9 900 Yhdysvaltojen dollaria, samaa suuruusluokkaa muiden Karibian ja Keski-Amerikan maiden kanssa. Yhdysvaltojen ulkoministeriön muistiossa kuitenkin huomautetaan, että Kuuballa on oma sosialistinen tapansa laskea bruttokansantuote, jota ei voi verrata muihin maihin.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat koboltti, nikkeli, rautamalmi, kupari, mangaani ja puu. Merkittävimmät vientituotteet ovat nikkeli, sokeri, tupakka ja bioteknologian tuotteet. Tärkeimmät vientimaat ovat Venezuela, Kiina ja Kanada.
Kuuballa on kaksi valuuttaa, kotimainen peso (CUP) ja vaihdettava peso (CUC). Niiden vaihtosuhde on yrityksille 1:1, yksityisille epäedullisempi: Yhdysvaltojen dollarin vaihtoa CUCiin verotetaan 10 %. Vuodesta 2011 CUC on sidottu dollariin. Kahta valuuttaa käytetään eri kaupoissa, mikä on johtanut laajaan mustan pörssin kauppaan.
Kuuban talousmalli on sosialistinen, 83 % työvoimasta on valtion palveluksessa. Vuodesta 2008 Raúl Castron hallinto on tehnyt muutoksia markkinataloutta kohti, ja vuoden 2011 puoluekokous hyväksyi joukon uudistuksia, kuten yksityisen maanomistuksen ja luotonannon.
Kuuban talous on ollut varsin riippuvainen sokeriruo'on viennistä, mutta koska sokerin maailmanmarkkinahinta on nykyään alhainen sokeriteollisuutta on viime vuosina ajettu alas. Vuonna 2009 sitä tuotettiin miljoona tonnia eli kahdeksasosa vuoden 1989 tuotannosta. Nikkeli on ottanut paikan merkittävimpänä vientituotteena, mutta senkin maailmanmarkkinahinta heilahtelee.
Järjestelmällisesti kehitetystä terveydenhuollosta ja bioteknologiasta on kasvanut merkittävä vientitulojen lähde. Kuubalaista syöpätutkimusta on kaupallistettu yhteisyrityksissä sekä Kiinassa että Saksassa. Venezuelan kanssa on sopimus lääkäripalveluiden vaihdosta edulliseen öljyyn.
Viime aikoina matkailusta on tullut yhä merkittävämpi elinkeino. Vuodesta 2004 alkaen maassa on käynyt 2–2,5 miljoonaa turistia vuodessa. Osa latinalaisen Amerikan matkailijoista tulee Kuubaan käyttääkseen maan sairaalapalveluita. Suosituimpia perinteisiä lomakohteita ovat Varadero ja Guardalavaca. Maassa käy paljon kanadalaisia, brittejä, espanjalaisia, italialaisia ja meksikolaisia.
Yhdysvallat julisti vuonna 1962 Kuuban kauppasaartoon, joka jatkuu yhä. Keskeinen ehto saarron helpottamiselle on ollut toisinajattelijoiden vapauttaminen. Kauppasaarto ei rajoita vain yhdysvaltalaisten yritysten käymää kauppaa Kuubaan, vaan se koskee myös ulkomaisia yrityksiä, jotka käyvät kauppaa sekä Yhdysvalloissa että Kuubassa. on jo 19 vuoden ajan vuosittain hyväksynyt kauppasaarron purkamista vaativan päätöslauselman, mutta Yhdysvallat on jättänyt YK:n vaatimukset huomiotta.
Väestö.
Kuuban noin 11 miljoonasta asukkaasta on valkoisia 65,1 %, mulatteja sekä mestitsejä 24,8 % ja mustia 10,1 %.
Virallinen kieli on espanja. Ennen Castron valtaannousua 85 % oli ainakin nimellisesti katolisia.
Terveydenhoito.
Vuonna 2008 Kuubassa oli yli 33 000 perhelääkäriä. Jokaista 20–40 perhelääkäriä kohti on paikallinen klinikka. 2000-luvulla niihin on siirretty yhä enemmän erikoissairaanhoidon palveluita, jotka olivat aiemmin saatavana vain sairaaloissa.
Maailman terveysjärjestön tilastojen mukaan Kuuballa on ollut lääkäri 170 asukasta kohti, kun esimerkiksi Suomessa on lääkäri noin 300 asukasta kohti. Kun terveydenhuollosta on tullut kannattava vientituote, kotimaan palveluihin on jäänyt vähemmän työntekijöitä ja potilaat ovat joutuneet jonottamaan hoitoa.
UNAIDSin vuoden 2010 raportin mukaan verrattuna muihin Karibian alueen maihin Kuubassa on erittäin alhainen HIV-kantajien osuus. Vuonna 2009 heitä oli alle 0,1 % aikuisväestöstä, yhteensä noin 7 100 henkeä. Antiretroviraalihoitoa sai lähes neljätuhatta henkeä, eli 80 % tarvitsevista.
YK:n vuosituhattavoitteiden saavuttamisessa Kuuba on edistynyt erittäin hyvin. Tavoitteista kuutta pidetään vuoden 2010 arvion mukaan todennäköisenä ja kahta mahdollisena tavoittaa. Todennäköisiä ovat tavoitteet vähentää köyhyyttä, lapsikuolleisuutta ja tarttuvia tauteja, ulottaa peruskoulutus kaikille, edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa ja parantaa naisten asemaa sekä parantaa odottavien äitien terveyttä. Mahdollisia ovat myös ympäristöön ja kansainvälistymiseen liittyvät tavoitteet. Itse asiassa koulutuksessa ja tasa-arvossa tavoitetaso on jo saavutettu, mutta haasteena on sen ylläpitäminen taloudellisista pakotteista huolimatta.
Koulutus.
Kuuba panostaa koulutukseen selvästi enemmän kuin muut alueen valtiot. 98 % lapsista käy alakoulun loppuun, ja 83 % ikäluokasta käy yläkoulua. Myös korkea-asteen opiskelijoiden määrä on selvästi suurempi kuin muissa alueen maissa. Nuorista 100 % ja kaikista aikuisista 99,8 % on lukutaitoisia, kun alueen keskiarvot ovat 97 % ja 91 %.
Naisten asema.
Sukupuolten tasa-arvo on saavutettu koulutuksessa ja työelämässä periaatteessa hyvin. Kuitenkin, vaikka samasta työstä maksetaan samaa palkkaa, miehet saavat usein parempipalkkaiset työt, ja kulttuuriperinteet ohjaavat naiset hoitamaan kotityöt ja lasten sekä vanhusten huollon.
Kansalliskokouksen edustajista 43,6 prosenttia on naisia. Työelämässä miehet dominoivat perinteisiä ”kovia aloja” kuten tekniikkaa ja luonnnontieteitä. Lääketieteessä, koulutuksessa ja lakialalla naiset ovat enemmistönä.
Kulttuuri.
Kuubalainen perinteinen ruokavalio on yksinkertainen: pavut ja riisi muodostavat perustan, ja niiden kanssa syödään keittobanaania, juureksia ja vihanneksia. Aiemmin kaikki söivät naudanlihaa, mutta sika ja kana ovat kasvattaneet suosiotaan edullisempina vaihtoehtoina. Makeat herkut ovat suosittuja, varsinkin jäätelö. Kakut on varattu syntymäpäiviin.
Runoilija José Martí on kansallissankari. Havannassa järjestetään vuosittain kansainväliset elokuvajuhlat. Kansallisbaletti ja sen perustaja Alicia Alonso tunnetaan myös Kuuban ulkopuolella.
Musiikki.
Kuubalaisen musiikin juuret ovat Espanjassa ja Länsi-Afrikassa, mutta vaikutteita on tullut lukuisista muistakin kulttuureista. Kuubalaisia musiikkityylejä ovat son, bolero, cha-cha, rumba, mambo, conga ja timba. Vastaavasti kuubalainen musiikki on vaikuttanut 1800- ja 1900-luvuilla muun muassa jazziin, salsaan, argentiinalaiseen tangoon ja espanjalaiseen uuteen flamencoon (”nuevo flamenco”).
Viime aikoina kuubalainen musiikki on saavuttanut kansainvälistä suosiota amerikkalaisen Ry Cooderin vuonna 1997 tuottaman Buena Vista Social Club -levyn myötä. Buena Vista Social Clubista tehtiin myös laajalevikkinen dokumenttielokuva. Yhtyeen jäsenet saivat myös henkilökohtaista julkisuutta ja esimerkiksi Ibrahim Ferrer saavutti suosiota myös Suomessa sekä esiintyi Pori Jazz -tapahtumassa kesällä 2003. Muita kuubalaisia tunnettuja muusikkoja ovat esimerkiksi thrash metal -yhtye Slayerin rumpali Dave Lombardo ja laulaja Pitbull.
Urheilu.
Kuuba on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1900 alkaen kaikkiaan 19 kertaa. Vuosisadan alussa miekkailija Ramón Fonst toi runsaasti mitaleita. Vuodesta 1976 alkaen Kuuban joukkueessa on ollut yli 150 urheilijaa.
Jalkapallomaajoukkue oli lokakuussa 2011 FIFA:n rankingissa sijalla 100. Rekisteröityjä pelaajia Kuubassa on 46 425 sekä 353 jalkapalloseuraa. Kuuba eteni vuoden 1938 MM-kilpailujen lopputurnaukseen. Gold Copin lopputurnauksessa Kuuba on pelannut viidesti.
Jalkapallo, lentopallo, nyrkkeily ja baseball ovat Kuuban suosituimmat urheilulajit. Kuubalainen huippu-urheilu on kärsinyt menestyvien urheilijoiden loikkauksista, esimerkiksi useita huippunyrkkeilijöitä on loikannut Saksaan.


Luettelo Suomen etnisistä ryhmistä.
Tämä on luettelo Suomessa elävistä etnisistä ryhmistä prosenttiosuuksineen. Eri lähteet antavat hieman toisistaan poikkeavia lukuja. Suomessa ei virallisesti tilastoida etnisiä ryhmiä.
Jotkut suomalaiset identifioituvat myös heimoihin, kuten hämäläisiin, savolaisiin, pohjalaisiin tai karjalaisiin
Yhä useammat suomalaiset identifioituvat myös uussuomalaisiin, kuten täällä syntyneet chileläisen, kosovolaisen, somalialaisen, venäläisen tai vietnamilaisen vanhemman omaavat.
Lähteet.
Etnisistä ryhmistä
Suomen etnisistä ryhmistä


Koulutus.
Koulutus viittaa siihen kasvatuksen alueeseen, joka on organisoitua ja institutionalisoitua. Koulutus tähtää tietojen opettamiseen, taitojen harjaannuttamiseen sekä kognitiivisten kykyjen kehittämiseen. Koulutuksen painopiste on myöhemmissä elämän vaiheissa yleensä enemmän ala- ja ammattikohtaista.
Koulutuksen määrä on viimeisen sadan vuoden kuluessa kasvanut dramaattisesti. Jonkinlainen koulutus on nykyisin pakollinen kaikille ihmisille useimmissa maissa oppivelvollisuuden yleistyttyä nopeasti 1900-luvun aikana. Väestönkasvun ja koulutuksen määrän maailmanlaajuisen kasvun seurauksena Unesco arvioi, että seuraavan 30 vuoden koulutuksen useampi ihminen saa muodollisen koulutuksen kuin ihmiskunnan koko aiemman historian aikana.
Suomalainen koulutusjärjestelmä.
Suomalainen koulutusjärjestelmä jakaantuu esiopetukseen, perusasteeseen (peruskoulu), toiseen asteeseen (lukio ja ammattioppilaitos) sekä korkea-asteeseen (ammattikorkeakoulu ja yliopisto). Koulutusjärjestelmä muistuttaa useimpien muiden Euroopan unionin teollisuusmaiden koulutusjärjestelmiä.
Koulutuskilpailu.
Nykyään koulutuksesta on tullut ylemmillä tasoilla myös eräänlainen kansainvälinen kilpailuvaltti, ja jokainen kansakunta ja alue pyrkii voittamaan koulutustasossa toisensa. EU:n tavoitteena on olla vuonna 2010 maailman kilpailukykyisin alue, ja koulutuksen tason nosto on yksi tärkeimpiä tekijöitä tavoitteen saavuttamiseksi. Suomen valtioneuvosto on myös toistuvasti nimennyt koulutuksen tason nostamisen Suomen kansakunnan menestyksen takaajaksi.
Koulutus ja hyvinvointi.
Kansainvälisesti tason neuvotteluissa koulutuksesta on pyritty tekemään kansainvälisen palvelukaupan osa ja vientituote, jolloin siihen panostetuista investoinneista voitaisiin odottaa entistä enemmän suoranaista tuottoa. Samalla tavoitteena on nostaa kehittyvien maiden sivistyksen ja talouksien kasvua, koska tutkimuksin on osoitettu, että koulutuksen puute sekä miehillä että naisilla on usein epäsuorasti syynä erilaisiin suuriin ongelmiin, kuten leviämiseen, korruptioon, rikollisuuteen, syrjintään ja yhteiskunnalliseen epävakauteen.
Koulutuksen kehittäminen.
EU on tukenut joitakin työllisyyden parantamiseen tähtääviä koulutus- ja alukehitysprojekteja Euroopan sosiaalirahaston kautta. Toisinaan koulutuksen ja erilaisen alueellisen kehittämisen tai tukemisen raja on kuitenkin hyvin häilyvä. Myös valtiollisesti tai kunnallisesti budjetoitaessa ’koulutuksen’ voi joskus tulkita olevan osittain piilotettua alueellista tai yksittäistä kehittämisrahaa tai subventiota.
Maksuton koulutus ja tuloerot.
Professori Matti Virénin mukaan maksuton koulutus lisää tuloeroja, koska siinä annetaan ensin keskimäärin 60 000 euron edestä opetusta, opintotukea ja muita tukia, minkä jälkeen koulutetut saavat huomattavasti korkeammat ansiot, osittain tutkinnon monopolivoiman vuoksi. Huonompiosaiset joutuvat kustantamaan tätä koulutusta, josta he eivät itse pääse osaksi. Yliopistokoulutettu tienaa keskimäärin puoli miljoonaa enemmän kuin muut.
Koulutus periytyy.
Suomessa korkeakoulutettujen vanhempien lapset päätyvät korkeakoulutukseen kahdeksan kertaa todennäköisemmin kuin kouluttamattomasta perheestä tulevat. Helsingissä korkeakoulutettujen lapsista 90 % suoritti keskiasteen, lähes aina lukion, kouluttamattomien lapsista reilu puolet.


Kreikka.
Kreikka, Kreikan tasavalta eli Hellas, virallisesti Helleenien tasavalta, () on valtio Etelä-Euroopassa, Balkanin eteläkärjessä. Kreikka käsittää myös Dodekanesian saaret ja Pohjois-Egean saariryhmän kreikkalaiset saaret. Kreikan naapurimaat ovat Albania, Makedonian tasavalta, Bulgaria ja Turkki. Väkiluku on noin 10,8 miljoonaa ja pinta-ala noin 132 000 neliökilometriä. Maan pääkaupunki on Ateena.
Maantiede.
Kreikkaan kuuluu Balkanin niemimaan eteläosa, Egeanmeren saaret, Kreeta ja Joonian saaret. Kreikan rannikko on kallioista ja meren rikkiuurtamaa. Lännestä pistävä Korintin- ja idästä pistävä Aiginanlahti erottavat Peloponnesoksen niemimaan melkein kokonaan muusta mantereesta. Niiden välisenä siltana on kapea Korintin kannas.
Kreikan sisämaa on vuoristoista. Suurin vuorijono on Pindos, korkeimmat vuorenhuiput Olympos (2 985 m) ja Parnassos (2 459 m). Kreikan joet ovat vähäiset. Maritzan, Struman ja Vardarin alajuoksut ovat Kreikan alueella; Aliakmon, Aheron, Vistritza, Peneios, Arta, Akeloos ja Eurotas ovat kokonaan Kreikan jokia.
Kreikassa vallitsee välimerenilmasto, joskin pohjoisosan vuorilla on ilmasto melko mantereinen. Kesä on lämmin tai kuuma, sateeton ja lähes pilvetön kausi kestää kolme kuukautta. Merituulet vilvoittavat saaristossa, mutta suurkaupungeissa kuten Ateenassa helle voi käydä pakahduttavaksi. Sateet ajoittuvat lähinnä talveen. Lunta voidaan saada kaikkialla Kreikassa, mutta saaristossa se on harvinaista. Alavilla alueilla se ei jää maahan juuri koskaan. Kevät ja syksy ovat lyhyitä välivuodenaikoja jolloin sää on vaihtelevaa.
Kreikan sään erityispiirre on auringonpaisteen suuri määrä. Sitä saadaan talvellakin viitisen tuntia, kesällä jopa 12–14 tuntia päivässä.
Lähes vuosittain riehuvat laajat metsäpalot aiheuttavat ongelmia loppukesästä. Vuonna 2007 ne johtivat kuolemantapauksiin, vuonna 2009 laajoihin evakuointeihin.
Historia.
Kreikkaan syntyivät kolmannella ja toisella vuosituhannella eaa. Euroopan varhaisimmat korkeakulttuurit, ensin minolainen ja sen jälkeen ensimmäinen tunnettu kreikankielinen kulttuuri, mykeneläinen kulttuuri. Varhaisten kulttuurien romahtamista seurasivat Kreikan pimeät vuosisadat, mutta niiden jälkeen kreikkalaisissa kaupunkivaltioissa syntyi uusi ja kukoistava kulttuuri. Tämän aikakauden Kreikasta käytetään termiä antiikin Kreikka. Kreikkalaisista kaupunkivaltioista huomattavimpia olivat Ateena ja Sparta, mutta niitä oli runsaasti nykyisen Kreikan ulkopuolellakin, erityisesti Vähän-Aasian länsirannikolla, Etelä-Italiassa (Magna Graecia) sekä muuallakin Välimeren rannikoilla. Myöhemmin Makedonian valtakunta valloitti ensin koko Kreikan ja sitten Aleksanteri Suuren johdolla koko Lounais-Aasian ja Egyptin, minkä jälkeen kreikkalainen kulttuuri levisi laajalle myös näille alueille.
Ajanlaskun alkuun mennessä Kreikasta ja valtaosasta koko kreikkalaista maailmaa tuli osa Rooman valtakuntaa, jonka hajotessa Kreikka jäi sen kreikankielisenä säilyneelle itäosalle Bysantille. Bysantin valtionuskonnoksi vakiintui kristinuskon ortodoksinen muoto. Bysantti kukistui lopullisesti 1453 ja Kreikasta tuli pian osa Osmanien valtakuntaa.
Kreikka itsenäistyi Turkista vapaussodan jälkeen 1829. Itsenäistynyt Kreikka oli aluksi huomattavasti nykyistä pienempi. Vuosina 1912–1913 käytiin ensimmäinen ja toinen Balkanin sota, joiden tuloksena Kreikkaan liitettiin siihen saakka Turkille kuuluneet ensimmäisen Etelä-Makedonia ja Egeanmeren saaret sekä jo aiemmin itsenäiseksi julistautunut Kreeta. Näiden aluelaajennusten jälkeenkin kreikkalaisia asui paljon myös maan ulkopuolella, erityisesti Smyrnan (nykyisen Izmirin) seudulla Turkissa. Ensimmäisen maailmansodan aikoihin ja sen jälkeen vaadittiin yleisesti myös näiden alueiden liittämistä Kreikkaan. Sèvres'n rauhansopimuksen jälkeen alue olikin muutaman vuoden ajan Kreikan hallinnassa, mutta Turkki ei sopimusta allekirjoittanut. Niinpä Kreikka oli vuosina 1919–1922 sodassa entistä emämaataan Turkkia vastaan. Turkissa tämä sota tunnetaan Turkin itsenäisyyssotana. Sodan jälkeen tehty rauhansopimus merkitsi pakollista väestönvaihtoa. Noin 2 miljoonaa Turkin puolelle jäänyttä kreikkalaista ja Kreikan puolelle jäänyttä turkkilaista joutui muuttamaan kodeistaan naapurimaahan.
Toisessa maailmansodassa Kreikka joutui saksalaisten miehittämäksi. Sodan jälkeen maassa käytiin Neuvostoliiton tukemien kommunistien ja Yhdysvaltain tukemien antikommunistien välillä vuoteen 1949 kestänyt sisällissota, jonka kommunismin vastustajat voittivat. Tämä johti vuosikymmeniä kestäneeseen jakoon, jossa vasemmistolaiset ja oikeistolaiset kyräilivät toisiaan. Vuonna 1967 sotilasjuntta syrjäytti kuninkaan ja demokraattisesti valitun hallituksen ja kaappasi vallan. Juntta kaatui 1974 ja 1975 Kreikasta tuli tasavalta. Vuonna 1981 Kreikasta tuli EEC:n jäsen. Vuonna 2005 se hyväksyi Euroopan perustuslain. Vuonna 2008 maassa oli lakkoja, mielenosoituksia ja levottomuuksia, jotka yltyivät, kun poliisi surmasi 15-vuotiaan mielenosoittajan.
Lokakuun 2009 ennenaikaisten vaalien jälkeen pääministeriksi tuli PASOK-puolueen Georgios Papandreu.
Toukokuussa 2010 euroalueen valtiot ja IMF myönsivät Kreikalle 110 miljardia euroa lainaa viideksi vuodeksi maan talouden pelastamiseksi. EU-maiden osuus tästä oli 80 miljardia.
Papandreu erosi marraskuussa 2011 maan ajauduttua velkakriisissään umpikujaan ja muodostettiin Loukás Papadímoksen johtama kokoomushallitus.
Politiikka.
Kreikan parlamentti on yksikamarinen ja koostuu 300:sta nelivuotiskaudelle valitusta kansanedustajasta. Enemmistö parlamentissa on vaihdellut PASOKin (sosiaalidemokraatit) ja Uuden demokratian (oikeisto) välillä. Kreikan parlamentti nimeää Kreikan presidentin.
Kreikan valtionpäämies on vuodesta 2005 ollut presidentti Károlos Papoúlias. Pääministerinä toimii Uusi demokratia -puolueen Antónis Samarás (2012–).
Kreikan ulkopolitiikkaa on jo vuosien ajan leimannut kysymys Kyproksesta ja suhteet Turkkiin. Sillä on ollut kiistoja pohjoisen naapurinsa Makedonian kanssa maan nimestä vuodesta 1992 alkaen.
Kreikan asevoimat muodostuvat maavoimista (Ellinikos Stratos, ES), merivoimista (Ellinikos Polemiko Navtiko, EPN) ja ilmavoimista (Elliniki Polimiki Aeroporia, EPA). Kaikki 19–45-vuotiaat miehet ovat asevelvollisia, miesten varusmiespalvelus kestää vuoden, naiset voivat hakeutua palvelukseen vapaaehtoisina. Vuonna 2005 maa käytti 4,5 prosenttia bruttokansantuotteestaan sotilasmenoihin.
Kreikka on NATOn jäsen vuodesta 1952. Se vastustaa aktiivisesti Makedonian jäsenhakemusta. Se osallistuu NATOn rauhanturvaoperaatioihin Afganistanissa ja Kosovossa, sekä merirosvouksen torjuntaan Afrikan sarven lähivesillä.
Hallinnollinen jako.
Kreikassa on 13 hallinnollista aluetta, periferiaa tai kehää. Aiemmin ne jaettiin edelleen 51 prefektuuriin (nomoi, yksikkö: nomos),
Vuonna 2010 esitelty Kallikrates-suunnitelma hylkäsi prefektuurit ja keskitti aluehallinnon näihin 13 alueeseen. Suuri kuntaliitos yhdisti 1034 kunnasta 370 superkuntaa.
Lisäksi autonominen Athos-vuori on luostarivaltio Kreikan alaisuudessa.
Talous.
Vuonna 2011 arvioitu BKT asukasta kohden oli 27 600 USD. Todellinen kasvu vuonna 2011 oli −6 % ja inflaatio 2,9 %. Työttöminä oli samana vuonna 17 % väestöstä. Valuutta on euro, aikaisemmin drakma. Kreikka pääsi mukaan talous- ja rahaliittoon, vaikka sen julkisen sektorin alijäämä oli sallittua kolmea prosenttia suurempi.
a>ssa kasvava oliivipuu, jota on väitetty yli 1500-vuotiaaksi.
Kreikka tuottaa viljaa, hedelmiä, vihanneksia, sekä teollisuudelle tupakkaa, puuvillaa, sokerijuurikkaita ja viinirypäleitä. Kreikka on kolmanneksi suurin oliiviöljyn tuottaja. Teollisuuden kehitystä haittaa raaka-aineiden ja energian puute. Vientituotteita ovat muun muassa oliiviöljy, oliivit ja viini. Myös matkailu on huomattava tulonlähde.
Kreikka on maatalousmaa huolimatta maan vuoristoisesta luonteesta, kesien kuivuudesta ja eroosion voimakkuudesta. Suurin osa maasta on kuitenkin niittyä ja karua vuoristolaidunta, joka soveltuu vain lampaiden ja vuohien pitoon. Siksi viljelysmaa onkin sijoittunut alangoille, kukkuloille ja vuorten alemmille rinteille. Thessalian ja Boiotian tasangoilla on ammoisista ajoista viljelty viljaa ja pidetty karjaa kun taas Attika on ollut kivistä aluetta ja sen sisämaassa viljeltiin oliiveja ja viinirypäleitä. Oliivit ovat tärkeitä vientituotteita, mutta sen lisäksi oliiviöljyn kotimainen kysyntä on merkittävää.
Elintarvikkeet, polttoaineet, koneet, metallit ja puu ovat tärkeimmät tuontitavarat. Vientitavaroita ovat malmit ja metallit, tekstiilit, raakatupakka, korintit, rusinat, appelsiinit, puuvilla ja viinit. Kreikka on jo ennestään tunnettu merenkulkuvaltio ja sen kauppalaivasto on maailman viidenneksi suurin. Kalastus onkin ollut yksi Kreikan pääelinkeinoista. Lisäksi nykyään matkailu on huomattava tulonlähde ja koko ajan nousussa. Vuonna 2008 se muodosti 18 % maan kansantulosta.
Vaikka Kreikasta ei löydy paljon kaivannaisia, on maalla kuitenkin jotain luonnonvaroja omasta takaa. Tärkeitä sellaisia ovat bauksiitti, hopea ja öljy. Bauksiittia löytyy Korintinlahden suun molemmin puolin ja hopeaa Ateenan alapuolelta Attikan kärjestä.
Koska keinokasteluun sijoitetut varat ovat vähäisiä, on viljelysmaat sijoitettu rannikolle, jossa sademäärät ovat runsaammat muuhun maahan verrattuna. Kreikassa viljellään myös tupakkaa, vaikka sitä ei juurikaan lähde ulkomaan vientiin. Kokonaisuutta katsottaessa joutuu Kreikka kuitenkin tuottamaan suurimman osan tarpeistaan ulkomailla. Metsätaloutta ei maasta juurikaan löydy, mutta lampaiden ja vuohien kasvatusta sen sijaan kaikista osista. Vuonna 2009 maatalous työllisti 12,4 % työvoimasta ja toi 3,4 % kansantuotteesta. Maataloustuotteiden jalostus lasketaan kuitenkin teollisuuden tilastoihin, ja elintarviketeollisuus on maan merkittävimpiä teollisuudenaloja.
Maan teollisuus on keskittynyt suurilta osin Ateenan ja Thessalonikin alueille. Syynä tähän on se, että näissä kaupungeissa asukkaita on eniten ja kulkuyhteydet ovat erinomaiset. Teollisuus on kuitenkin koko ajan lisääntymässä. Vesivoimaa rakennetaan, öljyn poltosta siirrytään kotimaisiin polttoaineisiin, kuten ruskohiileen ja turpeeseen, jotka kasvattavat kotimaan markkinoita. Sekä saarista että mantereelta löytyy maalämpölaitoksia, Kithoksen saarelta suuri tuulivoimapuisto ja aurinkokeräimiä sekä aurinkolämmitysjärjestelmiä myydään koko Euroopassa.
Tärkeitä teollisuustuotteita ovat elintarvikkeiden ja juomien lisäksi öljyjalosteet, kivennäisaineet, perusmetallit, kemiantuotteet, tekstiiliteollisuuden materiaalit, metalliteollisuuden lopputuotteet ja vaatteet. Näiden jalostusaste on tyypillisesti varsin alhainen.
Kreikka hyväksyttiin eurojärjestelmään vuonna 2001, ja euro tuli käyttöön vuoden 2002 alusta. EU:n komissio selvitti myöhemmin, että Kreikka oli kaunistellut tilastojaan päästäkseen euroon mukaan. Valtiontalous oli velkainen jo vuosia ennen finanssikriisin kärjistymistä. Vuoden 2009 loppupuolella Kreikan talous luisui akuuttiin kriisiin. Budjetti oli reilusti alijäämäinen ja maa on ottanut runsaasti ulkomaista velkaa. Keväällä 2010 muut EU-maat ja IMF päättivät lainata rahaa Kreikan pelastamiseksi. Tukea saadakseen Kreikka suostui leikkaamaan valtion menoja rajusti, tavoitteena 24 miljardin euron säästöt. Pakettiin kuuluu tavoite eläkeiän huomattavasta nostamisesta sekä veronkorotuksista ja virkamiesten palkkojen jäädyttämisestä.
Liikenne.
Kreikassa on 81 lentokenttää, 2 548 km rautateitä ja 117 533 km maanteitä. Kuusi kilometriä pitkä Korintin kanava lyhentää merimatkaa maan ympäri kiertämiseen verrattuna 325 kilometrillä. Tärkeimmät satamakaupungit ovat Agioitheodoroi, Aspropyrgos, Pachi, Piraeus ja Thessaloniki. Saarten välistä lauttaliikennettä hoitavat lukuisat pienet lauttayhtiöt. Mantereen päässä Pireuksesta lähtevät yleensä lautat Kreetalle, Kyklideille, Dodekanesiaan ja Egeian meren itäosaan, kun taas Patraksesta on yhteyksiä Italiaan ja Joonianmeren saarille.
Väestö.
Heinäkuussa 2009 arvioitiin, että Kreikassa on 10 737 428 asukasta. Vuosittainen väestönkasvu oli 0,127 %. Väestötiheys on 81 asukasta/km². Kaupungeissa asuu 61 % väestöstä.
Kreikka on hyvin homogeeninen valtio ja enemmistö sen asukkaista pitää itseään etnisinä kreikkalaisina. Virallisten lukujen mukaan vain yksi prosentti asukkaista puhuu äidinkielenään muuta kuin kreikkaa. Maassa on kuitenkin pieniä määriä turkkilaisia, pomakkeja, romaneja, vlaheja, slaaveja sekä albaaneja. Suurin osa maan vähemmistöistä elää Pohjois-Kreikan alueella. Albaaneista suurin osa oleskelee maan suurimmissa kaupungeissa laittomasti (arvioitu määrä noin 300 000), mutta Pohjois-Kreikassa asuu myös albaniaa äidinkielenään puhuvia yhteisöjä, jotka ovat ortodokseja ja Kreikan kansalaisia. Kun Espanja ja Italia ovat lisänneet rajavalvontaa, yhä useammat laittomat maahanmuuttajat tulevat Länsi-Eurooppaan Albanian ja Kreikan välisen rajan yli.
Kreikan väestöstä 98 prosenttia on kastettu ortodoksiseen kirkkoon. Kreikassa on myös noin 1,3 prosentin suuruinen muslimivähemmistö, joka koostuu suurimmaksi osaksi turkkilaisista. Lisäksi on pieniä määriä katolilais- ja juutalaisyhteisöjä.
Kansanterveys.
Sekä kreikkalaisten naisten että varsinkin miesten elinajanodote on selvästi yli Euroopan keskitason. Yleisimmät kuolinsyyt vuonna 2002 olivat aivo- ja sydäninfarktit. Välimeren ruokavalio, johon kuuluvat muiden muassa pähkinät ja oliiviöljy yhdistettynä runsaaseen kalan ja vihannesten syömiseen on todettu kokonaisuutena terveelliseksi, mutta siitä ei ole voitu osoittaa yksittäistä sairauksia torjuvaa osaa. Kaupungistumisen myötä ruokailutavat ovat muuttuneet, ja ylipaino on kasvava ongelma.
Vuonna 2007 maassa oli 11 000 HIV/AIDS-potilasta.
Koulutus.
Kreikassa toimii 24 yliopistoa ja korkeakoulua. Niistä vanhin on vuonna 1837 perustettu Ateenan yliopisto, joka oli myös Balkanin ja Itäisen Välimeren alueen ensimmäinen yliopisto. Suurin on Thessalonikin Aristoteles-yliopisto, jossa on yli 95 000 opiskelijaa.
Vuonna 2001 lukutaitoisia oli yli 15-vuotiaista miehistä 98 %, naisista 94 %.
Kulttuuri.
Kreikan kulttuuri on kehittynyt tuhansien vuosien aikana, saaden alkunsa antiikin Kreikan arkaaiselta ajalta. Myöhemmin se vaikutti suuresti Rooman, Bysantin ja Ottomaanien valtakuntien kulttuuriin.
Kreikkalainen keittiö on maantieteellisistä ja historiallisista syistä tyypillisen välimerellinen. Se käyttää perinteisesti alueen raaka-aineita: tuoreita yrttejä, oliiviöljyä, tomaatteja ja sitruunoita sekä kalaa. Kreikkalainen salaatti, "horiatiki", sisältää kasvisten lisäksi fetaa.
Antiikin Kreikan kulttuuri.
Antiikin Kreikan kulttuurilla (700 eaa. – 400 jaa.) on ollut suuri vaikutus Euroopan historiassa. Antiikin Kreikkaa kutsutaan usein länsimaisen sivistyksen kehdoksi. Kirjallisuudessa oli hallitsevana eepillinen runous, jota edusti muun muassa "Iliaan" ja "Odyseeian" kirjoittaja Homeros. Kreikkalaisen tragedian suuret nimet ovat Aiskhylos, Sofokles ja Euripides, komedian puolestaan Aristofanes. Soittimina kithara ja aulos olivat yleisimmät ja arvostetuimmat. Rakennustaide oli korkealla tasolla jo esihistoriallisella ajalla, kuten Troijan, Kreetan, Tirynsin ja Mykenen valtavat linnan- ja palatsinrauniot toiselta tuhatluvulta eaa. osoittavat.
Bysanttilainen kulttuuri.
Bysanttilainen kulttuuri (n. 400–1453) tarkoittaa Bysantin valtakunnassa eli Itä-Roomassa kukoistanutta kulttuuria. Siinä yhtyy itämaisia ja hellenistisiä aineksia. Tuon ajan rakennustaiteen suurimmat monumentit ovat Kreikan nykyrajojen ulkopuolella, mutta esimerkiksi mosaiikkeja on myös Kreikan monissa kirkoissa.
Uudempi Kreikan kulttuuri.
Kreikkalaisista kirjailijoista kaksi on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon: Giorgos Seferis vuonna 1963 ja Odysseas Elytis vuonna 1979. Elokuvaohjaaja Mihalis Kakogiannis on ollut viidesti Oscar-ehdokkaana. Hänen tunnetuin työnsä on "Kerro minulle, Zorbas" vuodelta 1964. Eurovision laulukilpailussa kreikkalainen Helena Paparizou voitti vuonna 2005.
Media.
Kreikan käytetyin uutismedia on televisio. Vuonna 2009 se oli pääasiallinen uutiskanava 78 prosentille kreikkalaisista. Se oli aiemmin valtion monopoli, mutta 1980-luvun loppupuolen jälkeen kaupalliset asemat ovat vieneet suuren markkinaosuuden. Radiotoiminnan sääntely on vähäistä. Päivittäin ilmestyviä sanomalehtiä ovat Eleftherotypia, Ta Nea ja Kathimerini.
Urheilu.
Kreikka oli antiikin olympialaisten kotimaa, ja siksi luonnollinen valinta ensimmäisten modernien olympialaisten isäntämaaksi. Se isännöi myös vuoden 2004 kesäkisoja, Maa on osallistunut kaikkiin kesäolympialaisiin ja useimpiin talviolympialaisiin vuodesta 1936 alkaen. Kreikassa järjestetään vuosittain rallin MM-sarjaan kuuluva Akropolis-ralli, joka on vanhimpia vielä nykyään ajettavia ralleja.
Jalkapallo on Kreikan suosituin joukkueurheilulaji. Maan mestaruudesta on pelattu vuodesta 1927 alkaen. Jalkapallomaajoukkue on päässyt Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuiden lopputurnaukseen vain vuonna 1994 ja 2010. Jalkapallon Euroopan-mestaruuskilpailuiden lopputurnauksen Kreikka voitti vuonna 2004. Huhtikuussa 2011 se oli FIFA:n rankingissa sijalla 12.


Luettelo katastrofielokuvista.
Katastrofielokuvat


Kaksikielisyys.
Yksilön kaksikielisyys tarkoittaa kahden kielen hallitsemista sujuvasti täysin tai lähes äidinkielen tavoin. Kaksikielinen ihminen kykenee aktiivisesti ajattelemaan ja puhumaan kahdella eri kielellä, ja niiden vaihtaminen toimii luonnostaan. Molempien kielten osaamisen ei välttämättä tarvitse kuitenkaan olla samalla tasolla. Kaksikielisyyttä ilmenee kaikkialla maailmassa ainakin jonkinasteisena jopa enemmän kuin yksikielisyyttä. Joissain maissa kaksi- tai monikielisyys onkin monikulttuurisuuden vuoksi itsestäänselvyys.
Kaksikielisyyden määritelmiä.
Kaksikielisyydellä on useita määritelmiä, sillä se on hyvin ”monimuotoinen ilmiö”. Kaikkein kapea-alaisimman määritelmän mukaan kaksikielisiä ovat ihmiset, jotka ovat omaksuneet kaksikielisyyden kasvuympäristöstään ennen neljättä ikävuottaan. Kaksikielisyyttä ei kuitenkaan aina tarvitse määritellä omaksumisiän perusteella, vaan henkilöä voidaan kutsua kaksikieliseksi, jos hän on ”omaksunut kaksi kieltä kasvu- tai asumisympäristössään ja käyttää kieliään päivittäin lähes natiivin - - tasolla”.
Kaksikielisyyttä voidaan kuitenkin määrittää joko henkilökohtaisella tai yhteiskunnallisella tasolla. Sitä voidaan myös luonnehtia esimerkiksi kielten hallitsemistason tai omaksumisiän perusteella tai kielten tehtäväsidonnaisuuden mukaan. Psykologisesti kaksikielisyys voidaan erotella joko yhdyskaksikielisyydeksi tai rinnakkaiskaksikielisyydeksi. Yhdyskaksikielisyydessä ilmauksia käännetään kielestä toiseen, rinnakkaiskaksikielisyydessä kielijärjestelmät ovat semanttisesti itsenäisiä. Tämä jaottelu saattaa kuitenkin yksittäisen henkilön tapauksessa olla hyvinkin tilannesidonnaista.
Simultaanisessa (samanaikaisessa) kaksikielisyydessä lapsi omaksuu kaksi kieltä siten, että hänen kumpikin vanhempansa puhuu perheessä omaa kieltään. Lapsi oppii siis molemmat kielet tavallaan yhtä aikaa. Suksessiivisessa (peräkkäisessä) kaksikielisyydessä toisen kielen oppiminen alkaa kolmannen ikävuoden, subordinatiivisessa (alisteisessa) kaksikielisyydessä vasta 7–12-ikävuosien jälkeen.
Kaiken kaikkiaan kaksikielisyys on enemmänkin elämäntapa kuin oppimisen tulos. Se näkyykin kaksikielisen elämässä kokonaisvaltaisesti. Kaksikielisyys on ”dynaaminen prosessi”, joka mukautuu eri tilanteisiin yksilön tarpeiden mukaan. Jotkut lapset voivat omaksua ensikielenään kaksikielisyyden. Joissakin tilanteissa voidaankin konkreettisesti puhua ”äidinkielestä” ja ”isänkielestä”, kun lapsen vanhemmilla on kummallakin oma kielensä, jota lapsi käyttää johdonmukaisesti kyseisen vanhemman kanssa.
Lapsen kielenkehitys.
Äidinkieli opitaan suurin piirtein neljän ensimmäisen vuoden aikana. Lapsella onkin kielenoppimiseen synnynnäinen taipumus. Jos lapsella on normaalit biologiset, sosiaaliset ja kognitiiviset valmiudet, hänellä on mahdollisuus oppia ympäristössään puhutut kielet.
Lapsi omaksuu kielen vähitellen, asteittain, aluksi vuorovaikutusta jäljittelemällä. Kieli opitaan kahdessa vastakkaisessa prosessissa, joista toisessa tapahtuu määrällistä ja toisessa laadullista muutosta. Jo vauvana lapsi herkistyy äidinkielensä vivahteisiin. Vähitellen lapsen äänteiden määrä vähenee. Erilaiset ympäristötekijät vaikuttavat lapsen kielelliseen kehitykseen, ja lasten yksilöllisessä kielenkehityksessä on huomattaviakin eroja.
Aluksi kaikki vauvat ääntelevät suurin piirtein samalla tavalla, mutta vähitellen ympäristössä puhuttu kieli alkaa vaikuttaa äänteiden muodostukseen. Arnberg kritisoi Roman Jakobsonin teoriaa siitä, että lapsi oppisi kielen äänteitä vastakkaisuuksien perusteella. Hänen mielestään sanat pikemminkin omaksutaan yksittäin. Kahden vuoden ikäisenä lapsi hallitsee kaksisanaisia ilmauksia, ja nelivuotiaan ilmaukset ovatkin jo monirakenteisia.
Eräs kaksikielisyyden tutkimuksen ongelma on, missä vaiheessa lapsi tulee tietoiseksi siitä, että hän puhuu kahta eri kieltä. Tutkijoiden käsitykset eroavat tässä kohdassa.
Kahden kielen samanaikainen oppiminen.
Samanaikaisesta oppimisesta voidaan puhua silloin, jos lapselle on alettu opettaa kahta kieltä ennen tämän kolmatta ikävuotta. Kahden kielen samanaikaisessa oppimisessa on havaittu olevan tiettyjä yhteisiä piirteitä. Aluksi lapsi sekoittaa kaksi kieltä toisiinsa, ja hän alkaa vasta vähitellen erottaa ne toisistaan yhä kuitenkin yhdistellen niiden piirteitä. On myös huomattu, että usein toiselle kielistä muodostuu hallitseva asema. Kieliympäristön vaihtuessa kielten asemassa voi kuitenkin tapahtua äkkinäinen muutos.
Lapsen kahden kielen oppiminen on samankaltainen prosessi kuin yhdenkin kielen oppiminen. Tietyt vaikeudet koetaan suurin piirtein samaan aikaan molempien kielien kohdalla. Kahden kielen oppiminen poikkeaa kuitenkin prosessista nopeudeltaan. Silti kaksikielisen lapsen kielenoppimisen työmäärä ei välttämättä ole kaksinkertainen, kuten usein uskotaan. Tätä voi perustella muun muassa sillä, että useimmiten kaksikielinen hallitsee toisen kielistään toista paremmin. Kielillä voi myös olla tiettyjä yhtäläisyyksiä, jotka helpottavat oppimista.
Kahden kielen perättäinen oppiminen.
Usein sellaisissa kodeissa, joissa vanhemmat puhuvat vähemmistökielellä, lapsesta tulee kaksikielinen kielien perättäisellä oppimisella. Lapsi siis omaksuu ensin vanhempiensa kielen ja sitten kodin ulkopuolella puhutun enemmistökielen kommunikoidessaan esimerkiksi muiden päiväkotilasten kanssa. Tällaisissa tilanteissa tutkijoita onkin kiinnostanut esimerkiksi se, vaikuttaako ensiksi opittu kieli toisen oppimiseen ja minkälaisia kehitysvaiheita tällaiseen oppimiseen kuuluu.
On havaittu, että lapsen tekemät kielivirheet eivät välttämättä kumpua omasta äidinkielestä, vaan lapsi voi tehdä samankaltaisia virheitä kuin yhdenkin kielen oppija. Lapsi hyödyntää erilaisia menetelmiä opetellessaan toista kieltään. Lapsen omalla motivaatiolla onkin suuri merkitys toisen kielen oppimisessa; ei ole itsestään selvää, että lapsi oppii esimerkiksi koulukielensä niin hyvin, että häntä voitaisiin kutsua kaksikieliseksi.
Kielien sekoittaminen, kielen vaihto sekä kielenkäytön häiriöt.
Kielien sekoittamisella tarkoitetaan sitä, että lapsi sekoittaa samassa ilmaisussa kahta kieltä, sillä hän ei ole vielä tietoinen kielien eriävyydestä. Kielen vaihdosta puhutaan silloin, kun lapsi vaihtaa ilmaisuja kielien välillä tietoisesti. Tämä voi johtua monista eri syistä, esimerkiksi siitä, että jotkut käsitteet on helpompi ilmaista toisella kielellä tai että lapsi haluaa osoittaa kuulumistaan tiettyyn ryhmään. Kielitieteessä tätä nimitetään koodinvaihdoksi, ja sitä pidetään normaalina kaksikielisyyden piirteenä. Interferenssissä eli kielenkäytön häiriöissä kaksi kieltä vaikuttaa negatiivisesti toisiinsa. Tällaista ilmenee esimerkiksi siirtolaisperheiden lapsilla enemmistökielen muodostuessa hallitsevaksi kieleksi. Ongelmia voi ilmetä esimerkiksi ääntämisen tai lauserakenteiden kohdalla.
Kaksikielisyyden vaikutukset lapsen kielelliseen kehitykseen.
Kaksikielisellä kasvuympäristöllä voi olla lapsen kehitykselle joko myönteisiä tai kielteisiä vaikutuksia, joista ensiksi mainittuja voidaan saavuttaa hyvissä olosuhteissa. Kaksikielisyys on siis muutamia poikkeustapauksia lukuun ottamatta lapselle etu. Sosiaalisilla tekijöillä on huomattava vaikutus lapsen kaksikielisyyden kehitykseen. Tehtäessä johtopäätöksiä kaksikielisyyden vaikutuksista lapsen kehitykseen on kuitenkin aina analysoitava lasta yksilönä.
Päätelmiin kaksikielisyyden seurauksista vaikuttavat tutkimusten erilainen taso ja tutkittujen lasten sosiaalinen tausta. Vähitellen kaksikielisyystutkimuksen painopiste on kuitenkin alkanut siirtyä ilmiön myönteisten ja negatiivisten piirteiden erittelystä vaikutusten laadun tutkimiseen.
Älykkyys ja kouluosaaminen.
Vanhemmat, jotka aikovat kasvattaa lapsestaan kaksikielisen, saattavat pelätä, että lapsesta kehittyisi niin sanotusti puolikielinen. Ennen 1960-luvun puoliväliä tehdyissä tutkimuksissa selvitettiinkin, että kaksikielisten koulumenestys oli yksikielisiä huonompi. Tämä havaittiin muun muassa Ruotsissa asuvien suomalaislapsien yhteydessä. Usein siirtolaislapset menestyivät ikätasoaan vastaavasti älykkyystestien ei-kielellisissä osuuksissa, mutta heikosti kielellisissä tehtävissä. Kuitenkin myöhemmin, 60-luvun jälkeen, tehdyissä kanadalaisissa älykkyystutkimuksissa kaksikieliset lapset suoriutuivat jopa yksikielisiä paremmin sekä ei-kielellisissä että kielellisissä tehtävissä.
Molemmilla tutkimuksilla oli omat ongelmakohtansa. Ennen 1960-lukua tehtyjen tutkimusten ongelmana oli valvonnan heikkous, ja Kanadan tutkimuksissa kaksikielisyyden määrittely oli kyseenalainen. Myöskään lasten taustoja ei ollut arvioitu huolellisesti. Siksi kummatkaan tutkimukset eivät välttämättä tarjoa tarpeeksi vakuuttavaa tietoa kaksikielisyyden vaikutuksista lapsen älykkyyteen. Luotettavaa tietoa kysymykseen ei ole saatu myöhemmistäkään tutkimuksista.
Ei olekaan varmaa tietoa siitä, vaikuttaako kaksikielisyys myönteisesti lapsen kognitiiviseen kehitykseen. Uskotaan kuitenkin, että kaksikielinen lapsi ymmärtää joitakin kielellisiä muotoja helpommin kuin yksikielinen. Esimerkiksi joidenkin tutkimusten mukaan kaksikielisen on yksikielistä helpompi tunnistaa kieliopillisia virheitä.
Sosiaaliset tekijät.
Ympäristön myönteinen suhtautuminen kaksikielisyyteen saattaa vaikuttaa lapsen asennoitumiseen omaa kaksikielisyyttään kohtaan. Kaksikielisessä opetuksessa saavutetaan parhaat edut, kun molempia lapsen puhumia tai koulussa käyttämiä kieliä arvostetaan. Jos esimerkiksi lapsen kotikieltä väheksytään, lapsen kielellinen kehitys voi kärsiä.
Paras tulos kotiympäristön kaksikielisyydessä saavutetaan, jos molemmat vanhemmat puhuvat ja näin opettavat lapselleen järjestelmällisesti aina omaa kieltään. Kodin ulkopuolellakin molempia kieliä on käytettävä monissa tehtävissä. Erityistä harjoitusta tarvitsee kieli, jota ei käytetä ympäristössä. Hyvissä olosuhteissa kaksikielisyys voikin kehittää lapsen metalingvististä tietoutta sekä hänen analyyttista asennettaan kieleen.
Kaksikielisyyden myönteisistä sosiaalisista vaikutuksista ei ole paljon tietoa. On kuitenkin tutkittu, että kaksikielinen lapsi kykenee ymmärtämään muiden ”kommunikaatio-ongelmia ja tarpeita” hyvin.


Kansainvälinen avaruusasema.
Kansainvälinen avaruusasema eli ISS () on Maata kiertävä pysyvästi miehitetty avaruusasema. Asema on jatkoa Yhdysvaltain Skylab- ja Neuvostoliiton Mir- ja Saljut-avaruusasemille. Avaruusasema on Kanadan avaruusjärjestön, Euroopan avaruusjärjestön, Japanin avaruusjärjestön, Venäjän avaruusjärjestön, Yhdysvaltojen avaruushallinnon sekä Brasilian avaruusjärjestön yhteishanke. Suomi ei osallistu avaruusaseman rahoitukseen, vaikka onkin Euroopan avaruusjärjestön jäsen.
Avaruusasema kiertää Maata 355–368 kilometrin korkeudella. Asemalla on ollut vähintään kahden hengen miehistö marraskuusta 2000 lähtien. ISS-avaruusaseman käyttö päättyy tämähetkisten suunnitelmien mukaan 2020-luvulla, jonka jälkeen se pudotetaan ilmakehän läpi Tyyneen valtamereen.
Historiaa.
Alun perin hanke alkoi 1983, kun Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan ehdotti "Space Station Freedomin" rakentamista NASAn hankkeena. Sen piti maksaa kahdeksan miljardia dollaria ja valmistua 1990-luvun alkuun mennessä. Tähän vaiheeseen liittyi Yhdysvalloissa nahistelua siitä, miten Space Station lyhennetään: SS toi mieleen natsit ja USS oli jo varattu laivoille.
Sittemmin avaruusaseman nimi muutettiin "Space Station Alphaksi" ja hanke kansainvälistyi. Aseman kokoa pienennettiin, kustannukset nousivat yli kattohinnan ilman yhdenkään osan valmistusta. Hanke siirtyi McDonnell-Douglasilta Boeingin urakaksi. Presidentti Clintonin aikana aseman nimeksi vahvistui nykyinen, lyhennettynä "ISS". Venäjä tuli mukaan avaruusaseman rakentajaksi ja sen arkkitehtuuriksi valittiin edesmenneen Neuvostoliiton Mir-2-avaruusaseman suunnitelma. Pääosa aseman moduuleista valmistetaan Venäjällä kustannus-ja osaamissyistä. Ensimmäinen ISS:n osa saatettiin matkaan vuonna 1998. STS-88 oli ensimmäinen avaruussukkulalento ISS-asemalle.
ISS:n piti valmistua vuoteen 2010 mennessä. Tällä hetkellä pyritään NASAn päätöksestä rakentamaan ISS:n ydin (Core Complete), joka on ilmeisesti vain 3-paikkainen. Asemaa on kuitenkin tarkoitus laajentaa 7-paikkaiseksi. Avaruussukkula-lentojen harveneminen ja päättyminen vuonna 2011 voi tehdä ISS:n valmiiksi rakentamisen vaikeaksi. Venäjän avaruusjärjestön huhtikuussa 2011 esittämän raportin mukaan ISS:n venäläisen segmentin rakentaminen saadaan valmiiksi vuonna 2015.
ISS:n rahoitus on näillä näkymin turvattu vuoteen 2015 ja useat osapuolet uskovat saavansa lisärahoituksen vuoteen 2020 asti. Venäjä on halukas jatkamaan projektia tämänkin jälkeen ja tehnyt suunnitelmia omien moduuliensa säästämisestä ja siirtämisestä seuraavaan asemaan. Venäjän avaruusjärjestö on ISS:n merkittävin ylläpitäjä Sukkulan käytön päätyttyä heinäkuun alussa 2011. Yhdysvallat on suurin rahallisen panoksen asettaja, mutta Sojuzin kolmen avaruuslentäjän kuljetuskapasiteetti asettajaa rajoja Yhdysvaltainkin toiminnalle. Euroopan ESA ja Japanin JAXA ovat marginaalisia toimijoita. ESAssa Ranska alkoi vuoden 2011 alussa vaatia, että kaikkien ESA-maiden tai kenties kaikkien EU-maiden tuli osallistua länsieurooppalaisen ISS-käytön kustannuksiin. Tässäkin on ongelmana se, että vuoteen 2020 asti ISS-asemalle pääsee vain ani harva ESA-maiden avaruuslentäjä, koska Sojuzin paikoista valtaosa on myyty venäläisille ja yhdysvaltalaisille avaruuslentäjille ja osa avaruusturisteille. Yleistä eurooppalaista maksuvelvoitetta ei tee helpommaksi sekään, että ESAn astronauttijoukoissa on vain noin puolen tusinan EEA-alueen maan kansalaisia.
Rakenne.
Tältä ISS näyttää valmistuessaan. ISS etenee kiertoradalla ristin muotoinen osa (mm. Columbus- ja Kibō-moduuli) edellä.
Avaruusasema koostuu moduleista ja niitä kytkevistä osista eli noodeista.
ISS-retkikuntien miehistöt.
NASA kutsuu vaihtomiehistöä termillä Expedition, joka on samanlainen termi jota on käytetty muun muassa Maan napa-alueiden tutkimusmatkoista. ESA ei käytä tätä termiä. Kustakin miehistöstä yksi on avaruusaseman komentaja (eli päällikkö), muiden roolit teknisiä tai tieteellisiä asiantuntijoita. Pääosa miehistöjen jäsenistä on eri avaruusjärjestöjen työntekijöitä, poikkeuksia ovat lähinnä Yhdysvaltain sotilaat, yritysten lähettämät asiantuntijat ja avaruusturistit. ISS-avaruusasemalla ei ole sotilaallista käyttöä.
Tämän lisäksi asemalla on vieraillut suuri joukko ihmisiä. Lähes neljäsosa kaikista koskaan lentäneistä astronauteista on vieraillut ISS:llä. Lisäksi asemalla on vietetty ensimmäiset avaruushäät, kun Juri Malentšenko meni naimisiin Ekaterina Dmitrievin kanssa; morsian oli tällöin Teksasissa.
Venäjän avaruusjärjestö solmi 10. huhtikuuta 2007 NASAn kanssa sopimuksen koskien ISS:n huoltolentoja. Sopimuksen arvo on 719 miljoonaa dollaria vuoteen 2011 asti. Se kattaa 15 miehistön jäsenen kuljetukset (kuusi vuonna 2009, kuusi vuonna 2010 ja kolme vuonna 2011) ja 5600 kg rahtia vastaavana aikana.
Vuoden 2010 jälkipuolella ilmeni, että venäläisten kosmonauttien päivittäinen ruoka maksaa 350 euroa vuorokaudessa.
Huolto.
Asemaa huolletiin pitkälle NASAn avaruussukkulan, jonka rahtikapasiteetti oli suuri, avulla. Sen ohella ISS:ää huollettiin ja huolletaan vuoden 2011 lopusta lähtien pelkästään miehittämättömillä huoltoaluksilla. Tällaisia ovat jo Neuvostoliiton Saljut-ohjelman ajoilta käytössä ollut venäläinen Progress ja ESAn 2000-luvulla kehittämä ATV-alus. ATV on huomattavasti Progressia kalliimpi, mutta kuljettaa sitä hieman suuremman määrän rahtia. Kolmas ja viimeisin käyttöön otettu huoltoalus on JAXAn HTV-alus.
Yhdysvalloissa NASA on kehittänyt Sukkulan tilalle rahdin kuljetukseen samankaltaisia miehittämättömiä rahtialuksia, joista jokin voi tulla käyttää 2010-luvulla. Eräs niistä on Orbital Sciences Corporationin ja ranskalais-italialaisen Thales-Alenia Spacen kehittämä CygnusTM, jonka koelento tehdään vuonna 2012. SpaceX-yhtiön Dragon-kapseli kiinnittyi testilennollaan 25. toukokuuta 2012 ensimmäisenä kaupallisena rahtialuksena ISS-asemaan vieden Retkikunta 31:lle rahtia.
Tutkimus.
Kansainvälisen avaruusaseman toiminta on suunnattu ennen kaikkea monialaiseen tieteelliseen tutkimukseen. Toistaiseksi kuitenkin lähes kaikki tutkimus on ollut biolääketieteellistä, suuntautuen ihmisen fysiologian tutkimukseen mikropainovoimassa. Tutkimusta on tehty myös perusbiologiassa mikropainovoiman vaikutuksista eläinten ja kasvien rakenteeseen, aineenvaihduntaan ja evoluutioon. Eräs mielenkiintoinen sovellus on mahdollisuus kasvattaa kolmiulotteisia kudossiirrännäisiä painottomuudessa.
Muita tutkimusaloja ovat fysikaaliset tieteet, geotieteet, materiaalitiede sekä palamisprosessien tutkimus ("combustion science"). Näiden alojen tutkimus pääsee kuitenkin laajemmalti käyntiin vasta kunnollisten laboratoriotilojen myötä, vuoteen 2010 mennessä. Asemaa on suunniteltu käytettävän myös tulevien avaruusohjelmien teknologioiden ja tekniikan tutkimiseen ja testaamiseen.
Rata ja havainnointi.
ISS ylittää Maan päiväntasaajan noin 90 minuutin välein 22,5 astetta lännempänä verrattuna edelliseen kierrokseen. Lisäksi maapallon litistyneisyyteen liittyvän gravitaatiovaihtelun takia ISS:n rata siirtyy vuorokaudessa noin 6 astetta lännemmäksi.
Avaruusaseman voi nähdä Etelä-Suomessa kuukauden välein. Yksi näkymisjakso kestää puolitoista viikkoa. Avaruusasema näkyy matalalla etelässä noin kymmenen minuutin ajan vuoroin aamu- ja iltataivaalla.
Avaruusturistit.
Kalifornialainen sijoitusmiljonääri (ja aiemmin NASAlla työskennellyt) Dennis Tito oli ensimmäinen avaruusturisti. Hän maksoi 20 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria kymmenen päivän lennostaan huhtikuussa 2001.
Eteläafrikkalainen nettimiljonääri Mark Shuttleworth maksoi myös noin 20 miljoonaa dollaria matkastaan huhtikuussa 2002, jolloin hänestä tuli ensimmäinen afrikkalainen avaruudessa. Hän oli matkan aikana muun muassa radioamatööriyhteydessä Nelson Mandelan kanssa.
Avaruusturismi koki takaiskun avaruussukkula Columbian tuhoutuessa 1. helmikuuta 2003 ja venäläiset lykkäsivät kaikkia suunnitelmia uusista turisteista. Kuitenkin myöhemmin samana vuonna venäläiset ilmoittivat, että he voisivat lähettää kaksi avaruusturistia ISS:lle ja antoi virginialaiselle Space Adventures Ltd:lle tehtäväksi löytää halukkaita, jotka olisivat valmiita maksamaan 20 miljoonaa dollaria 10 päivän matkasta.
Vuonna 2004 kerrottiin, että newjerseyläinen liikemies Gregory Olsen olisi kolmas avaruusturisti huhtikuussa 2005. Olsenin matka toteutui kuitenkin vasta saman vuoden lokakuussa terveydellisten syiden takia.
Venäjän avaruusjärjestö ilmoitti huhtikuussa 2006 34-vuotiaan japanilaisen liikemiehen Daisuke Enomoton lennosta avaruusasemalla Sojuz-laukaisulla. Enomoto on entinen Internet-yhtiön Livedoor Co.:n johtaja. Enomoto on ollut koulutuksessa vuoden 2006 alussa. Matkan hinta on 20 miljoonaa dollaria, joka on huomattavasti alempi kuin lennosta aiheutuvat laskennalliset kustannukset. 21. elokuuta 2006 kuitenkin ilmoitettiin, että Enomoton terveyden tila ei sallinut hänen osallistumistaan Sojuz TMA-9 -lennolle, joskaan ei suljettu pois mahdollisuutta, että hän pääsisi myöhemmälle lennolle.
Enomoton tilalla asemalle lähti TMA-9-lennolla Anousheh Ansari.
Italian avaruusjärjestön rahoittama ja italialaisen avaruusteollisuuden toteuttama Cupola-"ikkunamoduli" vaikuttaa lehtiuutisten perusteella olevan suunniteltu avaruusturisteja varten sekä ISS-asemalle että mahdollisille myöhemmille asemille.
Kritiikkiä.
NASAa on kritisoitu etenkin Yhdysvalloissa siitä, että projekti on ajan- ja rahanhaaskausta. Näiden kriitikkojen mukaan resurssit voitaisiin kohdistaa hyödyllisempiinkin kohteisiin: esim. projektin arvioidulla 100 miljardin USD:n budjetilla voitaisiin toteuttaa kymmeniä miehittämättömiä tieteellisiä lentoja. Lisäksi avaruustutkimus on muutenkin vastatuulessa, ja julkisuudessa on esitetty mielipiteitä, joiden mukaan rahat voitaisiin käyttää paremmin maanpäällisten ongelmien ratkomiseen.
Avaruustutkimuksen kannattajat huomauttavat, että tämäntyyppiset näkemykset ovat erittäin lyhytnäköisiä; tutkimustulokset ja avaruusaseman rakentamiseen liittyvät ratkaisut ovat tuottaneet miljardien edestä tuloja. Joissakin arvoissa on esitetty, että miehitetyillä avaruuslennoilla kehitetystä teknologiasta saatu epäsuora taloudellinen hyöty on seitsenkertainen aseman hintaan nähden. Toiset arviot tyytyvät vain kolminkertaiseen hyötysuhteeseen.
Nasawatch-sivusto kertoo etenkin avaruusasemaan liittyvistä kiistelyistä Yhdysvalloissa, mutta pääasiassa avaruustoiminnan edistämisen näkökulmasta.


Kantoninkiina.
Kantoni (perinteisillä merkeillä: 粵語; yksinkertaistetuilla merkeillä: 粤语, kantoniksi: "Yuet6yue5"; Mandariinipinyilla: "Yueyu", kirjaimellisesti "Yụet (Guangdong) kieli") on yksi merkittävimmistä murteellisista ryhmistä tai kielistä Kiinan kielessä tai kieliperheessä. Sitä puhutaan enimmäkseen kaakkoisessa Manner-Kiinassa, Hongkongissa, Macaossa, kiinalaisten vähemmistöjen keskuudessa Kaakkois-Aasiassa ja monien kantoninperäisten ulkokiinalaisten keskuudessa. Nimi tulee romanisaatiosta "Kanton" (tunnetaan laajemmin nimellä Guangzhou), joka on Guangdongin maakunnan pääkaupunki.
Eri alueilla puhutaan erilaisia kantonin murteita. Merkittävin on Guangzhoun murre, jota tarkoitetaan useimmiten kantonista puhuttaessa. Guangzhoun murre on "lingua franca" sekä Guangdongin maakunnassa että ulkomaalaisessa kantonilaisessa ympäristössä ja sitä puhuu 70 miljoonaa ihmistä. Murretta puhutaan myös Hongkongissa, joka on Etelä-Kiinan taloudellinen ja kulttuurinen pääkaupunki. Guangzhoun murteen lisäksi Taishanin murre, yksi "sei yap"- eli "siyi" (四邑)-murteista, pysyy elinvoimaisena. Muut kantonin murteet ovat kuolleet tai kuolemassa.
Yhteensä kantonia puhuu maailmassa noin 71 miljoonaa ihmistä, joista noin 60 miljoonaa asuu Guangdongin maakunnassa Kiinassa, mukaan lukien Hongkong ja Macao. Popularisoitunut kantoninkielinen media (huomattavimpina Hongkongin elokuvat, televisiosarjat ja Cantopop), eristäytyneisyys ja kantoninkielisten merkittävä asema talouselämässä lupailevat kielelle omaa elämäänsä. Useimmat wuxia-elokuvat Guangdongista on alun perin kuvattu kantonin kielellä ja sen jälkeen dubattu mandariinikiinaan tai englantiin tai molempiin. Kantoni on merkittävä kieli länsimaissa ja Kaakkois-Aasiassa asuvien kiinalaisten keskuudessa.
Taustaa.
Koska kantoninpuhujat ovat olleet enemmän tekemisissä eurooppalaisten kielten puhujien kanssa, kanton sisältää selvästi enemmän lainasanoja kuin mandariinikiina. Muutamia lainasanoja on kantonin kautta kulkeutunut mandariiniin saakka.
Alukkeet.
Alukkeet ovat tavujen alkukonsonantteja. Seuraavassa taulukossa esitetään kantoninkiinan alukkeet foneettisin merkein.
Lopukkeet.
Lopukkeet päättävät tavun. Kantoninkiinan tapauksessa ne koostuvat vokaalista ja mahdollisesta loppukonsonantista.
Kirjoitusjärjestelmä.
Kantoninkiinaa kirjoitetaan kiinalaisella kirjoituksella, perinteisillä merkeillä.
Latinisointi.
Kantoninkiinalle on useita latinisointitapoja latinalaisille aakkosille. Niistä yleisimmin tavattavia ovat nykyään Yalen latinisointi, Hongkongin opetusviraston hyväksymä Standardi Kantonin Pinyin ja Hongkongin kielitieteellisen seuran kehittämä Jyutping. Suurin osa kantoninkiinan puhujista ei ole kuitenkaan perillä yhdestäkään säännönmukaisesta latinisointimenetelmästä, koska ne eivät kuulu opetusohjelmaan Hongkongissa eikä Guandongissa.


Kansallislaulu.
Kansallislaulu on kansallista yhteistuntoa ilmentävä, tietyissä virallisissa ja juhlatilaisuuksissa esitettävä laulu. Kansallisuusaatteen nousun myötä 1800- ja 1900-luvuilla useimmat maat omaksuivat itselleen kansallislaulun.
Joissain maissa kansallislaulu on vahvistettu lainsäädännöllä. Toisten maiden, esimerkiksi Suomen, lainsäädännöissä ei ole mainintaa kansallislaulusta, vaan se perustuu käytäntöön.


KRS-TV.
KRS-TV on Kristiinankaupungin paikallinen televisiokanava. KRS-tv aloitti toimintansa 1980 ja vuonna 1993 se sai toimiluvan ja oli täten Suomen ensimmäinen paikallinen kanava. Kanavan ohjelmisto on kaksikielistä.
Ohjelmatarjontaa on kaksi kertaa viikossa tiistaisin ja perjantaisin, kun taas kaupunginvaltuuston istunnot lähetetään torstaisin. Ohjelmatarjonta koostuu paikallisista tapahtumista ja kulttuurista, suorina lähetyksinä kanava lähettää muun muassa kaupunginvaltuuston istunnot.


Keliakia.
Keliakian aiheuttamia muutoksia ohutsuolen pinnalla.
Keliakia on elinikäinen autoimmuunisairaus, jossa rukiin, vehnän ja ohran sisältämä valkuaisaine gluteeni aiheuttaa ohutsuolen limakalvolla tulehdusreaktion ja vaurioittaa suolinukkaa, mikä häiritsee ravintoaineiden imeytymistä. Vaurion aiheuttajana on gluteenin prolamiiniosa, joka vaihtelee eri viljoissa. Vehnän gliadiini, rukiin sekaliini ja ohran hordeiini aiheuttavat immunologisen vasta-ainereaktion. Prolamiini tarttuu ohutsuolen limakalvossa sitä vastaan muodostuneeseen vasta-aineeseen, joka johtaa limakalvon nukkarakenteen tuhoutumiseen.
Keliakia ei ole allergia, joten sitä ei tule sekoittaa esimerkiksi vilja-allergiaan, joka tarkoittaa yliherkkyyttä vehnälle, rukiille, ohralle ja kauralle. Vilja-allergiaa esiintyy harvoin aikuisilla.
Perinnöllisyys.
Keliakia on perinnöllinen tauti. Jos äidillä tai isällä on keliakia, on lapsen riski saada tauti noin 59 %. Vielä ei osata sanoa, miksi osa ihmisistä saa oireita gluteenista. Mahdollisena pidetään, että perinnölliset tekijät käynnistävät gluteenin prolamiiniosaa vastaan vasta-ainereaktion. Valtaosalla keliakiapotilaista on todettavissa kudosantigeenityyppi HLA-B8. HLA-geenialue sijaitsee kromosomissa 6. HLA-geenit selittävät vain osan keliakian perinnöllisyydestä. Uusimmissa tutkimuksissa on löydetty keliakiaan liittyvää geenialuetta 2. ja 10. kromosomeista. Tutkimuksissa todettiin kromosomissa 2 sijaitsevan CTLA-4-geenin yhteys keliakiaan. Keliakia on normaalia yleisempää nuoruustyypin diabetesta sairastavilla. Noin 70 % keliakiaan sairastuvista on naisia ja noin 50 %:lla keliaakikoista on laktoosi-intoleranssi, joka useimmiten aiheutuu gluteenin tuhoaman suolinukan sivuoireeksi, kun suolinukka on palautunut voidaan siirtyä jälleen maitotuotteisiin.
Esiintyvyys.
Keliakian esiintyvyyttä Suomessa on tutkittu ja tutkimusten perusteella noin kaksi prosenttia suomalaisista sairastaa keliakiaa. Kuitenkin vain noin kolmasosa näistä keliaakikoista on diagnosoituja keliaakikkoja, ja suurin osa keliaakikoista sairastaa tautia tietämättään. Keliakian esiintyvyydessä on myös suuria eroja maapallon eri alueiden välillä, mikä johtuu osittain mm. siitä, kuinka paljon gluteenipitoisia tuotteita alueella käytetään.
Tyypillisiä oireita.
Keliakiassa tavallisimpia oireita ovat sekalaiset vatsavaivat, laihtuminen ja ravintoaineiden imeytymishäiriöt, anemia, hengitystieoireet ja väsymys. Hoitamaton keliakia voi johtaa kasvuongelmiin lapsilla ja aiheuttaa muun muassa osteoporoosia eli luukatoa. Keliaakikoilla tavataan myös monia vitamiinien puutoksista johtuvia oireita, koska esimerkiksi A-, D-, E- ja K-vitamiinien imeytyminen heikentyy ja niiden pitoisuudet veressä vähenevät.
Sairaus voi esiintyä myös iholla ihokeliakiana eli dermatitis herpetiformisina, iholle tulee silloin kutisevaa pienirakkulaista ihottumaa.
Diagnoosi.
Keliakian hoitosuosituksen mukaan keliakian toteamisen keskeiset kriteerit ovat ohutsuolikoepala, ihokoepala, kliininen tai histologinen paraneminen gluteenittomalla ruokavaliolla ja erityistilanteissa gluteenialtistus. Diagnoosia ilman ohutsuolikoepalan ottoa ei saa tehdä ja koepala on otettava, ennen kuin potilas aloittaa gluteenittoman ruokavalion. Mikäli potilaalle ei tehdä ohutsuolikoepalan ottoa, hän ei saa Kelalta ruokavaliokorvausta. Autismin kirjon ihmisillä autoimmuunisairauksista keliakia on yleistä.
Keliakian toteamista varten Suomessa on kehitetty myös apteekista saatava keliakian pikatesti, joka soveltuu myös kotikäyttöön. Pikatesti ei kuitenkaan ole yhtä luotettava kuin ohutsuolesta otettava koepalatesti, joten positiivisen pikatestidiagnoosin jälkeen tulee kääntyä lääkärin puoleen varsinaisen diagnoosin saamiseksi.
Hoito.
Nykylääketieteen mukaan ainoa keliakiaan auttava hoito on elinikäinen gluteeniton ruokavalio. Ruokavaliosta jätetään pois ruista, ohraa ja vehnää sisältävät viljavalmisteet. Gluteenittoman ruokavalion aloittamisesta kestää suunnilleen puolesta vuodesta vuoteen, kunnes suolinukka on palautunut normaaliksi. Ihokeliakiassa ihottuma katoaa suurin piirtein samassa ajassa. Ravintoaineiden imeytyminen kuitenkin alkaa jo ennen tätä.
Suositusten mukaan keliaakikot voivat käyttää kauraa osana ruokavaliotaan. Kauran on kuitenkin oltava puhdasta: on periaatteessa mahdollista, että tavallisissa kauratuotteissa on jäämiä ohrasta, vehnästä tai rukiista. Keliaakikolle turvallisia kauratuotteita saa yleensä tavallisista ruokakaupoista. Tutkimuksissa käytetyt kauramäärät ovat olleet 50–90 grammaa kauraa päivässä. Kauran käyttö voidaan aloittaa heti taudin toteamisvaiheessa. Kauran korkean kuitupitoisuuden vuoksi tulee sen käyttö aloittaa varovaisesti. Jos ruokavaliossa on ollut kovin vähän kuitua, vatsaoireita voi helposti ilmetä, kun kauran käyttö aloitetaan liian suurella annoksella. Keliakialiitto ei suosittele spelttivehnän käyttöä, koska se on geneettisesti kaukaista sukua vehnälle. Tutkimuksissa on todettu speltin sisältävän runsaasti gluteenia. Keliakiaruokavaliossa voidaan käyttää yleensä myös teollisesti prosessoitua vehnätärkkelystä, jonka gluteenipitoisuus on erittäin alhainen.
Ihokeliakiassa on usein tarpeen hoidon alkuvaiheessa käyttää lääkkeitä ihottuman rauhoittamiseksi. Ruokavaliota noudattamalla keliaakikko voi elää normaalia elämää, eikä sairaus vaikuta elämää lyhentävästi.
MIkäli tuotteessa on gluteenia, se ilmoitetaan aina omalla nimellään tuotteen ainesosaluettelossa, eikä se voi piiloutua E-koodin taakse.
Keliakialiitto.
Keliakialiitto on vuonna 1976 perustettu järjestö, jonka tavoitteena on parantaa keliaakikoiden elämänlaatua ja heidän terveyttään järjestämällä keliakian hoitoon liittyviä palveluita ja etuja. Keliakialiitto koostuu 30 pienemmästä paikallisesta keliakiayhdistyksestä, joihin kuuluu Suomessa yhteensä jo noin 30 000 jäsentä.


Suomen Kristillisdemokraatit.
Suomen Kristillisdemokraatit (, lyh. KD; aiemmin Suomen Kristillinen Liitto, SKL) on suomalainen kristillisdemokraattinen puolue, joka sijoittuu poliittisessa kentässä keskusta-oikeistoon, pienemmäksi oikeistolaiseksi kansanpuolueeksi Kansallisen Kokoomuksen rinnalle. Kristillisdemokraattien puheenjohtaja on vuodesta 2004 ollut Päivi Räsänen.
Suomen Kristillisdemokraatit on ollut Euroopan kansanpuolueen (EPP, aiemmin EUCD), johon myös Kansallinen Kokoomus kuuluu, tarkkailijajäsen vuodesta 1990. Kristillisdemokraattien meppi Sari Essayah kuuluu. Puolue osallistuu myös ajoittain Konrad Adenauer -säätiön ja European Christian Political Movement -järjestön toimintaan. Pohjoismaiden neuvostossa kristillisdemokraatit kuuluu Keskiryhmään. Puolue pitää yhteyttä muihin pohjoismaisiin kristillisiin puolueisiin myös Kristdemokraterna i Norden (KDN) -järjestön tapahtumissa.
Puolueeseen kuului vuonna 2008 noin 12 000 jäsentä. Parhaimmillaan kristillisillä oli noin 20 000 jäsentä 1980-luvun alussa. Kauppalehden mukaan KD:n jäsenmäärä oli 13 000 vuonna 2011.
Historia.
Puolue perustettiin Helsingissä professori Paavo Päivänsalon kotona 6. toukokuuta 1958. Perustajien mielestä muut puolueet olivat lipsuneet kristillisten ja perinteisten arvojen tinkimättömästä puolustamisesta. Puolueen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Paavo Päivänsalon veli, lehtori ja filosofian lisensiaatti Olavi Päivänsalo.
Puolue sai ensimmäiset valtuutettunsa Espoossa, Pornaisissa ja Tuusulassa vaaleissa 1960 ja ensimmäisen kansanedustajansa vuoden 1970 vaaleissa, mistä lähtien puolue onkin istunut Suomen eduskunnassa yhtäjaksoisesti. Vuoden 1970 vaalien edellä puolue nosti teemoikseen suomalaisen yhteiskunnan arvopohjan rapautumisen ja yleisten moraalikäsitysten heikentymisen, joihin syyllisinä se piti 1960-luvun lopun opiskelijaradikalismia, vapaata aborttia, keskioluen myynnin vapautumista ja ns. Reporadiota.
Vuoden 1972 eduskuntavaaleissa puolue sai 4 edustajaa ja kasvatti paikkalukuaan 3:lla. Seuraavissa vaaleissa (1975) puolue kasvatti paikkalukuaan 5:lla ja sai 9 edustajaa ja saman verran vuonna 1979. Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa puolue kärsi vaalitappion saaden vain 3 edustajaa. Puolueen puheenjohtajana toimi tuolloin Esko Almgren, joka oli kansanedustajana yhteensä 12 vuoden ajan 1979–1991. Puolue sai 2 edustajaa lisää vuonna 1987 ja 3 lisää vuonna 1991. Tuolloin puolue sai 8 paikkaa ja sai yhden ministerisalkun Esko Ahon hallitukseen. Kristilliset kuuluivat hallitukseen vuosina 1991–1994, jolloin Toimi Kankaanniemi oli kehitysyhteistyöministeri. Puolue erosi hallituksesta, koska Suomi hakeutui EU:n jäseneksi.
Kansanedustaja Vesa Laukkanen erosi puolueesta 1992 ja perusti Vaihtoehto Suomelle -eduskuntaryhmän ja jätti eduskunnan vuoden 1995 vaaleissa. Vuoden 1995 vaaleissa puolue sai 7 edustajaa, ja näistä vain 3 (Bjarne Kallis, Jouko Jääskeläinen ja Toimi Kankaanniemi) oli valittu myös vuoden 1991 vaaleissa. Edustajat Eeva-Liisa Moilanen, Pirkko Laakkonen, Ismo Seivästö ja Leea Hiltunen putosivat. Uusina edustajina nousivat Päivi Räsänen, Sakari Smeds, Tauno Pehkonen ja Matti Ryhänen. Bjarne Kallis valittiin puolueen johtajaksi vaalien jälkeen. Matti Ryhänen loikkasi vuonna 1996 Suomen Keskustan eduskuntaryhmään.
Vuoden 1999 vaaleissa puolue sai 10 paikkaa, joka oli sille kaikkien aikojen paras tulos. Leea Hiltunen ja Ismo Seivästö tekivät paluun kansanedustajiksi. Uusina edustajina nousivat Leena Rauhala, Kari Kärkkäinen ja Marja-Leena Kemppainen. Tauno Pehkonen putosi eduskunnasta.
Puolue muutti nimensä nykyiseen muotoon Jyväskylän puoluekokouksessa 25. toukokuuta 2001. Muutosta yritettiin jo kahdessa edellisessä puoluekokouksessa; tarvittava kahden kolmasosan enemmistö tuli äänin 223–101.
Vuoden 2003 vaaleissa puolue sai historiansa suurimman äänimäärän ja osuuden mutta menetti 3 paikkaa. Ismo Seivästö jätti eduskunnan ja Jouko Jääskeläinen, Leea Hiltunen, Sakari Smeds ja Marja-Leena Kemppainen jäivät ulos eduskunnasta. Uusina edustajina nousivat Sari Essayah ja Lyly Rajala, joka sai täpärästi enemmän ääniä kuin Marja-Leena Kemppainen. Rajala siirtyi Kokoomuksen eduskuntaryhmään joulukuussa 2003. Vuoden 2007 vaaleissa paikkaluku säilyi ennallaan 7:ssä. Puolue sai jälleen edustajat Uudenmaan vaalipiiristä ja Kymen vaalipiiristä, kun Tarja Tallqvist ja Sari Palm nousivat kansanedustajiksi. Sari Essayah putosi eduskunnasta.
Puolue nykyään.
Nykyään puolue on yhä selkeämmin profiloitunut yhteiskunnallisia asioita kristilliseltä arvopohjalta hoitavaksi yleispuolueeksi. Puolue on lisännyt poliittisten ohjelmien tekoa ja osallistunut aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Kristillisdemokraatit ovat tehneet useissa eduskuntavaaleissa vaaliliittoja Suomen Keskustan ja Perussuomalaisten kanssa. Onnistuneiden vaaliliittojen ansiosta puolue on monesti saanut äänimääräänsä suuremman edustuksen eduskunnassa.
Vuoden 2003 vaaleissa puolue solmi tekniset vaaliliitot Kansallisen Kokoomuksen kanssa kolmessa vaalipiirissä, eikä lainkaan keskustan kanssa. Vaaliliitoista hyötyivät molemmat osapuolet jonkin verran. Muina vaaliliittokumppaneina olivat mm. perussuomalaiset. Kuudessa vaalipiirissä kristillisdemokraatit osallistui vaaleihin omalla listalla.
Vuoden 2003 vaaleissa vaaliliitot eivät tuoneet puolueelle merkittävää hyötyä niin kuin aikaisemmin. Puolueen äänimäärä kasvoi yli 37 000:lla, mutta lisäpaikat jäivät osittain saamatta suurien äänikynnysten vuoksi monissa pienemmissä vaalipiireissä. Kansanedustajien määrä väheni 10:stä seitsemään. Lisäksi sitoutumattomana puolueen listalta Oulun vaalipiiristä valittu Lyly Rajala siirtyi pian vaalien jälkeen kokoomuksen ryhmään. Puolueen kannatus on pysynyt viime vuosina keskimäärin 4–5,5 prosentin tuntumassa.
Vuoden 2006 presidentinvaalissa puolueen ehdokas Bjarne Kallis sai 2,0 % kannatuksen.
Nykyään Kristillisdemokraattien kannatus on samaa tasoa kuin RKP:llä. Suurinta kannatus on esimerkiksi Kangasalla, Uuraisilla ja Varkaudessa. Uskollisin kannatus on Hämeen vaalipiirissä. Kristillisdemokraatit ovat osana Kataisen sateenkaarihallitusta.
Ideologia.
Puolueen periaateohjelman mukaan Suomen Kristillisdemokraatit r.p. kannattaa ekologista ja sosiaalista markkinataloutta, joka muodostuu yksityisistä yrityksistä sekä osuuskunnista ja valtion omistuksesta. Kristillisdemokraattien mukaan yhteiskunnan tulee turvata perustarpeet kaikille, mutta toisaalta ihmisten täytyy kantaa vastuuta omasta elämästään.
Lisäksi kristillisdemokraattien ohjelmassa korostuvat kristinusko politiikan lähtökohtana, perhekeskeisyys sekä "vastuullinen vapaus". Puolue esimerkiksi puolustaa perhekäsitystä, jossa avioliitto on ainoastaan miehen ja naisen välinen liitto. Puolue vastustaa homojen ja lesbojen parisuhteiden rekisteröintiä sekä naisparien ja yksinäisten naisten hedelmöityshoitoa. Puolueen mukaan abortti tulee sallia vain, jos raskaana olevan naisen henki on vaarassa.
Organisaatio.
Puolueen ylin päättävä elin on joka toinen vuosi kokoontuva puoluekokous. Puoluekokousten välillä päätösvaltaa käyttää puoluevaltuusto ja toimintaa johtaa puoluehallitus. Puolueella on noin 13 000 jäsentä ja 300 paikallisosastoa. Kristillisdemokraattien pää-äänenkannattaja on kerran viikossa ilmestyvä KD (vuoteen 2005 "Kristityn Vastuu").
Puolueen nuorisojärjestö on vuonna 1971 perustettu Suomen Kristillisdemokraattiset Nuoret ja naisjärjestö vuodesta 1973 toiminut Suomen Kristillisdemokraattiset Naiset.
Aiheesta muualla.
*


Kansallinen Kokoomus.
Kansallinen Kokoomus eli kokoomus (lyh. Kok.;) on suomalainen keskustaoikeistolainen rekisteröity puolue. Kokoomus on nykyisin Suomen suurin puolue, oltuaan jo 1970-luvulta lähtien noin 20% kannatuksellaan yksi Suomen suurista puolueista.. Kokoomus perustettiin 9. joulukuuta 1918. Vuoteen 1951 asti sen nimi oli "Kansallinen Kokoomuspuolue".
Kokoomuksen yhdistäviä ajatuksia ovat vapaus, vastuu ja demokratia, mahdollisuuksien tasa-arvo, sivistys, kannustavuus, suvaitsevaisuus ja välittäminen. Keskeistä sille on vapauden ja vastuun tasapainon tavoittelu sekä yksilöllisyyden ja yritteliäisyyden korostaminen. Kokoomus katsoo Euroopan unionin luovan turvallisuutta ja hyvinvointia. Vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen kokoomuksella on 44 kansanedustajaa, ja se on näin ollen eduskunnan suurin puolue. Puolueella on kolme edustajaa Euroopan parlamentissa, jossa se kuuluu Euroopan Kansanpuolueen muodostamaan parlamentin suurimpaan ryhmään. Kokoomus on jäsenenä International Democrat Unionissa.
Kokoomuksen toimintaan voi puolueen lisäksi osallistua kansalaisjärjestöissä kuten Kokoomusnuoret, Kokoomusopiskelijat ja Kokoomuksen naisten liitto. Kokoomus julkaisee Nykypäivä-lehteä ja Verkkouutiset-julkaisua.
Organisaatio.
Kansallista Kokoomusta johtaa Kansallisen Kokoomuksen puoluehallitus, jossa on edustettuina vaalipiireihin perustuvien kokoomuksen piirijärjestöjen lisäksi naisten, nuorten ja opiskelijoiden valtakunnalliset yhdistykset. Puoluehallituksen valitsee puoluevaltuusto.
Kokoomuksella on puolueeseen varsinaisesti kuulumattomina läheisjärjestöinä Kansallinen Lastenliitto, Kansallinen senioriliitto, Kansallinen Sivistysliitto, Kansalliset Maahanmuuttajat, Naiset Yhdessä, Kansallinen Kulttuuriliitto, MC Kokoomus, Porvarillisen Työn Arkisto, Suomen Toivo -ajatuspaja ja Kansallinen Sateenkaariryhmä.
Kannatus ja puolueen jäsenistö.
Vuonna 2005 kokoomus oli kaikista puolueista kolmanneksi naisvaltaisin ja suurista puolueista kaikkein naisvaltaisin 46 prosentin naisosuudella kun SDP:ssä ja keskustassa vain 40 prosenttia oli naisia. Vuonna 2008 kokoomus, vihreät ja perussuomalaiset olivat ainoat puolueet joiden jäsenmäärä kasvoi.
Puolueen pääkannatusaluetta ovat Etelä-Suomen asutuskeskukset. TNS Gallupin viittä suurinta puoluetta koskevassa mielipidekyselyssä syksyllä 2008 kokoomukseen suhtauduttiin myönteisimmin. Vastaajista 42 prosenttia suhtautui kokoomukseen myönteisesti tai melko myönteisesti, kun esimerkiksi keskustan luku oli 40 prosenttia ja SDP:n 36 prosenttia. Vuoden 2008 lopussa tehdyn mielipidekyselyn mukaan suomalaiset luottavat kokoomuksen osaamiseen eniten mikäli Suomi kohtaisi talouskriisin.
Kokoomusnuoret on kokoomuslainen nuorten järjestö. Kokoomusopiskelijat on useissa korkeakouluissa ja oppilaitoksissa toimiva kokoomuslainen opiskelijajärjestö. Puolueen naisjärjestö on Kokoomusnaiset, joka keskittyy sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyviin kysymyksiin maailmassa.
Kansalliset Maahanmuuttajat (Kamut) on kokoomuslaisten kansainvälisyyskasvatus- ja maahanmuuttajatyöstä kiinnostuneiden yhdistys. Sen puheenjohtajana toimii Radu Székely Turusta.
Kansallinen Sateenkaariryhmä on kokoomuksen läheisjärjestö, joka pyrkii ajamaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia yhteiskunnassa ja joka myös toimii kokoomuksen sisäisenä asiantuntijaverkostona.
Kokoomus oli 2008 ylempien toimihenkilöiden keskuudessa ylivoimaisesti suosituin puolue, ja myös alempien toimihenkilöiden keskuudessa puolue oli suurin. Koululaisten ja opiskelijoiden keskuudessa kokoomus ja Vihreä liitto kilpailevat suurimman puolueen asemasta noin 26 prosentin kannatuksella.
Politiikka ja tavoitteet.
Kesäkuun 2006 Joensuun puoluekokouksessa hyväksytyn periaateohjelman mukaan kokoomuksen tavoitteena on omasta ja toisten elämästä vastuuta kantavien ihmisten yhteiskunta siten, että jokaiselle mahdollistetaan hyvän elämän edellytykset. Kokoomukselle tärkeää on ihmisen vapaus ja vastuu omassa toiminnassaan. Kokoomus ilmoittaa tavoitteikseen kansallisen perinnön, Suomen kielten ja kulttuurien vaalimisen ja tukemisen, koko kansan osaamis- ja sivistystasosta huolehtimisen sekä työn ja yrittäjyyden edistämisen. Puolueen mukaan hyvinvointi syntyy työstä, yrittämisestä ja välittämisestä. Kokoomus kertoo edistävänsä ihmisten, yritysten ja yhteiskunnan vastuuta sekä kunnioittavaa asennetta luontoa ja ympäristöä kohtaan.
Kokoomuksen yhdistäviä ajatuksia ovat vapaus, vastuu ja demokratia, mahdollisuuksien tasa-arvo, sivistys, kannustavuus, suvaitsevaisuus ja välittäminen. Keskeistä sille on vapauden ja vastuun tasapainon tavoittelu sekä yksilöllisyyden ja yritteliäisyyden korostaminen. Kokoomus katsoo Euroopan unionin luovan turvallisuutta ja hyvinvointia, ja suhtautuu myönteisesti yhteiseen puolustukseen
Kokoomus korostaa arvokysymyksissä yksilöiden omantunnon merkitystä ja moniarvoisuutta. Kokoomus näkee yksilöiden vapauden ajatella ja toimia itsenäisesti sekä vähemmistöjen oikeudet vapausaatteen ydinasioina.
Kokoomus katsoo, että verotuksen painopistettä on siirrettävä pois työn tekemisen ja työllistämisen verottamisesta kohti ympäristöä kuluttavan toiminnan verotusta. Kokoomus on muun muassa kannattanut aukioloaikojen vapauttamista ja Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen on ehdottanut helsinkiläisille vapauksia aukiolokielloista keskustan elävöittämiseksi.
Puheenjohtaja Katainen on pitänyt päästöjen mukaan määräytyvää verotusta sekä houkuttelevaa joukkoliikennettä tärkeänä taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Hän on kritisoinut energian tuotantokeinojen ideologisointia ja vaatinut "järkivihreää" ilmasto- ja energiapolitiikkaa, jossa kaikki tuotantovaihtoehdot pidetään osana kokonaisuutta.
Kokoomuksen ympäristöpoliittinen työryhmä julkaisi vuonna 2011 ympäristöohjelman, joka haluaa tehdä Suomesta maailman ensimmäisen hiilineutraalin yhteiskunnan, nostaa Suomi ympäristöteknologian ykkösmaaksi sekä nostaa suomalaiset maailman ympäristötietoisimmaksi kansaksi. Manifesti haluaa tehdä arkipäivän vihreistä teoista osa jokanaisen ja –miehen arkea, puoluekirjaan ja vihreyden sävyyn katsomatta. Talouskasvu on ympäristötekojen edellytys ja vastuullinen markkinatalous luonnonsuojelijan työkalu.
Kokoomuslaiset haluavat rakentaa aloitteellisesti ja ennakkoluulottomasti tulevaisuutta sekä etsiä ratkaisuja yhteiskunnallisiin epäkohtiin.
Kokoomus on kannattanut mm. lasten hyvinvoinnin, osallistumisen ja vaikuttamisen vahvistamista koulun ja kodin välistä yhteistyötä lisäämälla. Puoluekokouksessa jäsenjärjestöt tekevät ehdotuksia ja niistä keskustellaan. Kesäkuussa 2010 kokoomuksesta tuli muun muassa ensimmäinen suuri puolue, joka ajaa kouluissa tapahtuvasta tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta luopumista, niin että jatkossa opetus olisi uskontokunnille yhteistä. Kokoomuksen puoluekokous asettui myös ensimmäisenä suurena puolueena kesäkuussa 2010 tukemaan valinnaisuuden lisäämistä ruotsin opetuksessa. Jyrki Katainen kuitenkin ilmoitti, ettei katso tämän tarkoittavan pakollisen ruotsin opetuksen poistumista.
Kokoomus myös asetti tavoitteekseen sukupuolineutraalin avioliiton.
Kokoomus on painottanut yhdessätekemisen henkeä ja hyvää työtä. Tee hyvä työ -kampanja kannustaa ihmisiä jakamaan pieniä ja suuria hyviä tekoja. Vain ihmiset voivat olla keskenään tekemisissä tavalla, joka luo hyvinvointia, ja siksi kokoomus haluaa Suomeen inhimillisyyttä, välittämistä, uutta yhteisöllisyyttä.
Kokoomus kannattaa ulkopolitiikkaa, joka on rohkeata ja avointa eteenpäin katsomista ja sen arvioihin kuuluu ihmisoikeuksien, oikeusvaltion ja sosiaalisesti vastuullisen markkinatalouden edistäminen. Kokoomus katsoo, että pieni maa lisää kansainvälistä vaikutusvaltaansa olemalla aktiivinen, luotettava ja kekseliäs yhteistyökumppani.
Kokoomus pitää Euroopan Unionia Suomen ensisijaisena viiteryhmänä ja vaikutuskanava kansainvälisessä toiminnassa. Suomen EU-kansanäänestyksessä kokoomuksen kannattajat tukivat jäsenyyttä selkeämmin kuin minkään muun puolueen kannattajat. Puolue suhtautuu myönteisesti Euroopan puolustusyhteistyöhön. Vuonna 2007 ainoastaan kokoomuksen kannattajista enemmistö (55 %) kannatti Suomen liittymistä Pohjois-Atlantin liittoon. Kokoomus katsoo, että puolustusyhteistyö vahvistaisi Suomen turvallisuutta ja kansainvälistä asemaa. Kokoomus kannattaa myös tiiviimpää puolustusyhteistyötä muiden Pohjoismaiden kanssa. Euroopan unionin työssään kokoomus painottaa rohkeutta ja aloitteellisuutta lähteä yhdessä rakentamaan EU:ta. Kokoomus katsoo, että Euroopan unionia on kehitettävä parlamentaariseen suuntaan, komission vastuunalaisuutta lisättävä, ja EU:n on käytettävä varoja vastuullisemmin. Kokoomuksen mielestä suurempi osuus Euroopan unionin varoista on käytettävä tutkimukseen, teknologiaan, ilmastonmuutoksen torjuntaan ja ulkopolitiikkaan. Tärkeällä sijalla ovat Itämeren suojelu ja ehtyvien luonnonvarojen varjeleminen.
Kokoomus painottaa, että kehitysyhteistyön tulee lähteä kumppanimaan tarpeista, mutta se ei saa rakentua pelkän hyväntekeväisyyden varaan. Kokoomuksen mielestä riippuvuus vanhakantaisesta kehitysavusta voi jopa hidastaa kohdemaan yhteiskunnallista kehitysta. Kokoomus katsoo, että Suomen kannattaa keskittyä työhön, joka edistää rauhaa, vakautta, korruption kitkemistä, ilmastotoimia, yksityissektorin vahvistamista ja muita yhteisiä tavoitteita. Naisten aseman edistämisen tulee olla erityisen huomion kohteena.
Alexander Stubb on arvioinut puolueen linjan yksiselitteisen liberaaliksi, monikulttuurisuuteen panostavaksi sekä maahanmuuttoon ja ylipäätään kansainvälisyyteen myönteisesti suhtautuvaksi. Vastaavasti tutkija Juha Rahkosen mukaan kokoomuksen puoluejohto edustaa "kansainvälis-liberalistista Katais-Stubbin linjaa". Rahkonen huomioi, että Wille Rydmanin johtamassa Kokoomuksen Nuorten Liitossa on myös kansalliskonservatiivisia linjauksia, mutta nämä ovat Rahkosen mukaan "monelta osin räikeässä ristiriidassa" puoluejohdon linjausten kanssa.
Periaateohjelmassaan kokoomus määrittelee arvoikseen muun muassa (1) vapauden, vastuun ja demokratian, (2) mahdollisuuksien tasa-arvon, (3) sivistyksen sekä (4) kannustavuuden, (5) suvaitsevaisuuden, ja (6) välittämisen. Samassa ohjelmassa puolue myös mainitsee pitävänsä monikulttuurisuutta rikkautena.
Kokoomuspuolue syntyy suomettarelaisuuden ja monarkismin pohjalle.
Kokoomuksen juuret ovat 1800-luvun suomalaisuusliikkeessä, joka jakautui kahtia suhtautumisessa Venäjän kasvaviin yhtenäistämisvaatimuksiin. Kesällä 1917 suomettarelaiset vielä vastustivat Suomen itsenäistymistä idänkaupan menettämisen pelossa. Lokakuun vallankumouksen tapahduttua Venäjällä, he alkoivat kannattaa eroa Venäjästä. Varmimmaksi ulkopoliittiseksi takeeksi kansallisesta itsenäisyydestä katsottiin liitto Saksan kanssa. Jotkut kannattivat saksalaissyntyisen kuninkaan valintaa itsenäistyneen Suomen hallitsijaksi. Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan marraskuun alussa 1918, perustivat suomettarelaiset ja saksalaista kuningasta kannattaneet nuorsuomalaiset Kansallisen Kokoomuksen 9. joulukuuta 1918. Aikomuksena oli edelleen tehdä Suomesta Ruotsin kaltainen monarkia tai ainakin taata laajoin presidentin valtuuksin voimakas toimeenpanovalta. Tunnetuimpia sen ajan kuningasvallan kannattajia olivat muun muassa Pehr Evind Svinhufvud, J. K. Paasikivi, Eero Järnefelt ja Jean Sibelius.
Nouseva suomenkielinen liikemieskunta valtasi kokoomuksen 1922. Viimeistään siitä lähtien talousliberalismin, sosiaalireformismin ja arvokonservatismin painotukset puolueessa ovat vaihdelleet.
1920-luvulla Suomessa oli lyhytikäisiä porvarihallituksia lähinnä siksi, että maan vasemmisto oli heikko ja jakaantunut voimakkaasti kommunisteihin ja tannerilaisiin sosiaalidemokraatteihin sekä siksi, että Maalaisliiton ja kokoomuksen näkemykset talouspolitiikasta ja maauudistuksesta poikkesivat toisistaan. 1930-luvulle mentäessä Josif Stalinin johtaman Neuvostoliiton uhka vaikutti Suomenkin sisäpolitiikkaan. Kokoomus liittoutui Isänmaallisen kansanliikkeen kanssa ja sai vuonna 1933 historiansa heikoimman vaalituloksen.
1930-luvun loppupuolella alkoi taloudellinen tilanne maassa parantua ja toiseen maailmansotaan mennessä Maalaisliiton ja yhteistyömuodoksi oli muodostunut punamultahallitus. Kokoomus jäi hallitusyhteistyöstä syrjään joitain poikkeuksia lukuun ottamatta.
Sotien jälkeen.
Toisen maailmansodan jälkeen äärivasemmiston toiminta ei ollut enää laitonta, ja vasemmisto vahvistui, samalla myös punamulta- sekä kansanrintamayhteistyö tiivistyivät. Keskustalaisen presidentti Urho Kekkosen asema vahvistui.
Urho Kekkoseen kriittisesti suhtautuvana puolueena kokoomus asetti oman presidenttiehdokkaan vuoden 1968 presidentinvaaleihin, minkä arvellaan heikentäneen myöhemmin sen mahdollisuuksiin päästä hallitukseen. Esimerkiksi vasemmiston vuoden 1970 vaalitappion jälkeenkin kokoomus pysyi oppositiossa.
Jyrki Jokisen väitöstutkimuksen mukaan Kansallinen Kokoomus kehittyi löyhästä vaalipuolueesta kiinteäksi puoluejärjestöksi vasta 1970-luvulla.
Kokoomuksen puheenjohtajaksi valittiin Juha Rihtniemi ja remonttimiehet alkoivat uudistaa puoluetta. Kokoomus hyväksyi poikkeuslain, jolla Kekkonen valittiin poikkeuslailla presidentiksi vuosiksi 1974–1978 ilman vaaleja. Nämä toimet aiheuttivat kokoomuskentän rakoilua, ja puolueen oppositio irtosi kokoomuksesta perustaen Perustuslaillisen Kansanpuolueen. Kekkosen valinta poikkeuslailla katsottiin periaatteessa perustuslain vastaiseksi toimeksi, vaikka muodollisesti kiireelliseksi julistamisen vaatimus täyttyi.
Keskustan ja vasemmiston näkemyksen mukaan kokoomus oli edelleen sisäpolitiikassa oikeistolainen ääriliike lukuun ottamatta kekkoslaista osaansa. Kokoomus yritti kaikin tavoin hankkia hyväksyntää ja hallituskelpoisuutta. Toukokuussa 1981 puoluekokouksessa puheenjohtaja Ilkka Suominen esitti, että noin kymmenen vuoden kuluttua umpeutuvaa YYA-sopimusta jatkettaisiin ja päätös siitä tehtäisiin ennen vuotta 1984. Näin kokoomus ehti ensimmäisenä puolueena esittämään YYA-sopimuksen jatkamista. Muutama päivä sen jälkeen eduskunnassa nousi kysymys siitä, kuinka suurella summalla valtio tukee Rauhanpuolustajien Ydinaseeton Pohjola -kampanjaa. Hallitus esitti 100 000 markkaa, mutta eduskunnan valtiovarainvaliokunta kokoomuslaisten tuella nosti määrärahan 200 000 markkaan. Kokoomus kuitenkin jätettiin oppositioon aina vuoteen 1987 saakka.
1970-luvulla kokoomus alkoi korostaa vapautta ja suvaitsevuutta. Perinteisemmän arvolinjan kannattajia meni muihin puolueisiin.
Paluu hallitukseen.
Hallitukseen kokoomus nousi 21 oppositiovuoden jälkeen vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen, jolloin nimitettiin Holkerin sinipunahallitus, vaikka kokoomus, ruotsalainen kansanpuolue ja keskusta olivat tehneet porvarisopimuksen tavoitteenaan muodostaa porvarihallitus vaalien jälkeen. Vuosina 1987–1991 toimineen hallituksen suurimmat puolueet olivat sosiaalidemokraatit ja kokoomus. Vaalien 1991 jälkeen muodostettiin Esko Ahon porvarihallitus, jota johtivat keskusta ja kokoomus.
Kokoomuksen Nuorten Liitto alkoi vaatia keväällä 1990 ensimmäisenä merkittävänä ja näkyvänä poliittisena organisaationa Suomen jäsenyyttä Euroopan unionissa.
Keskustan vuoden 1995 vaalitappion jälkeen kokoomus muodosti kaksi hallitusta sosiaalidemokraattien kanssa. Paavo Lipposen I (1995–1999) ja II hallitusta (1999–2003) kutsuttiin sateenkaarihallituksiksi. Sinipunapohjan laajennuksena olivat yleensä vihreät, vasemmistoliitto ja ruotsalainen kansanpuolue.
2000-luvulla.
Vuonna 2001 kokoomuksen puheenjohtajaksi valittiin Ville Itälä. Varapuheenjohtajiksi valittiin Jari Koskinen ja Jyrki Katainen. Eduskuntavaaleissa 2003 kokoomus sai 18,6 % ääniosuuden ja eduskuntaan valittiin 40 kokoomuslaista kansanedustajaa. Kokoomus siirtyi oppositioon.
Kokoomuksen puoluekokous valitsi 5. kesäkuuta 2004 puolueen uudeksi puheenjohtajaksi Jyrki Kataisen. Varapuheenjohtajiksi 6. kesäkuuta 2004 valittiin Marjo Matikainen-Kallström, Paula Risikko ja Jari Koskinen. Kokoomuksen puoluesihteeriksi valittiin Harri Jaskari. Kuntavaaleissa 2004 kokoomuksen ääniosuus oli 21,8 %. Kaupungin- ja kunnanvaltuustoihin valittiin 2 076 kokoomuslaista valtuutettua. Kuntavaalien 2004 teema oli "Tulevaisuuden hyvinvointi rakennetaan tänään".
Kokoomuksen puoluekokous Joensuussa 2006 määritteli itsensä poliittisella kartalla keskusta-oikeistolaiseksi puolueeksi, joka kirjattiin myös puolueen periaateohjelmaan. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa kokoomus voitti kymmenen paikkaa ja nousi jälleen hallitukseen, mutta keskusta säilytti kuitenkin asemansa eduskunnan suurimpana puolueena yhden kansanedustajapaikan erolla. Matti Vanhasen toiseen hallitukseen, jossa on kaksi ministeriä enemmän kuin aikaisemmissa, kokoomus sai keskustan tapaan kahdeksan ministeripaikkaa.
Pääministerin sijaiseksi ja valtiovarainministeriksi nimitettiin kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen. Kokoomus sai ulkoasiainministerin ja puolustusministerin paikat, joista keskusta oli ilmoittanut haluavansa ulkoasiainministerin paikkaa. Ulkoasiainministeriksi nimitettiin kokoomuksen Ilkka Kanerva, joka erosi tekstiviestikohun seurauksena kesäkuussa 2008. Kanervan tilalle nousi professori ja europarlamentaarikko Alexander Stubb. Anne Holmlund nousi sisäasiainministeriksi. Oikeustieteen kandidaatti Jan Vapaavuori nousi asuntoministeriksi. Peruspalveluministeriksi valittiin terveystieteiden tohtori ja kokoomuksen varapuheenjohtaja Paula Risikko. Opetusministerin paikalle valittiin terveystieteiden maisteri ja puoluevaltuuston puheenjohtaja Sari Sarkomaa, joka erosi ministerin tehtävästään joulukuussa 2008 perhesyihin vedoten. Uudeksi opetusministeriksi nimitettiin Henna Virkkunen.
Kunnallisvaaleissa 2008 kokoomuksen kannatuksen kasvu jatkui ja se nousi selkeästi suosituimmaksi puolueeksi. Kahden puolueloikkauksen jälkeen kokoomuksesta tuli eduskunnan suurin puolue ensimmäistä kertaa historiassa marraskuussa 2010.
Kokoomus oli suosituin puolue eduskuntavaaleissa 2011. Kuuden puolueen hallituksen pääministeriksi nimitettiin kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen, Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeriksi Alexander Stubb, hallinto- ja kuntaministeriksi Henna Virkkunen, maa- ja metsätalousministeriksi Jari Koskinen, elinkeinoministeriksi Jyri Häkämies, ja sosiaali- ja terveysministeriksi Paula Risikko.
Euroopan parlamentti.
Kokoomuksen europarlamenttiryhmä muodostui ensimmäisen kerran 1995, kun Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi. Tuolloin eduskunta valitsi ensimmäiset mepit. Kokoomuksella on nykyisin kolme meppiä. Kokoomuksen europarlamentin jäsenet kuuluvat Euroopan Kansanpuolueen ja Euroopan Demokraattien (EPP) muodostamaan ryhmään.
Kokoomuksen entisistä puheenjohtajista Ilkka Suominen ja Ville Itälä on valittu eurokansanedustajiksi puolueen puheenjohtajakautensa jälkeen. 13. heinäkuuta 2004 kokoomuksen Ville Itälä valittiin parlamentin Euroopan kansanpuolueen ja Euroopan demokraattien muodostama ryhmän toiseksi varapuheenjohtajaksi. Europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola siirtyi kristillisistä kokoomukseen vuonna 2003, ja hänet valittiin seuraavan vuoden vaaleissa jatkokaudelle kokoomuksen listalta. Ari Vatanen vaihtoi ranskalaiseen puolueeseen ja tuli valituksi sieltä. Alexander Stubbin siirryttyä ulkoministeriksi keväällä 2008, tuli hänen tilalleen europarlamenttiin Sirpa Pietikäinen.
Kokoomuksen parlamentaarikot tekivät suomalaisista puolueryhmistä eniten mietintöjä vuonna 2009 päättyneen viisivuotisen europarlamentin vaalikauden aikana. Kokoomus teki 25 mietintöä, kun keskusta teki 19 ja SDP vain kahdeksan. Kokoomuksen parlamentaarikoista eniten mietintöjä teki Alexander Stubb.
Puoluejohto.
Puolueen johto koostuu puheenjohtajasta, puoluesihteeristä ja kolmesta varapuheenjohtajasta.
Aiheesta muualla.
*


Kansanedustaja.
Kansanedustaja on parlamentaarikko eli kansalaisten valitsema edustaja eduskunnassa, Suomen parlamentissa. Kansanedustajat ovat edustuksellisen demokratian vallankäyttäjiä. Suomen eduskunnassa kansanedustajia on 200. Kansanedustajan kausi kestää normaalisti neljä vuotta.
Kansanedustajat valitaan eduskuntavaaleilla. Vaaleja varten Suomi on jaettu 15 vaalipiiriin. Kustakin vaalipiiristä valitaan edustajia vaalipiirin asukasluvun mukaisesti ja ennen vaaleja paikkaluvusta tehdään asetus.
Kansanedustajat valitaan suhteellisella listavaalilla (D'Hondtin menetelmä). Ehdokkaita voivat asettaa puolueet ja vähintään sadan jäsenen valitsijayhdistykset. Pienemmät puolueet ja sitoutumattomat ehdokkaat voivat yhdistyä vaaliliitoksi parantaakseen läpipääsyn mahdollisuuksiaan.
Eduskunnan vuotuista työjaksoa nimitetään valtiopäiviksi. Vallan kolmijako-opin mukaisessa jaottelussa kansanedustajat käyttävät lainsäädäntövaltaa. Eduskunnan täysistunnoissa puhetta johtaa eduskunnan puhemies, joka on valtakunnan hierarkiassa toinen heti presidentin jälkeen.
Pääosan työstään kansanedustajat tekevät valiokunnissa, joissa lakiesitysten ja valtion talousarvioesitysten käsittely käytännössä tapahtuu. Valiokuntatyöskentelyn ohella koko eduskunta kokoontuu neljä kertaa viikossa täysistuntoihin, joissa lakiehdotuksia voidaan hyväksyä, hylätä, muuttaa tai palauttaa valiokuntaan valmisteltavaksi. Viime vuosina kansanedustajien työ on muuttunut aiempaa kansainvälisemmäksi, ja työhön kuuluu paljon matkoja erilaisten kansainvälisten järjestöjen kokouksiin.
Kansanedustajan palkkiot.
Kansaedustajat eivät saa palkkaa vaan palkkion, koska kansanedustaja ei ole virkamies, vaan kyseessä on luottamustehtävä. Palkkio on verotettavaa tuloa. Tapana on ollut, että palkkioista on päätetty ennen uuden eduskunnan kokoontumista. Puhemiehen palkkio on kansanedustajan palkkiota suurempi.
Kansanedustajan peruspalkkion lisäksi suuren valiokunnan, perustuslaki-, ulkoasiain- ja valtiovarainvaliokunnan puheenjohtajalle maksetaan lisäpalkkioita. Eduskuntaryhmissä, joissa on yli 2 kansanedustajaa, maksetaan ko. ryhmän puheenjohtajille palkkio. Kansanedustajat saavat luontoisetuna matkapuhelinedun.
Monella kansanedustajalla on sivutuloja, jotka voivat ylittää kansanedustajan palkkion. Tyypillisimpiä kansanedustajien sivutuloja ovat olleet mm. eläkkeet, muut kokouspalkkiot, valtuustotyö, kirjamyynti jne.
Sopeutumisraha.
Aikaisemmin kansanedustajille myönnettiin nk. "sopeutumiseläke", joka annettiin kaikille eduskunnasta pois jääville kansanedustajille, jotka olivat olleet vähintään seitsemän vuotta eduskunnassa, eivätkä meneet työelämään tämän jälkeen. Keskimäärin eduskunnan sopeutumiseläke oli noin 2 000 euroa kuussa, jota nautti vuoden 2008 lopussa Valtiokonttorin tietojen mukaan 108 ex-kansanedustajaa. Sopeutumiseläkettä perusteltiin mm. siten, että kansanedustajaksi valittu ihminen menetti "siviilitaustansa", mikä vaikeutti työnsaantia edustajauran jälkeen. Sittemmin anteliaana pidetty sopeutumiseläke korvatiin "sopeutumisrahalla", jota saa enimmillään kolme vuotta.
Kansanedustajien kulukorvaukset.
Kansanedustajille maksetaan verottomia kulukorvauksia. Kulut korvataan yhtenä könttänä riippumatta siitä, mitkä ovat todelliset asumis- ja matkakulut. Kansanedustaja voi saada korkeampaa kulukorvausta kotipaikkansa perusteella (kaksi asuntoa), ja kansanedustajat saavat korvauksen siitä, etteivät he saa päivärahaa niin kuin yleensä matkatyössä olevat. Lisäksi kulukorvauksella kansanedustajille korvataan työn luonteeseen kuuluva "pieni vieraanvaraisuus" ja matkustus vaalipiirissä.
Kansanedustajat voivat nostaa kulukorvausta, vaikka poistuisivat Helsingin-kodistaan kotikuntaansa vain satunnaisesti. Edelleen kansanedustajat voivat saada korkovähennyksen ostamastaan kakkosasunnosta, mikäli asuinpaikka on yli sadan kilometrin päässä.
Verottomana maksettavan kulukorvauksen suuruus vuonna 2009 oli 987 e/kk, jos edustaja asui pääkaupunkiseudulla, 1315,75 e/kk, jos hän asui yli 30 kilometrin ja 1809,15 e/kk mikäli hän asui Uudenmaan ulkopuolella.
Muut etuisuudet.
Kansanedustajille korvataan erikseen taksimatkat pääkaupunkiseudulla, jolloin edustajat voivat käyttää taksia vapaasti edustajan toimeen liittyvillä matkoilla. Yksittäinen taksimatka saa kuitenkin maksaa enintään 60 euroa ja sitä ylittävä määrä peritään edustajan palkasta. Kansanedustajat saavat matkustaa maksutta VR:n junissa ja Finnairin kotimaan lennoilla.
Kansanedustajilla on halutessaan käytettävissä valitsemansa henkilökohtainen avustaja tukena ja edistämässä kansanedustajan työtä ja poliittista toimintaa. Toisaalta eduskunnan hallintojohtajan ohjeen mukaan avustaja ei saa käyttää palkallista työaikaansa kansanedustajan tai oman vaalityönsä tekemiseen. Työtehtäviä varten kansanedustajien avustajalla on käytössään matkapuhelin, kannettava tietokone, tulostin ja eduskunnan tietojärjestelmän etäkäyttöoikeus. Kansanedustajien avustajat ovat olleet yleensä korkeakoulututkinnon suorittaneita tai yliopisto-opiskelijoita. Avustaja voi työskennellä joko eduskunnassa tai edustajan vaalipiirissä.
Harrastekerhot ja virkistäytyminen.
Eduskunnassa työskentelevillä on lukuisia harrastekerhoja, joista eduskunnan urheilukerho on saanut eduskunnalta selvästi eniten rahaa toimintansa pyörittämiseen. Vuonna 2009 eduskunnan urheilukerhon budjetti oli noin 66 000 euroa. Muita kerhoja ovat mm.tutkijoiden ja kansanedustajien seura, teatteri- ja näytelmäkerho, eläkeläiskerho sekä naiskansanedustajien verkosto. Eduskuntatalossa kansanedustajilla on käytössään henkilökohtaisten työtilojen lisäksi mm. kuntosali, sauna ja uima-allas, jossa saunapyyhkeet ja uimahousut kuuluvat tilojen varustuksiin.


Kommunistinen puolue.
Kommunistisen puolueen tavoitteena on tuotantovälineiden yhteisomistukseen perustuva kommunististen yhteiskunta. Kommunistisiksi ovat kutsuneet itseään varsinkin demokraattista sentralismia järjestöperiaatteenaan pitäneet leniniläiset puolueet.
Suomessa toimii vuonna 2007 kaksi rekisteröityä kommunistista puoluetta: Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) sekä Rauhan ja Sosialismin puolesta – Kommunistinen Työväenpuolue (KTP).
*


Kuvanveisto.
Kuvanveisto on taiteellista ilmaisua kolmiulotteisessa muodossa. Nimityksenä käytetään myös nimitystä plastinen sommittelu, joka ehkä paremmin kuvaa nykyaikaista kuvanveistoa. Kuva taas on kaksiulotteista ilmaisua, jossa kolmas ulottuvuus esitetään illuusion avulla. Kuvanveistotaiteen harjoittajia kutsutaan kuvanveistäjiksi.
Vaikka sanaliite "-veisto" viittaa veistämiseen, siis tekotapaan jota sovelletaan esimerkiksi kiven tai puun työstämiseen, veistos-sanaa käytetään yleisnimityksenä kaikille kolmiulotteisille taideteoksille, niiden tekemiselle ja tekoperiaatteille. Veistoksia ovat myös esimerkiksi valetut, muovatut tai hitsatut, eri tavoilla kootut kolmiulotteiset teokset ja kuvanveisto on niiden tekemistä – veistoksen tekotekniikka voi siis olla luonteeltaan poistava tai lisäävä. Kuvanveisto on osa perinteistä kuvataidetta.
Veistokset ovat tavallisesti uniikkeja eli niistä tehdään vain yksi tai korkeintaan muutamia kappaleita. Sarjavalmistukseen suunnitellun kolmiulotteisen esineen suunnittelua ja muokkaamista kutsutaan muotoiluksi.
Veistokset voivat olla patsaita, jolloin ne yleensä ovat vapaina seisovia, tai korkokuvia (pintakuvia, kohokuvia), joilloin niitä sanotaan myös reliefeiksi. Reliefit ripustetaan yleensä seinälle tai upotetaan seinään, mutta joskus, sangen harvoin, pidetään lattiatasossa. Henkilöä esittävä veistos voi olla joko korkokuva, rintakuva (pää ja hartiat) tai patsas, jossa henkilö on kuvattu kokonaan. Veistos näyttää eri suunnilta erilaiselta, samoin valaistus vaikuttaa veistoksen ulkonäköön. Patsaan muotoiset veistokset sijoitetaan usein puistoihin tai muuten näkyvälle paikalle, ja yleensä niiden ympäri voi kävellä ja niitä voi katsella eri suunnista. Kaikki veistokset eivät ole patsaita, vaan veistoksia ovat myös esimerkiksi puusta, kivesta, metallista tai savesta tai muusta muotoiltavasta materiaalista, myös nykyisin lumesta ja jäästä, tehdyt korkokuvat eli reliefit, jotka ovat pintakuvia, joissa kuvan osat ovat kohollaan pohjasta. Muinaisissa kulttuureissa kohokuvat olivat yleisiä ja ne esittivät usein historiallisia tapahtumia. Veistokset voidaan myös tehdä paitsi katseltaviksi myös kosketeltaviksi. Veistos voi esittää ihmistä, eläintä tai kasvia luonnonmukaisesti tai tyylitellen tai olla abstrakti taideteos. Jos veistoksessa on liikkuvia osia, nimitetään sitä mobileksi.
Kuvanveistäjän työvälineet.
Nykyaikana kuvanveistäjän materiaalit ovat moninaisia. Perinteisen kuvanveiston harjoittaja käytti materiaalinaan erilaisia kivilaatuja, marmoria, graniittia ynnä muuta. Puu, metalli, kipsi ja savi ovat olleet hyvin yleisiä. Nykyisin myös kangasta, paperia ja erilaisia muoveja. Muotoilussa on käytetty vasaraa ja talttaa, savea on muotoiltu käsin, veitsin ja puikoin. Materiaalia on hitsattu, liimattu ja koottu yhteen monin eri tavoin. Metallia ja kipsiä on valettu, puuta kaiverrettu, sahattu, naulattu ja niin edelleen. Nykytaiteessa kaikki tuntuu olevan mahdollista ja materiaalina voivat olla irralliset esineet jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden. Myös erilaisia rakennuksia voidaan pakata muoviin ja pitää niitä jättiläisveistoksina. Voidaan jo kysyä, onko tällöin kysymys pikemminkin jostain muusta kuin kuvanveistosta.
Patsaista installaatioihin.
Moderni patsas laskeutui jalustalta. Henry Moore "Nojaava hahmo", 1951.
Modernissa kuvanveistossa voidaan nähdä looginen ajallinen ja taidehistoriallinen jatkumo. Jalustalla “vapaana seisovien” patsaiden jälkeen alettiin vähitellen tehdä teoksia ilman jalustaa. Sitten veistoksista tuli ilman jalustaa asetettuja kappaleita lattialla, seinillä tai katossa ja sitten joko ns. löydetyistä tai muokatuista esineistä koostuvia installaatioita.
Installaatio on uuden taiteen käsite, jonka voisi kääntää sanalla “asennus” tai “asennustyö”. Installaatio on esinekokonaisuus, joka on asetettu varta vasten johonkin tilaan.
Sana "plastinen" viittaa johonkin muokattavaan tai muovailtavaan. Kolmiulotteisen työskentelyn perusteiden opiskelua kutsutaan joskus sanalla plastinen (aik. plastillinen) sommittelu, joka on siis kuvanveiston tai kolmiulotteisen tilan perusteiden ja hallinnan opiskelua.
Kuvanveistoa on perinteisesti pidetty suurten ja uniikkien teosten alana. Mutta jos taskussasi on kolikko, voit nähdä siinä reliefin eli koho –tai korkokuvan. Reliefi on plastisena ilmaisuna tavallaan kuvan ja kuvanveiston välissä.
Kuvanveistäjä voi ottaa yhteiskunnallisiin asioihin kantaa monin tavoin. Modernin kuvanveiston edustaja on esimerkiksi yhdysvaltalainen Christo Javacheff (s. 1935), joka on käärinyt rakennuksia muoviin ja muihin materiaaleihin. Hän on näillä jättiteoksillaan halunnut saada ihmiset ajattelemaan pakkauksia, joihin nykyisin melkein jokainen myytävä tuote kääritään. Hänen kuuluisimpia töitään on Pariisin Pont Neufin sillan pakkaaminen.
Muistin apuvälineitä.
Kuvanveiston ehkä varhaisin tehtävä on toimia muistin apuvälineenä. Muistomerkki siirtää siis sodan, katastrofin tai muun yhteisön tärkeänä kokeman tapahtuman muiston seuraaville sukupolville. Antropologit ovat havainneet, että tällaisia muistamisen edistämistarkoituksia varten muokattuja esineitä esiintyy myös ns. primitiivisissä yhteisöissä.
Sana monumentti viittaa suureen kokoon tehtyyn muistomerkkiin, joka on usein moniosainen. Kuvanveistossa puhutaan myös julkisista veistoksista, jolla tarkoitetaan yleisesti nähtäville tarkoitettuja teoksia.
Kuvanveistoa on usein käytetty aatteellisiin tarkoituksiin. Veistokset ovat nostaneet kansallisia sankareita ja ihanteita, sotilaita ja poliitikkoja, kirjailijoita ja taiteilijoita, johtajia ja johdettavia. "Herooinen kuvanveisto" tarkoittaa juuri sankarillisuuden ilmentämistä. Sosialistisen realismin kuvanveisto toi esiin henkilöpalvonnan, mutta johtajien patsaita alettiin tuhota vanhan vallan kaatuessa. Suomalaisessa kuvanveistossa voi erottaa sotienjälkeinen niin sanottu sankaripatsaiden aika.
Renessanssin jälkeisellä ajalla kuvanveistäjä oli tavallisesti suunnittelija, joka ideoi, piirsi ja luonnosteli mallin, sekä organisoi ja tarkisti käsityöläisten tai apulaisten tekemän työn. Jotkut nykytaiteilijat tekevät samoin. Esimerkiksi amerikkalainen Jeff Koons teettää teoksensa eri alojen huippukäsityöläisillä.
Materiaaleista prosesseihin.
Modernismin aikana kuvanveistäjät alkoivat muokata itse käyttämiään materiaaleja. Jos perinteisen kuvanveiston materiaaleja olivat pronssi, betoni tai kivi, on kuvanveistossa käytettävien materiaalien kirjo lisääntynyt. Koneellisten työkalujen myötä esimerkiksi erilaiset kivimateriaalit ovat tulleet mukaan. Pronssin lisäksi on tullut useita muita metalleja. Suomalaisessa kuvanveistossakin muovi, paperimassa ja keraamiset materiaalit ovat tulleet mukaan 1960 –luvulta.
Luterilainen traditio suhtautui kielteisesti kirkkojen puuveistoksiin uskonpuhdistuksen ajalta lähtien. Nykyisin puutakin käytetään useilla eri tavoilla. Puuveistoksen mahdollisuuksiin on erikoistuttu Kemijärven kuvanveistoviikoilla. Myös hiekka, lumi ja jää ovat suosittuja materiaaleja, koska niitä voidaan kierrättää ja ne ovat melko edullisia.
Voidaan erottaa ekspressiivinen eli taiteilijan omaa ilmaisua painottava ja ympäristölähtöinen kuvanveisto. Edellisessä teoksen muoto ja ilmaisu painottuvat teoksen tekijän henkilökohtaiseen tyyliin. Jälkimmäisessä teos saa muotonsa siitä ympäristöstä, johon se suunnitellaan.
Saksalaisen taiteilijan Josef Beuysin (1921–1986) 1970 –luvulla ideoima yhteiskunnallinen kuvanveisto ("Die Soziale Plastik") on taiteilijan kaavailema laajennettu taidekäsitys. Se on monialainen ja osallistuva prosessi, jossa “materiaaleja” ovat ajattelu, puhe ja keskustelu. Beuysin eräs tunnusajatus oli: "Jokainen on taiteilija" (hän lainasi ajatuksen Novalikselta). Tästä näkökulmasta katsottuna kaikki ihmiset ovat Beuysin mukaan taiteilijoita, joiden vastuulla on demokraattisen ja kestävän yhteiskunnan muodostaminen.


Tulostin.
Tulostin (myös printteri, osin vanhentunut nimitys "kirjoitin", "piirturi") on tietokoneen lisälaite, jolla kirjainmerkkejä ja symboleita tai kuvia tallennetaan sähköisestä (digitaalisesta) muodosta paperille tai muulle materiaalille. Nykyisillä tulostimilla voidaan tulostaa usein hyvinkin monenlaisille alustoille, muun muassa piirtoheitinkalvolle, valokuvapaperille, kartongille, tarra-arkille, tai kankaalle. Tulostinta on verrattu kirjapainoon, koska sen avulla voidaan tuottaa useita kappaleita alkuperäisestä teoksesta.
Rahanväärennyksen estämiseksi uudemmat väritulostimet tunnistavat rahan tulostamisyritykset. Lisäksi tulostimet jättävät paperiin näkymättömän sarjanumeromerkinnän ja kellonajan.
Tulostinta, joka on yhdistetty skannerin ja kopiokoneen kanssa, sanotaan monitoimilaitteeksi.
Maailman nopein tulostin on ComColor 9050.
Matriisikirjoitin.
Matriisikirjoittimien ongelmana oli suuri melu. Joidekin esimerkiksi taloushallinnon listojen tulostamisessa käytettyjä suuria pistematriisikirjoittimia tehtiin hiljaisemmiksi siirtämällä ne erilliseen tulostushuoneeseen, jossa oli äänieristystä tai joka oli äänieristetty.
Lasertulostin.
Laserkirjoitin Apple Personal LaserWriter 300
Lasertulostin muistuttaa rakenteeltaan kopiokonetta ja niitä on saatavilla mustavalko- ja väritulostimina. Tulostimessa on valoherkkä sylinteri ja pyörivä rumpu. Valoherkkä sylinteri on tehty valojohdemateriaalista. Valojohdemateriaali johtaa sähköä kun valo osuu siihen. Lasertulostin tekee sähköisen pintavarauksen pimeässä olevan valoherkän sylinterin pintaan. Liikkuva laservalo piirtää negatiivisen kuvan ja näin poistaa varaukset kohdasta johon valo osuu ja johon mustetta ei haluta.
Rummun pinnassa oleva sähkövaraus vetää puoleensa erimerkkisesti varautuneita värijauhehiukkasia niihin kohtiin, joihin lasersäde ei ole osunut.
Värihiukkaset siirretään rummun pinnasta sähköisesti varatun paperin pintaan ja paperi kuljetetaan kiinnitysyksikön kuuman lämpötelan läpi, jolloin värijauhe kiinnittyy paperiin.
Lasertulostimessa on terveysriski jos niitä käyttää paljon esimerkiksi toimistotöissä tai päivittäin kotona, koska niistä vapautuu pienhiukkasia.
Mustesuihkutulostin.
Mustesuihkutulostin on tulostin, joka suihkuttaa mustesuihkuna värit paperille. Suihkun pistekokoa voidaan säädellä. Yleensä värimustesuihkutulostimessa käytetään SMYK-värierottelua (syaani, magenta ja keltainen (Yellow) sekä musta (K eli Key), koska mustan sekoittaminen edellisestä kolmesta vähentävästä väristä olisi hankalaa vieden runsaasti väriainetta ja koska musta on tekstien vuoksi yleisesti käytetyin väri neliväritulostamisessakin. Jonkin verran on käytetty myös RGB + musta-värierottelua.
Mustasuihkutekniikka on edullinen tapa toteuttaa miltei valokuvatasoista tarkkuustulostusta, minkä vuoksi se on erittäin yleinen tulostusmenetelmä mikrotietokoneiden tulostamisessa.
3D-tulostin.
3D-tulostin pystyy tulostamaan kolmiulotteisen objektin esimerkiksi CAD-tiedoston perusteella. Kolmiulotteisessa tulostamisessa käytetään tulostusmateriaalina esimerkiksi muovia, metallia, keraamia tai lasia. Tulostusmateriaali on yleensä omissa kaseteissaan, josta mallintamiseen tarvittava materiaali johdetaan tulostuspäähän esimerkiksi nauhana tai jauheena. Tulostuspää sulattaa tai liuottaa nesteeseen tulostusmateriaalin ja suihkuttaa liukenevan materiaalin tulostinalustalle, joka kovettuu ohuina kerroksina haluttuun kohtaan. Malli muodostuu näin useista ohuista kerroksista. Kolmiulotteiset tulostimet toimivat siten päinvastoin kuin jyrsimet, joilla kolmiulotteinen kappale koverretaan isommasta kappaleesta.
3D-tulostusta käytetään esimerkiksi tuotekehittelyssä, kun halutaan luoda nopeasti ja tuotantoa keskeyttämättä käsin kosketeltava mallikappale kehitteillä olevasta tuotteesta. Kolmiulotteisilla tulostimilla voidaan tulostaa myös lopullisia tuotteita, kuten hammasproteeseja, jalkineita, vaatteita ja jopa rakennuksia. Tulostimia voidaan käyttää lukemattomiin kohteisiin ja on esitetty visioita teollisuuden mullistavasta teknologiasta. Teknologia mahdollistaa myös fyysisten laitteiden kopioinnin lähes yhtä helposti kuin digitaalisten tallenteiden ja on aiheellista kysyä, onko 3D-tulostus seuraava piraattikopioinnin väline.
3D-tulostin voi tulostaa myös osia, joista voi koota lisää tulostimia. RepRap -projektin aikaansaamat tulostimet ovat esimerkki kopioitumiseen suunnitelluista tulostimista.


Kyrillinen kirjaimisto.
Kyrillinen kirjaimisto on kirjoitusjärjestelmä, joka perustuu glagoliittiseen ja kreikkalaiseen kirjaimistoon.
Historia.
Vuonna 863 Pyhät Kyrillos ja Methodios saivat Bysantin hallitsijalta tehtävän luoda slaavilaisille kielille tai murteille yhtenäinen kirjoitusjärjestelmä. Työn tuloksena syntyi glagoliittinen kirjaimisto, josta myöhemmin kehittyi sitä ja kreikkalaista kirjaimistoa sekoitettuna edustava – yhä Kyrilloksen nimeä kantava – "kyrillinen" kirjaimisto. Venäjäksi sitä kutsutaan nimellä "kirillitsa" (кириллица) ja ukrainaksi "kyrylytsja" (Кирилиця).
Kirkkoslaavi.
Muinaiskirkkoslaavin kirjaimisto on vanhin kyrillisistä kirjaimistoista, ja se on peräisin 900-luvulta. Siihen kuuluu 43 kirjainta.
Kyrillinen aakkosto noin vuodelta 900
Kyrillinen kirjaimisto vuodelta 1708.
Vuoteen 1708 mennessä kirjaimisto oli kehittynyt paljon, ja kirjainten määrä oli vähentynyt 34:ään.
Venäjän kirjaimisto.
Nykyvenäjän kirjaimisto perustuu suurelta osin vuoden 1708 kyrilliseen kirjaimistoon, ja siinä on 33 kirjainta.
Nykytilanne.
Kyrillistä kirjaimistoa käytetään nykyään monien slaavilaisten sekä Venäjällä ja lähialueilla puhuttavien uralilaisten, turkkilaisten, mongolilaisten, luoteiskaukasialaisten, pohjoiskaukasialaisten ja dagestanilaisten kielten kirjoittamiseen. Kyrillistä kirjaimistoa käyttäviä slaavilaisia kieliä ovat venäjä, ukraina, valkovenäjä, bulgaria, makedonia, serbia (käyttää myös latinalaista kirjaimistoa) ja kirkkoslaavi.
Kyrillista kirjaimistoa käyttäviä uralilaisia kieliä ovat ersä, mokša, niittymari, vuorimari, komi, komipermjakki, udmurtti, kildininsaame, nenetsi ja hanti, mansi.
Turkkilaisista kielistä kyrillista kirjaimistoa käyttävät kazakki, baškiiri, kumykki, nogai, kirgiisi, dolgaani, hakassi, jakuutti karatšai balkaari, šoori, tuva ja tataari. Aikaisemmin myös azeri, uzbekki, karapakalpakki, gagauzi, turkmeeni ja krimintataari käyttivät kyrillistä kirjaimistoa, mutta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ne palasivat latinalaiseen kirjaimistoon. Tatarstan päätti myös että tataarissa siirrytään latinalaiseen kirjaimistoon, mutta asian toteutumista on hankaloittanut Venäjällä tämän jälkeen säädetty laki, jonka mukaan virallista kieltä voidaan kirjoittaa vain kyrillisellä kirjaimistolla.
Mongolisista kielistä kyrillistä kirjaimistoa käyttävät burjaatti, kalmukki ja mongoli. luoteiskaukasialaisista kielistä kyrillistä kirjaimistoa käyttävät abhaasi, abaza, adyge ja kabardi. Pohjoiskaukasialaisista kielistä kyrillistä kirjaimistoa käyttävät inguuši ja tšetšeeni. Dagestanilaisista kielistä kyrillistä kirjaimistoa käyttävät avaari, dargva, laki, aguli, lezgi, rutuli ja tabasarani.
Aakkostot.
Kyrillistä kirjaimistoa käyttävien kielten aakkostot poikkeavat toisistaan hiukan.
Käsin kirjoitetut kirjaimet G, D, I, lyhyt-I, M, T ja ts
Venäläinen aakkosto.
Oikeinkirjoitus uudistettiin 1918. Painomerkit, joita käytetään muun muassa oppikirjoissa, eivät sisälly Unicodeen. Wikipediassa on käytetty joissakin nimissä Unicoden erillistä aksenttimerkkiä. Unicodesta puuttuu lisäksi muun muassa nykyaikaisessa kirkkoslaavissa käytettyjä merkkejä.
Katso myös.
*


Kuvataide.
Kuvataiteessa (myös visuaaliset taiteet tai kuvataiteet ja visuaalinen taide) kuvataan, yhdistellään ja sommitellaan silmällä havaittavia elementtejä, kuten muotoja, ulottuvuuksia, valoa ja värejä. Kuvataiteen perinteisiä lajeja ovat kuvanveisto, maalaus, piirustus, taidegrafiikka ja valokuvataide. Kuvataiteisiin luetaan toisinaan myös arkkitehtuuri, mutta ei yleensä käyttöesineisiin kohdistuvaa muotoilua, joka yhdistetään taideteollisuuteen.
Kaksiulotteisen kuvan ohella kuvan kolmas ulottuvuus tila on mukana esimerkiksi kuvanveistossa ja ympäristötaiteessa. Myös neljäs ulottuvuus, aika on mukana muun muassa videotaiteen ja performanssin teoksissa.
Vapaat ja soveltavat taiteet.
Kuvataiteet kuuluvat niin sanottujen vapaiden taiteiden tai kaunotaiteiden (ransk. "beaux-arts", engl "fine arts") traditioon. Niiden ohella puhutaan myös soveltavista taiteista. Muun muassa taideteollisuuden eri alat ovat soveltavia taiteita. Kaunotaiteet eivät ole sidoksissa varsinaiseen teolliseen tuotantoon, kun taas taideteollisuuden tuotteet suunnitellaan tavallisesti sarjoina, jotka valmistetaan joko käsin tai teollisesti. Kaunotaiteet poikkeavat myös käsityön eri aloista siinä, että käsityönä tehtävät esineet syntyvät perinteiden mukaan tehtyinä painotetusti käden taidoilla.
Toisin kuin esimerkiksi tanssissa tai musiikissa, kuvia ja esineitä eli artefakteja on säilynyt lähes muuttumattomina jälkipolville. Vanhimmat säilyneet luolamaalaukset ovat 30 000 vuotta vanhoja. Kuvataiteen historia noudattaa ihmiskunnan historian kulttuurin muutoskausia, kuten bysantti, renessanssi tai modernismi. Kuvataiteessa on havaittavissa myös omia taiteellisia kehityskulkuja, esimerkiksi impressionismi muuttui jälki-impressionismiksi, kun taiteilijat ryhtyivät tutkimaan impressionistien värien käyttöä ja maalaustapaa. Taidehistorian tutkimus on tuonut kuvataiteeseen omia merkityksiä, termejä ja käsityksiä. Nykytaide on tekemisissä monien muidenkin tieteiden, kuten filosofian, estetiikan, sosiologian tai psykologian kanssa.
Perinteinen ja nykytaide.
Nykytaide on oman aikamme taidetta, uutta taidetta. Sanan käyttö yleistyi 1970-luvulla, kun sanat moderni taide ja modernismi alkoivat saada uusia merkityksiä, joita niihin ei aikaisemmin oltu liitetty. Nykytaide on sivumerkityksistä vapaampi ja puolueettomampi sana kuin moderni taide.
Kuvataiteessa puhutaan usein nykytaiteesta ja perinteisemmistä taiteista. Kuvataide muodosti ennen oman, autonomisen ja joskus kapea-alaiseenkin taitotietoon pitäytyvän merkkikielen. Eri taiteenalojen väliset raja-aidat olivat korkealla.
Nykytaidetta luonnehtii avoin suhde ihmiskunnan kulttuuriin. Nykytaiteen teokset saattavat vedota muihinkin aisteihin kuin näköaistiin ja puhtaaseen visuaalisuuteen. Ääni saattaa olla osa taideteosta, kuten myös liike tai haju. Sanat, käsitteet ja teoriat ovat nykytaiteen materiaalia siinä missä taltta, sivellin, maalituubi ja valokuvauskamerakin. Nykytaiteen teos saattaa olla performanssi, jossa henkilöt puhuvat, laulavat ja tanssivat. Museon tai gallerian sijasta kuvataide voidaan esittää erämaassa tai puistossa ympäristötaiteena tai kerrostalossa yhteisötaiteena.
Kuvataiteen teoksia käytetään usein lähtökohtina erilaisissa yhteyksissä, kuten esimerkiksi graafisessa suunnittelussa, mainoksissa ja muissa suunnittelutöissä, elokuvissa ja vaikkapa verkkosivujen suunnittelussa. Kuvataide toimii innovaation lähteenä monissa ammateissa toimiville.
Kuvataide yleissivistävänä oppiaineena kouluissa.
Vuonna 1999 Suomen peruskoulujen oppiaineen nimi muuttui kuvaamataidosta kuvataiteeksi. Kuvaamataito-nimitys otettiin käyttöön 1950-luvun alussa. Sitä edelsi 1800-luvulta oppiaineen niminä olleet piirustus tai kuvaanto.
Oppiaineena kuvataiteen tarkoituksena on antaa välineitä oppilaan kuvallisen ilmaisuun sekä kehittää oppilaan esteettisiä valmiuksia ja kuvallista ajattelua. Oppiaineen sisältöjä ovat muun muassa kuvailmaisu ja kuvallinen ajattelu, taiteen tuntemus ja kulttuurinen osaaminen, ympäristöestetiikka, arkkitehtuuri ja muotoilu sekä media ja kuvaviestintä.
Kuvataide koulun oppiaineena on osa taidekasvatusta.


Käsityö.
Käsityö on jonkin asian valmistamista käsin; joko työkaluja käyttämällä tai pelkästään käsin muotoilemalla, kuitenkin käyttämättä täysin automatisoitua työtapaa. Käsityö on ajatuksen ohjaama prosessi, joka sisältää idean tuotoksesta sekä tiedon sen toteuttamisesta. Käsityönä tehtävät esineet syntyvät perinteisimmin käden motorisilla taidoilla; käden, silmän ja tuntoaistihavaintojen yhteispelinä. Joskin monien, erityisesti luksus-esineiden sanotaan nykyään olevan käsityötä, vaikka käsityön osuus tuotannosta olisi ollut ainoastaan tuotteen viimeistely, kokoonpano ja tarkastus.
Käsityö mielletään usein harrastuksenomaiseksi toiminnaksi, mutta se voi olla myös nimitys kaupallisen tuotteen valmistustavasta. Ammattikäsityöläiset, jotka tekevät taiteellista työtä, kutsuvat itseään usein "taidekäsityöläisiksi". Muotoilijat, jotka tekevät työnsä lähinnä käsityömenetelmin, voivat kutsua itseään "käsityömuotoilijoiksi" tai "taideteollisiksi muotoilijoiksi" (tehdäkseen eron "teolliseen muotoiluun".)
Käsityön rooli elinkeinoelämässä.
Teollistumista edeltäneenä aikana useimmat kotitalouksien käyttöesineistä, kuten puuastiat, tuohi- ja päreastiat, sukat, matot tai liinat valmistettiin itse. Käsityön osuus arkisesta työstä ja vapaa-ajasta on kuitenkin vähentynyt huomattavasti teollistumisen myötä. Ammattikäsityöläiset tekevät nykyään paljon matkamuistoja, taide-esineitä, sekä uniikkeja erikoistuotteita. Myös myynnin, markkinoinnin sekä tuotteistamisen merkitys on käsityöammattilaisen työssä suuri.
Tyypillisiä ja tunnetuimpia käsityöläisammatteja ovat suutarit, räätälit, kirvesmiehet, metallisepät, puusepät, kulta- ja hopeasepät sekä asesepät.
Käsityö oppiaineena peruskoulussa.
Uusimman opetussuunnitelman mukaan puhutaan yhtenäisestä käsityöstä, mikä tarkoittaa että siihen kuuluu sekä "teknistä työtä" (puu-, metalli-, muovi- ja sähkötyöt) että "tekstiilityötä" (ompelu, neulonta, virkkaus, kudonta, kirjonta, kankaanpainanta, huovutus). Perusopetuksen vuosiluokilla 1–4 kaikki oppilaat opiskelevat yhtä paljon teknistä ja tekstiilityötä. Vuosiluokilla 5–9 pääosin opiskellaan myös molempia, mutta oppilaalle voidaan myös antaa mahdollisuus painottua enemmän joko tekniseen tai tekstiilityöhön.
Käsityön alan koulutus.
Käsityön alan koulutusta tarjotaan Suomessa kaikilla koulutusasteilla. Toisella asteella käsi- ja taideteollisuusalan tutkintonimike on artesaani ja opetusta tarjotaan useilla paikkakunnilla eri puolella Suomea. Ammattikorkeakouluissa käsityöaloilta valmistuneiden tutkintonimike on artenomi.
Yliopistotasoinen käsityökoulutus.
Yliopistoissa tarjotaan käsityötieteen ja käsityökasvatuksen opetusta. Suurin osa yliopiston käsityönalan koulutuksesta tähtää opettajien kouluttamiseen, mutta lisäksi Helsingin yliopistossa voi opiskella käsityötiedettä ilman kasvatustieteen opintoja, jolloin opinnot tähtää esimerkiksi tutkijan tai asiantuntijan työhön. Käsityönopettajan koulutus sisältää opettajan pedagogiset opinnot, kieli-ja viestintäopinnot, sivuaineen ja pääaineena käsityötieteen tai käsityökasvatuksen. Käsityönopettajaksi tekstiilitöissä valmistutaan opiskelemalla pääaineena käsityötiedettä ja käsityön opettajaksi teknisissä töissä taas valmistutaan opiskelemalla pääaineena käsityökasvatusta.
Tekstiilityön opettajia koulutetaan Helsingin käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa ja Itä-Suomen yliopiston filosofisessa tiedekunnassa Savonlinnassa, teknisen työn opettajia Turun yliopiston Rauman opettajankoulutuslaitoksella sekä myös Itä-Suomen yliopistossa, Savonlinnassa.


Komeetta.
Komeetta eli pyrstötähti on pienehkö aurinkokunnan kappale, joka muistuttaa asteroidia, mutta koostuu pääasiassa jäästä, ja jonka ympärillä on Auringon säteilyn irrottaman kaasun ja pölyn muodostama "koma". Komeettojen radat ovat usein hyvin eksentrisiä, ja saapuessaan lähelle Aurinkoa niiden taakse muodostuu miljoonien kilometrien mittainen pyrstö, joka osoittaa poispäin Auringosta.
Ydin.
Komeetan ydin on yleensä halkaisijaltaan muutamia kilometrejä, korkeintaan 50 kilometriä. Se on rakenteeltaan varsin löyhä ja koostuu keskimäärin 75-prosenttisesti hiilidioksidi-, metaani- ja vesijäästä. Vettä on näistä suhteellisesti eniten, Halleyn komeetassa 80 %.
Jääthän ovat vedyn, hiilen, typen ja hapen yhdisteitä.
Muita komeetoissa esiintyviä yhdisteitä ovat hiilimonoksidi CO
Loput 25 prosenttia koostuvat erilaisten mineraalien muodostamasta sorasta ja pölystä, jota on jään seassa. Ytimen pinta on mahdollisesti orgaanisten yhdisteiden peitossa, jotka raskaampina ovat jääneet jäljelle jään haihduttua pois muodostaen tervamaisen kerroksen. Orgaaniset yhdisteet ovat hyvin tummia, ja niinpä komeettaytimet ovat yllättäen eräitä aurinkokunnan tummimmista kappaleista. Esimerkiksi Halleyn komeetan albedo on 0,04 ja Barrellyn komeetan vain 0,024 – 0,03, kun asfaltilla se on 0,07. Fred Whipple on kuvannut komeetan ydintä ”likaiseksi lumipalloksi”.
Ytimen koossapitävät voimat ovat siinä määrin heikot, että kaasun ja pölyn irtoaminen, valtavat lämpötilanvaihtelut komeetan kulkiessa radallaan ja planeettojen aiheuttamat vuorovesivoimat saavat ytimen usein hajoamaan pienempiin osiin komeetan saapuessa lähelle periheliään. Esimerkiksi Westin komeetan nähtiin hajoavan neljään tai viiteen osaan pian perihelinsä jälkeen vuonna 1975; Shoemaker-Levy 9 puolestaan ohitti Jupiterin vain 21 000 kilometrin päästä vuonna 1992 hajoten sadoiksi kappaleiksi, ja kaksi vuotta myöhemmin se törmäsi planeettaan. Tapaus oli ensimmäinen tähtitieteilijöiden havaitsema taivaankappaleiden välinen törmäys. Myös Siperiassa vuonna 1908 tapahtunut Tunguskan räjähdys saattoi olla komeetan aiheuttama.
Koma.
Auringon säteily aiheuttaa ytimen pinnalla olevan lumen ja jään sulamisen ja höyrystymisen tai sublimoitumisen suoraan höyryksi, ja sen mukana vapautuu myös pölyä ja soraa. Halleyn komeetalla kaasua irtosi perihelin aikaan 10–40 tonnia sekunnissa ja lisäksi useita tonneja pölyä. Irtautuneesta aineksesta muodostuu ytimen ympärille koma, ohut kaasuhuntu, joka lähellä Aurinkoa saattaa kasvaa jopa itse tähteä suuremmaksi ja hyvin harvaksi. Aineiden irtaantuminen saa koman kirkastumaan huomattavasti; kaasupurkaukset ovat kuitenkin hyvin epäsäännöllisiä, ja niinpä komeettojen kirkkautta on vaikea ennustaa etukäteen. Kauempana Auringosta komeetta on ulkoisesti erotettavissa muista asteroideista ainoastaan heikon komansa perusteella; Oortin pilvessä komeetat ovat pelkkiä jäälohkareita.
Pyrstö.
Komeetan saapuessa aurinkokunnan sisäosiin Auringon säteilypaine sekä aurinkotuuli saavat hiukkaset irtautumaan ytimen pinnasta. Ne venyvät likimain Auringosta poispäin osoittavaksi pyrstöksi, joka voi pisimmillään olla jopa 150 miljoonaa kilometriä – sama kuin Maan ja Auringon välinen etäisyys. Pyrstö on usein jakautunut kahteen osaan, "pölypyrstöön" ja "kaasu-" eli "plasmapyrstöön". Pölypyrstö on syntynyt säteilypaineen irrottamasta pölystä, jonka hiukkasten nopeudet ovat suhteellisen pieniä aiheuttaen pyrstön kaareutumisen komeetan kiertorataa kohden. Väriltään pölypyrstö on kellertävä, ja se heijastaa suoraan auringonvaloa. Joskus pölypyrstö on kaareutunut niin paljon, että sopivassa kulmassa Maasta katsottuna se näyttää osoittavan Aurinkoon päin; tällöin sitä kutsutaan harhaanjohtavasti "vastapyrstöksi".
Plasmapyrstö koostuu aurinkotuulen irrottamasta osittain ionisoituneesta kaasusta sekä erittäin hienojakoisesta pölystä, ja se osoittaa suoraan Auringosta poispäin. Pyrstö on väriltään sinertävä, ja sen väri syntyy ultraviolettisäteilyn virittämistä atomeista. Myös plasmapyrstö heijastaa hieman auringonvaloa. Pyrstössä joskus havaittavat teräväpiirteiset mutkittelevat kuviot ovat seurausta Auringon magneettikentän kuvioista, joita aurinkotuuli seuraa.
Alkuperä.
Komeettojen uskotaan olevan jäänne aurinkokunnan alkuajoilta, jolloin ne tiivistyivät muiden kappaleiden tavoin protoplanetaarisesta kiekosta ja sinkoutuivat kaukaisille kiertoradoille nuorten kaasujättiläisplaneettojen painovoiman vaikutuksesta. Ne muodostivat Oortin pilven 50 000–100 000 AU:n päähän Auringosta, jossa niiden kiertoradat vähitellen vakiintuivat ympyrämäisemmiksi lähitähtien vaikutuksesta. Radat eivät kuitenkaan enää sijainneet aurinkokunnan tasossa vaan olivat hajaantuneet ympäröimään aurinkokuntaa kaikkialta. Vuorovaikutukset muiden tähtien vastaavien vyöhykkeiden kanssa ovat yksi mahdollinen syy sille, miksi osa komeetoista sinkoutuu uudelleen elliptiselle radalle lähelle Aurinkoa.
Kiertorata.
Tyypillisen komeetan kiertorata. Lähellä Aurinkoa komeetan ratanopeus kasvaa huomattavasti kaukaisempiin osiin verrattuna. A = Aurinko, B = planeetta, C = komeetta.
Kiertoratojensa perusteella komeetat voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään. "Pitkäperiodisten" komeettojen aphelit sijaitsevat suureksi osaksi noin 50 000 AU:n etäisyydellä Oortin pilvessä, jossa niitä arvellaan olevan jopa satoja miljardeja eli jopa useiden kymmenien Maan massojen verran. Keskittymän pitkäperiodisten komeettojen apheleissä huomasi ensimmäisenä Jan Oort vuonna 1950. "Lyhytperiodisten" komeettojen kiertoaika on alle 200 vuotta, ja ne ovat iältään varsin nuoria. Gerard Kuiper osoitti 1951, että ne ovat peräisin eri komeettapopulaatiosta kuin pitkäperiodiset: niiden kiertoradan kaltevuus on alle 40° ja ne kiertävät Aurinkoa samaan suuntaan kuin planeetat. Hänen mukaansa ne tulivat aivan Neptunuksen radan takaa vyöhykkeeltä, jota nykyisin kutsutaan Kuiperin vyöhykkeeksi.
Eräiden komeettojen kiertorata on poikkeava. Encken komeetta kiertää Aurinkoa lähimmillään Merkuriuksen radan sisäpuolella ja kauimmillaankin Jupiterin radan sisällä. Komeetta 29P/Schwassmann-Wachmann puolestaan pysyttelee jatkuvasti Jupiterin ja Saturnuksen ratojen välissä, kun taas aiemmin asteroidiksi luokiteltu komeetta 2060 Chiron kiertää Saturnuksen ja Uranuksen välissä. Sillä on havaittavissa vähäinen koma, joka erottaa sen asteroideista. Eräät komeetat saapuvat kiertoradallaan äärimmäisen lähelle Aurinkoa ja saattavat jopa iskeytyä siihen. Toisaalta Jupiterin ja Saturnuksen voimakas painovoima saattaa sinkauttaa komeetan kokonaan ulos aurinkokunnasta vievälle radalle. Toistaiseksi ainuttakaan aurinkokunnan ulkopuolelta tullutta komeettaa ei ole havaittu.
Komeettoja havaitaan nykyisin vuosittain noin kymmenkunta, joista useimmat ovat havaittavissa vain kaukoputkella ja osa myös kiikarilla. Suuria komeettoja, jotka näkyvät kirkkaana paljain silminkin, ilmestyy keskimäärin kerran tai kaksi vuosikymmenessä. Edelliset kirkkaat komeetat olivat Hale-Bopp vuonna 1997 ja Hyakutake vuotta aiemmin. 12. tammikuuta 2007 perihelissä oleva komeetta 2006 P1 (McNaught) on saavuttanut magnitudin –2 kirkkauden,
Uskomuksia.
Pyrstötähtiä on jo muinoin pidetty merkittävinä ennusmerkkeinä. Keskiajalla Euroopassa pyrstötähtiä pidettiin pahojen aikojen enteinä. Tällä ei ole kuitenkaan ollut mitään tekemistä sen kanssa, että nykyisin komeettojen tiedetään voivan periaatteessa törmätä maahan. Myös suomenkielinen nimi "pyrstötähti" kertoo, miksi sitä on luultu; tähdeksi, jolla on pyrstö. Tähdet ja planeetat (joita niitäkin kutsuttiin tähdiksi, kiertotähdiksi) on kuviteltu osiksi kiinteää tai kiinteistä osista muodostunutta taivaankantta tai muuta jumalallista näyttämöä, jolla kaikki kulkee vääjäämättömän kellon tarkkuudella ennalta säädettyä rataa. Kaikki poikkeuksellinen on käsitetty tätä taustaa vasten merkeiksi, jotka jumalallinen voima on tarkoituksella tehnyt ihmisten nähtäväksi. Siksi sen on oltava jotain hyvin tärkeää.


Kasvihuoneilmiö.
Kasvihuoneilmiö perustuu kasvihuonekaasujen lämpöä vangitsevaan vaikutukseen.
Kasvihuoneilmiö on ilmiö, jossa useista eri aallonpituuksista muodostuvan sähkömagneettisen säteilyn (säteilyspektrin) tietyt aallonpituusalueet lämmittävät väliainetta (ks. absorptio), esimerkiksi maapallon kaasukehää ja pintaa. Lämmennyt väliaine/materiaali puolestaan säteilee (emittoi) lämpöenergiaansa ainoastaan infrapunasäteilyn aallonpituusalueella ulospäin. Infrapunasäteilyn eli lämpösäteilyn läpäisykyky on verraten huono, mistä syystä se (läpäisemisen sijaan) absorboituu tai heijastuu mm. kaasumaisiin väliaineisiin muita aallonpituusalueita intensiivisemmin. Täten siis systeemiin sisälle tuleva sähkömagneettinen säteily pääsee huonommin säteilemään ulos systeemistä, mikä nostaa systeemin peruslämpötilaa jonkin verran.
Myös kasvihuoneissa kyseistä ilmiötä tapahtuu, joskaan ilmiö ei arkkityyppisesti liity kasvihuoneisiin, kuten termi "kasvihuoneilmiö" antaa ymmärtää.
Joseph Fourier havaitsi kasvihuoneilmiön vuonna 1824, ja kvantitatiivisesti sitä tutki ensimmäisenä Svante Arrhenius 1896. Ilmiössä kasvit lähettävät auringon valoa takaisin avaruuteen, jonne se ei pääse johtuen epämetallien oksideista ja muista kaasuista, joita syntyy liikenteessä ja teollisuuden tehtaissa.
Kasvihuonekaasut luovat luonnollisen kasvihuoneilmiön, jota ilman maan keskilämpötila olisi 20–30 °C kylmempi.
Ilman kasvihuoneilmiötä maa olisi elinkelvoton. Maan pintalämpötila olisi liian alhainen, jotta vettä voisi esiintyä laajalti nestemäisenä ja vesihöyrynä. Maan keskilämpötila on nykyisin noin 14,4 °C, mutta ilmasto lämpenee kasvihuoneilmiön voimistuessa ihmisen aiheuttamien kasvihuonekaasupäästöjen seurauksena. Maan lisäksi Marsissa ja Venuksessa on kasvihuoneilmiö.
Kasvihuonekaasut.
a>ta eli heilahdusvaihtelua, jonka huippukohta on pohjoisen pallonpuoliskon myöhäiskevään aikaan. CO2-pitoisuudet laskevat kasvukauden aikana, kun kasvillisuus sitoo hiilidioksidia ilmakehästä.
Kasvihuonekaasujen vaikutuksesta ilmakehän lämpötila on korkeampi kuin se muuten olisi. Kasvihuonekaasut päästävät lähes täydellisesti lävitseen auringosta tulevan säteilyn, varsinkin näkyvän valon, mutta absorboivat eli imevät huomattavan osan planeetan pinnalta lähtevästä pitkäaaltoisemmasta lämpösäteilystä (infrapunasäteilystä). Kasvihuonekaasumolekyyli kykenee rakenteestaan johtuen muuttamaan absorboimansa lämpöenergian uudelleen säteilyenergiaksi, jolloin osa energiasta palaa takaisin lämmittämään maan pintaa.
Kasvihuonekaasuille on yhteistä, että niiden molekyyleissä on vähintään kolme atomia. Näissä kaasuissa lämpösäteily saa molekyylin atomit värähtelemään toistensa suhteen tavalla, joka ei kaksiatomisissa molekyyleissä ole mahdollista. Siksi esimerkiksi typpi (N2) ja happi (O2) eivät toimi kasvihuonekaasuina, eivät myöskään yksiatomiset jalokaasut.
Maassa merkittävimmät kasvihuonekaasut ovat vesihöyry, joka aiheuttaa noin 36–70 % kasvihuoneilmiöstä (pilvet eivät sisälly lukuun); hiilidioksidi (CO2), joka aiheuttaa 9–26 %; metaani (CH4), joka aiheuttaa 4–9 %, sekä otsoni, joka aiheuttaa 3–7 %.
Typpioksiduuli (N20) on ilmastovaikutuksella mitattuna Suomen toiseksi yleisin ihmistoiminnasta syntyvä kasvihuonekaasu.
Kasvihuonekaasujen viipymisaika ilmakehässä vaihtelee muutamasta päivästä (vesihöyry) satoihin vuosiin (hiilidioksidi).
Hiilidioksidipitoisuudet ilmakehässä ovat lisääntyneet 31 % ja metaanipitoisuudet 149 % esiteollisiin tasoihin nähden vuoden 1750 jälkeen. Nämä lukemat ovat merkittävästi korkeampia kuin kertaakaan aiemmin 650 000 vuoteen, mikä on pääteltävissä luotettavasti jäätiköiltä syväkairatuista näytteistä. Epäsuorien geologisten todisteiden perusteella uskotaan, että hiilidioksidipitoisuudet ovat olleet nykytasolla viimeksi 20 miljoonaa vuotta sitten.
Merenpohjan sedimenteistä ja kasvien fossiileista tehtyjen mittausten perusteella on voitu arvioida, että esimerkiksi 150–200 miljoonaa vuotta sitten hiilidioksidin pitoisuus oli kuitenkin ilmeisesti paljon nykyistä korkeampi, yli 2 000 ppm, ja 400–600 miljoonaa vuotta sitten ajoittain jopa yli 5 000 ppm. Noin kolme neljäsosaa ihmisen aiheuttamista hiilidioksidipäästöistä viimeisten 20 vuoden aikana johtuu fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Muut ihmisperäiset päästöt ovat pääasiassa seurausta maankäytöstä, erityisesti metsähakkuista.
Kasvihuoneilmiön voimistuminen.
Maapallon keskilämpötila nousi 1900-luvulla 0,74 ± 0,18 °C. mukaan viimeaikainen ilmaston lämpeneminen johtuu erittäin todennäköisesti (yli 90 % todennäköisyydellä) ihmiskunnan aiheuttamista kasvihuonekaasupäästöistä, jotka ovat nostaneet ilmakehän kasvihuonekaasujen pitoisuuksia. Tiedemiehet eivät ”usko” kasvihuoneilmiöön tai ”vastusta” sitä sinänsä, vaan pikemminkin käynnissä oleva ilmastonmuutoskeskustelu koskee kasvihuonekaasupitoisuuksien kasvamisen vaikutuksia lämpenemiseen ja muihin ilmiöihin.
Ilmakehän tämänhetkinen CO2-pitoisuus on noin 383 miljoonasosaa (ppm) tilavuudesta.
Pitoisuuden odotetaan nousevan jatkossa fossiilisten polttoaineiden käytön ja maankäytön muutosten myötä. Kasvuvauhti on riippuvainen taloudellisesta, sosiologisesta, teknologisesta ja luonnollisesta kehityksestä, joskin fossiilisten polttoaineiden saatavuus voi rajoittaa kasvua. IPCC:n erikoisraportti päästöskenaarioista ennustaa CO2-pitoisuuden nousevan tasolle 541–970 ppm vuoteen 2100 mennessä.
Positiiviset palautekytkennät, kuten Siperian turvesoiden ikiroudan sulamisesta aiheutuvat mahdollisesti jopa 70 000 miljoonan tonnin metaanipäästöt,
voivat johtaa merkittäviin lisäyksiin sellaisten kasvihuonepäästöjen lähteissä, joita ei ole otettu huomioon IPCC:n ilmastomalleissa.
Mustan kappaleen säteilylaki.
Kasvihuoneilmiötä voidaan tarkastella niin sanotun mustan kappaleen säteilylain pohjalta. Lain mukaan täysin musta kappale vastaanottaa energiaa ympäristöstään ja säteilee energiaa ympäristöönsä maksimaalisella teholla. Tätä tehoa kuvaa Stefan-Boltzmannin säteilylaki. Säteilyteho riippuu kappaleen lämpötilasta. Kasvihuoneilmiö syntyy, kun kappale on mustan kappaleen säteilyä noudattavan kappaleen (esimerkiksi Aurinko) ympäristössä. Jos kappale on säteilevän kappaleen lämpötilan edustamilla sähkömagneettisen säteilyn aallonpituuksilla ”mustempi”, kuin omaa lämpötilaansa vastaavilla aallonpituuksilla, niin kappaleen lämpötila nousee korkeammaksi, kuin kahden täysin mustan kappaleen säteilytasapainotila edellyttäisi. Esimerkki tällaisesta aurinkokunnan kappaleesta on Venus.
Myös päinvastainen ilmiö on mahdollinen. Jos kappale on oman lämpötilansa aallonpituusalueilla mustempi kuin säteilevän kappaleen lämpötilaa vastaavilla aallonpituuksilla, sen lämpötila voi asettua alemmalle tasolle kuin kahden täysin mustan kappaleen säteilytasapainotila edellyttäisi. Esimerkkejä tällaisesta aurinkokunnan kappaleista ovat Saturnuksen kuu Titan ja kääpiöplaneetta Pluto.
Kasvihuoneilmiön vaikutus lämpötilaan.
Venuksen kaasukehä on niin tiheä, että paine pinnalla on 92 kertaa korkeampi kuin Maassa. Kaasukehä koostuu lähes yksinomaan hiilidioksidista (96,5 %). Kasvihuoneilmiö on pääsyynä siihen, että lämpötila planeetan pinnalla ylittää lyijyn sulamispisteen. Kaasukehä pidättää niin hyvin lämpöä, että planeetan lämpötila ei juurikaan vaihtele päivän ja yön puolella, päinvastoin kuin Merkuriuksessa, jossa päivällä lämpötila on 530 °C korkeampi kuin yöllä. Yön puolella kaasukehätön Merkurius säteilee pinnan lämmön avaruuteen.
Maassa kasvihuone-ilmiö nostaa pinnan lämpötilaa teoreettisesta albedon mukaan lasketusta -18:sta noin +15 asteeseen. Kasvihuonevaikutus Maassa on näin ollen 33 °C. Vesihöyry nostaa Maan keskilämpötilaa 21 °C, hiilidioksidi 7 °C ja muut kaasut 5 °C.


Kilogramma.
Tietokoneella luotu kuva kansainvälisestä kilogramman prototyypistä (IPK).
Kilogramma (us. lyhyesti kilo; tunnus kg) on SI-järjestelmässä ja sitä edeltäneessä metrijärjestelmässä massaa ilmaiseva perusyksikkö. Kilogramma määritellään kansainvälisen prototyypin avulla, jota säilytetään Sèvresissä Ranskassa lähellä Pariisia Pavillon de Breteuilissa. Prototyypin tuttavallinen nimi on "Le Grand K". Prototyyppi on iridiumin ja platinan seoksesta tehty sylinteri, jonka korkeus ja läpimitta ovat 39 millimetriä. Kilogramma on ainoa perusyksiköistä, jota ei ole saatu sidottua SI-järjestelmässä luonnonvakioihin. Gramman lyhenteenä on virallisesti nykyään g, vaikka aikaisemmin myös gr on ollut käytössä etenkin arkisissa yhteyksissä, esimerkiksi ruokaohjeissa.
Tuhatta kilogrammaa kutsutaan myös nimellä tonni (tunnus t): 1 t = 1 000 kg (= 1 Mg).
Etuliite-muodot ja johdannaisyksiköt.
Vaikka kilogramma on SI-järjestelmän perusyksikkö, sen kerrannaiset ja jaannaiset muodostetaan poikkeavasti ikään kuin sen tuhannesosa, gramma, olisi perusyksikkö. Tuhannella kilogrammalla on lisäksi erityisnimi tonni.
Periaatteessa mahdollisia mutta harvoin käytettyjä ovat lisäksi muun muassa dekagramma (10 g), hehtogramma (100 g), senttitonni (10 kg) ja desitonni (100 kg).
Kilogramman historia ja tulevaisuus.
Kilogramma pyrittiin saamaan 1700-luvun lopulla saman painoiseksi kuin kuutiodesimetri eli litra vettä, mutta niistä ajoista lähtien tämän yksikön koko on perustettu metallisiin standardikappaleisiin. Vielä nykyäänkin käytetään 1870-luvulla valmistettua ja Sèvresissä säilytettävää kilogramman prototyyppiä ja siitä otettuja kansallisia kopioita. Aika ajoin kansallisia prototyyppikappaleita verrataan alkuperäiseen. Prototyyppi on aikojen kuluessa keventynyt kulumisen ja muun vuoksi, kun sitä on verrattu eräisiin kansallisiin prototyyppeihin.
Tarkoilla mittauksilla voidaan todeta, että kuutiodesimetri vettä painaa hieman vähemmän aikoinaan määritellyissä olosuhteissa kuin kilogramman prototyyppi.
Kilogrammaa on aikaisemmin käytetty myös voiman yksikkönä. Sellaisena se tarkoitti voimaa, jolla Maa vetää puoleensa yhden kilogramman massaa merenpinnan tasolla 45. leveyspiirillä, missä painovoiman kiihtyvyydellä on ns. normaaliarvo 9,80665 m/s2. Tälle voimayksikölle annettiin myöhemmin nimi kilopondi, ja siihen perustui useilla teknisillä aloilla 1970-luvulle saakka käytetty tekninen mittajärjestelmä.
Kilogramma pyritään tulevaisuudessa sitomaan jollakin tavoin luonnonvakioihin, mutta toistaiseksi vertailumenetelmien mittaustarkkuuksissa on ollut ongelmia. Tällaista työtä tehdään, koska kilogramman prototyyppien koot ovat joidenkin mikrogrammojen verran epävarmoja. Muun muassa ilmansaasteet vaikuttavat prototyypin massaan. Esimerkiksi hiljattain sen havaittiin painavan toistaiseksi tuntemattomasta syystä 50 mikrogrammaa vähemmän kuin sen kopiot.
Yhdysvaltojen Georgian teknillisen korkeakoulun emeritusprofessorit, fyysikko Ronald Fox ja matemaatikko Theodore Hill määrittäisivätkin gramman niin, että se olisi täsmälleen 18×1407448133 kertaa hiili-12 atomin massa. Pariisissa vuonna 2007 pidetyssä kansainvälisessä konferenssissa on jo käsitelty ehdotuksia kilogramman uusiksi määritelmiksi. Erään ehdotuksen mukaan se olisi yhtä suuri kuin 0,501845125 · 1026 kertaa hiili-12-atomin massa. Toisena vaihtoehtona on esitetty sen määrittelemistä Planckin vakion avulla, joka saisi tarkkaan määrätyn arvon 6,6260693 · 10−34 Js. Planckin vakioon perustuva arvo on lokakuussa 2011 sovittu kilogramman uudeksi määrittelyksi, ja lopullinen päätös luopumisesta kilogramman prototyypistä tehdään Kansainvälisen paino- ja mittakomitean kokouksessa 2014.
Le Grand K.
Ranskassa säilytettävästä prototyypistä käytetään nimitystä Le Grand K. Sen on 1880-luvulla valmistanut brittiläinen metallurgi Geroge Matthey. Valmistuksessa käytettiin ainesta, jossa on 90 prosenttia platinaa ja 10 prosenttia iridiumia. Se on sylinterin muotoinen kappale. Kappaleen kevenemisen syytä ei tiedetä. Verrokkikappaleiden paino on säilynyt ennallaan.
Le Grand K:n vertailupunnistus on tehty 40 vuoden välein. Silloin se myös puhdistetaan alkoholilla ja kuivataan pyyhkeeseen. Lopuksi se höyrytetään ja jätetään kuivumaan itsekseen.


Kristinusko.
Kristinusko on monoteistinen eli yksijumalainen uskonto ja kannattajamäärältään maailman suurin. Sen kannattajia on tämän päivän maailmassa 2,1 miljardia eli noin kolmasosa maailman väestöstä. Se kuuluu abrahamilaisiin uskontoihin ja on syntynyt juutalaisuuden sisällä.
Kristinuskoon kuuluu usko kolminaisuusoppiin eli yhden Jumalan kolmeen persoonaan, jotka ovat Isä, Poika ja Pyhä Henki. Jumalan ainoa poika, Jeesus on yhtä aikaa kokonaan sekä todellinen ja aito Jumala että todellinen ja aito ihminen.
Kristinuskon mukaan Jeesukseen uskovat ja hänen opetuksiaan seuraavat saavat pelastuksen. Jeesus on kristinuskon mukaan ihmiseksi tullut Jumala, täydellisesti Isän Jumalan tahdon tehnyt ja julistanut Jumalan Sana, eli Jumala puhuu Jeesuksen kautta. Olennainen osa kristinuskoa on ajatus siitä, että usko Jeesukseen Kristukseen Pelastajana ja Herrana – hänen ristinkuolemaansa ihmiskunnan synnin tähden ja ylösnousemukseensa – on ainoa keino pelastua kadotuksesta fyysisen kuoleman jälkeiseen iankaikkiseen elämään Jumalan taivaassa.
Kristinuskoa tunnustavaa tai kristilliseen kirkkokuntaan kuuluvaa henkilöä kutsutaan nimellä "kristitty". Nimitys perustuu Jeesuksesta käytettyyn kreikankieliseen nimitykseen voideltu, "Χριστός" eli Kristus. Apostolien tekojen mukaan nimitys kristitty otettiin käyttöön ensimmäisenä Antiokian seurakunnassa.
Kristinuskossa on erilaisia suuntauksia, joiden kaikkien alkuperä on kuitenkin kristittyjen pyhän kirjan, Raamatun ja sen Uuden testamentin Jeesuksen opetukset.
Historia.
Kristinuskon juuret ovat juutalaisuudessa. Joidenkin tutkijoiden mukaan kristinusko on saanut vaikutteita myös zarathustralaisuudesta.
Kristinuskon keskeinen hahmo on Jeesus Nasaretilainen, joka evankeliumien mukaan eli Israelin alueella ensimmäisen vuosisadan alussa. Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian evankeliumeissa esitetyn Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 30. Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti Paavali Tarsoslainen ja muut niin sanotut apostolit eli lähettiläät. Raamatun mukaan kristittyjä kutsuttiin ensimmäisen kerran sillä nimellä Antiokian kaupungissa, johon he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaisten Palestiinassa tapahtuneiden vainojen jälkeen.
Rooman valtakunnassa vallinnut suhteellinen rauha ja tieverkoston hyväkuntoisuus mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Kristinuskon menestystä auttoi pitkälle menevä yhteisöllisyys, kun kristityt kokoontuivat salaa toistensa kodeissa ja odottivat Kristuksen toista tulemista. Valtiovallan vainotessa kristittyjä ihmetytti ei-kristittyjä laajalti näiden peräänantamattomuus keisarikultin edessä.
Kerrotaan, että kristittyjen vainojen aikoina kristitty tavattuaan toisen henkilön piirsi maahan kaaren ja jos toinen henkilö oli myös kristinuskoinen, hän piirsi omansa ja näin muodostui Ikhthyksen eli kalan kuva. Kreikan kielen sana ”Iktys” on myös lyhenne varhaisesta uskontunnustuksesta ”Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Pelastaja”.
Kristittyjen määrän lisääntyessä alkoi yhdentyminen Rooman valtakunnan kreikkalaisen filosofisen ja sen hellenistisen kulttuurin kanssa. Varsinkin 200-luvulla eläneen Plotinoksen uusplatonistiset pohdiskelut jouduttivat kristinuskon filosofista ja kulttuurista eroa juutalaisilta juuriltaan Rooman valtakunnan kirkoksi, katoliseksi kirkoksi.
Myöhemmin kristinuskon asemaa edesauttoi keisari Konstantinuksen kristittyjä suosiva politiikka. Konstantinuksen antaman Milanon ediktin seurauksena kristittyihin kohdistuneet ajoittaiset vainot loppuivat. Konstantinus myös kutsui koolle ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen vuonna 325, jonka tarkoitus oli ratkoa opillisia riitoja. Konstantinuksen elinaikana kristityt olivat vielä vähemmistönä eikä keisari itse ottanut kastetta ennen kuin kuolinvuoteellaan. Kristittyjen lukumäärä kuitenkin kasvoi nyt nopeasti. Ei-kristitty keisari Julianus yritti vielä 300-luvun puolivälissä palauttaa vanhojen uskojen aseman. Lopulta keisari Theodosius kielsi muiden uskontojen kuin kristinuskon harjoittamisen Rooman valtakunnassa 300-luvun lopulla. Muiden uskontojen temppelit hävitettiin, ja vuonna 416 keisari Theodosius kielsi ei-kristityiltä julkiset virat. Myös Ateenan filosofikoulut lakkautettiin. Muiden uskontojen hävittämisessä käytettiin myös väkivaltaa. Tunnetuimpia tapauksia on munkkien vuonna 415 surmaama matemaatikko Theonin tytär Hypatia Aleksandrialainen. Vainot kohdistuivat myös kristinuskon omiin vääräoppisiin.
Ensimmäisen vuosisadan ja vuoden 1050 välisenä aikana evankeliumia ja kristinuskoa julistettiin Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa. Raamattua käännettiin paikallisille kielille ja usein uskontoon sekoittui paikallisten kulttuurien erikoisominaisuuksia. Ensimmäisen vuosituhannen loppupuolella islam kuitenkin syrjäytti kristinuskon valtauskontona lähes kaikkialta Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta, joskin muun muassa Egyptissä ja Syyriassa vanhat kristilliset yhteisöt ovat säilyneet vähemmistöinä nykyaikaan saakka ja Etiopiassa pitkään valtaväestönäkin. Muslimit hallitsivat vuosisatojen ajan myös Espanjaa, mutta kristityt valloittivat sen takaisin vuoteen 1492 mennessä. Tällöin kristinusko oli valtauskontona koko Euroopassa, mutta vähäisiä alueita lukuun ottamatta ei muissa maanosissa. Mutta pian sen jälkeen sitä alettiin nopeasti levittää varsinkin Amerikan manterelle.
Kaikkien kristittyjen yhteiseksi käsitetyn kirkon, joka oli ajan myötä saanut nimen katolinen kirkko, reunat rakoilivat jo ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina erilaisten opillisten riitojen seurauksena. Kirkosta erosi ryhmiä ja paikalliskirkkoja (esimerkiksi nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit), jotka eivät hyväksyneet jotakin kirkon opetusta. Toisella vuosituhannella, kristinuskon saavuttaessa maailmanlaajuisuutta, vastaava ilmiö kiihtyi. Niin sanottu suuri skisma vuonna 1054 hajotti kirkkoa lisää. Tämän riitaisan eron perillisiä olivat katolinen kirkko, jonka päämaja oli Rooma, ja ortodoksinen kirkko, jonka arvostetuimpana piispana toimi Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka.
Ortodoksinen kirkko poikkeaa eron jälkeen paavin johtamasta kirkosta myös siten, että se koostuu itsenäisistä eli autokefaalisista tai itsehallinnollisista eli autonomisista paikalliskirkoista. Katolinen ja ortodoksinen kirkko sopivat niin sanotun Firenzen unionin eli liiton Firenzen kirkolliskokouksessa (1438—1445), mikä Itä-Roomassa kuitenkin melko pian peruttiin teologisten syiden ja kansan vastustuksen takia. Myös ortodoksinen Venäjä kieltäytyi paavin alaisuudesta. Kun ottomaanit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, he määräsivät kaikki suhteet Vatikaaniin katkaistaviksi. 1500–1900-luvuilla katolisen kirkon yhteyteen liittyneitä tai liitettyjä ortodoksisia kirkkoja kutsutaan uniaattikirkoiksi ja kaikkia Rooman kirkon yhteyteen kuuluvia itäisiä kirkkoja idän katolisiksi kirkoiksi.
Uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa 1520-luvulla protestanteiksi kutsutut uudistajat nousivat useissa maissa katolista kirkkoa vastaan. Reformaattorit, joista keskeisimpiä oli Martti Luther, olivat sitä mieltä, että kirkossa vallitsi useissa kohdin harhaoppisuus. Katolisen kirkon puolella protestantteja pidettiin yhtä lailla harhaoppisina. Seurauksena oli, että useat hallitsijat perustivat maihinsa katolisuuden tilalle omat valtionkirkkonsa, ja katolinen kirkko toteutti suuria sisäisiä uudistuksia. Kuningas Kustaa Vaasan toteuttamana Suomi koki reformaation osana Ruotsin valtakuntaa: vasta myöhemmin, 1500-luvun lopulla, Ruotsin protestanttisen kirkon oppi määriteltiin täsmällisemmin evankelis-luterilaiseksi. Reformaation synnyttämä uskonnollinen rajalinja on edelleen olemassa Euroopassa ja se noudattaa suurin piirtein jakoa, jossa pohjoinen on protestanttista aluetta ja etelä katolista. Poikkeuksia ovat esimerkiksi katoliset Irlanti ja Puola.
Protestanttisuus levisi myös Pohjois-Amerikkaan ja myöhemmin Australasiaan eurooppalaisen siirtomaavallan myötä, mutta koska uskontoa ei hallinnut paavi eivätkä kansalliset hallitukset, uuden mantereen protestanttisuus pirstoutui satoihin ja myöhemmin tuhansiin eri suuntauksiin. Etelä-Amerikassa, jonne uskonto oli tullut espanjalaisten ja portugalilaisten mukana, säilyi katolisen kirkon voimakas vaikutus.
1800- ja 1900-luvuilla monet kristinuskon poliittisesti hallitsemat valtiot etenkin Euroopassa kehittyivät yhä uskontoriippumattomampaan suuntaan. Suomessa luterilaisen kirkon asema säilyi ennallaan maan itsenäistyessä.
Kaavio kristillisten kirkkojen jakautumisestaKaavio kristillisten kirkkojen jakautumisesta
Kristinusko nykyään.
Kristinusko on suurin uskonto 2,039 miljardilla kannattajallaan. Kaksi seuraavaksi suurinta ovat islam 1,226 miljardilla ja hindulaisuus 828 miljoonalla.
Kristinuskoon kuuluu monia haaroja. Suurin kristinuskon haaroista on katolinen kirkko, jolla on 1,1 miljardia kannattajaa. Toiseksi suurin kristinuskon haara on karismaattiset suunnat ja helluntailaisuus, joilla vuonna 2000 oli 537 miljoonaa kannattajaa. Ortodokseja on maailmassa noin 225 miljoonaa ja anglikaaneja 77 miljoonaa. Lisäksi on lukuisia pienempiä kristinuskon haaroja, joista merkittävimpiä ovat erilaiset protestanttiset suuntaukset, esimerkiksi luterilaisuus. Muihin muotoihin kuuluvat uskonsuuntaukset, jotka ilmoittavat kuuluvansa erilliseen historialliseen kehitykseen, kuten esimerkiksi mormonismi sekä Jehovan todistajat. Valtakirkot eivät kuitenkaan pidä kahta viimeksi mainittua kristillisinä, koska ne eivät hyväksy kolminaisuusoppia ja eroavat monelta muultakin kohdin yleisesti hyväksytystä kristillisestä opista.
Jumalaan uskovien, ei vain kastettujen tai uskontokuntaan kuuluvien, kristittyjen osuus maittain.
Kaikki kristityiksi lasketut ihmiset eivät hyväksy kaikkia saati usein edes useimpia teologisia kantoja, joita heidän kirkkonsa edustaa. Lännen kristittyihin vaikutti voimakkaasti 1700-luvun lopun valistuksen aate, joka esimerkiksi aloitti tapahtumasarjan, joka johti monessa maassa uskonnon ja valtion erottamiseen. Tämän myötä oli mahdollista olla julkisesti eri mieltä asioista kirkon kanssa ja uskonnonvapauden tullessa kirkosta oli mahdollista erota kokonaan. Tämä johti kirkosta eroamisiin ja epäilyn sekä humanististen ja ateististen aatteiden sekä muiden teististen uskontojen kuin kristinuskon nousuun perinteisesti kristityissä maissa.
Valistuksen ja nykyaikaistumisen vaikutuksesta kehittyi kirjaimellisesti tuhansia erilaisia protestanttisia liikkeitä ja katolisuudesta erkaantuvia haaroja. Näille vapaisiin suuntiin kuuluville liikkeille on usein tyypillistä Raamatun kirjaimellinen tulkitseminen ja elävän omakohtaisen uskon korostaminen ja todeksi eläminen.
Yhdysvalloissa ja Euroopassa valistus, nykyaikaistuminen ja liberalismi johtivat maallistumiseen. Monet kristityt eivät osallistu perinteisiin uskonnollisiin juhlamenoihin ja velvollisuuksiin, käyden kirkossa ainoastaan muutamina juhlapyhinä, jos silloinkaan. Monilla maallistuneilla on kaksijakoinen suhtautuminen uskonnolliseen elämään. Toisaalta he pysyttelevät kirkon jäseninä, mutta toisaalta ei-uskonnollinen länsimainen ajatusmalli ja elämäntapa ajavat heitä usein pois kristinuskosta. Tätä maallistumisen aikaansaamaa kristillisyyttä kutsutaan usein tapakristillisyydeksi, jossa ihmiset kuuluvat edelleen kristillisiin yhteisöihin, mutta eivät ole vakaumuksellisia kristittyjä.
Vapaamielinen kristinusko levisi nopeasti 1900-luvun alussa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Kehitys on kuitenkin kääntynyt, ja 2000-luvun alussa vapaamielisten kristinuskon kannattajien määrä on laskussa. Tämä johtuu osaksi vapaamielisten kristillisten kirkkojen väkimäärän vähenemisestä maallistumisen takia, ja osaksi kasvavien evankelisten liikkeitten sekä karismaattisten suuntauksien noususta.
Idän kirkkoihin valistuksella on ollut vähemmän vaikutuksia. Kommunististen maiden uskontokielteisessä ilmapiirissä ortodoksiset kirkot ja katoliseen kirkkoon kuuluvat idän katoliset kirkot takertuivat vanhoihin perinteisiin muuttumatta juurikaan, vaikka jäsenmäärät laskivat. Nykyään itäisessä Euroopassa ja Venäjällä kiinnostus kristinuskoon ja uskontoihin yleensä on kommunismin romahduksen jälkeen ollut voimakkaassa kasvussa. Myös protestanttisuus on levinnyt näihin maihin. Etelä-Amerikassa ja Afrikassa käännytystyön suunta on jopa vaihtunut ja monet pienemmät mantereilla vaikuttavat kirkkokunnat lähettävät lähetystyöntekijöitä Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan.
Open Doors -niminen järjestö listaa joka vuosi maat sen mukaan, miten huonosti kristittyjen uskonnonvapaus niissä toteutuu ja miten paljon niissä esiintyy kristittyjen vainoa. Siinä tutkitaan myös, onko kristittyjä vangittu, pidätetty tai tapettu uskonsa vuoksi. Vuoden 2008 luettelossa kolme kristittyjen uskonnonvapauden kannalta hankalinta maata olivat Pohjois-Korea, Saudi-Arabia ja Iran. Vainot ovat todellisia Pohjois-Afrikassa, Lähi-idässä, Keski-Aasiassa ja monissa Aasian maissa paikallisia kristittyjä kohtaan.
Uskon sisältö.
Kristillisen uskon sisältö on kuvattuna Vanhan ja Uuden testamentin kirjoituksissa sekä varhaisten kristittyjen kirjoituksissa ja kirkolliskokousten päätöksissä. Kristillisten kirkkokuntien välillä on erilaisia käsityksiä siitä, missä määrin varhaisten kristittyjen kirjoitukset ja kirkolliskokousten opinmuotoilut ovat sitovia. Raamatun jonkinlaisen ohjaavan luonteen tunnustavat kaikki kristilliset kirkkokunnat. Protestanttisia kirkkokuntia on ohjannut reformaatiosta lähtöisin oleva perinne "sola scriptura", jonka mukaan Raamattu on ainut opin lähde.
Kristinusko syntyi juutalaisuuden sisällä. Jeesus Nasaretilainen ja hänen läheiset oppilaansa olivat kaikki juutalaisia. Kristinuskon pääsuuntausten mukaan kristinusko on juutalaisen uskonnon täyttymys tai jatkumo. Kristinusko ymmärtää itsensä juutalaisen messiasodotuksen täyttymyksenä: Jeesus Nasaretilainen on kristittyjen mukaan juutalaisten odottama pelastaja, Jumalan lähettämä (öljyllä) voideltu kuningas (hepr. "mašiah", kr. "kristos"). Jeesus Nasaretilaista kutsutaankin kristinuskossa Herraksi, joka on Vanhassa testamentissa sekä voidellun kuninkaan että Jumalan arvonimi. Varhaisin kristillinen uskontunnustus oli, että Jeesus Nasaretilainen tunnustettiin Herraksi.
Kristinuskon mukaan Jeesus Nasaretilaisen kuolema ja ylösnousemus on pelastuksen lähtökohta, joka tarjoaa pelastuksen kaikille ihmisille ja kansoille, ei vain juutalaisille. (Tämäkin tosin oli kristinuskon alkuvaiheissa kiisteltyä.) Matteuksen evankeliumin loppu on tallentanut varhaiskristillisen käsityksen siitä, että kristityt kokivat tehtäväkseen julistaa pelastusta kaikille kansoille. Juutalaisten asemasta on kristinuskon sisällä erilaisia näkemyksiä. Niin sanotun korvausteologian kannattajat eivät näe juutalaisia enää Jumalan valittuna kansana, koska he hylkäävät Jeesuksen roolin messiaana ja Jumalan Poikana. Toisissa näkemyksissä esimerkiksi korostetaan juutalaisten asemaa Jumalan kansana ja sen oikeutta Palestiinaan.
Keskeisiä kristinuskon tapahtumia ovat Jeesuksen syntymä (inkarnaatio, ”Sanan tuleminen lihaksi”, ks.), kärsimys, ristiinnaulitseminen, kuolema ja ylösnousemus, jonka tavoitteena oli ihmiskunnan pelastaminen synniltä ja kuolemalta. Osa kristinuskon suuntauksista näkee, että pelastus koskee vain "valittuja", ei siis koko ihmiskuntaa. Keskeinen on myös usko Pyhään Kolminaisuuteen eli kolmiyhteiseen Jumalaan Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Kristinuskon mukaan kristinuskon Jumala lähetti Poikansa (tai Pojan, joka on saman Jumalan toinen persoona) maan päälle pelastamaan ihmiset. Eräs keskeisistä kristinuskon käsitteistä on Jumalan armo, jonka vuoksi Poika tuli ihmiseksi hankkien pelastuksen.
Keskeinen usko kristinuskossa on se, että Jeesuksen Kristuksen ristillä tapahtuneen uhrikuoleman ja ylösnousemuksen perusteella ihminen puhdistetaan synneistään ja hän täten pelastuu kadotukselta. Keino tämän sovituksen omalle kohdalle tulemiseksi on yleensä nähty sakramenteissa ja/tai uskossa. Protestanttisen (luterilaisen) korostuksen mukaan ihminen saa pelastuksen ”yksin armosta”, ilman ihmisen omia ansioita (monergia). Joissakin kristinuskon haaroissa taas korostetaan enemmän tai vähemmän ihmisen omien tekojen tai moraalin vaikutusta pelastukseen Jeesuksen ristinkuoleman ohella (synergia).
Kristinuskon perinteisen käsityksen mukaan ylösnoussut Kristus ilmestyi oppilailleen 40 päivän ajan, kunnes hän nousi taivaaseen. Viimeisenä päivänä hän palaa takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet.
Kristinuskon keskeiset pyhät toimitukset ovat kaste ja ehtoollinen. Ehtoollisen merkityksestä kristittyjen kesken on suurtakin erimielisyyttä. Useissa vanhoissa kirkkokunnissa (mm. katolinen, ortodoksinen, luterilainen ja anglikaaninen kirkko) ehtoollisen katsotaan antavan yhteyden Kristuksen todelliseen ruumiiseen ja vereen ja siten yhteyden Jumalaan. Sen sijaan reformoidun kirkon käsityksen mukaan ehtoollinen on lähinnä muistoateria, jota vietetään Kristuksen käskyn johdosta. Reformoitua tulkintaa edustavat myös monet vapaakirkot.
Monissa kirkoissa katsotaan sakramentteja olevan seitsemän: kaste, ehtoollinen, konfirmaatio tai mirhavoitelu, rippi eli katumuksen sakramentti, avioliittoon vihkiminen, pappeus ja sairaiden voitelu. Protestanttisissa kirkkokunnissa on kaksi sakramenttia, kaste ja ehtoollinen, ja muista viidestä toimituksesta käytetään nimitystä "pyhä toimitus" tai pelkästään "kirkollinen toimitus". Kaikissa protestanttisissa vapaakirkoissa näitä toimituksia ei välttämättä tunnusteta tai käytetä. Joissakin kirkkokunnissa on myös muita pyhiä toimituksia, joita joskus nimitetään "sakramentaaleiksi" on esimerkiksi hautaan siunaaminen, munkiksi vihkiminen, kirkon vihkiminen ja veden pyhitys. Niiden katsotaan välittävän Jumalan armoa.
Erittäin monissa kristillisissä kirkkokunnissa on käsitys jonkinlaisesta pappis- tai saarnavirasta, jonka tehtävänä on hoitaa pyhiä toimituksia sekä julistaa pelastuksen sanomaa niille, jotka eivät ole sitä vielä kuulleet.
Dogmit.
Kristinuskossa on käytännössä kaksi yhteistä dogmia: dogmi kolmiyhteisestä Jumalasta ja dogmi inkarnoituneesta Kristuksesta eli siitä miten Kristus on tosi Jumala, joka syntyi ihmiseksi sovittaakseen ihmiskunnan synnit. Usein kaikkia oppeja kutsutaan virheellisesti dogmeiksi. Kirkkokunnan kaikkien dogmien kokonaisuutta kutsutaan "dogmaksi".
Kristillisen teologia on pyrkinyt käsitteellisesti ilmaisemaan kristinuskon keskeisiä käsityksiä. Sen juuret ovat yhtäältä juutalaisuudessa ja apostoli Paavalin kirjeissä ja toisaalta antiikin opeissa, erityisesti platonismin eri muodoissa. Kristillinen oppi ja Uuden testamentin ajattelu pohjautuu osittain juutalaisten pyhiin kirjoituksiin, joista useimmat on koottu Vanhaan testamenttiin.
Historiallisesti monilla kristillisillä järjestöillä ja kristillisperäisillä liikkeillä on ollut poikkeavia käsityksiä siitä, mitkä ovat kristinuskon dogmaattiset peruspilarit. Vanhoista lahkoista kuten gnostilaisuus, kataarit ja muut keskiajalla kerettiläisiksi katsotut suuntaukset ulottuu pitkä hajaannus aina nykypäivän Jehovan todistajiin, rastafareihin ja mormoneihin, joiden ei katsota kuuluvan kristinuskon piiriin.
Yleisesti ihmiset, joilla on perinteinen käsitys uskon oppirakennelmasta, pitävät yllä olevissa kappaleissa kuvattuja opillisesti eroavia suuntauksia erillisinä kristinuskosta.
Eri kristillisten kirkkokuntien laajalti hyväksymät apostolinen uskontunnustus sekä vuonna 1974 muodostettu Lausannen julistus ovat kristinuskoon tunnustusten perustyyppejä.
Tunnukset.
Risti eri muodoissaan on yleinen kristinuskon tunnus. Toinen varhainen tunnus on kala eli "iktys".
Risti.
Teloitusvälinettä kuvaava risti on kristinuskon tunnetuin tunnuskuva. Kristinoppi nojaa siihen, että Kristus antoi naulita itsensä vapaaehtoisesti ristille. Vertauskuvallisia selityksiä ristille on esimerkiksi se, että tyhjä risti kuvaa toivoa: "Kristus on noussut kuolleista ja istuu Jumalan oikealla puolella."
Kala.
Kala on vanhimpia kristillisiä tunnuksia. Kalaa merkitsevä kreikankielinen sana koostuu kirjaimista ("ikhthys"), jotka ovat samat kuin alkukirjaimet sanoissa "Iesous Khristos Theou Yios Soter" eli Jeesus Kristus Jumalan Poika Pelastaja. Tunnusta on sanottu käytetyn kristityksi tunnustautumiseen alkukirkon aikana: henkilö piirsi maahan kepillä yhden kaarevan viivan ja toinen piirsi siihen toisen, niin että muodostui kyseessä oleva kalakuvio.


Kuopio.
Kuopio on Suomen kaupunki ja Pohjois-Savon maakuntakeskus, joka sijaitsee Kallaveden rannalla Pohjois-Savon maakunnassa. Kaupungin väkiluku on ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Pinta-alasta metsää on puolet, ja suurin osa vesialueesta on Kuopion keskusta-aluetta ympäröivää Kallavettä. Nykyisiin kuntarajoihin nähden Kallavettä on kuitenkin pidetty Kuopion sisäjärvenä. Kuopio on saaristolain mukainen saaristo-osakunta.
Ympäristöltään kaupunki on varsin omaleimainen. Vesistön reunustaman keskustan pinnanmuodot ovat siinä määrin vaihtelevia, että tasainen tontti on haluttu harvinaisuus. Asutus on levinnyt keskustan ulkopuolelle joukkoliikenteelle edullisen tiiviin ja harvan sormimallin mukaisesti, ja uudet kaupunginosat on rakennettu kuntavetoisesti kerralla – esimerkiksi nyt rakenteilla oleva Saaristokaupunki oli edeltävät 25 vuotta rakennuskiellossa. Tällä Kuopion kaavoitusperinteellä on pitkä historia.
Edellä mainituista seikoista johtuen Kuopion kaupunkialueiden asukastiheys oli aina 1990-luvun puoliväliin saakka Suomen suurin. Petosen perustamisen ja lisääntyneen omakotirakentamisen myötä taajamien asukastiheys laski kuitenkin Helsinkiä pienemmäksi 1 700 as./km2:iin. Myös autoistumisaste on Helsingin jälkeen matalin (425 autoa per 1 000 asukasta, maan ka. 551/1 000). Arvokas Kuopion lehtokeskus sijaitsee pääosin Kuopion, Nilsiän ja Siilinjärven alueella.
Rantaviivaa Kuopiolla on 2 490 kilometriä ja saaria noin 1 250. Suomen kunnista Kuopiossa on kahdeksanneksi eniten kesämökkejä. Vuoden 2009 alussa luvuksi on ilmoitettu 5 200 kpl. Karttulan liityttyä Kuopioon vuoden 2011 alussa mökkien määrä kasvoi yli tuhannella. Vastaavasti väestötiheys laski.
Kuopio on entisen Itä-Suomen läänin suurin kaupunki ja Itä-Suomen valtakunnanosan keskus. Sen naapurikunnat ovat Juankoski, Leppävirta, Maaninka, Nilsiä, Siilinjärvi, Suonenjoki, Tervo ja Tuusniemi. Kuopio oli Kuopion läänin pääkaupunki vuoteen 1997 asti, jolloin Kuopion lääni sekä Pohjois-Karjalan ja Mikkelin läänit yhdistettiin Itä-Suomen lääniksi, jonka pääkaupungiksi tuli Mikkeli.
Nimestä.
"Historiankirjat tuntevat useita erilaisia alkuperiä Kuopio-nimelle."
Maantiede, ympäristö ja ilmasto.
Kuopio on satamakaupunki, jota ympäröi sisämaan suurimpiin kuuluva saaristo. Erikoispiirteenä ovat lisäksi suuret korkeuserot, Puijo ja Puijon torni näkyvät koko kaupunkiin. Kuopion tori on kaupungin kiistaton keskipiste ja keskusta noudattaa tiheästi rakennettua ruutukaavaa useine puistoineen ja kapeine rännikatuineen. Matkustajasataman alue on uusiutunut voimakkaasti 2000-luvulla, varsinainen kaupungin laajeneminen tapahtuu etelään, Saaristokaupungin alueelle.
Historiasta nykypäivään.
Ensimmäiset ihmiset saapuivat Kuopion seudulle noin 8 000 eaa.
Ennen kaupunkia.
1550-luvun alussa muun muassa Mikael Agricolan vaikuttamana Kuopionniemelle perustettiin kirkko ja kirkkopitäjä, joista eräät katsovat Kuopion saaneen alkunsa. Kirkko olisi voitu perustaa myös pohjoisemmaksi Tavinsalmen kuninkaankartanon läheisyyteen, nykyiseen Maaninkaan, jolloin Kuopiota ei olisi ehkä koskaan perustettu.
Kaupungin muodostaminen.
a> hinnalla olisi katettu silloinen koko kaupungin budjetti yli kahdeksi vuodeksi.
Kenraalikuvernööri Pietari Brahe antoi Kuopion pitäjän kirkonkylälle kaupunginoikeudet vuonna 1653, mutta jo 1670-luvulla kaupunki kuihtui tavalliseksi kirkonkyläksi. Nykyinen Kuopion kaupunki on perustettu vuonna 1775. Perustamispäivänä pidetään 17. marraskuuta 1775, jolloin kuningas Kustaa III antoi määräyksen kaupungin perustamisesta Savo-Karjalan läänin pääkaupungiksi.
Uudet liikenneyhteydet.
1800-luvulla kaupungin kehitykseen vaikutti paremmat liikenneyhteydet: Varkauden Taipaleen kanavan valmistuminen 1840, Saimaan kanavan avautuminen 1856 (samana vuonna valmistui Puijon ensimmäinen torni) ja Savon radan valmistuminen 1889. Lisäksi vuonna 1858 Kuopion sai oikeuden suoraan ulkomaankauppaan. Kaupunkiin alkoi syntyä puutavarakaupan ympärille teollisuutta: sahoja, rullatehdas ja tulitikkutehdas. Myös ympäröivän maakunnan maataloustuotteet synnyttivät teollisuutta, esimerkiksi voi oli merkittävä vientituote.
Koulutus ja kulttuuri.
Kuopion koululaitoksen historia on pitkä, ensimmäinen triviaalikoulu perustettiin Kuopioon vuonna 1788 (tosin Viipurin vuonna 1534 perustettu triviaalikoulu oli muuttanut jo vuonna 1777 Kuopioon) ja kimnaasi eli lukio 1844. 1800-luvun lopulla perustettiin myös teollisuuskoulu (1886), kauppakoulu (1887) ja sairaanhoitajakoulu (1896). 1897 rikkoontui myös 10 000 asukkaan rajapyykki.
Koulutuksen kehittäjinä ja koulujen perustajina toimivat noihin aikoihin pääasiassa kaupungin kulttuuriväki (muun muassa J. V. Snellman), toimittajat (muun muassa Juhani, Kalle ja Pekka Aho) ja varakkaimmat liikemiehet (esim. G. Ranin ja H. Saastamoinen). Naisasialiikkeen (johon kuuluivat muun muassa M. Canth ja E. Stenius-Aarneenkallio) tasa-arvotyö eteni vapaaehtois- ja hyväntekeväisyystyön mahdollistamisesta naisille kohti naisten kouluttamista käsityö- ja tyttökouluissa ja myöhemmin yhteiskouluissa – fennomaanien vaikutuksesta jo hyvissä ajoin suomen kielellä. Koulut elivät 1800-luvun puolella ja 1900-luvun alussa paljolti keräysten ja mesenaattien voimin.
Kunnallistekniikka ja palvelut kehittyvät.
Kaupunki sai vesijohdon vuonna 1913 ja hallintokonttori valmistui 1915. Ensimmäinen päätös rakentamisesta oli tehty jo vuonna 1878. Valmistunut vesijohto korvasi talousveden nostamisen käsivoimin Kallavedestä, lammista ja lukuisista yksittäisistä kaivoista. Suodatusmenetelmät eivät olleet kuitenkaan riittävät (hiekkasuodatus), joten muun muassa lavantaudista päästiin eroon vasta 1939 Itkonniemelle rakennetun, kemialliseen vedenpuhdistukseen perustuvan laitoksen myötä.
1920-luvulla Kuopio kasvoi ripeästi ja 20 000 asukkaan raja rikottiin. Kaupunkikuva muuttui korkeiden kivitalojen rakentamisen myötä. Haapaniemen, Itkonniemen ja Linnanpellon kaupunginosat kaavoitettiin. Autoliikenne alkoi tuolloin rajoitetusti Kuopiossa. Liikenne oli kuitenkin vielä paljon höyrylaivojen ja Savon radan varassa. Kuopiosta liikennöineitä perinteisiä sisävesihöyrylaivoja ovat muun muassa S Heinävesi, S Karjalankoski (ent. S/S Apollo), S/S Koski (nyk. S Koski) ja S Lokki.
Vuonna 1929 ensimmäiseksi kaupunginjohtajaksi valittiin Kaarlo Sallinen. Urheilupaikkoja perustettiin myös innolla Kuopioon, tuolta ajalta ovat peräisin Väinölänniemen urheilukentät, joita muiden muassa juoksija Hannes Kolehmainen käytti ahkerasti. Vuosikymmenen lopulla kurjuuden keskelle valmistuivat Kallansillat ja Niiralan koulu.
Sotien jälkeinen kasvu.
Toisen maailmansodan jälkeen kaupungin väkiluku kasvoi huomattavasti, syynä muun muassa Karjalan evakkojen asuttaminen ja suuri syntyvyys. Väestön räjähdysmäinen kasvu pakotti laajentamaan kouluja. 1940-luvun lopussa alettiin myös tukea koulumatkoja ja tarjota ilmaista kouluruokaa (varattomat olivat saaneet sitä Kuopiossa jo vuodesta 1902). 1960-luvulla aloitettiin ensimmäinen varsinaisen lähiön, Puijonlaakson, rakentaminen. Sittemmin uudet alueet kasvoivat kukin vuorollaan: 1960-luvulla Puijonlaakso ja Tiihotar (osana Saarijärveä); 1970-luvulla Saarijärvi, Kelloniemi ja Levänen; 1980-luvulla Jynkkä ja Neulamäki. Kuopion pinta-ala kasvoi huomattavasti vuonna 1969, kun Kuopion maalaiskunta liitettiin kaupunkiin ja vuonna 1973 kun Riistavesi liitettiin kaupunkiin.
Korkeakoulu.
Vuonna 1966 annettiin laki korkeakoulun perustamisesta Kuopioon ja sen toiminta aloitettiin vuonna 1972. Uusi korkeakoulu toi mukanaan paljon nuoria ihmisiä ja uusia mahdollisuuksia kaupungin kehitykseen. Korkeakoulusta tuli Kuopion yliopisto vuonna 1984.
Viime vuosikymmenet.
Kuopion kaupungin 200-vuotisjuhlapostimerkki vuodelta 1982.
Suuren Petosen alueen rakentaminen alkoi 1986. Vuonna 2003 siellä asui jo 14 000 ihmistä, mikä ei tule enää merkittävästi kasvamaan. Sen sijaan Petosen ja ydinkeskustan väliselle niemialueelle on aloitettu uuden kaupunginosan rakentaminen.
Uusi kaupunginosa, Saaristokaupunki on Suomen suurin rakenteilla oleva asuinalue. Rakentaminen alkoi vuonna 2003 ja se jatkuu vuoteen 2015 saakka. Valmistuttuaan kaupunginosassa tulee asumaan 14 000 asukasta. Hankkeen kokonaiskustannukset ovat 1,6 miljardia euroa, josta kaupungin osuus on 160 miljoonaa euroa.
Saaristokaupunki-hankkeessa on hyödynnetty monia uusia toimintamalleja. Siihen haettiin ideoita muun muassa osallistumalla Europan 8 -arkkitehtuurikilpailuun. Alueen rakentamista ohjaa puolestaan Taiteen kaava, joka on taiteen ja kulttuurin yleissuunnitelma, jonka pohjalta Saaristokaupunkia rakennetaan hyväksi asumisen kulttuuriympäristöksi. Taiteen kaava liittyy aikaisemmin tehtyyn päätökseen, jonka mukaan Kuopion kaupungin omissa rakennushankkeissa tulee olla taidetta 0,5–1,5 % rakennuskustannuksista. Saaristokaupungissa järjestettiin asuntomessut 2010. Kuopiossa oli asuntomessut myös vuonna 1980.
Rajuimman muodonmuutoksen on kokenut Kuopion ruutukeskustan alue, joka oli vielä muutama vuosikymmen sitten pääasiassa puutalokaupunkia. Muutama vanha rakennus on säilytetty, muun muassa korttelimuseo. Keskustan entisestäänkin korkea asukastiheys kasvaa etenkin sataman alueella kerrostalorakentamisen myötä.
Vaikka Kuopio kasvaa etelässä, eräät kaupungin pohjoispuolella lähellä Kuopion lentoasemaa sijaitsevat Siilinjärven osat ovat jopa lähempänä Kuopion keskustaa. Kyseisillä omakotitalovaltaisilla alueilla asuu erityisesti lapsiperheitä. Pendelöinti Siilinjärveltä on voimakasta – noin 3 600 käy töissä Kuopiossa. Siilinjärvi on puolestaan kuopiolaisten suosituin pendelöintikohde. Kokonaisuudessaan pendelöintimäärät olivat vuonna 2004 noin 8 600 henkilöä Kuopioon päin ja noin 5 000 henkilöä Kuopiosta muihin
Väestö.
Kuopio on Suomen yhdeksänneksi suurin kaupunki. Naisten osuus väestöstä on 52,5 %, ja ulkomaan kansalaisia on 1,3 %.
Kuopiossa asui 1900-luvun alussa vain noin 10 000 asukasta. Väestönkehitys nopeutui sotien jälkeen, 1920-luvulla asukasmäärä ylitti 20 000. Vakaan kehityksen johdosta asukasmäärä kaksinkertaistui välillä 1960–1990, jonka päätteeksi asukkaita oli noin 80 000. Väestö on kasvanut tuosta edelleen sekä kuntaliitosten että luonnollisen lisäyksen kautta. Vuosina 2004–2006 kaupunki oli muuttotappiollinen, mutta luonnollinen väestönlisäys riitti pitämään asukasmäärän kasvussa. Vuonna 2007 muuton suunta kääntyi ja voittoa tuli 30 henkeä. Luonnollinen väestönlisäys mukaan lukien kasvu oli yhteensä 340 henkeä. 2010-luvulla kaupungin väestönkasvu on selvästi nopeutunut.
Ajanjaksolla 1995–2005 Kuopio oli Pohjois-Savon ainoa asukasmääräänsä kasvattanut kunta. Tarkastelujaksolla maakunnan asukkaiden kokonaismäärä väheni noin 7 500:lla. Kehitys on jatkunut samansuuntaisena. Vuonna 2007 Kuopion seutu oli Pohjois-Savon ainoa väestömääräänsä kasvattanut kaupunkiseutu. Se on kasvanut useimpina vuosina kuitenkin hitaammin kuin muu Pohjois-Savo tyhjenee, poikkeuksena tästä vuosi 2011.
Kaupungin uusimmassa strategiassa Kuopion tavoitteena on kasvaa 150 000 asukkaan kaupungiksi.
Kuntaliitokset.
Pääosa Kuopion maalaiskuntaa (noin 7 600 asukasta) liitettiin kaupunkiin 1969 ja Riistaveden kunta (noin 2 200 asukasta) 1973. Vehmersalmen kunta (noin 2 000 asukasta) liittyi Kuopion kaupunkiin 1. tammikuuta 2005 ja viimeisimpänä Karttula (noin 3 500 asukasta) vuoden 2011 alussa.
Nilsiä liittyy Kuopioon vuoden 2013 alusta, jolloin kaupungin asukasluku nousee selvästi yli 100 000:n.
Kuntaliitos Siilinjärven kanssa on ollut ikuisuuskysymys, jota on pyritty jälleen viime aikoina edistämään Kuopion suunnasta. Siilinjärvi ei ole kuitenkaan ollut halukas etenemään asiassa. Kuntien välillä on voimakasta työssäkäyntiliikennettä puolin ja toisin, ja useita palveluita tarjotaan yhteistyössä. Myös Kuopion lentoasema sijaitsee Siilinjärvellä.
Tuusniemi on hakeutumassa Paras-hankkeen ja tulevaisuudennäkymien johdosta Kuopion seutukuntaan, ja voimakkaampaan yhteistyöhön Kuopion kaupungin kanssa, hakien muun muassa palvelutoiminnan keskittämistä suurempiin kokonaisuuksiin ja oman asukasmäärän nousua kasvukeskuksen imussa. Ensimmäisenä konkreettisena toimenpiteenä Tuusniemi erosi joulukuussa 2007 Koillis-Savon kansanterveystyön kuntayhtymästä. Kuopion kaupunki on tuottanut 1. tammikuuta 2009 alkaen Tuusniemen kunnan perusterveydenhuollon palvelut. Juankoski puolestaan ehdotti kaikille naapurikunnilleen kuntaliitosselvitysten aloittamista vuonna 2008, johon on sittemmin ryhdytty.
Asuminen ja alueet.
1.1.2007 Kuopion asuntokanta koostui 50 129 asunnosta, joista omakotitaloja oli 11 064 (22 %), rivitaloja 6 039 (12 %) sekä kerrostaloja ja muita rakennuksia 33 026 (66 %). Omistusasuntoja edellisistä oli 51 %, vuokra-asuntoja 41 %, asumisoikeusasuntoja 1 % ja hallintasuhteeltaan muita tai tuntemattomia 7 %.
Asuntojen keskikoko on 64,6 m² ja pinta-ala asukasta kohti 35,6 m². Asukkaita on 1,8 asuntoa kohti.
Vuokra-asuntoyhtiöistä (yhteensä 18 300 vuokra-asuntoa) suurimmat ovat kaupungin omistamat Niiralan Kulma Oy (5 836) ja Kuopas (1 889). Muista merkittävimpiä ovat VVO Kiinteistöt (1 383) ja Kiinteistö KYS (1 165).
Kaupunginosat.
Kuopiossa on yli 70 kaupunginosaa ja kylää.
Maarekisterikylät.
401 Neulaniemi, 404 Niuvanniemi, 405 Puijo, 406 Julkula, 407 Kuopio, 408 Hatsala, 409 Hakkarala, 410 Haminalahti, 411 Hiltulanlahti, 412 Hirvilahti, 413 Hirvimäki, 414 Koivusaari, 415 Jynkkä, 416 Jännevirta, 417 Kaislastenlahti, 418 Kurkiharju, 419 Lamperila, 420 Leväinen, 421 Muuruvesi, 422 Niemisjärvi, 423 Pappila, 424 Pellesmäki, 425 Pieksä, 426 Puutossalmi, 427 Ritisenlahti, 428 Ritoniemi, 429 Rytky, 430 Savilahti, 431 Savisaari, 432 Sotkanniemi, 433 Toivala, 434 Vaajasalo, 435 Vehmasmäki, 440 Kotasalmi, 441 Kuopion-Pelonniemi, 442 Leppäranta, 443 Lohilahti, 444 Melalahti, 445 Ohtaanniemi, 446 Pelonniemi, 448 Pölläkkä, 449 Riistavesi, 451 Ryönä, 452 Syrjänsaari, 453 Rissala, 454 Hakunila, 455 Iivarinsalo, 456 Enonlahti, 457 Enonsalo, 458 Hormastenlahti, 459 Juonianlahti, 460 Jänissalo, 461 Litmaniemi, 462 Miettilä, 463 Niinimäki, 464 Putroniemi, 465 Puutosmäki, 466 Roikansaari, 467 Räsälä, 468 Ukonlahti, 469 Vehmersalmi, 470 Vuorisalo
Muut kylät.
Asuma, Kortejoki, Niittylahti, Savulahti, Sikoniemi, Vartiala, Vehka
Nähtävyydet ja kulttuuri.
Kuopio on tehnyt tunnetuksi itseään muun muassa kalakukolla, savon murteella sekä Puijolla. Kuopiolaisiin on liitetty määrite "lupsakkuus", jolla tarkoitetaan hyväntahtoisuutta, leikkimielisyyttä ja elämästä nautiskelua. Kuopiolaisia on myös pidetty "vääräleukaisina", jotka hakevat aina vaihtoehtoisia kielellisiä ilmaisuja sanomalleen.
Kuopion tori on kaupungin ehdoton keskipiste. Sen ympärille ovat keskittyneet muun muassa pankit, tavaratalot (Anttila, Carlson ja Sokos) sekä kauppakeskukset (Aapeli, Minna, H-talo ja Sektori). Itse torilla myydään jos jonkinlaista tavaraa, etenkin markkina-aikaan, mutta tunnetuimmat tuotteet lienevät muun muassa kalakukot ja lihapiirakat. Torin laidalla sijaitsevan kauppahallin yksi tunnetuimmista tuotteista, etenkin paikallisten keskuudessa, lienee jo kahden sukupolven ajan leivottu Kotileipomo Hiltusen ohrarieska.
Tunnettuja Kuopiossa järjestettäviä tapahtumia ovat muun muassa Finland Ice Marathon -luistelutapahtuma, Kuopio Tanssii ja Soi, Kuopio Rockcock, Puijon mäkihyppykilpailut, Kuopion kansainväliset viinijuhlat sekä ANTI – Contemporary Art Festival.
Tanssiteatteri Minimi palkittiin vuoden 2007 teatterina. Kaupunginteatteri tuotti vuonna 2006 puolestaan suurimman tuotantonsa vuosikymmeniin, Minna Canthin elämästä kertovan Minna-musikaalin.
Vuosi 2006 valittiin Kuopiossa J. V. Snellmanin ja 2007 Minna Canthin juhlavuodeksi.
Kuopiossa on eri puolille kaupunkia kiinnitetty muistolaattoja. Niitä on enemmän kuin missään muussa suomalaiskaupungissa, 63 kappaletta, minkä lisäksi ulkotiloissa on muita julkisia taideteoksia ja muistomerkkejä vielä 59 kappaletta. Laattojen isänä pidetyn kanslianeuvos Heikki Viitalan aikana, alkaen 70-luvulta, laattoja pystytettiin jopa 50 kappaletta. 2000-luvulla uusia ei ole juurikaan enää tilattu.
Kuopion kulttuurielämästä kertoo jotain sekin, että Sarka – Luova Pohjois-Savo hankkeen vuonna 2009 tehdyn yrityskartoituksen mukaan Kuopiossa toimii 450 luovan alan yritystä, kun koko Pohjois-Savossa niitä toimii yhteensä 900.
Kuopion urheilu.
Kuopio on perinteikäs urheilukaupunki. Kenelle tahansa suomalaiselle urheilunharrastajalle seurat KuPS ja KalPa, sekä nimet kuten Aulis Rytkönen, Juhani Wahlsten, Hannes Kolehmainen ja Matti Hautamäki ovat tuttuja. Kaupungin urheiluelämä on varsin pitkälle keskittynyt Väinölänniemen stadionin, Kuopion keskuskentän (aik. Magnum Areena), Niiralassa sijaitsevan jäähallin sekä Puijon ympärille. Kuopiossa on myös jalkapallohalli Kuopio-halli ja karting-rata, joka sijaitsee Neulamäessä.
Katso: Kuopion jalkapallo
Maantiet ja rautatiet.
Siilinjärveltä Viitasaari ("Länteen") Nurmes, Kuhmo ("Koilliseen")
Valtatie 5 kulkee moottoritienä kaupungin etelärajalta Vehmasmäestä aina Päivärantaan saakka. Ensimmäinen osa moottoritietä, keskustasta Päivärantaan valmistui 1968, ja viimeisin pätkä Hiltulanlahti-Vehmasmäki on vuodelta 2000. Lisäksi Siilinjärven puolella on Vuorela-Siilinjärvi -moottoritie. Näiden kahden moottoritien välissä on Kallansillat, jonka läppäsiltaa joudutaan avaamaan laivaliikenteelle. Lisäksi tie on ainoa yhteys Kuopiosta pohjoiseen, joten tietä käyttävät myös hitaat ajoneuvot. Läppäsillan kunto on heikko, mistä johtuen se on jo muutaman kerran jumiutunut katkaisten liikenteen tunneiksi vilkkaalla tieosuudella. Tiesuunnitelma Päiväranta-Vuorela -moottoritiestä valmistui keväällä 2007. Hanke valmistuu vuonna 2014. Junaliikennettä palvelee Savon rata, jota pitkin on suorat yhteydet Helsingin, Oulun ja Turun suuntiin. Lisäksi on hyvät vaihtoyhteydet Pieksämäen kautta länteen ja itään (Jyväskylä, Tampere, Turku, Joensuu). Pendolino-junilla pääsee Helsinkiin/Helsingistä kahta reittiä, joko Tampereen tai Kouvolan kautta. Syksyllä 2006 valmistunut Kerava–Lahti-oikorata yhdessä aikataulumuutosten kanssa lyhensi matka-aikaa Helsinkiin noin tunnin.
Yöjunia ei Kuopiossa ole matkustajakäyttöön tarjolla. Helsingin, Kuopion ja Oulun välillä liikennöi kuitenkin linja-auton yöpikavuoro päivittäin. Lisäksi Helsingistä Pieksämäelle kulkee maanantaista perjantaihin yöpikavuoro, jolta on Pieksämäellä varhainen jatkoyhteys Kouvola-Rovaniemi -pikajunalla Kuopioon. Linja-autoliikennettä Kuopiosta suuntautuu runsaasti Savon ja Pohjois-Karjalan lähikaupunkeihin sekä Jyväskylään ja Kajaaniin. Poikittainen pikavuoro Joensuun ja Vaasan välillä kulkee päivittäin Kuopion, Viitasaaren ja Seinäjoen kautta molempiin suuntiin.
Matkakeskus suunnitellaan rakennettavaksi nykyisen rautatieaseman ja linja-autoaseman väliin. Hanke on kuitenkin tällä hetkellä jäissä, eikä sen toteutuminen lähivuosina näytä todennäköiseltä.
Ilmailu ja vesiliikenne.
a> on yksi Kuopion satamasta kesäisin liikennöivistä ja suosituimmista sisävesilaivoista.
Kuopion lentoasema (Rissala) sijaitsee 14 kilometrin päässä Siilinjärvellä. Kentältä on päivittäin useita vuoroja Helsinkiin ja lisäksi paljon lomaliikennettä.
Kuopiossa on matkustajasatama, josta on kesäisin liikennettä Heinävedelle ja Savonlinnaan sekä paikallisristeilyitä. Kuopion matkustajasatama oli aiemmin tunnettu sisävesihöyrylaivoistaan, mutta nykyään kaikki Kuopiosta vakituisesti liikennöivät sisävesilaivat ovat dieselmoottorialuksia.
Kuopiosta liikennöivät kesäisin muun muassa seuraavat alukset: S Koski, S Puijo ja S Ukko. Satunnaisesti satamassa saattaa nähdä myös aiemmin sieltä säännöllisesti liikennöineitä höyrylaivoja, kuten S Karjalankoski.
Kumpusaaressa on syväsatama, josta rahtiliikennettä Saimaan kanavan kautta Itämerelle. Lisäksi satamatoimintaa on Sorsasalossa. Kelloniemen öljysatama on jäänyt pois käytöstä (öljykuljetukset kielletty sisävesillä).
Paikallisliikenne.
Paikallista linja-autoliikennettä hoitaa Kuopion liikenne (Koiviston Auto). Paikallisliikenteen bussit liikennöivät laajasti myös Siilinjärven asuinalueilla. Osan Siilinjärvelle suuntautuvasta paikallisliikenteestä hoitaa Pohjolan Liikenne.
Elinkeinoelämä.
Elinkeinojohtaja Heikki Ryynäsen mukaan Kuopion elinkeinotoimella ei ole koskaan mennyt yhtä hyvin kuin vuonna 2007. Työpaikkoja arvioidaan syntyvän ennätysmäärä. Kaavoituspäällikkö Leo Kososen mukaan uusia hankkeita on vireillä yhtä paljon kuin 1980-luvun automarket-aallossa.
Kuopiossa toimii Kuopion Yrittäjät, Savon Yrittäjien paikallisyhdistys.
Vähittäiskauppa investoi, teollisuus keskittyy.
Merkittävimpiä viimeaikaisia yrityshankkeita ovat Honeywellin Suomen toimintojen keskittäminen Kuopioon, Ark Therapeuticsin geenilääketehtaan valmistuminen, veneteollisuuden keskittymä Marine Parkin rakentaminen Siikaniemeen Bella-Veneiden toimesta sekä Junttanin vuoden 2008 lopussa Kylmämäkeen valmistuneen 15 miljoonan euron kokoonpanotehtaan rakentaminen. Junttanin nykyisen tehtaan tontille Särkilahteen tulee tilat isolle kauppakeskukselle. Savoconin ja TKD Suomen 11 miljoonalla eurolla ostamalla 9,7 hehtaarin tontilla on rakennusoikeutta 58 500 neliömetrille. Yrityskaksikko aikoo panostaa kohteeseen yhteensä noin 40 miljoonaa euroa. Merkittävä teollinen toimija on myös Sorsasalossa toimiva Savon Sellu Oy, joka on nykyään Powerflute Oyj:n omistuksessa.
Vähittäiskaupan investoinneista merkittävimmät ovat jouluksi 2007 valmistunut Prisman laajennus sekä elokuussa 2008 valmistunut Päivärannan K-citymarket. Pitkälahteen on lisäksi tulossa lähiaikoina Kodin Terra, Matkukseen Ikean Ikano ja Haapaniemelle K-citymarket.
Matkuksesta Kuopion eteläinen portti.
Suurin lähivuosien projekti on Matkuksen alue, joka sijaitsee Etelä-Kuopiossa Kylmämäkeen rakentuvan metallikeskittymän naapurissa. Molemmin puolin moottoritietä rakennettavaa Matkuksen aluetta tulee yhdistämään silta, Kuopion portti. Yli 60 hehtaarin yritysalueelle on tulossa 4–5 isoa yritystä ja yhteensä 1 000 työpaikkaa. Neuvottelut 150 000 neliön liike- ja yritystilojen rakentamisesta ovat hyvin pitkällä. Kaava mahdollistaa 150 000–260 000 kerrosneliömetrin rakentamisen.
Aikaisemmin luultiin, että Matkuksen alueelle ei ole tarvetta laajentua vielä useisiin vuosiin. Alueen rakentaminen aloitettiin kuitenkin jo vuoden 2008 alussa, ja liikepaikkojen kova kysyntä johti pikaiseen kaavamuutokseen, jolla kaupan suuryksiköille varattiin oletettua enemmän tonttimaata. Näistä Ikea nielaisi myöhemmin kerralla leijonanosan. Kaupunki arvioi, että Matkukseen rakennetaan uusia kiinteistöjä noin 180–312 miljoonalla eurolla. Kunnallistekniikka maksaa noin 13 miljoonaa ja silta noin 1,5 miljoonaa euroa.
Ensimmäisen suunnitelman Matkukseen julkisti 20. joulukuuta 2007 Itella. Logistiikkayhtiö aikoo rakentaa Matkukseen kolme kertaa nykyistä keskustassa sijaitsevaa suuremman lajittelukeskuksen. Kustannusarvio on noin 25 miljoonaa euroa. Tontti on 10 hehtaaria ja valmista rakennuspinta-alaa tulee noin 260 000 kerrosneliömetriä.
Keskustan alatorihanke.
Keskustan kehittäminen painottuu alatorihankkeeseen. Hankkeessa Anttilan ja Carlsonin tavarataloihin on tarkoitus tehdä mittavat laajennukset ja remontit, minkä yhteydessä osa keskustakaupasta sijoitetaan maan alle, ja samalla yläpuolisen torin ilme muuttuu. Torin alla oleva toripysäköinti laajennetaan kapasiteetiltaan kaksinkertaiseksi. Kävelykeskustan luomista toria reunustaville kaduille on myös suunniteltu. Kokonaisuudessaan alatorihankkeen kustannukset ovat noin 70 miljoonaa euroa.
Vuoden 2008 lopussa Anttilan omistaja Citycon ilmoitti vetäytyneensä alatorihankkeesta toistaiseksi. Carlson ja muut kaupunkikeskustan toimijat ilmoittivat tutkivansa mahdollisuutta aloittaa hanke ilman Cityconia.
Rakennusten korkeus kasvaa keskustassa sekä uudisrakentamisen että korotusten myötä. Täydennysrakentamista on tehty viime vuosina erityisesti sataman alueella. Tiivistyvän kaupunkirakenteen myötä myös pysäköintijärjestelyjä uusitaan. Maapohjaparkkipaikkoja on suunniteltu muutettavaksi parkkitaloiksi muun muassa Niiralan jääkiekkohallin yhteydessä.
Matkakeskus jäissä.
Keskustassa alatorihanke on asetettu etusijalle muun muassa linja-auto- ja rautatieaseman alueen kehittämisen ohi. Matkakeskusta on suunniteltu pitkään, mutta se ei ole tulossa lähitulevaisuudessa. Rautatieaseman yhteyteen suunniteltiin vuonna 2007 hotellia joko tornitalona tai perinteisempänä rakennuksena. Vuoden 2008 alussa alueen asukkaiden vastustuksen myötä hotellisuunnitelmat pistettiin jäihin. Keskustan osayleiskaavan puitteissa tehtiin vuonna 2008 tornitaloselvitys.
Tiedepuisto kasvaa, korkeakoulut yhdelle kampukselle.
Savilahdessa sijaitseva Kuopion tiedepuisto on kasvanut nopeaa vauhtia läpi koko 2000-luvun. Tiedepuistossa sijaitseva Technopolis Kuopio on nykyisin jo 3 000 työpaikan yhteisö, minkä lisäksi alueella sijaitseva yliopistonkampus laajenee jatkossa huomattavasti, kun myös Savonia-ammattikorkeakoulu keskittää toimintonsa sinne.
Tilastoja.
Työpaikkoja oli 1.1.2008 45 514 (kasvua ennätykselliset 1 212 vuodesta 2007). Yritysten lukumäärä oli 4 172.
Työpaikat toimialoittain 1.1.2008: Terveydenhuolto- ja sosiaalipalvelut 21 %, rahoitustoiminta- palvelut liike-elämälle 18 %, kauppa, majoitus- ja ravitsemistoiminta 16 %, teollisuus, energia- ja vesihuolto 11 %, koulutus 9 %, kuljetus, varastointi ja tietoliikenne 7 %, rakentaminen 7 %, julkinen hallinto 5 %, muut yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset palvelut 4 % sekä maa- ja metsätalous 2 %.
Kaupungin työttömyysaste oli marraskuussa 2008 lopussa 9,8 % (työttömiä 4 266).
Koulutus- ja tutkimuslaitokset.
Kuopio on aina ollut ja on edelleen koulukaupunki. Historian saatossa Kuopiossa on tehty useampiakin päänavauksia koulutuksessa. Yrjö Maunu Sprengtportenin perustama Suomen ensimmäinen maavoimien upseerikoulu – Haapaniemen Sotakoulu (nykyisessä Satamapuistossa) – aloitti vuonna 1780, suomenkielinen sokeainopetus alkoi Kuopiosta vuonna 1871 (kuuromykkäinkoulu 1862). Mm. Minna Canthin voimakkaan panoksen myötä perustettiin ensimmäinen suomenkielinen Kauppakoulu vuonna 1887, jonka johtokunnassa Canth toimi aina kuolemaansa vuonna 1897 saakka, sekä yliopistoon johtava Yhteiskoulu toisena, kuusi vuotta Helsingin jälkeen vuonna 1892.
Nykyään kaupungissa on 33 peruskoulua (8971 oppilasta) ja Alavan koulu (sairaalakoulu), 5 lukiota (2287 opiskelijaa) ja aikuislukio (297 opiskelijaa) sekä kansalaisopisto. Esiopetuksen piirissä on 923 oppilasta.
Tärkeimmät ammatillisen ja korkeakoulutuksen oppilaitokset ovat Itä-Suomen yliopisto ja Sibelius-Akatemian Kuopion osasto, Pelastusopisto, Savonia-ammattikorkeakoulu sekä Savon ammatti- ja aikuisopisto. Lisäksi koulutusta tarjoaa muun muassa Kuopion talouskoulu, Kuopion konservatorio, Pohjois-Savon opisto ja Humanistinen ammattikorkeakoulu.
Toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa opiskelijoita on noin 4 000, lukioissa 2 600, ammattikorkeakouluissa 5 300 ja yliopistoissa 6 500. Kaikki koulutusasteet (ml. esi- ja perusopetus) yhteenlaskettuna Kuopiossa on yli 30 000 oppilasta tai opiskelijaa, mikä muodostaa noin kolmasosan koko väestöstä.
Kuopio on Tilastokeskuksen mukaan Suomen koulutetuimpia kuntia. 89 prosenttia työllisistä on suorittanut perusasteen jälkeisen tutkinnon.
Vuonna 2004 korkea-asteella koulutettuja 15 vuotta täyttäneestä väestöstä oli 29 %, keskiasteella 40 % ja perusasteella 31 %.
Yliopiston ja ammattikorkeakoulun tutkimuslaitosten lisäksi muun muassa Eviralla, Geologian tutkimuskeskuksella, Ilmatieteen laitoksella, Kansanterveyslaitoksella, Puolustusvoimilla, Työterveyslaitoksella, ja Valtion teknillisellä tutkimuskeskuksella on omat yksiköt Kuopion Savilahdessa sijaitsevassa tiedepuistossa.
Toiminta-ajatus.
Kuopion kaupunki tarjoaa asukkailleen ja elinkeinoelämälle toimivan palvelu- ja yhdyskuntarakenteen sekä hyvän elin- ja toimintaympäristön. Toimintaa suuntaa kestävä kehitys ja toisista välittäminen.
Painotusalat.
Bio-, terveys- ja ympäristötieteet sekä niihin liittyvä teknologia (erityisesti sensoriteknologia) ja tietotekniikka.
Terve Kuopio -hyvinvointihanke, Kuopion seudun hyvinvointiosaamiskeskus ja kansainvälisyys.
Johtamisjärjestelmä.
Hallinto perustuu Balanced Scorecard-mallin mukaiselle kaupunkistrategialle. Johtamisjärjestelmän keskeisinä osina ovat myös toimialakohtaiset sekä poikkihallinnolliset strategiat ja strategiaohjelma vuoteen 2012.
Tunnettuja kuopiolaisia.
Monet Suomen eturivin kirjailijoista, poliitikoista, toimittajista sekä urheilijoista ovat lähtöisin Kuopiosta.


Kanada.
Kanada on Kansainyhteisöön kuuluva liittovaltio Pohjois-Amerikassa. Ainoa maarajanaapuri on Yhdysvallat, johon Kanada rajoittuu etelässä ja Alaskan osavaltioon luoteessa. Pohjoisessa Kanada rajoittuu Pohjoiseen jäämereen (aluevesiraja Tanskan Grönlannin kanssa koillisessa), idässä Atlantin valtamereen (aluevesiraja Ranskan Saint-Pierre ja Miquelonin kanssa) ja lännessä Tyyneenmereen. Kanada on pinta-alaltaan maailman toiseksi suurin valtio (noin 10 miljoonaa neliökilometriä) ja väkiluvultaan 36. suurin valtio (noin 33,5 miljoonaa). Sen viralliset kielet ovat englanti ja ranska ja pääkaupunki on Ottawa.
Paleointiaanit saapuivat Kanadaan noin 16 000 vuotta sitten, ja nykyisten inuitien edeltäjä Thulen kulttuuri muodostui noin vuonna 1000. Viikingit asuttivat itärannikkoa hetkellisesti samoihin aikoihin, mutta Kanadan varsinaisesti löysi John Cabot. Ranska alkoi asuttaa maata 1530-luvulla ja Britannia kiinnostui alueesta sen turkismaiden ansiosta. Hudson's Bay Company hallitsi pitkään suurta osaa Kanadasta, ja Ranska menetti 1763 Kanadan Britannialle. Kanada itsenäistyi 1931 ja on sen jälkeen toiminut aktiivisesti kansainvälisissä järjestöissä, muun muassa ja Naton perustamisessa.
Kanada on perustuslaillinen monarkia ja parlamentaarinen demokratia, jonka valtionpäämies on Yhdistyneen kuningaskunnan monarkki Elisabet II. Varsinaista valtaa pitää kuitenkin Kanadan pääministeri. Maan sisäpolitiikkaa on 1900-luvulla hiertänyt ranskankielisen Quebecin kysymys. Provinssi on pyrkinyt kahteen otteeseen eroamaan liittovaltiosta. Palvelusektori on Kanadan talouden tärkein toimiala, mutta maa on myös merkittävä maataloustuotteiden tuottaja, ja lisäksi maalla on merkittävät kaivannaisvarat. Ulkomaankauppa suuntautuu suurimmaksi osaksi Yhdysvaltoihin, ja maa kuuluu Yhdysvaltain ja Meksikon lisäksi Pohjois-Amerikan vapaakauppa-alueeseen.
Kanada on monikulttuurinen valtio, mutta maahan ovat vaikuttaneet erityisesti englantilainen, ranskalainen ja amerikkalainen kulttuuri. Yhdysvaltalaisen kulttuurin on pelätty syrjäyttävän oman kulttuurin, joten hallitus on rohkaissut mediaa tuomaan esiin kanadalaista kulttuuria. Populaarikultturin edustajista useimmat ovat tehneet uransa ulkomailla, ja esimerkiksi useimmat tunnetuimmista kanadalaisista näyttelijöistä yhdistetään Hollywoodiin. Kanadan suosituin urheilulaji on jääkiekko, joka on haavipallon kanssa maan virallinen kansallisurheilulaji.
Nimi.
Kanadan nimen uskotaan tulleen irokeesien sanasta "kanata", joka tarkoittaa ’kylää’ tai ’asutusta’. Vuonna 1535 paikalliset asukkaat käyttivät sanaa kertoakseen Jacques Cartierille, missä Stadacona, nykyisen Québecin kaupungin alue, sijaitsee. Cartier viittasi sanalla "Canada" Stadaconan lisäksi Stadaconan heimopäällikkö Donnaconan vallan alaisiin alueisiin. Vuonna 1547 kartoissa alettiin käyttää samaa nimeä alueesta ja sen ympäristöstä. Lopulta nimitys vahvistui käsittämään suurin piirtein nykyistä Kanadaa, kun Britannian Pohjois-Amerikan siirtomaat yhdistetiin 1867 Kanadan dominioksi.
Maantiede.
Kanada käsittää Pohjois-Amerikan pohjoisosan (58 %) Alaskaa lukuun ottamatta ja on kokonaispinta-alaltaan maailman toiseksi suurin valtio Venäjän jälkeen. Suuri osa Pohjois-Kanadasta on kuitenkin kylmyyden takia viljelykelvotonta, ja niinpä Kanada onkin viljelyskelpoiselta pinta-alaltaan vasta neljänneksi suurin valtio Venäjän, Kiinan ja Yhdysvaltojen jälkeen. Kanadan väestötiheys on 3,5 asukasta neliökilometriä kohden, mikä tekee siitä yhden maailman harvimmin asutuista maista.
Maantieteellisesti Kanada voidaan jakaa kuuteen alueeseen, Kanadan kilpeen, sisämaan tasankoihin, Suurten järvien–Saint Lawrencen alankoon, Appalakeihin, Kordillieerehin ja arktisiin saariin. Kanadan kilpi on vanha peruskallioalue, joka muodostaa noin puolet Kanadan pinta-alasta. Alue on muinaista kulunutta vuoristoa, joka ympäröi Hudsoninlahtea. Kanadan kilven kaakkoispuolella on Suurien järvien ja Saint Lawrence -joen alue, joka ulottuu Ontarion eteläosista Quebecin lounaisosiin. Quebecin itäpuolella kohoavat Appalakit. Kanadan kilvestä lounaaseen on Kanadaan ulottuva Suurten tasankojen jatke. Länteenpäin mentäessä maa kohoaa. Tasankojen länsipuolella onkin useista vuoristoista muodostunut Kordillieerit. Kalliovuoret kohoavat tasankojen länsipuolella, ja Yukonissa sijaitseva Kandan korkein vuori Mount Logan (5 959 m) kuuluu Saint Eliasin vuoriin. Kanadan pohjoisosan muodostavat arktiset saaret, jossa on monia suuria saaria.
Peräti viidesosa Kanadan pinta-alasta on järviä tai kosteikoita. Suurimmat järvet ovat Yhdysvaltain rajalla olevat Suuret järvet, Koillisterritorioiden Iso Karhujärvi ja Iso Orjajärvi sekä Manitoban Winnipegjärvi. Noin kolme neljäsosaa Kanadasta kuuluu Jäämeren valuma-alueeseen. Jäämereen laskeva Mackenzie on Kanadan pisin joki (4 241 kilometriä) ja sen valuma-alue on 1 800 000 neliökilometriä. Suuret järvet kuuluvat Atlanttiin laskevaan Saint Lawrence -joen vesistöön. Fraser on pisin kokonaan Kanadan puolella oleva joki, joka laskee Tyyneenmereen.
Maan tiheimmin asuttu alue on Quebecin ja Windsorin välinen alue Itä-Kanadassa.
Ilmasto.
Ilmasto on vaihtelevaa Kanadan eri osissa. Yli puolet maasta on subarktisen ilmaston vaikutusalueella. Siellä kesät ovat viileitä ja talvet erittäin kylmiä. Keskisissä eteläosissa, tasankoalueilla on puolestaan tyypillinen mannerilmasto kuumine kesineen ja kylmine talvineen. Suuret järvet puolestaan leudontavat Etelä-Ontarion ja Quebecin ilmastoa.
Talvisin keskilämpötila on lähes koko maassa pakkasen puolella. Poikkeuksena on vain länsirannikko, ja esimerkiksi Vancouverin tammikuun keskilämpötila on 3 astetta. Kylmimmät talvilämpötilat ovat sisämaassa ja pohjoisosissa. Yukonin Snagissa on mitattu pakkasennätys, –63 astetta. Rannikkoalueiden lämpötila on kesäisin noin 20 °C:n paikkeilla, kun taas keskisessä Kanadassa kesän keskimääräinen ylin lämpötila on yleensä noin 25–30 °C. Arktisten alueiden kesäkuukausien lämpötilat ovat korkeintaan 15 °C:n paikkeilla.
Rannikkoalueilla sataa paljon, länsirannikolla erityisesti talvikuukausina. Kordillieerit aiheuttavatkin runsaasti orografista sadetta ja paikoin Brittiläisen Kolumbian rannikolla voi sataa jopa 2 500 millimetriä vuodessa. Lännen sateet jäävät Kordillieereille, minkä vuoksi preeria-alueilla sataa vähän, harvoin yli 400 millimetriä vuodessa. Arktiset alueet saavat kuitenkin vieläkin vähemmän sadetta. Suuret järvet, Hudsoninlahti ja Atlantti kosteuttavat Kanadan länsiosia, ja aivan länsirannikolla sataa taas yli tuhat millimetriä vuodessa.
Kasvillisuus.
Pohjoinen puuraja kulkee Labradorin itärannalta Ungavan niemimaan yli etelään Hudsoninlahden itärantaa pitkin ja jatkuu sitten mutkitellen luoteeseen Mackenziejoen alajuoksulle saakka ja siitä edelleen Alaskaan. Puurajan pohjoispuolella on hyvin vähän tai ei ollenkaan hedelmällistä maaperää, ja pääosa maasta onkin tundraa. Eteläisimpien tundra-alueiden kasvillisuus koostuu matalasta pensaikosta, ruohikosta ja sarakasveista. Pohjoisimmat osat ovat matalampia, sillä kymmenesosa niistä on arktisille erämaille tyypillisen sammalen peitossa.
Puurajan eteläpuolella, Alaskasta Kanadan pohjoisten territorioiden yli Newfoundlandiin, sijaitsee yksi maailman suurimmista havupuualueista. Se koostuu paljolti valko- ja mustakuusesta. Muita puita ovat palsamipihta, banksinmänty ja jotkin lehtipuut, kuten paperikoivu ja haavat. Idässä, Suurilta järviltä Atlantin rannikolle, kasvaa pääasiallisesti sekametsiä, joissa esiintyy muun muassa sokerivaahteroita, amerikanpyökkejä, koivuja, mäntyjä ja kanadanhemlokkeja. Etelärajan hedelmälliset alangot ovat olleet lehtimetsien peitossa ennen kuin alueet otettiin viljelysmaaksi. Siellä kukkii kuitenkin harvoissa metsätilkuissa vielä pähkinäpuiden, tammien ja jalavien lisäksi amerikankastanjoita, vaahteroita sekä hikkoreita. Lännen vuoristoalueella ovat metsäkuuset, douglaskuuset ja kontortamännyt laajimmin levinneitä. Ylängöillä kasvaa lisäksi haapoja ja keltamäntyjä. Sateisen Tyynenmeren rannikon kasvillisuutta hallitsevat paksut ja korkeat douglaskuuset, jättituijat ja hemlokit.
Preeria-alueet ovat liian kuivia muuten kuin yksittäisten metsikköjen kasvattamiseen. Alkuperäisistä laajoista mäkisistä niittymaista on nykyään vain vähän jäljellä, sillä ne ovat kadonneet lähes kokonaan nykyään tunnettujen vehnävyöhykkeiden alta.
Eläimistö.
Pohjoisen vesistöt tarjoavat ravintoa valaille, mursuille, hylkeille ja osittain vedessä eläville jääkarhuille. Tundralla elää myskihärkiä, karibuja, susia, naaleja ja sopuleja. Myös monet muuttolinnut, kuten ruokit, sorsat, lokit, tiirat ja monet muut merilinnut, viettävät kesän tundralla.
Pohjoisen metsät ovat sopivaa elinympäristöä karibuille, vapiteille, ilveksille sekä musta- ja ruskeakarhuille. Majavat, näädät, piisamit ja minkit ovat myös vielä nykyäänkin laajalti turkiskaupan perusta. Etelässä on paljon vapiteja, kun taas tiheämmin asutuilla alueilla on ennen kaikkea pienempiä nisäkkäitä, kuten harmaa-, puna- ja maaoravia, kärppiä sekä amerikansaukkoja. Hyvin monimuotoiseen lintumaailmaan lukeutuvat muun muassa kardinaalit, kerttulit, idänlehtoturpiaalit ja naukumatkijat. Alueelle on levinnyt lisäksi eurooppalaisia lintuja, kuten varpusia ja ja kottaraisia. Preeria-alueilla elää pienempiä eläimiä, kuten jäniksiä, taskurottia ja suippopyrstökanoja sekä viimeiset biisonit ja hanka-antiloopit. Lännen vuoristoissa elää oloihin hyvin sopeutuneita eläinlajeja, kuten paksusarvilampaita ja lumivuohia.
Luonnonsuojelu.
Kanadassa on 36 kansallispuistoa ja 6 kansallista luonnonsuojelualuetta. Kanadan kansallispuistojärjestelmän tarkoituksena on suojella alueita jokaiselta Kanadan 39 maantieteelliseltä alueelta. Puistolla on suuria kokoeroja, sillä Saint Lawrencen saarten kansallispuisto on alle yhdeksän neliökilometrin laajuinen, kun Wood Buffalon kansallispuisto on lähes 45 000 neliökilometriä. Tunnetuimpia puistoja ovat Banffin ja Jasperin kansallispuistot.
Esihistoria ja löytäminen.
Ensimmäisten ihmisten arvellaan saapuneen Pohjois-Amerikkaan viimeisen jääkauden aikana Beringinsalmen kohdalla olleen Beringian maakannaksen yli noin 30 000–12 000 vuotta sitten. Noin 10 000 vuotta sitten vetäytyvän jään perässä muuttaneet paleointiaanit olivat asuttaneet Kanadan eteläosat. Toinen muuttoaalto alkoi noin 4 500 vuotta sitten, jolloin pohjoisosiin muuttivat inuittien esi-isät. Ensimmäiset kuuluivat Dorsetin kulttuuriin, jonka syrjäytti noin vuonna 1000 Thulen kulttuuri. Viikingit kävivät Newfoundlandin rannikolla jo noin vuonna 1000.
Vuonna 1497 Englannin palveluksessa purjehtinut venetsialainen John Cabot nousi maihin Newfoundlandiksi kutsumallaan alueella mahdollisesti Saint Lawrence -joen suulla. Ei ole kuitenkaan varmaa, saapuiko Cabot todella nykyiseen Newfoundlandiin, Nova Scotiaan vai Maineen. Cabotin jälkeen Newfoundlandin rannikolle tuli muun muassa eurooppalaisia kalastajia ja portugalilaisia retkikuntia. Merkittävimmiksi tutkimusmatkoiksi osoittautuivat ranskalaisen Jacques Cartier’n kolme matkaa Saint Lawrence -joelle, jolle hän saapui 1535. Cartier’n oletetaan antaneen Kanadalle myös sen nimen.
Siirtomaaksi.
1500-luvun lopulla englantilaiset alkoivat etsiä luoteisväylää, ja Humphrey Gilbert julisti 1583 Newfoundlandin nimissä Englannin hallitsemaksi alueeksi. Ranskalaiset perustivat 1604 siirtokunnan, jota alettiin pian kutsua Uudeksi-Ranskaksi. Ensimmäiset asemat hylättiin, mutta vuonna 1608 Samuel de Champlain perusti Quebecin. Vuonna 1663 Ludvig XIV teki Uudesta Ranskasta Ranskan siirtomaan. Ranskalaiset alkoivat käydä turkiskauppaa laajalla alueella. Englantilaisetkin olivat kiinnostuneita ja perustivat 1670 Hudson's Bay Companyn. Seuraavan vuosisadan aikana ranskalaisten valta alueella alkoi murentua, ja James Wolfen johdolla englantilaiset valtasivat 1759 Quebecin ja Montrealin. Pariisin rauhassa 1763 Ranska luovutti kanadalaiset alueensa Britannialle.
Kuvernööri Guy Carleton antoi kanadanranskalaisille muun muassa oikeuden omaan uskontoonsa ja varmisti näin ranskalaisten uskollisuuden Amerikan vallankumouksen aikaan. Vallankumouksen jälkeen noin 50 000 brittihallinnolle uskollista lojalistia pakeni Kanadaan Yhdysvalloista. Suurin osa heistä muutti Nova Scotiaan ja New Brunswickiin. Britit jakoivat 1784 Kanadan kahteen osaan: itäosassa sijainneeseen ranskalaiseen ja katoliseen Ala-Kanadaan, ja lännessä sijainneeseen brittiläiseen ja protestanttiseen Ylä-Kanadaan. Valta pysyi kummassakin siirtokunnassa englantilaisella kauppiaseliitillä, mikä aiheutti vastustusta varsinkin ranskalaisessa Ala-Kanadassa.
Vuoden 1812 sota, käytiin Yhdysvaltain ja Britannian välillä. Siinä Kanadasta tuli merkittävä taistelukenttä. Sodan aikana Yhdysvallat yritti liittää Kanadan itseensä, mutta sota päättyi lopulta umpikujaan. Gentin rauhassa 1814 palautettiin sotaa edeltävä tilanne, mutta siinä myös määritellään Yhdysvaltain ja Kanadan raja Lake of the Woodsille asti. Britannian kiinnostus oli suunnattu enemmän Euroopassa käytyihin Napoleonin sotiin, joiden päätyttyä Euroopassa marraskuussa 1815 alkoi laajamittainen siirtolaisuus Euroopasta Kanadaan. Vuoden 1812 sodan jälkeen pienen eliitin valta kasvoi, mikä kärjistyi 1837 kummassakin siirtokunnassa alkaneeseen kapinaan. Tämän jälkeen siirtokunnat liitettiin 1840 yhteen Kanadan provinssiksi ja perustettiin Kanadan parlamentti, johon kumpikin siirtokunnista sai yhtä monta paikkaa.
Moderni Kanada syntyi, kun Nova Scotian, New Brunswickin, Prinssi Edwardin saaren, Ontarion ja Quebecin edustajat muotoilivat kansakunnan perustuksen. Perustuslaki hyväksyttiin 1867 ja itsehallinnollista konfederaatiota kutsuttiin alkujaan Kanadan dominioksi. Se alkoi heti pyrkimään laajentumaan länteen, ja ensimmäisen pääministerin John A. Macdonaldin hallitus osti 1869 Hudson’s Bay Companylta Rupertinmaan 300 000 punnalla. Louis Rielin johtaman Redjoen kapinan takia osto virallistui vasta seuraavana vuonna. Lisäksi kapinan seurauksena métiseille lohkaistiin uudesta Luoteisterritoriot-nimellä tunnetusta alueesta Manitoban provinssi. Brittiläinen Kolumbia liittyi 1871 dominioon talousvaikeuksien takia, ja sille luvattu Canadian Pacific Railway valmistui 1885.
1900-luku ja itsenäisyyden aika.
Osittain rautatien ansiosta maahanmuutto Kanadaan vilkastui 1800-luvun lopussa, ja vuosien 1885–1914 aikana noin 4,5 miljoonaa ihmistä tuli Kanadaan. Monet muuttivat preerioiden alueelle, ja Luoteisterritorioista irrotettiin 1905 heille kaksi uutta provinssia, Saskatchewan ja Alberta.
Kanada oli mukana ensimmäisessä maailmansodassa osana brittiläistä imperiumia. Sodan alkuvuosina yli 300 000 vapaaehtoista lähti sotaan, mutta vuonna 1917 otettiin maassa käyttöön asevelvollisuus, mikä kiristi erityisesti quebecilaisia. Sodan jälkeen William Lyon Mackenzie King alkoi ajaa Kanadan itsenäisyyttä, ja vuonna 1919 Kanadasta tuli Kansainliiton jäsen. Kanada itsenäistyi 1931, kun Britannian parlamentti hyväksyi Westminsterin säädöksen. Britannialle jäi silti oikeus puuttua Kanadan perustuslakiin.
1930-luvun lama koetteli pahasti Kanadaa ja erityisesti sen preeriaprovinsseja. Toiseen maailmansotaan Kanada osallistui itsenäisenä valtiona ja julisti sodan natsi-Saksalle 10. syyskuuta 1939. Sotaan osallistui yli miljoona kanadalaista, ja heidän panoksensa oli erityisen suuri taistelussa Atlantista. Sodan jälkeen Kanada ajoi aktiivisesti Yhdistyneiden kansakuntien perustamista. Kanada oli yksi 50 allekirjoittajista vuonna 1945. Kanadalla oli keskeinen rooli myös Naton perustamisessa, ja maan ulkoministeri Lester B. Pearson sai Nobelin rauhanpalkinnon ehdotettuaan Suezin kriisin aikaan YK:n rauhanturvajoukkojen perustamista. Kanada on ollut jatkossakin aktiivisesti mukana YK:n rauhanturvaoperaatioissa.
Quebecissä alkoi itsenäisyysliike kukoistaa 1960-luvulla, ja Quebecin vapautusarmeijan terrori huipentui 1970, kun työministeri Pierre Laporte kaapattiin ja tapettiin. Pääministeri Pierre Trudeau ajoi kaksikielisyyspolitiikkaa, mutta Quebecissa valtaan noussut Parti Québécois (PQ) kannatti provinssin itsenäisyyttä ja heikensi englannin kielen asemaa. PQ järjesti 1980 provinssissa kansanäänestyksen itsenäisyydestä, mutta eroa vastusti 59 prosenttia äänestäjistä. Trudeau ajoi äänestyksen jälkeen perustuslakiin muutoksen, joka määritteli Kanadan monikulttuuriseksi ja kaksikieliseksi kokonaisuudeksi. Samalla perustuslaista poistettiin viimeiset hallinnolliset siteet Britanniaan. Pääministeri Brian Mulroney yritti korjata liittovaltion ja Quebecin välejä kahdella sopimusehdotuksella, mutta kumpikin hylättiin. Quebecissa järjestettiinkin 1995 uusi kansanäänestys, jossa eron vastustajat saivat niukan enemmistön, 50,6 prosenttia äänistä. Samaan aikaan kärjistyivät myös liittovaltion ja alkuperäisasukkaiden välit, ja Okan selkkauksessa kuoli yksi poliisi. Riidat liittyivät lähinnä maanomistuskysymyksiin, joiden pohjalta myös luotiin Nunavutin territorio.
Kanada, Yhdysvallat ja Meksiko perustivat 1992 NAFTA-vapaakauppasopimuksen. Vaikka Kanadan ja Yhdysvaltain taloudelliset suhteet ovat olleet tiiviit, niin maiden välistä politiikkaa hiersi kuitenkin muun muassa Jean Chrétienin hallinnon päätös jättää Kanada Irakin sodan ulkopuolelle. Liberaalipuolue menetti johtavan asemansa, kun marraskuussa 2005 Paul Martinin hallitus sai epäluottamuslauseen korruptioskandaalin takia. Stephen Harper nousi tämän jälkeen pääministeriksi. Harperin aikana parlamentti antoi Quebecin provinssille kansakunnan statuksen. Vuonna 2008 alkaneesta taantumasta Kanada selvisi muita G8-maita paremmin. Joulukuussa 2011 Kanada irtaantui ensimmäisenä valtiona Kioton pöytäkirjasta.
Poliittinen järjestelmä.
Kanada on perustuslaillinen monarkia, mikä on Amerikan mantereella poikkeuksellista, sillä muut Amerikan maat ovat tasavaltoja. Suurimmat valtaoikeudet Kanadassa ovat Yhdistyneen kuningaskunnan monarkilla, vuodesta 1952 Elisabet II:lla, mutta hän välttää puuttumasta Kanadan kuten omankin maansa politiikkaan ja ylin käytännön vallankäyttäjä on Kanadassakin pääministeri. Kanadan poliittisen järjestelmän pääasiallisena esikuvana on entisen siirtomaaisännän Yhdistyneeltä kuningaskunnan järjestelmä, eikä siinä ole varsinaisesti erotettu lainsäädäntö- ja toimeenpanovaltaa. Hallintojärjestelmä on parlamentaarisen demokraattinen kuten Yhdistyneessä kuningaskunnassakin. Kuitenkin se eroaa brittiläisestä järjestelmästä siinä, että maa on provinsseista ja territoriosta koostuva liittovaltio ja siinä, että maalla on kirjoitettu perustuslaki, joka ohjaa maan laillisia puitteita ja muodostuu kirjoitetusta tekstistä sekä kirjoittamattomista käytännöistä. Perustuslain tärkeimmät osat ovat liittovaltion valtiomuodon ja perustuslailliset elimet asettanut vuoden 1867 säädös ja vuoden 1982 lisäys.
Kanada on osa Commonwealth realmia, yksi Kansainyhteisön jäsenistä, ja sen valtionpäämiehenä toimii virallisesti Ison-Britannian kuningatar Elisabet II. Elisabet on hallinnut Kanadaa yhtäjaksoisesti 6. helmikuuta 1952 lähtien. Kuningattaren edustaja Kanadassa on kenraalikuvernööri, jonka Britannian monarkki nimittää Kanadan pääministerin neuvosta. Kenraalikuvernööri on lähinnä muodollinen virka. Nykyinen kenraalikuvernööri on David Johnston, joka astui virkaansa 1. lokakuuta vuonna 2010.
Hallinnollinen valta on pääministerillä ja hallituksella. Kenraalikuvernööri nimittää liittoparlamenttivaaleissa eniten ääniä saaneen puolueen johtajan pääministeriksi. Yleensä vaalit voittanut puolue pystyy muodostamaan enemmistöhallituksen, ja loput ministerit nimitetään pääministerin suosituksesta. Hallituksen jäsenet tulevat joko edustajainhuonesta tai senaatista – pääosa edustajainhuoneesta. Kanadan historian ensimmäinen pääministeri oli John A. Macdonald. Nykyinen pääministeri on Konservatiivipuolueen johtaja Stephen Harper. Kanadan parlamentti koostuu edustajainhuoneesta ja senaatista. Edustajainhuoneessa istuu 308 vaaleilla valittua jäsentä, ja parlamenttivaalit pidetään viiden vuoden välein. Edustajainhuoneella on enemmän valtaa, ja esimerkiksi vain se pystyy tekemään lakialoitteita, joka vaativat julkisten varojen käyttöä.
Kanadan suurimmat puolueet ovat Québecin itsemääräämisoikeutta ajava Bloc Québécois, sosiaalidemokraattinen New Democratic Party, Liberaalipuolue sekä Konservatiivipuolue.
Quebecin kysymys.
Kanadan sisäpolitiikkaa on hallinnut 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Quebecin asemaan liittyneet kysymykset. Ranskankieliseen Quebeciin on kehittynyt omanlainen kulttuurinsa, ja monet quebecilaiset kannattavat separatismia ja eroa Kanadasta. Quebecin tilanteesta on järjestetty kaksi kansanäänestystä, jotka kuitenkin molemmat päättyivät eroamista vastustavien voittoon. Quebecin asemasta on pyritty tekemään myös sopimuksia, joita kaikki provinssit voisivat kannattaa. Aivan 1900-luvun lopussa Quebecin erohalut ovat kuitenkin vähentyneet. Lisäksi suurin osa nuorista ja maahanmuuttajista eivät kannata eroa, joten todennäköisesti eron kannatus hiipuu entisestään.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikka.
Ulkopoliittisesti Kanadan tärkein liittolainen on Yhdysvallat; maiden suhteet ovat erityisen tärkeitä taloudellisesti, sillä merkittävä osa kummankin maan viennistä suuntautuu naapurimaahan. Yhdysvaltain, Kanadan ja Meksikon välillä on solmittu NAFTA-vapaakauppasopimus. Maat eivät kuitenkaan aina myötäile toistensa poliittisia ratkaisuja, ja esimerkiksi Kanadan jättäytyminen Irakin sodan ulkopuolelle herätti närää Yhdysvalloissa. Kanada toimii ulkopolitiikassa laaja-alaisesti, ja se kuuluu kaikkiin keskeisiin maailmanjärjestöihin, kuten Yhdistyneisiin kansakuntiin, Natoon, Maailman kauppajärjestöön, G8-ryhmään, Maailmanpankkiin ja Kansainväliseen valuuttarahastoon.
Puolustusvoimien vahvuus ei ole ikinä ollut Kanadan turvallisuuspolitiikan keskeisin osa, ja maa käyttää puolustukseensa vähemmän resursseja kuin suurin osa sen Nato-kumppaneista. Kanadalla on ammattiarmeija, ja sen puolustusvoimat jaetaan maavoimiin, ilmavoimiin ja merivoimiin. Kanada on ollut aktiivinen YK:n rauhanturvaoperaatioissa.
Provinssit ja territoriot.
Kanadan provinssit ja territoriot sekä niiden pääkaupungit
Kanada koostuu kymmenestä provinssista ja kolmesta territoriosta. Provinsseilla on melko suuri itsemääräämisoikeus, territorioilla taas pienempi.
Provinssit vastaavat suurimmasta osasta yhteiskunnallisia toimintoja – kuten terveydenhuollosta, koulutuksesta ja hyvinvoinnista – ja lisäksi jokaisessa provinssissa on oma pääministerin johtama hallitus ja parlamentti. Kuningattaren edustajana provinsseissa toimii varakuvernööri. Provinssit keräävät yhdessä enemmän tuloja kuin liittovaltion hallitus. Liittovaltion hallitus voi panna alulle koko valtion kattavia linjauksia, joita provinssien ei ole pakko noudattaa. Kuitenkin provinssit noudattavat lähes aina valtion linjaa.
Yleistä.
Kanada on hyvin vauras, korkean teknologian teollisuusyhteiskunta, joka muistuttaa Yhdysvaltoja kauppaan keskittyneellä talousjärjestelmällään, tuotantomalleillaan ja korkealla elintasollaan. Viime vuosisadan kasvu lopputuotannon, kaivostoiminnan ja palvelualan sektoreilla on tehnyt maatalousyhteiskunnasta teollistuneen ja kaupungistuneen. Kanada on sekä että jäsen, joten se on myös yksi maailman rikkaimmista ja merkittävimmistä talousmahdeista. Vuonna 2012 Kanadan bruttokansantuote oli Kansainvälisen valuuttarahaston arvion mukaan maailman kymmenenneksi suurin.
Vuoden 1989 vapaakauppasopimus Kanadan ja Yhdysvaltain välillä (FTA) ja vuoden 1994 Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimus (NAFTA) kasvattivat huomattavasti kauppaa ja taloudellista yhdentymistä Yhdysvaltain kanssa. Kanadan taloudella on mennyt hyvin useasti jopa laskusuhtainteiden aikana. Kansainvälinen taantuma on vaikuttanut kuitenkin myös Kanadassa, ja vuonna 2010 talous kasvoi vain kolmella prosentilla.
Toimialat ja ulkomaankauppa.
Kuten myös muiden läntisten teollisuusmaiden, Kanadan taloutta hallitsee palvelusektori, joka työllistää noin kolme neljännestä Kanadan asukkaista ja tuottaa yli kaksi kolmasosaa bruttokansantuotteesta. Palvelualat ovat myös kasvaneet huomattavasti 2000-luvulla. Alan bruttokansantuote kasvoi vuosien 2000–2010 aikana 31,2 prosenttia, ja sen työvoiman määrä kasvoi 2,4 miljoonalla ihmisellä. Erityisen suurta kasvu on ollut Albertan provinssissa, jossa 2000-luvulla palvelujen bruttokansantuote kasvoi 51,2 prosenttia. Arvonlisäykseltään suurimmat palvelusektorit olivat 2008 rahoitus, vakuutus-, kiinteistö- ja hallintopalvelut, terveydenhuolto- ja sosiaalipalvelut, vähittäiskauppa, tukkukauppa ja julkinen hallinto. Turismi Kanadaan on myös kasvussa.
Kanada on yksi maailman tärkeimpiä maataloustuotteiden toimittajia, ja Kanadan preeriat ovat maailman tärkeimpiä vehnän ja muiden viljojen toimittajia. Vain noin kahdeksan prosenttia Kanadan pinta-alasta on viljelykelpoista, ja vain noin kaksi prosenttia työvoimasta työskentelee maataloudessa. Se on silti merkittävä tekijä maan taloudessa, sillä se tuottaa paljon ruokaa sekä kotimaahan että vientiin ja lisäksi raakamateriaalia elintarviketeollisuuteen. Parhaat peltomaat sijaitsevat Suurten järvien ja Saint Lawrence -joen lähistöllä, mutta neljä viidesosa peltomaasta sijaitsee preeriaprovinsseissa. Vuonna 2006 maassa oli 229 373 maatilaa, ja niiden keskikoko oli noin 295 hehtaaria. Viljeltyä maa-alaa oli vuonna 2006 noin 676 000 neliökilometriä, Vaikka maatilojen määrä vähenee koko ajan, viljelyala on pysynyt suurin piirtein samana 2000-luvulla.
Kanada on epätavallinen muiden kehittyneiden länsimaiden joukossa, sillä alkutuotanto on tärkeässä osassa sen taloudessa. Kanadan mineraali- ja energiavarat ovat nousseet maan suurimmiksi talouden lähteiksi. Kanadalla onkin massiiviset mineraalivarat, ja maa on maailman suurimpia uraanin, sinkin, nikkelin, potaskan, asbestin, rikin, kadmiumin ja titaanin tuottajia. Muita merkittäviä kaivannaisia ovat rautamalmi, hiili, maaöljy, kulta, kupari, hopea ja lyijy.
Tuotantoteollisuus muodostaa noin viidesosan Kanadan bruttokansantuotteesta ja työllistää noin seitsemäsosan työvoimasta. Bruttokansantuotteeltaan kuusi suurinta teollisuudenalaa ovat liikennevälineiden valmistus, metallien jalostus ja metallituotteiden valmistus, ruokateollisuus, kemikaaliteollisuus, koneiden valmistus sekä puutavaran ja -tuotteiden valmistus.
Koska Kanadan kotimaanmarkkinat ovat suhteellisen pienet, ulkomaankaupan osuus taloudesta on korostunut. Vienti muodostaakin yli kolmanneksen bruttokansantuotteesta ja työllistää noin kolmanneksen työvoimasta. Yhdysvallat on Kanadan selvästi suurin kauppakumppani. Kanadan viennistä 72 prosenttia suuntautuu Yhdysvaltoihin ja tuonnista 61,7 prosenttia tulee Yhdysvalloista. Kiinan rooli on ollut selvässä kasvussa, ja maiden välinen kauppa on triplaantunut 2000-luvun aikana.
Energia.
Kanada on energian suhteen omavarainen valtio. Maa oli vuonna 2009 maailman kuudenneksi suurin sähköntuottaja, ja sen vuotuinen tuotanto oli 632 miljardia kWh. Sähköä se kulutti samana vuonna 549 miljardia kWh. Suurin osa maan sähköstä tuotetaan vesivoimalla, ja maa onkin Kiinan jälkeen toiseksi suurin vesisähkön tuottaja. Vesivoiman osuus tuotannosta on 63,1 prosenttia. Hiilivoiman osuus oli 17,4 prosenttia ja ydinvoiman 14,8 prosenttia. Öljyn ja maakaasun osuus oli 4,1 prosenttia.
Liikenne.
Kanadan liikenne muodostuu pääasiallisesti suurista maantie- ja rautatiejärjestelmistä, jotka yhdistävät maan suuret kaupungit itä-länsisuunnassa. Maan arktisten alueiden liikennejärjestelmä on näiltä osin merkittävästi kehittymättömämpi, minkä vuoksi lentoliikenne onkin näille alueille hyvin tärkeässä osassa.
Rautatieliikenne oli merkittävässä osassa Kanadaa muodostettaessa, mutta sen merkitys on vähentynyt viime vuosikymmeninä pääosin auto- ja lentoliikenteen suosion vuoksi. Maassa on suuri ja kehittynyt rautatiejärjestelmä, jota käytetään nykyään pääasiassa tavarakuljetukseen. Maassa toimii kaksi suurta yksityistä tavaraliikennettä hoitavaa rautatieyhtiötä, Canadian Pacific Railway ja Canadian National Railway. Valtion omistama VIA Rail hoitaa matkustajaliikennettä lähes koko maan alueella. Kanadan tärkeimmät rautatielinjat ovat kaikki maan eteläosissa, ja suurin osa matkustajaliikenteestä on keskittynyt erityisesti niin sanotun Québecin–Windsorin käytävän alueelle. Maanalaista metroliikennettä Kanadassa on vain Torontossa ja Montrealissa. Vancouverissa on sen sijaan maanpäällinen monorail. Lisäksi Calgaryssä, Edmontonissa ja Ottawassa on toimiva pikaraitiotiejärjestelmä.
Kanadan tiheästi asutetuilla alueilla maantieverkko on tiheä, mutta harvaan asutuilla alueilla myös tiet ovat harvassa. Moniin syrjäkyliin kulkee vain metsä- tai kaivosyhtöiden rakentamia teitä, jotka eivät aina ole edes julkisessa käytössä. Suuri valtatiejärjestelmä, Trans-Canada Highway yhdistää Kanadan itä-länsi-suunnassa. Se valmistui 1962 ja mahdollisti 7 821 kilometrin mittaisen automatkan Newfoundlandin St. John’sista Brittiläiseen Kolumbiaan.
Kanadassa on neljänneksi eniten lentoasemia maailmassa, 1 404. Niistä 18 on yli kolme kilometriä päällystettyä kiitorataa. Kanadan selvästi suurin lentoasema on Toronton Pearsonin kansainvälinen lentoasema. Se oli 2010 nousujen ja laskujen perusteella maailman 18. vilkkain lentoasema. Muita tärkeitä lentoasemia ovat Montreal-Pierre Elliott Trudeaun kansainvälinen lentoasema, Vancouverin kansainvälinen lentoasema sekä Calgaryn kansainvälinen lentoasema. Kanadan päälentoyhtiö on yhtenä turvallisimmista lentoyhtiöistä pidetty Air Canada.
Vesiliikkenteessä kuljetetaan iso osa Kanadan sisäisestä ja ulkomaaille suuntautuvasta tavaraliikenteestä. Melkein 3 800 kilometriä pitkä Saint Lawrencen vesitie on tärkeä reitti, jota pitkin kuljetetaan muun muassa viljaa ja rautamalmia.
Väestöjakauma.
Kanadan asukasluvun kehitys vuosina 1961–2010 (asukkaiden määrä tuhansissa)
Kanadassa asuu vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan 33 476 688 ihmistä. Vuoden 2012 arvion mukaan Kanadan asukkaista 15,7 prosenttia oli alle 15-vuotiaita ja 15,9 prosenttia yli 64-vuotiaita. Väestönkasvun arvioitiin olevan 0,784 prosenttia vuonna 2012.
Suurin osa Kanadan väestöstä asuu maan eteläosassa, 200 kilometrin säteellä Yhdysvaltain-rajasta. Suurimmat väestökeskittymät ovat Quebecin ja Windsorin välinen noin 1 150 kilometriä pitkä käytävä, jossa asuu noin 60 prosenttia Kanadan väestöstä, Vancouverin metropolialue Brittiläisessä Kolumbiassa, sekä Calgaryn ja Edmontonin välinen käytävä Albertassa. Kaupungeissa asuu noin 80 prosenttia väestöstä.
Etniset ryhmät.
Kanadan vapaamielinen maahanmuuttopolitiikka sallii tulijoita lähes joka toisesta maailman maasta. Hyvin monet kansat ovatkin edustettuina Kanadan monikulttuurisessa väestössä. Etniseltä taustaltaan eniten on englantilaisia ja ranskalaisia, mutta myös muiden eurooppalaisten kansojen edustajia on runsaasti. Vuoden 2006 väestönlaskennan mukaan maassa on 42 vähintään sadantuhannen hengen kansanryhmää. Englantilaista syntyperää on 21,0 %, ranskalaista 15,8 %, skotteja 15,1 %, irlantilaisia 13,9 %, saksalaista 10,2 %, italialaista 4,6 %, kiinalaista 4,3 % ja ukrainalaista 3,9 %. Vuonna 2006 alkuperäisasukkaita Kanadan väestöstä oli noin 3,8 prosenttia. Ontariossa oli eniten alkuperäisasukkaita, mutta Luoteisterritorioissa ja Nunavutissa alkuperäisväestö muodostaa yli puolet asukasluvusta. Alkuperäisväestö kasvaa myös selvästi nopeammin kuin muu osa Kanadan veästöstä.
Kanadan vuoden 2006 väestönlaskennan mukaan maan asukkaista 19,8 prosenttia oli maahanmuuttajia. Vuosien 1991–2006 maahan muutti keskimäärin 229 000 ulkomaalaista. Seuraavien 20 vuoden aikana ulkomaalaisten määrä voi kasvaa neljä kertaa nopeammin kuin kanadalaisten määrä, ja vuonna 2031 ulkomaalaisia voi olla jo jopa 28 prosenttia. Toronton metropolialueella peräti 45,7 prosenttia väestöstä oli maahanmuuttajia vuonna 2006. Vancouverin metropolialueella niitä oli 39,6 prosenttia väestöstä, ja muilla alueilla maahanmuuttajien osuus oli alle neljännes väestöstä.
Uskonto.
Lähes 85 prosenttia kanadalaisista kuuluu johonkin kirkkoon, ja 16 prosenttia määrittelee itsensä uskonnottomiksi. Vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan 42,6 prosenttia väestöstä kuului katoliseen kirkkoon ja 23,3 prosenttia oli protestantteja. Suurimmat protestanttiset ryhmät olivat Kanadan yhdistynyt kirkko ja Kanadan anglikaaninen kirkko. Suurin osa ranskankielisistä on katolilaisia, joten Quebecin asukkaista noin neljä viidesosaa kuuluu katoliseen kirkkoon. Suurin ei-kristitty ryhmä ovat muslimit, joita on 1,9 prosenttia väestöstä. Maahanmuuton myötä monien uskontojen, kuten islaminuskon, hindulaisuuden, sikhiläisyyden ja buddhalaisuuden määrä on selvästi nousussa. Myös juutalaisien määrä on kasvussa.
Kieli.
Kanadan virallisia kieliä ovat englanti ja ranska, jotka ovat myös selvästi puhutuimmat kielet. Englanti on 18,1 miljoonan ja ranska 6,9 miljoonan kanadalaisen äidinkieli. Englanti on pääkieli kaikkialla muualla paitsi Quebecissä, missä lähes 80 prosenttia asukkaista on ranskankielisiä. Quebecin ulkopuolella merkittävimmät ranskankieliset keskittymät ovat Ontariossa, Ottawan ympäristössä ja New Brunswickissa. Noin 16 % maan väestöstä osaa molempia virallisia kieliä, suurin osa kansasta kuitenkin puhuu vain jompaakumpaa. Pieni vähemmistö väestöstä, 520 385 (alle 2 %) asukkaista ei osaa kumpaakaan virallista kieltä.
Quebecin virallinen kieli on ranska, ja New Brunswick on maan ainoa virallisesti täysin kaksikielinen provinssi. Manitobassa ranska on englannin ohella virallinen kieli oikeuslaitoksissa, julkishallinnossa ja koulutusta on lain mukaan saatavilla molemmilla kielillä. Muiden provinssien ainoa virallinen kieli on englanti. Useilla alkuperäisasukkaiden kielillä on virallinen asema Luoteisterritorioissa. Inuittikielet on Nunavutin puhutuimmat kielet, ja niillä on myös virallinen asema territoriossa.
Yli 3,4 miljoonaa kanadalaista puhuu äidinkielenään muuta kuin virallista kieltä. Näistä ylivoimaisesti suurin ryhmä on kiinan kieli, jota puhuu lähes 800 000 ihmistä. Seuraavaksi puhutuimmat kielet ovat punjabi, espanja, italia, arabia ja saksa. Kanadan alkuperäisasukkaiden kielten puhujia on maassa noin 129 340, näistä suurimpia ryhmiä ovat creen (47 190) ja inuktitutin (25 290) kielet. Suomen kieltä kotona puhuvia on maassa noin 4 190. Muita kuin virallisia kieliä äidinkielenään puhuvia on eniten suurissa kaupungeissa, suhteessa eniten on Toronton metropolialueella, jossa noin 40 % väestöstä puhuu muita kieliä. Sen sijaan Montrealin länsipuolella sijaitsevilla metropolialueilla, kuten Winnipegissä, Calgaryssä ja Edmontonissa, on muita kuin virallisia kieliä puhuvia alle viidennes väestöstä.
Suurimmat kaupungit.
Suurin osa Kanadasta on erittäin harvaan asuttua tai jopa asumatonta aluetta. Väestö on keskittynyt kaupunkeihin, pääasiassa Yhdysvaltojen vastaisen rajan läheisyyteen. Jopa noin neljäsosa kanadalaisista asuu jossakin kymmenestä suurimmasta kaupungista, ja yli 40 prosenttia jossakin näiden kaupunkien metropolialueista.
Koulutus.
Kanadassa koulutus on provinssien ja niiden opetusministeriöiden järjestämää, ja jokaisessa provinssissa on hieman oma koululaitoksensa. Liittovaltion vastuulla on kuitenkin järjestää koulutus territorioissa, intiaanikouluissa, liittovaltion vankiloiden vangeille, Kanadan asevoimien perheenjäsenille sotilastukikohdissa. Valtio kuluttaa noin viisi prosenttia bruttokansantuotteestaan koulutukseen. Suurimmassa osassa valtiota on mahdollisuus opiskella sekä englanniksi että ranskaksi. Vanhempien ei tarvitse laittaa lapsiaan julkiseen kouluun, ja arviolta 6–8 prosenttia oppilaista käykin yksityistä koulua. Kansainvälisellä tasolla Kanadan koulutustaso on korkeatasoista. Vuoden 2009 PISA-tutkimuksessa Kanada sijoittui kuudenneksi. Tutkimuksessa huomattiin kuitenkin myös merkittäviä eroja provinssien välillä.
Valtion tarjoaman koulutuksen ensimmäinen aste on 4–5-vuotiaana aloitettu vapaaehtoinen "kindergarten". Pakollinen peruskoulu alkaa kuuden vuoden iässä. Oppilaat siirtyvät 14-vuotiaina high schooliin tai muuhun toisen asteen oppilaitokseen, ja lasten täytyy osallistua opetukseen 16-vuotiaiksi. Useimmat kuitenkin käyvät neljävuotisen high schoolin loppuun.
Yliopistojen suhteen suurin ero provinssien välillä on siinä, kuinka paljon julkista rahoitusta ne saavat toimintaansa. Albertan yliopistojen tuloista noin 72 prosenttia tuli julkisista varoista, kun Nova Scotian yliopistojen valtionosuus oli vain 49 prosenttia tuloista. Quebecin yliopistoissa sen sijaan on pienimmät koulumaksut. Shanghain Jiao Tong -yliopiston vuoden 2011 yliopistorankingissa kanadalaisista yliopistoista 100 parhaan joukossa olivat Toronton yliopisto, Brittiläisen Kolumbian yliopisto, McGill-yliopisto ja McMaster-yliopisto.
Erityispiirteet.
Kanadalaiseen kulttuuriin ovat vaikuttaneet erityisesti brittiläinen, ranskalainen ja amerikkalainen kulttuuri. Kanada onkin monikulttuurinen valtio, ja monikulttuurisuus on ollut hallinnon virallinen politiikka vuodesta 1971. Yhdysvallat tunnetaan yleisesti kansojen ”sulatusuunina”, kun Kanada puolestaan on kansojen ”mosaiikki”, jossa jokainen kansanryhmä on muodostanut oman palan mosaaiikkiin.
Kanadan kulttuurin monimuotoisuutta lisää se, että Britannian ja Ranskan siirtomaavaikutus on ollut myös moninainen. Brittiuudisasukkaiden joukossa oli englantilaisia, irlantilaisia, walesilaisia ja skotteja. Ranskalaiset puolestaan jakautuivat 1760-luvulla kanadanranskalaisiin ja acadialaisiin. Lisäksi britit ja ranskalaiset sekoittuivat alkuperäisasukkaisiin, ja näin syntyivät métisit. Alkuperäiskansat ovat lisäksi jakaantuneet useisiin kulttuuriryhmiin, ja 1800-luvun puolivälistä lähtien maahan on muuttanut runsaasti maahanmuuttajia myös muista maista.
Yhdysvaltalainen kulttuuri on myös vaikuttanut paljon Kanadaan, ja vuoden 1951 raportin mukaan kanadalainen kulttuuri oli jo lähes sulautunut naapurimaansa kulttuuriin erityisesti yhdysvaltalaisten elokuvien, radiolähetysten ja aikakauslehtien invaasion takia. Tämän jälkeen hallinto ilmoitti, että kanadalaisten medioiden pitää rohkaista julkaisemaan kanadalaisia teoksia. Esimerkiksi televisio- ja radiokanavien sisällöstä osa täytyy olla kanadalaista tuotantoa, vaadittu osuus vaihtelee ohjelmien ja kanavien formaatin mukaan.
Kanadan kansallissymboleihin ovat vaikuttaneet maan luonto, historia ja alkuperäiskansat. Erityisesti vaahteranlehti on tunnettu kanadalainen symboli, ja se esiintyykin muun muassa lipussa ja vaakunassa. Muita tunnettuja symboleja ovat muun muassa majava, vaahterasiirappi, ratsupoliisi ja monarkiaa kuvastava kruunu. Kanadan kansallislaulu on Calixa Lavallée säveltämä ”O Canada”.
Kanadalainen keittiö vaihtelee paljon alueittain. Itäisten provinssien keittiöön on vaikuttanut meren läheisyys, ja niissä syödään esimerkiksi paljon hummereita ja turskaa. New Brunswickissä on jo nähtävissä ranskalaisvaikutteet, ja siellä tarjoillaan sianlihalla täytettyjä perunoita, "poutine râpée". Quebecin ruokakulttuuri on hyvin ranskalaista, mutta osavaltio on myös maailman suurin vaahterasiirapin tuottaja. Ontario puolestaan on Kanada pienoiskoossa, ja siellä yhdistyvät monien alueiden ruoat. Alberta on Kanadan naudanlihapääkaupunki. Manitobassa on laajat itäeurooppalaiset vaikutteet, ja sinne on tullut heidän mukanaan muun muassa pierogeita ja makkaroita. Brittiläisessä Kolumbiassa merenantimet ovat jälleen pääosassa. Alkuperäisasukkaiden keittiö on ihan omanlaisensa, ja esimerkiksi inuteilla on monia eksoottisempia ruokalajeja, kuten valaanihosta tehty "maktaaq".
Taiteet.
a>ja on vasta 1900-luvulla alettu pitää taiteena.
Kanadan taiteet ovat käytännössä vasta 1900-luvulla alkaneet saada omaleimaisia piirteitä. Kanadalainen maalaustaide on tyypillisimillään maisemamaalausta. Ensimmäisenä selvästi kanadalaisen tyyliin kehitti 1920-luvulla niin sanottu Seitsemän ryhmä, jonka jäsenet maalasi myös maisemia. Vaikka 1900-luvulla Kanadankin kuvataiteessa ovat vaikuttaneet vuosisadan länsimaiset taidesuunnat abstraktista taiteesta käsitetaiteeseen, niin silti maisemat ovat olleet monien taiteilijoiden suosikkiaiheita. Kanadan alkuperäisasukkaat tekivät veistoksia ja käsitöitä paljon ennen eurooppalaisten tuloa, ja niitä on alettu myös pitää taiteena vasta 1900-luvulla.
Kirjallisuus jakautuu Kanadassa erityisesti englannin- ja ranskankieliseen kirjallisuuteen. Yleisimmät kanadalaisen kirjallisuuden teemat ovat suhtautuminen luontoon ja rajaelämään sekä Kanadan asemaan maailmassa. Joidenkin kirjallisuudentutkijoiden mielestä kansallista kanadalaista kirjallisuutta ei varsinaisesti ole. Monet kaupallisesti merkittävimmät kanadalaiskirjailijat, kuten Margaret Atwood, Mordecai Richler, Douglas Coupland ja Michael Ondaatje eivät olekaan teemoiltaan erityisen kanadalaisia.
Eurooppalaisten maahanmuuttajien ansiosta taidemusiikilla on vahvat perinteet Kanadassa, ja esimerkiksi kaikissa suurimmissa kaupungeissa on oma sinfoniaorkesterinsa. Todennäköisesti tunnetuin kanadalainen klassinen muusikko on pianisti Glenn Gould. Kanada on tuottanut myös suuren määrän kansainvälisesti menestyneitä populaarimuusikoita, joista kuitenkin monet, kuten Neil Young, Joni Mitchell ja Leonard Cohen, ovat tehneet uransa Kanadan ulkopuolella. Ensimmäinen todella tunnettu kanadalainen kevyen musiikin esittäjä oli Paul Anka, ja hänen jälkeensä ovat saavuttaneet suosiota muun muassa Shania Twain, k.d. lang ja Céline Dion.
Kanadassa on syntynyt useita tunnettuja elokuvanäyttelijöitä ja -ohjaajia, mutta he tekevät uraansa usein Hollywoodissa eivätkä näin yleensä saa tunnustusta kanadalaisina. Kanadassa tuotetaan myös monia Hollywood-elokuvia, ja erityisesti Vancouverin seutua on alettu kutsua Pohjois-Hollywoodiksi. Kanadan oma elokuvatuotanto on kuitenkin vaikeuksissa, sillä yhdysvaltalaiset elokuvat valtaavat usein maan elokuvateatterit, joihin on vaikea saada mahtumaan kotimaassa tehtyjä elokuvia. Tunnetuimpia kanadalaisia ohjaajia ovat muun muassa David Cronenberg, Paul Haggis ja James Cameron. Tunnettuja näyttelijöitä ovat muun muassa Jim Carrey, Michael J. Fox, Keanu Reeves ja Donald Sutherland.
Media.
Jokaisessa suuressa tai keskikokoisessa kaupungissa ilmestyy ainakin yksi sanomalehti, ja suurimmissa kaupungeissa on useampiakin päivälehtiä. Kanadassa ilmestyy kaksi suurta ”kansallista” sanomalehteä, jotka ovat molemmat englanninkielisiä, The Globe and Mail ja National Post. The Globe and Mailin päivälevikki on suurin (317 781). Seuraavaksi suurin lehti on Toronto Star. Sanomalehtiä palvelee uutistoimisto The Canadien Press.
Kanadan yleisradioyhtiö on CBC, Canadian Broadcasting Corporation, jolla on sekä englannin- että ranskankielinen televisio- ja radioverkko. Yksityinen CTV on toinen kansallinen verkko. Kanadassa toimii 685 (2007) televisiokanavaa, joista 456 on englanninkielisiä, 103 ranskankielisiä ja 126 muilla kielillä. Maassa toimii myös 1 222 radiokanavaa, joista 912 on englanninkielisiä, 274 ranskankielisiä ja 36 lähettää ohjelmaa muilla kielillä.
Tammikuussa 2006 julkaistun tutkimuksen mukaan noin 21,9 miljoonaa kanadalaista eli noin 66 prosenttia maan väestöstä käyttää Internetiä. Internetin käyttäjien määrässä Kanada sijoittuu maailman maista 12. sijalle.. Laajakaistayhteyksien käyttäjiä maassa on noin 6,7 miljoonaa, mikä on 8. eniten maailmassa. Vuoteen 2009 mennessä koti-internet liittymiä oli 10,1 miljoonaa, joka on noin 75 prosenttia maan kaikista talouksista. Nopeiden liittymien käyttäjämäärät ovat myös lisääntyneet viime vuosina. Vuonna 2009 1,5 Mbps tai nopeampien liittymien määrä nousi 62 prosenttiin, edellisen vuoden 52 prosentista.
Urheilu.
Kanadan viralliset kansallisurheilulajit ovat jääkiekko ja haavipallo eli lacrosse. Jääkiekko on kuitenkin selvästi suosituin laji, ja vuonna 1917 perustetussa NHL-liigassa kaikki joukkueet olivat alkujaan kanadalaisia. Nykyään sarjan 30 joukkueesta seitsemän tulee Kanadasta, mutta kanadalaispelaajia on kuitenkin enemmän kuin muiden maiden pelaajia yhteensä. Lisäksi monet jääkiekon kautta aikojen parhaista pelaajista, kuten Wayne Gretzky ja Gordie Howe, ovat kanadalaisia.
Muita paljon seurattuja lajeja ovat muun muassa curling ja kanadalainen jalkapallo. Golfia, baseballia, hiihtoa, jalkapalloa, lentopalloa ja koripalloa harrastetaan paljon harrastelijatasolla, mutta ammattilaissarjat eivät ole niin laajoja.
Kanadassa on pidetty kolmet olympialaiset, kesäolympialaiset 1976, talviolympialaiset 1988 ja talviolympialaiset 2010. Maa on osallistunut jokaisiin olympialaisiin kesäolympialaisista 1904 lähtien kesäolympialaisia 1980 lukuunottamatta. Kanadan menestyneimmät olympiaurheilijat ovat pyöräilijä ja pikaluistelija Clara Hughes ja pikaluistelija Cindy Klassen.


Kaarle XII.
Kaarle XII (17. kesäkuuta 1682 – 30. marraskuuta 1718) oli Ruotsin kuningas 1697–1718. Hänen isänsä, Kaarle XI kuoli vuonna 1697, eikä Kaarle XII suhtautunut hallituskautensa alkupuolella valtion asioihin mitenkään vakavasti. Naapurivaltiot Tanska, Venäjä ja Puola-Liettua päättivät käyttää tilaisuutta hyväkseen julistamalla Ruotsille sodan yhtä aikaa vuonna 1700, koska kuvittelivat vasta 17-vuotiaan Kaarle XII:n olevan liian heikko vastus. Tämä sota tunnetaan nimellä suuri Pohjan sota, ja se päättyi vuonna 1721 hallitessa Ruotsia.
Ruotsin hyökkäysvaihe.
Sodan alkupuolella Kaarle XII löi nopeasti tanskalaiset ja pakotti maansa rauhaan. Tämän jälkeen Kaarle käänsi armeijansa Venäjää vastaan. Venäjän armeijan päävoimat olivat tuolloin piirittämässä Ruotsille kuulunutta Narvan kaupunkia. Narvan taistelussa alivoimainen Kaarle XII:n johtama ruotsalaisarmeija hyökkäsi sankassa lumipyryssä venäläisten joukkojen kimppuun ja löi vihollisen hajalle. Seurauksena oli Venäjän aktiivisen sodankäynnin päättyminen useiksi vuosiksi. Viimeisenä vihollisena oli Puola, jonka Kaarle XII kukisti vastaavalla tehokkuudella.
Puolan lyömisen jälkeen Kaarle XII keskittyi Puolan sisäpolitiikkaan ja kahakointiin. Samalla hän valmisteli sotaretkeä Venäjälle, joka kehitti omaa armeijaansa ja laivastoaan nopealla tahdilla Pietari Suuren johdolla. Sotaretkeen ryhdyttiin, mutta huollolliset kysymykset pakottivat Ruotsin armeijan suuntaamaan viljavaan Ukrainaan, jossa kapinalliset kasakat lupasivat Ruotsille tukea. Ukrainassa Kaarle XII juuttui piirittämään Pultavan kaupunkia, jonka avuksi Venäjän armeijan päävoima saapui. Samaan aikaan Ruotsin armeijan huoltotiet katkesivat ja sen oli pelastuakseen ryhdyttävä alivoimaisena taisteluun. Pultavan taistelussa Ruotsin armeija tuhoutui, ja Kaarle XII pakeni osmanien valtakuntaan, jossa hän pyrki taivuttelemaan sulttaania julistamaan sodan Venäjää vastaan.
Kaarle XII osmanien vieraana.
Kaarle onnistui tavoitteessaan ja marraskuussa 1710 sulttaani Ahmed III julisti Venäjän–Turkin sodan alkaneeksi. Osmanien sotaretki oli voittoisa, mutta lyhyt eikä sen päättänyt Prutin rauha tyydyttänyt Kaarlea, joka jatkoi juonittelua uuden sodan aloittamiseksi poliittisten liittolaistensa kanssa. Sulttaani ehti julistaa parikin uutta sotaa, jotka kuitenkin loppuivat alkuunsa diplomaattien ponnistelujen ansiosta. Vihdoin keväällä 1713 sulttaani väsyi hankalaan vieraaseensa ja määräsi tämän kotiarestiin. Pidätyksen yhteydessä Kaarlen noin 1000 miehen kaarti ja turkkilaiset ottivat yhteen Benderin kalabaliikkissa. Yhteenotto sai myöhemmässä ruotsalaisessa historiankirjoituksessa myyttiset puitteet. Kaarle pidätettiin ja vietiin Edirneen kotiarestiin. Sulttaani salli hänen palata Ruotsiin vuonna 1714. Huolimatta lupauksistaan Kaarle ei elinaikanaan maksanut velkoja, joilla hän oli rahoittanut oman ja miestensä oleskelun Osmanien valtakunnassa. Turkissa hänet tunnetaankin nimellä "Demirbaş Şarl", "Kiinteä omaisuus -Kaarle", joka tarkoittaa käytäntöä, jolla kuninkaan velat vakuutettiin kiinteää omaisuutta vastaan. Demirbaş on joskus hyväuskoisesti käännetty "Rautapääksi" tai "Leijonanpääksi". Velalla oli rakentaviakin seurauksia, sillä myöhemmin 1700-luvulla Ruotsiin velkaa perimään lähetetyt osmaniylimykset perustivat maiden välille pysyvät diplomaattiset suhteet.
Kuninkaan viimeiset vaiheet.
Kaarle XII:n palatessa Ruotsiin oli Venäjä miehittänyt sen itäiset alueet (isoviha). Kaarle päätti valloittaa Norjan Tanskalta. Ohimoon osunut luoti kaatoi hänet Norjaan tehdyllä sotaretkellä vuonna 1718 Fredrikshaldin (nyk. Halden) piirityksessä. Jälkeenpäin on kiistelty siitä, tuliko luoti norjalaisten vai omien puolelta. Kuninkaan hauta avattiin tutkimuksia varten vuonna 1917. Varsinaisia todisteita sen puolesta, että kuninkaan olisi tappanut maanmies, ei ole, mutta epäilyjä on herättänyt esimerkiksi se, miten nopeasti Fredrik I ja tämän liittolaiset osasivat reagoida Kaarlen kuolemasta saatuun tietoon.


Kvasaari.
Kvasaari, toiselta nimeltään kvasistellaarinen objekti () eli tähtimäinen kohde, on optisen kaukoputken kuvassa näkyvä tähteä muistuttava piste, jolla on tähdestä poiketen erittäin suuri punasiirtymä. Yleisen tulkinnan mukaan tämä johtuu Hubblen laista ja merkitsee sitä, että kvasaarit ovat hyvin kaukaisia kohteita ja täten liikkuvat meistä nopeasti poispäin.
a> ottama kuva kvasaarin ytimestä. Kuvassa näkyy kvasaarien tähtimäinen luonne, josta ne ovat saaneet nimensä.
Koska pystymme havaitsemaan kvasaarit valtavasta etäisyydestä huolimatta (miljardeja valovuosia), niiden täytyy säteillä enemmän energiaa kuin kymmenet tavalliset galaksit. Joidenkin kvasaarien kirkkaus vaihtelee erittäin nopeasti, mikä viittaa niiden pieneen kokoon.
Kvasaarit näyttävät olevan aktiivisten galaksien erikoistapaus ja vallitsevan näkemyksen mukaan monissa pelkkä katselukulma erottaa ne muista aktiivisista galakseista, blasaareista ja radiogalakseista (katso: radiogalaksien yhtenäismalli). Kvasaarien valtavan kirkkauden arvellaan syntyvän, kun kvasaarin keskustassa olevaan mustaan aukkoon putoaa materiaa ympäröivästä galaksista. Mustan aukon ympäristössä materia kuumenee ja säteilee sen tähden paljon voimakkaammin kuin koko muu galaksi yhteensä. Osa kvasaareista säteilee hyvin voimakkaasti radioalueella. Radiosäteily syntyy mustan aukon pyörimisakselin suuntaisissa massasuihkuissa, joissa kertymäkiekosta peräisin oleva materia syöksyy ulos avaruuteen liki valonnopeudella. Nämä suihkut ja niiden aikaansaamat laajat rakenteet voivat ulottua kauas isäntägalaksin ulkopuolelle.
Radiospektri.
Radiotaajuuksilla tehdyt havainnot kertovat kvasaarien säteilymekanismin olevan synkrotronisäteilyä. Tästä kertovat säteilyn energiajakauman ei-terminen luonne, voimakas korkeiden taajuuksien vaihtelu sekä vuon polarisaatio. Säteilyn lähteiden muuttuminen puolestaan viittaa siihen, että synkrotronisäteilyä emittoivat relativistiset elektronit saavat alkunsa shokkirintamissa, jotka liittyvät massasuihkuihin.
Infrapunaspektri.
Kvasaarien infrapuna- ja alimillimetrialueen säteilyssä on viitteitä kuuman pölyn läsnäolosta. Siinä on myös nähtävillä kaksi selvästi erillistä komponenttia. Pölyn lisäksi on olemassa nopeiden purkauksien aiheuttama komponentti, mikä havaitaan vain kestoltaan lyhyiden mutta voimakkaiden purkausten aikana. Purkaukset aiheuttavat suuria muutoksia pölystä aiheutuvaan taustaan. Niiden aikana on myös havaittavissa normaalia huomattavasti suurempaa, muutaman prosentin suuruista polarisaatiota. Siksi on syytä uskoa, että purkaukset liittyvät synkrotronisäteilyyn tavalla tai toisella. Purkaukset saavat todennäköisesti energiansa massasuihkun kineettisestä energiasta.
Optinen alue.
Optisella ja UV–alueella kvasaareilta löytyy yleensä ylimääräistä emissiota verrattuna infrapunakontinuumista ekstrapoloituun arvoon. Tätä ylimäärää kutsutaan siniseksi kummuksi (blue pump). On ehdotettu että sininen kumpu aiheutuisi geometrisesti ohuen mutta optisesti paksun kertymäkiekon pinnasta vapautuvasta säteilystä. Kiekon lämpötilajakauma, kuuma keskeltä ja viileämpi reuna-alueilta, voisi aikaansaada mustan kappaleen säteilyspektrien superposition, joka sitten näkyisi optisesti.
Viivaemissio.
Spekriviivojen tarkastelu tuottaa tyypillisesti enemmän informaatiota havaittavasta kohteesta kuin pelkkä kontinuumi. Kvasaareissa emissioviivat syntyvät tavallisesti ionisoidun kaasun pyöriessä nopeasti mustan aukon ympäri. Tämä malli vastaa hyvin havaittuja viivoja muuten paitsi FeII:n osalta, mihin ongelmaan ei vielä ole löydetty ratkaisua. Yleisesti raskaiden metallien spektriviivat ovat voimakkaita, mikä tarkoittaa, että kvasaareissa esiintyvä kaasu on läpikäynyt monta tähtisukupolvea, ennen päätymistään kvasaarin keskustaan.
Massasuihkut.
Parhaiten kvasaarit tunnistaa ytimestä kahteen vastakkaiseen suuntaan vapautuvista massasuihkuista. Niissä relativistiset elektronit törmäävät galaksienväliseen aineeseen vapauttaen runsaasti polarisoitunutta synkrotronisäteilyä. Suihkut ovat huomattavasti suurempia, kuin itse kvasaarit, jotka näkyvät parhaimmissakin havainnoissa vain pistemäisinä kohteina. Usein vain Maata kohti purkautuva massasuihku on näkyvissä, sillä pois suuntautunut suihku katoaa äärimmäisen voimakkaan punasiirtymän vuoksi näkyvistä.


Kustaa II Aadolf.
Kustaa II Aadolf (9. joulukuuta 1594 Tukholma – 6. marraskuuta 1632 Lützen, aikamäärät juliaanista kalenteria) oli Ruotsin kuningas (arvonimenään Ruotsein, Gööttein ja Vendein kuningas) ja siten myös Suomen hallitsija vuosina 1611–1632. Kutsumanimen "Pohjoisen Leijona" saanut valloittajakuningas oli yksi historian suurimmista sotapäälliköistä. Sekä Napoleon Bonaparte että sotateoreetikko Carl von Clausewitz olivat Kustaan ylimpiä ihailijoita. Kustaa II Aadolf teki myös huomattavia valtiollisia uudistuksia "oikean kätensä", kansleri Axel Oxenstiernan kanssa.
Elämänvaiheet.
Kustaa Aadolf syntyi Ruotsin silloisen valtionhoitajan, Södermanlannin herttuan Kaarlen ja tämän toisen vaimon Holstein-Gottorpin Kristiinan vanhimpana poikana. Kustaan ollessa lapsi hänen isänsä vähitellen (1598–1600) kukisti katolisen kuningas Sigismundin, otti kuninkaanarvon vuonna 1604 ja lopulta 1607 hänet kruunattiin kuningas Kaarle IX:ksi.
Kun Kaarle IX kuoli, oli Kustaa Aadolfin ohella toinenkin mahdollinen kruununperillinen: Juhana III:n poika (ja Sigismundin velipuoli) herttua Juhana, joka oli muutamaa vuotta Kustaata vanhempi. Tämän mahdollisuuksia kruunuun Kaarle-vainaja ja Kustaan sukulaiset olivat pyrkineet torjumaan ja heikentämään (esimerkiksi valtiopäiväpäätöksillä, sekä torjumalla liittolaisten hankkimisen avioliiton kautta naittamalla Juhana Kaarlen omalle tyttärelle, jonka perhe tuki Kustaata), ja vahvistamaan Kustaa Aadolfin asemaa (esimerkiksi siirtämällä hänelle joitakin valtaoikeuksia ja antamalla hänelle resursseja). Kustaa Aadolf nousi kuninkaaksi, koska Juhana ei pystynyt saamaan riittävää tukea, eikä siten todella yrittänyt valtaannousua. Väite, ettei Juhana ollut kiinnostunut kuninkuudesta, on jäänyt todistamattomaksi puoleen tai toiseen. Kun Kustaa nousi valtaistuimelle vuonna 1611, valtakunnan tila oli huono. Sotaa käytiin Venäjää, Tanskaa ja Puolaa vastaan. Kustaa kohdisti ensin huomionsa Tanskaan, ja vuonna 1613 saatiin aikaiseksi rauhansopimus, jossa Ruotsi luopui vaatimuksistaan Jäämeren rannikkoon Ruijassa. Stolbovan rauha Venäjän kanssa solmittiin vuonna 1617. Puolan kanssa sovittiin rauhassa Altmarkissa vuonna 1629 sen jälkeen kun Kustaa oli tehnyt sotaretken Liivinmaalle.
Sisäpoliittiset uudistukset.
Kustaa II Aadolfin hallitsijakaudella Ruotsissa säädettiin uusi valtiopäiväjärjestys vuonna 1617 ja ritarihuonejärjestys 1626. Niiden mukaan säätyvaltiopäivät kutsuttiin koolle joka vuosi, tarvittaessa useamminkin. Hän pani myös alulle uuden hallitusmuodon valmistelun, joka kuitenkin tuli voimaan vasta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1634. Myös oikeuslaitosta uudistettiin, ja hänen hallitsijakaudellaan perustettiin hovioikeudet, ensin Svean hovioikeus Tukholmaan vuonna 1614, myöhemmin Turun hovioikeus 1623 ja Dorpatin hovioikeus 1629.
Kolmikymmenvuotinen sota.
Kolmikymmenvuotisen sodan sytyttyä Saksassa Kustaa II Aadolf suostui auttamaan Stralsundin kaupunkia katolisia vastaan vuonna 1628. Vuonna 1630 Kustaa II Aadolf nousi maihin armeijansa kanssa Saksaan. Ruotsin armeija kukisti helposti kaikki sitä vastaan lähetetyt joukot. 7. syyskuuta käydyssä Breitenfeldin taistelussa Kustaa II Aadolfin joukot löivät kenraali Johann Tillyn johtamat viholliset.
Kustaa II Aadolf kuoli 6. marraskuuta 1632 käydyssä Lützenin taistelussa.Tarinan mukaan omat joukot löysivät hänet illalla hevosten tallaamana, päähän ammuttuna ja miekan lävistämänä; häneltä oli myös riistetty vaatteet. Sota Saksassa jatkui vielä pitkään, eikä sitä saatu loppuun ennen Westfalenin rauhaa vuonna 1648. Kustaa II Aadolfin seuraaja oli hänen tyttärensä Kristiina.
Kustaa II Aadolf oli naimisissa Brandenburgin Maria Eleonooran kanssa. Hänellä oli myös yksi poika Kustaa Kustaanpoika, Vasaporin kreivi ("Gustaf Gustafsson af Wasaborg"), jonka hän sai rakastajattarensa Margareta Slotsin kanssa.
Kustaa II Aadolfin kuolinpäivä 6. marraskuuta on Ruotsissa ja Suomessa liputuspäivä. Suomessa päivää juhlitaan ruotsalaisuuden päivänä (). Ruotsissa Kustaa II Aadolfin kuolinpäivänä syödään Kustaa Aadolfin leivoksia.


Kustaa III.
Kustaa III (13. tammikuuta (juliaaninen kalenteri), 24. tammikuuta (gregoriaaninen kalenteri) 1746 – 29. maaliskuuta 1792) oli Ruotsin kuningas vuosina 1771–1792. Hän palautti ylimmän hallitusvallan säädyiltä kuninkaalle, edisti kulttuuria ja kävi sodan Venäjää vastaan (ns. Kustaan sota, 1788–1790). Hänen itsevaltainen hallitsemistapansa aiheutti lopulta vakavan konfliktin aateliston kanssa, ja häntä vastaan syntyi salaliitto, joka johti hänen murhaansa.
Jälkipolvien silmissä Kustaa III on ollut Ruotsin historian kiehtovimpia persoonallisuuksia, ja häntä pidetään myös yhtenä Ruotsin lahjakkaimmista hallitsijoista. Hänen vahvuuksiaan olivat terävä äly ja taiteellinen lahjakkuus. Heikkouksia puolestaan olivat impulsiivisuus sekä taipumus teeskentelyyn ja teatraaliseen käytökseen.
Kustaa herätti jo omana aikanaan ihmisissä hyvin ristiriitaisia tunteita. Myös nykyhistorioitsijoilla on vaikeuksia saada otetta Kustaan monitahoisesta persoonallisuudesta.
Kustaa III kaappaa vallan.
Kustaa III tuli kuninkaaksi 25-vuotiaana, isänsä Aadolf Fredrikin kuoleman jälkeen. Ruotsin hallitusvalta kuului tuolloin säädyille, joten kuninkaan tehtäväksi jäi muodollisena valtionpäämiehenä toimiminen. Kustaalle ei kuitenkaan tällainen sivustakatsojan rooli riittänyt, sillä hänet oli kasvatettu valistuneen yksinvaltiuden kannattajaksi. Hänen mielestään kuninkaan piti toimia aktiivisesti valtakunnan politiikassa, sovitellen puolueriitoja ja lieventäen säätyjen välisiä jännitteitä. Hän oli myös aidosti huolestunut Ruotsin turvallisuudesta: Venäjä ja muut ulkovallat jakelivat anteliaasti lahjuksia ruotsalaisille poliitikoille ja sekaantuivat yhä enemmän Ruotsin sisäisiin asioihin. Oli jopa pelättävissä, että pitemmän päälle Ruotsille kävisi kuten Puolalle, joka menetti kokonaan itsenäisyytensä vuonna 1795.
Yritettyään ensin turhaan vaikuttaa asioihin laillisilla keinoilla, päätti Kustaa lopulta turvautua armeijan avulla tehtävään vallankaappaukseen. Upseeristo oli ollut jo pitkään tyytymätön siihen, miten armeijan tarpeet huomioitiin valtiopäivillä. Kustaa arvioi, että armeija todennäköisesti asettuisi säätyjen ja kuninkaan välisessä konfliktissa kuninkaan puolelle. Vallankaappauksen suunnittelu alkoi keväällä 1772. Kustaan tärkeimpinä avustajina suunnittelussa olivat suomalaissyntyinen vapaaherra Jakob Magnus Sprengtporten ja ruotsalainen ylijahtimestari Johan Christopher Toll. Sprengtportenin tehtävänä oli nostaa kapinaan Suomenlinnaan sijoitetut armeijan yksiköt, kun taas Tollin vastuulla oli Skooneen sijoitettujen joukkojen suostuttelu Kustaan puolelle. Tätä suunnitelmaa ryhdyttiin toteuttamaan elokuussa 1772. Säädyt saivat kuitenkin vallankaappaushankkeesta vihiä, joten Kustaalla ei ollut aikaa odottaa kapinahankkeiden onnistumista. Hän päätti luottaa omaan puhetaitoonsa: lyhyessä ajassa hän puhui Tukholmaan sijoitetut joukko-osastot puolelleen ja sai siten pääkaupungin haltuunsa.
Kustaan uhkapeli kannatti. Säätyjen 50 vuotta kestänyt valta romahti yllättävän nopeasti. Kustaa saneli 21. elokuuta 1772 uuden hallitusmuodon, joka säätyjen edustajien oli pakko hyväksyä sotilaiden läsnäollessa. Kansalla ei juurikaan ollut halua puolustaa säätyjä, sillä säätyvallan viimeiset vuodet olivat olleet poliittisesti hyvin riitaisia ja sekavia. Valtiontalous oli käynyt konkurssin partaalla. Kustaa osasi varmistella kansansuosiotaan taitavalla propagandalla, joka liioitteli säätyvallan epäkohtia ja lupasi kuningasvallan tuovan vakautta ja parempaa elintasoa. Hän myös virkisti kansan muistoja Ruotsin aiemmasta suurvalta-asemasta ja esitteli itsensä Kustaa Vaasan ja Kustaa II Aadolfin urotekojen jatkajana.
Ruotsin naapurimaille vallankaappaus oli huono uutinen, sillä se vähensi niiden mahdollisuuksia vaikuttaa Ruotsin sisäisiin asioihin. Venäjä, Preussi ja Tanska olivat jopa aiemmin julistaneet, että muutokset Ruotsin hallitusmuotoon ovat casus belli, eli oikeutus sotatoimille. Venäjä oli kuitenkin vallankaappauksen aikaan sodassa Turkkia vastaan, ja lisäksi sitä työllisti Puolan ensimmäinen jako, johon myös Preussi osallistui. Tanska puolestaan kyllä keskitti joukkoja Ruotsin rajalle ja uhkasi sodalla, mutta ei lähtenyt kuitenkaan yksin sotaan Ruotsia vastaan.
Vuoden 1772 hallitusmuoto.
Uusi hallitusmuoto siirsi toimeenpano- ja nimitysvallan kuninkaalle. Aiemmin toimeenpanovaltaa käyttänyt valtaneuvosto muuttui neuvoa-antavaksi hallintoelimeksi. Myös budjettivalta siirtyi kuninkaalle, tosin hän joutui määrävälein selvittämään valtakunnan rahojenkäyttöä säädyille. Uusille veroille oli saatava säätyjen suostumus.
Lainsäädäntövalta jaettiin kuninkaan ja säätyjen kesken, eli molemmilla oli toisaalta aloiteoikeus uusiin säädöksiin, toisaalta mahdollisuus estää uusien säädösten voimaantulo (ns. veto-oikeus). Valtiopäivien koollekutsumiseen oli oikeus vain kuninkaalla. Tuomiovalta annettiin valtaneuvostolle, jonka äänestyksissä kuninkaalla oli kaksi ääntä.
Kustaa otti hallitusmuotoonsa runsaasti vaikutteita Kustaa II Aadolfin vuoden 1611 hallitsijanvakuutuksesta. Sanamuodoltaan hallitusmuoto oli monin paikoin hyvin tulkinnanvarainen. Tämä saattoi johtua kiireellisestä laatimisaikataulusta, mutta tulkinnanvaraisuus saattoi myös olla tahallista. Kun syntyi epäselvyyttä jonkin säännöksen tarkoituksesta, saattoi kuningas tulkita sen omalta kannaltaan parhain päin.
Vuoden 1772 hallitusmuoto muutti Ruotsin perustuslailliseksi monarkiaksi, jossa kuninkaalla oli hyvin vahva asema. Vaikka Kustaa lisäsikin huomattavasti kuninkaan valtaa, oli hänellä eurooppalaisiin virkaveljiinsä verrattuna varsin vaatimaton asema. Esimerkiksi Ranskassa ja Preussissa kuningas oli ehdoton itsevaltias, jonka ei tarvinnut jakaa valtaansa kenenkään kanssa.
Kustaa III – valistunut hallitsija.
Kustaa III oli monessa suhteessa hyvin edistyksellinen hallitsija. Hän uudisti oikeuslaitosta lopettamalla kidutuksen käytön kuulusteluissa. Hän myös vähensi kuolemanrangaistuksen käyttöä. Uskonnollisissa asioissa hän oli suvaitsevainen: papiston enemmistön vastustuksesta huolimatta juutalaiset saivat vuonna 1782 oikeuden harjoittaa uskontoaan tietyissä Ruotsin kaupungeissa.
Kulttuurielämän kannalta Kustaa oli hyvin merkittävä hallitsija. Hän perusti vuonna 1773 kuninkaallisen oopperan, vuonna 1786 Ruotsin Akatemian ja vuonna 1788 kuninkaallisen draamateatterin. Hän suosi erityisesti näyttämötaidetta, ja esiintyi itsekin näyttelijänä. Kustaan kiinnostus arkkitehtuuriin ja sisustamiseen näkyy etenkin siinä, että hänen mukaansa on nimetty kokonainen tyylisuunta, "kustavilaisuus".
Enonsa Fredrik II Suuren tavoin Kustaa oli erityisen kiinnostunut ranskalaisesta kulttuurista ja puhui sujuvasti ranskaa. Mielenkiintoa riitti myös Suomen asioihin. On jopa väitetty, ettei yksikään Ruotsin hallitsija ole osoittanut niin paljon kiinnostusta Suomen kehittämiseen kuin Kustaa.
Kustaa vieraili ensimmäisen kerran nykyisen Suomen alueella vuonna 1775. Vaasaan perustettiin tuolloin hovioikeus. Kustaan hallintokaudella perustettiin myös Tampereen (1779) ja Kuopion (1775) kaupungit.
Kustaa ei ollut kuitenkaan kiinnostunut valtiontalouteen liittyvistä asioista, joten hän delegoi vastuun niistä muille. Aluksi valtiontaloudesta vastasi Johan Liljencrantz. Hän onnistui vakauttamaan valuutan arvon lunastamalla setelirahat pois liikenteestä. Ruotsi siirtyi hopearahakantaan. Valtion tuloja yritettiin lisätä säätämällä vuonna 1775 viinanpolttomonopoli valtiolle. Kansa kuitenkin jatkoi ahkerasti viinan kotipolttoa. Kun viranomaiset alkoivat sakottaa kotipolttajia ja takavarikoida viinapannuja, aiheutui tästä suurta katkeruutta, ja kuninkaan kansansuosio heikkeni. Kustaa rauhoitti tilanteen palauttamalla kotipoltto-oikeuden vuonna 1777.
Kustaalla oli myös huonot puolensa. Hänen tunteellinen ja oikutteleva luonteensa teki politiikasta epäjohdonmukaista. Kuninkaan tuhlaavaisuus heikensi vaarallisella tavalla valtiontaloutta. 1780-luvulla hän alkoi hallita yhä itsevaltaisemmin ja asetti virkanimityksissä usein henkilökohtaiset mieltymyksensä pätevyyden edelle. Kuninkaan ympärille kasvoi liehittelijöiden ja juonittelijoiden verkosto, mikä heikensi valtionhallinnon toimivuutta. Hän myös perui joitakin aiemmin tehtyjä edistyksellisiä säädöksiä. Esimerkiksi vuoden 1774 painovapauslaki kavensi huomattavasti sananvapauden rajoja.
Perhe-elämä.
Kustaa avioitui vuonna 1766 tanskalaisen prinsessan Sofia Magdalenan kanssa. Kihloihin he olivat menneet jo viisivuotiaina. Avioliitosta tuli onneton, sillä Sofia Magdalena ei uskonnollisena ja ujona koskaan sopeutunut Kustaan eloisaan hoviin. Lisäksi Kustaan äiti, leskikuningatar Loviisa Ulriika, joka oli vastustanut poikansa avioliittoa, teki parhaansa pilatakseen sen kokonaan.
Kustaan ja Sofia Magdalenan välinen kirjeenvaihto on arkistoitu Uppsalan yliopiston kirjastoon. Kustaa kohteli pitkään puolisoaan varoen, mutta suomalaisen hovitallimestari Adolf Fredrik Munckin avustamana puolisot lähenivät toisiaan. Liikkui tosin huhuja näiden kolmen jakamasta vuoteesta ja mahdollisuudesta, että Munck olisi kruununperillisen Kustaa Aadolfin isä.
Kustaan toinen poika Kaarle Kustaa kuoli jo vauvaiässä. Pojan kuolema oli Kustaalle niin suuri järkytys, että hän ei kyennyt osallistumaan hautajaisiin.
Hyökkäys Venäjälle.
Vaikka Kustaa III viihtyi parhaiten teatterissa, eivät sotilasasiatkaan olleet hänelle vastenmielisiä. Ulkopolitiikassa suurin painoarvo oli idänpolitiikalla, eli Ruotsin suhtautumisessa Venäjän uhkaan. Kustaa osoitti suurta mielenkiintoa Suomen itärajan puolustusta kohtaan ja valtuutti Göran Magnus Sprengtportenin (Yrjö Maunu Sprengtporten) perustamaan rajalle pieniä helposti liikuteltavia yksiköitä, jotka soveltaisivat vihollisen torjumiseen sissitaktiikkaa. Viaporin ja Svartholman linnoituksia vahvistettiin sekä laivastoa kehitettiin. Rantasalmelle perustettiin Sprengtportenin aloitteesta Haapaniemen kadettikoulu. Sprengtporten oli erittäin lahjakas upseeri, mutta hän ajautui vuonna 1780 välirikkoon kuninkaan kanssa ja erosi virastaan. Hänen eronsa on arvioitu olleen korvaamaton vahinko Suomen puolustukselle.
Sprengtporten ei ollut ainoa mies, jolla oli vaikeuksia tulla toimeen kuninkaan kanssa. 1780-luvulla aateliston tyytymättömyys kuninkaan itsevaltaiseen hallintotapaan kasvoi. Tässä tilanteessa Kustaa alkoi etsiä sotilaallisia keinoja oman kunniansa kirkastamiseksi. Ruotsin suurvalta-aseman palauttaminen valloitussodan avulla oli alun alkaenkin ollut keskeinen osa hänen ulkopolitiikkaansa. Taustalla vaikutti myös hänen halunsa esiintyä suurena Kustaa II Aadolfin kaltaisena soturikuninkaana.
Ensin Kustaa suunnitteli hyökkäystä Norjaan, mutta muutti sitten mielensä ja otti tavoitteekseen Venäjälle vuosina 1721 ja 1743 menetettyjen alueiden palauttamisen. Hyökkäyssotaan olisi kuitenkin tarvittu valtiopäivien lupa, joten Kustaa tarvitsi tekosyyn sodanjulistukseen. Sellainen saatiin kesäkuussa 1788, kun venäläinen rajapartio eksyi Suomen puolelle.
Sota sujui kokonaisuutena huonosti. Vaikka Venäjä oli samaan aikaan sodassa Turkkia vastaan, se pystyi puolustautumaan menestyksellisesti. Maavoimien hyökkäys Haminaa kohti pysähtyi heti alkuunsa, eikä Suursaaren meritaistelussa pystytty lyömään Venäjän laivastoa. Alkuperäinen suunnitelma Pietarin valtaamisesta osoittautui täysin epärealistiseksi. Upseerien keskuuteen levisi kapinamieliala: jotkut ottivat maanpetoksellisella tavalla yhteyttä Venäjän keisarinna (ns. Liikkalan nootti), ja 112 upseeria oli mukana ns. Anjalan liitossa, jossa kuningasta arvosteltiin laittoman hyökkäyssodan aloittamisesta. Tavallisten sotilaiden keskuuteen kapina ei kuitenkaan levinnyt, vaikka olosuhteet rintamalla olivatkin enimmäkseen kurjat.
Vaikeassa tilanteessa Kustaa pohti jopa kruunusta luopumista. Tanskan sodanjulistus antoi hänelle kuitenkin sopivan syyn poistua ongelmalliselta itärintamalta. Tanskalaisten hyökkäys torjuttiin, ja Kustaa levitti propagandaa, jossa hänet esiteltiin isänmaan pelastajana. Anjalan liiton upseereista puolestaan tuli kansan silmissä maanpettureita, vaikka tosiasiassa upseerit olivat vain vaatineet Ruotsin lakien noudattamista ja rauhan palauttamista. Anjalan liiton johtajat vangittiin, ja heistä yhdeksän tuomittiin kuolemaan, mutta vain yksi lopulta teloitettiin.
Venäjän vastaisen sodan ratkaisutaistelut käytiin Suomenlahdella. Ruotsinsalmen ensimmäisessä meritaistelussa elokuussa 1789 Ruotsi kärsi tappion, mutta Ruotsinsalmen toinen meritaistelu heinäkuussa 1790 päättyi Ruotsin suureen voittoon. Ruotsi ja Venäjä olivat nyt molemmat saaneet tarpeekseen sotimisesta. Maiden välillä solmittiin 14. elokuuta 1790 Värälän rauha, jossa rajat pysyivät entisellään.
Yhdistys- ja vakuuskirja.
Lujittaakseen asemaansa Kustaa III:n oli ennen kaikkea pyrittävä aateliston vallan vähentämiseen. Niinpä hallitusmuotoon lisättiin vuonna 1789 ns. yhdistys- ja vakuuskirja, joka muun muassa lakkautti valtaneuvoston ja kavensi aateliston yksinoikeutta moniin valtion virkoihin. Talonpoikien asemaa sen sijaan parannettiin, sillä heidän omistusoikeutensa perintötiloihin turvattiin.
Aatelisto luonnollisestikin vastusti jyrkästi yhdistys- ja vakuuskirjaa. Kustaa ratkaisi ongelman käskemällä aateliston edustajat poistumaan asiaa käsittelevästä kokouksesta. Hänen itsevaltainen käytöksensä saavutti näin uuden huippunsa. Tällainen menettely voidaan jopa tulkita uudeksi vallankaappaukseksi, sillä hän muutti hallitusmuodon vastaisesti aateliston etuoikeuksia ilman sen hyväksyntää.
Kuningas murhataan.
Kustaa III joutui hallintokautensa lopussa yhä enemmän etsimään tukea alemmilta säädyiltä. Varsinkin talonpojat olivat hyvin kuningasmielisiä. Tilanne oli Kustaan kannalta erikoinen. Hän oli erittäin hienostunut ihminen, joka viihtyi oopperassa, tanssiaisissa ja naamiaisissa. Hänen tukijansa puolestaan olivat maaseudun köyhissä oloissa asuvia talonpoikia, joille kevytmielinen hovielämä oli täysin vierasta.
Kustaan taipumus luottaa vain omiin suosikkeihinsa kasvoi hänen hallintokautensa loppua kohti, mikä herätti paljon katkeruutta vallasta syrjään joutuneissa aatelismiehissä. Vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja johti lopulta kuninkaan ja aatelistoon täydelliseen välirikkoon. Tyytymättömyys kuninkaaseen kasvoi niin suureksi, että syntyi hänen murhaamiseensa tähtäävä salaliitto. Siihen kuului noin sata miestä, enimmäkseen aatelisia. Osa salaliittolaisista toivoi, että kuninkaan murhan jälkeen voitaisiin palata aiempaan hallintojärjestelmään, jossa säädyt ja varsinkin aatelisto käytti ylintä valtaa. Osa puolestaan oli mukana puhtaasti henkilökohtaisen kaunan vuoksi.
Murhatyön tekijäksi valikoitui kapteeni Jacob Johan Anckarström. Hän ampui 16. maaliskuuta 1792 Kustaata kylkeen Tukholman oopperatalon naamiaisissa. Kuninkaan haavoja ei pidetty ensin hengenvaarallisina, mutta ammuksena käytetty ruostunut rauta aiheutti kuolion, ja kuningas kuoli kaksi viikkoa myöhemmin. Uudeksi kuninkaaksi tuli hänen alaikäinen poikansa Kustaa IV Aadolf.
Salaliittolaiset eivät saavuttaneet poliittisia tavoitteitaan, sillä kuninkaan murhaa pidettiin kansan keskuudessa raukkamaisena tekona. Kustaan luoma kuningasvaltainen hallintojärjestelmä jäi voimaan. Koska Kustaa IV Aadolf oli alaikäinen, valta siirtyi Kustaa III:n veljelle, Södermanlannin herttua Kaarlelle, joka syrjäytti Kustaa III:n suosikit laillisuuden rajoja hiponein keinoin oman suosikkinsa vapaaherra Gustaf Adolf Reuterholmin avulla.
Kustaa III:n murha sai paljon huomiota myös ulkomailla. Kustaa oli ollut jyrkästi Ranskan vallankumousta vastaan, ja oli jopa laatinut mielikuvituksellisia suunnitelmia siitä, miten hänen avustuksellaan vanha hallinto palautettaisiin Ranskaan.
Paljon myöhemmin, 1850-luvulla, italialainen Giuseppe Verdi sävelsi oopperan nimeltä "Naamiohuvit", joka perustuu väljästi Kustaa III:n murhaan.


Kustaa IV Aadolf.
Kustaa IV Aadolf (1. marraskuuta 1778 – 7. helmikuuta 1837) oli Ruotsin kuningas 1792–1809. Hän oli viimeinen Suomea hallinnut Ruotsin kuningas.
Nuori ja vakavamielinen kuningas.
Kustaa IV Aadolf oli Kustaa III:n ja Sofia Magdalenan vanhin poika. Kun Kustaa III murhattiin maaliskuussa 1792, oli Kustaa IV Aadolf vasta 13-vuotias. Holhoojahallituksen johtoon tuli hänen setänsä Kaarle-herttua, mutta käytännössä valta oli kreivi Gustaf Adolf Reuterholmilla, joka oli Kaarle-herttualle läheinen vapaamuurariveli. Holhoojahallituksen kausi kesti vuoteen 1796 saakka, jolloin Kustaa IV Aadolf tuli täysi-ikäiseksi ja ryhtyi hallitsemaan itsenäisesti. Hän erotti lähes välittömästi Reuterholmin ja nimitti korkeisiin virkoihin samoja miehiä, joihin hänen isänsä oli luottanut. Muun muassa Johan Christopher Toll ja Gustaf Mauritz Armfelt nousivat merkittävään asemaan hänen hovissaan. Kustaa III:n ajan vilkas ja kulttuuripainotteinen hovielämä ei kuitenkaan palannut takaisin, sillä Kustaa IV Aadolf oli vakavamielinen ja syvästi uskonnollinen mies. Hänen mielenkiintonsa suuntautui maatalouden tuottavuuden parantamiseen ja muihin vastaaviin käytännöllisiin hankkeisiin.
Isänsä Kustaa III:n tavoin Kustaa IV Aadolf pyrki hallitsemaan itsevaltaisesti. Hän yritti välttää valtiopäivien koolle kutsumista, sillä hän pelkäsi ranskalaisten vallankumousaatteiden tarttuneen myös ruotsalaisiin alamaisiinsa. 1700-luvun lopun katovuodet ja rautamalmin vientivaikeudet ajoivat kuitenkin Ruotsin valtiontalouden niin syvään kriisiin, että kuninkaan oli pakko kutsua valtiopäivät koolle Norrköpingiin vuonna 1800, jotta hän saisi säätyjen suostumuksen lisäveroille.
Valtiopäivillä oli varsinkin aateliston taholta odotettavissa vastarintaa, sillä se suhtautui penseästi kuninkaan vahvaan valta-asemaan. Aatelisto ei kuitenkaan halunnut ajautua välirikkoon kuninkaan kanssa, sillä tämä oli varsin suosittu kansan keskuudessa. Oli myös yleisesti tiedossa, että talouskriisi ei ollut Kustaa IV Aadolfin tuhlaavaisuuden syytä, sillä hän oli hyvin säästäväinen mies.
Kuningas sai lopulta suostumuksen lisäveroille. (Jotkut lisäverojen vastustajat oli tosin pitänyt hiljentää kiristyksen avulla: kuningas uhkasi aloittaa uudelleen Kustaa III:n murhan tutkimukset, mikä olisi saattanut paljastaa kiusallisia asioita monien vastustajien menneisyydestä.) Lisäveroja alettiin periä muun muassa sokerista, pelikorteista, taskukelloista ja koirista. Valtiopäivien yhteydessä päätettiin myös rahauudistuksesta, jolla yritettiin saada setelirahan inflaatio kuriin. Ruotsi joutui lopulta myymään Wismarin kaupungin Mecklenburgille saadakseen riittävästi hopeaa setelirahojen lunastamista varten.
Ulkopoliittiset ongelmat kasaantuvat.
Napoleonin sodat levisivät 1800-luvun alussa lähes koko Eurooppaan. Kustaa IV Aadolf yritti aluksi pitää Ruotsin sotien ulkopuolella ja solmi vuonna 1800 puolueettomuusliiton Venäjän, Preussin ja Tanskan kanssa. Iso-Britannia ei kuitenkaan hyväksynyt puolueettomuutta, vaan vaati kaikkia valtioita lopettamaan kaupan vihollisensa Ranskan kanssa. Brittien laivasto iski Tanskaan ja uhkasi myös Ruotsia, jolla ei ollut edellytyksiä torjua brittien hyökkäystä. Ruotsi joutui luopumaan puolueettomuudestaan ja käymään jatkossa ulkomaankauppaansa brittien sanelemin ehdoin.
Kustaa IV Aadolf alkoi vuoden 1803 paikkeilla siirtyä selkeästi Ison-Britannian puolelle Ranskaa vastaan. Liittoutuminen Ison-Britannian kanssa olisi ollut perusteltavissa järkevästi, sillä Iso-Britannia oli Ruotsin tärkein kauppakumppani. Kuninkaan ulkopoliittinen suunnanmuutos perustui kuitenkin lähinnä tunteisiin. Kustaa IV Aadolfin oikeustajua nimittäin loukkasi se, että Napoleon oli röyhkeästi kaapannut vallan Ranskassa ja oli alkanut vaatia itselleen kuninkaille kuuluvaa kunnioitusta. Vähitellen hänen Napoleon-vihansa kasvoi niin suureksi, että hän alkoi pitää tätä Raamatun ennustamana Antikristuksena.
Ruotsi liittyi Napoleonin vastaiseen sotaan vuonna 1805 ja siirsi joukkoja Pommeriin. Kustaa IV Aadolf johti henkilökohtaisesti sotatoimia, mutta hän ei ollut Napoleonin kaltainen strateginen nero vaan antoi sodanjohtajana itsestään melko naurettavan vaikutelman. Myös Ruotsin armeija oli heikosti varautunut sodankäyntiin. Napoleonin joukot ajoivat ruotsalaiset nopeasti täydellisen tappion partaalle ja Ruotsin oli pakko vetäytyä vähin äänin sodasta. Kustaa IV Aadolf ei kuitenkaan ottanut tästä opikseen, vaan uskoi yhä jääräpäisesti siihen, että Ruotsin kannattaa jatkaa jyrkkää Napoleonin vastaista politiikkaansa.
Suomen sota ja kuninkaan syrjäyttäminen vallasta.
Vuonna 1807 Venäjän keisari Aleksanteri I ja lähes koko Euroopan valloittanut Ranskan keisari Napoleon Bonaparte sopivat Tilsitissä heinäkuussa 1807, että Venäjä yrittäisi taivuttaa Ruotsin mukaan Yhdistyneeseen kuningaskuntan kauppasaartoon eli mannermaasulkemukseen ensin diplomaattisin keinoin ja mikäli se ei auta, niin tarvittaessa vaikka voimatoimin hyökätä Ruotsiin sen epäviisaasta liittoutumisesta Ison-Britannian kanssa. Kustaa IV Aadolf ei taipunut Venäjän keisarin vaatimuksiin. Kuningasta varoitettiin useasti Venäjän hyökkäysaikeista idässä, mutta hän ei jostain syystä suostunut uskomaan varoituksiin. Suomen puolustus laiminlyötiin, kuningas odotti kevättä ja Englannista meritse saapuvia apujoukkoja. Kun Venäjä talvella 1808 hyökkäsi ilman sodanjulistusta, oli Ruotsin armeijan pääjoukko toisella puolella valtakuntaa Skånessa, varautuneena Tanskan suunnalta tulevaan hyökkäykseen, jota ei kuitenkaan koskaan tullut.
Suomen sota 1808–1809 oli Ruotsille sotilaallinen katastrofi, sillä lähes koko Suomi menetettiin viholliselle muutamassa kuukaudessa ja lopulta Ruotsi joutui luovuttamaan kolmasosan alueestaan Venäjälle. Kustaa IV Aadolfin sodanjohtokyvyt osoittautuivat jälleen vähäisiksi, ja kun hänen johtamansa vastahyökkäys epäonnistui, sai hän raivokohtauksen ja syytti upseereitaan petoksesta. Vastoinkäymiset johtivat vähitellen siihen, että kuninkaan mielenterveys alkoi horjua. Yleinen mieliala alkoi kääntyä kuningasta vastaan, ja varsinkin armeijassa oltiin katkeria kärsityistä tappioista. Syntyi kuninkaan vastainen salaliitto, ja 13. maaliskuuta vuonna 1809 seitsemän sotilasta Carl Johan Adlercreutzin johdolla ryntäsivät kuninkaan linnaan ja pidättivät ja vangitsivat kuninkaan ja tämän perheen. Hänet vietiin Gripsholmin linnaan jossa kuningas oli kotiarestissa.
Valta siirrettiin väliaikaiselle hallitukselle jonka johtoon oli Kaarle-herttua, josta tuli kuningas Kaarle XIII. Hän kutsui valtiopäivät koolle jotta vallankumous vältettäisiin.
Kustaa IV Aadolf jalkakylvyssä ollessaan vangittuna Gripsholmin linnassa 1809
29. maaliskuuta 1809, säästääkseen kruununsa pojalleen, kuningas vapaaehtoisesti luopui vallasta, mutta 19. toukokuuta 1809 valtiopäivät päättivät, että ei pelkästään Kustaa IV Aadolf, vaan myös hänen jälkeläisensä ovat menettäneet oikeuden Ruotsin kuninkuuteen. Lisäksi hänet päätettiin karkottaa perheineen Ruotsista. Kustaa IV Aadolf oli aluksi hyvin masentunut kohtalostaan, ja hänen avioliittonsakin päätyi eroon vuonna 1812. Hänet vietiin Saksaan jossa hän asui väliaikaisesti ennen muuttoa St. Galleniin, Sveitsiin jossa Kustaa IV Aadolf kuoli.
Ainoa tapa, jolla hän saattoi vaikuttaa politiikkaan, oli kirjoittaminen sanomalehtien mielipidepalstoille. Vähäisestä vaikutusvallastaan huolimatta hän toisinaan epäili, että ruotsalaiset agentit yrittävät tappaa hänet. Niinpä hän käytti maanpakolaisvuosinaan muun muassa salanimiä "eversti Gustafsson" ja "Gottorpin kreivi'". Kuningas Oscar II aikana Kustaan ruumis tuotiin Ruotsiin ja haudattiin Riddarholmskyrkaniin, Tukholmaan.
Avioliitto ja perhe.
Kustaa IV Aadolf ja Fredrika af Baden
Kustaa IV Aadolfin puoliso oli vuosina 1797–1812 Fredrika Dorotea (1781–1826). Avioliitosta syntyi kaksi poikaa ja kolme tytärtä. Kustaa IV Aadolfin vanhin poika Gustav Gustavsson af Vasa (1799–1877) loi menestyksekkään sotilasuran Itävallan armeijassa. Hän piti isänsä kuoleman jälkeen itseään Ruotsin laillisena hallitsijana, mutta ei koskaan ryhtynyt konkreettisiin toimiin syrjäyttääkseen Ruotsia Kaarle XIII:n jälkeen hallinneen Bernadotten hallitsijasuvun.
Jälkimaine.
Historioitsijat ovat yleensä pitäneet Kustaa IV Aadolfia huonona hallitsijana. Häntä on luonnehdittu ahdasmieliseksi ja jääräpäiseksi mieheksi, joka syyllistyi karkeisiin ulkopoliittisiin virheisiin ja vei siten Ruotsin yhteen historiansa pahimmista kriiseistä. Kaunokirjallisuudessa hänestä on jopa tehty mahtipontinen typerys: J. L. Runebergin runossa "Kuningas" (Vänrikki Stoolin tarinat, osa 1) Kustaa IV Aadolf pukee ylleen suuren edeltäjänsä Kaarle XII:n univormun, esiintyy juhlallisesti tuossa asussa avustajilleen ja kuvittelee tällä teollaan vahvistavansa suomalaisten taistelutahtoa venäläisiä vastaan.
Runeberg kohteli kuningasta kuitenkin tarpeettoman tylysti. Kustaa IV Aadolf ei ollut typerys, vaan ymmärsi hyvin muun muassa valtiontalouteen liittyviä asioita. Hänellä oli myös aitoa kiinnostusta kansansa elinolojen parantamiseen.


Behaviorismi.
Behaviorismi on psykologian lähestymistapa, joka perustuu oletukseen, että ihmisiä ja eläimiä voidaan selittää pelkästään kolmannen osapuolen näkökulmasta käyttäytymistä tutkivan tieteen keinoin turvautumatta sisäisiin selittämisen keinoihin tai viittaamatta mieleen, ajatuksiin, tunteisiin tai vastaaviin. Keskeistä lähestymistavalle on ihmisen tutkiminen luonnontieteellisen objektiivisuuden näkökannalta.
Behavioristisessa lähestymistavassa on erilaisia korostuksia. ”Löyhemmät” behavioristit väittävät yksinkertaisesti, että käyttäytymisen havainnointi on paras tai otollisin keino tutkia psykologisia ja psyykkisiä tapahtumia. Toiset katsovat, että se on itse asiassa ainoa keino selvittää tällaisia tapahtumia, kun taas toiset väittävät, että käyttäytyminen itsessään on ainoa otollinen psykologian tutkimuskohde, ja että yleisillä psykologisilla termeillä (kuten uskomus, päämäärät jne.) ei ole muita viittauksia tai ne viittaavat vain käyttäytymiseen.
"Radikaalien behavioristien" mielestä psykologian tulisi olla luonnontiede samalla tavalla kuin fysiikka tai kemia, ilman mitään viittauksia eliöiden olettamuksellisiin sisäisiin tiloihin niiden käyttäytymisen syynä. "Teoreettinen behaviorismi" sallii sisäiset tilat, mutta ei vaadi sitä että ne olisivat henkisiä tai että niillä olisi mitään suhdetta yksilölliseen kokemukseen.
Behavioristinen psykologia syntyi pitkälti positivistisena vastalauseena humanistiselle psykologialle. Behaviorismi hallitsi psykologiaa suuren osan 1900-lukua. Kognitivismi syrjäytti behaviorismin vuosisadan loppupuolella ja on nykyisin psykologian valtavirta.
Behavioristisen psykologian historia.
Psykologiassa behaviorismi kehittyi vasteena introspektionismin puutteisiin. Jonkun henkilön omaan sisäiseen havainnointiin perustuvat selostukset omasta sisäisestä henkisestä elämästään eivät mahdollista tarkkaa tutkimusta eikä niitä voi käyttää ennustavien yleistyksien tekemiseen. Behavioristit katsoivat, että psykologia ei voi olla tieteellistä ilman yleistettävyyttä ja mahdollisuutta jonkun kolmannen persoonan suorittamaan tutkimukseen. Näin psykologiasta tuli poistaa kokonaan ajatus sisäisestä henkisestä elämästä (ja samalla ontologisesti itsenäisestä mielestä) ja siinä tuli keskittyä sen sijaan havaittavan käyttäytymisen kuvaamiseen.
Ensimmäiset psykologiaa behavioristisesti lähestyneet tutkijat olivat venäläisiä. Kuuluisin heistä oli Ivan Pavlov, jonka luoma klassisen ehdollistumisen esimerkki tunnetaan nimellä "Pavlovin koira": koiran kielelle ripoteltiin lihajauhoa samalla kelloa soittaen. Lihajauho sai koiran kuolan valumaan, ja kun tätä oli toistettu tarpeeksi, koira alkoi kuolata myös pelkän kellon äänestä.
Yhdysvaltalaisista 1900-luvun alkupuolen behavioristeista tunnetuimmat ovat Edward Lee Thorndike, John B. Watson (1878–1958) ja B. F. Skinner. Watsonin kuuluisuuteen liittyy myös varjopuoli — hänen kokeensa Pikku Albertina tunnetun lapsen kanssa ovat muodostuneet varoittavaksi esimerkiksi kontrolloitujen psykologisten kokeiden saralla.
Watson katsoi ihmisen olevan syntyessään ”tyhjä taulu” ("tabula rasa", lat.), ja koko persoonallisuus on ehdollistumisen tulosta. Yhdeksänkuukautisen Albertin lisäksi koetilanteessa oli valkoinen kesy hiiri. Aina, kun lapsi kurotti hiirtä leikkiäkseen sen kanssa, hänet säikäytettiin metallisella kolahduksella. Hän ehdollistui pelkäämään hiiriä, ja pian pelon havaittiin laajentuneen koskemaan myös muita karvaisia eläimiä. Albertille kaavailtua pelon poisoppimiskoetta ei ehditty tehdä, koska hän muutti äitinsä kanssa toiselle paikkakunnalle. Psykologi Hall P. Beck työryhmineen sai vuonna 2009 selvitettyä Pikku-Albertin myöhemmät vaiheet. Albert, oikealta nimeltään Douglas Merritte, sairastui ja kuoli aivojen nestekierron häiriöön kuuden vuoden ikäisenä 10. toukokuuta 1925.
Psykologit olettavat, että ilman toistoa vahvatkin ehdollistumat lientyvät jokseenkin helposti.
Nykybehavioristit myöntävät, että myös kognitiolla on sijaa psykologiassa, ja alkuaikojen "tabula rasa" -käsityksestä on luovuttu.
Behaviorismi mielenfilosofiassa.
Mielenfilosofiassa behaviorismi on reduktionistinen käsitys, jonka mukaan mielen ja tietoisuuden käsitteet voidaan palauttaa käyttäytymiseen. Filosofinen behaviorismi kehittyi samaan aikaan kun behavioristinen kehitys oli käynnissä psykologiassa. Sitä on joskus kutsuttu myös loogiseksi behaviorismiksi.
Filosofista behaviorismia luonnehti voimakas verifikationismi, joka piti todentamisen ulkopuolella olevia väittämiä sisäisestä henkisestä elämästä mielettöminä. Behavioristille henkiset tilat eivät olleet sisäisiä tiloja, joista voitiin antaa sisäiseen havainnointiin perustuvia selostuksia. Ne olivat vain kolmannen osapuolen tekemiä kuvauksia joidenkin henkilöiden käyttäytymisestä tai taipumuksista käyttäytyä tietyllä tavalla, tarkoituksena muiden käyttäytymisen selittäminen ja ennustaminen.
Behaviorismi hallitsi mielenfilosofiaa suuren osan 1900-lukua, erityisesti sen ensimmäisellä puoliskolla. Se menetti suosionsa 1900-luvun loppupuolella kognitivismin nousun myötä. Kognitivistit hylkäsivät behaviorismin useiden ilmeisten ongelmien vuoksi. Behaviorismi on esimerkiksi arkikäsitysten vastaista nimittäessään myös jonkun tuntemaa päänsärkyä käyttäytymiseksi.
Analyyttiseen filosofiaan on kuulunut näkemyksiä, joiden kannattajat ovat kutsuneet niitä tai joita on kutsuttu behavioristisiksi. Loogisessa behaviorismissa, jota ovat kannattaneet esimerkiksi Rudolf Carnap ja Carl Hempel, psykologisten väittämien merkitys seurasi suoraan niiden todentamisehdoista: psykologinen tila oli olemassa vain jos se ilmeni käyttäytymisenä. W. V. O. Quine hyödynsi kielifilosofiassaan tietyn tyyppistä behaviorismia, joka sai vaikutteita joistakin Skinnerin ajatuksista. Gilbert Ryle puolusti tietyn tyyppistä behaviorismia teoksessaan "The Concept of Mind". Myös Daniel Dennett on pitänyt itseään tietyn tyyppisenä behavioristina.
On usein katsottu, että Ludwig Wittgenstein olisi puolustanut behavioristista näkökantaa. Vaikka hänen näkemystensä ja behaviorismin välillä on paljon yhtäläisyyksiä, väite siitä että hän olisi ollut behavioristi on kuitenkin kiistelty. Myös matemaatikko Alan Turingia on joskus pidetty behavioristina, mutta hän ei itse katsonut olevansa sellainen.


Kesäkuu.
Kesäkuu on vuoden kuudes kuukausi ja ensimmäinen kesäkuukausista. Kesäkuussa on 30 päivää. Suomessa kesäkuu on etelässä lämpenevien kesäsäiden ja alkukesän ja keskikesän valoisten öiden aikaa, pohjoisessa se on yöttömän yön ja kesän alkamisen aikaa.
Kesäkuun nimi ei tule lämmintä vuodenaikaa tarkoittavasta "kesä"-sanasta, vaan suomen lounaismurteiden kesantoa tarkoittavasta sanasta "kesä". Kesantopelto kynnettiin ensimmäisen kerran kesäkuussa. Lämmintä vuodenaikaa lounaismurteissa tarkoittaa sana "suvi". Kesäkuun latinankielinen nimi "Iunius" tulee roomalaisen jumalattaren Junon nimestä. Juppiterin puoliso Juno oli avioliiton, äitiyden ja naisten suojelija.
Kesäkuun keskilämpötilat eri puolilla Suomea vaihtelevat. Vantaalla kesäkuun keskilämpötila on noin +15 astetta, Lahdessa noin +14,8 astetta, Tampereella noin +14,5 astetta, Kuopiossa noin +14 astetta, Oulussa noin +13,5 astetta ja Sodankylässä noin +11 astetta. Etelä-Suomessa tyypillinen päivälämpötila kesäkuun alussa hieman alle 20 astetta ja kesäkuun loppupuolella hieman yli 20 astetta. Pohjois-Suomessa päivälämpötilat nousevat kuun alun 15 asteesta kuun lopun 20 asteeseen. Myös hellejaksot ja pohjoisen kylmänpurkaukset ovat kummatkin tähän aikaan vuodesta mahdollisia, mutta kuitenkaan mitään takatalvia ei enää kesäkuussa onnistu syntymään Suomessa. Etelä-Suomessa on kesäkuussa keskimäärin 5-6 hellepäivää ja Lapissa 2-3 hellepäivää.
Kesäkuussa pohjolan ilmasto alkaa jo hiljalleen kostua kevään jäljiltä, mikä näkyy etenkin iltapäivän rankkasateiden lisääntymisenä. Lämmin ilmamassahan on yleensä kosteaa, mutta sateet kuuroluonteisempia kuin viileän ilmamassan. tästä aiheutuu myös ukonilmoja. Sateisuuden lisääntymisestä huolimatta huolimatta kesäkuu lienee koko Suomessa vuoden aurinkoisin kuukausi.
Kesäkuinen luonto Suomessa on hyvin rehevä ja monet kukkakasvit kukkivat juuri kesäkuussa. Kesäkuun alussa luonnossa kukkivat muun muassa pihlaja, metsämarjat ja orvokit. Kesäkuun lopulla huomion arvoisin kukkiva kasvi on lupiini, joka on nykyään varsinkin Etelä-Suomessa hyvin tunsaslukuinen, etenkin teiden varsilla. Puutarhoissa kukkivat kesäkuussa esimerkiksi omenapuut, juhannusruusu, alppiruusu ja pihasyreeni. Pohjois-Lapin tunturikoivikot tulevat lehteen yleensä vasta kesäkuun alussa. Lapin tunnuskukka, kullero kukkii juhannuksen tienoilla. Keväällä laulantansa aloittaneet laululinnut jatkavat yleensä laulantaansa läpi kesäkuun. Kesäkuussa monilla linnuilla on jo pesäpoikasia. Suurten nisäkkäiden keväällä syntyneet jälkeläiset kasvavat ja voimistuvat kesäkuulla.
Vanha kansa kutsui juhannusta edeltävää kesää lyhyeksi eli pikkukesäksi. Sen jälkeen alkoi pitkä eli isokesä. Koululaisten lomakausi alkaa kesäkuun alkupäivinä. Kesäkuussa Lapissa on selvä yötön yö, ja Etelä-Suomenkin yöt ovat hyvin valoisia.


Kielipolitiikka.
Kielipolitiikka on kielen tai kielten ja yhteiskunnan välisten suhteiden järjestämistä tietoisilla toimilla. Kielipolitiikan piiriin kuuluu muun muassa uhanalaisten kielten elvyttäminen sekä koulutuksen kielen valitseminen. Kielipoliittiset toimet voivat kohdistua myös kieleen itseensä. Tällaisia toimenpiteitä ovat esimerkiksi jonkin kielimuodon vakiinnuttaminen yleiskieleksi ja kielenhuolto.
Kielipolitiikka Suomessa.
Suomen kielipolitiikan keskeisiä piirteitä on ollut maan kahden kansalliskielen väliset suhteet vaikka viime vuosikymmeninä huomioita on kiinnitetty enemmän myös muihin kielivähemmistöihin.


Kaarle XI.
Kaarle XI (24. marraskuuta 1655 – 5. huhtikuuta 1697) oli Ruotsin kuningas 1660–1697. Kaarle syntyi kuningas Kaarle X Kustaan ja kuningatar Hedvig Eleonooran perheeseen. Hän oli isänsä kuollessa vasta 4-vuotias.
Kaarlen holhoojahallitus oli heikko, kun Kaarle itse ryhtyi hallitsemaan ja sai täysivaltaisuuden vuonna 1672. Kaarle pani toimeen ison peruutuksen, jossa valtion tulot yksin Suomessa Käkisalmen lääniä lukuun ottamatta lisääntyivät peruutettujen lahjoitusmaiden takia noin 200 000 hopeataalarilla.
Sotalaitos järjestettiin jo aikaisemmin alkuunpannun ruotujaon pohjalla. Kaarle XI ylläpiti järjestystä ja valvoi virkamiesten toimia ankarasti. Viljelystä edistettiin autiotiloja asuttamalla ja uudisasutuksella. Piispat, etenkin Juhana Gezelius vanhempi toimittivat uskonnollista kirjallisuutta ja vaativat papistoa pitämään huolta lukutaidon opettamisesta. Kirkko, jossa jäykkä oikeaoppisuus oli vallalla, ylläpiti ankaraa kuria. Tälle rauhalliselle kehitykselle tuottivat suurta tuhoa Suomea 1695–1697 kohdanneet ankarat kadot ja niiden jäljessä kulkeva puute ja taudit. Kaarle XI kuoli 5. huhtikuuta 1697 vatsasyöpään.
Hänen puolisonsa oli tanskalaissyntyinen Ulriika Eleonoora vanhempi.


Kaarle X Kustaa.
Kaarle X Kustaa (8. marraskuuta 1622 – 13. helmikuuta 1660) oli Ruotsin kuningas 1654–1660. Hänen isänsä oli Pfalzin kreivi ja hänen äitinsä Kustaa II Aadolfin sisko Katariina.
Kaarlen vanhemmat olivat paenneet Ruotsiin kolmikymmenvuotista sotaa pakoon, ja Kaarle syntyi Nyköpingin linnassa. Nuorukaisena Kaarle otti osaa sotaan ja sai opetusta Lennart Torstensonilta. Hän kunnostautui Breitenfeldin taistelussa vuonna 1642 ja Jankowin taistelussa vuonna 1645. Vuonna 1645 Kaarle palasi Ruotsiin aikeenaan kosia serkkuaan, kuningatar Kristiinaa. Tästä ei tosin tullut mitään, mutta Kaarle sai komennuksen takaisin Saksaan, jossa hän otti osaa Westfalenin rauhan toimeenpanoon. Vuonna 1649 aatelin vastustuksesta huolimatta Kristiina nimitti Kaarlen kruununperillisekseen. Kaarle vetäytyi Öölantiin siksi että Kristiina luopuisi kruunusta.
6. kesäkuuta 1654 Kristina luopui kruunustaan ja samana päivänä Kaarle Kustaasta tuli Ruotsin kuningas. Hän meni samana vuonna naimisiin Holstein-Gottorpin Hedvig Eleonoran kanssa. He saivat yhden lapsen, josta sittemmin tuli Kaarle XI.
Sota Puolaa vastaan.
Vain vuosi kruunauksensa jälkeen Kaarle aloitti sodan Puolaa vastaan. Puolassa oleva Vaasa-suvun haara oli uhannut Ruotsia jo pitkään. Puola kärsi nyt kasakoiden kapinasta ja myös Venäjä oli hyökännyt Puolaan vuonna 1654.
Ensi alkuun sota kävi hyvin ja Varsova vallattiin elokuussa 1655. Armeija jatkoi Krakovaan, joka vallattiin kaksi kuukautta myöhemmin. Kaarle löi Puolan kruununarmeijan Voinczin taistelussa 23. syyskuuta ja 27. lokakuuta se julisti Kaarlen Puolan kuninkaaksi. Oikea kuningas Juhana II pakeni Sleesiaan.
Kaarlen ajatus oli jakaa Puola sen vihollisten kesken, jolloin Ruotsi olisi ottanut itselleen Itämeren rannikon eli Itä-Preussin. Preussi tosin kuului Brandenburgin vaaliruhtinaalle Fredrik Vilhelmille, joka ei katsonut suopeasti Ruotsin aikeita, mutta Kaarle sai Brandenburgin pakotettua liittolaisekseen.
Puolan kansa nousi Kaarlea vastaan ja sotaonni kääntyi. Koko vuoden 1656 kevät kului Ruotsin armeijan liikkuessa ympäri Puolaa lyömässä kapinoita. Muitakin vihollisia Ruotsilla riitti. Kesäkuussa 1656 Venäjä hyökkäsi Ruotsin Liivinmaahan ja valtasi Laatokan länsirannat tunkeutuen seuraavana vuonna sissijoukoilla Saimaalle asti niin sanotussa ruptuurisodassa. Ruotsin entinen vihollinen Saksan keisari Ferdinand III alkoi myös varustaa maanpaossa olevaa Puolan kuningasta. Alankomaat eivät pitäneet Ruotsin aikeista vallata koko Itämeren rannikko ja selustassa odotti perivihollinen Tanska.
Vuoden 1657 alussa Ruotsin asema Puolassa oli erittäin tukala. Brandenburg vetäytyi pois Ruotsin kanssa tekemästään liitosta. Keisari solmi liiton Puolan kanssa toukokuussa 1657 ja kaiken lisäksi Tanska julisti sodan kesäkuussa.
Sota Tanskaa vastaan.
Kaarle X Kustaa teki nyt täyskäännöksen ja suuntasi armeijansa Tanskaa kohti. Puolaan hän jätti vain vähäisiä varuskuntia Preussiin. Vuoden 1657 syksyn aikana Kaarle valloitti Jyllannin ja tammi-helmikuussa Ruotsin armeija ylitti jään peittämät Vähä-Beltin ja Iso-Beltin. Armeijan ollessa vain parinkymmenen kilometrin päässä Kööpenhaminasta solmittiin rauha, jossa Skoone, Halland, Blekinge, Bornholm, Bohuslän ja Trondheimin lääni siirtyisivät Ruotsille.
Tämän jälkeen Kaarle olisi halunnut jatkaa sotaa Saksassa, tällä kertaa Itävaltaa ja Brandenburgia vastaan. Saksan sotaretkestä ei tosin tullut mitään. Armeijalle, joka melkein kokonaan koostui palkkasotureista, oli pakko löytää tekemistä.
Toinen sota Tanskaa vastaan.
Elokuussa 1658 Kaarle lähetti armeijansa jo toiseen kertaan Tanskaa vastaan.
Tällä kertaa tavoitteena oli pyyhkiä Tanska kokonaan pois maailmankartalta. Sota ei käynytkään niin hyvin kuin ensimmäisellä kerralla. Lokakuussa 1658 Alankomainen laivasto saapui Tanskan avuksi. Kööpenhamina saatiin piiritettyä ja Ruotsin armeija teki epäonnistuneen rynnäkön kaupunkia kohtaan helmikuussa 1659. Samalla Itävalta, Puola ja Brandenburg tulivat Tanskan avuksi ja valloittivat Jyllannin. Ruotsin joukot lyötiin marraskuussa 1659, ja Kaarle ehdotti rauhaa Tanskalle ja Puolalle, vaikka vielä toivoikin, että sotaonni kääntyisi hänelle edulliseksi.
Kaarle kutsui koolle säädyt Göteborgiin tammikuussa 1660. Siellä hän sairastui äkillisesti ja kuoli 12. ja 13. helmikuuta välisenä yönä.


Kustaa Vaasa.
Kustaa Vaasa Jakob Binksin muotokuvassa vuodelta 1542
Kustaa Vaasa (, myös "Gustav I", todennäköisesti 12. toukokuuta 1496 Uplanti – 29. syyskuuta 1560 Tukholma; alun perin Gustav Eriksson) oli Ruotsin kuningas vuodesta 1523 vuoteen 1560. Hän oli valtaneuvos Erik Vaasan poika.
Nousu kuninkuuteen.
Kalmarin unionin loppuvaiheessa Ruotsissa esiintyi halua irtaantua unionista. Unionikuningas Kristian II yritti tukahduttaa kaiken vastarinnan ruotsalaisten keskuudessa Tukholman verilöylyllä vuonna 1520. Se kuitenkin synnytti Ruotsissa laajan kapinaliikkeen, jonka johtoon nousi vankeudesta Tanskasta paennut Kustaa Vaasa.
Kapinaliike menestyi ja sai sisämaan nopeasti haltuunsa. Rannikkolinnoituksia talonpoikaisarmeija ei kuitenkaan saanut itsekseen vallattua, joten Kustaa Vaasa pyysi apua Kristian II:n viholliselta Lyypekiltä. Hinta oli kallis, sillä Kustaa Vaasan oli luvattava Lyypekille tulliton kauppaoikeus maahan. Parissa vuodessa Kustaa Vaasan asemasta Ruotsin johtajana tuli kiistaton, ja vuonna 1523 hänet kruunattiin Ruotsin kuninkaaksi, mikä merkitsi Ruotsin lopullista eroa Kalmarin unionista. Ruotsin alueeksi nimettiin samana vuonna myös Itämaa eli Suomi.
Lyypekin oikeus tullittomaan kauppaan merkitsi, että kaupunkivaltio käytännössä hallitsi koko Ruotsin kauppaa. Kustaa Vaasalle tarjoutui mahdollisuus päästä Lyypekin holhouksesta, kun kaupunki ajautui kreivisotaan 1533–1536. Lyypekki vaati Ruotsilta tukea, mutta Vaasa kieltäytyi ja perui Lyypekin erioikeudet. Ruotsin onneksi Lyypekki hävisi sodan, eikä voinut enää vaatia tullitonta kauppaoikeutta.
Kustaa Vaasalla oli hyvä muisti, työkyky ja käytännön lahjakkuus, mutta heikko opillinen sivistys. Hänellä, kuten monilla muillakin maailmanhistorian suurilla johtajilla, oli erinomaiset puhelahjat ja kivenkova temperamentti. Hän oli toisaalta keinoja kaihtamaton, häikäilemätön ja epäluuloinen. Perinteisessä historiankirjoituksessa Kustaa Vaasa on usein nähty hyvänsuopana ja tarmokkaana "maan isänä", mutta eräiden uudempien tulkintojen mukaan hän oli myös melkoinen tyranni.
Kustaa Vaasan aikaansaamat muutokset.
Luultavasti tärkein muutos, jonka Kustaa Vaasa toteutti, oli uskonpuhdistus vuonna 1527. Valtio sai kirkon omaisuuden, mikä olennaisesti helpotti valtion toimintaa. Kustaa keskitti valtaa itselleen muun muassa perinnöllistämällä kuninkuuden ja korvaamalla usein omaan pussiinsa pelanneet linnanisännät kruunulle lojaaleilla voudeilla, jotka muun muassa valvoivat verotusta.
Valtiontaloudessa Kustaa sovelsi varhaismerkantilismia, eli ulkomaankauppa määrättiin käytäväksi ainoastaan kaupungeissa. Kustaa perusti Helsingin kaupungin 12. kesäkuuta vuonna 1550 kilpailemaan Itämeren kaupankäynnistä Räävelin, nykyisen Tallinnan kanssa. Kustaa Vaasa määräsi, että Rauman, Ulvilan, Tammisaaren ja Porvoon kauppiaiden piti muuttaa Helsinkiin. Osa porvareista muuttikin Helsinkiin, mutta varsinkin kauempana asuvat Rauman ja Ulvilan porvarit olivat hyvin uppiniskaisia. Ennen pitkää heidänkin oli taivuttava kuninkaan tahtoon.
Aluksi tämä "Baabelin vankeus" näytti toimivan, mutta jo 1550-luvun lopulla osa kauppiasta sai paluuluvan takaisin kotikaupunkiinsa. Suurimpana syynä tähän oli se, ettei Helsingistä muodostunut sellaista vastapainoa Tallinnalle, jota siitä alun perin suunniteltiin, koska kauppalaivat eivät päässeet satamaan sen mataluuden takia. Samaan aikaan käytiin myös Venäjän vastaista sotaa.
Kustaa Vaasa asutti erämaa-alueita lupaamalla talonpojille verovapauden muutamaksi vuodeksi. Suomen asutus levisi muun muassa Pohjois-Savoon ja Kainuuseen. Savolaisasutus oli tosin levinnyt jo 1400-luvulla ennen Kustaa Vaasan valtaannousua yli Pähkinäsaaren rauhan rajan, mikä johti rajaselkkauksiin Novgorodin ja Venäjän kanssa.
Kustaa Vaasa perusti perinnöllisen kuninkuuden, ja kruunu periytyi hänen kuolemansa jälkeen hänen vanhimmalle pojalleen Eerik XIV:lle. Kolmelle nuoremmalle pojalleen hän perusti kolme melko autonomista herttuakuntaa. Tavoitteena oli yhtenäinen, Vaasa-suvun hallitsema valtio. Käytännössä järjestelyt johtivat pitkällisiin suvun sisäisiin valtakamppailuihin Kustaa Vaasan kuoltua 1560.
Kustaa Vaasa Suomessa.
Kustaa Vaasan patsas. Nordiska Museet, Tukholma.
Kustaa Vaasa oleskeli Suuren Venäjän sodan (1555–1557) aikana lähes vuoden Suomessa. Tämä on pisin aika mitä Ruotsin hallitsija on koskaan viettänyt yhtäjaksoisesti Suomessa.
Sotatoimien ohella Kustaa Vaasa tutustui Jaakko Teitin keräämään valituskirjaan, jossa suomalaiset talonpojat esittivät valituksensa aateliston heitä kohtaan tekemiä vääryyksiä kohtaan. Kuningas myös rankaisi osaa mainituista aatelisista.
Kuningas vietti suurimman osan ajastaan Turussa ja vieraili myös Helsingissä ja Viipurissa. Huomattuaan helsinkiläisten valitukset kaupunkinsa epäedullisesta sijainnista ja kehittymättömyydestä aiheellisiksi Kustaa Vaasa antoi porvareille oikeuden muuttaa halutessaan takaisin kotiseuduilleen, josta heidät oli aiemmin pakotettu muuttamaan Helsinkiin. Viipurissa kuningas pani käyntiin kaupungin puolustuksen vahvistamisen, joka oli päässyt pahoin rappeutumaan.
Suomen vierailunsa päätteeksi Kustaa Vaasa perusti pojalleen Juhanalle Suomen herttuakunnan. Herttua sai alueellaan kuninkaan valtuudet omaa ulkopolitiikkaa lukuun ottamatta.
Kuolema.
Kustaa Vaasan hauta Uppsalan tuomiokirkko.
Keväällä 1560 kuningas oli 64-vuotias ja tunsi loppunsa lähestyvän. Hän kutsui säädyt Tukholman linnaan, jossa hän piti tunteellisen jäähyväispuheen muistellen aikaa, jolloin oli paennut kuningas Kristian II:n sotilaita. Hän pyysi myös anteeksi niiltä, joita oli toimillaan loukannut. 29. syyskuuta kuningas kuoli. Hänet haudattiin Uppsalan tuomiokirkkoon entisten aviopuolisoidensa Katariina Saksi-Lauenburgilaisen ja Margareeta Leijonhufvudin viereen. Hänen kolmas puolisonsa Katariina Stenbock jäi leskikuningattareksi.


Kaarle IX.
Kaarle IX (, 4. lokakuuta 1550 – 30. lokakuuta 1611) oli Ruotsin kuningas 1604–1611. Hän oli yksi kuningas Kustaa Vaasan pojista. Kaarlesta on käytetty myös nimitystä Kaarle-herttua viitattaessa tapahtumiin ennen hänen kuninkuuttaan.
Kustaa Vaasa luovutti hänelle testamentissaan oman herttuakunnan Sveanmaan alueelta. Kaarle käytännössä johti kapinaa veljeään Eerikiä vastaan, jonka seurauksena Juhana III tuli Erikin tilalle valtaistuimelle. Kaarlen ja Juhanan välit olivat kuitenkin kireät. Juhana olisi halunnut rajoittaa Kaarlen valtaa, mutta Juhanan luovuttua tästä tavoitteesta kiistanaiheeksi nousi uskonto. Kryptokalvinismia tukeva Kaarle ei hyväksynyt sitä, että Juhana muutti Ruotsin kirkon toimintaa korkeakirkollisempaan suuntaan. Kaarle ei samoin hyväksynyt unionia katolisen Puola-Liettuan kanssa.
Ristiriidat pahenivat, kun katolinen Sigismund tuli isänsä Juhanan kuoltua Puolan ja Ruotsin kuninkaaksi. Kaarle painosti Sigismundin allekirjoittamaan Uppsalan sopimuksen, jossa hän tunnusti Ruotsin olevan protestanttinen valtio. Tämä ei riittänyt Ruotsin ylimystölle, jonka enemmistö piti Sigismundia ulkomaalaisena ja harhaoppisena. Vuonna 1595 Söderköpingin valtiopäivät valitsi Kaarlen valtionhoitajaksi. Kaarle vaati Suomen käskynhaltijaa Klaus Flemingiä itsensä eikä Sigismundin alaiseksi, minkä seurauksena maassa syttyi sisällissota.
Sisällissota.
Suomen aatelisto ja johtava porvaristo oli yleisesti Klaus Flemingin ja Sigismundin puolella: unionin Puola-Liettuan kanssa esimerkiksi uskottiin tuovan turvaa Venäjää vastaan ja auttavan kauppaa. Kovin kaukana ei ehkä ollut sekään mahdollisuus, että Suomi olisi eronnut Ruotsista ja liittynyt yksin tähän puolalais-balttilaiseen valtiomuodostelmaan. Sigismundille tämä ei kuitenkaan kelvannut, vaan hän halusi Ruotsin kruunun. Monet talonpojat sen sijaan vastustivat Klaus Flemingiä. Eräänä syynä olivat tämän Kaarle-herttuan varalta ylläpitämät linnaleirit, jotka ottivat varsin siekailematta ylläpitonsa talonpojilta. Kaarle-herttua käytti talonpoikia hyväkseen ja antoi vastauksessaan pohjalaistalonpoikien valituskirjelmään sytykkeen vuosien 1596–1597 talonpoikaiskapinalle, nuijasodalle. Klaus Fleming kukisti tämän kapinan verisesti, mutta kuoli samana vuonna.
Kaarle suoritti maihinnousun Suomeen syyskuussa 1597 kukistaakseen Sigismundia yhä kannattavan aateliston. Turun linna antautui muutamien viikkojen taisteluiden jälkeen, ja sen johto korvattiin Kaarlen kannattajilla. Kaarle joutui kuitenkin palaamaan pian Ruotsiin, jota uhkasi Puolan maihinnousu. Harvalukuiset Kaarlen puolustajat joutuivat Suomessa pian tappiolle, ja Turun linna oli jälleen Sigismundin kannattajien käsissä. Seuraavana vuonna Sigismund yritti vaikuttaa Upsalan valtiopäiviin lähettiläänsä välityksellä, ja saikin jonkin verran vastakaikua ajatuksilleen. Kaarle kuitenkin sai läpi mieleisensä päätökset. Kuultuaan että Puola suunnitteli sotaretkeä Ruotsiin, vannoi Suomen poliittinen johto yhä uskollisuuttaan Sigismundille ja torjui Upsalan valtiopäivien päätökset 1598.
Suomessa alettiin koota joukkoja luvattua Puolan hyökkäyksen tukemista varten, joka kuitenkin oli sotien koettelemassa maasta vaikeaa. Heinäkuussa 1598 nousi Arvid ja Yrjänä Hornin, Akseli Kurjen ja Antti Boijen komentama vajaan 3 000 miehen joukko maahan Uplannissa. Kun suomalaiset kuulivat Puolan armeijan myöhästyneen, he kuitenkin vetäytyivät ilman taisteluita. Puolalaisten 5 000 miehen armeija nousi maihin Etelä-Ruotsiin, jossa ratkaiseva taistelu käytiin syyskuussa 1598 Itä-Götänmaalla. Kaarlen armeija voitti lopulta taistelun. Akseli Kurjen armeija oli samaan aikaan noussut maihin Tukholmassa, mutta saatuaan kuulla Sigismundin hävinneen, se vetäytyi.
Sigismund palasi Puolaan, ja sotaretkeen pettyneenä erotti joukon Suomen johtomiehiä, joita ei pitänyt riittävän luotettavina. Syksyllä 1599 ennen kuin Sigismund ja Suomen aateliset ehtivät toteuttaa uusia suunnitelmiaan, tapahtui pelätty Kaarlen maihinnousu Suomeen. Suomen kaikki linnat vallattiin ja taistelujen päätyttyä Kaarle toimeenpani oikeudenkäynnit, joiden päätteeksi useita Suomen johtohenkilöitä mestattiin muun muassa Turun verilöylyssä. Kaikkiaan mestattuja aatelisia oli viitisenkymmentä, ja useat muut tuomittiin vankeuteen. Kaarle myös korvasi suomalaista ylimystöä ruotsalaisilla. Suomen kuningasmielinen puolue oli saanut katkeran lopun, ja samalla päättyi myös Kustaa Vaasan vuonna 1556 perustamasta herttuakunnasta jatkunut Suomen erillisasema Ruotsin valtakunnassa.
Kuninkaana.
24. helmikuuta vuonna 1600 Linköpingin valtiopäivät ilmoittivat, että Sigismund ei ollut enää Ruotsin kuningas, ja Juhana III:n kymmenvuotias poika tunnusti Kaarlen Ruotsin hallitsijaksi. Vasta vuonna 1604, kun poika virallisesti luopui perintöoikeudestaan Ruotsin kruunuun, Kaarle alkoi käyttää titteliä kuningas. Kaarle IX:n lyhyt hallintokausi oli jatkuvaa sodankäyntiä. Vihollisuus Puolan kanssa ja Moskovan Venäjän sekasorto johtivat sotimiseen Liivinmaasta ja Inkeristä. Tanskan kanssa Ruotsi soti Lapin omistuksesta. Ruotsin kannalta sodat eivät juuri sujuneet. Sisäpolitiikassa ei tapahtunut Kaarlen kaudella merkittäviä muutoksia tai uudistuksia.
Kaarle IX kruunattiin vuonna 1607 näyttävin menoin.


Kristiinankaupunki.
Kristiinankaupunki () on kaupunki Pohjanmaan maakunnassa. Kristiinankaupunki on Suomen pisin kunnan nimi.
Kristiinankaupungissa asuu henkilöä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on sisävesiä ja  km² merialueita. Väestötiheys on  asukasta/km². Kaupunki on kaksikielinen, ja  % sen asukkaista puhuu äidinkielenään suomea ja  % ruotsia.
Kristiinankaupungin naapurikunnat ovat Isojoki, Karijoki, Merikarvia, Närpiö ja Teuva.
Historia.
Kristiinankaupunki perustettiin vuonna 1649 Lappfjärdin pitäjään Koppöön saarelle, ja myös kaupungin nimeksi tuli Koppöstad. 1. maaliskuuta 1651 nimi muutettiin Kristiinankaupungiksi ("Christinae Stadh"). Kenraalikuvernööri Pietari Brahe antoi kaupungille nimen senhetkisen kuningattaren Kristiinan mukaan, mutta on hyvin mahdollista, että hän ajatteli myös omaa vaimoaan, kreivitär Kristina Katarina Stenbockia, joka kuoli vuonna 1650. Maanmittaaja Claes Claesson tuli kaupunkiin Pietari Brahen pyynnöstä vuonna 1651 piirtämään asemakaavan renessanssiajan ruutukaavamallin mukaan. Asemakaava on edelleen suurimmalta osin käytössä.
1800-luku oli Kristiinankaupungin kulta-aikaa. Silloin kaupungin kauppalaivasto kuljetti tavaraa kaupungin satamasta ja satamaan. Nykyään tavaraliikenne on vähäisempää, vaikka kaupungilla on tarjota kaksi satamaa vapaa-ajan satamapalveluiden lisäksi.
Kristiinankaupunki sai nykyisen laajuutensa 1. tammikuuta 1973, kun siihen yhdistettiin Lapväärtin (Lappfjärd), Siipyyn (Sideby) ja Tiukan (Tjöck) kunnat.
Matkailu.
Kristiinankaupungin idyllinen keskusta mataline puutaloineen ja kapeine kujineen on harvinainen koko Pohjolan mittakaavassa. Kristiinankaupunkia kutsutaan usein Pohjanlahden helmeksi. Kaupungissa ei ole koko sen 350-vuotisen olemassaolon aikana sattunut yhtään laajaa tulipaloa. Kantakaupungissa sijaitsee myös kapeudestaan tunnettu Kissanpiiskaajankuja.
Nykyään hyvin säilynyt vanhakaupunki toimii seudun kaupan ja huvielämän keskuksena, ja siellä sijaitsee hyvä valikoima erilaisia palveluita. Turismi ja vapaa-ajan asuminen ovat 2000-luvulla käyneet kaupungille yhä merkittävämmäksi.
Kristiinankaupungin ja Karijoen rajalla sijaitsee Susiluolaksi kutsuttava, kalliononkalossa sijaitseva mahdollisesti 120 000 vuotta vanha ihmisen leiriytymispaikka. Kaupunki ja Museovirasto pyrkivät yhdessä kehittämään luolan kulttuurikäyttöä.
Kristiinankaupungissa maatalous on tärkeä, työllistävä elinkeino. Tärkein viljeltävä kasvi on peruna; Kristiinankaupunki on Suomen suurin ruokaperunantuottajakunta viljelyalan ollen vuonna 2009 noin 2 700 hehtaaria.
Urheilu.
Kristiinankaupungista kotoisin olevia urheiluseuroja ovat muun muassa IF Länken (voimannosto, sulkapallo, yleisurheilu, hiihto, pyöräily), Sporting Kristina (jalkapallo) ja SC Saragoza (salibandy).


Konservatiivisuus.
Konservatiivisuus tai konservatismi on suuntaus, joka välttää muutosta ja tukee perinteisiä normeja. Termiä käytetään useimmiten politiikassa - joko kuvaamaan liikkeitä jotka yrittävät säilyttää vallitsevia yhteiskunnallisia näkemyksiä, tai tarkemmin, kuvaamaan tietynsuuntaista tällaista aatejärjestelmää.
Konservatiivinen arvio tarkoittaa varovaista arviota, siis sellaista, joka on laadittu siten, että se tutkii päätöksen pidemmän aikavälin seurausta lyhytaikaisen hyödyn sijaan. Konservatiivin mielestä kaikki muutos ei ole edistystä, vaan että olemassa olevat tavat on perinteisesti todettu hyviksi ja toimiviksi rakenteiksi.


Kreationismi.
Kreationismi eli luomisusko on oppi, jonka mukaan kaikkeus ja sen elolliset olennot ovat syntyneet luomistapahtumassa. Kreationismilla voidaan suppeimmillaan tarkoittaa nk. "nuoren maan kreationismia", laajimmillaan sillä voidaan tarkoittaa uskoa jonkinlaiseen luomistapahtumaan.
Kreationismin lajit.
Kreationismin eri lajien luokittelemiseksi on tehty useita yrityksiä. Taulukossa alla on lueteltu erilaisten kreationistien näkemyksiä.
Arvostelu.
Kreationismin arvostelijoiden mukaan kreationismi on näennäistiedettä. Heidän mielestään kreationistien väitteet on tehty tukemaan perusteetonta oletusta kaikkeuden luojasta. Kreationismia arvostelevien skeptikoiden mielestä kreationistit käyttävät kirjoituksissaan tunnettujen tieteenharjoittajien lausuntoja valikoivasti ja vääristellen. He käyttävät myös niiden tutkijoiden lausuntoja, jotka eivät ole asiantuntijoita asiassa, jonka kreationisti esittää.
Tunnettuja kreationismin julkisia arvostelijoita ovat muun muassa Eugenie Scott, Richard Dawkins ja Massimo Pigliucci Yhdysvalloissa National Center for Science Education on vastustanut kreationistien pyrkimyksiä kieltää koulujen evoluution opetus tai rajoittaa sitä.


Kannabis.
Kannabis ("marihuana" eli "marijuana") on hampusta saatava huumaus- ja lääkeaine. Yleisessä kielenkäytössä sanalla "kannabis" tarkoitetaan hampusta saatavia kannabistuotteita, joita käytetään pääasiassa päihteenä ja lääkkeenä. Suomen lainsäädännössä kannabis luokitellaan huumausaineeksi. Kannabista voidaan käyttää myös sairauksien hoidossa. Kannabiksen lääketieteellinen käyttö on tiedeyhteisössä ja politiikassa kiistanalainen kysymys.
Kannabiksen psykoaktiivinen vaikutus perustuu kasvin erittämässä hartsissa olevaan tetrahydrokannabinoliin (THC) ja muihin niin sanottuihin kannabinoideihin, joita on erityisesti emikasvin kukinnoissa sekä miedompina pitoisuuksina kasvin lehdissä. Kasvista saatavasta hartsista valmistetaan hasista ja kasvin kukintoja ja versoja kuivatetaan marihuanaksi. Kuivattuja kukintoja kutsutaan katuslangissa "budiksi", joka on tullut englanninkielisestä kukintoa tarkoittavasta sanasta "bud". Lääketieteellisessä käytössä hyödynnetään useita kannabinoideja, ja tetrahydrokannabinolin ohella merkittävä on kannabidioli (CBD).
Kannabis on useimmissa maissa ylivoimaisesti käytetyin huume. YK:n vuonna 2004 tekemän arvion mukaan noin 162 miljoonaa ihmistä oli käyttänyt kannabista kuluneen vuoden aikana. Käyttäjien määrä on viime vuosina ollut kasvussa. Eurooppalaisista 15–24-vuotiaista kannabista on kokeillut keskimäärin maittain 9–45 %, valtaosan maista jääden välille 20–35 %. Suomalaisista 15–64-vuotiaista 17 % on kokeillut kannabista ainakin kerran elämässään, kun 15–34-vuotiaista 28,5 %
Historia.
Hamppua on käytetty sen psykoaktiivisten vaikutusten vuoksi hyvin pitkään. Joidenkin arvioiden mukaan sitä on käytetty ainakin 3500 vuotta päihdyttävänä aineena tai lääkkeenä Aasiassa ja Lähi-idässä. Kiinasta on löytynyt n. 2700 vuotta vanha n. 800 gramman kannabiserä vaaleatukkaisen ja sinisilmäisen miehen haudasta. Myös Siperiasta on löytynyt n. 2500 vuoden takaisen eurooppalaista sukuperää olevan naisen haudasta pieni erä kannabista. Erityisesti Intiassa jotkin hindulaisuuden lahkot yhdistivät kannabiksen Shiva-jumalaan. Skyytit ja daakialaiset tunsivat kannabiksen, ja daakialaiset šamaanit käyttivät sitä päästäkseen transsiin. Sanan ”kannabis” (latinaksi "cannabis") arvellaan olevan skyyttiläistä tai mahdollisesti vielä vanhempaa heprealaista alkuperää.
1800-luvun Euroopassa ja Yhdysvalloissa kannabista oli myynnissä lääkkeenä, yleensä alkoholiin sekoitettuna tinktuurana. Tunnetuimpia käyttäjiä oli Englannin kuningatar Viktoria, jonka kuukautisvaivoja hoidettiin kannabiksella. 1800-luvun lopulla kannabiksen merkitys kipulääkkeenä alkoi vähetä muun muassa aspiriinin keksimisen vuoksi. Kannabiksen ("”hashiksen”") psykoaktiivisia vaikutuksia ovat värikkäästi kuvanneet muun muassa Alexandre Dumas kirjassaan "Monte-Criston kreivi" (1844), sekä amerikkalainen Fitz Hugh Ludlow omaelämäkerrallisessa teoksessaan "Hashiksenkäyttäjä".
Yhdysvalloissa kannabiksen poltto huumetarkoituksessa tuli tunnetuksi 1920- ja 30-luvuilla erityisesti jazzmuusikkopiirien kautta. Louis Armstrong oli sen näkyvimpiä puolestapuhujia. Myöhemmin kannabis on ollut tärkeä osa eri vaihtoehtokulttuureita, kuten beat-liikettä 1950-luvulla ja hippiliikettä 1960-luvulla. Ikänsä ainetta käyttänyt astrofyysikko Carl Sagan antoi kuolemansa jälkeen julkaista tiedemaailmassa kannabista puolustavan esseen.
Erityisesti 1960-luvun yhdysvaltalaisten nuorisokulttuurien vaikutuksesta kannabiksen päihdekäyttö yleistyi Britanniassa ja muualla Länsi-Euroopassa. Myös Suomessa nähtiin vuosiin 1966–1972 painottunut kannabiksen käytön ”ensimmäinen aalto”, joka oli keskittynyt lähinnä Helsingin alueelle.
Käyttötavat.
Kotikasvatettua, huolellisesti kuivattua kannabiksen emikukintoa — ”kukkaa” — valmiina käytettäväksi esimerkiksi savukkeessa, piipussa tai vesipiipussa polttamalla.
Kannabista käytetään yleisimmin poltettuna joko piipussa, vesipiipussa, älyssä tai savukkeena, joko tupakkaan tai knasteriin (eli ei-päihdyttävään yrttiin tai vastaavaan) sekoitettuna tai sellaisenaan. Sitä voidaan käyttää myös juomissa (Green Dragon, kannabistee), kannabisleivonnaisina tai muutoin syötynä, jolloin vaikutus alkaa hitaammin, on voimakkaampi sekä kestää pidempään. Syöminen ei aiheuta rasitusta keuhkoille polttamisen tapaan. Hitaamman imeytymisen takia suun kautta nautitun määrän on oltava poltettavaa suurempi, jotta päästään toivottuihin vaikutuksiin. vuoksi oraalisesti nautittuna vaikutus on myös psykedeelisempi.
Mahdollista on myös ”vaporisointi”, eli vaikuttavien aineiden höyrystäminen kukinnosta lämmittämällä se 180–200 asteen lämpötilaan, jossa vaikuttavat aineet höyrystyvät, mutta kasviaines ei vielä syty palamaan. NORML-MAPSin tutkimuksessa "Volcano Vaporizer" -vaporisaattorimallin höyry sisälsi 95 % tetrahydrokannabinolia (THC), hieman kannabinolia (CBN) ja loput noin 5 % muita yhdisteitä. Itsetehtyjä vaporisaattoreita käytettäessä kannabis usein kuumenee hiiltymislämpötilaan asti jolloin tervaakin muodostuu.
Fyysiset vaikutukset.
Kannabiksen käytön tyypillisiä vaikutuksia ovat mielihyvän tunne, innovatiivisuuden ja ajattelukyvyn lisääntyminen, ruokahalun lisääntyminen, lisääntynyt passiivisuus, naurukohtaukset, rentoutuneisuus, suun kuivuminen, silmien sidekalvon verestys (punaiset silmät) sekä harvemmin sydämen sykkeen kiihtyminen. Poltettaessa kannabis alkaa vaikuttaa muutamassa minuutissa. Vaikutuksen kesto on joitakin tunteja. Jälkivaikutus voi harvoilla olla kuitenkin jopa noin vuorokauden mittainen lievä irtautumisen tunne ja ajatusten hidastuminen, joka vaihtelee merkittävästi yksilöstä, annoksen määrästä ja käytön pituudesta riippuen.
Kannabiksen käyttö heikentää koordinaatiota ja tasapainoa.
Kannabiksen vaikuttavien ainesosien kannabinoidien tappavaa annosta ei tiedetä. Tutkimukset eivät tunne ainuttakaan kuolemaan johtanutta yliannostustapausta. Kannabikselle oraalisesti altistuneiden koirien tapauksia seurattiin 1998–2002. Suurin annos oli 90 g ja suhteellisesti suurin annos 26,8 g/kg. Kaikki eläimet toipuivat altistuksistaan täydellisesti.
Psyykkiset vaikutukset.
Kannabispäihtynyt on usein erityisesti aluksi ulospäin suuntautunut, puhelias, aktiivinen ja hyväntuulinen. Hän voi vaikuttaa myös sisäänpäin kääntyneeltä, mutta ajatusten lento ja assosiointi on vilkasta. Kannabiksen vaikutuksen alaisena erilaisiin yksityiskohtiin kiinnitetään paljon huomiota ja aistikokemukset korostuvat. Päihtymys voi aiheuttaa erilaisia aistiharhoja ja illuusioita, jotka käyttäjä kuitenkin tunnistaa päihtymyksen aiheuttamiksi ja ohimeneviksi. Päihtymys kestää poltettaessa 3–4 tuntia ja syötäessä jonkin verran pidempään.
Kannabis heikentää esimerkiksi lähimuistia, keskittymiskykyä ja arvostelukykyä.
Kokemattomilla käyttäjillä tai suurina annoksina kannabis voi aiheuttaa ahdistus- ja paniikkikohtauksia, masentuneisuutta tai sekavuustiloja. Nämä menevät yleensä ohi päihtymyksen päättyessä. Suurina annoksina, erityisesti syötynä, voi seurauksena olla sekavuustila, joka lievenee muutamassa tunnissa päihtymyksen mentyä ohi. Päihtymykseen voi liittyä erityiseti vieraassa tai uhkaavassa ympäristössä myös ohimeneviä paniikkikohtauksia, masentuneisuutta tai ahdistuneisuutta.
Kannabiksen käytön ja psykoottisten sairauksien välinen yhteys on epäselvä ja kiistelty. Käytön akuutteina vaikutuksina on kuitenkin tavattu psykoosioireita niillä, jotka ovat kuluttaneet runsaasti kannabista; erityisesti tämä pätee huumetta syömällä tai juomalla käyttäneisiin.
Käytön haitat.
Lääketieteellisessä "Lancet"-lehdessä julkaistun asiantuntijapaneelin laatiman 20 päihteen vaarallisuuslistan mukaan kannabis on 11. vaarallisin päihde. Muun muassa tupakka ja alkoholi luokiteltiin vaarallisemmiksi kuin kannabis. Mutta asiantuntijapaneelin mukaan kannabista pidettiin vaarallisempana, kuin LSD, gammahydroksivoihappo ja ekstaasi. Asiantuntijat pitivät heroiinia, kokaiinia ja barbituraatteja vaarallisimpina päihteinä. Britannian oikeuslaitoksessa käytössä olevan ”ABC”-luokituksen perusteella kannabis on luokiteltu C-luokkaan yhdessä ketamiinin kanssa. EU-raportti vuodelta 2008 katsoo, että kannabis oli tutkituista päihteistä kaikilla käytetyillä mittareilla vaarallisuudessa viimeisenä tai lähellä viimeistä sijaa. Raportin mukaan kansanterveydelliseltä ja haittapotentiaalin kannalta tupakka ja alkoholi ovat kansainvälisesti liian vähän säännösteltyjä ja kannabiksen rajoittaminen on liian ankaraa. Raportin mukaan tulee kuitenkin huomioida, että kannabiskin on kansanterveydellinen ongelma.
Maailman terveysjärjestön WHO:n raportissa "Cannabis: a health perspective and research agenda" arvioidaan, että eri päihteiden haittojen kvantitatiivisen vertaamisen luotettavuus ja kansanterveydellinen merkitys on kyseenalaista. WHO:n asiantuntijoiden mukaan kannabiksen käyttöön liittyvät kvantitatiiviset riskit ovat luotettavien epidemiologisten tutkimusten puutteen vuoksi enimmäkseen tuntemattomia ja eri päihteiden vaarallisuuden vertaaminen on enemmän spekulatiivista kuin tieteellistä. WHO:n on väitetty poliittisen painostuksen vuoksi jättäneen raportissa huomioimatta tutkimuksen, jossa kannabis todettiin laillisia päihteitä haitattomammaksi. WHO kuitenkin kiistää tämän ja sanoo, että tutkimus jätettiin julkaisematta sen sisältämien ristiriitaisuuksien ja epätieteellisyyden vuoksi.
Säännöllisessä käytössä kannabiksen sietokyky eli toleranssi kasvaa. Kannabiksen säännöllinen ja päivittäinen käyttö voi aiheuttaa ensisijaisesti psyykkistä riippuvuutta. Kannabiksen käytön yleisyyden vuoksi kannabisriippuvuus on kuitenkin yleisimpiä diagnostisoituja riippuvuussairauksia länsimaissa. Kannabiksen käytön äkillisestä lopettamisesta seuraa joskus lieviä vieroitusoireita (ks. kannabisvieroitusoireyhtymä), esimerkiksi ärtymystä, ahdistusta, vapinaa, hikoilua, huonovointisuutta ja unettomuutta. Kannabista kokeilleista arviolta 10 % tulee siitä riippuvaiseksi. Riippuvuus lienee yhtä yleistä kuin alkoholin, mutta harvinaisempaa kuin tupakan tai opiaattien käyttäjillä. Toisen tutkimuksen mukaan kannabiksesta riippuvaiseksi tulee 10 %, alkoholin 15 %, opiaattien 23 % ja nikotiinin 32 %.
Sekakäyttö esimerkiksi alkoholin kanssa voi olla haitallista, sillä kannabis vahvistaa sen vaikutuksia. Pahoinvointia ja oksentelua voi ilmetä, jos runsaan kannabiksen lomassa on nautittu alkoholia.
Fyysiset sairaudet.
Poltettaessa kannabiksen tärkeimpien terveyshaittojen on oletettu olevan samankaltaisia kuin tupakan. Kannabiksen säännöllinen käyttö saattaa vaurioittaa keuhkoja. Pitkäaikaista kannabiksenkäyttöä on yhdistetty yskään, hengityksen vinkumiseen, rinnan ahtauteen ja keuhkojen ilmavirtauksen heikentymiseen. Suurimmalla osalla käyttäjistä kannabis laajentaa keuhkojen ilmatiehyeitä. Yhden kannabissavukkeen polttamisen on väitetty heikentävän väliaikaisesti keuhkojen ilmavirtausta jopa 2,5 – 5:n tavallisen savukkeen verran. Tätä väitettä ei kuitenkaan tue kuin yksi kiistanalainen tutkimus, jota ei ole vertaisarvioinnissa kyetty vahvistamaan. Kannabiksen ja keuhkosyövän yhteys on tiedeyhteisössä kiistanalainen kysymys. Tuoreen tutkimuksen mukaan yhden kannabissavukkeen polttaminen lisää keuhkosyöpäriskiä yhtä paljon kuin viiden tavallisen savukkeen polttaminen. Kahdessa aikaisemmassa laajemmassa tutkimuksessa kannabiksen ja keuhkosyövän välillä ei ole havaittu tilastollista yhteyttä.
Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan kannabis nostaa erään kivessyövän muodon, ei-seminooman, riskiä. Sairauden riski on kaksinkertainen niillä, jotka polttavat kannabista viikoittain tai ovat käyttäneet sitä säännöllisesti murrosiästä. Tutkimus viittaa siihen, että alle 18-vuotiaana poltettu kannabis voi vaikuttaa kivesten epäkypsiin soluihin niin, että niistä tulee myöhemmin pahanlaatuisia. Fred Hutchinson Cancer Research Centre ryhtyi tutkimaan kannabiksen käytön ja kivessyövän välistä yhteyttä, kun oli selvinnyt, että kiveksissä on huumeen vaikuttavaan aineeseen (THC) reagoivia reseptoreita. Tutkijat mainitsivat sekä kivessyövän että kannabiksen käytön yleistyneen 1950-luvulta lähtien.
Harvardin yliopiston tutkija Murray Mittlemanin mukaan kannabiksen polttamista seuraavan tunnin aikana sydänkohtauksen riski saattaa olla ihmisellä jopa lähes viisinkertainen. Hänen mukaansa sydänkohtauksen absoluuttinen riski ensimmäisen tunnin kuluessa on kuitenkin vain yksi 100 000:sta sellaisella 50-vuotiaalla henkilöllä, jolla ei ole muita sydänkohtaukselle altistavia riskitekijöitä.
Kannabiksen pitkäaikaisen käytön aiheuttamiin haittoihin lukeutuvat keuhkoputkentulehdus ja krooninen yskä.
Kannabiksen höyrystäminen vaporisaattorilla polttamisen sijaan on tehokas tapa vähentää terveyshaittoja ja höyrystettäessä vältetään lähes kaikki väitetyt terveyshaitat, jotka liittyvät sen polttamiseen. Kannabiksen käytössä ruoassa tai juomassa ei savun hengittämisestä syntyviä haittavaikutuksia ole. Äkillisiä yliherkkyysvasteita voi toisinaan esiintyä.
Kannabiksen vaikutuksista sikiöön raskauden aikana ei ole tarkkaa tietoa, mutta oletettavasti poltettu kannabis aiheuttaa sikiölle samanlaisia vaurioita kuin tupakka. Kannabiksen käytöstä ei seuraa akuuttia myrkytys- tai kuolemanvaaraa. Pekka Saarnion tekemässä katsausartikkelissa on vertailtu alkoholin ja kannabiksen käytön haittoja. Alkoholi todettiin selvästi haitallisemmaksi päihteeksi.
Kognitiiviset häiriöt.
Kannabiksen kokeilemisen tai satunnaiskäytön ei ole havaittu aiheuttavan päihtymyksen jälkeisiä kognitiivisia häiriöitä. Kannabiksen pidempiaikainen ja runsas käyttö saattaa heikentää ajattelu- ja havaintotoimintoja ja muistia. Vaikutuksia voivat olla lähimuistin heikkeneminen, uuden oppimisen ja tarkkaavaisuuden ylläpidon vaikeutuminen. Englantilaisessa King's Collegessa tehdyn tutkimuksen mukaan ne, jotka 42-vuotiaana olivat käyttäneet kannabista, tai muita laittomia päihteitä, selviävät 50-vuotiaana jopa hieman paremmin muistitesteissä kuin ne, jotka eivät huumeita ole käyttäneet. Tutkijat arvelevat, että tämä saattaa johtua siitä, että huumeita käyttäneet ovat korkeammin koulutettuja.
Uusiseelantilaisen pitkäaikaistutkimuksen mukaan teininä kannabiksen käytön aloittavien ja sitä säännöllisesti käyttävien älykkyysosamäärä laskee merkittävästi. Tutkimuskohteet olivat ensimmäisessä tutkimuksessa 13-vuotiaita, toisessa samat tutkittavat olivat 38-vuotiaita. Kannabiksen käyttäjien älykkyysosamäärä oli pudonnut kahdeksan pistettä, niiden älykkyysosamäärä, jotka eivät käyttäneet kannabista, oli noussut joitain pisteen kymmenyksiä.
Psyykkiset sairaudet.
Kannabis aikaistaa psykoosien puhkeamista, todetaan Australiassa tehdyssä 83 tutkimuksen meta-analyysissä. Alkoholilla ei tätä vaikutusta ilmennyt. Yleisesti kannabiksen käyttäjät sairastuvat psykoosiin normaaliväestöä useammin. Erityisessä vaarassa ovat nuorten ihmisten aivot, sillä kannabiksen epäillään häiritsevän nuorten aivojen kehitystä.
British Medical Journalissa julkaistun raportin mukaan teini-ikäisinä kannabista käyttäneiden todennäköisyys saada psykoosi 26 vuoden ikään mennessä on 10 % siinä, missä koko väestössä riski on 3 %. Päätelmät perustuivat Lontoon Psykiatrian instituutin tutkimukseen 759:stä Dunedinissa vuosina 1972–1973 syntyneestä henkilöstä. Tutkijat havaitsivat, että vähintään kolmesti kannabista alle 15-vuotiaina polttaneilla oli huomattavasti kohonnut riski kehittää skitsofreenisiä oireita. Tutkimuksessa avustanut epidemiologi Mary Cannon nimesi kannabiksen käytön osatekijäksi skitsofrenian synnyssä. Tutkijaryhmä Maastrichtin yliopistolta tutki lähes 2 500:ta 14–24-vuotiasta saksalaista ja tuli siihen tulokseen, että kannabiksen poltto nuoruusiässä kasvatti psykoottisten piirteiden kehittymisen vaaraa kohtalaisesti. Paljon suurempi riski oli niillä kannabista polttaneilla, joilla oli psykoosialttius ennestään. Näillä henkilöillä riski kasvoi sitä suuremmaksi, mitä enemmän ja mitä varhaisemmin he olivat kannabista polttaneet. Ryhmän vetäjä päätteli kannabiksen käytön aiheuttavan mahdollisesti jopa 13 % Alankomaiden skitsofreniatapauksista.
"The Lancet" -lehdessä julkaistussa 35 tutkimuksen meta-analyysissä tutkijat totesivat kannabiksen käytön lisäävän riskiä sairastua psyykkisiin sairauksiin kuten skitsofreniaan 41 %, mutta käyttöannoksista riippuen se saattoi lisääntyä jopa 50–200 %. Katsauksessa arvioitiin, että 14 % psyykkisistä sairauksista Britanniassa olisi kannabiksen aiheuttamia. Mikäli kannabiksen käytöstä luovuttaisiin, ehkäistäisiin maassa vuosittain noin 800 skitsofreniatapausta. "Lancet" ei kuitenkaan sulje pois mahdollisuutta, etteikö taustalla olisi muita seikkoja, jotka lisäisivät psyykkisten sairauksien riskiä tai mahdollisuutta siihen, että mielenterveysongelmista kärsivät ovat todennäköisemmin kokeilemassa kannabista. Suomen Lääkärilehden mukaan tutkimuksen merkittävin uusi tieto on se, että hyvin satunnaisella ja yksittäisellä kannabiksen käytöllä havaittiin selvästi suurentunut riski psykooseihin. Suomalaisten asiantuntijoiden mukaan kannabiksen ja psykoosien suhde on kaksisuuntainen: kannabis voi laukaista psykoosin, mutta toisaalta sitä käyttää myös hoidon huonosti tavoittamia skitsofreenikoita ja muita mielenterveysongelmaisia. Psykiatrian erikoislääkäri Kristiina Kajansalon mukaan "Lancetin" tulokset sopivat hyvin skitsofrenian haavoittuvuus-kuormitusmalliin: skitsofreniaan altistuneilla ihmisillä sen käyttö voi laukaista psykoosin.
Kannabista käyttäneellä voi olla uneen liittyviä ongelmia vielä päihtymyksen jälkeen. Kannabiksen pitkäaikaisen käytön yhteys ahdistuneisuuteen, masennukseen ja amotivationaaliseen oireyhtymään on mahdollinen. Depersonalisaatio-oireita on kuvattu tyypillisimmin akuutin päihtymyksen aikana tai hieman sen jälkeen. Harvemmin on kuvattu huumeen vaikutuksen alaisena tai sen käytön lopettamisen jälkeen alkaneita depersonalisaatio-oireita, jotka ovat kestäneet pidemmän aikaa.
Vuodelta 2008 oleva tutkimus tarkastelee kannabispsykoosin ja skitsofrenian välisiä yhtymäkohtia. "Archives of General Psychiatry" -nimisessä lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan kannabispsykoosi ja alkava skitsofrenia saattavat olla sama asia. On tavallista, että akuutin päihtymystilan alaisena olevat kokevat joitakin psykoosin kaltaisia oireita kuten herkkyyttä äänille ja vainoharhaisuutta, mutta nämä katoavat päihtymystilan myötä. Tuore Britanniassa suoritettu tutkimus ei havainnut aikaisempien tulosten ennustamaa kasvua psyykkisiin sairauksiin sairastuneiden potilaiden määrässä kannabiksen käytön yleistymisestä huolimatta, vaan diagnoosien määrä on vuosina 1996–2005 pysynyt samana tai jopa hieman laskenut.
Lainsäädäntö.
Suurimmassa osassa maita kannabis on luokiteltu huumausaineeksi ja sen käyttö ja hallussapito on kielletty. Kannabis kiellettiin ensimmäisenä Yhdysvalloissa 1900-luvun alkupuolella. Myöhemmin Yhdysvaltojen vaikutuksesta kielto levisi YK:n kautta lähes kaikkiin maailman maihin. Liittyen YK:n huumausaineita koskevaan yleissopimukseen kannabiksen valmistus eli kasvatus huumausaineena käytettäväksi on kielletty kaikkialla Euroopassa. Kannabiksen "käytön" suhteen Euroopassa lainsäädäntö vaihtelee merkittävästi maiden välillä Ruotsin käytön kriminalisoivasta tiukasta lainsäädännöstä Alankomaiden pienten kannabismäärien valvotuissa oloissa tapahtuvan myynnin sallivaan käytäntöön.
Keskusrikospoliisin vuonna 2007 tekemän arvion mukaan Suomessa on hamppuviljelmiä 10 000 kodissa. Suomen kannabisyhdistyksen pari vuotta tuoreempi arvio on 20 000 taloutta. Valtaosa viljelmistä on pieniä 5–15 kasvia käsittäviä. Poliisin mukaan hamppuviljelmät ovat selvä turvallisuusriski, sillä omatekoiset valaistusjärjestelmät sisältävät tulipalon vaaran. Tuoreimman (2009) KRP arvion mukaan kannabista viljellään 1 000 suomalaiskodissa. Vuonna 2011 julkaistu tutkimus Kukkaa pukkaa - kannabiksen kotikasvatus Suomessa arvioi, että 40 000-60 000 suomalaista on joskus elämässään kasvattanut kannabista.
Kannabis lääkkeenä.
Lääkekannabis on lääkinnällisissä tarkoituksissa käytettyä kannabista, jota käytetään esimerkiksi syövän aiheuttamiin kipuihin. Suomessa sen käyttö on ollut lääkärin määräämänä sallittua pienelle potilasryhmälle vuodesta 2008 alkaen. Kannabiksen käyttö lääkkeenä on kuitenkin jo vanha ilmiö: sitä on käytetty lääkkeenä Kiinassa yli 2700 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Nykyään varsinkin Yhdysvallat, Britannia, Alankomaat ja Australia tekevät lääkekannabistutkimusta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa lääkekannabis on myös sallittu 13 eri osavaltiossa. Kannabista käytetään monien eri sairauksien hoidossa. Kannabiksen vaikutus perustuu siinä oleviin kannabinoideihin, joita on löydetty kasvista ainakin 85 kappaletta. Lääkekäytön kannalta kasvin kannabinoideista merkittävimpiä on kannabidioli, jonka on osoitettu eläinkokeissa lievittävän levottomuutta. Eläinkokeiden perusteella kannabidoli vaikuttaa myös tulehduksia hillitsevästi, sillä se heikentää immuunivastetta. Kannabidolista johdettujen yhdisteiden on myös havaittu laboratoriokokeissa hillitsevän ihmisen syöpäsolujen jakautumista.
Kannabiskulttuuri.
Kannabiksen käyttäjien ympärille on muodostunut oma alakulttuurinsa. Suomen kannabisyhdistyksen tiedottajan mukaan vasta Internet on luonut varsinaisen kannabiskulttuurin Suomeen, vaikka kannabista on kasvatettu pienimuotoisesti jo 1960- ja 1970-luvuilla.


Kuukausi.
Kuukausi on ajanlaskun yksikkö, joka perustuu Kuun kiertoaikaan Maan ympäri. Yleensä sillä tarkoitetaan nykyisen kalenterin kalenterikuukautta (28–31 vrk). Muissa kalentereissa on myös muun mittaisia kuukausia. Lisäksi tähtitieteessä on määritelty muutamia erilaisia kuukausia.
Kuukausi ajanlaskussa.
Yleisessä kielenkäytössä kuukausi on gregoriaanisen kalenterin 28–31 kalenterivuorokauden mittainen nimetty ajanjakso eli "kalenterikuukausi". Sekä gregoriaanisen että juliaanisen kalenterin mukaan vuodessa on 12 kuukautta, joiden latinalaiset nimet ovat kummassakin kalenterissa "Ianuarius", "Februarius", "Martius", "Aprilis", "Maius", "Iunius", "Iulius", "Augustus", "September", "October", "November" ja "December". Nämä latinalaiset nimet ovat yhä käytössä yleensä vain vähän muuntuneina useimmissa eurooppalaisissa kielissä.
Suomen kielessä kuukausilla on kuitenkin täysin omakieliset nimet tammikuu, helmikuu, maaliskuu, huhtikuu, toukokuu, kesäkuu, heinäkuu, elokuu, syyskuu, lokakuu, marraskuu ja joulukuu.
Kuukausi on alun perin tarkoittanut kahden uudenkuun välistä ajanjaksoa (käytännössä ensimmäisen kuunsirpin näkymistä). Tämä "synodinen kuukausi" on keskimääräiseltä pituudeltaan 29,53 vuorokautta. Monissa kulttuureissa eri puolilla maailmaa on tai on ollut käytössä kuukalenteri tai yhdistetty aurinko- ja kuu­kalenteri eli lunisolaarinen kalenteri, jossa kalenteri­kuukauteen kuuluu tosin aina kokonainen määrä vuorokausia mutta sen keski­määräinen pituus on mahdollisimman lähellä synodista kuukautta ja kuukausi vaihtuu näin ollen aina uuden­kuun aikoihin. Sitä vastoin aurinko­kalentereissa kuten gregoriaanisessa kalenterissa kuu­kausi on hieman pitempi eikä sillä ole suoraa yhteyttä kuun vaiheisiin.


The Voice (radioasema).
The Voice on suomalainen nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu radioasema, jonka omistaa saksalaisen ProSiebenSat.1 Media AG:n kotimainen tytäryhtiö SBS Finland. Kanavan pääkohderyhmä on 18-34 vuotiaat aktiiviset kaupunkilaiset ja sen kuuluvuusalueella asuu yli 80% suomalaisista. Voicen kuulijaprofiilissa suurin ikäryhmä on 9-24 vuotiaat, joiden osuus kuulijoista on 44,5%. Toimilupayhtiön nimi on Pro Radio Oy. Lähinnä listahittimusiikkia soittava kanava aloitti internetlähetykset 26. kesäkuuta 2007.
Aseman juuret ovat 9. maaliskuuta 1995 aloittaneessa Kiss FM:ssä, joka tunnettiin myös nimillä Uusi KISS ja KISS. Emoyhtiö SBS päätti monien vaiheiden jälkeen vuonna 2007 yhdistää KISS-radiokanavan The Voice monimediabrändiin ja 5. maaliskuuta 2007 kanavan nimeksi tuli The Voice. Nykyisin monimediabrändiin kuuluu lisäksi The Voice TV sekä Voice.fi -sivusto. The Voice on valittu vuoden musiikkimediaksi kahdesti vuosina 2007 ja 2008.
The Voicen toimitus sijaitsee Helsingissä, Kaapelitehtaalla.
Suomen lisäksi The Voice -radiokanavia on myös Ruotsissa ja Norjassa, joissa soitettava musiikki on pelkästään R&B:tä ja hiphopia, sekä Tanskassa ja Bulgariassa.
20.6.2012 The Voicen lähetykset aloitetaan Digitan Kiimingin radio- ja tv-asemalta ja samalla aseman lähettimen voimakkuutta nostetaan yhdestä kilowatista kolmeen kilowattiin. Näin ollen kanavan kuuluvuusalue laajenee Oulun alueella merkittävästi ja vanhat lähetykset Digitan Oulun Nokelan radioasemalla päättyvät.
Voicen aamu.
Voicen aamu on aamuohjelma klo 6-10 juontajanaan Lauri Kottonen. Uutisia kuullaan tasatunnein, ja niitä toimittaa Eeva Rajala.
Voicen Viihdepäivä.
Viihdepäivä lähetetään arkisin klo 10-14 juontajanaan Marianne Tuominiemi.
Päivän Oku-Show.
Päivän Oku-Show lähetetäään arki-iltapäivisin klo 14-18 juontajanaan Oku Luukkainen. Uutiset ja sää lähetetään tasatunnein, Ensireaktio klo 14.30 (jonka tulos myöhemmin Illan Villeimmissä klo 18.20), lisäksi musiikki- ja viihdeuutiset klo 15.30 ja 17.30, sekä erilaisia muita vaihtelevia ohjelmaosioita.
Illan Villeimmät with Ville Kinaret.
Illan Villeimmät on iltaohjelma Voicella arki-iltaisin klo 18-21 juontajanaan Ville Kinaret. Musiikki- ja viihdeuutiset klo 18.30, 19.30 ja 20.30, sekä Ensireaktion tulos klo 18.20. Lisäksi klo 19.20 ja 20.20 kuullaan kuuntelijoiden Soittolistatalkoissa tekemiä soittolistoja.
Viikonloppu Voicella.
Viikonloppu Voicella on viikonloppuohjelma lauantaisin ja sunnuntaisin klo 10-14, juontajanaan Petra Soikkeli.
Suomen virallinen latauslista.
Lauantaisin klo 14-16 soitetaan viikon "Suomen virallinen latauslista". Ohjelmaa juontaa Henri Berg. Ohjelma listaa Suomen 30 digitaalisesti ladatuinta kappaletta ja sen televisioversio esitetään The Voice TV:ssä perjantaisin klo 10-11 ja 17-18 sekä lauantaisin ja maanantaisin klo 12-13. Ohjelman televisioversiossa ei ole juontajaa.
American Top 40.
Sunnuntaisin lähetetään klo 18-21.30 "American Top 40" -listaohjelma, jota juontaa Ryan Seacrest. American Top 40 listaa USA:n soitetuimmat hitit keräten 1 800:n radion soittolistat USA:sta ja Kanadasta ja käsittäen 25 eri radioformaattia. Lisäksi ohjelmassa haastatellaan viihdemaailman tähtiä.
Uutiset.
The Voicen uutisia sekä musiikki- ja viihdeuutisia radiossa toimittavat mm. Eeva Rajala, Karoliina Kotala ja Rea Haverinen. Edellä mainitut sekä laaja kaarti muita toimittajia Voicen uutistoimituksesta toimittavat uutisia Voicen verkkosivustoille. Voicen uutispäällikkönä toimii Mikko Räsänen. 2. tammikuuta 2012 lähtien Helsingin Sanomat ovat tuottaneet The Voicen uutiset. 1. helmikuuta 2011 asti koko loppuvuoden ajan The Voicella kuultiin verkkolehti Uuden Suomen tuottamia asiauutisia.
Musiikki.
Voicen soittama musiikki on uutta ja uudehkoa hittimusiikkia koostuen pääasiassa tyylilajeista pop sekä poprock. Kanavan soittamia artisteja ovat esimerkiksi Coldplay, The Killers, Muse, Linkin Park, Robbie Williams, Kylie, Lady Gaga, Katy Perry, Irina, Jenni Vartiainen, Apulanta ja Happoradio. Voicella soitettavaan musiikkiin voi vaikuttaa liittymällä kanavan hittiraatiin.
Huhtikuusta 2010 alkaen kanavan soittamat kappaleet on julkaistu kanavan kotisivuilla. Soittolista-palvelu kattaa seitsemän viimeisimmän päivän aikana soitetut kappaleet. Kesästä 2010 alkaen kuulijat ovat voineet tehdä Voicen esivalitseman listan perusteella omia 1-15 kappaleen soittolistoja, joista osa päätyy radiosoittoon. Elokuun 2010 alusta alkaen kanavan soitetuimmat kappaleet löytyvät reaaliaikaisesti kanavan kotisivuilta.
Muuta.
Voice on julkaissut Me rakastamme musiikkia -kokoelmalevyjä kerran vuodessa. Lisäksi se on julkaissut Livenä Vieraissa levyn, jossa tunnetut artistit esittävät omia versioitaan toisten artistien tunnetuista kappaleista. Livenä Vieraissa -kappaleet esitettiin myös Voicen radio- ja televisiokanavilla. Kesällä 2010 julkaistiin Voicen Kesähitit 2000-2010 -kokoelma.
Syksyllä 2008 Voice lanseerasi Garage Countdown -palvelun, jonka avulla Suomen harrastebändit voivat laittaa musiikkivideonsa nettipalveluun ja saada julkisuutta. Palveluun ladattuja videoita esitetään myös Voice TV:ssä.


Kiehutusvesireaktori.
a>, 4. reaktoripaineastia, 5. höyryn ulostulo, 6. veden sisään meno, 7. kiehuva vesi.
Kiehutusvesireaktori (BWR) on ydinvoimaloissa käytetty ydinreaktorityyppi, jolla on paljon samanlaisuuksia verrattuna painevesireaktoriin, paitsi että vesi kiertää vain yhdessä kierrossa matalammalla paineella (noin 75 kertaa ilmakehän paine) joten se kiehuu ytimessä noin 285 °C.
Reaktoria säädetään säätösauvoilla, jotka absorboivat neutroneita. Siirtämällä enemmän säätösauvoja reaktoriin, reaktio hiipuu, poistamalla sauvoja reaktio voimistuu. Polttoaineena käytetään yleensä noin 3 %:n uraani-235-pitoisuuteen rikastettua uraanioksidia, joka on pelletteinä niputetuissa zirkonium-sauvoissa. Myös plutonium käy polttoaineeksi. Tavallisesti BWR-polttoainepaketti sisältää 90–100 polttoainesauvaa ja reaktoriytimessä on 750 pakettia, jotka sisältävät yhteensä 140 tonnia uraania.
Reaktori on suunniteltu toimimaan siten, että 12–15 prosenttia vedestä ytimen yläosassa on höyryä. Höyry ohittaa kuivatuslevyt (höyryerottimet) ytimen yläpuolella ja menee sen jälkeen suoraan turbiineille, jotka ovat osa reaktorikiertoa. Koska reaktorin ympärillä oleva vesi on aina saastunut radionuklideista, on turbiini eristettävä huollon aikana säteilysuojalla. Tämän kustannukset yleensä kompensoituvat yksinkertaisemman rakenteen eduilla. Suurin osa radioaktiivisuudesta vedessä on erittäin lyhytaikaista (pääasiassa N-16, jolla on 7 sekunnin puoliintumisaika, joten turbiinihalliin voidaan mennä pian reaktorin sammuttamisen jälkeen.
Kiehutusvesireaktorin kehittivät alun perin yhdysvaltalaiset Allis-Chambers ja General Electric -yhtiöt. General Electric tuottaa reaktoria edelleen, muita versioita tarjoavat monikansallinen Westinghouse ja japanilainen Hitachi. Kiehutusvesireaktori on painevesireaktorin jälkeen maailman toiseksi yleisin ydinvoimareaktorityyppi. Suomessa on kaksi ruotsalaisen ASEA-Atomin valmistamaa kiehutusvesireaktoria Eurajoen Olkiluodossa. olivat tätä tyyppiä.


Kulta.
Kulta () on alkuaine, joka kuuluu metallien ryhmään. Kullan järjestysluku on 79 sekä CAS-numero 7440-57-5 ja sen kemiallinen merkki on Au. Se tulee latinankielisestä sanasta "aurum", joka on suomeksi "hohtava sarastus". Se on yksi harvoista metalleista, joka esiintyy luonnossa myös täysin puhtaassa muodossa. Jalometallina se kuuluu samaan joukkoon hopean ja platinan kanssa.
Ominaisuudet.
Kulta on kiiltävää, keltaista, suhteellisen pehmeää, erittäin helposti muokattavaa, ja hyvin sähköä johtavaa. Yhdestä grammasta kultaa (noin riisinjyvän kokoinen) saa tehtyä neliömetrin lehtikultaa tai kilometrin pituisen langan.
Kulta ei reagoi useimpien kemikaalien kanssa, mutta kuningasvesi ja kloori pystyvät syövyttämään sitä.
Kulta on erittäin haluttua ainetta teollisuuden käyttöön, koska se osaltaan mahdollistaa elektroniikan valmistuksen, sähkönjohtavuutensa ansiosta.
Metallinen kulta on myrkytöntä eikä sillä ole ärsyttävää vaikutusta. Se ei liukene vatsassa, siksi sitä voidaan käyttää ruoan lisäaineena. Se ei aiheuta elimistössä mitään reaktioita, vaan tulee muuttumattomana ulos. Kullan E-koodi on 175.
Kulta ei ole täysin reagoimatonta, vaan muodostaa useita yhdisteitä, kuten esimerkiksi syanidikomplekseja, klorideja ja oksideja. Liukoiset kultayhdisteet, kuten kultaamisessa käytettävä kaliumkultasyanidi ovat myrkyllisiä ja aiheuttavat maksa- ja munuaisvaurioita.
Kulta on painavampaa kuin lyijy. Kulta painaa 19,3 tonnia kuutiometriä kohden, mutta lyijy "vain" 11,34 tonnia.
Kullan väri on poikkeuksellisen keltainen, toisin kuin lähes kaikki muut metallit kuparia ja cesiumia lukuun ottamatta. Kulta-atomin uloimmat elektronit värähtelevät eräänlaisena "plasmana", ja värähtelyä vastaa energiataso ja taajuus. Muilla metalleilla värähtelytaajuus on ultraviolettialueella, mutta kullan tapauksessa on näkyvän valon alueella. Jos elektronien rata laskettaisiin klassisen mekaniikan mukaan, kullankin pitäisi olla harmaata, kuten samaan ryhmään kuuluva hopea, jonka "d"-orbitaali (4"d") on myös täynnä. Kun suhteellisuusteoria otetaan laskuihin mukaan, havaitaan, että sisemmät "s"-, ja "p"-orbitaalit ovat vakaampia ja ulommat "d"-, ja "f"-orbitaalit epävakaampia ja harvempia. Kullan tapauksessa 5"d"-orbitaalin laajeneminen johtaa matalampaan energiaan, suurempaan aallonpituuteen ja edelleen keltaiseen väriin.
Valmistus.
Kultahippuja Kaliforniasta (yllä) ja AustraliastaKulta esiintyy luonnossa yleensä metallisena, sekä lähes puhtaana kultana että metalliseoksina. Joki­vesissä toisinaan esiintyvät kulta­hiput on jo tuhansia vuosia sitten pystytty erottamaan huuhtomallakin.
Malmeista, joissa sitä on vain pieninä pitoisuuksina, se voidaan erottaa syanidi-, klooraus- tai amalgaamiprosessilla.
Vuoteen 2009 mennessä kultaa on tuotettu arviolta 165 miljoonaa kiloa, noin 27 grammaa jokaista maapallon ihmistä kohti. Vuotuinen kullan tuotanto on vakiintunut noin 2,5 miljoonaan kiloon.
Käyttötarkoitukset.
Kultaa käytetään muun muassa koruihin, hammaspaikkoihin, ja aiemmin myös proteeseihin. Hyvän sähkönjohtavuuden ja korrodoitumattomuuden takia kultaa käytetään myös elektroniikkateollisuudessa mm. liitin- ja kytkinpinnoissa.
Kulta on aiemmin ollut ensisijainen reuman hoidossa sekä pistoksina että suun kautta, vaikka kultayhdisteiden vaikuttamismenetelmät eivät ole täysin selviä.
Kullan puhtausasteet.
Kultaa (Au), hopeaa (Ag) ja kuparia (Cu) sisältävän seoksen värin riippuvuus eri metallien pitoisuuksista.
Kultaesineitä ei yleensä valmisteta puhtaasta kullasta vaan erilaisista kultaseoksista. Tavallisimmin seosaineina käytetään hopeaa ja kuparia. Yleisimmissä Suomessa käytetyissä kultaseoksissa on kuparia ja hopeaa yhtä paljon. Seosaineita käytetään metalliseoksen lujittamiseksi ja hinnan laskemiseksi. Seoksen lujittuminen edellyttää, että seoksessa on sekä kuparia että hopeaa.
Kultaseosten kultapitoisuutta mitataan perinteisesti karaatteina eli 24:sosina. Toisin kuin jalokivillä, kullan karaatti ei ole siis ole massan vaan seoksen kultapitoisuuden yksikkö. Puhdas kulta on 24 karaatin kultaa ja esimerkiksi 22 karaatin kulta sisältää kultaa 22/24 = 91,6 %. Kultaesineisiin lyötävissä leimoissa kultapitoisuutta ei kuitenkaan ilmoiteta karaatteina vaan promilleina. Suomessa leimoihin merkittävät kultapitoisuudet ovat 375, 585, 750, 916 ja 999, mitkä vastaavat 9, 14, 18, 22 ja 24 karaattia. Tällöin esineen kultapitoisuuden on oltava vähintään niin monta promillea kuin leima osoittaa; poikkeamat alaspäin eivät ole sallittuja..
Malminetsintä ja kaivostoiminta Suomessa.
Vuonna 2008 Suomesta tunnettiin yli 200 kairauksin todettua kulta-aihetta. Geologian tutkimuskeskuksen tietokantaan on sisällytetty kulta-aiheet, joissa on kairaamalla tai muuten todettu yli yhden metrin paksuinen lävistys kultamineralisaatiosta.
Malmi on kalliomassa, joka voidaan taloudellisesti kannattavasti hyödyntää sen sisältämien arvometallien tai -mineraalien vuoksi. Suomen yli 200:sta kulta-aiheesta vain muutama on tähän mennessä täyttänyt nämä vaatimukset ja niitä voitaisiin kutsua varsinaisiksi malmiesiintymiksi. Monissa tapauksissa hyödynnettäviä metalleja tai mineraaleja on useita, ja hyödynnettävien ainesten yhteisarvo saattaa ratkaista sen, onko kohde malmia vai ei. Useimmissa kultamalmeissa kulta on joko ainoa tai ylivoimaisesti merkittävin arvometalli.
Kallioperän kivilajeissa, vaikkapa graniitissa tai liuskeessa, on kultaa 1,5 milligrammaa (ppb) tonnissa. Jotta kalliomassa olisi kultamalmi, on kivessä oltava tuhatkertaisesti kultaa “tavalliseen kiveen” verrattuna. Jo pari grammaa kultaa tonnissa saattaa riittää malmiksi jos malmikiveä on vähintään miljoonia tonneja, ja jos louhinta voidaan tehdä helposti avolouhintana. Mikäli kullan rikastaminenkaan ei vaadi erikoismenetelmiä, ja mikäli lähellä on laadukasta infrastruktuuria, voi kultamalmi olla louhintakelpoista. Mikäli esiintymä on pieni, avolouhinta kannattanee vasta pitoisuuksilla 3–10 grammaa (ppm) kultaa tonnissa. Maanalainen louhinta tai ongelmallinen, kallis rikastus vaativat samoilla malmimäärillä usein kaksinkertaisen tai suuremmankin kultapitoisuuden kuin edellä mainituissa edullisissa tapauksissa. Olennaista ja ratkaisevaa on kullan hinta – mitä korkeampi hinta, sitä suuremmin kustannuksin metallin tuotanto kannattaa.
Suomessa on ollut kultakaivos Haverissa Ylöjärvellä, Saatto­porassa Kittilässä, Pahtavaarassa Sodankylässä, ja Kutemassa Orivedellä. Kanadalainen kaivosyhtiö Agnico-Eagle avasi Euroopan suurimman kultakaivoksen Kittilän Suurikuusikkoon vuonna 2008 ja kaivos tuottaa noin 5000 kiloa kultaa vuodessa. Pahtavaaran ja Oriveden kaivokset ovat 2011 uudelleen tuotannossa. Myös Huittisissa (Jokisivu) tuotetaan kultamalmia, jota rikastetaan Vammalan rikatamolla Oriveden Kutemajärven malmin ohella. Vuonna 2011 Ilomantsissa (Pampalo) ja Raahessa (Laiva) avattiin kaivokset.
Suomen Lapissa harjoitetaan kullanhuuhdontaa konekaivuuna ja käsinkaivamalla. Suurin osa kullanhuuhtojista toimii harrastepohjalla ja kyse on virkistystoiminnasta. Lisäksi Lapissa toimii muutamia konekaivajia, joille kullanhuuhdonta on joko sivutoimi tai pääasiallinen elinkeino. Suomen Lapin konekaivajien vuosittain nostama kultamäärä on muutamia kymmeniä kiloja. Lapin kullalla on oma arvo, ja kauniin hipun markkinahinta voi olla moninkertainen sen sisältämän metallin hintaan verrattuna.
Symbolisia merkityksiä.
Harvinaisuutensa, kauniin värinsä ja kiiltonsa sekä kemiallisen kestävyytensä vuoksi kultaa on kautta aikojen pidetty hyvin arvokkaana materiaalina. Siitä on sananparsissakin tullut monien arvokkaiden asioiden sekä myös rikkauden ja vallan ehkä merkittävin symboli. Siitä on tehty myös kuninkaiden kruunut ja muut vallan symbolit. Urheilukilpailuissakin kultamitali on ensimmäinen palkinto. Kultakannan aikana se oli myös rahajärjestelmän perustana. Toisaalta kullan suuri arvostus on jo vanhoina aikoina herättänyt myös arvostelua, ja eräissä yhteyksissä kullasta on tullut myös ahneuden ja muiden kielteisten asioiden vertauskuva, mitä osoittavat esimerkiksi taru kuningas Midaksesta ja Vanhan testamentin kertomus kultaisesta vasikasta.
Kulta rahana ja kultaan sijoittaminen.
Kullan dollarihinnan kehitys 2001-2006 (LBMA).
Kullan hinta noteerataan yleensä yksikössä: USD/troy oz (99,98 % Au). (Troy oz = troy-unssi = 31,1034768 grammaa.)
Kultaa on käytetty rahana vuosituhansien ajan ja yhä edelleen sillä voidaan katsoa olevan rahantapainen arvo, vaikkei minkään maan valuutta enää virallisesti olekaan kytketty kultaan. Kultaa voidaan pitää neljäntenä maailmanvaluuttana Yhdysvaltain dollarin, euron ja jenin lisäksi. Kullalla on myös valuuttakoodi XAU, joka edustaa unssia kultaa. Suuri määrä kultaa on talletettuna keskuspankkien kassaholveissa. Suomen Pankin kultavaranto on pysynyt pitkään 49 tonnissa.
Kullan hinta 1971-2008 nimellishintaisena ja inflaatiokorjattuna vuoden 2007 dollarin mukaan.Kultaan halutaan sijoittaa, koska se on ollut ihmiskunnan yleisin vaihdannan väline yli 6000 vuoden ajan. Historiallisesti kulta on säilyttänyt arvonsa huonoina aikoina (lamat, sodat) ja suojannut jossain määrin inflaatiota vastaan. Kultaan voi sijoittaa ostamalla kultaharkkoja tai -kolikoita tai sekä sijoittamalla erilaisiin kultaan sidottuihin rahastoihin tai johdannaisiin. Vuodesta 2000 lähtien fyysinen sijoituskulta on ollut Suomessa arvonlisäverosta vapaata. Sijoituskullan kultapitoisuuden on kolikkojen osalta oltava vähintään 900 promillea ja laattojen/harkkojen osalta vähintään 995 promillea. Viime vuosina kullan hinta on ollut nousussa.


Kieli.
Kieli on järjestelmä, jossa ihminen ilmaisee ajatuksensa kielellisillä merkeillä, abstraktioilla. Näitä merkkejä nimitetään kielellisiksi ilmauksiksi. Puhutuissa kielissä kuuluvia (auditiivisia) merkkejä tuotetaan puhe-elimillä. Kirjoitetussa kielessä kielelliset ilmaukset on tehty silmin nähtäviksi eli luettaviksi. Viitotuissa kielissä kielelliset ilmaukset ovat visuaalisia, eivät auditiivisia. Eri kieliä tutkii kielitiede. Kognitiotiede tutkii kieltä hieman erilaisesta näkökulmasta: biolingvistiikka tutkii niitä ihmisaivojen rakenteita jotka tuottavat kaikki kielet ja niiden samankaltaisen perusrakenteen.
Kieli on viestinnän ja abstraktin ajattelun väline. Sitä on pidetty eräänä olennaisena erona ihmisen ja muiden eläinten välillä. Useimmat eläimet tosin viestivät jollakin tavalla, mutta ihmiskieli on kehittynyt selvästi pisimmälle. Eräät kädellisten yksilöt, kuten simpanssit ja gorillat, ovat ihmisten koulutuksessa oppineet ilmaisemaan monimutkaisiakin käsitteitä viittomilla.
Kieli mahdollistaa abstraktina ajatteluna tulevaisuuden ja menneisyyden käsittelyn. Kieli siis laajentaa ja tehostaa niiden vasteiden määrää, joilla yksilö voi sopeutua ympäristöönsä, erityisesti yhteisönä, yhteistyötä tekevänä yksilöiden kokonaisuutena. Kielen syntyminen on ilmeisesti ollut laukaiseva tekijä tieteen, taiteen ja tekniikan syntyyn.
Eläinten ja hyönteisten viestintä tapahtuu myös kemiallisen "kielen" välityksellä, esimerkkinä reviirin rajojen merkitseminen hajuilla. Kemiallisella kielellä on merkitystä myös ihmisten viestinnässä. Ihmisellä on esimerkiksi kyky tunnistaa jollain merkitystä omaavalla tasolla vastakkainen sukupuoli, jolla on mahdollisimman erilainen immuunijärjestelmä. Evoluution kannalta tämä takaa jälkeläisille mahdollisimman monipuolisen immuunijärjestelmän, siis eloonjäännin.
Kielten luokittelu ja kielikunnat.
Maailmassa on tuhansia kieliä. Tavallisesti arvio liikkuu 6 000 kielen paikkeilla. Se vaihtelee kuitenkin tuhansilla puoleen ja toiseen, koska kielen ja murteen välille on mahdotonta vetää selkeää rajaa.
Formaalit kielet.
Formaalisia kieliä ovat esimerkiksi propositiologiikka ja tietokoneen ohjelmointikielet. Toisin kuin luonnolliset kielet, ne ovat keinotekoisia. Formaaliset kielet on kehitetty tiettyjä tarkoituksia varten, joten niiden käyttömahdollisuudet ovat rajalliset luonnollisiin kieliin verrattuna. Symboleita on vähemmän kuin luonnollisissa kielissä, ja ilmaukset ovat täsmällisiä, kun taas luonnolliset kielet joustavat ilmaisutarpeen mukaan.


Kouvola.
Kouvola on Suomen kaupunki ja Kymenlaakson maakuntakeskus, joka sijaitsee Kymijoen varrella Kymenlaakson maakunnassa. Nykyisessä muodossaan se perustettiin vuoden 2009 alussa, jolloin kuusi Pohjois-Kymenlaakson kuntaa lakkautettiin ja tilalle perustettiin yksi uusi kunta. Lakkautetut kunnat olivat vanha Kouvola, Kuusankoski, Valkeala, Anjalankoski, Elimäki ja Jaala. Aikaisempi samanniminen kaupunki, joka käsitti vain nykyisen kaupungin keskustan, oli ennen vuotta 1997 ollut Kymen läänin pääkaupunki. Kaupungissa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Kouvolan taajama-alueeseen kuuluu kaavoitetut alueet vanhasta Kouvolasta, Kuusankoskesta, Valkealan kirkonkylän seutu ja Elimäen Koria. Alueella oli lievealueineen asukkaita vuoden 2011 alussa 60 776.
Kouvolan naapurikunnat ovat Hamina, Heinola, Iitti, Kotka, Lapinjärvi, Loviisa, Luumäki, Miehikkälä, Mäntyharju, Pyhtää ja Savitaipale.
Historia.
Vanhan suomen kielen sana "kouvo" tarkoittaa karhua, aavetta, sutta, täitä ja huutavaa lintua. Ennen vuotta 2009 nimi tarkoitti entisen Kouvolan kaupungin aluetta, joka on nykyisen kaupungin keskustaa. Kouvolan kylässä on ilmeisesti ollut asutusta jo keskiajalta lähtien, ja se on kuulunut vuorotellen Hollolan, Iitin ja Valkealan kirkkopitäjiin. Varsinainen kehitys lähti kuitenkin käyntiin vasta 1870-luvulla, kun Riihimäki–Pietari-rata rakennettiin ja Kouvolasta tuli Valkealan asemakylä. Kouvolan rautatieasema rakennettiin Kymintehtaan perustajan Axel Wilhelm Wahrenin rautatiehallinolle tekemästä anomuksesta, minkä pohjalta ratainsinöörit päätyivät suosittelemaan viidennen luokan aseman perustamista puolen virstan päähän Otavan vahtituvan itäpuolelle otolliselle hiekkakangas-maaperälle. Seuraavalla vuosikymmenellä rakennettiin Savon rata Kouvolasta pohjoiseen ja Kotkan rata Kouvolasta etelään. Näin Kouvolan asemasta tuli yksi Suomen vilkkaimmista risteysasemista.
Kouvolassa riehui punainen ja valkoinen terrori ankarana Suomen sisällissodassa vuonna 1918. Kunnassa surmattiin taisteluiden ulkopuolella yli 200 ihmistä.
Kauppala ja kaupunki.
Rautatien ansiosta kiivaasti kasvanut Kouvola irrotettiin vuonna 1922 Valkealan kunnasta, ja se sai kauppalanoikeudet heti seuraavana vuonna. Kaupungiksi Kouvola korotettiin 1960. Silloisessa Kouvolan vaakunassa oli kaksi oranssinpunaista avainta ristissä musta–harmaalla pohjalla, millä kuvataan kaupungin avainasemaa liikenteellisenä solmukohtana. Vuosina 1955–1997 Kouvola oli Kymen läänin pääkaupunki. Kasarmi hallitsi kouvolalaisten elämää 1800-luvulta aina vuoteen 1990 asti.
Ennen vuoden 2009 kuntaliitosta Kouvolan pinta-ala oli hyvin pieni. Pinnanmuodoiltaan se oli pitkälti mäkistä eikä vesistöjä kaupungissa juurikaan ollut lukuun ottamatta pientä Käyrä- ja Kalalampea. Lähes mikä tahansa Kouvolan osa oli tavoitettavissa polkupyörällä noin viidessätoista minuutissa.
Vuoden 2009 kuntaliitosta edeltänyt Kouvola ei ollut erityisen tunnettu arkkitehtuuristaan, sillä vanhat puutalot on purettu ja tilalle on tehty 1970-luvulla aikansa ihanteiden mukaisia elementtitaloja.
Kouvolan seudun kuntaliitos.
Aikaisempi Kouvolan kaupunki samoin kuin Anjalankosken ja Kuusankosken kaupungit sekä Elimäen, Valkealan ja Jaalan kunnat lakkautettiin vuoden 2009 alussa, jolloin tilalle perustettiin uusi Kouvola-nimimen kaupunki, joka käsitti niiden kaikkien entiset alueet. Samalla kaupungille vahvistettiin uusi vaakuna. Kouvolan seutukunnasta Iitti jäi kuntaliitoksen ulkopuolelle. Kouvolan seutukunta on kokenut suuria muuttotappioita 1990-luvun jälkipuoliskolla ja 2000-luvulla. Seutukunnan asukasluku on ollut parhaimmillaan yli 102 000, kun se vuonna 2008 oli alle 96 000. Kouvolan asukasluku oli vuoden 2009 alussa lähes 90 000 ja pinta-ala noin 2 800 neliökilometriä. Asukasluvultaan se on Suomen. suurin kaupunki. Pinta-alaltaan se on Etelä-Suomen suurin kunta ja koko maan kunnista 19. suurin. Uusi Kouvolan kaupunki otti käyttöön entisen Anjalankosken mainoslauseen "Kymijoen kaupunki".
Maantiede.
Vuoden 2009 kuntaliitoksen myötä Kouvolan alue käsittää laajan alueen Pohjois-Kymenlaaksossa. Ensimmäinen Salpausselkä jakaa alueen runsasjärviseen ja metsäiseen pohjoisosaan ja vähäjärviseen, tasaisempaan ja enemmän viljelyksiä käsittävään eteläosaan. Suomen maisemamaakuntajaossa kaupungin pohjoisosat kuuluvat itäisen Järvi-Suomen Lounais-Savon järviseutuun ja eteläosat eteläisen rantamaan eteläiseen ja kaakkoiseen viljelyseutuun.
Suurin osa kaupungin alueesta kuuluu Kymijoen vesistöön. Kymijoki virtaa kaupungin alueella aina Pyhäjärvestä alajuoksulle läntisen laskuhaaran eli Hirvikoskenhaaran alkuosaan saakka. Kaupungin kaakkoisosat kuuluvat Summanjoen vesistöön. Lisäksi pieniä alueita kaakossa kuuluu Vehkajoen ja Virojoen vesistöihin ja lännessä Taasianjoen vesistöön. Suurin järvi on pohjoisosassa sijaitseva Vuohijärvi, jonka kautta Mäntyharjun reitin vedet virtaavat Kymijokeen. Ensimmäisen ja toisen Salpausselän välissä virtaa Valkealan reitti länsiosiltaan kaupungin alueella.
Suuralueet.
Kouvola on jaettu 6 suuralueeseen, jotka muodostuvat liitoskunnista.
Kaupunginosat.
Kouvolan kaupunginosat ovat rakentuneet melko vahvasti erityyppisiksi. Pohjoisessa ja etelässä on 1970-luvun kerrostaloja, mutta niistä rataa kohti asutus muuttuu pientalovaltaisemmaksi. Aivan Riihimäki–Lappeenranta-radan varrella on myös vanhahkoa kerrostaloasutusta sekä joitain uusia kaupallisia rakennuksia.
Liikenneyhteydet.
Kouvolasta pääsee rautateitse neljään suuntaan: 1) Lahden kautta Helsinkiin ja Riihimäelle, 2) Kotkaan, 3) Mikkeliin ja sieltä edelleen Pieksämäelle (Savon rata) sekä 4) Luumäelle, josta rata haarautuu Lappeenrannan kautta Joensuuhun (Karjalan rata) ja Vainikkalan raja-aseman kautta Venäjälle. Varsinkin Venäjän läheisyydellä on suuri vaikutus Kouvolan junaliikenteeseen. Kaupungin ratapihalla näkeekin paljon venäläisiä öljyvaunuja.
Junamatka Kouvolasta Helsingin keskustaan kestää nopeimmillaan tunnin ja 16 minuuttia. Oulun ja Kouvolan välillä junamatka kestää nopeimmillaan 6 tuntia ja 54 minuuttia Riihimäen kautta sekä 6 tuntia ja 55 minuuttia Kuopion kautta. Viipuriin matkaa on 1 tunti ja 11 minuuttia. Pietari on 2 tunnin ja 20 minuutin päässä.
Kouvolan kautta kulkevat myös valtatiet 6 (Koskenkylä-Kouvola-Lappeenranta-Joensuu-Kajaani) ja 15 (Kotka-Kouvola-Mikkeli). Lisäksi sinne päättyy valtatie 12 (Rauma-Tampere-Lahti-Kouvola). Valtatie 6 kulki aikoinaan kaupungin keskustan läpi, mutta vuonna 1978 valmistui keskustan pohjoispuolitse sivuuttava ohikulkutie.
Linja-auton pikavuorolla 138 kilometrin matka Kouvolasta Helsingin keskustaan kestää nopeimmillaan 2 tuntia ja 10 minuuttia. Linja-auton pikavuorolla 214 kilometrin matka Kouvolasta Heinolan kautta Jyväskylään kestää nopeimmillaan 3 tuntia ja 15 minuuttia. Junalla Kouvolan ja Jyväskylän välinen matka Pieksämäen kautta kestää nopeimmillaan 2 tuntia ja 31 minuuttia.
Kaukoliikenteen yövuorojen määrä on Kouvolassa vähäinen. Öisin pääsee Kouvolasta julkisen kaukoliikenteen yhteyksillä ainoastaan Lappeenrannan kautta Imatralle vakiovuorobussilla.
Tarve kaupungin sisäiselle joukkoliikenteelle on etenkin lämpimänä vuodenaikana vähäinen, sillä kaupunki on pieni ja siinä on "rautatiekaupungin" luonnetta. Kouvolan paikallisliikenne hoidetaan busseilla ja linjoja on 19, niillä kulkee linja-auto noin tunnin välein.
Kouvolan lähin matkustajaliikennettä tarjoava lentoasema sijaitsee noin 85 kilometrin etäisyydellä Lappeenrannassa. Helsinki-Vantaan lentoasemalle on matkaa noin 130 kilometriä.
Kaupungin alueella sijaitsee yksi lentokenttä: Utti (EFUT) sekä neljä lentopaikkaa: Savero (epävirallinen), (EFSE), (Kasper Wrede, kevytlentopaikka) ja (EFWB).
Talous.
Kouvola on kaupunkiseutunsa liikenteellinen, kaupallinen, hallinnollinen, oikeudellinen ja koulutuksellinen keskus. Kouvolalaiset saavatkin toimeentulonsa pääosin palveluammateista ja kaupungin työpaikkaomavaraisuus on 121 %. Stockmannilla oli tavaratalo Kouvolassa vuosina 1976–1982.
2000-luvulla merkittävä taloudellinen hanke Kouvolassa on ollut logistiikkakeskuksen kehittäminen ja Innorail-hanke, jolla pyritään tekemään Kouvolasta "Euroopan unionin ja Venäjän välisen raja-alueen johtava rautatieosaamis- ja liiketoimintakeskus".
Suomen kunnista Kouvolassa on kolmanneksi eniten kesämökkejä. Vuoden 2009 alussa luvuksi on ilmoitettu 7 150 kpl.
Koulutus.
Yliopistotasoista tutkimusta ja opetusta Kouvolassa suorittaa Lappeenrannan teknillisen yliopiston Kouvolan yksikkö. Aiemmin kaupungissa toimi myös kääntäjiä kouluttanut Helsingin yliopiston käännöstieteen laitos (alkuaan Kouvolan kieli-instituutti, sittemmin Helsingin yliopiston kääntäjänkoulutuslaitos), mutta sen toiminta siirrettiin Helsinkiin vuonna 2009.
Kymenlaakson ammattikorkeakoulu tarjoaa Kouvolassa liiketalouden sekä muotoilun ja median ammattikorkeakouluopetusta. Useiden alojen ammatillista koulutusta järjestää Kouvolan seudun ammattiopisto.
Kirjallisuus.
Kaupunginkirjaston päärakennus valmistui vuonna 1971. Tuolloin, uuden kirjastorakennuksen myötä Kouvolan kaupunginkirjastosta tuli myös Kymenlaakson maakuntakirjasto. Maakunnan kirjastoilla on yhteinen kirjastojärjestelmä, ja sama kirjastokortti käy koko alueella.
Kouvolan kaupunginkirjasto järjestää kesäisin suositut Kouvolan Dekkaripäivät Kouvolan Teatterin tiloissa.
Kouvolan kaupungin kirjastolaitokseen kuuluu pääkirjaston lisäksi 9 lähikirjastoa ja kaksi kirjastoautoa.
Musiikki.
Kouvolan kulttuuritarjontaa edustaa muun muassa Kymi Sinfonietta, joka on 29 päätoimisen ammattimuusikon muodostama, Kouvolan ja Kotkan yhteinen pieni sinfoniaorkesteri. Julkisia konsertteja on vuosittain lähes sata. Ohjelmisto on laaja: se ulottuu barokista ja wieniläisklassisesta musiikista viihteeseen ja rockiin. Lisäksi Pohjois-Kymen musiikkiopistossa voi opiskella lähes kaikkea musiikin alaan liittyvää. Musiikkiopiston suojissa toimii myös harrastajapohjainen Vox musicae -kamariorkesteri.
Ystävyyskaupungit.
Nykyisellä Kouvolalla on kolme ystävyyskaupunkia: Balatonfüred Unkarissa, Mülheim an der Ruhr Saksassa ja Vologda Venäjällä. Kouvolalla on yhteistoimintaa ystävyyskaupunkiensa kanssa hallinnon tasolla ja elinkeinoelämän, koulutuksen, liikunnan ja kulttuurin aloilla. Toiminta on ainakin toistaiseksi ollut kuitenkin varsin pienimuotoista.
Urheilu.
Kouvolalaiset urheilijat ja urheilujoukkueet ovat menestyneet useissa lajeissa. Viime vuosina kouvolalaiset seurat ovat menestyneet erityisesti koripallossa, jalkapallossa ja amerikkalaisessa jalkapallossa. Myös Kymenlaakson ylpeys KPL on päässyt takaisin Superpesiksen kirkkaimpaan kärkeen. Jääkiekko kuuluu myös kestosuosikkeihin Kouvolassa jota edustaa KooKoo. Jalkapalloseura MyPa pelaa Suomen pääsarjassa Veikkausliigassa; mestari vuodelta 2005.
Kouvolan jäähalli on yksi Suomen suurimmista jäähalleista. Kouvolan keskusurheilukenttä on toiminut pitopaikkana suurillekin yleisurheilukilpailuille. Näiden lisäksi Kouvolassa on lukuisia urheilukenttiä, useita liikuntahalleja, UEFA määräykset täyttävä jalkapallokenttä, 4 jäähallia ja 4 uimahallia. Keskustan läheisyydessä sijaitsee Palomäen pururata.
Keskustan läheisyydessä Ravikylässä sijaitsee ravirata ja Tykkimäessä moottorirata. Lisäksi palolaitoksen vieressä sijaitsevat Kouvolan hyppyrimäet.
Tutustumiskohteita.
Jaakko ja Kaarina Laapotin suunnittelema, 1977 rakennettu Kouvolan keskuskirkko.


Keski-Eurooppa.
Keski-Eurooppa on alue keskellä Eurooppaa. Aluetta ei ole määritelty mitenkään yksiselitteisesti, mutta usein siihen sisällytetään Itävalta, Liechtenstein, Puola, Slovakia, Slovenia, Saksa, Sveitsi, Tšekki ja Unkari sekä Venäjän Kaliningradin alue. Nämä kaikki mukaan lukien Keski-Euroopan asukasluku on yli 165 miljoonaa.
Historia.
Keski-Eurooppa tunnettiin käsitteenä 1800-luvulla, mutta jo keski-ajalla, vuonna 1335 järjestettiin Unkarin, Puolan ja Böömin kuninkaiden kokous. Nykyaikaisen Keski-Euroopan syntymisenä voisi pitää 21. tammikuuta, vuonna 1904, jolloin perustettiin Keski-Euroopan talous-yhdistys. Tämän päätarkoituksena oli Saksan ja Itävalta-Unkarin taloudellinen yhteistyö. Muutenkin Keski-Eurooppa pitkälti yhdistettiin Saksaan ja sen taloudelliseen, kulttuurilliseen sekä poliittiseen vaikutusympäristöön.
Maantiede.
Maantieteellisesti Keski-Eurooppa sijoittuu Alppien, Karpaattien, Itämeren ja Reinin joen rajaamalle alueelle. Kasvimaantieteellisenä alueena Keski-Eurooppa ulottuu Alpeilta Itämerelle. Lännessä se ulottuu pitkälle Ranskan puolelle.
Euroopan kasvimaantieteelliset alueet Wolfgang Freyn ja Rainer Löschin mukaan


Koillis-Eurooppa.
Koillis-Eurooppa on eri yhteyksissä eri tavoin määritelty Euroopan koillisia osia tarkoittava alueellinen käsite. Sopimuksessa Afrikan ja Euraasian muuttavien vesilintujen suojelemisesta sillä tarkoitetaan Uralin länsipuolista Pohjois-Venäjää. Joissakin yhteyksissä mukaan saatetaan lukea myös Suomi ja Baltian maat. Eräässä Euroopan työterveys- ja työturvallisuusviraston kyselyssä Koillis-Euroopan muodostavat Tšekin tasavalta, Viro, Unkari, Latvia, Liettua, Puola, Slovakia ja Slovenia.


Salaus.
Salaus tarkoittaa viestin salaamista siten, että sen haltuunsa saava ulkopuolinen ei kykene sitä avaamaan. Salausta tutkivaa tieteenalaa sanotaan puolestaan kryptografiaksi. Se on informaatioteorian eräs osa-alue, joka on saanut vaikutteita myös muilta matematiikan alueilta. Tutkimuksen tavoitteina ovat menetelmät ja periaatteet, joilla informaatio voidaan salata siten, ettei sivullisen ole helppo saada alkuperäistä viestiä selville.
Salausta, salakirjoitusta eli kryptografiaa käytetään yleisimmin nykyisin Internet-liikenteen suojaamiseen, tietoturvaan. Siellä sitä käytetään PKI-järjestelmissä, suosituimpina kohteina verkkopankkien ja -kauppojen selainyhteyksien salaus, sähköpostin salaus ja allekirjoitus sekä yritysten sisäiset yhteyksien suojaustarpeet.
Kryptografian vastakohta on salakirjoitusten murtaminen eli kryptoanalyysi. Molemmat ovat kryptologian osa-alueita.
Sanastoa.
"Salauksella" tarkoitetaan prosessia, jossa selväkielinen teksti eli "selkoteksti" muutetaan sellaiseksi, ettei sitä pysty tulkitsemaan ("salattuteksti"). "Purkaminen" on vastakkainen prosessi, jossa salattuteksti muutetaan selkotekstiksi. "Salain" on algoritmipari, jolla nämä muutokset tehdään. Algoritmien toimintaa säätelee "salausavain", jonka vain viestin lähettäjä ja vastaanottaja tuntevat. Enkryptaus tarkoittaa kryptaamista (salaamista). Dekryptaus tarkoittaa kryptauksen purkamista (salauksen ratkaiseminen).
Yleistä.
Jo antiikin aikana tunnettujen "symmetristen salakirjoitusmenetelmien" ideana oli se, että viestin lähettäjä ja vastaanottaja käyttivät viestin salaamiseen ja salakirjoitetun viestin purkamiseen samaa avainta. Nykyisten, 1970-luvulta lähtien kehitettyjen "epäsymmetristen salakirjoitusmenetelmien" avulla voidaan kuitenkin toteuttaa aivan uudentyyppinen järjestelmä. Kuka tahansa voi salakirjoittaa viestin tietyn vastaanottajan julkisella salakirjoitusjärjestelmällä hänen ilmoittamaansa julkista avainta käyttäen. Kuitenkin ainoastaan viestin vastaanottaja voi purkaa viestin omalla salaisella avaimellaan.
Nykyisten tietoverkkojen, erityisesti Internetin, toiminta perustuu epäsymmetrisiin (julkisiin) salakirjoitusjärjestelmiin pohjautuviin PKI- (public key infrastructure) protokolliin. Jo klassisia esimerkkejä käytetyistä järjestelmistä ovat Diffie-Hellman-avaimenvaihtoprotokolla ja RSA- ja ElGamal-kryptosysteemit.
Protokollien tehtävä on määrittää, miten luonteeltaan matemaattisia salakirjoitusjärjestelmiä käytetään. Niiden tavoitteena on varmistaa tietoliikenteen turvallisuus. Varsin yleinen tietoturvaongelma on protokollasta poikkeaminen, jonka syynä voi olla vaikkapa ns. social engineering -tyyppinen tiedusteluyritys (ks. Kevin Mitnick). Protokollat on tarkoitettu sellaisiksi selkeiksi ohjesäännöiksi, että kuka tahansa tietoverkon käyttäjä voi niitä käyttäen varmistua oman tietoliikenteensä turvallisuudesta. Protokollien suunnittelu ja niiden syvällinen ymmärtäminen edellyttää kuitenkin pitkällistä matemaattista koulutusta. Protokolla-asiantuntijan tulee olla perehtynyt lukuteorian, algebran ja erityisesti algoritmiteorian viimeisimpiin tutkimustuloksiin.
Kryptologian keskeisimpänä maksiimina voidaan pitää ns. "Kerchoffin periaate"tta. Periaatteen mukaan järjestelmän tulee perustua avainten salassa pitämiseen. Vihollisen on oletettava tuntevan varsinaisen salakirjoitusjärjestelmän. Kerchoffin periaatteen seuraus on se, että kuka tahansa voi avoimesti kokeilla järjestelmän turvallisuutta. Järjestelmän turvallisuus joutuu näin todelliseen koetukseen ("ruuvipenkkiin"). Luotettavimmat julkisissa tietoverkoissa käytettävät salakirjoitusmenetelmät noudattavat Kerchoffin periaatetta. Kuitenkin vielä nykyisin erityisesti mobiilin tietoliikenteen ja sotilassovellutusten puolella pyritään kehittämään järjestelmiä, jotka Kerchoffin periaatteen vastaisesti perustuvat itse salakirjoitusjärjestelmän salassapitämiseen.
Esihistoria.
Aluksi kirjoitettujen viestien harvinaisuus suojasi viestejä. Kun useampi kuin yksi osasi kirjoittaa, sanoman salakirjoittaminen muuttui tarpeelliseksi.
Eräs vanhimmista tiedonsalaustavoista oli käytössä Egyptissä. Viesti kirjoitettiin viestinviejän kaljuksi ajettuun päähän. Tukan kasvettua viesti oli valmis lähetettäväksi. Tällä tavalla ymmärrettynä ensimmäiset salakirjoitukset olivat viestin peittämistä, eli steganografiaa.
Atbash-koodi ja Caesarin salakirjoitus.
Yksi vanhimmista varsinaisista salakirjoituksista on Atbash-koodi. Siinä kirjaimistossa aakkosjärjestyksessä viimeinen kirjain vaihdetaan ensimmäiseen, toiseksi viimeinen toiseen, ja niin edelleen. Nimi "atbash" tulee heprean kirjaimista alef-tav-bet-shin. Suomalaisilla aakkosilla se toimisi siten, että A:sta tulisi Ö ja B:stä Ä. Atbash-koodausta käytettiin yleisesti tietyissä piireissä satoja vuosia ennen ajanlaskun alkua, ja onpa Raamatussakin Jeremian kirjassa Atbash-koodattuja nimiä. Koodia käyttävät vieläkin eräät salaseurat tai sen kaltaiset, jotka tahtovat ilmaista olevansa pitkän perinteen vaalijoita.
Suetonius kuvaa teoksessaan "De vita Caesarum" Julius Caesarin käyttäneen kenraaliensa kanssa viestiessään salakirjoitusta, jossa kirjain korvataan aakkosjärjestyksessä 3 kirjainta eteenpäin löytyvällä kirjaimella, ja aakkoston lopussa kierretään takaisin alkuun. Tällöin, A:sta tulee D, B:stä tulee E ja niin edespäin. Nykyisin Caesar-salauksella tarkoitetaankin tämän yleistystä, jossa aakkostossa siirrytään sovittu määrä kirjainta eteenpäin. Caesar-salauksen erästä muotoa, Rot13, jossa siirrytään 13 kirjainta eteenpäin, käytetään edelleen esimerkiksi Internet-keskusteluissa, koska koodaus toimii samalla purkuna englannin kielen aakkostolla, jossa on 26 merkkiä.
Atbash-koodin ja Caesar-salakirjoituksen murtaminen.
Atbash-koodilla on vain yksi mahdollinen avain, joten se on hyvin heikko salakirjoitus.
Caesar-koodi ja sen muunnokset on murrettavissa kokeilemalla kaikki N siirrosta aakkosistossa (N = aakkosiston kirjainten määrä), siis esimerkiksi englannin kielessä (= 26 aakkosta) maksimissaan 26 kokeilulla.
Kehittyneempi versio eli sekoitettu Caesar, jossa selväkielistä A:ta vastaa mielivaltainen salakirjoitettu kirjain, B:tä mielivaltainen jäljellä olevista kirjaimista jne., sisältää periaatteessa A! (A-kertoma) määrän mahdollisia avaimia. Englantilaisella aakkosistolla (26 aakkosta) erilaisia sekoitettuja Caesar- avaimia on 26! eli 4,0329 * 1026 mahdollisuutta. Tällaista määrää on liki mahdotonta käydä yksitellen läpi.
Kuitenkin mikäli tiedetään, millä kielellä salattu viesti on kirjoitettu, on sekoitettu Caesar helppo murtaa yhden vähänkin pidemmän sanoman perusteella. Eri kielille voidaan muodostaa tilastollinen jakauma eri kirjainten käytöstä. Esimerkiksi englannin kielessä yleisin kirjain on E. Jos siis englanninkielisessä sekoitettua Caesaria käyttävässä koodatussa sanomassa on eniten W- kirjaimia, hyvä arvaus on, että W vastaa E-kirjainta. Vastaavasti suomen kielessä A on yleisin kirjain.
Kehittyneemmistä versioista.
Seuraava kehittyneempi versio on muuttaa salakirjoitusaakkosistoa esimerkiksi viiden kirjaimen jälkeen, jolloin tilastollinen ratkaisumenetelmä vaikeutuu oleellisesti. Tätä versiota käytti esimerkiksi suomalainen ns. "matolaatikko"- menetelmä. Tämän menetelmän kehittyneempään muunnelmaan perustui myös saksalaisten toisen maailmansodan aikana käyttämä ENIGMA-salauslaite.
Edellä mainituista esimerkeistä selviää, että salakirjoituksen murtaminen on ainakin matematiikkaa, kielitiedettä ja tilastotiedettä, ja myös yleistä älykkyyttä.
Satunnaisluvut.
Salauksessa käytettyjen satunnaislukujen tulisi olla mahdollisimman aidosti satunnaisia. Aidosti satunnaisten lukujen tuottaminen on kuitenkin vaikeaa. Nykyään parhaina tapoina tuottaa todellisia satunnaislukuja pidetään luonnollisia systeemejä, kuten radioaktiivisten aineiden luonnollisen hajoamisen tuottamat säteilyhiukkaset, tai esimerkiksi laavalampun vahan liike. Useimmiten tietokoneissa käytetään näennäissatunnaislukugeneraattoreita, jotka eivät välttämättä kelpaa salauskäyttöön. Tietokoneiden salauksessa käytetty satunnaisuus perustuu yleensä käyttäjän tekemien toimenpiteiden ja verkossa tapahtuvien tapahtumien satunnaisuuden keräämiseen. Käytännön esimerkkejä edellä mainitusta ovat esimerkiksi käyttäjän hiiren liikkeiden tai mikrofonin vastaanottaman kohinan käyttäminen salausavaimen luomiseen.
Salauksen käyttökohteita.
Tietokoneiden myötä kryptografia sai uuden sovelluskohteen datan salauksen, allekirjoitusten ja eheyden varmistamisesta. Tästä esimerkkejä ovat erilaiset sovellukset ja protokollat etäyhteyksien (SSH) ja www-liikenteen (HTTPS) salaamiseen sekä sähköpostiviestien salaamiseen ja allekirjoittamiseen (PGP).
Salausalgoritmeja.
Symmetrisiä salausalgoritmeja
Epäsymmetrisiä eli julkisen avaimen salausalgoritmeja
Yksisuuntaisia tiivisteitä
Salaaminen sotilaallisena terminä.
Salaaminen, (OPSEC, Operational Security) sotilaallisena terminä tarkoittaa salakirjoitusta laajempaa omaan toimintaan liittyvän tiedon salaamista viholliselta. Salaaminen on tietoon liittyvä toiminta ja osa nykyaikaisten asevoimien sotilaallista doktriinia, osa johtamissodankäyntiä.
Salaaminen (OPSEC) on prosessi, jota käytetään kieltämään vastustajalta tieto omista aikomuksista, resursseista tai rajoituksista. Se tekee tämän määrittämällä, mitkä toimet vastustaja voi havaita tiedonkeruujärjestelmällään, määrittämällä mitä indikaattoreita voidaan tulkita tai yhdistää omien tarkoitusten paljastamiseksi ja sitten kehittämällä ja ottamalla käyttöön menetelmät, jotka eliminoivat tai vähentävät omien toimien haavoittuvuutta ko. toimille.
Oikein käytettynä OPSEC on erinomainen menetelmä saavuttaa operatiivinen tai strateginen yllätys. Yhdistettynä harhauttamisen, joidenkin elson elementtien ja/tai psykologisen sodankäynnin kanssa, OPSEC voidaan käyttää peittämään omia kriisin tai sodan valmisteluja. Se käsittää "keltaisen" osan ottamisen mukaan oman johtamissodankäynnin strategian kehittämiseen.
Murtamaton koodi ja sen ongelmat.
Toisin kuin yleensä luullaan on olemassa myös kryptografisesti murtamaton salausmenetelmä: kerta-avain (engl. "one-time pad, OTP") -- kertakäyttöinen todellisista satunnaisluvuista koostuva avain, joka on yhtä pitkä kuin salattava viesti. Jokainen viestin merkki yhdistetään avaimen vastaavan merkin kanssa. Murtamattomuus perustuu siihen, että jokainen mahdollinen ratkaisu on yhtä todennäköinen, eikä oikeaa selvätekstiä voi erottaa muista vaihtoehdoista.
Historia on osoittanut, että kertakäyttöisiksi tarkoitettuja avainlistoja viitsitään käyttää harvoin vain yhden kerran. Jos "kertakäyttöistä" avainta käytetään useamman kerran, salateksti voidaan murtaa helposti.
Kertakäyttöisten avainlistojen käyttö on valitettavan epäkäytännöllistä suurien tietomäärien ja monien vastaanottajien kohdalla. Haasteina ovat avainlistojen turvallinen toimittaminen vastaanottajalle sekä niiden alkuperäisen valmistuksen vaatima työ. Avainlista, jonka joku on päässyt kopioimaan matkalla käyttäjälle, on täysin arvoton.
Mikäli avain on lyhyempi kuin viesti tai satunnaisluvut eivät ole aidosti satunnaisia, salaus ei voi olla täydellinen. Silti hyvin tehty salaus voi olla käytännössä äärimmäisen vaikea murtaa.
Arkikielessä murtamattomalla salauksella voidaan tarkoittaa myös salausmenetelmää, jolla salatun viestin purkuun ei tunneta muuta menetelmää kuin kokeilla kaikkia salausmenetelmän sallimia avaimia. Kyseistä purkamismenetelmää kutsutaan "raa'alla voimalla" () purkamiseksi. Esimerkiksi AES-salausta pidetään nykyään murtamattomana.


Kontrabasso.
Sivu- ja etunäkymä nykyaikaisesta kontrabassosta ranskalaisella jousella. Basso on noin kaksi metriä korkea, kun piikki on vedetty ulos.
Kontrabasso on jousisoitinperheen suurikokoisin jäsen. Taidemusiikissa kontrabasso on soolosoittimena harvinainen, mutta kamari- ja sinfoniaorkesterissa sillä on tärkeä rooli, sillä matalan äänialansa ansiosta se luo orkesterin sointiin syvyyttä. Jazz-musiikissa kontrabassolla on erittäin keskeinen osa ja sillä soitetaan usein myös sooloja. Populaarimusiikissa kontrabasson syrjäytti sähköbasso 1950-luvun loppuessa, mutta se oli sitä ennen hyvin yleinen. Klassisessa musiikissa kontrabassoa soitetaan jousella tai näppäillen, populaari- ja jazzmusiikissa soitetaan lähes aina näppäillen.
Kontrabasson historia.
Varhaisimmat kontrabassot ovat peräisin 1600-luvun alusta, ja niiden muoto kehittyi violonesta, gambaperheen bassosoittimesta. Toisin kuin violonessa, kontrabassoissa ei ollut otenauhoja, ja kieliä oli useimmiten neljä violonen kuuteen verrattuna. Kielinä käytettiin suolikieliä.
Kontrabasson muoto ja erot muihin jousisoittimiin.
Kontrabasson muoto poikkeaa hieman viuluperheen jousisoittimista. Myös mitat ja muodot vaihtelevat paljon enemmän kuin esimerkiksi viuluissa. Syy tähän on se, että kontrabasson alkuperä on viola da gamba -suvussa. Tämän voi havaita tarkastelemalla tiettyjä yksityiskohtia soittimen rakenteessa. Kontrabassossa on gamba-tyyliset kapeammat 'olkapäät' (erona viuluperheen jousisoittimen pyöreämpään malliin) ja soitin on mahdollisesti tasapohjainen (muissa viuluperheen jousisoittimissa pohja on kupera). Kontrabasso poikkeaa myös viritysjärjestelmältään muista: se viritetään kvarttivireeseen (muut sinfoniaorkesterissa esiintyvät jousisoittimet ovat kvinttivireisiä).
Kontrabasson soitettavuuden vuoksi soittimen koko on huomattavasti pienempi kuin akustisen teorian ennustama optimaalisesti soivan instrumentin koko. Tyypillisesti sooloteoksia ja kamarimusiikkia soitetaan pienempikokoisimmilla soittimilla kuin sinfoniamusiikkia - kontrabassolla ei vieläkään ole standardoituja mittoja. Viulu ja sello puolestaan ovat mitoiltaan hyvin standardoituneet (alttoviulun mitoissa on sen sijaan ollut jonkin verran vaihtelua). Yleisimmin kontrabasso on 3/4-kokoinen (vaikkakin tämä kokoluokitus kontrabasson kohdalla on harhaanjohtava), ja kielen soiva pituus on 100–110 senttimetriä.
Viritysjärjestelmät.
Kontrabasson kielet yleensä viritetään kvarteittain E1-A1-D-G -viritykseen. Korkein kieli tuottaa lyhentämättömänä soidessaan suuren oktaavin G-sävelen (undesimi eli oktaavi plus kvartti keski-C:n alapuolella, taajuus noin 98 hertsiä), matalin kieli taas kontraoktaavin E:n (kaksi oktaavia ja seksti keski-C:n alapuolella, taajuus noin 41 hertsiä). Useita eri viritysmalleja ja kielten lukumääriä käytettiin laajasti 1500-luvulta lähtien aina 1900-luvun alkupuolelle asti, jolloin nelikielinen puhtaisiin kvartteihin perustuva viritys hyväksyttiin lähes maailmanlaajuisesti. Yksi näistä erikoisista viritysjärjestelmistä on wieniläinen viritys (matalimmasta korkeimpaan soivat sävelet A1-D-FIS-A), joka oli suosiossa 1700- ja vielä 1800-luvun alkupuolella. Esimerkiksi nykyäänkin usein soitetut Dittersdorfin sekä Vanhalin kontrabassokonsertot on sävelletty wieniläisvireen tarjoamia mahdollisuuksia silmällä pitäen. Toisaalta italialainen bassovirtuoosi Giovanni Bottesini (1821–1889) käytti lähes yksinomaan kolmikielistä kontrabassoa (kuten nykyinen viritys, mutta ilman alinta E-kieltä).
Klassisen musiikin sooloesityksiä varten kontrabasso viritetään tavallisesti kokosävelaskeleen verran korkeammalle (kielet matalimmasta korkeimpaan soivina sävelinä Fis1, H1, E ja A). Tätä viritystä kutsutaan sooloviritykseksi, tavallista viritystapaa orkesteriviritykseksi. Soolovirityksessä käytetään ohuempia, matalajännitteisimpiä kieliä kuin orkesterivirityksessä, sillä tavallisten orkesterikielten virittäminen soolovireeseen aiheuttaa kireäsointisuutta lisääntyneestä kanteen kohdistuvasta paineesta johtuen ja haittaa soittotuntumaa kielten joustavuuden vähentyessä.
Sinfoniaorkesterissa kontrabassolta vaaditaan matalia ääniä jopa kontra-E:n alapuolelta. Kontrabasso voidaan tätä varten varustaa snekkaan asennettavalla jatkeella, johon voidaan rakentaa mekaaninen koneisto. Tällöin matalimman vapaan kielen ääni on kontra-C. Toisaalta yleinen vaihtoehto on viides lisäkieli, joko soi joko kontra-C:nä tai subkontra-H:na. Kontrabasso eroaa muista jousisoittimista virityksen suhteen siinä, että viritystapit on varustettu erityisellä hammasrataskoneistolla.
Kontrabasso soi kirjoitettua sävelkorkeutta oktaavia matalammin - tällä vältetään kohtuuton apuviivojen tarve eri nuottiavaimilla. Huiluäänien eli flageolettien notaatio vaihtelee säveltäjillä.
Kontrabasson eri nimet.
Kontrabassoa nimitetään usein eri nimillä (etenkin kansan-, bluegrass- ja jazzmusiikissa), kuten pystybasso, jousibasso, akustinen basso, höyrybasso, bassoviulu, läskibasso, isoviulu, sonniviulu, koirankoppi, slap-bass, "doghouse bass", "dog-house" ja "bull fiddle". Soitinta käytetäänkin nykyään paljon juuri kansan- ja jazzmusiikissa. Kontrabassosta käytetään lyhenettä cb.
Soittotekniikka.
Soittaja seisoo tai istuu ja pitelee soitinta pystyasennossa siten, että soitin nojaa häneen itseensä päin. Soittaessa seisten basson pää on likimain samalla korkeudella kuin soittajan pää. Basson pohjassa on pituudeltaan säädettävä piikki, "stakkeli", joka osuu lattiaan. Kuten muitakin jousisoittimia, kontrabassoa soitetaan joko jousella ("arco") tai näppäillen kieliä ("pizzicato"), mutta kontrabassoa voi myös "släpätä", joka tarkoittaa sitä, että kieliä lyödään kämmenellä, ja sitten kieltä vedetään. Tämä tekniikka, "slap-picking", on erityisen tunnusomainen bluegrass- ja rockabilly-musiikille.
Kontrabasson jousi.
Kontrabassonsoitossa käytetään kahdentyyppisiä jousia: saksalaisia ja ranskalaisia. Ne eroavat toisistaan sekä muotoilultaan että soittotekniikaltaan. Ranskalainen jousi on raskaampi versio jousesta, jota käytetään nykyaikaisessa jousisoitinperheessä, ja sitä pidellään samalla tavoin: kämmen alaspäin, sormet leväten jousen mustan pään (englanniksi "frog") päällä ja peukalo omassa kolosessaan. Saksalainen jousi on lyhyempi ja sitä pidetään siten, että peukalo lepää frossin yläpuolella olevan puun päällä, kun taas pikkusormea pidetään frossin alapuolella. Etu ja keskisormi asetetaan pyöreästi jousen puu ja frossi -osia vasten.
Ajoittain basson jousessa käytetään mustia hevosen häntäjouhia, vastakohtana tavanomaisille valkoisille jouhille, joita käytetään muissa viuluperheen soittimissa. Hieman karkeampaa mustaa jouhta käytetään selkeämmän artikulaation aikaansaamiseksi. Jouseen lisättävä hartsi on bassonsoittajilla usein pehmeämpilaatuista, jotta tarvittava kitka jouhen ja kielen välillä saadaan aikaan.
Klassinen musiikki.
Kuuluisia kontrabasisteja ovat muun muassa klassisen puolen italialaiset säveltäjä-basistit Domenico Dragonetti (1763–1846) sekä Giovanni Bottesini (1821–1889); nykyisistä basisteista tunnettuja ovat esimerkiksi amerikkalaiset Gary Karr sekä Edgar Meyer. Suomalaisen bassonsoiton isänä voidaan pitää Oiva Nummelinia, joka kasvatti kokonaisen sukupolven basisteja, tunnetuimpina oppilainaan (1938–2004) ja Jorma Katrama sekä merkittävä pedagogi Jussi Javas. Nuoremman polven kontrabasisteista ovat kuuluisimpia Berliinin Filharmonikoiden jäsenet Janne Saksala ja Esko Laine.
Jazz.
Jazzbasisteista merkittävimpiä ovat Duke Ellingtonin yhtyeessä soittanut Jimmy Blanton, Miles Davisin yhtyeissä vaikuttaneet basistit Paul Chambers, Ron Carter ja Dave Holland sekä Charles Mingus. Nykyajan kontrabasistivaikuttajiin kuuluvat Hollandin lisäksi esimerkiksi Eddie Gomez, Charlie Haden, Anders Jormin ja Niels-Henning Ørsted Pedersen (kuoli huhtikuussa 2005).


Kuu.
Kuu (symboli ☽) on Maan ainoa luonnollinen kiertolainen. Lisäksi se on aurinkokunnan viidenneksi suurin ja suhteessa emoplaneettaansa suurin kuu. Kuu on myös ainoa taivaankappale, jonka pinnalla ihminen on Maan lisäksi kävellyt.
Yleistä.
Kuun kiertosuunta on taivaalla tähtien suhteen itään. Sen kiertoaika Maan ympäri on noin 27 vuorokautta 7 tuntia ja 43 minuuttia. Kuun etäisyys maasta vaihtelee noin 360 000 kilometristä noin 406 000 kilometriin. Siitä on aina sama puoli kääntyneenä Maata kohti. Vasta avaruusluotaimin saatettiin kartoittaa kokonaan Maahan kaukoputkella suoraan näkymätön Kuun kääntöpuoli. Näkyvä osa Kuun pinnasta on kuitenkin hiukan enemmän kuin puolet (noin 59 %), sillä pääasiassa Kuun radan muodon vuoksi Kuu näennäisesti hieman huojahtelee puolelta toiselle (katso myös animaatio yllä).
Kuun vaihe riippuu siitä, kuinka suuri osa Auringon valaisemasta puoliskosta on nähtävillä. Uudenkuun aikaan Maata kohti kääntynyt puolisko on pimeä, koska Kuu ja Aurinko ovat taivaalla melkein samalla suunnalla. Ensimmäisessä neljänneksessä puoliskon länsipuoli on valaistuna (Maassa pohjoiselta pallonpuoliskolta nähtynä Kuun oikea puoli). Täydenkuun aikaan koko maata kohti kääntynyt puolisko on valaistuna. Viimeisessä neljännessä Kuun puoliskon itäpuoli on valaistuna (Maassa pohjoiselta pallonpuoliskolta nähtynä Kuun vasen puoli). Valon ja varjon rajaa Kuun pinnalla kutsutaan terminaattoriksi.
Yhtä kuunkierrosta kutsutaan sideeriseksi kuukaudeksi, joka on sidottu Kuun liikkeisiin taustatähtiin nähden. Sen pituus on 27 vuorokautta 7 tuntia 43,7 minuuttia. Muita kuukausia ovat tasauspisteeseen sidottu trooppinen kuukausi, Kuun radan perigeumiin sidottu anomalistinen kuukausi ja kahden uuden kuun väliseen aikaan sidottu synodinen kuukausi. Sideerinen, trooppinen ja anomalistinen kuukausi ovat muutamien kymmenien minuuttien tarkkuudella samoja, synodinen kuukausi sen sijaan Maan kiertoliikkeen vuoksi yli kaksi vuorokautta pitempi.
Kuun pyörähdysaika akselinsa ympäri on lukkiutunut samaksi kuin sen kiertoaika Maan ympäri (sideerinen kuukausi). Siten Kuusta on aina sama puoli Maata kohti. Kuun oma vuorokausi (esim. auringonnoususta seuraavaan auringonnousuun Kuusta katsottuna) on puolestaan synodisen kuukauden pituinen. Kuu kiertää Maata ellipsin muotoisella radalla. Kuulla ei ole varsinaista kaasukehää ja tämän vuoksi lämpötilat vaihtelevat Kuun vuorokauden aikana +130 ja −200 celsiusasteen välillä. Maapallolla olisi samanlaiset olosuhteet kuin Kuussa, jos Maalla ei olisi kaasukehää.
Kun Kuu, Maa ja Aurinko ovat samalla suoralla, havaitaan uudenkuun aikana auringonpimennys ja täydenkuun aikana kuunpimennys. Kuun vetovoima on pääasiallinen Maan vuorovesien aiheuttaja.
Ensimmäinen ihmisen laskeutuminen kuunpinnalle tapahtui 21. heinäkuuta vuonna 1969, jolloin avaruusalus "Apollo 11" laskeutui Kuuhun, mukanaan kaksi astronauttia, Neil Armstrong ja Buzz Aldrin. Kaiken kaikkiaan Kuussa on käynyt 12 astronauttia vuosina 1969–1972.
Tieteen kehittyessä on havaittu, että Kuun kuori koostuu kevyistä kivilajeista, esimerkiksi gabrosta. Kuun suurin kraatteri on lähes 600 km:n läpimittainen Hertzsprung. Tunnetuin lienee paljainkin silmin näkyvä Tycho, josta lähtee sädemäisesti kirkkaita viiruja.
13. marraskuuta 2009 NASA ilmoitti LCROSS-luotaimen havaintoihin pohjautuen, että Kuussa on suuri määrä jäätynyttä vettä.
Kuun huomattavia pinnanmuotoja.
Kuun tunnetuimpia pinnanmuotoja ovat sen kraatterit, joita on valtava määrä. Ne ovat asteroidien ja meteoroidien törmäyskuoppia. Kraattereita on erityisen runsaasti kuun vaaleilla ylänköalueilla. Kuussa on monia suuria tummia jähmettyneitä laavatasankoja, joissa kraattereita on melko vähän. Kuussa on myös suuria rotkomaisia laaksoja jotka ovat romahtaneita laavatunneleita.
Kuun nimistö on pääosin perua muutaman sadan vuoden takaa; 1600-luvulla tummia alueita alettiin kutsua meriksi, ja meret nimettiin pääosin ilmaston termien ja mielialojen mukaan. Kraatterit on nimetty kuuluisien filosofien, luonnontieteilijöiden ja tutkimusmatkailijoiden mukaan.
Kuussa on toettu myös elämän kannalta mielenkintoista alkuainetta vettä, joka tosin lienee peräisin aurinkotuulesta.
Image:Full Moon Luc Viatour.jpg|600px|left|Osoita ja napsauta hiirellä pinnanmuotoa. Kuva: Full Moon Luc Viatour|thumb
circle 288 328 13 Harpalus (kraatteri)
poly 459 246 746 225 737 159 464 212 260 329 274 346 Mare Frigoris
circle 456 441 153 Mare Imbrium
circle 742 1146 50 Tycho
circle 770 386 100 Mare Serenitatis
circle 918 530 100 Mare Tranquillitatis
circle 1120 378 60 Mare Crisium
circle 1162 592 60 Mare Fecunditatis
circle 424 238 40 Mare Frigoris
circle 512 210 40 Mare Frigoris
circle 468 266 20 Platon
circle 1060 760 40 Mare Nectaris
circle 434 670 20 Kopernikus
circle 232 880 70 Oceanus Procellarum
circle 180 734 70 Oceanus Procellarum
circle 138 496 60 Oceanus Procellarum
circle 136 596 60 Oceanus Procellarum
circle 418 1054 70 Mare Humorum
circle 610 970 100 Mare Nubium
circle 1236 620 20 Langrenus (kraatteri)
circle 203 613 20 Aristarkhos (kraatteri)
circle 165 961 20 Grimaldi (Kuun kraatteri)
circle 291 749 18 Kepler (Kuun kraatteri)
Synty ja kehitys.
Kuun syntyä ei osata täsmälleen selittää. Yleensä Kuun uskotaan nykyisin syntyneen Marsin kokoisen planeetan törmättyä Maahan Aurinkokunnan syntyvaiheessa. Törmääjä liikkui lähes Maan radalla ja törmäsi Maahan hyvin viistosti. Tällöin se saattoi irrottaa Maasta ainetta Maata kiertämään. Maa oli tuolloin nykyistä pienempi. Törmäyskitka oli niin valtava, että se kuumensi suuren määrän kiveä kaasuksi. Kaasu nousi Maata kiertämään ja muuttui renkaaksi kaasuosasten keskinäisten törmäysten ja kiertoliikkeen takia. Kaasua alkoi tiivistyä hitusiksi
samaan tapaan kuin rakeita syntyy kuuro- ja ukkospilvissä.
Hitusista kasvoi suurempia, melko nopeasti kivenmurikan kokoisia kappaleita. Kasautuminen oli mahdollista kappalten pintojen tarttuvuuden, vetovoiman ja pienen kappalten keskinäisen liikenopeuden takia. Kivenmurikat törmäilivät toisiinsa ja aikaa myöten kasautuivat yhä suuremmiksi kappaleiksi. Suurten kappaleiden radat häiritsivät vetovoimallaan pienempien ratoja törmäämään itseensä. Näin kappaleet saattoivat kasvaa hyvin suuriksi. Osa renkaasta satoi Maahan. Lopulta syntyi Kuu, jonka rata muuttui paljon vuorovaikutuksessa renkaan kanssa. Kuu loittoni alussa nopeasti Maasta, mutta pian etääntyminen hidastui. Kuun kuori oli kiinteytynyt viimeistään 4,4 miljardia vuotta sitten. Kuun meret muodostuivat pääasiallisesti 3,5-3,0 miljardia vuotta sitten, mutta merien laavoja on ajoitettu välille 4,2-1,2 miljardia vuotta sitten. Meret syntyivät suurten pikkuplaneettojen osumakohtiin Kuun sisuksista tihkuneesta laavasta.


Kiinan kansantasavallan valtioneuvosto.
Kiinan valtioneuvosto on Kiinan kansantasavallan valtionhallinnon ylin toimeenpaneva elin. Se koostuu pääministeristä, varapääministereistä, ministereistä, valtion valtuutetuista, päätilintarkastajasta ja pääsihteeristä. Presidentti nimittää pääministerin ja kansankongressi hyväksyy nimityksen. Presidentti voi myös erottaa pääministerin. Pääministeri nimittää muut valtioneuvoston jäsenet ja kansankongressi tai sen pysyvä toimikunta hyväksyvät nimitykset. Presidentti voi erottaa heidätkin. Virkakausi valtioneuvostossa kestää viisi vuotta eikä kukaan voi olla valtioneuvostossa enempää kuin kaksi peräkkäistä kautta.
Pääministeri on vastuussa valtioneuvostosta ja kukin ministeri on vastuussa omasta ministeriöstään tai komissiostaan. Ulkopolitiikassa valtion valtuutetut voivat hoitaa tärkeitä toimia pääministerin puolesta mikäli pääministeri uskoo heille tällaisen tehtävän. Päätilintarkastaja johtaa valtion tilintarkastushallintoa ja vastaa talouden valvonnasta ja tilintarkastuksista. Pääsihteeri toimii pääministerin alaisuudessa ja on vastuussa valtioneuvoston työstä ja johtaa valtioneuvoston päätoimistoa.
Valtioneuvosto on vastuussa Kiinan kommunistisen puolueen periaatteiden ja politiikan sekä kansankongressin hyväksymien lakien ja säädösten noudattamisesta ja sellaisista asioista kuin Kiinan sisäpolitiikka, diplomatia, kansallinen puolustus, talous, kulttuuritoimi ja koulutus.
Nykyisen perustuslain voimassa ollessa valtioneuvostolla on hallinnollisen lainsäädännön valta, valta esittää ehdotuksia, hallinnollisen johdon valta, taloudenhoidon valta, diplomatian hallinnon valta, sosiaalihallinnon valta ja muut vallat jotka kansankongressi tai sen pysyvä toimikunta sille myöntää.
Katso myös.
Valtioneuvosto


Kvartsiitti.
Kvartsiitti on metamorfoitumalla eli Maan kuoressa kovassa paineessa ja kuumuudessa pääasiassa kvartsihiekkakivestä syntynyt kivilaji, jossa alkuperäinen, hiekkakivelle ominainen kerrosrakenne on usein säilynyt.
Kvartsiitti voi olla myös voimakkaasti liuskeista. Väriltään se voi olla vaalea, harmaa, punertava tai vihertävä. Suomen kallioperässä kvartsiitti on varsin yleinen kivilaji, ja monet Keski-Lapin tuntureista koostuvat kvartsiitista. Joillakin alueilla, mm. Pohjois-Savon joillakin vaaroilla, sitä esiintyy myös puhtaana ortokvartsiittina. Kauniin näkönsä ja puhtautensa vuoksi kvartsiitti on suosittu rakennusaineena, erityisesti verhouskivenä.


Kiasma.
Kiasma on Helsingin Mannerheimintiellä sijaitseva nykytaiteen museo. Se on Valtion taidemuseon osa, jossa Kiasman lisäksi ovat Ateneumin taidemuseo, Sinebrychoffin taidemuseo sekä Kuvataiteen keskusarkisto. Kiasman johtajana toimii Pirkko Siitari. Nykytaiteen museo toimi ennen Kiasman valmistumista Ateneum-rakennuksessa.
Kiasman tavoitteena on tehdä tunnetuksi nykytaidetta ja vahvistaa sen asemaa toimimalla yhteydessä taiteen tekijöihin ja yleisöön. Kiasman toiminta perustuu ajatukseen visuaalisen kulttuurin keskuksesta. Museo toimii kansalaisten kohtaamispaikkana, jonka tarkoituksena on saattaa nykytaide kosketukseen erilaisten yleisöjen kanssa, sekä tuoda oman ajan taide osaksi ihmisten elämää.
Kävijät.
Kiasman viisivuotista taipaletta arvioitaessa vuonna 2003 silloinen johtaja Tuula Karjalainen totesi, että se oli neljä vuotta Suomen suosituin museo ja edelleen maan tunnetuin. Hän arvioi, että Kiasma on todennäköisesti maailman suosituin nykytaiteen museo, silloin kun kävijämäärää vertaa maan väkilukuun.
Kiasmasta on tullut eräs Helsingin suosituimpia nähtävyyksiä. Sen yhteenlaskettu kävijämäärä ylitti kolme miljoonaa vuonna 2011. Kiasmassa on käynyt vuosina 2007-2011 noin 165 000 - 194 000 kävijää vuodessa. Vuonna 2010 se oli kolmanneksi suosituin museo Suomessa.
Kiasman kävijöistä 65 prosenttia on alle 35-vuotiaita. Keskimääräinen Kiasmassa kävijä on 20 vuotta nuorempi kuin yleensä taidemuseoissa.
Kiasmassa kävijöistä noin 30 prosenttia on ulkomaalaisia ja 20 prosenttia Helsingin ulkopuolelta. Vuonna 2011 havaittiin venäläisten vieraiden määrän lisääntyvän nopeasti.
Rakenne ja tilat.
Kiasmassa on museotiloja 9 100 m² ja kokonaispinta-ala on noin 12 000 m² ja tilavuudeltaan Kiasma on 70 000 m³. Ihmiskeho on tilojen mitoituksen perusteena ja ihmisen katseen korkeudeksi on otettu 165 cm:n keskiarvo, joka on yksi arkkitehtuurin lähtökohdista. Viittä yleisökerrosta yhdistävät rampit, portaat ja hissit.
Toiminta.
Toiminta koostuu erilaisista tapahtumista ja museotoiminnasta järjestämällä näyttelyitä, omien kokoelmien esittelyjä, Kiasma-teatterin esityksiä, seminaareja ja luentoja. Lisäksi Kiasma osallistuu kaupunkitaiteen projekteihin ja tuo visuaalista kulttuuria "Kiasma Stagelle", joka on museon esittävän taiteen yksikkö.
Suuri kansainvälisen nykytaiteen esittely on ollut vuodesta 1961 järjestetyt Ars-näyttelyt. Kiasmassa ne on järjestetty vuosina 2001 ja 2006. Kiasma-teatterissa on nuorisolle suunnattuja urbaanin kaupunkikulttuurin URB-festivaaleja vuodesta 2000 lähtien.
Kokoelmat ja teosten valinta.
Kiasman taidekokoelmissa on yli 9000 teosta. Kokoelmia kartutetaan niin, että painopiste on Suomen taiteessa. Toisena painopisteenä ovat maamme lähialueet eli Pohjoismaat, Baltian maat sekä Venäjä ja lopulta muun maailman taide. Vuosittain hankitaan noin 200 taideteosta sekä vastaanotetaan taideteoslahjoituksia.
Kokoelmat koostuvat vuoden 1960 jälkeen debytoineiden taiteilijoiden teoksista. Teoksia valitaan erilaisin kriteerein, joita ovat esimerkiksi teoksen, taiteilijan tai esiteltävän ilmiön merkitys Suomen taide-elämässä tai taiteen kehityksessä yleisesti. Valintoihin vaikuttavat myös ajankohtaisesti kiinnostavat teemat ja piirteet sekä taiteilijan työn korkeatasoisuus, jonka määrittelyyn vaikuttavat muun muassa näkökulma ja tarkasteluympäristö. Mukana on myös sellaisten taiteilijoiden teoksia, joiden asema taidekentällä ei ole vielä vakiintunut.
Historia.
Kiasman perustamisen juuret ulottuvat 1930-luvulle. Vuonna 1939 perustettiin "Nykytaide ry", joka organisoi nykytaiteeseen keskittyviä näyttelyitä. Yhdistys toimi aktiivisesti 1950-luvulla ja muun muassa vuonna 1961 ensimmäistä kertaa järjestetyn Ars-näyttelyn järjestämiseksi. Nykytaiteen museo oli esillä "Taide"-lehden pääkirjoituksessa vuonna 1961. Vuonna 1964 Nykytaide ry julistautui nykytaiteen museohankkeen tukijärjestöksi ja lopetti toimintansa vuonna 1990, kun Nykytaiteen museo perustettiin. Museo toimi aluksi Ateneum-rakennuksessa, kunnes sai omat tilat Kiasman valmistuttua.
Arkkitehtikilpailu nykytaiteen museon rakennuksen suunnittelemiseksi julistettiin syksyllä 1992. Kilpailu oli tarkoitettu Pohjoismaista ja Baltiasta kotoisin oleville arkkitehdeille. Kutsuttuina mukana kilpailussa oli viisi kansainvälisesti tunnustettua arkkitehtia. Vuonna 1993 valittiin kilpailuun osallistuneen 516 työn joukosta toteutettavaksi yhdysvaltalaisen Steven Hollin Chiasma.
Tällöin Suomessa elettiin syvintä lama-aikaa. Ulkomaalaisen arkkitehdin menestyminen tärkeässä kilpailussa oli monelle suomalaiselle arkkitehdille kova koettelemus. Chiasma-ehdotus herätti arkkitehtipiireissä ankaraa arvostelua. Vastaavaa ammattidebattia ei Suomessa koettu sitten Dipolin valmistumisen 1960-luvulla. Arvokeskustelun lisäksi kyse oli myös arkkitehtien edunvalvonnasta. Hollin ehdotuksesta löydettiin suunnitteluvirheitä ja monenlaisia puutteita. Sitä pidettiin leikittelevänä, jopa kevytmielisenä. Suomessa ei oltu totuttu arkkitehtuurissa veistoksellisiin ratkaisuihin. Ennen Kiasmaa Raili ja Reima Pietilän suunnittelema Tampereen kaupungin pääkirjasto oli saanut kielteisiä arvioita nimenomaan veistoksellisuudestaan. Seuraavaksi syytettiin kaupunkisuunnittelijoita ja kilpailuinstituutiota. Sen jälkeen arkkitehdit alkoivat pitää Kiasmaa kiinnostavana rakennuksena, mutta sijoituspaikkaa pidettiin vääränä. Lopuksi kiisteltiin Mannerheimin patsaasta. Arkkitehdit eivät olleet enää siinä mukana, vaan käytiin kansalaiskeskustelua siitä, oliko uusi rakennus sopiva patsaan taustaksi. Museota vastustavaan adressiin kerättiin nimiä vuonna 1994.
Vilkkaan keskustelun saattelemana Kiasman rakennustyöt aloitettiin 1996 ja museon avajaiset olivat 30. toukokuuta 1998 ja avajaisviikonloppuna kävijöitä oli noin 30 000.. Rakennuksen pääurakoitsija oli Seicon. Rakennusbudjetti oli 38 miljoonaa euroa, sen ajan rahassa 227 miljoonaa Suomen markkaa.
Vielä ennen rakennustöitä ja niiden aikana käytiin keskustelua, jossa rakennuksen sijoituspaikkaa Mannerheimin ratsastajapatsaan ja Postitalon välissä, osittain entisen Mannerheiminaukion päällä arvosteltiin liian ahtaaksi ja sopimattomaksi. Kiasman väitettiin pilaavan Mannerheimin ratsastajapatsaan ympäristön ja taustan. Pienimuotoinen kansanliike nousi vastustamaan museon rakentamista, mutta kohu asian ympärillä laantui. Ars 06 -näyttelyä varten tehdyt ulkoseinän teippaukset saivat osakseen vähäistä vastustusta.
Tukisäätiö.
Helmikuussa 2008 perustettiin Kiasman tukisäätiö, jonka tehtävänä on tukea näyttely- ja julkaisutoimintaa sekä museon kokoelmien kartuttamista. Säätiön välityksellä museon on mahdollista ottaa vastaan taide-, raha- ja testamenttilahjoituksia. Säätiön tarkoitus on vahvistaa muun muassa dialogia suomalaisten keräilijöiden ja Kiasman välillä. Säätiön perustamiseen päädyttiin, koska nähtiin, etä museon saama julkinen rahoitus ei ole kasvanut. Mallia on otettu muista maista, muun muassa 40 vuotta Kiasmaa vanhempi Tukholman Moderna Museet on jo aiemmin kääntynyt keräilijöiden ja Ruotsin talouselämän vaikuttajien puoleen.
Tukisäätiön perustajajäsenet ovat Berndt Arell, Carl Gustaf Ehrnrooth, Pentti Kouri ja Rafaela Seppälä.
Hallituksen jäsenet ovat Teppo Rantanen, puheenjohtaja, Minna Koivurinta, varapuheenjohtaja, Carl Ahlström, Pia Kauma, Riitta Lindegren, Liisa Ollila, Barbro Schauman, Pirkko Siitari, Christoffer Taxell ja Poju Zabludowicz.
Kiasman johtajat.
Kiasman ensimmäinen johtaja oli Tuula Arkio vuoteen 2001 saakka, vuosina 2001–2006 Kiasmaa johti Tuula Karjalainen ja Berndt Arell 2007–2010.
Keskustelu.
Kiasman johtaja Berndt Arell ilmoitti loppuvuodesta 2009 siirtyvänsä Svenska Kulturfondenin johtajaksi. Alkoi keskustelu uudesta johtajasta ja Kiasman linjasta. Sen käynnisti johtajan paikkaa hakenut saksalainen Nicolaus Schafhausen, joka haukkui Kiasman kuolleeksi museoksi. Schafhausen haki Kiasman johtoon, vaikka tiesi, ettei voi tulla valituksi, koska ei osaa suomea.
Myös Kiasman ensimmäinen johtaja Tuula Arkio arvosteli museon linjaa voimakkaasti ja sanoi, että Nykytaiteen museo Kiasma on kriisissä. "Samalla se on menettänyt kansainvälisen läpimurtonsa etsikkoajan, joka sille avautui 1990-luvun lopulla, kun museo perustettiin."
Kiasman entinen johtaja Arell totesi kirjoittamassaan artikkelissa kokeneensa rikkautena sen, että hänen oli mahdollista ”palkata Kiasmaan nuoria, näkemyksellisiä kollegoja, joiden taidekäsitys ei kummunnut 1970-luvulta”.
Nimitys.
Kiasman johtajaksi haki 12 henkilöä. Helmikuussa 2010 Valtion taidemuseo esitti hakijoista parhaaksi Pariisin Suomi-instituutin johtajan, filosofian tohtori Marja Sakarin. Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin kuitenkin valitsi tehtävään Kiasmassa johtajan sijaisena toimineen filosofian kandidaatti Pirkko Siitarin. Hän siirtyi johtajaksi Kiasman kokoelmaintendentin tehtävästä.
Nimitys herätti keskustelua julkisuudessa. MTV3 Uutisten toimittaja Merja Sundströmin mukaan taustalla on poliittinen valtataistelu. Hänen mukaansa Sakari edustaa vasemmistolaisempaa näkemystä ja Kiasman ensimmäisen johtajan Tuula Arkion linjaa. Sundström toteaa, että Ruotsalaista Kansanpuoluetta edustavalle Stefan Wallinille Siitarin, ilmeisesti arellilaisempi linja oli mieluisampi..


Kenraalibasso.
Kenraalibasso on musiikin sävellyskäytäntö, joka on kehittynyt barokin aikana käytetystä basso continuosta. Kenraalibasso pyrki alunperin säästämään aikaa, vaivaa ja nuottipaperia, ilmaisten kuitenkin (riittävän) tarkasti sävellyksen muodon. Kenraalibasso-nimellä on laaja merkityssisältö ja sitä pidetään 1600-luvun saksalaisen harmoniaopin esiasteena. Satsioppi, joka korosti säveltämisen tarkkuutta, muutti kenraalibasson sisältämään numeroita, signatuureja, joilla haluttiin välttää sekaannukset. Kenraalibasso oli barokkiajan sävellystekniikka, jolla luotiin harmonis-kontrapunktinen metakieli, homofoninen tyyli, josta kehittyi länsimaisen musiikin harmoniaoppi. Kenraalibasso-tekniikasta kehittyi sääntöoppi ja sitä sovellettiin mm. musiikkiteosten harmonis-kontrapunktin analysointiin ja selvittämiseen.
Kenraalibassossa nuottiviivastolle on merkitty ainoastaan bassoääni. Soitettaessa bassoääni täydennetään neliääniseksi kenraalibasson sääntöjen mukaisesti. Nuottien yläpuolelle merkitään tarvittaessa intervallimerkintöjä, jotta oikea sointu ja sointukäännös tulevat selville. Kenraalibassomerkintä ei määritä soinnun asemaa, eli sitä, minkä äänen tulee olla ylimpänä.
Kenraalibasson neliääninen sointukudos on homofonista. Äänet eivät siis ole itsenäisiä, vaan soinnussa pyritään mahdollisimman hyvään yhteissointiin. Toisaalta usein saadaan aikaan myös itsenäiseltä kuulostavia melodioita ylä-ääniinkin, ja elävässä musiikissa kenraalibasson säännöistä usein poiketaankin.
Termejä kenraalibasso, harmoniaoppi ja basso continuo käytetään joskus tarkoittaen samaa asiaa.


Korkeakoulu.
Korkeakoulu on ylemmän asteen oppilaitos, joka voidaan suorittaa toisen asteen jälkeen. Korkeakouluja ovat Suomessa yliopistot ja ammattikorkeakoulut.
Ammattikorkeakoulut.
Ammattikorkeakouluja on 27. Näistä kunnallisia ammattikorkeakouluja on 6, kuntayhtymän omistamia ammattikorkeakouluja on 7 ja yksityisiä ammattikorkeakouluja on 13. Lisäksi Ahvenanmaalla toimii Högskolan på Åland ja sisäasiainministeriön alaisuudessa Poliisiammattikorkeakoulu.
Ammattikorkeakoululaki säätää ammattikorkeakouluille kolme tehtävää: opetuksen lisäksi ammattikorkeakoulujen tehtäviä ovat tutkimus- ja kehitystyö sekä alueellinen kehittäminen. Ammattikorkeakoulut pyrkivät kouluttamaan alueensa työnantajien tarpeisiin vastaavaa työvoimaa asiantuntija-, suunnittelu-, kehittämis- ja esimiestehtäviin sekä osallistumaan tutkimus-, innovaatio- ja tuotekehitystoimintaan yhdessä alueensa yritysten ja muiden toimijoiden kanssa.
Ammattikorkeakouluissa voi suorittaa ammattikorkeakoulututkintoja ja ylempiä ammattikorkeakoulututkintoja. Ammattikorkeakoulututkinto on laajuudeltaan 210, 240 tai 270 opintopistettä ja sen suorittaminen kestää yleensä 3,5–4,5 vuotta. Ammattikorkeakoulututkinto antaa pätevyyden sellaisiin julkisiin virkoihin ja toimiin, joihin on säädetty kelpoisuusehdoksi korkeakoulututkinto, alempi korkeakoulututkinto tai ammattikorkeakoulututkinto. Ylempi ammattikorkeakoulututkinto on Bolognan prosessin mukainen toisen syklin (eli maisteritason) tutkinto ja se antaa julkisiin virkoihin saman kelpoisuuden kuin yliopistoissa suoritettava ylempi korkeakoulututkinto.
Ammattikorkeakouluissa opiskelee noin 100 000 opiskelijaa.
Yliopistot.
Yliopistoja on Suomessa 21, joista monitieteellisiä yliopistoja on 10, teknillisiä korkeakouluja 3, kauppakorkeakouluja 3, taidekorkeakouluja 4 sekä Maanpuolustuskorkeakoulu. Yliopistojen perustehtävänä on yliopistolain mukaan harjoittaa tieteellistä tutkimusta ja antaa siihen perustuvaa ylintä opetusta. Erityisesti aiemmin korkeakoululla tarkoitettiin yliopistoa, jossa on vain yksi tiedekunta.
Yliopistossa voi suorittaa perustutkintoina alempia ja ylempiä yliopistotutkintoja. Alemmat tutkinnot ovat kandidaatin tutkintoja tai oikeustieteessä oikeusnotaarin tutkinto. Ylemmät tutkinnot ovat maisterin tutkintoja paitsi lääketieteessä, jossa ne ovat kuusivuotisia lisensiaatin tutkijoja. Yliopistoissa voi suorittaa myös jatkotutkintoja, joita ovat lisensiaatin ja tohtorin tutkinnot.
Suomen yliopistoissa opiskelee noin 140 000 opiskelijaa.
Hakijamäärät.
Yliopistoihin haki keväällä 2007 vajaat 70 000 (noin 22 000 aloituspaikkaa) ja ammattikorkeakouluihin yli 75 000 (noin 31 000 aloituspaikkaa) hakijaa. Hakijoista 17 prosenttia pyrki molempiin.
Eniten hakijoita keräsivät suuret yliopistot eli Helsingin (n. 21 000 hakijaa), Tampereen (n. 13 500) ja Turun yliopistot (n. 11 300). Kaikista hakijoista opiskelupaikan saa noin 42 prosenttia. Vuonna 2008 pilotoitiin yliopistojen sähköistä yhteishakua, jossa yhdellä sähköisellä lomakkeella voi hakea enintään yhdeksään paikkaan. Käytäntö laajeni kattamaan kaikki Suomen yliopistot vuonna 2009.
1990-luku.
Vuonna 1995 Eläinlääketieteellinen korkeakoulu liitettiin Helsingin yliopistoon, jolloin siitä tuli Helsingin yliopiston eläinlääketieteellinen tiedekunta.
2000-luku.
Opetusministeriön työryhmä esitti joulukuussa 2001 eräiden Helsingin ja Tampereen seudun korkeakoulujen vähittäistä yhdistämistä. Ehdotuksen mukaan pääkaupunkiseudulla olisivat yhdistyneet kaikki neljä taidealojen korkeakoulua eli Taideteollinen korkeakoulu, Kuvataideakatemia, Sibelius-akatemia ja Teatterikorkeakoulu. Tampereella työryhmä olisi yhdistänyt Tampereen yliopiston ja Tampereen teknillisen korkeakoulun. Myös osan ammattikorkeakouluista nähtiin yhdistyvän, erityisesti Tampereella ja Pirkanmaalla. Tällä erää yksikään ei kuitenkaan toteutunut. Esimerkiksi Tampereen yliopiston ja TTKK:n yhdistämisajatuksessa nähtiin "levyn jääneen päälle", sillä sama ajatus nostettiin esille 1990-luvun alussa Yrjö Pessin yhden miehen komitean toimesta.
Valtioneuvosto määritteli koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelman 2007–2012 yhteydessä korkeakoululaitoksen rakenteellisen kehittämisen tavoitteet. Vuoden 2012 korkeakoululaitoksen määriteltiin koostuvan duaalimallin mukaisesti yliopistoista ja ammattikorkeakouluista. Kunkin yliopiston ja ammattikorkeakoulun profiili painottuu eri tavalla opetuksen, tutkimuksen, työelämäkytkentöjen ja aluekehitystehtävän suhteen.
Valtioneuvoston suunnitelman pohjalta opetusministeriö linjasi, että "korkeakoululaitosta kehitetään yliopistoista, ammattikorkeakouluista ja niiden välisistä yhteistyösopimuksiin perustuvista uusista yhteenliittymistä muodostuvana kokonaisuutena. Korkeakoulujärjestelmä uudistetaan tämän mukaiseksi vuoteen 2012 mennessä."
Vuonna 2008 opetusministeriö toi julki korkeakoulujen määrätavoitteen, enintään 15 yliopistoa (vähintään 3 000 kokopäiväopiskelijaa) ja 18 ammattikorkeakoulua vuonna 2020 (vähintään 2 500 kokopäiväopiskelijaa). Lisäksi määriteltiin strategiseen liittoumaan perustuvan yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteistyön tavoitekooksi noin 8 000 kokopäiväistä opiskelijaa. Tavoite edellyttää yhdistymiskehityksen jatkuvan voimakkaana. Korkeakoulujen määrän lisäksi myös tutkintoon johtava koulutus tulee vähenemään merkittävästi vuoteen 2020 mennessä.


Kebab.
Kebab on mausteinen liharuoka, jota myydään suurimmaksi osaksi pikaruokana. Nykyään tarjoilultaan hampurilaista muistuttava kebab on alun perin kotoisin Lähi-idän ja Keski-Aasian kansojen keittiöistä, ja se on kuulunut jo kauan myös useiden muiden Välimeren kansojen ruokavalioon.
Lajityypin monista muunnelmista turkkilaistyylinen "döner kebab" on yleisin. Kebabissa kartionmuotoista, jopa metrin korkuista hiljalleen kääntyvää lihavarrasta paistetaan hiljaisella tulella niin, että ylhäältä valuva rasva voitelee alemmat kerrokset pitäen lihan mureana. Tarjoilemista varten kartiosta veistellään suikaleita veitsellä. Joitakin versioita voi ostaa tavallisesta ruokakaupasta pakasteina, ja moni kebabia myyvä ravintola käyttää teollisesti valmistettua lihaa.
Alkuperämaissa "kebap" voi tarkoittaa mitä tahansa paahdettua naudan-, sian- tai lampaanlihaa tai kanaa, ja kebablajeja on useita. Turkkilainen "şiş kebap", Kreikassa souvlakiksi, on grillivarras. Kreikassa dönerkebabia hyvin paljon muistuttava ruokalaji on nimeltään gyros. Pakistanista kotoisin oleva shami kebab, joka on maahanmuuttajien mukana löytänyt tiensä myös Isoon-Britanniaan, taas muistuttaa makkaraa tai jauhelihapihviä. Suomessa kebabina tunnettu döner tunnetaan useissa maissa arabiasta lähtöisin olevalla nimellä "shawarma".
Kebab tarjoillaan usein riisin tai perunoiden kanssa lautasella tai pitaleivän sisässä, salaatin ja erilaisten kastikkeiden kera.
Historia.
Alun perin sana kebab (persiaksi کباب, kabāb ja turkiksi "kebap") tarkoittaa grillattua tai paahdettua lihaa. Lähi-idässä kebabia on syöty jo niin kauan, että nimen alkuperä on hämärän peitossa, vaikka Persiaa ja Irania arvellaankin ruokalajin kodiksi. Varhaisin maininta kebabista on bagdadilaisen Ibn Sayyar al-Warraqin keittokirjasta "Kitab al-tabikh" 900-luvulta.
Pitakebab.
Eurooppalaistyylisen kebabin isäksi on kutsuttu Turkissa syntynyttä Mahmut Aygünia (1921–2009), joka muutti Saksaan 16-vuotiaana ja tarjoili ensimmäisen kerran ravintolassaan Berliinissä kebabia pitaleivällä ("lavash") vuonna 1971. Tätä ennen kebabia oli saanut riisin kanssa, mutta leipään kääriminen muutti sen mukaan otettavaksi pikaruoaksi. Aygün kehitti myös jogurttikastikkeen.
Kebab Suomessa.
Suomeen kebab tuli 80-luvun puolivälissä ja ensimmäinen sitä myynyt paikka oli Korv Görans grilli Pietarsaaressa. Vaikka oikeaoppinen turkkilaistyylinen kebab valmistetaan muualla lampaanlihasta, käytetään Suomessa lähinnä halvempaa naudanlihaa tai joskus broileria, ja myös poronlihaa Pohjois-Suomessa.


Kansanmurha.
Nordhausenissa sijainneen Natsien pakkotyöleirin uhreja.
Kansanmurha (oikeustieteessä joukkotuhonta) on jonkin tietyn etnisen, kielellisen, uskonnollisen tai muun ryhmän (yleensä vähemmistön) järjestelmällistä tuhoamista. Termin keksi Raphael Lemkin, ja aluksi sillä viitattiin armenialaisten kansanmurhaan ensimmäisen maailmansodan aikana sekä juutalaisten kansanmurhaan eli holokaustiin toisen maailmansodan aikana. Kansanmurhia tiedetään tapahtuneen useita ihmiskunnan historiassa antiikin ajasta lähtien.
Termin alkuperä.
Kansanmurha-termiä kehitti 1943 Yalen yliopiston oikeustieteenprofessori Rafael Lemkin (1900–1959). Hän keksi englannin kielen sanan "genocide" sanoista γένος, genos (kreikaksi: "kansa" tai heimo) – "cide" (latinasta – "occidere" – murhata tai tuhota). Lemkinin määritelmä kansanmurhalle perustui holokaustiin ja armenialaisten kansanmurhaan.
Lemkin esitti "genocide"-sanan käyttöön ottamista juridiseksi termiksi Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksessa 9. joulukuuta vuonna 1948. Yleiskokous äänesti siitä 12. tammikuuta vuonna 1951, ja se hyväksyttiin viralliseksi nimitykseksi kansanmurhalle (yleiskokouksen päätöslauselma 260 [III]).
Ensimmäisissä termin määrittelyissä kansanmurhaan liitettiin rikokset poliittista, uskonnollista, rotu- tai muuta ryhmää vastaan. Neuvostoliitto vastusti tätä ankarasti ja poliittinen ryhmä tiputettiin määritelmästä. Neuvostoliitto liittolaisineen pyrki myös saamaan mukaan aikomukset tuhota kansallisen, rodullisen tai uskonnollisen ryhmän kieli, uskonto tai kulttuuri, mutta Yhdysvallat liittolaisineen vastusti tätä, koska pelkäsi joutuvansa syytetyksi rasismista ja alkuperäisväestön assimilaatiosta.
Syyt.
Daniel Chirot ja Clark McCauley ovat "Miksei tapeta niitä kaikkia?" -kirjassaan eristäneet poliittisten joukkomurhien taustalta neljä yhdistävää tekijää. Ne ovat kosto, vihollisen pelko, tarve poistaa saastuttavat ”toiset” sekä tavoitteet, jotka vaativat vihollisen tuhoamista.
Poliittisena lyömäaseena.
Ranskan parlamentissa on hyväksytty laki, jonka mukaan armenialaisten kansanmurha on holokaustin tavoin fakta, jonka kieltämisestä voidaan tuomita rangaistukseen. Turkki kiistää kansanmurhan tapahtumisen. Ranskan aloitteet ovat nostaneet protesteja Turkissa.
Turkkilaiset poliitikot ovat puolestaan nostaneet esiin ”Algerian kansanmurhan”, johon Ranska on heidän mukaansa syyllistynyt Algerian sodan aikana.
Azerbaidžan on viime vuosina kampanjoinut muun muassa lehti-ilmoituksilla ja elokuvaesityksillä saadakseen 25.–26. helmikuuta 1992 tapahtuneen Xocalın kylän valtauksen tunnustettua kansanmurhaksi. Tunnustuksen ovat antaneet ainakin Pakistanin ja Meksikon parlamentit.
Joukkotuhonta.
”Joka jonkin kansallisen, rodullisen, etnisen tai uskonnollisen ryhmän taikka niihin rinnastettavan kansanryhmän hävittämiseksi kokonaan tai osittain
on tuomittava joukkotuhonnasta vankeuteen vähintään neljäksi vuodeksi tai elinkaudeksi.
Joukkotuhonnan valmistelu.
on tuomittava joukkotuhonnan valmistelusta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.”
Sopimus kansanmurhan estämiseksi.
Em. Suomen rikoslain säännökset perustuvat Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen vuonna 1948 hyväksymään yleissopimukseen kansanmurhana pidettävän rikoksen ehkäisemiseksi ja rankaisemiseksi ("Convention on the Prevention and Punishment of the Crime of Genocide"). Sopimus hyväksyttiin Suomessa vuonna 1959 annetulla lailla (557/59). Ensimmäiset rangaistussäännökset joukkotuhonnasta hyväksyttiin Suomen rikoslakiin 1974.
Hallituksen esityksestä laiksi ilmenee, että säännöksen tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää, että "pitää olla olemassa todellinen ja varteen otettava sopimus tai suunnitelma" kansanmurhan tekemiseksi, "ennen kuin teko voisi tulla kansanmurhan valmisteluna rangaistavaksi". Näin ollen esimerkiksi kahden henkilön ravintolakeskustelussa tehty "sopimus" jonkin kansanryhmän hävittämisestä jäisi rangaistavuuden ulkopuolelle. Aivan epärealistiset sopimukset ja suunnitelmat jäisivät niin ikään säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle. Säännöksen tarkoituksena on säätää rangaistavaksi sellaisten henkilöiden toiminta, jotka sopivan tilaisuuden tullen todellisuudessa voisivat ryhtyä panemaan suunnitelmaa täytäntöön sekä sellaisen vakavasti otettavan suunnitelman laatiminen, joka olisi toteutettavissa, todetaan esityksessä.
Sopimuksen voimaantulon vaiheet.
YK:n yleiskokouksen hyväksymässä sopimuksessa asetettiin edellytykseksi sen voimaantulolle, että vähintään 25 jäsenmaata ratifioi sen, mikä oli tapahtunut tammikuussa 1951, jolloin sopimus siten tuli voimaan. Suomi on ratifioinut osaltaan sopimuksen 18. joulukuuta 1959. Yhdysvallat liittyi sopimukseen 1982 varaumin, ettei se ryhdy toimenpiteisiin kansallisen lainsäädäntönsä muuttamiseksi sopimuksen johdosta. Suomi ei ole hyväksynyt Yhdysvaltain esittämää varaumaa. Liioin sitä eivät ole hyväksyneet muut Pohjoismaat eivätkä monet muut maat, kuten Viro.
Toimivaltainen tuomitsemaan kansanmurhasta on, paitsi suomalainen tuomioistuin, myös Kansainvälinen rikostuomioistuin.


Kansantalous.
Kansantalous tarkoittaa yhteiskunnan talouden muodostamaa kokonaisuutta. Kansantalouden toimintaa voidaan tarkastella jakamalla toimijat talousyksiköihin. Kansantalouden tilinpito tarkastelee talousyksiköiden välisiä virta- ja varantotietoja. Tilinpidon pohjalta lasketaan tärkeimmät talouden tunnusluvut kuten bruttokansantuote. Kansantalouden toimintaa tutkii kansantaloustiede.
Yksinkertaistaen talous voidaan jakaa kotitalouksiin ja yrityksiin. Kotitaloudet omistavat tuotannontekijät ja kuluttavat hyödykkeitä. Yritykset ostavat tuotannontekijöitä ja tuottavat hyödykkeitä. Vuosittainen hyödykevirta muodostaa kansantuotteen ja tuotannontekijöistä maksettava tulovirta muodostaa kansantulon. Kansantuotteen ja kansantulon erona on, että kansantulosta on vähennetty ulkomailta saadut tuotannontekijätulot.
Talousyksiköt.
Kansantalouden tilinpidossa talousyksiköt jaetaan tarkemmin kuuteen ryhmään, joita kutsutaan institutionaaliseksi sektoriksi. Kun halutaan tarkastella tuotantoprosesseja, käytetään toimialaluokitusta, joka pohjautuu toimipaikkatietoon. Toimipaikka on tavaroita tai palveluita tuottava institutionaalinen yksikkö.
Markkinat.
Talous jakautuu useisiin eri markkinoihin. Periaatteessa markkinoita on yhtä monta kuin hyödykkeitä. Tämän määritelmän ongelmana on, että hyödykkeet voidaan erotella lähes mielivaltaisen tarkasti. Esimerkiksi samalla hyödykkeellä eri kaupungeissa voi olla eri markkinat ja toisaalta jokaisella jogurttimaulla on omat markkinansa. Karkeammalla tasolla markkinat jaetaan kulutushyödyke- ja tuotannontekijämarkkinoihin. Vapailla markkinoilla hyödykkeiden hinnat määräytyvät kysynnän ja tarjonnan mukaan.
Tuotannontekijämarkkinat jaetaan työ-, raha- ja raaka-aine eli luonnonvaramarkkinoihin. Työmarkkinat ovat poliittisesti tärkein, koska niillä määräytyy palkkataso ja työttömyys. Työmarkkinat ovat myös siitä poikkeuksellinen markkina, että ne ovat säädeltyjä eikä tavanomainen kysyntä ja tarjonta -malli kuvaa sitä kovin hyvin.


Kriminologia.
Kriminologia tutkii rikollisuutta yhteiskunnallisena ilmiönä pääasiassa empiirisin menetelmin. Tutkimuskohteena voi olla rikollisuuden määrä, rakenne, kehitys, rikollisuuteen vaikuttavat tekijät ja sen syyt. Kriminologia on monitieteellistä ja sen voidaan sijoittuvan omana tieteenalanaan oikeussosiologian tai rikosoikeuden yhteyteen. Sillä on yhteyksiä myös taloustieteeseen, sosiaalipolitiikkaan ja tilastotieteeseen.
Positivismi.
1900-luvun alun positivistinen kriminologia näki rikollisuuden useimmiten yksilön ominaisuuksiin sidottuna. Tätä suuntausta edustivat muun muassa Cesare Lombroso ja Hans Eysenck. Koska rikollisuuden syyt nähtiin yksilötasolla, myös ratkaisuja haettiin yksilötasolta. Lombroso painotti rikollisen biologisia ja geneettisiä ominaisuuksia, ja myöhemmät kriminologit ovat suhtautuneet arvostelevasti hänen tutkimusmetodeihinsa. Positivistinen kriminologia otti myös rikollisuuden käsitteen määritelmän itsestään selvyytenä, ja keskittyi tutkimaan rikollisuutta ja rikostilastoja käyttäen yleisesti käytössä olleita rikosten määritelmiä.
Chicagon koulukunta.
1920-luvulla merkittävä Chicagon koulukunta muutti kriminologian suuntautumista keskittymällä kaupunkirakenteisiin. Chicagon koulukunnan sosiologit kehittivätkin kuuluisan kehämallin, jossa köyhyys, rikollisuus ja muut ongelmat keskittyvät kaupungin keskustoihin, ja muu väestö asuu eri vyöhykkeillä näiden alueiden ympärillä. Chicagon koulukunta oli uudistusmielinen myös tutkimusmenetelmien suhteen, ja sosiologit kuten Robert E. Park painottivat etnografista tutkimusta ja ympäristössä havainnoimista pelkkien kirjojen ja tilastojen tutkimisen sijaan.
Radikaali ja kriittinen kriminologia.
1960-luvulla alettiin puolestaan kehittää (usein marxilaista) radikaalia kriminologiaa, jossa rikollisuus kytkettiin yhteiskuntarakenteeseen ja yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon. Samoihin aikoihin luotiin myös alakulttuuriteorioita kuten Richard Clowardin ja Lloyd Ohlinin ajatus nuorista, jotka pyrkivät mahdollisimman hyviin asemiin huonoista lähtökohdistaan. Rikos on Clowardin ja Ohlinin mukaan näiden nuorien kohdalla kannattavampaa kuin työskentely vähimmäispalkalla. Toiset kriminologit keskittyivät ennen kaikkea nuorisojengien suosion selittämiseen, mutta teoriat olivat usein samankaltaisia ja pohjasivat yhteiskunnan rakenteelliseen epätasa-arvoisuuteen. Toinen suuntaus oli kriittinen kriminologia, joka suhtautui refleksiivisesti rikoksen käsitteeseen. Kriittiset kriminologit olivat sitä mieltä, että yhteiskunnan valtaa pitävillä on valta määrittää myös rikoksen käsite ja rikoskategoriat. Rikosta ei nähty enää vain yhteiskunnassa olemassa olevana tosiasiana vaan myös sosiaalisena konstruktiona.
Kontrolliteoriat.
Samana aikakautena kriminologiset ajattelijat kuten Travis Hirschi kehittivät kontrolliteorioita, joiden mukaan huomio tulee kiinnittää siihen, miksi suurin osa ihmisistä ei riko lakia. Hirchin mukaan pääsyitä lain noudattamiseen ovat muun muassa ihmisen kytkös muihin ihmisiiin ja yhteiskunnallisiin instituutiohin ja usko sääntöjen moraaliseen pätevyyteen. Vahvasti yhteiskuntaan kiinnittyneen yksilön ei kannata rikkoa lakia koska hänellä on silloin enemmän menetettävää. Parikymmentä vuotta myöhemmin Hirschi kehitti myös matalan itsekontrollin teorian yhdessä Michael Gottfredsonin kanssa, joka erottelee yksilöt matalan tai korkean itsekontrollin perusteella. Matalan itsekontrollin omaavat ihmiset rikkovat teorian mukaan todennäköisemmin lakia. Kriminologinen teoria yhdistettiin kontrolliteorioissa jälleen yksilön ominaisuuksiin.
Oppimisteoriat.
Edwin H. Sutherlandin kehittelemää rikollisuuden sosiologista selitystä kutsutaan differentiaalisen assosiaation teoriaksi. Sen mukaan rikoskäyttäytyminen opitaan, ja oppimisprosessiin kuuluu rikosten tekemiseen vaadittavien tekniikoiden oppiminen ja erilaisten asenteiden ja perustelumallien omaksuminen. Jos kaupan kassalla ei ole ketään, rikollisen ajattelumallin omaksunut henkilö näkee sen sopivana tilaisuutena kulkea kassan ohitse maksamatta. Tämä rikoskäyttäytyminen omaksutaan pienissä viiteryhmissä, ja oppimiseen vaikuttaa, kuinka usein ja pitkään kuulee rikoskäyttäytymiseen suotuisasti vaikuttavia puhetapoja, kuka niitä esittää (kuinka suuri auktoriteetti puhujalla on kuulijaan nähden) ja missä järjestyksessä asioita opitaan. Lapsuudessa opitut määritelmät ovat vaikutusvaltaisempia kuin myöhemmin opitut ajatusmallit.
1. "differentiaalinen assosiaatio." Altistuminen läheispiirille, kuten perheelle tai ystäville, joilta opitaan normatiiviset käyttäytymis- ja ajattelumallit matkimisen, määritelmien ja palkintojen ja rangaistusten kautta.
2. "määritelmät." Oman käyttäytymisen tulkinta ja sen erilaiset selitykset. Tämän osa-alue on neutralisaatioteoria, jossa rikollinen vähättelee ja puolustelee tekoaan esimerkiksi kieltämällä oman vastuunsa tai vähättelemällä aiheuttamaansa vahinkoa.
3. "palkinnot ja rangaistukset." Teosta aiheutuneet seuraukset, jotka voivat fyysisiä kuten rahallisesti arvokkaan omaisuuden saaminen tai poliisien kanssa tekemisiin joutuminen, aineettomia kuten ihailua tai paheksuntaa. Tässä yhteydessä käytetään termejä positiivinen ja negatiivinen vahvistaminen. Positiivista vahvistamista on, että teon tavoitteena on saada itselleen hyötyä, kun taas negatiivinen vahvistaminen tarkoittaa tilannetta, jossa (rikollinen) teko tekemällä vältetään epämieluisan asian toteutuminen.
4. "matkiminen" eli toisten käyttäytymisen imitointi. Matkimisen yhteydessä tutkijat nostavat huolekseen median, kuten rikollisista tehdyt elokuvat ja rikosuutisoinnin saaman suuren huomion.
Uudet suuntaukset.
Nykykriminologiassa keskeisenä kehityksenä on ollut lisääntynyt uhrien huomioon ottaminen sekä oikeusjärjestelmässä että teoreettisesti. Uhrien näkökulmaan keskittyvää kriminologiaa kutsutaan joskus viktimologiaksi.


Kognitiivinen psykologia.
Kognitiivinen psykologia on psykologian osa-alue, joka tutkii ihmisen tietoa käsitteleviä prosesseja, esimerkiksi muistin, oppimisen, ajattelun, havaitsemisen, tarkkaavaisuuden, luovuuden ja ongelmanratkaisun toimintaa. Se perustuu kognitivismille ja syntyi 1900-luvun jälkipuolella syrjäyttäen behavioristisen psykologian vallitsevana psykologian koulukuntana.
Kognitiivinen psykologia rakentuu kokeelliselle ja tieteelliselle tutkimukselle eikä se kognitivismin nimissä ota esimerkiksi introspektiota ainoana tai luotettavimpana tiedonlähteenä. Tarkkaa ajankohtaa kognitiivisen psykologian synnylle on vaikea määrittää, mutta se sai merkittäviä sysäyksiä tekoälyn ja kognitiotieteen synnyn myötä 1956. Termi yleistyi käyttöön Ulrich Neisserin vuonna 1967 kirjoittaman kirjan "Cognitive psychology" ansiosta.
Kognitiotiede on kognitiivista psykologiaa lähellä oleva tieteenala, joka tutkii kognitivismia sinänsä ja sen taustaoletuksia enemmän kuin psykologian käytännön tutkimusta.


Kognitiotiede.
Kognitiotiede tutkii tietoilmiöitä kuten havaitsemista, oppimista, muistia, ajattelua, kieltä ja käsitteitä, sekä näiden taustalla olevia tiedonkäsittelyn mekanismeja. Yhteistä kognitiotieteen tutkimuskohteille on, että niitä voidaan tarkastella tiedon esittämisen eli representaation ja informaation prosessoinnin näkökulmista. Kognitiotieteellinen tutkimus on luonteeltaan monitieteistä: perinteisesti sen katsotaan sijoittuvan psykologian, tietojenkäsittelytieteen, filosofian, kielitieteen ja neurotieteen leikkaukseen.
Historia.
Kognitiotieteen esihistorian voidaan katsoa lankeavan yhteen filosofian historian kanssa; erityisesti Platon, René Descartes, Gottfried Leibniz, David Hume ja Immanuel Kant ovat kognitiotieteen kehittymisen kannalta merkittäviä ajattelijoita. Esimerkiksi assosiationistista konnektionismia voidaan tietyin varauksin pitää Humen mielen teorian perillisenä; Platonin, Descartesin ja Kantin vaikutus puolestaan näkyy kenties selvimmin erilaisissa nativistisissa (tiettyjen mielen piirteiden synnynnäisyyttä korostavissa) teorioissa.
Varsinaisesti kognitiotieteestä voidaan kuitenkin puhua vasta 1900-luvulla, jolloin tieteenalalle tyypillinen lähestymistapa sai vähitellen alkunsa psykologiaa vuosisadan alussa hallinneen metodologisen behaviorismin väistyessä.
Erityisesti Noam Chomskyn behavioristista kielitiedettä vastaan kohdistama kritiikki, tekoälytutkimuksen (John McCarthy, Marvin Minsky, Allen Newell, Herbert Simon) ja tähän liittyvän kognitiivisen psykologian synty toimivat motivaationa uuden, "kognitivistisen" lähestymistavan omaksumiselle. Tärkeänä käännekohtana tälle siirtymälle pidetään vuonna 1956 järjestettyä informaatioteoriaa käsitellyttä monitieteistä symposiumia.
Ensimmäisten tietokoneiden kehityksellä 1940-luvulla oli erityisen suuri merkitys kognitiotieteen synnylle. Klassinen kognitiotiede itse asiassa käsittää ihmismielen juuri tietokoneena, symboleita manipuloivana systeeminä (komputationalismi). Tästä syystä matemaattisen logiikan kehityksellä (mm. Gottlob Frege ja Ludwig Wittgenstein) ja erityisesti laskettavuuden teorian synnyllä 1930-luvulla (Alan Turing) on ollut kognitiotieteen näkökulmasta varsin keskeinen merkitys.
Tutkimuskohteet ja metodologia.
Kognitiotieteessä tutkitaan muun muassa havaitsemista, oppimista, muistia, kieltä, käsitteitä, älykkyyttä ja ajattelua ylipäätään. Ensisijainen tavoite on selvittää, millaiset mielen/aivojen mekanismit toteuttavat tai tekevät mahdolliseksi edellä mainitut toiminnot. Kognitiotiedettä voidaankin luonnehtia tieteenä, joka pyrkii selittämään, millaiset tiedon esittämisen eli representaation ja tiedonkäsittelyn prosessit mahdollistavat älykkään ja adaptiivisen käyttäytymisen.
Vaikka kognitiotieteessä pääpaino on usein aikuisen ihmisen kognition tutkimuksessa, myös kognitiivisen kehityksen, muiden eläinten kognitiivisten toimintojen ja keinotekoisten järjestelmien tiedonkäsittelyn tutkiminen kuuluu kognitiotieteen piiriin. Tutkimuksessa hyödynnetään usein erilaisia formaaleja malleja ihmisen, eläinten tai koneiden tiedonkäsittelystä ja pyritään muotoilemaan mallien pohjalta informaation prosessointia koskevia yleisiä lakeja. Kognitiotiedettä luonnehtii näin pyrkimys luonnontieteelliseen tarkkuuteen.
Kognitiotieteellinen tutkimus on luonteeltaan monitieteistä: kognitiivisia ilmiöitä pyritään lähestymään useiden, toisiaan täydentävien tieteenalojen tarjoamien käsitteiden, teorioiden ja tutkimusmenetelmien avulla. (Osittain tämä tietysti heijastaa tieteenalan nuorta ikää).
Esimerkiksi muistin toimintaa tai ongelmanratkaisua koskevien mallien realistisuutta voidaan testata psykologisesta tutkimuksesta saadun aineiston perusteella, muistin toimintaa voidaan yrittää suhteuttaa aivokuvantamismenetelmin kerättyyn dataan (esimerkiksi elektroenkefalografiaa tai magneettikuvaustekniikoita käytetään runsaasti) keskushermoston toiminnasta. Hieman määritelmistä riippuen myös varsin matalan tason neurotieteellisiä metodeja, esimerkiksi yksittäissolumittauksia, voidaan myös käyttää kognitiivisten ilmiöiden tutkimuksessa. Malli taas voidaan koodata tietokoneohjelman muotoon, jolloin sen toimintaa voidaan simuloida erilaisilla parametreillä. (Tällöin puhutaan kognitiivisesta mallintamisesta).
Kognitiotiede on siten menetelmällisesti avoin: kaikki tieteelliset menetelmät ovat hyväksyttäviä ja hyväksi käytettävissä, eikä tutkimus kognitiotieteessä rajoitu yhdelle selittämisen tasolle. David Marrin 1980-luvulla esittämän, klassiseksi vakiintuneen metodologisen tai tieteenfilosofisen luokittelun mukaan monimutkaisen tiedonkäsittelyllisen ilmiön selityksen tulee tapahtua vähintään kolmella tasolla: komputationaalisella tasolla määritellään se funktio tai tehtävä jota järjestelmä suorittaa, algoritmien tasolla määritellään ne informaationprosessointimenetelmät joilla tehtävä suoritetaan, ja implementaation tasolla määritellään se "hardware" joka tekee tehtävän suorittamisen mahdolliseksi. Lisäksi tutkimus millä tahansa tasolla voi vaikuttaa tutkimukseen toisella tasolla. Näin esimerkiksi neurotieteellinen tutkimus vaikuttaa kognitiiviseen psykologiaan ja päinvastoin, eikä kumpikaan ole toista ensisijaisempi tai toisesta riippumaton.
Kognitiotieteestä puhutaan toisinaan "mielen tieteenä", mutta tosiasiassa kognitiotiede ei ole tieteenalana näin laaja. Perinteisesti kognitiotiede on keskittynyt mielen "älykkyyden taustalla olevien" piirteiden tutkimukseen, jolloin esimerkiksi emootiot ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Esimerkiksi sellaisia psykologian kannalta keskeisiä ilmiöitä kuten tunteita tai persoonallisuutta kognitiotieteessä tutkitaan hyvin vähän. Toisaalta psykologia "mielen tieteenä" on usein kiinnostunut ensisijaisesti ihmisen mielestä. Kognitiotieteessä muiden olentojen kognition ja ihmisen kognition välillä ei tehdä periaatteellista eroa. On myös hyvin kiistanalaista, missä määrin kognitiotieteen informaationprosessointinäkökulma voi kertoa meille mitään tajunnan fenomenaalisista aspekteista eli qualioista. On kuitenkin muistettava, että todellisuus ei tunne oppiainerajoja, joten mitään tarkkaa rajaa sille mikä "kuuluu kognitioon" ja mikä on "jotain muuta" lienee turha ainakaan nojatuolissa pyrkiä vetämään.
Kognitiotieteen eri koulukuntia.
Alussa kognitiotiede ymmärrettiin kognitiivisen psykologian, tekoälyn ja generatiivisen kielitieteen yhdistäväksi "sateenvarjotieteeksi". Näin ajatellen kognitiotiede olisi näiden kolmen alan joukko-opillinen yhdiste. Sittemmin nämä alat ovat kasvaneet, kehittyneet omiin suuntiinsa (kognitiivinen psykologia osaksi psykologiaa, tekoäly osaksi tietojenkäsittelytiedettä ja insinööritieteitä), ja toisaalta näiden "klassisten" alojen ohella kognitiotieteessä on 1980-luvulta lähtien koettu vahva kognitiivisen neurotieteen, neuroverkkomallintamisen ja laskennallisen neurotieteen nousu, joka jatkuu yhä. Nykyään kognitiotieteen voikin ajatella sijoittuvan pikemmin kolmen klassisen alan, ja toisaalta neurotieteiden leikkauskohtaan.
Historiallisesti kognitiotieteen keskeiset paradigmat ovat olleetkognitivismi (klassinen kognitiotiede, symbolinen paradigma) ja konnektionismi. Molempia voidaan pitää komputationaalisina teorioina mielen/aivojen toiminnasta. Komputationaalinen hypoteesi mielen/aivojen toiminnasta perustuu karkeasti ottaen ajatukseen mielestä tietokoneena, jolloin kognitiivisen ilmiön selittäminen tarkoittaa mielen toimintojen kuvaamista laskennallisina tehtävinä, ja kognitivismissa tehtävän suorittamiseen sopivan tietokoneohjelman l. algoritmin määrittelemistä. Usein komputationalismi termillä kuitenkin tarkoitetaan nimenomaan ns. klassista paradigmaa eli symbolista paradigmaa.
Klassisessa paradigmassa laskenta ymmärretään symbolien manipuloimiseksi algoritmin kuvaamien sääntöjen mukaisesti. Konnektionistisessa lähestymistavassa puolestaan kognitiivisia ilmiöitä eli laskennallisten funktioiden suorittamista mallinnetaan idealisoiduilla neuroverkoilla, jolloin tutkimus on ainakin näennäisesti lähempänä aivoja tutkivia neurotieteitä.
Viime aikoina näiden kahden rinnalle kolmanneksi paradigmaksi on noussut dynaamisten systeemien teoriaan ja kompleksisuusteoriaan perustuva dynaamisten systeemien näkökulma.


KGB.
KGB (), "SNTL:n valtion turvallisuuskomitea" oli Neuvostoliiton valtiollinen turvallisuuspoliisi vuodesta 1954 vuoteen 1991. Se vastasi ulkoisesta turvallisuudesta ja tiedustelusta lukuun ottamatta sotilastiedustelua, joka kuului.
Valko-Venäjällä turvallisuuspoliisi toimii edelleen venäjäksi KGB:n nimellä, KGB.
Vetšeka/Tšeka, GPU, OGPU.
KGB:n ensimmäinen edeltäjä oli neuvosto-Venäjällä bolsevikkijohtaja Vladimir Leninin aloitteesta joulukuussa 1917 perustettu salainen poliisi, "Yleisvenäläinen erityiskomissio vastavallankumousta ja sabotaasia vastaan" (lyh. "Vetšeka" tai "Tšeka"). Leninin mukaan bolsevikkipuolue tarvitsi ”rautaisen käsivarren”, jolla voi suojella ”nuorta vallankumousta” ja taistella ”vastavallankumouksellisia” voimia vastaan sekä pitää kurissa poliittisen opposition. Erityiskomission johtoon valittiin puolalaissyntyinen ammattivallankumouksellinen Feliks Dzeržinski. Dzeržinski esitti pian puolueelle ohjelman, jonka pohjalta uusi komissio toimisi. Ohjelman yhteenvetona oli, että Tšeka nousisi lain ja valvonnan yläpuolelle ja sillä olisi rajattomat pidätys-, kuulustelu- ja rankaisuoikeudet. Puolueen sisällä se herätti suurta hämminkiä ja eripuraa sekä vastustusta, mutta Lenin tukahdutti vastarinnan ja antoi vallankumoussankarina pitämälleen Dzeržinskille tämän vaatimat oikeudet.
Venäjän sisällissodan aikana Tšeka kunnostautui erityisen julmana ja häikäilettömänä organisaationa, jota ilman bolševikkien vallankumous olisi saattanut jäädä väliaikaiseksi. Dzeržinski haali komissioonsa kovia miehiä, jotka eivät epäröineet ryhtyä ankariin rankaisutoimiin, joihin edes puna-armeija ei halunnut osallistua. Sisällissodan jälkeen Tšekan surmaamien ihmisten määrän saattoi laskea kymmenissä tuhansissa. Tšeka käytti teloittajina pääasiassa unkarilaisia ja bulgarialaisia sotavankeja; näiden kansojen edustajia pidettiin tuolloin Venäjällä sivistymättöminä barbaareina, jotka sopivat tuollaisiin vastenmielisiin tehtäviin – ja henkensä puolesta syystäkin pelkäävät sotavangit pyrkivät äärimmäisellä julmuudella osoittamaan kelpoisuutensa teloittajina – ja säästämään henkiriepunsa; viimeksi mainittu ei tosin aina onnistunut, koska vankipyövelit saatettiin tappaa myrkyttämällä tai ampumalla, jos katsottiin että he tiesivät liikaa; näin kävi muun muassa tsaariperheen tappajille.
Tšeka loi ne kovat mallit, joiden mukaan Neuvostoliiton salainen poliisi hyvin pitkälle toimi samassa perustarkoituksessa: tukahduttaa ja estää poliittinen oppositio. Salainen poliisi hyvin pitkälle itse määritteli, kuka edusti oppositiota.
Helmikuussa 1922 Tšeka liitettiin osaksi Venäjän "sisäasiainkansankomissariaattia" (sisäministeriö, lyh. "NKVD") nimellä "Valtion poliittinen hallinto" (lyh. "GPU"). Seuraavana vuonna GPU:sta tuli koko Neuvostoliiton kattava "Valtion yhdistynyt poliittinen hallinto" (lyh. "OGPU"). Džerzinski johti salaista poliisia kuolemaansa 1926 asti.
GUGB, NKGB/MGB, MVD.
Venäjän NKVD lakkautettiin 1934, jolloin perustettiin Neuvostoliiton NKVD. Tällöin myös OGPU siirtyi osaksi NKVD:tä saaden uudeksi nimekseen "Valtion turvallisuuspäähallinto" (lyh. "GUGB"). 1930-luvulla Josif Stalinin johtaman suuren terrorin aikana NKVD GUGB:n toiminnan myötä nousi valtioksi valtion sisällä, jonka lonkerot ulottuivat syvälle yhteiskuntaan koskien kaikkia ja kaikkea elämänalueita. Stalin käytti NKVD:tä terrorin työvälineenä ja se passitti vankileireille ja teloitti miljoonia ihmisiä. Suuresta vankimäärästä johtuen NKVD saattoi ryhtyä suuriin julkisiin rakennushankkeisiin urakoitsijana, kuten Stalinin kanavan rakentamiseen. Rakentamisen tarkoituksena ei ollut pelkästään tuottaa pakkotyöllä halpaa perusrakennetta kansantalouteen, vaan myös tappaa vankeja. Salainen poliisi toimi myös aktiivisesti ulkomailla. GUGB:n agentit kidnappasivat venäläisemigranttien valkoisen armeijan komentajan, kenraali Jevgeni K. Millerin Pariisissa vuonna 1937. Miller teloitettiin myöhemmin Moskovassa. GUGB:n agentti murhasi marxilaisen toisinajattelijan Lev Trotskin Meksikossa vuonna 1940.
Toisen maailmansodan aikana 1941 NKVD:sta erotettiin sotilaallista turvallisuutta varjeleva osa, joka alistettiin maa-armeijalle ja laivastolle. Valtiollinen turvallisuus erotettiin omaksi "Valtion turvallisuuskansankomissariaatiksi" (lyh. "NKGB"). Saksn hyökättyä Neuvostoliittoon, NKGB:stä sekä maa-armeijan ja laivaston turvallisuusosista tuli uudelleen GUGB ja osa NKVD:tä. Vuonna 1943 nämä elimet erotettiin jälleen NKVD:sta ja nimettiin taas NKGB:ksi sekä Smeršiksi. Sodan aikana Stalin käytti salaisen poliisin yksiköitä rintamakarkureiden sekä vihollisen kaukopartiomiesten pysäyttämiseen (ja teloittamiseen) sekä laajojen väestön pakkosiirtojen toteuttamiseen.
Vuonna 1946 Neuvostoliiton kansankomissariaatit nimettiin ministeriöiksi ja NKGB:stä tuli "valtion turvallisuusministeriö" (lyh. "MGB") ja NKVD:sta "sisäasiainministeriö", "MVD". Ne liitettiin jälleen yhteen 1953 Stalinin kuoltua, mutta erotettiin lopullisesti 1954, jolloin perustettiin "Valtion turvallisuuskomitea" (lyh. "KGB") ministeriön sijaan. Sisäministeriölle jäivät rikospoliisi, rangaistuslaitokset ja palokunnat.
KGB, KGB SSSR.
KGB:n toimialue vastasi karkeasti ottaen Yhdysvaltain ja vastavakoiluosastoa, mutta KGB:n alaisuuteen kuului myös esim. Neuvostoliiton rajavartiolaitos. Vuonna 1978 KGB:n nimeksi tuli "SNTL:n valtion turvallisuuskomitea", (lyh. "KGB SSSR") ja sen puheenjohtajasta ministeriin rinnastettava henkilö.
Neuvostoliiton loppuvuonna 1991 KGB:n seuraajaksi perustettiin Venäjän neuvostotasavallassa VSFNT:n KGB/AFB.
Toiminta ulkomailla.
Time-lehden tiedustelulähteiden mukaan vuonna 1978 keskimäärin neljäsosa Neuvostoliiton diplomaateista oli KGB:n agentteja, näistä esimerkiksi 98 toimi Suomessa, 87 Länsi-Saksassa ja 53 Italiassa. Arviolta 35 prosenttia Neuvostoliiton Washingtonin lähetystön 136 diplomaatista toimi KGB:n hyväksi, lisää henkilöitä toimi Tassissa, Aeroflotissa, kaupallisissa edustustoissa ja muissa vastaavissa tehtävissä. YK-tehtävissä toimi noin 105–135 KGB-agenttia pelkästään Euroopassa.
Tapaus Zell.
Yksi KGB:n historian merkittävimmistä ja eriskummallisimmista onnistumisista tapahtui 1967, kun kolme KGB:n hyväksi toiminutta miestä varasti Sidewinder-ohjuksen Zellin Nato-tukikohdasta, jonka piti olla läpitunkemattomasti vartioitu. Varkaat eivät saaneet saalistaan kunnolla mahtumaan autoonsa ja joutuivat ajamaan noin 480 kilometrin matkan länsisaksalaista autobahnia 3-metrinen ohjus avoimesta ikkunasta ulos törröttäen.
Kun koplan johtaja Manfred Ramminger tiedusteli Düsseldorfin lentokentällä parasta tapaa lähettää rahtia Moskovaan, virkailija ehdotti lentorahtia ja Lufthansalta vakuutettiin, ettei tullissa oltaisi erityisen kiinnostuneita paketin sisällöstä. Ramminger noudatti neuvoja ja nousi myös itse Moskovan koneeseen kuljettaen ohjuksen sytytintä käsimatkatavaroissaan.
Saapuessaan perille Ramminger kuitenkin sai kuulla jonkin menneen pieleen. Ohjuksen sisältävä paketti oli poistettu koneen ruumasta vahingossa Kööpenhaminassa ja lähetetty takaisin Düsseldorfiin. Kymmenen päivää myöhemmin paketti toimitettiin lähetystietojen mukaisesti Moskovaan. ”Brüderchen (pikkuveli), olet varsinainen supermies!” oli Rammingerin kontaktihenkilö KGB:ssa nauranut äänekkäästi.


Koaksiaalikaapeli.
Koaksiaalikaapeli on siirtolinja, joka siirtää korkeataajuuksista sähkömagneettista kenttää paikasta toiseen. Tutuin käyttökohde koaksiaalikaapelille on television antennijohto. Muita käyttökohteita ovat muun muassa elektroniikka- ja tietoliikennesovellukset.
Rakenne.
Koaksiaalikaapelin lieriömäisen rakenteen keskustassa on keskijohdin, jonka ympärillä on eristeainekerros. Tämän ympärillä on putkimainen ulkojohdin ja sen ympärillä muovinen ulkokuori.
Toiminta ja käyttö.
Suurtajuinen sähkömagneettinen kenttä etenee koaksiaalikaapelissa poikittaisena värähtelynä, ns. TEM-moodissa, ja rajoittuu keskijohtimen ja ulkojohtimen väliseen eristeaineeseen. Tämän eristeen ominaisuudet ovat sen vuoksi ratkaisevat kaapelin laatua arvioitaessa.
Koaksiaalikaapelin kapasitanssi ja induktanssi muodostavat yhdessä "siirtoimpedanssin", joka on tietylle kaapelille ominainen ja määräytyy pääasiassa kaapelin dimensioiden ja eristemateriaalin dielektrisyyden perusteella. Koaksiaalikaapelin siirtoimpedanssi eli ominaisimpedanssi "Z" on
missä "D" on ulkovaipan sisähalkaisija, "d" on sisäjohtimen halkaisija, ln on luonnollinen logaritmi ja formula_2 on suhteellinen eristevakio.
Oikein päätetyn koaksiaalikaapelin kumpaankin päähän kytkettävän laitteen impedanssin on oltava sama kuin koaksiaalikaapelin ominaisimpedanssi: muussa tapauksessa syntyy yleensä haitallisia vaimentavia seisovia aaltoja. Tästä syystä vanhanaikaisessa koaksiaalikaapelia käyttävässä ethernet -verkossa kaapeli päätettiin päätevastuksella.
Koaksiaalikaapelissa signaalin nopeus formula_3, missä c on valon nopeus.
Koaksiaalista rakennetta käytetään paljon myös heikon pientaajuuksisen signaalin siirtämiseen (esimerkiksi mikrofonikaapeli). Tällöin putkimaisen ulkojohtimen maadoittaminen antaa signaalia siirtävälle keskijohtimelle hyvän häiriösuojauksen. Tällaisissa sovelluksissa ei kaapelin impedanssilla ole juuri merkitystä, vaan kaapeli kannattaa valita mekaanista kestävyyttä ja käyttömukavuutta silmällä pitäen.
Käytännön koaksiaalikaapelit.
Kaupallisten koaksiaalikaapelien tavallisimmat impedanssit ovat 50 ja 75 ohmia. Edellisten lisäksi kaupallisesti on saatavilla muun muassa 93 ohmin kaapeleita. Kaapeleiden vaimennus kasvaa taajuuden funktiona.


Kiinan kansantasavallan presidentti.
Kiinan kansantasavallan presidentti (yksink. 中华人民共和国主席, tarkka käännös "Kiinan kansantasavallan puhemies") on Kiinan kansantasavallan päämies. Tehtävä luotiin Kiinan perustuslaissa vuonna 1982. Muodollisesti presidentti valitaan Kiinan kansankongressissa. Käytännössä valmistelutoimikunta suosittelee ehdokkaaksi yhtä henkilöä.
Tällä hetkellä Kiinan presidenttinä toimii Hu Jintao ja varapresidenttinä Xi Jinping. Aiemmin presidenttinä ovat toimineet Li Xiannian, Yang Shangkun ja Jiang Zemin. Täten ennen Mao Zedong ja Liu Shaoqi toimivat vastaavassa tehtävässä, mutta nimikkeellä puhemies.
Nykyisen perustuslain mukaan Kiinan presidentti saattaa voimaan Kansankongressin hyväksymät säädökset, nimittää ja poistaa hallituksen jäseniä, myöntää valtion mitaleja ja kunniatitteleitä Kansankongressin ja sen pysyväiskomitean päätösten mukaisesti, myöntää armahduksia, voi määrätä poikkeuslain, voi julistaa sotatilan ja antaa mobilisaatiokäskyn, vastaanottaa ulkomaalaisten diplomaattiedustajien valtuutuskirjeet Kiinan kansantasavallan nimissä, nimittää ja poistaa Kiinan ulkomaille lähettämiä diplomaatteja, sekä hyväksyy ja kumoaa kansainvälisiä sopimuksia.
Maon aikojen jälkeen Kiinassa on noudatettu kollektiivisen johdon periaatetta diktatuurin välttämiseksi. Presidentti on Kansankongressin alainen ja saa ohjeensa suoraan tältä valtionhallinnon korkeimmalta elimeltä.


Kalifornia.
Kalifornia on Yhdysvaltain osavaltio Pohjois-Amerikan länsirannikolla Tyynenmeren rannalla. Osavaltion väkiluku oli 37 253 956 vuoden 2010 väestönlaskennassa. Kalifornia on Yhdysvaltain väkiluvultaan suurin osavaltio ja pinta-alaltaan kolmanneksi laajin Alaskan ja Texasin jälkeen.
Osavaltiossa sijaitsevat Yhdysvaltain toiseksi ja kuudenneksi suurimmat metropolialueet, Los Angelesin metropolialue sekä San Franciscon lahden ympäristö. Kahdeksan Yhdysvaltain viidestäkymmenestä suurimmasta kaupungista sijaitsee Kaliforniassa: Los Angeles, San Diego, San Jose, San Francisco, Fresno, Sacramento, Long Beach ja Oakland. Osavaltion pääkaupunki on Sacramento.
Eteläinen Kalifornia on tiheästi asuttu ja suurin osa väestöstä elää korkeintaan 80 kilometrin etäisyydellä Tyynestämerestä.
Osavaltion nimi tulee 1400-luvulla eläneen kirjailija Garci Rodríguez de Montalvon teoksesta "Las sergas de Esplandián" (ensimmäinen tunnettu painos vuodelta 1510), jossa esiintyy California-niminen saariparatiisi.
Maantiede.
Kaliforniaa rajoittavat Tyynimeri, Oregon, Nevada, Arizona ja Meksikon Baja California.
Maantieteellisesti se koostuu hedelmällisestä Keskuslaaksosta, vuorijonoista ja aavikoista. Pääosa asutuksesta on viileimmillä rannikon alueilla Tyynenmeren rannalla, erityisesti San Franciscossa, San Joséssa, Los Angelesissa ja San Diegossa. Osavaltion pääkaupunki Sacramento sijaitsee kuitenkin keskuslaaksossa.
Idässä keskuslaaksoa rajaa Sierra Nevada, pohjoisessa Kaskadit ja etelässä Tehachapivuoret. Korkein kohta on Mount Whitney Sierra Nevadalla 4 418 metriä. Sierra Nevadan vuoristossa sijaitsee myös Yosemiten kansallispuisto. Etelässä vuorien takana on Mojaven aavikko, jonka koillispuolella sijaitsee Kuolemanlaakso, Pohjois-Amerikan matalin ja kuumin paikka. Tyynenmeren rannalla kasvaa suojeltuja punapuita "Sequoia sempervirens". Ne ovat maailman korkeimpia puita. Mammuttipetäjät "Sequoiadendron giganteum" kasvavat Sierra Nevadalla. Ne ovat tilavuudeltaan maailman suurimpia puita.
Kalifornia tunnetaan maanjäristyksistään, joita esiintyy San Andreasin siirroksen alueella. Alueella on myös aktiivisia tulivuoria, kuten Mammoth Mountain. Lassen Peak -tulivuori purkautui viimeksi vuonna 1917.
Kaliforniassa on usein vaarallisia maastopaloja. Lokakuussa 2003 Etelä-Kalifornian maastopalot polttivat 800 000 eekkeriä (noin 3 200 neliökilometriä), tuhosivat 3 400 kotia ja tappoivat 22 henkeä. Lokakuussa 2006 maastopalojen sammutustöissä kuoli useita palomiehiä. Kuvernööri Arnold Schwarzenegger julisti 27. lokakuuta 2006 100 000 dollarin palkkion tuhopolttajien löytymiseen johtavista tiedoista.
Ilmasto.
Kalifornian ilmasto vaihtelee suuresti paikasta toiseen, sillä osavaltio on pitkä pohjois-eteläsuunnassa, sen länsiosat ovat rannikolla ja itäosat sisämaassa vuorten suojassa, ja korkeuserotkin ovat suuret Kuolemanlaaksosta merenpinnan alapuolelta Mount Whitneylle yli neljän kilometrin korkeuteen.
Suuressa osassa osavaltiota vallitsee välimerenilmasto: kesät ovat kuumia ja kuivia, talvet viileitä ja sateisempia. Kylmä Kalifornian merivirta rannikon lähellä viilentää rannikkoalueiden kesiä, sisämaassa kesät ovat kuumempia. Vuoristossa on vuoristoilmasto. Vuorijonojen takana on aavikkoalueita.
Historia.
Ennen eurooppalaisten tuloa Kalifornian alueella asui yli 70 eri intiaaniheimoa, kuten chumashit, pomot ja salinanit.
Ensimmäinen Tyynenmeren rannikkoa tutkinut eurooppalainen oli Juan Rodriguez Cabrillo vuonna 1542, häntä seurasi 37 vuotta myöhemmin Francis Drake 1579. 1700-luvun lopulla espanjalaiset lähetyssaarnaajat perustivat pieniä asumuksia Kalifornian niemimaan pohjoispuolelle. Espanja sai Kalifornian haltuunsa juuri ennen venäläisten tuloa sinne, venäläiset perustivatkin vain muutamia asutuspaikkoja. Meksikon itsenäistyttyä lähetysasemat joutuivat Meksikon hallitukselle, ja ne purettiin ja hylättiin.
Vuoden 1847 Meksikon–Yhdysvaltain sodan jälkeen Kalifornia jaettiin valtioiden kesken. Meksikon puoleisesta Baja Californiasta tuli Baja Californian ja Baja California Surin osavaltiot ja Yhdysvaltain puoleisesta Alta Californiasta Yhdysvaltain Kalifornian osavaltio 1850.
Vuonna 1848 Kaliforniassa oli noin 4 000 espanjaa puhuvaa asukasta. Kalifornian kultalöytöjen jälkeen alueella alkoi väkiryntäys, ja eurooppalaiset siirtolaiset julistautuivat itsenäiseksi Kalifornian tasavallaksi 10. kesäkuuta 1846 kapinoiden Meksikoa vastaan. Presidenttinä oli William B. Ide. Tasavalta kuitenkin päättyi lyhyeen 9. heinäkuuta kommodori John D. Sloatin taistelulaivan purjehdittua San Franciscon lahteen ja vaadittua Kaliforniaa Yhdysvalloille. Vuonna 1850 maa liitettiin osavaltiona liittovaltioon.
Sisällissodan aikana väki jakaantui pohjoisen ja etelän kannattajiin, ja vaikka Kalifornia liittyi pohjoisen puolelle, molemmille puolille mentiin vapaaehtoisina.
Ensimmäinen rautatie yhdisti rannikot 1869. Kalifornian havaittiin soveltuvan trooppisten hedelmien kasvatukseen ja maanviljelyyn yleensä.
Vuosina 1900–1965 asukasluku kasvoi alle miljoonasta Yhdysvaltain suurimmaksi. Väestö koostuu lukuisista etnisistä ryhmistä ja on monikulttuurinen. Osavaltio on nykyisin Yhdysvaltain teknologian ja elokuvateollisuuden keskus ja merkittävä maataloustuottaja.
Talous.
a> on Kalifornian mittavan viihdeteollisuuden parhaiten tunnettu symboli.
Kalifornia tuottaa 13 prosenttia Yhdysvaltain bruttokansantuotteesta. Osavaltion bruttotuote (on noin 1,55 biljoonaa (1 550 000 000 000 Yhdysvaltain dollaria vuonna 2004) ollen suurempi kuin minkään muun Yhdysvaltain osavaltio. Valtiona Kalifornia sijoittuisi seitsemänneksi maailmassa Yhdysvaltain, Kiinan, Japanin, Saksan, Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan jälkeen (ostovoiman mukaan).
Kalifornia on myös koti useille merkittäville talouden aloille kuten Hollywood (viihdeteollisuus), Kalifornian Keskuslaakso (maatalous), Piilaakso (tietokoneet ja huipputeknologia) ja viinintuotantoalueet kuten Santa Barbara ja Pohjois-Kalifornian Wine Country.
Tärkeimpiä maataloustuotteita ovat hedelmät, vihannekset, maitotuotteet ja viinit. Piilaakson korkean teknologian alat ajautuivat taantumaan Internet-buumin jälkeen, mutta lääketieteellinen tekniikka, videopelit ja animaatio ovat tuoneet kasvua.
Tammikuussa 2007 jäämyrsky ja kylmä sää tuhosi Los Angeles Timesin mukaan Kaliforniassa appelsiini-, sitruuna ja sitrussatoa jopa 1,1 miljardin dollarin arvosta.
Liikenne.
Los Angelesin kansainvälinen lentoasema ja San Franciscon kansainvälinen lentoasema ovat ensisijaisia solmukohtia Tyynenmeren ylittävälle ja Pohjois-Amerikan itä–länsi-suuntaiselle liikenteelle. Osavaltiossa on noin tusina muuta tärkeää siviililentoasemaa ja lukuisia muita laskeutumispaikkoja pienemmille lentokoneille.
Väestö.
Asukkaita Kaliforniassa oli 33 871 648 vuonna 2000. Kaliforniassa on 478 kaupunkia, joista suurin osa on metropolialueilla. Osavaltion asukkaista 68 % asuu kahdella suurella metropolialueella, Suur-Los Angelesin ja San Franciscon lahden alueella. Väestönlaskennan mukaan Kaliforniassa ei ole selkeää enemmistöryhmää. Espanjaa puhuvia on noin kolmannes, muita merkittäviä ryhmiä ovat aasialaiset, mustat ja intiaanit. Espanjan puhujien ennustetaan olevan enemmistönä vuoteen 2040 mennessä.
Kielet.
Vuonna 2005 kalifornialaisista yli 5-vuotiaista puhui äidinkielenään englantia 57,59 % ja espanjaa 28,21 %. Filipino oli kolmanneksi puhutuin kieli 2,04 % osuudella, seuraavana kiinan kieli 1,59 %, vietnam 1,4 % ja korean kieli 1,05 %.
Kulttuuri.
Kaliforniassa on monia tunnettuja yliopistoja. Kalifornian yliopisto toimii kymmenellä kampuksella.
Kaliforniassa on monia tunnettuja huvipuistoja kuten Disneyland.
Urheilu.
Kaliforniassa kisattiin talviolympialaiset vuonna 1960 (Squaw Valley) ja kesäolympialaiset vuosina 1932 (Los Angeles) ja 1984 (Los Angeles), sekä jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut 1994.
Kaliforniassa on kisattu pitkään moottoriurheilussa. Long Beachissa kisataan joka vuosi IndyCar-sarjan kisa.


Karhukopla.
Kivisyömmi Karhula Don Rosan taiteilemana
Karhukopla () on Carl Barksin luoma Aku Ankka -sarjakuvissa esiintyvä konnajoukko, joka toistuvasti pyrkii ryöstämään Roope Ankan rahat, mutta he epäonnistuvat yrityksissään ja heidät viedään vankilaan. Karhukopla esiintyi ensimmäisen kerran tarinassa "Ankkalinnan pamaus (Terror of the Beagle Boys)" vuonna 1951. Muun muassa Don Rosan ja Carl Barksin mukaan Karhukopla koostuu ainoastaan pienestä joukosta veljeksiä ja serkuksia, mutta jotkut piirtäjät ovat luoneet heistä maailmanlaajuisen verkoston. Eräässä tarinassa mainitaan mm. Pihkovan haaraosasto.
Nykyisten karhukonnien edeltäjiä Roopen nuoruudenseikkailuista kertovissa sarjoissa ovat Kivisyömmi Karhula poikineen. Kivisyömmi Karhula esiintyy ajoittain myös tämän päivän koplasta kertovissa tarinoissa vanhempana veteraanisukulaisena, Karhuvaarina. Akun tapaan koplalla on myös kolme veljenpoikaa: Karhukakarat tai Karhunpennut. Tarinoissa esiintyy toisinaan myös Karhuveikkojen äiti Konnamuori. Karhuveikot pukeutuvat yleensä mustaan silmänaamioon, sinisiin housuihin ja punaisiin paitoihin, joissa on luvuista 1, 7 ja 6 koostuvat sarjanumerot.
Karhukopla Carl Barksin ja Don Rosan tarinoissa.
Karhukopla koostui varhaisemmissa tarinoissa kuudesta veljeksestä. Karhukoplan jäsenillä on myös nimet, mutta niitä ei koskaan mainita, eivätkä he käytä niitä itsekään. Vuonna 1987 valmistuneessa Ankronikka-piirrossarjassa heitä kutsuttiin nimillä Kovanaama, Keksi-Keijo, Koljatti, Maitoparta ja Kepuli. Niminä käytetään ensimmäiseltä vankilareissulta saatuja vankinumeroita.
Kaikkien kuuden karhuveikon numero koostuu alkunumerosta 176 ja tämän jälkeen tulevasta numerosta, jossa on numerot 1, 7 ja 6 eri järjestyksissä. Eräässä Aku Ankka lehdessä julkaistussa tarinassa kerrotaan 176-alkuliitteen koskevan vain Ankkalinnan Karhukoplaa. Kokonainen alkuperäinen Karhukopla on siis 176–167, 176–176, 176–617, 176–671, 176–716 ja 176–761. Monissa tarinoissa koplana esiintyy vain kolmikko numeroiltaan 176–167, 176–671 ja 176–761. Tällä kolmikolla on myös selkeimmät erot keskenään. 176–167 esiintyy koplan selvänä pomona ja muutkin veljet kutsuvat häntä koplan aivoiksi. 176–761 esitetään usein syöpöttelyyn taipuvaisena. 176–671 on joissain tarinoissa kuvattu hyvin uneliaaksi, mutta tämä ominaisuus on jäänyt vain muutamaan tarinaan. 176–176 on useimmiten koplan tietotekniikkavelho.
Don Rosa toi Karhukoplaan yhden mielenkiintoisen lisäyksen: hänen tarinoissaan Karhuveikkoja on seitsemän. Myös seitsemännen Karhuveikon numero alkaa 176, mutta loppuosa on aina peitossa eikä sitä koskaan sanota. Tämä johtuu siitä, että kolmesta luvusta on mahdollista tehdä ainoastaan kuusi erilaista yhdistelmää.
Karhukopla


Kyūdō.
Kyūdō (, "jousen tie") on perinteinen japanilainen jousiammuntalaji.
Jousiammunnan esihistoria Japanissa.
Jousiammunnan alku Japanissa, kuten muuallakin, on esihistoriallinen. Ensimmäiset metallivaloksissa säilyneet kuvat, joista voidaan tunnistaa tyypillinen japanilainen pitkä, epäsymmetrinen jousi, ovat "Yayoi-kaudelta" (n. 250 eaa. – 330 jaa.). Ensimmäinen kirjallinen dokumentti on kiinalainen kronikka "Weishu" (ennen vuotta 297), jossa kerrotaan, kuinka Japanin saarilla "käytetään puista jousta joka on alhaalta lyhyt ja ylhäältä pitkä." Jousta alettiin Japanissa näihin aikoihin käyttää metsästyksen lisäksi sodankäyntiin. "Nara-kaudella" (710-794) Kiinan vaikutus Japaniin oli suuri. Kiinasta levisi Japaniin myös jousen seremoniallinen käyttö. Se jäi kuitenkin keisarin hovin omaksi lajiksi. Se oli liian monimutkainen ja vaikeatajuinen tavalliselle kansalaiselle. Seremoniallinen jousiammunta säilyi Japanissa sen jo hävittyä Kiinasta. Kiinasta välittyi myös jousenvalmistuksen tekniikkaa, ja jousia alettiin valmistaa komposiittimenetelmällä liimaamalla bambu- ja puusäleitä yhteen.
Kamakura-kaudella kasvava väkivalta ja kahakointi.
"Gempei-sodan" (1180–1185) jälkeen "Minamoto Yoritomo" julisti itsensä ensimmäiseksi "Shoguniksi". Tämän myötä yhteiskunta muuttui. Sotilasluokka – bushi – nousi valtaan. Vaikkakin virallisesti perustettiin kyūjutsu-koulu jo 700-luvulla katsotaan varsinaisen järjestelmällisen kyūdō-opetuksen alkaneen "Ogasawara-ryūn" -koulukunnan myötä 1200-luvulla. Tähän kehitykseen on voinut vaikuttaa "Kublai Khanin" kaksi yritystä valloittaa Japania. Hän kohtasi molemmilla kerroilla ensin hirmumyrskyjä, jotka upottivat puolet hänen hirveän suuresta armaadastaan. Näitä myrskyjä kutsuttiin sitten "Kamikazeiksi" (jumalten tuulet). Jousiampujat kunnostautuivat maihin päässeiden mongolilaisten eliminoimisessa. Tämän myötä jousiammunnasta tuli hyvin arvostettu. Eikä aikaakaan, niin kehitettiin eräänlainen ihmisen ohjenuora, jota kutsuttiin Hevosen ja jousimiehen tieksi. Myöhemmin tästä tuli Bushidō. 1400-luvulta 1600-luvulle asti Japanissa riehuivat sisällissodat. 1400-luvulla olivat sotilasjohtajat "Shogunit" heikkoja ja kansan joukossa vallitsi erittäin suuri tyytymättömyys. Aseen käyttö oli suotu vain samuraille. Aika-ajoin maanviljelijöiden joukosta värvätyt jalkasotilaat saivat käyttää vain samuraiden lyhyttä miekkaa. Monet taistelulajien mestarit ryhtyivät opettamaan tavallisille kansalaisille taitojaan. Yksi tällainen mestari oli vuosisadan jälkipuoliskolla elänyt Heki Danjō Masatsugu. Hän uudisti ammuntaa vallankumouksellisesti, ja hänen jalkaväen ammuntaan perustuvat oppinsa levisivät nopeasti. Heki-koulukuntia syntyikin useita, ja niistä jotkut, kuten "Heki-ryū Chikurin-ha, Heki-ryū Sekka-ha" ja "Heki-ryū Insai-ha", toimivat tänäkin päivänä. Historiallisista syistä Suomessa harjoitetaan kyūdōta lähinnä viimeksi mainitun tyylisuunnan mukaisesti, ja edelleen Heki Danjōn opein.
Jousen käyttö sota-aseena alkoi hiipua ensimmäisten eurooppalaisten saavuttua Japaniin 1542. He näet opettivat paikalliselle "Daimyolle" miten valmistaa lunttulukkokiväärejä. Jousi kuitenkin sinnitteli pitkään lunttulukkoisen musketin rinnalla, sillä se oli ulottuvampi, tarkempi ja ennen kaikkea 30–40 kertaa nopeampi kuin suustaladattava kivääri. Suurin osa samuraista inhosi tuliasetta, koska sen käyttö ei vaatinut samanlaista harjoittelua kuin jousen. Kun Oda Nobunagan pääasiassa maanviljelijöistä koostunut, mutta musketein aseistettu armeija hävitti samuraiden perinteisen jousiratsuväen yhdessä suuressa taistelussa vuonna 1575 oli jousen aika sota-aseena kutakuinkin ohi.
Tokugawa shogunaatin aika.
"Tokugawa-kaudella" (1603–1868) Japani oli sisäänpäin kääntynyt, tiukan hierarkkisesti johdettu kastiyhteiskunta, jossa samurait olivat ylimmällä tasolla. Maassa vallitsi pitkään rauha. Samurait jäivät työttömiksi ja monet vaihtoivat yhteiskuntaluokkaa. Toiset rupesivat kauppiaksi, toiset maanviljelijöiksi jne. Jotkut samurait ajattelivat, että kunhan he kehittävät taitonsa huippuunsa, he saisivat töitä omalta alaltaan. Ehkä tunnetuin viimemainituista oli Miyamoto Musashi. Perinteisiä sotilaallisia taitoja arvostettiin kuitenkin edelleen. Tässä vaiheessa jousiammunta muuttui pakollisesta ”vapaaehtoiseksi” taidoksi, osittain hovipiireissä harjoitetuksi seremonialliseksi ammunnaksi, osin erilaisiksi kilpailuiksi. Se levisi myös sotilasluokan ulkopuolelle. Samuraihin vaikutti yksinkertaisen suorasukaisella filosofiallaan ja pyrkimyksellään mielenhallintaan alkuaan kiinalaisten munkkien välityksellä saatu "zen-buddhalaisuus". Aiemmin jousiammuntaa oli kutsuttu "kyūjutsuksi", jousitaidoksi, mutta munkkien toimiminen jopa sotilastaitojen opettajina vaikutti uuden käsitteen, kyūdōn, syntyyn.
Uuden ajan murros - feodaaliajan loppu.
"Meiji-kauden" (1868–1912) alun uudistuksissa, joihin vaikuttivat olennaisesti Japanin avautuminen ulkomaailmalle, samurait menettivät asemansa. Koska kansa (ei samurait) inhosi kaikkea, mikä liittyi feodali-aikaan, myös taistelulajien opetus ja arvostus romahti. Niin kävi tietenkin myös kyūdōlle. Honda Toshizane, (1836-1917), Tokion keisarillisen yliopiston kyūdōn opettaja, yhdisti sotilas- ja seremonialliset ampumatyylit luoden hybridin, jota kutsutaan "Honda-ryūksi". Tämä edesauttoi jousiammunan hengissä pysymistä. Vuonna 1896 joukko vanhoja kyūdō-mestareita kokoontui yhteen pelastaakseen perinteisen jousiammunnan. Muista "budō-lajeista" opittiin, että olisi hyvä organisoitua ja perustaa kansallinen liitto. Kesti kuitenkin vuoteen 1933 ennen kuin saatiin perustettua ensimmäinen kyūdō-liitto. Se hajosi jo seuraavana vuonna. Nykyinen katto-organisaatio "Zen Nihon Kyūdō Renmei" perustettiin v. 1949. Vuonna 1953 julkaistu säännöstö "kyūdō kyōhon" määrää, miten esimerkiksi kilpailuissa tai vyökokeissa eri koulukuntien ampujat voivat ampua yhdessä yhteismitallisesti.
Tarkoitus.
Kyūdōssa, kuten kaikessa jousiammunnassa, tarkoituksena on osua maalitauluun. Kyūdōta harjoitetaan kuitenkin useissa koulukunnissa, joista toiset periytyvät sotilaskoulutuksesta, toiset seremoniallisesta ammunnasta. Näin ollen myös painotukset ovat erilaisia. Toiset painottavat esteettisyyttä, toiset tehokkuutta. Onkin niin, että osumaan on pyrittävä oikealla, hyvällä tekniikalla. Ja kääntäen: jos ampuu oikealla tekniikalla, osuma on väistämätön.
Teknisesti kyūdō voidaan jakaa kahteen pääluokkaan: seremonialliseen jousiammuntaan ("reisha") ja sotilasammuntaan ("busha"). Seremoniallinen ammunta keskittyy rituaaleihin ja kyudon maagisiin puoliin, ja voidaan sanoa, että tämä on nimenomaisesti "Ogasawara-ryūn" aluetta. Sotilasammunta voidaan jakaa seisaalta ammuntaan ("hosha"), ratsailta ammuntaan ("kisha") ja niin sanottuun temppeliammuntaan ("dōsha"). Näistä ratsailta ammuntaa ja seisaalta ammuntaa harjoitetaan edelleen, edellistä "yabusamen" muodossa. Yabusamessa ratsastajat yrittävät osua täyttä laukkaa kiitävän hevosen selästä 255 metrin pituisen radan vasemmalla puolella olevaan kolmeen maalitauluun. Aikaa koko suoritukseen on noin 20 sekuntia. Temppeliammunta, jossa pyrittiin ampumaan mahdollisimman monta nuolta tietyssä ajassa pitkän käytävän läpi, loppui "meiji"-restauraatioon. Kilpailuja ei enää järjestetty.
Temppeliammunnan loppuminen vaikutti osaltaan kyūdōn uudistuksiin. Aiemmin mainittu Honda Toshizane "Heki-ryū Chikurin-ha" – koulukunnasta oli yksi Kenzō Awan opettajista. Awa puolestaan suostuteltiin opettamaan saksalaista esoteerista mystikkoa, filosofian professori Eugen Herrigeliä, joka oli lähtenyt Japaniin ”etsimään zeniä”. Hänen kokemuksistaan kirjoittama kirja ”"Zen ja jousella ampumisen taito"” on vaikuttanut suuresti kyūdōn yhdistämiseen zen-buddhalaisuuteen. Herrigel oli ensimmäisiä kyūdōhon tutustuneita eurooppalaisia. Sattumalta Awa, luonnonlahjakkuus ampujana, sai jonkinlaisen uskonnollisen ilmestyksen perustaen oman, uskonnollissävytteisen jousiammuntaorganisaationsa, jolla ei kuitenkaan ollut yhteyttä zen-buddhalaisuuteen. Herrigelin kirja perustuu Yamada Shōjin'" mukaan suurelta osin väärinkäsityksiin, jotka syntyivät Awan ja Herrigelin yhteisen kielen puutteesta, Awan erikoisesta ja sekavasta persoonallisuudesta sekä Herrigelin nimenomaisesta pyrkimyksestä hakea ja löytää zen jo lähtiessään Japaniin. Mielenkiintoista on, että Herrigelin kirja on käännetty myös japaniksi, ja se on vaikuttanut sielläkin käsityksiin kyūdōsta. Kyūdōta, kuten mitä tahansa muutakin, voi harjoittaa meditatiivisesti, ja se sopiikin tähän erinomaisesti vaatiessaan herpaantumatonta keskittymistä.
Kyūdōta harjoitetaan kuitenkin pääasiassa urheiluna muiden budolajien tapaan. Se on teknisessä vaikeudessaan erinomaista kehon ja mielen hallinnan opetusta.
Tekniikka.
Kyūdōn zanshin kahdesta nuolesta ensimmäisen jälkeen
Kyūdō-ampuja pitää jousta aina vasemmassa kädessään. Tämä, kuten useat muutkin säännöt, ovat peräisin keskiaikaisilta taistelukentiltä. Onhan luonnollista, että rivissä kaikki ampujat ovat samoin päin.
Ampuminen tapahtuu aina samalla tavalla, ja se on jaettu kahdeksaan vaiheeseen("hassetsu"). Nämä ovat
Ampumisen kahdeksan vaihetta.
Kaikki nämä ovat eri tapoja kuvata voiman kasvattamista ja suuntaamista kehossa.
Vaativan ammuntatekniikan opettelu on aikaavievää. Harjoittelu aloitetaan "gomuyumilla", jousen kahvaosalla, johon on kiinnitetty kuminauha. Tämän laitteen avulla opetellaan tekniikan alkeet turvallisesti, ennen kuin voidaan aloittaa jousen käsittely. Ammuntatekniikan alkeiden opettelu näin on tärkeää, koska muuten jänne saattaisi vahingoittaa ampujaa. Tämä vaihe kestää yleensä muutaman kuukauden, jonka jälkeen seuraa "karabiki", harjoittelu tyhjällä jousella ilman nuolta ja käsinettä. Tämän lyhyen vaiheen tarkoituksena on totuttaa ampuja jouseen, antaa lihaksille oikeanlainen tuntuma. Vähitellen otetaan mukaan nuoli ja käsine, yritetään laukaisua verkkoon, kokeillaan, miten nuoli irtoaa laukaisussa. Ennen kuin ampuja on valmis ampumaan täyttä matkaa, on hänen vielä hiottava taitojaan "makiwaran" edessä. "Makiwara" on telineellä seisova tiukkaan kääritty olkirulla, johon ammutaan noin kahden metrin etäisyydeltä. Vasta, kun ampuminen "makiwaraan" sujuu vaikeuksitta, ampuja on valmis siirtymään täyden matkan ammuntaan. On huomattava, että yhden senttimetrin poikkeama nuolen paikassa "makiwarassa" vastaa noin puolta metriä maalitaulussa. Täyttä matkaa aloittelija on valmis ampumaan vajaan vuoden kuluttua aloittamisestaan.
Maalitaulu ("mato") on halkaisijaltaan 36 cm, ja etäisyys siihen on 28 metriä. Maalitaulu on paperia, joka on pingotettu puiseen kehään. Oikealla dojolla maalitaulut nojaavat hiekkavalliin, urheiluhalleissa ammuttaessa käytetään synteettistä taustamateriaalia ja taustaverkkoja. Voidaan myös ampua 60 m:n matkalta halkaisijaltaan metriseen tauluun ("enteki").
Kilpailuissa ei ole sarjoja, vaan miehet ja naiset kilpailevat samassa sarjassa. Kilpailussa on tavallisesti kaksi osaa, tyylikilpailu ja finaali. Tyylikilpailusta 10 parasta osallistuvat finaaliin, jossa vain osumat lasketaan. Kilpailuja on niin yksilökilpailuja kuin joukkuekilpailuja. Lajissa käydään SM-, EM- ja MM-mittelöitä.
Jousi.
Japanilainen jousi, "yumi", on ns. pitkäjousi, ja sen normaalipituus on 227 cm. Pituus kuitenkin vaihtelee hieman riippuen ampujan vetopituudesta ("yatsuka"), matkasta kurkunpäästä sivulle ojennetun käden sormenpäihin, joka yleensä on puolet ampujan pituudesta. Luonteenomaisinta ja poikkeuksellista japanilaisessa jousessa on pituuden lisäksi epäsymmetrisyys. Jousen kahvan yläpuolelle jäävä osa on noin 2/3, alapuolinen osa 1/3 koko kaaresta. Asiaan on useita vaihtoehtoisia selityksiä, joista yleisimmät liittyvät joko jousen alkuperään (alkuaan yhdestä puusta valmistetun jousen alapää oli paksumpi) tai käsittelyyn (ampuminen polvelta tai hevosen selästä). Todennäköisempi vaihtoehto on kuitenkin fysikaalinen, ampujan ranne pysyy täydessä vedossa suorana ja vahvana kun jouseen tartutaan japanilaiseen tapaan, sen sijaan että sitä pidettäisiin kiinni keskeltä, kämmenpohjassa eurooppalaiseen tapaan, ranteen ollessa kääntyneenä ylöspäin.
Jousi on valmistettu perinteisesti bambu- ja puusäleistä laminointitekniikalla. Nykyään käytettävistä jousista suurin osa on puuta, bambua ja lasikuitua, usein myös hiilikuitua. Jousi on ns. vastakaarijousi, eli se on virittämättömänä taipunut vastakkaiseen suuntaan kuin viritettynä. Jänteen materiaali on nykyään venymätöntä kevlaria perinteisen hampun asemesta. Kahva on nahkaa.
Jousen voima valitaan ampujan voimien mukaan. Miehet aloittavat yleensä 11–12 kilon vahvuisilla jousilla, naiset 8–10 kilon. Tekniikan ja voimien karttuessa voidaan siirtyä vähitellen käyttämään yhä vahvempaa jousta.
Nuolet.
Nuolet ("ya"), joiden materiaali myös on perinteisesti ollut bambu, valmistetaan nykyään useimmiten alumiiniputkesta. Nuolet ovat huomattavan pitkät johtuen ammuntatekniikasta, jossa nuoli vedetään pitkin poskea korvan taakse saakka. Ampujan nuolten pituus on jousen tapaan riippuvainen hänen vetopituudestaan. Nuolten pituus saadaan lisäämällä tähän matkaan noin kämmenenleveys. Nuolissa käytetään linnunsulkia ja ne ammutaan yleensä pareittain, jolloin eri suuntiin kaartuvat sulat muodostavat nuoliparin ("haya" ja "otoya"). Nuolet asetetaan jousen oikealle puolelle. Nuolten kärjet vaihtelevat tarkoituksen, kuten käytetyn maalitaulun mukaan. Seremonioissa voidaan käyttää erityisiä viheltäviä nuolia.
Käsine.
Kyūdō-ampuja käyttää oikeassa kädessään peurannahkaista käsinettä ("kake, yugake"), jossa on puulla kovitettu peukalo. Peukalon juuressa on poikittainen lovi, johon jänne asetetaan. Ote jänteestä on ns. mongoliote, jänne peukalonhangassa ja etu- ja keskisormi peukalon päällä. Kun peukaloa kierretään, jänne irtoaa lovesta. Käsineessä on koulukunnasta riippuen kolmesta viiteen sormea, peukalo mukaan lukien. Käsineen alla käytetään aluskäsinettä ("shitagake"), joka estää hien imeytymisen nahkaan.
Vaatteet.
Perinteinen japanilainen urheiluasu, jonka alaosana yleensä musta housuhame ("hakama"), yläosana lyhyt- ja kapeahihainen takki ("gi"), joka on yleensä valkoinen. "Hakaman" alla käytetään nelimetristä vyötä ("obi"). "Kyūdō kyōhon" edellyttää varvassandaalien käytön mahdollistavien valkoisten sukkien ("tabi") käyttöä, mutta osa perinteisistä koulukunnista ampuu paljain jaloin. Korkea-arvoiset ampujat käyttävät ampuessaan hillittyä, yksiväristä kimonoa, yleensä raidallisen "hakaman" kanssa. Tällöin miespuoliset ampujat riisuvat kimonon vasemman hihan, naiset sitovat kimonon hihat nauhalla. Naiset käyttävät ampuessaan myös rintasuojaa ("muneate").
Dojo.
Paikka, jossa kyūdōta harjoitetaan, on "kyū-dojo". Puulattiaisessa rakennuksessa on avoin seinä, joka suuntautuu sisäpihalle, jonka vastakkaisessa päässä ovat maalitaulut katoksessaan. "Dojon" vasemmassa laidassa, ampujien selkien takana, on käytävä, jota pitkin nuolet haetaan takaisin. Oikeassa laidassa on "kamiza", eräänlainen alttari, jonka edessä istuvat kilpailuissa tuomarit. Rakennuksessa on myös jousien huoltotila, teehuone, pukuhuoneet jne.
Muuta.
Kyūdōssa on käytössä samanlainen vyöarvojärjestelmä kuin muissakin perinteisissä budolajeissa, mutta arvot eivät näy mitenkään ulospäin. Kyū-arvot viidennestä ensimmäiseen vastaavat ”värillisiä vöitä”, dan-arvot ensimmäisestä kymmenenteen mustia vöitä.
Kyūdō Suomessa.
Kyūdōn harrastajia on Suomessa joitakin kymmeniä, Euroopassa ja Amerikassa muutama tuhat ja Japanissa puolisen miljoonaa. Suomessa toimii Suomen kyudoliitto, vanhimmat seurat ovat Porvoossa ("Yosaiki") ja Helsingissä ("Hikari"). Suomalaisen kyūdōn kummisetänä on toiminut Feliks Hoff, joka on saanut oppinsa "Heki-ryū Insai-ha" -koulukunnan mestarilta Genshirō Inagakilta, joka levitti 1960-luvulta alkaen kyūdōta Euroopassa, opettaen kursseilla pääasiassa Saksassa, Italiassa ja Suomessa.


Kosmologia.
Kosmologia (- κόσμος, kosmos, 'kaikkeus' ja -λογία, -logia, 'oppi') on maailmankaikkeuden rakennetta ja historiaa tutkiva tiede. Kosmologia tutkii kaikkeutta kokonaisuutena ja liittyy näin vahvasti niin tähtitieteeseen kuin fysiikkaankin. Erityisesti nykyajan kosmologia keskittyy kaikkeuden alkuperään liittyviin kysymyksiin.
Kosmologian kehitykseen vaikutti suuresti Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria. Myös kvanttimekaniikka on keskeisessä asemassa. Yksi fysikaalisen kosmologian keskeisistä nykyisistä teorioista on alkuräjähdysteoria.


Koira.
Koira eli kesykoira ("Canis lupus familiaris", aiemmin "Canis familiaris") on suden kesy jalostettu muoto. Se kuuluu nisäkkäiden luokkaan ja koiraeläinten heimoon.
Koira on ihmisen kesyttämistä eläimistä vanhin. Kesyyntymisen alkuaikoina koirasta on ollut hyötyä varoittavana vahtina sekä jätteensyöjänä. Pohjoisessa koira oli tehokas vetoapu ja karjankasvatuksen alkaessa sitä käytettiin paimentajana. Myös metsästyksessä koira on korvaamaton apu. Vielä nykyäänkin koiria käytetään samoihin tehtäviin. Koiran tehtävät ovat kuitenkin laajentuneet ja mukaan on tullut muun muassa huume-, opas-, vartio- sekä pelastuskoiria; monissa tehtävissä hyödynnetään koiran tarkkaa hajuaistia. Erityisesti ihmisen kanssa kasvatetut koirat on helppo opettaa tekemään asioita ihmisen käskystä ja ne ovat helposti motivoitavissa makupaloilla, leluilla tai sosiaalisella kontaktilla.
Monet ihmiset pitävät koiria lemmikkeinä; koira on Euroopan toiseksi yleisin kotieläin kesykissan jälkeen. Suomessa suhteet ovat päinvastoin, koiria on enemmän, 600 000, joista puhdasrotuisia on 450 000. Yhteensä koiria koko maailmassa on noin 400 miljoonaa. Koiria on siis vähintään kymmenen kertaa enemmän kuin muita samaan sukuun (Canis) kuuluvia koiraeläimiä, kuten sakaaleita, kojootteja ja susia, on yhteensä.
Koira on sosiaalisesti älykäs eläin ja pennusta saakka ihmisen kanssa kasvanut koira oppii melko nopeasti tulkitsemaan ihmisen eleitä. Ihmiset voivat oppia tulkitsemaan koiran viestintää. Koirat viestivät keskenään pääasiassa eleillä, ilmeillä sekä äänillä. Koirille on ominaista reviirikäyttäytyminen. Koira myös merkitsee reviiriään virtsalla ja ulosteilla.
Alkuperä.
Koiraa on pitkään pidetty suden alalajina, sillä ne kykenevät saamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Susien luita on löytynyt ihmisten esivanhempien luiden läheisyydestä jo 300 000-400 000 vuoden takaa, eli ihmiset ja sudet ovat jo tuolloin metsästäneet samoilla riistamailla. Kuitenkin kesykoira eroaa enemmän muista koiraeläimistä kuin mikään muu koiraeläinlaji, joten on täysin perusteltua pitää koiraa täysin omana lajinaan. Geneettiset erot koiraeläinten suvun lajien välillä ovat pienempiä kuin erot eri ihmisyksilöiden välillä. Koira ja sen luonnonvaraiset sukulaiset pystyvät yhä lisääntymään keskenään. Ympäristö ei ole koskaan ajanut koiraeläimiä oikeaan lajiutumiseen. Niiden kannat eivät ole täysin eristyksissä toisistaan, ja hidasta geeninvaihtoa kantojen välillä tapahtuu koko ajan.
Koirien kesyyntyminen on ilmeisesti tapahtunut samoihin aikoihin, kun ihmiset alkoivat viljellä maata ja asutuksista tuli pysyviä. Ihmisten jätteet ja jätökset houkuttelivat paikalle erilaisia eläimiä: torakoita, rottia ja susia. Rohkeimmat ja vähiten ihmisiä arastelevat sudet saivat parhaat ruokapalat tunkioilta, jolloin populaatio muuttui pikkuhiljaa kesymmäksi. Samalla suden rakenne muuttui: se ei tarvinnut enää suurta kokoa ja isoja aivoja suurriistan metsästämiseen tai suuria hampaita saaliin paloitteluun. Noin 14 000 eaa. ihmisten lähellä eläneiden koiraeläinten rakenteessa alkoi näkyä merkkejä muutoksista. Selviä merkkejä kesyyntymisestä on jo yli 10 000 vuoden takaa, ja läheistä vuorovaikutusta koiran ja ihmisen välillä on ollut jo 40 000 vuotta sitten. Mitokondrio-DNA-vertailussa on käynyt ilmi, että koirat ja sudet erkanivat ensimmäisen kerran toisistaan jo yli 100 000 vuotta sitten. Tutkimuksissa selvisi myös, että erillisiä koiralinjoja on erkaantunut luonnon koiraeläimistä neljään eri otteeseen, mikä saattaa selittää nykykoirarotujen suuresti vaihtelevan ulkomuodon ja käyttäytymisen. Jos kesykoirat olisivat erkaantuneet muista koiraeläimistä yhdellä kertaa, koiran lajinsisäiset geneettiset vaihtelut olisivat paljon nykyistä pienempiä.
Aikoinaan monet arvovaltaiset tutkijat ovat katsoneet koiran polveutuvan suden ohella muista Canis-suvun lajeista, esimerkiksi itävaltalainen etologi Konrad Lorenz on päätellyt sekä ulkonäköpiirteiden että luonteen perusteella suuren osan koiraroduista olevan kultasakaalin (C. aureus) tyyppisiä ja siitä polveutuvia.
Koira on kotieläimistä muunnelluin ja eri rotuja on huomattavan monta. Monien rotujen historia tunnetaan tarkasti ja tiedetään miten ne on jalostettu tiettyyn erikoistarkoitukseen. Eurooppalaisissa roduissa katsotaan olevan runsaasti intialaisen suden vaikutusta. Vinttikoira- ja pystykorvatyypit ovat vanhoja intialaisperäisiä koirarotuja. Mastiffi-tyyppisten koirien katsotaan polveutuvan isoista ja lyhytkuonoisista tiibetiläisistä susista. Monet pikkukoirat, kuten spanieli-, terrieri- ja pointterityyppit, ovat osin eurooppalaisperäisiä. Ne voivat olla peräisin Lähi-idässä kesyyntyneistä susikannoista. Pieniä ja vanhoja koirarotuja on myös Amerikassa ja Kiinassa. Kaikki koirat eroavat susista selvimmin heikon hammas- ja leukarakenteen vuoksi.
Koirien kesyyntymistä on tutkittu myös empiirisesti. Biologi Dmitri Beljajevi on onnistunut jalostamaan turkistarhanketuista ihmisystävällisiä jo kuudennessa sukupolvessa. Samalla sivuvaikutuksena kettujen ulkomuoto muuttui koiramaisemmaksi (mm. laikukas turkki, kippurahäntä ja luppakorvat) sekä aikuistuivat hitaammin.,
Lisääntyminen.
Useimmilla kesykoirilla on sudesta poiketen juoksuaika kaksi kertaa vuodessa (joillain alkukantaisilla roduilla vain kerran vuodessa). Koira tulee sukukypsäksi noin 6–12 kuukauden iässä. Yleensä nartut saavuttavat sukukypsyyden aiemmin kuin urokset ja pienet rodut isoja rotuja aiemmin. Astutuksessa nartun täytyy olla vähintään 18 kk, ja uroksen 6 kk, jotta pennut hyväksytään rekisteröitäviksi. Koiran kantoaika kestää noin 58–71 vuorokautta. Pennut syntyvät sokeina ja kuuroina. Heti synnytettyään koiraemo syö istukkansa; tämän jälkeen emon maidontuotanto voi alkaa ja täten se voi ruokkia pentuja.
Pentujen silmät aukeavat noin kahden viikon iässä. Koiranpentuja voidaan alkaa vieroittaa emästä noin viiden viikon ikäisinä, minkä jälkeen ne vähitellen siirtyvät kiinteälle ravinnolle. Koiraemo itse vieroittaa pentunsa usein vasta huomattavasti myöhemmin, pentujen ollessa 7-9 viikon iässä. Koiraemon rooli koiranpentujen elämässä on tärkeä muutenkin kuin maidontuottajana. Emon ja pentujen sekä pentujen keskinäiset suhteet ovat monimuotoisia ja leikkimisellä on suuri opettavainen rooli koiranpennun elämässä. Koiranpennun luovutusikä on 7–12 viikkoa; silloin se on tarpeeksi kypsä siirtymään uuteen kotiin ja tulemaan toimeen ilman emoaan. 7-8 viikon ikäisillä pennuilla on kuitenkin pelkokausi, jona aikana yksikin huono kokemus voi vaikuttaa negatiivisesti pennun kehitykseen, niinpä nykyään luovutusiäksi suositellaan huomattavasti myöhempää ajankohtaa, noin 9-12 viikon ikää.
Ruokinta.
Koiran ruoansulatuselimistö on erilainen kuin ihmisellä. Lihansyöjille tyypillisesti suolisto on kasvinsyöjiin verrattuna lyhyt. Esimerkiksi eri ravinteiden, vitamiinien ja kivennäisten tarve on huomattavasti erilainen. Koiraeläimet kuuluvat lihansyöjiin. Kesykoirat ovat sopeutuneet käyttämään tehokkaasti ravintoa hyväkseen, sillä sukuaan jatkamaan ovat vuosien saatossa selvinneet ne yksilöt, jotka ovat parhaiten pystyneet hyödyntämään ihmisasumisten liepeillä tarjolla olevaa ravintoa eli käytännössä jätteitä. Tunkiot ja muut ihmisperäiset jätteet ovat olleet koirien pääasiallista ravintoa. Koiran hampaisto ja ruoansulatuselimistö on muokkaantunut tämänlaisen ruoan hyväksikäyttöön. Myös kotikoirien makumieltymykset ja ruoanhankintaan liittyvä käytös muistuttavat karummissa oloissa elävien lajitoverien käytöstä.
Koiralle myrkylliset aineet.
Koiralla on ihmisestä poikkeava aineenvaihduntajärjestelmä, jonka takia monet ihmiselle harmittomat ruoat voivat olla koiralle kuolettavan myrkyllisiä. Yksi tällainen ainesosa on teobromiini, jota esiintyy suklaassa, teessä, kahvissa, kaakaossa ja kolajuomissa. Myös ksylitoli on myrkyllistä koiralle. Sipulia, avokadoa, rusinoita tai viinirypäleitäkään ei suositella koirille.
Ympäristövaikutukset.
Ruotsin Radion ajankohtaisohjelma Verkligheten tutki, että lemmikkikoira aiheuttaa jopa enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin henkilöauto. Syy on koiranruoassa, joka suureksi osaksi koostuu lihasta. Kuivamuonan lihapitoisuus voi olla esimerkiksi 40 prosenttia. Radio-ohjelman selvityksen mukaan jokaista lihakiloa kohti vapautuu vähintään kymmenen kiloa hiilidioksidia.
Näkö.
Koirilla on vain kahta eri tyyppistä tappisolua, minkä takia ne ovat luonnostaan punavihervärisokeita. Niillä on huomattavasti enemmän sauvasoluja kuin ihmisillä, joten niiden hämäränäkö on parempi kuin ihmisellä.
Sairauksia.
Koirarodut ovat syntyneet usein tiukan suku- ja linjasiitoksen tuloksena ja tästä syystä monet puhdasrotuiset koirat kärsivät perinnöllisistä sairauksista. Tämän lisäksi koirilla on myös monia ei-perinnöllisiä sairauksia. Koirat voidaan rokottaa tiettyjä tarttuvia tauteja vastaan ja Suomessa rokotettujen koirien määrä on suhteessa suuri. Suomessa koirat rokotetaan tavallisesti tarttuvaa maksatulehdusta, parvoripulia, kennelyskää, rabiesta ja penikkatautia vastaan.
Loiset.
Loiset voidaan jakaa ulko- ja sisäloisiin. Sisäloisia vastaan koirat tulisi madottaa vähintään kaksi kertaa vuodessa. Kesäaikaan ulkoloisia vastaan voi suojautua erilaisilla punkkikarkotteilla ja -pannoilla.
Koirarodut.
Alun perin koirarodun muodosti ryhmä koiria, joilla oli tietty käyttötarkoitus. Jalostusta ohjasivat ihmisen tarpeet ja valinta suosi parhaiten tarkoituksensa täyttäviä koiria, jotka olivat sekä fyysisesti että psyykkisesti terveitä. Jalostuksen kautta tietyille alueille alkoi kehittyä omanlaisiaan, eristyneitä ja yhtenäisempiä koirapopulaatioita, joita voidaan jo kutsua roduiksi.
Tiettyjä piirteitä jalostamalla on saatu aikaan hyvinkin erinäköisiä ja -kokoisia koiria. Koirilla on erilaisia korvia, häntiä ja kuonoja. Koira voi olla luppakorvainen kuten ajokoirat, pystykorvainen kuten saksanpaimenkoira, taittuvakorvainen kuten pumi tai ruusukorvainen kuten monet vinttikoirat. Korvia myös typistetään joissakin maissa esimerkiksi dobermanneilta, mutta Suomessa korvien ja hännän typistäminen on kielletty. Myös erilaisia väri- ja turkkimuunnoksia on lukemattomia.
Sekarotuiset koirat ovat kahden tai useamman rodun risteytyksiä. Monet sekarotuiset syntyvät suunnittelematta niin sanottuina vahinkopentuina. Sekarotuisen pennun ulkonäköä, luonnetta tai käyttäytymistä ei voi ennustaa yhtä varmasti kuin puhdasrotuisen koiranpennun. Sekarotuiset koirat hyötyvät usein sisäsiitoksen purkautumisesta ja elinvoiman lisääntymisestä verrattuna usein sisäsiitettyihin rotukoiriin, mutta myös sekarotuisilla koirilla esiintyy rotukoirilla tavattavia sairauksia, kuten lonkkanivelen kasvuhäiriötä eli lonkkaniveldysplasiaa.
Nykyisin koiranäyttelyt ovat lukumääräisesti eniten koiraharrastajia keräävä tapahtuma ja koiran tärkein tehtävä on ihmisen seuralaisena toimiminen. Koiria sanotaan ihmisen parhaaksi ystäväksi. Koiralla on havaittu olevan suuri merkitys esimerkiksi stressin ja verenpaineen vähentäjänä. Suomen suosituimpia koirarotuja ovat suomenajokoira, saksanpaimenkoira, labradorinnoutaja, kultainennoutaja, harmaanorjanhirvikoira ja suomenlapinkoira.
Koiraharrastuksia.
Nykyään koira toimii useimmiten perheen lemmikkinä eikä pääse käyttämään energiaansa siihen työtehtävään, johon sen rotu on vuosisatojen aikana jalostunut. Jos koira ei saa riittävästi ruumiillista ja henkistä aktivointia, se turhautuu, mikä voi aiheuttaa sijaistoimintoja tai muuta ongelmakäyttäytymistä. Tämän takia omistajan pitäisi jaksaa harrastaa liikuntaa koiran kanssa ja mielellään jo ennen koiran hankkimista selvittää koiran aktiviteettien tarve.
Symbolit ja tarut.
Koira edustaa valppautta ja uskollisuutta. Sen tehtäväksi jää tarinoissa ja saduissa varoittaa ihmisiä uhkaavista vaaroista. Erään vanhan tarun mukaan koira pelasti nukkuvan lapsen kyykäärmeen tappavalta puraisulta. Antiikin Kreikan mytologiassa valtava kolmipäinen koira Kerberos kuvataan manalan porttien vartijaksi ja sen kaksipäinen ja käärmehäntäinen veli Orthos vahtii Geryonin karjaa. Skandinaavisessa mytologiassa tunnetaan koirademoni Garmin, joka vapautuisi kahleista Ragnarökin koittaessa.
Paikoin on koiria uhrattu kuolleiden puolesta, jotta ne toimisivat vainajan oppaina tuonpuoleisessa.
Koira ruokana.
Länsimaissa koirien syöminen on tabu. Siihen on turvauduttu vain nälän koittaessa esimerkiksi sota-aikana. Sen sijaan Vietnamissa se on suosittua ruokaa, jota syödään myös koska sen uskotaan tuovan hyvää onnea. Etelä-Koreassa koirien syöminen kiellettiin vuoden 1988 olympialaisten ajaksi. Koreassa koiran lihan uskotaan parantavan voimia ja viriliteettiä. Taiwanissa koirien syöminen kiellettiin lailla vuonna 2001.
Koiran liha on voimakkaan makuista ja hajuista. Se maustetaan voimakkaasti ja tarjotaan usein alkoholin kanssa. Koreassa suosittua on etenkin koiranlihakeitto. Koiran suosio on kasvanut etenkin rikastuneessa Pohjois-Vietnamissa, jossa on kehitetty myös uusia eksoottisia reseptejä. Parasta koira on korkeintaan vuoden ikäisenä. Syötäväksi tarkoitetut koirat kasvatetaan tarhoissa tai kerätään maaseudulta.Kiinassa pohditaan lakiesitystä koirien syömisen kieltämiseksi, koska kasvava keskiluokka on alkanut pitää koiria lemmikkeinä.


Kannettava tietokone.
Kannettava tietokone (puhekielessä myös läppäri, läpytin, läpykkä, läpsytin tai pelkkä kannettava) on mikrotietokone, joka on suunniteltu helposti kantamalla paikasta toiseen kuljetettavaksi. Kannettavat luokitellaan yleensä kokonsa mukaan: varhaiset kannettavat olivat "raahattavia" matkalaukkumaisia laitteita, joita oli tarkoitus käyttää pöydällä. Näitä kutsuttiin usein salkkumikroiksi. Useimmat nykyisin kannettavina myytävät laitteet ovat "laptopeja" eli "sylimikroja", joita voi vaivattomasti pitää myös sylissä. Kannettavia tietokoneita ovat myös kämmen- ja taskutietokoneet.
Kannettavat on tarkoitettu paljon liikkuville, joiden tarvitsee päästä tietokoneeseen käsiksi lähes missä tahansa. Kuitenkin nykyisin uuden tietokoneen ostaja valitsee yhä useammin kannettavan perinteisen pöytäkoneen sijaan, kannettavien tilaa säästävän koon, alhaisen virrankulutuksen ja kannettavuuden vuoksi. Kannettavissa on monia samoja komponentteja kuin pöytäkoneissa, mutta pienikokoisina versioina.
Historia.
Kannettavat syntyivät 1980-luvulla kenttätyössä toimivien tutkijoiden ja liikemiesten tarpeisiin. Aluksi ne olivat CRT-kuvaputkinäytöillä varustettuja, painavia ja vaativat aina verkkovirtaa toimiakseen. Sen jälkeen niihin tulivat isot akut, kevyemmät näyttöratkaisut (kuten punertavat plasmanäytöt ja mustavalkoiset passiivimatriisinäytöt) sekä hiirenkorvikkeet. Kehitys jatkui, aina kuitenkin niin, että kannettavat tulivat jonkin verran vastaavia pöytäkoneita jäljessä.
Maailman ensimmäinen kannettava tietokone oli vuonna 1981 julkaistu 10 kg:n painoinen M-käyttöjärjestelmää ajava Osborne I. Ensimmäinen värinäytöllä varustettu kannettava tietokone oli puolestaan vuonna 1983 julkaistu Commodore SX64. Ensimmäinen IBM PC-yhteensopiva kannettava oli vuonna 1982 julkaistu Compaq Portable, joka oli samalla myös ensimmäinen IBM PC -klooni.
Vuoden 2007 lopulla alkoivat yleistyä ns. miniläppärit, normaalia kannettavaa pienemmät ja halvemmat koneet.
Tekniikka.
Nykyaikaisissa kannettavissa on yleensä aktiivimatriisinen TFT-näyttö (tai uusissa koneissa LED-näyttö), jonka koko on yleisemmin 10–17". Pienissä UMPC:issä näytön koko on normaalisti 7–10" ja uusissa mediakannettavissa jopa yli 17".
Näytönohjain ja äänikortti on lähes poikkeuksetta integroitu. Keskusmuistina käytetään SODIMM-moduleja. Suorittimina käytetään kannettaville tietokoneille suunniteltuja prosessoreja, joissa pieni virrankulutus on tärkeää. Kannettavien tietokoneiden markkinat kasvavat voimakkaasti pöytäkoneiden kustannuksella.
Kiintolevyjen fyysinen koko on 1,8" tai 2,5". SSD-kiintolevyt ovat tulossa kannettaviin pienen virrankulutuksensa ja mekaanisen kestävyytensä vuoksi.
Kannettavan näppäimistö eroaa pöytäkoneen näppäimistöstä siten, että näppäimet ovat tiiviimmin kiinni toisissaan ja numeronäppäimistö on lähes kaikissa 15,4" ja sitä pienemmissä malleissa jätetty pois.
Tarvittaessa kannettaviin voidaan liittää myös tavallinen pöytäkoneen näppäimistö ja hiiri, usein langattomasti liitettynä.
Kannettavissa on normaalisti ExpressCard-liitäntä lisäkortteja varten vanhemman PCMCIA:n väistyessä niiden tieltä. IrDA-yhteys, joka käyttää infrapunasäteilyä tiedonsiirtoon, on yleisesti korvattu Bluetooth-yhteydellä. Sisäinen WLAN-tuki löytyy lähes jokaisesta nykyään valmistettavasta kannettavasta ja sisäinen 3G-sovitin yleistyy.
Telakointiasemia käytetään liitäntöjen laajentamiseen ja johtojen kytkemisen vaivan vähentämiseen.
Sylimikron paino on keveimmillään alle 1 kg, kuitenkin ollessa yleisimmin väliltä 2–4 kg. Näitäkin raskaampia ovat pöytäkoneen korvaavat suuret viihdekeskukset, joiden paino voi olla jopa 10 kg. Akun kesto on usein väliltä 1,5–8 tuntia, riippuen käytöstä, akusta ja laitteiston tehonkulutuksesta.
Teknisiä ongelmia.
Koon pienentäminen nostaa usein kannettavan hintaa ja ominaisuuksista saatetaan joutua tinkimään. Kannettavat eivät yleensä sovellu raskaaseen pelikäyttöön, koska niiden suunnittelussa on panostettu pääasiassa työkäyttöön. Yleensä kannettavien pahin pullonkaula pelikäytössä on näytönohjain. Tehokannettavien ongelmana on nopeiden suorittimien, näytönohjaimien sekä näyttöjen suuri tehonkulutus, pieni tila aiheuttaa myös laitteiston lämpenemistä.
Ergonomia on usein huonompi kuin pöytäkoneissa ja paljon kannettavaa tietokonetta käyttävälle voi tulla ongelmia huonon ergonomian kanssa.
Kannettavien laajennettavuus on myös pöytäkonetta heikompi, koska niihin ei ole tarkoituksenmukaista jättää tilaa sisäisille laitteistolaajennuksille, sen sijaan kannettavista tietokoneista lähes aina löytyvä ExpressCard-väylä sekä USB-väylä on tarkoitettu ulkoisia laajennuksia varten. Kannettavien tekniset ratkaisut ovat usein valmistajakohtaisia, eikä monia sisäisiä laitteita ole saatavilla kuin laitteen valmistajalta, eivätkä kahden eri laitevalmistajan varaosat useinkaan ole keskenään yhteensopivia. Kannettavaa hankittaessa kannattaakin panostaa siihen, että kone vastaa käyttötarkoitustaan jo valmiiksi mahdollisimman hyvin, jolloin turhilta laajennuksilta vältytään. Kannettavien puutteista huolimatta pieni koko ja liikuteltavuus korvaavat usein pöytäkonetta huonomman käyttömukavuuden.
Vaurioituneiden komponenttien vaihtaminen pöytäkoneeseen on suhteellisen helppoa ja edullista; sen sijaan kannettavan voi joutua vaihtamaan kokonaan uuteen esimerkiksi näppäimistölle läikkyneen juoman takia. Kannettavat hajoavatkin keskimäärin nopeammin kuin pöytäkoneet.
Kannettavat tietokoneet kasvattavat suosiotaan kuten myös kämmentietokoneet. Kannettavan tavoite on tarjota sama tehokkuus ja toiminnot kuin pöytäkoneillakin, mutta pienikokoisessa muodossa.
Viitteet.
*


Keskusmuisti.
Keskusmuisti tai käyttömuisti on tietokoneohjelmien työmuisti, johon latautuvat käyttöjärjestelmän ohjelmat, suoritettavat sovellukset sekä näiden tarvitsemat tiedot. Keskusmuisti on tyypiltään luku- ja kirjoitusmuistia (RAM, "Random Access Memory"). Tavallisesti keskusmuistin sisältö tyhjenee aina virrankatkaisun yhteydessä. Kuitenkin kerran muistiin ladattu ohjelma toimii nopeammin ja on nopeammin saatavilla, kuin jos ohjelma täytyisi ladata huomattavasti hitaammilta massamuisteilta (kiintolevy, USB-muisti yms.). Keskusmuistin jatkeena käytetään nykyään useimmiten tarvittaessa näennäismuistia.
Muistin toiminta.
Puhuttaessa tietokoneen muistin määrästä tarkoitetaan sillä juuri keskusmuistin kokoa. Uudet ohjelmat — varsinkin multimediasovellukset — vaativat aina vain enemmän keskusmuistia. Koneen nopeuteen vaikuttaa olennaisesti keskusmuistin määrä ja nopeus. Niinpä uusia, entistä suurempia ja ennen kaikkea nopeampia muistiyksiköitä kehitetään jatkuvasti.
Tietoa keskusmuistin ja suorittimen välillä siirretään erilaisten väylien avulla. Väylän siirtämän tiedon määrä riippuu väylän leveydestä ja nopeudesta. Leveys ilmoitetaan yleensä bitteinä tai tavuina. Väylän leveydellä tarkoitetaan sitä tiedon määrää, joka voidaan väylää myöten kerralla siirtää. Muistin toimintaa ohjataan niin sanotuilla kellopulsseilla. Pulssi määrää milloin muisti voi lähettää tietoa ja milloin sen täytyy ottaa sitä vastaan. Kellopulssien välistä aikaa mitataan megahertseinä (MHz) (kellotaajuus), eli kuinka monta miljoonaa kellopulssia tapahtuu sekunnissa. Mitä suurempi (väylän) kellotaajuus on, sitä nopeampaa muisti on ja sitä enemmän operaatioita muisti suorittaa.
Muistin nopeutta saatetaan kuvata myös sen viiveen avulla. Viive ilmoitetaan nanosekunteina (ns), joka mittaa ajan ensimmäisen operaation suorittamiseen. Viiveiden ilmoittaminen on kuitenkin muistityypeistä riippuva, eikä sitä aina mitata samalla tavoin. Myös se, montako kellopulssia tiedon hakeminen kestää, riippuu muistin tyypistä.
Muistipiirien nopeutumiseen käytetään arkkitehtonisia keksintöjä, muistisolu itsessään säilyy "samana". Asiaa vaikeuttaa se, että tehdyt muutokset tulee ottaa huomioon myös piirien lukutekniikassa eli emolevyn piirisarjan täytyy tukea näitä muutoksia.
Muistin kokoa ilmoitettiin tietokoneiden alkuaikoina kilotavuissa (Kt, KB; 210 = 1 024 tavua), nykyään yleensä megatavuissa (Mt, MB, MiB; 220 ≈ 1,05 miljoonaa tavua) tai gigatavuissa (Gt, GB, GiB; 230 ≈ 1,07 miljardia tavua). Yksiköt eroavat tietoliikenteessä ja massamuistikapasiteetin yhteydessä yleensä käytetyistä, joissa on SI-etuliitteet, kymmenpotensseilla: 103, 106 ja 109 (sekä tietoliikenteen osalta bittejä tavujen sijaan), minkä vuoksi keskusmuistin tapauksessa suositellaan käyttämään nimityksiä kibitavu (KiB), mebitavu (MiB) ja gibitavu (GiB).
Muistityypit.
Yleensä keskusmuisti on DRAM-tyyppinen "dynaaminen" muisti. Tämä tarkoittaa sitä, että muistia on koko ajan virkistettävä, etteivät tiedot katoa. Joissain erikoistapauksissa keskusmuisti voi olla DRAM-muistin sijasta staattinen SRAM-muisti, jossa tiedot pysyvät virkistämättä. Useimpia muistipiirejä löytyy myös virheenkorjaavana ECC-versioina.
Sulautetuissa järjestelmissä saatetaan myös käyttää häviämätöntä EPROM-muistia suoraan työmuistina tai osa työmuistista saattaa saada virtaa tavallisen virransyötön katkaisusta huolimatta. Näin käytettävä muisti on yleensä joko kalliimpaa tai hitaampaa kuin normaali muisti. Joissakin tapauksissa massamuistin ja keskusmuistin ero on epäselvä.
Emolevy määrittelee käytettävän muistipiirin tyypin.
Osoiteavaruus.
Muistin käyttöön liittyy myös osoiteavaruuden käsite. Prosessori ja emolevyn rakenne ratkaisevat kuinka suurta fyysistä muistia prosessori pystyy osoittamaan: 32-bittisellä osoiteväylällä voi osoittaa 4 Gt (232), 40-bittisellä (AMD64) 256 Tt muistia. Yhden prosessin näkemä muistiavaruus on kuitenkin riippuvainen vain käyttöjärjestelmästä ja prosessorista, ei fyysisen muistin ja emolevyn osoitelinjojen määrästä: käyttöjärjestelmä ylläpitää taulukkoa, jolla muistiosoitteet muunnetaan osoittamaan kulloinkin käytössä olevaa fyysistä osoitetta.


Kunta (matematiikka).
Kunta () matematiikassa on epäformaalisti sanottuna joukko, johon on määritelty neljä peruslaskutoimitusta siten, että laskutoimitukset noudattavat tavallisia laskulakeja, ja laskutoimitusten tulos kuuluu samaan joukkoon. Esimerkiksi rationaaliluvut muodostavat kunnan, mutta kokonaisluvut eivät, koska jakolaskun tulos ei ole välttämättä kokonaisluku. Kuntia tutkiva matematiikan ala on algebra.
Formaali määritelmä.
Määritelmässä siis käytetään kahta laskutoimitusta. Vähennyslasku voidaan määritellä summan ja vasta-alkion avulla, formula_29, ja jakolasku vastaavasti tulon ja käänteisalkion avulla.
Toisella tavalla sanoen kunta on kommutatiivinen rengas joka sisältää kaikkien alkioidensa formula_30 käänteisalkiot.
Tunnetuimmat kunnat ovat rationaaliluvut formula_31, reaaliluvut formula_32 ja kompleksiluvut formula_33. Reaaliluvut ovat rationaalilukujen kuntalaajennus ja kompleksiluvut reaalilukujen kuntalaajennus, mutta kaikki kunnat eivät muodosta samanlaista laajennusten jonoa. Esimerkiksi gaussin rationaalit, eli kompleksiluvut joiden reaali- ja imaginääriosat ovat rationaalilukuja, muodostavat kunnan. Gaussin rationaalit ja reaaliluvut eivät ole kumpikaan toisensa kuntalaajennuksia.
Muita äärettömiä kuntia ovat esimerkiksi algebralliset lukukunnat formula_34, kaikkien algebrallisten lukujen kunta formula_35, ja polynomien osamäärät eli rationaalifunktiot.
Äärellinen kunta syntyy yksinkertaisimmin siten, että joukoksi valitaan kokonaisluvut formula_36, jossa p on alkuluku, ja yhteenlasku ja kertolasku määritellään s.e. tuloksesta otetaan jakojäännös luvulla formula_37.
Vaikka nimitykset (yhteenlasku, kertolasku, summa, tulo) antavat mielikuvan, että kunnassa pelataan luvuilla, niin näin ei välttämättä ole − alkiot voivat olla muitakin käsitteitä kuin lukuja. Nollalla merkityn alkion formula_5 ei senkään tarvitse olla "oikea nolla", vaan se on vain yhteenlaskussa vaikuttamaton alkio (yhteenlaskun neutraalialkio); samaten on ykkösellä merkitty formula_19 vain kertolaskussa vaikuttamaton alkio(kertolaskun neutraalialkio).


Katakana.
Katakana () on toinen japanin kielessä käytetyistä tavumerkistöistä. Katakanaa käytetetään eniten lainasanojen ja ei-japanilaisten nimien kirjoittamiseen tai tekstin korostamiseen esimerkeissä mainosteksteissä; sitä on joskus verrattu kursiiviin.
Katakanaa käytetään toisinaan myös eläinten ja luonnon ääniä kuvaavien sanojen sekä kasvi- ja eläinlajien nimien kirjoittamiseen. Japanilaisessa sarjakuvassa katakanaa käytetään myös kuvaamaan normaalista poikkeavalla äänellä lausuttua ilmaisua, esimerkiksi etäisenä kaikuna kuultua puhetta tai poikkeavaa painotusta. Varhaiset tietokoneet kykenivät näyttämään vain katakana-merkkejä, ja vaikka nykyisissä tietokoneissa ei moista rajoitusta olekaan, on koneiden viestit ja robottien puhe sarjakuvissa usein kirjoitettu katakanalla. Tällä tyylikeinolla saadaan aikaan konemainen tuntu.
Alla olevassa talukossa näkyvät tavalliset katakanat sekä joitain harvinaisempia yhdistelmiä. Punaiset merkit on poistettu käytöstä.


Korkeasaari.
Korkeasaari () on Helsingin edustalla sijaitseva saari ja samalla myös saarella ylläpidetyn eläintarhan nimi. Korkeasaaren eläintarha sijaitsee kallioisella 22 hehtaarin saarella Kruunuvuorenselän pohjoisosassa. Yhdessä viereisen Mustikkamaan ja muutamien pienempien saarten kanssa se muodostaa Mustikkamaa-Korkeasaari -nimisen kaupunginosan. Korkeasaaren vieressä sijaitsee Hylkysaari. Pieni Palosaari kuuluu myös eläintarhan alueeseen.
Korkeasaari on yksi Helsingin suosituimmista nähtävyyksistä. Eläinmaantieteellistä aluejakoa noudattava jaottelu muodostaa kokonaisuudet Amazonia, Africasia ja Borealia. Korkeasaaressa on noin parisataa eläinlajia ja kasvilajeja on edustettuina noin tuhat.
Korkeasaareen johtaa silta viereisestä Mustikkamaan saaresta, jonne on silta Kulosaaresta. Kesällä Korkeasaareen on myös vesiliikenneyhteys Kauppatorilta ja Hakaniemestä.
Eläintarhan johtajana aloitti helmikuussa 2010 Jukka Salo. Hänen edeltäjänsä Seppo Turunen jäi eläkkeelle 31.12.2009. Hänen edeltäjänsä vuoteen 1995 asti oli Ilkka Koivisto.
Elina Salo levytti vuonna 1979 eläintarhasta kertovan lastenlaulun "Lähdetään Korkeasaareen".
Historia.
Pukki, Theodor Höijerin suunnittelema vuonna 1884 valmistunut ravintolarakennus Korkeasaaressa
Korkeasaari on jo kauan ennen eläintarhan perustamista ollut helsinkiläisten virkistyskäytössä. Juhana-herttua oli luovuttanut saaren kaupunkilaisten käyttöön erityisoikeuskirjalla 3. elokuuta 1569 useiden muiden saarten joukossa. Helsinkiläiset käyttivät saarta aluksi lähinnä kalastuspaikkana ja laidunmaana. 1800-luvun alussa saari oli kaupungin puutavaran varastopaikka.
Krimin sodan aikana Korkeasaari joutui sotilasviranomaisten valvontaan. Pitkällisen, muun muassa lehdistössä käydyn polemiikin jälkeen saari vapautui sotilaskäytöstä Helsingin kaupungille 1864. Saarelle järjestettiin tuota pikaa säännöllinen höyrylaivaliikenne, rakennettiin ravintola, tanssilava, keilarata ja keittokatoksia. Saaresta tuli suosittu retkeilykohde.
Kun 1. toukokuuta 1883 Korkeasaari vuokrattiin kymmenen vuoden sopimuksella Helsingin Anniskeluyhtiölle, yhtiö aloitti heti saaren kunnostustyöt. Saarelle suunniteltiin tieverkosto ja istutukset kaupunginpuutarhuri L. A. Jernströmin johdolla. Arkkitehti Theodor Höijerin suunnittelema koristeellinen huvilatyylinen kesäravintola valmistui 1884. Seuraavina vuosina valmistuivat laivamatkustajien odotushuone, paviljonki, pesutupa ja puutarhurin asunto.
Helsingin Anniskeluyhtiö suunnitteli eläintarhan perustamista useamman vuoden, minä aikana asiamiehet kävivät muun muassa tutustumassa Tukholman ja Kööpenhaminan eläintarhoihin. Ensimmäinen virallinen ehdotus Alppilasta tarhan sijoituspaikkana hylättiin niukasti kaupunginvaltuuston äänestyksessä 19. marraskuuta 1889. Alkuperäisin suunnitelma eläintarhasta Korkeasaaressa tuli sen sijaan toteutumaan. Helsingin Anniskeluyhtiöllä oli taloudellisia vaikeuksia jo ensimmäisen maailmansodan aikana väliaikaisen alkoholin anniskelukiellon takia ja kun 1919 tuli voimaan kieltolaki, yhtiön talous romahti ja eläintarha siirtyi 1920 Helsingin kaupungin omistukseen.
Korkeasaaren ja Mustikkamaan välille rakennettu silta valmistui 1972. Sitä ennen saareen oli vain lautta- ja vesibussiyhteys, ja eläintarha suljettiin yleisöltä talven ajaksi vesiliikenteen loppuessa syys-lokakuun vaihteessa. Eläintarhan henkilökunta alkoi käyttää moottorivenettä ja meren jäädyttyä jäätietä. Useiden vuosikymmenien ajan Korkeasaaren liikennettä hoiti Helsingin kaupungin liikennelaitoksen moottorilautta "Korkeasaari-Högholmen". Aikoinaan se siirtyi joka syksy pariksi viikoksi hoitamaan Suomenlinnan liikennettä Suomenlinnan lautan vuosihuollon ajaksi. 1980-luvun lopulle saakka lautta lähti Pohjoissatamasta Aleksanterinkadun itäpäästä, mutta Pohjoisrannan uusien liikennejärjestelyjen vuoksi sen lähtöpaikka jouduttiin siirtämään Kauppatorille.
Eläintarhan eläinvalikoima on koostunut pääasiassa nisäkäs- ja lintulajeista, mutta siellä on myös matelijoita, kaloja ja selkärangattomia. Kansainvälisesti huomattavimpia tuloksia on saatu lumileopardien kasvatuksessa; vuodesta 1976 Korkeasaari on pitänyt näiden kansainvälistä kantakirjaa.
Merkittävän elämäntyön Korkeasaaren hyväksi ehti tehdä sen pitkäaikainen (1968–1995) intendentti, biologi ja filosofian tohtori Ilkka Koivisto.
Luonnon- ja eläinsuojelu.
a> eli harmaahylje ("Halichoerus grypus") Korkeasaaressa.
Korkeasaari pyrkii muiden eläintarhojen kanssa parantamaan eläinten hyvinvointia ja turvaamaan luonnon monimuotoisuutta. Eläintarhat pyrkivät turvaamaan luonnossa esiintyvien uhanalaisten eläinten sijoittamista tarhoihin, jossa ne voidaan saada lisääntymään. Onnistuneella projektilla voidaan myöhemmin päästää luontoon useita lajin edustajia.
Eläintarha voi kartoittaa mahdolliset uhat ja elinympäristön. Keräämällä tietoa voidaan parantaa eläimen hyvinvointia ja selviytymistä luonnossa. Tarhaoloissa voidaan tutkia eläimen käyttäytymistä ja lajin biologiaa. Tarhaoloja kehittämällä voidaan myös parantaa eläimen viihtyvyyttä tarhaolosuhteissa.
Tarha ja eläimet.
a> ("Ursus arctos") aamulla ennen heräämistä.
Korkeasaaren suurimpia vetonauloja ovat suuret kissaeläimet, vaippapaviaanit ja karhut. Näiden lisäksi siellä on myös visenttejä, kameleita, villihevosia, myskihärkiä, hylkeitä, saukkoja, vuorikauriita, hanhia, pöllöjä, haukkoja, joutsenia, haisunäätiä, partakorppikotkia ja vesikkoja.
Korkeasaaressa on useita eri ilmastoille ja ympäristötyypeille omistettuja eläintaloja. Africasia valmistui ja avattiin kesällä 2002. Siellä elää raitahiiriä, kääpiömangusteja, matelijoita, sammakoita, hyönteisiä, hämähäkkejä ja lintuja Afrikan aavikoilta ja Aasian sademetsistä. Amazoniassa elää Amazonin sademetsästä kotoisin olevia pikkueläimiä. Siellä on liskoja, käärmeitä, kilpikonnia, hämähäkkejä, hyönteisiä, suuria kaloja, sammakoita, pikkuapinoita sekä papukaijoja ja muita trooppisia lintuja.
Pikkuapinat kuuluvat Korkeasaaren suojeluprojektiin ja ne ovat lisääntyneet jonkin verran. Sään salliessa linnut ja apinat ovat esillä ulkohäkeissä. Borealia-talo valmistui vuonna 1995. Siellä elää Suomen luonnon lintuja ja pikkunisäkkäitä. Siellä elää myös kaikki kolme Suomen luonnossa elävää käärmelajia.
Tarhassa on kaksi ravintolaa, kahviloita, matkamuistomyymälöitä ja useita kioskeja.
Tapahtumat.
Korkeasaaressa järjestetään vuosittain kaikenlaisia tapahtumia. Tällaisia ovat esimerkiksi Kissojen yö -tapahtumat, jolloin tarha on auki keskiyöhön asti ja paikalla järjestetään kissoihin liittyviä tapahtumia. Muita tapahtumia ovat myös esimerkiksi Talvisafari koulujen hiihtolomien aikaan, Pääsiäissaari pääsiäisen kynnyksellä ja Tallitontun reitti itsenäisyyspäivästä loppiaiseen.
Kohua nostattaneet tapahtumat.
Lokakuussa 2004 Korkeasaari suunnitteli luopuvansa paviaaneista niiden asuttaman rakennuksen huonon kunnon takia. Rakennus olisi kunnostettu ja sinne olisi otettu toisenlaisia apinoita, esimerkiksi japaninmakakeja, jotka olisivat sopineet paremmin Suomen oloihin. Paviaaneja tarjottiin myös muihin eläintarhoihin, mutta missään ei ollut niille tilaa. Julkisuudessa asia oli paljon esillä, ja paviaanien lopettamista vastustettiin. Asian symboliksi nousi erityisesti lauman johtaja Repe. Loppujen lopuksi paviaanit jätettiin eloon, ja niiden tarhan kunnostukseen saatiin varoja yksityishenkilön eläintarhalle testamenttaamista varoista.
Uutisiin pääsi myös amurintiikeri Mannisen kohtalo. Se lopetettiin 11. marraskuuta 2006 eläintarhan antaessa syyksi, että samaa sukulinjaa olevia eläimiä on jo varsin paljon, ja lajin monimuotoisuus halutaan säilyttää. Manninen oli 13-vuotias ja tullut Korkeasaareen parivuotiaana Leipzigistä. Eläintarhoissa tiikerit voivat elää jopa 20-vuotiaaksi, mutta luonnossa eivät yleensä näinkään vanhaksi kuin Manninen. Asia hoidettiin varsin huomaamattomasti eikä Mannisen puolesta ehtinyt tulla samanlaista kansanliikettä kuin paviaanien puolesta.
1. elokuuta 2007 sattui tapaus, jossa kameli puri aasin hengiltä. Aitauksessa eli kaksi kamelia, joista toinen uros ja toinen naaras. Kolmesta aasista kaksi oli naaraita ja yksi nuori uros. Korkeasaaren eläintarhan silloinen johtaja Seppo Turunen kertoi, että nuorempi aasiuros oli jo pidemmän aikaa häirinnyt vanhempaa kameliurosta. Elokuun 1. päivänä vuonna 2007 aasi puri kamelia, josta syntyi tappelu. Kameli puri aasia takaisin, jonka seurauksena aasi kuoli. Aitauksessa elävät eläimet olivat eläneet yhdessä jo useamman vuoden aasiurosta lukuunottamatta.
Jo kolmetoistavuotias urosahma karkasi 8. maaliskuuta 2010 tarhastaan ilmeisesti poikkeuksellisen paksun lumikerroksen takia. Se saatiin kiinni samana päivänä kuuden kilometrin päästä, Laajasalon Santahaminasta.
9. huhtikuuta 2010 Korkeasaaren kaikki 16 chilenflamingoa löydettiin kuolleina ulkoaitauksestaan. Todennäköisesti villi kettu tai supikoira oli tullut saarelle jäätä pitkin, ja päässyt matalan aidan takana olleiden, yön ajaksi ulos unohdettujen lintujen kimppuun. Flamingojen kuolema sai huomiota myös ulkomailla.


Kemiallinen kaava.
Kemiallinen kaava ilmoittaa, kemiallisen yhdisteen koostumuksen eli molekyylin tai kaavayksikön atomit ja niiden määrän. Jokaisella alkuaineella on oma symbolinsa eli "kemiallinen merkkinsä", jossa on yksi iso kirjain tai yksi iso ja pieni kirjain (poikkeuksena keinotekoiset alkuaineet alkaen järjestysluvusta 117 (mukaan lukien 115), jotka tunnetaan väliaikaisnimillään ja -merkeillään). Kunkin alkuaineen atomien lukumäärä yhdisteessä tai kaavayksikössä ilmoitetaan alaindeksillä.
Suhdekaava ja molekyylikaava.
Suhdekaavoiksi sanotaan kemiallisia kaavoja, jotka ilmaisevat kemiallisen yhdisteen atomien määrien suhteen. Suhdekaavasta käytetään joskus myös nimitystä bruttokaava.
Natriumkloridi eli ruokasuola muodostuu kiteistä, joissa on kiteen koosta riippuen eri määrä natrium- (Na+) ja kloridi-ioneja (Cl−). Ioneja on kuitenkin aina samassa suhteessa 1:1, joten natriumkloridin kaavayksikkö ja samalla koko yhdisteen kaava merkitään NaCl.
Vesi koostuu vety- ja happiatomeista suhteessa 2:1, joten sen suhdekaava on H2O. Sama kaava kertoo myös yhden vesimolekyylin atomien määrän ja on siis myös "molekyylikaava".
Glukoosissa on hiili-, vety ja happiatomien suhde on 1:2:1. Sen suhdekaava on siten "k"(CH2O), missä "k" on sopiva kokonaisluku. Tällaista kaavaa sanotaan usein myös "empiiriseksi kaavaksi", koska yhdisteen atomimäärien suhde voidaan määrittää kokeellisesti. Glukoosimolekyylissä tiedetään olevan 6 hiiliatomia eli "k" on 6, joten glukoosin molekyylikaavaksi tulee C6H12O6. Glukoosimolekyylejä on kuitenkin useammanlaisia ja joillakin muillakin yhdisteillä voi olla sama molekyylikaava, joten kaava ei kuvaa yhdistettä riittävän tarkasti. Yhdisteitä, joilla on sama molekyylikaava sanotaan toistensa isomeereiksi.
Yllä oleva molekyylikaava voi kuulua kahdelle eri yhdisteelle: etanolille tai dimetyylieetterille. Jotta tiedettäisiin kummasta yhdisteestä on kysymys, kirjoitetaan
Etanoli ja dimetyylieetteri ovat siis isomeerejä. Atomin merkintäjärjestyksellä pyritään kuvaamaan molekyylin rakennetta, mutta usein tarvitaan vielä edellistä yksityiskohtaisempia kaavoja, joihin merkitään sidokset viivoilla. Tällaisia kaavoja nimitetään rakennekaavoiksi.
Ionin kaava.
Ioni on hiukkanen, jolla on sähkövaraus ja joka voi koostua yhdestä tai useammasta atomista. Ionin varaus merkitään sen kaavaan kemiallisen merkin tai merkkiyhdistelmän oikeaan yläkulmaan.
Isotoopin kaava.
Isotoopit ovat saman alkuaineen erimassaisia atomeja, joiden eroavuus voidaan merkitä kaavaan näkyviin. Merkintätapa riippuu tilanteesta.
Hiilellä on (C) isotooppi C-12. Luku 12 on tämän hiilen isotoopin massaluku. Samaa isotooppia voidaan kuvata myös kirjoittamalla massaluku kemiallisen merkin vasempaan yläkulmaan, 12C. Massaluvun lisäksi kaavaan kirjoitetaan joskus myös järjestysluku kemiallisen merkin vasempaan alakulmaan, formula_1.


Kiintolevy.
Kiintolevy, levyasema, harvoin umpilevy (varsin usein myös "kovalevy") on tietokoneeseen kiinteästi asennettu levymuisti, jota käytetään tietokoneen massamuistina. Siihen tallennetaan ohjelmat ja muut tiedostot. Se tallentaa tiedon yhden tai useamman pyörivän metalli- tai lasikiekon pinnalla olevaan magneettiseen materiaaliin. Tiedot säilyvät kiintolevyllä myös ilman tehonsyöttöä. Levyperustaisen kiintolevyn korvaavaksi massamuistiksi on yleistymässä SSD-puolijohdelevy, erityisesti sulautetuissa järjestelmissä.
"Vaihtolevy" on levy, jonka levypakan eli "levykön" voi vaihtaa; "kiintolevyn" pakkaa ei voi vaihtaa, se on kiinteä. "Umpilevyn" (eli winchester-levyn, "winsun") kiekot ja lukupäät ovat pölytiiviissä kotelossa. Ensimmäinen umpilevy, sai lempinimensä Winchester siitä, että se suunniteltiin käyttämään kahta 30 megatavun vaihtolevypakkaa (eräs aikanaan Winchester-kiväärejä varten lanseerattu keskisytytteinen kiväärikaliiperi on 30-30).
Toimintaperiaate.
Kiintolevyn kiekoille tieto tallentuu magneettisesti. Kirjoitettu tieto kirjoitetaan bitti kerrallaan jonoihin, ympyränmuotoisille raidoille tai urille. Magneettikenttiin tallennettu data saadaan muutettua sähköiseksi, kun lukupään ohi liikkuva magneettinen varaus indusoi siihen sähkövirran. Virran muutokset tulkataan signaaleiksi, jotka muutetaan ohjauselektroniikan avulla käyttökelpoiseen muotoon.
Levyn tallennuskapasiteetti ilmoitetaan gigatavuina (lyhenne Gt tai GB, 1 000 000 000 tavua) tai joskus megatavuina (lyhenne Mt tai MB, 1 000 000). On syytä huomata, että käyttöjärjestelmät esittävät levyn kapasiteetin yleensä gibitavuina, (lyhenne GiB) kahden potensseina, eli gigatavu on 230 eli 1 073 741 824 tavua. Muita valmistajien ilmoittamia ominaisuuksia ovat
Yleisimmät PC-tietokoneisiin tai työasemiin tarkoitetut levyasemat ovat nykyään kooltaan 3,5 tuumaa. Niiden kapasiteetti vaihtelee 40 gigatavun ja kolmen teratavun välillä, pyörimisnopeus 5 400–15 000 kierrosta minuutissa. Siirtonopeus on tyypillisesti 90-110 megatavua sekunnissa, On olemassa myös 1,8 ja 2,5 tuuman kokoisia kannettavien tietokoneiden kiintolevyjä, jotka ovat tyypillisesti kapasiteetiltaan pienempiä (8–500 GB) kuin pöytäkoneiden vastaavat. Niiden pyörimisnopeus on myös pienempi (4 200–7 200 rpm) virrankulutuksen vähentämiseksi. 5¼ tuuman levyt ovat jo poistuneet markkinoilta.
Liitännät.
3,5-tuumaisen Western Digital WD400 -kiintolevyn ylä- ja alapuoli.
Yleisimmät levyjen liitäntätavat ovat SATA, ATA sekä SCSI. Nykyaikainen PC:n emolevy on yleensä varustettu neljällä tai useammalla SATA-liittimellä. Vanhempia IDE-liittimiä on tarjolla useimmiten ainakin yksi.
IDE-liitäntä on hiljalleen väistymässä uudemman SATA-liitännän tieltä. Liitäntä tunnetaan myös nimillä ATA ja P-ATA. IDE-väylässä tiedonsiirto on rinnakkaista. Yhteen IDE-liittimeen voidaan kytkeä kaksi kiintolevyä.
SCSI-väylä on palvelimissa ja ammattilaislaitteissa suosittu liitäntätyyppi, joka vaatii yleensä erillisen sovitin- tai ohjainkortin. Oman ohjaimen ansiosta SCSI-kiintolevyt eivät kuormita koneen suoritinta niin kuin erillisohjaimettomat levyt. Yhteen SCSI-liitäntään voidaan standardista riippuen liittää enimmillään 8–16 laitetta.
SATA on uusin liitäntätyyppi, jossa tiedonsiirto on sarjamuotoista ATA:ssa käytetyn rinnakkaisuuden sijaan. Sarjaliitännän nopeus korvaa rinnakkaisten linjojen määrän. SATA-liitännän etuja IDE:en nähden ovat myös kapeammat kaapelit ja pienemmät liittimet, jotka vievät vähemmän tilaa tietokoneen kotelossa ja emolevyllä.
Kuluttajakäyttöön löytyy myös ulkoisia kiintolevyjä. Ulkoinen kiintolevy on yleensä tavanomaisen levyn sekä sen tarvitseman ohjaimen sisältävä ulkoinen kotelo. Kotelossa on lisäksi kaapelointi, jonka avulla sen voi kytkeä tietokoneen ulkoiseen liitäntään, kuten USB-, FireWire- tai eSATA-väylään. Näin ulkoisiin liittymiin voidaan kytkeä massatuotettuja, huokeita levyjä, jolloin myös vara- ja päivitysosien saanti on taltioiden osalta helpompaa. Ulkoisissa koteloissa voi myös olla RAID-ohjaimia, vaihtokehyksiä ja muita lisäominaisuuksia.
On myös olemassa ensisijaisesti palvelinkäyttöön tarkoitettuja fibre channel -kiintolevyjä.
Luotettavuus.
Kiintolevyt kuluvat käytössä suhteellisen nopeasti. Kovalevyrikon riski kasvaa levyn ikääntymisen myötä. Toisaalta kovaleyt voivat rikkoutua melko todennäköisesti minkä ikäisinä tahansa.
Valmistajan ilmoittama MTBF ei takaa yksittäisen levyn kestävyyttä. Käytännön olosuhteet ovat varsin erilaiset kuin MTTF:n mittaamat. Tutkimuksessa havaittiin, että kun valmistajat ilmoittivat MTTF-lukuja, jotka tarkoittaisivat enintään 0,88 % levyistä joutuvan vaihdettaviksi, käytännössä levyistä vaihdettiin 1–13 %. Siten todellinen MTBF "miljoonan käyttötunnin" levylle on 300 000 tunnin tienoilla. Tämäkin luku tarkoittaisi noin 30 vuoden yhtäjaksoista käyttöaikaa, kun tyypillisesti kovalevyjä käytetään vain muutamia vuosia. Tyypillinen käyttöikä on 3–5 vuotta, mutta kovalevy voi kestää yli kymmenenkin vuotta.
On havaittu, että SCSI-, FC- ja SATA-levyjä joudutaan vaihtamaan yhtä usein. Täten on päätelty, että käyttöolosuhteet vaikuttavat vaihtotarpeeseen enemmän kuin komponentin ominaisuudet. Googlen tekemässä luotettavuuskartoituksessa puolestaan selvisi, että lämpötila ja kova käyttö olivat luultua vähemmän yhteydessä kiintolevyn vikaantumiseen. Koska tietty levytyyppi ei takaa kovaleyn luotettavuutta, joissakin tapauksissa on esitetty olevan perusteltua käyttää kuluttajahintaisia kovalevyjä myös datakeskuksissa.
S.M.A.R.T. on epävarma tapa ennustaa tietyn levyn vikaantumista. S.M.A.R.T. keskittyy mekaanisiin vikoihin, mutta sähköiset viat jäävät siltä huomaamatta. S.M.A.R.T. ennustaa joidenkin vikojen ilmaantumista, mutta levy voi vikaantua S.M.A.R.T.:n sitä havaitsematta.
Tilastoa.
IBM 350 -kiintolevy vuodelta 1956.
IBM 305 RAMAC -tietokone. Etualalla kaksi IBM 350 -kiintolevykaappia yhteiskapasiteetiltaan 10 megatavua.
Maailman ensimmäinen kiintolevy, IBM 350, joka oli osa IBM 305 RAMAC -tietokonetta, tuli markkinoille vuonna 1956. Muistivälineenä oli 50 kappaletta halkaisijaltaan 24-tuumaista eli noin 61-senttimetristä kiekkoa. Koko kiintolevyyn pystyi tallentamaan 5 miljoonaa merkkiä eli alle 5 megatavua tietoa eli yhden kiekon kapasiteetti oli alle 100 kilotavua.
Kapasiteetiltaan suurimmat kiintolevyt ovat 2010-luvun alussa 3,5 tuuman kokoluokassa. Niihin voidaan tallentaa mallista riippuen jopa 3 teratavua eli 3 000 gigatavua tietoa. Tällainen kiintolevy on kapasiteetiltaan jopa yli 600 000 kertaa suurempi kuin vuoden 1956 ensimmäinen kiintolevy samalla kun sen kiekot ovat halkaisijaltaan yli 20 tuumaa pienempiä ja niitä on lukumääräisesti noin kymmenesosa kuin vuoden 1956 kiintolevyssä.
Japanilainen Toshiba esitteli maailman pienimmän sarjavalmisteisen kiintolevyn, jonka halkaisija on 0,85 tuumaa, vuonna 2004. Sen tilavimmassa mallissa oli kapasiteettia 8 gigatavua. Malli suunniteltiin MP3-soittimiin, digitaalikameroihin ja vastaaviin kannettaviin laitteisiin, mutta muistikorttien kehityksen vuoksi niiden valmistus on lopetettu.
Vuonna 2002 maailman uudesta tallennetusta tiedosta 92 prosenttia oli magneettisessa muodossa, siis lähinnä tietokoneiden kiintolevyillä ja varmistusnauhoilla.
SSD-puolijohdelevy.
Alun perin 1970-luvulla kehitettyä SSD-muistia voidaan jo käyttää kiintolevyn korvaajana. SSD-levy tallentaa tiedot magneettisen materiaalin sijasta flash-muistipiireille. Näin ollen se ei sisällä kiintolevyn mekaanista koneistoa, vaan pelkästään puolijohdepiirejä.
Laitteen virrankulutus on kiintolevyä pienempi, hakuaika nopeampi ja se on äänetön. Laitteen iskunkestävyys on myös paljon suurempi kuin kiintolevyllä, mikä on tärkeää esimerkiksi kannettavissa tietokoneissa. Laitteen liitäntä tietokoneisiin tapahtuu samoilla liitäntätavoilla kuin kiintolevynkin.
SSD on toistaiseksi valmiissa tietokoneissa vielä harvinainen, mutta on vahva suunnannäyttäjä kiintolevyjen kehitykselle.
Valmistajat.
Kiintolevyjen valmistus on keskittynyt viidelle suurelle valmistajalle. Historian aikana valmistajia on ollut kymmeniä, mutta pienempien valmistajien vetäytyessä markkinoilta sekä syntyneiden yritysostojen ja fuusioiden myötä jäljelle ovat jääneet vain suurimmat. Vuonna 2009 kiintolevyjä valmistavat: Seagate, Western Digital, Hitachi, Samsung ja Toshiba. Puolijohdelevyjen valmistajia on puolestaan runsaasti. Niiden markkinoita jakavat perinteiset kiintolevyvihin ja flash-muisteihin erikoistuneet valmistajat.


Kontula.
Kontula () on Helsingin 47. kaupunginosaan Mellunkylään kuuluva osa-alue Kurkimäen, Vesalan ja Kivikon naapurissa. Kontulassa on asukkaita noin 13 000, ja naapuriasuinalueet mukaan luettuina seudulla asuu yhteensä noin 28 300 asukasta. Kontulan seutu on yksi pääkaupunkiseudun ja Suomen suurimpia lähiöitä.
Kontula on rakennettu pääasiassa 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin asunnontarve Helsingissä oli suurta. Tuolloin asukkaita muutti alueelle etenkin Helsingin keskustasta. Nykyisin Kontulan suurimman ikäryhmän muodostavat 25–49-vuotiaat. Jotain muuta kieltä kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvia on alueen väestöstä noin 14 %, mikä on enemmän kuin muualla Helsingissä. Alueen palvelut keskittyvät Kontulan ostoskeskukseen, joka on Helsingin viidenneksi suurin kauppakeskus.
Historia.
Kontula kuuluu Mellunkylän kaupunginosaan, jonka alueella on ollut asutusta keskiajalta asti. Haja-asutusta nykyisen Kontulan tienoilla oli jo 1930-luvulla Mellunmäen asutuksen levittäydyttyä lännemmäksi. Nykyisen Kontulan alueella oli kuitenkin lähinnä suoalueita, ja se pysyi pitkään rakentamattomana. Seudulle pääsy helpottui, kun Porvoontie valmistui 1930-luvulla, ja tien varteen alkoi syntyä esikaupunkimaista pientaloasutusta. Helsingin kaupunki käynnisti alueen yleiskaavatyön vuonna 1953, jolloin alueelle julistettiin rakennuskielto. Kaupunginvaltuusto jakoi vuonna 1962 Kontulan Helsingin kaupungin, Hakan ja Saton rakennettavaksi. Kontula kaavoitettiin kolmena aluekokonaisuutena: itäpuolen asemakaava valmistui vuonna 1963 ja länsipuolen asemakaavat vuosina 1964 ja 1965. Periaatteita asemakaavoituksessa olivat muun muassa maaston huomioon ottava väljä ja selkeä rakenne. Rakennusmassoittelu oli suurta, joten sen vastapainoksi piti luoda laajoja piha-alueita ja avoin korttelirakenne.
Kontulan rakentaminen aloitettiin toukokuussa 1964 Kontulantien itäpuolelta Porttikujalta. Saton ensimmäinen talo valmistui jo marraskuussa 1964 ja Hakan tammikuussa 1965. Kontula oli Hakan ja Saton toinen iso aluerakentamiskohde Helsingissä Pihlajamäen jälkeen. Asuntopula oli Helsingissä kova, eikä rakentamisen alkuvaiheessa elementtituotannon arkkitehtonisia ratkaisuja juurikaan arvosteltu. Rakennusliikkeet olisivat jopa halunneet rakentaa alueesta tiheämmän ja taloista pelkistetympiä. Kontulan rakentaminen rahoitettiin pääasiassa asuntosäästämisellä, ja kolmessa ensimmäisessä vaiheessa suureksi osaksi aravalainoituksella. Kontulaan muutti erityisesti lapsiperheitä Helsingin keskustan ahtaista asunnoista. Alkuvuosina asukkaat ottivat myös paljon alivuokralaisia, mikä kasvatti Kontulan asukaslukua. Vaikka Kontulan rakennukset valmistuivat nopeasti, alue oli muuten pitkän aikaa keskeneräinen. Pihojen ja teiden rakennus oli kesken, ja palvelut sekä liikenneyhteydet olivat huonoja. Koska paikallisia palveluita ei ollut, asukkaat joutuivat päivittäisillä asioillaan käyttämään ruuhkautunutta tieverkkoa sekä pelkkiä bussilinjoja. Heikkoa palvelutasoa nosti ostoskeskuksen valmistuminen vuonna 1967. Siinä oli 31 liikkeen tilat, joten se oli Puotinharjun pari vuotta aikaisemmin valmistunutta ostoskeskusta suurempi.
Helsingin metron rakentaminen aloitettiin 1970-luvulla. Metroliikenne Itäkeskukseen alkoi vuonna 1982, ja metron rakentaminen Kontulaan aloitettiin ensimmäisen vaiheen valmistuttua. Minimivaatimuksin toteutettu Kontulan metroasema otettiin käyttöön 1. marraskuuta 1986. Kun kaupunginvaltuusto päätti vuonna 1983 jatkaa metrolinjaa Kontulaan, alueen merkitys kasvoi. Vuonna 1985 laadittiinkin ostoskeskusta ja sen ympäristöä käsittelevä asemakaavan muutosehdotus, ja uudistustöihin ryhdyttiin metroaseman valmistumisen yhteydessä vuonna 1986. Kontulan lähiympäristön rakentamista alettiin suunnitella Kontulan valmistuttua, jolloin suunnitelmissa olivat Malmin ampumaratojen ja Kurkimäen rakentaminen. Kurkimäki valmistui 1980-luvulla, ja Kivikko Malmin ampumaradoille 1990-luvulla.
1990-luvun laman aikana Kontula leimautui yhdeksi laman symboleista. Työttömyysaste nousi yli Helsingin keskiarvon, kun se ennen lamaa oli ollut vain noin 2 %. Työttömyysaste on yhä Helsingin keskiarvoa korkeampi. Laman aikana Kontulan sisäiset elintasoerot kasvoivat. 1990-luvun alussa Kontulaan alkoi myös muuttaa ulkomaalaistaustaisia asukkaita. Ulkomaalaisvastaisuus nousi Kontulassa asteittain 1990-luvun kuluessa, varsinkin vuosina 1993–1997, jolloin ulkomaalaisten osuus alueella kaksinkertaistui.
Nykypäivä.
a> uudempi osa, rakennettu vuosina 1986–1988.
Kontulassa käynnistettiin vuonna 1996 lähiöprojekti, jonka aikana muun muassa alueen kerrostaloja on saneerattu, puistoja parannettu ja katuja uusittu. Vuonna 2006 Suomen kotiseutuliitto nimesi Kontulan vuoden kaupunginosaksi Suomessa. Suunnitelmien mukaan Kontulan ostoskeskuksen ympäristöä kehitetään huomattavasti lähivuosina. Alueelle suunnitellaan rakennettavan asuin- ja toimistotaloja, hotelli ja pysäköintitalo. Kaupungin suunnitelmissa on kasvattaa Kontulan kerrosalaa 40 000 kerrosneliömetrillä.
Kontulan metroasemalla tehdään peruskorjausta, jonka piti valmistua toukokuun 2007 loppuun mennessä, mutta pohjaveden taso ja kalliopohja ovat viivästyttäneet työtä.
Vuoden 2007 keväällä keskustelua herätti jätteenpolttolaitoksen mahdollinen sijoittaminen Kivikkoon. Kontula.com-verkkosivuston kyselyyn vastanneista 84 % vastusti tätä YTV:n suunnitelmaa. Rakennusvirasto julkaisi keväällä 2010 Kontulan, Vesalan, Kivikon ja Kurkimäen aleen aluesuunnitelman vuosille 2010–2019. Suunnitelman valmistelut aloitettiin vuonna 2008 asukaskyselyllä.
Palvelut.
Helsingin kaupunki aloitti vuonna 2004 vuoteen 2009 kestäneen projektin, jonka aikana se käytti 50 miljoonaa euroa Kontulan julkisten rakennusten kunnostamiseen ja kehittämiseen. Elokuussa 2005 otettiin käyttöön Nuorison toimintakeskus, ja suunnitelmissa on myös metroaseman ja vanhustenkeskuksen täydellinen uudistaminen. Myös kirjastolle etsitään uutta, tilavampaa sijoituskohdetta. Kontulan uimahallin peruskorjaus valmistui 4. huhtikuuta 2007.
Kontulan palvelukeskus on vuonna 1967 perustettu ostoskeskus, jossa toimii 85 yrittäjää, palveluntarjoajaa ja liikkeenharjoittajaa. Ostoskeskuksen yhteydessä on paljon palveluita kuten pankkeja, päivittäistavarakauppoja ja Alko. Julkisia palveluita ovat muun muassa posti, kirjasto, uimahalli, Kontupiste, Lähiöasema ja terveysasema. Ostoskeskuksessa toimii myös nuorten toimintakeskus, jonka vuonna 2004 remontoidut tilat otettiin käyttöön toukokuussa 2005. Toimintakeskuksessa on muun muassa nuorisokahvila ja monitoimisali esimerkiksi konsertteja varten. Sen yhteydessä toimii myös Suomen suurin sisäskeittihalli.
Kontulan alueella on yhteensä viisi koulua: Vesalan ala- ja yläaste, Helsingin yhteislyseo (Kontulan yläaste ja lukio), Keinutien ala-aste ja Kontulan ala-aste. Kontulassa on kaksi asukastaloa: Kontulan Asukastupa ja Korttelitalo Ruuti. Leikkipuistoja ovat Leikkipuisto Kiikku, Leikkipuisto Lampi ja Kontulan Asukaspuisto. Päiväkoteja alueella toimii useita. Kotikonnuntiellä sijaitsee paraikaa remontoitava Kontulan vanhainkoti.
Kontula kuuluu Mellunkylän seurakuntaan. Alueen kirkko, Mikaelinkirkko, valmistui vuonna 1988.
Kulttuuri.
Kontulassa toimii Kontula-Seuran, FC Kontun ja ostoskeskuksen yrittäjäyhdistyksen ylläpitämä KontuKeskus, joka järjestää tapahtumia ja asukasfoorumeita ja vaikuttaa alueen kehittämissuunnitelmiin. Kontukeskus muun muassa julkaisee "Kontula-lehteä", ja keskuksesta käsin lähetetään kahdesti kuussa RadioKontulan ohjelmaa. RadioKontula on toiminut syksystä 2007 lähtien nettiradiona, eikä perinteisiä radioaaltolähetyksiä juuri enää tehdä. RadioKontula on Helsingin Kulttuurikeskuksen tuella toimiva alueen asukkaiden toimittama riippumaton kanava. Yhteistyökumppaneina ovat olleet Kontulan Lions ry, Floobs sekä Helsingin Sanomien "Oma kaupunki" -osio. Kontukeskus myös ylläpitää Kontulan alueportaalia Internetissä.
Tietotekniikkapiste Kontupiste on myös alueellinen kulttuurikeskus, jossa voi nauttia vaihtuvista taidenäyttelyistä ja osallistua mediatyöpajoihin. Toiminnan tuottaa Helsingin Kulttuurikeskus ja sitä ohjaa Lasipalatsin Mediakeskus.
Kontulassa järjestetään myös joka vuosi maksuton KontuFestari. Tässä Itä-Helsingin suurimmassa kulttuuritapahtumassa on ollut perustamisvuodesta 2003 lähtien noin 10 000–13 000 kävijää vuosittain. Festivaaleilla on esiintynyt monia tunnettuja kotimaisia artisteja ja yhtyeitä, kuten Don Johnson Big Band, The Flaming Sideburns, Notkea Rotta, Pelle Miljoona, Tuomari Nurmio ja Mariska. Myös tuntemattomampia ulkomaisia vierailijoita on käynyt esiintymässä tapahtumassa.
Kontulan ostoskeskuksessa järjestettiin vuoden 2007 Helsinki-päivänä maksuton OstariFestari-tapahtuma. 12. kesäkuuta järjestetyn tapahtumassa oli tarjolla elävää musiikkia ja muuta ohjelmaa. Paikalla esiintyivät muun muassa Pelle Miljoona ja Erja Lyytinen Blues Band. Vuonna 2007 järjestettiin myös OstariFestarin ja KontuFestarin lisäksi Kontulan ostoskeskuksen 40-vuotisjuhlat, taiteiden yö -tapahtuma ja Kiinalaisen kulttuurin festivaali sekä julkaistiin uusi "Kontula-lehti".
Kontulassa toimii myös useita seuroja ja yhdistyksiä, joista tunnetuimmat lienevät FC Kontu ja Kontula-Seura. FC Konnun edustusjoukkue pelaa miesten jalkapallon kolmostasolla Kakkosessa. Urheiluseura Kontulan Kunto on toiminut alueella vuodesta 1966, ja nykyisin seuran lentopallon edustusjoukkue pelaa sarjatasolla 4. divisioonassa.
Ympäristö.
Kontula jakaantuu kolmeen osaan, joissa jokaisessa on palveluita lapsiperheille, koulu ja päiväkoti. Kustakin osasta johtaa ostoskeskukseen jalankulkuväylä, jotka ovat Isännän- ja Emännänpolku sekä Kiikku. Asuinkortteleiden pihat ovat metsäisiä, ja puistot on sijoitettu ympäri aluetta.
Alueen nimistö.
Kontulan nimi tulee Kosti Kajannon vuonna 1932 ostamasta tilasta, jonka nimeksi hän antoi ”Kontula”. Hän hakkasi nimen talon portinpieleen, ja pian nimi vakiintui koko aluetta koskevaksi. Kajanto myi 1930-luvulla tilastaan tontteja, jolloin muodostettiin muun muassa Kotikontu- ja Kontupohja-nimiset tilat. Kantasana kontu tarkoittaa nurmea.
Kontulasta tuli alueen virallinen nimi vuonna 1959, jolloin myös ruotsinkielinen nimi, Gårdsbacka (), vahvistettiin. Kaupungin nimistötoimikunta oli keksinyt Gårdsbacka-nimen vasta samana vuonna. Kontulan kadunnimien teemaksi otettiin koti ja sen ympäristö. Kadunnimistö käsittääkin Kontu-sanasta muokattuja nimiä, kuten Kontukuja ja Kotikonnuntie, sekä kotiin liittyviä nimiä, kuten Naapurintie, Isännänpolku ja Keinutie.
Stadin slangissa Kontulaa on kutsuttu muun muassa nimillä "Kondis" ja "Kondeka".
Viher- ja virkistysalueet.
Kontulan metsäisten ja väljien asuinkortteleiden pihojen lisäksi alueella on myös paljon puistoja, joista tunnetuin lienee Kelkkapuisto. Kelkkapuisto on varsinkin talvisin pulkanlaskijoiden suosiossa, ja lumettomana aikana käytössä ovat puiston rullalautailurampit. Kelkkapuistossa on tiloja myös muun muassa ratagolf- ja koiraharrastajille.
Rakennusvirasto ja Kontulan asukkaat laativat yhdessä vihersuunnitelman Vesalan, Kontulan ja Vihermäen alueelle vuonna 1999. Siihen liittyi myös luonnonhoidon toteutussuunnitelma. Suunnitelmassa esitettyjä asioita olivat puistokohtainen kunnossapito, peruskorjausten tarve ja niiden kiireellisyysjärjestys vuoteen 2008 asti. Sittemmin vuonna 2010 julkaistu Vesalan, Kontulan, Kivikon ja Kurkimäen aluesuunnitelma vuosille 2010–2019 kattaa myös puistoalueiden kunnostuksen. Tärkeitä kunnostuskohteita ovat muun muassa Emännänpuisto ja leikkipuisto Kiikku.
Kontulan liikuntapuisto on myös kunnostettu erityisesti jalkapalloilua ajatellen. Myös Vesalan kenttien alue on tarkoitus kunnostaa varsinkin kouluja ja nuorten jalkapalloilua varten. Alueen muita puistoja ovat muun muassa Kiinalaispuisto ja Ruutipuisto. Kontulan läheisyydessä sijaitsee myös Kivikon liikuntapuisto, jonka totetus on kuitenkin edelleen kesken. Esimerkiksi alueelle suunniteltujen kenttien rakennustyö aloitetaan vasta vuonna 2011.
Rakennuskanta.
Näkymä Kontulankaarella, kuvassa vuosina 1969–1970 käyttöön otettuja taloja.
Kontula on rakennettu väljäksi kerrostalopainotteiseksi asuinalueeksi, jonka vierestä löytyy myös vanhaa pientaloasutusta. Alueelle rakennettiin vuosina 1964–1970 7 000 asuntoa, mikä vastasi Helsingin noin yhden vuoden asuntotuotantoa. Kontulan rakennustahti hiljeni 1970-luvun lopulla painotuksen siirtyessä Helsingistä Vantaalle ja Espooseen. 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla Kontulan alueelle rakennettiin muutamia pienkerrostaloja ja rivitaloja. Kontulan viereen on rakennettu Kurkimäen ja Kivikon asuinalueet. Kontulaan on tehty myös täydennysrakentamista lähiöprojektin aikana vuosina 1996–2005. Täydennysrakennukset on rakennettu entisille liiketonteille tai tyhjille tonteille. Tällaisia paikkoja ovat muun muassa Kivikonkaaren ja Kontulankaaren risteys sekä Keinutie. Kontulan kerrostaloalueet ovat myös sisältyneet Euroopan unionin Urban II -ohjelmaan, joka päättyi vuonna 2006.
Kontulan vanhempien rakennusten arkkitehtuuri perustuu selkeään teolliseen tuotantoon. Ajan ihanteita Kontulaa rakennettaessa olivat koneellisuus ja sarjatuotannon mahdollistama kohtuuhintainen korkeatasoisuus. Rakennusten sommittelussa otettiin huomioon korkeiden ja matalien talojen vuorottelu. Suurten talojen vastapainoksi luotiin laajoja piha-alueita ja avoin korttelirakenne; tavoitteena oli tehdä alueesta mahdollisimman yhtenäinen. Koristelun sijasta taloissa käytettiin tehostevärejä muun muassa oven- ja ikkunanpielissä. Alkuvaiheen taloissa käytettiin vielä julkisivun läpi kulkevaa ikkunarivistöä eli nauhaikkunoita (nauhaikkunajulkisivuja on Kontulassa 42 kappaletta), jotka päästävät asuntoihin paljon valoa. Elementtirakentamisen edistyessä nauhaikkunoista luovuttiin ja elementit pelkistettiin levyiksi, joiden keskellä on standardimitoitettu ikkunanreikä. Muita tunnusomaisia piirteitä Kontulan vanhemmille rakennuksille ovat vaalea väritys ja tummaksi maalatut pohjakerrokset, joiden tarkoituksena on luoda kuva maanpinnan yläpuolelle nostetuista rakennuksista. Valkoisen värityksen myötä Kontula tunnettiin aikoinaan myös nimellä ”Valkoinen Kontula”.
Remontointia Isännänpolun asunnoissa maaliskuussa 2007.
Asuntojen koot vaihtelevat talojen koon mukaan, mutta eniten on keskikokoisia 3–4 huoneen asuntoja. Pienemmissä, kolmikerroksissa taloissa on isompia perheasuntoja, ja korkeimmissa, seitsemän-yhdeksänkerroksisissa kerrostaloissa pienempiä asuntoja. Asuntokannasta pienasuntoja on Varsinkin nykypäivään verrattuna pienasunnot ovat pieniä ja perheasunnot tilavia. Asunnot ovat valoisia ja ikkunapinta-alat suuria. Suurimmissa asunnoissa on kylpyhuoneen lisäksi erillinen WC, ja useissa vaatehuone. Asuntojen pohjaratkaisut ovat samankaltaisia, mikä johtuu suurta samanlaisten elementtien määrää tukeneesta rakennustekniikasta. Elementtitaloissa löytyi valmistumisen jälkeen puutteita muun muassa lämmönjakelusta ja eristysten asennuksesta.
Lähes kaikki Kontulan taloyhtiöt ovat korjanneet talojensa julkisivuja, ikkunoita ja lämmitysjärjestelmiä. Lisäksi noin viiteentoista kaupungin omistamaan rakennukseen on tehty uusia parvekkeita; 1960-luvulla valmistuneissa taloissa ei alkuun ollut parvekkeita, ainakaan pienemmissä asunnoissa. Kaupungin ja Kontulan kiinteistöyhtiöt ovat teettäneet lähes kaikissa 1960–70-luvuilla rakennetuissa taloissa peruskorjaukset. Joitakin alueen taloja on myös maalattu uudelleen. Maalausta lähti ajamaan Kontula-seura 1970-luvulla. Julkisivulautakunta hyväksyi suunnitelman 1973, ja valtion teknillinen tutkimuskeskus ryhtyi 1970-luvun puolivälissä tutkimaan maalipintojen kestävyyttä. Tarkoituksena oli aloittaa maalaaminen 1980-luvun alussa. Etenkin Keinutien taloyhtiöt maalauttivat talojansa muun muassa keltaisella värillä.
Väestö.
Kontulassa oli 13 172 asukasta vuonna 2006. Kontulassa on eniten 25–49-vuotiaita, toiseksi suurin ikäryhmä on eläkeikäiset, yli 65-vuotiaat. Kontula sai 1960-luvulla maineen maaltamuuttajien lähiönä. Kontulaan muuttaneista 45 % oli tosin syntynyt Helsingissä, mutta yli 18-vuotiasta vain 25 % oli syntyperältään helsinkiläisiä. Vuokrataloissa 30 % oli syntyperältään helsinkiläisiä. Kontulan asukasluvun oli suurimmillaan vuonna 1973, jolloin siellä asui 21 500 ihmistä, ja lasten ja nuorten osuus asukkaista oli muuta kaupunkia suurempi. Vuonna 1970 Kontulassa oli vain noin 3 % vanhuksia, ja heistäkin vain joka neljäs asui yksin. Kontulan asukasluku alkoi vähetä vuoden 1973 jälkeen. 1970-luvulla ikärakenne muuttui: nuorten osuus pieneni ja vanhusten osuus vastaavasti kasvoi. Jo 1990-luvulla vanhusten osuus ylitti kaupungin keskiarvon.
Kontulassa oli vuonna 2006 suomen kieltä äidinkielenään puhuvia 82,27 % (Helsinki 86,2 %), ruotsin kieltä äidinkielenään puhuvia 4,30 % (Helsinki 6,20 %) ja muuta kieltä äidinkielenään puhuvia 13,78 % (Helsinki 7,59 %).
Tulot, työttömyysaste ja koulutus.
Kontulalaisten valtionveronalaiset keskitulot olivat vuonna 2005 19 507 euroa, joka on selvästi vähemmän kuin koko Helsingissä keskimäärin (26 982 euroa). Mellunkylän peruspiirissä keskimääräiset tulot olivat 19 777 euroa. Vuonna 2006 Yli 15-vuotiaista enintään perusasteen koulutuksen suorittaneita (tai joiden koulutuksesta ei ollut tietoja) oli 5 563, keskiasteen suorittaneita 3 581 ja korkea-asteen suorittaneita 1 957.
Vuonna 2003 Kontulan työttömyysaste oli 16,1 %, kun se Mellunkylän peruspiirissä oli 14,4 %. Miesten työttömyysaste oli 16,3 % ja naisten 12,7 %. Koko kaupungissa työttömyysaste oli vuonna 2003 9,6 %. Muuta kaupunkia jonkin verran korkeampi työttömyys on perua 1990-luvun lamasta. Vielä vuonna 1990 Kontulassa oli saman verran työttömiä kuin muuallakin kaupungissa, eli noin 2 % työvoimasta. Laman aikana työttömyys kuitenkin nousi, ja vuonna 1996 se oli jo 24,9 % Helsingin keskiarvon ollessa 17,0 %. Kontulan alueella oli 1 906 työpaikkaa vuonna 2002.
Äänestäminen.
Kontulalaisten äänestysaktiivisuus on vaihdellut vuosien mittaan. 1970-luvulla äänestysaktiivisuus oli muuta Helsinkiä korkeampi, pysytellen 80 % tienoilla, ja muuta Suomea vain hieman matalampi. SKP ja SDP saivat alueen äänistä noin 60 %; vaikka SKP:n kannatus Helsingissä laski, Kontulassa se nousi 1970-luvulla. Vuosi 1972 oli historiallinen, sillä kunnallisvaaleissa Kontulasta valittiin kuusi ehdokasta valtuustoon. Jo 1980-luvulla moni kontulalainen, etenkin nuori, siirtyi nukkuviin äänestäjiin. Vuoden 1991 eduskuntavaaleissa kontulalaisten äänestysaktiivisuus oli ennätysalhaalla, 66 %:ssa. Äänestysaktiivisuuden ero koko Suomen äänestysaktiivisuuteen oli 6 %-yksikköä. Äänestysaktiivisuus on noussut hiljalleen noin 70 %:iin, joka on hieman yli maan keskiarvon. Aktiivisuus on kuitenkin jakautunut asuntotyypin mukaan: vuoden 1999 eduskuntavaaleissa omistusasuntojen asukkaista äänesti 78 %, vuokratalojen asukkaista 56 %.
Kontulan äänestysaktiivisuus on muuhun kaupunkiin verrattaessa matalampi. Kontulan voi yleisesti sanoa olevan enemmän vasemmalla kuin oikealla. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Kontulan äänestysaktiivisuus laski edellisistä eduskuntavaaleista. SDP sai edelleen suurimman kannatuksen, Kokoomus puolestaan nosti kannatustaan noin 1 %-yksiköllä. Vasemmistoliiton, Perussuomalaisten ja kannatus oli suurempaa kuin Helsingissä keskimäärin. Perussuomalaiset saivat Kontulassa suhteellisesti noin kaksi kertaa enemmän ääniä kuin muualla kaupungissa.
Tunnettuja kontulalaisia.
Kontulassa on asunut paljon tunnettuja julkisuuden henkilöitä ja oman alansa edustajia. Kontulassa asuu myös Telian ja Comptelin jo eläköitynyt pääjohtaja Tero Laaksonen. Keinutiellä ovat asuneet muun muassa Yleisradion tv-toimittaja Reino Paasilinna ja Mainostelevision Esko Tommola, ulkoministeriön viranhaltija Jaakko Iloniemi, historiantutkija Heikki Ylikangas, opetushallituksen pääjohtaja Erkki Aho ja Kuntaliiton entinen toimitusjohtaja Jussi-Pekka Alanen. Kontulassa ovat myös asuneet laulaja, muusikko Arttu Suuntala, entinen Kokoomuksen puheenjohtaja ja ministeri Harri Holkeri ja NHL-tähti Esa Tikkanen. Myös Bomfunk MC's -yhtyeen solisti Raymond Ebanks on Kontulan kasvatteja. Nykyisistä asukkaista tunnetuimpia lienee kirjailija Tomi Kontio. Keinutiellä asui myös Anna Abreu.
Kontulan maine.
Kontulasta on erilaisia käsityksiä, mutta jotkut pitävät sitä rauhattomana, jotkut laatulähiönä. Kontula peri maineen rauhattomana lähiönä Siilitieltä 1960-luvulla, ja se oli tiedotusvälineiden, etenkin lehdistön, silmätikku. Syyksi voidaan katsoa 1960-luvun jälkeen noussut lähiökielteinen ilmapiiri, joka kohdistui etenkin Kontulaan, silloin Suomen suurimpaan lähiöön. 1980-luvulla Kontula nähtiin jo valoisampana paikkana, mutta 1990-luvun alun lama synkisti Kontulan kuvaa tiedostusvälineissä. Kontula valittiin vuoden kaupunginosaksi vuonna 2006, jolloin sen ansioiksi laskettiin muun muassa Kontukeskuksen aktiivisuus ja lähiön monikulttuurisuus. Vuonna 2007 Helsingin lähiöprojektin yhteydessä 183 toimittajalta kysyttiin, ”mikä lähiö tulee ensimmäisenä mieleen”, ja 32 % osanottajista vastasi "Kontula".
Kontulalaistenkin käsitykset alueesta vaihtelevat, mutta monet pitävät Kontulaa viihtyisänä paikkana, josta eivät haluaisi muuttaa pois. Jo vuonna 1966 kontulalaiset eivät päässeet yhteisymmärrykseen: haastatteluissa yksi ei olisi halunnut muuttaa alueelta pois ja toista piteli paikallaan vain perhe ja koira. Alkuaikoina asukkaat olivat tyytymättömiä varsinkin palveluiden puuttumiseen.
Huomiointi tiedotusvälineissä.
Uutisointi Kontulasta oli vielä 1960-luvun alussa myönteistä, ja valmistumattomasta lähiöstä kirjoitettiin lehdistössä suopeasti. Helsingin Sanomat kuvasi huhtikuussa 1962 Kontulaa hyväksi vastakohdaksi keskustan ahtaudelle: ”Yhä useammat pääsevät muuttamaan keskustan melusta ja pölystä raittiiseen ilmaan ja luonnontuntumaan.” 1960-luvun lopulla kirjoittelu muuttui negatiivisemmaksi, etenkin Kontulan hurjastelevan nuorison takia. Kontula pääsi lehtien otsikoihin kielteisten uutisten vuoksi, ja monesti pienimmästäkin negatiivisesta asiasta kirjoitettiin liioitellen.
Uutisointi Kontulasta levottomana lähiönä jatkui 1970-luvulla. Lehtien mielenkiinnon herätti etenkin vuoden 1973 pääsiäisen alla tapahtunut rikospoliisin petosryhmän apulaispäällikön Vilho Holmin pahoinpitely, joka pääsi myös Ilta-Sanomien etusivulle. Helmikuussa 1973 television väkivaltateemaillan johdanto-osa käsitteli lähes yksistään Kontulan ongelmia. Levottomuutta 1970-luvulla aiheuttivat etenkin huumekauppa ja 1960-luvun lopulla alkanut alkoholin vähittäismyynnin vapautuminen. Keskiolut tuli tavallisiin kauppoihin vuonna 1969, ja Kontulan Alko avattiin vuonna 1971.
1990-luvun lopulla uutisaiheeksi nousivat Kontulan skinheadit ja rasismi. 2000-luvulla Kontulaa on uutisoitu myönteisemmin, ja pääasioiksi ovat nousseet alueen hyvät puolet. Varsinkin lähiöprojektin ja Euroopan Unionin Urban II:n aikaan saama alueen kehittämistyö ja kulttuuritapahtumat ovat olleet esillä otsikoissa. Negatiiviset uutiset ovat käyneet harvinaisemmiksi. Sellainen oli ostoskeskuksessa loppusyksystä 2006 tapahtunut pahoinpitely, jolloin FPS Securityn vartija potki maassa kädet sidottuna maannutta puolustuskyvytöntä miestä rintaan. Tapaus nousi otsikoihin YouTubessa pyörineestä videosta.
Viittaukset kulttuurissa.
Kontula on ollut esillä myös elokuvissa. Kenties tunnetuin Kontulaan sijoittuva elokuva on Tapio Suomisen "Täältä tullaan elämä". Se oli vuoden 1980 katsotuin kotimainen elokuva 381 024 katsojalla. Kuvauspaikkoja olivat Kontulankaari, Vesalan yläaste, ostoskeskus, Ostostie ja urheilukentän huoltorakennus. Elokuva ei niinkään kerro Kontulasta vaan lähiönuorista ja heidän elämästään yleensä. Vuoden 2003 "Nousukausi" kertoo espoolaisesta nuoresta parista, joka pääsee elämysmatkalle Jakomäkeen. Yhtenä vaihtoehtona on myös loma ”luottohäiriöisenä asunnonhakijana Kontulassa”.
Arto Paasilinna visioi teoksessaan "Ihmiskunnan loppulaukka", että Kontula tullaan räjäyttämään jo vuonna 2037 ja sen tilalle istutetaan geenimuunneltua villipajua, jonka arvellaan lisäävän kaupungin viihtyisyyttä. Matti Yrjänä Joensuun kirjassa Harjunpää ja poliisin poika (Otava 1983) Kontula on keskeisesti esillä.
Kontulalainen rap-yhtye, ja sen samanniminen keulakuva, Notkea Rotta mainostaa sanoituksissaan Kontulaa ja muuta Itä-Helsinkiä. Vuonna 2005 julkaistiin yhtyeen debyyttialbumi "Itä meidän", jonka avausraita "16 kilsaa Kontulaan" kertoo Itä-Helsingin elämästä. Vuonna 2007 yhtye julkaisi toisen albuminsa "Kontula – Koh Phangan All Night Long".
Liikenne.
a>n keskimmäiseen lippuhalliin, joka uudistettiin vuonna 2003.
Aikanaan minimivaatimuksin toteutettu metroaseman laiturialue.
Kontulan halki kulkee vuonna 1965 valmistunut Kontulantie. Toinen pääväylä on Kontulankaari. Alueen katu- ja jalankulkuverkko valmistui vuoteen 1970 mennessä. Kontulan kustakin kolmesta osa-alueesta lähtee autoliikenteestä erotettu kävelykatu kohti ostoskeskusta.
Kontulan joukkoliikenneyhteys Helsingin keskustaan on tiheä metroliikenne Kontulan metroasemalta, joka avattiin liikenteelle 1. marraskuuta 1986. Metroasema sijaitsee Itäkeskuksen-Mellunmäen metrohaaralla, ja sitä käyttää päivittäin noin 20 000 matkustajaa. Aseman rakennettiin aikanaan minimivaatimusten mukaisesti. Asemaa on sittemmin peruskorjattu vuonna 2003, jolloin keskiosan lippuhalli uudistettiin. Viimeksi peruskorjattiin aseman itäinen lippuhalli, jonka parannustyöt valmistuivat syksyllä 2007.
Ympäröivistä lähiöistä on kattava liityntäliikenne Kontulan sekä Itäkeskuksen metroasemille. Kontulasta on lisäksi poikittaisyhteys linja-autolla Malmille ja Vuosaareen. Kontulan sisäistä bussilinjastoa uudistettiin vuoden 2006 syksyllä, mutta toteutuneet uudistukset eivät olleet useille kontulalaisille mieleen. Valitusten pohjalta kaupunki selkeytti linjastoa, ja uudet reitit ja aikataulut otettiin käyttöön 15. tammikuuta 2007.


Lempäälä.
Lempäälä () on Suomen kunta, joka sijaitsee Pirkanmaan maakunnassa ja on osa nopeasti kasvavaa, 350 000 asukkaan Tampereen kaupunkiseutua.
Lempäälän naapurikunnat ovat Akaa, Kangasala, Pirkkala, Tampere, Valkeakoski ja Vesilahti.
Yleistä.
Lempäälä on Tampereen etelänpuoleinen naapurikunta. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta {formatnum: } % eli  km² vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km².
Tampereelle on matkaa 23 kilometriä ja Helsinkiin 162 kilometriä. Lempäälä sijaitsee valtateiden 3 (Helsinki–Tampere) ja 9 (Turku–Tampere) sekä Helsinki–Tampere-rautatien varrella.
Vuonna 1873 valmistunut Lempäälän kanava yhdistää Vanajaveden ja Pyhäjärven.
Lempäälän vaakunan on suunnitellut Gustaf von Numers ja se on vahvistettu vuonna 1950.
Lempäälän nykyinen kunnanjohtaja on Olli Viitasaari.
Historia.
Lempäälä on alun perin kuulunut jo 1200-luvulla perustettuun Suur-Pirkkalan kirkkopitäjään, johon myös Kangasala, Messukylä, Ylöjärvi ja Vesilahti kuuluivat. Ajan myötä Vesilahti ja Lempäälä erosivat tästä suurpitäjästä itsenäiseksi alueeksi, jonka keskus oli Vesilahdessa. Tämä on tapahtunut jo ennen kuin vuonna 1346 mainitaan Vesilahden kirkkoherra.
Eräiden asiakirjalähteiden mukaan Lempäälän ensimmäinen kirkko olisi valmistunut 1418–1419, mutta nykyinen kivikirkko, pyhän Birgitan kirkko on valmistunut myöhemmin, 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa.
Lempäälä mainitaan itsenäisenä seurakuntana ensi kerran 9. tammikuuta 1439, jolloin Turun piispa Maunu II Tavast saapui Lempäälän Kuokkalaan sovittelemaan niin kutsuttua Davidin kapinaa.
Vuonna 1465 Lempäälässä pidetyillä laamanninkäräjillä oli kyse messukyläläisten ja Kuokkalan kyläläisten rajariidoista.
Lempäälän kirkkoherra Erik Edner esitti Tampereen kaupungin perustamista kuningas Kustaa III:lle vuonna 1772.
Maanomistukseltaan Lempäälä on ollut erityisesti 1600–1800-luvuilla kartanoiden hallitsema pitäjä. Lempäälässä on ollut 11 kartanoa: Hietaniemi, Innilä, Kelho, Kukkola, Kulju, Laikka, Lastunen, Loppi, Sotavalta, Tolvila ja Viiala. Kaksi viimeksi mainittua liitettiin 1932 perustettuun Viialan kuntaan. Erityisesti Itä-Lempäälän kartanot Innilä, Kelho, Lastunen, Sotavalta ja Viiala olivat 1700- ja 1800-luvuilla pitkään samojen henkilöiden ja sukujen omistuksessa, jolloin ne muodostivat suuren yhtenäisen alueen. Hietaniemi, Innilä, Kelho ja Sotavalta ovat edelleen maanviljelystiloja.
Lempäälään yritettiin rakentaa kanavaa jo 1700-luvulla Rikalaan, mutta työ jäi kesken. Uudelleen työt aloitettiiin kirkonkylässä 1800-luvulla, ja uusi Lempäälän kanava valmistui vuonna 1873.
Sisällissodassa keväällä 1918 rintama pysähtyi Lempäälään kuukaudeksi, kun valkoiset valtasivat Lempäälän 24. maaliskuuta 1918 ja katkaisi radan Tampereelle. Seuraavien kahden viikon aikana Eino Rahjan johtamat punaiset yrittivät murtautua etelästä Toijalasta ja Sääksmäeltä rintaman läpi saarretun Tampereen avuksi siinä kuitenkaan onnistumatta. Taistelut aiheuttivat suurta aineellista tuhoa erityisesti rintamalinjalle jääneissä Sotavallan ja Kelhon kartanoissa sekä Lipon, Mattilan ja Mantereen kylissä. Punakaarti aloitti vetäytymisensä Valkeakoskelle ja sieltä edelleen Hauhon suuntaan 25. huhtikuuta 1918.
Viime sotien jälkeen Lempäälään asutettiin Sakkolan siirtoväkeä.
Taajamat.
Lempäälä on rakentunut yhtenäiseksi nauhataajamaksi Lempäälän keskustasta aina Tampereen rajalle saakka. Keskustan lisäksi Lempäälän muita taajamia ovat Moisio, Kulju ja Sääksjärvi. Kuljussa ja Sääksjärvellä on asunut ja ollut tunnettuja henkilöitä, kuten Veltto Virtanen, Esko Roine, Veikko Sinisalo ja Rauno Lehtinen. Kukkolan kartanosta läheltä Kuljua olivat syntyisin muun muassa Suomen sodan sankari Johan Spoof ja veljekset Raoul ja Roland af Hällström. Jääkäripataljoona 27:n sairaanhoitajana tunnetuksi tullut Schwester Ruth eli vapaaherratar Ruth Munck oli taas syntyisin Innilän kartanosta.
Lempäälän ja Tampereen rajalle noussee lähitulevaisuudessa kuntien yhteinen 14 000 asukkaan kaupunginosa, Vuores.
Kylät.
Ahtiala, Aimala, Alkkula, Hahkala, Haurala, Hemminkilä, Herrala, Hietaniemi, Hulaus, Hyrkkäälä, Häihenmatka, Hävättilä, Ihamaa, Innilä, Jokipohja, Kelho, Korkeamäki, Kuivaspää, Kulju, Kuokkala, Kärppälä, Lahti, Lastunen, Lietsamo, Lippo, Lumiainen, Maisenranta, Miemola, Moisio, Nurkkila, Nurmi, Perälä, Pyhältö, Rikala, Ruuhola, Ryynikkä, Sarvikas, Sotavalta, Sukkila, Säijä, Sääksjärvi, Taipale, Vaihmala.
Vaihmalassa sijaitsee Lempäälän ratsastuskoulu Ratsuniitty, HiisiGolf ja FarmiGolf, sekä Hotelli-ravintola Vaihmalan Hovi.
Nähtävyydet.
Lempäälän Kuljussa sijaitsee Pirunlinna, jossa on paljon luolia ja kallioita, jotka toimivat kivikaudella ihmisten asuinpaikkoina ja josta on löydetty myös kivikautisia jäänteitä. Lempäälässä, Marjamäessä on Ideaparkin suuri liikekeskus. Lempäälän keskustassa sijaitsee 1275 metriä pitkä Lempäälän kanava.
Marjamäki.
Lempäälän Marjamäessä sijaitsee kauppakeskus Ideapark, joka avattiin joulukuussa 2006. Sen yhteyteen on rakenteilla myös muita palveluja.
Ystävyyskunnat.
Lempäälän kummikunta on Upplands-Bro Ruotsissa.


Läntinen Zhou-dynastia.
Läntinen Zhou-dynastia (西周 [Xi Zhou]) hallitsi Kiinassa 1066 – 771 eaa. Tämä oli osa Zhou-dynastiaa.
Zhou-dynastian ensimmäinen kuningas, "hienostunut" tai "kultivoitunut" kuningas Wen 周文王 [Zhou Wen-wang], kukisti Shang-dynastian viimeisen, turmeltuneen kuninkaan taivaallisella mandaatilla (天命 [tianming]). Oraakkeliluukirjoituksia ja historiallisia dokumentteja tarkastellessa on selvinnyt, että Shang-dynastian alueen valtaus oli Zhou-kansan itään levittäytymisen tulos, mutta ilmeisesti tämä tuli Shang-kuninkaiden kannalta melko yllättäen. Pääkaupungin siirrot Binistä (豳 tai 邠) Qishaniin 岐山 ja Haoon (鎬 tai 镐) on voitu todistaa arkeologisesti.
Zhou siirtyi Fenjoelta 汾水 Weijoen 渭水 laaksoon Shaanxissa noin 1150 eaa. ja asettui barbaariheimojen rong 戎 ja di 狄 seuraan.
Zhoun hallinto ei ollut turvattu Shangin kukistumisen jälkeen. Kuningas Wun 周武王 omat velipuolet haastoivat hänen valta-asemansa. Vasta oman perheensä päihitettyään hän saattoi perustaa valtakunnan, joka sitten levisi nopeasti Shang-valtioiden vanhojen rajojen ylitse.
Kuningas Wu pyysi ennen kuolemaansa velipuoliaan, Zhoun herttuaa Dania 周公旦 [Zhougong Dan] ja Shan herttuaa Shitä 召公奭 [Shaogong Shi], auttamaan nuorta kuningas Chengiä 周成王 [Zhou Cheng-wang] maan hallitsemisessa. Herttua Dan, pikemminkin kuin itse kuninkaat, tunnetaan myöhemmissä kirjoituksissa kiinalaisen sivistyksen perustajana. Sanotaan, että hän keksi historiankirjoituksen, hallituksen idean ja saattoi loppuun isänsä työn Yijingin viimeistelemisessä. Teos käsittelee ennustamista siperiankärsämön (蓍 [shi]) varsien avulla.
Zhoulla oli kaksi pääkaupunkia, Zongzhou 宗周 (lähellä Xi'ania) dynastian kotimaita ja Chengzhou 成周 (tai Luoyi 雒邑; lähellä Luoyangia) idässä, Shang-kulttuurin alkulähteillä. Zhoun valta ylsi nykyisestä Shaanxista Shandongin niemimaalle ja nykyisen Pekingin alueelle. Etelän ja lännen barbaarit, siis ei-kiinalaiset, olivat kuitenkin riittävän voimakkaita haastaakseen Zhoun. Nykyisen Jiangsun xu-kansa 徐 hyökkäsi peräti itäiseen pääkaupunkiin kuningas Mun 周穆王 hallituskaudella. Kuningas Zhaon 周昭王 sotaretki eteläistä chu-kansaa 楚 vastaan puolestaan epäonnistui. Hyökkäys Quanrongiin 犬戎 tai Xianyuniin 玁狁 770-luvulla eaa. ajoi Zhoun eliitin pakosalle läntisestä pääkaupungista. He asettuivat Chengzhouhun, mutta tämä tapahtuma osoitti ensimmäistä kertaa arojen sotilaiden ylivertaisuuden maata viljeleviin kiinalaisiin verrattuna.
Elämä ja kulttuuri.
Zhoun kulttuuri ennen Shang-dynastian kukistamista oli ilmeisesti Weijoen laakson paikallisten kulttuurien sekoitus. Shangin alueita vallatessaan Zhou omaksui Shangin kulttuuripiirteet. He käyttivät lähes samaa kilpikonnanluista ennustamista, samoja pronssin valamistamistapoja ja samoja hautausriittejä kuin Shang-kuninkaat. He kehittivät kuitenkin myös oman astioiden koristelutavan, joka poikkesi selvästi Shang-dynastian koristeluista.
Muutokset yhteiskunnassa.
Hallitun alueen laajuuden vuoksi alueellisiksi hallitsijoiksi oli saatava luotettavia henkilöitä. Täten erityisesti lähellä pääkaupunkia nimitettiin valtaan sukulaisia. Toinen seuraus laajasta valtakunnasta oli byrokratian tarve. Kirjurintoimistosta (shi 史) tuli huomattavan tärkeä. Valtasuhteet muuttuivat: nyt kuninkaat olivat yksinkertaisesti virkamiesten päämiehiä. Alueellisiksi johtajiksi nimitetyt sukulaiset kävivät sukupolvien vaihtuessa etäämmiksi, ja niin ollen alueet alkoivat etääntyä kuninkaasta ja itsenäistyä. Runoista ja muista kirjoituksista tuli yksilöllisempiä ja niissä saatettiin ilmaista omia mielipiteitä hallitsevasta luokasta. Kirjallisuudessa siirryttiin uskontokeskeisyydestä kohti maailmankuvaa, jossa luonto ja ihmiset olivat keskeisessä asemassa. Ihmiset vastasivat omasta elämästään sen sijasta, että esi-isät tai Taivas olisivat tehneet sen heidän puolestaan.
Läntisen Zhoun kukistuminen.
Zhou-dynastia oli naapuriheimojen jatkuvien hyökkäysten kohteena. Kungfutselaiset historioitsijat syyttivät kuningas Youta 周幽王 avustajansa Baosin 褒似 kuuntelemisesta, mikä teki hänestä "turmeltuneen". Kuningas You oli perustanut merkkituliin pohjautuvan varoitusjärjestelmän barbaarien hyökkäysten varalle, mutta Baosi väärinkäytti järjestelmää useita kertoja. Niinpä kun Quanrongin 犬戎 paimentolaiset todella hyökkäsivät, kukaan ei kiirehtinytkään aseisiin. Pakeneva Zhoun eliitti joutui kaivamaan arvokkaat pronssiastiansa maan kätköön, nykypäivän arkeologien iloksi.
Shang-dynastian aikainen kulttuurikehitys muovautui selkeän kiinalaiseen tyyliin Zhou-dynastian aikana. Taide-esineistä tuli käytännöllisempiä, Taivas nähtiin vain hyväksyvänä tai tuomitsevana tahona (se lähetti tulvia, kuivuutta, maanjäristyksiä ja auringonpimennyksiä) ja rakennuksista ja hallintobyrokratiasta tuli osa perinteistä kiinalaista valtiota, ajattelua ja taidetta. Läntisestä Zhou-dynastiasta tuli malli kiinalaisen imperialismin historialle, sillä se näki yhdenmukaisuutta siinä, missä itse asiassa oli kulttuurista ja etnistä erilaisuutta.
Katso myös.
Zhou


Läntinen Han-dynastia.
Läntinen Han-dynastia hallitsi Kiinassa 206 eaa.–24 jaa.. Tämä oli osa Han-dynastiaa.
Han-dynastian perusta ei poikennut merkittävästi Qin-dynastiasta. Ensimmäiset Han-keisarit olivat Qinin hallitsijoiden perillisiä ja jatkoivat heidän työtään. Perinteinen historiankirjoitus maalaa hyvin tumman kuvan ensimmäisestä keisarista tyranniotteineen ja pitää Han-dynastian aikaista älymystön kohtelua ylivertaisena. Kuitenkin dynastioilla oli samat käsitykset filosofiasta ja uskonnosta. Valtion ulkopuoliset olosuhteet pysyivät samanlaisina ja keisari Wun valtakaudella (141 eaa.–87 eaa.) ensimmäisen keisarin aloittamat laajennusyritykset Mongoliaan, Koreaan, keski-Aasiaan, etelä-Kiinaan ja Vietnamiin yksinkertaisesti jatkuivat noin sadan vuoden tauon jälkeen.
Pidemmällä aikavälillä Han-dynastiassa kuitenkin tapahtui evoluutiota, joka erotti sen Qin-dynastiasta. Tähän vaikuttivat talouden laajeneminen, kiinalaisten ja aroilla asuvien kansojen suhteiden muuttuminen, keskushallinnon voimistuminen, valtion otteen heikkeneminen maanviljelijöistä ja niin edelleen. Jo Han-dynastian perustaja Liu Pang kuitenkin lievensi Qin-dynastian julmia rangaistuksia.
Katso myös.
Han


Läntinen Jin-dynastia.
Läntinen Jin-dynastia (myös Tsin tai Chin, 西晉 (yksinkertaistetuilla merkeillä 西晋) [xī jìn]) hallitsi Kiinassa 265 – 316. Sen perusti Sima (司馬) -perhe. Pääkaupunkina toimi vuoteen 311 saakka Luoyang, kunnes Han Zhaon joukot vangitsivat keisari Huain. Tällöin pääkaupunki siirrettiin Chang'aniin kunnes sekin vallattiin vuonna 316.
Valloitettuaan Wu-kuningaskunnan vuonna 280 koko maa oli jonkin aikaa taas yhdistettynä Jin-dynastian alaisuudessa. Kahdeksan prinssin sodan jälkeen Jin-dynastia ei kuitenkaan pystynyt estämään paimentolaisten hyökkäyksiä ja kansannousuja. Chang'anin valtauksen jälkeen hovi pakeni etelään Jiankangiin (lähellä Nanjingia) Longya:n prinssin suojiin. Tämä prinssi nimettiin sitten Jin-keisariksi ja Itäinen Jin-dynastia sai alkunsa.
Katso myös.
J


Linux (ydin).
a> on ollut Linuxin maskotti versiosta 2.0 lähtien.
Linux on alun perin suomenruotsalaisen Linus Torvaldsin kehittämä käyttöjärjestelmäydin, joka on lisensoitu GPLv2-lisenssillä. Ydin eli kerneli () on tietokoneen käyttöjärjestelmän alin osa, joka mahdollistaa kaikkien muiden tietokoneen ohjelmien toiminnan. Torvalds julkaisi ensimmäisen Linuxin version vuonna 1991.
Arkikielessä Linuxilla tarkoitetaan usein kokonaista käyttöjärjestelmää, jonka ytimenä Linux toimii, eli Linux-jakelua, joka sisältää ytimen lisäksi muun muassa erilaisia kirjastoja, apuohjelmia, käyttöliittymiä ja sovelluksia valmiiksi paketoituna loppukäyttäjää varten, helpottamaan tietokoneen käyttöönottoa. Pelkästä Linux-ytimestä erottamiseen jakeluista käytetään toisinaan nimitystä Linux, sillä käyttöjärjestelmä ja sovellukset sisältävät paljon GNU-projektin tuottamia ohjelmistoja.
Historiaa.
Helsingin yliopistossa tietojenkäsittelytiedettä opiskellut Linus Torvalds aloitti Linuxin kehittämisen 21-vuotiaana vuonna 1990. Linux lähti liikkeelle töiden jakamisen () harjoitustyöstä, jota Torvalds kehitteli tehtävänantoa monipuolisemmaksi. Työstä kehkeytyi kokonaisen käyttöjärjestelmän toimintoja sisältävä ohjelma.
Torvalds oli tyytymätön MS-DOS-käyttöjärjestelmään, joka hyödynsi huonosti hänen vasta hankkimansa 386 -koneen edistyneitä ominaisuuksia. Häntä kiinnosti Unix, sillä se oli vakaa ja siinä oli sellaisia ominaisuuksia, joita hän halusi. Unix oli suosittu ja sitä pidettiin hakkerien keskuudessa ainoana oikeana käyttöjärjestelmänä. Se oli kuitenkin liian vaativa ja kallis PC-käyttöön. Unixin lähdekoodi ei myöskään ollut enää vapaasti saatavilla.
Torvalds sai yliopistosta käsiinsä Andrew Tanenbaumin ohjelmoiman Minixin. Se oli PC:lle tarkoitettu, Unixia muistuttava käyttöjärjestelmä, joka oli suunniteltu opetuskäyttöön. Minixin lähdekoodi oli vapaasti kaikkien niiden saatavilla, joilla oli kopio Tanenbaumin kirjasta. Ohjelmoijat pystyivät näin opiskelemaan olemassa olevaa käyttöjärjestelmää ensimmäisen kerran sitten Unixin alkuaikojen.
Minixkään ei ollut sitä, mitä Torvalds oli hakemassa. Se kuitenkin mahdollisti ja inspiroi Linuxin ohjelmoinnin aloittamisen. Torvalds asensi Minixin koneeseensa ja kirjoitti uutta ydintä koko kesän. Vähitellen hän kokosi konekielellä ja C-ohjelmointikielellä käyttöjärjestelmän ytimen. Työ eteni hitaasti eikä hän kertonut hankkeestaan vielä muille. Torvaldsin alkuperäisenä tarkoituksena ei ollut luoda käyttöjärjestelmää koko maailmalle, vaan ainoastaan omiin tarpeisiinsa. Jos hän olisi jatkanut yksin, Linuxia olisi tuskin julkaistu, sillä sen kehittäminen olisi pysähtynyt Torvaldsin omien tarpeiden täytyttyä. Torvalds julkisti projektinsa 26. elokuuta 1991 kirjoittamalla comp.os.minix-uutisryhmään. Versio 0.01 valmistui saman vuoden syyskuussa.
Lokakuussa 1991 versio 0.02 oli valmis ja Torvalds päätti laittaa sen vapaasti kaikkien saataville. 5. lokakuuta Internetin keskusteluryhmään lähettämässään viestissä Torvalds kertoi lähdekoodin löytyvän FTP-palvelimen nic.funet.fi hakemistosta /pub/OS/Linux ja antoi ohjeita kääntämistä varten. Hän varoitti, että ohjelma oli hakkerilta hakkereille. Sen toimintakuntoon saattaminen saattoi siis vaatia hakkerin taitoja. Lisäksi hän rohkaisi muuttamaan ohjelmaa vapaasti ja toivoi kommentteja mahdollisista muiden Minixille kirjoittamista apuohjelmista ja funktioista. Toimiakseen Linux vaati vielä Minixin siinä koneessa, jossa sitä haluttiin käyttää. Myöhemmin samassa kuussa julkaistiin versio 0.03.
Alun perin Linus Torvalds oli suunnitellut antavansa ohjelmansa nimeksi Freax, joka olisi johdettu sanoista "free Unix" (vapaa Unix) tai "freaks" (omituiset, intoilijat, friikit). FTP-palvelimen ylläpitäjä Ari Lemmke ei kuitenkaan ollut pitänyt nimestä. Hän oli perustanut omalle xgw:n palvelimelleen Linux-nimisen käyttöalueen Torvaldsia varten.
Palautetta ja virheraportteja tuli valtavasti. Internetin ja avoimesti saatavilla olleen lähdekoodin ansiosta ihmiset eri puolilla maailmaa pääsivät kehittämään Linuxia. Ytimen versio 0.10 julkaistiin marraskuun alussa 1991, jolloin käyttäjiä oli 10–20. 0.10 oli ensimmäinen versio, joka oli käyttökelpoinen ilman Minixiä, jolloin Linus päätti nostaa versionumeron suoraan 0.03:sta 0.10:iin. 8. joulukuuta 1991 julkaistu versio 0.11 oli jo täysin itsenäisesti käytettävissä. Kun versio 0.12 julkaistiin tammikuussa 1992, Linuxin parissa työskenteli aktiivisesti lähes kaksisataa ihmistä. Tuolloin ydin oli jo vakaa ja toimiva. Yhdessä GNU-hankkeen luomien työkalujen kanssa siitä oli rakennettavissa kokonainen käyttöjärjestelmä. Linux alkoi levitä nopeasti. Vielä samana vuonna saatiin valmiiksi toimiva ja graafisella käyttöliittymällä varustettu työpöytä-Linux PC-koneisiin. Näihin aikoihin Linuxista kiinnostuttiin myös yliopistomaailman ulkopuolella.
Linuxin varhaiset versiot oli julkaistu Torvaldsin itse kirjoittamalla lisenssillä, joka ei sallinut ytimen levitystä rahaa vastaan. Linus ilmoitti version 0.12 julkistuksen yhteydessä siirtyvänsä käyttämään GNU GPL -lisenssiä 1. helmikuuta 1992 lähtien.
Torvalds johtaa edelleen Linuxin ohjelmointityötä. Linux on avoimen lähdekoodin ohjelmisto ja siihen voi kuka tahansa tehdä muutoksia. Mikäli haluaa omat muutoksensa Linuxin viralliseen versioon, ne tulee toimittaa Linux Kernel -postituslistalle, jolloin ohjelmakoodi kulkee Torvaldsin tai hänen luottohenkilöidensä kautta.


Läntinen Wei-dynastia.
Läntinen Wei-dynastia hallitsi osaa Pohjois-Kiinasta 535 – 556. Läntinen Wei oli yksi Pohjoisista dynastioista. Sen pääkaupunkina toimi Chang'an.
Katso myös.
Wei


Liao-dynastia.
Liao-dynastia (遼朝 [Liáo cháo]) hallitsi osaa pohjois-Kiinasta 916 – 1125. Sitä kutsutaan myös kitaanidynastiaksi (tai khitaani) - itse asiassa Liao-nimi sille annettiin vasta 947. Dynastian perusti Yelü (耶律 [yē lǜ])-perhe kitaaniheimosta Tang-dynastian loppuvaiheissa 907, aikakausinimen sille antoi Yelü A Bao Ji vuonna 916.
Jin-dynastia löi sen vuonna 1125, joskin Yelü Da Shin (耶律大石 yē lǜ dà shí) johdolla perustettiin vielä Läntinen Liao-dynastia 1125-1220, joka tunnetaan myös nimillä Kara-Khitai tai Qara Khitai. Se säilyi aina Tšingis-kaanin mongoliratsuväen tuloon saakka.
Dynastian nousu ja tuho.
Liao-dynastia harrasti varsinaisia valloitussotia yksinkertaisten iskujen sijaan. Vuonna 946 he valloittivat Song-dynastian pääkaupunki Kaifengin (Bian) ja jatkoivat hyökkäyksiä Song-joukkoja vastaan. Kyllästyttyään jatkuviin taisteluihin paimentolaisia vastaan, Kiinan hallitus (siis Song-dynastia) tarjosi rauhansopimusta rajojen rauhoittamiseksi vuonna 1005. Tämän saadakseen heidän oli kuitenkin maksettava valtavia tribuuttilahjoja pohjoisen paimentolaisjohtajille. Pidemmän päälle nämä korkeat kustannukset osoittautuivat kannattaviksi, sillä Liao-dynastian hallitsijat saivat leppoisat olot kiinalaisten heille takaamilla tuloilla. He tottuivat nopeasti kiinalaiseen elämäntapaan, arvostivat kehittynyttä hallintojärjestelmää ja ryhtyivät maatalous- ja teollisuustuotantoon.
Liao-kitaanit kiinalaistuivat, ja tämä taloudellisten ja sosiaalisten arvojen muutos hävitti heidän sotaintonsa. Jo 900-luvulla he kehittivät oman kirjoitusjärjestelmänsä, joka ideoitiin kiinan kirjoitusjärjestelmän pohjalta, tosin se ei oikein soveltunut kitaanin kaltaiseen agglutinoivaan kieleen.
Vuonna 1120 Song-dynastian hallitus muodosti liittouman Mantšurian Jin-keisarikunnan kanssa hyökätäkseen Liao-valtakuntaa vastaan. Sisäisten riitojen heikentämä Liao-hallinto kärsi tappion Jin-dynastian hyökkäyksissä ja vetäytyi länteen, missä uusi Läntisen Liaon kuningaskunta perustettiin (turkiksi: Karakitan - "Musta kitaani"; kiinaksi: Hei Han 黑汗). He ottivat mukaansa kiinalaiset tavat, ja koska heissä oli huomattava määrä nestorianisteja, heistä on lähtöisin tarina Sisä-Aasian pappi-kuningas Johanneksesta. Mongolit valloittivat läntisen Liaon vuonna 1218.


Luonnollinen luku.
Luonnollisia lukuja voidaan käyttää asioiden lukumäärän ilmoittamiseen (yksi omena, kaksi omenaa, kolme omenaa...)
Luonnollisia lukuja ovat tavalliset arkipäiväiset luvut, joilla ilmaistaan "lukumäärää" ("minulla on "kuusi" omenaa") tai "sijoittumista" ("tulin "kolmantena" maaliin"). Nykyään on tavallista nimittää eli "nominalisoida" kohteita numeroilla ("tulin ensin bussilla "32" ja vaihdoin sitten "6":een"). Laskeminen perustuu luonnollisiin lukuihin, josta matematiikan moninaisuus on alkujaan lähtöisin.
Perinteisesti luonnollisiin lukuihin luetaan luvut formula_1, mutta joskus mukaan otetaan pienimmäksi luvuksi nolla eli formula_2. Joukko-opin käsittein luonnolliset luvut muodostavat lukujoukon, jonka tunnuksena käytetään kapitaalikirjainta formula_3.
Käyttö.
Luonnollisilla luvuilla on kolme päätarkoitusta. Niillä ilmaistaan kohteiden lukumääriä eli "kardinaalia" sanomalla esimerkiksi "pöydällä on kolme omenaa". Luvuilla voidaan nimetä asioita. Esimerkiksi ihmiset nimetään sosiaaliturvatunnuksella ja bussilinjat numeroilla ("linja 32"). Vielä luvuilla voidaan ilmaista järjestystä eli "ordinaalia". Esimerkiksi urheilussa ilmaistaan maalintulojärjestys kirjaamalla nopeimmalle numero yksi, toiseksi nopeimmalle numero 3 ja niin edelleen. Myös asioimisen vuoronumerot ovat ordinaalilukuja.
Lukujen ilmaiseminen ja laskeminen.
Kielissä on erilliset nimet eli lukusanat pienille luvuille. Suomen kielessä nämä kardinaalilukusanat ovat "yksi", "kaksi", "kolme"..., "yhdeksän" ja "kymmenen". Järjestysluvuillä on monissa kielissä eri nimet. Suomessa nämä ordinaalilukusanat ovat "ensimmäinen", "toinen", "kolmas"..., "yhdeksäs" ja "kymmenes". Suuremmat kymmenjärjestelmän luvut ilmaistaan yhdistelemällä kymmenluvut ja yksikköluvut toisiinsa. Esimerkiksi luku 23 sanotaan "kaksikymmentä kolme". Suuremmissa luvuissa otetaan käyttöön omat lukusanat, vaikka lukujen numeraaliset merkinnät säilyttävät yksinkertaisuutensa.
Muinoin, mikä lukujen historiassa tarkoittaa kivikautta, kun eri ihmisryhmät puhuivat tuhansia erilaisia kieliä, kaupankäynnissä lukumäärien ilmaisemiseen on varmasti käytetty erilaisia universaaleja tapoja. Vieläkin eri kansat ilmaisevat sormillaan, käsillään ja muilla viittomilla numeroita ja lukumääriä. Helpompia ymmärtää ovat sormimerkit, mutta käytössä on edelleen lukusanojen viittomia, joilla voi ilmaista tuhansia ellei suurempiakin lukuja.
Sormilla myös lasketaan, sillä luvun muistaminen sormien asennoista on kätevää. Sormet ja maahan piirretyt apuviivat auttavat suurtenkin lukujen yhteenlaskemisessa. Tiedetään kuitenkin, että laskemisessa on käytetty runsaasti erilaisia apuvälineitä. Yleisin apuväline ovat olleet pussillinen pikkukiviä tai siemeniä, joilla lukumäärät tai laskettavat luvut muistetaan laskuoperaation aikana. Antiikin kreikkalaiset käyttivät laskutauluja, kiinalaiset helmitauluja ja laskusauvoja ja niin edelleen. Myös mekaaniisia koneita on käytetty laskutoimituksien apuna. Nykyiset elektroniset laskimet ovat kuitenkin syrjäyttäneet edellä mainitut menetelmät.
Lukujen ominaisuuksia.
Lukuteoria tutkii luonnollisten lukujen syvällisempiä ominaisuuksia kuten esimerkiksi alkulukujen jakaumaa. Nämä ominaisuudet ovat perusteltavissa logiikan avulla.
Lukuihin liitetään myös muita ominaisuuksia. Muinaiset kreikkaiaiset pythagoralaiset kirjoittivat perinteitään muistiin ja uskoivat itsekin luvuilla oleviin mystisiin ja kosmisiin ominaisuuksiin. Taikauskon lisäksi monet pääuskonnoista sisältävät erilaisia lukuihin perustuvia rituaaleja. Tiedetään myös, että luvut ovat olleet osana uskonnollisten menojen harjoittamisessa useissa luonnonuskonnoissa.
Lukujoukkojen intuitiivinen perusta.
Luonnollisia lukuja formula_4 käsitetään intuitiivisesti lukumääriä ilmaisevaksi lukujoukoksi. Se, kuuluuko luku nolla luonnollisiin lukuihin, vaihtelee tämän takia tarpeen mukaan. Nollan puutuuminen joukosta yksinkertaistaa joitakin laskulakeja, toisinaan sitä tarvitaan joskus yksinkertaistamaan niitä. Jos nolla kuuluu joukkoon, merkitään joukkoa formula_5, ja ellei, sitä merkitään formula_3 tai formula_7. Joukkoa formula_5 on kutsuttu myös käsitteellä "epänegatiiviset kokonaisluvut".
Lukujoukkojen matemaattinen perusta.
Eräät lukuteoreetikot ovat vaatineet, että luonnollisten lukujen olemassaolo tulee hyväksyä aksiomaattisesti samalla tavalla kuin Euklides menetteli antiikin kreikassa geometrian osalta teoksessaan Alkeet. Kuuluisin tällainen aksiomaattinen määritelmä on Peanon aksioomat. Monet lukujen ominaisuudet voidaan todistaa käyttämällä vain Peanon aksioomia.
Tästä huolimatta, ilmeisesti joukko-opin tulosten innoittamina, myös Alfred North Whitehead ja Bertrand Russell ponnistelivat vuosia luodakseen filosofisesti ja loogisesti ehyen rakenteen luonnollisten lukujen olemassaolon ja luonteen perustelemiseksi. He julkaisivat ajatuksensa teoksessaan Principia Mathematica, mutta koska luonnollisten lukujen oppirakennelmasta tuli monimutkainen he totesivat tämän yrityksen epäonnistuneen.
Kun nykyään esitetään luonnolliset luvut rekursiivisena prosessina, jossa, lähtien liikkeelle pienimmästä luonnollisesta luvusta (joko 0 tai 1), jokaiselle luonnolliselle luvulle muodostetaan seuraaja yhdisteen avulla. Jos ensimmäiseksi luonnolliseksi luvuksi valitaan nolla, sitä merkitään silloin tyhjällä joukolla
Nollan seuraaja on yksi, joka muodostetaan ottamalla nollaa identifioiva tyhjä joukko ykköstä identifioivaan joukkoon jäseneksi
Luku kaksi muodostetaan ykkösestä yhdistämällä tyhjä joukko ykköstä identifioivaan tyhjän joukon joukkoon, ja niin edelleen
Koska rekursion alussa nollaa edusti tyhjä joukko, tulee ykköstä edustaa formula_14 eli sen edeltäjä, kakkosta formula_15 eli edeltäjä ja nolla, kolmosta formula_16 eli edeltäjä ja nolla, ja niin edelleen.
Käyttämällä konstruktiossa alkioina tyhjiä joukkoja (eli ei mitään) voitiin lähes humoristisesti korostaa sitä, ettei lukumäärien esittämiseen tarvita konkreettisia esineitä tai asioita. Samalla korostuu se intuitiivinen lähestymistapa, että jokaisella luonnollisella luvulla on aina seuraaja.
Järjestetty joukko.
Koska luonnolliset luvut edustavat määrää, on se luonnostaan järjestetty joukko, jossa järjestysrelaatiolla voidaan ilmaista luonnollisten lukujen kaksi tärkeintä ominaisuutta. Kun kaksi lukua verrataan, saadaan aina joko formula_17 tai formula_18 tai formula_19. Tätä ominaisuutta kutsutaan trikotomiaksi. Jos tarkastellaan kolmea luonnollista lukua, joille pätee ensin formula_17 ja formula_21, niin silloin voidaan päätellä myös, että formula_22. Tätä ominaisuutta kutsutaan transitiivisuudeksi. Järjestysrelaation toiminnasta johtuu se, että luonnolliset luvut, ja kaikki sen osajoukot, ovat hyvinjärjestetty lukujoukko.
Luonnollisten lukujen algebra.
Luonnollisten lukujen joukko on laskutoimituksen suhteen suljettu, jos kahden luvun tulos kuuluu luonnollisiin lukuihin. Yhteenlaskun suhteen näin onkin, sillä kahden luvun formula_31 ja formula_32 summa formula_33 on aina edellisiä suurempi luku ja kuuluu siten luonnollisiin lukuihin. Sama ominaisuus on kertolaskullakin. Tämän vuoksi lukujoukko on suljettu yhteenlaskun ja kertolaskun suhteen.
Edelleen, koska molemmat laskutoimitukset ovat assosiatiivisia eli toteuttavat liitännäislain, sanotaan, että formula_34 on yhteenlaskun suhteen ja formula_35 kertolaskun suhteen puoliryhmä. Jos joukkoon luetaan mukaan nolla eli yhteenlaskun neutraalialkio, kutsutaan puoliryhmää formula_36 monoidiksi. Kertolaskun suhteen formula_35 on jo monoidi, koska sen ykkösalkio luku 1 kuuluu jo luonnollisiin lukuihin.
Mahtavuus.
Käytännön laskemisessa luonnollisia lukuja käytetään asioiden luettelointiin ja määrien ilmaisemiseen. On siis olemassa suurin luku, jota tähän tarvitaan. Matematiikassa kuitenkin oletetaan, että luku voi olla kuinka suuri hyvänsä, sillä jo yhteenlasku summaa suuret luvut suuremmiksi luvuiksi. Filosofiselta kannalta onkin järkevää sallia lukujen lukumäärän äärettömyys, koska näin lukuteoria yksinkertaistuu.
Joukko-opin luoja Georg Cantor tutki lukujoukkojen lukumääriä ja huomasi lukujoukkojen olevan "eri kokoisia". Esimerkiksi luonnollisia lukuja oli vähemmän kuin reaalilukuja, vaikka molempia on ääretön määrä. Syy tähän eroon on se, että reaalilukuja on runsaasti luonnollisiten lukujen välissäkin. Cantor kutsui lukujoukon kokoa sanalla mahtavuus. Hän vertasi muiden lukujoukkojen mahtavuutta luonnollisten lukujen mahtavuuteen, jonka hän nimesi formula_38.
Luonnollisten lukujen lisäksi löytyy lukuisia joukkoja, joiden mahtavuus on sama formula_39. Tällaisia ovat esimerkiksi kokonaisluvut ja rationaaliluvut. Myös parilliset luvut on yhtä mahtava joukko, kuin kaikki luonnolliset luvut.
Mahtavuuksia verrataan luettelemalla luonnollisten lukujen rinnalle vertailujoukon lukuja pareiksi. Jos havaitaan, että luettelointia voi jatkaa kummankin joukon avulla äärettömän monta kertaa, ovat lukujoukot yhtä mahtavia. Esimerkiksi parillisia lukuja verrataan siten, että sen pienin luku 2 kytketään luonnollisten lukujen pienimpään lukuun 1, parillisten seuraava 4 kytketään luonnollisten 2:een, parillisten 6 kytketään luonnollisten 3:een, ja niin edelleen. Tätä jatketaan äärettömän monta kertaa, mikä on mahdollista, koska kumpaakin lukujoukkoa on ääretön määrä. Tämän jälkeen todetaan vain, että kumpikin joukko on yhtä mahtava. Vertailua kutsutaan lukujoukon numeroimiseksi ja parillisia lukuja on numeroituvasti ääretön määrä.
Aritmeettinen tiheys.
Vaikka parilliset luvut ovat yhtä mahtava lukujoukko kuin kaikki luonnolliset luvut, on niitä kuitenkin "vähemmän". Tämä voidaan havainnollistaa artitmeettisellä tiheydellä. Koska joka toinen luku on parillinen luku, on niiden tiheys 0,5.
Historiallisesti merkittäviä osajoukkoja.
Lukujen mystiikka on maailmanlaajuinen ja ikiaikainen ilmiö, jonka puitteissa luonnolliset luvut olivat osana riittejä ja uskonnollista palvontaa sekä elementtinä taikauskossa. Ehkäpä näistä perinteistä juontaa juurensa esimerkiksi helleenisten kreikkalaisten kiinnostus numerologiaan, joita muun muassa pythagoralaiset tutkivat. Näistä perinteistä kertyi riittävästi tietoa lukujen ominaisuuksista, johon lukuteoria perustuu.
Lukujen jako parillisiin- ja parittomiin lukuihin on varmasti ikivanha. Parillisuuden määritelmä on Euklideen mukaan "... jos se voidaan puolittaa. Pariton luku ei voida puolittaa tai se eroaa yhdellä parillisesta luvusta".
Kuvioluvut on muodostavat ryhmän figuratiivisia lukuja. Jos lukua vataava määrä kiviä voidaan asettaa kolmioksi (Kolmioluku), neliöksi (Neliöluku), viisikulmioksi (Viisikulmioluku) ja niin edelleen, on kyseessä kuvioluku.
Alkuluvut ovat lukuja, jotka ovat jaollisia vain itsellään tai ykkösellä. Jokainen luonnollinen luku voidaan esittää tekijöiden tulona ja erityisesti jokainen luku voidaan esittää alkulukujen tulona. Myös näitä tutkittiin varhain pythagoralaisten toimesta.
Paljon on tutkittu myös ystävällisiä-, täydellisiä-, runsaita- ja vajaita lukuja sekä taikaneliöitä ja Pythagoraan kolmikoita.
Luvut ihmisten historiassa.
Luonnolliset luvut ovat helppoutensa vuoksi ensimmäiset koululaisille opetettavat luvut. Kun niillä on opittu operoimaan ja sitten tulkitsemaan operaatioiden antamia vastauksia, laajennetaan lukukäsitystä myös negatiivisiin lukuihin. Osalle oppilaista luonnolliset luvut ovat jo kouluun tullessa tuttuja, joten laskeminen saattaa ihmisellä olla synnynnäinen taito. Havainnot eläimillä antaa olettaa, että lukumäärien havaitseminen on evoluutiossa vanha ilmiö. Apinoilla on havaittu varsin hyvä lukumäärien arviointikyky, joka liittyy ainakin näköaistiin. Myös mehiläiset osaavat laskea jopa viiteen.
Vanhojen kirjoitusten perusteella, kielitieteilijöiden havaintojen mukaan ja laskemistapojen levinneisyydestä on vedetty johtopäätös, että laskeminen on ollut vanha yhteisöllinen tapa. Aluksi ihmiset laskivat kaksijärjestelmää käyttäen. Kaksijärjestelmässä esineitä laskettiin tarttumalla kahteen esineeseen molemmilla käsillä. Siirtämällä parit syrjään, käytiin joukko läpi ja samalla toistettiin lukusanoja. Taustalla on saattanut olla rituaali, jonka päätteeksi molemmat osapuolet tunnustivat laskennan tuloksen. Myöhemmin laskeminen laajentui 5-järjestelmään, missä täysi määrä vastaa yhden käden sormia. Kaupankäynnissä käsimerkit saattoivat olla eri kieltä puhuvien kansojen "lingua franca". Monissa kirjoitusjärjestelmissä lukuja merkittiin pisteillä (1) ja viivoilla (5). Tämä lienee jäänne kivillä ja tikuilla laskemisesta mutta myös sormilla laskemisesta.
Eri puolilla maailmaa jatkettiin lukujärjestelmän laajentamista 5-10- tai 5-20-järjestelmiksi. Edellisessä mahdollisesti kaksi kättä (5) vastasi kymmentä ja jälkimmäisessä kaksi kättä ja kaksi jalkaa vastasi kahtakymmentä. Näiden tapojen levintä maailmassa on nykyään pirstaloitunutta, joten tavat ovat ilmeisesti tuhansia vuosia vanhoja. Muitakin laskentajärjestelmiä on, esimerkiksi eurooppalainen (perustuu lukuun 12) ja babylonialainen (lukuun 60), mutta ne ovat harvinaisempia. Mitään tietoa kivikauden artimetiikasta, eli luvuilla laskemisesta, ei ole säilynyt tunnistettavassa muodossa.
Kymmenjärjestelmä levisi ilmeisesti Eurooppaan indoeurooppalaisten mukana ja on siksi täällä käytössä kaikkialla. Siihen on toki sulautunut mukaan edeltäviä paikallisia lukujärjestelmiä, minkä kieliä opiskelevat voivat havaita nykyäänkin.
Muun muassa Abraham Seidenberg on esittänyt, laskeminen on voinut saada alkuunsa tarkkaan harkituista heimorituaaleista, missä suuren ihmisjoukon hallinta olisi vaatinut osaanottajien laajempaa roolitusta. Melko pitkälle kehittyneiden seremonioiden hallinta on vaatinut osanottajien numerointia. Tiedetään, että muun muassa mayaintiaanien ja babylonialaisilla oli numeroiden jumalatkin..
Kirjoitetut luvut ja luvuilla laskeminen.
Vaikka laskeminen oli edennyt jopa kymmenjärjestelmään asti, ei lukuja kirjoitettu muistiin ennen kirjoitustaidon kehittymistä. Vanhimmat tekstit, joissa on kirjattu määriä ja jopa tilastoja numeraaleilla, löytyivät eri kulttuureista eri aikoina.
Varhaisin kirjoitusjärjestelmä tunnetaan mesopotamiasta, jossa sumerilaiset keksivät kuvakirjoituksen 3200 - 3100 eaa. Teksteissä käytettiin heti kehittynyttä 5-10-20-60-järjestelmää, jossa oli piirteitä 5-, 10-, 20- ja 60-järjestelmästä. Suuria lukuja muodostettiin muutamia merkkejä toistamalla. Teksteissä esiintyi heti suuria lukuja, jotka olivat työläitä kirjoittaa. Seuraava askel oli paikkajärjestelmän käyttöönotto akkadilaisten toimesta noin 2000 eaa.. Jos paikkajärjestelmän luvusta puuttui kymmenet, jätettiin siihen "nollaksi" tyhjä kohta. Nollamerkkiä ei siten vielä käytetty.
On huomattava, että vaikka kirjoitusjärjestelmä tuli huomatuksi arkeologisissa tutkimuksissa 5000 vuotta sitten, oli lukujärjestelmän kehitys jo varsin pitkällä. Laskutaidon yntyä joudutaan etsimään paleoliittiselta kivikaudelta asti. Noin 30 000 vuoden takaa on entisestä Tšekkoslovakiasta löydetty suden luu, jossa lukumäärä 55 on kuvattu kahdella 25 ja 30 viirun vedolla, jotka oli ryhmitelty viiden vedon sarjoihin. Tämä saattaa tarkoittaa sitä, että laskemisessa käytettiin jo silloin 5-järjestelmää lukumäärien hahmottamisessa ja ehkä myös ääneen laskemisessa.
Egyptin tunnetut tekstit ovat saman ikäisiä sumerilaisten tekstien kanssa. Heidän lukujärjestelmänsä oli tuollloin jo 10-järjestelmä, jossa halutut luvut muodostettiin toistamalla eri lukumerkkejä. Myöhemmin lukujen merkintä kehittyi ja toistoja vähennettiin lisämerkkien avulla. Oxfordissa säilytetään kuninkaan nuijaa ajalta noin 3000 eaa., johon on kaiverrettu sotaretken saalis: 120 000 vankia ja 1 422 000 vuohta. Myöhemmissä kehitetyissä hieraattisissa- ja demoonisissa kirjoitusjärjestelmissä, jotka otettiin käyttöön noin 2000 - 1800 eaa., toteutettiin monia uudennoksia merkitsemistavoissa.
Mesopotamiassa kehitys jatkui siten, että babylonialaiset ja assyyrialaiset opettelivat sumerilaisten ja akkadilaisten lukujärjestelmät 1800 eaa. Seudun heettiläiset kehittivät siitä 10-järjestelmän samoihin aikoihin ja joka siirtyi myös kreikankielisille 1200 eaa. Kreikkalaiset korvasivat nuolenpäillä tehdyt numeraalit aakkosillaan ja lisäsivät niihin nollaa merkitsevän merkin, jolloin lukujen kirjaaminen paikkamerkinnällä tuli yksikäsitteiseksi. Myös Dareioksen persialaiset kirjoittivat 10-järjestelmällä 500 eaa.
Kiinalaiset ja intialaiset korkeakulttuurit ovat paljon kreikkalaisia ja roomalaisia kulttuureja vanhempia, mutta ne eivät ole vanhempia kuin mesopotamialaiset ja egyptiläiset kulttuurit. Intialaisia käsikirjoituksia on säilynyt vasta 300 - 500 jaa. ajalta ja sen jälkeen. Mitään niin alkeellista, kuin papyrusten ja savitaulujen laskuoppia, ei intialaissa vanhoissa teksteissä käsitellä, vaan sisältö kuvaa jo kehittynyttä geometriaa ja neliöjuuren ottoa. Korkeampaa matematiikkaa on siten harrastettu jo kauan ennen näitä käsikirjoituksia. Lisäksi tiedetään, että esikristillisellä kaudella kiveen kaiverrettiin mesopotamialaisten tavoilla muodostettuja 10-järjestelmän lukuja. Myöhemmin intialaiset korvasivat lukumerkintänsä samaan aikaan kuin kreikkalaisetkin 1 - 9 merkitsevillä numeraaleilla ja käyttivät paikkajärjestelmää. Nollan he ottivat käyttöön omalla merkillä 600 jaa.. Kehitys oli ripeää, sillä noin 1100 jaa. he tutkivat jo nollalla jakamista tarkoituksenaan muodostaa ääretön.
Vanhoja kiinalaisia kirjoja ei ole säilynyt jälkipolville. Eikä ihme, sillä esimerkiksi vuonna 213 eaa. keisari määräsi polttamaan kaikki valtakunnan kirjat. Niitä tekstejä, joita sen jälkeen kirjoitettiin, käyttivät pääasiassa kymmenjärjestelmää, jota käytettiin yleisesti paljon aiemmin. On löydetty kolikko 600 - 500 eaa., jonka arvo kirjoitettiin 10-järjestelmällä käyttäen paikkajärjestelmää. Lukujen merkitsemiseen oli käytössä kaksi järjestelmää, josta toinen hyödynsi paikkajärjestelmää ja toinen perustui kertolaskun periaatteisiin. Nolla saatiin paikkajärjestelmän avuksi intialaisilta noin 700 jaa., joka selvensi lukumerkintää "tyhjien paikkojen" jäädessä pois. Erityinen sauvanumerojärjestelmä on ainakin 300-luvulta eaa. ja matki ilmeisesti sauvoilla laskemista.
Väli-Amerikan korkeakulttuurit jättivät jälkeensä paljon muun muassa kiveen hakattuja tekstejä, joissa esiintyy kehittynyt lukujärjestelmä. Valitettavasti väliameriikan tekstejä on tuhottu ja mahdolliset maininnat matematiikan harjoittamisesta ovat tuhoutuneet. Mayoilla oli käytössään paikkamerkintä ainakin 400 eaa. ja se perustui 20-järjestelmään. Matematiikan huippuaika ajoittunee noin 300 - 900 jaa.
Lähteet.
*


Lappeenranta.
Lappeenranta () on Suomen kaupunki ja Etelä-Karjalan maakuntakeskus, joka sijaitsee Saimaan etelärannalla Etelä-Karjalan maakunnassa. Kaupunki sijoittuu Saimaan vesistöalueen etelärannan ja Venäjän rajan väliselle alueelle. Asukasluvultaan Lappeenranta on Suomen:nneksi suurin kaupunki, ja siellä asuu asukasta.
Lappeenrannan naapurikuntia Suomen puolella ovat Imatra, Lemi, Luumäki, Miehikkälä, Ruokolahti ja Taipalsaari. Venäjän puolella naapureina ovat Tienhaara (Seleznjovo) ja Antrea (Kamennogorsk).
Lappeenranta kuului vuoteen 1945 asti Viipurin lääniin. Vuosina 1945–1997 se kuului Kymen lääniin ja vuodesta 1998 vuoteen 2009 Etelä-Suomen lääniin. Lappeenrannan pinta-ala oli  km², josta  km² on maata ja loput  km² sisävesialueita.
Lappeenranta arvioitiin vuonna 2009 Suomen suurten kaupunkien vertailussa imagoltaan neljänneksi parhaaksi. Vuoden 2008 tutkimuksessa Lappeenranta arvioitiin viidenneksi. Elinkeinoelämän edustajille vuonna 2011 tehdyssä kyselyssä Lappeenranta sijoittui imagoltaan 17. kaikkiaan 34 suomalaisen kaupungin joukosta.
Ennen kaupungin perustamista.
Kauskilan kylä eli nykyinen Karhunkylä sijaitsee 10 kilometrin päässä Lappeenrannan keskustasta etelään. Siitepölytutkimuksessa on havaittu, että ensimmäiset pysyvän asutuksen merkit ilmaantuvat Kauskilaan jo 400-luvulla eaa. Kauskilan ruumiskalmisto on tunnettu ristiretkiaikainen ja keskiaikainen muinaisjäännös. Lappeen pitäjä perustettiin 1300-luvulla. Pitäjän vanha keskus sijaitsi Kauskilassa. Siellä sijaitsi myös pitäjän kirkko, Kauskilan kappeli. Pitäjä ulottui Saimaan etelärannalle.
Lappeen pitäjään kuuluneella Lapvedenrannan markkinapaikalla (nykyinen matkustajasatama) oli ennen kaupungin perustamista viipurilaisten kauppiaiden varastoja ja hallintorakennuksia. Sijainti oli liikenteellisesti edullinen. Kaupunkiin ja sitä ennen markkinapaikalle tuotiin tervaa ja muita markkinatuotteita laajalta alueelta. Niemellä sijaitsi myös Lappeen kirkko, joka on merkitty maanmittarin 1640-luvulla tekemään Lappeen karttaan. Varhaisesta kirkosta ei enää ole jäljellä kuin muistomerkki Linnoituksessa. Uusi kirkko rakennettiin myöhemmin Linnoituksen ulkopuolelle.
Lappeenrannan perustaminen ja Ruotsin vallan aika vuoteen 1743.
Lappeenrannan kaupungin perustamista esitti silloinen Viipurin ja Savonlinnan läänin maaherra Johan Rosenhane vuonna 1649, ja samana vuonna Lappeenranta sai kaupunkioikeudet kuningatar Kristiinalta, joka allekirjoittaessaan perustamisasiakirjaa antoi kaupungille sinetin, jonka kuviona oli villi metsäläinen. Tästä syystä kaupungin ruotsinkieliseksi nimeksi tuli Villmanstrand. Varsinaisen kaupungiksi julistamisen suoritti kenraalikuvernööri Pietari Brahe. Lappeenranta perustettiin maakaupungiksi. Kaupungin porvarit saivat harjoittaa kauppaa muiden maakaupunkien ja tapulikaupunkien, kuten Viipurin, kanssa. Suoraan ulkomaankauppaan heillä ei ollut lupaa.
Kaupungin pinta-ala perustamisvaiheessa oli 1,1 km² käsittäen lähinnä Saimaaseen työntyvän harjanteen nykyisen Linnoituksen alueella. Asukkaita kaupungissa oli muutama sata. Varhaisen kaupungin rakennukset olivat kaikki puusta, ja ovat sittemmin kaikki tuhoutuneet. Hattujen sodan Lappeenrannan taistelussa 23. elokuuta 1741 venäläiset joukot valtasivat kaupungin.
Venäjän keisarikunnan aika 1743–1811.
Ruotsille tappiollinen Hattujen sota päättyi Turussa 1743 solmittuun rauhaan. Lappeenrannan, Haminan ja Olavinlinnan (Savonlinna) linnoitukset jäivät Venäjän keisarikunnan puolelle. Alueelle perustettiin vuonna 1744 Viipurin kuvernementti, joka koostui Viipurin, Käkisalmen ja Kyminkartanon provinsseista. Alueen nimitykseksi yleistyi Suomen sodan 1808–09 aikaan Vanha Suomi, erotukseksi Uudesta Suomesta, jota venäläiset olivat liittämässä keisarikuntaan. Lappeenrannasta tuli Kyminkartanon provinssin keskus, johon sijoitettiin provinssihallinnosta vastaava käskynhaltija.
Venäjän keisarinna Katariina II uudisti kaupunkihallintoa. Porvarisoikeudet vapautettiin, jolloin kuka tahansa kaupunkilainen saattoi ryhtyä kauppiaaksi. Lappeenranta soveltui alueensa keskukseksi; sinne voitiin vaivattomasti vesireittejä pitkin kuljettaa "veroviljaa" myös provinssin pohjoisosista. Osa viljasta oli tarkoitettu linnoituksessa olleiden venäläisten yksiköiden tarpeisiin, loput kuljetettiin talvisin Viipuriin, jossa kruunulla oli suuret viljavarastot.
Paavali I:n noustua valtaistuimelle hän kumosi ensi töikseen Katariinan byrokraattiseksi ja kalliiksi osoittautuneen paikallishallintojärjestelmän. Kaupungin virastojen ja virkamiesten määrää vähennettiin, ja vasta Vanhan Suomen liittämistä seuranneina vuosina 1810-luvun lopulla kaupunki sai taas ruotsalaisen hallintomallin porvarisoikeuksineen ja käsityöläisten kiltoineen.
Taloudellisesti 1700-luku oli vaikeaa aikaa, sota oli katkaissut Viipurin kauppayhteydet Savoon ja Pohjois-Karjalaan, mistä myös kuuluisat syyskuussa kahdesti järjestettävät Lappeen markkinat kärsivät. Tervan vienti taantui, ja 1740-luvulle tultaessa se oli lähes pysähdyksissä. Lappeenranta kuului ennen sotaa ja myös niiden jälkeen Haminan kauppapiiriin. Haminalaiset valvoivat oikeuksiaan tarkasti, ja estivät lappeenrantalaisten ja savolaisten talonpoikien yhteydet Viipuriin. Vasta 1784 kauppapakko kumottiin, ja kaupankäynti Viipurin kanssa vilkastui jälleen. Viipuriin rahdattiin sahatavaraa, viljaa, voita ja talia, ja tuotiin pääasiassa suolaa.
Lappeenranta sai keisarikunnan vuosinaan runsaasti vaikutteita Venäjältä. Kaupungilla oli erityisesti 1790-luvulta lähtien vahva sotilaallinen leima, jota korosti siviili- ja sotilasväestöjen erottaminen omille alueilleen. Vuorovaikutusta oli kuitenkin runsaasti, kun kansallisuudeltaan ruotsalaiset ja venäläiset kauppiaat solmivat liikesuhteita varusväen kanssa. Samalla kaupungin seuraelämä vilkastui, kun venäläiset upseerit osallistuivat paikallisten virkamies- ja kauppiasperheiden illanviettoihin. Lappeenranta oli läheisessä kosketuksessa Viipuriin, josta saatiin tietoja viimeisimmistä Pietarissa noudatettavista muotisuuntauksista, joita viiveellä seurattiin myös Saimaan rannalla.
Autonomian aika 1812–1917.
Lappeenranta liitettiin vuonna 1812 muun Vanhan Suomen lailla autonomiseen Suomen suuriruhtinaskuntaan. Samalla kaupunki muuttui rajalinnoituksesta sisämaakaupungiksi. Lappeenranta oli 1800-luvun alussa pieni kaupunki sekä väkiluvultaan että pinta-alaltaan: kaupunkilaisia oli vuonna 1812 vain 210. Asutus oli levinnyt Linnoituksen ulkopuolelle Palloon ja Lappeen kirkon tuntumaan Suureksi esikaupungiksi kutsutulle alueelle.
Itsenäisyyden aika.
Poliittiset vastakkaisuudet kansan keskuudessa syntyivät helmikuun manifestiin (1899) suhtautumisen ja suurlakon (1905) myötä. Lakon jälkeen perustettiin työväen järjestyskaartit eli kansalliskaartit, ja Venäjän vallankumouksen jälkeen työväenmiliisistä tuli punakaarti. Tämän vastavoimaksi perustettiin suojeluskuntia. Lappeenrannassa punakaartin rykmentti perustettiin 11. marraskuuta 1917. Osapuolten välillä käytiin yhteenottoja, ja punakaartilaiset ottivat Lappeenrannan rautatieasemat vuoden 1918 alussa haltuunsa suojatakseen asejunien kulkua.
Lappeenrannassa väkivaltaisuudet ajoittuivat sodan alkuun ja huhtikuun loppuun. Huhtikuun lopulla punaiset suorittivat joukkomurhia. Valkoiset ottivat kaupungin haltuunsa 26. huhtikuuta, minkä jälkeen he aloittivat puhdistukset. Sodan jälkeen kaupunkiin organisoitiin 13. toukokuuta sotavankileiri, jonka vankeja teloitettiin mielivaltaisesti. Sisällissota jätti kaupunkiin muun maan tavoin pitkäaikaisen trauman ja katkeruuden.
Lappeenrannan teollistuminen.
Lappeenrannassa ei 1800-luvun alussa ollut varsinaisia teollisuusammattien harjoittajia. 1800-luvun puolivälissä Lappeenrantaa ja Lappeelle perustettiin muutamia pieniä teollisuuslaitoksia eli manufaktuureja. Paikkakunnalla toimi esimerkiksi saviastiatehdas ja öljynpuhdistamo, sekä viinatehdas. Yhteiskunnan muuttuminen alkoi näkyä 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Kaupunkiin ja sen ympäristöön kohosi teollisuuslaitoksia, kuten Kaukaan tehdas, Lauritsalan saha ja myöhemmin Chymoksen elintarviketehdas entisen korkkitehtaan paikalle. Myös liikenneyhteydet paranivat rautatien ja kanavan vaikutuksesta.
Lappeenrannan rakuunat.
Lappeenrantaan muodostettiin ratsuväen joukko-osasto Suomen Rakuunarykmentti keisarin asetuksella 17. huhtikuuta 1889. Lappeenranta valittiin hyvän ilmastonsa ja kulkuyhteyksien ansioista. Kaupunginvaltuusto myönsi korvauksetta joukko-osastolle maa-alueen kaupungin laidalta. Varuskuntaan rakennettiin punatiiliset kasarmit. Vuonna 1901 keisarin asevelvollisuuslain myötä rakuunarykmentti lakkautettiin, ja tilalle muodostettiin Suomenmaalainen rakuunarykmentti. Uudenmaan rakuunarykmentti siirrettiin vuonna 1921 Lappeenrantaan ja mallia 1922 olevat rakuunaunivormut tulivat tunnetuiksi kaupunkilaisten keskuudessa. Myös Hämeen Ratsurykmentti oli ennen sotia sijoitettuna kaupunkiin. Uudenmaan Rakuunapataljoona toimi itsenäisenä joukko-osastona vuoteen 1989 saakka, mutta nykyään ratsuväen perinteitä edustaa enää pieni Maasotakoulun alaisuudessa oleva varusmiesosasto.
Lappeenranta nykyään.
Nykyinen Lappeenranta on kasvanut kuntaliitosten (Lappeen kunta ja Lauritsalan kauppala 1967, Nuijamaan kunta 1989, Joutsenon kaupunki 2009, Ylämaan kunta 2010) myötä 1756 neliökilometrin laajuiseksi rajakaupungiksi, jolla on yhteistä rajaa Venäjän kanssa 70 kilometriä.
Viipurin jäätyä Venäjän puolelle on Lappeenrannasta tullut karjalaisen heimon vara-Viipuri. Karjala-lehti muutti Viipurista jatkosodan jälkeen Lahden kautta Lappeenrantaan. Lappeenranta pitää yllä Viipurin kulttuuriperintöä.
Lappeenranta on Etelä-Karjalan maakunnan elinkeinoelämän ja moni-ilmeisen kulttuurin keskus. Rajan läheisyys ja kaupungin sijainti tekevät Lappeenrannasta merkittävän tavara- ja henkilöliikenteen keskuksen, jossa kansainvälisyys kuuluu arkeen. Lappeenrannalle tärkeää on myös teollisuus, suurimpiin työnantajiin kuuluvat UPM-Kymmene, Outotec, joka osti teollisuussuodattimia valmistaneen Laroxin 2009, Ihalaisten teollisuusalue ja UPM-Kymmene Wood.
Lappeenrannan keskustaajama-alue jakautuu kolmeen suurempaan keskukseen: pääkeskukseen sekä idässä Lauritsalaan ja lännessä Sammonlahteen. Pienempiä keskuksia ovat Voisalmi pohjoisessa ja Mäntylä-Myllymäki etelässä. Keskustaajamassa asuu noin 90 prosenttia kaupungin väestöstä ja 10 prosenttia laajalla maaseutumaisella alueella keskustaajaman ulkopuolella.
Kaupunginosat.
Alakylä, Hakali, Harapainen, Hartikkala, Hiessilta, Huhtiniemi, Hyrymäki, Ihalainen, Joutseno, Kanavansuu, Karhuvuori, Kariniemi, Kaukas, Keskus, Kesämäki, Kimpinen, Kivisalmi, Kourula, Kuusela, Kuusimäki, Kylpylä, Laihia, Lapvesi, Lauritsala, Lavola, Leiri, Lentokenttä, Lepola, Linnoitus, Mattila, Mustola, Myllymäki, Mälkiä, Mäntylä, Nuijamaa, Pajarila, Pallo-Tyysterniemi, Parkkarila, Peltola, Pikisaari, Reijola, Ruoholampi, Rutola, Sammonlahti, Selkäharju, Skinnarila, Suolahti, Taikinamäki, Tirilä, Tykki-Kiviharju, Uus-Lavola, Voisalmi.
Kyliä.
Hanhijärvi, Hiivaniemi, Kansola, Konnunsuo, Kontu, Leino, Louko, Moisio, Raippo, Ruokola, Simola, Sirkjärvi, Vainikkala, Vilkjärvi.
Matkailu.
Lappeenrannalla on värikäs historia kahden erilaisen kulttuurin rajakaupunkina. Lappeenrannan menneisyys näkyy parhaiten kaupungin vanhimmassa osassa Linnoituksessa, jossa sijaitsevat kaupungin museot, kujat, galleriat ja käsityöläisten työtilat. Linnoituksen pohjoiskärjessä sijaitsevassa Etelä-Karjalan maakuntamuseossa on mittava kokoelma Viipurin historiaa mukaan lukien kaupungin pienoismalli. Satamatorilta lähtevät risteilyt Saimaalle ja Viipuriin. Saimaan kanavan toimintaan voi tutustua myös kuivalla maalla Kanavamuseossa tai seuraamalla sivusta sulutusta.
Lappeenrannan linnoituksen vieressä sijaitsee matkustajasatama. Satamassa on kesäisin paljon erilaisia huvialuksia ja siitä pääsee myös risteilylle Saimaan Kanavaa pitkin Viipuriin. Satamasta löytyy myös kaksi ravintolalaivaa, S Suvi-Saimaa ja S Prinsessa Armaada, jotka molemmat ovat Saimaalla liikennöineitä höyrylaivoja. Satamassa on myös järjestetty Saimaan höyrylaivojen tapaaminen, Saimaan höyrylaivaregatta kesällä 2006. Lappeenrannan matkailunähtävyyksistä on lisätietoa -sivustolla.
Myös henkilöliikenne rajan yli on vilkasta. Lappeenrannasta on tullut muun muassa venäläisille suosittu ostospaikka ja matkailukeskus. Lappeenrannan tax-free -myynnin volyymi on Suomen toiseksi suurinta heti Helsingin jälkeen. Tax-free -myynnin arvo Lappeenrannassa vuonna 2011 oli 76,5 miljoonaa euroa ja kaupungin osuus koko Suomen myynnistä oli noin 30 prosenttia.
Lappeenrannassa sijaitsee Suomen vanhin, vuonna 1918 perustettu lentokenttä. Lentokenttä sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä kaupungin keskustasta, ja sieltä lennetään muun muassa rahtiliikennettä sekä charter-lentoja. Lappeenrannan ilmailuyhdistys ry (perustettu v. 1935) on järjestänyt useita suuria, kansainvälisiä lentonäytöksiä vuosien kuluessa, mm. heinäkuussa 2005, jolloin yhdistys vietti 70-vuotisjuhliaan.
Kulttuuri.
Taidegallerioista ja -museoista merkittävimmät ovat Etelä-Karjalan museo, Etelä-Karjalan taidemuseo ja Ratsuväkimuseo, jotka sijaitsevat linnoituksessa. Linnoituksessa sijaitsee myös pienempiä gallerioita sekä taiteilijoiden työhuoneita. Kauppatorin tuntumassa Snellmaninkadulla pitää majaansa Kaakkois-Suomen Valokuvakeskus gallerioineen ja lukukirjastoineen, jonka tiloissa myös Saimaan kameraseura kokoontuu kerran kuukaudessa. Hieman kauempana keskustasta sijaitsee Etelä-Karjalan Taiteilijaseuran ylläpitämä galleria Pihatto.
Kesäisin järjestettäviä populaarikulttuurin tapahtumia on muun muassa Linnoituksen yö. Maan suurin lasten ja nuorten kansantanssitapahtuma Lasten Kalenat järjestetään joka toinen kesä Lappeenrannassa. Lappeenrannassa järjestetään vuosittain nuorisotapahtuma "Kaamospuhallus".
Kirjailija Laila Hirvisaari (ent. Hietamies) on kirjoittanut lukuisia Lappeenrannasta ja lappeenrantalaisista kertovia romaaneja, joista ensimmäinen, "Lehmusten kaupunki", ilmestyi vuonna 1972. Laila Hirvisaari on asunut yli 30 vuotta elämästään Lappeenrannan seudulla.
Lappeenrannassa pitää kotipaikkaansa moni muukin kulttuurialalla toimiva yhdistys. Näistä mainittakoon esim. Etelä-Karjalan maakuntakuoro ry (Etelä-Karjalan Klassinen kuoro), Etelä-Karjalan orkesteriyhdistys ry, Kaakkois-Suomen Taidekäsityöläiset Täky ry, Karjalan lauluveikot ry, Korutaideyhdistys ry, Lappeenrannan nuorisosirkus ry, Lappeenrannan Taideyhdistys ry sekä Teatteriyhdistys KESY ry.
Teatteri.
Lappeenrannan kaupunginteatteri on ammattiteatteri, jonka yleisöpohja ulottuu Etelä-Karjalasta pääkaupunkiseudulle. Teatteri toimii kolmella näyttämöllä: Jukola-salissa ja Veeran kammarissa sekä Lappeenrannan linnoituksen kesäteatterissa. Teatteri tuottaa 5–7 ensi-iltaa vuosittain. Ohjelmisto kattaa yleisön eri ikäryhmät ja teatteritarjonnan koko kirjon kantaesityksistä ulkomaisiin ja kotimaisiin esityksiin, musiikkiteatteriin ja lastenteatteriin. Ohjelmistoa rikastuttavat lisäksi lukuisat vierailuesitykset.
Kaupungissa toimii vuonna 1998 perustettu ensisijaisesti yliopistossa opiskeleville tarkoitettu Lappeenrannan ylioppilasteatteri ActI. Pienempien töiden lisäksi teatteri tuottaa vuosittain yhden kokoillan näytelmän.
Musiikki.
Lappeenrannan kaupunginorkesteri on 21 päätoimisen ammattimuusikon muodostama täyskunnallinen pieni sinfoniaorkesteri, jonka taiteellinen johtaja on kapellimestari Tibor Bogányi. Ohjelmiston pohjana on wieniläisklassinen musiikki, mutta on orkesteri on soittanut laaja-alaisesti aina barokista viihteeseen ja jazziin.
Lappeenrannan kaupunki järjestää seuraavan kerran vuonna 2013 Lappeenrannan valtakunnalliset yksinlaulukilpailut. Kilpailu on merkittävä musiikkitapahtuma, jonka kautta nuoria laulajia on päässyt merkittävän uran alkuun. Kuuluisia laulukilpailun voittajia ovat muun muassa Jorma Hynninen, Karita Mattila, Soile Isokoski, Kirsi Tiihonen, Camilla Nylund, Johanna Rusanen, Petteri Salomaa, ja Jaakko Kortekangas. Laulukilpailuiden väliin jäävinä vuosina kaupungissa järjestetään Laulava Lappeenranta -foorumi, joka tuo kuultavaksi erityylisiä laulajia ja laulutyylejä.
Lappeenranta Big Band on harrastuspohjalta, mutta silti ammattimaisesti toimiva, 19-jäseninen (2011) orkesteri ja samalla toinen kahdesta Suomen vanhimmasta edelleen toimivasta big bandistä. Orkesteri on toiminut jo vuodesta 1954 lähtien, jolloin se perustettiin nimellä Lappeenrannan muusikkojen suuri tanssiorkesteri. Yhdistysmuotoiseksi toiminta muuttui vuonna 1987. Merkittävimpiä saavutuksia ovat olleet Suomen Big Band -mestaruuskilpailun voitot 1989 senior-sarjassa, sekä 1991 ja 1998 junior-sarjassa. Orkesterin kapellimestarina on vuodesta 1996 lähtien toiminut Ismo Varis. Lappeenranta Big Band on vaikuttanut myös monen maamme eturivin jazz-muusikon kasvualustana.
Lappeenrannasta on kotoisin myös pari raskaamman rockin suomalaista tähtinimeä, Kotiteollisuus ja Mokoma. Lappeenrannasta tulee myös useita black metal -yhtyeitä, kuten Satanic Warmaster ja Horna.
Media.
Lappeenrannassa ilmestyy Sanoma News-konserniin kuuluva Etelä-Karjalan maakuntalehti Etelä-Saimaa, jonka levikki vuonna 2011 oli 29 424 kappaletta. Suomen Lehtiyhtymä julkaisee Lappeenrannan Uutiset-kaupunkilehteä, joka jaetaan keskiviikkoisin ilmaiseksi Lappeenrannan seudun talouksiin. Vuonna 2006 Sanoma hankki omistukseensa Lappeenrantalainen-kaupunkilehden, joka myöhemmin vaihtoi nimensä Kaupunkilehti Vartiksi. Nykyistä Vartti-lehteä jaetaan kotitalouksiin keskiviikkoisin ja sunnuntaisin.
Ylen Etelä-Karjalan Radion toimitus sijaitsee Lappeenrannan linnoituksessa, mistä lähetetään arkipäivisin Yle TV2:lla näkyvät Kaakkois-Suomen alueuutiset.
Kirkot.
Lappeenrannassa on viiden evankelisluterilaisen seurakunnan muodostama seurakuntayhtymä. Seurakunnat ovat Joutsenon seurakunta (Joutsenon kirkko), Lappeenrannan seurakunta (Lappeenrannan kirkko), Lappeen seurakunta (Lappeen Marian kirkko), Sammonlahden seurakunta (Sammonlahden kirkko) ja Lauritsalan seurakunta (Lauritsalan kirkko). Lappeen seurakuntaan kuuluu myös siihen vuoden 2009 alussa liittyneiden Nuijamaan seurakunnan Nuijamaan kirkko ja Ylämaan seurakunnan Ylämaan kirkko.
Lappeenrannassa toimii ortodoksinen seurakunta, jonka Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkko sijaitsee Linnoituksessa. Rakennus on Suomen vanhin ortodoksinen kivikirkko. Sen lisäksi seurakuntaan kuuluu Pyhän Nikolaoksen kirkko Imatralla.
Urheilu.
Lappeenrantalaisella joukkueurheilulla on erittäin vankka edustus maan sarjoissa. Jääkiekon SM-liigassa pelaa Saimaan Pallo (SaiPa). Korisliigassa pelaava Lappeenrannan NMKY on vuosien 2005 ja 2006 Suomen-mestari, ja Catz pelaa koripallon naisten SM-sarjassa. Amerikkalaisen jalkapallon Vaahteraliigassa pelaa Rajaritarit. Veiterä on perinteikäs Bandyliigassa pelaava jääpallojoukkue, ja RB-93 pelaa Kaukalopalloliigassa, jossa voitti Suomen-mestaruuden kaudella 2010–2011. miehet ja naiset pelaavat Salibandyliigassa, ja naisten joukkue voitti kaudella 2005–2006 Suomen-mestaruuden. Kultsu FC ja PEPO pelaavat jalkapallon miesten Kolmosessa, minkä lisäksi PEPOlla on joukkue naisten Kakkosessa. Pesäpallossa Pesä Yseillä on joukkue naisten Superpesiksessä, jossa se on saavuttanut himmeämpiä mitaleja. Sukellusta harrastavat Saimaan Norpat ja miekkailua Saimaan Säilät.
Lähellä satamaa sijaitsee Kimpisen urheilukeskus, jossa on pidetty Kalevan kisoja. Muita liikuntapaikkoja ovat Kisapuisto (kolme jäähallia, hiekkatekonurmi, tekojäärata), Vanha kenttä (pesäpallokenttä, hiekkatekonurmi), Ammattikoulun kenttä (jalkapallo, lämmitettävä nurmi), (Luonnon- & keinonurmi, Beach volley, Tennis, Jääkiekko) Joutsenon urheilukeskus ja Sammonlahden nurmi ja tekonurmi.
Koulutus.
Lappeenrannassa suorittaa peruskoulun tai lukion jälkeisiä opintojaan noin 13 000 opiskelijaa. Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa opiskelee noin 5 000, Saimaan ammattikorkeakoulussa 3 000, Etelä-Karjalan ammattiopistossa 2 800 ja Maasotakoulussa 700 opiskelijaa. Osa ammattikorkeakoulun ja ammattiopiston opiskelijoista suorittaa opintojaan Imatralla. Lappeenrannassa toimivat myös Etelä-Karjalan aikuisopisto AKTIVA, kesäyliopisto, kansalaisopisto ja musiikkiopisto. Opiskella voi myös avoimen korkeakoulun tai avoimen ammattikorkeakoulun kursseilla.
Lappeenrannassa on suhteellisesti yksi runsaimmista opiskeluasuntotarjonnoista Suomessa. Asuntoja vuokraa Lappeenrannan seudun opiskelija-asuntosäätiö LOAS. Lappeenranta nousi Opiskelijan yliopisto 2006 -selvityksessä Suomen parhaaksi opiskelukaupungiksi.
Liikenneyhteydet.
Lappeenrantaa palvelevat Karjalan rata, valtatie 6 ja Lappeenrannan lentoasema. Valtatie 13 johtaa Nuijamaan raja-asemalle ja edelleen Venäjälle. Toiseen suuntaan Valtatie 13 johtaa Savitaipaleen ja Suomenniemen kautta Mikkeliin ja sieltä edemmäs Jyväskylän kautta aina Kokkolaan saakka. Matka-aika Helsinkiin on lyhimmillään 1 tunti 55 minuuttia junalla, noin 3 tuntia henkilöautolla, 35 minuuttia lentokoneella, sekä 3 tuntia ja 40 minuuttia linja-autolla. Mikkeliin ja Jyväskylään on linja-autolla vaihdoton ja junaa nopeampi yhteys.
Lappeenrannan Vainikkalan asemalta pääsee Pietariin joulukuussa 2010 aloittaneella Allegro-junalla 1,5 tunnin ajassa. Yöjunia ei Lappeenrannan matkustajaliikenteessä ole tarjolla, mutta linja-auton yöpikavuoro liikennöi päivittäin Helsingin, Lappeenrannan ja Joensuun välillä.
Lappeenrannan lentoasemalta on päivittäiset ja viikoittaiset reittiliikenneyhteydet, ja kenttä soveltuu myös suurten rahtikoneiden käyttöön. Euroopan suurimman halpalentoyhtiön Ryanairin lennot Düsseldorf–Lappeenranta–Düsseldorf aloitettiin kovan kysynnän vuoksi jo maaliskuussa 2010, kuukautta ennen kuin oli alun perin suunniteltu. Lisäksi Ryanair lentää Milanoon Bergamon lentokentälle. AirBaltic lentää Lappeenrannan ja Riian välillä neljä kertaa viikossa. Blue1 aloitti neljä kertaa viikossa lennot Lappeenrannan ja Kööpenhaminan välillä 1. kesäkuuta 2012.
Hallinto.
Lappeenrannan kaupunginjohtaja on Kimmo Jarva, joka aloitti virassaan joulukuussa 2011. Lappeenrannassa on toiminut kaupunginjohtaja vuodesta 1930 alkaen. Sitä ennen kaupungissa on ollut pormestari.
Lappeenrannan ensimmäinen pormestari valittiin kolme vuotta kaupungin perustamisen jälkeen vuonna 1652. Lappeenrannan kaupunginoikeudet lakkautettiin vuonna 1683 ja perustettiin Hamina-Lappeenrannan kaksoiskaupunki. Haminan pormestari oli vuoteen 1784 asti myös Lappeenrannan johdossa.
Lappeenrannan ystävyyskaupungit.
Ystävyyskaupunkien lisäksi Lappeenranta solmi vuonna 1987 Viipurin kanssa erityisen naapurikaupunkisopimuksen. Sopimus solmittiin edistämään kaupunkien välistä yhteistyötä.


Metalliseos.
Metalliseos eli lejeerinki koostuu kahdesta tai useammasta alkuaineesta, joihin sisältyy ainakin kaksi metallia. Metalliseokset ovat koostumuksesta, muokkaus- ja lämpökäsittelyhistoriasta riippuen joko yksi- tai useampifaasisia rakenteeltaan. Lähes kaikki tekniset metallituotteet ovat jonkinlaisia seoksia. Seostuksen avulla optimoidaan metallien valmistus- ja käyttöominaisuuksia, esimerkiksi parannetaan kuumamuokattavuutta, hitsattavuutta, kuumalujuutta, virumislujuutta ja iskusitkeyttä. Puhtaita seostamattomia metalleja käytetään lähinnä seoselementteinä metalliseosten valmistamisessa.
Toisin kuin puhtailla metalleilla, metalliseoksilla ei ole yhtä ainutta sulamispistettä, vaan sulamislämpötila-alue, jossa esiintyy sulan ja kiinteän faasin sekoitus. Lämpötilaa, jonka alapuolella metalliseos on kokonaan kiinteässä olomuodossa, kutsutaan solidukseksi. Toisaalta lämpötilaa, jonka yläpuolella metalliseos on kokonaan sula, kutsutaan likvidukseksi. Monilla metalliseoksilla on tietty koostumus, jolla esiintyy kiinteä sulamispiste. Tällaista koostumusta kutsutaan eutektiseksi seokseksi. Metalliseokset kuuluvat seoksiin ja tarkemmin homogeenisiin seoksiin toisin kuin kaikki muut kiinteiden aineiden seokset
Hyvinkin pienet seosainelisäykset tai epäpuhtaudet voivat aiheuttaa merkittäviä muutoksia metalliseoksen kemiallisissa ja fysikaalisissa ominaisuuksissa, esimerkiksi 0,01 % boorilisäys tekee teräksestä huomattavasti lujempaa ja 0,001 % (10 ppm) rautaa epäpuhtautena aiheuttaa hapettoman kuparin sähkönjohtavuudessa usean prosentin laskun.
Sana "lejeerinki" on vanhakantainen, mutta yhä paljolti käytetty synonyymi metalliseokselle.


Lentokone.
Lentokone on ilmassa liikkuva, ilmaa raskaampi kiinteäsiipinen ilma-alus. Lentokone pysyy ilmassa sen kantopintojen, kuten siipien aiheuttaman nostovoiman ansiosta, mutta lentokoneet vaativat ilmassa pysyäkseen myös huomattavan kulkunopeuden, joka voidaan saavuttaa erilaisilla polttomoottoriteknologioilla. Nykyään lentokoneen työntövoiman synnyttävät sen siipiin kiinnitetyt suihkumoottorit. Lentokoneet mahdollistavat lentoliikenteen, jota käytetään pääasiassa henkilöliikenteeseen, mutta myös postin ja kiireisten tavaroiden kuljettamiseen.
Sodankäynti on kehittänyt lentokoneita huomattavasti, koska lentokoneiden ensimmäiset käyttökohteet olivat ensimmäisessä maailmansodassa ja edelleen toisessa maailmansodassa ja näiden sotien välillä käytettiin vielä ilmalaivoja. Lentokoneiden käyttö henkilö- ja tavaraliikenteessä alkoi vasta toisen maailmansodan aikana ja sen suosio kasvoi vasta rauhan aikana toisen maailmansodan jälkeen. Lentokone mullisti yhteiskuntaa, koska se lyhensi matka-aikoja huomattavasti. Lentokoneet olivat huomattavasti nopeampia kuin ilmalaivat ja valtamerilaivoilta merien ylittäminen kesti useita vuorokausia. Nykyään kuitenkin suurnopeusjunilla matka-ajat ovat lyhyempiä kuin lentokoneilla melko lyhyillä matkoilla.
Lentokonetyypit.
Lentokone voi olla moottoroitu tai moottoroimaton (purjelentokone tai lihasvoimalla kulkeva). Moottoroidut lentokoneet voidaan jakaa potkuri- ja suihkukoneisiin. Lentonopeusalueen mukaan voidaan lentokoneet jakaa alisoonisiin, transsoonisiin, ylisoonisiin ja hypersoonisiin koneisiin. Valmistus ja viranomaishyväksyntä jakaa koneet tyyppihyväksytyihin ja tyyppihyväksymättömiin (koe- ja harrasteluokka, experimental). Lentokone voi olla siviilikone tai sotilaskone. Koneiden jako käytön – siviililentoliikenne, sotilasilmailu, kokeellinen lentäminen, harrastusilmailu – mukaan jakaa lentokoneet kategorisesti, tosin entisiä sotilaskoneita on harrastuskäytössä, matkustajakoneiden erikoisversioita käytetään esimerkiksi painottomuuslennoilla kokeellisessa lentämisessä jne.
Tämä jako on aina ollut epämääräinen, koska lukuisia lentokoneita ja -tyyppejä on käytetty sekä siviilirooleissa että sotilaallisissa rooleissa.
Käyttötarkoituksen mukaan voidaan lentokoneet jaotella ainakin seuraaviin luokkiin
Runko.
Runkoon kuuluu eturunko, johon kuuluu ohjaamo, ja usein lisäksi matkustamo tai rahtitila sekä perärunko. Eturunkoon voi kuulua esimerkiksi sää- tai maalinetsintätutka radiotaajuuksia läpäisevän kuomun eli radomin suojaamana. Ohjaamo voi kokonaan puuttua miehittämättömistä lentokoneista (UAV), joita 1990-luvulle asti kutsuttiin (tiedustelu)lennokeiksi (ts. ne ovat lentokoneen määritelmän ulkopuolella), jos ne ovat pieniä, tai maalikoneiksi ("drone"), jos ne ovat pääasiassa ohjusten jne. maaleiksi rakennettuja ilma-aluksia. Nykyisistä UAV-koneista osa ei enää täytä lennokin määritelmää vaan ovat pikemmin lentokoneita. Suomen ilmailusäädökset määrittelevät miehittämättömäksi lentokoneeksi sellaisen lennokin, jonka siipien kärkiväli ylittää 4 metriä.
Matkustajakoneissa ja rahtikoneissa matkustamo on merkittävin osa runkoa. Matkustajakoneet on jaettu rungon leveyden suhteen kapearunkoisiin (istumapaikkoja 1–2 + 2–3 per rivi) ja laajarunkokoneisiin (matkustamossa kaksi käytävää ja rivillä istuu jopa 10 ihmistä). Kuljetettava hyötykuorma eli lasti voi olla rahtia tai aseita, esimerkiksi pommeja tai ohjuksia. Nyttemmin useimmat pommikoneet eivät kuljeta pommeja sisäisissä pommikuiluissa – tosin suurimmat niistä – B-1, B-2, B-52, Tu-22 – kuljettavat asekuorman sisällään.
Lentokoneesta on toisen maailmansodan jälkeen tullut yhä enemmän sähkötekniikkaa, elektroniikkaa ja ohjelmistoja sisältävä laite – nämä on pääosin sijoitettu runkoon. Runko näkyvänä elementtinä puuttuu vain lentävä siipi -tyyppisistä lentokoneista, jotka ovat verraten harvinaisia (esimerkiksi Northrop XB-35). Lentävä siipi -konfiguraatiossa koko lentokone on siipeä eikä runkoa ole.
Siipi.
Lentokoneen siipi voi olla muodoltaan suora, trapetsinen, elliptinen tai kolmiomainen eli deltasiipi. Sen etureuna voi olla suora tai taaksepäin tai, harvemmin, eteenpäin viistetty, jollainen on yleensä potkuri tai potkuriturbiini koneissa. Aikoinaan koneet olivat yleensä kaksitasoisia, jolloin siiven kuormitus pieneni ja kevyen ja kestävän siiven suunnittelu helpottui. Siiven poikkileikkauksen muoto, siipiprofiili, on hyvin tärkeä siiven nostovoimaan ja vastukseen vaikuttava tekijä.
Nostovoimaa lisäävät laitteet (laipat, solakot jne.), laskutelineet ja muut järjestelmät ja laitteet ovat merkittävä osa lentokoneesta. Siipeen liittyy laipat, lentojarrut, siivekkeet ja etureunalaipat. Siivekkeillä säädellään koneen kallistusta pituusakselin suhteen. Muut mainitut ohjaimet liittyvät koneen nousuun ja laskuun ja silloin tarvittavaan lisänostovoimaan. Lentojarru hidastaa konetta joko laskussa tai laskun jälkeen. Sotilaskoneissa lentojarrulla voi olla käyttöä, esimerkiksi syöksypommittajan nopeuden rajoittaminen. Siiven kärkeen voidaan asentaa winglet parantamaan nostovoimaa ja alentamaan polttoaineenkulutusta.
Deltasiipisessä lentokoneessa korkeusvakain puuttuu tai on toisinaan koneen eturungossa nk. canardina. Sivuvakain voi toisinaan yhdistyä V-kulmassa olevaan korkeusvakaimeen, kuten on esimerkiksi Fouga Magister -koneessa. Korkeusvakain ja -peräsin tasapainottavat siiven aiheuttaman koneen nokkaa alaspäin kääntävän momentin ja aikaansaavat voimat, joilla koneen ratakulmaa muutetaan. Korkeusvakain ja korkeusperäsin integroidaan nykyisin sotilaskoneissa yhdeksi liikuvaksi elementiksi, esimerkiksi F-16-hävittäjässä on näin.
Voimalaite.
Lentokoneen voimalaite voi olla mäntä-, potkuriturbiini-, suihkuturbiini- tai suihkumoottori tai rakettimoottori. Koneen voimalaitteen ollessa suunnattava, kone voi nousta ilmaan pelkän moottorin työntövoiman avulla, tällöin kyseessä on VTOL-lentokone. Useimmissa purjelentokoneissa ei ole voimalaitetta, vaan lentäjä hankkii ilmassa pysymiseen tarvittavan energian ilmakehän nousevista ilmavirtauksista.
Lihasvoimalla lentäviä koneita on rakennettu satojen vuosien ajan, mutta ensimmäiset todella lentävät valmistettiin vasta 1970-luvulla, jolloin muun muassa lennettiin ensimmäistä kertaa yli Englannin kanaalin poljettavalla ilma-aluksella. Toimiviksi osoittautuneissa ratkaisuissa käytetään polkupyörään verrattavaa poljinmekanismia.
Toimintaperiaate.
Lentokone pysyy ilmassa aerodynamiikan lakien mukaisesti siipien nostovoiman avulla. Lentokoneen liikkuessa eteenpäin riittävällä nopeudella sen siivet kääntävät ilmavirtausta ja nostovoima syntyy Newtonin III lain mukaisesti vastakkaiseen suuntaan. Samalla siiven pinnalle aiheutuu paineenmuutoksia, ja nostovoima on laskettavissa yläpinnan ja alapinnan välisestä paine-erosta siiven vaikutusalueella.
Ohjaus.
a> laskutelineet ulkona. Koneen perän pystysuuntainen ohjainpinta on sivuperäsin ja vaakasuuntainen korkeusperäsin.
Lentokoneen ohjaus vaihtelee konetyypin mukaan: hävittäjiä sekä useimpia Airbus-merkkisiä koneita ohjataan ohjaussauvalla (), pommikoneita ja Airbuseja lukuun ottamatta lähes kaikkia matkustajakoneita kaksipuoleisella ohjaustangolla, joka liikkuu myös eteen ja taakse. Ohjauslaitteella liikutetaan ohjainpintoja eli siivekkeitä ja korkeusperäsintä. Lisäksi polkimet liikuttavat sivuperäsintä.
Siivissä olevien liikkuvien tasojen eli ohjaussiivekkeiden ("aileron") avulla kone saadaan kaartamaan. Myös sivuperäsintä ("rudder") voidaan käyttää kaarrossa apuna estämään sivuluisua. Kone saadaan nousemaan ja laskemaan korkeusperäsimen ("elevator") avulla.
Siivissä ovat myös ns. spoilerit ("poilers, spoilerpanel"), jollaisia kutsuttiin aiemmin lentojarruiksi. Ne ovat siivestä ylös nousevia paneeleita, joita on yleensä 3–5 kpl/siipi. Lähimpänä runkoa olevat paneelit molemmissa siivissä ovat ns. maaspoilerit ja muut ovat lentospoilereita. Spoilerit auttavat kaarrossa siten, että ne tulevat ulos laskevasta siivestä sitä enemmän, mitä jyrkempi kaarto on. Spoilereita käytetään lentojarruina, ja silloin ne toimivat ohjaamon lentojarruvivusta symmetrisesti. Koneen laskeutuessa ja telineiden osuessa maahan tulevat spoilerit (nyt myös maaspoilerit) ulos siivestä tuhoten siiven nostovoiman.
Siivissä olevien laskusiivekkeiden eli laippojen ("flaps") avulla kone voi hidastaa vauhtiaan laskeutumista varten kohtauskulman muuttumatta liian suureksi. Eräissä lentokoneissa on siipien etureunassa solakot ("slats"), joiden avulla siiven nostovoimaa voidaan kasvattaa lentoonlähtöä ja laskua varten. Myös korkeusvakainta ("horizontal stabilizer") voidaan lähes kaikissa konetyypeissä liikuttaa korkeusperäsimen tehostamiseksi.
Vanhemmissa ja pienemmissä lentokoneissa käskyt ohjaimilta siirtyvät ohjainpinnoille vaijereiden ja vipujen välityksellä. Uudenaikaiset liikenne- ja sotilaslentokoneet on varustettu ns. fly-by-wire -järjestelmällä, jossa käskyt ohjainpinnoille välittyvät sähköisesti tietokoneen kautta ilman mekaanista yhteyttä ohjainten ja ohjainpintojen välillä. Tällaisissa lentokoneissa on yleensä monimutkainen kolmen ohjauskomentojärjestelmän yhdistelmä, joista ainakin kahden on toimittava samalla tavalla samanaikaisesti, muuten lennon vakavuus vaarantuu.
Lentokoneen synty.
Ensimmäiset välineet, joilla ihminen on päässyt jonkinlaiseen lentoon tai liitoon, saattavat olla leijat ja liidokit. Muun muassa Kiinassa on jo varhain ollut isoja tiedusteluleijoja, joihin kiinnitetty lapsi tai poikkeuksellisen pienikokoinen ihminen on tarkkaillut korkealta maastoa. Ensimmäiset itseään liikuttavat ilma-alukset ovat olleet eurooppalaisia ilmalaivoja.
Ilmaa raskaampaa alusta on ennen niiden valtakauden alkua pohtinut muun muassa kirjailija Jules Verne. Hän oletti, että tulevaisuus on ilmaa raskaampien lentolaitteiden ilmaa kevyempien ilmalaivojen ja ilmapallojen sijaan. Hänen ilma-aluksensa muistutti kovasti laivaa. Sen kannella oli paljon isoja potkureita, ikään kuin purjeita mastoissa. Tällaisia lentäviä laivoja, ”lentolaivoja”, on ollut muissakin kuvitelmissa, mutta niitä ei ole koskaan toteutettu.
Vuosina 1799–1853 brittiläinen Sir George Cayley suunnitteli ja rakennutti liitimiä, joilla tehtiin
koelentokin. Cayley oli lentämisen uranuurtaja, joka toi monta lentämisen peruskäsitettä esille. 1800-luvun loppua kohti tehtiin tihenevissä määrin kokeita erilaisilla ilmaa raskaammilla lentolaitteilla. Yleensä ne olivat liitimiä. Höyrykäyttöisiä lentolaitteita koetettiin saada nousemaan tuloksetta ilmaan. Onnistuttiin lennättämään hyvin tuloksin kumimoottorilla ja myös paineilmalla toimivia pieniä lennokkeja.
Vuonna 1890 ranskalainen insinööri Clément Ader lensi rakentamallaan höyrykonekäyttöisellä laitteellaan Pariisin lähistöllä noin 54 m:n matkan lentokorkeuden ollessa noin 20 cm, kone ei kuitenkaan ollut mitenkään ohjattavissa sivusuunnassa tai muutenkaan ja se ei osoittaunut kehityskelpoiseksi. 1891–1896 saksalainen Otto Lilienthal teki muutama tuhat lentoa itse rakentamallaan liitimellä, mutta lopulta syöksyi eräällä lennollaan ohjausvirheen takia torille, vammautui vakavasti, ja kuoli seuraavana päivänä.
Moottorilennon historian katsotaan yleensä alkaneen 17. joulukuuta 1903, jolloin Wilbur ja Orville Wrightin rakentama kaksitasoinen, puusta ja kankaasta rakennettu, polttomoottorilla varustettu ”Flyer”-niminen lentokone lensi ensilentonsa Kill Devil Hillsissä Pohjois-Carolinassa Yhdysvalloissa. Ohjaajana toimi Orville Wright ja tuo ensilento kesti 12 sekuntia. Lennetty matka oli 37 metriä. Ensilennon jälkeen lentojen pituus ja lentoaika kasvoivat nopeasti. Wrightin veljesten kone poikkesi muista saman aikakauden lentolaitteissa erityisesti siinä, että se oli täysin ohjattavissa lennon aikana ja veljekset pystyivät säilyttämään koneen hallinnan noususta hallittuun laskuun.
Wrightien johtoasema lentokoneen kehityksessä säilyi jonnekin vuosille 1908–1909. Sen jälkeen kehityksen painopiste siirtyi Ranskaan. Ensimmäinen maailmansota ajoi potkurikäyttöisten lentokoneiden kehitystä kovasti eteenpäin, ja toi mukaan metallirunkoisen yksitason.
Uusia lentämisen pioneereja ilmestyi taas 1970-luvulla. Lihasvoimakoneella lennettiin ennaltamäärätty 8-muotoinen mailin rata vuonna 1977, koneen nimi oli ”Gossamer Condor”. Vuonna 1979 saman tekijän (Paul McCready) ”Gossamer Albatross” oli ensimmäinen lihasvoimakone joka ylitti Englannin kanaalin.


Liikenne.
Liikenne on ihmisten, tavaroiden ja tiedon kuljettamista paikasta toiseen. Liikenne jaetaan kuljetusteiden mukaan maa-, vesi- ja ilmaliikenteeseen. Näiden sisällä liikenne jaetaan matkustaja- ja tavaraliikenteeseen.
Liikenteen historia.
Liikenteen historia alkaa yhtä aikaa maanviljelyn ja käsityöläisten orastavan erikoistumisen kanssa noin 12000 vuotta sitten. Erikoistuminen vaati tuotteiden kuljettamista tuottajalta kuluttajalle. Liikenteen kehittymisen vallitsevat trendit ovat olleet kuljetusten nopeutuminen, yksiköiden suureneminen ja matkojen piteneminen. Henkilöliikenteen historia on keskeisiltä osiltaan samanlainen tavaraliikenteen historian kanssa.
Aluksi liikenteen lisääntymistä rajoitti kuljetusvälineiden puute. Liikenteen historian käännekohtia ovatkin olleet uusien liikennevälineiden käyttöönotot ensin maa- ja sitten vesiliikenteessä.
Ensimmäinen käännekohta oli eläinten kesyttäminen kuormajuhdiksi. Se nopeutti maaliikennettä ja teki mahdolliseksi suurempien kuormien kantamisen kuin ihminen itse pystyy kantamaan.
Vesiliikenne rajoittui pitkään lähinnä jokiin ja rantavesiin, eikä isoja aluksia ollut. Liikenteen toinen käännekohta tapahtui valtamerikelpoisten laivojen ja navigointitaitojen kehityttyä Euroopassa, Aasiassa ja pohjoisen Itä-Afrikan alueilla. Valtameriliikenne synnytti maailmanlaajuisen liikenneverkon.
Maaliikenteen rajat asetti se, että lihasvoimaa parempia kuljetuskeinoja ei ollut edelleenkään keksitty, joten maitse kuljetettiin edelleen vain pieniä yksiköitä ja lähinnä lyhyitä matkoja. Maitse kuljetettiin pääasiassa arvokkaimpia tuotteita kuten mausteita. Erityisesti Euroopassa ja Kiinassa tehotonta maaliikennettä paikkasi jokiliikenne. Vesiliikenteen käännekohta mahdollisti siis suuren volyymin kuljetukset kaikkialle, minne oli vesiyhteys.
Suuri käännekohta.
Teollinen vallankumous toi maaliikenteeseen ensimmäiset parannukset sitten kotieläinten kesyttämisen ja rattaiden keksimisen. 1800-luvun rautatie nopeutti maaliikennettä ja toi suuremmat ja painavammat yksiköt. 1900-luvun polttomoottoriliikenne tavallisilla teillä levitti liikenteen kattamaan myös syrjäisemmät kolkat ja mahdollisti spontaanimman tavara- ja henkilöliikenteen. 1900-luvun toinen uutuus lentokone lisäsi lähinnä liikenteen nopeutta ja hivenen myös matkojen pituutta. Nykymuotoinen tehokas liikenne mahdollistaa teollisuuden äärimmäisen erikoistumisen. Tuotetta voidaan valmistaa yhdessä ainoassa paikassa ja liikenteen avulla kuljettaa ja jakaa maailmanlaajuisesti.
Tietoliikenteen historian voidaan katsoa alkavan kirjoitustaidon kehittymisestä, sillä se teki tiedosta hyödykkeen, jota voitiin kuljettaa ja kaupata. Aina lennättimen keksimiseen saakka tietoliikenne oli riippuvainen muun liikententeen nopeudesta. Lennätin nopeutti tietoliikenteen nykytasolle mutta salli vain vähän ja lyhyitä viestejä. Puhelin toi mukaan puheliikenteen. Tietoliikenteen kolmas käännekohta on meneillään, ja siinä volyymi ja kantavuus eli välityskyky paranee edelleen muun muassa radion, television ja Internetin ansiosta.
Maailmanlaajuisen tietoverkon eli Internetin tietoliikenteessä ei ole merkittäviä nopeusrajoituksia, ja volyyminrajoitukset ovat myös vähenemässä. Tietoverkon ulkopuolella on kuitenkin suuri määrä ihmisiä, mikä pienentää erityisesti internetin kattavuutta. Valtiollinen tietoliikenteen rajoittaminen on useimmissa maissa vähentynyt minimaaliseksi.
Tavara- ja henkilöliikenne on nopeutunut paljon, eikä merkittävää lisänopeutta ole näkyvissä. Liikenteen määrän kasvu aiheuttaa lähiliikenteessä ruuhkautumista. Lisäksi suuren volyymin liikenteen vaatimat suuret resurssit ja vaikutukset ympäristöön rajoittavat liikenteen lisääntymistä. Kun liikenteen valtiollisia rajoituksia vähennetään, mahdollistaa koko maapallon kattava nopea, laajakapasiteettinen ja kattava liikenneverkko muun muassa nykyisen globalisaation.
Liikennemuotoja.
Liikenteen päämuodot ovat matkustajaliikenne, tavaraliikenne ja tietoliikenne.
Liikenneverkon rakenne.
Liikenneverkon rakenne voidaan jakaa infrastruktuuriin, kulkuvälineisiin ja operaatioihin.
Infrastruktuuri sisältää käytettävät liikenneverkot (tiet, rautatiet, lentoreitit, kanaalit, kuten myös terminaalit ja asemat (esimerkiksi lentoasemat, rautatieasemat, linja-autoasemat ja satamat).
Liikenneverkoissa kulkevia kulkuvälineitä ovat autot, polkupyörät, junat ja lentokoneet.
Liikenteen operaatiot liittyvät järjestelmän hallintaan, ja niitä ovat muun muassa liikennevalot, junavaihteet, lennonjohto jne. kuten myös liikennesäännöt ja liikenteen rahoitusjärjestelmät (esimerkiksi moottoriteiden tietullit tai polttoaineverot).
Liikenneverkkojen suunnittelu kuuluu yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelun, kulkuvälineiden suunnittelu konetekniikan alaan. Meri- ja ilmaliikenteen suunnittelu ovat usein omia erikoistuneita alojaan, vaikka ne voivat ehkä kuulua myös operaatiotutkimukseen tai järjestelmäsuunnitteluun.
Liikenne ja tietoliikenne.
Liikenne ja tietoliikenne ovat sekä toistensa korvaajia että täydentäjiä. Voi olla mahdollista, että kehittynyt tietoliikenne voisi pitkälti korvata ihmisten viestintätarpeesta johtuvan liikkumisen eli puhelimella, faksilla tai sähköpostilla kommunikoitaisiin henkilökohtaisen tapaamisen sijaan. On havaittu, että välineitä hyväksikäyttävä kommunikaatio itse asiassa luo lisää vuorovaikutusta, myös henkilökohtaista vuorovaikutusta. Liikenteen kasvuun liittyy kommunikaatiota, joka on elintärkeä kehittyneille liikennejärjestelmille. Junien ja lentokoneiden on tiedettävä toisten junien ja lentokoneiden sijainti, ja niiden on pystyttävä kommunikoimaan. On myös havaittu, että tietoliikenteen lisääntyminen lisää liikennettä ja päinvastoin.
Toinen puoli liikennettä on rahdin kuljetus, joka on myös tulevaisuudessa tarpeellista muun muassa elintarvikkeiden ja muun energian kuin sähkön ja kaukolämmön kuljettamiseen. Tässä pinta- ja ilmakuljetukset kilpailevat keskenään. Pintakuljetuksissa rautatie- ja maantiekuljetukset kilpailevat manneralueilla, mutta merellä laivakuljetuksille ei ole korvaavaa kuljetusmuotoa.
Liikenne, aktiviteetit ja maankäyttö.
Asumistiheyden ja liikennemuotojen välillä on yhteys. Asumistiheys määritellään laskemalla kerrosalan (tai väestön) suhde maa-alaan. Sääntönä voidaan sanoa, että tiheyden ollessa alle 1,5, henkilöauto on sopiva väline. Tiheydet kuusi ja ylöspäin sopivat hyvin junille. Tiheydet kahdesta neljään eivät sovellu oikein hyvin tavalliselle julkiselle tai yksityiselle liikenteelle. Monet kaupungit ovat kasvaneet näihin tiheyksiin ja ne kärsivät liikenneruuhkista. Henkilökohtainen pikaliikenne voisi täyttää tämän tyhjiön.
Maankäyttö tukee aktiviteetteja, jotka usein sijaitsevat toisistaan erillään. Ihmiset tarvitsevat liikennettä liikkuakseen paikasta toiseen (esimerkiksi kotoa töihin, ostoksille ja takaisin kotiin). Liikenne on toissijainen tarve siinä mielessä, ettei se sellaisenaan tyydytä mitään välitöntä tarvetta, mutta sitä tarvitaan matkojen päätepisteissä oleviin aktiviteetteihin.
Hyvällä maankäytöllä pyritään siihen, että yleisesti tarvittavat kohteet, esimerkiksi asunnot ja ruokakaupat, ovat lähellä toisiaan ja kohteet, joihin keskittyy paljon liikennettä, lähellä liikenneväyliä. Huonoa maankäyttöä on, jos aktiviteetit (kuten työpaikat) sijoitetaan kauas muista kohteista (kuten asutus ja kauppa).
Liikenteen vaatimat rakennelmat käyttävät maata, ja kaupungeissa kadut, tiet ja pysäköintialueet voivat helposti ylittää 20 % koko maapinta-alasta. Tehokas liikennejärjestelmä vähentää tarpeetonta maankäyttöä.
Liikenne, energia, ympäristö ja turvallisuus.
Liikenne vaikuttaa ympäristöön monin tavoin. Se on tutkitusti yksi suurimmista ilmansaastuttajista, energiankuluttajista, maankäyttäjistä, tapaturmien aiheuttajista ja jätteiden tuottajista.
Liikenne on energian merkittävä käyttäjä. Suurin osa liikennevälineistä polttaa hiilivetyjä. Jos nämä palavat vain osittain, syntyy saasteita. Kulkuneuvot ovat läntisessä maailmassa tulleet puhtaammiksi ympäristösäädösten takia, mutta hyöty on kumoutunut autojen määrän kasvaessa. Öljyhuippu saattaa vaikuttaa merkittävästi liikenteen kehitykseen.
Käyttämällä puhtaampia polttoaineita voidaan vähentää saasteita. Suosituin vähäsaasteinen polttoaine tällä hetkellä on öljynporauksen sivutuotteena saatava maakaasu. Vety on ainakin paikallisesti vielä vähäsaasteisempaa.
Toinen keino on tehdä kulkuvälineistä tehokkaampia, mikä vähentää saasteita ja jätteitä vähentämällä energiankulutusta. Jos sähköä voidaan käyttää, se on kaikkein tehokkain energiamuoto. Toinen keino on tuottaa energiaa polttokennoilla, jotka ovat kahdesta viiteen kertaa tehokkaampia kuin perinteisesti käytetyt polttomoottorit. Yksinkertainen, mutta erittäin tehokas keino on tehdä maalla kulkevat autot virtaviivaisiksi, koska jopa 75 % energiasta kuluu ilmanvastuksen voittamiseen. Toinen keino on kierrättää energiaa, joka normaalisti kuluu jarrutukseen. Tähän tarvitaan monimutkaista hybriditekniikkaa.
Tieliikenne on varsin riskialtista. Vuosittain auto-onnettomuuksissa Suomessa kuolee noin 300 ihmistä ja loukkaantuu lähes 5000 ihmistä. Suurin osa onnettomuuksista johtuu inhimillisistä arviointi- ja havaintovirheistä, mutta osa johtuu myös puutteellisista liikennejärjestelyistä ja huonoista kelioloista.


Luettelo kielistä.
__NOTOC__
Tämä sivu on vaillinainen luettelo luonnollista kielistä. Luettelo on aakkosjärjestyksessä, mutta kielet voidaan jaotella myös kielikunnittain.
Katso myös luettelo keinotekoisista kielistä ja luettelo kuolleista kielistä.
A.
aari - aariya - aasáx - abadi - abaga - abai sungai - abanjom - abar - abau - abaza - abé - abhaasi - abidji - abinomn - abipon - abishira - abnaki - abom - abon - abron - abu - abua - abui - abun - abung - abure - abureni - aceh - achagua - achang - aché - - adele - adhola - adi - adioukrou - adonara - aduge - adygei - adynyamathanha - adzera - aekyom - aer - afade - afar - afitti - afrikaans - aguli - ahvahi - aimara - ajawa - akkada - akkalansaame - alasaksa - albania - aleutti - algonkin - altai - alune - amerikkalainen viittomakieli - amhara - andi - anuta - arabia - aragonia - aramea - arapaho - armenia - arpitaani - artši - asas - asturia (astuuri) - 'auhelawa - aunuksenkarjala - australialainen viittomakieli - avaari - awadhi - awutu - azeri (azerbaidžani)
B.
badui - bable - bagval - bambassi - baski (euskara) - bedža - belait - bench - bengali - bežta - bhodžpuri - biharin kieli - bislama - bosnia - botlihi - brahui - bretoni - brittiläinen viittomakieli - bruu - buduhi - bugi - bulgaria - bung - burma - buru - burušaski
C.
cebu (cebuano) - chamorro - cherokee - chinali - chuuk - cree
D.
dargva - dida - dido - divehi - dyirbal
E.
enetsi - englanti - ersä - espanja - etelämarquesas - eteläsaame - euskara (baski)
F.
farsi (persia) - fataleka - fidži - filipino - frankoprovensaali - friisi - friuli - fulani - futuna (fakafutuna) - fääri
G.
gaeli - galego (galicia) - gao - georgia - gesturo - godoberi - gros ventre - gruusia - guarani - gudžarati (gujarati)
H.
haida - haiti - hakka-kiina - hanti - hassaniyya - hausa - havaiji - hemba - heprea - hiligaino - hinalugi - hindi - hinuhi - hiri motu - hollanti - hunzibi - hvarši
I.
ida'an - iiri - iloko - imragen - inarinsaame - indonesia - inkeroinen - inuiitti - islanti - italia - iwal
J.
jaava - japani - jarawa - jiddiš (jiddi) - joruba - juratsi
K.
kairiru - kakadu - kamassi - kambera - kanakanabu - kannada - kantoninkiina (yue-kiina) - kanuri - kapingamarangi - karata - karjala - karoliini - katalaani - kavalan - kazakki - keetti - ketšua - khmer - kiina (mandariini) - kildininsaame - kirgiisi - kiribati - kirjanorja - kituba - koltansaame - komi - komodo - kongo - kopti - korea - korni - korsika - kosrae - kreikka - kroatia - krytsi - kuanua - kurdi - kymri
L.
laal - ladin - ladino - laki - lampung - lao - latina - latvia (lätti) - lezgi - liettua - liivi - lingala - lingua franca - luhu - luulajansaame - lusitania - luxemburg - lyydi
M.
madura - maisin - maithili - makassar - makedonia - malagassi - malaiji - malajalam - malol - malta - mandariinikiina - mangareva - manggarai - manksi - mansi - mantšu - maori - marathi - mari - marshalli - matori - mentawai - minangkabau - min-kiina - mokerang - mokša - mongoli - mordva - moriori - motu - muduapa - muinaisenglanti - mustajalka
N.
nauru - ndebele - nengone - nenetsi - nepal − nganasani - nicaragualainen viittomakieli - niittymari - niuafo'ou - niuatoputapu - niue - norja (kirjanorja ja uusnorja) - nukumanu - nukuoro
O.
okolod - oksitaani - orija - oromo - oshivambo - osseetti - oy
P.
paali - palau - palu'e - pandžabi (punjabi) - persia (farsi) - piitimensaame - piru - pohjoissaame - portugali - portugalilainen viittomakieli - puola
R.
rakahanga-manihiki - ranska - retoromaani - romania - romanikieli - rukai - ruotsalainen viittomakieli - ruotsi - rutuli
S.
saamen kieli - saaroa - saksa - samoa - sanskrit - santali - saparua - selkuppi - serbia - seto - sidamo - silbo (vihellyskieli) - slovakki - sloveeni - somali - sooninke - sorbi - sumbawa - sunda (sundaneesi) - suomalainen viittomakieli - suomi - swahili - swazi
T.
tabasarani - tagalog - tahiti - tamili - tanska - tati - telugu - tetum - tigre - tigrinja - thai - tiibet - timor - tindi - tokodede - tongareva - tšahuri - tšamalali - tšamorro - tšekki - tšetšeeni - tubuai - tulu - turjansaame - turkki - tuva
U.
udi - udmurtti - uiguuri - ukraina - unkari - urdu - uumajansaame - uusiseelantilainen viittomakieli - uusnorja
V.
valkovenäjä - valloni - vatja - venäjä - vepsä - vietnam - viro - võro
W.
wanukaka - watubela - wu-kiina
X.
xhosa (kafferi, hosa)
Y.
yue-kiina (kantoninkiina) - yurok
Z.
zaghava − zenaga − zulu − zuni
Aiheesta muualla.
*


Luettelo Suomen kunnista.
Tämä on aakkostettu luettelo Suomen nykyisistä kunnista. Kuntaliitosten yhteydessä hävinneet kunnat ovat sivulla Luettelo Suomen entisistä kunnista ja tapahtuneet muutokset sivulla kuntamuutokset. Vuoden 2011 alusta kuntia on 336, joista kaupunkeja 108. Listaan kaupungit on merkitty vahvennetulla tekstillä.
__NOTOC__
A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z Å
A.
Akaa - Alajärvi - Alavieska - Alavus - Asikkala - Askola - Aura
E.
Eckerö - Enonkoski - Enontekiö - Espoo - Eura - Eurajoki - Evijärvi
F.
Finström - Forssa - Föglö
G.
Geta
H.
Haapajärvi - Haapavesi - Hailuoto - Halsua - Hamina - Hammarland - Hankasalmi - Hanko - Harjavalta - Hartola - Hattula - Haukipudas - Hausjärvi - Heinola - Heinävesi - Helsinki - Hirvensalmi - Hollola - Honkajoki - Huittinen - Humppila - Hyrynsalmi - Hyvinkää - Hämeenkoski - Hämeenkyrö - Hämeenlinna
I.
Ii - Iisalmi - Iitti - Ikaalinen - Ilmajoki - Ilomantsi - Imatra - Inari - Inkoo - Isojoki - Isokyrö
J.
Jalasjärvi - Janakkala - Joensuu - Jokioinen - Jomala - Joroinen - Joutsa - Juankoski - Juuka - Juupajoki - Juva - Jyväskylä - Jämijärvi - Jämsä - Järvenpää
K.
Kaarina - Kaavi - Kajaani - Kalajoki - Kangasala - Kangasniemi - Kankaanpää - Kannonkoski - Kannus - Karijoki - Karjalohja - Karkkila - Karstula - Karvia - Kaskinen - Kauhajoki - Kauhava - Kauniainen - Kaustinen - Keitele - Kemi - Kemijärvi - Keminmaa - Kemiönsaari - Kempele - Kerava - Kerimäki - Kesälahti - Keuruu - Kihniö - Kiikoinen - Kiiminki - Kinnula - Kirkkonummi - Kitee - Kittilä - Kiuruvesi - Kivijärvi - Kokemäki - Kokkola - Kolari - Konnevesi - Kontiolahti - Korsnäs - Koski Tl - Kotka - Kouvola - Kristiinankaupunki - Kruunupyy - Kuhmo - Kuhmoinen - Kumlinge - Kuopio - Kuortane - Kurikka - Kustavi - Kuusamo - Kyyjärvi - Kärkölä - Kärsämäki - Kökar - Köyliö
L.
Lahti - Laihia - Laitila - Lapinjärvi - Lapinlahti - Lappajärvi - Lappeenranta - Lapua - Laukaa - Lavia - Lemi - Lemland - Lempäälä - Leppävirta - Lestijärvi - Lieksa - Lieto - Liminka - Liperi - Lohja - Loimaa - Loppi - Loviisa - Luhanka - Lumijoki - Lumparland - Luoto - Luumäki - Luvia
M.
Maalahti - Maaninka - Maarianhamina - Marttila - Masku - Merijärvi - Merikarvia - Miehikkälä - Mikkeli - Muhos - Multia - Muonio - Mustasaari - Muurame - Mynämäki - Myrskylä - Mäntsälä - Mänttä-Vilppula - Mäntyharju
N.
Naantali - Nakkila - Nastola - Nilsiä - Nivala - Nokia - Nousiainen - Nummi-Pusula - Nurmes - Nurmijärvi - Närpiö
O.
Orimattila - Oripää - Orivesi - Oulainen - Oulu - Oulunsalo - Outokumpu
P.
Padasjoki - Paimio - Paltamo - Parainen - Parikkala - Parkano - Pedersören kunta - Pelkosenniemi - Pello - Perho - Pertunmaa - Petäjävesi - Pieksämäki - Pielavesi - Pietarsaari - Pihtipudas - Pirkkala - Polvijärvi - Pomarkku - Pori - Pornainen - Porvoo - Posio - Pudasjärvi - Pukkila - Punkaharju - Punkalaidun - Puolanka - Puumala - Pyhtää - Pyhäjoki - Pyhäjärvi - Pyhäntä - Pyhäranta - Pälkäne - Pöytyä
R.
Raahe - Raasepori - Raisio - Rantasalmi - Ranua - Rauma - Rautalampi - Rautavaara - Rautjärvi - Reisjärvi - Riihimäki - Ristiina - Ristijärvi - Rovaniemi - Ruokolahti - Ruovesi - Rusko - Rääkkylä
S.
Saarijärvi - Salla - Salo - Saltvik - Sastamala - Sauvo - Savitaipale - Savonlinna - Savukoski - Seinäjoki - Sievi - Siikainen - Siikajoki - Siikalatva - Siilinjärvi - Simo - Sipoo - Siuntio - Sodankylä - Soini - Somero - Sonkajärvi - Sotkamo - Sottunga - Sulkava - Sund - Suomenniemi - Suomussalmi - Suonenjoki - Sysmä - Säkylä
T.
Taipalsaari - Taivalkoski - Taivassalo - Tammela - Tampere - Tarvasjoki - Tervo - Tervola - Teuva - Tohmajärvi - Toholampi - Toivakka - Tornio - Turku - Tuusniemi - Tuusula - Tyrnävä - Töysä
U.
Ulvila - Urjala - Utajärvi - Utsjoki - Uurainen - Uusikaarlepyy - Uusikaupunki
V.
Vaala - Vaasa - Valkeakoski - Valtimo - Vantaa - Varkaus - Vehmaa - Vesanto - Vesilahti - Veteli - Vieremä - Vihanti - Vihti - Viitasaari - Vimpeli - Virolahti - Virrat - Vårdö - Vähäkyrö - Vöyri
Y.
Yli-Ii - Ylitornio - Ylivieska - Ylöjärvi - Ypäjä
Aiheesta muualla.
Kunnista


Luettelo itsenäisistä valtioista.
Itsenäiset valtiot


Luettelo pääkaupungeista.
Tämä on lista kansallisista pääkaupungeista valtioiden nimien aakkosjärjestyksen mukaan.


Lautta.
Maantielautta Falco reitillä Parainen – Nauvo
Lautta on vene tai laiva, joka kuljettaa matkustajia ja mahdollisesti heidän kulkuneuvojaan suhteellisen lyhyillä reiteillä, säännöllisellä aikataululla. Ohjausvaijerilla varustettuja lauttoja kutsutaan losseiksi.
Lautat muodostavat tärkeän osan julkisen liikenteen järjestelmästä monissa rannikkokaupungeissa, koska ne mahdollistat suorat yhteydet pisteiden välillä paljon halvemmalla kuin sillat tai tunnelit.
Pientä matkustaja-alusta joka pysähtyy usein, kuten Venetsiassa, kutsutaan vesibussiksi.
Pitemmän matkan laivat yhdistävät monia saaria toisiinsa, sisä- tai mannermaahan. Ehkäpä vilkkain näistä on lauttareitti Englannin kanaalissa, joka yhdistää Ison-Britannian muuhun Eurooppaan, mutta on myös monia muita.
Vesikulkuneuvoja on suunniteltu hyvin erilaisiksi, riippuen reitin pituudesta, vaaditusta matkustaja- tai kulkuneuvokapasiteestista, nopeusvaatimuksista ja laivan kohtaamista sääolosuhteista. Kantosiipialuksia on käytetty suosituilla reiteillä kuten Helsinki-Tallinna, koska ne tarjoavat suuria nopeuksia. Katamaraanit liikennöivät myös yllä mainitulla reitillä ja ne kilpailevat perinteisiä autolauttoja vastaan.
Ilmaisia lauttoja kulkee eräissä maailman kolkissa, kuten Lontoossa Thames-joella, Amsterdamissa IJ-lahdella ja myös Suomessa yleiseen tieverkkoon kuuluvilla lautta- ja lossiosuuksilla, joista huolehtii Destia.


Laskutoimitus.
Laskutoimitukseksi kutsutaan matematiikassa tiettyjä vakiintuneita tapoja liittää yhteen tai kahteen alkioon yksi alkio. Aritmetiikassa laskutoimitukset ovat toimintoja, joissa yhden tai kahden luvun avulla muodostetaan uusi luku, jota kutsutaan laskutoimituksen arvoksi. Yhteenlasku formula_1 on esimerkki laskutoimituksesta, jossa otetaan kaksi lukua (formula_2 ja formula_3) ja niiden pari muodostaa uuden luvun formula_4.
Formaalista määritelmästä.
Matematiikassa laskutoimitukselle ei aina anneta formaalia määritelmää, ja annetut määritelmät voivat vaihdella kirjallisuudesta ja asiayhteydestä riippuen. Yleensä magmoja ja niiden erikoistapauksia käsiteltäessä joukon formula_5 laskutoimitus määritellään kuvaukseksi formula_6 eli näissä yhteyksissä laskutoimitus on synonyymi binäärioperaatiolle (esimerkiksi (). Laskutoimituksen ei välttämättä tarvitse operoida lukuja. Esimerkiksi edellisen määritelmän mukaan joukko-opillinen leikkaus ja unioni ovat laskutoimituksia mielivaltaisen joukon formula_5 potenssijoukolle formula_8 Näin määriteltynä rationaalilukujen yhteenlasku on laskutoimitus, mutta rationaalilukujen jakolasku määriteltynä funktiona formula_9 ei ole. Tämä ei kuitenkaan estä kutsumasta jakolaskua laskutoimitukseksi muissa yhteyksissä, kuten esimerkiksi aritmetiikassa.
Vektoriavaruuksissa vektorin kertominen skalaarilla, joka on kuvaus formula_10, saatetaan katsoa laskutoimitukseksi koulukunnasta riippuen. Toisinaan myös vektorien sisätuloa voidaan kutsua laskutoimitukseksi.
Joskus täsmällistä määritelmää ei anneta lainkaan, vaan laskutoimituksiksi kutsutaan niitä kuvauksia, joiden on rakenteellinen merkitys vastaa yhteen- ja kertolaskun roolia eri lukujoukoissa.


Luettelo korttipeleistä.
Aiheesta muualla.
Korttipelit


Lidl.
Lidl on saksalainen, kansainvälisesti toimiva päivittäistavarakauppaketju ja se on Saksan toiseksi suurin myymäläketju. Lidl toimii 25 maassa Euroopassa ja sillä on kaikkiaan 9 902 myymälää, joiden vuosittainen myynti on noin 61 miljardia euroa. Suomessa myymälöitä on 140. Se onkin kattavin alennusmyymälöiden verkosto Euroopassa.
Lidlin omistaa Schwarz Holding Group, joka omistaa myös saksalaiset Handelshof- ja Kaufland-myymäläketjut. Lidlin pääomistaja on saksalainen Dieter Schwarz ja omistusta hallinnoi säätiö.
Toimintamalli.
Lidlin kilpailukeinona on edullinen hinta, joka näkyy myös yrityksen entisessä sloganissa "Lidl on halpa!" Nykyinen slogani on "taattua laatua, vain Lidlistä!" Lidlin perusarvoja ovat selkeys ja yksinkertaisuus, jotka näkyvät kaikessa toiminnassa. Niinpä muun muassa yksinkertainen linja tuotteiden esillepanossa ja myymälöiden sisustuksessa on tietoinen valinta. Yrityksen toiminta-ajatuksena on tarjota asiakkaille korkealaatuisia tuotteita halpaan hintaan. Halvan hinnoittelun mahdollistavat suuret sisäänostomäärät, logistiikkaratkaisut, tiukka hinnoittelu ja litteä organisaatio. Lidlissä ei ole käytössä etukorttijärjestelmää.
Tuotteet ovat valmiiksi pakattuja, eikä lihan tai kalan palvelutiskejä ole. Pääosa Lidlin tuotteista on niin sanottuja "private label" -tuotteita, joista ei aina käy selville tuotteen valmistajaa tai valmistusmaata. Poikkeuksen muodostavat Suomesta hankitut elintarvikkeet, jotka osin myydään suomalaisina merkkituotteina. Päivittäistavaroiden lisäksi Lidlin valikoimaan kuuluu valikoima erilaisia käyttötavaroita, kuten vaatteita, leluja ja elektroniikkaa, joita käytetään sisäänheittotuotteina.
Historiaa.
Euroopan maat, joissa Lidlillä on myyntipisteitä.
Yrityksen juuret johtavat 1930-luvun Lounais-Saksaan, jolloin "Lidl & Schwarz" aloitti toimintansa elintarvikkeiden tukkuliikkeenä. Sittemmin yrityksen toiminnot ovat eriytyneet Lidl-myymäläketjuun sekä Kaufland- ja Handelshof-hypermarketketjuihin. Ensimmäiset Lidl-myymälät avattiin 1970-luvulla Ludwigshafenin ympäristössä, jonka jälkeen myymäläketju laajeni Saksassa aina 1980-luvun lopulle asti. Kansainvälinen laajentuminen alkoi 1990-luvun alussa ja se on ollut varsin nopeaa. Nykyään Lidl-myymälöitä on kaikissa Euroopan Unionin jäsenmaissa lukuun ottamatta Baltian maita eli Viroa, Latviaa ja Liettuaa ja mukaan lukien Sveitsissä ja Kroatiassa.
Perustietoa.
Lidl toimii Suomessa itsenäisenä tytäryhtiönä, Lidl Suomi Ky:nä. Kommandiittiyhtiöllä on pääkonttori Vantaan Kaivokselassa ja jakelukeskukset Laukaassa Keski-Suomessa ja Janakkalassa Etelä-Suomessa. Lidl-myymälöitä oli Suomessa elokuussa 2012 yhteensä 140 kappaletta ja palveluksessa on 3500 henkilöä.
Lidl Suomi Ky:n toimitusjohtajana toimi alussa Antti Tiitola. Tiitola oli vuoden 2008 alkupuoliskon sapattivapaalla, jonka aikana vt. toimitusjohtajana toimi Peter Ahlström. Vuonna 2010 Lidlin toimitusjohtaja Antti Tiitola jätti Lidlin ja aikaisemmin Lidl-ketjua rakentamassa ollut Lauri Sipposesta tuli uusi Lidl Suomen toimitusjohtaja.
Suomen liikevaihto ja markkinaosuus.
Yrityksen liikevaihto oli 2011–2012 tilikaudella noin 0,82 miljardia. Lidl on Suomessa tehnyt voittoa kaikkina tilikausinaan vuodesta 2009 lähtien. Päivittäistavarayhdistyksen arvion mukaan Lidlin markkinaosuus päivittäistavarakaupasta oli vuonna 2011 6,2%., ja se on ollut kasvussa. Kahden ensimmäisen toimintakuukautensa aikana Lidl saavutti 1,7% osuuden Suomen päivittäistavarakaupasta.
Myymäläverkoston voimakas kasvu.
Suomen ensimmäiset kymmenen Lidl-myymälää avattiin 29. elokuuta 2002. Ensimmäisten joukossa olivat Forssan, Iisalmen, Jyväskylän, Kaarinan, Kemin, Kempeleen, Kouvolan, Lappeenrannan, Pirkkalan ja Äänekosken myymälät. Myymäläverkosto kasvoi ripeästi seuraavan parin vuoden ajan, jonka jälkeen ketjua on kasvatettu maltillisemmin. Sadas myymälä avattiin 16. kesäkuuta 2006 Oulun Haapalehtoon. Tammikuussa 2006 myymälöitä oli 95 kappaletta, elokuussa 2007 115 kappaletta. ja tammikuussa 2008 121 kappaletta. Vuonna 2009 Lidl-myymälöitä oli 132 kappaletta. 132. myymälä avattiin Keuruulle 19. marraskuuta 2009. 135. myymälä avattiin 22. huhtikuuta 2010 Imatralle Mansikkalan kaupunginosaan. Suomen pohjoisin Lidl-myymälä sijaitsee Sodankylässä. Nykyisin Lidl avaa keskimäärin kymmenen uutta myymälää vuosittain, mutta tahti on hidastumassa ja lopullinen tavoite on noin 150 myymälää. Voimakkaan kasvun jälkeen yritys keskittyy kehittämään valikoimaa ja markkinointia.
Elintarvikelajitelma.
Lidlin valikoima ei ollut Suomessa aluksi kovin laaja ja kotimaisten elintarvikkeiden suhteellinen osuus oli alussa pieni. Alussa kotimaisia tuotteita olivat lähinnä leivät, maidot, lihat, kananmunat ja vihannekset. Lidlin omilla tuotemerkeillä varustetut kotimaiset tuotteet tunnistaa omasta siniristilippulogosta. Lidlin Milbona-tuotemerkillä myytävän maidon valmistaja vaihtelee, mutta alkuperämaa on yleensä Suomi. Karlens-juomat tulevat Laitilan Wirvoitusjuomatehtaalta. Myöhemmin Lidlin tuotevalikoima on täydentynyt suomalaisilla elintarvikkeilla ja myyntiin on tullut myös reilunkaupan tuotteita. Vuonna 2009 Lidl on ottanut myyntiin myös luomutuotteita, joita myydään tuotemerkillä Biotrend ja ekologisia pesuaineita tuotemerkillä W5. Suomalaistuotteita myös menee Lidlin myymäläverkon kautta ainakin Ruotsiin, Norjaan, Unkariin, Hollantiin ja Tanskaan. Myös Saksaan on mennyt koe-eriä.
Mainonta ja bensiininjakelu.
Lidl on myös ryhtynyt tavanomaiseen päivittäistavarakaupan mainontaan. Kotiin jaettavien mainoslehtisten lisäksi Lidl on alkanut mainostaa sanomalehdissä ja televisiossa. Maaliskuussa 2009 uutisoitiin Lidlin tehneen kaksivuotisen sopimuksen Itellan kanssa koska, ”"--(Itellan) jakajat ovat täysi-ikäisiä ja saavat alan työehtosopimusten tason mukaista palkkaa"”. Lidl korosti, että mikäli mainospostin jakelijana olisi esimerkiksi urheiluseura, mainosten liikkeellelaskija ei voi valvoa jakelijoiden ikää. Lisäksi urheiluseura voisi kaapaista itselleen merkittävän osan palkkasummasta.
Huhtikuussa 2007 otettiin käyttöön 14 matkustajan Lidl-kuumailmapallo. Myös yhteistoimintaa muiden yritysten kanssa on aloitettu ja niinpä joillakin Lidlin tonteilta löytyy jo bensatankit. Kumppaneina ovat Conoco Jet, Nesteen halpaketju Neste Oil Express ja Shell Express.
Euroviisumenestyjä Saara Aalto teki Lidlille kappaleen "Toiveeni Tää" 10-vuotispäivän kunniaksi. Cd-singleä voi ostaa Lidleistä kautta maan tai sen voi kuunnella maksutta 10-vuotisnettisivulla.
Pullonpalautus.
Vuosina 2002–2003 Suomen Lidl kiisteli kierrätyspullojen kuluista mutta liittyi 2003 mukaan suomalaiseen pullonpalautusjärjestelmään. Vuoden 2012 helmikuusta lähtien Lidliin on voinut palauttaa myös Alkon pulloja. Tosin Lidl itse myy edelleen suurimman osan virvoitusjuomistaan omaan panttijärjestelmäänsä kuuluvissa pulloissa.
Kassat.
Lidl toi mukanaan Suomeen eurooppalaisen kassapöydän. Kassat oli suunniteltu toimimaan yhdessä ostoskärryjen kanssa, minkä vuoksi myymälöissä ei aluksi ollut ostoskoreja. Keväällä 2007 ostoskorit tulivat kaikkiin myymälöihin ja tätä ennen ostoskoreja oli jo ollut muun muassa joissakin keskusta-alueiden myymälöissä. Viiden toimintavuoden jälkeen Lidl luopui eurooppalaisesta kassapöydästä ja on korvaamassa sen muista suomalaiskaupoista tutulla kassapöydällä. Suomalaiset kassapöydät tulivat ensimmäisenä muun muassa Lohjan ja Helsingin Kampin myymälöihin.
Kauppakeskukset.
Kesäkuussa 2009 Lidl kertoi aikomuksistaan rakentaa yhdessä rakennusyhtiö kanssa 20 pientä liikekeskusta Suomen myymälöidensä yhteyteen 2012 mennessä. Liikekeskusten laajuus vaihtelee 600–1 300 neliömetrin välillä. Ensimmäinen liikekeskus avattiin 10. joulukuuta 2009 Vantaan Tammistoon.
Paistopisteet.
Useissa myymälöissä on paistopisteitä, joista saa joka päivä tuoreita lämpimäisiä kuten leipiä, korvapuusteja, sämpylöitä ja patonkeja.
Koulutus.
Tammikuun alussa 2009 uutisoitiin Lidlin aloittavan oman merkonomiohjelman Tampereella, Jyväskylässä, Oulussa ja Helsingissä yhdessä Amiedun kanssa.
Suomessa.
Lidl liittyi Kaupan työnantajaliittoon vuonna 2001 ja vuonna 2003 Lidl kiisteli työehdoista Palvelualojen ammattiliitto Pam kanssa. Lidl Suomi sai ensimmäisen pääluottamusmiehen maaliskuussa 2003. Lidlin huono maine Suomessa johtuu suurilta osin alkuvuosilta, kun kauppaketju saapui Suomeen. Nykyisin Lidlin ja Palvelualojen ammattiliiton PAMin suhteet ovat kuitenkin kunnossa, eikä Lidl PAMin mukaan eroa muista, ei pahassa eikä hyvässä.
Vuonna 2004 kuluttaja-asiamies huomautti Lidliä mainonnasta. Huomautuksesta Lidl sitoutui olemaan käyttämättä vertailuhintoja hedelmien ja vihannesten yhteydessä.
Ulkomailla.
Syksyllä 2008 Lidlin myymälä Ruotsissa myrkytti poisheitettyjä ruokia, jotta kodittomat eivät kävisi syömässä niitä. Myrkkynä käytettiin syövyttävää puhdistusainetta. Tukholman alueen myyntijohtaja piti tapausta valitettavana. Tukholman kodittomien yhdistys tuomitsi tapauksen.
Lidl sai Saksassa 1/2009 1,5 miljoonan euron sakot 12:sta osavaltiosta työntekijöiden urkinnasta. Lidl keräsi päätöksen mukaan tietoja kohtuuttoman laajalti: työntekijöiden henkilökohtaisista ongelmista, taloudesta ja terveydestä. Valvontakameroita oli henkilökunnan pukuhuoneissa ja vessoissa. Lidilin liikevaihto Saksassa on yli 13 miljardia euroa, johon verrattuna sakko on vähäinen. Spiegelin mukaan Lidlin, Deutsche Bahnin ja Deutsche Telekomin vakoilu johtaa uuteen työnantajan vakoilun estävään lakiin Saksassa syksyllä 2009.
Gazan sodan aikana tammikuussa 2009 Lidl myi Malmössä ja Göteborgissa israelilaisia hedelmiä espanjalaisina.
Joulukuussa 2010 pääsi Mannheimissa, Saksassa myyntiin erä thorium pohjaisella radioaktiivisella maalilla maalattuja joulukuusenkoristeita. Jälkivalvonta kuitenkin toimi ja saastuneet tuotteet voitiin korvata uusilla ilman vahinkoja.
Kehuja.
Kovasta maineestaan tunnettu Lidl oli Saksassa tehnyt täyskäännöksen vuonna 2011 ja selviytynyt puhtain paperein. Brändiarvo onkin noussut huomattavasti Saksan kolmanneksi. Viime aikoina Lidl on muun muassa vaatinut koko alalle minimipalkkoja, lopettanut hummerien myynnin eläinsuojelijoiden toivomuksesta ja ollut edelläkävijä reilun kaupan tuotteissa.
Lidl on toiminnassaan huomioinut ympäristöasioita. Etenkin Lidlin tullessa Suomeen, Lidl toi saksalaisen tyylin myymälöihin joissa pakastealtaissa on kannet, jolloin säästetään energiankulutuksessa. Lidlissä myytävä uusiomuovikassi on valmistettu 100-prosenttisesti kierrätysmuovista ja sille on myönnetty saksalainen Der blaue Engel -ympäristömerkki.


Luettelo valtioista pinta-alan mukaan.
Tämä on luettelo maailman maista pinta-alan mukaisessa suuruusjärjestyksessä. Pinta-alat on annettu neliökilometreinä.
Viitteet.
pinta-alan mukaan


Logiikkapohjainen ohjelmointikieli.
poika (X, Y):- isa (Y, X).
jalkelainen (X, Y):- poika (X, Y).
jalkelainen (X, Y):- poika (X, Z), jalkelainen (Z, Y).
Nyt kyselyssä "kuka on Matin jälkeläinen" todetaan ensin, että säännön 4 mukaan X on Matin jälkeläinen, jos X on Matin poika, ja säännön 3 mukaan X on Matin poika, jos Matti on X:n isä, ja säännön 2 mukaan Matti on Villen isä. Samalla tavoin Kalle todetaan Matin jälkeläiseksi käyttäen kaikkia viittä sääntöä.
Ehdottomasti tunnetuin logiikkapohjainen ohjelmointikieli on edellä kuvattu prolog.


Lukas Moodysson.
Karl Frederik Lukas Moodysson (s. 17. tammikuuta 1969 Malmö, Ruotsi) on ruotsalainen elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija. Hänen tunnetuimmat elokuvansa ovat "Fucking Åmål" ja "Lilja 4-ever". Ohjaajana Moodyssonilla on ollut merkittävä osuus ruotsalaisen elokuvan nostamisessa uuteen loistoon. Kirjailijana Moodysson on julkaissut runoja ja proosaa. Ruotsissa hän tuli alkujaan tunnetuksi juuri kirjailijana.
Ura.
Lukas Moodysson julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa 17-vuotiaana. Vuonna 1989 ilmestyi romaani "Vitt Blod". Moodysson opiskeli elokuvaohjausta Dramatiska Institutetissa Tukholmassa, jossa teki useita lyhytelokuvia.
Elokuvat.
Kahden teinitytön suhteesta kertova "Fucking Åmål" oli Ruotsissa vuonna 1998 valtava menestys. Pari vuotta myöhemmin "Kimpassa" ("Tillsammans") kertoi hippikommuunin yhteiselosta 1970-luvulla. Samasta tarinasta on tehty myös näytelmä. Molemmat elokuvat voidaan katsoa moraliteetteina, joissa on onnellinen loppu.
Myös Moodysonin seuraava elokuva "Lilja 4-ever" sisältää sanoman, mutta sanoma on aiempaa moniselitteisempi. Samoin uskonnolliset teemat tulevat esille. Elokuva kertoo ”entisen Neuvostoliiton alueella” asuvasta Liljasta, joka jää yksin äidin muutettua Yhdysvaltoihin. Hänet huijataan prostituoiduksi Ruotsiin, mutta hän onnistuu pakenemaan huoneestaan ja hyppää sillalta.
Neljäs pitkä elokuva "Ett hål i mitt hjärta" ("Reikä sydämessäni") on kuva- ja ääni-ilmaisultaan fragmentaarinen ”elokuvaessee”, jonka aiheita ovat muun muassa tosi-tv, pornografia, yksinäisyys ja ystävyys sekä isä-poikasuhteet. Moodyssonin omin sanoin elokuva käsittelee ”julkisen tilan seksualisoitumista”, mutta ei analyyttisesti vaan oireillen siitä itsekin. Myös vuonna 2006 valmistunut "Container" edustaa käsitteellisesti ja kuvallisesti kokeilevaa ilmaisua.
Moodyssonin 2009 valmistunut "Mammutti" on luonteeltaan enemmän surullinen kuin edellisten elokuvien tapaan vihainen. Kyseessä on globaali kertomus vanhemmista, jotka eivät ole läsnä lastensa elämässä.
Kirjalliset teokset.
"Isän aika" (Döden & Co) kertoo isänsä kuoleman jälkeen surutyötä tekevästä miehestä Lucasista, jonka elämässä on yhteneväisyyksiä Moodyssonin kanssa mutta joka ei ole omakuva. Kirja syntyi, kun Moodysson yritti tehdä elokuvakäsikirjoitusta. Käsikirjoituksen teko ajatui karille, ja tuloksena oli kirja, jonka pohjana on sama aineisto.
Yksityiselämä.
Moodysson asuu vaimonsa ja lastensa kanssa Malmössä. Moodysson on kasvissyöjä, kristitty, sosialisti ja ihailee Morrisseyta.


Lääketiede.
Lääketiede tarkoittaa suppeassa merkityksessä terveyden ylläpitämiseen ja palauttamiseen sekä sairauksien ehkäisemiseen ja hoitoon kohdistuvaa tiedettä. Laajassa merkityksessä lääketiede sisältää myös näihin päämääriin tähtäävät käytännön toimet eli lääkinnän. Lääketieteessä pyritään ymmärtämään, kehittämään ja soveltamaan tapoja, joilla ihmisen tai eläimen terveyttä voidaan vaalia ja parantaa. Lääketiede on soveltava tiede, jossa sovelletaan useita luonnontieteitä, kuten biologiaa, kemiaa ja fysiikkaa. Erityisesti lääketieteessä keskitytään ihmisen anatomiaan, fysiologiaan ja biokemiaan sekä patologiaan ja mikrobiologiaan.
Suomessa on käytössä lääketieteellinen malli.
Historia.
Lääketieteen historia on pitkä ja siksi osin myös hämärä. Aina on ollut ihmisiä, jotka ovat joutuneet erikoistumaan sairaiden ja heidän kipujensa kohtaamiseen. Länsimaisen lääketieteen myyttinen perustaja on kreikkalainen jumala Asklepios, joka oli tarun mukaan Apollonin poika. Käytännössä rationaalisesti tauteihin suhtautuneen lääketieteen perusti länsimaissa Hippokrates Kosilainen, joka vaikutti 400- ja 300-luvuilla eaa. Antiikin lääketieteellisen tiedon kodifioi puolestaan Klaudios Galenos 100-luvun jälkipuoliskolla. Hänen auktoriteettinsa ohjasi länsimaista lääketiedettä aina 1700-luvun alkupuolelle saakka. Galenoksen ajattelu perustui oppiin neljästä oletetusta ruumiinnesteestä, joita olivat keltainen sappi, musta sappi, veri ja lima. Lääkärit pyrkivät rohdoin ja ruokavaliolla palauttamaan näiden tasapainon.
Renessanssin aikana lääketieteen edustajat alkoivat hiljalleen tutkia ihmisruumista ruumiinavauksin. Anatomian kehitys avasi tien ihmisruumiin tarkempaan tuntemukseen. 1600-luvulla mikroskoopin keksiminen mahdollisti solujen ja verenkierron löytämisen.
1700-luvulla kirurgian ja lääketieteen oppialat alkoivat yhdistyä, kun kirurgian harjoittaminen siirtyi välskäreiltä lääkäreiden hoitoon. Tällöin keksittiin myös ensimmäinen rokotus, kun isorokkoa vastaan alettiin rokottaa lehmänrokkovirusta sisältäneellä uutteella.
Vaikka lääketieteellä on pitkät perinteet, se saavutti vasta 1800-luvun loppupuolella erityisaseman ihmisen sairauksien hoidossa. Ruumiinavaukset, mikroskopian kehittyminen, bakteerien löytäminen ja kemian kehittyminen mahdollistivat lääketieteen nopean kehityksen. Rokotusohjelmat ja antibioottien keksiminen 1940-luvulla vähensivät lopulta monien kulkutautien valtaa kehittyneissä teollisuusmaissa, mutta yhä 2000-luvulla kehitysmaissa WHO:n mukaan 74 prosenttia AIDS-lääkkeistä on edelleen monopolin alaisia ja 77 prosenttia afrikkalaisista jää edelleen vaille AIDS-hoitoa ja 30 prosenttia maailman väestöstä on edelleen vailla mahdollisuutta saada säännöllisesti elintärkeitä lääkkeitä.
Suomessa on 1980-luvun puolivälistä alkaen esitetty kritiikkiä, että lääketiede on saavuttanut liian hallitsevan aseman. On puhuttu medikalisoitumisesta, länsimaissa vallitsevasta kehityssuunnasta, joka lisää lääkinnän ja lääketieteen toiminta-alaa yhteiskunnassa ja tekee terveyden edistämisestä ja lääketieteellisistä toimenpiteistä hyvin keskeisen asian ihmisen elämässä.
Lääketiede on kehittynyt kansanparannuksesta (jota kutsutaan myös "kansanlääkinnäksi"), joka on käytännössä sama kuin luontaislääkintä (jota kutsutaan myös "luontaislääketieteeksi" tai "luonnonlääketieteeksi"). Lääketiede kuitenkin vastustaa usein ankarasti kansanparannuksen hoitokeinoja ennen kuin löydetään tieteellinen selitys miksi tietty perinteinen hoitokeino toimii. Näin on käynyt usein, hiljattain esimerkiksi pihkavoiteen kanssa, joka on vanha kansanlääkinnän keino haavojen ja ihon infektioiden hoidossa.
Lääketieteen kuvitus.
Lääketieteen alan kuvitus on Yhdysvalloissa oppiaine, jossa on maisteriohjelma. Sen perusti Gerald Parker Hodge, joka toimi professorina Michiganin yliopistossa.


Laki.
Laki on valtion suvereenin viranomaisen, tavallisesti kansallisen parlamentin, antama velvoittava säädös. Laajasti ymmärrettynä laeiksi käsitetään Suomessa myös valtioneuvoston ja tasavallan presidentin antamat asetukset. Laki koostuu muun muassa velvoittavista oikeusnormeista ja sisältää usein erilaisia määritelmiä. Oikeuslähteenä laki on sen soveltajaa "vahvasti velvoittava". Oikeusnormit ovat kieltäviä, käskeviä tai sallivia.
Oikeusnormit eroavat esimerkiksi moraalisista normeista siten, että oikeusnormi sisältää aina julkisen pakkovallan käytön uhan siten, että oikeusnormin rikkomisesta lainsäätäjä on määrännyt seuraamuksen, kuten oikeustoimen pätemättömyyden, velvollisuuden suorittaa vahingonkorvausta tai rangaistuksen. Lain rikkomuksen tutkii ja seuraamuksen määrää asiallisesti, alueellisesti ja asteellisesti toimivaltainen tuomioistuin.
Normihierarkian huipulla on perustuslaki, jonka kanssa ristiriidassa oleva alempi säädös väistyy. Oikeusnormien muodostamaa oikeusjärjestystä tutkii oikeustiede. Rikosoikeudellinen laillisuusperuste kieltää tuomitsemasta ketään teosta, jota ei ole tekohetkellään nimenomaan määrätty rangaistavaksi. Rikollisuutta tutkiva tieteenala on nimeltään kriminologia.
Suomen oikeusjärjestys, kuten lähes kaikki länsimaiset oikeusjärjestykset, jaetaan yleensä yksityisoikeuteen ja julkisoikeuteen. Ensin mainittu koskee henkilöiden ja oikeushenkilöiden keskinäisiä suhteita ja viimeksi mainittu näiden suhteita julkisyhteisöihin, kuten kuntiin ja valtioon.
Monet yksityisoikeudelliset lain säädökset ovat tahdonvaltaisia eli dispositiivisia, mikä merkitsee, että asianosaiset voivat sopia asioista keskenään toisinkin kuin laissa on säädetty. Tällöin laki tulee sovellettavaksi vain, mikäli toisin ei ole sovittu. Sen sijaan julkisoikeudelliset ja jotkin yksityisoikeudellisetkin säädökset ovat "pakottavia" eli indispositiivisia eikä niistä saa sopimuksella poiketa.


Lähiverkko.
Lähiverkko eli LAN () on rajoitetulla maantieteellisellä alueella toimiva tietoliikenneverkko. Esimerkiksi yhden talon koneiden muodostama tietokoneverkko tai yksittäisen yrityksen yhden toimipisteen verkko. Lähiverkon tiedonsiirtonopeus on useimmiten 10–1 000 megabittiä sekunnissa. Lähiverkkoja yhdistetään toisiinsa alueverkoilla, jotka voivat olla toteutettuina esimerkiksi kuitu ethernet-tekniikalla. Vanhemmissa verkoissa alueverkot toteutettiin usein Frame Relay- tai ATM -tekniikoilla, mutta ne ovat vähentyneet koko ajan ja nykyisin lähes poistuneet 1GE ja 10GE-ethernetin syrjäyttäessä vanhoja tekniikkoja runkoyhteyksissä.
Lähiverkon tärkeimpiä aktiivilaitteita ovat kytkin ja toistin jotka siirtävät tietoa lähiverkon sisällä sekä reititin, jonka avulla tieto siirtyy laajaverkkoon eli WAN:iin.
Tekniikat.
Lähiverkkojen tekniikoista tärkeimpiä ovat IEEE 802 -lähiverkkotekniikat Ethernet ja WLAN. Tietokoneiden välillä käytetään nykyisin pääsääntöisesti IP-tekniikkaa. Vanhoissa verkoissa oli yleensä käytetty IPX-tekniikkaa yksin tai yhdessä TCP/IP:n kanssa, mutta kyseinen protokolla on jo jäänyt lähes kokonaan pois. Langattomissa lähiverkoissa on yleensä tukiasema, johon kaikki koneet on langattomasti yhdistetty.


Luettelo valtioista väkiluvun mukaan.
Maailman kartta väkiluvun mukaan vuonna 2007. Tummilla merkityissä maissa eniten asukkaita.
Tämä on luettelo valtioista väkiluvun mukaan järjestettynä. Yhdistyneiden kansakuntien 193 jäsenvaltiota sekä Kiinan tasavalta (Taiwan) ja Vatikaanivaltio ovat saaneet järjestysluvun; muut alueet ovat mukana vertailun vuoksi. Tiedot ovat vuodelta 2005 ja perustuvat Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun "The World Factbookiin", ellei toisin mainita (katso viitteet).
Aiheesta muualla.
Väkiluvun mukaan


Luettelo suomalaisista aikakauslehdistä.
Yliopistolehtiä.
*
Aikakauslehdistä
Aikakausilehdistä


Linus Torvalds.
Linus Benedict Torvalds (s. 28. joulukuuta 1969 Helsinki) on suomalais-amerikkalainen tietotekniikka-asiantuntija, ohjelmoija ja hakkeri, joka aloitti 1990-luvulla Linux-käyttöjärjestelmäytimen kehittämisen ja on edelleen sen projektikoordinaattori. Hän asuu Portlandissa, Yhdysvalloissa, yhdessä vaimonsa ja kolmen tyttärensä kanssa ja työskentelee Linux Foundation -säätiön rahoittamana kokopäiväisesti Linux-ytimen parissa. Torvalds sai myös Yhdysvaltojen kansalaisuuden syksyllä 2010.
Lapsuus ja nuoruus.
Linus Torvalds syntyi suomenruotsalaisen Torvaldsin perheen ensimmäiseksi lapseksi. Hänen isänsä on radio- ja televisiotoimittaja Nils Torvalds ja hänen äitinsä STT:n toimittaja Anna Torvalds. Vanhemmat olivat Linuksen syntymän aikoihin radikaaleja vasemmistolaisia opiskelijoita: he toimivat aktiivisesti 1960-luvun ylioppilasliikkeessä Helsingin yliopistossa. Vuonna 1971 Linukselle syntyi pikkusisko Sara.
Torvalds on kertonut saaneensa nimensä kemisti Linus Paulingin ja englanninkielisen Tenavat-sarjan Epun () mukaan. Sukunimi Torvalds puolestaan syntyi, kun Linuksen isoisä Ole Saxberg muutti toisen etunimensä sukunimeksi ja lisäsi siihen s-kirjaimen. Torvaldseja on maailmassa vain parikymmentä, ja he kaikki ovat toisilleen sukua. Nimi "Torvalds" kirjoitetaan usein väärin, minkä takia Linuksesta käytetään Internetissä pelkkää etunimeä.
Torvalds on sanonut olleensa ”ruma lapsi”, jolla oli isot etuhampaat ja suuri nenä, sekä ”sosiaalisesti nörtti”. Hän oli aina luokkansa nuorimpia ja pienimpiä oppilaita. Hän oli matemaattisesti lahjakas ja harrasti varsinkin ennen tutustumistaan tietokoneisiin muun muassa pienoismallien ja -rautateiden rakentelua sekä scifi- ja kauhukirjallisuutta. Hän kävi koulunsa Cygnaeuksen ruotsinkielisellä ala-asteella ja ruotsalaisessa Norssissa.
Nils ja Anna Torvalds erosivat, kun Linus oli seitsemänvuotias. Vuonna 1978 Linukselle ja Saralle syntyi velipuoli, Leo Torvalds. Lisäksi heillä on kaksi Linuksen vanhinta tytärtä nuorempaa velipuolta. Torvaldsin äidinkieli on ruotsi, mutta hän puhuu myös suomea, jota hän oppi etenkin viettäessään kesälomiaan suomenkielisillä alueilla, Mäntyharjulla ja Simpeleellä.
Torvaldsin ensimmäinen tietokone oli Commodore VIC-20.
Ensimmäisen kontaktinsa tietokoneisiin Torvalds sai 11-vuotiaana vuonna 1981, kun hänen isoisänsä Helsingin yliopiston tilastotieteen professori Leo Törnqvist osti laskukoneensa tilalle, joka oli ensimmäisiä kotikäyttöön tarkoitettuja tietokoneita. Aluksi Torvalds näpytteli isoisänsä paperille kirjoittamia ohjelmia koneelle, mutta alkoi pian lukea tietokonekirjoja ja -lehtiä ja opetteli niiden avulla ohjelmointia, aluksi BASIC- ja myöhemmin assembly-ohjelmointikielellä. Torvaldsin ensimmäiset ohjelmat olivat yksinkertaisia pelejä. Törnqvistin kuoltua vuonna 1983 Linus sai tietokoneen itselleen.
Nils Torvalds yritti saada poikansa harrastamaan muutakin kuin tietokoneita ja ilmoitti tämän koripallojoukkueeseen. Linuksen koripalloura jäi kuitenkin lyhyeksi. Nils oli myös jäsen ja vei Linuksen mukaan pioneeritoimintaan. Linusta kiusattiin koulussa isänsä poliittisten näkemysten vuoksi. Aikuisiällään hän ei ole ollut lainkaan kiinnostunut politiikasta ja arvelee sen johtuvan juuri poliittisesti aktiivisesta perheestään. Nils on myös agnostikko ja pettyi kovasti, kun Sara antoi myöhemmin kastaa itsensä katoliseen ja Leo luterilaiseen kirkkoon. Linus on kuitenkin ateisti.
16–17-vuotiaana Torvalds osti säästämillään ja stipendeinä saamillaan rahoilla toisen tietokoneensa. Torvalds osti koneeseen lerppuaseman, jonka ajuri oli huono. Kirjoittaessaan uutta ajuria hän löysi koneen käyttöjärjestelmästä Sinclair QDOSista virheitä ja alkoi tutkia järjestelmää. Koska käyttöjärjestelmä oli tallennettu lukumuistiin, ei Torvalds kuitenkaan voinut korvata järjestelmän huonoja osia omalla koodillaan. Torvalds osti Englannista koneeseensa osia ja ohjelmia sekä kloonasi pelejä ja myi niitä tietokonelehdille.
Torvalds kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1988 saaden kaikista viidestä aineesta laudaturin. Samana syksynä hän pyrki Helsingin yliopistoon ja sai opiskelupaikan suoraan, koska oli kirjoittanut pitkän matematiikan ylioppilaskokeesta täydet pisteet.
Yliopistossa.
Torvalds aloitti yliopisto-opintonsa matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa tietojenkäsittelytieteen laitoksella. Hänen pääaineekseen tuli tietojenkäsittelytiede. Hän opiskeli ensimmäisenä vuotenaan hyvin aktiivisesti, mitä ei hänen sanojensa mukaan tämän jälkeen enää tapahtunut. Hän liittyi myös Spektrumiin, matematiikan, fysiikan, kemian ja tietojenkäsittelytieteen opiskelijajärjestöön, jonka keskiviikkoiltojen juhlista tuli hänelle sosiaaliselle elämälleen tärkeitä tilaisuuksia.
Kesällä 1989 Torvalds aloitti asepalveluksensa Uudenmaan Prikaatissa, Tammisaaressa. Hän kotiutui 11 kuukauden kuluttua reservin vänrikkinä. Kotiuduttuaan Torvalds hankki ensitöikseen kokovalkoisen kissan, jonka nimeksi tuli Mithrandir, lyhyemmin Randi. Nimi viittaa Gandalf-velhon sindarinkieliseen nimeen teoksessa "Taru sormusten herrasta".
Torvalds osti tietojenkäsittelytieteen professori Andrew Tanenbaumin kirjan "Operating Systems: Design and Implementation", jossa Tanenbaum käsittelee Minixiä, opetuskäyttöön kehittämäänsä riisuttua versiota Unixista. Kirja muutti Torvaldsin elämän: hän ihastui Unixin selkeään rakenteeseen ja sen taustalla olevaan filosofiaan. Vuosina 1990–1991 myös Helsingin yliopistossa oli ensi kertaa käytössä Unix, Digital Equipment Corporationin Ultrix, jonka myötä Torvalds sai ensikosketuksensa ihailemaansa järjestelmään.
Linux syntyy.
Torvalds törmäsi ensimmäisen kerran GNU-projektiin vuonna 1991, kun toinen ruotsinkielinen tietojenkäsittelytieteen opiskelija Lars Wirzenius vei hänet Teknilliseen korkeakouluun kuuntelemaan free software -guru Richard Stallmanin puhetta. Torvalds ei kuitenkaan ollut tästä erityisen vaikuttunut.
Tammikuussa 1991 Torvalds osti osamaksulla uuden tietokoneen. Hän suhtautui PC-tietokoneisiin aluksi varauksin, mutta päätyi ostamaan sen hinnan, tehokkuuden ja yleisyyden vuoksi. Kone sisälsi riisutun DOS-käyttöjärjestelmän, mutta Torvalds halusi Minixin, jonka hän joutui tilaamaan ulkomailta. Minixin saapuminen kesti kuitenkin yli kuukauden, ja tuona aikana Torvalds pelaili paljon Prince of Persia -toimintapeliä. Kun Minix lopulta saapui, Torvaldsin aika meni sen paranteluun. Hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen käyttöjärjestelmän pääte-emulaattoriin ja päätti kirjoittaa oman. Tästä ohjelmasta muodostui lopulta käyttöjärjestelmän ydin, Linux.
Pääte-emulaattori kehittyi nopeasti loputtomasti A- ja B-kirjaimia näytölle tulostavasta testiohjelmasta siihen pisteeseen, että Torvalds pystyi ottamaan sillä yhteyttä yliopiston tietokoneeseen sekä lukemaan ja kirjoittamaan sähköpostia. Pystyäkseen kuitenkin tallentamaan tiedostoja Internetistä hänen oli kirjoitettava ohjelmaansa kiintolevy- ja tiedostojärjestelmäajurit. Juuri niitä ohjelmoidessaan hän alkoi mieltää projektinsa käyttöjärjestelmäytimeksi pelkän pääte-emulaattorin sijaan, mutta edelleen ohjelman oli tarkoitus täyttää vain hänen omat tarpeensa.
Tiedustellessaan Minixin uutisryhmässä mahdollisuutta saada käsiinsä POSIX-standardeja Torvalds oli herättänyt Teknillisessä korkeakoulussa assistenttina toimineen Ari Lemmken huomion. Lemmke loi Torvaldsille Funetin palvelimelle oman alihakemiston, johon tämä voisi ladata projektinsa, kun se olisi valmis julkaistavaksi. Lemmke antoi hakemistolle nimen pub/OS/Linux, koska piti Torvaldsin ohjelmastaan käyttämästä työnimestä enemmän kuin tämän lopulliseksi suunnittelemasta nimestä "Freax". Torvalds itse piti Linuxia narsistisena nimenä, muttei kuitenkaan vastustanut nimenvaihtoa.
Bash-komentotulkki oli ensimmäisiä Linuxissa toimivia ohjelmia.
Sovitettuaan Bash-komentotulkin ja GCC-kääntäjän käyttöjärjestelmäänsä Torvalds laittoi ohjelmansa palvelimelle vapaasti ladattavaksi 17. syyskuuta 1991 versionumerolla 0.01. Tästä versiosta Torvalds kertoi vain harvoille, mutta julkaistessaan kuukauden kuluttua version 0.02 hän kirjoitti Minixin uutisryhmään ilmoituksen ohjelmastaan. Hän julkaisi vielä yhden version, kunnes hänen motivaationsa käyttöjärjestelmän kirjoittamiseen alkoi hiipua. Tuhottuaan vahingossa tietokoneensa Minix-osion hän päätti kuitenkin ottaa Linuxin ensisijaiseksi käyttöjärjestelmäkseen. Sen siis tulisi selvitä omillaan, ilman Minixiä kehitysympäristönä, ja tämän päätöksen myötä seuraava Linuxin versio sai numerokseen 0.10. Torvalds lisäsi vielä tärkeän ominaisuuden, sivutuksen levylle, jolloin kiintolevyä pystyi käyttämään keskusmuistin tapaan. Se oli ensimmäinen ominaisuus, jonka Torvalds lisäsi ohjelmaansa käyttäjien pyynnöstä ja ominaisuus, jollaista Minixissä ei ollut koskaan ollut.
Linuxin käyttäjäkunta laajeni, ja jotkut käyttäjät kysyivät Torvaldsilta, halusiko hän rahaa ohjelmastaan. Hän pyysi heitä mieluummin lähettämään postikortin, joita tulikin satoja ympäri maailmaa. Torvalds ei kuitenkaan saanut pelkästään hyvää palautetta: Tammikuussa 1992 Minixin kehittäjä professori Andrew Tanenbaum lähetti Minixin uutisryhmään viestin, jossa hän arvosteli Linuxin rakennetta vanhanaikaiseksi, ”askeleeksi 1970-luvulle”, koska se ei perustunut mikroytimeen. Torvalds vastasi tiukkasävyisesti. Keskustelu jatkui kiivaana uutisryhmässä ja henkilökohtaisina sähköposteina, ja siihen otti osaa muun muassa Unixin kehittäjä Ken Thompson. Torvalds on arvellut, että Tanenbaumia harmitti se, että Linux oli syrjäyttämässä Minixin ja Torvalds käytti tämän uutisryhmää tiedottaessaan Linuxista. Torvalds itsekin kertoo tuohtuneensa enemmän asemansa järkyttämisestä luomassaan sosiaalisessa ryhmässä kuin teknisistä seikoista. Kiistan lopuksi Linuxille luotiin oma uutisryhmä "comp.os.linux". Sittemmin Torvalds ja Tanenbaum ovat kuitenkin olleet hyvissä väleissä.
Syksystä 1992 lähtien Torvalds toimi Helsingin yliopistossa assistenttina ja piti ruotsinkielisiä tietotekniikan kursseja. Kolme vuotta myöhemmin hän pääsi tutkimusassistentiksi. Hänen työnkuvaansa kuului siitä lähtien myös työskenteleminen tietokoneiden parissa, ja hän kehitti Linuxia myös työajallaan. Aluksi hän jännitti opettamista, mutta ajan myötä hänen itseluottamuksensa parani. Kun hän syksyllä 1993 piti ruotsinkielistä tietotekniikan peruskurssia ja antoi opiskelijoille kotitehtäväksi lähettää hänelle sähköpostia, yksi kurssin opiskelijoista, Tove Monni (nyk. Torvalds), kuusinkertainen karaten Suomen mestari, pyysi sähköpostissaan häntä treffeille. Parin kuukauden kuluttua Torvalds ja Randi-kissa muuttivat Monnin asuntoon.
4. marraskuuta 1993 Torvalds piti ensimmäisen julkisen puheensa Alankomaiden Unix-käyttäjäyhdistyksen kymmenvuotisjuhlassa. Häntä oli vuotta aiemmin pyydetty puhumaan Espanjaan, mutta hän oli kieltäytynyt vedoten esiintymiskammoonsa. Nyt puhe sujui kuitenkin hyvin.
Linux 1.0.
Linux 1.0 julkaistiin Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksella maaliskuussa 1994. Uudessa Linuxissa oli graafinen käyttöliittymä ja toimiva verkkojärjestelmä. Julkaisu sai huomiota mediassa ja pääsi muun muassa TV-uutisiin. Lars Wirzenius vastasi julkistuksen PR-puolesta, josta Torvalds ei ollut lainkaan kiinnostunut. Hän kuitenkin suostui pitämään tilaisuudessa puheen.
Julkaisun jälkeen Torvaldsista kiinnostuivat paitsi toimittajat, myös teknologiayritykset: syyskuussa Novell, joka osti myöhemmin SuSE Linuxin, pyysi häntä Utahiin Oremin kaupunkiin Yhdysvaltoihin keskustelemaan omasta työpöytä-Linuxistaan, mihin Torvalds suostui sillä ehdolla, että he maksaisivat hänelle matkan myös San Franciscoon. Myöhemmin Intel tarjosi Torvaldsille harjoittelijan paikkaa puoleksi vuodeksi Portlandiin, Oregoniin, mutta perui tarjouksensa.
Vuonna 1996 käyttöjärjestelmälle alettiin kysellä logoa. Torvalds halusi sympaattisen maskotin, jota oli mahdollista muunnella eri tavoin, toisin kuin abstrakteja logoja. Hän oli ihastunut pingviineihin käydessään Samba-ohjelmiston kehittäjän Andrew Tridgellin kanssa eläintarhassa Canberrassa vuonna 1993. Tuolloin pieni sinipingviini oli purrut häntä käteen. Torvalds halusi maskotiksi hieman tukevan ja tyytyväisen näköisen pingviinin. Linuxille järjestettiin logokilpailuja, ja valituksi tuli ohjelmoija Larry Ewingin GIMP-kuvankäsittelyohjelmalla piirtämä Tux-pingviini, vaikkei se voittanut yhtäkään näistä kilpailuista.
Muutto Yhdysvaltoihin.
Keväällä 1996 ruotsalainen hakkeri Peter Anvin, joka oli vuonna 1993 kerännyt internetissä rahat Torvaldsin tietokonevelan maksamiseksi, houkutteli Torvaldsia töihin salaperäiseen tietokoneyritykseen Transmetaan Piilaaksoon. Torvalds kävi työhaastattelussa, ja kun tieto siitä levisi, muutkin yritykset, kuten Tele, Digital Equipment Corporation ja Red Hat, tarjosivat hänelle työpaikkaa. Hän päätti kuitenkin mennä töihin Transmetalle, vaikka muut yritykset tarjosivat enemmän palkkaa. Hän oli kiinnostunut Transmetasta, jonka oli huhuttu suunnittelevan ohjelmoitavia suorittimia, eikä hän halunnut sitoutua yhteen tiettyyn Linux-yritykseen, koska olisi tällöin voinut joutua tekemään yrityksen haluamia ratkaisuja Linuxin kehityksessä. Tieto Torvaldsin uudesta työpaikasta ja siitä, että Tove oli raskaana, sai Linuxin kehittäjäyhteisön epäilemään, olisiko Torvaldsista enää jatkamaan ytimen kehittämistä.
Torvalds kirjoitti "Linux, a portable operating system" -nimisen pro gradu -työnsä Linuxin sovittamisesta eri suoritinarkkitehtuureille yhtenä viikonloppuna ja jätti sen tarkastettavaksi vain kahta päivää ennen hänen ja Toven ensimmäisen lapsen Patricia Mirandan (s. 5. joulukuuta 1996) syntymää. Opinnäytetyön tarkastanut professori Martti Tienari on kuvaillut työtä tohtorinväitöskirjan tasoiseksi, ja Torvalds saikin siitä laudaturin. Torvaldsin lopputyö palkittiin Tietojenkäsittelytieteen Seuran gradupalkinnolla.
22. tammikuuta 1997 Linus ja Tove menivät naimisiin maistraatissa, koska arvelivat Yhdysvaltojen viisumien saamisen olevan helpompaa avioparille. Häissä oli vain kolme vierasta: Toven vanhemmat ja Linuksen äiti. Torvaldsit saivat viisuminsa ja lähtivät kohti San Franciscoa 17. helmikuuta.
Transmeta.
Linus Torvalds antamassa haastattelua vuonna 2002.
Transmeta todellakin suunnitteli vähävirtaisia suorittimia, jotka itse olivat yksinkertaisia, mutta joista tehtiin x86-yhteensopivia monimutkaisilla ohjelmistoilla. Torvaldsin työnkuva liittyi jälkimmäisiin. Samalla hän kuitenkin työskenteli Linuxin parissa, myös työajallaan, sillä hänen PR-arvonsa oli yhtiölle vähintään yhtä tärkeä kuin hänen ohjelmointitaitonsa.
Torvaldsien toinen lapsi Daniela Yolanda syntyi 16. huhtikuuta 1998. Samana vuonna Linus sai kutsun Linnan juhliin, ja Torvaldsit valittiin Ylen äänestyksessä juhlien mielenkiintoisimmaksi pariksi.
Linux-yhtiö Red Hat oli vuonna 1997 antanut Torvaldsille optioita, ja yhtiön listauduttua pörssiin 11. elokuuta 1999 hänen optioidensa arvo oli parhaimmillaan yli viisi miljoonaa dollaria. Torvalds joutui kuitenkin odottamaan puoli vuotta ennen kuin pystyi lunastamaan optiot. Hän oli saanut osakkeita ja optioita myös VA Linux -yhtiöltä, jonka listautuminen 9. joulukuuta 1999 oli vieläkin menestyksekkäämpi. Yhteensä hän ansaitsi optioilla noin 20 miljoonaa dollaria.
Kesällä 1999 toimittaja Scott Berinato kirjoitti PC Week -lehteen artikkelin ”Is the Linux revolution over?”, jossa hän kertoi, että kun Torvalds oli aiemmin vastannut omaan puhelimeensa ja keskustellut toimittajien kanssa kärsivällisesti, nykyään hänelle pystyi korkeintaan lähettämään faksin, jonka Berinato ei uskonut edes päätyvän hänen pöydälleen. Berinato epäili Linux-ilmiön muuttuneen vallankumouksellisesta sovinnaiseksi ja ehdotti, että Torvalds vetäytyisi asemastaan käyttöjärjestelmän kehityksen johtajana. Artikkeli herätti runsaasti keskustelua, pääosin Torvaldsin puolesta. Torvalds vastasi, ettei hän koskaan ole ollutkaan tahallaan muita paremmin tavoitettavissa eikä tavoitettavuus ole mitenkään osa avointa kehittämismallia.
Tukholman yliopisto myönsi Torvaldsille kunniatohtorin arvon syyskuun lopussa 1999. Hänestä tuli siten Ruotsin akateemisen maailman nuorin kunniatohtori. Seuraavana kesänä myös Helsingin yliopisto myönsi hänelle saman arvon. Torvalds ei ole sukunsa ainoa kunniatohtori, sillä Åbo Akademi promovoi vuonna 1978 hänen molemmat isoisänsä, Leo Törnqvistin ja Ole Torvaldsin sekä vuonna 2002 Ole Torvaldsin vaimon Meta Torvaldsin.
20. marraskuuta 2000 syntyi perheen kolmas lapsi, Celeste Amanda.
Vuonna 2001 julkaistiin Torvaldsin omaelämäkerta "Just for fun. Menestystarina", jonka tämä oli kirjoittanut yhdessä toimittaja David Diamondin kanssa. Kirja kertoo paitsi Torvaldsin elämästä, myös Linuxin synnystä ja kehityksestä, sekä ilmiöistä avoimen lähdekoodin yhteisön ympärillä. Lisäksi Torvalds yrittää hälventää mielikuvaa itsestään ”pyyteettömänä munkkina”.
Linux Foundation.
Vuonna 2003 Torvalds irtisanoutui Transmetalta ja alkoi työskennellä kokopäiväisesti Linux-ytimen parissa Open Source Development Labsin palkkaamana. Seuraavana vuonna perhe muutti Portlandiin, Oregoniin, lähemmäksi Linuksen työpaikkaa. Tammikuussa 2007 OSDL yhdistyi Free Standards Groupin kanssa muodostaen Linux Foundationin, josta tuli siis Torvaldsin uusi työnantaja.
Git.
Kun BitMover lakkautti vuonna 2005 BitKeeper-versionhallintajärjestelmänsä ilmaisversion, Torvalds koodasi Linux-ytimen kehittämistä varten oman hajautetun versionhallinnan (DVCS) järjestelmänsä nimeltään "Git". Vuoteen 2009 mennessä Gitistä on tullut erityisesti avoimen ohjelmistokehityksen yhteisössä yksi käytetyimmistä versionhallintatyökaluista. Gitin ympärille on muodostunut vahva yhteisö, joka kehittää sitä aktiivisesti. Projektista on päävastuussa Junio Hamano.
Linuxin ylin auktoriteetti.
Nykyään Torvalds ei itse juuri kirjoita koodia Linux-ytimeen. Sen sijaan hän toimii pääasiassa kommunikaatiokanavana kehittäjien välillä. Hän päättää kuitenkin ytimen kehityksen suurista linjoista. Se ei tarkoita, että kehittäjäyhteisö olisi hänen armoillaan, vaan Torvalds on johtaja vain, koska hän on osoittautunut luottamuksen arvoiseksi. Jos hän joskus menettäisi muiden kehittäjien luottamuksen, voisi yhteisö vain ottaa Linuxin lähdekoodin ja kehittää siitä oman version. Open Source -vaikuttaja Eric S. Raymond on artikkelissaan Homesteading the Noosphere nimittänyt tällaista johtamistapaa ”valistuneeksi itsevaltiudeksi”.
Johtamistyyli.
Torvalds korostaa, ettei tehtäviä tule aktiivisesti jakaa, vaan lähtökohtana tulee olla ohjelmoijan oma kiinnostus aiheeseen. Hän soveltaa samaa periaatetta myös itseensä: hän on jättänyt muiden vastuulle Linux-käyttöjärjestelmän sellaiset osat, jotka eivät häntä kiinnosta, kuten esimerkiksi käyttöliittymän.
Lokakuussa 2004 Torvalds lisäsi Linuxin lähdekoodiin dokumentin johtamistyylistään. Siinä hän väittää, että menestyksekäs tapa johtaa on olla johtamatta eli tekemättä päätöksiä. Sen sijaan alaisten tulisi tehdä suuret, peruuttamattomat päätökset, sillä he tuntevat yksityiskohdat paremmin. Mikäli johtaja kuitenkin joutuu tekemään päätöksen, tulee hänen tehdä selväksi, ettei hän ole asiasta varma, ja päätös voi hyvinkin olla huono. Jos päätös myöhemmin osoittautuu huonoksi, sen voi perua ja sanoa olevansa idiootti. Jos taas pitää valita kahdesta vaihtoehdosta, esimerkiksi koodinpätkä tai ajuri, kannattaa Torvaldsin mukaan kokeilla molempia: Alaiset kyllä huomaavat aikanaan, kumpi toimii paremmin.
Erimielisyyksiä.
Syyskuussa 1998 Linux-ytimen postituslistalla käytiin keskustelu, joka lähes johti ytimen kehityksen haarautumiseen. Tuolloin Torvalds tarkisti henkilökohtaisesti kaiken Linuxiin lisättävän koodin, mutta korjaustiedostoja tuli enemmän kuin hän pystyi käsittelemään, joten hän yksinkertaisesti poisti ne korjaukset, joita hän ei ehtinyt tarkistaa. Muutamat hakkerit kuitenkin ylläpitivät Linuxista omaa kehitysversiotaan. Siihen oltiin sisällytetty monia korjauksia, jotka eivät vielä olleet päässeet viralliseen versioon, mutta myös paljon ominaisuuksia, joita Torvalds ei aikonut ottaa mukaan Linuxin seuraavaan vakaaseen versioon. Tilanne kärjistyi, kun Torvalds ilmoitti siitä postituslistalla.
Hakkeri Larry McVoy esitti ongelman ratkaisuksi tähdenmuotoista kehitysprosessia, jolloin koodi kulkisi Torvaldsille luottohakkereiden, niin sanottujen luutnanttien, kautta. Käytännössä kehitysjärjestelmä jo toimi tähän tapaan, mutta McVoyn mukaan tarvittiin kokonaan uusi versionhallintajärjestelmä. McVoy alkoi kehittää BitKeeper-versionhallintajärjestelmää, joka otettiin käyttöön kuitenkin vasta helmikuussa 2002. Torvaldsin mukaan Linuxin kehitysprosessi nopeutui ohjelman ansiosta kaksinkertaiseksi. BitKeeper ei ollut avointa lähdekoodia, mutta avoimen lähdekoodin kehittäjät saivat käyttää sitä ilmaiseksi. Vuonna 2005 McVoyn yritys kuitenkin poisti ohjelmiston ilmaisen version markkinoilta, kun Linux-kehittäjät olivat yrittäneet kehittää omaa versionhallintaohjelmistoaan BitKeeperin pohjalta. Torvalds alkoi kehittää omaa avointa Git-versionhallintajärjestelmäänsä huhtikuussa 2005, ja Linux siirtyi käyttämään ohjelmistoa jo kahden kuukauden kuluttua.
Vuonna 2005 Torvalds kehotti avoimesti Linux-käyttäjiä käyttämään GNOME-työpöytäympäristön sijaan, koska hänen mukaansa GNOME aliarvioi käyttäjiään ja pyrkii helppokäyttöisyyteen toimivuuden kustannuksella. Kiistan alkuperäinen syy oli hiiren kakkospainike, jonka toimintoja ei GNOMEssa voinut muuttaa. Torvalds kirjoitti lopulta itse koodin, jonka avulla hän sai napin toimimaan, kuten halusi.
Ajatuksia tekijänoikeuksista.
Linux on lisensoitu Richard Stallmanin kehittämällä GNU GPL -lisenssillä, joka takaa käyttäjälle oikeuden kopioida, muuttaa ja jakaa edelleen ohjelmaa ja sen lähdekoodia vapaasti, kunhan myös sitä tai sen muunnosta eteenpäin jaettaessa käytetään GPL-lisenssiä. Tämän vuoksi Torvaldsia on joskus pidetty mediassa suurena altruistina.
Alun perin Torvalds levitti Linuxia omalla lisenssillään, jossa kiellettiin ohjelman myyminen kokonaan sekä vaadittiin, että jos ohjelmaa muokkasi, oli sen lähdekoodi jaettava. Tällä hän halusi toisaalta estää sen, että joku alkaisi myydä Linuxia omanaan ja toisaalta nähdä, miten muut olivat muokanneet hänen ohjelmaansa. Linuxia sai kuitenkin kopioida vapaasti: Hakkereilla oli tuolloin tapana jakaa ohjelmia keskenään, ja Torvaldsin motiivina oli myös saada tunnustusta vertaisiltaan, muilta käyttöjärjestelmistä kiinnostuneilta ohjelmoijilta. Kun Linux sai mainetta, alkoi Torvaldsille tulla kyselyjä, voisivatko käyttäjät pyytää korvausta tuttavilleen kopioimistaan Linux-levykkeistä. Lopulta versioon 0.12 hän vaihtoi lisenssiksi GPL:n. Tällöin käyttöjärjestelmä oli jo niin tunnettu, ettei vaaraa omimisesta ollut. Lisäksi Torvalds oli käyttänyt käyttöjärjestelmässään useita GNU-projektin ohjelmia.
Alkuvuodesta 2006 Torvalds kertoi vastustavansa GPL-lisenssin kolmatta versiota ja ilmoitti, ettei Linux-ydin siirry käyttämään sitä. Hän arvosteli lisenssin uutta tiukkaa linjaa ohjelmistopatentteihin ja etenkin DRM-suojaustekniikoihin. Kesällä 2007 Torvalds kuitenkin kertoi olevansa paljon tyytyväisempi kolmosversion uusimpiin luonnoksiin, mutta pitävänsä GPLv2:a edelleen parempana lisenssinä.
Torvalds kannattaa tekijänoikeutta teoksen luojan oikeutena päättää, mitä hän luomukselleen tekee, mutta toisin kuin monet GPL-fanit, Torvalds ei tahdo kaikkia ohjelmistoja levitettävän GPL:n alaisina. Tekijänoikeudessa on hänen mukaansa kuitenkin varsinkin digitaalisen informaation kohdalla ongelma, lisenssien myyminen. Siten tekijänoikeuden haltija voi myydä oikeuksia käyttää teostaan menettämättä itse mitään. Jos tekijä vielä lisenssissä sanoutuu irti teoksensa mahdollisista vioista, kuluttaja on täysin vailla suojaa. Lisäksi tekijänoikeuden ongelmana on oikeuden haltijan mahdollisuus estää muiden hänen teostaan muistuttavien (eikä pelkästään siihen perustuvien) teosten luominen; näin suojaa vaille jäävät myös muut taiteilijat, keksijät tai ohjelmoijat. GPL kuitenkin poistaa nämä ongelmat, koska sillä lisensoitujen ohjelmien lähdekoodi tulee olla aina saatavilla, ja sitä voi muokata vapaasti.
Patentteja Torvalds vastustaa jyrkästi. Patentointiin saati patenttioikeudenkäynteihin on hänen mukaansa vain harvalla yksityishenkilöillä varaa, ja patentit ovatkin suuryritysten aseita kilpailussa muita yrityksiä vastaan. 21. syyskuuta 2003 Torvalds ja toinen Linux-ytimen kehittäjä walesilainen Alan Cox lähettivät europarlamentaarikoille avoimen kirjeen, jossa he vetosivat ehdotettua ohjelmistopatenttidirektiiviä vastaan.
Torvalds omistaa Linux-tavaramerkin ja valvoo sen käyttöä Linux Mark Institute -järjestön kautta. Tavaramerkki päätyi Torvaldsin haltuun vuonna 1996 käydyn kiistan jälkeen. Silloin bostonilainen William R. Della Croce Jr. vaati kaupallisilta Linux-yrityksiltä korvauksia, koska hän oli rekisteröinyt tavaramerkin nimiinsä vuonna 1995. Yritykset lähettivät Yhdysvaltain patentti- ja tavaramerkkivirastolle mitätöintivaatimuksen. Lopulta juttu sovittiin, ja Della Croce luovutti tavaramerkin Torvaldsille vuonna 1997, vaikka tämä olikin haluton ottamaan tavaramerkkiä omistukseensa.
Linuksen laki.
Syksyllä 1998 Torvalds sai kutsun puhumaan Kalifornian yliopistoon, Berkeleyyn verkostoyhteiskuntaa käsittelevään tilaisuuteen, ja koska tilaisuuden muut osanottajat olivat filosofeja, jotka puhuivat teknologiasta, Torvalds halusi olla teknologi, joka puhui filosofiaa. Tavalliseen tapaansa puhettaan edellisenä iltana valmistellessaan Torvalds kehitti "Linuksen laiksi" kutsumansa teorian, joka hänen mukaansa selittää ihmisen perusmotiiveja ja yhteiskunnan kehittymistä.
Eloonjääminen on perusmotiivi, johon kahta muuta tulee verrata. Sosiaalisuus on eloonjäämisviettiä korkeampi motiivi, koska ihminen on valmis kuolemaan esimerkiksi rakastettunsa, kotimaansa tai muun yhteisönsä puolesta. Korkein motiivi on viihde (jolla Torvalds tarkoittaa kaikkea sellaista, mihin ihminen suhtautuu innostuneesti, ei esimerkiksi pelkästään viihdettä median välityksellä. Filosofi Pekka Himanen käyttääkin kirjassaan "Hakkerietiikka ja informaatioajan henki" samassa merkityksessä yksiselitteisempää termiä ”intohimo”.), koska ihmiset vaarantavat usein henkensä halutessaan pitää hauskaa.
Torvaldsin mukaan nämä motiivit ilmenevät kaikkialla elämässä, myös muiden kuin ihmisten keskuudessa, ja juuri edellä mainitussa järjestyksessä. Yhteiskunnan kehittyminen on sen jäsenten motiivien muuttumista alemmista ylimpiin.
Torvaldsin mukaan ruuasta, seksistä ja sodasta, alun perin eloonjäämisen välineistä, on yhteiskunnassamme aluksi tullut sosiaalisen elämän osa-alueita ja lopulta huvin lähteitä. Teknologian osalta sen sijaan olemme vielä vaiheessa, jossa sitä käytetään pääosin sosiaaliseen kanssakäymiseen. Lopulta teknologiakin valjastuu kokonaan viihteen tarkoituksiin. Teoriansa avulla Torvalds korostaa, että teknologia ei ohjaa yhteiskuntaa, vaan yhteiskunnan muodostavien ihmisten tarpeet ohjaavat teknologiaa.
Linuksen laki selittää myös hakkerien motiiveja ohjelmointiin ja Linuksen motiiveja kehittää Linuxia: vaikka taustalla on pyrkimys eloonjäämiseen taloudellisten intressien muodossa, tärkeämpiä vaikuttimia ovat kuitenkin halu saada arvostusta vertaisiltaan ja varsinkin ohjelmoinnista itsestään nauttiminen, hauskanpito.
Linuksen laki muistuttaa paljon psykologi Abraham Maslow’n kehittämää tarvehierarkiateoriaa ja vielä enemmän Clayton Alderferin Maslow’n teorian pohjalta kehittämää ERG-teoriaa (,).
Eric S. Raymond käyttää nimeä "Linuksen laki" artikkelissaan The Cathedral and the Bazaar esiintyvästä lauseesta: ”Kun on tarpeeksi silmiä, kaikki bugit häviävät.” Tämän mukaan ohjelmistojen avoin kehittämismalli tuottaa laadukkaita ohjelmia, koska kaikki käyttäjät toimivat samalla testaajina.


Luettelo Yhdysvaltain presidenteistä.
Tämä on luettelo Yhdysvaltain presidenteistä. Luetteloon on otettu ne henkilöt, jotka vannoivat Yhdysvaltain presidentin valan sen jälkeen kun Yhdysvaltain perustuslaki ratifioitiin vuonna 1789. Yhdysvaltain johtajista ennen ratifiointia katso siirtokuntien kongressin presidentti. Tähän luetteloon ei ole otettu perustuslain 25. lisäyksen mukaan toimea hoitaneita väliaikaisia presidenttejä.
Yhdysvaltain presidentti on Yhdysvaltain valtionpäämies ja hallituksen johtaja (vrt. pääministeri), korkein liittovaltion toimeenpaneva viranomainen sekä asevoimien ylipäällikkö. Presidentti valitaan neljän vuoden välein kansanäänestyksellä. Vuodesta 1951 alkaen presidentin toimikausien maksimimäärä rajoitettiin kahteen kauteen.
Viimeiset numerot osoittavat kausia, joiden ajan presidentti oli vallassa. Esimerkiksi George Washington oli toimessaan kaksi perättäistä kautta ja hänet lasketaan ensimmäiseksi presidentiksi (ei ensimmäiseksi ja toiseksi). Gerald Ford nousi presidentiksi sen jälkeen, kun Richard Nixon oli eronnut, ja toimi presidenttinä loput Nixonin toisesta kaudesta. Grover Cleveland taas oli virassa kaksi kautta, jotka eivät olleet peräkkäisiä, joten hänet lasketaan sekä 22. että 24. presidentiksi. Sen vuoksi luettelossa on 44 "presidenttiyttä" mutta vain 43 henkilöä.
Presidentit.
1 = Kuoli virassaan luonnollisista syistä
3 = Entinen demokraatti, joka pyrki varapresidentiksi Whig-puolueen ehdokkaana. Riiteli puolueen johtajien kanssa ja erotettiin vuonna 1841.
5 = Abraham Lincoln ja Andrew Johnson olivat republikaani ja demokraatti, jotka pyrkivät virkoihinsa kansallisen unionipuolueen ehdokkaina vuonna 1864.
Aiheesta muualla.
Presidentit
*


Luettelo Suomen entisistä kunnista.
Tämä on aakkosellinen luettelo kuntaliitosten tai nimenmuutosten yhteydessä tai muuten hävinneistä Suomen kunnista ja kaupungeista. Kunnan nimen jälkeen on kaupunki tai muu kunta, johon se liitettiin, tai muu selvennys. Luettelossa eivät ole mukana ne kuntaliitoksissa lakkautetut entiset kunnat, joiden seuraajana on samassa kuntaliitoksessa tai vain lyhyen erinimisyyden jälkeen muodostunut uusi samanniminen kunta. Katso myös luettelo Suomen entisistä kaupungeista, luettelo Suomen kuntaliitoksista ja luettelo Suomen kuntamuutoksista. Suomen laittomista kunnista katso Suomen laittomat kunnat.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
__NOTOC__
Aiheesta muualla.
Entisistä kunnista


Lapsi.
Lapsi on nuori ihminen, joka ruumiillisesti katsotaan olevan alle murrosikäinen. Yhdistyneitten kansakuntien Lastenrahasto UNICEF ja Suomen ratifioima Lapsen oikeuksien sopimus määrittelee lapsen alle 18-vuotiaaksi. Myös Suomessa oikeudellisesti täysivaltaisen ikäraja on 18 vuotta. Lapsi on käsitteenä iästä riippumatta ihmisen jälkeläinen.
Huoltajuus.
Alle 18-vuotiaalle on määrätty laissa huoltajat. He ovat yleensä lapsen biologiset vanhemmat. Vanhemmuus voidaan siirtää kirjallisella sopimuksella adoptiovanhemmille.
"In loco parentis" on latinaa ja tarkoittaa vanhempien sijasta. Se on juridinen termi, joka tarkoittaa lasten huoltajuutta. Suurimmassa osassa länsimaita on oppivelvollisuus, jonka myötä opettajat saavat koulussa toimia "in loco parentis" -huoltajana. Myös lastenhoitajalla tai sisaruksella saattaa hätätilanteessa olla juridisesti huoltajuuden tunnusmerkit täyttäviä oikeuksia, kunnes vanhempiin saadaan yhteys.
Kasvatus.
Kasvatus on lapsen opastamista tasapainoiseksi ja vastuulliseksi aikuiseksi.
Lapsen kehitysvaiheet.
Lapsen kehittymistä voidaan tarkastella esimerkiksi biososiaalisesta, psykososiaalisesta, kognitiivisesta, fysiologisesta tai juridisesta näkökulmasta.
Fysiologinen.
Fysiologisesti lapsuuden fysiologisen kasvun katsotaan loppuvan murrosiän (puberteetin) alkamiseen, ja sen ajatellaan alkavan heti imeväisiän kasvun jälkeen 2 vuoden iässä. Puberteetti alkaa yksilöllisesti eri iässä, tytöillä noin 10–12-vuotiaana, pojilla noin 11–14-vuotiaana. Pubertettia ja sen jälkeistä kasvun hidastumista kutsutaan nuoruuden kasvuksi. Ennen puberteettia on 7–12 vuotta kestävä vaihe jolloin lapsen fyysinen kehitys on tasaista, ja melko hidasta. Tämä vaihe alkaa noin 3-vuotiaana, ja sitä kutsutaan lapsuuden kasvuksi. Ennen tätä lapsi kasvaa hurjasti (noin puoli metriä) syntymän ja kolmannen ikävuoden välillä, ja kyseistä kasvuvaihetta kutsutaan imeväisiän kasvuksi.
Kognitiivinen.
Viime vuosikymmenten tarkat tutkimusmenetelmät ovat tuoneet lisätietoa lapsen kehittymisestä ja ovat osoittaneet esimerkiksi Piaget'n arviot eri kehitysvaiheista vääriksi. Piaget esimerkiksi oli sitä mieltä, että lapsi ymmärtää vasta 1,5–2 vuoden ikäisenä esineen säilyvän, vaikka se katoaa näkökentästä, kun taas nykyisin jo 2,5-kuukautisen vauvan on osoitettu ymmärtävän esinepysyvyyden.
Aistien kehittyminen.
Kuulo-, tunto-, haju- ja makuaistit alkavat toimia noin 24. raskausviikon aikana. Näköaistikin on, viimeisenä aistina, toimintakykyinen 26. raskausviikon jälkeen. Syntyessään lapsi on likinäköinen, ja näkee vain 21 senttimetrin päähän, mutta tämä likinäkö korjautuu muutamassa viikossa. Jo viikon ikäisenä vauva osaa esimerkiksi väistää kohti tulevaa esinettä. Kuukauden ikäinen vauva pystyy erottamaan eri äänteet toisistaan, ja vuoden ikäisenä vauva osaa erottaa oman äidinkielensä foneemit erittäin tarkasti. Vauva oppii erottamaan äitinsä äänen muiden ihmisten äänestä jo alle kaksikuukautisena.
Kielen kehittyminen.
Lapsi saattaa reagoida jo sikiöaikana ulkoisiin ääniin. Ennen puheen kehitystä vauva pyrkii vuorovaikutukseen monin tavoin, esimerkiksi ilmeillä, ääntelyillä ja liikkeillä.
Tässä luettelossa on kielellisten toimintojen tyypilliset alkamisiät.
Kielellinen kehitys on nopeaa erityisesti 2–6 -vuotiaana. (=kielellisen kehityksen herkkyyskausi).


Laiva.
Laiva on suurehko vedessä kulkeva alus.
Laivoja valmistetaan eri käyttötarkoituksiin, kuten kaupankäyntiin, risteilyihin, rahdin tai autojen kuljetukseen. Risteilylaivat kulkevat usein samaa reittiä säännöllisillä aikatauluilla, toisin kuin muut laivat joiden reitit vaihtelevat.
Laivan koon ilmoittaminen.
Laivan koko määritellään yleensä ensisijaisesti sen kyvyllä kuljettaa lastia, joko painona tai tilavuutena.
Laivan tilavuus eli vetoisuus ilmaistaan joko laivan kokonaisvetoisuutena eli bruttovetoisuutena (GT) tai lastitilojen vetoisuutena eli nettovetoisuutena (NT).
Vetoisuuden mittayksikkönä käytettiin vuoteen 1994 asti rekisteritonnia. Nykyisten mittaussääntöjen mukaan brutto- ja nettovetoisuudet ovat yksiköttömiä, logaritmisesti laskettuja lukuja.
Laivan kantavuus on aluksen lastin, polttoaineen, varusteiden ja henkilöiden suurin sallittu paino. Painon yksikkönä käytetään tonnia ja sen lyhenteenä on dwt tai joskus myös tdw (, "kuollut paino").
Laivan uppouma on aluksen kelluessa syrjäyttämän vesimäärän paino tonneina ilmaistuna. Etenkin sota-alusten koko ilmoitetaan käyttämällä uppoumaa. Mikäli kauppa-aluksille ilmoitetaan uppouma on se silloin lastimerkkiin lastatun aluksen uppouma suolavedessä (1,025 t/m3).
Lästi on historiallinen tilavuus- ja painomitta, jota käytettiin myös ennen laivojen koon ilmaisemiseen.
Navigaation kannalta myös laivan ulkomitoilla kuten suurimmalla pituudella (L.O.A.), leveydellä, korkeudella, syväydellä ja vesilinjan pituudella on merkitystä.
Max-kokoluokat.
Panamax-tyyppiseksi kutsutaan laivaa, joka on kooltaan sellainen, että se mahtuu kulkemaan Panaman kanavan suluista. Myös muilla vesireiteillä on vastaavia alusten kokorajoituksista johdettuja luokkia kuten Suezin kanavan Suezmax ja Saimaan kanavan Saimax.
Laivatyypit.
Laivat voidaan luokitella käyttövoimansa perusteella esimerkiksi: höyrylaiva, purjealus ja soutualus eli kaleeri.
Käyttötarkoituksensa mukaan laivat luokitellaan matkustaja-, kuivalasti-, säiliö- ja erikoisaluksiin.
Laivan liikkeet aallokossa.
Laivan liikkeet aallokossa kuvataan koordinaatistossa (x, y, z), jonka origo on aluksen painopisteessä.
Etymologiaa ja nimistöä.
Sanaa "laiva" arvellaan lainasanaksi germaanisista kielistä, germaaniseksi kantasanaksi on rekonstruoitu "flauja". Sanan vastineita on myös balttilaisissa ja slaavilaisissa kielissä. Alkuperäinen merkitys lienee ollut jokin esihistoriallinen venetyyppi.
Sanalla "alus" viitattiin alun perin laivoihin ja veneisiin, nykyisin se merkitsee muutakin, kuten esimerkiksi avaruusalusta. Sana "alus" on johdos sanasta "ala", ja viittaa siihen, että alus on kantamansa ihmisen tai lastin alapuolella.
Suomessa ja sukulaiskielissä omaperäisiä nimityksiä laivoille tai veneille ovat "aluksen" lisäksi esimerkiksi "vene", joka merkitsee nykyisin hyvin pientä, kannetonta laivaa, "haapio" ja "honkio", jotka merkitsevät yhdestä puusta tehtyä venettä, "uisko", joka merkitsee tietyntyyppisiä purjealuksia, "saima", joka tarkoitti Laatokalla käytettyä purjealusta, ja "haaksi", joka on vanha laivojen ja veneiden yleisnimitys.


Lontoo.
Lontoo (,) on Yhdistyneen kuningaskunnan ja Englannin pääkaupunki. Kaupungin asukasluku oli vuoden 2010 heinäkuussa 7 825 200, joten se on yksi Euroopan suurimmista kaupungeista. Lontoon suurkaupunkialueella asuu 13,9 miljoonaa ihmistä. Kaupungin pinta-ala on 1 579 neliökilometriä.
Hallinto ja maantiede.
Lontooksi käsitetään yleensä niin sanottu Suur-Lontoon ("Greater London") alue, joka koostuu 32 kaupunkipiiristä ("borough") sekä Lontoon Citystä ("City of London"). Näiden alueiden itsehallinto on lähellä suomalaisen kunnan itsehallinto-oikeutta. Koko Suur-Lontoon yhteinen hallintoelin on Suur-Lontoon yleishallintoviranomainen ("Greater London Authority"), johon kuuluvat vaaleilla valittu pormestari sekä häntä avustava 25-jäseninen edustajisto. Pormestarina toimii vuodesta 2008 Boris Johnson.
Yleishallintoviranomainen vastaa myös poliisitoimesta ("Metropolitan Police Service"), joka oli ennen vuotta 2000 sisäministeriön alaisuudessa. Jokaisella kaupunkipiirillä on myös oma valtuustonsa, joista tunnetuin on 8 600 asukkaan Lontoon Cityn "Corporation of London" ja sen pormestari David Brewer. Suur-Lontoon rajana pidetään joskus kaupunkia ympäröivää kehätietä, M25:tä, joka on noin 188 kilometriä pitkä ja on maailmanlaajuisesti tunnettu valtavista liikenneruuhkistaan.
Lontoon läpi virtaa Thamesjoki, joka laskee Pohjanmereen. Sillä on ollut suuri merkitys Lontoon kehittymiselle. Alun perin kaupunki perustettiin joen pohjoisrannalle. Monet arkkitehdit sanovat että vaikka Lontoo on yksi maailman suurimmista kaupungeista se on kumminkin pitänyt vanhan arkkitehtuurisen tyylinsä.
Lontoon City sijaitsee Thamesin pohjoisrannalla ja on kaupungin vanhin osa. Se tunnetaan ennen kaikkea liike-elämän keskuksena, jossa on paljon toimistoja mutta vain vähän asukkaita. Keskellä Lontoon Cityä sijaitsee St Paulin katedraali ja Cityn itärajalla Towerin linna.
Thamesin pohjois- ja Cityn itäpuolella olevat Lontoon kaupunginosat tunnetaan yhteisnimellä East End, Cityn länsipuolella olevat nimellä West End. West Endin keskeisimmän osan muodostaa välittömästi Cityn länsipuolella sijaitseva Westminster (viralliselta nimeltään "City of Westminster"). Citystä länteen johtavat Fleet Street ja sen jatkeena oleva Strand, joka päättyy Westminsterin suurimmalle aukiolle, Trafalgar Squarelle, jonka laidalla on taidemuseo National Gallery. Sieltä johtaa The Mall-katu länteen, Englannin kuningashuoneen palatsin, Buckinghamin palatsin edustalle sekä Whitehall-katu etelään, kohti parlamenttitaloa eli Westminsterin palatsia sekä Westminster Abbeytä. Whitehallin ja sen poikkikatujen kuten Downing Streetin varrella sijaitsevat Ison-Britannian tärkeimmät hallintorakennukset.
Westminsterin pohjoisosassa on huomattavia kauppakatuja, joista suurimpia ovat toisensa kohtisuorasti leikkaavat Oxford Street ja Regent Street. Oxford Street johtaa Cityn pohjoislaidalta Hyde Parkin laidalle, Regent Street Pall Mallilta Piccadilly Circus-aukion ohi kohti Regent's Parkia, jossa on myös Lontoon eläintarha.
Cityn itäpuolella sijaitseva East End on vanhastaan ollut etupäässä työväestön asuinaluetta. Thamesin varressa siellä on ollut laaja tavarasatama-alue telakkoineen. Nyttemmin tavarasatama ja telakat on kuitenkin siirretty kauemmaksi kaupungin keskustasta ja niiden paikalle on ryhdytty rakentamaan modernia kaupunginosaa.
Thamesin eteläpuolella vastapäätä Cityä on Southwarkin kaupunginosa. Sieltä johtavat Cityyn useat sillat, joista tunnetuimpia ovat London Bridge ja aivan Cityn itälaidan kohdalla sijaitseva Tower Bridge. Noin 10 km lähempänä Thamesin suuta sen etelärannalla on Greenwich, jossa sijaitsevat merimuseo ja vanha kuninkaallinen tähtitorni, jonka mukaan maailman pituuspiirit ja aikavyöhykkeet on määritelty.
Alkuperä ja historia.
Roomalaiset perustivat Lontoon valtakaudellaan noin vuonna 50. Kaupungin englanninkielisen nimen "London" sanotaan yleensä tulleen latinankielisestä nimestä "Londinium".
Linnoitettu Londinium oli Rooman Britannian provinssin tärkein kaupunki. Noin vuonna 61 kuningatar Boudican johtama ikeenien kelttiheimo poltti suhteellisen nuoren kaupungin maan tasalle. Boudica hävitti myös Britannian ensimmäisen roomalaisen pääkaupungin Colchesterin, minkä jälkeen uudelleenrakennetusta Lontoosta tuli pian muodollinenkin pääkaupunki.
600-luvulla anglosaksit perustivat Lundenwicin kaupungin noin maili länteen paikasta, joka nykyään tunnetaan Aldwychina. Vanha roomalainen kaupunki asutettiin uudelleen 800-luvun lopulla tai 900-luvun alussa.
Vuoden 1666 Lontoon suurpalo tuhosi suuren osan kaupunkia ja uudelleenrakennus kesti yli 10 vuotta. Lontoon kasvu kiihtyi 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa se oli jo maailman suurimpia kaupunkeja.
1900-luvulla kaupunkikuvaa muokkasivat toisessa maailmansodassa Luftwaffen raskaat ilmapommitukset ("Blitz"). Ne surmasivat yli 30 000 lontoolaista ja jälleenrakennus kesti 1970-luvulle saakka.
Lontoon metrossa tapahtui kolme pommiräjähdystä ja kaksikerroksisessa bussissa yksi pommiräjähdys 7. heinäkuuta 2005. Terrori-iskuissa kuoli 52 ihmistä.
Ilmasto.
Lontoossa vallitsee lauhkea ilmasto. Kesät ovat lämpimiä, mutta harvoin kuumia, ja talvet ovat harvoin todella kylmiä. Sademäärä on kohtalaisen alhainen koko vuoden. Kesän lämpötilat ylittävät harvoin 33 °C, tosin korkeat lämpötilat ovat viime aikoina yleistyneet. Korkein Lontoossa mitattu lämpötila on 37,9 °C, joka mitattiin Heathrow'n lentoasemalla vuonna 2003. Rankat lumisateet ovat myös erittäin harvinaisia. Viime vuosina lunta on yleensä tullut pari kertaa talvessa ja harvemmin yli 25 mm. Lontoon vuotuinen sademäärä 600 mm on pienempi kuin esimerkiksi Roomassa tai Sydneyssä.
Lontoon laaja rakennettu alue luo oman mikroilmaston. Rakennuksiin varastoitunut lämpö nostaa ympäristön lämpötilaa varsinkin öisin, ja Lontoon lämpötila voi olla jopa 5-8 astetta ympäröiviä alueita korkeampi.
Väestö.
Lontoota kutsutaan usein maailman monikielisimmäksi kaupungiksi, sillä lontoolaiset puhuvat yli 300 kieltä ja yli 30 prosenttia Lontoon koululaisista puhuu kotonaan jotain muuta kieltä kuin englantia. Monikulttuurisuus näkyy ja kuuluu Lontoon kaduilla.
Lontoon väestöstä 71 % luokiteltiin vuoden 2001 väestönlaskennassa "valkoisiksi." "Brittivalkoisia" on 60 %. Noin kymmenesosa väestöstä on intialaisia, pakistanilaisia tai bangladeshilaisia tai muita kaakkoisaasialaisia ja 11 % mustia, joista 5,5 % "afrikkalaisia mustia" ja 5 % "karibialaisia mustia", 1 % on kiinalaisia. Asukkaista 21,8 % on syntynyt Euroopan unionin ulkopuolella. Suurin ulkomaalaisryhmä ovat irlantilaiset.
Asukasmäärän kehitys.
Vuoteen 1750 asti asukasmäärät ovat arvioita. Vuodet 1801–2001 ovat väestönlaskentalukuja. Vuosien 2002-2006 tiedot ovat arvioita.
Lontoon väkiluku väheni tasaisesti toista maailmansotaa seuraavina vuosikymmeninä. Vasta 1980-luvun lopussa vahvan taloudellisen kasvun ja yhä paremman imagon johdosta se alkoi taas nousta. Lontoon pormestari julkaisi vuoden 2004 alussa suunnitelman, jonka mukaan Lontoon väkiluku kasvaisi 8,1 miljoonaan vuoteen 2016 mennessä.
Liikenne.
Lontoossa liikenne on vasemmanpuoleinen ja siellä toimii kattava ja melko ruuhkainen julkinen liikenne ("Transport for London"). Kaupungin keskustan liikenneruuhkia on pyritty hillitsemään ruuhkaverolla, "London Congestion Charge", jonka mukaan jokaisen henkilöautolla keskustaan päivällä tulevan pitää maksaa päivittäinen kahdeksan punnan maksu. Kaupunkia halkoo myös kattava ja yleensä hiljaisia sivukatuja käyttävä polkupyöräreittien verkosto.
Metro.
Lontoon metro ("the Tube"), joka on lajissaan maailman vanhin, on ruuhka-aikoina varsinkin keskustassa tupaten täynnä. Metroverkosto koostuu kaikkiaan 12 linjasta: Bakerloo, Central, Circle, District, East London, Hammersmith & City, Jubilee, Metropolitan, Northern, Piccadilly, Victoria ja Waterloo & City. Jokaisella linjalla on oma tunnusvärinsä, joka on esillä niin asemilla kuin metrokartassa.
Linja-autot.
Linja-autoliikenne on erityisen hyvin tunnettu punaisista, kaksikerroksisista busseistaan ("double deckers"). Lontoossa linja-autot ovat selvästi halvin, mutta samalla hitain julkinen kulkuväline. Perinteinen kaksikerroksinen Routemaster-bussi otettiin pois käytöstä Lontoossa vuoden 2005 marraskuun alussa kahta turistilinjaa (numero 9,15) lukuun ottamatta.
Niiden korvaajiksi tuotiin nivelbusseja, mutta uuden sukupolven kaksikerroksiset tulevat liikenteeseen vuoden 2011 loppupuolella.
Lentoliikenne.
Lontoossa on viisi kansainvälistä lentokenttää: Heathrow, Gatwick, Stansted, Luton ja London City Airport, joista Heathrow on yksi maailman vilkkaimpia.
Taksiliikenne.
Lontoolaiset mustat taksit ovat maailmankuuluja ammattitaitonsa ansiosta. Saadakseen virallisen taksikuskin lisenssin, hakijan on opeteltava ulkoa nk. "The Knowledge", joka sisältää kaikki mahdolliset matkakohteet Charing Cross -asemalta kuusi mailia jokaiseen ilmansuuntaan: kadut, tiet, puistot, aukiot, asuintalot, virastot, ostoskeskukset, sairaalat, kirkot, hotellit, klubit, urheilupaikat, koulut, teatterit, museot, kerhotilat, poliisiasemat, vankilat ja muut turisteja kiinnostavat kohteet. Keskimäärin taksikuskiksi haluavan on opiskeltava Lontoon katukaavaa 40 kuukautta ennen virallisen lisenssin saamista. Lontoossa on myös lukuisia polkupyörätakseja eli riksoja. Niiden joukosta on paljastunut vakuuttamattomia ja liikennesääntöjä rikkovia yrittäjiä.
Kulttuuri.
Lontoossa on viisi sinfoniaorkesteria, joista merkittävimpänä pidetään Lontoon sinfoniaorkesteria. Sen jälkeen tulevat Philharmonia Orchestra, joka parhaimmillaan nousee ykköseksi, Lontoon filharmonikot, Royal Philharmonic Orchestra ja.
Urheilu.
Lontoossa on pidetty kesäolympialaiset vuosina 1908 ja 1948. Kaupunki oli myös järjestäjänä vuoden 2012 kesäkisoissa. Lontoo on ensimmäinen kaupunki, jossa olympialaiset on pidetty kolme kertaa. Lontoossa järjestettiin kansainyhteisön kisat vuonna 1934 nimellä "Brittiläisen imperiumin kisat". Vuosittain järjestettäviä tapahtumia ovat Wimbledonin tennisturnaus ja Cambridge–Oxford-soutukilpailu. Lontoon suosituin urheilulaji on jalkapallo. Lontoolla on The Football Leaguessa kolmetoista joukkuetta mukaan lukien kuusi joukkuetta Valioliigassa: Arsenal, Chelsea, Fulham, Queens Park Rangers, Tottenham Hotspur ja West Ham United.
Lontoolla on myös neljä rugby union -joukkuetta Guinness Premiershipissä: London Irish, Saracens, Wasps ja Harlequins. Niistä tosin vain Harlequins pelaa Lontoossa, muut Suur-Lontoon ulkopuolella. Lontoossa on kaksi ammattimaista rugby league -joukkuetta – Harlequins Rugby League, joka pelaa Super Leaguessa ja London Skolars, joka pelaa National League 2:ssa.
Lontoon vanhin krikettikenttä, Mitcham Cricket Green, on ollut käytössä vuodesta 1685. Marylebone Cricket Club (MCC) pelaa kotiottelunsa Lord'sin krikettistadionilla. Siellä pelataan myös tärkeät maaottelut. Sitä kutsutaan kriketin kodiksi.
Suomen suurlähetystö, Lontoo.
Suomen Lontoon-suurlähettiläs on Pekka Huhtaniemi. Suurlähetystö sijaitsee osoitteessa 38 Chesham Place.


Lainasana.
Lainasana tarkoittaa kielestä toiseen siirtynyttä sanaa. Kielitieteessä ilmiötä kutsutaan "lainautumiseksi" ja sitä tutkii kontaktilingvistiikka. Myös sanaparit tai pidemmät ilmaisut voivat lainautua.
Lainautuminen on kaikille kielille ominainen ilmiö, mutta yleisimmin sitä havaitaan tapahtuvan niin sanotuista maailman valtakielistä pienempien kieliyhteisöjen suuntaan. Johtamisen rinnalla sanojen siirtyminen on yksi yleisimmistä tavoista kartuttaa kielen mahdollisesti vaillinaista sanastoa. Tilanne on tyypillinen haluttaessa kuvata jotakin uutta ilmiötä tai asiaa, jolle kielessä ei ole vielä nimeä, tai kotoperäinen ilmaus on heikko, kankea, vaikeasti lausuttava, vanhahtava tai siihen liittyviä assosiatiivisia, sivumerkityksiä halutaan täsmentää.
Lainautumista on tapahtunut nykytietojen mukaan aina. Ennen esimerkiksi latinaperäinen ammattisanasto ja muu termistö oli vahvasti leimaa antava piirre monissa eurooppalaisissa kielissä etenkin sivistyneistön piirissä.
Nykyään mm. suomen kieleen lainataan usein tyyliin perustuvin kriteerein. Tätä ilmiötä esiintyy lähinnä yritysmaailmassa, tekniikan ammattisanastoissa sekä nuorten murteissa. Tällaisia sosiaalisia murteita kutsutaan sosiolekteiksi. Sosiolektiset lainat tulevat usein englannin kielestä, jolloin puhutaan anglisismeista.
Lainojen ryhmittely.
Lainat voidaan jakaa kolmeen ryhmään sen mukaan kuinka ne sopeutetaan vieraaseen kieleen.


Lukio.
Lukio on Suomessa yleissivistävä ja vapaaehtoinen toisen asteen oppilaitos, jonne on mahdollista pyrkiä suoritettuaan oppivelvollisuuden. Lukiokoulutuksessa on mahdollista osallistua ylioppilastutkintoon ja siten valmistua lukiosta "ylioppilaaksi". Kuitenkin lukion oppimäärän voi suorittaa ja siten saada lukion päättötodistuksen myös osallistumatta ylioppilaskirjoituksiin, mutta tavanomaisesti opiskelijat osallistuvat kirjoituksiin. Lukio antaa valmiudet jatkaa opintoja korkea-asteella (yliopistot ja ammattikorkeakoulut) ja lukion oppimäärään perustuvissa ammatillisissa erikoisoppilaitoksissa.
Lukion historia.
Lukio on oppilaitoksena syntynyt yleissivistävästä, yliopistoon valmistavasta koulutuksesta. Tätä opetusta antoivat 1800-luvun alkupuolella kaupunkien kymnaasit ja Turun triviaalikoulu. (Turussa ei ollut kymnaasia, sillä se oli muutettu 1640 yliopistoksi.) Lukion syntyyn vaikutti Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston vuonna 1852 tekemä uudistus, jossa yliopistoon pääsyn ehdoksi asetettiin ylioppilastutkinto. Tähän tutkintoon saivat osallistua kymnaasien eli lukioiden opiskelijat. Vuoden 1872 koulujärjestyksessä näistä kouluista tuli yhtenäisiä kahdeksanvuotisia "lyseoita", jotka olivat valtion poikakouluja. Yleisnimeksi lyseoille, tyttölyseoille ja yhteiskouluille muodostui oppikoulu.
Sotien välisenä aikana muodostui yhä selvemmäksi ilmiö, että kaikki eivät suorittaneet lyseota loppuun. Tämä tunnustettiin jakamalla oppikoulu virallisesti viisivuotiseen keskikouluun ja kolmivuotiseen lukioon. Siirryttäessä peruskoulujärjestelmään 1970-luvulla keskikoulut ja kansakoulujärjestelmä yhdistettiin peruskouluiksi ja useimmat lukiot kunnallistettiin. Nyt lukioon pääsyn ehdoksi tuli peruskoulun päättötodistus.
Lukiojärjestelmää on sittemmin uudistettu vuosien 1983 ja 1998 lukiolaeilla sekä vuosina 1982, 1985, 1994 ja 2003 muutetuilla opetussuunnitelmien perusteilla. Lukio muuttui kurssimuotoiseksi vuonna 1982. Samalla kouluja kehoitettiin ottamaan käyttöön jaksojärjestelmä.
Vuosina 1994–1996 lukio uudistui kokonaisvaltaisemmin, kun koulut saivat siirtyä luokattomaan järjestelmään. Velvoitetta siihen ei ollut, vaan jos koulu itse halusi, se sai jatkaa luokallisena. Opetusministeriö pyrki 1970-luvulta 1990-luvun puoliväliin saakka yhtenäistämään ammattikoulutuksen ja lukion ns. nuorisokouluksi, minkä hankkeen lopputuloksena oli vuonna 1998 aloitettu kaksoistutkintomahdollisuus.
Lukio-opinnot.
Lukio-opiskelun päämääränä on yleisesti ylioppilastutkinnon suorittaminen. Lukion oppimäärä koostuu vähintään 75 yhden opintoviikon mittaisesta kurssista, joista 47 tai 51 on pakollisia uuden opetussuunnitelman mukaan. Pakollisten kurssien määrä riippuu opiskelijan valitsemasta matematiikan laajuudesta, joka voi olla joko lyhyt tai pitkä. Suoritettuaan lukion oppimäärän opiskelija saa automaattisesti lukion päättötodistuksen ja mikäli hän on suorittanut hyväksytysti ylioppilastutkintoon kuuluvat kokeet tulee hänestä "ylioppilas". Ylioppilaaksi ei voi siis valmistua, jos lukion oppimäärä on suorittamatta. Toisaalta lukiosta voi valmistua ilman ylioppilaaksi tuloa.
Lukion tuntijako.
Taulukossa on käytetty Opetushallituksen opetuksen sisältöjen mukaista lajittelua. Oppiaineryhmien kohdalle on ilmoitettu myös keskitetysti aineryhmien yhteenlaskettujen pakollisten kurssien määrä. "Toinen kotimainen kieli ja vieraat kielet" -osuudessa on otettu huomioon vain pakolliset kielet eli yksi A-oppimäärän mukainen kieli ja yksi A/B-oppimäärän mukainen kieli.
Tuntijako on vuoden 2002 asetuksen mukainen.
Kielissä on käytetty seuraavia oppimäärän laajuutta kuvaavia koodeja: "A-kieli" peruskoulun 3. tai 4./5. luokalta alkanut kieli, "B-kieli" (käytetään myös termiä B1) peruskoulun 7. luokalta alkanut kieli, "C-kieli" (käytetään myös termiä B2) peruskoulun 8. luokalta alkanut kieli ja "D-kieli" (käytetään myös termiä B3) lukiossa alkanut kieli.
Kuvataiteessa ja musiikissa opiskelijan on opiskeltava yksi pakollinen kurssi kumpaakin ainetta sekä sen lisäksi yksi pakollinen kurssi jommastakummasta aineesta.
Valtakunnallisten pakollisten ja syventävien kurssien lisäksi jokaisella koululla on omia koulukohtaisia kursseja (syventävät/soveltavat).
Kieliohjelma.
Kielet jaetaan lukiossa kolmeen laajuuteen. Pitkän (A-kieli) ja keskipitkän (B-kieli) opiskelu on kaikille pakollista. Opiskelijan on siis opiskeltava ainakin kahta kieltä, joista ainakin toisen on oltava pitkä kieli ja toisen toinen kotimainen kieli. Yhden pitkän ja yhden keskipitkän sijaan voi lukea myös kahta tai useampaa pitkää kieltä. Lyhyet kielet (C- ja D-kielet) ovat opiskelijoille valinnaisia.
Lähes kaikki opiskelevat pitkänä englantia, muut suosituimmat A-kielet ovat järjestyksessä saksa, ruotsi, suomi ja ranska. Keskipitkänä kielenä lähes kaikki opiskelevat toista kotimaista kieltä.
Lyhyissä kielissä ei ole pakollisia kursseja, vaan kummassakin on kahdeksan valtakunnallista syventävää kurssia. D-kielen (käytetään myös termiä B3-kieli) kahden ensimmäisen kurssin jälkeen kielet ovat samanpituisia, eli esimerkiksi C-kielen (käytetään myös termiä B2-kieli) kurssi 1 vastaa D-kielen kurssia 3 jne. Toisaalta C-kurssit 7 ja 8 eivät vastaa mitään D-kurssia. Suosituimmat lyhyen oppimäärän kielet (vähintään 6 kurssia käyneiden lukumäärän perusteella) ovat saksa, ranska, espanja ja venäjä.
Eri laajuisina opiskellut kielet (muuten kuin äidinkielenä) (opiskelijoiden määrän mukaisessa järjestyksessä keväällä 2006 valmistuneiden keskuudessa) olivat englanti (99,5 %), ruotsi (92,5 %), saksa (35,4 %), ranska (19,7 %), espanja (10,3 %), suomi (6,4 %), venäjä (5,6 %), italia (4,3 %), latina (3,8 %) ja saame (0,1 %) sekä "muu kieli" 1,2 %.
Valinnaiset kurssit.
Lukion valinnaiset kurssit ovat joko syventäviä tai soveltavia. Syventäviä kursseja on kahdenlaisia: Valtakunnallisten syventävien kurssien sisältö määrätään valtakunnallisesti, ja se kuuluu osana ylioppilastutkinnossa testattavaan tietomäärään. Koulukohtaisten syventävien sisällöstä päättävät koulut itse, ja ne arvostellaan valtakunnallisista poiketen pelkällä suoritusmerkinnällä tai numerolla, joka ei vaikuta aineen keskiarvoon. Soveltavat kurssit sisältävät koulukohtaisesti valittuja aiheita, jotka voivat ylittää perinteisiä oppiainerajoja. Pakollisten kurssien lisäksi oppilaalla pitää olla suoritettuna vähintään 10 syventävää kurssia, ennen kuin hänet voidaan hyväksyä ylioppilaaksi. Soveltavien kurssien osalta ei ole mitään määräyksiä.
Erityistehtävän saaneet lukiot.
Joillekin lukioille on määrätty valtakunnallinen erityistehtävä taiteessa tai tieteessä. Näitä lukioita on lueteltu artikkelissa Luettelo valtakunnallisen erityistehtävän saaneista lukioista. Näissä lukioissa opiskelijan on suoritettava erityistehtävään kuuluvia kursseja tietty määrä ja hänellä on oikeus jättää kahdeksan valtakunnallisesti pakollista kurssia pois opinto-ohjelmastaan. Jotkin lukiot rajoittavat aineet, joista voi kursseja jättää pois, mutta joissakin opiskelija saa valita poisjättämänsä kurssit vapaasti. Kuitenkin jokaisesta pakollisesta oppiaineesta on suoritettava puolet pakollisista kursseista (parittomista kurssien määrästä pitää suorittaa puolikkaasta seuraavan kokonaisluvun verran kursseja) ja kirjoitettavien aineiden kaikki pakolliset tulee suorittaa. Yleisiä kevennettäviä aineita ovat muun muassa ruotsi/matematiikka (toinen on pakollista kirjoittaa), uskonto, biologia, maantiede, kemia, fysiikka ja liikunta.
Erityistehtävän saaneiden lukioiden suosio on suuri. Moniin pääsee sisään vain vajaa puolet hakijoista (esimerkiksi Kallion ilmaisutaidon lukio Helsingissä), ja opiskelu erityislukiossa poikkeaa monin tavoin yleislukioista. Esimerkiksi korkeakoulut voivat antaa hyväksilukuja joistakin erityislukioissa suoritetuista kursseista. Erityislukioiden erityistehtävään kuuluvat kurssit suoritetaankin usein kunkin alan ammattilaisten ohjauksessa, ja tällöin kyse on todellisesta painotuksesta. Usein tähän sekoitetaankin jotakin ainetta erityisesti painottavat yleislukiot (esimerkiksi monet lukiot voivat tarjota teatteritaiteen tai valokuvauksen kursseja), joiden opiskelijalla ei kuitenkaan ole em. vähennysoikeutta valtakunnallisesti pakollisista kursseista. Opettajatkin ovat tällaisissa lukioissa harvemmin muodollisesti päteviä opettamassaan erityisaineessa.
Suoritusaika.
Lukion suoritusaika on 2–4 vuotta. Ylioppilaaksi on mahdollista valmistua joko syksyllä tai keväällä. Suurin osa opiskelijoista valmistuu kolmessa vuodessa ja vain ani harva kahdessa. Erityislukioissa opiskelu venyy usein 3,5 tai neljään vuoteen.
Toisen vuosikurssin opiskelijoita kutsutaan penkinpainajaisten jälkeen "wanhoiksi", koska he ovat perinteisesti olleet tämän jälkeen lukion opiskelijoiden vanhinta ikäluokkaa. Nykyään näin ei kuitenkaan ole, sillä luokattomassa lukiossa on lähes aina myös pidempään kuin kolme vuotta kirjoilla pysyviä opiskelijoita. Viimeisen vuoden opiskelijaa kutsutaan abiturientiksi, "abiksi". Abiturientit eivät myöskään aina siirry kokonaan ns. lukulomalle, vaan monet keräävät kursseja vielä loppukevään, penkinpainajaisten jälkeenkin. Perinteistä kuitenkin halutaan pitää kiinni. Lukiolaisten erityisiä opiskelujen ulkopuolisia tapahtumia ovat wanhojen tanssit ja abiturienttien penkinpainajaiset.
Lukion merkitys opiskelijalle.
Jos opiskelijalla on tavoitteena esimerkiksi korkea-asteen opinnot, joissa opiskelun lähtökohtana ovat hyvät kielelliset, matemaattiset tai yhteiskunnalliset valmiudet, on lukio tällöin oikea valinta toisen asteen oppilaitokseksi. Periaatteessa sekä lukio että kolmivuotinen ammattitutkinto antavat yhtäläisen korkeakoulukelpoisuuden, mutta erityisesti yliopistojen pääsykokeet muodostuvat pelkän ammattitutkinnon suorittaneelle vaikeaksi. Sen sijaan joillekin ammattikorkeakoulujen koulutusohjelmilla opiskelevista huomattava osa on suorittanut saman alan ammattitutkinnon (esimerkiksi insinöörikoulutusohjelmat). Käytännössä monet lukioon menevät opiskelijat eivät vielä tiedä omaa tulevaisuuden alaansa peruskoulun jälkeen, joten lukio on luonteva ratkaisu. Suurissa kaupungeissa lukioiden keskiarvorajat voivat olla verrattain korkeita, jolloin heikon opiskelijan on joko hakeuduttava syrjäisen maaseudun lukioon tai ammattioppilaitokseen. Maaseudulla lukion keskiarvoraja voi sen sijaan olla niin matala, että joillekin ammattioppilaitosten linjoille on hankalampi päästä. Osa heikon keskiarvon saaneista käy valinnaisen kymppiluokan korottaakseen numeroitaan ja päästäkseen haluamaansa oppilaitokseen.
Kaksois- ja kolmoistutkinnot.
Osassa ammattikouluista ja lukioista voi suorittaa ammattitutkinnon yhteydessä myös ylioppilastutkinnon; tällöin puhutaan kaksoistutkinnosta. Kaksoistutkintolaisilla opiskelu kestää yleensä kolmesta neljään vuotta. Tällöin osa ammattitutkinnon opinnoista korvataan lukion oppimäärään sisältyvillä pakollisilla kursseilla. Opiskelija saa ammattioppilaitoksen päästötodistuksen ja ylioppilastutkintotodistuksen. Tällainen ammattilukio voidaan toteuttaa useilla tavoin: valinta pitkän ja lyhyen matematiikan välillä voi määräytyä automaattisesti. Pakollisten kurssien lisäksi saatetaan tarjota myös mahdollisuus lukea jonkin yksittäisen aineen, esimerkiksi fysiikan, syventävät kurssit.
Mahdollista on myös suorittaa sekä ammattillinen perustutkinto että lukion koko oppimäärä. Tällöin puhutaan kolmoistutkinnosta.
Lukiokoulutuksen järjestäminen.
Lukioiden ylläpitäminen on vapaaehtoista, mutta suurin osa Suomen kunnista ylläpitää ainakin yhtä lukiota. Ongelmana lukion pitämisessä on pienille kunnille riittävän opiskelijamäärän saanti. Näissäkin kunnissa täytyy toteuttaa valtioneuvoston asetusta, jonka mukaan valtakunnalliset syventävät kurssit tulee tarjota opiskelijalle valittaviksi.
Opetushallitus myöntää halukkaille kunnille ja yhteisöille opetuksen järjestämisluvat. Luvan saanti edellyttää, että hakijalla on taloudelliset ja ammatilliset edellytykset järjestää lukio-opetusta. Lukio-opetusta ei saa järjestää taloudellisen hyödyn tavoittelemiseksi, mutta opetuksenjärjestäjät ovat oikeutettuja valtionapuun.
Lukio-opiskelijan opintososiaaliset edut eivät ole yhtä hyvät kuin koululaisen, mutta lukio-opiskelijalla on oikeus ilmaiseen opetukseen, opiskelijahuoltoon sekä yhteen ilmaiseen lounaaseen päivässä. Koulukirjat ja opetusmateriaalit ovat opiskelijan omalla vastuulla. Koulumatkoihin sen sijaan voi saada tukea Kansaneläkelaitokselta, ja opiskelijalla on oikeus opintotukeen, johon vaikuttavat vanhempien tulot alle 20-vuotiaalla opiskelijalla.
Lukiokoulutuksessa ei tunneta perusopetuksen lähikoulukäsitettä. Sen sijaan jokaisella on oikeus hakea yhteishaussa haluamaansa lukioon, joka valitsee opiskelijat perusopetuksen päättötodistuksen lukuaineiden keskiarvon mukaisessa järjestyksessä. Tästä poikkeuksen voivat tehdä erityisen koulutustehtävän saaneet lukiot, jotka järjestävät usein pääsykokeen. Tarvittava keskiarvo määräytyy lukioittain hakijoiden mukaan, joten keskiarvoraja on yleensä huomattavasti korkeampi esimerkiksi suurten kaupunkien suosituissa lukioissa kuin 5 000 asukkaan kuntien lukioissa, joskin joihinkin pienempiinkin lukioihin on päätetty tietty keskiarvoraja, joka opiskelijan pitää ylittää päästäkseen lukioon.


Laulava vallankumous.
Laulava vallankumous () tarkoittaa vuosien 1987–1990 tapahtumia, jotka johtivat Viron, Latvian ja Liettuan jälleenitsenäistymiseen.
Viro.
Neuvostoliitossa oli käynnissä glasnostin aika, ja Virossa oli kansan keskuudessa herännyt haaveita maan itsenäisyyden palauttamisesta.
Viroa oli miehitetty vuodesta 1940 lähtien, mutta ihmiset eivät olleet aiemmin organisoituneet vaatimaan itsenäisyyden palauttamista. Kansan yhdisti yhtenäisiin vaatimuksiin kesällä 1987 Tallinnan raatitorilta alkanut Laulava vallankumous. Lopuksi noin 300 000 virolaista kokoontui Tallinnan laululavan patsaalle laulamaan kansallislauluja, jotka olivat tuolloin kiellettyjä. Niistä tehtiin myös rock-sovituksia.
Laulava vallankumous kesti yli neljä vuotta, ja sen aikana tapahtui useita protesteja ja kansalaistottelemattomuutta. Kun Neuvostoliiton panssarivaunut vyöryivät maaseudulle vuonna 1991 tavoitteenaan kukistaa vallankumous, Viron korkein neuvosto ja Riigikogu julistivat Viron taas itsenäiseksi. Virolaiset toimivat ihmiskilpinä suojatakseen radio- ja tv-asemia neuvostopanssareilta. Laulava vallankumous johti siihen, että Viro sai itsenäisyytensä ilman verilöylyä.


Liivin kieli.
Liivi ("līvõ kēļ") on uralilainen, suomalais-ugrilainen ja itämerensuomalainen kieli, ja siten suomen läheinen sukukieli. Lähin liivin sukukieli on viro. Liivin kieltä puhuivat liiviläiset Latviassa Kuurinmaalla Liivin rannassa. Tiedotusvälineiden mukaan kielen viimeinen syntyperäinen puhuja, Viktor Berthold, kuoli 2009, mutta viimeinen äidinkielinen puhuja on edelleen elossa oleva Grizelda Kristiņa (s. 19. maaliskuuta 1910).
Historia.
Kielitieteilijät eivät ole täysin varmoja siitä miten liivin kieli erosi muista itämerensuomalaisista kielistä. Epäselvyyttä on esimerkiksi siitä, onko liivi läheisempää sukua etelä- vai pohjoisvirolle. Paikannimistötutkimuksen mukaan liivinkielisten alueet ulottuivat ennen paljon nykyistä laajemmalle. Liivinkielisten paikannimien verkko kattaa noin puolet nykyisen Latvian alueesta. Liivinkieliset ovat vaihtaneet kieltään latviaksi. Latviassa käytetään lähinnä indoeurooppalaista latvian kieltä eli "lättiä". Latvian kieli on kuitenkin saanut paljon vaikutteita liivin kielestä. Latvian kielen eroavaisuudet liettuaan nähden ovat osaksi liivin vaikutusta. Sen lisäksi latvian kieli on vaikuttanut liiviin todella voimakkaasti, niin sanastoon kuin kielioppiinkin. Latvian kielen vaikutus onkin erkaannuttanut liiviä huomattavasti muista itämerensuomalaisista kielistä.
Liivinmaa kristillistyi Baltian alueista ensimmäisenä. Aikoinaan liiviläiset ritarit taistelivat Baltian pakanoita vastaan, ja pakottivat näitä kasteeseen. Jäljellä oleva kieli on länsiliiviä, "itäliivi" katosi jo 1800-luvulla. Matteuksen evankeliumin käänsi liivinkielen länsimurteelle Pizālainen opettaja Jan Princ ja itäliiviksi sen käänsi Nika Pollmann. Molemmat versiot tarkisti ja viimeisteli F.J Wiedemann. Britannian ja Ulkomaiden Raamattuseura toimitti molemmista vuonna 1863 250 kappaleen painoksen, joka jaettiin Liivinrannan asukkaille. Vielä 1930-luvulla liivin kielellä kirjoitettiin merkittävää kirjallisuutta. Esimerkiksi Uusi Testamentti käänettiin tuolloin liiviksi. Merkittävimpiä tuon ajan kirjallisuuden vaikuttajia olivat Kōrli Stalte ja Peter Damberg. Myös suomalaiset ja virolaiset kielentutkijat, kuten esimerkiksi Lauri Kettunen, vaikuttivat liivinkielisen kirjallisuuden kehittymiseen.
Nykytilanne.
Liivinkieli on hävinnyt normaalista käytöstä täysin. Sitä puhuu äidinkielenään enää yksi henkilö ja arviolta kymmenen kielen isovanhemmiltaan oppinutta. Lisäksi on vielä noin kymmenen kielen opetellutta kielentutkijaa ja viisi kielen itsenäisesti opiskellutta. Vielä useampi on osallistunut liiviläisille kesäleireille tai yliopistokursseille ja oppinut näin ymmärtämään kieltä, mutteivät käyttämään sitä keskustelussa. Liivinkieliseen opetukseen kouluissa osallistuu noin kymmenen henkeä, joista suurin osa on etnisiä liiviläisiä. Liivinkielistä tekstiä pystyy lukemaan arviolta 50-60 henkilöä. Latvian kieltä käyttämään siirtyneet liiviläiset vaikuttivat latvian kielen liiviläismurteisiin, joita puhutaan sekä Kuurin- että Liivinmaalla. Olennainen ero latvian kieleen näillä murteilla on se, että niiden puhujat käyttävät liivin kielen ääntämystapaa.
Opetus.
Liivin kieltä opetetaan perustasolla muutamissa kouluissa Riiassa, Staicelessä, Ventspilsissä, Kolkassa ja Dundagassa. Lisäksi opetusta järjestetään vuosittain järjestettävillä kesäleireillä. Liiviläisten kulttuurikeskus järjestää puhujaryhmiä, joiden tarkoituksena on pitää liivin kieltä elossa normaalissa puhekäytössä. Liivin kieltä voi opiskella ylemmällä tasolla Helsingin- ja Turun yliopistoissa Suomessa, Tarton yliopistossa Virossa, Budapestin yliopistossa Unkarissa sekä Latvian yliopistossa. Säännöllisesti sitä opetetaan kuitenkin vain Tarton ja Latvian yliopistoissa, muissa yliopistoissa se kuuluu yleensä itämerensuomalaisten kielten yleiseen opetukseen.
Kielen piirteet.
Liivin kielen tyypillinen piirre on painottomien tavujen redusoituminen. Sama piirre on havaittavissa myös viron kielessä, mutta liivissä se vaikuttaa vielä voimakkaammin. Latvian kielen vaikutuksesta "ö" ja "ü" ovat vaihtuneet e:ksi ja i:ksi. Liivi kuuluu periferiakieliin, eli siitä puuttuu astevaihtelu. Liivissä h on kadonnut kaikkialta.
A a, Ā ā, Ä ä, Ǟ ǟ, B b, (C c), D d, Ḑ ḑ, E e, Ē ē, F f, G g, H h, I i, Ī ī, J j, K k, L l, Ļ ļ, M m, N n, Ņ ņ, O o, Ȯ ȯ, Ȱ ȱ, (Ö ö), (Ȫ ȫ), Õ õ, Ȭ ȭ, P p, (Q q), R r, Ŗ ŗ, S s, Š š, T t, Ț ț, U u, Ū ū, V v, (W w), (X x) (Y y), Z z, Ž ž
Luettelossa nykyisin käytettävät kirjaimet. Vieraskirjaimet suluissa ().
Kielinäyte.
"yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen"


Lokakuu.
Lokakuu on vuoden kymmenes kuukausi, joka on pohjoisella pallonpuoliskolla syksyn ja eteläisellä pallonpuoliskolla kevään toinen kuukausi. Lokakuuta edeltää syyskuu ja sitä seuraa marraskuu. Lokakuun pituus on 31 päivää. Koska lokakuussa siirrytään kesäajasta pois, lokakuu on vuoden pisin kuukausi. Eteläisessä Suomessa lokakuu on runsaiden syyssateiden, syysmyrskyjen, viileiden säiden ja pimenevien iltapäivien aikaa. Pohjoisessa se on tyynempää ja kylmempää talven alun ja ensilumen aikaa.
Lokakuun latinankielinen nimi "october" tulee kahdeksaa merkitsevästä sanasta "octo", sillä aikoinaan lokakuu oli roomalaisen kalenterin kahdeksas kuukausi. Kuukausi oli maaliskuun, toukokuun ja heinäkuun ohella Caesarin ajanlasku-uudistuksen alkuperäisiä 31 päivän kuukausia. Loput yhtä pitkät kuukaudet tulivat koska Caesarin tekemän jaon seurauksena vuodessa olisi 355 päivää, joten hänen oli lisättävä puuttuvat 10 päivää muihin kuukausiin.
Lokakuun keskilämpötilat eri puolilla Suomea vaihtelevat. Vantaalla lokakuun keskilämpötila on noin +6 astetta, Lahdessa noin +4,5 astetta, Tampereella noin +4 astetta, Kuopiossa noin +2,5 astetta, Oulussa noin +2 astetta ja Sodankylässä noin -1 astetta. Lokakuussa taivas on usein jatkuvasti pilviharson peitossa, mistä johtuen päivälämpötilojen ja yölämpötilojen ero ei useinkaan ole aina kovin suuri, ainakaan etelässä. Ensimmäiset yöpakkaset ja kuura tulevat yleensä lokakuun alussa Etelä-Suomessa ensimmäistä kertaa. Tyypillinen päivälämpötila on Etelä-Suomessa lokakuun alussa noin 10-12 astetta ja lopulla enää noin 5-7 astetta. Pohjoisessa vastaavat ovat kuun alussa 5-7 astetta ja kuun lopussa päivälämpötilat ovat yleensä enää hieman plussan puolella, tai jopa nollassa.
Suomen etelä-ja lounaisrannikolla ruska on komeimmillaan lokakuun ensimmäisellä viikolla, jatkuen hiipuvana lokakuun lopulle, jolloin maisema on jo pääosin paljas. Lapissa ruska jo lokakuussa enää muisto vain. Ensilumi sataa Lapissa yleensä lokakuun alussa, pysyvä lumi saadaan Pohjois-Lapin tunturiseuduille usein jo lokakuun puolessa välissä ja Etelä-Lapissakin yleensä kuun lopulla. Etelä-Suomessa lumisateet sen sijaan eivät ole lokakuussa edes jokavuotisia. Ensilumi sataa etelärannikolle tavallisesti vasta marraskuun aikana. Lokakuussa auringon teho on jo alhainen, ja kesän lämpöä edelleen luovuttavista meristä koostuva kosteus jää helposti pilvipeitteeksi taivaankannen ylle. Auringonpaistepäiviä on koko Suomessa tällöin niukasti. Lokakuussa on marraskuun ohella Sadepäiviä ja pilvisiä harmaita päiviä eniten verrattuna muihin vuoden kuukausiin, varsinkin eteläisessä Suomessa. Arktiset kylmänpurkaukset voivat ajoittain tuoda lokakuussa selkeää, mutta kylmää polaari ilmaa pohjoisesta. Lokakuussa enimmät sateet ovat lähinnä pitkäkestoisia Atlantilta kulkeutuvia tihkusateita. Joidenkin muuttolintujen päämuutto sijoittuu Etelä-Suomessa vasta lokakuun alkupäiviin. Sienestys- ja marjastusaika alkaa lokakuulla olla jo ohi. Lokakuussa on toisinaan kunnon yöpakkasia Etelä-Suomea myöten. Ukkosia lokakuussa on silloin tällöin, usein merellä. Rannikkoseudut ovat lokakuussa useimmiten jopa useita asteita sisämaata leudompia.
Ruotsin akatemia, Ruotsin kuninkaallinen tiedeakatemia, Karoliininen instituutti, Ruotsin keskuspankki ja Norjan suurkäräjien Nobel-komitea julkistavat Nobelin palkintojen saajien nimet vuosittain lokakuun alkupuolella.


Linnunrata.
Linnunradan spiraalihaarat. Aurinkokunnan sijainti merkitty keltaisella
Linnunrata on sauvaspiraaligalaksi, jossa sijaitsevat mm. Maa ja muu aurinkokunta. Linnunrata on kiekon muotoinen tähtirykelmä, jossa on satoja miljardeja Auringon kaltaisia tähtiä. Linnunrata kuuluu paikalliseen ryhmään, jossa on kolme suurta ja yli 30 pientä kääpiögalaksia. Näistä 2,5 miljoonan valovuoden etäisyydellä sijaitseva Andromedan galaksi on läpimitaltaan suurin ja Linnunrata lähes yhtä suuri. Linnunradalla on seuralaisenaan useita kääpiögalakseja, joista tunnetuimmat, Suuri Magellanin pilvi ja Pieni Magellanin pilvi, näkyvät eteläisen pallonpuoliskon yötaivaalla paljain silmin.
Aurinkokuntamme sijaitsee 26 000 ± 1400 valovuoden etäisyydellä galaksin keskustasta Orionin haaraksi kutsutussa kierteishaaran osassa. Johtuen sijainnistamme vain 20 valovuotta galaksin keskitason yläpuolella näemme yötaivaalla koko taivaankannen halki kulkevan himmeän juovan, linnunradan, jonka mukaan koko galaksikin on nimetty. Pimentävien pölypilvien takia näemme siitä vain osan, mutta muilla kuin näkyvällä valon aallonpituuksilla on mahdollista havaita pölypilvien takaa tulevaa säteilyä. Tähtienvälisen kaasun radiosäteilyn avulla on saatu selville Linnunradan kierteisrakenne.
Andromedan galaksi ja Linnunrata lähestyvät toisiaan 140 kilometrin sekuntinopeudella ja ne saattavat kohdata noin kolmen miljardin vuoden kuluttua muodostaen mahdollisesti suuren elliptisen galaksin. Galaksien törmäyksessä yksittäiset tähdet eivät varsinaisesti törmää keskenään, sillä niiden väliset suhteelliset etäisyydet ovat hyvin suuria. Suuri attraktori vaikuttaa kummankin galaksin liikerataan.
Yleistä.
Linnunrata koostuu 100–300 miljardista tähdestä. Sen massa on 750–1000 miljardia Auringon massaa. Galaksin läpimitta on 100 000–170 000 valovuotta ja sen paksuus aurinkokunnan kohdalla on 3 000–10 000 valovuotta. Se kiertää keskustansa ympäri Auringon kohdalla kerran noin 226 miljoonassa vuodessa, mitä kutsutaan "kosmiseksi" tai "galaktiseksi vuodeksi".
Rakenteeltaan Linnunrata on sauvaspiraaligalaksi eli se on kiekkomainen, ja sen keskellä on keskuspullistuma sekä pitkänomainen sauvamainen tiivistymä, josta erkanee kaksi kierteishaaraa. Kierteishaaroissa on runsaasti nuoria tähtiä, tähtienvälistä ainetta ja kaasusumuja.
Aiemmin Linnunradassa uskottiin olevan neljä suurta kierteishaaraa. Uusien tutkimustulosten mukaan runsaasti kirkkaita nuoria ja vanhempia punaisia jättiläistähtiä sekä kaasua sisältäviä päähaaroja on vain kaksi: Kilven–Kentauruksen ("Scutum-Centaurus") ja Perseuksen haarat. Näiden lisäksi on kolme heikompaa, pääasiassa kaasua ja nuorien tähtiä tiivistymiä sisältävää kierteishaaraa: Kulmaviivoittimen ("Norma Arm") ja Jousimiehen ("Sagittaurius Arm") haarat sekä Ulompi haara ("Outer Arm"). Lisäksi keskussauvan molemmillä reunoilla on kierteishaarat: Lähempi ja Kauempi kolmen kiloparsekin haara ("Near and Far 3kpc Arm"). Oma Aurinkomme sijaitsee Jousimiehen kierteishaaran ulommalla jatkeella varsinaisen Jousimiehen haaran ja Perseuksen haaran välimailla, niin kutsutun Orionin haaran ("Orion Spur") reunalla.
Linnunradan kiekko on melko ohut, tiivis ja pyörivä. Kiekon tähdet ovat enimmäkseen suhteellisen nuoria populaatio I:n tähtiä, joissa on korkea metallipitoisuus. Jotkut tähtitieteilijät uskovat Linnunradassa olevan "paksun kiekon", jossa on Aurinkoa hieman vanhempia ja metalliköyhempiä tähtiä.
"Keskuspullistumassa" on vanhempia, noin 10 miljardin vuoden ikäisiä tähtiä. Aivan galaksin keskustassa on jättiläismäinen musta aukko. "Halo" ympäröi kiekkoa ja se sisältää vanhoista tähdistä koostuvia pallomaisia tähtijoukkoja. Halo ei pyöri lainkaan tai mahdollisesti se pyörii kiekkoon nähden vastakkaiseen suuntaan. Halon tähdet ovat metalliköyhiä populaatio II:n tähtiä. Kauempana Linnunradan keskustasta olevat pallomaiset tähtijoukot kiertävät Linnunrataa kaltevammilla ja soikeammilla radoilla kuin lähempänä olevat. Linnunradan kiekkoon sataa halon alueelta suurinopeuksisia neutraalin vedyn pilviä.
Linnunrataa ympäröi myös halon alueelle ulottuva kuuma korona, joka ulottuu 100 000–300 000 valovuoden päähän galaksin keskustasta. Se on syntynyt supernovan räjähdyksissä sinkoutuneesta kuumasta, hyvin harvasta kaasusta. Koronan hiukkastiheys on niin pieni, ettei se ole juurikaan ympäristöään lämpimämpi. Valtaosa halon massasta saattaa kuitenkin koostua pimeästä aineesta, joka voi ulottua kauas kiekon reunan ulkopuolelle. Pimeää ainetta saattaa olla Linnunradassa yli tuhat miljardia Auringon massaa, eli se nostaisi galaksin kokonaismassan 2000 miljardiin Auringon massaan.
Aurinko on 26 000 valovuoden (8,5±0,5 kiloparsekin) päässä galaksin keskustasta. Lähimmillään Aurinko on kierroksensa aikana noin 8,3 kiloparsekin päässä keskustasta. Aurinko kiertää Linnunradan keskustaa vauhdilla 217 km/s ja on kiertänyt 20–25 kierrosta elinikänsä aikana. Auringon kiertovauhti on yksi valovuosi 1400 vuodessa. Aurinko on ns. paikallisessa kuumassa kuplassa Orionin haarassa. Linnunradan keskustan sauvan pituus on noin 27 000 valovuotta ja lähimmillään noin 15 000 valovuoden etäisyydellä meistä.
Linnunradan keskus.
Linnunradan keskus sijaitsee Jousimiehen tähdistön suunnalla. Keskustan tähdet ovat hyvin tiheässä verrattuna Auringon lähialueen tähtitiheyteen. Keskustassa sijaitsee voimakas radiolähde Sagittarius A. Koska Linnunradan keskuksen suunnassa on runsaasti tähtienvälisiä kaasu- ja pölypilviä, keskus ei näy näkyvässä valossa, ultravioletissa ja pehmeissä röntgensäteissä. Linnunradan keskustaa voi havaita pölyä läpäisevillä gammasäteilyn, kovan röntgensäteilyn, infrapunan, submillimetrialueen ja radioalueen aallonpituuksilla.
Sagittarius A on monimutkainen radiolähde, jonka keskustassa on tiiviimpi radiolähde Sagittarius A*, joka on miltei Linnunradan keskustassa.
Linnunradan keskustassa sijaitsee musta aukko, jonka massa on 4,3 miljoonaa Auringon massaa ja halkaisija noin 50 miljoonaa kilometriä
Mustaa aukkoa ympäröi kaasumainen kertymäkiekko, johon on saapunut kaasua muualta. Kuuma kaasu kiertää lähes ympyrämäistä spiraalia mustan aukon ympärillä ja säteilee eri aallonpituuksilla. Menneisyydessä oletetaan suurten kaasumäärien aiheuttaneen kertymäkiekossa purkauksia, joissa on lähtenyt Linnunradan keskustasta kahteen suuntiin valtavan nopeita jättiläismäisiä suihkuja.
Linnunradassa oletetaan tapahtuneen voimakasta tähtien muodostumista 200 miljoonaa vuotta sitten, samaan aikaan tähtienvälistä ainetta syöksyi keskustan mustaan aukkoon. Näitä tähtiryöppyjä tapahtunee Linnunradassa noin 500 miljoonan vuoden välein. Nuoruudessaan Linnunrata lienee ollut aktiivisempi suihkuttaja ja silloin sen on täytynyt olla kvasaari tai Seyfertin galaksi.
Linnunradan absoluuttinen kirkkaus on −20,5.
Ikä.
Vuonna 2007 galaksin halossa sijaitsevan tähden HE 1523-0901 iäksi arvioitiin 13,2 miljardia vuotta, eli lähes yhtä paljon kuin maailmankaikkeuden ikä. Kyseessä on vanhin Linnunradan alueelta löydetty kohde, joten se asettaa alarajan Linnunradan iälle. Tähden ikä arvioitiin Very Large Telescope -teleskoopin avulla.
Galaksin ohuen kiekon tähtien ikää arvioitiin samalla periaatteella kuin HE 1523-0901:n, ja arvioiden perusteella alueen ikä on noin 7,1 - 10,5 miljardia vuotta. Tämä tarkoittaa, että halon ja ohuen kiekon muodostumisen välillä saattoi olla jopa 5 miljardin vuoden aikaväli.
Havaitseminen Maasta.
Linnunrata on havaittavissa parhaiten pimeänä yönä kaukana valosaasteesta. Silloin se on paljain silmin nähtävissä vaaleana utumaisena nauhana, joka kulkee yötaivaan halki.
Linnunrata kulkee pohjoisella taivaalla Kotkan, Joutsenen, Kefeuksen, Kassiopeian, Perseuksen, Ajomiehen, Kaksosten ja Yksisarvisen tähdistöjen kautta. Joutsenen tähdistön alueella on havaittavissa Linnunradan vyön kahtia jakava tummempi alue, jota sanotaan Suureksi repeämäksi. Se on valtava tähtienvälinen pölypilvien joukko, joka estää sen takana olevien tähtien valon näkymisen.
Tiheimmillään Linnunradan tähtipilvet ovat Jousimiehen tähdistön suunnalla, missä sijaitsee myös galaksin keskus. Pienelläkin kiikarilla katsottuna näkymä Linnunradasta muuttuu merkittävästi, sillä se paljastaa utumaisen hehkun valtavaksi määräksi himmeämpiä tähtiä.
Parhaiten Linnunradan rakenne paljastuu, kun sitä tutkitaan infrapunasäteilyn aallonpituuksilla. Useimmat tähtienväliset pölypilvet läpäisevät tähtien lähettämän infrapunasäteilyn, joten ne voidaan havaita infrapunateleskoopeilla. Sen sijaan emme voi nähdä suoraan galaksin spiraalirakennetta, koska sijaitsemme suunnilleen Linnunradan tasossa.
Naapurigalaksit.
Kuva:Universe Reference Map (Location) 001.jpeg|thumb|center|900px|Kaavakuva Maan ja Linnunradan sijainnista Neitsyen superjoukossa.
Linnunradan nopeutta ja liikettä avaruudessa ei pystytä määrittämään tarkasti, koska ei ole mitään mihin nopeuden suhteuttaisi. Linnunradan, Andromedan ja Kolmion galaksit muodostavat 35 kääpiögalaksin kanssa paikallisen galaksiryhmän (ks. galaksijoukko), joka kuuluu Neitsyen ("Virgo") superjoukkoon. Linnunrataa kiertää Suuri Magellanin pilvi, joka on noin 20–000 valovuoden läpimittainen. Linnunrataa kiertävät myös Pieni Magellanin pilvi ja Iso koiran (Canis Major) kääpiögalaksi. Pienimmät Linnunradan satelliittigalaksit Carina, Draco, ja Leo II ovat kääpiögalakseja joiden läpimitta on vain noin 500 valovuotta. Lähin meitä oleva kääpiösatelliittigalaksi lienee Jousimiehen (Sagittarius) kääpiöellipsi. Aikaisemmin meitä lähimmäksi on luultu ainakin seuraavia kääpiögalakseja: Ursa Minor, Sculptor, Sextans, Fornax ja Leo I.
Etymologia.
Monissa kielissä Linnunrataa kutsutaan maitoon viittaavilla nimityksillä (kuten englannin "Milky Way"). Se johtuu siitä, että kreikkalaisen mytologian mukaan Linnunrata oli syntynyt Hera-jumalattaren maidosta. Suomenkielinen nimitys palautuu muinaissuomalaisten uskomuksiin. Linnunradan uskottiin olevan itämerensuomalaisten pyhän linnun joutsenen reitti taivaan halki lintukotoon.


Linnanmäki.
Linnanmäki () on Helsingissä Alppiharjun kaupunginosassa sijaitseva huvipuisto.
Linnanmäellä on 43 erilaista suurta ja pientä huvipuistolaitetta. Linnanmäellä on Pohjoismaisista huvipuistoista eniten laitteita kävijämäärään nähden (28. huhtikuuta 2010). Huvipuistossa on lisäksi muita kohteita, kuten pelihalleja, huvipuistopelejä, kioskeja, ravintoloita, Peacock-teatteri sekä Pohjoismaiden ainoa Sea Life -keskus, Sea Life Helsinki.
Huvipuiston vanhin laite on karuselli, joka valmistui vuonna 1896. Suosituin laite on Vuoristorata, joka otettiin käyttöön vuonna 1951. Linnanmäellä on lisäksi useita muita kohteita, kuten vesitornin sisälle rakennettu avaruusaiheinen vuoristorata (Linnunrata, entinen nimi Space Express), kummitusjuna, hupitalo Vekkula liukumäkineen, autorata sekä kaksi vesilaitetta (Vonkaputous ja Hurjakuru). Vuoristoradoista näyttävin on 52 metriin kohoava Ukko, joka kyyditsee ihmisiään 105 km/h. Ukko-laitteessa on teemoina Musiikki ja rakkaus.
Huvipuistossa vierailee vuosittain yli miljoona kävijää. Elokuussa 2006 Linnanmäellä vieraili huvipuiston 50. miljoonas kävijä. Kesällä 2010 Linnanmäki täytti 60 vuotta.
Historiaa.
Alppi- ja Lenininpuistojen muodostaman virkistysalueen keskeltä lohkaistiin vuonna 1949 7,5 hehtaarin kokoinen niin sanottu Vesilinnanmäen tontti vuokrattavaksi lastensuojelujärjestöille, jotka perustivat paikalle huvipuiston. Toukokuussa 1950 avatun huvipuiston toiminnasta vastaa nykyisin vuonna 1956 perustettu Lasten Päivän Säätiö.
Vesilinnanmäki oli Alppipuiston korkein kallio, joka oli saanut nimensä mäellä sijaitsevista vesisäiliöistä. Linnanmäki on puolestaan lyhennys Vesilinnanmäestä. Vesisäiliöt eivät ole enää alkuperäisessä käytössään ja niille etsitään uutta käyttöä.
Lasten Päivän Säätiö.
Linnanmäen omistaa "Lasten Päivän Säätiö", jonka perustivat vuonna 1956 kuusi tunnettua lastensuojelutyötä tekevää järjestöä (Lastensuojelun keskusliitto ry, Barnavårdsföreningen i Finland, Ensi- ja turvakotien liitto ry, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ry, Parasta Lapsille ry ja Pelastakaa Lapset ry). Säätiö jakaa joka vuosi tuloksestaan perustajajärjestöilleen rahaa lastensuojelutyöhön (vuonna 2004 n. 2,5 milj. euroa). Säätiön ja samalla Linnanmäen toimitusjohtaja on Risto Räikkönen. Lasten Päivän Säätiö perusti lisäksi Tykkimäen huvipuiston 1986. Myöhemmin puiston omisti yhtiö, jossa säätiö oli osakkaana, mutta se luopui tästä osakkuudestaankin 2005.
Lasten Päivä.
Lasten Päivä on osa lasten hyvinvoinnin edistämiseksi tehtävää työtä, jolla halutaan mahdollistaa kaikille lapsille oikeus hauskaan päivään Linnanmäellä.
Lasten Päivän juuret ulottuvat yli Linnanmäen historian, 1900-luvun alkuun, jolloin järjestettiin Lasten Päivä -tapahtumia eri puolella Suomea. Niiden pääasiallisena tarkoituksena oli kerätä varoja lastensuojelutyöhön. Tapahtumissa järjestettiin monipuolista ja hauskaa ohjelmaa sekä lasten että aikuisten iloksi. Lasten Päivä -tapahtumien vakiinnuttua jokavuotisiksi syntyi Linnanmäen huvipuisto.
Linnanmäen 60-vuotisjuhlavuonna 2010 Lasten Päivä herätetään uudestaan henkiin. Lasten Päivän taustalla on ajatus jokaisen lapsen oikeudesta hyvään elämään vuoden jokaisena päivänä. Kaikille lapsille ei käynti Linnanmäellä kuitenkaan ole itsestäänselvyys, ja nyt tämä mahdollisuus halutaan heille tarjota. Lasten Päivän Säätiö yhdessä yhteistyökumppaniensa kanssa mahdollistaa Lasten Päivän 24. huhtikuuta 2010 lapsille, joilla ei muuten ole mahdollisuutta päästä nauttimaan huvipuiston riemuista.
Huvipuiston muutokset.
Sateenkaaren keskellä ennen ollut aurinko on nyt kalliolla Mustekalan vieressä Pluto-alueella.
Linnanmäellä on vuosikymmenten kuluessa ollut paljon laitteita, joista suuri osa on myöhemmin siirretty Lasten Päivän Säätiön aiemmin omistamaan Tykkimäen huvipuistoon Kouvolaan. Osa vanhoista laitteista on myyty muualle ja osa on romutettu. Poistuneen laitteen tilalle on tullut joko samantyyppinen tai kokonaan erilainen laite.
Tilaa uusille laitteille on vuosien saatossa saatu myös esimerkiksi viheristutuksien paikalta, jolloin uusi laite ei ole vienyt yhtään vanhaa laitetta pois. Tämän ansiosta huvipuistolaitteiden lukumäärä on vuosien saatossa noussut.
Vedenneidot.
Poistuneiden laitteiden lisäksi vanhemmat huvipuiston kävijät muistavat myös "vedenneidot". Suosittu kohde avattiin vuonna 1950. Kohteessa uimapukuihin pukeutuneet nuoret neidot asettuivat makaamaan vesialtaan yläpuolella olevalle tasanteelle. Altaat olivat verkon takana. Kävijät koettivat maksua vastaan osua pallolla verkkojen etupuolella tolpassa olevaan avausnappiin. Heiton osuessa maaliin tasanteen ylhäällä pitänyt lukko avautui ja vedenneito pärskähti veteen iloisesti kirkuen. 1970-luvun loppupuolella pudotettavana oli myös miehiä naisasiajärjestön kiinnitettyä asiaan huomiota tasa-arvon nimissä. Aikansa sensaatio oli, kun kello 22.00:n jälkeen, lapsiperheiden jo pääosin poistuttua alueelta, osa tytöistä esiintyi vapaaehtoisesti yläosattomissa.
Nykyisin vedenneitoja Linnanmäellä ei enää ole, koska Naisasialiitto Unioni piti hallin toimintaa naisten arvoa alentavana ja lähetti vuonna 1978 kirjelmän Linnanmäen johdolle, minkä johdosta vedenneitohalli suljettiin vuonna 1980.
Satulaakso.
Yksi eniten Linnamäen ilmettä uudistanut muutos on ollut huvipuiston luoteiskulmassa sijainneen "Satulaakson" uudelleenteemoitus 2000-luvun taitteessa. Puistomaiseen, lastenlaitteita sisältäneeseen alueeseen raivattiin vuonna 1998 tilaa vesilaite Hurjakurulle. Myöhemmin alueelle rakennettiin kolme uutta vuoristorataa siellä jo ennestään sijainneen Pikajunan rinnalle.
Alueen uuden ilmeen myötä sen nimeksi on vaihdettu "Ratalaakso". Lasten laitteille on löydetty uusi paikka pyöreän vesilinnan kainalosta Lastenmäeltä sekä vuonna 2010 avatulta Pluto-alueelta.
Linnanmäen tulevaisuus.
Ukko valmistui vuonna 2011. Huvipuistonjohtaja Risto Räikkösen mukaan tämän jälkeen Linnanmäelle ei toistaiseksi rakennettaisi enää uusia vuoristoratoja, vaan keskityttäisiin toisenlaisiin laitteisiin.
Vesitornien tulevaisuus.
Linnanmäellä on lisäksi käynnissä pitkäaikainen suunnittelutyö löytää kahteen alueella sijaitsevaan tiilirakennukseen, pyöreään vesitorniin ja suorakulmaiseen vesilinnaan, uutta käyttöä. Alun perin vesilinnaan suunniteltiin rakennettavaksi hotellia, mutta rakennuksesta löytyneet myrkylliset kivihiilitervapitoisuudet estivät tämän. Nyt vesilinnaan suunnitellaan rakennettavaksi pysäköintihallia. Pyöreään vesitorniin kaavaillaan puolestaan monitoimihallia, jossa voitaisiin järjestää konsertteja ja muita yleisötapahtumia.
Tällä hetkellä pyöreässä vesitornissa on Linnunrata-niminen sisävuoristorata ja neliskulmaisessa vesilinnassa huvipuiston varastotiloja.
Teatterit ja näyttämöt.
Linnanmäellä on myös vuonna 1956 rakennettu Peacock-teatteri, jossa aikoinaan pidettiin kansainvälisiä varietee-esityksiä. Ne olivat suosituimmillaan 1960-luvulla, jolloin niitä seurasi yli 100 000 katsojaa vuodessa. Myöhemmin niiden suosio kuitenkin väheni, kunnes ne lopetettiin kokonaan. Vuodesta 1979 vuoteen 2009 saakka siellä piti alkukesäisin esityksiään Uusi Iloinen Teatteri (UIT).
Keskellä Linnanmäkeä olevan aukion reunalla oli aikaisemmin suuri ulkonäyttämö katsomoineen, jolla esiintyi kesällä huvipuiston aukioloaikana muun muassa muusikkoja, teatteriryhmiä ja erilaisia akrobaatteja. Näyttämö kuitenkin purettiin vuonna 2007, jolloin sen kohdalle sijoitettiin uusi huvipuistolaite, Kirnu. Toiseen kohtaan Linnanmäelle, käytöstä poistetun autoradan sisään rakennettiin uusi, entistä huomattavasti pienempi näyttämö, Ohjelmalava, joka sekin myöhemmin purettiin. Vuonna 2012 valmistui Linnanmäelle uusi esiintymislava, Estradi.


Lars Levi Laestadius.
Lars Levi ("Lauri Leevi") Laestadius ("Læstadius") (10. tammikuuta 1800 Arjeplog, Ruotsi – 21. helmikuuta 1861 Pajala, Ruotsi) oli ruotsalainen pappi, jonka mukaan on nimetty evankelis-luterilaisen kirkon herätysliike lestadiolaisuus. Hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1819 ja papiksi 1825.
Papin työn lisäksi Laestadius oli kasvitieteilijä ja saamelaisen muinaisuskon tutkija. Hänestä tuli Ranskan Kunnialegioonan ritari.
Hänen ruotsalaisuutensa ei estänyt häntä sijoittumista sadan suurimman suomalaisen joukkoon Suuret suomalaiset -äänestyksessä.
Perhe- ja sukutausta.
Lars Levi Laestadiuksen isä Karl Laestadius (1746-1832) työskenteli työnjohtajana Nasafjällin kaivoksella Västerbottenin läänissä Pohjois-Ruotsissa. Karl Laestadius oli Arjeplogin kirkkoherran Johan Laestadiuksen poika. Myös Karlin isoisä ja tämän isä olivat Arjeplogin kirkkoherroja ja heidän molempien nimensä oli Johan Laestadius. Suvun kantaisä Johan Nilsson (1615–1697) oli kotoisin Ångermanlannin Ytterlännesin pitäjän Lästan kylästä. Laestadius on latinankielinen muunnos mainitun kylän nimestä.
Karl Laestadius solmi ensimmäisen avioliiton vuonna 1774 tukholmalaissyntyisen Brita Ljungin (1746–1798) kanssa. Avioliitossa syntyi kolme lasta, Karl Erik (1774–1817), Johan (1777–1828) ja Elsa Catharina (1779–1779). Toisen avioliiton Karl solmi leskeksi jääneen Anna Magdalena Hanssonin kanssa vuonna 1799. Pariskunta muutti Jäckvikiin Ruotsin Lapissa, jossa he viljelivät valtion tilaa Hornavan -järven rannalla. Ensimmäinen tästä avioliitosta 10.1.1800 syntynyt lapsi kastettiin Lars Leviksi. Toinen lapsi syntyi 9.2.1802 ja sai nimen Petrus.
Lapsuus ja nuoruus.
Laestadiuksella oli myös saamelaiset sukujuuret. Anna Magdalena näki unta, jossa kuuli nimen Lars. Näin hänen poikansa sai hätäkasteessa nimekseen Lars Levi Laestadius.
Laestadius opiskeli lukion Härnösandissa veljensä Petruksen kanssa. He myös suorittivat yhdessä yliopiston Uppsalassa. Vuonna 1825 hän valmistui papiksi.
Papin virkaan.
Laestadius nimitettiin Ruotsin pohjoisimman seurakunnan, Kaaresuvannon, papiksi vuonna 1826. Seurakuntalaisten määrä oli pieni ja seutu harvaanasuttua. Maisemat olivat karuja ja talvet kylmiä. Lisäksi Kaaresuvanto oli suomenkielistä aluetta, kun taas Laestadius puhui ruotsia ja äidinkieltänsä luulajansaamea. Oman haasteensa toi myös se, että seurakuntalaiset eivät olleet tulleet keskustelemaan papin kanssa hengellisistä asioista vuosikausiin. Työskennellen sinnikkäästi hän oppi kuitenkin muutamassa vuodessa suomen kielen.
Laestadiuksen saarnatyyli oli alusta alkaen hyvin väkevää ja hänen käyttämänsä kielikuvat rikkaita. Hän haki vertauksia Lapin luonnosta, kansasta ja uskomuksista. Jumalasta Laestadius käytti mm. nimityksiä "taivaallinen vanhin" ja "viinimäen isäntä", kun taas paholainen oli esim. "hirmuinen susi" ja "tämän maailman lasimestari". Vaikean isäsuhteensa vuoksi hän vierasti "Taivaan Isä" -nimityksen käyttöä.
Hengellinen herääminen.
Vuonna 1842 Laestadius sairastui vakavasti. Hän pelkäsi kuolevansa, mutta oli varma, ettei elämällään olisi ansainnut muuta kuin helvetin tuskat. Hänen mieltään rupesi painamaan suunnaton syntitaakka, joka oli alkanut karttua jo aivan lapsuudesta ja nuoruudesta alkaen. Laestadius parantui taudistaan, mutta synnin taakka oli edelleen hänen edessään. Laestadiuksen poika Levi kuoli tuhkarokkoon 4-vuotiaana, tämä tapaus sai Laestadiuksen miettimään kuolemaa entistä syvemmin. Tuolloin hänellä oli ollut kaksi lasta, mutta kaikkiaan lapsia syntyi peräti 15.
Herätysliikkeen synty ja laajeneminen.
Åselen tapahtumien jälkeen Laestadiuksen saarnat saivat uuden värin ja voiman. Hänen puheensa herättivät ihmisissä monenlaisia tunteita ja kirkkoon alkoi tulla uteliaita kuulijoita. Keväällä 1846 alkoivat hänen kuulijansa osoittaa hengellisen heräämisen merkkejä. Herätysliike rupesi leviämään yli valtakuntien rajojen. Nyt lestadiolaisuuden eri haarat muodostavat merkittävän herätysliikkeen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä. Lestadiolaisuus on levinnyt myös muun muassa Pohjois-Amerikkaan, Norjaan, Saksaan, Ruotsiin ja Venäjälle.
Vastustus voimistuu.
Kapakanpitäjien taloudelliset tappiot laittoivat heidät kantelemaan Laestadiuksesta viranomaisille. Kun Laestadius puhui Pajalan kapakkavaltiosta, syntyi kanteluiden sarja. Kanteluista huolimatta Laestadius säilytti virkansa. Hänestä kirjoitettiin loukkaavia kirjoituksia Norbottens Posteniin, eikä hänen vastineitaan julkaistu lehdessä. Hän perusti oman lehden, jossa saattoi itse puolustautua vastustajia vastaan. Lehden nimeksi tuli Johannes Kastajaan viitaten: "Huutavan ääni korvessa". Lehti ilmestyi kerran kuussa, noin 16-sivuisena.
Vuonna 1852 tapahtui ns. Koutokeinon tragedia. Norjan Koutokeinoon syntyi tuolloin hurmoksellista liikehdintää. Kylässä asuvat saamelaiset lukivat Laestadiuksen saarnakarttoja ja tulkitsivat niitä omin päin, sillä kylässä ei ollut pappia. Raamattu jäi syrjään ja väkivalta tuli sallituksi "perkeleen omia vastaan". Myös tiedetään kautokeinolaisten saaneen käsiin Lutherin kirkkopostillan, jossa eräässä saarnassa Luther sanoo "Minä olen Kristus", josta kautokeinolaiset keksivät olevansa "kristuksia" ja siten oleva oikeutettuja tuomitsemaan ihmisiä helvettiin. Myös samaan aikaan tapahtuneet ankarat takaiskut ainoaa elinkeinoa poronhoitoa vastaan lisäsivät turhautuneisuutta. Piispa Juell vieritti syyn tapahtuneesta Laestadiukselle, mutta kuningas antoi vapauttavan lausunnon.
Kasvitieteilijänä.
Laestadius harrasti luonnon tutkimista jo lukioaikoina. Hän kiersi reppu selässä pitkin Lapin maita Norjaa myöten keräten harvinaisia kasveja. Hän myi niitä kasvitieteilijöille ja ansaitsi näin varoja opiskeluaan varten. Kouluaikoinaan hän solmi tuttavuuksia Uppsalan kasvitieteilijöihin. Hänen ensimmäinen luonnontieteellinen julkaisunsa oli "Lapin yleisistä viljelymahdollisuuksista ja eduista". Nuoruusvuosinaan hän jopa haaveili ryhtymisestä päätoimisesti luonnontieteilijäksi. Katkelma omaelämäkerrasta kertoo hänen haaveestaan: "- - sekä tulla kasvitieteen avulla tunnetuksi ja kasvitieteen harjoittajana korjatuksi iankaikkisiin majoihin". Vuonna 1841 hän sai Ranskan kunnialegioonan ritarimerkin, lähinnä ansioistaan ranskalaisten tutkijoiden oppaana Lapissa, mutta oli arvostettu myös tutkimuksistaan ja pääsi jäseneksi sekä Uppsalan tiedeakatemiaan että Edinburghin kasvitieteelliseen seuraan.
Hän kuvitti Tiedeakatemian julkaisemaa teosta "Svensk botanik", ja hänen taitavia piirustuksiaan näkee vieläkin useassa kasvitieteellisessä kirjassa. Laestadiuksen mukaan nimettyjä kasveja ovat "Papaver radicatum" ssp. "laestadianum" (tromssantunturiunikko), "Epilobium laestadii" (turjanhorsma) sekä "Salix laestadiana" -paju ja "Carex laestadii" -sara. Laestadiuksen omaan kasvikokoelmaan sisältyi noin 6 500 kasvia. Nimenantajana eli auktorina hän on lukuisille kasvilajeille. Auktorilyhenteenä on tällöin Laest. tai (Laest.)
Laestadius opiskeli Uppsalan yliopistossa kasvitiedettä ja teologiaa, mutta päätyi papiksi. Kasvitieteestä tuli harrastus, ja hänen erikoisalaansa olivat pajut. Taitavana piirtäjänä hän myös kuvitti kasvitieteellisiä kirjoja..
Laestadius keräsi kasveja itse ja keruutti niitä herätyskokouksien yhteydessä kylän pojilla, jotka hän lähetti etsimään näytteitä. Jyväskylän yliopistosta on löytynyt osa hänen kokoelmaansa, joka julkistettiin keväällä 2011. Kokoelman lahjoitti aikoinaan Jyväskylän seminaarille piirilääkäri Carl Erik Soldan, joka oli Laestadiuksen ystäviä. Kokoelma löytyi jo vuonna 1960, jolloin lehtori Eero Juhani Valovirta järjesti ja luetteloi kokoelman.
Professori Juha Pentikäinen on kirjoittamassa Laestadiuksen elämäkertaa, joka ilmestyy nimellä "Yksi mies, seitsemän elämää" (Kirjapaja 2011).
Saamelaisten uskomusten tutkijana.
Lars Levi Laestadius oli ennen hengellistä heräystään ranskalaisten tutkijoiden oppaana ja kasvitieteellisenä asiantuntijana Ruotsin ja Norjan Lapissa 1830-luvun lopulla. Tutkimusretkikunnan johtajat pyysivät Laestadiukselta tutkielman saamelaisten uskomuksista, ja Laestadius suostui siihen. Tutkielma valmistui vuonna 1845. Laestadius lähetti ruotsinkielisen tutkielman osina Ranskaan, mutta helmikuun vallankumouksen ja uuden hallitsijan takia teosta ei painettu, eikä ole varmaa, ehdittiinkö sitä edes kääntää ranskaksi. Laestadius sai kuitenkin mainetta saamelaisten uskomusten tuntijana.
Laestadiuksen tutkielma oli ollut unohduksissa melkein sata vuotta, kun osa siitä löydettiin ranskalaisesta kirjastosta vuonna 1933 ja loppuosa vuonna 1946 Yalen yliopiston kokoelmista. Käsikirjoitus julkaistiin alkuperäiskielellä lyhennettynä nimellä "Fragmenter i lappska mythologien" vuonna 1959. Koko teos ilmestyi ruotsiksi 1997. Suomeksi käsikirjoituksen käänsi ja julkaisi Nilla Outakoski 1994.
Tutkielma käsittelee saamelaisten jumalia, uhrimenoja ja ennustuksia, ja lisäksi siinä on joitakin saamelaissatuja ja -taruja. Teoksessaan Laestadius myös kommentoi muiden saamelaistutkijoiden kirjoituksia. Käsikirjoituksen suomentajan Nilla Outakosken mukaan Laestadius oli kansanuskomusten tutkijana vuosikymmeniä aikaansa edellä. Laestadiuksen tutkijatausta näkyy myös hänen saarnoissaan, sillä hän käytti paljon saamelaisten uskomuksiin liittyviä vertauksia. Laestadius puhuu esimerkiksi jatunin eli jättiläisen hurtista.
Viimeiset hetket.
Viimeisessä kirjeessä Laestadius kuvailee oloaan: "Tässä minä makaan tuskien vuoteella odotellen, että kuoleman enkeli pian kirvoittaisi minut. Ja rakkaan veljeni, joka jää vielä minun jälkeeni eloon, ei pitäisi jättää rukoilematta esirukouksia minun puolestani, sillä minun uskoni on usein heikko ja toivo usein kaukana. Kuitenkin minä uskon, että suuri Sovittaja ja orjantappuroilla kruunattu kuningas ei ole hylkäävä minua".
Juhani Raattamaan käydessä viimeistä kertaa hän lausui omista opetuksistaan: "En ole opetuksistani löytänyt Raamatun vastaista, niitä en voi muuttaa. Vaan kyllä itseni tunnen suureksi syntiseksi, vaikka olenkin uskossa". Laestadius kiitti Jumalaa onnellisesta avioliitosta ja he siunasivat toisiaan Jeesuksen nimessä ja veressä. Kolme päivää ennen kuolemaa Laestadius hyvästeli perheensä ja pyysi vaimoltaan kärsimättömyyttään anteeksi. Sen jälkeen hän ei enää pystynyt puhumaan.
Laestadiuksen tytär Sofia kirjoittaa viimeisistä hetkistä: "Tyytyväisenä hän siinä makasi kaiken sen ajan katsellen ympärillä seisovia hymyhuulin iloisena ja onnellisena. Hän olisi halunnut ääneen puhua läsnä oleville, mutta ei ollut siihen voimaa. Loppuhetkensä oli keveä. Ainoastaan muutamia kertoja puhalsi hän syvempään henkeänsä ja niin siirtyi kuolematon osa tästä kuolevaisuudesta kuoleman portin sisäpuolelle".
Hautajaisiin tuli ihmisiä yhdeksästä pitäjästä, kolmesta valtakunnasta ja neljästä eri kielikunnasta jättämään viimeisiä jäähyväisiä. Hautaansiunauksen toimitti Laestadiuksen vävy Pehr Stenborg.


Lars von Trier.
Lars von Trier (oikealta nimeltään Lars Trier, s. 30. huhtikuuta 1956 Kööpenhamina, Tanska) on tanskalainen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja sekä yksi Dogma 95 -julistuksen johtohahmoista.
Elämäkerta.
Lars von Trier valmistui vuonna 1983 kööpenhaminalaisesta Den Danske Filmskole -elokuvakoulusta. Von Trierin opiskeluaikaisiin töihin lukeutuvat elokuvat "Nocture" (lyhytelokuva, 1980) ja "Befrielsesbilleder" (1982). Molemmat elokuvat voittivat parhaan elokuvan palkinnon Filmfest München -elokuvajuhlilla vuonna 1984. Lars von Trier voitti jälleen Münchenissä vuonna 1991 elokuvallaan "Europa", joka voitti myös Prix du Jury -palkinnon Cannesissa sekä lukuisia palkintoja muilla suurilla elokuvajuhlilla. Von Trierin vuoden 1987 elokuva "Epidemia" ("Epidemic") valittiin Cannesiin viralliseen kilpailusarjaan.
Televisioon von Trier on ohjannut elokuvan "Medea" (1988), joka voitti ranskalaisen Jean d'Arcy -palkinnon, sekä Suomessakin esitetyn minisarjan "Valtakunta" ("Riget", 1994, ja "Riget II", 1997), joka kuvattiin Kööpenhaminan yliopistollisessa keskussairaalassa Rigshospitaletissa (sarjan tanskankielinen nimi "Riget" tulee sairaalan nimestä). "Valtakuntaan" suunniteltiin kolmattakin osaa, mutta jatkosuunnitelmat peruuntuivat yhden pääosan esittäjän, Ernst-Hugo Järegårdin, kuoltua. "Valtakunta"-sarjan pohjalta tehtiin vuonna 2004 yhdysvaltalainen televisiosarja "Kingdom Hospital".
"Breaking the Waves" (1996) sai Grand Prix -palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla. Elokuvan naispääosaa esitti Emily Watson, joka oli roolistaan ehdolla muun muassa parhaan naispääosan Oscarin saajaksi.
Vaikka von Trier inhoaa matkustamista, hän esitteli dogma-elokuvansa "Idiootit" ("Idioterne", 1998) henkilökohtaisesti Cannesin elokuvajuhlilla. Von Trier oli yksi Dogma 95 -julistuksen perustajista, jonka avulla tanskalaisista elokuvista tuli kansainvälisesti kiinnostavia. Von Trier onkin inspiroinut elokuvantekijöitä ympäri maailmaa. Julistuksen tavoitteena oli korostaa tarinan merkitystä elokuvakerronnassa ja pyrkiä tekniseen minimalismiin muun muassa kieltämällä erikoistehosteiden käyttö.
Vuonna 2000 tuli ensi-iltaan von Trierin musikaali "Dancer in the Dark", jonka pääosaa esitti islantilainen muusikko Björk. Elokuva sai samana vuonna Cannesissa Kultaisen palmun.
Von Trier sai USA-trilogiansa elokuvan toisen "Manderlayn" valmiiksi vuonna 2005. Trilogian ensimmäisessä osassa, "Dogville" (2003), pääosaa esitti Nicole Kidman. Norjassa vuonna 2011 tehtyjen iskujen jälkeen Trier vastasi kysyttäessä, katuuko hän "Dogvillen" tekemistä: "Kyllä, jos se todella on innoittanut häntä, olen pahoillani, että olen tehnyt sen."
Lars von Trierin seuraava hanke oli tanskalainen dogma-tyylinen komedia "Direktøren for det hele" (2007). USA-trilogian kolmannen osan, nimeltään "Wasington", tuotanto aloitettiin tämän elokuvan jälkeen.
Von Trierin elokuva "Melancholia" oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi Cannesin elokuvajuhlilla 2011. Melancholia-elokuvan tiedotustilaisuudessa Cannesissa von Trier kertoi ymmärtävänsä ja sympatisoivansa Adolf Hitleriä: ”Minusta hän teki joitakin vääriä asioita, ehdottomasti, mutta voin kuvitella hänet lopussa istumassa bunkkerissaan”. Hän myös vitsaili olevansa natsi, koska hänen perheensä oli saksalainen. Lausuntonsa johdosta von Trier suljettiin ulos tapahtumasta ja hänet nimettiin "persona non grataksi". Myöhemmin von Trier pyysi anteeksi provokaatiotaan ja kertoi pitävänsä juutalaisten kansanmurhaa pahimpana rikoksena ihmisyyttä kohtaan. "Melancholia"-elokuva ei saanut Kultaista palmua, mutta siinä esiintynyt Kirsten Dunst sai parhaan naisnäyttelijän palkinnon. Sen sijaan Euroopan elokuva-akatemia valitsi "Melancholian" vuoden 2011 parhaaksi eurooppalaiseksi elokuvaksi.
Lars von Trier lisäsi etuliitten ”von” nimeensä, koska opiskelijatoverit kutsuivat häntä lempinimellä ”von Trier”. Lars von Trier on myöhemmin todennut, että ”von” on myös kunnianosoitus Erich von Stroheimille.
Von Trieriin ovat voimakkaasti vaikuttaneet Carl Th. Dreyer ja Liliana Cavanin elokuva "Yöportieri". Monien elokuvaohjaajien tavoin von Trierkin käyttää useissa elokuvissaan samoja näyttelijöitä. Hänen viimeisimpiä usein käyttämiään näyttelijöitä ovat muun muassa Jean-Marc Barr, Udo Kier ja Stellan Skarsgård.
Haastattelussa vuonna 2003 Lars von Trier sanoi lopettaneensa elokuvien katselun, koska hänen kovalevynsä on täynnä. Mieluummin hän pelaa videopelejä. Von Trier intoili haastattelussa myös Prozacista ja pornografiasta.
Pelot.
Lars von Trierillä on lukuisia fobioita, ja yksi niistä on lentopelko. Hän on itsekin todennut, että ”periaatteessa pelkään kaikkea paitsi elokuvien tekemistä”. Von Trierin fobiat ovatkin panneet lujille hänen kykynsä tehdä elokuvia. Vaikka hänen elokuviensa tapahtumat sijoittuvatkin pääasiassa ulkomaille, ne on enimmäkseen kuvattu joko Tanskassa tai Ruotsissa. Vaikka von Trier on tehnyt Yhdysvalloista kertovia elokuvia, hän ei ole koskaan käynyt siellä. Kun von Trierin elokuva kilpailee Cannesissa, hän matkustaa Tanskasta Ranskaan ja takaisin autolla.


Linda Lovelace.
Linda Susan Boreman (10. tammikuuta 1949 Bronx, New York – 22. huhtikuuta 2002 Denver, Colorado) oli yhdysvaltalainen pornonäyttelijä, joka tuli kuuluisaksi taiteilijanimellä Linda Lovelace elokuvassa "Syvä kurkku" (1972). Lovelace kertoi myöhemmin esiintyneensä elokuvassa aviomiehensä pakottamana. Hänen mukaansa filmillä nähdään käytännössä raiskauksia. Myöhemmin hänestä tuli tunnettu pornografian vastustaja.
Hän loukkaantui pahoin auto-onnettomuudessa 3. huhtikuuta 2002. Hänet irrotettiin hengityskoneesta 22. huhtikuuta ja hän kuoli 53-vuotiaana Denverissä, Coloradon osavaltiossa.


Luettelo tietokoneohjelmoijista.
W - Z.
Tietokoneohjelmoijista


Laavalamppu.
Laavalamppu on somistusvalaistukseen tarkoitettu lamppu, joka koostuu kahdesta osasta: lampusta ja säiliöstä, joka on tavallisesti tehty lasista ja sisältää nestettä (usein öljyä) sekä vahaa. Lampun tuottama lämpö kuumentaa säiliön pohjalla olevaa vahaa, kunnes sen tiheys alittaa nesteen tiheyden, jolloin se nousee ylös. Säiliön yläosassa vaha jäähtyy ja sen tiheys kasvaa, kunnes se vajoaa takaisin pohjalle. Laavalamput olivat suosittuja 1960-luvulla, tosin viime vuosina ne ovat taas yleistyneet.
Vuonna 1996 yhdysvaltalainen Landon Noll kehitti kahden kollegansa kanssa patentoidun Lavarand-menetelmän, jolla laavalamppujen muodostamista kuvioista otettuja kuvia käytettiin apuna satunnaislukujen luomisessa.


Luettelo suomalaisista yleisradioasemista.
Luettelo suomalaisista yleisradioasemista. Näiden lisäksi on tilapäisellä luvalla toimivia radioasemia.
Paikalliset.
Omalla toimiluvallaan lähettävät toisen radion kanssa ketjussa olevat asemat on mainittu erikseen. Paikallisradiot voivat olla lähetystehoiltaan sen suuruisia, että kattavat myös maakunnallisen alueradion lähetysaluetta tai lähetysalueen. Paikallisradioista jotkut ovat paikallisia lähiradioita tai yhteisöradioita.
Lähteet.
Yleisradioasemista
Suomalaisista yleisradiokanavista


Luettelo kansainvälisistä järjestöistä.
Kansainvälinen järjestö voi olla valtioiden tai erimaalaisten jäsenten perustama organisaatio. Useissa järjestöissä edustettuina ovat jäsenvaltioiden hallitukset, jolloin puhutaan valtioidenvälisistä järjestöistä ("intergovermental organisation", IGO). Kun jasenet ovat yksityishenkilöitä, puhutaan kansalaisjärjestöistä ("non-governmental organisation", NGO).
Kansalaisjärjestöt.
Kansainväliset järjestöt
*


Litium.
Litium on alkalimetalleihin kuuluva alkuaine. Muiden alkalimetallien tavoin litium kuuluu jaksollisessa järjestelmässä ensimmäiseen pääryhmään. Litiumin kemiallinen merkki on Li, järjestysluku on 3 ja atomimassa IUPACin standardin mukaisesti [6,938;6,997] amu. Alkuaineen CAS-numero on 7439-93-2. Litium on kevyin kaikista metalleista, ja se jopa kelluu vedessä. Keveytensä vuoksi litiumia käytetään kovissa ja kevyissä metalliseoksissa, erityisesti lentokoneissa.
Fysikaaliset ominaisuudet.
Litiumin tiheys on huoneenlämpötilassa pienin kaikista metallimaisista alkuaineista, 0,534 g/cm3 eli noin puolet veden tiheydestä. Metalli on pehmeää ja sitä voidaan leikata veitsellä. Litiumin lämpökapasiteetti on kiinteistä alkuaineista korkein ja sen vuoksi litiumilla on käyttöä lämmönsiirtimissä. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin litiumin voimakas taipumus aiheuttaa korroosiota.
Litiumilla on kaksi eri kidemuotoa. Kuutiollinen litium on stabiili −180 °C:n lämpötilasta aina sulamispisteeseensä 180,5 °C saakka. Kuutiollinen alkeiskoppi muuntuu heksagonaaliseksi noin −190 °C:n lämpötilassa.
Isotoopit.
Litiumilla on kaksi luonnossa esiintyvää pysyvää isotooppia, jotka ovat 6Li, jonka osuus on 7,594 %, ja 7Li, jonka osuus on 92,414 %. Näiden lisäksi on valmistettu isotooppeja, joiden massaluvut ovat 3–5 ja 8–12. Nämä kaikki ovat radioaktiivisia. Kaupallisen litiummetallin atomimassa vaihtelee välillä 6,94–6,99 u, koska erotusprosessit vaikuttavat isotooppikoostumukseen ja litium-6-isotooppia erotetaan usein litiummetallista ydinteknologian tarpeisiin.
Kemialliset ominaisuudet.
Litium hapettuu erittäin helposti, minkä vuoksi sitä säilytetään öljyssä
Litium on kemiallisesti erittäin reaktiivinen metalli, eli se reagoi voimakkaasti muiden aineiden kanssa. Muihin raskaampiin alkalimetalleihin verattuna se on kuitenkin vähemmän reaktiivinen. Litium reagoi herkästi jo alhaisessa lämpötilassa hapen kanssa oksidiksi ja muiksi happea sisältäviksi yhdisteiksi ja typen kanssa nitridiksi. Nitridin muodostuminen on poikkeuksellista, sillä vain harvat alkuaineet reagoivat typpimolekyylien kanssa ja alkalimetalleista ainoastaan litium muodostaa nitridin. Kuumennettaessa ilmassa noin 200 °C:ssa (itsesyttymislämpötila 179 °C) se syttyy palamaan. Kuumennettaessa litium reagoi myös voimakkaiden hapettimien, happojen sekä hiilivetyjen, halogeenien, betonin, hiekan ja asbestin kanssa, mikä saattaa aiheuttaa tulipalon tai räjähdyksen. Se reagoi voimakkaasti myös veden kanssa muodostaen litiumhydroksidia ja vetyä. Toisin kuin muiden alkalimetallien ja veden välisessä reaktiossa, vapautuva vety ei yleensä syty palamaan. Kylmä ammoniakki liuottaa litiumia ja litiumin ammoniakkiliuoksia voidaan käyttää orgaanisen kemian synteeseissä. Kuumennettaessa ammoniakin kanssa muodostuu litiumamidia.
Muiden alkalimetallien tavoin litum esiintyy yhdisteissään hapetusluvulla +I. Alkalimetalleja se muistuttaa muun muassa muodostamalla vahvasti emäksisen hydroksidin. Sillä on kuitenkin myös monia samankaltaisia ominaisuuksia magnesiumin kanssa, tätä kutsutaan diagonaaliseksi sukulaisuudeksi. Tästä esimerkkinä ovat veteen niukkaliukoiset litiumfosfaatti, litiumfluoridi ja litiumkarbonaatti, myös magnesiumin vastaavat yhdisteet ovat veteen niukkaliukoisia. Muiden alkalimetallien vastaavat suolat liukenevat veteen hyvin. Magnesiumin ja muiden maa-alkalimetallien kaltainen on myös reaktio hapen kanssa. Litium muodostaa hapen kanssa oksidin, kun natrium reagoi muodostaen natriumperoksidia ja kalium ja raskaammat alkalimetallit superoksideita. Litiumilla on alkalimetalleista korkein varaustiheys ja monilla sen yhdisteillä on ioniluonteen lisäksi myös melko vahva kovalenttinen luonne. Litiumatomi on muita alkalimetalleja pienikokoisempi. Tämän vuoksi sen varaustiheys on suurempi ja lähellä magnesiumin varaustiheyttä. Tämä selittää myös osaltaan samankaltaisuudet magnesiumin kanssa. Monet litiumsuoloista, esimerkiksi litiumkloridi, liukenevat poolisten liuottimien, kuten veden, lisäksi myös poolittomiin orgaanisiin liuottimiin, muun muassa asetoniin.
Litium muodostaa monia organolitiumyhdisteitä, jotka ovat organometalliyhdisteitä. Alkyylilitiumyhdisteitä valmistetaan alkyylikloridien ja litiummetallin välisellä reaktiolla. Ne ovat erittäin voimakkaasti emäksisiä ja reagoivat helposti ilman ja veden kanssa. Tämän vuoksi niitä säilytetään typpi- tai jalokaasuilmakehässä. Käytetyimpiä organolitiumyhdisteitä ovat n-, sek- ja tert-butyylilitiumit.
Historia.
Litiumin mineraaleista petaliitin ja spodumeenin löysi brasilialainen José Bonifácio de Andrada Utön saarelta Ruotsista tuoduista näytteistä 1700-luvun loppupuolella. Litiumin löysi ruotsalainen kemisti Johan August Arfwedson vuonna 1817 tutkiessaan petaliittimineraalia. Nimen litium alkuaineella antoi Jöns Jacob Berzelius vuonna 1818 ja se on johdos kreikan kielen kiveä tarkoittavasta sanasta "lithos". Metallina litiumia sai ensimmäisenä aikaiseksi Humphry Davy vuonna 1818 elektrolysoimalla litumoksidia. Suunnilleen samaan aikaan suomalainen kemisti Johan Gadolin havaitsi litiumyhdisteiden värjäävän liekin karmiininpunaiseksi. Useampia grammoja metallista alkuainetta valmistivat ensimmäisinä Robert Bunsen ja Augustus Matthiesen vuonna 1854.
Ennen toista maailmansotaa litiumilla ja sen yhdisteillä oli vain vähäistä käyttöä erikoissovellutuksissa. Toisen maailmansodan jälkeen litiumia alettiin käyttää metalliseoksissa alumiinin ja magnesiumin kanssa sekä voiteluaineissa litiumstearaatin muodossa. Litiumin kysyntää on myös kasvattanut litiumioniakkujen kehittäminen.
Esiintyminen.
Litium on maailmankaikkeudessa melko harvinainen alkuaine. Se on vedyn ja heliumin lisäksi yksi kolmesta ensimmäisestä alkuräjähdyksen jälkeen muodostuneista alkuaineista. Litiumin esiintyminen ruskeissa kääpiöissä erottaa ne punaisista kääpiöistä. Skorpionin tähdistön Messier 4 -tähtijoukosta on löytynyt tähti, jonka suuri litiumpitoisuus on tieteelle arvoitus. Litiumin esiintyminen tähdissä voidaan todeta spektroskooppisin menetelmin. Litium on maankuoren alkuaineista 27. yleisin ja sen pitoisuus on noin 0,006 %. Litiumia ei reaktiivisena alkuaineena löydy vapaana luonnossa, vaan se on aina yhdisteinä mineraaleissa, joita tunnetaan noin 150. Tärkeimmät sen mineraaleista ovat lepidoliitti K(Li, Al)3(Al, Si)4O10(F, OH)2, spodumeeni LiAlSi2O6, petaliitti LiAlSi4O10 ja amblygoniitti (Li, Na)Al(F, OH)PO4. Litiummineraalit ovat tyypillisiä suola-aavikoille. Litiumia on myös melko runsaita määriä suolavesijärvissä, joita on muun muassa Chilessä, Yhdysvalloissa ja Argentiinassa.
Vuonna 2009 litiummineraaleja louhittiin yhdeksässä suurimmassa tuottajamaassa yhteensä noin 18 000 tonnia ja suurin malmintuottaja oli Chile, jonka osuus tästä oli noin 10 600 tonnia. Muita suuria litiummalmeja tuottavia maita ovat Yhdysvallat, Australia, Kiina ja Argentiina. Maailman jäljellä olevaksi litiumvarannon suuruudeksi on arvioitu noin 23 miljoonaa tonnia, josta Chilen osuus on noin 7,7 miljoonaa tonnia. Myös Boliviassa on suuret litiumvarannot, joiden arvioidaan olevan jopa puolet koko maailman varannoista, mutta ne ovat sopivan infrastruktuurin puutteen vuoksi suurelta osin hyödyntämättä. Suuria määriä litiummineraaleja, pääasiassa spodumeenia, on myös muun muassa Kongon demokraattisessa tasavallassa. Pienempiä määriä litiummineraaleja on myös Euroopassa, muun muassa Portugalissa. Suomessa spodumeenia on löydetty Tammelasta ja lepidoliittia maan keskiosista. Suomessa litiumkaivospiirejä on Kokkolan Ullavassa ja Kaustisella Keliber-hankkeeseen liittyen. Tavoitteena on nousta Euroopan suurimmaksi litiumin tuottajaksi. Keliber-hankkeen suurin omistaja on norjalainen kaivosyhtiö Nordic Mining.
Valmistus.
Litiummineraalit sisältävät tyypillisesti noin 1–3 painoprosenttia litiumia ja erityisesti spodumeenimalmi rikastetaan vaahdottamalla. Tämän jälkeen mineraali liuotetaan rikkihappoon tai kuumennetaan kalsiumkarbonaatin kanssa ja muodostuva litiumsuola uutetaan vedellä tai käytetään ioninvaihtoprosessia. Ioninvaihtoprosessissa malmia kuumennetaan natrium- tai kaliumyhdisteen kanssa, jolloin muodostuu veteen liukenevia litiumyhdisteitä. Esimerkiksi kaliumsulfaattia käytettäessä muodostuu litiumsulfaattia. Ennen näitä prosesseja α-spodumeeni ja α-lepidoliitti muunnetaan kuumentamalla 1100 °C:n lämpötilassa hauraammiksi β-muodoikseen.
Veteen liukeneva litium käsitellään natriumkarbonaatilla, jolloin saadaan niukkaliukoista litiumkarbonaattia, joka reagoi suolahapon kanssa muodostaen litiumkloridia. Litiumkloridi sulatetaan ja sen joukkoon on lisätty kaliumkloridia sulamispisteen alentamiseksi. Tyypillisesti litiumkloridia on 45–55 painoprosenttia, jolloin seoksen sulamispiste on 400–460 °C. Sulaa metallikloridiseosta elektrolysoidaan sähkövirralla, jolloin litium pelkistyy metalliksi.
Litiumin käyttökohteita.
Metallista litiumia käytetään lähinnä metalliseoksissa ja ensimmäisiä kaupallisesti merkittäviä käyttökohteita oli lyijyseosten kovuuden lisääminen litiumia käyttämällä. Ensimmäinen tällainen metalli oli Saksassa 1920-luvulla kehitetty Bahnmetall, joka sisälsi lyijyn lisäksi pieniä määriä litiumia, kalsiumia ja natriumia. Litiumin ja alumiinin seokset ovat hyvin kevyitä ja kovia ja niitä käytetään erityisesti lentokoneiden valmistuksessa. Litium lisää sekä alumiinin kovuutta että sen kimmomoduulia. Nämä seokset sisältävät tyypillisesti noin 2,5 % litiumia ja 95,3 % alumiinia ja näiden lisäksi myös kuparia, magnesiumia ja zirkoniumia.
Litiummetallia käytetään myös tritiumin tuottamiseen mitä saadaan pommittamalla neutroneilla litiumin isotooppia litium-6:tta. Litiumia käytetään myös anodimateriaalina litiumakuissa, joista kehitetään lyijyakkujen korvaajia esimerkiksi liikennevälineisiin. Sitä käytetään myös alumiinin valmistuksessa poistamaan kryoliitista muodostuvaa fluoria. Sillä on myös käyttöä metallurgiasssa kuparin, nikkelin ja teräksen deoksidoinissa ja ymppäyksessä. Litiumin ammoniakkiliuosta käytetään pelkistimenä orgaanisessa synteesissä, jolloin reaktiosta käytetään nimitystä Birch-pelkistys.
Litiumyhdisteiden käyttökohteita.
Litiumin yhdisteet antavat liekille karmiininpunaisen värin. Tätä hyödynnetään esimerkiksi ilotulitteissa.
Yksi tärkeimmistä litiumin yhdisteistä on litiumkarbonaatti, jota käytetään muun muassa emalien valmistuksessa, metallurgiassa fluksina eli esimerkiksi alentamaan alumiinin sulamispistettä ja muiden litiumyhdisteiden valmistuksessa. Litiumoksidia hyödynnetään lasikeramiikassa. Teollisuudessa käytetään paljon litiumstearaattipohjaisia voiteluaineita, jotka kestävät korkeitakin lämpötiloja eivätkä kovetu kylmissä lämpötiloissa. Litiumia käytetään myös kannettavien tietokoneiden ja matkapuhelimien akuissa, missä käytössä katodi on valmistettu litiumkobolttioksidista. Litiumkloridi on yksi hygroskooppisimmista yhdisteistä, minkä vuoksi sitä voidaan käyttää kuivausaineena erityisesti kaasujen kuivaukseen. litiumhydroksidia käytetään litiumivoiteluaineiden valmistuksessa sekä absorboimaan hiilidioksidia muun muassa avaruusaluksissa ja sukellusveneissä. Litiumhydridiä käytetään vedyn varastoimiseen. Vety vapautuu, kun litiumhydridi reagoi veden kanssa.
Litiumin vaikutuksen eläinten käyttäytymiseen huomasi australialainen psykiatri John Cade vuonna 1938. Hän tutki orgaanisten anioneiden vaikutusta eläimiin ja tarvitsi hyvin vesiliukoisen yhdisteen, minkä vuoksi hän käytti litiumsuoloja. Litiumyhdiste aiheutti käyttäytymismuutoksia ja Cade arveli litiumin vaikuttavan jollain tavoin aivoihin. Vuonna 1949 hän kokeili litiumkarbonaattihoitoa vaikeasta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivään potilaaseen. Potilas sai apua litiumlääkityksestä sairauteensa. Litiumin vaikutus sairauden hoidossa ei ole täysin tiedossa. Yhdeksi taudin syyksi on esitetty liian aktiivisesti toimivaa inositolimonofosfataasientsyymiä, mikä johtaa aivojen välittäjäaineiden epätasapainoon. Litium korvaa entsyymin rakenteessa magnesiumionit ja siten inhiboi sen toimintaa. Litiumkarbonaattihoidon huonona puolena ovat sen haittavaikutukset: muistiongelmat, käsien vapina ja voimakas janon tunne. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoidossa käytettävä terapeuttinen annos on melko lähellä myrkyllistä annosta.


Ludwig Wittgenstein.
Ludwig Josef Johann Wittgenstein (26. huhtikuuta 1889 Wien, Itävalta – 29. huhtikuuta 1951 Cambridge, Englanti) oli itävaltalais-englantilainen filosofi, joka vaikutti 1900-luvun alkupuolella loogiseen empirismiin ja analyyttisen filosofian syntyyn.
Wittgensteinin tuotanto jaetaan usein varhaiseen ja myöhäiseen kauteen. Vaikka hänen ajattelunsa muuttui ajan mittaan radikaalistikin, muutamat tutkijat ovat myös painottaneet hänen teostensa olennaisia jatkuvuuksia.
Lapsuus ja nuoruus.
Wittgenstein syntyi sivistyneeseen ja musikaaliseen perheeseen. Pianisti Paul Wittgenstein oli hänen isoveljensä. Hän oli kotiopetuksessa vuoteen 1903, jonka jälkeen hän aloitti Linzissä kolmivuotisen, teknisiin aineisiin erikoistuneen reaalikoulun.
Wittgenstein siirtyi 1906 opiskelemaan tekniikkaa Berliinin teknilliseen korkeakouluun, jossa hän kiinnostui ilmailusta. Hän muutti 1908 Manchesteriin tekemään tekniikan tohtorintutkintoaan. Opiskellessaan Manchesterissa hän kiinnostui matematiikan perusteista, koska hän tarvitsi matematiikkaa propellien suunnittelussa. Näin hän tapasi modernin logiikan perustajan Gottlob Fregen ja näytti tälle erästä logiikka-aiheista kirjoitelmaansa. Tekstin luettuaan Frege ehdotti, että Wittgenstein voisi lähteä Cambridgen yliopistoon opiskelemaan Bertrand Russellin johdolla logiikkaa. Wittgenstein siirtyi Cambridgeen, teki pian suuren vaikutuksen Russelliin ja G. E. Mooreen ja alkoi työskennellä logiikan ja matemaattisen logiikan perusteiden parissa. Russell huomasi heti Wittgensteinin kyvykkyyden ja jätti logiikan perusteita koskevien ongelmien pohtimisen tälle.
Varhaiskausi.
Wittgenstein ilmoittautui heti ensimmäisen maailmansodan puhjettua vapaaehtoiseksi Itävalta-Unkarin armeijaan, toisin kuin pasifisti Russell. Sodan aikana hän kirjoitti maineikkaimman teoksensa "Tractatus logico-philosophicuksen" eli "Loogis-filosofisen tutkielman". Teos pohjaa käsitykseen kielestä, jonka mukaan mielekkäät lauseet ovat maailman asiantilojen kuvia. Lauseet sanovat aina maailman olioiden olevan tavalla tai toisella, ja maailma voi joko vastata lausetta tai olla vastaamatta. "Tractatuksessa" Wittgenstein pohtii logiikan näkökulmasta kielen ja maailman välisen yhteyden edellytyksiä.
Tämä käsitys lauseiden luonteesta sulkee kielenkäytön ulkopuolelle esimerkiksi etiikkaa tai estetiikkaa koskevat pohdinnat, kenties filosofian yleisemminkin, sillä niissä ei selvästikään ole kyse maailmassa olevien olioiden tilasta. Wittgenstein kuitenkin sanoo, että näitä asioita voi "näyttää" ("zeigen") kielen pohjalta, vaikka niitä ei varsinaisesti voikaan "sanoa" ("sagen"). Esimerkiksi olioiden olemassaolosta ei voi muodostaa väitelauseita, mutta olioista puhuminen kuitenkin viittaa niiden olemassaoloon.
Saatuaan "Tractatuksen" valmiiksi Wittgenstein uskoi ratkaisseensa kaikki oleelliset filosofiset kysymykset. Hän päätti jättää filosofian ja ryhtyi opettajaksi Itävallan maaseudulle pieneen Trattenbachin kylään. Samaan aikaan "Tractatus" alkoi herättää kiinnostusta, ja niin sanotun Wienin piirin jäsenet olivat siitä erityisen innostuneita. Wienin piiri koostui filosofeista, joiden mielestä filosofian tulisi olla luonteeltaan luonnontieteitä muistuttavaa ja sen tärkeimpänä apuvälineenä olisi käytettävä modernia logiikkaa. Wieninpiiriläiset kokivat käyttökelpoiseksi etenkin "Tractatuksen" tieteeseen soveltuvan puolen, joka koskee väitelauseiden mielekkyyden rajoja ja suhdetta. Vaikka "Tractatus" ja looginen empirismi yhdessä muodostivat analyyttisen filosofian perustan, Wittgenstein suhtautui Wienin piirin toimintaan epäillen. Hänestä loogiset empiristit olivat enemmänkin jonkinlaisia tieteisuskovaisia kuin vakavasti otettavia filosofeja.
Myöhäiskausi.
Lyhyehkön opettajanuransa jälkeen Wittgenstein päätyi tutkimaan "Tractatusta" uudelleen. Hän huomasi tehneensä useita vakavia virheitä ja palasi jälleen filosofian pariin. Wittgensteinin myöhemmältä kaudelta on jälkipolville jäänyt paljon muistiinpanoja ja luentomateriaalia sekä muutamia vasta paljon myöhemmin julkaistuja kirjoja. Tärkein myöhäiskauden teos on "Filosofisia tutkimuksia", jossa hän esittelee pääajatuksensa hyvin selvästi. Vasta Wittgensteinin kuoleman jälkeen kirjaksi kootussa "Filosofisissa tutkimuksissa" hän esittää muun muassa paljon puhutun yksityisen kielen argumentin ja käsittelee siinä säännön seuraamisen ongelmaa.
Wittgenstein huomasi, että hänen luomansa kielen kuvateoria ei riitä kielen luonteen tutkimiseen, koska kielen tehtävä maailman kuvaajana on vain yksi sen käyttötarkoituksista ja on olemassa muitakin kielen käyttötapoja. Hän kutsui kielen käyttötapoja kielipeleiksi. Esimerkiksi rukoilulla, anteeksipyytämisellä, kiroilulla, tieteellisillä väittämillä ja muilla kielen käyttötavoilla on omat kielipelinsä. Vastaavasti esimerkiksi lääkäreillä, ralliautoilijoilla, katolilaisilla, luterilaisilla ja muilla kielen käyttäjillä on omat kielipelinsä. Kielipelit voivat olla toisilleen läheistä tai kaukaista sukua. Lääkärin ja ralliautoilijan puheet poikkeavat toisistaan enemmän kuin katolisen ja luterilaisen kristityn. Analogia on sama kuin pesäpallolla ja baseballilla verrattuna pesäpalloon ja nyrkkeilyyn. Wittgenstein korosti, poiketen perinteisestä kielianalyyttisesta tavasta etsiä jotain yhtä tiettyä yhdistävää tekijää joka niputtaa alleen jonkin tietyn sanan merkityksen, ettei tällaista yhdistävää piirrettä tarvitse olla olemassa, vaan saman sanan käytöt eri kielipeleissä muodostavat perheen jota yhdistää perheyhtäläisyys - samoin kuin tietyn perheen joillakin jäsenillä on samanlainen nenä, joillakin samanlainen kävelytyyli jne. ilman yhtä kaikkia yhdistävää piirrettä.
Wittgenstein säilytti edelleen näkemyksensä siitä, että filosofiset ongelmat johtuivat kielen väärinkäytöstä, mutta nyt hänen mukaansa kielen väärinkäyttöä on kahden tai useamman kielipelin sekoittaminen, muunlaista kielen väärinkäyttöä ei ole. Esimerkiksi kysymys ”Onko enemmän identtinen kuin epätosi vai maksalaatikko?” saattaisi olla aivan pätevä jossain kielipelissä, vaikkei sellaista tällä hetkellä tunnetakaan. On kuitenkin vaikeaa, ellei inhimillisesti mahdotonta, kuvitella sellaista aktuaalista tilannetta, yleisemmin "elämänmuotoa", jossa tämänkaltaisilla ilmaisuilla olisi varsinainen merkitys. Voidaan toki kehittää sketsi tai ajatella tosielämän tilanne, jonka komiikka perustuisi vastaavanlaisille epäkieliopillisille puheakteille. Wittgensteinin mukaan olisikin mahdollista, jopa toivottavaa, kirjoittaa filosofinen teos vitsien muotoon. Hämäräksi kuitenkin jää, "millainen" huumori edustaisi erityisesti "filosofisesti" arvokasta tyyppiä. Joka tapauksessa Wittgenstein kiteyttää näkemyksensä kielen hermeneuttisesta, ennalta loogisesti rajaamattomasta luonteesta viittaamalla radikaaliin "toiseuteen": hänen mukaansa emme ymmärtäisi leijonia vaikka ne osaisivat puhua.
Wittgensteinin kielipeliajatus on vaikuttanut uskonnonfilosofiseen keskusteluun ja fideismin syntyyn, vaikka Wittgenstein itse ei yhdessäkään pääteoksistaan ole kovin eksplisiittisesti tarkastellut uskonnollista kieltä. Vaikka hän totesi, että metafyysisiä ideoita ei voida alistaa loogiseen analyysiin, niihin on silti mahdollista uskoa.


Levykeasema.
a> -tietokoneessa käytetty ulkoinen Commodore 1541
PC-koneen 3,5 tuuman laajennuspaikkaan sopiva 3½ tuuman levykeasema
Levykeasema on magneettisuutta hyväkseen käyttävä massamuistilaite, joka oli 1970–1990-luvuilla yleisesti käytössä tietokoneissa.
Levykeasema lukee ja kirjoittaa levykkeitä ja siten mahdollistaa tiedon siirtämisen pysyvässä muodossa paikasta toiseen ja eri koneiden välillä sekä tiedon säilyttämisen senkin jälkeen kun kone sammutetaan. Tieto tallennetaan levyn pyöriessä levykkeen urille (engl. "track") siirtämällä luku-/kirjoituspäätä eri etäisyydelle levykkeen keskustasta. Urien sisältö koostuu sektoreista (engl. "sector"). Levykkeiden yleisimmät koot ovat 8", 5,25" ja 3,5" (aikajärjestyksessä). Koska 5,25" levykkeitä on kutsuttu lerpuiksi ja 3,5" levykkeitä korpuiksi niin käytössä ovat olleet myös nimitykset lerppuasema ja korppuasema.
Kotimikroissa käytettiin usein omaan koteloonsa asennettuja ulkoisia levykeasemia, jotka mm. Commodore 64:ssa kytkettiin koneeseen sarjakaapelilla. Uudemmissa 16/32-bittisissä koneissa kuten Amiga ja muissa saman sukupolven koneissa 3½" levykeasema oli vakiovaruste ja usein sijoitettu laitteen sivuun. Samaa järjestelyä käytettiin useissa kannettavissa tietokoneissa. Tornimallisissa PC-koneissa levykeasema asennetaan vapaaseen 3,5 tai 5,25 tuuman laajennuspaikkaan koneen kotelon etuosaan.
Optiset asemat, jotka lukevat ja mahdollisesti myös kirjoittavat CD-, DVD- tai Blu-ray-levyjä, sekä USB-muistit ovat käytännössä syrjäyttäneet levykeasemat. Myös optiset levyasemat asennetaan levykeasemista periytyviin 5,25 tuuman laajennuspaikkoihin.


Levyke.
Levyke (arkikielessä myös "disketti") on tietokoneissa käytetty siirrettävä magneettinen tiedontallennusväline. Levykkeen kotelon sisällä on ohut rautaoksidilla pinnoitettu muovinen kiekko, joka on pakattu yleensä neliön muotoiseen suojakoteloon. 8 ja 5 ¼ tuuman levykkeiden ("lerppu") kotelo on taipuisa ja 3 ½ tuuman levykkeiden ("korppu") kotelo on jäykkä. Nykyään myytävät levykkeet on tavallisesti alustettu MS-DOS -formaattiin.
Toisin kuin äänilevyllä ja CD-levyllä, tietolevykkeiden tietoa ei talleteta spiraalimuotoisesti vaan samankeskeisille renkaille, joita kutsutaan uriksi. Levykeaseman lukupää siirtyy sivusuunnassa askeleittain uralta toiselle levyn pyöriessä alla. Yksi ura on jaettu sektoreihin ja levyllä olevaan tietolohkoon viitataan sen ura- ja sektoriosoitteella. Tyypillisesti levyn alkuun (sopimuksenvarainen käsite) talletetaan käyttöjärjestelmän käyttämän tiedostojärjestelmän määrittelemällä tavalla kirjoitettu hakemisto, johon kirjataan tiedostojen nimet ja mistä sektoreista ko. tiedosto koostuu.
Nykyisin CD- ja DVD-levyt sekä USB-muistit ovat suurelta osin korvanneet levykkeet.
Historia.
Ensimmäiset levykkeet kehitti IBM:n tutkimuskeskus San Josessa 1960-luvun lopussa. Ne oli tarkoitettu IBM Series/370 -keskustietokoneiden käyttöjärjestelmäpäivitysten siirtoon ja syrjäyttämään suuret ja hitaat nauha-asemat. IBM myös osti japanilaiselta Yoshiro NakaMatsilta patentin levyketeknologiaan, jonka hän väitti kehittäneensä jo 1950-luvulla. Kahdeksantuumainen levy tuli markkinoille 1971.
Vaikka kahdeksan tuuman levykkeet ovat vanhentunutta tekniikkaa, jotkin tahot käyttävät niitä vielä, esimerkiksi NASA:n avaruussukkulan varaosien tarkistamisessa käytetyt laitteistot, jotka toimivat 8086-suorittimella. Suomessa kahdeksan tuuman levykkeitä käytti ainakin IBM S/34 vielä 1980-luvulla.
Vuonna 1976 markkinoille tuli 5¼ tuuman levyke, jonka asemat olivat kahdeksantuumaista halvempia ja syrjäyttivät pian kahdeksantuumaiset.
Mikrotietokoneiden aikakaudella levykeasemat yleistyivät huomattavasti, etenkin M-käyttöjärjestelmän yleistyessä. Vaikka levyjen fyysinen formaatti oli 5¼ tuumaa, eri valmistajien loogiset formaatit eivät olleet pääsääntöisesti yhteensopivia keskenään, mikä vaikeutti tiedon siirtoa tietokoneiden välillä.
Harrastelija- ja kotikäyttöön levykeasema oli pitkään suhteellisen kallis lisälaite - usein kalliimpi kuin itse tietokone. Kotitietokoneet käyttivät 1980-luvulla usein vielä C-kasettia tallennusmedianaan.
Vuonna 1984 Apple valitsi Sonyn 90 × 94 millimetrin levykeformaatin Macintosh-tietokoneissaan käytettäväksi ja siten pakotti sen tulemaan standardiformaatiksi Yhdysvalloissa. Formaattia oli käytetty jo Machintosia aiemmin Hewlett-Packardin HP-150:ssa (1983). Tuotetta markkinoitiin sittemmin tuumamitalla 3½, minkä oli tarkoitus painottaa levykkeen pienempää kokoa 5¼"-standardiin verrattuna. Myös IBM siirtyi 3½ tuuman levykkeisiin 2-tuotesarjassaan, IBM:n aiemmat PC ja AT-mikrotietokoneet käyttivät 5¼ tuuman levykkeitä. Vuonna 1989 3½ tuuman levykkeitä myytiin enemmän kuin 5¼-tuumaisia.
Microsoftin MS-DOS-käyttöjärjestelmään tuki 3½ tuuman levykkeille tuli versiossa 3.2. Tämä oli myös MSX-kotitietokonestandardin virallinen levykoko (huomattavasti suositumpi Commodore 64 käytti lähinnä 5¼ tuuman levyjä). 3½ tuuman levykkeistä tuli keskeinen tallennusväline 1980-luvun jälkipuoliskolla PC tietokoneissa sekä Amigassa ja Atari ST:ssä.
Myöhemmin 3½ tuuman levykkeiden tallennuskapasiteetti alkoi jäädä riittämättömäksi. Esimerkiksi vuoden 1994 Microsoft Office 4.3 käsitti 31 levykettä. Myös jotkut tietokonepelit levittäytyivät yli kymmenelle levykkeelle. Tämä oli epäkäytännöllistä. Kaikilla 16-bittisten koneiden käyttäjillä ei ollut kovalevyjä, joihin pelin olisi voinut tallentaa, minkä vuoksi monet pelit vaativat toistuvaa levykkeiden vaihtelemista. Tästä syystä esimerkiksi Amigalla lisälevyasema olikin suosittu oheislaite.
Luokittelu.
Levykkeiden usein käytetyssä luokituksessa (esimerkiksi DSDD) kaksi ensimmäistä kirjainta kertoo, onko levy tarkoitettu yksi- (SS, single side) vai kaksipuoliseen (DS,double side) tallennukseen. Kaksi viimeistä kirjainta kertoo tallennustiheyden: yksinkertainen (SD, single density), korkea (HD, high density), nelinkertainen (QD, quad density) tai ekstra (ED, extra density). Koska alkuaikojen jälkeen kaikki levykkeet olivat kaksipuolisia, levykkeissä usein luki esimerkiksi MFHD ("micro floppy high density"). Alla mainitut kapasiteetit ovat vapaa tila CP/M- tai MS-DOS-formatoinnin jälkeen, nimelliskapasiteetit ovat suuremmat.
Levykkeen fyysinen rakenne.
Levyke koostuu magneettisesti herkästä levypinnasta ja suojakotelosta. Levykkeen pyöreä tallennuspinta pyörii suorakaiteen muotoisessa suojakuoressa keskiakselinsa ympäri. Suojakuori suojaa vain kosketukselta, voimakkaita magneettikenttiä vastaan se ei suojaa. 8 ja 5¼ tuuman levykkeissä kuori on taipuisa, 3½ tuuman levyissä suojakuori on kova ja taipumaton. Suojakuoressa voi olla joko mekaanisesti liikkuva kirjoituspinnan suoja (3½") tai siinä voi olla pelkkä aukko, joka paljastaa levynpinnan (8" ja 5¼") lukupäätä varten.
8" ja 5¼" levykkeissä on kuoressa pieni reikä levyn indeksointia varten, ja levykkeessä vastaavasti reikä (tai useampia). Levyasema voi käyttää tätä reikää kohdistamaan lukemisen tiettyyn kohtaan levyä. Kaikki järjestelmät eivät käyttäneet tätä ominaisuutta, vaan lukivat dataa levyltä kunnes synkronoituivat bittivirtaan (pehmeä sektorointi).
Pehmeissä levykkeissä on myös suojakuoren reunassa kolo, joka toimii kirjoittamisen sallivana merkkinä. Levykkeen pystyy kirjoitussuojaamaan peittämällä tämän kolon teipinpalalla. Tyypillisesti levykepakkauksessa on otsikointitarrojen lisäksi kirjoitussuojateippejä.
Johtuen valmistusprosessista myös yksipuoleisina myydyissä levykkeissä on yleensä magneettinen media molemmilla puolilla. Leikkaamalla levyyn kirjoituskolo myös toiselle puolelle voidaan levykkeen kääntöpuoli hyödyntää yksipuoleisessa pehmeää sektorointia käyttävässä levykeasemassa. Tämä oli yleistä 1980-luvulla, usein käännettäväksi muokattu levyke testattiin ennen käyttöä.
3 ½ tuuman levyke (1984).
Edellä mainituista kolmesta merkittävimmästä koosta on myös olemassa paranneltuja versioita. Lisäksi on ollut käytössä erikoisempia levykekokoja, kuten Oricissa ja Amstrad CPC:ssä käytetyt 3 tuuman levykkeet.
Suurikapasiteettiset levykejärjestelmät.
Iomegan suuremman tallennuskapasiteetin levykkeet Zip 100 ja 250 olivat jossain määrin menestyksekkäitä 1990-luvun lopulla. Samoihin aikoihin esitelty kilpaileva tuote, Imationin LS-120 -levykejärjestelmä ("Superdisk") ei koskaan yleistynyt siitäkään huolimatta, että sen lukuasema oli alaspäin yhteensopiva 3,5" 1,44 MB:n levykkeiden kanssa. Sony kehitti MiniDisc-levyistä tietokonekäyttöön soveltuvan MD Data -levyn (kapasiteetti 140 MB), joita on käytetty tietokoneissa siirrettävinä tallennusvälineinä.


Leevi and the Leavings.
Leevi and the Leavings oli suomalainen, vuonna 1978 perustettu pop rock -yhtye. Yhtyeen merkittävin jäsen oli Gösta Sundqvist, joka teki yksin kappaleiden sävellykset, sanoitukset ja sovitukset. Sundqvist oli myös yhtyeen laulaja. Muut jäsenet olivat Risto Paananen, Juha Karastie ja Niklas Nylund, ja he päättivät lopettaa yhtyeen Gösta Sundqvistin kuoltua vuonna 2003. Paananen, Karastie ja Nylund palasivat musiikkielämään keväällä 2011 Leavings-Orkesterina.
Leevi and the Leavings tuli tunnetuksi myös siitä, ettei se tehnyt Euroviisujen alkukarsinnan 1981 lisäksi yhtään julkista esiintymistä. Siitä huolimatta yhtye keräsi laajan kuulijakunnan ja se oli suosittu koko uransa ajan. Yhtyeen menestyksen takana olivat pitkälti Gösta Sundqvistin kirjoittamat kappaleet. Sundqvist käsitteli niissä alkoholismia, syrjäytyneisyyttä, ihmissuhteita, luonnonsuojelua ja yhteiskunnallisia asioita, usein humoristisesti ja ironisesti. Yhtye sai vuonna 1995 vuoden kotimaisen yhtyeen Emma-palkinnon.
Leevi and the Leavings julkaisi yhteensä kuusitoista studioalbumia. Yhtyeen tunnetuimpia kappaleita ovat muun muassa ”Mitä kuuluu, Marja-Leena?”, ”Poika nimeltä Päivi”, ”Pohjois-Karjala”, ”Teuvo, maanteiden kuningas”, ”Vasara ja nauloja” ja ”Itkisitkö onnesta?”.
Alkuvaiheet ja yhtyeen perustaminen: 1971–1978.
Leevi and the Leavingsin perustamisajankohtaa ei tiedetä tarkasti. Gösta Sundqvist oli soitellut ystävänsä ”Jogin” kanssa Etelä-Espoon yhteiskoulun aikana jo 1970-luvun alussa. Syksyllä 1971 Jogi esitteli Sundqvistille Juha Partasen, ja kesäkuussa 1972 he soittivat ensimmäisen kerran yhdessä Reijo Innan kanssa tämän mökillä Iittalassa. Sittemmin Jogi jättäytyi pois yhtyeestä, jonka nimi oli silloin Funeral Procession. Mökin pihapiirissä navetassa oli urut, sähkökitara ja rummut, ja kappaleita nauhoitettiin kasettinauhurilla. Sundqvist oli jo tässä vaiheessa tuotteliain jäsen, ja hän kehitteli koko ajan uusia kappaleita ja sanoituksia. Sundqvist lauloi kappaleet englanniksi ja soitti usein niiden väliin huiluriffejä. Inna, Partanen ja Sundqvist soittivat viimeisen kerran yhdessä heinäkuussa 1974. Elokuussa Inna lähti vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin ja yhtye hajosi.
Reijo Inna ja Risto Paananen tutustuivat suorittaessaan asepalvelusta Hämeenlinnan jääkäripatteristossa. Pari kuukautta myöhemmin Inna pyysi Paanasta soittamaan Iittalaan mökille, koska porukasta puuttui basisti, ja niin Paananen tapasi Gösta Sundqvistin ensimmäistä kertaa. Sundqvist ja hänen ystävänsä olivat jo pitkän aikaa tehneet "Stereogramofoni"-kasetteja, joissa he pilailivat eri radio-ohjelmien ja yhtyeiden kustannuksella. Kaseteilla esiintyviä kuvitteellisia yhtyeitä olivat muun muassa The Babyboys, Kyösti Salmenoksan kvintetti ja Leevi and the Leavings. Kasetteja tehtiin kymmenisen kappaletta ja niitä jaettiin ystäväpiirille. Sketseistä suurin osa oli Gösta Sundqvistin käsialaa. Sundqvist halusi pitää nämä omakustanteet noin 20 ihmisestä koostuneen pienen piirin sisällä, sillä hän koki ettei hänen tarvinnut ”näyttää kenellekään mitään”. Juha Partaselle antamassaan haastattelussa 1978 Sundqvist sanoi, että Leevi and the Leavings syntyi varsinaisesti vuoden 1977 syksyllä.
Yhtyeen nimi ”Leavings” valittiin, koska se sopi hyvin Leevin yhteyteen eikä se tuntunut vaikealta lausuttavalta. Leavings myös ”kuulosti kivalta” ja oli helppo muistaa. Sundqvistin mukaan nimi oli myös kunnianosoitus yhtyeille, jotka tekivät ”60-luvun inhimillistä soundia”.
Ensijulkaisusta suosioon: 1978–1986.
Reijo Innan haaveena oli kuitenkin tehdä oikea levy. Kaseteilta valittiin kaksi kappaletta, ”Mitä kuuluu, Marja-Leena?” sekä ”Rakas Annika...”, jotka lähetettiin Atte Blomille Love Recordsiin kuunneltavaksi. Inna teki sen salassa Sundqvistilta, joka ei olisi halunnut tarjota kappaleita julkaistaviksi. Levy-yhtiö tarjoutui kustantamaan levyn, ja ensimmäinen single julkaistiin vuonna 1978. Esikoissingleä mainostettiin epätavallisesti muun muassa "Helsingin Sanomien" Henkilökohtaista-palstan ilmoituksilla, joissa etsittiin Marja-Leena-nimistä henkilöä. Kun single ilmestyi, sitä arveltiin Juice Leskisen tai Hectorin salanimellä levyttämäksi puolivitsiksi.
Aluksi Gösta Sundqvist vastusti kokonaisen albumin tekoa ja halusi julkaista sen sijaan tuplasinglejä. Niitä ilmestyikin kaksi vuonna 1979. Samana vuonna yhtyeeseen liittyi kitaristi Juha Karastie, joka oli soittanut Sundqvistin kanssa yhdessä jo aikaisemmin. Samoihin aikoihin Inna päätti lähteä yhtyeestä, sillä hän halusi pitää yhtyeen anonyymina, singlejä julkaisevana ryhmänä. Innan mielestä yhtyeellä ei ollut tarpeeksi materiaalia kokonaista LP-levyä varten. Innan tilalle rumpaliksi tuli Risto Paanasen vanha koulukaveri Jarmo Leivo.
Yhtyeen ensimmäinen albumi "Suuteleminen kielletty" ilmestyi vuonna 1980. Love Records oli mennyt konkurssiin kesällä 1979, joten albumin julkaisua varten perustettiin levymerkki Black Label Series Atte Blomin uuden kustantamon, Johannan, yhteyteen. Aluksi Sundqvist kaavaili Tauno Paloa levyn avaussanojen lausujaksi, mutta sen osoittautuessa mahdottomaksi Atte Blom kutsui tehtävään hyvin tuntemansa Jörn Donnerin. Levyn muista kappaleista merkittävästi poikennut instrumentaali ”Tuhannen markan seteli” soi aikanaan Urheiluruudun tunnuskappaleena noin kymmenen vuoden ajan.
Myöhemmin, vuonna 1981 Leevi and the Leavings osallistui Euroviisujen Suomen alkukarsintaan kappaleella ”Sinisilmä, mansikkasuu”, mutta kappale karsiutui yleisöäänestyksen perusteella. Euroviisukarsinnoissa yhtye esiintyi julkisesti, mikä jäi ainoaksi kerraksi sen uralla. Yhtye ei koskaan levyttänyt kappaletta, mutta siitä on olemassa taltiointi Aarne Tenkasen esittämänä. Leavings alkoi myös valmistella seuraavaa albumiaan, joka ilmestyi vuonna 1981 nimellä "Mies, joka toi rock'n' rollin Suomeen". Seuraavana vuonna Jarmo Leivo lähti yhtyeestä ja hänet korvattiin Markku Mattilalla. Mattila oli mukana albumilla "Kadonnut laakso", joka on yhtyeen tuotannon elokuvamaisin levy, aina villi länsi -henkisistä kansikuvasta ja kappalevalinnoista Ennio Morricone -viittauksiin asti.
Vuonna 1983 yhtyeeltä ilmestyi neljän kappaleen EP "Jos taivaalta sataisi rahaa". Vuonna 1984 julkaistiin "Leevi and the Leavings" -kokoelmalevy ja seuraavana vuonna uusi studioalbumi "Raha ja rakkaus", jonka kansikuvassa parodioitiin sensaatiolehdistön lööppejä. Levyn menestyneimmäksi kappaleeksi osoittautui ”Poika nimeltä Päivi”. Studioalbumien välillä oli kulunut kolme vuotta, minä aikana esimerkiksi Sundqvist suoritti asepalveluksensa. Vuonna 1986 Leevi and the Leavings vaihtoi taas rumpalia, kun Markku Mattila jättäytyi pois. Mattilalle ei ehditty löytää korvaajaa, joten Sundqvist, Karastie ja Paananen ryhtyivät äänittämään seuraavaa albumia, "Perjantai 14. päivä", kolmistaan. Levyn tekeminen ilman rumpalia kesti lähes vuoden, ja albumista tuli edeltäjiään akustisempi ja folkhenkisempi. Kappale ”Pohjois-Karjala” nousi hitiksi, ja sitä pidetään edelleen yhtenä Leevi and the Leavingsin parhaimmista kappaleista.
Suosion huipulla: 1987–1995.
Leevi and the Leavings otti vuonna 1987 uudeksi rumpalikseen Niklas Nylundin, joka oli Risto Paanasen työkaveri. "Suosikin" lukijoiden vuosiäänestyksessä albumi pääsi kotimaisten albumien listalla sijalle kahdeksan, ja yhtyesarjassa Leevi and the Leavings oli sijalla 12. Albumia pidetään Leevi and the Leavingsin varsinaisena läpimurtona, jonka myötä yhtye näytti löytäneen oman tyylinsä. Levyllä on myös yksi yhtyeen tunnetuimmista ja suosituimmista kappaleista, ”Teuvo, maanteiden kuningas”. Seuraava levy, "Musiikkiluokka", on tyyliltään edeltäjänsä kaltainen, mutta siltä ei noussut samankaltaisia kestohittejä.
Yhtye kokeili rajoja myös joulumusiikissa ja äänitti vuonna 1990 albumin "Varasteleva joulupukki", johon saatiin idea alun perin vain muutamasta jouluaiheisesta, surkeita kohtaloita esittelevästä laulusta. Myöhemmin vuonna 1995 "Rakkauden planeetta" -albumin erikoispainoksessa julkaistiin vielä kappale ”Jouluaattona kännissä”. Vuonna 1991 ilmestyi albumi "Raparperitaivas", jonka yksi teema on luonnonsuojelu; voimakkaimmin kantaa luonnon puolesta otetaan kappaleessa ”Tikapuut taivaaseen”. Molemmilla albumeilla on Paanasen mukaan myös teemana se, kuinka ”helposti herkkiä asioita voidaan särkeä typerällä käyttäytymisellä”.
"Raparperitaivaan" jälkeen yhtye piti parin vuoden tauon levyttämisestä, vaikka se julkaisikin vuonna 1992 kokoelmalevyn "Menestyksen salaisuus", jolla oli yksi uusi kappale, ”Paskaa lapsille”. Varsinaista studioalbumia saatiin odottaa kuitenkin seuraavaan vuoteen, kun "Turkmenialainen tyttöystävä" ilmestyi. Vuonna 1995 yhtye julkaisi yhden menestyneimmistä albumeistaan, "Rakkauden planeetan". Kestosuosikeiksi nousivat etenkin kappaleet ”Itkisitkö onnesta?” ja ”Vasara ja nauloja”, jonka Rautia otti tunnuskappaleeksi televisiomainoksiin. Levyn kappaleista ”Rakkauden planeetta” ja ”Luonnollinen valinta” ottavat kantaa luonnon suojelemisen puolesta.
1990-luvun puolivälissä yhtye sai useita tunnustuksia. Hannu Puttosen ohjaama musiikkivideo ”Rakkauden työkalu” sai Hopeisen Muuvin vuonna 1994. Seuraavana vuonna Leevi and the Leavings sai vuoden kotimaisen yhtyeen Emma-palkinnon, ja vuonna 1996 Gösta Sundqvistille myönnettiin arvostettu Juha Vainio -palkinto. 1988 Sundqvist alkoi tuottaa myös radiosarjoja, joista tunnetuimmaksi nousi vuodesta 1993 vuoteen 2002 tehty "Koe-eläinpuisto".
Viimeiset vuodet julkisuudelta piilossa: 1996–2003.
Gösta Sundqvist ei ollut koskaan pitänyt esillä olemisesta, ja päätti vetäytyä julkisuudesta kokonaan vuonna 1996. Yhtye julkaisi yhä tasaiseen tahtiin uusia levyjä, mutta radio- tai lehtihaastatteluja Sundqvist ei enää antanut. Sundqvist ei muun muassa saapunut noutamaan voittamaansa sanoittajapalkintoa, vaan totesi viestissään ”ettei elämä julkisuudessa ole ihmisen arvoista elämää, vaikka se laulunaihetta antaisikin”. Hän oli koko yhtyeuran ajan vältellyt muutenkin julkisia huomionosoituksia, muutamaa kultalevytilaisuutta lukuun ottamatta.
Seuraavan albumin "Käärmenäyttely" yhtye julkaisi 1996. Vuonna 1997 julkaistua kokoelmalevyä "Keskiviikko... 40 ensimmäistä hittiä" on myyty 149 497 kappaletta, ja se on 16. myydyin kotimainen albumi. 1998 julkaistiin "Kerran elämässä", jonka paikallisradioiden musiikkitoimittajat valitsivat kuukauden levyksi. Yhtyeen 2000-luvun ensimmäinen albumi "Bulebule" poikkesi tyyliltään edeltäjistään, sillä kappaleet olivat sanoituksiltaan vieläkin rohkeampia kuin aiemmilla levyillä. Albumi ylsi lähelle kultalevymyyntiä lähinnä siksi, että Fazerin musiikkikerho oli valinnut "Bulebulen" kuukauden poplevyksi. Vuonna 2002 yhtye palasi sille ominaiseen tyyliinsä "Onnen avaimet" -albumilla. Seuraavana vuonna 2003 ilmestyi Leevi and the Leavingsin viimeiseksi jäänyt albumi "Hopeahääpäivä", joka nimensä mukaisesti oli yhtyeen 25-vuotisjuhlalevy. Vuonna 2001 julkaistiin kokoelmalevyt "Torstai... 40 seuraavaa hittiä" ja "Stereogramofoni – Sinkkuelämää vuosien varrelta", joilla on paljon harvinaisia kappaleita.
Sundqvistin kuolema.
Viimeisten seitsemän elinvuotensa aikana Sundqvist ei antanut haastattelua edes "Soundiin", joka oli julkaissut hänestä aikaisemmin laajojakin juttuja, mutta hän oli luvannut päätoimittaja Timo Kanervalle suostuvansa haastatteluun täytettyään 50 vuotta. "Ilta-Sanomat" julkaisi tosin viikko Sundqvistin kuoleman jälkeen haastattelun, joka perustui vain vähän aikaisemmin käytyyn keskusteluun. Sitä ei kuitenkaan ollut ollut tarkoitus julkaista haastatteluna, sillä Sundqvist oli halunnut välttää siitä seuraavia haastattelupyyntöjä. Juha Partasen mukaan Sundqvist piti näinä vuosina etäisyyttä myös muihin ihmisiin.
Gösta Sundqvist kuoli 46-vuotiaana sydänkohtaukseen Helsingissä 16. elokuuta 2003. Paananen oli puhunut Sundqvistin kanssa puhelimessa muutama päivä aikaisemmin; heidän suunnitelmissaan oli tehdä seuraavasta levystä ”iloista poppia”. Viimeisenä iltana he menivät studioon ja tekivät yhdestä edellisen albumin kappaleesta uuden version, joka jäi ”julkaisemattomaksi kappaleeksi”. Sundqvistin kuoleman jälkeen Risto Paananen, Juha Karastie ja Niklas Nylund päättivät yhdessä lopettaa yhtyeen toiminnan, sillä he eivät halunneet jatkaa ilman Sundqvistia. Kuitenkin vielä seuraavan vuoden syksyllä julkaistiin yhtyeen viimeiseksi jäänyt kokoelmalevy "Keskeneräinen sinfonia". Albumilla julkaistiin myös yli kaksikymmentä vuotta pimennossa ollut ”Haloo”-kappale.
Syksyllä 2004 järjestettiin Sundqvistin muistoksi neljä Malja Göstalle -muistokonserttia. Konserteissa useat suomalaiset artistit, kuten Ismo ja Ilkka Alanko, Tuomari Nurmio, Maarit Hurmerinta, Timo Rautiainen, Samuli Putro, Marjo Leinonen ja Pauli Hanhiniemi, tulkitsivat Leevi and the Leavingsin kappaleita. Ohjelma lähetettiin myös televisiossa nimellä "Isälle Göstalta" marraskuussa 2004. Konserteista kaksi järjestettiin Helsingin juhlaviikkojen Huvilateltassa 30. ja 31. elokuuta 2004 ja kolmas Tampere-talon isossa salissa 11. syyskuuta 2004. Neljäs konsertti järjestettiin Lahdessa Sibeliustalossa.
Musiikki.
Leevi and the Leavingsin musiikki on suomirockia, joka rikkoo rockin ja iskelmän rajoja. Alkuvaiheessa yhtyeen iskelmällisyys oli ainakin osittain tarkoituksellista, sillä Sundqvist halusi pilkata ”turhantärkeitä kukkopoikia, mitkä kuvittelee et ne on jotain helvetin rokkenrolltähtiä”. Yhtye kokeili myös monia muita tyylilajeja heti alusta alkaen: toisella albumilla diskomusiikkia ja kolmannella rockabillya ja syntetisaattoripoppia. Tero Lietteen mukaan Sundqvistin tuotantoa määrittelee melodisuus ja brittiläisestä folkmusiikista omaksuttu akustisuus; myös Sundqvistin mukaan melodisuus oli hänelle tärkeää.
Gösta Sundqvist oli nuorempana avannut c-kasetteja ja kääntänyt nauhat juoksemaan toiseen suuntaan kuullakseen musiikin takaperin. Sundqvistin mukaan ”se oli ihan toinen musiikkimaailma”, ja hän sai siitä paljon oivalluksia studiossa käytettäväksi. Sundqvistin suurimpia innoittajia olivat Jethro Tull, yhtyeen johtohahmo Ian Anderson ja Amazing Blondel. Progressiivisen rockin lisäksi Sundqvist piti myös klassisesta musiikista, erityisesti Sergei Rahmaninovista. Italoiskelmä nerokkaine sovituksineen oli myös tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen.
Yhtyeen rumpalin Niklas Nylundin mukaan musiikissa ei ollut taukoja ja hänellä oli jatkuvasti vaikeuksia hahmottaa kappaleiden rakenteita: ”Tahdit eivät mene esimerkiksi 8/16, vaan siitä puuttuu tahti, tai sitten tulee yksi ylimääräinen.” Nylundin kollega Harri Ala-Kojola oli kerran joutunut hankkimaan projektiaan varten ”Teuvo, maanteiden kuningas” -kappaleen rumpukompit mutta todennut ne liian epäloogisiksi. Nylundin mukaan kappaleet eivät ole soittoteknisesti hankalia, vain epäloogisia.
Yhtyeen yksittäisten kappaleiden soittajatietoja ei ole tallella. Risto Paanasen mukaan yhtyeen jäsenet soittivat mitä osasivat. Juha Karastie soitti pääasiassa soolokitaraa, ja myös rumpali Niklas Nylund saattoi soittaa kitaraa. Paananen itse soitti komppikitaraa ja bassoa. Sundqvist puolestaan soitti usein kitarateemojen lisäksi kosketinsoittimia.
Sanoitukset.
Leevi and the Leavingisia on pidetty yhtyeenä, joka kuvaa ensisijaisesti suomalaisuutta. Yhtyeen rumpali Nylund on sanonut, että hänen mielestään Sundqvist halusi osin leikitellä näillä mielikuvilla ja dramatisoida niitä: ”Tämä luuserimiehen tarina löytyy kuitenkin myös vaikka Ahmed Ahneesta ja Aku Ankasta, se on niin yleispätevä.” Sundqvist ei itse pitänyt hänelle annetusta ”suomalaisuuden sanansaattajan” asemasta vaan piti itseään ajatusmaailmaltaan enemmän belgialaisena kuin suomalaisena. "Jee jee jee: suomalaisen rockin historia" -kirjassa yhtyeen sanoitusten tyyliä kutsutaan ”surkuhupaisaksi”, sillä se on sekoitus ironiaa ja empatiaa, tragediaa ja komiikkaa. Vaikka Sundqvist tarkasteli hahmojaan komiikan avulla, hän käsitteli silti elämän perusasioita usein syvemmältä kuin monet, jotka yrittivät tehdä sitä vakavissaan. Kolmas nainen -yhtyeen Sakari Pesola kommentoi Leavingsin tyyliä ”kansallisromanttis-parodiseksi”. Tero Valkosen mukaan sanoituksille on ominaista absurdit tarinat ja se, ettei laulaja ota kantaa henkilöiden toimintaan.
"Soundin" toimittaja Jarkko Fräntilä totesi "Onnen Avaimet" -albumin arvostelussaan, että ”joistakin Gösta Sundqvistin hengentuotteista on tullut osa suomalaista identiteettiä”, ja kutsui joitakin tunnetuimpia kappaleita ”laulun muotoon puetuiksi mininovelleiksi”. Toinen "Soundin" toimittaja, Pertti Ojala, kiitti "Torstai... 40 seuraavaa hittiä" -kokoelman arvostelussaan Sundqvistin tarkkanäköisyyttä ”suomalaisen arjen, machouden ja äärimmäisen junttiuden kuvaajana”. Hän antoi myös tunnustusta kappaleiden kaksimielisistä sanoituksista. Juha Vainio -palkinnon myöntäneen raadin perusteluissa mainittiin, että sanoituksista piirtyy esiin ”viisaan talonmiehen” näkemä ”suomalainen sielunmaisema”. Samoin laulujen sanottiin auttavan ”meitä suomalaisia ymmärtämään toisiamme ja ehkä myös hiukan itseämme”. "Länsi-Savon" toimittaja Anssi Mehtälä kutsui Sundqvistia ”suureksi suomalaiseksi kertojaksi” ja ”suomalaisen kansanluonteen kiteyttäjäksi”.
Gösta Sundqvist vastusti tulkintoja, joiden mukaan laulujen sanoitukset viittaisivat hänen omaan elämäänsä. Hän ei myöskään tahtonut tulkita sanoituksiaan edes yhtyeen jäsenille. Ekologiset teemat olivat hänelle tärkeitä, ja hän otti ne esille myös haastatteluissa. Sundqvistilla ei esimerkiksi ollut ajokorttia, koska hänen mielestään autoa saisi ajaa vain, jos kyydissä olisi vähintään kolme ihmistä. Kannanotot ympäristön puolesta tulevat hyvin ilmi "Raparperitaivas"-albumilla, jonka nimikkokappaleessa lauletaan: ”Kun on ihminen pelkästään tuskaa tuoden tuhonnut maapalloaan.” "Raparperitaivasta" seurannut "Turkmenialainen tyttöystävä" on tunnelmaltaan iloisempi, mutta "Rakkauden planeetta" taas yhteiskunnallisesti kantaa ottava. Sundqvist olisi halunnut julkaista "Rakkauden planeetan" pahvikansissa, mutta ne eivät olisi sopineet suurten markettien varkaudenestojärjestelmiin.
Sundqvist oli saanut sanoitustekniikkaansa vaikutteita Reino Helismaalta ja Sauvo Puhtilalta, ja hän tunnusti vuonna 1996 tärkeimmäksi esikuvakseen Juha Vainion. Lempikirjailijakseen hän mainitsi Anton Tšehovin, jonka tragikomiikasta hän sai inspiraatiota tekstintekijänä. Sundqvist tuli harvoin äänitysstudioon valmiiden tekstien kanssa, vaan hän viimeisteli ne useimmiten vasta sitten, kun kappale oli muuten jo valmis. Toisinaan hän saattoi käskeä muut kahville voidakseen kirjoittaa sanoitukset loppuun rauhassa. Tämä ei tarkoita, etteikö Sundqvist olisi jo etukäteen miettinyt laulujen teemoja tai tarinoita; hän ei vain halunnut kertoa niistä etukäteen muille. Paanasen mukaan Sundqvist piti tarinat pimennossa myös siksi, ettei loppuratkaisu olisi paljastunut soitossa.
Esiintymättömyys.
Leevi and the Leavings oli tunnettu siitä, että se ei esiintynyt koskaan julkisesti. Yhtye ei kertonut sille mitään keskeistä syytä, mutta aluksi kyse oli ilmeisesti vain Leevi-mytologialla leikittelystä. Alkuvaiheessa yhtyeen oli tarkoitus julkaista vain singlejä ja sen julkikuvaan kuului faktan ja fiktion sekoittaminen, mihin levy-yhtiö antoi vapaat kädet. Atte Blom ja Gösta Sundqvist vetäytyivät muutaman viikon ajan päivittäin luomaan kansissa esiintyviä hahmoja ja tapahtumia, joiden myötä alkoi syntyä Leavings-maailma ja -mytologia. Esikoissinglen kannessa esittäjäksi mainitaankin pelkkä ”The Leavings”.
Gösta Sundqvist vertasi ensimmäisessä Leavings-haastattelussa vuonna 1978 yhtyettä Pink Floydiin: Jos Leevi and the Leavings olisi esiintynyt, Sundqvist olisi halunnut samanlaisen lavashow'n kuin Pink Floydilla. Keikoista olisi pitänyt tulla unohtumattomia ja kerta kerralta parempia. Sundqvistin nuoruudenystävän Juha Partasen mukaan yhtyeelle oli helpompaa rakentaa mainetta muiden keinojen, kuten videoiden avulla.
Yhtyeen kappaleita olisi ollut vaikea soittaa keikalla täysipainoisesti, sillä levyillä kappaleissa on useita päällekkäisäänityksiä ja trikkejä. Kappaleet olisi pitänyt sovittaa uudelleen, eikä Sundqvistin ääni myöskään kuulostanut luonnossa samanlaiselta kuin levyllä. Sovitustyyli johti ennen pitkää tilanteeseen, jossa keikoille olisi pitänyt palkata lukuisia lisämuusikoita. Yhtye ei halunnut myöskään käyttää taustanauhoja, sillä se olisi tuntunut ”huijaukselta”.
Lisäksi Sundqvist ei pitänyt suurista väkijoukoista tai matkustamisesta. Koska hän oli myös tinkimätön ja halusi tehdä asiat oman päänsä mukaan, konserttijärjestelyistä olisi todennäköisesti tullut hankalia. Sundqvist viihtyi parhaiten perheensä parissa, mitä esiintyminen olisi rajoittanut. Päätös keikkailemattomuudesta ei ollut yksinomaan Sundqvistin, vaikka toisinaan yhtyeen muut jäsenet kaipasivatkin keikoilta saatavaa suoraa yleisöpalautetta. Tarjouksia kuitenkin tuli jatkuvasti, ja Sundqvist kertoi niistä yleensä jälkikäteen – esimerkiksi eräs suomalainen merkittävä rockfestivaali tarjosi 600 000 markan esiintymispalkkiota 1980–90-lukujen vaihteessa.
Sundqvist totesi myös useaan otteeseen yhtyeen olevan sen jäsenille vain harrastus, ja hän kertoi suhtautuvansa esimerkiksi jalkapalloon paljon vakavammin kuin musiikin tekemiseen. Vuoden 1984 haastattelussa Yleisradiolle hän totesi, että yhtye esiintyisi, jos se ei olisi niin epäkaupallinen ja harrastelijamainen. Sundqvist myös epäili vuoden 1990 haastattelussaan "Soundissa", että keikkailu olisi todennäköisesti ”polttanut hänet loppuun”.
Leevi and the Leavings teki kuitenkin kaksi ”keikkaa” Äimärock-festivaaleilla Iittalassa kesällä 1978 nimillä "Rife Paananen & Kyytipojat" ja "Tarmon Dynamo". Väliaikamusiikkina soitettiin jo studiossa äänitetyt ”Mitä kuuluu, Marja-Leena?” ja ”Rakas Annika...”, jotka julkaistiin singlenä myöhemmin kesällä. Leevi and the Leavingsin ainoa julkinen esiintyminen tapahtui Suomen vuoden 1981 Euroviisu-alkukarsinnassa, jossa yhtye putosi jatkosta yleisöäänestyksen perusteella. Ylen "Mediakomppania"-ohjelmassa vuonna 1990 yhtye esitti livenä kappaleensa ”Matkamuistoja”.
Perintö.
Marraskuussa 2007 ilmestyi tribuuttialbumi "Melkein vieraissa", jonka julkaisi suomalainen musiikkiyhtiö Elements Music. Levyllä kuullaan Leevi and the Leavingsin suurimpia menestyskappaleita muun muassa Happoradion, Maija Vilkkumaan, Viikatteen ja Egotripin esittäminä. Jokainen esiintyjä teki itse sovitukset. 22. lokakuuta 2008 julkaistiin viiden CD:n ja yhden DVD:n kattava kokoelmaboksi "Matkamuistoja – kaikki singlet 1978–2003". Kokoelmassa on 98 kappaletta, ja sen mukana julkaistiin 36-sivuinen kirjanen, joka sisältää haastattelumateriaalia.
Vaikutus suomalaiseen kulttuuriin.
Cover-yhtye LeeWings on soittanut Leevi and the Leavingsin kappaleita keikoillaan vuodesta 1998. Ohjaaja Jussi Parviainen teki televisioon keväällä 1999 minisarjan "Elina, mitä mä teen?", joka perustui yhtyeen lauluihin. Sarjassa näyttelivät muun muassa Ismo Apell, Kari Sorvali ja Outi Alanen. Leevi and the Leavingsin lauluihin perustuva musikaali "Teuvo" sai kantaesityksensä Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa helmikuussa 2006. Esitys oli teatterin vuoden suosituimpia ja sai lähes 20 000 katsojaa. Musikaalia on esitetty sen jälkeen myös muualla, esimerkiksi Vaasan ylioppilasteatteri Rampissa kesällä 2010. Yhtyeen musiikin kautta kerrottu sanaton näytelmä "Finnhits" sai ensi-iltansa Espoon kaupunginteatterissa syyskuussa 2010. Näytelmä on sukukronikka, joka kertoo yhden perheen tarinan kolmen sukupolven ajalta.
vuoden 2006 albumilla "Leskiäidin tyttäret" julkaistu kappale ”Henkilökohtaisesti” on kunnianosoitus Leevi and the Leavingsille. YUP-yhtyeen Jarkko Martikainen on kertonut, että on yrittänyt ”omaksua häneltä (Sundqvistilta) sitä asennetta, että laulussa ei välttämättä pidä esittää vahvoja väitteitä”. Apulannan Sipe Santapukki on sanonut, ettei löydä ”tarpeeksi hienoja sanoja” kertoakseen yhtyeestä, joka muutti hänen elämänsä ja joka edustaa hänelle täydellisyyttä.
Äänestykset.
Radiomafian top 500 -äänestyksessä vuonna 1995 haettiin kaikkien aikojen parasta kappaletta. Ainoa Leevi and the Leavingsilta listalle päässyt kappale oli ”Teuvo, maanteiden kuningas”, mutta se jäi kauas kärjestä. "Rumban" ”Suomirockin parhaat biisit” -kriitikkoäänestyksessä 1998 sama kappale pääsi sijalle 22. Listalla oli kahdeksan Leevi and the Leavingsin kappaletta, joista toiseksi korkeimmalle, 37:nneksi, sijoittui ”Pohjois-Karjala”.
Vuonna 2001 Helsingin Sanomien Nyt-liite järjesti äänestyksen parhaista suomalaisista albumikansista. Leevi and the Leavingsin albumi "Suuteleminen kielletty" pääsi 18:nneksi ja "Perjantai 14. päivä" 32:nneksi. "Soundi" listasi 50 parasta suomalaista rock-albumia vuonna 2005, jolloin "Häntä koipien välissä" valittiin sijalle 19. "Helsingin Sanomat" järjesti Sata rakkainta suomirockia -äänestyksen lukijoilleen vuonna 2007. Leevi and the Leavingsiltä äänestettiin yhteensä 17:ää kappaletta, joista lopulliselle listalle valittiin kolme: ”Mitä kuuluu Marja-Leena?”, ”Pohjois-Karjala” ja ”Teuvo, maanteiden kuningas”. Yhtye ei kuitenkaan päässyt lopullisessa äänestyksessä kymmenen parhaan joukkoon. Yhtyeen kappale ”Jos Helsinki on kaunis” sijoittui kolmannelle sijalle Nyt-liitteen Kaunein Helsinki-aiheinen kappale -verkkoäänestyksessä 2010.
Leavings-Orkesteri.
Yhtyeen vanhat jäsenet Risto Paananen, Juha Karastie ja Niklas Nylund ilmoittivat huhtikuussa 2011 palaavansa Leavings-Orkesteri-nimisenä yhtyeenä. Leavings-Orkesteri julkaisi "Arpapeliä"-nimisen albumin 25. toukokuuta. Levyn sisältö on kokonaan orkesterin omaa käsialaa. Leavings-Orkesteri kiertää uuden levyn myötä myös esiintymässä.


Laika.
Laika kuvattuna romanialaisessa postimerkissä (1959)
Laika (, ”Haukkuja”) oli ensimmäinen elävä olento Maan kiertoradalla.
Laika oli Moskovan kadulta löytynyt sekarotuinen narttukoira, joka painoi noin kuusi kiloa. Aluksi Laikan nimi oli "Kurdrjavka" (”Pikku kippura”) ja sitä kutsuttiin lempinimillä "Žutška" (”Pikku kirppu”) ja "Limontšik" (”Sitruuna”). Yhdysvalloissa lehdistö kutsui Laikaa nimellä "Muttnik" ("mutt" + "Sputnik", jossa "mutt" tarkoittaa sekarotuista koiraa).
Sputnik-2.
Neuvostoliitto lähetti Laikan 3. marraskuuta 1957 kello 22:28 avaruuteen osana Sputnik-ohjelmaa. Ohjelman ensimmäinen satelliitti, Sputnik 1, oli ensimmäinen keinotekoinen Maata kiertävä satelliitti. Seuraava avaruusalus oli yli kymmenen kertaa raskaampi ja varustelultaan selvästi miehitettyjä lentoja valmisteleva lento. Laikaa kuljettava Sputnik 2 ei kuitenkaan voinut palata takaisin Maahan. Laikan moduulissa oli televisiokamera ja muita tunnistimia, jotka mittasivat sen verenpainetta ja sydämen lyöntitiheyttä.
Koe-eläimiä avaruudessa.
Eläimiä oli ennen Laikaakin laukaistu avaruuteen, tosin ballistisille radalle, jolloin kappale palaa saman tien Maan pinnalle Maan vetovoiman vaikutuksesta. Laika laukaistiin kuitenkin ensimmäisenä Maan kiertoradalle. Osa näistä eläimillä tehdyistä kokeista onnistui eli raketin laukaisu tapahtui oikein ja kapselin palaaminen Maahan laskuvarjon avulla tapahtui turvallisesti. Tällöin kapselissa matkustanut eläin palasi elävänä maahan, mutta myös epäonnistumisia sattui.
Laikan kuolinsyy.
Laikan todellista kuolinsyytä ei julkistettu moniin vuosiin lennon jälkeen, vaan Neuvostoliiton viranomaiset kertoivat Laikan joko myrkytetyn ruoalla tai kuolleen hapenpuutteeseen. Vasta lokakuussa 2002 projektissa mukana ollut tiedemies Dimitri Malašenkov paljasti, että Laika kuoli jo 5–7 tuntia laukaisun jälkeen kuumuuteen ja stressiin. Laikan yllä oli päätä lukuun ottamatta avaruuspuku, joka helpotti syke-, verenpaine- ja hengitysmittauksia, mutta se on voinut myös lisätä eläimen kokemaa kuumuutta.


Lynx (selain).
Lynx-selaimen artikkelisivu Wikipediassa Lynxillä katsottuna
Lynx on klassinen tekstipohjainen WWW-selain. Se on tarkoitettu käytettäväksi yksinkertaisilla tekstipohjaisilla päätteillä tai niitä matkivilla pääteohjelmilla, mutta sitä voi käyttää myös komentorivikäskyillä. Lynx kuuluu useimpien Unix-käyttöjärjestelmien perusohjelmistoon.
Lynxin yksi käyttömuoto on sellainen, että järjestelmään liitetty puhesyntetisaattori lukee ääneen Lynxin esittämän tekstin; tämä on melko alkeellinen mutta hinnaltaan edullinen tapa saada Web-sivut myös näkövammaisten ulottuville. Näkövammaiset voivat käyttää Lynxiä myös pistekirjoitusnäytön avulla.
Lynxissa on nykyisin myös SSL-tuki.
Lynxin lisäksi on olemassa useita muita tekstipäätepohjaisia WWW-selaimia, kuten w3m ja Links ja siitä edelleen kehitetyt versiot kuten eLinks. Myös Emacs-editorille on oma lispillä kirjoitettu selain Emacs/W3.


Luettelo lentokoneista valmistusvuosien ja käyttötarkoituksen mukaan.
Tämä on luettelo lentokoneista valmistusvuosien ja käyttötarkoituksen mukaan.


Luettelo lentokoneista.
Luettelo lentokoneista tyypin, valmistajan ja prototyypin ensilennon vuoden, tai jossain tapauksissa käyttöönottovuoden mukaan järjestettynä.
Pommittajat.
Tämä osio sisältää toisen maailmansodan aikaiset kevyet, keskiraskaat ja raskaat pommikoneet, syöksypommittajat, torpedopommittajat, rynnäkkökoneet ja uudenaikaisemmat pommittajat.
Maat on luetteloitu aakkosjärjestyksessä. Kansainvälisenä yhteistyönä toteutut on luetteloitu viimeisinä. Maakohtaisesti koneet on luetteloitu aakkosjärjestyksen ja ajan mukaan.
Yhdistynyt kuningaskunta
Hävittäjälentokoneet.
Tämä luettelo sisältää torjuntahävittäjät, raskaat hävittäjät, yöhävittäjät ja suihkuhävittäjät. Monista näistäkin on tehty malleja, joita on käytetty rynnäköintiin.
Ensimmäinen maailmansota, jolloin Fokker toimi Saksassa
Yhdistynyt kuningaskunta
Katso myös.
*


Lukumuisti.
Lukumuisti eli ROM-muisti () on suoritinta käyttävän laitteen, esimerkiksi tietokoneen pysyväismuisti, johon ei voi tehdä muutoksia normaalikäytön aikana, ja jonka tiedot säilyvät silloinkin, kun koneesta kytketään virta pois. Varsinaisen, tehtaalla ohjelmoitavan, ROM-muistin tilalla käytetään usein ohjelmoitavia PROM-, EPROM-, EEPROM- tai Flash-muisteja, nykyään yleensä viimeksi mainittua.
Lukumuistia käytetään automaatiossa, tietokoneissa ja sulautetuissa järjestelmissä (esimerkiksi pesukoneet ja auton lukkiintumattomat jarrut).
ROM-muisti sisältää yleensä ohjelman, jolla laitteisto alustetaan ja mahdollinen käyttöjärjestelmä ladataan. Joissakin tietokoneissa ROM-muisti sisältää myös käyttöjärjestelmän, jolloin sitä ei tarvitse erikseen ladata massamuistilaitteelta.
IBM PC-yhteensopivien tietokoneiden ROM-muistissa on BIOS-ohjelma (), joka sisältää määritykset siitä, kuinka esimerkiksi levyasemia, näyttöä ja virhetilanteita käsitellään. Tavallisesti ROM-BIOS sisältää myös Setup-ohjelman, jolla voidaan määritellä tietokoneen alku- ja laitteistoasetukset. Näitä asetuksia voi muuttaa Setup-ohjelmassa, joka täytyy käynnistää tietokoneen alustusvaiheessa. Monilla PC:n lisäkorteilla on omat BIOS-piirinsä, joiden sisältämä ohjelmakoodi toimii varsinaisen BIOS-ohjelman jatkeena.
Aidon ROM-muistin sisältöä ei pysty muuttamaan, mutta nykyisin käytetään tämän sijaan usein Flash-piirejä, joiden sisältöä pystyy vaihtamaan ohjelmallisesti. Tietokoneen laitteistoasetukset tallennetaan nykyisissä tietokoneissa yleensä paristovarmennettuun SRAM-muistiin.


Lautapeli.
Lautapeli on yhden tai useamman pelaajan peli, jota pelataan tyypillisesti pelilaudan ja pelinappuloiden tai muiden pelimerkkien avulla. Osassa uusia lautapelejä on satunnaisesti arvottu pelilauta, ja joissakin pelilauta itsessään voi muuttua pelin aikana. Perinteisellä 52 kortin pakalla pelattavia korttipelejä ei kuitenkaan pidetä lautapeleinä silloinkaan, kun niissä käytetään korttien lisäksi muita pelimerkkejä; jako on siis oikeastaan totunnainen pikemmin kuin luonnollinen. Useimmiten lautapelejä kuvaa se, että pelimerkkien sijainti pelilaudalla (absoluuttisesti tai suhteessa toisiinsa) on pelin kannalta tärkeässä asemassa.
Lautapelit voidaan jakaa luokkiin pelien pelaajamäärän, pelien iän, satunnaistekijöiden mukanaolon ja pelisyvyyden perusteella.
Kahden pelaajan strategialautapelit.
Vanhimmat säilyneet lautapelit ovat abstrakteja strategiaan keskittyviä pelejä, joissa satunnaistekijät eivät vaikuta pelin kulkuun. Länsimaissa tunnetuin lautapeli on shakki. Shakin sukulaispelejä ovat kiinalainen xiangqi ja japanilainen shogi. Muita vanhoja ja tunnettuja lautapelejä ovat go ja backgammon.
Monet näistä lautapeleistä ovat tuhansia vuosia vanhoja. Shakin ja gon ohella afrikkalaista gabattaa on sanottu maailman vanhimmaksi peliksi. Iranista on löydetty 5 000 vuotta vanha backgammon-pelilauta.
Nykyaikaisia kahden pelaajan puhtaita strategialautapelejä on esimerkiksi Othello, Pentago ja Kris Burmin kehittämät Gipf-sarjan pelit.
Yhden pelaajan pelit.
On olemassa myös paljon lautapelejä, joita voi pelata yksin. Kyseessä voi olla puhtaasti yksinpeliksi suunniteltu peli tai moninpeli, jossa pelaajat pelaavat yhdessä pelimekaniikkaa vastaan. Tällöin peliä voi pelata usein yksinkin. Hyvä esimerkki tuoreesta moninpelistä, jota voi pelata yksinkin, on Reiner Knizian Taru sormusten herrasta, jossa pelaajat ohjaavat hobittejaan yhteistyössä Sauronia eli pelimekaniikkaa vastaan.
Myös monia sotapelejä on mahdollista pelata yksin, ja vain yhden pelaajan pelattavaksi tarkoitettuja sotapelejä on runsaasti.
Designer-lautapelit.
Modernien lautapelien kohdalla puhutaan usein saksalaispeleistä. Nimityksen taustalla on 1970-luvulla perustettu saksalainen Spiel des Jahres -pelipalkinto, joka on nostanut saksalaisten lautapelien laatua merkittävästi. Eräs rajapyykki on vuonna 1995 ilmestynyt "Catanin uudisasukkaat", josta alkoi eräänlainen lautapelien uudelleennousu. Catanin Uudisasukkaita on myyty maailmanlaajuisesti jo yli 15 miljoonaa kappaletta. Toinen suuren suosion saavuttanut uudenaallon lautapeli on vuonna 2000 julkaistu Carcassonne. Peliä on myyty yli 6 miljoonaa kappaletta.
Niin kutsuttuja saksalaistyyppisiä lautapelejä on monenlaisia, mutta suuri osa peleistä on pyritty tekemään helposti omaksuttaviksi, taktisesti mielenkiintoisiksi ja pituudeltaan noin 45–90 minuutin mittaisiksi. Näitä pelejä kutsutaan myös designer-peleiksi, sillä pelisuunnittelijan merkitys pelin markkinoinnissa on aikaisempaa merkittävämpi. Tunnettu suunnittelija kuten Reiner Knizia, Wolfgang Kramer tai Klaus Teuber on pelille olennainen myyntivaltti.
Näille peleille on tavanomaista nopeatempoisuus ja luotettava pelin kesto: jos laatikon kyljessä pelin luvataan kestävän tunnin, arvio pitää yleensä paikkansa. Pelit ovat näyttäviä ja niillä on usein värikkäät aiheet, mutta simulaatioista ei ole kyse: pelin teema on yleensä vain koristetta, eikä välttämättä liity vahvasti pelimekaniikkoihin.
Perinteisten lautapelien elementtejä kuten liikkumista nopanheiton mukaan ei näissä uusissa peleissä juuri nähdä, mutta erilaisia satunnaistekijöitä on kuitenkin mukana. Voittajaa ei ratkaise vain taito, vaan myös tuuri, mutta taidolla on enemmän osaa kuin perinteisissä peleissä ja taidokkain pelaaja voittaa useammin kuin aloittelija.
Suomessa lautapelejä tehdään edelleen pääasiassa lapsille tai aikuisten kepeiksi seurapeleiksi, mutta myös uuden sukupolven designer-pelejä on suomennettu runsaasti. Näitä ovat muun muassa Menolippu-sarja, Carcassonne-sarja, "Uudet Löytöretket", Tikal ja lukuisia muita. Carcassonnea on myyty Suomessakin kymmeniä tuhansia kappaleita. Nelostuotteen pelimerkki Tactic julkaisee lastenpelien lisäksi tasokkaita koko perheen pelejä ja esimerkiksi Marektoy tuo maahan erityisesti saksalaisen Kosmoksen pelejä suomenkielisinä laitoksina Competo.fi-tuotemerkillä. Competo on lisäksi julkaissut kotimaista alkuperää olevan "Epäillyt"-lautapelin kesällä 2009. Merkittävä uusi julkaisija on myös Lautapelit.fi, joka on voittanut julkaisuillaan muutaman vuoden sisään useammankin Vuoden peli -palkinnon.
Ennen saksalaisten pelien valtakautta "vakavat" lautapelit olivat hyvin pitkälti monimutkaisia, pitkäkestoisia ja mekaniikaltaan hieman karuja. Amerikkalainen pelisuunnittelu on sittemmin ottanut mallia saksalaisilta, ja on syntynyt näiden kahden koulukunnan yhdistelmäpelejä. Amerikkalaisiin laatupeliyrityksiin kuuluu esimerkiksi Days of Wonder, joka on peleissään panostanut niin mekaniikkaan kuin ulkonäköönkin.


Lyndon B. Johnson.
Lyndon Baines Johnson (tunnettiin myös lyhenteellä LBJ) (27. elokuuta 1908 Stonewall, Texas, Yhdysvallat – 22. tammikuuta 1973) oli Yhdysvaltain 36. presidentti (1963–1969). Hän astui virkaan John F. Kennedyn salamurhan jälkeen. Johnson jatkoi Kennedyn aloittamia sosiaalipoliitikan ja kansalaisoikeuslainsäädännön uudistuksia. Vietnamin sotaan Yhdysvallat kuitenkin sekaantui yhä syvemmin hänen kaudellaan. Johnson ei enää asettunut ehdolle vuoden 1968 presidentinvaaleissa, jotka voitti republikaanien ehdokas Richard Nixon.
Lapsuus ja nuoruus.
Johnson oli syntynyt köyhään teksasilaiseen maanviljelijäperheeseen. Alue oli Yhdysvaltain etelän köyhälistön asuinaluetta. Perheessä oli neljä lasta. Lyndon kävi kansakoulun ja valmistui Johnson City High Schoolista vuonna 1924. Lyndon teki töitä mm. kengänkiillottajana, maatalous- ja betonityöläisenä, hissinkuljettajana, autonpesijänä ja talonmiehenä. Johnson jatkoi opiskelua Lounais-Teksasin opettajainopistossa ja valmistui opettajaksi vuonna 1927. Opiskeluaikoina Johnson toimi aktiivisesti opiskelijapolitiikassa ja toimitti koulun sanomalehteä.
Siirtyminen politiikkaan.
Johnson toimi opettajana Houston High Schoolissa. Pian Lyndon kuitenkin alkoi toimia politiikassa. Johnson valittiin kongressiedustajainsihteeriksi vuonna 1931. Johnson toimi
presidentti Franklin D. Rooseveltin lähimpänä miehenä.
Kongressissa.
Johnson valittiin kongressiin (edustajainhuoneeseen) Teksasin edustajana, Austinista vuonna 1937. Johnson kuului demokraattisen puolueen uudistussiipeen. Johnson oli toteuttamassa presidentti Rooseveltin uudistusohjelmaa New Deal. Johnson ei tullut valituksi senaattiin vuonna 1941. Johnson palveli komentajana Yhdysvaltain laivastossa toisen maailmansodan aikana. Hänet palkittiin sotilaallisista ansioista Hopeatähdellä, Aasia-Tyynenmeren taistelujen mitalilla ja toisen maailmansodan II Viktorian mitalilla.
Senaatissa.
Johnson valittiin senaattiin vuonna 1949, myös hänen köyhä isoisänsä oli ollut senaatissa. Johnson valittiin demokraattisten senaatinedustajain johtajaksi vuonna 1953. Demokraattinen puolue sai enemmistön senaatissa vuonna 1955. Johnson toimi senaatin lainsäädäntötyön johtajana. Johnsonilla oli kyky käsitellä senaattoreita. Tästä kyvystä oli hyötyä myöhemmin presidenttinä.
Varapresidenttinä.
Kennedy hyväksyi Johnsonin nimittämisen varapresidentiksi vuonna 1960. Johnson joutui syrjään senaatin enemmistöjohtajan paikalta. Suhteet John F. Kennedyyn olivat hyvät, mutta Johnsonin ja Robert Kennedyn välit olivat huonommat. Johnson vieraili varapresidenttinä ollessaan Suomessa syyskuussa 1963.
Presidenttinä.
Lyndon Johnsonista tuli Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedyn murhan jälkeen. Lyndon Johnson vannoi virkavalan välittömästi murhan jälkeen Air Force One-lentokoneessa Dallasin lentokentällä 23. marraskuuta 1963.
Johnsonin puhe "suuresta yhteiskunnasta" toukokuussa 1964 ennakoi kansalaisoikeuksien laajentamista Yhdysvaltain mustalle väestönosalle. Lyndon Johnson jatkoi John F. Kennedyn
aloittamia uudistuksia ja sai kongressin suostumaan näihin. Kennedy ei ollut saanut kongressia puolelleen. Lyndon sai suuren vaalivoiton presidentinvaaleissa syksyllä 1964.
Johnson allekirjoitti kansalaisoikeuslain 2. heinäkuuta 1964. Laki kielsi rotuerottelun hotelleissa, ravintoloissa ja muissa julkisissa tiloissa. Laki antoi liittohallituksen oikeusministeriölle mahdollisuuden puuttua syrjintään. Laki kielsi työnantajia ja ammattiliittoja harjoittamasta rotuerottelua. Perustettiin komissio valvomaan lain toteutumista käytännössä. Medicare-laki, sairausvakuutuslaki säädettiin vuonna 1965. Yliopistokoulutukselle myönnettiin suurempi määräraha. Johnson allekirjoitti äänioikeuslain 6. elokuuta 1965.
Vietnamin sota.
Johnson nimitti Saigonin suurlähettilääksi kenraali Maxwell Taylorin kesäkuussa 1964. Johnson sai valtuudet kongressilta toimia Vietnamin sodan suhteen 7. elokuuta 1964. Yhdysvallat alkoi suorittaa pommituksia ja lähettää lisää joukkoja Vietnamiin vuonna 1965.
Kuuden päivän sota.
Israel hyökkäsi erehdyksessä USS Libertyn kimppuun 8. kesäkuuta 1967. Libertyn radiomiehet pystyttivät hätävara-antennin ja saivat Israelin radiohäirinnästä huolimatta yhteyden Yhdysvaltain kuudennen laivaston lentotukialuksiin USS Americaan ja USS Saratogaan, jotka olivat lännempänä Välimerellä. Lentotukialukset lähettivät suihkuhävittäjiä Libertyn avuksi, jotka istuva presidentti Lyndon B. Johnson jostain syystä komensi takaisin ennen kuin ne koskaan ehtivät Libertyn avuksi.
Suhteet Neuvostoliittoon.
Presidentti Lyndon Johnson ja pääministeri Aleksei Kosygin neuvottelivat huippukokouksessa New Jerseyssä kesäkuussa 1967. Lähi-idän tapahtumat olivat neuvottelujen kohteena ja molemmat osapuolet olivat yksimielisiä suhteiden ylläpitämisestä.
Presidentinviran jälkeen.
Johnson ilmoitti luopuvansa ehdokkuudesta presidentinvaaleissa keväällä 1968.
Presidentinviran jälkeen Johnson lähti kotiin ranchilleen Johnson Cityyn, Teksasiin vuonna 1969 ja julkaisi muistelmansa "Etuasemassa" ("Vantage Point") vuonna 1971. Lyndon Baines Johnsonin kirjasto ja museo avattiin samana vuonna. Kirjastosta tuli suosituin presidentinkirjasto Yhdysvaltain historiassa.
Johnson kuoli sydänkohtaukseen 64-vuotiaana kotitilallaan Johnson Cityssä 22. tammikuuta 1973.


Lesbous.
a> ja Erinna Mytilenen puutarhassa", 1864.
Lesbous tarkoittaa naisen homoseksuaalisuutta, eli nainen, joka kokee seksuaalista ja tunnepohjaista vetovoimaa pääasiassa tai ainoastaan naisiin, on lesbo. Sana lesbo on lyhentymä ilmaisusta "lesbolainen rakkaus", joka juontuu Kreikan Lesbos-saaresta, jolla tytöillä ja naisilla oli merkittäviä oikeuksia, esimerkiksi erityisiä kouluja. Antiikin aikana tällaisessä koulussa nuoria tyttöjä opetti naisrunoilija Sapfo. Sapfon säilyneissä runoissa on eroottisia viittauksia naisiin ja monet hänen rakkausrunoistaan on omistettu naisille. Päteviä todisteita hänen ja oppilaiden välisestä eroottisesta kanssakäymisestä ei kuitenkaan ole.
Nykyaikana jotkut julkisuuden naiset ovat tulleet ”kaapista ulos” eli ilmaisseet olevansa lesboja. Tunnettuja lesboja ovat muun muassa laulajat Eva Dahlgren ja Samantha Fox sekä näyttelijät Portia de Rossi ja Ellen DeGeneres. Kanadalainen Lesbians on Ecstasy -yhtye, jonka jäsenet ovat ilmoittaneet olevansa lesboja, tekee lesboaiheista musiikkia lähinnä lesboista koostuvalle kohdeyleisölle.


Lääke.
Lääkkeellä tarkoitetaan kemiallista valmistetta tai luonnossa esiintyvää ainetta, jonka käyttötarkoituksena on lievittää, parantaa tai ehkäistä sairautta tai sairauden oireita tai muuttaa potilaan elintoimintoja. Lääkkeitä ovat Suomessa lääkelain mukaisesti lääkeaineiksi hyväksytyt luonnonaineet ja kemialliset valmisteet.
Lääke voi olla yhtä tai useampaa lääkeainetta sisältävä kemiallinen tai biologinen valmiste, esimerkiksi rokote. Lääkeaine on lääkevalmisteen vaikuttava aine. Se on yleensä rakenteeltaan tunnettu kemiallinen yhdiste, joka on valmistettu synteettisesti tai on peräisin luonnosta. Myös alkuaineita, kuten hiiltä, kultaa, litiumia ja rikkiä saatetaan käyttää lääkeaineena.
Lääkkeen toimintaan vaikuttavat esimerkiksi lääkeaine (kemiallinen yhdiste), annostelutapa (injektiona ihon alle, lihakseen tahi suoneen, suun kautta, iholle, suoleen, hengittämällä), muut nautitut lääkkeet ja lääkkeen saajan ominaisuudet.
Useat lääkkeet aiheuttavat toivotun vaikutuksen lisäksi sivuvaikutuksia. Käytettäessä samanaikaisesti kahta tai useampaa lääkettä voi lääkkeiden yhteisvaikutus ja etenkin niiden haittavaikutukset olla vaikeasti arvioitavissa.
Joidenkin lääkkeiden lopettamisen tai annoksen vähentämisen yhteydessä voi ilmaantua vieroitusoireita, jotka saattavat olla pitkäkestoisia. Vieroitusoireiden ilmaantumisen riski ja niiden voimakkuus sekä kesto vähenevät yleensä silloin, kun lääkitys lopetetaan annosta asteittain pienentämällä. Etenkin hedelmällisessä iässä olevien naisten kannattaa ottaa selvää, aiheuttaako heille määrätty säännöllinen lääkitys vieroitusoireita. Jos vieroitusoireita aiheuttavaa lääkeainetta käytetään raskauden aikana, on vaarana, että sikiö tai syntyvä lapsi saa synnytyksen jälkeen voimakkaita vieroitusoireita..
Lääkehoito.
Lääkärit saavat määrätä mitä tahansa lääkettä minkä tahansa sairauden hoitoon, jos he pitävät mahdollisena, että kyseisestä lääkkeestä on tai saattaisi olla potilaalle hyötyä. Lääkehoidosta tulee kuitenkin päättää lain mukaan yhteisymmärryksessä potilaan kanssa.
Lääkityksen tarpeellisuuteen sekä valittavan lääkkeen tehoon, turvallisuuteen ja hintaan tulee kiinnittää erityistä huomiota hoitopäätöstä tehtäessä. Myös potilasta on informoitava etukäteen hoidon odotettavissa olevasta tehosta, hoitoon liittyvistä haitoista ja riskeistä sekä vaihtoehtoisista hoitomuodoista. Jos potilas ei kykene päättämään hoidostaan, on kuultava hänen lähiomaisiaan tai muuta läheistä..
Potilaalla on oikeus kieltäytyä lääkehoidosta ja jos näin tapahtuu, hänellä on oikeus saada tarpeitaan vastaavaa hoitoa lääketieteellisesti perustellulla, vaihtoehtoisella tavalla. Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira valvoo Suomessa potilaiden oikeusturvan toteutumista, lääkäreiden toiminnan laatua ja potilasturvallisuutta.
Annostelu.
Lääkkeiden annostelun pitäisi olla yksilöllistä, koska lääkkeiden hajoamisnopeus saattaa vaihdella geneettisistä eroista johtuen suuresti eri ihmisillä. Hitaimmilla metaboloijilla elimistön pitoisuudet saattavat olla samalla annoksella jopa kaksikymmenkertaiset nopeisiin metaboloijiin verrattuna. Noin 7-10 prosentilta väestöstä puuttuu kokonaan entsyymi CYP2D6, joka vastaa useiden lääkeaineiden hajoituksesta. Pienikin annos lääkettä voi kasautua heillä nopeasti rajuksi yliannostukseksi.
Lääkkeiden suhde huumausaineisiin.
Oopiumi, morfiini, kokaiini, heroiini ja amfetamiini olivat alun perin sairauksien hoitoon käytettyjä mullistavan tehokkaiksi mainostettuja lääkkeitä. Viimeiseksi markkinoille tulleita käytettiin tyypillisesti myös vieroitushoidoissa ehkäisemään vanhempien käytön lopettamisesta aiheutuneita vieroitusoireita. Esimerkiksi kokaiinin vieroitushoidossa saatettiin käyttää heroiinia.
Myös monia nykyisin markkinoilla olevia keskushermostoon vaikuttavia lääkevalmisteita käytetään huumaantumistarkoituksissa ja lääkkeet ovatkin kolmanneksi käytetyin päihde alkoholin ja tupakan jälkeen.
Suun kautta otettavat (Per os).
Tabletti (kutsutaan myös "pilleriksi") on eniten käytetty ja myyty lääkemuoto. Yleensä se sisältää yhtä tai useampia vaikuttavia lääkeaineita sekä side- ja täyteaineita. Tabletti voi olla myös käsitelty sokerilla tai kalvoilla, joiden tarkoituksena on saada lääke helpommaksi nauttia. Jos tabletti halutaan jakaa, on siinä yleensä keskellä jakouurre, joka on valmistettu siihen puristusvaiheessa. Tabletti suositellaan käytettäväksi runsaan nestemäärän kera, jotta se ei juuttuisi ruokatorveen. Päällystämätön tabletti sulaa – ja sen lääkeaine vapautuu – nopeammin mahalaukussa kuin päällystettyä tablettia käytettäessä.
"Depottabletti" vaikuttaa pitkään, koska lääkeaine vapautuu siitä hitaasti mahalaukussa ja ohutsuolessa. Useat depottabletit päällystetään veteen liukenemattomalla kalvolla. Kuten tavallinen tabletti, depottablettikin tulee niellä runsaan nesteen kera kokonaisena, jottei päällyste rikkoutuisi. Joissakin depot-tableteissa on myös uurre jakoa varten. Ellei jakouurretta ole, depottabletti tulee nauttia kokonaisena – muussa tapauksessa sen lääkeaine ei ehkä vapaudu toivotulla tavalla.
"Enterotabletti" on tabletti, jonka lääkeaine on tarkoitettu vapautumaan vasta suolessa. Tällaisen lääkemuodon käyttö tulee kyseeseen lähinnä, kun potilaan mahalaukku muutoin saattaisi ärtyä, tai jos lääkkeen vaikuttavan aineen ei muusta syystä toivota hajoavan mahahapon vaikutuksesta. Myös enterotabletti on tarkoitettu nieltäväksi kokonaisena (ellei siinä ole jakouurretta) runsaan nesteen kera.
"Imeskelytabletti" on tarkoitettu käytettäväksi suun seudun ja nielun hoitoon.
"Poretabletti" liuotetaan veteen nautittavaksi nestemäisenä seoksena. Tällaisessa muodossa nautittavan lääkkeen vaikutus alkaa nopeasti eikä yleensä ärsytä mahaa samassa määrin kuin tavallinen tabletti. Jos suun limakalvot ovat ärsyyntyneet, tulisi poretabletin käyttöä välttää, koska sen lääkeaine saattaa tällöin lisätä ärsytystä entisestään.
"Purutabletti" on nimensä mukaisesti tarkoitettu pureskeltavaksi ja nieltäväksi. Sen vaikuttava aine imeytyy suusta, mahasta ja ohutsuolesta.
"Resoribletti" on tabletti, joka sijoitetaan kielen alle tai ikenen ja posken väliin sulamaan. Sille on tyypillistä vaikutuksen alkaminen nopeasti.
Kapselissa lääkeaine on sijoitettu liivatteesta valmistetun kuoren sisälle. Kapseleita on kahta tyyppiä: pehmeitä ja kovia. Kapseli tulee nauttia runsaan nesteen kera, jotta se ei juutu ruokatorveen. Jos kapselion päällystämätön ja se on kokonsa takia hankala nauttia, se voidaan avata ja nauttia vaikkapa ruokaan sekoitettuna. Pehmeää liivatekapselia käytettäessä näin ei yleensä voida toimia, koska niistä useimmat sisältävät liuoksia.
"Depotkapseli" on valmistettu rakeistamalla lääke- ja apuaineet sekä päällystämällä ne veteen liukenemattomalla kalvolla. Rakeita kutsutaan depotrakeiksi. Tällaisesta kapselista lääkeaine vapautuu ja imeytyy hitaasti mahalaukussa ja suolessa.
"Enterokapseli" on myös valmistettu siten, että lääkeaine vapautuu hitaasti, mutta vasta suolessa. Se valmistetaan päällystämällä lääke- ja apuaineista valmistetut rakeet mahanesteeseen liukenemattomalla kalvolla. Rakeita kutsutaan enterorakeiksi; ne on pakattu kapselikuoriin.
Mikstuura on nestemäinen lääke, joka nautitaan suun kautta. Koostumukseltaan mikstuura on liuos, liete, emulsio tai rohdostuote. Monet mikstuurat säilyvät vain lyhyen aikaa. Yleensä tällaista lääkettä noudettaessa lääke valmistetaan vasta apteekissa. Lääkeaine, jauhe, sekoitetaan veteen ja on sen jälkeen käyttövalmis heti. Mikstuura annostellaan millilitroina. Lietettä, joka on koostumukseltaan vahva mikstuura, tulee ravistaa ennen käyttöä – pullossa yleensä lukeekin "ravistettava" – jotta lääkehiutaleet sekoittuvat pohjalta annokseen hyvin. Mikstuura on tavallisesti makeutettu sokerilla eli sakkaroosilla. Tällöin ohjeessa usein kehotetaan huuhtelemaan suu käytön jälkeen.
Tipat ovat suun kautta nautittavia nesteitä. Tippapullon suu on usein muotoiltu siten, että tipat voidaan nauttia siitä joko suoraan tai erillisen tiputuslaitteen avulla. Tipat voidaan nauttia myös esimerkiksi mehun tai ruoan seassa.
Annosjauhe on pulverimainen lääkeaine, joka nautitaan yleensä suoraan pakkauksestaan, joka usein on pussimainen. Se voidaan myös sekoittaa juomaan tai ruokaan.
Annosrakeet sisältävät lääke- ja apuaineita rakeistettuina. Niitä myydään pussissa (paperisessa) tai astiassa, josta niitä voidaan annostella mitalla. Rakeita voidaan myös sekoittaa nesteeseen. Rakeita on myös entero- tai depotkapseleina.
Suussa vaikuttavat lääkkeet.
"Suuvoide" on lääkeaine, jota levitetään suun limakalvoille, missä se vaikuttaa paikallisesti.
"Suuvesi" ja "kurlausvesi" on tarkoitettu suun ja nielun huuhteluun. Niitä ei yleensä pidä niellä, vaan ne syljetään käytön jälkeen pois.
"Solutabletti" huuhtelee suun ja muun elimistön onteloita. Niistä valmistetaan käyttöön soveltuva liuos.
Injisoitavat.
Voidaan antaa ihonalaiskudokseen (s.c), lihakseen (i.m), suoneen (i.v), epiduraalitilaan (epid.) sekä spiaalitilaan (i.t)
Tutuimmat itseinjisoitavat lääkkeet ovat Diabeteksen hoitoon tarkoitetut insuliinivalmisteet sekä esimerkiksi leikkausen jälkeen käytettävä hepariinivalmiste ns. "napapiikki" tunnetuin kauppanimi on Klexane.
Peräsuolen kautta annosteltavat(per rectum).
Esimerkiksi suppo tai rektioli. Esimerkiksi epilepsiakohtauksen laukaisemiseksi käytettävä Stesolid
Lääkemyrkytys.
Lääkkeet ovat lähtökohtaisesti myrkyllisiä, mikäli niitä ei käytetä tarkoituksenmukaisesti käyttöohjeita noudattaen. Yliannostus saattaa aiheuttaa pahimmillaan elinvaurioita tai johtaa kuolemaan. Lääkemyrkytysoireet voivat olla tulosta joko pitkään jatkuneesta altistuksesta tai yksittäisestä lääkeannoksesta. Liian suuri kerta-annos voi aiheuttaa vakavia oireita lyhyessäkin ajassa. Mikäli yliannostus on tiedossa, ei ole syytä odottaa oireita vaan ensiapu­toimen­piteisiin on ryhdyttävä välittömästi ottamalla yhteyttä joko tai yleiseen hätänumeroon 112. Oireet eivät välttämättä ole aluksi hälyttäviä, mutta lääkkeen imeytyessä verenkiertoon oireet voivat pahentua nopeasti.
Myrkytysoireet ovat lääkekohtaisia. Monia lääkkeitä ei suositella yhteiskäyttössä alkoholin kanssa, koska se voi aiheuttaa tai pahentaa myrkytysoireita.
Ensiapuna lääkemyrkytyspotilaalle voidaan antaa lääkehiiltä. Se ei kuitenkaan sovi tajuttomalle myrkytyspotilaalle tukehtumisvaaran takia.
Jos lääkemyrkytys on henkeä uhkaava, on aina ensin otettava yhteys lääkäriin. Tajuttoman potilaan ensiapuna saatetaan tarvita tekohengitystä ennen potilaan pääsemistä sairaalaan hoitoon. Keskimäärin alle yksi sadasta sairaalahoitoon hengissä ennättäneestä lääkemyrkytyspotilaasta menehtyy.
Lääkkeiden markkinoinnin ja käytön valvonta.
Lääkevalmisteella on oltava voimassa oleva myyntilupa, ennen kuin valmiste voidaan tuoda markkinoille. Lääkevalmisteilta vaaditaan yleensä ns. A-tason näyttöä eli myyntilupa myönnetään, jos lääkeyhtiöllä on osoittaa kaksi tutkimusta, joiden mukaan kyseinen lääkevalmiste on lumelääkettä tehokkaampi. Lääkevalmisteiden tehon ei tarvitse kuitenkaan olla suuri, vaan riittää, että lääke lievittää oireita jonkin verran ainakin osalla potilaita.
Koska tutkimustuloksissa on usein satunnaista vaihtelua, lääkeyhtiöt teettävät toisinaan saman lääketutkimuksen yhtä aikaa monissa maissa ja käyttävät myyntilupahakemuksessaan vain niiden maiden tutkimuksia, joissa saatiin myönteinen tulos. Lääkeyhtiöiden on ilmoitettava viranomaisille kaikki aloittamansa tutkimukset, mutta myyntiluvan saa kahdella positiivisella tutkimuksella myös tapauksissa, joissa muu tutkimusnäyttö puhuu lääkevalmisteen tehoa vastaan. Yrityksillä ei ole myöskään velvoitetta julkaista niitä tutkimuksia, joiden tulokset ovat negatiivisia tai ristiriitaisia. Lääkeyhtiöt julkaisevatkin vain harvoin tällaisia tutkimuksia tai niiden tuloksia.
Lääkevalmisteen luvassa yksilöidään, minkä sairauden hoitoon valmiste on tarkoitettu. Lääkevalmistetta saa markkinoida vain luvassa mainitun sairauden hoitoon. Toisin kuin lääkkeen markkinoinnissa, lääkkeen määräämisessä ei vaadita tieteellisesti tutkittua tietoa lääkevalmisteen tehosta sillä hoidettavan sairauden hoitoon. Tämä käytäntö on ristiriidassa lainsäädännön kanssa, jonka mukaan potilaalle on annettava selvitys hoidon vaikutuksista ennen hoitopäätöksen tekoa.
Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimea eli entinen Lääkelaitos hoitaa Suomessa lääkealan lupa- ja valvonta- ja tiedotustehtäviä.


Luettelo maailman korkeimmista rakennuksista ja rakennelmista.
Tämä on epätäydellinen luettelo maailman korkeimmista rakennuksista ja rakennelmista. Rakennelmat kursivoituina eivät enää ole pystyssä.
Aiheesta muualla.
Maailman korkeimmista rakennuksista ja rakennelmista


Liuotin.
Liuottimeksi sanotaan ainetta, johon joko kiinteä aine, neste tai kaasu liukenee. Jos liuottimeen liuennut kiinteä aine halutaan erottaa, voidaan käyttää tislausta tai vain haihduttaa liuotin kuumentamalla, ellei sitä haluta ottaa talteen.
Puhdas vesi on yksi maailmankaikkeuden monipuolisimpia sekä yleisimmin esiintyviä liuottimia. Se pystyy liuottamaan esimerkiksi mineraaleja kalkkikivestä ja muodostamaan luoliin tippukiviä.
Kemiassa liuotin-sanaa käytetään yleensä lähinnä "tapahtumaympäristönä", ei reagoivana aineena. Esimerkiksi suolan liukeneminen veteen tuottaa suolaa liuottimessa, mutta kuparin liukeneminen typpihappoon ei tarkalleen ottaen tuota "kupariliuosta", vaan "kuparisuolaa" liuottimessa. Monet kuparisuolat liukenisivat aivan yhtä hyvin veteen, joten liuotin sattuu vain olemaan happo. Kaikki korroosiota aiheuttavat aineet eivät välttämättä liuota syöpyvää ainetta. Esimerkiksi happipitoinen vesitippa ei liuota rautaa, mutta ruostuttaa sen kyllä. Siksi on eroteltava se prosessi, kun aine korrodoituu, ja se prosessi, kun se liukenee.
Liuotin pystyy murtamaan aineen sisäiset sidokset, jolloin itse liuotinmolekyylit menevät liuotettavan aineen molekyylien väliin. Vastaavasti liuottimen omien sisäisten sidosten täytyy olla niin heikkoja, että liuotettava aine pystyy särkemään ne ja menemään väliin. Jos tämä ei onnistu, aine ei liukene. Esimerkiksi sokeri ei liukene bensiiniin, koska sokerin sisäiset voimat ovat "vetisiä" vetysidoksia, joita bensiinin sisäiset van der Waalsin voimat eivät pysty särkemään. Vastaavasti PE-muovi ei liukene veteen, koska veden sisäiset sidokset ovat niin voimakkaita, etteivät muovin heikot van der Waalsin voimat pysty rikkomaan niitä.
Liuottimien jaottelu.
Proottisissa liuottimissa on ionisoituva vety, aproottisissa ei ole.


Liuos.
Liuos on seos jossa kaksi ainetta on sekoittunut toisiinsa muodostaen yhtenäisen faasin. Liuos on kyseessä silloin, kun ainehiukkaset eivät ole havaittavissa edes mikroskoopilla eivätkä saostu liuoksen seistessä suljetussa astiassa. Yleensä liuoksesta puhuttaessa tarkoitetaan tilannetta jossa liuotin on nestemäinen aine, mutta myös "kiinteän tilan liuokset" ovat mahdollisia.
Liukoisuus voi olla rajallinen, tällöin muodostuu kylläinen liuos ja ylimääräinen aine erottuu omaksi faasikseen. Liuoksen runsainta komponenttia kutsutaan "liuottimeksi" ja muita aineita "liuenneiksi aineiksi".
Liuoksen "pitoisuus" voidaan ilmoittaa esimerkiksi massaprosenttina, tilavuusprosenttina tai "konsentraationa".
Esimerkkejä liuoksista.
Suolaa ja vettä sekoittamalla saadaan aikaan liuos.
Esimerkkinä liuoksesta voidaan antaa tilanne jossa 5,0 g ruokosokeria (C12H22O11) liuotetaan 100 ml:aan vettä, jolloin saadaan kirkas sokeriliuos.
Massaprosentti: 5 g / (5 + 100 g) = 4,7 %
Sokerin ainemäärä: n = m/M = 5 g / 342 g/mol
Molaarinen konsentraatio: c = n/V = 0,15 mol/l
Myös vesijohtovesi on liuos, koska se sisältää ioneja (mm. kalsium- ja magnesiumioneja, vetykarbonaatti-ioneja, kloridi- ja sulfaatti-ioneja) sekä liuennutta kaasua (mm. happea). Kiinteän tilan liuoksista esimerkkeinä ovat useat metalliseokset, esimerkiksi pronssi.
Kahvi ei ole liuos, vaikka se vaikuttaa kirkkaalta. Kahvin seistessä astiaan jää ruskea saostuma kun liuoksessa olevat hiukkaset eroavat nesteestä. Suodatinkahvi on kolloidinen seos. Myöskään maito ei ole liuos vaan kolloidinen seos, sillä se sisältää valkuaisaineita ja rasvaa pieninä pallosina. Pallosia ei voi nähdä, mutta ne aiheuttavat valon hajoamista (punerrus) valonsäteen kulkiessa maitokerroksen läpi.
Kylläinen liuos.
Liuos on kylläinen, kun siihen ei enää liukene enempää ainetta, esimerkiksi sokeria. Kuitenkin vaikka liuos on tullut kylläiseksi sokerista, on mahdollista vielä liuottaa esimerkiksi suolaa. Useimpien aineiden liukoisuus riippuu liuottimen lämpötilasta siten, että kuumaan iuottimeen liukenee enemmän ainetta kuin kylmään.


Laajasalo.
Laajasalo () on saari ja Helsingin 49. kaupunginosa Itä-Helsingissä. Alueen asukasluku on noin 16 000 ja pinta-ala noin 8,4 km².
Laajasalon saarella sijaitsevia alueita ovat Yliskylä, Jollas, Hevossalmi, Tullisaari ja Tahvonlahti. Virallisesti Tahvonlahteen kuuluvat myös Laajasalon öljysataman alue eli Kruunuvuorenranta sekä Kaitalahti.
Laajasalon peruspiiri, johon kuuluvat Laajasalon saarella sijaitsevien osa-alueiden ohella mm. Santahamina, Vartiosaari ja Villinki, on 16,55 km² maapinta-alallaan Helsingin suurin. Asukkaita tässä merelliseen Helsinkiin lukeutuvassa peruspiirissä on yhteensä 16 486 (1.1.2005) ja työpaikkoja 1851 (31.12.2003).
Laajasalossa on paljon puhdasta luontoa ja monia rantoja. Monet lapsiperheet viihtyvät Laajasalossa, koska he kokevat sen rauhalliseksi seuduksi.
Liikenneyhteyksistä ja palveluista.
Julkinen liikenne hoidetaan metron liityntälinjoin Herttoniemen metroasemalle. Lisäksi Laajasaloon kulkee yöbusseja Rautatientorilta aikoina, jolloin metro ei kulje. Raideliikennettä ei Laajasalossa ole.
Suurin osa kaupallisista palveluista on keskittynyt Yliskylään, jossa on myös kirjasto, kirkko ja terveyskeskus. Laajasalon ostoskeskuksen tilalle suunnitellaan uutta, nykyaikaisempaa ostoskeskusta. Se tullaan rakentamaan huoltoaseman ja Reposalmentien väliin. Kirjasto siirretään joko ostoskeskuksen toiseen kerrokseen tai Reposalmentien pohjoispuolelle, kirkkoa vastapäätä. Vanhan ostoskeskuksen paikalle tulee asuinkerrostaloja.
Laajasalossa on kolme suomenkielistä peruskoulun ala-astetta ja yksi yläaste. Peruspiirissä on lisäksi Santahaminan ala-aste. Lukio on muuttamassa ainakin tilapäisesti pois rakennuksen remontin vuoksi. Ruotsinkielinen ala-aste Degerö lågstadieskola on nimestään huolimatta Herttoniemessä, tosin erittäin lähellä Laajasalon siltaa. Helsingin kristillinen opisto, Suomen vanhin kristillinen kansanopisto, toimii saaren pohjoisosassa.
Lounaiskärjessä sijaitsee Helsingin öljysatama, jonka tilalle suunnitellaan uutta Kruunuvuorenrannan asuntoaluetta. Raitiotieyhteyttä kantakaupungista pitkiä siltoja pitkin Kruunuvuorenrantaan suunnitellaan. Alueelle saatetaan myös rakentaa pikaraitiotie Santahaminan siirtyessä mahdollisesti asumiskäyttöön. Pienempää yritystoimintaa edustavat kaksi venealan yritysten keskittymää Sarvaston venesatamassa ja Puuskaniemessä.
Historia.
Alkujaan Laajasalon erotti manteresta nykyisen Tammisalon kanavan kohdalla sijainnut salmi. Se kuitenkin maatui umpeen jo 1700-luvulla, jolloin alue tuli niemeksi. Kun etelämmäksi 1800-luvulla rakennettiin nykyinen Laajasalon kanava, Laajasalo tuli jälleen saareksi, mutta siihen alkujaan kuulunut Tammisalo jäi kanavan toiselle puolelle ja siten osaksi mannerta.
Laajasalon ensimmäiset pysyvät asukkaat saapuivat todennäköisesti Ruotsista esihistoriallisen ajan lopulla tai varhaiskeskiajalla siitä päätellen, että saaren vanhin paikannimistö on ruotsalaisperäistä. Tosin aiemminkin ehkä hämäläiset lienevät käyttäneet Laajasalon rantavesiä kalastusalueina, eikä pysyvien asumusten olemassaolo ole poissuljettu. Ruotsin vallan aikana saarelle perustettiin kartanoita, muun muassa Degerö (1600-luvun puolivälissä), Stansvik (erotettiin Degeröstä 1798) ja Turholm (oli olemassa ainakin jo 1500-luvulla). Stansvikin kartanon mailla toimi useaan otteeseen rautakaivos vuodesta 1776 alkaen, viimeksi vuonna 1839. Sieltä on löydetty muitakin arvokkaita mineraaleja kuten ametisteja. Kaitalahdessa toimi vuosina 1787–1789 pieni hopeakaivos, josta saatiin myös lyijyä ja sinkkiä. Jollaksen "kartano" ei ole koskaan ollut varsinainen säteritila, toisin kuin Uppbyn tila, jonka päärakennus on kuitenkin kartanoksi hyvin vaatimaton.
Krimin sodan eli Itämaisen sodan aikana Laajasalon lävitse Herttoniemestä Santahaminaan rakennettiin tie sotilaallisia tarkoituksia varten. Tällä tiellä oli myöhemmin ratkaiseva merkitys Etelä-Laajasalon huvila-asutuksen synnylle. Osa tiestä on nykyään nimeltään Vanha Sotilastie. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa monilla varakkailla helsinkiläisillä oli kesähuviloita Laajasalossa. Kieltolain aikana saari oli yksi pirtun salakuljetusreiteistä Virosta Suomeen – paikalliset kalastajat käyttivät tähän tarkoitukseen veneitään. Jatkosodan aikana saarella toimi läheistä pääkaupunkia suojaamassa 101:s raskas ilmatorjuntapatteri "Itä", jolla oli neljä 75 millimetrin Škoda-ilmatorjuntatykkiä. Tykkiasemat ovat yhä näkyvissä Aake Pesosen puistossa. Ilmatorjuntapatteri osallistui mm. Helsingin puolustustaisteluun helmikuussa 1944.
Laajasalo kuului Helsingin maalaiskuntaan, kunnes se liitettiin Helsinkiin vuoden 1946 alussa toteutetussa suuressa alueliitoksessa. Vuonna 1922 se oli muodostettu taajaväkiseksi yhdyskunnaksi. Alueliitokseen saakka saaresta käytettiin vain ruotsinkielistä nimeä "Degerö", mutta vuonna 1946 otettiin käyttöön suomennos Laajasalo (vanh. ruots. "deger" = suuri).
Öljysataman perustamista tuolloiseen Degeröhön oli suunniteltu jo 1930-luvulla. S Viiri toi ensimmäisen lastin öljysatamaan 27. marraskuuta 1951. 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa saarelle rakennettiin runsaasti kerrostaloja. Vilkkain rakennustoiminta pääsi käyntiin, kun Uppbyn tilan omistaja myi noin sata hehtaaria maitaan rakennusliike Wuoriolle. Uppbyn tilan päärakennus tunnetaan nykyään Ylistalona.


Lukujono.
Lukujono tai yksinkertaisesti jono on luettelo tietyn joukon alkioita.
Lukujono on "äärellinen" eli "päättyvä", jos sen pituus on rajattu, ja se on puolestaan "ääretön" eli "päättymätön", jos siinä ei ole viimeistä jäsentä.
1. Alkuaskel: Olkoon joukko "X" =:, jolloin sen maksimi (ja minimi) ovat selvästi luku "x". Eli väite pätee, kun joukossa on yksi alkio.
2. Induktio-oletus: Oletetaan, että mielivaltaisessa joukossa "A" on "n" alkiota eli #"A" = "n", ja että väite pätee eli joukolla "A" on maksimi, max "A".
3. Induktioaskel: Olkoon mielivaltaisessa joukossa "B" "n" + 1 alkiota. Poistetaan joukosta "B" jokin joukon alkio "b". Nyt saadussa joukossa, "C" =: "B"\, on "n" alkiota, joten sillä on olemassa kohdan 2. nojalla maksimi, max "C". Täten myös joukolla "B" on olemassa maksimi ja se on max. Induktioaskel pätee, joten väite on todistettu.
Määritelmä.
Tarkemmin lukujonolla (an) tarkoitetaan kuvausta
missä formula_2 on luonnollisten lukujen joukko ja formula_3 mikä tahansa lukujoukko. Usein K=N, Q, R tai C.
Lukujonoa merkitään a(n) = an. Indeksoinnin ei välttämättä tarvitse alkaa nollasta, Katso esimerkiksi osajono. Lukuja a0, a1, a2... nimitetään lukujonon jäseniksi. Jos lukujonon jäsenet ovat reaalilukuja, sanotaan, että (an) on reaalilukujono, jos taas jäsenet ovat rationaalilukuja, sanotaan, että (an) on rationaalilukujono, jne.
Jono on kasvava, jos kaikilla "n" pätee "xn" ≤ "xn+1" ja aidosti kasvava, jos kaikilla "n" pätee "xn" < "xn+1". Vastaavasti määritellään laskeva ja aidosti laskeva lukujono. Lukujono on monotoninen, jos se on joko nouseva tai laskeva.
Aritmeettinen lukujono.
Aritmeettinen lukujono on sellainen lukujono, jonka peräkkäisten jäsenten erotus formula_4 on vakio. Aritmeettisen lukujonon yleinen termi on formula_5.
Geometrinen lukujono.
Geometrinen lukujono on sellainen lukujono, jonka peräkkäisten jäsenten osamäärä formula_6 on vakio. Geometrisen lukujonon yleinen termi on formula_7.
Osajono.
Kun lukujonosta vähennetään nolla tai enemmän alkioita ja järjestys säilytetään, nimitetään tällaista lukujonoa osajonoksi.
Olkoon ("a1, a2, a3, a4, a5"...) (termejä äärettömän monta) jono "a".
Tällöin jono ("a2, a4, a5"...) (termejä silti äärettömän monta) on eräs jonon "a" osajono.
Huomioitavaa on, että lukujono on myös itse itsensä eräs osajono.
Osajonon indeksitkin muodostavat oman jononsa (osajono voidaan tällöin esittää muodossa: "ay1, ay2, ay3, ay4"...) jota merkitään joskus esimerkiksi "y" = ("y1, y2, y3"...). Tällöin pätee aina: "yn" ≥ "n".
Alkuaskel: "n" = 1, jolloin "y1" on minimissään (maksimista ei luonnollisesti tarvitse välittää) 1. Tällöin pätee 1 ≤ "y1".
Induktio-askel: "n"+1 ≤ "yn"+1. Koska indeksit ovat luonnollisia lukuja, niin pätee "yn"+1 ≤ "yn+1", mistä seuraa: "n"+1 ≤ "yn+1", MOT.
Jokaisella lukujonolla on monotoninen (eli nouseva tai laskeva) osajono.
"S" = {"s1, s2, s3, s4, s5"...), jossa siis "s1" < "s2" < "s3" <... < "sn" < "sn+1" <... etc.
Jos "sn" kuuluu joukkoon "S", niin "xsn" ≤ "xsn+1" eli osajono "x(sn)" on nouseva.
"i".) Jos joukko "S" on tyhjä, valitaan "r1" = 1.
"ii".) Jos joukko "S" ei ole tyhjä, valitaan "r1" =: max "S" + 1.
Koska "r1" ei kuulu joukkoon "S", on olemassa "r2" > "r1" siten, että "xr1" > "xr2".
Koska "r2" ei kuulu joukkoon "S", on olemassa "r3" > "r2" siten, että "xr2" > "xr3".
Saadaan siis osajono, jossa "xrn" > "xrn+1", joka on siis aidosti laskeva.
Esimerkkejä.
1. formula_8 tarkoittaa luonnollisten lukujen jonoa, joka on määritelty analyyttisesti ja jossa formula_9...
2. formula_11 tarkoittaa luonnollisten lukujen jonoa, jossa formula_12


Matematiikka.
Matematiikka on deduktiiviseen päättelyyn perustuva formaali eli käsitteellinen tiede. Matematiikassa tutkitaan muun muassa lukuja, määriä, rakenteita, muutoksia ja avaruuksia. Matemaattisen formalismin mukaan matematiikka on aksiomaattisesti määriteltyjen abstraktien rakenteiden tutkimista symbolisen logiikan ja matemaattisen merkintäjärjestelmän keinoin. Matematiikkaa käytetään fysikaalisten ja käsitteellisten suhteiden ilmaisemisen "kielenä", jonka kielioppi ja käsitteistö on määritelty äärimmäisen tarkkaan. Tämä mahdollistaa asioiden ilmaisemisen yksikäsitteisesti, kun oletetaan loogisten rakenteiden pysyvän muuttumattomina.
Matematiikka ei tutki ympäröivää, fysikaalista todellisuutta, vaan käsitteellisiä riippuvuussuhteita. Tämän takia sitä ei yleensä lueta luonnontieteisiin. Vaikka matematiikan tutkimusongelmat tulevat usein luonnontieteistä, erityisesti fysiikasta, tutkitaan matematiikassa myös puhtaasti matematiikan sisäisiä alueita, joille ei välttämättä ainakaan heti ole sovellusalueita millään muulla tieteenalalla.
Etymologia ja yleiskatsaus.
Sana "matematiikka" (, "’mathēmatiká’") tulee kreikan sanasta μάθημα ("máthēma"), joka tarkoittaa tiedettä, tietoa tai oppimista. Matemaatikkoa tarkoittava kreikankielinen sana μαθηματικός ("mathematikós") tarkoittaa ”halukas oppimaan”.
Matematiikan pääalueet syntyivät käytännön tarpeista. Laskutaito oli tarpeellinen niin kaupankäynnissä, maanmittauksessa kuin tähtitieteellisten tapahtumien ennustamisessakin. Matematiikka on siis alun perin muiden tieteiden (lähinnä luonnontieteiden) työkalu ja tutkimustulosten tarkka ilmaisuväline. Matematiikan avulla voidaan teoreettisesti tarkastella käytännössä havaittuja asioita ja tehdä näistä tutkimustuloksista johtopäätöksiä.
Matematiikan vanhimpia osa-alueita ovat aritmetiikka eli laskuoppi sekä geometria. Aritmetiikka käsittelee numeroita ja lukuja, joista ensimmäisenä on otettu käyttöön positiiviset kokonaisluvut eli luonnolliset luvut, sekä niillä suoritettavia laskutoimituksia. Lukukäsitteen myöhemmät laajennukset ovat johtaneet muidenkin lukulajien kuten reaalilukujen ja kompleksilukujen käyttöönottoon. Lukuteoria tutkii lukujen syvempiä ominaisuuksia. Yhtälöiden ratkaisemisessa tarvittavien menetelmien tutkimus johtaa algebraan.
Avaruuksien tutkiminen saa alkunsa geometriasta. Ensin kehitettiin euklidinen geometria, josta trigonometria on eriytynyt omaksi erikoisalakseen. Myöhemmin osoittautui, ettei euklidinen geometria ole ainoa looginen mahdollisuus, ja sen ohella onkin kehitetty myös epäeuklidisia geometrioita.
Nykyisen "korkeamman matematiikan" pääosiksi mainitaan tavallisesti abstrakti algebra, analyysi ja topologia, jotka jakaantuvat moniin osa-alueisiin. Matematiikan peruskäsitteiden tarkempi analysointi on johtanut joukko-opin kehittymiseen.
Matemaatikot loivat lukuisia välttämättömiä käsitteitä tietokoneita kehitettäessä; näistä kehittyi edelleen informaatioteoria.
Historia.
Matematiikan historia on hyvin pitkä. Matematiikka on fysiikan ja tähtitieteen ohella vanhimpia tieteenaloja.
Matematiikan ensimmäisten vaiheiden tarkka selvittäminen on mahdotonta, sillä ihmiskunta oppi laskemaan ennen kirjoitustaidon syntyä. Niinpä mitään kirjallisia dokumentteja ensimmäisistä laskusäännöistä tai geometrisista hahmotelmista ei ole jäljellä. Matematiikan varhaishistoriaa voidaan tutkia parhaiten arkeologisten löytöjen, kielitieteen ja eläinten tarkkailun avulla. On todettu, että monet eläimet kykenevät erottamaan ainakin viittä alkiota pienempien joukkojen kokoeron. Siten voidaan olettaa, että jonkinlainen luvun käsite on hyvin vanha. Tätä tukee myös monien kielten kieliopillisen luvun jaottelu yhteen ja moneen, jossain tapauksessa kahteen ja kolmeenkin.
Siitä, että on ymmärretty kahden kiven ja kolmen kiven välinen ero, on ollut todennäköisesti pitkä matka siihen, että on ymmärretty abstraktin käsitteen ”kolme” liittävän yhteen kolme kiveä ja kolme puuta. Tätä ajatusta tukee se, että monet joukkojen kokoeroja hahmottavat eläimet eivät pysty tähän. Lisäksi ensimmäiset kieliin ilmaantuneet lukusanat ovat tarkoittaneet alun perin esimerkiksi kahta kiveä. Lukua on siis ollut vaikea hahmottaa yhteydestään irrallisena käsitteenä. Joidenkin teorioiden mukaan järjestysluvut olisivat syntyneet ennen kardinaalilukuja. Tätä on perusteltu sillä, että monissa rituaaleissa ja myyteissä tapahtumien ja henkilöiden järjestyksellä on ollut tärkeä osa. Kielet eivät kuitenkaan tue tätä käsitystä, sillä lähes kaikissa kielissä järjestys­luvut muodostetaan kardinaali­luku­sanojen johdannaisina.
Vanhimmat arkeologiset todisteet lukumäärien laskennasta ovat noin 30 000 vuotta vanhoja. Tšekistä löydetyssä luussa on yhteensä 55 lovea, jotka on jaoteltu viiden ryhmiin. Viisi on ollut luonnollinen valinta sopivaksi joukoksi, koska sormia on yhdessä kädessä viisi. Kymmenen (kahden käden sormet) ja kaksikymmentä (sormet ja varpaat) ovat olleet myös varhaisia lukujärjestelmien kantalukuja. Amerikan intiaaniheimoille tehdyssä tutkimuksessa kolmannes käytti viisijärjestelmää, kolmannes kymmenjärjestelmää, vajaa kolmannes binaarijärjestelmää ja loput kolmijärjestelmää. Kaksikymmenjärjestelmästä on todisteita lähinnä Euroopasta, missä sen jäänteitä näkyy yhä kielissä, ranskan 80 ("quatre-vingt") on suomeksi "neljä kahtakymmentä". Varhaisimmat kirjoitetut todisteet näyttävät suosineen viisijärjestelmää, mutta kielen saadessa selvän formaalisen muodon kymmenjärjestelmä on noussut yleisimmäksi.
Geometrian varhaisvaiheita on lukujen syntyäkin vaikeampi selvittää. Kreikkalaiset sijoittivat geometrian synnyn muinaiseen Egyptiin, jossa sitä tarvittiin maanmittaukseen. On kuitenkin selvää, ettei kehittynyt geometrinen ajattelu ole syntynyt tuolloin tyhjästä, vaan jo paljon aiemmin on ollut jonkinlaista geometrista hahmotuskykyä. Monet muutkin eläimet, etenkin apinat, pystyvät hahmottamaan muodon abstraktina, tietystä esineestä irrallisena asiana ja ryhmittelemään eri esineitä muodon perusteella ryhmiin.
Vanhimmat todisteet luovasta geometrisesta ajattelusta voidaan nähdä geometrisia kuvioita esittävissä luolamaalauksissa ja erilaisissa punostöissä. Jo niissä on nähtävissä esimerkiksi ajatus kuvioiden yhdenmuotoisuudesta ja symmetriasta. Yksi vanhimmista tällaisista töistä on Etelä-Afrikasta löydetty luola, jonka seiniin on raaputettu geometrisiä kuvioita arviolta jo 70 000 vuotta sitten.
Matematiikan filosofia.
Matematiikan filosofia on filosofian osa-alue, joka tutkii matematiikan filosofisia perusteita, oletuksia ja seurauksia.
Tärkeitä teemoja matematiikassa.
Seuraava lista antaa vain yhden mahdollisen näkemyksen.


Merkurius.
Merkurius (symboli: 20px)
on Aurinkoa lähin ja pienin aurinkokunnan planeetta. Se on kuuma, kuiva ja käytännössä kaasukehätön kuollut maankaltainen planeetta, joka muistuttaa pinnaltaan Kuuta kraattereineen. Merkuriuksen sisus on raskasta metallia. Merkuriuksen rata on planeettojen radoista lyhyin: se kiertää Auringon 88 vuorokaudessa.
Merkuriuksen nimi tulee antiikin mytologiasta. Antiikin Roomassa Mercurius oli varkaiden ja kauppiaiden jumala sekä jumalten sanansaattaja. Merkurius on tunnettu ainakin sumerilaisten ajoista noin 3000–2000 eaa.
Kiertorata.
Merkuriuksen kiertoaika Auringon ympäri on 88 vuorokautta, ja sen pyörähdysaika on 59 vuorokautta. Pyörähdysajan ja kiertoajan suhde on siis 2:3 eli Merkuriuksen sanotaan pyörivän kiertoaikansa suhteen 2:3-resonanssissa. Vuorokaudenaikojen vaihtelu on 176 vuorokautta. Merkuriuksen akselikallistuma on vain 0,01 astetta eli planeetta on lähes pystyasennossa ratatasonsa suhteen.
Pitkään luultiin planeetan pitävän aina saman puolen Aurinkoa kohti, koska harvat mahdolliset havaintohetket sattuivat planeetan ollessa samassa asennossa keväällä ja syksyllä.
Merkuriuksen kiertorata Auringon ympäri poikkeaa huomattavasti ympyräradasta. Radan eksentrisyys eli soikeus vaihtelee välillä 0,0–0,47 miljoonien vuosien aikana. Nyt soikeus on 0,206 ja Merkuriuksen etäisyys Auringosta vaihtelee välillä 0,31 AU ja 0,47 AU. Planeetan keskietäisyys on 0,387 AU.
Auringon läheisyys vaikuttaa Merkuriuksen rataan niin voimakkaasti, että radan laskemisessa tarvitaan yleistä suhteellisuusteoriaa. Radan perihelikiertymä tunnettiin jo 1800-luvulla. Suurimmaksi osaksi kiertymä johtuu muiden planeettojen aiheuttamista häiriöistä, mutta sen todettiin olevan vuosisadassa 43 kaarisekuntia suurempi kuin niiden perusteella voitiin laskea. Ennen suhteellisuusteoriaa tämän poikkeaman arveltiin johtuvan Merkuriuksen radan sisäpuolella kiertävän tuntemattoman planeetan, Vulkanuksen, vaikutuksesta.
Kaasukehä ja pinnanmuodot.
Merkurius on hitaasti pyörivä sisäplaneetta. Pitkän pyörähdysajan ja kaasukehän puutteen johdosta lämpötila Merkuriuksen pinnalla vaihtelee satoja asteita sen mukaan, ollaanko päivä- vai yöpuolella. Pintalämpötila vaihtelee 90–740 kelvinin eli −173–+467 °C välillä ja on keskimäärin 452 kelviniä eli 179 °C. Aurinko on Merkuriuksesta katsoen keskimäärin 2,5 kertaa niin suuri kuin Maasta katsoen, mutta tämä Auringon näennäinen läpimitta vaihtelee huomattavasti, koska Merkuriuksen rata on soikea. Aurinko on Merkuriuksesta katsottuna 6,5 kertaa kirkkaampi kuin Maassa ja Auringon säteilyintensiteetti on siellä 9,13 kW/m². Aurinko aiheuttaa Merkuriukseen vuorovesivoiman, joka on 17 % suurempi kuin Kuun aiheuttama vuorovesivoima Maassa.
Merkuriuksen pinnasta on ennen vuotta 2008 kartoitettu vain noin 45 %. Kraatterit ovat Merkuriuksen pinnan silmiinpistävin piirre. Niitä on pinnassa eri kokoisia. Törmäyskraattereista suurin, 1500 km:n läpimittainen "Caloriksen allas" on Kuun laavakenttiä, "meriä", muistuttava rengasmainen muodostuma. Sen reunusvuoret kohoavat 2 km:n korkeuteen. Caloriksen altaan vastakkaisella puolella kuori on rikkoutunut törmäyksen shokkiaaltojen heijastuttua planeetasta, noin 100 km:n läpimittaiselta alueelta. Merkuriuksessa on myös vuoria, laaksoja, harjanteita, jyrkänteitä ja tasankoja sekä eri tavoin heijastavia alueita. Kraattereista lähtee monesti säteittäisiä viiruja. Harjanteiden pituus on jopa satoja kilometrejä ja vuorten korkeus jopa noin 3 km. Tämän mukaan Merkurius on melko tasainen paikka. Vuorten oletetaan syntyneen Merkuriuksen kutistuessa 0,1 %. Merkuriuksessa on saattanut olla tulivuoria, mutta tämä ei ole varmaa. Jotkut tutkijat väittävät havainneensa Merkuriuksen napa-alueilta merkkejä jäästä, jota olisi kraatterien pohjalla.
Merkuriuksen kaasukehä on äärimmäisen ohut, ja sen magneettikenttä on hyvin heikko. Kaasukehä on syntynyt aurinkotuulen irrottamasta pintamateriaalista. Kaasukehässä on enimmäkseen heliumia, natriumia ja happea sekä pieniä määriä vetyä ja kaliumia. Merkuriuksella on myös pitkä avaruuteen ulottuva natriumpyrstö, joka havaittiin vuonna 2001. Kaasukehän paine on noin kaksi miljoonasosaa Maan vastaavasta.
Sisäinen rakenne.
Merkuriuksen rakenne.1) Silikaattikuori2) Vaippa 3) Rautaydin
Merkurius on halkaisijaltaan vain 1,4 kertaa Maan Kuun kokoinen, ja se on nykyään pienin virallinen planeetta Pluton pudottua pois planeettojen joukosta. Sen massa on 6 % Maan massasta. Planeetta on esimerkiksi Saturnuksen kuuta Titania pienempi. Merkuriuksen tiheys on 5,43 g/cm3 eli se on yksi tiheimmistä planeetoista. Merkuriusta muistuttavan Kuun tiheys on vain 3,34 g/cm3. Vertailun vuoksi Maan tiheys olisi kokoonpuristumattomana 4,0 g/cm3.
Merkuriuksella uskotaan olevan valtava rautaydin, joka aiheuttaa magneettikentän, voimakkuudeltaan noin 1 % Maan magneettikentästä. Kentän kaltevuus pyörähdysakselia vastaan on 7 %. Toinen magnetismin lähde voi olla jäännemagnetismi. Rautaydin muodostaa 60–70 % planeetan massasta ja silikaattikuori ja vaippa yhdessä 30 %. On arvioitu, että Merkuriuksen ytimen säde on 1800–1900 km ja silikaattivaipan paksuus 500–600 km. Näin rautaytimen säde on 75 % planeetan säteestä.
Rautaydin kattaa 42 % planeetan tilavuudesta, kun Maalla vastaava luku on 17 %. Maa on Merkuriusta hieman tiheämpi, koska se on 20 kertaa suuremman massansa takia puristunut enemmän kasaan. Merkuriuksen suuri rautaydin saattaa johtua siitä, että Aurinkokunnan syntyvaiheessa suuri kappale törmäsi planeettaan suurella nopeudella ja heitti osan planeetan silikaattivaipasta pois. Tämän törmääjän massa olisi ollut arviolta kuudesosa Merkuriuksen massasta. Toisten tutkijoiden mukaan alkuaurinko olisi kuumentanut Merkuriuksen korkeaan lämpötilaan ja höyrystänyt siitä osia pois.
Havaitseminen Suomessa.
Suomessa Merkuriuksen voi havaita neljään-viiteen otteeseen vuoden aikana, mutta hyvin vain yhteen tai kahteen kertaan keväällä iltataivaalla ja syksyllä aamutaivaalla planeetan sattuessa olemaan kauimmillaan Auringosta, samalla kun ekliptika muodostaa suurimman kulman horisonttiin nähden. Merkuriuksen ns. suurin elongaatio on noin 20 astetta, ja tällöin planeetta näkyy 2–3 viikon ajan. Merkuriuksen ollessa kauimmissa elongaatioissaan kesällä tai talvella se näkyy huonosti, koska ekliptika on pienessä kulmassa suhteessa horisonttiin. Jos planeetta sattuu keväällä läntiseen tai syksyllä itäiseen elongaatioon, se ei näy Suomesta lainkaan, koska Aurinko joko nousee aamulla ennen planeettaa tai planeetta laskee illalla ennen Aurinkoa. Näin tapahtuu, vaikka Merkurius olisikin Suomesta katsottuna sillä puolella Aurinkoa, että se kulkee illalla Auringon "jäljessä" ja aamulla "edellä".
Näennäinen kirkkaus muuttuu voimakkaasti näkymisjakson kuluessa. Itäisessä elongaatiossaan Merkurius on kirkkaampi näkyvyyskautensa alussa ja läntisessä päinvastoin. Merkurius näkyy paljain silmin, mutta helpoimmin se näkyy kiikarilla. Kaukoputkella näkyvät Merkuriuksen vaiheet. Kaukoputkella on myös mahdollista havainnoida planeettaa päivätaivaalta. Tällöin päästään eroon ilmakehän häiriöistä, jotka normaalisti haittaavat planeetan havainnointia matalalta ilta- tai aamutaivaalta, sekä tietenkin Merkuriuksen elongaation aiheuttamista rajoituksista sen näkyvyydessä. Toisin kuin Venus, Merkurius on kuitenkin hyvin vaikea löytää valoisalta päivätaivaalta. Löytämisessä tietokoneohjattu ns. goto-kaukoputki on hyvin suureksi avuksi.
Merkuriuksen tutkimus avaruusluotamilla.
Merkuriuksesta on laadittu jo 1800-luvulla karttoja, mutta nämä ovat epätarkkoja.
Merkuriukseen oli suhteellisen vaikeaa lähettää avaruusluotainta, koska se on vielä lähempänä Aurinkoa kuin Venus. Tämä aikaansaa avaruusluotaimelle lämpösuunnitteluongelmia ja niiden elektroniikalle säteilynsieto-ongelmia. Merkuriuksen sijainti on haasteellinen myös tutkimusluotaimen rataa ajatellen. Planeetta ei ole kiinnostanut tutkijoita eikä rahoittajia yhtä paljon kuin vaikkapa Mars, Venus ja Saturnus.
NASAn avaruusluotain Mariner 10 lensi kolme kertaa Merkuriuksen ohi vuosina 1974–1975. Epäonneksi ohitus tapahtui aina Merkuriuksen ollessa suunnilleen samassa asennossa Aurinkoon nähden, ja pinnasta saatiin valokuvattua vain 40–45 %.
NASA laukaisi vuonna 2004 Messenger-nimisen avaruusluotaimen, joka lensi kolme kertaa planeetan ohi vuosina 2008–2009 ja asettui suunnitelmien mukaisesti kiertämään sitä 2011. Messengerin tehtäviin kuuluu muun muassa planeetan aikaisemmin kuvaamattomien alueiden valokuvaaminen.
ESA on kehittämässä yhdessä Japanin avaruusjärjestön kanssa BepiColombo-luotainta, joka laukaistaan noin vuonna 2013.


Myöhempi Liang-dynastia.
Myöhempi Liang-dynastia (后梁 [hòu liáng]) hallitsi osaa pohjois-Kiinasta 907 – 923. Se kuuluu aikakauteen, jota nimitetään Viiden dynastian kaudeksi.
Katso myös.
Liang


Myöhempi Zhou-dynastia.
Myöhempi Zhou-dynastia (后周 [hòu zhōu]) hallitsi osaa pohjois-Kiinasta 951 – 960. Se kuuluu aikakauteen, jota nimitetään Viiden dynastian kaudeksi.
Katso myös.
Zhou


Myöhempi Han-dynastia.
Myöhempi Han-dynastia (perint.: 后漢, yksink.: 后汉, pinyin: hòu hàn) hallitsi osaa pohjois-Kiinasta 947 – 950. Se kuuluu aikakauteen, jota nimitetään Viiden dynastian kaudeksi.
Katso myös.
Han


Myöhempi Jin-dynastia.
Myöhempi Jin-dynastia (perint.: 後晉, yksink.: 后晋, pinyin: hòu jìn) hallitsi osaa pohjois-Kiinasta 936 – 946. Se kuuluu aikakauteen, jota nimitetään Viiden dynastian kaudeksi.
Katso myös.
Jin


Myöhempi Tang-dynastia.
Myöhempi Tang-dynastia (后唐 [hòu táng]) hallitsi osaa pohjois-Kiinasta 923 – 936. Se kuuluu aikakauteen, jota nimitetään Viiden dynastian kaudeksi.
Katso myös.
Tang


Ming-dynastia.
Ming-dynastia (明朝 [Míng cháo]) hallitsi Kiinaa 1368 – 1644. Se oli Kiinan viimeinen kotimaista alkuperää oleva dynastia, ja sen perusti Zhu-perhe. Sitä edelsi mongolien Yuan-dynastia ja seurasi mantšujen perustama Qing-dynastia.
Voimakas "ulkomaisten" hallitsijoiden vastustus kansan keskuudessa lopulta johti talonpoikaiskapinaan, joka ajoi Yuan-dynastian takaisin Mongolian aroille ja aloitti Ming-dynastian 1368. Dynastian alkuaikoina kulttuuri kukoisti jälleen. Taiteet, erityisesti
posliiniesineiden teko, nousi aiemmin saavuttamattomalle tasolle. Kiinalaiset kauppiaat kulkivat pitkin Intian valtamerta, ja Zheng He kulki matkoillaan Afrikkaan saakka.
Rakennettiin valtava laivasto, johon kuului nelimastoisia aluksia, jotka saattoivat kuljettaa 1500 tonnin lastia. Armeijassa oli yli miljoona sotilasta. Pohjois-Kiinassa tuotettiin yli 100 000 tonnia rautaa vuodessa. Kirjapainot painoivat suuria määriä kirjallisuutta. Monien mielestä Kiina oli Ming-dynastian alkuvaiheissa silloisen maailman edistynein valtio.
Ming-dynastian perustaminen.
Mongolien Yuan-dynastiaa vastustavat talonpoikaiskapinat vähitellen ajoivat mongolit takaisin Mongolian aroille. Tätä seurasi han-kiinalaisten ryhmien vuosikausia kestänyt valtakamppailu, jonka lopulta voitti Zhu Yuanzhangin johtama kapinallisryhmä. Hän julistautui keisari Hongwuksi ja aloitti Ming-dynastian 1368. Hän oli täten toinen talonpoikien luokasta noussut dynastian perustaja, edellinen oli Han-dynastian Han Gaozu. Myöhemmin tästä väestöryhmästä löytyi "dynastian" perustaja Mao Zedongin ja Kiinan kansantasavallan muodossa.
Keisari Hongwu valitsi pääkaupungiksi Nanjingin. Vaikka hän muuten puolustikin kungfutselaisuutta, hän ei tunnustanut sotilaita ala-arvoiseksi yhteiskuntaluokaksi, vaan halusi pitää voimakkaan armeijan mongolien hyökkäyksen uhan varalta. Song- ja Yuan-dynastioiden suuret maatilat takavarikoitiin valtiolle, pilkottiin pienemmiksi ja vuokrattiin pienviljelijöille. Yksityisorjuus kiellettiin, ja pian Kiinan maataloutta hallitsivat itsenäiset maanviljelijäperheet. Keisari Hongwun aikana Kiinassa otettiin käyttöön Song-dynastian ajalta tuttu paperiraha. Hän ei kuitenkaan huomioinut inflaatiota, ja rahan arvon laskettua 1/70 alkuperäisestä 1425 palattiin kuparirahan käyttöön.
Perinteinen virkatutkintojärjestelmä palautettiin mongolivallan jälkeen. Valtion virkamiesten ja armeijan upseerien piti täten taas tenttiä Kiinan kirjallisuuden klassikot ennen kuin heitä voitiin nimittää virkoihinsa.
Löytöretkistä eristyneisyyteen.
1405 – 1433 Ming-dynastian keisarit lähettivät matkaan seitsemän löytöretkeä etelän merille ja yli Intian valtameren. Vaikka keisarit pelkäsivätkin kapinointia ja pitivät kiinni kungfutselaisuudesta, maa ei eristäytynyt vaan ulkomaanyhteyksiä lisättiin tuntuvasti, erityisesti välit Japaniin lähenivät ja ulkomaankauppa lisääntyi. Keisari Yongle pyrki levittämään Kiinan valtaa pidemmälle. Annam vallattiin uudelleen ja mongolien laajennuspyrkimykset pysäytettiin, kiinalaiset laivat purjehtivat pitkin Afrikan itärannikkoa ja he saivat Turkestanin jossain määrin vaikutusvaltansa alle. Kaikki merenkulkua harrastaneet Aasian maat lähettivät tribuuttivaltuuskuntia Kiinaan. Maan sisäinen kauppa kukoisti kun Suuri kanaali laajennettiin pidemmälle kuin koskaan.
Huomattavimmat aikakauden matkoista ovat kuitenkin Zheng Hen seitsemän matkaa merten yli. Zheng He oli eunukki, mongolialkuperää olevasta muslimiperheestä. Vuonna 1403 hänet nimitettiin mertakyntävän laivaston johtajaksi. Ensimmäisellä matkallaan 1405 hän sai komentoonsa 62 laivaa ja 28 000 miestä, eli se oli tuolloin historian suurin merellinen löytöretki. Moninkertaisesti Kolumbuksen laivoja suuremmat monikantiset laivat kuljettivat yli 500 miestä sekä suuren määrän lastia. Ulkomaille vietiin pääasiassa silkkiä ja posliinia, takaisin tuotiin mm. mausteita ja trooppisia puita.
Matkoilla oli varmasti tärkeitä taloudellisiakin syitä, monissa laivoista oli suuria yksityishyttejä kauppiaita varten. Kuitenkin päätavoite matkoilla oli todennäköisesti poliittinen. Matkojen myötä saatiin lisää maita tribuuttiasemaan eli veronalaisiksi, ja samalla osoitettiin kiinalaisen imperiumin paluuta ja voimaa lähes sadan vuoden "barbaarihallinnon" jälkeen. Laivaston voimakkuudesta huolimatta (se oli suurempi kuin kaikkien Euroopan maiden tuonaikuiset laivastot yhteenlaskettuna) Zheng Hen matkojen tavoitteena ei ollut valloittaa uusia maita Kiinan hallintaan, toisin kuin eurooppalaisilla tutkimusmatkoilla noin sata vuotta myöhemmin.
Kungfutselaiset oppineet virkamiehet vastustivat ankarasti Zheng Hen matkoja - jopa niin paljon että he yrittivät piilottaa matkat dynastian virallisesta historiankijoituksesta. Arvellaan että mongolien hyökkäykset kallistivat vaa'an kungfutselaisen eliitin kannalle. 1400-luvun lopussa Kiinan alamaisilta oli kielletty valtamerilaivojen rakentaminen ja jopa maasta poistuminen. Historioitsijat arvelevat tämän johtuneen merirosvouksesta. 1600-luvun puoliväliin mennessä rajoitukset maastamuuttoon ja laivanrakennukseen oli purettu.
Kauppayhteydet siirtyivät siten ulkomaisiin käsiin. Portugalilaiset loivat ensimmäisinä eurooppalaisina suoran kauppayhteyden Kiinaan, ja hallitsivat pitkälti Kiinan ja Japanin välistä kauppaa lähes vuosisadan ajan, 1543-1639. He perustivat myös Macaon siirtokunnan, jota hollantilaiset yrittivät moneen otteeseen vallata 1600-luvun alkupuolella, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Dynastian kaatuminen.
Pitkät sodat mongoleja vastaan ja Japanin hyökkäykset Koreaan sekä Kiinan rannikkokaupunkeihin heikensivät Ming-dynastiaa 1500-luvun lopulta lähtien.
Sisäinen tyytymättömyys hallinnon joustamattomuuteen muun muassa väestönkasvun aiheuttamissa kysymyksissä nostattivat kapinoita 1600-luvun alussa. Näistä Li Zhichengin (李自成) johtamat joukot onnistuivatkin kaatamaan Ming-dynastian ja luomaan siten tilan mantšujen ja Qing-dynastian nousulle.


Metri.
Metri (tunnus m) on SI-järjestelmän ja sen edeltäjän metrijärjestelmän mukainen pituuden yksikkö. Metri määritellään nykyään pituudeksi, jonka valo kulkee tyhjiössä sekunnissa. Ennen nykyistä, vuonna 1983 vahvistettua määritelmää valonnopeus oli mittausten mukaan likimain 299 792 458 m/s, mutta nykyisin tämä on metrin määritelmään perustuva tarkka arvo.
Metrin nimi.
Ensimmäisen tiedossa olevan esityksen pituudessa desimaalipohjaisen mittayksikön käyttöönotosta teki englantilainen filosofi John Wilkins vuonna 1668. Hänen ehdottamansa yksikkö oli nimeltään "universal measure" (). Vuonna 1675 italialainen tiedemies Tito Livio Burattini käytti teoksessaan "Misura Universale" nimitystä "metro cattolico" (kirjaimellisesti "yleinen mitta"), joka oli johdettu kreikan sanoista "μέτρον καθολικός" ("métron katholikón",). Tähän nimitykseen pohjautui sanan "metri" alkumuoto, ranskan kielen sana "mètre", joka otettiin mittayksikön nimeksi Ranskassa vuonna 1799, kun maa siirtyi ensimmäisenä maailmassa metriseen järjestelmään.
Mittayksikön määrittely.
Metri otettiin mittayksikkönä käyttöön ensin Ranskassa vuonna 1799. Aluksi metrin pituuden määrittelemistä varten tehtiin platinan ja iridiumin seoksesta palkki, jonka pituus määriteltiin tarkalleen metriksi. Tätä "metrin prototyyppiä" säilytetään edelleen Pariisissa Mittojen ja painojen museossa. Metri määritettiin kymmenenesmiljoonasosaksi maapallon meridiaaniympyrän neljänneksestä, joka kulki päiväntasaajalta Pariisin läpi pohjoisnavalle. Toisin sanoen etäisyydeksi päiväntasaajalta Pohjoisnavalle olisi näin tullut tasan 10 000 kilometriä. Ensimmäinen prototyyppi perustui vuoden 1790 mittauksiin, mutta se poikkesi määritelmästä jonkin verran ja jäi hiukan liian lyhyeksi. Tämä johtui siitä, ettei laskelmissa otettu huomioon maapallon litistymistä navoilta.
Koska mittalaitteet ja alemmanasteiset mittanormaalit oli säädetty metrin prototyypin mukaan, metrin määritelmäksi vahvistettiin tämän metrin prototyypin pituus. Vuonna 1889 valmistettiin platinan ja iridiumin seoksesta uusi metrin prototyyppi, johon oli kaiverrettu kaksi toisistaan metrin päässä olevaa viivaa. Vuonna 1927 määritelmää tarkennettiin niin, että metri oli näiden viivojen välinen etäisyys 0 °C:n lämpötilassa.
Metrin määritelmä uusittiin vuonna 1960 vastaamaan jo 1900-luvun alussa käyttöön otettua interferometristä määritelmää, joka perustui valon aallonpituuteen. Vuonna 1960 vahvistetun määritelmän mukaan metri oli 1 650 763,73 kertaa sen oranssinvärisen säteilyn aallonpituus tyhjiössä, joka syntyy krypton-86-atomin siirtyessä kvanttitilasta 2p10 tilaan 5d5.
Myöhemmin mittaustekniikka kehittyi niin pitkälle, että ajan mittaus saavutti suurimman suhteellisen tarkkuutensa. Tämän vuoksi metrille vahvistettiin sen nykyinen määritelmä Pariisissa pidetyssä Yleisessä paino- ja mittakonferenssissa (CGPM, "Conférence Générale des Poids et Mesures") vuonna 1983.
Muita vanhoja pituuden yksiköitä.
Hyvin lyhyille mitoille on aikaisemmin käytetty muun muassa yksikköä ångström (1 Å = 10−10 m).
Tuuma on vanha Yhdistyneessä kuningaskunnassa käytetty pituuden yksikkö (25,4 mm).
Aikaisemmin metrijärjestelmään kuului myös kerrannaisyksikkö myriametri, joka oli 10 000 metriä eli 10 kilometriä Se ei kuitenkaan koskaan ole ollut kovin yleisesti käytössä, eikä myria-etuliite enää kuulu nykyiseen SI-järjestelmään.
Suomessa on käytetty etäisyyksien mittayksikkönä myös peninkulmaa, joka metrijärjestelmän käyttöönoton jälkeen määriteltiin tasan 10 kilometriksi. Nykyisessä mittayksikköasetuksessa ei sitä kuitenkaan enää ole.
Joillakin erikoisaloilla käytetään metrijärjestelmästä poikkeavia pituusmittoja. Merenkulussa käytetään yksikkönä meripeninkulmaa, joka on 1852 metriä., aikaisemmin myös sen kymmenesosaa kaapelinmittaa. Tähtitieteessä käytettyjä pituusyksiköitä ovat tähtitieteellinen yksikkö, valovuosi ja parsek.


Maa.
Maa eli maapallo tai Tellus (symboli 15px) on aurinkokuntamme kolmas planeetta Auringosta lukien. Se on tunnetun maailmankaikkeuden ainoa planeetta, jolla tiedetään olevan elämää. Maan keskietäisyys Auringosta on noin 149,6 miljoonaa kilometriä eli noin yksi astronominen yksikkö. Maan ikä on noin 4,5 miljardia vuotta, ja se on aurinkokunnan tihein sekä viidenneksi suurin planeetta.
Maapallolla elää arvioiden mukaan yli 400 000 kasvilajia ja jopa 30–100 miljoonaa eläinlajia. Maapallolla elävien ihmisten väkiluku ylitti seitsemän miljardia lokakuun lopussa 2011.
Planeetan perusominaisuudet.
Maa on niin sanottu kiviplaneetta, jolla on metalleista muodostunut ydin, kiviaineksesta muodostunut sula vaippa sekä kiinteä kuori. Maalla on myös ilmakehä, ja se on ainoa aurinkokunnan planeetta, jolla esiintyy varmistetusti nestemäistä vettä.
Maan kiertoaika Auringon ympäri ympäröivien tähtien suhteen eli "sideerinen vuosi" on 365,2564 vuorokautta (365 vuorokautta, 6 tuntia, 9 minuuttia ja 9,76 sekuntia). Maan pyörähdysaika oman akselinsa ympäri on yksi tähtivuorokausi eli 23 tuntia 56 minuuttia ja 4,1 sekuntia. Koska Maa ehtii jo yhden vuorokauden aikana kulkea jonkin matkaa pitkin kaarevaa rataa, kestää kuitenkin noin 4 minuuttia kauemmin, ennen kuin sama maapallon pituuspiiri on kääntyneenä kohti Aurinkoa, eli aurinkovuorokausi on tämän verran pitempi kuin tähtivuorokausi ja tunnin alkuperäisen määritelmän mukaan tasan 24 tuntia. Maapallon pyörimisen hidastuessa vuorokausi pitenee jatkuvasti, ja siinä esiintyy myös millisekunnin suuruusluokkaa olevia epäsäännöllisyyksiä.
Maalla on yksi suuri pitkäaikainen kiertolainen, Kuu. Kuumme on emoplaneettaansa verrattuna suhteellisesti suurempi kuin yksikään toinen aurinkokuntamme kuu. Maan kiertorata Auringon ympäri ei ole täysin ympyrämäinen, vaan likimain ellipsi, jonka toisessa polttopisteessä on Aurinko. Maa on lähinnä Aurinkoa, kun pohjoisella pallonpuoliskolla on talvi, ja vastaavasti kauimpana, kun pohjoisella pallonpuoliskolla on kesä. Vuodenaikojen vaihtelu johtuu akselikallistumasta, eli siitä, että Maan akseli on 23,44 astetta kallellaan ratatason normaaliin nähden. Maan akseli on sen napojen kautta kulkevaksi kuviteltu suora. Tällä hetkellä akseli osoittaa lähelle Pohjantähteä. Auringon ja Kuun vaikutuksesta akseli kuitenkin kiertyy hitaasti, ja esimerkiksi 12 000 vuoden kuluttua pohjoinen taivaannapa sijaitsee Vegan lähistöllä. Ilmiötä kutsutaan prekessioksi. Täyteen prekessiokierrokseen kuluu 25 725 vuotta.
Synty.
Maapallo syntyi samoihin aikoihin muiden planeettojen ja Auringon kanssa. Maapallon arvellaan syntyneen noin 4,7 miljardia vuotta sitten, jolloin läheinen tähti räjähti supernovana. Räjähdyksen jälkeen kaasu ja pöly alkoi tiivistyä nykyisen aurinkokunnan kohdalla, keskelle tiivistyi eniten ainetta ja muualle hieman vähemmän. Keskelle syntyi Aurinko.
Maa oli aiemmin asteroidipommituksen kohteena, eli asteroideja törmäsi maapallolle hyvin paljon. Asteroidien syynä arvellaan olevat Saturnuksen renkaat jotka olivat siihen aikaan isompia kuin nykyään. Asteroidit toivat maapallolle lämpöä ja energiaa ja nostivat Maan lämpötilaa. Asteroiditörmäykset kuitenkin lakkasivat, jolloin Maan lämpötila alkoi laskea ja Maan pinta alkoi kerrostua ja jähmettyä, raskaimmat alkuaineet painuivat pohjalle ja keveimmät aineet nousivat pinnalle. Maahan syntyi näin litosfääri.
Maan aktiivinen tulivuoritoiminta vapautti runsaasti kaasuja, suurimmaksi osaksi kuitenkin hiilidioksidia ja vesihöyryä. Maalle syntyi kaasukehä, jonka Maa pystyi pitämään itsellään vetovoiman ansiosta. Kaasukehän ansiosta Maan lämpötilat alkoivat tasaantua. Kaasukehä sisälsi myös typpeä, vetyä, ammoniakkia ja metaania.
Maapallon hydrosfäärin synnystä ei ole yksimielisyyttä. Maapallon veden arvellaan olevan peräisin komeetoista. Maapallon alkuaikoina olisi Maahan törmännyt suuri komeetta, joka sisälsi runsaasti vesijäätä. Jää kaasuuntui suoraan kiinteästä olomuodosta eli sublimoitui, minkä jälkeen se vähitellen tiivistyi vedeksi ja satoi Maahan.
Noin kolme miljardia vuotta sitten meriin syntyi alkeellista elämää, ja jotkin eliöt olivat yhteyttämiskykyisiä. Meri oli otollinen elämän muodostumiselle, sillä Auringon ultraviolettisäteily ei päässyt sinne. Eliöt tuottivat sivutuotteenaan happea, joka mahdollisti kehittyneemmän elämän syntymisen mm. maanpinnalle. Salamoinnin vaikutuksesta syntyi otsonia, joka muodosti välttämättömän otsonikerroksen. Maalle syntyi atmosfääri, mutta sen hapen pitoisuus on vaihdellut historian saatossa 10 % ja 30 % välillä.
Kuori ja vaippa.
Maan kiinteä kuorikerros koostuu paristakymmenestä mannerlaatasta, jotka kelluvat vaippaa raskaamman kiviaineksen päällä. Laatat liikkuvat alituisesti toistensa suhteen, aiheuttaen maanjäristyksiä ja tulivuoritoimintaa, lähinnä laattojen reunoilla, jossa ne törmäävät tai työntyvät toisensa alle. Toisaalta uutta laattamateriaalia eli merenpohjaa muodostuu valtamerten keskellä, kuten Islannissa, jossa kiviainesta työntyy esiin Maan vaipasta. Laattaliikkeen energianlähde on radioaktiivinen hajoaminen.
Maan sisäinen koostumus on meille elintärkeä. Planeetalla on nimittäin jatkuvan radioaktiivisen hajoamisen ansiosta sula rauta-nikkeli-ydin, joka saa aikaan voimakkaan magneettikentän, ja se suojaa elämää vaaralliselta säteilyltä sekä Auringosta tulevalta suurienergiseltä hiukkaspommitukselta. Lähellä napa-alueita hiukkaspommitus voidaan nähdä paljain silmin öiseen aikaan värikkäinä revontulina. Magneettikentän vangitsemat Auringosta tulevat hiukkaset koostavat van Allenin vyöhykkeet.
Maan magneettikenttä, jonka voimakkuus on 25–5 mikroteslaa, heikkenee aika ajoin ja vaihtaa napaisuuttaan. Samanapaisuus kestää yleensä satojatuhansia vuosia.
Maa voidaan jakaa kerroksiin, pinnalta keskipisteeseen, koostumuksen perusteella (kemiallinen jako) ja mekaanisten ominaisuuksien (aineen olomuoto, mekaaninen toiminta) mukaan.
Maan ympärysmitta on noin 40 000 km ja säde hieman alle 6 400 km.
Porauksilla on päästy kymmenen kilometrin syvyyteen maankuoren sisälle, mutta Maan vaippa kuoren alla on yhä koskematon. Epäsuoraa tietoa Maan sisäosista saadaan tutkimalla maanjäristysten ja ydinräjäytysten yhteydessä syntyviä seismisiä aaltoja. Uusimpina keinoina ovat nousseet esiin maan sisällä olevien uraanin, toriumin ja kalium-40:n radioaktiivisessa hajoamisessa syntyvien neutriinojen havaitseminen ja keinotekoisella neutriinosuihkulla luotaaminen.
Vesivaippa, ilmakehä ja ilmasto.
Maa on ainoa aurinkokunnan planeetta, jonka pinnalla on nestemäistä vettä; se peittää noin 71 % koko pallon pinnasta. Tästä onkin syntynyt kutsumanimi "sininen planeetta". Maapallon kuivan maan pinta-ala on lähes täsmälleen sama kuin halkaisijaltaan puolet pienemmän Marsin koko ala.
Maan ilmakehä koostuu pääasiassa typestä (78 %) ja hapesta (21 %). Ihmiselämän kannalta tärkeää on, että hiilidioksidia ilmassa on alle yksi prosentti. Planeetan ja ilmakehän paksuuksien suhde on samaa luokkaa kuin omenan ja sen kuoren. Pinnalta katsottuna ilmakehän näkyvin ominaisuus on sen sinisyys, joka syntyy, kun valo siroaa kaasumolekyyleistä (Rayleigh-sironta). Valon spektrin sinisen pään aallonpituudet siroavat eniten. Ilman sirontaa taivas näyttäisi mustalta. Saman ilmiön vuoksi Aurinko näyttää keltaiselta tai punaiselta valon ilmakehässä kulkeman matkan pituuden mukaan. Ilmakehä päästää lävitseen vain osan Auringon säteilystä, ja esimerkiksi haitallinen ultraviolettisäteily kilpistyy suurelta osin monen kymmenen kilometrin korkeudella sijaitsevaan otsonikerrokseen.
Maa on tällä hetkellä ainoa planeetta maailmankaikkeudessa, jolla varmasti tiedetään olevan elämää. Tämänkaltaisen elämän esiintymisen mahdollistavat mm. nestemäinen vesi ja Auringon jatkuva valoenergiavirta. Ilmakehässä oleva suurehko happimäärä sen sijaan on Maan kasviston aikaansaama ja on eläinten, myös ihmisten, elinehto.
Merissä tapahtuvalla termohaliinikierrolla ja sen häiriöillä on oma osansa jääkausien synnyssä, vaikka niiden pääsyy onkin mannerliikunnat ja Maan akselikallistuman vaihtelut.
Maan ilmasto vaihtelee huomattavasti eri paikoissa, ja niin syntyneet ilmastovyöhykkeet luovat osaltaan erilaisia biomeja, kasvillisuusvyöhykkeitä. Aurinko ylläpitää ilmakehän kiertoliikettä, joka puolestaan pyrkii fysiikan lakien mukaisesti tasoittamaan lämpöeroja tropiikin ja napa-alueiden välillä. Suomen säähän vaikuttavat polaaririntaman syklonit (matalapaineet) ovat suuren luokan lämpöpumppuja, jotka kuljettavat pohjoiseen lauhaa ilmaa ja vetävät perässään kylmän arktisen ilman etelään.
Rata ja pyöriminen.
Maa nousee Kuun horisontin ylle.
Maapallon radan elliptisyys ja muut rata-arvot vaihtelevat jonkin verran kymmenien tuhansien vuosien kuluessa. Muutokset johtuvat muiden aurinkokunnan planeettojen heikosta vetovoimavaikutuksesta. Maapallon akseli tekee 25 725 vuoden jaksossa vaappuvan hyrrän tapaista prekessioliikettä. Se ja nutaatio ovat etupäässä muiden taivaankappaleiden aiheuttamia häiriöitä. Lisäksi pohjoisnapa siirtyy lyhyemmällä, parinkymmenen vuoden luokkaa olevalla jaksolla epäsäännöllisesti muutaman kymmenen metriä ympyrämäisesti. Ilmiötä kutsutaan napavariaatioksi. Maapallon pyöriminen hidastuu pääasiassa Kuun vetovoiman aiheuttaman vuorovesi-ilmiön vuoksi keski­määrin 1,6 millisekuntia vuosisadassa, mutta muiden syiden kuten tuulten, maanjäristysten ja mannerliikuntojen vuoksi tämä hidastuminen ei ole tasaista. Korallitutkimusten mukaan 370 miljoonaa vuotta sitten Maan pyörähdysaika oli 22,7 tuntia. Noin 600 miljoonaa vuotta sitten kambrikauden lähestyessä Maan vuorokausi oli 21 h, ja vuodessa siis 423 vuorokautta. Eräs arvio väittää Maan pyörähtäneen synnyttyään noin 4 600 miljoonaa vuotta sitten kierroksen kuudessa tunnissa, toinen 14 tunnissa.
Maailmankartta.
Maailmankartta on kartta maapallon pinnasta. Maasta on kuitenkin mahdotonta saada täysin todenmukaista karttaa tasaiselle pinnalle. Ainoa oikea kartta on karttapallossa. Maapallosta on olemassa erilaisia karttaprojektioita. Esimerkiksi Petersin sovelletussa projektiossa alueiden ja valtioiden pinta-alat ovat oikeat toisiinsa verrattuna, mutta muodot ovat vääristyneet. Mercatorin oikeakulmaisessa karttaprojektiossa muodot ovat oikeat, mutta päiväntasaajalla sijaitsevat valtiot ovat liian pieniä ja pohjoisessa ja etelässä sijaitsevat liian suuria. Yhdistämällä erilaisia projektioita virheitä saadaan pienennettyä.


Meri.
Atlantin valtameri Portugalin rannikolta nähtynä.
Meri on mantereiden ympärillä oleva laaja ja yhtenäinen suolavesikerros, joka peittää noin 381 miljoonaa neliökilometriä eli 70,8 prosenttia maapallon pinta-alasta. Meriksi kutsutaan myös eräitä suuria laskujoettomia järviä, kuten Kaspianmerta. Meriä tutkii meritiede. Maa on ainoa Aurinkokunnan planeetta, jonka pinnalla on nestemäistä vettä. Maapallolla voidaan katsoa olevan kolmesta viiteen valtamerta: Tyynimeri, Atlantin valtameri ja Intian valtameri sekä usein mukaan luetut Pohjoinen ja Eteläinen jäämeri. Lisäksi mannerten välissä on välimeriä, kuten Välimeri, saariryhmien erottamina reunameriä (esimerkiksi Pohjanmeri) sekä syvälle mannerten sisäosiin ulottuvia sisämeriä (esimerkiksi Itämeri).
Meriveden suolapitoisuus on valtamerissä noin 3,5 prosenttia, mutta esimerkiksi Itämeren pohjoisosien ja sen lahtien murtovedessä vain 0,3–0,7 prosenttia.
Tyynimeri.
Tyynimeri eli Iso valtameri on maailman suurin merialue, joka sijaitsee Aasian ja Amerikan mantereiden välissä. Se peittää yhden kolmasosan maapallon pinta-alasta. Maapallon syvin kohta Mariaanien hauta, 10 920 m, sijaitsee Tyynessämeressä. Pohjois-eteläsuunnassa valtameren pituus on noin 15 500 km ja itä-länsisuunnassa noin 19 800 km. Tyynessämeressä sijaitsee noin 25 000 saarta.
Tyynenmeren veden lämpötila vaihtelee napa-alueiden läheisten osien noin nollasta asteesta päiväntasaajan 25–30 celsiusasteeseen. Muutoksia meren normaalin lämpötilaan aiheuttaa 3–5 vuoden välein syntyvä El Niño -sääilmiö.
Atlantin valtameri.
Atlantin valtameri on Maapallon toiseksi suurin valtameri. Atlantin valtameri sijaitsee Euroopan, Amerikan ja Afrikan välissä. Se kattaa noin viidesosan Maan pinta-alasta. Nimi tulee Kreikan mytologiasta ja tarkoittaa ”Atlaksen merta”. Meren syvin kohta on Puerto Ricon hauta, 8 605 metriä.
Intian valtameri.
Intian valtameri on maailman kolmanneksi suurin vesialue, joka kattaa vajaat 15 prosenttia maapallon pinta-alasta.
Pohjoinen jäämeri.
Pohjoinen jäämeri on suuri merialue, joka kattaa Atlantin valtameren pohjoisosan yltäen aina Grönlannin ja Pohjois-Aasian kautta Beringinsalmelle ja Pohjois-Amerikan arktisille saarille. Se on suurimmaksi osaksi jäässä vuodet ympäriinsä.
Aasian puolella mereen laskevat siperialaiset joet Ob, Jenisei ja Lena ja Pohjois-Amerikan puolelta Mackenzie, Back ja Coppermine.
Merestä löytyy myös muutamia suurempia saarikeskittymiä. Norjan hallinnoimat Huippuvuoret sijaitsevat Norjan ja pohjoisnavan välissä. Venäjän alueeseen kuuluvat muun muassa Novaja Zemlja ja Frans Joosefin maa.
Eteläinen jäämeri.
Eteläinen jäämeri on Etelämannerta ympäröivä valtameri. Sen erottaa muista valtameristä Länsituulten virta. Meren pinta-ala on 20 327 000 km² ja rantaviivaa on 17 968 km. Meren syvin kohta on 7 235 metriä.
Merien vaikutus.
Meret vaikuttavat suunnattomasti alueen luontoon ja ihmisiin. Meristä aiheutuva ilmiö on vuorovesi, joka paikallisesti voi olla erittäin merkittävä muutos. Merivirrat vaikuttavat ilmastoon vielä kaukana merestäkin. Tunnetuin merivirta lienee Golfvirta. El Niño on ilmiö, joka vaikuttaa laajalti eteläisen pallonpuoliskon sääoloihin.
Vuorovesi.
Vuorovedeksi kutsutaan Kuun ja Auringon vetovoiman aiheuttamaa merenpinnan laskua ja nousua. Todellisuudessa tällainen malli ei selitä havaittuja vuorovesiä, vaan mukaan on otettava muita tekijöitä. Paikalliset maantieteelliset tekijät voivat johtaa jopa yli kymmenen metrin vuorovesivaihteluun. Vedenpinnan korkeinta vaihetta kutsutaan vuokseksi ja matalinta vaihetta luoteeksi.
Merivirta.
Merivirta on pysyvä tai tilapäinen valtameressä tapahtuva virtaus. Monet merivirrat ovat suuria ja melko pysyviä. Golfvirta on lämmin merivirta. Muita tunnettuja virtauksia ovat kylmä Labradorinvirta Grönlannin lähellä sekä lämmin Kuroshio (Kuroshivo) Tyynellämerellä sekä kylmä Ojashio (Ojashivo). Myös Etelämannerta kiertää lännestä itään kylmä virtaus.


Maantiede.
Maailmankartta vuodelta 2004, jossa on merkittyinä pinnanmuodot sekä valtioiden rajat ja pääkaupungit.
Maantiede (kreik. "geografia", ”maan piirtäminen”) on tieteenala, joka tutkii Maan pintaa ja maan pinnalla esiintyviä sekä ihmisen että luonnon aikaansaamia ilmiöitä. Maantiede etsii näiden ilmiöiden säännönmukaisuuksia ja syitä sekä eri ilmiöiden välisiä vuorovaikutussuhteita. Maan pinnan lisäksi maantieteessä käsitellään myös maan rakennetta ja maapalloa ympäröivää avaruutta, mutta näiden tarkempi tutkiminen kuuluu tähtitieteen ja geologian piiriin. Yhteistä näille moninaisille tutkimusnäkökulmille on alueellinen tarkastelutapa.
Maantieteeseen kuuluviin ilmiöihin aletaan Suomessa tutustua peruskoulun ensimmäisillä luokilla, missä sitä opetetaan osana ympäristöoppia; sen jälkeen se on omana oppiaineenaan, jonka nimenä on "maantieto". Lukiossa, kun opetus on jo lähempänä tieteellistä näkökulmaa, oppiaine on nimeltään "maantiede". Puhekielessä oppiaine tunnetaan kuitenkin vielä erittäin laajalti vanhalla nimellään myös lukioissa. Oppiaine kuuluu ympäristö- ja luonnontieteellisten aineiden joukkoon.
Yliopistotasoista opetusta maantieteessä annetaan Suomessa Helsingin, Turun, Oulun ja Joensuun yliopistoissa. Maantieteen kanssa läheisessä yhteydessä on aluetiede, jota on mahdollista opiskella edellisten lisäksi myös Tampereen ja Vaasan yliopistoissa. Yliopistossa maantiede kuuluu matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan.
Osa-alueet.
Maantiede jaetaan yleismaantieteeseen ja aluemaantieteeseen. Yleismaantiede jakautuu edelleen luonnonympäristöä ja myös avaruutta tutkivaksi luonnonmaantieteeksi ja maapalloa ihmisen toiminnan kenttänä tutkivaksi kulttuurimaantieteeksi. Yleismaantieteessä keskitytään etsimään syy- ja riippuvuussuhteita eri ilmiöiden välille. Aluemaantiede taas tutkii tietyin perustein hahmottunutta rajattua aluetta kuten valtiota, kuntaa tai tiettyä kulttuuripiiriä. Nämä tutkimusalueet haarautuvat edelleen tarkemmiksi kokonaisuuksiksi. Maantieteen tutkimusalue on laaja: Sillä on yhteisiä tutkimuskohteita muun muassa biologian, sosiologian, yhteiskuntatieteiden ja fysiikan kanssa.
Alla olevaan osa-alueiden luetteloon on merkitty sulkeisiin mahdollinen muu sivuava tieteenala. Jakoa fyysiseen maantieteeseen ei aina tehdä erikseen. Tällöin klimatologia, hydrogeografia ja geomorfologia tulevat eliömaantieteen rinnalle erillisiksi luonnonmaantieteen haaroiksi. Kulttuurimaantiede jaotellaan useampiin osa-alueisiin kuin tässä on esitetty, mutta jaottelukäytäntö vaihtelee.
Antiikin aika.
Maantieteellä on pitkät perinteet, joskin sen sisältö on aikojen saatossa kehittynyt ja muuttunut huimasti. Maapallon uskottiin pitkään olevan litteä, mikä käsitys pysyi vallalla pitkälti keskiajalle asti, vaikka jo 500-luvulla eaa. matemaatikko Pythagoras uskoi maapallon olevan todellisuudessa pyöreä. Myös antiikin ajan kuulut filosofit Platon ja Aristoteles jakoivat saman ajatuksen. Aristoteles perusteli kantaansa sillä, että Maan varjo Kuun pinnalla oli pyöreä. Lisäksi hän havainnoi kuinka Pohjantähti sijaitsi pohjoisemmissa maissa korkeammalla kuin etelämmissä.
Strabonin 17-osaisen teoksen viimeisen osan etukansi.
Ensimmäisen tunnetun kartan teki niin ikään 500-luvulla eaa. vaikuttanut kreikkalainen Anaksimandros. Maantieteen isäksi nimetään kuitenkin usein Aleksandrian kirjaston ylikirjastonhoitaja, Eratosthenes (noin 275 eaa.–194 eaa.), joka laski maapallon koon melko tarkasti (sai tulokseksi 250 000 stadionia, mikä on lähellä 40 000 km) ja käytti ensimmäisenä nimeä "geografia". Hän myös piirsi kartan silloin tunnetusta maailmasta. Eratostheneen nimeäminen maantieteen isäksi on kuitenkin osin arveluttavaa, sillä muun muassa inuiitit, intiaanit ja useat Tyynenmeren saarilla asuvat kansat olivat jo aiemmin piirtäneet karttoja. Kreikkalaiset olivat lisäksi omaksuneet kartanteon perusteet Lähi-idästä.
Kreikkalaiset olivat myös ensimmäisiä maantieteellisten teoksien kirjoittajia. Erityiset periplus- ja periegesis-teokset kuvaavat antiikin ajan maantiedettä. Niitä käytetään nykyään muun muassa arkeologian apuna. Periplus-teoksissa kuvattiin rannikoita satamasta satamaan, ne olivat siis välimatkojen kuvauksia ja toimivat apuna muun muassa kauppiaille. Periegesis-teokset puolestaan kuvasivat eri paikkojen erikoisuuksia ja olivat tavallaan oman aikansa matkaoppaita.
Rooman kasvattaessa valtaansa sotilaallisella taholla myös sen tieteellinen vaikutus kasvoi. Valtion alueen kasvaessa yhä uusia alueita saatiin tarkastelun kohteiksi. Rooman ajan huomattavin maantieteilijä ja historioitsija oli Strabon (noin 60 eaa.–20 jaa.). Hän matkusti laajalti muun muassa Armeniassa, Etruriassa (Italia), Etiopiassa sekä Mustanmeren alueella. Strabon kirjoitti vanhan ajan maantieteen tärkeimmän lähdeteoksen Geographica, jossa hän kuvasi matkojensa kohteita ja johon hän oli kirjannut lukuisia lainauksia vanhojen oppineiden teoksista, jotka muuten olisivat hävinneet. Lisäksi Strabon laski muun muassa Välimeren pituuden ja havainnoi jokien kulutustoiminnan: Hän totesi muun muassa Bosporinsalmen olevan joen puhkaisulaakso. Strabon myös erotteli ylängöt ja alangot, ymmärsi eksposition merkityksen ja havainnoi lämpötilan laskun korkeammalle kujettaessa.
Toisella vuosisadalla vaikutti Klaudios Ptolemaios, joka otti käyttöön pituus- ja leveyspiirit ja piirsi kuuluisan ”maailmankarttansa”, joka tosin oli sisällöltään melko niukka; muun muassa asutusta ei ollut merkitty. Hänen tärkein teoksensa oli pääasiassa kartografiaa käsittelevä Geographike hyphegesis.
Keskiajan maantiede.
Keskiajalla maantiede taantui monien muiden tieteiden ohella Euroopassa. Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen roomalaiskatolisen kirkon kasvava valta vaikutti myös tieteiden harjoittamiseen. Se muun muassa totesi kaiken tutkimuksen olevan pahasta. Lisäksi luonnontieteelliset ilmiöt katsottiin yliluonnollisiksi ja maapallon pyöreys kiellettiin. Tieteen painopiste siirtyi Lähi-itään.
al-Idrisin maailmankartta, jossa pohjoinen on kartan alaosassa.
Keskiajan alussa tiede kukoisti Bagdadissa. Kreikkalaisia teoksia käännettiin arabiaksi, tähtitiedettä ja matematiikkaa harrastettiin laajalti. Lisäksi kauppiaat toivat jatkuvasti uutta tietoa muun muassa Kiinasta, Mongoliasta, Afrikan sisäosista ja Madagaskarilta. Maantieteellinen määrittäminen oli lisäksi muslimeille hyvin tärkeää, sillä Mekan suunta oli määriteltävä oikein. Vaikka arabialaisia karttoja syntyi lukuisia, vain yhdellä oli todellista merkitystä maantieteen kehitykselle. Laajimman maailmankartan loi Muhammad al-Idrisi noin vuonna 1150. Kartalle ilmestyivät tuolloin muun muassa pohjoiset Aboa (Turku) ja Tabast (Häme).
On tärkeää huomata, että maantiede oli pitkään lähes yksinomaan kartan piirtämistä. Lisäksi kartat olivat tietosisältönsä ohella taiteellisia tuotoksia, eikä niitä yleisesti edes pyritty piirtämään mittakaavaan. Arabialaiset kartat olivat useimmiten pyörökarttoja, joissa etelä oli kartan yläosassa ja pohjoinen alaosassa.
1200-luvulla Polon veljekset tekivät kauppamatkoja itään, muun muassa Mongoliaan. Vuonna 1271 Marco Polo lähti matkoille mukaan ja kirjoitti kokemuksistaan matkakertomuksen, joka saavutti suuren suosion Euroopassa aiheuttaen suoranaisen Kiina-buumin. Lisäksi tietoa alkoi hiljalleen siirtyä arabimaista takaisin, kun luostareissa alettiin tehdä käännöksiä arabien kirjoittamista kirjoista.
Myös muualla harrastettiin keskiajalla maantiedettä. Muun muassa kiinalaiset liikkuivat merillä runsaasti jo 100- ja 200-luvuilla. Kiinalaiset tunsivat magneettineulan ja suuntivat kompassin avulla. Kompassi tunnettiin Euroopassa vasta 1100-luvun lopulla. Lisäksi viikingit tekivät löytöretkiä, he muun muassa saavuttivat Pohjois-Amerikan vuonna 1003.
Suuret löytöretket.
Vasco da Gama saapuu Intiaan.
Merenkulku kehittyi keskiajan lopulla erityisesti Pohjois-Italian rannikolla kuten Genovassa ja Milanossa. Portugalilaiset merenkulkijat omaksuivat tietonsa italialaisilta ja alkoivat valloittaa maailman meriä. Tavoitteena oli löytää merireitti Intiaan. Ensimmäisenä liikkeelle lähti Bartolomeu Dias, joka purjehti Afrikan eteläkärjen ohi vuonna 1487. Hän ei kuitenkaan jatkanut pidemmälle, vaan kääntyi kärjen jälkeen takaisin. Vasco da Gama jatkoi Diazin jalanjäljissä ja löysi reitin Intiaan arabialaisen luotsin avulla. Hän saavutti Intian rannikon vuonna 1498.
Italialainen Kristoffer Kolumbus pyrki löytämään reitin Intiaan lännen kautta. Kolumbus toimi 1480-luvulla Portugalin palveluksessa, mutta ei saanut tukea hankkeelleen. Kaivattu tuki löytyi Espanjan kuningattarelta, ja Kolumbus lähti matkaan kolmella laivalla vuonna 1492. Kolumbus teki yhteensä neljä matkaa, joilla rantautui muun muassa Bahaman saaristoon, Kuuban pohjoisrannikolle ja Keski-Amerikan rannikolle. Kolumbus luuli koko elämänsä ajan löytäneensä reitin Intiaan.
Ensimmäisen maailmanympäryspurjehduksen teki portugalilainen Fernão de Magalhães, joka purjehti Magalhãesinsalmen läpi vuonna 1520. Vuotta aiemmin espanjalainen Hernán Cortés rantautui Meksikoon ja aloitti Etelä-Amerikan valloituksen. Myös Pohjois-Amerikkaa tutkittiin jo 1500-luvun alussa. Amerigo Vespucci teki kaikkiaan neljä matkaa Pohjois-Amerikkaan ja antoi nimensä koko mantereelle, kun saksalainen kartografi Martin Waldseemüller kutsui Amerikkaa Amerikaksi teoksessaan Cosmographiae introductio.
Pohjoismaissa maantiedettä vei eteenpäin Ruotsin viimeinen katolinen piispa Olaus Magnus (1490–1557). Olaus Magnus laati vuonna 1539 ensimmäisen merkittävän pohjoismaisen kartan Carta Marinan, jossa Suomenniemi esiintyi ensi kerran. Magnus kirjoitti myös Pohjolaa kuvaavan teoksen Historia de gentibus septentrionalibus, joka perustui pitkälti vanhoihin vesistökuvauksiin.
Löytöretkien aikakaudella paikanmääritykset ja karttaprojektiot paranivat huomattavasti. Tanskalainen Tyko Brahe paransi mittalaitteistoja ja hänen oppilaansa Johannes Kepler tarkensi paikanmäärityksiä edelleen. Kepler myös selvitti Maan radan oikean muodon vuonna 1609. Kolmiomittaus keksittiin 1600-luvulla. Se oli merkittävä edistysaskel karttojen teossa. Karttaprojektioita loi muun muassa Gerhard Mercator (1512–1594), jonka vuoden 1569 maailmankartta auttoi merenkulkijoita loksodrominsa vuoksi. Suomenniemen ja sitä ympäröivät merialueet esitti ensimmäisen kerran oikeamuotoisina ruotsalainen kartantekijä Andreas Bureus vuonna 1626.
Aikansa huomattavin maantieteilijä oli Bernhard Varenius (1622–1650), joka jakoi maantieteen yleismaantieteeseen ja aluemaantieteeseen teoksessaan Geografia generalis in qua affectiones generales telluns explicantur vuodelta 1650. Varenius kuvasi etenkin fyysistä maantiedettä: Hän muun muassa jakoi tulivuoret aktiivisiin ja sammuneisiin, tutki geomorfologiaa ja kausaliteetteja, merivirtoja ja tuulten vaikutuksia, merten suolaisuutta ja sen vaihteluja, meriliikennettä ja saaristoja.
Muihin merkittäviin maantieteilijöihin kuuluivat Sebastian Münster, joka kirjoitti Eurooppaa kuvaavan teoksensa Cosmografia universa vuonna 1544, sekä Leonardo da Vinci, joka selitti muun muassa kivien kulumista, fossiilien olemusta sekä jokisuistojen kasaantumista. Lisäksi maantiedettä auttoivat Nikolaus Kopernikus selvittämällä Maan kierron Auringon ympäri, Galileo Galilei määrittämällä painovoiman suuruuden, kaukoputken keksiminen 1600-luvun alun Hollannissa, elohopeailmapuntari vuodelta 1643, joka auttoi korkeuden määrittämisessä, sekä alkoholilämpömittari.
Maapallon mittausten aikakausi 1650-luvulta 1700-luvun loppuun.
1600-luvulle tultaessa mantereiden sisäosat ja valtamerien osat olivat vielä tutkimattomia. 1600- ja 1700-luvut olivatkin todellisen tutkimusmatkailun aikaa. Aasian sisäosia tutkittiin, minkä tarkoituksena oli löytää suurten jokien lähteet. Pohjois-Amerikassa ranskalaiset tutkimusmatkaajat löysivät Suuret järvet 1650-luvulla. Samat tutkijat löysivät myös Mississippi- ja Missourijoet vuonna 1673. Kanadan tuntemus parani erityisesti turkismetsästyksen kautta, metsästysretkiltä saatiin paljon uutta tietoa alueen piirteistä. Alexander MacKenzie kulki Mackenziejokea pitkin Jäämerelle, ja löysi muun muassa Kalliovuoret.
Isaac Newton laski 1700-luvulla Kuun liikunnon ja Maan painovoiman välisen suhteen sekä havaitsi Maan olevan litistynyt navoiltaan. Litistyneisyyttä lähti tutkimaan kaksi retkikuntaa, toinen Peruun ja toinen Suomen Lappiiin. Ranskalainen Pierre-Louis Moreau de Maupertuis mittasi asteen suuruista meridiaanikaarta Torniojoen jäällä vuosina 1736–1737. Tuloksia vertailtiin keskenään, ja litistymissuhteeksi saatiin 1:205. Newton oli laskenut suhteeksi 1:230. Nykyisen tiedon mukaan litistymissuhde on 1:298,257. Newton kehitti myös vuorovesivaihteluteorian 1780-luvulla.
Kuuluisimpia 1700-luvun tutkimusmatkailijoita on James Cook, joka teki kaksi tutkimusretkeä 1700-luvun lopulla eteläisille merialueille. Ensimmäisen retken tarkoituksena oli selvittää Auringon parallaksi; retki suuntasi muun muassa Tahitille. Toinen matka suuntasi Eteläiselle jäämerelle, jolloin mukana oli myös suomalainen piirtäjä Herman Dietrich Spöring nuorempi.
1700-luvulla tehtiin myös runsaasti uusia keksintöjä, jotka auttoivat luonnonilmiöiden tutkimuksessa. Kronometri keksittiin vuonna 1764, elohopeamittari 1700-luvun puolivälissä ja uusia projektioita kehitettiin. Muun muassa J. H. Lambertin Lambertin oikeapintainen kartioprojektio ja Lambertin-Gaussin oikeakulmainen kartioprojektio edistivät kartoitusta huomattavasti.
Maantieteen teoreettinen tutkimus alkoi niin ikään 1700-luvulla. Anton Friedrich Büsching (1724–1793) julkaisi teoksensa Neue Erdbeschreibung vuonna 1754. Teoksessa tarkasteltiin muun muassa väkilukuja, luonnonvaroja, kaupunkeja ja hallintoa; se oli luonteeltaan talousmaantieteellinen. Büschingin teos sai muun muassa Immanuel Kantin kiinnostumaan maantieteestä. Immanuel Kant (1724–1804) oli filosofi, joka vaikutti Königsbergin yliopistossa Preussissa. Kant aloitti maantieteen opetuksen vuonna 1756 ja opetti 41 vuoden ajan. Hän näki maantieteen korologisena tieteenä, joka tutkii maanpintaa ja sen ilmiöitä. Kant myös ajatteli maantiedettä historiallisena ilmiönä; historia oli hänen mukaansa muuttuvaa maantiedettä.
Saksan 1800-luvun maantiede.
Muiden tieteiden mukana maantieteen asema koheni valistuksen aikana 1700-luvulla, jolloin se alkoi hiljalleen myös muistuttaa sisällöltään nykyistä maantiedettä. Nykyaikaisen maantieteen perustajiksi katsotaan usein preussilainen Alexander von Humboldt (1769–1859) ja saksalainen Carl Ritter (1779–1859).


Mauno Koivisto.
Mauno Henrik Koivisto (s. 25. marraskuuta 1923 Turku) on Suomen tasavallan yhdeksäs presidentti. Hän toimi presidenttinä kaksi perättäistä kautta 1982–1994, mitä ennen hän hoiti presidentin tehtäviä vuoden 1981 lopulla Urho Kekkosen ollessa sairautensa vuoksi estyneenä. Pääministerinä Koivisto oli vuosina 1968–1970 ja 1979–1982, yhteensä 1 764 vuorokautta. Pääministerinä hän on Suomen viidenneksi pitkäaikaisin. Kansanedustajana hän ei kuitenkaan ole koskaan toiminut.
Mauno Koiviston aviopuoliso on Tellervo Koivisto, ja heillä on yksi tytär, Assi (s. 1957).
88-vuotiaana Koivisto on vanhimmaksi elänyt Suomen presidentti: maan ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg eli 87-vuotiaaksi.
Elämä ennen presidenttiyttä.
Mauno Koivisto oli talvisodan aikana 16-vuotias ja toimi vapaaehtoisena sammutusyksikössä kotirintamalla. Jatkosodassa hän palveli ensin vapaaehtoisena Itä-Karjalaan sijoitetussa sammutusyksikössä ja sitten asevelvollisena jääkärinä legendaarisen Lauri Törnin johtamassa yksikössä. Koivisto on sotilasarvoltaan alikersantti.
Sodan jälkeen hän opiskeli työn ohessa iltaoppikoulussa ja pääsi ylioppilaaksi vuonna 1949. Hän jatkoi opintojaan Turun yliopistossa, mistä valmistui filosofian kandidaatiksi ja lisensiaatiksi 1953 ja tohtoriksi 1956 sosiologian alalta professori Esko Aaltosen ohjauksessa. Opintojensa ohessa hän työskenteli muun muassa ahtaajana Turun satamassa, mistä sai aiheen väitöskirjaansa "Sosiaaliset suhteet Turun satamassa" (1956). Opinnäyte edusti työelämän tutkimuksen ensimmäistä aaltoa Suomessa. Opintojensa aikana Koivisto toimi myös kansakoulunopettajana Eurajoella ja Vahdossa vuosina 1951–1953. Vuosina 1954–1957 hän työskenteli Turun kaupungin ammatinvalinnanohjaajana.
Vuonna 1957 Koivisto siirtyi akateemisesta tutkimustyöstä Helsinkiin Helsingin Työväen Säästöpankkiin. Hän nousi pankin toimitusjohtajaksi vuonna 1959 ja oli toimessa vuoteen 1968. Helsingissä hän liittyi myös nuorten kansantaloustieteilijöiden muodostamaan O-ryhmään. Kansantalouden asiantuntijana Koivisto vaikutti merkittävästi 1960-luvun alussa asuntorakennustoiminnan teollistamiseen ja aluerakentamisen vaatimien rahoitusmenettelyjen syntyyn, erityisesti asuntosäästämisjärjestelmään.
SDP:n jakautuessa Koivistokin joutui valitsemaan puolensa ja liittyi puolueen enemmistöön, leskisläisiin. Koivisto vastusti Honka-liittoa ja ajoi suhteiden solmimista presidentti Kekkoseen, Neuvostoliittoon ja kommunisteihin. Niin Neuvostoliitto kuin Kekkonenkin olivat valmiita tähän, mikä avasi Koivistolle tien valtakunnan politiikkaan. Vasemmiston saatua vuonna 1966 vaalivoiton Koivisto osallistui hallitustunnusteluihin ja nousi Rafael Paasion hallituksen valtiovarainministeriksi. Koivisto ajoi tehokkaita valtionyhtiöitä, teollistumista, maltillista kehitysaluepolitiikkaa ja hyviä suhteita Neuvostoliittoon. Koiviston valtionvarainministerikaudella Suomi korjasi vaihtotasettaan 31 prosentin devalvaatiolla ja tiukalla talouspolitiikalla, mikä herätti kritiikkiä. Koivisto nimitettiin hallituksesta ensin Elannon pääjohtajaksi ja välittömästi sen jälkeen Suomen pankin pääjohtajaksi. Yleisen sanonnan mukaan Koivisto oli Suomen Pankissa ”korkoa kasvamassa” tulevia vastuullisempia tehtäviä varten.
Vuoden 1968 alussa Koivisto nimitettiin pääministeriksi, ja hän muodosti hallituksen yhdessä Maalaisliiton ja SKDL:n kanssa. Kansanomainen ja arkisesti esiintyvä pääministeri nousi nopeasti Suomen suosituimmaksi poliitikoksi samalla, kun hallitus uudisti yhteiskuntaa vapaamieliseen suuntaan tuomalla keskioluen maitokauppoihin, laillistamalla abortin ja uudistamalla rikoslakia. Tšekkoslovakian miehitykseen vuonna 1968 Koivisto otti kantaa varovaisesti ja monitulkintaisesti, mutta epäonnistui Pohjoismaisen vapaakauppayhteisön Nordekin luomisessa Neuvostoliiton vastustuksen takia. Koiviston ensimmäinen hallitus päättyi vuoden 1970 vaaleihin, minkä jälkeen hän jatkoi Suomen pankissa. Paasion toiseen hallitukseen Koivisto nousi vuonna 1972 valtiovarainministeriksi.
Sosiaalidemokraattisessa puolueessa vahvimpana miehenä 1970-luvun lopulla oli Kalevi Sorsa, mutta Koivisto johti mielipidetiedusteluja. Sorsa oli Kekkosen suosiossa, ja Kekkonen koki Koiviston kilpailijakseen. Pääministeri Sorsa ja pääjohtaja Koivisto olivat lisäksi monista talouspolitiikan kysymyksistä eri mieltä. Pankkimiehenä Koivisto kannatti melko tiukkaa talouspolitiikkaa. Vuoden 1979 vaalien jälkeen Koivisto nousi pääministeriksi ja muodostui SDP:n epäviralliseksi suosikiksi Kekkosen seuraajaksi.
Koiviston toinen hallitus saavutti nopeasti kansan suosion, mikä oli Koiviston noudattaman ”matalan profiilin politiikan” ansiota. Koivisto itse määritteli: ”On oltava niin matalana, että vihollinen ei osu.” Hallituksen suosioon vaikuttivat kuitenkin myös hallituksesta itsestään riippumattomat tekijät. Öljyn hinnan nousu 1970-luvun lopussa lisäsi työllisyyttä ja pelätty lama muuttuikin nousukaudeksi. Myös edellisen, Sorsan hallituksen aloittamien talouden elvytystoimien vaikutukset alkoivat näkyä Koiviston hallituksen toimikaudella. Toisaalta tämä lisäsi tyytymättömyyttä Koiviston omassa puolueessa SDP:ssä, koska se ei pystynyt esittelemään äänestäjäkunnalleen merkittäviä saavutuksia. Niinpä Keskustapuolueen lisäksi myös SDP:ssä esiintyi halukkuutta hallituksen kaatamiseen. Keväällä 1981 SDP ryhtyi kuitenkin näkyvästi tukemaan Koivistoa, kun puolueen johdolle selvisi, että hallituksen kaatuminen palvelisi ensisijaisesti Keskustapuolueen johdon tavoitteita. Kun Koiviston hallitusta yritettiin kammeta nurin, pääministerin luotettavimmiksi tukimiehiksi tulivat työministeri Arvo Aalto, opetusministeri Kalevi Kivistö, ulkomaankauppaministeri Esko Rekola sekä eduskunnan puhemies Johannes Virolainen.
Presidenttipeli keväällä 1981.
Keväällä 1981 presidentti Urho Kekkosen dementia oli edennyt siihen pisteeseen, että hänen eronsa oli enää ajan kysymys. Kekkosen lähipiiri, ns. K-linja ymmärsi, että Kekkosen erotessa vallassa olevalla pääministerillä, tulevalla vt. presidentillä, olisi etulyöntiasema presidentinvaalissa. Tilanne huipentui, kun tulopoliittista ratkaisua yritettiin saada kokoon. SKDL olisi halunnut puuttua ratkaisuun liittyvän sosiaalipaketin sisältöön, kun taas keskustapuolue esitti uusia maatalousvaatimuksia. Kun sosiaaliministeriö ilmoitti huhtikuun vaihteessa lakien olevan valmiita vasta kuukauden kuluttua, alkoi istuva presidentti syyttää pääministeri Koivistoa hidastelusta. SKP:n puheenjohtaja piti Tamminiemessä vierailtuaan lehdistölle puheen, jossa hän ilmoitti, että pääministerin vaihdos on ”joka tapauksessa selvä”. Vallitsevan käsityksen mukaan hallitus tarvitsi toimiakseen presidentin luottamuksen, mutta Koivisto oikeuskansleria konsultoituaan totesi eroavansa vasta saatuaan epäluottamuslauseen eduskunnalta. Ratkaisevaa tukea Koivisto sai keskustapuoleen vahvalta mieheltä, Johannes Virolaiselta. Tämä tapaus nosti Koiviston jo ennestäänkin suuren kansansuosion suorastaan pilviin: alettiin puhua ”Koivisto-ilmiöstä” tai ”Manu-ilmiöstä”.
Samaan aikaan presidentin terveydentila heikkeni nopeasti ja tieto hänen kunnostaan levisi julkisuuteen, erityisesti presidentin elokuisella Islannin-matkalla otettujen lehtikuvien myötä. Keskustapuolueen K-linjalle, joka pyrki kaatamaan Koiviston hallituksen, tuli nyt kiire.
Hallituksen kaatuminen olisi ollut keskustapuolueen johdolle tärkeää kahdestakin syystä. Jos pääministeriksi olisi saatu Koiviston tilalle Ahti Karjalainen, kuten puoluejohto kaavaili, myös Johannes Virolaisen mahdollisuudet päästä presidenttiehdokkaaksi olisivat heikentyneet, koska hän olisi todennäköisesti menettänyt eduskunnan puhemiehen paikan.
Syyskuussa 1981 kaikki kuitenkin muuttui, kun Kekkonen joutui ottamaan virkavapautta sairautensa vuoksi. Hallitus, oikeuskansleri ja Kekkosta hoitaneet lääkärit keskustelivat siitä, oliko Kekkonen enää riittävän oikeustoimikelpoinen voidakseen allekirjoittaa oman eroanomuksensa. Koiviston ura presidentin tehtävässä alkoi lokakuussa 1981, kun Kekkonen erosi presidentin tehtävästä terveydellisistä syistä. Tuolloin pääministerinä ollut Koivisto siirtyi Kekkosen tilalle tointa hoitavaksi presidentiksi.
Kekkos-tutkija Juhani Suomen mukaan Neuvostoliitto pelasi presidenttipeliä kaksilla korteilla, se yritti saada tehtävään myös Koiviston lisäksi Ahti Karjalaisen. Tosin tiedustelupalvelu KGB oli menettänyt luottamuksensa Karjalaiseen jo varhain. Poliittisen historian professori Timo Soikkanen arveleekin, että Neuvostoliitto alkoi suosia Koivistoa, koska Karjalaiseen ei voinut enää luottaa.
Ensimmäinen kausi 1982–1988.
Vuoden 1982 presidentinvaalit jouduttiin pitämään ennenaikaisina johtuen Kekkosen eroamisesta presidentin paikalta kesken kauden. Vaalien ratkaisevalla kierroksella Mauno Koivistoa tukivat SDP ja SKDL:n enemmistö, mutta myös Suomen maaseudun puolue ja Perustuslaillinen Oikeistopuolue pyrkivät hyödyntämään ”Manu-ilmiötä” asettumalla hänen taakseen. Koiviston mielestä vasemmistopuolueiden yhteisillä äänillä oli suuri symboliarvo, kun taas SMP:n ja POP:n tuesta hän oli lähinnä vaivautunut. Näille puolueille taas oli tärkeää vaikuttaa siihen, ettei Kekkosen oman puolueen keskustan ehdokas, ainakaan "mustana hevosena" pidetty Ahti Karjalainen, tulisi valituksi.
Jotkut odottivat Koiviston valinnan aiheuttavan seuraavan vuoden eduskuntavaaleissa äänivyöryn vasemmalle, mutta sellaista ei tullut. Presidentinvaalilla oli selvä henkilövaalin luonne, vaikka se toimitettiin valitsijamiesten välityksellä. Tämä näkyi siinäkin, että Mauno Koiviston puoliso Tellervo Koivisto ja tytär Assi Koivisto valittiin SDP:n valitsijamiehiksi: etenkin edellisen äänisaalis Helsingin vaalipiirissä oli suorastaan historiallisen suuri.
Koivisto vakuutti presidentiksi tultuaan jatkavansa Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittista linjaa, minkä osoitti YYA-sopimuksen voimassaolon pidentäminen 20 vuodella hänen ensimmäisen virallisen Neuvostoliiton-vierailunsa yhteydessä kesällä 1983. Neuvostoliitto puolestaan ilmaisi luottamuksensa Suomen ulkopoliittisen linjan jatkumiselle myöntämällä Koivistolle Leninin kunniamerkin hänen 60-vuotispäivänään samana vuonna.
Sen sijaan Koivisto ryhtyi remontoimaan Suomen sisäpolitiikkaa ja ilmoitti vahvistavansa parlamentarismia varsinkin sisäpolitiikassa.
Kekkosen kaudelle tyypilliset virkamieshallitukset, eduskunnan hajottamiset ynnä muut puhtaalle demokratialle vieraat ilmiöt saivat loppua. Koivisto valitsi heti kautensa alusta pidättyvän roolin ”reservissä”. Koiviston mukaan presidentin kuului pysyä taustalla silloin kuin kaikki sujui hyvin. Presidenttiä tarvittiin hänen mukaansa vasta asioiden saadessa uusia käänteitä. Ensimmäinen näkyvä merkki sisäpoliittisen kulttuurin muutoksesta oli Urho Kekkosen hyljeksimän ja Neuvostoliiton äärioikeistolaiseksi leimaaman Suomen maaseudun puolueen nousu Kalevi Sorsan neljänteen hallitukseen vuoden 1983 eduskuntavaalien jälkeen sekä SKDL:n jättäminen oppositioon. Kokoomus sai puolestaan odottaa hallitukseen pääsyään vielä neljä vuotta.
Vaikka Mauno Koivisto presidenttikautensa alkaessa lupasi jatkaa edeltäjiensä ulkopolitiikkaa, entisestä alettiin hänen johdollaan siinäkin suhteessa irrottautua lopullisesti, joskin varovasti. Tämä näkyi selvimmin Koiviston tulkitessa yksipuolisesti uudelleen Pariisin rauhansopimusta ja lakkauttaessa YYA-sopimuksen heti Neuvostoliiton sisäisen tilanteen salliessa. Presidentin jättämää ”valtatyhjiötä” ryhtyivät täyttämään pääministeriksi noussut Kalevi Sorsa, ulkoministeri Pär Stenbäck ja hänen seuraajansa Paavo Väyrynen sekä eduskunnan puhemies Johannes Virolainen. Urho Kekkonen nimitti yhteensä 21 hallitusta, Koivisto neljä. Suhdeluku 21:4 kertoo jotain olennaista kahden presidentin eroista, vaikka Kekkonen ehtikin hallita kaksi kertaa kauemmin ja osin levottomampana aikana kuin Koivisto. Koiviston käynnistämien uudistusten ansiosta Suomi muuttui sisäpoliittisesti repaleisesta, presidenttivetoisesta yhteiskunnasta yhdeksi maailman vakaimmista parlamentaarisista demokratioista. Ulkopolitiikka pysyi silti tiiviisti presidentillä, vaikka presidentin sisäpoliittisia valtaoikeuksia kavennettiinkin varovaisesti 1990-luvun alussa.
Aluksi monet epäilivät, ettei Koivistosta olisi edeltäjänsä Urho Kekkosen veroiseksi ulkopoliittiseksi voimahahmoksi. Veikkaus ei kuitenkaan osunut oikeaan. Koivisto teki useita historiallisia ja määrätietoisia ulkopoliittisia ratkaisuja, mutta tyyli oli aivan erilainen kuin edeltäjällään. Kekkonen pyrki näyttäviin aloitteisiin, vaikka ei aina uskonutkaan niiden läpimenoon. Koiviston aktiivisuus taas oli kuin jäävuori: vain huippu oli näkyvissä. Näkyvästi Koivisto käytti valtaansa Holkerin hallitusta muodostettaessa. Ennen vuoden 1987 eduskuntavaaleja porvaripuolueet Keskusta, Kokoomus ja Ruotsalainen kansanpuolue (RKP) olivat sopineet salaa hallituksen muodostamisesta. Kun niin kutsuttu kassakaappisopimus tuli Koiviston tietoon, hän raivostui. Presidentti ei voinut hyväksyä tilannetta, jossa hänet oli asetettu tapahtuneitten tosiasioitten eteen. Hän otti erittäin aktiivisen roolin, jonka seurauksena pääministeriksi tuli Harri Holkeri, Koiviston monivuotinen työtoveri Suomen pankista. Koivisto tuki Holkeria niin voimakkaasti, että hän oli valmis nimittämään jopa kokoomuksen vähemmistöhallituksen Holkerin johdolla. Hallituksesta tuli kuitenkin sinipunainen, sillä siihen osallistuivat kokoomuksen lisäksi SDP, RKP ja SMP.
Koivisto ilmoitti ensimmäisen kautensa alussa jatkavansa edeltäjiensä Paasikiven ja Kekkosen linjalla. Koivisto matkusti Moskovaan vain viisi viikkoa virkaanastumisensa jälkeen. YYA-sopimuksen jatkaminen nostettiin esiin, vaikka se olisi ollut voimassa vielä kahdeksan vuotta. Paavo Lipposen mukaan Koivisto kuitenkin teki lopun Kekkosen aikaisesta nöyristelevästä suhtautumisesta Neuvostoliittoon päin sekä Moskovan sekaantumisesta Suomen asioihin. Myös professori Juhani Suomen mukaan linja idänsuhteissa ei pysynyt entisellään ja suomalaiset kääntyivät enemmän Neuvostoliittoa vastaan. Sen sijaan henkilötasolla Koivisto solmi erittäin lämpimän suhteen presidentti Mihail Gorbatšoviin ja Yhdysvaltain varapresidentti George Bushiin. Ulkopoliittinen käännös oli kuitenkin varovainen. Koivisto ei missään vaiheessa ottanut dramaattista pesäeroa aikaisempaan vaan käänsi valtiolaivan kurssin vakuuttaen koko ajan jatkavansa entisellä linjalla. Koiviston kauden alussa suhteet Ruotsiin viilenivät joksikin aikaa, kun Koivisto epäili ruotsalaisten sukellusvenehavaintoja.
Presidenttikaudellaan Koivisto seurasi asiantuntevasti Suomen vastavakoilu- ja tiedustelutoimintaa sekä korosti asiakirja- ja puhelinturvallisuutta.
Toinen kausi 1988–1994.
Ulkopolitiikan saralla tapahtui tälläkin kaudella suuria muutoksia. Neuvostoliiton hajoamisprosessin aikana irtisanottiin YYA-sopimus sekä Pariisin rauhansopimuksen aserajoitukset. Myös Suomen jäsenhakemus Euroopan unioniin jätettiin Koiviston kaudella. Koivistoa voidaankin pitää ensimmäisenä presidenttinä, joka ratkaisevasti käänsi Suomen ulkopolitiikan painopisteen idästä länteen.
Koiviston toinen merkkisaavutus oli tasavallan presidentin aseman parlamentarisoiminen.
Koiviston presidenttikaudella presidentin toimikaudet rajattiin kahteen kauteen. Tämä päätös ei olisi koskenut vielä Koivistoa, mutta hän ei kuitenkaan enää asettunut ehdolle kolmannelle kaudelle. Syynä toimikausien rajaukseen oli ollut Kekkosen pitkä hallintokausi. Koiviston aikana myös vähennettiin presidentin valtaoikeuksia ja muutettiin presidentin vaalitapaa. Vuoden 1988 presidentinvaalit jäivätkin viimeisiksi valitsijamiesvaaleiksi, sillä ennen seuraavia, vuoden 1994 vaaleja vaalitapa oli jo muutettu suoraksi kaksivaiheiseksi kansanvaaliksi.
Toisella kaudella Suomi alkoi askel askeleelta irrottautua varovaiselta linjaltaan kohti yhdentyvää Eurooppaa. Suomi hakeutui entistä tiiviimpään yhteistyöhön muiden länsivaltojen kanssa. Koiviston presidenttikaudella Suomesta tuli EFTA:n täysjäsen ja Euroopan neuvoston jäsen. Paasikiven, Kekkosen ja Koiviston vuosikausien uurastus kantoi hedelmää 26. lokakuuta 1989, jolloin Mihail Gorbatšov antoi Finlandia-talolla pidetyssä puheessaan varauksettoman tunnustuksen Suomen puolueettomuudelle. Suomi sai myös toimia Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton presidenttien tapaamisen isäntänä vuonna 1990.
Koiviston kaudella maailma ja Suomen asema siinä muuttui nopeasti. Neuvostoliitto hajosi, Baltian maat itsenäistyivät, Tiananmenin aukiolla tankit murskasivat mielenosoittajia. Koivisto tuli tunnetuksi varovaisista lausunnoistaan ja ”fundeeraamisesta”. Koiviston varovaista tyyliä arvioitaessa on kuitenkin muistettava, että erityisesti Koiviston ensimmäisen kauden alussa maailmantilanne oli huomattavan jännittynyt. Suomi joutui 1980-luvun alussa Neuvostoliiton kovan painostuksen kohteeksi ns. euro-ohjusjupakassa. Tiettyä arvaamattomuutta maailmanpoliittiseen tilanteeseen toi myös Yhdysvaltain uuden presidentin Ronald Reaganin harjoittama entistä kovempi ulkopoliittinen linja suhteessa Neuvostoliittoon sekä varustelukilpailun kiihtyminen. Lisäksi Neuvostoliitossa johtajat vaihtuivat tiheään tahtiin. Leonid Brežnevin kuoltua vuonna 1982 NKP:n pääsihteeriksi tuli Juri Andropov, joka oli ollut vuoden 1956 Unkarin kansannousun tukahduttamisen keskeisiä koordinaattoreita sekä painostanut vuonna 1981 Puolan viranomaisia määräämään maahan sotatilan ja kukistamaan Solidaarisuus-ammattiliiton. Koivisto suhtautui muun muassa Yhdysvaltain George H. W. Bushin ja Saksan Richard von Weizsäckerin ohella melko kylmäkiskoisesti Baltian ja muiden Neuvostoliiton alusmaiden itsenäistymiseen ja keskittyi tukemaan Gorbatšovia. Koivisto itse perusteli antamaansa tukea Gorbatšoville luotettavuuden demonstroimisella: Suomi tukisi myös Gorbatšovin seuraajaa yhtä uskollisesti kuin nyt Gorbatšovia. Gorbatšovia tukemalla haluttiin ennen muuta estää stalinistien paluu valtaan, mitä muun muassa CIA piti loppuun saakka vakavasti otettavana uhkana.
Suomi ei jättänyt kuitenkaan Koiviston kaudella käyttämättä historiallisia tilaisuutta saavuttaa entistä täysivaltaisempi asema, vaikka varoikin puuttumasta rajojensa ulkopuolella sattuviin tilanteisiin. Saksojen yhdistyttyä lokakuussa 1990 Koivisto irtisanoi yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen Suomen aseistautumista koskeneet määräykset sanelemalla tätä koskeneen toteamuksen valtioneuvoston presidentin esittelyssä pöytäkirjaan. Neuvostoliiton loppuvaiheessa syksyllä 1991 Koivisto irtisanoi samalla tavoin YYA-sopimuksen. Uuden ystävyyssopimuksen neuvottelut olivat käynnissä joulukuussa 1991, mutta lopulta ystävyyssopimus solmittiin Venäjän, Neuvostoliiton seuraajavaltion kanssa (). Vuonna 1992 Koivisto ilmoitti kantanaan, että Suomen tulisi liittyä Euroopan Yhteisön, nykyisen Euroopan unionin jäseneksi. Jäsenhakemus jätettiin samana vuonna. Mainittakoon, että jäsenyysehdot lyötiin lopullisesti lukkoon 1. maaliskuuta 1994, jolloin Koivisto jätti virkansa seuraajalleen Martti Ahtisaarelle. Vain harva valtionpäämies on voinut päättää elämäntyönsä yhtä historialliseen saranakohtaan. Muistelmiensa mukaan Koivistoa jäi harmittamaan, että Suomen jäsenyys EY:ssä varmistui vasta illalla 1.3.1994. Presidentti oli vaihtunut jo aiemmin samana päivänä.
Suomi pelkäsi työvoimapulaa ja alkoi houkutella paluumuuttajia muun muassa Ruotsista. Koiviston tokaisu, että inkeriläisiä kohdellaan paluumuuttajina, muovasi maahanmuuttopolitiikkaa vuosiksi eteenpäin.
Yhteenveto.
Koiviston presidenttikausia voisi luonnehtia eräänlaiseksi äärimmäisyyksien ajaksi. Koiviston hallitseman 12 vuoden aikana Suomi koki niin häikäisevän taloudellisen nousun kuin tyrmäävän lamankin. Entisen pankinjohtajan rohdot eivät tehonneet ylikuumenneeseen talouteen. Koivistoa on osaltaan syytetty 1990-luvulla koetusta lamasta, koska hän kannatti Harri Holkerin, Kalevi Sorsan, Esko Ahon ja Suomen Pankin johtajan Rolf Kullbergin ohella sittemmin vääräksi tuomittua vahvan markan politiikkaa. Laman puhkeamiseen vaikutti kuitenkin useita muitakin tekijöitä. Merkittävin sellainen tekijä laman syvyyteen, johon Suomi ei voinut vaikuttaa, oli Neuvostoliiton romahdus. Suomen vientituotteet Neuvostoliittoon olivat tyypillisesti sellaisia, joille oli hyvin vaikeaa löytää korvaavia markkinoita esimerkiksi Länsi-Euroopasta.
Juhani Suomen mukaan Koivisto hoiti edeltäjiensä Paasikiven ja Kekkosen tavoin yhteyksiä Neuvostoliittoon KGB:n avulla. Kyse ei hänen mukaansa ollut tiedustelusta vaan järkevästä toiminnasta: KGB-yhteys oli suorin ja varmin linkki neuvostovaltion johtoon. KGB-toimitsija Viktor Vladimirovia Suomi luonnehtii Koivistojen perhetutuksi.
Poliittinen toiminta presidenttikausien jälkeen.
Presidenttikautensa jälkeen Koivisto on esittänyt usein kriittisiä kommentteja maailmanpolitiikasta ja julkaissut moniosaisen muistelmateossarjansa, joka on keskeinen lähde tutkittaessa 1960–1990-lukujen poliittista historiaa sekä Venäjää käsittelevän teoksen "Venäjän idea".
Julkisuudessa Koivisto on kritisoinut NATO:n roolia Kosovon sodassa ja syyttänyt Martti Ahtisaaren presidenttikaudella Suomea Venäjän unohtamisesta. Niin ikään hän on vastustanut Suomen liittymistä NATO:on. Presidentti Halosen kaudella Koivisto ei esittänyt kritiikkiä Suomen poliittista linjaa vastaan.
Presidenttikautensa alussa Koivisto palautti SDP:n jäsenkirjansa puolueelle, mutta otti sen virasta erottuaan sittemmin takaisin. Tässä hän eroaa seuraajastaan Martti Ahtisaaresta, joka erosi puolueesta tultuaan valituksi presidentiksi eikä ole tiettävästi palannut puolueeseen kautensa päätyttyä.
Koivisto julkisuudessa.
Kari Suomalainen teki pilapiirroksissaan Koiviston lähes huomaamattomasta hiustupsusta liioitellun tavaramerkin, josta Koiviston tunnisti piirroksissa. Mauno Koivisto on kuuluisa myös paksuista kulmakarvoistaan. Näyttelijä Ismo Kalliota on kutsuttu leikkisästi ”Vara-Manuksi” yhdennäköisyytensä ja turkulaisuutensa ansiosta (etenkin Koiviston presidenttikaudella). Tosin ”alkuperäinen” vara-Manu oli pitkään, vuodesta 1982 alkaen Paavo Lipponen. Koivisto ei päässyt TV:n presidentinvaalitenttiin vaan lähetti paikalle silloisen poliittisen sihteerinsä Lipposen.
Koiviston harrastuksiin lukeutuu lentopallo, jota hän pelaa edelleen korkeasta iästään huolimatta Sikariporras-joukkueessa, joka on voittanut Suomen mestaruuksia veteraanisarjassa.
Koivisto on kertonut aina olleensa uskossa, vaikka hän ei sitä tuonut esille presidenttiaikanaan: hänen kotitaustansa oli osittain adventistinen. Suorassa radiohaastattelussaan Moskovan vierailun yhteydessä 2002 Koivisto ilmoitti ”vihaavansa ateisteja koska he haluavat itse tulla jumaliksi ja luulevat ymmärtävänsä asioita, joita kukaan ei ymmärrä.”
Koivistolla on erinomainen venäjän kielen taito ja hän on ottanut kantaa Venäjän politiikkaan. Hänellä on ollut lämpimät suhteet erikoisesti Yhdysvaltain entiseen presidenttiin George H. W. Bushiin ja Neuvostoliiton entiseen presidentti Mihail Gorbatšoviin. Koivisto oli erittäin aktiivisessa kirjeenvaihdossa sekä Bushin että Gorbatšovin kanssa.
Haastatteluissaan hän on paljastanut pitäneensä 1970-lukua Suomen historian ns. vaaran vuosina, kun on kysytty minkä uhan Neuvostoliitto muodosti Suomelle. Muistelmissaan hän on tuonut avoimesti esille myös tunteitaan; kun hän kertomansa mukaan autolla ajaessaan sai kuulla radiosta 21. elokuuta 1968 Neuvostoliiton suorittamasta Tšekkoslovakian miehityksestä, hän kertoo ”itkeneensä niin etten tietä nähnyt”. Koivisto itsekin ihmetteli 1990-luvun muistelmissaan reaktionsa voimakkuutta.
Koivisto on ollut Rooman Klubin kunniajäsen vuodesta 1984.
Koiviston 80-vuotispäivän kunniaksi marraskuussa 2003 Helsingin kaupunginhallitus teki päätöksen erään Helsingin Kampin kauppakeskuksen lähistöllä sijaitsevan aukion nimeämisestä Mauno Koiviston aukioksi. Mauno Koiviston aukio sijaitsee Olavinkadun, Salomonkadun, entisen linja-autoaseman ja kauppakeskus Kampin rajaamalla alueella. Koiviston nimikkoaukion lähellä sijaitsee muidenkin presidenttien kunniaksi nimettyjä paikkoja: Urho Kekkosen katu, Paasikivenaukio ja Mannerheimintie. Koiviston aukio vihittiin käyttöön tiistaina 30. lokakuuta 2007. Aukion käyttöön vihkiminen lykkääntyi vajaalla neljällä vuodella, koska haluttiin odottaa kauppakeskuksen massiivisten rakennustöiden valmistumista.
Maaliskuussa 2009 Koivisto kommentoi Suomen ulkopolitiikkaa pitkän tauon jälkeen Ykkösaamu-ohjelmassa. Koiviston mukaan Suomella ei ole mitään syytä katua vähäeleisyyttään Viron uudelleenitsenäistymisen aikoihin vuonna 1991. Hänen mukaansa Suomi ei olisi saavuttanut suuremmalla Neuvostoliiton kritiikillä mitään myönteisiä tuloksia. Samaisessa haastattelussa Koivisto huomioi vanhan suomettumisen palanneen, mutta ilmansuunnan vaihtuneen länteen ja erityisesti Yhdysvaltain suuntaan. Eräänlaisena suomettumisena hän piti sitä, että Yhdysvaltain tekemien päätöksien kritisointi katoaa julkisesta keskustelusta varsin pian. Lisäksi haastattelussa Koivisto ilmaisi kielteisen Nato-kantansa.
Muuta Koivistosta.
Poliittisessa satiiritietokoneanimaatiosarjassa "Itse valtiaissa" esiintyi Mauno Koivisto -hahmo, joka esitti lähes jokaisen jakson lopussa loppuvitsin yhdessä Martti Ahtisaari -hahmon kanssa. Vitsin esittäessään hahmot istuivat puistonpenkillä. Muulloin hahmot esiintyivät ohjelmassa vain harvoin.
Joskus Koivistosta on käytetty leikillisesti lempinimeä ”Manu”.
Näyttelijä Ismo Kallio on esittänyt Mauno Koivistoa elokuvassa "Uuno Turhapuro – Suomen tasavallan herra presidentti".. Kalliota kutsutaan joskus nimellä "Vara-Manu".


Musiikki.
Musiikki () eli säveltaide on ihmisen kulttuurille ominainen ääneen perustuva taiteen ja viestinnän muoto. "Mūsikē tekhnē" tarkoitti antiikin Kreikassa 'muusain taidetta' eli säveltaiteen ohella myös runoutta ja tanssia.
Musiikissa on useita ulottuvuuksia, kuten ääni (sävel tai rytmimusiikissa myös hälyääni), rytmi, dynamiikka ja rakenne.
Musiikille ei ole olemassa yksiselitteistä määritelmää. Mikä tahansa ääni voi olla musiikkia jos äänen tuottaja on sen sellaiseksi tarkoittanut tai kuulija sen sellaiseksi mieltää. Myös hiljaisuus voidaan tulkita tai tarkoittaa musiikiksi.
Musiikkia sisältävä taidetos on nimeltään sävellys tai kappale. Mikäli kappale sisältää myös lyriikkaa, on kyseessä laulu. Laulu tai kappale voi tarkoittaa myös suuremman teoksen, kuten oopperan tai musikaalin osaa. Musiikkia käytetään monissa yhdistelmätaiteissa, kuten tanssi- ja teatteri- ja elokuvataiteessa.
Historia.
Musiikin alkuperää ei tunneta varmasti. Sen synnyn arvellaan liittyneen puheen kehittymiseen, ja siihen ovat saattaneet vaikuttaa luonnon äänien (kuten lintujen) matkiminen, työliikkeiden rytmi ja ihmisen leikkisä ja seurallinen perusolemus. Musiikki on usein liitetty kulttuurin mytologiaan ja yhdistetty osaksi rituaaleja. Musiikkia on syntynyt jokaisen kulttuurin historiassa, niinpä sitä voidaan verrata yhteiskunnalliselta merkitykseltään puhuttuun kieleen.
Ennen 1700- ja 1800-luvun teollista vallankumousta ja sen jälkeistä globalisaatiota oli jokaisella kulttuurilla omanlaisensa musiikkiperinne. Nykyisin länsimainen musiikki on levinnyt lähes kaikkiin teollistuneisiin maihin ja jonkin verran myös kehitysmaiden urbaaneille seuduille. Samalla se on kuitenkin imenyt vaikutteita muiden kulttuurien musiikista muodostaen uudenlaisia musiikkityylejä.
Koska musiikkiesitys on aikaan sidottu, eikä se kuvataiteesta poiketen pysty säilymään sellaisenaan, on se aiemmin siirretty opettamalla sukupolvelta toiselle. Nuottikirjoituksen keksiminen 1000-luvulla oli mullistus musiikin säilyttämisessä, ja seuraava suuri edistysaskel oli musiikin äänittämisen keksiminen 1800-luvun puolivälissä. Nykyään musiikista pystyykin hyvin yksinkertaisin keinoin nauttimaan kuka tahansa ja missä tahansa.
Musiikin tekeminen.
Musiikin luomiseen on olemassa runsaasti erilaisia menetelmiä, jotka ovat kehittyneet muiden oppien ja innovaatioiden mukana. Musiikkia voidaan tehdä yksin tai yhdessä, suunnitelmallisesti tai improvisoiden, ihmisäänellä tai erilaisilla soittimilla. Musiikin tekemiseen liittyy usein sävellysvaihe, jossa musiikki tavalla tai toisella on kirjattu ylös tai tallennettu, jolloin teosta on mahdollista säilyttää. Tietokoneiden yleistyttyä myös niiden merkitys musiikin luomisen ja tallenntamisen välineenä on kasvanut.
Säveltäminen.
Säveltämisellä tarkoitetaan uuden musiikkikappaleen eli sävellyksen luomista. Kirjoitustaidon ja tallennustekniikan kehittyessä musiikin säveltäminen ja sävellyksen esittäminen eli tulkinta ovat eriytyneet kahdeksi erilliseksi luomisprosessiksi, jotka ovat usein kytköksissä toisiinsa vain tallennusvälineen, esim. nuotinnoksen kautta.
Säveltäminen on prosessina erittäin paljon sidoksissa teostyyppiin. Teoriassa kyseessä on vapaa luova luomisprosessi; Käytännössä kuitenkin eri teostyyppien luomiseksi on vakiintunut musiikin teoriaan ja perinteeseen sidoksissa olevia sääntöjä ja tapoja.
Improvisointi.
Improvisointi tarkoittaa esityksen luomista spontaanisti esittämishetkellä. Improvisointi ei kuitenkaan ole sattumanvaraista toimintaa, vaan sen taustalta löytyy usein huippuunsa hiottua teknistä ja taiteellista osaamista.
Länsimaisen musiikin tyyleistä improvisoinnilla on suurin rooli jazz-musiikissa. Aiemmin improvisointi oli tärkeää myös klassisessa musiikissa; monet suuret säveltäjät olivat taitavia improvisoijia, esim. Mozart.
Improvisointi noudattelee yleensä joitakin sääntöjä. Jazzissa ja rockissa improvisointi tehdään usein tietyn sointukulun päälle. Tällöin kulloin alla soiva sointu määrää mitä säveliä tai skaaloja soittaja voi käytännössä käyttää. Improvisointi voi olla myös kollektiivista, jolloin esittäjät tarkkailevat toisiaan ja mukauttavat improvisaationsa sen mukaan, mihin esitys näyttää olevan etenemässä.
Musiikin tekemisen välineitä.
Musiikkia voidaan tuottaa ihmisen puhe-elinten avulla (vokaalimusiikki), soittimilla (instrumentaalimusiikki) tai molemmilla tavoilla. Puhdasta vokaalimusiikkia kutsutaan a cappella-musiikiksi.
Vokaalimusiikilla tarkokitetaan yleensä laulua. Myös scat ja äänirunous voidaan luokitella lauluksi, vaikka niissä ei käytetäkään sanoja. Muuta puhe-elimillä tuotettua musiikkia on rap, beatbox ja viheltäminen.
Länsimaisessa musiikissa soittimet luokitellaan äänen tuottamistekniikan perusteella usein viiteen pääkategoriaan, joita ovat kosketinsoittimet, kielisoittimet, aerofonit, lyömäsoittimet ja sähkösoittimet. Curt Sachsin luokittelussa kosketinsoittimia ei kuiteknaan lueta yhtenäiseksi ryhmäksi, vaan esimerkiksi piano kuuluu kordofoneihin, urut taas aerofoneihin.
Vaikutuksia.
Musiikki vaikuttaa ihmisiin monella tavalla: se välittää viestejä, aiheuttaa mielihyvää, tukee verbaalisia ja matemaattisia taitoja ja vaikuttaa mielialaan ja vireystilaan. Musiikkia käytetään myös terapian ja kuntoutuksen välineenä.
Aivojen kuvantamismenetelmät ovat näyttäneet, että musiikin kuuntelu aktivoi aivojen mielihyvämekanismeja. Osa tutkijoista on havainnut musiikissa universaaleja mekanismeja, joita voi verrata itkuun. Tällainen musiikki herättää voimakkaita tunteita samalla tavalla kuin itkevän ihmisen näkeminen. Toisten tutkijoiden mukaan musiikin vaikutus riippuu kulttuurista ja opituista yhteyksistä sekä omista mieltymyksistä.
Musiikin lajit.
Musiikin laji määräytyy yleensä ensisijaisesti musiikin tyylin mukaan, mutta musiikki lajitellaan usein myös alueen, aikakauden, soitinkokoonpanon ja käyttötarkoituksen mukaan. Musiikki voidaan jakaa karkeasti taidemusiikkiin, populaarimusiikkiin ja kansanmusiikkiiin. Kahta ensinmainittua kutsutaan joskus yhteisnimityksellä länsimainen musiikki. Nämä karkeatkin luokittelun rajat ovat kuitenkin häilyviä; myös länsimaissa on omaa kansanmusiikkia, ja toisaalta ns. maailmanmusiikki sekoittaa usein populaarimusiikin ja ei-länsimaisen kansanmusiikin vaikutteita.
Länsimainen taidemusiikki.
Länsimainen taidemusiikki eli ns. klassinen musiikki käsittää monimuotoisen ja epäyhtenäisen länsimaisen musiikin perinteesen erotuksena esimerkiksi kansanmusiikista ja populaarimusiikista. Nimitys klassinen musiikki (jota ei pidä sekoittaa klassismin musiikkiin) viittasi alunperin Bachista Beethoveniin ulottuvaan aikauteen, mutta on myöhemmässä kielenkäytössä laajentunut tarkoittamaan koko länsimaista taidemusiikkiperinnettä, erotuksena kansanmusiikista ja populaarimusiikista.
Länsimainen taidemusiikki jakautuu eri aikakausiin, jotka ovat antiikki, keskiaika, renessanssi, barokki, galantti, klassismi, romantiikka, 1900-luvun musiikki ja häilyvärajainen nykymusiikki.
Klassisen musiikin alalajeja ovat esityskokoonpanon perusteella luokiteltuna esimerkiksi sinfonia ja kamarimusiikki ja käyttötarkoituksen perusteella kirkkomusiikki ja orkesterimusiikki. Eri taidemuotoja yhdistäviä taidemusiikin lajeja ovat mm. ooppera, musikaali ja baletti.
Populaarimusiikki.
Populaarimusiikilla tarkoitetaan yleisesti modernissa kaupunkikulttuurissa syntynyttä viihdemusiikkia, joka ei ole kansanmusiikkia eikä taidemusiikkia, vaan on saanut vaikutteita molemmista. Populaarimusiikki on leimallisesti teollista ja kaupallista ja tavoittelee suurta yleisöä; toisaalta sen kulloinkin uusimmat alalajit ovat usein edustaneet vaihtoehtoisia alakulttuureja ja ottaneet kriittisesti kantaa valtakulttuuriin.
Populaarimusiikin juuret ovat Yhdysvalloissa, yhtäältä valkoihoisten countrymusiikissa, toisaalta afroamerikkalaisessa musiikissa. Populaarimusiikin alagenrejä ovat esimerkiksi pop, rock, metal, soul, folk, blues, jazz, iskelmä ja trance.
Kansanmusiikki ja etnomusiikki.
Kansanmusiikiksi kutsutaan esiteollisessa ympäristössä syntynyttä musiikkia, joka on välittynyt sukupolvelta toiselle muistinvaraisesti, ilman nuotinnoksia tai tallennusvälineitä. Kansanmusiikilla ei ole tiedossa olevia yksittäisiä säveltäjiä, vaan se on syntynyt yhteisöllisesti pidemmällä aikavälillä. Näin ollen se on tekijänoikeuksista vapaata musiikkia. Nykyään kansanmusiikin piirteitä yhdistellään runsaasti populaarimusiikkiin, mutta myös aitoa kansanmusiikkia vaalitaan paikallisten kulttuurien ilmentäjänä.
Kansanmusiikki voidaan jaotella eri kansallisuuksien, alueiden ja etnisten ryhmien mukaan suomalaiseen kansanmusiikkiin, itä-Euroopan juutalaisten kletzmer-musiikkiin jne.
Etnomusiikiksi kutsutaan laajemmin kaikkea ei-länsimaista musiikkia, oli kyse sitten kansanmusiikista tai uudemmasta musiikista, jonka tekijät ovat tiedossa. Etnomusiikkia ja populaarimusiikkia yhdistelevää musiikkia kutsutaan maailmanmusiikiksi.
Musiikin tallennus.
Enin osa ihmiskunnan historian aikana käytetystä musiikista on tallennettu vain ihmismuistiin. Nuottikirjoituksen keksiminen mahdollisti sävellysten taltioinnin muotoon, josta sävellystä ennestään tuntematon voi sen lukea ja esittää. Ensimmäinen kone, joka pystyi toistamaan musiikkia, oli Thomas Alva Edisonin vuonna 1877 keksimä fonografi, jossa ääni muutettiin värähtelyn avulla graafiseen muotoon, ja kuuntelemista vasten graafisesta muodosta takaisin ääneksi. Myöhemmin kehitetty gramofoni ja levysoitin noudattavat samaa perusperiaatetta. 1930-luvulla kehitetty magnetofoni eli nauhuri mahdollisti useiden äänitysten teknisen yhdistämisen, teki äänentoistolaitteista aiempaa helpommin mukana kulkevia ja mahdollisti edullisen kotitallennuksen. Nauhuri ei silti syrjäyttänyt levysoitinta, vaan sen teki 1980-luvun lopulla markkinoille tullut, digitaalis-optista tallennusta hyödyntävä CD-levy. Vuosituhannen vaihteen tienoilla digitaalinen tallennus tietokoneelle tai mediasoittimiin on korvannut magnetofonin yksityisen tallennuksen ensisijaisena välineenä. Myös musiikin säveltäminen ja sovittaminen tietokoneen avulla on yleistynyt.
Musiikin toisto.
Äänen tallennuksen ollessa vielä lapsenkengissään käytettiin radiota (ja myöhemmin myös televisiota) musiikin välittämiseen suoraan vastaanottimiin ilman tallennusvaihetta. Suoraa toistoa käytetään edelleen tallentamisen rinnalla. Sähköisten soittimen kehittyessä yleistyi myös konserttiäänentoiston käyttö, ja nykyään myös akustinen musiikki usein vahvistetaan sähköisesti.
Musiikin levitysmediat.
Äänentoiston ja tallennuksen kehitys on pitkälti muuttanut musiikin luonteen toistamattomasta akustisesta elämyksestä tallennetuksi tuotteeksi, jota levitetään erilaisten medioiden välityksellä. Pisimpään käytössä olleet levitysmediat ovat radio ja televisio. Äänilevyt, esimerkiksi vinyylilevyt, ovat yhä käytössä, mutta niitä ei juurikaan enää valmisteta, kuten ei C-kasettejakaan. Sen sijaan uutta musiikkia myydään CD- ja DVD-levyillä sekä Internetin kautta. Internetistä ostetun musiikin voi tallentaa CD:lle, mediasoittimeen tai tietokoneelle valintansa mukaan, ja siitä voi helposti tehdä lisäkopioita. Kopioinnin helppous on nostanut uudella tavalla esiin tekijänoikeuskysymykset. Laittoman kopioinnin lisääntyminen on vähentänyt musiikkiteollisuuden tuottavuutta merkittävästi.
Musiikin tuotteistumisesta huolimatta myös konsertit ovat suosittuja, ja esim. klassista musiikkia esitetään konserteissa yhä perinteisellä tavalla täysakustisesti. Kaikki musiikki ei myöskään ole kaupallista, vaan musiikkia lauletaan ja soitetaan runsaasti harrastemielessä, hyväntekeväisyystarkoituksessa, eettisten päämäärien vuoksi sekä uskonnon harjoittamisen yhteydessä.


Moskova.
Moskova () on Venäjän federaation pääkaupunki. Moskovan asukasluku on noin 11,5 miljoonaa, ja se kuuluu Euroopan väkirikkaimpiin suurkaupunkialueisiin. Moskova on myös Venäjän tärkein teollisuuskaupunki ja liikenteen solmukohta.
Maantiede ja ilmasto.
Moskova sijaitsee Venäjän euroopanpuoleisessa osassa, tasangolla Oka- ja Volgajoen välissä, Moskvajoen varrella. Kaupunki on keskimäärin 156 metriä merenpinnan tasoa ylempänä. Moskova on Venäjän federaatiosubjektina "liittokaupunki" ja sitä ympäröi erillinen federaatiosubjekti Moskovan alue. Vastaavanlainen hallintoratkaisu Venäjällä on myös Pietarissa ja sitä ympäröivällä alueella. Paria poikkeusta lukuun Moskovan kaupungin rajan muodostaa vuonna 1962 valmistunut 109 kilometriä pitkä kehätie. Sen sisään jäävästä noin tuhannesta neliökilometristä kolmannes on puistoa ja viheraluetta.
Moskovassa vallitsee mannerilmasto: talvet ovat kylmiä ja kesät lämpimiä. Vuoden keskilämpötila on +5 °C ja keskimääräinen sademäärä 688 mm. Sateisin kuukausi on heinäkuu, jolloin saadaan keskimäärin 92 mm sadetta.
Moskovassa on talvella yleensä 12–15 astetta pakkasta, joskus jopa −20 °C, mutta tuuli ei lisää pakkasen purevuutta siinä määrin kuin rannikkoseuduilla. Kaupungissa on pysyvä lumipeite marraskuun lopusta maaliskuun puoliväliin. Moskvajoen jäät lähtevät tyypillisesti huhtikuun alkupuolella.
Hallinnolliset alueet.
"Pääartikkeli: Moskovan hallinnolliset alueet"
Historia.
a>n aikana 1555–1561 Kazanin kaanikunnasta saavutetun voiton kunniaksi arkkitehti Postnik Jakovlevin suunnitelman mukaan.
Moskova on saanut nimensä alueen läpi virtaavasta saman nimisestä joesta. Nimi esiintyy ensi kertaa vuoden 1147 Ipatijevskaja-kronikassa, jossa Suzdalin ruhtinas Juri Dolgoruki kutsuu Severskin ruhtinaan Svjatoslavin vieraaksensa Moskovaan. Moskova oli tällöin kartano tai majatalo, jonka omisti pajari Stepan Kutško. Juri surmautti hänet, jotta kukaan ei syyttäisi hänen saaneen tilan vääryydellä haltuunsa. Juri ympäröi tilan paaluvarustuksella 1156 eli perusti kaupungin. Paikalle muodostui jo varhaisena aikana kaupan keskus. Vanhin säilynyt rakennus oli 1300-luvulla rakennettu kivikirkko "Spas na boru".
Dmitri Donskoi rakensi ensimmäisen Kremlin kivilinnoituksen, joka valmistui 1367.
Moskovan ruhtinaskunta nousi 1400-luvulla Venäjän valtioiden johtoasemaan ja siten siitä muodostui tsaarin Venäjän pääkaupunki 1400-luvulta 1700-luvun alkuun. 1700-luvulla pääkaupunki siirrettiin keisari Pietari Suuren perustamaan Pietariin. Moskova paloi Napoleonin sodassa vuonna 1812. Tsaarinvallan kaatumisen jälkeen maaliskuussa 1918 Lenin ja hallitus siirtyivät Moskovaan, josta tuli näin taas käytännössä pääkaupunki. Moskovan pääkaupungin asema vahvistettiin perustuslaissa Neuvostoliittoa perustettaessa joulukuussa 1922. Joulukuussa 1941 Saksan keskinen armeijaryhmä pysäytettiin kaupungin rajoille ja ajettiin pois talven aikana Moskovan taistelussa.
Hallinto.
Moskovan kaupungin johtajana toimii pormestari Sergei Sobjanin. Hänet valittiin Moskovan toiseksi pormestariksi 21.10.2010, Venäjän presidentin Dimitri Medvedelin erotettua Juri Luzhkov pormestarin virasta luottamuspulaan vedoten syyskuussa 2010. Presidentti Boris Jeltsinin nimittämä Juri Luzhkov ehti olla Moskovan pormestarin virassa vuodesta 1992 asti, jolloin Neuvostoliitto hajosi.
Väestö.
350px
Puškinin kuvataiteiden museo
Talous.
Moskovan, väkiluvultaan Euroopan suurimman kaupungin, talous on yksi Euroopan kaupunkien suurimmista; se tuottaa noin 20 % Venäjän bruttokansantuotteesta. Moskovan talous kasvoi 6,73 triljoonaan ruplaan (195 miljardiin euroon) vuonna 2007.
Moskovassa on muuta Venäjää korkeampi tulotaso. Forbes-lehden mukaan vuonna 2008 kaupungissa asui enemmän miljardöörejä kuin missään muualla maailmassa. Kaupungissa asuu vuonna 2011 79 dollarimiljardööriä, toiseksi eniten eli 58 miljardööriä asuu New Yorkissa. Vuosina 2006 ja 2007 Moskova listattiin Mercer HR:n tekemässä kuluttajien tavarakorin perusteella maailman kalleimmaksi kaupungiksi. Vuoden 2009 UBS-pankin listalla se oli pudonnut sijalle 55.
Koulutus.
Moskovassa sijaitsee useita suuria yliopistoja. Suurin ja vanhin on Moskovan valtionyliopisto. Sen päärakennus on 240 metriä korkea 36-kerroksinen tornitalo. Valtionyliopistossa opiskelee yli 40 000 opiskelijaa. Tekniikan alan yliopistoista suurin on Moskovan teknillinen valtionyliopisto. Moskovan konservatorio on yksi Venäjän merkittävimmistä musiikkioppilaitoksista.
Liikenne.
Paikallisliikenteen ydin on Moskovan metro, jonka vanhimmat juhlavat asemat ovat vuodelta 1935. Metrolinjoja on 11, asemia 171 ja matkustajia päivittäin yhdeksän miljoonaa. Metroliikennettä täydentää linja-autojen ja johdinautojen verkko.
Moskovassa on viisi lentokenttää: Domodedovo, Šeremetjevo I ja II, Vnukovo ja Bykovo. Päärautatieasemia on yhdeksän: Leningradin (Pietarin, yhteys Helsinkiin), Kazanin, Kurskin, Kiovan, Riian, Paveletsin (Pavelets-kylän/aseman mukaan), Savjolovon (Savjolovo-kylän mukaan), Jaroslavlin ja Valko-Venäjän rautatieasema. Lisäksi on lukuisia pienempiä asemia tai seisakkeita.
Moskovaan Moskovan alueen läpi saapuvista maanteistä merkittävimpiin kuuluvat M1-M10 valtatiet. Kullakin näistä on myös oman nimensä, esimerkiksi Pietarin suunnan valtatie M10 tunnetaan myös nimellä "Rossija" (Moskova- Tver- Novgorod- Pietari). Moskovan henkilöautoliikenne on tunnettu pahoista ruuhkistaan.
Kaupunkikuva ja nähtävyydet.
Moskovan Kremlissä sijaitsevat Venäjän hallintorakennukset. Moskovan patriarkka on Venäjän ortodoksisen kirkon johtaja. Kremlin läheisyydessä Moskovan historiallisessa keskustassa sijaitsee kuuluisa Punainen tori, jolla on myös Leninin mausoleumi sekä Pyhän Vasilin katedraali. Kremliä vastapäätä torin toisella laidalla sijaitsee tavaratalo GUM. Lähellä Kremliä Moskva-joen rannalla sijaitsee kaupungin suurin maamerkki, Kristus Vapahtajan katedraali.
Moskovan nähtävyyksiin kuuluu myös maailmankuulu Tretjakovin taidegalleria, jonka laaja kokoelma keskittyy etenkin venäläiseen realismiin (muun muassa Andrei Rubljov). Tretjakovin galleria on Venäjän kansallistaidemuseo. Muita Moskovan museoita ovat Asevoimien keskusmuseo, Kosmonautiikan museo ja Suuren isänmaallisen sodan museo,
Kaupungin kulttuuritarjontaan kuuluu kuuluisa Bolšoi-teatteri, jonka ohjelmistoon kuuluu balettia, oopperaa ja näytelmiä.
Moskovan nähtävyyksiin voidaan lukea myös kaupungin metro. Moskovan metro on New Yorkin metron ohella maailman suurimpia maanalaisverkkoja, ja sen asemat ovat kuuluisia näyttävyydestään. Tverskaja-kadulla sijaitseva Majakovskaja-asema voitti Moskovan maailmannäyttelyn suunnittelun ykköspalkinnon art deco -tyylillään.
Moskovan kaupunkikuvaa hallitsevat Stalinin valtakaudella aloitetut maamerkit, neuvostobarokkia edustavat pilvenpiirtäjät, joita kutsutaan nimellä "seitsemän sisarta" (myös: "Stalinin hampaat"). Näihin lukeutuvat Moskovan valtionyliopisto, hotelli Ukraina ja Leningradskaja, ulkoministeriön rakennus ja kolme kerrostaloa.
Urheilu.
Yksi suosituimmista urheilulajeista on jalkapallo, ja Moskovan kaupungista pelaa Venäjän pääsarjassa 2011 neljä joukkuetta: Dynamo, Lokomotiv, Spartak ja TsSKA.
Toinen suosittu laji on jääkiekko, jonka seuratarjonta on kattava. Kaupungilla on KHL -jääkiekkoliigassa kolme joukkuetta. Moskovan Dynamo, Moskovan Spartak ja TsSKA Moskova. Lisäksi Moskovan alueella pelaa niin HK Atlant, HK MVD, HK Himik Voskresensk kuin HK Vitjaz Tšehovkin.
Koripallossa kaupunkia edustavat Moskovan Dynamo ja TsSKA Moskova. Myös himkiläinen Himki BK on tunnettu koripalloseura.
Kulttuuri.
Moskova on Venäjän taide-elämän keskus. Se tunnetaan erityisesti baletista ja Bolšoi-teatterista. Venäläiset rock-yhtyeet Alisa, Aria, Master, Neprikasaemye, Gorky Park ovat kotoisin Moskovasta.


Mikroaaltouuni.
Mikroaaltouuni on kodinkone, jolla lämmitetään ruokia ja juomia mikroaaltojen avulla.
Mikroaaltouunista käytetään myös nimitystä mikro. Tutkimusten mukaan mikroaaltouuni voi olla ravintoaineiden säilymisen kannalta paras kypsennysvaihtoehto lyhytkestoiseen kypsennykseen.
Historia.
Mikroaaltouunin keksi Raytheonilla työskentelevä Percy Spencer vuonna 1946. Hän kehitti magnetroneja erilaisia tutkasovelluksia varten ja huomasi sattumalta, että mikroaalloilla pystyi kuumentamaan ruokaa.
Raytheon jätti patenttihakemuksen mikroaaltouunin toimintaperiaatteesta, ja ensimmäinen mikroaaltouuni valmistettiin 1947. Se oli 1,8 metriä korkea, painoi 340 kg ja siinä oli vesijäähdytys. Teholtaan se oli 3 000 wattia eli noin kolme kertaa niin tehokas kuin nykyiset mikroaaltouunit. Ensimmäinen kaupallinen malli esiteltiin vuonna 1954. Malli oli teholtaan 1 600 wattia ja maksoi 2 000–3 000 dollaria, tosin ensimmäiset mallit eivät olleet kovin suosittuja. Vuonna 1965 Raytheon osti yhtiön, Amanan, joka lanseerasi ensimmäisen suositun 495 dollarin hintaisen kotimallin vuonna 1967.
Toiminta.
Mikroaaltouunissa oleva magnetroni synnyttää mikroaaltoja eli sähkömagneettista säteilyä, jonka taajuus on yleensä 2,45 GHz. Mikroaaltojen ruokaa lämmittävä vaikutus perustuu ruoassa olevien poolisten molekyylien (esimerkiksi vesimolekyyli) liikutteluun. Poolisen molekyylin toinen pää on varautunut positiivisesti ja toinen negatiivisesti, jolloin muuttuvassa sähkökentässä molekyylit alkavat liikkua sähkökentän mukaan. Molekyylien liike aiheuttaa ruoan lämpenemisen.
Mikroaaltouunin sisätila on Faradayn häkki, mikä estää mikroaaltoja pääsemästä uunin ulkopuolelle. Mikäli uunin luukussa on ikkuna, siinä on oltava myös sähköä johtava verkko, jonka pienikokoinen rei'itys päästää lävitseen näkyvän valon, mutta estää aallonpituudeltaan noin 12 cm mikroaaltojen karkaamisen.


Merkistö.
Merkistö tai koodisivu on tietotekniikassa ja tietoliikenteessä sopimus, joka määrittelee, miten bittiyhdistelminä esiintyvät binääriluvut tulee tulkita johonkin kirjoitusjärjestelmään kuuluviksi merkeiksi. Tietokone pystyy käsittelemään oikein vain sellaisia merkkejä, jotka sisältyvät sen tuntemaan merkistöön. Koska merkistöjä on useita erilaisia, on myös oltava selvillä, mitä merkistöä kulloinkin on käytettävä. Väärän merkistön käyttö johtaa helposti informaation vääristymiseen tai katoamiseen.
Kaikki nykyaikaiset tietokoneet käsittelevät dataa kahdeksanbittisinä tavuina, joten yhdellä tavulla voidaan esittää 256 arvoa. Yksi merkki vie tilaa vähintään yhden tavun ja laajoissa merkistöissä ehkä enemmänkin.
Merkki tietoteknisenä käsitteenä.
Erillisiksi merkeiksi merkistössä jäsentyvät isot ja pienet kirjaimet, samoin kuin numerot sekä erikois- ja välimerkit. Merkeiksi lasketaan myös itsessään näkymättömät tai kuviottomat kirjoitusmerkit, kuten välilyönti, ja lisäksi merkistöön yleensä sisältyy erityisiä teknisiä ohjaus- eli kontrollikoodeja. Merkin käsitteeseen ei sisälly kirjoitusmerkin leikkaus eli tyyli, joka voi vaihdella melkoisesti kirjasinlajin mukaan.
Eri kirjoitusjärjestelmiin kuuluvat kirjaimet katsotaan usein erillisiksi merkeiksi, vaikka ne näyttäisivät keskenään aivan samanlaisilta, kuten latinalainen suuraakkonen A, kyrillinen suuraakkonen А ja kreikkalainen suuraakkonen Α (alfa, pienaakkosena α). Yhden kirjoitusjärjestelmän piirissä käytettävät merkitkään eivät aina ole ulkonaisesti erotettavissa toisistaan, sillä Unicode-merkistössä on esimerkiksi useita viivamerkkejä hieman erilaisiin tarkoituksiin: tavallinen yhdysviiva (U+002D eli niin sanottu yhdysmerkki-miinus) sopii tarvittaessa sekä yhdysviivaksi että etenkin tietotekniseksi miinusmerkiksi, mutta vaihtoehtoisesti voidaan käyttää erityistä yhdysmerkkiä (U+2010), joka on tarkoitettu käytettäväksi pelkästään yhdysviivana, sitovaa yhdysmerkkiä (U+2011), jonka jälkeen rivinvaihto ei ole sallittu, sekä miinusta (U+2212), joka on tarkoitettu erityisesti typografiseksi miinusmerkiksi. Näistä typografinen miinusmerkki on muita selvästi pitempi, mutta muut ovat (tai ainakin niiden pitäisi olla) keskenään aivan samannäköisiä.
Historia.
Ensimmäisinä merkistöinä voidaan pitää kaukokirjoitinlaitteissa jo 1800-luvulla käytettyjä ”5-bittisiä” Baudot-koodistoja, joista myös 1960-luvulla kehitetyn 7-bittisen Ascii-merkistön voidaan katsoa polveutuvan. Yhteistä vanhoille merkistöille on yleensä se, että merkit on valittu vain tiettyä kieltä varten: esimerkiksi Yhdysvalloissa kehitetty Ascii soveltuu melko hyvin amerikanenglannin kirjoittamiseen, mutta muun muassa suomen, ruotsin ja saksan kielissä tarvittavia kirjaimia å, ä, ö, ü ja ß ei siinä ole. Tämän vuoksi merkistöistä kehitettiin useita rinnakkaismuotoja eri maiden tarpeita varten. Suomessa käytettiin vielä 1980-luvulla yleisesti Asciin SF7-muunnosta, jossa eräät erikoismerkit oli korvattu suomessa ja ruotsissa tarvittavilla kirjaimilla.
Koska Ascii on 7-bittinen ja tietokoneet käyttävät yleisesti 8-bittistä tavua, monet tietokonevalmistajat tarjosivat käyttöön laajempia merkistöjä, joissa ylimääräiseksi jäänyt bitti otettiin käyttöön. Tällä tavoin Asciin mahdollistamien merkkien määrä kaksinkertaistui 128:sta 256:een. Näissä merkistöissä 128 ensimmäistä merkkiä vastasivat yleensä Asciita, mutta loput merkkipaikat voitiin omistaa esimerkiksi muiden kielten tarvitsemille kirjaimille. Eri tietokonevelmistajien laajennetut merkistöt olivat kuitenkin keskenään hyvin erilaisia.
Yhtenäisten 8-bittisten merkistöjen kehittämiseksi vuonna 1985 kehitettiin ISO 8859 -standardi, joka määritteli aluksi neljä laajennettua eurooppalaista merkistöä. Koska edes kaikkia eurooppalaisten kielten vaatimia kirjaimia ei voida mahduttaa 256 merkkiin, kielet oli jaoteltava alueittain ryhmiin, joista kullekin luotiin oma merkistö.
Merkistöjen välisistä eroista johtuu, että jos luetaan tekstitiedostoa, joka on tallennettu toisenlaisella merkistöllä, osa merkeistä korvautuu toisilla. Tällöin tekstiä voi olla vaikea tai mahdoton ymmärtää. Jos tiedoston alkuperäinen merkistö tunnetaan, tiedosto voidaan kääntää toisen merkistön mukaiseksi, mutta jos kohdemerkistössä ei ole käytössä samoja merkkejä kuin alkuperäisessä tekstissä, osa merkeistä voi hävitä. Kaikki ISO 8859 -merkistöt ovat kuitenkin yhteensopivia Asciin kanssa, joten numerot 0–9, kirjaimet A–Z ja a–z sekä tavallisimmat väli- ja erikoismerkit pysyvät aina samoina.
ISO 8859 -merkistöt.
ISO 8859 on ryhmä ISO-standardointielimen määrittelemiä merkistöjä. Merkistöjen numerointi on juokseva, eikä uudempi merkistö välttämättä ole aikaisempaa parempi tai korvaa sitä. Merkistön koko nimi sisältää standardin nimen, juoksevan numeron ja hyväksymisvuoden, esimerkiksi: "ISO/IEC 8859-15:1999".
Uusia merkistöjä ISO 8859 -perheeseen ei ole enää tarkoitus kehittää, vaan sen sijaan toivotaan Unicoden vähitellen korvaavan muut merkistöt.
Muut kahdeksanbittiset merkistöt.
ISO-merkistöjen lisäksi on olemassa useita kansallisia ja epävirallisia merkistöjä. Näistä suosituimpia ovat KOI-8-muunnelmat, jotka ovat käytössä Itä-Euroopassa, kuten KOI8-R Venäjällä, KOI8-U Ukrainassa ja Bulgarian MIK. Myös vietnamin VISCII ja intialaisten kielten ISCII ovat tällaisia kahdeksanbittisiä merkistöjä.
Tämän lisäksi useilla valmistajilla on omia kielikohtaisia merkistöjään: Microsoftilla DOS- ja Windows-koodisivut, Applella MacRoman ja MacCyrillic, HP:lla HP-Roman8 jne.
Monitavuiset merkistöt.
Kahdeksanbittinen koodaus ei riitä Itä-Aasian kielissä tarvittavien merkkien esittämiseen, joten siellä on jouduttu kehittämään oma tekniikka, jotta sikäläisiä kieliä ylipäätään voisi kirjoittaa tietokoneella. Nämä merkistöt sisältävät Ascii-merkkien lisäksi yleiset paikallisesti tarvittavat merkit, mutta eivät muiden Itä-Aasian kielten merkkejä tai eurooppalaisten kielten erikoismerkkejä.
Ensimmäinen tällainen merkistö oli japanilainen JIS X 0208, joka otettiin käyttöön jo 1976. JIS X 0208 oli ensimmäinen "monitavuinen merkistö", jossa yhden merkin tallentamiseen käytetään useita tavuja tietokoneen muistissa. JIS X koostuu 94 × 94 merkin ruudukosta, johon voidaan määrittää 8836 merkkiä. Käytännössä merkit koodataan kahdella peräkkäisellä Asciin kirjoitusmerkillä. Merkistöstä on useita versioita, joista JIS X 0212 on uusin.
Useissa Itä-Aasian maissa seurattiin Japanin esimerkkiä ja kehitettiin oma 94 × 94 -merkistö vastaavalla tekniikalla. Tällaisia ovat
Näitä merkistöjä yhdistettyinä ISO-2022- tai EUC-koodaukseen käytetään yleisesti sähköposteissa ja niitä merkitään MIME-otsakkeissa tyypeillä ISO-2022-JP/CN/TW/KR.
Tosin Taiwanissa on yleisemmin käytetty Big5-merkistöä ja Hongkongissa tästä edelleen muunneltua omaa merkistöä HKSCS. Kiinan hallitus on määrännyt pakolliseksi GB 18030-2000 -merkistön tukemisen kaikissa Manner-Kiinassa myytävissä käyttöjärjestelmissä.
Unicode.
Koska merkistöjen runsaudesta huolimatta millään niistä ei voinut kirjoittaa montakaan kieltä yhteen tekstitiedostoon, kehitettiin monikielinen ratkaisu Unicode, jonka versio 5.2 sisältää yli 100 000 merkkiä. Niillä voidaan kirjoittaa suurinta osaa nykyään puhuttavista kielistä. Unicoden on tarkoitus sisältää kaikki merkit, jotka ovat sisältyneet toisiin merkistöihin, jotta muunnos Unicodeen olisi aina mahdollista tehdä. Kun ohjelmistotuki Unicodelle laajenee, suurin osa muista merkistöistä voidaan hylätä. Kuitenkaan ideogrammeja käyttäville kielille Unicode ei ole pystynyt tarjoamaan täyttä tukea, minkä vuoksi onkin yritetty kehittää kattavampia järjestelmiä, kuten TRON, UTF-2000 ja Giga Character Set.
Unicode-standardi ei määrittele yksittäiselle merkille tiettyä esitysmuotoa, vaan kiinteän koodiarvon. Standardissa on useita koodaustapoja, joista yleisimmät ovat vaihtelevatavuiset UTF-7-, UTF-8- ja UTF-16- sekä kiinteätavuiset UCS-2- ja UCS-4-koodaukset.


Metrinen avaruus.
Metrinen avaruus on matematiikassa joukko, jossa on määritelty pisteiden välinen etäisyys. Metriset avaruudet ovat tärkeitä esimerkkejä topologisista avaruuksista. Topologiset avaruudet, joissa voidaan määritellä metriikka, ovat metristyviä avaruuksia.
Määritelmä.
Metrinen avaruus on pari formula_1, missä formula_2 on joukko ja formula_3 kuvaus (ns. metriikka eli etäisyysfunktio), joka kaikilla joukon formula_2 alkioilla formula_5, formula_6 ja formula_7 toteuttaa ehdot
Metristä avaruutta formula_1 kutsutaan usein vain metriseksi avaruudeksi formula_2, jos käytössä oleva metriikka formula_15 on asiayhteydestä selvä. Metrisen avaruuden formula_2 alkioita kutsutaan yleensä pisteiksi, ja lukua formula_17 pisteiden formula_5 ja formula_6 väliseksi etäisyydeksi.
Esimerkkejä.
Tasossa ja kolmiulotteisessa avaruudessa tämä vastaa tavanomaista euklidisen geometrian mukaista pisteiden välistä etäisyyttä.
Kuulat ja pallot.
Olkoon formula_31 metrinen avaruus, formula_32 ja formula_33. Tällöin joukkoa
kutsutaan avaruuden formula_2 formula_5-keskiseksi formula_37-säteiseksi avoimeksi kuulaksi. Toisin sanoen, formula_38 on niiden pisteiden formula_39 joukko, joiden etäisyys pisteestä formula_5 on aidosti pienempi kuin formula_37. Joukkoa formula_38 kutsutaan myös pisteen formula_5 kuulaympäristöksi.
joista edellistä kutsutaan suljetuksi kuulaksi ja jälkimmäistä palloksi.
On syytä korostaa, että kuulat ja pallot riippuvat avaruuden formula_2 metriikasta formula_15, ja tarvittaessa esimerkiksi avointa kuulaa voidaan merkitä formula_48.
Avoin ja suljettu joukko.
Avaruuden formula_31 osajoukko formula_50 on avoin, jos jokaisella pisteellä formula_51 on kuulaympäristö formula_38 siten, että formula_53. Metrisen avaruuden avointen joukkojen kokoelma muodostaa erään formula_2:n topologian, ns. tavallisen topologian formula_55; siten jokainen metrinen avaruus on luonnollisella tavalla topologinen avaruus. Itse asiassa kutsumme topologisen avaruuden formula_56 topologiaa formula_57 metristyväksi jos ja vain jos on olemassa jokin formula_2:n metriikka formula_15 siten, että formula_60.
Joukko formula_61 on suljettu, jos sen komplementti formula_62 on avoin. Joukko formula_63 voi olla yhtä aikaa avoin ja suljettu, mutta se ei välttämättä ole kumpaakaan.
Rajoitettu joukko.
Metrisen avaruuden formula_1 osajoukkoa formula_63 sanotaan rajoitetuksi, jos on olemassa sellainen säde formula_66, että formula_67 kaikilla formula_68. Pienintä tällaista sädettä sanotaan joukon halkaisijaksi eli läpimitaksi.
Pisteen etäisyys joukosta.
Metrisen avaruuden pisteen formula_32 etäisyys joukosta formula_63 on lyhin etäisyys pisteestä formula_5 johonkin joukon formula_72 pisteeseen, toisin sanoen


Metriikka (matematiikka).
Metriikka eli etäisyysfunktio kertoo joukon pisteiden välisen etäisyyden ja tekee joukosta metrisen avaruuden.
Joukon formula_1 metriikka on funktio formula_2, joka kaikilla joukon formula_1 alkioilla formula_4 toteuttaa ehdot
Esimerkkejä tasossa formula_10.
Joukon pisteitä merkitään tässä formula_11 ja formula_12.


MB (lehti).
MB, aikaisemmalta nimeltään MikroBitti, on vuonna 1984 perustettu alun perin tietokoneharrastajille ja -aloittelijoille suunnattu tietokonelehti. Vuoden 2004 alussa MikroBitti muutti linjaansa perinteisestä tietokonelehdestä yleisemmin uutta tekniikkaa käsitteleväksi lehdeksi. Lehti sisälsi usein, mutta nykyään hieman harvemmin, elektroniikkarakenteluohjeita ja ohjelmointiartikkeleita. Lehdessä on myös paljon laite- ja ohjelmistotestejä. Tämän lisäksi lehdessä on tietokonekulttuuria käsitteleviä artikkeleja, uutisia ja peli-, musiikki sekä elokuva-arvosteluja. MikroBitin tilaajat saivat ennen vuotta 2010 joka vuosi "Huvi- ja hyötyrompun", joka sisältää pelejä ja muita ohjelmia. Vuonna 2010 sen sijaan tilaajat saavat Huvi- ja hyöty -nettisivuilta samat edut. Lisäksi tilaajat saavat vuosittain 4 kuukauden käyttöoikeuden F-Secure -tietoturvaohjelmistoon.
MikroBitin sisarlehdet ovat Tietokone ja Prosessori. Levikiltään MikroBitti on Pohjoismaiden suurin uuden tekniikan lehti. Lehden päätoimittaja elokuusta 2012 lähtien on Jari Peltola ja sitä julkaisee Sanoma-konserniin kuuluva Sanoma Magazines.
Hifi-lehti lopetettiin joulukuussa 2006 kun se liitettiin MikroBittiin.
Lehden ensimmäisen kymmenen vuoden aikana se julkaisi joka numerossa useita BASIC-kielisiä ohjelmalistauksia eri kotitietokoneille, erityisesti Commodore 64:lle ja MSX:lle. Kenties tunnetuin MikroBitissä julkaistuista ohjelmista oli Jyrki Kasvin kirjoittama Kalle Kotipsykiatri, joka julkaistiin lehden ensimmäisessä numerossa. Paitsi "tekoälystään", se muistetaan myös toimituksellisena painajaisena: ohjelma ei toiminut ilman korjauksia, sillä ohjelmalistauksesta oli sensuroitu kirosanoja sisältäviä ohjelmarivejä.
MikroBitin modeemipohjainen BBS-järjestelmä MBnet oli aikoinaan maailman suurin. Nykyään MBnet on www-verkkopalvelu, jossa on muun muassa uutisia, tiedostoalueita ja tietokonekomponenttien hintaseuranta. BBS-järjestelmä MBnet lakkautettiin vuonna 2002. MBnetistä on tullut hyvin suosittu portaali ja tammikuussa 2007 kaikki mikrobitin web-palvelut siirrettiin osoitteelle www.mbnet.fi.
29. elokuuta 2012 lehden nimi muuttui MikroBitistä MB:ksi, ja sen uudeksi kooksi tuli 210x275 mm.


Maailmankaikkeus.
Maailmankaikkeus (("kosmos"),) eli universumi tarkoittaa avaruuden ja siinä olevan aineen ja energian muodostamaa kokonaisuutta, tai todellisuutta, kaikkeutta. Maailmankaikkeus käsittää kaiken sen, mitä voidaan tutkia tieteellisin, lähinnä fysiikan menetelmin. Tähtitieteessä tätä havaintojen piirissä olevaa osaa luonnosta nimitetään joskus metagalaksiksi, arkikielessä avaruudeksi. Kaikkeuden syntyä, rakennetta ja kehitystä tutkii kosmologia.
Nykyään vallalla oleva käsitys maailmankaikkeuden alusta on alkuräjähdysteoria. Teorian mukaan maailmankaikkeus syntyi äärimmäisen tiheästä ja kuumasta tilasta noin 13,7 miljardia vuotta (13,7 Ga) sitten ja on siitä lähtien laajentunut jatkuvasti. Mittaukset ovat vahvistaneet tätä teoriaa. Maailmankaikkeuden lopullisesta kohtalosta ei olla toistaiseksi päästy varmuuteen, vaikka alun perin hidastuvan laajenemistahdin muuttuminen kiihtyväksi joitain miljardeja vuosia sitten viittaa maailmankaikkeuden laajenevan tulevaisuudessa kohti aina vain tyhjempää ja harvempaa olotilaa.
Tutkimuksen historiaa.
Varhaisimmat julkaistut tieteelliset teoriat pitivät aurinkokuntaamme maailmankaikkeuden keskuksena. Kun kaukoputket keksittiin 1600-luvulla, vakiintui käsitys, että tähdet ovat Aurinkoon verrattavia taivaankappaleita, ja viimeistään 1900-luvun alkupuolella selkeni myös näkemys Linnunradasta ja muista tähtijärjestelmistä eli galakseista. Suurin osa galakseista on ryhmittynyt galaksijoukoiksi, jotka puolestaan muodostavat superjoukkoja. Newtonin fysiikan mukaan kaikkeuden ajateltiin olevan äärettömässä euklidisessa avaruudessa sijaitseva järjestelmä, jonka massapisteet (galaksit tai galaksijoukot) vaikuttavat toisiinsa vetovoimalain mukaisesti. Galakseilla on havaittu spektriviivojen punasiirtymää, joka tulkitaan etääntyvän liikkeen aiheuttamaksi Dopplerin ilmiöksi, joten on tulkittu, että avaruus laajenee.
Suhteellisuusteoria ja alkuräjähdysteoria.
Suhteellisuusteoria on ollut perustana sekä ajallisesti muuttumattomille (staattisille) että muuttuville kaikkeuden malleille, joista yleisimmin hyväksytyn niin sanotun standardimallin mukaan kaikkeus on tilavuudeltaan äärellinen, geometriselta rakenteeltaan kaareva, pistemäisestä alkutilasta alkuräjähdyksessä noin 13,7 miljardia vuotta sitten laajenemaan lähtenyt avaruus. Kosmisen taustasäteilyn löytymisen on katsottu tukevan standardimallin mukaista alkuräjähdysteoriaa.
Aine ja perusvoimat.
Kaikkeuden aineesta arvioidaan noin 75 % olevan vetyä, 25 % heliumia ja alle 1 % muita alkuaineita. Vety ja helium muodostuivat jo kaikkeuden varhaisessa alkutilassa, mutta raskaammat alkuaineet rautaan saakka syntyvät tähtien sisäosien ydinreaktioissa, rautaa raskaammat alkuaineet supernovaräjähdyksissä. Jos kaikkeuden aineen keskimääräinen tiheys ylittää niin sanotun kriittisen tiheyden, noin 1,1 x 10−26 kg/m3, avaruus on äärellinen ja ennen pitkää sen laajeneminen pysähtyy. Tähänastisten havaintojen mukaan aineen tiheys on vain muutama sadasosa kriittisestä, ja sen mukaan avaruus olisi ääretön. Ainetta saattaa kuitenkin olla näkymättömissä muodoissa kuten mustina aukkoina tai neutriinosäteilynä.
Kaikkeuden alkuhetkien tutkimuksen kannalta ovat muodostuneet yhä tärkeämmiksi luonnon perusvoimat: sähkömagneettinen voima, heikkovoima, vahva- eli värivoima ja painovoima. Kaikkeuden ensimmäisten sekunnin murto-osien aikana olosuhteet olivat lämpötilan ja energiatiheyden kannalta sellaiset, että gravitaatiota lukuun ottamatta kaikki perusvoimat olivat yksi ja sama voima. Näitä kolmea perusvoimaa kuvaamaan on pyritty kehittämään niin sanottua suurta yhtenäisteoriaa, ja siksi tuota kaikkeuden varhaishistorian lyhyttä ajanjaksoa sanotaan suureksi yhtenäiskaudeksi.
Suuri yhtenäiskausi päättyi, kun kaikkeuden lämpötila laski alle 1028 kelviniin. Tuolloin sähkömagneettinen voima, heikkovoima ja värivoima erottuivat toisistaan. Vapautunut valtava energia synnytti hiukkasten välille voimakkaan poistovoiman. Kaikkeus laajeni 10-32 sekunnissa 1020-kertaiseksi. Kun vapautunut energia oli muuttunut säteilyksi ja hiukkasiksi, lämpötila jälleen nousi ja kaikkeuden laajeneminen hidastui nykyiseksi, standardimallin mukaiseksi. Tapahtumaa kutsutaan kosmiseksi inflaatioksi. Tämän inflatorisen laajenemisen seurauksena kaikkeus on moninkertaisesti suurempi kuin aikaisemmin on arveltu ja vain pieni osa siitä on havaintolaitteiden tavoitettavissa.
Suuren yhtenäiskauden päättyessä on kaikkeuteen voinut syntyä hyvin erikoisia rakenteita: pistemäisiä magneettisia monopoleja, yksiulotteisia kosmisia jänteitä ja kaksiulotteisia seinämiä. On mahdollista, että kaikkeuden varhaisvaiheissa jänteet olisivat hyvin massiivisina rakenteina kasanneet ympärilleen ainetta, josta myöhemmin syntyivät galaksit ja galaksijoukot. Sittemmin jänteet olisivat säteilleet valtavan massansa gravitaatioaaltoina avaruuteen ja kadonneet.
Maailmankaikkeuden laajeneminen.
Maailmankaikkeuden oletettiin pitkään olevan vakaa ja muuttumaton. Albert Einstein lisäsi suhteellisuusteoriaansa kosmologisen vakion, joka piti kaikkeuden stabiilina. Muutoin laskelmat ennustivat kaikkeuden romahtavan kasaan painovoiman vaikutuksesta.
Edwin Hubble havaitsi galaksien lähettämän valon punasiirtymän, jonka perusteella kaikkeuden pääteltiin laajenevan. Hubblen lain mukaan galaksien havaittu etääntymisnopeus on suoraan verrannollinen niiden etäisyyteen. Painovoiman johdosta laajenemisen saattoi olettaa hidastuvan. Stabiili, laajeneva tai romahtava maailmankaikkeus riippui kaikkeuden massasta ja kosmologisen vakion suuruudesta.
1990-luvun lopulla hyvin etäisten supernovien kirkkausmittaukset ja taustasäteilykartoitukset yllättäen viittasivat siihen, että avaruuden laajeneminen ei hidastuisikaan vaan kiihtyisi. Aivan viime vuosina uudemmat luotain- (WMAP) ja galaksikartoitukset (SDSS) ovatkin vahvistaneet, että avaruus laajenee kiihtyvällä vauhdilla. Havaintojen mukaan maailmankaikkeus on alkuvaiheissaan laajentunut Hubblen lain mukaisesti, mutta noin 5 miljardin vuoden ajan laajentunut kiihtyvästi. Maailmankaikkeuden kehittymistä koskeviin malleihin on pitänyt lisätä uusi käsite, "pimeä energia", joka muodostaa peräti 70 % koko maailmankaikkeuden massaenergiasta.


Mars.
Mars (symboli: 20px) on Maan naapuriplaneetta ja aurinkokunnan neljäs planeetta Auringosta laskettuna. Planeetta on nimetty roomalaisessa mytologiassa esiintyvän sodanjumala Marsin mukaan. Punertavan Marsin läpimitta on noin puolet Maan läpimitasta. Mars on ihmiselle elinkelvoton. Marsissa on höyrynä ja jäänä esiintyvää vettä sekä hyvin ohut kaasukehä, josta suurin osa on hiilidioksidia ja loput pääasiassa typpeä. Kaasukehän ohuus johtuu Marsin pienestä painovoimasta. Mars on lisäksi niin kylmä, että sen kaasukehän hiilidioksidi tiivistyy siellä aika ajoin napalakkeihin.
Marsissa ei tiedetä olevan elämää. Muinoin Marsin tulivuorien kaasusta sinne oli syntynyt tiheä kaasukehä, ja silloin Marsissa oli laajoja meriä. Nykyisen Marsin pinta muistuttaa Maan aavikoita ja Kuuta. Marsissa on kraattereita, syviä laaksoja, kuivuneita joenuomia ja hiekkadyynejä, pilviä ja napalakkeja. Marsia on tutkittu monilla miehittämättömillä avaruusluotaimilla. Myös toistaiseksi toteuttamaton miehitettyä Mars-lento on yleinen suunnittelun aihe.
Varhaiset havainnot.
Jo varhain huomattiin Marsin olevan yksi taivaan liikkuvista tähdistä eli planeetoista. Egyptiläiset tunsivat Marsin "punaisena", babylonialaiset kytkivät sen kuoleman jumala Nergaliin, kreikkalaisille Mars oli sodanjumala Ares.
Marsista tehtiin kaukoputkella havaintoja jo 1600-luvulla, jolloin Christian Huygens näki planeetan pinnalla myöhemmin Syrtis Majoriksi ristityn tumman alueen. Giuseppe Maraldi huomasi planeetan pyörivän 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa, nähden myös napalakit. Maraldi ei ollut varma, olivatko planeetan tummat piirteet osa planeetan pintaa, vai pilvimuodostelmia.
Napalakit näki myös William Herschel, joka mittasi planeetan läpimitan suunnilleen oikein. Herschel sai myös selville planeetan pyörähdysajan ja huomasi planeetan akselin kallistuman ja päätteli, että Marsissa on vuodenajat.
Ensimmäisiä kohtuullisen tarkkoja karttoja piirreltiin vasta 1800-luvun lopulla. Johann Hieronymus Schröter piirsi Marsin kuvan 1700-luvun lopulla ja näki planeetan napalakit ja joitakin pinnan piirteitä. Hänen mielestään planeetan tummat piirteet olivat pilviä. Flaugergues päätteli 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa näkevänsä Marsin kiinteän pinnan. 1800-luvulla Fraunhofer alkoi rakentaa aikaisempia huomattavasti tarkempia suurehkoja akromaattisella linssillä varustettuja kaukoputkia.
Beer ja Mädler varmistivat 1830-luvulla, etteivät Marsin piirteet ole pilviä, ja koettivat määrittää joidenkin piirteiden pituusasteita sekä mitata pinnan muotoja hiusristikoilla. He totesivat myös Marsin eteläisen napalakin vuodenaikavaihtelut ja huomasivat Marsin napalakkien olevan eri kokoiset. He mittasivat melko tarkoin planeetan pyörähdysajan.
Myöhempi tutkimus.
Parhaita havaitsijoita 1800-luvun puolivälin tienoilla olivat Secchi, Kaiser, Lockyer 1862 ja Dawes Vuonna 1877 Asaph Hall löysi Marsin kuut Phoboksen ja Deimoksen, ja samana vuonna italialainen tähtitieteilijä Giovanni Schiaparelli väitti nähneensä kanavia Marsin pinnalla. Marsin kanavista väiteltiin kiivaasti noin 25 vuotta, ja vuoden 1909 oppositiosta tehdyt tarkat havainnot lopettivat kanavapuheet. Ne olivat optisia harhoja, jotka näkyivät vain kohtalaisen epätarkoilla teleskoopeilla. Ajatus keinotekoisista Marsin kanavista kuivui kuitenkin lopullisesti kokoon vasta 1964 kun
Mariner 4 -luotain lähetti Maahan ensimmäiset lähikuvat Marsin pinnasta.
Vesihöyryä ja happea etsittiin 1900-luvun alun tienoilla Marsin kaasukehästä, mutta niitä ei löydetty. 1910–1930 vahvistettiin kanavaintoilija Percival Lowellin havainnot Marsin tummien alueiden vuodenaikavaeltelusta. Havaittiin pilviä, joista osan arveltiin aivan oikein liittyvän pinnan korkeuseroihin. Kiisteltiin siitä olivatko Marsin napalakit hiilidioksidijäätä vai vesijäätä. Ilmanpaineeksi arveltiin pilvihavaintojen pohjalta noin 85 millibaaria. 1920 ryhmä tiedemiehiä mittasi termoparilla Marsin lämpötilan, joka oli mittausten mukaan alueesta riippuen -70–+30 C. Noin 1910–1960 spekuloitiin, että Marsin tummat alueet olisivat kasvillisuutta, joissa tapahtuu vuodenaikavaihteluja.
Vuonna 1947 tähtitieteilijä Gerard P. Kuiper löysi Marsin kaasukehästä hiilidioksidia. Vuonna 1950 uskottiin Marsin kaasukehän sisältävän enimmäkseen typpeä ja vähemmän hiilidioksidia. Samana vuonna Tombaugh, Öpik ja Ralph B. Baldwin väittivät että Marsissa on lukuisia kraattereita niin kuin Kuussa. Kuiper väitti 1956 Marsin tummien, muuttuvien alueiden olevan pölyn peittämiä laavakenttiä. Samaan tulokseen tuli venäläinen V. V. Sharanov. Samoihin aikoihin McLaughlin väitti Marsin olevan vulkaanisesti aktiivinen, ajatus jota monet muut vastustivat.
1963 Audouin Dollfus ryhmineen valokuvasi korkealta vuorelta Marsin infrapunaspektrin. Tästä pääteltiin Marsin sisältävän hyvin niukasti vettä, ja hiilidioksidin osapaineen olevan 4,2 millibaaria. Tämän mukaan Marsin kaasukehän paine on alle 25 millibaaria, ja Mars on kuivempi kuin mikään Maan aavikko. Aikaisemmin oletettiin Marsin kaasukehän paineeksi 85 millibaaria. Vuonna 1965 amerikkalainen avaruusluotain Mariner 4 lensi Marsin ohi ja aloitti uuden ajan Marsin tutkimuksessa. Se paljasti Marsin kraatterit ja mittasi planeetan kaasukehän olevan hyvin ohuen.
Avaruusluotaimet.
Marsia on lähestytty miehittämättömin lennoin jo vuodesta 1960. Amerikkalainen Mariner 4 ohitti Marsin 14. kesäkuuta 1965 lähettäen sieltä ensimmäiset kuvat Marsin kraattereista. Marsiin lähetettiin 1960-luvun lopulla ohilentoluotaimet Mariner 6 ja 7, jotka lähettivät sieltä lisää kuvia. Amerikkalainen menestyksekäs Mariner 9 kartoitti Marsin pinnan 1971–1972. Samoihin aikoihin Neuvostoliiton Mars 2 ja 3:n laskeutumiskapselit epäonnistuivat laskeutumaan pehmeästi planeetan pinnalle.
Vuonna 1976 tapahtui ensimmäisen onnistunut laskeutuminen Marsin pinnalle amerikkalaisella Viking-luotaimella; neuvostoliittolaiset luotaimet olivat yrittäneet samaa jo vuosia aikaisemmin.
Vuodenvaihteessa 2003–2004 peräti viiden avaruusluotaimen oli määrä saapua Marsiin. Suman syy oli se, että Maa ja Mars osuivat radoillaan lähes ihanteelliselle tasolle, jolloin luotainten lähettäminen oli edullista. Japanilainen "Nozomi" jäi jo matkalle. Sillä oli vaikeuksia lähdöstä alkaen, ja lopulta yhteys siihen menetettiin hiukan ennen sen pääsyä perille. ESAn "Mars Express" -luotain kuljetti mukanaan laskeutujan, joka oli nimetty "Beagle 2:ksi" Charles Darwinin "HMS Beagle" -laivan mukaan. Luotain asettui onnistuneesti napojen kautta kiertävälle radalleen, mutta Beagle 2:n kohtalo on toistaiseksi täysin tuntematon. NASA rakensi varmuuden vuoksi kaksi lähes identtistä laskeutujaa: "Spirit" ja "Opportunity" (suom. "Henki" ja "Mahdollisuus"). Ne osoittautuivat menestyksiksi, ja molemmat luotaimet ovat lähettäneet runsaasti kuvamateriaalia ja tutkimustietoa. Laskeutujat ovat toimineet huomattavasti pidempään kuin alun perin arvioitiin. NASAn Mars Reconnaissance Orbiter (MRO) -luotain saapui Marsin kiertoradalle 10. maaliskuuta 2006. Luotain mittaa Marsin vesivaroja ja kartoittaa laskeutumispaikkoja tuleville pinta-asemille.
Amerikkalainen "Phoenix-luotain" laskeutui 26. toukokuuta 2008 Marsin pohjoisnapa-alueelle.
Marraskuussa 2011 kohti Marsia laukaistun Mars Science Laboratory mukanaan kuljettama "Curiosity"-mönkijä laskeutui 6. elokuuta 2012 Marsiin.
Intia ilmoitti itsenäisyyspäivänään 15. elokuuta 2012 aikovansa lähettää avaruusluotaimen Marsia kiertävälle radalle tutkimaan Marsin kaasukehää. "Mars Orbiter Mission" -ohjelman luotain suunnitellaan laukaistavan marraskuussa 2013 Intian avaruustutkimusjärjestön Polar Satellite Launch Vehicle (PSLV) kantoraketilla.
Pinta ja geologia.
Kaukoputkella katsoen Marsissa näkyy tummempia ja vaaleampia alueita (mantereet ja meret, "mare") sekä napalakit, joiden koko vaihtelee vuodenajan mukaan huomattavasti. Tunnetuin Maasta näkyvä pinnanmuoto on tumma Syrtis Major, joka lienee tulivuoren sinkoamaa tummaa ainesta. Mars muistuttaa pinnanmuodoiltaan osaksi Kuuta, osaksi Maata. Pohjoisella pallonpuoliskolla on enimmäkseen vaaleita entisiä merenpohjia. Suurta osaa Marsin eteläisestä pallonpuoliskosta peittävät kraatterit, mutta muitakin pinnanmuotoja on.
Avaruusluotaimet ovat löytäneet Marsin pinnalta valtavia tulivuoria, joista korkein on Tharsiksen ylängön Olympus Mons ja laajin Alba Patera. Siitä itään on yli 4 000 km pitkä, 200 km leveä ja paikoin yli 9 km syvä repeämälaakso Valles Marineris. Hellas ja Argyre ovat suuria muinaisia törmäyskraattereita.
Planeetan pinnalla on virrannut vettä. Niin sanotuilla kaoottisilla alueilla on tapahtunut ikiroudan sulamista. Virtaavan veden jättämiä muinaisia jokiuomia on löydetty monista paikoista, myös merkkejä muinaisista rantaviivoista. Joissakin kraattereissa näkyy pölyn peittämiä jäätiköitä. Eräs alue muistuttaa pölyn peittämää jäätynyttä merta. Joissakin kraatterien syntymäpaikoissa ympäristön aine on roiskunut kuin muta, ei niin kuin kuiva aines.
Monet Marsin pinnanmuodot viittaavat siihen, että pinta ei ole monin paikoin paljonkaan uusiutunut planeetan syntymän jälkeen. Aikoinaan luultiin, että Marsin pinta olisi tasainen, mutta luotainten mukaan pinnan korkeusvaihtelu on 31 km. Jos otetaan huomioon planeettojen säteet, Mars on kolme kertaa "karkeampi" kuin Maa, jonka korkeusvaihtelut ovat vain noin 20 km.
Marsin nollakorkeus määritellään keskimääräiseksi 6,105 mbar painepinnaksi. Painepinnan yläpuolella on 67 prosenttia Marsin pinnasta, alapuolella 33 prosenttia.
Mars Odyssey -luotaimen ottamista kuvista on löytynyt seitsemän luolan kaltaista muodostelmaa. Nämä luolat näyttävät noin 70-95 metriä syviltä.
Napalakit.
Marsissa on kilometrien paksuisen pohjoinen ja eteläinen napalakki, joiden nykyään uskotaan koostuvan enimmäkseen vesijäästä, jonka pinnassa ja seassakin on hiilidioksidijäätä. Pohjoinen napalakki, jonka koko on suunnilleen vakio, ulottuu leveysasteelle 70 ja eteläinen napalakki laajimmillaan leveysasteelle 60. Marsin pohjoista napalakkia ympäröivät tummat dyynialueet.
Napalakkien ympärillä ja päällä on myöhäiskesästä tai syksystä talveen napahuntu, joka on pilveä tai sumua. Se paksunee ajan mittaan ja tiivistyy suunnilleen hunnun kohdalla napalakiksi.
Enimmäkseen vesijäästä koostuvat, mutta hiilidioksidijään peittämät napalakit ovat muodoiltaan spiraalimaisia ja monesta kerrostumasta koostuvia. Molemmista on ainakin yksi ulospäin vievä suuri kanjoni. Kerrostumissa vaihtelevat tumman pölyn kerrostumat ja vaaleammat jääkerrokset. Ainakin pohjoisesta napalakista osa on vesijäätä, jonka paksuus on muutamia kilometrejä. Napalakin kanjonien spiraalimuodon on ehkä synnyttänyt tuulieroosio tai sulamis- jäätymisprosessi. Napalakit eivät ole tutkalla tehtyjen mittausten mukaan painaneet Marsin pintaa alas niin kuin Maassa. Marsin napalakkien vesimäärä ei riitä selittämään sen pinnalla joskus lainehtineen veden määrää, joka on päätelty rantaviivoista ja muusta.
Kylminä talvikuukausina 25 prosenttia Marsin kaasukehän hiilidioksidista tiivistyy napalakkiin, joko pohjoiseen tai eteläiseen vuorollaan. Suurin osa Marsin vedestä lienee ikiroutana maaperän pintakerroksessa. Marsissa tiivistyy hiilidioksidi ajoittain kuuraksi. Monissa napalakkien ulkopuolisissa kraattereissa havaitaan varjopaikoissa hiilidioksidijäätä.
Kaasukehä.
Ensimmäiset havainnot Marsin kaasukehästä teki jo vuonna 1783 William Herschel, kun hän päätteli näkemiensä muutosten Marsin pinnalla johtuvan kaasujen ja pilvien liikkeistä.
Marsin kaasukehän paine on noin 6 millibaaria, mutta se vaihtelee suuresti paikan ja vuodenajan mukaan. Ylempänä Marsin 95-prosenttisesti hiilidioksidista, typestä ja argonista koostuva "ilma" on harvempaa, alangoilla huomattavasti tiheämpää. Ilmanpaine vaihtelee vuodenajan mukaan muun muassa sen takia, että osa hiilidioksidikaasukehästä sitoutuu talvella napalakkiin.
Hiilidioksidia on Marsissa noin 9 kertaa enemmän kuin Maan kaasukehässä. Marsin kaasukehässä on vesihöyryä 0,03 %. Marsin kaasukehän häviävän vähäisen, mutta selvästi erottuvan metaanin on väitetty syntyneen jopa jonkinlaisesta bakteerielämästä Marsissa, mutta tämä ei ole varmaa.
Marsin pinnan keskilämpötila on −55 °C, Maassa se on noin 15 °C. Navoilla lämpötila voi pudota yöllä −133 °C:hen, päiväntasaajalla nousta jopa +20–25 °C:hen. Lämpötilan vuorokausivaihtelu on yli 50 astetta. Marsin sään vaihtelut ovat huomattavasti säännöllisempiä kuin Maassa.
Marsin kaasukehässä on hyvin pieniä määriä vesihöyryä. Napalakeissa ja ikiroudassa on suuret vesivarastot. Marsissa esiintyy valkoisia hiilidioksidi- ja vesijäästä koostuvia kidepilviä. Vesijääpilvet leijuvat noin 10 km:n korkeudessa ja hiilidioksidijääpilvet noin 50 km:n korkeudessa. Marsin ylempi kaasukehä ulottuu erään arvion mukaan noin 300 km:n korkeuteen. Tornadoa hieman muistuttavat pölypyörteet ovat Marsissa tavallisia. Suurempia pölymyrskyjä on, ja joskus ne peittävät koko planeetan pinnan näkyvistä.
Yhdysvaltalaistutkijat väittävät, että Opportunity-mönkijän maaperänäytteiden perusteella Marsin vesi on liian suolaista (ainakin Maassa tavattavien) elämänmuotojen kehitykseen.
Muinaisolot ja elämän mahdollisuus.
Nasan hypoteettinen näkemys muinaisista valtameristä Marsissa
Oletetaan, että Marsissa on muinoin lainehtinut suuri valtameri, jonka syvyys oli 5 000 metriä. Vesi on tuolloin peittänyt kolmasosan planeetan pinnasta. Marsissa on mahdollisesti ollut tiheä kaasukehä noin 4 miljardia vuotta sitten 500 miljoonan vuoden ajan. Nykyisin Mars on kuitenkin tuntemallemme elämälle keskimäärin liian kylmä ja Marsin kaasukehä on liian ohut. Planeetan menneisyydessä on tosin ollut jaksoja, jolloin tulivuoret ovat purkaneet kaasukehään kaasuja ja se on ollut paksumpi. Ei kuitenkaan osata sanoa, kuinka pitkiä nämä ajanjaksot ovat olleet, ja elämän kehitys puolestaan vie pitkän aikaa. Mars on terrestrinen planeetta, mutta pieni. Merkittävää auringon hiukkassäteilyltä suojaavaa magneettikenttää ei ole, vaipassa ei tapahdu riittävästi laattatektoniikkaa tuottavia virtauksia. Ei ole myöskään ultraviolettisäteilyltä suojaavaa otsonikerrosta.
Vielä 1960-luvulla uskottiin, että Marsissa voisi olla elämää, sillä kaasukehää pidettiin melko paksuna ja pinnalla havaittiin vuodenaikavaihteluita. Myöhemmin ne ovat paljastuneet tumman ja vaalean pölyn liikkeeksi planeetan vuodenajan mukaan muuttuvien tuulten mukana. 1800-luvun lopuilla ja aivan 1900-luvun alussa Marsin pinnassa nähtiin kanavia, jotka sittemmin paljastuivat ihmissilmän taipumukseksi yhdistellä pistemäisiä tummia kohtia. Kanavakarttoja laativat italialainen Giovanni Schiaparelli ja amerikkalainen Percival Lowell. Näiden kanavien uskottiin olevan marsilaisten rakentamia. Usko kanaviin hiipui jo 1910-luvulla. Marsia tutkineet luotaimet ovat kyllä löytäneet pienempiä mahdollisesti veden tai jään muovaamia joenpohjia ja järvenrantoja. Vaikka eräistä Viking-luotainten tekemistä maaperäanalyyseistä kiisteltiin aikanaan, Marsista ei ole löydetty elämää. Marsissa saattaisi joidenkin oletusten mukaan olla bakteerielämää. Erään Marsista peräisin olevan meteoriitin väitetään sisältävän bakteereita.
Havaitseminen.
Mars näkyy parhaiten sen ollessa lähimpänä Maata eli oppositiossa. Opposition tienoilla kannattaa havaita Marsia. Koska Marsin rata on varsin soikea, oppositioetäisyydet Maan ja Marsin välillä vaihtelevat. Marsin ollessa lähellä Aurinkoa, oppositiota sanotaan perihelioppositioksi. Perihelioppositio, missä Mars on lähellä maapalloa, ei ole kovin yleinen. Läheiset Marsin oppositiot toistuvat kerran 15–17 vuodessa heinä-syyskuussa. Lähioppositioissa näkyy Marsin piirteitä pienilläkin kaukoputkilla. 27. elokuuta 2003 kello 9:51:13 UTC Mars oli 60 000 vuoteen lähimpänä, 55 758 006 km:n (0,37271 AU:n) päässä Maasta. Suomesta katsottuna perihelioppositiot ovat kuitenkin epäedullisia, koska Mars on silloin Suomesta katsottuna hyvin matalalla horisontissa Jousimiehen tähdistön suunnalla. Suomessa parhaimpia ovatkin perihelioppositiota seuraavat oppositiot, jolloin planeetta nousee korkeammalle taivaalle. Edellinen Marsin oppositio oli 29. tammikuuta 2010, ja seuraava oppositio oli 3. maaliskuuta 2012 (aphelioppositio). Maata sisempänä kiertävä planeetta Merkurius on joskus peittänyt kaukana Auringon toisella puolella olevan Marsin.
Mars näyttää Maasta katsottuna paljain silmin kirkkaalta tähdeltä. Kun sitä katsoo suurella kaukoputkella, siinä näkyy tummempia ja vaaleampia alueita, "mantereita" ja meriä, joiden nykyään tiedetään olevan eri värisiä pintamaalajeja. Maahan näkyvät myös kooltaan vaihtelevat pohjoinen ja eteläinen napalakki, keltaisia pölymyrskyjä ja valkeita pilviä. Tunnetuin Marsin tumma alue on Syrtis Major, joka erottuu melko hyvin pienehkölläkin kaukoputkella. Normaalikokoisella kaukoputkella Marsin kraatterit eivät näy, vaaleaa Hellasta lukuun ottamatta.
Topografinen kartta.
Marsista on laadittu karttoja 1800-luvun lopulta lähtien. Varhaisissa kartoissa näkyy tummia ja vaaleita alueita.
1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Marsista laativat kaukoputkihavaintojen perusteella karttoja muun muassa Green, J. N. Lockyear, Giovanni Schiaparelli, Earl Charles Slipher, Percival Lowell ja Eugène Antoniadi. Eräässä vaiheessa oltiin näkevinään kanavia Marsin pinnalla. Nykyiset kartat perustuvat avaruusluotainten ottamiin kuviin. Ensimmäisen laajan Marsin kartoituksen teki amerikkalaisen Marsia kiertänyt Mariner 9. Sitä seurasivat Viking 1 ja Viking 2. Tulevia luotainlentoja varten ja tiedon saamiseksi on tarvetta kartoittaa Marsia yhä tarkemmin. Nykyään Marsia kartoittaa Euroopan Mars Express.
Kuut.
Marsilla on kaksi kuuta, Phobos (Pelko) ja Deimos (Kauhu). Molemmat ovat Maan kuuhun ja emoplaneettaansa verrattuna erittäin pieniä: Phobos on halkaisijaltaan 22,2 kilometriä, Deimos 12,6 kilometriä.
Mars on mahdollisesti kaapannut kuut läheisestä asteroidivyöhykkeestä, sillä ne ovat asteroidien näköisiä, kokoisia ja niiden koostumuskin on miltei sama kuin kiviasteroideilla. On myös esitetty kuiden saaneen alkunsa, kun Marsiin on törmännyt yksi tai useampi kappale nostattaen kiertoradalle suuret määrät materiaalia, joka kasaantui muodostaen Phoboksen ja Deimoksen.
Asaph Hall löysi molemmat kiertolaiset vuonna 1877. Ne on nimetty kreikkalaisen mytologian Ares-jumalan poikien mukaan.
Meteoriitit.
Jotkut meteoriitit sisältävät ainetta Marsista. Kun Marsiin on törmännyt iso kappale, osa törmäyksessä syntyneistä törmääjän ja Marsin sirpaleista on saavuttanut niin suuren nopeuden, että ne ovat kyenneet karkaamaan Marsin vetovoimakentästä. Tämän jälkeen sirpale on törmännyt Maahan meteoriittina. Tunnetuin Mars-peräinen meteoriitti on ALH84001.
Miehitetty Mars-lento.
Marsiin on suunniteltu tehtävän miehitetty matka ja että aikanaan Marsia voitaisiin jopa maankaltaistaa, koska planeetalla on jäätynyttä vettä ja kaasukehääkin jonkin verran. Siihen tarvittaisiin mm. kaasukehän paineen nostamista, myrkyllisen hiilidioksidin poistamista sekä happi-typpi-seoksen lisäämistä esimerkiksi vapauttamalla niitä maaperästä ja jäästä.
NASA on pohtinut miehitettyä lentoa Marsiin jo 1950-luvulla, jolloin muun muassa Collier-lehti lobbasi avaruuslentojen puolesta monilla teemoilla. Mars-lennot olivat 1960-luvulla vaihtoehtona Apollo-ohjelmalle siltä varalta, että neuvostoliittolaiset olisivat ehtineet Kuuhun ennen yhdysvaltalaisia. Mars-lennot olivat myös 1980-luvun lopulla osana Space Exploration Initiative (SEI) -hanketta ja vuodesta 2004 Moon to Mars -ohjelmassa. Kuten 1980-luvun lopun suunnitelmassa miehitetty Mars-lento toteutunee aikaisintaan vuonna 2030.
Neuvostoliitto osoitti 1980-luvulla suurta kiinnostusta Marsia kohtaan (esimerkiksi Phobos-luotaimet, Mars-96), ja nykyisin venäläiset ovat väittäneet pystyvänsä toteuttamaan miehitetyn lennon Marsiin huomattavasti halvemmalla kuin NASA.
Euroopan avaruusjärjestö on aloittanut Aurora-nimisen ohjelman, joka tähtää miehitettyyn lentoon Marsiin.


Maailman terveysjärjestö.
Maailman terveysjärjestö eli WHO () on ihmisten terveyteen keskittyvä Yhdistyneiden kansakuntien elin. Se perustettiin 7. huhtikuuta 1948, ja sen päämaja on Genevessä Sveitsissä. Järjestön aloitteesta vietetään vuosittain 7. huhtikuuta maailman terveyspäivää.
Maailman terveysjärjestön tehtävänä on taata kaikille ihmisille hyvä terveydentila. Järjestön perustuskirja määrittelee terveyden täydelliseksi fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tilaksi, ei ainoastaan sairauden puutteeksi. Sen päätehtävä on torjua tauteja, etenkin tärkeimpiä tartuntatauteja. Terveysjärjestö koordinoi kansainvälisiä toimia muun muassa SARS:in, malarian ja aidsin torjumiseksi ja kehittää rokotteita. Lisäksi sillä on hankkeita esimerkiksi tupakoinnin vähentämiseksi.
WHO käyttää kuusipykäläistä asteikkoa arvioidessaan eläinperäisten virustautien pandemiariskiä.
Kritiikkiä.
Vuoden 2009 sikainfluenssapandemiajulistuksen myötä WHO:n asiantuntijoiden taloudelliset sidokset pandemiajulistuksesta hyötyviin lääkeyhtiöihin ovat nousseet julkisuuteen. WHO:n kesällä 2009 julistaman sikainfluenssapandemian jälkeen on esitetty arvioita, että WHO:n pandemiajulistus saattaa olla seurausta lääkeyhtiöiden taloudellisista sidoksista WHO:n neuvonantajiin.
Ennen sikainfluenssapandemian julistamista WHO muutti pandemian määritelmää keväällä 2009, poistaen taudin vakavuuden vaatimuksen. WHO:n rokotusasiantuntijaryhmän SAGEn jäsenen, THL:n ylijohtajan professori Juhani Eskolan ilmoittamatta jättämä työnantajansa, suomalaisen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen rokotevalmistajalta saama yli kuuden miljoonan euron rahoitus on herättänyt epäilyjä WHO:n asiantuntijoiden taloudellisten sidonnaisuuksisen vaikutuksesta.


Morfologia.
Morfologia eli muoto-oppi tutkii sanojen muodostusta kielen pienimmistä merkitysyksiköistä, joita kutsutaan morfeemeiksi. Morfofonologia puolestaan on morfologian yhteys äänneoppiin eli fonologiaan.
Rakenne.
Lausekerakenne on usein suppea kielissä, joissa on laaja morfologia, samoin päinvastoin. Esimerkiksi suomessa morfologia on laaja ja sillä ilmaistaan asioita, joita vähemmän morfologisissa kielissä ilmaistaan lausekerakenteen avulla.
Jos sanan morfeemirakenne ja kieliopillinen tai semanttinen rakenne vastaavat toisiaan, kyseessä on "luonnollinen morfologia". Päinvastainen tapaus on "opaakkia" eli läpinäkymätön morfologia, jota syntyy äänteenmuutoksista. Opaakkia morfologiaa edustavat suomen kielessä esimerkiksi taivutusmuodot "lasna", "läksi" ja "tuta", jotka ovat korvautuneet tunnistettavammilla muodoilla "lapsena", "lähti" ja "tuntea".
Morfologisissa rakenteissa, kuten syntaksissakin, esiintyy rinnastus- ja alistussuhteita. Konstruktio perii piirteen jonkin piirteen kannalta hallitsevalta jäseneltään ja on täten alistussuhteessa. Esimerkiksi lausekkeelle "olen kirjoittanut" luku ja persoona periytyvät pääsanalta "olen", joka puolestaan perii ne päätteeltä "/n/".


Morfeemi.
Morfeemi on kielen pienin merkitystä kantava yksikkö, jonka osilla ei enää ole omaa kielellistä merkitystä. Se on morfologian tärkein peruskäsite.
Tärkeää on huomata, että morfeemi ei ole sama asia kuin tavu.
Morfeemit jaetaan "vapaisiin morfeemeihin", jotka voivat esiintyä sellaisenaankin ja "sidonnaisiin morfeemeihin", jotka voivat esiintyä vain vapaiden morfeemien yhteydessä. "Potentiaalisesti vapaat morfeemit" voivat kuitenkin esiintyä joko yksin tai muihin mofreemeihin yhdistyneenä. esim. auto, auto - lle. Vapaista morfeemeista mahdollisten johtimien kera syntyy lekseemejä eli hakusanoja. Lekseemit voivat yhdistyä yhdyssanoina uusiksi lekseemeiksi, esimerkiksi "valo" ja "kuva" tuottaa yhdyssanana lekseemin "valokuva", josta voidaan muodostaa johtimilla esimerkiksi verbi "valokuvata" ja siitä edelleen substantiivi "valokuvaus". Lekseemit muodostavat leksikon eli kielen sanaston eli sanakirjojen kutakin hakusana-artikkelia vastaa suunnilleen yksi lekseemi ja päinvastoin.


Macao.
Macaon niemimaan tiheästi asuttua aluetta.
Macao (,), virallisesti "Macaon Kiinan kansantasavallan erityishallintoalue" on Guangdongin provinssin ympäröimä alue Etelä-Kiinassa. Macao on Kiinan erityishallintoalue periaatteella "yksi maa, kaksi järjestelmää", samoin kuin Hongkong, eli autonominen alue, jonka puolustuksesta ja ulkopolitiikasta vastaa Kiinan kansantasavalta.
1500-luvulta vuoteen 1999 saakka Macao oli Portugalin hallinnassa, pitkään kauppasatamana, sittemmin se on elänyt pääasiassa matkailusta. Kaupungissa on lukuisia kasinoita.
Historia.
1550-luvun alussa portugalilaiset purjehtijat saapuivat ensimmäisinä länsimaalaisina Kiinan rannikolle. He rakensivat nykyisen Macaon kohdalle hökkeleitä väittäen, että heidän oli rantauduttava lastin kuivattamiseksi. Vuonna 1557 portugalilaiset rakensivat paikalle pysyviä rakennuksia, ja niin ensimmäinen länsimainen siirtokunta Kiinassa oli saanut alkunsa. Satama toi suuria voittoja Portugalille, sillä Kiinan kieltäessä suoran kaupan Japanin kanssa sadaksi vuodeksi kaikki kauppa maiden välillä kulki Macaon kautta. Luonnollisesti myös Eurooppaan suuntautunut kauppa kulki Macaon kautta.
Portugali maksoi Macaosta 500 hopeataaleria vuodessa, aluksi lahjuksina Ming-dynastian kiinalaisille virkamiehille, sittemmin maavuokrana, vuodesta 1572 vuoteen 1845. Portugali miehitti myös Taipan saaren vuonna 1851. Kiina kuitenkin myönsi Macaon valloitetuksi vasta vuonna 1887. Banco Nacional Ultramarino laski Macaon oman rahan pataca liikkeelle vuonna 1905. Patacan arvo on sidottu Hongkongin dollarin arvoon.
Portugalin vallankumouksen jälkeen vuonna 1974 Portugali muutti Macaon virallista asemaa, ja siitä tuli "kiinalainen alue Portugalin hallinnon alaisuudessa". Portugali tarjosi tällöin Macaota takaisin Kiinalle, mutta Kiina kieltäytyi, sillä se halusi ratkaista Hongkongin aseman ennen Macaota. Sopimus Macaon palauttamisesta allekirjoitettiin vuonna 1987. 20. joulukuuta 1999 palautus toteutui, ja Macaosta tuli Kiinan erityishallintoalue.
Sijainti ja ilmasto.
Macao sijaitsee etelä-Kiinassa Helmijoen suulla. Lahden toisella puolella, vain 65 kilometrin päässä on Hongkong, ja kaupunkien välillä kulkee vilkas lauttayhteys. Nopeimmillaan matka taittuu vajaassa tunnissa. Lähellä on myös provinssin pääkaupunki Kanton ja erityistalousalue Shenzhen, joka on Kiinan rikkaimpia kaupunkeja.
Macaon ilmasto on subtrooppinen monsuuni-ilmasto. Vuoden keskilämpötila on 22 astetta, kuumimpien kuukausien keskilämpötila kesällä ylittää 30 astetta, kylmimmän kuukauden eli tammikuun keskilämpötila on 14 astetta. Heinäkuun ja syyskuun välillä sataa paljon. Monsuunit aiheuttavat muutoksia säätilaan.
Macao koostuu niemimaasta ja Taipan ja Coloanen saarista. Kokonaispinta-ala on 23,4 km2, josta niemimaan osuus on 9 km2. Niemimaa on Macaon poliittinen, taloudellinen, kulttuurillinen ja liikenteellinen keskus. 94 % asukkaista ja lähes kaikki teollisuus sijaitsee niemimaalla. Niemimaan maasto on vaihteleva ja siellä on useita kukkuloita.
Lippu.
Macaon lipussa on vihreällä taustalla valkoinen lootuksen kukka ja viisi keltaista viisisakaraista tähteä sen yläpuolella. Lootus on erittäin yleinen kukka Macaossa, jota onkin nimitetty "lootusten maaksi". Viisi tähteä ovat samat kuin Kiinan lipussa. Lippu omaksuttiin Macaon lipuksi vuonna 1998, vuotta ennen Macaon palautusta Portugalilta Kiinalle.
Asukkaat.
Portugalilaiset ovat aina olleet vähemmistö Macaossa. Vuoden 1563 väestönlaskennassa Macaossa oli 5000 asukasta, joista 4100 oli kiinalaisia, 900 portugalilaisia. Nykyisin portugalilaisten osuus on vieläkin pienempi. Macaon yli 570 tuhannesta asukkaasta noin 94 % on kiinalaisia, suurin osa lopuista on portugalilaista alkuperää.
Portugalilaista alkuperää olevat asukkaat käyttävät itsestään nimikettä "macaenses" tai "filhos da terra". Heillä on oma kielensä, portugaliksi patuá tai macaense, joka on portugaliin pohjautuva kreolikieli, joka on saanut vaikutteita mm. malaijista, kantoninkiinasta, hindistä ja useista muista kielistä. Pääkielten (portugali ja kantoninkiina) ja macaensen lisäksi Macaossa puhutaan hakka-kiinaa (4%) ja mandariinikiinaa (3,2%). Kantoninkiinan puhujia oli vuonna 2001 85,7% väestöstä.
Portugali lähetti vuosien varrella lukuisia lähetyssaarnaajia Macaoon kansaa käännyttämään. Merkittävin jesuiitta oli tunnetuin länsimaalainen Kiinassa, italialainen Matteo Ricci. Hän vei Kiinaan kristinuskon lisäksi myös länsimaisia tieteitä, lähinnä matematiikkaa ja fysiikkaa 1500-luvulla. Kulttuurivaihto toimi molempiin suuntiin, kiinalaiset filosofiat, kirjallisuus, musiikki, taide, jne. levisi Eurooppaan Macaon kautta. Roomalaliskatoliasia kristittyjä macaolaisista on noin 15 %, suurin uskonto on buddhalaisuus, johon uskoo noin puolet kansasta.
Macaolainen ruoka on myös kulttuurien sekoituksen tulos. Macaolainen ruokakulttuuri syntyi kun portugalilaisten itä-aasialaiset puolisot yrittivät valmistaa portugalilaisia ruokia paikallisista raaka-aineista, tuoden mukaan omien ruokakulttuuriensa perinteitä.
Macaon väkiluku nousi huomattavasti toisen maailmansodan aikana, kun huomattava määrä ihmisiä pakeni japanilaisten miehtitystä Guangzhoussa ja Hongkongissa Macaoon, sillä Japani kunnioitti Portugalin puolueettomuutta sodassa.
Sen jälkeen kun Hongkong korvasi Macaon tärkeimpänä länsimaisena satamana Kiinassa, Macaon talous on turvautunut neljään pilariin: matkailu ja uhkapelit, tekstiiliteollisuus, pankkitoiminta ja rakentaminen. 1990-luvulla väkivaltainen rikollisuus oli kasvanut mittasuhteisiin, joissa se haittasi merkittävästi matkailua, sillä Macao oli käytännössä triadien, eli rikollisjärjestöjen hallinnassa.
Macaon erityishallintoalue.
Macaon palauttaminen Kiinalle poikkesi huomattavasti Hongkongin palauttamisesta. Ensinnäkin se tapahtui kaksi vuotta myöhemmin, joten kansa oli ehtinyt nähdä ettei Hongkongin palauttaminen aiheuttanut mitään kovin dramaattista. Toisekseen Macaossa oli vähemmän demokratiaa kuin Hongkongissa ja rikollisuus oli suuri ongelma. Rikollisuuden tähden Kiinan päätös sijoittaa Kansanarmeijan joukkoja Macaoon oli tervetullut, vaikkeivät kiinalaiset sotilaat voikaan puuttua Macaon sisäisiin asioihin. Vallanvaihdon jälkeen väkivaltainen rikollisuus Macaossa on laskenut jyrkästi, n. 70 % vuonna 2000 ja 45 % lisää vuonna 2001. Tällä on ollut hyvin positiivinen vaikutus matkailuun ja macaolaisten turvallisuudentunteeseen.
Macaon palautuksesta on koitunut kuitenkin negatiivisiakin vaikutuksia osalle väestöä. Portugalilaista alkuperää olevat ovat tavallisesti kaksi- tai kolmekielisiä, he puhuvat sujuvasti sekä portugalia että kantoninkiinaa, ja usein näiden lisäksi omaa kreolikieltään. Tämän vuoksi he työskentelivät usein hallinnon palveluksessa, sillä lait ja säädökset kirjoitettiin portugaliksi ja ne piti kääntää kiinaksi. Nämä macaolaiset käänsivät dokumentit suullisesti kiinalaisille kirjureille. Mutta nykyisin valtaosa laeista kirjoitetaan kiinaksi, eikä tämä väestönosa tavallisesti osaa lukea kiinaa vaikka puhuukin kantonia sujuvasti.
Merkittävimmät vientituotteet ovat tekstiilit, jalkineet, lelut, elektroniikka ja koneet. Vientikohteita ovat Hongkong, Kiina, Yhdysvallat ja Saksa.


Mandariinikiina.
Mandariinikiina eli mandariini - 中国话 (zhōngguóhuà, eli Kiinan valtion kieli) tai 普通话, perinteisin merkein 普通話 (pǔtōnghuà, eli yleiskieli) tai taiwanilaisen nimityksen mukaan 国语, perinteisin merkein 國語 (guóyǔ, eli valtion kieli) - on maailman puhutuin äidinkieli, ja vieraanakin kielenä sitä puhuu huomattava määrä ihmisiä, erityisesti Kiinassa. Äidinkielenään mandariinikiinaa puhuu noin 867 miljoonaa ihmistä.
Puhujia on pääasiassa Kiinassa, Taiwanilla, sekä useissa muissa Kaukoidän valtioissa. Mandariinikiina kuuluu sino-tiibetiläisiin kieliin, joita kiinan lisäksi ovat mm. tiibet ja burma. Tästä kielikunnasta mandariinikiina kuuluu siniittisiin kieliin yhdessä muiden niin sanottujen kiinan murteiden kanssa.
Virallinen asema.
Mandariinikiina on Kiinan virallinen kieli. Yleiskieli tästä pohjoisesta kielestä tuli Kiinan tasavaltaa hallinneen Guómíndăng-puolueen päätöksestä 1920-luvulla nimellä guóyǔ, eli valtion kieli, millä nimellä se yhä tunnetaan Taiwanilla. Yleiskielen nimen sille antoivat kommunistit 1950-luvulla.
Kansan päivälehden mukaan vuonna 2004 mandariinikiinaa puhui äidinkielenään 53 prosenttia Kiinan väestöstä, mutta yli 40 prosenttia kansalaisista ei puhunut sitä lainkaan. Mandariinikiina on opetuskieli kaikissa Kiinan oppilaitoksissa, joten sitä osataan heikoiten juuri vähän koulutetun väestön keskuudessa.
Kielioppi.
Kiina on peruskieliopiltaan varsin yksinkertainen kieli. Kiinan sanoja ei taivuteta lainkaan, edes aikamuotoja tai monikkoja ei sellaisenaan ole. Sen sijaan sanajärjestys on oleellinen.
Sanasto ja lausunta.
Mandariinikiinassa on neljä (tai viisi jos neutritooni lasketaan) toonia, eli sävelastetta. Sanojen merkitys eri tooneilla lausuttuna on täysin erilainen. Ensimmäinen tooni on tasainen ja pitkä, toisessa toonissa ääni nousee matalalta korkealle nopeasti, kolmas tooni pysyy matalana hetken ja nousee sitten ylös, ja neljäs tooni laskeutuu nopeasti ylhäältä alas. Esimerkkinä voidaan mainita, että sana "ma" tarkoittaa ensimmäisessä toonissa äitiä, toisessa toonissa hamppua tai pellavaa, kolmannessa toonissa hevosta ja neljännessä toonissa se on kiroilla -verbi. Etelä-Kiinan murteessa, "kantonissa", jota puhutaan Hongkongissa, on kuusi toonia.
Kirjoitusjärjestelmä.
Kiinan kirjoitusjärjestelmä on maailman neljänneksi varhaisin, ja vanhin nykyisin käytössä oleva kirjoitusjärjestelmä. Kiinalaisia merkkejä on yhteensä noin satatuhatta, mutta todellisuudessa käytettyjen merkkien määrä on huomattavasti pienempi. Yleisesti käytettyjä merkkejä on 6 763, joista erittäin yleisesti käytettyjä 3 755 ja kaikkein käytetyimpiä noin 3 000. Alimman kouluasteen (vast. peruskoulun ala-astetta) käytyään kiinalaiset koululaiset ovat oppineet 2 000 merkkiä. Varsinkin maaseudulla on paljon ihmisiä jotka eivät jatka koulua tämän pidemmälle. Kiinalaisen sanomalehden lukemiseen riittää tavallisesti noin kolmen-neljän tuhannen merkin tunteminen.


Miguel de Cervantes.
Miguel de Cervantes Saavedra (29. syyskuuta 1547 Alcalá de Henares – 23. huhtikuuta 1616 Madrid) oli espanjalainen kirjailija. Hänen tunnetuin teoksensa on "Don Quijote" ("El ingenioso hidalgo Don Quijote de la Mancha", 1605/1615).
"Don Quijote" on realistiseen tyyliin kirjoitettu parodia suurta yleisönsuosiota nauttineista romanttisista ritaritarinoista. Cervantesin huumori, ironinen ote ja romaanin runsas metafiktiivinen sisältö ovat keränneet runsaasti ihailijoita ja jäljittelijöitä kautta aikojen. "Don Quijote" on Cervantesin muun tuotannon ohella vaikuttanut merkittävästi koko länsimaisen kirjallisuuden ja fiktioperinteen kehitykseen.
Cervantesin teoksista on "Don Quijoten" lisäksi suomennettu myös suosittu novellikokoelma "Opettavaisia kertomuksia" ("Novelas ejemplares", 1613) ja kirjailijan proosanäytelmät sisältävä kokoelma "Välinäytöksiä" (valikoima teoksesta "Ocho comedias y ocho entremeses nuevas, nunca representados", 1615).
Varhaiset vuodet.
Miguel de Cervantes syntyi todennäköisesti Alcalá de Henaresissa (nykyisin osa Madridia) Mikaelinpäivänä 29. syyskuuta 1547. Miguelin kastetodistus on päivätty 9. elokuuta Alcalássa. Hänen isänsä oli alun perin cordóbalainen välskäri Rodrigo de Cervantes. Cervantesin äidistä, Leonora de Cortinasista, ei ole säilynyt juurikaan tietoja syntymäpaikkaa, Arganda del Reyn kylää (nykyisen Madridin alueella) lukuun ottamatta.
Cervantesin sukujuurista on virinnyt keskustelua sen jälkeen, kun kulttuurihistorioitsija ja kirjallisuudentutkija Américo Castro esitti 1920-luvulla, että Cervantes saattaisi olla juutalaiskäännynnäistä syntyperää. Kysymys Cervantesin mahdollisista "uuskristityistä" esivanhemmista on yhä ratkaisematta.
Cervantesin perheeseen syntyi Miguelin lisäksi kuusi lasta, nuorena menehtynyt Andrés (1542-1543), Andrea (1544-1609), Luisa (1546, kuollut 1620-luvulla, karmeliittanunna ja myöhemmin luostarin abbedissa), Rodrigo (1550-1600, antautui veljensä tavoin sotilasuralle), Magdalena (1553-1611) ja Juan (n. 1555, kuolinvuosi tuntematon).
Noin vuonna 1551 Rodrigo muutti perheineen Valladolidiin, jossa hänet sittemmin vangittiin maksamattomien velkojen vuoksi ja perheen omaisuus takavarikoitiin. Vuonna 1556 Rodrigo matkusti Cordóbaan hakemaan isänsä jättämää perintöä. Ei tiedetä, seurasiko kukaan perheenjäsenistä mukana.
Miguelin koulunkäynnistä ei ole kovinkaan tarkkoja tietoja, mutta uskotaan, että hän opiskeli aikanaan jesuiittakoulussa Valladolidissa, Cordóbassa tai mahdollisesti Sevillassa. Sen sijaan väitteitä Cervantesin myöhemmistä yliopisto-opiskeluista Salamancassa ei enää pidetä paikkansapitävinä.
Vuonna 1566 Miguel asettui Madridiin, jossa hän opiskeli tunnetun humanistin Juan López de Hoyosin johdolla. 1567 Cervantes julkaisi ensimmäisen tunnetun runonsa "Serenissima reina" prinsessa Catalinan syntymän kunniaksi. Vuonna 1569 Hóyos julkaisi Filip II:n kolmannen vaimon kuoleman muistoksi kirjan, jossa on neljä Miguelin kirjoittamaa runoa. Samoihin aikoihin Cervantes kiinnostui myös teatterista, kuten hän itse kertoo "Välinäytösten" esipuheessa.
Matka Italiaan, Lepanton taistelu.
1569 Cervantes keskeytti yllättäen opintonsa ja matkusti Italiaan, jossa hän asettui pappismies Giulio Aqcuavivan palvelukseen tämän kamariherrana. Samalta vuodelta on säilynyt Miguel de Cervantesia koskeva pidätysmääräys, jossa epäiltyä syytetään erään Antonio de Siguran haavoittamisesta kaksintaistelussa. Kaksintaistelut olivat tuolloin kiellettyjä, joskaan lakia ei juurikaan noudatettu.
Tämä selittäisi Miguelin äkkiarvaamattoman lähdön, vaikkakin on mahdotonta todistaa, että pidätysmääräyksessä tarkoitetaan juuri häntä. Nuorten espanjalaisten Italian-matkailu oli tuolloin hyvin yleistä. Cervantesin monissa teoksissaan (esimerkiksi novellissa "Lisensiaatti Lasinen" tai "Persiles y Sigismundan" loppujaksoissa) ilmaisema ihastus antiikin Rooman ja italialaisen renessanssin perintöön lieneekin peräisin viimeistään tältä ajalta.
Aqcuavivan palveluksessa Cervantes kiersi vuoden ajan Italiaa, mutta erosi kardinaaliksi nimitetyn isäntänsä palveluksesta jo 1570 ja värväytyi Napolissa merisotilaaksi Espanjan laivastoon, jossa hän palveli seuraavat viisi vuotta. Aktiivipalvelukseen Cervantes astui seuraavana vuonna, ja 7. lokakuuta hän osallistui Lepanton meritaisteluun kaleeri Marquesalla. Taistelun alkaessa Miguel oli korkeassa kuumeessa, mutta hän uhmasi käskyjä ja liittyi heikosta kunnostaan huolimatta taisteluun laivan kannella. Hän sai kolme ampumahaavaa, joiden seurauksena hänen vasen kätensä halvaantui pysyvästi. Cervantes oli koko loppuikänsä ylpeä osallistumisestaan taisteluun, jonka hän näki käänteentekevänä koko Euroopan historiassa.
Lepanton taistelun jälkeen Cervantes joutui Napolissa sairaalahoitoon puoleksi vuodeksi ja palasi sen jälkeen laivaston riveihin. Seuraavina vuosina hän osallistui lukuisille meritaisteluretkille ja asui väliaikoina Napolissa.
Syyskuussa 1575 siviiliin palannut Miguel lähti paluumatkalle Espanjaan yhdessä veljensä Rodrigon kanssa Barcelonaan purjehtivalla kaleeri Solilla.
Vankina Algeriassa.
Miguelin ja Rodrigon paluumatka päättyi kuitenkin lyhyeen, kun pohjoisafrikkalaiset muslimimerirosvot hyökkäsivät alukseen ja ottivat miehistön jäsenet panttivangeiksi. Cervantesilla oli mukanaan suosituskirjeitä korkeilta tahoilta. Niiden ansiosta merirosvot päättelivät hänen olevan tärkeä henkilö, ja niin Cervantesin lunnaiksi asetettiin erittäin korkeat 500 kultaescudoa.
Cervantesit eivät pystyneet maksamaan Miguelista ja Rodrigosta vaadittuja lunnaita. Cervantes vietti seuraavat viisi vuotta orjana Algerissa. Hän järjesti kaikkiaan neljä joukkopaon yritystä, mutta jokainen niistä epäonnistui; Cervantes otti joka kerralla syyn omille niskoilleen pelastaakseen vankitoverinsa ankarilta rangaistuksilta. Vankeustuomioista ja kidutuksesta huolimatta Cervantes jatkoi vapautumisyrityksiään koko vankeusaikansa.
1577 Leonora de Cortinas yritti ostaa poikansa vapaiksi kokoon saamillaan rahoilla, mutta ryöstäjät eivät suostuneet vapauttamaan molempia veljeksiä vajaasta summasta. Miguel päätti asiasta nuoremman veljensä hyväksi, ja Rodrigo pääsi palaamaan Espanjaan kahden vuoden vankeuden jälkeen.
Toukokuussa 1580 trinitaarimunkki Juan Gil onnistui lopulta lunastamaan Cervantesin vapaaksi veljeskuntansa keräämällä 300 escudolla, joihin Algerin kristittyjen kauppiaiden parissa suoritetun nopean keräyksen ansiosta saatiin lisätyksi puuttuvat kaksi sataa. Pelastus tapahtui viime hetkellä, sillä viimeisimmästä pakoyrityksestään tuomittu Cervantes aiottiin siirtää Ottomaanien valtakunnan pääkaupunkiin Konstantinopoliin orjuuteen.
a> on Espanjan ainoa alkuperäisessä asussaan säilynyt teatteri Cervantesin aikakaudelta.
"La Galatea" ja varhaiset näytelmät.
Lokakuussa 1580 Cervantes palasi lopulta Espanjaan. Seuraavana vuonna hän osallistui kuninkaan nimittämänä asiamiehenä vasta Espanjaan liitetystä Portugalista Oraniin suuntautuvaan salaiseen tehtävään. Tehtävän päätyttyä hän anoi 1582 virkaa "Uuden Intian" siirtomaista. Anomus hylättiin ja Cervantes siirtyi takaisin Madridiin.
Madridissa Cervantesilla oli suhde naimisissa olleen näyttelijätär Ana Franca de Rojasin kanssa. Suhteesta syntyi Cervantesin ainoa tytär Isabel de Saavedra vuonna 1584. Cervantes tunnusti tyttären omakseen ja Ana Francan kuoltua 1599 Isabel muutti isänsä luo asumaan.
Joulukuussa 1584 Cervantes meni yllättäen naimisiin Esquiviasissa asuvan Catalina de Salazar y Palaciosin kanssa. Morsian oli vasta 19-vuotias, ja hänen myötäjäisensä eivät olleet mainittavat. Avioliitosta ei syntynyt lapsia, eikä sen uskota olleen kovinkaan onnellinen. Pari muutti erilleen vain parin vuoden avioliiton jälkeen, eikä Cervantes koskaan viittaa vaimoonsa omaelämäkerrallisissa teksteissään. Yhteiseen talouteen Cervantes asettui vaimonsa kanssa uudelleen vasta 1600-luvun alkuvuosina
Cervantesin ensimmäinen merkittävä teos "La Galatea" ilmestyi Madridissa vuonna 1585. Saavuttamattoman naispäähenkilönsä mukaan nimetty "Galatea" oli tyyliltään muodikas paimenromaani. Estetiikaltaan sievistelevä, idealisoituja ”paimenhahmoja” paratiisimaiseen ympäristöön sijoitteleva ja rakkauden ongelmia pohdiskeleva pastoraali-idylli ei jälkeenpäin katsottuna ollut Cervantesin ominta alaa, vaikka Cervantes yrittääkin tuoda tyylilajiin jonkin verran realismia ja huumoria.
"Galatean" tarina jää kesken ensimmäisen osan kuudennen kirjan lopussa. Viimeisinä vuosinaan Cervantes lupaili teostensa esipuheissa Galateaan mielistyneelle mesenaatilleen Lemosin kreiville jatko-osaa kerta toisensa jälkeen, mutta luultavasti hän ei itse suhtautunut ajatukseen enää kovinkaan vakavasti.
80-luvun alkuvuosina Cervantes kirjoitti lukuisia näytelmiä ja nautti hetkellisesti suosiota näytelmäkirjailijana. Riittäväksi tulonlähteeksi näytelmistä ei kuitenkaan ollut, ja monien muiden varhaisempien näytelmäkirjailijoiden tavoin Cervantes jäi pian Lope de Vegan uudenlaisen teatteriestetiikan varjoon.
Ajanjakson näytelmistä meidän päiviimme on säilynyt käsikirjoituksina ainoastaan kaksi kappaletta. Omana aikanaan menestyksekäs ja jälkipolvienkin arvostama nelinäytöksinen historiallinen tragedia "La Numancia" kertoo roomalaisten sotilaiden piirittämäksi joutuneen kelttiläisen Numantian kaupungin asukkaista. Näytelmä sisältää runsaasti myyttisiä aineksia. "Los tratos de Argel" ("Algerin tapainkuvaus") on Cervantesin omiin kokemuksiin pohjautuva kuvaelma kristittyjen vankien elämästä ja kohtaloista Algerissa.
Andalusia, "Don Quijoten" syntyvaiheet.
Casa de Medrano. Cervantesin oletettu vankikoppi Argamasilla de Albassa.
Cervantesin ja Catalina de Salazarin muutettua erilleen Miguel matkusti Andalusiaan, missä hän suurimmaksi osaksi vietti seuraavat 20 vuotta alituista liikkeellä oloa edellyttävissä valtion pikkuviroissa, ensin Voittamattoman armadan varainhankkijana ja sittemmin veronkerääjänä. Väliaikoina Cervantes majaili pääasiassa Sevillassa, joka oli tuolloin Espanjan suurin ja vilkkain kaupunki siellä sijaitsevan siirtomaa-asioiden hallinnon ja linjalaivojen päätesataman ansiosta.
Cervantes ajautui vararikkoon, tuomittiin kirkonkiroukseen ja vangittiin tiettävästi ainakin kahteen otteeseen (1597 ja 1602) epäselvien tilien ja murron vuoksi. Istuessaan tuomiotaan Argamasilla de Alban vankilassa La Manchassa, Cervantes sai ajatuksen "Don Quijoten" kirjoittamisesta. Alkuperäinen idea teokseen on lähtöisin pienestä kansankirjasesta nimeltään "Entremes de los Romances", jossa romanssien lukeminen sekoittaa maalaismiehen pään. Kansallisen ja kansainvälisen menestyksen "Don Quijotesta" tekivät kuitenkin Cervantesin taiteelliset ratkaisut, kuten moniulotteinen huumori, toden ja fantasian välinen ristiriita, jokapäiväisten tapahtumien ja ihmisten kuvaus sekä arkikielen ja erilaisten slangien tuominen kaunokirjallisuuteen.
Viimeiset vuodet.
"Don Quijoten" ensimmäinen osa ilmestyi 1605, ja seuraavana vuonna Cervantes palasi Madridiin, jossa hän vietti lopun elämänsä asuen samassa taloudessa vaimonsa, tyttärensä ja kahden naimattoman sisarensa kanssa. Cervantesin taloudellinen asema ei sanottavasti parantunut hänen viimeisinä vuosinaan huolimatta hänen myöhempien teostensa laajasta suosiosta. Cervantes oli nimittäin pakotettu myymään teostensa kustannusoikeudet kertasummista kirjanpainajille. Vuonna 1609 Cervantes liittyi ajan tavan mukaan maallikkoveljenä Olivarin Pyhän Sakramentin Orjien ("la Congregación de los Esclavos del Santísimo Sacramento del Olivar") veljeskuntaan.
"Don Quijote" saavutti suuren suosion myös Espanjan ulkopuolella, kun teos alkoi pian ilmestymisensä jälkeen levitä ympäri Eurooppaa lukuisina käännöksinä. Varhaisin tunnettu suomennos on Pekka Ikosen lyhennelmä "Don Quixote de la Mancha eli ritari surullisen muodon ritaristosta" vuodelta 1877. Cervantesia suuresti ihaillut Aleksis Kivi tutustui aikanaan teokseen ruotsinkielisenä käännöksenä. J.A. Hollon klassinen täydellinen suomennos ilmestyi vuosina 1927-28.
"Opettavaisia kertomuksia".
Vuonna 1613 Cervantes julkaisi kaksitoista novellia sisältävän käänteentekevän, lähes kaikkia aikansa tyylilajeja hyödyntäneen kokoelman "Novelas ejemplares" (suom. "Opettavaisia kertomuksia"), jolla on ollut suuri vaikutus niin myöhempään romaanikirjallisuuteen kuin novellitaiteeseenkin. Teosta pidetään yleisesti Cervantesin merkittävimpänä "Don Quijoten" jälkeen, ja on sanottu että yksin sillä Cervantes olisi saanut nimensä kirjallisuuden historiaan. "Opettavaisia kertomuksia" on "Don Quijoten" ja "Ocho comedias y ocho entremeses" -kokoelman lyhyiden farssien ohella säilyttänyt suosionsa aina tähän päivään saakka.
"Opettavaisten kertomusten" käännöksiä vieraisiin kieliin alettiin julkaista pian teoksen ilmestyttyä. Uusia käännöksiä ilmestyy yhä tasaisesti eri puolilla maailmaa. Walter Streng-Renkosen neljän novellin suomennosvalikoima "Novelleja" ilmestyi 1936. Arto Rintalan täydellinen suomennos, samalla ensimmäinen yksittäisen henkilön suorittama koko teoksen käännös, ilmestyi vuonna 2007.
"Viaje del Parnaso".
1614 ilmestyi Cervantesin kunnianhimoisin yritys lyriikan alueella, oman aikansa kirjallisuutta hyväntahtoisesti arvosteleva allegorinen runoelma "Viaje del Parnaso" ("Matka Parnassolla") joka sisältää runsaasti omaelämäkerrallista ainesta. Muutamien tunnetumpien sonettien, kuten satiirisen "Al Túmulo del Rey Felipe en Sevilla" (”"Kuningas Filipin haudalle Sevillassa"”) tai kirjailijan itsensä arvostaman "Celos"´in (”"Mustasukkaisuus"”) ohella "Viaje del Parnaso" on Cervantesin runomuotoisista teksteistä merkittävin, joskaan Cervantesin runouden ei yleisesti katsota nousevan samalle tasolle hänen proosansa kanssa.
"Don Quijote II", "Ocho comedias y ocho entremeses nuevas".
Alonso Fernández de Avellenada-pseudonyymin taakse piiloutuneen tuntemattoman tekijän kirjoittama "Don Quijoten" jatko-osa sai Cervantesin kiiruhtamaan oman teoksensa kirjoittamista, ja kauan odotettu toinen osa ilmestyi viimein vuonna 1615.
Samana vuonna ilmestyi Cervantesin uusien näytelmien kokoelma "Ocho comedias y ocho entremeses nuevas", joka sisälsi kahdeksan pitkää, runomuotoista näytelmää ("comedias") ja kahdeksan proosamuotoon kirjoitettua lyhyttä farssia, pitkien näytelmien tauoilla esitettävää välinäytöstä ("entremeses"). Yhtäkään näytelmää ei oltu esitetty ennen kirjan julkaisua, mutta varsinkin tarkkanäköiseen havainnointiin ja verbaaliseen ilotulitukseen pohjautuvista välinäytöksistä tuli myöhemmin hyvin suosittuja ja niitä esitetään edelleenkin.
Arto Rintalan kääntämä suomennosvalikoima "Välinäytöksiä" (2011) sisältää kaikki kahdeksan kokoelman välinäytöstä ja Espanjan varhaista teatterihistoriaa tarkastelevan Cervantesin esipuheen.
Cervantesin pidemmät näytelmät ovat jääneet myöhemminkin suhteellisen vähälle huomiolle. Maininnan arvoinen on kuitenkin esimerkiksi pitkä komedia "Pedro de Urdemalas" ("Pahanilkinen Pedro") jonka päähenkilö, veijarimainen mustalaispoika, huijaa hyväuskoisia ihmisiä monissa eri rooleissa, ja päättää kappaleen lopussa ryhtyä näyttelijäksi.
"Los trabajos de Persiles y Sigismunda".
Cervantes itse piti pääteoksenaan myöhäisantiikin filosofisen seikkailu- ja rakkausromaanin perinteestä, sekä Olaus Magnuksen ja Saxo Grammaticuksen pohjoisen Euroopan kuvauksista ammentavaa viimeistä romaaniaan "Los trabajos de Persiles y Sigismunda – historia setentrional" ("Persilesin ja Sigismundan harharetket. Tarina pohjoisen mailta."). 1600- ja 1700-luvuilla Cervantesin viimeiseksi jäänyt romaani olikin hyvin suosittu ja sitä pidetään yhtenä tärkeimmistä tuolloin muodissa olleen ”herooisen romaanin” esikuvista.
Fantasiaa ja realismia yhdistelevä "Persiles y Sigismunda" kertoo kahden pohjoisen valtakunnan kruununperillisten matkasta Euroopan halki Roomaan, jossa heidän on määrä astua avioliitoon paavin vihkiminä. Pääjuoneen yhdistyy suuri määrä lyhyitä sivukertomuksia ihmisistä ja tapauksista, joita rakastavaiset kohtaavat matkan varrella.
Myöhempinä vuosisatoina teos on jäänyt vähemmälle huomiolle, eikä sitä ole tutkittu kovinkaan syvällisesti. Cervantes kirjoitti "Persiles y Sigismundan" kuuluisan esipuheen kuolinvuoteellaan, ja Catalina de Salazar julkaisi teoksen postuumisti vuonna 1617.
Cervantes antoi viimeisinä päivinään munkkilupauksen, ja hänet haudattiin fransiskaaniveljen viitassa Madridissa myöhemmin 1600-luvulla perustellisesti remontoituun trinitaariluostariin, jossa vainajien ruumiit ovat remonttien aikaisten siirtojen vuoksi sekoittuneet ja tunnistamattomia. Cervantesin luiden löytämiseksi on vuonna 2011 perustettu hanke, jonka takana ovat Espanjan kuninkaallinen kieliakatemia, Kuninkaallinen historia-akatemia ja Madridin arkkipiispa. Hankkeeseen on varattu 100 000 euron suuruinen summa, ja sen on tarkoitus valmistua 2016, jolloin Cervantesin kuolemasta on kulunut 400 vuotta.
Cervantesin ja Shakespearen kuolinajat sattuivat samalle päivämäärälle. Tuolloin Espanjassa oli jo käytössä gregoriaaninen kalenteri, mutta Englannissa seurattiin vielä juliaanista kalenteria. Gregoriaanisen kalenterin mukaan Shakespeare kuoli 3. toukokuuta. Yhteensattuman kunniaksi UNESCO julisti 23. huhtikuuta kansainväliseksi kirjan ja tekijänoikeuksien päiväksi ("World Book and Copyright Day") (katso myös "Kirjan ja ruusun päivä"). Cervantesin mukaan nimetty Alicanten yliopiston ylläpitämä Biblioteca Virtual Miguel de Cervantes on maailman laajin espanjankielistä kirjallisuutta ja historiallisia teoksia sisältävä tietokanta.
Aiheesta muualla.
Cervantes Saavedra, Miguel de
Cervantes Saavedra, Miguel de
Cervantes Saavedra, Miguel de
Cervantes Saavedra, Miguel de


Maamme.
Maamme () on Suomen kansallislaulu. Maamme-laulun kirjoitti Johan Ludvig Runeberg ruotsiksi vuonna 1846 Vänrikki Stoolin tarinoiden ensimmäiseksi runoksi, ja sen sävelsi Fredrik Pacius vuonna 1848.
Laulu esitettiin ensimmäistä kertaa 13. toukokuuta 1848 Floran päivän juhlassa Kumtähden kentällä Helsingin rajan tuntumassa. Viron kansallislaulussa (Mu isamaa, mu õnn ja rõõm) käytetään samaa säveltä, mutta ilman neljän viimeisen säkeen kertausta. Myös liiviläisten kansallislaulussa Min izāmō on Maamme-laulun sävel.
Tekstin nykyisin käytettävä suomennos luetaan yleensä Paavo Cajanderin (1889) nimiin, mutta se pohjautuu suurimmaksi osaksi Julius Krohnin vuoden 1867 käännökseen. Maamme-runossa on 11 säkeistöä, mutta siitä lauletaan vain ensimmäinen ja viimeinen säkeistö.
Vänrikki Stoolin tarinoista julkaistiin uudelleen käännetty versio vuonna 2007, minkä yhteydessä myös Maamme-runo sai uuden suomennoksen. Laulun sanoina käytetään kuitenkin jatkossakin vanhaa käännöstä.
Suomen lainsäädännössä ei ole mainintaa virallisesta kansallislaulusta, toisin kuin esimerkiksi Suomen lipusta ja vaakunasta.
Jopa eduskunnassa on ehdotettu, että kansallislauluksi pitäisi vaihtaa Jean Sibeliuksen "Finlandia". On myös tehty lakialoite sekä Maamme-laulun että Finlandian asettamisesta viralliseksi kansallishymniksi. Yhdeksi syyksi Finlandiaan vaihtamiseksi on esitetty, että Paciuksen sävellystä käytetään myös Viron kansallislaulussa "Mu isamaa" ja siinä on samantyylinen sanoitus. Virossa sävelmää on laulettu kansallislauluna jo vuonna 1869 Tarton laulujuhlilla. Suomessa "Maamme" vakiintui vasta 1900-luvun alussa kansallislauluksi.


Marcha Real.
"Marcha Real" (suomeksi "Kuninkaallinen marssi") on Espanjan kansallislaulu.
"Marcha Real" on yksi Euroopan vanhimmista kansallislauluista. Laulun alkuperä on tuntematon, sen nuotit löytyvät muun muassa Manuel Espinosan kirjoittamasta dokumentista vuodelta 1761 nimellä "Marcha Granadera". Historian kuluessa monet ovat sanoittaneet sävelmää, mutta nykyisin mikään sanoitus ei ole virallinen eikä hymniä nykyisin virallisesti lauleta.
Vuosina 1931-1939 Espanjan kansallislauluna oli tasavaltalaisten "Himno de Riego". Australian Davis Cupissa 2003 sattui diplomaattinen kömmähdys, kun kilpailun järjestäjät laittoivat erehdyksessä soimaan "Himno de Riegon", joka on nyky-Espanjassa monarkiaa vastustavien ja tasavaltalaisuutta kannattavien symboli.


Maatalous.
Maatalous on elinkeino, jossa tuotetaan ruokaa ja rehua sekä muita tuotteita kasvattamalla tiettyjä kasveja ja karjaa. Maatalous on ihmiskunnan tärkein ravinnonlähde kalastuksen ohella. Maatalous käsittää maanviljelyn, jonka avulla tuotetaan kasviravintoa ihmisille ja rehua kotieläimille sekä kuitukasveja, ja karjanhoidon jonka avulla tuotetaan lihaa, maitotuotteita, nahkaa ja villaa. Maanviljely ja karjanhoito ovat sidoksissa toisiinsa, koska valtaosa lihasta tuotetaan maanviljelyllä tuotetulla rehulla laiduntamisen sijaan. Laidunnusmaat ovat riittämättömät lihantuotantoon. Esimerkiksi viljat ja hedelmät ovat ihmisten kasviravintoa. Rehua sen sijaan ovat heinät ja myös useat viljat. Merkittävä kuitukasvi on puuvilla josta valmistetaan vaatteita, mutta myös muita kuitukasveja viljellään. Maanviljelyssä kasvit voidaan jakaa ravinto- ja kuitukasveihin. Lisäksi ravintokasveja voidaan edelleen jaotella viljoihin, juureksiin, hedelmiin, marjoihin ja vihanneksiin.
Maataloudessa hyödynnettävät tekniikat ovat kehittyneet ja kasvi- ja eläinlajeja on jalostettu tuottoisammiksi. Maatalous vaatii maa-alueita, jotka ovat peltoja tai laidunmaita. Maatalouden avulla ihmiskunta muokkaa ympäristöä huomattavasti ja maatalouden käyttöön on muutettu metsäalueita, kuten esimerkiksi Eurooppa oli hyvin metsäinen maanosa ennen maanviljelyä. 1950-1960-luvuilla niin sanottu vihreä vallankumous kasvatti maanviljelyn tuottavuutta lannoitteilla ja torjunta-aineilla. Maataloustuotanto ja maailman väkiluku ovat sidoksissa toisiinsa ja vain riittävän maataloustuotannon avulla ihmiskunnan väkiluku voi olla nykyisenlainen. Ihmiskunta on muuttanut maatalouteen soveltuvat maa-alueet maatalouskäyttöön ja viimeisiä uusia tai tehostettavia maatalousmaita edustavat Brasilian sisäosan trooppiset arot ja Ukrainan, Venäjän ja Kasakstanin arot.
Maatalouden muodot.
Maatalous jaetaan maanviljelyyn ja karjatalouteen, joka voi olla liha- tai lypsykarjan kasvattamista. Monin paikoin sekä viljellään maata että kasvatetaan eläimiä, jolloin kyse on sekataloudesta.
Maatalous voidaan luokitella intensiiviseen eli pienialaiseen, voimaperäiseen maatalouteen, jossa hehtaarikohtainen tuotto on suurta, tilakoot pieniä, lajit jalostettuja, torjunta-aineiden käyttö runsasta ja koneiden tai ihmistyövoiman käyttö tehokasta. Intensiivisen vastakohta on ekstensiivinen eli laaja-alainen maatalous, jossa hehtaarikohtainen sato on pieni, tuotantokustannukset vähäiset, tilakoot suuria ja työ tehdään pääasiassa koneita käyttäen. Tähän lasketaan myös paimentolaisuus.
Kaupallinen maatalous.
Kaupallisessa maataloudessa tuotteet myydään tehtaille tai tukkuliikkeisiin.
Laaja-alainen viljanviljely ja karjanhoito.
Laaja-alaista eli ekstensiivistä viljanviljelyä ja karjanhoitoa harjoitetaan pääasiassa lauhkean ilmaston vyöhykkeen aroilla, muun muassa Pohjois-Amerikassa preerialla, Etelä-Amerikassa pampalla sekä Kazakstanin ja Venäjän eteläosien aroilla, jotka ovat maailman merkittävimpiä lihakarjan ja viljan kasvatuksen alueita.
Aroilla maannos on viljavaa mustaamultaa, mutta loppukesästä on kuivaa, mikä rajoittaa viljelyä. Tavallisesti pellot jätetään syksyllä kyntämättä, jottei tuuli veisi multaa mennessään. Kosteilla aroilla viljellään pääasiassa vehnää. Hehtaarikohtainen sato on pieni, mutta pinta-alat ovat laajat, usein tuhansia hehtaareita, ja suuri osa maapallon vehnästä tuleekin kosteilta aroilta. Viljely on pitkälle koneistettua ja työvoiman tarve vähäinen, mikä pitää tuotantokustannukset vähäisinä. Kaikkein kuivimmilla alueilla viljaa kasvatetaan vain joka toinen vuosi.
Kuivilla aroilla kasvatetaan lihakarjaa monituhatpäisissä laumoissa, jotka lihotetaan maissilla ennen teurastusta. Lihakarjaa kasvatetaan myös Brasilian savanneilla. Jotkut alueet, esimerkiksi Patagonia Argentiinassa ja Australian keskiosat, ovat niin karuja, etteivät ne kelpaa kuin lampaiden kasvatukselle.
Pienialainen ja voimaperäinen sekatalous.
Pienialaisessa eli intensiivisessä sekataloudessa hehtaarikohtainen tuotto on suurta. Samalla tilalle viljellään usein monia eri kasveja ja kasvatetaan lisäksi kotieläimiä. Usein tilat ovat erikoistuneet jollekin tietylle alalle, esimerkiksi siipikarjan kasvattamiseen. Yleistä mainitunkaltainen maatalous on lauhkealla ilmastovyöhykeellä lehtimetsäalueilla, muun muassa Euroopassa ja Yhdysvaltain itäosissa, Kiinan pohjoisosissa, mutta myös pohjoisemmilla havumetsäalueille, esimerkiksi Suomessa.
Pohjoisessa keskimääräinen tuotto hehtaaria kohti on kuitenkin huomattavasti pienempää johtuen muun muassa kasvukauden lyhyydestä, karusta podsolimaannoksesta ja kosteista korjuuoloista. Vilja ei pohjoisemmassa enää kelpaa leipäviljaksi, ohra, ruis ja kaura saattavat menestyä paikoin. Usein maatalouden painopiste on lypsykarjassa, mutta myös tällöin tuotantokustannukset kohovat, kun joudutaan rakentamaan kalliita suojia. Pohjoisen alueen, muun muassa Suomen, kilpailuetuna on kuitenkin elintarvikkeiden puhtaus. Puhtaus on suoraa seurausta vähäisemmästä kemiallisten torjunta-aineiden käytöstä, joka taas johtuu siitä, että tuholaisillekin olosuhteet ovat epäsuotuisammat.
Etelämmässä lehtimetsäalueella maataloudelle on paremmat edellytykset, sillä talvet ovat leutoja, kosteus on sopivaa ja ruskomaannos hedelmällistä. Hyvissä olosuhteissa, muun muassa Tanskassa ja sen eteläpuolen seutuvilla, ovat sadot hehtaaria kohden maailman suurimpia. Tilojen koko vaihtelee muutamasta kymmenestä muutamaan sataan hehtaariin. Runsas koneiden käyttö on tavallista. Meri-ilmastossa leipäviljan viljelyä haittaavat epävakainen sää ja kosteus, mutta vihanneksille ja juureksille edellytykset menestyä ovat hyvät. Intensiivisen maatalouden alueella lypsykarjaa kasvatetaan laajamittaisemmin vain Länsi-Euroopassa, Yhdysvaltain ja Kanadan itärannikolla sekä Uuden-Seelannin pohjoissaarella. Karjaa ei tarvitse pitää pitkää aikaa vuodesta sisällä, mutta kesät ovat sen verran viileitä että maito säilyy hyvin ja se voidaan myydä lähialueiden asutuskeskuksiin, jolloin kuljetusmatkat jäävät lyhyiksi. Myös rehukasveja, kuten heinää, ohraa, kauraa ja maissia kasvatetaan.
Subtropiikin maatalous.
Viininviljelyä Tirolissa laaksossa, missä kylmät laskutuulet saattavat tuhota koko sadon.
Subtrooppisten seutujen maataloutta kutsutaan usein Välimeren maataloudeksi, vaikka sitä harjoitetaan Välimeren alueen lisäksi myös Kaliforniassa, Australian eteläosassa sekä Etelä-Afrikassa. Tavallisesti viljellään viiniä, hedelmiä ja oliiveja. Talvet ovat leutoja, mutta kosteutta on riittävästi, jolloin vehnä ja kevätvihannekset kasvavat hyvin, mutta kesät taas ovat liian kuivia ja kuumia, jotta vilja ja ruoho kasvaisivat hyvin. Parhaat olosuhteet viljelylle ovatkin jokisuistoissa ja jokien varsilla, missä kastelua voidaan käyttää helposti hyväksi. Sadonkorjuuaikana työvoiman tarve on suuri, sillä hedelmät poimitaan ihmistyövoimin.
Plantaasit.
Plantaasit ovat palkkatyövoiman ja ammattimaisen työnjohdon avulla tehokkaasti viljeltyjä suuria tiloja. Lajikkeet ovat jalostettuja ja torjunta-aineita sekä lannoitteita käytetään runsaasti. Plantaaseja sijaitsee trooppisilla seuduilla, erityisesti Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Kasvatettavat kasvit ovat ns. rahakasveja, eli muun muassa kumipuuta, tupakkaa, banaania, kahvia, teetä ja sokeriruokoa.
Keidasviljely.
Saharan ja Lähi-idän aavikoilla viljellään keitailla muun muassa vehnää, puuvillaa ja taatelipalmuja. Keitaita on perustettu alkujaan kuivilla alueilla, joissa jokien vettä tai pohjavettä voidaan hyödyntää kasteluun, esimerkiksi Israelissa, Uzbekistanissa ja Turkmenistanissa. Kastelun myötä kustannukset nousevat korkeiksi ja viljely on intensiivistä, puuvillan ja vehnän lisäksi kasvatetaan hedelmäpuita, muun muassa sitrushedelmiä.
Omavaraistalous.
Omavaraistaloudessa viljellään tai kasvatetaan karjaa pääasiassa omiin tarpeisiin ja mahdollisesti pienimuotoiseen torimyyntiin tai vaihtokauppaan.
Kaskiviljely.
Kaskiviljelyssä alueen ruoho ja puusto poltetaan ennen alueen ottoa viljelykäyttöön. Maata viljellään usein vain muutama vuosi kerrallaan ja pelto jätetään sen jälkeen kesannolle ja polttamisen jälkeen otetaan käyttöön. Kaskiviljelyllä on pitkät perinteet, mutta nykyään sitä harjoitetaan pääasiassa trooppisilla sademetsä- ja savannialueilla heikkotuottoisilla perheviljelmillä. Vaikka sademetsien latosolimaannos on karua, myös se kestää kaskiviljelyn, kun kiertoaika maltetaan pitää tarpeeksi pitkänä. Ravinteiden palautumista pyritään edistämään myös vuoroviljelyllä, jolloin peräkkäisinä satokausina ei viljellä samaa kasvia. Kaskiviljelmillä tavallisia kasveja ovat hirssi, durra ja jauhobanaani sekä bataatti ja maniokki. Työvälineet ovat usein alkeellisia, minkä takia peltoalojen täytyy olla pieniä, jotta ne pystytään hoitamaan. Savanneilla maannoksen ravinnepitoisuus on sen verran korkea, että kaskikiertoa ei tarvita, mutta tavallisesti peltoviljelyn sadot pieniä ja varsinkin hehtaarikohtainen tuotto niukkaa, mihin syynä ovat kasteluveden, työvälineiden ja lannoitteiden puute, kasvisairaudet sekä huonot lajikkeet.
Paimentolaisuus.
Paimentolaisuutta harjoittavat paimentolaiset aavikoiden reunamilla, Pohjois-Afrikassa muun muassa beduiinit lampaita ja kameleita kasvattaen, sisemmissä osissa Afrikkaa esimerkiksi masai-heimolla on pitkät perinteet nautakarjankasvatuksessa, Aasian sisäosissa kasvatetaan myös muun maussa jakkeja ja hevosia. Paimentolaiset kuljettavat vuodenaikojen mukaisesti karjaansa sinne, missä ovat vehreät laitumet. Nykyään paimentolaisten laidunalueet ovat pienentyneet muun muassa sotien, valtioiden rajojen sekä maanviljelyn laajentumisen vuoksi. Aikaisemmin maa kesti hyvin, kun laitumilla ei viivytty yhdessä paikassa pitkään, mutta nykyään liikalaiduntaminen on lisääntynyt ja sen vuoksi muun muassa Saharan reuna-alueet aavikoituvat lisää.
Viljelykasvit.
Maapallolla viljellään yli kolmeasataa erilaista viljelykasvia, joista kuitenkin suuressa mitassa merkittäviä on kymmenkunta.
Viljakasvit.
Merkittävimpiä viljelykasveja ovat viljakasvit, pääasiassa ns. pääviljat eli kaura, ohra, maissi, riisi ja vehnä, joista kaksi viimeistä ruokaviljoina merkittävimmät ja maissi rehuviljana. Yli puolet maapallon viljelypinta-alasta käytetään viljakasvien viljelemiseen. Afrikassa merkittävimpiä viljakasveja ovat hirssi ja durra. Pohjoiseuroopassa huomioitava kasvi on myös ruis. Rukiin ja vehnän risteytystä eli ruisvehnää käytetään rehuksi. Viljoille yhteisiä tekijöitä ovat hyödynnettävä kasvinosa, joka on siemen ja varastointi useimmiten kuivattamalla siemenet, joka taas mahdollistaa pitkät varastointiajat.
Herneitä ja papuja viljellään myös hyvin samantapaisilla tekniikoilla ja alueilla kuin viljakasveja vaikka ne eivät olekaan viljoja. Viljojen kanssa samaan Poaceae eli heinäkasvien heimoon kuuluvat monet nautaeläinten rehuksi viljeltävät nurmi- ja heinäkasvit kuten timotei, ruokonata ja nurminata. Nurmikasveista hyödynnetään korsi ja lehdet. Ruokohelpeä taas viljellään energiakasviksi.
Hedelmät.
Subtropiikista ja tropiikissa kasvavat hedelmät ovat tärkeitä taloudellisesti. Merkittävin hedelmä maailmankaupan kannalta on viiniköynnös eli -rypäle. Taloudellisesti merkittäviä ovat myös sitrushedelmät, esimerkiksi klementiini ja greippi. "Citrus"-suvun kasvit vaativat menestyäkseen 26 asteen keskimääräisen kasvukauden päivälämpötilan ja 1 000 millimetrin vuosittaisen sademäärän. Tärkeimpiä sitrushedelmäalueita ovat Kalifornia, Etelä-Eurooppa, Florida ja Etelä-Amerikan eteläpuolisko. Muita taloudellisesti hyvin merkittäviä hedelmiä ovat esimerkiksi banaani, omena, kiwi ja mango.
Kuitukasvit.
Subtropiikissa ja tropiikissa kasvavat puuvilla ja juutti sekä lauhkean vyöhykkeen pellava ovat merkittävimpiä kuitukasveja. Puuvillaa viljellään pääasiassa Yhdysvalloissa, Kiinassa ja Intiassa. Kuitupellava on eräs vanhimmista tunnetuista kehruukasveista. Juutti, josta tehdään säkkejä ja köysiä, kasvaa Kiinassa, Intiassa ja Bangladeshista. Myös hamppu on maininnan arvoinen kuitukasvi.
Öljykasvit.
Tärkein öljykasvi on soija, josta saadaan puolet maailman kasviöljystä. Muita merkittäviä öljykasveja ovat maapähkinä, puuvilla, auringonkukka, rypsi ja ominaisuuksiltaan samanlainen rapsi, öljypalmu, camelina, pellava ja oliivi. Soijaöljy syntyy sivutuotteena pääasiallisen tuotteen ollessa proteiinipitoinen, eläinten rehuksi käytettävä soijarouhe. Tärkeimpiä soijan tuottajia ovat Yhdysvallat, Brasilia, Argentiina ja Kiina. Maapähkinää kasvatetaan pääasiassa Kiinassa ja Intiassa, öljypalmua trooppisilla alueilla ja auringonkukkaa lauhkeassa ilmastossa, muun muassa Argentiinassa, Venäjällä ja Ukrainassa. Oliivipuun päätuotantoalueet ovat Välimeren seuduilla.
Karjatalous.
Karjatalous on vähemmän riippuvainen alueen ilmastosta kuin viljely, ja karjatalouden rajoitteet syntyvätkin muista tekijöistä.
Lypsykarja.
Ylämaan karja on Skotlannin Ylämailta lähtöisin oleva lihakarjarotu.
Lypsykarjan tuotantoon vaikuttaa tärkeänä asiana alueen väestötiheys, sillä maitotuotteet vaativat säilyäkseen lyhyet kuljetusmatkat. Lypsykarjaa tuotetaan Länsi-Euroopassa, Pohjois-Amerikan itäosassa sekä Uuden-Seelanin Pohjoissaarella.
Lihakarja.
Lihakarjan pääasialliset kasvatusalueet ovat siellä, missä maa ei enää sovi viljelyyn. Merkittävimmillä lihakarja-alueilla, ns. maapallon liha-aitoissa eli aroilla, preerialla ja pampalla, lihakarja kasvaa luonnonlaitumilla suurina laumoina. Lihakarjan kasvatusalue on laajentunut voimakkaasti plantaaseille, missä muun muassa Brasiliassa raivataan sademetsästä laidunaluetta, jonka karu latosolimaannos ei kuitenkaan pitkään kasva rehua, jolloin joudutaan jälleen raivaamaan lisää suuria laitumia. Lihantuotannossa on todettu esimerkiksi Brasiliassa olevan laajoja epäkohtia; karjankasvatus ja soijanviljely rehuteollisuuden tarpeisiin ovat johtaneet suurin sademetsien hakkuisiin. Myös työntekijöiden työoloja on kritisoitu.
Lammas ja vuohi ovat karumpien arojen eläimiä, jotka kasvavat myös aavikoiden reunamailla. Eniten lampaita kasvatetaan Australiassa, Kiinassa ja Uudessa-Seelannissa.
Sikaa tuotetaan eniten Keski- ja Länsi-Euroopassa, Yhdysvaltain maissialueilla ja Kiinassa. Teollisuusmaissa siat lihotetaan tehokkaasti rehulla suursikaloissa. Kehitysmaissakin sikoja kasvatetaan, mutta pääasiassa omaan käyttöön. Sian kasvattamista rajoittavat myös kulttuurilliset seikat, sillä muslimeilta ja juutalaisilta uskonto kieltää sianlihan syönnin.
Siipikarjan tehokas kasvattaminen on keskittynyt korkean taloudellisen kehityksen maihin, suurten asutuskeskuksen lähistölle. Myös kehitysmaissa tropiikissa ja subtropiikissa kanoja kasvatetaan varsin yleisesti pienimuotoisesti.
Muu kotieläinten hyötykäyttö.
Maidon ja lihan lisäksi eläimistä saadaan vuotia, jotka varsinkin Afrikassa ovat kuivien alueiden maille merkittävä vientituote, lantaa, joka on peltojen lannoituksen lisäksi merkittävä myös monin paikoin, esimerkiksi Intiassa ainoana polttoaineena. Köyhissä kehitysmaissa yleistä on myös eläinten käyttö kanto- ja vetojuhtina. Tavallisia vetoeläimiä ovat puhveli, nauta sekä Välimeren maissa ja Kiinassa aasi ja muuli. Kameli eli "erämaan laiva" on aavikolla kätevä kulkuväline, joka soveltuu hiekalla liikkumiseen pinta-alaltaan laajojen päkiöittensäkin vuoksi, ja voi olla parin viikon ajan ilman vettä.
Luonnonmukainen maatalous.
Luonnonmukainen viljely (myös "ekologinen viljely", lyhenteenä "luomu") on maanviljelyä ilman keinolannoitteita ja torjunta-aineita. Euroopan unionin alueella luomutuotannon osuus pinta-alasta on noin 3,3 % (2002). Luonnonmukaista viljelyä on myös biodynaaminen viljely.
Ympäristövaikutukset.
Greenpeacen mukaan maatalous aiheuttaa 17-32 % maailman ja 14 % Suomen kasvihuonekaasupäästöistä (metaani, typpioksidi ja hiilidioksidi). Suurin osa päästöistä syntyy lannoitetun maan typpioksidista (N2O) ja karjatalouden metaanista (CH4). Pääsyyt maatalouden päästöille ovat liiallinen lannoitteiden käyttö, viljelymaan köyhtyminen ja eroosio, tehokarjatalous ja metsien raivaus viljelymaaksi. Metaanipäästöt vähenevät turvemaan kuivauksessa, mutta vaikutus jää paljon pienemmäksi kuin N2O ja CO2 -päästöjen lisääntyminen.
Päästöjen vähennysratkaisuja ovat soiden vesitalouden palauttaminen kuivauksen ja ojittamisen sijaan, liikalannoituksen välttäminen, maaperän humuksen lisääminen, riisintuotannon metaanipäästöjen hillintä ja lihankäytön hillintä. Naudanlihakilon tuotanto aiheuttaa 13 hiilidioksidikiloa vastaavat päästöt, mikä on yhtä paljon kuin sadan kilometrin henkilöautomatka.
Maatalousteknologian kehittäminen kuten lannoitteet säästää 13,1 miljardia hiilidioksiditonnia kasvihuonekaasupäästöjä vuosittain verrattuna vuoden 1961 teknologiaan. Hiilipäästöjä aiheuttaa eniten peltoalan lisääminen, mutta satojen kasvu johtuu lähinnä teknologian kehittymisestä, vähemmän peltojen lisäämisestä. Viljatuotanto kasvoi 162 % ja väestö vain 111 % vuosina 1961 - 2005.


Mustesuihkutulostin.
Mustesuihkutulostin on tulostin tai painokone, jossa jälki muodostetaan mustepisaroita ruiskuttamalla. Mustesuihkutulostus on nykyisin yleisimmin käytetty valokuvien vedostusmenetelmä. Edullisia vesiliukoisia värejä käyttävät tulostimet ovat laajalle levinneitä kotikäytössä. Säilyviä pigmenttivärejä käyttävillä tulostimilla saadaan korkealaatuisille papereille aikaan arkistokelpoisia taidevedoksia, pigmenttimustevedoksia.
Mustesuihkutulostustekniikka muotoutui 1900-luvun aikana. 1970-luvun jälkipuoliskolla Canon, Epson ja Hewlett-Packard alkoivat valmistaa ensimmäisiä digitaalisten kuvien tulostamiseen suunniteltuja mustesuihkutulostimia. 1980-luvulla mustesuihkutulostinten fyysinen koko alkoi pienentyä ja laitteilla ryhdyttiin korvaamaan vanhentuvia matriisitulostimia teollisuus- ja yrityskäytössä. Kodeissa mustesuihkutulostimet alkoivat yleistyä vasta 1980-luvun lopulla HP DeskJet -tulostimen ja muiden sitä seuranneiden kotikäyttöön valmistettujen tulostinten myötä.
Nykyään markkinoilla on jopa 500 cm leveitä malleja, joilla voidaan toteuttaa todella suuria tulosteita (lähinnä ulkokäyttöön). Ammattikäyttöön tarkoitetuissa suurkuvatulostimissa käytettävät liuotinpohjaiset värit kestävät myös ulkokäyttöä.
Lämpötekniikka.
Useimmat mustesuihkukirjoittimet käyttävät lämpömenetelmää, jossa säiliössä olevaa mustetta lämmitetään siten, että syntyy kuplia. Lämmetessään laajenevat kuplat puristuvat paineen kasvettua tarpeeksi suuttimien kautta paperin, kalvon tai muun tulostusmateriaalin pintaan. Tulostusmateriaalin pinnassa ne jäähtyvät ja kutistuvat.
Lämpömenetelmän käyttö asettaa musteille tiettyjä rajoituksia. Musteen on oltava lämmönkestävää, koska koko prosessi perustuu kuumennukseen. Aikaa kuluu myös hieman "hukkaan", koska lämmityksen takia aikaa kuluu myös jäähdytykseen.
Pietsosähkötekniikka.
Pietsosähkötekniikassa mustesäiliön takana on pietsosähköinen kide, joka värähtelee, kun siihen johdetaan sähkövirtaa. Kun pisteen halutaan tulostuvan, johdetaan pietsokiteeseen sähkövirta, jolloin se muuttaa muotoaan ja pakottaa mustepisaran ulos suuttimesta.
Menetelmällä on monia hyviä puolia. Mustepisaran kokoa ja muotoa voidaan hallita paremmin ja aikaa säästyy, kun mustetta ei joka kierroksen jälkeen tarvitse erikseen kuumentaa ja jäähdyttää. Musteen kehittelyssä voidaan keskittyä enemmän sen imeytymisominaisuuksien kuin lämmönsietokyvyn kehittämiseen, ja tämä sallii enemmän vapautta kehitellä musteiden kemiallisia ominaisuuksia.


Microsoft.
Microsoft Corporation on yhdysvaltalainen maailman suurin ohjelmistoalan yritys. Microsoft on useimmissa tietokoneissa käytettävän Windows–käyttöjärjestelmän valmistaja ja myyjä. Bill Gates ja Paul Allen perustivat yhtiön Albuquerquessa, New Mexicon osavaltiossa vuonna 1975. Yhtiön päämaja sijaitsee Redmondissa, Washingtonissa.
Microsoftin brändiarvo oli vuonna 2009 noin 57 miljardia dollaria, ollen näin maailman kolmanneksi arvokkain merkki Coca-Colan ja jälkeen.
Yhtiön perustaminen ja toiminnan laajentuminen 1975–1985.
Aluksi yhtiön nimi oli MicroComputer SoftWare. Kaikki alkoi Altair 8800 -mikrotietokoneelle toteutetulla Basic-tulkilla 1970-luvun puolessa välissä. Nimeä Microsoft käytettiin ensimmäisen kerran 29. marraskuuta 1975 Bill Gatesin kirjeessä Paul Allenille. Microsoftista (ilman yhdysviivaa) tuli rekisteröity tavaramerkki 26. marraskuuta 1976. Lähdettyään Harvardin yliopistosta Bill Gates muutti Albuquerqueen ja aloitti yhtiön toiminnan siellä.
Microsoftin ensimmäinen kansainvälinen toimisto avattiin 1. marraskuuta 1978 Japanissa nimellä ASCII Microsoft (Microsoft Japan). Yhtiö muutti Albuquerquesta Bellevueen Washingtoniin vuoden 1979 alkupuolella. 11. kesäkuuta 1980 Steve Ballmer liittyi yhtiöön ja seurasi Gatesia toimitusjohtajana. Vuoden 1980 alkupuolella Microsoft teki MSX-kotitietokonejärjestelmän yhteistyössä monien yhtiöiden kanssa. Siitä tuli hyvin suosittu Euroopassa ja Japanissa, mutta kasvanut suosio sai MSX:än ja monet muut samantapaiset tietokoneet poistumaan markkinoilta.
DOS (Disk Operating System) -käyttöjärjestelmä oli yhtiön ensimmäinen suuri menestys. Siitä tuli IBM PC:n käyttöjärjestelmästandardi, ja se toi Microsoftille valtavat lisenssitulot. IBM PC:n käyttöjärjestelmästä kilpaili myös silloinen markkinajohtaja M, joka ei kuitenkaan menestynyt kalliimman hintansa takia. Microsoft hankki perustan DOS:lle Seattle Computer Products -yhtiöltä, jonka CP/M-klooni 86-DOS:n se osti ja jatkokehitti DOS-järjestelmäksi.
Microsoftin ja IBM:n käyttöjärjestelmäsopimuksessa DOS:n oikeudet eivät siirtyneet yksinoikeudella IBM:lle, joten myöhemmin IBM PC -kloonien tullessa markkinoille Microsoft pystyi lisensoimaan käyttöjärjestelmänsä myös muille valmistajille. PC-kloonien suuren suosion siivittämänä DOS:sta tuli eräs kotitietokoneiden merkittävimmistä käyttöjärjestelmistä ja Microsoftista puolestaan yksi kotitietokonemarkkinoiden merkittävimmistä ohjelmistoyrityksistä.
1985–1995 OS/2 ja Windows.
Elokuussa 1985 Microsoft ja IBM alkoivat kehittää yhteistyössä uutta 2-käyttöjärjestelmää. 20. marraskuuta 1985 Microsoft esitteli ensimmäisen Microsoft Windows -version, joka oli silloin graafinen laajennus DOS-käyttöjärjestelmään.
21. maaliskuuta 1986 yhtiö listautui pörssiin. Vuonna 1987 Microsoft julkaisi ensimmäisen OEM-valmistajille suunnatun version OS/2-käyttöjärjestelmästä.
Samana vuonna Microsoft otti käyttöön nykyisen Scott Bakerin suunnitteleman ”Pacman-logon”. Vuonna 1989 Microsoft esitteli toimisto-ohjelmistopaketti Microsoft Officen, joka sisälsi muun muassa Microsoft Word ja Microsoft Excel -ohjelmistot.
Vuonna 1990 valmistui Windowsin 3.0-versio, jossa muun muassa grafiikan käyttöä oli paranneltu. Järjestelmän kapasiteettia lisäsi Intelin 386-prosessori. 3.0-versiota myytiin yli 100 000 kappaletta kahdessa viikossa. Windows tuotti enemmän voittoa Microsoftille kuin OS/2, ja yhtiö päätti suunnata resurssit OS/2:sta Windowsin valmistukseen. OS/2:n valmistus väheni ja Windowsista tuli pian suosituin PC:n tuotantomalli.
Vuonna 1993 Microsoft esitteli, joka oli teknisesti täysin uudistettu versio vanhoihin Windows-versioihin nähden. Ulkoasultaan se muistutti kuitenkin muita Windows-järjestelmiä. Windows NT oli suunnattu raskaampiin yrityssovelluksiin ja se soveltui esimerkiksi palvelinkoneiden käyttöjärjestelmäksi.
Vuonna 1995 Microsoft julkaisi Windows 95:n, jossa ulkoasu oli uudistettu modernimmaksi. Järjestelmä sisälsi myös merkittäviä käyttöliittymäuudistuksia (esimerkiksi Käynnistä-napin). Yhtiö julkaisi myös ensimmäisen version Internet Explorer -selaimesta Windows 95 Plus Pack -paketissa elokuussa 1995.
Internet 1995–2005.
1990-luvun puolivälissä Microsoft aloitti tuotelinjojen laajentamisen tietokoneverkkoihin ja World Wide Webiin.
24. elokuuta 1995 Microsoft käynnisti MSN (Microsoft Network) -päätuotantolinjan, joka oli suora kilpailija. Yhtiö jatkoi tuotannon laajentamista uusille markkinoille 1996 perustamalla uuden kaapeliuutisaseman MSNBC yhdessä kanssa.
PDA-laitteiden markkinoille Microsoft meni marraskuussa 1996 esitellessään Windows CE 1.0:n. Se oli uudelleen rakennettu, erityisesti pienimuistisiin kannettaviin ja muihin pientietokoneisiin suunniteltu järjestelmä.
Internet Explorer -selaimen 4.0-version julkistaminen vuonna 1997 aloitti ns. selainsodan, jossa Microsoftin tarkoituksena oli johtoaseman hankkiminen selainmarkkinoilla kilpailijalta Netscapelta.
Vuonna 1998 Microsoftin johto uudistui kun Steve Ballmer valittiin toimitusjohtajaksi. Bill Gates piti kuitenkin edelleen itsellään pääjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan virat.
Vuosituhannen vaihteessa esiteltiin Windows 95 -järjestelmään pohjautuvia uusia versiota (Windows 98, Windows 98 SE, Windows ME), jotka eivät kuitenkaan olleet yhtä merkittäviä uudistuksia kuin Windows 95 aikanaan. Windows NT -tuotelinjaa jatkoi Windows 2000.
Vuonna 2001 Windows esitteli Windows XP -käyttöjärjestelmän, jossa kotitietokoneille suunnatut ja yrityksille suunnatut Windows-versiot yhdistettiin samaksi tuotteeksi. Myös käyttöjärjestelmän graafinen ilme uusittiin.
Myöhemmin Xboxin julkaisemisen yhteydessä Microsoft laajentui Sonyn ja Nintendon hallitsemille pelikonsolimarkkinoille.
Vuonna 2006 käyttöön otettu slogan,”"Your potential. Our passion."”
2006–: Vista ja muut muutokset.
Vuonna 2006 Bill Gates siirtyi ohjelmistoarkkitehtuurin kehittämisen johtajaksi. Tammikuussa 2007 Microsoft esitteli Windows Vista -käyttöjärjestelmän.
22. tammikuuta 2008 Microsoft tarjosi Suomen koulujen käyttöön maksuttomana Live@edu-palveluvalikoiman,
mikä sai aikaan julkista keskustelua COSSin aloittamana.
1. helmikuuta 2008 Microsoft teki ostotarjouksen Internet-palvelu ja hakuyritys Yahoosta, mikä johti Googlenkin reagoimiseen.
27. helmikuuta 2008 Euroopan unioni langetti Microsoftille 899 miljoonan euron sakot aiempien komission määräysten rikkomisesta. Aiemmin Microsoft sai sakkoja hallitsevan markkina-aseman väärinkäytöstä.
Vuoden 2009 ensimmäisellä kvartaalilla Microsoftin liikevaihto laski vuosivertailussa ensimmäistä kertaa yrityksen 23 vuotta kestäneen pörssihistorian aikana.
Laskua kertyi kuusi prosenttia Liikevoittoa kertyi kolme prosenttia enemmän vuoden 2008 vastaavana ajankohtana.
Vuoden 2009 kesäkuussa Microsoft päätti ettei Eurooppaan myytävässä Windows 7 -käyttöjärjestelmässä ole mukana Internet-selainta. Näin toimittiin, jotta mahdolliset kartellisyytteet jäisivät väliin. EU ei kuitenkaan ollut siihen tyytyväinen vaan valitti edelleen että kuluttajien päätösvaltaa rajoitetaan.
Lähdekoodikritiikki.
Microsoftin toimintaa ovat kritisoineet etenkin avoimen lähdekoodin ohjelmistokehityksen kannattajat, joiden mukaan yhtiö on tällä hetkellä tunnetuin esimerkki FUD-strategian käytöstä liiketoiminnassaan.
Monopolisyytökset ja määräävän markkina-aseman väärinkäyttö.
Microsoft on joutunut useaan otteeseen oikeudenkäynteihin, jotka ovat useimmiten koskeneet määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä. Ongelmia on aiheutunut esimerkiksi siitä, että Microsoftin on väitetty saavan suhteettoman edun kilpailijoihinsa, mikäli se laittaa käyttöjärjestelmäänsä mukaan ohjelmiaan (kuten Internet Explorer -selaimen), joita vastaan muut yrittävät kilpailla (lisää United States v. Microsoft ja Euroopan Unionin kilpailuoikeudellinen kanne Microsoftia vastaan). Microsoftia on kritisoitu myös sen tuotteiden turvallisuusongelmista.


Matkailu.
a> on yhdysvaltalaisten vanhimpia nykyaikaisia aurinkolomakohteita.
Matkailu tarkoittaa sitä, että ihmiset matkustavat pois päivittäisestä asuin- ja työympäristöstään mieleisiinsä matkailukohteisiin. Matkailu liittyy useimmiten lomaan ja virkistäytymiseen, mutta voidaan puhua myös työmatkailusta. Matkailu käsittää työhön liittyvien ja lomamatkojen lisäksi mm. kilpailu-, opinto-, pyhiinvaellus- ja terveysmatkat.
Turismi on eräs matkailun muoto. Turismin käsite otettiin käyttöön Englannissa 1700–1800-luvun vaihteen tienoilla. Turisti on matkailija, joka kiertää katselemassa paikkoja, ja turismi on tyypillisesti teollistuneen ajan matkailua. Massaturismilla tarkoitetaan suurten ihmisjoukkojen matkustamista yleensä samankaltaisilla, standardisoiduilla pakettimatkoilla.
Matkailun historia.
Matkailun varhaisinta muotoa edustavat pyhiinvaellusmatkat. Jo antiikin aikoina matkustettiin palvontapaikoille hyvinkin kaukaa. Myös keskiajalla pyhiinvaellukset olivat yleinen matkustuksen syy kaupan- ja sodankäynnin ja ristiretkien ohella.
Turismin historia.
Turismi siinä mielessä kuin sen nykyään ymmärrämme sai alkunsa Euroopassa 1700–1800-luvuilla. Tuolloin yleinen elintaso nousi ja rautatiet sekä höyrylaivaliikenne kehittyivät. Vuonna 1822 brittiläinen Robert Smart alkoi myydä lippuja Bristolin lähivesillä liikennöiviin laivoihin. Alan yksi menestyneimmistä pioneereista oli englantilainen Thomas Cook, joka toteutti vuonna 1841 ensimmäisen julkisesti mainostetun ryhmämatkan junalla edestakaisin raittiuskokoukseen. Kymmenen vuotta myöhemmin Cookin toimisto kuljetti jo 165 000 henkeä Lontoon maailmannäyttelyyn ryhmämatkoilla, ja Cook laajensi toimintaansa pian jo mannertenväliseen matkailuun brittiläisen imperiumin alueella. Yläluokan piirissä tuli suosituksi niin kutsuttu Grand Tour, kiertomatka tunnettuihin kulttuurinähtävyyksiin.
1920-luvulla automatkailun suosio kasvoi kun Fordin T-malli oli tuonut yksityisautoilun kaiken kansan ulottuville samalla kun tieverkostoa kehitettiin ja linja-autoliikenne alkoi. Tämän myötä Yhdysvalloissa ja Euroopassa rakennettiin myös kattava motelli- ja hotellijärjestelmä.
Myös lentokoneiden ja ilmalaivojen myötä matkailu laajeni 1920-luvulta alkaen. Vuonna 1950 lontoolainen Vladimir Raitz järjesti Englannista Korsikalle ensimmäisen lentokoneitse suoritetun pakettimatkan. Vuonna 1955 yleistyivät suihkukoneet ja turbiinimoottorikoneet, mikä nopeutti matkailua huomattavasti. Charter-pakettimatkat aloitettiin 1950-luvun lopulla ja lentoliikenne oli pian muuttunut turismin tärkeimmäksi välineeksi.
Massaturismin historia.
Nykyisen kaltainen massaturismi syntyi, kun tulotason kasvu ja lentoliikenteen nousu tekivät 1950-luvulta alkaen matkailusta riittävän halpaa myös keskiluokalle ja tavalliselle kansalle. Myös vuosilomien yleinen piteneminen helpotti lomailua ulkomailla, ja valmiiden pakettimatkojen halpuus madalsi kynnystä entisestään. Suomeen massaturismin voidaan katsoa tulleen 1960-luvun lopulla.
Suosituiksi massaturismin kohteiksi tulivat etenkin Välimeren lämpimät rannikkoalueet, joskin maailman suosituin matkailukohde vuosikymmenestä toiseen on Pariisi. Viime vuosikymmeninä suosituiksi ovat tulleet kehittyviin maihin, kuten Intiaan, rakennetut täyden palvelun matkailukeskukset. Myös luontomatkailun ja retkeilyn suosio on lisääntynyt ja matkailu on saanut kasvavien ympäristöongelmien myötä erilaisia ekologisia painotuksia.
Suomalaisten matkailu.
Suomalaisille tavallisin matkailukohde Ruotsin- ja Viron-risteilyjen lisäksi on etelän lomakohteet eli käytännössä Välimeren ympäristö ja siellä suurimpina Espanja, Turkki ja Kreikka. Viime aikoina myös Thaimaa on noussut suosioon. Auringon ja lämmön kaipuu on yksi yleisimmistä matkustamisen syistä.
Suomalaisen seuramatkailun synty.
Suomen Matkatoimisto aloitti seuramatkojen järjestämisen vuonna 1949. Vielä 1950-luvun alussa harvalla suomalaisella oli varaa matkailla etelässä, sillä matkat olivat pitkiä ja kalliita. Lentokoneiden myötä etelänmatkat helpottuivat, nopeutuivat ja halpenivat, ja matkailu alkoi vähitellen tulla tavallisen suomalaisen ulottuville. 1950-luvulla suomalaisten suosikkimatkailukohteiksi muodostuivat Italia ja Espanja. Seuramatkoilla suomalaisen turistin ei tarvinnut enää osata kieliä, sillä kaikki oli valmiiksi järjestettyä ja opastettua.
Suihkukoneet alkoivat lennättää suomalaisia etelään vuodesta 1960 alkaen, ja charter-lennot aloitettiin vuonna 1962. Kreikka, etenkin Kos, Rodos ja Kreeta, nousi suomalaisturistien suosikkikohteiden joukkoon 1960-luvun lopulta lähtien, ja Portugaliin suomalaiset alkoivat löytää 1970-luvulla. Espanja oli kuitenkin edelleen suomalaisten ykköskohde, ja siellä etenkin Mallorca ja Kanarian saaret. Espanjaan mentiin rantalomalle ja hauskanpitoon, kun Italiaan mentiin usein kulttuurimatkalle.
Suomalainen matkailu kasvoi 1970-luvun puoliväliin saakka, jolloin energiakriisi taittoi kasvun. Näkyvä toimija tuon ajan suomalaisessa matkailussa oli Kalevi Keihäsen vuonna 1965 perustama Keihäsmatkat, joka lennätti tavallista rahvasta Espanjan huvittelukohteisiin kymmenin tuhansin joka vuosi. Opetettuaan suomalaiset matkustelemaan Keihäsmatkat ajautui konkurssiin vuonna 1974, ja Suomen matkailumarkkinat jäivät muiden matkatoimistojen jaettavaksi.
Matkailu elinkeinona.
Matkailu on ollut viime vuosina nopeasti kasvava liike-elämän ala. Se koostuu useista elinkeinoista, joiden palveluja matkailija kuluttaa. Näitä ovat esimerkiksi ravintola-, liikenne- ja majoituspalvelut sekä vähittäiskauppojen, kulttuurilaitosten, kylpylöiden ja urheilukeskusten palvelut.
Matkailu muodostaa monissa maissa merkittävän osan maiden. Suosittuja matkailumaita ovat maailmalla esimerkiksi Brasilia ja Thaimaa, Euroopassa Espanja, Kreikka, Ranska ja Turkki.
On arvioitu, että vuonna 2012 lomalle matkustaa yli miljardi ihmistä.
Matkailun ongelmat.
Matkailun kielteisiä seurauksia ovat etenkin kehittyvissä maissa talouden rakenteiden vääristyminen, ympäristöhaitat ja nähtävyyksien rapistuminen ja kielteiset kulttuurisiirtymät. Matkailu on lisääntynyt voimakkaasti viime vuosikymmenenä, mikä on nopeuttanut alkuperäiskulttuurien tuhoutumista ja luonnon saastumista lisääntyneen liikenteen takia.
Matkailu tutkimuskohteena.
Ilmiönä matkailu on poikkitieteellinen, ja sitä tutkitaan mm. luonnontieteiden, taloustieteiden ja filosofian näkökulmista. Tavallinen jako on tarkastella joko lähtevää tai saapuvaa matkailua. Lisäksi voidaan jakaa matkailu kotimaan- ja ulkomaanmatkailuun.


Matroska.
Matroska on avoimen lähdekoodin säiliömuoto, joka on kehitetty yleiskäyttöiseksi kääreeksi erilaisia ääni-, video-, ja tekstitysvirtoja varten. Teknisesti se on kehittynein multimediasäiliöistä. Kyseessä siis ei ole videonpakkausmenetelmä kuten esimerkiksi H.264. Nimensä Matroska on saanut venäläisen maatuska-nuken mukaan. 2010 Google ilmoitti, että WebM tulee perustumaan Matroska-profiiliin.
Matroska-projekti.
7. joulukuuta 2002, forkkina silloiseen MCF-formaattiin, julkistettiin uusi projekti sen jälkeen, kun XML:än tapainen, mutta binäärinen EBML-kuvauskieli oli aiheuttanut erimielisyyksiä kehittäjien kesken. Projektin luojat uskovat EBML:n tuovan lukuisia etuja, mukaan lukien formaatin laajentamisen tulevaisuudessa, kun uutta kehitystä tapahtuu tai tavoitteet muuttuvat.
Ohjelmisto- ja laitteistotuki.
Alla oleva taulukko sisältää perustietoja Matroska-tiedostojen toistosta ja editoinnista. Luonnollisesti pelkkä purku kyseisestä säiliöstä ei riitä itse sisällön käsittelyyn vaan tarvitaan lisäksi koodekit multimediavirtoja varten, esimerkiksi maailman johtavaan audio- ja videokirjastoon libavcodeciin perustuvan ffdshow:n (DirectShow) muodossa.


Mustalainen.
Mustalainen on suomen kielen sana, jota on aikaisemmin käytetty Suomessa yleisenä nimityksenä romaneista, mutta nykyään sanaa pidetään usein halventavana.
Akateeminen yhteisö.
Vuonna 1999 Kielitoimiston tutkija Taru Kolehmainen totesi, että hänen mielestään esimerkiksi neekeri- ja mustalainen-sanojen käytön vahtimisessa on menty jo naurettavuuksiin. 2002 kantasuomalaisten keskuudessa tehdyssä tutkimuksessa loukkaavampana ilmauksena Suomen romaneista pidettiin sanaa manne ja 90 % kyselyyn osallistuneista piti sitä yhtenä kaikkein loukkaavimmista vähemmistöjen nimityksistä ”neekeri”- ja ”ryssä”-sanojen ohella. 2006 julkaistussa Sisäministeriön alaisen Etnisten suhteiden neuvottelukunnan "Rasismin vastainen työ" -työryhmän esityksessä esitettiin, että etnisten suhteiden neuvottelukunnan tiedotussuunnitelmassa tulisi korostaa rasismin vastaisia sisältöjä ja väärään tai kielteiseen tiedottamiseen sekä rasististen ilmaisujen (esimerkiksi ’ryssä’, ’neekeri’, ’mustalainen’) käyttöön tulee puuttua, etenkin viranomaistoiminnassa.
Oikeustapaus.
Vuonna 2010 Rovaniemen hovioikeus tuomitsi romania mustalaiseksi nimittäneen kunnianloukkauksesta. Hovioikeuden mukaan mustalaiseksi nimittely voi täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkistön, jos nimitystä käytetään loukkaamistarkoituksessa.


Musta aukko.
Simuloitu kuva mustasta aukosta Magellanin pilven edessä.
Musta aukko on massakeskittymä, jonka lähellä avaruus on kaareutunut niin voimakkaasti, että edes valo ei pääse pakenemaan sen vaikutuspiiristä. Kappaletta ympäröi tapahtumahorisontti, jonka sisältä mikään aine tai informaatio ei voi paeta. Tämän takia on nykytiedon valossa mahdotonta edes periaattessa tutkia, mitä mustien aukkojen sisällä tapahtuu. Tähtien massaiset mustat aukot syntyvät, kun massiiviset tähdet luhistuvat elinkaarensa loppuvaiheessa. Uskotaan myös, että useimpien galaksien (myös Linnunradan) keskuksessa on supermassiivinen musta aukko.
Ensimmäisenä termiä ”musta aukko” käytti vuonna 1967 John Wheeler, mutta jo vuonna 1784 englantilainen geologi John Michell pohti ajatusta, ja häneltä luultavasti sai vaikutteita Laplace, joka teoksessaan "Exposition du système du Monde" (Maailmanjärjestelmän esitys, 1796) esitti maininnan ”taivaankappaleesta, jonka vetovoima voisi olla niin suuri, että valo ei voi virrata siitä ulos”. Professori Stephen Hawkingin esittämän teorian mukaan musta aukko on eräänlainen reikä aika-avaruudessa.
Havaitseminen.
Mustien aukkojen suora havaitseminen on vaikeaa. Ne voi havaita vain sen vaikutuksen perusteella, joka niillä on ympäristöönsä. Esimerkiksi valon taipuminen tai tähden kiertäminen ympäri pistettä, jossa ei näytä olevan mitään, antaa viitteen mustan aukon olemassaolosta. Koska materian syöksyessä mustaan aukkoon syntyy voimakasta röntgensäteilyä, on voimakas röntgenlähde myös mahdollinen musta aukko.
Jos musta aukko on kaksoistähden toisena komponenttina, sen olemassaolon voi päätellä toisen tähden liikkeestä. Tästä syystä ja lähettämänsä röntgensäteilyn vuoksi pidetään todennäköisenä, että esimerkiksi Cygnus X-1 on musta aukko.
Rakenne.
Mustan aukon keskuksen ajatellaan olevan singulariteetti. Se on pistemäinen kohde, johon on keskittynyt kaikki mustan aukon massa; atomin, tähden tai jopa miljoonien tähtien massa. Mustan aukon näkyvä raja, jonka sisäpuolella pakonopeus ylittää valonnopeuden, on nimetty tapahtumahorisontiksi.
Pyörivällä mustalla aukolla on toinenkin tapahtumahorisontti, ellipsin muotoinen stationaarisyysraja. Se on raja jonka sisäpuolella mikään kappale ei voi pysyä levossa, vaan musta aukko tempaisee kaiken sinne joutuvan vastustamattomaan pyörimisliikkeeseen. Stationaarisyysrajan ja tapahtumahorisontin välistä aluetta kutsutaan ergosfääriksi. Osa ergosfääriin joutuvasta aineesta sinkoutuu ulos mustan aukon vaikutuspiiristä.
Teoreettinen astrofysiikka tuntee myös käsitteen alaston singulariteetti; tällainen syntyy, mikäli aukon pyörimisnopeus ylittää Schwarzschildin säteen kohdalla valon nopeuden. Tällöin tapahtumahorisontti repeytyy ja paljastaa sisällä olevan singulariteetin. Niin sanotun kosmisen sensuurin konjenktuuri kieltää näiden olemassaolon.
Teoreettisessa astrofysiikassa tunnetaan myös valkoinen aukko, mutta niiden olemassaolosta ei ole edes epäsuoraa havaintoa. Valkoinen aukko on nimensä mukaisesti mustan aukon vastakohta, joka sylkee ulos valoa ja ainetta, joka mahdollisesti on lähtöisin jostakin toisesta maailmankaikkeudesta. Valkoisen aukon sisältämä ratkaisu on kuitenkin epäfysikaalinen, koska se ei voi syntyä tähden romhtaessa ja sillä on äärettömän pitkä historia.
Syntymekanismi.
Musta aukko syntyy raskaimmista tähdistä supernovaräjähdyksessä. Kappale luhistuu mustaksi aukoksi, jos sen säde alittaa Schwarzschildin säteenä tunnetun matkan. Tämän etäisyyden sisäpuolella aika-avaruus on niin vahvasti kaareutunut, että jokainen valonsäde pyrkii kohti keskustaa. Koska aukosta pakenemine vaatisi valoa nopeamman liikkeen, kaikki materia Schwarzschildin säteen sisäpuolella luhistuu keskustaa kohti.
jossa "G" on gravitaatiovakio (formula_2 Nm2/kg2), "M" on kohteen massa ja "c" on valon nopeus. Massaltaan Maan kokoisen kappaleen Schwarzschildin säde on noin 9 mm.
Galaksien ytimissä on supermassiivisia mustia aukkoja, jotka eivät ole syntyneet tähtien luhistumisesta. Niiden syntytapa on vielä tuntematon, mutta kaksi parasta selitystä ovat galaksin syntymisen yhteydessä tapahtunut materian kertyminen ja alkuräjähdyksen yhteydessä syntyminen. Näiden kahden yhdistelmää on myös tarjottu syntyteoriaksi. Koska tapahtumahorisontin säde skaalautuu lineaarisesti massan mukana, mutta sen sisänen tilavuus suhteessa säteen kolmanteen potenssiin, vaatii suurien aukkojen syntyminen vähemmän eksoottiset olosuhteet.
Mustien aukkojen arvellaan pystyvän menettämään massaansa Hawkingin säteilynä.
Aiheesta muualla.
*


MPEG.
MPEG on lyhenne sanoista Moving Picture Experts Group. Sen tehtävä on suunnitella nykyaikaisia videonpakkaustapoja ja standardoida niitä. MPEG-määrittelytyön tuloksia käytetään mm. tietokoneissa, DVD-soittimissa, digi-tv:ssä ja joissakin matkapuhelimissa.
Vuoden 1988 ensikokoontumisensa jälkeen MPEG on kasvanut noin 350 eri teollisuuden ja yliopiston muodostaman jäsenen ryhmäksi.
MPEG jakautuu viiteen eri standardiin, jotka ovat MPEG-1, MPEG-2, MPEG-4, MPEG-7 ja MPEG-21. MPEG-standardi määrittelee joukon datavirtoja, joita kaikki yhteensopivat dekooderit osaavat käsitellä — purkaa alkuperäiseen, pakkaamattomaan muotoon. Standardi ei ota kantaa siihen miten datavirta tehdään.
MPEG-standardit koostuvat useista eri osista, joita ovat järjestelmä, video, audio, testaus ja toteutus. Järjestelmäosa määrittelee datavirtojen syntaksin ja semantiikan sekä synkronoinnin. Video-osa määrittelee videon pakkausmenetelmän ja audio-osa äänen pakkausmenetelmän. Poikkeuksena tähän ovat MPEG-7 ja MPEG-21 -standardit.


Mies.
a>, joka on perinteinen mies- ja urossukupuolta tarkoittava merkki.
a>n Daavid-patsas on kuuluisa miehisen kauneuden esitys länsimaisessa taiteessa.
Mies on urospuolinen ihminen ja toinen ihmisen sukupuolista. Mieheksi kutsutaan yleensä aikuista miespuolista henkilöä, kasvuikäisestä miehestä käytetään nimitystä "poika". Ihmisen suvullisessa lisääntymisessä miehen sukusolut eli siittiöt hedelmöittävät naisen munasolun.
Biologia.
Ihmisen sukupuolet eroavat toisistaan useilla tavoilla, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä lisääntymisen kanssa. Näillä eroilla on kuitenkin merkitystä muun muassa ihmisten seksuaalisen kiinnostuksen herättämisessä. Helpoimmin havaittavat sukupuolierot löytyvät pituuden, painon ja vartalonrakenteen osalta, vaikka poikkeukset säännöistä ovat hyvinkin mahdollisia. Kaikki miehet eivät esimerkiksi ole kaikkia naisia pidempiä, mutta miehet ovat keskimäärin naisia pidempiä.
Miehen sukupuolielimet muodostuvat siittimestä, kiveksistä, siemenjohtimista ja eturauhasesta. Miehen sukupuolielimien tehtävänä on tuottaa siemennestettä, jonka mukana siittiöt ja DNA eli geneettinen perimä kulkeutuvat naisen kohtuun ja sieltä munanjohtimeen, jossa hedelmöitys tapahtuu munasolussa.
Mies eroaa naisesta keskimäärin myös henkisiltä ominaisuuksiltaan. Miehet ovat keskimäärin naisia aggressiivisempia ja vähemmän neuroottisia. Lisäksi miehillä taipumus tehdä uhkarohkeita toimintoja ja suurempia riskien ottoja kuin naisilla.
Stereotypioita.
Perinteisten länsimaisten sukupuoliroolien mukaisesti miehen tulisi olla naista rohkeampi ja aktiivisempi toimija elämän alueilla ("mies on luotu liikkuvaksi, vaimo pirtin vartijaksi" (Ilmari Kianto)). Ajatellaan myös, että miehen pitäisi olla päätäntävallassa naisen yläpuolella ja että vaaratilanteissa naisen edut on asetettava miehen etujen edelle. Nykyisin kaikki eivät hyväksy tällaisia käsityksiä.
Poika.
Poika on kasvuiässä oleva mies, lapsi.


Miesliike.
Miesliike tai miesasialiike on yhteiskunnallinen liike, joka koostuu erilaisista miesnäkökulmista ja järjestöistä, jotka pyrkivät tukemaan miehiä, muuttamaan miehen roolia ja parantamaan miesten asemaa mm. avioliittoon, huoltajuuteen ja perheväkivaltaan liittyvissä kysymyksissä.
Tausta.
Miehet eivät koe olevansa sellainen yhtenäinen patriarkaalisten hallitsijoiden tai potentiaalisten raiskaajien ja sortajien joukko, jollaiseksi heitä tunnutaan väitettävän feministisessä tasa-arvokeskustelussa. Puhetta 'miehistä' on pidetty yksinkertaistavana: miesten moninaisuutta on tuotu esiin lähinnä sivulauseissa, eikä naisten esittämiä ihannemiesmalleja ole pidetty oikeudenmukaisina. Suivaantuneet miesaktivistit tai miestutkijat ovat huomauttaneet, että miehillä tulisi naisten tavoin olla oikeus määritellä itsensä. Samalla on muistutettu, että miehiäkin sorretaan ja alistetaan. Miesliike jakautuu kahteen eri päätulkintaan epätasa-arvon syistä.
Mieslähtöinen näkökulma.
Yhden tulkinnan mukaan ihminen jakautuu kahteen luokkaan biologisen sukupuolensa perusteella. Tällöin luokkien edut ovat ristiriitaiset. Jokisen mukaan tällaisessa näkemyksessä muistutetaan naisten osuudesta niihin miesten ongelmiin, jotka johtavat miehen itsetuhoiseen elämäntyyliin, kuten alkoholismiin, väkivaltaisuuteen ja työnarkomaniaan. Näkemys suhtautuu kriittisesti feministiseen miesliikkeeseen ja pitää perusteltuna järjestää miesten keskinäistä toimintaa ilman naisia.
Miessakit-järjestön Tomi Timperin mukaan miestoiminnan perustana tulee olla mies itse. Timperi käyttää termiä "mieserityisyys": hän arvelee, että on olemassa mieheyden perusta, joka erottaa miehet naisista, ja joka perustuu osittain muttei kokonaan biologisiin eroihin. Yhteiskunnallisten ja sosiokulttuuristen tekijöiden vaikutus miehisyyteen on helpommin tulkittavissa, mutta miehet eroavat naisista kaikissa kulttuureissa. Miehisyyden etsiskelyssä tarvitaan miesten keskinäistä vuorovaikutusta, jotta löydettäisiin miehille omilta tuntuvia toimintaperusteita. Myös naisliike järjestää vain naisille tarkoitettua toimintaa.
Feministinen näkökulma.
Toinen tulkinta tarkastelee sukupuolta sosiaalisena järjestelmänä ja tukeutuu feministiseen analyysiin patriarkaalisesta vallasta mutta lisää siihen käsityksen miesten välisestä eriarvoisuudesta. Feministisen miesnäkökulman mukaan patriarkaatti on miesten kilpakenttä, jonka miehiin kohdistamat kulttuuriset odotukset ovat heille itselleen haitallisia. Arto Jokisen mukaan tämä miesnäkökulma on kuitenkin kritisoinut naisliikettä tasa-arvokeskustelun omimisesta: naisilla on oma tasa-arvoideologia, joka moralisoi miehiä yksipuolisesta näkökulmasta käsin. Miesten tulisi osallistua aktiivisesti tasa-arvokeskusteluun ja tuoda esille mieskulttuurin myönteisiä piirteitä sekä uudenlaisen maskuliinisuuden hahmottamisen. Miestietoisuutta on pyritty kehittämään mm. feministisen radikaaliterapian keinoin.
Miesliike Suomessa.
Suomessa 1960-luvulla toiminut radikaalia tasa-arvonäkemystä kannattanut Yhdistys 9 mielletään helposti ainoastaan naisten liikkeeksi, mutta liikkeessä aikoinaan itsekin toiminut Margaretha Mickwitz on pyrkinyt viime vuosina tuomaan esiin sitä tosiasiaa, että yhdistyksessä toimi myös runsaasti miehiä. Yhdistys 9 vaati sekä naisille ja miehille vapautumista sukupuolirooleista ja niiden aiheuttamasta taakasta. Yhdistyksen jäsenmäärä oli suurimmillaan vuonna 1970, jolloin jäseniä 774, joista 289 oli miehiä. Keskimäärin miesten
osuus yhdistyksen jäsenistä oli toiminnan aikana noin kolmannes, ja miesten toiminta yhdistyksessä oli aktiivista ja tavoitteellista. Yhdistys mm. kehotti miehiä vaatimaan oikeutta pitempään elinaikaan, parempaan terveyteen ja mahdollisuutta toimia naisten aloina pidetyillä aloilla sekä oikeutta olla lapsille yhtä läheinen vanhempi kuin äiti. Erityisesti Yhdistys 9:n kannanotto isyysvapaan puolesta oli 60-luvulla erittäin poikkeuksellinen.
Miesliike on pysynyt varsin pienenä ja hajanaisena ja se sisältää erilaisia painotuksia. Hajanaisuudestaan huolimatta miesliikkeen puheenvuorot ovat saaneet mediahuomiota. Suomen miesliike ja sen miestyö koostuu kasvuryhmistä, isyysneuvonnasta, isä-vauva-toiminnasta, väkivallan vastaisesta liikkeestä, Miespäivät-tapahtumasta, Miessakit-järjestöstä ja Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan miesjaostosta. Jokinen arvioi vuonna 1999, että jonkinlaista miestoimintaa löytyy kaikkialta Suomesta ja että toiminnassa on mukana vähintään tuhat miestä. Samana vuonna perustettiin lisäksi Profeministimiehet ry.
Syksyllä 2007 julkaistiin Arno Kotron ja Hannu T. Sepposen toimittama miesasia-antologia "Mies vailla tasa-arvoa", jonka tiimoilta Miessakit järjesti luentosarjan. Kirja koostuu 29:stä artikkelista. Kirjoittajina ovat muun muassa Pekka Sauri, Hannu Raittila, Esa Sariola ja Ralf Sund. Kirjoituskokoelman yksi väite on, että yhteiskunnassa on myös elämänalueita, joissa miehet ovat naisia huonommassa asemassa, ja virallisen tasa-arvopolitiikan tulisi käsitellä näitäkin kysymyksiä.
Toukokuussa 2008 Naisasialiitto Unionin julkaisema Tulva-lehti kertoi ryhtyvänsä avoimeen hyökkäykseen miesliikettä vastaan. Tulvan päätoimittajan Anne Moilasen mukaan miesasia on tullut muotiin. "Mies vailla tasa-arvoa" on Moilasen mukaan feminismiä vastaan suunnattu provokaatio, joka syyttää naisia miesten ongelmista. Lehti nimeää miesliikkeen neljä hahmoa, joita se pitää taantumuksellisina häiriköinä. Lehden mukaan yksittäiset aktivistit, jotka eivät edusta koko miesliikkeen kantaa, ovat saaneet kohtuutonta näkyvyyttä tiedotusvälineissä.
Tulva esitteli erillisin jutuin neljä henkilöä, joita se piti miesliikkeen "pääpukareina". Keskeisenä viestinä oli, että kohtuutonta julkista huomiota saaneet miehet näyttäytyvät tasa-arvotyössä häirikköinä, jotka eivät tunne feminismiä tai naistutkimusta. Moilasen mukaan näiden miesasia-aktivistien takia tiedotusvälineissä ja Internetin keskustelupalstoilla oli meneillään feminismin vastainen keskustelu.
Miesjärjestöjen keskusliitto.
Tammikuussa 2011 perustettu Miesjärjestöjen keskusliitto pyrkii edistämään hyvinvoinnin ja sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumista miesnäkökulmasta. Keskusliiton perustajajäseniä ovat Miessakit ry, Vihreä miesliike ry ja Miesten tasa-arvo ry, ja liitto pyrkii keräämään piiriinsä kaikki miesjärjestöt ja -verkostot sekä miesten ja poikien hyvinvointipalveluita tuottavat yhdistykset. Liitto mm. järjestää foorumitoimintaa ja puuttuu miesasiaan arjessa, koulutuksessa, työelämässä ja poliittisessa päätöksenteossa.
Miesten tasa-arvo ry.
Miesten tasa-arvo ry pyrkii edistämään sukupuolten välistä tasa-arvoa keskittyen erityisesti miehiin kohdistuvana syrjintään. Sen tavoitteena on, että myös miesten tasa-arvo-ongelmiin puututtaisiin aktiivisin ja konkreettisin toimenpitein ja että miehet saavuttaisivat tasa-arvon naisten kanssa. Yhdistys mm. järjestää esitelmätilaisuuksia ja konferensseja, antaa lausuntoja ja kannanottoja sekä edistää tietoisuutta miehiä koskevista ihmisoikeuskysymyksistä.
Yhdistyksen puheenjohtaja on FM Juuso Erno ja varapuheenjohtaja miehiin kohdistuvasta sukupuolisyrjinnästä väitellyt HTT Pasi Malmi. Järjestö on perustettu vuonna 2008.
Miesten tasa-arvo ry:n ohjelma vaatii mm. miesten asevelvollisuuden korvaamista sukupuolisesti tasa-arvoisella järjestelmällä, eronneiden isien aseman parantamista, lähisuhdeväkivallan torjuntaa ja seksismin poistamista viranomaistoiminnasta.
Isät lasten asialla ry.
Isät lasten asialla ry:n (ILA) toiminta keskittyy isien ja lasten suhteiden turvaamiseen vanhempien eron jälkeen. Eroriidat johtavat yhdistyksen mukaan monesti isän ja lapsen tapaamattomuuteen ja suhteen katkeamiseen, vaikka molemmat tahtoisivat pysyä toistensa elämässä. ILA rekisteröitiin yhdistysrekisteriin helmikuussa 2012. Yhdistyksen tavoitteeksi ilmoitetaan toiminta lainsäädännön ja yhteiskunnan käytäntöjen uudistamiseksi ja vertaistuen antaminen isille ja heidän läheisilleen, joilla on vaikeuksia pitää yllä suhteita lapsiinsa tai lapsenlapsiinsa. ILA järjesti kansainvälisen vieraannuttamispäivän tapahtuman ensi kertaa Suomessa 25.4.2012.
Lopputulosten tasa-arvo.
Tasa-arvotutkija Henry Laasasen mukaan Suomessa vaaditaan naisille lopputulosten "tasa-arvoa" miehiin nähden muttei miehille naisiin nähden. Naisille vaaditaan siis kiintiöitä ja parannuksia asioissa, joissa heillä on miehiä heikompi tilanne [kuten johtajanpaikat, palkka ja hallituspaikat?], mutta vastaavasti ei vaadita miehille yhtä hyvää lopputulosta asioissa, joissa heillä on huonompi tilanne, esimerkiksi
Tämä tasa-arvopuheen kaksoisstandardi vihjaa, että naisten ongelmat olisivat yhteiskunnan aiheuttamia mutta miesten ongelmat heidän oma vikansa. Laasanen vaatii, että tämän sijaan molempiin tulee soveltaa samoja standardeja: jos naisilla on oikeus samaan lopputulokseen, niin tulee olla miehilläkin.


Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkko.
Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko eli MAP-kirkko on ylivoimaisesti suurin myöhempien aikojen pyhien liikkeeseen kuuluvista yhteisöistä. MAP-Kirkon keskuspaikka on Yhdysvaltojen Utahin osavaltiossa. Yhteisöllä on noin 14,4 miljoonaa jäsentä ja yli 28 000 seurakuntaa 165 maassa ja alueella.
Suomessa MAP-kirkko on ainoa mormoniyhteisöistä, jolla on käytännön merkitystä. Ensimmäinen kirkkorakennus vihittiin vuonna 1948 Luodossa. 1960-luvulla alettiin rakentaa seurakuntakeskuksia ympäri Suomea, ja nykyisin niitä on 23. Ensimmäinen Suomessa sijaitseva mormonitemppeli, Helsingin temppeli vihittiin käyttöön 22. lokakuuta 2006 Espoon Karakalliossa.
__TOC__
Historia.
Mormonien mukaan vuonna 1820 tuolloin 14-vuotias Joseph Smith, josta myöhemmin tuli kirkon ensimmäinen johtaja eli "presidentti" ja profeetta, lähti metsään kysymään Jumalalta, mihin uskontoon hänen tulisi liittyä. Vastauksena Josephin rukoukseen hänelle ilmestyivät Jumala ja Kristus. He kertoivat Josephille, että kaikki kirkot olivat väärässä ja ettei Josephin tullut liittyä mihinkään niistä. Tästä nk. ensimmäisestä näystä on useita erilaisia versioita, jotka eroavat jonkin verran toisistaan. Varhaisemmat versiot kuvaavat näyn ennen muuta kääntymiskokemuksena, jossa Smith koki saaneensa syntinsä anteeksi. Myöhemmissä kuvauksissa Jumalan Smithille antama erityinen kutsu ja kutsumus tulee keskeiseksi. Myöhemmin hänen luokseen tuli enkeli Moroni, joka oli elänyt Amerikan mantereella noin 1400 vuotta aiemmin ja kätkenyt New Yorkin osavaltiossa sijaitsevaan Kumoran kukkulaan kertomuksen kansansa historiasta ja uskonnollisista tapahtumista vuodesta 600 eaa. vuoteen 421.
Smith kertoi muutamaa vuotta myöhemmin saaneensa kirjan, joka oli kirjoitettu "reformoidulla egyptin kielellä" kultalevyille, jotka hän Jumalan avulla käänsi englanniksi. Kääntäessään kultalevyjen tekstin Uurimin ja Tummimin avulla Smith antoi kirjalle nimen Mormonin kirja, koska Mormon oli kirjassa se profeetta, joka kokosi aiempien profeettojen kirjoitukset yhteen aikakirjaan. Kultalevyjä ei saanut näyttää muille kuin Jumalan osoittamille todistajille, ensin kolmelle, sitten vielä kahdeksalle muulle.
Kesäkuussa 1829 Joseph Smith näki yhdessä Oliver Cowderyn ja David Whitmerin kanssa näyn, jossa enkeli näytti heille ne kultalevyt, joista Smith oli kääntänyt Mormonin kirjan. Enkeli myös vahvisti Smithin käännöksen aitouden. Vähän myöhemmin myös Martin Harris näki kultalevyt näyssä.
Sekä kolme todistajaa että kahdeksan todistajaa allekirjoittivat kaksi erillistä todistusta kokemuksestaan: ja. Todistukset ovat kaikkien kirkon julkaisemien Mormonin kirjan painosten alkusivuilla. Ensimmäiset kolme kertoivat lisäksi nähneensä enkelin, joka todisti vielä erikseen heille aikakirjan olevan Jumalalta. Smith kertoi palauttaneensa levyt enkeli Moronille saatuaan käännöksen valmiiksi. Osa kultalevyt nähneistä todistajista erosi myöhemmin mormonikirkosta, useimmat jouduttuaan riitoihin Smithin kanssa. Mutta vain yksi, Whitmer, jäi palaamatta kirkkoon ennen kuolemaansa. Oliver Cowdery, David Whitmer ja Martin Harris sanoivat nähneensä enkelin näyttämät kultalevyt, mutta kritiikin mukaan he olisivat erottuaan kirkosta kertoneet kysymyksessä olleen "uskossa näkeminen".
Nykypäivä.
Mormonikirkon keskuspaikka on nykyisin Yhdysvaltojen Utahin osavaltiossa, jonne Joseph Smithin jälkeinen kirkon johtaja Brigham Young perusti Salt Lake Cityn ja kokosi mormoneja. Mormonit levittäytyvät laajalle alueelle pieniksi yhteisöiksi aina Meksikosta Albertaan, Kanadaan. USAssa kiellettiin moniavioisuus lailla mormonismin vaikutuksesta Utahissa viimeisenä Yhdysvaltojen osavaltioista. Varsinkin mormonikirkon alkuaikoina jäsenillä oli poikkeavista käytännöistään johtuen hankaluuksia ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Näistä ehkä tunnetuimpia on vuonna 1838 Missourin Crooked Riverillä viranomaisten kanssa käyty aseellinen kahakka, jossa muun muassa keskeinen mormoniapostoli David W. Patten sai surmansa. Myös Hauns Millin verilöyly 30.10 1830 on kuuluisa. Myöhemmin tapahtui Utahissa Mountain Meadowsin verilöyly.
Kirkolla on nykyisin noin 15 miljoonaa jäsentä ja yli 28 000 seurakuntaa 165 maassa ja alueella. Mormonien määrä ulkomailla ylitti Yhdysvalloissa olevien mormonien määrän vuonna 1996. Mormonikirkko on levittäytynyt maailmalla laajalle, ja eniten mormoneja on Yhdysvaltojen lisäksi Meksikossa, Brasiliassa ja Filippiineillä. Erityisesti mormonikirkko on viime aikoina ollut kasvussa Tyynenmeren alueella, jossa mormoneilla on Havaijilla muun muassa matkailukohteenakin toimiva keskus Polynesian Cultural Center.
Kirkolla on 134 toiminnassa olevaa temppeliä (syyskuussa 2006 vihitty Espoon temppeli on 124:s). Kirkon temppelit eivät ole avoinna suurelle yleisölle sen jälkeen, kun ne on pyhitetty tarkoitukseensa. Sen sijaan ennen temppelin pyhittämistä on tapana järjestää Temppelin avoimet ovet, joissa myös kirkkoon kuulumattomat pääsevät tutustumaan temppeliin opastetuilla kiertokäynneillä. Mormoniteologian mukaan temppeleissä järjestettävät toimitukset eivät ole salaisia, vaan niin pyhiä että niihin saavat osallistua ainoastaan kelvolliset kirkon jäsenet.
Temppeleissä on perhe tärkeässä osassa. Aviopuolisot voivat solmia siellä keskenään "iankaikkisen avioliiton", joka on voimassa myös kuoleman jälkeen. Muut avioliitot sen sijaan purkautuvat puolison kuollessa. Myös lapset voidaan temppeleissä "sinetöidä" vanhempiinsa perhesiteiden jatkumiseksi kuolemankin jälkeen. Perhe on muutenkin mormonikirkolle tärkeä, sillä heidän mukaansa avioliitto takaa hyvän kehyksen sosiaaliseen kehitykseen. Lisäksi mormoniuskoon kuuluu kiinteästi ajatus kuoleman jälkeen tapahtuvasta kehityksestä ja perhe-elämästä, joka heijastuu kirkon perhekäsitykseen. Kirkon perhekäsitys tulee hyvin esille sen julkaisemasta Perhejulistuksesta.
Kirkon jäsenet maksavat kymmenen prosenttia tuloistaan kirkolle. Kymmenyksien keräämistä perustellaan, paitsi Vanhalla testamentilla, myös Jumalan kirkolleen antamalla käskyllä. Kymmenyksiä käytetään muun muassa temppeleiden, seurakuntakeskuksien ja muiden rakennusten rakentamiseen, kirkon hallinnon rahoittamiseen, lähetysohjelmaan, opetusaineistoon ja muihin kirkon ohjelmiin. Köyhiä autetaan käyttämällä kuukausittaisen paastopäivän aterioista kertyvä säästö vähäosaisten tukemiseen. Kirkko ilmoittaa lähettävänsä vuosittain miljoonien dollareiden arvosta avustuksia ympäri maailmaa. Sen oman arvion mukaan vuosien 1985–2005 välisenä aikana annetut rahalliset ja aineelliset humanitaariset lahjoitukset ovat arvoltaan runsaat 800 milj. dollaria.
Utahin, Arizonan, Idahon sekä Nevadan osavaltiot muodostavat edelleen alueen, jossa mormonien osuus väestöstä on merkittävä. Utahin osavaltion asukkaista Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkon oppia tunnustaa 62,4 % (2004), vaikkakin osuus on vähentynyt mm. muuttoliikkeen vuoksi.
Kirkon virallinen julkaisu on nimeltään Liahona.
Kirkon hallinto.
MAP-kirkko katsoo itsellään olevan saman hallintomallin ja samat virat kuin Jeesuksen Kristuksen aikoinaan perustamalla alkukirkolla. Kirkon virkarakenne on hyvin järjestetty ja tarkan hierarkkinen. Jokaisella viranhaltijalla on tarkka paikka kirkon hallinnossa ja selkeästi omat vastuut ja velvollisuudet. Kirkon virkoihin ei haeta eikä niihin valita, vaan niihin kutsutaan. Tämä tarkoittaa käytännössä, että hierarkiassa ylempänä olevat kutsuvat virkoihin henkilöitä, joita he pitävät kuhunkin virkaan sopivampana. Ennen kutsumista asia viedään rukouksessa Jumalan eteen, joten virkavalintaa pidetään Jumalan ilmoittamana. Virkaan valittu "erotetaan" virkaansa rukouksen ja kätten päälle panemisen kautta.
Yleisauktoriteeteilla, jotka ovat vastuussa koko kirkon hallinnosta, kutsumus virkaan on elinikäinen. Sitä vastoin alempitasoisemmat alue- ja paikallisjohtajat kutsutaan virkoihinsa määräajaksi. Kirkon viranhaltijat on järjestetty pappeutensa mukaisiin järjestettyihin ryhmiin eli koorumeihin. Kullakin koorumilla on oma johtajansa ja tällä yleensä kaksi neuvonantajaa, jotka muodostavat koorumin johtokunnan. Lisäksi pappeuden koorumeilla on yleensä sihteeri.
Kirkko katsoo korkeimman maanpäälisen auktoriteetin olevan Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkon presidentin. Hän on hierarkiassa suoraan Jeesuksen Kristuksen, kirkon näkymättömän pään, alapuolella. Hän voi saada Jumalalta ja Kristukselta koko kirkkoa koskevia ilmoituksia, joissa tapauksissa jopa koko ihmiskuntaa perheenä koskevia ilmoituksia. Kirkon presidentin katsotaan johtavan kirkkoa samalla auktoriteetilla kuin profeetat johtivat sitä Vanhan testamentin aikana ja apostoli Pietari alkukirkon päivinä. Presidenttiä kutsutaan usein "profeetaksi, näkijäksi ja ilmestyksensaajaksi". Hänen apunaan on yleensä kaksi neuvonantajaa, jotka muodostavat "Kirkon ensimmäisen presidenttikunnan". Heidän alapuolellaan on kahdentoista apostolin neuvosto eli koorum, joiden vastuulla on Kristuksen erityisinä todistajina toimiminen ja kirkon ajallisten asioiden johtaminen yhdessä ensimmäisen presidenttikunnan kanssa. Sekä kirkon ensimmäisen presidenttikunnan että kahdentoista apostolin neuvoston jäsenten on oltava apostoleja.
Ensimmäisen presidenttikunnan ja kahdentoista apostolin koorumin lisäksi myös ensimmäinen ja toinen seitsenkymmenten koorum sekä johtava piispakunta lasketaan kuuluvaksi kirkon yleisauktoriteetteihin, koska heidän vastuullaan on koko kirkon johto. Seitsenkymmenet ovat vastuussa lähetystyöstä ja johtava piispakunta kirkon omaisuudesta ja ajallisten asioiden johtamisesta.
Kirkon yleisauktoriteettien alapuolella ovat alueauktoriteetit. Nämä ovat kirkon seitsenkymmeniä, jotka johtavat useista vaarnoista koostuvia kirkon alueilta. Vaarna on perinteisten kirkkojen hiippakuntaa vastaava yksikkö, jota johtaa vaarnanjohtaja yhdessä kahden neuvonantajan ja ylipapeista koostuvan vaarnan korkean neuvoston kanssa. Vaarna puolestaan jakautuu yleensä 10–15 seurakuntaan, joka on kirkon paikallinen hallintoyksikkö. Sitä johtavat kirkon paikallisauktoriteetit eli piispa yhdessä kahden neuvonantajan ja seurakuntaneuvoston kanssa.
Lähetystyötä varten maailma on jaettu lähetysalueisiin, joita johtavat lähetysjohtajat. Hän on vastuussa lähetystyön johtamisesta alueellaan, samalla hän on myös alueella toimivien lähetystyöntekijöiden esimies. Ennen kuin alue on järjestetty vaarnoihin, lähetysjohtaja vastaa myös sen seurakunnallisen elämän toteuttamisesta.
Kirkon papit ja johtajat eivät saa kirkolle tekemästään työstä palkkaa, vaan heidän toimintansa perustuu vapaaehtoisuuteen. Vain ne kirkon yleisauktoriteetit, jotka palvelevat kirkkoa täysipäiväisesti ja elinikänsä, saavat korvauksen, koska heidän odotetaan luopuvan työstään astuessaan kokoaikaiseen palvelukseen.
Pappeuden järjestyksen johtamina toimii vielä joukko kirkon apujärjestöjä. Näitä ovat Kirkon naisjärjestö eli Apuyhdistys, alle 12-vuotiaille lapsille tarkoitettu Alkeisyhdistys sekä 12–18-vuotiaille tarkoitetut Nuoret miehet ja Nuoret naiset. Myös kirkon pyhäkoulu lasketaan apujärjestöksi.
Opetukset.
Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkon jäseniä ei yleisesti pidetä kristittyinä. Omasta mielestään he ovat kristittyjä ja jopa ainoan tosi kirkon jäseniä, mutta suurin osa uskontojen tutkijoista ja perinteiset kristilliset kirkkokunnat luokittelevat mormonit kristinuskon ulkopuolelle. Perusteena tälle on ennen kaikkea se, että MAP-kirkko ei hyväksy kolminaisuusoppia eivätkä näin ollen kolmea n.k. ekumeenista uskontunnustusta.
MAP-kirkon opin lähteet.
MAP-kirkon opetus perustuu pyhiin kirjoituksiin, joihin luetaan Raamatun lisäksi "Mormonin kirja" ja "Oppi ja liitot". MAP-kirkko käyttää Raamattua, joka sisältää Vanhan ja Uuden testamentin, mutta ei apokryfikirjoja. Mormonin kirjaa pidetään toisena todistuksena Jeesuksesta, ja sen katsotaan sisältävän Mormonin kirja Amerikan mantereella eläneiden muinaisten profeettojen kirjoituksia. Profeetoista Lehi asui kirjan mukaan Jerusalemissa noin 600 eaa., siis hieman ennen Babylonian toimeenpanemaa kaupungin hävitystä vuonna 587 eaa. Jumala antoi Lehille käskyn viedä ihmisjoukon Amerikan mantereelle. Lehin jälkeläisistä syntyi suuri kansakunta, joka tosin jakautui kahtia, Jumalalle uskollisiin nefiläisiin ja Jumalasta langenneisiin laamanilaisiin (Nefi ja Laaman olivat Lehin poikia). Mormonin kirjan väitetään koostuvan nefiläisten johtajien ja profeettojen kirjoituksista. Mormon, joka oli viimeinen muinaisista profeetoista, on antanut nimensä tälle kirjalle. Mormonin kirja kertoo myös Jeesuksen käynnistä Amerikan mantereella kuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen. Raamattua ja Mormonin kirjaa pidetään mormonikirkon piirissä todistuksena siitä, että Jeesus on ollut olemassa ja että hän on Jumalan Poika ja koko ihmiskunnan lunastaja. Termeille "Jumalan Poika" ja "Lunastaja" annetaan kristinuskosta poikkeava tulkinta.
"Oppi ja liitot" on kokoelma jumalallisia ilmoituksia ja opetuksia, joita Jumala on antanut ohjeeksi kirkkojen perustamisessa ja opastamisessa myöhempinä aikoina. "Kallisarvoinen helmi" on kokoelma Joseph Smithin ilmoituksista, käännöksistä ja kirjoituksista.
MAP-kirkon käsityksen mukaan oikean kirkon tunnusmerkkeihin kuuluu se, että Jumala johtaa sitä ilmoituksen kautta. Tätä kutsutaan jatkuvaksi ilmoitukseksi. Aivan samoin kuin Vanhan testamentin profeettoja seurasivat Uuden testamentin apostolit, kutsuu Jumala kirkon käsityksen mukaan tänäänkin uusia profeettoja kirkolleen. Jumala johtaa kirkkoa antamalla ilmoituksia kirkon kahdelletoista apostolille ja ennen kaikkea heidän johtajalleen, jota kutsutaan virallisesti "profeetaksi, näkijäksi ja ilmoituksensaajaksi". Toisaalta profeetan rooliin kuuluu kirkon mukaan myös se, että koko kirkko tunnustaa profeetan oikeksi profeetaksi. Niinpä profeetan, näkijän ja ilmoituksensaajan asema vahvistetaan puolivuosittain kirkon yleiskonferenssissa. Profeettojen saavat ilmoitukset voivat teoriassa tulla osaksi kirkon pyhiä kirjoituksia, eikä sitäkään mahdollisuutta ole suljettu pois, ettei kirkon pyhien kirjoitusten kaanon voisi täydentyä.
Oppi Jumalasta.
MAP-kirkon opetuksen mukaan Jumala on "meidän taivaallinen isämme". Toisin kuin kristinuskossa, jossa Jumalan katsotaan voivan tulla ihmisten isäksi siten, että hän ottaa heidät lapsen asemaan vuodattamalla heihin Pyhän Hengen, MAP-kirkko tulkitsee lausunnon kirjaimellisesti. Sen mukaan ihmisen on ollut olemassa henkiolentona ennen syntymistä maan päälle. Hän syntyy henkipersoonana, jolla on taivaallinen Isä ja taivaallinen Äiti. Vaikka opetus taivaallisesta Äidistä kuuluu MAP-kirkon dogmatiikkaan, ei hänestä puhuta kirkossa paljon.
Isä Jumalalla, jota kutsutaan myös heprealaisella nimellä Elohim, on mormoniopin mukaan ruumis. Mormoniteologian mukaan Jumalan valtaistuin on Kolob-nimisen taivaankappaleen lähellä (Aabraham 3:3). Isä Jumala on kaikkitietävä ja kaikkivoipa.
Myöhempinä elinvuosinaan kirkon profeetta Joseph Smith alkoi opettaa, että Isä on itse asiassa ylösnoussut ja korotettu ihminen. Kuuluisassa King Follet -saarnassaan (jonka hän piti erään King Follet -nimisen vanhimman hautajaisissa), hän selitti: "Millainen ihminen on nyt, sellainen Jumala oli kerran. Millainen Jumala on nyt, sellaiseksi ihminen voi tulla."
Jeesus Kristus on MAP-kirkon teologian mukaan taivaallisen Isän lapsista vanhin. Täten hän on kaikkien ihmisten taivaallinen veli. Hän osallistui maailman luomiseen, ja Vanhan testamentin aikoina hän piti yhteyttä Jumalan valittuun kansaan, Israeliin. Vanhassa testamentissa hänet tunnetaan nimellä Jehova, joka siis on erillinen persoona kuin Isä. Jeesus Kristus syntyi maan päälle siten, että taivaallinen Isä on hänen isänsä ja neitsyt Maria hänen äitinsä. Jeesus tuli maan päälle opettamaan ihmisille evankeliumin täyteyden ja saattaakseen heidät siten takaisin taivaallisen Isän luo. Hän tuli myös antaakseen henkensä sovitusuhrina ihmisten puolesta. Täten hän poisti ihmiskunnan yltä perisynnin kirouksen ja voitti kuoleman vallan. Kristuksen sovitusuhrin ansiosta ihmisillä on mahdollisuus nousta ruumiillisesti ylös kuolleista ja saavuttaa kuolemattomuus.
Toisin kuin Isällä ja Jeesuksella Kristuksella, ei Pyhällä Hengellä ole mormoniteologian mukaan ruumista. Kyseessä on olento, joka on puhdasta henkeä. Tämän kautta Jumala vaikuttaa maailmassa ja esimerkiksi todistaa totuudesta. MAP-kirkko torjuu perinteisen kristillisen opetuksen kolminaisuudesta. Heidän mukaansa Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat kolme erillistä olentoa - kolme jumalaa, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden, jota Kristus kutsui "yhdeksi" samassa merkityksessä kuin hän toivoi apostolien olevan keskenään yhtä.
Pelastussuunnitelma.
MAP-kirkko opettaa siis, että ihminen on alun alkaen syntynyt Jumalan henkilapseksi. Hänellä on siis ollut olemassaolo henkimaailmassa ennen hänen syntymistään maan päälle. Maanpäällisen elämän tarkoitus on kirkon opin mukaan se, että ihminen oppii hyvän ja pahan. Häntä koetellaan maan päällä, ja hän voi asettua omasta vapaasta tahdostaan hyvän puolella ja pahaa vastaan. Samalla ihminen voi saada maan päällä opetusta, joka on tarpeen hänen etenemisessään henkimaailmassa, kun hän ruumiin kuoltua on palannut sinne takaisin. Jotta ihminen voisi ratkaista suhteensa Jumalaan vapaasti, hän on unohtanut aikaisemman olemassaolonsa henkimaailmassa syntyessään maan päälle. Monet mormonit pitävät esimerkiksi déjà vu -ilmiöitä todisteena aikaisemmasta olemassaolosta, samoin kuin tuntemattomien ihmisten tuntumista tutuilta. Virallisesti MAP-kirkko ei kuitenkaan ole esittänyt näitä todisteiksi aikaisemmasta olemassaolosta.
Mormoniteologian mukaan jumalat pitivät taivaassa kokouksen ennen näkyvän maailman luomista. Siellä Isä Jumalalle eli Elohimille esitettiin kaksi vaihtoehtoista pelastussuunnitelmaa. Jumalan vanhin henkilapsi Jehova, joka myöhemmin tultiin tuntemaan Jeesuksena Kristuksena, esitti, että ihminen lähetettäisiin maan päälle ja hänelle annettaisiin vapaa tahto. Mikäli ihminen lankeaisi pahaan, hän oppisi tuntemaan hyvän ja pahan salaisuuden. Samalla Jehova lupasi lähteä maan päälle ja lunastaa ihmisen lankeemuksen seurauksista. Toinen Jumalan henkilapsista, Lucifer eli Paholainen, sen sijaan esitti, että Jumala ei antaisi ihmiselle vapaata tahtoa, vaan pakottaisi tämän aina elämään yhteydessään. Jumala hyväksyi Jehovan suunnitelman, minkä jälkeen Lucifer aloitti kapinan Isä Jumalaa vastaan. Hän houkutteli mukaansa kolmasosan taivaan henkiolennoista. Rangaistukseksi näiltä kiellettiin syntyminen ihmisruumiiseen, minkä takia heillä ei ole iankaikkisen kehittymisen mahdollisuutta. Mormoniopin mukaan he ovat pahoja henkiä, jotka Paholaisen kanssa kiusaavat ihmistä ja houkuttavat häntä pahaan.
Jumala lähetti erään korkea-arvoisen enkeliruhtinaan, Mikaelin, maan päälle Aadamin hahmossa. Aadam ja Eeva lankesivat, minkä jälkeen Jumala ajoi heidät pois paratiisista ja riisti heiltä kuolemattomuuden. Samalla he kuitenkin tulivat tuntemaan hyvän ja pahan, mikä antoi heille mahdollisuuden päättää suhteestaan Jumalaan. He oppivat myös arvostamaan taivaallisen elämän ihanuutta uudella tavalla. Ennen kaikkea syntiinlankeemus antoi ihmisille mahdollisuuden lisääntyä, mikä mahdollisti lukuisten Jumalan henkilasten kehittymisen eteenpäin. Täten Aadamin lankeemus oli positiivinen tapahtuma ja osaltaan osa Jumalan pelastussuunnitelmaa.
Vapauttaakseen ihmiskunnan Aadamin lankeemuksen negatiivisista seurauksista Jumala lähetti maan päälle vanhimman henkipoikansa Jehovan, joka syntyi maailmaan Jeesus nasaretilaisena. Hän antoi synnittömän elämänsä sovitusuhrina ihmiskunnan puolesta, mikä vapautti ihmisen Aadamin lankeemuksen negatiivisista seurauksista. Sovituksellaan Kristus voitti fyysisen kuoleman, mikä antaa ihmisille mahdollisuuden nousta ruumiillisesti kuolleista. Tämä Kristuksen sovitustyön hedelmä tulee kaikkien ihmisten osaksi.
Jeesuksen sovitusuhri vapautti ihmisen myös hengellisestä kuolemasta. Se antaa ihmiselle mahdollisuuden tehdä parannuksen synneistä ja luopua niistä. Samalla se antaa ihmiselle mahdollisuuden tehdä oman osansa pelastuksen suunnitelmassa. Mormoniteologiassa ihmisen pelastus on nimenomaan Jumalan ja ihmisen yhteisten ponnistusten tulos. Ihmisen pitää pelastukseen tehdä parannus synneistään ja luopua niistä, uskoa Jumalaan, hänen poikaansa Jeesukseen ja evankeliumiin, ottaa vastaan upotuskaste ja sen jälkeen Pyhän Hengen lahja kättenpäällepanemisen eli konfirmaation kautta. Parannusta, uskoa, kastetta ja konfirmaatiota kutsutaan yhdessä nimellä "evankeliumin ensimmäiset periaatteet". Niiden avulla ja pysymällä uskollisesti Jumalan yhteydessä ihminen pelastuu taivaaseen eli selestiseen kirkkauteen. Pääsy Isän Jumalan välittömään läheisyyteen eli "korotukseen" edellyttää myös muita pyhiä toimituksia, joita suoritetaan MAP-kirkon temppeleissä.
Kuoleman jälkeen ihminen menettää väliaikaisesti ruumiinsa, mutta hänen henkensä jatkaa elämää henkimaailmassa. Mikäli ihminen on maan päällä ollessaan valinnut Jumalan puolen ja vastaanottanut tarpeelliset toimitukset, hän voi edetä edelleen henkimaailmassa. Koska evankeliumin ensimmäisten periaatteiden vastaanottaminen on välttämätöntä pelastukseen, mormoniteologia opettaa, että Jumala tarjoaa jokaiselle ihmiselle mahdollisuutta niihin. Edesmenneet apostolit saarnaavat henkimaailmassa, joten ihminen voi sielläkin tehdä parannuksen ja uskoa. Toisaalta hänellä ei henkimaailmassa ole mahdollisuutta pätevään kasteeseen ja konfirmaatioon. Tämän takia maan päällä elävä ihminen voi kastattaa itsensä sijaiskasteella kuolleiden puolesta. Mikäli henkimaailmassa elävä edesmennyt ottaa tämän vastaan, se luetaan hänen hyväkseen. Mikäli hän ei ota kastetta vastaan, ei sijaiskaste hyödytä häntä.
Ihmisen kehityksen lopussa on viimeisen tuomion päivä, jolloin ihmikunta herätetään ruumiillisessa ylösnousemuksessa. Tällöin ihminen päätyy johonkin kolmesta kirkkauden valtakunnasta. Mikäli hän on ottanut vastaan kaikki tarvittavat toimitukset, hän pääsee Isän Jumalan läsnäoloon selestiseen eli taivaalliseen valtakuntaan. Sen kirkkaus on auringon kirkkauden kaltainen. Tämä selestinen valtakunta tullaan perustamaan maan päälle. Selestisen valtakunnan korkeinta astetta kutsutaan korotukseksi (engl. exaltation). Sinne pääsevät vain ne, jotka ovat suorittaneet korotukseen välttämättömät toimitukset mormonitemppelissä. Ihmiset, jotka eivät ole ottaneet vastaan tarvittavia toimituksia, mutta ovat eläneet omantuntonsa mukaan vilpittömästi, pääsevät terrestiseen valtakuntaan. Sen kirkkaus on kuun kirkkauden kaltainen, ja siellä käy Jeesus Kristus, muttei Isä Jumala. Pahat ja syntiset ihmiset pääsevät kirkkauden asteista alimpaan eli telestiseen valtakuntaan, jossa on läsnä vain Pyhä Henki. Telestisessä valtakunnassa Jumalan kirkkaus loistaa enää vain tähtien himmeyden kaltaisena. Vain he, jotka ovat tunteneet Isän Jumalan ja pelastussuunnitelman, mutta sittemmin ovat kääntyneet Jumalaa vastaan, joutuvat yhdessä paholaisen kanssa "ulkoisimpaan pimeyteen" eli kadotukseen. Siellä ovat myös Saatanaa seuranneet pahat henget.
Tosi kirkko täytyi palauttaa.
MAP-kirkon käsityksen mukaan Jeesus Kristus perusti maan päällä ollessaan kirkon, jonka johtoon hän asetti kaksitoista apostolia. Tämän kirkon haltuun hän antoi evankeliumin koko täyteyden. MAP-kirkon käsityksen mukaan Kristuksen perustama kirkko kuitenkin luopui sen haltuun uskotusta totuudesta. Kirkon johtoon nousi pappisluokka, jolla ei kuitenkaan ollut niitä pappeuden valtuuksia, jotka Kristus oli kirkolleen antanut. Samalla kirkko sumensi evankeliumin täyteyden omaksumalla sen kanssa ristiriidassa olevia oppeja.
MAP-kirkon käsityksen mukaan siis Kristuksen perustama alkuperäinen kristinusko turmeltui ja katosi maan päältä. Heidän mukaansa kaikissa kristillisissä kirkoissa ja yhteisöissä on totuuden siemeniä ja osia Kristuksen evankeliumista, mutta yksikään niistä ei opeta sitä oikein. Tämä koskee sekä katolista että protestanttista kristillisyyttä. Kristuksen perustama kirkko katosi siis maan päältä, eivätkä ihmiset voineet perustaa sitä uudelleen. Sen saattoi tehdä vain Kristus itse. MAP-kirkon käsityksen mukaan Kristus perusti kirkkonsa uudelleen maan päälle, kun Joseph Smith perusti sen 6. huhtikuuta 1830. Tätä kutsutaan mormoniteologiassa "palautukseksi".
Pyhät toimitukset.
Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkossa "pyhät toimitukset" merkitsevät suurin piirtein samaa kuin sakramentit muissa kirkoissa. Pyhien toimitusten tarkoituksena on tuoda ihminen lähemmäs Jumalaa ja Kristusta ja opettaa hänelle vertauskuvallisella tavalla hengellisiä totuuksia. Pyhät toimitukset voidaan jakaa kahteen ryhmään: toimitukset, jotka ovat välttämättömiä pelastukseen ja korotukseen pääsemiselle ja toimitukset, jotka ovat hyödyllisiä, mutteivät välttämättömiä. Edellisiin kuuluvat kaste ja konfirmaatio, jotka ovat välttämättömiä pelastukselle, sekä endaumentti ja sinetöinti, jotka vaaditaan korotukseen pääsemiseksi. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat sakramentti eli MAP-kirkossa käytössä oleva muoto ehtoollisesta sekä kaikenlaiset siunaukset ja esirukoukset. Myös pappeuden antaminen on MAP-kirkossa pyhä toimitus.
MAP-kirkko harjoittaa upotuskastetta, joka toimitetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen pyhien kirjoitusten määräysten mukaisesti. Kaste vertauskuvaa Jeesuksen Kristuksen opetuslapsen kuolemaa, ylösnousemusta ja uutta elämää Kristuksen yhteydessä. Kirkon opetuksen mukaan henkilön, joka vilpittömästi katuu syntejään ja uskoo Kristukseen Jumalan Poikana, tulisi mennä kasteelle. Kasteessa hän saa kaikki siihen asti tekemänsä synnit anteeksi Jumalan armosta. Samalla hän solmii Jumalan kanssa liiton pelastuksesta. Koska kaste kuvaa kastettavan puhdistumista tämän maailman pahuudesta ja synnistä, on tärkeää, että kastettava upotetaan täydellisesti veden alle. Mikäli jokin osa kastettavasta jää veden yläpuolelle, toimitus toistetaan.
MAP-kirkko ei kasta pieniä lapsia. Sekä Mormonin kirja (Moroni 8:4–23) että Oppi ja liitot (68:27) pitävät lapsikastetta vääränä. Kirkon saaman uuden ilmoituksen mukaan kahdeksan vuoden ikä on riittävä kasteikä. Tämä perustuu ajatukseen, jonka mukaan lapsi on kahdeksan vuoden iässä niin kypsä, että hän pystyy erottamaan oikean väärästä. Tällöin hän pystyy myös tunnustamaan väärintekonsa ja katumaan niitä. Kirkon käsityksen mukaan henkilö, joka ei pysty erottamaan oikeaa väärästä (esim. alta 8-vuotiaat lapset ja henkisesti jälkeenjääneet) eivät ole vastuussa teoistaan, vaan Kristuksen sovitusuhri kattaa kaikki heidän mahdolliseti tekemänsä virheet. Tällaiset henkilöt pääsevät täten kuoltuaan suoraan Jumalan välittömään läsnäoloon eli "korotukseen".
Kaste on pätevä ainoastaan, mikäli sen suorittaneella henkilöllä on Aaronin pappeuden valtuus. Tämän vuoksi vain MAP-kirkossa suoritetut kasteet ovat päteviä. Muissa kirkoissa suoritettuja kasteita ei pidetä pätevinä, vaikka ne olisi suoritettu muodollisesti oikein. Muualla kastetut henkilöt kastetaan siksi uudelleen, kun he liittyvät MAP-kirkon jäseniksi. Myös kirkon jäsenen kaste voidaan uudistaa, mikäli hän lankeaa syntiin ja menettää kasteen armonsa, tai mikäli kastettava katsoo myöhemmin menneensä kasteelle vääristä vaikuttimista tai ilman oikeaa katumusta ja uskoa.
Kasteen jälkeen kaksi tai useampi vanhinta konfirmoi kastetun rukouksella ja kätten päälle panemisella MAP-kirkon jäseneksi ja välittää tälle samalla Pyhän Hengen lahjan. Kirkon käsityksen mukaan konfirmaatio antaa konfirmoidulle Pyhän Hengen kokoaikaiseksi oppaaksi ja varjelijaksi niin kauan kuin hän elää arvollista, evankeliumin mukaista elämää. Konfirmaatio tuo mukanaan ne Pyhän Hengen lahjat, jotka mainitaan Raamatussa (1. Korinttolaiskirje 12), Mormonin kirjassa (Moroni 10) ja Oppi ja liitoissa (kappale 46). Kirkon opin mukaan myös ne, joita ei ole konfirmoitu, voivat kokea Pyhän Hengen läsnäoloa, saada tältä innoitusta ja rohkaisua sekä todistuksen uskon paikkansapitävyydestä. Heillä ei kuitenkaan ole mahdollisuutta kokea Pyhän Hengen täyteyttä eikä Hänen antamiaan armolahjoja.
Koska sekä kaste että konfirmaatio ovat pelastukseen välttämättömiä, MAP-kirkko opettaa, ettei Jumala jätä ketään ilman mahdollisuutta ottaa niitä vastaan. Jos ihminen on kuollut saamatta tätä mahdollisuutta, hänelle tarjotaan se tämän elämän jälkeen henkimaailmassa. Kirkon käsityksen mukaan Jeesus Kristus saarnasi kuolemansa jälkeen parannusta ja syntien anteeksiantamusta henkimaailmassa, ja hänen apostolinsa jatkavat tätä työtä. Täten kuolleilla on mahdollisuus kuulla evankeliumi, he voivat ottaa sen vastaan, tehdä parannuksen ja uskoa. Henkimaailmassa ei kuitenkaan ole mahdollista kastaa ja konfirmoida. Tämän takia MAP-kirkon jäsenet suorittavat temppeleissään sijaiskasteita ja -konfirmaatioita kuolleiden, yleensä omien edesmenneiden sukulaistensa, puolesta. Tällainen sijaisen välityksellä suoritettu pyhä toimitus lasketaan edesmenneen hyväksi. Myös endaumenttitoimitus voidaan suorittaa sijaisen välityksellä. Tehdyillä toimituksilla ei katsota olevan merkitystä, mikäli edesmennyt ei henkimaailmassa ole ottanut evankeliumia vastaan.
Käsitys avioliitosta.
Kirkko opettaa, että avioliitto ja perhe ovat ihmiselämän perusasioita. Perhe ei mormoniteologiassa ole vain yhteiskunnan perusyksikkö, jonka tehtävänä on luoda lapsille mahdollisimman hyvä kasvuympäristö, vaan sillä on myös merkittävä hengellinen rooli. Avioliiton solmimisella on merkitystä ihmisen pelastukseen ja hänen iankaikkiseen kohtaloonsa.
Mormoniteologian mukaan Jumala loi ihmisen alussa "sekä" mieheksi "että" naiseksi (1. Mooseksen kirja 1:27). Tämän takia kumpikaan sukupuoli ei yksinään ole "täysi". Täyteen ihmisyyteen kuuluu sekä mies että nainen, jotka tulevat avioliitossaan "yhdeksi lihaksi". Koska vain täydellisillä ihmisillä on mahdollisuus päästä Jumalan välittömään läsnäoloon eli "korotukseen", ei korotukseen ole mahdollista päästä ilman aviopuolisoa.Avioelämässään mormonit katsovat myös seuraavansa taivaallisen Isänsä ja Äitinsä esimerkkiä ja heijastavansa heitä tässä maailmassa.
Mormonikirkon käsityksen mukaan siviiliviranomaisten edessä solmittu avioliitto on solmittu vain "täksi ajaksi". Korotukseen päästäkseen ihmisen on kuitenkin solmittava avioliitto myös "iankaikkisuudeksi". Tämä on mahdollista vain temppelissä. Useissa maissa mormonitemppeleissä on mahdollista solmia myös siviilioikeudellisesti pätevä avioliitto. Mikäli aviopari on jo vihitty siviilioikeudellisesti pätevästi, heidät voidaan "sinetöidä" toisiinsa temppelissä. Mormonikirkon käsityksen mukaan he, joille avioliiton solmiminen on tässä maailmassa ollut mahdotonta, tulevat saamaan siihen mahdollisuuden tuhatvuotisessa valtakunnassa.
Koska avioliitolla katsotaan olevan syvällinen hengellinen merkitys, suhtaudutaan avioeroon kielteisesti. Kirkko kuitenkin ymmärtää avioliiton jatkamisen joissain tilanteissa mahdottomaksi (esim. uskottomuus tai puolison väkivaltaisuus), eikä avioeroa tuomita tällaisissa tapauksissa. Myös "iankaikkisuudeksi" solmittu liitto voidaan purkaa USA:ssa toimivien kirkon apostolien päätöksellä.
Käsitys perheestä.
Perhe on MAP-kirkolle yhteiskunnan perusyksikkö. Sillä on kuitenkin myös hengellinen merkitys. Se antaa jäsenilleen mahdollisuuden päästä korotukseen, Jumalan välittömään läheisyyteen, se tarjoaa ihmiselle arvokkaita kokemuksia ja opetuksia ja se antaa lapsille turvallisen kasvuympäristön. Tämä on mormoniteologiassa tärkeää, koska jokainen syntynyt lapsi on samalla henki, joka on saapunut tähän maailmaan koetusaikaansa varten. MAP-kirkko pyrkii auttamaan jäseniään harmonisen perhe-elämän luomisessa.
MAP-kirkon nykyinen perhekäsitys ilmaistaan tiivistettynä Kirkon Perhejulistuksessa.
MAP-kirkossa perhe on kirkon pienin hengellinen yksikkö. Perheitä kehotetaan tutkimaan yhdessä pyhiä kirjoituksia, rukoilemaan yhdessä aamuin, illoin ja aterioilla sekä osallistumaan perheenä kirkon aktiviteetteihin.
MAP-kirkko katsoo jokaisella perheenjäsenellä olevan oma roolinsa, jonka alkuperä on Jumalassa. Perheen isän kutsumuksena on toimia perheen päänä, sen huoltajana ja suojelijana. Isän erityinen hengellinen kutsumus on olla pappi omalle perheelleen. Hän johtaa perheen rukoushetkiä ja kirjoitusten tutkisteluja, rukoilee perheensä puolesta ja siunaa sitä. Vaimon ensisijainen kutsumus on äitiys. Lapsien odotetaan toimivan perheensä hyväksi ja tuottavan vanhemmilleen iloa ja mielihyvää. MAP-kirkon perhemallia voidaan siis pitää sangen perinteisenä.
Koska MAP-kirkko haluaa puolustaa perinteistä ydinperhettä, se on asettunut vastustamaan esimerkiksi avosuhteiden lisääntymistä. Kirkko vastustaa myös johdonmukaisesti samaa sukupuolta olevien parien liittoja.
Mormonien elämäntapa.
MAP-kirkon jäsenet sanovat mielellään, että mormonismi ei ole vain uskonto, se on elämäntapa. Tämä viittaa siihen, että kirkko antaa jäsenilleen yksityiskohtaisia ohjeita heidän elämänvaellustaan varten. Jäsenyys kirkossa on siis kokonaisvaltaista. Toisaalta MAP-kirkon jäsenilleen antamat neuvot ja ohjeet tuskin ovat yksityiskohtaisempia kuin monissa muissa kirkoissa annetut.
Kirkko kehottaa jäsenistöään moraalisesti ja siveellisesti korkeaan elämäntapaan eli noudattamaan n.k. siveyden lakia. Sen perustana ovat pyhien kirjoitusten, ennen muuta Raamatun, sisältämät moraalimittapuut ja ohjeet. Varastamista ja valehtelua paheksutaan. Seksuaalisuuden katsotaan kuuluvan vain avioliittoon. Avioliiton ulkopuolinen ja esiaviollinen seksi, itsetyydytys ja homoseksuaaliset teot ovat kirkon käsityksen mukaan vakavia syntejä. Kirkon jäsenten odotetaan myös pidättäytyvän moraalittomien tai väkivaltaa sisältävien elokuvien, lehtien ja kirjojen sekä tietokoneohjelmien käytöstä.
Homo- ja biseksuaalit ovat tervetulleita MAP-kirkon jäseniksi, mutta heidän odotetaan pidättäytyvän seksuaalisuutensa toteuttamisesta käytännössä. Transsukupuolisuus ei ole este kirkon jäsenyydelle, mutta sukupuolenvaihdosleikkaus on peruste erottamiselle. Kirkko ei virallisesti hyväksy keinotekoista syntyvyyden säännöstelyä, mutta käytännössä asia jätetään jäsenten omantunnon asiaksi. Aborttia pidetään moraalisesti vääränä ja jopa murhana. Se voidaan hyväksyä lähinnä vain insesti- ja raiskaustapauksissa.
MAP-kirkko kehottaa jäseniään myös säästäväisyyteen, ahkeruuteen ja uutteruuteen sekä jatkuvaan itsensä kehittämiseen. Kirkon jäsenet ovatkin keskimääräistä paremmin koulutettuja ja usein suhteellisen korkeissa ja hyvin palkatuissa viroissa. Maallista omaisuutta pidetäänkin kirkossa merkkinä siunauksesta ja seurauksena hengellisen elämän vaalimisesta, vaikka korostetaankin, ettei hurskaus aina tuo mukanaan maallista menestymistä. Tärkeänä pidetään esivallan kunnioittamista ja lainkuuliaisuutta sekä isänmaallisuutta.
MAP-kirkon jäseniä kehotetaan myös palvelemaan lähimmäisiään käytännön rakkauden teoin sekä tukemalla heitä taloudellisesti. Kuukausittaisen paaston aikana "säästyneet" rahat tulisi lahjoittaa tarvitseville. Kirkon jäseniä kehotetaan toimimaan sekä kirkossa että yhteiskunnassa aktiivisesti yhteiseksi hyväksi ja toisten parhaaksi. Monet kirkon jäsenistä ovatkin aktiivisia erilaisissa vapaaehtoisjärjestöissä sekä politiikassa.
Jäsenet, jotka eivät noudata kirkon moraalimittapuita, voivat joutua erilaisten kirkkokuritoimenpiteiden kohteiksi. Nämä ulottuvat seurakunnan piispan puhuttelusta ja temppelisuosituksen peruuttamisesta aina kirkon jäsenyydestä erottamiseen asti. Myös kirkon oppien kieltäminen tai sen johtajien avoin arvostelu voi olla peruste kirkkokurille ja jopa erottamiselle. Uudelleen pääsy kirkon jäseneksi on yleensä mahdollista ja toivottavaa parannuksen teon jälkeen. Toisaalta, esim. murhan sovittamista pidetään äärimmäisen hankalana, eikä siihen syyllistynyttä yleensä hyväksytä takaisin kirkon jäseneksi.
Viisauden sana.
Mormonien arkielämää säätelee pitkälti "Viisauden sanaksi" (engl. "Word of Wisdom") kutsuttu, terveellisiä elämäntapoja korostava ilmoitus. Ilmoitus, jonka Joseph Smith ilmoitti saaneensa Kirtlandissa, Ohiossa, 27. helmikuuta 1833, on julkaistu MAP-kirkon pyhiin kirjoituksiin kuuluvassa Oppi ja liitot -kirjassa (Oppi ja liitot, luku 89). Siinä Jumala kehottaa kirkon jäseniä välttämään alkoholin, tupakan ja "kuumien juomien" käyttämistä. "Kuumat juomat" on kirkossa yleisesti tulkittu riippuvuutta aiheuttaa kofeiinia sisältäviksi kahviksi ja teeksi. Aiemmin myös kola-juomat luokiteltiin kielletyiksi, mutta nykyään suurin osa kirkon jäsenistä pitää niitä hyväksyttävinä. Viisauden sanan katsotaan kieltävän tupakan lisäksi myös huumausaineiden käytön.
Viisauden sana kehottaa kirkon jäseniä muutenkin terveelliseen elämään. Kasvinravinnon käyttöä suositellaan, liharuokia kehotetaan käyttämään säästeliäästi ja mieluiten vain talven ja kylmien aikaan sekä nälänhädässä. Viisauden sana on johtanut MAP-kirkon jäsenistön yleisesti terveellisten elämäntapojen vaalijaksi. Kirkon jäsenet pyrkivät syömään terveellisesti, harjoittamaan liikuntaa ja pitämään huolta kunnostaan. Ruumiillista terveyttä arvostetaan, ja epäterveellisten elämäntapojen katsotaan olevan merkki myös hengellisestä kriisistä.
Saadun ilmoituksen mukaan viisauden sana on annettu kirkolle "tervehdyksenä, ei käskynä eikä pakkona, vaan ilmoituksena ja viisauden sanana" (Oppi ja liitot 89:2). Kirkko hyväksyi kuitenkin syyskuussa 1851 julkilausuman, jonka mukaan viisauden sanan noudattaminen sitoo kirkon jäsenistöä. Nykyään viisauden sanan noudattamatta jättäneitä ei tosin eroteta kirkosta, mutta sen noudattaminen on edellytys temppeliin pääsemiselle.
Jumalanpalvelus.
Salt Lake Cityn tabernaakkeli sisältä (2004)
Jumalanpalvelus on tärkein tapahtuma yksityiselle jäsenelle tai perheelle. Jumalanpalvelus eli sakramenttikokous pidetään sunnuntaisin kappelissa, ja sen kesto on noin 60 minuuttia. Ulkopuoliset voivat osallistua siihen. Sakramenttikokous kuuluu koko perheelle, joten lapsetkin osallistuvat siihen. Seurakunnan jäseniltä odotetaan osallistumista kokouksiin.
Jumalanpalvelukseen kuuluu laulua, johon koko seurakunta osallistuu, rukouksia, jotka pidetään seurakunnan jäsenten toimesta, sakramentin eli leivän ja veden siunaaminen ja jakaminen ja puheita. Sakramentti jaetaan seurakunnan jäsenille, mutta myös paikalla olevat ei-jäsenet saavat ottaa sakramentin vastaan. Sakramenttikokouksessa on puheita on yleensä kaksi tai kolme, ja ne liittyvät pyhiin kirjoituksiin. Useista kirkoista poiketen ei jumalanpalveluksessa kerätä kolehtia.
Joka kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina on normaalin sakramenttikokouksen tilalla n.k. todistuskokous. Siinä ei ole valmiiksi sovittuja ja valmisteltuja puheita, vaan sakramentin jakamisen jälkeen kuka tahansa kirkon jäsenistä saa astua esiin ja lausua oman henkilökohtaisen todistuksensa.
Sakramenttikokouksen yhteydessä (yleensä jälkeen, mutta joskus myös ennen) seurakunnassa pidetään pyhäkoulua. Pyhäkoulussa opiskelevat periaatteessa kaikki kirkon jäsenet. Aikuiset opiskelevat omassa pyhäkoulussaan MAP-kirkon pyhiä kirjoituksia ja teologiaa. Opetuksen apuna käytetään kirkon julkaisemia kirjoja ja muuta materiaalia, mutta keskustelut käydään yleensä vapaasti, ja niissä saa esittää erilaisia mielipiteitä. Kirkkoon kuulumattomia ja juuri kirkkoon liittyneitä varten on olemassa n.k. tutkijaluokka, jossa opiskellaan uskonopin perusperiaatteita.
Lapset ovat jakautuneina pyhäkoululuokkiin ikäryhmittäin. 3–12-vuotiaat lapset opiskelevat "alkeisyhdistyksessä" ja 13–17-vuotiaat "nuoret" ikäryhmien mukaisissa luokissa molemmat sukupuolet yhdessä. Nuorten pyhäkoululuokissa tutkitaan pyhien kirjoitusten opetuksia. Alkeisyhdistyksessä pojat ja tytöt ovat yhdessä, paitsi 11-vuotiaat, jolloin pojat opiskelevat pappeuden perusteita ja tytöt naisen asemaa. Lasten pyhäkouluissa opiskellaan kirkon historiaa ja oppeja lasten kehitystasolle sopivalla tavalla. Pienten lasten kohdalla opetus tapahtuu pitkälti laulujen ja leikkien avulla, vaikka jo kaikkein pienimmilläkin on lyhyt opetustuokio. Keskeisiä teemoja pienten lasten opetuksessa on taivaallisen Isän rakkaus ja Jeesuksen elämä.
Sunnuntaikokouksiin kuuluvat vielä pappeuskokoukset, jolloin miehet ja Nuoret miehet ovat jakautuneina pappeutensa mukaisiin ryhmiin. Näissä keskutellaan seurakunnan käytännön toimista ja pappeuden tehtävistä sekä opiskellaan kirkon profeettojen opetuksia. Samaan aikaan naiset ovat kokoontuneina Apuyhdistykseen, jossa keskustellaan uskonnollisten kysymysten lisäksi esim. kodinhoitoon liittyvistä asioista. Lasten alkeisyhdistysluokat toimivat myös tämän tunnin aikana. nuoret ovat samaan aikaan kokoontuneina omaan kokoukseensa, jossa lauletaan ja pidetään puheita.
Henkilöitä.
Ensimmäinen nykyajan mormonikirkon "profeetta" oli Vermontissa vuonna 1805 syntynyt Joseph Smith. Hän oli jossain määrin ristiriitainen henkilö, joka erikoisten uskonnollisten taipumustensa vuoksi erotettiin Harmonyn metodistiseurakunnan opetusluokasta v. 1828. Syy oli taikuuden harjoittaminen. Myöhemmin Smith liittyi vapaamuurareihin tai ainakin oli heidän kanssaan tiiviissä vuorovaikutuksessa kunnes hänet erotettiin uskonnollisten väitteidensä takia. Smith joutui elämänsä aikana toistuvasti kahnauksiin etenkin mormonikirkon ulkopuolisten ihmisten kanssa. Usean kerran Smith oli myös virallisesti kuulusteltavana - useiden muiden mormonikirkon johtohenkilöiden kanssa - kerran epäiltynä laittomista rahakaupoista joutumatta kuitenkaan oikeuden eteen todisteiden puutteen tai virheellisyyden takia.
Vuonna 1844 Joseph Smith otettiin illinoisilaisen Carthagen vankilan turvasäilöön moniavioisuudesta syntyneen kiistan vuoksi. Hän odotti siellä oikeudenkäyntiä veljensä Hurymin, John Taylorin ja Willard Richardsin kanssa. Illalla 100–200 henkilön aseistautunut joukkio hyökkäsi vankilaan. Joseph pyrki pidättelemään väkijoukkoa aseenaan pieni revolveri. Muut kolme huoneessa ollutta yrittivät aseistamattomina teljetä ovea. Hurymin sai oven läpi kuolettavan osuman ja John Taylorin haavoituttua vakavasti Joseph ryntäsi ikkunaan. Häneen osui useampi luoti ja hän putosi ulos. Joseph ja Hyrum saivat ammuskelussa surmansa, mutta John Taylor, josta tuli myöhemmin kirkon kolmas presidentti, jäi henkiin. Joseph ehti ennen kuolemaansa ampua kolmea muuta ihmistä haavoittaen heitä hieman. Willis käsivarteen, Galher kasvoihin, Voras olkapäähän. Seuraavana päivänä nuo kolme rehentelivät Nauvoon kaduilla uusissa vaatteissa, mutta sitten katosivat havaitessaan että voisivat joutua oikeuteen Joseph Smithin surmaamisesta. Smith teki tuolloin vaalityötä päästäkseen Yhdysvaltojen presidentiksi varapresidenttiehdokkaansa Sidney Rigdonin kanssa, ja Smithistä tuli näin ensimmäinen kampanja-aikana väkivaltaisesti surmansa saanut ehdokas Yhdysvaltojen historiassa jonka eräänää vaaliasiana oli mustien vapautaminen orjuudesta.
Toinen tunnettu hahmo on kirkon johtaja eli presidentti Gordon B. Hinckley, joka kuoli 27. tammikuuta 2008. Hänen aikanaan on avattu enemmän mormonitemppeleitä kuin kenenkään muun mormonikirkon johtajan. Vuonna 2000 avattiin 34 temppeliä. Vuonna 2004 presidentti George W. Bush myönsi Hinckleylle korkean kunniamerkin Medal of Freedom tunnustuksena hänen humanitaarisesta työstään.
Mormonikirkko Suomessa.
Ensimmäiset suomalaiset liittyivät mormonikirkkoon jo 1860-luvulla, kun siihen liittyi Ruotsissa asuvia suomalaisia. Myöhemmin lähetettiin Ruotsista ensimmäiset lähetyssaarnaajat Suomeen. Ensimmäiset kaksi suomalaista kastettiin kirkon jäseniksi Vaasassa 5. maaliskuuta 1876. Lähetystyö oli Suomessa pienimuotoista aina sotien päättymiseen saakka. Mormonikirkko koki silloin ankaraa vastusta Suomessa, mutta Vaasaan ja Luotoon perustettiin silti pienet seurakunnat. Suomen lähetyskenttä perustettiin 1947 ja kirkko rekisteröitiin 1948 uskonnolliseksi yhdyskunnaksi.
Suomen ensimmäinen mormonikirkkorakennus vihittiin vuonna 1948 Luodossa. 1960-luvulla alettiin rakentaa seurakuntakeskuksia ympäri Suomea, ja nykyisin niitä on 23. Ensimmäinen Suomessa sijaitseva mormonitemppeli, Helsingin temppeli vihittiin käyttöön 22. lokakuuta 2006 Espoon Karakalliossa. Koko maailmassa temppeleitä on 125, joista Pohjoismaissa kolme: Kööpenhaminassa, Tukholmassa ja Espoossa.
Suomessa on kaksi vaarnaa, Helsingin vaarna, joka perustettiin 1977, sekä Tampereen vaarna, joka perustettiin 1983. Vaarna on kirkon itsenäinen hallinnollinen yksikkö, joka koostuu noin kymmenestä seurakunnasta. Suomalaiset johtavat vaarnoja ilman palkkaa. Suomessa on myös Kuopion, Pietarsaaren ja Oulun piirit, mutta piiristä tulee vaarna vasta kun sillä on noin 1 500 jäsentä.
Suomessa tehdään lähetystyötä lähetysjohtajan ja lähetystoimiston johdolla. Suomessa toimivat lähetyssaarnaajat ovat lähes kaikki ulkomailta, mutta myös suomalaisia palvelee Suomessa. Lähetyssaarnaajat ovat pääasiassa Yhdysvalloista, mutta heitä on myös muualta maailmasta. Myös nuoret suomalaismiehet ovat ulkomailla lähetyssaarnaajina. Suomessa on tällä hetkellä noin 70 lähetystyötä tekevää lähetyssaarnaajaa.


Maaliskuu.
Maaliskuu on vuoden kolmas kuukausi. Sitä edeltää helmikuu ja sitä seuraa huhtikuu. Maaliskuussa on 31 päivää. Ennen Julius Caesarin kalenteriuudistusta maaliskuu oli roomalaisessa kalenterissa vuoden ensimmäinen kuukausi.
Kevätpäiväntasaus on 20. tai 21. maaliskuuta, ja sen jälkeen päivät ovat pohjoisella pallon­puoliskolla öitä pidempiä, eteläisellä pallon­puoliskolla sen sijaan päinvastoin.
Nimen alkuperä.
Kuukauden suomenkielisen nimen alkuperää ei varmuudella tiedetä. Sen on arveltu olevan maa-sanan johdannainen ja viittaavan siihen, että tässä kuussa maa alkaa paljastua lumen alta. Tähän viittaavat sanan­parret kuten "maalisk­uu maan avaa, huhtikuu humauttaa". Kymenlaakson murteessa nimi esiintyykin muodossa "maallis­kuu".. Toisaalta on mahdollista, että nimen alku­muoto olisi ollut "mahlakuu", mutta myöhemmin se olisi kansan­etymo­logisesti sekaantunut maa-sanan johdannaisiin ja sen vuoksi vääntynyt nykyiseen muotoonsa. Sanan maalis on myös selitetty tarkoittavan koillista.
Useimmissa muissa kielissä maaliskuun nimi johtuu sen latinankielisestä nimestä Martius, joka juontuu siitä, että se oli sodanjumala Marsille omistettu kuukausi. Esimerkiksi ranskan ja ruotsin kielissä nimi esiintyy muodossa "mars", englannissa "March" ja saksassa "März".
Maaliskuun sääolot Suomessa.
Suomessa maaliskuu on etelässä talven otteen hellittämisen ja ensimmäisten keväisten päivien aikaa. Myös päivien piteneminen alkaa maaliskuulla jo tuntumaan koko Suomessa, ja Auringon lämmön voi jo tuntea ulkona ollessa, vaikka ilma onkin vielä kylmää. "Maaliskuu maata näyttää", kertoo hyvin sen, että maaliskuun lopulla ilmestyvät ensimmäiset pienet lumettomat pälvet auringon porottamille etelärinteille ja lumi alkaa hiljalleen aluksi tiivistyä ja lopulta aivan kuun lopulla etelässä sulaa. Järvien jäillä kevään tulon kuulee jo ennen niiden sulamista - aurinko lämmittää jäätä, joka lämpölaajentuessaan narahtelee. Pohjoisessa maaliskuu on vielä talvinen pakkaskuukausi, mutta päivät ovat sielläkin reilusti yli 12-tuntisia jo kuun lopulla.
Maaliskuun keskilämpötilat eri puolilla Suomea vaihtelevat. Vantaalla maaliskuun keskilämpötila on noin -2,5 astetta, Lahdessa noin -3 astetta, Tampereella noin -4 astetta, Kuopiossa noin -5 astetta, Oulussa noin -6 astetta ja Sodankylässä noin -8 astetta. Tyypillinen päivälämpötila Etelä-Suomessa on maaliskuun alussa vähän pakkasen puolella ja kuun lopulla on yleensä päivällä muutama lämpöaste. Pohjois-Suomessa on maaliskuun alussa tyypillisesti noin -8 astetta päivisin ja kuun lopulla vain vähän pakkasen puolella. Maaliskuulla matalapainetoiminta on yleensä talvea heikompaa, ja tämän vuoksi maaliskuussa ei yleensä esiinny Suomessa myrskyjä. Ensimmäiset varsinaiset lämpimät ilmanpurkaukset tulevat Suomeen yleensä maaliskuussa. Saapuessaan lumiselle kamaralle etelästä, lämmin ilma tiivistyy ja sää muuttuu sumuiseksi ja tihkusateiseksi. Sumuisen ilman perästä tulee tähän vuoden aikaan tyypillisesti selkeää poutasäätä ja lämpöasteita. Kuitenkaan joka vuosi ei Etelä-Suomessa ylitetä maaliskuussa edes +9 asteen lämpötilaa, vaikka jo huhtikuussa se on hyvin tavallinen päivälämpötila. Öisin on maaliskuussa usein pakkasta, ja vuorokauden ylimmän ja alimman läpötilan välinen ero saattaa olla joskus jopa 20 astetta.
Vaikka lumi sulaisikin jo maaliskuun alussa, se usein sataa vielä takaisin ennen kuun loppua. Tätä ilmiötä kutsutaan takatalveksi. Maaliskuun puolivälissä lumipeite on suurimmillaan Etelä-Suomessa. Tämän jälkeen se alkaa leudontuneiden säiden vuoksi hitaasti tiivistyä, mutta varsinainen sulaminen alkaa yleensä vasta kuun lopulla. Ahvenanmaalta lumipeite on jo yleensä maaliskuun 25:een päivään mennessä sulanut. Pohjois-Suomessa lunta on enimmillään vasta huhtikuulla. Ensimmäiset pälvet - joista siis kuun nimikin tulee - ilmaantuvat Etelä-Suomessa auringon korventamille paikoille kuun lopulla. Ensimmäiset horroksesta heränneet kohmeiset hyönteiset, kuten raatokärpäset tulevat lämmittelemään näille pälville.
Maaliskuu on huhti- ja toukokuun ohella vuoden kuivimpia kuukausia ja siten useimmiten myös hyvin aurikoinen. Aurinkoisin kuukausi Suomessa on kuitenkin toukokuu.
Maaliskuun luonto Suomessa.
Mustarastas aloittaa laulunsa maaliskuussa Etelä-Suomessa, mikä on selvästi huomattavissa kaikkialla, sillä mustarastas on alueella erittäin yleinen. Pohjoisesta - esimerkiksi Lapista - se sen sijaan puuttuu. Mustarastaan lisäksi voi kuulla laulua myös tiaisilta, varpuselta ja vihervarpuselta. Pöllöjen kiima-aika alkaa jo varhain tässä kuussa, ja huhuilu on ahkeraa öisin. Maaliskuu on myös monien nisäkkäiden, esimerkiksi oravan, kiima-aikaa. Ensimmäiset muuttolinnut saapuvat Etelä-Suomeen maaliskuun lopulla kylmistä säistä huolimatta. Näitä ensimmäisiä muuttajia ovat mm. joutsenet, jotka ilmaantuvat ensimmäisiin Etelä-Suomen suliin maaliskuun lopulla. Pähkinäpensas aloittaa kevään siitepölykauden lounaassa maaliskuun loppuvaiheessa ja huhtikuun alussa sitä seuraavat Etelä-Suomessa lepät. Maaliskuun aikana aloittavat lentonsa myös muutamat varhaiskevään perhoslajit kuten huhtiyökkönen, sulkamittari, kevätvillaselkä ja koivutyttöperhonen.


MTV3.
MTV3 (puhekielessä usein "Maikkari" ja "Kolmonen") on Suomen katsotuin kaupallinen televisiokanava. Kanava sai alkunsa vuonna 1957 perustetusta Oy Mainos-TV-Reklam Ab:stä (MTV), joka alun perin esitti ohjelmistoaan Yleisradion televisiokanavilla. Vuonna 1982 yrityksen nimi muuttui MTV:ksi ja vuonna 1985 perustettiin Kolmoskanava, jolla MTV3 aloitti vuonna 1993 omana valtakunnallisena televisiokanavanaan. MTV3:n digitaalijakelu aloitettiin digi-tv:n tulon myötä.
Alkujaan MTV:n omisti joukko mainostoimistoja. Vuonna 1998 se siirtyi osaksi Alma Media Oyj:tä. Keväällä 2005 yhtiön omistus siirtyi Alma Medialta ruotsalaiselle ja. Vuonna 2007 ruotsalainen viestintäyhtiö Bonnier AB osti Proventuksen osakkeet ja omistaa yhtiön Nordic Broadcasting Oy -yrityksensä kautta. Lisäksi MTV Oy omistaa mediat Sub, Radio Nova, C More, AVA ja joukon maksukanavia.
Varhaiset vuodet.
MTV perustettiin 29. huhtikuuta 1957, jolloin Ilmoittajien liitossa väläyteltiin ideaa amerikkalaistyylisestä mainonnasta televisio-ohjelmien yhteydessä. TES-TV oli aloittanut jo pari vuotta aiemmin ja Yleisradio oli vasta aloittamassa lähetyksiään "Suomen televisio" -kanavalla. Hanketta vetämään perustettiin Oy Mainos-TV-Reklam Ab, jonka johtajaksi tuli Ilmoittajien liiton puheenjohtaja Pentti Hanski. Uuden yrityksen omistajiksi tuli liiton lisäksi merkittäviä mainostoimistoja.
Uusi yhtiö päätti vuokrata ohjelma-aikaa Yleisradion kanavalta, jonka ohjelmien lomassa se toimi. Yleisradio oli vastahakoinen asiassa, mutta käytännön syistä se myöntyi vuokraamiseen, koska sillä ei ollut varaa tuottaa tarpeeksi omaa ohjelmaa pystyäkseen kilpailemaan TES-TV:n kanssa. 13. elokuuta 1957 oli ensimmäinen lähetys. MTV:n alkutaival oli hikinen, ohjelma-aikaa oli vain 10 tuntia viikossa ja sekin parhaimman katseluajan ulkopuolella. Sopimuksen mukaan MTV ei saisi kilpailla Yleisradion kanssa uutisissa, eikä puoluepoliittisia mainoksia saisi esittää.
Yhtiö toimi pienessä toimistossa, josta ohjelmat ja mainokset toimitettiin Yleisradiolle lähettien kautta. Tekniikassa oli muutenkin vielä toivomisen varaa. Mainokset esitettiin ainoastaan suorina lähetyksinä.
Koko yhtiön toiminta oli sen alkuvuosina vaakalaudalla. Vasemmistossa vaadittiin, että ainoastaan valtiollinen toimija voisi lähettää ohjelmia. Yleisradiossa taas ehdotettiin, ettei MTV lähettäisi omia ohjelmiaan lainkaan, vaan lähettäisi pelkkiä lyhyitä mainostaukoja Ylen ohjelmien välissä. Tällaisiin vaatimuksiin ei kuitenkaan myönnytty, vaan yhtiö piti lujasti kiinni itsenäisyydestään.
MTV vakiinnuttaa asemansa.
1960-luvun alussa TES-TV ajautui taloudellisiin ongelmiin, sillä se ei pystynyt kilpailemaan mainosrahoista huomattavasti suuremman näkyvyysalueen omanneen MTV:n kanssa. 1964 Yleisradio lopulta osti TES-TV:n ja teki sen Tampereen kanavasta uuden TV2:nsa. MTV vaati uutta kanavaa aluksi kokonaan itselleen, jotta se pystyisi toimimaan itsenäisesti. Nämä toiveet torjuttiin kuitenkin täysin Ylen puolella. Lopulta MTV saatiin myöntymään olemiseen kanavien alivuokralaisena tarjoamalla sille lisää lähetysaikaa, joista merkittävä osa oli nyt TV2:n puolella "prime timen" aikana.
Näinä aikoina MTV:n toiminta lähti nousuun, vaikka sen tulevaisuus ei edelleenkään ollut täysin taattu. 1967 rakennettiin uusi toimitalo, nk. "Pöllölaakso", Helsingin Ilmalaan. Pari vuotta sen jälkeen esitettiin ensimmäinen värilähetys. Näihin aikoihin oli perustettu myös viihdetoimitus, joka alkoi tuottaa talon sisällä draamaohjelmistoa. Ohjelma-aika kasvoi erittäin paljon ja MTV aloitti mainoskampanjan, jossa se korosti suomalaisille mainosrahoitteisen ohjelmiston merkitystä suomalaisen viihteen takaamisessa. Näin se alkoi hitaasti saada katsojia puolelleen: Ylen asiapitoisen ohjelmiston täydentäjänä MTV tarjosi paljon viihdettä kansalle.
1970-luku toi myös muutoksen tuulia. MTV oli mukana perustamassa kaupallisten tv-yhtiöiden yhteistyöjärjestöä ja se pääsi mukaan myös mukaan Prix Italia -järjestöön. 1970-luvulla alkoi myös kädenvääntö uutislähetyksistä: Yleisradio katsoi, että uutislähetykset olivat 1950-luvulla solmitun sopimuksen nojalla sen yksinoikeus, eikä suostunut perääntymään kiistassa. Kanavan visuaalinen ilme uudistettiin, jolloin käyttöön tuli hyvin monen suomalaisen tuntema sinisen värinen "Mainospöllö".
Ohjelmatarjonta laajenee.
1980-luvun alussa saatiin vihdoin käynnistettyä omat uutislähetykset pitkien neuvotteluiden jälkeen. Yleisradion kanssa oli saatu sovittua kompromissi, jossa MTV:llä on uutisia vain kerran illassa Ylen uutisten jälkeen. MTV:llä lähetetyistä "Kymmenen uutisista" tuli pian hittituote, joka joutui aikataulustaan johtuen käsittelemään asioita erilaiselta kantilta ja paikallisemmasta näkökulmasta kuin Yleisradio.
Nimi Mainostelevisio oli tarkoitettu alun perin vain väliaikaiseksi ja korvaavista nimistä oli järjestetty aikoinaan katsojakilpailukin. Koska varteenotettavia ehdokkaita ei löytynyt ja kansan suussa nimi oli joka tapauksessa vakiintunut MTV:ksi, yhtiön nimi muutettiin lopulta MTV Oy:ksi vuonna 1982.
1970- ja 1980-lukujen vaihteessa MTV oli ehtinyt laajentaa toimintaansa erilaisille aloille, muun muassa perustamalla oman kasettimonistamon, äänilevyprässäämön ja elokuvafilmilaboratorion. 1984 koittivat muutoksen tuulet pitkäaikaisen toimitusjohtajan Pentti Hanskin jäädessä eläkkeelle yhtiön palveluksesta. Tilalle tuli Eero Pilkama, joka oli MTV:n näytelmäohjaaja Inkeri Pilkaman puoliso.
Vähitellen omalle kanavalle.
1985 MTV lähti Yleisradion ja Nokian kanssa Kolmostelevisio-projektiin, jossa oli tarkoituksena tarjota lisää kaupallista ulkomaista ohjelmistoa kahden olemassa olleen julkisen palvelun kanavan linjan rinnalle. Kolmoskanava aloitti joulukuussa 1986. MTV sai uuden kanavan kautta lisää ohjelma-aikaa, mutta taloudellisesti se kävi yritykselle raskaaksi. MTV joutui nyt nimittäin kilpailemaan sekä Yleisradion että oman Kolmoskanava-osastonsa kanssa. Suureksi paisunut ohjelma-ajan tarve yhdistettynä tiukkoihin ohjelma-aikojen vuokraussopimuksiin olivat hankalia sekä MTV:lle että Yleisradiolle, joiden ohjelmat saattoivat joutua vuorottelemaan kanavalta toiselle kesken ohjelmankin.
1980- ja 1990-lukujen vaihteessa alkoivat Seitsemän uutiset, iltapäivän makasiiniohjelma Tänään, tässä ja nyt sekä aamulähetys Huomenta Suomi, kaikki uudella Kolmoskanavalla.
MTV halusi toteuttaa vanhan unelmansa omasta toimiluvasta. Yleisradio alkoi myöntyä ajatukselle ja myikin Nokian kanssa osuutensa "Oy Kolmostelevisio Ab:sta" MTV:lle 1990-luvun alussa. Lopulta 1. tammikuuta 1993 MTV siirtyi omalle kanavalleen ja alkoi lähettää täyspäiväisesti. Mukaan tuli sekä MTV:n että Kolmoskanavan ohjelmistoa. Vanhoista ohjelmakuuluttajista luovuttiin, eivätkä MTV:tä enää sitoneet Yleisradion säännöt muun muassa puoluepoliittisten ohjelmien suhteen. Uuden kanavan nimeksi tuli MTV3.
MTV3:sta tuli täyden palvelun televisiokanava, jolla oli nyt runsaasti lähetysaikaa käytössään. Siitä tuli Suomen suosituin televisiokanava 43 prosentin katselijaosuudella, eikä Yleisradio kyennyt vastaamaan kilpailuun. Ohjelmisto laajeni kokopäiväiseksi, kun iltapäivälähetykset aloitettiin 14. maaliskuuta 1994. Myös MTV3 Tekstikanava, Suomen ensimmäinen kaupallinen teksti-tv-palvelu, aloitettiin. Toiminta laajeni omaan valtakunnalliseen radiokanavaan Radio Novaan 1997.
1990-luvun aikana MTV3 kunnostautui eritoten suorien tapahtumien televisioinnissa. Ohjelmissa palveltiin kaikenlaisia yleisöjä, joten ohjelmia löytyi aina Tangomarkkinoista nuortenohjelma Jyrkiin.
Uudenlaisen median aikakausi.
Vuonna 1997 aloitti toimintansa Suomen toinen valtakunnallinen mainoskanava Nelonen, joka loi aiemmin varmoille mainosmarkkinoille tiukkaa kilpailua. MTV Oy ja Aamulehti yhdistyivät 1998 Alma Mediaksi ja ensimmäinen siirtyi osaksi uutta yhtymää. Uuden omistajan alla alkoivat kuitenkin vähitellen tiukat säästötoimet, sillä muuttuneessa kilpailu- ja mediatilanteessa toiminta alkoi tuottaa tappiota.
MTV3 luopui uutisia lukuun ottamatta omasta ohjelmatuotannostaan ja MTV Viihde myytiin muualle. Myös ajankohtaisten määrää vähennettiin merkittävästi. Ydinliiketoimintaan liittymättömistä aloista luovuttiin ja suuri osa työntekijöistä irtisanottiin seuraavien muutaman vuoden aikana. Kanava alkoi keskittyä aiempaa enemmän urbaanimpien ja uusia tuotteita enemmän seuraavien katsojien palvelemiseen. 1999 tuli uudeksi toimitusjohtajaksi Ilkka Kylmälä Eero Pilkaman jäädessä eläkkeelle.
2000 otettiin käyttöön uusi digitaalinen lähetysyksikkö ja TVTV! aloitti MTV3:n klassista viihdettä tarjoavana rinnakkaiskanavana kaapelitelevisioverkoissa. Samana vuonna alkoivat maanpäällisen digitaalitelevision koelähetykset.
MTV3 uusi kanavailmeensä täydellisesti 6. syyskuuta 2001 kello 19. Aiempi ilme olikin ollut pienine muutoksineen käytössä vuoden 1993 kanavauudistuksen jälkeen. Pöllön tilalle logoon tuli tyylitelty pöllön silmä. MTV Oy:n toimitusjohtajaksi tuli Pekka Karhuvaara. TVTV! muutti nimensä SubTV:ksi (alkuvuonna 2008 Subiksi). 2004 aloitettiin maksutelevisiotoiminta ja markkinoille tuli myös erilaisia uusia internet- ja mobiilipalveluita. MTV Interactive tarjosi vuosituhannen alusta lähtien ilmaisia soittosarjaan perustuvia Internet-yhteyksiä, myöhemmin ne korvautuivat maksullisilla ADSL-liittymillä. MTV luopui hyvin pian laajakaistaliittymien tarjoamisesta ja toiminta siirtyi Spinboxille.
MTV Oy päätyi vuoden 2005 omistusjärjestelyissä ruotsalaisten Bonnierin ja Proventuksen omistukseen.
Vuonna 2006 MTV Oy toi markkinoille 4 maksutv-kanavaa (MTV3 MAX, MTV3 Fakta, MTV3 Leffa ja Sub Juniori). Nykyään kanavien määrä on noussut ja ne muodostavat kokonaisuudessaan MTV3 Kanavapaketin. maksutv-kanavilla on 400 000 suomalaista kotitaloutta (2009) asiakkaanaan. MTV3 Kanavapaketti ovat Suomen katsotuimpia maksullisia tv-kanavia. Katsotuin yksittäinen kanava on MTV3 MAX, jota katsoo viikoittain n. 600 000 katsojaa.
Alkuvuodet.
Alkuvuosilta 1960-luvun puoliväliin tunnusfilmissä oli silmiään räpyttelevä pöllö. Toisessa silmässä luki T ja toisessa V. Taustaväri oli musta, koska tunnuksen aikana ei ollut värilähetyksiä. Tunnuksen aikana kuului musiikkia. Tunnus toimi myös mainoskatkotunnuksena.
1966–1975.
1960-luvun puolivälin tienoilla otettiin käyttöön uudistettu tunnusfilmi, jossa pöllö lensi oksalle, "pyöristi" mahaansa, iski silmää ja lensi iloisesti pois oksalta. Tunnusväri oli harmaa, koska tunnuksen aikana ei ollut värilähetystä, ja tunnuksen aikana kuului musiikkia. Tunnus toimi myös mainoskatkotunnuksena.
1975–1988.
Vuosina 1975–1988 MTV:n tunnuksessa oli valkoinen tausta, jolle ilmestyi noin 42 palloa, joista reunimmaiset näkyivät vain osittain. Palloja oli kuuden värisiä: vihreitä, violetteja, vaaleanpunaisia, oransseja, sinisiä ja ruskeita. Yksi sinisistä palloista suureni ja pyöri oikealle, jolloin paljastui pöllön kasvot. Sen alle ilmestyi teksti ”MTV”. Pöllö iski silmää. Taustaväri oli valkoinen. Tekstin kirjasinlaji vaihtui vuonna 1983, kun Oy Mainos-TV-Reklam-TV Ab:n nimeksi tuli MTV Oy. Samalla palloista tuli kolmiulotteisen näköisiä, mutta musiiikki oli sama. Mainoskatkotunnus oli still-kuva, jossa oli musta tausta, jolla oli kolme eriväristä palloa. Kuvan alalaidassa oli MTV:n logo, jonka perässä luki sana ”Jatkuu”. Käytössä oli myös still-kuva, jossa ainoastaan oli MTV:n logo ja teksti "Jatkuu". Mainoskatkotunnuksen aikana ei ollut musiikkia. Joskus mainoskatkotunnuksen sijaan ohjelman aikana pysäytettiin still-kuvaan, jossa luki sitten ohjelman nimi ja "jatkuu...". Kuten esim. Spede Show -ohjelman aikana alkavan mainoskatkon alussa "Spede show / Jatkuu"
1988–1989.
Vuosina 1988–1989 käytössä olleen tunnuksen alussa oli avaruusteema, jonne ilmestyi sininen, musta ja valkoinen pallo sekä keltainen kolmio. Sininen pallo edusti itse pöllöä, valkoinen pallo sen silmiä, musta pallo sen pupilleja ja kolmio sen nokkaa. Musta ja valkoinen pallo sekä kolmio jäivät sinisen pallon taakse ja sininen pallo muuttui pöllöksi, joka iski silmää. Pöllö katosi taustalle ja sen paikalle ilmestyi teksti ”MTV” yksi kirjain kerrallaan. Samalla tausta muuttui vaaleansiniseksi ja tekstin taakse ilmestyi raitoja. Tunnuksesta käytettiin useammin lyhyempää versiota, josta alku oli leikattu pois ja joka alkoi pöllölogolla. Sen aikana soi tunnusmusiikki. Mainoskatkotunnuksia oli kaksi: toista käytettiin mainoskatkon alussa ja toista mainoskatkon lopussa. Mainoskatkon alkutunnuksessa kuva kutistui kuvaruudun oikeaan alanurkkaan. Mainoskatkon lopputunnuksessa kuva kasvoi kuvaruudun oikeasta alanurkasta peittämään koko kuvaruudun. Mainoskatkotunnuksen musiikki oli eräänlainen hidastettu versio päätunnuksen musiikin loppuosasta ja tausta oli musta. Mainoskatkotunnuksen alussa esiintyivät samat pallot ja sama kolmio kuin päätunnuksessa. Lopuksi ilmestyi teksti ”MTV JATKUU”. Lyhyemmän version musiikkia oli vähän muunneltu. Joskus käytettiin tunnusta jossa avaruusteema ja pöllö sekä MTV:n logo. Teksti "MTV" ja pöllö katosivat taustalle ja ilmestyi teksti "MTV-KANAVA" ja musiikki oli erilainen.
1990–1992.
Vuosina 1990–1992 MTV:n tunnuksessa oli sininen tausta, jonne ilmestyi viisi eriväristä neliötä: yksi vasempaan ylänurkkaan, yksi oikeaan ylänurkkaan ja kolme alareunaan vierekkäin. Oikeassa alanurkassa oleva neliö kääntyi vasemmalle, jolloin neliön toiselta puolelta paljastui ykkösverkossa luku 1, kakkosverkossa luku 2 ja kolmosverkossa luku 3 (MTV:n tunnus esitettiin kolmosverkossa vain ennen Huomenta Suomi -ohjelmaa ja sen jälkeen). Myös oikean ylänurkan neliö kääntyi vasemmalle ja sen toiselta puolelta paljastui kirjaimet ”TV”. Tunnukseen ilmestyi M-kirjain, joka peitti suuren osan kuvaruutua. Se neliö, jossa näkyi televisioaseman numero, kääntyi vielä kerran vasemmalle, jolloin sen alta paljastui pöllötunnus. Pöllö iski silmää. Maaliskuun lopusta 1990 vuoden 1992 loppuun asti tunnuksessa oli tummemmat värit ja matalammat soinnut (kuitenkin sama musiikki eri sovituksella) kuin tammi–maaliskuussa 1990. Tosin vuonna 1992 käytettiin satunnaisesti tunnuksen alkuperäistä versiota. Mainoskatkotunnuksen alussa oli neliössä kukin yksi kirjain. Yhdessä neliössä oli pöllö, joka sitten kääntyi mustaksi U-kirjaimeksi. MTV oli kuvan alalaidalla ja kirjaimet muodostivat sanan JATKUU. Kirjain M oli iso ja TV olivat pieniä. Mainoskatkotunnuksessa musiikkia oli hiukan muunneltu. Sitä käytettiin kolmosverkossa vain MTV:n ohjelmien mainoskatkoilla. Vaikka alkuperäisessä tunnuksessa oli erilainen musiikki ja vaalea tausta, kuitenkin silti samat viisi neliöä olivat tunnuksessa.
Tunnusfilmiä näytettiin ja ennen MTV:n ohjelmaosuuksia ja niiden jälkeen. Kolmoskanavalla tunnusfilmiä ei näytetty, paitsi ennen Huomenta Suomi -lähetystä ja sen jälkeen.
MTV:n omatuotantoisilla ohjelmilla oli omat mainoskatkotunnuksensa vuoden 1992 loppuun asti. Yleistä mainoskatkotunnusta käytettiin elokuvien ja ulkomaisten sarjojen yhteydessä.
Ohjelmien loputtua esitettiin usein tunnus, jonka yläreunassa oli MTV:n päätunnuksen muunnelma pienoiskoossa ja alareunassa luki ohjelman tyylilajin nimi, kuten "Viihde", "Tulossa", "Urheilu", "Draama" tai "Sarjat". Muita vastaavanlaisia tunnuksia olivat muun muassa uutis- ja ajankohtaisohjelmien jälkeen esitetty "Lähetystoiminta", "Ajankohtaisohjelmat", Spede Pasasen tuottamien ohjelmien jälkeen esitetty "Spede" sekä elokuvien ja ulkomaisten sarjojen jälkeen esitetty "Filmi". Musiikkia oli muutettu hieman alkuperäisestä tunnuksesta.
1993–2001.
MTV alkoi lähettää vuonna 1993 ohjelmia omalla kanavallaan MTV3, jolla oli sekä pitkä että lyhyt tunnus.
Pitkä tunnus kesti 30 sekuntia ja sen alussa oli aamuöinen merimaisema, jonne ilmestyi läpinäkyvä kolmio, elävä pöllö sekä vaaleansinisiä nauhoja, joista muodostui kolmion keskelle MTV3:n logo. Kirjaimet MTV olivat tummansinisiä ja luku 3 oli punainen. Pitkää tunnusta esitettiin ennen ohjelmalähetyksen alkua.
Lyhyt tunnus kesti noin 10 sekuntia ja sitä esitettiin vuoteen 1997 asti Seitsemän Uutisten jälkeen sekä ohjelmalähetyksen päätteeksi. Lyhyen tunnuksen musiikki oli muunnos pätkästä pitkän tunnuksen musiikkia. Lyhyessä tunnuksessa oli niin ikään aamuöinen maisema ja siinä esiintyi sama elävä pöllö ja samat siniset nauhat kuin pitkässä tunnuksessa. Tunnuksen lopussa sinisistä nauhoista muodostui MTV3:n logo.
Pikkuhiljaa päättyvän vuosikymmenen mittaan käytettiin myös niin sanottuja noppapöllöjä. Ensimmäinen, vuoden 1994-1995 vaihteessa käyttöön otettu noppapöllö oli sininen, hohtava pöllö punaisessa neliössä. Ennakkomainosten sekä jatkuu-tunnuksen tausta oli vihreä-violetti ja muistutti jokseenkin sahapaperia.
Keväällä 1996 otettiin käyttöön hieman kehitellympi noppapöllö. Se ei juurikaan eronnut edeltäjästään, mutta hohto oli poistettu ja pöllö oli vaihtanut värinsä valkoiseksi. Taustaväri oli punainen. Mainoskatkoilla tunnuksessa näytettiin esimerkiksi Helsingin ympäristöstä otettua videokuvaa. Aluksi kuva näkyi tunnuksessa selvänä, mutta lopuksi se sumeni. Jatkuu-tunnari oli melko lyhyt, joka vain vilahti ruudussa ennen mainoskatkoa ja mainoskatkojen jälkeen. Jatkuu-tunnarin musiikki oli vaihdellut. Joskus jatkuu-tunnarin sana jatkuu oli keltainen, muuten valkoinen. Ohjelmalistauksen musiikkina käytettiin tiettyä sävellystä, josta esitettiin eri sovituksia ja jouluna Jatkuu-tunnuksen sana jatkuu korvattiin Joulukatu sanalla. Jatkuu-tunnuksen musiikki oli sama kuin edellisessä jatkuu-tunnuksessa, jota käytettiin vuoteen 2000. Vuonna 2000 musiikki muuttui hieman ja noppapöllöstä tuli kolmiulotteisemman näköinen, jota käytettiin vuoteen 2001 asti. Vuodesta 1998 lähtien ohjelmien jälkeen tuli tunnus, jossa noppapöllö ja sininen nauha olivat taivas taustassa. Taustalla luki Ohjelma on tuotettu MTV3-kanavalle isolla.
2001–2005.
Nykyinen logo on ollut käytössä vuodesta 2001 ja kanavailme vuodesta 2005. Luku 3 säilyi punaisena. Vuoden 2001 kanavailmeeseen kuului paljon erilaisia tunnuksia. Taustavärinä MTV3 käytti erityisesti punaista ja oranssia. Tunnuksessa esiintyi läpinäkyvä pöllönsilmä. Sieltä kurkisti pöllö ja se pyörähti hitaasti. Omat tunnukset olivat muun muassa urheilu- ja lastenohjelmilla, sekä elokuvilla. Ohjelmalistauksessa näytettiin neljä (aiemmin kolme) seuraavaa ohjelmaa ja kuvaruudun oikeassa alakulmassa oli erilaisia huonekaluja, kuten esimerkiksi sohva, laavalamppu, pöytä, tuuletin tai verhot, jotka heiluivat tuulen mukana. Lisäksi taustalla saattoi nähdä vinoneliöitä, jotka liikkuivat hitaasti. Lisäksi seuraavaksi alkava ohjelma sanottiin ääneen, mutta näin ei kuitenkaan aina tehty. "Ennakkomainoksien" alussa oli alun perin vasemmassa laidassa aluksi pöllönsilmälogo ja sana "MTV3" ja sitten joko sana "Tulossa" tai "Tänään". Sen jälkeen oli iso kuvaruutu eri ohjelmien pätkistä ja lopussa luki ohjelman nimi ja esitysaika. Pian ennakkomainos muutti ilmettään ja siinä puolestaan näytettiin tulevista ohjelmista kuvaa ja tausta oli alalaidasta melko samanlainen kuin ohjelmalistauksessa. Ohjelman nimi ja esitysaika luki ruudun alalaidassa. Jatkuu-tunnuksessa oli pöllönsilmä, joka pyörähti hitaasti ja kun se pysähtyi, alapuolelle ilmestyi MTV3-teksti. Taustalla saattoi huomata erittäin pientä tekstiä, jossa luki "jatkuujatkuujatkuujatkuu..." Alun perin jatkuu-tunnus oli punainen ja taustalla saattoi huomata pöllönsilmän suurennoksen. Myöhemmin myös jatkuu-tunnukset saivat erilaisia teemoja osakseen, kuten esimerkiksi jouluna tunnuksen, jossa oli lumisadetta. Myös musiikki muuttui hieman.
Vuodesta 2005 eteenpäin.
Sittemmin vuonna 2005 MTV3 pelkisti kanavailmeensä valkoiselle pohjalle, jossa on punamusta pöllönsilmä. Luku 3 muutettiin mustaksi. Tunnuksia on vain yksi ja siinä eriväriset pallot pyörivät ympyrää, kunnes lopulta kaikki ympyrät menivät keskelle, jonka jälkeen tuli pöllönsilmä. Tunnusta näytetään yleensä päiväsaikaan jokaisen ohjelman jälkeen. (Nykyään tunnusta ei enää käytetä) Ohjelmalistauksessa on kolme seuraavaa ohjelmaa ja vasemmassa reunassa kunkin ohjelman kuva. Joskus kuvia ei näytetä ohjelmalistauksessa. Ennen ohjelman alkua näytetään videopätkiä, joissa esiintyi pöllönsilmä. Iltaisin videopätkän aikana kuuluttaja kertoo, mikä ohjelma seuraavaksi on alkamassa ja mistä ohjelmista loppuilta koostuu. Lasten- ja uusinta-ohjelmissa ei kuuluttaja sano mitään (kuten "Salatut elämät"). Jatkuu-tunnuksia on puolestaan useita ja niissä saatetaan mainostaa tulevia ohjelmia, mutta musiikki oli sama.
Ohjelmisto.
MTV3:n ohjelmistosta 48 % on kotimaista ja loput ulkomaista. Kotimaiset ohjelmat hankitaan itsenäisiltä tuotantoyhtiöiltä ja ulkomaisten ohjelmien taustalla on sopimuksia isojen kansainvälisten toimijoiden kanssa. Alun perin kanava tuotti suurimman osan kotimaisesta ohjelmistostaan itse, mutta 1990-luvun lopulla kaikki ohjelmatuotanto ajankohtaisohjelmia lukuun ottamatta myytiin ulkopuolisille yhtiöille. Aiemmin kanavan ohjelmistossa oli vuosikymmenien ajan joitakin vakio-ohjelmia, kuten Speden Spelit, Kymppitonni, Karpolla on asiaa ja Levyraati.
Entisiä MTV:n ohjelmia.
Joitakin ohjelmia on esitetty myöhemmin muun muassa televisiokanavilla Sub ja Nelonen.


Metro.
a>sta, joka kuuluu maailman kymmenen suurimman metroverkoston joukkoon.
Metro on julkisen liikenteen ja kaupunkiraideliikenteen muoto, jossa perinteisen määritelmän mukaan sähköjunat kulkevat muusta rautatieverkosta erillään tiheällä vuorovälillä. Saman määritelmän mukaan metrorata on paitsi erotettu muusta rautatieverkosta, siinä ei ole tasoristeyksiä ja siitä merkittävä osa kulkee tunnelissa maan alla. Määritelmä ei ole kuitenkaan yksiselitteinen: eri puolilla maailmaa metroiksi nimitetyt järjestelmät voivat poiketa toisistaan merkittävästikin, ja toisaalta tekninen kehitys on kaventanut erottelua metro-, paikallisjuna- ja raitioliikennejärjestelmien välillä. Siten nykyisin metro voidaan määritellä myös raideliikennejärjestelmän rataverkon osaksi, jolla ei ole tasoristeyksiä ja joka on pääsääntöisesti rakennettu eritasoiseksi maanalaiseksi radaksi tai ilmaradaksi.
Metrojärjestelmät on yleensä toteutettu rautatiestandardin mukaan: radalla liikennöidään erillisistä moottorivaunuyksiköistä kokoonpannuilla junilla, joiden kulun liikenteenohjaus määrää ja turvaa asetinlaite- ja opastinjärjestelmällä. Kuljettajan tehtävänä on ajaa junaa liikenteenohjauksen antamien määräysten mukaan. Tässä suhteessa metroliikenne lukeutuu yhdessä paikallisjunaliikenteen kanssa raskaaseen raideliikenteeseen erotukseksi kevyestä raideliikenteestä eli raitioliikenteestä, jossa kuljettaja vastaa yksin vaunujen ajamisesta. Toisaalta esimerkiksi Portugalissa Porton metroa ja Yhdysvalloissa San Franciscon raitioteitä nimitetään metroksi, vaikka nämä järjestelmät ovat teknisesti kaupunkiliikenteen joukossa liikennöitäviä raitioteitä. Automatisoitua metroa kutsutaan automaattiradaksi.
Metro tarjoaa julkisen liikenteen muodoista korkeimman matkustajakapasiteetin ja vie vähiten tilaa, on kallis rakentaa mutta edullinen liikennöidä. Suuresta kuljetuskapasiteetista johtuen metroradan rakentaminen edellyttää asemiensa ympäristöön tiivistä rakentamista toimiakseen taloudellisesti kannattavasti.
Lähtökohta.
Metro liikennevälineenä on 1800-luvun jälkipuolella tapahtuneen pitkäkestoisen kehityksen tulos. Ensimmäisissä suunnitelmissa tavoitteena oli kahden kaukojunaliikenteen pääteaseman yhdistäminen. Tällaisia suunnitelmia oli jo vuonna 1844 Wienissä, ja vastaavat suunnitelmat toteutettiin ensi kerran Lontoossa vuonna 1863.
Sähkön läpimurto.
Lontoon tunneliosuutta liikennöitiin höyryjunilla, mikä ei kuitenkaan ollut hyvä ratkaisu eikä sitä siksi haluttu jäljitellä muualla. Tärkeä läpimurto maanalaisen kaupunkiliikenteen kehityksessä oli sähkömoottorien käyttöönotto raideliikenteessä. Berliiniläinen yrittäjä Werner von Siemens teki sähköjunien saralla tärkeää pioneerityötä. Berliinin elinkeinonäyttelyssä vuonna 1879 Siemens esitteli sähköveturin, ja vuonna 1881 hän avasi Lichterfelden kaupunginosaan maailman ensimmäisen sähköistetyn raitiotien. Kuitenkin byrokratia ja epäilijät estivät vuosikymmenten ajan häntä rakentamasta Berliiniin sähköistettyä raideverkostoa. Sähköistetty liikenne alkoi ensimmäisenä Lontoossa vuonna 1890, ja niin oli täytetty tärkeimmät edellytykset uuden liikennevälineen menestykselle.
Katutason ylä- vai alapuolelle?
Toinen varhainen ratkaistava perusasia oli junareittien linjaus. Lontoon metro kulkee etupäässä tunnelissa, mutta muiden Euroopan kaupunkien sekä Pohjois-Amerikan metrohankkeissa suosittiin linjojen kuljettamista katutason yläpuolella raudasta valmistetuilla viadukteilla eli maasilloilla. Suurin osa ennen ensimmäistä maailmansotaa rakennetuista metrolinjoista rakennettiin loppujen lopuksi kohoradalle, jonka rakennuskustannukset olivat huomattavasti tunneliin rakennettavaa rataa alhaisemmat. Ajateltiin, että kaupunkirakentamiselle tästä koituvia seurauksia ei tarvitse ottaa huomioon, etenkään alaluokan asuttamissa kaupunginosissa. Maailmansodan jälkeen asenne kuitenkin muuttui, ja uudet linjat rakennettiin vastedes lähes poikkeuksetta tunneliin. Pohjois-Amerikassa, erityisesti New Yorkissa, kokonaisia kohoratalinjoja purettiin ja korvattiin tunneleilla. Kohoradan sijaan perusmalliksi tuli maanalainen rata.
Lontoon ensimmäiset metrot.
Ensimmäinen maanalainen junaverkko avattiin Lontoossa
Maailman ensimmäinen metrona pidetään yleisesti 10. tammikuuta 1863 Lontoossa avattua "Metropolitan Railwaytä" (nykyinen "Metropolitan Line"). Aluksi se oli kuitenkin vielä höyryvetureilla liikennöity rautatie. Se suunniteltiin yhdistämään Lontoon City Paddingtonin, King’s Crossin, St Pancrasin ja Eustonin rautatieasemiin, jotka kaikki sijaitsivat suhteellisen kaukana ydinkeskustasta.
Ensimmäinen sähköinen eli nykyisen kaltainen metro oli "City & South London Railway" (nykyinen "Northern Line"), joka avattiin 4. marraskuuta 1890. Metron reitti kulki Stockwellista King William Streetille. Lontoo käynnisti Euroopassa metrobuumin, sillä samoihin aikoihin monet muutkin metropolit etsivät ratkaisuja liikenneongelmiinsa. Maanalaisen uskottiin pystyvän ratkaisemaan kaikki nämä ongelmat.
Euroopan varhaiset metrot.
Budapestissa otettiin vuonna 1896 käyttöön Euroopan toinen sähköllä kulkenut metro
Maailman toinen sähköinen metro oli 4. helmikuuta 1893 käyttöön otettu, kohoradalla kulkenut "Liverpool Overhead", joka yhdisti Liverpoolin kaupungin ja sataman. 30. joulukuuta 1956 se kuitenkin suljettiin. Manner-Euroopan ensimmäinen sähköinen metro avattiin 2. toukokuuta 1896 Budapestissä. Vuonna 1875 oli tosin Istanbulin Euroopan puoleiseen osaan rakennettu maanalainen kaapeliraitiotie "Tünel". Budapestin metrolinja (M1) oli syntynyt keksijä Werner von Siemensin aloitteesta. Alun perin metro oli suunniteltu Berliiniä varten, mutta kun paikalliset viranomaiset eivät päässeet siitä yksimielisyyteen, Siemens rakennutti metron Budapestiin ikään kuin näytekappaleeksi Eurooppaan tulevia metroverkkoja varten.
14. joulukuuta 1896 Glasgow’n metrosta tuli neljäs käyttöön otettu metro. Reittiä ajettiin aluksi kaapeliraitiotienä, ja se sähköistettiin vasta vuonna 1935. Myöskään vuonna 1898 avattu Wienin metro ei kulkenut alussa sähköllä vaan aina vuoteen 1925 asti höyryvetureilla.
Vuonna 1900 avattiin Pariisin metro, joka kulki alusta lähtien sähköllä. Muutamien vuosien aikana se laajennettiin lukuisten linjojen verkoksi. Nykyäänkin metrossa kulkee suuri osa Ranskan pääkaupungin liikenteestä.
Vuonna 1901 avattiin Saksassa kahden naapurikaupungin välille nykyiseen Wuppertaliin yksikiskoinen riippurata "Schwebebahn". Tämä on erityismuoto kohoradasta: junat eivät kulje kiskojen päällä vaan roikkuvat niiden alla. Siltarakenne on monimutkaisempi kuin tavanomaisessa kohoradassa, sillä kannikkerakenteen on ulotuttava junien yläpuolelle.
Pitkien keskusteluiden jälkeen Berliiniin avattiin metro lopulta 15. helmikuuta 1902, vaikka kymmenen vuotta aiemmin kuollut Siemens ei ollutkaan enää todistamassa tätä voittoa byrokratiasta. Siemens & Halsken liikennöimä metro kulki suurimmaksi osaksi katutason yläpuolella, mutta keskustaan ja hyvätuloisten kaupunginosaan tulleet myöhemmät laajennukset linjattiin maan alle. Berliinin ja Budapestin lisäksi Siemens suunnitteli sähköistetyn metroverkon myös Hampuriin, jonka ensimmäinen metrolinja avattiin tasan kymmenen vuotta Berliinin jälkeen vuonna 1912.
Amerikan ensimmäiset metrot.
Pohjois-Amerikan varhaiset metroverkot rakennettiin kohoradoille (kuvassa New York)
Euroopan lisäksi myös Pohjois-Amerikassa vähitellen valtasi alaa ajatus riippumattoman pikaradan rakentamisesta. Ensimmäisenä metrojärjestelmänä avattiin Chicagossa vuonna 1892 kokonaan kohoradalle rakennettu Chicago & South Side Rapid Transit, joka sähköistettiin kolme vuotta myöhemmin. Vuonna 1897 otettiin toisena käyttöön Bostonin metro, jonka ensimmäisellä tunneliosuudella kulkivat raitiovaunut. Bostonin asukkaat ovat olleet nykypäiviin asti hyvin ylpeitä metron suhteellisen varhaisesta avaamisajankohdasta, sillä New York, Yhdysvaltain suurkaupungeista kenties tunnetuin, avasi oman metronsa vasta vuonna 1904. Itärannikon suurkaupungeista viimeinen, Philadelphia, avasi omansa vuonna 1907.
Vuonna 1913 avattiin Argentiinan Buenos Airesiin Etelä-Amerikan ensimmäinen metro. Tätä metroa liikennöidään edelleenkin alkuaikojen metrojunilla.
Ensimmäisen maailmansodan syttymisen myötä uusien metroverkkojen rakennustöistä suurimmaksi osaksi luovuttiin. Niin loppui metrorakentamisen historian ensimmäinen vaihe.
Maanalaisten ratojen tavaraliikenne.
Maanalainen tavarajuna Chicagossa vuonna 1910.
Kun sähkön käyttöönotto ja lisääntyvä kokemus tunnelirakentamisesta houkuttelivat monia kaupunkeja metroverkkojen suunnitteluun, ne herättivät luonnollisesti myös ajatuksen uuden tekniikan hyödyntämisestä kaupungin sisäisessä tavaraliikenteessä. Kaksi järjestelmää, jotka tämän idean pohjalta toteutettiin, eivät kuitenkaan olleet niinkään tavanomaisen, rautatiellä kulkevan tavaraliikenteen kehityksen jatke kuin putkipostitekniikan sovellutus.
Maailman ensimmäinen putkipostijärjestelmä, "Pneumatic Despatch Railway", otettiin käyttöön Lontoossa vuonna 1859. Jatkossa vastaavia maanalaisia verkkoja rakennettiin muutamiin kymmeniin Euroopan kaupunkeihin sekä muutamaan kaupunkiin Euroopan ulkopuolella. Järjestelmien kapasiteetti oli varsin rajallinen. Berliinissä kirjeet saivat painaa korkeintaan 20 grammaa, Münchenissä 100 grammaa, New Yorkissa pystyttiin kuljettamaan pienehkö paketti. Raskaamman tavaran maanalainen kuljettaminen vaati siis pyöriin ja kiskoihin perustuvaa tekniikkaa, ja henkilöliikenteen maanalaiset radat olivat luoneet sille perustan.
Chicagoon rakennettiin vuosina 1899–1906 tavaraliikennettä varten maanalainen verkko, CTCR eli "Chicago Tunnel Company Railroad". Sillä oli tunneleita keskustassa lähes jokaisen kadun alla, ja rataverkon pituus oli suurimmillaan 97 km. 149 veturia ja 3000 vaunua kuljettivat rahtia ja hiiltä tavara-asemilta keskustan tavarataloihin, toimistoihin ja varastoihin ja toivat paluumatkallaan mukanaan tuhkaa. Kuorma-autoliikenteen kehittyminen ja siirtyminen hiililämmityksestä kaasulämmitykseen romahduttivat yhtiön liikevaihdon 1940-luvulla, ja vuonna 1956 se joutui konkurssiin. Rataverkon käyttö lopetettiin vuonna 1959. Tunneleita käytetään nykyään kuitenkin sähkö- ja puhelinkaapeleita vedettäessä.
Chicagon esikuvan mukaan valmistui vuonna 1927 Lontooseen "Post Office Railway", maanalainen rataverkko, joka yhdisti kahdeksan postitoimistoa. Syvimmillään 21 metriä katutason alapuolella kulkeva 10,5 kilometriä pitkä rata kulki länsi-itä-suunnassa Paddingtonin rautatieaseman lajittelukeskuksesta Whitechapelin postitoimistoon. Koska viisi reitin varrella ollutta postitoimistoa suljettiin vuosien aikana, radan käyttö lopetettiin vuonna 2003.
Metrorakentaminen maailmansotien välisenä aikana.
Ensimmäisen maailmansodan syttyminen päätti lännen suurkaupunkien metrorakentamisen ensimmäisen vaiheen. Perustavaa laatua olevat järjestelmäratkaisut oli tehty, ja maanalainen oli vakiinnuttanut asemansa kohoradan sijaan. Vanhimpien järjestelmien kulkuneuvot olivat osoittautuneet liian pieniksi, ja vastedes tunnelit rakennettiin suuremmiksi ja junat tilavammiksi. Liukuportaiden kehitys oli edennyt siihen vaiheeseen, että ne mahdollistivat suurten ihmismäärien kuljettamisen maanpinnan ja syvällä sijaitsevien metroasemien välillä. Metro oli kaiken kaikkiaan kehittynyt järjestelmänä kaikilta olennaisilta osiltaan, ja se on siitä lähtien pysynyt pääperiaatteiltaan muuttumattomana.
Maailmansotien välisenä aikana otettiin Euroopassa käyttöön vain kolme uutta metroverkkoa. Vuonna 1919 avattiin Madridin metro ja hieman myöhemmin, vuonna 1924, Barcelonan metro. Madridin metro on nykyään yksi suurimmista ja nopeimmin kasvavista metroverkoista. Kolmas metro rakennettiin Moskovaan. Moskovan ensimmäinen maanalainen linja otettiin käyttöön vuonna 1935. Moskovan metro on tunnettu etenkin syvällä sijaitsevista ja prameasti koristelluista metroasemistaan. Neuvostoliiton silloinen johtaja Stalin halusi metroasemia pidettävän ”työväenluokan palatseina”.
Ennen ensimmäistä maailmansotaa rakennettuja metroverkkoja laajennettiin, ja paikoin niihin asennettiin tilavampien junien mahdollistamiseksi osia, jotka eivät olleet yhdistettävissä vanhoihin linjoihin.
Aasian ensimmäinen metro avattiin vuonna 1927 Tokioon, jossa ensimmäinen linja oli Asakusan ja Uenon välillä kulkenut Ginza-linja. Seuraava metrolinja Aasiassa oli Osakan vuonna 1933 avattu Midosuji-linja.
Myöskään metroverkkoja ei rakennettu tai laajennettu lainkaan muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Monissa suurkaupungeissa, esimerkiksi Pariisissa, ei vuosikymmeniin avattu yhtään uutta metrolinjaa. Poikkeukset johtuivat osittain poliittisista syistä: Länsi-Berliinissä syynä oli halu tulla riippumattomaksi DDR:n junayhtiöstä ja paikallisjunaverkosta, ja Moskovassa metron laajennuksella pyrittiin osaltaan lisäämään suurvallan pääkaupungin edustavuutta.
Maanalainen raitiotie ja pikaraitiotie.
Pikaraitiotie käyttää tunnelien lisäksi valmista raitiotieverkostoa
Kaupungeissa, joissa ei vielä ollut metroa, heräsi ajatus raitiotien viemisestä paikoin maan alle, jotta tieliikenteelle saataisiin enemmän tilaa ja raitiotiestä voitaisiin pitemmällä aikavälillä luopua kokonaan. Tähän ratkaisuun päädyttiin etenkin saksankielisissä maissa ja Belgiassa.
Tällaisissa järjestelmissä on erotettavissa kaksi perusmallia. Yksinkertaisemmassa versiossa osa raitiotiestä ohjataan maan alle, mutta muutoin se toimii aivan kuin ennenkin; näin tehtiin esimerkiksi Bostonissa jo vuonna 1897. Näissä maanalaisissa raitiovaunujärjestelmissä käytetään muun muassa kolmioraiteita ja varsin jyrkkiä mutkia.
Kalliimmassa pikaraitiotiemallissa junat kulkevat keskikaupungilla tunneleissa, joissa mutkien jyrkkyys, risteysten puuttuminen ja turvallisuuslaitteisto ovat tavallisen metron kanssa osin identtisiä, ja esikaupungissa ne käyttävät olemassa olevaa raitiotieverkkoa. Perusajatuksena oli mahdollisuus yhdistää valmistunut tunneliosuus välittömästi raitiotieverkkoon sen sijaan, että se olisi pitkään ikään kuin irrallaan muusta liikenneverkosta.
Tämän lyhytaikaisen edun kääntöpuolena olivat kuitenkin tietyt haitat: yhteiset risteykset tieliikenteen kanssa, joskus jopa yhteisen ajoradan käyttö, sekä tähän liittyvä alttius vioille ja vakaville liikenneonnettomuuksille.
Ensimmäinen raitiotietunnelit Euroopassa avattiin 1966 Wieniin ja Stuttgartiin, ja seuraavien vuosikymmenien aikana niitä rakennettiin moniin Saksan ja Belgian kaupunkeihin.
Uusia metroverkkoja.
Pikaraitiotiemalli tuli suosituksi Pohjois-Amerikassa vasta 1980-luvulla, jolloin ne rakennettiin suurimmaksi osaksi maan päälle. Tätä ennen rakennetut Euroopan ulkopuoliset uudet rataverkot olivat suurimmaksi osaksi tavanomaisia metroverkkoja, kuten Clevelandin, Montrealin, Toronton ja Nagoyan metro.
Uutena teknologiana otettiin käyttöön kumipyörä. Sitä kokeiltiin vuodesta 1954 lähtien Pariisin metron koeradalla, ja liikenteeseen se otettiin käyttöön vuonna 1959. Kumipyörien käyttö perustuu normaalilla tavalla pyörä-kisko-järjestelmään, mutta niiden jarrutus- ja liikkellelähtöarvot ovat erityisen hyvät. Muiden muassa Marseille'n, Lyonin, Lillen, Montrealin, Méxicoon, Santiago de Chilen ja Sapporon metrot sekä puolet Pariisin metroista käyttää junissaan kumipyöriä.
Itä-Euroopan uudet metrot.
Neuvostoliiton kumppanuussopimusten avulla rakennettiin metroverkko muun muassa Prahaan
1960-luvulta lähtien lukuisiin Neuvostoliiton ja muun Itä-Euroopan kaupunkeihin rakennettiin metroja. Uusia metrokaupunkeja olivat muun muassa Leningrad (nyk. Pietari) (1955), Kiova (1960), Praha (1974), Harkova (1975), Bukarest (1979) ja Minsk (1984). Budapestiin rakennettiin vuonna 1896 valmistuneen linjan lisäksi kaksi uutta linjaa, joista ensimmäinen valmistui vuonna 1970.
Itä-Euroopan metrojen tekniset pääperiaatteet, ajoneuvot ja jopa metroverkkojen mallit olivat suhteellisen yhdenmukaisia. Useimpiin kaupunkeihin rakennettiin kolmen linjan verkko, jossa linjat lävistävät keskustan. Metrotunnelit ja asemat ovat osittain hyvinkin syvällä maanpinnan alapuolella, ja niihin johtavat pitkät liukuportaat. Asemien välinen etäisyys on pitempi kuin lännessä samoihin aikoihin rakennetuilla metrolinjoilla. Pitempi etäisyys nostaa keskinopeutta, mutta tällöin on turvauduttava enemmän raitiovaunuihin ja busseihin väliin jäävien alueiden yhdistämiseksi liikenneverkkoon. Toisin kuin lännessä ei missään sosialististen maiden suurkaupungeissa kuitenkaan luovuttu raitiovaunujen käytöstä.
Viime vuosikymmenten suuntauksia.
Méxicon oranssit metrojunat ovat usein ääriään myöten täynnä
Länsimaissa on viime vuosikymmeninä joissakin kaupungeissa (erityisesti Ranskassa, Italiassa ja Espanjassa) otettu käyttöön uusia metrojärjestelmiä. Eniten uusia metroja on kuitenkin rakennettu Euroopan ulkopuolella. Itä-Aasian teollisuusvaltioihin on rakennettu metroverkkoja sekä myös niin sanottujen uusien teollisuusmaiden väkirikkaisiin suurkaupunkeihin kuten Méxicoon, São Pauloon, Rio de Janeiroon, Kairoon, Caracasiin ja Bangkokiin. Vaikka järjestelmiä laajennetaan voimakkaasti, ne toimivat usein kapasiteettinsa rajoilla.
Tästäkin huolimatta 1980-luvun lopulta uusien avattujen metroverkkojen määrä on laskenut erityisesti tunneliosuuksien korkeiden rakennuskustannusten takia. Euroopan ulkopuolella laajennetaan olemassa olevia verkkoja, mutta uusia ei juurikaan rakenneta. Poikkeuksena ovat IVY-maat, joissa on tosin 1980-luvun lopulta vallinneen varojen puutteen takia edelleen keskeneräisiä ja avaamattomia metroverkkoja, esimerkiksi Tšeljabinskissa ja Donetskissa. Siksi rautatieteollisuus on kääntänyt katseensa edullisempaan pikaraitiotiehen, joka on tällä hetkellä hyvin suosittu. On myös kehitetty niin sanottuja duoraitiovaunuja, jotka voivat liikennöidä sekä raitio- että metro- ja paikallisjunaradalla. Kuitenkin Madridissa sekä Itä-Aasian kaupungeissa on viime vuosina rakennettu monia uusia linjoja, ja uusia on suunnitteilla. Myös Helsingin joukkoliikennesuunnittelussa on päädytty laajentamaan olemassa olevaa metroverkkoa pikaraitiotien rakentamisen sijaan.
Vuonna 2005 maailman käytetyin metrojärjestelmä oli yhteensä 2,815 miljardia matkustajaa palvellut Tokion metro. (Moskovan metro on parhaimmillaan saavuttanut yli kolme miljardia matkustajaa/vuosi, mutta vuoden 2005 matkustajamäärä oli laskenut 2,6 miljardiin.) Fyysiseltä kooltaan 468 asemaa ja 1 056 kilometriä rataa kattava New Yorkin metro on kuitenkin Tokiotakin suurempi.
Metro Suomessa.
Suomen ainoa metro on vuonna 1982 avattu Helsingin metro, joka on rakennettu pitkälti rautatiestandardin mukaan. Vaikka järjestelmää kutsutaankin metroksi, sen tekninen vertailukohta on lähinnä Berliinin S-Bahn. Sen avasi Suomen tasavallan presidentti Mauno Koivisto. Maanalaisia esikaupunkiratoja suunniteltiin Helsinkiin ensimmäisen kerran 1910-luvulla, kun Eliel Saarinen julkisti Suur-Helsingin asemakaavaluonnoksen. Nykyinen Helsingin metro pohjautuu 1960-luvulla toimineen metrotoimikunnan laatimiin suunnitelmiin, ja metron rakentamispäätöksen teki Helsingin kaupunginvaltuusto vuonna 1969. Helsingin metro käsittää toistaiseksi vain yhden itä-länsisuuntaisen metrolinjan kaksine haaroineen ja 17 asemaa, ja on varsin pieni verrattuna useimpiin kansainvälisiin metroverkostoihin. Espoon kaupunginvaltuusto päätti syksyllä 2006 metron jatkamista Espooseen (ns. Länsimetro). Muut mahdolliset laajenemissuunnat ovat kantakaupungissa Töölön kautta Pasilaan, pohjoiseen Helsinki-Vantaan lentoasemalle, koilliseen Viikkiin sekä itään Helsingin kaupunginvaltuuston kesällä 2006 julkaiseman suunnitelman mukaisesti Sipooseen, missä itämetron kaksi haaraa mahdollisesti yhdistyisivät. Myös Tampereelle suunnitellaan metronomaista pikaraitiotiejärjestelmää, jossa rautatiehen yhdistetty verkko kulkisi maan alla ja jatkaisi matkaansa myös lähikuntiin. Tämäntapainen on mm. Portossa. Suomen naapurimaihin metrojärjestelmiä on rakennettu muun muassa Pietariin, Tukholmaan, Osloon ja Kööpenhaminaan.
Metron terveyshaitat.
Vaikka metroliikenne on monilta osin ympäristöystävällinen liikennemuoto, niin tunnelissa kulkevaan metroliikenteeseen liittyy haitallisiin pienhiukkasiin perustuva vakava terveysongelma. Useat tuoreet tutkimukset ovat paljastaneet mm. raiteiden, kiskopyörien ja jarrujen kulumisesta alkujaan olevien hiukkasmäärien ja -laatujen olevan terveydelle erityisen haitallisia. Tutkimuksissa on selvinnyt, että metroilmaston hiukkaset ovat pahempia solumyrkkyjä, siis solujen geneettisiä ominaisuuksia enemmän muuttavia haittoja kuin raskaan ja ruuhkaisen tieliikenteen vastaavat.


Matti Vanhanen.
Matti Taneli Vanhanen (s. 4. marraskuuta 1955 Jyväskylä) on suomalainen entinen poliitikko ja nykyinen Perheyritysten liiton toimitusjohtaja. Hän toimi Suomen pääministerinä ja Suomen Keskustan puheenjohtajana 2003–2010 ja kansanedustajana vuosina 1991–2010. Vanhanen on Suomen kolmanneksi pitkäaikaisin pääministeri ja pisimpään pääministerinä toiminut keskustalainen.
Vanhanen on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri. Ennen tuloaan eduskuntaan vuonna 1991 hän toimi Vantaalla paikallislehti Kehäsanomien toimittajana ja päätoimittajana vuodet 1985–1991.
Vanhanen nimitettiin puolustusministeriksi huhtikuussa 2003. Anneli Jäätteenmäen jouduttua eroamaan Irak-vuodon vuoksi hänet valittiin pääministeriksi kesäkuussa ja Keskustan puheenjohtajaksi ylimääräisessä puoluekokouksessa lokakuussa 2003. Vanhanen oli presidenttiehdokas vuoden 2006 vaaleissa, joissa hän sai kolmanneksi eniten ääniä.
Vanhasen pitkää pääministerikautta varjostivat muun muassa vaalirahakohu sekä Vanhasen yksityiselämään liittyvät kohut. Kesäkuussa 2010 Vanhanen luopui vapaaehtoisesti pääministeriydestä ja keskustan puheenjohtajuudesta. Syyskuussa 2010 hän siirtyi Perheyritysten liiton toimitusjohtajaksi, jolloin hän luopui myös kansanedustajuudesta.
Lapsuus ja nuoruus.
Matti Vanhasen isä on valtio-opin emeritusprofessori, dosentti Tatu Vanhanen ja äiti Anni Tiihonen. Vanhasella on kaksi veljeä: Rauno ja Tuomo. Matti on iältään veljeksistä keskimmäinen. Vanhanen kirjoitti ylioppilaaksi 1975 ja varusmiespalveluksen jälkeen kotiutui reservin kersanttina. Jo ennen asepalvelustaan hän päätti ryhtyä absolutistiksi.
Nuorisopoliitikko.
Varusmiespalveluksen jälkeen Vanhanen valittiin Varusmiesliiton puheenjohtajaksi. Hän työskenteli vuoden Britanniassa ja oli kesäisin töissä rakennustyömailla.
Ydinvoimaa intohimoisesti vastustanut, mutta hyviä neuvostosuhteita ja Ahti Karjalaista kannattanut Vanhanen valittiin Esko Ahon jälkeen Keskustanuorten puheenjohtajaksi. Vanhanen toimi Keskustanuorten (keskustan nuorisojärjestö, silloinen Nuoren Keskustan Liitto) puheenjohtajana 1980–1983. Hän yritti vuonna 1983 eduskuntaan, mutta sai vain parituhatta ääntä. Vanhanen avioitui Merjan kanssa 1985 ja aloitti Kehäsanomien toimittajana. Vanhanen valittiin Nurmijärven kunnanvaltuuston jäseneksi.
Suomenmaa-lehden kolumnistina hän moitti Helsingissä heinäkuussa 1985 pidettyä, Baltian maiden vapauspyrkimyksiä kannattanutta ”provokatoorista mielenosoitusta”.
Vanhanen yritti toisen kerran eduskuntaan vuonna 1987, mutta ei tullut valituksi. Hänet kuitenkin valittiin presidenttiehdokas Väyrysen valitsijamieheksi. Vanhasen pro gradu -tutkielman aihe 1989 oli "Valtioneuvoston selonteko julkisen hallinnon toimintaa ohjaavana asiakirjana". Matti Vanhanen pyrki Keskustan puoluesihteeriksi vuonna 1990, mutta ei tullut valituksi.
Vanhanen pyrki eduskuntaan kolmannen kerran vuonna 1991 kun Johannes Virolainen ja Marjatta Väänänen olivat jääneet pois, ja Paavo Väyrynen tullut Lapista Uudellemaalle ehdokkaaksi: Keskusta sai vaalivoiton ja Vanhanen pääsi eduskuntaan 3 828 äänellään. Vuoden 1995 eduskuntavaaleissa, kun Keskusta kärsi suuren vaalitappion SDP:lle, Vanhanen oli jo putoamassa eduskunnasta, mutta piti lopulta edustajanpaikkansa täpärästi.
Kansanedustajana.
Vanhanen valittiin kansanedustajaksi 1991. Kansanedustajana Vanhanen edusti keskustaliberaalia ja vihreää linjaa torjuen marraskuussa 1992 eduskuntaponnella muun muassa kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Kääriäisen muotoileman energiakompromissin, joka olisi jo silloin mahdollistanut viidennen ydinvoimalan rakentamisen Suomeen. Vanhanen halusi selvittää ensin uusiutuvien energiamuotojen käyttömahdollisuudet. Hän äänesti myös 5. ydinvoimalan rakentamista vastaan. Keväällä 2010 pääministerinä ollessaan Vanhanen kertoi ydinvoimakantansa muuttuneen edellisen vaalikauden 2003–2007 aikana. Omien sanojensa mukaan hän ei sitä ennenkään ollut fanaattinen ydinvoiman vastustaja.
Vanhanen oli valmistelemassa Keskustan työreformia, jonka se laati oppositiokaudellaan Paavo Lipposen I hallituksen aikana. Työreformin tarkoituksena oli työllisyyden parantaminen työnantajien työllistämiskynnystä madaltamalla. Käytännössä työssäoloehtojen noudattaminen olisi tehty paikallisesti hivenen nykyistä joustavammaksi. SAK:n vastusti uudistuksia ja SDP vaati Vanhasen edeltäjää Anneli Jäätteenmäkeä hautamaan uudistusajatukset.
Vuonna 2003 hallitusneuvotteluissa Säätytalolla SDP edellytti, ettei keskusta johtavana hallituspuolueena ota Anneli Jäätteenmäen hallituksessa työreformia esille. Käytännössä työreformin sisältö on jo monin paikoin kuitenkin käytäntöä.
Ministeri.
Vuoden 2003 vaalien jälkeen Vanhasesta tuli puolustusministeri Anneli Jäätteenmäen lyhytikäiseen hallitukseen. Puolue oli tarjonnut hänelle ulkomaankauppaministerin paikkaa, mutta Vanhanen piti perhesyistä parempana puolustusministerin paikkaa. Ruuhka-Suomesta ministerinpaikan saivat Vanhasen lisäksi Helsingin vaalipiiristä kansanedustajaksi valittu pääministeri Anneli Jäätteenmäki ja kulttuuriministeri Tanja Saarela.
Tämän väitetään olleen osa keskustan kaupunkistrategiaa, puolue halusi esiintyä vahvasti Helsingissä ja Uudellamaalla.
Pääministeri.
Eduskunta valitsi Vanhasen pääministeriksi kesäkuussa 2003, kun edellinen pääministeri Anneli Jäätteenmäki oli joutunut eroamaan niin sanotun Irak-skandaalin vuoksi. Puolustusministeriksi hallitukseen nousi Vanhasen tilalle Seppo Kääriäinen, muut ministerit säilyttivät paikkansa. Vanhasen I hallitus oli Suomen tasavallan 69. hallitus. Lokakuussa 2003 Vanhanen valittiin myös keskustan puheenjohtajaksi.
Presidenttiehdokkaana ei toiselle kierrokselle.
16. huhtikuuta 2005 Matti Vanhasen ilmoitti haluavansa keskustan presidenttiehdokkaaksi. Vanhasen presidentinvaalikampanjaan liittyen ilmestyi kaksi kirjaa. Timo Laaninen kokosi 23. lokakuuta 2005 julkaistun, kuvitetun kirjan "Se on ihan Matti". Vanhasen poliittinen sanoma koottiin 11. joulukuuta 2005 ilmestyneeseen kirjaan "Suomen tie maailmassa". Siinä Vanhanen korosti Yhdistyneiden kansakuntien asemaa ulkopolitiikassa.
Vanhasen kampanjassa esille tullut kanta presidentin valtaoikeuksiin oli Tarja Halosta lievempi. Hänen mielestään tasavallan presidentti voisi jäädä pois joistain Euroopan unionin huippukokouksista, mutta hoitaa suhteita Kiinaan, Venäjään ja Yhdysvaltoihin. Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen, SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipposen ja hänen itsensä tekemän puolueiden puheenjohtajien sopimuksen mukaisesti Vanhanen ei kuitenkaan kannattanut presidentin valtaoikeuksien muuttamista ennen vuotta 2012.
Yrittäjyys ja sen tukeminen korostuivat Vanhasen puheissa selvästi. Hän puolusti voimakkaasti myös presidentin asemaa puolustusvoimien ylipäällikkönä, koska presidentti on puoluepolitiikan yläpuolella. Vanhanen perusteli kantaansa myös sillä, että armeijan pitkäjännitteisen kehittämisen kannalta on hyvä, että ylipäällikkönä on mahdollisimman arvovaltainen henkilö. Pääministerin tai puolustusministerin rooliin ylipäällikkyys ei hänen mielestään istu. Euroopan unionia tuli Vanhasen mukaan kehittää yhtenäisenä ja avoimena ilman, että jäsenvaltioita jaetaan eriarvoisiin ryhmiin.
Virallisesti Vanhanen nimitettiin Suomen Keskustan presidenttiehdokkaaksi 29. lokakuuta 2005 Helsingin jäähallissa pidetyssä ylimääräisessä puoluekokouksessa. Vanhanen korosti linjapuheessaan Suomen asemaa globalisoituvassa yhteiskunnassa. Vanhasen vaalityön tueksi perustettua presidenttiverkostoa johtivat keskustan europarlamentaarikko Anneli Jäätteenmäki ja presidentti Martti Ahtisaaren Crisis Management Initiative -toimiston toiminnanjohtaja Pauliina Arola.
15. tammikuuta 2006 järjestetyissä vaaleissa pääministerikyselyissä ylivoimaisia suosiolukuja jatkuvasti saanut Vanhanen menestyi odotettua heikommin. Hän sai presidentinvaaleissa vain 18,6 prosenttia äänistä eikä näin ollen päässyt vaalien toiselle kierrokselle. Tulos oli huonompi kuin Suomen Keskustan valtakunnallinen kannatus. Ennen vaaleja puolueen varapuheenjohtaja Paula Lehtomäki oli todennut, että alle 20 %:n kannatus on katastrofi. Vanhanen kertoi olevansa pettynyt tulokseen ja samalla ilmoitti kannattavansa sopimuksen mukaisesti kokoomuksen Sauli Niinistöä, joka haastoi istuvan presidentti Tarja Halosen vaalin toisella kierroksella mutta ei tullut valituksi.
Eduskuntavaalit 2007.
Vuoden 2007 vaalien jälkeen Vanhasen johtama Suomen Keskusta säilytti niukasti suurimman puolueen aseman eduskunnassa. Näin Vanhanen valittiin eduskunnassa tulevankin hallituksen pääministeriksi. Hallitusneuvottelut käytiin Vanhasen johdolla keskustan, kokoomuksen, ja vihreiden kesken, ja niiden pohjalta syntynyt Vanhasen II hallitus nimitettiin 19. huhtikuuta 2007.
Vaalirahoitusmyrskyn silmässä.
Vanhanen joutui keväällä 2009 nousseen vaalirahoituskohun keskipisteeseen, kun kävi ilmi, että paitsi hänen puolueensa, myös hän itse on saanut tukea muun muassa kaupan alan yrittäjiltä ja Suomen Keskustaa lähellä olevilta säätiöiltä.
MTV3:n uutiset kertoi 11. kesäkuuta 2009, että kiinteistöpalveluyhtiö Nova Group antoi eduskuntavaalivuonna 2007 noin 125 000 euroa Menestyvä Suomi ry:lle, joka on keskustan varainhankintayhdistys. Yle Uutisten mukaan Vanhanen ei ollut tietoinen tuesta. Keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen kertoi Yle uutisille, että Vanhanen oli tietoinen tuesta, mutta ei tuen suuruudesta. Yksityishenkilö teki kesäkuussa 2009 valtioneuvoston oikeuskanslerille selvityspyynnön, joka koskee muun ohella pääministerin virka-asunnolla Kesärannassa 22. tammikuuta 2007 pidettyä kokousta. Tapaamiseen osallistuivat pääministerin lisäksi Kuntien eläkevakuutuksen keskustalainen toimitusjohtaja, keskustan puoluesihteeri sekä Nova Groupin johtohenkilöitä. Aiheina olivat muun muassa Novan tuki keskustapuolueelle ja puoluerahoitus muutenkin.
28. syyskuuta 2009 "Silminnäkijä"-ohjelma väitti nimeltä mainitsemattoman rakennusliikkeen toimittaneen ilmaisia rakennustarvikkeita Vanhaselle tämän vuonna 1996 rakennettua taloa varten. Sama yhtiö olisi urakoinut taloja keskustaa lähellä olevalle Nuorisosäätiölle. Vanhanen kiisti väitteet. Keskusrikospoliisi alkoi selvittää oliko syytä aloittaa esitutkintaa tapausta koskien, mutta totesi myöhemminen että mahdollinen rikos olisi vanhentunut.
Vaalirahoituskysymyksen oltua esillä mediassa puolisen vuotta, Kampanja-verkkolehden 1. – 2. lokakuuta 2009 tekemässä kyselyssä Matti Vanhasella todettiin olevan suomalaisista huippupoliitikoista huonoin imago.
Keskusrikospoliisi alkoi tammikuussa 2010 selvittää, onko Vanhasta syytä epäillä rikoksesta Raha-automaattiyhdistyksen vaalirahojen jaossa.
Oikeuskansleri Jaakko Jonkka teki 16. syyskuuta 2010 eduskunnan perustuslakivaliokunnalle ilmoituksen Vanhasen virkatoimen tutkimiseksi. Jonkan mukaan Vanhanen oli esteellinen osallistumaan valtioneuvoston yleisistuntoihin, joissa päätettiin Raha-automaattiyhdistyksen avustusten myöntämisestä Nuorisosäätiölle. Edelleen Jonkan mukaan asiaa olisi arvioitava myös rikosoikeudellisesti. Vanhanen kommentoi tiedotusvälineille Jonkan päätöstä jääviysriskistä sanoi, että "--olisi hyvä, jos olisin hoksannut". Keskustan puheenjohtaja Mari Kiviniemi samoin kuin Keskustan piirijohtajat kommentoivat Jonkan päätöstä sanoin, että "--ne eivät koske puolueen nykyjohtoa". Puhuttiin asian viemisestä valtakunnanoikeuteen. Myöhemmin Vanhasen tiedotusvälineille kommentoimaa "--hoksaamatta jättämistä" kyseenalaistettiin, sillä Vanhanen epäili itse jääviyttään päättämään ydinvoiman lisärakentamisesta valtioneuvoston istunnossa keväällä 2010, koska Keskusta oli saanut noin 8 000 euron puoluerahoituksen Fennovoimalta ja TVO:lta. Vanhasen valtiosihteeri Risto Volanen oli selvittänyt asiaa keväällä oikeuskansleri Jonkalta, mutta Jonkan tulkinnan mukaan Vanhanen ei ollut esteellinen lisäydinvoima päätöskäsittelyssä. Eduskunnan perustuslakivaliokunta päätti myöhemmin, että se pyytää poliisia aloittamaan esitutkinnan Vanhasen mahdollisesta jääviydestä Raha-automaattiyhdistyksen avustusten jaossa. Valiokunta oli yksimielinen, mutta keskustalaiset valiokunnan jäsenet antoivat pöytäkirjaan eriävän lausuman. Tutkintaa kerrottiin johtavan Veli-Matti Räsänen Keskusrikospoliisista. Vanhasta kuultiin krp:ssä koko päivän kestäneissä kuulusteluissa joulukuussa 2010 kahdesti ja Nissisen mukaan Vanhasen joutuminen valtakunnanoikeuteen näytti krp:n tutkinnan jälkeen epävarmalta. Valtakunnansyyttäjä Matti Nissisen mukaan näyttö ylitti vain niukasti tutkintakynnyksen; syytekynnys on korkeampi kuin tutkintakynnys. Asiaa käsitteli eduskunnan perustuslakivaliokunta, joka kuuli Vanhasen lisäksi useita asiantuntijoita. Perustuslakivaliokunta katsoi helmikuussa 2011 antamassaan lausunnossa, että Vanhanen oli rikkonut tuottamuksellisesti virkavelvollisuuttaan, mutta hänen menettelynsä ei ollut törkeän huolimatonta eikä perustuslain syyksiluettavuusvaatimus sen vuoksi täyttynyt.
Vetäytyminen puheenjohtajuudesta.
Vanhanen ilmoitti joulukuussa 2009, ettei aio hakea jatkokautta keskustan puheenjohtajana. Hän kertoi yhdeksi syyksi leikkauksen, joka tehtäisiin vuoden 2010 lopulla. Joulukuussa 2009 Matti Vanhanen kertoi sairastavansa nivelrikkoa, joka korjataan leikkauksella.
Politiikan tarkkailijat arvelivat, ettei Vanhanen päättänyt vetäytyä pelkästään terveydellisistä syistä. Esimerkiksi valtio-opin emeritusprofesori Tuomo Martikainen arvioi, että päätökseen oli vaikuttanut huoli siitä, miten keskusta menestyisi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, ja kannattajakunnan turhautuminen tappioihin. Tampereen yliopiston valtio-opin professori Heikki Paloheimo arvioi Vanhaseen kohdistuneen aiempaa enemmän poliittisia paineita, sillä puolueen puheenjohtajana hän on hävinnyt kaikki vaalit. Ilkan entinen päätoimittaja, professori Kari Hokkanen on huomauttanut, että syy voi olla väsymys, sillä toimiminen kuuden vuoden ajan pääministerinä on hyvin raskasta. Matti Vanhanen aikoo oman eläkenäkemyksensä mukaan olla työelämässä vielä ainakin vuoden 2019 loppuun asti. Hän on sanonut aikovansa kertoa eronsa todelliset syyt vasta vuosien päästä.
Vanhanen aloitti syyskuussa 2010 Perheyritysten liiton toimitusjohtajana ja luopui eduskunnan jäsenyydestä. Vielä vähän aiemmin hän oli kirjoittanut blogissaan: "Päätin kesäkuussa pitkän pääministerikauteni ja olen syksyn politiikasta osin sivussa hoitaessani terveyttäni, mutta vuoden loppuun mennessä palaan työhön eduskunnassa täysillä." Vielä helmikuussa 2009 hän oli ilmoittanut olevansa pääministerinä kymmenen vuoden kuluttuakin.
Poliittisia näkemyksiä.
7. kesäkuuta 2005 Matti Vanhanen, liikenne- ja viestintäministeri Leena Luhtanen sekä ulkomaankauppaministeri Paula Lehtomäki tekivät Suomen ja Venäjän välisiä taloussuhteita koskevan työvierailun Moskovaan Venäjän pääministeri Mihail Fradkovin luo. Vierailun yhteydessä todettiin ilmaloukkauskeskustelu loppuun käsitellyksi. Ulkoasiainhoidosta pääministerille on katsottu kuuluvan Eurooppa-politiikan osana ulkosuhteet muihin EU-maihin.
Pääministerinä Matti Vanhanen oli presidentti Tarja Halosen ohella puheenjohtajan virassa Suomen EU-puheenjohtajakaudella syksyllä 2006.
Venäjällä marraskuussa 2007 käytyjä parlamenttivaaleja pääministeri Vanhanen arvioi Helsingin Sanomissa 5. joulukuuta 2007 toteamalla, että vaalitulos oli hänen mielestään vakuuttava ja että vaaleista länsimaissa esitetyt vilppisyytökset olivat ”hieman epämääräisiä”. Samaan aikaan Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjin edustajat sekä Euroopan Neuvoston tarkkailijat totesivat, että Venäjän ”parlamenttivaalit eivät olleet oikeudenmukaiset eivätkä täyttäneet demokraattisten vaalien tunnusmerkkejä”.
Vanhasen ensimmäisen hallituksen toimintavuosina tulopoliittinen kokonaisratkaisu syntyi yleensä melko vaivattomasti. Vuonna 2007 tulopoliittiset neuvottelut ajautuivat liittokohtaisiksi. Jonkin verran hämmennystä heräsi hallituksen nimitettyä pääministerin isoveljen, Suomen Yrittäjissä toimineen Rauno Vanhasen kesäkuun lopussa työn, yrittämisen ja työelämän politiikkaohjelman ohjelmajohtajaksi. Asemassaan Rauno Vanhanen oletettavasti ajaa yrittäjävetoista tulopolitiikkaa.
Vanhanen on kannattanut eläkeiän nostoa, jonka hän näkee parhaimpana mahdollisuutena selvitä talouskriisin jälkeisestä ajasta. Mannerheimin lastensuojeluliiton pääsihteeri Eeva Kuuskosken mielestä Vanhanen toimi kaksinaismoralisesti korostaessaan perhearvoja, mutta samanaikaisesti vaatiessaan ihmisiä työskentelemään pidempään.
Vanhanen on katsonut, että kuntaliitokset eivät heikennä Keskustan asemaa.
Vanhanen oli aluepolitiikan tukija. Hänen mielestään alueiden välisiä kehityseroja olisi tasattava niin maailmanlaajuisesti kuin Euroopassa ja Suomessakin. Julkisen vallan tehtävänä olisi osaltaan mahdollistaa elämän ja asumisen edellytykset myös syrjäisimmillä alueilla. Tämä olisi velvoite sekä Euroopan unionille että Suomelle.
Toisaalta Vanhasen mukaan olisi rakennettava vahvassa kansainvälisessä vuorovaikutuksessa olevia keskuksia, jotka toimisivat maailmanlaajuisissa verkostoissa. Vanhasen mukaan niissä tapahtuisi kehityksemme keihäänkärkien hiominen. Keskuksien tehtävänä olisi välittää osaamista lähialueidensa ohella laajemmin Suomeen.
Aluepolitiikka näkyi myös Vanhasen puolustuspoliittisessa kannanotossa, joka nojasi vahvasti asevelvollisuuteen ja koko maan alueelliseen puolustukseen: ”Olennainen tekijä Suomen turvallisuuspolitiikassa on aina ollut hyvä maanpuolustuskykymme, joka jatkossakin lepää asevelvollisuusarmeijan varassa. Suomen ei pidä olla turvallisuuden vapaamatkustaja. Uskottava maanpuolustus säilyy jatkossakin turvallisuuspolitiikkamme peruspilarina ja sen edellytyksistä pitää huolehtia. Koko maan puolustamisesta on pidettävä huolta.”
Puolustusvoimien sodanajan reservin vahvuutta vähennetään portaittain luopumalla vanhimmista reservi-ikäluokista, jotta koulutusvarat voitaisiin ohjata puolustusvälinehankintoihin.
Electronic Frontier Finland myönsi vuoden 2007 yksilösarjan Isoveli-palkinnon Vanhaselle, koska hän on Effin mukaan johdonmukaisesti kehottanut kansalaisia luottamaan sokeasti viranomaisiin ja päättäväisesti tukahduttanut kansalaiskeskustelun ”keskeneräisistä asioista”. Vanhanen pyysi anteeksi Muhammed-pilakuvien julkaisua.
Vanhanen haki tammikuussa 2008 apua Googlen perustajilta Internetin ”epäilyttävien viestien” kuten Jokelan ammuskelutapauksen uhkauksien tunnistamiseen.
Matti Vanhanen arvosteli Suomen Kuvalehdessä keväällä 2011 Kiviniemen hallitusta pakoilusta kun Suomi päätti olla osallistumatta Nato-johtoiseen Libya-operaatioon, ja päätti olla lähettämättä taistelulentokoneita erotuksena mm. Ruotsista. Vanhasen mukaan kutsun puute ei kelpaa perusteeksi Suomen poisjäännille. Suomi ei ottanut YK:n päätöslauselmaa Vanhasen mukaan vakavasti.
Yksityiselämä.
Matti Vanhasella on entisen vaimonsa (1985–2006) Merja Vanhasen kanssa kaksi lasta, Annastiina (s. 1991) ja Juhana (s. 1994).
Matti Vanhanen seurusteli 2006 runsaat puoli vuotta Susan Kurosen (nykyisin Susan Ruususen) kanssa. Asia uutisoitiin laajasti tiedotusvälineissä, ja suhteesta tuli vakioaihe keltaisessa lehdistössä. Juuri ennen 2007 eduskuntavaalien vaalihuoneistojen sulkeutumista ilmoitettiin, että Matti Vanhanen tekee esitutkintapyynnön seuraavana päivänä Kurosen kirjoittaman kirjan Pääministerin morsian kustantajasta, Etukeno Oy:stä, yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä. Helsingin käräjäoikeuden ja hovioikeuden käsittelyiden ja tuomioiden jälkeen korkein oikeus tuomitsi kesäkuussa 2010 Ruususen ja Etukeno Oy:n johtajan Kari Ojalan sakkorangaistuksiin Vanhasen yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä.
Vanhasen nimi liitettiin 2007 silloiseen Vihreiden kansanedustaja Merikukka Forsiukseen, Vanhanen ja Forsius kiistivät, että heillä olisi ollut suhdetta.
Maaliskuusta 2009 lähtien Vanhanen oli kihloissa Sirkka Mertalan kanssa. Ilta-Sanomat uutisoi 17. heinäkuuta 2010, että Mertalan ja Vanhasen kihlaus on purkaantunut. 7 päivää -lehti kertoi 1. syyskuuta 2010, että Vanhasella ja Perheyritysten liiton viestintäpäällikkö, kirjailija ja toimittaja Eveliina Talvitiellä olisi suhde, mutta Vanhanen kiisti suhteen.
Sotilasarvoltaan Vanhanen on reservin ylivääpeli.
Merkittäviä luottamustoimia.
Lisäksi hän on toiminut muun muassa Neste/Fortum Oyj:n ja hallintoneuvostoissa, Uudenmaan liiton hallituksessa, Varusmiesliiton puheenjohtajana, Nuorisosäätiön hallituksen puheenjohtajana (1998–2003) sekä varapuheenjohtajana (1981–1997) ja Maaseudun raittiusliiton puheenjohtajana.


Martti Luther.
Martti Luther (, sukunimi alkujaan "Luder";) oli saksalainen pappi ja teologi, jonka opetukset käynnistivät uskonpuhdistuksen katolisessa kirkossa ja johtivat protestanttisen luterilaisen kirkkokunnan syntymiseen.
Luther vaikutti myös teologian ulkopuolella. Hänen raamatunkäännöksensä ja muu kirjoitustyönsä kehittivät saksan kirjakieltä, ja hän oli tunnettu myös aktiivisena yhteiskunnallisena vaikuttajana. Luther oli myös hyvin musikaalinen; hän sepitti itse useita sävelmiä, joista tunnetuin on protestanttisissa kirkoissa tunnettu koraali "Jumala ompi linnamme" ("Ein feste Burg ist unser Gott").
Varhaisvaiheet.
Martti Luther syntyi Hans ja Margaretha Luderin poikana. Hänet kastettiin Toursin Pyhän Martin päivänä, jonka mukaan hän sai nimensä. Isä Hans työskenteli kuparikaivoksessa läheisessä Mansfeldissä ja toivoi pojastaan virkamiestä tuomaan perheelle lisää kunniaa. Nuori Martti lähetettiin opintielle Mansfeldiin, Madgeburgiin ja Eisenachiin. Vuonna 1501 Martti kirjoittautui sisään Erfurtin yliopistoon opiskelemaan lakia. Nuori oppilas saavutti kandidaatin arvon vuonna 1502 ja valmistui maisteriksi 1505.
Jo nuorena Luther tunsi erityistä kiinnostusta hengellisiin asioihin pohtien varsinkin omaa suhdettaan Jumalaan. Ratkaisevan käänteen aiheutti raivoisa ukkosmyrsky kesällä 1505. Myrsky iski Lutherin ollessa matkalla opiskelukaupunkiinsa. Tästä säikähtäneenä hän rukoili apua: "Auta, Pyhä Anna! Jos tästä selviän, ryhdyn munkiksi!". Koska Lutherin henki säästyi, hän piti lupauksensa, erosi oikeustieteellisestä ja meni kaupungin augustinolaisluostariin isänsä vastustuksesta huolimatta.
Kamppailu rauhasta Jumalan kanssa.
Luther omistautui nuorena veljenä täysin luostarielämälle. Hän pyrki tekemään hyviä töitä miellyttääkseen Jumalaa ja palveli toisia rukoillen heidän sielujensa puolesta. Rauha Jumalan kanssa osoittautui hänelle kuitenkin vaikeaksi saavuttaa. Luther paastosi, piinasi ruumistaan piiskaamalla sitä, vietti pitkiä aikoja rukoillen ja ripittäytyen jatkuvasti. Luostarissa hän luki myös paljon Raamattua.
Lutherille oli suurena apuna hänen rippi-isänsä Johann von Staupitz, joka neuvoi nuorta munkkia luottamaan Kristukseen. Hän tutustutti Lutherin saksalaisen mystiikan nimellä kulkevaan hengellisen kirjallisuuden suuntaukseen ja tuki hänen teologianopintojaan. Luther vihittiin papiksi vuonna 1507. Staupitz myös lähetti Lutherin matkalle Roomaan selvittämään augustinolaissääntökunnan sisäisiä erimielisyyksiä. Myöhemmin Staupitz määräsi Lutherin luennoimaan Wittenbergin yliopistossa ja jatko-opiskelemaan siellä teologiaa: tohtorin tutkinnon tämä suorittikin vuonna 1512. Samana vuonna Lutherista tuli Wittenbergin yliopiston professori.
Lutherin teesit.
Martti Luther julkaisi kuuluisat 95 teesiään Wittenbergin linnankirkon edustalla vuonna 1517. Lutherin käyttämässä Uudessa testamentissa on kohta: "Tohtori Martin Luther julkisti vuonna 1517 teesinsä kirkon oveen". Kirjoittajaksi arvellaan Lutherin uskottua Georg Röreriä. Teesejä jäljennettiin ja levitettiin ahkerasti kautta valtakunnan. Tästä alkoi hänen ja katolisen kirkon välinen julkinen taistelu, joka johti katolisen kirkon hajaannukseen ja protestanttisten kirkkojen syntyyn.
Eräänä näkyvimmistä epäkohdista oli katolisen kirkon anekauppa, joka oli herättänyt kysymyksiä jo aikaisemmin. Englannissa Wycliffe arvosteli aneita jo 1300-luvulla. Jan Hus oli päätynyt roviolle vuonna 1415. Lutheria varoiteltiin Husin kohtalosta. Domikaanimunkki Tetzel oli saarnannut anekaupan puolesta sanoin: "Kun raha kirstuhun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa".
Luther tuomitsi anekaupan sanoen: "Paavillinen ane ei anna anteeksi ainoatakaan syntiä, rauhan voi saavuttaa Kristuksen sanassa uskon kautta." Nämä sanat aloittivat protestanttisen uskonpuhdistuksen.
Lutherin ja Johannes Eckin väittely.
Luther kutsuttiin väittelyyn Johann Eckin kanssa Leipzigin yliopistoon heinäkuussa 1519. Eck syytti Lutheria hussilaisuudesta. Luther myönsi löytäneensä Jan Husin kirjoituksista kristillisiä ja evankelisia totuuksia, joita yleinen kirkko ei voi tuomita. Luther sanoi: "Raamatun tähden meidän täytyy hyljätä paavi ja konsiilit. Minä tahdon uskoa omasta tahdosta enkä olla minkään auktoriteetin orja, oli se sitten konsiili, yliopisto tai paavi." Hän myös puhui uskovien yleisen pappeuden puolesta. Leipzigin väittely oli Lutherin voitto. Lutherin kirjoituksia voitiin kehittyneen kirjapainotekniikan avulla koota kirjoiksi, ja uskonpuhdistus alkoi saada kannatusta kaikkialla Euroopassa.
Seuraavana vuonna, 1520 syksyllä, Luther vastaanotti pannauhkausbullan, jota kutsutaan alkusanojen mukaan nimellä "Exsurge Domine". Kun ylioppilaat polttivat kirkollisia kirjoja julkisesti, heitti Luther vihkomuotoisen bullankin tuleen. Varsinainen pannabulla "Decet Romanum Pontifacem" julkaistiin tammikuussa 1521.
Luther Wormsin valtiopäivillä.
Kun keisari Kaarle V avasi Wormsin valtiopäivät 10. tammikuuta 1521, Luther oli saanut käskyn tulla selittämään näkemyksiään myös siellä. Luther kysyi: "Onko meidän aloitettava tämän kiistan selvittäminen tuomitsemalla Jumalan sana?". Lutheria vaadittiin perumaan näkemyksiään, mutta hän jatkoi: "Ellei minua Pyhän Raamatun todistuksilla ja selvillä järkisyillä saada vakuuttuneeksi, sillä yksinomaan paavia ja kirkolliskokoustakaan en voi uskoa. Olen sidottu omaantuntooni ja Jumalan sanaan. Sen vuoksi en voi perua mitään." Keisari julisti Wormsin ediktin, jonka mukaan Luther oli paholainen munkinkaapuun puetun ihmisen hahmossa. Luther tuomittiin myös valtionkiroukseen ja kerettiläiseksi ja hänen kirjansa määrättiin poltettaviksi. Lutherin suojelija vaaliruhtinas Fredrik Viisas antoi kuitenkin luvan "siepata" Luther ja viedä hänet turvaan Wartburgin linnaan. Siellä piileskellessään Luther omistautui kirjalliseen työhön muun maailman luullessa hänen kuolleen. Lutherin sanomaksi usein väitetty "Tässä seison, enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon" ei ole Lutherin sanoma lause.
Raamatunkäännös.
Lutherin saksankielinen raamatunkäännös lukeutuu kristikunnan tärkeimpiin. Myös ennen Lutheria Raamatusta oli olemassa käännöksiä saksaksi, mutta niiden kieli oli epäyhtenäistä ja osin vaikeasti ymmärrettävää.
Luther käänsi Uuden testamentin yhdessätoista viikossa vuonna 1522 ollessaan Wartburgin linnassa. Vanhan testamentin kääntämiseen häneltä kului työryhmän avustamanakin 12 vuotta. Täydellinen saksankielinen Raamattu ilmestyi vuonna 1534.
Luther vältti versiossaan aiempien Raamattujen sanantarkkoja käännöksiä. Sen sijaan hän paneutui tarkemmin asiasisältöön sekä ajatukseen, jonka kukin raamatunkohta halusi välittää. Näin Lutherin käännöksestä tuli myös muiden protestanttisten kansankielille käännettyjen Raamattujen esikuva. Muun muassa Ruotsin uskonpuhdistaja Olaus Petri ja Suomen uskonpuhdistaja Mikael Agricola käyttivät hänen käännöstään työnsä apuna.
Luther sijoitti apokryfiset kirjat omaksi ryhmäkseen muiden Vanhan testamentin kirjojen jälkeen. Vaikka ne eivät sisälly hepreankieliseen Raamattuun, on niillä hänen mukaansa oma paikkansa Raamatussa ja kirkon elämässä. Luther antoi apokryfikirjojen kokoelmalle otsikon "Apokryfit. Toisin sanoen kirjat, joita ei tule pitää Pyhien Kirjoitusten vertaisina mutta jotka silti ovat hyödyllisiä ja hyviä lukea."
Muut kristilliset kirjat.
Raamatunkäännöksen lisäksi Lutherin merkittävimpiä tuotoksia ovat katekismukset "Iso katekismus" sekä "Vähä katekismus." Iso katekismus oli tarkoitettu papeille, Vähä eli pieni perheenisille avuksi kristillisen uskon oppimiseen ja opettamiseen.
Jumalanpalvelusuudistus.
Vuonna 1522 Luther vaihtoi saksan latinan tilalle jumalanpalveluskieleksi. Hän arvosteli paavin ja kirkkoruhtinaiden vallankäyttöä ja piti Raamattua kirkon ylimpänä auktoriteettina.
Erasmus-keskustelu.
1524 ja 1525 Luther väitteli tunnetun humanistin, Erasmus Rotterdamilaisen, kanssa: tämä kun korosti tahdon vapautta ja sen merkitystä ihmisen pelastukselle.
Suhtautuminen talonpoikaiskapinaan.
1525 Luther arvosteli kovin sanoin Saksan talonpoikaiskapinallisia. Pari vuotta aiemmin hän oli antanut "herrojen" kuulla kunniansa muun muassa näiden talonpojille sälyttämien kovien verojen vuoksi. Talonpoikia hän kehotti kuuliaisuuteen, mutta lopulta kumpikaan osapuoli ei kuunnellut uskonpuhdistajaa.
Marburgin uskontokeskustelu.
Katolisten mukaan ehtoollisessa leipä muuttuu Jeesuksen ruumiiksi ja viini vereksi. Lutherin mukaan ehtoollisaineet eivät muutu, mutta silti Jeesuksen ruumis on fyysisesti leivässä ja veri viinissä. Monet muut reformistit, kuten Ulrich Zwingli, ajattelivat, että Jeesus ei ole ruumiillisesti läsnä ehtoollisessa, vain henkisesti, ja "tämä on minun ruumiini" tarkoittaa ruumiin symbolista eikä fyysistä läsnäoloa leivässä ("'Est' vai 'significat'?").
Tästä syystä Luther alunperin sanoi, etteivät Zwingli seuraajineen ole kristittyjä. Marburgin uskontokeskustelussa vuonna 1529 kaksikko onnistui sopimaan 14 viidestätoista teologisesta erimielisyydestään, mutta ehtoollisen osalta yksimielisyyteen ei päästy. Siksi Sveitsin reformisteista tuli erillinen kristinuskon suuntaus.
Augsburgin valtiopäivät vuonna 1530.
Keisari Kaarle V kutsui koolle valtiopäivät ja kaikkien oli esitettävä uskontunnustuksensa. Philipp Melanchthonin laatima ja luterilaisten allekirjoittama tunnustus erotti heidät lopullisesti katolisesta kirkosta. Luther ei voinut osallistua valtiopäiville, koska hän joutui valtakunnankirouksen vuoksi pelkäämään henkensä puolesta.
Luther ja paavin Nuntius Vergerio.
Paavi Paavali III kutsui koolle Trenton kirkolliskokouksen ja paavi lähetti Nuntius Vergerion Lutherin luokse marraskuussa 1535. Luther lupasi saapua kokoukseen, ja jos paavi halusi tulla Wittenbergiin, niin hän olisi tervetullut.
Lutherin kuolema.
Luther kuoli 18. helmikuuta 1546 syntymäkaupungissaan. Hänet haudattiin Wittenbergin linnankirkkoon.
Perhe.
Vuonna 1525 Luther nai entisen nunnan Katharina von Boran. Naimattomuuslupauksen rikkominen oli jatkoa katolisten käytäntöjen kritiikille. He saivat kuusi lasta. Lapsien nimet olivat Hans, Elisabeth, Magdalena, Martti nuorempi, Paul ja Margaretha.
Luther ja juutalaiset.
Lutherin ankara suhde juutalaisiin on saanut puolustelijoita ja syyttäjiä. Lutherilta löytyy suopeampaa ja aivan nykypäivän mukaan sairaalloisena pidettävää suhtautumistapaa juutalaisia kohtaan.
Ymmärtävämmissä kohdissa hän uskoi, etteivät he olleet kääntyneet kristinuskoon lähinnä kristittyjen harjoittaman syrjinnän takia. Tästä on esimerkkinä hänen nuoruuden tuotannostaan "Dass Jesus Christus eyn geborener Jude sey" ("Ettäkö Jeesus Kristus olisi syntyperältään juutalainen"). Kun hänen Vanhan testamentin messiasprofetioita hyödyntävä julistuksensa ei kuitenkaan onnistunut käännyttämään suuremmin juutalaisia, hänen mielipiteensä joidenkin tutkijoiden mukaan hiljakseen muuttuivat. Tämän katsannon mukaan Luther olisi uskonut, että Jumala oli hylännyt tämän uskonnon kannattajat. Hylkäämisen merkkinä olisi ollut juutalaisten jo 1400 vuotta kestänyt maanpako.
Toisten Luther-tutkijoiden mukaan taas Lutherin suhde juutalaisiin on ollut johdonmukainen ja varsin muuttumaton. Luther inhosi juutalaisia muun muassa sen tähden, että joutui heidän käännyttämisensä kohteeksi ja kirjoitti kirjassaan Juutalaisista ja heidän valheistaan (s 77.) "Kolme oppinutta juutalaista tuli luokseni siinä toivossa, että he saisivat minusta uuden juutalaisen, koska me täällä Wittenbergissä aloimme lukea hepreaa". Hän saarnasi juutalaisten noudattavan pahoja epäkristillisiä tapoja, sillä juutalaiset olivat muun muassa herjanneet Neitsyt Mariaa huoraksi ja Jeesusta äpäräksi. (s. 157) Koska Jeesus on Raamatun mukaan Jumala, juutalaiset syyllistyivät Lutherin mielestä jumalanpilkkaan. Lisäksi juutalaiset pyrkivät käännyttämään kristittyjä juutalaiseen uskontoon ja katsoivat, ettei kristittyä esivaltaa tarvitse kunnioittaa.
Lutherin kirjaa "Juutalaisista ja heidän valheistaan" ("Von Juden und ihre Lügen") on pidetty Lutherin tuotannon häpeäpilkkuna, sillä kirjaan sisältyy "juutalaisten valheiden" kuulemisesta pääsemiseksi kehotuksia esivallalle polttaa juutalaisten synagogia, keräämään juutalaiset kaupungeissa omiin suljettuihin kortteleihinsa (gettoihin) ja viemään laiskat juutalaiset ahkeruuden oppimista varten työleireihin kaupunkien ulkopuolelle. Myös hengen riistäminen juutalaisilta kuului Lutherin kirjassa oikeutettuihin toimenpiteisiin kristinuskon puolesta. Koska Luther katsoi Raamatun nojalla, että muun muassa jumalanpilkka, kristittyjen eksyttäminen pois Kristuksesta ja esivallan halveksiminen ovat vääryyksiä, hän kehotti esivaltaa rankaisemaan vääryyttä tekeviä juutalaisia. Kansallissosialistisessa Saksassa Lutherin kirjaa käytettiin juutalaisvihan lietsontaan. ja " Kristalliyö ", jolloin synagogat poltettiin, järjestettiin Lutherin syntymäpäivänä "suuren saksalaisen profeetan" kunniaksi. Esivallan pitäisi rangaista jumalanpilkasta ja sillä on oikeus puolustaa totuutta ja oikeaa Jumalaa. Luther itse sanoi kirjoituksessaan "Juutalaisista ja heidän valheistaan", että häneltä on pyydetty kirjoitusta juutalaisista. Joidenkin kristittyjen pelättiin horjuvan kristillisestä uskostaan juutalaisen uskonnon puoleen, koska Luther ei ollut ottanut kovin näkyvästi kantaa sitä vastaan "Minä en soisi, että kristityt antaisivat juutalaisten vietellä itsensä samaan kurjuuteen ja surkeuteen, jossa he itse ovat." (kirjan esipuheessa)
Norjalainen professori Carl Fredrik Wisløff on kuitenkin huomauttanut, että toisin kuin kansallissosialistit, jotka pitivät juutalaista rotua vihollisenaan, oli Lutherilla kysymys uskonnosta. Kastettu juutalainen ei ollut enää juutalainen. Wisløff ei kuitenkaan hyväksy Lutherin äärimmäisiä mielipiteitä ja pitää hyvänä, ettei tuon ajan esivalta niitä juurikaan noudattanut.
Luther ja islam.
Marburgin kokouksen aikaan Suleiman Suuri ja hänen ottomaanien armeijansa piiritti Wieniä. Luther ei ollut hyväksynyt turkkilaisten vastustamista vuoden 1518 95 teesin selitysteoksessaan, jonka vuoksi häntä syytettiin antautumismielialasta. Hän piti turkkilaisia Jumalan kristityille lähettämänä rangaistuksena, raamatullisen maailmanlopun lähetteinä, jotka tuhoaisivat antikristuksen, jonka Luther uskoi olevan Paavi. Hän vastusti jatkuvasti ajatusta Pyhästä sodasta "ikään kuin kansamme olisi kristittyjen armeija turkkilaisia vastaan, jotka olivat Kristuksen vihollisia. Tämä on täysin ristiriidassa Kristuksen opetuksia ja nimeä vastaan." Toisaalta Kahden regimentin opissaan Luther tuki ei-uskonnollista sotaa turkkilaisia vastaan. Vuonna 1526 Luther kirjoitti teoksessa "Ob Kriegsleute auch in in seligem Stande sein können" (suom. "Voivatko sotilaatkin kuulua autuaalliseen säätyyn?"), että kansakunnan puolustaminen käy syyksi oikeutettuun sotaan. Vuonna 1529 "Vom Kriege wider die Türken" -teoksessaan Luther kehotti toistuvasti keisari Kaarle V:tä ja saksalaisia taistelemaan maallisessa sodassa turkkilaisia vastaan.
Hän teki selväksi, että henkinen sota vierasta uskoa vastaan oli erillään maallisesta ja tuli käydä rukouksen ja katumuksen kautta. Wienin piirityksen aikaan Luther kirjoitti rukouksen, turkkilaisten kansalliseksi pelastukseksi, jossa hän pyysi Jumalaa "antamaan keisarille ikuisen voiton vihollisista".
Vuonna 1542 Luther luki Koraanin latinankielisen käännöksen. Hän tuotti sittemmin useita jyrkästi arvostelevia kirjoituksia islamin uskosta, jota hän nimitti muhammettilaisuudeksi. Hän kirjoitti muslimien uskosta kiihkottomammin kuin juutalaisuudesta. Vaikka Luther piti muslimien uskoa paholaisen aseena sekä nimitti Muhammadia "piruksi ja Saatanan esikoislapseksi", hän suhtautui välinpitämättömästi islamin harjoittamiseen: "Annettakoon turkkilaisen uskoa ja elää kuten tahtoo, aivan kuten paaviuden ja valekristittyjen annetaan elää." Luther vastusti koraanin julkaisukieltoa, sillä hän halusi sen olevan saatavilla kriittistä tutkimusta ja valvomista varten.
Luther ja yhteiskunta.
Kaarlo Arffman on osoittanut, että köyhäinhoidon reformi oli keskeinen osa Martti Lutherin aloittamaa kirkollista vallankumousta. Luther ja hänen kannattajansa uskoivat sanomansa
ratkaisevan myös köyhyyden aiheuttamat ongelmat. Tämä edisti luterilaisuuden leviämistä.
Lutherin suosio.
Eri aikoina ja eri maissa on Lutheriin suhtauduttu monin tavoin. 1800-luvulla nousevan kansallistunteen Saksassa hänestä tehtiin eräänlainen isänmaan sankari. Esimerkiksi uskonpuhdistajaa esittävät kuvat olivat usein ylistäviä ja kertoivat tämän sankaruudesta.
Natsi-Saksan aikana Lutherille annettiin oikeaoppisen uskonpuhdistajan rooli. Juutalaisvastaisten mielipiteidensä takia Luther oli arvostettu mies Adolf Hitlerin johtamassa Saksassa. Luther kuvattiin useaan otteeseen juutalaisvihaajaksi: seikka jolle tämän omat tekstit toki antoivat pohjaa.
Saksan demokraattinen tasavalta leimasi Martti Lutherin jahkailijaksi ja aikaansaamattomaksi henkilöksi. Viralliselle Saksan demokraattiselle tasavallalle tämä oli tosin hyvällä asialla, mutta ei päässyt monestikaan puheitaan pitemmälle asioiden edistämiseksi. Kuitenkin Saksan demokraattinen tasavalta järjesti suuret Luther-juhlat 1983 uskonpuhdistajan 500-vuotissyntymäpäivien yhteydessä.
Katolisille kyseessä on ollut perinteisesti yhteisen kirkon hajottaja ja aikaisemmin suorastaan Peto.
Evankelis-luterilaiset pitivät Lutheria pitkään sankarina. Historiantutkimuksen huomiot uskonpuhdistajan juutalaisasenteista ja suhtautumisesta talonpoikaiskapinallisiin ovat sittemmin monipuolistaneet Lutherin kuvaa.


Michael Monroe.
Michael "Mike" Monroe (oikealta nimeltään Matti Antero Kristian Fagerholm, s. 17. kesäkuuta 1962 Helsinki) on suomalainen rock-muusikko, joka tunnetaan erityisesti Hanoi Rocks -yhtyeen laulajana. Monroe perusti yhtyeen vuonna 1979 Nasty Suiciden ja Stefan Piesnackin kanssa. Vuonna 2012 Wall Street Journal mainitsi Monroen ehkäpä maailman arvostetuimmaksi vähemmän tunnetuksi rockmuusikoksi.
Monroe tunnetaan loistavan energisenä lavaesiintyjänä. Hanoi Rocksin ohella hän on laulanut useissa muissa yhtyeissä ja julkaissut sooloalbumeja. Hän on Yleisradion entisen pääkuuluttajan Pentti Fagerholmin nuorin poika.
Uran alku: 1971–1979.
Matti Fagerholm perusti ensimmäisen yhtyeensä "Hooplen" yhdeksänvuotiaana 1971 veljensä ja serkkunsa kanssa. Hänen seuraava yhtyeensä oli Black Sabbath -vaikutteinen "Black Magic", jonka jälkeen Fagerholm soitti "Madness"-yhtyeessä 1976–1979. Kyseisessä yhtyessä hän soitti myös ensimmäisen keikkansa eräässä vappujuhlassa. Samoissa tiloissa Töölön kirkon alakerrassa harjoitteli Antti Hulkon "Briard"-kokoonpano. 1970-luvun lopussa Fagerholm soitti myös yhtyeessä "Easy Living", Maukka Perusjätkän ja Ralf Örnin eri projekteissa sekä satunnaisesti Briardin konserteissa. Häntä ei otettu Briardin viralliseksi kitaristiksi, sillä hän ei suostunut laulaja Pete Malmin käskyyn leikata hiuksensa. Fagerholm, Hulkko ja Jesu Hämäläinen soittivat yhtyeessä nimeltä "Bolin". Maukka Perusjätkän orkesterin mukana hän tutustui Jan "Nasse" Stenforsiin, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Nasty Suicide.
1979 Fagerholm, Hulkko ja Jesper Sporre perustivat Tukholmassa uuden yhtyeen "The Nymphomaniacs", joka ei kuitenkaan levyttänyt eikä esiintynyt. Silti yhtye lasketaan yhdeksi "esi-Hanoi Rocksiksi". Tämän jälkeen Hulkko yritti saada Helsingissä Fagerholmia basistiksi Pelle Miljoona Oy:hyn. Onnistuneesta koesoitosta huolimatta tehtävään valittiin 16-vuotias Sami Takamäki, josta myöhemmin tuli Hanoi Rocksin basisti ja joka nykyään soittaa myös Monroen sooloyhtyeessä ja legendaarisessa New York Dollsissa.
Hanoi Rocks: 1980–1985.
Hanoi Rocks -yhtyeen tunnettu logo
Makke Fagerholm ja Nasty Suicide perustivat Hanoi Rocksin Herttoniemen vanhalla kansakoululla syksyllä 1979 Pelle Miljoona & 1980:n Viimeinen syksy -albumin julkaisutilanteessa. Yhtyeen kolmantena perustajahenkilönä oli Pelle Miljoona & 1980:stä huumeidenkäytön takia erotettu kitaristi Stefan Piesnack. Peki Sirola oli basisti ja "Nedo" rumpali. Yhtye pysyi pystyssä luultavimmin noin kevääseen 1980 asti. Kun Hanoi Rocks perustettiin uudelleen kolmikolla Fagerholm-Suicide-McCoy elokuussa 1980, Andy McCoyn käyttämät taiteilijanimet kiersivät yhtyeen jäsenillä. Itse asiassa Hanoi Rocksin ensimmäisen kokoonpanon aikana Jan Stenfors käytti taiteilijanimenä Antti Hulkon Briard-aikaista nimeä McCoy ja Antti Hulkko taas käytti nimeä Andy Monroe. Lopulta nimet jaettiin uudelleen ja Matti Fagerholmista tuli Michael Monroe, Antti Hulkosta Andy McCoy ja Jan Stenforsista Nasty Suicide. Hanoi Rocksin aikana Monroe vieraili myös muiden artistien levyillä Nasty Suiciden, Andy McCoyn ja Razzlen kanssa. Vuodet 1982–1985 hän ja muut Hanoi Rocksin jäsenet asuivat Lontoossa.
Sooloura ja Jerusalem Slim.
Michael Monroe lähti soolouralle heti Hanoi Rocksin hajottua. Syksyllä 1985 lehdet kirjoittelivat Cherry Bombzin ohella Michael Monroen ja hänen kämppäkaverinsa Stiv Batorsin yhteistyöstä. Yhteistyön tuloksena syntyi muutamia kappaleita. Loppusyksystä Little Steven kutsui Batorsin ja Monroen New Yorkiin oman "Sun City - Artists United Against Apartheid" -albuminsa nimikappaleen musiikkivideokuvauksiin. Joulukuussa 1985 Monroe ilmoitti muuttavansa pysyvästi New Yorkiin, missä hän kasasi vuonna 1986 yhtyeen "Secret Chiefs", joka teki muutaman kiertueen Suomessa aina eri kokoonpanolla ja nauhoitti Monroen ensimmäisen sooloalbumin "Nights Are So Long" 1987. Sooloalbumin ansiosta Monroen ura lähti uuteen nousuun ja hän solmi maailmanlaajuisen levytyssopimuksen PolyGram Recordsin kanssa. Sopimuksen tuloksena julkaistiin toinen sooloalbumi "Not Fakin' It" vuonna 1989 ja se nousi Billboard-listan sijalle 161. Albumin ansiosta Monroe pääsi esiintymään huippuluokan maailmantähtien kanssa. Esimerkiksi kitaravalmistaja Les Paulin 75–vuotissyntymäpäivillä New Yorkin Hard Rock Caféssa Steven Tyler kutsui Monroen soittamaan Aerosmithin kappaleessa "Big Ten Inch Record".
Samana vuonna Monroe teki yhteistyötä Hanoi Rocksia esikuvanaan pitäneen Guns N' Rosesin kanssa, joka konkretisoitui Hanoi Rocksin albumien uudelleen julkaisemisena Uzi Suicidelta ja Monroen ja Axl Rosen duettona "Dead, Jail Or Rock 'N' Roll" -musiikkivideolla. Rose ja Monroe ystävystyivät yhteistyön myötä. 14. joulukuuta 1989 USA:n kiertueen päätöskeikalla legendaarisessa Los Angelesissa Whisky- A-Go-Go:ssa esiintyivät yhdessä Michael Monroe, Slash, Axl Rose ja Stronzo-lämppäriyhtyeen Sam Yaffakin, joka esitti Monroen kanssa muutamia Hanoi Rocks -kappaleita. Monroe ja Slash esiintyivät vielä yhdellä kiertueella, kunnes vuosi huipentui uudenvuodenaattona 1989 Monroen 70 000 ihmisen keikkaan Loudness:n, Don Henleyn, Bryan Adamsin ja Huey Lewisin kanssa "Tokyo Dome" -stadionilla. Saman esiintyjäkaartin show nähtiin myös Osakassa ja kahdessa muussa japanilaisessa kaupungissa.
Vaikka "Not Fakin' It" -albumi sai hyvän vastaanoton, sen levityksessä oli ongelmia. Monroe huomasi maailmalla keikkaillessaan, että levyä ei yleensä löytynyt suurten liikkeiden valikoimista ollenkaan. Palattuaan jo toiselta Japanin kiertueeltaan vuonna 1990 Monroe näki hänen kanssaan ennaltasopimattoman Music Televisionin mainoksen, jossa sanottiin mm. "Monroen olleen aivot Hanoi Rocksin takana". Monroen mukaan yhtyeessä oli parasta juuri se, ettei sillä tai sen takana ollut aivoja. Rehellisenä henkilönä Monroe vaati mainoksen hyllyttämistä. Tällaista toimintaa PolyGram ei suvainnut ja lopetti "Not Fakin' It"in markkinoinnin.
Saman vuoden alkupuolella Jetboysta eronnut Sam Yaffa muutti Los Angelesista New Yorkiin, jossa hän liittyi Monroen porukkaan. Monroe suunnitteli uutta yhtyettä, jolle Yaffa keksi nimeksi "Jerusalem Slim". Kokoonpanoon kuuluivat Monroen ja Yaffan lisäksi kitaristi Steve Stevens (Billy Idol), rumpali Greg Ellis ja pianisti Ian McLagen. Stevens ja Monroe ajautuivat rankkoihin musiikillisiin ristiriitoihin ja Monroe vastusti kovasti albumin julkaisua, mutta lopulta julkaistiin yhtyeen ainoksi jäänyt albumi "Jerusalem Slim".
Jerusalem Slimin jälkeen Monroe teki Yhdysvaltain ja Japanin kiertueen kiertueyhtyeellä, johon kuuluivat Nasty Suicide, Sam Yaffa, kitaristi Phil Grande ja rumpali Thommy Price. Suurin piirtein näihin aikoihin Monroe keikkaili New York Dollsin Sylvain Sylvainin kanssa nimellä "Trash Cowboys".
Demolition 23..
Vuonna 1992 syntyi Demolition 23.:n ensimmäinen versio nimellä "Michael Monroe & Friends", johon kuuluivat Monroen lisäksi Yaffa, rumpali Rat Scabies (The Damned) ja kitaristi Little Steven. Vuonna 1993 Monroe jatkoi GNR-yhteistyötä. Monroe duetoi Spaghetti Incident? -albumilla Rosen kanssa kappaleen "Ain't It Fun". Lisäksi Monroe soitti huuliharppua Englannissa GNR:n keikalla kappaleessa "Knockin' on Heaven's Door". Kevät-kesällä 1993 Sam Yaffa, Monroe ja Slash nauhoittivat Steppenwolfin kappaleen "Magic Carpet Ride", jota käytettiin elokuvassa Coneheads. Lisäksi Monroe, Suicide ja Yaffa vierailivat Johnny Thundersin muistoksi tehdyllä tribuutilla "I Only Wrote This Song For You". 10. elokuuta 1993 New Yorkissa The Grand Clubilla esiintyivät Joey Ramonen kanssa Michael Monroe, Jay Hening, Sam Yaffa ja Jimmy Clark. Ilmeisesti viimeistään tuolloin oli muodostunut yhtye Demolition 23., jossa Hening oli kitaristi ja Jimmy Clark rumpali Monroen laulaessa ja Yaffan soittaessa bassoa.
Keväällä 1994 ilmestyi albumi Demolition 23. ja sitä seurasi muutto Lontooseen, josta voitiin järjestää Euroopan ja Japanin kiertueet. Jay Hening ei kuitenkaan päässyt passiongelmien takia pois Yhdysvalloista, joten kitaristiksi tuli Nasty Suicide, jonka jäsenyys yhtyeessä ilmoitettiin virallisesti Helsingissä Tavastia Klubin keikan jälkeen 12. elokuuta 1994. Demolition 23. menestyi hyvin ja nopeasti albumin saadessa hyvän vastaanoton. Demolition 23 on menestynein Hanoi Rocksin jäsenten yhtyeen hajoamisen jälkeen perustama yhtye. Lisäksi se on ainut Hanoi Rocksin hajoamisen jälkeen toiminut levyttänyt yhtye, jossa on ollut enemmistö vanhan Hanoi Rocksin jäsenistä. Kiertuyhtyeissä kolmikko Monroe-Suicide-Yaffa oli soittanut ennenkin. Demolition 23. soitti hard rockia ja punkia. Legendaarisella toisella Tavastian keikalla 14. helmikuuta 1995 lavalle astui myös Andy McCoy. Tämä on toistaiseksi viimeisin kerta, kun kaikki Hanoi Rocksin ydinjäsenet ovat olleet yhtä aikaa lavalla.
Yhtye hajosi maaliskuussa 1995, kun Nasty Suicide ilmoitti eroavansa yhtyeestä ja palaavansa normaalielämään. Demolition 23.:sta oli pitänyt tulla Hanoi Rocksin veroinen ja suurempikin yhtye hajanaisten ja sekavien kokoonpanojen jälkeen. Suiciden päätös oli jäsenvaihdoksiin kyllästyneelle Monroelle niin kova isku, että hän päätti lopettaa yhtyeen.
Michael Monroe Band (1996–2001).
Demolition 23.:n hajoamisen jälkeen Suomeen takaisin muuttanut Michael Monroe aloitti jälleen omaan persoonaansa ja karismaansa perustuneet kiertueet. Ensimmäinen kokoonpano esiintyi Messilän juhannusfestivaaleilla 1996 ja siinä olivat mukana Michael Monroe (laulu, saksofoni), Monroen vaimo Jude Wilder (taustalaulu), Monroen serkku Olli Hilden (kitara), Danny Eklund (kitara), Björne Fröberg (basso) ja Jimmy Clark (rummut). Syksyllä 1996 Monroe aloitti kolmannen sooloalbuminsa nauhoitukset, mutta multi-instrumentalistina soitti levyllä kaikki instrumentit paitsi rummut, joista vastasi Jimmy Clark. Yaffa ei päässyt basistiksi, koska hän oli tuolloin Stenforsin yhtyeessä. 1997 Monroe teki yhteistyötä Backyard Babiesin kanssa soittaen saksofonia kappaleella "Rocker". Monroe esiintyi tämän jälkeen Torontossa ja New Yorkissa paikallisten muusikoiden tukemana ja esiintyi lisäksi Englannissa ja Japanissa Backyard Babies -keikoilla. Suomessa Monroe keikkaili koko ajan kiertueyhtyeellään, jossa kokoonpano vaihteli. Vuonna 1999 ilmestyi Monroen neljäs sooloalbumi "Life Gets You Dirty", jonka jälkeen Monroen esiintyi mm. kesällä 2000 Buenos Airesissa, Argentiinassa kaksi kertaa. Vuonna 1999 Timpa Laine ja Kari "Lacu" Lahtinen liittyivät Michael Monroe Bandin tamperelaiseen kokoonpanoon. Samana vuonna Michael Monroe Bandissa oli kaksi muuta kokoonpanoa, kunnes vuodesta 2000 lähtien Lacu ja Timpa Laine kuuluivat vakituiseen kokoonpanoon.
Talvella 2001 Monroen ja McCoyn välit lämpenivät "Hanoi Rocks 4CD Box" -kokoelman mainostustilaisuuksissa. Samoin Monroen mukaan välien lämpenemiseen oli suuri vaikutus sillä, että McCoy oli päässyt eroon huumeista ja oppinut arvostamaan hänen lahjakkuuttaan kappaleidentekijänä. Lopulta McCoy esiintyi kesällä 2001 Ruisrockissa Michael Monroe Bandin kanssa nimellä "Michael Monroe & Andy McCoy Hanoi Revisited", jonka kokoonpano oli Michael Monroe (laulu, saksofoni), Andy McCoy (kitara), Mickey Crane (kitara), Timpa Laine (basso) ja Kari "Lacu" Lahtinen (rummut). Näin ollen Michael Monroe Band toimi uudelleen syntyneen Hanoi Rocksin pohjana, johon Andy McCoy vain liittyi. 12. tammikuuta 2002 Michael Monroe Band soitti viimeisen keikkansa Tavastia Klubilla kokoonpanolla Michael Monroe (laulu, saksofoni), Pink Gibson (tunnetaan paremmin nimellä Adam Bomb) (kitara), Costello Hautamäki (kitara), Timpa Laine (basso) ja Kari "Lacu" Lahtinen (rummut). Tästä kokoonpanosta syntyi ensimmäinen virallinen Hanoi Rocks Revisitedin eli uudelleen syntyneen Hanoi Rocksin kokoonpano, kun Gibsonin tilalle tuli Andy McCoy.
Vaikka Hanoi Rocks perustettiin kesäkuussa 2001 Michael Monroe Bandin pohjalta, julkaistiin tämän Monroen yhtyeen pohjalta vielä talvella 2002 Monroen Japanin markkinoille tarkoitettu EP "Take Them and Break Them" ja tammikuussa 2003 hänen viides sooloalbuminsa "Whatcha Want", jotta Monroen levytyssopimus saatiin täytetyksi.
Hanoi Rocks: 2001–2009.
Hanoi Rocksin uudelleen perustamista varjosti Monroen henkilökohtainen suru, kun hänen vaimonsa Jude Wilder kuoli aivoverenvuotoon 19. kesäkuuta 2001. Monroe kuitenkin selvisi pikkuhiljaa surustaan ja avioitui nykyään Johanna Fagerholmina tunnetun naisen kanssa 3. heinäkuuta 2003. Uusi Hanoi Rocks menestyi hyvin ja yhtye keikkaili muun muassa Japanissa, Euroopassa, Britanniassa ja Etelä-Amerikassa. Uusi Hanoi Rocks julkaisi kolme albumia: talvella 2002 ilmestyi "Twelve Shots on the Rocks", vuonna 2005 "Another Hostile Takeover" ja syksyllä 2007 "Street Poetry". 21. lokakuuta vuonna 2008 Hanoi Rocks ilmoitti lopettavansa. Vuoden 2008 jo sovitut keikat pidettiin sovitusti, samoin Britannian kiertue, jonka jälkeen yhtye suuntasi Japaniin jäähyväiskiertueelle keväällä 2009. Viimeiset Hanoin keikat pidettiin Tavastia-Klubilla Helsingissä huhtikuussa 2009.
Michael Monroe.
Tammikuussa 2010 Monroen perustama uusi yhtye, Michael Monroe, esittäytyi medialle Los Angelesissa. Yhtyeen jäseniä olivat tuolloin Sami Yaffa, Jimmy Clark, Ginger ja Todd Youth. Ennen ensimmäisiä keikkoja Youth ja Clark jättivät kuitenkin yhtyeen ja heidän tilalleen tulivat Karl Rockfist ja Steve Conte. Yhtye lähti maaliskuussa kiertueelle, jonka aikana se esiintyi Yhdysvaltojen ja Suomen lisäksi Tukholmassa ja Lontoossa.
Maaliskuussa 2011 Michael Monroen uusi yhtye julkaisi albumin Sensory Overdrive. Levy meni suoraan Suomen virallisen albumilistan ykköseksi. Levyn julkaisua seurasi Suomen kiertue, jonka jälkeen yhtye suuntasi myös Ruotsiin, Tanskaan, Italiaan, Espanjaan, Englantiin, Skotlantiin ja Japaniin. Kesällä 2011 yhtye kiersi Pohjoismaiden festivaaleja. Samoihin aikoihin ilmoitettiin kitaristi Gingerin jättävän yhtyeen. Ginger soitti viimeisen keikkansa yhtyeen riveissä Provinssirockissa 17.06.2011. Uudeksi kitaristiksi valittiin Dregen (oikealta nimeltä Andreas Tyrone Svensson) (s. 12. kesäkuuta 1973, Nässjö, Ruotsi) Hänet tunnetaan parhaiten Backyard Babies -yhtyeestä, jossa hän on soittanut vuodesta 1987. Dregen soitti ensimmäisen keikkansa yhtyeessä Helsingin Kalasatamassa Foo Fightersin lämmittelijänä.
Syksy 2011 vei yhtyeen myös Yhdysvaltoihin missä Michael Monroe esiintyi pitkän tauon jälkeen 15 kaupunkia kattaneella kiertueella. Sensory Overdrive julkaistiin Pohjois-Amerikassa lokakuussa 2011. Vuoden päätteeksi yhtye kiersi vielä Englannissa yhdessä Wednesday 13:n kanssa ja vuosi päättyi kahteen keikkaan Helsingin Nosturissa 30.-31.12.2011. Nosturissa yhtyeelle ojennettiin myös kultalevy Sensory Overdriven ylittäessä 10 000 myydyn levyn rajan Suomessa.
Vuonna 2012 yhtye on työstänyt toista albumiaan ja kiertänyt Suomessa maaliskuussa. Kevään tullen Monroe yhtyeineen palasi Pohjois-Amerikkaan, missä ohjelmaan kuului Bamboozle-festivaali New Jerseyssä, keikat Argentiinassa ja Brasiliassa sekä muutama klubikeikka Seattlessa sekä Hollywoodissa. Michael Monroen kesä kuluu tiiviisti työn merkeissä sillä yhtyeelle on luvassa festivaalikeikkoja Suomessa ja Ruotsissa kesäkuusta aina elokuuhun saakka.
Muuta.
Monroe on vieraillut Beats and Styles -bändin kolmella kappaleella, "Renegades" (2004), "Ocean Wave" (2006) ja "Walk, Don't Talk" (2007), sekä White Flame -bändin kappaleella "Swimsuit Issue Centerfold" (2007). Monroe on myös vieraillut Guns N' Rosesin levyillä. Hän muun muassa soitti huuliharppua "Use Your Illusion I" -levyn "Bad Obsession" -kappaleessa, sekä laulaa duettona Axl Rosen kanssa "The Spaghetti Incident?" -levyn "Ain't it Fun" -kappaleessa sekä Backyard Babies -yhtyeen kappaleessa "Friends". Monroe soitti saksofonia vuonna 1993 julkaistulla Warrior Soul -yhtyeen Chill Pill -levyllä.
Monroe on toiminut Kissakaveria ei jätetä -kampanjan kummina.
Michael Monroe on tunnettu myös hyvänä rock-kitaristina. Kerrotaan että Hanoi-aikoina hän oli ainoa, joka pystyi vastaamaan samalla mitalla Andy McCoyn harjoituskämpällä haastamiin "kitarakaksintaisteluihin". Soittiminaan hän käyttää ainakin vanhaa Gibson Firebirdiä sekä 90-luvun Gibson Les Paul Studiota.
Vuonna 2012 Monroe toimi suomalaisen Nelosella näytettävän The Voice of Finlandin yhtenä tähtivalmentajana. Monroe asuu nykyään Turussa.
Diskografia.
Michael Monroe (vuodesta 2010 toiminut yhtye)


Majulah Singapura.
Majulah Singapura "(Eteenpäin, Singapore)" on Singaporen kansallislaulu.


Metanoli.
Käyttö.
Metanoli on tärkeä teollisuuskemikaali, jota käytetään lähtöaineena muiden kemikaalien valmistuksessa, tärkeimpänä formaldehydin valmistus. Muita metanolin käyttökohteita ovat mm. käyttö liuottimena ja jäätymisenestoaineena sekä lasinpesunesteenä. Myrkyllisten ominaisuuksiensa vuoksi metanolia käytetään myös teollisuusetanolin denaturointiin.
Metanolin nauttiminen jo pieninä määrinä voi aiheuttaa sokeutumisen, ja useita suomalaisia on menehtynyt metanolin nauttimiseen päihteenä. Metanolin myyminen nautittavana alkoholina on rikollinen teko, josta voidaan tuomita sakko- tai vankeusrangaistukseen. Pontikan valmistuksessa on perinteisesti heitetty ensimmäiset tisleet pois, koska metanolin etanolia alhaisemman höyrystymislämpötilan vuoksi ensimmäisten tisleitten metanolipitoisuus on myöhempiä korkeampi.
Ei ole tarkkaa tietoa siitä, kuinka suuri annos metanolia on pitkällä aikavälillä myrkyllistä. Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA on asettanut suosituksensa suurimmasta sallitusta suun kautta nautitusta metanolista arvoon 0,5 mg/kg/vrk.
Makeutusaineena käytettävästä aspartaamista vapautuu elimistöön pieniä määriä metanolia.
Vaikutukset elimistössä.
Metanoli voi aiheuttaa pienenäkin annoksena (4-15 ml) pysyvän sokeuden. Verkkokalvovaurioita esiintyy vain ihmisillä ja apinoilla.
Akuutti metanolimyrkytys jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1) humala, 2) asidoosi ja 3) keskushermoston, näköhermon ja silmän verkkokalvon vaurioitumiseen. Ensimmäinen vaihe eli humalatila alkaa yleensä nopeasti. Asidoosi ja silmien ja keskushermoston vaurioiden kehittyminen vie enemmän aikaa, se voi viedä jopa 1–1,5 vuorokautta. Metanolimyrkytyksen oireita ovat humala, pyörrytys, heikkous, vapina, päänsärky, pahoinvointi, raju oksentelu, vatsan ja lantion alueen kovat kivut sekä erilaiset näköhäiriöt.
Metanoli imeytyy hyvin ruoansulatuskanavasta ja höyrynä keuhkoista jakautuen elimistön vesitilaan. Sen pitoisuus on suuri silmän lasiaisessa sekä näköhermossa. 5–10 % metanolista erittyy muuttumattomana virtsaan ja hengitysilmaan ja 90–95 % metaboloituu maksassa formaldehydiksi ja edelleen muurahaishapoksi. Metanolin poistumisnopeus elimistöstä on viidesosa etanolin vastaavasta. Tämän takia pienetkin toistuvat metanoliannokset aiheuttavat aineen kumulatiivisen kertymisen elimistöön.
Metanolin hapettumistuoteista muurahaishappo aiheuttaa vaikean metabolisen asidoosin ja formaldehydi estää solujen entsyymitoimintaa. Verkkokalvon vaurioiden arvellaan syntyvän joko formaldehydin suorana toksisena vaikutuksena tai koska metanoli sitoutuu hemoglobiiniin ja solujen hengitysentsyymien rautaan, jolloin runsaasti happea käyttävä verkkokalvo kärsii hapenpuutteesta.
Hoito.
Akuuttia metanolimyrkytystä hoidetaan estämällä myrkyllisten metaboliittien muodostumista. Tämä voidaan tehdä antamalla etanolia siten, että sen pitoisuus veressä on 1,0–1,5 ‰ 2–5 vrk:n ajan, jolloin se kilpailee metanolin kanssa hapettavasta entsyymistä, alkoholidehydrogenaasista. Alkoholidehydrogenaasin estäjällä (4-metyylipyratsolilla eli fomepitsolilla) voidaan estää metanolin metaboliaa. Metanolin erittymistä diureesiin voidaan tehostaa antamalla furosemidia tai mannitolia. Myös suuret foolihappoannokset nopeuttavat sen erittymistä. Tärkeimpänä hoitotoimenpiteenä pidetään hemodialyysiä metanolin ja sen metaboliittien poistamiseksi elimistöstä, se korjaa samalla myös asidoosia.
Metanoli polttoaineena.
Metanoli on eräs vahva vaihtoehto synteettiseksi fossiiliseksi polttoaineeksi siirryttäessä fuusioreaktorin ja vetytalouden valtakauteen. Sähköenergian varastointi ajoneuvoihin, laivoihin ja lentokoneisiin on hankalaa ja epätaloudellista, samoin vedyn. Sen sijaan metanolin käyttö, käsittely ja jakelu muistuttaa läheisesti bensiinin vastaavia prosesseja. Metanolia voidaan valmistaa useilla eri menetelmillä kuten maakaasusta syntetisoimalla, mutta helpointa on antaa vedyn reagoida hiilimonoksidin (häkä) kanssa. Reaktiota voidaan kiihdyttää katalyyteillä, kuten kuparilla tai sinkillä. Metanolia voidaan käyttää polttoaineena myös ottomoottorissa. Sen oktaaniluku on moottoribensiiniä suurempi, mutta energiasisältö pienempi.
Ilmakehän hiilitasapaino ei häiriinny, jos metanolin massatuotannossa tarvittavan hiilimonoksidin tuotantoon käytetään energiakasveja kuten puuta tai vaikkapa jätepaperia. Vaikka niiden sijaan hiilimonoksidin tuottamiseen käytettäisiinkin kivihiilivaroja tai öljyä, olisi kasvihuonekaasupäästöjen vähennys dramaattinen verrattuna perinteisten fossiilisten polttoaineiden käyttöön. Metanolia käytetään perinteisesti polttoaineena raketeissa, rata-autoissa (kuten Champ Car) ja kiihdytysautoissa (drag racing). Metanoli on suosituin polttomoottorein varusteltujen pienoismallien polttoaine. Metanolilla toimivia polttokennoja kehitetään kannettavien tietokoneiden, matkapuhelinten sähköenergian lähteeksi, mutta toistaiseksi sen käyttöä pidetään palo-, räjähdys-, sekä myrkytysvaarojen tuottamien vastuiden takia ongelmallisena. Metanolipolttokennoa ei pidetä lähitulevaisuuden ratkaisuna sähköautoille kalliin hintansa vuoksi.
Liikenneonnettomuuksissa metanolin ongelmana on sen palaminen värittömillä liekeillä ja niiden synnyttämä korkea lämpötila. Ratkaisuna tähän ongelmaan voisi olla valkoista tai punaista savua tuottavan kemikaalin lisääminen metanolipolttoaineen sekaan.


Musiikkiformaatti.
Musiikkiformaatit ovat eri profiileja, joihin radioasemat haluavat kohdentaa toimintansa. Niillä on usein englanninkieliset musiikkiformaattien kuvaukset, jotka on selvitetty tällä sivulla suomeksi.


Madrid.
Madrid on Espanjan ja Madridin itsehallinnollisen maakunnan pääkaupunki. Itse kaupungissa on asukkaita noin kolme miljoonaa ja laajemmalla metropolialueella runsaat kuusi miljoonaa. Kaupungin pormestariksi valittiin vuoden 2011 joulukuussa
Ana Botella, sen jälkeen kun edellinen pormestari Alberto Ruiz-Gallardón nimitettiin Espanjan oikeusministeriksi.
Maantiede ja ilmasto.
Madrid sijaitsee Espanjan keskiosassa Kastilian rajavuoriin kuuluvan Sierra de Guadarraman eteläpuolella, Uuden-Kastilian ylängöllä. Kaupunki on 655 metrin korkeudella merenpinnasta, ja on täten Euroopan toiseksi korkeimmalla sijaitseva pääkaupunki Andorra la Vellan jälkeen. Kaupungin länsiosan läpi virtaa pieni Manzanaresjoki, joka alajuoksullaan yhtyy osittain kaupungin itärajalla virtaavaan Jaramaan. Puistoa Madridin pinta-alasta on noin 33 neliökilometriä; tunnetuimmat viheralueet ovat Retiro ja Casa de Campo. Kaupungin luoteisosassa sijaitsee suuri kulttuuriperinnöllisesti suojeltu Monte de El Pardon luonnonpuisto. Ainoa suurempi järvi on El Pardossa sijaitseva Embalse de El Pardo, joka on Manzanareksen patoallas.
Alueella vallitsee Välimeren mannerilmasto, jolle on ominaista viileät talvet ja kuumat kesät. Iberian niemimaan länsirannikon ohitse kulkeva lämmin Golfvirta vaikuttaa myös Madridin ilmastoon. Talvella lämpötila on normaalisti 8 celsiusasteen tienoilla ja öisin pakkasenkin puolella. Lunta sataa satunnaisesti. Kesät ovat kuumia ja keskilämpötila on silloin 24 astetta. Vuorilta puhaltavat tuulet saattavat talvella tehdä kylmyydestä purevamman, mutta toisaalta tuoda helpotusta muutoin paahtavan kuumiin kesäiltoihin. Sademäärä saattaa vaihdella suuresti, mutta on keskimäärin noin 433 millimetriä vuodessa.
Maurilaisvalta.
Vaikka alue, jolla Madridin kaupunki sijaitsee on ollut asutettu esihistoriallisista ajoista lähtien, ensimmäiset sitä koskevat historiankirjoitukset ovat 800-luvun puolivälistä. Tuolloin Córdoban emiiri Muhammed I määräsi alueelle rakennettavan pienen linnoituksen (paikalle, jossa nykyään sijaitsee "Palacio Real", kuninkaallinen palatsi). Linnoituksen lähellä virtasi Manzanaresjoki, josta muslimit käyttivät nimeä al-Majrīṭ (arabiaksi المجريط) eli "vedenlähde". Kastilian Alfonso VI valloitti linnoituksen vuonna 1085 matkallaan Toledoon. Vuonna 1329 parlamentti asettui ensimmäistä kertaa Madridiin avustamaan.
Pääkaupungiksi.
Aragonian ja Kastilian avioliitto yhdisti kuningaskunnat muodollisesti vuonna 1469. Virallisesti Espanjan katsotaan yhdistyneen heidän tyttärenpoikansa, Habsburg-sukuisen perittyä molemmat. Hänen poikansa Filip II (1527–1598) siirsi Espanjan parlamentin Toledosta pysyvästi Madridiin vuonna 1561. Vaikkei asiaa julistettu virallisesti, parlamentin sijaintipaikka oli käytännössä pääkaupunki. Sevilla jatkoi Espanjan siirtomaiden valvojana, mutta teki sen Madridin alaisuudessa. Lukuun ottamatta lyhyttä ajanjaksoa vuosina 1601–1606, jolloin Filip III asetti hallintonsa Valladolidiin, Madrid on toiminut Espanjan keskuksena.
Nousu kukoistukseen.
1500- ja 1600-luvuilla Madrid ei muistuttanut juurikaan Euroopan muita pääkaupunkeja. Espanjan perimyssodan jälkeen valtaan noussut Bourbon-sukuinen kuningas Filip V päätti, että kaupunki ei voisi pysyä tuossa tilassa ja määräsi useita palatseja rakennettavaksi (mukaan lukien kuninkaallinen palatsi). Madridista tuli kuitenkin moderni kaupunki vasta (1716–1788) aikana. Hän rakennutti useita puistokatuja, aukioita, puutarhoja ja suihkulähteitä sekä hankki kaduille kivetyksen ja valaistuksen. Kaarle III olikin yksi Madridin historian suosituimmista kuninkaista, ja sanontaa "paras pormestari, kuningas" käytettiin laajalti. Kun (1748–1819) tuli kuningas, Madridin asukkaat alkoivat mellakoida. Lopulta Kaarle IV luopui kruunusta oman poikansa kiihottaman Aranjuezin kapinan jälkeen. Ferdinand VII:n valtakausi jäi kuitenkin lyhyeksi: Napoleon valloitti Espanjan vuonna 1808 ja teki veljestään kuningas. 2. toukokuuta (espanjaksi "Dos de Mayo") madridilaiset ryhtyivät kapinaan ranskalaisia vastaan ja seurasi kuusi vuotta kestänyt itsenäisyyssota.
Itsenäisyyssodasta sisällissotaan.
Ferdinand VII palasi valtaan itsenäisyyssodan jälkeen (1814), mutta joutui eversti Riegon johtaman sotilasvallankumouksen seurauksena palauttamaan vuonna 1812 säädetyn perustuslain. Tästä alkoi liberaalien ja konservatiivisten hallitusten aikakausi, joka päättyi (1830–1904) kruunaamiseen. Isabella II ei kuitenkaan kyennyt liennyttämään poliittisia jännitteitä, josta seurasi jälleen uusi kapina ja Espanjan ensimmäinen tasavalta. Monarkia palautui vuoden kuluttua, mutta valtataistelut kotimaan sisällä jatkuivat ja siirtomaat kapinoivat. Vuosisadan vaihteen molemmin puolin hallinnut Alfonso XIII rakennutti Madridin metron ja yliopistoalueen. Alfonso XIII:n valtakausi päättyi maanpakoon ja Espanjan toisen tasavallan julistamiseen vuonna 1931. Espanjan sisällissota syttyi vuonna 1936 asevoimien noustua kapinaan uutta hallitusta vastaan. Madridin kadut muuttuivat taistelukentiksi, ja se oli yksi sodasta pahiten kärsineistä kaupungeista.
Francon vuodet.
Francisco Francon diktatuurin aikana Madridista tuli hyvin teollistunut ja kaupunkiin kohdistui suuri muuttoliike. Francon vallan loppupuolella Baskimaan itsenäisyyttä ajava terroristijärjestö ETA salamurhasi pääministeri Luis Carrero Blancon Claudio Coellon kadulla. Tapauksesta keskustellaan vielä tänäkin päivänä. Joidenkin mielestä siitä seurasi lisää epävakautta, toisten mielestä se taas auttoi maata siirtymisessä kohti demokratiaa – viitaten mahdollisuuteen, että Carreo Blancosta olisi tullut Francon diktatuurin jatkaja tämän kuoltua.
Francon kuoleman jälkeen demokratiaa ajaneet puolueet hyväksyivät Francon toiveet hänen seuraajanaan, ja Espanjasta tuli jälleen perustuslaillinen monarkia. Francon vuodet olivat jättäneet Madridin ja muun maan taloudelliseen myllerrykseen. Koko Espanja alkoi tuoda itseään enemmän esille kansainvälisesti. Espanjan sisällä reaktio jo ennen Francoa vuosisatoja vallinnutta hallinnon keskittämispolitiikkaa vastaan on johtanut modernin itsehallintojärjestelmän kehittymiseen.
Nykyaika.
1980-luvun korkeasuhdanteen ansiosta Espanjan pääkaupunki on eheyttänyt asemansa Iberian niemimaan taloudellisena, kulttuurisena, teollisena, koulutuksellisena ja teknologisena keskuksena. Moderni Madrid on tärkeä eurooppalainen kaupunki. Se on kuitenkin vasta siirtymävaiheessa yrityksessään luoda itsestään Etelä-Euroopan johtavaa kaupunkia ja tärkeintä linkkiä Euroopan unionin ja Latinalaisen Amerikan välillä.
Madridin lähiliikennejuniin tehtiin 11. maaliskuuta 2004 pommi-iskuja, joissa kuoli lähes 200 ihmistä. Ääri-islamilaiset terroristit ilmoittivat tehneensä iskut kostoksi Espanjan osallistumisesta Irakin sotaan.
Väestö.
Vielä 1500-luvulla Madrid oli syrjäinen 15 000 asukkaan pikkukaupunki Kastilian keskusylängöllä. Kaupungin väkiluku on kasvanut suuresti sen jälkeen, kun kuningas Filip II teki siitä maan pääkaupungin. Kasvu oli huomattavaa erityisesti 1900-luvulla johtuen suuresta siirtolaisuudesta. Korkeimmillaan kaupungin väkiluku oli 1970-luvun puolivälissä, jonka jälkeen se kääntyi laskuun muun maakunnan eduksi. 2000-luvulle tultaessa väkiluku on kääntynyt taas kasvuun. Verrattuna muihin Espanjan suurkaupunkeihin, Madrid on kaksi kertaa suurempi kuin Barcelona ja neljä kertaa suurempi kuin Valencia.
Harvoilla madridilaisilla on kovinkaan pitkät juuret kaupunkiin. Madridiin on perinteisesti muutettu joka puolelta Espanjaa paremman toimeentulon toivossa. Espanjan liityttyä Euroopan unioniin yhä useammat muuttavat kaupunkiin muualta Euroopasta tai jopa toisista maanosista, rikastuttaen kaupungin kulttuuria omilla kielillään ja perinteillään.
Laajempaan, lähinnä etelään levittäytyvään metropolialueeseen ("Capital y Área Metropolitana") kuuluu Madridin lisäksi 22 kuntaa. Seitsemän niistä on väkiluvultaan suurempia kuin 100 000: Móstoles, Fuenlabrada, Leganés, Getafe, Alcorcón, Alcobendas ja Torrejón de Ardoz. Muu osa maakunnasta on enimmäkseen harvaan asuttua.
Talous.
Huolimatta viimeaikaisesta suuntauksesta siirtää teollisuuden tuotantolaitoksia kaupungin ulkopuolelle, Madrid on säilyttänyt asemansa Espanjan toiseksi suurimpana teollisuuskeskuksena Barcelonan jälkeen. Calle de Alcalá on pankki- ja liike-elämän keskus, jossa sijaitsee myös pörssi.
Viime vuosina Madridissa on tapahtunut suurta kehitystä palvelualoilla, jotka työllistävät jo kaksi kolmannesta kaupungin työväestöstä. Perinteisten hallinnollisten ja rahoituspalvelujen rinnalle on noussut muita lähinnä joukkoliikenteeseen liittyviä palveluja. Madrid on myös pyrkinyt kehittämään matkailu- ja kulttuuripalvelujaan. Nimeäminen Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuonna 1992 oli tärkeä merkkipaalu tässä prosessissa.
Kaupungin bruttokansantuote vuonna 2003 oli noin 84 000 miljoonaa euroa, joka on 11,3 prosenttia koko Espanjan vastaavasta. Suurimmat työnantajat sekä henkilöstön määrässä että bruttokansatuotteessa mitattuna ovat Barajasin lentoasema sekä messu- ja kongressikeskus IFEMA. Työttömyysprosentti on 5,7.
Hallinto.
Madrid on paitsi Espanjan myös Madridin itsehallinnollisen maakunnan pääkaupunki. Kaupungissa on täten paljon sekä paikallis- että valtionhallinnon toimipisteitä, ja se on kuningasperheen ja pääministerin asuinpaikka sekä hallituksen ja parlamentin istuntopaikka.
Kuninkaan virallinen virka-asunto on Madridin kuninkaallinen palatsi, mutta kuningasperhe on valinnut kodikseen pienemmän La Zarzuelan palatsin kaupungin laitamilla. Pääministerin virka-asuntona toimii La Moncloan palatsi lähempänä keskustaa.
Aluejako.
Madrid jakautuu 21 hallinnolliseen alueeseen.
Viimeinen suuri alueliitos tapahtui sisällissodan jälkeen 1940-luvulla, kun neljätoista ympäröivää kuntaa liitettiin Madridiin. Näihin kuuluivat Aravaca, Barajas, Canillas, Canillejas, Chamartín de la Rosa, Fuencarral, Hortaleza, El Pardo, Vallecas, Vicálvaro, Villaverde, Carabanchel Alto ja Carabanchel Bajo. Alueliitoksen myötä kaupungin pinta-ala kasvoi 66 neliökilometristä nykyiseen 607 neliökilometriin.
Kulttuuri.
Madrid on innoittanut monia kulttuurihenkilöitä. Elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Pedro Almodóvar on filmannut lähes kaikki elokuvansa Madridissa. Kirjailija Antonio Muñoz Molinan romaanien teemana on samoin ollut Madrid.
Nähtävyydet Madridissa.
a> sisältää yhden hienoimmista espanjalaisen taiteen kokoelmista.
Madridin tärkeimpiä nähtävyyksiä ovat muun muassa Paseo del Pradon museokolmikko (Prado, Reina Sofía ja Thyssen-Bornemisza), kuninkaallinen palatsi, Debodin temppeli, Almudenan katedraali, Puerta de Alcalá ja Buen Retiron puisto ja tekojärvi, jossa voi katsella, kun espanjalaiset soutelevat.
Plaza Mayor on Madridin keskus ja kuuluisin aukio, joka muistuttaa Rooman Piazza Navonaa. Plaza Mayorin lisäksi
väenvilskettä voi seurata kaupungin keskusaukioilla Puerta del Solilla.
Casa de Campo on suuri, lähes kahdentuhannen hehtaarin viheralue, josta löytyy huvipuisto (Parque de Atracciones de Madrid), uima-allas, järvi sekä uudentyyppinen eläintarha. Vierailun jännitystä lisää matka köysiradalla ("teleférico"). Sunnuntaisin Casa de Campo on suosittu koko perheen retkikohde.
Jalkapallon ystäviä kiinnostanevat Real Madridin ja Atlético Madridin kotiareenat Santiago Bernabéu ja Vicente Calderón. Madridissa sijaitsee myös yksi maailman kuuluisimmista härkätaisteluareenoista, Las Ventas.
Muut lähistön kaupungit ovat suosittuja päiväretkien kohteita. Niihin kuuluvat Toledo, Segovia, Ávila, Aranjuez, Alcalá de Henares, El Escorialin munkkiluostari- ja palatsikompleksi sekä Santa Cruz del Valle de los Caídos.
Ruoka- ja juomakulttuuri.
Madrid on espanjalaisen ruokakulttuurin sulatusuuni. Ravintoloissa tarjotaan ruokalajeja Espanjan kaikilta alueilta ja nykyään myös ulkomaisia herkkuja. Tyypillinen paikallisruoka on "cocido madrileño". Se on muhennos, jonka pääraaka-aineina käytetään kahviherneitä, lihaa ja erilaisia vihanneksia. Jokaisesta espanjalaisravintolasta löytyy edullinen päivän menu, "menú del día", johon kuuluvat alku-, pää- ja jälkiruoka leivän ja juoman kera. Paella on espanjalaisten kansallisruoka, josta löytyy useita erilaisia versioita. Paellaa valmistetaan tyypillisesti sunnuntaisin koko perheelle. Kuumalla ilmalla kannattaa kokeilla "gazpachoa" eli kylmää vihanneskeittoa. Alkoholiton maitomainen juoma "horcata de chufa" maistuu mantelilta ja tehdään eräästä makeasta pähkinälajista.
Madridissa on hyviä viinejä Espanjan eri viinintuotantoalueilta, kuten La Riojasta ja Navarrasta. "Sangría" on punaviiniä, johon on sekoitettu pilkottuja tai viipaloituja hedelmiä. Myös Jerezistä peräisin olevaa sherryä tai Kataloniasta peräisin olevaa kuohuviiniä, "cava"a on saatavilla.
Madridissa on tavallista syödä lounasta ja päivällistä myöhemmin kuin muualla Espanjassa. Lounasaika on kello 14–16 ja päivällisaika 21–22.30, tai viikonloppuisin vielä myöhempään. Siestaa vietetään kello 14–17. Ruoka-aikojen välissä nautitaan "tapas"-välipaloja.
Yöelämä.
Madrid tunnetaan myös yöelämästään ja diskoistaan. Osa yökerhoista tai diskoista on auki kello 6 saakka aamulla. Nuoremmat madridilaiset juhlivat joskus läpi yön, käyvät "churrosilla" (eräänlainen leivonnainen, joka on tapana nauttia kaakaon kera) aamunkoitteessa, menevät kotiin peseytymään ja lähtevät töihin. Tämä aluksi Plaza del Dos de Mayolle keskittynyt yöelämä kukoisti Francon kuoleman jälkeen ja erityisesti 1980-luvulla Madridin pidetyimmän pormestarin Enrique Tierno Galvánin ollessa virassa. 1980-luvulla Madridissa syntyi uusi nuorisokuttuuriliike La Movida. Nykyisin suurin keskus vaihtoehtoiselle yöelämälle on läheinen, pääosin homoseksuaalien asuttama Chuecan kaupunginosa. Myös Malasaña on öisin elävä kaupunginosa, joka sijaitsee Gran Vía pääkadun pohjoispuolella. Malasañan kaupunginosasta löytyykin eläväisiä baareja ja klubeja, jotka ovat täynnä nuoria ihmisiä. Suosittuja baareja Malasañan alueella ovat esimerkiksi Tupperware, Nueva Vision ja La Via Lactea. Hintojen noustessa ja uusien työpaikkojen avautuessa Madridin yöelämä on alkanut muistuttaa enemmän muita eurooppalaisia kaupunkeja kuten Tukholmaa ja Münchenia.
Flamenco.
Espanjalaisen kulttuurin tunnetuimpia tuotteita maailmalla on härkätaistelun ohella eteläisestä Andalusiasta peräisin oleva flamenco, joka yhdistää kitaransoittoa, tanssia, jalankoputuksia ja sydämen pohjasta pulppuavaa laulua. Vaikka perinne on muualta lähtöisin, flamencoa esitetään myös Madridin flamenco-yöklubeilla, jotka keräävät paljon yleisöä - myös turisteja. Lauluista kirpoava tuska samoin kuin rytmilliset poljennot sähköistävät ilmapiirin niin että katsomossa unohtuvat kansallisuus- ja kielirajat. Lauluja on kahta päätyyppiä. "Cante chico" on sävyltään vaihteleva ja iloinen, se on ns. kevyt laulu. Cante jondo, syvä laulu, kertoo rakkaudesta, kuolemasta ja inhimillisistä tunteista yleensä ja on hitaampi ja läpituntevampi. Sitä laulavat kaikki suuret flamencolaulajat.
Koulutus.
Kaupungissa toimii myös useita valtion tutkimuskeskuksia ja instituutteja, joista merkittävimpänä Opetus- ja tiedeministeriön alainen "Consejo Superior de Investigaciones Científicas".
Universidad Complutense de Madrid.
Complutense-yliopisto on yksi vanhimmista maailmassa, ja suurin Espanjassa. Yliopistossa on 10 000 henkilökunnan jäsentä ja 117 000 opiskelijaa. Se sijaitsee kahdella kampuksella, Moncloa-Aravacan alueella Ciudad Universitarian kaupunginosassa Madridissa sekä naapurikaupunki Pozuelo de Alarcónin Somosaguasin kaupunginosassa.
Yliopiston juuret ovat 1200-luvulla Alcalá de Henaresin kaupungissa. Nimensä se sai kaupungin latinankielisestä nimestä, "Complutum". Vuonna 1836 yliopisto siirrettiin Madridiin ja nimettiin "Universidad Centraliksi". Vuonna 1970 nimi vaihdettiin takaisin alkuperäiseksi. Ciudad Universitarian kampuksen rakennustyöt aloitettiin vuonna 1927, ja vuoden 1980 tienoilla valmistui toinen kampus Somosaguasiin. Vanha kampus Alcalássa avattiin uudelleen omana itsenäisenä yliopistonaan ("Universidad de Alcalá") vuonna 1977.
Lentoliikenne.
Madridia palvelee Barajasin lentoasema. Se toimii lentoyhtiö Iberian tukikohtana ja samalla pääporttina Iberian niemimaalle Euroopasta ja muualta maailmasta. Liki 40 miljoonalla vuosittaisella matkustajallaan se on maailman viidentoista vilkkaimman lentokentän joukossa. Nykyisten kolmen terminaalin ja kahden kiitotien rinnalle on alettu rakentaa kahta uutta terminaalia ja kiitotietä matkustajamäärien arvioitua noin 10 prosentin vuosittaista kasvua silmällä pitäen.
Maantieliikenne.
Madridia ympäröi kaksi kehätietä, M-30 ja M-40. Vuonna 1973 valmistunut M-30 kulkee lähellä kaupungin ydinkeskustaa. M-40 yhtyy M-30:en kaupungin pohjoispuolella, mutta kulkee muutoin kaupunkialueen ulkoreunalla. Kolmas kehätie, M-50, on rakenteilla, ja osittain valmiina. Eurooppatiet E5, E90 ja E901 kulkevat kaupungin läpi. Keskustan liikenne on usein ruuhkaista, ja autoilua siellä kehotetaan välttämään.
Rautatie- ja metroliikenne.
Espanjan kansallinen rautatieliikenneyhtiö Renfe ("Red Nacional de Ferrocarriles Españoles") hallinnoi suurinta osaa maan rautateistä. Madridin pääterminaalit ovat Atocha, Chamartín ja Príncipe Pío. Espanjan ylpeydenaihe on AVE-suurnopeusjunat ("Alta Velocidad Española"). Suunnitelmissa on rakentaa 7 000 kilometriä pitkä verkko, jonka keskipisteenä toimii Madrid. Tavoitteena on, että kaikki manner-Espanjan tärkeimmät kaupungit olisivat alle neljän tunnin matkan päässä Madridista. Tällä hetkellä (maaliskuu 2008) AVE-verkko kattaa linjat Madridista Sevillaan ja Málagaan etelässä sekä Valladolidiin, Huescaan ja Barcelonaan koillisessa.
Madridin metro on yksi laajimmista ja nopeimmin kasvavista metroverkoista maailmassa. Eteläisille esikaupunkialueille ulottuvan MetroSur-linjan valmistumisen myötä se on nyt Länsi-Euroopan toiseksi suurin, edellään vain Lontoo.
Urheilu.
Madridin suosituin urheilulaji on jalkapallo. Kaupungista on kotoisin Real Madrid, jonka Kansainvälinen jalkapalloliiton jäsenlehden lukijat äänestivät 1900-luvun parhaaksi seurajoukkueeksi marraskuussa 2000. Realin paikallisvastustaja on Atlético Madrid. Molemmat seurat pelaavat Espanjan pääsarjassa Primera Divisiónissa. Kolmas pääsarjassa pelaava madridilaisseura on Rayo Vallecano. Espanjassa järjestetyt vuoden 1982 jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut olivat suuri tapahtuma tälle jalkapalloilua rakastavalle maalle. Madridin Vicente Calderónilla ja Santiago Bernabéulla pelattiin jatkolohkojen otteluita, ja jälkimmäisellä myös loppuottelu.
Myös koripallo on suosittua. Koripalloliiga kaupunkia edustavat Real Madrid ja Estudiantes.
Vuosittainen pyöräilyn Espanjan ympäriajo ("Vuelta a España") on perinteisesti päättynyt Madridiin. Muita vuosittaisia tapahtumia ovat Casa de Campossa järjestettävä PGA European Touriin kuuluva Madridin avoin golfturnaus ("Open de Madrid"), Las Ventasin härkätaisteluareenalla ajettava freestyle motocrossin Red Bull X-Fighters -tapahtuma sekä Madrid Arenalla järjestettävä ATP Masters Seriesiin kuuluva Madrid Masters -tennisturnaus.
Madridista 26 kilometriä pohjoiseen San Sebastián de los Reyesin kunnassa sijaitsevalla Jaraman moottoriradalla ajettiin Formula 1 -sarjan Espanjan Grand Prix'tä vuosina 1968, 1970, 1972, 1974, 1976–1979 ja 1981. Lähimmät laskettelumahdollisuudet ovat Guadarraman vuoristossa. Muun muassa 60 kilometriä Madridista pohjoiseen sijaitseva Navacerradan hiihtokeskus on sekä madridilaisten että matkailijoiden suosiossa.
Olympiakisaehdokkuus.
Madrid oli ehdolla vuoden 2012 kesäolympialaisten isäntäkaupungiksi Pariisin, Lontoon, New Yorkin ja Moskovan ohella. Kaupunki kuitenkin putosi Kansainvälinen olympiakomitean Singaporessa 6. heinäkuuta 2005 järjestämän äänestyksen kolmannella kierroksella ja kisat menivät lopulta Lontoolle. Madrid oli uudelleen ehdolla vuoden 2016 kesäolympialaisten isäntäkaupungiksi, mutta hävisi Rio de Janeirolle. Kisaorganisaatio on ilmoittanut hakevansa uudelleen joko vuoden 2020 tai 2024 kisoja.
Lippu ja vaakuna.
Madridin kaupungin vaakuna on peräisin 1200-luvulta ja symboloi maanomistuskistaa kirkon ja työväestön välillä. Vaakunan kilvessä on valkoisella taustalla takajaloillaan mansikkapuuta ("Arbutus unedo") vasten seisova karhu. Kilpeä ympäröi sininen reunus, jolla on seitsemän valkoista kuusisakaraista tähteä. Karhu ja mansikkapuu viittaavat karhujen ja metsien suureen määrään alueella. Seitsemän tähteä edustavat Ison karhun ("Ursa Major") tähdistöä. Kilven päällä on kruunu, joka symboloi Madridin kuninkaallista asemaa.
Madridin kaupungin lipussa esiintyy vaakuna purppuraisella pohjalla. Lipun väri viittaa Uuten-Kastiliaan (nykyinen Kastilia- La Manchan itsehallintoalue), jonka osa Madrid ennen oli.
Suomen suurlähetystö.
Suomen Espanjan suurlähetystö sijaitsee Madridissa osoitteessa Paseo de la Castellana 15. Suurlähettiläänä on 1. syyskuuta 2009 lähtien toiminut Markku Keinänen.


Malesia.
Malesia on valtio Aasiassa. Sen pääkaupunki on Kuala Lumpur. Malesian väkiluku on noin 28 miljoonaa ja pinta-ala 329 750 neliökilometriä. Malesian naapurimaat ovat Thaimaa, Indonesia, Singapore ja Brunei. Maan virallinen kieli on malaiji.
Malesia muodostuu kahdesta toisistaan selvästi erillään sijaitsevasta alueesta. Länsi-Malesian muodostaa Malakan niemimaan eteläosa, entinen Malaija, kun taas Itä-Malesiaan kuuluu Borneon saaren pohjoisosa Bruneita lukuun ottamatta.
Malesian suurin väestöryhmä on malaijit, mutta kiinalaisvähemmistö on hallinnut maan taloutta. Lisäksi maassa on merkittävä intialaisvähemmistö. Malesian pääuskontoja ovat islam, konfutselaisuus, buddhalaisuus, taolaisuus, kristinusko, hindulaisuus, sikhiläisyys ja luonnonuskonnot
Historia.
Malakan niemimaa on ollut varhaisista ajoista Kiinan ja Intian välisen kaupan tärkeä keskus. Ensimmäiset malaijikuningaskunnat syntyivät 900-luvulla ja islam saapui alueelle 1300-luvulla. 1400-luvulla Malakan sulttaanikunta nousi alueen voimakkaimmaksi, mutta Portugali valtasi Malakan vuonna 1511 aloittaen eurooppalaisen ylivallan ajan. Alankomaat valtasivat Malakan Portugalilta vuonna 1641 ja menettivät sen vuorostaan Yhdistyneelle kuningaskunnalle vuonna 1824.
Brittien hallitsemat Malaka, Singapore ja Penang yhdistettiin Salmisiirtokunniksi 1826. Näistä tukikohdista koko Malakan niemimaa alistettiin brittien valtaan 1900-luvun alkuun mennessä.
Englantilainen James Brooke sai vuonna 1842 Brunein sulttaanilta haltuunsa Itä-Malesiassa sijaitsevan Kuchingin kaupunkia ympäröivän alueen ja perusti Sarawakin ruhtinaskunnan, joka laajeni vähitellen käsittämään nykyisen Sarawakin osavaltion alueen. Pohjois-Borneon Sabah taas joutui 1881 brittiläisen Pohjois-Borneon kauppakomppanian haltuun ja 1888 siitä tehtiin Ison-Britannian protektoraatti.
Toisessa maailmansodassa koko Malesia joutui Japanin miehittämäksi (katso myös Malaijan taistelu). Sodan jälkeen Sarawakia hallinnut Brooken suku luopui vallasta ja Sarawak, samoin kuin Sabah (tuolloin nimeltään Pohjois-Borneo) muutettiin Ison-Britannian kruunusiirtomaaksi vuonna 1946. Pääasiassa kiinalaisväestön tukema Malaijan kommunistinen puolue oli käynyt Malakan niemimaalla sissisotaa japanilaismiehitystä vastaan ja aloitti uuden sodan brittejä vastaan 1948. Sissien takia julistettu poikkeustila kesti vuoteen 1960 (ja jotkut poikkeustilalait ovat edelleen voimassa), mutta pääosin kommunistit joutuivat vetäytymään jo 1950-luvun alussa tukikohtiinsa Thaimaahan. Lopullisesti konflikti loppui vasta 1989 sissien antautumissopimukseen.
Sissisota sai kuitenkin osaltaan britit myöntämään maalle itsenäisyyden ja 31. elokuuta vuonna 1957 Malaijan liittovaltio eli nykyinen Länsi-Malesia itsenäistyi. Vuonna 1963 Malaijan liittovaltio, Singapore, Sarawak ja Sabah yhdistettiin Malesiaksi. Myös Bruneita suunniteltiin tuolloin siihen liitettäväksi, mutta se jäi edelleen Ison-Britannian alaisuuteen, kunnes se itsenäistyi vuonna 1984.
Indonesia ja osa Itä-Malesian väestöstä vastusti alkuun Sarawakin ja Sabahin liittämistä Malesiaan ja vuosina 1962–1966 alueella käytiin aseellisia yhteenottoja. Liittohallituksen tueksi lähetetyt brittiläiset joukot ja Sukarnon hallinnon kaatuminen Indonesiassa ratkaisivat kuitenkin tilanteen Malesian eduksi. Kiinalaisenemmistöinen Singapore itsenäistyi Malesiasta rauhanomaisesti vuonna 1965.
Malaijien ja kiinalaisten etniset jännitteet kärjistyivät verisiksi mellakoiksi Kuala Lumpurissa 13. toukokuuta vuonna 1969 ja johtivat uuden kaksivuotisen poikkeustilan julistamiseen. Pysyvämpänä seurauksena oli kuitenkin siirtyminen malaijiväestöä suosivaan talous- ja sosiaalipolitiikkaan.
1990-luvun lopulla Malesiaa ravisteli maata koko itsenäisyyden ajan hallinneen UMNO-puolueen repeämä ja pääministeri Mahathir bin Mohamadia vastaan kohdistunut oppositioliikehdintä, jonka hallitus kuitenkin lopulta sai aisoihin. Silloinen pääministerin kakkosmies, myöhemmin oppositiojohtaja Anwar Ibrahim on pidätetty useita kertoja syytettynä sopimattomasta seksuaalisesta toiminnasta.
Vuonna 2001 puhkesi etnisiä levottomuuksia Kuala Lumpurin hökkelikylissä malaijien ja köyhien etnisten intialaisten välillä. Levottomuudet olivat pahimmat vuoden 1969 jälkeen. Kuusi ihmistä sai surmansa, kymmeniä loukkaantui ja lähes kaksisataa pidätettiin.
Joulukuussa 2006 ja vuoden 2007 alussa jouduttiin evakuoimaan kymmeniätuhansia ihmisiä tulvien takia.
Alkuvuodessa 2011 Malesiassa oli levottomuuksia muslimien ja kristittyjen välillä, jolloin 11 kirkkoa tuhopoltettiin.
Politiikka.
a> on liittovaltion hallinnolle suunniteltu uusi pääkaupunki.
Perustuslaki määrittelee Malesiasta kuningaskunnan, ja kuningas on myös maan korkein uskonnollinen johtaja. Kuningas valitaan viiden vuoden kaudeksi yhdeksän Malakan niemimaan sulttaanin joukosta. Toimeenpanovalta on kuitenkin keskittynyt pääministerille.
Malesian parlamentti on kaksikamarinen. Senaatin 70 jäsenestä kuningas nimittää 44 ja osavaltiot nimittävät kaksi kukin. Kansanneuvoston 222 jäsentä valitaan yleisillä vaaleilla vähintään viiden vuoden välein. Kuningas voi hajottaa pääministerin pyynnöstä kansanneuvoston ja käytännössä vaalit on pidetty 3–5 vuoden välein.
Malesiaa on itsenäistymisestä asti hallinnut "United Malays National Organisation" (UMNO) ja sen liittolaispuolueet, jotka muodostavat Barisan Nasional (Kansallinen rintama)-koalition. Tärkeimpiä UMNO:n liittolaisia ovat kiinalaisia edustava "Malaysian Chinese Association" (MCA) ja intialaisia edustava Malaysian Indian Congress (MIC). Tärkeimmät oppositiopuolueet, jotka 1999 muodostivat liiton nimellä Barisan Alternatif (Vaihtoehtoinen rintama), ovat islamistinen PAS, paljolti kiinalaisia edustava Democratic Action Party (DAP) ja UMNO:sta erkaantunut National Justice Party (NJP).
Vuoden 2008 vaaleissa Barisan Nasional säilytti yksinkertaisen enemmistön, mutta menetti kahden kolmasosan enemmistön, jonka se olisi tarvinnut perustuslakien muuttamiseen. Huonon vaalimenestyksen takia pääministeri Abdullah Ahmad Badawi luovutti vallan entiselle varamiehelleen Najib Tun Razakille huhtikuussa 2009.
Malesiassa on monipuoluejärjestelmä ja vaalit ovat suhteellisen rehellisiä, mutta oppositio on syyttänyt hallitusta mm. itsenäisen median tukahduttamisesta ja poliittisten vastustajien vangitsemisesta. Yleinen äänioikeus koskee 21 vuotta täyttäneitä.
Maantiede.
Malesia muodostuu kahdesta osasta, jotka yhdistyivät vasta 1963. Länsiosa on Malajin niemimaan eteläkärjessä, ja ulottuu etelässä Singaporen saarelle ja pohjoisessa Thaimaan rajalle asti. Sen jakaa kahtia Banjaran Titiwangsan vuorijono, joka kulkee etelästä pohjoiseen. Itäosan muodostavat Sabakin ja Sarawakin territoriot Borneon saaren pohjoisosassa. Niitä erottaa Brunei.
Malesia sijaitsee leveyspiirien 1 ja 6 N välillä, joten maassa vallitsee päiväntasaajan trooppinen ilmasto, jossa lämpötilat ovat korkeat ja sateet yleisiä ympäri vuoden. Huhtikuusta syyskuuhun puhaltaa lounaismonsuuni, marraskuusta helmikuuhun koillismonsuuni.
Malesiassa kasvaa sademetsiä ja mangrovemetsiä. 75 % maasta on metsien peitossa, ja 60% siitä on luonnontilaista sademetsää. Metsien suuriin eläinlajeihin kuuluvat sumatransarvikuono, malaijikarhu, malakantiikeri, oranki ja nenäapina. Kaikkiaan maassa elää 286 nisäkäslajia. Borneolla kasvaa maailman suurin kukka Rafflesia. Sen lisäksi Malesiassa tavataan ainakin 15 000 putkilokasvilajia.
Malesian kansallispuistot ovat suosittuja matkailukohteita. Niihin kuuluvat maan suurin Taman Negaran kansallispuisto, Bakon kansallispuisto Borneon rannikolla, Niahin kansallispuisto luolineen sekä Tanjung Datun kansallispuisto, jossa on sekä koralliriuttoja että luonnontilaista sademetsää.
Gunung Mulun kansallispuisto ja Kinabalun kansallispuisto ovat Unescon maailmanperintökohteita.
Aluejako ja suurimmat kaupungit.
Malesia on jakautunut neljääntoista hallinnolliseen osaan: kolmeentoista osavaltioon ("negen") ja kolmeen liittovaltion territorioon ("wilayah persekutuan"), joilla yhdessä on osavaltioasema. Liittovaltion territoriot ovat: Kuala Lumpur, Labuan ja Putrajaya.
Suurimmat kaupungit ovat Kuala Lumpur, Johor Bahru, Klang ja Ipoh.
Talous.
Itsenäistymisestään asti Malesia on ollut yksi Aasian taloudellisesti menestyneimmistä valtioista. Nykyisin se on yksi maailman suurimmista puolijohdekomponenttien, elektroniikan ja tietotekniikan viejistä.
Vuonna 2009 Malesian varmistuneet öjyvarat olivat neljä miljardia barrelia. Lähes kaikki öljyntuotanto on maan merialueilla, jossa on kolme kenttää: Malaisin Sarawakin ja Sabahin öljykentät. Kansallinen öljy-yhtiö Petronas dominoi koko öljysektoria. Maassa toimii kuusi jalostamoa.
Maatalous tuottaa palmuöljyä, kumia, puutavaraa, kaakaota, riisiä, trooppisia hedelmiä, kalaa ja kookospähkinöitä.
Taulukossa on merkittävimmät luonnonvarat ja vientituotteet.
Väestö.
Malaijit muodostavat 53 % väestöstä. Kiinalaisia on 26 %, alueen alkuperäisasukkaita 11,8 % ja intialaisperäisiä (pääasiassa tamileja) 7,7 % väestöstä.
Virallisen malaijin kielen lisäksi englanti on yleisessä käytössä mm. mediassa. Lisäksi maassa puhutaan useita eri kiinankielen murteita, intialaisia kieliä (tamil, telugu, malajalam, punjab) ja thain kieltä. Maan itäosan etniset vähemmistöt puhuvat useita paikalliskieliä, joista suurimmat ovat iban ja kadazan.
Uskonnollisesti malaijit ovat muslimeja, kiinalaisten keskuudessa on taolaisia, buddhalaisia ja kungfutselaisia ja intialaiset ovat pääosin hinduja. Maassa on myös jonkin verran kristittyjä. Maan perustuslakiin on kirjattu malaijien uskonnoksi islam. Heitä koskee šari'a-laki. Islamista poiskääntyminen edellyttää lupaa šari'a-oikeudelta, eikä sitä käytännössä myönnetä. Ihmiset, jotka ovat virallisesti muslimeiksi luokiteltuja, eivät myöskään saa harjoittaa muuta uskontoa. Tämä on aiheuttanut uskonnollisia konflikteja. Maassa on käyty oikeutta siitä, saavatko muut kuin muslimit käyttää sanaa Allah.
Kulttuuri.
Intialais- ja kiinalaistaustaiset malesialaiset ovat kokeneet nämä periaatteet omaa kulttuuriaan syrjiviksi.
Virallisten kansallisten symbolien valitseminen ilman että joku väestönosa tuntisi itsensä ulkopuoliseksi on ollut vaikeaa. Kenties siksi näitä symboleita haetaan luonnosta: merikilpikonnat, kiinanruusu ja oranki. Moderneja kansallisen ylpeyden aiheita ovat kotimainen Proton-auto ja Petronas-torni.
Malesian kirjallinen perinne alkaa alkuperäisväestön suullisesta perinteestä: kansansaduista, kansanrunoista ja sananlaskuista. Perinne on saanut vaikutteita suurista intialaisista eepoksista. Kirjoittaminen aloitettiin islamin tulon myötä. Malaijisulttaanit palkkasivat 1400- ja 1500-luvuilla kirjurit kirjoittamaan muistiin historiallisia tapahtumia, ja näitä kirjoituksia sitten kopioitiin laajalti. Kiinalaiset ja intialaiset toivat oman kirjallisen traditionsa mukanaan, mutta alkoivat tuottaa paikallista kirjallisuutta vasta 1800-luvulla.
1800-luvun alussa unshi Abdullah bin Abdul Kadir julkaisi ensimmäisiä perinteestä poikkeavia teoksiaan, mutta vasta 1920-luvulla alkoi ilmestyä laajemmin romaaneita ja novellikokoelmia. Varsinainen kotimaisen kirjallisuuden kultakausi alkoi 1990-luvulla.Shahnon Ahmad tunnetaan satiireistaan. Khadijah Hashim kirjoittaa romaaneita ja lastenkirjoja. Monia hänen teoksistaan on sovitettu televisioon.
Perinteisiä kansantaiteen muotoja ovat varjonukketeatteri ja leijojen lennättäminen.
Malesian monien kansojen joukossa on edustettuina maailman suuria keittiöitä, ja malesialaisessa ruokavaliossa on niiden ominaispiirteitä tallella. Sekä riisiä että nuudeleita syödään paljon, usein mausteisen kastikkeen kanssa. Trooppisia hedelmiä on paljon. Niistä omaleimaisin on durian.
Valtiollinen yleisradioyhtiö tuottaa kahta televisiokanavaa ja suuren osan radio-ohjelmista. Kaupallisia televisiokanavia on kolme. Mediaa säännöstellään tarkasti, ja esimerkiksi suutelu- ja kiroilukohtaukset poistetaan.
Urheilu.
Malesia on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1964. Se on saanut yhteensä kuusi mitalia, kolme hopeaa ja kolme pronssia. Mitaleista viisi on sulkapallosta ja yksi uimahypyistä.
Malesian jalkapallomaajoukkue ei ole kertaakaan esiintynyt MM-kisoissa. Aasian kisoissa se on jäänyt kolme kertaa ensimmäiselle kierrokselle vuosina 1976, 1980 ja 2007. Joukkue on marraskuussa 2011 FIFAn rankingissa sijalla 155. Maassa on 110 jalkapalloseuraa ja niissä yhteensä 9930 rekisteröityä pelaajaa.
Malesiassa ajetaan vuosittain Formula 1 -sarjan osakilpailu Malesian Grand Prix Sepang International Circuitin moottoriradalla.


Maakaasuvoima.
Image:CO2 emissions in energy production according to Spadaro et al. 2000.png|370px|thumb|Vertailu eri energialähteiden tyypillisistä kasvihuonekaasujen enimmäis- ja vähimmäispäästöistä. (
Maakaasuvoima on eräs energiamuoto. Siinä poltetaan maakaasua voimaloissa. Voimala on tavallisesti kaasuturbiini, jonka hyötysuhdetta parannetaan käyttämällä höyryturbiinikonetta kaasuturbiinin pakokaasuista saatavalla lämmöllä.
Maakaasun ongelmana on, ettei sekään ole täysin saasteeton. Kun päästöjä joudutaan taas vähentämään, kalliit maakaasuvoimalat jäävät tarpeettomiksi. Lisäksi maakaasu palaa nopeasti ja räjähtää.


Maakaasu.
Maakaasu on tavallisesti lähes kokonaan metaanista eli hiilivedystä CH4 koostuva luonnonkaasu, joka on tärkeä fossiilinen polttoaine. Maakaasu on syntynyt ajan saatossa maan uumenissa eloperäisen aineksen hajotessa anaerobisen toiminnan myötä. Metaanin lisäksi maakaasussa on pieniä määriä etaania, propaania, butaania, pentaania sekä muita raskaampia hiilivetyjä ja toisinaan typpeä ja heliumia. Maakaasua saadaan maakaasu- ja öljylähteistä, jotka ovat onkaloita maankuoressa maalla tai merellä. Ei-fossiilista, anaerobisten bakteerien biomassasta tuottamaa, maakaasua vastaavaa kaasuseosta kutsutaan biokaasuksi.
Maakaasu jalostetaan ennen teollista käyttöä maakaasunjalostuslaitoksessa, jossa siitä poistetaan kaikki muu kuin metaani. Puhdistettu maakaasu on väritön, hajuton, heikosti sinertävällä liekillä palava kaasu, jonka lämpöarvo on korkea, 50 MJ/kg, (vrt. kivihiili 24,8 MJ/kg).
Jalostettua maakaasua voidaan käyttää polttoaineena voimalaitoksissa, ajoneuvoissa, sellaisenaan kotitalouksissa lämmitykseen ja ruoanlaittoon. Maakaasun jalostuksen sivutuotteita ja metaanin sisältämää vetyä käytetään myös teollisuuden raaka-aineena.
Tuotantomäärät.
Vuonna 2009 maakaasun kokonaistuotanto maailmassa oli noin 3000 miljardia kuutiometriä (so. 3000 kuutiokilometriä). Tästä Yhdysvallat ja Venäjä kumpikin tuottivat noin 20 %, vajaat 600 miljardia kuutiometriä. Iran tuotti 200 miljardia ja EU, Kanada ja Norja kukin yli 100 miljardia kuutiometriä.
Nesteytetty maakaasu, LNG.
Jäädyttämällä maakaasu -160 C-asteen lämpötilaan se saadaan nestemäiseen olotilaan nesteytetyksi maakaasuksi ("LNG, engl. liquefied natural gas"). LNG:n tilavuus on noin kuudessadasosa normaaliolotilassa olevan kaasun tilavuudesta. Tonni LNG:tä vastaa 1 370 m3 maakaasua. Nesteytettyä maakaasua voidaan kuljettaa putkiverkoston ulkopuolelle laiva- tai rekkakuljetuksina. Käyttökohteissa LNG höyrytetään kaasuksi.
LNG on metaania, jonka oktaaniluku on 130 ja lämpöarvo 13,7 MWh/tn (vrt. raskas polttoöljy 11,4 MWh/tn).
LNG on turvallinen polttoaine. Mahdollisen vuodon tapahtuessa LNG höyrystyy välittömästi. Höyrystynyt kaasu on ilmaa kevyempi, noin puolet ilman tiheydestä. Nestemäisenä LNG ei räjähdä, koska sen syttymislämpötila on korkeampi kuin öljypohjaisilla polttoaineilla.
Paineistettu maakaasu, CNG.
Paineistettu maakaasu on liikennekaasua, jota käytetään kaasuautojen polttoaineena (CNG, "engl. compressed natural gas"). Maakaasun painetta nostetaan hyvin korkeaksi (200 bar), näin kaasu saadaan pienempään tilaan.
Siirtoputkisto ja kuljetus.
Maakaasua siirretään paineistetuissa putkissa kaasukentiltä käyttökohteeseen. Nesteytettyä maakaasua voidaan kuljettaa erikoisvalmisteisissa laivoissa ympäri maailmaa.
Suomessa luonnonkaasuihin erikoistunut Gasum Oy omistaa 1 186 km kaasuputkiverkoston, jota pitkin kaasua tuodaan Suomeen. Maakaasun ohella biokaasun merkitys kotimaisena energiana kasvaa tulevaisuudessa.
Maakaasun siirtoverkoston tärkeimmät osat ovat siirtoputkisto venttiiliasemineen, kompressoriasemat ja maakaasun luovutuspisteissä sijaitsevat paineenvähennysasemat. Maakaasu siirtyy käyttöalueiden läheisyyteen maanalaisissa siirtoputkistoissa, jotka asennetaan noin 1-2 metrin syvyyteen ja niide sijainti merkitään maastoon keltaisilla merkintäpylväillä. Nykyisissä siirtoputkissa kaasun paine on noin 30–54 baria, mutta uusia putkia rakennetaan myös 80 barin paineelle. Putket ovat raskaita ja kestäviä teräsputkia, jotka ovat pinnoitettu polyeteenimuovilla. Pinnoitteen korroosiosuojausta täydennetään katodisella suojausjärjestelmällä.
Gasum edistää aktiivisesti omilla investoinneilla maakaasun siirtoverkoston laajentumista. Gasum vastaa itse maakaasuverkoston laajentamiseen ja ylläpitoon kuuluvista suunnittelu- ja rakentamistöistä. Maakaasurakentamisessa otetaan erityisen tarkkaan huomioon ympäristöseikat ja turvallisuus. Siirtoverkosto kehitetään niin, että siirtokapasiteetti ja toimitusvarmuus nykyisiin ja tulevaisuuden käyttökohteisiin on aina varmistettu.
Venttiili- ja linkkiasemat.
Siirtoputkistoon asennetaan noin 8–32 km välein venttiiliasemia, joiden linjasulkuventtiileillä voidaan katkaista kaasun siirto ja jakelu sekä tyhjentää putki maakaasusta ulospuhaltamalla täysin. Yhteensä 112 siirtoputkiston venttiiliasemaalisäävät putkiverkoston käyttöturvallisuutta. Linkkiasemat välittävät siirtoverkoston varrelta valvonta- ja hälytystiedot keskusvalvomoon maakaasuverkoston omaan tiedonsiirtojärjestelmään. Ne sijaitsevat aina venttiiliasemien lähellä.
Kompressoriasemat.
Kompressoriasemien avulla nostetaan maakaasun painetta ja lisätään siis maakaasuverkoston siirtokapasiteettia. Gasumin Suomen kompressoriasemat ovat Imatralla, Kouvolassa ja Mäntsälässä. Kompressorien käyttötarve riippuu kokonaisuudessaan siirtoputkiston painetilanteesta, johon vaikuttaa maakaasun vuorokautinen menekki, käytön jakautuminen verkoston alueella ja tulopaine.
Paineenvähennysasemat.
Siirtoputkistosta maakaasu johdetaan paineentasausasemille, joiden tehtävänä on alentaa siirtoputkiston paine asiakkaalle käyttöön sopivaksi. Paineenvähennysasemat ovat ain aidattuja ja ne on varustettu kaasuvuotohälyttimillä, erilaisilla automaattisilla turvalaitteilla ja kaukovalvontalaitteistolla sekä aseman ulkopuolella olevalla isolla pääsulkuventtiilillä. Siirtoverkostossa on jopa 131 paineenvähennysasemaa.
Energiantuotanto.
Suurin osa maakaasusta käytetään polttoaineena tehtaissa ja kaasuturbiinivoimalaitoksissa. Kaasu palaa puhtaasti, koska siinä ei ole esimerkiksi rikkiä ja raskasmetalleja eikä palamisessa vapautuvia kiinteitä epäpuhtauksia. Tuhkaa ei synny ollenkaan kaasumaisen olomuodon ansiosta. Poltto synnyttää kuitenkin hiilidioksidipäästöjä. Saman lämpömäärän tuottamisessa syntyy 30 % vähemmän hiilidioksidia kuin öljyä poltettaessa ja 45 % vähemmän kuin kivihiilellä.
Lämmitys ja ruoanlaitto.
Maakaasua käytetään laajalti muun muassa Yhdistyneessä Kuningaskunnassa, Manner-Euroopassa, Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa asuntojen lämmittämiseen, käyttöveden lämmittämiseen ja ruoanlaittoon. Esimerkiksi Yhdysvalloissa 51 prosenttia eli 49,1 miljoonaa kotitaloutta käyttivät maakaasua lämmitykseen vuonna 2003. Vuonna 2003 rakennetuista asunnoista 70 prosenttiin lämmitysjärjestelmäksi valittiin maakaasu.
Liikenne.
Maakaasua käytetään jonkin verran polttoaineena henkilöautoissa ja busseissa. Laivojen moottoreita valmistava Wärtsilä on suunnitellut useita maakaasua ja dieseliä tai pelkästään maakaasua käyttäviä moottoreita. Ympäristön kannalta maakaasun suuri etu laivojen polttoaineena on se, että se ei sisällä lainkaan rikkiä.
Teollisuus.
Energian tuotannon ohella maakaasua käytetään myös teollisuuden raaka-aineena. Heliumin tuotannon ainoana lähteenä on maakaasu, josta sitä saadaan jalostuksen sivutuotteena merkittävästi esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa geologinen rakenne on heliumin pakkautumiselle otollinen. Maakaasun vety voidaan erottaa höyryreformoimalla ja se onkin pääasiallinen tapa valmistaa vetyä teollisuuden tarpeisiin. Vetyä käytetään typpilannoitteena käytettävän ammoniakin valmistamiseen Haber-Bosch-menetelmää käyttäen, ja sellaisenaan mitä erilaisimpiin käyttötarkoituksiin.
Suurimmat käyttäjämaat.
Vuonna 2009 suurimmat maakaasun käyttäjät olivat Yhdysvallat (noin 650 miljardia kuutiometriä), EU (490 mrd) ja Venäjä (440 mrd). Suuria kuluttajia ovat myös Iran (140), Japani (95), Kanada (95), Kiina (87), Saudi-Arabia (77), Meksiko (60), Yhdistyneet arabiemiraatit (59), Uzbekistan (53) ja Ukraina (52) ja Intia (51 mrd kuutiometriä). Suomen kulutus oli noin 4 miljardia kuutiometriä.
Käyttö ja merkitys Suomessa.
Maakaasu muodosti 11 prosenttia Suomen energiankulutuksesta vuonna 2006. Noin kolme neljäsosaa maakaasusta kuitenkin käytetään sähköä ja kaukolämpöä tuottavissa yhteisvoimaloissa. Helsingissä sähköstä 49 prosenttia ja Vantaalla 40,4 prosenttia tuotettiin maakaasulla vuonna 2006. Kaikki Suomen maakaasu tuodaan Venäjältä. Maakaasuyhtiö Gasum Oy omistaa Suomen 1 186 kilometrin pituisen maakaasun siirtoputkiston, joka käsittää pääasiassa Kaakkois-Suomen, Luoteisen-Suomen pääkaupunkiseudun sekä näiden väliin jäävän alueen. Maakaasun varastointivelvoitteet täytetään maakaasua korvaavilla polttoaineilla. Suomessa käytetään hyvin vähän maakaasua suoraan asuntojen lämmittämiseen, mutta epäsuorasti kaukolämpöä ja sähköä tuotetaan runsaasti maakaasulla. Pääkaupunkiseudulla yli 30 000 yksityistä käyttäjää tekee ruokaa maakaasulla ja lähes 300 ravintolaa Helsingissä valmistavat ruoat kaasulla.
Maakaasun käyttäjiä Suomessa on tuhansia. Gasumin maakaasuverkoston pohjoisin kaupunki, jonne maakaasu siirtyy putkessa on Kyröskoski ja tulevaisuudessa läntisin kaupunki on Naantali.
Arvio maailman maakaasuvarannoista.
Luettelo koskee vuoden 2010 alkuun päivättyjä arvioita.


Nakkila.
Nakkila on Satakunnan maakunnassa sijaitseva kunta. Nakkilan kirkonkylä sijaitsee Kokemäenjoen varrella, n. 20 km:n päässä Porista. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Nakkila on ollut itsenäinen kunta vuodesta 1861 lähtien, jolloin se erosi Ulvilasta. 1960-luvulla osa Nakkilasta liitettiin Poriin.Nakkilan naapurikunnat ovat Eura, Eurajoki, Harjavalta, Luvia, Pori ja Ulvila.
Nakkilan vaakunan on suunnitellut Gustaf von Numers ja se on vahvistettu vuonna 1951.
Nähtävyyksiä.
Nakkilan nähtävyyksiin kuuluvat muun muassa vuonna 1937 valmistunut Suomen ensimmäinen funktionalistinen kirkko, sekä Villilän elokuvastudio, josta käytetään joskus lempinimeä "Suomen Hollywood". Villilässä on kuvattu osia muun muassa elokuvista Kaksipäisen kotkan varjossa, Sibelius ja FC Venus. Tämän lisäksi Nakkila on tunnettu myös nahkiaispitäjänä. Nakkilan kirkonkylään viitataan joskus puhekielessä sanonnalla "siin Nakkila kirko vaiheil". Nakkilan alueella on myös runsaasti arkeologisia muinaismuistoja, joista tärkeimpiä ovat Kiukaisten-kulttuurin alue Uotinmäessä, Selkäkankaan pronssikautinen hiidenkiuas Viikkalassa sekä Rieskaronmäen pronssikautinen asuinpaikka Kivialhossa. Muita nähtävyyksiä ovat muun muassa
Teollisuus.
Nakkilan merkittävimpiä teollisuusyrityksiä ovat Nakkila Worksin konepaja sekä Länsi-Suomen Voima Oy:n Harjavallan vesivoimalaitos. Pienimuotoisempaa teollista toimintaa on edustanut puusepänteollisuus, jonka tunnetuimpia tuotteita ovat olleet keinutuolit. Myös Suominen-yhtymän kuitukangastehdas (ent. Suomisen nahkatehdas) on ollut merkittävä työllistäjä, mutta suuri osa tuotannosta on ajettu alas vuoden 2012 loppuun mennessä.
Liikenne.
Nakkilan tärkein liikenneväylä on Helsingin ja Porin välinen valtatie 2. Myös Tampereen–Porin rautatie kulkee Nakkilan kautta.
Urheilu ja vapaa-aika.
Kokemäenjoessa on Nakkilan alueella useita suosittuja kalastuspaikkoja, mm. Arantilankoski. Salomonkallio on Kivialhon kylässä sijaitseva talviurheilu- ja golfkeskus.
Kyliä.
Kylän nimen perässä oleva vuosiluku tarkoittaa, milloin kylästä tai talosta tunnetaan ensimmäisen asiakirjamerkintä.
Arantila, Anola (1410, 1412), Hormisto, Järvikylä, Kivialho, Kukonharja (1354, 1412), Lammainen (1348, 1414), Leistilä (1441), Masia, Matomäki, Pakkala, Penttala, Pyssykangas, Ruhade, Ruskila, Soinila, Tattara (1441), Viikkala, Villilä (1451), Vuohimäki, Hohtari.
Historia.
Lammaisten kosket nousivat maankohoamisen seurauksena merestä 1500 eaa. alkaen ja Kokemäenjoen suisto syntyi koskena alapuolelle alavalle peltotasangolle 500 eaa. lähtien. Nakkilan keskustan seutu oli kuivaa maata jo ajanlaskun alussa, jolloin joenranta-asutus kävi mahdolliseksi.
Nykyisen Nakkilan vaiheilla Kokemäenjoen varrella asuttiin varmasti jo 1300-luvulla. Talon nimi Nakkla, josta kuntakin on nimensä saanut, esiintyy asiakirjoissa 1400-luvulla jo muodossa "Nakkila" eli ruotsiksi "Nackeby". Nimen alkujuurta ei tiedetä varmuudella. Ruotsiin perustuva selitys nojaa nimiin "Nacke" tai "Nackböle", joita esiintyy ruotsalaisilla alueilla. Jos nimen taustalla on suomalainen sana, voidaan käyttää selityksenä sanaa "nakka", jolla on tekemistä sepäntöiden kanssa. Nakka tarkoitti "vasaraa" tai "pulttia". 1400-luvuilla esiintyy Vehmaalla ja Paimiossa nimi "Nakka", jossa Paimiossa sepäntöitä teki seppä Olli. Satakunnassa talon nimi kirjoitettiin myös muodossa "Nakkala".


Narva.
Narva on Viron kolmanneksi suurin kaupunki ja sijaitsee Itä-Virun maakunnassa Viron ja Venäjän rajalla. Kaupunkia reunustaa Narvajoki, jonka läntisellä rannalla sijaitsee Hermannin linnoitus ja itäisellä rannalla Iivanan linnoitus (,). Iivanan linnoitus on osa Iivananlinnan kaupunkia, joka kuuluu Venäjälle.
Kaupungissa on tekstiiliteollisuutta ja sähkötuotantoa. Paikallinen tekstiilitehdas Kreenholmi rakennettiin 1800-luvun puolivälissä kaupungin eteläiseen osaan. Lisäksi Narvasta löytyy saha, pellava- ja elintarviketeollisuutta.
Väestö.
Narva on käytännössä vironvenäläisten pääkaupunki. Narvassa tilastoitiin 1. tammikuuta 2011 olleen 64 667 asukkasta, joista venäjänkielisiä oli 93,85%. Näistä 82% on etnisiä venäläisiä, joiden jälkeen suurimmat venäläissukuiset ryhmät ovat ukrainalaiset ja valkovenäläiset. Kaupungin väestöstä 46,4% asukkaista oli Viron kansalaisuus ja 36,3% Venäjän kansalaisuus. Määrittelemättömien kansalaisuuksien määrä on merkittävä (16,4%), mikä tarkoittaa sitä, että osalla Narvan asukkaista ei neuvostoaikojen jäljiltä ole minkään maan kansalaisuutta.
Narvan asukasluku oli 28 600 henkeä vuonna 1897. Viron itsenäistymisen (1918) jälkeen kaupungin asukasluku hieman pieneni, kunnes vuonna 1939 juuri ennen neuvostomiehitystä se oli 22 400 henkeä. Sodan jälkeen Neuvosto-Viron aikana väkiluku kasvoi noin 15 000 asukkaalla vuosikymmenessä. Vuonna 1992 Narvan väkiluku oli suurimmillaan, kun kaupungissa asui 82 979 asukasta. Narvan asukasluku alkoi pienentyi 73 300 asukkaaseen vuonna 2000 ja siitä vielä seuraavan 10 vuoden aikana väkiluku on tullut noin 10 000 asukasta alaspäin.
Narvan venäläistyi neuvostoaikana. Kaupunki tuhoutui pahasti toisen maailmansodan aikana ja sodan jälkeen kaupungin entisiä asukkaita estettiin palaamasta. Ennen sotaa Narva oli virolaisenemmistöinen kaupunki. Vuoden 1934 väestönlaskennan mukaan 23 512 asukkaasta virolaisia oli 15 556 eli 64,8%. Venäläisten osuus oli tuolloin 7205 asukasta. Näiden jälkeen suurimmat ryhmät olivat saksalaiset ja juutalaiset.
Historia.
Tanskalaiset perustivat Narvan vuonna 1223. Hermannin linnoituksesta ensimmäinen maininta historiallisissa asiakirjoissa on vuodelta 1277. Eestinmaa, sen mukana Narvan linna ja sitä ympäröivä kaupunki myytiin Saksalaiselle ritarikunnalle 1347. Narvajoen itärannalle alettiin rakentaa Iivananlinnaa 1492 Iivana III:n toimesta. Venäjä sai Narvan haltuunsa Liivin sodassa 1558, jonka jälkeen kaupungin omistaja vaihtui muutaman kerran, päätyen lopulta vuonna 1581 Ruotsille.
Suuren pohjansodan yhteydessä Narvassa käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä vuonna 1700 Narvan taistelu, jonka Ruotsi voitti. Venäjä kuitenkin valloitti Narvan takaisin 1704, jonka jälkeen se oli osa Venäjää aina Viron itsenäistymiseen saakka vuonna 1918. Ennen toista maailmansotaa Iivananlinna oli osa Narvaa, mutta kun Viro päätyi sodan päätteeksi Neuvostoliitolle, siirrettiin Iivananlinna kuuluvaksi 1945.
Matkailu.
Narvajoen suussa, keskustasta noin 15 km pohjoiseen sijaitsee Narva-Jõesuun perinteikäs kylpyläkaupunki, joka tunnettiin tsaarinaikaan nimellä Hungerburg. Sen pitsihuvilat tuovat mieleen Terijoen ja 12 km pitkä, kaareva hiekkaranta jopa Rivieran. Uuden itsenäistymisen myötä lukuisat hotellit ja lomakeskukset jäivät pitkäksi aikaa rapistumaan, sillä Narvajoesta tuli rajajoki ja matkailuvirrat tyrehtyivät. Narva-Jõesuun 1930-luvun esikuvien mukaan vuonna 1961 rakennettu funkkiskylpylä avattiin kunnostettuna vuonna 2006. Myös Narvan kaupunkiin on valmistunut kaksi länsimaista tasoa edustavaa hotellia ja useita kauppakeskuksia.
Urheilu.
Jalkapallojoukkue Narva Trans pelaa Viron miesten pääsarjassa.
Muuta.
Narva on Lahden yhteistyösopimuskaupunki. Narvan seudun eli Idaregioonin kunnilla (Narva, Narva-Jõesuu, Sillamäe, Vaivara) ja Kotkan–Haminan seudun kunnilla (Hamina, Kotka, Miehikkälä, Pyhtää, Virolahti) on yhteinen, keskinäinen kumppanuussopimus (allekirjoitettu 17. toukokuuta 2006).


NRJ.
NRJ, virallisesti Radio NRJ Finland Oy'", (lausutaan IPA:n mukaan e.nɛʁ.ʒi,) on 1995 Suomessa toimintansa aloittanut valtakunnallinen kaupallinen radiokanava. NRJ Finland Oy on yksityinen, valtakunnallinen radioasema, jonka kuuluvuusalueella asuu noin 4,4 miljoonaa suomalaista. Vuonna 2012 käynnistyy uusi toimilupakausi, jonka myötä NRJ:n kuuluvuusalue vahvistuu lähes viiteen miljoonaan.
Formaattiradio NRJ:llä on Kansallisen Radiotutkimuksen mukaan 1 010 000 (9 %) (6/2012) viikkokuuntelijaa. Kuuntelijoista 57 % on naisia ja vastaavasti miehiä 43 %. 15–34-vuotiaita viikkokuuntelijoita NRJ tavoittaa 495 000, ollen näin tavoittavin kaupallinen radiokanava tässä kohderyhmässä. Myös ikäryhmä 25-44-vuotiaat on kasvanut ja kanava tavoittaa 312 000 kuuntelijaa keskimäärin viikon aikana tässä ikäryhmässä. NRJ soittaa hittimusiikkia laajasti ja sen ohjelmaformaatti on EHR (="European Hit Radio"). NRJ:n kaupallinen kanavaosuus oli vuonna 2011 9,8 prosenttia.
Kanava on osa vuonna 1981 perustettua Ranskan NRJ:n hallinnoimaa Euroopan suurinta radioketjua. Suomen lisäksi NRJ kuuluu 21 eri maassa, kuten Ruotsissa, Saksassa ja Venäjällä. Heinäkuussa 2009 NRJ ilmoitti laajentavansa toimintojaan ensimmäistä kertaa toiselle mantereelle, Kanadan Québeciin.
NRJ:n tunnuslause on ”Hit Music Only!” (). NRJ oli vuonna 2009 "vuoden radio".
NRJ:n toimitus sijaitsee yhdessä Radio Nostalgian kanssa Helsingin Lauttasaaressa.
Ohjelmat ja juontajat.
Joka tunti 20 yli tasatunnin (esim. 12.20) tulee "40 minuuttia" musiikkia, aina kun on juonnettua ohjelmaa.
NRJ aamu.
NRJ:n juonnettu ohjelmisto alkaa arkisin aamukuudelta "Aamupojat"-nimisellä ohjelmalla. Sitä juontavat Renne Korppila ja Anssi Honkanen. Aamupoikien lisäksi juontajana toimii Elina Otsala.
Aamupoikien maanantaibiisi - ohjelma osio oli mukana lähetyksessä vuosina 2007-2011. Viimeinen Maanantaibiisi äänestys kuultiin 11.4.2011. Aamupojat ovat kunnostautuneet myös levylaulajina, ja heidän ensimmäinen albuminsa "Radiohitit" ilmestyi 27. toukokuuta 2009. NRJ aamupojat palkittiin "vuoden radio-ohjelmana" Radio Gaalassa 2010.
NRJ päivä.
Päivää juontaa Mikko Suursalmi kello 10-14. Kello 10 soitetaan NRJ top 10 -listan kolmen kärki edellisillalta. Kello 11.45 "vartti lounaaseen" -kisa, jossa on mahdollista voittaa lounaslahjakortteja. Uutiset Elina Otsalan toimittamana kello 10, 11 ja 12. Viihdeuutiset tulevat kello 12.30.
NRJ iltapäivä.
Iltapäivää maanantaista perjantaihin juontaa Tuija Pehkonen kello 14-18. Ohjelman tuottaja ja Tuijan "apulainen" on Laura Haimila.
Vuosina 2008-2010 NRJ:llä pyöri Iltapäivässä ohjelmaosio nimeltään "Miran kanssa", jossa Suomen eturivin artisteja kävi juontamassa NRJ:n Iltapäivää silloisen iltapäiväjuontajan Mira Kurosen kanssa joka toinen viikko. NRJ:n Iltapäivää Miran kanssa juonsivat mm. Negativen laulaja Jonne Aaron, Waldo’s Peoplen keulahahmo Waldo, Lovexin laulaja "Theon", Extreme Duudsonit Jukka ja Jarppi sekä reilun vuoden verran Mira Kurosen parina vakituisesti Iltapäivää juontanut Cristal Snow.
NRJ ilta.
Iltalähetystä maanantaista torstaihin kello 18-22 juontaa Jussi Ridanpää. Ohjelmassa pääsääntöisesti kuuntelijoiden toivemusiikkia.
Ensimmäinen Tuottaja Jääskeläisen Perjantai -ohjelma kuultiin 19.9.2008 kello 18.
Perjantaisin kello 21-23 tulee Tomi Dostinovin isännöimä "Finnish Dance Chart", jossa 90 suomalais-DJ:tä listaa 40 tämän hetken toimivinta kappaletta Suomen tanssilattioilta. Listauusinta tulee tällöin.
Yöllä soitetaan tauotonta musiikkia, "Hit Music Only!"
Lauantai.
Lauantaina ohjelmiston aloittaa kello 8 "Aamun viikon parhaat". Viikonlopun toinen listaohjelma on "Eurohot 30" kello 12-14, jonka juontaa Jussi Ridanpää. Myös Iltapäivän viikon parhaita soitetaan lauantaina, kello 14-16. Niitä seuraa Tomi Dostinovin luotsaama "Tähtiviikonloppu" kello 16-18. Tanssimusiikkia NRJ lauantai-iltaan tarjoavat "DJ Dosse" klo 18-20, jolloin lähetyksessä soitetaan tanssimusiikkitoiveita, "Finnish Dance Chart" -lista kello 20-22 sekä "NRJ @ The Club" kello 22-24.
Sunnuntai.
Sunnuntain ohjelmistoon kuuluu "Aamun viikon parhaat" kello 8-12, Iltapäivän viikon parhaat kello 12-14, Tomi Dostinovin "Tähtiviikonloppu" kello 14-18 sekä Eurohot 30 -ohjelman uusinta lauantailta kello 18-20.
Muina aikoina kuullaan tauotonta musiikkia, "Hit Music Only!"
Muuta.
NRJ oli uutisyhteistyössä Helsingin Sanomien kanssa 3. joulukuuta 2007 - maaliskuu 2011. Yhteistyösopimuksen mukaan NRJ käytti uutisoinnissaan Helsingin Sanomien internet-sivujen, HS.fi:n, tarjoamaa uutismateriaalia. HS.fi:n uutisia tuli myös arkisin päivälähetyksessä.
NRJ avasi uudistetut nettisivunsa 1. marraskuuta 2010.
11. helmikuuta 2011 NRJ avasi uuden radioaseman, kohderyhmänään yli 40-vuotiaat. Radio Nostalgia soittaa musiikkia 60-, 70- ja 80-luvuilta.
Tapahtumia ja oheistuotteita.
NRJ on järjestänyt NRJ Radio Awards-konsertteja ympäri Eurooppaa, Suomessa vuosina 2005, 2006 ja 2007. Konserteissa ovat esiintyneet muun muassa Anastacia, t.A.T.u., Westlife, Darin, Juanes ja Amy Diamond.
"NRJ Live" on tapahtuma, jossa suomalainen artisti tai yhtye esiintyy kerran kuuussa NRJ:n studiolla kuuntelijoille yksityistilaisuutena. Myös radiokuuntelijat pääsevät kuulemaan pienen pätkän esiintyvästä artistista radion välityksellä. Liveen pääsee ainoastaan voittamalla liput, joka on mahdollista toivomalla musiikkia NRJ Top 10 -listalle. Kesällä NRJ Live on tauolla. Vuonna 2010 NRJ Livessä ovat esiintyneet Happoradio, Irina, Raptori, Poets of the Fall, The Giant Leap ja Manboy.
NRJ avasi maaliskuussa 2006 verkkokaupan, jossa myydään musiikkia, soittoääniä ja musiikkivideoita.
Lisäksi NRJ järjesti "NRJ In The Park" -konsertteja vuosina 2004-2009. Syksyisin NRJ järjestää muodikkaan "NRJ Fashion Awards" -gaalan.
NRJ julkaisee 1–2 kertaa vuodessa kokoelmalevyjä. Kanava on julkaissut seuraavat levyt: "NRJ One Hit Wonders 1-2", "NRJ Hits 1-16" ja "NRJ Party Planet".
Keväällä 2011 NRJ:llä kuultiin ED-maraton lähetys, jossa juonnettiin 72 tuntia suoraa radiolähetystä. Juontajat juonsivat eri kellonaikoina kuin normaalisti. Maratonlähetyksellä haluttiin tukea pääsykokeisiin valmistautuvien lukemisurakkaa. Myös keväällä 2012 kuultiin 72 tunnin lähetys.
Aamupojat juonsivat 24 tunnin lähetyksen, 2.12.2011 klo 6 − 3.12.2011 klo 6.
Nettiradiot.
Nettiradiot "NRJ Hip Hop, NRJ R´n´B, NRJ Pop", "NRJ Rock" ja "NRJ Dance" keskittyvät nimiensä mukaisesti tiettyihin musiikkityyleihin. "NRJ Hot" soittaa lähinnä kansainvälisiä uusia ja uudehkoja hittejä, "NRJ Special" taas erikoistuu viikon ajaksi tietynlaisen teeman ympärille. Teemana voi olla esimerkiksi elokuvamusiikki. "NRJ Mastermix" soittaa huipputiskijukkien tekemiä dj-miksauksia ja "NRJ Lounge" palvelee tilanteita, joissa kaivataan taustamusiikkia. "NRJ Suomihitit" soittaa nimensä mukaisesti suomalaisia hittejä vuosikymmenten varrelta - mukana on myös musiikkia, jota ei NRJ:n muilta radiokanavilta kuulla, aina Dirlandaasta lähtien. "NRJ Live" puolestaan soittaa artistien livekeikkoja. "NRJ Love" soittaa nimensä mukaisesti rakkauteen liittyvää musiikkia. Lisäksi on "NRJ Radio", josta voi kuunnella samaa lähetystä kuin radiosta, muutaman sekunnin viiveellä.
Nettiradioiden ohjelmavirta ja siten myös musiikki on yhteistä Saksan NRJ:n nettiradioiden kanssa (lukuun ottamatta NRJ:n livelähetystä ja NRJ Suomihitit -kanavaa). Nettiradiot eivät lähetä aloitusmainosta lukuun ottamatta kaupallisia tiedotteita eikä niillä siten ole mainoskatkoja.
Netti-TV.
NRJ aloitti oman netti-TV-palvelunsa Suomessa 23. tammikuuta 2009. Netti-tv:ssä käyttäjä voi katsoa tuoreimpien hittien musiikkivideoita, NRJ:n ohjelmissa olleiden vieraiden haastatteluita, NRJ:n järjestämistä tapahtumista kuvattuja videoita sekä NRJ:n Aamupoikien tempauksia.


Neuvostotasavalta.
Neuvostotasavalta, pidemmin sosialistinen neuvostotasavalta, lyh. SNT oli muodollisesti suvereeni osa laajempaa kokonaisuutta "Sosialististen neuvostotasavaltojen liittoa", lyh. Neuvostoliittoa. Liittovaltion hajotessa 1991 neuvostotasavaltoja oli käytännössä 15, joista jokaisessa oli oma kommunistinen puolueensa lukuun ottamatta Venäjän sosialistista federatiivista neuvostotasavaltaa (SFNT) aina vuoteen 1990.
Neuvostoliiton perustuslain mukaan neuvostotasavalloilla oli oikeus erota Neuvostoliitosta. Käytännössä tämä oli mahdotonta, mutta neuvostovallan heikennyttyä ja ennen kaikkea konservatiivisten kommunistien vallankaappauksen epäonnistuttua 1991 SNT:t pääsivät itsenäistymään Neuvostoliitosta, jonka purkanut sopimus 11 SNT:n välillä synnytti alueellisen järjestön, Itsenäisten valtioiden yhteisön.
Nimi.
Monissa kielissä koko nimen sanajärjestys on toisin kuin suomessa, kuten englannissa "Soviet socialist republic (SSR)", venäjässä советская социалистическая республика (ССР), "sovetskaja sotsialistitšeskaja respublika (SSR)" ja virossa "nõukogude sotsialistlik vabariik (NSV)" eli ”neuvostojen sosialistinen tasavalta (NST)”.
Muut Neuvostoliiton neuvostotasavallat.
Sosialistisen Bulgarian kommunistijohtaja Todor Živkov ehdotti 1960-luvun alussa maansa liittämistä osaksi Neuvostoliittoa sosialistisena neuvostotasavaltana, mutta ehdotus hylättiin.


Nerous.
Neroina pidetään ihmisiä, jotka ovat jollakin alalla merkittävästi muita alan lahjakkuuksia edistyneemmällä tasolla ja pystyvät luomaan jotain uutta ja merkittävää. Yhdysvaltalainen psykologi Lewis Terman määritteli vuonna 1916 ”mahdolliseksi neroksi” henkilön, jonka älykkyysosamäärä on vähintään 140. Nerous yhdistetään usein erityisesti taiteisiin ja tieteisiin, joskin myös vaikkapa talouden ja politiikan alalla voi esiintyä tällaista poikkeuksellista lahjakkuutta.
Vaikka neroudelle ei ole yksiselitteistä määritelmää, niin useat tutkijat liittävät siihen epätavallisen suuren henkisen lahjakkuuden ja luovuuden.
Neron hahmo korostui romantiikan aatemaailmassa. Samassa yhteydessä syntyi käsite nerosta, jota ei ymmärretty omana aikanaan, vaan vasta jälkipolvien piirissä.


Neon.
a> oranssia valoa, tällaisia lamppuja käytetään paljon mainoskylteissä ja siitä neon parhaiten tunnetaankin.
Neon () on alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Ne, järjestysluku 10 ja CAS-numero 7440-01-9. Se esiintyy huoneenlämmössä kaasuna. Neon on väritön, hajuton ja vaaraton jalokaasu, joka loistaa punertavaa hehkua tyhjiöputkissa ja neonlampuissa. Neon ei muodosta stabiileja yhdisteitä.
Fysikaaliset ominaisuudet.
Neon on väritön, mauton ja hajuton kaasu. Se kiehuu jo 27 kelvinin ja sulaa 24,5 kelvinin lämpö­tilassa. Sen tiheys on noin 0,9 grammaa litrassa. Neon on toiseksi kirkkain jalokaasu, joka hehkuu punaoranssina tyhjiöputkessa. Sillä on yli 40-kertainen jäähdytyskapasiteetti nestemäiseen heliumiin ja kolminkertainen nestemäiseen vetyyn verrattuna. Yleisessä käytössä se on halvempi jäähdyttäjä kuin helium. Neonplasman purkautuminen on voimakkainta jalokaasuilla normaalissa jännittessä ja sähkövirrassa.
Isotoopit.
Neonilla on kolme pysyvää isotooppia, joista yleisin on 20Ne (90,48 %). Muut kaksi vakaata isotooppia ovat 21Ne (0,27%) ja 22Ne (9,25%). Neonin isotoopeilla ei ole teollista merkitystä.
1 = Osuus kaikesta luonnossa esiintyyvästä neonista. Imoitetaan stabiileille ja erittäin pitkäikäisille isotoopeille.
Kemialliset ominaisuudet ja yhdisteet.
Neonin ja muiden alkuaineiden välisiä stabiilejä yhdisteitä ei tunneta, eli neon on inertti kaasu, ja se esiintyy ilmassa yksi­atomisena. Massaspektrometrillä on kuitenkin havaittu muun muassa seuraavia ioneja neonin ioneja, Ne+, NeH+, NeAr+ ja HeNe+.
Neon liukenee huonosti veteen (cm3/kg) ja sen muodostamat Van der Waalsin voimat ovat heikkoja.
Neon ei ole myrkyllistä, mutta se voi aiheuttaa huimausta ja päänsärkyä. Suurena pitoisuutena se vähentää hapen osuutta hengitysilmassa ja voi näin aiheuttaa kuoleman.
Historia.
Muista jalokaasuista helium löydettiin vuonna 1868 ja argon 1894, joten näiden välissä oli jaksollisessa järjestelmä aukko. Toukokuussa 1898 skottilainen kemisti William Ramsay ja englantilainen kemisti Morris Travers eristivät nestemäisestä argonista kryptonia. Kesäkuussa Travers ja Ramsay antoivat kiinteän argonin (nestemäisen ilman ympäröimänä) höyrystyä matalassa paineessa. He eristivät höyrystyvän kaasun, ja spektroskopian avulla he totesivat, että he löysivät uuden jalokaasun. Ramsayn poika Willie ehdotti uuden aineen nimeksi "novum" (), mutta William halusi nimetä aineen kreikan kielen mukaan neoniksi (), joka tarkoittaa uutta.
Esiintyminen ja eristäminen.
Neon on yksiatominen kaasu normaaleissa olosuhteissa. Maa­pallolla neon on harvinaista: sitä on Maan ilmakehässä yksi osa 65 000:sta. Kuitenkin se on maailmankaikkeuden viidenneksi yleisin alkuaine vedyn, heliumin, hapen ja hiilen jälkeen. Kuten vesihöyry, neon on harvempaa kuin ilma. Taas toisin kuin vesihöyry, joka tiivistyy nesteeksi stratosfäärin ala­puolella ja kiertää maan ilmakehässä, neon saattaa hitaasti vuotaa avaruuteen, mikä voisi selittää sen vähäistä määrää maapallolla. 100 grammaa neonia maksaa noin 33 dollaria tai 25 euroa.
Puhdasta neonia eristetään ilmasta jakotislauksella. Alhaisen kiehumispisteen omaavat vety, helium ja neon konsentroituvat samaan fraktioon tislauskolonnissa, jonka läpi kulkee typpivirta, tyypillisesti kolonnin keskiosaan ja huippuun. Saadusta kaasuseoksesta vety poistetaan katalyyttisellä hapetuksella ja typpi nesteytyksellä. Helium ja neon saadaan erilleen toisitaan absorptio- tai adsorptioprosesseilla. Puhdistettu neon nesteytetään nestemäisen heliumin lämpötilassa.
Käyttö.
Neonin tunnetuin käyttökohde ovat valomainokset. Neonkäyttöiset valot keksi 1920-luvulla Daniel Moore tai George Claude. Neonvaloissa putki on täytetty neonkaasulla, johon kohdistetaan jännite. Jännite irrottaa atomeista elektroneja, mutta niiden palatessa paikoilleen syntyy valoa. Neonin kanssa valoissa voidaan käyttää muitakin kaasuja, jolloin saadaan erilaisia sävyjä. Neonia voidaan käyttää heliumin kanssa seoksena tai sellaisenaan lasereissa. NeHe-laserit ovat yleisessä käytössä. Muita neonin käyttökohteita ovat mm. tyhjiöputket, korkean jännitteen mittarit, ukkosenjohdattimet, aaltojen vastaanottimet, television kuvaputket ja geigermittarit. Neonia voidaan käyttää myös jäähdyttimenä.


Nevada.
Nevada on Yhdysvaltain osavaltio Kalifornian itäpuolella. Vuoden 2010 väestönlaskennassa Nevadan asukasluku oli 2 700 551. Se on väestöltään yksi nopeimmin kasvavista osavaltiosta. Nimi "Nevada" tulee espanjan kielestä, jossa se merkitsee lumista, mikä juontuu osavaltion länsiosissa kulkevasta Sierra Nevadan vuoristosta. Osavaltion pääkaupunki on Carson City.
Historia.
Nevada kuului aikaisemmin Meksikoon, mutta joutui Yhdysvaltojen hallintaan vuonna 1848. Vuonna 1850 Yhdysvaltain kongressi perusti Utahin territorion, joka koostui nykyisistä Utahin, Idahon ja Nevadan osavaltioista. Vuonna 1859 Comstock Lodesta löydettiin kultaa ja hopeaa, ja seurauksena oli kullankaivajien virta. Siksi alueelle perustettiin Virginia City.
Nevada erotettiin Utahin territoriosta vuonna 1861, ja siitä muodostettiin Nevadan territorio, ja Yhdysvaltojen 36. osavaltio siitä tuli 31. lokakuuta 1864.
Suuren laman aikana 1931 Nevada laillisti uhkapelin houkutellakseen matkailijoita ja nopeuttaakseen talouskasvua.
Talous.
Nevadan maataloustuotantoon kuuluu nauta, heinä, maitotuotteet ja vihannekset. Muita elinkeinoaloja ovat matkailu, kaivostoiminta, koneteollisuus, julkaisutoiminta, elintarvikkeet ja elektroniset laitteet. Se on tunnettu uhkapelaamisesta ja yöelämästä. Suuret kasinot Las Vegasissa, Lake Tahoella ja Renossa tuovat kävijöitä ympäri maailmaa.
Maantiede.
Nevadaa halkovat monet pohjois-eteläsuuntaiset vuorijonot, joiden korkeimmat huiput kohoavat yli neljän kilometrin korkeuteen. Kuuluisa Sierra Nevada on kuitenkin pääosin naapuriosavaltio Kalifornian puolella. Osavaltion eteläosaa peittää Mojaven aavikko, jossa Las Vegas sijaitsee. Alueen kuumin ja matalin kohta on Kuolemanlaakso ().
Suuri osa Nevadan pohjoisosaa on Great Basinin ylätasankoa, joka on kuivaa pensasaroa ja aavikkoa.
Mojaven aavikossa Etelä-Nevadassa, noin sata kilometriä Las Vegasista, on Nevada Test Site, jossa Yhdysvallat on tehnyt ydinkokeita 1950-luvulta alkaen.
Nevadan kansallispuistoja ovat Great Basinin kansallispuisto lähellä Utahin rajaa ja Death Valleyn kansallispuisto Kalifornian rajalla.
Korkein Nevadassa mitattu lämpötila on Laughlinissa vuonna 1994 mitattu 52 °C. Vuosittainen sademäärä jää useimmilla alueilla alle 250 millimetrin.
Nevadan asutus keskittyy osavaltion länsirajalle ja eteläkärkeen. Las Vegas sijaitsee Clarkin piirikunnassa osavaltion eteläkärjessä. Carson City on oma piirikuntansa lännessä, ja Washoen piirikunta, jossa Reno sijaitsee, on Carson Cityn pohjoispuolella.
Tärkeitä asutuskeskuksia.
Osavaltion suurin kaupunki on Las Vegas. Sen suurkaupunkialue sisältää myös Paradisen, Sunrise Manorin ja Spring Valleyn epäitsenäiset alueet, jotka eivät kuulu varsinaisesti Las Vegasin kaupunkiin, vaan ovat suoraan Clarkin piirikunnan alaisuudessa. Toinen suuri keskittymä on Reno-Sparks kaksoiskaupunki. Myös pääkaupunki Carson Cityn lähistöllä asuu melko paljon ihmisiä, mutta muilta osin osavaltio on hyvin harvaan asuttu.
Politiikka.
Pääpuolueiden kannatus Nevadassa on varsin tasainen. Esimerkiksi presidentinvaaleissa 2004 republikaanien George W. Bush sai 50,47 % Nevadassa annetuista äänistä, demokraattien John Kerry 47,88 %. Siksi Nevadan osavaltion äänestys- ja mielipidetuloksia seurataan hyvin tarkkaan.
Senaatissa Nevadaa edustavat senaattorit Harry Reid (demokraatti) ja John Ensign (republikaani).
Nevadan väestöpyramidi 2000. Vasemmalla miehet, oikealla naiset.
Väestö.
Vuonna 2010 Nevadan väkiluku oli 2 700 551. Väestöstä 66,2 % oli valkoisia, 8,1 % mustia ja 7,2 % aasialaisperäisiä. Eri ikäryhmien (alle 5-vuotiaat, alle 18-vuotiaat, yli 65-vuotiaat) osuus on prosenttiyksikön tarkkuudella sama kuin Yhdysvalloissa keskimäärin.
Kulttuuri.
Populaarikulttuurissa Nevada tunnetaan vaivattomista avioitumislaeistaan, prostituution laillisuudesta, ja viihdekaupunki Las Vegasista. Nevadassa on erittäin kovat tuomiot huumausaineiden myymisen ja hallussapidon suhteen.
Urheilu.
Nevadassa sijaitsee tunnettu moottorirata Las Vegas Motor Speedway. Nevadan yliopistolla on useita urheilujoukkueita eri lajeissa.


Nylon Beat.
Nylon Beat oli itähelsinkiläinen pop-yhtye, jonka laulajina olivat Jonna Kosonen ja Erin Koivisto. Duo tunnettiin tarttuvista hiteistään, jotka olivat aluksi teini-ikäisten suosiossa. Ajan kuluessa he raivasivat tiensä myös aikuisten suosioon.
Yhtyeen menestyskappaleita olivat muun muassa "Teflon love", "Rakastuin mä looseriin", "Viimeinen", "Seksi vie ja taksi tuo", "Syytön", "Sanoja", "12 apinaa", "Satasen laina", "Nukutaan" ja "Psykedeliaa".
Nylon Beatin ura lähti melko räjähdysmäisesti nousuun heidän osallistuttuaan MTV3:n vuoden 1995 "Kiitorata"-kykyjenetsintäsarjaan kappaleilla "Oot kuin karkkia mulle" ja "Kreisi oon". Yhtyeen nimi oli aluksi "Vicious Circle". Levy-yhtiö ehdotti duolle monia nimiä, kuten Hot Kiss, mutta tytöt eivät lämmenneet ajatukselle. Sitten joku keksi ehdottaa Nylon Beatia, jonka Jonna ja Erin hyväksyivät. Vuonna 1996 ilmestyi Nylon Beatin debyyttialbumi nimeltään "Nylon Beat".
Nylon Beatin viimeisin keikka oli Helsingin Showravintola Maestrossa 31. joulukuuta 2003, mutta kesällä 2007 duo teki kaksi paluukeikkaa, Oulussa 17. elokuuta ja Tampereella 18. elokuuta. Edelleen yhtye esiintyi 15. elokuuta Tampereen yo-talolla.
Saavutuksia.
Nylon Beatin levyjä on myyty yli 500 000 kappaletta. Se sai urallaan kahdeksan kultalevyä ja seitsemän platinalevyä, ja vuonna 1999 sille myönnettiin vuoden yhtyeen Emma-palkinto. Yhtye voitti Jyrki Hit Challenge -musiikkikilpailun 1998 ja pääsi Euroviisujen Suomen finaaliin kahdesti, sijoittuen vuonna 1998 kolmanneksi ja vuonna 2000 viidenneksi.
Kosonen ja Koivisto kutsuttiin tasavallan presidentin Itsenäisyyspäivän vastaanotolle vuonna 2001. Kosonen osallistui vuoden 2004 Euroviisu-karsintoihin, mutta ei päässyt edustamaan Suomea kappaleellaan "Like Believers Do".
Kokoonpano.
Nylon Beatin takana olivat Risto Asikainen "("Kristiina Sydänmaa")" ja Ilkka Vainio "("Sipi Castrén")". Kappaleiden sävellys ja sovitus olivat pääasiassa Asikaisen tuotoksia, mutta sanoitukseen osallistuivat Asikaisen ohella Ilkka Vainio sekä Jonna Kosonen ja Erin Koivisto itse. Nylon Beatin taustayhtyeessä rumpuja soitti Anssi Nykänen, kitaroita Vesa Anttila, Varre Vartiainen, Marzi Nyman, Tuomas "Töyhtö" Wäinölä, koskettimia Okke Komulainen ja bassoa Harri Rantanen. Taustalaulajana oli Stiina Jean. Nylon Beat esiintyi myös YUP:n ja Seremoniamestarin kanssa.


Näöntarkastus.
Näöntarkastuksessa selvitetään millaisessa kunnossa henkilön näkökyky on, ja millaisilla optisilla korjauksilla näkö saadaan korjattua mahdollisimman hyväksi. Näöntarkastuksen saa suorittaa koulutettu optikko. Näöntarkastuksessa myös paljastuu mahdolliset silmäsairaudet, jolloin optikko antaa lähetteen silmälääkärille.
Jos näöntarkastuksessa todetaan, että henkilö tarvitsee silmälasit nähdäkseen kunnolla, annetaan silmälasiresepti.


Nikotiini.
Nikotiini on tupakkakasvista saatava pyridiinialkaloidi. Nikotiinin leimahduspiste on 95 °C, itsesyttymislämpötila 240 °C ja CAS-numero 54-11-5. Nikotiini on voimakas nikotiinireseptoreita stimuloiva parasympatomimeetti, ja sitä käytetään päihteenä, hyönteismyrkkynä ja oksennuslääkkeenä.
Kemialliset ominaisuudet.
Nikotiini on vesiliukoinen ja sitä voidaan eristää liottamalla tupakkakasvin lehteä vesilasissa 12 tunnin ajan. Kemiallisesti se on orgaanisiin aineisiin kuuluva pyridiinialkaloidi.
Nikotiinin pääasiallinen aineenvaihduntatuote elimistössä on kotiniini (C10H12N2O), jota syntyy maksassa hapettumalla ja erittyy virtsaan.
Käyttötavat.
Yleisimmin nikotiinia käytetään polttamalla sitä runsaasti sisältävistä tupakkakasvin lehdistä valmistettuja savukkeita. Nikotiinia käytetään myös nuuskaamalla ja nesteeseen liotettua nikotiinia höyrystävällä sähkösavukkeella. Suunuuska on Ruotsia lukuunottamatta kielletty EU-alueella. Sähkösavukkeessa (sähkötupakassa) käytettäville nikotiinipitoisille nesteille ei ole myönnetty yhtäkään myyntilupaa Suomessa, mutta niitä voi tilata omaan käyttöön ETA-aueelta.
Nikotiinia myydään vieroitushoitoon myös inhalaattoreina, laastareina, purukumina, kielenalus- ja imeskelytabletteina.
Nikotiinia käytetään kärytenauhana tuhohyönteisten hävittämiseen kasvihuoneissa viljeltävistä kasveista. Kärytenauhan käytön ajaksi kasvihuone on suljettava tiiviisti ja lukittava. Nikotiinin myrkyllisyyden vuoksi kärytenauhan käyttäjältä vaaditaan kasvinsuojelun erityistutkinnon suorittaminen.
Vaikutukset.
Puhdas nikotiini on useimmille eläimille myrkyllistä, ja sen johdannaisia käytetään hyönteismyrkkynä esimerkiksi tuotenimillä "Destruxol" ja "XL All Insectiside". Keskimääräinen tappava annos LD50 on rotilla suun kautta 50–188 mg/kg ja ihon kautta 140 mg/kg. Kehossa LD50 on noin 1 mg/kg. Pienempinä annoksina nikotiini aktivoi aivojen nikotiinireseptoreita – eräs asetyylikoliinireseptorin alatyyppi – johtaen muun muassa mielihyvää tuottavan dopamiinin erityksen lisääntymiseen. Dopamiinilla on kipuja lievittävää vaikusta.
Nikotiinireseptorit säätelevät myös asetyylikoliinin, serotoniinin ja noradrenaliinin vapautumista. Nikotiinireseptoreita on tiheästi mesolimbisen alueen ja prefrontaalikorteksin dopaminergisissa hermoissa. Pääasiallisesti reseptorit sijaitsevat ventraalisen tegmentaalialueen (VTA) hermosoluissa, joiden haarakkeet ulottuvat aivojen mielihyväkeskuksen ("nucleus accumbensin") alueelle. Myös muun muassa oppimista ja muistia säätelevän kolinergisen järjestelmän neuroneissa on nikotiinireseptoreita, jotka stimuloivat VTA:n dopaminergisia neuroneja ja lisäävät dopamiinin tuotantoa. Nikotiini sitoutuu lisäksi prefrontaalisesta aivokuoresta lähtevien glutamatergisten neuronien reseptoreihin. Vapautuva glutamaatti aktivoi VTA:n dopaminergisia hermoja ja lisää dopamiinin eritystä mielihyväkeskuksen alueella. Glutamaatin ja asetyylikoliinin stimuloivien vaikutusten oletetaan olevan yhteydessä vireyden vahvistumiseen, tarkkaavaisuuteen ja kognitiivisiin toimintoihin. Kognition kohentamisen kannalta optimaalista nikotiiniannosta ei kuitenkaan ole pystytty määrittämään.
Savuttomassa muodossa (nuuskana, purukumina, laastarina) nikotiinin käyttäjä jää ilman monia tupakan haittavaikutuksia. Esimerkiksi nuuskaaminen aiheuttaa kuitenkin muita haittoja.
Farmakokinetiikka.
Nikotiini jakautuu elimistöön nopeasti verenkierron mukana ja läpäisee veriaivoesteen, saavuttaen aivot 10-20 sekunnissa savun sisäänhengittämisen jälkeen. Nikotiinin eliminaation puoliintumisaika elimistössä on noin kaksi tuntia.
Nikotiini metaboloituu elimistössä enimmäkseen maksan CYP2A6 entsyymin toimesta, ja vähemmissä määrin CYP2B6 entsyymin toimesta. Merkittävin metaboliitti on kotiniini. Muita metaboliitteja ovat nikotiini N'-oksidi, nornikotiini, nikotiini isomethonium ioni, 2-hydroksinikotiini ja nikotiini glukuronidi. Tietyissä olosuhteissa syntyy myös myosmiinia.
Mentoli estää nikotiinin glukuronaatiota ja oksidatiivinen metaboliaa, pidentäen puoliintumisaikaa "in vivo".
Käytön hyödyt.
Nikotiini on keskushermostostimulantti ja sen on aiemmin uskottu lievittävän Alzheimerin tautia ja parantavan muistia vanhuksilla sekä ennaltaehkäisevän erilaisia keskushermostosairauksia, kuten Parkinsonin tautia edellä mainittujen lisäksi. Uudemmat tutkimukset ovat kuitenkin kyseenalaistaneet tämän. On myös todettu nikotiinin mahdollisesti lisäävän Alzheimer-riskiä.
Dopamiinin erityksen on havaittu lisääntyvän nikotiinin käytön seurauksena, minkä aivot kokevat palkitsevana vaikutuksena.
Nikotiini ja muut kolinergistä järjestelmää aktivoivat aineet edesauttavat muistijäljen syntymistä ja parantavat keskittymiskykyä. Tamän perusteella ne voidaan luokitella nootropiineiksi eli älylääkkeiksi.
Käytön haitat.
Nikotiini aiheuttaa lähinnä voimakkaan riippuvuuden eikä sinänsä aiheuta tupakointiin liittyviä vaaroja. Nikotiini kohottaa verenpainetta ja lisää sydämen sykettä, mikä lisää erityisesti sydän- ja verisuonitaudeista kärsivien akuutteja riskejä.
Nikotiini vaikuttaa miesten hedelmällisyyteen haitallisesti. Nikotiini heikentää siittiöiden kykyä liikkua ja läpäistä munasolun glykoproteiinivaippa zona pellucida. Tutkijat uskovat nikotiinin vaikuttavan negatiivisesti myös naisten hedelmällisyyteen.
Riippuvuuspotentiaali.
Nikotiinin riippuvuuspotentiaali on korkea. Nikotiini aiheuttaa nopeasti voimakkaan riippuvuuden. Joidenkin tutkimusten mukaan nikotiinista on yhtä hankalaa päästä eroon kuin hyvin vaikeina riippuvuuksina pidetyistä alkoholismista tai heroiiniriippuvuudesta.
Käytön lopettamisesta seuraa vieroitusoireita, kuten hermostuneisuutta, unettomuutta, päänsärkyä ja voimakasta tupakoinnin/nuuskaamisen tarvetta.
Lainsäädäntö.
Nikotiinia sisältävien tupakkatuotteiden myynti on Suomessa sallittu vain 18 vuotta täyttäneille ja sitä vanhemmille. Myynti vaatii myyntiluvan (1. huhtikuuta 2009 alkaen). Tupakkatuotteiden mainonta ja markkinointi on kielletty. Tupakointi julkisissa tiloissa on kielletty. Suomeen on tullut laki, joka kieltää tupakoinnin ravintoloissa. Tupakkatuotteiden myyntiä ja valvontaa säädellään tupakkalaissa. Nuuskan myynti Suomessa on kielletty.
Tupakasta vieroittamisessa käytettyjä nikotiinivalmisteita myytiin aiemmin vain apteekeissa, mutta vuoden 2006 elokuussa nikotiinivalmisteet ilmestyivät myös päivittäistavarakauppojen hyllyille. Vuoden 2012 alussa voimaan tullut laki kieltää tupakan tuotemerkkien näkymisen vähittäismyyntiasiakkaille.


Tietokonenäyttö.
Tietokonenäyttö eli monitori on tietokoneen oheislaite, joka antaa käyttäjälle välitöntä visuaalista palautetta. Sana "näyttö" voi tarkoittaa itse laitetta tai sitä, mitä sen kuvaruudussa näkyy, ja täsmällisemmin nimenomaan laitetta voidaan kutsua myös näyttimeksi.
Näytöt voidaan tekniikkansa perusteella jakaa kahteen pääluokkaan: emittoiviin eli valoa säteileviin ja ei-emittoiviin eli valoa heijastaviin.
Historiaa.
Vaikka kuvaputkia on ollut tietokoneissa jo 1950-luvulta alkaen, tavallisessa käytössä näytön virkaa toimitti vielä 1960-luvulla yleisesti kaukokirjoittimen kaltainen paperille tulostava pääte. Näyttöpäätteet alkoivat syrjäyttää paperipäätteitä 1970-luvun aikana.
Varhaiset tietokoneiden kuvaputkinäytöt eivät perustuneet televisiotekniikassa käytettyyn juovapyyhkäisyyn vaan kuvion muodostavien viivojen (vektorien) piirtämiseen suoraan näyttöpinnan pisteestä toiseen hieman oskilloskoopin tai tutkanäytön tavoin. Vektorinäyttö oli muun muassa PDP-1:ssä. Kuvan piirto tapahtui usein täysin ohjelmallisesti ilman erillistä näytönohjainta, minkä vuoksi virkistystaajuus oli yleensä matala eikä ruudulle mahtunut kovinkaan monimutkainen kuva ilman häiritsevää välkyntää. Erilliset näytönohjainpiirit ja televisioista lainattu toimintaperiaate alkoivat vallata alaa 1970-luvulla.
1980-luvulla näytöt olivat jo lähes yksinomaan juovapyyhkäisyyn perustuvia, ja saatavilla oli sekä yksivärinäyttöjä että värinäyttöjä. Yksivärinäyttöjen etuina olivat edullisempi hinta, korkeampi erottelutarkkuus ja vähäisempi välkyntä. Kotitietokoneiden näyttöinä käytettiin usein televisiota, ja monen tietokoneen näyttötilat perustuivatkin Yhdysvalloissa käytetystä NTSC-televisiostandardista johdettuihin tarkkuuksiin, kuten 320×200, 640×200 tai 640×400 kuvapisteeseen. Laadukkaita suuritarkkuuksisia värinäyttöjä oli kyllä olemassa jo ennen 1990-lukua, mutta niitä käytettiin lähinnä kalliissa grafiikkatyöasemissa.
Yksivärinäytöissä välkyntä pyrittiin minimoimaan hitaalla loisteaineella, joka ei ehtinyt himmetä pyyhkäisyjen välillä. Näin kuvasta saatiin välkkymätön jopa vain muutamien kymmenten hertsien virkistystaajuuksilla, mutta sivuvaikutuksena oli esimerkiksi vierivää tekstiä tai liikkuvaa kohdistinta seuraava varjo. Yksivärinäyttöjen kuva oli yleensä vihreä mutta 1980-luvun jälkipuoliskolla valkoiset, keltaoranssit ja punaiset värit yleistyivät.
Nestekidenäytöt tulivat aluksi käyttöön digitaalikelloissa ja taskulaskimissa 1970-luvun puolivälin jälkeen. Ne pysyivät kuitenkin hyvin pitkään varsin pieninä ja erottelukyvyltään, nopeudeltaan sekä kontrastiltaan vaatimattomina, mistä johtuen useimmissa 1980-luvun alun kannettavissa tietokoneissa käytettiin pienikokoista kuvaputkinäyttöä. 1980-luvun puolivälissä litteät elektroluminesenssi- ja plasmanäytöt korvasivat kuvaputket kannettavissa laitteissa. Yksivärisyytensä ja kalliin hintansa vuoksi ne eivät kuitenkaan saaneet sijaa pöytäkoneissa. Kannettavissa tietokoneissakin EL- ja plasmanäytöt joutuivat varsin pian väistymään STN- ja DSTN-nestekidenäyttöjen tieltä. TFT-näytöt puolestaan syrjäyttivät DSTN-näytöt 1990-luvun puolivälin jälkeen.
Kuvaputkinäyttö (CRT).
Nykyaikainen kuvaputkinäyttö käyttää samaa tekniikkaa kuin televisio. Näytön suurin ja raskain osa on ilmatiivis kuvaputki eli "katodisädeputki" (CRT, engl. lyhenne Cathode Ray Tube).
Värikuvaputkessa pisteväli kertoo kuvapinnan samanväristen loisteainepisteiden etäisyyden toisistaan. Mitä pienempi pisteväli, sitä terävämpi kuva. Pisteväli on monitorista riippuen yleensä 0,20–0,28 millimetriä.
Kuvatarkkuus eli resoluutio kertoo, kuinka monta kuvapistettä näytöllä voidaan esittää vaaka- ja pystysuunnassa. Mitä suurempi tarkkuus, sitä enemmän yksityiskohtia ruudulle mahtuu.
Virkistystaajuus tai kuvataajuus ilmaisee, kuinka monta kertaa sekunnissa kuvaa päivitetään. Nykyisillä kuvaputkinäytöillä virkistystaajuuden pitäisi olla vähintään 75 hertsiä tai mieluummin 85 hertsiä. Liian matalilla virkistystaajuuksilla kuvan välkkyminen voi käydä häiritseväksi, rasittaa silmiä ja aiheuttaa päänsärkyä. Laitteiston teknisten rajoitusten vuoksi virkistystaajuus on käänteisessä suhteessa kuvatarkkuuteen, joten heikompaan kuvatarkkuuteen tyydyttäessä on mahdollista käyttää korkeampaa virkistystaajuutta.
Kuvaputken värierottelukyky puolestaan on parhaimmillaan noin 56–60 Hz:n virkistystaajuudella: silloin värisävyt toistuvat kirkkaina, mutta kuva on epävakaa ja erittäin välkkyvä.
Näytön koko mitataan kuvaputken kulmasta kulmaan ja ilmoitetaan tuumina, mutta varsinainen kuva-ala on jonkin verran pienempi. Käytännössä suurempi näyttö mahdollistaa paremman tarkkuuden. Nykyisin 15-tuumaiset näytöt ovat poistumassa peruskäytöstä ja 17 tuuman kokoluokka alkaa olla alaraja. Niiden suositeltu tarkkuus on 1024×768 kuvapistettä. 19-tuumaisilla näytöillä voidaan käyttää 1280×960 pisteen resoluutiota. 21-tuumaisilla näytöllä on mahdollista käyttää 1600×1200 pisteen tarkkuutta.
Suurikokoiset kuvaputkinäytöt ovat painavia ja vievät paljon pöytätilaa. Tilan tarvetta on pienennetty tuomalla markkinoille niin kutsutuilla lyhytkaulaisilla kuvaputkilla varustettuja näyttöjä. Näyttöjen syvyydestä on saatu pois kymmenisen senttiä ja painoa pudotettua hieman alemmaksi.
Näyttöjen pinnanmuoto vaihtelee halvimpien mallien joka suuntaan kaartuvista kuvapinnoista kalliimpien mallien lähes tasomaisiin näyttöihin. Suora kuvapinta kerää huomattavasti vähemmän erilaisia heijastuksia ja kuva ulottuu kunnolla reunoille saakka. Halpojen näyttöjen kuvassa saattaa olla erilaisia vääristymiä ja virheitä, joiden poistaminen ei hyvien säätöjenkään avulla välttämättä onnistu. Eri näytöissä säädöt tehdään muutaman painikkeen ja kuvaruutuvalikkojen avulla.
Nykyisin yleisin tapa kytkeä näyttö näytönohjaimeen on PC-tekniikasta peräisin oleva 15-nastainen analoginen VGA-liitin ja kaapeli. Kalliimmissa näytöissä voi olla myös BNC-liitännät. Kaapelin toisessa, näytönohjaimeen kytkettävässä päässä on tavallinen VGA-liitin. Toisessa päässä ovat pyöreät, näyttöön kytkettävät BNC-liittimet: jokainen kuvakomponentti kulkee omassa suojatussa kaapelissaan, joten häiriöiden määrä on pienempi.
Nestekidenäyttö (LCD).
Kannettavissa tietokoneissa eri tekniikoilla toteutettuja ohuita nestekide- eli LCD-näyttöjä on käytetty jo pitkään. Halvimpien pöytäkoneidenkin seurana ne alkoivat olla vakiovarusteita pian vuosituhannen alun jälkeen.
Nestekidenäyttöjen tuumakoot eivät ole suoraan verrannollisia kuvaputkinäyttöjen tuumakokoihin, sillä kuvaputkinäytöistä mitataan kuvaputken halkaisija, mutta nestekidenäytöistä todellinen kuva-ala. 15-tuumainen nestekidenäyttö vastaakin kuva-alaltaan suunnilleen perinteistä 17 tuuman kuvaputkinäyttöä.
Nestekidenäytössä on perinteisen digitaalisen DVI-liitännän lisäksi usein HDMI-liitäntä, joka siirtää myös ääntä. Monista löytyy yhä tuki myös vanhalle analogiselle VGA-liitännälle.
Nestekidenäytön paneeli koostuu pienistä soluista, joita ohjataan sähkövirralla. Näytön valaistuksen hoitaa paneelin takana oleva taustavalo.
Nestekidenäytön kuva on terävä, eikä siinä esiinny kuvaputkelle ominaisia muotovääristymiä. Uudet TFT-näytöt toistavat myös eri värisävyt kohtuullisen tarkasti, mutta yleisesti ottaen vain harvat TFT-näytöt kelpaavat värintoistoltaan ammattimaiseen kuvankäsittelyyn. Toinen nestekidenäyttöjen etu on pieni tilantarve. Ne eivät vaadi syvyyssuunnassa kuin murto-osan kuvaputkinäyttöjen viemästä tilasta. Ohut näyttö vie vähän pöytätilaa ja vähäisen painonsa vuoksi näytön paikkaa voi tarvittaessa helposti siirtää.
Nestekidenäyttöjen huonoja puolia on se, että kuvan terävyys riippuu esitysresoluutiosta. Lisäksi vanhojen nestekidenäyttöjen katselukulma oli hyvin rajallinen: kuva heikkeni siirryttäessä pois näytön edestä tai muutettaessa katselukulmaa pystysuunnassa. Nykyisissä näytöissä ilmiötä ei juurikaan huomaa.
Nestekidenäyttö on suunniteltu käytettäväksi tietyllä kuvatarkkuudella. Suurempaa tarkkuutta ei ole mahdollista käyttää. Jos matalampaa tarkkuutta halutaan käyttää koko näytöllä, kuva täytyy skaalata eli venyttää näytölle, jolloin kuvasta tulee sumea tai vanhemmissa näytöissä heikon skaalausjärjestelmän takia palikkamainen.


Näppäimistö.
Suomalais-ruotsalaisen näppäimistön kaavio, johon on merkitty myös, mitkä näppäimet tuottavat erilaisen kirjoitusmerkin norjalaisessa (vihreät merkit) ja tanskalaisessa (siniset merkit) näppäinasettelussa.
Näppäimistö on tiedon syöttämiseen tarkoitettu laite, joka koostuu sormilla painettavista näppäimistä. Näppäimistöjä on monissa teknisissä laitteissa, kuten tietokoneissa, kirjoituskoneissa ja laskimissa.
Tietokoneiden näppäimistöt muistuttavat yleensä perusasettelultaan kirjoituskoneiden näppäimistöjä, mutta niissä on enemmän näppäimiä. Eri tietokoneperheissä käytetyt näppäimistöt eroavat jonkin verran toisistaan, mutta nykyisin erot ovat suhteellisen vähäiset. PC-tyyppisissä tietokoneissa on ollut käytössä kolme yleistä näppäimistöstandardia, joista nykyisin yleisimmässä on 105 näppäintä, mutta joissain uusimmissa malleissa voi olla vielä erityisiä lisänäppäimiä. PC-näppäimistöjä voi usein käyttää myös muissa koneissa.
Ergonomiseksi näppäimistöksi voidaan kutsua keskeltä taitettua mallia, jonka on tarkoitus vähentää ranteisiin kohdistuvaa rasitusta.
Qwerty-näppäimistö.
Yleisintä kirjoituskonetyyppisten näppäimistöjen asettelua kutsutaan Qwerty-asetteluksi, koska sen ylimmän kirjainrivin kuusi ensimmäistä näppäintä muodostavat tämän kirjainyhdistelmän. Qwerty-asettelusta on olemassa useita kansallisia muunnelmia, esimerkiksi saksankielisten maiden Qwertz ja ranskalainen Azerty. Useimmissa muunnelmissa erot kuitenkin keskittyvät perusnäppäinalueen oikeaan laitaan, jonne esimerkiksi suomalaisessa versiossa on istutettu skandinaavisten kirjainten eli Å:n, Ä:n ja Ö:n näppäimet.
Qwerty-asettelua käytetään tietotekniikassa myös muiden kuin latinalaisia aakkosia käyttävien kielten, kuten japanin ja kiinan, merkinsyöttö­järjestelmien pohjana, mistä syystä sen mukaisia näppäimistöjä tavataan yleisesti kaikkialla maailmassa. Asettelu ei kuitenkaan ole täysin yleismaailmallinen: esimerkiksi yleisimmällä venäjän kirjoittamiseen käytetyllä asettelulla ei ole mitään yhteyttä Qwerty-asetteluun.
Qwerty-asettelun synty.
Christopher Sholesille vuonna 1878 myönnettyyn kirjoituskone­patenttiin liittyi piirros alkuperäisestä Qwerty-asettelusta. (Kustannusten karsimi­seksi näppäimistöstä oli jätetty pois numerot 1 ja 0, jotka voitiin korvata kirjaimilla I ja O.)
Ensimmäiset kirjoituskoneet kehitettiin 1800-luvulla muun muassa sokeiden apuvälineiksi. Kirjainten järjestys vaihteli, mutta useimmiten kirjaimet olivat aakkosjärjestyksessä. Tästä voidaan edelleen nähdä merkkejä myös Qwerty-näppäimistössä, jonka keskimmäisellä kirjainrivillä eli perusrivillä sijaitsevat keskenään aakkosjärjestyksessä D, F, G, H, J, K ja L (jota alkuperäisessä versiossa seurasi vielä M).
Saksalaisen Qwertz-asettelun mukainen Hermes-kirjoituskone on Sholesin suunnittelemaan laitteeseen verrattuna teknisesti jo varsin uuden­aikainen, sillä iskurien liike kohdistuu paperitelaan edestäpäin ja kirjoittaja voi välittömästi nähdä tuottamansa tekstin.
Qwerty-asettelun kehitti yhdysvaltalainen sanoma­lehtimies ja keksijä Christopher Latham Sholes, joka pyrki uuden näppäinjärjestyksen avulla vähentämään aiemmin kehittämänsä, aakkos­järjestystä noudattaneen kirjoitus­koneen esiin nostamia teknisiä ongelmia. Sholesin patentoimassa kirjoitus­koneessa kukin näppäin kiinnittyi pitkä­vartiseen iskuriin, jonka päässä oleva kirjasin löi kirjoitus­telaa vasten painautuvaan paperiin mustejäljen, kun näppäintä painettiin. Iskurin liike kohdistui paperiin alhaaltapäin, joten kirjoittaja ei voinut nähdä kirjoittamaansa tekstiä, ennen kuin se oli valmis. Tästä seurasi, että jos lähellä toisiaan sijainneet iskurit nopeasti näppäiltäessä takertuivat yhteen, ongelmaa oli vaikea huomata ja korjata.
Sholesin kirjoituskoneita ruvettiin valmistamaan Remingtonin tehtaassa vuonna 1874. Ensimmäisellä mallilla pystyi kirjoittamaan ainoastaan suuraakkosia, eikä se herättänyt erityistä huomiota. Tilanne muuttui, kun vuonna 1878 julkistettiin uusi malli, jolla pystyi kirjoittamaan myös pienaakkosia. Kussakin iskurissa oli nyt sekä pienaakkosen että suuraakkosen kirjasin, ja näppäimistöön oli lisätty erityinen "shift"- eli vaihtonäppäin, jonka avulla kirjoitustelan asemaa pystyi vaihtamaan juuri sen verran, että paperiin osui jompikumpi. Tekninen kirjoittaja Marcus Brooks on huomauttanut, että vaihtonäppäin tarjosikin ilmeisen edun ainakin verrattuna kilpailleeseen Caligraph-malliin, jossa pienaakkosille ja suuraakkosille oli erilliset näppäimet ja jonka näppäimistö oli siksi kooltaan miltei kaksinkertainen.
Alkuaikoina kirjoituskoneiden valmistajat levittivät myyttiä, että Qwerty on tieteellisesti osoitettu nopeimmaksi mahdolliseksi näppäinasetteluksi. Kerrotaan myös, että ylimmälle kirjainriville varta vasten sijoitettiin englannin sanan "typewriter" (’kirjoituskone’) kirjaimet, jotta myyntiedustajien olisi helppo opetella kirjoittamaan se nopeasti – vaikka vain alkeellisella kahden sormen tekniikalla – ja siten esitellä laitteen erinomaisuutta (mutta tämä voi hyvin olla pelkkä kaupunkitarina).
Jotkut Qwertyn arvostelijat ovat väittäneet, että asettelu itse asiassa suunniteltiin hidastamaan kirjoittamista sijoittamalla englannin kielen yleisimpien kirjainten näppäimet hankalasti ja kauas toisistaan.
Väite perustunee kuitenkin osittaiseen väärinkäsitykseen, sillä Qwertyä ei suunniteltu varsinaisesti hidastamaan näppäilyä vaan pikemminkin varmistamaan, että englannin kielessä usein yhdessä esiintyvien kirjainten (kuten T:n ja H:n) iskurit eivät sijainneet lähekkäin.
Selvää on, että Sholes ei Qwertyä suunnitellessaan pyrkinyt hidastamaan ainakaan kymmen­sormi­järjestelmää, joka kehitettiin vasta Qwertyn vakiinnutettua asemansa.
Teknisen kehityksen myötä iskurien yhteen takertuminen kävi harvinaisemmaksi ja helpommin korjattavaksi, ja Sholesinkin mainitaan suunnitelleen vielä aivan toisenlaisen, tehokkaammaksi tarkoitetun näppäinasettelun, jossa kaikki englannin vokaalit oli asemoitu perusriville ja oikean käden sormilla näppäiltäviksi (tässä suhteessa se muistuttaa myöhemmin kehitettyä vaihtoehtoista Dvorak-näppäimistöä).
Uusi asettelu ei kuitenkaan enää ottanut tulta. Konekirjoittajat olivat jo tottuneet Qwerty-näppäimistöön ja opetelleet tekemään työnsä sillä, koska kirjoituskone­valmistajat sellaisia valmistivat; kirjoituskone­tehtaat puolestaan jatkoivat Qwerty-näppäimistöjen valmistamista, koska sellaisia konekirjoittajat osasivat käyttää. Näin ratkaisu on jäänyt pysyväksi käytännön standardiksi, jota uudetkin kirjoittajat opetetaan käyttämään, vaikka aakkosjärjestyksen mukainen näppäimistö oletettavasti olisi helpompi oppia ja jotkin aivan toisenlaiset asettelut voisivat olla nopeampia ja miellyttävämpiä käyttää. Qwertyn suosion vakiintumisesta on tullut tavallinen esimerkki johtavan markkina-aseman kehittymisestä.
Vaihtoehtoiset asettelut.
Qwerty-näppäimistölle on esitetty vaihtoehtoisia malleja, mutta ne eivät ole saaneet yhtä suurta suosiota.
PC-näppäimistö.
Näppäimistö voi olla toteutettu ohjelmallisesti, jolloin sitä ohjataan kosketusnäytöllä tai muulla osoitinlaitteella, kuten hiirellä. Tällöin näppäimistön merkinnät ovat vaihdettavissa lennossa.
Tyypillinen suomalainen PC-näppäimistö perustuu Qwerty-näppäimistöasetteluun, jossa on perusnäppäimistön lisäksi erikoisnäppäimiä. Kaikkiaan näppäimiä on tavallisesti 101–105.
Näppäimiin on merkitty kirjaimia ja muita merkkejä, joita perinteisesti kutsutaan kaiverruksiksi (vaikka nykyään niitä ei enää aivan sananmukaisesti kaiverreta näppäimiin). Kaiverrukset auttavat löytämään ja muistamaan oikeat näppäimet, kun järjestelmään halutaan syöttää tekstiä. Näppäimillä tuotettavat merkit eivät kuitenkaan ole kiinteästi sidoksissa näppäinkaiverruksiin, vaan riippuvat ohjelmallisesta näppäinasettelusta, jota voidaan haluttaessa muuttaa. Tietokoneen asetuksia vaihtamalla tavallisen Qwerty-näppäimistönkin voi siis hyvin laittaa tuottamaan vaikkapa kyrillisiä kirjaimia, kunhan tietokoneeseen on asennettu asianmukaiset näppäimistökartat, merkistöt ja fontit. Tällöin haluttujen kirjainten löytäminen näppäimistöstä voi tosin olla hankalaa, kun näppäinten tuottamaa syötettä ei voi päätellä päältäpäin.
Perusnäppäimet.
windows"- sekä "alt"-näppäin, joiden avulla käyttäjä voi antaa komentoja käyttöjärjestelmälle ja ohjelmille.
Näppäimistön perusosan kolmella keskimmäisellä rivillä ovat edustettuina tavallisimmin tarvittavat latinalaiset kirjaimet ja välimerkit. Kirjainnäppäimiin on tavallisesti merkitty vain suuraakkoset, vaikka niiden oletusarvoisena syötteenä ovat pienaakkoset; suuraakkosia voi kirjoittaa pitämällä samanaikaisesti alhaalla vaihto- eli "shift"-näppäintä, jonka symbolina saattaa olla pelkkä lihava ylänuoli [⇧]. Vaihtonäppäimiä on itse asiassa kaksi, alimman kirjainrivin vasemmalla ja oikealla laidalla, mutta vaikutukseltaan ne ovat yhteneväisiä. Kymmensormijärjestelmässä vasemmanpuoleista vaihtonäppäintä käytetään silloin, kun kirjoitusmerkki näppäillään oikealla kädellä, ja vastaavasti oikeanpuoleista vaihtonäppäintä käytetään, kun kirjoitusmerkki näppäillään vasemmalla kädellä.
Vasemmanpuoleisen vaihtonäppäimen yläpuolella olevan "caps lock" -näppäimen avulla suuraakkoset saa lukittua oletusarvoisiksi, jotta kirjoittajan ei tarvitsisi jatkuvasti pitää vaihtonäppäintä alhaalla, jos esimerkiksi haluaa kirjoittaa kokonaisia sanoja suuraakkosin. Tällöin näppäimistön oikeaan ylänurkkaan yleensä syttyy erityinen merkkivalo, ja samalla vaihtonäppäimen vaikutus kääntyy päinvastaiseksi eli sen avulla voidaankin haluttaessa kirjoittaa pienaakkosia suuraakkosten lomaan. Pienaakkoset palautuvat oletusarvoisiksi ja merkkivalo sammuu, kun "caps lock" -näppäintä painetaan uudestaan.
Perusnäppäimistön ylärivin näppäimillä voidaan kirjoittaa numeromerkit ja joukko erikoismerkkejä. "Caps lock" -näppäin ei vaikuta muihin kuin kirjainnäppäimiin, joten numeronäppäimillä kirjoitetaan "caps lockista" riippumatta aina oletusarvoisesti numeroita ja erikoismerkit on kirjoitettava vaihtonäppäimen (tai "alt gr" -näppäimen) avulla.
Perusnäppäimistön alimman rivin keskellä on leveä näppäin, jolla kirjoitetaan välilyönti. Sen oikealla puolella sijaitsee "alt gr" ("alternate graphic") -erikoisnäppäin, jota käytetään vaihtonäppäimen tapaan joidenkin erikoismerkkien kirjoittamiseen. Muihin kuin kirjainnäppäimiin onkin tyypillisesti merkitty kaksi (ja joskus kolme tai neljäkin) merkkiä, joista näppäimen vasempaan alanurkkaan asemoitu merkki on näppäimen oletussyöte ja sen yläpuolella oleva tuotetaan vaihtonäppäimen avulla. Näppäimen oikeaan alanurkkaan mahdollisesti asemoitu merkki puolestaan tuotetaan "alt gr" -näppäimen avulla ja oikeaan ylänurkkaan asemoitu merkki vaihtonäppäimen ja "alt gr" -näppäimen yhdistelmällä.
Palautusnäppäin ja askelpalautin.
Oikeanpuoleisen vaihtonäppäimen yläpuolella on normaalia näppäintä selvästi isompi palautusnäppäin ("return") tai kappaleenvaihtonäppäin, jonka symbolina on vasemmalle kääntyvä kulmanuoli [↵]. Palautusnäppäimen nimi periytyy vanhoista kirjoituskoneista, joissa paperitela piti aina riviä vaihdettaessa palauttaa lähtöasentoon. Nykyaikaisissa tekstinkäsittelyohjelmissa palautusnäppäin tuottaa yleensä näkymättömän kirjoitusmerkin, joka osoittaa tietokoneelle kappaleen päättyvän, mutta joissain muissa ohjelmissa palautusnäppäin tuottaa pelkän rivinvaihtomerkin (kappaleenvaihto ja rivinvaihto voivat äkkiseltään vaikuttaa samalta asialta, mutta teknisesti ne ovat eri asioita; myös tekstinkäsittelyohjelmissa palautusnäppäin tuottaa pelkän rivinvaihdon, jos samalla pitää vaihtonäppäintä alhaalla).
Palautusnäppäimen yläpuolella on askelpalautin ("backspace"), jota symboloi vasemmalle osoittava nuoli [←]. Myös askelpalauttimen nimi periytyy kirjoituskoneista, joissa vastaava näppäin siirsi paperiteliä yhden askelen verran takaisin päin. Nykyaikaisissa tekstinkäsittelyohjelmissa askelpalautin pyyhkii pois kohdistinta edeltävän merkin. Selaimissa tai tiedostonhallinnassa sen avulla voi yleensä palata edelliselle sivulle tai ylemmälle hakemistotasolle.
Sarkain.
Ylimmän kirjainrivin vasemmalla puolella on niin sanottu sarkain- eli tabulointinäppäin, jossa tavallisesti on oikealle osoittava, pystyviivaan päättyvä nuoli [⇥] ja sen yläpuolella samanlainen mutta vasemmalle osoittava nuoli [⇤] ilmaisemassa, että vaihtonäppäimellä vaikutus kääntyy päinvastaiseksi. Sarkainnäppäimen tarkoitus vaihtelee käytettävän ohjelman mukaan, mutta esimerkiksi tekstinkäsittelyohjelmissa se tuottaa tavallisesti näkymättömän merkin, joka ohjaa kohdistimen eli kursorin asettumaan erikseen asetettavaan sarkainkohtaan. Toisaalta taulukoissa sarkainnäppäin ei tuota minkäänlaista merkkiä, vaan sen avulla siirretään kohdistinta solusta toiseen.
Tarkenäppäimet suomalaisessa näppäimistössä.
Suomalainen näppäimistö poikkeaa jossain määrin esimerkiksi englantilaisesta tai saksalaisesta näppäimistöstä. Eroavaisuudet koskevat lähinnä niin kutsuttujen tarkkeiden ja kielikohtaisten kirjainmerkkien sekä joidenkin erikoismerkkien sijoittelua näppäimistöllä.
Tarkenäppäinten erikoispiirre on, että merkki ei näppäiltäessä tule heti näkyviin. Tarkkeita ei ole tarkoitettu käytettäviksi itsenäisinä kirjoitusmerkkeinä, vaan ne esiintyvät tavallisesti vain jonkin kirjaimen lisukkeina ("é, à, ü, ô, ñ"), joten kirjoitettaessa ne jäävätkin odottamaan seuraavaa kirjainta ja ilmestyvät näkyviin vasta sen kera. Näin suomalaisella näppäimistöllä on varsin helppo kirjoittaa useiden eurooppalaisten kielten erikoismerkkejä.
Perinteisessä suomalais-ruotsalaisessa näppäimistöasettelussa on numerorivissä askelpalauttimen vasemmalla puolella tarkenäppäin, johon on kaiverrettu akuutti (´) eli oikealle kallistuva aksenttimerkki ja sen yläpuolelle gravis (`) eli vasemmalle kallistuva aksenttimerkki). Aksenttimerkin alapuolella on toinen näppäin, johon on kaiverrettu treema (¨) eli kaksi yläpuolista pistettä, sen yläpuolella sirkumfleksi (^) eli ylöspäin osoittava nuolenkärki ja oikeassa alanurkassa tilde (~) eli aaltoviiva.
Paitsi tarkkeena, aaltoviivaa voidaan tietoteknisissä yhteyksissä käyttää yksinäänkin esimerkiksi kotihakemiston symbolina (etenkin Linux- ja Unix-järjestelmissä) ja sirkumfleksiä puolestaan yläindeksin korvikkeena esimerkiksi potenssilaskuissa ("2^3 = 23"). Tällaista käyttöä varten tarkkeet saadaan tuotettua kirjoittamalla tarkemerkin jälkeen kirjaimen sijasta välilyönti tai kirjoittamalla tarke kaksi kertaa peräkkäin.
Näppäimistöön merkitsemättömien kirjainten ja merkkien tuottaminen.
Näppäimistön merkinnät eivät yleensä kerro koko totuutta käytettävissä olevasta merkkivalikoimasta. Nykyaikaisissa Suomen oloihin kotoistetuissa tietokonejärjestelmissä esimerkiksi "alt gr" -näppäin yhdessä Ö-näppäimen kanssa saattaa tuottaa niin sanotun tanskalaisen Ö:n (Ø) ja heittomerkin sekä S-näppäimen kanssa niin sanotun hattu-S:n (Š), vaikkei sitä näppäimistöön olisikaan erikseen merkitty. Nämä näppäinyhdistelmät toimivat ainakin laajennetussa suomalaisessa näppäimistössä, joka on vuonna 2008 vahvistettu kansalliseksi standardiksi.
Komento- ja ohjausnäppäimet.
Näppäimistön alimmalla rivillä välilyöntinäppäimen vasemmalla puolella ovat kontrolli- eli "ctrl"-näppäin ("control"), "meta"-näppäin (jota yleensä kutsutaan "windows"-näppäimeksi, koska siinä on Windows-käyttöjärjestelmän tunnus) ja "alt"-näppäin ("alternate"), joita voidaan käyttää yhdessä muiden näppäinten kanssa antamaan käyttöjärjestelmälle ja ohjelmille komentoja. Macintosh-näppäimistossä meta-näppäimen tilalla on "cmd" "komento"-näppäin, jonka avulla voidaan suorittaan erilaisia näppäinkomentoja. Ikkunoiduissa, graafisissa käyttöliittymissä ne tarjoavat näppärän oikotien, niin ettei käyttäjän tarvitse aina ruveta hakemaan komentoja valikoista hiiren avulla, mutta toisaalta käyttäjän on opeteltava näppäinyhdistelmät ulkoa, ennen kuin niistä on iloa. Välilyöntinäppäimen ja erikoismerkkien kirjoittamiseen tarvittavan "alt gr" -näppäimen oikealla puolella on vielä toinen "windows"- ja "ctrl"-näppäin ja usein niiden välissä niin sanottu menunäppäin (valikkonäppäin), jonka toiminta vastaa hiiren kakkospainiketta.
Perusnäppäimistöosan yläpuolella vasemmassa kulmassa on "esc"-näppäin (, ’pako, poispääsy’) eli poistumisnäppäin, jolla toisinaan voi keskeyttää tietokoneen suorittaman toiminnon, mutta joissain ohjelmissa sillä saattaa olla muita erityistehtäviä. "Esc"-näppäimen oikealla puolella on rivistö funktio- eli toimintonäppäimiä (F1–F12), joihin voi liittyä lisää ohjelmakohtaisia erityiskomentoja: esimerkiksi F1-näppäin tuo tyypillisesti esiin käytettävän ohjelman ohjeistusta. Ensimmäisissä PC-koneiden näppäimistöissä (PC/XT) toimintonäppäimiä oli vain kymmenen, ja ne olivat näppäimistön vasemmassa reunassa parijonossa. Toimintonäppäinrivin oikeassa reunassa on yleensä vielä muutama erikoisnäppäin: "print screen"- (joka Windowsissa kopioi näytöstä kuvan leikepöydälle), "scroll lock"- ja "pause/break"-näppäimet.
Perusnäppäimistöosan oikealla puolella on tavallisesti kohdistimen ohjausnäppäimiä: neljä erillistä nuolinäppäintä ("arrow keys") ja niiden yläpuolella näppäimet "home" (jolla kohdistin siirtyy rivin alkuun), "end" (rivin loppuun), "page up" (edelliselle sivulle) ja "page down" (seuraavalle sivulle). Samaan näppäinryhmään kuuluva "insert"-näppäin asettaa tekstinsyötön niin sanottuun päällekirjoitustilaan, jolloin jokainen vanhan tekstin lomaan lisättävä merkki korvaa sen alle jäävän vanhan merkin, sen sijaan että uudet merkit työntäisivät vanhaa tekstiä edellään, kuten tavallisesti. "Delete"-näppäin puolestaan poistaa kohdistinta seuraavan merkin kirjoittamatta mitään tilalle.
Samat kohdistimen ja tekstinsyötön ohjausnäppäimet sisältyvät myös näppäimistön oikeassa laidassa olevaan erilliseen numeronäppäimistöön, vaikka niiden asettelu on erilainen. Numeronäppäimistön vasemmassa ylänurkassa on lisäksi "num lock" -näppäin, joka toimii samaan tapaan kuin kirjainnäppäimiin vaikuttava "caps lock": sen avulla numeronäppäimistön voi lukita laskinmaiseksi näppäimistöksi, jolla voi yksikätisesti syöttää lukuja ja laskea yksinkertaisia aritmeettisia perusyhtälöitä (yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskuja).
Kannettavien tietokoneiden näppäimistössä on yleensä hieman vähemmän näppäimiä ja erilainen näppäinjärjestys. Esimerkiksi erillinen numeronäppäimistö puuttuu yleensä tilansäästön vuoksi kokonaan. Niin sanotuissa multimedianäppäimistössä on lisäksi joitakin ohjelmoitavia erikoisnäppäimiä esimerkiksi äänenvoimakkuuden säätöön sekä selaimen ja yleisimpien apuohjelmien käynnistykseen ja sammuttamiseen.
Näppäinten kytkintyypit.
"The Handbook of Human-Computer Interaction" suosittelee, että näppäinten liikkeen tulisi olla 1,3–6,4 mm ja painallukseen käytettävän voiman 28–142 g. Tutkimusten mukaan käyttäjät eivät ole tarkkoja näiden suhteen vaan sopeutuvat kulloiseenkin tilanteeseen.
Kalvokytkin.
Tavallisimpien näppäimistöjen kytkimet perustuvat kalvoon. Tässä rakenteessa näppäinhatut on sijoitettu kumisten kupujen päälle. Kupujen alla on kerroksittainen muovikalvo. Näppäinhatun painuessa alas kupu romahtaa ja painaa ensimmäisen kalvon läpi eristekalvosta yhteen alimman kalvon kanssa, minkä kone tulkitsee merkin annoksi. Painalluksen hellittäessä kumikupu palauttaa näppäinhatun alkuasentoonsa. Tässä mallissa näppäinhattu liikkuu täydet 2,5–4,0 mm.
Tämä rakenne on halpa valmistaa, mutta muihin verrattuna se ei ole kovin kestävä: näille malleille on luvattu iäksi ainoastaan 1–10 miljoonaa painallusta. Ajan myötä kalvokytkimen tuntuma muuttuu kovemmaksi tai pehmeämmäksi.
Joissakin kalvokytkimissä on yksinkertaisempi rakenne, jossa kolmen muovikalvon asemasta käytetään sähköä johtavaa kumia.
Joistakin malleista hattu ja kupu puuttuvat kokonaan.
Esimerkkejä kalvokytkimellä varustetusta näppäimistöstä ovat "Happy Hacking Keyboard" ja "Happy Hacking Keyboard Lite2"; sen sijaan saman valmistajan "Professional"-mallissa on kartiomallinen jousi ja sen kytkin perustuu kondensaattoriin.
Saksikytkin.
Kalvokytkimen alalaji on saksikytkin. Tätä tyyppiä käytetään kannettavien tietokoneiden näppäimistöissä.
Saksimekanismin vaikutuksesta näppäinhattu liikkuu vain 2 mm. Liike tuntuu kalvomallia vakaammalta, ja näppäimet palautuvat voimakkaammin.
Tämä malli on hieman kalvomallista kalliimpi. Sen käyttöikä on 1–20 miljoonaa painallusta.
Mekaaninen kytkin.
Mekaaniseen kytkimiin perustuva näppäimistö naksahtelee kuuluvasti kirjoitettaessa. Se on kalvomallista mutkikkaampi ja laadukkaampi. Siinä jokaisen näppäimen alla on itsenäinen kytkin, joka voidaan ainakin periaatteessa irrottaa ja vaihtaa sen vikaannuttua.
Mekaanista näppäintä ei tarvitse painaa pohjaan saakka. Useissa tapauksissa näppäinhattu kulkee 4 mm matkan pohjaan, mutta signaali painalluksesta lähtee koneelle jo 2 mm:n kohdalla. Signaalin lähdettyä näppäinmekanismi alkaa vastustaa liikettä aiempaa voimakkaammin. Näin mekanismi ilmaisee kirjoittajalle, että sormen voi siirtää seuraavalle näppäimelle jo ennen törmäystä pohjaan. Tämän ansiosta kirjoittamisen pitäisi olla miellyttävämpää.
Hyvin suunniteltu kytkin ei palaudu off-asentoon samassa kohdassa kuin signaali lähtee, vaan vasta myöhemmin, koska tämä estää useiden signaalien lähtemisen samalla painalluksella.
Mekaaniset näppäimistöt ovat kaikkein kalleimpia malleja. Niissä on selvin tuntuma ja niiden näppäimet palautuvat nopeimmin. Nopean palautuksen sanotaan helpottavan nopeaa kirjoittamista.
Mekaanisten kytkimien toiminta ei heikkene ajan myötä. Samalla ne ovat kaikkein kestävimpiä: niille luvataan 20–50 miljoonaa painallusta.
Kinesis Essential, Classic, Professional, Advantage ja Advantage Pro (kosketustuntuma, hiljainen tai naksuva).
CVT Avant Prime ja CVT Avant Stellar;
Strong Manin mallit SMK-8101EUH, SMK-8851E, SMK-8104 EUH, SMK-85E ja SMK-8861 XPL;
Matias Tactile Pro (Alps-kytkimet). • Matias Tactile Pro 2.0;.
Lineaarinen mekaaninen kytkin.
Lineaarinen mekaaninen kytkin ei ilmaise erikseen, missä vaiheessa signaali on lähtenyt. Vaadittava painalluksen voima pysyy samana koko matkan. "Esimerkkejä:" Deck; Cherryn mustakantaisilla kytkimillä varustetut näppäimistöt.
Mekaaninen kytkin, jossa on kevyt tuntuma.
Nämä mallit antavat kosketuspalautetta ja naksuvat, mutta erehdyttävän vaisusti. "Esimerkki:" Cherryn ruskeakantaisilla kytkimillä varustetut näppäimistöt.
Kosketustuntuman antavat mekaaniset kytkimet.
Näissä malleissa on tuntuva palaute ja selvä naksu. "Esimerkkejä:" SteelKeys 6G, Cherryn sinikantaisilla kytkimillä varustetut näppäimistöt.
Kuuluvaa palautetta antavat mekaaniset mallit.
Ääni on kovempi, mutta yleensä suurempaa voimaa ei tarvita niillä kirjoittamiseen. "Esimerkki:" Strongman-kytkimillä varustetut mallit, kuten Cherry SMK85.
Jäykät ja kovaääniset mekaaniset kytkimet.
Tämäntyyppisten näppäimistöjen tuntuma muistuttaa IBM Selectric -kirjoituskonetta.
Nämä mallit ovat harvinaisia nykyään, mutta ne olivat suosittuja tietokoneiden alkuaikoina.
Monet vannovat näiden mallien nimiin edelleen. Vastaavan hyödyn voi kuitenkin saada uudemmista, kosketustuntumalla varustetuista mekaanisista näppäimistöistä.
"Esimerkki:" perustuva IBM:n alkuperäinen malli "M" painaa yli kaksi kiloa. Nykyään samoja näppäimistöjä valmistaa Unicomp.
Liitännät.
Erillisen näppäimistön liitäntöjä on lukuisia erilaisia. PC-koneissa liitin on aluksi ollut iso ja pyöreä DIN5-liitin, IBM:n 2-koneiden myötä pienempi pyöreä 2-liitin ja nykyisin usein USB-liitin. Applen tietokoneet ovat aiemmin käyttäneet ADB-liitintä, Sunin työasemat sarjaliitäntään perustuvia DB15 (Sun3-koneet) ja MiniDIN8-liittimiä (Type 5 -näppäimistöt). Nykyisin yleisimmät käytössä olevat liitännät ovat USB sekä PS/2.
Liitäntä voi olla myös johdoton infrapuna- tai radioyhteydellä (esim. Bluetooth) varustettu näppäimistö. Enemmistö langattomista näppäimistöistä perustuu kuitenkin langan päässä sijaitsevaan vastaanottimeen.
Muoto.
Näppäimistön muoto vaikuttaa kirjoitustehoon ja virheiden määrään. Tutkimusten mukaan paras muoto on sivulta katsottuna kaareva; toiseksi paras profiili on porrastettu. Tasainen profiili on kaikkein huonoin.
Tutkimuksissa kaikki käyttäjät pitävät jonkin verran kallistetusta näppäimistöstä. Puolelle tutkimuksiin osallistuneista sopivin kulma on 15–25°. Sopiva kulma riippuu istuimen korkeudesta ja käyttäjän omasta pituudesta.
Näppäimet.
Useimmissa näppäimistöissä näppäimen muoto on kaareva tai kovera. On olemassa myös litteitä näppäimistöjä.
Näppäinten keskikohtien tulisi olla vähintään 19 mm:n päässä toisistaan, sillä tiheämpi asettelu hidastaa kirjoittamista. ANSI-standardi suosittelee, että näppäimen koko on 12 × 12 mm.


Ohjelmointi.
Ohjelmointi tarkoittaa tietokoneelle tai vastaavalle laitteelle jollakin tavalla annettavia toimintaohjeita.
Tietokoneen suoritin ymmärtää suoraan vain ohjelmia, jotka on kirjoitettu konekielellä. Konekieli koostuu yksinkertaisista operaatioista, esimerkiksi "vähennä rekisterin 3 arvosta rekisterin 5 arvo". Ohjelmointi suoraan konekielellä on mahdollista, mutta hyvin hidasta ja virhealtista. Konekielellä ohjelmia kirjoitetaan vain poikkeustapauksissa.
Tavallisesti tietokonetta ohjelmoidaan käyttämällä jotakin ohjelmointikieltä. Ohjelmointikielissä käytetään luettavia symboleja ja sovittuja koodeja. Esimerkiksi Pascal-kielisen ohjelman rivi "palkka:= palkka-vero;" voisi kääntyä edellä mainituksi konekielen operaatioksi. Ohjelmointikielellä kirjoitettu lähdekoodi joko käännetään konekielelle tai tulkataan kieltä suorittavalla ohjelmalla. Käännettäessä koko ohjelma muutetaan kerralla konekieleksi, minkä jälkeen siihen liitetään tarvittavat kirjastoaliohjelmat. Tämän tuloksena saatu ohjelma voidaan suorittaa ilman kääntäjää. Tulkattaessa käännetään pieni osa kerrallaan (eikä yleensä edes konekielelle asti), suoritetaan se ja käännetään seuraava osa ja niin edelleen. Ohjelman suoritus vaatii siis joka kerta tulkin.
1950-luvulla.
Ensimmäinen moderni ohjelmointikieli oli FORTRAN "(formula translator)", joka nimensä mukaisesti keskittyi matemaattisten lausekkeiden kääntämiseen konekielelle. Myöhemmin kuitenkin yleistyivät kaupallis-hallinnolliset sovellukset (esimerkiksi tietokannat ja COBOL-ohjelmointikieli).
1960-luvulta 1980-luvun puoliväliin.
Historiallisesti yleisin tulkattava ohjelmointikieli on ensimmäisen kerran vuonna 1964 esitelty BASIC-ohjelmointikieli ja sen monet versiot. BASIC-kielessä ei ole kehittyneitä rakenteita, mutta vaivattoman käyttönsä ja helposti tehtävän tulkkinsa vuoksi se saavutti suosiota alkuperäisen opetustarkoituksensa ulkopuoleltakin.
Ohjelmointi kehittyi vähitellen kypsäksi tieteenalaksi ja 1960-luvun alkupuolella esitelty Algol-ohjelmointikieli jäi hallitsevaksi ohjelmointikielityypiksi ongelmien ratkaisuun pyrkivään algoritmiseen eli proseduraaliseen ohjelmointiin. Algol-perinnettä ylläpitivät siitä kehitetyt kielet kuten Pascal ja C. Tämäntyyppistä ohjelmointia leimaavat hyppyjen korvaaminen toistorakenteilla, nimetyt ja parametrisoidut ohjelmanosat eli aliohjelmat muuttujien vaikutusalueen rajoittaminen ja peittäminen sekä muuttujien staattinen tyypitys (käännöksessä esimerkiksi tarkastetaan, ettei tuotetulla ohjelmalla voi sijoittaa kokonaisluvuksi määriteltyyn muuttujaan merkkijonoa). Tärkeää on myös kielen kääntämisen yksinkertaistaminen tekemällä kieli soveltuvaksi erilliseen selaus- ja jäsentämisvaiheeseen.
Myöhemmissä 1980-luvun proseduraalisissa kielissä kehitettiin keinoja modularisoida ohjelmia lisää, abstrakteja tietotyyppejä ja moduulien välisiä sopimuksia (ohjelmointikielet Modula-2, Modula-3, Oberon, Clu ja Eiffel).
Algol-tyyppisissä ohjelmointikielissä on hyvin tärkeää, että ohjelma kääntyy erittäin tehokkaasti konekieleksi. Nämä ohjelmointikielet soveltuvat suuren ohjelmoijajoukon yhteistyössä tekemien ohjelmointiprojektien tekemiseen. Tämä traditio huipentui jossain määrin Yhdysvaltain puolustusministeriön vuonna 1980 määrittelemässä Ada-ohjelmointikielessä eikä sen jälkeen ole vakavasti määritelty tai otettu käyttöön puhtaasti proseduraalisia Algol-tyyppisiä ohjelmointikieliä (eikä tällainen ole myöskään Adan myöhempi versio, Ada 95).
1980-luvun puolivälissä.
1980-luvulla tekoälyjärjestelmien oletettiin korvaavan ohjelmoinnin. Puhuttiin viidennen sukupolven tietokoneista ja sovelluskehittimistä, joiden avulla varsinaisesta ohjelmoinnista piti päästä eroon. Tähän ajatteluun liittyviä ohjelmointikieliä ovat funktionaaliset ohjelmointikielet (LISP), logiikkaohjelmointikielet (Prolog) ja erilaiset asiantuntijajärjestelmät. LISP-ohjelmointikielen ajateltiin olevan erityisen sovelias tekoälyohjelmointiin, koska LISP-ohjelma ja sen käsittelemä data kuvattiin samalla tavalla sisäkkäisinä listoina. Tekoäly ei kuitenkaan johtanut toivottuun läpimurtoon.
1990-luvulla.
Proseduraalisen ohjelmoinnin seuraaja 1980-luvun loppupuolelta asti on ollut olio-ohjelmointi. Ensimmäinen olio-ohjelmointikieli on vuodelta 1968 oleva Simula. Varsinaisen olio-ohjelmointi-ilmiön aloittanut ohjelmointikieli oli kuitenkin Smalltalk ja valta-asemaan olio-ohjelmoinnin nosti C++-ohjelmointikieli. Olio-ohjelmoinnissa maailma mallitetaan itsenäisiksi olioiksi, jotka voivat periä ominaisuuksilta muilta olioluokilta. Oliot voivat kommunikoida vain viesteillä, "metodeilla", niiden tilaa ei voi muuten kysellä. Olio-ohjelmoinnissa tärkeää on koodin uudelleenkäytettävyys eri tarkoituksiin, ei enää ohjelman kääntyminen tehokkaaksi konekieleksi.
1990-luvulla myös käyttöliittymien tekeminen yksinkertaistui ja standardoitui niin, ettei käyttöliittymän osuus ollut enää suurin osa tyypillisen sovelluksen tekemiseen kuluvasta työpanoksesta.
2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.
Henkilökohtaisten tietokoneiden myötä henkilökohtaisten hyötyohjelmien käyttö lisääntyi. Näissä käyttäjät pääsevät itse ohjelmoimaan esimerkiksi komentosarjakielten avulla. Komentosarjakielet ovat usein tulkattavia tai "esikäännettyjä" (missä yhdistyy tulkkauksen vaivattomuus ja kääntämisen tehokkuus), eikä tärkeintä ole enää ehdottoman nopea suoritus. Uusimmissa komentosarjakielissä käytetään myös abstraktioita, joiden toteuttaminen kääntämällä ei olisi mielekästä tai edes mahdollista (esimerkiksi koodin dynaaminen evaluointi). Merkittävimmät edistysaskeleet ohjelmointikielissä 1995-2004 ovat tapahtuneet komentosarjakielten alueella. Merkittäviä uusia tulkattavia kieliä ovat Perl, Java, Python, Ruby ja Gambas.
Mahdollisia tulevaisuuden ohjelmointimenetelmiä.
Ohjelmointikielet voivat perustua myös nykyisestä täysin poikkeaviin malleihin ohjelmoinnista. Esimerkiksi ohjelmointi voi perustua rinnakkaiseen käsittelyyn (CSP, Occam, LOTOS), logiikkaan (Prolog), relaatiomalliin (vrt. relaatiotietokanta), kaksisuuntaisiin rajoitteisiin (TeX Metafont), tiedon monenkertaiseen uudelleenkirjoittamiseen tai tiedon luokitteluun. Tietotekniikassa on odotettavissa rinnakkaisen käsittelyn huima yleistyminen, jolloin todennäköisesti ohjelmointikielten seuraavat edistysaskeleet liittyvät rinnakkaisuuden käyttöön.
Tulevaisuudessa myös ohjelman ja laitteiston raja hämärtyy ohjelmointikielien ja laitteistokuvauskielten lähestyessä toisiaan, jolloin on mahdollista, että osa tuotetusta ohjelmasta kääntyy konekielelle, osa suorittimen mikrokoodiksi, osa porttilogiikaksi ja osa mikropiireiksi (esimerkiksi ASIC tai FPGA). Esimerkiksi VHDL ja SystemC ovat kieliä, joilla kirjoitettu koodi on muunnettavissa laitteistoksi ja jälkimmäinen vastaa ominaisuuksiltaan C++-ohjelmointikieltä.


Ohjelmointikieli.
Ohjelmointikielet ovat formaaleja kieliä, joita ohjelmoijat käyttävät tietokoneen ohjelmointiin. Kullekin ohjelmointikielelle on olemassa joko kääntäjä, joka ennen ohjelman suoritusta muuntaa kirjoitetun ohjelman konekielelle tai jollekin välikielelle, tai tulkki, joka on ohjelmointikieltä ohjelman suorituksen aikana tulkitseva ohjelma. Nykyisin tulkin ja kääntäjän raja ei ole enää niin selkeä kuin esimerkiksi vielä 1980-luvulla.
Ohjelmointikielet ovat monin tavoin luonnollisten kielten kaltaisia. Niillä on oma sanastonsa ja kielioppisäännöstönsä; näistä kahdesta muodostuu kielen syntaksi eli lauseoppi. Niillä on myös looginen merkitys, jota kutsutaan semantiikaksi. Esimerkiksi lause "Koira puri luuta" on sekä syntaktisesti (lauseopillisesti) oikein että semanttisesti (merkitykseltään) mielekäs. Sen sijaan lause "Luu puri koiraa" on syntaktisesti oikein mutta semanttisesti epämielekäs. Vastaavasti ohjelmakoodin syntaktinen oikeellisuus, eli se, että kääntäjä kykenee kääntämään lähdekoodin konekieliseksi ei vielä tarkoita, että ohjelma toimii aiotulla tavalla.
Ohjelmointikielten kielentutkimus eli lingvistiikka on hyvin samankaltaista kuin luonnollistenkin kielten tutkimus. Toisaalta ohjelmointikielet ovat luonnollista kieltä huomattavasti yksinkertaisempia, muun muassa varattujen sanojen hyvin pienen lukumäärän vuoksi: tyypillisesti ohjelmointikielten sanasto on alle sata sanaa.
Ohjelmointikielten kielioppisäännöt ovat paljon yksinkertaisempia kuin luonnollisten kielten, säännöt ovat yksikäsitteisiä, ja mielekkäitä vaihtoehtoisia ilmaisutapoja on rajallinen määrä. Esimerkiksi luonnollisen kielen ilmaisut kuten "pienennä saldoa kymmenellä", "vähennä 10 saldosta", "ota kymmenen pois saldosta", "aseta saldoksi kymmenen vähemmän" jne tarkoittavat kaikki samaa ja ovat mielekkäitä, kun taas useimmilla ohjelmointikielillä asian voi ilmaista vain yhdellä tai kahdella tavalla, esim. "codice_1", tai "codice_2".
Erillisinä lauseina näiden merkitys on aivan sama eli muuttujan arvon kasvattaminen yhdellä, mutta lausekkeen osana viimeisen rivin merkitys poikkeaa aiemmista. Kolme ylintä palauttaa lausekkeen osana ollessaan muuttujan uuden arvon, kun alin palauttaa vanhan, vaikka kasvattaakin itse muuttujan arvoa.
Jos kielessä on monia vaihtoehtoisia toimintoja, kaikki ohjelmoijat eivät välttämättä tunne niistä kaikkia harvinaisempia ja voivat jättää käyttämättä tilanteeseen parhaiten sopivaa piirrettä.
Ohjelmointikieliä on suunniteltu lukuisiin eri tarkoituksiin ja niitä voi arvioida eri tavoilla. Tärkeitä tavoitteita ohjelmointikielen suunnittelussa ovat muun muassa luettavuus, kirjoitettavuus ja yleinen yksinkertaisuus - eli kuinka hyvin kerran kirjoitetusta ohjelmasta saa selvää joku muukin kuin alkuperäinen ohjelmoija. Toisissa kielissä painotetaan lähdekoodin selkeyttä (Java) ja toisissa ilmaisuvoimaa (Perl), jälkimmäisessä selkeyden kustannuksella. Tietokoneiden alkuaikoina ohjelmointikielten ja kääntäjien kehityksessä pääpaino oli tukea mahdollisimman tehokkaasti laiteresursseja hyödyntävän konekielen tuottamista (C), mutta noin 1970-luvulta alkaen ohjelmiston elinkaareen alettiin kiinnittää enemmän huomiota kun toimitettujen ohjelmien ylläpito alkoi nousta merkittäväksi kustannustekijäksi ja liiketoiminnaksi. Samalla kääntäjät kehittyivät niin tehokkaiksi, että lähdekoodin manuaalisen optimoinnin merkitys vähentyi, lukuun ottamatta nopeuskriittisiä reaaliaikasovelluksia, digitaalista signaalinkäsittelyä, laiteajureita ja usein ajettavia algoritmeja.
Eri kielten ominaisuudet eroavat toisistaan muun muassa kontrollirakenteiden, tietotyyppien, ilmaisuvoiman, abstraktiotason ja turvallisuuden suhteen. Turvallisuuteen kuuluvat muun muassa tyyppitarkistukset ja virhetilanteiden hallinta.
Ohjelmointikielten jaottelu.
Ohjelmointikielten tarkka jaottelu on kuitenkin vaikeaa. Esimerkiksi C++ on hybridikieli, joka on toisaalta vahvasti proseduraalinen mutta myös oliopohjainen.
Ohjelmointikieliä.
Alla olevassa listassa on joukko tunnetuimpia ohjelmointikieliä. Todellisuudessa niitä on satoja tai jopa tuhansia, mutta erityisesti teollisuudessa käytetään vain muutamaa kymmentä (jos johdannaisia ei lasketa mukaan).


Tietokoneohjelma.
Tietokoneohjelma (usein lyhyesti vain ohjelma) on joukko ennalta laadittuja käskyjä, joita seuraten tietokone suorittaa sille valmistellun tehtävän. Useasta ohjelmasta koostuvaa yhtenäistä kokonaisuutta voidaan kutsua myös "ohjelmistoksi". Tietokoneohjelman tekemistä kutsutaan ohjelmoinniksi eli koodaamiseksi.
Ohjelmien koot vaihtelevat suuresti. Yleinen tapa verrata ohjelmien kokoa on laskea lähdekoodin rivien lukumäärä. Lyhin mielekäs ohjelma voi olla yhden rivin mittainen, kun taas suurimmat ohjelmistot ovat miljoonia rivejä pitkiä.
Yleistä.
Tavallisesti ohjelmat käsittelevät niille syötettyä tietoja ja tuottavat siitä halutun lopputuloksen. Harvinaisempaa on, että lähtötietoja ei anneta, mutta tämäkin on mahdollista esimerkiksi laskettaessa piille likiarvoa.
Varhaiset ohjelmat olivat pitkälti muotoa lue syöte, tee laskenta, tulosta tulokset. Tämäntyyppiset ohjelmat sopivat hyvin eräajotyyppiseen käsittelyyn, jossa etukäteen valmistellaan syöttötiedot ja itse ohjelman ajo tehdään myöhemmin. Nykyohjelmista vain harvat ovat tätä tyyppiä. Useimmat pöytätietokoneiden ohjelmat ovat interaktiivisia, jolloin ohjelma vastaa käyttäjän tekemiin syötteisiin saman tien. Koska seuraava syöte voi riippua ohjelman antamasta vastauksesta, ero perinteiseen ohjelmaan on suuri.
Varsinaisten tietokoneiden lisäksi ohjelmia on myös monissa laitteissa, kuten matkapuhelimissa, viihde-elektroniikan laitteissa ja kodinkoneissa. Tällaisia laitteita kutsutaan sulautetuiksi järjestelmiksi, koska ohjelma ja laitteisto muodostavat käyttäjän kannalta kiinteän kokonaisuuden. Sulautetuissa järjestelmissä ohjelmat ovat usein "reaktiivisia", joka ohjelman rakenteen kannalta vastaa interaktiivisuutta, mutta laskentaan tulevat tiedot voivat olla lähtöisin käyttäjän lisäksi myös oheislaitteilta, antureilta tai toisista ohjelmista. Esimerkki ohjelmistosta, joka on sekä interaktiivinen että reaktiivinen, on vaikkapa tulospalveluohjelmisto, jolla käyttäjä voi kysyä eri sarjojen tai kilpailijoiden tilannetta (interaktiivisuus), ja jossa tilanne päivittyy muualta kuten väliaikapisteiltä tai maaliviivalta tulevien tietojen mukaan (reaktiivisuus).
Immateriaalioikeuden kannalta ohjelmat kuuluvat tekijänoikeuksien piiriin. Immateriaalioikeuksien kannalta mielenkiintoisia ovat laajalle levinneet vapaat ohjelmistot.
Ulkoiset rajapinnat.
Tietokoneohjelmalla ei olisi juurikaan käyttöä, mikäli se ei pystyisi kommunikoimaan millään tavalla ympäristönsä kanssa. Tämän vuoksi jokaiseen tietokoneohjelmaan liittyy ulkoisia rajapintoja, joiden avulla ohjelma voi kommunikoida ympäristönsä kanssa. Esimerkiksi lämpömittariin liitetty anturi voi lähettää väyläsignaalin, jonka antaman arvon perusteella tietokoneohjelma voi ohjata rakennuksen lämpötilaa.
Tietokoneohjelman ohjaama tai tietokoneohjelmaa ohjaava ympäristö voi olla koostua oheislaitteista tai muista tietokoneohjelmista. Koska erilaisia ympäristöjä voi olla teoriassa rajaton määrä, ohjelmien tarvitsemia ulkoisia rajapintoja on pyritty standardoimaan. Mitä vakiintuneempi ulkoinen rajapinta on, sitä useampi tietokoneohjelma sitä pystyy käyttämään ja sitä kestävämpi hyöty rajapinnasta saavutetaan. Tietotekniikan suurimmat kehitysaskeleet ovatkin usein olleet ulkoisten rajapintojen onnistuneita vakiintumisia, esimerkiksi mikroprosessorien käskykannan vakiintuminen tai käyttöjärjestelmien toimintaperiaatteiden yhtenäistyminen.
Tietokoneohjelman kommunikointi ympäristön kanssa voi tapahtua synkronisesti tai asynkronisesti. Lisäksi ohjelma voi sallia tietyn ulkoisen tapahtuman keskeyttää itsensä. Vaihtoehtoisesti ohjelma voi aika-ajoin tarkkailla ulkoista maailmaa lukemalla ulkoisen rajapinnan kautta tilatietoa.
Fyysisten laitteiden ohjaamista varten tietokoneiden prosessoreissa on määriteltynä mekanismeja, joiden avulla ohjelma voi kirjoittaa tai lukea tietoa mikroprosessorin suorittimen ulkopuolelta. Konekielen tasolla nämä ovat prosessoriin liitettyjä portteja tai I/O -muistialueita, joiden kautta tietokoneohjelmat pystyvät oikein toimiessaan ohjaamaan fyysisiä tai virtuaalisia kokonaisuuksia sekä lukemaan näiden kokonaisuuksien syöttämää tietoa. Tietokoneohjelmien rakentamista helpotetaan siten, että nämä palvelut abstraktoidaan käyttöjärjestelmän, laiteajureiden tai sovelluskirjastojen (API) avulla siten että ohjelman kirjoittajan ei tarvitse ymmärtää ulkoisten palveluiden tai laitteistojen sisäistä toimintaa.
Tietokoneohjelmille ulkoisia rajapintoja tarjoavat muun muassa
Käyttöjärjestelmä, laitteistoajurit, sovelluskehitysympäristöt, sovelluskirjastot ja komponentit ovat yleisnimiä tiettyihin tarkoituksiin erikoistuneista tietokoneohjelmista. Ohjelma käyttää tarvitsemiaan palveluita ajoympäristöstä ja sen abstraktiotasosta riippuen. Alimmalla tasolla oleva mikroprosessori tarjoaa tietokoneohjelmille palveluita, joiden avulla ne voivat aikaansaada fyysisiä muutoksia ympäristössään, esimerkiksi vaihtaa väylän signaalin tason toiseksi.
Oikeuksia ulkoisten palveluiden käyttöön voidaan rajoittaa kunkin rajapinnan toteuttavan ohjelman tai laitteiston toimesta. Tietotekniikassa monet turvallisuuskysymykset liittyvät ulkoisten rajapintojen oikeuksien hallintaan.
Ohjelmien siirrettävyys.
Koska eri suorittimien konekielet ovat erilaisia, ei konekielimuodossa olevaa ohjelmaa voi ajaa
kaikissa tietokoneissa. Joskus myös samasta suorittimesta on hieman eri versioita, ja tällöin yleensä on pyritty siihen, että uudempi versio pystyy ajamaan vanhemman suorittimien konekieltä, mutta ei toisin päin.
Käännettyjen ohjelmien siirrettävyyttä rajoittaa siis suorittimen ymmärtämä konekieli.
Tosin tämä ei ole ainoa rajoittava tekijä. Kohdesuorittimen lisäksi kääntäjä tietää käytössä olevan käyttöjärjestelmän tarjoamat palvelut ja käytännöt. Koska nämä eroavat eri käyttöjärjestelmissä, toiselle käyttöjärjestelmälle tehtyä konekielistä ohjelmaa ei voi ajaa tietokoneessa, vaikka suoritin olisikin sama.
Tilanne muuttuu, jos käytetään tulkkeja. Tällöin tarvitaan kyseiselle konekielelle ja käyttöjärjestelmälle toteutettu ohjelmointikielen tulkki, mutta sitten tämä tulkki pystyykin suorittamaan lähdekielimuodossa ohjelmaa riippumatta siitä, mihin ympäristöön se on alun perin tehty. Tosin
tulkkikin voi tarjota käyttöjärjestelmästä riippuvia palveluita, mutta jos ohjelmoija on osannut
välttää näitä, ei siirrettävyysongelmaa pitäisi tulla.
Ohjelmointikielellä kirjoitettu ohjelma voidaan myös kääntää uudelleen eri suoritintyypeille
ja käyttöjärjestelmille. Periaatteessa ohjelmien pitäisi olla helposti siirrettäviä tällä
tasolla, mutta käytännössä ohjelmoija voi tehdä moniakin sellaisia ratkaisuja, jotka rajoittavat
siirrettävyyttä. Näitä ovat muun muassa oletukset kokonaislukujen arvoalueesta tai liukulukujen
tarkkuudesta. Ohjelmoija voi myös käyttää käyttöjärjestelmäkohtaisia operaatioita.
Edellä olevien kahden vaihtoehdon ongelmien eli tulkkaamisen hitauden ja käännetyn ohjelman
huonon siirrettävyyden takia käytetään joissain tilanteissa niin sanottua välikoodia. Tällöin ohjelma
on jo käännetty, mutta ei konekielelle, vaan eräänlaiseen välimuotoon, jota kohdekoneessa oleva välikoodin tulkki tulkitsee. Tätä tekniikkaa voidaan käyttää esimerkiksi verkkosovelluksia ohjelmoitaessa, jossa
käyttäjän koneen ominaisuuksia ei voida tietää etukäteen (katso myös Java-kieli).
Ohjelmien siirrettävyyttä voivat rajoittaa myös sen tarvitsemat resurssit kuten muistin määrä, suorittimen nopeus tai jokin erityinen oheislaite. Esimerkiksi DVD:lle tallentava ohjelma on käyttökelvoton ilman laitetta, joka osaa tehdä varsinaisen DVD-levylle kirjoittamisen.
Hankkiessaan ohjelmaa käyttäjän on tiedettävä käyttökoneen suoritinarkkitehtuuri ja käyttöjärjestelmä.
Monet vapaat tai valmiiksi käännetyt ohjelmat löytyvät arkistokoneilta näiden tietojen mukaan lajiteltuina.
Ohjelmien luotettavuus.
Oikein toimivan ohjelman ohjelmointitavalla ei ole merkitystä käyttäjälle. Valitettavasti ohjelmien täydellinen testaaminen on käytännössä (ja joissain tapauksessa jo teoriassakin) mahdotonta, joten aivan yksinkertaisimpia ohjelmia lukuun ottamatta ohjelmissa on oletusarvoisesti jokin havaitsematon virhe. Siitä huolimatta ohjelma voi olla hyvinkin käyttökelpoinen, sillä virhe voi esiintyä hyvin harvoin tai niin pieni, että siitä ei ole käytännön haittaa.
Eri käyttötarkoitukseen tehtyjen ohjelmien luotettavuusvaatimukset ovat hyvin erilaisia. Interaktiivinen julkaisuohjelma voi olla harmillinen toimiessaan väärin, mutta virheestä ei silti seuraa välittömästi vaaratilanteita tai vastaavaa. Sen sijaan vaikkapa lentokoneen ohjausohjelmiston virhe voisi pudottaa koneen taivaalta.
Osassa ohjelmia on oikean toiminnan lisäksi tärkeää ohjelman oikea ajoitus. Jos ohjelma toimii väärään aikaan, siis joko liian aikaisin tai liian myöhään, seurauksena voi olla järjestelmän täysi toimimattomuus. Esimerkiksi matkapuhelinliikenteessä yksikin väärään aikaan lähettävä puhelin voi pimentää koko tukiaseman alueen liikenteen. Ohjelmia, joissa aikatekijä on osa ohjelman oikeellisuutta, kutsutaan reaaliaikaohjelmiksi.
Yksi ohjelmien toimimattomuusongelma liittyy siihen, että niiden ajoympäristöä vaihdetaan. Syynä voi olla esimerkiksi käyttöjärjestelmän tai dynaamisen ohjelmakirjaston päivittäminen uuteen versioon.
Ohjelmien sovittaminen.
Ohjelmien sovittamisella tarkoitetaan sitä, että ohjelman toimintaa voidaan
muuttaa käyttöpaikan tarpeiden mukaan. Sovittaminen voi olla tehty käännösvaiheessa,
mutta parhaimmillaan sama ohjelma toimii eri tavalla eri käyttöpaikoissa.
Tiedot asetuksista on tällöin talletettu joko ohjelma- tai käyttäjäkohtaiseen
Mikäli sovittaminen ylittää kulttuuri- ja kielirajoja, puhutaan
Lokalisoinnilla voidaan vaihtaa ohjelman käyttöliittymän kieli toiseksi,
vaihtaa kellonajan tai päivämäärän esitystapaa, päättää onko käytössä
desimaalipiste ja -pilkku, muuttaa käytössä olevia värejä ja niin edelleen.


Ohjelmistotuotanto.
Ohjelmistotuotanto on yhteisnimitys niille työnteon ja työnjohdon menetelmille, joita käytetään, kun tuotetaan tietokoneohjelmia sekä monista tietokoneohjelmista koostuvia tietokoneohjelmistoja. Laajasti ymmärrettynä ohjelmistotuotanto kattaa kaiken tietokoneohjelmistojen valmistukseen liittyvän prosessinhallinnan sekä kaikki erilaiset tietokoneohjelmien valmistamisen menetelmät. Ohjelmistotuotantoon kuuluu siis periaatteessa mikä tahansa aktiviteetti, joka tähtää tietokoneohjelmien tai -ohjelmistojen valmistukseen. Tarve valmistukseen tulee asiakkaalta tai ohjelman tuottaja tekee markkinointitutkimuksen ja päättelee tarpeen ohjelmistolle.
Jotta ohjelmistojen valmistusta voitaisiin käsitellä systemaattisesti, ohjelmistotuotannossa on pyritty mallintamaan ohjelmistojen valmistusprosessia ns. elinkaarimallin mukaisesti. Elinkaarimallissa ohjelmiston valmistus pyritään näkemään mahdollisimman laajana, aikaan sidottuna prosessina, jossa ohjelmiston varsinainen tekninen valmistus on vain pieni - joskin äärimmäisen tärkeä osa - kokonaisketjua.
Ohjelmistotuotannossa tieteenhaarana tutkitaan myös ohjelmien rakenteellisia ominaisuuksia kuten dokumentointia, versionhallintaa, sekä jäljitettävyyttä. Tutkimuksen kohteena ovat myös erilaiset ohjelmistojen tukiprosessit, kuten määrittelyprosessi, ylläpitoprosessi ja projektinhallinta. Myös erilaisia toteutus- ja suunnittelumenetelmiä, joilla itse tuotannon laatua voidaan tehostaa, tutkitaan.
Ohjelmistotuotantoon kuuluvat myös erilaiset laatujärjestelmät, joita käytetään erityisesti yrityksissä dokumentoimaan yrityksen toimintatapoja. Laatujärjestelmän tavoitteena on dokumentoida ja ottaa käyttöön hyväksi havaitut toimintatavat, jotka parantavat yrityksen toimintaprosessin laatua.
Kaupallista ohjelmistokehitystä tehdään yleensä projektityönä. Toisaalta useiden ohjelmistojen kehitys ja ylläpito jatkuvat koko niiden elinkaaren ajan ilman ennakoitavaa päätepistettä. Ylläpitotyökin voidaan jakaa määrämittaisiksi toisiaan seuraaviksi projekteiksi. Projektin toteuttamista ohjaavat ohjelmistoprosessit, jotka kuvaavat toistuvan tavan toteuttaa ohjelmistoprojekteja. Prosessit vaihtelevat suuresti laajuudeltaan ja sen suhteen, millaisia menettelytapaohjeita ne antavat. Noudatettava prosessimalli voi olla kevyt, jos kehityshankkeet ovat pieniä ja niiltä odotetaan suurta kustannustehokkuutta. Raskaita prosesseja käytetään toimialoilla, joissa ohjelmistoilta odotetaan poikkeuksellisen suurta luotettavuutta.
Ohjelmistotuotannon historia.
Ensimmäiset digitaaliset tietokoneet tulivat käyttöön 1940-luvulla. Näiden koneiden suorittamat tehtävät määriteltiin muuttamalla koneiden sähköisiä kytkentöjä. von Neumann-arkkitehtuurin mukaiset ohjelmoitavat tietokoneet kehitettiin 40-luvun lopulla, jolloin myös ensimmäiset tietojärjestelmä- ja ohjelmistokehityshankkeet käynnistettiin. Ennen ensimmäisten ohjelmointikielten saapumista 50-luvun puolivälissä ohjelmat kehitettiin konekielellä ja ne olivat sidottuja laitteisiin, joille ne oli kehitetty.
Ohjelmistotuotanto on kohdannut 1960-luvun loppupuolella ns. "ohjelmistokriisi". Sillä tarkoitettiin tilannetta, jossa pula ohjelmoijista ja selkeiden systeemityömenetelmien puuttuminen johti heikkoon tuottavuuteen, paljon ohjelmointivirheitä sisältäviin ohjelmiin ja kustannusten karkaamiseen käsistä. 1900-luvun loppupuolella alkanut tietokoneohjelmien merkityksen ja lukumäärän kasvu ovat tuoneet julkisuuteen lukuisia tietokoneiden aiheuttamia virheitä, jotka ovat lähes aina olleet seurausta inhimillisistä erehdyksistä: tietokoneohjelmien lähdekoodeissa on ollut virheitä tai ohjelmien käytettävyys on ollut huono. Ohjelmistotuotanto tutkimusalueena on kehitetty vastaamaan kysymykseen, miten ohjelmistoja tulisi valmistaa niin, että niiden laatu olisi mahdollisimman korkea. Ohjelmiston laatu pitää tässä yhteydessä käsittää ohjelmiston tavoiteltavana toimintana, mikä ei ole sama asia kuin lähdekoodin tai käyttöliittymän täydellinen virheettömyys.
Vaihejakomallit.
Ohjelmiston tai ohjelman tuottaminen on laaja ja monimutkainen tehtävä. Onnistuneen tuotannon varmistamiseksi kehitystyö jaetaan osiin. Seuraavaan osaan ei voida edetä, ennen kuin edellinen osa on tarpeellisin osin saatu valmiiksi. Tätä ositusta ohjelmien suunnittelussa sanotaan vaihejakomalliksi.
Vesiputousmalli.
Tässä perinteisessä prosessissa vaiheet soljuvat eteenpäin kuin vesiputous tasolta toiselle (vain yhteen suuntaan), ja siksi tätä prosessia kutsutaankin "vesiputousmalliksi". Ajatuksena on, että kukin vaiheista tuottaa "dokumentin" tai joukon dokumentteja, jotka toimivat syötteenä seuraavalle vaiheelle. Esimerkiksi vaatimusanalyysi määrää ja asettaa vähimmäisvaatimukset ja rajat toiminnalliselle määrittelylle, jotta määrittelyn lopussa voidaan tarkastaa, vastaako määritelty ohjelmisto vaatimusanalyysin mukaista järjestelmää. Toisaalta taas toteutusvaiheessa (koodaus) teknisen määrittelyn pitäisi kattaa ne tarvittavat tiedot, joiden perusteella ohjelmisto voidaan kirjoittaa.
Vesiputousmallissa suurin vaikeus on suunnitella koko tuote kerralla toteutuskuntoon.
Käytännössä tuotantoprosessi on usein "iteratiivinen", eli suunnittelua ja toteutusta tehdään pienimmissä osissa ja prosessia toistetaan. Näin ohjelmisto kehittyy "inkrementaalisesti" eli koko ajan kasvaen kohti lopullista muotoaan. Tästä käytännön sanelemasta tarpeesta ovat syntyneet useat iteratiiviset prosessimallit, kuten Rational Unified Process, spiraalimalli tai ns. ketterä kehitys.
Kun vesiputousmalliin yhdistetään joka vaihetta vastaava testaus (esimerkiksi vaatimusmäärittelystä hyväksymistestaus) aikajanalle syntyy nk. "V-malli", jonka vasen sakara kuvastaa prosessin vaiheita ja oikea kunkin testausta. Prosessia, joka toistaa alemman tason suunnittelua ja toteutusta, kutsutaankin "W-malliksi", jossa keskisakara kuvastaa iteraatiota.
Vesiputousmalli kuvastaa ohjelmistotuotantoa teoreettisella tasolla hyvin, mutta sen soveltuvuudesta käytännön ohjelmistotuotantoon ollaan erimielisiä. Vesiputousmallin tärkein ansio onkin antaa puitteet, joita myös iteratiiviset prosessit noudattavat, vaikkakin huomattavasti tiheämmissä sykleissä ja kevyemmillä menetelmillä. Voidaankin sanoa, että kaikki ohjelmistotuotantoprojektit noudattavat jollain tasolla vesiputousmallia, mutta eivät välttämättä toteuta kaikkia sen vaiheita dokumentoiduilla menetelmillä.
Prototyyppimenetelmä.
Prototyyppimenetelmässä ohjelman kehittäminen etenee spiraalimaisesti. Prototyyppimallissa ulkoasu (käyttöliittymä) rakennetaan ensin ja vasta sitten spiraalimaisesti laajenevin kehin tuotteen liiketoiminnallinen kerros (bisneslogiikka) sekä tietokantakerros. Menetelmän etuna asiakas saa nopeasti nähtäväksi tuotteen lopullisen ulkoasun. Asiakas voi jo tässä vaiheessa kertoa, jos kehittelijät ovat toteuttaneet jotain toisin kuin hän on halunnut. Mahdolliset muutokset on vielä helppo ja kustannuksiltaan edullista ja työmäärältään vähäistä tehdä tässä vaiheessa. Prototyyppimenetelmä on hyvä myös silloin kun (asiakkaan) vaatimukset muuttuvat usein.
Kun asiakas on hyväksynyt kehityskierroksen esitetyn prototyypin, kehittelyä jatketaan spiraalin laajenevalla kehällä. Syvennetään/laajennetaan suunnittelua. Kun kehitysprosessi on kiertänyt kokonaisen ympyrän, seuraavaa prototyyppiä esitellään asiakkaalle. Näin jatketaan iteratiivisesti, kunnes päädytään tuotteen lopulliseen kehitysversioon. Kun asiakas on hyväksynyt tuotteen, se on valmis.
RUP.
RUP (Rational Unified Process) perustuu peräkkäisiin iteraatioihin, joista jokainen iteraatio suunnitellaan vesiputousmallin mukaisesti. Kehittäminen jakautuu neljään vaiheeseen: inception, elaboration, construction ja transition.
Ketterät menetelmät.
Nopeasti muuttuvassa ympäristössä ennalta suunnittelun vaikeus on noussut suurimmaksi esteeksi perinteiselle vesiputousmallille. Iteratiivinen prosessi antaa mahdollisuuden muuttaa projektin kulkua ja suuntaa hallitusti kesken prosessin. Ohjelmisto ei useinkaan tule kerralla valmiiksi, ja monet ohjelmistotuotteet jatkavat kehitystään julkaisun jälkeenkin. Nopeimmin kehittyvillä ohjelmistotuotannon aloilla ja etenkin pienemmissä ohjelmistoprojekteissa on omaksuttu nk. ketteriä ohjelmistoprosesseja, jotka korostavat muutosten hallintaa ja nopeita iteraatiosyklejä. Periaate on suunnata ja korjata kehittelyä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Virheellistä kehitystyötä on tehty silloin vasta mahdollisimman vähän ja kehittelyn resurssien (mm. aika- ja kustannusresurssit) hukkaaminen on mahdollisimman vähäistä.
Yksi uusimpia ketteriä menetelmiä on Scrum.
Muita menetelmiä.
Muita ohjelmankehitysmenetelmiä on mm. Suihkulähdemalli. Menetelmässä ohjelma koodataan suoraan ja sen jälkeen luodaan dokumentointi. Varsinaista mallinnusta ja suunnittelua ei tässä menetelmässä ole. Suunnittelu tapahtuu koodaajan mielessä. Suihkulähdemalli soveltuu pienien (apu)ohjelmien tekoon. Laajempien ohjelmistojen suunnittelun hallinta ei onnistu suihkulähdemenetelmällä.
EVO-mallissa rakennetaan ensin ydinjärjestelmä, jota kehitellään edelleen seuraavissa projektin iteraatioissa.
Eri tuotantomalleista.
Vaikka yllä kuvatut vaiheet ovat enemmän tai vähemmän osana kaikkea ohjelmistotuotantoa, niin niitä voidaan soveltaa eri tavoin. Usein esitetty (ideaali)malli on nk. "vesiputousmalli", missä kukin vaihe tehdään loppuun ja hyväksytetään ennen seuraavaan siirtymistä. Mallin heikkoutena on sen "utopistisuus" ainakin jossain määrin, ja lisäksi vesiputousmallissa syntyvä lopputuote tulee asiakkaan nähtäväksi vasta projektin loppuvaiheessa. Lisäksi havaitun virheen korjaaminen voidaan joutua tekemään iteratiivisesti edellisiin vaiheisiin. Se on aikaavievä ja kallis prosessi.
"Prototyyppimalli" perustuu siihen ajatukseen, että suuri osa projektiin liittyvistä kysymyksistä ja ongelmista selviää vasta, kun tuote on ensimmäisen kerran tehty. Mallissa tehdäänkin alussa hyvin karkea ja erittäin paljonkin yksinkertaistettu malli nopeasti valmiiksi, johon myös asiakas voi tutustua. Prototyypin kautta asiakas osaa esittää tarkemmin vaatimuksiaan havaitessaan konkreettisesti, minkä tyyppinen myöhemmin syntyvä lopullinen tuote olisi. Toisaalta myös kehittäjät oppivat erinäisistä prototyypin valmistusvaiheessa esiintyneistä ongelmista ja rajoitteista, ja kykenevät siten kehittämään esimerkiksi paremman arkkitehtuurin lopulliseen versioon, joka tuotettaisiin esimerkiksi vesiputousmallin mukaisesti.
Prototyyppimallissa suuri kiusaus voi olla käyttää jo toteutettuja ohjelmistokomponentteja lopputuotteessa. Näin ei kuitenkaan tule tehdä, koska silloin menetetään prototyyppimallin perusidea.
Myös muita yleisiä malleja on kehitetty, kuten "inkrementaalinen malli", jossa ohjelmisto rakennetaan vesiputousmallin mukaisesti siten, että 1. versio on hyvin yksinkertainen toiminnoiltaan. Ensimmäiseen versioon on siis toteutettu vain kaikkein kriittisimmät tai eniten toivotuimmat toiminnot. Seuraavat sukupolvet lisäävät aina uusia ominaisuuksia. Jos jokainen sukupolvi sisältää vaiheet aina vesiputousmallin alusta asti, on kyseessä "iteratiivinen malli". Tällöin sukupolvea kutsutaan iteraatioksi. Ns. "ketterässä ohjelmistokehityksessä" uusia versioita tuotetaan usein, ja uusien ominaisuuksien tärkeysjärjestys arvioidaan uudestaan kunkin kierroksen jälkeen.
Ohjelmien suunnittelu voidaan ajatella spesifikaatioiden (määritysten) luomisena. Suunnittelussa edellinen vaihe luo spesifikaation, joka on syötteenä seuraavalle vaiheelle. Spesifikaatiot voidaan jaotella formaaleiksi ja informaaleiksi spesifikaatioiksi. Formaalit menetelmät ovat jäykkiä, mutta niiden käsittely on helppoa ja käsittely voidaan koneellistaa. Informaalien menetelmien ilmaisuvoima on hyvä, mutta käsittely monimutkaisempaa.
Formaalit menetelmät käyttävät matemaattisen eksakteja määritelmiä luotaessa, ja niiden tavoitteena on tuotettavan ohjelmiston oikeellisuus, esimerkiksi todistamalla jokin ohjelma tai sen käyttämä algoritmi oikein toimivaksi. Niissä ongelmana on kuitenkin niiden toteuttamisessa vaadittava matemaattinen pätevyys, sekä asiakkaiden suhteen helposti vaikeaselkoisuus. Toisaalta voidaan myös ajatella, että ongelma ohjelmien käsitettävyydestä vain siirtyy matematiikan puolelle – vaikka ohjelma olisikin todistettu oikeaksi, niin ei ole mitenkään itsestään selvää, että todistamisvaiheessa ei olisi virhettä, ja pitkästä matemaattisesta todistuksesta virheen etsiminen voi olla aivan yhtä vaikeaa (tai vaikeampaa) kuin sen itse ohjelmakoodista etsiminen.
Ohjelmiston elinkaaren vaiheet.
Ohjelmiston elinkaari jakautuu kahteen pääluokkaan. Kehitys ja ylläpito. Ohjelman kehittelyyn kuuluvat vaatimusmäärittely, toiminnallinen määrittely, arkkitehtuurisuunnittelu, toteutus, testaus, julkistus ja käyttöönotto.
Ennenaikainen-Alpha on teknologianäyte ohjelmiston yhdestä tai kahdesta ydintoiminnosta. Vaihe koostuu ennen kaikkea toimintojen suunnitelusta. Alpha on ohjelmiston kehityksen ensimmäinen vaihe, jonka aikana ohjelmisto suunnitellaan pääpiirteissään ja jonka aikana ohjelmiston toiminnot luodaan. Beta on vaihe, jonka aikana ohjelmiston toiminnallisuus on suunniteltu loppuun. Vaiheen aikana on tarkoitus viimeistellä toiminnot ja tuottaa ohjelmisto tilaan, jossa se kykenee toimimaan käytännön tilanteessa omillaan.
Vaatimusanalyysi.
Tämän vaiheen tarkoituksena on selvittää ne ohjelmistotuotteelle asetetut tavoitteet, mitkä valmiin järjestelmän tulisi täyttää. Vaatimusanalyysin tarkoituksena ei ole ottaa millään tavoin kantaa siihen, "miten" nämä tavoitteet saavutetaan. Näin toimitaan siksi, että on edullisinta siirtää toteutusmenetelmiin liittyvät päätökset mahdollisimman myöhäiseen vaiheeseen. Tyypillisesti ohjelmiston tekninen toiminta muuttuu sen elinkaaren myötä monistakin syistä, ja muutosten tekeminen on sitä kalliimpaa taloudellisesti, mitä aikaisempaan vaiheeseen ne joudutaan kohdistamaan.
Toisinaan vaatimuksiin voi toki kuulua "rajoituksia", jotka esimerkiksi sitovat toteutuksen tiettyyn ohjelmointikieleen asiakkaan erityistarpeiden tms. syistä.
Esimerkiksi ohjelmistotuotteelle asetettuja vaatimuksia voisivat olla seuraavat: ohjelmiston pitää kyetä numeeriseen sekä symboliseen laskentaan ja lukemaan käyttäjältä tarvittavat syötteet. Nyt huomattavaa on, että tässä vaatimuksessa ei ole kuvattu esimerkiksi sitä, millaisessa muodossa syöte tulee antaa, onko järjestelmä graafinen vai ei, pitääkö tiloja kyetä tallentamaan jne. Yksi suurimpia vaikeuksia vaatimusanalyysissä (kuin myös muissa vaiheissa) onkin huomata se, onko saatujen tietojen määrä riittävä, jotta seuraavaan vaiheeseen voidaan edetä. Sen vuoksi kukin vaiheista yleensä hyväksytetäänkin loppuvaiheessa, yleensä vähintäänkin ensimmäiset vaiheet myös asiakkaan kesken.
Vaatimusanalyysi tulee tehdä tiiviissä yhteistyössä ohjelmiston asiakkaan kanssa. Analyysi ei juurikaan muutu, vaikka asiakas olisi kuvitteellinen (esimerkiksi siksi, että tuotteella ei ole etukäteen tiedossa asiakasta). Analyysissä on tärkeää osata sivuuttaa turhat toteutustekniset vaatimukset – esimerkiksi asiakas saattaa toivoa laitteeseen kymmentä eri painonappia, vaikka parempi olisi nappien toiminnallisuudet toteuttava valikko.
Järjestelmäsuunnittelu.
Järjestelmäsuunnittelussa (system design) tarkastellaan järjestelmien välistä työnjakoa ja integrointia sekä laitteiston ja ohjelmiston välistä työnjakoa. Järjestelmäsuunnittelussa voidaan päättää hajauttaa eri ohjelmistoja eri laitteille tai asentaa samaa ohjelmistoa usealle laitteelle.
Järjestelmäsuunnittelu on tavallinen vaihe räätälöityjen ohjelmistojen tuotannossa. Valmisohjelmien tuotannossa sitä ei yleensä tarvita.
Ohjelmistosuunnittelu.
Ohjelmistosuunnittelu koostuu kahdesta vaiheesta. Näistä ensimmäinen on toiminnallinen määrittely. Siinä kuvataan kaikki järjestelmän toteuttamat toiminnot ja liitännät järjestelmän ulkopuolelle. Vaiheen tuotoksena syntyvä "määrittelydokumentti" kuvaa siis mitä kaikkea järjestelmällä voi tehdä sekä miten "käyttäjä" voi ne tehdä. Järjestelmä ei kuvaa sitä, miten toiminnot tulee "toteuttaa". Näin määrittelydokumentti kuvaa esimerkiksi tekstinkäsittelyohjelman eri näytöt, valikot ja niissä olevat asetukset ja kaikki käyttöliittymäkontrollit. Mikäli järjestelmä tuottaa tulosteita, niin määrittelydokumentin tulisi sisältää sekä visuaaliset että riittävät tekstuaaliset kuvaukset kaikista järjestelmän eri näytöistä.
Ideaalinen määrittelydokumentti on niin kattava, että teknisessä suunnittelussa tai sitä seuraavissa vaiheissa ei ole enää missään vaiheessa epäselvää, että miten ohjelman tulee toimia kussakin tilanteessa, miten tulosteet ja syöte on muotoiltu jne. Vaikka tähän on käytännössä mahdotonta päästä, niin on kuitenkin havaittu, että siihen tulee pyrkiä.
Toisaalta on myös tutkittu, että hyvä määrittelydokumentti ei saa olla liian vuolassanainen. 500 A4-sivua pitkä kaiken kattava määrittelydokumentti ohjelmasta, joka piirtää ainoastaan 2D-kuvaajia polynomifunktioista näytölle, on todennäköisesti aivan liian pitkä. Kuitenkin 100-sivuinen määrittelydokumentti mistään kunnollisesta tekstinkäsittelyohjelmasta on varmasti aivan liian lyhyt.
Tyypillinen ohjelmistoalan ongelma on se, että määrittelydokumentteja ei jakseta kirjoittaa. Jonkinlainen vaatimusanalyysi (yleensä hyvin epämuodollinen) saatetaan tehdä, mutta sen jälkeen aletaankin heti koodata ohjelmaa. Ajatellaan, että määrittelydokumentin kirjoittamiseen menevä aika ei ole verrannollinen siitä saatavaan hyötyyn. Kuitenkin asia on juuri päinvastoin, koska asioita on paljon helpompi muuttaa luonnollisella kielellä kirjoitetusta dokumentista kuin ohjelmakoodista, ja suoraan koodia kirjoittavat huomaavat hyvin pian tekevänsä määrittelyä samaan aikaan kuin kirjoittavat ohjelmaa. Näin ohjelma muodostuu ad hoc -ratkaisujen varaan, ja isoista ohjelmista muodostuu rakenteellisesti hyvin vaikeaselkoisia ja sitä kautta erittäin virhealttiita rakennelmia.
Laajojen ohjelmistojen suunnittelun hallinta helpottuu, jos ohjelmisto jaetaan erilaisiin kerroksiin. Yksi tunnettu malli on MVC-malli, jossa käyttöliittymä erotetaan muista osista. Etuna on se, että esimerkiksi käyttöliittymän muuttaminen on helpompaa kun muutokset tulevat vain siihen osaan ohjelmansuunnittelussa. Toinen tunnettu kerrosmalli on kolmitasomalli, jossa tasoina ovat käyttöliittymä, liiketoimintakerros (businesslogiikka) ja tietokantakerros (tiedon tallennus).
Toiminnalliselle määrittelylle vastakohta on "tekninen määrittely". Tekninen määrittely eli arkkitehtuurisuunnittelu seuraa toiminnallisen määrittelyn jälkeen, ja siinä ei enää tehdä valintoja tai päätöksiä siitä, millaisia ominaisuuksia laitteessa on – sen tarkoituksena on kuvata ohjelmiston tai ohjelman tekninen arkkitehtuuri tarkasti, joskaan ei vielä ohjelmakoodina. Syötteenä sille toimii toiminnallinen määrittely, ja se kuvaa ne ohjelmistokomponentit, jotka toteuttavat määrittelyn vaatimat toiminnot.
Tekniseen määrittelyyn sisältyy esimerkiksi käytetty ohjelmointikieli/kielet, ohjelmistokomponentit kuten kirjastot, ohjelmistokomponenttien rakenne ja keskinäinen hierarkia, käytetyt tietorakenteet ja niiden väliset sovellusrajapinnat jne.
Arkkitehtuurisuunnittelussa voidaan käyttää hyväksi suunnittelumalleja (design patterns). jotka ovat valmiita ratkaisuja suunnitteluongelmiin (tehtäviin). Niiden etuna on tehokkuus ja toimintavarmuus.
Huomattavaa on, että ohjelmiston koosta ja monimutkaisuudesta riippuen dokumentti koostuu usean eri kerroksen kuvauksista.Esimerkiksi kompleksissa ohjelmistossa ensimmäisellä tasolla voi näkyä eri moduulit, mistä järjestelmä koostuu: palvelinprosessi, asiakasohjelmaclient-prosessit, tietovarastot sekä niiden liitynnät ympäristöön. Toisella tasolla kukin näistä komponenteista on pilkottu pienempiin osiin kuten luokkiin, ja niistä näkyy tarkemmin, mitä ulkoiset liitännät ovat (käytetty protokolla jne). Kolmannella tasolla on kuvattu luokkien metodit ja luokkamuuttujat, käytettyjen tietorakenteiden tyypit (merkkijono, kokonaisluku, liukuluku...) jne.
Toteutus.
Määrittelydokumentin valmistuttua toteutus voi alkaa. Toteutus käsittää lähinnä varsinaisen koodaamisen valitulla ohjelmointikielellä sekä tarvittavien oheiskomponenttien tuottamisen (käytetyt kuvat, äänet jne). Mikäli edelliset vaiheet on toteutettu kunnolla, niin toteutukseen menevä aika on noin 10–20 % koko ohjelmistoprojektiin käytetystä ajasta. Tämän vaiheen tuotoksena on siis ajettava ohjelmisto, mutta siinä on kuitenkin yleensä suhteellisen paljon toiminnallisia virheitä.
Ohjelmankehitysympäristöissä toteutusvaihe voi olla puoliautomaattinen. Kehitysympäristö osaa kehittää luoduista suunnitelmista ohjelmakoodin rungon (skeleton), jossa luokkakaaviosta on johdettu valmiit koodit luokille, luokan tietojäsenille sekä metodirungot parametreineen. Se nopeuttaa huomattavasti koodaajan työtä kun hänen pitää lisätä vain metodien toiminnallinen sisältö koodeihin.
Testaus.
Alpha-testaus on ohjelmistokehityksen vaihe, jonka aikana tutkitaan luotujen toimintojen kykyä toimia oikein käytännön tilanteessa. Vaiheen aikana on tarkoitus kartoittaa myös ohjelmiston sisäinen koodi dokumentoituun muotoon. Beta-testausvaiheen aikana ohjelmistosta etsitään ja korjataan pois mahdolliset ohjelmointivirheet eli bugit, joita on saattanut aiheutua mahdollisista Beta-vaiheen aikana tehdyistä muutoksista. Beta-testaus on ohjelmistonkehityksessä eräs eniten aikaa vaativista vaiheista.
Virheitä löytyy toteutuksen huolellisuudesta riippumatta käytännössä kaikista ohjelmistoista. Esimerkiksi yritykselle on erittäin tärkeää löytää virheet (ja korjata ne) itse sen sijaan, että asiakas löytää ne ja kertoo sitten huonoista kokemuksistaan muille.
Vaikka testaus onkin osana kaikkea ohjelmistokehitystä, niin sen harteille ei pidä sälyttää vastuuta lopputuotteen hyvästä laadusta. Laatuajattelun on oltava mukana aivan ensimmäisestä vaiheesta alkaen, sillä tutkitusti testattaessa ei löydetä kuitenkaan käytännössä koskaan kaikkia virheitä, ja myös virheiden korjaaminen aiheuttaa usein uusia virheitä.
Testaukseen kuuluu muun muassa testausmenetelmien suunnittelu, erilaisten testidokumenttien sekä testipenkkien laatiminen.
Testitulosten mukaan ohjelmistoon tehdään tarvittavat muutokset – jos muutoksia pitää tehdä ylemmille tasoille kuten toiminnalliseen määrittelyyn, niin se on yleensä merkki koko projektin yli ulottuvasta heikosta laadusta.
Siinä missä toteutuksessa on tarkoituksena tehdä mahdollisimman virheetön ohjelmisto, testauksessa on tarkoitus löytää mahdollisimman paljon virheitä. Testaus vaatii siis testaajalta destruktiivisen eli hajottavan asenteen. Monet virheet vaativat korjaamista, joten hyvin suoritettu testaus aiheuttaa lisätöitä ohjelmiston toteuttajille. Tämän vuoksi on usein järkevää, että organisaatiossa testauksesta huolehtii eri yksikkö kuin toteutuksesta. Pienissä organisaatioissa tämä ei välttämättä onnistu, mutta mahdollisuuksien mukaan ohjelmoijat voivat kuitenkin testata toistensa valmistamat ohjelmistot tai niiden osat.
Julkaisu tai käyttöönotto.
Julkaisuehdokkuudesta puhutaan kun ohjelmisto on saavuttanut tietyntoiminnallisen tilan, jossa kaikki ohjelmiston ominaisuudet toimivat lähes virheettömästi ja ohjelmisto on valmis julkaistavaksi. Useimmissa tapauksissa julkaisua ei kuitenkaan voi tapahtua, ennen kuin kaikki ohjelmistoa kehittävät tahot ovat siihen tyytyväisiä. Joskus ohjelmiston valmistuminen ajallaan on tärkeämpää kuin riittävä testaus, jolloin Julkaisuehdokkuus kyseenalaisesti ohitetaan.
Julkisesti saataville tarkoitetun ohjelmatuotteen valmistuttua se yleensä julkaistaan. Julkaistaessa kerätään ohjelman osat ja dokumentointi yhdeksi paketiksi sekä tiedotetaan uuden ohjelman tai ohjelmaversion saatavuudesta, lisenssiehdoista sekä ominaisuuksista. Näitä toimenpiteitä varten on olemassa työkaluja ja hallintajärjestelmiä.
Tuotantoon julkaisemista kutsutaan myös nimellä "kultaaminen", joka tulee siitä, että alkuperäinen ohjelmiston Master-levy viedään monistettavaksi ja paketoitavaksi tehtaalle tai se valmistellaan Internet-pohjaista levitystä varten. Ohjelmisto saatetaan kääntää eri kielille, lisäksi sen ohjekirjat kirjoitetaan ja tulostetaan. Myös markkinoinnin suunnittelu kuuluu osaksi tätä vaihetta.
Lisenssiehdot määräävät kaupalliset ja juridiset ehdot ohjelman jakelulle, asentamiselle ja käyttämiselle. Kaupallisen jakelun lisäksi tavallisia ehtoja ovat esimerkiksi freeware tai GNU GPL.
Jos ohjelmisto on rakennettu tietylle asiakkaalle, julkaisun sijaan tehdään käyttöönotto. Käyttöönotossa ohjelmistosta valmistellaan asennettava kokonaisuus, joka sitten suunnitellusti asennetaan määrätyille laitteille. Käyttöönottoon liittyy usein myös muun muassa laitteiston asennus ja valmistelu, tietoyhteyksien valmistelu, vanhojen tietojen konvertointi ja käyttäjien valmentaminen.
Ylläpito.
Ohjelmien ja ohjelmistojen ylläpito ei kuulu enää ohjelmistotuotantoon eikä ohjelmien kehittelyyn vaiheena. Ylläpidon tarkoitus on pitää ohjelmisto toimintakuntoisena ja raportoida virheistä tuotannolle. Ylläpitoon kuuluu ohjelmien uusien versioiden päivitys vanhojen tilalle ja päivityksestä aiheutuvat muutostoimet. Ylläpito käsittää ne toimenpiteet, mitä asiakkaat tarvitsevat ollakseen tyytyväisiä ohjelmistotuotteeseen. Tyypillisesti ohjelmistojen katsotaan vanhenevan ennen pitkää, ja tarpeet myös muuttuvat; lisäksi laadukkaastakin ohjelmistotuotteesta löytyy yleensä vähintäänkin pieniä ohjelmistovirheitä, joten käyttäjät odottavat uusia versioita täyttämään muuttuvat tarpeet ja esiintyneet ongelmat.
Elinkaaren loppu.
Ohjelma ei "kuole" koskaan. Ohjelma voi tulla tarpeettomaksi kun
Ohjelmistotuotannon työkalut.
Prosessia helpottamaan on kehitetty erilaisia työkaluja. Perustyökaluja ohjelmistotuotannossa ovat mallit, joiden avulla prosessin vaiheita voi hallita. Esim. vesiputousmallissa vaiheet suoritetaan yksi kerrallaan loppuun asti – testausvaiheesta ei voi palata analyysiin.
Muita ohjelmistotuotannon työkaluja ovat UML ja CASE. UML (Unified Modeling Language, yhtenäistetty mallinnuskieli) auttaa visualisoimaan suunnitelmia. UML on kokoelma yksinkertaisia graafisia merkintöjä, kuten laatikoita ja nuolia, joilla on määrätty merkitys. UML on kehitetty olio-ohjelmointiin. UML-mallinnuksia voi tehdä esimerkiksi ohjelmilla MS Visio, Argo UML, Eclipseen asennettavalla liitännäisohjelmalla, NetBeans, yms.
CASE (Computer Aided Software Engineering, tietokoneavusteinen ohjelmistotuotanto) on ollut käytössä 1970-luvulta alkaen. CASE-työkalut ovat ohjelmia, joiden avulla voi organisoida ja visualisoida ohjelmistotuotannon prosesseja. Eri ohjelmointikielille ja -ympäristöille on omat CASE-työkalunsa.
Tunnettu ohjelmankehitysympäristö on Eclipse.


Oraakkeliluukirjoitukset.
Oraakkeliluukirjoitukset eli kilpikonnanluukirjoitukset (kiinaksi 甲骨文 jiǎgǔwén, kirjaimellisesti "kuori-luu-kirjoitus"; tai bǔcí, perint.卜辭, yksinkert.卜辞, kirjaimellisesti "halkeaman sanoma") ovat vanhimmat löytyneet kiinankieliset kirjoitukset. Ne esiintyvät kilpikonnan vatsaluissa ja uhrieläinten lapaluissa, joita käytettiin ennustamiseen, mistä nimi oraakkeliluu tulee. Kiinasta on löytynyt yli 100 000 oraakkeliluukirjoitusta, suurin osa näistä Shang-dynastian viimeisen pääkaupungin alueelta. Myös Läntisen Zhou-dynastian ajoilta on löydetty luukirjoituksia. Yli 50 000 kirjoituksista on sittemmin julkaistu ja tutkittu.
Ennusteet.
Tekstit on kirjoitettu kilpikonnan vatsaluihin tai uhrieläinten lapaluihin. Hoviennustaja kirjoitti luuhun ennustuksen päivämäärän ja kysymyksen, minkä jälkeen luuta kuumennettiin. Ennustaja tulkitsi kuumennettaessa syntyneet halkeamat. Luuhun kirjoitettiin muistiin ennustuksen negatiiviset ja positiiviset tulkinnat sekä usein asian saama käänne, ts. kommentti siitä, kuinka hyvin ennustus piti paikkansa.
Tekstien aiheet koskevat kaikkia hallitsijan toimia: esi-isien ja jumalien palvontaa, sotaretkiä, virkanimityksiä, oikeuskäsittelyjä, kaupunkien rakentamista, maatalouskampanjoita, meteorologiaa (mm. sadetta ja tuulia), sairauksia, matkoja, unia, syntymiä ja tulevien päivien suotuisuutta.
Teksteissä kuvataan myös entisille kuninkaille tehtyjä uhrauksia. Näiden perusteella on voitu selvittää kaikki Shang-dynastian kuninkaat. Täten aikaansaatu kuninkaiden lista vastaa varsin hyvin Han-dynastian aikaisen historioitsija Sima Qianin luettelemia Shang-dynastian kuninkaita.
Kirjoitus.
Tekstit ovat varsin kehittyneitä. Niissä esiintyy noin 5000 erilaista merkkiä, mistä voi päätellä, että kiinan kirjoituksella oli jo tuohon aikaan pitkä historia.
Kirjoituksista on muodostettu tekstikorpuksia, joissa on yhteensä satoja tuhansia kiinan merkkejä (luukirjoitusmuodossa). Nämä merkit toimivat logogrammeina eli sanamerkkeinä, kukin merkki vastaa jotakin tietyllä tavalla lausuttua sanaa. Vajaa puolet kirjoituksissa esiintyvistä merkeistä on yhä tunnistamatta, mutta useammin esiintyvät on tunnistettu ja tekstejä voidaan varsin hyvin lukea, sillä käytetty kielioppi on lähellä klassista kiinaa. Monet merkit ovat hyvin samantapaisia kuin nykyiset kiinalaiset merkit.
Kirjoituksessa käytetty kieli on päätelty osin sanajärjestyksen perusteella, osin rebus-prinsiipin (vrt. kuva-arvoitus) mukaisesti. Kirjoituksissa esiintyy (varhaisemmassa muodossaan) esimerkiksi merkki 來 (lái, eli "tulla") erään ruohokasvin merkkinä, joka ääntyy kiinaksi samalla tavalla kuin verbi "tulla". (Vrt. suomen sana "kuusi", joka numeromerkityksessäänkin sana-arvoituksiin piirretään puuna.)
Teksteissä esiintyy kiinalaisen laskujärjestelmän idea: yksinkertaiset merkit yhdestä kymmeneen ja merkki sadalle. Lisäksi niissä käytetään kahta sarjaa ajanlaskumerkkejä, joista toisessa on kymmenen merkkiä (taivaalliset rungot), joita oli alun perin käytetty päivien laskemiseen, ja toisessa kaksitoista merkkiä (maalliset oksat), joita oli käytetty tuntien, kuukausien ja vuosien sykleinä. Shang-dynastian oraakkeliluissa nämä merkit on jo yhdistetty toisiinsa 60 yhdistelmän kierroksi, jiazi-kalenteriksi.
Zhou-dynastian ajoilta on peräisin vielä laajempia kiinankielisiä kirjoituksia ja pidempiä tekstejä, katso jinshi-kirjoitus.
Merkkien löytyminen.
Kirjallisuudentutkija Wang Yirong (王懿榮 1845-1919) sairastui ja kävi apteekissa ystävänsä Liu En (Liú È 刘鶚 1857-1909) kanssa. Odotellessaan lääkkeen valmistumista hän ehti huomata lääkkeen ainesosaksi jauhettavan "lohikäärmeenluun" (lónggǔ 龍骨) olevan kirjoitusmerkkien kirjailema. Ystävykset tutkivat lohikäärmeenluita ja he tunnistivat kirjoitukset Shang-dynastian aikaisiksi. Liu E julkaisi kirjoissaan lukuisia näistä kirjoituksista.


Olusegun Obasanjo.
Olusegun Obasanjo (joruban kielellä Oluṣẹgun Matthew Okikiọla Arẹmu Ọbasanjọ, s. 5. maaliskuuta 1937 Abeokuta) oli Nigerian presidentti sotilashallitsijana 1976–1979 ja vuosina 1999–2007 valittuna vapailla vaaleilla.
Obasanjo kuuluu Nigerian suurimpaan kansaan yoruboihin ja on kristitty. Obasanjo sai sotilaskoulutuksen Englannissa Aldershotin koulutuskeskuksessa. Vuonna 1975 kenraali Murtala Ramat Mohammedin johti verettömän sotilasvallankaappauksen jossa syrjäytettiin kenraali Yakubu Gowon. Pääesikunnan esikuntapäällikkönä Obasanjo oli Murtala Muhammadin varamies ja hänellä oli armeijan tuki. Mohammadin tultua murhatuksi vuonna 1976 Obasanjo nousi Nigerian johtoon. Hän komensi divisioonaa, joka valloitti Owerrin ja toi sisällissodan tehokkaasti päätökseen. Sotilasvalta hyötyi tehokkaasti öljyn hinnan noususta.
Lokakuussa 1976 maassa julkistettiin uuden perustuslain teksti, mikä edelsi perustuslaillista kokousta 1977. Vuonna 1979 vahvistettu perustuslaki perustui Yhdysvaltain perustuslakiin. Maassa pidetyt paikallis- ja kongressivaalit merkitsivät paluuta demokratiaan. Obasanjo luovutti presidentinviran 1. lokakuuta 1979 Shehu Shagarille ja siirtyi viettämään hiljaiseloa perustamalleen maatilalle.
Vuonna 1983 armeija kaappasi jälleen vallan. Kenraali Sani Abachan valtakaudella 1993–1998 Obasanjo joutui vankilaan. Obasanjo ei kuitenkaan jäänyt toimettomaksi vankilassakaan, vaan kirjoitti kolme kristinuskoa käsittelevää kirjaa ja organisoi vankilan jättömaalle tehokkaan maatilan. Kenraali Abachan kuoleman jälkeen hänet vapautettiin.
Vuoden 1999 vaaleissa Obasanjo valittiin kansan demokraattisen puolueen ehdokkaana vapailla vaaleilla Nigerian presidentiksi 62,6 % prosentin ääniosuudella. Hänet valittiin uudelleen 2003.
Afrikan ulkopuolella Obasanjoa pidetään afrikkalaisena valtiomiehenä. Seitsemän valtavuotensa aikana hän päätti sisällissodan Liberiassa ja esti vallankaappausyrityksen Togossa. Hän varmisti, ettei Afrikan unioni menettänyt uskottavuuttaan asettamalla Sudanin presidenttiä Omar Hasan Ahmad al-Bashiria johtoonsa (kts. Darfur). Obasanjon valtakaudella Nigeria on kuitenkin ollut nopeassa hajoamassa kappaleiksi. Uskonnollinen, etninen ja poliittinen väkivalta on kasvanut nopeasti ja maassa on vuosina 1999–2003 tapettu yli 15 000. Väkivalta leimahti jälleen alkuvuodesta 2006 pohjoisessa ja idän kaupungeissa ja hyökkäyksin öljyteollisuutta vastaan Nigerin deltassa. Yli 100 ihmistä kuoli Muhammad-pilapiirrosjupakan jälkeisissä väkivaltaisuuksissa. Obasanjon korruption vastainen kampanja on suuntautunut lähinnä hänen poliittisia vastustajiaan kohtaan. Hän pyrki muuttamaan perustuslakia voidakseen jatkaa presidenttinä vielä kolmannen kauden.
Tämän epäonnistuttua hän järjesti presidentiksi ennestään tuntemattoman Katsinan osavaltion kuvernöörin Umaru Yar'Aduan kyseenalaisesti järjestetyissä vaaleissa.


Ohjelmointikielen kääntäjä.
Ohjelmointikielen kääntäjä on tietokoneohjelma, joka luo tietokoneohjelman ohjelmointikielisen lähdekoodin perusteella konekielisen ajettavan binääritiedoston (eli kääntää ohjelman). Kääntäminen on siis muunnos, jossa ihmiselle helpossa muodossa oleva lähdekoodi muutetaan tietokoneen ymmärtämään muotoon.
Proseduraalisen tietokoneohjelman käännös sisältää vaiheet: 1) selaus, 2) jäsennys ja 3) koodin luonti. Selauksessa lähdekielisestä ohjelmatekstistä selataan ns. tokeneita. Jäsennyksessä luodaan löydetyille tokeneille semanttinen merkitys. Tässä yhteydessä tulee esille ohjelmointikielen kielioppi. Koodin luonnissa luodaan konekielinen ohjelma sekä varataan muuttujille ja ympäristöasetuksille muistialueet. Selausvaiheessa löydettyjä tietokoneohjelman virheitä sanotaan syntaktisiksi virheiksi. Jäsennysvaiheessa löydettyjä virheitä sanotaan semanttisiksi virheiksi.
Tietokoneen suoritin suorittaa konekieltä, joka koostuu erittäin yksinkertaisista ohjeista mallia "Laita muistipaikkaan 10 muistipaikan 14 sisältö miinus muistipaikan 12 sisältö. Jos muistipaikan 10 sisältö on alle 5000, hyppää kohtaan...". Tietokonetta ohjelmoidaan kielellä, joka voi näyttää esimerkiksi tältä: "rahaa:= palkka-verot; if rahaa<5000 goto hyppy;".
Kääntäjä lukee jollakin ohjelmointikielellä kirjoitetun lähdekoodin kerralla kokonaan muistiin ja tekee siitä konekielisen version. Tulkki sen sijaan lukee lähdekoodia komennon kerrallaan, suorittaa sen ja siirtyy sitten seuraavalle riville. Analogia luonnollisen kielen kääntäjään ja tulkkiin on ilmeinen.
Joskus ohjelmat käännetään ensin kääntäjällä tavukoodiksi, jonka sitten suorittaa yksinkertainen tulkki. Näin saavutetaan sekä kääntäjän että tulkin etuja. Tyypillisesti tällä tavalla suoritettavia ohjelmointikieliä ovat Java, Python, Ruby ja PHP.
Käännöksen vaiheet.
Kääntäjän etuosa jaetaan usein selaajaan (engl. "scanner") ja jäsentimeen (engl. "parser"). Selaaja tunnistaa ohjelmointikielestä alkionimet (engl. "token") esimerkiksi säännöllisten lausekkeiden avulla. Jäsennin (myös "jäsentäjä") tunnistaa kielen rakenteen vaikkapa
sisäkkäisiä rakenteita tunnistavan LR-jäsennystä "(left-right, eli läpikäynti vasemmalta oikealle, ymmärtäminen oikealta vasemmalle)" käyttäen. Myös LL-jäsennystä käytetään sen yksinkertaisuuden vuoksi, mutta sellaisen avulla ei voida jäsentää kieltä, missä esiintyy nk. vasen rekursio. Esimerkiksi kielioppisääntöön
Unix-maailmassa perinteinen työkalu selaajien tekemiseen on Lex ja jäsentimien tekemiseen Yacc.
Kolmas käännösvaihe on "semanttinen" (eli merkityksen) "analyysi". Tässä vaiheessa tutkitaan mm. muuttujien ja metodien nimet, tyypit ja niiden käytön oikeellisuus.


Ohjelmointikielen tulkki.
Ohjelmointikielen tulkki on tietokoneohjelma, joka suorittaa ohjelmointikielisiä lauseita yksi kerrallaan. Tämä poikkeaa ohjelmointikielen kääntäjästä, joka kääntää koko lähdekoodin konekieliseksi ohjelmaksi sen myöhempää suorittamista varten.
Periaatteessa sama lähdekoodi on mahdollista joko tulkata tai kääntää. Lähdekoodin tulkkaaminen on hitaampaa kuin samasta koodista käännetyn konekielisen ohjelman ajaminen. Ero johtuu siitä, että tulkin on ensin analysoitava lähdekoodi ja sitten vielä suoritettava se, kun jo käännetyssä konekielisessä ohjelmassa riittää pelkkä suorittaminen. Toisaalta kääntäminen ja ohjelman suorittaminen yhteensä on hitaampaa kuin ohjelmakoodin tulkkaaminen kerran.
Eräät ohjelmointikielet, kuten Java ja Emacs Lisp, käännetään tyypillisesti tavukoodiksi, joka suoritetaan virtuaalikoneella. Tämä tavukoodi on laitteistoriippumatonta ja kompaktia, joskin hieman hitaampaa kuin konekielinen ohjelma.


Ooppera.
Ooppera (, sanan "opus" eli työ tai teos monikko) on näyttämötaidemuoto, jossa yhdistyvät musiikki ja näytelmä. Oopperassa on usein täysimittainen sinfoniaorkesteri. Pääosassa ovat kuitenkin laulajat. Oopperan tekstiä, jota kutsutaan nimellä "libretto", lauletaan oopperan aikana tavallisesti kahdella laulutyylillä. "Resitatiivi" on puhemaista laulua, joka kuljettaa juonta eteenpäin. Resitatiivien välillä olevia lauluja kutsutaan "aarioiksi". Lisäksi oopperateoksiin kuuluu usein duettoja, kuorokohtauksia ja orkesterin esittämiä alku-, väli- ja loppusoittoja.
Oopperan historia.
Jacopo Peri oopperansa "Dafne" rooliasussa.
Oopperan juuret juontuvat renessanssin aikaan suosittuihin musiikkia ja draamaa yhdistäneisiin taidemuotoihin "pastoraali-" ja "madrigaalidraamaan" sekä ennen kaikkea intermedioon, jotka olivat lyhyitä esityksiä, joita esitettiin tavallisten puhedraamojen väliajoilla. Barokin kynnyksellä tehdyt kaksi merkittävää musiikillista keksintöä tekivät oopperan synnyn mahdolliseksi. Kirkkosävellajeista luopuminen ja duuri–molli-tonaliteetin vakiintuminen mahdollisti modulaation ja siten kontrastien ja jännitteiden luomisen musiikkiin. Sävellajien erot teki erityisen vaikuttaviksi se, ettei viritysjärjestelmä ollut tasavireinen. Renessanssimusiikin polyfoniasta siirtyminen barokkimusiikin monodiaan mahdollisti melodian vapaamman liikkumisen ja siten tekstin sisältöä paremmin kuvaavien laululinjojen säveltämisen.
1500-luvun lopulla Venetsiassa vaikutti neljä kilpailevaa seurapiiriä: "camerataa", jotka pohtivat miksi ajan musiikki ei yltänyt Aristoteleen "Runousopissa" kuvaamalle tasolle ja pyrkivät uudelleen herättämään henkiin antiikin musiikkiperinteen. "Cameratojen" pohdintojen tuloksena syntyi uusi laulutyyli, resitatiivi, jota käytettiin ensimmäistä kertaa Jacopo Corsin "camerataan" kuuluneen säveltäjä Jacopo Perin teoksessa "Dafne" vuodelta 1597. "Dafnea" pidetään ensimmäisenä varsinaisena oopperana, mutta se ei ole säilynyt. Ensimmäinen näihin päiviin säilynyt ooppera on saman säveltäjän Euridice vuodelta 1600. Varhaisen barokin merkittävimmäksi oopperasäveltäjäksi nousi Claudio Monteverdi, jonka oopperat "Orfeo" (1607) ja "Il ritorno d'Ulisse in patria" (1640) muodostuivat varhaisen oopperan kulmakiviksi ja joita esitetään edelleen laajasti. Ensimmäistä kertaa termi ooppera esiintyi vasta vuonna 1647 julkaistun librettokokoelman alaotsikossa: "opera de rappresentarsi in musica" ("Musiikiksi esitettävä teos"). Ensimmäiset oopperat olivat pienen eliitin harrastus, mutta 1600-luvun puoliväliin mennessä ooppera oli levinnyt laajempiin yhteiskuntakerroksiin. Suuriin kaupunkeihin perustettiin julkisia oopperataloja, joihin myös porvaristo saattoi ostaa pääsylippuja. Yleisö oli kiinnostunut laulajien virtuoosimaisista suorituksista ja hienoista lavasteista, joihin liittyi usein näyttäviä erikoistehosteita.
Ranskassa Jean-Baptiste Lully 1670-luvulla loi yhdessä libretistinsä Philippe Quinault'n kanssa omaleimaisen ranskalaisen oopperatyylin, "tragédie en musiquen", joka säilyi elinvoimaisena kokonaisen vuosisadan. Myöhäisbarokin aikana Georg Friedrich Händel saavutti suurta arvostusta oopperasäveltäjänä ja sävelsi sekä ohjasi oopperoita lähes kolmenkymmenen kuuden vuoden ajan. Tunnetuimpia hänen yli neljästäkymmenestä italialaistyylisestä oopperastaan ovat "Almira" 1705 ja "Giulio Cesare" (Julius Caesar) 1724.
Monet klassismin ajan musiikin keskeisistä piirteistä kehittyivät aluksi italialaisen koomisen oopperan piirissä 1720- ja 1730-luvuilla, koska koominen ooppera oli vähemmässä määrin perinteen ja etiketin säätelemää kuin vakava ooppera, "opera seria". Italiassa syntyi monia oopperan tyylisuuntia kuten "dramma giocoso", "dramma comico" ja "opera buffa", joista viimeinen on vakiintunut koko aikakauden koomisen oopperan yleisnimitykseksi. "Opera buffa" on useasta näytöksestä koostuva koominen ooppera, jossa on tavallisesti yli kuusi lauluroolia. "Opera buffan" piirissä kehittyneet muodot löysivät tiensä ennen pitkää myös vakavampaan "opera seriaan", jonka keskeisimpiä vaikuttajia oli libretisti Pietro Metastasio. Useat eri säveltäjät, muun muassa Christoph Willibald Gluckin ja Wolfgang Amadeus Mozart, käyttivät Metastasion librettoja sävellyksissään satoja kertoja.
1700-luvun puolivälissä monet musiikkivaikuttajat alkoivat kritisoida "opera seriaa", jonka katsottiin kangistuneen kaavoihin ja etääntyneen kauaksi Jacopo Perin oopperalle asettamista ihanteista. Syntyneen uudistusliikkeen keulalahahmoksi on musiikin historiassa noussut Christoph Willibald Gluck, jonka "Orfeo ed Euridice" ja "Alceste" olivat ensimmäiset uusien ihanteiden mukaisesti sävelletyt oopperat. Gluck pyrki palauttamaan musiikin tukemaan draamaa.
1800-luvun alkupuoli oli monin tavoin oopperan kulta-aikaa, jolloin ympäri Eurooppaa pystytettiin uusia oopperataloja ja musiikinlaji levisi myös Atlantin yli Yhdysvaltoihin. Suurinta osaa eurooppalaisista oopperataloista pyörittivät impressaarit, jotka saivat rahallista tukea valtiolta tai yksityisiltä lahjoittajilta. Suosituimmat ooppera-aariat levisivät myös pianosovitettuina nuottipainoksina yksityiskoteihin. Vaikka libretolla ja spektaakkelimaisella näyttämötekniikalla oli edelleen keskeinen asema, alkoi musiikki nousta kuitenkin keskeisimmäksi elementiksi ja säveltäjät nousivat arvostuksessa kuuluisien laulajien rinnalle. 1800-luvun loppupuolella ooppera kytkeytyi enenevässä määrin nationalismi aatteeseen. Aiheita haettiin kansakunnan historiasta ja myyteistä: esimerkiksi Richard Wagnerin" Nibelungin sormus" -tetralogia haki aiheensa saksalaisista kansantaruista. Venäläisissä oopperoissa käytettiin teemoina maan kansanmusiikkisävelmiä ja pyrittiin luomaan omintakeinen venäläinen musiikkityyli. Aikakaudelle tyypillistä oli myös vanhojen menestyneiden oopperoiden uudelleenesittäminen, mikä aikaisempina vuosikymmeninä ja -satoina oli ollut harvinaista. Näistä uudelleen esitetyistä oopperoista syntyi hiljalleen oopperan keskeinen repertoaari ja uusien oopperoiden kysyntä väheni. Vähentynyt kysyntä antoi säveltäjille mahdollisuuden hioa teoksiaan pidempään. Perinteiden sijaan keskeiseen rooliin nousikin sävellyksen ennenkuulumattomuus ja omintakeisuus.
1900-luvun aikana ooppera kehittyi muun taidemusiikin tavoin eri suuntiin, ja siksi oopperan kehitystä voidaan tarkastella ensisijaisesti yksittäisten säveltäjien ja teosten kautta, koska oopperalla muotokieli ei ollut enää yhtenäinen. Vuosisadan aikana säveltäjät loivat uutta oopperataidetta monin toisista poikkeavin keinoin. Vuosisadan alussa sävelletyt oopperat olivat vielä kauttaaltaan tonaalisia ja sävelkieli yhtenäisempää, mutta 1900-luvun musiikissa säveltasojärjestelmien, rytmin ja muodon saralla tehdyt innovaatiot tulivat värittämään myös oopperataidetta.


Oheislaiteliitännät.
Mini-din liitin, 7-napaista käytetään kannettavien tietokoneiden S-Video liittimenä ulkopuoliselle monitorille tai videotykille
IrDA on yleensä tumman muovilevyn takana
Oheislaiteliitännöillä liitetään lisälaitteita tietokonelaitteistoon. Lisälaitteita voivat olla esimerkiksi toiset tietokoneet, kirjoittimet, näytöt, kamerat ja hiiret tai ulkoiset kovalevyt.
Nykyään lähes kaikki liitäntätyypit voidaan korvata USB-liittimeen hankittavalla sovittimella, joka muuntaa signaalin ja pistokkeen liitäntään sopivaksi. Kannettavien tietokoneiden "telakat" ovat lisälaitteita jotka mahdollistavat monien erilaisten liitäntäjohtojen helpon käytön, pöytäkoneesta kannettavaksi muuttaminen tapahtuu irrottamalla ainoastaan tietokone telakasta, kaikkien lisälaitteiden johdot ovat kiinni telakassa.


Oulunkylä.
Oulunkylä () on kaupunginosa Pohjois-Helsingissä. Oulunkylä sijaitsee pääradan varressa noin kuusi kilometriä Helsingin keskustasta pohjoiseen rajanaapureinaan Käpylä, Itä-Pakila, Pukinmäki ja Koskela.
Historiaa.
Oulunkylässä on ollut asutusta ainakin 1200-luvulta lähtien. Keskiaikaisissa asiakirjoissa Oulunkylä on Helsingin pitäjään (sittemmin Helsingin maalaiskunta, nykyään Vantaan kaupunki) kuuluva kylä.
Esikaupunkiasutusta alkoi Oulunkylään muodostua sen jälkeen, kun alueelle vuonna 1881 oli perustettu rautatieasema. Vuonna 1907 Oulunkylästä muodostettiin taajaväkinen yhdyskunta. Tuolloin määriteltiin myös yhdyskunnan rajat. Alueen muodosti Oulunkylän kylä ja Kottbyn yksinäistalon alue N:o 1. Kottby oli aikaisemmin jaettu kahteen kokonaisuuteen, Lands-Kottby ja Käpylä, joista jälkimmäinen oli Kumpulan liittämisen yhteydessä sulautettu Helsinkiin.
1921 Oulunkylä erotettiin Helsingin maalaiskunnasta itsenäiseksi Åggelbyn kunnaksi. Suomenkielisen nimen Oulunkylän kunta sai 1922. Helsinkiin Oulunkylä liitettiin suuressa alueliitoksessa 1946.
Nimistöstä.
Oulunkylän nimen () alkuperää ei tiedetä, eikä edes ole varmaa, onko se alkuperältään suomen- vai ruotsinkielinen. Se on esiintynyt 1500-luvulla muun muassa muodoissa Ogleby, Ogelby ja Ågelby, joskus myös Vggleby tai Ögleby. Suomalainen muoto Oulunkylä on ollut käytössä ainakin 1880-luvulta lähtien, mutta on mahdollisesti paljon vanhempi.
Nimen on arveltu johtuvan suomen kielessä aikoinaan esiintyneessä, saamen kielestä lainatussa tulva­vettä tarkoittavasta sanasta "oulu", joka esiintynee myös paikannimissä Oulu, Oulainen ja Oulanka. Oulunkylän nimen vanhojen kirjoitusasujen on kuitenkin katsottu osoittavan, ettei nimi voi johtua tästä sanasta. Toisaalta nimen on myös arveltu johtuvan Mäntsälän Ohkolan kylän nimestä.
Ruotsinkieliseen alkuperään viittaavia nimiteorioita on esitetty useita: Ågloby ("glo" = lammikko), Ågärdhoby ("gärdho" = aidattu alue), Ågölby ("göl" = syvänne), Åkullaby ("kulla" = mäki, kukkula), Åkällby ("källa" = lähde). Mikäli nimi todella on ruotsalaista alkuperää, sen alkuosa on mahdollisesti ruotsin sana "å" = joki. Nimen lopussa esiintyvä sana "by" tarkoittaisi kylää.
Oulunkylän kantatilat olivat nimiltään Mickels eli Landboas, Britas, Monsas (Månsas), Petas ja Nybondas eli Jeppars. Lisäksi Kottbyn tila sijaitsi osittain nykyisen Oulunkylän alueella. Tilojen nimistä peräti kolme on sittemmin päätynyt viereisten asutusalueiden nimiksi: Britas (Pirkkola), Monsas (Maunula) ja Kottby (Käpylä).
Oulunkylän peruspiiri.
Oulunkylä on myös yhden Helsingin peruspiirin (nro. 404) nimi. Se on alueeltaan pienempi kuin samanniminen kaupunginosa, johon kuuluu myös viereinen Maunulan peruspiiri.
Rakennuskanta.
Oulunkylässä on sekä kerrostaloaluetta että rivitalo- ja omakotitaloaluetta. Metsälän eteläisin osa on pienteollisuusaluetta.
Oulunkylässä on jonkin verran säilynyt vanhaa huvila-asutusta. Vielä 1950-luvulla rakennuskanta oli enimmäkseen suuria puuhuviloita, joista osa oli siirretty sinne Terijoelta. Niitä on vielä jäljellä varsinkin Veräjämäen puolella, muutamia myös rautatien länsipuolella.
1950- ja 1960-luvuilla Oulunkylään rakennettiin kerrostaloja rautatieaseman läheisyyteen sekä Maunulan osa-alueelle. Myöhemmin kerrostaloja on rakennettu 1970-luvulta lähtien Käskynhaltijantien pohjoispuolelle sekä 1990-luvulla Veräjälaaksoon.
Palvelut.
Oulunkylän keskustassa rautatieaseman läheisyydessä on palveluiden keskittymä. Alueella sijaitsee mm. Ogelin liikekeskus, posti, kirjasto, työväenopisto ja terveysasema. Huomattavia liikkeitä ja muita palveluita on myös Käpylän asemalla, Käskynhaltijantien varrella sekä Oulunkylään kuuluvan Maunulan keskustassa.
Tiestö ja kevyen liikenteen väylät.
Oulunkylässä on yksi moottoritie. Tuusulanväylä kulkee Oulunkylän halki Käpylästä Pakilaan päin. Myös Kehä I kulkee läheltä Oulunkylää.
Oulunkylän pääkatuja ovat Tuusulanväylän Oulunkylän liittymässä kohtaavat Pakilantie ja Käskynhaltijantie, Metsälän halki kulkeva Asesepäntie, siitä lähtevä Mäkitorpantie ja tämän jatke Siltavoudintie, Käpylästä Oulunkylään johtava Oulunkyläntie ja sen jatke Norrtäljentie sekä Maunulassa sijaitsevat Pirjontie ja Pirkkolantie.
Kevyen liikenteen väylistä merkittävin on Oulunkylän läpi pääradan vartta kulkeva väylä, joka yhdistää Helsingin keskustan pohjoisiin kaupunginosiin. Muita huomattavia kaupunginosasta toiseen johtavia väyliä kulkee Oulunkylän länsiosassa sijaitsevassa keskuspuistossa (Maunulanpuisto) sekä Vantaanjoen varressa. Maunulanpuisto on talvisin myös tärkeä osa Helsingin keskustasta pohjoiseen johtavaa latuverkostoa.
Rautatie.
Oulunkylä sijaitsee pääradan varrella. Oulunkylän rautatieasemalla pysähtyvät lähijunat I, K, N ja T.
Oulunkylän rajalla sijaitsee myös Käpylän rautatieasema. Siellä pysähtyvät lähijunat I, N ja T.
Lähijunat kulkevat arkisin päivällä 5–10 minuutin väliajoin. Matka-aika Helsingin päärautatieasemalta Käpylän asemalle on 8 minuuttia, Oulunkylän asemalle puolestaan 9–10 minuuttia.
Bussilinjat.
Helsingin Bussiliikenne
Nobina Finland
Pohjolan Liikenne
Vesiliikenne.
Vantaanjoki virtaa Oulunkylän reunalla. Joki on Oulunkylän kohdalta liikennöitävissä pienveneillä sekä ylä- että alavirtaan päin. Merelle asti veneellä ei pääse Vanhankaupunginkosken takia. Julkista liikennettä joella ei ole.
Raitiotie.
Lähin raitiotie sijaitsee Käpylässä noin 700 metrin päässä Oulunkylän rajalta.
Merkkihenkilöitä.
Ola Fogelberg (1894–1952), Pekka Puupään isä, sarjakuvapiirtäjä Fogeli, joka esitteli itsensä sanoin "Fogeli från Ågeli" (suomeksi Fogeli Ågelista). Loi myös "maailmanhistorian ensimmäisen ankkasarjakuvahahmon" Janne Ankkasen 1917.
Matti Jurva, muusikko.
Larin-Kyösti, runoilija, huvila Arttulan alueella.
Vladimir Iljitš Lenin, venäläinen vallankumouksellinen. Lenin piileskeli myöhäissyksyllä 1907 joitakin aikoja Oulunkylässä Gerda ja Siska Winsténin täysihoitolassa nimeltä Villa Havulinna.
Oiva Paloheimo (1910–1973), kirjailija ("Tirlittan"), runoilija ("Ontuva Eriksson" eli alun perin "Kerjäläislegenda", "Lähtevien laivojen satama") ja novellisti, Mäkitorpantie 40.
Rafael Ramstedt, kuplettilaulaja. Ramstedt omisti myös Oulunkylän ensimmäisen auton.
Tapio Rautavaara, jonka patsas on Oulunkylän torilla. Rautavaaran Teinintie 4:ssä sijainnut kotitalo purettiin suuren kohun saattelemana vuonna 2002, paikalle rakennettuun taloon muuttivat oopperalaulajat Cynthia Makris ja Raimo Sirkiä.
Jari Tervo, kirjailija.
Friedebert Tuglas, virolainen kirjailija ja kirjallisuushistorioitsija.
Ville Valo, HIM-yhtyeen laulaja ja lauluntekijä.


Ontologinen todistus.
Ontologinen todistus on todistus Jumalan olemassaolosta, jonka kehitti ensimmäisenä Anselm Canterburylainen 1070-luvulla kirjassa "Proslogion".
Anselm esitti käsityksen Jumalasta täydellisenä olentona, jota täydellisempää ei voi ajatella: ”olento, jota suurempaa ei voida kuvitella”. Anselm erotti kaksi asiaa: että olio on olemassa vain mielessä, ja että olio on olemassa myös todellisuudessa. Jos täydellisin kuviteltavissa oleva olio olisi ainoastaan kuvittelijan mielessä, syntyisi Anselmin mukaan ristiriita: on kuviteltavissa vielä täydellisempi olio, joka on olemassa myös kuvittelijasta riippumattomassa todellisuudessa. Tämän vuoksi täydellisimmän kuviteltavissa olevan olion täytyy olla todellisuudessa olemassa.
Todistuksen ensimmäisen muodon lisäksi Anselm esitti sen myös toisessa muodossa. Hän esitti, että on olemassa olio, jota on mahdoton kuvitella olemattomaksi. Koska Jumala on olio, joka on täydellinen, Jumala ei Anselmin mukaan ole ajan rajoittama. Jumala ei ole koskaan alkanut olla olemassa eikä koskaan lakkaa olemasta olemassa. Täten on mahdotonta, että Jumalaa ei olisi olemassa. Anselm väitti, että hänen todistuksensa koskee ainoastaan ajatusta Jumalasta eikä mistään muusta oliosta. Hän tarkoittaa täydellisintä kuviteltavissa olevaa oliota, joka on niin täydellinen, että sitä ei edes voi kuvitella olemattomaksi.
Todistus rajoittuu pelkästään väittämään, että jonkinlainen Jumala on olemassa, ts. ateismi on väärässä. Tästä ei voi vielä ratkaista, minkä uskonnon, esimerkiksi kristinuskon, islamin tai jonkin muun teistisen maailmankuvan käsitys Jumalasta on lähempänä oikeaa kuin toisen.
Ontologisella todistuksella tai sen eri muunnelmilla on ollut huomattava merkitys useiden myöhempienkin filosofien kuten Descartesin ja Leibnizin ajatusrakennelmissa.
Vastaväitteitä.
Jo aikalaiset kritisoivat todistusta osoittamalla, että millainen tahansa täydellisyys voidaan "todistaa" samalla tavalla. Esimerkiksi kaikkipahan olennon olemassaololle voidaan luoda vastaava todistus.
Jo 1200-luvulla Tuomas Akvinolainen hylkäsi ontologisen todistuksen, mutta esitti muita jumalatodistuksia.
Muodollisesti virheelliseksi todistuksen pyrki osoittamaan esimerkiksi Immanuel Kant väittäessään, että olemassaolo ei ole predikaatti samassa mielessä kuin esimerkiksi voimakkuus. Oliolla, jonka joku vain kuvittelee, voi olla kaikki samat predikaatit kuin todellisella oliolla. Toisenlaisen loogisen virheen on todistuksesta pyrkinyt osoittamaan myös Bertrand Russell. Hänen esittämänsä "määrättyjen kuvausten teorian" mukaan olemassaolo on mielekkäästi väitettävissä vain tietyllä tavalla kuvaillusta, ei nimellä mainitusta oliosta, mikä hänen mukaansa osoittaa myös ontologisen todistuksen virheelliseksi.


Ostoliikenne.
Ostoliikenne on lääninhallituksen tai kunnan ostamaa kannattamatonta joukkoliikennettä, jolla pyritään kattamaan minimiliikennepalvelut.
Joukkoliikenteen kustannukset katetaan Suomessa pääosin (noin 80 %) lipputuloilla. Jos esimerkiksi harvaanasutulla seudulla liikenne on kannattamatonta eli tulot eivät kata menoja, mutta liikenne katsotaan yhteiskunnan kannalta tärkeäksi, lääninhallitus tai kunta voivat ostaa liikennöintiä.
Yleensä ostoliikenne tarjouskilpailutetaan ja halvimman tarjouksen tehnyt ja ehdot täyttävä liikennöitsijä pääsee hoitamaan liikennöintiä. Tavoitteena on, että suurimman osan joukkoliikenteestä liikenneyhtiöt hoitavat lipputuloilla ajettavana linjaliikenteenä.
Kilpailutus ei kuitenkaan koske, joka voi vaatia haluamansa summan liikenteen ajamisesta koska sillä on toistaiseksi monopoli raideliikenteessä. Useat VR:n vuorot ovatkin valtion (ts. liikenne- ja viestintäministeriön) maksamaa ostoliikennettä. Täysin tai melkein itsensä kannattavia reittejä ovat Helsinki-Turku ja Helsinki-Tampere-Seinäjoki. Suurimmaksi osaksi itsensä kannattava on myös Pohjanmaan rata Seinäjoelta Ouluun. Toisesta ääripäästä ovat taas vuorot Turusta Tampereelle, Lappeenrannasta Joensuuhun, Savon junat ja suuri osa paikallisjunista.
Ruotsissa ostetun lentoliikenteen kustannusten keskiarvo on 10 reitillä noin 45 euroa matkustajaa kohden.
Suomessa liikenne- ja viestintäministeriö osti vuonna 2002 peruspalveluluonteista junaliikennettä 38,6 miljoonalla eurolla, josta kaukoliikennettä ostettiin 29,8 miljoonalla eurolla. Ostetussa kaukoliikenteessä tehtiin noin 4,4 miljoonaa matkaa, eli matkaa kohti ministeriön rahoitus oli alle 7 euroa.
Vuonna 2002 lääninhallitukset ostivat maaseudun peruspalvelutasoista runkoliikennettä noin 21,3 miljoonalla eurolla. Matkustajamäärä oli noin 8,5 miljoonaa, rahoitus matkustajaa kohti oli noin 2,5 euroa. Läänin rajat ylittävää busseilla ajettua pikavuoroliikennettä ei ole tarvinnut ostaa vuoden 1999 jälkeen.


Interlingue.
Interlingue (alkujaan occidental) on keinotekoinen kieli jonka loi baltiansaksalainen ex-esperantisti Edgar von Wahl (1867–1948) päämääränään luonnollisen kaltainen kieli. Occidental onkin ensimmäinen naturalistinen keinotekoinen kieli. Luonnollisia piirteitä interlinguessa ovat muun muassa moniarvoiset kirjaimet, synonyymit, homonyymit ja erinäiset muut epäsäännöllisyydet.
Nimensä mukaan occidental perustuu länsimaisiin (erityisesti romaanisiin) kieliin. Occidentalia itseään on luonnehdittu melkein aidoksi romaaniseksi kieleksi. Silti keinotekoiset elementit ovat myös occidentalissa selvästi läsnä.


Oulu.
Oulu () on Suomen kaupunki ja Pohjois-Pohjanmaan maakuntakeskus, joka sijaitsee Oulujoen suulla Perämeren rannikolla Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa. Vuonna 1605 perustettu Oulu on Pohjois-Suomen vanhin ja väkiluvultaan Suomen kuudenneksi suurin kaupunki. Oulun väkiluku oli asukasta ja pinta-ala ()  km², josta  km² on maata,  km² sisävesiä ja loput  km² merta.
Oulu on alueensa sekä hallinnollinen että kaupallinen keskus. Oulun naapurikunnat ovat Hailuoto, Haukipudas, Kempele, Kiiminki, Muhos, Oulunsalo, Pudasjärvi, Tyrnävä, Utajärvi ja Yli-Ii.
Oulu on menestynyt hyvin viimeaikaisissa kaupunkien imagotutkimuksissa. Taloustutkimuksen vuonna 2008 julkaisemassa tutkimuksessa se sai suurista kaupungeista koko maan imagoarvioinneissa parhaan sijoituksen, kun mukana olivat kaikkien läänien vastaajien arviot.
Nimen alkuperä.
Kaikki Suomen Oulu-, ja Oula-alkuiset nimet ovat selitettävissä vain hämäläisiksi. Nimenannossa on käytetty Kaakkois-Hämeessä säilynyttä murresanaa "oulu", joka tarkoittaa tulvivaa vettä. Nimi lienee annettu alaville suorannoille tulvivalle Oulujärvelle keväällä hauenkudun aikaan. Nimi lienee annettu viimeistään 1000-, 1100-luvulla. Järven nimen mukaan sai laskujoki nimen Oulujoki ja jokisuulle syntynyt kauppapaikka Oulu. Vanhimmat historialliset tiedot nimestä ovat vuosilta 1327-1328 vlu, Wlw ja Wlvthraesk, mutta varmasti nimi on tätä ehkä useita satoja vuosia vanhempi.
Historia.
8. huhtikuuta vuonna 1605 Ruotsin kuningas Kaarle IX:n toimesta perustettu Oulu on Pohjois-Suomen vanhin kaupunki. Oulun nousukausi alkoi vuonna 1765, kun kaupunki sai ulkomaankaupan mahdollistavat tapulikaupunkioikeudet. Koko 1800-luvun ajan Oulu oli ylivoimaisesti Suomen suurin tervanviejä. Vuonna 1822 tulipalo tuhosi koko keskustan, ja arkkitehti Carl Ludvig Engel laati kaupungille uuden ruutukaavan. Kaikkiaan Oulu on palanut historiansa aikana kymmenen kertaa.
Nykyisin Oulu tunnetaan etenkin teknologiakaupunkina ja Pohjois-Suomen talousveturina. Vuonna 1982 perustettu Oulun Technopolis oli Pohjoismaiden ensimmäinen "teknologiakylä". Aikaisemmin Oulu tunnettiin tervakaupunkina. Oulun keskeinen vientituote oli 1800-luvulla terva. Kainuun talonpojat toimittivat tervansa pitkin Oulujokea Toppilan kaupunginosassa, Toppilansalmen pohjoisrannalla sijainneeseen Tervahoviin. Tervaporvarit olivat Oulun kaupungin johtavat kauppiassuvut, jotka kävivät ulkomaankauppaa tervalla. Vienti- ja tuontikaupan lisäksi tervaporvarit harjoittivat laivanvarustusta ja sahatoimintaa.
Maantiede.
Maastoltaan Oulu on hyvin alavaa ja luonnolliset korkeuserot ovat pieniä. Maannousu on Oulun alueella noin 9 millimetriä vuodessa. Oulun kaupungin korkein kohta (135 m mpy.) on entisen Ylikiimingin kunnan alueella Hevoskankaalla kaupungin kaakkoisosassa lähellä Utajärven rajaa. Ennen Ylikiimingin kunnan Ouluun liittymistä korkein kohta oli Isokankaan luonnonsuojelualueella, jonka laki Ylikiimingin rajan läheisyydessä on 89,4 metriä merenpinnasta. Kaupunkialueella Ruskon jätekeskuksen vanha maisemoitu jätetäyttö eli niin kutsuttu "Ruskotunturi" kohoaa 56 metrin korkeuteen merenpinnasta.
Ilmasto.
Keskilämpötila on noussut 0,02…0,04 °C vuosikymmenessä vuosina 1900–1999. Keskilämpötila Oulussa heinäkuussa on +16,5 astetta ja tammikuussa −9,6 astetta. Korkein mitattu lämpötila on +33,3 astetta (1957) ja alin −41,5 astetta (1966). Vuoden keskimääräinen sademäärä on noin 450 millimetriä. Oulun lämpöoloissa näkyy Itämeren lahtien ja Golfvirran vaikutus. Kasvukauden lyhyys (n. 160 vuorokautta) ja lämpöolojen suuret vaihtelut ovat ominaisia alueelle. Lumipeiteaika on Oulussa viisi kuukautta. Pohjoinen ilmasto ja pohjoinen luonto ovat myös herkkiä ympäristöolosuhteissa tapahtuville muutoksille, kuten ilmastonmuutoksen vaikutuksille.
Suot ja metsät.
Metsämaasta on 60 prosenttia mäntyvaltaista, 30 prosenttia kuusivaltaista ja loput lehtipuu-, lähinnä koivuvaltaista metsää. Oulun alueelta lehdot ja lehtomaiset metsät miltei puuttuvat ja mustikkatyypin kosteahkoa tuoretta kangasmetsää on suhteellisen niukasti. Oulujoen pohjoispuolisilla moreenimailla tosin pohjoinen mustikkatyyppi on vallitsevana ja valtapuuna kuusi, kun taas eteläpuolen hiekkakankaiden metsät ovat yleensä kanerva-jäkälätyypin männiköitä. Oulu kuuluu pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen eli boreaaliseen vyöhykkeeseen. Tarkasti ottaen Oulu kuuluu keskiboreaaliseen vyöhykkeeseen eli suovyöhykkeeseen ja viljanviljelyn äärialueeseen. Tervaleppä kasvaa Oulun seudulla pohjoisimmillaan. Jaloja lehtipuita ei Oulun seudulla kasva luonnossa lainkaan, tosin istutettuina menestyvät vaahtera, jalavat, lehmus ja tammi. Alueen soilla on usein yöpakkasia, lämpötilan vuorokausivaihtelu on suurta. Pohjois-Pohjanmaa on Suomen soisinta aluetta. Oulun alueella nevat ovat olleet vallitseva suotyyppi, mutta suo-ojituksen lisääntyessä räme- ja korpisuot yleistyivät ja lopulta metsittyivät. Oulun soista on ojitettu kaksi kolmasosaa. Viljelysmaista pääosa sijaitsee Oulujoen laaksoalueella, joen etelärannalla.
Kallioperä.
Pohjois-Pohjanmaan maakuntakivi on liuske. Oulujoen uoman eteläpuoliset alueet kuuluvat niin sanottuun Muhoksen muodostumaan, jossa pohjimmaisena on karkearakeista arkoosihiekkakiveä ja paikoin konglomeraattia. Näiden päällä on hienorakeisia punaisia, ruskeita tai vihreänharmaita savikiviä, joissa on ohuina välikerroksina punaista hiekkakiveä. Nämä metamorfoitumat, jotunisiin muodostumiin kuuluvat sedimenttikivet ovat säilyneet häiriintymättöminä graniittiseen peruskallioon syntyneessä vajoamassa, jonka pohjoinen siirrosraja kulkee Oulujoen uoman eteläpuolella. Sedimenttikallioperää on Suomessa tämän lisäksi vain Satakunnassa. Joen pohjoispuolella on graniittia ja granodioriittia sekä Kiimingin rajan läheisyydessä kvartsi- ja maasälpäliusketta. Kiteinen kallioperä on kaupungin alueilla nähtävissä muun muassa Hupisaarilla ja Merikosken voimalaitoksen padon alapuolella silloin, kun Oulujoen uoma on kuivillaan. Kallioperän tarkempi rakenne tunnetaan huonosti, koska kalliopaljastumia on koko alueella vähän ja maapeitteet ovat usein paksut. Siksi kallioperästä on voitu saada tietoja vain syväkairauksen avulla.
Maaperä.
Maaperä on varsinkin Oulun eteläisillä alueilla hyvin paksu. Tämän takia koko Oulun alueella on tasaista. Jääkauden muovaaman moreenipohjan päällä on hiekkakerros. Hiekan ja hiesun alla on laajoilla alueilla myös jääkauden loppuvaiheen aikaista kerrallista lustosavea ja myöhemmin kasaantunutta harmaata sulfidisavea, joka huonontaa maaperän ominaisuuksia rakennuspohjana. Oulun huomattavin harjumuodostuma on kaakossa Oulujoen eteläpuolella Pikkaralan lähellä sijaitseva noin kuuden kilometrin pituinen ja 1,5 kilometrin levyinen Hangaskankaan-Palokankaan harju, jonka ylin laki on 47 metriä merenpintaa ylempänä. Harjun rinteellä on kasvillisuuden sitomia lentohiekkadyynejä. Oulujoen pohjoispuolella maaperä on lähinnä moreenia ja topografialtaan maasto on vaihtelevampaa. Oulujoen pohjoispuolelle tyypillistä maata on loivasti kumpuilevat moreenikankaat, yksinäiset harjunpätkät ja kohoumien välisissä painanteissa olevat suot.
Vesistöt.
Vesistöä on Oulussa 79,5 neliökilometriä. Sisävesiin kuuluvat Oulujoen lisäksi pohjoisella peruskallioalueella olevat pienehköt järvet, lännessä Pyykösjärvi, Oulun suurin järvi (2 km², 12,7 m mpy.), sekä Kuivasjärvi (1,2 km²). Idempänä sijaitsevat Niilesjärvi, Valkiaisjärvi ja Lylyjärvi ovat näitä pienempiä. Sanginjoki laskee Oulujokeen pohjoisesta noin 12 kilometriä jokisuusta itään. Oulun keskustan läpi virtaa Pokkisenväylän suuhun mereen laskeva Kaupunginoja, jonka varren puistot elävöittävät kaistan kaupungin keskelle. Oulujoki virtaa alajuoksullaan yli 20 kilometrin matkan Oulun kaupungin alueella. Vuonna 1940 Merikoski padottiin ja voimalaitos muutti joen 11 metrin korkuiseksi putoukseksi. Oulujoen suistossa on paljon saaria, jotka ovat keskeisen sijaintinsa takia hyvin tunnettuja Oulun kaupunkikuvassa.
Oulun edustan merialue on hyvin matalaa, esimerkiksi Kempeleenlahti on lähes kokonaan alle viiden metrin syvyistä. Oulun rannoilla onkin laskettu kuluvan vuosisadan aikana paljastuvan useita satoja hehtaareita. Meren mataluuden vuoksi veden määrä on suhteellisen pieni, ja meriveden laatu paraneekin selvästi etäännyttäessä rannikolta. Fosforikuormitus on kuitenkin laskenut koko 2000-luvun, ja samana aikana vedenlaatu on Kempeleenlahtea lukuun ottamatta ollut Oulun edustalla tyydyttävä.
Väestö.
Oulun väkiluku oli asukasta, joista miehiä 48,9 % ja naisia 51,1 %.
Sodan jälkeen suurimman muuttajaryhmän muodosti Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta saapunut siirtoväki, jota asutettiin vuoteen 1950 mennessä 2 250 henkeä, 5 % kaupungin väkiluvusta. Vuonna 1990 Oulun asukasluku ylitti 100 000 asukkaan rajan. Viime vuosina Oulu on ollut Suomen nopeimmin kasvavien kaupunkien joukossa. Myös kaupungin pinta-ala kasvoi vuonna 2009, jolloin pinta-alaltaan yli kaksi kertaa suurempi Ylikiimingin kunta liitettiin Ouluun. Vuoden 2007 alussa oululaisten keski-ikä oli 36,3 vuotta. Oulun väestötiheys on 352,7 asukasta/km² (31.1.2007), joka on Suomen kunnista sijalla 15. Vuosien 2006 ja 2007 vaihteessa Oulussa asui 2 417 ulkomaan kansalaista, joista 618 henkilöä EU:n alueelta. Ruotsinkielisiä Oulussa oli vuonna 2008 316 henkilöä, mikä on 0,2 % kaupungin väkiluvusta.
Asukasluvultaan suurimmat kaupunginosat ovat Kaakkuri, Tuira, Kuivasjärvi, Kaukovainio ja Pateniemi. Oulu kuuluu Oulun seutukuntaan, jonka alueella asuu reilut 200 000 ihmistä. Asukasluvultaan Oulun naapurikunnista suurimmat ovat Haukipudas, Kempele ja Kiiminki.
Kaupunkikuva.
Tulipalot ovat muuttaneet Oulun kaupunkikuvaa useaan otteeseen. Oulun keskustan vanha rakennuskanta on vuoden 1882 palon jälkeiseltä ajalta. Ennen paloa rakennukset olivat puisia ja matalia, sen jälkeen kaupunkiin rakennettiin myös edustavia kivitaloja. Oulun kadut saivat niiden nykyiset nimet vuoden 1907 asemakaavassa. Kivetys toteutettiin 1930-luvulla, kun kaupunki järjesti pula-ajan vuoksi työttömille hätäaputöitä. Vuonna 1927 valmistui Intiön vesitorni, jonka luoman paineen ansiosta vesi voitiin johtaa suoraan taloihin.
1950–1970-lukujen suuria muutoksia kaupunkikuvassa oli Heinäpään kaupunginosan empiretyylisten puutalokortteleiden purkaminen. 1980-luvulle tultaessa rantakortteleiden jäljellä olevat harvat suojellut puutalot olivat pahoin rapistuneita, useat niistä paloivat tuhopoltoissa ja joitakin jopa purettiin vahingossa. Nykyisin vanhoja puutaloalueita on Oulussa jäljellä lähinnä Pikisaaressa, Kuusiluodossa ja Raksilassa. Karjasillan kaupunginosassa on laaja rintamamiestalokokonaisuus.
Vuoden 2005 asuntomessut järjestettiin Oulun Toppilansaaressa, jossa merellisyyttä korostettiin vetovoimaa ja asumisen laatua lisäävänä tekijänä. Ranta-alueiden käytöstä asuntorakentamiseen on esimerkkinä myös keskustan tuntumaan kohonnut Kiikelinsaaren alue. Lähivuosina kaupunki laajenee etenkin pohjoisen Ritaharjussa sekä Hiukkavaaran entisellä varuskunta-alueella.
Rakennusten kerrosalasta 61 % on asuinkäytössä. Oululaisista 59 prosenttia asuu omistusasunnossa.
Keskusta.
Oulun keskustaa voi pitää asukaslukuun nähden pienenä, ydinkeskustan katsotaan yleensä käsittävän vain neljä korttelia. Keskustaa ja kävelykatu Rotuaaria pyritäänkin jatkamaan Heinäpään suuntaan. 2000-luvulla keskustaan on rakennettu Stockmannin tavaratalo, hotelli ja elokuvakeskus, Technopolis-ydinkeskustan toimitalo sekä virastotalon laajennus.
Ydinkeskustan täydennysrakentamiseen kytkeytyy keskustaan suunniteltu kallioparkki, jonka ensimmäisen vaiheen oli tarkoitus valmistua jo syksyllä 2010. Kaupunginhallitus keskeytti hankkeen 16.11.2009 liian korkeiden kustannusten vuoksi, mutta hyväksyi suunnitelman lopullisesti 8.11.2010.
Keskustassa sijaitsee myös Oulun ehkä tunnetuin puisto, Otto Karhin puisto eli oululaisittain ”Letkunpuisto”, jonka halkaisee kaupungin läpi kiemurteleva Plaanaoja. Lähellä keskustaa sijaitsee myös Hupisaarten puistoalue, joka on toiminut oululaisten virkistyspaikkana 1860-luvulta lähtien.
Otto Karhin puisto rajoittuu Hallituskatuun, joka jatkaa liikekeskustaa Raksilan suuntaan. Raksilaan 1970-luvulla rakennettu kolmen hypermarketin alue (S-Market, Prisma ja Citymarket) oli valmistuessaan poikkeuksellisen suuri kauppakeskittymä, ja 1980-luvulla useana vuonna myynniltään maan toiseksi suurin. Rautatieaseman viereen, Hallituskadun päähän kaavaillulla Oulun matkakeskuksella pyritään yhdistämään keskustan ja Hallituskadun alue kiinteämmin rautatien itäpuolella sijaitseviin linja-autoasemaan ja Raksilan market-alueeseen. Matkakeskukseen on kaavailtu henkilöliikenteen palvelutiloja, kauppakeskusta, toimistotiloja ja hotellia.
Tunnettuja rakennuksia.
Oulun kenties tunnetuimmat rakennukset ovat torin edustalle Vänmanin tekosaarelle rakennetut Marjatta ja Matti Jaatisen suunnittelemat kaupunginkirjasto ja teatteritalo. Oulun korkeimmat rakennukset ovat Oulun tuomiokirkko, jonka torni kohoaa 60 metrin korkeuteen, Puolivälinkankaan 55 metriä korkea vesitorni ja Tietomaan vanha 45 metrin korkuinen vesitorni. Oulun korkein rakennelma on 135-metrinen Vihreäsaaren tuulivoimala. Kaupungin korkein asuinrakennus on Kaakkurin kaupunginosassa sijaitseva 12-kerroksinen tornitalo Sirius. Keskustan korkeimmat asuinrakennukset ovat 11-kerroksiset Yhdystorni, Vakuutustorni sekä Klubitalo.
Oulun vanhin rakennus on Pikisaaressa museona toimiva Matilan talo vuodelta 1740, ja vanhin kivitalo 1790-luvulla rakennettu lääninvankilan henkilökunnan asuintalo Myllytullissa. Huomattava osa Oulun rakennushistoriallisista muistomerkeistä on 1800-luvulta. Empireä edustavat muun muassa Franzénin talo, Liljeblomin talo, uusrenessanssia Rauhala ja jugendia Pallaksen sekä Tuomen talot. Kansallisromanttista tyyliä ei Oulun rakennuksista juurikaan löydy. Funktionaalista arkkitehtuuria edustavat Valkealinna Otto Karhin puiston kupeella, entinen Keskuskansakoulu (nykyisin Keskustan terveysasema) ja entinen toimisto-, myymälä- ja varastorakennus Kansankadulla.
Carl Ludvig Engel on piirtänyt useita Oulun keskeisiä rakennuksia; Oulun tuomiokirkon ja lyseon, sekä Kajaanintullin koulun, Vanhan pappilan ja mahdollisesti Franzenin talon. Lisäksi hän suunnitteli 1822 palon jälkeisen asemakaavan yhdessä Ehrenströmin kanssa. Alvar Aalto puolestaan suunnitteli ensimmäisen ja viimeisen teollisuusrakennuksensa Ouluun, Toppilan sellutehtaan vuonna 1931 ja Kemiran rakennukset 1950- ja 1960-luvuilla.
Vanhan rakennuskannan purkuvimman aikana rakennettuja merkittäviä rakennuksia ovat muun muassa Yhdystorni (1958), Vakuutustorni ja Kassatalo (1957), sekä Klubitalo (1960). Aarne Ervin suunnittelema vuonna 1962 valmistunut modernistinen pankkirakennus osoitteessa Kirkkokatu 6 syrjäytti paikalla sijainneen kauniina pidetyn KOP:n talon, aikansa huomattavimman jugend-rakennuksen Oulussa.
Oulun kasarmit.
Vuonna 1881 Oulun kaupungin laitamille rakennettiin kasarmi, johon majoittui Suomen 4. tarkka-ampujapataljoona. Vuosina 1901–1918 varuskunta-alueella toimi venäläinen sotaväki. Toisen maailmansodan jälkeen Oulun varuskunnasta tuli Suomen suurin. Vuosien varrella kasarmilla on ollut eri joukko-osastoja ja esikuntia, viimeisimpänä Pohjoisen Maanpuolustusalueen Esikunta, joka vuonna 2007 muutti Hiukkavaaraan uusiin saneerattuihin tiloihin.
Kunnallishallinto.
Oulun sijainti vuoden 2013 kuntarajojen mukaan
Oulun kaupungin ylin päättävä toimielin on kaupunginvaltuusto, jossa on 67 valtuutettua. Puheenjohtajana toimii Riikka Moilanen (kesk.). Oulun kaupunginhallituksen muodostaa 13 valtuuston neljäksi vuodeksi valitsemaa jäsentä. Puheenjohtajana toimii Mari-Leena Talvitie (kok.).
Oulun kaupunginjohtaja on Matti Pennanen. Apulaiskaupunginjohtajia ovat Sinikka Salo ja Timo Kenakkala.
Oulun kaupunki sekä Haukiputaan, Kiimingin, Oulunsalon ja Yli-Iin kunnat yhdistyvät uudeksi Oulun kaupungiksi vuoden 2013 alussa. Kuntien valtuustot hyväksyivät kuntaliitoksen 28. kesäkuuta 2010. Kuntien yhteenlaskettu asukasmäärä on {formatnum: } asukasta. Aiemmin myös Muhoksen kunta oli mukana kuntaliitosneuvotteluissa, mutta se hylkäsi kuntaliitoksen 27. huhtikuuta 2010; muut kunnat hyväksyivät liitoksen jo tuolloin. Oulun kaupunki ja Yli-Iin kunta olivat hyväksyneet keskinäisen kuntaliitoksen jo aiemmin.
Elinkeinot.
Vahvoja teollisuudenaloja Oulussa ovat puu-, paperi- ja terästeollisuus. Oulun Nuottasaaressa sijaitseva Stora Enson tehdas on yksi maailman suurimmista ja nykyaikaisimmista puuvapaiden taidepainopapereiden valmistajista. 1960-luvun puolivälissä Oulun yliopiston teknisen tiedekunnan alaa laajennettiin koskemaan myös sähkö- ja konetekniikkaa. Linnanmaalle alettiin rakentaa yliopiston omia toimitiloja, joita laajennetaan edelleen. Lääketieteellisen tiedekunnan tilat tehtiin Kontinkankaalle, jonne sijoitettiin myös uusi yliopistollinen sairaala. Vaikutus on levinnyt myös ympäröiviin maakuntiin tutkimusasemien ja kehittämiskeskusten toiminnan myötä.
Oulun asema Pohjois-Suomen johtavana elinkeinotoimintojen, hallinnon ja erityisesti koulutuksen ja tutkimuksen keskuksena kasvoi edelleen, kun kaupunkiin perustettiin laboratorioita, Työterveyslaitoksen aluelaboratorio, teollisuuden omia tutkimusyksiköitä ja uusia koulutusyksiköitä, kuten teollisuuden alulle panema Pohjois-Suomen Teollisuusopisto POHTO ja markkinointi-instituutin yksikkö.
2000-luvun alkuun mennessä Oulusta on tullut valtakunnan neljänneksi suurin keskus ja kansainvälisesti tunnettu ”Osaamisen keskus”. Oulu on Pohjois-Suomen kehittyvä taloudellinen keskus ja Fennoskandian pohjoisosan suurin kaupunkiseutu. Työpaikkakehitys seudulla on ollut myönteistä 1990-luvun romahduksen jälkeen. Tällä hetkellä kaupungissa on yli 60 000 työpaikkaa ja seutukunnassa noin 75 000. Suurimmat työpaikka-alat ovat palvelu (50 %), teollisuus (22 %) ja kauppa (13 %). Suurimmat työnantajat vuonna 2007 olivat Oulun kaupunki, Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri, Nokia, Nokia Siemens Networks, Oulun yliopisto, Stora Enso ja Kesko.
Teknologiakaupunki.
Linnanmaan Technopoliksessa toimii lähes kaksisataa yritystä.
Teknologiakaupunki-nimen Oulu sai vuonna 1984, neljä vuotta siitä, kun kaupunginhallitus oli alkanut aktiivisesti ajaa teknologiakylän perustamista Linnanmaan yliopistoalueelle. Toimikuntatyötä tehtiin kaksi vuotta ja vuonna 1982 perustettiin Pohjoismaiden ensimmäinen tiedepuisto Oulun Teknologiakylä Oy hankkeen toteuttajaksi. Hanke sai runsaasti julkisuutta uudenlaisena tutkimustulosten kaupallistajana hyvän liikkeellelähdön ansiosta.
Oulun teknologiakylä Oy, nykyisin pörssissä listattu Technopolis Oyj, ja sen 10 vuotta myöhemmin perustettu tytäryhtiö Medipolis ovat toimineet yrityshautomona kasvavalle joukolle yrityksiä, sekä yhdessä tutkijoiden ja opiskelijoiden kanssa lisääntyvien toimitilojen tarjoajina. ”Pohjolan piilaaksoksi” kutsuttu Oulu on tällä tavalla saanut ja luonut yli 10 000 uutta korkean teknologian työpaikkaa eri alojen huippuosaajille. Oulusta on tullut samalla valtakunnallinen osaamisen keskus, jonka pääaloja ovat telekommunikaatio, elektroniikka, ohjelmistoteollisuus, lääketieteen tekniikka ja biotekniikka. Näitä aloja kehitetään, jotta valmistauduttaisiin tulevaisuuteen kansainvälisessä kilpailutilanteessa.
Tietoteollisuuteen panostaminen on tuonut kaupunkiin paljon tämän alan tuotantolaitoksia tutkimuksen ja tuotekehitysyksiköiden lisäksi. Laajentumisen tuloksena on tuhansia uusia työpaikkoja Oulun seudulla ja muualla Pohjois-Suomessa. Kuitenkin samalla niin sanottu vanha teollisuus ja monet palvelualat ovat kuihtuneet. Oulu on käynyt läpi perusteellisen rakennemuutoksen melko hyvin tuloksin. Kuitenkin 1990-luvun alun lama ja rakennemuutos on aiheuttanut tuhansien työpaikkojen menetyksen ja työttömyyden pysymisen poikkeuksellisen korkealla tasolla valtakunnan muihin kasvukeskuksiin verrattuna. Rakennusalalla on työvoimapula ja kokonaistyöttömyys laskee hitaasti. Kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa toisiaan. Yliopisto ja ammattioppilaitokset ovat lisänneet suosittujen alojen opiskelupaikkoja Kiina-ilmiön siirtäessä työpaikkoja rajojen ulkopuolelle. Huipputekniikan ja julkishallinnon korkeakoulutetuilla aloilla työvoimasta on ylitarjontaa.
Langaton Internet-verkko panOULU toimii keskustan alueella, yliopiston ja ammattikorkeakoulun kampuksilla, Oulun lentoasemalla sekä useissa julkisissa rakennuksissa. PanOULU on Oulun kaupungin, Oulun yliopiston, Oulun seudun ammattikorkeakoulun ja DNA Oy:n tarjoama langaton ja kaikille käyttäjille avoin ja maksuton Internet-verkko. Päätelaitteiksi käyvät tietokoneet ja kämmenselaimet, joissa on WLAN-valmius.
Koulutus.
Oulun koulutustarjonta on viime aikoina kasvanut jatkuvasti. Kaupunkiseudun ammatilliset oppilaitokset on yhdistetty Oulun seudun ammatillisen koulutuksen kuntayhtymäksi. Koulutuksen vaativimmat osat on yhdistetty Oulun seudun ammattikorkeakoulu -nimelle. Sieltä valmistuu insinöörejä, tradenomeja, sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia sekä ammattimuusikoita ja medianomeja. Kaupungin vanhimmat oppilaitokset ovat Svenska Privatskolan i Uleåborg, joka on toiminut vuodesta 1859, ja Oulun Lyseon lukio (1874). Lyseossa on opiskellut kolme Suomen presidenttiä: K. J. Ståhlberg, Kyösti Kallio ja Martti Ahtisaari.
Vuonna 1958 perustettu Oulun yliopisto on 17 000 opiskelijan ja 3 000 työntekijän kansainvälinen tiedeyliopisto, jossa tehdään tutkimusta yli 70 tieteenalalla ja koulutetaan erikoisalojen osaajia vaativiin kansallisiin ja kansainvälisiin tehtäviin.
Oulussa toimii myös valtakunnallinen aikuiskouluttaja ja kehittäjä JAKK kouluttaen mm. kuljetus- ja talonrakennusaloilla.
Kulttuuri.
Vahvoja kulttuurinaloja Oulussa ovat elokuva, valokuva ja tanssi sekä lastenkulttuuri. Vuonna 1983 valmistuneessa Madetojan salissa toimii EU-alueen pohjoisin ammattisinfoniaorkesteri, Oulu Sinfonia. Lisäksi Oulussa järjestetään vuosittain useita erilaisia taiteiden ja tieteiden näyttelyjä sekä teematapahtumia, joista osan järjestää Kulttuuritalo Valve. Oulussa toimii myös Tiernasäätiö, joka on perustettu vaalimaan ja kehittämään oululaista tiernaperinnettä. Oulussa sijaitsee Suomen ensimmäinen tiedekeskus, Tietomaa, joka avattiin yleisölle 1988. Oulu oli ehdolla Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuodelle 2011. Ehdokkuuden myötä kaupunki aloitti Oulu15-hankkeen, jonka tarkoituksena on lisätä Oulun seudun vetovoimaa yritystoiminnan, asumisen ja vapaa-ajan vieton ympäristönä ja parantaa kulttuuriin liittyviä palveluja.
Tunnettuja Oulussa syntyneitä tai siellä vaikuttaneita kirjailijoita ja kulttuurivaikuttajia ovat muun muassa V. A. Koskenniemi, Samuli Paulaharju, Matti Hälli, Kauko Röyhkä, Ari Paulow, Teuvo Pakkala, Joni Skiftesvik, Tatu Vaaskivi, Paavo Rintala, Juhani Siljo, Kaarlo Kramsu ja Sara Wacklin.
Museot.
Keskustan tuntumassa Ainolan puistossa sijaitsee 1931 valmistunut Pohjois-Pohjanmaan museo, jonka on suunnitellut arkkitehti Oiva Kallio. Sen lähistöllä Myllytullissa, entisessä Veljekset Åström Oy:n pääkonttorissa, sijaitsee 1963 perustettu Oulun taidemuseo. Pikisaaressa Matilan talossa toimii Merimiehenkotimuseo, jossa on esillä oululaiseen merimiehen kotiin 1800-luvun loppupuolella tyypillisesti kuuluneita huonekaluja ja esineitä. Oulun kaupungin eteläpuolella, Kiviniemen kaupunginosassa toimii Oulun Automuseo, jossa on esillä yli 50 ajoneuvoa, vanhimmat 1910-luvulta. Keskustan pohjoispuolella Pateniemessä sijaitsee Pateniemen sahamuseo, joka keskittyy pääasiassa vuosina 1873–1990 toimineen Pateniemen sahan toiminnan ja historian esittelyyn. Oulujoen Turkansaaressa noin kymmenen kilometriä keskustasta sijaitsee maalaiskulttuuria esittelevä Turkansaaren ulkomuseo. Geologinen museo ja Eläinmuseo toimivat Linnanmaan yliopistolla.
Viestintä.
Oulussa ilmestyy sitoutumaton sanomalehti Kaleva. Juho Raappanan vuonna 1899 perustama Kaleva on Suomen neljänneksi levinnein seitsenpäiväinen sanomalehti. Muita Oulussa kustannettuja päivälehtiä ovat Suomen Keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa ja vasemmistoliittoa lähellä oleva Kansan tahto. Oulussa ilmestyviä kaupunkilehtiä ovat Forum24 ja Oulu-lehti, joka on Suomen toiseksi vanhin kaupunkilehti. Forum24:n omistaa Kaleva ja Oulu-lehden Suomenmaata kustantava Joutsen Media.
Joutsen Median omistuksessa on myös viihde- ja harrastuslehtiä julkaiseva Kolmiokirja.
Yleisradion Pohjois-Suomen uutiset lähetetään Oulusta. Lisäksi Radio Suomen Pohjois-Pohjanmaan maakuntaradion, Oulu Radion, toimitus sijaitsee Oulussa.
Oulun murre.
Oulun murre on synnyltään länsisuomalainen sekamurre, jonka juuret ulottuvat muinaishämäläiseen kielimuotoon. Oulun seudun murteet kuuluvat suomen kielen pohjoispohjalaisiin murteisiin. Siteet ulkomaihin olivat vahvat, koska kauppaa käytiin ympäri maailman. Oulun murresanastolle on tyypillistä etenkin ruotsalaisten lainasanojen käyttö. Ruotsinkielisyys näkyi Oulussa vielä 1900-luvun alkupuolella aivan eri tavalla kuin nykyään. Ruotsinkielisten vahva asema näkyi myös siinä, että 1870-luvulla muuten suomenkielisessä "Oulun Wiikko-Sanomissa" oli ruotsinkielisiä ilmoituksia. Oulun kauppias- ja porvarisuvut puhuivat ruotsia yleisesti aina 1900-luvulle asti.
1850-luvulla Oulun asukkaista oli noin 10 % ruotsinkielisiä. Heidän osuutensa väheni kuitenkin 1930-lukuun mennessä kolmeen prosenttiin. Oulun suomenkielinen väestö väritti puhettaan ruotsin kielestä lainattujen sanojen avulla. Tällaisia ovat muun muassa "valakolööki", "petrata", "fiini", "oorninki", "pruuvi", "tilipehööri", "rööri", "veska", "tyyristyä" ja "entrata". "Akkuna" on puolestaan venäjän vaikutusta. Sanoja on unohtunut, mutta joitakin esiintyy vielä silloin tällöin sanomalehtien sivuilla. Tunnettuja oululaisten nykyisinkin käyttämiä murresanoja ovat "onnikka" ’linja-auto’ ja "patio" ’terassi’. Uusia murresanoja on puolestaan "käenkky"/"känkky" ’pitsa’. Tunnetuin sanonta Oulun murteella lienee "Ookkonää Oulusta? Pelekääkkönää polliisia?"
Ruokakulttuuri.
Perinteisiä ruokia ovat muun muassa rössypottu ja rieska. Käristemakkara eli "kärkkäri" sekä niin sanottu "kämäpizza" eli "känkky" ovat Oulun pikaruokakulttuurin keskeinen osa. "Känkky" on alun perin "kämäpizza"-sanasta lähtöisin oleva lyhenne.
Liikenne.
Oulu on tärkeä liikenteellinen solmukohta. Sen kautta kulkee yksi Suomen pääväylistä, Helsingistä Utsjoelle kulkeva valtatie 4, joka on kaupungin kohdalla moottoritie. Oulusta alkavat Kuusamoon johtava valtatie 20 ja Kajaaniin johtava valtatie 22, ja Turkuun johtava valtatie 8 erkanee valtatie 4:stä Oulun eteläpuolella Limingassa. Kaupungin alueella Oulujoen ylittää viisi maantie-, yksi rautatie- ja kolme kevyen liikenteen siltaa. Paikallisesta linja-autoliikenteestä vastaavat yksityiset liikennöitsijät. Kaukoliikenteen yhteyksiä Oulun linja-autoasemalta on eri puolille Suomea.
Oulun rautatieasema on kolmen radan risteysasema, josta on useita päivittäisiä matkustajajunavuoroja Helsingin, Kuopion, Kolarin ja Rovaniemen suuntiin, ja myös tavaraliikenne on vilkasta. Oulun satamassa käy vuosittain yli 500 alusta, ja sen kautta kulkee rahtia vuosittain noin kolme miljoonaa tonnia. Naapurikunnassa Oulunsalossa sijaitseva Oulun lentoasema on Helsinki-Vantaan lentoaseman jälkeen matkustajamäärältään maan toiseksi vilkkain, ja sieltä on Helsinkiin päivittäin parisenkymmentä lentoa.
Urheilu.
Oulussa on ollut aina vilkas urheilutarjonta, ja varhaisimmat tiedot urheilutapahtumista yltävät 1800-luvun lopulle, jolloin kaupungin ruotsinkielinen väestö harrasti purjehdusta sekä luistelua ja suomenkielinen hiihtoa. Tuolta ajalta ovat peräisin myös Oulun vanhimmat urheiluseurat Oulun Purjehdusseura, Oulun Luistinseura (OLS) ja Oulun Hiihtoseura. Palloilulajeista vanhimmat ovat jääpallo ja jalkapallo.
Palloiluseurat.
Oululaiset palloiluseurat ovat pelanneet marginaalilajeja lukuun ottamatta kaikkien lajien pääsarjoissa. Miesten mestaruuksia ovat voittaneet jalkapallossa Oulun Palloseura (2), jääkiekossa Kärpät (5), jääpallossa OPS (7) ja OLS (15), kaukalopallossa Bandy-84 ja pesäpallossa Lippo (4). Muita palloilulajien oululaisia pääsarjaseuroja ovat olleet muun muassa jalkapallossa Oulun Työväen Palloilijat (OTP), FC Oulu ja AC Oulu, jääpallossa OPP, OTP ja Oulun Tarmo, kaukalopallossa Oulun Pallo-Karhut, R-Ville Team ja RB-Oulu, koripallossa ONMKY, salibandyssä OLS sekä lentopallossa ETTA, Kisko ja Sun Volley. Pienemmissä palloilulajeissa oululaisia pääsarjaseuroja ovat olleet Northern Lights (amerikkalainen jalkapallo), Tervarit (futsal) ja OYUS (rugby). Oululainen Beach Volley Team Nurminen-Piippo voitti SM-hopeaa 2011 ja SM-kultaa 2012.
Naisten palloilusarjoissa oululaista menestystä ovat edustaneet pesäpallossa Lippo, jääkiekossa Kärpät, jääpallossa OPS, salibandyssä OLS ja Merikoski SBT, jalkapallossa OPS, ONS ja OTP sekä lentopallossa ETTA.
Urheilupaikat.
Oulun urheilupaikat ovat keskittyneet urheilukeskuksiin. Merkittävin niistä on Raksilan urheilukeskus, jossa sijaitsevat jäähalli Oulun Energia Areena (rakennettu 1975, 6 614 katsojaa) ja monitoimiareena Ouluhalli. Raksilassa on lisäksi yksi Suomen vilkkaimmista uimahalleista, tekojäärata ja pesäpallostadion. Raatin urheilukeskuksessa sijaitsevat jo 1950-luvulla vesivoimalaitostyömaan kivijätteiden päälle rakennettu yleisurheilu- ja jalkapallostadion lisäalueineen sekä kaupungin toinen uimahalli. Raatin stadionista on valmistunut noin 18 miljoonan euron arvoinen hankesuunnitelma, joka tähtää täysin uuden stadionin valmistumiseen, uimahallin laajennukseen sekä hiekkapintaisen lisäalueen muuttamiseen tekonurmipintaiseksi harjoituskentäksi. Muita merkittäviä urheilualueita ovat Oulun pääasiallinen jalkapallokenttä Castrenin urheilukeskus, Oulun urheilutalo, Linnanmaan urheilupuisto (harjoitusjäähalli ja urheiluhalli) sekä Heinäpään urheilukeskus, jossa on seitsemän täysimittaista jalkapallokenttää ja palloiluhalli. Äimäraution hevosurheilukeskuksessa on sekä Suomen vanhin samalla paikalla sijaitsevan ravirata että useita ratsu- ja ravitalleja.
Kaupungin kasvaminen ja kehittyminen on merkinnyt vanhojen tuttujen urheilualueiden katoamista. Legendaarinen ja kenties vanhin Oulun urheilualue Keskuskenttä Aleksanterinkadulla ja Tuiran kenttä ovat jääneet kerrostalojen alle. Toinen suuri sisäpalloiluhalli niin sanottu Ynnin kaarihalli purettiin Tuomiokirkon vierestä hotelli- ja toimistokompleksin tieltä parikymmentä vuotta sitten. Nokian toimitalon tieltä Peltolasta raivattiin "Piirin kentät", jolloin melkein puolet Oulun nurmipintaisista jalkapallokentistä katosi. Raksilan urheilukeskuksen paikalla olivat "Pakkalan kentät", jotka hävitettiin tekojääradan ja pesäpallostadionin valmistuessa. Iinatin moottoriurheilurata poistetaan käytöstä ja siirretään Ylikiimingin Kokkokankaalle, kun Kaakkurin eteläinen asuinalue laajenee.
Tulevaisuus tuonee Ouluun lisää urheilupaikkoja. Viimeksi ovat valmistuneet Raksilan uima- ja jäähallin kunnostukset sekä Heinäpään palloiluhalli. Raatin stadionille ja uimahallille suunnitellut korjaustyöt ovat menneet uudelleen kaupunginhallituksen käsittelyyn kohonneiden kustannusten takia. Tavoitteena on saada suorituspaikat käyttökuntoon kesään 2010 mennessä. Raksilan urheilukeskukseen valmistuu katsomo- ja toimistotiloja jääpallostadionille. Pienimuotoisempia uusia hankkeita ovat muun muassa Linnanmaan ja Kaakkurin liikuntapuistot.
Tunnetut kisat.
Oulu on isännöinyt usein eri lajien arvokisoja, kuten yleisurheilun SM-kisoja, Kalevan Kisoja. Ne on järjestetty Oulussa viisi kertaa. Kaupunki on useaan kertaan isännöinyt pesäpallon arvo-ottelua Itä–Länttä. Oulu on toiminut jääpallon MM-kisojen pelipaikkana vuosina 1967, 1975 ja 2001 sekä 1969, jolloin Ruotsin kisojen yksi ottelu pelattiin Oulussa. Painin EM-kilpailut järjestettiin vuonna 1989. Kaupungissa on järjestetty lentopallon EM-kisat vuosina 1977 ja 1993. Lisäksi on pelattu jalkapallon, jääpallon, jääkiekon ja lentopallon maaotteluita. Yksi merkittävimpiä yksittäisiä otteluita lienee vuodelta 1980, kun OPS pelasi Liverpoolia vastaan 1–1 tasapelin.
Jääkiekkojoukkue Oulun Kärpät on pelannut Jääkiekon SM-liigassa kaudesta 2000–2001 lähtien, sitä ennen se oli sarjassa 1970– ja 80-luvuilla. Kärppien saavutuksiin kuuluu viisi Suomen mestaruutta, joista viimeisin on kaudelta 2007–2008.
Oulun NMKY:n urheilijat järjestävät joka syyskuu vuodesta 1966 juostun Oulun Juoksun. He järjestävät myös joka toukokuu vuodesta 1989 juostun Terwahölkkä ja -maraton -tapahtuman.


Yleisradio.
Yleisradio Oy (), lyh. Yle on Suomen eduskunnan alaisuudessa toimiva valtakunnallinen julkisen palvelun yleisradiotoimintaa harjoittava viestintäyhtiö. 99,98 % Ylestä on valtion omistuksessa, muita osakkeenomistajia ovat muun muassa eräät media-alan yritykset. Ylen rahoitus koostuu tv-maksutuotoista.
Ylen suurimmat toimipisteet sijaitsevat Helsingin Pasilassa ja Tampereen Tohlopissa. Pienempiä tuotantoyksiköitä yhtiöllä on ympäri maata. Ylellä on kahdeksan radiokanavaa, joista yhden yhteydessä 21 maakunta- ja alueradiota, viisi televisiokanavaa, teksti-tv ja yle.fi-sivusto.
Yleisradion korkein päättävä elin on hallintoneuvosto, jonka jäsenet valitsee eduskunta vaalikauden ensimmäisillä valtiopäivillä.
Historia.
a>ssa toimii Ylen Turun seudun toimitus.
"O.Y. Suomen Yleisradio - A.B. Finlands Rundradio" -yhtiön perustava kokous pidettiin Helsingissä 29. toukokuuta 1926. Samana vuonna 9. syyskuuta yhtiö lähetti ensimmäisen radio-ohjelmansa. Tätä päivää pidetään Ylen syntymäpäivänä, vaikka vasta vuonna 1928 Ylen lähetyksiä pystyi kuuntelemaan koko maassa. Tämän jälkeen maanlaajuista verkkoa kehitettiin ja tultaessa 1930-luvulle Yleä pystyi kuuntelemaan jo 100 000 suomalaista kotia. Vuonna 1934 Ylen toiminta siirtyi Suomen valtiolle. Uuden yhtiön nimeksi tuli ensin "Oy Suomen Yleisradio Ab" ja vuodesta 1944 "Oy Yleisradio Ab".
Sodan aikana Yleisradio jatkoi toimintaansa ja keskittyi erityisesti kotirintaman mielialan ylläpitoon. Se teki lähetyksiä myös rintamilta ja avusti maanpuolustusta mm. mahdollistamalla ohjeiden lähettämisen kaukopartioille suositun lastenohjelman, Markus-sedän lastentunnin, terveisiin kätkettynä. Talvisodan aikana Lahden yleisradioasema kärsi vaurioita pommituksissa. Sodan jälkeen Yleisradio kielsi useiden neuvostovastaisina pidettyjen levyjen soittamisen.
24. toukokuuta 1955 Teknillisen korkeakoulun Radioinsinööriseuran Televisiokerho toteutti ensimmäisen langattoman suomalaisen TV-lähetyksen TKK:n sähkölaboratoriosta Helsingin Albertinkadulta. Lähetystä vastaanotettiin eri puolille pääkaupunkiseutua sijoitetuilla 13 vastaanottimella. TV-lähetysten alkaessa Ylen ulkopuolella Yle oli juuri laittanut pystyyn ultralyhyiden aaltojen (ULA) radiotoiminnan Suomessa, jolloin yhtiön rahoitus ja kiinnostus oli keskittynyt vain radioon. Ylen silloinen pääjohtaja Einar Sundström ei ollut kiinnostunut kehittämään Ylen TV-toimintaa, vaan piti sitä insinöörien harrasteena.
Vuonna 1957 Yle kuitenkin aloitti ensimmäiset testilähetykset ja vakinaiset televisiolähetykset alkoivat jo 1. tammikuuta 1958 nimellä Suomen Televisio. Vuonna 1959 rakennettiin linkkiyhteys Ruotsiin, jota kautta saatiin yhteydet myös Eurovisioon. Vuonna 1961 rakennettiin linkkiyhteys Porkkalanniemelle, jolloin saatiin yhteys Intervisioon.
Yleisradion uutistoiminnan alkutahteja todistettiin ensimmäisten televisiouutisten myötä syyskuun 1. päivänä 1959, jolloin ruudussa nähtiin viiden minuutin mittainen Suomen Tietotoimiston (STT) sähkelähetys. Tuolloin televisio oli pikemmin erikoisuus kuin todellinen joukkotiedotusväline. Televisiouutisten aloittaessa oli televisiolupia Suomessa vasta vajaat 30 000, eikä televisionäkynyt lainkaan Pohjois- tai Itä-Suomessa.
1960-luvun alussa radion ULA-verkko peitti maan Lappia lukuun ottamatta. Koko maa oli ULA-verkon piirissä vuonna 1956 ja samalla rakennettiin toista ULA-verkkoa. Vuonna 1965 myös Lapissa alkoi toimia rinnakkainen ULA-verkko. Etelä- ja länsirannikolle oli valmistunut ruotsinkielisille ohjelmalle oma verkkonsa. Tämän jälkeen koko maassa kuului pääosin omaa ohjelmaa lähettävät "Yleisohjelma" ja "Rinnakkaisohjelma", sekä rannikoilla ruotsinkielinen ohjelma. Sävelradio-lähetysten aloitus vuonna 1963 lisäsi ohjelman määrää tuntuvasti. Stereofoniset lähetykset alkoivat vuonna 1967. Järjestely valtakunnallisten kanavien osalta säilyi tällaisena vuoteen 1985 asti, jolloin kaksi suomenkielistä kanavaa eriytettiin täysin toisistaan. Jonkin verran lähetettiin myös maakunnallisia ohjelmia, mutta varsinaisesti paikalliset ohjelmat aloitettiin vuonna 1975, kun paikallisohjelma Ylen aikainen ja vastaava ruotsinkielinen Radio Mellannyland aloittivat pääkaupunkiseudulla.
Television suosio maassa kasvoi nopeasti ja vuonna 1964 Yle osti ja sulautti itseensä Tesvision ja tamperelaisen Tamvision. Aluksi keskusteltiin toisen kanavan lopettamisestakin, mutta lopulta päädyttiin kahteen kanavaan, jotka saivat nimekseen "TV-ohjelma 1" ja "TV-ohjelma 2". Vuonna 1969 Yleisradio aloitti tv-ohjelmien lähettämisen värillisinä, mutta tekniikan kalleuden vuoksi käytännössä kaikki ohjelmat näkyivät värillisinä vasta 1970-luvun lopulla. Vuosikymmentä leimasi myös politisoituminen. Jo aiemmin Yleisradio oli kieltänyt tiettyjen äänilevyjen soittoa, mutta 1950-luvulla levy joutui soittokieltoon lähinnä teknisistä syistä kuten epäpuhtaan äänen vuoksi. 1960-luvulla tilanne muuttui, ja levyjä joutui soittokieltoon myös moraalisista ja poliittisista syistä. Syitä saattoivat olla mm. kaksimielisyydet, uskonnollisten tunteiden loukkaaminen, päihteiden ihannointi, vammaisten pilkkaaminen ja kansallislaulujen väärinkäyttö. Vuosikymmenen puolivälissä joutuivat soittokieltoon mm. useat Irwin Goodmanin ja Juha "Watt" Vainion levyt. Speden ja Simon "Keltainen jäänsärkijä" oli soittokiellossa jäänmurtajalakkojen aikana kohdan "Värssy Wällärille, pojat!" ansiosta. Soittorajoituksista luovuttiin vuonna 1972, ja nykyisin vastuu levyjen soittamisesta on päälliköillä ja toimittajilla.
Ylellä oli monopoli radiokanavissa vuoteen 1985 asti, jolloin paikallisradiokanaville alettiin myöntää lupia. Monopoli purettiin vasta vuonna 1995, jolloin muut maanlaajuiset radioasemat sallittiin.
Ulkomaille suunnatut lähetykset ovat oma erityistoimintonsa. Lähetykset lyhyillä aalloilla muualle Eurooppaan ja toisiin maanosiin alkoivat pienellä teholla 1938 ja laajemmin uuden lähettimen valmistuttua Poriin 1948. Sotavuosina lähetettiin suomen ja ruotsin ohella etenkin venäjäksi, mutta huippuaikana jatkosodan aikana viidellä muullakin kielellä. Sodan jälkeen jäivät käyttöön kotimaisten ohella englanti ja ranska. Lyhytaaltolähetysten asema Yleisradiossa vaihteli ja etenkin vuodet 1958–1967 olivat alennustilan aikaa. Toiminta alkoi elpyä 70-luvun alussa ja vuonna 1987 aloitti uusi valtion tuella rakennettu ulkomaanlähetysasema Porissa. Tätä ennen ohjelmistoon oli palautettu englannin oheen ranska ja saksa. Venäjä aloitettiin uudelleen syksyllä 1990. Kotimaankielinen ulkomaanlähetystoiminta laajeni 1990-luvulla. Yleisradio markkinoi sitä aktiivisesti edullisena tapana saada uutisia Suomesta. Vuonna 2002 Yleisradio päätti lopettaa vieraskieliset lähetykset venäjää lukuun ottamatta. Koko lyhytaaltotoiminta lopetettiin vuoden 2006 päättyessä. Ulkomaanlähetyksistä käytettiin 1970-luvulta nimitystä "Radio Finland", joka sittemmin rekisteröitiin yhtiön aputoiminimeksi. Helsingissä aloitti 1978 Radio Finlandin vieraskielisiä ohjelmia välittänyt ULA-taajuus. Vuonna 1991 sillä alettiin releoida myös ulkomaisten yleisradioyhtiöiden ohjelmia eri kielillä. Aseman nimeksi tuli YLE Capital FM ja vuonna 2005 nimeksi muutettiin YLE Mondo.
Vuonna 1993 Radio Finlandin puitteissa aloitettiin radion jakelu satelliittiteitse, aluksi yhteistyössä Deutsche Wellen kanssa. Vuoteen 1997 mennessä satelliittijakelu kattoi koko maapallon Etelä-Amerikkaa ja joitakin Atlantin ja Tyynenmeren osia lukuun ottamatta. Radion jakelu satelliiteilla Euroopan ulkopuolelle lopetettiin vuoden 2012 alussa, jolloin YLE poistui satelliiteista AsiaSat2 ja Intelsat Americas. Myös Euroopassa radion saatavuutta satelliiteista supistettiin ja jakelutieksi jäi vain radiopalvelu TV Finlandia lähettävän Thor 5:n yhteydessä.
Vuonna 1994 voimaan astuneen lain mukaan yhtiön nimi muutettiin "Yleisradio Oy":ksi, ruotsiksi "Rundradion Ab". Digitalisoitumisen myötä Yle perusti useita uusia tv-ja radiokanavia. Suomen ensimmäinen digitaalinen radiokanava YLE Peili aloitti toimintansa vuonna 1998. Seuraavana vuonna aloittivat digitaaliset radiokanavat Ylen Klassinen ja YLE Aino. Kanavauudistuksen jälkeen vuonna 2003 radiokanavat ovat Yle Radio 1, YleX, Yle Radio Suomi ja YleQ. Vuonna 2006 YleQ lakkautettiin ja sen tilalle tuli Yle Puhe. Yleisradion nykyiset digitaaliset televisiokanavat ovat 4.8.2008 alkaen Yle TV1, Yle TV2, Yle Fem ja Yle Teema. YLE TV1+ -kanavalla lähetettiin Yle TV1:n ohjelma vanhalla tekstitystekniikalla eli kuvaan poltetulla tekstityksellä, mutta nämä lähetykset lopetettiin 4. elokuuta 2008. 1. elokuuta 2005 alkoi myös Ylen tv-kanavien satelliittijakelu yhteistyössä Canal Digitalin ja Viasatin kanssa. Ulkomaille suunnattu television satelliittijakelu koostekanava TV Finland oli alkanut Eurooppaan 1998. Entiset televisiokanavat 4.8.2008 alkaen ovat YLE TV1+, YLE24 ja YLE Extra.
Kotisivunsa Yleisradio avasi Internetiin muiden valtamedioiden tapaan 1990-luvun puolivälissä. Todellinen sisältöjen vieminen verkkoon on alkanut 2000-luvulla. Yle Elävä arkisto avautui syyskuussa 2006. Yle Areena avautui kesällä 2007 ja toi nettiin tv-ja radio-ohjelmia myöhemmin katsottavaksi.
Vuonna 2007 Yle perusti oman uutistoimiston, Yle Uutiset, jolloin luopui STT:n palveluista. Yle Uutiset muodostettiin vanhasta YLE24-yksiköstä.
Ulkomaanlähetysten keski- ja lyhytaaltojakelu päättyi vuonna 2007 Helsingin keskiaaltolähetintä lukuun ottamatta.
Digitaalinen maanpäällinen verkko.
Yleisradio Oy tarjoaa digitaalisesti maanpäällisessä verkossa sekä alueellisia että valtakunnallisia julkisen palvelun televisio- ja radiokanavia. Maanpäällisen verkon omistaa Ylen entinen tytäryhtiö Digita Oy, joka siirtyi maaliskuussa 2005 kokonaan ranskalaisen TDF:n omistukseen.
Kritiikki ja keskustelu.
Yksityinen media on arvostellut voimakkaasti Ylen toimenkuvan laajentumista ja sen ilmaiseksi jakamia sisältöjä.
Huhtikuussa 2009 Viestinnän Keskusliitto ja Sanomalehtien liitto olivat Ylen tietojen mukaan lähettäneet jäsenilleen paimenkirjeen, jolla oli tarkoitus yhtenäistää kaupallisen median suhtautumista Yleen. Paimenkirjeen mukaan Yle vääristää mediakilpailua ja uhkaa maakunta- ja paikallislehtien sekä Suomen tietotoimiston asemaa. Kaupalliset toimijat pyrkivät vaikuttamaan kansanedustajiin, Ylen johtoon, media-alan avainhenkilöihin, suureen yleisöön ja julkiseen mielipiteeseen. Suomen tietotoimisto tuki Euroopan komissiolle kyselyn, voiko Yle jakaa ilmaiseksi uutisia julkaistavaksi esim. kauppakeskuksissa ja lentoasemilla näyttötauluilla.
Kilpailijoiden kritiikin kohteeksi nousi myös Lintilän työryhmän ehdottama mediamaksu, joka korvaisi televisiomaksun.
Syyskuussa 2009 Iltalehti moitti että Yleisradio kuluttaa "surutta rahaa Tangomarkkinoihin, saippuasarjaan ja jättimäiseen henkilökuntaan. - - Ylen henkilökuntamäärä on Suomen oloihin suhteutettuna suorastaan jättimäinen. - - Peräti 15 prosenttia tv-kanavien kustannuksista palaa ruotsinkieliseen FST5-kanavaan (nyk. Yle Fem), vaikka sen katsojaluvut rämpivät pohjalukemissa. - - Ylen miljoonia palaa lähivuosina roppakaupalla myös surullisenkuuluisaan Musiikkitaloon."
Ylen uutisten vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen arveli lokakuussa 2009, että Yle-keskustelun ylilyönnit johtuvat internetin synnyttämästä lehdistön liiketoimintakriisistä. Jääskeläisen mielestä lehtiyhtiöt eivät enää saa verkkopalveluitaan kannattavasti maksullisiksi, vaikka Yle lakkaisi olemasta. Ylen rahoitusta Jääskeläinen puolusti muistuttamalla lehdistön tilausmaksujen nollaverokannasta arvonlisäverotuksessa. Vaikka tilausmaksut ovat verottomia, lehdet saavat valtiolta palautuksina ostojensa arvonlisäverot.
Kieliriita.
Kalle Isokallio on kritisoinut Yleä, koska hänen mielestään Yle käyttää liian suuren osan budjetistaan ruotsinkieliseen ohjelmistoon. Vuonna 2006 Yle Fem onnistui saamaan katsojien kokonaiskatseluajasta vain 0,2 %.
Kaupallinen MTV3 on myös tuominnut yksityisen rahan käytön Ylen ohjelmien rahoitukseen. Arvostelu koski ruotsinkielisten säätiöiden varojen käyttöä FST5:n aamuohjelman rahoitukseen. MTV3:n toimitusjohtajan mukaan Ylen pitää olla verovaroin rahoitettu, eikä se saa haalia yksityistä rahaa toimintaansa.
Yhteistyö Niklas Herlinin Uuden Suomen kanssa.
Sanoma Newsin toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen närkästyi loppuvuodesta 2009 Yle Puheen ja Niklas Herlinin uusisuomi.fi-verkkolehden välisestä yhteistyöstä kolumnien toimittamisessa. Toimitusjohtaja Mikael Jungner vastasi siihen että Yle tekee kaupallista yhteistyötä myös Sanoma Oy:n Startelin kanssa ja riippumattomat yhtiöt tuottava viidenneksen televisio-ohjelmista.
Slovenia ja Patrian kaupat.
Slovenian vaalit hävinnyt pääministeri Janez Janša teki Yleisradiosta tutkintapyynnön valtakunnansyyttäjälle. Yleisradion MOT-ohjelmassa annettiin kantajan mukaan kevein perustein ymmärtää, että Slovenian pääministeri olisi saanut lahjuksia Patria AMV -kaupoissa.
Yhtiötunnukset.
Yhtiön ensimmäisenä logona (vuodesta 1940) oli Ami Hauhion suunnittelema ympyrä, jonka sisässä oli kaksi kuusta, radiomasto ja radioaaltoja kuvaava aaltoviiva sekä sana Radio. Logoa kutsuttiin "Sananjalan kuuseksi".Vaikka Ylellä oli televisiotoimintaa jo 1950-luvulta, logossa oli maininta vain radiosta, mutta vuonna 1965 logoon lisättiin sen ajan television kuvaputkiruudun ääriviivat.
Vuonna 1990 Yle otti käyttöön Herbie Kastemaan suunnitteleman tunnuksen, "Renkaat", jotka eri värisinä muodostivat sisäänsä ympyrän tai pallon, jonka alapuolella oli teksti YLE. Tunnuksen pohjana Kastemaa käytti vuoden 1965 tunnusta.
Ylen logoksi tuli Markkinointi Viherjuuri -yhtiön suunnittelema "Tolppa, YLE, tolppa" vuonna 1999.
Ylen uudeksi logoksi tuli 5. maaliskuuta 2012 Yleisradion grafikkotiimin suunnittelema "Laatuleima". Ylen uuden fontin suunnitteli Saku Heinänen.
"Aikamerkki".
Alusta lähtien Yleisradio on lähettänyt myös aika­merkkejä. Aluksi aika­merkki annettiin triangelilla, vuodesta 1934 lähtien gongilla. Kesästä 1963 lähtien se koostui kuudesta piippauksesta ja gongin äänestä. Myöhemmin otettiin käyttöön viidestä lyhyestä ja yhdestä pitkästä piippauksesta koostunut aika­merkki, joka on edelleen käytössä.
Yleisradion alku­aikoina aika­merkki annettiin vain kaksi kertaa päivässä, myöhemmin aina ennen radiouutisia. Vuonna 1978 se alettiin antaa joka tasa­tunti sekä lisäksi uutisten edellä klo 11.30, 12.30, 17.30, ei kuitenkaan esimerkiksi kesken radioitavan jumalan­palveluksen tai sinfonia­konsertin.
Toimitusjohtajat.
Ylen korkeimman johtajan nimike oli 1944-1994 "pääjohtaja".


Olli Lindholm.
Olli Ilari Lindholm (s. 19. maaliskuuta 1964 Pori) on ollut Yö-yhtyeen laulaja Yön perustamisesta vuodesta 1981 lähtien sekä ajoittain kitaristina. Hän on ainoa Yön alkuperäisjäsenistä, joka vielä kuuluu yhtyeeseen.
1980-luvulla Olli Lindholm lauloi ja soitti kitaraa Appendix-yhtyeessä. Hänet tunnetaan vieläkin porilaisena, vaikka hän muutti Tampereelle syksyllä 1986. Vuonna 2000 hän julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa nimeltään "Voima". Hän on myös toisena laulajana Nuoret Vihaiset Miehet -yhtyeen kappaleessa "Patasydän" (Jääkiekkojoukkue Porin Ässien kannatuslaulu).
Olli Lindholm Porissa vuonna 2008.
Lindholmilla on kaksi kouluikäistä lasta ja hän on naimisissa. Hän on nykyisin absolutisti. Lindholm on toiminut myös taksikuskina ja siivousfirmassa työnjohtajana.
Lindholm voitti Iskelmä-Finlandia-palkinnon Tapsan Tahdit- tapahtumassa Nokialla 24. heinäkuuta 2008. Palkinnon rahallinen arvo oli 10 000 euroa. Lindholmin vastaehdokkaina olivat Muska, Maarit, Timo Rautiainen ja Hanna Pakarinen. Valitsijana toimi Juhani Merimaa, joka perusteli valintaansa sillä, että näistä laulajista Lindholm on jättänyt pysyvimmän jäljen suomalaiseen iskelmäkenttään. Palkinnon ojensi valtiovarainministeri Jyrki Katainen. Lindholm oli Juhani Merimaan lisäksi myös yleisön suosikki palkinnon saajaksi. Lindholm myös esiintyi vuoden 2009 Iskelmä-Finlandia-gaalassa ja antoi palkinnon eteenpäin Charles Plogmanille. Lindholm toimi Idols-laulukilpailun vierailevana tuomarina Helsingin koelauluissa keväällä 2011.
Lähteet.
Ilpo Rantasen kanssa vuonna 2003 kirjoitettu "Yhden Yön tarina" -elämäkertakirja. ISBN 951-0-28233-2, WSOY.


Optinen asema.
Optinen asema tarkoittaa tietokoneeseen kytkettävää lukulaitetta, joka kykenee lukemaan optiseen mediaan tallennettua tietoa. Toiset optiset asemat kykenevät myös tallentamaan ja pyyhkimään tietoa. Optisen aseman toiminta perustuu tiedonlukuun valon avulla. Valona käytetään laservaloa joka voidaan kohdistaa riittävän tarkasti ja riittävän kapealle alueelle.
Magneettisoptinen asema pystyy lukemaan magneettiselle medialle tallennettua tietoa. Tästä on hyötyä, sillä magneettisen aineen valoa polarisoivaa tilaa voidaan muuttaa lukemattomia kertoja, optisen lukumenetelmän antaessa korkean tarkkuuden.
Optiset asematyypit.
CD-ROM-asema kykenee ainoastaan lukemaan levyllä olevaa dataa. Yleisimmin tällaisilla asemilla luetaan CD-ROM levyjä, jotka valmistetaan puristamalla. Esimerkiksi kaupasta ostettavat tietokoneohjelmat ja musiikkilevyt ovat tällaisia levyjä. "Multiread" merkinnällä varustetut CD-ROM-asemat kykenevät lukemaan myös CD-R ja CD-RW-levyjä.
Asema toimii samalla tavalla kuin CD-ROM-asema, ja lukee CD-R, sekä CD-RW-levyjä, mutta kykenee myös kirjoittamaan tietoa CD-R levylle.
CD-RW-asema kykenee lukemaan kaikkia aiemmin mainittuja levytyyppejä, sekä pyyhkimään ja uudelleen kirjoittamaan tähän soveltuvaa CD-RW-levyä.
CD-RW/DVD-, eli Combo-asema kykenee CD-RW-aseman ominaisuuksien lisäksi lukemaan myös DVD-levyjä.
CD-asemien nopeudet.
CD-asemia on useita eri nopeuksisia. Asemien nopeutta on jatkuvasti kasvatettu tekniikan kehittyessä. Ensimmäisen CD-ROM-aseman tiedonsiirtonopeus oli 150 kilotavua sekunnissa. Kun tästä kehitettiin nopeampi malli, joka siirsi 300 kB/s, alettiin kutsua näitä tuplanopeusasemiksi (2x150 kB/s). Eri nopeuksille käytettiin numeroa, kuvaamaan monikokertainen nopeusero asemalla on alkuperäiseen 150 kB/s siirtävään asemaan.
CD-RW-asemien nopeus ilmoitetaan yleensä muodossa 48X-16X-48X. Ensimmäinen numero tarkoittaa CD-R-kirjoitusnopeutta, toinen CD-RW-kirjoitusnopeutta ja kolmas lukunopeutta. Nopeudet suhteutetaan alkuperäiseen 150 kB/s nopeuteen.
CD-asemien todelliseen nopeuteen vaikuttavat myös CD-aseman liitäntätyyppi ja CD-aseman välimuistin koko. Liitäntätyyppejä ovat (vanhentunut) rinnakkaisportti, IDE ja ulkoisien asemien myötä yleistymässä olevat USB ja FireWire, sekä SCSI.


Oppimispäiväkirja.
Oppimispäiväkirja on pedagoginen menetelmä, oman oppimisen arvioinnin ja kehittämisen väline. Oppimispäiväkirjan avulla voi kuvata kokemusmaailmaa, tukea persoonallista kasvua sekä tunnistaa oppimisen heikkouksia ja vahvuuksia. Se toimii jatkuvan arvioinnin tukena ja ideoiden tallentajana.
Oppimispäiväkirjalla on useita myönteisiä puolia, erityisesti sen avulla on onnistuttu tukemaan opiskelijan itseohjautuvuutta ja itsearviointia. Oppimispäiväkirja edistää opiskelijan reflektointia siitä, mitä ja miten hän on oppinut. Päiväkirja antaa myös tietoja opintojen edistymisestä ja sitä kautta rohkaisee ja motivoi opiskelijaa. Se toimii myös käsitteiden, asioiden ja teorioiden selkiyttäjänä.


Oheislaite.
Oheislaite on tietokoneen yksikkö, joka ei suoraan kuulu suorittimen tai keskusyksikköön. Käsitteen määritelmä vaihtelee. Oheislaitteita ovat esimerkiksi syöttö-, tulostus- ja tallennusvälineet. Ne mahdollistavat ihmisen ja tietokoneen välisen kommunikoinnin ja tietojen varastoinnin.


Orgasmi.
Orgasmi on fyysinen ja psykologinen hyvänolontunne, joka aiheutuu seksuaalisen kiihottumisen laukeamisesta. Orgasmi seuraa useimmiten itsetyydytyksestä tai yhdynnästä. Naisilla orgasmin saaminen yhdynnässä on tilastollisesti harvinaisempaa kuin miehillä.
Miehen orgasmi.
Miehen orgasmissa tapahtuu tavallisesti eturauhasen, virtsaputken ja peniksen tyvessä olevien lihasten nopeita ja rytmikkäitä supistuksia. Tapahtumaan usein liittyvää ilmiötä nimitetään siemensyöksyksi tai ejakulaatioksi, jossa siemenneste purkautuu ulos. Siemensyöksy kestää tavallisesti 3–10 sekuntia.
On mahdollista kokea sekä siemensyöksy ilman orgasmia että orgasmi ilman siemensyöksyä – näistä jälkimmäinen puolestaan tekee moninkertaisen orgasmin kokemisen myös miehille mahdolliseksi. Aktiivista seksuaalielämää ilman siemensyöksyä kutsutaan joskus kontinentiksi seksuaalisuudeksi. Siemensyöksyä seuraa lepovaihe (refraktaariaika), jonka aikana kiihottuminen ja orgasmin kokeminen eivät ole mahdollisia. Tämän vaiheen kesto vaihtelee minuutista kokonaiseen päivään asti yksilöllisistä tekijöistä johtuen. Joillakin miehillä lepovaihetta ei ole.
Mies voi saada orgasmin myös eturauhasen hieromisella peräaukon kautta.
Naisen orgasmi.
Naisen orgasmia edeltää emättimen kostuminen ja klitoriksen paisuminen. Eräät kokevat voimakkaan seksuaalisen punastumisen, joka johtuu ihon lisääntyneestä verenkierrosta. Orgasmin lähestyessä klitoris vetäytyy ja pienet häpyhuulet saavat tummemman sävyn. Veren virtaus vaginaan lisääntyy, supistuu sitten voimakkaasti noin kolmanneksella ja kohtu supistelee voimakkaasti. Myös naiset saattavat ejakuloida.
Naisen orgasmi on tavallisesti voimakkaampi ja kokonaisvaltaisempi kokemus kuin miehen, mutta naiselle orgasmin saaminen ei ole yhtä selvää. Vain puolet naisista kokee orgasmin useimmissa yhdynnöissä. Jokaisessa yhdynnässä orgasmin saa 6-7 prosenttia. Naisen kyky saavuttaa orgasmi paranee iän myötä. Naisia, jotka eivät lainkaan voi saada orgasmia, kutsuttiin aikaisemmin seksuaalisesti kylmiksi eli frigideiksi. Nykyisen käsityksen mukaan nainen on seksuaalisesti kylmä vain, mikäli hän ei lainkaan kykene nauttimaan seksuaalisuudesta.
Orgasmin laatu vaihtelee suuresti eri naisilla; toisilla naisilla se on lyhyt, intensiivinen, kokonaisvaltainen psykofyysinen purkaus, jolloin hetkeksi tajunta heikkenee ja elimistön kontrollikyky vähäksi aikaa häiriintyy, toisilla se ei ole räjähdysmäinen, vaan pitempi ja tasaisempi siirtyminen kiihottumista seuraavan tasannevaiheen kautta tyydytyksentunteeseen, jonka aikana nainen tuntee mielihyvää ilman räjähdysmäistä kokemusta. Klitoriksen, häpyhuulten ja emättimen aukon hermotuksella sekä verenkierrolla on tärkeä merkitys naisen orgasmin muodostumisessa. Myös lantion lihasten oletetaan osallistuvan orgasmin tuottamiseen.
Naisilla ei ole lepovaihetta, jollainen useimmilla miehillä on, joten moninkertaisten orgasmien saaminen on periaatteessa helpompaa. Tutkimuksen mukaan 13 % naisista kertoo saaneensa moninkertaisia orgasmeja. Toisaalta joillain naisilla klitoris on juuri orgasmin jälkeen niin herkkä, että he kykenevät vain yksittäisiin orgasmeihin.
Biologian professori Elisabeth Anne Lloyd on esittänyt, että naista ei ole evoluutiossa ”suunniteltu” saamaan orgasmia.


Osajoukko.
Joukko "B" on joukon "A" osajoukko, jos jokainen joukon "B" alkio kuuluu joukkoon "A", merkitään formula_1. Tällöin sanotaan myös, että "B" sisältyy joukkoon "A".
Joukko "B" on joukon "A" aito osajoukko, jos se on joukon "A" osajoukko, mutta "B" ei ole sama kuin "A", "B" ≠"A". Aitoa osajoukkoa merkitään usein formula_1, jolloin osajoukkoa merkitään formula_5.
Jokainen joukko "C" on itsensä osajoukko, formula_6. Tyhjä joukko Ø on jokaisen joukon osajoukko ja aito osajoukko jokaiselle joukolle paitsi itselleen.


Pääkaupunki.
Maita, joiden pääkaupunki ei ole maan suurin kaupunki
Pääkaupunki on itsenäisen valtion tai muun hallinnollisen alueen keskus, jossa yleensä sijaitsevat valtionhallinnon päätoiminnot, kuten hallitus ja kansanedustuslaitos.
Valtioilla saattaa olla useita pääkaupunkeja, kuten Alankomailla (Amsterdam, Haag), Bolivialla (La Paz, Sucre) ja Etelä-Afrikalla (Pretoria, Kapkaupunki, Bloemfontein). Toisaalta Naurun tasavallalla ei ole pääkaupunkia lainkaan.
Englanninkielinen sana "capital" (pääkaupunki) tulee latinan sanasta "caput" (pää), joka tarkoittaa myös pääkaupunkia. Tästä on tullut myös suomenkielinen sana pääkaupunki.


Pakkoruotsi.
Pakkoruotsi on ruotsin kielestä Suomen koulujen pakollisena oppiaineena käytetty arkikielinen nimitys. Vastaavasti ”virkamiesten pakkoruotsilla” tarkoitetaan valtion ja kuntien virkamiehille pääsääntöisesti asetettua vaatimusta ruotsin kielen todennetusta osaamisesta.
Osa opettajista on arvostellut pakkoruotsin käsitteen käyttöä epäjohdonmukaiseksi, koska muistakaan kouluaineista ei käytetä pakko-etuliitettä. Lisäksi heidän mielestään termin käyttäminen tiedotusvälineissä lisää kielteisiä asenteita kielen opetteluun.
Vastineeksi pakkoruotsikäsitteelle käytetään ruotsia äidinkielenään puhuvien pakollisesta suomen kielen opiskelusta pakkosuomi-käsitettä (). Sitä käytetään siis lähinnä pakkoruotsikeskusteluissa ruotsia tai muita kieliä äidinkielenään puhuvien oppiaineesta. Professori Kari Sajavaarasta toisen kotimaisen kielen merkitys Suomen ruotsinkielisille on kokonaan toisenlainen kuin ruotsin merkitys suomenkielisille.
Virallisissa yhteyksissä muuna kuin äidinkielenä opiskellusta suomen ja ruotsin kielestä käytetään termiä toinen kotimainen kieli.
Ruotsin ja suomen kielet oppiaineina.
Alun perin kansakouluissa ei opetettu äidinkielen lisäksi muita kieliä. Vuonna 1964 voimaan tulleella kansakoululailla toinen kotimainen kieli ja yksi vieras kieli saattoivat kuulua kansakoulun pysyviin oppiaineisiin. Oppikoulu puolestaan oli alun perin tarkoitettu virkamiesten ja papiston kouluttamiseen, ja siihen kuului varsin runsaasti kieltenopetusta. Vakiintunut käytäntö oli, että ensimmäisenä vieraana kielenä opetettiin toista kotimaista kieltä ja toinen oli tavallisimmin 1950-luvulle asti saksa ja sittemmin englanti. Toinen kotimainen ja yksi pitkä vieras kieli kuuluivat pakollisina myös ylioppilastutkintoon.
Peruskoulu-uudistuksessa kiistanalaiseksi nousi kysymys uuden kaikille samansisältöisen koulun kielenopetuksesta. Vuonna 1968 julkaistussa hallitusohjelmassa sovittiin peruskoulun kieltenopetuksesta. "Laki koulujärjestelmän perusteista" hyväksyttiin eduskunnassa sellaisena, että peruskouluun tuli kaikille pakollisiksi kaksi vierasta kieltä, joista toisen tuli olla niin sanottu toinen kotimainen. Tämän lisäksi yläasteella voitiin opiskella vielä yhtä vapaaehtoista kieltä. Peruskoulu-uudistus toteutettiin alueittain vuosina 1972–1977. Vuonna 2003 eduskunta päätti Vanhasen I hallituksen esityksestä vakinaistaa vuosia jatkuneen ylioppilaskirjoitusten rakennekokeilun, ja sillä toinen kotimainen kieli muuttui ylioppilaskirjoituksissa vapaaehtoiseksi.
Voimassa olevalla lainsäädännöllä toista kotimaista kieltä voi opiskella joko A1-kielenä peruskoulun kolmannelta luokalta, A2-kielenä peruskoulun neljänneltä luokalta tai viimeistään B1-kielenä seitsemänneltä luokalta alkaen. 85&bsp;% peruskoululaisista opiskelee ruotsia B1-kielenä. Professori Kari Sajavaara toteaa vain harvojen suomenkielisten oppivan kouluopetuksessa ruotsia luontevasti, koska käytännön kokemus kielestä jää pieneksi. Ruotsinkielisistä oppilaista 93,4 % opiskelee suomea A1- tai A2-kielenä. Ruotsinkielisissä kouluissa 90 % valitsee A1-kieleksi suomen ja A2-kielenä sitä opiskelee 3,4 %. 80 % ruotsinkielisistä oppilaista suorittaa ylioppilaskirjoituksissa suomen kielen pitkän oppimäärän kokeen. Suomen kielen opetus ruotsinkielisissä oppilaitoksissa on käytännössä huomattavasti laajempaa kuin ruotsin opetus suomenkielisissä oppilaitoksissa.
Suhtautuminen ruotsin kielen opiskeluvaatimukseen.
Ruotsin kielen opiskelun vapaaehtoisuutta kannattava kampanjalogo.
Suomen kielikoulutuspolitiikkaa pitkään tutkineesta Jyväskylän yliopiston emeritusprofessorista Kari Sajavaarasta ei ole yllättävää, että ruotsin kielen oppimistulokset peruskoulun päättyessä eivät ole hyvät, kun 85 %:lle peruskoululaisista opiskelu jää kolmivuotiseksi B1-kieleksi. Hänen mielestään ruotsissa suurin pulma ei suoranaisesti ole opiskelun pakollisuus vaan sekä peruskoulun että lukion huonot oppimistulokset, joihin pakollisuus on vaikuttamassa. Hänen mukaansa ruotsin määrääminen pakolliseksi oli kielipoliittinen ratkaisu, jota tehtäessä ei ole otettu huomioon kasvatuksellisia tai koulutuspoliittisia näkökohtia. Hän kokee opetuksen pakollisuuden perustelemisen kieliryhmien tasa-arvolla lähes kestämättömäksi, kun kieliryhmien edellytykset kielen opiskeluun ovat erilaiset. Muita pakollisuuden perusteluja voidaan hänestä kuvata akateemisesti ja yhteiskunnallisesti merkityksellisiksi, mutta oppilaiden on niitä vaikea ymmärtää itselleen. Tällaisia perusteluja ovat muun muassa "vetoaminen yhteiseen kulttuuriperintöön, Suomen historiallisen kehityksen ymmärtäminen, lähinaapuruus Ruotsin kanssa, ruotsin asema toisena kansalliskielenä, pohjoismaisen yhteistyön helpottaminen ja oman maan tuntemuksen kasvattaminen seuraamalla ruotsinkielisten keskistä vuorovaikutusta heidän omalla kielellään". Euroopan Komission kielten opetusta käsittelevä Key data on Teaching Languages at School in Europe 2005 -raportti toteaa Suomen kielenopetuksen johtuvan poliittisista ja historiallisista syistä, ei itse kielen tarpeesta.
Sajavaara sanoo pakollisen ruotsin kielen vievän yhden kielen paikan oppilaiden ohjelmasta, ja koska englanti on käytännössä myös pakollinen oppiaine, vaatii muiden kielten aseman parantaminen erityisjärjestelyjä. Sajavaaran mielestä siinä tapauksessa, että työelämän tai koulutuksen tarpeet katsottaisiin nykyistä tärkeämmiksi, voisi venäjää pitää merkityksellisempänä.
Opetushallitus katsoo, että ruotsin kielen opetuksella edistetään vuorovaikutusta ja kaksikielisyyden ja pohjoismaisen elämänmuodon arvostusta. Opetushallituksesta ruotsin kielen opiskelun pakollisuuskin on opiskelijoiden eduksi, koska muuten erityisesti poikien ruotsin opiskelun epäillään vähenevän, mikä puolestaan voi hankaloittaa heidän jatko-opintojaan ja myöhemmin asettumistaan työelämään. Opetushallituksesta ruotsin kieli on myös osa suomalaista kulttuuria ja identiteettiä.
Suomessa ilmenee kiinnostusta ruotsiin koulukielenä myös joissakuissa suomenkielisissä, ja jotkut vanhemmat ovat halunneet tarjota lapsilleen ruotsinkielisen koulutuksen. Tämän vuoksi koko 1990-luvun ruotsinkielisten koulupaikkojen kysyntä on ylittänyt 10 prosentilla ruotsinkielisiksi rekisteröityjen lasten ikäluokkien koon.
Valtiosääntöoikeuden professorin Tuomas Ojasen näkemyksen mukaan perustuslaki vaatii huolehtimaan, että esimerkiksi ruotsinkielisiä juristeja koulutetaan tarpeeksi, mutta se ei välttämättä tarkoita kaikille pakkoa kielen opiskeluun.
Helsingin yliopiston vuonna 2012 julkaistussa tutkimusraportissa puolet peruskoululaisista suhtautuu ruotsin opiskeluun neutraalisti ja 20% kielteisesti. Saman vuoden kevään ylioppilaskirjoituksissa ruotsin kirjoittaneiden kokelaiden osuus laski 61 prosenttiin: tytöistä 75 % ja pojista 40 % kirjoitti ruotsin.
Yhteiskunnallinen keskustelu.
Eduskunnan kulttuurivaliokunta julkaisi vuonna 1990 mietinnön valtioneuvoston selvityksestä koulutusjärjestelmästä Suomessa, jossa esitettiin muun muassa, että oppilailla tulisi yläasteella olla vain yksi pakollinen kieli. Herberts ynnä muut tekivät 1992 tutkimuksen mietinnöstä käydystä kielikeskustelusta kahdessakymmenessä lehdessä. Keskustelussa sekä pakollisuuden puolustajat että vastustajat viittasivat opetuksellisiin seikkoihin. Pakon puolustajien näkemys oli, että vapaaehtoisuus kaventaisi kielitaitoa ja muodostaisi riskin, etteivät ruotsia opiskelemaan haluavat enää saisi siihen mahdollisuutta. Heidän kantansa oli myös, etteivät oppilaat voi itse ennustaa, mitä kieliä tulevaisuudessa tarvitsevat. Välttämättömyyden kannattajat suomivat samalla englannin liiallista asemaa ja korostivat ruotsin merkitystä kaupassa, teollisuudessa ja matkailussa. Pakon vastustajien mielestä vaatimuksilla ei saavuteta mitään, ja opiskelusta kiinnostuneet oppilaat olisivat motivoituneempia ja pääsisivät parempiin oppimistuloksiin. Vapaaehtoisuuden puolustajien näkemykset jakaantuivat peruskoulun kielipainotteisuudesta: osa katsoi kieltenopetuksen liialliseksi, ja toisten mielestä peruskoulussa tarvitaan nykyistä laajempaa kielitarjontaa.
Tukholman yliopiston dosentin ja kielitieteilijän Lars Melinin mielestä pakkoruotsin tulokset Suomessa ovat yhtä menestyksekkäitä kuin "venäjän opetus entisissä neuvostosiirtomaissa". Hänestä suomenkielisillä ei ole pätevää syytä ruotsin oppimiseen, ja lailla siihen pakottaminen tekee selkkauksen vain pysyväksi.
Taloustutkimus Oy.
Taloustutkimus Oy on järjestänyt viimeisenä parinkymmenenä vuonna useita kyselytutkimuksia suomalaisten asenteista ruotsin kielen opiskelun pakollisuuteen. Suomalaisuuden liiton vuosina 1990–2003 tilaamien kyselytutkimusten mukaan 66–72 prosenttia suomalaisista vastustaa ruotsin kielen opiskelun pakollisuutta tai kannattaa sen vapaaehtoistamista.
Folktingetin Taloustutkimuksella vuonna 1996 teettämässsä mielipidemittauksessa ruotsin kielen pakollisuutta kannatti 52 prosenttia vastaajista. Suomenruotsalaisen ajatushautomon Magman vuonna 2008 teettämässä mielipidemittauksessa 25 prosenttia suomalaisista oli "täysin samaa mieltä" ja 25 prosenttia "jokseenkin samaa mieltä" siitä, että ruotsin tulisi edelleen olla pakollinen oppiaine peruskoulussa.
Kalevan ja Väli-Suomen sanomalehtien Taloustutkimuksella joulukuussa 2009 teettämässä tutkimuksessa kysyttiin, pitäisikö kunnille antaa valita venäjän kieli ruotsin tilalle koulujen opetusohjelmaan. Tutkimuksen mukaan 66 prosenttia suomalaisista kannatti ja 29 prosenttia vastusti mahdollisuutta ruotsin korvaamiseen venäjällä; viisi prosenttia ei osannut sanoa mielipidettään. Enemmistö molempien sukupuolten edustajista sekä kaikista ikä- ja tuloluokista kannatti venäjän ja ruotsin vaihtoehtoisuutta, samoin enemmistö kaikkien manner-Suomen läänien asukkaista, joskaan Ahvenanmaa ei kuulunut tutkimusalueeseen. Enemmistö kaikkien puolueiden kannattajistakin oli vaihtoehtoisuuden kannalla lukuun ottamatta Ruotsalaista kansanpuoluetta, jonka kannattajista vain 13 prosenttia oli tätä mieltä.
Muita mielipidemittauksia.
Vuonna 1992 yli 90 prosenttia peruskoulun kolmannen ja neljännen luokan oppilaiden vanhemmista kannatti pakollisten kielten määrän vähentämistä. "Valittujen Palojen" vuonna 2000 teettämässä tutkimuksessa 64 prosenttia suomalaisista haluaa luopua pakollisesta ruotsin opiskelusta. Suomen Gallupin vuonna 2003 tekemässä tutkimuksessa "pakollista toisen kotimaisen kielen opiskelua peruskoulussa" vastusti 42 prosenttia suomalaisista, ja 25 prosenttia vastusti suomen ja ruotsin virallisten kielten asemaa. Civics-tutkimuksessa vuonna 2000 suomenkielisten koulujen nuorista 67 prosenttia kannatti ruotsin kielen opiskelun vapaaehtoistamista. Yhteiskunnallisiin asioihin perehtyneimmät nuoret olivat tutkimuksessa kriittisimpiä ruotsalaisuudelle. Folktingetin tutkimuksessa vuonna 1997 ruotsin pakolliseen opetukseen suhtautuivat kielteisimmin korkeakoulututkinnon suorittaneet.
Mielipidemittauksissa eri kielten tarpeellisuudesta ja tärkeydestä englantia on yleisesti pidetty kaikista tärkeimpänä kielenä. Ruotsin kieltä pidetään yleensä tutkimuksissa toiseksi tärkeimpänä ennen saksaa, ranskaa ja venäjää. Eurobarometri 2006:ssa kysyttiin, mitä kahta kieltä lasten tulisi oppia. Suomessa 85 prosenttia vastasi englannin, 38 prosenttia ruotsin, saksaa kannatti 24 prosenttia, ranskaa ja venäjää molempia 10 prosenttia ja espanjaa 3 prosenttia. Taloustutkimuksen toteuttama Pohjoismaiden Suomen instituutin Nifin tutkimus suomalaisten mielipiteistä Suomen ja muiden Pohjoismaiden yhteistyöstä osoitti, että lähes kaikki vastanneet pitivät englannin kielen taitoa tärkeänä. Ruotsin kielen taitoa hyvin tai jokseenkin tärkeänä piti 72 % vastanneista ja sitä pidettiin tärkeämpänä kuin saksaa, venäjää tai ranskaa. Työministeriön tapaustutkimuksessa haastatellut ohjelmistoyritykset mainitsivat pakkoruotsin yhdeksi haitalliseksi kilpailutekijäksi. Toisaalta kansainvälisessä "prolang"-tutkimuksessa ruotsin kieli koettiin teollisuudessa edelleen toiseksi tärkeimmäksi kieleksi heti englannin jälkeen, ja sen merkityksen arveltiin pysyvän samana tai heikkenevän hieman. Tutkimuksessa saksan tarve korostui tekniikan ja liikenteen aloilla, kun taas sosiaali- ja terveysalalla koettiin tarpeellisiksi ainakin englanti ja ruotsi.
Talouselämä-lehden haastattelututkimuksessa, jossa kysyttiin 40 Suomen suurimpiin kuuluvan yrityksen henkilöstöjohtajien näkemyksiä työvoiman riittävyydestä ja johdon sekä asiantuntijoiden osaamistarpeista, kielistä ruotsia pidettiin kolmanneksi tärkeimpänä kielenä englannin ja venäjän jälkeen. Suomalaisen työvoiman kielitaitoa pidettiin venäjää lukuun ottamatta hyvänä.
Puolueiden ja kansanedustajien kannanottoja.
Kysymys suomen ja ruotsin asemasta oli Suomessa pitkään keskeinen kiistakysymys, kunnes toisen maailmansodan päätyttyä saavutettiin nykyinen tilanne. Nykyisin Suomen eduskunnassa olevista puolueista virallisesti ainoastaan Perussuomalaiset on esittänyt muutoksia ruotsin kielen opetukseen, vaikka eräät muidenkin puolueiden yksittäiset kansanedustajat ovat julkisesti kannattaneet ruotsin kielen opiskelun eriasteista vapaaehtoistamista. Kansallinen Kokoomus päätti puoluekokouksessaan 13. kesäkuuta 2010 äänin 284–281, että toisen kotimaisen kielen tilalle olisi peruskoulussa ja toisella asteella voitava valita jokin muukin kieli. Päätös oli vastoin puoluejohdon esitystä, ja puheenjohtaja Jyrki Katainen päätti olla noudattamatta sitä.
Helsingin Sanomien vuonna 2001 kansanedustajilla tekemässä mielipidetiedustelussa 50 prosenttia vastusti ja 46 prosenttia kannatti pakkoruotsia. Edustajista 4 prosenttia ei ottanut kantaa. Perussuomalaisten vuoden 2007 vaaliohjelmassa esitettiin ruotsin vapaaehtoistamista peruskoulussa ja puolueen yleisesite kertoo sen vastustavan pakkoruotsia. Ruotsalainen kansanpuolue puolestaan ilmoittaa työskentelevänsä vahvan ruotsalaisuuden ja kahden tasaveroisen kansalliskielen säilymiseksi Suomessa.
Vuonna 2003 Vanhasen I hallitus ja eduskunta päättivät Suomen lukiolaisten liiton mielenilmauksen saattelemana vakinaistaa vuosia jatkuneen ylioppilaskirjoitusten rakennekokeilun, ja sillä ruotsikin muuttui suomenkielisten ylioppilaskirjoituksissa vapaaehtoiseksi.
Lukiolaisten liitto otti 23. marraskuuta 2008 XXIV liittokokouksessaan kielteisen kannan toisen kotimaisen kielen opiskelun pakollisuuteen. Liitosta lukiolaisilla ja peruskoululaisilla tulee olla mahdollisuus opiskella jotain kolmatta kieltä, eikä ensisijaisesti toista kotimaista, jotta kansainvälistymisen haasteisiin pystyttäisiin vastaamaan.
Järjestöjen näkemyksiä.
Elinkeinoelämän keskusliitto on suosittanut pakollisesta toisesta kotimaisesta kielestä luopumista koululaisten kielivalintojen monipuolistamiseksi. EK:sta kielitaitotarpeet työelämässä ovat monipuolistuneet ja ruotsin merkitys on vähentynyt.
Suomalaisuuden liitto kannattaa ruotsin kielen opiskelun vapaaehtoisuutta kaikilla opetuksen tasoilla ja ajaa Suomen viralliseksi kieleksi ainoastaan suomea. Liiton ehdotuksessa ruotsinkielisten oikeudet omakieliseen kulttuuriin ja omakielisiin palveluihin turvattaisiin alueellisesti ja työpaikkakohtaisesti.
Finlandssvensk samling -yhdistyksen puheenjohtaja, professori Juha Janhunen on vaatinut toisen kotimaisen kielen pakollisen opetuksen poistamista Suomen kouluista. Janhusen mielestä Itä-Suomessa pitäisi keskittyä opettelemaan venäjää, pohjoisessa norjaa ja muualla maassa saksaa tai englantia. Suomen- ja ruotsinkielisten tulisi Janhusen mielestä tarpeen vaatiessa keskustella englanniksi tai tulkin välityksellä.
Vapaa kielivalinta ry:n puheenjohtaja, professori Ilmari Rostila on kannattanut ruotsin kielen vapaaehtoisuutta. Hänen mukaansa ruotsin kielen asema muuttuu, kun suuret puolueet alkavat tarkastella kielikysymystä suomenkielisille.
Keskustelu internetissä.
Ruotsin opetuksen pakollisuus on yleinen internetin keskustelupalstojen puheenaihe.
17. helmikuuta 2007 Helsingin Sanomien "Kuiskaaja"-palstalla todettiin: "Käsitteli verkkokeskustelu miltei mitä aihetta tahansa, siihen ryhtyy nopeasti keskustelijaryhmä, jonka tavoitteena on kirjoittaa ja levittää suomenruotsalaisia ja ruotsin kieltä vastustavia kirjoituksia." Esimerkkeinä ilmiöstä palstalla annetaan muun muassa kokoomuksen vaalikeskustelualue, Helsingin Sanomien keskustelupalsta ja Kjell Westön Finlandia-palkinnosta käyty sananvaihto. Mahdolliseksi ilmiön selitykseksi esitettiin Suomalaisuuden liiton puheenjohtajan Heikki Talan esimerkkiä. Saman lehden pääkirjoituspalstalla 18. helmikuuta kerrotaan Kokoomuksen verkkosivujen tilapäiseen sulkemiseen johtaneista tapahtumista. Keskustelupalstoille "iskivät suomenruotsalaisuutta ja niin sanottua pakkoruotsia kouluissa vastustaneet aktivistit. 'Hurrien' sättiminen sai sellaiset muodot, jotka pakottivat sivuston sulkemiseen ja sisällön siivoamiseen. Verkossa pidetään sellaista – ikävä kyllä – usein luvallisena, joka painettuna saisi jokaisen lukijan huolestumaan". Apu-lehti kommentoi keväällä 2008 lehtensä nettisivujen suuriin mittoihin kasvanutta pakkoruotsi-keskustelua toteamalla, että pakkoruotsin vastustajilla on kannattajia vaikuttavampi perusteluarsenaali käytössään kielikeskustelussa.
Julkisyhteisöjen kannanotot.
Vuonna 2007 Tohmajärven kunta anoi kokeilulupaa venäjän opettamiseen B-kielenä vaihtoehtoksi pakkoruotsille. Hanketta perusteltiin venäjän kielen ruotsia suuremmalla tarpeellisuudella Itä-Suomessa. Kokeilu sai laajaa tukea muun muassa Pohjois-Karjalan maakuntaliitolta, yrittäjiltä sekä naapurikunnilta. Opetusministeriö kuitenkin hylkäsi hakemuksen perustellen kielteistä päätöstä sillä, että kummankin kotimaisen kielen osaaminen on tärkeää koko Suomessa. Suomi–Venäjä-Seura vastasi opetusministeriön perusteluun toteamalla venäjän kielen tarpeellisuuden olevan itäisessä Suomessa selvästi ruotsia suurempi.
Lokakuussa 2012 Korkeakoulujen kielikeskusjohtajien neuvosto totesi lausunnossaan opetus- ja kulttuuriministeriölle, että pakollinen ruotsi eli niin sanottu virkamiesruotsi voidaan joutua poistamaan korkeakoulujen opintovaatimuksista heikentyneen kielitaidon vuoksi. Opetusministeri Jukka Gustafsson vastasi tähän, että ruotsin osaamisvaatimuksen poistaminen ei sovi hallitusohjelmaan eikä kannata tätä.


Portugalin kieli.
Portugalin kieli ("língua portuguesa") on romaaninen kieli, joka syntyi Portugalissa ja Galiciassa ja on nykyään pääkielenä myös muun muassa Angolassa, Brasiliassa, Mosambikissa, Kap Verdellä sekä useissa muissa Afrikan ja Aasian valtioissa. Portugalia käytetään myös toisena kielenä useissa muissa maissa.
Portugali on puhujamääränsä perusteella maailman kuudenneksi suurin kieli. Sillä on yli 200 miljoonaa puhujaa, joista suurin osa asuu Portugalissa ja Brasiliassa. Portugali on äidinkielenä puhutuin kieli Etelä-Amerikassa (monissa espanjankielisissä maissa kuten Perussa, Paraguayssa ja Boliviassa on yhä merkittäviä alkuperäiskieliä puhuvia vähemmistöjä). Portugalin kieli levisi maailmalle siirtomaa-ajalla. Siirtomaa-ajalla portugalin kielestä kehittyi useita kreoleja erityisesti Karibialla, Afrikassa ja Aasiassa.
Historia.
Portugali kehittyi Iberian niemimaalla latinan kielestä, jonka roomalaiset toivat sinne ennen ajanlaskun alkua. Roomalaisia edeltävistä kielistä on portugalissa säilynyt jonkin verran sanastoa, esimerkiksi "esquerdo" (vasen) ja "sapo" (sammakko).
700-luvulla maurit valloittivat suurimman osan Iberian niemimaata, ja alueen kieliin jäi arabialaisperäisiä sanoja kun maurit karkotettiin 1200-luvulla. Portugalissa arvioidaan olevan noin 1000 arabialaisperäistä sanaa, esimerkiksi "azeite" (oliiviöljy) ja "oxalá" (kunpa). Kaikki al- ja onde-alkuiset sanat ovat peräisin arabiasta, erityisesti paikannimissä, esim. Algarve ja Albufeira.
Vanhimmat säilyneet todisteet muinaisesta galego-portugalin kielestä ovat löytyneet 800-luvulta peräisin olevista dokumenteista. Verbimorfologia sisälsi jo noihin aikoihin muun muassa persoonallisen infinitiivin, joka on yksi portugalia (ja galegoa) sen sisarkielistä erottava tekijä. 1300-luvulla galego ja portugali alkoivat erottautua toisistaan ja nykyportugalin muotoutuminen käynnistyi. Löytöretkien myötä portugalin kieli levisi ympäri maailmaa, merkittävimpänä Brasiliaan.
Vanhan portugalin kielen aikakauden katsotaan loppuneen noin 1500-luvulla, jolloin nykyportugali kehittyi. Renessanssin aikakaudella latinalais- ja kreikkalaisperäisten lainasanojen käyttö yleistyi. 1500-luvulla portugalista oli tullut lingua franca useissa Aasian ja Afrikan maissa.
Vuonna 1603 kirjoitettiin Nippo Jisho -niminen japani-portugali-sanakirja. Se sisältää 32 293 hakusanaa.
Vuonna 1996 perustettiin Portugalinkielisten maiden yhteisö ("Comunidade dos Países de Língua Portuguesa", CPLP), johon kuuluu kahdeksan valtiota.
Johdetut kielet.
1500-luvulla portugalista kehittyi useita pidgineitä. Monista niistä tuli tulevien sukupolvien edustajien äidinkieliä. Nykyään portugaliin pohjautuvia kreoleja puhuu äidinkielenään maailmanlaajuisesti yli kolme miljoonaa ihmistä.
Portugalista on myös lainattu sanoja useisiin kieliin, kuten japaniin, indonesiaan, malaijiin, tetumiin ja swahiliin.
Luokitus ja sukulaiskielet.
Portugali kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan romaaniseen kieliryhmään. Portugalin läheisimpiä sukulaiskieliä ovat galego sekä ladino (juutalaisespanja) ja espanja. Portugalin etäisimpänä sukulaiskielenä romaanisen kieliryhmän jäsenistä pidetään romanian kieltä.
Portugalin, galegon, ladinon ja espanjan puhujat voivat yleensä ymmärtää toisiaan jonkin verran.
Maantieteellinen sijoittuminen.
Pääosa portugalin puhujista asuu Portugalissa ja Brasiliassa. Portugalia käytetään ensisijaisena kielenä Portugalissa, Brasiliassa, Angolassa, Mosambikissa ja São Tomé ja Príncipessä. Portugali on myös yksi virallisista kielistä Itä-Timorissa, Macaossa ja Päiväntasaajan Guineassa. Portugalia puhutaan laajalti myös Andorrassa, Luxemburgissa, Namibiassa ja Paraguayssa, joissa sillä ei kuitenkaan ole virallista asemaa. Portugaliin pohjautuvia kreoleja puhutaan ensisijaisina kielinä Kap Verdellä ja osassa Guinea-Bissauta.
Murteet.
Portugalin päämurteina pidetään euroopanportugalia ja brasilianportugalia. Lisäksi Afrikassa ja Aasiassa on käytössä useita pienempiä murteita, muun muassa angolan portugali. Myös euroopanportugali ja brasilianportugali jakautuvat pienempiin murteisiin. Afrikassa käytettävät murteet ovat lähempänä euroopan- kuin brasilianportugalia. Euroopan- ja brasilianportugalilla on eroja ääntämisessä, sanojen oikeinkirjoituksessa ja kieliopissa.
Oikeinkirjoitusuudistukset.
1900-luvun alkuun asti portugalin oikeinkirjoitus noudatti pääasiassa sanojen oletettua kreikan- ja latinakielistä etymologiaa. (Käytetään vähättelevää termiä "pseudo-etimológica").
Vuoden 1911 Portugalin vallankumouksen jälkeen tehtiin laajamittainen oikeinkirjoitusuudistus, joka toi kirjoitettua kieltä lähemmäs puhekieltä. Kaikki kreikkalaisperäiset diftongit poistettiin, kaksoiskonsonantteja karsittiin ja "y" korvattiin i:llä kaikissa sanoissa. Esim. phosphoro → fósforo, estylo → estilo, prompto → pronto, psalmo → salmo.
Uudistus tehtiin kuitenkin neuvottelematta Brasilian kanssa, jossa vanha oikeinkirjoitus jäi käyttöön. Ajan myötä Lissabonin ja Brasilian akatemiat saivat neuvoteltua yhteisen oikeinkirjoituksen molemmissa maissa. Ensimmäinen tällainen sopimus tehtiin 1931, jota vuoden 1945 sopimus täydensi. Vuosina 1971 Brasiliassa ja 1973 Portugalissa tehdyt tarkkeita koskevat uudistukset poistivat noin 70 % oikeinkirjoituksen eroavaisuuksista.
Vuoden 1990 "Acordo Ortográfico" muutti oikeinkirjoitusta 1,6 %:ssä Euroopan portugalin sanoissa (Academia das Ciências de Lisboan 110 000 sanan sanakirjasta) ja 0,5 % Brasilian portugalin sanoista.
Uudistus siirsi kieltä enemmän foneettiseen suuntaan, kun useista sanoista pudotettiin ääntymättömiä konsonantteja. (esim. direcção → direção, "suunta", óptimo → ótimo, "erinomainen") Samassa yhteydessä kieleen otettiin virallisesti käyttöön kirjaimet k, w ja y.
Uudistus on moitittu joistain epäloogisuuksista. Esim. maan nimi "Egito" (Egypti) kirjoitetaan ilman p:tä (aiemmin "Egipto"), mutta adjektiivi "egípcio" p:llä.
Uusi oikeinkirjoitus otettiin käyttöön Brasiliassa 1.1.2009. Portugalissa siitä säädettiin laki 21.7.2008 kuuden vuoden siirtymäajalla.
Äännejärjestelmä ja ääntämys.
Tässä kuvaillaan Portugalissa puhutun portugalin lausumista, Brasiliassa ja muualla ääntämys poikkeaa jonkin verran tässä esitetystä.
Portugalin kielessä on 36 foneemia, joista 14 on vokaaleja (5 nasaaleja), 2 puolivokaaleja ja 20 konsonantteja. Portugalin kieli muistuttaa espanjaa varsinkin kirjoitusasultaan, mutta lausumisessa on suurempia eroja.
Vokaalit.
Taulukko portugalin vokaaleista. Oheisesta taulukosta ilmenevät foneemien suhteelliset arvot.
Vokaalit voivat ääntyä monilla eri tavoin, mutta oheiset säännöt ovat yleisiä nyrkkisääntöjä. Sirkumfleksi merkitsee suljettua äännettä.
Tilde ("til") vokaalin päällä merkitsee vokaalin nasalisoitumista. Vokaali nasalisoituu myös sananloppuisen m:n edellä.
Konsonantit.
B ääntyy aina kuin suomen b
Ç ääntyy aina kuin suomen s
D ääntyy muutoin kuin suomen D, paitsi etuvokaalin edellä Portugalissa kuin englannin sanassa "this", Brasiliassa dž, varsinkin i:n edellä
F ääntyy aina kuin suomen f
H ei äänny. Se kuitenkin muuttaa sitä edeltävän C:n sibilantiksi š ja liudentaa sitä edeltävät m:n ja n:n
J ääntyy aina soinnillisena ž-äänteenä (vrt. ranskan j)
K esiintyy vain lainasanoissa, ja ääntyy aina k
L ääntyy kuin suomen l, usein kuitenkin velarisoituneena (kurkun takaa). Sananloppuisessa tavussa:L ääntyy varsinkin Brasiliassa lähes kuin u.
R ääntyy terävänä täry-r:nä, paitsi sananalkuisena Lissabonissa ja Brasiliassa lähes h:na
SS ääntyy vokaalien välissä lyhyenä s:n
T ääntyy kuin suomen t, Painottomassa tavussa t ääntyy Brasiliassa e:n ja i:n edellä usein tši
V ääntyy sanan alussa b:nä, sanan sisällä v:nä
W esiintyy vain lainasanoissa ja ääntyy v:nä
X ääntyy yleensä š, joskus myös ks, s tai z
z ääntyy soinnillisena s-äänteenä (vrt. englannin z), sanan lopussa varsinkin Brasiliassa ž
Kielioppi.
Portugalin kielioppi on melko samanlainen kuin muiden romaanisten kielten. Sanajärjestys on yleensä subjekti-predikaatti-objekti.
Adjektiivit.
Portugalin adjektiivit taipuvat pääsanansa mukaan suvussa ja luvussa. Adjektiivin paikka on tavallisesti pääsanansa jäljessä.
Substantiivit.
Portugalin substantiiveilla on kaksi sukua, maskuliini ja feminiini. Näitä vastaavat artikkelit "um" ja "uma" epämääräisessä ja "o" ja "a" määräisessä muodossa. Määräiset artikkelit monikossa ovat "os" ja "as". Kuten muissakin romaanisissa kielissä, myös portugalissa käytetään maskuliinin monikkomuotoa ryhmästä, jossa on sekä maskuliini- että feminiinisukuisia.
Verbit.
Lisäksi käytössä ovat gerundi, partisiippi sekä persoonallinen infinitiivi (infinitivo pessoal), jollaista ei ole monessakaan muussa kielessä. Persoonallinen infinitiivi ilmaisee tekijän, mikä mahdollistaa infinitiivin käytön monissa tapauksissa, joissa useimmissa romaanisissa kielissä voitaisiin käyttää ainoastaan sivulausetta.
Aiheesta muualla.
*


Peking.
Peking () on Kiinan pääkaupunki. Peking on myös yksi Kiinan neljästä maakuntatason itsehallinnollisesta kunnasta. Peking on Kiinan kolmanneksi suurin kaupunki Shanghain ja Chongqingin jälkeen. Pekingiä pidetään Kiinan politiikan, koulutuksen ja kulttuurin keskuksena, kun Shanghaita ja Hongkongia taas pidetään talouden keskuksina. Nimi Peking on tullut 1800-luvulla Kiinan postilaitoksessa käytössä olleen siirtokirjoitusjärjestelmän mukaisesta kirjoitusasusta. Kaupungin kiinalainen nimi Beijing tarkoittaa Pohjoista pääkaupunkia.
Historia.
Pekingillä on yli 3 000 vuoden historia. Taistelevat läänitysvaltiot -kaudella (475–221 eaa.) Yān-valtion (燕) pääkaupunki, jonka nimi oli 蓟 [jì], sijaitsi nykyisen Pekingin paikalla.
Kiinan pääkaupungiksi Pekingin teki ensimmäisenä Kublai-kaani vuonna 1272. Kun mongolien Yuan-dynastia vuonna 1368 kukistettiin ja valtaan nousi kiinalainen Ming-dynastia, Peking menetti aluksi pääkaupunkiasemansa Nanjingille. Vuonna 1421 Peking tuli jälleen pääkaupunkiksi ja sellaisena pysyi yhtäjaksoisesti vuoteen 1928 saakka, siis sekä Ming-dynastian loppuaikana, koko mantšuvallan (Qing-dynastian, 1644–1912) ajan että myös Kiinan tasavallan alkuvaiheessa. Vuonna 1928 Nanjing tuli toisen kerran pääkaupungiksi ja Pekingin nimeksi "Peiping" (kiinaksi Beiping eli Pohjoinen rauha), mutta kommunistien tultua valtaan vuonna 1949 pääkaupungiksi ja sen nimeksi tuli jälleen Peking.
Liikenne.
Peking on yksi Kiinan suurimmista liikenteen solmukohdista. Kaupungin ympärillä on viisi kehätietä, yhdeksän moottoriliikennetietä ja 11 valtatietä. Lukuisat rautatiet yhdistävät Pekingin muihin kaupunkeihin. Pekingin kansainvälinen lentoasema sijaitsee noin 20 kilometriä koilliseen kaupungin keskustasta.
Metro.
Pekingin metron ensimmäinen linja avattiin vuonna 1971, nykyään linjoja on 14 ja asemia 172. Linjojen yhteispituus on 336 kilometriä. Pekingin metro on manner-Kiinan vanhin sekä toiseksi pisin ja käytetyin Shanghain metron jälkeen.
Metrojärjestelmä laajeni viidellä linjalla vuoden 2010 lopussa, kun linjat 15, Changping, Fangshan, Yizhuang ja Daxing avattiin.
Lentoliikenne.
Peking on yksi kansainvälisen ja maan sisäisen lentoliikenteen keskuksista. Lentokentältä pääsee kaupungin keskustaan taksilla, lentokenttäbussilla sekä Airport Express -pikaraitiotieyhteydellä, joka on yhdistetty metroverkostoon.
Urheilu.
Pekingissä järjestettiin vuoden 2008 kesäolympialaiset.
Koulutus.
Pekingissä on useita korkeakouluja ja yliopistoja, joista monet ovat kansainvälisestikin arvostettuja, kuten Kiinan kolme arvovaltaisinta oppilaitosta Pekingin yliopisto, UIBE (University of International Business And Economics) ja Qinghuan yliopisto.
Kiinan poliittisen ja kulttuuripääkaupungin statuksen mukaisesti Pekingissä on enemmän korkeatasoisia oppilaitoksia kuin muissa Kiinan kaupungeissa. Lisäksi Kiinassa on opiskelijoita muualta maailmasta, kuten Japanista, Etelä-Koreasta, Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta.
Ystävyyskaupungit.
Pekingin koillisosan asuinalue Chaoyangin kaupunginosassa


Eteläiset ja pohjoiset dynastiat.
Eteläiset ja pohjoiset dynastiat (南北朝 [nán běi cháo]) on yhteisnimitys Kiinan eri osia välillä 386–589 hallinneille dynastioille.
Oikeastaan jo Han-dynastian päättymisestä alkanut hajanaisuus Kiinassa jatkui Jin-dynastian luoman hetkellisen yhtenäisyyden jälkeen. Pohjoisten ja eteläisten alueiden ei-kiinalaisen väestön kiinalaistuminen kiihtyi. Myös buddhalaisuus levisi ympäri maata.
Poliittisesta hajanaisuudesta huolimatta teknologista kehitystä tapahtui. Ruuti (jota käytettiin ilotulitteissa) ja kottikärryt ovat ilmeisesti peräisin 500-luvulta tai 600-luvulta. Lisäksi aikakaudella tapahtui merkittävää kehitystä lääketieteessä, astronomiassa ja karttojen tekemisessä.


Pohjoiset dynastiat.
Pohjoiset dynastiat (北朝 [běi cháo]) hallitsivat osia Kiinasta 386–581. Ajanjaksoa kutsutaan Pohjoisten ja eteläisten dynastioiden kaudeksi, sillä samaan aikaan Kiinan eteläosia hallitsivat Eteläiset dynastiat. Sen jälkeen kun Jin-dynastia pakeni etelään 316 mutta ennen Pohjoisia dynastioita, pohjois-Kiinaa hallitsivat 16 kuningaskuntaa.


Pohjoinen Wei-dynastia.
Pohjoinen Wei-dynastia (北魏 [běi wèi]) hallitsi Pohjois-Kiinaa 386 – 534. Pohjoinen Wei oli yksi Pohjoisista dynastioista.
Historia ja politiikka.
Pohjoisen Wei-dynastian merkittävin teko oli Pohjois-Kiinan yhdistäminen vuonna 440. Sitä hallitsi Tabgacv-klaani (kiinaksi Tuoba 拓跋) Xianbei-kansasta 鮮卑, joka oli paimentolaiskansaa. Kuten monet muutkin paimentolaiset, mongolit mukaan lukien, paikalleen asettanutta väestöä, eli kiinalaista ja ei-kiinalaista maanviljelijäväestöä, kohdeltiin kuin karjaa. Heidät järjestettiin työryhmiin joissa heitä oli helpompi kontrolloida. Kymmeniätuhansia myös karkotettiin joutomaita kyntämään. Kiinan muuria restauroitiin.
Vähitellen kuitenkin kiinalainen kulttuuri pehmensi hallitsijoiden sotilaallista mentaliteettia. Keisari Taiwudin alaisuudessa toiminut neuvonantaja Cui Hao 崔浩 toi valtioon kiinalaisen hallinto- ja lakiperustan. Pääkaupungiksi otettiin Datongin sijaan Luoyang vuonna 494 ja silloinen keisari Xiaowendi omaksui kiinalaisen sukunimen Yuan 元. Hän alkoi kiinalaistaa väestöä kieltämällä perinteisten Xianbei-vaatteiden käyttö kiellettiin samoin kuin xianbei-kielen puhuminen. Hän käynnisti maanjaon (juntian 均田), jossa kullekin maanviljelijäperheelle annettiin maata viljeltäväksi.
Kiinalaistuminen koski kuitenkin pääasiassa vain hovia, armeijassa sitä ei näkynyt. 520-luvulla maa ajautui sisällissotaan eri kenraalien välillä, heistä osa perusti omia lyhytaikaisia dynastioitaankin. Lopulta Yang Jian 楊堅, erään Wei-keisarinnan kaukainen sukulainen, onnistui yhdistämään Kiinan, mukaan lukien etelän, ja perusti Sui-dynastian.
Pohjoisen Wei-dynastian virallinen historiankirja on Weishu 魏書, jonka kirjoitti Pohjoisen Qi-dynastian oppinut nimeltä Wei Shou 魏收.
Kulttuuri ja talous.
Valtionuskontona Pohjois-Kiinassa näihin aikoihin oli buddhalaisuus. Buddhalainen taide kukoisti Pohjoisen Wei-dynastian aikana ja siitä on säilynyt useita seinämaalauksia ja patsaita. Myös buddhalaista kirjallisuutta käännettiin entistä enemmän.
Pohjois-Kiinan yhdistyminen rikastutti keski-aasialaisten kanssa käytävää kauppaa, joka sai alkunsa Läntisen Han-dynastian kukistettua Xiongnu-heimot. Luoyangiin syntyi jopa erillinen ulkomaalaisten kauppiaiden kaupunginosa. Tiukan kurin loppuminen maataloudessa lisäsi tuotantoa, päätuotteina olivat viljat, liha ja silkki. Maataloudesta kirjoitettiin myös kirjoja, esimerkiksi Jia Sixien 賈思勰 Qimin yaoshu 齊民要術 eli "Kansan ravitsemisen taito".
Aiheesta muualla.
Wei


Pohjoinen Qi-dynastia.
Pohjoinen Qi-dynastia hallitsi osaa Pohjois-Kiinasta 550 – 577. Pohjoinen Qi oli yksi Pohjoisista dynastioista. Sitä edelsi Itäinen Wei-dynastia, pääkaupunkina toimi Ye.
Katso myös.
Qi


Pohjoinen Zhou-dynastia.
Pohjoinen Zhou-dynastia hallitsi osaa Pohjois-Kiinasta 557 – 581. Pohjoinen Zhou oli yksi Pohjoisista dynastioista. Sen pääkaupunki oli Chang'an.
Vuonna 581 Yang Jian hankkiutui eroon lapsikeisari Jing Distä ja tappoi 59 Zhou-hovin prinssiä vahvistaakseen asemaansa aloittamansa Sui-dynastian keisarina.
Katso myös.
Zhou


Pohjoinen Song-dynastia.
Pohjoinen Song-dynastia (北宋朝 [běi sòng cháo]) hallitsi Kiinaa 960 – 1127. Se menetti pohjois-Kiinan Liao- ja Jin-valtioille, mistä alkoi Eteläinen Song-dynastia. Koko dynastia oli yksinkertaisesti Song-dynastia.
900-luku oli puolillaan vallankaappauksia, kenraalit perustivat dynastioita yksi toisensa perään. Mutta vuonna 960 yksi näistä kenraaleista oli riittävän viisas osatakseen välttää toisia nappaamasta hänen saavuttamaansa valtaa: Zhao Kuangyin 趙匡胤 valitsi Song-dynastiansa pääkaupungiksi at Bianin 汴 (nykyisin Kaifeng), joka toimi ainoastaan Viiden dynastian ja Pohjoisen Song-dynastian pääkaupunkina. Hän tiesi että pääkaupungin lähelle on sijoitettava voimakas armeija, ja että tämän armeijan johtajat eivät saa olla pettureita. Niinpä upseereita kierrätettiin ja korkeimmat armeijan virat olivat jaettu useille henkilöille.
Aiheesta muualla.
S


Pohjoismaat.
Pohjoismaat (joskus myös Pohjola) muodostavat maantieteellisen ja kulttuurisen alueen Euroopan pohjoisosassa. Pohjoismaihin kuuluvat Islanti, Norja, Ruotsi, Suomi ja Tanska. Myös Tanskan itsehallinnolliset alueet, Färsaaret ja Grönlanti, Norjan Huippuvuoret ja Jan Mayen sekä Suomen itsehallinnollinen maakunta Ahvenanmaa kuuluvat Pohjoismaihin. Yhteistyöelin on Pohjoismaiden neuvosto. Pohjoismaissa asuu yhteensä noin 25 miljoonaa ihmistä.
Pohjoismailla on hyvät keskinäiset suhteet, ja ne tekevät paljon yhteistyötä esimerkiksi talouden ja politiikan alueilla. Pohjoismaiden kansalaiset voivat liikkua vapaasti maasta toiseen ilman passia ja tehdä työtä muissa Pohjoismaissa ilman työlupaa. Pohjoismaita yhdistävät myös liput: jokainen lippu pohjautuu Dannebrogiin.
Joskus huolimattomassa kielenkäytössä varsinkin englannin ja saksan kielissä Skandinavia ja Pohjoismaat samastetaan toisiinsa. Tällainen Skandinavia-sanan käyttö on harhaanjohtavaa, koska Skandinavia tarkoittaa vain Skandinavian niemimaata, jonka muodostavat suunnilleen koko Ruotsi ja Norja lukuun ottamatta Ruijaa. Myöskään sanaa Fennoskandia ei pitäisi käyttää merkityksessä Pohjoismaat, koska Fennoskandiaan kuuluu myös osia Venäjästä ja toisaalta ei Tanskaa, Islantia eikä Grönlantia. Pohjoismaat ovat kulttuuriltaan suhteellisen yhtenäisiä, ja niillä on paljon yhteistä historiaa. 1400-luvulla kaikki Pohjoismaat kuuluivat Kalmarin unioniin. Suomi on ollut Ruotsin osa, Tanska on puolestaan hallinnut Norjaa ja Islantia. 1800-luvulla Norja kuului Ruotsiin.
Ruotsin, norjan ja tanskan kielet, erityisesti norja ja tanska keskenään, ovat niin lähellä toisiaan, että luettu teksti on toisen kielen puhujan ymmärrettävissä. Skandinaavisten kielten keskinäinen ymmärrettävyys heikkenee kuitenkin radikaalisti, kun mantereen kieliä verrataan saarien kieliin, kuten islantiin. Kielitieteellisesti skandinaaviset kielet voidaan katsoa saman kielen murteiksi. Historiallisista syistä ne lasketaan eri kieliksi. Ääntämyksessä on kuitenkin huomattavia eroja. Ruotsia ja norjaa taitaville puhuttu tanska tuottaa yleensä vaikeuksia.
Toisen maailmansodan jälkeen Pohjoismaiden välinen yhteistyö on ollut melko kiinteää. Pohjoismaasta toiseen muuttaminen ja matkustaminen on tehty keskinäisin sopimuksin hyvin helpoksi. Suomi korosti 1950-luvulla pohjoismaista yhteistyötä, sillä se oli yksi tapa korostaa sitä, että Suomi oli rautaesiripun länsipuolella. Viime vuosina yhteistyö on hieman rakoillut, koska vain osa Pohjoismaista kuuluu Euroopan unioniin.
Pohjoismaita on pidetty myös sisäpolitiikan suhteen yhteneväisinä; kaikilla on korkea verotusaste, mikä mahdollistaa laajan ilmaisten tai edullisten julkisten palvelujen ylläpitämisen (nk. pohjoismainen hyvinvointivaltio). Lisäksi työttömyys on yritetty pitää mahdollisimman pienenä. Tosin mallin ennustetaan joutuvan haasteiden eteen huoltosuhteen heiketessä väestön ikääntymisestä johtuen. Pieniä eroavaisuuksia on havaittaessa; esim. Tanskassa on joustavammat työmarkkinat ja vapaampi talouspolitiikka ylipäätään kuin muissa Pohjoismaissa. Suomessa ja Norjassa valtio on aktiivisessa roolissa joidenkin suuryritysten omistajana. Muuallakin Länsi-Euroopassa yhä useammilla mailla on ollut mahdollisuus tarjota Pohjoismaiden kaltaista sosiaaliturvaa vaurastumisensa vuoksi. Kulttuurissa ja poliittisessa liturgiassa korostetaan avoimuutta, tasa-arvoisuutta ja byrokratian vähäisyyttä; Pohjoismaat ovat nk. sopimusyhteiskuntia.


Pieni karhu.
Pieni karhu (latinaksi "Ursa Minor" (UMi), genetiivi "Ursae Minoris") on yksi 88:sta nykyisin määritellystä tähdistöstä. Se sijaitsee taivaan pohjoisnavan ympäristössä. Tähdistössä olevaa pienehköä seitsemän tähden muodostamaa tähtikuviota kutsutaan Pikku-Otavaksi, koska se muistuttaa Ison karhun tähdistössä olevaa Otavaa.
Pienen Karhun kirkkain tähti on pohjoinen napatähti Pohjantähti (Polaris, α Ursae minoris). Tähdistön naapureita ovat Lohikäärme, Kefeus sekä Kirahvi.
Pohjantähti (α UMi, kirkkaus +2,02m), on keltainen superjättiläinen ja kefeidityyppinen muuttuva tähti, jonka värähtely on lähes päättymässä. Se on myös sekä spektroskooppinen että optinen kaksoistähti, jonka seuralainen – 8,8 magnitudin kääpiötähti – on 18 kaarisekunnin päässä. Pohjantähti on vajaan asteen päässä taivaannavasta, mutta sitä voidaan usein käyttää taivaannapana riittävällä tarkkuudella.
Kochab (beta (β) UMi) on punertava jättiläistähti, jonka kirkkaus on +2,2 magnitudia. Se oli pohjoisena napatähtenä 1100-luvulla eaa. Maan prekession takia taivaannapa ei pysy paikallaan tähtiin nähden, vaan se liikkuu hyvin hitaasti ympyrärataa.
Lambda (λ) UMi on yksi peruspisteistä tähtien suuruusluokkien määräämisessä. Sen kirkkaudeksi on sovittu +6,55m.
Pi (π) UMi on kaksoistähti, jonka komponenttien kirkkaudet ovat +6,1m ja +7,0m. V UMi on puolisäännöllinen muuttuja, jonka kirkkaus vaihtelee 7,4m–8,8m noin 72 vuorokauden jaksolla. W UMi on Algol-tyypin pimennysmuuttuja, joka himmenee kirkkaudesta +8.5m arvoon +9,6m aina 1,7 vuorokauden välein, kun toinen kiertävä tähti pimentää päätähden.


Perinteiset merkit.
Perinteisillä merkeillä eli monimutkaisilla merkeillä eli klassisilla merkeillä tarkoitetaan kiinan merkkejä, jotka ovat olleet käytössä Han-dynastiasta lähtien, ja joita edelleen käytetään Taiwanilla, Hongkongissa, tavallisesti ulkokiinalaisten keskuudessa, sekä (osin hieman muutettuina) Japanissa ja Etelä-Koreassa. Näiden vaihtoehto ovat yksinkertaistetut merkit, joita käytetään manner-Kiinassa ja Singaporessa.
Kiinaksi "monimutkaiset merkit" kirjoitetaan perinteisillä merkeillä 繁體字 ja yksinkertaistetuilla merkeillä 繁体字, ja lausutaan "fántǐzì".


Prosentti.
Prosentti (merkki %) on mitta, jota käytetään ilmaisemaan suhteellista osuutta tai määrällistä suhdetta. Se ilmaisee, kuinka monta sadasosaa jokin on jostakin. Prosentin nimitys tulee, "sataa kohden" tai "pro centum", joka tarkoittaa "sadasta" tai "sadan puolesta".
Yleiskielisissä teksteissä prosentti tulisi mahdollisuuksien mukaan kirjoittaa kirjaimin eikä prosenttimerkkinä. Luvun ja prosenttimerkin väliin tulee sanaväli, koska prosenttimerkki toimii sanan "prosentti" lyhenteenä. Lauseyhteyden edellyttämä sijapääte liitetään prosenttimerkkiin kaksoispisteen avulla.
Prosenttiyksikkö.
Prosenttiyksikkö on mitta, joka ilmaisee prosenttiosuuksien välisiä absoluuttisia eroja.


Platina.
Platina () on hopeanharmaa jalometalli, joka kuuluu siirtymäalkuaineisiin. Platinan CAS-numero on 7440-06-4. Hienojakoinen platina on taottavaa ja venyvää.
Historia.
Ecuadorin intiaanit tekivät platina-kultaseoksista koruja jo varhain. Euroopassa platina tuli tunnetuksi vasta 1700-luvulla, joskin jo vuonna 1557 italialainen Julius Scaglier oli kirjoittanut metallista, jota ei voitu sulattaa ja joka mahdollisesti oli platinaa. Tanskalainen kemisti Paul Bergsöe huomasi, että kun kultatomuun sekoitettuja platinajyviä asetetaan puuhiilen palalle ja sitten kuumennetaan puuhiiliä ja puhalletaan samalla putkella, voidaan kulta sulattaa 1 036 celsiusasteessa. Silloin kulta päällystää platinan ja tätä sintrattua massaa voidaan muokata sulattamattakin.
Platinaa löysi Charles Wood Jamaikalta vuonna 1741 ja lähetti sen Royal Societyyn tutkittavaksi vuonna 1750. Silloin englantilaislääkärit William Watson ja William Brownrigg julkaisivat vuonna 1750 yksityiskohtaisen kuvauksen alkuaineesta platina. Jo sitä ennen, vuonna 1745, oli myös espanjalainen tiedemies ja meriupseeri Don Antonio de Ulloa löytänyt platinaa Panamasta ja kuvannut sen ominaisuuksia tarkasti. Koska platinalla on korkea sulamispiste, vasta amerikkalainen kemisti Robert Hare onnistui vuonna 1803 sulattamaan platinaa räjähdyskaasun liekissä. Englantilainen lääkäri Hyde Wollaston kehitti ja patentoi menetelmän platinan muokkaamiseksi kovassa paineessa.
Aikanaan Espanjan siirtomaista löydetyn metallin nimi "platina" tulee espanjan kielestä, jossa se on deminutiivimuoto hopeaa tarkoittavasta sanasta "plata". Espanjalaiset nimittäin pitivät hopeaa muistuttavaa platinaa hopean heikompilaatuisena muotona. Alun perin Kolumbian Pintosta tuotua platinaa kutsuttiin nimellä "platina del Pinto" eli "Pinton pikku hopea". Suomen kirjakielessä sana "platina" esiintyi ensi kerran vuonna 1821.
Esiintyminen ja käyttö.
Platinaa on luonnossa puhtaana sekä malmeissa että saostuneena muihin metalleihin. Platinaa käytetään kemianteollisuudessa, neste­kide­näytöissä, tietokoneiden kovalevyjen päällystämiseen, katalysaattorina, koruissa, kuitulasissa, laboratorioesineissä, lääketieteessä, standardipainoissa ja -mitoissa, termoelementti-lejeeringeissä sekä koboltin kanssa vahvojen magneettien valmistukseen. Platina kestää hyvin korroosiota ja happoja, joten elektrolyysissä käytettäviä elektrodeja tehdään platinasta. Lämpöherkkiin vastuksiin käytetään platinalankaa.
Platinaesineet leimataan samaan tapaan kuin muutkin jalometallituotteet. Suomessa sallitut leimattavat pitoisuudet ovat 850, 900, 950 ja 999 promillea, ja leimattavan esineen platina­pitoisuuden on oltava vähintään leimatun muotoinen. Platinan pitoisuusleima on pohja­muodoltaan kärjellään seisova vinoneliö.
Platina esiintyy yhdisteissään hapetusluvuilla +II, +IV tai +VI.


Pohjoinen.
Pohjoinen on yksi neljästä pääilmansuunnasta, suunta meridiaania pitkin kohti maapallon pohjoisnapaa.
Nykyisissä kartoissa pohjoinen merkitään tyypillisesti yläreunaan. Kartan koordinaattijärjestelmä ei kuitenkaan ole välttämättä täsmälleen todellisen pohjoissuunnan mukainen, jolloin todellista pohjoissuuntaa kutsutaan napapohjoiseksi ja kartan koordinaatiston ”pohjoissuuntaa” karttapohjoiseksi. Näistä vielä poikkeaa Maan magneettikentän paikallisen suunnan mukainen magneettinen pohjoinen eli neulapohjoinen'".
Sanan alkuperä.
Sana pohjoinen on sukua sanalle pohja. Uskottiin mahdollisesti, että Manalaan, eli ikään kuin maailman pohjalle pääsi pohjoisen kautta. Eteläisempien suomalaisten näkökulmasta jotakuinkin Pohjoisessa olivat myös Pohjanlahti ja Pohjanmaa, kuten myös myyttinen Pohjola.
Pohjoisella voi sanana olla yhteys myös pohjaan, talon pohjaan, jonne ei tehty ikkunoita. Vrt. etelä.
Pohjoisen mytologinen merkitys muinaissuomalaisille.
Pohjoinen on nähty pahaksi ilmansuunnaksi. Äärimmäisessä pohjoisessa uskottiin sijaitsevan Pohjolan maan, josta olivat peräisin kylmyys ja monet taudit ja ongelmat. Usein ajateltiin myös reitin Tuonelaan, maanalaiseen kuolleiden valtakuntaan, kulkevan Pohjoisen kautta. Pohjoisessa seisoi maailmanpylväs, joka kannatti taivaankantta. Maailmanpylväs oli naulattu taivaankanteen Pohjannaulalla, Pohjantähdellä. Pohjantähti oli tärkeä suunnistuksessa.
Pohjoisessa oli myös Lappi, joskin usein Pohjolaa lähempänä ja konkreettisempana. Aivan lähistölläkin omista asuinalueista pohjoiseen päin sijaitsevia vähemmän viljeltyjä alueita voitiin kutsua Lapiksi, ja niiden asukkaita voitiin nimittää "lappalaisiksi". Lappalaiset ja Pohjolan väki nähtiin usein vihamielisinä noitina, jotka ampuivat noidannuolia ja aiheuttivat muuta pahaa. ("katso esim." Lapinnoita, Lappalaiset suomalaisessa kansanperinteessä) Pohjoistuulen mukana tuli Lapista tai Pohjolasta tauteja, noidannuolia ja ilkeitä yliluonnollisia olentoja.


Puolue.
Poliittinen puolue on järjestö tai järjestökokonaisuus, jonka pääasiallisena toiminta-ajatuksena on yhteiskunnan kehittäminen jäsenten haluamaan suuntaan, joka yleensä on suunnilleen yhteinen ja samansuuntainen. Useimmat puolueet toimivat edustuksellisessa demokratiassa pelisääntöjen mukaan, eli pyrkivät vaikuttamaan yhteiskunnan kehitykseen vaaleissa valittujen edustajien kautta, ja noudattavat sisäisessä päätöksenteossaan puolueen jäsenten kesken jäsendemokratiaa.
Puoluetoiminta maailmanlaajuisesti.
Osa puolueista on luonteeltaan kansainvälisiä, samantapaisia päämääriä ajavia. Esimerkkeinä puolueista, joita on useissa eri maissa, voitaneen mainita liberaaliset puolueet, konservatiiviset puolueet, työväenpuolueet (mukaan lukien sosialistiset puolueet ja kommunistiset puolueet), ympäristöpuolueet, uskonnolliset puolueet ja nationalistiset puolueet.
Joissakin maissa on voimassa yksipuoluejärjestelmä, jossa yksi puolue käyttää valtaa (esimerkiksi Kiina). Monissa yksipuoluemaissa kilpailevien puolueiden perustaminen on kielletty tai viranomaiset rajoittavat niiden toimintaa. Joissakin maissa puolueet on kokonaan kielletty.
Joissain maissa, esim. Yhdysvalloissa ja ainakin vuoden 2010 vaaleihin asti myös Yhdistyneessa kuningaskunnassa on vaalijärjestelmä johtanut siihen, että puoluejärjestelmästä on kehittynyt ns. kaksipuoluejärjestelmä, demokraatit ja republikaanit.
Puoluetoiminta Suomessa.
Puolue määritellään oikeusministeriön määritelmän mukaisesti puoluerekisteriin merkityksi rekisteröidyksi yhdistykseksi. Suomessa puoluerekisteriin merkittävällä puolueella tulee olla yleisohjelma, jossa on esitettynä puolueen keskeiset periaatteet ja tavoitteet, joilla se haluaa vaikuttaa yhteiskuntaan ja poliittiseen päätöksentekoon. Puoluerekisterijärjestelmä tuli voimaan 10. tammikuuta 1969, jolloin hyväksyttiin puoluelaki. Puolue merkitään puoluerekisteriin kun se on kerännyt 5000 allekirjoittanutta kannattajaa. Kun puoluelaki tuli voimaan, rekisteriin merkittiin kuitenkin suoraan lain nojalla kaikki silloin toimineet puolueet, jotka lueteltiin lain viimeisessä pykälässä. Puolue menettää paikkansa rekisterissä, kun se ei ole saanut kaksissa peräkkäisissä eduskuntavaaleissa yhtään kansanedustajan paikkaa. Puoluerekisteriä pitää oikeusministeriö.
Suomalaisessa puoluejärjestörakenteessa jäsenet kuuluvat puolueeseensa yleensä puolueosaston kautta. Puoluekokous on puolueen ylin päättävä elin. Puolueen henkilöjäsenten päätäntävaltaa puoluekokouksissa käyttää puolueosastossa kollektiivisesti valittu puoluekokousedustaja, siis puolueen asioista päätetään edustuksellisesti ja välillisesti, ei suoraan eikä yksilöllisesti. Suomessa on kuitenkin muutama puolue, joissa on käytössä suora henkilöjäsenyys.


Peikko.
Peikko on taruolento. Peikkoja esiintyy saduissa ja fantasiakirjallisuudessa. Peikkoa on hankala määritellä, sillä fiktiivisellä olennolle on kuvailtu monenlaisia ominaisuuksia.
Suomalaisessa tarustossa peikko on tarkoittanut tarinasta ja paikkakunnasta riippuen erilaisia rumia ja ilkeitä, isoja tai pieniä ihmismäisiä olentoja. Vuoripeikko tai vuorenpeikko asui vuorella tai mäellä, ja muistutti usein jättiläistä. Perinteisiä suomalaisia peikkoja muistuttavat kovasti hiidet. Sanana peikko tarkoitti ilmeisesti alun perin roistoa, rikollista, erakkoa tai neidonryöstäjää, joka yleensä piileskeli. Viron kielessä sanan peikko vastine "peigmees" tarkoittaa sulhasta, ja on luultavasti yhteydessä neidonryöstäjän merkitykseen. ("Katso myös:" peijakas)
Peikkoja on myös monia ala lajeja kuten Niittypeikko ja Metsänpeikko.
Skandinaavisessa mytologiassa peikoilla oli iso nenä, pitkät kädet ja karvainen ruumis. Ne olivat tyhmiä ja niillä oli tapana kaapata ihmislapsia ja vaihtaa ne omiin peikkolapsiinsa. Skandinaavisessa mytologiassa oli erikokoisia peikkoja. Suurimmat olivat jättiläismäisiä ja pienimmät kääpiön kokoisia.
Suomalaisista nykykirjailijoista Johanna Sinisalo on ansiokkaasti hyödyntänyt peikkoa romaanissaan "Ennen päivänlaskua ei voi".
Tunnetuin suomalainen peikko on nykyisin Tove Janssonin luoma Muumi-peikko.
Allu Tuppuraisen luoma Rölli-hahmo on hauskuttanut lapsia elokuvien, laulujen ja TV-sarjojen kautta jo usean vuoden ajan.
Tunnettuja ovat myös John Bauerin peikot.
Paleontologi Björn Kurtén esitti romaanissaan "Musta tiikeri" ajatuksen, että loppuvaiheessa syrjäisille seuduille kuten vuoristoihin siirtyneet neandertalinihmiset olisivat voineet olla syynä tarinoihin peikoista. Ajatus on esitetty useissa muissakin yhteyksissä, ensimmäistä kertaa jo 1900-luvun alussa.
Kirjallisuuden ja roolipelimaailmojen peikkoja.
J. R. R. Tolkien on kirjassaan "Hobitti eli sinne ja takaisin" kuvannut peikot isoiksi, rumiksi köriläiksi, jotka kaihtavat päivänvaloa, sillä se muuttaa ne kiveksi. "Tarussa sormusten herrasta" mainitaan uusi peikkorotu nimeltään "Olog-hai", jotka eivät pelänneet auringonvaloa ja olivat paljon älykkäämpiä kuin tavalliset peikot. Tolkienin peikot palvelivat pahuuden voimia.
Greg Staffordin luomassa fantasiamaailma Gloranthassa peikot puolestaan ovat älykkäitä ja usein isokokoisia pimeydenolentoja, jotka syövät lähes kaikkea. Gloranthan peikkojen kulttuuri on matriarkaalinen, ja naaraat ovat uroksia kookkaampia. Gloranthassa peikoilla on erityinen yöaisti, joka muistuttaa periaatteiltaan kaikuluotausta.
David Eddingsin fantasiatrilogioissa Eleniumin taru ja Tamulin taru peikot ovat tyhmänpuoleisia, ihmistä huomattavasti kookkaampia olentoja. Ne eivät kykene elämään kuin viileässä tai kylmässä ilmastossa. Kirjoissa on myös joitakin viitteitä peikkojen ja ihmisten yhteisestä esi-isästä.
Forgotten Realms-fantasiamaailmassa peikot ovat isoja ja vahvoja pimeyden olentoja jotka käyttävät aseina lähinnä omia kynsiään. Ne asuvat yleensä metsässä tai suolla. Ne voi tappaa pelkästään tulella tai hapolla. Jos peikolta leikataan raaja irti ne kasvattavat itselleen uuden ja irronnut raaja kasvattaa itselleen uuden vartalon.
Blizzard Entertainmentin "Warcraft"-tietokonepeleissä peikot ovat ketteriä, pitkiä ja hoikkia olentoja, jotka käyttävät aseinaan kirveitä ja keihäitä ja harjoittavat voodoo-taikuutta. "Warcraftin" peikkorotuihin kuuluu esimerkiksi vihreäihoisia metsäpeikkoja, sinivalkoisia jääpeikkoja ja harmaaihoisia viidakkopeikkoja. Metsäpeikot ja jääpeikot puhuvat espanjalaisella aksentilla ja viidakkopeikot jamaikalaisella aksentilla. Peikko on pelattava hahmo Blizzardin nettiroolipelissä "World of Warcraft". Peikko (troll) voi tarkoittaa myös hiittä (goblin), jotka ovat World of Warcraftissa tavallisia peikkoja paljon pienempiä, aina vihreäihoisia ja lisäksi hyvin ahneita.


Tekijänoikeuden loukkaus.
Tekijänoikeusloukkaus tarkoittaa sitä, että tekijänoikeuden suojaamaa aineistoa käytetään tavalla, joka rikkoo tekijänoikeuden haltijan yksinoikeuksia, kuten oikeutta valmistaa kappaleita teoksesta tai oikeutta saattaa näin valmistetut kappaleet yleisön saataville.
Suomessa yksityiseen tai läheisten ystävien ja perheenjäsenten käyttöön tulevan musiikin ja elokuvien kopiointi on laillista mikäli
Selkeästi laittomasta lähteestä luvatta levitetyn sisällön kopioiminen omaan käyttöön on kielletty. Tietokoneohjelmia tai tietokantoja ei saa kopioida, mutta laillisesti hankitun tietokoneohjelman omistaja saa ottaa itselleen ohjelman käytön kannalta tarpeellisen varmuuskappaleen.
Levyntuottajien kansainvälinen kattojärjestö IFPI arvioi, että vuonna 2002 tekijänoikeuksia rikkovien eli ns. piraattikopioiden myynti nousi 1,8 miljardiin kappaleeseen. Luku sisältää sekä CD-levyt että kasettitallenteet. Piraattien myynnin arvo on saman arvion mukaan yli neljä miljardia euroa. Maailmanlaajuisesti yksi kolmasosa levyistä on piraattikopioita ja kaikista tallenteista 40% on laittomia. Ongelmamaita ovat Kiinan lisäksi Brasilia, Espanja, Meksiko, Paraguay, Puola, Taiwan, Thaimaa, Ukraina ja Venäjä.
Suomessa piraattilevyjen osuus oli vuonna 2003 23 prosenttia, joka on huomattavasti enemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Suomen tilanteeseen vaikuttaa Venäjän läheisyys, sillä Suomeen tuodaan itärajan yli paljon laittomia tallenteita.
Tekijänoikeuden loukkaus on asianomistajarikos, tietyin poikkeuksin.
Tekijänoikeusloukkaukset Internetissä.
Yleisiä laittoman levittämisen kohteita ovat musiikki, pelit, ohjelmat ja elokuvat. Vertaisverkot helpottavat tällaista toimintaa, vaikka niitä voikin käyttää myös materiaalin levittämiseen laillisesti. Ensimmäinen suosittu vertaisverkko-ohjelma oli Napster, joka tuli internetin käyttäjien tietoisuuteen vuonna 1999. Ohjelma keskittyi musiikkitiedostojen levittämiseen, sillä sen aikaiset verkkoyhteydet olivat hitaita modeemi- ja ISDN-yhteyksiä. Napsteria ovat seuranneet Gnutella, KaZaA, Direct Connect, eDonkey, eMule, DC++ ja muut vastaavat ohjelmat. Näiden kautta kulkee päivittäin valtavat määrät uusimpia julkaisuja, usein jopa ennen virallista julkaisupäivämäärää. Tiedostojen levittäjiä on etsitty verkosta ja heille on määrätty tuntuvia vahingonkorvauksia.
Yhdistyneet kansakunnat (YK) ilmoitti vuonna 2011, että vapaa pääsy internetiin kuuluu kaikkien ihmisoikeuksiin. Samalla YK totesi, että esimerkiksi Ranskan tekijänoikeusrikkomuksista antama internet-yhteyden katkaisu loukkaa ihmisoikeuksia.
Tekijänoikeusrikkomus.
Tekijänoikeusrikkomukseen voi syyllistyä, jos valmistaa tekijänoikeuden alaisesta teoksesta kappaleen tai saattaa teoksen yleisön saataville tekijänoikeuslain säännösten vastaisesti tai rikkoo moraalisia oikeuksia koskevia lain säännöksiä. Myös laittomasti valmistettujen teoskappaleiden tuominen maahan on tekijänoikeusrikkomus.
Tekijänoikeusrikos.
Tekijänoikeusrikokseen voi syyllistyä, jos tekijänoikeuden loukkaus tapahtuu ansiotarkoituksessa ja teko on omiaan aiheuttamaan huomattavaa haittaa tai vahinkoa.
Rikoslaki (49 luku 1 §) sisältää rangaistussäännöksen, jonka nojalla tuomitaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi henkilö, joka
ansiotarkoituksessa tekijänoikeuslain säännösten vastaisesti ja siten, että teko on omiaan aiheuttamaan "huomattavaa haittaa tai vahinkoa" loukatun oikeuden haltijalle, loukkaa toisen oikeutta kirjalliseen tai taiteelliseen teokseen.
Sama säännös koskee oikeutta kirjallisen tai taiteellisen teoksen taikka kansanperinteen "esitykseen", äänilevyyn tai muuhun laitteeseen, jolle on tallennettu ääntä, filmiin tai muuhun laitteeseen, jolle on tallennettu liikkuvaa kuvaa, radio- tai televisiolähetykseen, luetteloon, taulukkoon, ohjelmaan tai muuhun sellaiseen tekijänoikeuslaissa tarkoitettuun työhön, jossa on yhdisteltynä suuri määrä tietoja, tai "tietokantaan", jonka sisällön kerääminen, varmistaminen tai esittäminen on edellyttänyt huomattavaa panostusta, taikka "valokuvaan".
Rangaistussäännöksen sisältö määräytyy siis tekijänoikeuslain (tekijänoikeus) mukaan. Tekijänoikeusrikos ei mainitse ylimalkaista "teoksen käyttämistä", vaan säännöksen soveltaminen edellyttää, että lain tekijän yksinoikeuksiksi varaamia oikeuksia on loukattu. Tekijänoikeuden loukkaus tapahtuu, jos teoksesta valmistetaan kappaleita ilman tekijän suostumusta tai sitä levitetään yleisön saataville luvattomasti, näytetään, esitetään tai välitetään.
Tekijänoikeusrikoksiin kuuluvat myös teknisen suojauksen kiertäminen, teknisen suojauksen kiertämiskeinorikos ja oikeuksien sähköisten hallinnointietojen loukkausrikos.
Avunanto.
Tekijänoikeuslaki sinänsä ei määrittele avunantoa tekijänoikeusrikkomukseen tai tekijänoikeusrikokseen. Sen sijaan Suomen Rikoslaissa on yleinen avunantopykälä, jota sovelletaan myös tekijänoikeuslainsäädännön kanssa.
Rikoslain (5 luku 6§) sisältää säännöksen, jonka mukaan "se joka ennen rikosta tai sen aikana neuvoin, toimin tai muilla tavoin tahallaan auttaa toista tahallisen rikoksen tai sen rangaistavan yrityksen tekemisessä, tuomitaan avunannosta rikokseen saman lainkohdan mukaan kuin tekijä". Edelleen sama lainkohta säätää, että yllytys tällaiseen tekoon rangaistaan kuten avunanto.
Turvaamistoimenpiteet.
Tekijänoikeusloukkauksissa viranomaistoimenpitein pyritään estämään tekijänoikeuden loukkaamisen jatkuminen. Rikoslain (10 luku 5§) säätää menettämisseuraamuksista. Tällä tarkoitetaan tilannetta, jossa rikoksen kohteena oleva esine tai omaisuus voidaan osittain tai kokonaan määrätä menetetyksi, mikäli menettely on tarpeen "uusien rikosten ehkäisemiseksi, ja esine on erityisen sovelias rikoksen kohteeksi tai rikolliseen käyttöön". Käytännössä tällä on perusteltu esimerkiksi palvelimen takavarikoimista tilanteessa, jossa sitä on käytetty tekijänoikeusrikoksen toteuttamiseen.


Pekka Herlin.
Pekka Aksel Herlin (15. heinäkuuta 1932 Helsinki – 4. huhtikuuta 2003 Kirkkonummi) oli 1900-luvun loppupuolen merkittävimpiä suomalaisia teollisuusvaikuttajia ja Kone Oyj:n hallituksen pitkäaikainen puheenjohtaja. Pekka Herlin loi Kone Oyj:stä Suomen ensimmäisen monikansallisen konsernin. Hän toimi yhtiössä hallituksen jäsenenä vuodesta 1954 lähtien isänsä Heikki H. Herlinin jälkeen, varatoimitusjohtajana vuosina 1962–1964, toimitusjohtajana 1964–1986 ja hallituksen puheenjohtajana 1987–2003.
Elämä.
Pekka Herlin syntyi liike- ja teollisuusmiehistään tunnettuun Herlinien sukuun. Pekan isoisä, Harald Herlin, oli finanssisijoittaja, joka Strömbergin saneerauksen yhteydessä hankki itselleen amerikkalaisia Otis-hissejä edustaneen Kone Osakeyhtiön. Harald lähetti poikansa Heikki H. Herlinin Otiksen tehtaille New Yorkiin tutkimaan amerikkalaisyhtiön toimintatapoja, seurauksella, että Kone alkoi valmistaa hissejä itse. Yhtiön tila vakiintui, kun Stockmann tilasi vuonna 1930 valmistuneeseen tavarataloonsa hissit Koneelta.
Pekka Herlin opiskeli ekonomiksi, mutta haaveili ryhtyvänsä kasvattamaan lihakarjaa isoisänsä hankkimalla Kirkkonummen Thorsvikin tilalla. Opiskelualan valinnassakin voi nähdä oman tien kulkemista, kun sekä isä että isoisä olivat insinöörejä. Monia lähimmistään Pekka Herlin joka tapauksessa tuli rekrytoimaan kauppakorkeakoulun kasvattien joukosta.
Myöhemmin vuonna 1964 hän kuitenkin aloitti 32-vuotiaana Koneen toimitusjohtajana. Koneella meni heikosti 1960-luvun puolivälissä. Isä Heikki Herlin oli kansainvälisesti suuntautunut, itsensä tarkkaan hillitsevä seuramies, mutta hänen poikansa oli luonteeltaan monikasvoinen, maanis-depressiivinen ja jopa skitsofreninen luonne. Pekka Herlinin tunteneet ihmiset luonnehtivat häntä hyvin ristiriitaisin arvioin: "hirveän sensitiivinen ihminen", "jumalattoman itsepäinen", "hyvin charmikas ihminen", "avoin, nokkela ja syvällinen", "julma kuin mikä", "hirveän ujo ja arka". Lisäksi Pekka Herlin kärsi vakavasta alkoholismista.
Pekan poika Niklas Herlin oli sitä mieltä, että "Ihmisenä isäni oli kusipää, ihmishirviö, pahinta laatua oleva sika". Muut sisarukset eivät kuitenkaan yhdy aivan näin jyrkkään näkemykseen.
Politiikan taustavaikuttajana Herlin toimi vuonna 1987 osallistumalla ns. kassakaappisopimuksen tekemiseen.
Yrityskauppojen mies.
Pekka Herlin päätti laajentaa Konetta. Herlin tunsi Hans Werthenin, joka oli yksi Wallenbergien yritysryhmän johtajista. Werthen tiesi Herlinien läheiset suhteet Urho Kekkoseen ja neuvoi järjestämään Marcus Wallenbergille mahdollisuuden tavata Kekkonen ja siinä yhteydessä esittää ostotarjous. Kekkosella oli muutenkin läheiset suhteet Herliniin. Samaan aikaan Suomi harkitsi parhaillaan, keneltä ydinvoimala tilattaisiin, ja Asea oli yksi tarjouskilpailun yhtiöistä. Kone sai kaupan myötä Asean hissiyhtiöistä 49 prosenttia. Myöhemmin Wallenbergit saivat kaupassa 43 prosenttia Koneen äänivallasta. 1970-luvun alussa Wallenbergit lunastettiin kokonaan yhtiöstä ulos.
Myöhemmin Kone osti muun muassa Westinghousen hissitehtaat Euroopassa.
Riita omaisuudesta.
Vähitellen Pekka Herlin siirtyi käytännön johdosta Koneen hallituksen puheenjohtajaksi.
Vuonna 1996 Pekka Herlinin pojasta Antista tuli yhtiön pääjohtaja. Vuonna 1999 Pekka Herlin allekirjoitti lahjakirjan, jolla valta Koneessa siirtyy hänen pojalleen Antille. Tämä aiheutti sukuyhtiössä riidan, jonka seurauksena Antin veli, filosofian tohtori Ilkka Herlin erosi yhtiön hallituksesta. Ilkka oli ajanut Koneen osakesarjojen yhdistämistä. Ilona ja Niklas Herlin erotettiin Koneen osakkeita omistavan Security Tradingin hallituksesta. Perheen omistus jaettiin kahteen yhtiöön: Holding Manutasiin ja Security Tradingiin.
Myöhemmin Kone jäi Antille ja muut lapset saivat Koneesta erotetun Cargotecin.
Viimeiset vaiheet.
Huhtikuun 4 päivänä vuonna 2003, Pekka Herlin menehtyi sairastettuaan pitkään syöpää. Hänen tehtäviään hallituksen puheenjohtajana jatkoi hänen poikansa Antti Herlin.
Yksityiselämä.
Herlinin vaimo oli Kirsti (o.s. Vilkuna), jonka vanhemmat olivat Kustaa Vilkuna ja Liisa Virkkunen (ent. Snellman). Heillä on viisi lasta, Antti (s. 1956), Ilkka (s.1959), Hanna (s. 1955), Niklas (s. 1963) ja Ilona (s. 1965).


Pääkaupunkiseutu.
Helsingin seudun kartta pääkaupunkiseutu tummennettuna.
Helsingin keskusta, pääkaupunkiseudun tihein alue, kuvattuna ilmasta.
Pääkaupunkiseutu on Suomessa sijaitseva noin miljoonan asukkaan kasvukeskus ja metropolialueen ydin, jonne muuttaa 8 000−10 000 uutta asukasta vuosittain. Pääkaupunkiseutu koostuu neljästä kunnasta, jotka ovat Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen. Pääkaupunkiseutu sijaitsee Suomen eteläosassa Suomenlahden rannalla. Alueen väkiluku oli noin 1 059 816 (31. joulukuuta 2011), eli lähes joka viides suomalainen asuu pääkaupunkiseudulla. Lisäksi pääkaupunkiseudun väestön odotetaan väestöennusteen mukaan kasvavan seuraavina vuosikymmeninä muuta maata nopeammin.
Pääkaupunkiseudun synonyyminä käytetään joskus nimitystä Suur-Helsinki, mutta tämä termi viittaa enemmän suurempaan Helsingin seutuun, johon kuuluvat muun muassa Keski-Uusimaan kunnat, Kirkkonummi ja Sipoo. Tässä on nähtävissä ero muihin Pohjoismaihin, kun esimerkiksi Ruotsissa käsitteellä Tukholma ei yleensä viitata pelkästään itse Tukholman kuntaan vaan sen ja useiden muiden kuntien yhdessä muodostamaan suurkaupunkialueeseen, joskus myös koko Tukholman lääniin.
Pääkaupunkiseutu on Suomen suurin kaupungistunut alue ja se on talouden, kulttuurin ja tieteen osalta maan tärkein keskus. Kahdeksan Suomen kahdestakymmenestä yliopistosta ja useimmat suuryritysten pääkonttorit sijaitsevat pääkaupunkiseudulla, kuten myös Suomen päälentoasema Helsinki-Vantaa.
Alueen yhteistyöelimet ovat joukkoliikennettä hoitava HSL sekä muun muassa jätehuoltoa ja vesihuoltoa hoitava HSY. On arvioitu, että pääkaupunkiseudun kasvu pysähtyy vuoden 2030 paikkeilla, jolloin alueella asuisi noin 1,2 miljoonaa asukasta.
Pääkaupunkiseutu on pinta-alaltaan 765 neliökilometriä ja sen väestömäärä on noin miljoona. Seudun pinta-ala on vain 0,2 prosenttia koko maasta, mutta Suomen väestöstä seudulla asuu noin viidennes. Pääkaupunkiseutu on myös voimakas työpaikka-alue. Alueella sijaitsee noin 590 000 työpaikkaa. Seudulla on tiiviistä maankäytöstä huolimatta myös laajoja virkistys- ja luonnonalueita. Asutus on kuitenkin keskimäärin väljää - jopa Pohjoismaiden mittakaavassa - mutta tiivistä Suomen oloissa. Toisaalta Pohjoismaiseen taajamamääritelmään perustuvan Helsingin taajama-alueen väkiluku vuonna 2000 oli 1 073 669 asukasta ja pinta-ala 640 km². Tämä tarkoittaa yhtenäistä kaupunkimaisesti asutettua aluetta, joka on vähintään 200 asukkaan keskittymä ja jossa rakennusten väli ei ylitä 200 metriä. Helsingin taajama-alue ulottuu yhtenäisenä yhdeksän kunnan alueelle ja sen väestötiheys on keskimäärin 1 749 asukasta neliökilometriä kohden. Taajaman muoto Helsingin ulkopuolella on kuitenkin varsin rikkonainen, esimerkiksi pääradan varressa se ulottuu kapeahkona nauhana aina Järvenpäähän asti.
Pääkaupunkiseudun palveluja on hajautettu aluekeskuksiin. Näitä aluekeskuksia on yhteensä 11: Helsingissä Itäkeskus ja Malmi, Vantaalla Tikkurila ja Myyrmäki, sekä Espoossa Leppävaara, Tapiola, Matinkylä, Espoonlahti, Kauklahti, Espoon keskus, ja Kalajärvi.
Helsingin seutu.
Suurempaan Helsingin seutuun kuuluvat neljän pääkaupunkiseudun kaupungin lisäksi kehyskunnat, eli Hyvinkää, Järvenpää, Kerava, Kirkkonummi, Nurmijärvi, Sipoo, Tuusula ja Vihti. Syynä tähän on se, että ne ovat lähellä pääkaupunkiseutua, ja työssäkäynti sekä asiointi kuntarajojen yli on aktiivista. Helsingin seutu vastaa Eurostatin ja Tilastokeskuksen yhteistyössä määrittelemää LUA (Large Urban Area) aluetta.
Helsingin seudulla on nykyään asukkaita 1 341 216. Vuoden 2030 ennuste on 1 525 000 asukasta. Vuonna 1975 asukkaita oli 904 670. Kehyskuntien osuus seudun asukkaista on noin 23 prosenttia. Vuosittainen asukasluvun kasvu on 1,3 prosenttia.
Helsingin seudun kasvu säteilee myös laajemmin kolmeen maakuntaan, jotka ovat Uusimaa, Kanta-Häme ja Päijät-Häme. Tällä alueella asuu kolmannes Suomen väestöstä.
Liikenne.
Kaupunkiseutua palvelevat 8 suurta säteittäistä tieliikenneväylää (Länsiväylä, Turunväylä, Vihdintie, Hämeenlinnanväylä, Tuusulanväylä, Lahdenväylä, Porvoonväylä ja Itäväylä) sekä 3 kehätietä (Kehä I, Kehä II ja Kehä III), joista tosin Kehä II on nykyisellään vain poikittaisväylä. Näiden suurten liikenneväylien liikennemäärät ovat usein noin 50 000–100 000 ajoneuvoa vuorokaudessa. Vilkkain tie on Kehä I Länsi-Pakilassa (113 000 ajoneuvoa vuorokaudessa).
Myös varsin laaja raideliikenneverkosto palvelee pääkaupunkiseutua. Säteittäisiä lähijunaratoja menee Karjaalle, Vantaankoskelle, Riihimäelle sekä Lahteen. Lisäksi Helsingissä joukkoliikennettä palvelee 17 aseman metroverkko, jota on tulevaisuudessa tarkoitus laajentaa sekä itään että länteen (Länsimetro), ja myöhemmin myös pohjoiseen ja etelään. Helsingissä on myös raitiotieverkko, jolla pysäkkitiheys on suuri. Bussiliikenne on myös kattavaa.
Vuoden 2010 alusta lukien koko seudun liikenteen suunnittelusta vastaa Helsingin seudun liikenne -kuntayhtymä HSL.
Alueen lentoliikennettä palvelee Finavian ylläpitämä Helsinki-Vantaan lentoasema.
Tulevaisuus.
Tulevaisuudessa Helsingin seutua on tarkoitus laajentaa rautatieväylien avulla. Tällä halutaan vähentää tieliikenteen ympäristöhaittoja, lievittää ruuhkia ja estää kaupunkirakenteen hajoaminen. Olemassa olevia väyliä ovat lähiliikenneradat Riihimäelle ja Karjaalle sekä Lahden oikorata.
Vuonna 2014 valmistuva Kehärata yhdistää Vantaankosken radan päärataan. Kehärata on suunniteltu kulkemaan Helsinki-Vantaan lentoaseman kautta. Tämän lisäksi Helsinki suunnittelee metron jatkamista Espooseen ja Sipooseen. Vantaalla on myös suunniteltu asuinalueita kehäradan varteen.
Pidemmän tähtäimen suunnitelmia ovat Elsa-rata Nummelaan ja Lohjalle sekä rata Klaukkalaan. Pitkällä aikavälillä tutkitaan raideliikenteen mahdollisuuksia Porvoon suuntaan. Suunnitelmana on lähiliikenneradan rakentaminen Porvooseen joko Keravalta tai Helsingin Tapanilasta.
Helsingin työssäkäyntialue.
Työssäkäynti pääkaupunkiseudulla on mittavaa pääradan varren kunnista (Kerava, Järvenpää, Hyvinkää, Riihimäki) pääkaupunkiseudun lähiliikenteen junien nopeuden ja tiheän tarjonnan ansiosta.
Kunnat, joiden työvoimasta yli 35 prosenttia käy töissä pääkaupunkiseudulla, ovat Järvenpää, Kerava, Kirkkonummi, Nurmijärvi, Pornainen, Mäntsälä, Sipoo, Siuntio, Tuusula ja Vihti.
Kunnat, joiden työvoimasta 10–35 prosenttia käy töissä pääkaupunkiseudulla, ovat Askola, Hausjärvi, Hyvinkää, Inkoo, Karjaa, Karjalohja, Karkkila, Lohja, Loppi, Nummi-Pusula, Pernaja, Porvoo, Pukkila ja Riihimäki.


Planeetta.
Planeetta eli kiertotähti on suurimassainen tähteä kiertävä kappale, joka on painovoimansa vaikutuksen vuoksi lähes pallomainen ja on tyhjentänyt ympäristönsä planetesimaalista. Sana "planeetta" tulee muinaiskreikan sanoista "αστήρ πλανήτης" ("astēr planētēs"). Yleensä planeetan pyörimisliike akselinsa ympäri aiheuttaa jonkin verran litistymistä. Koska kappaleen massa vaikuttaa suoraan sen keskustassa vallitsevaan paineeseen ja lämpötilaan, massan ollessa tarpeeksi suuri ja kemiallisen koostumuksen ollessa sopiva "planeetan" sisällä käynnistyy ydinfuusio. Tällöin kappaletta kutsutaan tähdeksi. Planeetat heijastavat tähtensä valoa. Tähti ja sitä kiertävät planeetat sekä muut pienemmät kappaleet muodostavat aurinkokunnan.
Planeetan määritelmä.
Kysymys siitä, milloin jokin taivaankappale on planeetta, on jossakin määrin sopimuksenvarainen, eikä mitään yksikäsitteistä rajaa suuren asteroidin ja pienen planeetan tai toisaalta pienen ruskeaksi kääpiöksi jääneen tähden ja jättiläisplaneetan välillä ole. Tämä epätarkkuus johtuu planeetan määritelmän historiallisesta alkuperästä: muinoin taivaankappaleet jaettiin liikkumattomiin kiintotähtiin ja liikkuviin planeettoihin. Nykyisellä havaintotekniikalla tämä jako ei kuitenkaan enää ole riittävä, sillä toisaalta tähtien liikkeitä pystytään mittaamaan ja toisaalta tunnetaan paljon pienkappaleita, joiden kutsuminen planeetoiksi ei ole mielekästä. "Planeetan uusi määritelmä rajaa niiden määrän tiukasti kahdeksaan. Tämä rajaus voi säilyä oppikirjoissa ja kartoissa hyvinkin jopa satoja vuosia tästä eteenpäin. Rajauksessa on kolme ehtoa ja se on hyvin tarkka.
Pluto ei täytä määritelmää 3, koska Pluto kulkee noin 20 vuotta kiertoajastaan Neptunuksen radan sisäpuolella. Tällöin Neptunus on sen alueella kiertoradan hallitseva osapuoli."
Planeettojen luokittelu.
Planeettojen luokittelu perustuu oman aurinkokuntamme planeettoihin. Muiden tähtien ympäriltä tunnetaan tämän luokittelun kannalta ongelmallisia kappaleita.
Jättiläisplaneetat (esimerkiksi Jupiter) koostuvat kaasuista ja nesteestä. Kaasukehän valtava paine aiheuttaa kaasujen muuttumisen nesteeksi syvemmällä ilmakehässä; paksun nestekerroksen alla on pieni kiinteä ydin. Jättiläisplaneetat ovat varsin massiivisia.
Maankaltaiset planeetat (esimerkiksi Maa) koostuvat lähinnä piioksidin ja metallien muodostamista yhdisteistä. Ne ovat jättiläisplaneettoihin verrattuna melko pienimassaisia. Kiviplaneetalla voi olla sula ydin.
Aurinkokunnan planeetat.
Plutoa ei lueta enää planeetaksi, vaan se on saanut uuden luokituksen: kääpiöplaneetta ja plutoidi.
Aurinkokunnan ulkopuoliset planeetat.
Auringon lisäksi monilla muillakin tähdillä on planeettoja. Muilta tähdiltä löydettyjä planeettoja kutsutaan eksoplaneetoiksi. Tällä hetkellä eksoplaneettoja tunnetaan yli kuusisataa, ja niitä löytyy kymmeniä lisää vuosittain.


Psykologia.
Psykologia (vanha nimitys "sielutiede") on tieteenala, joka tutkii ihmisen toimintaa. Toiminnalla tarkoitetaan niin mielen sisäisiä tapahtumia kuin käyttäytymistä.
Etymologia.
Psykologia tulee kahdesta kreikankielisestä sanasta: ψυχή, "psukhē", eli mieli, ja -λογία "-logia", eli oppi.
Historia.
Vaikka psykologisia kysymyksiä on pohdittu vuosisatoja esimerkiksi filosofiassa, itsenäisenä tieteenalana psykologia on suhteellisen nuori, vasta 1800-luvulta. Saksalainen Wilhelm Wundt perusti v. 1879 ensimmäisen psykologian laboratorion Leipzigiin ja häntä pidetään kokeellisen psykologian isänä.


Politiikka.
Sana politiikka juontuu klassisen kreikan kielen sanasta "polis", kaupunki. Yleiskielessä sanalla "politiikka" tarkoitetaan usein johonkin tiettyyn kokonaisnäkemykseen tai aatteeseen pohjautuvaa toimintaa, jolla pyritään vaikuttamaan valtiollisiin, valtioiden välisiin tai yhteiskunnallisiin asioihin tai jolla hoidetaan niitä. Usein sanaa käytetään puolueiden toiminnasta.
Usein politiikan alaan sisällytetään oikeusvaltiossa lähinnä lainsäädännön muuttamiseen ja julkisen hallinnon ohjaamiseen tähtäävä toiminta. Poliittisen vastakohtana on perinteisesti nähty yksityinen, eli toiminta jonka ei katsota liittyvän muihin yksilöihin. Sitä kreikan kielessä merkitsi taloutta tarkoittanut sana "oikos", josta on sittemmin johdettu "ekonomia", taloustiede.
Politiikan käsite voidaan kuitenkin myös hyvin laajassa merkityksessä, jolloin politiikan piiriin kuuluvat lähes kaikki ihmiselämän osa-alueet. 1960-luvulla tuli tunnetuksi iskulause ”henkilökohtainen on poliittista”.
Politiikan tutkimus.
Politiikkaa ja poliittista päätöksentekoa tutkiva yhteiskuntatiede on nimeltään joko politologia, politiikan tutkimus tai valtio-oppi. Viimeksi mainittu tulee saksan kielen termistä "Staatslehre" (myös "Allgemeine Staatslehre" eli ”yleinen valtio-oppi”). Anglosaksisissa maissa käytetään useimmiten termiä "political science", joskin myös termi "politics" on käytössä. Politiikan teoriaa, poliittisia aatteita ja poliittista filosofiaa tutkitaan sekä politiikan tutkimuksen että monissa yliopistoissa myös (käytännöllisen) filosofian piirissä. Tavallaan jopa kaikki yhteiskuntatieteet tutkivat usein politiikan piiriin kuuluvia asioita.
Poliittiset rakenteet.
Poliittisia päätöksentekojärjestelmiä esiintyy erilaisia. Demokratiassa eli kansanvallassa kaikki äänioikeusikärajan saavuttaneet päättävät yhdessä asioista, useimmiten valitsemiensa edustajien ja heille vastuunalaisten hallituselinten kautta. Perustuslaillinen tasavalta on tavallaan kansanvallan rajoitetumpi muoto. Yksinvallassa eli diktatuurissa tai yleisesti ottaen johtajavaltaisissa eli autoritaristisissa valtiomuodoissa yksi henkilö tai ryhmä päättää kaikkien asioista. Tarkastelun tekee ongelmalliseksi se, että mitä kansanvaltaisin tai perustuslaillisin järjestelmä voi itse asiassa olla mitä räikein diktatuuri. Oligarkia on harvainvaltaa ja aristokratia ylhäisön tai jonkin muun parhaimmiston valtaa. Jonkinasteista oligarkiaa ja aristokratiaa tavataan mitä demokraattisimmissakin järjestelmissä. Mikäli poliittista valtaa rajoitetaan vähimpään mahdolliseen ja yritetään jättää asiat yksittäisten ihmisten päätettäviksi, kyseessä on libertarismi, tai valtion kokonaan poistuessa anarkia. Viimeiset kaksi aatetta eivät ole toisensa poissulkevia. Kummankin niistä käytännön sovellutukset ovat jääneet harvoiksi ja lyhytaikaisiksi, mutta teoreettisina malleina ja historiallisina ajattelutapoina niillä on silti oma kiinnostavuutensa.


Pluto.
__NOTOC__


Paavo Lipponen.
Paavo Tapio Lipponen (s. 23. huhtikuuta 1941 Turtola) on suomalainen poliitikko ja energiateollisuuden konsultti. Lipponen oli Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) puheenjohtaja vuosina 1993–2005 ja toimi Suomen pääministerinä vuosina 1995–2003 johtaen kahta peräkkäistä täyden vaalikauden istunutta hallitusta (Lipponen I ja Lipponen II). Pääministerikautensa jälkeen vuosina 2003–2007 hän toimi eduskunnan puhemiehenä. Lipponen on toiminut kansanedustajana vuosina 1983–1987 ja 1991–2007 sekä Helsingin kaupunginvaltuutettuna vuosina 1985–1995. Elokuussa 2011 Lipponen ilmoitti ryhtyvänsä pyrkimään Suomen tasavallan presidentiksi Suomen presidentinvaalissa 2012 ja hänet valittiin SDP:n presidenttiehdokkaaksi jäsenäänestyksessä syyskuussa 2011. Lipponen sijoittui vaalissa viidenneksi.
Opiskeluvuodet.
Paavo Lipponen valmistui ylioppilaaksi Kuopion Lyseosta 1959. Sieltä hänen matkansa vei vuoden opintomatkalle Yhdysvaltoihin Dartmouth Collegeen Fulbright -stipendillä. Suomeen palattuaan Lipponen muutti Helsinkiin, jossa hän opiskeli Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa pääaineenaan kansainvälinen politiikka. Paavo Lipponen valittiin Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan edustajistoon vuonna 1964 kolmen muun sosiaalidemokraatin, Ulf Sundqvistin, Ilkka Taipaleen ja Ilkka Sumun kera. Lipponen valmistui valtiotieteen kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1971 pääaineenaan kansainvälinen politiikka. Sotilasarvoltaan Lipponen on vääpeli.
Ura SDP:ssä.
Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa Lipponen on toiminut tutkimussihteerinä, kansainvälisten asiain sihteerinä, poliittisen osaston päällikkönä, Helsingin piirin puheenjohtajana, puoluetoimikunnan jäsenenä, puolueneuvoston jäsenenä. Hän on toiminut myös pääministeri Mauno Koiviston sihteerinä ja työministeri Veikko Helteen poliittisena sihteerinä. Puolueen puheenjohtajaksi Lipponen nousi vuonna 1993, kun Ulf Sundqvist joutui jättämään kautensa kesken taloudellisten epäselvyyksien vuoksi, ja toimi puheenjohtajana vuoteen 2005.
SDP:n kansainvälisten asioiden sihteerinä hän kirjoitti yhdessä Jaakko Blombergin kanssa muistion, jossa YYA-sopimusta tulkittiin sotilaallisten pykäliensä näkökulmasta liittosopimuksen kaltaisena. Lipponen oli yksi nuorten sosiaalidemokraattien keskuudessa alkunsa saaneen "uudeksi ulkopolitiikaksi" kutsutun suuntauksen kantavia voimia. Uuteen ulkopolitiikkaan kuului muun muassa huomion kiinnittäminen kehitysmaiden ongelmiin.
Pääministerinä.
SDP saavutti Lipposen johdolla murskavoiton kevään 1995 eduskuntavaaleissa lisäämällä paikkalukuaan 15:llä yhteensä 63:een. Puolue sai 28,25 prosenttia annetuista äänistä. Seuraavaksi sijoittunut Keskusta sai tyytyä 19,85 prosenttiin. Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari antoi hallituksenmuodostajan tehtävät Lipposelle, jonka johdolla muodostettiin SDP:n, Kokoomuksen, RKP:n, Vasemmistoliiton ja Vihreiden yhteishallitus, jolle annettiin lempinimi sateenkaarihallitus ennätyslaajan parlamentaarisen pohjansa ansiosta. Lisäksi hallituksessa oli yksi ammattiministeri, maa- ja metsätalousministeri Kalevi Hemilä. Ensimmäistä kertaa Suomen historiassa oikea ja vasen äärilaita olivat samassa hallituksessa.
Lipposen ohella hallituksen avainhahmo oli kokoomuslainen valtiovarainministeri Sauli Niinistö. Hallitus otti kunnianhimoiseksi tavoitteekseen työttömyyden puolittamisen seuraaviin vaaleihin mennessä. Vaikka työttömien määrä laski lähelle kolmeasataa tuhatta, hallitus jäi tavoitteestaan jälkeen. Sen sijaan suuruudenhullulta vaikuttanut hanke lama-Suomen talouden ehostamisesta eurokuntoon saatiin toteutumaan. Suomi liittyi Lipposen halun mukaisesti ensimmäisten maiden joukossa Euroopan talous- ja rahaliitto EMU:un. Siitä käytiin eduskunnassa ERM-keskustelu, joka muuttui riidaksi. Kärkevän puolin ja toisin lentäneen loanheiton lopuksi Lipponen sai puhemies Riitta Uosukaiselta huomautuksen kielenkäytöstä.
Entinen veroministeri Arja Alho on syyttänyt Lipposta uusliberalististen talouspoliittisten linjausten ajamisesta. Alhon mukaan juuri Lipponen aloitti uusliberalismin ujuttamisen Suomalaiseen yhteiskuntapolitiikkaan helmikuussa 1996 runnoen leikkauslinjan läpi elvytyksen sijaan ja niin ”hyvinvointivaltiollisesta talouden poliittista ohjausta korostaneesta perinteisestä sosialidemokraattisesta ajattelusta siirryttiin Suomessa helmikuussa 1996 päivänä pari piirua uusliberalismin suuntaan.".
Eurot tulivat käyttöön vuoden 2002 alusta lähtien. Lipposen hallitusten aikana Suomen ulkomaankauppa koki voimakkaan noususuhdanteen ja vuodesta 1994 lähtien Suomen kansantulo kasvoi neljän vuoden ajan 4,5 prosenttia vuodessa, mikä oli lähes puolet yli silloisen eurooppalaisen keskitason. Lipposen ensimmäisen hallituskauden lopulla suomalaisten ostovoima nousi OECD:n tilastojen mukaan henkilöä kohden 20 000 dollariin ylittäen tässä suhteessa ensimmäistä kertaa Ruotsin.
Lupaavasta taloudellisesta elpymisestä huolimatta Suomi joutui kantamaan laman ja sen seurausten jälkiä pitkään. Sateenkaarihallitus onnistui pitämään valtionvelan lisääntymisen kurissa, mutta ei kyennyt lyhentämään sitä toivotulla tavalla. Lipponen ja Niinistö onnistuivat saamaan vuoden 2000 budjetin ylijäämäiseksi, mitä ei ollut tapahtunut Suomessa vuosikymmeneen. Lipposen ensimmäinen hallitus onnistui myös saattamaan päätökseen perustuslain kokonaisuudistuksen, jonka eduskunta oli hylännyt alkuvuodesta 1995. Hallituksen uusi esitys tuli hyväksytyksi vuonna 1999 äänin 170–4, jolloin presidentti Martti Ahtisaari vahvisti sen allekirjoituksellaan. Uusi perustuslaki astui voimaan 1. maaliskuuta 2000, eli samana päivänä, jolloin Ahtisaaren virkakausi päättyi. Uudessa perustuslaissa vahvistettiin voimakkaasti eduskunnan asemaa Suomen keskeisenä valtioelimenä.
Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa osallistumisprosentti laski 65,2 prosenttiin, mikä koitui erityisesti SDP:n kohtaloksi. Puolue menetti 12 paikkaa, mutta säilytti siitä huolimatta asemansa maan suurimpana puolueena. Lipponen ei ollut edelleenkään halukas ottamaan keskustaa hallitukseen ja myös kokoomuksessa oltiin tyytyväisiä yhteistyöhön sosialidemokraattien kanssa. Sekä Lipposen että Niinistön arvellaan vieroksuneen erityisesti keskustan EU-kantaa, joka tuolloin oli häilyvä ja jopa kriittinen. Lipposen johdolla muodostetussa toisessa sateenkaarihallituksessa SDP luovutti vaalitappionsa tunnustaen yhden ministeripaikan kokoomukselle. Lipposen toisen hallituksen aikana Suomi liittyi EMU:un ja toimi ensimmäistä kertaa EU:n puheenjohtajamaana. Suomen ensimmäistä EU-puheenjohtajuuskautta on yleisesti pidetty erittäin onnistuneena, jopa historiallisena. Silloin sai alkunsa muun muassa Unionin suuri laajentuminen, joka toteutui vappuna 2004. Lipposen EU-politiikkaa leimasi vahva sitoutuminen integraatioon ja pyrkiminen EU:n ytimiin. Linja herätti Keski-Euroopan päättäjien keskuudessa arvonantoa jopa siinä määrin, että asiantuntijoiden piirissä lanseerattiin epävirallinen käsite "Beneflux-maat"." F-kirjain sanan keskellä merkitsi "Finlandea".
Vuonna 2000 Lipponen toivoi puheessaan Brüggessa EU:n kehittyvän liittovaltion suuntaan ja ehdotti EU:n uudistamista vahvistamalla parlamentin ja komission valtaa jäsenmaiden yhteisellä perustuslailla. Tätä olivat ehdottaneet jo kesällä Carlo Azeglio Ciampi ja Jacques Chirac. Varsinaisesti Euroopan unionin perustuslakiin tähtäävä työ aloitettiin Laekenin julistuksen jälkeen joulukuussa 2001 Valéry Giscard d'Estaingin johdolla.
Paavo Lipponen joutui viimeisimmällä pääministerikaudellaan eduskuntavaalien alla maaliskuussa 2003 poliittisen kohun osapuoleksi Anneli Jäätteenmäen (kesk) tuotua julkisuuteen pääministerin keskustelut Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin kanssa Washingtonissa 9. joulukuuta 2002. Siitä alkoi Irak-skandaaliksi tai "Irak-vuodoksi" nimitetty tapahtumasarja.
Lipponen oli pääministerinä kahdeksan vuotta, tarkalleen ottaen 2928 päivää. Täten hän on Suomen toiseksi pitkäaikaisin pääministeri Kalevi Sorsan jälkeen ja pisimpään yhtämittaisesti vallassa ollut Suomen pääministeri.
Eduskunnan puhemiehenä.
Lipponen jättäytyi Jäätteenmäen-Vanhasen punamultahallituksen ulkopuolelle ja hänet valittiin eduskunnan puhemieheksi. SDP:n puheenjohtajan tehtävät Lipponen luovutti Eero Heinäluomalle vuoden 2005 puoluekokouksessa ja ilmoitti päättävänsä poliittisen uransa vuoden 2007 eduskuntavaaleihin. Paavo Lipponen kuuluu Washingtonissa toimivan CSIS-instituutin transatlanttisen yhteistyöaloitteen johtoryhmään. Hän osallistuu instituutissa jäsenenä Initiative for a Renewed Transatlantic Partnership työryhmän toimintaan. Pääministerinä Paavo Lipponen on osallistunut kansainväliseen Bilderberg-kokoukseen Brysselissä kesällä 2000. Lipponen toimii vuonna 2006 Italiassa perustetun EU:n perustuslain kohtaloa pohtivan ryhmän ainoana pohjoiseurooppalaisena jäsenenä.
Eläkkeelle jääminen.
Vuonna 2007 Paavo Lipponen jäi eläkkeelle eduskunnasta ja on ilmoittanut julkaisevansa lähivuosina kaksiosaisen muistelmateoksen poliittisesta urastaan. Keväällä 2007 eläkkeelle jäätyään Lipponen aloitti autokoulun. Lipponen läpäisi insinööriajon 11.10.2007 ja sai B-luokan ajokortin. Lipponen oli ollut jo nuorena autokoulussa, mutta se oli jäänyt kesken. Keväällä 2008 häneltä ilmestyi Suomen historiaa käsittelevä kirja "Seitsemän veljeksen perilliset".
Lipponen on tunnettu ruotsin kielen puolestapuhujana. Hän toimi myös ruotsinkielisen kulttuurin verkoston Svenska.nu:n suojelijana ja valtuuskunnan puheenjohtajana. Hänet palkittiin Freudenthal-mitalilla vuonna 2007.
Vladimir Putin myönsi Lipposelle Ystävyyden kunniamerkin vuonna 2007.
Vuonna 2008 hänet palkattiin vuodeksi venäläis-saksalaisen Nord Stream -kaasuputkiyhtiön konsultiksi. Lipposen kertoi tehtävän olevan vuoden mittainen ja saavansa kansainvälisen tason konsultointipalkkioita.
Konsultintehtävän tultua julkisuuteen Lipponen luopui kaikista luottamustehtävistään veteraanitoimintaa lukuun ottamatta ilmoittaen syyksi asiasta nousseen mediakohun.
Myöhemmin, Venäjän–Georgian sodan jälkeen, Lipponen varoitti energiariippuvuuden riskeistä, viitaten Euroopan riippuvuuteen Venäjän kaasusta. Lipponen moitti, että "EU joutui kohtaamaan Georgian kriisin housut kintuissa" ja "omavaraisuuden heikkous merkitsee poliittista heikkoutta". Lipponen moitti kuinka monet suomalaiset ja saksalaiset poliitikot jarruttavat ydinvoiman rakentamista koska he näkevät uusiutuvat energiamuodot ja ydinvoiman vastakkaisina, jonka tapainen fundamentalismi Lipposen mukaan "tuhoaa sekä energiahuollon että ilmastopolitiikan".
Lokakuussa 2009 ilmestyi Lipposen muistelmien ensimmäinen teos.
Taideteollisen korkeakoulun kolmannessa maisteri- ja tohtoripromootiossa 11. tammikuuta 2007 Lipponen vihittiin kunniatohtoriksi.
Konsulttiyhtiö Cosmopolis.
Vuonna 2009 Lipposen konsulttiyhtiö Cosmopoliksen liikevaihto oli 194 000 €, palkat 95 000 € ja voitto 25 000 €. Pääosa laskutettiin Nord Stream kaasuputkiyhtiöltä ja loput Pohjolan Voimalta. Suomen hallitus antoi Nord Streamille luvan Itämeren kaasuputkeen marraskuussa 2009.
Wikileaks-paljastus.
Lipponen kertoi presidentti Tarja Halosen ja Venäjän johdon keskusteluista 2004 Yhdysvaltain Suomen-suurlähettiläälle. Lipposen keskusteluista USA:n lähettilään kanssa nousi kohu, kun Venäjän tiedotusvälineisiin oli vuotanut Wikileaksin kautta tietoja asiasta. Lipponen kommentoi paljastusta sanoin "so what". Oikeuskanslerille tehtiin helmikuussa 2011 kantelu aiheesta.
Paluu politiikkaan.
Lipposesta oltiin kaavailemassa Suomen EU-presidenttiehdokasta vuonna 2009. Häntä ei kuitenkaan valittu virkaan. Tappionsa jälkeen Lipponen vertasi pyrkimyksiään elokuvasankari Indiana Jonesin elokuvaan "Indiana Jones ja viimeinen ristiretki".
11. elokuuta 2011 Lipponen ilmoitti ryhtyvänsä SDP:n presidenttiehdokkaaksi Suomen presidentinvaaleissa 2012. SDP:n jäsenäänestyksenä pidetyssä esivaalissa syyskuussa hän sai 67 prosenttia äänistä. Hän sai 6,7 % äänistä, sijoittuen viidenneksi.
Perhe.
Paavo Lipposen isä oli ylimetsänhoitaja Orvo Matias Kalervo Lipponen (1914-2012) ja hänen äitinsä on terveydenhoidon opettaja, sairaanhoitaja Hilkka Aino Iisalo (e. "Ingman", s. 1915). Paavo Lipposen isoisä Akseli Lipponen oli vuonna 1918 perustetun Kansallisen Kokoomuksen puoluesihteeri vuonna 1919. Lipposen enot Tauno Iisalo (1916-1947) ja kummisetä Pentti Iisalo (1920–2008) olivat Mannerheim-ristin ritareita.
Paavo Lipposen ensimmäinen vaimo oli Aila-Marja Lipponen (o.s. "Nikupeteri", myöhemmin "Leistén") (1939–2007), joka toimi myös Helsingin kaupunginvaltuutettuna (sd) vuoteen 2004. Avioliitosta syntyi yksi lapsi, Paulamaria (s. 1964). Pariskunta erosi 1997.
Vuonna 1998 Paavo Lipponen meni naimisiin Päivi Hertzbergin kanssa (s. 1967), joka otti miehensä sukunimen seuraavana vuonna. Pariskunnalla on kaksi lasta, Emilia (s. 1998) ja Sofia (s. 2000). Lisäksi perheeseen kuuluu Päivi Lipposen tytär Cecilia (s. 1993) tämän edellisestä avioliitosta.
Lipponen on 194 senttimetriä pitkä ja hänen kengännumeronsa on 51.
Harrastukset.
Lipposen harrastuksiin kuuluvat muun muassa uinti, arkkitehtuuri ja ooppera. Nuoruudessaan Lipponen tunnettiin innokkaana vesipallon pelaajana, ja hän ylsi parhaimmillaan SM-hopealle asti.


Proseduraalinen ohjelmointi.
Proseduraalinen ohjelmointi on imperatiivinen ohjelmointiparadigma, jossa ohjelman suoritusta jäsennetään jakamalla aliohjelmiin, "proseduureihin". Aliohjelma on itsenäinen ohjelman osa, jota voidaan kutsua mistä tahansa pääohjelmasta tai muista aliohjelmista. Kutsuttaessa aliohjelmaa ohjelman suoritus siirtyy aliohjelman alkuun ja aliohjelman suorituksen päätyttyä suoritus jatkuu aliohjelmakutsua seuraavasta komennosta pääohjelmassa. Aliohjelmat mahdollistavat toiminnallisuuden uudelleenkäytön useissa eri kohdassa ohjelmaa. Aliohjelmille voidaan antaa parametreja, jolloin jonkin ongelman ratkaisu voidaan kuvata yleisesti kaikille mahdollisille lähtöarvoille. Itseäänkutsuvien aliohjelmien käyttö mahdollistaa rekursiivisen ongelmanratkaisun, joka on tehokas ratkaisumenetelmä moniin ongelmiin.
Proseduraaliseen ohjelmointiin liittyy olennaisesti hajota ja hallitse -suunnittelumenetelmä. Menetelmässä ongelma ratkaistaan jakamalla se osatehtäviin yhä uudestaan, kunnes tuloksena on niin yksinkertaisia tehtäviä, että niiden ratkaisut voidaan ilmaista ohjelmointikielen lauseilla. Tätä kutsutaan "funktionaaliseksi dekompositioksi".
Tyypillisiä proseduraalisia ohjelmointikieliä ovat C, Ada ja Pascal.


Korean demokraattinen kansantasavalta.
Korean demokraattinen kansantasavalta (, "Chosŏn minjujuŭi inmin konghwaguk" epävirallisesti Pohjois-Korea ("Puk-Chosŏn", Etelä-Koreassa käytetään myös nimeä "Puk-Han"), on valtio Itä-Aasiassa, Korean niemimaan pohjoisosassa. Naapurimaat ovat etelässä Etelä-Korea (Korean tasavalta), pohjoisessa Venäjä ja Kiinan kansantasavalta. Valtio on sosialistinen yksipuoluejärjestelmä ja yksi viidestä maasta, joita johtaa kommunistinen puolue. Pohjois-korean ideologia perustuu jucheaatteeseen, maan ulkopuolella sitä on luonnehdittu stalinistiseksi diktatuuriksi.
Maantiede.
Pohjois-Korea on suurimmaksi osaksi jokien halkomaa vuoristoa tai ylänköä. Vuoret nousevat idässä Japaninmeren rannikolta ja laskeutuvat loivina länteen, jossa on Keltaisenmeren rannikkotasanko. Korkein vuori Paektu-san (2 744 m) sijaitsee maan koillisosassa Kiinan vastaisella rajalla. Keltaisenmeren rannikkotasanko ulottuu Etelä-Korean rajalta Kiinan vastaiselle rajajoelle Yalulle. Pohjois-Korean väestöstä asuu yli puolet tällä tasangolla, joka on myös maan merkittävintä viljelysaluetta. Neljännes pohjoiskorealaisista asuu vuoristoalueen jokilaaksoissa, neljännes itärannikon tasangolla.
Kesäisin kaakosta ja lounaasta puhaltaa lämmin ja kostea kesämonsuuni. Talvimonsuuni puolestaan tuo pohjoisesta ja luoteesta kylmää ja kuivaa ilmaa. Pjonjangissa sataa lunta keskimäärin 37 päivänä vuodessa, ja tammikuun keskimääräinen ylin lämpötila on -3 °C ja alin -13 °C, elokuussa ylin 29 °C ja alin 20 °C.
Maan vuoristoisissa osissa on kasvanut paljon metsää, ja sahateollisuus on ollut merkittävä tulonlähde. Hakkuut ovat vähentäneet metsiä, joskin meneillään on uusi metsitysohjelma.
Koreoiden välisestä demilitarisoidusta vyöhykkeestä on tullut villieläinten ja harvinaisten kasvien suoja-alue.
Pohjois-Koreassa on aikaisemmin elänyt monia suurpetoja kuten ilveksiä, tiikereitä, karhuja, panttereita ja leopardeja, mutta ne ovat käyneet harvinaisiksi. Hirviä ja villisikoja on edelleen, mutta kasvava väestö on ajanut nekin ahtaalle. Valkoinen haikara on maan kansanrunoudessa tärkeä symboli.
Varhainen historia.
Kolme kuningaskuntaa 5. vuosisadan lopulla Goguryeon suurimman laajenemisen aikaan. Hanseong oli alun perin Baekjen pääkaupunki.
Korean niemimaan varhaisimmat asukkaat vaelsivat sinne Kiinan luoteisosasta. Mantsuriassa asuu edelleen kansoja, jotka muistuttavat ulkomuodoltaan korealaisia.
Ensimmäiseen vuosisataan mennessä niemimaa jakautui kolmeen valtioon, Goguryeoon, Baekjeen ja Sillaan. Vuonna 668 Silla yhdisti Korean yhdeksi valtioksi.
Mongolia miehitti Koreaa vuodesta 1231 1300-luvun alkupuolelle. Japani hyökkäsi maahan 1592 ja 1597. Choseon-dynastian aika oli Korean pisin yhtäjaksoinen itsenäisyyden kausi vuosina 1392-1910. Choseon eristäytyi aikansa loppupuolella niin voimakkaasti ympäröivästä maailmasta, että sai liikanimen "erakkokuningaskunta".
Korean jako.
Japani miehitti 1910 Korean niemimaalla olleen Korean kuningaskunnan. Kun vuonna 1945 toisessa maailmansodassa tappion kokenut Japani veti joukkonsa pois Koreasta, sodan voittajavaltioihin kuuluneet Neuvostoliitto ja Yhdysvallat jakoivat maan kahtia 38. leveyspiirin kohdalta. Pohjoinen miehitysvyöhyke oli Neuvostoliiton hallinnassa, eteläinen puolisko oli Yhdysvaltain valvonnassa. Neuvostoliiton miehittämälle vyöhykkeelle perustettiin 9. syyskuuta 1948 Korean demokraattinen kansantasavalta, ja Korean työväenpuolueen pääsihteeristä Kim Il-sungista tuli maan valtionpäämies. Kim Il-sung julisti Pohjois-Korean sosialistiseksi valtioksi, jonka poliittinen järjestelmä perustui juche-aatteeseen.
Josif Stalinin aikana Neuvostoliitto kannatti Kim Il-sungin hallitusta ja tuki Pohjois-Korean valtiota taloudellisesti ja sotilaallisesti. Kim Il-sung kansallisti japanilaisilta jääneet ulkomaiset yritykset ja liitti eri puolueet yhdeksi Korean työväenpuolueeksi. Itä-Euroopan sosialistivaltioiden tavoin Pohjois-Korea käynnisti talousohjelman, joka rakentui raskaan teollisuuden, maaseudun kollektivisoinnin ja armeijan asevarustelun ympärille.
Korean sota.
Kim Il-sungin johtama Pohjois-Korea julistautui alusta lähtien koko Korean niemimaan viralliseksi hallitukseksi, jonka tavoitteena oli Korean yhdistäminen. 25. kesäkuuta 1950 Korean kansanarmeija ylitti 38. leveyspiirillä olevan Koreoiden välisen rajan, ja Etelä-Korean heikosti varusteltu armeija kukistui lyhyessä ajassa. Yhdistyneet kansakunnat lähetti Yhdysvaltain johdolla joukkoja Etelä-Korean tueksi. Päätös oli mahdollinen, koska Neuvostoliitto boikotoi Yhdistyneiden kansakuntien kokouksia. Syynä siihen oli, että Kiinaa edusti Yhdistyneissä kansakunnissa sisällissodan hävinnyt Formosan saarelle paennut Taiwan. Korean kansanarmeija vetäytyi etelästä, YK:n liittouma tunkeutui Pohjois-Korean maaperälle, ja pääkaupunki Pjongjang miehitettiin. Marraskuussa 1950 Kiinan kansantasavalta liittyi sotaan Pohjois-Korean puolella ja lähetti satojatuhansia "vapaaehtoisia" ajamaan liittoumaa pohjoisesta Etelä-Korean puolelle. Korean sota päättyi kolmen vuoden taistelujen jälkeen 27. heinäkuuta 1953 aselepoon, joka kesti 56 vuotta. 27. toukokuuta 2009 Pohjois-Korea ilmoitti mitätöineensä aselevon.
Korean sodan jälkeen Korean niemimaa oli raunioina, ja puoliskojen väliseksi rajaksi vakiintui vuoden 1953 aselepolinja, mutta välillisestä aselevosta huolimatta molemmat Koreat olivat juridisesti sotatilassa eikä virallista rauhansopimusta maiden välille ole allekirjoitettu.
Yksinvaltiuden alku.
Korean sodan jälkeen voimakkaaseen jällenrakentamiseen liittyi talouden keskittäminen, luokkarajojen häivyttäminen ja keskittyminen raskaan teollisuuden edistämiseen. Kim Il-sungin ympärille luotiin henkilökultti vahvistamaan autoritaaristä diktatuuria. Hänen kuvaansa levitettiin kaikkialle, kansalaiset alkoivat käyttää sillä koristettuja rintamerkkejä, ja kouluissa opetettiin Kim Il-sungin elämäntarinaa ja opetuksia.
1950-luvun aikana Kim Il-sung keskitti vallan puolueen sisällä olevalle uskolliselle lähipiirilleen. Tähän mennessä Korean työväenpuolueessa oli ollut useita kilpailevia ryhmittymiä. Kimin lähipiirin lisäksi oli Kiinassa koulutuksensa saaneiden kommunistien ryhmä, Neuvostoliittoa suosivien ryhmä ja kotimaisten kommunistien ryhmä. Kim Il-sung hyökkäsi näiden kimppuun yksitellen, syyttäen niitä epäisänmaallisuudesta, juonittelusta ja vehkeilystä ulkomaalaisten kanssa. Ryhmittymien johtohahmoja syytettiin vallankaappauksen suunnittelusta ja tuomittiin kuolemaan. Puolueessa 1950-luvun lopulta 1960-luvun alkuun tehtyjen puhdistusten jälkeen Kimin asemaa ei enää uhannut mikään taho.
Tasapainottelua Kiinan ja Neuvostoliiton välillä.
Sodan jälkeen alkoi talouskasvu. Sodassa syntyneet tuhot oli korjattu ja tuotanto oli palautettu sotaa edeltäneelle tasolle vuoteen 1956 mennessä. Sen jälkeen tuotanto vielä kaksinkertaistui kuudessa tai seitsemässä vuodessa. Ensimmäisinä vuosikymmeninä Pohjois-Korea oli taloudellisesti ylivoimainen köyhään epävakaaseen etelään verrattuna, mutta noin vuonna 1980 Etelä-Korea meni siitä vauhdilla ohi.
1970-luvun lopulla Pohjois-Korean talous alkoi kuitenkin taantua samaan tapaan kuin Itä-Euroopan sosialistisilla valtioilla. Maataloustuotannon heikkeneminen ja kulutustavaroiden puute johtivat taloustaantumaan, ja suuret puolustusmenot olivat nekin oma taakkansa.
Pohjois-Korean tilannetta vaikeuttivat 1950-luvulla alkaneet Neuvostoliiton ja Kiinan väliset kiistat. Maan johto pyrki tasapainottelmaan näiden kahden suurvallan välillä. Stalinin kuoleman jälkeinen suojasään aika Neuvostoliitossa vaikeutti Kim Il-sungin asemaa, ja vaikuttaa että Leonid Brezhnev inhosi häntä henkilökohtaisesti. Pohjois-Korea kääntyi entisten vihollisten puoleen, ja vuoteen 1974 sen tuonti OECD-maista ylitti tuonnin kommunistimaista. Se ei kuitenkaan kyennyt maksamaan OECD-maista ottamiaan kovan rahan lainoja, ja kauppa tyrehtyi.
Eristäytyminen.
Pohjois-Korea otti 1960-luvun lopussa käyttöön juche-aatteen, joka määritteli maan tärkeimmäksi tavoitteeksi omavaraisuuden. Pohjois-Korean mediassa juchea nostettiin leninismin yläpuolelle, ja Kim Il-sungia alettiin kutsua ”suureksi johtajaksi”.
Vuonna 1972 Pohjois-Korea otti käyttöön uuden perustuslain, jossa pääministeri Kim Il-sung julistettiin presidentiksi. Henkilökultti vahvistui entisestään. Myös hänen perhettään alettiin ihannoida, ei pelkästään hänen poikaansa Kim Jong-iliä, vaan myös hänen kuollutta vaimoaan Kim Jong-sukia.
Pohjois-Korea hyväksyttiin 1991 Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi.
Pohjois-Korea Kim Jong-ilin aikana.
Kim Il-sungin vanhin poika Kim Jong-il nimitettiin asevoimien ylipäälliköksi. Kim Il-sung kuoli 1994, ja maahan julistettiin kolmen vuoden suruaika, jonka päätteeksi 1997 Korean työväenpuolue nimitti Kim Jong-ilin kansallisen puolustuskomitean puheenjohtajaksi (Pohjois-Korean valtionpäämieheksi), vaikka edesmennyt Kim Il-sung on virallisesti yhä Pohjois-Korean presidentti.
Pohjois-Korea kehitti Sŏn'gun-järjestelmän, jossa talous keskitettiin Korean kansanarmeijan ympärille. Kim Jong-ilin johdolla Pohjois-Korea kasvatti puolustusmenojaan ja käynnisti ydinvoimaohjelman. Vuonna 1994 Yhdysvallat ja Pohjois-Korea sopivat Genevessä, että Pohjois-Korea jäädyttää ydinohjelmansa ja seuraa IAEA:n ohjeistusta, ja saa vastineeksi öljyä ja apua turvallisemman kevytvesireaktorin valmistamiseen.
1990-luvulla maassa oli yksi vuosisadan pahimmista nälänhädistä, jossa kuoli ulkomaisten asiantuntija-arvioiden mukaan ainakin miljoona ihmistä (3-5 prosenttia väestöstä).
2000-luvulla Korean demokraattinen kansantasavalta on ollut julkisuudessa lähinnä ydinase- ja ohjusohjelmiensa takia. Yhdysvaltain presidentti George W. Bush liitti maan luomansa käsitteen pahan akseli -käsitteen alle. Vakava talouskriisi, paikoitellen nälänhädäksi kärjistyneet maatalousongelmat 1990-luvulla sekä Korean tasavallan, Japanin ja Yhdysvaltain uhkailu nostavat maan aika ajoin uutisotsikoihin. Lokakuun alkupuolella 2006 Pohjois-Korea uhkasi tehdä ydinkokeen, ja 9. lokakuuta 2006 maa ilmoitti tehneensä ensimmäisen kokeensa. Tämä koe epäonnistui osittain, mutta seuraava ydinkoe toukokuussa 2009 onnistui edellistä paremmin. Tämän ydinkokeen jälkeen myös Venäjä ja Kiina ilmaisivat halukkuutensa talouspakotteisiin Pohjois-Koreaa vastaan.
Kim Jong-Ilin nuorin poika Kim Jong-un nimitettiin vuonna 2010 moniin korkeisiin virkoihin. Kim Jong-Il kuoli 17. joulukuuta 2011. Kim Jong-un on Pohjois-Korean nykyinen valtion päämies.
Maaliskuussa 2011 avustusjärjestöt kuten Maailman ruokaohjelma (WFP). arvioivat kuuden miljoonan ihmisen olevan ruoka-avun tarpeessa. Pohjois-Korea ilmoitti uudistavansa maataloussektoria syyskuussa 2012.
Politiikka.
Korean demokraattista kansantasavaltaa hallitsee pääpuolueena Korean työväenpuolue, johon kaikki hallinnon edustajat kuuluvat. Valtiota johtaa marxilais-leniniläisen teorian ja siitä edelleen kehitetyn korealaisen ja puolueen käsityksen mukaisesti marxilais-leninismiä korkeamman juche-ideologian mukaisesti "kansan etujoukko" eli puolue, jonka päätökset perustuvat demokraattiseen sentralismiin. Maassa on Korean työväenpuolueen lisäksi kaksi sallittua puoluetta, Korean sosiaalidemokraattinen puolue ja Cheondogyolainen Ch'ôngu -puolue. Ne eivät vastusta pääpuolueen valtaa. Kolme puoluetta muodostavat yhdessä Demokraattisen isänmaan yhdistämisen rintaman. Lisäksi rintamaan kuuluvat pioneeriliike, Kim Il-sungin Sosialistinen Nuorisoliitto, Korean demokraattinen naisliike ja Korean punainen risti.
Korkein kansanneuvosto (최고인민회의; Choego Inmin Hoeui) on virallisesti hallinnon korkein elin. Sen 687 jäsentä valitaan viisivuotiskausiksi kansanvaalilla. Vaali on kuitenkin sikäli nimellinen, että ehdokkaat valitaan etukäteen kansanrintaman jäsenten joukosta eikä vastaehdokkaita ole. Vaalissa kussakin vaalipiirissä on vain yksi ehdokas, joka siis valitaan. Vaalitoimituksessa äänestäjä pudottaa vaaliuurnaan äänestyslipun, johon on valmiiksi painettu ehdokkaan nimi. Mikäli äänestäjä haluaa äänestää ehdokasta vastaan, on vaaliuurnan vierellä sivupöydällä näkyvillä kynä, jolla äänestyslipussa olevan ehdokkaan nimen voi yliviivata. Turvallisuusviranomaiset valvovat vaalitoimitusta, ja jo pelkkä kynän vilkaiseminen voi olla rangaistavaa.. Kansanneuvosto kokoontuu tavallisesti kahdesti vuodessa muutamaksi päiväksi ja vahvistaa puolueen tekemät päätökset. Kansanneuvoston ollessa tauolla sen tehtäviä hoitaa kansanneuvoston valitsema puhemiehistö eli pysyvä komitea. Kansanneuvoston puheenjohtaja on Kim Yong-nam.
Korkein kansanneuvosto valitsee hallituksen tai valtion hallinnon neuvoston puheenjohtajan, joka nimittää neuvoston muut jäsenet. Keskuskansankomitea valvoo valtion hallinnon neuvostoa, joka toimii hallinnollisena ja toimeenpanevana elimenä. Korkein kansanneuvosto nimitti 11. huhtikuuta 2007 pääministeriksi Kim Yong-ilin. Hänen seuraajakseen nimitettiin 7. kesäkuuta 2010 Choe Yong-rim.
Vaikka hallitusta johtaa nimellisesti pääministeri, todellinen valta oli vuosikymmenten ajan Kim Jong-ilillä, joka oli entisen johtajan presidentti Kim Il-sungin poika. Hänet nimettiin helmikuussa 1974 isänsä seuraajaksi, ja hän oli
vallassa isänsä kuoleman jälkeen heinäkuusta 1994 kuolemaansa saakka. Kim Jong-ilin virallinen asema oli sotavoimien komentaja (조선인민군 최고사령관; 1991–2011), valtion kansallisen puolustuksen komission puheenjohtaja (국방위원회 위원장; 1993 alkaen) ja puolueen pääsihteeri (조선로동당 총비서; 8. lokakuuta 1997 alkaen). Kansallisen puolustuksen komission puheenjohtajan virka julistettiin vuonna 1998 valtion korkeimmaksi asemaksi.
Kim Jong-ilistä käytetty lisänimi oli perinteisesti "Rakas johtaja", mutta viimeisinä vuosina maan virallisissa viestimissä luetltiin vaatimattomammin vain hänen asemaansa liittyvät arvonimet, ja virallinen muoto oli Suuri johtaja, toveri Kim Jong-Il ja Ylipäällikkö Kim Jong-il. Presidentin arvonimi on edelleen Kim Il-sungilla, josta käytetään lisänimiä "Suuri johtaja" ja "Ikuinen presidentti".
Valtarakenne on keskitetty, eikä vallan kolmijakoa sovelleta. Vuoden 1972 perustuslakiin vuosina 1992, 1998 ja 2009 tehtyjen lisäysten mukaan hallitusta johtaa pääministeri ja teoriassa puheenjohtajan johtama keskuskansankomitea. Oikeuslaitos on vastuussa korkeimmalle neuvostolle (kansaneuvostolle), joka nimittää myös korkeimman oikeuden tuomarit.
Johtajien lisänimet.
Itäaasialaiseen kulttuuriin kuuluu tapa käyttää ihmisestä ammattiin tai arvoasemaan viittaavaa nimitystä, vaikka varsinaisenkaan nimen käyttö ei ole ongelma. Pohjois-Korean johtajista käytetyt lisänimet eivät ole virallisia arvonimiä vaan ne suunnittelee maan propaganda- ja agitaatioministeri, ja johtaja hyväksyy ne käyttöön, ja niitä voi olla useita.
Valtion perustajasta Kim il-Sungista on käytetty nimitystä Suuri johtaja mahdollisesti 1940-luvulta alkaen, ja nimitys vakiintui 1960-luvulla. Lisänimien käytön kehitti nykyiseen huippuunsa seuraava johtaja Kim Jong-il, joka otti lisänimen Rakastettu johtaja korostaakseen asemaansa isänsä arvoisena maan johtajana. Kim il-Sung on yhä maan ikuinen presidentti.
Kim Jong-unin asema virallistui 2009, jolloin hänestä alettiin käyttää nimitystä Loistava toveri, ja isän kuoleman jälkeen joulukuussa 2011 nimeen lisättiin Suuri seuraaja, mutta tämä nimitys kuitenkin todennäköisesti ajan myötä muuttuu, sillä siinä on isään alisteinen vivahde. Johtaja-nimitystä uudessa ei välttämättä ole, sillä aiemmatkaan johtaja-nimitykset eivät perustu samaan korean kielen sanaan.
Ihmisoikeudet.
Ihmisoikeudet ovat Pohjois-Koreassa lähes tuntemattomat. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA World Fact Book luonnehtii Pohjois-Korean valtiomuotoa termein "kommunistivaltion yhden miehen diktatuuri" (). Freedom House arvioi maan olevan totalitaarinen diktatuuri.
Pohjois-Koreassa "rikotaan ihmisoikeuksia jatkuvasti ja järjestelmällisesti", ja siihen kuuluvat poliittiset vangitsemiset, kidutus ja kuolemantuomiot. "Kaikenlainen tottelemattomuus, kuten maasta poistuminen tai luvaton kokoontuminen tai yhdistyminen, on ankarasti rangaistua ja tiedotusvälineitä kontrolloidaan tiukasti. - - Noin 50 000 pakolaista piilottelee Kiinassa jatkuvassa palautuksen pelossa", kertoo Amnestyn raportti.
Maasta lähteneiden perheitä "katoaa", ja esimerkiksi Son Jong-hunin luona Kiinassa luvatta vierailleen veljen Son Jong-namin turvallisuuspalvelu pidätti vuonna 2006, vei pääkaupunkiin ja kidutti hänet kuoleman rajoille ilman oikeudenkäyntiä. Jong-namia uhkaa jatkuvasti teloitus.
Myöhemmin ihmisoikeusjärjestö raportoi satojen loikkareiden kertomuksen perusteella, että vankileireillä on 200 000 poliittista vankia ja vankeja kidutetaan ja pahoinpidellään leireillä toistuvasti. Näiden lisäksi leireillä on muun muassa kristittyjä ja pakoa Kiinaan yrittäneitä.
Ulkopolitiikka ja terrorismisyytteet.
Pohjois-Korea on aiemmin luokiteltu terrorismia tukevaksi valtioksi. Se järjesti Korean Airin lennon 858 pommituksen vuonna 1987. Maa on myös kaapannut useita japanilaisia ja eteläkorealaisia. Kaapattujen eteläkorealaisten joukossa ovat olleet ohjaaja Shin Sang-ok ja hänen vaimonsa, näyttelijä Choi Eun-hee. Kaapattuihin japanilaisiin lukeutuu Megumi Yokota.
17. syyskuuta 2002 Pohjois-Korea myönsi ensi kertaa kaapanneensa Japanin kansalaisia. Japanin hallituksen mukaan maa kaappasi kaikkiaan 17 japanilaista, joista viisi palasi Japaniin myöhemmin lokakuussa 2002. Japanilaiset kaapattiin 1970–1980-luvuilla. Eteläkorealaisia on kaapattu huomattavasti useampia, ja Pohjois-Koreassa pidetään yhä satoja eteläkorealaisia.
Ohjuslaukaisut.
Pohjois-Korea on kehitellyt keskimatkan ohjuksia alkujaan venäläisen tekniikan pohjalta.
Pohjois-Korea kehitti 1980-luvulla venäläisvalmisteisesta lyhyen kantaman Scud-ohjuksesta Nodong-1 -ohjuksen, jonka kantama on 1000-1300 km. Vuonna 1998 Pohjois-Korea laukaisi Taepodong-1 -ohjuksen Pohjois-Japanin yli.
Taepodong-1 -ohjuksen kantama on 2900 km, Taepodong-2:n ilmeisesti noin 4000-10 000 km.
5. heinäkuuta 2006 Pohjois-Korea laukaisi ainakin kuusi ohjusta. Yksi ohjuksista oli keskipitkän matkan Taepodong-2. Tämän ohjuksen laukaisu ilmeisesti epäonnistui, koska se tuhoutui 40 sekunnin lennon jälkeen. Ohjusten laukaisu aiheutti runsaasti kansainvälisiä vastalauseita.
Huhtikuussa 2009 Pohjois-Korea laukaisi Unha-2-kantoraketilla Kwangmyŏngsŏng-2 -viestintäsatelliitin. Etelä-Korean tietojen mukaan raketti ei noussut Maan kiertoradalle. Muualla kantoraketin laukaisua pidettiin peiteltynä sotilaallisena ohjuskokeena. Pohjois-Korea on ilmoittanut lähettäneensä satelliitin kiertoradalle myös vuonna 1998. Ulkomaalaiset tarkkailijat eivät vahvista satelliittien olemassaoloa.
Vuonna 2009 turvallisuusneuvosto hyväksyi yksimielisesti Yhdysvaltojen esittämän päätöslauselman Pohjois-Koreaa vastaan asetettavista pakotteista rangaistuksena maan ohjuskokeista.
Maaliskuussa 2010 eteläkorealainen sota-alus upposi yllättäen, ja on vahvoja epäilyjä että sen upotti pohjoiskorealainen torpedo.
Huhtikuussa 2012 Pohjois-Korea ampui kiistellyn raketin taivaalle väittäen sen oleva sateliitti. Raketti kuitenkin hajosi lennettyään minuutin verran ilmassa. Matkaa raketille kertyi 120 kilometriä. Japani uhkasi ampua raketin alas mikäli se olisi lentänyt sen ilmatilan yli.
Ydinaseohjelma ja ydinkoe.
Pohjoiskorealainen vartija Etelä- ja Pohjois-Korean vastaisella rajavyöhykkeellä, joka on maailman tarkimmin valvottua aluetta.
9. lokakuuta 2006 Pohjois-Korea ilmoitti tehneensä ydinkokeen. Eteläkorealaisen tiedustelupalvelun mukaan koe tehtiin kello 10.36 paikallista aikaa.
Kiinaa varoitettiin 20 minuuttia ennen koetta ja se puolestaan tiedotti asiasta Yhdysvalloille. Alueella havaittiin seismistä toimintaa voimakkuudeltaan 3,6-4,2 Richterin asteikolla. Tapahtunut räjähdys oli melko pieni, 0,55-2 kilotonnia tai vielä pienempi. Epäillään, että räjähdys olisi ollut hieman pieleen mennyt ydinkoe.
Kuusi valtiota eli Pohjois-Korea, Yhdysvallat, Kiina, Etelä-Korea, Japani ja Venäjä ovat käyneet neuvotteluja Pohjois-Korean ydinaseohjelman lopettamisesta. 13. helmikuuta 2007 Etelä-Korean edustaja kertoi, että Pohjois-Korea lupaa sulkea Jongbjonin ydinlaitoksen ja päästää tarkastajat itse paikalle. Tämän jälkeen Pohjois-Korea saa 50 000 tonnia öljyä tai vastaavan summan muuta talousapua.
Vuonna 2006 Pohjois-Korea räjäytti toisen ydinlatauksen, jonka voima on monien arvioiden mukaan välillä 1,5-8 kilotonnia. Venäläisten ilmoittama 10-20 kilotonnia lienee liioiteltu. Tämä koe oli selvästi edellistä voimakkaampi. Monet uskovat, että Pohjois-Korea ei kykene vielä käyttämään ydinkärkiä ohjuksissaan, koska ne ovat niin raskaita.
Hallinnollinen jako.
Pohjois-Koreassa on kaksi suoraan hallittua kaupunkia (Chik'alshi; 직할시), kolme erityisaluetta eri nimityksillä ja yhdeksän maakuntaa (Do; 도).
Talous.
Korean niemimaa öisessä satelliittikuvassa. Pohjois-Korean sähkövarat ovat hyvin vähäiset ja sähköä on vain rajoitetusti.
Neuvostoliiton romahduksen jälkeen muut keskitetyn talouden maat valitsivat talousuudistuksen ja jonkinasteisen kaupan vapauttamisen. Pohjois-Korea ei ole varsinaisesti tehnyt niin, mutta on hyväksynyt pienen yksityisen markkinasektorin, ja uudistanut palkkoja ja hintoja vuonna 2002.
Maassa ei nimellisesti kerätä veroja, mutta kansalaiset joutuvat maksamaan erilaisia kiinteitä tai tuloihin perustuvia maksuja.
Hallinto keskittyy raskaaseen sotateollisuuteen maatalouden kustannuksella. Viime vuosina taloutta on kuitenkin hieman avattu yhteistyölle eteläkorealaisten yhtiöiden kanssa ja perustettu jopa erityistalousalue, jossa ulkomaiset yritykset voivat toimia. Kaesongin alueella toimii noin 120 eteläkorealaista yritystä joissa on pohjoiskorealaisia työntekijiöitä; alueelle suunnitellaan jopa 2000 yritysta vuoteen 2012 mennessä. Suurin osa yritysten tuotteista myydään Etelä-Koreaan, pieni osa kolmansiin maihin.
Läntiset asiantuntijat ovat arvioineet vuonna 2008, että Pohjois-Korean halpa, nuori ja osaava työvoima sekä sijainti neljän suuren talousmahdin välissä mahdollistaisivat 6-7 %:n vuosittaisen talouskasvun "oikeilla kannustimilla ja uudistustoimilla".
Asevoimat käsittää noin 1,21 miljoonaa henkilöä, ja puolustusbudjetti on noin neljäsosa bruttokansantuotteesta. Noin viidennes 17–54-vuotiaista miehistä on asevoimien palveluksessa. Ulkomaisten sanomalehtitietojen mukaan palvelu voi kestää miehillä 10-13 vuotta, naisilla 6-8 vuotta, sillä palvelusaikaa jatkettiin kolmella vuodella vuonna 2005.
Neuvostoliiton romahdus vuonna 1991 katkaisi "apuvirrat, joiden avulla Pohjois-Korean vanhentunut teollisuus ja alkeellinen maatalous keinohengittivät. Myös Kiinan halu tukea Pohjois-Koreaa oli laimennut. Sitä kiinnosti enemmän tuottava kauppa Etelä-Korean kanssa, jonka se tunnusti vuonna 1992. Kun vuosien 1995–96 tuhotulvia seurasi kuivuus, ruokapula syveni vuonna 1997 nälänhädäksi, jossa menehtyi" 0,5–3,5 miljoonaa ihmistä. Maan bruttokansantuote henkilöä kohti laskettuna pieneni kolmanneksen vuosina 1990-2002.
2000-luvulla maalla on ollut parempi onni ja vuosikymmenen alkuvuosina talous kohentui hieman, mutta vuosina 2006, 2007 ja 2009 talouskasvu oli negatiivista. Ruoka on yhä niukkaa ja säännösteltyä, lapsista monet ovat pahasti aliravittuja.
Vuonna 2006 Pohjois-Korea pyysi Etelä-Korealta 500 000 tonnia ruokaa ja 11. toukokuuta ilmoitti olevansa jälleen valmis ottamaan ruoka-apua myös Maailman ruokaohjelma WFP:ltä. Maaliskuussa 2011 WFP arvioi kuuden miljoonan ihmisen olevan ruoka-avun tarpeessa.
Valtion tiedotusvälineet väittävät pohjoiskorealaisille kapitalistisen Etelä-Korean oloja surkeiksi. Vaikka Etelä-Korea olikin niemimaan köyhempi puolisko ennen jakoa, nyt sen vauraus on eurooppalaisella tasolla. Pohjois-Korea on nykyään Aasian kaikkein köyhimpiä maita läntisten BKT-arvioiden mukaan: CIA:n luettelossa Etelä-Korea on sijalla 44, Pohjois-Korea 194, ostovoimakorjattu BKT henkeä kohti on pienempi vain Nepalissa, Bangladeshissa, Haitilla ja Afrikan maissa.
Pohjois-Korean taloudellisesti merkittävimpiin luonnonvaroihin kuuluvat kivihiili, lyijy, volframi, sinkki, grafiitti, rautamalmi, kupari ja kulta sekä vesivoima. Merkittävimpiä vientituotteita ovat mineraalit, metalliteollisuuden tuotteet, tekstiilit ja elintarvikkeet. Vuonna 2010 puolet viennistä suuntautui Kiinaan.
Matkailu ja turismi.
Koska Pohjois-Korea on suurimmaksi osaksi eristäytynyt ulkomaailmasta, maassa ei esiinny massaturismia. Matkailijoilla on kuitenkin mahdollisuus hankkia käyntilupa maassa vierailuun. Etelä-Korean kansalaisia kävi aiemmin maiden välisen rajan lähellä sijaitsevalla Kŭmgang-vuorella tapaamassa sukulaisiaan valvotuissa oloissa, mutta vuoden 2008 ampumisvälikohtauksen jälkeen vierailut loppuivat. Yhdysvaltain kansalaisilta vaaditaan viisumi. kuten muiltakin matkailijoilta, mutta heidän liikkumistaan junalla on rajoitettu.
Ulkomaalaiset saavat liikkua Pohjois-Koreassa vain hallituksen hyväksymien matkaoppaiden seurassa. Matkapuhelimia tai muuta elektroniikkaa (GPS) ei saa viedä maahan. Digitaalikamerat ovat sallittuja, mutta niiden sisältö voidaan tarkistaa ja kuvia tuhota tullissa.
Väestöjakauma.
Pohjois-Korea on etnisesti yksi maailman homogeenisimmistä valtioista. Maassa on erittäin pienet kiinalais- ja japanilaisvähemmistöt. Väestön keskimääräinen elinikä oli vuonna 2006 miehillä 69 ja naisilla 75 vuotta.
Suurin osa pohjoiskorealaisista ei noudata mitään uskontoa, sillä valtionjohto suhtautuu uskontojen harjoittamiseen kielteisesti. Pääuskontoja ovat perinteisesti olleet buddhalaisuus ja kungfutselaisuus. Maassa ei ole uskonnonvapautta; uskonnonharjoitusta tukahdutetaan ja uskontojen harjoittajia syrjitään.
Kulttuuri.
Kim Jong-iliä ja Kim Il-sungia ympäröivä henkilökultti hallitsee Pohjois-Korean kulttuuria. Suuri osa pohjoiskorealaisesta kirjallisuudesta, elokuvasta, musiikista ja teatterista keskittyy kahden johtajan ympärille.
Pohjois-Koreasta on Unescon maailmanperintöluettelossa mukana Koguryon hautakivikompleksi, joka lisättiin siihen vuonna 2004.
Yksi merkittävä tapahtuma Pohjois-Koreassa ovat massaliikuntatapahtumat. Massaliikuntatapahtumissa on tanssi-, voimistelu- ja koreografiaesityksiä, jotka juhlistavat Pohjois-Korean historiaa. Vuosittain järjestettäviin tapahtumiin osallistuu kerralla jopa 100 000 henkeä.
Korean Central Television on Pohjois-Korean työväenpuolueen televisiokanava. Sen lisäksi toimii kulttuurikanava Mansudae. Työväenpuolueella on myös radiokanava. Korealainen radiokanava Voice of Korea lähettää radio-ohjelmaa koreaksi, kiinaksi, japaniksi ja englanniksi ulkomaalaisille.
Urheilu.
Pohjois-Korean joukkue on osallistunut kesä- ja talviolympialaisiin vuodesta 1964 alkaen yhteensä 16 kertaa. Eniten mitaleja on saanut judoka Kye Sun-Hui.
Pohjois-Korean jalkapallomaajoukkue on selviytynyt kaksi kertaa MM-kilpailujen lopputurnaukseen, 1966 ja 2010. Joulukuussa 2011 se oli FIFA:n rankingissa sijalla 110.
Pohjois-Korean jääkiekkomaajoukkue pelaa MM-tasolla 2. divisioonassa. Vuonna 2011 se oli kansainvälisen jääkiekkoliiton rankingissa sijalla 45.


Perussuomalaiset.
Perussuomalaiset (, lyh. PS), on suomalainen kansallismielinen ja EU-kriittinen puolue, joka tukeutuu kristillis-sosiaaliseen arvopohjaan. Perussuomalaiset on eduskunnan kolmanneksi suurin puolue. Puolueen tarkoituksena on edistää suomalaista työntekoa ja yrittämistä, sivistyksellisiä pyrkimyksiä sekä taloudellisen perusturvan ja hyvinvoinnin toteutumista. Perussuomalaisten arvomaailmaan lukeutuu myös populismi, "joka korostaa kansan ja eliitin välistä ristiriitaa ja väittää itse edustavansa kansaa kannatuksesta riippumatta", ja usein puolueen katsotaan edustavan arvokonservatismia. Puolueen puheenjohtaja on vuodesta 1997 alkaen ollut Timo Soini.
Vuonna 2009 tehdyn tutkimuksen mukaan perussuomalaisten kannattajia on hankala sijoittaa oikeisto–vasemmisto-akselille, koska mielipiteiden hajonta on suurta. Asteikolla 1–10 – jossa 1 on äärimmäinen vasemmisto ja 10 äärimmäinen oikeisto – perussuomalaisten kannattajat saivat arvon 5,4, kun suomalaisten keskiarvo oli 5,5. Puolueen kannattajista 50 prosenttia työskenteli työntekijäammateissa. Määrä oli suurempi kuin vasemmistopuolueilla. Eduskunnan istumajärjestyksessä puolue on sijoitettu keskelle, keskustan ja vihreiden väliin.
Perussuomalaisten nuorisojärjestö on Perussuomalaiset Nuoret, miesjärjestö Perusäijät ja naisjärjestö Perussuomalaiset Naiset. Puolueen pää-äänenkannattaja on kuukausittain ilmestyvä Perussuomalainen-lehti.
Puolue perustettiin 11. toukokuuta 1995 vararikkoon päätyneen Suomen maaseudun puolueen pohjalta. Perustettaessa järjestön puheenjohtajaksi nimettiin Kari Bärlund, sihteeriksi Urpo Leppänen sekä varapuheenjohtajiksi Raimo Vistbacka ja Timo Soini, kaikki vanhoja SMP:n johtomiehiä. Perussuomalaiset merkittiin puoluerekisteriin 13. lokakuuta 1995.
Perussuomalaiset ilmoitti elokuussa 2011 käyttävänsä itsestään kansainvälisissä yhteyksissä englanninkielistä nimeä "The Finns" eli "suomalaiset". Aiemmin puolueella ei ollut englanninkielisestä nimestä virallista päätöstä, mutta "True Finns" -nimeä käytettiin esimerkiksi puolueen verkkosivuilla. Kansainvälinen media on toistaiseksi pitäytynyt vanhassa muodossa.
Poliittiset kannat.
Perussuomalaisten yleisohjelma hyväksyttiin ensimmäisessä puoluekokouksessa 26. marraskuuta 1995 Kokkolassa. Ohjelmassa puolueen arvomaailma määriteltiin kristillis-sosiaaliseksi. Puolue on sittemmin julkaissut lukuisia vaali-, erityis- ja tavoiteohjelmia.
Veropolitiikka.
Perussuomalaiset vaatii jyrkempää progressiota verotukseen, varallisuusveroa takaisin, lapsiperheille verovähennyksiä, perintöveron lakkauttamista asuntojen osalta ja alempaa ruoan, autojen ja polttoaineiden verotusta. Puolueen mielestä suurten perintöjen verotusta ei saa laskea.
Vaaliohjelmassaan 2011 perussuomalaiset haluavat kiristää yritysten osinkoveroa ja yli 5 000 euroa kuussa ansaitsevien verotusta sekä korottaa pääomatuloveron 30 %:iin sekä perua energiaverojen korotukset ja palauttaa varallisuusveron. Vaaliohjelma vastustaa myös ns. ”vihreitä veroja” kuten ruuhkamaksuja. Vihreä verouudistus veisi puolueen mielestä teollisuustyöpaikat ja tulisi vähävaraisille kalliiksi.
Pääomatuloverotuksesta pitäisi puolueen mukaan tehdä progressiivinen yksityishenkilöille, ja suurten säätiöiden sekä yritysten kaikista pääomatuloista verollisia. Yhteisöveroa ei ainakaan saisi laskea, kun taas pieni- ja keskituloisten ihmisten ja pienyritysten verotusta ei saa kiristää, ei myöskään arvonlisäveroa.
Perussuomalaiset vastustavat Suomen ”yltiömarkkinavetoista” suuntaa ja kannattavat hyvinvointivaltiota. Valtion pitää kaventaa tuloeroja. Finanssikriisi pitää panna finanssimarkkinoiden ja ”suurpääomapiirien” maksettavaksi.
Sosiaali- ja terveyspolitiikka.
Eduskuntavaaliohjelmassaan 2011 puolue vaati perusturvan parantamista ja sen sekä lapsilisien sitomista kuluttajahintaindeksiin. Suurituloisten lapsilisiä piti perussuomalaisten mukaan leikata ja pienituloisia kannustaa lastenhankintaan. Toimeentulotuesta ei tullut vähentää lapsilisiä ja yksinhuoltajakorotuksia. Alle 4 000 euroa kuussa ansaitsevia lapsiperheitä lisätuettaisiin lapsivähennyksellä.
Työeläkkeiden ”taitettua indeksiä” pitäisi parantaa, ja nuorten eläkekarttumaprosenttia korottaa.
Puolue haluaa parantaa vanhustenhoidon ja vammaishoidon tasoa ja on huolissaan terveydenhoidon pätkätöistä ja epäpätevistä työntekijöistä. Omaishoitajien työ on korvattava paremmin. Puolueen mielestä sosiaali- ja terveyspalveluissa tulisi aina säilyttää julkinen palveluntuotanto yksityisen rinnalla ja palvelumaksuja pitäisi laskea.
Vaaliohjelmassaan perussuomalaiset vaativat kyläkoulujen säilyttämistä ja pieniä luokkakokoja. Puolue pitää tärkeänä taito- ja taideaineiden sekä liikunnan opetuksen lisäämistä, ruotsin muuttamista vapaaehtoiseksi aineeksi peruskoulussa, ylempien korkeakoulututkintojen pakollisen virkamiesruotsin poistoa sekä opintotuen sitomista indeksiin.
Työelämä ja valtionyritykset.
Työehtoja rikkovia työnantajia tulee puolueen mukaan rangaista ankarasti sekä harmaata taloutta ja talousrikollisuutta torjua.
Perussuomalaiset haluaa pysäyttää valtionhallinnon "tuottavuusohjelman", koska heistä se on pelkkä ”irtisanomisohjelma”.
Työeläkerahastoja ja valtion rahoja pitää käyttää enemmän suomalaiseen työhön. Valtion tulisi toimia aktiivisena omistajana suomalaisen työn edistämiseksi. Puolue kannattaa Veikkauksen ja RAY:n monopoleja, ja sen mielestä Yleisradion tehtäviä ei voi jättää markkinoiden armoille.
Puolueen mukaan ylikansalliset yritykset polkevat työntekijöiden oikeuksia kehitysmaissa ja jakavat miljardivoittoja omistajilleen. Niiltä pitää ottaa rahaa ilmastoinvestointeihin.
Maaseutupolitiikka.
Perussuomalaiset haluaa yhdistää maa- ja metsätalousministeriön ja ympäristöministeriön luonnonvaraministeriöksi. Puolueen vuoden 2011 maaseutupoliittisen ohjelman mukaan ”maaseutu on hyvä ja turvallinen kasvuympäristö lapsille ja nuorille.” ”"Suomalainen työ ja tuotanto, paikallisuus ja omavaraisuus ovat perussuomalaisen maaseudun kulmakiviä."” Vuoden 2011 vaaliohjelman mukaan ”teollinen maatalous” ei sovi Suomeen. Geenimuunnellun ruoan käyttö, viljely, tuonti ja jalostus pitäisi kieltää koko Suomessa.
Maahanmuuttopolitiikka.
Perussuomalaisten mielestä kotouttamispolitiikan lähtökohtana tulisi olla ”"maassa maan tavalla"”. Vakavasta rikoksesta tai toistuvista rikoksista tuomitut maahanmuuttajat on karkotettava Suomesta. Suomen tulee suosia työperäistä maahanmuuttoa humanitaarisen sijaan. Puolueen mukaan perheiden yhdistäminen pitää saada hallintaan. Vuoden 2011 eduskuntavaaliohjelmassa mainitaan ns. mummo-kysymyksestä, että tällainen ikäihmisten haaliminen maahan on täysin vastuutonta.
Kansalliset ja perinteiset arvot.
Vaaliohjelman 2011 mukaan ”"yhteiskuntaa pirstova ja yksilöllisyyttä liiaksi korostava politiikka on ollut omiaan heikentämään suomalaisten keskinäistä solidaarisuutta."”
Kouluissa pitää historiantunneilla korostaa ”"suomalaista ihmettä, kuinka köyhästä ja syrjäisestä maasta nousi koko maailman tunnustama edistyksen ja vaurauden kansakunta"”. Lisäksi tulee tuoda esiin ”"kuinka tärkeää itsenäisyys on ollut suomalaiselle menestystarinalle"”, sillä ”"perussuomalaiset näkevät, että itsenäinen ja vauras Suomi on globaalistikin tarkastellen koko maapallomme ihmeellisimpiä saavutuksia"”. Suomalaisuudesta tulee olla ylpeä, ja perussuomalaisten mukaan ”"maailmalla on opittavaa meiltä"”.
Vuoden 2011 vaaliohjelmassa kpuolustetaan voimakkaasti kansallismielisyyttä ja suvereenia kansallisvaltiota. Kansallismielisyydestä todetaan muun muassa seuraavaa: ”"Ilman kansallisia identiteettejä ei olisi monikulttuurisuuttakaan. Olisi vain yksi ainoa, kaupallisuuden ehdoilla toimiva, ylikansallinen monokulttuuri"”, kun taas vaaliohjelmassa useampaan kertaan toistetaan, kuinka ”"vain ja yksinomaan kansalla, joka muodostaa oman, muista kansoista erillisen kansakunnan, on ikuinen ja rajoittamaton oikeus päättää aina vapaasti ja itsenäisesti kaikista omista asioistaan"”. Vaaliohjelmassa todetaan myös, että ”"politiikkamme perustuu Suomen historiaan ja suomalaiseen kulttuuriin"”.
Kulttuurirahoilla on tuettava suomalaista identiteettiä eikä ”tekotaiteellista postmodernismia”. Perussuomalaiset haluavat säilyttää avioliiton käsittämään yksinomaan miehen ja naisen välistä liittoa ja kannattavat ”perinteistä perhekäsitystä”.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikka.
Perussuomalaiset vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä ja vaatii yleisen maanpuolustusvelvollisuuden säilyttämistä.
Perussuomalaisten mielestä kansanvalta on paras tapa järjestää yhteiskunnallinen päätöksenteko, joten puolueen tavoitteena on palauttaa päätösvaltaa Euroopan unionilta takaisin jäsenvaltioille. Euroopan unionia tulisi perussuomalaisten mielestä kehittää mieluummin itsenäisten valtioiden yhteistyöelimenä kuin liittovaltioksi.
Puolue puolustaa tasavallan presidentin vahvoja valtaoikeuksia.
Oikeuspolitiikka.
Puolueen 2011 eduskuntavaalien vaaliohjelmassa ehdotetaan rangaistusten kiristämistä.
Rasismisyytökset.
Perussuomalaiset kansanedustajat ja muut puolueen kannattajat ovat esittäneet rasistisiksi tulkittuja lausuntoja. Puoluetta on julkisuudessa syytetty siitä, että se hyväksyy jäsentensä rasismin. Puolueen jäseniä on tuomittukin rasistisista lausumista ja jotkut puolueen jäsenet on erotettu puolueesta tai toimistaan.
25. toukokuuta 2011, uuden eduskunnan aloitettua työnsä, perussuomalaisten eduskuntaryhmä antoi rasismin, syrjinnän ja väkivallan vastaisen julkilausuman, koska eri pääkirjoituksissa ja poliittisissa puheenvuoroissa oli heiltä sellaista vaadittu muun muassa erään ulkomaalaistaustaisen linja-autonkuljettajan pahoinpitelykohun jälkeen. Julkilausumassa tuomittiin kaikki syrjintä ja suosiminen etnisestä, uskonnollisesta tai kielellisestä taustasta riippumatta, sekä kaikki väkivalta riippumatta tekijän motiivista tai siitä, kuuluvatko uhrit enemmistöön vai vähemmistöön. Julkilausuma sai osakseen myös runsaasti kritiikkiä muun muassa ”vähemmistöjen tarpeiden unohtamisesta”.
Vaalit.
Perussuomalaisten kannatus kunnittain vuoden 2011 eduskuntavaaleissa
Puolueella oli perustettaessa yksi kansanedustaja, SMP:n listalta Vaasan vaalipiiristä valittu Raimo Vistbacka. Vistbacka uusi paikkansa vuoden 1999 vaaleissa. Eduskuntavaaleissa 2003 sai kolme edustajaa: uusina valittiin Timo Soini Uudeltamaalta ja Tony Halme Helsingistä. Vuoden 2007 eduskuntavaaleihin puolue asetti tavoitteekseen 6 prosentin kannatuksen ja 10 paikkaa. Tony Halme ei asettunut enää ehdolle. Puolue solmi vaaliliittoja Itsenäisyyspuolueen, kokoomuksen, kristillisdemokraattien ja Köyhien asialla -puolueen kanssa. Perussuomalaisten kannatus nousi 4 prosenttiin ja paikkamäärä viiteen. Soinin ja Vistbackan lisäksi eduskuntaryhmään nousivat Pentti Oinonen (Pohjois-Savon vaalipiiri), Pertti ”Veltto” Virtanen (Pirkanmaan vaalipiiri) ja Pirkko Ruohonen-Lerner (Uudenmaan vaalipiiri), kaksi jälkimmäistä sitoutumattomina. Soini keräsi kolmanneksi eniten ääniä koko maassa. Pertti Virtanen oli eduskunnassa aiemmin yhden kauden 1995–1999 Kirjavan puolueen edustajana. Loppuvuodesta 2010 kansanedustaja Markku Uusipaavalniemi loikkasi keskustasta perussuomalaisiin.
Perussuomalaisten kannatus mielipidemittauksessa ylitti ensimmäisen kerran kymmenen prosentin rajan heinäkuussa 2010. Samalla perussuomalaiset ohitti Vihreät neljänneksi suosituimpana puolueena. Yle Uutisten heinäkuun mittauksessa perussuomalaisia ilmoitti äänestävänsä 10,1 prosenttia vastanneista, kun vihreiden kannatus oli 9,5 prosenttia. Eduskuntavaaleissa 2011 Perussuomalaiset otti Suomen historian suurimman vaalivoiton, kun puolueen kannatus nousi 19 %:in ja se sai itselleen 34 lisäpaikkaa. Perussuomalaisista tuli eduskunnan kolmanneksi suurin puolue. Europarlamentaarikoksi valittu Timo Soini palasi eduskuntaan ja hänen tilalleen siirtyi Maanpuolustuskorkeakoulun tutkija Sampo Terho. Eduskuntaan palasivat myös Suomen Maaseudun Puolueen kansanedustajina aikoinaan toimineet Anssi Joutsenlahti Satakunnan vaalipiiristä, Lea Mäkipää Pirkanmaan vaalipiiristä ja Pentti Kettunen Oulun vaalipiiristä. Uusina valittujen Ritva ”Kike” Elomaan ja Anne Louhelaisen isät toimivat 1970- ja 1980-luvuilla SMP:n kansanedustajina.
Kunnallisvaaleissa 1996 Perussuomalaiset asetti ehdokkaita noin 150 kunnassa ja sai valtuutettuja noin 75 valtuustoon. Kannatus ylitti 10 prosenttia 20 kunnassa. Puolueen kannatus on ollut suhteellisesti suurinta Kaustisilla (1996 24,5 %, 2000 27,3 %, 2008 34,0 %) ja Askaisissa (2004 25,8 %). Kunnallisvaaleissa 2008 Perussuomalaiset nelinkertaisti paikkamääränsä ja kuusinkertaisti ääniosuutensa.
Kesäkuun 2009 eurovaaleissa puolue sai 9,79 % äänistä ja ensimmäisen europarlamenttiedustajansa, kun Soini tuli valituksi. Aiemmissa eurovaaleissa puolue jäi paikoista kauas. Vuonna 1999 Perussuomalaiset oli vaaliliitossa KIPU:n ja kanssa sekä vaaleissa 2004 ja 2009 kristillisdemokraattien kanssa. Vuonna 2004 PS:llä oli vaaliliitossa viisi ehdokasta ja 2009 kymmenen.
Presidentinvaalit.
Vuonna 2000 Perussuomalaiset asetti ehdokkaakseen Vapaan Suomen Liiton puheenjohtaja Ilkka Hakalehdon. Eduskuntapuolueena Perussuomalaiset sai asettaa ehdokkaan ilman korttikampanjaa, joka VSL:ltä olisi vaadittu. Ehdokkuuden tueksi muodostettiin Raimo Vistbackan johtama "Itsenäisen Suomen Puolesta 2000" -kansalaisliike, joka oli puolueiden yhteiselin EU-kriittisten voimien kokoamiseksi. Hakalehto jäi vaalissa kuudenneksi seitsemän ehdokkaan joukossa.
Puolueen ehdokas presidentinvaaleissa 2006 oli Timo Soini, joka sai 3,4 % äänistä. Soinin kampanjan pääteemana oli Suomen itsenäisyys.
Odotuksia kehnompi menestys presidentinvaaleissa 2012 aiheutti kritiikkiä Timo Soinin kampanjaa kohtaan puolueen sisällä.
Organisaatio.
Perussuomalaiset Hakaniemen torilla Helsingissä elokuussa 2010.
Puolueen ylin päättävä elin on joka toinen vuosi kokoontuva puoluekokous. Puoluekokousten välillä valtaa käyttää puolueneuvosto sekä korkeintaan kaksi kertaa vuodessa kokoontuva puoluevaltuusto. 13-jäseninen puoluehallitus valmistelee kokouksissa käsiteltävät asiat. Perussuomalaisilla on 16 piirijärjestöä.
Perussuomalaisten puoluetoimisto sijaitsee Yrjönkadulla Helsingissä. Puolue muutti 450 neliön tiloihin kesällä 2012 osoitteesta Mannerheimintie 40 B, jossa käytössä oli vain 74,5 neliötä. Toimiston omistaa puolueen tukisäätiö. Vanha toimisto myytiin puolueen naisjärjestölle.
Perussuomalaisissa oli vuonna 2002 1 600 jäsentä, joista miehiä oli 400 ja naisia 1 200. Seuraavan vuosikymmenen aikana jäsenmäärä moninkertaistui, ylittäen 5 000 vuonna 2011.
Puoluesihteerit.
Perussuomalaisten logo vuoteen 2005 asti


Sivellin.
Sivellin (myös "pensseli") on maalaustaiteen tekemiseen käytettävä väline, joka koostuu varresta, helasta ja harjaosasta. Siveltimiä on käyttötarkoituksen mukaan olemassa ainakin kahdenlaisia: öljyvärimaalaukseen ja akvarelli- tai tussitöiden tekemiseen. Öljyvärimaalaukseen tarkoitetut siveltimet ovat yleensä kovempia kuin vesivärimaalaukseen tarkoitetut siveltimet, sillä öljymaali on tiiviimpää kuin vesiväri ja sen levittämiseen tarvitaan enemmän voimaa. Siveltimen karva on useimmiten peräisin eläimestä (kuten näädästä, lehmästä tai siasta), mutta halvemmissa siveltimissä karva voi olla keinotekoista. Varsi on valmistettu useimmiten puusta, mutta on myös halvempia muovivartisia siveltimiä.
Akvarellisiveltimien koko merkitään numeroilla 0–12, jossa 12 merkitsee suurinta. Myös pienempiä kokoja (00 ja 000) on saatavana. Pienemmät siveltimet soveltuvat paremmin tarkkaan maalaamiseen. Suuret puolestaan soveltuvat laajojen pintojen maalaamiseen. Vesivärisiveltimien koko vaikuttaa niiden maalin imemiskykyyn. Suuri sivellin imee enemmän maalia itseensä kuin pieni, eli suuren siveltimen kastamisella maaliin mahdollistetaan suuremman alueen maalaus kuin pienen siveltimen. Öljyvärisiveltimet eivät juurikaan ime maalia, joten niiden koko vaikuttaa vain siveltimen vedon kokoon.
Sivellin on pestävä käytön jälkeen, jottei maali koveta sitä käyttökelvottomaksi.


Puistola.
Puistola () on Suurmetsän kaupunginosaan kuuluva osa-alue Koillis-Helsingissä, pääradan varrella Tikkurilasta noin kaksi kilometriä etelään ja Malmilta noin kuusi kilometriä pohjoiseen. Puistolaan luettiin aikaisemmin myös pääradan länsipuolella oleva peltoalue, mutta rakentamisensa jälkeen se nimettiin Tapulikaupungiksi ja luokiteltiin kuuluvaksi Suutarilan kaupunginosaan. Piirijaossa Puistolan osa-alue ja Tapulikaupunki yhdessä muodostavat "Puistolan peruspiirin".
Puistolan ja Tapulikaupungin välillä sijaitsee Puistolan rautatieasema. Asema on pääradan varren tärkeä joukkoliikennepiste vaihtoyhteyksien ja asukasmäärän takia.
Helsingin virallisen aluejaon mukaan "Puistolan peruspiirin" osa-alueita ovat Puistola, Tapulikaupunki, Heikinlaakso ja Tattarisuo. Vanhassa Puistolassa asuu 6 800 ihmistä ja koko peruspiirissä vajaa 18 500 asukasta (2005). Puistolan postinumeroita ovat 00750 (Tapulikaupunki), 00760 (Puistola) sekä 00730. Naapurialueita ovat Helsingin puolella Tapanila, Tapulikaupunki ja Ala-Tikkurila. Puistola rajoittuu pohjoisessa Vantaan kaupunginrajaan ja sen naapurina Vantaan puolella on Kuninkaala.
Historia.
Puistola kuului aikanaan Helsingin maalaiskuntaan. Sen alueesta suurin osa on vanhastaan kuulunut Tapaninkyläään, pieni osa Ala-Tikkurilaan. Vuonna 1906 Ab Parkstad-Vanda-Puistokylä -niminen yhtiö alkoi palstoittaa aluetta pien­talo­tonteiksi. Palstoitusta jatkettiin vuosi­kymmenien ajan, ja 1930-luvulla alueella oli jo varsin laaja esi­kaupunki­asutus.. Helsinkiin Puistola liitettiin vuoden 1946 alussa Helsingin suuressa alueliitoksessa.
Asuntoalueen nimenä oli aluksi Puistokylä tai Puisto. Muotoon Puistola nimi vakiintui lopullisesti 1930-luvulla. Vuonna 1926 Puistola oli jo vahvistettu lähellä sijainneen Fast­bölen rauta­tie­aseman nimeksi. Tämän aseman mukaan myös Puistolan asunto­alueen nimen ruotsin­kielisenä vastineena käytettiin pitkään nimeä Fastböle, vaikka se varsinaisesti tarkoitti pohjoisempana, nykyisen Vantaan alueella sijainnutta kylää, jonka suomenkielinen nimi nykyisin on Kuninkaala. Rautatieasema sijaitsi tosin Ala-Tikkurilan alueella, mutta sille oli annettu läheisen Fast­bölen kylän nimi, koska asemalta johti tie myös sinne. Nykyinen ruotsin­kielinen käännös­nimi Park­stad vahvistettiin vuonna 1954.
Urheilumahdollisuudet.
Puistolassa toimivat urheiluseurat Puistolan Urheilijat (PuiU) ja Puistolan Pyry ja Puma-Volley. Lisäksi alueella toimii pieni seura HO2 (PuiUn 94-pojista eronnut joukkue).
Puistolan urheilu- ja liikuntamahdollisuudet on keskitetty Koudan urheilupuistoon. Koudalla on jalkapallonurmi, hiekkakenttä, tenniskenttiä, pinnoitettu juoksusuora ja pururata sekä talvisin luistelurata, jääkiekkokaukalo ja hiihtoladut. Koudalla on myös suuri liikuntahalli, joka on päivisin Puistolan peruskoulun käytössä. Koudan nurmikenttä on yleensä PuiUn jalkapallon edustusjoukkueiden käytössä. Koudan urheilupuistoa ylläpitää Helsingin kaupungin liikuntavirasto.
Koudan urheilupuistosta kulkee valaistu yhdyspolku Malmin lentoaseman ympäri kulkevaan ulkoilureittiin.


Palosaari.
Palosaari eli "Präntöö" () on vanha työläiskaupunginosa Vaasan keskustan pohjoispuolella. Palosaari on entinen saari, joka maankohoamisen takia on nykyisin yhdistynyt mantereeseen.
Palosaarella sijaitsevat korkeakouluista Vaasan yliopisto, Yrkeshögskolan Novia ja Vaasan ammattikorkeakoulu. Palosaarella sijaitsee myös Vaasan yrityskeskus sekä Vaasan toimipiste.
Palosaarella toimi aikoinaan merkittävä tervasatama, joka on antanut nimensä Vaasan yliopiston päärakennukselle Tervahoville. Palosaaren asuintalot muodostuvat osaksi vanhoista, mutta suurimmaksi osaksi kunnostetuista, puutaloista. Lähellä Onkilahtea sijaitsee opiskelija-asuntoloista muodostuva alue, joka on Vaasan Opiskelija-asuntosäätiön (VOAS) omistuksissa.


Peruskoulu.
Peruskoulu on perusopetusta antava koulu, jossa lähes kaikki Suomen kansalaiset suorittavat oppivelvollisuutensa. Peruskoulun säädöspohja on perusopetuslaissa ja -asetuksessa (628/1998, 852/1998).
Peruskoulun tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa lasten oppimisedellytyksiä. Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana. Opetuksen tavoitteena on lisäksi turvata riittävä yhdenvertaisuus koulutuksessa koko maan alueella. (Perusopetuslaki 2. §)
Peruskoulu jakautuu kuusivuotiseen ala-asteeseen ja kolmevuotiseen yläasteeseen koululainsäädännössä. Epävirallisesti jakoa peruskoulun luokkiin 1-6 ja 7-9 kutsutaan ala- ja yläkouluiksi, mutta missään peruskoulua koskevissa koululaeissa (esim. perusopetuslaissa ja -asetuksessa 628/1998, 852/1998) eivät nämä termit sanoina esiinny. Hallinnollisesti on toisaalta oikein puhua vain (yhtenäisestä) peruskoulusta. Alakoulu ja yläkoulu -nimet on otettu usein käyttöön ns. yhtenäiskouluissa, jolloin tarkoitetaan perusopetuslaissa mainittuja ala-asteen ja yläasteen luokkia. Yhtenäiskoulussa luokat 1-9 opiskelevat samassa yksikössä ja kouluilla on yhteinen johto.
Perusopetus maksaa 6 604 euroa oppilasta kohden vuodessa.
Peruskoulu-uudistus.
Peruskoulujärjestelmään siirtyminen toteutettiin koko maassa pohjoisesta alkaen asteittain vuodesta 1972 alkaen. Viimeisenä peruskoulujärjestelmään siirtyi Helsinki vuonna 1978.
Suomen oppivelvollisuuskoulujärjestelmä syntyi vuoden 1921 oppivelvollisuuslailla, joka sääti kaikille kansalaisille pakolliseksi kuusivuotisen kansakoulun, joka aloitettiin seitsenvuotiaana. Kansakouluun kuului lisäksi kaksi vapaaehtoista jatkoluokkaa (kansalaiskoulu), jotka valmistivat oppilasta ammattikouluun. Valtiolliset ja yksityiset oppikoulut huolehtivat korkeammasta yleissivistävästä opetuksesta, mutta näiden kehittäminen muodostui 1930-luvun laman ja toisen maailmansodan aiheuttaman katkoksen vuoksi luonteeltaan satunnaiseksi. 1950-luvulle tultaessa Suomen koulujärjestelmä olikin selvästi vanhanaikaisempi kuin Länsi-Euroopassa. Eräänä suurimpana ongelmana rinnakkaiskoulujärjestelmässä oli sen vahvistama yhteiskunnallinen epätasa-arvo. Työläisen tai maanviljelijän lapsen oli hankalaa päästä maksulliseen oppikouluun. Lisäksi kaikki halukkaat oppilaat eivät päässeet oppikouluun. Toisaalta kaikkien oppilaiden ei kannattanut käydä oppikoulua, sillä sen oppimäärään ei kuulunut lainkaan käytännön aineita, esimerkiksi teknistä työtä. 1950-luvun lopulla alkoi komiteatyö, joka tuotti lopputuloksenaan lainsäädännön yhtenäiskouluajatukseen perustuvaan peruskoulujärjestelmään siirtymisestä vuonna 1968. Tärkeimpänä mallina uudistuksessa oli Ruotsi, mutta vaikutteita oli otettu kaikkialta Euroopasta. Uudistuksen vastustajat nostivat esille vaikutteiden antajana Itä-Saksan, jonka koulujärjestelmässä oli samoja piirteitä.
Korvaavat koulut.
Peruskoulujärjestelmään siirryttäessä valtiolliset oppikoulut (normaalikouluja lukuun ottamatta) kunnallistettiin ja suurin osa yksityisistä oppikouluista siirrettiin joko vapaaehtoisesti tai pakolla kunnan koululaitokseen. Muutamat yksittäiset oppikoulut (kuusi Helsingissä, kaksi muualla maassa) saivat luvan toimia peruskoulua korvaavina kouluina. Eräät muut yksityiset oppikoulut jäivät yksityisiksi lukioiksi. Prosessi oli kivulias ja aiheutti suuria kiistoja, mutta toteutui lopulta hyvin tarkkaan alkuperäisten tavoitteiden mukaisesti.
Peruskoulujärjestelmän alkuvaiheessa opetussuunnitelmasta määrättiin erittäin tarkasti ja keskitetysti, mutta 1980-luvun lopulta alkaen kunnille ja yksittäisille kouluille on annettu lisää vapautta opetussuunnitelman laadinnassa. Samalla eräille erityiseen pedagogiseen järjestelmään tai maailmankatsomukseen perustuville kouluille on annettu oikeus antaa perusopetusta. Nämä koulut nauttivat vastaavaa valtionapua kuin kunnalliset peruskoulut.
Perusopetuksen hallinnollinen toteutus.
Suomalaisen peruskoulujärjestelmän tarkoituksena on taata kaikille tasa-arvoiset lähtökohdat opintielle. Tätä tasa-arvoa ei toteuteta pelkästään järjestelmän muodollisella tasa-arvoisuudella, vaan lainsäätäjä on pyrkinyt estämään eliittikoulujen muodostumisen järjestelmän sisälle.
Perusopetus on kaikille oppilaille maksutonta. Tämä tarkoittaa, että keneltäkään oppilaalta ei saa periä mitään kuluja tai maksuja opetukseen tai koulun järjestämiin tapahtumiin osallistumisesta, oppikirjoista tai opetusmateriaalista- ja välineistä. Lisäksi jokaisella oppilaalla on oikeus saada joka päivä maksuton, täysipainoinen ateria. Oppilaalla on lisäksi oikeus ilmaiseen kouluterveydenhuoltoon, muuhun oppilashuoltoon ja maksuttomiin koulumatkoihin, joiden enimmäispituus on säädetty. Mikäli oppilaan päivittäinen koulumatka lähikouluunsa käy liian pitkäksi, hänellä on oikeus täysihoitoon koulun oppilasasuntolassa. Näiden opintososiaalisten etujen takaaminen on opetuksen järjestäjän vastuulla, mikä asettaa yksityiskouluille raskaan taloudellisen taakan. Yksityinenkään peruskoulu ei saa periä lukukausimaksuja. Sen on päinvastoin otettava oppilaaksi kaikki kunnan oppilaaksi osoittamat lapset.
Peruskoululaisen koulu on pääsääntöisesti lähikoulu, jonka kunta osoittaa lapsen asuinalueen perusteella. Jos oppilas on erityisluokalla (esimerkiksi musiikkiluokka) tai lukee harvinaista kieltä, tämä voi määrätä lähikoulun. Oppilaalla on aina oikeus päästä lähikouluunsa. Lisäksi hänellä on oikeus hakea haluamaansa kouluun, jonne hän voi päästä, jos opetuksen järjestäjällä on osoittaa hänelle tilaa. Mikäli halukkaita on enemmän kuin paikkoja, oppilaat on valittava käytännössä arvalla, jos kyseessä ei ole taiteellista lahjakkuutta vaativa erityislinja. Oppilasta ei saa osoittaa ilman huoltajan suostumusta kouluun, joka noudattaa erityistä kasvatusopillista tai maailmankatsomuksellista järjestelmää.
Oppivelvollisuus alkaa sinä vuonna, jolloin oppilas täyttää seitsemän vuotta. Useimmilla on taustalla päiväkoti ja esikoulu. Oppilaalla on lisäksi oikeus aloittaa koulu kuusivuotiaana, jos hänen katsotaan kykenevän siihen. Tarvittaessa opetus voidaan aloittaa myös vasta kahdeksanvuotiaana. Mikäli oppilas on vammaisuuden tai sairauden vuoksi otettava erityisopetukseen, hänen oppivelvollisuutensa alkaa jo kuusivuotiaana ja kestää yksitoista vuotta. Oppilas, joka ei ole oppilaana perusopetuksessa, osoittaa kunnan määräämällä tavalla suorittavansa perusopetuksen oppimäärän. Oppivelvollisuus päättyy, kun perusopetuksen oppimäärä on suoritettu tai kun oppivelvollisuuden alkamisesta on kulunut 10 vuotta. Peruskoulun jälkeen on suoritettavissa myös vapaaehtoinen ”kymmenes luokka”, joka on tarkoitettu niille oppilaille, jotka haluavat parantaa peruskoulun päättötodistuksen arvosanojaan. Kaikki kunnat eivät taloudellisista syistä toteuta tätä mahdollisuutta.
Perusopetuksen "oppilaan tulee osallistua perusopetukseen, jollei hänelle ole erityisestä syystä tilapäisesti myönnetty vapautusta. Oppilaan on suoritettava tehtävänsä tunnollisesti ja käyttäydyttävä asiallisesti." (Perusopetuslaki 35. §) Mikäli tämä ei toteudu, opettaja voi ojentaa oppilasta erilaisilla kurinpidollisilla ojennuksilla: nuhteilla, luokasta tai muusta opetustilanteesta poistamisella (oppitunnin jäljellä olevaksi ajaksi) tai jälki-istunnolla (enintään 2 t). Erityistapauksissa opetuksen järjestäjä (yleensä kunnan sivistyslautakunta) voi erottaa oppilaan yhdestä kolmeen kuukaudeksi. Lisäksi oppilas, joka on vaaraksi itselleen tai muille, voidaan rehtorin päätöksellä poistaa koulun alueelta lopuksi päivää. Luokasta tai koulusta poistettua oppilasta ei saa jättää ilman aikuisen valvontaa eikä erotettua oppilasta vaille opetusta.
Opettajat ja koulutilat.
Peruskoulu jakautui aiemmin kuusivuotiseen ala-asteeseen ja kolmevuotiseen yläasteeseen, ja jako on nykyisinkin esimerkiksi opettajien virkojen osalta voimassa koululainsäädännössä. Luokilla 1-6 opetusta antavat pääasiassa luokanopettajat (ala-aste) ja luokilla 7-9 aineenopettajat (yläaste). Suurin osa peruskouluista on vielä joko ala- tai yläasteita, joita kutsutaan nykyään myös epävirallisesti ala- tai yläkouluiksi. Yhä enemmän pyritään siirtymään yhtenäiskouluihin, joissa ala-aste ja yläaste on hallinnollisesti ja pedagogisesti yhdistetty. Toisaalta on edelleen olemassa pieniä ala-asteita, joissa opettajat opettavat yhdysluokkia. Tällaisilla luokilla on useamman kuin yhden luokan oppilaita.
Perusopetusta antavilla opettajilla on pääsääntöisesti ylempi korkeakoulututkinto. (Myös aiempien säännösten mukaisen koulutuksen suorittaneet ovat päteviä.) Kaikki opettajat ovat suorittaneet opettajan pedagogiset opinnot, joiden laajuus on 60 opintopistettä. Luokanopettajilla on lisäksi opetettavien aineiden monialaiset opinnot, 60 opintopistettä, ja aineenopettajilla opettamiensa aineiden opintoja 60 opintopisteen verran yliopiston vaatimusten mukaan.
Koulutilat vaihtelevat opetuksenjärjestäjän, koulun koon ja luokka-asteen mukaan. Yleensä koulussa on kuitenkin vähintään tavanomaiset luokat, voimistelusali, liikuntaan soveltuva piha-alue ja erikoisaineiden luokkia.
Perusopetuksen opetussuunnitelma.
Perusopetuksen tuntijaon perusteista säädetään perusopetuslaissa ja -asetuksessa, mutta varsinaisen opetussuunnitelman perusteet määrää Opetushallitus. Kunnalliset ja koulukohtaiset opetussuunnitelmat sovittavat perusteissa säädetyn sisällön paikallisiin olosuhteisiin ja opetustapaan. Opetussuunnitelmatyölle asettaa haasteita se, että sen täytyy olla samaan aikaan sopiva hitaille ja nopeille oppijoille. Oppilaita ei saa peruskoulussa jakaa tasoryhmiin vaan opetuksen eriyttäminen on toteutettava yksittäisen ryhmän sisällä.
Alla on lueteltu perusopetuksen oppiaineet, niistä yleisimmin käytettävät lyhenteet, sekä vuosiluokat, jolloin ainetta opetetaan pakollisena opetuksena (suluissa). Tiettyjä aineita tarjotaan vuosiluokilla 8. ja 9. valinnaisiksi kunnittain.
> B1-kieli (7.-9.) (katso "Toinen kotimainen kieli")
Lisäksi valinnaisina aineina voidaan lukea myös muita aineita. Uskontoa opetetaan kaikille niille, jotka kuuluvat johonkin uskontokuntaan. Vähimmäisvaatimuksena on, että uskontokunnan uskonnonopetusta haluavia jäseniä on opetuksenjärjestäjän (yleensä kunnan) kouluissa vähintään kolme kappaletta. Jos tällainen opetusryhmä perustetaan, ovat kaikki kyseisen uskontokunnan jäsenet velvollisia osallistumaan opetukseen. Ne, jotka eivät kuulu uskontokuntaan, seuraavat elämänkatsomustiedon opetusta tai, huoltajan niin pyytäessä, enemmistön uskonnonopetusta. Lisäksi uskontokuntaan kuulumattomat vanhemmat voivat pyytää, että heidän lapsensa osallistuu kulttuuritaustansa mukaiseen uskonnonopetukseen, jos tällaista opetusta annetaan opetuksenjärjestäjän kouluissa.
Kaikki perusopetuksen hyväksytysti suorittaneet nuoret saavat kelpoisuuden jatkaa toisen asteen koulutuksessa eli lukiossa ja ammattikoulussa. Koska oppivelvollisuus päättyy peruskouluun, on mahdollista siirtyä työelämään jo peruskoulun jälkeen, mutta tällaisen nuoren työnsaantimahdollisuudet ovat heikot ja tilastollisesti todennäköinen tulokehitys kehno.
Perusopetuksen opetussuunnitelma on valtakunnallinen, mutta opetuksenjärjestäjä voi päättää painottaa joissakin kouluissa tiettyjä aineita opetuksessa. Tyypillisimmin painotuksena on taideaine (musiikki tai kuvataide) tai matematiikka. Painotuksesta huolimatta oppilaat opiskelevat perusopetuksen yleisen opetussuunnitelman mukaisesti, mutta valikoitunut oppilasaines antaa mahdollisuuden syventää opetusta tavalla, johon tavallisella luokalla ei ole mahdollisuuksia. Esimerkiksi musiikkiluokan oppilaat muodostavat tyypillisesti kuoron, joka harjoittelee laajasti myös vapaa-ajallaan. Vanhemmille erilaiset painotukset tarjoavat perusteen panna lapsensa johonkin muuhun kuin lähikouluun. Kunnan on kuitenkin ensin taattava kaikille alueen oppilaille paikka omassa lähikoulussaan. Vasta tämän jälkeen kouluun voidaan ottaa kauempaa saapuvia, painotettuun opetukseen haluavia oppilaita. Mikäli tällaisia halukkaita on enemmän kuin oppilaspaikkoja, valinta on tehtävä syrjimättömin perustein kiinnittämättä huomiota yleiseen koulumenestykseen. Sen sijaan painotettavaa oppiainetta mittaavaa valintakoetta voidaan käyttää.
Perusopetuksen lisäopetus.
Kymppiluokka eli perusopetuksen lisäopetus on tarkoitettu peruskoulunsa päättäneille nuorille, jotka eivät ole saaneet opiskelupaikkaa tai jotka tarvitsevat lisäaikaa tulevaisuutensa suunnitteluun. Kymppiluokalla voi korottaa peruskoulutodistuksen arvosanoja, tutustua työelämään ja eri koulutusvaihtoehtoihin sekä parantaa mahdollisuuksia päästä opiskelemaan. Kymppiluokan suorittamiseen tarvitaan 1100 oppitunnin suorittamista.
Myös ulkomaalaisille järjestetään perusopetuksen lisäopetusta. Ulkomaalaiset voivat koulutuksen aikana tutustua suomen koulutukseen ja työelämään.
Joustava perusopetus tarjoaa yksilöllistä opetusta ja työssäoppimista niille oppilaille, jotka ovat vaarassa jäädä pois jatkokoulutuksesta.


Poikatyttö.
Poikatyttö on myös yleinen arkkityyppinen perushahmo elokuvissa ja kirjallisuudessa. Poikatyttöhahmot ovat yleensä reippaita, aktiivisia ja itsenäisiä.


Paikallinen ryhmä.
Paikallinen ryhmä on galaksijoukko, johon Linnunrata kuuluu. Paikallinen ryhmä on myös osa useista galaksijoukoista koostuvaa Neitsyen superjoukkoa. Ryhmä muodostuu lähes 60 galaksista, joiden painovoimakeskipiste on jossain Linnunradan ja Andromedan galaksin välissä. Paikallisen ryhmän galakseista kolme on spiraaleja; nämä ovat myös ryhmän suurimmat galaksit. Muutamat galaksit ovat epäsäännöllisiä ja loput elliptisiä kääpiögalakseja, joiden koko on alle 5000 valovuotta. Kaikkein suurin on Andromedan galaksi (M31), joka on 1,5 kertaa suurempi kuin meidän galaksimme. Linnunrata on toiseksi suurin. Kolmanneksi suurin on Kolmion galaksi (M33), joka on kooltaan puolet omasta galaksistamme. Paikallisen ryhmän läpimitta on 10 miljoonaa valovuotta, ja sen massa on (1,29 ± 0,14)×1012 kertaa Auringon massa.


Puola.
Puolan tasavalta () eli Puola () on valtio Keski-Euroopan itäosassa Itämeren etelärannalla. Sen rajanaapureita ovat lännessä Saksa, lounaassa Tšekki, etelässä Slovakia, kaakossa Ukraina, idässä Valko-Venäjä ja koillisessa Liettua ja Venäjän Kaliningradin alue. Puolan pääkaupunki on Varsova. Maan pinta-ala on 312 679 neliökilometriä, ja siellä on noin 38 miljoonaa asukasta. Sudeettien ja Karpaattien vuoria lukuun ottamatta Puola on jääkausien muovaamaa hedelmällistä tasankoa, jota halkovat Veiksel ja Oder sivujokineen.
Puola on saanut nimensä varhaiskeskiajalla läntisessä Puolassa asuneesta polaanien heimosta. Polaanien nimi puolestaan juontuu mahdollisesti sanasta "pole" (pelto). Se oli yksi Keski-Euroopan mahtavimmista valtioista viime vuosituhannen puolivälissä. 1600-luvun puolivälin jälkeen se on tullut moneen kertaan naapuriensa valloittamaksi ja jakamaksi. Maailmansotien välisenä aikana se oli uudelleen itsenäinen, mutta toisessa maailmansodassa sekä Saksa että Neuvostoliitto valtasivat sen alueita. Kylmän sodan jälkeen se oli osa Varsovan liitoksi kutsuttua kommunistista blokkia, kunnes 1990-luvulla maa siirtyi suunnitelmataloudesta markkinatalouteen. Puola liittyi sotilasliitto NATOon 1999 ja Euroopan unioniin vuonna 2004.
Katolinen kirkko on tärkeä osa puolalaista kulttuuria. Tärkeitä kulttuurivaikuttajia ovat olleet Chopin ja muut romantikot sekä elokuvaohjaajat, kuten Andrzej Wajda ja Krzysztof Kieślowski. Tieteen suurista nimistä muistetaan ainakin Nikolaus Kopernikus ja Marie Curie.
Maantiede.
Puola on itäisen Keski-Euroopan suurin valtio, vaikkakin selvästi pienempi kuin itänaapurinsa Ukraina ja Venäjä. Puolan väkiluku on 38,4 miljoonaa ja pinta-ala 312 685 neliökilometriä. Pääkaupunki on Varsova, ja muita suuria kaupunkeja ovat Krakova, Łódź, Wrocław, Poznań, Gdańsk, Szczecin, Bydgoszcz, Lublin, Katowice ja Białystok.
Puola sijaitsee lähes kokonaisuudessaan pohjoisen Euroopan tasangolla, jonka muodot ovat jääkausien jäätiköiden muovaamia. Maan keskimääräinen korkeus merenpinnasta on vain 173 metriä, mutta maan etelärajalla kohoavat Sudeettien ja Karpaattien vuoret. Karpaattien Tatravuoristossa on Puolan korkein huippu, 2499 metrin Rysy.
Tasankoa halkovat monet suuret joet, kuten Veiksel (), Oder (), sen sivujoki Warta ja Veikselin sivujoki Bug. Tasaisessa maassa on myös yli 9 300 järveä, etupäässä maan pohjoisosissa. Masuria on suurin järvialue ja suosittu matkailukohde.
Ilmasto.
Puolan ilmasto on väli-ilmasto leudomman Länsi-Euroopan meri-ilmaston ja ankaramman Itä-Euroopan mannerilmaston välillä. Lunta on koko maassa, pohjoisessa noin 40 päivän ajan, idässä ja etelässä 60 päivän ajan ja Karpaateilla sadan päivän ajan. Sadetta saadaan ympäri vuoden, eniten kesällä. Vuoden sademäärä on 500–625 mm.
Kasvillisuus ja eläimistö.
Puolassa oli ennen paljon tiheää metsikköä, mutta nykyään suurin osa maasta on viljeltyä. Puola kuuluu lauhkeaan lehtimetsävyöhykkeeseen. Tyypillisiä puulajeja alavilla seudulla ovat koivut, lepät, tammi, vaahtera, tuomi, pähkinäpensas, jalavat, lehmus, pyökki ja haapa. Havupuuvaltaisia metsiä on hiukan yli puolet, ja mänty, kuusi ja lehtikuusi muodostavat 75 % puuston tilavuudesta.
Tunnetuin aarniometsä on Białowieza, jossa elää luonnonvaraisia visenttejä ja puolalaisia villihevosia. Puolassa on kaikkiaan 23 kansallispuistoa, joista yhdeksän keskittyy vuoristoluonnon, kaksi muiden ylänköalueiden, kymmenen sisävesien ja kosteikkojen ja kaksi Itämeren rannikon suojeluun.
Varhaiset vaiheet.
Ensimmäisen Puolan valtion katsotaan saaneen alkunsa 900- ja 1000-luvuilla, mutta Puolan alueella on asunut ihmisiä jo kivikaudella. Maanviljelystä on jäänteitä kuusituhatta vuotta eaa. Pronssikaudella Puolan alueella tehtiin polttohautauksia vuodesta 1400 eaa. alkaen. Kulttuuripiirteet olivat levinneet laajalle, Tonavan laaksossa ja koko Keski-Euroopassa harjoitettiin samanlaisia tapoja. Rautakausi alkoi noin 700-luvun puolivälissä eaa. Keltit ja myöhemmin roomalaiset toivat kulttuurivaikutteita 200-luvulta eaa. aina 500-luvulle jaa. Rooman valtakunnan romahtamisen jälkeen alueella liikkui slaavilaisia heimoja. Heistä voimakkaimmiksi nousivat polaanit, jotka antoivat nimen myöhemmin Puolan valtiolle.
Puolan perustaminen ja Puola-Liettuan liittovaltio.
Toisen maailmansodan jälkeen harmaat alueet liitettiin Puolasta Neuvostoliittoon ja punaiset alueet Saksasta Puolaan.
Myyttisenä Puolan perustajana pidetään Piastia, mutta ensimmäinen historiallinen hallitsija oli Mieszko I, joka kääntyi kristinuskoon vuonna 966. Kun kuningas Bolesław Krzywousty kuoli vuonna 1138, valtakunta jaettiin hänen poikiensa kesken.Vuonna 1320 tuli uudelleen yhdistyneen Puolan kuningas. Valtakunta nousi loistoonsa Jagellojen suvun aikana, kun Liettuan kanssa tehtiin liitto 1386 ja puolalais-liettualaiset löivät Saksalaisen ritarikunnan Tannenbergin taistelussa (1410).
Lublinin sopimuksella 1569 perustettiin Puola-Liettuan liittovaltio, jonka johdossa oli vaaleilla valittu kuningas. Puola-Liettualle oli ominaista aatelisvalta, talonpoikien heikko asema, kansan heterogeenisuus ja joidenkin vähemmistöjen vahva autonomia, mikä teki siitä hyvin hajanaisen valtion.
Puolan jaot.
1600-luvun puolivälissä Puola menetti asemansa, ja maahan asettivat kuninkaan milloin Saksi, milloin Ruotsi ja milloin Venäjä. Vuosina 1733–1735 käytiin Puolan perimyssota. Maan sisäinen hajanaisuus ja keskusvallan heikkous johtivat 1700-luvun lopulla Puolan jakoihin, joissa Venäjä, Preussi ja Itävalta jakoivat maan keskenään kolmessa vaiheessa vuosina 1772, 1793 ja 1795.
Napoleon muodosti 1807 Puolasta uudelleen itsenäisen Varsovan herttuakunnan Saksin kuninkaan alaisuudessa, mutta Wienin kongressissa Puola jaettiin jälleen. Venäjälle kuuluva Puolan itäosa, niin sanottu Kongressi-Puola, oli autonominen kuningaskunta, jolla oli liberaali perustuslaki ja jonka perustuslaillinen hallitsija oli Venäjän keisari. Vuoden 1830 kapinan jälkeen Kongressi-Puola menetti parlamenttinsa, ja vuonna 1864 se liitettiin toisen kapinan jälkeen suoraan Venäjän alaisuuteen. 1800-luvun lopulla puolalaisen kulttuurin keskukseksi muodostui Itävallan Galitsia, erityisesti Krakovan vapaakaupunki.
Puolan tasavalta.
Puola itsenäistyi uudelleen ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja marraskuussa 1918 perustettiin Puolan tasavalta. Puolan rajoista syntyi paljon kiistoja. Versailles’n rauhansopimuksella Puola sai Saksalta Posenin alueen sekä osan Länsi-Preussia, josta muodostui Itämereen saakka ulottunut Puolan käytävä. Välittömästi sen itäpuolelle jäi pääasiassa saksalaisten asuttama Danzigin vapaakaupunki, joka julistettiin Kansainliiton valvomaksi vapaakaupungiksi. Puolan käytävä erotti Itä-Preussin alueen muusta Saksasta.
George Curzon ehdotti jo vuonna 1919 Puolan itärajan sijoittamista suunnilleen nykyiselle kohdalleen. Ehdotus, joka ei kuitenkaan toteutunut, tuli tunnetuksi Curzonin linjana. Puola kävi Venäjän bolševikkeja vastaan sodan, joka päättyi 18. maaliskuuta 1921 solmittuun Riian rauhaan. Ukraina ja Valko-Venäjä jaettiin Neuvostoliiton ja Puolan kesken, ja muun muassa Brest, Hrodna ja Lwów jäivät Puolalle. Sodan aikana Puola valloitti myös Vilnan, jota Liettua oli vaatinut pääkaupungikseen mutta joka jäi Puolalle sodan jälkeenkin. Siitä muodostui pitkäaikainen kiista Puolan ja Liettuan välille.
Toukokuun 1926 marsalkka Piłsudskin johtama vallankaappaus nosti valtaan Sanacja-liikkeen, ja Piłsudski hallitsi Puolaa aina kuolemaansa 1935 asti. Sen jälkeen vastakkain olivat maltillisemman presidentti Ignacy Mościckin ”presidentin miehet” ja Piłsudskin asevoimien tarkastajaksi nimittämän Edward Rydz-Śmigłyn ”marsalkan miehet”.
Toinen maailmansota.
Neuvostoliitto ja Saksa solmivat 15. elokuuta 1939 Molotov–Ribbentropin sopimuksen ja sopivat salaisessa lisäpöytäkirjassa Puolan jakamisesta omiin etupiireihinsä. Saksa hyökkäsi Puolaan 1. syyskuuta 1939 (Puolan offensiivi), mistä toisen maailmansodan katsotaan alkaneen, ja Neuvostoliitto aloitti oman hyökkäyksensä 17. syyskuuta. Puolan länsiosasta osa liitettiin suoraan Saksaan, ja osasta tehtiin Saksan alainen Puolan kenraalikuvernementti. Neuvostoliitto miehitti maan itäosat suunnilleen Curzonin linjaan saakka. Kun Saksa vuonna 1941 aloitti sodan Neuvostoliittoa vastaan, se miehitti lyhyen ajan kuluessa myös Neuvostoliitolle joutuneen osan Puolaa.
Miehitetyssä Puolassa toimi vastarintaliike ja ensin Pariisissa ja myöhemmin Lontoossa pakolaishallitus. Sodan aikana noin 400 000 puolalaista taisteli itärintamalla neuvostojoukkojen mukana ja 200 000 länsirintamalla pakolaishallituksen alaisuudessa. Huhtikuussa 1943 Neuvostoliitto katkaisi yhteydet pakolaishallitukseen sen vaadittua Katynin tapahtumien tutkimista. Heinäkuussa 1944 puna-armeija eteni Puolaan asti ja Chełmissä perustettiin Kansallisen vapautuksen puolalainen komitea (Polski Komitet Wyzwolenia Narodowego, PKWN), joka pian siirtyi Lubliniin, jolloin sitä aluettiin kutsua ”Lublinin komiteaksi”. Puna-armeijan lähestyessä Varsovaa puolalaiset nousivat saksalaisia miehittäjiä vastaan. Varsovan kansannousu kesti kaksi kuukautta, ja siihen osallistui 40 000 huonosti aseistautunutta puolalaista. Heitä vastassa oli aluksi 15 000, lopulta 30 000 saksalaista tankkeineen, lentokoneineen ja tykistöineen.
Toisessa maailmansodassa sai surmansa noin kuusi miljoonaa puolalaista, mikä oli noin 15 prosenttia väestöstä. Heistä noin kolme miljoonaa oli juutalaisia, joista useimmat surmattiin maahan perustetuilla tuhoamisleireillä. Lisäksi sota jätti suuren osan maasta raunioiksi, ja aineelliset ja henkiset arvet säilyivät pitkään.
Sodan jälkeen sekä Puolan itä- että länsiraja siirrettiin entistä lännemmäksi. Entiset itäosat jäivät Neuvostoliitolle, ja vastineeksi Puola sai Saksalta Taka-Pommerin, Sleesian ja puolet Itä-Preussista. Länsirajaksi tuli Oder-Neisse-linja. Puola menetti viidenneksen sotaa edeltäneestä pinta-alastaan, kolmanneksen väkiluvustaan ja yli kolmanneksen taloudellisisista voimavaroistaan. Puolaan liitettyjen alueiden saksalaisväestö karkotettiin maasta. Kaikkiaan Itä-Euroopasta siirrrettiin Saksaan yli kymmenen miljoonaa ihmistä. Väestönsiirtoja tehtiin myös itärajalla: noin 810 000 puolalaista siirrettiin uuden rajan länsipuolelle, ja 630 000 ukrainalaisiin etnisesti tai kielellisesti kuuluvaa ihmistä siirrettiin rajan taakse itään.
Kansantasavalta.
Lakko Solidarisuus-liikkeen syntypaikalla Gdańskin telakalla vuonna 1980.
PKWN julistautui jo sodan aikana Puolan ainoaksi lailliseksi hallitukseksi. Siihen kuului aluksi kommunistien ja eri vasemmistopuolueiden edustajia, mutta vuoden 1944 lopussa siihen liittyi myös useita pakolaishallituksen jäseniä. Tammikuussa 1945 PKWN muodosti Varsovassa Puolan tasavallan väliaikaisen hallituksen.
Vuoden 1947 vaalien jälkeen johtoon nousi Puolan yhdistynyt työväenpuolue (PZPR) stalinisti Bolesław Bierutin johdolla, ja 1952 Puola julistettiin virallisesti kansantasavallaksi. Stalinin kuoleman jälkeen Puolan johtoon nousi Władysław Gomułka. 1960-luvulla Puolan talousongelmat olivat jatkuvia, ja vuoden 1970 levottomuuksien jälkeen Gomułkan korvasi Edward Gierek. Länsilainojen turvin Puolan talouskasvu oli 1970-luvun alussa maailman nopeimpien joukossa. Vuoden 1973 öljykriisi johti kuitenkin uuteen talouskriisiin ja hinnankorotukset synnyttivät levottomuuksia. Puolalainen Krakovan piispa Karol Wojtyła valittiin lokakuussa 1978 paaviksi nimellä Johannes Paavali II, ja hän vieraili kotimaassaan kesäkuussa 1979.
1980-luvun alussa Puola oli raskaissa veloissa. Lihan hintaa yritettiin nostaa 1980, mikä johti lakkoihin ja ammattiliitto Solidaarisuuden perustamiseen. Sitä johti Gdańskin Lenin-telakan sähkömies Lech Wałęsa. Solidaarisuus pakotti hallituksen neuvotteluihin, ja syyskuussa 1980 Stanisław Kania korvasi Gierekin. Opposition voiman kasvun ja puolueen vallan murenemisen vuoksi johtoon nimitettiin 1981 puolustusministeri kenraali Wojciech Jaruzelski, joka julisti maan sotatilaan. Lähes kaikki Solidaarisuuden johtajat pidätettiin. Länsimaat asettivat Puolan ja Neuvostoliiton boikottiin ja levottomuudet jatkuivat vuosia. Sotatila kumottiin vähitellen ja vangitut vapautettiin 1980-luvun kuluessa.
Sosialismin jälkeen.
Leszek Balcerowiczin aloitteesta toteutettiin 1990 alussa šokkiterapiaohjelma, jonka avulla Puola siirtyi sosialistisesta suunnitelmataloudesta markkinatalouteen. Muiden entisten kommunistivaltioiden tavoin Puola kärsi siirtymäkaudella sosiaalisesta ja taloudellisesta taantumasta, mutta se saavutti silti vuotta 1989 edeltäneen bruttokansantuotteen tason jo vuonna 1996, ensimmäisenä näistä maista.
Vuonna 1991 Puolasta tuli Visegrád-ryhmän jäsen, ja vuonna 1999 se liittyi Natoon samaan aikaan Tšekin ja Unkarin kanssa. Euroopan unionin jäsen Puolasta tuli toukokuussa 2004.
Huhtikuun 10. päivänä 2010 Puolan presidentti Lech Kaczyński ja 89 muuta merkkihenkilöä kuoli lentoturmassa Smolenskissa Venäjällä. Presidentin seurue oli ollut matkalla Katynin joukkomurhan muistotilaisuuteen.
Sisäpolitiikka.
Puolan nykyinen perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksessä 25. toukokuuta 1997. Hallituksen eli ministerineuvoston, jota johtaa pääministeri, nimittää presidentti pääministerin ehdotuksen mukaan, ja parlamentin alahuone vahvistaa valinnan. Hallitus valitaan tyypillisesti alahuoneen enemmistökoalition jäsenistä.
Valtionpäämies on presidentti, joka valitaan kansanvaalilla viisivuotiskaudeksi. Kansa valitsee myös parlamentin eli kansalliskokouksen, jossa on 460-jäseninen alahuone ("Sejm") ja 100-jäseninen ylähuone. Alahuoneen jäsenet valitaan D'Hondtin menetelmällä nelivuotiskausiksi. Puolueilla on 5 prosentin äänikynnys, mikä ei kuitenkaan koske kansallisten vähemmistöjen puolueita. Ylähuoneen jäsenet valitaan lohkovaalilla vaalipiireittäin.
Korkeimmat oikeusinstituutiot ovat korkein oikeus, jonka jäsenet valitsee presidentti kansalliskokouksen suosituksen perusteella, ja perustuslaillinen oikeus, jonka tuomarit valitsee parlamentin alahuone yhdeksänvuotiskausille. Alahuone asettaa myös (senaatin hyväksynnällä) asiamiehen valvomaan kansalaisoikeuksien toteutumista.
Ulkopolitiikka.
Vuodesta 1989 alkaen Puolan ulkopolitiikan perustana on ollut yhteistyö Euro-Atlanttisen yhteisön kanssa. Se kuuluu Yhydysvaltojen johtamaan terrorisminvastaiseen koalitioon, ja sen tärkeimmät kumppanit Euroopassa ovat Saksa, Ranska, Britannia ja Espanja.
Idänpolitiikka myötäilee EU:n rajapolitiikkaa. Puola on Kaliningradin alueen rajanaapuri, ja se tukee Ukrainan länsimaalaistumista ja Latvian kehitystä kolmikantayhteistyössä Venäjän kanssa. Se noudattaa tiukkaa Schengen-politiikkaa torjuakseen laitonta ihmisten ja tavaroiden virtaa Valko-Venäjältä ja Ukrainasta. Puolan, Venäjän ja Valko-Venäjän suhteita on hiertänyt Katynin joukkomurha, jonka selvitystyö on edelleen kesken.
Oder–Neisse-linjan tunnustaminen toisen maailmansodan jälkeen Puolan länsirajaksi oli pitkään ongelma. Jaltan konferenssissa Neuvostoliitto oli painostanut muita liittoutuneita hyväksymään rajalinjan, joka kulki Szczecinin kaupungin länsipuolelta, kun taas länsivallat olisivat halunneet rajan kulkevan kaupungin itäpuolella. Asia jäi Jaltalla auki. Potsdamin konferenssiin mennessä Neuvostoliitto oli miehittänyt alueet haluamalleen rajalle asti ja siirtänyt ne Puolan uudelle neuvostomyönteiselle hallitukselle. Länsi hyväksyi tapahtuneen, mutta päätöslauselmaan kirjattiin, että Puolan ja Saksan rajasta on sovittava erillisellä rauhansopimuksella. Itä-Saksa hyväksyi rajan 1950 ja Länsi-Saksa 1970, mutta lopullisesti Saksa hyväksyi sen muodollisesti vasta 1990 osana jälleenyhdistymisprosessia.
Puola liittyi EU:n jäseneksi vuonna 2004, kun kansanäänestys oli tukenut liittymistä voimakkaasti. Se toimi EU:n puheenjohtajamaana heinäkuusta joulukuuhun 2011.
Asevoimat.
Puolan asevoimat muodostuvat neljästä osasta: maavoimat, merivoimat, ilmavoimat ja ilmatorjunta sekä erikoisjoukot. 18–28-vuotiaita miehiä koskee vapaaehtoinen tai pakollinen varusmiespalveluvelvoite. Kutsunnat on keskeytetty 2009, sillä asevoimia ollaan kehittämässä ammattilaisjoukoiksi.
Puola on kuulunut NATOon vuodesta 1999. Se on uudistanut asevoimiensa rakennetta Yhdysvaltojen tuella NATO-yhteensopivaksi. Puola on osallistunut aktiivisesti NATOn ja EU:n rauhanturvatehtäviin Irakissa, Afganistanissa ja Kosovossa.
Suurimpia kaupunkeja.
Vuonna 2012 Puolassa oli viisi yli puolen miljoonan asukkaan kaupunkia, ja kymmenen yli 300 000 asukkaan kaupunkia (suluissa arvioitu asukasluku vuonna 2012).
Talous.
a> on yksi Puolan merkittävimmistä satamakaupungeista.
Puolan talous on kasvanut merkittävästi maan Euroopan unioniin liittymisen jälkeen 1. toukokuuta 2004. Vuonna 2008 alkaneesta lamasta Puola on selvinnyt paremmin kuin muut EU:n jäsenmaat, sillä kumulatiivinen talouskasvu vuosina 2008–2011 oli 15,6 prosenttia. Menestystekijöitä ovat olleet oikea-aikaiset valtion toimet, EU:n siirtymävarojen tehokas käyttö, pankkien pieni luotonanto ongelmamaille ja kelluvan valuutan aiheuttama eristys Euromaista. Työttömyys on Puolassa silti korkea, 12 prosenttia, ja budjettivaje on 2,6 prosenttia bruttokansantuotteesta (2011).
Maatalouden tuotteita ovat perunat, hedelmät, vihannekset ja vehnä sekä munat, maitotuotteet, siipikarja ja sianliha.
Vuonna 2011 maatalous työllisti edelleen 16,1 prosenttia työvoimasta, mutta tuotti vain 3,4 prosenttia BKT:stä. Noin 1,6 miljoonaa viljelijää työskentelee pintiloillaan, hankkii yleensätuloja muustakin kuin maanviljelystä ja tuottaa lähinnä omalle perheelleen. Näiden tilojen koko on alle viisi hehtaaria. Noin 200 000 tilaa on yli 15-hehtaarisia ja 24 000 yli 200-hehtaarisia. Lähes puolet maatilojen tuloista tulee tukiaisista. Kansainvälisset maatalousyritykset ovat hakeutumassa toimimaan myös Puolassa.
Puolalainen teollisuus tuottaa muun muassa elektroniikkaa, autoja, busseja (Solbus, Autosan, Solaris Bus & Coach), helikoptereita (PZL Świdnik), lentokoneita, sotakalustoa (mukaan lukien panssarivaunut kuten PT-91 Twardy), lääkkeitä, kemiallisia tuotteita ja maataloustuotteita. Vuonna 2010 Puolan viisi suurinta yritystä olivat öljy-yhtiöt PKN Orlen ja GK PGNiG, valtion energiayhtiö Polska Grupa Energetyczna, portugalilaistaustainen päivittäistavarakauppaketju Jeronimo Martins Dystrybucja sekä GK Grupy Lotos.
Puolan merkittävimmät luonnonvarat ovat kivihiili, rikki, kupari ja maakaasu sekä hopea, lyijy, meripihka ja hedelmällinen viljelysmaa. Merkittävimpiä vientituotteita ovat koneet ja kulkuvälineet, jotka muodostavat 37,8 prosenttia vientituloista, sekä teknologiateollisuuden tuotteet ja puolivalmisteet ja elintarvikkeet. Yli neljäsosa viennistä suuntautuu Saksaan.
Puolan suurimmat energianlähteet ovat kiinteät polttoaineet (58% vuonna 2004), öljy (24%) ja maakaasu. Vuoden 1990 jälkeen öljyn osuus on kasvanut ja kiinteiden polttoaineiden osuus pienentynyt. Puola on Euroopan toiseksi suurin kivihiilen tuottaja Venäjän jälkeen. Kivihiiltä käytetään sähköntuotantoon ja viedään muihin EU-maihin, mutta vienti on vähentynyt viime vuosikymmeninä. Hiilentuotantoon kohdistuu voimakkaita uudistuspaineita, sen tuottavuutta pitäisi parantaa ja ympäristöhaittoja pienentää.
Maan energiankulutuksen on ennustettu kasvavan yli 50% vuoteen 2030 mennessä, ja EU:n ilmastopolitiikka ohjaa maata vähentämään hiilen osuutta. Se suunnittelee ottavansa ydinvoiman käyttöön suunnilleen vuonna 2025.
Liikenne.
Puolassa on 129 lentokenttää, joista neljällä yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Rautatietä on 19 428 kilometriä ja päällystettyä maantietä 295 356 kilometriä. Satamakaupungit ovat Gdańsk, Gdynia, Świnoujście ja Szczecin. Maahan on säännölliset autolauttayhteydet Ruotsista ja Tanskasta. Kotimaanreiteillä kulkee matkustajalaivoja harvakseltaan ja vain kesäisin.
Väestö.
Heinäkuussa 2012 Puolassa arvioitiin olevan noin 38,4 miljoonaa asukasta. Maassa puhutaan lähes yksinomaan puolaa (97,8 prosenttia). Noin 90 prosenttia väestöstä on katolilaisia, ja 75 prosenttia tunnustautuu uskontoa harjoittaviksi. Katolisten lisäksi maassa on muiden muassa ortodokseja, uniaatteja eli kreikkalaiskatolilaisia, protestantteja ja juutalaisia.
Vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan puolalaiset muodostivat 97 prosenttia maan väestöstä. Saman laskennan mukaan Puolan suurimmat vähemmistöt ovat saksalaiset 147 094 (0,4 prosenttia), kašubit 52 490 (0,1 prosenttia), valkovenäläiset 47 640 (0,1 prosenttia), ukrainalaiset 27 172 (0,07 prosenttia), romanit 12 731 (0,03 prosenttia), lemkot 5 850 (0,02 prosenttia), liettualaiset 5 639 (0,01 prosenttia), venäläiset 3 244, slovakit 1 710, juutalaiset 1 055, tataarit 447, tšekit 386, armenialaiset 262 ja karaiimit 43. Suuri osa vähemmistöistä asuu omien kansallisten valtioidensa lähellä Puolan rajalla. Kašubeja ei luokitella virallisesti etniseksi vähemmistöksi, vaikkakin osa heistä kokee sellaiseen kuuluvansa. Yllä on imoitettu he, jotka puhuivat kašubia äidinkielenään. Lemkot laskettiin vielä hiljattain ukrainalaisiin. Väestönlaskenta sallii vain yhden etnisen ryhmän ilmoittamisen, joten joidenkin vähemmistöjen kohdalla väestönlaskennan tulos saattaa olla todellisuutta pienempi. Esimerkkinä juutalaiset, joita laskettiin vain 1 055, kun samaan aikaan maan juutalaisjärjestöihin kuului yli 3 000 henkilöä.
Katolinen usko on ollut tärkeä osa puolalalista isänmaallisuutta ja itsenäisyysaatetta vuosisatojen ajan, mikä oli erityisen tärkeää jakantuneen Puolan (1795–1918), toisen maailmansodan ja kommunismivallan aikoina. Puolalaiset arvostavat kristillisiä perinteitä ja seremonioita kuten pyhiinvaelluksia. Neitsyt Maria on erityisen arvostetussa asemassa, mistä todistavat lukuisat hänelle pyhitetyt pienet ja suuret temppelit, kuuluisimpana Jasna Goran luostarin Musta madonna Częstochowassa.
Vuonna 2012 puolalaisten miesten elinajanodote oli 72,31 vuotta ja naisten 80,43 vuotta. Maailman terveysjärjestön vuonna 2004 tekemän selvityksen mukaan alkoholinkäyttö Puolassa on maailman keskitason yläpuolella, puhtaaksi alkoholiksi muunnettuna noin 8,7 litraa aikuista kohti. Tämä on hiukan vähemmän kuin Italiassa ja hiukan enemmän kuin Yhdysvalloissa.
Koulutus.
Puolan koulujärjestelmä on uudistusten kohteena, koska sitä sopeutetaan eurooppalaisiin järjestelmiin. Nykyisin lapset käyvät yhtenäistä alakoulua 7–13-vuotiaina. Sen jälkeen on erilaisia yläkouluvaihtoehtoja, ja noin 19-vuotiaana ne, jotka haluavat jatkaa yliopistoihin tai muuten korkea-asteelle, suorittavat ylioppilas- eli "matura"-tutkinnon.
Puolalaisista yliopistoista kaksi on pääsyt maailman 500 parhaan yliopiston listalle vuonna 2011: Varsovan yliopisto ja Jagellon yliopisto Krakovasta.
Kuvataide.
a>, luonnos teokseen "Napad wilków", 1882
Jan Matejkon historiamaalaukset nostattivat kansallistunnetta 1800-luvulla. 1800-luvun loppupuolella realismin suuri puolalainen nimi oli Jozef Chełmoński.
Moderni taide tuli Puolaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Nuori Puola -liikkeen myötä. Sitä edustivat esimerkiksi maisemamaalarit Leon Wyczółkowski ja Ferdynand Ruszczyc sekä symbolisti Jacek Malczewski. Puolalainen avantgarde järjestyi a.r.-liikkeeksi 1930-luvun alussa. Sen keskeisiä hahmoja olivat taidemaalari ja teoreetikko Władysław Strzemiński, kuvanveistäjä Katarzyna Kobro ja taidemaalari Henryk Stażewski. Puolalaisen julistetaiteen mestareita ovat Henryk Tomaszewski ja Waldemar Świerzy.
Arkkitehtuuri.
Monet Puolan arkkitehtuurin helmet ovat tuhoutuneet vuosisatojen varrella, mutta jotain on joko säilynyt ja kunnostettu tai rakennettu kokonaan uusiksi vanhan mallin mukaan. Esimerkiksi Varsovan rekonstruoitu historiallinen keskusta on nykyisin Unescon maailmanperintökohde. Kaikkiaan maailmanperintölistalla on kaksitoista kulttuurikohdetta.
Sotien välisenä aikana vauraaseen Katowicen kaupunkiin rakennettiin modernismia edustavia rakennuksia kuten Puolan ensimmäinen pilvenpiirtäjä. Kommunistivallan alkuvuosina tehtiin sosialistista realismia edustavia rakennuksia kuten massiivinen Kulttuurin ja tieteen palatsi Varsovan keskutassa. Sosialistinen realismi hylättiin Stalinin henkilökultin myötä 1956, ja rakennustyyli lähestyi länsimaista arkkitehtuuria sikäli kun taloudellinen tilanne sen salli. 1990-luvun lopulla arkkitehtuurin tahtia sanelivat kasainväliset konsernit, jotka usein palkkasivat ulkomaisia nimiarkkitehteja toteuttamaan suurisuuntaisia hankkeita.
Musiikki.
Puolalaisen klassisen musiikin juuret ovat romantiikan ajassa, jolloin pianisti-säveltäjä Fryderyk Chopin yhdisti puolalaisia kansanlauluja romantiikan teemoihin. Maailmansotien välisenä aikana perustettiin kansainvälisiä musiikkikilpailuja, joissa monet tähdet nousivat kuuluisuuteen. Toisen maailmansodan jälkeen säveltäjien tuli tuottaa järjestelmää ylistävää musiikkia. Monet pakenivat ulkomaille, kun taas toiset alkoivat tutkia absoluuttisen musiikin ihanteita. Henryk Góreckin helposti lähestyttävistä sinfonioista on tullut suosittuja myös musiikinharrastajien ydinpiirien ulkopuolella.
Myös puolalaiset jazzmuusikot kuten Tomasz Stanko ja Krzysztof Komeda nauttivat arvostusta jazzpiireissä. Michał Urbaniakin levyjä on myyty 1,5 miljoonaa, ja hän on vieraillut kansainvälisten tähtien levyillä. Ensimmäisinä vuosikymmeninä puolalaiset rockyhtyeet eivät saaneet kansainvälistä menestystä. Yksi syy saattoi olla kielimuuri. Heavy-yhtye Vader on tehnyt kansainvälistä uraa 1990-luvulta alkaen.
Elokuva.
Varhainen puolalainen elokuva perustui osittain romanttisen kirjallisuuden perinteeseen. Jo vuosina 1956–1989 se onnistui välttämään muissa kommunistimaissa yleiset vaatimukset järjestelmän tukemisesta propagandaelokuvilla ja asettumaan kansan puolelle. Elokuvat voidaan jakaa kahteen aaltoon: ”Puolalainen koulukunta” noin 1956–1961 ja ”Moraalisen ahdistuksen elokuvat” 1975–1981.
Animaatioelokuvia tuottava Se-Ma-For on luonut tunnetun Nalle Luppakorvan lisäksi monia muita animaatiohamoja ja voittanut kaksi kertaa parhaan lyhytelokuvan Oscarin. Łódźissa on Piotrkowska-kadulla maineikas Łódźin elokuvakoulu, jossa ovat opiskelleet muun muassa kuuluisimmat puolalaiset ohjaajat Andrzej Wajda, Roman Polański, Krzysztof Kieślowski ja Zbigniew Rybczyński.
Kirjallisuus.
Nobelin kirjallisuuspalkinnon on saanut neljä puolalaista: Henryk Sienkiewicz 1905, Wladyslaw Reymont 1924, Czesław Miłosz 1980 ja Wisława Szymborska 1996. Lisäksi vuoden 1978 palkinnon sai autonomisessa Puolassa syntynyt, Yhdysvalloissa asunut ja jiddišiksi kirjoittanut Isaac Bashevis Singer.
Puolan kansallisrunoilija on romantikko Adam Mickiewicz (1798–1855). Krzysztof Kamil Baczyński kuvasi runoissaan toisen maailmansodan kauheuksia. Stanisław Jerzy Lec tunnetaan sarkastisista aforismeistaan. Stanisław Lem tuli vuorostaan tunnetuksi tieteiskirjoistaan.
Tiede.
Arvostettuja puolalaisia tiedemiehiä ovat prostasykliinin löytäjä Ryszard Gryglewski, filosofi Roman Ingarden sekä tähtitieteilijät Nikolaus Kopernikus, Bohdan Paczyński ja Aleksander Wolszczan.
Kaksinkertainen nobelisti Marie Curie kasvoi Puolassa, joskin työskenteli ja opetti myöhemmin Ranskassa. Hänen jälkeensä fysiikan nobelin ovat saaneet Albert Michelson 1907, Isidor Rabi 1944, Maria Goeppert-Mayer 1963, Klaus von Klitzing 1985 ja Georges Charpak 1992. Curien lisäksi muita puolalaistaustaisia kemian nobelisteja ovat olleet Walther Nernst 1920 ja Roald Hoffmann 1981.
Keittiö.
Puolalaisen ruokavalion kulmakivet ovat liha, perunat ja leipä. Pääruokana syödään lihaa: kanaa, kalkkunaa, possua, lammasta tai nautaa. Juhlaruokana tarjotaan omenoilla täytettyä, paistettua ankkaa karpalohyytelön kanssa. Kalaruokiin kuuluvat paistetut lohi, turska, kuha ja taimen. Kalaruokia tarjotaan erityisesti paaston aikaan. Talviaikaan kuuluu bigos, pitkään uunissa haudutettu kaalipata, jossa on myös makkaraa, naudan- ja sianlihaa, sipulia ja sieniä. Jouluaaton ruokapöytään kuuluu hyytelöity karppi.
Urheilu.
Maan suosituin urheilulaji on jalkapallo. Puolan jalkapallomaajoukkue on voittanut olympiakultaa vuonna 1972 ja hopeaa vuosina 1976 sekä 1992. MM-kisoissa se on saavuttanut kaksi pronssia 1974 ja 1982. Maa järjesti yhdessä Ukrainan kanssa vuoden 2012 jalkapallon EM-kilpailut.
Puolan miesten lentopallomaajoukkue omaa vahvat perinteet ja se onkin voittanut lukuisia arvokisojen mestaruuksia. Erityisen vahva maajoukkue oli 1970-luvulla, jolloin se nousi maailman kärkeen. Koripallossa miesten maajoukkue on voittanut parhaimmillaan EM-hopeaa. Puola oli lajissa Euroopan kärjessä 1960-luvulla, jolloin se voitti kolme EM-mitalia. Myös käsipallossa maa kuuluu Euroopan kärkeen ja viimeisin maajoukkueen arvokisamitali on vuoden 2007 EM-hopea.
Moottoriurheilussa selvästi suosituin laji on speedway, ja suurimmissa kilpailuissa on kymmeniatuhansia katsojia. Laji aloitettiin maassa jo 1930-luvulla, mutta toisen maailmansodan jälkeen lajin suosio nousi. Syy lajin suosioon oli moottoripyörien suuri määrä verrattuna maan autokantaan.
Olympialaisiin Puola on osallistunut vuodesta 1912. Eniten mitaleita on tuonut pikajuoksija ja pituushyppääjä Irena Szewińska-Kirszenstein.


Pedofilia.
Martin Van Maelen teoksen "La Grande Danse macabre des vifs - 13" kuvitusta
Pedofilia (kr. παιδοφιλία parafilia (ICD-10: F65.4), jossa pedofiiliksi kutsutun yksilön seksuaalinen suuntautuminen kohdistuu seksuaalisesti kehittymättömiin lapsiin. Osalla pedofiileistä seksuaalinen suuntautuminen voi kohdistua kuitenkin myös muun ikäisiin ja ikätovereihin. Arkikielessä ja joukkotiedotusvälineissä pedofilialla tarkoitetaan monesti seksuaalisen suuntautumisen sijasta lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, vaikkakin kyseessä on kaksi eri asiaa. Sana "pedofiili" on tullut puhekieleen 1990-luvulla; sitä ennen puhuttiin usein namusedistä.
Pedofiliasta erillisiä käsitteitä ovat efebofilia ja hebefilia, jotka tarkoittavat seksuaalista kiinnostusta murrosikäisiin, seksuaalisesti kypsyneisiin nuoriin.
Yleisyys Suomessa.
Suomessa tuli poliisin tietoon vuonna 2010 1100 lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä Suomessa. Suurin osa pedofiileistä ei kuitenkaan koskaan sekaannu lapsiin.
Lääketieteellinen määrittely.
Pedofilia ei aina johda lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön tai raiskaukseen. Osalla pedofiileistä häiriö jää mielikuvien ja seksifantasioiden tasolle, eikä tekoihin ryhdytä lainkaan. Pedofiilien määrästä on hyvin vähän luotettavaa tietoa, ja arviot saattavat vaihdella suuresti.
Alaikäiseen sekaantuminen.
Useimmissa maissa seksuaalinen kanssakäyminen alaikäisen kanssa on ankarasti rangaistava teko, vaikkakin suojaikäraja saattaa vaihdella useita vuosia suuntaan tai toiseen eri maissa, ja eroja saattaa myös esiintyä sen mukaan, onko kyseessä samaan sukupuoleen vai eri sukupuoleen kohdistuva seksuaalisuhde.
Suomessa rajana on 16 vuoden ikä tai riittävän pieni henkinen kypsyysero. Perhepiirissä suojaikäraja on 18 vuotta. (Euroopan unionissa alempi ikäraja vaihtelee 13 vuodesta 18 vuoteen.) Ruumiillinen seksuaalinen kypsyys ei ole ratkaisevaa, siis ei myöskään se, onko kyse pedofiliasta tai efebofiliasta. Katsotaan, että vaikka nuori olisi vapaaehtoinen, hän ei ymmärrä tekonsa hänelle myöhemmin aiheuttamia psyykkisiä tai sosiaalisia haittoja.
Lapsia varoitellaan pedofiileista usein puhekielisellä nimityksellä "namusetä", ja nimitystä käytetään ajoittain myös tiedotusvälineissä. Namusetä on terminä sinänsä harhaanjohtava, koska pedofiili voi olla myös naispuolinen henkilö eivätkä kaikki pedofiilit houkuttele lapsia karkilla.
Pederastia.
Antiikin Kreikassa esiintyi pederastiaa, joka on vanhemman miehen ja nuoren pojan välistä homoseksuaalisuutta – luonteeltaan pitkäkestoista toimintaa, joka miellettiin tuolloisessa kulttuurissa kasvatukseksikin. Filosofi Platon kuvaa antiikinaikaista tilannetta dialogissaan "Pidot".
1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvulla on etenkin Yhdysvaltoihin ja Kanadaan ilmaantunut pieniä järjestöjä, jotka ovat ryhtyneet ajamaan pederastian hyväksymistä ja laillistamista (s.o. vanhemman miehen ja nuoren pojan välisen seksin poistamista rikoslaista). Näistä tunnetuin on North American Man-Boy Love Association (NAMBLA).
Teoria pedofilian syistä.
Pedofilian syyksi on esitetty mm. lapsuuden traumoja ja itse koettua hyväksikäyttöä. "Journal of Psychiatry Researchissa" vuonna 2007 julkaistun tutkimuksen mukaan pedofilia saattaa olla yhteydessä aivojen niin sanotun valkoisen aineen vajaukseen. Valkoinen aine helpottaa hermoimpulssien liikennettä, ja sen puute johtaa oletettavasti siihen, että pedofiileillä yhteydet seksuaalista kiihottumista käsittelevien aivoalueiden välillä ovat puutteelliset. Näin pedofiilit eivät erottaisi sopimatonta seksuaalikohdetta soveliaasta. Pedofilialla on havaittu yhteys matalaan älykkyysosamäärään, mikä myös viittaa siihen, että se olisi yhteydessä aivojen kehitykseen. Tämä ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että lapsuudessa koettu hyväksikäyttö on vaikuttanut haitallisesti pedofiilien aivojen kehitykseen.
Hoito.
Osa pedofiileista hakeutuu vapaaehtoisesti hoitoon. Hoitona käytetään terapiaa ja lääkkeitä, Suomessa alle kerran vuodessa lääkekastraatiota.


Pulla.
Pulla eli nisu eli vehnänen on yleensä vehnäjauhoista, kananmunista, sokerista, maidosta tai vedestä tai molempien yhdistelmästä, suolasta ja voista tai margariinista valmistettu leivinhiivalla kohotettu makea leivonnainen. Pullataikina maustetaan usein kardemummalla ja jouluna ruotsalaisen perinteen mukaan sahramilla. Usein taikinaan lisätään myös rusinoita, etenkin jos tehdään pitkoja tai pyöreitä pikkupullia.
Pullataikina ei vaadi kananmunaa, joten ilman munaa leivottu pulla sopii myös kananmuna-allergikolle. Veteen leivottu pulla sopii maitoallergikolle ja laktoosi-intoleranteille. Ternimaitoon leivottuun pullataikinaan ei tarvita kananmunaa ja voin tai margariinin määrää voi huomattavasti vähentää. Ennen paistamista pullat voidellaan kiiltävän pinnan saamiseksi. Usein voiteluun käytetään kananmunaa, joskus pelkkää munan keltuaista tai kahvia.
Pullataikinasta voi leipoa pikkupullien, pitkojen ja korvapuustien lisäksi myös piirakkaa. Pulla on perinteinen herkku ja kahvipöydän anti, mutta se liittyy kiinteästi myös erilaisiin juhliin, kuten esimerkiksi laskiaiseen kermavaahdolla ja mantelimassalla tai hillolla täytettynä.
Pullaa kutsuttiin ennen vehnäleiväksi. Pullaa arvostettiin, koska sitä oli varaa syödä vain harvoin, kuten juhlissa, juhannuksena ja jouluna.
Pikkupulla.
Usein pelkäksi pullaksi kutsuttu sämpylänmallinen vehnänen, jonka päälle voidaan laittaa koristeeksi esimerkiksi raesokeria.
Laskiaispulla.
Laskiaisen tienoilla syötävä halkaistu pulla, jonka täytteenä on kermavaahtoa ja mantelimassaa tai hilloa. Pullan päälle voidaan ennen paistoa laittaa koristeeksi raesokeria tai mantelilastuja tai -rouhetta.
Voisilmäpulla.
Sama kuin pikkupulla, mutta keskelle tehtyyn koloon laitetaan voita ja sokeria, jotka uunissa sulaessaan imeytyvät pullaan pitäen ytimen mehevänä. Voisilmäpullaa kutsutaan toisinaan myös tulivuoripullaksi, koska sormella painettu kolo kohoaa uunissa kraatterimaiseksi.
Korvapuusti ja kanelikierre.
Korvapuusti on pullataikinasta leivottu leivonnainen, joka on maustettu kanelilla ja sokerilla. Taikinasta kaulitaan ohut neliskulmainen levy, jonka päälle levitetään rasvakerros ja peitetään kanelisokerilla. Maustettu levy kääritään rullalle melko löysäksi, alakulmia lopussa venyttäen riittävän pitkiksi ja leikataan halutun kokoisiksi paloiksi. Jokaista palaa painetaan päältä poikittaisilla pikkusormilla niin, että leikatut syrjät tursahtavat sivuille kauniiksi kierrekuvioiksi. Mikäli korvapuustille ei tehdä korvia tai se paistetaan kierrekuvio ylöspäin, pullaa tulisi nimittää kanelikierteeksi.
Kansallista korvapuustipäivää vietetään Suomessa 4. lokakuuta, ensimmäisen kerran vuonna 2006. Päivän vietto on lainattu Suomeen Ruotsista.
Pitko.
Pitko on letittämällä tehty koristeellinen pulla. Pitko letitetään tavallisesti kolmesta tangosta, joskus neljästä tai jopa viidestä tai kuudesta tangosta. Leipomoissa pitkojen letityksessä ei enää välttämättä tarvita leipureita, kun letityskonehoitaa pullapitkon letityksen. Juhlapöydässä pitko pannaan usein esille kokonaisena ja se leikataan valmiiksi viipaleiksi. Arkena pullasta leikataan viipale kerrallaan tarpeen mukaan. Suuresta pitkosta voidaan tehdä myös kranssinmuotoinen. Pitkon voi valmistaa tavallisesta pullataikinasta ja sen päälle ripotellaan usein koristeeksi mantelilastuja, raesokeria tai kuivattuja hedelmiä.
Kuivahtaneesta pitkosta voi kuivattaa korppua tai valmistaa jälkiruokia, kuten pappilan hätävaraa tai köyhiä ritareita.
Pullapohjaiset piirakat.
Esimerkiksi rahka- tai mustikkapiirakka voidaan tehdä muropohjan sijaan pullapohjalle. Tällöin piiras tehdään joko piirasvuokaan tai koko tavallisen uuninpellin kokoiseksi.
Kulitsa.
Venäläinen ortodoksiperinteeseen kuuluva pääsiäisherkku.


Paavi.
Paavi () on Rooman piispa, katolisen kirkon ylin hengellinen johtaja ja Vatikaanin päämies. Katolisen kirkon käsityksen mukaan hän on Kristuksen käskynhaltija maan päällä ja vuonna 1870 vahvistetun dogmin mukaan erehtymätön puhuessaan viran puolesta ("ex cathedra") uskon asioista. Paavi valitaan virkaansa paavinvaalilla eli niin sanotulla konklaavilla. Nykyinen paavi on saksalaissyntyinen Benedictus XVI.
Paavin maallinen valta on nykyään vähäistä, mutta hengellisen johtajuuden lisäksi hän on merkittävä moraalinen johtaja yli miljardille katolilaiselle, ja hänen mielipiteensä huomioidaan, vaikkei Vatikaanivaltiolla itsellään olekaan merkittävää sotilaallista tai poliittista valtaa. Paavia pidetään apostoli Pietarin seuraajana. Tämä antaa hänelle katolisessa kirkossa tiettyjä erikoisoikeuksia, joita perustellaan sekä Raamatulla että kirkon perimätiedolla.
Paavi asuu Vatikaanissa Pietarinkirkon viereisessä Apostolisessa palatsissa, mutta matkustaa paljon. Nykyään paavin on täytynyt ennen valituksi tulemistaan toimia katolisen kirkon pappina, jonka jälkeen hänet on kohotettu piispaksi, mahdollisesti myös arkkipiispaksi. Tämän jälkeen silloinen paavi on kohottanut hänet kardinaaliksi, joka on katolisen kirkon toiseksi korkein arvonimi heti paavin jälkeen. Kardinaaliksi kohoamisen jälkeen hänet on valittu paaviksi konklaavilla. Vaikka katolisen kirkon kanoninen laki ei aseta paaville muita muodollisia vaatimuksia kuin miessukupuolen ja vahvistuksen sakramentin, on käytännössä selvää, että vain kardinaali voidaan valita konklaavissa paaviksi. Keskiajalla paavi oli ajoittain maailman vaikutusvaltaisin mies ja kuninkaiden ja keisarien yläpuolella.
Paaviuden alku.
On olemassa erilaisia näkemyksiä siitä, kuka oli historian ensimmäinen paavi. Katolinen kirkko pitää Taivasten valtakunnan avaimien luovutusta apostoli Pietarille merkkinä tämän julistamisesta kaikkien muiden apostolien johtajaksi ja ensimmäiseksi Rooman piispaksi eli paaviksi. Pietarinkirkon kupolin sisäreunaan onkin kirjoitettu: "Tu es Petrus et super hanc petram aedificabo ecclesiam meam et tibi dabo claves regni caelorum" (suomeksi "Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet") kuten Jeesuksen kerrotaan sanoneen Pietarille Matteuksen evankeliumin mukaan.
Kysymyksiin on esitetty monenlaisia vastauksia. Kriittisimpien arvioiden mukaan Pietari ei koskaan elämässään käynyt Rooman kaupungissa, jolloin hän ei voinut olla ensimmäinen Rooman piispa eikä siis paaviutta voida perustella hänellä. Raamatusta ei voida löytää vastausta mihinkään esitetyistä kolmesta kysymyksestä, koska Uusi testamentti ei kerro apostoli Pietarin elämän loppuvaiheista. Tästä huolimatta perimätieto Pietarin marttyyrikuolemasta Roomassa lienee tosi. Paavi Pius XII:n ollessa paavina 1950-luvun Pietarinkirkon alla suoritettiin kaivauksia, joiden tuloksena löydettiin hautamuistomerkki. Sen viereen on raapustettu kreikaksi sanat: "Pietari on täällä". Paikalla, josta hautamuistomerkki löydettiin, sijaitsi aikanaan keisari Neron aikainen hautausmaa, jonne osa vainoissa teloitetuista kristityistä haudattiin. Paikalta löydettiin myös luita, ja tiedotuksessaan Vatikaanivaltio totesikin kyseessä olevan "mitä suurimmalla todennäköisyydellä" apostoliruhtinaan maalliset jäännökset. Kaikki eivät ole samaa mieltä Vatikaanivaltion kanssa, sillä kriittisimpien tutkijoiden mukaan "oli kyllä odotettavissa, että hautausmaalta löytyy luita". Maallisten todisteiden lisäksi Raamattu antaa joidenkin tutkijoiden mukaan epäsuoria viitteitä Pietarin oleskelusta Roomassa, vaikkei kuitenkaan kerro suoraan apostoliruhtinaan elämän loppuvaiheista. Esimerkiksi Ensimmäisen Pietarin kirjeen lopussa sanotaan: "Tervehdyksen lähettää teille Babylonissa oleva seurakunta, valittu niin kuin tekin, ja minun poikani Markus." Mikäli oletetaan Pietarin kirjoittaneen kirjeen itse – vaikkakin useat tutkijat kyseenalaistavat tämän – sekä Babylonin olevan Rooman salanimi, on todennäköistä, että Pietari oli tuolloin Roomassa. Raamatussa Babylon-nimellä tarkoitettiin harvoin itse Babylonin kaupunkia, vaan sillä tarkoitettiin rappioituneita maailmankaupunkeja. Tällöin voitaisiin olettaa, että kyseessä olisi juuri Rooma. Tätä väitettä tukee myös Markuksen nimen mainitseminen, sillä kirkkohistorioitsijat mainitsevat tämän olleen Roomassa Pietarin tulkkina.
Hautamuistomerkin ja luulöytöjen perusteella voidaan siis vastata ensimmäiseen ja toiseen kysymykseen ja olettaa Pietarin tosiaan olleen Roomassa ja kuolleen marttyyrikuoleman. Kolmanteen kysymykseen moderni tutkimus vastaa kieltävästi. Todennäköisesti Rooman seurakunta syntyi jo ennen vuotta 50 eli ennen Paavalin ja Pietarin saapumista kaupunkiin. Tällöin seurakunnista puuttuivat piispanvirat, sillä seurakuntajärjestys kehittyi vähitellen kohti yhtenäisempiä muotoja. Piispanvirka seurakunnan johtoasemana kehittyi alkujaan Vähässä-Aasiassa, josta se hiljalleen levittyi muualle ja saapui Roomaan noin vuonna 160. Tämän perusteella ei voida puhua Pietarista ensimmäisenä paavina eikä edes Rooman seurakunnan johtajana.
Varhaiskirkko ja paavinvallan nousu.
Rooman piispan erikoisasema muiden piispojen joukossa alkoi hahmottua kolmannen vuosisadan puolivälissä, jolloin erityisesti pohjoisafrikkalainen piispa Cyprianus sekä Vähästä-Aasiasta kotoisin oleva piispa Firmilianos tähdensivät yhteyttä apostolien, piispanviran ja oikeaoppisuuden välillä. Syy juuri Rooman piispan erityisasemaan oli kristikunnan alkuvaiheilla seurakunnan sijainti Rooman valtakunnan pääkaupungissa. Sijainti vaikutti seurakunnan merkitykseen, mutta vielä ensimmäisien vuosisatojen aikana se ei taannut Rooman seurakunnalle erityisasemaa muiden valtakunnan seurakuntien joukossa. Vasta poliittisten tekijöiden alkaessa vaikuttaa kirkkoon, kristinuskon vakiinnuttua valtakunnan viralliseksi uskonnoksi vuonna 380, seurakunnan sijaintikaupungin merkitys kasvoi huomattavasti. Vaikka Rooman seurakunta lisäsi arvovaltaansa, Konstantinopolin seurakunnan merkitys ja asema vahvistuivat vielä enemmän, kun Rooman valtakunnan pääkaupunki siirtyi Roomasta Konstantinopoliin. Siksi kristillisessä mielessä Rooman seurakunnan nauttima arvostus johtuikin pikemminkin siitä, että Rooman seurakuntaa pidettiin useiden marttyyrien veren pyhittämänä.
Leo I Suuri oli paavina 440–461. Hän kehitti ajatuksen "Primus inter pares" ("ensimmäinen vertaistensa joukossa"). Tämä tarkoitti Rooman piispan ylivertaisuutta muiden piispojen suhteen. Paavina hän kehitti voimakkaasti teologisia perusteluja paavinvallalle, ja hänen aikanaan vakiintuikin käsitys paavin ylivallasta kirkon sisällä. Leo I katsoikin paavinistuimen nauttivan Jumalan antamaa oikeutusta. Leo I:n mukaan taivasten valtakunnan avainten luovutus ja Jeesuksen sanat apostoli Pietarille pätivät myös muihin Rooman seurakunnan johtajiin.
Leo I:n mukaan taivasten valtakunnan avaimien luovuttaminen apostoli Pietarille merkitsi tämän kohottamista muiden apostolien yläpuolelle. Vastaavasti Leo katsoi Pietarin seuraajina pitämiensä Rooman piispojen eli paavien olevan muiden piispojen yläpuolella. Vetoaminen teologiaan paavin asemasta poikkesi tietoisesti Konstantinopolin patriarkkojen vaatimuksista, jotka perustuivat pääosin poliittisille syille.
Myös Länsi-Rooman keisari Valentinianus III tuki Leo I:n vaatimusta paavin ylivallasta kirkon sisällä asettumalla Leon puolelle tämän ja Arlesin piispan välisessä kiistassa. Keisari määräsikin kiistan lopputuloksena, että apostoli Pietarille oli myönnetty ylimmän tuomarin virka sekä ylin hallintovalta kirkossa, kuten myös korkein opetusvirka.
Leo I oli myös ensimmäinen, joka esitti vaatimuksen paavin erehtymättömyydestä perustaen vaatimuksensa Raamattuun. Idän kristinuskon näkemysten mukaan Rooman kaupunki oli vain yksi viidestä tasa-arvoisesti patriarkaatista, eikä täten Rooman piispan valta ollut muita piispoja korkeampi. Paavin kunnia-asema tunnustettiin idässä, mutta samalla katsottiin ylimmän päätäntävallan kuuluvan ekumeenisille kokouksille eikä paaville.
Keskiajan paavius.
Eräs merkki paavin vallan kasvusta oli kirkon jakautuminen kahteen, itäiseen ortodoksiseen ja läntiseen katoliseen vuonna 1054 (suuri skisma). Teknisesti syynä oli kiista niin sanotusta filioque-lisäyksestä uskontunnustuksessa, mutta käytännössä suurempi ongelma oli nimenomaan paavin ja Konstantinopolin patriarkan keskinäisestä arvovallasta ja valtapiiristä käyty kiista.
Keskiajalla Paavin valtaa perusteltiin myös niin sanotun Konstantinuksen lahjakirjan avulla. Se kuitenkin 1400-luvulla osoitettiin Kirkkovaltion syntymisen aikoihin tehdyksi väärennökseksi. Lahjakirjan mukaan keisari Konstantinus olisi luovuttanut paavi Sylvester I:lle ja hänen seuraajilleen vallan Roomassa ja Länsi-Rooman kaupungeissa. Tämä oli niin sanottu Pyhän Pietarin perintö. Lisäksi asiakirjan mukaan paaville olisi annettu keisarin arvomerkit ja papeille senaattorin arvo. Konstantinukselle olisi lahjakirjan mukaan jäänyt vain Itä-Rooma. Lahjakirjan mukaan lahjoituksen syynä olivat paavin keisarille antamat kristinuskoa koskevat neuvot. Paavi oli lahjakirjan mukaan myös kastanut hänet. Katolinen kirkko myönsi lahjakirjan väärennökseksi vasta 1800-luvulla.
1000-luvulle asti paavien nimittämisestä vastasi Rooman provinssin vanhempi papisto, mutta valintaan vaikuttivat myös maalliset johtajat. Vuonna 1059 valitsijoiksi nimettiin kardinaalit, ja vuonna 1179 kardinaalien äänet määrättiin yhtä painaviksi vaalissa. Paaviksi voidaan periaatteessa valita kuka vain kastettu mies, mutta Paavi Urbanus VI:n vuonna 1378 tapahtuneen valinnan jälkeen paavi on aina valittu kardinaalien joukosta.
8. tammikuuta 1198 konklaavissa valittiin jälleen uusi paavi, joka otti nimekseen Innocentius III. Vielä nykyäänkin häntä pidetään koko keskiajan ja joidenkin mielestä kaikkien aikojen mahtavimpana paavina.
Uusi paavi tulkitsi olevansa suoraan Kristuksen sijainen, ihmistä suurempi, Jumalaa pienempi, ja näin ollen kuninkaita korkeampi ja oikeutettu käskemään kaikkia. Noustessaan johtamaan katolista kirkkoa Innocentius III sai käskettäväkseen keskiajan tehokkaimman organisaation. Kirkko muistutti enemmän valtiota kuin uskonnollista nykyaikaista kirkkoa; sillä oli omat lakinsa, lainsäätäjänsä, tuomioistuimensa, lakimiehensä, vankilansa sekä Euroopan parhaiten järjestetty ja tehokkain hallintokoneisto. Innocentius III oli koko Euroopan johtaja, koska Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin kuoltua hänellä ei ollut ainuttakaan tarpeeksi vaikutusvaltaista kilpailijaa. Paavin poliittisia neuvoja noudatettiin niin Ranskassa, Englannissa, Tanskassa, Unkarissa kuin myös Böömissä.
Vasta myöhäiskeskiajalla, Avignonin vankeuden ja sen jälkeisen suuren skisman jälkeen Rooman piispat saavuttivat kaikkialle ulottuvan kontrollin läntisen kirkon kirkollishallinnossa, vaikka ylin päätösvalta säilyikin periaatteessa paavien johdolla kokoontuneilla kirkolliskokouksilla.
Myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa paavin suuri maallinen valta ja rikkaus johti joihinkin väärinkäytöksiin. Paavit eivät aina käyttäytyneet virkansa edellyttämällä tavalla. Nämä paavit eivät eläneet selibaatissa, vaan heillä saattoi olla useita lapsia ja rakastajattaria. Jotkut myös myivät ja ostivat piispanvirkoja. Nämä osin todelliset ja osin kuvitellut väärinkäytökset olivat osittaisena syynä uskonpuhdistukseen ja täten myös protestanttisten kirkkojen syntyyn: Martti Luther suomi kiivaasti paaviuden alennustilaa ja vastusti vallan keskittymistä yhdelle henkilölle.
Paavius uudella ajalla.
Paavius uudella ajalla käsittää paaviuden historian 1400-luvulta nykypäivään. Uuden ajan paaviuden aikana tapahtui useita paaviuden historian ja myös katolisen kirkon historian kannalta merkittäviä tapahtumia, kuten esimerkiksi uskonpuhdistus, jossa syntyivät protestanttiset kirkot.
Samoin uuden ajan paaviuteen kuuluu myös esimerkiksi tieteen ja yhteiskunnan kehittymisestä aiheutunut konflikti paaviuden ja modernisoituvan maailman sekä tieteen kanssa. Uudella ajalla paavius myös muun muassa kehittyi varsinkin 1800-luvun paaviuden aikana maallisesta ruhtinaspiispuudesta hengellisemmäksi instituutioksi.
Paavinvallan kehitys.
1800-luvun jälkeen paavien valta on muuttunut huomattavasti, ja se on muuttunut aina hengellisempään suuntaan. Pius VI:n menetettyä Kirkkovaltion Napoleonille, kääntyi paavien maallinen valta laskuun. 1800-luvulla Kirkkovaltio pysyi pystyssä enää joidenkin Euroopan valtioiden antaman sotilaallisen tuen turvin, eikä paavinistuin täten ollut lainkaan puolueeton hengellinen tekijä maailmanpolitiikassa.
Tilanne muuttui suuresti, kun Kirkkovaltio liitettiin sotilaallisesti juuri yhdistyneeseen Italiaan. Tapaus aiheutti Vatikaanin vankeuden eli riidan paavin ja Italian valtion välille, mutta samalla se vapautti paavin tämän sidoksista Kirkkovaltioon. Paavi ei enää ollut valtionpäämies, eikä paavi täten ollut myöskään niin riippuvainen maallisesta politiikasta kuin ennen. Kirkkovaltion liittäminen Italiaan oli erittäin tärkeä tapahtuma paavinvallan kehityksen kannalta.
Teollistuminen taas teki paavista maailmanlaajuisesti tunnetun. Teollistumisen kautta kehittyneet rautatiet ja muiden kulkuyhteyksien ja -välineiden kehittyminen helpottivat matkantekoa eri maanosien välillä ja mahdollistivat Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen kaltaisten maailmanlaajuisten kokousten järjestäminen. Samalla junayhteyksien kautta hartaat katolilaiset saattoivat matkustaa Vatikaanin alueelle ja tehdä sinne pyhiinvaellusmatkoja.
Vuonna 1929 solmitut Lateraanisopimukset päättivät Vatikaanin vankeuden ja riidan Italian valtion kanssa. Samalla paavista tuli jälleen valtionpäämies. Paavi ei kuitenkaan ollut yhtä riippuvainen ulkovaltojen tuesta kuin Kirkkovaltion aikaan. 1900-luvulla paavinistuin pysyikin useimmiten virallisesti puolueettomana eri valtioiden kiistojen välillä.
2000-luvulle tultaessa paaviudesta kehittyi yhä hengellisempi instituutio ja nykyaikana se nauttiikin laajaa arvostusta ja kannatusta eri puolilla maailmaa. Nykyaikana paavi onkin tärkeä moraalivaikuttaja, ja hänen mielipiteitään kuunnellaan laajalti.
Paaviuden ja modernisoituvan maailman välinen yhteentörmäys.
a>, jonka aikana Kirkkovaltio tuli tunnetuksi Euroopan takapajulana.
a>, joka muun muassa lopetti isorokkorokotukset Kirkkovaltiossa ja sulki Rooman juutalaiset ghettoon.
Paaviuden kehityksen kannalta 1800- ja 1900-luvun tärkeimpiin tapahtumiin kuului paaviuden ja modernisoituneen maailman välinen yhteentörmäys, joka viilensi konservatiivisen paaviuden suhteita modernisoituvaan maailmaan.
Syvästi uskonnollisten hurskaiden kardinaalien valitseminen paaviksi 1800-luvun alkupuoliskolla oli omiaan pahentamaan vanhoillisen paavinistuimen kiistaa uudistuvan maailman kanssa. Esimerkiksi Leo XII oli hyvin taantumuksellinen ja vailla kunnollista suhteellisuudentajua, minkä vuoksi hän muun muassa lopetti isorokkorokotusten antamisen Kirkkovaltiossa sekä sulki Rooman juutalaiset ghettoon.
a>, joka otti paaviuden ensimmäiset askeleet modernisoituvan maailman uudelleenarviointiin.
Luettelon kahdeksaskymmenes kohta tuomitsi väitteen, jonka mukaan "Rooman paavi voisi ja että hänen tulisi sopia edistyksen, vapaamielisyyden ja modernin kulttuurin kanssa". Toteamuksen nimittäminen harhaopiksi loi syvän kuilun vanhoillisen paaviuden ja uudistuvan Euroopan välille.
Vasta vuosina 1878-1903 hallinnut paavi Leo XIII otti ensimmäiset askeleet modernisoituvan maailman uudelleenarviointiin. Tämän hän teki yleiskirjeellään "Rerum novarum", jossa modernia yhteiskuntaa ei enää torjuttu. Tosin jo Leo XIII:n seuraaja Pius X vaati kaikkia pappeja vannomaan, etteivät he kannata modernismia. Samalla Pius X:n kaudella perustettiin niin sanottu "paavillinen salainen poliisi", joka etsi modernismia kannattavia pappeja ja piispoja.
Paavin ja modernisoituvan maailman välit kuitenkin lämpenivät Pius X:n seuraajien aikana, mutta vasta 1960-luvulla modernismin vainoaminen ja tieteen jyrkkä erottaminen teologiasta loppuivat. Paavali VI:n aikana useat katoliset teologian professorit saivat opettaa yliopistoissaan, vaikka heidän näkemyksensä saattoivatkin poiketa katolisen kirkon virallisista näkemyksistä, mutta Johannes Paavali II:n kaudella joiltain katolisilta teologeilta on viety lupa opettaa omia näkemyksiään. Nykypäivään tultaessa paavius on kuitenkin muuttunut huomattavasti Gregorius XVI:n ajalta, ja esimerkiksi tieteen kehittyessä Johannes Paavali II joutui muun muassa toteamaan, että "evoluutioteoria on enemmän kuin hypoteesi."
Vatikaanin toinen kirkolliskokous antaa suunnan.
1960-luvulla hallinneen paavi Johannes XXIII:n koolle kutsuma Vatikaanin toinen kirkolliskokous oli erittäin merkittävä tapahtuma katolisen kirkon kannalta ja kuuluu katoliselle kirkolle merkittävimpiin tapahtumiin 1900-luvulla. Kirkolliskokous aiheutti käänteen katolisen kirkon suhtautumisessa muihin kristillisiin kirkkoihin ja uskontoihin. Samoin kirkolliskokouksen seurauksena katolisen kirkon käsitys itsestään muuttui, sekä sen käsitys modernisoituvaan maailmaan. Varsinkin jälkimmäinen muutos oli erittäin merkittävä, koska paavinistuimen konflikti tieteen ja modernismin kanssa oli leimannut koko uuden ajan paaviutta ja näkynyt selvästi varsinkin 1800- ja 1900-luvulla hallinneiden paavien politiikassa.
Vatikaanin toinen kirkolliskokous poikkesi suuresti edellisistä kirkolliskokouksista, sillä kyseisessä kirkolliskokouksessa uudistettiin suuresti vanhanaikaisena pidettyä katolista kirkkoa. Esimerkiksi 90 vuotta ennen Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen alkua pidetty Vatikaanin ensimmäinen kirkolliskokous ei ollut uudistanut katolista kirkkoa vaan vahvistanut paavin valtaa. Lisäksi Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa valmistellut asiakirjat pyrittiin kompromissiratkaisujen avulla hyväksymään mahdollisimman suurilla äänienemmistöillä, toisin kuin esimerkiksi Vatikaanin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa, jossa paavi Pius IX oli vastustanut useita kompromisseja ja vienyt paavin tahdon läpi suuresta vastustavasta oppositiosta huolimatta.
Kirkolliskokouksen hyväksymiin päätöksiin kuului myös yhdeksän dekriittiä, jotka liittyivät sosiaalisiin viestintätapoihin, katolisiin itäkirkkoihin, ekumeniaan, piispoihin, pappien koulutukseen, sääntökuntiin, maallikkoapostolaatteihin sekä pappeihin ja lähetystyöhön. Kirkolliskokous myös hyväksyi kolme lausuntoa, joiden aiheena olivat kristillinen kasvatus, ei-kristilliset uskonnot ja uskonnonvapaus.
Vatikaanin toinen kirkolliskokous myös kehotti katolisia yhteistyöhön sekä keskusteluun muidenkin uskontojen kuin vain kristinuskon kanssa. Kirkolliskokouksen asiakirjaan liittyen myös julkaistiin kannanotto, jossa kirkko sanoutui irti juutalaisvastaisuudesta.
Kirkolliskokous myös otti sitä edeltäneestä Vatikaanin ensimmäisestä kirkolliskokouksesta poikkeavan linjan hyväksymällä uskonnonvapauden vetoamalla ihmisarvoon sekä kristilliseen uskonkäsitykseen. Kanta poikkesi suuresti Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen aikaisen paavi Pius IX:n julistuksista, joilla paavinistuin oli vielä alle sata vuotta sitten ilmoittanut vastustavansa uskonnonvapautta nimeämällä sen harhaopiksi.
Johannes Paavali II:sta nykypäivään.
a>. Johannes Paavali II oli ensimmäinen mediapaavi ja hänen mielipiteensä huomioitiin maailmalla laajasti.
Paavi Johannes Paavali II oli kuollessaan hallinnut katolista kirkkoa lähes kaksikymmentäseitsemän vuotta aina vuodesta 1978 saakka. Hänen pontifikaattinsa oli ollut pisin sitten kolmekymmentäyksi vuotta paavina toimineen Pius IX:n, joka oli paavina vuosina 1846–1878.
Johannes Paavali II oli paavina voimakas ja yksinvaltainen persoona, joka johti kirkkoa edeltäjiään konservatiivisemmin ja tiukemmin. Hän esimerkiksi nimitti paavina ollessaan piispoja tärkeille piispanistuimille yksinvaltaisesti ja paikoin myös vastoin paikallisten hiippakuntien yleistä tahtoa, julisti vuonna 1995 naispappeutta koskevat kysymykset loppuun käsitellyiksi ja samalla ilmoitti, että "kirkolla ei ole mitään arvovaltaa antaa pappisvihkimystä naisille" ja myös vaati kaikkia kirkon jäseniä pitäytymään tässä ratkaisussa.
Johannes Paavali II oli ollut myös ensimmäinen mediapaavi. Voimakkaalla ja näkyvällä esiintymisellään hän sai paljon medianäkyvyyttä maailmassa, ja pitkän virkakautensa aikana hänestä tuli tärkeä moraalivaikuttaja. Esimerkiksi Johannes Paavali II:n merkitys kommunismin luhistumiseen itäisessä Euroopassa ja varsinkin Puolassa oli erityisen suuri.
Joseph Alois Ratzinger valittiin 2005 konklaavissa Johannes Paavali II:n seuraajaksi neljän äänestyskerran jälkeen. Hän otti paavilliseksi nimekseen Benedictus XVI:n. Kardinaalina Ratzingeria pidettiin katolisen kirkon konservatiivisen siiven johtohahmona, joka on korostanut opin puhtautta, vastustaa ehkäisyä, tuomitsee homoseksuaalisuuden, naispappeuden ja radikaalifeminismin sekä vastustaa keskustelua pappien selibaatin poistamisesta. Lisäksi Ratzinger uskonopin kongregaation johtajana oli myös osavastuullinen Vatikaanin kielteiseen suhtautumiseen vapautuksen teologiaa kohtaan. Hänen näkemyksensä mukaan katolinen kirkko on ainoa oikea kirkko, ja kardinaalikaudella hänen suhtautumisensa viime aikoina alkaneeseen uskontojen lähentymiseen ja vuoropuheluun oli hyvin jyrkkä. Ihmisenä häntä pidetään kuitenkin miellyttävänä, älykkäänä, pohdiskelevana, uutterana ja kohteliaana sekä hieman ujona verrattuna muuten vahvaan maineeseensa. Monissa suhteissa Benedictus XVI näyttää paavina lieventäneen näkemyksiään aikaisempaan verrattuna.
Paavien pontifikaatit.
Nykyinen paavi, Benedictus XVI, on järjestysnumeroltaan 265. Tämä on virallinen luku. Jälkikäteen arvottomina pidettyjen paavien poistamiset, vastapaavit ja alkuvuosisatojen historiallisuudeltaan epävarmat henkilöt vaikeuttavat todellisen lukumäärän tarkkaa selvittämistä. Paavin virkakausi on kestänyt keskimäärin noin seitsemän ja puoli vuotta, mutta virkakauden pituus vaihtelee suuresti. Esimerkiksi Johannes Paavali I kuoli 34. hallituspäivänään, ja legendan mukaan Pyhä Pietari oli paavina lähes 35 vuotta. Benedictus IX puolestaan oli 1000-luvulla paavina kolmeen otteeseen. Suurin ongelma paavien listaamisessa tulee kuitenkin eteen keskiajalla, jolloin vallassa oli useita paaveja yhtä aikaa. Ei ole kriteerejä, joiden avulla voisi selvittää yksiselitteisesti ketkä on laskettava paaveiksi ja ketkä vastapaaveiksi.
Paavi on yleensä sangen vanha noustessaan virkaan. Esimerkiksi Johannes Paavali II oli 58-vuotiaana nuorimpana tehtäväänsä valittu paavi sitten Pius IX:n, joka valittiin paaviksi 54-vuotiaana 1846. Nykyinen paavi Benedictus XVI oli valintansa tapahtuessa 78-vuotias. Silti nuorimpana paaviksi tullut oli vasta noin 22-vuotias nimityshetkellään. Hänen poikkeuksellista nuoruuttaan kuvaa perimätieto, jonka mukaan hän olisi ollut vain 12-vuotias.
Lyhimmät pontifikaatit on hiukan hankalampi ilmoittaa, sillä joitain hyvin vähän aikaa hallinneita paaveja saatettiin aikanaan pitää vastapaaveina, eikä heidän nimiään löydy paavien luettelosta. Esimerkiksi Dioscorus kuoli 22 päivää valintansa jälkeen. Lyhyisiin pontifikaatteihin lukeutuu myös Johannes Paavali I:n pontifikaatti. Hän kuoli oltuaan virassa 33 päivää, eli 34. hallituspäivänään (valinta on myös yksi hallituspäivä). Virallisesti kaikkein lyhimpään vallassa ollut paavi oli Urbanus VII, joka ehti olla virassa 13 päivää.
1900-luvulla ehkäpä siirryttiin uuteen aikaan paavien valinnoissa, sillä ennen Johannes Paavali II:n valintaa paaviksi olivat kaikki paavit yli 450:n vuoden ajalta italialaisia. Edellinen ei-italialainen paavi oli hollantilainen Hadrianus VI. Myöskään Benedictus XVI ei ole italialainen vaan saksalainen.
Paavillinen nepotismi.
a> kardinaalinepoksensa kanssa. Paavali III oli itsekin aikanaan nimitetty kardinaaliksi nepotismin kautta, ja hänet kardinaaliksi nimittänyt paavi oli myös astunut kardinaaliksi sukulaisensa ansiosta.
Paavien suuri valta niin hengellisissä kuin maallisissa asioissa myös lisäsi joitain väärinkäytöksiä. Koska paavinvirka mahdollisti suuret taloudelliset edut kulloinkin hallitsevan paavin sukulaisille, eivät nämä halunneet luopua etuisuuksistaan paavin kuoleman jälkeen. Ratkaisuna tähän oli kardinaalineposjärjestelmä, jossa hallitseva paavi nimitti jonkun sukulaisistaan kardinaaliksi. Tämä paavien tapa nimittää sukulaisiaan kardinaalinepoksiksi sai alkuna keskiajalla, ja huippunsa tapa saavutti 1500- ja 1600-luvulla. Paavien Avignonin vankeudesta aina Innocentius XII:n vuonna 1692 julkaistuun nepotisminvastaiseen "Romanum decet pontificem" -bullaan saakka hallinneet paavit ilman kardinaalinepoksia olivat selvä poikkeus. Samoin kaikki renessanssin aikana hallinneet kardinaaleja nimittäneet paavit käyttivät kardinaalinepoksia, jotka yleensä olivat heidän veljen- tai sisarenpoikiaan.
Kardinaalinepokset olivat aikanaan hyvin vaikutusvaltaisia henkilöitä kirkon sisällä, ja kardinaalinepos olikin kardinaalikollegion epävirallinen johtohenkilö. Nepotismiin perustunut kardinaalineposten nimittäminen osoittautui myöhemmin epäkohtaiseksi järjestelmäksi, minkä johdosta se lopetettiin asteittain 1600-luvulla.
Kardinaalinepoksien instituutio kesti yli seitsemän vuosisataa aina 1000-luvulta 1700-luvulle. Kardinaalinepoksien historia liittyi läheisesti paaviuden historiaan, ja kardinaalinepoksien tilanne heijasteli yleensä myös silloista paaviuden tilannetta. Esimerkiksi vahvojen kardinaalinepoksien aikana voitiin suurella varmuudella todeta, että hallitseva paavi oli vallaltaan heikko ja siten kardinaalinepoksensa ohjailtavissa.
Asema ja sen perusteet.
Katolinen kirkko perustelee paaviutta Raamatulla. Se lainaa kantansa tueksi useita Raamatun jakeita, tärkeimpänä Matteuksen evankeliumin kohta, jossa Jeesus sanoo Pietarille: "Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni", (Matt. 16:18). Pietarin nimi (kr. Petros, aram. Keefas) tarkoittaa kalliota. Muita kohtia ovat Luukas 22:31–32 ja Johannes 21:15–17.
Joidenkin historioitsijoiden mielestä ensimmäinen varsinainen paavi oli Leo I ja joidenkin mielestä Gregorius I, sillä he käyttivät yleiskirkollista valtaa huomattavasti enemmän kuin edeltäjänsä.
Oikeudet.
Paavi on Vatikaanivaltion suvereeni valtionpäämies, ja täten hänellä on kaikki tähän liittyvät oikeudet valtansa alueella.
Paavilla on oikeus nimittää piispat ja kardinaalit, mutta tavallisesti hän vain hyväksyy nimitykset.
Paavi voi julistaa henkilön tai asian pannaan eli kirkonkiroukseen. Tällöin henkilö ei katsota kuuluvan kirkon yhteyteen, eikä hän voi osallistua ehtoollisen viettoon (ekskommunikaatio).
"Ex cathedra" -tilanteessa paavin täytyy olla määrittämässä uskon tai moraalin kysymystä virallisessa asemassaan universaalin kirkon johtajana, ei pelkästään oman, yksityisen teologin asemassaan. Hänen dogmatisoimansa ajatuksen täytyy lisäksi olla kirkossa yleisesti hyväksytty. Kirkon mukaan paavi on tässä tilanteessa Pyhän Hengen suojaama tekemästä virheitä. Vatikaanin I konsiili ei kuitenkaan tarkasti määritellyt edellytyksiä sille, milloin paavin voidaan katsoa puhuneen "ex cathedra", mikä on johtanut tiettyihin tulkinnanvaraisuuksiin.
Käytännössä monet paavit ovat oikeudestaan huolimatta välttäneet antamasta lausuntoja "ex cathedra", koska tämä sitoisi myös heidän seuraajiaan teologisesti tai seuraajien olisi joko uudelleen tulkittava edeltäjiensä päätöksiä tai mahdollisesti jopa tehtävä vastakkaisia päätöksiä, mikä heikentäisi katolisen kirkon perinteen uskottavuutta raamatuntulkinnan rinnalla. On erilaisia näkemyksiä siitä, mitkä paavin tekemistä päätöksistä kuuluvat erehtymättömyyden piiriin. On kuitenkin yleisesti hyväksyttyä, että paavi Pius IX:n vuonna 1854 julistama dogmi Neitsyt Marian perisynnittömästä sikiämisestä ja paavi Pius XII:n vuonna 1950 julistama dogmi Neitsyt Marian ottamisesta taivaaseen olivat erehtymättömiä lausuntoja. Monet pitävät paavin erehtymättömyyden tapauksina esimerkiksi aiempia kristologisia lausuntoja, itse vuoden 1870 dogmaattista määrittelyä erehtymättömyydestä, paavi Leo XIII:n julistusta anglikaanisen kirkkokunnan pappisvihkimyksen mitättömyydestä vuodelta 1896 ja paavi Johannes Paavali II:n julistusta naispappeuden mahdottomuudesta vuodelta 1994.
Paavi ja poliittinen valta.
Paavin kirkollinen hallinto, "Pyhä istuin" (latinaksi "Sancta Sedes") on oikeudellinen entiteetti, joka hallitsee Vatikaanivaltiota ja on mukana kansainvälisissä sopimuksissa. Pyhällä istuimella on myös tarkkailijan asema YK:ssa. Valtiomuodoltaan Vatikaanivaltio on teokratia, ja valtion perustuslain 1 §:n mukaan ylin lainsäädäntö-, toimeenpano- ja oikeusvalta Vatikaanivaltiossa kuuluu juuri paaville. Vatikaanivaltio on siis absoluuttisesti hallittu monarkia. Paavi on samanaikaisesti sekä vatikaanivaltion päämies että katolisen kirkon johtaja.
Huolimatta Vatikaanivaltion itsensä vähäisestä poliittisesta painoarvosta on paavilla lukuisia kansainvälisiä vaikutusmahdollisuuksia, ja virallisena noin miljardin katolilaisen hengellisenä johtajana hänellä itsellään on myös poliittista painoarvoa. Esimerkiksi edellinen paavi Johannes Paavali II otti kaudellaan lukuisia kertoja kantaa politiikkaan, minkä lisäksi hän teki useita matkoja eri maihin ja tapasi maailman poliittista johtoa, muun muassa USA:n presidentti George W. Bushin. Paavi Johannes Paavali II esiintyikin mediassa paljon verrattuna edeltäjiinsä, ja hän teki paavinistuimesta entistä tunnetumman maailmalla. Paavin vaikutusvallasta kertonee se, että Johannes Paavali II:n vierailu kommunistisessa Puolassa aiheutti suoranaisen paavia seuraavan kansanliikkeen, ja paavi huomioitiin suurena uhkana aina Neuvostoliitossa asti.
Paavi ja moraalinen valta.
Paavi on moraalinen ja hengellinen johtaja maailman noin miljardille katolilaiselle, joten hänen mielipiteensä otetaan vakavasti. Vaikka paaveilla ei ole suoranaista poliittista tai sotilaallista valtaa, he voivat silti vaikuttaa moneen tärkeään poliittiseen kysymykseen.
Vielä 1900-luvun alkupuoliskolla paavien moraalista vaikutusvaltaa väheksyttiin, mistä kertoo esimerkiksi Josif Stalinin vuonna 1935 esittämäksi väitetty kysymys Ranskan ulkoministeri Pierre Lavalilta: "”Montako divisioonaa paavilla on?”" Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Johannes Paavali II vaikutti ratkaisevasti kommunismin syrjäytymiseen Puolasta, minkä vuoksi hänet noteerattiin Neuvostoliitossa selvänä uhkana. Italian poliisin selvityksen mukaan juuri KGB oli turkkilaisen Mehmet Ali Ağcan vuonna 1981 tekemän Johannes Paavali II:n murhayrityksen takana.
Monien mielestä hiljattain hallinneet paavit ovat olleet konservatiivisia. Esimerkiksi Johannes Paavali II vastusti muun muassa naispappeutta ja ehkäisyä. Nykyinen paavi jatkaa edeltäjänsä linjaa. Jotkut arvostelijat vastustavat Johannes Paavali II:n uutta lisänimeä, "Johannes Paavali II Suuri", jota Vatikaani on käyttänyt hänestä viime aikoina, sillä heidän mielestään paavin konservatiivinen kanta hidasti muun muassa taistelua AIDS:ia vastaan sekä taistelua köyhyyttä vastaan liikakansoitusta edistäessään.
Myös nykyistä paavia Benedictus XVI pidetään konservatiivisena ja uudistushaluttomana. Paavi jatkaa samalla linjalla kuin edeltäjänsä Johannes Paavali II suhteessa ehkäisyyn ja naispappeuteen. Joidenkin asiantuntijoiden mielestä paavin olisi kannattanut valita nimekseen Pius, sillä tämä osoittaisi paavin konservatiivista kantaa. Nimi Benedictus tulee todennäköisesti siitä, että Benedictus XV oli yksi 1900-luvun lyhimmän aikaa hallinneista paaveista.
Virasta eroaminen.
Paavi voi erota virastaan, mutta tätä tapahtuu erittäin harvoin. Edellinen eroaja oli Gregorius XII vuonna 1409. Gregorius XII:n eroaminen oli kuitenkin todella vastahakoinen ja suuren skisman painostama Pisan ja Konstanzin kirkolliskokouksen eli konsiilien myötä vuonna 1409. Viimeinen virastaan vapaaehtoisesti eronnut paavi oli Celestinus V vuonna 1294. Tiettyjen katolilaisten näkemysten mukaan eroaminen on vaarallista, koska se mahdollistaa vastapaavien nousun.
Kuolema.
Yleensä paavi vaihtuu vain edellisen paavin kuoltua. Paavin kuolemaa koskevat määräykset ovat tarkat ja muotoutuneet vuosisatojen saatossa.
Kun paavi kuolee, kokoontuvat hänen lähimmät avustajansa paavin huoneeseen. Eräs korkea virkamies, "camerlengo", eli paavin kamariherra, kopauttaa pienellä hopeavasaralla paavia otsaan ja kutsuu häntä kolmesti kastenimellä. Mikäli paavi ei reagoi, camerlengo kirjoittaa kuolintodistuksen. Paavin sormus, Pietariin viittaava "kalastajan sormus", poistetaan hänen sormestaan. Seuraavaksi paavin asunto tyhjennetään ja sinetöidään. Tällä keskiaikaan johtavalla perinteellä pyritään estämään ketään muuta esittämästä paavia. Kenelläkään ei ole asiaa asuntoon ennen uuden paavin valintaa. Rooman kirkonkellot soivat kuoleman merkiksi ja Pietarinkirkon edessä luetaan rukouksia. Vatikaaniin johtavat pronssiovet suljetaan, eikä niitä avata ennen uuden paavin valintaa.
Viime aikoina hallinneet paavit ovat kuolleet Apostolisessa palatsissa Pietarinkirkon vierellä.
Perinteisesti kuolleeksi julistaminen on tapahtunut sen suuremmitta seremonioitta, esimerkiksi Johannes Paavali I:n kuoleman jälkeen Vatikaani lähetti selkeän ja yksinkertaisen lehdistötiedotteen: "Pope dead" (paavi kuollut). Johannes Paavali II:n kuolemasta kerrottiin toimittajille lähetetyllä tekstiviestillä ja sähköpostilla.
Paavin kuollessa katolinen kirkko siirtyy "sedisvakanssiin" (, "vapaa istuin"), jota usein sanotaan hieman epätarkasti "interregnumiksi" (latinaa: valtakausien välissä). Pyhän istuimen ollessa tyhjillään useat Vatikaanin korkea-arvoiset virkamiehet menettävät virkansa automaattisesti. Valta siirtyy muodollisesti kardinaalikollegiolle, ja uuden paavin valintaa aletaan valmistella.
Paavin kuoltua camerlengo murtaa paavillisen lyijysinetin ja hävittää kultaisen kalastajansormuksen todistajien läsnä ollessa. Johannes Paavali II:n kuoltua tämä rituaali tapahtui runsaan viikon kuluttua hautajaisista.
Paavin ruumis viedään näytille Pietarinkirkkoon. Hautajaiset pidetään yleensä 4–6 päivän kuluttua. Virallinen suruaika kestää yhdeksän päivää. Suruaika päättyy messuun.
Valinta.
a>) tuli valituksi usean kuukauden pattitilanteen jälkeen kompromissina.
Konklaavi on katolisessa kirkossa paavin nimittämien kardinaalien kokous, jossa he valitsevat uuden kirkon päämiehen eli paavin. Äänestyskelpoisia ovat kardinaalit, jotka olivat alle 80-vuotiaita paavinistuimen vapautuessa.
Paavin absoluuttisen valta-aseman takia kirkollispoliittiset muutokset ovat mahdollisia vasta paavin kuoleman jälkeen. Kukin paavi harjoittaa paavinkautensa eli pontifikaattinsa aikana sellaista politiikkaa kuin haluaa, ja ainoastaan hallitsevalla paavilla on mahdollisuus päättää tämän politiikan sisällöstä. Paavia on mahdotonta erottaa virastaan, joten käytännössä paavi pystyy harjoittamaan haluamaansa politiikkaa aina elämänsä loppuun asti.
Paavin valta lakkaa kuitenkin olemasta heti hallitsevan paavin menehdyttyä. Tällöin katolinen kirkko joutuu sedisvakanssiin eli tilaan, jossa paavin piispanistuin on tyhjänä. Paavillinen valta siirtyy tällöin kardinaalikollegiolle, eli kardinaalien muodostamalle kokonaisuudelle. Nimellisesti korkeinta valtaa paavin kuoleman jälkeen pitää "camerlengo" -niminen kardinaalikamariherra, jonka tehtäväksi siirtyy paavinvaalin eli konklaavin järjestäminen.
Konklaavi on käytännössä ainoa tilanne, jossa kardinaalit voivat konkreettisesti muuttaa paavillisen politiikan kurssia. Konklaaveissa onkin yleensä nähtävissä muutoshalu kardinaalien keskuudessa; diplomaattista paavia seuraa uskonnollinen paavi ja pitkäaikaista paavia lyhytaikainen paavi. Tästä syystä edellisen paavin lähipiiriin kuuluneilla kardinaaleilla ei välttämättä ole mahdollisuuksia konklaavissa, vaan kollegio pyrkii usein etsimään edellisestä paavista erottuvaa ehdokasta.
Konklaavin kulun ennustaminen on usein vaikeaa, eikä konklaavi välttämättä päädy ilmiselviltä vaikuttaviin ratkaisuihin. Usein vaali tuottaa jonkinlaisia yllätyksiä valinnoissaan, mitä kuvaa Roomassa käytetty sanonta: "joka menee konklaaviin paavina, tulee ulos kardinaalina". Valinnan ennustamattomuutta lisää paikoin se, että uuden paavin on saatava kardinaalien kahden kolmanneksen enemmistö puolelleen, ja koska kardinaalikollegio on yleensä paavikysymyksessä jakaantunut, on ennakkosuosikkien vaikea saada tarvittavaa kannatusta kasaan. Erimieliset kardinaalit joutuvatkin usein etsimään eri osapuolia tyydyttäviä kompromissiehdokkaita.
Arvonimet.
Nimitystä "paavi" käytetään täydellisen arvonimen sijaan, joka kuuluu: "Rooman piispa, Jeesuksen Kristuksen sijainen, apostolien ruhtinaan seuraaja, yleismaailmallisen kirkon pää ja ylin paimen, lännen patriarkka, Italian priimas, Rooman kirkkoprovinssin arkkipiispa ja metropoliitta, Vatikaanivaltion hallitsija, Jumalan palvelijoiden palvelija". Latinaksi nämä arvonimet ovat: "Episcopus Romanus, Vicarius Christi, Successor principis apostolorum, Caput universalis ecclesiae, Pontifex Maximus, Primatus Italiae, Archiepiscopus ac metropolitanus provinciae ecclesiasticae Romanae, Princeps sui iuris civitatis Vaticanae, Servus Servorum Dei". Arvonimi Patriarcha Occidentis, "lännen patriarkka" poistettiin virallisesta arvonimiluettelosta maaliskuussa 2006.
Sana paavi perustuu alun perin kreikan sanaan πάπ(π)ας, "pappas" (isä), josta syntyi latinankielinen muoto "papa". Sana on tullut suomeen ruotsin kautta ("påve"). Kreikassa ja Venäjällä pappeja kutsutaan edelleen sanalla "pappas", ja sana on sukua myös suomen sanalle "pappi". Paavi (papa) on yhä eräiden toistenkin kirkkojen kuin katolisen kirkon päämiehen yksi arvonimistä, erityisesti niin sanottujen orientaalisten kirkkojen piirissä (katso esimerkiksi Aleksandrian koptilais-ortodoksinen kirkko) sekä ortodoksisen Aleksandrian patriarkan arvonimi.
Paaviuteen liittyviä uskomuksia ja legendoja.
Paavin asemaan ja eri paaveihin liittyy lukuisia uskomuksia ja legendoja.
Paavi Johanna.
Väitetään, että eräs paaveista olisi valintansa jälkeen paljastunut naiseksi. Paavi Johannan valtakausi sijoitetaan useimmissa tarinoissa välille 855–858. Tarina on mahdollisesti ollut satiiri, josta tuli myöhemmin legenda ja joidenkin mielestä totta. Historiantutkijat yleisesti eivät usko paavi Johannan olleen historiallinen henkilö. Ensimmäiset maininnat Johannasta ovat peräisin vasta 1200-luvulta.
Jotkut pitävät naispaavista kertovana todisteena vieläkin olemassa olevaa marmorituolia, jonka istuin sisältää reiän. Väittämien mukaan kyseisellä tuolilla varmistettiin paavikandidaattien sukupuoli paavi Johannan jälkeisinä aikoina, mutta todellisuudessa tuoli on todennäköisesti peräisin antiikin ajoilta roomalaisesta kylpylästä. Toiseksi todisteeksi on tarjottu Sienan tuomiokirkossa olevaa patsasta, jonka nimikyltissä luki aikanaan: "Paavi Johannes VIII, englantilainen nainen". Klemens VIII tosin muutti patsaan nimeksi "Paavi Sakariaan" 1500-luvulla. Yksi väitetty todiste on myös naista ja lasta esittävä veistos paikassa, jossa paavi Johannan väitetään synnyttäneen.
Johannes XXIII ja salaliittoteoriat.
Joidenkin salaliittoteoreetikkojen mukaan Johannes XXIII oli ennen paaviksi tuloaan liittynyt ruusuristivapaamuurareihin ja täten hylännyt kristillisen uskonsa ennen paaviksi tuloaan. Täten kanonisen lain mukaan Johannes XXIII:tä ei olisi voitu valita paaviksi vuoden 1958 konklaavissa, minkä seurauksena paavinistuin olisi ollut tyhjänä Pius XII:n kuoltua 1958, eikä kukaan hänen seuraajistaan olisi ollut oikea paavi. Useat nykyajan vastapaavit ovat perustelleet julistautumistaan vastapaaviksi juuri tällä väitteellä.
Lisäksi joidenkin salaliittoteoreetikkojen mukaan Johannes XXIII olisi pimittänyt tulevaisuuteen liittyviä Neitsyt Marialta saatuja ilmestyksiä. Mahdollisesti tähän liittyy myös 1990-luvulla internetissä levinnyt väite, jonka mukaan Johannes XXIII:n päiväkirja olisi sisältänyt tulevaisuutta koskevia profetioita, muun muassa tiedon Jeesuksen toisesta tulemisesta New Yorkin kaupungissa vuonna 2000. Johannes XXIII:llä oli päiväkirja, mutta ei ole minkäänlaista näyttöä siitä, että se olisi tosiaan sisältänyt profetioita tulevaisuudesta.
Johannes Paavali I:n murha.
Joidenkin mielestä Vatikaani murhasi paavi Johannes Paavali I:n (paavina 1978), koska se piti häntä liian uudistusmielisenä. Virallisen selityksen mukaan paavin lääkkeistä ei ollut huolehdittu. Johannes Paavali I:n kuolema hyvin pian valintansa jälkeen (34. hallituspäivänään) on tietysti herättänyt paljon spekulaatiota paavia vastaan muodostetusta salaliitosta. Kuusi vuotta Johannes Paavali I:n kuoleman jälkeen David Yallop julkaisi kirjansa "In God's Name". Kirjassa Yallop esitti, että paavin kuoleman takana oli salamurha, ja että Johannes Paavali I:n kuolema liittyi tämän uudistushaluihin Vatikaanissa. Kirjan mukaan paavi puuttui Vatikaanin pankin väärinkäytöksiin, minkä lisäksi hän aikoi myös siirtää syrjään muutaman johtavan kardinaalin, joilla kirjan mukaan oli mafiayhteyksiä ja suhteita vapaamuurareihin. Yallop myös nimesi kirjassaan pääsyyllisen murhaan, joka hänen mukaansa tehtiin myrkyttämällä paavi. Salaliiton sieluna Yallop piti kardinaalivaltiosihteeri Jean Villot'a, joka ei kuulemma ollut hyvissä väleissä uuden paavin kanssa.
Muita paaveja.
Vastapaavi on paaviksi julistautunut, mutta ei virallisesti tunnustettu paavi. Jesuiittojen johtajaa sanotaan "mustaksi paaviksi", koska jesuiittojen asu on musta kaapu.
Koska alkukirkon aikana arvonimeä "papa" käytettiin myös muista kirkollisista johtajista kuin Rooman piispasta, nykyisinkin Aleksandrian ortodoksisen kirkon patriarkan arvonimenä on myös "koko Afrikan paavi". Vastaavasti myös Aleksandrian monofysiittikirkon eli koptilaisen kirkon patriarkan arvonimenä on paavi.


Pariisi.
Pariisi (,) on Ranskan ja Île-de-Francen alueen pääkaupunki. Se muodostaa myös omaa nimeään kantavan departementin, johon ei Pariisin lisäksi kuulu muita kuntia.
Varsinaisessa Pariisissa asuu noin 2,2 miljoonaa ihmistä (2006) ja Suur-Pariisin alueella 12,1 miljoonaa ihmistä 14 518 km²:n alueella. Pariisin vuonna 2006 mitattu väestöntiheys on 20 696 asukasta/km². Suur-Pariisi kuuluu Lontoon ja Moskovan ohella Euroopan kolmeen suurimpaan kaupunkialueeseen. Maailman metropolialueista se on 30 suurimman joukossa. Pariisi on myös yksi maailman suosituimmista turistikaupungeista. Suur-Pariisiin saapuu yli 45 miljoonaa turistia vuodessa, joista 27 miljoonaa on kansainvälisiä kävijöitä. Kaupunkia pidetään yhtenä maailman tärkeimpänä kulttuurin, politiikan, gastronomian ja muodin keskuksena.
Maantiede ja ilmasto.
Pariisi sijaitsee pohjoisessa Ranskassa Seinen varrella ns. Pariisin altaassa, 65 metriä merenpinnan yläpuolella. Korkein maastonkohta kaupungin rajojen sisäpuolella on 130 metriä korkea Montmartren kukkula kaupungin pohjoisosassa. Kaupungin keskustassa sijaitsee kaksi saarta, Île de la Cité ja Île Saint-Louis.
Seine virtaa kaupungin läpi idästä länteen. Sen vuoksi joen pohjoispuolta sanotaan tavallisesti Oikeaksi rannaksi () ja eteläpuolta Vasemmaksi rannaksi (). Oikealla rannalla on vanhastaan ollut kaupungin liike-elämän keskus. Vasen ranta sen sijaan on tullut tunnetuksi ennen kaikkea kulttuurin keskuksena, jonka keskeisin osa on perinteinen yliopistokaupunginosa "Quartier latin".
Esikaupunkeja ovat muun muassa Boulogne-Billancourt, Argenteuil, Versailles, Montreuil, Saint-Denis, Nanterre ja Vitry-sur-Seine. Varsinaisen Pariisin kaupungin pinta-ala on 105,4 km². Jos ei lasketa mukaan kaupungin laitaman suuria Bois de Boulognen ja Bois de Vincennesin puistoja, kaupungin pinta-ala on vain 86,9 km². Pariisin pieni pinta-ala johtuu siitä, että sen rajoja ei ole puistoalueita lukuun ottamatta laajennettu vuoden 1860 jälkeen. Kaupungin asukkaat käyttävät ympäröiviä suuria metsiä virkistysalueina. Asukastiheys on noin 20 000 asukasta neliökilometriä kohden.
Vuotuinen keskilämpötila on 10,6 °C ja sademäärä 650 mm. Lämpimimmät kuukaudet ovat heinäkuu ja elokuu, jolloin keskimääräinen päivän ylin lämpötila on 24,4°C ja 24,6°C, ja kylmin tammikuu, keskimääräinen alin 2,5°C. Sateisinta on toukokuussa (65 mm), kuivinta helmikuussa (44 mm).
Historia.
a>n edeltäjä. Limbourgin veljekset, "Très Riches Heures du Duc de Berry; Lokakuu", (1412-16)
Pariisin 12 vanhinta kaupunginosaa. Ympäröivä harmaa alue havainnollistaa kaupungin koon vuoden 1860 laajentumisen jälkeen.
Pariisin keskustaan vuosina 1850-1870 rakennetut uudet kadut
Pariisi on syntynyt "Île de la Citén" saarella sijainneen kelttiläisen kalastajakylän paikalle. Kaupungin nimi tulee "pariseista", kelttiläisestä heimosta, joka hallitsi aluetta ennen roomalaisten Gallian valloitusta vuonna 52 eaa. Aluksi roomalaiset kutsuivat kaupunkia nimellä "Lutetia Parisiorum" tai pelkästään "Lutetia", joka tarkoittaa 'soista paikkaa', ja sen asukkaita nimellä "parisii". Viidessäkymmenessä vuodessa kaupunki laajeni joen kummallekin puolelle.
Pariisin ensimmäisenä piispana pidetty Pyhä Dionysius toi kristinuskon kaupunkiin 200-luvulla. Vuonna 212 sen nimeksi tuli "Paris". Roomalaisten valta oli päättynyt vuoteen 508 mennessä, kun frankkien kuningas Klodvig asettui kaupunkiin ja teki siitä Merovingi-dynastian pääkaupungin. 400-luvulla Pariisia uhkasivat Attilan johtamat hunnit, myöhemmin viikingit, joiden hyökkäykset 800-luvulla pakottivat pariisilaiset rakentamaan linnoituksen Île de la Citélle. Merovingihallintoa seurasivat karolingikuninkaat, joiden heikkous vahvisti Pariisin kreivien asemaa, ja vuodesta 987 alkaen kapetingit, jotka suojasivat kaupungin muureilla 1190–1210 ja aloittivat sen nousukauden. 1000-luvun alkupuolella kaupunki kasvoi voimakkaasti. Se levisi joen oikealle rannalle, Notre Damen tuomiokirkko rakennettiin ja Sorbonnen yliopisto perustettiin. Filip II Augustin hallituskaudella alettiin rakentaa laajaa muuria levinneen asutuksen ympärille; myös Bastilji saatiin valmiiksi vuonna 1381. Satavuotisen sodan aikana (1337–1453) Pariisi oli englantilaisten miehittämä. Vuonna 1429 ranskalaiset piirittivät kaupunkia Jeanne d'Arcin johdolla, mutta englantilaisten häätäminen onnistui vasta vuonna 1436.
Keskiajalla Pariisi oli kukoistava sivistyskeskus ja kaupankäynnin solmukohta. Uskonsotien aika oli verinen ja tuolloin (1562–98) kaupunki oli katolilaisten tukikohta. Aurinkokuningas Ludvig XIV:n aikana puhkesi Fronde-kapina, jossa aateliset ja porvaristo nousivat vastustamaan kuninkaanvaltaa. Tämän vuoksi kuninkaanpalatsi siirrettiin läheiseen Versailles'n kaupunkiin.
Ludvig XIV:n aikana Pariisia ympäröineet kaupunginmuurit purettiin, ja niiden paikalle rakennettiin Pariisin ensimmäiset bulevardit. Ne kiertävät Pariisin vanhimpien kaupunginosien pohjoispuolitse Place de la Concordelta Bastiljin aukioille. Kaupunki oli jo sitä ennen laajentunut kauas vanhojen muurien ulkopuolelle.
Myöhemmin Pariisin ympäri on kuitenkin vielä kaksi kertaa rakennettu uudet muurit, kummallakin kerralla useita kilometrejä entisiä ulommaksi, mutta nekin molemmat on purettu. 1780-luvulla kaupunki ympäröitiin lähinnä tullivalvontaa varten uusilla muureilla, joiden paikalla nykyisin ovat ulompi bulevardikehä.. Niiden kohdalla sijaitsee myös Pariisin suuri Riemukaari. Viimeiset Pariisia ympäröivät puolustusmuurit rakennettiin 1840-luvulla vielä joitakin kilometrejä edellisiä ulommaksi. Alkujaan ne sijaitsivat selvästi kaupungin rajojen ulkopuolella, mutta vuoden 1860 alueliitoksessa ne tulivat kaupungin rajaksi. Näiden muurien paikkeilla kaupunkia kiertää nykyään Périphérique-moottoritie ja hieman sen sisäpuolella uloimmat bulevardit.
Ranskan vallankumous alkoi Pariisissa hyökkäyksellä Bastiljiin 14. heinäkuuta 1789. Muutenkin 1800-luvulla Pariisin poliittinen merkitys korostui mm. Napoleon Bonaparten vallankaappauksissa ja lukuisissa vallankumouksissa. Väkiluku kasvoi voimakkaasti ja huolimatta Napoleon III:n toteuttamista laajoista uudistuksista esimerkiksi katuverkoston kehittämisessä tyytymättömyys kasvoi. Ranskan–Preussin sodan (1870–1871) aikaan perustettiin Pariisin kommuuni, joka antautui vasta nälänhädän ja taistelujen täyttämän talven jälkeen.
Napoleon III:n hallituskaudella Pariisin keskeisimmät osat rakennettiin Georges Eugène Haussmannin johdolla suurelta osin uudestaan. Kaupungin läpi rakennettiin koko joukko uusia leveitä katuja ja niiden varsille entistä suurempia rakennuksia. Samoihin aikoihin kaavoitettiin myös monet Pariisiin tuolloin liitetyillä laita-alueilla sijaitsevat asunto- ja teollisuusalueet.
Eiffel-torni rakennettiin Pariisin maailmannäyttelyä varten 1889. Sitä seuranneet lukuisat maailmannäyttelyt 1855, 1867, 1878, 1889, 1900 ja 1937 osoittivat Pariisin kasvaneen yhdeksi maailman tärkeimmistä kaupungeista.
Ensimmäisessä maailmansodassa saksalaiset tykit ja zeppeliinit vaurioittivat kaupunkia. Marnen ihmeen, Marnejoella saavutetun torjuntavoiton ansiosta saksalaisten eteneminen pysähtyi aivan Pariisin lähellä. 1900-luvun kenties merkittävin käännekohta, vuoden 1919 rauhankonferenssi, toi poliittiset johtohahmot ympäri maailman kuudeksi kuukaudeksi Pariisin kaduille solmimaan traagisesti epäonnistuneet I maailmansodan rauhanehdot. Toisessa maailmansodassa Ranskan hallitus julisti Pariisin avoimeksi kaupungiksi, poistui sieltä ja jätti sen saksalaisten miehitettäväksi. Vuonna 1944, kun Yhdysvaltain joukot olivat lähestymässä, alettiin kaupungissa kapinoida saksalaisia vastaan. 26. elokuuta Charles de Gaulle otti sen haltuunsa.
Vuoden 1968 opiskelijakuohunnan maineikkaimmat mielenosoitukset ja mellakat koettiin Pariisissa. 2005 syrjäytyneet siirtolaisnuoret polttivat autoja ja rakennuksia Pariisin esikaupungeissa, joista levottomuuksien aalto levisi muuallekin Ranskaan.
Viime aikoina Pariisi ei juurikaan ole menettänyt merkitystään maailman epävirallisena kulttuuripääkaupunkina. Erilaisten muistomerkkien ja rakennusten puhdistus- ja kunnostustyöhön on panostettu, mikä on vaikuttanut kaupunkikuvaan myönteisesti. Pariisi on maailman vierailluin kaupunki, jossa käy sekä turisteja että konferenssivieraita.
Vaakuna.
Pariisin vaakuna juontaa juurensa vuoteen 1358, jolloin kuningas Kaarle V asetti sen. Tähän viittaavat vaakunakilven yläosan kultaiset vaakunaliljat sinisellä pohjalla, jotka ovat perinteisesti symboloineet Ranskan kuningasta. Vaakunakilven alaosan hopeinen alus hopeisilla aalloilla punaisella pohjalla viittaa "Marchands de l'eau" -ammattikuntalaitokseen, joka hallitsi keskiajalla kaupunkia. Vaakunan alapuolella nauhassa lukee kaupungin latinankielinen motto "Fluctuat nec mergitur" ('vaappuu, vaan ei uppoa'), joka osaltaan viittaa myös laivaan. Vaakunaan on liitetty seuraavat ansiomerkit: "Légion d'honneur", "croix de Guerre 1914-1918" ja "croix de la Libération". Vaakunan yllä on viisisakarainen kultainen muurikruunu ja vaakunakilven oikealla puolella on tammen oksa ja vasemmalla laakeripuun oksa.
Väestö.
a>n katedraalin patsashahmo luo katseensa Pariisiin.
Vuoden 1999 väestönlaskennassa Pariisin väkiluku oli 2 125 246 (pois lukien esikaupungit). Suur-Pariisin asukasluku oli 11 174 743. Pariisin väkiluku on ollut suurimmillaan vuonna 1921, jolloin se ylitti 2,9 miljoonaa. Sen jälkeen väestö on kuitenkin siirtynyt pois keskustasta asumaan lähiöissä ja esikaupungeissa, ja keskusta-alueen vapaat tontit on rakennettu toimistoiksi eikä asuintaloiksi. Nykyinen hallinto pyrkii muuttamaan tätä suuntausta ja itse asiassa helmikuussa 2004 väkiluku oli kasvanut ensi kertaa sitten vuoden 1954.
Pariisin väestötiheys on myös maailman suurin (24,948 asukasta/km², 2006), joka on verrattavissa ainoastaan tiettyjen aasialaisten suurkaupunkien kanssa. Esimerkiksi Pariisin 11:sta arrondissementissa väestötiheys nousee yli 40 000 asukkaaseen/km² ja itäisissä kaupunginosissa jopa yli 100 000 asukkaaseen/km². Verrattavissa on esimerkikisi New Yorkin Manhattanin kaupunginosa, jossa väestötiheys on noin 25 000 asukasta/km² ja näin ollen Yhdysvaltojen suurin.
Pariisi on aina ollut maahanmuuttajille houkutteleva kaupunki. Vuoden 1999 väestönlaskennassa 19,4 prosenttia asukkaista oli syntynyt Ranskan ulkopuolella ja 4,2 % väestöstä oli muuttanut maahan vuoden 1990 jälkeen. Suurin ulkomailla syntyneiden ryhmä on portugalilaiset. Nyt portugalilaisten tulo on kuitenkin miltei kokonaan lakannut, ja vuoden 1990 jälkeen saapuneiden joukossa suurimmat ryhmät ovat kiinalaiset ja arabit.
Hallinto.
Pariisi jakaantuu kahteenkymmeneen hallinnolliseen alueeseen eli kaupunginosaan (arrondissements), jotka on numeroitu spiraalinmuotoisesti sisältä ulospäin, pienimmät numerot sijaitsevat siis kaupungin keskustassa. Kullakin on oma alipormestarinsa (Maire d'Arrondissement). Bertrand Delanoë on ollut Pariisin määri vuodesta 2001.
Pariisin kaupunginosat ("arrondissements")Järjestyksessä alueet ovat Louvre, Bourse, Temple, l'Hôtel de Ville, Panthéon, Luxembourg, Palais Bourbon, l'Élysée, l'Opéra, l'Entrepôt, Popincourt, Reuilly, Gobelins, l'Observatoire, Vaugirard, Passy, Batignolles-Monceaux, Butte-Montmartre, Buttes-Chaumont ja Ménilmontant. Jokainen arrondissement on jaettu neljään osaan (Quartiers), jotka on numeroitu yhdestä kahdeksaankymmeneen. Numerot 1–4 kuuluvat siis ensimmäiseen piiriin, 5–8 toiseen ja niin edelleen.
Pariisin kaupunki on oma departementtinsa, osa Île-de-Francen aluetta. Vuoteen 1964 asti Pariisi kuului lähimpine esikaupunkeineen Seinen departementtiin, muu osa Pariisin lähialueesta Seine-et-Marnen ja Seine-et-Oisen departementteihin. Uudistuksessa nämä jaettiin pienempiin osiin, ja nykyään Pariisin seutu koostuu kahdeksasta departementista. Jako on pikemminkin kasvattanut kuin poistanut hallinnon ongelmia. Kolme departementtia (Hauts-de-Seine, Seine-Saint-Denis ja Val-de-Marne) muodostavat renkaan Pariisin departementin ympärille. Tätä kutsutaan usein nimellä "pieni rengas", kun etäisemmät esikaupungit muodostavat vastaavasti "suuren renkaan".
Talous.
Suur-Pariisi on Lontoon ohella Euroopan suurin talouskeskus. Sen bruttokansantuote 430 miljardia euroa (38  700 euroa/as.) (2002). Kaupungin talouden keskus (La Défense) on Euroopan suurin talouskeskus ja Pariisin pörssi (Euronext) on Euroopan toiseksi suurin pörssi. 40 % ranskalaisten yhtiöiden pääkonttoreista sijaitsee Pariisissa. Työttömyysaste alueella on 9,8 % (2004).
Pariisin departementin merkittävimmät toimialat ovat yrityspalvelut, kauppa ja yksityispalvelut, jotka muodostavat 2/3 Pariisin taloudesta. Teollisuuden osuus on vain 7 %. Turismi on kaupungille merkittävä tulonlähde. Pariisi on jo useamman vuoden takaa maailman suosituin turistikaupunki. Se tuo 3,1 miljardia euroa vuodessa ja luo 50 000 työpaikkaa.
Liikenne.
Pariisi on Ranskan moottori-, rauta- ja maantieverkoston keskus. Päärautatieasemat ovat Gare du Nord, Gare Montparnasse, Gare de l'Est, Gare de Lyon, Gare d'Austerlitz ja Gare Saint-Lazare. Pariisin yhdistää Lontooseen kanaalin tunnelin kautta liikennöivä Eurostar-juna. Pariisin jokisatama on Marseillen ja Le Havren jälkeen Ranskan kolmanneksi tärkein satama.
Pariisin tieliikenne on pahamaineisen hidasta ja ruuhkautunutta. Kaupunkia ympäröi kehätie Périphérique ja kaksi ulompaa moottoritiekehää A86 ja A104 "Francilienne".
Kaupunginjohtaja Delanoën kaudella kaupunkiin on rakennettu satoja kilometrejä bussikaistoja ja yksityisautoilun määrää on huomattavasti vähennetty. Myös Seinejoen varrella kulkevia autoteitä on yhä enemmän otettu virkistyskäyttöön, muun muassa sunnuntaisin. Kesällä rantakadulla on ollut vuodesta 2003 alkaen keinotekoinen hiekkaranta. Pyöräilyn merkitys Pariisissa on lisääntynyt viime vuosina. Keskustan alueella on satoja kilometrejä pyöräteitä, jotka osittain on yhdistetty bussikaistojen kanssa. Pyöriä on tarjolla halvalla turisteille sekä kaupunkilaisille. Pariisin pormestari Bertrand Delanoën johdosta kaupunkiin on sijoitettu useita pyörävuokraamoautomaatteja, joista voi vuokrata halvalla pyörän ongelmitta. Tämä onkin saanut hyvin lämpimän vastaanoton kaupunkilaisilta.
Kaupungissa on tiheä metroverkko Métro (16 linjaa), joka avattiin maailmannäyttelyssä vuonna 1900, ja suuri määrä bussilinjoja. Metrolinjaa 14 kutsutaan nimellä "méteor" eli meteoriitti, se on täysin automatisoitu ja se kulkee ilman kuljettajaa. Asukkaita palvelevat myös nopeat RER-lähijunat. Raitiovaunut tulivat takaisin kaupunkikuvaan vuonna 1992, kun Pariisia ympäröivän kehän ensimmäinen vaihe valmistui. Julkista liikennettä hoitaa RATP.
Suur-Pariisissa on useita lentokenttiä: Charles de Gaullen lentoasema (lähellä Roissy-en-Francea) ja Orlyn lentoasema (Pariisin eteläpuolella) ovat niistä vilkkaimmat. Kolmas ja paljon pienempi kenttä on 70 km pohjoiseen Pariisista Beauvais'n kaupungissa. Tätä vanhinta Le Bourgetin kenttää käyttävät yksityiskoneet ja ilmailunäytökset. Siellä on myös ilmailumuseo. Lisäksi Beauvais-Tillén lentoaseman liikenne on viime vuosina vilkastunut halpalentoyhtiöiden myötä.
Nähtävyydet.
a> (Sacré-Cœur) sijaitsee Pariisin korkeimmalla kukkulalla.
a> punaisesta hiekkakivestä, jonka sisällä on viisi päällekkäistä puusta ja metallista valmistettua arkkua.
Gustave Caillebotte, "Pariisin katu sateisena päivänä", 1877
"Valon kaupunki" Pariisi on jo kauan ollut maailman suosituin matkailukohde. Sen asema monien kansainvälisten järjestöjen pääpaikkana sekä taloudellisen, poliittisen ja matkailullisen elämän keskuksena on tehnyt siitä yhden maailman tärkeimmistä kaupungeista. Se on tunnettu kauniista arkkitehtuuristaan, puistokaduistaan ja museoidensa runsaudesta. Monet rakennukset ovat hyvin vanhoja. Kadut ovat, leveitä puistokatuja lukuun ottamatta, yleensä kapeita ja niitä reunustavat kaupat ja pikkuliikkeet.
Seine-joki kulkee kaupungin läpi muodostaen kaaren lounaasta kaakkoon ja jakaa kaupungin kahteen osaan: "oikeaan" rantaan pohjoisessa ja "vasempaan" etelässä. Joen ylittää yli kolmekymmentä siltaa, joista vanhin on Pont-Neuf, joka yhdistää mantereen Île de la Citén saareen. Pariisi sisältää myös kaksi suurta viheraluetta: Bois de Boulogne, jonka pinta-ala on 846 hehtaaria, sijaitsee lännessä, Bois de Vincennes (995 hehtaaria) idässä. Muista puistoista kuuluisimmat ovat Tuileries'n puisto (Jardin des Tuileries) ja Luxembourgin puisto (Jardin du Luxembourg). Lisäksi on useita pienempiä puistoja ja viheralueita.
Pariisin tärkeimmät nähtävyydet keskittyvät ydinkeskustaan. Kaupungin sydämessä Île de la Citén saarella sijaitsevat Notre Damen katedraali (Notre-Dame de Paris), kirkko Sainte-Chapelle, oikeuspalatsi (Palais de Justice de Paris) sekä Pariisin vanhin sairaala Hôtel-Dieu. Muista Pariisin kirkoista tärkeimpiä ovat Saint-Germain-des-Prés, Montmartren Sacré-Coeur, Saint-Sulpice, Saint-Eustache ja La Madeleine.
Louvre taidekokoelmineen on itseoikeutetusti Pariisin palatseista tunnetuin. Se on toiminut taidemuseona vuodesta 1791. Muita palatseja ovat Palais-Royal, presidentin virka-asunto Palais de l'Élysée, parlamentti Palais-Bourbon, Palais du Luxembourg ja 1900 maailmannäyttelyyn rakennettu Petit Palais. Napoleonin hauta sijaitsee Invalidikirkossa Hôtel des Invalides'ssa. Pääkatu Avenue des Champs-Élysées kulkee kahden aukion välillä: Place Charles de Gaullen ja Place de la Concorden, joista edellisellä kohoaa Riemukaari ja jälkimmäisellä Luxorin obeliski. Lukemattomista museoista on Louvren lisäksi mainittava taidemuseo Musée d'Orsay, nykytaiteen museo Centre Georges-Pompidou, Musée du Montparnasse, keskiaikaisen taiteen museo Musée de Cluny sekä Musée Picasso.
Pariisin maamerkki on tietysti Eiffel-torni. Se rakennettiin maailmannäyttelyä varten vuonna 1889 ja sen huipulta on mahdollista nähdä jopa 80 kilometrin päähän. Taiteilijoiden alueina on perinteisesti pidetty Montparnassen ja Montmartren ohella Latinalaiskorttelia (Quartier Latin), jossa sijaitsevat suurmiesten hautapaikkana tunnettu Panthéon sekä Pariisin yliopiston La Sorbonnen rakennukset. Oikeastaan yliopisto on jaettu kolmeksitoista itsenäiseksi yliopistoksi, ja opiskelijoita siellä on noin 300 000.
Pariisissa on myös maailman toiseksi suurin kirjasto Bibliothèque nationale de France.
Urheilu.
Pariisissa pidetään vuosittain Ranskan avoin tennisturnaus joka kestää toukokuun puolivälistä kesäkuun alkuun. Pariisi on myös Ranskan ympäriajon eli "Tour de France" -pyöräilykilpailun maali. Olympialaiset järjestettiin kaupungissa vuosina 1900 ja 1924. Yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut järjestettiin Pariisissa vuonna 2003 ja Euroopan-mestaruuskilpailut vuonna 1938. Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut 1998 järjestettiin Ranskassa ja finaali Pariisin Stade de France -stadionilla. Pariisin liepeillä sijaitsee Euroopan suurin ravirata Hippodrome de Vincennes.
Kunniakansalaisuudet.
Pariisi myönsi Dalai lamalle kunniakansalaisuuden 21. huhtikuuta 2008. Samanaikaisesti kunniakansalaisuus myönnettiin huhtikuussa 2008 Kiinassa vankilaan tuomitulle kiinalaiselle demokratia-aktivistille Hu Jialle. Pariisin kunniakansalaisuuden ovat saaneet aiemmin myös Myanmarin (Burman) oppositiojohtaja Aung San Suu Kyi ja iranilainen demokratia-aktivisti Shiribin Ebadi.
Kansainväliset suhteet.
Pariisilla on vain yksi ystävyyskaupunki, Rooma. Tästä huolimatta Pariisilla on useampia partnerikaupunkeja ympäri maailmaa. Tämän lisäksi kaupungissa sijaitsee useita kansainvälisten järjestöjen päämajoja, kuten, ESA; UNESCO ja OECD. Myös Naton päämaja sijaitsi Pariisissa ennen kuin se siirrettiin Brysseliin.
Partnerikaupungit.
Alla luettelo Pariisin partnerikaupungeista. Aluksi vuosiluku, sen jälkeen kaupunki tai kaupungit.


Peelo.
Peelo on slangisana, jolla tarkoitetaan irkissä, internetin keskustelupalstoilla, uutisryhmissä tai verkkopeleissä tahallisesti tai tahattomasti muita käyttäytymisellään ärsyttävää ihmistä. Sana voi tarkoittaa myös huijaria.
Aloittelevia internetin käyttäjiä saatetaan leimata peeloiksi, sillä he eivät aina osaa noudattaa netikettiä vaan muun muassa käyttävät tekstissään värejä, kirjoittavat kaiken isoilla kirjaimilla, lisäävät vahingossa ykkösiä huutomerkkien perään tai viljelevät liikaa pisteitä, huutomerkkejä, kysymysmerkkejä tai hymiöitä. Tällaisille peeloille on myös oma slangisanansa, "noob" tai "noobi", joka juontuu englannin sanasta "newbie", aloittelija. Suomalaistettu versio termistä on "nyyppä."
Sanan alkuperä.
Sanaa "peelo" ei ole lainattu englannin kielestä kuten monet muut nettislangin sanat. Sanan "peelo" on esitetty olevan peräisin ylioppilastutkintolautakunnan jäsenen, ylitarkastaja Pekka Elon esiintymisestä IRC:ssä ja uutisryhmissä vuoden 1995 tienoilla. Hänen Freenet-käyttäjätunnuksensa ja siten myös oletusarvoinen IRC-nimimerkkinsä oli "peelo" (etunimien alkukirjaimet ja sukunimen alku), ja sanaa olisi sen myötä alettu käyttää myös yleisenä haukkumasanana. Toisen väittämän mukaan "peelo" tulee vanhemmasta, tyhmää tarkoittavasta slangisanasta, joka pohjautuu romanikielen siitintä tarkoittavaan sanaan.


Sm3.
Sm3 eli Pendolino on VR-Yhtymän liikennöimä, italialaisen Fiat Ferroviarian (nykyisin osa Alstomia) valmistama kallistuvakorinen suurnopeusjuna.
Historia.
Vastatakseen linja-autoliikenteen ja lentokoneiden kilpailuun silloinen Valtionrautatiet tarvitsi 1990-luvun alussa uutta kalustoa. Yksi mahdollisuus olisi ollut ostaa uusia vetureita ja vaunuja perustuen 1980-luvun InterCity-vaunuihin. Vanhoilla radoilla on kuitenkin liikaa mutkia, joten ilman kallistuvia telejä nämä junat eivät olisi olleet kovin nopeita. Toisena mahdollisuutena olisivat olleet ranskalainen TGV tai saksalainen ICE, mutta nämä olisivat tarvinneet uusia ratoja ja harvasta junatiheydestä johtuen ratojen rakentaminen ei olisi ollut kannattavaa. Ainoat markkinoilla olleet kallistuvateliset vaihtoehdot vuonna 1992 olivat saksalainen X2000, italialainen Pendolino ja espanjalaisen Talgon malli. Kallistuskulma ei silti ole näissä teleissä kovin suuri.
VR päätyi valitsemaan Pendolinon siksi, että sitä oli testattu aikataulunmukaisessa liikenteessä vuodesta 1988, siinä oli matala akselipaino ja riittävä teho, painetiivis kori ja se oli kustannuksiltaan sopiva. Päätös Pendolinojen tilaamisesta tehtiin 1992. Ensimmäiset kolme vaunua saapuivat Suomeen 1994 ja samana vuonna tällä tynkäyksiköllä aloitettiin koeajot rantaradalla. Loput kolme vaunua saapuivat Suomeen myöhemmin. 1995 otettiin käyttöön Suomen rautateillä kaksi ensimmäistä Pendolinoa. 1997 tilattiin kahdeksan Pendolinoa lisää. Loput kahdeksan tilattiin 2002 ja ne saatiin käyttöön syksyyn 2006 mennessä. VR:llä on käytössä 18 Pendolino-yksikköä, jotka liikennöivät Helsingistä Ouluun, Turkuun ja Joensuuhun ja Vaasaan sekä Jyväskylän kautta Kuopioon ja Kouvolan kautta Kajaaniin.
Tekniikka.
Yksi Sm3-yksikkö koostuu viidestä matkustajavaunusta sekä ravintolavaunusta. Kallistuvan korin ansiosta Pendolino voidaan ajaa kaarteisiin 35 prosenttia muita junia nopeammin matkustusmukavuudesta tinkimättä. Pendolinoilla liikennöidään vilkkaimpiin matkustusaikoihin, ja se pysähtyy pääosin vain suurimmilla asemilla.
Pendolino perustuu Italian valtionrautateiden junamalliin (FS) ETR 460, joka on kotimaassaan todettu luotettavaksi kulkuvälineeksi. Suomen (talvikauden) ilmasto on kuitenkin aiheuttanut käyttöä hankaloittavia ongelmia muun muassa kallistuksessa ja jarruissa, ja niitä on pyritty poistamaan vaihtelevin tuloksin. Pendolinon suurin nopeus matkustajaliikenteessä on 220 km/h, mutta Lahden oikorataa testattaessa sillä ajettiin 242 km/h.
Sm3-yksikössä on kahdeksan vaihtovirtamoottoria jotka tuottavat 4000 kilowattia. Sm3 koostuu kuudesta vaunusta jotka ovat etummaisesta alkaen tyypiltään IM, CM, TTC, TT, CM ja IM. IM-vaunut junan päissä ovat moottoroituja ja niissä on ohjaamo, CM on moottoroitu matkustajavaunu, TTC on moottoroimaton vaunu jossa on ravintola ja virroitin ja TT-vaunu on moottoroimaton matkustajavaunu jossa on virroitin.
Ongelmia.
Suomessa Pendolino on useimmiten toiminut keskinkertaisesti, ja etenkin talvella on tullut ongelmia. Pakkanen, lumi ja jää ovat aiheuttaneet vikoja kallistusyksikköön sekä kytkimiin. Pendolinot olivatkin 1990-luvun puolivälissä ensimmäisinä vuosina Turun reitillä usein rikki. Sittemmin vikoja on jo pystytty korjaamaan, vaikka täysin niistä ei ole päästy.
Junarunkojen yhteenkytkentäongelmat risteysasemilla aiheuttivat runsaasti myöhästymisiä, koska tarkoituksena oli pystyä kytkemään yhteen kaksi eri suunnista tulevaa junaa yhdeksi junaksi. Kun kytkentä epäonnistui, joutuivat rungot ajamaan peräkkäisinä junina pääteasemalle, mikä kulutti yhden ylimääräisen junavuorotilan junien kulkukaaviossa ja aiheutti useiden seuraavien junavuorojen myöhästymisen ja edelleen häiriöitä jatkoyhteyksiin. Kytkentävikoja ei saatu hallintaan, josta johtuen VR lopetti Pendolinojen yhteenkytkennän "lennossa" risteysasemilla syksyllä 2008. Marraskuussa 2004 Pendolino pysähtyi Seinäjoen lähellä tunniksi, ja lämpötila pimeissä vaunuissa laski niin paljon, että matkustajat alkoivat palella. Pendolinon monimutkainen kallistustekniikka vikaantuu herkästi, mikä lisää käyttökustannuksia. Pendolinon suunniteltu käyttöikä on kolmekymmentä vuotta.
Toistaiseksi Pendolinoista saatu hyöty on pienempi kuin niitä tilattaessa ajateltiin. Rantaradalla Helsingin ja Turun välillä ajansäästö jää vähäiseksi, sillä rata on paitsi mutkainen, myös huonokuntoinen kattavasta peruskorjauksesta huolimatta. 2009 lähtien Pendolinojen ja InterCity-junien aikataulut ovat samat rantaradalla. Ratojen huono kunto ja tasoristeyksien määrä estävät suuret nopeudet myös useimmilla muilla reiteillä, ja Pendolinot ajavat usein enintään InterCityjen vauhtia eli 160 km/h. Radan kunto on Pendolinolle riittävä lähinnä pääradalla Helsingistä Tampereen kautta Jepualle sekä Keravan ja Lahden välisellä oikoradalla. Toisaalta radat, joiden kunto on riittävä, on usein muutenkin modernisoitu ja niiden mutkia on oikaistu. InterCity-junilla voidaan niillä ajaa 200 km/h nopeudella. Kun rata on mutkainen ja sen painokestävyys ei ole suuri, Pendolinolla voidaan sen kallistustekniikan ja pienen akselipainon ansiosta kuitenkin ajaa muita junia nopeammin. Silloinkin kun tekniikka sallii, on nopean junan ajaminen huomattavasti hitaamman liikenteen seassa aikatauluteknisesti hyvin haastavaa, ja vaatii väistöraiteita tihein välein.


Pääministeri.
Pääministeri on henkilö, joka johtaa maan hallitusta, monissa maissa myös ulko- ja sisäpolitiikkaa. Saksassa ja Itävallassa pääministerin nimike on "kansleri".
Useissa monarkioissa pääministeri on poliittisesti tärkein henkilö, eikä maan virallisella valtionpäämiehellä ole poliittista valtaa. Tasavaltalaisessa valtiomuodossa pääministerin valtaoikeudet vaihtelevat. Toisissa valtioissa pääministerin valtaoikeudet ovat lähes tai kokonaan yhtä suuret kuin valtion virallisen päämiehen (useimmiten presidentin). Toisissa valtioissa pääministerin valtaoikeudet ovat presidentin oikeuksia huomattavasti pienemmät.
Presidentialistisissa tasavalloissa ei ole olemassa erillistä pääministerin virkaa, vaan hallitusta johtaa presidentti. Tällaista toimitapaa noudatetaan esimerkiksi Yhdysvalloissa, joissa presidentti on sekä valtionpäämies että hallituksen johtaja.
Suomessa on yritetty hioa presidentin ja pääministerin vastuualueita, mutta edelleenkin niissä on pieniä päällekkäisyyksiä. Presidentin valtaoikeuksia on pyritty kaventamaan 1980-luvulta lähtien. Vuoden 2012 perustuslakiuudistuksessa pääministerin asema vahvistui entisestään. Presidentillä ei enää juuri ole sisäpoliittista valtaa, ja hän toimii kotimaassa lähinnä valtion keulakuvana ja virallisten tapahtumien isäntänä. Silti vieläkin presidentillä on laajat nimitysoikeudet, presidentti osallistuu valtioneuvoston toimintaan ja hän johtaa Suomen ulkopolitiikkaa.


Pää pystyyn, Helena.
"Pää pystyyn, Helena!" on Aino Räsäsen kirjoittama Helena-sarjaan kuuluva romaani vuodelta 1955 Kirjasarjan on julkaissut Karisto.
Elokuva.
Kirjasta on myös tehty elokuva "Pää pystyyn Helena" (1957), jonka on ohjannut Esko Töyri.


Populaarimusiikki.
Populaarimusiikilla tarkoitetaan yleisimmän määritelmän mukaan suosittua, suuren yleisön kuuntelemaa ja levylistoilla näkyvää musiikkia, kuten popmusiikkia, rockia tai iskelmämusiikkia. Tässä määritelmässä ei taidemusiikkia, jazzia ja etnistä musiikkia lasketa populaarimusiikkiin kuuluvaksi. Hieman marginaalisetkin rock- ja popmusiikista erkaantuneet tyylit, kuten metallimusiikki äärimmäisine muotoineen, lasketaan kuitenkin populaarimusiikiksi. Laajemman määritelmän mukaan populaarimusiikki tarkoittaa kaikkea sellaista musiikkia, joka omana aikanaan on ollut suuren yleisön suosiossa.
Nykyisen populaarimusiikin synty ilmiönä voidaan ajoittaa 1800-luvun puoliväliin, kun teollistumisen seurauksena ihmiset hylkäsivät kotiseutunsa (ja samalla kansanmusiikin) muuttaessaan kaupunkeihin. Taidemusiikin ja kansanmusiikin väliin syntyi vähitellen oma tyylisuuntansa, joka vastasi aluksi lähinnä nykyistä viihdemusiikkia. Se levisi nopeasti aluksi nuottien ja myöhemmin äänitteiden sekä medioiden mukana. 1950-luvulla syntyneen rock and roll -musiikin myötä populaarimusiikki kytkeytyi vahvasti nuorisokulttuuriin. Populaarimusiikin monet tärkeät muodot saivat liki nykyistä muistuttavan asunsa 1960- ja 1970-luvulla, joskin tärkeitä muutoksia on tapahtunut senkin jälkeen.
Populaarimusiikilla, ainakin sen tavanomaisimmilla tyyleillä, on nykyään varsin arvostettu asema yhteiskunnassa, joskin monet taidemusiikin ja jazzin parissa toimivat ihmiset pitävät sitä taiteellisesti toisarvoisena. Populaarimusiikilla on Suomessa nykyään myös koulujen musiikinopetuksessa usein hallitseva asema, ja sitä opetetaan harrastelijoille ja ammattilaisille omissa oppilaitoksissaan (jazz-musiikkia voidaan opettaa samassa laitoksessa).


Polttomoottori.
Polttomoottori on moottori, jossa liikkeen aikaansaamiseen käytetään jonkin palavan aineen ("polttoaineen") moottorin sisällä palaessa tuottamaa energiaa. Polttomoottorien polttoaineina käytetään yleisesti bensiiniä ja dieselöljyä, ja joissain maissa myös etanolia. Polttoaineina voidaan käyttää myös kaasuja kuten nestekaasua, vetyä, biokaasua, puukaasua tai maakaasua. Palamisen aikana moottorissa muodostuu palamistuotteita, jotka poistuvat moottorista.
Polttomoottorin toiminta perustuu Carnot'n kiertoprosessiin, missä moottorin tila kiertää paine-tilavuuskoordinaatistossa suljettua sykliä, jolloin osa polttoaineen sisältämästä kemiallisesta energiasta muuttuu mekaaniseksi energiaksi. Syklin sisäänjäävä pinta-ala kuvaa moottorin hyödyntämää energiaa, ja se voidaan laskea rataintegraalilla.
Polttomoottoreita käytetään mm. useimmissa autoissa ja yleisilmailun lentokoneissa. Toimivan lentokoneen rakentamisen teki mahdolliseksi tuottamaansa tehoon nähden kevyt polttomoottori.
Mäntämoottori.
Mäntämoottoreissa polttoaineen palamisen synnyttämä paine muutetaan sylintereissä liikkuvien mäntien avulla mekaaniseksi energiaksi.
Sylinterien sijoittelun mukaan moottoria kutsutaan (suoraksi) rivimoottoriksi, V-moottoriksi, vastaiskumoottoriksi tai tähtimoottoriksi.
Ottomoottori.
Lukumäärällisesti yleisimmät polttomoottorityypit ovat otto- ja dieselmoottori, jotka ovat saaneet nimensä keksijöidensä mukaan. "Ottomoottori" sai nimensä keksijänsä saksalaisen Nikolaus Otton mukaan. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta kaikissa autoissa, useimmissa laivoissa ja muissa kuin sähkökäyttöisissä junissa, käytetään otto- tai dieselmoottoria. Moottorin sylinteriin syötetään bensiinin ja ilman seosta ja tämä sytytetään kipinällä, jolloin seos palaa räjähdysmäisesti aiheuttaen palotilaan paineen joka työntää mäntää kohti kampiakselia. Männän liike työntää kiertokankea, mikä pakottaa kampiakselin pyörimisliikkeeseen. Kiertokangen liikkeen avulla mäntä imee uutta polttoaineseosta sylinteriin.
Dieselmoottori.
Dieselmoottori sai nimensä Rudolf Dieselin mukaan. Dieselmoottoreissa on samanlainen kampikoneisto kuin otto- ja kaksitahtimoottoreissa. Dieselmoottoreissa polttoaine kuitenkin sytytetään eri tavalla kuin otto- ja kaksitahtimoottoreissa. Dieselmoottori voi olla kaksi- tai nelitahtinen.
Dieselmoottorissa nestemäinen polttoaine ruiskutetaan hieman ennen tarkoitettua syttymishetkeä kuumaa ilmaa sisältävään palotilaan, jolloin polttoaine höyrystyy ja sekoittuu kuumaan ja paineistettuun ilmaan. Ilman kuumuus ja paine sytyttää polttoaineen ja paine sylinterissä nousee nopeasti. Tästä johtuu dieselin hieman nakuttava käyntiääni. Dieselprosessin suurimpana vahvuutena ottoprosessiin verrattuna voidaan pitää verraten pieniä pumppaushäviöitä osakuormituksilla. Dieselmoottoria voidaan ajaa ja ajetaan ilmaylimäärällä, jolloin osakuormituksilla pumppaushäviöitä aiheuttavia ja ilman määrää rajoittavia kuristuksia ei imuputkistoissa tarvita. Ottomoottorissa taas ilma/polttoaine-suhde on pidettävä hyvin lähellä stoikiometrista muutoin aiheutuvien ongelmien vuoksi.
Puolidieselmoottori.
Puolidieselmoottori eroaa dieselmoottorista sytytyksen osalta: sytytyslämpötilaa ei saavuteta puristamalla ilma-kaasuseos adiabaattisella puristuksella syttymislämpötilan yläpuolelle, vaan sytytys tapahtuu käyttäen apuna kuumaa moottorin osaa, joka pysyy moottorin käydessä seoksen syttymispisteen yläpuolella. Puolidieselmoottoreita ovat mm. pienoismalleissa käytetty hehkutulppamoottori sekä kuulamoottori. Puolidieselmoottorin etuna on sen flexifuel-kyky, eli polttoaineena voidaan käyttää lähes mitä tahansa palavaa nestettä tai jauhetta. Haittapuolena on sen huono teho-painosuhde.
Atkinsonmoottori.
Atkinsonmoottori tuottaa energian samalla tavoin kuin ottomoottorikin, mutta kampikoneisto on erilainen. Moottori suunniteltiin ottomoottorin kilpailijaksi. Siksi se ei saanut loukata ottomoottorille saatuja patentteja.
Atkinsonmoottori selviytyy kaikista tahdeista yhdellä kampiakselin kierroksella erilaisen vivuston ansiosta. Tämän vuoksi erillinen nokka-akselikin on tarpeeton. Atkinsonmoottorin kampikoneisto mahdollistaa myös erimittaiset iskut eri tahdeille.
Bourkemoottori.
Tämä moottori on nelitahtinen mäntämoottori, jonka vastakkaiset männät on kiinnitetty suoraan toisiinsa. Kampiakselin kampi liikkuu hahlossa, jota männät liikuttavat varsien välityksellä.
Wankelmoottori.
Vähemmän käytetty polttomoottorityyppi on wankelmoottori, kiertomäntämoottori,jonka viimeisteli Felix Wankel vuosina 1951–1954. Autossa moottoria käytti ensimmäisenä NSU. Toimiva Wankel-moottori toimi vuonna 1957.
Mazda on miltei ainoa yhtiö, joka yhdessä automalleissaan (RX-7 & RX-8) käyttää wankelmoottoreita ja jatkaa niiden kehitystyötä. Wankelmoottoreita käytetään myös lentokoneissa. Wankelmoottorin etu ottomoottoriin verrattuna on, että siinä on kiertomäntä, jonka liikettä ei tarvitse erikseen muuttaa pyöriväksi. Yksinkertaisemman mekaniikan ansiosta moottorista voidaan tehdä pienempi ja keveämpi.
Wankel avasi oman pajan Heidelbergiin vuonna 1924, jona vuonna hän kehitti
Wankel-moottorin (engl. rotary engine). Hän yritti patentoida sen 1926, mutta haki väärällä tuotenimellä (engl. "grease turbine"), jolla jo oli patentti vuodelta 1886. Vuonna 1927 hän teki piirustukset laitteesta "Drehkolbenmaschine ilman epätasaisesti liikkuvia osia". Hän sai patentin vuonna 1929 (DRP 507 584). 1933 hän haki lisäpatenttia DKM-moottorille, jonka sai 1936.
Wankelmoottoria kutsutaan suomen kielessä myös kiertomäntämoottoriksi.
Suihkumoottori.
Suihkumoottoreissa työntövoima tuotetaan kiihdyttämällä massaa moottorin sisällä. Suihkumoottorin jatkuvasti palavaan liekkiin ahdetaan ilmaa ja ruiskutetaan polttoainetta. Suihkumoottorin perään sijoitettu turbiini tuottaa ahtimen ja apulaitteiden tarvitseman tehon.
Rakettimoottori.
Useimmat rakettimoottorit ovat polttomoottoreita. (Niiden lisäksi on olemassa mm. ydinpropulsiomoottoreita, joita on vain testattu sekä ionimoottoreita, joiden työntövoiman tuotantokyky on rajallinen.) Nk. kemialliset rakettimoottorit tuottavat työntövoiman kiihdyttämällä suuttimessa raketista poistuvia kuumia ja korkeapainesia palamiskaasuja, jotka on yleensä aikaansaatu polttamalla ajoaineen polttoainetta hapettimella, jotka molemmat kuljetetaan raketin mukana. Tämä mahdollistaa raketin toiminnan avaruuden tyhjiössä.


Palaminen.
Tuli saadaan aikaan hankaamalla kahta elementtiä.
Palaminen on aineen yhdistymistä happeen siten, että vapautuu runsaasti lämpöä. Tavallisimmin palamisella tarkoitetaan niin nopeaa reaktiota, että aineen lämpötila nousee useisiin satoihin asteisiin. Erityisen nopeaa palamista kutsutaan lähteestä riippuen humahtamiseksi ja räjähtämiseksi. Palamisesta voi syntyä kaasussa tapahtuva valoilmiö, jota kutsutaan "liekiksi". Ilman liekkiä tapahtuvaa palamista kutsutaan "hehkupaloksi". Kun arkikielessä puhutaan tulesta, tarkoitetaan yleensä liekkipaloa. Hallinnasta riistäytynyttä palamista sanotaan tulipaloksi.
Kemiassa ja biologiassa puhutaan myös "hitaasta palamisesta", jossa lämpö ehtii levitä ympäristöön siten, ettei tulenliekkejä esiinny eikä lämpötila nouse kovin korkeaksi. Sellaista tapahtuu esimerkiksi lahoamisessa ja soluhengityksessä. Myös raudan ruostuminen ja ruoansulatus on hidasta palamista.
Palon edellytykset.
Liekkipalo vaatii yllä pysyäkseen syttyvää ainetta, riittävän korkeaa lämpötilaa, riittävästi happea sekä katkeamatonta ketjureaktiota, tosin sanoen palavasta aineesta irtoavien ja palamisen virittämien vapaiden radikaalien jatkuvaa kohtaamista, mistä syntyy liekki. Liekkipalo on siis pohjimmiltaan kaasun palamista.
Vain kiinteät aineet voivat palaa hehkumalla. Hehkupalon edellytykset ovat muuten samat kuin liekkipalon, mutta koska hehkuessa happi yhtyy palavaan aineeseen suoraan aineen pinnassa, katkeamatonta ketjureaktiota ei tarvita.
Kun jokin palon edellytyksistä poistetaan, palo sammuu.
Palaminen kemiallisena reaktiona.
Syttyvät aineet syttyvät kullekin aineelle ominaisessa lämpötilassa, aineen pitoisuudessa, happipitoisuudessa. Syttymiseen liittyy erilaisia ainekohtaisia lämpötiloja kuten savupiste, syttymispiste, leimahduspiste ja palopiste. Syttyvä aine voi myös syttyä ilman ulkoista sytytyslähdettä itsesyttymislämpötilassaan.
Palaminen on eksoterminen reaktio. Aineen palaessa vapautuu kemiallista energiaa, jonka voi havaita lämpönä ja yleensä myös valona. Vapautuvan energian määrä riippuu palavasta aineesta, ja jokaisella polttoaineella onkin tietyn suuruinen palamislämpö. Palamislämpötila riippuu myös palamisprosessin nopeudesta.
Kun aine palaa, muodostuu oksideja. Esimerkiksi vedyn palaessa syntyy divetyoksidia eli vettä (H2O), korkean lämpötilan vuoksi kuitenkin höyrynä. Vesi soveltuu tämän takia palojen sammuttamiseen, sillä se on täydellisen palamisen lopputulos eikä voi enää syttyä. Toisaalta esimerkiksi hiilimonoksidi eli häkä (CO) on vain osaksi palanutta hiiltä ja se palaa herkästi edelleen, jolloin syntyy hiilidioksidia (CO2). Hiilen palaessa syntyvä hiilimonoksidi kuitenkin leviää sellaisenaan ympäröivään ilmaan, jos happea ei ole riittävästi sen palamiseen.
Helposti palavia alkuaineita ovat myös esimerkiksi rikki ja fosfori, joiden palaessa syntyy rikkidioksidia (SO2) ja fosforipentoksidia (P2O5). Palamistuotteista hiilimonoksidi, hiilidioksidi ja rikkidioksidi ovat tavallisissa lämpötiloissa kaasuja, fosforipentoksidi sitä vastoin kiinteää ainetta.
Orgaanisten yhdisteiden palaessa niiden molekyyleissä olevat atomit, etenkin hiili- ja vetyatomit irtovat toisistaan, ennen kuin ne yhtyvät ilmasta tulevan hapen kanssa hiilidioksidi- ja vesimolekyyleiksi. Esimerkiksi yksinkertaisimman orgaanisen yhdisteen, metaanin palamisreaktion kaava on
CH4 + 2 O2 ⇒ CO2 + 2 H2O
Palamisen yhteydessä esiintyvät tulenliekit koostuvat kuumista kaasuista ja höyryistä, joita syntyy palavan aineen höyrystymisessä sekä suuri­molekyylisistä orgaanisista aineista myös niiden molekyylien hajotessa pienemmiksi. Jonkin verran liekeissä voi olla myös kiinteitä hiukkasia kuten hieno­jakoista hiili­pölyä eli nokea. Osa hajoamis­tuotteista on erittäin reaktio­kykyisiä vapaita radikaaleja. Varsinainen palaminen tapahtuu liekin ulko­pinnalla näiden hajoamis­tuotteiden yhtyessä happeen, sillä liekkien sisäosissa ei happea ole. Esimerkiksi puun palaessa yhtenä hajoamis­tuotteena syntyy myös vapaana alku­aineena olevaa hiiltä, mutta koska se ei haihdu eikä myöskään ole suoraan kosketuksissa ilman hapen kanssa, siitä muodostuu hiillos, joka palaa vasta, kun muut ainekset ovat palaneet, tällöin hehku­palona.
Useimmiten orgaanisten aineiden palaminen jää epätäydelliseksi: osa niiden hajoamis­tuotteista leviää palamatta ympäristöön sellaisenaan ja tiivistyy viileämmässä ilmassa pieniksi hiukkasiksi, jotka kaasuihin sekoittuneena muodostavat savua. Eräs tällainen hajoamis­tuote on monien aineiden palaessa pieninä määrinä syntyvä akroleiini, josta aiheutuu savun silmiä ja hengitys­elimiä ärsyttävä vaikutus.
Yleensä orgaaniset aineet sisältävät myös palamattomia kiinteitä ainesosia, jotka jäävät muuten täydellisenkin palamisen jälkeen jäljelle tuhkana. Useimpien puulajien melko suuren kaliumpitoisuuden vuoksi puun tuhka sisältää runsaasti kaliumkarbonaattia, K2CO3.
Palamiseen liittyviä vanhoja sanoja.
Sana "palaa" on ikivanha ja omaperäinen sana suomensukuisissa kielissä. Se on johdettu syömistä tai nielemistä merkitsevästä kantasanasta "pala" (rekonstruktio). Samasta kantasanasta on johdettu myös osaa merkitsevä sana "pala" (myös "palanen"), alun perin "suupalan" merkityksessä. Sanat palella ja pakkanen taas on ilmeisesti johdettu palaa-sanasta, ja tällöin on ajateltu, että pakkanen polttaa tai on voimakas kuin tuli. Sama ajatus, tulen ja kylmän vertaus, on pohjalla myös paljon myöhemmässä sanassa tulipalopakkanen, joka tavallaan ilmaisee saman asian kahdesti. Tulipalopakkasella tarkoitetaan myös kovia pakkasia, joiden aikana varsinkin ennen oli vaara, että talo syttyy palamaan, koska sitä täytyi lämmittää niin paljon ja voimakkaasti pitkiäkin aikoja, että esimerkiksi piippu saattoi haljeta suurista lämpötilavaihteluista.
Sana "syttyä" on ilmeisesti tarkoittanut tulen iskemistä eli tulen sytyttämistä kipinöistä, jotka saatiin lyömällä esineitä vastakkain. Sana syttyä on yleisimmän käsityksen mukaan johdettu yhteen iskemistä merkitsevästä "syteä"-verbistä. Samasta juontuvat myös sanat "sykkiä" ja "sysätä". Tuli on siis sytytetty "sysäämällä" esineitä yhteen. Sykkimisen merkityksen kautta myös sana sydän on samaa kantaa. Toisen teorian mukaan sana syttyä on ikivanhaa lainaa arjalaiskielistä, mutta tässäkin tapauksessa se olisi alun perin merkinnyt juuri tulen iskentää.
"Polttaa"-sanasta paljastuu toinen tulen sytyttämisen tapa.
Sana polttaa on sukua porata-sanalle, ja tämä yhteys käy selvemmäksi läheisistä sanoista "porottaa" ja "poro" (tuhka). Sanojen taustalla on kitkan kasvattamaan lämpöön perustuvan tuliporan käyttö. Tulipora on keppi, jota on pyöritelty nopeaan tahtiin joko kämmenten välissä tai jousen avulla, samalla, kun sen päätä on painettu puuta vasten. Hankaus on lämmittänyt puuta ja lopulta sytyttänyt sen palamaan. "Nuohous" on voinut myös merkitä tulen hankaamista, ja poron tavalla myös "nuoha" on merkinnyt tuhkaa. Vaivoin kytevän aineksen eli kydön nostatus ilmiliekkiin, "lietsonta", taas tarkoittaa puhumista tulelle eli puhaltamista tuleen, samaan tapaan kuin loitsu tarkoittaa puhumista ikään kuin jotain yliluonnollista puhaltaen. Sana "liekki" lieneekin tullut lietsoa-sanasta ja tarkoittanut lietsottua tulta, ilmiliekkiä. Ilmestyessään liekki "leimahtaa".
"Tuli" lienee sanoista vanhin. Sille on vastineita kaukaisissakin suomalais-ugrilaisissa kielissä. Sitä ei tiedetä lainatun tai johdetun mistään, tosin yhteyksiä tulla-verbiin on ehdotettu. Jos näin olisi, merkitys olisi voinut kehittyä käsityksestä, että tuli tulee eli ilmestyy, kuten on asian laita sanassa ilmiliekki.


Perl.
Perl ("Practical Extraction and Report Language") on Larry Wallin kehittämä tulkattava proseduraalinen skriptimäinen ohjelmointikieli. Se on hyvin monimuotoinen ohjelmointikieli ja sen oppiminen on helppoa. Toisaalta sen ohjelmointitapojen moninaisuus ei pakota ohjelmoijaa "siistiin" koodiin, joten Perl-nimen on myös vitsailtu tulevan sanoista "Pathologically Eclectic Rubbish Lister".
Perlin syntaksissa on yhdistelty vaikutteita awk:sta, sed:istä, shell-skripteistä, C-kielestä ja Lispistä. Kaikenlaiset säännölliset lausekkeet esimerkiksi tekstinkäsittelyssä, data-analyysi, datan käsittely sekä modularisointi ovat helppoa Perlillä, minkä takia se onkin suosittu kieli myös unix-ylläpitäjien keskuudessa.
Perlistä onkin sanottu, että se on ohjelmointikieli jolla helpot asiat ovat helppoja ja vaikeat asiat mahdollisia. Kielessä on pyritty suureen ilmaisuvapauteen, ja ongelman voi ratkaista monella tavalla. Perliä on sanottu myös "Internetin roudarinteipiksi".
$ perl -p -i -e 's/foo/bar/g' *
Suosio.
Monipuolinen Perl on suosittu työkalu ylläpitäjien keskuudessa. 1990-luvun lopulta alkaen Perl on ollut erityisen suosittu WWW-ohjelmoijien työkaluna ja siihen on kehitetty joukko tätä tukevia kirjastoja (CGI-rajapinta CGI.pm, tietokantarajapinta DBI). Perl on suosittu kieli tiettyjen nopeaa prototyypitystä hyödyntävien yhteisöjen keskuudessa, esimerkiksi kielitieteessä ja bioinformatiikassa, varsinkin kun kielen oppiminen ja toimivan koodin kirjoittaminen on nopeaa uudellekin ohjelmoijalle. Perl-kielisillä ohjelmilla oli esimerkiksi merkittävä rooli ihmisen geeniperimää kartoittavassa Human Genome Project -hankkeessa. Lisäksi Suomessa on joukko yrityksiä, jotka tuottavat laajojakin ohjelmistoja Perl-kielellä.
Historia.
Larry Wall alkoi kehittää Perliä vuonna 1987, ja julkaisi version 1.0 comp.sources.misc-uutisryhmässä joulukuussa 1987. Kieli kasvoi nopeasti muutamina seuraavina vuosina. Perl 2 julkaistiin 1988, sisältäen parannellun säännöllisten lausekkeiden moottorin. Perl 3 julkaistiin vuotta myöhemmin ja siihen oli lisätty tuki binääriselle datalle.
Vuoteen 1991 asti ainoa dokumentaatio Perlille oli yksi ainoa manuaalisivu. Vuonna 1991
Programming Perl ("the Camel Book") julkaistiin, ja samaan aikaan Perlin versionumero nousi neloseen. Ei sen takia, että kieleen olisi tullut suuria muutoksia, vaan erottaakseen version, joka dokumentoitiin kirjassa.
Perl 4 kulki läpi monien päivitysten huipentuen versioon 4.036 vuonna 1993. Siinä vaiheessa Larry Wall jätti Perl 4:n ja rupesi työskentelemään Perl 5:n kanssa.
Perl 5:n kehitys jatkui vuoteen 1994. Perl5-porters-postituslista perustettiin toukokuussa 1994, Perlin kehitystä ja muille alustoille porttausta varten. Se pysyi pääasiallisena keskustelupaikkana Perl 5:n kehitykselle ja porttaukselle.
Perl 5 julkaistiin 17. lokakuuta 1994. Se oli lähes kokonaan uudelleen kirjoitettu tulkki ja sisälsi monia uusia ominaisuuksia, sisältäen oliot, viittaukset, pakkaukset ja moduulit.
Moduulit tarjosivat tavan laajentaa kieltä muuttamatta tulkkia.
Lokakuun 26. päivänä 1995 perustettiin Comprehensive Perl Archive Network. CPAN on kokoelma web-sivuja, jotka varastoivat Perl-koodia, binäärejä, dokumentaatiota, skriptejä ja moduuleja. Alun perin jokaiselle CPAN-sivulle piti mennä oman URL-osoitteen avulla; nykyään yksi URL vie CPAN sivulle: http://cpan.org.
Vielä vuonna 2010 Perl 5:ttä kehitetään aktiivisesti. Se sisältää nykyään tuen Unicodelle. Viimeisin Perlin versio on 5.14.2. Suomalainen Jarkko Hietaniemi on yksi Perl 5:n kehittäjistä.
Vuonna 2001 päätettiin, että Perl 6 ajetaan Parrot-nimisen virtuaalikoneen päällä. Vuonna 2010 molempia, Perl 6 ja Parrotia, kehitetään aktiivisesti.
Kielen ominaisuuksia.
Perlin yleinen rakenne periytyy C-kielestä. Perl on rakenteellinen ohjelmointikieli, sisältäen muuttujia, lausekkeita, aaltosulkein erotettuja lohkoja, kontrollirakenteita ja aliohjelmia.
Perliin on otettu ominaisuuksia myös shell-ohjelmoinnista. Kaikki nykyiset (Perl 5) ohjelmat tulkataan. Koska muuttujien nimien edessä on tietyt merkit a>, niitä voi helposti sisällyttää merkkijonoihin. Kuten Unixin shellissä, myös Perlissä on sisäänrakennettuja funktioita yleisille tehtäville, kuten järjestämiselle ja järjestelmän palveluiden käyttöön.
Perl lainaa assosiatiiviset taulukot awk:sta ja säännölliset lausekkeet sed:stä. Nämä helpottavat ja selventävät jäsennystä ja tekstin käsittelyä.
Perl 5:een on lisätty moninaisia tietorakenteita ja oliopohjainen ohjelmointimalli. Nämä sisältävät viittaukset, paketit ja oliopohjaisen metodien suorittamisen. Lisäksi siihen lisättiin näkyvyysalue muuttujille. Muuttujien näkyvyysalueet tekevät helpommaksi selkeän koodin kirjoittamisen.
Kaikki Perlin versiot hoitavat automaattisesti datan tyypityksen ja muistin hallinnan. Tulkki tietää tyypin ja muistin määrän mitä objekti tarvitsee; se varaa tai vapauttaa muistia silloin kun se on tarpeellista. Lailliset tyyppimuunnokset tehdään automaattisesti suorituksen aikana, ja laittomat aiheuttavat käännösvirheen. Perlissä ei ole mahdollista vuotaa muistia, kaataa tulkkia tai sekoittaa sisäistä datan esitystä.
Datatyypit.
Perlissä on kolme sisäänrakennettua datatyyppiä: skalaarit, taulukot ja hajautustaulut (hashes). Skalaari sisältää yhden arvon kuten numeron, tekstiä tai viittauksen. Taulukot ovat skalaareiden järjestettyjä listoja, jotka on indeksoitu alkaen numerosta 0. Hajautustaulut ovat assosiatiivisia järjestämättömiä taulukkoja, jotka sisältävät skalaareja ja ne on indeksoitu avaimen avulla.
Skalaarit, taulukot ja hajautustaulut voidaan liittää nimettyihin muuttujiin. Muuttujan ensimmäinen merkki ($, % tai @) kuvaa muuttujan sisältämää datatyyppiä. Loppuosa on muuttujan nimeä.
Skalaarin nimi alkaa aina merkillä '$', vaikka muuttuja kuuluisi taulukkoon tai hajautustauluun. Esimerkiksi,
$toinen = $kuukaudet[1]; # $toinen = Helmikuu
$maara = @kuukaudet; # $maara = 2
$toinen = $kuukaudet; # $toinen = Helmikuu
Esimerkki.
Ensimmäisellä rivillä kerrotaan Unix-järjestelmälle, että ohjelma ajetaan
codice_1-ohjelmalla.
Toisella rivillä määritellään tiukka syntaksi käyttöön, eli kolmannen ja neljännen rivin
muuttujat on pakko määritellä käyttäen "my" tai "our" -avainsanaa.
Neljännellä rivillä muuttuja codice_2 "interpoloidaan" muuttujaan codice_3, joka tulostetaan rivillä viisi.


PHP.
PHP () on Perlin kaltainen ohjelmointikieli, jota käytetään erityisesti Web-palvelinympäristöissä dynaamisten web-sivujen luonnissa. Ohjelmointikielen lisäksi PHP-ympäristössä on laaja luokkakirjasto. PHP on komentosarjakieli, jossa ohjelmakoodi tulkitaan vasta ohjelman suoritusvaiheessa. PHP:tä voidaan käyttää useilla eri alustoilla ja käyttöjärjestelmillä.
PHP:n ensimmäinen versio julkaistiin vuonna 1995, ja nykyisin PHP on vertailuissa johtava dynaamisten web-palveluiden tuottamiseen tarkoitettu kieli.
Historia.
Vuonna 1994 tanskalais-grönlantilainen Rasmus Lerdorf kirjoitti pienen kokoelman C-kielisiä CGI-skriptejä nimellä "Personal Home Page Tools". Lerdorf julkisti työkalut GPL-lisenssillä 8. kesäkuuta 1995 nimellä PHP/FI ("Personal Home Page / Forms Interpreter").
PHP/FI 2.0 julkaistiin marraskuussa 1997 ja sillä oli useita tuhansia käyttäjiä ympäri maailmaa. Ohjelma oli asennettu noin 50 000:een domainiin (1 % kaikista Internetin domaineista) ja useat ihmiset osallistuivat sen kehittämiseen. Projekti oli yhä Rasmus Lerdorfin päävastuulla.
Andi Gutmans ja Zeev Suraski totesivat PHP/FI 2.0:n riittämättömäksi Internet-kauppasovelluksen tarpeisiin. He kirjoittivat lähes koko lähdekoodin alusta asti uudelleen ja julkaisivat sen kesäkuussa 1998 nimellä PHP 3. Lyhenteen uudeksi merkitykseksi valittiin rekursiivinen "PHP: Hypertext Preprocessor".
Talvella 1998 Gutmans ja Suraski aloittivat PHP:n ytimen uudelleen kirjoittamisen. Heidän tavoitteenaan oli ydin, joka tukisi kolmansien osapuolten ohjelmointirajapintoja. Uusi ydin julkaistiin vuonna 1999 nimellä Zend Engine (yhdistelmä nimistä "Zeev" ja "Andi") ja maaliskuussa 2000 julkaistu PHP 4 käyttää sitä ytimenään.
PHP 5 julkaistiin heinäkuussa 2004. Sen ytimenä on Zend Engine II, joka muun muassa tukee olio-ohjelmointia ja sisältää sisäänrakennetun tietokantamoottorin (SQLite). Uusin versio (PHP 5.3.3) julkaistiin 22. heinäkuuta 2010. PHP 4:n virallinen tuki päättyi 8. elokuuta 2008.
Muuttujat.
PHP:n muuttujat ovat heikosti tyypitettyjä, eli ne voivat saada minkä tahansa tyyppisen arvon riippuen kontekstista. Muuttujatyyppejä ovat totuusarvo (boolean), kokonaisluku (integer), liukuluku (float), merkkijono (string), joukko (array), olio (object), ulkoinen resurssi (resource) ja tyhjä (NULL).
Muuttujat merkitään dollarimerkillä $ nimen alussa. Muuttujat voivat sisältää kirjaimia a-z, numeroita tai alaviivoja. Muuttujan nimi ei saa alkaa numerolla.
Oliot.
PHP 4:ssa oli perustoiminnot luokkien ja olioiden käsittelyyn, mutta toiminto kirjoitettiin täysin uusiksi PHP 5:een. PHP 5:n olio-ominaisuuksissa on muun muassa julkisia (public) ja yksityisiä (private) muuttujia ja funktioita, abstrakteja luokkia ja funktioita, luokkien periytyminen ja poikkeusten käsittely.
Luokkakirjastot.
PHP:ssä on laaja luokkakirjasto. Luokkakirjastoja on useille eri toiminta-alueille kuten merkkijonojen ja päivämäärien käsittelyyn, HTTP-protokollalle, useiden eri tiedostotyyppien muokkaukseen ja ulkoisille tietokannoille. PHP on tukenut versiosta 3 lähtien kolmansien osapuolien ohjelmointirajapintoja.
Tietokantakohtaiset luokkakirjastot.
PHP:ssa on tietokantatuki muun muassa MySQL, PostgreSQL, SQLite ja Oracle-tietokannoille.
ODBC-luokkakirjastossa on yhtenäinen rajapinnan muun muassa Adabas D, IBM DB2, iODBC, Solid, ja Sybase SQL Anywhere -tietokantoihin.


PNG.
PNG () on häviötön bittikarttagrafiikan tallennusformaatti, joka kehitettiin korvaajaksi Internetissä käytettävälle, ominaisuuksiltaan vanhentuneelle ja patenttien rajoittamalle GIF-formaatille. PNG-standardi julkaistiin 1996, jolloin siitä tuli myös W3C:n suositus.
PNG on patentiton eli kaikkien vapaasti käytettävissä ilman lisenssimaksuja ja W3C:n standardi, ja siten suositus Web-sivuilla käytettäväksi. PNG:stä on vapaa referenssitoteutus, jota voi ilmaiseksi käyttää ohjelmansa osana. PNG:n uusin versio on myös standardi ISO/IEC 15948:2003.
PNG-kuvissa voidaan käyttää enimmillään 48-bittistä värisyvyyttä (248 eri väriä) sekä 16-bittistä läpinäkyvyyttä. Pakkausmenetelmänä PNG käyttää häviötöntä DEFLATE-pakkausta. GIF-tiedostomuodon rajoitukset ovat 256 eri väriä ja yksitasoinen (bittinen) läpinäkyvyys. GIF-muodon etuna on kuitenkin ollut sen mahdollisuus yksinkertaisten animaatioiden luomiseen, jota PNG ei tue. Animaatioiden puutteen korvaamiseen kehitettiin MNG-formaatti (Multiple-image Network Graphics), jonka tuki on vähäistä. Selaimista sitä tuki ainoastaan Firefox, josta siitäkin tuki poistettiin 2003 käytön puutteen vuoksi.
Toinen vaihtoehto PNG:n animaatiotueksi on vain Firefox 3 -selaimen tai uudemman tukema APNG-laajennus.
Aikaisemmin Microsoftin lähes monopoliasemassa ollut Internet Explorer ei tukenut PNG-formaatin kaikkia ominaisuuksia täysin ja tämä vaikeutti PNG-formaatin täysipainoista hyödyntämistä web-sivuilla. Nykyiset Internet Explorerit versioista 7 ylöspäin tukevat PNG:tä.


Porvoo.
Porvoo () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee maan etelärannikolla Uudenmaan maakunnassa. Kaupungin asukasluku on. Kaupunki on kaksikielinen;  prosenttia asukkaista on suomenkielisiä,  prosenttia ruotsinkielisiä ja  prosenttia muunkielisiä. Vielä 1960-luvulla enemmistö kaupungin asukkaista oli ruotsinkielisiä; vuoden 1960 väestönlaskennan mukaan 54,7 prosenttia porvoolaisista puhui äidinkielenään ruotsia. Porvoon naapurikunnat ovat Askola, Loviisa, Myrskylä, Pornainen ja Sipoo. Porvoo oli Itä-Uudenmaan maakunnan maakuntakeskus.
Porvoossa on vuodesta 1923 lähtien ollut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ruotsinkielisen Porvoon hiippakunnan ("Borgå stift") piispanistuin. Piispana on toiminut vuoden 2010 alusta Björn Vikström (s. 1963). Porvoossa ilmestyvä ruotsinkielinen sanomalehti Borgåbladet perustettiin vuonna 1860 ja on Suomen kolmanneksi vanhin sanomalehti. Porvoossa ilmestyvät myös Uusimaa (perustettu 1894) sekä ilmaisjakelulehdet Vartti (ent. Itäväylä) (1984) ja Väre (ent. Ilta-Uusimaa) (2004). Etäisyys Porvoon keskustaan Helsingin itärajalta on noin 40 kilometriä, nyt noin 35 kilometriä Helsingin uudelle itärajalle osakuntaliitoksen takia. Porvoon alueen suurimpia saaria ovat Vessöö, Emäsalo, Suur-Pellinki, Kråkö, Hakasalo, Onas ja Pirttisaari.
Historia.
Porvoo on saanut nimensä Porvoonjoen lähellä sijainneen maalinnoituksen ruotsinkielisen nimen "Borgå" perusteella (borg = linna, å = joki). Porvoon pitäjä mainittiin jo 1300-luvun alussa asiakirjoissa. Vanhalle Porvoon kaupungille myönnettiin kaupunkioikeudet noin vuonna 1380, mutta kaupunki juhlii virallisesti perustamisvuotenaan vuotta 1346, joka on vanhemmassa lähteessä mainittu todennäköisesti virheellinen vuosi. Kaupunkia sanotaan Suomen toiseksi vanhimmaksi. Samaa nimitystä tosin käytetään myös Ulvilasta, joka sai kaupunkioikeudet ensimmäisen kerran vuonna 1347 (mutta menetti ne Porille vuonna 1558). Ensimmäinen tieto Porvoonjoen ylittävästä sillasta on vuodelta 1421.
Porvoo on historiansa aikana ehditty polttaa useampaan kertaan, milloin asialla ovat olleet venäläiset, milloin muut. Suurin palo vuonna 1760 sai alkunsa erään porvoolaisemännän kalakeitosta. Vuonna 1809 Porvoossa pidettiin Venäjän keisari Aleksanteri I:n toimesta valtiopäivät.
Kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg asui Porvoossa vuodesta 1837. Hänen kotinsa toimii nykyään museona. Taidemaalari Albert Edelfelt syntyi kaupungin lähellä.
Nykyisin Porvoon tuomiokirkkona tunnettu kirkko Porvoon vanhassakaupungissa oli keskiaikaisen Kuninkaantien varrella. Se on laajahkon puutalokaupungin, Vanhan Porvoon, ympäröimä. Porvoon uusi keskusta rakennettiin vanhankaupungin eteläpuolelle 1800-luvulla empiretyyliin, mutta purettiin osin 1960-luvun tienoilla modernien liikerakennusten tieltä.
Nykyinen Porvoon kaupunki perustettiin 1. tammikuuta 1997 lakkauttamalla silloiset Porvoon maalaiskunta ja Porvoon kaupunki ja perustamalla uusi kunta.
Taajama-alueen kaupunginosat ja lähiöt.
Talvinen maisema Porvoon vanhaan kaupunkiin
Porvoon keskusta Näsinmäen näkökalliolta kuvattuna
Kylät.
"Kursiivilla" merkityt nimet ovat kylien epävirallisia suomenkielisiä nimiä, mutta joiden ruotsinkieliset nimet ovat tavallisimpia.
Liikenne.
Entisen valtatien, Mannerheiminkadun lisäksi Porvoota halkoo toinenkin pääväylä, Aleksanterinkatu.
Porvoon radan kaupallinen henkilöliikenne on lopetettu. Radan alkuosa Ollin vaihteelle on tavaraliikenteen käytössä ja loppuosasta on tehty Porvoon museorautatie.
Porvoonjoessa, joen itäisellä rannalla aivan kaupungin keskustassa vierasvenesatama. Myös Hamarissa on vieraileville veneille varattu mahdollisuus ankkuroida aallonmurtajaan.
Porvoon Backakseen kaavaillaan Helsingin seudun toista lentoasemaa, joka palvelisi rahti- ja pienlentoyhtiöiden liikennettä.
Satamat.
Porvoossa sijaitsee tonnimäärältään Suomen suurin satama, Neste Oilin Porvoon öljynjalostamon satama.
Luonto.
Porvoossa on Uudenmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen toimialueella sijaitsevista 105 Natura 2000-alueesta kuusi: Boxin suot, Emäsalon suot, Pernajanlahtien ja Pernajan saariston merensuojelualue, Porvoonjoen suisto - Stensböle, Söderskärin ja Långörenin saaristo ja Tungträsketin vanha metsä.
Alueista Boxin suot sijaitsee myös Sipoossa ja Pernajanlahtien ja Pernajan saariston merensuojelualue Loviisassa (varsinaisessa Loviisassa ja Loviisaan liittyneellä Ruotsinpyhtäällä) ja Pernajassa.
Porvooseen on perustettu luonnonsuojelualueita jo vuodesta 1930. Ensimmäinen perustettava alue oli Söderskär (1930) ja toinen Tunnholmen (1932). Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana perustettiin Ruskis (1945), Mjåviken (1948), Telegrafberget (1961), Långgören (1970), Gåsholmen-Sandö (1972), Klobbudden (1973), Stora Fårholmen (1982), Kurmalmen (1984), Hasselholmen (1986, 1994), Sikosaari (1990), Sannaisten Ekbacka (1991), Stensböle I (1992), Stormossen I (1993) ja Stensböle II (1994).
Sen jälkeen Suomen liittyttyä Euroopan unioniin 1995 jälkeen on alueiden perustamistahti kiihtynyt. Jäsenyyden aikana on perustettu lisäksi Stensböle III (1996), Stensböle IV (1996), Stensböle V (1998), Stormossen II (1998), Stensböle VI (1999), Stormossen III (1999), Stensböle VII (1999), Stormossen IV (1999), Bjurmossaträsket (2004), Piparviksmossen I (2004), Piparviksmossen II (2004),
Sommarträsket (2005), Stor-Pellinge yttre hällar (2005), Stensbölen kalliot (2007), Venjärven metsä (2008), Lövsta (2008), Pieni Pernajanlahti (2008), Dalgård (2008), Fågelmossen (2008), Tungträsketin metsä (2008), Kalax Stormossen (2009), Fågelmossen (2009), Kaupunginselkä-Stensbölefjärden (2009), Nietoonmetsä (2010).
Tapahtumat.
Juhannuksen jälkeen kesä- ja heinäkuun vaihteessa järjestetään Porvoossa Taidetehtaalla vuosittainen Avanti! Suvisoitto musiikkijuhla. Porvoossa järjestetään myös RuneBar musiikkifestivaali, sekä esiintymistaiteen festivaali EPMEF (Ensimmäinen Porvoon Musiikillisen Esiintymistaiteen Festivaali).


Pakistan.
Pakistanin islamilainen tasavalta eli Pakistan on valtio Etelä-Aasiassa. Sen naapurivaltioita ovat idässä Intia, lounaassa Iran, lännessä Afganistan ja koillisessa Kiina. Pakistanin pohjoisosa sijaitsee Himalajan vuoristossa ja rajoittuu etelässä Arabianmereen.
Pakistan on väkiluvultaan maailman kuudenneksi suurin maa ja yksi ydinasemaista. Pakistanissa on maailman toiseksi suurin muslimiväestö. Pakistan syntyi muslimien halutessa islamilaisen valtion Intiaan ja on sen jälkeen ollut useissa konflikteissa hinduenemmistöisen Intian kanssa.
Maantiede.
Pakistan jakaantuu kolmeen maantieteelliseen alueeseen: pohjoisen ylänköön, Belutšistaniin tasankoon ja Indusjoen laaksoon, joka muodostuu suunnilleen Punjabin ja Sindhin alueista. Kiinasta alkava Indusjoki kulkee Pakistanin halki ja laskee Arabianmereen. Punjabin nimi tarkoittaa viiden virran maata, nämä viisi virtaa ovat Induksen lisäksi Jhelum, Chenab, Ravi ja Sutlej, joka kulkee enimmäkseen Intian puolella.
Pakistanin pohjoiset ja läntiset alueet ovat vuoristoisia. Pohjoisessa sijaitsevat Pakistanin osa Hindukušista ja Himalajasta. Pakistanin hallussa olevat alueet Kashmirissa sisältävät osan maailman korkeimmista vuorista, mukaan lukien K2. Kaakossa Pakistanin raja Intian kanssa kulkee Tharin autiomaan halki. Läntinen Belutšistan Iranin ja Afganistanin rajalla on aavikkoylänköä, jota ympäröivät matalat vuorijonot. Punjabin maakunta ja osa Sindhiä on hedelmällistä ja tärkeää maatalousmaata.
Pakistanin ilmastoa dominoi Aasian monsuuni-ilmiö. Maassa on kolme vuodenaikaa: kylmä kausi lokakuusta helmikuuhun, kuuma kausi helmikuusta kesäkuuhun ja sadekausi kesäkuusta lokakuuhun.
Pakistanissa on 14 kansallispuistoa Kasvillisuus ja eläimistö ovat erityisen monimuotoisia maan vuoristoisissa osissa, jossa villieläimet liikkuvat alppiniityillä, pensastoissa ja lauhkean ilmaston metsissä. Näillä vaikeakulkuisilla alueilla tavataan esimerkiksi lumileopardeja. Himalajan reunuskukkuloinden metsät jäävät moni paikoin lähinnä pensaikoiksi, ja niillä elää keskikokoisia kasvinsyöjiä, kuten goraaleja. Induksen laaksosta on luonnonvarainen kasvillisuus hävitetty viljelysten alta, mutta sellaiset eläimet kuin kanit ja sakaalit ovat sopeutuneet ympäristöön. Kaikkiaan Pakistanissa arvioidaan elävän 188 nisäkäslajia, 174 matelijalajia, 16 sammakkoeläinlajia, 525 kalalajia ja 666 lintulajia, joista osa on muuttolintuja.
Luonnonmullistuksia.
Quettan alueella on olut tuhoisia maanjäristyksiä 1931, 1935 ja 1991.
Lokakuussa 2005 Pakistania koetteli tuhoisa maanjäristys. Vuonna 2010 monsuunisateiden aiheuttamat tulvat vaikuttivat miljoonien ihmisten elämään.
Varhaiset sivilisaatiot.
Yksi maailman vanhimmista sivilisaatioista, Indus-kulttuuri vallitsi nykyisessä Pakistanissa ainakin 5 000 vuotta sitten.
Pakistaniin kuuluvalta Balukistanin alueelta on löytynyt jäänteitä maanviljelystä, kotieläimistä ja dreijalla tehdyistä ruukuista. Kahden oman aikansa suurkaupungin, Harappan ja Mohenjo-Daron jäänteissä on merkkejä kehittyneestä teknologista, kaupunkisuunnittelusta ja vesihuollosta. Ne liittyvät harappalaiseen kulttuuriin (2500-1600 eaa.)
Sen jälkeen alueelle on tullut maahanmuuttajina ja valloittajina arjalaisia, persialaisia, kreikkalaisia, skyyttejä, arabeita, afgaaneita ja turkkilaisia. Taksilan kaupunki Punjabissa, Silkkitien varrella Indus- ja Hydaspes-jokien välissä kehittyi kulttuurin ja talouden keskukseksi. Se perustettiin 500-luvulla eaa ja kukoisti 100-luvulta 400-luvulle jaa. Arabit hyökkäsivät Intiaan 700-luvulla, ja tämän jälkeen maahan tunkeutui vuosisatojen kuluessa monia muita islaminuskoisia kansoja. Nuoren Muhammad bin Qasimin johdolla Umaijadit valtasivat Sindhin 711 ja perustivat sinne muslimivaltion. 1200-luvulla turkinsukuiset valloittajat perustivat Delhin sulttaanikunnan. 1400-luvulla suurelta osin islamilaisten hallitsema Intia oli hajanainen. Valta vaihtui Delhissä väkivaltaisesti: yli puolet sulttaaneista päätti valtakautensa salamurhan uhreina.
Suurmogulien valtakunta ja siirtomaavallan aika.
Suurmogulien valtakunta kukoisti 1500- ja 1600-luvuilla. Britit alkoivat dominoida aluetta 1700-luvulla. Nykyisestä Pakistanista ja osasta Intiaa tuli 1526–1707 suurmogulien valtakunnan osa. Vahvin suurmogulien hallitsijoista oli eri uskontoja suvainnut Akbar.
Vasco da Gama löysi 1400-luvun lopuilla meritien Intiaan. Eurooppalaiset alkoivat 1500-luvulla perustaa maan rannikolle siirtokuntia. He alkoivat lopulta taistella keskenään Intian omistuksesta. Vuosien 1753–1763 suuressa siirtomaasodassa Englanti voitti Ranskan ja valloitti vuoteen 1853 mennessä koko Intian lukuun ottamatta muutamia pieniä rannikkoalueita, jotka yhä olivat Ranskan tai Portugalin hallinnassa. Brittiläistä Intiaa hallitsi Brittiläinen Itä-Intian kauppakomppania.
1800-luvun puoliväliin mennessä nykyisen Pakistanin alueet olivat Brittiläisen kauppakomppanian hallussa. 1800-luvun alussa Sindhiä hallitsivat islaminuskoiset Talpur-päälliköt, jotka alistettiin Britannialle 1843. Mogulien kukistuttua vallan Punjabissa olivat ottaneet sikhit. Britit kävivät heitä vastaan kaksi sota, ja jälkimmäisen päättyessä 1847 he saivat Punjabin ja Kashmirin valtaansa. Etelämpänä Intiassa tapahtui 1857–1858 suuri Sepoy-kapina, jonka englantilaiset kukistivat raa’asti. Punjabista värvätyt sotilaat taistelivat brittien puolella kapinan kukistamiseksi.
Vaikka Intia ei ollut itsenäinen valtio, se julistettiin vuonna 1876 keisarikunnaksi, ja kuningatar Viktoriasta tuli sen keisarinna. Hänen jälkeensä Ison-Britannian kuninkaat olivat samalla Intian keisareita vuoteen 1947 saakka. Intialle myönnettiin itsehallinnollisiakin oikeuksia, muttei siirtomaaisännistä siltikään Intiassa pidetty. Maahan virisi itsenäisyysliike 1800-luvun puolivälistä alkaen.
Itsenäinen Pakistan.
Pakistan itsenäistyi 14. elokuuta 1947 brittien alaisuudesta. Brittiläinen Intia jaettiin hindujen Intiaan ja muslimien Pakistaniin, minkä yhteydessä Pakistaniin siirtyi kahdeksan miljoonaa muslimia Intiasta, ns. "Muhajir", pakolaiset. Itä-Pakistanina tunnettu Bangladesh kuului vuoteen 1971 Pakistaniin. Se itsenäistyi oman itsenäisyyssotansa jälkeen Intian tuella.
Intia ja Pakistan (sekä osin Kiina) ovat vuosia kiistelleet Kashmirista. Intia ja Pakistan kävivät sotaa alueesta vuosina 1947, 1965 ja 1971. Maan politiikassa ovat vaihdelleet sotilasdiktatuurin ja siviilihallinnon kaudet.
Vuonna 1977 kenraali Muhammad Zia ul-Haq kaappasi vallan presidentti Zulfikar Bhuttolta. Zia kielsi puolueet,otti käyttöön islamilaisen lain ja hirtätti Zulfikar Ali Bhutton syytettynä erään tämän poliittisen vastustajan murhasta. Vuoden 1984 kansanäänestyksen jälkeen sotatilalaki peruutettiin ja Zia hallitsi kuolemaansa saakka, vuoteen 1988. Zian jälkeen maata hallitsivat lyhytaikaiset hallitukset. Vuoden 1988 vaaleissa voitti Pakistanin kansanpuolueen Benazir Bhutto. Hänet erotettiin kyvyttömänä ja korruptoituneena 1990. Seuranneissa vaaleissa voitti Nawaz Sharifin muslimiliiga. Sharif erotettiin 1993, jonka jälkeen Bhutto palasi pääministeriksi. Vuoden 1997 vaaleissa Sharif palasi valtaan. Vuonna 1998 Pakistan vastasi Intian ydinkokeisiin omalla kuuden kokeen sarjallaan ja joutui kauppasaartoon ja asevientikieltoon. Sharif yritti erottaa armeijan komentaja Pervez Musharrafin, joka kaappasi vallan verettömästi 12. lokakuuta 1999. Musharrafista tuli muodollisesti presidentti 20. kesäkuuta 2001.
Musharraf liittyi Yhdysvaltain rinnalla terrorisminvastaiseen sotaan ja sai kansainvälistä hyväksyntää. Kun Pakistanin ydinpommiohjelman johtajan Abdul Qadeer Khanin paljastettiin alkuvuodesta 2004 välittäneen ydinteknologiaan Iraniin, Pohjois-Koreaan ja Libyaan, siitä ei seurannut suurempaa kansainvälistä reaktiota. Pakistan otettiin jälleen kansainyhteisön jäseneksi toukokuussa 2004.
Musharraf selvisi lukuisista kaappausyrityksistä ja muodosti sotilas- ja siviilihallinnon välimuodon. Hän jatkoi presidentin viran ohella armeijan komentajana ja järjesti 2002 kansanäänestyksen, jolla hänet nimitettiin presidentiksi vielä viideksi vuodeksi. Vaalien jälkeen hän nimitti Zafarullah Jamalin johtaman hallituksen erinäisistä itseään tukevista ryhmistä. Syksyllä 2007 maanpaossa Dubaissa ollut oppositiojohtaja Bhutto palasi Pakistaniin. Hänet murhattiin joulukuussa 2007.
Marraskuussa 2007 Musharraf julisti maahan jälleen poikkeustilan, nimellisesti väkivaltaisuuksien vuoksi. Korkein oikeus aikoi juuri tutkia hänen valintansa laillisuutta. Kauan jatkuneen poikkeustilan vuoksi kansainyhteisö sulki Pakistanin jälleen toimintansa ulkopuolelle. Kesäkuun 2008 vaaleissa oppositiopuolueet Muslimiliiga-Nawaz (PML-N) Pakistan Peoples Party (PPP) voittivat ja aloittivat yhdessä Musharrafin viraltapanon. Hän ilmoitti 18. elokuuta 2008 eroavansa. Musharrafin seuraajaksi valittiin Bhutton leski Asif Ali Zardari.
Menetettyään tärkeän liittolaisen Musharrafin terrorismin vastaisessa sodassa Yhdysvallat laajensi Afganistanissa käymäänsä sotaa Pakistanin puolelle ja teki maahan ilmaiskuja miehittämättömillä koneilla sekä erikoisjoukkojen iskun Angoor Adaan Waziristanissa syyskuussa 2008. Vastineeksi runsaille siviiliuhreille Pakistan esti Yhdysvaltain Afganistanin joukkojen huollon. Toukokuussa 2011 Yhdysvaltain erikoisjoukot surmasivat Osama bin Ladenin Abbottabadissa.
Politiikka ja hallinto.
Pakistanin valtionpäämies on presidentti, jonka 1999 käyttöön otetun perustuslain mukaan valitsee valitsijamieskollegio, joka koostuu senaatista, kansalliskokouksesta ja neljän maakunnan parlamenteista. Presidentti on sekä valtionpäämies että asevoimien ylipäällikkö. Presidentin kausi on viisi vuotta. Asif Ali Zardari valittiin presidentiksi 2008.
Parlamenttiin (Majlis-e-Shoora) kuuluvat presidentti, satapaikkainen senaatti, jonka paikat jaetaan maakuntien, pääkaupungin ja liittovaltion heimoalueiden kesken, ja 342-paikkainen kansalliskokous. Molemmissa kamareissa vajaa viidennes paikoista on varattu naisille ja uskonnollisille vähemmistöille. Senaattoreiden kausi on kuusi vuotta, ja osa vaihtuu aina kolmen vuoden välein. Kansalliskokouksen kausi on viisi vuotta. Pääministeri on yleensä kansalliskokouksen suurimman puolueen johtaja. Presidentti nimittää hallituksen pääministerin ehdotuksesta. Pakistanin ulkoministeri heinäkuusta 2011 on Hina Rabbani Khar, joka on tehtävässä ensimmäinen nainen.
Asevoimilla, joihin kuuluu 1,5 miljoonaa miestä, on merkittävä vaikutusvalta Pakistanin politiikassa. Armeijan kuluihin käytetään 30–40 % budjetista ja asevoimien liiketoiminnan arvo on arvioiden mukaan noin kuusi miljardia dollaria.
Pakistanin ydinaseohjelman aloitti vuonna 1972 silloinen energiaministeri, tuleva presidentti Zulfiqar Ali Bhutto. Ohjelma sai vauhtia Intian ydinkokeiden jälkeen. Vuonna 1985 Pakistan kykeni tuottamaan asekelpoista uraania, ja vuonna 1986 sen arveltiin tuottaneen tarpeeksi materiaalia ydinaseeseen. Vuonna 1998 Pakistan ilmoitti tehneensä kuusi onnistunutta ydinkoetta. Pakistanin on arvioitu tuottaneen tarpeeksi materiaalia 24-55 ydinkärkeen.
Ihmisoikeudet.
Pakistanin lait mahdollistavat kuolemantuomion. Kuolemantuomio voidaan langettaa vähemmistöuskontojen edustajille jumalanpilkasta.
Hallinnollinen jako.
Pakistan on jaettu provinsseihin, alueisiin ja Pakistanin hallinnoimiin alueisiin kiistellyssä Kashmirissa.
Talous.
Pakistan on köyhä ja kehittymätön maa, joka on kärsinyt vuosikymmenten ajan sisäpoliittisista kiistoista ja ulkomaisten sijoitusten vähäisyydestä. Vuosina 2001-2007 köyhyys maassa kuitenkin väheni. Taloudellisesti Pakistan on ollut Intiaa jonkin verran menestyksekkäämpi, vain 13 % väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella, kun Intiassa lähes kolmannes. Vuonna 2006 Maailmanpankki arvioi, että Pakistan oli yksi nopeimpia talousuudistajia. Pakistanin inflaatio on maailman rajuimpia, vuonna 2010 yli 13 %.
Puolet väestöstä elää edelleen maatalouden varassa, mutta maatalouden osuus on enää viidennes taloudesta. Suurimman osan maasta omistavat kuitenkin suurtilalliset. Noin 26 % pinta-alasta on viljelyssä, ja sitä kastellaan yhdellä maailman laajimmista kastelujärjestelmistä. Silti maa joutuu turvautumaan elintarvikkeiden tuontiin. Se vie riisiä, kalaa, hedelmiä ja vihanneksia ja tuo vehnää, puuvillaa ja kasvivöljyä.
Maalla on jonkin verran öljyä, mutta se riittää täyttämään vain puolet tarpeesta. Tuontienergian käyttö lisää valtion talouskurjuutta. Pakistanin merkittävimmät luonnonvarat ovat viljelymaa, vesi, vesivoima ja maakaasu.
Liikenne.
Pakistanissa on 148 lentopaikkaa, joista viidellätoista on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Rautatietä on lähes 7 800 km. Tärkeimmät satamat ovat Karachin kaksi satamaa Karachin satama ja Muhammad Bin Qasimin satama.
Edullisin, vaikka ei aina kovin mukava tapa liikkua kaupungista toiseen ovat linja-autot. Yhtiöitä on monia ja useissa kaupungeissa on monta linja-autoasemaa.
Väestö.
Heinäkuussa 2011 Pakistanin väkiluvuksi arvioitiin noin 187 miljoonaa, mikä on kuudenneksi suurin maailmassa. Väestö kasvaa 1,573 % vuodessa. 36 % pakistanilaisista elää urbaanissa ympäristössä.
Pakistanin puhutuimmat kielet ovat punjabi, jota puhuu 48 % väestöstä, sindhi 12 %, siraiki 10 %, paštu 8 % ja urdu 8 %. Yleisimmät uskonnot ovat sunnalaisuus 75 % ja šiialaisuus 20 %.
Etnisistä ryhmistä suurin on punjabit, joihin kuuluu 44,7 % väestöstä. Pataaneita on 15,4 %, sindhejä 14 %, sariakeja 8,4 % ja muhajirejä 7,6 %.
Urdu ja englanti ovat virallisia kieliä, englanti on pakistanin sivistyneistön lingua franca. Urdu on lähestulkoon samaa kuin hindi. Myös punjabilla on hyvin paljon samoja piirteitä ja sanastoa hindin kanssa. Pakistanin pohjoisosissa puhutaan myös baltia (tiibetiksi: སྦལ་ཏིའི་སྐད, yksi ladakhin murteista་), šinaa, burušaskia, vahania ja khowaria.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 0,1 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 96 000 henkeä. Vuosittaisten AIDS-kuolemien määrä oli kasvussa. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 20 000 henkeä, mutta sitä sai vain murto-osa heistä, noin 600 henkeä.
Kulttuuri.
Koska pääosa pakistanilaisista on muslimeita, sianlihaa ei syödä ja paastokuukausi ramadan näkyy ruokakulttuurissa. Perinneruoissa on paljon mausteita ja maustesekoituksia. Yleisiä lisukkeita ovat riisi ja linssit. Vihreää teetä tarjotaan lähes kaikilla aterioilla.
Runous on tärkein kirjallisuuden muoto, ja suurta runoilijaa Faiz Ahmad Faizia (1911–1984) muistetaan kansallisella juhlapäivällä.
Koulutus.
Pakistanin peruskoulutus on kriisissä, ja vuosi 2011 on julistettu koulutuksen teemavuodeksi. Vaikka perustuslaki takaa kaikille perusopetusta, suuri osa lapsista ei käy koulua, eivätkä niistäkään jotka kouluun pääsevät, kaikki opi edes perusasioita. Koulujen tehottomuutta kuvaa se, että puolet koulua käyvistä 6–16 vuotiaista ei osaa lukea edes kokonaista lausetta ja vain kolmannes kykenee lukemaan kokonaisen tarinan. Niistä lapsista, jotka eivät käy koulua, neljännes selviää tarinan lukemisesta. Madrassat täyttävät pienen osan koulutusvajeesta.
Karachin yliopisto on perustettu vuonna 1951. Aluksi se järjesti tutkintotilaisuuksia, mutta vuonna 1953 se aloitti oman opetuksen 50 opiskelijalle. Siitä kasvoi maan suurin yliopisto, ja siellä suoritetaan huomattavasti enemmän jatko-opintoja (maisterin ja tohtorin tutkintoja) kuin maan muissa yliopistoissa. Vuonna 2011 yliopistossa oli yli 24 000 opiskelijaa ja 700 opettajaa, jotka jakaantuvat kahdeksan tiedekunnan 53 laitokseen.
Urheilu.
Pakistan on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1948. Sen joukkueeseen on kuulunut 15-55 urheilijaa. Maa on saanut kymmenen mitalia, niistä kahdeksan maahockeystä ja yhden nyrkkeilystä ja painista.
Pakistanin jalkapallomaajoukkue ei ole selviytynyt kertaakaan MM-kilpailujen eikä Aasian-mestaruuskilpailujen lopputurnaukseen. Syyskuussa 2011 se oli FIFAn rankingissa sijalla 170. Maassa on 720 jalkapalloseuraa, joissa pelaa 64 400 rekisteröityä pelaajaa.
Pakistanin suosituin urheilulaji on kuitenkin kriketti, jossa maa voitti maailmanmestaruuden vuonna 1992.


Persoonallisuus.
Persoonallisuus on psyykkisten ominaisuuksien melko pysyvä kokonaisuus.
Persoonallisuuden erittäin laaja käsite sisältää ihmisen koko maailmankuvan, minäkäsityksen, itsetunnon, arvot, luonteen ja temperamentin. Se muodostuu koko elämän ajan yksilön ja hänen ympäristönsä vuorovaikutuksesta ja se ohjaa kaikkea yksilön toimintaa.
Ihmisen koko persoonallisuus on tallentunut hänen muistiinsa. Persoonallisuus määrittää sen, miten kukin käyttäytyy, mistä pitää ja mistä ei, miten ilmaisee itseään, miten suhtautuu asioihin, jne.
Viisi persoonallisuuden piirrettä Big Five -näkemyksen mukaan.
Persoonallisuuden voi tiivistää viideksi piirteeksi, jotka eivät ole kulttuuri- eivätkä sukupuolisidonnaisia.
Ekstroversio.
Ekstroversio kuvaa ihmisen suuntautumista ulos- tai sisäänpäin.
Neuroottisuus.
Neuroottisuus kuvaa ihmisen suhtautumista uhkiin ja vaaroihin.
Tunnollisuus.
Tunnollisuus kuvaa ihmisen suunnitelmallisuutta ja päättäväisyyttä.
Miellyttävyys.
Miellyttävyys on kyky mukautua toisten ihmisten tunteisiin.
Avoimuus.
Avoimuus kuvaa henkilön arvostusta seikkailuja, uteliaisuutta, epätavallisia ideoita ja mielikuvitusta kohtaan.


Python (ohjelmointikieli).
Python on monipuolinen, tulkattava ohjelmointikieli. Pythonia pidetään helppona oppia sen yksinkertaisen syntaksin ja korkean tason tietorakenteiden takia. Monet suosittelevat sitä ensimmäiseksi ohjelmointikieleksi. Pythonia on usein verrattu sellaisiin kieliin kuin Perl, Java, Ruby, Tcl, Scheme ja PHP.
Historia.
Ensimmäinen versio Python-kielestä syntyi 1980-luvun loppupuolella. Alun perin kieli tehtiin jatkoksi ABC-ohjelmointikielelle korjaamalla siinä havaittuja puutteita ja tuomalla sen piirteisiin mm. poikkeusten käsittelyn. Kielen kehittäjä ja isä, Guido van Rossum, on pysynyt kielen kehityksessä koko sen historian ajan keskeisessä roolissa.
Python on alun perin nimetty brittiläisen komediaryhmä Monty Pythonin tunnetun "Monty Pythonin lentävä sirkus" -televisiosarjan mukaan. Python-nimi koettiin lisäksi tarpeeksi lyhyeksi, yksilöiväksi sekä sopivan mysteeriseksi. Kielen dokumentaation koodiesimerkeissäkin pyritään välttämään liiallista vakavuutta satunnaisilla viittauksilla ryhmän tuotantoon..
Alkuperäisen Python-kielestä jalostettu Python 2.0, julkaistiin 16. lokakuuta 2000. Kielen toinen täysversio sisälsi useita uusia ominaisuuksia, mukaan lukien täydellisen roskienkeruumekanismin ja Unicode-tuen. Suurin muutos tapahtui kuitenkin itse kielen kehitysprosessissa, jossa Python-yhteisölle annettiin vapaammat kädet osallistua mukaan kielen kehitykseen.
Kielestä ilmestyi joulukuussa 2008 uusi versio 3.0, joka toi mukanaan paljon uudistuksia. Näistä johtuen se on epäyhteensopiva versioiden 2.x ja vanhempien kanssa. Vanhoille versioille kirjoitetut ohjelmat eivät toimi suoraan versiossa 3.0. Siirtymän helpottamiseksi on toteutettu käännösohjelma (codice_1), joka kääntää automaattisesti osan koodista kielen uudempaan versioon. Lisäksi useita kolmosversion keskeisiä ominaisuuksia on toteutettu rinnakkain kehitettyyn 2.6 versioon, mikä mahdollistaa niiden hyödyntämisen ilman uudempaan syntaksiin siirtymistä..
Kielen keskeiset piirteet.
Python-kieli tukee useita ohjelmointiparadigmoja; erityisesti sitä voi käyttää oliopohjaisena, proseduraalisena tai funktionaalisena ohjelmointikielenä. Yleisesti ottaen luonteenomaista Pythonille on pyrkimys selkeään ja luettavaan ohjelmakoodiin. Kauneuden ja yksinkertaisuuden tavoitteminen ovat keskeinen osa kielen suunnittelufilosofiaa.
Tyyppijärjestelmältään Python on dynaamisesti tyypittävä ohjelmointikieli. Toisin kuin esimerkiksi C-kielestä tutussa staattisessa tyypityksessä, muuttujan tyyppiä ei tarvitse erikseen esitellä, vaan se määräytyy siihen tallennettavan objektin tyypin perusteella. Tästä seuraa se, että Python-kääntäjät eivät tee tyyppitarkistuksia käännösaikaisesti, vaan virheet aiheuttavat pääsääntöisesti ajonaikaisia poikkeuksia.
Dynaamista tyypitystä käytetään Python-ohjelmoinnissa usein hyväksi tekemällä ns. "ankkatyypitystä". Ankkatyypityksessä (engl. duck typing) objektin, esimerkiksi muuttujan, tyyppi määritetään ajonaikaisen tarkastelun perusteella sen kutsuvaiheessa. Tyyppivirheen sattuessa syntyy poikkeus, joka voidaan ottaa vastaan ja käsitellä. Näin ankkatyypityksellä voidaan toteuttaa olio-ohjelmoinnissa usein periyttämällä toteutettava polymorfinen korvaus ilman eksplisiittistä riippuvuutta valittuun tyyppiobjektiin..
Grafiikka.
Pythonissa itsessään ei ole mahdollisuutta ladata kuvia tai muuta mediaa, mutta tämä onnistuu esimerkiksi Pygame-moduulin avulla.
Toteutukset.
Python-kielestä on tehty useita toteutuksia. Tunnetuimmat ovat C-ohjelmointikielellä tehty alkuperäinen (kielen määrittelevä) toteutus ja Java-ohjelmointikielellä tehty Jython. Muita toteutuksia ovat esimerkiksi IronPython .NET- ja Mono-alustoille sekä Python-kielellä itsellään uudelleentoteutettu PyPy. Mobiilialustoista Python on portattu myös Symbian S60 -alustalle - lisäksi kielestä on kehitetty Maemo-alustaan optimoitu versio.
Python-tulkki ja -kirjastot on kehitetty avoimen lähdekoodin projektina, ja niitä levitetään Pythonin oman lisenssin (Python Software Foundation License) alaisena, joka on yhteensopiva myös GPL-lisenssin kanssa. Pythonin lisenssi sallii lisäksi kaikenlaisen kaupallisen käytön ja jopa kaupallisen uudelleenlevittämisen.
Python-koodin tulkitseminen ja ajoa edeltävä optimointi saattavat joskus olla hitaita prosesseja, ja Pythonia ajetaankin useimmiten tavukoodina hieman Javan tapaan. Tämä vie ohjelman suorituksesta pois yhden hitaammista vaiheista, tulkkaamisen tavukoodiksi; tulkkaamattoman Python-skriptin ajaminen saattaa olla moninkertaisesti tavallisen C-kielisen ohjelman ajamista hitaampaa. Toisaalta suurimmat eroavuudet suorituskyvyssä liittyvät käytettyihin tietorakenteisiin ja algoritmeihin, joten Python-kielinen toteutus ei ole automaattisesti hitaampi. Lisäksi Pythoniin voi tehdä helpohkosti C-kielisiä laajennoksia, jos erityinen nopeus on tarpeen.
Version 3.0 uudistukset.
Joulukuussa 2008 ilmestynyt Pythonin versio 3.0 toi kieleen jonkin verran uudistuksia. Periaatteena sen kehityksessä oli vähentää ominaisuuksien rinnakkaisia toteutustapoja poistamalla vanhoja tapoja tehdä asiat. Tästä seuraa, ettei kielen uusin versio ole taaksepäin yhteensopiva, eivätkä 2-versioiden mukaiset ohjelmat siis välttämättä toimi sellaisenaan.
Version 3 ja sen tuomien muutosten käyttöönottoa on pyritty tukemaan monella tavalla. Versiolla 2.5 voi ottaa jo käyttöön joitain uudistuksia komennolla codice_9. Samoin versiolla 2.6 voidaan ottaa käyttöön kaikki version 3.0 tuomat uudistukset. Lisäksi Python 2.6:lla voidaan aktivoida varoitukset vanhanmallisen koodin käytöstä. Tämä helpottaa vanhanmallisen lähdekoodin muuttamista versiolle 3.0 sopivaksi. Lisäksi saatavilla on codice_1 käännöstyökalu, joka kääntää valtaosan 2-sarjan koodista 3-versioon.


Piippu.
Piippu on tupakan ja eräiden muiden aineiden polttamiseen käytettävä väline, jossa on pyöreähkö pesä ja ontto varsi. Vanhin tunnettu piippu on löydetty Ohiosta Yhdysvalloista. Savesta tehdyn piipun on katsottu olevan esihistorialliselta aikakaudelta.
Yleistä.
Yhteisiä piirteitä piipuissa ovat pesä eli tila, jossa tupakka tai muu vastaava aines saadaan hehkuttamaan itsestään savua, sekä varsi, jonka tarkoituksena on viilentää itse savua. Useissa piipuissa on myös eräänlaisia suodattimia ja imukkeita, joiden tarkoituksena on estää tupakasta lähtevän kosteuden pääseminen suuhun. Pesä ja varsi ovat yleensä toisistaan irrotettavia, mikä mahdollistaa piipun helpomman puhdistuksen ja myös suodattimien asettamisen ja vaihdon.
Piippujen ulkonäkö vaihtelee pesän, varren, ja suuosan koon ja muotoilun mukaan. Nämä muodot noudattavat tiettyjä normeja.
Poltosta.
Piipun valmistaminen polttoon ja polttaminen vaatii aikaa, keskittymistä ja kärsivällisyyttä. Liian nopeasti polteltaessa tupakan hehku kuumentaa piippua liikaa ja sen materiaali voi vahingoittua. Liian hitaasti polttaminen taas usein aiheuttaa hehkun sammumisen. Tähän kaikkeen vaikuttavat myös tupakan laatu, tuoreus ja aromisuus sekä piipun koko ja muotokin - joten esimerkiksi savukkeisiin tottuneille piipun poltto saattaa tuntua hitaalta ja turhauttavalta.
Piipuissa käytettävä tupakka on usein maustettua ja vahvaa, eikä savua ole tarkoitus hengittää keuhkoihin asti vaikka jotkut niin tekevätkin. Piipputupakka ei sisällä savuketupakkaan usein lisättyjä kemikaaleja jotka mahdollistavat nikotiinin nopeamman siirtymisen aivoihin keuhkojen kautta. Piipputupakan savusta olisi tarkoitus nauttia maistelemalla sen aromia nikotiinin imeytyessä vähitellen limakalvojen kautta.
Terveysvaikutukset.
Piipunpolton terveysvaikutukset eivät poikkea merkittävästi muiden tupakointitapojen vaikutuksista. Vaikka piipunsavua ei yleensä vedetäkään henkeen, on keuhkosyöpään sairastumisen riski kuitenkin suuri. Piipunpoltto on myös huulisyövän yksi aiheuttaja.
Nikotiinia on piipputupakassa keskimäärin enemmän kuin savukkeissa. Piipunsavussa on savukkeiden savua suurempia määriä haitallisia kemikaaliyhdisteitä, esimerkiksi fenolia. Piipusta tuleva savu on haitallista myös muille ihmisille polttajan itsensä lisäksi.
Materiaaleja.
Yleisempiä, huonommin kuumaa kestäviä puulajeja (kuten koivua, mäntyä, leppää, vaahteraa, jne.) ei nykyään juurikaan käytetä piipunpesien valmistamisessa, koska hehkuva tupakka polttaa itsensä lopulta pesän reunan läpi. Myös metallit soveltuvat huonosti tupakkapiippujen valmistamiseen liiallisen kuumenemisen vuoksi, mutta muihin tarkoituksiin valmistetuissa piipuissa niitä näkee käytettävän. Muista piipunpesien valmistukseen käytetyistä materiaaleista voidaan mainita vielä kivi ja posliini. Kivipiippu on myös hiilestä – antrasiitista – arvostettu ja kauniina pidetty. Antrasiitti on tiivistä ja kovaa kivihiiltä, joka on lähes puhdasta hiiltä (92%–98%). Sen väri on yleensä tumman harmaan ja mustan kirjava. Piippuja tehdään myös lasista. Yleensä ne ovat käsintehtyjä, mikä vaatii lasin puhaltajalta paljon taitoa.
Valmistajia.
Piippuja valmistetaan niin suurissa yhtiöissä kuin pienissä yrityksissäkin. Maailmanlaajuisesti tunnettuja yrityksiä on muutamia.


Pii (vakio).
Luku pii (merkitään pienellä kreikkalaisella "π"-kirjaimella) on matemaattinen vakio, joka esiintyy monilla matematiikan ja fysiikan alueilla. Se tunnetaan myös nimillä Arkhimedeen vakio ja (erityisesti saksankielisellä alueella) Ludolfin luku.
Piin likiarvo katkaistuna 100 desimaalin jälkeen on
3,14159 26535 89793 23846 26433 83279 50288 41971 69399 37510 58209 74944 59230 78164 06286 20899 86280 34825 34211 70679.
Määritelmän mukaan pii on yhtä kuin ympyrän kehän suhde halkaisijaan (euklidisessa geometriassa). Vaihtoehtoisesti pii voidaan määritellä "r"-säteisen ympyrän pinta-alan suhteena "r"-sivuisen neliön pinta-alaan: formula_1. Joissain analyysin kirjoissa pii määritellään pienimmäksi positiiviseksi luvuksi formula_2, jolle formula_3.
Eukleideen Alkeet-teoksen luvussa XII todistetaan, että kahden ympyrän alan suhde on sama kuin niiden halkaisijoiden neliöiden suhde. Tästä seuraa, että ympyrän pinta-ala on vakio (= π / 4) kertaa sen halkaisijan neliö. Pii on irrationaaliluku eli luku, jonka desimaalikehitelmä on päättymätön ja jaksoton. Ferdinand Lindemann todisti vuonna 1882 piin olevan transsendenttiluku, eli luku, joka ei ole minkään rationaalilukukertoimisen polynomin nollakohta.
Piin historia.
Koska pii on transsendenttiluku, sitä ei voi esittää päättyvänä lausekkeena peruslaskutoimituksia, potenssiinkorotusta ja juurenottoa käyttäen. Sitä on kuitenkin kauan arvioitu likimääräisesti. Vanhan testamentin Kuningasten kirjassa formula_4 on 3: "Hiram valoi myös pyöreän altaan, jota kutsuttiin mereksi. Se oli reunasta reunaan kymmenen kyynärän levyinen, korkeutta sillä oli viisi kyynärää, ja vasta kolmenkymmenen kyynärän pituinen mittanuora ulottui sen ympäri".
Ensimmäisiä säällisiä säilyneitä formula_4:n likiarvoja on egyptiläisen matemaatikko Ahmosen käyttämä. Se on säilynyt laskutehtävissä, jotka sisältyvät niin sanottuun Rhindin papyrukseen. Sen mukaan ympyrän pinta-ala on yhtä suuri kuin sellaisen neliön, jonka sivu on 8/9 ympyrän halkaisijasta. Tämä vastaa formula_4:n likiarvoa 256/81 eli noin 3,16. Noin 2000 vuotta ennen ajanlaskun alkua babylonialaiset otaksuivat, että formula_4 on joko 3 tai formula_8. Myös likiarvo formula_9 on tiedetty pitkään.
Kreikkalainen filosofi ja matemaatikko Arkhimedes todisti ympyrän sisään ja ympärille piirrettyjen monikulmioiden avulla, että ympyrän kehän ja halkaisijan suhde on lukujen formula_10 ja formula_11 välillä. Ptolemaios käytti formula_4:n arvoa formula_13. Kiinalainen Tsi Ch'ung-Chi löysi 400-luvulla formula_4:lle arvon formula_15, jota parempi murtolukuarvio on vasta formula_16.
Luku formula_4 todistettiin irrationaaliluvuksi 1700-luvulla.
Sarjakehitelmät.
Koska arkustangentin Taylorin sarjakehitelmä on
Machin itse laski tällä kaavalla piin 100 desimaalin tarkkuudella, ja myöhemminkin tätä sarjaa on paljon käytetty yhä tarkempien likiarvojen laskemiseen.
Piin desimaalien laskeminen.
Englantilainen matemaatikko William Shanks laski 20 vuoden ajan piin desimaaleja käsin ja ratkaisi luvun 707 desimaalin tarkkuudella. Vuonna 1945 kuitenkin huomattiin, että laskun 528. desimaali oli laskettu virheellisesti.
1900-luvulla pii tunnettiin jo yli miljardin desimaalin tarkkuudella, ja nykyään siitä tiedetään ensimmäiset noin 2,5 biljoonaa desimaalia. 1990-luvulla kehitettiin tapoja laskea piin heksadesimaaliesityksen numeroita mielivaltaisesta kohdasta ilman, että aiempia numeroita tarvitsee tietää.
Muita esimerkkejä.
Kun kolikko heitetään satunnaisesti neliöruudukolle, jossa kunkin neliön sivun pituus on sama kuin kolikon halkaisija (eli kaksi kertaa säde r), niin todennäköisyys, että kolikko peittää neliöiden risteyskohdan kuvassa esitetyllä tavalla, on π/4. Toistamalla koe lukuisia kertoja saadaan piille kokeellinen likiarvo.


Petteri Järvinen.
Jukka Petteri Järvinen (s. 8. helmikuuta 1962 Tampere) on suomalainen tietokirjailija, tietotekniikka-asiantuntija ja kolumnisti. Hänen kolumninsa ilmestyy kuukausittain Tietokone-lehdessä (Talouselämässä v. 2003-2009). Järvinen on pitänyt yli 1 100 koulutus- ja puhetilaisuutta ja kirjoittanut vuodesta 1986 lähtien yli 1 200 artikkelia ja muuta kirjoitusta sekä yli kolmekymmentä kirjaa. Hän on valmistunut diplomi-insinööriksi Tampereen teknillisestä yliopistosta.
Petteri Järvinen on työskennellyt Topdatassa, Davassa, Nokia Datalla, R. Linturi Oy:llä ja Saunalahti/Jippii Groupissa. Oma koulutus- ja konsultointiyritys Petteri Järvinen Oy hänellä on ollut vuodesta 1992 sekä yhteisyritys Rissa & Järvinen Oy Mika Rissan kanssa 1995–1998.
Järvinen on kritisoinut myös Wikipediaa. Hänen mielestään sitä tehdään kirjoittajien ehdoilla, eikä lukijoiden ehdoilla, kuten perinteistä tietosanakirjaa. Hän on esittänyt myös kritiikkiä Suomen digi-tv -projektia kohtaan.
Jippii Groupin hallituksessa istunut Petteri Järvinen oli muiden johtoon kuuluneiden henkilöiden ohella keväällä 2007 syytettynä Jippiin talousrikoksista, joista syyttäjä oli vaatinut ehdotonta vankeustuomiota. Käräjäoikeus vapautti vuonna 2007 internetyhtiön ex-johtajat kaikista syytteistä. 28. toukokuuta 2009 Helsingin hovioikeus tuomitsi Petteri Järvisen 120 päiväsakkoon (noin 10 000 €) tiedottamisrikoksesta. Lisäksi hän kertoi joutuneensa maksamaan noin 150 000 € oikeudenkäyntikuluja.
Järvinen oli kokoomuksen ehdokkaana vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Uudeltamaalta. Hän sai 2 430 ääntä, muttei tullut valituksi.


Platon.
Platon (, 427–347 eaa.) oli antiikin kreikkalainen filosofi ja Akatemian perustaja, jota pidetään yhtenä antiikin ja koko historian vaikutusvaltaisimmista filosofeista. Hän oli Sokrateen kuuluisin oppilas ja Aristoteleen opettaja.
Filosofina Platon oli rationalisti, realisti, idealisti ja dualisti, ja hän on ollut monien näihin liittyvien ajatusten innoittaja myöhemmässä filosofiassa. Hän kirjoitti lukuisista filosofisista aiheista ja käsitteli erityisesti etiikkaa, politiikkaa, metafysiikkaa ja tietoteoriaa. Platon tunnetaan erityisesti ideaopistaan, kirjoittamistaan dialogeista (muun muassa "Pidot", "Faidros" ja "Valtio") sekä "Sokrateen puolustuspuheesta". Platonin dialogit ovat antiikin ainoina säilyneet todennäköisesti kokonaisuudessaan nykypäivään, mutta osaa hänen nimissään kulkevista teoksista pidetään epäperäisinä, myöhempien platonikkojen kirjoittamina.
Platon oli tyyliltään kaunokirjailija, joten hänen kirjoituksensa sisälsivät tarinoita, vertauskuvia ja myyttejä yhdistettynä käsitteiden tutkimiseen. Platon kirjoitti myös Sokrateen opetuksia muistiin, ja myös Platonin dialogeissa Sokrates on miltei poikkeuksetta pääosassa. On kuitenkin epäselvää, missä määrin Sokrateen hahmon mielipiteet dialogeissa ovat todellisen historiallisen Sokrateen ajatuksia, ja missä määrin Platonin omia ajatuksia, jotka on pantu Sokrateen nimiin (niin kutsuttu sokraattinen ongelma). Sokrates vaikutti joka tapauksessa merkittävästi Platonin ajatteluun ja todennäköisesti ainakin osa Platonin varhaisempien teosten käsittelemistä ajatuksista on lainattu tai sovellettu Sokrateelta.
Elämä.
Tiedot Platonin elämästä ovat peräisin pääosin kuudesta antiikin ajalta nykyaikaan säilyneestä lähteestä. Näihin kuuluvat Filodemoksen "Academicorum philosophorum index Herculanensis" -teoksen säilyneet katkelmat ensimmäiseltä vuosisadalta eaa.; Apuleiuksen "De Platone et eius dogmate" -teoksen ensimmäiset luvut 100-luvulta; Diogenes Laertioksen "Merkittävien filosofien elämät ja opit" -teoksen kolmas luku, ”Platonin elämä”, 200-luvulta; Olympiodoroksen "In Platonis Alcibiadem commentaria" 500-luvulta; sekä Hesykhios Miletoslaisen "Onomatologokseen" (500-luku) perustuva maininta "Sudassa" (900-luku).
Nuoruus.
Platon oli kotoisin Ateenasta, ja syntyi joko siellä tai Aiginalla. Hänen isänsä oli Ariston, Aristokleen poika, ja hänen äitinsä Periktione. Platon syntyi suhteellisen yläluokkaiseen perheeseen, sillä hän oli äitinsä puolelta sukua tunnetuille valtiomiehille Solonille ja Glaukonille. Myös hänen isänsä oli ylimyksellistä sukua. Platonilla oli kaksi veljeä, Adeimantos ja Glaukon, sekä sisar Potone, joka oli Platonin myöhemmän oppilaan ja seuraajan Speusippoksen äiti. Platon itse ei mennyt koskaan naimisiin, eikä vaikuta olleen paljonkaan tekemisissä naisten kanssa lapsuutensa jälkeen.
Diogenes Laertioksen mukaan Platonin oikea nimi oli isoisänsä mukaan Aristokles. Lempinimen Platon hänen kerrotaan saaneen painikumppaneiltaan. Se tarkoittaa kreikaksi leveää ("platys"). Ei tiedetä tarkoitettiinko sillä mahdollisesti hänen ulkoista olemustaan, kuten otsaa tai painin kehittämää rintakehää, tai hänen ”tyylinsä laveutta”. Joidenkin mukaan Platon olisi kuitenkin ollut hänen oikea nimensä. Tätä tukee se, että se oli tavallinen nimi tuohon aikaan. Dikaiarkhos kertoo Platonin osallistuneen painijana Isthmian kisoihin. Urheilun lisäksi nuorta Platonia kiinnostivat maalaus ja runous; hänen sanotaan kirjoittaneen sekä dityrambeja, lyriikkaa että tragedioita. Diogeneen mukaan Platon toimi Ateenassa koregina.
Sokrateen oppilaana.
Platon tutustui Sokrateehen vuonna 407 eaa., jolloin hän oli 20-vuotias. Hänestä tuli välittömästi tämän oppilas. Platon oli saanut yhteiskuntaluokkansa mukaisesti hyvän koulutuksen ja perehtynyt siten myös filosofiaan jo aiemmin, mutta Sokrateen tapaamisen jälkeen filosofiasta tuli hänen elämäntehtävänsä. Sukutaustansa vuoksi Platonille olisi ollut luonnollista antautua poliittiselle uralle, mutta Ateenan levottomat ajat peloponnesolaissotaa seuranneina vuosina saivat aikaan sen, että hän hylkäsi politiikan. Tarinan mukaan Platon hautasi myös haaveensa runoilijan urasta kuultuaan ensimmäistä kertaa Sokrateen puhuvan. Hänen väitetään polttaneen kirjoittamansa tragediat päästyään perille uudesta kutsumuksestaan. Näiden perinteisten vaikuttamiskeinojen, politiikan ja kirjallisuuden, sijasta hän valitsi oman tapansa uudistaa yhteiskuntaa ja hahmotella omanlaistaan yhteiskuntautopiaa.
Platon Sokrateen oppilaana keskiaikaisessa kuvassa.
Platon oli Sokrateen oppilaana kahdeksan vuotta, Sokrateen vuonna 399 eaa. tapahtuneeseen kuolemaan saakka. Antiikin aikana Platon laskettiin pitkään vain yhdeksi sokraatikoksi muiden joukossa, eikä häntä pidetty aina edes sokraatikoista merkittävimpänä tai edes Sokrateen perinnön varsinaisena jatkajana samassa määrin kuin muita sokraatikkoja; Platon vaikuttaa itsekin katsoneen, ettei kuulunut Sokrateen kaikkein lähimpiin ystäviin. Platon oli myös huonoissa väleissä monien muiden sokraatikkojen, erityisesti Ksenofonin, Antistheneen, Aristippoksen ja Aiskhineen kanssa. Ksenofonin kanssa hänen katsottiin kilpailleen, koska kummatkin kirjoittivat samanlaisista aiheista, kuten puolustuspuheen Sokrateelle sekä teoksen nimeltä "Pidot". Toisaalta erityisesti Platonin ja Ksenofonin välistä kitkaa on myöhemmissä legendoissa myös liioiteltu.
Platon osallistui – ainakin oman kertomuksensa mukaan – Sokrateen oikeudenkäyntiin, mutta ei ollut paikalla tämän kuollessa: "Faidonin" mukaan hän oli tuolloin sairaana. Sokrateen saama kohtelu liikutti Platonia suuresti, ja suurin osa hänen varhaisista töistään sisältää muistelmia hänen mestaristaan. Platon ihaili Sokratesta niin paljon, että teki tästä myöhemmin dialogiensa päähenkilön ja laittoi omat ajatuksensa kokonaan tämän nimiin. Todellisuudessa ajatukset lienevät Platonin omia, mutta innoitus niihin on mitä ilmeisimmin tullut Sokrateelta, sillä vain niin voidaan selittää hänen Sokrateehen kohdistamansa ihailu.
Sokrateen kuoleman jälkeen, 28-vuotiaana, Platon muutti joksikin aikaa Megaraan Eukleideen luokse yhdessä eräiden muiden Sokrateen oppilaiden kanssa. He pakenivat mahdollisia vainoja, jotka olisivat saattaneet kohdistua kuolemaan tuomitun Sokrateen oppilaisiin. Tarinoiden mukaan Platon matkusteli lisäksi ainakin Egyptissä ja Kyrenessä ennen palaamistaan Ateenaan. Kerrotaan, että hän olisi tavannut Egyptissä ennustajia ja pappeja, sekä Kyrenessä matemaatikko Theodoroksen. Platon olisi halunnut matkustaa myös Aasiaan tapaamaan maageja, mutta sodat estivät sen. Hänen matkakumppaneikseen mainitaan Eudoksos ja Simmias, ja jopa Euripides.
Sokrateen lisäksi Platon sai paljon vaikutteita muiden muassa Herakleitokselta ja Parmenideelta. Diogenes Laertios kertoo, että Platon olisi liittynyt Sokrateen kuoleman jälkeen Kratyloksen ja Hermogeneen seuraan; ensin mainittu oli ollut Herakleitoksen oppilas, ja viimeksi mainittu puolestaan oli omaksunut Parmenideen ajatukset. Lisäksi Platon sai myöhemmin vaikutteita pythagoralaisilta, joihin hän tutustui Italiassa käydessään.
Varhaiset dialogit.
"Sokrateen puolustuspuheen" ajatellaan yleensä olevan Platonin varhaisin teos. Se esittää puheen, jonka Sokrates piti puolustuksekseen omassa oikeudenkäynnissään. Vaikka se ottaa antiikille tyypillisesti joitakin vapauksia taiteellisen vaikutelman nimissä, sen ajatellaan kuvaavan alkuperäisen puheen ytimen hyvin. Pian Sokrateen kuoleman jälkeen Platon kirjoitti myös ensimmäiset, niin sanotut varhaisvaiheen dialoginsa. Näihin lukeutuvat laajempi ja lyhyempi "Hippias", "Ion", "Kriton", "Kharmides", "Lakhes", "Lysis", "Euthydemos", "Euthyfron", "Gorgias" ja "Protagoras", sekä "Valtion" ensimmäinen kirja. Teokset valmistuivat mahdollisesti hyvin pian Sokrateen kuoleman jälkeen. Osa on periaatteessa saattanut valmistua jo Sokrateen eläessä. Tällaisiksi on epäilty erityisesti "Ionia" ja lyhyempää "Hippiasta". Diogenes Laertios kertoo tarinan, jonka mukaan Sokrates olisi kuunnellut Platonin lukevan dialogiaan "Lysis" hänelle ja suuttunut, koska Platon oli kirjoittanut siihen sellaista, mitä Sokrates ei ollut koskaan sanonut. "Sokrateen puolustuspuhe" ja "Kriton" ovat sisältönsäkin puolesta syntyneet luonnollisesti vasta Sokrateen kuoleman jälkeen.
Noin vuonna 389 eaa. Platon matkusti ensimmäisen kerran Suur-Kreikkaan, nykyisen Italian Sisiliaan. Hän kävi sekä Tarentumissa että Syrakusassa. Yhtenä syynä tälle matkalle saattoi olla halu tutustua pythagoralaiseen filosofiaan. Tarentumissa hänen tiedetään olleen yhteyksissä ainakin pythagoralaiseen Arkhytakseen. Diogeneen mukaan hän tapasi Italiassa myös samaan koulukuntaan kuuluneet Filolaoksen ja Eurytoksen.
Syrakusassa Platon tutustui kaupungin tyranniin Dionysios vanhempaan sekä tämän sukulaiseen Dioniin ja opetti näille filosofiaa. Dionysios itse ei suostunut hylkäämään väkivaltaisia hallintoperiaatteitaan, mutta Dionista tuli Platonin oppilas ja ystävä. Vuonna 388 eaa. Platon palasi Ateenaan, koska Dionysios ajoi hänet pois loukkaantuneena hänen opetuksistaan, joiden mukaan tyranni ei saa hallita pelkästään voimaa käyttäen vaan hänen olisi oltava myös erityisen hyveellinen. Erään kertomuksen mukaan Dionysios olisi myynyt Platonin orjaksi Spartan lähettiläälle Pollikselle ja hänet olisi vapauttanut kyreneläinen Annikeris.
Platonin varhaisten dialogien kausi sijoittuu näin Sokrateen kuoleman ja Platonin ensimmäisen Sisilian matkan väliin, noin vuosille 399-387 eaa.
Platonin Akatemia, keskivaiheen dialogit.
Italiasta palattuaan Platon perusti tunnetun filosofikoulunsa, Akatemian. Tämä tapahtui noin vuonna 385 eaa., jolloin Platon oli noin 40-vuotias. Akatemia sijaitsi Ateenassa Akademeia-nimisessä lehdossa. Siellä sijaitsi puistomainen urheilupaikka, jossa Platon alkoi opettaa filosofiaa hänen ympärilleen kerääntyneille filosofian harrastajille. Kuuluisimpiin oppilaisiin lukeutuu Aristoteles, joka opiskeli siellä monien muiden tunnettujen oppineiden tavoin useiden vuosien ajan. Muita Platonin oppilaita olivat muiden muassa Speusippos, Ksenokrates, Filippos, Dion, Herakleides, Lykurgos ja Demosthenes. Platonin oppilaina oli myös naisia. Akatemia oli yksi varhaisimmista järjestäytyneistä oppilaitoksista länsimaissa, ja opetuksen lisäksi sen toimintaan kuului tutkimusta kaikilta tieteen aloilta. Akademeian lisäksi Platon opetti myös Kolonoksessa omassa puutarhassaan.
Platonille itselleen Akatemian perustaminen on todennäköisesti ollut hänen merkittävin saavutuksensa. Hän toimi Akatemian johdossa keskeytyksettä noin kaksikymmentä vuotta ja yhteensä noin neljäkymmentä vuotta, luovuttaen koulunsa ainoastaan matkojensa ajaksi Herakleideen johtoon. Tänä kautena hänen filosofiansa kehittyi täyteen kypsyyteensä. Tuona aikana Platon kirjoitti myös keskivaiheen dialoginsa, joihin lukeutuvat hänen kuuluisimmat teoksensa "Valtio" ja "Pidot". Muita keskivaiheen dialogeja ovat "Faidon", "Kratylos", "Meneksenos" ja "Menon", joista kolme viimeistä luetaan joskus siirtymäkauteen varhaisten ja keskivaiheen dialogien välille. Siirtymävaiheeseen kohti myöhäisvaihetta kuuluvat lisäksi "Parmenides", "Theaitetos" ja "Faidros". Siirtymävaiheet mukaan lukien keskivaiheen dialogien kausi sijoittuu vuosille 387-355 eaa.
Myöhäisvaiheen dialogit.
Vuonna 366 eaa. Platon matkusti toisen kerran Sisiliaan Dionysios nuoremman ja tämän neuvonantajaksi nousseen Dionin kutsumana. Platonin tarkoituksena oli todennäköisesti opettaa nuorelle tyrannille hänen "Valtiossaan" määrittelemät filosofikuninkaan ihanteet. Diogenes Laertioksen mukaan hänen tarkoituksensa oli pyytää Dionysiokselta maata ja asukkaita, jotka ryhtyisivät elämään hänen suunnittelemansa valtiomuodon mukaan. On kuitenkin epävarmaa, haaveiliko hän todellisuudessa varsinaisen ihannevaltion perustamisesta Sisiliaan. Lopulta Dionysios ja Dion kuitenkin riitaantuivat, ja myös Platon joutui ennen pitkää poistumaan maasta. Hän palasi Ateenaan koulunsa johtoon vuonna 365 eaa. Vuonna 361 eaa. Platon palasi Sisiliaan kolmannen ja viimeisen kerran, sillä hänet kutsuttiin takaisin. Hänen tarkoituksenaan oli saada sovinto Dionysioksen ja Dionin välille. Tämä kuitenkin epäonnistui ja Platon joutui panttivangiksi. Hän pääsi palaamaan Ateenaan vuonna 360 eaa.
Sisilian-matkoja lukuun ottamatta Platon toimi Akatemian johdossa elämänsä loppuun asti osoittamatta merkittävää vanhuudenheikkoutta. Palattuaan lopullisesti Ateenaan Platon kirjoitti myöhäisvaiheen dialoginsa. Näihin kuuluvat (mahdollisesti aikajärjestyksessä) "Sofisti", "Valtiomies", "Filebos", "Timaios", "Kritias" ja "Lait".
Platon kuoli noin 80-vuotiaana vuonna 347 eaa. Diogenes Laertioksenkin välittämän luotettavamman tiedon mukaan hän kuoli kesken hääaterian, Ciceron mukaan puolestaan kesken kirjoittamisen. Platonin kuolema oli Ateenassa merkkitapaus. Hänet haudattiin Akatemian alueelle koko koulun osallistuessa hautajaissaattoon, ja myös Filippos II:n kerrotaan osallistuneen hautajaisiin. Platonin muistolle omistettiin kulttimenot, joihin kuului vuotuinen juhla. "Lait", joka oli Platonin kuollessa kesken ja kirjoitettuna pelkästään vahatauluille, julkaistiin vasta kuoleman jälkeen.
Myöhäisvaiheen dialogien kausi sijoittuu näin vuosille 355-347 eaa.
Filosofia.
Platon, kuten Sokrateskin, ajatteli että viisaudessa oli jotain jumalallista – että filosofia, joka sai alkunsa tiedonhalusta, oli älylliselle ihmiselle välttämätöntä toimintaa ja suurimpia siunauksia joista hän on osallinen. Kun ihminen tavoittelee viisautta rakastajan intohimolla, siitä tulee sielun puhdistaja, joka ohjaa ihmistä yönkaltaisesta pimeydestä valoon. Tällainen viisauden tavoittelu vaati kuitenkin sitä, että ihminen on ollut jo alun perinkin yhteydessä jumaluuteen, ja tämä yhteys merkitsi puolestaan sitä, että sielu on luonteeltaan jumalallinen ja kuolematon, ja että sillä on synnynnäinen tarve tulla ikuisen kaltaiseksi. Filosofian kautta saa alkunsa paitsi tieto myös oikea toiminta.
Sokrateen ajatus siitä, että hyve on käytännöllistä tietoa, tulee esille dialogissa "Protagoras" ja siihen liittyvissä pienemmissä dialogeissa. Ne luovat Platonin etiikan perustan kumoamalla yleisiä näkemyksiä, joita moraaliin ja hyveisiin liitettiin. Vaikka sanat etiikka ja fysiikka eivät edes esiinny Platonin teoksissa eikä dialektiikkaakaan esitetä erillisenä alana, Platonia voidaan silti pitää filosofian klassisen kolmijaon – dialektiikka (ja logiikka), fysiikka ja etiikka – alullepanijana. Hänellä oli todennäköisesti tavoitteenaan kehittää sokraattinen menetelmä tieteelliseksi dialektiseksi (loogiseksi metafyysiseksi) järjestelmäksi, joka tarjoaisi perustan sekä inhimilliselle tiedolle (fysiikka) että toiminnalle (etiikka). Tämän vuoksi hän erotti yleisen tietoon tähtäävän tutkimuksen ja ymmärryksen ainakin jossain määrin fysiikkaan ja etiikkaan liittyvistä asioista. Dialogeista "Theaitetos", "Sofisti", "Parmenides" ja "Kratylos" ovat etupäässä dialektisia; "Protagoras", "Gorgias", "Valtiomies" ja "Filebos" etupäässä eettisiä; ja "Timaios" etupäässä fysiikkaa käsittelevä. Platonin voidaan kuitenkin nähdä olleen menestyksekkäämpi dialektiikassa ja etiikassa kuin fysiikassaan.
Platonin ajattelua on tulkittu lähinnä kahdella tavalla. Antiikin aikana hänen teostensa katsottiin muodostavan yhtenäisen kokonaisuuden. Nykyaikana Platonin ajattelun katsotaan sen sijaan useimmiten kehittyneen ja muuttuneen ajan kuluessa. Vastaavasti siinä missä aiemmat tutkijat pyrkivät järjestämään Platonin dialogit aiheiden mukaan niin, että ne muodostaisivat mahdollisimman järkevän kokonaisuuden, nykyajan tutkijat ovat pyrkineet ennen kaikkea selvittämään sitä, missä järjestyksessä dialogit on kirjoitettu.
Dialogien saamasta arvostuksesta huolimatta Platon itse piti suullista opetusta huomattavasti arvokkaampana. Platonin suullisista opetuksista, kuten luennosta nimeltä ”Hyvästä”, on säilynyt jonkin verran tietoa.
Platonin omaan ajatteluun pohjautuvaa myöhempää filosofiaa kutsutaan platonismiksi.
Todellisuuden kaksi tasoa.
Platonin varhaisemmat dialogit käsittelivät lähinnä niitä menetelmiä, joilla voidaan saavuttaa tietoa, ja myöhäisemmät dialogit oikeudenmukaisuutta ja käytännöllistä etiikkaa. Perustavana ajatuksena Platonilla oli kaikessa filosofiassaan aina se, että aistien avulla saavutettu tieto on epävarmaa ja epäpuhdasta, ja että ainoastaan mietiskelevä sielu voi saavuttaa todellista tietoa. Ainoastaan tällaisella tiedolla on tieteellistä ja eettistä merkitystä. Todellisuuden jakaminen tällä tavalla kahteen tasoon, ymmärrettävissä ja ajateltavissa olevaan korkeampaan todellisuuteen ja aistittavissa olevaan alempaan todellisuuteen eli maailmaan ympärillämme, oli Platonin filosofian keskeisin piirre ja lähes jokaisen Platonin teoksen voidaan nähdä olevan riippuvainen tästä mallista. Platonin dialogit esittävät tähän jakoon perustuvia näkemyksiä niin metafysiikasta, järjestä, tiedosta ja tiedon hankkimisesta, sielusta, etiikasta, ihmiselämästä kuin ihanteellisen valtion toiminnastakin.
Platonin filosofian voidaan katsoa perustuvan paitsi Sokrateen myös Herakleitoksen, Parmenideen ja Pythagoraan ajatuksiin. Erään näkemyksen mukaan hänen eettinen ja poliittinen oppinsa vastasi Sokrateen opetuksia, oppi aistittavista asioista Herakleitosta ja oppi ajateltavista asioista Parmenidesta ja Pythagorasta. Herakleitos oli nähnyt maailman jatkuvassa muutoksen tilassa, Parmenides taas tavoitteli maailmassa olevaa muuttumatonta tosiolevaista. Platonin voidaan katsoa yhdistäneen Herakleitoksen ja Parmenideen ajattelun jakamalla todellisuuden kahteen tasoon, joista toinen edusti muuttuvuutta ja toinen muuttumattomuutta. Hän nimittäin katsoi, että toiset asiat ovat aistittavissa ruumiin avulla ja toiset puolestaan ajateltavissa ruumista käyttämättä. Muuttuvan maailman asiat olivat niitä, jotka aistittiin ruumiilla, kun taas muuttumattomia asioita voitiin ajatella pelkällä järjellä. Pythagoralaisuus vaikutti Platonin ajatuksiin muuttumattomien asioiden taustalla olevasta matemaattisesta perustasta.
Metafysiikka.
Platonin ajattelun tunnetuimpia osatekijöitä on hänen "ideaopiksi" kutsuttu dualistinen metafysiikkansa. Siinä maailma jaetaan kahteen puoleen edellä kuvatun kahden todellisuuden tason periaatteen mukaisesti: järjen käsitettävissä olevaan "muotojen" maailmaan tai ideamaailmaan, ja aistein havaittavissa olevaan maailmaan ympärillämme. Platon näki aistittavissa olevan maailman ja kaikki siinä olevat asiat epätäydellisinä kopioina ymmärrettävissä olevan maailman muodoista eli "ideoista" (kreik. "eidos"). Nämä ideat ovat muuttumattomia ja täydellisiä, ja ne ovat käsitettävissä ainoastaan älyllä ja ymmärryksellä, eli sillä mielen kyvyllä, joka ei sisällä aistien käyttöä tai mielikuvitusta.
Platonille ideat olivat siis ikään kuin aistittavissa maailmassa olevien asioiden puhtaita ja muuttumattomia arkkityyppejä, ja tämä koski sekä aineellisia että aineettomia asioita: yhtä lailla kuin kaikkia yksittäisiä hevosia yhdisti Hevosen idea, josta ne olivat epätäydellisiä kopioita, samoin kaikkia yksittäisiä kauniita asioita yhdisti Kauneuden idea, josta ne olivat osallisia. Platonin myöhemmän ajattelun keskeinen piirre oli yleinen matematisointi, ja hän ajatteli luvuilla ja geometrisillä muodoilla (Platonin kappaleet) olevan vastineensa ideamaailmassa.
Platon esitti ideaoppinsa muun muassa dialogeissa "Faidon" ja "Valtio". Viimeksi mainitussa Platon havainnollisti ajatuksiaan useilla tunnetuilla vertauksillaan, joihin kuuluvat luolavertaus, aurinkovertaus ja jaettu jana. Näiden lisäksi "Parmenides" sisältää ideaopin itsekriittisen käsittelyn, ja "Sofistissa" ja "Valtiomiehessä" Platon lähestyy ajatusta kokonaan uudelta kannalta. Tämän vuoksi tutkijat ovat myös kysyneet, muuttiko Platon jossain vaiheessa mieltään ideoiden luonteen suhteen. Myöhemmässä filosofiassa niin kutsuttu platoninen realismi liittyy läheisesti Platonin näkemyksiin.
Tietoteoria.
Platonin ideaopin päätavoitteena on ilmeisesti ollut tiedon takaaminen muuttuvassa maailmassa. Tämä oli antiikin aikana merkittävä filosofinen ongelma, koska tiedon katsottiin olevan jotakin pysyvää, kun taas maailmassa kaikki vaikuttaa olevan epävakaata ja muutoksen tilassa. Platonin ratkaisu oli siirtää tiedon perusta kokemuksen jokapäiväisestä maailmasta erilliseen ideoiden maailmaan; tietoa voitiin saada vain ideoista. Tieto tuli näin mahdolliseksi, mutta sillä hinnalla, että siitä tuli ylimaallista ja elitististä: vain pieni osa ihmisistä oli kykeneviä pääsemään siihen käsiksi.
Ideaoppiin kytkeytyvät tietoteoreettiset näkemyksensä Platonin esitti ennen kaikkea dialogeissa "Theaitetos" ja "Menon". "Theaitetoksessa" esitetään kysymys siitä, mitä tieto on. Vastauksena edetään kohti klassista tiedon määritelmää: tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. "Menon" puolestaan esittää Platonin näkemykset tiedon luonteesta ja oppimisesta. Se alkaa kysymyksellä siitä, voidaanko hyvettä opettaa, ja etenee ajatukseen asioiden muistiinpalauttamisesta ("anamnēsis"), jonka mukaan oppimisessa on kyse ennalta olleen tiedon uudelleenlöytämisestä, sekä ajatukseen "oikeasta mielipiteestä", käsityksestä joka on oikea mutta jolla ei kuitenkaan ole selkeitä perusteita.
Tiedon uudelleenpalauttaminen mieleen, eli muistaminen, oli Platonille ikuisen idean tavoittamista. Siinä missä aistit käsittelivät vaihtuvia, liikkuvia asioita, muisti tavoitti levossa olevia ja pysyviä asioita, eikä Platonille mikään muu ollut pysyvää kuin ideat. Muistiinpalauttamisen kautta tietoteoria kytkeytyi ajatukseen sielun kuolemattomuudesta ja ennaltaolosta.
Fysiikka.
Fysiikka oli Platonille tietoa aistittavista ilmiöistä eli ideoiden aineellisista toteutumista ilmiömaailmassa. Koska Platon katsoi, että todellista tietoa voitiin saada vain ideoista, ilmiömaailma ei ollut hänelle erityinen tieteellisen mielenkiinnon kohde, samoin kuin se ei ollut ollut Sokrateellekaan. Luonto eli aistimaailma näyttäytyi hänelle ainoastaan ideamaailman alempiarvoisena kopiona, joka tarjosi vain epävarmoja aistien välittämiä kuvia. Näin aistimaailmaan liittynyt tieto ei ollut todellista tietoa eikä edes tiedon lähde, vaan ainoastaan todellisen tiedon yksittäistapauksia. Tästä seurasi, ettei Platonille voinut olla olemassa empiiristä tietoa, koska se olisi ollut suorassa ristiriidassa hänen rationalistisen ajattelunsa kanssa. Siksi Platon hylkäsi myös tieteelliset kokeet. Platon katsoi, että ilmiöiden tehtävänä oli lähinnä stimuloida mieltä niin, että asioiden muistiinpalautuminen käynnistyy.
Vanhemmalla iällä Platon kuitenkin käänsi huomionsa ilmiömaailmaan dialogissaan "Timaios", joka on hänen ainoa luonnontieteellinen teoksensa. Platon omaksui pythagoralaisilta ajatuksen matematiikan ja tähtitieteen käyttämisestä ikuisen ideamaailman ja muutoksessa olevan aineellisen maailman kytkemisessä toisiinsa. Matematiikka opetti ikuisia asioita, jotka kuitenkin kytkeytyivät aineelliseen; tähtitiede puolestaan tutki kaikkeutta ja taivaankappaleita, joita pidettiin ikuisina, itsessään liikkuvina ja jumalallisina, ja joiden liikkeet olivat matemaattisesti käsiteltävissä.
Platonin käsitystä luonnosta hallitsi teleologinen näkemys kaikkeuden tarkoituksesta, jota ohjasi jonkinlainen maailmansielu, joka teki kaiken parhaalla mahdollisella tavalla sekä moraalisessa, älyllisessä että esteettisessä mielessä. Kaikkeuden järjestäytymisen kaoottisesta aineesta järjestäytyneeksi kosmokseksi Platon esitti "Timaioksessa" myytin muodossa: hyväntahtoinen käsityöläinen, demiurgi, muovasi kaikkeuden olemassa olleesta aineesta, käyttäen mallinaan ikuista ideamaailmaa. Ainetta Platon vertasi siis käsityöläisen käyttämään materiaaliin. Näin luominen ei tapahtunut "ex nihilo" eli tyhjästä, mikä ei olisi sopinut kreikkalaiseen ajatteluun.
Sielu ja ruumis.
Platon opettaa Akatemiassaan (Carl Johan Wahlbom).
Muut Platonin sielua koskevat ajatukset ovat enimmäkseen peräisin dialogeista "Faidon", jonka pääasiallisena tarkoituksena oli sielun kuolemattomuuden todistaminen, sekä "Timaios", joka käsitteli muun muassa sielun alkuperää. Platon katsoi, että sielu oli ollut olemassa jo ennen yhdistymistään aineelliseen ruumiiseen, ja se oli nähnyt ideataivaassa ideat sellaisina kuin ne olivat, mikä oli myös esiehtona opille muistiinpalauttamisesta. Tämä jako korkeampiarvoiseen sieluun ja alempiarvoiseen ruumiiseen ilmentää jälleen kerran Platonin kahden tason mallia. Platonin mukaan kuolemattomuus kuului ainoastaan järkisielulle.
Politiikka.
Platonin ajatuksilla oli usein myös yhteiskunnallinen rajapinta, erityisesti silloin kun hän käsitteli ihannevaltiota tai ihanteellista hallintoa. Platonin poliittinen ajattelu perustui Sokrateen ajatteluun, jossa keskeisin kysymys oli kysymys hyvästä elämästä. Politiikkaan sovellettuna seurasi kysymys, millainen valtio mahdollistaa hyvän elämän.
Platon käsitteli poliittisia aiheita useissa dialogeissaan, ja hänet voidaan nähdä koko poliittisen filosofian perustajana. Platonin merkittävimmät ajatukset sisältyvät hänen kenties tunnetuimpaan teokseensa "Valtio", joka luetaan hänen keskivaiheen tuotantoonsa. "Valtion" lisäksi Platonin dialogeista poliittisia ovat erityisesti "Lait", "Valtiomies", "Minos", "Epinomis" ja "Kritias". Eettisen ulottuvuuden kautta poliittisen ajattelun voidaan kuitenkin nähdä olevan osana kaikkia Platonin teoksia.
Platon katsoi, että valtiota piti johtaa retoriikan ja suostuttelun sijasta järjellä ja viisaudella. Hän kuitenkin katsoi, että ihmisten sielunkyvyt ovat erilaiset, ja vain pieni vähemmistö, filosofit, voi saavuttaa kokonaisnäkemyksen siitä, mikä on valtion yhteinen hyvä. Siksi filosofien tuli toimia hallitsijoina: Platonin mukaan valtiossa "on joko filosofien tultava kuninkaiksi tai sitten niiden, joita me nyt sanomme kuninkaiksi ja hallitsijoiksi, on ryhdyttävä toden teolla ja vakavasti harrastamaan filosofiaa, niin että poliittinen valta ja filosofia sulautuvat yhteen".
Nämä Platonin näkemykset perustelevat sen, miksi demokratia ja erityisesti Ateenan demokratia sellaisena kuin se oli Platonin aikana tuli hylätä. Platonin esittämää hallintomuotoa voidaan kuvata eräänlaiseksi filosofiseksi aristokratiaksi tai monarkiaksi.
Myös Platonin viimeinen teos "Lait" esittää hahmotelman ihannevaltiosta; se kuitenkin poikkeaa "Valtion" esittämästä merkittävästi. Usein on ajateltu, että "Valtio" esittäisi, millainen ihanteellinen valtio parhaimmillaan olisi, ja "Lait" puolestaan sen, millainen valtio olisi paras, jos ihmisluonnosta ei tehdä yhtä optimistisia oletuksia. Tällöin voidaan joko katsoa, että Platon piti "Valtion" ihannevaltiota alun perinkin hankalana toteuttaa, tai että hän muutti näkemyksiään ihmisluonnosta dialogien välillä.
Platon ei itse toiminut politiikassa filosofiksi ryhdyttyään, eikä hän suunnitellut filosofien vallankaappausta. Platonin omana aikana hänen teoriansa ymmärrettiin utopiaksi, vaikka niitä sekä arvosteltiin että pilkattiin usein. Sekaantuminen Sisilian matkoilla Syrakusan hallitsijaperheen valtataisteluun sai Platonin kuitenkin leikittelemään ajatuksella filosofikuninkaista ja sellaisten kasvattamisesta, ja myöhemmin Akatemian yhtenä päämääränä olikin yhteiskunnallisen eliitin kasvattaminen.
Teokset.
Platonin "Valtion" latinankielisen painoksen kansilehti vuodelta 1713.
Platonin teokset ovat harvoina antiikin kirjoittajien teoksista säilyneet nykyaikaan kokonaisuudessaan. Teosten kaanon kiinnitettiin todennäköisesti suunnilleen ajanlaskun alun aikoihin. Teokset yhdistävät kaksi kreikkalaiselle kulttuurille luonteenomaista piirrettä, runouden ja filosofian, ja niitä on kautta aikojen ihailtu sekä niiden taiteellisten että filosofisten ansioiden ansiosta. "Sokrateen puolustuspuhetta" lukuun ottamatta kaikki teokset ovat dialogimuodossa, josta Platon on erityisen kuuluisa. Platon ei kuitenkaan ollut ensimmäinen joka kirjoitti dialogimuodossa – ennen häntä dialogeja olivat kirjoittaneet muiden muassa Zenon Elealainen ja Aleksamenos Teoslainen sekä lukuisat sokraatikot, kuten Ksenofon, Aiskhines, Antisthenes ja Eukleides.
Platonin teoksissa pohditaan mm. aristokraattista ja demokraattista hallitusmuotoa, perinnöllisyyden ja ympäristötekijöiden vaikutusta ihmisten älykkyyteen ja persoonallisuuteen (josta myöhemmin ovat puhuneet mm. Thomas Hobbes ja John Locke), sekä ihmismielessä olevan tiedon subjektiivisuutta ja objektiivisuutta (jota myöhemmin ovat käsitelleet mm. David Hume ja Immanuel Kant). Jopa myyttinen tarina kadonneesta Atlantiksesta on saanut alkunsa Platonin esimerkinomaisesta kertomuksesta teoksissa "Timaios" ja "Kritias".
Suhde historialliseen Sokrateehen.
Platonin varhaisimpia dialogeja kutsutaan sokraattisiksi dialogeiksi. Niissä Sokrates on merkittävässä roolissa ja hänet esitetään käyttämässä omaa sokraattista menetelmäänsä, toisin sanoen esittämässä kysymyksiä oppilailtaan, ilman, että hän esittää itse positiivisia kannanottoja asioihin. Sokrateen kiinnostus on ennen kaikkea käytännöllisessä etiikassa, eivätkä keskustelut noudata mitään valmista muotoa. Platonin dialogit kuitenkin muuttuivat suuresti Platonin elämän aikana. Tutkijat ovat yleisesti sitä mieltä, että Platonin varhaisemmat dialogit perustuvat läheisemmin Sokrateen ajatteluun, kun taas myöhemmissä dialogeissa hän erkaantuu mestarinsa näkemyksistä, ja esittelee Sokrates-nimisen henkilöhahmon kautta oman filosofiansa. Niissä Sokrates käsittelee kaikkia filosofisia aiheita ja esittää niihin positiivisia kannanottoja. Siinä missä varhaisemmat dialogit päättyvät usein ratkaisemattomaan tilanteeseen ("aporia"), myöhemmät dialogit ovat sävyltään dogmaattisempia. Samoin dialogimuoto, jota aiemmissa teoksissa käytettiin draamallisen vaikutelman luomisessa, on edelleen mukana myöhemmissä teoksissa, mutta vailla erityistä käyttöä: muut henkilöhahmot eivät osallistu keskusteluun juuri muutoin kuin sanomalla Sokrateelle "kyllä", "varmasti" ja "olet aivan oikeassa". Myöhäisvaiheen dialogeissa Sokrates on joko poissa tai hiljaa.
Platon ei mainitse teoksissaan itseään, lukuun ottamatta "Sokrateen puolustuspuhetta" ja "Faidonia". Koska Platon itse ei toiminut henkilöhahmona dialogeissaan, hän ei ollut muodollisesti sitoutunut mihinkään niissä sanottuun. Muiden muassa George Grote on katsonut, että Platon kehitteli dialogeissaan vapaasti niitä aiheita, jotka sattuivat häntä sillä hetkellä kiinnostamaan, ilman että olisi sitoutunut mihinkään niissä sanottuun. Monet toiset taas ovat katsoneet, että Platon laittoi omia mielipiteitään Sokrateen suuhun ja esitti näin muun muassa ideaopin Sokrateen suulla tämän kuoleman jälkeen, vaikka se oli todellisuudessa hänen omaa keksintöään. Diogenes Laertioksen mukaan Platon olisi käyttänyt Sokrateen lisäksi muun muassa Timaios Lokrilaista ja muutamia tuntemattomiksi jääviä hahmoja omien ajatustensa esittäjänä.
Kysymystä siitä, missä määrin Platonin dialogien Sokrates vastaa historiallista Sokratesta, kutsutaan sokraattiseksi ongelmaksi. Joka tapauksessa Platonin dialogeja ei ole tarkoitettu sanatarkoiksi esityksiksi tämän opetuksista. Platon halusi välittää Sokrateesta jälkipolville tietynlaisen kuvan, johon hän halusi myös itse samaistua.
Dialogien muoto ja tyyli.
Platon tuo Sokrateen suulla näkemyksensä esille kolmella eri tavalla: kyselemällä, argumentoimalla ja esittämällä myyttejä. Kaikki tulevat esille toisiinsa kietoutuneina filosofin, yleensä Sokrateen, johtamassa dialektisessa keskustelussa. Platon halusi korostaa dialektiikan eroa sofistien ja puhetaidon opettajien eli reetorien luennointiin. Kyselevässä esitysmuodossa Sokrates esittää yleensä olevansa tietämätön niistä asioista, joista esittää kysymyksiä, ja haluaa selvittää muiden käsityksiä muun muassa moraalin avainkäsitteistä. Keskustelut toimivat näin käsiteanalyysinä, jossa käsitteitä pilkotaan alkutekijöihinsä ja etsitään niiden varsinaista ydintä. Keskustelun edetessä päädytään paitsi määrittelemään käsitteitä uudestaan, usein myös umpikujaan eli "aporiaan". Tällaisessa tilanteessa oltiin vapauduttu ennakkoasenteista ja todellinen ratkaisun etsiminen saattoi vasta alkaa. Argumentoivassa esitysmuodossa keskustelun johtaja esittää ajatuksensa enemmän luennoivalla tyylillä, pyytäen kuitenkin kuulijalta myöntymystä uusille määritelmille ja logiikkansa etenemiselle. Myyttejä Platon käytti esittäessään sellaisia asioita, joita oli vaikea esittää rationaalisella argumentaatiolla, välittämättä historiallisesta totuudesta. Myöhempinä aikoina jotkut Platonin esittämistä myyteistä, kuten kertomus Atlantiksesta, on virheellisesti ymmärretty historiallisiksi.
Dialogien näennäisesti lavastettu asetelma antaa sekä Platonille että lukijalle mahdollisuuden etääntyä filosofisista kysymyksistä, jotka ovat kulloinkin keskustelun alla. Kukin voi valita kahdesta lähestymistavasta: on mahdollista joko osallistua dialogeihin ja niissä keskusteltuihin ideoihin, tai vain ajatella dialogeja esityksenä niihin osallistuvien henkilöiden persoonallisuuksista. Dialogimuoto mahdollisti myös sen, että Platon saattoi laittaa epäsuosittuja tai kumottaviksi tarkoitettuja mielipiteitä vihamiestensä suuhun, esimerkkinä Thrasymakhos "Valtiossa", sekä Kallikles, Gorgias, Protagoras, Polos, Hippias ja Euthydemos.
Platonin dialogit ovat kirjalliselta tyyliltään antiikin parhaimmistoa, ja niissä näkyvät hyvin Platonin kirjailijanlahjat, joita hän oli tottunut käyttämään jo ennen filosofin uraansa. Dialogit on kirjoitettu runolliseen sävyyn, harmonisesti etenevällä rytmillä ja ne ovat täynnä rikasta kuvastoa ja sanastoa. Tästä syystä sekä antiikin että nykyajan kriitikot ovat usein ylistäneet teosten tyyliä suuresti. Erityisesti Platonia ylisti Cicero, joka sanoi, että "Zeus puhuisi samalla tavalla, jos vain hän suvaitsisi alentua inhimillistä kieltä käyttämään". Aristoteles luonnehti Platonin tyyliä proosan ja runouden välimuodoksi. Jopa abstrakteja asioita käsitellessään Platonin kieli on usein selkeää, yksinkertaista ja harmonista.
Joskus Platon kirjoittaa kuitenkin monisanaisesti ja sortuu hämäryyksiin, jotka johtuvat joko ylpeydestä tai italialaisen koulukunnan vaikutuksesta. Varsinkaan Platonin filosofiassaan käyttämät käsitteet eivät ole aina täysin yksiselitteisiä. Hän käytti usein samasta asiasta eri nimityksiä, joskus jopa päinvastaisia sellaisia, ja joskus eri asioista samoja nimityksiä. Esimerkiksi ikuisista ja pysyvistä ideoista hän käytti myös nimityksiä muoto, malli, suku, perusta ja syy. Aistittavia asioita hän kutsui sekä olevaksi, koska ne syntyvät, ja ei-olevaksi, koska ne muuttuvat jatkuvasti. Platon on saattanut olla osittain tarkoituksella vaikeaselkoinen estääkseen oppimattomia saamasta selvää hänen filosofiastaan.
Dialogien jaottelu ja aitous.
Platonin dialogit liittyvät läheisesti toisiinsa, ja ne on historian saatossa järjestetty useilla eri tavoilla. Niiden alkuperäistä kirjoittamisjärjestystä ei kuitenkaan tiedetä, ei myöskään sitä, missä määrin niitä on muokattu myöhemmin. Dialogit voidaan jakaa muun muassa aikakausittain varhaisiin, keskivaiheen ja myöhäisvaiheen dialogeihin, kuten on esitetty yllä Platonin elämäkerran yhteydessä, perustuen nykyaikaiseen kielitieteelliseen analyysiin; perinteisesti tetralogioittain, kuten on esitetty alla olevassa luettelossa; sekä erään toisen antiikin aikaisen jaottelun mukaan, jossa dialogit on ryhmitelty teoreettisiin (luonnonopilliset ja loogiset), käytännöllisiin (eettiset ja poliittiset), harjoittaviin (kätilöivät ja koettelevat) sekä kilpailullisiin (todistavat ja kumoavat) dialogeihin.
Friedrich Schleiermacher jaotteli dialogit kolmeen luokkaan, jotka perustuivat hänen analyysiinsä Platonin filosofisesta kehityksestä. Hänen jaottelunsa mukaan 1) ensimmäisen eli alkuvaiheen dialogeista keskeisimpiä ovat "Faidros", "Lysis", "Protagoras", "Lakhes", "Kharmides", "Euthyfron" ja "Parmenides"; 2) toisen eli siirtymävaiheen dialogeja ovat mm. "Gorgias", "Theaitetos", "Menon", "Euthydemos", "Kratylos", "Sofisti", "Valtiomies", "Pidot", "Faidon" ja "Filebos"; ja 3) kolmannen eli huippuvaiheen dialogeja ovat "Valtio", "Kritias", "Timaios" ja "Lait". Schleiermacher katsoi dialogien seuraavan didaktista suunnitelmaa, jonka sisällön "Faidros" esittää.
Tämän jälkeen on kuitenkin katsottu, että Platonin ajattelu kehittyi ajan myötä, ja dialogien kirjoitusjärjestystä on tutkittu muun muassa kirjallisuuskriittisin menetelmin sekä käyttäen apuna kielellisen tyylin analyysiä ja filosofista tutkimusta. Lewis Campbell oli ensimmäinen, joka todisti tyylianalyysiin perustuen, että "Kritias", "Timaios", "Lait", "Filebos", "Sofisti" ja "Valtiomies" muodostavat yhden dialogiryhmän, kun taas "Parmenides", "Faidros", "Valtio" ja "Theaitetos" muodostavat toisen ryhmän. Jälkimmäisen täytyy olla edellistä varhaisempi, jos Aristoteleen lausuma siitä, että "Lait" kirjoitettiin "Valtion" jälkeen, pitää paikkansa. Dialogien täsmällinen kirjoitusjärjestys on kuitenkin edelleen avoin.
Useiden dialogien aitous on kyseenalaistettu. "Epinomis" on laitettu jonkun tuntemattoman Platonin oppilaan nimiin, "Minos" ja "Hipparkhos" jonkun sokraatikon nimiin. Antiikin kriitikot laittoivat "Toisen Alkibiadeen" Ksenofonin nimiin. Monet muut dialogit ovat selvästi paljon myöhäisempää alkuperää. Joidenkin dialogien aitoudesta on edelleen erilaisia mielipiteitä. Platonin kirjeet on kirjoitettu eri aikoina. Niistä todennäköisesti vain seitsemäs on aito ja muut Platonin oppilaiden kirjoittamia tai vielä paljon myöhemmin kirjoitettuja. Nämä kirjeet, joista jotkut ovat huomattavan pitkiä, viittaavat Platonin Sisiliaan tekemiin matkoihin ja saaren poliittisiin vehkeilyihin nuoremman Dionysioksen ja Dionin toimien seurauksena. Kirjeenvaihto esittää olevansa jonkun Platonin seuraajan julkaisema, tarkoituksenaan vapauttaa Platon syytteistä, joiden mukaan hän olisi aiheuttanut Syrakusan poliittiset ongelmat.
Alla on luettelo Platonin teoksista. Luetteloon on merkitty tähdellä (*) ne teokset, joista jotkut oppineet epäilevät, ettei Platon ole teoksen oikea kirjoittaja, ja kahdella tähdellä (**) ne teokset, joista oppineet ovat yleisesti sitä mieltä, ettei Platon ole teoksen oikea kirjoittaja. Teoksiin viitatessa käytetään niin kutsuttua Stephanuksen numerointia.
Vaikutus.
Platonia on usein pidetty kaikkein merkittävimpänä filosofina. A. N. Whiteheadin kuuluisan huomautuksen mukaan koko länsimaisen filosofian historia olisi vain alaviitteitä Platonin tuotantoon. Whitehead halusi korostaa huomautuksellaan ennen kaikkea Platonin filosofista laaja-alaisuutta, jonka ansiosta tämä on ollut lakkaamaton filosofisten ajatusten lähde. Platon on teoksissaan esittänyt lukuisia sellaisia keskeisiä filosofisia kysymyksiä, joita myöhemmät filosofit ovat pohtineet, vaikka heidän vastauksensa ovatkin usein olleet Platonista poikkeavia. Platonin dialogit toimivat nykyäänkin haasteena ja ajatusten herättäjänä filosofiassa.
a> ja Aristoteles keskiaikaisessa käsikirjoituksessa noin vuodelta 1330.
Erityisesti Platonin ideaopilla on ollut valtava vaikutus länsimaiseen ajatteluun, ei ainoastaan ontologian vaan myös tieteenfilosofian ja käsiteanalyysin aloilla. Filosofi Esa Saarinen on ilmaissut tämän sanomalla, että tieto ja tiede eivät olisi mahdollisia ilman asioiden taustalla olevien muuttumattomien ja pysyvien asioiden etsimistä, käsitteiden selvää määrittelyä ja käsitteiden kytkemistä näihin muuttumattomiin asioihin, ideoihin. Saarisen mukaan todellinen tieto edellyttää havaintomaailmasta irtautumista, ja ilman muuttumatonta ideaperustaa kaikki järjellinen ajattelu olisi mahdotonta. Vaikka nykyinen tiede luottaakin havaintoon enemmän kuin Platon, ero on Saarisen mukaan vain painotuksissa: "Millekään tieteelle ei pelkkä havainto yksinään riitä – ja jokainen askel niistä pois on saman verran siihen suuntaan, jolle Platon antoi yleisnimen idea."
Platon ei ollut ensimmäinen filosofi, mutta filosofiaa systemaattisena tutkimuksena, jolla on omat menetelmänsä, voidaan pitää hänen keksintönään. Platon oli ensimmäinen, joka sovelsi filosofista menetelmää kaikkiin tutkimuksiinsa, ja työskenteli yhdistääkseen aiempien filosofien oikeiksi katsomansa opit yhdeksi kokonaisesitykseksi. Filosofisen työn laajuudessa Platonin kanssa samaan sarjaan voidaan lukea vain muutamia muita suuria nimiä filosofian historiassa.
Platonin perustama Akatemia toimi hänen kuolemansa jälkeen jossain muodossa yli 900 vuotta. Sen toiminta päättyi lopullisesti vasta vuonna 529. Akatemiasta kehittyi monipuolinen tutkimuslaitos, jossa Platonin ajatuksia kehiteltiin edelleen, usein kuitenkin hyvin konservatiivisessa hengessä. Pian Platonin jälkeen Akatemia kallistuikin dogmaattisuuteen, jota seurasi skeptisistinen vastareaktio. Niin kutsuttuna keskiplatonilaisena kautena Akatemiassa palattiin dogmaattisempaan ajatteluun, joka jäi platonismin vallitsevaksi piirteeksi.
Akatemian oppilaiden joukosta Platonilla oli suuri vaikutus erityisesti Aristoteleehen. Vaikka tämä on ollut Platonin tunnetuin oppilas, Akatemian johdossa Platonia seurasi kuitenkin tämän kuoleman jälkeen Speusippos. Aristoteles puolestaan seurasi Platonin esimerkkiä perustamalla oman filosofikoulun, peripateettisen koulun. Hän muun muassa kehitti Platonin dialektiikkaa edelleen formaaliksi syllogistiikaksi. Filosofisesti heidän tiensä erkanivat ajan kuluessa, ja Aristoteles alkoi vastustaa Platonin ideaoppia voimakkaasti. Hän kritisoi myös monia muita puolia Platonin ajatuksista, kuten "Valtiossa" esitettyä naisten ja lasten yhteisomistusta. Suuri osa Aristoteleen filosofiasta voidaankin nähdä joko suorana tai epäsuorana vastauksena Platonin ajatuksille.
Myöhäisantiikki ja keskiaika.
Platonin metafysiikka, ja erityisesti dualismi ideamaailman ja aistimaailman välillä, innoitti myöhemmin uusplatonilaisia, kuten Plotinosta, sekä gnostilaisia ja muita metafyysisen realismin kannattajia. Uusplatonilaiset filosofit kirjoittivat lukuisia kommentaareja Platonin teoksiin. Keski- ja uusplatonismi vaikuttivat edelleen varhaisten kirkkoisien, kuten Justinos Marttyyrin ja Augustinuksen, ajatteluun ja sitä kautta kristinuskon teologiaan ja skolastiseen filosofiaan koko varhaiskeskiajaksi. Erityisesti Augustinuksen kautta Platonin ajattelu vaikutti läntisen kirkon käsityksiin ajasta ja ikuisuudesta, ja hänet voidaan nähdä platonilaisen perinteen vakiinnuttajana lännen filosofiassa ja teologiassa. 500-luvulla eläneen Pseudo-Dionysios Areopagitan teoksia voidaan pitää ensimmäisenä varsinaisena yrityksenä muodostaa synteesi platonismista ja kristinuskosta.
Keskiajan skolastisessa filosofiassa ja teologiassa 1100-lukua on pidetty platonismin ja 1200-lukua aristotelismin valtakautena. Varhaisskolastisena aikana keskeiset filosofiset ongelmat liittyivät platonismin ja uusplatonismin tulkintoihin kristilliseen ajatteluun sopivasti, ja platonismi muuntui vähitellen kristilliseen muotoon. Korkeaskolastiikan aikana aristotelismi alkoi syrjäyttää platonismin skolastiikan taustateoriana, ja myös se kristillistettiin. Platonin ajattelua onkin usein verrattu hänen kuuluisimman oppilaansa Aristoteleen ajatteluun. Aristoteleen maine peitti lopulta Platonin ja kaikki muut filosofit alleen niin pitkälle, että skolastikot viittasivat Aristoteleehen termillä "Filosofi", eli hän oli ikään kuin koko filosofian henkilöitymä. Bysantissa Platonin opiskelu kuitenkin jatkui.
Eräs keskiajalle tyypillinen piirre oli se, että filosofian opiskelijat olivat riippuvaisia erilaisista auktoriteeteista ja skolastikkojen kirjoittamista merkittävien filosofien teosten kommentaareista sen sijaan, että heillä olisi ollut käytettävissään näiden filosofien alkuperäisiä teoksia. Platoninkin teokset olivat joitakin poikkeuksia kuten "Timaioksen" osia lukuun ottamatta käytännössä katsoen "kateissa" länsimaiselta kulttuuripiiriltä; näiden osien lisäksi platonismi tunnettiin keskiajalla pääosin myöhäisantiikin aikaisten, muun muassa Kalkidioksen ja Prokloksen kirjoittamien kommentaarien sekä Aristoteleen teosten kautta. Tämän vuoksi tietämys Platonin todellisesta ajattelusta oli keskiajalla hyvin rajoittunutta, ja se tunnettiin lähinnä joko keski- ja uusplatonilaisesti värittyneenä tai aristotelismin suodattamana.
Renessanssi ja uusi aika.
a>. Luca della Robbia, n. 1437–1439.
Vasta renessanssiaikana, kun yleinen kiinnostus klassiseen sivistykseen ja alkuperäisteksteihin syttyi uudestaan, Platonin filosofia tuli länsimaissa jälleen tunnetummaksi alkuperäisemmässä muodossaan. Petrarca oli toivonut platonismin elpymistä jo 1300-luvulla. 1400-luvulla bysanttilainen Georgios Gemistos Plethon teki merkittävän työn Platonin ajatusten tunnetuksi tekemisessä välittämällä Bysantissa säilynyttä perintöä länteen ennen Konstantinopolin kukistumista. Platonin teosten kääntäminen latinaksi alkoi tämän jälkeen, ja huipentui Marsilio Ficinon kääntämään teosten täydelliseen laitokseen vuonna 1484. Uusplatonismi tuli uudelleen muotiin erityisesti tuon ajan Italiassa. Monet tutkijat ja taiteilijat, jotka halusivat jättää skolastiikan taakseen ja synnyttivät renessanssin, näkivät Platonin filosofian taiteiden ja tieteiden edistyksen perustana. Platonilainen ajattelu nähtiin ennen kaikkea aristotelismin vastapainona. Platon innoitti muiden muassa Lorenzo de Mediciä ja hänen hoviinsa kerääntyneitä vaikuttajia, ja myös sellaiset humanistit kuten Erasmus Rotterdamilainen löysivät platonismille käyttöä. 1600-luvulla platonismia hyödynsivät muun muassa niin kutsutut Cambridgen platonistit.
Merkittävät länsimaiset filosofit ovat jatkaneet Platonin työn tutkimista siitä lähtien. Vaikka kukaan uuden ajan suurista filosofeista ei ole ollut varsinaisesti platonisti, Platon voidaan nähdä yhtä lailla Gottfried Leibnizin, G. W. F. Hegelin ja muiden saksalaisten idealistien, Bertrand Russellin sekä A. N. Whiteheadin monien ajatusten taustalla. Platonin vaikutus on ollut erityisen suurta matematiikassa ja luonnontieteissä, platonismin vaikuttaessa erityisesti matematiikan filosofisiin perusteisiin. Platon innoitti myös logiikan suurimpia edistysaskeleita Aristoteleen jälkeen Gottlob Fregen ja hänen seuraajiensa Kurt Gödelin, Alonzo Churchin ja Alfred Tarskin ansiosta. Tarski tiivisti lähestymistapansa kääntämällä Aristoteleen tunnetun Akatemiaa vastaan suunnatun kapinajulistuksen toisin päin: "Inimicus Plato, sed magis inimica falsitas"; "Platon on vihollinen, mutta valhe on vielä suurempi vihollinen". Myös Albert Einstein on nähty matemaattisena platonistina.
Monet filosofit ovat myös vastustaneet Platonin ajatuksia, erityisesti hänen poliittisia käsityksiään, erilaisilla perusteilla. Muun muassa Friedrich Nietzsche hyökkäsi Platonin moraalisia ja poliittisia oppeja vastaan. Martin Heidegger katsoi Platonin — samoin kuin Aristoteleen ja heistä alkavan filosofisen perinteen — sekoittaneen olemisen ja olevan ja näin hämärtäneen olemisen todellisen luonteen. Heidegger kritisoi myös Platonin filosofista metodia, dialektiikkaa. Karl Popper esitti teoksessaan "Avoin yhteiskunta ja sen viholliset" (1945), että Platonin "Valtiossa" esittämä hallintomalli on prototyyppisesti totalitaarinen, rinnastaen Platonin ja Karl Marxin.
Platon on vaikuttanut koko länsimaiseen ajatteluun. Vaikka hän jäi myöhemmin Aristoteleen varjoon ja Aristoteleesta puhuttiin usein häntä enemmän sekä hyvässä että pahassa, hänen vaikutuksensa ei ole lainkaan sen vähäisempi. Jokaisena aikana on ollut filosofeja, jotka voidaan nähdä platonilaisina joidenkin keskeisten asioiden suhteen. Samuel Taylor Coleridge sanoi 1800-luvulla, että kaikki syntyvät joko Platonin tai Aristoteleen oppilaiksi. Hänen aikalaisensa Charles Anthonin mukaan tämä tarkoittaa, että kaikki joilla on samanlainen filosofinen mielenlaatu kuin Platonilla, omaksuvat innolla ne näkemykset, jotka hän esitti – tai sitten he osallistuvat Aristoteleen tavoin niiden muokkaamiseen tai kumoamiseen, heidän tuntiessaan samaan tapaan vastenmielisyyttä platonismin henkeä kohtaan.


Retoriikka.
Retoriikka () eli puhetaito on oppi menestyksekkäästä ja vakuuttavasta puhumisesta. Sitä on luonnehdittu suostuttelemisen taidoksi. Retoriikkaa kehitettiin alun perin antiikin Kreikassa, ja myöhemmin antiikin Roomassa. Puhetaito ei ole pelkkää "kaunopuheisuutta", vaan sisältää myös yleisemmin kyvyn ilmaista itsensä ja viestiä toisille tarkoituksensa. Alun perin sillä tarkoitettiin nimenomaan oppia menestyksekkäästä poliittisesta puhumisesta.
"Retorisella" voidaan tarkoittaa puhetaidollista, korusanaista tai korkealentoista ilmaisua. Esimerkiksi retorinen kysymys ei ole tarkoitettu varsinaiseksi kysymykseksi, vaan sillä pyritään viestimään jokin asia kysymyksen muodossa.
Kreikkalainen retoriikka.
Kreikkalaisessa kaupunkivaltiossa eli "poliksessa" poliittisen uran luominen edellytti henkilöltä sitä, että hän kykeni saavuttamaan kansanjoukot omien ajatustensa taakse, joko päättävissä poliittisissa elimissä tai oikeusistuimissa. Tärkeintä oli siis vakuuttavuus, ei ensisijaisesti totuus, koska totuudellisemmatkin ajatukset ja mielipiteet saattoivat jäädä häviölle, jos ne esitettiin huonosti.
Platon.
Myöhemmin Sokrates ja erityisesti hänen oppilaansa Platon vastustivat sofisteja. Heidän mielestään nämä keskittyivät ainoastaan väittelyiden voittamiseen, eivätkä välittäneet lainkaan siitä, ovatko väittelyn kohteena olevat asiat tosia. Platonin mielestä filosofian ytimessä tuli olla dialektiikka, jossa totuus voidaan löytää kysymysten ja vastausten avulla.
Platonin dialogeista kaksi keskittyy erityisesti retoriikkaan. "Gorgias" keskittyy Platonin väitteeseen, jonka mukaan sofistit keskittyvät tyyliin sisällön sijasta. Hänestä filosofia ja retoriikka suhtautuvat toisiinsa kuin lääke ja kosmetiikka. Lääke (kuten filosofia) keskittyy potilaan parhaaseen, kun taas kosmetiikka (kuten retoriikka) keskittyy ainoastaan siihen miltä potilas näyttää.
"Faidros" jatkaa Platonin esittämää arvostelua, mutta jättää sen mahdollisuuden, että saattaisi olla mahdollista harrastaa myös totuudenmukaista ja ylevää retoriikkaa. Platonin mielestä retoriikka tuli alistaa täysin filosofihallitsijoiden apuvälineeksi.
Aristoteles.
Aristoteles suhtautui retoriikkaan paljon Platonia myötämielisemmin, ja itse asiassa hänen retoriikkansa voidaan nähdä juuri tällaisena Platonin kaipaamana ylevänä retoriikkana. Hänen teoksensa "Retoriikka" toteaa heti alkusanoissaan retoriikan ja dialektiikan olevan rinnakkaisia taitoja, joita ei voi erottaa toisistaan. Hänen mielestään dialektiset menetelmät ovat tarpeen totuuden löytämiseksi, ja retoriset menetelmät totuuden kertomiseksi ja opettamiseksi.
Aristoteleen määritelmän mukaan ”retoriikka on kyky havaita kunkin asian yhteydessä vakuuttava”. Tällä määritelmällä hän asettaa retorisen yrityksen keskipisteeksi vakuuttavien todistelujen keksimisen. Näin hän asettaa retoriikkansa erilliseksi sofisteista, joille tärkeää oli vain lopputulos.
Aristoteleen tutkielmat retoriikasta pyrkivät järjestelmällisesti esittämään retoriikan tällaisena inhimillisenä taitona. Hän erotti kolme syytä, jotka saavat aikaan puheen vakuuttavuuden: itse puhe ("logos"), puhujan luonne ("ethos"), ja puhujan mielentila tai tunteiden ilmaisu ("pathos"). "Logos" sisältää kielenkäytön ja sananvalinnat argumenttia muodostettaessa. "Ethos" keskittyy siihen, missä määrin puhujan henkilö kykenee saamaan yleisön vakuuttuneeksi siitä, että hän on uskottava. "Pathos" sisältää sen, missä määrin puhuja laittaa omia tunteitaan peliin ja yrittää vedota kuulijoiden tunteisiin saadakseen heidät puolelleen.
Aristoteles myös jakaa retoriikan kolmeen osaan: poliittiseen, oikeudelliseen ja esittävään (epideiktiseen). Poliittiset puheet käsittelevät sitä, mitkä toimenpiteet tulisi tehdä tai jättää tekemättä "tulevaisuudessa". Oikeudelliset puheet pyrkivät selvittämään totuuden toimenpiteistä, jotka on tehty "menneisyydessä". Esittävät puheet keskittyvät jonkun henkilön tai asian ylistämiseen tai syyttämiseen "nykyisyydessä".
Vaikka länsimainen filosofia onkin aina painottanut lähinnä "logosta", Aristoteleen kolmen vakuuttavuuden syyn ymmärtäminen on tarpeen, jotta voidaan täydellisesti selittää myös ihmisten käyttäytymisen ei-järkiperäisiä puolia.
Roomalainen retoriikka.
Antiikin Roomassa alkoi niin sanotun "toisen sofismin" aika. Se keskittyi pelkästään reettorien koulutukseen ja politiikkaan, eikä niinkään filosofiaan tai totuuden löytämiseen.
Tässä roomalaiset löysivät Aristoteleen opetuksille paljon käyttöä. Kuuluisimpia roomalaisia reettoreita olivat Cicero ja Quintilianus. Heidän työnsä perustuvat selvästi Aristoteleeseen.
Uuden ajan retoriikka.
Rooman valtakunnan hiivuttua myös retoriikan opiskelu taantui jossain määrin, koska kristillisellä keskiajalla suhtauduttiin antiikin pakanalliseen kirjallisuuteen epäilevästi. Toisaalta kirkollisten yliopistojen syntyessä retoriikka palasi yleiseen opetussuunnitelmaan, jonka trivium-osaan kuuluivat kielioppi, retoriikka ja logiikka. Renessanssin aikana 1400-luvulla antiikin kirjallisuus sai tärkeämmän aseman.
1900-luvulle tultaessa retoriikka nousi uuteen kukoistukseensa. Tämä johtuu siitä, että uudet viestintävälineet (ennen kaikkea radio, televisio, elokuvat) ja mainokset lisäsivät tarvetta hyvälle retoriikalle ja kielenkäytölle, niiden opiskelulle ja erittelylle. Retoriikkaa kohtaan tunnettiin myös uuden tyyppistä akateemista kiinnostusta. Niin kutsutussa uudessa retoriikassa () hylättiin klassiselle retoriikalle ominainen puhumisen käytännön taitojen opettaminen ja keskityttiin retoriikan tutkimukseen. Tunnettuja uuden retoriikan kehittäjiä ovat esimerkiksi Chaïm Perelman, Kenneth Burke ja I. A. Richards.


Piano.
Flyygeli on piano, jossa kielet ovat vaakasuunnassa.
Piano on soitin, jossa ääni syntyy huopapäällysteisten vasaroiden lyödessä soittimen sisälle jännitettyjä metallikieliä. Kielten värähtely siirtyy puiseen kaikupohjaan, joka vahvistaa ja värittää ääntä sekä muuttaa värähtelyn ilman liikkeeksi, joka aistitaan äänenä. Vasaroiden liikettä hallitaan koskettimistolta.
Näkökulman mukaan pianoa voidaan pitää kielisoittimena, kosketinsoittimena tai jopa lyömäsoittimena. Sachs-Hornbostel -soitinluokituksen mukaan piano on kordofoni eli kielisoitin, tarkemmin sanottuna laatikkositra (Kastenzither 314.122), jossa on koskettimisto.
Pianolla on tärkeä asema länsimaisessa, erityisesti klassisessa musiikissa soolo- ja säestyssoittimena, kamarimusiikissa sekä suosittuna työkaluna säveltämisessä, musiikkiesitysten harjoittamisessa ja musiikin opiskelussa. Piano on yleinen kotisoitin.
Historia.
Pianon kehitys sai alkunsa dulcimer-tyyppisistä soittimista, joihin keskiajalta lähtien yritettiin lukuisia kertoja liittää koskettimisto ja koneisto. Tämän kehityksen tuloksena eriytyivät ensin klavikordi ja cembalo. Modernin pianon kehittäjänä ja jopa keksijänä pidetään italialaista Bartolomeo Cristoforia (1655–1731). Kolme hänen 1720-luvulla rakentamaansa soitinta on säilynyt, ja niiden koneiston toimintaperiaate on sama kuin modernissa konserttiflyygelissä. Cristofori kutsui rakentamiaan soittimia nimellä "clavicembalo [tai gravicembalo] col piano e forte" eli sananmukaisesti "cembalo, jolla voi soittaa hiljaa () ja voimakkaasti ()" (cembalolla, toisin kuin pianolla, äänenvoimakkuus ei vaihtele sen mukaan, kuinka suurella voimalla koskettimia painetaan). Tämäntyyppisiä soittimia ryhdyttiin pian kutsumaan nimillä fortepiano, josta on tullut suomenkielinen nimitys piano. Pianon rakenne on Christoforin jälkeen merkittävästi kehittynyt. Tärkeitä merkkipaaluja ovat mm. valuraudasta valmistettu tukikehikko, jolloin soittimen kokoa ja kielten jännitystä voitiin huomattavasti lisätä, huovan käyttöönotto nahan sijaan vasaroiden päällysteenä sekä koneiston monet kehitysvaiheet. Kehityksen tuloksena pianon ääni on voimistunut ja tullut kantavammaksi.
Modernin mekaanisen, akustisen pianon tekninen rakenne on peräisin 1900-luvun alusta. Sen jälkeen kehitys on ollut vähäistä. Kosteusvaihteluihin reagoivan puun korvaaminen muovilla erityisesti edullisimman hintaluokan pianojen koneistossa, mikä on samalla alentanut valmistuskustannuksia, on viime aikojen muutoksista ehkä merkittävin.
Kokonaan uusille urille pianon kehitys lähti elektroniikkaan perustuvien syntetisaattorin ja digitaalipianon kehityksen myötä. Niiden ääni tuotetaan sähköisesti.
Nykyaikainen piano.
a>, "Kaksi tyttöä pianon ääressä", 1892–1893.
Nykyisin valmistetaan ja käytetään kahden tyyppisiä pianoja: pystypianoja ja flyygeleitä.
Pystypiano.
Pystypiano, jota kutsutaan vain nimellä piano, jos sekaannuksen vaaraa ei ole, on yleinen koti- ja koulusoitin. Rakenne on kompakti ja tilantarve vähäinen. Pystypiano on yleensä hinnaltaan halvempi kuin flyygeli.
Kielet ovat pystysuorassa ja koneisto on soittajasta katsoen kielten edessä. Kaikupohja on vastaavasti kielten takana. Vasarat liikkuvat likimain vaakasuorassa ja palautuvat lepoasentoonsa koneiston jousien voimasta.
Pianon koon mitta on sen korkeus; tällä hetkellä valmistettavien mallien korkeus on yleensä 109–132 cm. Yleensä katsotaan pianon korkeuden kasvaessa saavutettavan etuja äänen laadussa ja kantavuudessa. Suomessa ei ole tapana kutsua pystypianoja niiden korkeuden mukaan eri nimillä, toisin kuin anglo-amerikkalaisessa maailmassa.
Flyygeli.
Flyygelin nimitys tulee soittimen muodosta, joka muistuttaa siipeä ('siipi').
Flyygelin kielet ovat vaakatasossa, kaikupohja on niiden alla ja vasarat lyövät kieliin altapäin. Vasarat palautuvat lepoasentoon painovoiman vaikutuksesta, eli säädettäviä ja kuoleutuvia jousia ei ole. Flyygelin koneistossa on ominaisuus, joka mahdollistaa saman sävelen nopean toistamisen eli repetition. Flyygelin kielet ovat yleensä pidemmät kuin pystypianon kielet ja kaikupohja on suurempi.
Konserttisoittimena käytetään yksinomaan flyygeliä. Flyygeli on myös ammattilaisen ja vaativan harrastajan soitin. Flyygeli on kuitenkin tilaa vievä ja usein hyvin kallis. Pienimmät flyygelit ovat noin 150 cm pitkiä. Konserttiflyygelinä yleisen Steinway & Sonsin D-mallin pituus on 274 cm ja paino 480 kg. Tämän kokoista flyygeliä kutsutaan täysmittaiseksi.
Ääniala.
Nykyään valmistettavien ja käytettävien pianojen ääniala on liki poikkeuksetta 7 ¼ oktaavia eli 7 oktaavia ja pieni terssi. Koskettimia on vastaavasti 88, joista 52 valkoista ja 36 mustaa. Matalin sävel, joka pianolla voidaan soittaa, on subkontraoktaavin A (A2) ja korkein viisiviivainen c (c5).
Pianon historian aikana ääniala on jatkuvasti laajentunut. Cristoforin soittimien, siis ensimmäisten pianojen, ääniala oli 4 tai 4½ oktaavia. Gottfried Silbermann – joka esitteli soittimiaan aluksi huonolla menestyksellä Johann Sebastian Bachille – rakensi meille tunnettuihin soittimiinsa yleensä vajaat viisi oktaavia. Mozartin käyttämät soittimet vaihtelivat, mutta kaikki hänen säveltämänsä pianokonsertot ja pianosonaatit voidaan soittaa äänialaltaan 5½ oktaavin soittimella, joka 1700-luvun lopulla olikin tavallisin. Beethovenin aikaisissa wieniläisissä soittimissa oli 6½ oktaavia. Lontoon maailmannäyttely vuonna 1851 merkitsi 7 oktaavin läpimurtoa: ääniala alkoi kaikilla soittimiaan näytteille asettaneilla valmistajilla subkontraoktaavin A:sta. Kaikki merkittävät valmistajat laajensivat 1870-luvun kuluessa diskantin viisiviivaiseen c:hen ja näin oli päädytty nykykäytäntöön.
Kokeiluja äänialan laajentamiseksi on tehty, mutta se ei ole yleistynyt. Itävaltalainen Bösendorfer-tehdas valmistaa flyygeliä, malli 290 Imperial (mallimerkintä viittaa soittimen kokonaispituuteen), jossa on yhdeksän ylimääräistä bassokosketinta. Alin soitettava sävel on siis subkontraoktaavin C (C2), jonka perustaajuus on noin 16,5 Hz. Ääni on niin matala, että yksittäiset värähdykset kuuluvat. Sekaannusten välttämiseksi ylimääräiset "valkoiset" koskettimet ovat väriltään mustia tai laajennus voidaan haluttaessa peittää kannella.
Kielet.
Pianon keskialueella ja diskantissa jokaista säveltä on kohden kolme jäykästä teräslangasta, ns. pianolangasta, valmistettua kieltä, jotka viritetään samalle taajuudelle. Kolmen kielen ryhmää kutsutaan kielikuoroksi tai lyhyemmin vain kuoroksi. Bassoaluetta kohti siirryttäessä kuoron kielien määrä vähenee ensin kahteen, ja alimpia säveliä vastaa vain yksi kieli.
kun L on kielen värähtelevän osan pituus; T voima, jolla kieltä jännitetään, ja m kielen massa pituusyksikköä kohden.
Jännitys ja massa ovat neliöjuuressa, mikä osoittaa, että kielen pituuden muutoksella on värähtelytaajuuden kannalta olennaisesti suurempi merkitys kuin jännityksen tai massan muutoksilla. Pianon ääniala on kuitenkin niin laaja, että jos koko ääniala katettaisiin suhteessa samanmassaisilla ja samassa jännityksessä olevilla kielillä, matalimman ja korkeimman kielen pituuksien suhde olisi noin 150:1, mikä olisi käytännössä mahdotonta. Siksi kielilangan paksuus kasvaa siirryttäessä diskantista bassoon. Basson kielet tulisivat homogeenisesta teräslangasta valmistettuina liian paksuiksi, minkä vuoksi bassoalueella kielet tehdään kiertämällä teräslangan ympärille tiukka kuparilankaspiraali. Alimmissa kielissä kuparilankaa saatetaan lisätä vielä toinenkin kerros.
Viisiviivaisen c:n kielien pituus on kaikissa pianoissa noin 54 mm. Matalimpien sävelten kielten pituus määräytyy soittimen koon asettamien rajoitusten mukaan. Konserttiflyygelin A2:n pituus on 2010 mm (Steinway & Sons D-malli). Pystypianon pisimmät kielet ovat tästä enimmillään noin puolet, matalissa soittimissa vielä vähemmän.
Koneisto.
Koskettimia painettaessa pianon koneisto välittää soittajan sormien energian vasaraan. Koneisto on monimutkainen vipu- ja jousijärjestelmä, jonka toiminta on niin nopea, ettei sitä pysty ihmissilmällä seuraamaan. Seuraava selostus kuvaa vain keskeiset vipujen liikkeet.
Flyygelin koneiston toiminta.
Soittajan painaessa flyygelin kosketinta (1) pilotti (2) nostaa pääjäsentä (3) ja siihen akseloitua työntäjää (5). Työntäjä on suoraan kontaktissa vasaran varressa (8) olevan rullan kanssa, koska repetitiojäsenessä (9) on reikä, jonka läpi työntäjän yläpää pääsee liikkumaan. Työntäjä työntää vasaran liikkeeseen ylöspäin kohti kieliä.
Koskettimen ollessa noin liikkeensä puolivälissä koskettimen takapää kohtaa lusikan (14), joka nostaa sammuttimen vivun (12) ja siihen teräspuikolla kiinnitetyn sammuttajan (15) ylös ja irti kielistä, jotka voivat nyt värähdellä vapaasti siihen saakka, kunnes kosketin vapautetaan.
Kosketin, koneisto ja vasara jatkavat liikettään, kunnes vasara on muutaman millimetrin päässä kielistä. Sillä hetkellä työntäjän alapäässä oleva mutka kohtaa löysäysnupin (4), joka pääjäsenen ja työntäjän jatkaessa edelleen nousuaan pakottaa työntäjän yläpään pois vasaran rullan alta. Kuvassa työntäjän yläpää siirtyy oikealle. Yhteys koskettimen ja vasaran välillä katkeaa; tätä tapahtumaa kutsutaan löysäykseksi tai irrotukseksi.
Vasara jatkaa liikettään oman liike-energiansa voimasta, iskeytyy kieliin ja kimpoaa takasin. Koska työntäjä on irti-asennossa, vasaran rulla kohtaa työntäjän sijasta repetitiojäsen. Repetitiojäsen on noussut ylös vasaran rullaa seuraten repetitiojousen voimasta (ohut ruskea kaareva viivamainen rakenne pääjäsenen ja repetitiojäsen välissä; ei numeroitu kuvassa). Vasara palautuessaan painaa repetitiojäsen alas jännittäen samalla jousen ja lopuksi jää kiinni koppariin (11).
Kosketin on alhaalla, se pitää sammuttajan irti kielestä ja samalla pitää kopparilla kiinni vasaraa keskiasennossa. Repetitiojousi on jännittyneenä, repetitiojäsen kiinni rullassa. Kun nyt soittaja antaa koskettimen nousta hivenen ylös, repetitiomekanismi toimii: repetitiojousi nostaa repetitiojäsenen välityksellä vasaraa niin, että työntäjä pääsee luistamaan takaisin rullan alle. Koneisto on valmiina uuteen toimintosykliin, vaikka kosketin on lähes alhaalla.
Repetitiomekanismin merkitys on siinä, että koneisto on täysin valmiina, vaikka kosketin on vielä liki ala-asennossa: soittajan ei tarvitse odottaa koskettimen palautumista takaisin lepoasentoon, vaan hän voi iskeä kosketinta sen ollessa vain osittain palautuneena. Koska kosketin on massaltaan ja inertialtaan koneiston suurin ja hitain osa, tämä seikka on kriittinen repetition kannalta. Äärimmäisen herkäksi säädetty koneisto voi toistaa iskun jopa 1/15 sekunnin välein, rajoittava tekijä on vain pianistin sorminäppäryys.
Jos uutta iskua ei heti tule, vaan kosketin vapautetaan täysin, painovoima palauttaa vasaran ala-asentoonsa ja koneisto palautuu lepoon. Sammuttaja laskeutuu kieliin, vaimentaa niiden värähtelyn ja ääni lakkaa kuulumasta.
Pystypianon koneiston toiminta.
Soittajan painaessa pystypianon kosketinta (12) sen takapäässä oleva pilotti (13) kohottaa pääjäsentä (14) ja siihen akseloitua työntäjää (17) ylöspäin. Työntäjän yläpää kääntää vasaran istukkaa (8) jolloin istukkaan varrella kiinnitetty vasara (21) lähtee liikkeelle kohti kieliä (5).
Koskettimen ja koneiston ollessa noin liikkeensä puolivälissä kohtaa pääjäsenen lusikka (11) sammuttimen varren (7) ja sammuttaja (6) nousee irti kielistä, jotka siis voivat nyt värähdellä vapaasti siihen saakka kunnes kosketin vapautetaan.
Kosketin, koneisto ja vasara jatkavat liikettään, kunnes vasara on muutaman millimetrin päässä kielistä. Sillä hetkellä työntäjän alapäässä oleva mutka kohtaa löysäysnupin (16), joka pääjäsenen jatkaessa edelleen nousuaan pakottaa työntäjän yläpään luistamaan pois vasaran istukan alta. Kuvassa työntäjän yläpää siirtyy oikealle. Yhteys koskettimen ja vasaran välillä katkeaa; tätä tapahtumaa kutsutaan löysäykseksi tai irrotukseksi.
Vasara jatkaa liikettään oman liike-energiansa voimasta, iskeytyy kieliin ja kimpoaa kielen jousivoiman voimasta takaisin. Kosketin on tässä vaiheessa edelleen alas painettuna ja pääjäsen siis yläasennossaan, näin vasara ei pääse palautumaan kokonaan lepoasentoonsa, vaan vaan jää kannuksen (19) varassa kiinni koppariin (18). Kun kosketin vapautetaan, pääjäsenen ja työntäjän mutkan väliin viritetty kierrejousi siirtää työntäjää niin, että työntäjän yläpää kääntyy takaisin vasaran istukan alle (kuvassa vasemmalle) ja koneisto on valmis uuteen iskuun.
Jos uusi isku tapahtuu välittömästi, ei vasara ehdi palautua lepoasentoonsa vasaralistan (20) varaan vaan liike kohden kieliä alkaa heti kopparin vapautettua vasaran istukan. Tämä helpottaa saman sävelen nopeaa toistoa (repetitiota), joskaan pystypianon repetitio ei ole likikään niin varma, täsmällinen ja nopea kuin flyygelissä. Jos samaa kosketinta ei isketä heti uudelleen, vasara palautuu lepoasentoonsa oman jousensa (kaareva lattajousi kuvassa vasaran istukan ja sammuttajan varren välissä; ei numeroitu) voimasta ja istukkaan kiinnitetyn nykäisijän nauhan (kuvassa kopparin alapuolella) vetämänä. Samalla sammutin palautuu jousensa voimasta takaisin kieliin kiinni ja tukahduttaa kielten värähtelyn: ääni sammuu.
Toimintaperiaatteen seurauksia.
Pystypianon ja flyygelin koneisto on rakennettu siten, että vasaran iskeytyessä kieliin (äänen syntyhetki, kontaktihetki) yhteyttä koskettimen ja vasaran välillä ei ole. Yhteyttä ei siis ole liioin soittajan ja kielen välillä. Tämä on välttämätöntä, jotta vasara pääsee kimpoamaan irti kielistä ja kielet voivat jatkaa värähtelyään vapaasti. Jos vasara iskun jälkeen jäisi kontaktiin kielten kanssa, ääni sammuisi heti alukkeen jälkeen.
Tärkein seuraus tästä rakenneperiaatteesta on, että vasaran nopeus kontaktihetkellä (vasaran loppunopeus vasaran koskettaessa kieltä) on ainoa ääneen (äänen laatuun tai voimakkuuteen) vaikuttava parametri, johon soittaja voi soittaessaan vaikuttaa. Tässä yhteydessä tietoisesti jätetään huomiotta pedaalit, muut mahdollisesti vapaana olevat kielet ja niiden resonanssi ja muut vastaavat seikat. Pianossa ei esimerkiksi ole vibratoa (toisin kuin klavikordissa) tai viulun jousitekniikkaan verrattavia sävytysmahdollisuuksia.
Tästä huolimatta käsite kosketus on pianonsoiton keskeisiä käsitteitä. Puhtaan fysikaalisesti ajatellen sillä seikalla, miten soittaja ja koneisto yhdessä soitettaessa toimivat, ei kuitenkaan ole muuta merkitystä kuin se, kuinka suuren liike-energian vasara on löysäyshetkellä koskettimen ja koneiston välityksellä soittajan sormesta saanut eli, koska tietyn soittimen tietyn vasaran massa ja koneiston muut ominaisuudet ovat vakiot, mikä on vasaran loppunopeus.
Koskettimet.
Pianon koneistoa ja vasaroiden liikettä hallitaan koskettimilla. Koskettimet muodostavat kokonaisuuden, jota kutsutaan koskettimistoksi tai klaviatuuriksi. Koskettimiston muoto ja suhteet vakiintuivat jo ennen pianon keksimistä. Pianoon otettiin käyttöön uruissa, klavikordissa, cembalossa ja muissa aikaisemmissa kosketinsoittimissa käytössä ollut valmiiksi kehitetty koskettimisto. Sama klaviatuurijärjestely on siirtynyt moniin uusiin soittimiin, kuten celestaan ja sähköisiin kosketinsoittimiin.
Pianon koskettimet toimivat keinulaudan tavoin: soittajan painaessa koskettimen näkyvää osaa kosketin kääntyy tukipisteen varassa ja koskettimen takapää nousee ja aktivoi koneiston. Koskettimessa ei ole akselia ja se pysyy linjassa koskettimen alla olevien pystysuorien nastojen varassa. Nastat on sovitettu mahtumaan koskettimessa olevien huovalla pehmustettujen kolojen sisään.
Valkoiset koskettimet päällystettiin perinteisesti norsunluulla. Myös valaanluuta on käytetty. Nämä eläimet ovat nykyään rauhoitettuja ja kansainvälisin sopimuksin norsun- ja valaanluun
kauppa, tuonti ja vienti on kielletty. Luun käyttö pianon koskettimiin on tätä kautta tietysyti loppunut. Tuonnin ja viennin kieltäminen on aiheuttanut myös sen, että vanhoja norsunluisilla koskettimilla varustettuja soittimia ei voi — ainakaan laillisesti — kuljettaa valtioiden rajojen yli edes muuttokuormassa. Valkoiset koskettimet päällystetään nykyään erilaisilla muoveilla, jotka eivät kaikesta tuotekehityksestä huolimatta ole tuntumaltaan (sileys, huokoisuus, reagointi ihon kosteuteen ja rasvaan) norsunluun veroisia.
Mustien koskettimien näkyvään osaan perinteisesti käytetty materiaali on eebenpuu. Myös muita mustia tai tummia puulajeja käytetään, tarvittaessa värjättyinä. Edullisimmissa soittimissa käytetään muovia.
Itse kosketin tehdään tiheäsyisestä kuusesta, männystä tai muusta havupuusta. Tukipisteen kohdalla on kovemmasta puusta tehty vahvike.
Koskettimen etupäähän lisätään lyijypainoja sitä varten porattuihin koloihin. Painot tarvitaan tasapainottamaan koneiston jousi- ja vipuvoimia. Painojen avulla saadaan myös aikaan haluttu kosketuksen raskaus tai keveys: tavoitteena on, että valkoisen koskettimen etupäähän kohdistettu voima, joka vastaa noin 45–55 gramman punnuksen painoa, juuri ja juuri jaksaa painaa koskettimen alas löysäyspisteeseen saakka (oikea pedaali alas painettuna). Kosketus tulee saada erittäin tasaiseksi; jo gramman murto-osan ero tuntuu soitettaessa. Edullisissa soittimissa ei ole painoja tai niitä ei ole yksilöllisesti mitattu. Painojen mittausta ja säätöä kutsutaan punnitukseksi.
Valkoisen koskettimen etupään kulkema matka eli painuma on 9,0–10,2 millimetriä. Tämäkin tekijä pyritään säätämään mahdollisimman tasaiseksi.
Vasarat.
Pianon vasarat ovat villahuovalla päällystettyä nuijia, jotka kieliin iskeytyessään saattavat kielen värähtelemään.
Vasaran päässä on puinen ydinosa, johon tehtaalla puristetaan suurella paineella kerroksittain huopaa niin, että ulommat huopakerrokset ovat tiukassa jännityksessä ja sisemmät vastaavasti puristuksessa. Jännityksen ja puristuksen tasapaino tekee vasarasta sopivasti kovan ja samalla joustavan. Puiseen ydinosaan porattuun reikään kiinnitetään ohut puinen vasaran varsi.
Vasarahuovan kovuus ja pehmeys, jännityksen ja puristuksen suhde ja huovan laatu vaikuttavat suuresti pianon ääneen. Kielet painavat vasarahuopaan ajan mittaan syvät urat ja tiivistävät huopaa muutoinkin. Urat täytyy hioa aika ajoin pois ja huovan pehmeys palauttaa pistelemällä huopaa neulamaisella työkalulla. Tätä kutsutaan intonoinniksi eli sävytykseksi.
Vasaran ja kielen kosketuskohta kielen pituussuunnassa on äänenlaadun kannalta kriittinen. Erityisesti diskantissa vähäinenkin säädön liukuminen pois paikaltaan on kuuluvissa. Flyygelissä iskupisteen paikka on säädettävissä koneiston lukitusta muuttamalla, pystypianossa tämä ei ole mahdollista.
Vasaroiden massa on pianon kehityksen aikana kasvanut. Basson alimman vasaran pää painaa nykyään noin 8,5 grammaa ja vasarat kevenevät diskanttia kohden niin, että ylimmän vasaran paino on noin 4 grammaa. Vasaran kulkema matka lepoasennosta kieleen on noin 45–47 millimetriä.
Sammuttajat.
Koneiston ollessa lepotilassa kielen päälle on painuneena sammuttaja. Kosketinta painettaessa sammuttaja nousee irti kielestä, joka voi silloin värähdellä vapaasti. Vapautettaessa kosketin sammuttaja palaa takaisin kiinni kieleen ja tukahduttaa värähtelyn.
Sammuttaja on tukikappaleeseen kiinnitetty villahuovan kappale, joka on muotoiltu kielikuoron mukaan: yksikielisessä kuorossa huovassa on ura, johon kieli painautuu, kaksikielisessä kuorossa on kiilamaiset sammuttajat, jotka painuvat kielten väliin, kolmikielisessä kuorossa on keskialueella kaksoiskiila ja ylempänä litteä levy. Korkeimmassa diskantissa noin 1½–2 oktaavin alueella ei sammuttajia ole lainkaan, sillä ääni vaimenee tällä alueella muutenkin nopeasti ja jatkuvasti vapaana värähtelevät kielet antavat loistoa ja kimallusta alempiin ääniin resonoidessaan niiden mukana.
Oikeanpuoleista pedaalia painettaessa kaikki sammuttajat nousevat, jolloin kaikki kielet värähtelevät vapaasti.
Kaikupohja ja tallat.
Pianon äänen laadun kannalta kaikupohja on keskeisimpiä tekijöitä. Kaikupohja muuttaa kielten värähtelyn ilman värähtelyksi, siis kuultavaksi ääneksi. Kaikupohjan tehtävänä on myös värittää ääntä.
Pianon kaikupohja valmistetaan perinteisesti massiivikuusesta. Laudat sahataan tukista säteen suuntaisesti ja liimataan reunoistaan yhteen yhtenäiseksi levyksi. Puun vuosilustot ovat siis kohtisuorassa pintaan nähden. Puun syyrakenteen tulisi olla mahdollisimman tasainen, suora ja tiheä, tyypillisesti 3–8 vuosilustoa senttimetrillä. Oksia tai minkäänlaisia kasvuvikoja ei tulisi olla. Väriltään vaalean, avaraonteloisen, pehmeän ja keveän kevätpuun osuus vuosilustosta tulisi olla mahdollisimman suuri tummaan kesäpuuhun verrattuna; tästä katsotaan olevan äänellistä etua. Tasainen vaaleansävyinen yleisvaikutelma on siis laadun merkki. Valmis kaikupohja on noin 7–12 millimetriä paksu ja hieman kieliin päin kupera, joustava levy. Pintakäsittelynä on lakkaus.
Massiivipuisen kaikupohjan raaka-ainetta kuivatetaan ulkona ja sisätiloissa useita vuosia. Valmistus on hidasta käsityötä ja korkealaatuinen puu on kallista. Massiivipuinen kaikupohja reagoi voimakkaasti ilmankosteuden vaihteluihin turvoten kosteassa ja supistuen kuivassa. Liian kuivissa olosuhteissa se halkeilee ja menettää kuperuutensa. Näistä syistä erityisesti edullisissa soittimissa ryhdyttiin 1960-luvulta lähtien käyttämään laminoitua kaikupohjaa, joka valmistetaan liimaamalla kerroksittain yhteen höylättyjä tai sorvattuja puuviiluja. Rakenne on sama kuin vanerissa. Laminoitu kaikupohja ei halkeile ja kosteusliikkeet ovat massivipuista pienemmät. Ongelmana on perinteisesti pidetty laminoidulla kaikupohjalla varustetun soittimen äänenlaatua: ääni vaimenee nopeasti, basso ja keskialue ovat sameita ja voimattomia, kun taas diskantti on liiankin kirkas. Laminoitu kaikupohja on kuitenkin merkittävästi halvempi valmistaa kuin massiivipuinen ja tuotehitys on parantanut äänenlaatua. Edullisissa ja keskihintaluokan pianoissa sitä käytetään nykyään yleisesti. Kalleimmissa soittimissa käytetään edelleen yksinomaan massiivipuista, traditionaalista kaikupohjarakennetta.
Kaikupohjan alapuolelle (flyygelissä) tai taakse (pystypianossa) liimataan useita äänipinnoja kohtisuoraan syysuuntaa vastaan. Ne tukevat kuperuutta, vaikuttavat värähtelyn jakautumiseen ja leviämiseen ja osaltaan myös sitovat laudoista liimattua kaikipohjaa yhteen.
Kaikupohja ja kielet ovat yhteydessä toisiinsa tallan eli kielisillan välityksessä. Talla välittää kielten värähtelymoodit kaikupohjaan. Pianossa talloja on kaksi: diskantille ja bassolle omansa. Talla on puinen palkki, joka on liimattu kiinni kaikupohjaan ja jonka yli kielet kulkevat. Kielet ja talla painautuvat toisiinsa tiukasti, koska kupera kaikupohja asennetaan pianotehtaalla sellaiselle korkeudelle kielten tasoon nähden, että kuperan, joustavan talla-kaikupohja-äänipinna -yhdistelmän jousivoima nostaa kireälle jännitettyjä kieliä hieman. Vastaavasti kielten jousivoima painaa kaikupohjan kuperuutta litteämmäksi. Näitä samansuuruisia, vastakkaissuuntaisia voimia kutsutaan kaikupohjapaineeksi. Jos paine on liian suuri, ääni on voimakas, mutta vaimenee nopeasti. Jos paine on liian pieni, ääni on voimaton, mutta kestää pitkään.
Kielten jatkuvassa paineessa puuaines vähitellen viruu, jolloin kaikupohjan joustavuus vähenee ja kuperuus pienenee vuosikymmenten mittaan. Tästä syystä pianon ikääntyessä sen ääni vaimenee ja väsyy, vaikka soitin muutoin olisi kunnossa.
Tallassa oleviin reikiin asetetaan teräksiset nastat, jotka poikkeuttavat kieliä sivuvuunnassa. Kieli on siis kontaktissa tallaan sekä kohtisuoraan kaikupohjan pintaan nähden että pinnan suuntaisesti. Kontaktipisteiden (jotka siis määräävät kielen värähtelevän osan pituuden) tulee olla erittäin tarkoin samalla kohdalla kielen pituussuunnassa. Valmistusvirheet tässä suhteessa saattavat aiheuttaa sen, että kieli värähtelee useammalla, keskenään riitasoituisella taajuudella. Ääni on epämiellyttävä ja virittäminen ongelmallista.
Viritystukki ja -tapit.
Viritystukki on vaahterasta tai muusta kovasta puulajista valmistettu lankku, johon porattuihin reikiin lyödään teräksiset viritystapit. Kielen vapaat päät kiinnitetään tappeihin. Tappeja kiertämällä kielet saadaan viritettyä halutulle äänenkorkeudelle.
Tukki valmistetaan liimaamalla vaahteralautoja kerroksittain yhteen niin, että peräkkäisten lautojen syysuunat poikkeavat toisistaan. Tällä tavoitellaan mahdollisimman lujaa rakennetta ja kosteusliikkeuden minimointia. Paljon käytetty on rakenne, jossa on 5 tai useampia kerroksia, kukin 4,5–6,5 mm paksu. Toinen yleinen ratkaisu on käyttää noin 1 mm paksuja kerroksia eli puuviilua, jolloin kerroksia tarvitaan useita kymmeniä. Mikään ratkaisu ei ole osoittautunut ehdottomasti muita paremmaksi. Tärkeämpää on raaka-aineen huolellinen valinta, pitkä kuivaus, asianmukainen työstö, oikeanlainen liimaus ja muut valmistustekniset seikat.
Viritystapit ovat sylinterimäisiä tai hieman kartiomaisia terästappeja, pituudeltaan 50–60 mm ja läpimitaltaan noin 6–7 mm. Viritystukin sisään menevässä osassa on tiheä kierteitys. Tapit sinistetään ja näkyviin jäävä osa usein kromataan.
Tapin tulee sopia reikäänsä tiukasti, jotta viritys pysyisi mutta olla samalla kuitenkin niin väljä, että pianoa viritettäessä tarpeelliset äärimmäisen pienet muutokset ovat mahdollisia. Viritystukin puuaineksen väsyessä ja kuluessa tapit vähitellen löystyvät, jolloin niitä joudutaan vaihtamaan paksumpiin. Jos tappien ja ympäröivän puun otteen irtoaminen johtuu viritystukin halkeilusta, on soitin yleensä elinkaarensa päässä: viritystukin vaihto on kalliimpaa kuin keskihintaisen soittimen uushankintahinta.
Tukirakenteet.
Pianon kielet jännitetään hyvin tiukalle. Tavallisen keskikokoisen pystypianon yhden kielen keskimääräinen jännitys on noin 700 newtonia. Kun kieliä on noin 230, kielien yhteinen soittimen runkoon kohdistuva voima on suuruusluokaltaan 160 kN. Konserttiflyygelin kielten jännitys on yli 260 kN.
Nämä voimat ottaa vastaa valurautainen kehys, tukikehikko, jonka ympärille koko piano rakentuu.
Kehys on yhtenäinen hiekkaan valettu valukappale. Valmistusmenetelmällä ei saada sarjatuotannossa täysin samalaisia tuotteita, jonka vuoksi kehyksiä joudutaan viimeistelemään käsin. Uutta tyhjiövalutekniikkaa on otettu käyttöön. Perinteisesti valurauta maalataan kullanväriseksi.
Suurikokoisissa (yli 120 cm) pystypianoissa pianon taakse asennetaan usein puinen apukehikko. Tämä voidaan korvata mitoittamalla rautakehys erityisen tukevaksi, mutta tällöin soittimen paino nousee huomattavasti. Flyygelissä on säännönmukaisesti tukevat säteittäiset puiset tukipalkit kaikupohjan alapuolella.
Flyygelin puinen kaareva ulkokehä on osa tukirakennetta. Se liitetään pyrstöliitoksin, pulteilla ja liimaamalla metallikehykseen ja puisiin tukipalkkeihin. Pystypianon näkyvät puiset osat ovat irrallisia, ja niillä on merkitystä vain akustisten ominaisuuksien ja ulkonäön kannalta.
Pedaalit.
Pianossa on kaksi tai kolme jaloilla painettavaa pedaalia.
Monissa pystypianoissa sostenuto-pedaalin tilalla on ala-asentoon lukittuva "harjoituspedaali", joka alas painettuna laskee huopakaistaleen vasaroiden ja kielien väliin. Huopakaistale tukahduttaa äänen melkein kokonaan.
Niin sanotuissa silent-pianoissa keskimmäinen pedaali laskee vasaroiden ja kielten väliin tavallisesti alumiinisen palkin, joka estää kokonaan vasaroiden osumisen kieliin. Uusimmissa silent-pianoissa on koskettimien alla jokaiselle koskettimelle oma infrapunalla toimiva liikkeen tunnistin. Tämä mittaa kunkin koskettimen lyönnin voimakkuuden ja keston. Lisäksi hiljennys- ja sustain-pedaaleissa on omat tunnistimensa, jotka mittaavat pedaaleiden painallukset. Tieto koskettimen ja pedaalin liikkeistä välitetään midi-tekniikalla äänilähteeseen eli saundimoduliin. Se on yleensä sijoitettu näkyviin koskettimiston alapuolelle, josta sitä on helppo käyttää. Äänilähde kytketään esimerkiksi kuulokkeisiin, jolloin pianolla voi harjoitella äänettömästi. Etuna on lisäksi "oikean" pianon tuntuma verrattuna esimerkiksi sähköpianoihin.
Ylläpito.
Piano täytyy virittää säännöllisesti. Konserttiflyygeli viritetään ennen jokaista esitystä, ja äänitysstudiossa viritystä voidaan joutua korjaamaan päivittäin useitakin kertoja. Kotikäytössä suositellaan yleisesti viritystä kerran tai kahdesti vuodessa, mutta viritystarve riippuu mm. vaatimustasosta, käytön määrästä ja ympäristön olosuhteista. Kosteudenvaihtelut ovat yksi epävireyden aiheuttajista. Ilmankosteuden noustessa, Suomen olosuhteissa tyypillisesti kesällä, kaikupohjan puu imee itseensä lisää kosteutta ja turpoaa. Tämä lisää kielten jännitystä eli viritystaso nousee. Vastaavasti huoneilman kuivuessa, kuten yleensä talvisaikaan käy, kaikupohja kuivuu, supistuu ja viritys laskee. Muita epävireisyyttä aiheuttavia tekijöitä ovat mm. kielten venyminen (erityisesti uusissa pianoissa), pianon soittaminen ja lämpötilan muutokset. Virittämättä jättämisen ei kuitenkaan tiedetä vahingoittavan pianoa.
Pianon monimutkainen koneisto vaatii aika ajoin säätöä. Säätökohteita on kymmeniä ja jokaisen 88 koskettimen koneisto on säädettävä erikseen. Tehtävä on siis työläs ja hidas, eikä sitä tehdä kotisoittimien kohdalla jokaisella virityskerralla. Konserttisoitin säädetään pianistin tarpeiden ja mieltymysten mukaiseksi aina tarvittaessa.
Intonointi tarkoittaa pianon äänen säätämistä vasarahuopaa eri tavoin käsittelemällä. Vasaran huopa painuu kasaan ja kovettuu käytön myötä. Tällöin soittimen ääni muuttuu kirkkaammaksi ja kovemmaksi. Muutos on suurin yleensä keskialueella ja niiden sävelten kohdalla, jota soitetaan eniten. Vasaroita voidaan pistellä neulamaisella työkalulla, jolloin huopa ja vastaavasti ääni saadaan pehmeämmäksi. Vasarahuopaa voidaan myös tiivistää käsittelemällä sitä lämmöllä ja kosteudella. Pianon ääntä voidaan intonoida muutenkin soittajan vaatimusten mukaisesti kirkkaammaksi, verhotummaksi, hiljaisemmaksi jne.
Pianon virityksen hoitaa usein alan ammattilainen, ja tarkkaan vireeseen saaminen onkin vaikeaa ilman koulutusta ja suurta kokemusta. Tosin nykyaikaiset virityslaitteistot ovat helpottaneet kotivirittämistäkin. Koneiston säätäminen ja intonointi ovat ammattilaisen työtä.
Liiallinen yhtäjaksoinen kosteus on vaarallista pianolle ja voi johtaa vaimentuneeseen äänenlaatuun sekä kielten ruostumiseen. Myös liiallinen kuivuus ja kuumuus on haitallista, joten pianoa ei saa sijoittaa liian lähelle lämpöpatteria tai alttiiksi suoralle auringonvalolle. Suositeltavana ilmankosteutena pidetään 30–50 % suhteellista kosteutta. Tärkeää olisi, etteivät kosteusolosuhteet vaihtelisi liikaa. Pöly ei ole vain huonoksi ulkonäölle, vaan kasautuessaan koneistoon se myös huonontaa äänenlaatua.
Pianon siirtämisen hankaluutena on toisaalta soittimen paino ja fyysiset mitat ja toisaalta sen herkkyys kolahduksille ja iskuille ja ilmasto-olosuhteiden muutoksille. Pystypianon siirtäminen onnistuu vahvoilta kantajilta suurta varovaisuutta noudattaen. Soittimen paino on valtaosin sen selkäpuolella, jonne useissa pianomalleissa onkin rakennettu kantokahva. Selkäpuolen muut vaakarakenteet eivät kestä nostoa. Piano tulee kuljettaa pystyasennossa. Kuljetusauton tavaratilan tulee olla umpinainen, sopivasti pehmustettu ja tarvittaessa lämmitettävä, koska soitin ei kestä sadetta, kosteaa ulkoilmaa tai kylmyyttä.
Flyygelin kuljettamiseksi täytyy sen jalat irrottaa ja koko pedaalirakennelma purkaa. Soitin kaadetaan pitkälle sivulleen ja nostetaan erikoisvalmisteisen kuljetusalustan päälle. Soittimessa olevat pyörät ovat yleensä vain koriste; niiden varassa ei flyygeliä voi työntää sileälläkään lattialla. Flyygelin kuljettaminen on siihen erikoistuneiden yritysten työtä.


Pirunviulu.
Pirunviulu on leikeissä ja pilailutarkoituksiin käytetty soitin.
Toimintaperiaate.
Pitkä rautalanka voidaan kiinnittää ikkunan lähistölle, esimerkiksi hirsitalon kulmaan naulalla. Lanka kiristetään ja sitä hangataan esimerkiksi hartsinpalalla tai viulun jousella. Tällöin ikkunalasi ja puu vahvistavat toiminnasta syntyvän voimakkaan kitisevän äänen eli se resonoi. Tätä käytettiin naapureiden kiusana ennen vanhaan. Toinen tapa oli iskeä hakaneula kiinni puiseen ikkunankarmiin siten, että neulan lukituspää oli kiinni ikkunassa. Neulaan oli kiinnitetty pitkä karhulanka, joka oli käsitelty tinktuuran ja kumihartsin seoksella (ns. pіrunpаska, lähde: http://www.vartsi.net/2011/10/09/kamferitippoja/), ja jota lankaa lisäksi hangattiin hartsinpalalla. Tällöin laitteesta lähti valittava ääni samalla, kun lukituspää naputti ikkunalasia vasten (lähde: http://igs.kirjastot.fi/iGS/kysymykset/haku.aspx?word=Verhot)
Waldteufel.
Pirunviuluksi () on joskus kutsuttu myös pahvista kitkarumpua.


Pajupilli.
Yksinkertainen pajupilli. Soitin on käyttövalmis, kun kuori pujotetaan paikoilleen.
Pajupilli on pajusta valmistettu yksinkertainen soitin. Pajupillejä on kaksi perusmallia: huilua läheisesti muistuttava, jossa ilmapatsaan ja samalla sävelen korkeutta säädetään sormilla peitettävillä rei'illä, ja toinen jossa ilmapatsasta säädellään pillin sisällä vapaasti liikkuvalla "männällä".
Pajun soveltuvuus pillin tekoon johtuu siitä, että tuoreen pajunoksan kuoren voi irrottaa hieman (esimerkiksi puukalikalla) naputtelemalla, jolloin kuoresta voidaan tehdä ontto putkilo. Kotipihlaja soveltuu myös pillin tekemiseen ja on joissakin paikoissa pajua helpompi löytää.
Yksinkertainen pajupilli valmistetaan muotoilemalla oksanpätkän pää suuhun sopivaksi ja leikkaamalla kuoreen pieni lovi muutaman senttimetrin päähän tästä päästä. Sen jälkeen kuoresta irrotetaan halutun mittainen pätkä tekemällä oksan ympäri viilto ja naputtelemalla kuorta esimerkiksi puukon kahvalla. Kuoren pitäisi tämän jälkeen irrota kevyesti kääntämällä, ja sen voi vetää erilleen. Sitten lovea suurennetaan puukolla ja veistetään oksaa hiukan ohuemmaksi loven ja soittopään välistä. Kun kuori nyt pujotetaan takaisin paikalleen, kuoren ja oksan väliin jää ohut ilmakanava. Ääni syntyy, kun puhalluksen aiheuttama ilmapatsas värähtelee lovessa. Näin valmistetun pajupillin äänen korkeutta ei voi vaihdella.


Parikaapeli.
Parikaapeli on yleinen kaapelityyppi, jossa käytetään toistensa ympäri kierrettyjä johdinpareja häiriöiden vähentämiseksi. Parien kierto on tyypillisesti kolme kierrosta tuumalla. Jokaisella parilla on erisuuruinen parikierto häiriöiden parista toiseen siirtymisen estämiseksi. Parikaapeleita voidaan käyttää muun muassa Token Ring-, puhelin-, Ethernet-, FDDI-, ISDN- ja ATM-yhteyksiin. Yleisin liitintyyppi parikaapeleille lähiverkossa on RJ-45.
Parikaapelin ominaisuudet.
Suurilla taajuuksilla parikaapelin kapasitanssi ja induktanssi muodostavat yhdessä siirtoimpedanssin, joka on tietylle kaapelille ominainen ja määräytyy pääasiassa kaapelin dimensioiden ja eristemateriaalin dielektrisyyden perusteella.
Ideaalisen vähähäviöisen suojaamattoman parikaapelin siirtoimpedanssi eli ominaisimpedanssi "Z" on
missä formula_2 on suhteellinen eristevakio, "d" on johtimen halkaisija ja "t" on eristeen paksuus.
Kaapelityypit.
Kaapeli ja parit voidaan ympäröidä metallivaipalla, jolloin saavutetaan paras suoja häiriöitä vastaan. Tällaista parisuojattua STP-kaapelia ("Shielded Twisted Pair") käytetään silloin, kun suojaukseen on erityistä tarvetta tai kaapelin luokka vaatii sen (esimerkiksi Cat7). Suojaustarve voi syntyä monesta syystä, kuten muuntajista, voimavirtakaapeleista, oikosulkumoottoreista tai muista voimakkaita magneettikenttiä aiheuttavista seikoista, staattisen sähkön purkauksista, kipinöinnistä, valokaarista jne. Tavallisin kaapelityyppi on kuitenkin suojaamaton UTP, ("Unshielded Twisted Pair") jota käytetään puhelinverkoissa ja tietoliikennetekniikassa. Lisäksi on olemassa suojattu FTP-kaapeli, ("Foiled Twisted Pair") joka on periaatteessa STP ilman parikohtaista suojausta. FTP-kaapelista käytetään myös nimitystä ScTP ("Screened Twisted Pair"). Kierretyt parikaapelit on jaettu eri kategorioihin niiden kaistanleveyksien mukaan.
Nykyisessä lyhenteessä vinoviivan vasen puoli tarkoittaa yhteistä suojausta ja oikea puoli parin suojausta.
Kaapelointistandardit.
Ethernet käyttää tyypillisesti kaapelista vain kahta paria (langat 1&2 ja 3&6) eli neljää liittimen 8:sta pinnistä. Loput ovat yleensä käyttämättä, tai niillä voidaan viedä virtaa verkkolaitteelle ("Power over Ethernet").
Gigabit Ethernet käyttää kaikkia 4 paria, jopa molempiin suuntiin samanaikaisesti.
Kytkentätavat.
Parikaapeli voi olla suora (MD-I), jolloin se on tarkoitettu tietokoneen ja verkkolaitteen välille tai ristiinkytketty (MD-X), joka on tarkoitettu kahden koneen kytkemiseen toisiinsa.


Puhelin.
Puhelin on tietoliikenteeseen käytettävä laite, joka on suunniteltu siirtämään puhetta pitkiä matkoja. Puhelimet toimivat sähköisten signaalien avulla.
Puhelimia on kahta päätyyppiä, lankapuhelimia ja radiopuhelimia. Lankapuhelimet ovat yhteydessä puhelinkeskukseen johtimen välityksellä, radiopuhelimet taas radioaaltojen välityksellä. Lankapuhelimet olivat pitkään lähes yksinomaisessa käytössä. Kannettavia radiopuhelimia on käytetty erikoistarkoituksiin jo 1900-luvun alkupuolella, mutta yleisiksi matkapuhelimet tulivat varsinaisesti vasta 1990-luvulla.
Puhelinnumeron avulla voidaan valita yhteys mihin tahansa maailmassa olevaan puhelimeen. Paikkakuntakohtaisesti puhelinnumerot on lueteltu painetuissa puhelinluetteloissa. Kun soitetaan suuntanumeroalueelta (aikaisemmin "verkkoryhmästä", nykyään "teleliikennealueelta") toiselle, on ennen varsinaista puhelinnumeroa valittava myös suuntanumero ja ulkomaille soitettaessa sitä ennen myös kansainvälinen maannumero. Suomen maanumero on 358. Kansallisia suuntanumeroita ei käytetä kaikkien maiden lankaverkoissa (esim. Tanskan tai Ranskan).
Paikallisia puhelinverkkoja on esimerkiksi laivoissa ja teollisuuslaitoksissa sisäiseen yhteydenpitoon. Myös eri maiden asevoimat käyttävät yhä vielä kenttäpuhelimia sekä ajoneuvojen kuten panssarivaunujen sisäisiä puhelinjärjestelmiä.
Kenttäpuhelin.
Kenttäpuhelimen kiistattomina etuina on sen tunnottomuus elektroniselle sodankäynnille ja radiotiedustelun tehottomuus sitä vastaan. Useimmat kenttäpuhelimet on rakennettu niin karkeiksi, ettei niitä voi tuhota EMP-sähköimpulsilla. Talvisodassa opittiin kenttäpuhelinten linjat rakentamaan tikapuu-mallin mukaisesti, jolloin vihollisen tykistötuli ei katkaissut yhteyksiä niin helposti. Kuuntelun varalta kenttäpuhelin-sanomissa on käytettävä peitesanastoa. Kenttäpuhelinten välityksellä voidaan myös sähköttää.
Puhelimen historiaa.
Useat miehet työskentelivät nykyistä puhelinta edeltävän tekniikan parissa 1800-luvun lopulla. Merkittävä varhainen äänen sähköisen välittämisen kehittäjä oli saksalainen Johann Philipp Reis. joka esitteli puhelimensa 1861, jonka toimintaperiaatteena oli patterista lähtevä virta joka katkeili platinaneulan avulla kalvon liikkuessa äänen tahdissa. Resonanssilaatikossa oleva sähkömagneetti aiheutti laatikkoon vastaavan katkeilevan äänivärähtelyn, joka oli kuultavissa. Reinin keksinnössä ongelmana oli katkeileva neulakosketus, jonka myöhemmät puhelinkehittelijät välttivät käyttämällä platinaneulan sijaan jatkuvaa hiilikosketusta. Reis kuitenkin kuoli 1874 viimeistelemättä työtään.
Varsinaisen puhelimen keksimisen voidaan sanoa tapahtuneen noin vuonna 1876. Asialla oli italialainen keksijä Antonio Meucci, joka kutsui sitä nimellä "teletrofono".
Aikaisemmin kunnia ensimmäisestä puhelimesta on yleensä annettu yhdysvaltalaisen Alexander Graham Bellin 1876 esittelemälle "telephonelle", mutta jopa Yhdysvaltain kongressi tunnusti syyskuussa 2001 Meuccin ehtineen ensin. Meuccin keksintö esiteltiin Yhdysvalloissa 1860 ja siitä julkaistiin kuvaus New Yorkin italiankielisessä sanomalehdessä.
Alexander Graham Bell esitteli puhelimensa 1876 Philadelphian maailmannäyttelyssä huonolla menestyksellä, vasta Pariisin maailmannäyttelyssä 1878 puhelin sai myönteistä huomiota osakseen, tehtyjen toiminnallisten parannuksien vuoksi, puhelimen lisätty D. E. Huggesin hiilimikrofoni teki siitä käyttökelpoisen. Hiilimikrofoni teki mahdolliseksi parantuneen äänenlaadun lisäksi, myös entistä pidemmät puhelinyhteydet.
Ensimmäisten puhelimien ilmestymisen aikoina yhteydet olivat kahden puhelimen välisiä, v. 1878 käyttöön tulleet puhelinkeskukset olivat käsivälitteisiä. Kun soittaja avasi puhelimen, keskus vastasi ja yhdisti puhelun pyydetylle vastaanottajalle. Nykyään puhelinkeskukset ovat kaikkialla automatisoituja, niin että yhteys haluttuun puhelimeen saadaan näppäilemällä puhelinnumero. Aikaisemmin se valittiin vääntämällä puhelimessa olevaa numerolevyä. Suomessa paikallispuhelujen osalta keskuksia alettiin automatisoida jo 1920-luvulla, mutta vasta 1980-luvulta lähtien automaattiyhteyksin on voitu soittaa maapallon toiselta puolelta toiselle.
Suomen puhelinverkko.
Metallitehtailija Johan Nissinen myi puhelimia marraskuusta 1877 alkaen, Helsingissä Annankatu 28 sijaitsevassa patentti- ja agentuurikonttorissaan ja hän rakensi joulukuun puolessa välissä vuonna 1877 Suomen ensimmäisen puhelinlinjan tontilleen Annankadun ja Eerikinkadun kulmaan. Johan Nissisen ensimmäisten puhelimien oletetaan olleen Bellin valmistamia.
Lennätinlaitoksen sähköttäjä Daniel Johannes Wadén rakensi puhelunyhteyden omaan käyttöönsä joulukuussa v. 1877.
Ensimmäiset puhelinyhteydet olivat kahden puhelimen välisiä, muutaman kilometrin linjalla, mutta vasta puhelinkeskuksien käyttöönoton jälkeen, puhelimista tuli ostajia kiinnostavia kapistuksia.
Suomen ensimmäinen puhelinlaitoksen perusti Turkuun vuonna 1881 merikapteeni Frans Nordfors, joka käytti Turun puhelinlaitoksen yhteydessä Siemensin puhelimia, mutta siirtyi sen jälkeen käyttämään Ericssonin puhelimia. Puhelinkeskuksena toimi Siemens-Halske yhtiön valmistama 6-numeroinen keskus. Nordforsin perustama vaatimaton puhelinlaitos toimi hänen konttorissaan Aurakatu 1:dessa ja isompi puhelinlaitos valmistui jo seuraavana vuonna.
Kilpailua kaupunkien puhelinverkkojen rakentamisesta käytiin 1877-1880-luvun alussa lennätinlaitoksen sähköttäjä Daniel Wadénin ja merikapteeni Frans Nordsforsin yhtiöiden välillä. Wadén myi joulukuusta 1877 alkaen Bellin valmistamia puhelimia sekä myöhemmin 1878 myös itse valmistamiaan puhelimia, vuodesta 1884 Ericssonin puhelimia. Wadén aloitti toimintansa v. 1877 Helsingissä ja Helsingin lähellä sijaitsevissa maaseutukaupungeissa. Wadén toimi edustajiensa välityksellä mm. Porissa, Hämeenlinnassa, kunnes toiminta hiljeni Wadénin myyntimiesorganisaation hajottua keväällä 1878. Ericssonin puhelimia edustaneen Frans Nordsforsin toiminta keskittyi Turkuun ja Tampereelle.
Vuodenvaihteessa 1877-1878 kokeiltiin puhelinyhteyksiä Helsingin lennätinkonttorilta Porvooseen ja Tampereelle. Ääni kuultiin, mutta hyvin heikkona.
Puhelimien äänenlaatu ja käyttökelpoisuus parantuivat merkittävästi vuonna 1878, jolloin hiilimikrofoni otettiin käyttöön puhelimissa. Suomessa käytettiin puhelimen historian alkuaikoina pääasiassa Bellin, Ericssonin, Siemensin ja Wadénin puhelimia. Puhelimia oli v. 1882 käytössä n. 500 kpl. Vuonna 1886 n. 50 % puhelimista oli Bellin valmistamia, 40 % Ericssonin ja 10 % Wadenin, Siemensin koneita oli käytössä muutamia.
Helsingin puhelinlaitos rakennettiin Wadén toimesta v. 1882 Kiselefin taloon, nykyisen Mannerheimintien ja Lönnrotinkadun kulmaukseen. Wadén piti samassa talossa sähköliikettä.
Oulun puhelinlaitos aloitti toimintansa 1882. Daniel Wadén ja apteekkari A. F. Nordfors kilpailivat Oulun puhelinverkon rakentamisesta, halvempia yhteyksiä luvannut Nordfors sai nopeasti 20 tilaajaa, aloittaen puhelinverkon rakentamisen.
Vaasassa puhelinlaitoksen perustamista ajoi kauppias Axel Schauman, hänen johdollaan pyydettiin tarjouksia Wadénilta ja ruotsalaisilta Haglindin veljeksiltä. Wadén rakensi 12.5.1882 Bellin puhelimia käyttävän koejohdon Höyrymyllyn ja Yhdyspankin välille. Ruotsalainen C. A. Haglind asensi 25.5.1882. Ericssonin järjestelmän mukaisen koejohdon. Wadén sai 30 tilaajaa ja sai puhelinyhtiön hyväksynnän ja aloitti verkon rakentamisen.
Daniel Wadén sai puhelintoimiluvan Viipuriin, Tampereelle, Turkuun, Vaasaan, Poriin ja Ouluun 17.10.1882. Viipurissa, elokuussa 1882, Wadén tarjosi puhelinverkkoa 200 markan maksulla, edellyttäen vähintäin 20 osallistujaa. Syyskuussa 20. päivänä 1882 välitettiin ensimmäiset puhelut, osakkaita oli tuolloin jo 28.
Tampereella ensimmäiset puhelimet ja 6-numeroinen puhelinkeskus tuotiin Juho Holmstenin toimesta Amerikasta. Ensimmäinen puhelin oli Holmstenin asunnossa ja muut kauppias Janhusen ja kauppias Michailowskin asunnoissa ja puodeissa. Tampereen Ensimmäinen puhelinkeskus rakennettiin apteekkari Clayhillsin talon ullakkohuoneeseen. Daniel Wadén ei käyttänyt oikeuttaan puhelinlaitoksen perustamiseen, vaan merikapteeni Frans Nordsforsin toimesta mekaanikot Juho Holmsten ja Rudolf Tallgren rakensivat 1882 varsinaisen puhelinlaitoksen O. Y. Telefonin ja puhelinkeskuksen. Puhelinjohdot kiinnitettiin savupiippuihin ja talojen vesikattoihin. Ensimmäisiä puhelimen omistajia olivat Juho Holmsten ja Rudolf Tallgrenin lisäksi Aamulehti, muutamat kauppiaat, Kaupungin vankila, pankit ja tehtaat. Vuonna 1883 puhelimia oli yhdistettynä keskukseen 39, v. 1890 miltei 200 kpl. Frans Nordsforsin puhelinyhtiö korotti toistuvasti maksujaan, tämä sai monet asiakkaat miettimään uuden puhelinlaitoksen perustamista, v. 1890 kolmekymmentä puhelinlaskujen jatkuvaan korottamiseen kyllästynyttä asiakasta päättivät perustaa uuden puhelinyhtiön. tämä uusi yhtiö sai 1.5.1891 mennessä, 60 vanhan yhtiön osakasta ja 40 uutta osakasta kannattajakseen. Tampereen Telefoni-osakeyhtiön lupahakemus jätettiin senaattiin 2.9.1891 ja lupa saatiin 24.9.1891. Puhelinkeskus rakennettiin Hagelbergin taloon ja tässä puhelinkeskuksessa oli 50 linjaa.
Daniel Wadén rakensi vuoden 1883 aikana puhelinlaitokset Hämeenlinnaan, Kuopioon ja Kotkaan.
Kahden kotimaisen puhelinverkko yrittäjän kilpailijaksi tullut ruotsalainen yrittäjä
Bröderna Haglind (Haglinin veljekset), joista toinen, lennätininsinööri C. A. Haglind rakensi Ericssonin puhelimia käyttäen v. 1884 puhelinverkkoja Poriin, Porvooseen, Loviisaan, Naantaliin ja Tammisaareen, vuonna 1885 Jyväskylään, Raumalle, Kokkolaan ja Kristiinankaupunkiin. Ulkomaalaisena C. A. Haglind ei voinut omistaa puhelinyhtiöitä, mutta sai toimintansa kannattavaksi puhelinverkkoja rakentamalla.
Senaatti pyrki vaikuttamaan siihen, etteivät puhelinlaitokset päädy ulkomaalaisille omistajille. Vuonna 1886 säädetty asetus totesi Haglinin veljeksien perustamat puhelinlaitokset laittomiksi, Haglinin saivat toimia puhelinlaitoksien rakentajina ja teknisinä neuvonantajina, mutta suomalaisten yrittäjien piti toimia puhelinlaitoksien lupien hakijoina ja omistajina.
Ensimmäinen automaattikeskus tuli Helsinkiin vuonna 1922. Automaattikeskus oli Siemensin valmistama ja siinä oli 2000 numeroa. Seuraavina vuosikymmeninä paikallispuhelut automatisoitiin vähitellen kaikilla paikkakunnilla. Viimeiset käsivälitteiset keskukset Kolarissa, Pellossa ja Ylitorniolla lopettivat toimintansa 26. maaliskuuta 1980. Sitä ennen, 1960- ja 1970-luvuilla oli suurelta osin Suomen eri verkkoryhmien väliset kaukopuhelutkin saatu automatisoiduiksi. 1970-luvun lopulla automatisoitiin myös puhelinyhteydet Suomesta useimpiin muihin Euroopan maihin, seuraavalla vuosikymmenellä käytännössä kaikkialle maailmaan.
Vuonna 1996 kaukopuhelujen suuntanumerot uudistettiin. Verkkoryhmät yhdistettiin laajemmiksi alueiksi, teleliikennealueiksi, joiden sisällä soitettaessa ei tarvitse ottaa suuntanumeroa. Uudet teleliikennealueet vastasivat silloista läänijakoa ja ovat edelleen pääosin vanhan läänijaon mukaiset, vaikka Suomen läänit lakkautettiinvuoden 2009 lopussa.
Loka-marraskuun vaihteessa 1966 otettiin käyttöön Suomen ensimmäinen autopuhelinkioski Helsingissä. Autoilijoilla oli nyt mahdollisuus käyttää puhelinta tarvitsematta nousta autosta, sillä Malminkatu 14 kohdalla oleva yleisöpuhelin oli sijoitettu matalan putken päähän kadun reunaan.
Vuonna 1971 avasi nykyisen TeliaSoneran edeltäjä Posti- ja lennätinlaitos autoradiopuhelinverkon (ARP), joka oli Suomen ensimmäinen matkapuhelinverkko.
Vuosina 1981–1982 aloitti toimintansa ensimmäinen pohjoismainen matkapuhelinverkko NMT. Se toimi uudemman GSM-verkon rinnalla, kunnes se lakkautettiin tarpeettomana vuonna 2002.


Poliisi.
Poliisi on valtiovallan organisaatio, joka turvaa oikeus- ja yhteiskuntajärjestystä, ylläpitää yleistä järjestystä ja turvallisuutta, ennaltaehkäisee rikoksia sekä selvittää näitä ja saattaa nämä syyteharkintaan. Sana "poliisi" juontuu ranskan kielen kautta kreikan sanasta "politeia", joka viittaa hallitukseen tai hallintoon. Sana "police" otettiin käyttöön ranskan kieleen 1700-luvulla. Suomen kielessä nimitystä "poliisi" käytetään sekä poliisiorganisaatiosta että tämän palveluksessa työskentelevästä yksittäisestä poliisihenkilöstä.
Poliisin tehtäviä.
Poliisin toimintakyky pohjautuu viime kädessä voimakeinojen käyttöön tai voimakeinojen käytöllä uhkaamiseen.. Useimmissa läntisissä oikeusjärjestelmissä poliisin päärooli on ylläpitää yleistä järjestystä sekä tutkia rikoksia, etsiä epäillyt, tarvittaessa ottaa heidät kiinni ja viedä asia syyttäjälle, joka päättää jutun viemisestä oikeuden käsiteltäväksi.
Poliisi voi osallistua järjestyksenvalvontaan suurissa kokoontumisissa. Sitä tarvitaan myös hätätilanteissa, onnettomuuksissa sekä etsintä- ja pelastusoperaatioissa. Tarjotakseen nopeaa palvelua poliisi tekee usein yhteistyötä palolaitoksen ja terveydenhuollon kanssa. Monissa maissa on käytössä yleinen hätänumero, johon soittamalla voidaan hälyttää poliisi, palokunta, sairaankuljetus tai sosiaalipäivystys.
Pohjoismaissa poliisi reagoi osaan rikkomuksista (erityisesti liikennerikkomuksiin) määräämällä rikesakkoja tai viemällä "rangaistusvaatimusmenettelyssä" päiväsakkorangaistuksia syyttäjän vahvistettaviksi. Merkittävät rikokseksi luettavat teot johtavat yleensä poliisin suorittamaan esitutkintaan. Esitutkinnan päätteeksi poliisi toimittaa tapauksen asiakirjat syyttäjälle, joka päättää syytteen nostamisesta.
Poliisin tehtävään hoitaa yleistä turvallisuutta kuuluu myös useissa maissa valtion laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustaminen sitä uhkaavia aineksia vastaan. Tyypillisesti tällaisia tehtäviä hoitavaa poliisia kutsutaan turvallisuus- tai valtiolliseksi poliisiksi.
Joissakin maissa on myös puolisotilaallinen poliisi, joka tunnetaan santarmilaitoksen nimellä (,). Tämäntyyppiset yksiköt ovat sisäiseltä järjestykseltään sotilaallisia, mutta toimivat useimmissa tilanteissa tavanomaisen poliisin tavoin.
Monissa maissa, erityisesti liittovaltiojärjestelmissä, voi olla useita poliisi- tai sitä muistuttavia organisaatioita, joista jokainen palvelee hallinnon eri tasoa ja vastaa eri lakien valvonnasta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa jokaisella hallinnon tasolla on omat poliisivoimansa (kuten kaupunkipoliisi, piirikunnanšeriffi ja osavaltionpoliisi), joita johtavat paikalliset ja osavaltion viranomaiset. Lisäksi liittovaltiolla on monia eri tehtäviin erikoistuneita lainvalvontavirastoja, joista näkyvin on FBI.
Maailman valtiot ovat perustaneet kansainvälisen rikospoliisijärjestön Interpolin etsimään ja torjumaan ylikansallista rikollisuutta sekä tarjoamaan kansainvälistä yhteistyötä ja koordinaatiota muissa poliisiasioissa. Tällaisia ovat esimerkiksi sukulaisten informoiminen ulkomaan kansalaisen kuollessa. Euroopan unionin alueella aavistuksen tiiviimpää poliisiyhteistyötä koordinoi Europol.
Poliisin varustus.
Monissa maissa poliisit kantavat ampuma-aseita tehdessään normaalisti työtä. Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja joissakin muissa maissa poliisit eivät kanna normaalisti ampuma-aseita ellei tilanne sitä välttämättä vaadi. Poliisilla on usein erikoisyksikköjä muun muassa aseistautuneiden rikollisten varalle.
Poliisit voivat varustautua myös ei-tappavilla aseilla esimerkiksi mellakoiden hallintaan. Ei-tappavia aseita ovat pamppu, kyynelkaasu, OC-sumutin, etälamautin, kaasusumutin, kumiluodit ja tyrmäysaseet. Aseiden tai tappavan voiman käyttö on tyypillisesti viimeinen keino. Asetta käytettäessä voimankäyttösäännöksistä onkin usein siirrytty vähintäänkin osittain hätävarjelutilanteeseen, jossa poliisin itsensä tai sivullisten henki tai terveys on vaarassa. Joidenkin maiden lainsäädäntö sallii asetta käytettävän myös pakenevia henkilöitä vastaan ilman erityistä vaaran uhkaa. Poliiseilla on mukanaan käsiraudat, joilla vastarintaa tai sen uhkaa voidaan rajoittaa ja välttyä näin muiden voimakeinojen käytöltä.
Poliisin vaatetus on yleensä työasu, johon kuuluvat kauluksellinen paita, suorat housut sekä useissa maissa solmio. Suomessa siirryttiin 1990-luvulla haalareiden käyttöön, johtuen lähinnä suomalaisen poliisin joutumisesta tekemisiin päihtyneiden, usein huonovointisten henkilöiden kanssa päivittäin.
Poliisivoimien rakenne.
Useimmiten poliisiorganisaatiot jakautuvat erilaisiin yksiköihin, joista kunkin tehtävä on keskittynyt tietyn tyyppisten rikosten tutkimiseen.
Useimmissa länsimaisissa poliisivoimissa ehkä olennaisin jako on tehty "univormupoliisien" ja rikostutkijoiden välille. Univormuihin pukeutuvat poliisit keskittyvät usein järjestyksenpitoon, liikenteen valvontaan ja aktiivisen rikollisuuden estämiseen. Tutkijat taas tutkivat pidemmällä aikavälillä ja perusteellisemmin jo tehtyjä rikoksia. Joissakin tapauksissa poliisit suorittavat peitetoimintaa tutkiakseen rikoksia. Tällöin he toimivat tavanomaisessa ammatissa paljastamatta itseään poliisiksi, usein pitkäänkään aikaan. Pääasiassa tämä koskee järjestäytynyttä rikollisuutta, jota on muutoin vaikeampaa tutkia. Poliisin menettelystä peitetoiminnassa on tarkat säädökset.
Poliisin pienemmät osastot keskittyvät esimerkiksi liikenteenvalvontaan sekä kansainväliseen ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Lisäksi valtion turvallisuutta on yleensä valvomassa turvallisuuspoliisi, jonka nimike vaihtelee maittain.
Useimmilla poliisiorganisaatioilla on myös erikoisyksiköitä, jotka harjoittelevat tiettyjä erikoistaitoja (kuten vaativat kiinniotot, panttivankien vapautukset, tarkka-ammunta ja pomminpurku) ja jotka on varustettu tehokkaammilla aseilla erityisen väkivaltaisia tilanteita varten. Tunnettuja erikoisyksiköitä ovat yhdysvaltalaiset SWAT-yksiköt, Saksan liittopoliisin SEK (Spezialeinsatzkommando) ja ranskalainen GIGN.
Toisin kuin puolustusvoimissa, Suomessa poliisin sisäinen hierarkia on sama (esim. ylikonstaapeli ja komisario) riippumatta siitä kuuluuko poliisin virassa toimiva henkilö esim. liikkuvaan poliisiin tai venepoliisiin.


Pohjois-Amerikka.
Pohjois-Amerikka on pohjoisella pallonpuoliskolla sijaitseva manner Etelä-Amerikan pohjoispuolella, Tyynen valtameren ja Atlantin valtameren välissä. Sen pinta-ala on noin 24 480 000 neliökilometriä ja asukasluku arviolta 514 miljoonaa (2004). Se on Aasian ja Afrikan jälkeen kolmanneksi suurin manner pinta-alaltaan ja Aasian, Afrikan ja Euroopan jälkeen neljänneksi suurin väkiluvultaan. Pohjois-Amerikassa on yhteensä 38 maata.
Mantereella on kolme suurta valtiota: Kanada, Meksiko ja Yhdysvallat, jotka käsittävät suurimman osan Pohjois-Amerikkaa. Näiden lisäksi myös Keski-Amerikan ja Karibianmeren valtioiden ja saarten katsotaan yleensä olevan osa Pohjois-Amerikkaa. Myös Tanskalle kuuluva Grönlanti kuuluu maantieteellisesti Pohjois-Amerikkaan.


Puolan kieli.
Puolan kieli (język polski [jɛ̃zɨk pɔlski]) on slaavilaisiin kieliin kuuluva Puolan virallinen kieli. Sillä on puhujia noin 40 miljoonaa, joista suurin osa Puolassa (37 miljoonaa) ja noin kolme miljoonaa asuu muissa maissa kuten Saksassa, Ukrainassa, Slovakiassa, Valko-Venäjällä, Venäjällä, Liettuassa, Ruotsissa, Isossa-Britanniassa, Irlannissa, Ranskassa, Kanadassa, Yhdysvalloissa, Brasiliassa, Australiassa, tai Israelissa. Pienempiä puolalaisvähemmistöjä on käytännöllisesti katsoen kaikkialla maailmassa, sillä puolalaiset ovat jo vuosisatoja olleet yksi maailman maastamuuttavaisimmista kansoista – tähän on ollut syynä niin poliittinen vaino kuin taloudellinenkin ahdinko.
Puolan kielen aakkoset ja ääntäminen.
Puolan kielen ääntämisessä suurin vaikeus ulkomaalaiselle lienevät erittäin voimakkaasti palatalisoituneet konsonantit, jotka kirjoitetaan konsonantin edessä ja sanan lopussa akuutilla aksentilla varustettuina (ć, ń, ś, ź), mutta vokaalien edessä tämä liudennus ilmaistaan kirjoittamalla aksentittoman konsonanttimerkin ja vokaalikirjaimen väliin i-kirjain, joka on pelkkä liudennusmerkki. Jos seuraava vokaali onkin oikeasti [i], tällöin erillistä liudennus-i:tä ei tietenkään tarvita.
Vaikka puhuttaisiin liudennuksesta, se ei missään tapauksessa kuulosta samalta kuin suomalaisille tutummassa venäjän kielessä.
Paino.
"Paino" on puolassa yleensä toiseksi viimeisellä tavulla (penultimalla), olipa tämä tavu sitten osa sanavartaloa tai osa päätettä. Tästä tärkein poikkeus ovat verbien preteriti- ja konditionaalimuodot, joiden persoonapäätteet ovat historiallisesti katsoen olla-verbin enkliittisiä muotoja ja voivat edelleenkin irrota verbistä ja siirtyä esimerkiksi sivulauseen aloittavan konjunktion perään. Siksi persoonapäätteitä ei lasketa mukaan määritettäessä sitä tavua, joka painon sijoittamisen kannalta on toiseksi viimeinen.
Eräät klassisista kielistä lainatut substantiivit ("uniwersytet, matematyka, fizyka...") saavat painon kolmanneksi viimeiselle tavulle yksikön nominatiivimuodossa. Jos niihin kuitenkin aletaan lisätä sanaa pidentäviä taivutuspäätteitä, paino siirtyy välittömästi toiseksi viimeiselle tavulle. Myös nominatiivissa näillä sanoilla on voimakas pyrkimys mukautua yleissääntöön, eikä niiden painotusta toiseksi viimeiseltä tavulta voida pitää virheenä, vaikka se kuuluukin lähinnä arkikieleen.
Sanan ensimmäisellä tavulla on puolassa aika voimakas sivupaino. Itse asiassa puolassa on nykyään olemassa selvä tendenssi jättää penultimapaino sivupainoksi ja painottaa enemmän ensimmäistä tavua, tosin tämä yleensä muodolliseen ja valmisteltuun puheeseen, kaiutinkuulutuksiin ym. liittyvä tapa kuulostanee useimmista puolalaisista vieläkin teennäiseltä "lentokenttäpuheelta".
Puolan lähimmät sukukielet.
Puola kuuluu slaavilaisten kielten länsislaavilaiseen haaraan samoin kuin tšekki, slovakki, yläsorbi ja alasorbi. Länsislaavilaisten kielten joukossa puola kuuluu omaan, ns. lehiittiseen alaryhmäänsä yhdessä Gdańskin kaupungin länsipuolisella maaseudulla ja pikkukaupungeissa puhutun kašubin kielen kanssa. Kašubi eroaa puolasta riittävän paljon, jotta sitä voidaan pitää eri kielenä, mutta erityinen kašubinkielinen kirjallisuus on lähinnä murrekirjallisuutta, eivätkä kašubit pidä itseään erillisenä kansana. Lehiittinen, mutta puolasta eronnut, hyvin pieni kieli oli myös slovintsi eli Leba-kašubi, jota puhuttiin parissa kylässä Pommerissa ennen toista maailmansotaa. Koska slovintsin kielen puhujat pitivät itseään etnisinä saksalaisina, he muuttivat kaikki Saksaan alueen jouduttua Puolalle, jolloin kieli unohtui. Tällaisia saksalaisina itseään pitäviä, mutta slaavilaista murretta puhuvia ihmisryhmiä tunnetaan muualtakin saksan ja slaavilaisten kielten rajoilta, esimerkiksi Sleesiasta.
Kaukaisempaa sukua puolalle ovat itäslaavilaiset kielet, kuten venäjä. Ukrainan ja valkovenäjän sanasto on kuitenkin kehittynyt jossain määrin puolalaisten mallien mukaan, vrt. esimerkiksi puolan "przebudowa" = "jälleenrakennus", ukr. "перебудова/perebudova", mutta ven. "перестройка/perestrojka"
Puolan murteet.
Puolan tärkeimmät murteet ovat isopuolalaiset (Poznańin ympäristössä puhutut), vähäpuolalaiset (keskuspaikka Krakova) ja masovialaiset (Varsovan ympäristö) murteet. Näillä kolmella murteella on kullakin vuorollaan ollut tilaisuutensa vaikuttaa kirjakielen kehitykseen, koska pääkaupunkina on ollut ensin Poznańin lähellä sijaitseva Gniezno, sittemmin Varsova ja Krakova. Marginaalisempia ovat Sleesian ja Masurian alueiden murteet, joissa saksalaisvaikutus on ollut muita murteita voimakkaampaa, koska alueet ovat pitkään kuuluneet saksankielisiin maihin ja olleet erillään puolankielisestä kirjallisesta sivistyksestä. Ns, "kresowe dialekty" eli itäisten rajaseutujen murteet, jotka ovat kehittyneet voimakkaassa vuorovaikutuksessa liettuan, valkovenäjän ja ukrainan kielten kanssa, ovat nykyään häviämässä sukupuuttoon niiden puhujien jouduttua toisen maailmansodan myötä tapahtuneiden rajansiirtojen jälkeen muuttamaan Puolan Saksalta saamille uusille alueille. Näillä alueilla puhutuista kielimuodoista puolalainen dialektografia käyttää mielellään nimitystä "nowe dialekty mieszane", uudet sekamurteet. Käytännössä uudet sekamurteet ovat kohtalaisen lähellä yleiskieltä.
Puolan tärkein murreraja kuuluu ns. masuroivien ja masuroimattomien murteiden välillä - ensin mainittuihin kuuluvat ennen kaikkea Masurian ja Masovian murteet. Masurointi tarkoittaa, että oikeinkirjoituksen /sz/, /cz/ ja /ż/, jotka normatiivisessa puolan kielessä tulisi ääntää [š], [tš] ja [ž], äännetäänkin [s], [ts] ja [z], kuten oikeinkirjoituksen /s/, /c/ ja /z/. Kirjakielessä masurointia ei hyväksytä mahdollisesti yksittäisiä murteista lainattuja sanoja ja paikannimiä lukuun ottamatta.
Puolaan, kuten venäjään, kuuluu myös omintakeinen rikollisten slangi, puolalaiselta nimeltään "grypsera". Grypseralle on ominaista runsas venäläisten, saksalaisten, ukrainalaisten ja jiddišinkielisten lainasanojen määrä. Grypsera on ennen muuta alamaailman salakieltä, mutta sillä on ollut voimakas vaikutus puolan slangiin, erityisesti nuorison kieleen. Grypseran nimi tulee saksan puhekielen sanasta "Grips" = "älli, hiffaaminen".
Puolan kielen historia.
Puolan kirjakielen muinaispuolalainen kausi alkaa ensimmäisistä, sisällöltään uskonnollisista puolankielisistä teksteistä 1300-luvulta. Ilmeisesti puolalaisella uskonnollisella kirjallisuudella ei ollut yhteyttä Kyrilloksen ja Methodioksen alulle panemaan kirkkoslaavilaiseen traditioon: kirkollisena sivistyskielenä Puolassa käytettiin latinaa, ei kirkkoslaavia. Oikeinkirjoitus noissa vanhoissa teksteissä oli todella sotkuinen, ja tolkkua tilanteeseen tuli vasta 1500-luvulla, jolloin puolan kirjoitusjärjestelmä standardoitiin pitkälti vanhan tšekin mallien mukaan.
1600-luvulla puola omaksui valtavasti latinalaisia, saksalaisia, ranskalaisia ja tšekkiläisiä vaikutteita, koska yläluokka ihannoi näitä kieliä ja piti niiden taitoa arvostettavana.Toisaalta Puola-Liettuan kaksoisvaltakunnan itäosissa, missä itäslaavilaiset (ukrainalaiset ja valkovenäläiset) murteet olivat yleisin puhekieli, puola oli nimenomaan yläluokan kieli. Idän aatelisto käytti puolaa sivistyskielenään, mutta toi siihen paljon uusia aineksia itäslaavilaisista murteista.
1700-luvulla puola alkoi syrjäyttää latinaa ylimmän sivistyskielen ja kirkkokielen asemasta. Puolankielinen kirjallisuus kehittyi, eikä edes Puolan joutuminen vieraiden valloittajien käsiin voinut kääntää suuntaa. Vaikka erityisesti venäläiset vallanpitäjät koettivat tukahduttaa kieltä ankarin sensuurilaein, puolan kieli itse asiassa sai yhä enemmän merkitystä puolalaisten identiteetin ilmaisijana – tätä kuvaa sanonta "ojczyzna-polszczyzna" ("isänmaa - puolan kieli").
Latina jätti toki jälkensä virkakieleen, mutta kaunokirjallisuuden kieli kansanomaistui 1800-1900-luvun mittaan. Sanavarastosta koetettiin karsia törkeimpiä saksalaisuuksia, mutta usein ne jäivät osaksi elävää kansankieltä – hauska esimerkki on substantiivi "wihajster", joka tarkoittaa lähinnä "vekotin, kapistus, vehje, vimpain" sekä unohtuneen nimen paikalla "(herra tai rouva) se ja se" – se tulee tietenkin saksan kielen sanoista "wie heißt er?" "mikä hänen nimensä on?" Venäjän vaikutus jäi lopultakin melko vähäiseksi rajoittuen lähinnä kirosanastoon.
Muiden kielten vaikutus puolaan.
Vaikka puola ei suhtaudukaan vierasperäisiin lainasanoihin aivan niin myönteisesti kuin venäjä - esimerkiksi luonnontieteiden terminologia on puolassa käännetty omalle kielelle ("pochodna" = derivaatta, "dwutlenek węgla" = hiilidioksidi, "rozdzielczość" = näyttöresoluutio), puolaan on itse asiassa omaksuttu lainasanoja hyvin monelta taholta. Latinan vaikutus oli tietenkin katolisen maan oloissa väistämätön, ja monia latinalaisia lainoja ei enää vierasperäisiksi tunnistakaan (esimerkiksi "przywilej" = erioikeus, privilegio). Saksalla oli erittäin suuri merkitys kaupan ja käsityöläisyyden kielenä, ja myös kaupunkiorganisaation sanasto oli saksalaista: "malarz" = maalari, "murarz" = muurari, "hochsztapler" = huijari, väärinpeluri, "ratusz" = raatihuone, "burmistrz" = pormestari, "handel" = kauppa, "makler" = meklari. Puolan kirjakielen kehittyessä myös tšekillä, joka silloin oli jo sivistyskieli, oli oma vaikutuksensa. Tšekkiläisperäinen muoto on esimerkiksi sellaisilla sanoilla kuin "brama" = portti ja "hańba" = häpeä (sanojen alkuperäinen puolalainen muoto lienee ollut *"broma" ja *"gańba").
Ranska ja Italia ovat olleet puolalaisille merkittäviä kulttuurisia esikuvia. Myös näiden maiden kielistä on omaksuttu lainavaikutteita ja käännöslainoja: ra. "cordone sanitaire" = puol. "kordon sanitarny" "suojavyöhyke", ra. "raison d'état", pu. "racja stanu" "maan etu". Ranskalaisen "Pathéphone"-tuotemerkin muistoksi vanhanaikaista levysoitinta, grammaria, kutsutaan puolalaisessa kansanomaisessa puhekielessä edelleenkin nimellä "patefon".
Englannin vaikutus on nykyään suhteellisen merkittävää, joskaan ei niin voimakasta kuin esimerkiksi venäjässä.
Puolan kirjallisuus.
Puolan kirjallisuus on alkanut jo keskiajalla, ennen muuta uskonnollisesta kirjallisuudesta. Varsinaisen maailmallisen kaunokirjallisuuden aikaa oli renessanssi. Todella merkittäväksi puolalainen kirjallisuus nousi kuitenkin romantiikan aikana, kun puolalaiset kamppailivat menetetyn itsenäisyytensä puolesta - tällöin syntyi muun muassa kansalliseepos, Adam Mickiewiczin "Pan Tadeusz". Reaktio romantiikalle oli ns. positivismi, jota kai pikemminkin pitäisi kutsua utilitarismiksi: sen tavoitteena oli maan ja kansan kehittäminen, sivistäminen ja nykyaikaistaminen rauhanomaisin keinoin.
Kirjallisuuden kehitys on Puolan itsenäistyttyä jatkunut eloisana. Natsimiehityksen uhriksi joutui suuri joukko merkittäviä, erityisesti juutalaissyntyisiä kirjailijoita. Kommunistiaikana taas puolalaisessa kirjallisuudessa korostuivat sellaiset lajityypit, joihin ei sisältynyt kovin poliittisia implikaatioita. Tunnettuja kirjailijoita olivat aforistikko Stanislaw Jerzy Lec ja tieteiskirjailija Stanisław Lem.
Nobelin kirjallisuuspalkinnon on saanut neljä puolalaista kirjailijaa: Władysław Reymont, Henryk Sienkiewicz, Czesław Miłosz ja Wisława Szymborska.
Puolaksi/Sanasto.
wy - te ("ks. kommentti alempana")
Huomaa, että ero persoonapronominien "oni" ja "one" välillä on se, että pronominia "oni" käytetään monikon "elollisten" maskuliinisten asioiden, esineiden tai henkilöiden nimistä, kun taas pronominia "one" käytetään, kun puhutaan monikon feminiinisistä tai neutrisista asioista, esineistä tai eläimistä.
Kun halutaan teititellä muita henkilöitä, siihen ei käytetä persoonapronominia "wy", vaan siihen viitataan substantiiveilla pan ("herra"), pani ("rouva"), panowie ("herrat"), panie ("rouvat") ja państwo ("sekalainen ryhmä ihmisiä"). Näihin substantiiveihin viitataan yksikössä ja monikossa kolmannella persoonalla. Sen lisäksi kohteliaisuussanan jälkeen liitetään yleisimmin sukunimi. Myös titteliä tai ammattia voidaan käyttää tätä ennen. On myös olemassa niin sanottu rajapinta sinuttelun ja teitittelyn välillä. Tällöin käytetään kohteliaisuussanaa, jonka jälkeen liitetään etunimi.
Puolalainen - mies Polak, nainen Polka
Suomalainen - mies Fin, nainen Finka
Espanjalainen - mies Hiszpan, nainen Hiszpanka
Tanskalainen - mies Duńczyk, nainen Dunka
Ruotsalainen - mies Szwed, nainen Szwedka
Englantilainen - mies Anglik, nainen Angielka
Skotlantilainen - mies Szkot, nainen Szkotka
Irlantilainen - mies Irlandczyk, nainen Irlandka
Norjalainen - mies Norweg, nainen Norweżka
Slovakialainen - mies Słowak, nainen Słowaczka
Saksalainen - mies Niemiec, nainen Niemka
Belgialainen - mies Belg, nainen Belgijka
Japanilainen - mies Japończyk, nainen Japonka
Amerikkalainen - mies Amerykanin, nainen Amerykanka
Ranskalainen - mies Francuz, nainen Francuzka
Portugali - mies Portugalczyk, nainen Portugalka
Italialainen - mies Włoch, nainen Włoszka
Slovenialainen - mies Słoweniec, nainen Słowenka
Virolainen - mies Estończyk, nainen Estonka
Do widzenia - Hei hei, Moi moi, Näkemiin
Jak się masz? - Mita kuuluu?
Dziękuję, dobrze/W porządku - Kiitos, hyvää
1.Konstantynopolitańczykiewiczówna wśród Szczebrzeszynów szła suchą szosą do Konstantynopolu
2.Leży Jerzy koło wieży i nie wierzy, że na wieży leży gniazdo nietoperzy
3.Na wyścigach wyścigowych wyścigówek wyścigowa wyścigówka wyścignęła wyścigową wyścigówkę stając się pierwszą wyścigową wyścigówką na wyścigach wyścigowych wyścigówek


Verkkotiedustelu.
__NOTOC__
Verkkotiedustelu eli porttiskannaus () on toimenpide, jonka avulla pyritään selvittämään tietojärjestelmän eri tietoliikenneporteissa toimivia ohjelmia ja käyttöjärjestelmiä sekä niiden haavoittuvuutta. Tavanomaisesti verkkotiedustelu suoritetaan käyttäen hyväksi tätä varten tehtyä ohjelmaa, joka voi - käytetystä ohjelmasta riippuen - esimerkiksi palauttaa raportin tiedustelun kohteena olevasta koneesta, sen tietoliikenneporteista, ohjelmistoista ja niiden tiedetyistä tietoturva-aukoista. Verkkotiedusteluun voidaan käyttää esimerkiksi tietojärjestelmän turvallisuusjärjestelyjen selvittämiseen.
Verkkotiedusteluohjelmalla on näin ollen mahdollista järjestelmällisesti selvittää tietojärjestelmän mahdollisia aukkoja ja sen heikkoja kohtia. Toimenpiteen avulla kyetään saamaan tietoja, jotka mahdollistavat myös luvattoman pääsyn kohteena olevaan järjestelmään. Ohjelmaa käyttämällä hankitun tiedon avulla voidaan siten murtaa tietojärjestelmän turvajärjestely.
SYN-skannaus.
Niin sanottu puoliavoin tiedustelutekniikka, jossa TCP-yhteyden vaatimaa kolmivaiheista kättelyä ei edes pyritä viemään loppuun, vaan tiedustelun suorittava työasema odottaa vain vastetta tai sen puutetta lähettämäänsä ärsykeeseen. Tarkoitus on siis saada selville kuunteleeko haluttu määränpääasema haluttua porttia. Tiedusteleva työasema lähettää TCP-paketin SYN-valitsin (engl. flags) asetettuna määränpääaseman tutkittavaan porttiin. Jos määränpääasema kuuntelee porttia ja sallii yhteydet siihen sen tulee lähettää takaisin RFC 793:n mukaan paketti, jossa on SYN- ja ACK-valitsimet asetettuina. Jos porttia ei sen sijaan kuunnella tulee siihen vastata RFC 793:n mukaan paketilla, jossa on RESET- ja ACK-valitsimet asetettuina. Jos skannauksen suorittava työasema ei saa mitään vastetta lähettämäänsä ärsykkeeseen tiedetään melko varmasti palomuurin torjuneen paketin tai sitten se on kadonnut matkalla (palomuurit voivat myös hämätä lähettämällä jo aiemmin mainitun RESET/ACK-paketin, jolloin työasema ei voi tietää tässä tapauksessa palomuurin torjuneen skannausta vaan on oletettava tämän tiedon perusteella portin olevan suljettu). Määränpääaseman ollessa tavoittamattomissa yleensä oletusreititin verkossa, jossa määränpääasema sijaitsee tai sijaitsi, vastaa skannaavalle työasemalle ICMP host unreachable -paketilla. Myös suodattava reititin voi estää määränpääaseman portin käytön; tällöin vastauksena saadaan tavallisesti ICMP host unreachable - admin prohibited filter -paketti (riippuen reitittimen suodattimen asetuksista se saattaa auktorisoimattomien tiedustelujen vuoksi hämätä lähettämälläkin ICMP host unreachable -paketin). Riippuen palomuureista ja suodattavista reitittimistä vasteet SYN-skannauksen ärsykkeisiin saattavat siis vaihdella. Nykyään useimmat tunkeutumisenhavaitsemisjärjestelmät (engl. intrusion detection system eli IDS) huomaavat auktorisoimattomat SYN-skannaukset.
Connect-skannaus.
Ominaisuuksiltaan muuten sama kuin SYN-skannaus mutta tässä tapauksessa TCP-yhteyden vaatima kolmivaiheinen kättely viedäänkin loppuun asti, mikäli sallitaan. Connection-skannaus lisää havaituksi tulemisen riskiä; mieluummin käytetään SYN-skannausta. Connection-skannausta käytetään yleensä olosuhteiden pakosta; esimerkiksi silloin, kun skannauksen suorittavan työaseman järjestelmä ei salli SYN-skannausta.
FIN-skannaus.
Kun aiemmat tunkeutumisenhavaitsemisjärjestelmät kehitettiin havaitsemaan auktorisoimattomat SYN-skannaukset, kehittiin tilalle FIN-skannaus, jossa kohdeaseman porttiin lähetetään TCP-paketti, jossa FIN-valitsin asetettuna (normaalisti FIN ilmaisee jommankumman toisiinsa yhteydessä olevan aseman halusta lopettaa TCP-yhteys, täten palomuurit tai suodattavat reittimet saattavat pitää tätä normaalina liikenteenä eivätkä siten reagoi siihen). Mikäli välissä ei ole suodattavaa reititintä tai palomuuria, kohdeaseman kuuntelevan portin ei tule RFC 793:n mukaan vastata mitään ja mikäli porttia ei kuunnella tulee sen vastata RESET/ACK-paketilla. Suodattavat reitittimet ja palomuurit voivat muuntaa vastauksia FIN-skannauksen ärsykkeeseen.
ICMP-skannaus.
ICMP ei käytä kommunikointiinsa protokollaportteja; ICMP-skannauksen tarkoitus onkin selvittää onko kohdeasema saavutettavissä lähettämällä yleensä kohdeasemaan ICMP echo request -paketti. Kohdeaseman vastaa olemassaolostaan tavallisesti ICMP echo reply -paketilla. Riippuen työasemien välissä olevista palomuureista tai suodattavista reitittimistä vastaukset saattavat kuitenkin vaihdella tai niitä ei saada ollenkaan. Koska ICMP:llä on tietoliikenteessä tärkeä tehtävä muun muassa virhetilanteiden raportoimisessa niin palomuurit tai suodattavat reitittimet usein kuitenkin sallivat ICMP-liikenteen vapaasti lävitseen. Monet haittaohjelmat hyödyntävätkin tätä palomuurien ja suodattavien reititinten ominaisuutta ja saattavat kätkeä käyttämänsä informaation normaalilta näyttävien ICMP-pakettien otsikoihin.
ACK-skannaus.
ACK-skannauksessa kohdeaseman porttiin lähetetään TCP-paketti, jossa on ACK-valitsin asetettuna. ACK-skannauksen tarkoitus on ICMP-skannauksen tavoin selvittää kohdeaseman saavutettavuus; sekä avointen, että suljettujen porttien tulee palauttaa ärsykkeeseen RESET-valitsimen sisältävä paketti mutta kohteen ollessa saavuttamaton saadaan viimeiseltä oletusreitittimeltä verkossa, jossa kohdeasema sijaitsee tai sijaitsi ICMP virheviesti. Jos ei saada mitään vastausta, voidaan olettaa palomuurin tai suodattavan reitittimen filtteröineen ärsykkeen. Palomuurit ja suodattavat reitittimet, jotka sallivat muodostetut yhteydet sisälle verkkoon tai työasemaan eivät useimmiten suodata ACK-skannausta.
Null-skannaus.
Null-skannauksessa kohdeaseman porttiin lähetetään TCP-paketti, jossa ei ole yhtään valitsinta asetettuna, ts. valitsintavu on paketissa arvossa 0 eli null. Ärsykkeeseen, jossa ei ole RESET-valitsin asetettuna tulisi suljetun portin vastata RFC 793:n mukaan vastata paketilla, jossa RESET-valitsin on asetettuna. Avoimen portin ei tule vastata mitään. FIN-skannaus perustuu samaan RFC 793:n kohtaan (RESET-valitsin ei asetettuna). Kaikki käyttöjärjestelmät eivät kuitenkaan noudata RFC 793:sta, vaikka se onkin TCP:n virallinen standardi. Täten Null-skannausta käytetään myös osana kohdeaseman käyttöjärjestelmän tunnistusta. Tällainen epätavanomainen ja normaalista liikenteestä poikkeava toiminta (yleensä TCP-paketissa on ainakin yksi valitsin asettuna, yleisimmin ACK) saatetaan kuitenkin havaita palomuureissa ja suodattavissa reittimissä.
Xmas-skannaus.
Sama periaate kuin Null- ja FIN-skannauksissa mutta ärsykeessä on FIN- PUSH- ja URG-valitsemet asettettuina. URG-valitsin ilmaisee tiedon olevan kiireellisestä eli käytännössä pyyntöä asettaa tieto etusijalle. PUSH-valitsimen tarkoitus on työntää tiedot heti kohdeaseman sovellukselle odottamatta puskurin täyttymistä. PUSH- ja URG-valitsimien olisi siis tarkoitus vähentään skannaukseen kuluvaa aikaa.
UDP-skannaus.
UDP-skannauksessa kohdeaseman porttiin lähetetään UDP-paketti, johon suljetun portin tulisi vastata ICMP port unreachable tyyppisellä paketilla. Muun tyyppinen ICMP virheviesti kertoo yleensä portin olevan palomuurin tai suodattavan reitittimen filtteröimä. Jos ärsykkeeseen vastataan UDP-paketilla, niin tällöin portti on luonnollisesti avoin. Jos mitään vastausta ei saada saattaa portti olla avoin mutta palomuurin tai suodattavan reitittimen filtteröimä.
Maimon-skannaus.
Saanut nimensä kehittäjänsä Uriel Maimonin mukaan. Kohdeaseman porttiin lähetetään FIN- ja ACK-valitsimilla varustettu paketti. Mikäli palomuurit tai suodattavat reitittimet päästävät ärsykkeen läpi tulee siihen vastata RFC 793:n mukaan RESET-valitsimella varustetulla paketilla olipa portti avoin tai suljettu (ks. ACK-skannaus). Maimon huomasi useiden BSD-pohjaisten järjestelmien toimivan TCP-standardin vastaisesti kyseisen ärsykkeen tapauksessa; ne eivät vastaa laisinkaan, jos portti on avoin.
Window-skannaus.
Sama kuin ACK-skannaus mutta lisäksi tutkitaan TCP-paketin ikkunan kokoa, josta voidaan selvittää kohdeaseman käyttöjärjestelmä. Jotkin järjestelmät palauttavat toisistaan poikkeavat ikkunan koot suljetuista ja avoimista porteista.
IP-väärennös.
IP-paketin lähdeosoitteen väärentäminen (engl. IP-spoofing) on teknisesti suhteellisen helppo toimenpide. Täten skannaava työasema voi peittää identiteetinsä näin toimiessaan. Porttiskannauksen yhteydessä pelkkää väärentämistä ei juurikaan käytetä (ellei haluta esimerkiksi mustamaalata jotain toista järjestelmää); kohdeasema lähettää mahdolliset vastauksensa väärennettyyn osoitteeseen eikä skannaava työnasema näin ollen saa skannauksesta mitään informaatiota, ellei väärennetyn lähdeosoitteen omistava asema ole kohdeaseman hallussa esimerkiksi Troijalaisen hevosen avulla. Jos lisäksi väärennetyn osoitteen asema ei ole toiminnassa, alkaa jokin reititin skannattavan kohdeaseman ja väärennetyn osoitteen väliltä lähettää ICMP host unreachable -virheviestejä, jolloin kohdeaseman tunkeutumisenhavaitsemisjärjestelmän pitäisi normaalisti heti hälyttää poikkeavasta liikenteestä. Yleensä väärennettyä IP-osoitetta kannattaa tutkia; miten se vastaa esimerkiksi eri ärsykkeisiin ja toimia sen pohjalta, ettei väärennös ilmenisi liian helposti. IP-väärennöstä käytetään myös TCP-yhteyden kaappauksessa, esimerkiksi kuuluisa krakkeri Kevin Mitnick käytti tätä tekniikkaa tehokkaasti hyväkseen hyökätessään vuonna 1995 tietoturvaasiantuntija Tsutomu Shimomuran koneeseen.
Syötit.
Toimenpiteessä väärennetään useita eri osoitteita IP-paketteihin mutta johonkin pakettiin laitetaan skannaavan työaseman oma osoite, jolloin skannauksesta haluttu informaatio saadaan takaisin. Kohdeasema ei voi mitenkään oman koneensa liikennettä tutkimalla tietää mistä osoitteesta skannaus todella suoritetaan.
Paloittelu.
Toimenpiteessä paloitellaan IP-paketit tahallisesti halutusta TCP-otsikon kohdasta ja mahdollisesti vielä päällekkäistämällä pakettien tietoja. Ne palomuurit ja suodattavat reitittimet, jotka eivät kykene pakettien kokoamiseen päästävät todennäköisesti liikenteen lävitseen, koska eivät kykene hahmottamaan TCP-otsikon tietoja paloitelluista paketeista.
Lainsäädäntö.
Verkkotiedustelun lainmukaisuus voi vaihdella maittain. Suomessa siitä voidaan tuomita tietomurron yrityksenä.


POP3.
POP3-protokolla () on vanhin, yksinkertainen ja ehkä tunnetuin sähköpostin hakemiseen tarkoitettu protokolla. Se kopioi ensin kaikki viestit palvelimelta sille koneelle, josta yhteys on otettu. Samalla viestit hävitetään palvelimelta (ellei toisin määrätä). POP-protokollan etuna on, että siinä ei rasiteta palvelimen resursseja, eikä yhteyttä tarvitse pitää päällä viestien käsittelyssä.
Standardit ja versiot.
POP3 on syrjäyttänyt kokonaan POP-protokollan aiemmat versiot POP ja POP2.
POP3 toimii TCP-yhteyden yli käyttäen porttia 110, ja SSL-suojattuna porttia 995.


Palomuuri.
Tietoverkoissa palomuuri (englanniksi "firewall") on eristävä moniosainen järjestelmä, joka suodattaa suojattavan verkon ja vaarallisemman verkon välisiä yhteyksiä.
Useimmiten palomuuria tarvitaan avoimesta Internet-yhteydestä tulevilta hyökkäyksiltä suojautumista varten. Palomuurilaitteilla on sääntöjä, joilla sisään tulevista yhteyksistä suodatetaan pois kaikki muu, paitsi tarvittava minimi. Nykyisin on myös yleistä, että vastuuntuntoisesti suodatetaan myös ulkomaailmaan lähtevää liikennettä, jotteivät oman verkon asiakkaat voi häiriköidä muiden verkkoihin (esimerkiksi väärennetyillä lähdeosoitteilla). Useiden yritysten sisällä suositaan työntekijöiden koneilta ulospäin lähtevän liikenteen kontrollointia palomuurin avulla muun muassa tietosuojan turvaamiseksi.
Palomuuri saattaa vastaanottaa ohjeita tunkeilijan havaitsemisjärjestelmältä estettävästä liikenteestä.
Palomuurit käytännössä.
Useimmiten palomuureja on isommissa yritysverkoissa useampia. Palomuurien perusongelma on, että niiden läpi hyökännyttä murtautujaa ei voida enää estää tekemästä tuhojaan. Niinpä yrityksillä on eteisverkko eli demilitarisoitu alue (demilitarized zone, DMZ), joka sijaitsee luotetun sisäverkon ja Internetin välissä. Internetin ja eteisverkon sekä eteisverkon ja sisäverkon välissä on palomuurit. Eteisverkkoon sijoitetaan kaikki julkiset palvelimet. Vaikka tunkeutuja pääsisi murtautumaan kyseisille palvelimille, olisi hänellä vielä toinen palomuuri edessään ennen sisäverkkoa.
Tosiasiassa nykyiset palomuurilaitteet osaavat toteuttaa jopa useita erilaisia eteisverkkoja sisältävän konfiguraation yhdellä laitteella. Palomuurilaitteeseen vain lisätään verkkoliittymiä, ja sille määritetään onko liittymän takana luotettu verkko, täysin turvaton verkko vai jotain siltä väliltä.
Palomuuritekniikat.
Yksinkertaisin palomuuri on pakettisuodatin. Pakettivirrasta seulotaan paketit lähde- ja kohdeosoitteen sekä porttien perusteella.
Näitä on kahdentyyppisiä, tilattomia (stateless) ja tilallisia (stateful). Tilaton palomuuri vertaa jokaista pakettia säännöstöön; jos paketti ei ole sallittu, sitä ei välitetä eteenpäin. Tilallinen palomuuri mahdollistaa liikenteen tarkemman valvonnan. Tilallinen palomuuri pitää kirjaa muodostetuista "TCP-yhteyksistä" ja "virallisista UDP-yhteyksistä" ja sallii vain yhteyteen kuuluvat paketit. TCP-yhteyksillä tutkitaan myös se, että tilasiirtymät ovat laillisia, eli käytännössä tilallinen palomuuri pitää yllä samoja tietoja kuin TCP/IP-paketti.
Tilattoman palomuurin ongelma on se, että paluupakettien portteja ei voida kaikissa protokollissa tietää tarkasti, joten esimerkiksi joidenkin verkkopelien toimivuuden vuoksi kaikki portit yli portin 1024 on avattava paluuyhteydelle, jolloin tällä porttialueella olevaan palveluun voidaan ottaa yhteys ilman palomuurin väliintuloa.
Tilallinen palomuuri tarkistaa jokaisen paketin kohdalla kuuluuko se johonkin olemassa olevaan yhteyteen. Olemassa oleviin yhteyksiin liittyvät paketit päästetään läpi. Kun TCP-yhteys avataan, tutkitaan ensin, onko yhteys sallittu palomuurin sääntöjen perusteella. Hyväksytyn yhteyden tiedot lisätään palomuurin yhteyslistaan, ja jatkossa kaikki kyseiseen yhteyteen liittyvät paketit päästetään läpi, samoin myös usein sallitaan yhteyteen liittyvät ICMP-sanomat. Yhteyden sulkeutuessa, tai kun yhteys on ollut käyttämättömänä tietyn ajan, yhteyden tiedot poistetaan yhteyslistalta, eikä kyseiseen yhteyteen kuuluvia paketteja enää päästetä läpi.
Tilallisessa palomuurissa on sama ongelma tuntemattomien protokollien kanssa kuin tilattomassakin, mutta siihen voidaan tarvittaessa lisätä sääntöjä tunnettuja protokollia varten. Pakettisuodatin toimii kuljetuskerroksella.
Sovelluspalomuurissa paketin sisältämää dataa tarkkaillaan. Jos paketin portti on vaikka 25 (SMTP), niin paketista tarkistetaan sisältääkö se laittomia komentoja. Myös muille palomuurityypeille ongelmallinen aktiivinen FTP toimii tämäntyyppisessä palomuurissa, koska palomuuri lukee avattavan datakanavan portin numeron FTP-komentokanavan sanomasta ja sallii yhteyden siihen. Palomuuri voi myös suodattaa liikennettä sisällön perusteella, esimerkiksi estää HTTP-paketeista tunnettuja turvallisuusaukkoja hyödyntävät murtoyritykset. Sovelluspalomuuri toimii sovelluskerroksella.
Useimmat nykyaikaiset työasemakohtaiset palomuurit ovat sovellus- ja tilallisen palomuurin yhdistelmiä. Niissä myös sovellus voi vaikuttaa siihen sallitaanko jokin yhteys. Erona perinteisiin palomuureihin on se, että tiedetään tarkkaan mitkä palvelut on sallittuja ja samoin mikä liikenne kohdistuu työasemaan, kun taas perinteiset palomuurit joutuvat toimimaan vähempien tietojen perusteella.
Palomuurien heikkouksia.
Palomuuri suodattaa vain lävitseen kulkevia yhteyksiä. Niinpä verkkoon voi päästä vaihtoehtoisia reittejä, kuten soittosarjojen kautta, langattoman lähiverkon tukiasemien kautta ja ennen kaikkea fyysisesti pääsemällä yrityksen toimitiloihin.
Palomuuri ei myöskään kykene suodattamaan esimerkiksi IPSec-salattua liikennettä, josta ei näy kohdeporttia tai välttämättä edes kohdekonetta. Tämän takia salattu VPN-liikenne pyritään viemään erilliselle eteisverkolle, josta se voidaan viedä vielä salaamattomanakin palomuurin läpi uudelleen.


Protokolla.
Protokolla on säännöstö, joka kertoo kuinka esimerkiksi diplomaattien välisessä vuorovaikutuksessa juhlaseremonioissa ja virallisen esiintymisissä tulee käyttäytyä. Protokolla sääntelee esimerkiksi kunnioituksen osoittamisen valtion päämiehille ja diplomaattien arvojärjestyksen, jolloin on kyse tarkemmin sanottuna valtiollisesta protokollasta. Protokollaan liittyy läheisesti myös etiketti, joka perustuu kansainvälisesti hyväksyttyihin tapoihin ja kohteliaisuuteen, sekä joukko sääntöjä ja kaavoja, joita noudatetaan tietyissä virallisluonteisissa tilanteissa ja tilaisuuksissa, kuten esimerkiksi valtiovierailuiden yhteydessä.
Protokolla määrää henkilöiden keskinäisen arvojärjestyksen valtion lisäksi muissa julkisyhteisöissä kuten kunnissa, seurakunnissa ja yliopistoissa. Kunnissa esimerkiksi luottamushenkilö ja viranhaltijajohto asetetaan järjestykseen seuraavasti: I valtuuston puheenjohtaja (tai pormestari), II hallituksen puheenjohtaja ja III kunnanjohtaja. Sen sijaan seurakunnissa oman perinteensä mukaisesti järjestys on I kirkkoherra, II valtuuston puheenjohtaja ja III neuvoston varapuheenjohtaja.


Prosessi.
Prosessi tarkoittaa yleisesti edistymistä. Prosessi on sarja suoritettavia toimenpiteitä, jotka tuottavat määritellyn lopputuloksen. Prosessin toteuttaminen ja prosessin mukaisesti toimiminen voi viedä aikaa, tilaa, vaatia resursseja tai asiantuntemusta. Prosessissa tapahtumat ja suoritteet toistuvat samankaltaisina jostain määritellystä näkökulmasta tarkasteltuna. Prosesseja pyritään mallintamaan ja kehittämään, jotta prosessin vaikutusalueen laatua, tehokkuutta ja tuottavuutta voitaisiin ohjata ja parantaa.
Esimerkkejä erilaisista prosesseista ovat oikeus-, kehittämis-, koulutus-, tuotekehitys-, valmistus-, palvelu- ja vikaselvitysprosessi.


Paint Shop Pro.
PaintShop Pro (PSP) on Windows-käyttöjärjestelmässä toimiva kuvankäsittelyohjelma, jolla voidaan piirtää ja tuottaa erilaisia kuvatehosteita ja muokata valokuvia tai kuvanlukijalla tietokoneelle siirrettyjä kuvia. Vaikka PSP:n ominaisuusvalikoima painottuukin bittikarttagrafiikan käsittelyyn, sillä voidaan käsitellä myös vektorigrafiikkaa.
Alunperin ohjelmaa julkaisi vuoteen 2004 asti Yhdysvaltojen Minneapolisissa sijaitseva yritys, Jasc Software.
PaintShop Pro on hyvin monipuolinen ja se voidaan laajentaa mm. Adobe Photoshop-yhteensopivaksi erillisillä lisäosilla.
Ohjelma on ollut saatavilla Corelin omistuksesta lähtien myös suomen- että ruotsinkielisenä.
PaintShop Pro:n kehityksestä vastaa nykyisin Corel, joka osti Jasc Softwaren lokakuussa 2004. Corelin aikana PSP:n markkinoinnissa on painotettu erityisesti sen valokuvien käsittelyyn suunnattuja ominaisuuksia. Version 11 (X1) julkaisun yhteydessä ohjelman virallinen nimi muuttui muotoon Paint Shop Pro Photo. Nykyisellään ohjelman nimi on muodossa Corel PaintShop Pro.
Vuonna 2010 Corel nimesi ohjelman uudelleen PaintShop Photo Pro X3 -nimelle, jonka mukana toi muun muassa uuden grafiitti-ulkoasun, Express Lab -työkalu valokuvien käsittelyyn ja hallintaan, helpon vesileimojen lisäämisen sekä tasotyylit (layer styles).
Corel uudelleennimesi ohjelman vuonna 2011 ja PaintShop Pro X4 toi uudistuksia, kuten streamlined-käyttöliittymä työtasoilla, Photo Blend yhdistämään parhaat osat useista kuvista yhdeksi onnistuneeksi kuvaksi, optimoidulla HDR-moduulilla saat aikaan täydellisesti valottuneet kuvat, ammattitason efektit, toimii yli kaksi kertaa nopeammin kuin edeltäjänsä X3, ylivoimaisesti laajin versio Nik Color Efex Pro:sta sisältyy.


Presidentti.
Presidentti on valtionpäämies useimmissa tasavalloissa, presidentiaalisissa maissa lisäksi hallituksen johtaja. Sana presidentti on johdettu latinasta ja tarkoittaa "edessä istujaa". Presidentin asema otettiin käyttöön Yhdysvalloissa vuonna 1789. Etelä-Amerikan valtioiden itsenäistyessä myös ne ottivat käyttöön presidentin tittelin johtajilleen, usein tarkoituksellisesti perustaen oman perustuslakinsa Yhdysvaltain perustuslakiin. Suomessa kulloisenkin valtionpäämiehen titteli on virallisesti "tasavallan presidentti", aiemmin Suomen presidentin virassa toimineita puolestaan kutsutaan "presidenteiksi" (ilman etumäärettä).
Euroopan ensimmäinen presidentti oli Ranskan toisen tasavallan presidentti 10. joulukuuta valittu ja 20. joulukuuta 1848 virkavalan vannonut Napoleon Bonaparten veljenpoika Ludvig Napoleon, josta tuli 2. joulukuuta 1851 keisari Napoleon III. Ranskan ensimmäinen tasavalta oli vielä käyttänyt roomalaista järjestelmää, jossa johtajana olivat konsulit. Ensimmäinen presidentti Aasiassa oli Kiinan tasavallan presidentti Sun Jat-sen 1912.
Afrikan ensimmäinen presidentti oli Liberian presidentti Joseph Jenkins Roberts 1848–1855 ja 1872–1874. Syy Liberian varhaiseen tasavaltalaisuuteen on se, että Liberia on perustaltaan yhdysvaltalaistyylinen maa, koska se perustettiin lähinnä kveekareiden pyrkimyksistä tarjota kotimaa Afrikkaan palaaville entisille orjille.
Presidenttejä on valittu kansalaisten valitsemien valitsijamiesten kokouksen päätöksillä, suoralla kansanvaalilla tai parlamenttien valitsimina. Myös useat diktaattorit ovat virkanimikkeeltään presidenttejä, vaikka estävät käytännössä vastaehdokkaita kilpailemasta presidentin tehtävästä tasavaltalaisten periaatteiden mukaan.
Voimakkaasti enemmistöparlamentaarisissa maissa ei presidentillä välttämättä ole suurta päivänpoliittista valtaa, vaan hän on pelkästään valtion keulakuva. Tällöin todellinen johtaja on usein pääministeri. Tässä mielessä jotkin tasavallat muistuttavat parlamentaarisia monarkioita. Maita, joissa presidentillä on merkittävästi valtaa maan asioihin, ovat mm. Amerikan maat lukuun ottamatta Kanadaa, monet Afrikan maat sekä Venäjä, Ranska ja varsinkin aikaisemmin Suomi. Maita, joissa presidentti on vain muodollinen valtionpäämies, ovat esimerkiksi Saksa, Intia, Italia ja Irlanti.
Suomen tasavallan presidentti.
Suomen ensimmäiset valtionpäämiehet Pehr Evind Svinhufvud 1918 ja Carl Gustaf Emil Mannerheim 1918-1919 olivat valtionhoitajia, koska hallitusmuoto oli vielä vakiintumaton. Suomen ensimmäinen presidentti oli Kaarlo Juho Ståhlberg 1919-1925.
Suomessa presidenteiksi on valittu kolmivaiheisella valitsijamiesäänestyksellä Lauri Kristian Relander 1925, Pehr Evind Svinhufvud 1931, Kyösti Kallio 1937, Juho Kusti Paasikivi 1950, Urho Kekkonen 1956, 1962, 1968 ja 1978 sekä Mauno Koivisto 1982 ja 1988.
Poikkeuksellisia valintatapoja on ollut Ståhlbergin valinta 1919 eduskunnan suorittamalla vaalilla, Risto Rytin valitseminen presidentiksi 1940 vuonna 1937 valittujen valitsijamiesten suorittamalla vaalilla Kallion kauden loppuun, Rytin uudelleenvalinta 1943 myös vuoden 1937 valitsijamiehillä kahdeksi vuodeksi, Rytin erotessa Mannerheimin valinta presidentiksi 1944 eduskunnan säätämällä lailla kuudeksi vuodeksi, Paasikiven valinta 1946 eduskunnan suorittamalla vaalilla Mannerheimin kauden loppuun ja Kekkosen 1968 alkaneen presidenttikauden jatkaminen eduskunnan säätämällä poikkeuslailla 1974 neljällä vuodella. Ensimmäisen kerran Suomessa suoralla kansanvaalilla ilman valitsijamiehiä valittiin presidentiksi Martti Ahtisaari 1994. Vuoden 1988 vaaleissa Koivisto voitti valitsijamiesten suorittaman vaalin, mutta silloisen lain mukaan valitsijamiehiä ei olisi tarvittu, jos joku ehdokkaista olisi saanut yli 50 prosenttia kansan antamista äänistä.
Henkilön astuessa tasavallan presidentin toimeen hänestä tulee loppuelämäkseen "presidentti" ja se on ainoa arvonimi, jonka Suomen kansan voidaan katsoa myöntävän jollekin suoraan - siksi kyseessä on myös Suomen korkein arvonimi.
Sanan alkuperä ja muita merkityksiä.
Presidentti-nimitystä käytetään Suomessa myös korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden presidenteistä, hovioikeuksien presidenteistä ja työtuomioistuimen presidentistä. Myös järjestöt voivat kutsua johtajaa presidentiksi, esimerkiksi Lions-klubi ja Helvetin enkelit. Presidentti-nimitystä käytetään myös joidenkin suuryhtiöiden hallitusten puheenjohtajista.
Eurooppa-neuvoston pysyvää puheenjohtajaa kutsutaan ainakin Suomessa "EU:n presidentiksi" tai "EU-presidentiksi". Tämä tosin on hieman harhaanjohtavaa, sillä nimi tulee virheellisenä englanninkielisestä nimestä "President of the European Council"; englannin sana "president" voi tarkoittaa sekä puheenjohtajaa että presidenttiä sen tavallisesssa merkityksessä.
Sanan "presidentti" alkuperä on ranskan kielessä, johon se muodostettiin latinan sanasta "praesidēre" (='johtaa'). Alkuperäisiin osasiinsa pilkottuna tämä latinan verbi tarkoittaa sananmukaisesti "edessä istuvaa", so. pöydän päässä istuvaa eli puheenjohtajaa.


Persianlahti.
Persianlahti (), on Intian valtameren lahti Iranin ja Arabian niemimaan välissä. Hormuzinsalmi ja Omaninlahti yhdistävät sen Arabianmereen. Suuret Eufrat- ja Tigrisjoet laskevat Persianlahteen sen länsipäässä. Persianlahden pituus on 989 kilometriä ja sen kapein kohta Hormuzinsalmessa 56 km.
Persianlahden rantojen valtiot ovat Oman, Arabiemiirikunnat, Qatar, Saudi-Arabia, Kuwait, Irak ja Iran sekä saarivaltio Bahrain.
Persianlahden ympäristössä on maailman merkittävimmät öljyvarat ja sen alla maailman suurin merenalainen öljykenttä al-Safaniya. Persianlahti oli Iranin-Irakin sodan näyttämönä 1980–1989. Myös Persianlahden sota käytiin tällä alueella. Sodan yhteydessä mereen laskettiin paljon öljyä.


Qin-dynastia.
Qin-dynastia (秦 [qín]) hallitsi Kiinassa 221 – 206 eaa.
秦始皇帝 Qin Shi Huangdi, jota kutsutaan Ensimmäiseksi keisariksi, sai Qin-valtion pelättynä kuninkaana muut taistelevat läänitysvaltiot kukistettua ja yhdisti Kiinan jälleen. Qin-dynastia jäi lyhytikäiseksi, mutta se loi uuden perustan yhtenäiselle Kiinalle seuraaville vuosituhansille. Muita säilyviä merkkejä Qin-dynastiasta ovat Kiinan muuri, jonka rakentamiseen annettiin käsky Qin-aikana, sekä useimpien eurooppalaisten kielten sana Kiina, joka on siis johdettu Qin-dynastiasta (myös suomen sana "Kiina", tosin ääntämys tulee paremmin esille ruotsin sanasta "Kina", josta se on suomeen otettu).
Qin-dynastian aikana kiinan kirjoitus yhdenmukaistettiin. Aikaisemmin kirjoitusmerkeissä oli ollut paikasta ja ajasta riippuvaisia variaatioita. Qin-dynastian aikana syntyi nk. sinettikirjoitus, jonka kirjoitusmerkit muistuttavat läheisesti nykyisiä kiinan merkkejä. Niistä puuttui kuitenkin vielä neliöiminen, joka tehtiin vasta Han-kaudella. Tästä kuitenkin alkoi kiinan kirjoituksen "moderni vaihe".
Valtaannousu.
Valtaan päästäkseen Qin-valtion oli kukistettava muut Taistelevat läänitysvaltiot. Ensimmäiseksi se kukisti Shu 蜀 ja Ba 巴 valtiot Sichuanissa. Sieltä oli mahdollista käydä Chu-valtion (楚), Qin:in voimakkaimman vihollisen kimppuun. Muiden valtioiden kukistumisvuodet olivat: 韓 [Han] (韩) 230 eaa., 趙 [Zhao] (赵) 228 eaa., 魏 [Wei] 225 eaa., 楚 [Chu] 223 eaa., 燕 [Yan] 222 eaa. ja 齊 [Qi] (齐) 221 eaa. Zhou-kuninkaiden alueet joutuivat Qin:in käsiin jo 256 eaa.
Qin:in valtaannousua auttoi valtion sijainti vuorten ja Keltaisenjoen suojissa. Valtiossa arvostettiin miehisiä ominaisuuksia ja halveksuttiin itäisten maiden kulttuuria, minkä vuoksi se saattoi helpommin käydä raakaa sotaa. Toisaalta kulttuurin puute pakotti Qin:in hallitsijat palkkaamaan oppineita ihmisiä muualta hallintoonsa.
Yhteiskuntakehitys.
Qin-valtion uudistajana toimi vuonna 338 eaa. kuollut lordi Shang Yang 商君鞅, joka toimi herttua Xiao:n 秦孝公 neuvonantajana. Hänen opastuksellaan pääkaupunki siirrettiin Xianyang:iin ja valtio jaettiin piirikuntiin (縣 [xiàn](县)), joita hallitsi piirituomari (令 [lìng]). Byrokraattinen keskushallinto korvasi feodaalijärjestelmän ja virkamiehiä palkittiin ja rangaistiin heidän meriittiensä mukaan. Shang Yang uudisti myös verotuksen, joka maksettiin nyt luontoissuorituksina eikä enää työpalveluna, ja kaikki saivat mahdollisuuden ostaa ja myydä maata. Maanviljelijöiden oli kuitenkin palveltava armeijassa. Lisäksi mittayksiköt, kolikot ja teiden raideleveys standardisoitiin. Shang Yangin jälkeen uudistuksia jatkoi liuta ansiokkaita neuvonantajia. Aiempien standardointien lisäksi myös kirjoitus standardoitiin. Teitä rakennettiin sotilaita varten ja Kiinan muuria alettiin rakentaa.
Filosofia.
Ensimmäisen keisarin väitetään polttaneen kirjat ja haudanneen elävältä kungfutselaisia oppineita. Osa väitteistä lienee Han-kaudella syntyneitä liioitteluja, sillä taiteet ja filosofia pysyivät hengissä Ensimmäisen keisarin aikana ja pääsivät kukoistamaan Han-dynastian aikana. Qin-hallitsijoiden raakuudesta huolimatta Ensimmäisen keisarin aikaiset kirjoitukset paljastavat kungfutselaisen ajattelun, myös inhimillisyyden ja hallitsijan hyveellisyyden olleen yhä arvossaan. Keisari itse oli kiinnostunut taolaisista opeista halutessaan pitkittää elämäänsä tai saavuttaakseen kuolemattomuuden. Hän lähetti tutkimusryhmän etsimään kuolemattomuuden saaria, joista käytettiin nimitystä Penglai 蓬萊 (蓬莱). Myöhemmät tutkijat ovat yrittäneet selvittää mitä maata Penglai:lla tarkoitettiin, monet arvelevat sen olleen Japani, jotkut puhuvat jopa Amerikasta.
Otettuaan ensimmäisen keisarin nimikkeen hän vaihtoi viralliset värit mustaksi viiden elementin (五行 [wǔxíng]) ja niiden kosmisen vaikutuksen teorian mukaisesti. Meteoreja, tulvia ja kuivuutta pidettiin taivaallisena merkkeinä hänelle kuten Zhou-kuninkaatkin olivat pitäneet. Kattava kokoelma vuoden 250 eaa. aikaisesta filosofisesta ajattelusta on neuvonantaja Lü Buwei:n 呂不韋 (吕不韦) keräämä Mestari Lü:n kevättä ja syksyä kokoelma 呂氏春秋 [Lü shi chunqiu].
Qin-dynastian kukistuminen.
Sota päättyi kun Han kukisti Länsi-Chu:n ja kuningas Liu Bang aloitti Han-dynastian, joka peri hallinnollisen järjestelmänsä Qin:ltä.


Qing-dynastia.
Qing-dynastia (mantšuksi: daicing gurun; kiinaksi: 清朝 [qīng cháo]; vanhemmissa suomalaisissa teksteissä usein Tshing-dynastia), joka tunnetaan myös mantšudynastiana, hallitsi Kiinaa 1644 – 1911 ja jäi Kiinan viimeiseksi keisaridynastiaksi. Sen virallinen nimi oli Suuren Qingin keisarikunta (大淸帝國). Dynastian perusti mantšuperhe Aisin-Gioro (kiinaksi: 愛新覺羅 [aì xīn jué luó]).
Yleiskatsaus Qing-dynastian valta-aikaan.
Mantšuja pidettiin Kiinassa, erityisesti Etelä-Kiinassa, ulkomaalaisina, koska he eivät kuuluneet han-kiinalaiseen enemmistöön. Tämä aiheutti merkittävää vastustusta mantšuvaltaa kohtaan jo aikaisessa vaiheessa. Hovi ymmärsi, että heidän oli hallittava Kiinaa kiinalaisittain, joten he säilyttivät useimmat Ming-dynastian aikaiset instituutiot ja noudattivat tiukasti kungfutselaisia perinteitä. Tämä tiukka perinteisiin nojaaminen oli yksi Kiinan 1800-luvun heikkouteen johtaneista syistä, sillä eurooppalaisten kasvava vaikutus alueella olisi kaivannut mukautumiskykyistä yhteiskuntajärjestelmää.
Varmistaakseen mantšuvallan säilymisen Kiinassa hovi asetti erityisesti korkeisiin valtionhallinnon asemiin mantšukiintiöitä. Mantšuilta kiellettiin maanviljely ja kaupankäynti sotilasperinteen säilyttämiseksi, ja koko dynastian ajan ylläpidettiin erillistä mantšuarmeijaa. Tästä mantšukeskeisyydestä huolimatta mantšukulttuuri, mukaan lukien mantšun kieli, kutakuinkin kuoli pois Qing-dynastian aikana. Toisaalta taas muutamat mantšuperinteet, kuten miesten palmikot, tulivat käyttöön koko maassa pakon kautta (palmikottomat miehet teloitettiin).
Sisäisen kapinoinnin uhan lisäksi Qing-dynastialla oli edeltäjiään enemmän ulkoisia uhkatekijöitä. He pyrkivät hävittämään ulkoiset uhat valloittamalla ensin Ulko-Mongolian 1600-luvulla ja sitten 1700-luvulla Keski-Aasiaa aina Pamir-vuorille saakka. Tiibetistä tehtiin protektoraatti. Myös Taiwan liitettiin ensimmäistä kertaa Kiinaan, ja Kiina oli Qing-dynastian aikana suurempi kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Täten vaikutti siltä, että maarajoilta tuleva ulkoinen uhka olisi eliminoitu. Eurooppalaisten vaikutus Itä-Aasiassa kuitenkin muuttui Qing-dynastian aikana melko rauhallisesta kaupankäynnistä puhtaaksi imperialismiksi. Japani mukautui eurooppalaisten mukanaan tuomiin muutoksiin meiji-restauraation myötä, ja sen sotilaallinen mahti kasvoi vähitellen Kiinan kannalta uhkaaviin mittoihin. Myös Venäjä voimisti vaikutusvaltaansa ja oli muiden eurooppalaisten rinnalla uhkakuva Qing-dynastian loppuvaiheissa.
Qing-dynastian valtaannousu.
Ming-dynastia heikkeni 1600-luvulla pitkien mongoleita vastaan käytyjen sotien sekä Japanin rannikkokaupunkeihin ja Koreaan kohdistamien hyökkäilyjen vuoksi. Lisäksi suuri väestönkasvu Ming-dynastian aikana, tai pikemminkin se, ettei hallinto reagoinut väestönkasvuun talouden rakenteita muuttamalla, aiheutti sisäistä tyytymättömyyttä Ming-dynastian valtaa kohtaan.
Samaan aikaan Mantšuriassa Aisin-Gioro Nurgachi perusti Manzhou-valtion (满洲). Hän yhdisti neljä kahdeksasta mantšuryhmittymästä ja myöhemmin liitti loputkin niistä valtaansa. Valtakautensa lopuksi hän siirsi pääkaupungin Shenyangiin (mantšuksi "Mukden").
Kun Lingdan-kaani, mongoleiden viimeinen suurkaani, kuoli matkallaan Tiibetiin 1634, hänen poikansa Ejei antautui mantšuille ja luovutti Yuan-keisareiden sinetin Hong Taijille. Täten Hong Taiji saattoi perustaa uuden Qing-dynastian Yuan-dynastian seuraajana vuonna 1636.
Li Zhichengin (李自成) johtamat kapinalliset valloittivat Ming-dynastian pääkaupungin Pekingin huhtikuussa 1644. Ming-dynastia päättyi virallisesti sen viimeisen keisarin hirtettyä itsensä puuhun, josta oli näkymä Kiellettyyn kaupunkiin. Pekingin valtaamisen jälkeen Li Zhicheng johdatti 60 000 sotilaan armeijansa kohti Ming-dynastian kenraali Wu Sanguin (吴三桂) johtamaa varuskuntaa Shanhaiguanissa (山海关). Shanhaiguan on Kiinan muurin ratkaiseva koillinen läpikulkupaikka noin 80 km koilliseen Pekingistä. Vuosikausia sen puolustus oli pitänyt mantšut kurissa. Nyt Wu 100 000 sotilaansa kanssa jäi kahden vihollisen väliin ja päätti luottaa mieluummin mantšuihin ja teki liiton Dorgonin kanssa.
27. toukokuuta 1644 nämä kaksi armeijaa kohtasivat yhdessä Li Zhichengin kapinallisjoukot. He voittivat taistelun, mutta Wun joukot heikkenivät taistelussa niin pahoin että ne joutuivat liittymään mantšujoukkojen tueksi kun ne valloittivat Pekingin 6. kesäkuuta 1644 ja alkoivat miehittää koko Kiinaa. Ming-lojalisteja ja kapinallisia vastaan käydyt taistelut kestivät noin 17 vuotta. Viimeinen Ming-dynastian jälkeläisenä kruununtavoittelija prinssi Gui yritti saada turvapaikkaa Burmasta, mutta hänet luovutettiin Wu Sanguin johtamille Qing-dynastian joukoille, jotka johdattivat hänet takaisin Yunnanin provinssiin missä hänet teloitettiin 1662.
Feodaalihallitsijoiden kapina.
Kolme antautunutta Ming-dynastian kenraalia palkittiin lojaalisuudesta Qing-dynastialle nimittämällä heidät feodaaliprinsseiksi (藩王) ja antamalla heidän hallittavakseen suuria maa-alueita Etelä-Kiinassa. Nämä muuttuivat vähitellen varsin autonomisiksi ja keskusvallasta piittaamattomiksi. Yhden näistä kenraaleista eläkkeellejäännistä alkanut ristiriita johti kahdeksan vuotta kestäneeseen Qing-dynastian feodaaliprinssien kapinaan.
Vallan voimistaminen.
Kangxi (vallassa 1662–1722) johdatti Kiinan sotaretkille Tiibetiin, Zunghareja vastaan ja lopulta Venäjälle.
Voimakkaimmillaan Qing-dynastia oli keisari Yongzhengin (vallassa 1723–1735) ja hänen poikansa Qianlongin (vallassa 1735–1796) aikana. 1780-luvun alussa Qing-dynastian joukot valtasivat Alankomaiden siirtomaana olleen Taiwanin saaren.
1800-luku - oopiumisodat ja kapinoita.
1800-luku oli vaikeaa aikaa mantšudynastialle. Huima väestönkasvu (143 miljoonaa vuonna 1750 → 450 miljoonaa vuonna 1850) hankaloitti virkatutkintojärjestelmää, sillä paikkojen määrää ei lisätty. Dynastia vaikutti olevan loppuvaiheessa 1800-luvun alussa: virkamiehet olivat korruptoituneita, ylityöllistettyjä ja alipalkattuja. Myös armeijassa, etenkin mantšuarmeijassa, esiintyi korruptiota. Hoviin rakennettiin ylellisyyksiä ja rakennushankkeissa yleensäkin tuhlailtiin. Näissä olosuhteissa syntyi lukuisia kapinoita, joiden kukistaminen tuli kalliiksi.
Kenties suurimman ongelman aiheuttivat kuitenkin länsimaat. 1821 Kiina otti käyttöön vuoden 1729 lain, joka kielsi oopiumikaupan. Oopiumikauppa ja erimielisyydet tuomiovallasta saivat britit aloittamaan ensimmäisen oopiumisodan 1840. Nanjingin sopimuksessa 1842 Britannialle luovutettiin Hongkong ja ulkomaat saivat lukuisia etuuksia Kiinassa.
Koska länsimaisten tekstiilien kysyntä Kiinassa ei vieläkään ollut länsimaiden toiveiden tasoista, Britannia vaati oopiumikaupan laillistamista. Muihin vaatimuksiin kuului mm. diplomaattien sijoittaminen Pekingiin. Vaateet saavuttaakseen Britannia ja Ranska käynnistivät toisen oopiumisodan (1856–1860), taustatukenaan Yhdysvallat ja Venäjä. Lisäongelman Kiinalle aiheutti samaan aikaan käytävä suuri Taiping-kapina. Kun britit ja ranskalaiset olivat ryöstäneet Pekingin 1860, Venäjä tarjoutui välittäjäksi kiistassa ja saikin rauhansopimuksen aikaan, ottaen itse korvaukseksi Vladivostokin Kiinalta.
Leskikeisarinna Cixi kaappasi itselleen vallan oopiumisotien jälkeen ja pitikin käytännön valtaa käsissään lähes kuolemaansa saakka 1908. Aluksi nimellisenä keisarina toimi Cixin alaikäinen poika Tongzhi, joka jäi historiaan Tongzhi-restauraation ansiosta. 1800-luvun lopulla länsimaiden imperialismi kiihtyi, Ranskaa vastaan käytiin vielä sota Vietnamin hallinnasta 1884–1885. Aivan vuosisadan lopussa käytiin Kiinan-Japanin sota (1894-1895)
Mantšuvallan kaatuminen.
Sodan jälkeen Qing-dynastian lopun uudistusliikkeet saivat lisää potkua mm. Sadan päivän reformin kautta. Ulkomaisvastaisuus Kiinassa nousi myös entistä näkyvämmäksi tekijäksi boksarikapinan vaikutuksena. Kapinan jälkeen muutokset ja vallankumousliike voimistuivat, kunnes Wuhanin kansannousu lopulta johti Qing-dynastian kaatumiseen ja Kiinan tasavallan perustamiseen.


QDR SDRAM.
Quad Data Rate (QDR) SDRAM on tietokoneen muistityyppi.
QDR SDRAM on muutaman yrityksen yhteisen tutkimus- ja kehitystyön tulos. QDR SRAM Consortium on kolmen yrityksen ryhmä, joista jokainen ryhtyy itsenäisesti toteuttamaan yhdessä kehittelemänsä teknologian ensimmäisiä sovellutuksia.
QDR SDRAM on suunniteltu toimivan yli 250 MHz:n taajuudella. Sen erikoisuutena on kuitenkin se, että siinä on kaksi erillistä DDR SDRAM -teknologiaa käyttävää porttia (luku ja kirjoitus). Lisäksi portit sallivat yhtäaikaisen muistiin kirjoittamisen sekä muistista luvun. Näin kellopulssin aikana voi tapahtua neljä (quad) operaatiota, kun tavallisissa SDRAM-piireissä tapahtuu vain yksi, ja näin tiedonsiirtonopeus nelinkertaistuu.
Tämä muistipiirityyppi soveltuu erinomaisesti nopeaa muistia vaativiin laitteisiin. Ensimmäisten tätä teknologiaa hyödyntävien piirien arvioitiin tulevan markkinoille vuonna 2001.


Ruotsi.
Ruotsin kuningaskunta () eli Ruotsi () on perustuslaillinen monarkia Skandinaviassa Pohjois-Euroopassa. Sillä on yhteinen maaraja Suomen ja Norjan kanssa. Ruotsi on pohjoismainen teollisuusmaa ja Euroopan unionin jäsen, mutta ei kuitenkaan kuulu Euroopan rahaliittoon. Maa on pinta-alaltaan (450 295 neliökilometriä) läntisen Euroopan kolmanneksi suurin valtio ja suurin Pohjoismaa. Ruotsissa on noin 9,5 miljoonaa asukasta, joten se on myös asukasluvultaan Pohjoismaista selvästi suurin. Maan pääkaupunki ja suurin kaupunki on Tukholma.
Ruotsin valtio muodostui keskiajalla ja se nousi suurvalta-asemaan Euroopassa 1600-luvulla. Maa kuitenkin menetti Skandinavian niemimaan ulkopuolelta valloittamansa alueet vähitellen 1700- ja 1800-luvuilla, lopulta Suomen vuonna 1809. 1800-luvun alkupuolelta lähtien Ruotsi on ollut puolueeton eikä se ole osallistunut Euroopassa käytyihin sotiin. Nykyisin maa on yksi maailman kehittyneimmistä ja rikkaimmista. Ruotsin väestötiheys on Euroopan unionin keskiarvon alapuolella, ja yli puolet maasta on metsää. Puutavara, vesivoima ja rautamalmi ovatkin Ruotsin talouden perustana, ja ruotsalaiset ovat perustaneet monia suuria yrityksiä, kuten Volvo, Vattenfall, Ericsson ja Skanska. Maalla on merkittävä kirjallinen perinne ja kansainvälisesti tunnettu musiikkiteollisuus, ja maan urheilijat ovat menestyneet sekä kesä- että talviurheilulajeissa.
Maantiede.
Ruotsin pinta-ala on 450 295 neliökilometriä. Se rajoittuu idässä ja etelässä Itämereen ja lounaassa Pohjanmereen. Maa sijaitsee lähes kokonaisuudessaan Skandinavian niemimaalla. Gotlannin ja Öölannin suuret saaret Itämeressä kuuluvat Ruotsiin. Korkein kohta on 2 111 metriä korkea Kebnekaise Lapissa. Norjan halki pohjois−eteläsuunnassa kulkevat Skandit eli vanhalta nimeltään Kölivuoristo ulottuvat myös paikoin Ruotsiin, mutta niiden korkeimmat huiput jäävät Ruotsin puolella 1 500 metriin. Kolme suurta jokea, Uumajajoki, Tornionjoki ja Ångermanjoki, laskevat Pohjanlahteen. Vuorten eteläpuolella on järvialue. Suurin järvistä, Vänern, on Pohjois-Euroopan suurin järvi.
Ilmasto.
Ruotsin ilmastoon vaikuttavat sen pohjoinen sijainti ja Skandien antama suoja Atlantin lämpimiltä, kosteilta tuulilta. Suuressa osassa maata ilmasto on melko mantereinen, kesät ovat lämpimiä ja talvet kylmiä. Poikkeus on Göteborgin seudun länsirannikko, missä meri pysyy useimmiten sulana ja pitää talvet leutoina. Köppenin ilmastoluokituksen mukaan Ruotsin eteläosissa ja rannikoilla vallitsee lämminkesäinen mannerilmasto, pohjoisosissa ja sisämaassa subarktinen mannerilmasto. Tuntureilla on paikoin myös tundraa.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Yli puolet Ruotsista on metsän peitossa. Yleisimmät puulajit ovat kuusi (42 prosenttia), mänty (39 prosenttia) ja koivu(12 prosenttia). Alvareiksi kutsutaan kuivia kanervaa ja ketokasvillisuutta kasvavia kalkkikiviylänköjä, joita on Öölannissa. Ruotsin kuusi suurta nisäkäslajia ovat hirvi, ahma, susi, karhu, ilves ja myskihärkä. Hirviä on paljon, myös kaupunkien lähellä. Ahmat elävät lähinnä poronhoitoalueella ja karhut Luoteis-Ruotsissa, myskihärkiä tavataan Härjedalenissa ja Lounais-Ruotsissa.
Ruotsissa on 29 kansallispuistoa. Ensimmäiset yhdeksän niistä perustettiin 1909. Niiden lisäksi maassa on 3 200 luonnonsuojelualuetta, jotka kattavat yhteensä neljä miljoonaa hehtaaria. Maan 4 000:sta Natura 2000 -alueesta noin 60 prosenttia on kansallispuistoja tai luonnonsuojelualueita.
Historia.
Katu Tukholmassa maan siirtyessä oikeanpuoliseen liikenteeseen vuonna 1967
Esihistoria.
Jääkauden loppuessa ihmisiä alkoi asettua Ruotsiin, ensin jäättömille rannikoille ja myöhemmin myös sisämaahan. Jäätikkö oli kokonaan kadonnut noin vuonna 7000 eaa. Asutus oli liikkuvaa, kesäisin kalastettiin ja pyydystettiin hylkeitä rannikolla, talveksi ainakin osa väestöstä siirtyi sisämaahan hirvijahtiin. Varhaisella kivikaudella asukkaita oli vain muutamia tuhansia. Noin 5000 vuotta eaa. saviastiat tulivat käyttöön. Noin vuosina 4100–1700 eaa. kivikautiset yhteisöt Etelä- ja Keski-Ruotsissa harjoittivat jo maanviljelyä ja karjanhoitoa. Pronssikaudella, noin 1700–500 eaa., muodostui luokkayhteiskunta, joka kykeni hallitsemaan arvometallien, kuten kullan ja pronssin, valmistusta ja omistusta. Yläluokan haudoista on löytynyt monenlaisia tarvekaluja kuolemanjälkeistä elämää varten. Pronssikauden esineistä osa tehtiin paikallisesti, osa tuotiin manner-Euroopasta. Manner-Euroopassa alettiin käyttää rautaa arkiesineissä aiemmin kuin Skandinaviassa.
Rauta tuli vähitellen käyttöön Skandinaviassakin, ja rautakausi ajoittui noin vuosiin 500 eaa.–1050 jaa. Rautakaudella kehitettiin riimukirjoitus, skandinaaveja värvättiin Rooman valtakunnan armeijaan ja kansainvaellukset muuttivat Euroopan valtarakenteita.
Viikinkiajalta keskiajalle.
800- ja 900-lukujen aikana Etelä- ja Keski-Ruotsissa vallitsi viikinkikulttuuri. Ruotsalaiset viikingit kävivät kauppaa, sotivat ja liikkuivat Itämeren alueella, Venäjällä ja aina Mustallamerellä asti. Kristinusko saapui Ruotsiin jo viikinkiajalla, mutta vakiintui lopullisesti vasta 1100-luvulla.
1200-luvun kuluessa Ruotsin valta vakiintui Länsi-Suomessa. Itäraja Novgorodia vastaan sovittiin Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323. Pohjois-Suomi ja Lappi jäivät vielä pitkiksi ajoiksi varsinaisen hallinnon ulkopuolelle. Ruotsi hivutti valtaansa myös Pohjanmaalle, mistä saatiin arvokasta suolalohta.
Kalmarin unioni ja suurvaltakausi.
Vuonna 1389 Tanskan ja Norjan valtionpäämiehestä tuli myös Ruotsin hallitsija. Varsinainen Kalmarin unioni syntyi 1397, kun Margareetan sukulainen Eerik Pommerilainen kruunattiin koko Pohjolan kuninkaaksi Kalmarissa. 1400-luvulla Ruotsissa esiintyi sekä sisäisiä valtataisteluja että kapinointia unionia vastaan. Ruotsi erosi unionista Kustaa Vaasan johtaman kapinaliikkeen voimin. Kustaa Vaasa kruunattiin itsenäisen Ruotsin kuninkaaksi vuonna 1523. Kustaa Vaasan aikana Ruotsista tuli protestanttinen valtio, ja kuninkuudesta perinnöllistä.
1600-luvulla Ruotsista tuli eurooppalainen suurvalta, erityisesti kuningas Kustaa II Aadolfin aikana. Vuoteen 1658 mennessä Ruotsi hallitsi suuria osia Tanskasta, nykyistä Suomea, Inkerinmaata, Viroa, Latviaa ja Pohjois-Saksan tärkeitä kaupunkeja. Vuosien 1611–1721 välisestä ajasta Ruotsi oli sodassa 72 vuotta.
1700-luvulla Ruotsi kuitenkin menetti suurvalta-asemansa. Venäjästä tuli uusi pohjolan suurvalta, kun se kukisti Ruotsin suuressa Pohjan sodassa yhdessä Tanskan ja Saksi-Puolan kanssa. Ruotsi menetti suuren osan edellisellä vuosisadalla valtaamistaan alueista. Vuonna 1808 alkaneessa Suomen sodassa Venäjä valtasi Ruotsilta Suomen, joka liitettiin Venäjään 17. syyskuuta 1809 Haminan rauhassa. Vuonna 1814 Ruotsin kruunu sai Napoleonin sotien jälkiseurauksena Norjan Tanskalta, mutta maita yhdisti poliittisesti vain yhteinen hallitsija.
Ruotsi 1900- ja 2000-luvulla.
Norja irtaantui Ruotsin kruunun hallinnasta vuonna 1905. Ensimmäisen maailmansodan aikana Ruotsi oli puolueeton, vaikka ympärysvallat toisinaan boikotoivat maata Saksan keisarikunnan kanssa tapahtuneen vilkkaan kaupankäynnin takia. Myös toisessa maailmansodassa Ruotsi oli puolueeton. Sodan alkupuolella Ruotsi kävi vilkasta kauppaa Saksan kanssa ja myönsi saksalaisille joukoille kauttakulkuoikeuden. Ruotsi oli virallisesti puolueeton myös kylmässä sodassa, mutta todellisuudessa läheisessä yhteistyössä länsivaltojen kanssa.
Maa liittyi Euroopan unioniin vuonna 1995. Ruotsi hylkäsi euron neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä vuonna 2003. Vuonna 2008 maa ratifioi Lissabonin sopimuksen.
Kaksi merkittävää poliitikkoa on murhattu toisen maailmansodan jälkeen: pääministeri Olof Palme ammuttiin 1986 ja ulkoministeri Anna Lindh puukotettiin kuoliaaksi 2003.
Oikeistopuolueiden allianssi voitti valtiopäivävaalit ja muodosti hallituksen 2006 ja 2010. Vuonna 2010 myös nationalistinen Ruotsidemokraatit pääsi parlamenttiin.
Politiikka.
a> on Ruotsin nykyinen kuningas ja valtionpäämies.
Ruotsi on edelleen perustuslaillinen monarkia, vaikkei sen vuonna 1975 voimaan tulleen uuden valtiosäännön mukaan kuningas enää käytä edes muodollista toimeenpanovaltaa. Edustustehtävien lisäksi kuningas toimii ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana, mutta muuten kuninkuus on symbolista. Nykyinen kuningas on Kaarle XVI Kustaa.
Lainsäädäntövaltaa Ruotsissa käyttää yksikamarinen parlamentti (valtiopäivät,), toimeenpanovaltaa pääministerin johtama hallitus ja tuomiovaltaa riippumattomat oikeusistuimet. Parlamentissa on 349 jäsentä. Parlamentarismi on ollut käytössä vuodesta 1917 ja naisilla äänioikeus vuodesta 1919.
Vaalit järjestetään joka neljäs vuosi syyskuun kolmantena sunnuntaina (vuoteen 1993 joka kolmas vuosi). Äänioikeutettuja ja vaalikelpoisia ovat viimeistään vaalipäivänä 18 vuotta täyttäneet. Pohjoismaiden ja EU-maiden Ruotsissa asuvat kansalaiset saavat äänestää kunnallis- ja maakäräjävaaleissa. Maassa on 29 vaalipiiriä. Käytössä on suljettu listavaali, mutta 1998 lähtien myös osittainen henkilövaali. Yli 8 prosenttia puolueen äänistä saanut nousee henkilöäänimäärän mukaisessa järjestyksessä listan kärkeen. Kunnallis- ja maakäräjävaaleissa raja on 5 prosenttia ja vähintään 100/50 ääntä. Puolueen on ylitettävä 4 prosentin äänikynnys tai 12 prosenttia yhdessä vaalipiirissä saadakseen yhtään edustajia.
Sisäpolitiikka.
Toisen maailmansodan jälkeen vallassa on ollut pääasiassa sosiaalidemokraattinen puolue. Sen johtoon ja pääministeriksi tuli hyvinvointivaltion rakentajana ja maailmanpolitiikan ”omanatuntona” tunnettu Olof Palme 1969. Vuodesta 1976 vuorottelivat lyhytaikaiset kansanpuolueen ja keskustapuolueen hallitukset. Palme palasi valtaan 1982, mutta murhattiin 1986. Hänen jälkeensä pääministeriksi tuli Ingvar Carlsson. Vuoden 1991 laman aikaan pääministeriksi tuli Carl Bildt keskusta-oikeistolaisen kokoomuksen, liberaalien ja kristillisdemokraattien hallituksen johdossa. Carlsson palasi pääministeriksi 1994 vaalien jälkeen. Hän luopui virasta 1996, josta lähtien pääministerinä oli Göran Persson. Vuoden 1998 vaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät kannatustaan ja liittoutuivat vasemmistopuolueen ja ympäristöpuolueen kanssa. Hallitusratkaisu jatkui vuodesta 2002. Sosiaalidemokraatit kärsivät tappion vuoden 2006 valtiopäivävaaleissa, ja pääministeriksi tuli kokoomuspuolueen Fredrik Reinfeldt. Hän jatkoi pääministerinä myös vuoden 2010 valtiopäivävaalien jälkeen. Seuraavan kerran valtiopäivävaalit järjestetään syyskuussa 2014. Reinfeldtin hallituksen puolustusministeri Sten Tolgfors erosi Saudi-Arabian kanssa käytyjen asekauppojen vuonna 2012 aiheuttaman kohun vuoksi. Hänen seuraajakseen tuli huhtikuussa 2012 Karin Enström.
Kansainväliset suhteet.
Ruotsi on ollut Yhdistyneiden kansakuntien jäsen vuodesta 1946, vuosi YK:n perustamisen jälkeen. Ruotsalainen Dag Hammarskjöld oli YK:n pääsihteeri vuosina 1953–1961. Ruotsi ei kuulu sotilasliittoihin, mutta käytännössä se on ollut läheisessä yhteistyössä läntisten maiden kanssa. Se on esimerkiksi toiminut NATOn rauhankumppanina Balkanilla ja Afganistanissa.
Ruotsi on ollut Euroopan unionin jäsen 1. tammikuuta 1995 lähtien. Ruotsalaiset hyväksyivät Euroopan unionin jäsenyyden kansanäänestyksen jälkeen, jossa 52,3 prosenttia ruotsalaisista tuki Euroopan unioniin liittymistä. Liittymissopimuksen mukaan Ruotsin tulee liittyä yhteisvaluutta euroon, kun se täyttää niin sanotut Emu-kriteerit. Ruotsalaiset kuitenkin hylkäsivät euron vuonna 2003 pidetyssä kansanäänestyksessä.
Hallinnollinen jako.
Ruotsissa on 21 lääniä ("län") ja 290 kuntaa ("kommun"). Kunnilla on laaja itsehallinto ja niiden päättävä elin on kunnanvaltuusto. Kuntien lisäksi maakunnilla on itsehallinto: maassa on 20 maakäräjäkuntaa ("landsting"). Näistä Länsi-Götanmaasta ja Skånesta käytetään myös nimitystä alue ("region"). Gotlanti on sekä kunta että lääni, ja maakäräjäkunnalle kuuluvista tehtävistä vastaa kunta. Ruotsissa järjestetään joka neljäs vuosi yleiset vaalit, joissa valitaan valtiopäiväedustajat, maakäräjäkuntien valtuustot ja kunnanvaltuustot.
Perinteisesti Ruotsi jaetaan myös kolmeen pääalueeseen ("landsdel", aikaisemmin "hufvuddel"; näitä ovat Sveanmaa, Götanmaa ja Norlanti) sekä maakuntiin ("landskap"). Näillä jaotteluilla ei kuitenkaan nykyään ole hallinnollista merkitystä.
Talous.
Tukholma on Ruotsin pääkaupunki ja tärkein talouskeskus.
a> on ruotsalaislähtöinen maailmanlaajuisesti tunnettu huonekalumyymäläketju.
Puutavara, vesivoima ja rautamalmi ovat Ruotsin ulkomaankauppaan suuntautuvan talouden perustana. Palvelualoilla on kuitenkin yhä tärkeämpi osuus maan taloudessa. Vuonna 2010 palvelusektori tuotti 71,5 prosenttia bruttokansantuotteesta ja työllisti 70,7 prosenttia työvoimasta. Julkinen sektori muodostaa taloudesta suuren osan ja työllistää noin 30 prosenttia työvoimasta (2009). Maan merkittävimmät luonnonvarat ovat sinkki, rautamalmi, kupari, lyijy, hopea, uraani ja puu. Merkittävimmät vientituotteet ovat vuorostaan koneet, moottoriajoneuvot, metsätaloustuotteet, rauta, teräs ja kemikaalit. Työttömyyden on ennustettu pienenevän vuoden 2010 8,4 prosentista 7,5 prosenttiin 2011 ja edelleen 6,7 prosenttiin vuonna 2012.
Maatalous tuottaa vain 1,9 prosenttia bruttokansantuotteesta ja työllistää prosentin työvoimasta. Se tuottaa ohraa, vehnää ja sokerijuurikasta sekä lihaa ja maitoa. Maatilat ovat keskittyneet maan etelä- ja keskiosiin. Rakennemuutoksen myötä tilakoko on suurentunut keskimäärin 32 hehtaariin, tiloja on enää 75 000 (alle neljäsosa 1950-luvun tilamäärästä) ja monet ovat erikoistuneet. Myös metsätalous on merkittävää, ja maa on Kanadan jälkeen maailman toiseksi suurin havupuusta tehdyn sahatavaran viejä.
Vuonna 2010 Ruotsin liikevaihdoltaan suurimmat yritykset olivat Volvo, Vattenfall, Ericsson, Skanska, SCA, H&M, TeliaSonera, Electrolux ja ICA. 2000-luvulla monet yhtiöt ovat siirtyneet yhä enemmän kansainväliseen omistukseen, mikä on myös Ruotsissa johtanut monien tuotantolaitosten lakkauttamiseen. Esimerkiksi Saab Automobile siirtyi General Motorsille ja sieltä hollantilais-venäläiseen omistukseen. Volvo Cars siirtyi jo aiemmin Ford Motor Companyn kautta kiinalaisille. Toisaalta ruotsalaiset yhtiöt ovat yhdistyneet naapurimaiden saman alan yhtiöiden kanssa muodostaen kansainvälisessä mitassa suurempia ja kilpailukykyisempiä yrityksiä, kuten Stora Enso, TeliaSonera, TietoEnator ja Nordea.
Ruotsilla on 10 ydinreaktoria sähköntuotantoon, kolme Forsmarkissa Uppsalassa lähellä Tukholmaa, kolme Oskarshamnissa (kiehutusvesireaktoreja) Smålandissa ja neljä Ringhalsissa (kolme painevesireaktoria ja yksi kiehutusreaktori) Hallandissa lähellä Göteborgia. Juutinrauman rannalla Malmön ja Helsingborgin välillä sijaitsevan Barsebäckin yksiköt suljettiin 1999 ja 2005. Suhde ydinvoimaan on ongelmallinen: kansanäänestyksessä 1980 hyväksyttiin ydinvoimasta luopuminen vuoteen 2010 mennessä, mutta päätös kumottiin vuonna 1997. Ydinvoimalla tuotetaan noin 50 prosenttia sähköstä, eli 65–70 TWh vuodessa.
Liikenne.
Ruotsissa on kaikkiaan 249 lentopaikkaa, joista 152:lla on päällystetty kiitotie. Rautateiden kokonaispituus on 11 633 kilometriä. Merkittäviä satamia ovat Brofjorden (Lysekilissä), Göteborg, Helsingborg, Luulaja, Malmö, Stenungsund, Tukholma, Trelleborg ja Visby. Ruotsin joukkoliikenne on hyvin järjestetty ja saa valtiolta runsaasti tukea. Samat liput kelpaavat junissa ja linja-autoissa. Junat ovat nopeampia kuin linja-autot, mutta varsinkin pohjoisessa on monia paikkoja, joihin ei pääse junalla. Nopeimmissa X2000-junissa peritään lisämaksua.
Väestö.
Maahanmuutto ja maastamuutto Ruotsissa vuosina 1850–2007.
a> Tukholmassa on Ruotsin vanhin ja suurin teknillistä opetusta tarjoava yliopisto.
Vuoden 2011 lopussa Ruotsin väkiluku oli 9 482 855 henkeä. Noin 85 prosenttia väestöstä elää taajamissa.
Asukkaista valtaosa on ruotsinkielisiä, mutta Ruotsissa on myös huomattava suomalainen ja meänkielinen vähemmistö: Ethnologue-sivuston mukaan edellisiä on noin 200 000 ja jälkimmäisiä 40 000−70 000. Etnisesti saamelaisia on noin 14 000.
Maahanmuuton takia ruotsalaisista oli vuoden 2011 lopussa 15,1 prosenttia ulkomailla syntyneitä. 19,6 prosentilla asukkaista on ulkomaalaistausta. Muiden maiden kansalaisia on 6,9 prosenttia Ruotsin väestöstä. Suurimmat maahanmuuttajien ryhmät ovat Suomesta, entisen Jugoslavian alueilta ja Irakista.
Kielet.
Ruotsissa puhutaan pääasiassa ruotsia, joka on lainsäädännössä vuonna 2009 määritelty sekä maan pääkieleksi että viralliseksi kieleksi. Suurin vähemmistökieli on suomi. Euroopan unionin direktiivin johdosta viiden vähemmistökielen asema kirjattiin lakiin 1999; näitä ovat saame, meänkieli (suomen murre), suomi, romanikieli ja jiddiš. Näillä kielillä on virallinen asema valtion virastoissa, oikeudessa, päiväkodeissa ja vanhainkodeissa tiettyjen kuntien alueella. Saamen kielellä on virallinen asema Arjeplogin, Jällivaaran, Jokimukan ja Kiirunan kunnissa ja niiden läheisyydessä. Suomi ja meänkieli ovat virallisia Jällivaaran, Haaparannan, Kiirunan, Pajalan ja Ylitornion kunnissa. Vuonna 2010 uudistettu kielilaki toi suomen vähemmistökieleksi 18 kuntaan Keski- ja Etelä-Ruotsissa, ja helmikuussa 2011 vielä viiteen muuhun kuntaan. Romanilla ja jiddišillä on asema historiallisina vähemmistökielinä, ja Ruotsin hallituksella on tietty velvollisuus tukea niitä. Ruotsissa on paljon vähemmistökieliä suuren maahanmuuton seurauksesta.
Ruotsin kielellä on paljon toisistaan eroavia murteita. Yleiskielen oikeinkirjoitukseen on vaikuttanut Vadstenan luostarista 1400-luvulta alkanut perinne. Tarve puhutun kielen yhtenäistämiseen tuli kansakoulun leviämisen myötä, ja silloin suosittiin Tukholman lähiympäristön kieltä.
Uskonto.
Ruotsalaisista 68,8 prosenttia kuului maan evankelis-luterilaiseen kirkkoon vuoden 2011 lopulla. Vuonna 2005 tehdyssä kyselyssä 23 prosenttia ruotsalaisista ilmoitti uskovansa Jumalaan, 53 prosenttia ilmoitti uskovansa johonkin ylempään voimaan ja 23 prosenttia ilmoitti etteivät usko mihinkään näistä. Vuonna 2007 tehdyn tutkimuksen mukaan kolmannes ruotsalaisista katsoo olevansa kristittyjä. Vuonna 2010 tehdyn tutkimuksen mukaan vain 15 prosenttia Ruotsin evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä uskoo Jeesukseen. Kymmenessä vuodessa kuusi suurinta ruotsalaista vapaakirkkoa on menettänyt 70 000 jäsentä, mikä on 15 prosenttia niiden jäsenkunnasta.
Ruotsissa on paljon muslimeja, arviolta noin 450 000, mutta vain neljäsosa heistä on uskonnollisia. Vuonna 2000 Ruotsissa oli 90 000 uskoa harjoittavaa muslimia, kun vuonna 2010 heitä oli 110 000. Joidenkin tutkimusten mukaan Ruotsin muslimeista vain 5 prosenttia harjoittaa uskoaan siten, että käyvät aina perjantairukouksissa ja rukoilevat viisi kertaa päivässä, kuten Koraani käskee tehdä. Suurin osa Ruotsin muslimeista on sunnalaisia. Vuonna 2008 Ruotsin muslimit saivat oman šaria-lakia noudattavan rahaston, joka sijoittaa islaminuskon periaatteiden mukaan.
Koulutus.
Koulunkäynti on ilmaista ja pakollista yhdeksänvuotisen peruskoulun ajan, ikävuodet 7–16, mutta lähes kaikki kuusivuotiaat käyvät esikoulun. Peruskoulun jälkeen ne, jotka suorittavat tasokokeen ruotsissa, englannissa ja matematiikassa, pääsevät lukioon. Käytännössä suurin osa ikäluokasta aloittaa lukion. Kunnallisten peruskoulujen rinnalla on tarjolla yksityiskouluja, joita käy yhdeksän prosenttia peruskoululaisista ja 20 prosenttia lukiolaisista. Myös niissä opiskelu on oppilaalle ilmaista.
Kulttuuri.
Vuonna 1928 pääministeri Per Albin Hansson kuvasi ruotsia sanalla kansankoti (). Se oli hyvinvointivaltion vertauskuva vuosisadan loppuun asti. Käsitteeseen liittyi joukko yhteiskunnallisia instituutioita: päiväkodit, vanhainkodit, sairaalat, kunnalliset musiikkiopistot, ammattiliitot ja vappuparaatit. Toinen kansallisten symbolien joukko liittyy Ruotsin maaseutumenneisyyteen: lavatanssit, juhannussalko, joulupidot. Teollistuminen ja kaupungistuminen tapahtuivat maassa myöhään.
Ruotsalaisten ruokavaliossa on nykyisin kansainvälisiä elementtejä: pizzaa, pastaa ja kiinalaista ruokaa. Perinteinen kotiruoka, husmankost, koostuu perunasta, lihasta tai kalasta ja kastikkeesta.
Ruotsalainen dynamiitin keksijä, kemisti ja insinööri Alfred Nobel määräsi testamentissaan omaisuutensa säätiölle, joka on jakanut vuodesta 1901 Nobel-palkintoja uraauurtavasta työstä fysiikan, kemian, kirjallisuuden, rauhan, lääketieteen sekä taloustieteen aloilta.
Ruotsiin on tullut kahdeksan kirjallisuuden nobelia. Palkinnon ovat saaneet Selma Lagerlöf (1909), Verner von Heidenstam (1916), Erik Axel Karlfeldt (1931), Pär Lagerkvist (1951), Nelly Sachs (1966), Eyvind Johnson ja Harry Martinson (1974), sekä Tomas Tranströmer (2011) August Strindbergin näytelmiä, Astrid Lindgrenin ja Selma Lagerlöfin lastenkirjoja sekä Harry Martinsonin runoja on käännetty monille kielille. Etenkin 2000-luvulla myös ruotsalaiset dekkarikirjailijat kuten Stieg Larsson ja Henning Mankell ovat nouseet maailmanmaineeseen.
Ruotsin musiikkimaailmasta tunnetaan monet kevyen musiikin tähdet ja yhtyeet, muun muassa ABBA ja Roxette. Klassisen musiikin piiristä tunnettuja ovat Carl Michael Bellman, Jenny Lind ja Jussi Björling. Evert Taube jatkoi Bellmanin perinnettä lauluntekijänä. Uudemman polven klassisia laulajia ovat olleet Birgit Nilsson, Anne-Sofie von Otter ja Nikolai Gedda.
Ruotsin taidemaailmassa Anders Zorn tunnetaan maalaismaisemista ja alastonkuvista ja Carl Larsson koti-aiheisista idyllisistä maalauksistaan.
Ruotsalaisen arkkitehtuurin kulta-aikaa oli 1920-luku, jonka tyyliin on palattu myöhempinäkin vuosikymmeninä.
Funktionalismi tuli Skandinaviaan Tukholman maailmannäyttelyssä 1930, jossa Gunnar Asplund oli pääsuunnittelijana. Kansankodissa piti tuottaa kohtuuhintaisia toimivia asuntoja kaikille. Seuraavan neljänkymmenen vuoden ajan Ruotsin arkkitehtien tärkein tehtävä oli asuntojen suunnittelu. Tasakatot ja suuret ikkunat eivät ole käytännöllisiä pohjoisen ilmastossa ja muutenkin puhtainta funktionalismia pehmennettiin kansallisilla vaikutteilla. Asplundin Göteborgin raatihuoneen lisärakennus on puhtaaksiviljelty esimerkki tuolta kaudelta. Asplundin muita tunnettuja töitä ovat Tukholman kaupunginkirjasto ja Skogskyrkogården.
Ruotsalainen elokuva menestyi jo varhain. Näyttelijät Greta Garbo ja Ingrid Bergman ja ohjaaja Ingmar Bergman menestyivät 1900-luvulla. Lasse Hallström, Roy Andersson ja Lukas Moodysson kuuluvat jo seuraavaan sukupolveen.
Tiedotusvälineet.
Ruotsin sähköistä mediaa hallitsi pitkään lupamaksurahoitteinen julkinen palvelu, jota hoitaa Sveriges Television eli SVT. Sen tärkein kilpailija on vuonna 1992 perustettu kaupallinen TV4. Maa siirtyi digitaalitelevisioon varhain, analogialähetykset lopetettiin vuonna 2007. Monissa kotitalouksissa on kaapeli tai satelliittivastaanotin. Ensimmäiset kaupalliset radioasemat aloittivat vuonna 1993, ja niitä on nykyisin yli sata.
Dagens Nyheter on Ruotsin suurin aamulehti. Ruotsin tärkeimmät iltapäivälehdet ovat vuonna 1830 perustettu Aftonbladet sekä vuonna 1944 perustettu Expressen. Sanomalehtien tilaaminen kotiin on yleistä, ja ruotsalaiset ovat maailman ahkerimpien sanomalehtien lukijoiden joukossa. Maassa ilmestyy kuusi päivittäistä sanomalehteä: Tukholmassa Aftonbladet, Dagens Nyheter, Expressen ja Svenska Dagbladet, Göteborgissa Göteborgs Posten ja Malmössä Sydsvenska Dagbladet.
Maailmanperintökohteet.
Unescon maailmanperintöluettelossa on Ruotsista 13 kulttuurikohdetta, yksi luontokohde eli Höga Kusten/Merenkurkun saaristo, yhteinen Suomen kanssa ja yksi ”sekakohde”, Ruotsin Lappi.
Kulttuurikohteet ovat Tanumin kalliopiirrokset pronssikaudelta, Etelä-Öölannin monipuolinen maatalousmaisema joka on ollut asutettuna esihistorialliselta ajalta asti, Birka ja Hovgården viikinkiajalta, Suuren kuparivuoren kaivosalue Falunissa 1200-luvulta, Visbyn hansakaupunki, Gammelstadin kirkonkylän puutalot ja 1400-luvun kirkko Luulajassa, 1600-luvun markkinajohtaja Engelsbergin terästehdas, Karlskronan satamakaupunki 1600-luvulta, Drottningholmin kuninkaallinen tila 1700-luvulta, Skogskyrkogården 1900-luvun alusta sekä Varbergin radioasema 1920-luvulta.
Urheilu.
Ruotsi on erittäin menestynyt maa sekä kesä- että talviurheilulajeissa, joissa molemmissa Ruotsissa on hyvät harjoitteluolosuhteet. Maa on saanut kansainvälistä menestystä erityisesti jalkapallossa, jääkiekossa, golfissa, hiihdossa, yleisurheilussa ja tenniksessä. Olympialaisiin Ruotsi on osallistunut joka kerta, lukuun ottamatta St. Louisin kisoja 1904. Ruotsi on isännöinyt kesäolympialaisia kertaalleen, kun ne järjestettiin 1912 Tukholmassa. Ruotsissa on lisäksi järjestetty muun muassa jalkapallon MM-kilpailut 1958, EM-kilpailut 1992, yleisurheilun MM-kilpailut 1995 ja useasti hiihdon ja jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut.
Jalkapallo on Ruotsin suosituin urheilulaji. Jalkapallomaajoukkue on voittanut kultaa olympialaisissa 1948, hopeaa MM-kilpailuista 1958 ja pronssia MM-kilpailuista 1994. Maajoukkue on pelannut MM-kisojen lopputurnauksessa 11 kertaa. Marraskuussa 2011 se oli FIFAn rankigissa sijalla 18. Tunnetuimpia pelaajia ovat olympiavoittajat Gunnar Gren, Gunnar Nordahl, joka on italialaisen huippuseura AC Milanin kautta aikojen paras maalintekijä, ja Nils Liedholm sekä Tomas Brolin, Thomas Ravelli ja Zlatan Ibrahimović.
Ruotsin jääkiekkojoukkue, Tre Kronor, on voittanut kaksi olympiakultaa ja kahdeksan maailmanmestaruutta. Ruotsin jääpallomaajoukkue on eräs kautta aikain perinteikkäimmistä ja menestyksekkäimmistä maajoukkueista. Ruotsin salibandymaajoukkue on voittanut 6 maailmanmestaruutta ja kaksi MM-hopeaa. Ruotsi on myös menestynein maa käsipallon miesten maailman- ja Euroopan-mestaruuskilpailuissa. Brännboll on Ruotsissa suosittu baseballin ja pesäpallon lähisukulaispeli, jota harrastetaan lähinnä amatööritasolla puistoissa, eikä sillä ole varsinaista organisoitua toimintaa.
Jääkiekon lisäksi monet muutkin talviurheilulajit ovat suosittuja. Vuosittain järjestettävä 90 kilometrin mittainen Vaasahiihto on maailman suurin hiihtotapahtuma. Tunnettuja ruotsalaisia maastohiihtäjiä ovat nelinkertainen olympiavoittaja Gunde Svan ja yhdeksän olympiamitalia voittanut Sixten Jernberg. Muita menestyneitä talviurheilijoita ovat alppihiihtäjät Ingemar Stenmark ja Anja Pärson sekä taitoluistelua kehittänyt Gillis Grafström.
Tennispelaajat Björn Borg, Mats Wilander ja Stefan Edberg kuuluvat lajin kautta aikojen parhaimpiin. Borg voitti 11 Grand Slam -turnausta, Wilander 7 ja Edberg 6. Menestynein golfinpelaaja on Annika Sörenstam. Kuuluisia yleisurheilijoita ovat Carolina Klüft, Patrik Sjöberg ja Stefan Holm. Kesäolympialaisissa eniten mitaleita ovat saaneet ampuja Alfred Swahn (9 mitalia) ja meloja Gert Fredriksson (8 mitalia).


Rationaaliluku.
Rationaalilukujen joukko (formula_1) on reaalilukujen joukon osajoukko, jonka jäsenet voidaan esittää kahden kokonaisluvun osamääränä eli "murtolukuna" muotoa
formula_2.
Tässä lukua "m" kutsutaan osoittajaksi ja lukua "n" nimittäjäksi (n≠0). Murtoluku on siis kaikille rationaaliluvuille yhteinen esitysmuoto. Samaa rationaalilukua voi esittää useilla erilaisilla murtoluvuilla; yhtäsuuruuden "k/l = m/n" välttämättömänä ja riittävänä ehtona on yhtälö "kn = lm" edellyttäen ettei "ln" ole 0 (ristiin kertominen). Kaikki kokonaisluvut kuuluvat rationaalilukujen joukkoon, sillä kun n=1, niin m/n=m.
Rationaalilukujen joukkoa merkitään merkilllä formula_1. Se on lukukunta eli reaalilukujen ja samalla myös kompleksilukujen kunnan ℂ sellainen osajoukko, joka sisältää kaikkien alkioidensa käänteisalkiot ja on suljettu yhteen- ja kertolaskun suhteen. formula_1 on kaikkein suppein lukukunta.
Reaalilukuja, jotka eivät ole rationaalilukuja, sanotaan irrationaaliluvuiksi.
formula_5.
Nollan ja yhden välillä oleva rationaaliluku voidaan hajottaa myös niin sanotuiksi egyptiläisiksi murtoluvuiksi. Rationaalilukuja on numeroituvasti ääretön määrä.


Reaaliluku.
Lukusuora, johon on merkitty joitakin erityisiä reaalilukuja
Reaaliluvut voidaan kuvailla havainnollisesti eri tavoin: yksi tapa on sanoa, että niihin luetaan sekä rationaaliluvut (kuten 2 tai 2/3) että irrationaaliluvut (kuten formula_1 tai neliöjuuri 2). Toinen tapa on taas havainnollistaa reaalilukuja lukusuoran pisteinä. Matematiikassa tarvitaan kuitenkin täsmällistä määritelmää.
Reaalilukujen havainnollinen määritelmä.
"Reaalilukujen" joukko formula_2 koostuu rationaaliluvuista ja irrationaaliluvuista. Rationaaliluvuksi kutsutaan lukua, jonka desimaalikehitelmä on päättyvä tai päättymätön jaksollinen, ja irrationaaliluvuksi lukua, jonka desimaalikehitelmä on päättymätön ja jaksoton. Esimerkiksi formula_3 ja formula_4 ovat rationaalilukuja, ja 0,1010010001... ja formula_5 ja formula_6 ovat irrationaalilukuja. Reaaliluvut ja suoran pisteet vastaavat täysin toisiaan.
Vaikka tämä määritelmä kelpaa koulumatematiikkaan, se ei ole täsmällinen, koska nyt herää kysymys, mitä "luku" ja "desimaalikehitelmä" tarkoittavat. Siksi reaaliluvut määritellään nykymatematiikassa aivan toisesta lähtökohdasta.
Reaalilukujen aksiomaattinen määritelmä.
Tarkastellaan abstraktia joukkoa formula_2, jossa on määritelty abstrakti yhteenlasku formula_8, abstrakti kertolasku formula_9 (missä piste jätetään usein kirjoittamatta) ja abstrakti järjestysrelaatio formula_10. Algebrallinen struktuuri formula_11 on "täydellinen järjestetty kunta" eli "reaalilukujen kunta", jos sillä on seuraavassa mainitut "algebralliset ominaisuudet", "järjestysominaisuudet" ja "täydellisyysominaisuus".
Reaalilukujen täydellisyysominaisuus.
Jos algebrallisella struktuurilla on ominaisuudet (A1)–(A9), niin kyseessä on kunta. Jos sillä on lisäksi ominaisuudet (J1)–(J6), niin se on järjestetty kunta. Paitsi reaaliluvut myös rationaaliluvut muodostavat järjestetyn kunnan. Tarvitaan siis vielä sellainen ominaisuus, joka on reaalilukujen joukolla formula_2 mutta ei ole rationaalilukujen joukolla formula_58.
Joukon formula_2 epätyhjä osajoukko formula_60 on "ylhäältä rajoitettu", jos on olemassa sellainen reaaliluku formula_61, että kaikilla formula_62 on formula_63. Tällöin formula_61 on joukon formula_60 "yläraja".
Joukolla formula_58 ei ole täydellisyysominaisuutta. Esimerkiksi niiden rationaalilukujen joukko, joiden neliö on lukua 2 pienempi, on epätyhjä ja ylhäältä rajoitettu, mutta sillä ei ole (rationaalista) pienintä ylärajaa.
Reaalilukujen konstruointi rationaaliluvuista.
Kun rationaalilukujen joukko formula_58 oletetaan tunnetuksi, reaalilukujen joukko formula_2 voidaan konstruoida käyttämällä Dedekindin leikkauksia tai Cauchyn jonoja. Edellinen tapa tarkoittaa havainnollisesti, että reaaliluku määritellään sen kaikkien rationaalisten alalikiarvojen joukkona. Jälkimmäinen tarkoittaa havainnollisesti, että reaaliluku määritellään kaikkina mahdollisina sitä kohti suppenevina rationaalilukujonoina.
Siis, kun formula_58 oletetaan tunnetuksi, reaalilukujen aksioomajärjestelmälle (A1)–(A9), (J1)–(J6), (T) voidaan muodostaa "malli", joten reaaliluvut "ovat olemassa". Voidaan todistaa, että kaikki tämän aksioomajärjestelmän mallit ovat keskenään "isomorfisia", mikä havainnollisesti tarkoittaa, että niiden matemaattinen rakenne on täysin sama ja ne eroavat toisistaan vain merkintöjen osalta.
Reaalilukujen joukon ylinumeroituvuus.
Cantorin diagonaalimenetelmällä voidaan osoittaa, että reaalilukujen joukko on ylinumeroituva.


RFC.
RFC:t "(Request for Comments)" ovat IETF-organisaation "(Internet Engineering Task Force)" julkaisemia Internetiä koskevia standardeja. Myös jotkin muut järjestöt ovat kutsuneet dokumenttejaan RFC:iksi.
Kaikki Internet-standardit julkaistaan RFC:inä, mutta vain pieni osa RFC:istä on standardeja. RFC:t ovat sisällöltään ja asemaltaan hyvin kirjava joukko asiakirjoja, jotka kuvaavat Internetin erilaisia käytäntöjä, lähinnä teknisten menettelyjen järjestelmiä eli protokollia.
Ensimmäisen RFC:n kirjoitti Steve Crocker 7. huhtikuuta 1969 otsikolla "Host Software".
RFC:iden joukossa on myös kepposia. Perinteisesti sellainen julkaistaan ainakin aprillipäivänä.
"RFC editor"in sivuilla on yleiskatsaus RFC:ihin sekä RFC FAQ. Ohion valtionyliopiston sivulla "Internet Requests for Comments (RFC)" luetellaan ja lyhyesti kommentoidaan eräitä tavallisille Internetin käyttäjille tai Internetin tekniikoihin vastaperehtyvälle kiinnostavimpia RFC:itä kuten "Internet Users' Glossary" (joka tosin on aika vanha). Hyödyllinen on varmaankin myös "Users' Security Handbook", joka on suomennettu nimellä "Tietokoneen käyttäjän turvaopas". Ne kuuluvat RFC:iden ns. FYI-sarjaan (For Your Information), johon kuuluvat dokumentit ovat laajalle yleisölle tarkoitettuja informatiivisia juttuja; tosin osa niistä on sisällöltään vanhentuneita. Sen sijaan "standardointiuralla" olevat RFC:t ovat useimmiten varsin teknisiä ja lähinnä suppeahkon alan asiantuntijoille tarkoitettuja.


Romanit.
Romanit (romanin kielen sanasta "rom", ihminen) on nykyisen pohjoisen Intian alueelta aikoinaan lähtenyt indoiranilainen kansa, joka on levittäytynyt eri puolille maapalloa.
Romanien tarkkaa kokonaismäärää on heidän kiertolaisen elämäntyylinsä takia vaikea arvioida, mutta arviot liikkuvat yleensä 20 miljoonan tietämillä. Noin 9–10 miljoonaa romania elää Euroopassa. Suurimmat keskittymät ovat Balkanin niemimaalla, Yhdysvalloissa sekä Venäjällä ja muissa entisissä itäblokin maissa. Lisäksi pienempiä yhteisöjä asuu Länsi- ja Pohjois-Euroopassa, Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Maat, joissa romanien määrä ylittää miljoonan, ovat entinen Jugoslavian alue, Venäjä, Espanja, Yhdysvallat, Brasilia ja Argentiina. Romanit ovat historian saatossa levittäytyneet varsin laajalle, mutta eivät missään valtiossa muodosta enemmistöä. Suhteessa väkilukuun romaneja on eniten Slovakiassa, 320 000 henkeä 5,4 miljoonasta asukkaasta. Suomessa romaneja on vajaa 10 000.
Romanit ovat perinteisesti olleet valtaväestöä huonommassa asemassa. Heitä on historiansa aikana vainottu, ja vainotaan edelleen useissa paikoissa.. 1900-luvulla romanit joutuivat uuden ongelman eteen yhteiskunnan muuttumisen myötä, sillä heidän vanhat elinkeinonsa ja kiertelevä elämäntyylinsä eivät nivelly nyky-yhteiskuntaan. Nykyään romanit esimerkiksi Suomessa ovatkin siirtyneet valtaväestön tapaiseen paikallaan asumiseen.
Romanien omissa kielissä heistä käytetään muun muassa nimityksiä "rom" ja "sinto". Englanninkielinen nimitys "gipsy" tai "gypsy" tulee sanasta "Egyptian", koska ennen vanhaan luultiin romanien tulleen Egyptistä. Romanit ovat kotoisin Intiasta, ja romanikieli kuuluu indoarjalaisiin kieliin, kuten monet Intian tärkeimmistä kielistä, esimerkiksi urdu, hindi, sanskrit ja gudžarati. Romaneista on aiemmin käytetty Suomessa yleisesti ja varsinkin puhekielisesti jonkin verran edelleen käytetään sanaa "mustalainen", mutta nykyään sitä pidetään usein halventavana, varsinkin muiden kuin romanien keskuudessa. Suomen romanit nimittävät itseään usein "tummiksi", sekä "kaaleiksi" romanikielen "mustaa" tai "tummaa" tarkoittavan sanan mukaan, mutta useimmat heistä hyväksyvät myös sanan "mustalainen", kun sitä käytetään asiallisesti. Romaneja kutsuttiin Suomessa aiemmin myös "tattareiksi" ja "mustiksi tataareiksi", kun heidän luultiin olevan peräisin Itä-Euroopasta. Romania yhdistetään joskus virheellisesti romaneihin, vaikka nimien yhdenkaltaisuus on sattumaa. Romaniassa kuitenkin on sattumalta eniten romaneja Euroopassa.
Romaneilla on myös oma lippu ja laulu. Lipussa ratas kuvaa romaneille ominaista vaeltelua entisaikoina. Romaniyhteisön laulu on Gelem Gelem, eli Kuljin Kuljin.
Historia.
Romanien uskotaan lähteneen Intiasta suunnilleen 1000-luvulla, Punjabin maakunnasta, jonka jälkeen he ovat kulkeneet nykyisen Afganistanin, Iranin, Armenian ja Turkin läpi Eurooppaan. Romaneja asuu edelleen niinkin kaukana Aasiassa kuin Iranissa. 1300-luvulle tultaessa romanit olivat saavuttaneet Balkanin ja 1500-luvulla Skotlannin ja Suomen. Osa romaneista taas siirtyi Syyrian kautta Pohjois-Afrikkaan, tullen Eurooppaan Gibraltarinsalmen kautta 1400-luvulla. Molemmat reitit kohtasivat nykyisen Ranskan alueella.
a>lainen juliste vuodelta 1852 mainostaa romaniorjien huutokauppaa.
Romanien vaelluksen syy on tuntematon. On arveltu, että romanit olivat alun perin alempikastisia hinduja, jotka värvättiin sotureiksi, jolloin he nousivat sotilaskastiin ja heidät lähetettiin länteen vastustamaan muslimien levittäytymistä. Toisen teorian mukaan he olivat vankeja, joita muslimit ottivat valloittaessaan Pohjois-Intian, jonka jälkeen heistä tuli erillinen väestö vankeusalueillaan. Eräiden tietojen mukaan Ghaznin hallitsija Mahmud olisi ottanut puoli miljoonaa vankia Sindhin ja Punjabin valtauksessa. On omituista, etteivät romanit palanneet Intiaan vaan lähtivät länteen, mutta se saattaa liittyä muslimien alaiseen asepalvelukseen.
Saavuttuaan Eurooppaan romanit kohtasivat monissa paikoissa vihamielisyyttä, joka on jatkunut siitä lähtien. Romaniassa romanit orjuutettiin viideksi vuosisadaksi ennen vapautustaan 1864. Muualla Euroopassa he kohtasivat erilaista vihamielisyyttä karkotuksesta lasten ottamiseen pakkotyöhön. Romanien muutto Yhdysvaltoihin alkoi kolonialismin aikana pienestä ryhmästä Virginiassa ja Ranskan Louisianassa. Suurempi muutto alkoi 1860-luvulla Britanniasta ja suurin 1900-luvun alussa Itä-Euroopasta. Suuri määrä muutti myös Etelä-Amerikkaan.
Romanien syrjintä saavutti huippunsa toisessa maailmansodassa, jolloin natsit tuhosivat heitä suuria määriä holokaustissa. Juutalaisten, homoseksuaalien, kommunistien, toisinajattelijoiden, slaavien ja vammaisten tavoin romanit oli tarkoitus hävittää, joten heidät lähetettiin pakkotyöhön keskitysleireille tai murhattiin saman tien, etenkin itärintaman tuhoamisosastojen toimesta. 200 000–800 000 romanin arvellaan kuolleen vainossa.
Romanit Suomessa.
Suomen romanit edustavat Suomen perinteisintä romaniväestöä. Suomen romanit kutsuvat itseään kaaleiksi eli tummiksi (romanikielellä: Kale), mutta kuuluvat manouche-nimiseen ryhmään, josta johtuu joskus esiintyvä "mannettelu". Romaneja asuu Suomessa noin 10 000, joista suuri osa pääkaupunkiseudulla. Suomen romanit puhuvat yleensä suomea, mutta heillä on myös oma kalo-ryhmään kuuluva romanikielensä, jonka kantamuoto lienee kehittynyt erilleen muista romanikielistä Skotlannissa. Tämä kieli eroaa huomattavasti esimerkiksi Skandinavian ja Britannian romanikielistä. Romanikielet kuuluvat indoeurooppalaisten kielten Indoarjalaiseen alaryhmään, ja ovat romanien tapaan lähteneet levittäytymään eri puolille maailmaa nykyisen Intian seudulta. Romanit, ja heidän kielensä ja kulttuurinsa ovat kuitenkin saaneet runsaasti vaikutteita eri kansoista ja kulttuureista, joiden vaikutuspiirissä romanit ovat eläneet. Suomen ja muun Euroopan romanit ovat valtaosin kristittyjä.
Viime vuosina Suomeen muista maista, etenkin Romaniasta saapuneet romanit kuuluvat lähinnä muihin kulttuuriryhmiin, ja heidän puhumiaan romanikieliä eivät Suomen romanit kunnolla tai juuri lainkaan ymmärrä. Uudemmat tulokkaat eivät yleensä ole tekemisissä Suomen romanien kanssa, eivätkä ryhmät yleensä tunne erityistä yhteenkuuluvuutta.
Pääasiassa Romanian ja Bulgarian alueilta Suomeen siirtyneet romanit ovat tulleet huomatuiksi 2000-luvulla etenkin heidän kerjäämisestään suomalaisten kaupunkien kaduilla. Kaduilla kerjäämistä on epäilty vahvasti järjestäytyneeksi rikollisuudeksi. Romanien muodostamat slummileirit ympäri Helsinkiä ovat aiheuttaneet hämmennystä suomalaisten keskuudessa ja romaneiden on arveltu joutuneen laajemman ihmiskaupan välineeksi. Keväällä 51 suomalaista kansanedustajaa teki lakialoitteen katukerjäämisen kieltämiseksi lailla Suomessa.
Romaneihin liittyvät stereotypiat.
Romanivainoilla ja joukkomurhaamisilla Adolf Hitlerin aikana on ideologiset juurensa vuosisatojen aikana syntyneessä käsityksessä romaneista.
Romaniheimojen saapuessa 1400-luvun puolivälissä Eurooppaan eurooppalaiset kuvittelivat, että heillä ja juutalaisilla olisi yhteinen alkuperä. Erotukseksi katsottiin ainoastaan se, että romanien katsottiin luoneen itselleen kristittyjen vainojen pelossa uuden kielen. Tämä käsitys kumottiin vasta 1750-luvulla.
Kirjoittajan mukaan mustalaiset olivat ”ihmiskunnan roskaväkeä”, joka oli saapunut Eurooppaan kuin ”Jumalan rangaistuksesta”. Kirjoittajan mielestä keskiajan suuret ruttoepidemiat olivat romanien ja juutalaisten syytä. Hän yhdisti kummatkin etniset ryhmät toistensa kanssa ulkonäön puolesta. Hänen mukaansa molemmat olivat työtä vieroksuvia, kieroja ja epärehellisiä. Romanit olivat hänelle varkaita ja juutalaiset kauppasivat varastettua tavaraa.
"Otavan ison tietosanakirjan" (1962) mukaan ”"säännöllistä työtä m." [mustalaiset] "yleensä karttavat"”.
Romanikulttuuriin kuuluu myös vaatetus. Romanit pitävät siistiä vaatetusta tärkeänä, kuten puhtautta muutenkin. Romaninaisen vaatetus on kansanpuku (ei kansallispuku). Romaninaisen perinneasu on värikäs: siihen kuuluu musta, melko pitkä ja eritoten leveä hame ja tavallisesti lyhyehkö kevyt paita (röijy), jonka värit ja kuviot vaihtelevat. Hihat ovat hiukan pussimaiset, myös huivit kuuluvat asuun. Erityisesti naisilla nähtävät runsaat korut kulkevat yleensä suvussa perintönä. Romanimiesten paita on kevyehkö normaali pusero tai takki. Lisäksi miehet käyttävät lyhyttä liiviä, mustia housuja ja siistejä kenkiä. Suurin osa romaninuorista vielä nykyäänkin haluaa pukeutua perinteiseen romanivaatetukseen.
Vuonna 2007 Yleisradio lähetti Manne-tv -nimistä televisio-ohjelmaa, jota syytettiin ennakkoluulojen vahvistamisesta. Ohjelman nimi muutettiin sittemmin.
Romanien etujärjestöt.
Romanien etujärjestö on Suomen Romaniyhdistys (perustettu 1967; vuoteen 1989 Suomen mustalaisyhdistys). Valtakunnallisesti toimivia järjestöjä ovat lisäksi Romaniyhdyshenkilöiden yhdistys (perustettu 1993), Gypsies Future-Nuorten Romanien Tukiyhdistys (perustettu 1996) ja romanien monikulttuuriyhdistys Névo Roma (1999). Romaniasiain neuvottelukunta toimii sosiaali- ja terveysministeriön alaisuudessa. Opetushallituksen alla toimii taas romaniväestön koulutusyksikkö. Kristilliset lastensuojelu- ja sosiaalijärjestöt Romano Missio (Mustalaislähetys, perustettu 1906) ja Elämä ja Valo (perustettu 1964; vuoteen 2004 Suomen Vapaa Romanilähetys) tekevät vapaaehtoistyötä romanien hyväksi.
Kansainvälinen romanipäivä.
Huhtikuun 8. vietetään kansainvälistä romanipäivää joka pyrkii nostamaan esiin romanivähemmistön ongelmat eri puolilla Eurooppaa. Tällöin kampanjoidaan etenkin syrjintää vastaan. Se on yleistä Itä-Euroopan entisissä sosialistimaissa. EU:n ihmisoikeuskomissaari Thomas Hammarberg on syyttänyt unionia suurimman vähemmistönsä unohtamisesta. Romaneilta evätään yhä perusihmisoikeudet monissa Euroopan maissa. Heillä on selvästi valtaväestöä heikompi koulutus ja terveys sekä huonommat työpaikat ja asuinolot. Koulutus parantaisi romanien oloja. Romanilapsille tarvitaan nykyistä parempia mahdollisuuksia päästä esikouluun ja saada oppia myös äidinkielellään.


Romania.
Romania () on maa Kaakkois-Euroopassa. Sen naapurimaita ovat Ukraina, Moldova, Bulgaria, Serbia ja Unkari. Romanialla on myös kaistale Mustanmeren rantaa. Romanian pinta-ala on 238 391 neliökilometriä ja maassa on noin 19 miljoonaa asukasta. Maan pääkaupunki on Bukarest. Karpaattien vuoristo ja Tonavan valuma-alue hallitsevat sen pinnanmuotoja.
Romania on saanut nimensä Rooman valtakunnalta. Keskiajalla se oli jakautuneena Valakian, Moldavian ja Transilvanian ruhtinaskunniksi. Maata hallitsivat osmanit ja Habsburgit. Toisen maailmansodan jälkeen Romaniasta tuli kommunistinen kansantasavalta, jota Nicolae Ceaușescu johti 25 vuoden ajan 1965–1989. Ceausescun syrjäyttäneen kansannousun jälkeen maasta on kehittynyt monipuoluedemokratia, joka liittyi Natoon ja Euroopan unioniin. Romanian ongelmia ovat korruptio, inflaatio ja maatalouden vanhanaikaisuus.
Maantiede.
Romanian pinta-ala on 238 391 neliökilometriä. Suuren osan Romanian Bulgarian ja Serbian vastaista rajaa muodostaa Tonava. Moldovan vastaisen rajan muodostava Prutjoki liittyy Tonavaan. Romanialla on kaistale Mustanmeren rantaa. Maan länsiosaa hallitsevat Karpaatit, joiden korkein huippu Moldoveanu nousee 2 544 metrin korkeuteen. Karpaatit erottavat Tonavan keskijuoksun ja alajuoksun, joiden valuma-alue on suurelta osin Romanian aluetta.
Suuria kaupunkeja ovat pääkaupungin lisäksi Craiova, Cluj-Napoca, Galati, Constanța, Iași, Timișoara ja Brașov. Vuonna 2012 niissä kaikissa arvioitiin olevan 250 000–300 000 asukasta.
Ilmasto.
Suuressa osassa Romaniaa vallitsee mannerilmasto: kuumat kesät ja kylmät, kuivat talvet. Sateet ovat vähäisiä muualla paitsi Karpaattien yläosassa. Suurin osa sateista ajoittuu kevääseen ja alkukesään, jolloin saadaan usein ukkosluonteisia sadekuuroja. Alavilla alueilla on lumipeite tyypillisesti 30–50 päivänä vuodessa, korkeammalla vuoristossa lumiaika jatkuu noin sata päivää.
Luonto.
Romaniassa on kolme vallitsevaa kasvillisuusvyöhykettä: vuoristot, metsät ja aro. Metsistä iso osa on luonnontilaisia, ja niissä elää suuri määrä susia ja karhuja. Karpaateilla elää oma kotoperäinen gemssin alalaji.
Romanian metsien hallitsevat puulajit ovat pyökki ja kuusi.
Romaniassa on kaksitoista kansallispuistoa ja kaikkiaan yhteensä yli 500 luonnonsuojelualuetta. Useimmat suojelualueet sijaitsevat Karpaateilla, ja vain muutamilla on matkalijoille palveluita. Tonavan suisto on Unescon maailmanperintökohde ja Euroopan suurin kosteikko. Rautaportti Serbian ja Romanian rajalla tarjoaa hienoja maisemia. Piatra Craiuluin kansallispuistossa tavataan susia, kauriita ja karhuja. Retezatin kansallispuistossa taas mustia vuorivuohia, karhuja, kettuja ja munkkikorppikotkia.
Historia.
Romanian kuningaskunnan perustanut julistus, 1881
Ceaușescun propagandajuliste Bukarestissa vuonna 1986
Varhaiset vaiheet.
Rooman keisari Trajanus valloitti suunnilleen nykyistä Romaniaa ja Moldovaa vastanneen Daakian vuosina 101–106. Maan nimi on peräisin Rooman valtakunnasta käytetystä nimestä "Romania". Rooman vallan loppuvaiheessa ja sen jälkeen alueelle hyökkäilivät lukuisia kertoja germaaniset gootit, hunnit, slaavit, avaarit, bulgaarit ja unkarilaiset. Keskiajalla pääosa romanialaisista eli kolmen ruhtinaskunnan alueella, jotka olivat Valakia, Moldavia ja Transilvania. Vuonna 1365 syntyneet itsenäiset Romanian ruhtinaskunnat Valakia ja Moldavia joutuivat Osmanien valtakunnan alaisuuteen, ensin Valakia vuonna 1396 ja sitten Moldavia vuonna 1455.
Itävallan keisarikunta sai Moldavian pohjoisosan Bukovinan 1775 ja Venäjän keisarikunta itäosan Bessarabian 1812. Transilvania joutui Unkarin hallintaan 1100-luvulla, 1526 se liitettiin Osmanien valtakuntaan ja 1800-luvulla Itävaltaan (vuodesta 1867 Itävalta-Unkari). Romania syntyi Moldavian ja Valakian yhdistyessä 1859, ja suurvallat tunnustivat sen itsenäiseksi Turkin sodan aikana 1877. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Itävalta-Unkarin hajotessa ja Venäjän vallankumouksessa Bessarabia päätti liittyä Romanian kuningaskuntaan 1918. Trianonin rauhassa Transilvania siirrettiin Unkarilta Romanialle, jolloin Romania sai suuren unkarilaisvähemmistön.
Kommunistivalta.
Molotov–Ribbentrop-sopimuksen mukaan Neuvostoliitto sai 1940 Moldavian ja Pohjois-Bukovinan, Unkari Saksan ja Italian tukemana Transilvanian pohjoisosan ja Bulgaria Dobrogean. Kuningas myönnyttyä luovutuksiin armeija kaappasi Ion Antonescun johdolla vallan ja liittyi toiseen maailmansotaan Saksan ja Italian puolella saadakseen takaisin Neuvostoliitolle luovutetut alueet. Hitler luovutti Romanialle alueita, mutta kuningas vallankaappaus elokuussa 1944 syöksi diktaattori Antonescun vallasta ja Romanian armeija joutui Puna-armeijan komentoon. Romania koki suuria lisämenetyksiä taistellessaan Saksaa vastaan Unkarissa ja Tšekkoslovakiassa. Romaniasta muodostettiin 1948 kommunistinen kansantasavalta, ja kuningas lähti maanpakoon. Romania oli aluksi taloudellisesti ja sotilaallisesti vahvasti Neuvostoliiton ohjailema. Neuvostomiehityksen aikana suuri määrä ihmisiä pidätettiin mielivaltaisesti, arviot liikkuvat kymmenissä tuhansissa. Suurin osa poliittisista vangeista vapautettiin vuosien 1962–1964 armahduksissa. Maassa käytiin myös valtakamppailu kommunistisen puolueen fasistien valtakaudella ja sodan aikana Moskovassa viettäneen ”moskovalaisryhmän” ja sodan Romaniassa viettäneen ”vankilaryhmän” välillä. Se huipentui vuonna 1952 puolueen johtajan Ana Paukerin vangitsemiseen ja Gheorghe Gheorghiu-Dejin valtaannousuun.
Gheorghiu-Dej saavutti Hruštšovin luottamuksen, ja sen seurauksena neuvostojoukot vedettiin pois Romaniasta vuonna 1958. Tämän jälkeen politiikan suunta muuttui täysin, ja Romania solmi kauppasopimuksia Länsi-Euroopan maiden kanssa ja irtisanoutui SEV-maiden yhteisestä taloussuunnitelmasta vuonna 1964.
Gheorghiu-Dejin kuoleman jälkeen Nicolae Ceaușescu nousi kommunistipuolueen johtoon 1965 ja maan hallituksen päämieheksi 1967. Romania alkoi toteuttaa Neuvostoliitosta erillistä ulkopolitiikkaa. Se tuomitsi Tšekkoslovakian miehityksen 1968 ja oli ainoa Varsovan liiton maa, joka ei osallistunut miehitykseen. Romania solmi myös diplomaattisuhteet Israeliin, arabimaihin ja Saksan liittotasavaltaan. Ceaușescu oli muun muassa neuvostovastaisuutensa vuoksi alussa erittäin suosittu sekä koti- että ulkomaissa, ja länsimaat viivyttelivät hänen hallintonsa tuomitsemista sen muuttuessa 1970-luvun alusta lähtien totalitaristiseksi. Ceaușescu rakensi poliisivaltion ja pystytti henkilökultin. Romanian ulkomaanvelka kasvoi rajusti vuosina 1977–1981, ja maa tuli riippuvaiseksi ja Maailmanpankista. Ceaușescu käynnisti ohjelman koko ulkomaanvelan maksamiseksi, mikä toteutuikin vuonna 1989, juuri ennen Ceaușescun kaatumista. Tavoitteen saavuttamiseksi kaikki ylimääräinen ruoka ja kulutustavarat myytiin ulkomaille ja romanialaisten elintaso laski.
Ceaușescun jälkeen.
Ceaușescun valta päättyi kansannousuun ennen joulua 1989, ja hänet teloitettiin pikaisesti. Valta siirtyi Kansallisen puolustuksen rintamalle (Frontul Salvării Naționale, FSN) ja sitten väliaikaiselle kansallisen yhtenäisyyden neuvostolle (Consiliul Provizoriu de Uniune Națională) aina vaaleihin asti. FSN ja sen ehdokas Ion Iliescu voittivat 20. toukokuuta 1990 presidentinvaalit ja saivat enemmistön edustajainhuoneeseen ja senaattiin. Uusi hallitus aloitti varovaiset talousuudistukset. Uusi demokraattinen perustuslaki hyväksyttiin joulukuussa 1991. Entinen kommunisti Ion Iliescu oli presidenttinä 1990–1996 ja 2000–2004. Välillä presidenttinä oli demokraattipuolueen Emil Constantinescu. Marraskuussa 2004 presidentiksi valittiin Traian Băsescu "Oikeus ja totuus" -liitosta. Pääministeriksi nousi hänen liittolaisensa Călin Popescu-Tăriceanu, mutta miehet kääntyivät pian toisiaan vastaan. Romania liittyi Natoon 2004 ja Euroopan unioniin 1. tammikuuta 2007.
Pääministeri Tăriceanu veti Romanian joukot Irakista kesällä 2006, vaikka presidentti sitä vastusti. 1. huhtikuuta 2007 presidentti Băsescun Demokraattisen puolueen ministerit erotettiin hallituksesta. Parlamentti erotti 18. huhtikuuta 2007 presidentin väliaikaisesti virantoimituksesta. Toukokuussa järjestettiin kansanäänestys, jossa kysyttiin, voiko perustuslain rikkomisesta ja mafiayhteyksistä syytetty Băsescu jatkaa presidentinvirassa. Yli 74 prosenttia äänestäjistä kuitenkin tuki häntä.
Marraskuun 2008 vaalien jälkeen muodostettiin Emil Bocin johdolla liberaalidemokraattien ja sosiaalidemokraattien hallitus. Boc kuitenkin erosi mielenosoitusten vuoksi helmikuussa 2012, mutta koko hallituksen ero on toistaiseksi auki.
Politiikka.
Romanian lakiasäätävänä elimenä on kaksikamarinen parlamentti. Senaatissa ("Senat") on 137 jäsentä ja edustajainhuoneessa ("Camera Deputaților") 334 jäsentä. Molempien edustajilla on neljän vuoden kausi. Presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla viisivuotiskaudelle (vuoteen 2004 asti nelivuotiskaudelle). Presidentti nimittää pääministerin, joka muodostaa hallituksen. Hallituksen on saatava parlamentin hyväksyntä.
Vuoden 2009 presidentinvaaleissa Traian Băsescu pääsi toiselle kaudelle saatuaan 50,3 prosenttia äänistä. Vastaehdokas Mircea Geoana sai 49,7 prosenttia.
Romanian asevoimat muodostuvat maavoimista, ilmavoimista, merivoimista ja erikoisjoukoista. Asevelvollisuudesta luovuttiin vuonna 2006. Nykyisin armeija muodostuu 18–35-vuotiaista miehistä ja naisista, jotka menevät vapaaehtoisina 5-vuotiseen palvelukseen, jota voidaan jatkaa 3 vuoden jaksoissa 36 vuoden ikään asti. Romanian ilmavoimilla on MiG-hävittäjiä, kuljetuskoneina Antonoveja ja Hercules, harjoituskoneina Jak-52, Aero L-39 Albatros, Aero L-29 Delfin ja IAR-99 Soim. Lisäksi Romanialla on IAR-helikoptereita ja Antonov An-30 -tiedustelukone.
Romania on NATOn jäsen vuodesta 2004, ja ennen sitä se oli NATOn rauhankumppanuusohjelmassa sen alusta alkaen. Se on osallistunut NATOn operaatioihin Angolassa, Bosniassa, Albaniassa, Afghanistanissa ja lähetti joukkoja Irakiin Yhdysvaltojen johtaman hyökkäyksen jälkeen. Se tuki NATOn operaatioita Kosovossa ja salli ilmatilansa käytön niissä. Vuonna 2007 kävi ilmi, että maassa on ollut Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun CIAn salainen vankila vuosina 2003–2005.
Alueellinen jako.
Romania jakaantuu 41 piirikuntaan () ja itsehallinnolliseen pääkaupunkiin Bukarestiin ("Municipiul București").
Talous.
Itä-Euroopan kommunistivallan romahduksen jälkeen 1989–1991 Romanian vanhentunut teollisuus vaati perusteellista kehittämistä. Vuoteen 1994 mennessä lainsäädäntö oli valmis markkinatalouteen, ja seuraavan 15 vuoden aikana maahan tuli paljon ulkomaisia sijoituksia. Maa liittyi Maailman kauppajärjestön jäseneksi 1. tammikuuta 1995. Helmikuussa 1997 Romania aloitti laajat vakautus- ja rakenneuudistustoimet, mutta uudistuksia on tehty vain kausittain. Korruptio, byrokratia ja inflaatio ovat olleet ongelmina. Maa toivoo pääsevänsä siirtymään euroon vuonna 2014.
Vuonna 2009 bruttokansantuote henkeä kohti oli 11 500 Yhdysvaltain dollaria. Se laski edellisvuodesta 7,2 prosenttia noustuaan sitä ennen seitsemisen prosenttia vuodessa. Vuonna 2009 työttömiä oli 7,6 prosenttia työvoimasta. Maa sai EU:lta ja IMF:ltä kaksivuotisen apupaketin.
Edistyksestä huolimatta korruptio on edelleen melko laajaa ja maatalous hiukan vanhanaikaista. Kollektivisoinnin purkamisessa maatalousmaat palautettiin pientiloina alkuperäisille omistajilleen tai heidän perillisilleen, jotka olivat usein kaupunkilaisia. Monet olivat muuttaneet ulkomaille, ja omistussuhteiden hidas selvittäminen on haitannut maan myymistä tai vuokraamista aktiivisille viljelijöille. Maatalous tuottaa maissia, vehnää, perunaa, öljykasveja, vihanneksia ja karjaa. Transparency Internationalin vuden 2011 korruptioselvityksessä Romania oli sijalla 75, Euroopan maista huonoimpia ja samalla tasolla monen Afrikan maan kanssa. EU on vakavasti kehoittanut Romaniaa kitkemään rikollisuutta ja korruptiota. Ne ovat esteenä myös maan pääsylle Schengen-alueeseen.
Romanian merkittävimmät luonnonvarat ovat öljy, maakaasu, kivihiili, rautamalmi, suola ja puu. Merkittävimmät vientituotteet ovat koneet, tekstiilit, kemikaalit ja öljyjalosteet.
Liikenne.
Romaniassa on 53 lentokenttää, joista 25:llä on päällystetty kiitotie, ja neljän kentän kiitotie on yli 3 047 metriä pitkä eli sopii mannertenvälisiin lentoihin. Rautatietä on yli 10 000 kilometriä. 1 700 kilometriä vesiväyliä muodostuu noin tuhannen kilometrin pätkästä Tonavaa, sen sivujoista ja joistakin kanavista. Satamakaupunkeja ovat Brăila, Constanța, Galați ja Tulcea.
Väestö.
Romanian väkiluku on 19 042 936. Väestöstä 89,5 prosenttia on romanialaisia, 6,6 prosenttia unkarilaisia ja 2,5 prosenttia romaneja (2002). Romanien eli sikaanien (cigány eli mustalaiset) lukumäärän määrittely on vaikeaa, sillä joidenkin lähteiden mukaan he pyrkivät rekisteröitymään mieluummin romanialaisiksi tai unkarilaisiksi. Eräiden lähteiden mukaan heitä on noin kaksi miljoonaa eli 10 prosenttia väestöstä. Kaikilla ei ole henkilöpapereita, joten he jäävät väestönlaskennan ulkopuolelle.
Virallinen kieli on romania, jota puhuu äidinkkielenään 91 prosenttia väestöstä. Merkittävät unkaria ja saksaa puhuvat vähemmistöt asuvat lähinnä Transilvaniassa. Vuoden 2002 väestönlaskennassa 86,8 prosenttia oli ortodokseja, 4,7 prosenttia roomalaiskatolilaisia, 7,5 prosenttia protestantteja, muita ja määrittelemättömiä 0,9 prosenttia. Mustanmeren rannikon Dobrogeassa on pieni muslimivähemmistö, joka on turkkilaista ja tataarialkuperää.
Romanialaisten eliniänodote on hiukan eurooppalaisten keskiarvojen alapuolella. Vuonna 2007 arvioitiin, että Romania on saavuttanut kolme: nälän ja köyhyyden vähentämisen, odottavien äitien terveyden sekä HIVin ja AIDSin rajoittamisen tavoitteet. Globaalin kumppanuuden tavoite on todennäköinen, ja kolmen muun saavuttaminenkin on mahdollista.
Romanian koulujärjestelmä on saanut huonon maineen lännessä, ja se on uudistusten edessä. Nykyisin nuoret käyvät peruskoulua kuusivuotiaasta noin 14–15-vuotiaaksi. Sen jälkeen seuraa kansallinen testi, jonka läpäisseet pääsevät lukioon tai samantasoiseen oppilaitokseen (kauppaopistoon, tekeniseen opistoon tai sotilasakatemiaan). Lukioon pääsee pieni osa ikäluokasta, ja siellä kilpailu on kova. Vain parhaat suorittavat ylioppilastutkinnon, joka on ainoa pääsytie korkea-asteen opintoihin.
Maan vanhin yliopisto Universitatea Babeș-Bolyai sijaitsee Cluj-Napocassa. Se on myös yksi maan parhaimmiksi arvostelluista yhdessä Bukarestin ja Transilvanian yliopistojen kanssa.
Kuvataide.
Monet taidemaalarit opiskelivat 1800-luvulla Länsi-Euroopassa, kuten maisemamaalauksesta ja talonpoikaisen elämän kuvauksista tunnetuksi tullut Nicolae Grigorescu ja muotokuvia maalannut Theodor Aman. Yksi tunnetuimmista romanialaisista taiteilijoista on 1900-luvun alkupuolen kuvanveistäjä Constantin Brancusi. Sosialistinen realismi oli vallalla kommunismiaikana. Nykytaidetta edustaa nuori kubisti Alexandra Nechita.
Kansanluonne tulee parhaiten esille perinteisissä käsitöissä ja kansantaiteessa. Yksi optimismin ilmaus ovat iloiset, värikkäät hautamuistomerkit. Tunnettu tuote ovat taidokkaat koristellut munankuoret, joita tehdään varsinkin pääsiäisen alla. Keramiikkaa tehdään edelleen dreijaamalla, ja lasitteeseen tehdään värikkäitä geometrisia tai eläin- ja kasviaiheisia koristeluita. Puukaiverruksia näkee monin paikoin, varsinkin portin koristaminen komein kaiverruksin on ollut perinteinen vaurauden merkki. Kansaperinne elää vahvimmin tekstiileissä, joita kudotaan ja kirjotaan edelleen kodeissa. Perinteisissä matoissa näkyy ottomaanivallan vaikutus.
Arkkitehtuuri.
Romanian vaiherikas historia heijastuu vuosisatojen varrella rakennetuissa luostareissa, kirkoissa ja linnoissa. Ceaușescun aika jätti jälkensä varsinkin Bukarestin kaavoitukseen ja jälleenrakennukseen. Sen suureellisin muistomerkki on Romanian parlamenttitalo, yksi maailman suurimmista rakennuksista.
Unescon maailmanperintöluettelossa on Romaniasta seitsemän kulttuurikohdetta.
Perinteiseen romanialaiseen arkkitehtuuriin voi tutustua Bukarestin kylämuseossa, johon on siirretty 300 rakennusta maan eri puolilta.
Musiikki ja elokuva.
Romanialainen kansanmusiikki on usein surumielistä kuten maan koillisosan doina. Yleisiä soittimia ovat nai (panhuilu), tembal (eräänlainen kielisoitin), bacium (pitkulainen puupuhallin), gorduna (pienikokoinen basso) ja viulut. Monet kansanmuusikot ovat romaneita. Tunnettu romanialainen viulisti ja säveltäjä on George Enescu.
Viime vuosina myös romanialainen elokuva on saavuttanut kansainvälistä menestystä. Lyhytelokuvat Cătălin Mitulescun "Trafic" ja Marian Crișanin "Megatron" palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla 2004 ja 2008, ja vuonna 2007 Cristian Mungiun ohjaama aborttia käsittelevä elokuva "4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää" sai Cannesin Kultaisen palmun.
Kirjallisuus.
Romanian kirjallinen perinne juontaa juurensa keskiaikaisista balladeista ja runoelmista. Tunnetuin kansantaru kertoo Draculasta, ja sitä ovat toistaneet monet ulkomaiset kirjailijat. Myöhemmät kirjailijat tunnetaan politiikan, historian ja kirjallisten arvojen yhdistämisestä. Runoilija Mihai Eminescu ylisti kotimaansa historiaa ja kulttuuria. Samaan aikaan Ion Luca Caragiale kirjoitti koomisia nyätelmiä poliittisista aiheista. Tristan Tzara, joka muutti Ranskaan ensimmäisen maailmansodan aikoihin, kuului dadaistisen liikkeen perustajiin. Eugène Ionesco eli myös Ranskassa ja kirjoitti absurdia draamaa.
Tunnettuja romanialaisia kirjailijoita ovat myös muiden muassa Mircea Eliade ja Emile Cioran.
Keittiö.
Romanialainen aamiainen on tyypillisesti tee ja pieni hillovoileipä. Päivän pääateria syödään alkuiltapäivästä. Mititei-makkara on suosittu alkupala. Alkuruokana on usein liha- tai kaalikeittoa. Pääruoka on tyypillisesti lihaa. Lähiseudun viinejä käytetään paljon. Luumuista tehdään tuica-nimistä brandyä.
Urheilu.
Jalkapallo ja tennis ovat suosittuja urheilulajeja. Romanian jalkapallomaajoukkue on pelannut MM-tasolla seitsemän kertaa, ja pääsi puolivälieriin vuonna 1994. Joulukuussa 2011 se oli FIFAN rankingissa sijalla 56.
Romania on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1900. Viime vuosina sillä on ollut kesäkisoissa 100–150 urheilijaa, talvikisoissa noin 20. Nadia Comăneci oli 1970-luvulla ylivoimainen voimistelija, joka voitti 9 olympiamitalia.


Rahanpesu.
Rahanpesu määritellään Suomen rikoslain 32 luvun 6 §:ssä toiminnaksi, jossa joku ottaa vastaan, käyttää, muuntaa, luovuttaa, siirtää tai välittää rikoksella hankittua omaisuutta peittääkseen tai häivyttääkseen hyödyn tai omaisuuden laittoman alkuperän. Euroopan yhteisön neuvoston rahanpesudirektiivi (91/308/ETY) sisältää vastaavan säännöksen.
Kuvaus.
Ongelmaksi merkittäviä rahamääriä rikollisin toimin hankkineille (esimerkiksi huumekauppiaat ja mafia) muodostuu käyttää rikoksella hankkimiaan varoja kun he eivät kykene selittämään rahojensa alkuperää. Sen vuoksi he pyrkivät ”pesemään” rahat, toisin sanottuna häivyttämään rahojen rikollisen alkuperän ja saattamaan rahat laillisen kiertokulkuun. Alkurikos rahanpesussa voi lain mukaan olla mikä tahansa rikos. Varsinkin tietotekniikkarikollisuuden yhteydessä käytetään rahanpesussa apuna muuleja, jotka siirtävät rikoksilla hankitun rahan eteenpäin.
Laki Suomessa.
Suomessa rahanpesu tuli lakiin rangaistavaksi teoksi vuonna 1994. Lakia on sittemmin muutettu vastaamaan kansainvälisiä sopimuksia vuonna 2003. Alkurikoksen tekijää ei rangaista erikseen rahanpesusta, vaan tekijänä on ulkopuolinen, joka avustaa rahan tai omaisuuden alkuperän häivyttämisessä. Myös tuottamuksellinen (törkeästä huolimattomuudesta tapahtuva) rahanpesu on rangaistavaa.
Eräät luotto- ja rahoituslaitoksien piirissä toimivat ovat ilmoitusvelvollisia havaitessaan toimintaa, jota on syytä epäillä rahanpesuksi. Aiemman lain mukaan ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönti oli rangaistavaa rahanpesuna. Tämä johti tilanteisiin, jossa ilmoitusvelvollista oli rangaistava laittomasta rahanpesusta tämän laiminlyötyä ilmoittaa havaitsemastaan epäilyttävästä toiminnasta vaikka sittemmin osoittautui ettei mitään rahanpesua ollutkaan tapahtunut. Sen vuoksi laista poistettiin lakimuutoksen 2003 yhteydessä edellämainittu säännös. Sen sijaan ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä rangaistaan nykyään sakolla.
Historia.
Rahanpesu-termin arvellaan syntyneen Yhdysvalloissa kieltolain aikaan, kun alkoholin laittomasta myynnistä koituvat tulot oli naamioitava. Yksi menetelmä olisi ollut pesuloiden käyttäminen rahan alkuperän häivyttämisessä.
Keskusrikospoliisin yhteydessä toimivan rahanpesun selvittelykeskuksen arvion mukaan rahanpesun kohteena olevan omaisuuden arvo vuosittain on yli miljardi markkaa, kun lähtökohdaksi otetaan talous- ja huumausainerikosten sekä muiden taloudellista hyötyä tuottavien rikoslajien kautta saadun rikoshyödyn määrä. Rahanpesun selvittelykeskukselle tehtyjen epäilyttävää liiketointa koskevien ilmoitusten vuotuinen määrä on ollut voimakkaasti kasvussa 1990-luvun loppupuolelta ja oli vuoden 2001 aikana noin 2 200 (vuoden alkupuoliskolla 1 281). Ilmoituksissa mainittujen varojen määrä oli vuoden 2001 ensimmäisen puolikkaan aikana 625 miljoonaa markkaa.


Relaatio.
Relaatio on erilaisuussuhde kahden asian välillä. Monesti relaatio tarkoittaa kahden suureen, esimerkiksi painon ja koon riippuvuutta toisistaan.


Ruoanlaitto.
Ruoanlaitto tarkoittaa ruoan valmistamista raaka-aineista lähtien. Käytettävät valmistusmenetelmät sekä raaka-aineet vaihtelevat suuresti eri puolilla maapalloa. Eri menetelmille yhteistä on pyrkimys parantaa käytettävien raaka-aineiden makua, helpottaa ruoan sulamista elimistössä sekä parantaa ruoan säilyvyyttä. Allergiat vaikuttavat usein ruoanlaittoon rajoittamalla mahdollisten käytettävien raaka-aineiden valikoimaa.
"Kulinarismi" on hyvän ruoan ja juoman arvojen vaalimista. "Gastronomia" on ruoanvalmistuksen korkealuokkaisten herkkujen tuntemusta ja valmistusta.
Ravintoaineet.
Ravintoaineet koostuvat pääasiassa hiilihydraatista, proteiinista ja rasvasta. Ravinnossa tulee olla myös kivennäisaineita ja vitamiineja, jotka ovat elämälle välttämättömiä. Ruoassa on myös kuituja, joita ihmisten elimistö ei pysty pilkkomaan, vaan ne kulkevat elimistön läpi sellaisenaan puhdistaen samalla suolistoa.
Ruoanlaittomenetelmät.
Ruoanlaitossa yleensä käytetään apuna kuumuutta. Kuumentaminen (keittämällä, paistamalla tai höyryttämällä) vaikuttaa ruokaan kemiallisesti muuttaen sen makua, rakennetta, ulkonäköä sekä ravitsemuksellisia ominaisuuksia. Kuumentaminen saattaa olla tarpeellista myös myrkyllisten raaka-aineiden muuttamiseksi syömäkelpoiseksi (esimerkiksi eräät sienet ja palkokasvit).
Ruoanvalmistus on mahdollista myös ilman kuumentamista, esimerkiksi hapattamalla ja suolaamalla raaka-aineita.
Eri maiden keittiöt.
Eri maiden ruoanlaittoperinteisiin vaikuttavat sekä luonnontieteelliset että kulttuuriset syyt. Luonnonolosuhteet vaikuttavat eri kasvi- ja eläinlajien menestykseen eri alueilla sekä ruoan säilyvyyteen. Kulttuurisiin seikkoihin puolestaan kuuluvat esimerkiksi eri uskontojen käsitykset pyhästä ja saastaisuudesta. Näistä meillä tunnetuimpia lienevät Vanhan testamentin puhtaussäädösten määräykset syötäväksi kelpaamattomasta ravinnosta sekä islamin sianlihan syömistä koskeva kielto. Usein myös vegetarismi ja veganismi ovat eettisesti perusteltuja yksilöllisiä ratkaisuja.
Yhdysvalloissa on yleistä valmistaa ruoka hauduttamalla. Heillä on ns. ”slow cooker”, erikseen sitä varten kehitettyjä ruokahauduttimia.


Ranska.
Ranskan tasavalta () eli Ranska () on valtio Länsi-Euroopassa. Ranskan pinta-ala on 643 801 neliökilometriä, ja sen väkiluku on noin 65,4 miljoonaa, kun lukuun otetaan mukaan myös merentakaiset alueet. Ranskan eurooppalainen ydinalue, jota kutsutaan termillä France métropolitaine, sijaitsee lauhkealla ilmastovyöhykkeellä lukuun ottamatta aivan eteläisintä seutua, missä vallitsee välimerenilmasto. Euroopan Ranskan pinta-ala on 551 500 neliökilometriä, joten se on maanosansa kolmanneksi suurin valtio Venäjän ja Ukrainan jälkeen.
Nykyisen Ranskan valtion katsotaan syntyneen vuonna 843, kun Kaarle Suuren pojanpojat jakoivat Frankkien valtakunnan keskenään Verdunin sopimuksella. Näin syntyi kolme valtakuntaa, joista läntisin, Länsi-Frankia, kattoi suurin piirtein nykyisen Manner-Ranskan alueen. Länsi-Frankiassa valtaan nousi vuonna 987 Hugo Capet. Hänen jälkeläisiään ovat kaikki Ranskan kuninkaat eli kapetingit, myös suvun sivuhaaroihin kuuluneet Valois’t ja Bourbonit.
Ranska on Yhdistyneiden kansakuntien jäsen, Euroopan unionin perustajajäsen ja n pysyvä jäsen. Se on myös ydinasevalta. Ranskan viidennen tasavallan perustuslaki hyväksyttiin vuonna 1958, mistä lähtien maa on ollut puolittain presidenttivaltainen tasavalta.
Ranska on paitsi teollisuusmaa, myös Euroopan tärkein maatalousmaa, ja se on tullut tunnetuksi valmistamistaan laadukkaista viineistä. Se on myös maailman suosituin matkakohde: vuonna 2007 maassa kävi yli 80 miljoonaa turistia.
Ranskan kieli on maan yleisin ja ainoa viralinen kieli. Vähemmistökieliä kuten bretonia ja baskia saa kuitenkin opettaa koulussa vapaaehtoisina aineina. Suurin uskonto on katolisuus, mutta Ranska on erittäin sekulaari valtio ja maassa asuu paljon uskonnottomia ihmisiä ja ateisteja. Toiseksi suurin uskonto Ranskassa on islam. Ranskan kulttuurimatkakohteista tunnetuimpia ovat Louvren taidemuseo, Eiffelin torni, Pompidou-keskus ja Versailles’n palatsi. Ranskan kuvataide kukoisti etenkin impressionismin aikana, ja 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Pariisista tuli taidemaailman keskus. Ranskalaisen Pierre de Coubertinin aloitteesta perustetut nykyaikaiset olympialaiset on järjestetty Ranskassa viisi kertaa.
Maantiede.
Ranska sijaitsee Länsi-Euroopassa Atlantin valtamereltä Välimerelle ulottuvalla alueella. Sitä rajaavat pohjoisessa Englannin kanaali, lännessä Biskajanlahti, etelässä Pyreneet ja Välimeri sekä idässä Alpit, Juravuoret ja Rein. Naapurivaltioita ovat Belgia, Luxemburg, Saksa, Sveitsi, Italia, Espanja, Andorra ja Monaco. Manner-Ranskaan kuuluu myös Korsikan saari () Välimeressä. Ranskan pinta-ala on 551 500 neliökilometriä, ja rantaviivaa sillä on 3 427 kilometriä.
Ranskalle kuuluu myös merentakaisia hallintoalueita, joista suurin on Ranskan Guayana () Karibianmeren etelärannikolla. Lisäksi hallintoalueisiin kuuluu Uuden-Kaledonian saariryhmä (), Ranskan Polynesia () ja lukuisia muita pieniä saaria ja atolleja ympäri maailmaa. Merentakaisten alueiden yhteenlaskettu pinta-ala on 91 927 neliökilometriä. Näin ollen valtion kokonaispinta-ala on 643 801 neliökilometriä. Tästä alueesta vesistöä on 3 374 km². Rantaviivaa valtiolla on 4 853 kilometriä.
Pinnanmuodot.
Ranskan korkein kohta, Mont Blanc (4 807 metriä), sijaitsee Alpeilla Ranskan ja Italian rajalla. Mont Blanc on näkökulmasta riippuen Euroopan korkein kohta tai ainakin kuuluu viiden korkeimman joukkoon. Matalin kohta Ranskassa on kaksi metriä meren pinnan alapuolella oleva kohta Rhônejoen suistossa.
Suurin osa Manner-Ranskasta on alankoa. Alankoalue ulottuu Belgian ja Saksan rajoilta Bretagneen ja sieltä rannikkoa myöten kaartuen Rhônen suistoalueelle. Rhônen lisäksi Ranskan tärkeimpien jokien, Seinen, Loiren ja Garonnen, suistoalueet sijaitsevat alangolla. Keskiylänköä halkovat useat jokisolat. Rhônen laakso on suurimpia, ja se erottaa Keskiylängön Alpeista. Alpit hallitsevat Kaakkois-Ranskan maisemaa, ja ne muodostavat luonnollisen Italian vastaisen rajan. Alppien pohjoispuolella on korkeat kalkkikiviset Juravuoret, jotka erottavat Sveitsin ja Ranskan. Juravuoria halkoo Rhône, joka virtaa Genevenjärvestä kohti Lyonia. Muita vuoristoalueita ovat Pyreneet etelässä Espanjan ja Andorran rajalla ja metsäiset Vogeesit Reinin laakson reunalla.
Ilmasto.
Manner-Ranska sijaitsee lauhkealla vyöhykkeellä lukuun ottamatta aivan eteläisintä osaa, jossa vallitsee välimerenilmasto. Vaikka Pohjois- ja Etelä-Ranskassa sademäärä on suunnilleen sama, Pohjois-Ranska sijaitsee länsituulten vyöhykkeellä ja siellä sataa tasaisesti ympäri vuoden. Etelä-Ranskassa lähes kaikki sade saadaan viileään talviaikaan.
Pohjois-Ranskassa, kuten esimerkiksi Brestissä, kylmimmän kuukauden keskimääräinen alin lämpötila on noin 4 astetta ja lämpimimmän keskimääräinen ylin noin 21 astetta. Etelässä Nizzassa kylmimmän kuukauden keskimääräinen alin lämpötila on noin 5 astetta ja lämpimimmän keskimääräinen ylin noin 27 astetta.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Asutusta Korsikan karun luonnon keskellä.
Vielä kivikaudella Ranskan alue oli kokonaan metsän peitossa, mutta valtaosa metsistä on kaadettu maanviljelyn tieltä, ja laajoja metsäalueita on enää vuoristoissa ja viljelykelvottomilla alueilla. 1900-luvulla maahan on istutettu havumetsiä, ja nykyisin sen pinta-alasta on metsää noin neljännes.
Ranskassa eläviä suurikokoisia maanisäkkäitä ovat villisika, saksanhirvi, metsäkauris, susi, kettu, karhu, mäyrä, gemssi ja vuorikauris. Merissä elää delfiineitä. Ranskassa on tavattu kaikkiaan 565 lintulajia. Niistä erityisen suojelun kohteena ovat ruisrääkkä ja pikkutuulihaukka sekä eräät petolinnut, kuten korppikotkat.
Manner-Ranskassa on kuusi kansallispuistoa: Vanoisen kansallispuisto, Port-Crosin kansallispuisto, Pyreneiden kansallispuisto, Cévennesin kansallispuisto, Ecrinsin kansallispuisto ja Mercantourin kansallispuisto. Lisäksi merentakaisilla alueilla on Guadeloupen, Réunionin ja Ranskan Guayanan kansallispuistot.
Varhaishistoria.
Ranskan luolista on löytynyt jäänteitä jo ihmiskunnan alkuaikojen kulttuureista. Pyreneiden molemmin puolin asui kivikaudella noin 30 000 vuotta sitten metsästäjä-keräilijäkansoja, ja noin 4500 eaa. alkoi syntyä kyläasutusta. Alueelle asettui 500-luvulta eaa. kelttiläisiä kansoja, joita roomalaiset kutsuivat gallialaisiksi. Nykyinen Ranska kattaa suurimman osan muinaisesta Galliasta, jonka roomalainen sotapäällikkö Julius Caesar valloitti vuosina 58–52 eaa.
Keskiaika.
Rooman valtakunnan hajottua Ranskan alue kuului frankkien valtakuntaan, jonka hallitsijoina olivat ensin merovingit ja myöhemmin karolingit. Valtakunnan mahtavin hallitsija oli Kaarle Suuri, joka vuonna 800 kruunattiin myös Rooman keisariksi.
Ranskan valtion voidaan katsoa syntyneen vuonna 843, kun Kaarle Suuren kolme pojanpoikaa jakoivat valtakunnan keskenään Verdunin sopimuksella. Näin syntyneistä valtioista läntisin oli Länsi-Frankia, jonka hallitsijana oli Kaarle Kaljupää. Karolingien jälkeen valtaan nousi vuonna 987 Hugo Capet. Hänen jälkeläisiään ovat kaikki Ranskan myöhäisemmät kuninkaat, kapetingit, myös suvun sivuhaaroihin kuuluneet Valois’t ja Bourbonit.
Verdunin sopimuksella perustetuista valtakunnista keskimmäinen, Lotharin valtakunta, jäi lyhytikäiseksi ja hajosi pian moniksi ruhtinaskunniksi. Osa niistä, kuten Burgundi, Provence, Franche-Comté, Alsace ja Lothringen, liitettiin myöhemmin Ranskaan.
Suurvalta-aika.
Aurinkokuningas (1638–1715) aikana Ranska oli Euroopan keskeinen suurvalta. Ranskan vallankumoukseen jälkeen Ranskasta tuli vuonna 1792 tasavalta, ja se kesti Napoléon Bonaparten vallankaappaukseen asti. Napoleon julistautui keisariksi. Vallankumoussotien tappion ja Napoleonin karkotuksen jälkeen Ranskasta tuli vuosiksi 1814–1848 kuningaskunta. Vuonna 1830 puhkesi heinäkuun vallankumous, jossa kuningas Kaarle X syrjäytettiin, mutta kuninkuutta ei lakkautettu, vaan uudeksi kuninkaaksi tuli perustuslaillisena monarkkina hänen kaukainen sukulaisensa Ludvig Filip.
Ranskan siirtomaavallan perusta luotiin 1600-luvulla. Ranska valtasi ensin alueita Pohjois-Amerikasta, Länsi-Intiasta ja Etelä-Aasiasta. Varsinainen siirtomaakausi alkoi 1800-luvulla, jolloin Ranska perusti uusia siirtomaita Afrikkaan ja Kaakkois-Aasiaan. 1800-luvun lopussa Länsi-Afrikka oli lähes kokonaan sen hallussa.
”Euroopan hulluna vuotena” 1848 Ludvig Filip syrjäytettiin helmikuun vallankumouksessa. Ranskasta tuli tasavalta, ja sen presidentiksi valittiin Napoleonin veljenpoika Ludvig Napoleon. Hän kuitenkin julistautui muutaman vuoden päästä keisariksi nimellä Napoleon III. Preussin vastaisen sodan jälkeen 1870 Ranska julistettiin jälleen tasavallaksi.
Maailmansodat.
Ensimmäisessä maailmansodassa Ranska taisteli ympärysvaltojen puolella ja kärsi suuria inhimillisiä ja taloudellisia menetyksiä. 1920-luvulla Ranska varustautui Saksaa vastaan tehokkaalla puolustusjärjestelmällä, Maginot-linjalla. Toisessa maailmansodassa Ranska hävisi kuitenkin pian Saksalle ja joutui antautumaan kesäkuussa 1940. Aseleposoimuksen mukaan Pohjois- ja Länsi-Ranska jäivät Saksan miehittämiksi. Maan eteläosaa, Vichyn Ranskaa, hallitsi marsalkka Pétainin hallitus, mutta käytännössä se oli Saksan vasallivaltio. Sodan loppuvaiheessa liittoutuneet tekivät Ranskaan Normandian maihinnousun ja maa vapautui.
Toisen maailmansodan aikana Ranska menetti useita siirtomaitaan, eikä se saanut enää takaisin esimerkiksi Kaakkois-Aasian alueita, vaan ne itsenäistyivät. Afrikassa Ranskan siirtomaat itsenäistyivät 1950- ja 1960-luvulla, viimeisenä Algeria 1962 verisen sodan päätteeksi. Siirtomaakauden jäljiltä Ranskan hallussa on edelleen alueita, enimmäkseen pieniä saaria, joita ei enää sanota siirtomaiksi, vaan niistä käytetään nimitystä ”merentakaiset alueet”.
Nykyinen Ranska.
Toisen maailmansodan jälkeen Algerian ja Indokiinan sotatoimet aiheuttivat tyytymattömyyttä, ja hallitus toisensa jälkeen kaatui. Vallankaappaus ja sisällissota uhkasivat, kunnes parlamentti kutsui kenraali Charles de Gaullen presidentiksi vuonna 1958. Ranskan nykyisen viidennen tasavallan perustuslaki vahvistettiin vuonna 1958. Siinä presidentin valtaoikeudet nostettiin samalle tasolle parlamentin kanssa, mitä kutsutaan puolipresidentilliseksi järjestelmäksi. Viidennen tasavallan aikana on koettu kaksi cohabitation-jaksoa, vuosien 1986 ja 1997 vaalien jälkeen, jolloin presidentti ja pääministeri olivat eri puolueista. Tällaisessa tilanteessa pääministerin asema on suhteellisen vahva, kun taas presidentti joutuu hakemaan tukea oppositiosta. De Gaulle erosi 1969, kun hänen ehdotuksesa perustuslain muutoksesta oli hävinnyt kansanäänestyksen. Hänen jälkeensä viidennen tasavallan presidentteinä ovat toimineet Georges Pompidou (1969–1974), Valery Giscard d'Estaing (1974–1981), Francois Mitterrand (1981–1995), Jacques Chirac (1995–2007) ja Nicolas Sarkozy (2007–2012).
Algerian sota päättyi maan itsenäistymiseen 1962, ja vähitellen useimmat siirtomaat itsenäistyivät, viimeisenä Vanuatu 1980.
Talouskasvu toisesta maailmansodasta 1970-luvun öljykriisin vuosiin ("Trente Glorieuses") oli ennätyksellisen voimakasta. Kevään 1968 opiskelijamellakat laukaisivat kahden viikon yleislakon, ja pelättiin jopa vallankumousta. Vuosina 2005–2006 maassa koettiin laajoja mellakoita, joihin osallistui ennen kaikkea lähiöiden maahanmuuttajataustaisia nuoria.
Äärioikeistolainen kansallismielinen Kansallinen rintama on noussut 40 vuoden aikana marginaalista keskeiseksi puolueeksi. 2000-luvulla sen suosiota ovat nostaneet euroalueen talouskriisi ja työttömyys. Puolueen presidenttiehdokkaat ovat menestyneet 2000-luvulla: Jean-Marie Le Pen pääsi toiselle kierrokselle 2002, ja vuonna 2012 hänen tyttärensä Marine Le Penin ennätyksellisen suuri äänisaalis toi kolmannen sijan.
Viidennen tasavallan aikana Ranska on panostanut eurooppalaiseen yhteistyöhön. Se oli yksi EU:n kuudesta perustajajäsenestä, ja presidentti Mitterrand ajoi Maastrichtin sopimuksen hyväksymistä. Ranska hylkäsi kansanäänestyksessä 2005 ehdotuksen Euroopan perustuslaista, jolloin sen ratifiointiprosessi keskeytyi, mutta puheenjohtajakaudellaan Ranska tuki perustuslain korvaavaa Lissabonin sopimusta. Sarkozyn aikana Ranska on jälleen lähentynyt Natoa, toiminut aktiivisesti Afganistanissa ja Iranin ydinasekysymyksessä. Se oli keskeinen tekijä Libyaan iskeneessä kansainvälisessä yhteisössä keväällä 2011.
Politiikka ja hallinto.
Ranskan nykyinen, viidennen tasavallan perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksellä vuonna 1958. Perustuslaki vahvisti presidentin ja ministereiden valta-asemaa parlamenttiin nähden. Presidentti valitaan suoralla vaalilla viisivuotiskaudeksi. Hän vahvistaa lait, nimittää pääministerin, johtaa hallitusta ja asevoimia sekä allekirjoittaa kansainväliset sopimukset. Vuodesta 1962 presidentti on valittu suoraan kaksivaiheisella vaalilla.
Ranskan parlamentissa on kaksi kamaria: kansalliskokous ("Assemblée Nationale") ja senaatti ("Sénat"). Kansalliskokouksen 577 edustajaa valitaan kaksivaiheisella kierrosvaalitavalla viisivuotiskaudeksi. Kaksivaiheisessa vaalissa ehdokas valitaan suoraan, jos hän saa yli puolet vaalipiirin äänistä; muutoin järjestetään toinen kierros yli 12,5 % äänistä saaneiden kesken. Senaattoreja on 346, ja heidät valitaan epäsuoralla vaalilla kuudeksi vuodeksi kerrallaan. Valitsijamiehinä on noin 145 000 paikallishallinnon edustajaa ("grands électeurs"). Järjestelmä suosii maaseutua, ja konservatiiveilla olikin enemmistö senaatissa viidennen tasavallan alusta aina syksyyn 2011.. Senaatin vaaleja järjestetään joka kolmas vuosi, mutta kaikkia senaattoreita ei vaihdeta yhtaikaa.
Parlamentin molemmilla kamareilla on lähes samanlainen lainsäädäntövalta, mutta jos kansalliskokous ja senaatti ovat loppuun asti erimielisiä, hallitus voi antaa asian kansalliskokouksen päätettäväksi. Hallitus voi vaikuttaa huomattavasti parlamentin käsittelyyn tuleviin lakeihin. Presidentin nimittämän pääministerin on nautittava alahuoneen luottamusta, joten hän tulee yleensä suurimmasta puolueesta.
Ranskan puoluekenttä on vakiintumaton, mutta se jakaantuu melko tasan oikeistoon ja sosialistisen puolueen (PS) ympärille muodostettuun vasemmistoon. Oikeistossa vallitseva ideologia on ollut gaullismi, jota nykyisin edustaa Chiracia vuonna 2002 tukemaan perustettu Union pour un Mouvement Populaire (UMP). Kymmenenkin miljoonaa äänestäjää voi vaihtaa kantaansa vasemmiston ja oikeiston välillä sen mukaan, kuinka karismaattiset johtajat ja toimiva ohjelma niillä on.
Ranskan asema maailmanpolitiikassa on merkittävä. Se on turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen, Naton perustajajäsen, ja sillä on oma ydinase.
Ranskan asevoimat.
Ranska on uudistanut sevoimiaan voimakkaasti vuodesta 2008 alkaen, ja se on alkanut 40 vuoden tauon jälkeen osallistua aktiivisesti Naton sotilaalliseen toimintaan. Ydinpelote on edelleen tärkeä osa sen puolustusstrategiaa. Ranskalla on ydinkäyttöinen lentotukialus "FS Charles de Gaulle".
Asevoimat jakautuu neljään puolustushaaraan: maavoimiin, merivoimiin, ilmavoimiin ja puolustusministeriön alaisiin poliisijoukkoihin eli santarmeihin ("la Gendarmerie nationale"). Armeija koostuu nykyään ainoastaan palkkasotilaista, sillä yleinen asevelvollisuus lyhennettiin yhden kutsuntapäivän mittaiseksi vuonna 2001. Kokonaisvahvuus on noin 350 000 henkeä.
Hallinnollinen jako.
Manner-Ranska ja Korsika jakautuvat 22 alueeseen (, jotka jakautuvat edelleen 96 numeroituun departementtiin ("département"). Departementtien numeroita käytetään postinumeroissa ja autojen rekisterikilvissä. Departementit jakautuvat 329 arrondissementiin ("arrondissement"), jotka jakautuvat edelleen 3 879 kantoniin ("cantons") ja kantonit 36 685 kuntaan ("communes") (tilanne 1. 1. 2006).
Suurimpia kaupunkeja.
Kaupunkien asukasluvuksi on ilmoitettu sekä kantakaupungin väestömäärä että koko kaupunkialueen asukasluku.
Ranskan merentakaiset alueet.
Siirtomaa-ajan jäljiltä Ranskaan kuuluu myös Euroopan ulkopuolisia alueita, joissa asuu 2,5 miljoonaa asukasta. Merentakaisista alueista Guadeloupe, Martinique, Ranskan Guayana, Réunion ja Mayotte ovat departementteja, ja ne kuuluvat Euroopan unioniin ja käyttävät valuuttanaan euroa. Ranskan Tyynenmeren territorioiden valuutta on Ranskan Tyynenmeren frangi (CFP).
Talous.
Ranskan talous on maailman viidenneksi suurin, bruttokansantuote oli 2 214 miljardia Yhdysvaltain dollaria vuonna 2011. Noin 1,7 prosenttia bruttokansantuotteesta muodostuu maataloudesta, 18,5 prosenttia teollisuudesta ja loput lähes kahdeksankymmentä prosenttia palveluista. Ranska kuuluu maailman johtavien teollisuusmaiden G8-ryhmään ja Maailman kauppajärjestöön. Sen valuutta on euro, joka korvasi aiemman valuutan ranskan frangin.
Ranskan tärkein maataloustuote on viini, jota valmistetaan lähes koko Manner-Ranskassa. Teollisuuden tärkeimpiä tuotteita ovat lentokoneet, autot, koneet, kemikaalit ja elektroniikka kuten "Ranskan piilaakson" eli Grenoblen seudun tuottamat mikrosirut. Vaikka määrätietoista yksityistämistä on harjoitettu 1990-luvun puolivälistä alkaen, valtio säätelee edelleen suurta osaa taloudellisesta toiminnasta ja omistaa osuuksia monista yrityksistä esimerkiksi pankki,-, energia-, kuljetus- ja tietoliikennealoilla.
Vuoden 2008 lopulla kärjistynyt finanssikriisi ja vuonna 2009 alkanut taantuma nosti Ranskan työttömyyden vuosina 2010 ja 2011 yli yhdeksään prosenttiin. Vuonna 2010 Ranska ilmoitti käyttävänsä noin 26 miljardia euroa jaettavaksi elvytysrahana konkurssin partaalle joutuneille yhtiöille.
Maatalous.
Ranska on Euroopan tärkein maataloustuottaja. Maataloudella ei ole enää entisenlaista merkitystä kansantaloudelle, mutta se muodostaa yhä suurimman osan viennistä. Ranskasta viedään esimerkiksi erilaisia viinejä ja juustoja. Euroopan maatalouden huomattava ylituotanto on laskenut kannattavuutta myös Ranskassa, etenkin viininvalmistuksessa.
Vehnää, ohraa, kauraa ja ruista viljellään suuria määriä pääasiassa Pariisin altaassa ja maan pohjoisosissa. Maissia viljellään eniten maan eteläisissä osissa, mutta vähitellen myös yhä pohjoisempana. Juureksia, kuten punajuurta, perunaa ja sokerijuurikasta, kasvatetaan viileämmillä alueilla maan pohjoisimmissa osissa. Hedelmiä kasvatetaan paljon maan eri puolilla: Normandia ja Bretagne ovat tunnettuja omenoistaan ja Akvitania luumuistaan. Rhônen lämpimässä laaksossa tuotetaan aprikooseja, persikoita, vadelmia ja kastanjoita.
Viiniä viljellään lähes koko maassa, ja viinien kokonaistuotannossa Ranska on heti Italian jälkeen toisella sijalla. Ranskassa valmistettiin markkinointikaudella 2008–2009 noin 46,5 miljoonaa hehtolitraa viiniä. Languedocissa tuotetaan suurimmat määrät viinejä vuodessa, mutta laatuviinejä tuotetaan eniten Bordeaux’ssa. Tunnettuja viinintuotantoalueita ovat myös Loire, Elsass ja Champagne. Ainoastaan Champagnessa valmistettua kuohuviiniä saa nimittää samppanjaksi.
Karjataloudessa nauta on tärkein tuotantoeläin. Luoteis-Ranskassa tuotetaan eniten maitotuotteita, kun taas Keskiylängöllä kasvatetaan enemmän lihakarjaa. Myös sikoja, lampaita ja vuohia kasvatetaan. Vuohen- ja lampaanmaidosta valmistetaan hienoimpia ranskalaisia juustoja, esimerkiksi Roquefort tehdään lampaanmaidosta.
Palvelut.
Palvelusektori on kasvanut nopeasti, ja useimmat uudet työpaikat ovat viime vuosina syntyneet sinne. Ranskassa käy vuosittain yli 75 miljoonaa matkailijaa, ja se on maailman suosituin matkailumaa. Pelkästään Eiffel-tornissa käy vuosittain 5,6 miljoonaa matkailijaa. Maassa on yleisölle avoinna 3 900 museota ja 1 500 linnaa. Suosituimpia vierailukohteita ovat Bretagne, Dordogne ja Ranskan Riviera sekä muu Provence, ja monet matkailijat käyvät myös Pariisissa.
Teollisuus.
Manner-Ranskassa on vain vähän arvokkaita mineraaliesiintymiä. Rautamalmia louhittiin aikoinaan paljon, mutta sittemmin esiintymät ovat ehtyneet. Alumiinimalmia, bauksiittia, louhittiin ensimmäistä kertaa Les Baux’n pikkukylässä, jonka nimestä sana ’bauksiitti’ on johdettu.
Keskiylängöltä on kaivettu ydinvoimaloiden energialähteeksi uraanimalmia, mutta esiintymät ovat pieniä ja ehtymässä. Ne eivät riitä enää ydinvoimaloille, jotka tuottavat runsaat kolme neljäsosaa manner-Ranskan tarvitsemasta energiasta. Laajoja jokivesistöjä on hyödynnetty vesivoimaloita rakentamalla. Fossiilisilla polttoaineilla tuotetaan enää vajaa kymmenes koko energiakapasiteetista, ja ydinvoiman ja vesivoiman kasvanut tuotanto on supistanut tuontienergian määrää.
Teollisuus on keskittynyt Pariisin ympäristöön ja Toulouseen, jonne on syntynyt paljon lentokone- ja avaruusteknologiaa. Toulousen ympäristössä toimiva avaruus- ja lentokoneteknologian keskus "Aerospace Valley" työllistää 120 000 henkeä teollisuudessa ja 8500 tutkimuksessa. Toulousessa toimiva Airbus on Euroopan suurin lentokonetehdas.
Ranskassa on myös paljon petrokemian teollisuutta, ja terästuotanto on suurimpia teollisen toiminnan aloja. Tunnetuimpia ranskalaisvalmisteisia automerkkejä ovat Renault, Peugeot ja Citroën. Michelin on tunnettu autonrenkaista.
Liikenne.
Ranskassa on 475 lentokenttää. Neljällätoista on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Rautatietä on 29 640 km ja maantietä 951 200 km. Satamakaupunkeja ovat Calais, Dunkerque, Le Havre, Marseille, Nantes, Pariisi ja Rouen. Nopeimpia junia kutsutaan nimellä TGV (Train à Grande Vitesse), ja ne saavuttavat 320 kilometrin tuntinopeuden. Suurten kaupunkien välillä on nopea ja tehokas junaverkko, mutta pienille paikkakunnille julkiset liikenneyhteydet ovat heikot.
Väestö.
Vuonna 2012 Ranskan väkiluvuksi arvioitiin 65 630 692, ja niistä manner-Ranskassa asui 62 814 233. Ranskan väestömäärä on ollut viime vuosina kasvussa, ja nykyvauhdilla se ylittäisi 70 miljoonan rajan vuoteen 2050 mennessä. Väestön ikääntyminen heikentää huoltosuhdetta.
Kielet.
Ranskassa puhutaan pääasiassa ranskaa, joka on perustuslain 2. artiklan mukaan maan ainoa virallinen kieli. Äidinkielenä ranskaa puhutaan myös Sveitsissä, Belgiassa, Monacossa ja Kanadan Quebecissa. Toisena kielenä sitä puhutaan erityisesti entisissä Ranskan siirtomaavaltioissa Afrikassa. Ranskaa puhuu äidinkielenään arviolta 110 miljoonaa ihmistä ja 190 miljoonaa toisena kielenään.
Ranskaa käytettiin 1600-luvulta 1900-luvulle diplomatian ja muun kansainvälisen toiminnan kielenä, ja se oli myös korkeakoulutetun eurooppalaisväestön työkieli, kunnes englanti syrjäytti ranskan kansainvälisenä yleiskielenä.
Perinteisiä Ranskan vähemmistökieliä ovat Bretagnen kelttiläinen bretoni, Dunkerquen suunnalla puhutut flaamilaismurteet, itärajan maakuntien elsassi, Perpignanin seudun katalaani ja Biarritzin ympäristön baski. Myös Korsikalla puhutaan omaa korsikan kieltä, joka muistuttaa enemmän italiaa kuin ranskaa. Vähemmistökieliin on suhtauduttu kielteisesti vuosisatoja. Nykyään niitä saa kuitenkin opettaa koulussa vapaaehtoisina aineina. Viime aikojen maahanmuuttajien kieliä ovat esimerkiksi turkki, arabia ja berberikielet.
Uskonnot.
Ranskassa valtio ja uskonto on erotettu tiukasti toisistaan "laïcité"-periaatteen mukaisesti, eikä eri uskontokuntiin kuuluvia tilastoida virallisesti. Suurin uskonto on katolisuus, jonka tunnustajaksi itsensä ilmoittaa 51 % ranskalaisista. Noin 10 % käy säännöllisesti kirkossa. Itseään katolilaisina pitävien määrä on vähentynyt nopeasti 1990-luvun alun 80 prosentista. Ateisteiksi ilmoittautuu nykyisin 31 % ranskalaisista. Ranskassa on melko suuri muslimivähemmistö, koska suurin osa Pohjois-Afrikasta oli Ranskan siirtomaita 1950-luvulle asti. Ranskan juutalaisia on noin 600 000.
Koulutus.
Koulunkäynti on maksutonta kaksivuotiaasta alkaen, ja oppivelvollisuus on voimassa 6–16-vuotiaille. Julkinen koulutusjärjestelmä on keskusjohtoinen, ja useimpia yksityiskouluja ylläpitää katolinen kirkko. Korkeakoulutuksella on pitkät periteet, sillä Pariisin yliopisto on perustettu 1150. Nykyisin maassa toimii 91 julkista yliopistoa ja 175 ammatillista oppilaitosta.
Terveys.
Vuonna 2004 tehdyssä terveysselvityksessä Ranskaa verrattiin 27 eurooppalaisen korkean elintason maan keskiarvoihin. Ranskalaisten naisten elinajanodote oli vertailuryhmän korkein, 84 vuotta, kun taas miesten elinajanodote oli keskitasoa, 76 vuotta. Ylipaino ja tupakointi olivat harvinaisempia kuin vertailuryhmässä, mutta alkoholin kulutus suurempaa. vuonna 2004 tekemän selvityksen mukaan Ranskassa käytetään maailman kuudenneksi eniten alkoholia, puhtaaksi alkoholiksi muunnettuna noin 13,5 litraa aikuista kohti.
Vuonna 2007 arvioitiin, että kantajia oli noin 0,4 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 140 000 henkeä. Aidsiin arvioitiin kuolleen noin 1 600 aikuista ja lasta.
Kulttuuri.
Ranskalaisen kulttuurin yhtenäisyydestä on kiistelty viime aikoina, sillä Ranska on edellyttänyt maahanmuuttajilta voimakasta assimiloitumista.
Ruoka ja juoma ovat ranskalaisen elämän tärkeitä osa-alueita, ja eri alueiden viinit ja juustot ovat kansallisylpeyden aiheita. Päivän kolme pääateriaa ovat aamiainen, lounas ja illallinen. Maaseudulla lounas on usein suurin, mutta varsinkin kaupungeissa perheet panostavat yhteiseen illalliseen. Aamiainen on kevyt, mutta sekä lounaalla että päivällisellä on useita ruokalajeja, ainakin alku- ja pääruoka.
Ranskan kulttuurimatkakohteista tunnetuimpia ovat Pariisin Louvre, Eiffelin torni, Pompidou-keskus ja Versailles’n palatsi. Pariisin ulkopuolella tunnetuimpia kohteita ovat Parc Asterix, Disneyland Resort Paris, Puy du Foun teemapuisto ja luostarisaari Mont Saint-Michel.
Kirjallisuus.
Varhaisin ranskankielinen kirjallisuus 1000-luvun alussa oli eeppistä runoutta, kuten "Rolandin laulu". Tavallisen kansan parissa eli vertauskuvallisten eläintarinoiden, faabelien perinne. Keskiajan runoilijoista merkittävin oli yksityiselämässään pahamaineinen François Villon, ja proosakirjailijoista voidaan mainita Geoffrey de Villehardouin.
Renessanssiajan kirjailijoita olivat humoristi François Rabelais, esseisti Michel de Montaigne ja runoilija Pierre de Ronsard. 1600-luvun klassismin aikana elivät Ranskan historian merkittävimmät näytelmäkirjailijat Pierre Corneille, Jean Racine ja Molière.
Valistusajan kirjailijoita olivat filosofit Voltaire, Montesquieu, ensyklopedisti Denis Diderot ja kasvatusteorioistaan tunnettu Jean Jacques Rousseau. 1800-luvun kirjailijoita ovat romantikot Victor Hugo ja George Sand, tummasävyiset runoilijat Charles Baudelaire, Arthur Rimbaud ja Paul Verlaine, realistit Stendhal, Gustave Flaubert, Honoré de Balzac, Émile Zola ja Guy de Maupassant sekä historiallisten romaanien kirjoittaja Alexandre Dumas vanhempi.
1900-luvun romaanikirjailijoita ovat surrealismin johtohahmo André Breton, vuosisadan merkittävin ranskalaiskirjailija Marcel Proust, ekstistentialistit Jean-Paul Sartre ja Albert Camus sekä naisten oikeuksiin huomiota kiinnittänyt Simone de Beauvoir. Runoilijoista voidaan mainita Paul Valéry ja Guillaume Apollinaire, näytelmäkirjailijoista Edmond Rostand ja Jean Genet. 1950-luvun jälkeen Ranskassa on ollut vallalla niin sanottu uusi romaani tai antiromaani, jonka tekijöitä ovat Nathalie Sarraute, Michel Butor ja Alain Robbe-Grillet.
Tiede.
Ranskan akatemia on maailman kuuluisin akatemia ja monien muiden akatemioiden esikuva. Sen perusti 1600-luvulla kardinaali Richelieu.
Ranskassa on syntynyt 49 Nobel-palkittua henkilöä. Heistä 7 on saanut fysiikan, 9 kemian, kaksi taloustieteen ja 12 lääketieteen ja fysiologian palkinnon. Ranskan tieteen ja filosofian kenties maineikkain hahmo on René Descartes. Luonnontieteilijöistä Louis Pasteur on antanut nimensä maidonsäilytysmenetelmälle pastöroinnille ja luonut perustan nykyaikaiselle lääketieteelle, ja Antoine Lavoisier on nykyaikaisen kemian isä.
Vuonna 2009 Ranska investoi tutkimukseen ja kehitykseen 2,02 % bruttokansantuotteestaan, mikä oli hiukan yli EU:n keskiarvon.
Musiikki.
Taidemusiikissa Ranskan merkitys on ollut perinteisesti suuri. Barokin ajan ranskalaissäveltäjistä tunnetuimpiin kuuluvat Jean-Baptiste Lully ja François Couperin. Romantiikkaa edustanut Hector Berlioz kehitti erityisesti orkestraatiota, ja pianisti-säveltäjä Camille Saint-Saëns sai mainetta erityisesti "Urku-sinfoniallaan" ja konsertoillaan. Georges Bizet puolestaan sävelsi 1800-luvun suosituimpiin oopperoihin lukeutuvan "Carmenin". Taidemusiikin sävelkieltä ryhtyi 1800-luvun loppupuolella uudistamaan omaperäinen Claude Debussy, ja hänen jalanjäljissään aloitti uransa Maurice Ravel, jonka suosituimpia teoksia ovat baletit "Daphnis et Chloe" ja "Bolero". 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vaikutti eksentrisenä hahmona tunnettu pianosäveltäjä Erik Satie. Toisen maailmansodan jälkeen urkuri Maurice Duruflé saavutti suosiota sielunmessullaan. Ranskalaisen musiikin tunnetuimmat modernistit ovat perkussiivisestä tyylistään tunnettu varhainen avant-gardisti Edgar Varèse, uskonnollista mystiikkaa teoksiinsa sisällyttänyt Olivier Messiaen sekä hänen oppilaansa, kapellimestarinakin ansioitunut Pierre Boulez.
Kuvataide.
Ranskalaisesta Lascaux’n luolasta on löydetty esihistoriallisia luolamaalauksia, jotka ovat yli viisitoistatuhatta vuotta vanhoja. Yli tuhat vuotta vanhaa taidetta on säilynyt Kaarle Suuren ajan käsinkirjoitetuissa, runsaasti kuvitetuissa kirjoissa.
1600-luvun klassisia kuvataiteilijoita olivat Nicolas Poussin ja Claude Lorrain. 1700-luvulla kehittyi rokokoo, jonka tunnetuimpia taidemaalareita olivat Antoine Watteau, François Boucher ja Jean-Honoré Fragonard. 1800-luvun lopulla Jacques-Louis David oli uusklassismin merkittävin taiteilija.
Romantiikan ajan merkittäviä kuvataiteilijoita olivat Théodore Géricault ja Eugène Delacroix. Heidän jälkeensä taide kehittyi realistisemmaksi muun muassa Barbizonin koulukunnan vaikutuksesta. Realismin kärkihahmoja olivat Gustave Courbet ja Honoré Daumier. Impressionismin kehittäjät olivat enimmäkseen ranskalaisia, kuten Claude Monet, Edgar Degas, Pierre-Auguste Renoir ja Camille Pissarro. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Ranskasta oli tullut taiteen keskus, ja sinne muuttivat monet taiteilijat, kuten espanjalainen Pablo Picasso. Samaan aikaan Pariisissa maalasivat myös Toulouse-Lautrec, Paul Gauguin ja Paul Cézanne. Pariisin avantgardepiireissä syntyi myös 1900-luvun alussa kubismi.
Pariisin Louvre on maailman suurimpia ja tunnetuimpia taidemuseoita, ja siellä on runsaasti sekä ranskalaista että ulkomaista taidetta Leonardo da Vincin "Mona Lisasta" Milon Venukseen.
Elokuva.
Maailman ensimmäinen julkinen elokuvaesitys pidettiin 28. joulukuuta 1895 Pariisin Grand Caféssa, jossa Antoine Lumière esitti poikiensa August ja Louis Lumièren elokuvia. Lumièren esittämistä elokuvista tunnetuin oli "L'Arrivée d'un train en gare de La Ciotat" (Junan tulo La Ciotat'n asemalle), joka sai katsojat paniikkiin, kun he luulivat junan tulevan päälle. Elokuvan historian katsotaan alkaneen Lumièren veljesten esityksistä, vaikka muutkin olivat kehittäneet vastaavia tekniikoita.
Lumièren esitystä oli katsomassa myös Georges Méliès. Hän oli taikateatterin johtaja ja tuli pian tunnetuksi erikoistehosteita käyttävistä elokuvistaan, kuten "Matka kuuhun" (1902). Lähes 14 minuutin pituinen elokuva oli liian pitkä oman aikansa mittapuulla, mutta siitä tuli silti kansainvälinen menestys. Méliès ohjasi arviolta viisisataa elokuvaa. Lumièren veljesten ja Mélièsin vaikutus elokuvahistoriaan on ollut suuri. Mélièsiä pidetään usein näytelmäelokuvan isänä, kun taas Lumièren veljeksien katsotaan luoneen dokumenttielokuvan. Tosin Louis Lumièren ohjaama "Puutarhuri" on tiettävästi maailman ensimmäinen komediaelokuva.
Ehkä maineikkain ranskalainen ohjaaja on elokuvan suuri humanisti Jean Renoir. Lisäksi Robert Bresson on vaikuttanut minimalistisella tyylillään monien eurooppalaisten ja amerikkalaisten ohjaajien töihin. Ranskassa Bresson vaikutti erityisesti uuden aallon ohjaajiin. Uusi aalto toi 1960-luvulla maailman tietoisuuteen sellaiset ohjaajat kuin Jean-Luc Godard, François Truffaut, Claude Chabrol ja Éric Rohmer.
Ranskan elokuva-arkisto on alansa maineikkaimpia taidelaitoksia. Sen pitkäaikainen johtaja oli Henri Langlois. 1940-luvulta asti järjestetty Cannesin elokuvajuhla on maailman kuuluisin elokuvajuhla ja maailman suurimpia mediatapahtumia.
Media.
Ranskassa ilmestyy päivittäin lähes sata sanomalehteä. Useimmat ovat yksityisomistuksessa eivätkä ole sidoksissa poliittisiin puolueisiin. Sanomalehdistä arvostetuin on "Le Monde", mutta suurin levikki on Rennesissä ilmestyvällä "Ouest-France"-lehdellä. Julkisrahoitteinen radiokanava France 1 lähettää ranskankielistä ohjelmaa sekä manner-Ranskassa että merentakaisilla alueilla. Maailmanlaajuinen ranskankielinen televisiokanava on TV5 Monde, jota rahoittavat Ranskan lisäksi Belgia, Sveitsi ja Kanada. Ranskan suurin televisiokanava TF1 on yksityisessä omistuksessa.
Keittiö.
Ranskalainen keittiö on ranskalaisen kulttuurin suurimpia saavutuksia. Päivän kolme pääateriaa ovat "le petit déjeuner" (aamiainen), "le déjeuner" (lounas) ja "le dîner" (illallinen). Tunnetuimpia ranskalaisia juustoja ovat brie, camembert ja roquefort.
Eri alueilla on tunnusomaisia ruokia: lounaisosan pataruoka on "cassoulet", kun taas Burgundissa syödään burgundinpataa, koillisella Lorrainen alueella on juustopiiraansa "quiche", ja Provencella maustetahnat tapenade, pistou ja aïoli.
Urheilu.
Harrastajamääriltään Ranskan suurimmat urheilulajit ovat jalkapallo, tennis, ratsastus, judo, koripallo, käsipallo, golf, rugby ja petankki. Ranskan jalkapallomaajoukkue on voittanut maailmanmestaruuden 1998 ja Euroopan-mestaruuden vuosina 1984 ja 2000. Koripallomaajoukkue on osallistunut lukuisia kertoja EM-kilpailuihin, ja paras saavutus on EM-hopea vuodelta 1949. Olympialaisissa Ranskan koripallomaajoukkue on ollut kahdesti hopealla. Maalla on myös useita NBA-pelaajia.
Ranskassa järjestetään säännöllisesti useita merkittäviä urheilutapahtumia. Vuosittainen Ranskan ympäriajo on ammattilaismaantiepyöräilyn merkittävin kilpailu, ja Ranskan avoin tennisturnaus kuuluu arvosttuihin "grand slam" -turnauksiin.
Ranskan Bercy Stadionilla järjestettävä Judon Pariisin Grand Slam on myös todella suuri tapahtuma Ranskassa.
Ranskan suurin stadion on 80 000 katsojapaikan Stade de France, jossa pidettiin yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut 2003. Ranskassa on pidetty jalkapallon MM-kilpailut vuosina 1938 ja 1988.
Le Mansin 24 tunnin ajo maailman tunnetuimpia autourheilukilpailuja. Toinen huomattava autourheilutapahtuma Ranskassa on ollut Formula 1 -luokan Ranskan Grand Prix. Korsikalla puolestaan ajetaan Korsikan ralli, joka on kuulunut MM-sarjaan vuodesta 1973 alkaen.
Ranskasta on peräisin petankki eli "boules", metallikuulapeli, jota on perinteisesti pelattu paljaalla maalla plataanipuiden alla. Se kehitettiin Marseillessa noin vuonna 1910. Myös parkour on keksitty Ranskassa 1980-luvulla. Lajin keksijä on pääasiassa David Belle, mutta myös Sébastien Foucan on ollut mukana lajin kehittelyssä.
Tunnettuja ranskalaisurheilijoita ovat muun muassa judoka David Douillet ja Teddy Riner, jalkapalloilijat Michel Platini, Thierry Henry ja Zinédine Zidane sekä Formula-ajaja Alain Prost, edesmennyt tennispelaaja ja vaatemerkin perustanut René Lacoste sekä ralliautoilija Sébastien Loeb.
Olympialaiset.
Nykyaikaisten olympiakisojen aloitteentekijänä oli ranskalaisen Pierre de Coubertin. Ranska on ollut olympialaisten isäntämaana viidesti: Pariisissa on järjestetty kesäolympialaiset 1900 ja 1924, ja talviolympialaiset on järjestetty Chamonix’ssa 1924, Grenoblessa 1968 ja Albertvillessä 1992. Kansainvälisen olympiakomitean päämaja oli aluksi Pariisissa, ennen kuin se siirrettiin Lausanneen. Ranska on voittanut mitaleita kesäolympialaisissa viidenneksi eniten ja talviolympialaisissa 14:nneksi eniten.


Rasismi.
Rasismi eli rotusyrjintä tai rotusorto on aate tai toiminta, jossa ihmisten rotuluonteen ja siihen liittyvien fyysisten sekä henkisten piirteiden erilaisuudella perustellaan eriarvoista kohtelua eli syrjintää. Rasismiksi voidaan kutsua myös toimintatapoja ja yhteiskunnallisia rakenteita, jotka johtavat näihin seikkoihin perustuvaan eriarvoisuuteen.
Rasismiin yhdistetään toisinaan ajatus jonkin rodun tai etnisen ryhmän vallasta tai ylivallasta. On esimerkiksi valkoista ylivaltaa (englanniksi esimerkiksi "white power" tai "white supremacy") ja mustaa ylivaltaa (esimerkiksi "black supremacy") ajavia tahoja. Rodullista tai etnistä ylivaltaa ajavat liikkeet haluavat yleensä muodostaa yhteiskunnan, jossa vallitsee rotujen välinen arvojärjestys ja epätasa-arvoiset olosuhteet. Toinen rasismin muoto liittyy rotupuhtauteen, jonka kannattajat pyrkivät estämään kielloin rotujen tai kulttuurien sekoittumisen. Rotusyrjintä on määritelty tiettyyn rotuun tai etniseen ryhmään kuuluvien suosimiseksi tai johonkin tiettyyn rotuun tai etniseen ryhmään kuuluvien syrjinnäksi esimerkiksi työelämässä, oikeudenkäytössä, julkisissa palveluissa tai asunnonvuokrauksessa.
Nykyisin rasismia pidetään usein moraalisesti ja lainsäädännöllisesti tuomittavana. Rasismiin perustuva syrjintä on länsimaissa joissain tapauksissa rikos. Rasistinen motiivi on Suomessa myös peruste rangaistuksen koventamiselle rikoksista tuomittaessa. Etnisin perustein tapahtuva syrjintä on Suomessa kielletty muun muassa perustuslaissa ja yhdenvertaisuuslaissa. Kielto ei kuitenkaan koske viranomaisten harjoittamaa ulkomaan kansalaisten erityiskohtelua silloin, kun se on lakiin perustuvaa, eikä se yleensä koske myöskään yksityisten henkilöiden välisiä suhteita työelämää lukuun ottamatta.
Rasismin määritelmiä.
Värillinen mies juo mustille tarkoitetusta vesisäiliöstä Yhdysvalloissa vuonna 1939.
Rasismia on historian aikana määritelty eri tavoin arkikielessä, politiikassa ja lainsäädännössä. Käsitteenä rasismi tuli laajempaan käyttöön vasta 1930-luvulla.
Timo Makkonen on määritellyt rasismin seuraavasti: ”Rasismia ovat – – sellaiset uskomukset ja toiminnot, jotka pohjautuvat ajatukseen ihmisryhmien perustavanlaatuisesta kulttuurisesta ja/tai biologisesta erilaisuudesta, ja jotka oikeuttavat ihmisryhmien negatiivisen kohtelun tällä perusteella.” Rasismiksi määritellään sekä kansainvälisten sopimusten että tutkijoiden piirissä yleensä nykyään myös kulttuurinen rasismi. Lisäksi puhutaan vaikeasti havaittavasta piilorasismista.
Rasismin historia länsimaissa.
Valkoihoinen mies kutsuu kiinalaista tuomaan juotavaa postikortissa.
Ksenofobia eli muukalaiskammo, etnosentrismi (oman etnisen ryhmän pitäminen muita parempana) ja endogamia (avioituminen vain omaan etniseen ryhmään kuuluvien kanssa) ovat vanhoja ilmiöitä, joita on esiintynyt ja edelleen esiintyy kaikissa kulttuureissa. Antropologi Pascal Boyerin mukaan ihmiset luovat stereotypioita esimerkiksi roduista, koska heillä on intuitiviinen käsitys, että toisen ryhmän jäsenet edustavat heille uhkaa. Omaa ryhmää halutaan suosia ja vähemmistöt pitää alempiarvoisessa asemassa.
Keskiajan Euroopassa uskonto oli eräs keskeisimmistä ryhmiä toisistaan erottavista seikoista. Juutalaisten syrjinnässä ja vainossa yhdistyivät kulttuurisina, uskonnollisina ja rodullisina nähdyt tekijät. Kristityt ja islamilaiset pitivät toisiaan vääräuskoisina.
Uuden ajan länsimaisen rasismin yhtenä merkittävimpänä juurena pidetään transatlanttisen orjuuden vaikutusta eurooppalaisten asenteisiin muita kansoja kohtaan. American Anthropological Associationin mukaan tämä aate kehittyi 1500-luvulta alkaen kolonialismin ja orjakaupan yhteydessä ja niiden oikeuttamisena.
a>mainoksissa, joissa kuvattiin mustien olevan kiintyneitä vesimeloneihin.
1800-luvulla keskeiseen asemaan nousi "biologinen rasismi", joka perustui ihmisten rotuluokitteluun ja frenologiaan (oppiin kallonmuotojen ja luonteenpiirteiden vastaavuudesta). Francis Galtonin teosten, erityisesti kirjan "The Comparative Worth of Different Races" (1869), pohjalta syntyi 1800-luvun loppupuolella tieteelliseksi rasismiksi nykyään kutsuttu tutkimusala.
Yhdysvaltain etelävaltioissa perustettiin vuonna 1865 äärijärjestö Ku Klux Klan sisällissodan ja orjuuden lakkauttamisen jälkimainingeissa. Liikkeen toiminta tukahdutettiin 1870-luvun alkupuolella. KKK perustettiin uudestaan vuonna 1915. Liikkeen huippukausi oli 1920-luvulla, jolloin sillä oli neljä miljoonaa jäsentä. Kansalaisoikeusliikkeen painostuksesta 1950–60-luvuilla saatiin aikaan mustien oikeudet paremmin turvaavia lakeja ja säädöksiä.
Äärimmäiseen muotoonsa rasismi kehittyi natsi-Saksassa, jossa rasistisin perustein toteutettiin juutalaisten ja romanien joukkotuho sekä pyrittiin kaikkien rodullisesti alempiarvoisiksi määriteltyjen kansojen järjestelmälliseen alistamiseen. Adolf Hitler väitti saksalaisten edustavan muinaista arjalaista rotua, jota vieraat ainekset uhkasivat. Toisen maailmansodan aikana tuhottiin miljoonia juutalaisia. Myös muita ”epäkelvoiksi aineksiksi” katsottuja ryhmiä, kuten mielisairaita, homoseksuaaleja ja vammaisia, vainottiin ja tuhottiin.
Toisen maailmansodan jälkeen rasismia alettiin yleisesti tuomita ja tieteellisessä tutkimuksessa ryhdyttiin yhä voimakkaammin arvostelemaan tieteellisen rasismin oppeja. Yhdistyneet kansakunnat on useissa julkilausumissaan tuominnut rotuun tai etniseen alkuperään perustuvan epätasa-arvoisen kohtelun. Rotusyrjinnän poistamista koskeva yleissopimus vuodelta 1965 tuli voimaan 1969.
Pekka Isakssonin ja Jouko Jokisalon mukaan nykyaikana rasistisen aatteen yleisimmäksi muodoksi on noussut "kulttuurinen rasismi", joka perustelee etnisten ryhmien eriarvoisuutta näiden kulttuurisilla eroilla. Tähän keskeisesti liittyvät myös yleiset etniset stereotyypit ja ennakkoluulot.
Tutkija ja kolumnisti Iivi Anna Masso on arvostellut sitä, että rasismiksi luokitellaan usein rotuun perustuvan halveksunnan ja syrjinnän lisäksi myös länsimaista poikkeavien kulttuuristen käytäntöjen ja uskonnollis-poliittisten oppien arvostelu. Hänen mukaansa uskonnon ja kulttuurin nimellä kulkevien oppien arvostelu on länsimaalaisille vaikeampaa kuin puhtaasti poliittisten aatteiden.
Rotuerottelu.
Siirtomaahallinnot pyrkivät usein pitämään eurooppalaiset ja siirtomaiden alkuperäisasukkaat sekä orjat ja näiden jälkeläiset erillään toisistaan. Tämä politiikka jatkui Etelä-Afrikassa lähes 1900-luvun loppuun saakka. Mustille ja valkoisille oli muun muassa erilliset koulut, sairaalat, paikat linja-autoissa, ravintolat ja käymälät. Myös seka-avioliitot oli kielletty. Suurapartheidin nimellä tunnettu yhteiskuntapoliittinen ohjelma meni vielä pidemmälle. Ohjelman tarkoituksena oli pitää maan ei-valkoinen väestö poissa valkoisten asuttamilta alueilta ja siten ”pelastaa valkoinen yhteisö häviämiseltä”. Sen keskeisenä ajatuksena oli, että rotujen täydellinen erottaminen toisistaan johtaisi vakauteen ja järjestykseen. Uskottiin, että eteläafrikkalaiset ei-valkoiset väestöryhmät hyväksyisivät omien yhteisöjensä tilanteen, kunhan heidän yhteytensä valkoiseen Etelä-Afrikkaan pidettäisiin mahdollisimman vähäisenä. Maan pääministerin Hendrik Verwoerdin mukaan afrikkalaisten ”ei tulisi haluta integroitua eurooppalaisen yhteisön elämään, vaan ymmärtää, että hänen omassa yhteisössään kaikki ovet ovat avoinna”. Suurapartheidin tarkoituksena oli myös turvata halvan työvoiman saatavuus ja kuitenkin pitää afrikkalaiset poissa kaupungeista rakentamalla tehtaita mustien heimoreservaattien rajoille. Hallituksen lopullisena tavoitteena oli siirtää kaikki afrikkalaiset bantustanien kansalaisiksi.
Rasismi Suomessa.
Suomessa rasismista ei perinteisesti ole keskusteltu laajasti.. Kuitenkin esimerkiksi venäläisiin ja saamelaisiin on kohdistunut pelkoja: kansanperinteestä tunnetaan esimerkiksi ryssäviha. 1800-luvulla ruotsalaiset, suomenruotsalaiset ja saksalaiset antropologit leimasivat suomenkieliset suomalaiset alemmaksi mongoliseksi tai ”itäeurooppalaiseksi roduksi”. Toisaalta suomalaiset antropologit sovelsivat ulkomailta lainaamiaan hierarkisoivia rotuoppeja saamelaisiin 1930-luvulle asti. Suomalaisissa kouluissa käytettiin aina 1960-luvulle asti oppikirjoja, joiden mukaan ihmiskunta jakautui erilaisiin rotuihin, jotka olivat henkisiltä ominaisuuksiltaan erilaisia. Suomen vanhoista vähemmistöryhmistä tutkimusten mukaan rasismin ja syrjinnän uhreiksi joutuvat erityisesti romanit.
Rasismiin liittyvät asiat nousivat julkiseen keskusteluun 1990-luvun alussa, kun Suomeen saapui aiempaa enemmän ulkomaalaisia. Tutkimuksissa on havaittu rasismia Suomessa muun muassa asenteissa ja arjen toiminnassa. Kantasuomalaisten keskuudessa tehdyssä tutkimuksessa 90 % kyselyyn osallistuneista piti ilmauksia ”neekeri”, ”ryssä” ja ”manne” kaikkein loukkaavimpana vähemmistöjen nimityksistä. Maahanmuuttajien ja muiden ulkomaalaistaustaisten mielestä neekeri-sanan käyttö ilmentää heidän jokapäiväisiä rasismin kokemuksiaan. Vuonna 2009 72 %:ssa rasististen rikosten rikosilmoituksissa oli kyse tilanteesta, jossa valtaväestöön kuuluva kohdistaa rasistisia solvauksia etniseen tai kansalliseen vähemmistöön kuuluvaan. Asukasmäärään suhteutettuna yleisimmin rasistisia rikoksia kohtasivat Somalian kansalaiset ja seuraavaksi yleisimmin Irakin, Turkin ja Iranin kansalaiset. Rasistisiin rikoksiin syylliseksi epäillyistä 83 prosenttia oli suomalaisia


Rooli.
Käsitteellä Rooli tarkoitetaan psykologiassa ja sosiaalipsykologiassa roolin kuvataan ryhmän jäsenten väliseen työnjakoon perustuvia tehtäviä. Tutkimusten mukaan roolien jakautuminen ja muodostuminen on luontevampaa pienissä ryhmissä, kun taas suurissa ryhmissä työnjakoon tarvitaan usein virallisia ja kömpelöitäkin menetelmiä. Roolien muotoutuminen luo pysyvyyttä ryhmän toimintaan. Rooli voidaan jäsenten välisen työnjaon lisäksi määritellä odotuksiksi, joita ryhmän jäseneen kohdistuu hänen toimiessaan tietyssä tehtävässä tai asemassa. Yksilön roolin muodostumiseen vaikuttavat muun muassa yksilön aikaisemmat kokemukset, ryhmän muiden jäsenten odotukset sekä hänelle ominaiset käyttäytymis- ja reagointitavat. Rooliteoriaa on erityisesti kehittänyt Jacob Moreno, psyko- ja sosiodraaman kehittäjä.


Rooma.
Rooma (ital.,) on Italian pääkaupunki ja väkiluvultaan suurin kaupunki. Se sijaitsee lähellä Italian länsirannikkoa, Tiberjoen varrella. Rooma, joka tunnetaan myös ”ikuisena kaupunkina” (), on lähes 3 000 vuoden ikäinen, ja sillä on pitkä historia Rooman valtakunnan, katolisen kirkon, yhdistyneen Italian kuningaskunnan ja nykyisen Italian tasavallan pääkaupunkina. Roomassa on useita hyvin merkittäviä historiallisia rakennuksia, kuten Colosseum ja maailman suurin uskonnollinen rakennus Pietarinkirkko. Muita tunnettuja paikkoja ovat muun muassa Espanjalaiset portaat, Pantheon ja Forum Romanum. Rooman historiallinen keskusta on Unescon maailmanperintökohde. Vatikaanin kaupunkivaltio on itsenäinen valtio Rooman rajojen sisällä. Roomassa on 2,78 miljoonaa asukasta (2011).
Sijainti.
Rooma on Lazion alueella Keski-Italiassa, Aniene- ja Tiberjoen rannalla. Kaupungin keskusta on 24 kilometriä sisämaahan Väli­merestä, kaupunkialue on laajentunut lounaaseen Ostiaan. Rooman korkeus on matalimmillaan noin 13 metriä merenpinnasta ja korkeimmillaan noin 120 metriä Monte Marion huipulla.
Ilmasto.
Roomassa vallitsee tyypillinen välimerenilmasto (Köppenin ilmastoluokitus Csa). Lämpötilat kesällä ovat korkeita, elokuussa usein 32 °C. Joulukuun keskilämpötila on 13 °C, mutta joskus esiintyy myös pakkasta. Sateisin kuukausi on marraskuu; heinä- ja elokuussa sateet ovat hyvin harvinaisia.
Kaupunginosat.
Rooman kantakaupunki jaetaan 22 kaupunginosaan ("rione", monikko "rioni"). Historialliset seitsemän kukkulaa ovat kaikki Tiberjoen itäpuolella, kolme niistä Montin kaupunginosassa. Länsipuolella ovat Pratin, Borgon ja Trasteveren kaupunginosat. Vatikaanivaltio oli osa Borgoa vuoteen 1929 asti. Trasteveressä ("toisella puolen Tiberin") on kapeita keskiaikaisia kujia, pienehköjä asuntoja ja paljon ravintoloita. Monet opiskelijat ja ulkomaalaiset asuvat siellä. Rionet on numeroitu 1-22; nykyiset rajat ovat vuodelta 1921.
Keskeisiä nähtävyyksiä.
a>, yksi Rooman tunnetuimmista nähtävyyksistä, yövalaistuksessa.
Historia.
Rooman perustamistarinan mukaan Rooman perustivat 21. huhtikuuta 753 eaa. naarassuden kasvattamat veljekset Romulus ja Remus. Rooma perustettiin Palatium-kukkulalle, Tiberjoen varteen, josta se levisi ympäröiville kukkuloille. Siitä alettiin käyttää myös nimitystä "seitsemän kukkulan kaupunki"; nämä kukkulat olivat "Collis Palatinus" ("Palatium"), "Collis Aventinus", "Collis Capitolinus" ("Capitolium"), "Collis Quirinalis", "Collis Viminalis", "Collis Esquilinus" ja "Collis Caelius". Palatiumin pohjois­puolella sijainneeseen laaksoon muodostui Rooman tärkein tori, Forum Romanum. Merkittäviä kukkuloita ovat myös Vatikaanivaltion sijaintipaikka "Collis Vaticanus" Tiberjoen länsipuolella sekä nykyisen keskusta-alueen korkein kukkula
Kaupungin ympärille muodostunut Rooman valtakunta oli aina noin vuoteen 300 eaa. asti varsin tyypillinen Välimeren alueen kaupunkivaltio, joka toki sijaitsi erinomaisella paikalla etruski­alueen reunalla ja lähellä Etelä-Italian kreikkalaisten siirtokuntien alueita. Kauppareitit etelästä pohjoiseen kulkivat Rooman kohdalla Tiberjoen yli, ja rannikolta sisämaahan jokea pitkin kuljetettiin suolaa. 300-luvun lopun ja 200-luvun valloitukset nostivat kuitenkin Rooman valta­kunnan ensin paikalliseksi (Italian alueen) mahtitekijäksi, ja Karthagoa vastaan käytyjen puunilaissotien jälkeen koko läntisen Välimeren johtavaksi voimaksi. Kaupunki pysyi valta­kunnan kiistattomana poliittisena ja taloudellisena keskuksena 200-luvulle jaa. asti, mutta alkoi tällöin jäädä syrjään: sotilaallisesti Rooma oli syrjässä valtakunnan rajoilta ja keisarit harvoin muuta kuin kävivät siellä, ja taloudellisestikin Rooman merkitys oli vähentynyt. Vuonna 271 keisari Aurelianus määräsi Rooman ympärille rakennettavaksi kaupungin­muurin, joka suurimmaksi osaksi on säilynyt nyky­aikaan saakka.
Vuonna 330 keisari Konstantinus perusti valtakunnalle uuden pääkaupungin, Konstantinopolin. Valtakunnan länsiosankin hallintopaikka oli usein muualla, erityisesti Milanossa tai Trierissä. Rooman senaatti piti kuitenkin arvovaltansa, vaikkakin teknisesti vain ”kaupunginhallituksena”, ja jatkoi kokoontumisiaan ainakin 500-luvulle asti. Rooman asema valtakunnan yhtenäisyyden ja mahdin symbolina ei kuitenkaan vähentynyt, joten vuonna 410 gootti Alarikin joukkojen tekemä kaupungin valtaus ja ryöstö oli suuri järkytys, samoin kuin vandaalien vuonna 455 tekemä hävitys­retki. Vuonna 476 ostrogoottien kuningas Odovakar valloitti Rooman ja teki lopun Länsi-Rooman keisarikunnasta.
400-luvulta alkaen Rooma on ollut kiistattomasti katolisen kristi­kunnan keskuspaikka, ja Rooman piispalla, paavilla, on ollut erityisasema koko kristi­kunnassa. Länsi-Rooman kukistumisen jälkeen ostrogootit hallitsivat kaupunkia Ravennasta käsin. Itä-Rooma valloitti kaupungin takaisin 536, mutta 546 goottikuningas Totila valloitti sen ja aiheutti suurta tuhoa. Itäroomalainen sotapäällikkö Belisarius valloitti kaupungin jälleen takaisin, ja gootit taas 549. Belisariuksen seuraaja Narses sai viimein kaupungin 552. Gootteja seurasivat langobardien valloitukset. Rooma kuului Bysantin valtakuntaan vuoteen 751 asti. Pyhän Rooman valtakunnan ensimmäinen keisari Kaarle Suuren kruunasi paavi Roomassa 800.
Vuonna 754 Roomasta tuli paavin hallitseman Kirkkovaltion pääkaupunki, ja sellaisena se pysyi muutamia lyhyehköjä välivaiheita lukuun ottamatta vuoteen 1870 saakka. Paavin istuin tosin sijaitsi vuosina 1325-1378 Ranskan Avignonissa, mutta silloinkin myös Rooma kuului Kirkkovaltioon. Rooman ryöstö tapahtui 1527, kun Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari armeija alkoi taistella niin sanottua Cognacin liigaa vastaan ja valtasi Rooman. Ryöstössä kuoli noin 45 000 Rooman asukasta.
Rooman kaupunkikuva sai monet nykyisistä tunnusmerkeistään 1500- ja 1600-luvuilla. Tunnetuin aikakauden saavutuksista on Pietarinkirkko, joka vihittiin käyttöön 1615, yli sata vuotta jatkuneiden rakennustöiden jälkeen. Paavit, kuten Julius II, palkkasivat renessanssin ja barokin merkittävimmät taiteilijat töihin Roomaan: Michelangelon, Rafaelin ja Berninin töitä näkyy eri puolilla kaupunkia. Kun Medici-suku toimi mesenaattina Firenzessä, katolinen kirkko rahoitti rakennus-, maalaus- ja kuvanveistotaidetta Roomassa.
Napoleon valloitti Rooman 1800-luvun alussa ja liitti sen lyhyeksi ajaksi Ranskaan. Hänen kukistuttuaan Kirkkovaltio palautettiin paavin hallintaan ja Rooma tuli vielä runsaaksi puoleksi vuosisadaksi sen pääkaupungiksi. Kirkkovaltio ulottui koko Italian niemimaan poikki. Kun Italia vuonna 1865 yhdistyi, siihen liitettiin alusta lähtien myös Kirkkovaltiolle siihen saakka kuulunut osa Adrianmeren rannikosta, mutta Rooma ympäristöineen jäi vielä Kirkkovaltiolle. Mutta 20. syyskuuta 1870 Italia valloitti Rooman ja liitti sen alueisiinsa ja teki siitä pian pääkaupunkinsa. Tuolloin kaupunki oli ränsistynyt ja huonosti hoidettu, muutaman sadan tuhannen asukkaan kaupunki, joka oli selvästi jäänyt kehityksessä jälkeen pohjoisen teollisuuskeskuksista Milanosta ja Torinosta. Roomalla oli toisaalta tarjottavanaan antiikkinen menneisyys ja siihen yhdistetty Italian suuruus. Kaupungissa oli noin 200 000 asukasta ja huonossa kunnossa oleva perusrakenne. Muun muassa saniteettioloja alettiin kuitenkin määrätietoisesti kohentaa ja Tiberin tulvia torjua. Jo vuoteen 1881 mennessä väkiluku olikin kasvanut noin 50 000 hengellä.
Paavi sai oman valtionsa Rooman kaupungissa jälleen 1929 Benito Mussolinin kanssa tehdyn lateraanisopimuksen perusteella. Toisessa maailmansodassa liittoutuneet valloittivat Rooman 4. kesäkuuta 1944.
Nykyisenkin Rooman kaupungin tunnuksena (muun muassa vaakunassa) on antiikin Rooman valtakunnan ajalta periytyvä kirjainlyhenne S.P.Q.R.. Se tulee latinan sanoista "Senatus Populus Que Romanus", suom. sananmukaisesti "Rooman senaatti ja kansa", jolla viitattiin Rooman neuvottelevaan ja lakia säätävään valtaan.
Kulttuuri.
Pääkaupunkiasema vetää monia tunnettuja kulttuuritapahtumia Roomaan. Oopperatalo avattiin vuonna 1880. Monien remonttien jälkeen siihen mahtuu nykyisin 1 600 katsojaa. Siellä esitetään myös baletteja.
Vuonna 2002 kaupungissa avattiin uusi musiikkipuisto lähellä vuoden 1962 olympiakylää. Tässä 20 hehtaarin kulttuurikompleksissa on kolme konserttisalia, joista suurimmat 2 700 ja 1 200 hengelle. Lisäksi puistossa on levytysstudioita ja ulkoilmakonserttiareena
Koulutus.
Roomassa toimii useita korkeakouluja. Yliopistoista vanhin, Rooman yliopisto ("Università di Roma ”La Sapienza”") perustettiin 1303. Sillä on 145 000 opiskelijaa 21 tiedekunnassa. Kaksi muuta julkista yliopistoa ovat Tor Vergata (perustettu 1982) ja Roma Tre (perustettu 1992, 40 000 opiskelijaa). Lisäksi kaupungissa on lukuisia yksityisiä ja kirkollisia yliopistoja ja muita oppilaitoksia.
Urheilu.
Vuonna 1960 Roomassa järjestettiin kesäolympialaiset. Roomassa toimivia jalkapalloseuroja ovat muun muassa SS Lazio, AS Roma ja AS Cisco Roma, joista kaksi ensin mainittua pelaa Italian pääsarjassa, Serie A:ssa. Kummankin pääsarjajoukkueen kotistadion on Rooman olympiastadion, "Stadio Olimpico".
Lentopallossa Rooman kaupunkia edustaa Roma Volley. Kaudella 2006–2007 joukkue sijoittui A1-liigassa kolmanneksi. Korkeimmalla sarjatasolla joukkue esiintyi ensimmäisen kerran kaudella 2005–2006.
Kaupungin tunnetuin koripalloseura on Pallacanestro Virtus Roma, joka on voittanut seurajoukkueiden Euroopan-mestaruuden kerran historiansa aikana. Muita seuroja ovat Stella Azzurra Roma ja Italian mestaruuden neljä kertaa voittanut Società Ginnastica Roma.
Talous.
Rooman osuus Italian bruttokansantuotteesta on suurempi kuin muiden Italian kaupunkien. Valtionhallinto ja ulkomaankauppa sekä palvelualat työllistävät monia kaupunkilaisia. Teollisuudenhaaroista edustettuina ovat edelleen tekstiiliteollisuus, elintarviketeollisuus, farmasian teollisuus, sekä konepaja-, paperi- ja metalliteollisuus. Myös Italian elokuvatuotanto on keskittynyt paljolti Rooman alueelle. Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO on pitänyt päämajaansa Roomassa vuodesta 1951 alkaen.
Liikenne.
Roomassa on kolme lentoasemaa: Leonardo da Vincin kansainvälinen lentoasema eli Fiumicino, Ciampino ja Aeroporto dell'Urbe. Se on Italian rautateiden tärkein risteysasema. Rooman päärautatieaseman nimi on Roma Termini. Rooman metrossa ("metropolitana") on kaksi linjaa.
Roomalaiset tiet Rooman valtakunnan ajoilta näkyvät edelleen Italian maantiekartassa, ja sanonnan mukaisesti ”kaikki tiet vievät Roomaan”: Via Appia lähtee etelän Apuliasta, Via Aurelia Ranskasta, Via Cassia Toscanasta, Via Flaminia Ariminiumista ja Via Salaria Adrianmereltä.


Raitioliikenne.
a>.Vuodesta 1999 Helsingissä on liikennöity uusilla matalalattiavaunuilla
Raitiovaunu on katuliikenteeseen soveltuva raitiotietä pitkin kulkeva joukkoliikenneväline. Se muistuttaa junaa, mutta on tyypillisesti kapeampi, lyhyempi ja usein nivelletty. Alun perin useimmat raitiolinjat rakennettiin kapearaiteisten rautateiden tavoin normaalia kapeammalle raideleveydelle, koska se mahdollisti jyrkemmät mutkat, mistä oli etua etenkin tiheästi ruutukaavaan rakennetuissa keskustoissa. Nykyään raitiovaunuliikenteen määrän ollessa jälleen kasvussa uusia raitioteitä rakennettaessa raideleveydeksi valitaan käytännön syistä yhä useammin standardileveys 1 435 mm.
Raitiovaunujen historia.
Ensimmäinen raitiotie rakennettiin Britanniaan, Etelä Walesiin v. 1807, tämä Swansea ja Mumbles rata rakennettiin kalkkikiven, hiilen ja rautamalmin kuljettamiseksi satamaan. Alkuun liikenne radalla kulki hevosvetoisena, sitten höyryn voimalla ja lopuksi sähköllä.
Amerikkalainen Thomas Davenport valmisti n. 1835 muutamia mallivaunuja, joissa käytettiin akkuja voimanlähteenä. Englantilainen Davinson rakensi v. 1842 kaksiakselisen vaunun, jota käytettiin Edinburgin ja Glasgowin radalla. Vaunun nopeudeksi on arvioitu n. 6 km/h. Amerikkalainen Page rakensi v. 1851 vähän nopeampia vaunuja. 1860-luvulla kokeiltiin sähkökoneita vaunujen käyttövoimana. Saksalainen Siemens & Halske kehitti v. 1879 veturin jossa oli 3 hv moottori ja kaksi vaunua ja esitteli sen Berliinissä. Seuraavina vuosina yhtiö rakensi useita raitioteitä. Amerikkalainen Daft rakensi v. 1884 kahden mailin pituisen sähköradan Baltimoren ja Hapdenin välille. Radalla kulkivat kolmen tonnin moottorivaunut. Amerikkalainen J. C. Henry rakensi radan v. 1885 Kansas Cityyn. C. J. van Depole rakensi useita raitioteitä. Vasta v. 1888 raitioteiden rakennus pääsi vauhtiin, Frank J. Spraguen rakennettua Virginin Richmontissa 18 km pituisen radan. Tämän radan päällä käytettiin ensimmäisen kerran radan yläpuolelle sijoitettua kosketinjohdinta ja moottorivaunussa olevaa kosketinrullaa.
Raitiovaunut tulivat monessa kaupungissa käyttöön 1800-luvun lopulla. Niistä tuli nopeasti tärkeimpiä kaupungin sisäisiä joukkoliikennevälineitä. Aluksi ne olivat hevos­vetoisia, mutta vuosi­sadan vaihteen aikoihin niissä sähkökäyttöiset raitiovaunut syrjäyttivät kaikkialla hevos­raitio­vaunut.
1900-luvulla yleistyivät kaupunki­liikenteessäkin bussit sekä suurimmissa kaupungeissa myös metro, minkä vuoksi raitio­vaunuja alettiin yleisesti pitää vanhan­aikaisina. Monissa kaupungeissa ne poistettiinkin käytöstä 1950- tai 1960-luvuilla. Myöhemmin raitioteitä on kuitenkin alettu rakentaa uudestaan, mihin ovat vaikuttaneet osaltaan öljykriisi sekä se, etteivät raitiovaunut levitä pakokaasuja katuilmaan. Uudemmat raitiolinjat ovat usein pikaraitioteitä, jotka kulkevat enimmäkseen omilla väylillään, mutta joiden rakennuskustannukset silti ovat oleellisesti alhaisemmat kuin metron.
Raitiovaunutyypit.
Raitiovaunutyyppejä ovat raitiovaunu, johdinauto ja gyrobussit. Nykyisin yleisemmässä käytössä ovat raitiovaunut sekä johdinautot, gyrobusseja ei ole enää käytössä.
Johdinauto.
Johdinauto on linja-autoa vastaava kulkuväline, jossa bensiini- tai dieselmoottori on korvattu sähkömoottorilla ja jossa on virroitin raitiovaunun tapaan.
Gyrobussi.
Gyrobussi on sveitsiläisen Maschinenfabrik Oerlikon kehittämä johdinauton ja akkumulaattoriauton välimuoto. Gyrobussi ei tarvitse johdinauton käyttämiä yläjohtoja, vaan ladataan pysäkeillä olevista latauskoskettimista, jolloin se varastoi ottamaansa sähköenergian mekaaniseksi liike-energiaksi suureen vauhtipyörään, josta energia ajon aikana muutetaan sähköksi ja käytetään gyrobussin ajomoottorissa. Gyrobussi voi kulkea yhdellä latauksella 5-10 km. Gyrobussin käyttökustannukset ovat johdinautojen käyttökustannuksia vastaavat.
Raitiovaunun ja junan erot.
Raitiovaunun perustavanlaatuinen ero junaan (paikallisjuna ja metro) verrattuna on se, että raitiovaunua ajetaan kokonaan kuljettajan varassa kuten tieliikenneajoneuvoa, kun taas junaa ajetaan liikenteenohjauksen antamien määräysten eli opasteiden mukaan kullekin junalle erikseen turvatulla kulkutieosuudella. Käytännössä siis raitioliikenteessä kuljettaja kääntää itse vaihteet ja huolehtii vaunujen pitämisestä turvallisen etäisyyden päässä toisistaan, kun junassa puolestaan tämä tehtävä kuuluu liikenteenohjaajalle kuljettajan vain ajaessa junaa liikenteenohjaajan antamien opasteiden mukaan. Tämä tekee raitiovaunulla tapahtuvan liikennöinnin raskasta raideliikennettä huomattavasti joustavammaksi ja vähemmän alttiiksi liikennehäiriöille. Toisaalta raskaan raideliikenteen etuna on suurempi linjanopeus ja suurempi kuljetuskapasiteetti.
Raitiovaunujen taloudellisuus.
Raitiovaunut ovat paikallisesti päästöttömiä ja niiden käyttökustannukset jäävät linja-autoja alemmiksi, koska niiden vierimiskitka on pieni ja jarrutusenergia voidaan palauttaa sähköverkkoon. Suuri kustannus raitiovaunuliikenteessä on kiskojen maahan asentaminen. Erityisesti Helsinkiä varten valmistetut raitiovaunut ovat kalliita, mutta raitiovaunujen uskotaan kestävän puoli vuosisataa.
Raitiovaunut Suomessa.
Suomen ainoa edelleen toimiva raitiotieverkko on Helsingissä (hevosilla 1890-1900,sähköllä vuodesta 1900). Lisäksi Suomessa on ollut raitioliikennettä vain Turussa (hevosilla 1890-1902, sähköllä 1902-1972) ja Viipurissa (sähköllä 1912-1957).
Helsingissä.
Helsingissä hevosraitiovaunut liikennöivät vuosina 1890-1900. Vuodesta 1900 lähtien Helsingissä ovat olleet käytössä sähköraitiovaunut.
Raitiovaunujen lisäksi Helsingissä (1949–1974 ja koeluontoisesti 1979-1985) ja Tampereella (1948–1976) oli käytössä trolleybusseja eli johdinautoja.
Turussa.
Turussa liikennöivät hevosraitiovaunut vuosina 1890-1892 ja sähköraitiovaunut vuosina 1908-1972.
Turussa raitioliikenteestä luovuttiin vuonna 1972, jolloin viimeisenkin raitiolinjan korvasivat linja-autot. Argumentit raitiotietä vastaan liittyivät 1960-luvun näkemyksiin liikennemuodon vanhentuneisuudesta ja bussien korvaavuudesta. Bussit nähtiin uuden ajan tekniikkana ja raitiovaunut vanhanaikaisina. Turun päätöksen voi nähdä omalta osaltaan Tukholman hieman aikaisemmin tulleen lakkautuspäätöksen innoittamana ratkaisuna.
Viipurissa.
Lisäksi suomalaisessa Viipurissa oli raitiovaunuja vuodesta 1912. Viipurissa ne kulkivat alusta lähtien sähköllä. Neuvostoliitolle luovutetun Viipurin raitiovaunuliikenne lopetettiin 1957.
Muita suunnitelmia.
Tampereelle suunniteltiin pikaraitiotietä, jonka raideleveys olisi ollut sama kuin Suomen rautateillä eli 1524 millimetriä. Tällöin erillistä raitiotietä ei tarvitsisi rakentaa alueille, joilla on jo ennestään rautatie, mikä pienentäisi kustannuksia huomattavasti. Nykysuunnitelmien mukaan pikaraitiotien sijasta rakennetaan "moderni kaupunkiraitiotie", jossa rata kulkisi ensisijaisesti omalla alueellaan ja tilan puutteessa myös muun liikenteen seassa. Jos suunnitelmat hyväksytään, rakentaminen aloitetaan 2015 ja liikennöinti alkaa luultavasti vuosina 2017-2018.
Pikaraitiotietä suunnitellaan myös Turkuun. Lisäksi Espoossa ja Vantaalla on selvitetty pikaraitioteiden hyötyjä.
Raitiovaunut ulkomailla.
Euroopassa raitiovaunut ovat yleisiä. Kaikissa Suomen rajanaapureissa käytetään raitiovaunuja. Ruotsin nykyisiä raitiotiekaupunkeja ovat Göteborg, Norrköping ja Tukholma. Norjassa raitiovaunuja käytetään Oslossa, Bergenissä ja Trondheimissä. Tallinna on Viron ainoa raitiotiekaupunki. Venäjän Suomea lähin raitiotieverkko on Pietarissa.


Raideleveys.
Raideleveys on rautatien kiskojen sisäreunojen välinen etäisyys. Maailman yleisintä raideleveyttä, 1 435 millimetriä, kutsutaan normaaliraideleveydeksi (,) tai joskus kansainväliseksi raideleveydeksi (). Normaalileveyttä kapeampia raideleveyksiä sanotaan kapeiksi raideleveyksiksi (,) ja sitä leveämpiä raideleveyksiä leveiksi raideleveyksiksi (,). Rautateitä, joiden raideleveys on pienempi kuin 381 mm, kutsutaan pienoisrautateiksi, vaikka niillä voitaisiin kuljettaa matkustajia: kyseessä ovat tällöin "puutarharautatiet" tai pienoisrautatiet.
Käsitettä raideleveys ei pidä sekoittaa käsitteeseen raideväli, joka tarkoittaa rautatien kahden rinnakkaisen raiteen keskilinjojen välistä etäisyyttä.
Yleisesti ottaen leveäraiteinen juna on vakaampi, sallii suurempia nopeuksia ja pystyy kantamaan enemmän kuormaa, kun taas kapearaiteinen rata on halvempi ja nopeampi rakentaa ja vie vähemmän tilaa. Kapearaiteisia ratkaisuja suositaankin edelleen muun muassa kaupungeissa kulkevissa raitiovaunuissa ja vaikeassa maastossa (esimerkiksi vuoristossa) kulkevilla radoilla.
Raideleveyksien historiaa.
Brittiläinen insinööri George Stephenson käytti neljän jalan ja 8 1/2 tuuman raideleveyttä Stocktonin ja Darlingtonin välisellä junayhteydellä, ja kuninkaallinen komitea esitti tätä leveyttä standardiraideleveydeksi 1845. Britannian parlamentti sääti tästä lain () 1846. Britanniassa leveää raideleveyttä käyttävä Great Western Railways siirtyi standardiraideleveyteen vasta 1892. Myös joillain muilla brittiläisillä rautateillä oli standardiraideleveydestä poikkeavia leveyksiä käytössään.
Yhdysvalloissa noudatettiin alun perin brittiläistä standardiraideleveyttä pääasiassa pohjoisvaltioissa, jonne ensimmäiset veturit oli ostettu Britanniasta. Etelävaltioissa sen sijaan viiden jalan eli 1 524 millimetrin raideleveys oli tyypillinen. Amerikkalaisia raideleveyksiä alettiin vähitellen muuttaa standardin mukaisiksi, kun ymmärrettiin sen taloudellinen ja käytännöllinen hyöty. Sisällissodan päätyttyä vuonna 1865 koettiin pohjoisen ja etelän erilaiset raideleveydet taloudelliseksi ongelmaksi uudessa yhtenäisessä valtiossa. Etelän rautateiden raideleveydet muutettiin kahdessa päivässä Pennsylvania Railroad -yhtiön neljän jalan ja yhdeksän tuuman raideleveydeksi 31. toukokuuta–1. kesäkuuta välisenä aikana vuonna 1886.
Venäjällä rautateillä arveltiin olevan sotilaallista merkitystä, minkä vuoksi ei haluttu ryhtyä ottamaan käyttöön kansainväliseksi muodostuvaa brittiläistä standardiraideleveyttä. Yhdysvaltalainen sotilasinsinööri George Washington Whistler (Fort Wayne Indiana 1800 – Pietari 1849) palkattiin rakennuttamaan Moskovan ja Pietarin välistä rautatietä, jonka leveydeksi tuli Yhdysvaltain etelävaltiolaiset viisi jalkaa. Näin tämä "venäläisenä raideleveytenä" pidetty leveys tuli voimaan koko rataverkolla koskien myös Viroa, Liettuaa, Latviaa, Suomea, Ukrainaa, Valko-Venäjää ja Mongoliaa.
Neuvostoliiton aikana Venäjän raideleveys muutettiin 1 524 mm:stä 1 520 mm:iin, kun sinne haluttiin loogisempi SI-järjestelmän mukainen millimetrien tasakymmeniin osuva raideleveys. 1950-luvulla tehty muutos toteutettiin kallistamalla kiskoja sisäänpäin aiempaa enemmän, millä saavutettiin vaadittu raideleveyden neljän millimetrin kaventuminen.
Muualla Euroopassa käytetään yleensä alkujaan brittiläistä standardiraideleveyttä. Merkittävinä poikkeuksina ovat Espanja ja Portugali, joille oli aikanaan tärkeää Napoleonin sotien aikaisten kokemusten perusteella, että raideleveys eroaa siitä, mitä Ranska käyttää.
Kapearaiteiset radat (alle 1 435 mm).
Suomessa on ollut 1800-luvun lopusta alkaen käytössä yhteensä arviolta 350−400 kapearaiteista rataa. Niistä ainoastaan 13 oli yleiselle liikenteelle avattuja ratoja, mutta suurin osa oli kuitenkin yksityisessä käytössä olevia teollisuus- tai metsäratoja.
Radoilla oli aluksi käyttövoimana hevonen, mutta 1900-luvun vaihteessa alkoi höyryvetoinen liikenne lisääntyä, jonka senkin myöhemmin korvasivat monella radalla diesel-, bensiini-, sekä sähköveturit.
Osa radoista oli kevyistä 7−10 kg/m kiskoista rakennettuja rilliratoja, joita käytettiin painavien kuormien siirtelyyn sahoilla ja muilla pienehköillä teollisuuslaitoksilla. Suurin osa rilliratojen vaunuista oli käsin työnnettäviä kaksiakselisia avovaunuja, joissa ei ollut jarruja eikä kytkinlaitteita.
Suurin osa Suomen kapearaiteisista radoista ja rautateistä on jo purettu, eikä monesta ole säilynyt edes tietoja jälkipolville. Joitain ratoja ja jonkin verran kalustoa ovat kuitenkin eri tahot säilyttäneet ja osittain kunnostaneet museo- ja harrastekäyttöön. Hyvänä esimerkkinä on Jokioisten Museorautatie, joka liikennöi Jokioisten ja Humppilan välillä museoliikenteessä entisellä Jokioisten rautatien 750 mm:n levyisellä kapearaiteisella radalla.
Suomessa yleisimmin käytetyt kapearaideleveydet olivat 600, 750 ja 1 000 mm, mutta ratoja rakennettiin myös 488, 500, 575, 785, 900, sekä 1 067 mm leveyksille (kts. Luettelo Suomen kapearaiteisista radoista).
Helsingin nykyisen raitiovaunuliikenteen raideleveys on 1 000 mm. Sekä Turun että Viipurin entiset raitiotiet käyttivät samaa raideleveyttä. Helsingin raitioliikenteen laajentamisen yhteydessä vuosina 1908-1909 harkittiin hevosvetoisten raitiovaunujen aikaisen 1 000 mm raideleveyden kasvattamista, mutta se jätettiin kustannussyistä toteuttamatta.
Normaaliraiteiset radat (1 435 mm).
Suomessa normaaliraiteista eli 1 435 mm:n raideleveyden rataa on käytössä Turun satamassa SeaRailin junalautoille tarkoitetulla ratapihan osalla ja Ovakon alueella DB Schenkerin logistiikkakeskuksessa sekä Tornio–Haaparanta-radalla ja tavararatapihalla Torniossa.
Turun satama.
SeaRail on Turun ja Tukholman välillä operoiva junalauttayhtiö, jolla on Turun satamassa käytössään muutaman sadan metrin mittainen kaksileveyksinen raiteisto. Tällä joskus nimellä "Little Sweden" (suom. "Pikku Ruotsi")" kutsutulla ratapihan osalla voidaan vaunujen raideleveyttä muuttaa normaalin 1 435 mm:n ja Suomen 1 524 mm:n välillä vaihtamalla vaunujen telit.
Tornio–Haaparanta-rata.
Tornion ja Haaparannan rautatieasemat yhdistävä 4 km pitkä rata mahdollistaa sekä leveäraiteista että normaaliraiteista rataa kulkevan kaluston liikenteen asemien välillä. Kahden eri raideleveyden pienen 89 mm:n eron vuoksi rata on jouduttu toteuttamaan nelikiskoisena.
Rata ylittää valtakunnan rajan Torniojoen rautatiesillalla.
Tornion ratapihalla on lisäksi raideleveyden vaihtolaite, jolla voidaan muuttaa erikoispyöräkerroin varustettujen vaunujen raideleveyttä. Nämä vaunut voivat liikennöidä sekä leveäraiteisellä että normaaliraiteisella radalla, eikä tavaroiden siirtokuormausta tarvita.
Leveäraiteiset radat (yli 1 435 mm).
Suomen yleisin raideleveys on 1 524 mm, joka on käytössä lähes koko rataverkolla muutamaa lyhyttä normaaliraiteista osuutta lukuun ottamatta. Samaa valtion radoilla käytettyä leveäraiteista raideleveyttä käytetään myös Helsingin metrossa, josta on raideyhteys valtion rataverkkoon entistä Herttoniemen satamarataa pitkin. Myös suunnitteluvaiheessa olevaa Tampereen kaupunkiraitiotietä on ajateltu suunniteltavan alusta asti 1 524 mm:n raideleveydelle, jolloin rataverkon hyödyntäminen on myöhemmin mahdollista.
Suomen leveäraiteinen raideleveys on lähes sama kuin Venäjällä nykyisin käytössä oleva 1 520 mm. Tämä 4 mm:n leveysero johtuu Neuvostoliitossa 1950-luvulla tehdystä SI-järjestelmän mukaisesta standardoimisesta millimetrien tasakymmeniin, kun taas Suomen raideleveys on alkuperäinen keisarillisella Venäjällä käyttöönotettu viisi jalkaa, joka taas on peräisin Yhdysvaltain etelävaltioiden sen aikaisesta standardista.
Mikko Alameren vuonna 1979 julkaiseman teoksen mukaan rautatiehallitus määritteli vuonna 1959 uudeksi kiskotuksen nimellisraideleveydeksi 1 520 mm aikaisemman 1 524 mm:n asemesta, mutta tätä ei toteutettu.
Epästandardin raideleveyden hyödyt ja haitat.
Logistisen sijaintinsa vuoksi Suomen yksi tärkeistä kauppakumppaneista on sen itäinen naapurimaa ja itään päin jatkuvaa maayhteyttä on hyödynnetty myös rautatieliikenteessä. Venäjän raideleveyttä hyvin lähellä olevan raideleveyden käyttäminen helpottaa raaka-aine- ja tavarakuljetuksia maiden välillä, koska 4 mm:n leveysero ei estä rautatiekaluston käyttöä molemmilla raideleveyksillä.
Standardista poikkeavan raideleveyden vuoksi junayhteyttä länteen on vaikea saada merkittävässä määrin toimimaan ja vaunujen kuljettaminen junalautoilla ei samasta syystä ole laajassa mitassa kannattavaa. Poikkeava raideleveys vaikeuttaa myös rautatietoiminnan kilpailuttamista, sekä nostaa hankinta- ja ylläpitokustannuksia.
Raideleveyksiä muissa maissa.
normaaliraideleveys (engl. "standard gauge" 4' 8 1/2' ' eli 1435,1 mm)


Reykjavík.
Reykjavík (suom. "savulahti") on Islannin pääkaupunki sekä sen ylivoimaisesti suurin kaupunki, jossa asuu noin 118 000 asukasta ja koko suur-Reykjavíkin alueella yli 200 000 asukasta. Se on maailman pohjoisin itsenäisen valtion pääkaupunki. Kesällä siellä on valoisaa ympäri vuorokauden, mutta talvipäivän seisauksena aurinko paistaa vain neljä tuntia päivässä.
Maantiede ja ilmasto.
Reykjavík sijaitsee Islannin lounaisosassa. Kaupungin läpi virtaa useita puroja ja jokia, joista suurin on Elliðaá. Jokilaakso on suosittua virkistysaluetta, ja joen vartta seurailevat kävely- ja pyörätiet.
Kaupungin keskusta on Seltjarnarnesin niemellä, mutta sen lähiöt ulottuvat kauas itään ja etelään. Suurin osa kaupungista on melko harvaan rakennettua omakotialuetta. Talot näyttävät pohjoismaisilta puutaloilta, mutta pintamateriaali on usein laudan sijasta maalattua peltiä. Monet taloista lämmitetään geotermisen lämmön avulla, samoin kaupungin suosittu ulkoilma-maauimala, jossa on useita eri lämpöisiä altaita, joiden vesi tulee kuumista lähteistä.
Keskustan tärkein ostoskatu on nimeltään Laugavegur. Suurimmista ostoskeskuksista Kringlan sijaitsee itse kaupungissa, Smáralind hiukan kaupungin ulkopuolella.
Koska Islanti on meren ympäröimä saari, Reykjavíkin lämpötila pysyy varsin tasaisena ympäri vuoden. Lämpimimpiä kuukausia ovat heinä- ja elokuu, jolloin päivän ylin lämpötila on keskimäärin 13 °C. Tammikuu on kylmin kuukausi ja keskimääräinen alin lämpötila on silloin −3 °C. Pakkasia esiintyy tyypillisesti marraskuusta maaliskuuhun. Talvella sataa enemmän kuin kesällä.
Historia.
Kalastajan mökki Reykjavikissa(Auguste Mayer 1836)
Ensimmäinen pysyvä asutus Islannissa on Landnámabókin eli asutuskirjan mukaan perustettu Reykjavíkin tienoille Ingólfur Arnarsonin toimesta noin vuonna 870. Nimi Reykjavík tarkoittaa savujen lahtea.
Reykjavíkia ei ole mainittu keskiaikaisissa lähteissä muuna kuin säännöllisenä viljelyalueena. Alueen kaupungistuminen alkoi 1700-luvulla. Tanskan kruunu myönsi 1786 Reykjavíkille viiden muun Islannin yhteisön ohella erityiset kauppaoikeudet. Tätä vuotta on pidetty Reykjavíkin perustamisvuotena. 1800-luvulla Reykjavík oli Islannin ainoana kaupunkina maan itsenäistymisaatteen keskus.
10. toukokuuta 1940 Reykjavíkin satamaan rantautui neljä sotalaivaa, ja muutaman tunnin päästä liittoutuneet olivat miehittäneet kaupungin. Toisen maailmansodan loppuvuosina britit ja myöhemmin amerikkalaiset rakensivat tukikohtia kaupunkiin ja siellä olleiden ulkomaalaisten joukkojen määrä kasvoi suunnilleen kaupungin asukasluvun tasolle.
Reykjavík kasvoi sodan jälkeen voimakkaasti maan elinkeinorakenteen muuttuessa ja maaseudun asukkaiden muuttaessa kaupunkiin. Reykjavíkissa on järjestetty merkittäviä kansainvälisiä kokouksia, esimerkiksi vuoden 1986 Reykjavíkin kokous Ronald Reaganin ja Mihail Gorbatšovin kesken.
Väestö.
Laugavegur on yksi Reykjavíkin ostoskaduista
Liikenne.
Sodan aikana britit rakensivat lähinnä kotimaan lentojen käytössä yhä olevan Reykjavíkin lentoaseman ja amerikkalaiset Keflavíkin lentoaseman 50 kilometrin päähän Reykjavíkista, josta on myöhemmin tullut Islannin kansainvälinen lentokenttä.
Kaupungissa on kaksi satamaa: keskustan vanha satama on lähinnä risteilyalusten ja kalastusalusten käytössä, kun taas Sundahöfn kaupungin itäpuolella on maan tärkein rahtisatama.


Raviurheilu.
Raviurheilussa eli raveissa on kyse hevosilla ravia ajaen käytävistä nopeuskilpailuista, joissa on rahapalkinnot. (Myös ratsastettuja monté-lähtöjä järjestetään, ja Pohjois-Amerikassa järjestetään vastaavanlaisia juoksukilpailuita myös nk. peitsareille.) Raviurheilua ei pidä sekoittaa laukkaurheiluun. Vedonlyönti kuuluu olennaisena osana raviurheiluun: ravilähdöistä voi yleensä pelata Totoa.
Raviurheilu on varsinkin Euroopassa (muiden muassa Suomi ja muu Skandinavia, Saksa, Ranska, Italia sekä Venäjä) ja Pohjois-Amerikassa varsin laajalle levinnyttä ja suosittua, joskin esimerkiksi Isossa-Britanniassa se on nykyisin hyvin vähäistä ja harrastelijamaista. Yhdysvalloissa järjestetään peitsikilpailuja, ja ravikilpailut ovat vähemmistönä.
Säännöt.
Ravit ovat melko puhtaasti nopeuskilpailuita, joissa myös juoksutaktiikalla on tärkeä osuus. Askellajin tulisi säilyä ravina koko lähdön ajan, ja tietty määrä laukkaa, passia tai epäpuhdasta (passahtavaa) ravia johtaa hylkäykseen. Samoin kävely lähdön aikana johtaa hylkäämiseen. Laukkaamista koskevat säännöt vaihtelevat maakohtaisesti jonkin verran; Suomessa laukkaamisesta tehdään aina merkintä hevosen kilpailukirjaan ja hylkäämiseen voivat johtaa pitkä laukka (hpl), edistävä laukka (hel), liian usein toistunut laukka (hll) sekä maaliviivaa ylittäessä tapahtunut laukka (hml). Hylkäämiseen voi johtaa myös ohjastajan häiritsevä tai epäurheilijamainen käytös radalla, radalta poistuminen tai lähdön huomattava häiritseminen esimerkiksi aloitustilanteessa.
Pohjoismaissa on erikoisuutena paikallisten kylmäveristen rotujen käyttö raviurheilussa, ja niille järjestetään omia lähtöjä, joihin huomattavasti nopeammat lämminveriset hevoset eivät voi osallistua. Suomessa ruotsalaiset ja norjalaiset kylmäveriset saavat osallistua varsin taajaan kylmäverilähtöihin, kun taas Ruotsissa ja Norjassa on suomenhevosten osallistumisoikeus rajattu kutsukilpailuihin.
Ravurihevoset ja varusteet.
Raviurheilussa käytetään tarkoitukseen erityisesti jalostettuja hevosrotuja, kuten amerikanravureita ja muita lämminverisiä ravihevosia sekä suomenhevosia ja muita pohjoismaisia kylmäverirotuja. Kilpailuissa on erilaisten juoksunopeuksien vuoksi erilliset lähdöt kylmäverisille ja lämminverisille ravureille. Myös erikokoisille poneille on omia ravilähtöjä, ja esimerkiksi poniravit, joissa kilpailee sekä shetlanninponeja että gotlanninrusseja, ovat Suomessa varsin suosittuja.
Raveissa käytettävät kilpakärryt suunnitellaan mahdollisimman tasapainoisiksi ja kevyiksi, joten hevosilla voidaan käyttää kevyitä silavaljaita. Valjailla erilaisine lisävarusteineen pyritään pitämään hevonen oikeassa juoksuasennossa ja ravissa sekä suojaamaan sitä häiriötekijöiltä. Jalkavammojen ehkäisemiseksi käytetään myös monenlaisia jalkasuojia.
Raviradat ja lähdöt.
Nykyiset raviradat ovat tarkkaan suunniteltuja, hoidettuja ja hyvin kaarroitettuja, jotta hevoset voivat juosta niin nopeasti kuin mahdollista rasittaen jalkojaan mahdollisimman vähän. Suomessa yleisin radan pituus on 1000 metriä. Amerikassa yleisin pituus on 1609 metriä (eli yksi maili), mutta on myös puolen mailin pituisia ratoja. Juostavat matkat ovat useimmiten 1609 m ja 2100 m. Myös 2600 m, 3100 m ja jopa yli 4 000 m kilpailuja järjestetään jonkin verran. Eripituisten matkojen lisäksi raveissa on erillisiä lähtöjä muun muassa eri-ikäisille hevosille sekä tammoille ja oreille. Orilähdöt ovat yleensä avoinna myös ruunille. Niin sanotuissa suurkilpailuissa samat hevoset kilpailevat keskenään useissa eri lähdöissä, ja lopulliset sijoitukset määräytyvät yhteistulosten mukaan. Suomen luultavasti tunnetuin suurkilpailu on Kuninkuusravit.
Koelähdöt on tarkoitettu kokemattomille, nuorille ravureille. Koelähdössä todetaan hevosen kilpailukypsyys ts. ravivarmuus, nopeus ja ratakäyttäytyminen. Hevoselta vaaditaan vähintään yksi onnistunut koelähtö, ennen kuin sillä voidaan osallistua varsinaisiin kilpalähtöihin. Ennätysjuoksuja varten järjestetään joskus erityislähtöjä.
Raviurheilun historia.
Niin ajettujen kuin ratsastettujenkin hevosten nopeudessa on kilpailtu ympäri maailmaa läpi kesyhevosen historian. Nykyaikainen lämminveriraviurheilu sai alkunsa 1700-luvulla Yhdysvalloissa, missä raviurheilu on laukkaurheilun ohella edelleen suosittua. 1800-luvulla ravit levisivät Yhdysvalloista myös muualle maailmaan. Ensimmäiset ravikilpailut ajettiin luonnonniityillä, joilta siirryttiin pikkuhiljaa hiekkaradoille. Suomalainen raviurheilu lienee saanut alkunsa perinteisestä kilpailemisesta ajohevosten nopeudessa erityisesti kirkkomatkoilla. Pienimuotoisia varsinaisia ravikilpailuja on järjestetty jo 1800-luvulta alkaen. Ensimmäiset radat tehtiin talvisin jäälle. Kuninkuusravit järjestettiin Suomessa ensimmäistä kertaa vuonna 1924. Suomenhevosta selkeästi nopeammat lämminveriravurit tulivat Suomeen vasta toisen maailmansodan jälkeen, ja lämminveriraviurheilu käynnistyi meillä 1950–1960-lukujen vaihteessa.
Raviurheilu Suomessa.
Suomi kuuluu Euroopan viiden suurimman raviurheilumaan joukkoon. Raviurheilu on yksi Suomen suosituimmista urheilulajeista: kilpailuja seuraa raviradoilla vuosittain noin 800 000 katsojaa. Lisäksi raveja seurataan etäpelipisteistä ja Internetistä. Raveja järjestetään Suomessa joulua lukuun ottamatta päivittäin. Vuodessa kilpailuja on noin 560. Ammattimaisia ravivalmentajia Suomessa on noin 150.
Suomalaisen raviurheilun ja hevoskasvatuksen valtakunnallinen keskusjärjestö on Suomen Hippos ry. Totopelien järjestämisestä vastaa Suomen Hippoksen tytäryhtiö Fintoto Oy. Pelien kokonaisvaihto on yli 200 miljoonaa euroa vuodessa.
Kesäradat.
Yllämainittujen lisäksi Suomessa on useita paikallis- ja harjoitusratoja, joissa ei järjestetä totoraveja.
Paikallis- ja jääravit.
Totalisaattoriravien lisäksi Suomessa järjestetään myös ns. "paikallisraveja", joissa ei pelata totoa. Niissä maksettavat palkinnot ovat huomattavasti pienempiä kuin totoraveissa.
Pohjoismaissa kilpaillaan talvisin "jääraveissa", joissa väliaikainen rata on tehty jonkin vesistön jäälle, Suomessa yleensä järven jäälle. Myöskään näissä kilpailuissa ei pelata totoa, poikkeuksena maaliskuussa 2011 ensimmäistä kertaa järjestetyt Levin jääravit. Saksassa ja Ranskassa puolestaan järjestetään ravikilpailuja vuoroveden paljastamalla merenpohjalla Atlantin valtameren ja Pohjanmeren rannikoilla.


Radio.
Radio on tekninen laite, joka radioaaltoja hyväksikäyttäen siirtää informaatiota (usein ääntä) paikasta toiseen tarvitsematta mitään väliainetta. Radioaallot siirtyvät täten sekä ilmassa että tyhjiössä. Radioaalto syntyy varautuneen hiukkasen liikkuessa sähkömagneettisen spektrin radiotaajuusalueella (RF eli "Radio Frequency").
Radioaallon ohittaessa sähköjohtimen se aiheuttaa johtimessa liikkuvan elektronivarauksen (jännitteen), joka voidaan muuttaa informaatiota välittäväksi ääni- tms. signaaliksi. Vaikka sanaa 'radio' käytetään tämän ilmiön kuvaamiseen, niin radion lisäksi myös televisio, tutka ja matkapuhelimet käyttävät hyväkseen radiotaajuusaluetta.
Historia.
Philips BX645U putkiradion koneisto vuodelta 1956
Sähkömagneettisen aaltoliikkeen teorian esitti ensimmäisenä vuonna 1873 James Clerk Maxwell. Heinrich Rudolf Hertz edisti vuosien 1886 ja 1888 välisenä aikana kokeellisesti Maxwellin teorian tutkimuksia.
Radion (jota aluksi kutsuttiin langattomaksi lennättimeksi) keksijästä on kiistelty jatkuvasti.
Nathan B. Stubblefield on todistettavasti lähettänyt ihmisääntä langattomasti vuotta ennen Nikola Teslaa, vuonna 1892. Hänen käyttämänsä tekniikka ei ollut niinkään radio vaan langaton puhelin.
Vuonna 1893 serbialaissyntyinen Nikola Tesla teki St. Louisissa Missourissa ensimmäisen julkisen radiolähetysdemonstraation. Laite, jota hän käytti, sisälsi kaikki radion elementit, jotka olivat laitteissa ennen elektroniputken keksimistä.
Vuonna 1894 brittifyysikko Sir Oliver Lodge käytti omassa demonstraatiossaan ilmaisinlaitetta, jota kutsuttiin kohereeriksi. Ranskalainen Edouard Branly ja venäläinen Aleksandr Popov esittelivät myöhemmin parannetut versiot kohereerista. Popov teki radiolähetyskokeilujaan myös Suomessa vuonna 1900 ja hän olikin ensimmäisiä, joka kehitti kohereerista käytännölliseen radiotoimintaan soveltuvia laitteita. Intialainen fyysikko Jagdish Chandra Boss esitteli radioaaltojen käyttöä Kalkutassa marraskuussa 1894, mutta hän ei ollut kiinnostunut patentoimaan keksintöään.
Vuonna 1896 italialainen Guglielmo Marconi sai patentin radiolle Britanniassa (12039, "Improvements in transmitting electrical impulses and signals and in apparatus there-for"). Tätä pidetään usein maailman ensimmäisenä radiopatenttina. Seuraavana vuonna hän perusti maailman ensimmäisen radioaseman Isle of Wightin saarelle Englantiin. Samana vuonna Nikola Tesla patentoi Yhdysvalloissa eräitä radion varhaishistoriaan liittyviä keksintöjään, mutta vuonna 1904 US Patent Office peruutti nämä patentit, mikä teki Marconista radion keksijän. Tämä johtui mahdollisesti Marconin amerikkalaisista taloudellisista tukijoista, joihin kuuluivat mm. Thomas Edison ja Andrew Carnegie. Jotkut uskovat, että tämä tehtiin, ettei Yhdysvaltain hallituksen tarvitsisi maksaa Teslalle rojalteja hänen patenttiensa käytöstä.
Vuonna 1909 Marconi sai yhdessä Karl Ferdinand Braunin kanssa Nobelin fysiikanpalkinnon "ansioista langattoman lennättimen kehittämisessä". Kuitenkin vuonna 1943 Yhdysvaltojen korkein oikeus hyväksyi Teslan patentin numero 645576 ("System of Transmission of Electrical Energy") pian tämän kuoleman jälkeen. Päätös perustui Teslan ennen Marconin patentin julkistamista tekemään työhön. Joidenkin mielestä oikeus teki päätöksensä taloudellisista syistä: Yhdysvaltojen hallituksen ei nyt tarvinnut maksaa korvauksia Marconi Companylle Marconin patentin käytöstä ensimmäisen maailmansodan aikana.
Marconi avasi maailman ensimmäisen radiotehtaan ("wireless") Chelmsfordiin Englantiin vuonna 1898 työllistäen 50 ihmistä. Nikola Tesla aloitti 1900 oman Wardenclyffe Towerinsa suunnittelun ja torni valmistui n. 1903.
Seuraava tärkeä radion kehitykseen vaikuttanut keksintö oli elektroniputken keksiminen 1900-luvun alkupuolella.
Maailman ensimmäinen audiolähetys radiolla oli jouluaattona 1906, jolloin Reginald Fessenden lähetti viulunsoittoaan ja luki Raamatun säkeitä Brant Rockissa Massachusettsissa. Kaupallinen radiotoiminta alkoi pian tämän jälkeen.
1900-luvulla radion kehitykseen vaikuttaneita tärkeitä keksintöjä olivat mm. transistori, amplitudimodulaatio (AM), taajuusmodulaatio (FM) ja SSB. Nykyisin radio-ohjelmia voi kuunnella myös Internetin välityksellä (Internet-radio), jolloin valittavana on tuhansien radioasemien valikoima.


Radio Nova.
Radio Nova on uutisradiona aloittanut Suomen ainoa valtakunnallinen kaupallinen radiokanava, ja se on myös kaupallisista radioista ylivoimaisesti kuunnelluin 1 600 000 viikoittaisella kuulijallaan (KRT 7/2006) ja 12 prosentin kanavaosuudella. Kanavan kohderyhmä ovat 25–45-vuotiaat aikuiset (MOR). Radio Novan toimitusjohtajana toimii Petri Manninen. Kanava lähettää uutisia ja säätiedotuksia joka tunti. Myös liikennetiedotuksia voi kuunnella Novalta. Nova soi myös edesmenneessä MTV3.fi ohjelmassa (vastaa Ylen Uutisikkunaa) ja myöskin lopetetusta MTV3:n testikuvassa vuosina 1997-2000. Vuonna 2012 Nova menetti suurtehotaajuksiaan, tämän johdosta Nova joutui vaihtamaan tajuuksiaan neljällä paikkakunnalla.
Historia.
Ensimmäinen valtakunnallinen radiolupa myönnettiin 26.9.1996 "Suomen Uutisradiolle", joka aloitti radiolähetykset nimellä Radio Nova.
Aiemmin hallitus ei ollut suostunut myöntämään valtakunnallisia radiolupia, mutta vuoden 1996 hakemukselleen MTV perusti Oy Suomen Uutisradio Ab:n yhdessä suuria puolueita lähellä olevien viestintäyritysten kanssa, jolloin lupa myönnettiin tälle yritykselle. Tuolloin oli viisi muutakin luvanhakijaa.
Radio Novan toimitusjohtajaksi palkattiin Classic Radion toimitusjohtajana toiminut Petri Manninen. Uutispäätoimittajana aloitti helmikuussa 1997 Yleisradiosta siirtynyt Risto Pohjanpalo ja ohjelmajohtajana niin ikään helmikuussa -97 Sami Jalonen Classic FM:stä. Radio Novan ensimmäiseksi musiikkipäälliköksi palkattiin Yleisradion Ylen Aikaisen musiikkipäällikkö Arto Vilkko.
Radio Novan nimen keksi päätoimittaja Risto Pohjanpalo; nimi oli alun perin rekisteröity toisaalle, mutta sen haltijat luopuivat siitä korvauksetta Suomen Uutisradion hyväksi.
Radio Novan ohjelmakaaviossa oli aluksi uutisia neljä kertaa tunnissa. Tasalta ja puolelta oli sähkeuutislähetykset ja 15 yli ja 15 vailla tasatunnin lyhyet uutisotsikot. Näin tiheä uutispalvelu todettiin kuitenkin pian kuulijoita väsyttäväksi ja siirryttiin käytäntöön, joka on jatkunut toistaiseksi; Tasatunnein tulee varsinainen uutislähetys ja puolelta uutisraportti. Ensimmäisinä vuosina oli prime-ajan tunneilla myös kaksi ajankohtaisjuttua koti- ja ulkomaisista aiheista. Vuonna 2011-2012 Novan tilat modernisoitiin kovalla kädellä, mm. studion paikka siirrettiin rakennuksen keskelle..
Palkinnot.
Novan kehitys- ja tutkimuspäällikkö Irmeli Ekholm palkittiin vuoden 2009 Radio Gaalassa kategoriassa "vuoden radioammattilainen".
Vuoden 2010 gaalassa tutkimussuunnittelija Niina Pippuri palkittiin kategoriassa "vuoden radiotulokas". Mainos 'Aamuihmiset' palkittiin "vuoden parhaana radiomainoksena".
Super Nova.
Radio Nova palkitsee neljä kertaa vuodessa parhaat sen taajuudella soineet mainokset "Super Nova"- palkinnolla. Mainostaja voittaa 5 000 eurolla lisäajoa uudelle kampanjalleen..
Tapahtumat Ja Kampanjat.
Nova Club on Radio Novan järjestämä musiikkitapahtuma, joka järjestetään yleensä Baltic Princess- laivalla, ja harvoin myös Luosto- hiihtokeskuksessa.
Kansalaiskopteri lennätti kuuntelijoita kesällä 2012 ympäri suomea Holiday Club- kylpylähotelleihin. Kuuntelijat saivat mennä Radio Novan verkkosivujen
kautta hakemaan helikopteriin, ja lentää helikopterilla johonkin kahdeksasta vaihtoehdosta ympäri suomea.
Jouluna 2011 Radio Novan juontajat lukivat modernisoidun klassikkotarinan ja kuuntelijat saivat arvata mikä tarina on kyseessä. Palkintona oli Naantalin Kylpylän lahjakortit.
Novassa on aina joskus tapana järjestää uuden levyn julkaisevan artistin kunniaksi teemaviikko tai teemapäivä, jolloin esim. soitetaan etuoikeudella kyseisen artistin uusi levy taajuudella läpi, tai artisti tulee esiintymään akustisesti Novan studioon.
Kuuntelijat saavat ehdottaa oman kappaleensa listaan, jossa soitetaan kaksisataa eniten ehdotuksia saaneita kappaleita joka juhannus.
Omistus.
Radio Nova on osa MTV Oy:n MTV Mediaa. Radio Novasta 74 prosenttia omistava MTV Oy siirtyi keväällä 2005 suomalaiselta Alma Media -viestintäkonsernilta ruotsalaisomistukseen. Bonnier & Bonnier AB ja Proventus Industrier AB omistavat MTV Oy:n kokonaan yhteisyrityksensä Nordic Broadcasting Oy:n kautta.
Nykyisiä ohjelmia.
"Juontajat:" "Tuomas Enbuske, Aki Linnanahde ja Minna Kuukka"
"Juontajat:" "Elina Viitanen ja Ari Hursti "
"Juontajat:" "Annika Metsäketo ja Sari Seppälä"
"Juontajat:" "Ile Jokinen ja Samuli Aaltonen "
"Juontajat:" "Minna Kuukka, Ari Hursti, Ile Jokinen ja Maria Leppänen "
"Juontajat:" "Janne Virtanen ja Eppu Salminen "
"Juontajat:" "Maria leppänen ja Paula Noronen "
"Juontajat:" "Lorenz ja Niina Backman "
"Muuta: " Radio Nova ja MTV3"
"Ohjelmassa Tapahtuu: Uutisia ja musiikkia läpi yön"
Osiot.
"Radio Nova Kesäliikenteessä" - ohjelmasta soitetaan johonkin veneeseen, joka on parhaillaan seilaamassa.
Studioon tulee ulkomaalainen joka vierailee suomessa, sekä hänen suomalainen ystävänsä.
Kanavan musiikkiprofiili.
Radio Novalla soi keskitien pop ja rock aikuiseen makuun. Esimerkkeinä artisteista Eppu Normaali,Madonna,Jenni Vartiainen,Neljä Ruusua ja Bon Jovi.
Radio Nova soittaa myös uuden musiikin lisäksi runsaasti klassikkokappaleita. Mm. Elvis Presley, Toto ja Abba.
Radio Novan nettisivujen mukaan kanavan musiikin valitsevat kuuntelijat. Radio Novan musiikki lajitellaan, tyyliin, tunnelmaan, tempon ja aikakauden mukaan.Tämän jälkeen ne ajetaan tarkasti laaditun suunnitelman mukaisesti musiikinhallintaohjelmaan, joka sijoittaa kappaleet päivittäin oikeaan järjestykseen.Tavoitteena on laatia jokaiselle päivälle mahdollisimman sopiva tarjonta musiikin eri tyylilajeja, sopivasti kotimaista ja kansainvälistä musiikkia ja tunnelmaltaan vaihtelevia kappaleita. Radio Novaan lähetetään päivittäin kymmeniä uusia levyjä kuunneltavaksi. Jokainen biisi kuunnellaan ja arvioidaan mitkä niistä sopivat Radio Novaan soitettavaksi.Jokaisen Novassa soivan kappaleen arvio kuuntelijoista valittu raati, joka päättää kappaleen kohtalosta. Silti kanavan soittolistoja, etenkin niiden lyhyyttä on arvosteltu runsaasti blogeissa ja erilaisilla keskustelupalstoilla. Vuoden 2010 alussa Radio Nova mainosti "uudenvuodenlupauksenaan", ettei se soittaisi samoja kappaleita työpäivän aikana.
Kanavan musiikkipäällikkönä on pitkään toiminut Mikko Harjunpää, sekä musiikkitoimittajana Rainer Savander.
Novasta saattaa kuulla myös tietyn artistin kokonainen levy kerralla. Esimerkiksi kesäkuussa 2012 Novassa vietettiin Chisu-päivää, jolloin soitettiin Chisun Kun valaistun 2.0 -levy kokonaisuudessaan.
Novasta kuulee myös artistien erkoishaastatteluja Suomen Suosituimmat -ohjelmassa joka lauantai.
Uutiset.
Radio Novan uutiset kuulee 24/7 tasatunnein. Radio Novan uutiset kestää n. 4 minuuttia.
Radion pää-uutislähetys on normaalia uutislähetystä hiukan pidempi. Pääuutiset kuule joka arkipäivä klo 9,12 ja 16, ja ne kestää n. 6 min.
"Radio Novan ja Forecan sääennuste"
Sääennusteen kuulee aina uutisten päätteeksi 24/7. Ja puolituntia uutisista aina silloin, kun juontaja on studiossa. Sääennusteen Novalle tekee sääpalvelu Foreca.
Novasta kuulee joka arkipäivä aina vähänväliä raportin yksittäisestä uutisesta, jossa kerrotaan hyvin yksityiskohtaisesti jutusta.
Mobiilisovellus.
Radio Novaa voi myös kuunnella puhelimella mobiilisovelluksen kautta. Sovellus vaatii toimiakseen internet - yhteyden. Sovellus on ladattavissa Windows Phone, Android,- ja iPhone laitteille.


Radio Dei.
Radio Dei on vuonna 1997 toimintansa aloittanut suomalainen osavaltakunnallinen kaupallinen kristillinen radiokanava. Kanavan omistaa Kristillinen Media Oy ja sen päätoimittajana toimii Kirsi Rostamo. Sen kuuluvuusalueella asuu yli neljä miljoonaa ihmistä. Radio Deitä kuuntelee viikoittain noin 200 000 ihmistä. Radio Dein pääkohderyhmä on 25–55-vuotias aikuisväestö.
Radio Dei on myös kuultavissa internetin välityksellä.
Ohjelmaprofiili.
Radio Dei soittaa musiikkia kaikenikäisille kristityille lähinnä hengellistä musiikkia (muun muassa gospelia, ylistysmusiikkia, virsiä). Päiväsaikaan kuullaan pääasiassa musiikkia sekä lyhytohjelmia juontajan seurassa. Iltaisin ja viikonloppuisin uidaan pintaa syvemmälle kristillisten seurakuntien ja järjestöjen ohjelmien parissa. STT:n uutiset tulevat kanavalta aamun ja iltapäivän välillä tasatunnein. Vuoden 2009 ja 2010 adventtina ja jouluna toimi erillinen joulumusiikin nettiradio Jouludei-nimellä.
Historia.
Radio Dein perusti Kirsi Rostamo 1997. Latinankielinen nimi tarkoittaa ”Jumalan säteilyä”. Alussa Rostamon apuvoimina oli neljä yhteistyöpartneria ja yksi työntekijä. Aloitusvuonnaan asema tuotti 500 000 markan tappiot ja Rostamo itse työskenteli palkatta satsaten omaisuutensa asemaan. Asema pääsi tappiottomaksi neljän toimintavuoden jälkeen.
Vuonna 2004 aseman kuuluvuusalue ulottuikin pääkaupunkiseudulta Napapiirille saakka ja sen kuuluvuusalueella asui 3,2 miljoonaa ihmistä. Taloustutkimuksen mukaan pääkaupunkiseudulla noin 46 % asukkaista kuunteli asemaa ainakin satunnaisesti ja pohjoista kohden mennessä satunnaisten kuuntelijoiden määrä kasvoi, tavoittaen viikoittain 190 000 suomalaista. Vuonna 2006 asema kuului jo neljällätoista paikkakunnalla ja sillä arvioitiin olevan päivittäin noin 75 000 kuuntelijaa sekä yli 12 työntekijää..Vuonna 2011 kanavalla oli 15 työntekijää ja 18 taajuutta. Lisäksi Radio Dei sai uuden toimiluvan vuosille 2012-2019.
Radio Dein perustaja, toimitusjohtaja ja päätoimittaja Kirsi Rostamo sai kirkon tiedonvälityspalkinnon 2000.


Ihmisrotu.
Ihmisrotu on ihmisryhmien erotteluun ja luokitteluun esimerkiksi ulkoisten piirteiden, maantieteellisen alkuperän tai perimän perusteella varsinkin aikaisemmin käytetty termi. Käsitteen rotu määritelmät olivat ja ovat edelleen hyvin kirjavia, samoin kuin rotuihin luokiteltaessa sovelletut perusteet, mutta rodullisten ominaisuuksien ajatellaan periytyvän vanhemmilta lapsille. Käsitteen ihmisrotu tieteellisyys on kyseenalainen. Nykyisin useimmat tutkijat eivät pidä sitä biologisesti perusteltuna. Ihminen on geneettisesti poikkeuksellisen yhtenäinen laji, joten termiä ihmisrotu on pidetty harhaanjohtavana. Termin käyttöä on vähentänyt myös sen muuttuminen poliittisesti epäkorrektiksi. Jotkut tutkijat käyttävät ihmisistä puhuttaessa mieluummin sanaa "populaatio" kuin "rotu". Unesco suositteli vuonna 1950 ihmisistä puhuttaessa luopumista termistä ”rotu”.
Käsitykset roduista ja tietyistä rotujaotteluista ovat vaihdelleet kulttuurista ja historian ajankohdasta toiseen. Perinteiset länsimaiset rodun määritelmät ovat perustuneet näkyviin eroihin erityisesti ihonvärissä, mutta myös muun muassa kasvonpiirteissä ja hiusten laadussa. Historiallisesti on erotettu kolme tai neljä päärotua, joista on ihonvärin mukaan käytetty nimityksiä kaukasoidit, mongolidit ja negridit tai valkoinen, keltainen ja musta päärotu, mutta myös Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöön on viitattu erillisenä punaisena päärotuna. Kaikki nämä on eri luokitteluissa jaettu vielä pienempiin ryhmiin.
Rotu-käsitteen kiistanalaisuutta lisää myös rodullisten käsitysten vaikutus ihmisten sosiaaliseen identiteettiin. Rotu on käsitteenä aina sisältänyt myös muita kuin puhtaasti ihmisten erilaiseen ulkonäköön liittyviä merkityksiä. Jo taksonomian isän Carl von Linnén rotuluokittelussa ryhmiin liitettiin luonteenpiirteitä, ja myöhemmin Francis Galtonin kehittämässä ”tieteellisessä rasismissa” siitä tuli ihmisryhmien arvottamisen väline. Varhaisten rotututkijoiden ja suuren yleisön mielenkiinto on kohdistunut oletuksiin ihmisen ulkoisten ominaisuuksien kytkeytymisestä henkisiin ominaisuuksiin kuten älykkyyteen ja luonteenlaatuun.
Useiden tutkijoiden mukaan ”rotu” siten kuin se esimerkiksi Yhdysvalloissa käsitetään, on 1700-luvulla kehitetty sosiaalinen järjestelmä, jolla viitattiin kolonialismin yhteen tuomiin väestöryhmiin kuten intiaaneihin, afrikkalaisiin ja eurooppalaisiin Amerikan mantereella. Rotuajattelu ihmisten eroja korostavana ideologiana levisi myös muihin maanosiin. Rotuluokitteluista muodostui tapa erottaa, arvottaa ja hallita kolonisoituja ja myöhemmin 1800-luvun lopussa myös eurooppalaisia kansoja. Luokitteluilla on oikeutettu epätasa-arvoisuuteen perustuvia sosiaalisia, taloudellisia ja poliittisia toimintatapoja ja järjestelmiä. 1930- ja 1940-luvulla kansallissosialistit Saksassa tuhosivat rotuoppien varjolla noin 11 miljoonaa ”alempiin rotuihin” kuulunutta ihmistä, mikä osaltaan johti rodun käsitteeseen kohdistuvaan yltyvään kritiikkiin toisen maailmansodan jälkeen.
Carl von Linné jakoi ihmisen alalajeiksi. Käsite ”rotu” tuli kielenkäyttöön 1700-luvulla kotieläinjalostuksesta. Käsitteestä ”rotu” on pyritty pääsemään eroon sen yhteiskunnassa negatiivisiksi muodostuneiden konnotaatioiden vuoksi poliittisesti epäkorrektina käsitteenä, vaikka käsitteen denotaatio on sama kuin aikaisemmin ja käsitettä käytetään kuvaamaan ihmisten välisiä eroavaisuuksia. Käsite ”rotu” liittyy kielenkäytössä läheisesti rasismiin, ja käsitteestä on haluttu luopua tämän vuoksi kokonaan, ja sen sijaan käytettävän korvaavaa käsitettä ”etninen ryhmä”, mutta käsitteenä rotu viittaa enemmän ihmisten välisiin biologisiin eroihin ja etninen ryhmä enemmän kulttuurisiin eroihin.
Rotumäärittelyjen historiaa.
a>sta, joka esittää eri kansojen edustajia. Antiikin Kreikassa ja Roomassa, juutalaisessa kulttuurissa, kristinuskossa tai islamissa ei ihmisiä jaoteltu ulkoisten tunnusmerkkien perusteella erillisiin biologisiin luokkiin. Antiikin maailmassa kreikkalaiset ja roomalaiset jaottelivat ihmisiä pääasiallisesti poliittisten suhteiden ja kansalaisuuksien mukaan. Myöskään Aristoteleen jaottelu kreikkalaisiin ja barbaareihin ei perustunut rotuun vaan heidät jaoteltiin niihin, jotka poliittisesti järjestäytyivät kaupunkivaltioiksi (kreikkalaiset), ja niihin, jotka eivät toimineet näin (barbaarit). Roomalaiset erottivat itsensä muista soveltamansa lakijärjestelmän perusteella, ja suurissa monoteistisissa uskonnoissa keskiajalla jaottelu kulki oikea- ja vääräuskoisten välillä. Kristinuskossa ja islamissa katsottiin, että kaikki ihmiset olivat kykeneviä kääntymään oikeaan uskoon. Myös juutalaisten "goyn" käsite liittyi juutalaiseen uskontoon, ei verenperintöön.
Eräissä kulttuureissa on kehitetty rotuluokituksia sosiaalisin tai taloudellisin perustein. Esimerkiksi Ruandan kansanmurhaan johtanut hutujen ja tutsien jaottelu perustui ainakin alun perin enemmänkin yhteiskuntaluokkaan ja taloudellisiin tekijöihin kuin etnisiin näkökohtiin. Hieman yleistäen ilmaistuna hutu muuttui tutsiksi, jos hän ryhtyi kasvattamaan nautakarjaa, ja tutsi muuttui hutuksi, mikäli hän rupesi viljelemään maata. 1800-luvulla John Hanning Speke vahvisti jaottelua tieteelliseen rasismiin perustuvalla haamilaisella teorialla, jonka mukaan tutsit kuuluvat ”korkeampaan” haamilaiseen ja hutut ”alempaan” banturotuun.
Mahdollisesti ensimmäisenä rotu esiintyi Espanjassa "reconquistan" aikana, jolloin Kastilian kuningatar Isabella ja Aragonian kuningas Ferdinand karkottivat maasta ensin juutalaiset vuonna 1492 ja myöhemmin muslimit vuonna 1502. Monet karkotettavista olivat kuitenkin kääntyneet kristityiksi välttyäkseen karkotukselta, minkä vuoksi suurinkvisiittori Tomás de Torquemada määräsi, että inkvisition tuli tutkia henkilöiden uskonnon lisäksi myös näiden sukutausta. Vain niiden, joiden onnistui todistaa sukutaustansa kristillisyys, sallittiin jäädä maahan. Määräyksestä kehittyi pian ”puhtaan veren” () periaate, jota voidaan pitää rotukäsitteen edeltäjänä.
Ensimmäiset rotuluokittelut.
Ensimmäiset rodun määritelmät ovat peräisin 1600-luvulta ja liittyvät eurooppalaiseen imperialismiin ja siirtomaiden hankintaan. Nykyisen kaltainen rotukäsite esiintyy ensimmäistä kertaa vuonna 1684 julkaistussa François Bernierin teoksessa "Nouvelle division de la terre par les différents espèces ou races qui l'habitent" (”Maapallon uusi jako sillä asuviin lajeihin tai rotuihin perustuen”). Egyptiin, Intiaan ja Persiaan suuntautuneiden matkojensa perusteella Bernier jakoi ihmiskunnan neljään rotuun, joista ensimmäinen asutti valtaosaa Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta, Persiaa sekä Pohjois- ja Keski-Intiaa leviten aina Indonesiaan asti. Toinen ryhmä sijaitsi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, kolmas Itä- ja Keski-Aasiassa. Neljännen ryhmän muodostivat lyhytkasvuiset Skandinavian saamelaiset. Bernierin luokittelu ei ollut hierarkkinen kuten myöhemmät rotuteoriat.
Ensimmäiset ihmisiä koskevat systemaattiset hierarkkiset rotuluokittelut syntyivät 1700-luvun puolivälissä. Näiden rotuluokittelujen tekijöinä olivat aikakauden merkittävimmät tutkijat kuten Georges Leclerc de Buffon ja Johann Friedrich Blumenbach ja myöhemmin 1800-luvulla Georges Cuvier. Taksonomian isä Carl von Linné jaotteli ihmiset teoksessaan "Systema naturae" neljään rotuun: "Homo sapiens americanus", joka oli punertava, temperamentikas ja alistuva; "Homo sapiens europaeus": valkoinen, vakava ja vahva; "Homo sapiens asiaticus": keltainen, melankolinen ja ahne sekä "Homo sapiens afer": musta, passiivinen ja laiska. Von Linnén rotujaottelusta tuli pitkään vallinneen rotukäsityksen pohja. Näitä järjestelmiä on myöhemmin nimitetty klassisiksi rotuluokitteluiksi. Klassisissa rotuluokitteluissa rotu määriteltiin joukkona ihmisiä, joilla oli yhteisiä havaittavia tai mitattavia ruumiillisia piirteitä. Näistä piirteistä merkittävin oli aluksi ihonväri, johon perustui myös Blumenbachin luokittelu viiteen rotuun: kaukasialainen (valkoinen), mongolinen (keltainen), etiopialainen (musta), malajilainen ja amerikkalainen rotu.
Valistuksen aikana syntyneet rotuteoriat olivat osa uutta luonnontieteiden vertailevaa, tyypittelevää ja luokittelevaa lähestymistapaa maailmaan ja erilaisiin ilmiöihin. Moderni ihmisten fyysisiin eroihin perustuva rasismi ei olisi ollut mahdollista ilman valistusaatteen luomaa tieteellistä ajattelua. Linné, Blumenbach ja muut 1700-luvun tutkijat mahdollistivat sekulaarin ja tieteellisen rasismin tutkimalla ihmisiä osana eläinkuntaa eikä enää Jumalan muusta luonnosta eroavina luomuksina.
Ennen näitä klassisia rotuluokitteluja oli rotu Euroopassa yleensä käsitetty kansallisuuden kanssa rinnastettavaksi ilmiöksi, mutta nyt eurooppalaiset alkoivat samastua laajempaan valkoihoisten ryhmään. Antiikin Kreikan kauneusihanne muodostui rotuhierarkian pohjaksi, ja mitä kauempana joku ihminen oli tästä ihanteesta, sitä vähemmän ”kaukasialainen” hän oli. Klassisissa rotuteorioissa luokiteltiin ihmisryhmiä ihonvärin kaltaisen fyysisen piirteen lisäksi muun muassa kauneuden ja rumuuden, kulttuurisen kehitystason ja henkisten ominaisuuksien mukaan. Vaikka luokittelut olivat osin rasistisia, uskottiin kuitenkin, että ihmiskunta oli yhtenäinen laji ja muunnelmat johtuivat kunkin ryhmän elinympäristöstä.
Fyysinen antropologia ja ”tieteellinen rasismi”.
1700-luvun lopulta alkaen siirryttiin tieteen yleisen kehityksen myötä ihmisten eroavaisuuksienkin tutkimisessa silmämääräisistä arvioista kohti tarkkoja mittauksia ja tulosten tilastollista käsittelyä. Fyysisessä antropologiassa mitattiin aluksi kasvokulmia ja katsottiin, että mitä suorempi kasvojen kulma on, sitä kehittyneempi tai ”ihmismäisempi” henkilö tai rotu oli. 1840-luvulla siirryttiin kallonmittauksiin ja erityisesti kallon leveyden ja pituuden suhteen eli leveys-pituus-indeksin mittaamiseen. Yleensä katsottiin, että pitkäkalloiset olivat kyvykkäämpiä kuin leveäkalloiset.
1800-luvun puolivälissä ihmiskunnan eroavaisuuksien tutkiminen eriytyi omaksi tieteenalakseen, fyysiseksi antropologiaksi. Erityisesti Saksassa fyysisen antropologian edustajat katsoivat harjoittavansa ”ihmisen luonnonhistoriaa”. Uuden tieteenalan syntymisen yhteydessä rotututkimus muuttui myös aikaisempaa leimaavammaksi monia ihmisryhmiä kohtaan. Siihen vaikuttivat polygenetismin, eli käsityksen ihmiskunnan jakautumisesta useaan eri lajiin, syntyminen, henkisiä ja fyysisiä piirteitä koskevien väitteiden yhdistymisestä kallonmittaukseen eli kraniometriaan ja myös rotuluokitusten tulkitseminen evoluutioteorian pohjalta. Tämän 1800-luvulla tapahtuneen rotuajattelun systematisoinnin, jota myöhemmin on ryhdytty nimittämään ”tieteelliseksi rasismiksi”, on katsottu olevan keskeisin länsimaisen rasismin muiden kulttuurien piirissä ilmenneistä rasismeista erottava piirre. Pekka Isakssonin ensimmäiseksi tieteelliseksi rasistiksi luonnehtiman anatomi Robert Knoxin mukaan ”"Rotu on kaikki: kirjallisuus, tiede, taide – sanalla sanoen sivilisaatio – riippuvat kaikki siitä"”. Vuosisadan loppupuolella rotu-käsite oli levinnyt luonnontieteistä myös historiaan ja yhteiskuntatieteisiin.
Saksalainen professori Christoph Meiners esitti jo 1793 ilmestyneessä teoksessaan "Historische Vergleichung", että kulttuurien kehittyneisyys on yhteydessä rotutyyppeihin. Kulttuurit hän jakoi ”villeihin”, ”barbaarisiin”, ”alkavasti valistuneisiin” ja ”valistuneisiin”. Hän myös loi ihmisten nousevan asteikon, jossa ryhmät asetettiin seuraavaan järjestykseen: ihmisapinat, ”metsäneekerit”, ”pensashottentotit”, ”bushmannit”, ”Etelänmeren neekerit”, suomalaiset, mongoliset paimentolaiskansat, Länsi-Aasian nomadit, Etelänmeren saarikansat, eteläaasialaiset, hindut, länsiaasialaiset ja eurooppalaiset. Meiners myös katsoi, etteivät ”alempiarvoiset” voineet vaatia samoja oikeuksia ”ylempiarvoisten kanssa”.
Englantilaisen antropologi Francis Galtonin teosten, erityisesti kirjan "The Comparative Worth of Different Races" (1869), pohjalta syntyi 1800-luvun loppupuolella eugeniikan tutkimusala. Galton sijoitti eri rodut älykkyysasteikolle, jonka toisessa ääripäässä sijaitsivat ateenalaiset ja heidän alapuolellaan laskevassa järjestyksessä englantilaiset, skotlantilaiset ja pohjoisenglantilaiset. Brittien alapuolella olivat afrikkalaiset, ja alimpana luokittelussa olivat Australian alkuperäisasukkaat. Galtonin teorioista tuli hyvin suosittuja Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
Rotuhygienia.
Yksityiskohta saksalaisen Meyersin tietosanakirjan etnografisesta kartasta vuodelta 1890. Kartaan merkitty muun muassa ”arjalaisten” ja ”indoarjalaisten” asuinalueet.
1800-luvun tutkijoiden tietämys rodusta oli yleensä sekä essentialistista, jossa rotu määriteltiin ominaisuuksien listan perusteella, että taksonomista. Darwinismin, sosiaalidarwinismin ja mendeliläisen genetiikan kehitys kuitenkin kyseenalaisti molempien määritelmien paikkansapitävyyden ja vaati rodun perusteellista uudelleenmäärittelemistä.
Brittiläinen luonnontieteilijä Charles Darwin esitti vallitsevien käsitysten vastaisesti vuonna 1872 että eri rodut olisivatkin kehittyneet yhteisestä esi-vanhemmasta kirjassaan "Tunteiden ilmeneminen ihmisissä ja eläimissä" kasvonilmeiden tulkintaan liittyvään tutkimukseen perustuen.
Aluksi liberaalit sosiaalidarwinistit katsoivat, että kehityksen myötä ihmisestä lajina tai ainakin ”valkoisesta rodusta” tulee älykkäämpi, sivistyneempi ja moraalisesti parempi, vaikka hintana sille darwinistisessa eloonjäämiskamppailussa olikin ”epäkelpojen” tuhoutuminen. 1800-luvun lopussa kuitenkin kehitysusko muuttui pessimismiksi samalla kun rasistiset näkemykset ja rotuhygieeniset vaatimukset vahvistuivat. Rotuhygieniassa katsottiin, että ihmiskuntaa tuli jalostaa kotieläinten tavoin: ”epäkelpoja” tuli estää lisääntymästä muun muassa pakkosteriloinneilla, säätämällä avioliittorajoituksia tai eristämällä heidät laitoksiin. Eurooppalaisessa kulttuuripiirissä rotuhygieniassa keskityttiin ennen kaikkea ”valkoisen rodun” perintöaineksen vaalimiseen ja muiden rotujen perintöaineksen karsimiseen siitä. Rotuhygienia sai vaikutteita myös nationalismista, sillä katsottiin, että kansakuntien sisällä oli edistettävä parhaiden perintöainesten leviämistä, jotta kansakunta menestyisi kansojen välisessä kamppailussa elintilasta.
Arjalaisten uskottiin 1800-luvulla olleen kantaindoeurooppalaisten itsestään käyttämä nimitys. Tämä käsitys perustui lähinnä siihen, että Irlannin omakielisen nimen ”Éire” luultiin olevan samaa juurta kuin sanskritin ja muiden indoiranilaisten kielten "ari"-,"arya"-, "ārya"- ja vastaavat sanat, joista ”arjalainen” johdettiin. Koska niihin aikoihin kieli yhdistettiin perimään, ja koska eurooppalaisten ajateltiin olevan rodullisesti ylivertaisia, syntyi käsitys ylivertaisesta ”arjalaisesta” rodusta.
Rotuhygieenikkojen mukaan kaksi merkittävintä uhkakuvaa olivat eri rotujen sekoittuminen ja ”huonompien” rotujen määrällinen kasvu. Euroopan sisällä tällainen uhka oli primitiivisenä ja alkukantaisena pidetyn ”huonomman” alpiinisen rodun nopeampi lisääntyminen pohjoiseen rotuun eli ”arjalaisiin” nähden. Vuonna 1910 Eugen Fischer esitti, että puhdas germaaninen veri oli jo hävinnyt Espanjasta, Portugalista ja Italiasta, oli häviämässä Ranskasta ja tulisi lopulta häviämään myös Saksasta.
1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa eugeniikka oli suosittua Yhdysvalloissa ja ympäri läntistä Eurooppaa. 1930-luvulta alkaen eugeniikka eli erityisesti natsi-Saksassa, jonka rotuhygieenisten ohjelmien tavoitteena oli säilyttää ”puhdas” saksalainen rotu. Kansallissosialistit suorittivat laajoja, usein julmia kokeiluja ihmisillä koetellakseen perinnöllisyysteorioitaan. Eugeniikka huipentui Saksan T4-eugeniikkaohjelmaan, jossa toistasataatuhatta ihmistä murhattiin ”elinkelvottomana elämänä” (). Yhdysvalloissa rotuhygienian kannatus väheni samalla kun Saksassa toimeenpantiin arviolta 360 000–375 000 pakkosterilointia ja eugeeninen ohjelma laajeni myös sisältämään niin sanottuja ”armomurhia”. Kannatuksen vähenemisen taustalla oli muun muassa yleinen kansalaismielipide, katolisen kirkon vastustus ja oikeuskäytännön muuttuminen. Ruotsissa perustettiin vuonna 1921 rotuhygienian laitos, jonka tehtävä oli estää ruotsalaisten risteytyminen muun muassa suomalaisten ja lappalaisten kanssa.
Myöhemmät rotuluokittelut.
Günterin luokittelussa suomalaiset kuuluivat itäbalttilaiseen rotuun, joka oli piirteiltään lähellä mongolideja. Myöhemmin suomalaisia on pidetty pohjoisen ja itäbalttilaisen rodun muodostamana sekakansana. Ihmisrotujen alaluokkia nimitettiin joskus ihmistyypeiksi. Esimerkiksi vuonna 1926 julkaistussa teoksessa "The Racial Characters of the Swedish nation: Anthropologia suecica" katsottiin ruotsalaisten edustavan kuutta eri ihmistyyppiä niin, että ”puhtaasti pohjoismaista tyyppiä” edusti 30 prosenttia maan väestöstä.
Yhdysvaltalainen antropologi Carleton Coon esitti vuonna 1962 ilmestyneessä kirjassaan "The Origin of Races" (, ei suomennettu), että ihmiskunta jakaantui viiteen rotuun: kaukasoideihin, kongoideihin, kapoideihin, mongolideihin ja australoideihin. Tässä luokittelussa mongolidiseen rotuun kuuluvat myös intiaanit, malaijit ja Tyynenmeren saarten asukkaat, kun taas "kapoidit" eli eteläisen Afrikan khoisanit muodostivat oman rotunsa. Coon katsoi, että "Homo sapiens" kehittyi "Homo erectuksesta" viisi kertaa viidellä alueella ja että nämä viisi itsenäistä evolutionaarista ”hyppyä” edustivat rotuluokittelun ryhmiä. Hänen mukaansa esimerkiksi kaukasoidit erkanivat "Homo erectuksesta" 200 000 vuotta ennen kongoideja. Coonin teoria oli aikoinaan tiedeyhteisössä hyvin kiistanalainen. Nykyisin Coonin teoriaa rotujen kehittymisestä pidetään yleisesti vääränä. Laajalti hyväksytyn näkemyksen mukaan Afrikka on kaikkien ihmisten alkukoti, josta "Homo sapiens" muutti muihin osiin maapalloa viimeistään noin 60 000 vuotta sitten syrjäyttäen vähitellen "Homo erectuksen" kaikkialla.
Coonin teoriaa käytettiin myös erityisesti Yhdysvalloissa perustelemaan rotuerottelujärjestelmää: rotuerottelun kannattajat katsoivat, etteivät afroamerikkalaiset maan valkoista väestöä ”nuorempana” olleet kykeneviä täysipainoisesti osallistumaan maan yhteiskuntaan. Professori John P. Jacksonin mukaan Coon myös aktiivisesti tuki rotuerottelua ajaneita ryhmiä.
1900- ja 2000-luvun rotukeskustelu.
Jo vuonna 1950 julkaistussa Unescon kannanotossa "The Race Question" suositellaan rotu-termistä luopumista ihmislajista puhuttaessa ja sen korvaamista termillä ”etninen ryhmä”. Myöhemmässä Unescon kannanotossa "Proposals on the biological aspects of race" vuodelta 1969 todetaan, että kaikkien ihmispopulaatioiden sisällä on laajaa vaihtelua ja ettei puhtaita rotuja geneettisesti homogeenisen populaation merkityksessä ole olemassa ihmislajin sisällä. Unescon kannanoton mukaan mikään rotuluokittelujärjestelmä ei pysty jaottelemaan ihmiskuntaa selviin erillisiin roturyhmiin, ja ihmiskunnan historian monimutkaisuuden vuoksi monien ihmispopulaatioiden sijoittaminen näihin luokitteluihin on vaikeaa. Viime aikoina muun muassa American Anthropological Associationin ja Yhdysvaltain kansallisiin tiedeakatemioihin kuuluvan Institute of Medicinen kannanottojen mukaan rotujaotteluilla ei ole minkäänlaista biologista pohjaa. 78 prosenttia "Journal of Physical Anthropology" -lehden artikkeleista käytti vuonna 1931 negroidin ja europidin kaltaisia rotuluokitteluja, mutta vuonna 1965 osuus oli 36 prosenttia ja vuonna 1996 enää 28 prosenttia. Perinteisesti määriteltyjen rotujen osuus ihmispopulaatioiden välisestä geneettisestä muuntelussa on pieni. Yhdysvaltalaisen evoluutiobiologi ja geneetikko Richard Lewontinin mukaan noin 85  prosenttia kaikesta ihmisten geneettisestä muuntelusta on todettavissa jo yhden kielellisen tai kansallisen ryhmän sisällä ja vain 6–10  prosenttia siitä voidaan selittää perinteisellä rotukäsitteellä. Useat lääketieteelliset vertaisarvioidut tieteelliset julkaisut ovat luopuneet rodun käyttämisestä selittävänä tekijänä.
Osa tutkijoista pitää ihmisrotuja puutteellisena systematiikan, eli biologisen luokittelun, käsitteenä. Heidän näkemyksensä on, että rotu on aina määritelmänä epätarkka, keinotekoinen ja tapoihin juuttunut ja että rodun käsite vaihtelee suuresti kulttuureittain. Heidän mukaansa rodun käsite on helpoimmin ymmärrettävissä sosiaalisesti. Esimerkiksi historioitsijat Pekka Isaksson ja Jouko Jokisalo ovat teoksessaan "Kallonmittaajia ja skinejä" yhdistäneet rotujaottelut länsimaisen aatehistorian rasistiseen perintöön. Heidän mukaansa luokitteluja ja rotuväittämiä alettiin pukea tieteen asuun 1700-luvulla; rasismi systematisoitui, kun ihmiskuntaa jaettiin roduiksi ja tyypeiksi.
Jotkut tiedeyhteisön jäsenet katsovat rotujaottelun edelleen hyödylliseksi. Michael Levin on esittänyt, että rotu on yhä edelleen hyödyllinen käsite ja rotukäsitteen kritiikkiä motivoivat enemmän poliittiset kuin tieteelliset syyt. Vaikka rotuluokittelujen merkitys Levinin mukaan väheneekin, ne tulevat tulevaisuudessakin olemaan käytössä myös biologisessa antropologiassa samalla tavoin kuin spektriluokan kaltainen karkea jaottelu on edelleen käyttökelpoinen kosmologiassa. 1990-luvulta lähtien uudet tiedot genetiikasta ja evoluutiolinjoista ovat muuttaneet ihmisen evoluutiota koskevia käsityksiä, minkä vuoksi on ehdotettu uutta evoluutiolinjoihin perustuvaa määritelmää rodusta. Eräät tutkijat ovat myös väittäneet rotukäsitteen olevan käyttökelpoinen puhuttaessa tietyistä geneettisistä ilmiöistä, esimerkiksi geneettisistä klustereista.
Mielipidetiedustelut.
Tiedeyhteisö käyttää termiä ”rotu” vaihtelevasti. Jotkut tutkimukset käyttävät sanaa ”rotu” vain taksonomisessa merkityksessä, jotkut taas vain sanaa ”populaatio”. Liebermanin ym. vuonna 1985 Yhdysvalloissa tekemässä kyselytutkimuksessa 1 200 eri alojen tutkijaa vastasi kysymykseen, kuinka moni on "eri" mieltä seuraavan väittämän kanssa: lajin ”"Homo sapiens" sisällä on biologisia rotuja?”
Vuonna 1999 uusitussa kyselyssä fyysisistä antropologeista enää 31 prosenttia ja kulttuuriantropologeista 20 prosenttia uskoi rotuihin biologisena käsitteenä. Toisen, vain antropologien keskuudessa tehdyn kyselytutkimuksen perusteella enemmistö alan tutkijoista ei myöskään enää kannata käsittettä rotu. Vuonna 2001 Puolassa tehdyssä kyselytutkimuksessa vain 25 % antropologeista hylkäsi rotukäsitteen. Toisin kuin Yhdysvalloissa, Puolassa antropologit eivät kuitenkaan pidä rotua taksonomisena käsitteenä vaan pikemminkin termin ”populaatio” synonyyminä. Ero voi johtua muun muassa antropologisten koulukuntien tai sosiopoliittisen historian erosta, koulutuksesta tai asenteista.
Erään tutkimuksen mukaan vuosien 1936–1984 yliopiston fyysisen antropologian oppikirjoissa rotuun viittavien käsitteiden käyttö oli vähentynyt enemmän kuin biologian oppikirjoissa. Lieberman "et al." ehdotti, että käsitettä ”rotu” ei tulisi käyttää "Homo sapiensista". Tutkijat kehottivat lisäksi niitä biologeja ja antropologeja, jotka termiä edelleen käyttävät, kertomaan luennoillaan muun muassa, että termin käyttökelpoisuudesta ja tarkkuudesta ei vallitse tutkijoiden keskuudessa yksimielisyyttä ja että rotujen sisällä on enemmän variaatiota kuin niiden välillä.
Rotututkimus.
Kartta alkuperäisasukkaiden ihonvärin vaihtelusta Renato Biasuttin keräämänä ennen 1940-lukua.
1940-luvulta lähtien antropologit ovat hylänneet "essentialistisen" rodun määritelmän, jonka mukaan ihmiskunta voitaisiin jakaa tiettyyn määrään rotuja luettelemalla näihin rotuihin kuuluvien ulkoiset ominaisuudet tai piirteet, koska ulkoisilla ominaisuuksilla on tapana muuttua maantieteellisesti vähitellen eikä äkkinäisesti. Ulkoiset ominaisuudet periytyvät toisistaan riippumatta, eikä yhden ominaisuuden olemassaolo takaa muiden olemassaoloa. Esimerkiksi alkuperäisasukkaiden ihonväri muuttuu lähestyttäessä päiväntasaajaa vaaleasta tummemmaksi, mutta tämä ei ole yhteydessä nenän muotoon tai hiusten laatuun. Tämän vuoksi pyrkimystä jakaa ihmisiä ulkonäön perusteella biologisiksi populaatioiksi pidetään tutkijoiden keskuudessa sekä subjektiivisena että mielivaltaisena. 1960-luvulta lähtien myös väestögeneettiset mallit ja tiedot ovat kyseenalaistaneet rodun taksonomisen merkityksen ja osa tutkijoista on hylännyt ihmisryhmien luokittelun rodun perusteella tai siirtynyt käyttämään "populaatioihin" eli "kliineihin" perustuvaa rodun määritelmää. Muun muassa American Anthropological Associationin ja Yhdysvaltain tiedeakatemian Institute of Medicinen kannanottojen mukaan rotujaotteluilta puuttuu biologinen pohja.
Keskustelu rodusta on tullut vaikeammaksi, koska rotua on tutkittu ainakin kahdella tasolla, maailmanlaajuisesti ja kansallisesti, ja eri tavoitteisiin pyrkien. Evoluutiobiologit ovat yleensä kiinnostuneita ihmiskunnasta kokonaisuutena ja keskittyvät tutkimuksissaan ihmisryhmien välisiin maailmanlaajuisiin eroavaisuuksiin. Siksi taksonomiset luokittelut ovat usein hyödyttömiä. Päätöksentekijät ja käytännön ammateissa työskentelevät (lainvalvonta, lääketiede) ovat yleensä kiinnostuneita lähinnä suppeammasta geneettisestä vaihtelusta ja pitävät siksi taksonomisia rotukategorioita hyödyllisinä. Esimerkiksi pääkallon ominaisuuksien perusteella voidaan yleensä arvioida, mihin rotuun ja ihmistyyppiin yksilö kuului. Tämä voi auttaa huomattavasti vainajien tunnistuksessa.
Rotukäsitteen tilalle käsitteet kliini ja populaatio.
a>in empiirinen tutkimus kyseenalaisti ihmisten jakaantumisen eri rotuihin.
1900-luvun alussa eräät antropologit kyseenalaistivat ja lopulta hylkäsivät väitteen biologisten rotujen vastaavuudesta kielellisten ja kulttuuristen ryhmien kanssa. Väestögenetiikan nousu johti jotkut biologit ja antropologit pitämään jopa koko rotukäsitteen hylkäämistä järkevänä. Syitä siihen oli pääasiassa neljästä: empiiriset todisteet, määritelmälliset ongelmat, vaihtoehtoisten käsitteiden helppo saatavuus ja eettiset ongelmat. Ensimmäisinä kyseenalaistivat rotukäsitteen empiirisin perustein antropologit Franz Boas, joka tutki fenotyyppejä, ja Ashley Montagu, joka tukeutui genetiikkaan. Edward O. Wilson ja W. Brown kyseenalaistivat käsitteen eläintieteen näkökulmasta ja lisäksi torjuivat väitteen rodun ja alalajin vastaavuudesta.
Yhden ratkaisevista uusista havainnoista geno- ja fenotyyppisen vaihtelun uudelleenmäärittelemiseksi teki antropologi C. Loring Brace: kun muuntelut, joihin vaikuttavat luonnonvalinta, migraatio tai geneettinen ajautuminen, noudattavat maantieteellisiä rajoja, maantieteelliset muutokset ovat ”kliinejä”. Tämä näkökulma kohdisti huomion fenotyyppisiin eli ilmiasuun perustuviin rotumääritelmiin (esimerkiksi ihonväriin, pään muotoon tai hiustyyppiin perustuvat määritelmät) liittyvään ongelmaan, ne jättävät huomiotta useita muita tekijöitä (kuten veriryhmän), jotka eivät ole yhteneväisiä kyseisten rotumääritelmien kanssa. Niinpä antropologi Frank Livingstone päätteli, että koska kliinit ylittävät rodullisia rajoja, ”ei ole rotuja, vaan vain kliinejä”.
Havaittuaan, että 85 % "homo sapiensin" geneettisestä vaihtelusta on yhteistä kaikille populaatioille eikä populaatioiden välistä, geneetikko Richard Lewontin esitti, että sekä ”rotu” että ”alalaji” ovat huonoja termejä sovellettuna ihmispopulaatioihin. Lewontinin näkemystä on kritisoitu, ja sitä on pidetty virhepäätelmänä. A. W. F. Edwardsin mukaan vaikka geneettinen vaihtelu (yksittäiset alleelit) on enimmäkseen yhteistä kaikille ihmispopulaatioille, tämä ei sinällään kerro mitään rotuluokittelujen tarkoituksenmukaisuudesta. Kun yksittäisten alleelien sijasta tarkastellaan suurta joukkoa alleeleja, havaitaan, että niiden esiintymisfrekvenssit ovat tilastollisesti riippuvaisia toisistaan siten, että tietyssä populaatiossa tietyt alleelit ovat yleisempiä kuin toisessa populaatiossa. Siten rotuluokittelut ovat mahdollisia. Se, onko Lewontinin näkemys virhepäätelmä vai ei, riippuu Ranajit Chakrabortyn mukaan siitä, miten rotu-käsite määritellään: mikäli katsotaan, että roturyhmien tulisi erottua tarkasteltassa vain yhtä tiettyä yksilön ominaisuutta, on Lewontin osoittanut, ettei ihmiskunta jakaudu selkeisiin roturyhmiin. Kuitenkin tarkasteltaessa suurempaa joukkoa erilaisia ominaisuuksia ovat roturyhmät tunnistettavissa. D. J. Witherspoon "et al." (2007) tutki kysymystä ”kuinka usein kaksi yksilöä yhdestä populaatiosta ovat geneettisesti erilaisempia kuin kaksi eri populaatioista valittua yksilöä”. Kysymyksen vastaus riippui tutkittujen lokusten määrästä: kymmenellä lokuksella todennäköisyys oli noin 30 %, sadalla noin 20 % ja tuhannella noin 10 %. Ihmispopulaatioiden tapauksessa lukuisat läheiset ja sekoittuneet populaatiot kasvattavat näitä todennäköisyyksiä edelleen. Jos kuitenkin tutkitaan useita tuhansia lokuksia ja maantieteellisesti toisistaan kaukaisia populaatioita, vastaus on 0 %. Tutkijoiden mukaan tulee olla varovainen tehtäessä johtopäätöksiä yksilöiden fenotyypeistä näiden maantieteellisen tai geneettisen taustan perusteella.
Edellä esitettyjen ongelmien lisäksi toisen maailmansodan jälkeen tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota rotu-uskomusten käyttöön syrjinnän, apartheidin, orjuuden ja kansanmurhan yllykkeinä. Ihmiskunnan jakoon rotuihin liittyviin moraalisiin ja poliittisiin ongelmiin kiinnitettiin huomiota erityisesti 1960-luvulla Yhdysvalloissa kansalaisoikeusliikkeen ja kolonialismikriittisten liikkeiden myötä. Jotkut tutkijat ovatkin joko täysin hylänneet rodun käsitteen ”populaation” hyväksi, jotkut taas ovat siirtyneet käyttämään ”kliiniä”. Käsitteet eivät sulje toisiaan pois, ja useat tutkijat käyttävät molempia. Monet sosiologit ovat korvanneet sanan ”rotu” sanalla ”etnisyys” viitatessaan ryhmiin, jotka määrittelevät itsensä uskonnon, kansallisuuden tai ”rodun” perusteella.
Ihmisen evoluution malleja.
Minkä tahansa biologisen rotumääritelmän pitää vastata kysymyksiin rotujen välisten erojen kehittymisestä ihmisen evoluutiossa. Lähes koko 1900-luvun antropologit ovat kuitenkin joutuneet luottamaan puutteelliseen fossiiliaineistoon ihmisen evoluution historiasta. Heidän mallinsa ovat harvoin antaneet hyvän pohjan rotujen alkuperän tarkasteluun. Nykytutkimus ja molekyylibiologia ovat kuitenkin tuottaneet huomattavasti uutta tietoa ihmisen menneisyydestä.
Antropologien keskuudessa on väitelty kiihkeästikin "Homo sapiensin" alkuperästä. "Homo erectus" muutti Afrikasta Eurooppaan ja Aasiaan noin miljoona vuotta sitten. Väittely keskittyy kahteen teoriaan: kehittyikö" Homo erectus" "Homo sapiensiksi" suurin piirtein samanaikaisesti Euroopassa, Afrikassa ja Aasiassa, vai kehittyikö se vain Afrikassa syrjäyttäen myöhemmin "Homo erectuksen" Euroopassa ja Aasiassa? Kumpikin malli tuo mukanaan erilaisia skenaarioita rotujen synnystä.
Ensimmäisen mallin puolustajat, muun muassa Frayer ym., pitävät todisteinaan fossiilien anatomista jatkuvuutta Etelä- ja Keski-Euroopan, Itä-Aasian ja Australian alueilla. Anatomisten samankaltaisuuksien ajatellaan johtuvan geneettisistä samankaltaisuuksista. Suuret geneettiset samanlaisuudet ihmisten välillä eivät heidän väitteidensä mukaan todista yhteisestä esi-isästä vaan heijastavat jatkuvaa geenivirtaa eri ihmispopulaatioiden välillä ja näiden populaatioiden yhteyksiä toisiinsa. Tärkein piirre tässä mallissa on se, että siiinä "Homo sapiensin" evoluutiolla on miljoonia vuosia aikaa, mikä on enemmän kuin riittävästi eri rotujen kehittymiselle. Leiberman ja Jackson ovat kuitenkin huomauttaneet, että tämä malli riippuu useista jo valmiiksi rodun käsitteestä juontuvista päätelmistä.
1990-luvulta lähtien saatu tieto on johtanut biologiassa rodun kyseenalaistamiseen evoluutiolinjana. Laajasti ymmärrettynä rotukäsitteestä on tullut synonyymi "alkuperälle". Ihmisen geneettistä vaihtelua koskevien ja arkeologisten tutkimustulosten mukaan Itä-Afrikka on kaikkien ihmisten alkukoti, josta "Homo sapiens" muutti korvaten "Homo erectuksen" noin 60 000 vuotta sitten. Australian alkuperäisasukkaita pidetään varhaisena muuttoryhmänä, joka on pysynyt pitkään eristyneenä. Suurinta osaa muista ryhmistä, kuten eurooppalaiset, aasialaiset ja intiaanit, on pidetty yhtenä, toisilleen sukua olevana ryhmänä, joka on syntynyt myöhemmässä migraatiossa Afrikasta.
1980-luvulta lähtien on huomattu ihmisen sisäisen geneettisen vaihtelun olevan verrattain vähäistä, minkä on tulkittu olevan osoitus lajin nuoruudesta ja lajin on ajateltu olevan jopa liian nuori kehittämään alalajeja. Ihmisen genomissa on kuitenkin noin kolme miljardia nukleotidia, ja kaksi ihmistä eroaa toisistaan keskimäärin kolmella miljoonalla nukleotidilla. Suurin osa näistä eroavaisuuksista on neutraaleja, mutta osa on myös toiminnallisia, ja ne vaikuttavat ihmisten välisiin fenotyyppisiin eroihin.
Populaatiogenetiikan alalla uskotaan näiden neutraalien erojen kuvastavan ihmisen väestöhistoriaa. Ihmispopulaatio kulki pullonkaulan läpi ennen nopeaa lisääntymistä Afrikasta saapuneiden migraatioiden aikaan. Seurauksena oli Afrikan ja Euraasian populaatioiden välisiä eroja noin 100 000 vuotta sitten (noin 5 000 sukupolvea) ja myöhemmin Euroopan ja Aasian populaatioiden välisiä eroja 40 000 vuotta sitten (noin 2 000 sukupolvea).
Pienen populaation nopealla kasvulla on kaksi merkittävää vaikutusta geneettisen vaihtelun jakautumiseen. Ensiksi, niin kutsuttu perustajavaikutus tapahtuu, kun perustajapopulaatiot tuovat mukanaan uuteen populaatioon vain osan aiemman suuren populaation geneettisestä vaihtelusta. Toiseksi, kun perustajapopulaatiot hajaantuvat enemmän maantieteellisesti, todennäköisyys kahden eri perustajapopulaation yksilön lisääntymiseen pienenee. Se vähentää geenivirtaa kahden maantieteellisen ryhmän välillä ja samalla kasvattaa ryhmien geneettistä etäisyyttä.
Vuonna 2010 Svante Pääbon johtama tutkimusryhmä julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan ei-afrikkalaisten ihmispopulaatioiden perimässä on 1–4 prosenttia neandertalinihmisten geenejä, eli lajit ovat lisääntyneet keskenään historian aikana. Jotkut tieteilijät, muun muassa Milford H. Wolpoff pitävät tätä tärkeänä todisteena rotujen erillisistä evoluutiolinjoista, kun taas toiset, esimerkiksi Christopher B. Stringer ja Laurent Excoffier katsovat, että lajien sekoittuminen on vain pieni vähämerkityksellinen yksityiskohta "homo sapiensin" kehityksessä ja pitävät Afrikkaa edelleen kaikkien ihmisten alkukotina.
Uusi tieto ihmisen geneettisestä vaihtelusta on käynnistänyt keskustelun rodun käsitteestä uudelleen. Suurin osa erimielisyyksistä koskee kysymyksiä uuden tiedon tulkitsemisesta, erityisesti siitä, ovatko aiemmat päätelmät rodusta oikeita. Tutkijoiden suuri enemmistö ei pidä Afrikasta tulleissa migraatioissa eronneita ryhmiä alalajeina. Toiset kuitenkin kiistelevät siitä, pitäisikö noitä evoluutiolinjoja kutsua ”roduiksi” tai ”rotulinjoiksi”.
Argumentteja rotulinjojen puolesta.
a>)). Tällainen analyysi muodostaa perustan geneettisten ryhmien määrittämiselle tilastollisten analyysien avulla.
Geneettisessä tilastoaineistossa näkyy jonkin verran eroavuuksia ihmispopulaatioiden keskimääräisissä DNA-sekvensseissä. Joidenkin tutkimusten perusteella keskimääräisten sekvenssieroavuuksien huippuarvot saadaan populaatioille, joiden jakauma noudattaa tiettyä maantieteellistä jakaumaa, esimerkiksi mantereita.
Tutkimuksissa havaitaan, että saman mantereen ihmiset voivat olla keskenään samankaltaisia. Yleensä kuitenkin manner on siihen liian iso populaatioyksikkö, ja mantereen ihmispopulaation sisäinen vaihtelu on yleensä suurempi kuin mannerpopulaatioiden välinen keskimääräinen vaihtelu. Usein populaatiotutkimuksia kritisoidaan ryhmäidentiteetin luomisesta edeltä käsin. On myös esitetty, että ryhmäidentiteetti voitaisiin määritellä vain geneettisen datan perusteella, jolloin vallitsevasta populaatiorakenteesta saataisiin todisteita. Esimerkiksi Rosenbergin tutkimusryhmä. pystyi sijoittamaan 1 056 yksilöä 52 populaatiosta ympäri maapalloa kuuteen geneettiseen klusteriin, joista viisi vastaa perinteistä jaottelua mongolidiseen, euripidiseen, negridiseen, australidiseen ja Amerikan alkuperäiskansojen ”punaiseen” ihmisrotuun. Tutkimukset, jotka sijoittavat yksilöitä ryhmiin, jättävät kuitenkin epäselväksi, mitä yhteistä mitatuilla eroilla on käsitteen "rotu" kanssa. Joillakin historiallisesti sekoittuneiksi tiedetyillä rodullisista tai etnisistä ryhmistä ei ole homogeenistä perimää. Esimerkiksi monien Yhdysvaltain mustien perimä on sekoitus länsiafrikkalaista ja eurooppalaista perimää.
Vuonna 2005 julkaistun tutkimuksen mukaan yhdysvaltalaisten ja taiwanilaisten itse arvioman etnisen identiteetin ja tutkijoiden näille tilastollisesti luomien geneettisten ryhmien välille voidaan osoittaa yhteys. Tang et al. analysoivat DNA-näytteeet 3 636 yksilöltä 15 paikkakunnalta Yhdysvalloista ja Taiwanilta ja esittivät näytteiden perusteella yhteyden yksilön itse ilmoittaman etnisen identiteetin – valkoinen ("White"), musta ("Black"), itäaasialainen ("East Asian") tai latino ("Hispanic") – 0,14 prosentin virhemarginaalilla.
Argumentteja rotulinjoja vastaan.
Tutkimukset ovat osoittaneet, että 85 prosenttia kaikesta ihmisten välisestä geneettisestä vaihtelusta löytyy jo yhden kielellisen tai kansallisen ryhmän, esimerkiksi ranskalaisten tai japanilaisten, sisältä. Jäljelle jäävästä vaihtelusta noin 15 prosenttia ilmenee kansallisten, samaan ”rotuun” kuuluvien, ryhmien välillä (esimerkiksi japanilaisten ja korealaisten tai ranskalaisten ja espanjalaisten väliltä) ja ainoastaan 6 prosenttia – 10 prosenttia muuntelusta esiintyy perinteisesti määriteltyjen rotujen väliltä. Antropologien Lieberman ja Jackson mielestä rodun määrittelemiselle evoluutiolinjojen perusteella on kuitenkin olemassa paljon syvempiä metodologisia ja käsitteellisiä ongelmia. He tähdentävät, että mallia puoltavat ”molekyyliset ja biokemialliset todisteet käyttävät jo rodun käsitettä alkuperäisten näytteidensä ryhmittelyssä”. Esimerkiksi suuret ja vaihtelevat pohjoisamerikkalaisten ja eurooppalaisten ryhmät nimetään valmiiksi valkoisiksi jo ennen DNA-analyysiä. Se rajoittaa ja vääristää tulkintaa, suhteita evoluutiolinjoissa sekä jättää huomiotta tärkeitä ympäristötekijöitä, jotka ovat jo itsessään vaikuttaneet geneettiseen vaihtelevuuteen. Heidän mukaansa empiirisen tutkimuksen merkittävyydestä huolimatta monet tutkimukset käyttävät rodun käsitettä huolimattomasti. He toteavat, että tutkimusten laatijat löytävät todisteita suurille eroavuuksille koska ovat jo alun perinkin pitäneet rotua pätevänä käsitteenä.
Uudet tutkimukset osoittavatkin geneettisen vaihtelun olevan tasaista ja jatkuvaa myös alueilla, joita on ennen pidetty homogeenisina, ja tutkimuksissa olleiden aukkojen olevan riippuvaisia näytteidenottotavoista. Tutkimuksen tekijät eivät kyseenalaista evoluutiolinjoja käyttävän tutkimuksen merkitystä vaan vain rotusanan käytön, koska jo termi "populaatio" riittää selittämään tutkimustuloksia.
Rotu oikeusantropologiassa.
Ihmisen kallon mittaamiseen tarkoitettu laite vuodelta 1902.
Oikeusantropologiassa pyritään ihmisen luurangosta tai sen osasta tunnistamaan henkilön ikä, sukupuoli ja ”rotu” tai etninen ryhmä. Oikeusantropologiassa rodunmääritys tapahtuu vertailemalla näytekalloa referenssikokoelmissa olevista pääkalloista tehtyihin mittauksiin.
Rotu lääketieteessä.
Lääketieteessä tutkimuksessa rotua on käytetty muuttujana muun muassa epidemiologisissa tutkimuksissa kuolleisuutta arvioidessa ja joiden sairauksien, kuten sirppisoluanemian yhteydessä. Jotkut tutkijat katsovat, että vaikka rotu ajan myötä osoittautuisi karkeaksi ja tehottomaksi menetelmäksi ihmisten geneettisten erojen ymmärtämisessä, sillä voi olla tärkeä väliaikainen rooli. Koska rotumääritelmät ovat epämääräisiä ja vaikeasti luokiteltavia, ainoaksi käytännölliseksi luokittelumenetelmäksi on muodostunut ihmisten itseidentifikaatio. Rotu on havaittu selittäväksi tekijäksi muun muassa kroonisen munuaistaudin etenemisessä, lihavuudessa ja harmaakaihissa. Tutkimustulokset ovat joskus ristiriitaisia. Esimerkiksi Yhdysvalloissa korkea verenpaine on todettu yleisemmäksi afroamerikkalaisilla kuin valkoisilla, mutta toisaalta nigerialaisilla ja jamaikalaisilla, jotka ovat ”etnisesti mustia” korkeaa verenpainetta on vähemmän kuin yhdysvaltalaisilla valkoisilla. Mustilla korkeaa verenpainetta esiintyi 14–44  % ja valkoisilla 27–55 %. Vaaleaa ihoa pidetään ihmisen hyvinvoinnille tärkeän D-vitamiinin tuotantoa tehostavana sopeutumana. Toisaalta tumma iho on päiväntasaajan alueiden sopeutuma auringonvalon polttavaa vaikutusta vastaan.
"National Human Genome Research Instituten" johtaja Francis Collinsin mukaan ”rotu” ja ”etnisyys” ovat huonosti määriteltyjä käsitteitä, jotka toimivat useiden erilaisten ympäristö- ja geneettisten tekijöiden, kuten maantieteellisen alkuperän, sosioekonomisen statuksen, koulutuksen ja terveydenhuollon tason korvikkeena. Hän katsoo, että tieteessä pitäisi luopua näistä epäsuorista vaikutuksista. Myös tutkija Michael Root on esittänyt, että rotu tällaisena selittävänä tekijänä lääketieteessä tutkimuksessa on merkki niistä geeneistä, jotka määrittävät lääkkeitä metabolisoivia entsyymejä ja että nykytieteen tulokset rodusta asettavat epäilyksenalaiseksi rodun käyttämisen lääketieteellisesti merkittävänä selittävänä tekijänä. Helmikuussa 2001 "Archives of Pediatrics and Adolescent Medicine" -lehden toimituskunta pyysi, etteivät tutkijat enää käyttäisi käsitettä ”rotu” selittävänä muuttujana eivätkä käyttäisi vanhentuneita käsitteitä. Myös jotkin muut lehdet, kuten "New England Journal of Medicine" ja "American Journal of Public Health" ovat myöhemmin antaneet samankaltaiset ohjeet.
Rotu yhteiskunnallisena ilmiönä.
Monien tutkijoiden mielestä "rotu" on käsitteenä aina sisältänyt myös muita kuin vain ihmisten erilaiseen ulkonäköön liittyviä merkityksiä. Nykyinen 1700-luvulla kehitetty käsitys rodusta perustuu aikakauden näkemykseen ihmisten, luonnon ja Jumalan muodostamasta hierarkkisesta järjestelmästä. Jumalan tai luonnon auktoriteetin perusteella määritellystä rotuhierarkiasta muodostui perustelu kolonialismille ja orjuudelle. 1800-luvun alussa katsottiin, että eurooppalaiset, afrikkalaiset ja intiaanit olivat omia erillisiä lajejaan, ja afrikkalaisten katsottiin olevan vähiten inhimillisiä ja taksonomisesti lähinnä apinoita. Käsitys rodusta ja siihen liittyvät ennakkoluulot ja myytit ovat syvään juurtuneita eri kulttuureihin ja vaikuttavat käsityksiin ihmisten biologisista eroista ja kulttuureista. Rotukäsite on myös ollut yhteydessä rasismiin.
Rasismi.
”Nämä tilat varattu valkoisille”, apartheidin aikainen kyltti englanniksi ja afrikaansiksi.
Rotukäsitteeseen on aina liittynyt muitakin kuin vain ihmisten erilaiseen ulkonäköön liittyviä merkityksiä. Jo taksonomian isän Carl von Linnén rotuluokittelussa ryhmiin liitettiin luonteenpiirteitä, ja myöhemmin Francis Galtonin kehittämässä ”tieteellisessä rasismissa” siitä tuli ihmisryhmien arvottamisen väline.
Rasismi eli rotusyrjintä on ideologia tai toiminta, jossa ihmisten ulkonäön, fyysisten piirteiden tai ”kansanluonteen” erilaisuudella perustellaan eriarvoista kohtelua eli syrjintää. Rasismia voivat olla myös toimintatavat ja sellaiset yhteiskunnalliset rakenteet, jotka johtavat näihin seikkoihin perustuvaan eriarvoisuuteen. Rasismi liitetään usein etnisten konfliktien lietsontaan, rotuerotteluun ja joskus myös käsitykseen ihmislajin biologista jakautumisesta eri rotuihin.
Rotusyrjintä on yleisin rasistinen käytäntö. Se merkitsee tiettyyn rotuun tai etniseen ryhmään kuuluvien suosimista tai johonkin tiettyyn rotuun tai etniseen ryhmään kuuluvien syrjintää esimerkiksi työelämässä, oikeudenkäytössä, julkisissa palveluissa tai asunnonvuokrauksessa. Rotuerottelu on käytäntö, jossa ihmisiä erotellaan rodun perusteella normaaleissa toiminnoissa kuten koulutuksessa, hotelli- ja ravintolapalveluissa tai asumisessa. Rotuerottelua on harjoitettu maiden lainsäädännöistä huolimatta tai harvemmin lainsäädännön kautta muun muassa Etelä-Afrikassa apartheidin aikana ja Yhdysvaltain etelävaltioissa aina 1960-luvulle asti.
Rotuluokittelut.
Rotu on suurelta osin poliittinen ja sosiaalinen kysymys, ja sen määritelmät ja erilaiset rotuluokittelut eroavat eri maissa. Yhdysvaltain hallinto on määritellyt joukon ”rotuja”, joita käytetään väestönlaskennassa ja tilastoissa. Vuoden 2000 väestönlaskennassa käytetty rotuluokittelu perustui ihmisten omaan ilmoitukseen. Yhdysvaltain käyttämät rotuluokat ovat sosiaalipoliittisia eivätkä tieteellisiä tai antropologisia käsitteitä. Luokittelussa on sekä rotuun että henkilön alkuperämaahan perustuvia luokkia. Esimerkiksi Brasiliassa on käytössä huomattavasti yhdysvaltalaista luokittelua laajempi järjestelmä, ja Haitissa käytetty määritelmä ”valkoisesta” poikkeaa huomattavasti Yhdysvaltain määritelmästä.
Rotu ja älykkyys.
Rodun ja älykkyysosamäärän yhteyksien tutkiminen on älykkyyden tutkimuksen kiistanalainen osa-alue. Sen pyrkimyksenä on tarkastella rotujen ja etnisten ryhmien välisten älykkyyserojen taustaa, luonnetta ja seurauksia. Tutkimussuuntauksen kritiikki kohdistuu sekä rotumäärittelyjen epätieteellisyyteen että älykkyyden määrittelyn vaikeuteen.
Erot koulumenestyksessä eri rotujen välillä korreloivat hyvin älykkyysosamäärämittausten tulosten kanssa. Yhdysvalloissa on todettu, että 12. luokkaa käyvät afroamerikkalaiset oppilaat suoriutuvat koulussa keskimäärin yhtä hyvin kuin valkoiset 8. luokkaa käyvät oppilaat. Latinalaisamerikkalaisilla tulokset ovat vain hieman parempia kuin afroamerikkalaisilla. Taloustieteilijä Steven Levittin ja toimittaja Stephen Dubnerin mukaan sosioekonomisen aseman vakioimisen jälkeen afroamerikkalaisten ja valkoisten lasten oppimistulosten ero ei ole havaittavaissa viisivuotiailla lapsilla, mutta ero ilmenee jo kaksi vuotta myöhemmin. Syynä tähän voivat olla erot koulujen opetuksen tasossa: afroamerikkalaiset lapset käyvät yleensä kouluja, jotka ovat 60 %:sti ”mustia” ja valtaosa näistä kouluista on tasoltaan huonoja. ”Mustia” kouluja käyvät valkoiset lapset eivät menesty kokeissa yhtään paremmin kuin heidän afroamerikkalaiset koulutoverinsa.
Rotu ja fyysinen suorituskyky.
Rodulla on arveltu olevan vaikutusta ihmisten fyysiseen suorituskykyyn. Yhdysvalloissa, jossa afroamerikkalaiset muodostavat väestöstä noin 11 %, on maan ammattilaisurheilijoista 60 % afroamerikkalaisia. Sadan metrin juoksussa kymmenen sekunnin haamurajan on alittanut kaikkiaan 71 juoksijaa, joista kaikki lukuunottamatta irlantilaisen ja Australian aboriginaalin jälkeläistä Patrick Johnsonia sekä valkoihoista ranskalaista Christophe Lemaîtrea ovat mustaihoisia.
Tutkijat ovat yrittäneet tarjota selityksiä länsiafrikkalaisten pikajuoksijoiden hallitsevalle asemalle. Entinen keskimatkojen juoksija ja neurologi Roger Bannister on arvellut erojen johtuvan mustien anatomian ja fysiologian erityispiirteistä. Hänen mukaansa afrikkalaistaustaisten urheilijoiden lihakset ovat sopeutuneet lämpimiin olosuhteisiin ja pystyvät tuottamaan energiaa nopeasti. Myös vähäisemmästä ihonalaisen rasvan määrästä voi hänen mukaansa olla etua. Australialaisen tutkijan Daniel McArthurin mukaan kymmenistä tutkituista olympiatason pikajuoksijoista vain muutamalta on puuttunut perimästään aktiivinen muoto geenistä ACTN3. McArthurin mukaan yksi syy afrikkalaistaustaisten juoksijoiden menestymiselle voikin olla ACTN3:n ja muiden juoksunopeuden kannalta hyödyllisten perinnöllisten ominaisuuksien keskittyminen tietylle alueelle. Toisaalta vuonna 2010 julkaistun professori Andre Bejan johtaman tutkimusryhmän tekemän tutkimuksen mukaan merkittävin selittävä tekijä eroihin urheilumenestyksessä on urheilijan navan sijainti suhteessa tämän ruumiseen. Napa sijaitsee kehon massakeskipisteessä ja länsiafrikkalaisilla urheilijoilla tämä sijoittuu keskimäärin kolme senttiä korkeammalle kuin eurooppalaisilla urheilijoilla, mikä tutkijoiden mukaan selittää länsiafrikkalaisten menestyksen pikajuoksussa. Eurooppalaisten ruumiinrakenne puolestaan on edullisempi uinnissa.
Lukuisten tutkimusten perusteella on kuitenkin ilmennyt, ettei afroamerikkalaisten yliedustus ammattiurheilussa Yhdysvalloissa, tai yleisemmin "mustan rodun" menestys huippu-urheilussa, johdu ylivertaisista biologisista ominaisuuksista. Vaikka on ilmeistä, että toisten yksilöiden geneettiset ominaisuudet ovat paremmin soveltuvia eri urheilulajeihin kuin toisten, ei ole voitu osoittaa, että nämä ominaisuudet korreloisivat yksilöiden ihonvärin kanssa. Amby Burfootin mukaan pohjois- ja itäafrikkalaiset urheilijat tyypillisesti menestyvät kestävyyslajeissa kuten maratonissa ja länsiafrikkalaiset voima- ja nopeuslajeissa kuten pikajuoksussa ja pituushypyssä vaikka molemmat ryhmät perinteisesti olisi luokiteltu ”mustaan rotuun” kuuluviksi. Ihmisen noin 100 000 geenistä vain 1–6 vaikuttaa ihonväriin eikä niiden perusteella voida tehdä oletuksia muista ominaisuuksista. Länsi- ja itäafrikkalaiset ovat molemmat ”mustia”, mutta eroavat toisistaan fyysisen suorituskyvyn osalta enemmän kuin suurimmasta osasta valkoisista.
Professori John Hobermanin mukaan myytti mustien urheilijoiden fyysisestä ylivoimaisuudesta on laajalle levinnyt uskomus niin valkoisissa kuin mustissakin yhteisöissä eri puolilla maailmaa. Tämän uskomuksen on katsottu vaikuttavan siihen, mitä urheilulajeja eri urheilijat ryhtyvät harrastamaan ja kuinka vahvasti urheilijat uskovat mahdollisuuksiinsa menestyä lajissa. Myytti toimii siten itsensä toteuttavana uskomuksena, vaikka se ei perustu tieteellisiin tutkimustuloksiin. Professori Donald Siegelin mukaan afroamerikkalaisten urheilijoiden menestys Yhdysvalloissa ei siksi kerrokaan poikkeuksellisen lahjakkaasta ihmisryhmästä vaan pikemminkin maan etnisten ryhmien välisistä suhteista ja niiden pohjalla olevista uskomuksista. Modernissa teknologisessa yhteiskunnassa keskeisiä taitoja ovat kyky prosessoida tietoa sekä rakentaa ja käyttää koneita. Sosiologi Harry Edwardin mukaan uskomus mustien fyysisen suorituskyvyn ylivertaisuudesta on keino ylläpitää valkoisten stereotypioita ja vaarallinen, koska se johtaa helposti ”älyllisen alivertaisuuden” hypoteesiin. Christophe Lemaîtren alitettua ensimmäisenä ”valkoihoisena juoksijana” kesällä 2010 10 sekunnin rajan 100 metrin juoksussa tiedotusvälineissä käsiteltiin laajasti juoksijan rotua. Lemaître itse katsoi, että keskustelu rodusta ja "valkoihoisista juoksijoista" oli absurdia ja osoitti huonoa makua.


Rekursiivinen akronyymi.
Rekursiivinen akronyymi on itseensä viittaava lyhennesana (tai toisinaan oikeammin kirjainlyhenne), joka toistuu lyhenteen auki kirjoitetussakin muodossa. Rekursiiviset akronyymit ovat kehämääritelmiä, sillä niissä lyhenne määritellään itsensä avulla.
Esimerkkejä tietotekniikan alalta.
Rekursiiviset akronyymit ovat erityisesti hakkerien suosima huumorin laji, joten niitä tapaa monien avoimen lähdekoodin ohjelmistojen nimissä.
Pine-sähköpostiohjelman nimen kerrotaan usein tulevan sanoista "Pine is not Elm" (’Pine ei ole Elm’) viitaten Elm-sähköpostiohjelmaan, mutta eräs Pinen alkuperäisistä kehittäjistä on sanonut, että alun perin ohjelman nimi ei ollut lyhenne lainkaan. Nykyisin ohjelman nimi on virallisesti "Program for Internet News and E-mail" (’Internetin uutisryhmien ja sähköpostin [luku]ohjelma’).
GNU-projektin tavoin myös Linux-käyttöjärjestelmän nimen on joskus arveltu muodostuneen rekursiivisena akronyyminä sanoista "Linux is not Unix" (’Linux ei ole Unix’).
Oma lukunsa on GNU-projektissa kehitettävän Hurd-käyttöjärjestelmäytimen nimi. Sitä voisi luonnehtia kaksitasoiseksi rekursiiviseksi akronyymiksi, sillä "Hurd" on itsessään akronyymi sanoista "Hird of Unix-Replacing Daemons" (’joukko Unixin korvaavia taustaprosesseja’), ja "hird" puolestaan on määritelty akronyymiksi sanoista "Hurd of Interfaces Representing Depth" (’joukko syvyyttä edustavia ohjelmointirajapintoja’). Sanoina sekä "hurd" että "hird" ovat vain tätä varten keksittyjä muunnelmia englannin sanasta "herd" (’lauma’), sillä ne kaikki lausutaan samalla tavalla [həːd]. Koko nimi "GNU Hurd" on siis gnuulaumaan viittaava sanaleikki.
Muita esimerkkejä.
Rekursiivista nimeämistä esiintyy satunnaisesti muissakin yhteyksissä.


Richard Stallman.
Richard Matthew Stallman (s. 16. maaliskuuta 1953 New York), joka tunnetaan hakkerien piireissä myös käyttäjätunnuksellaan rms, on vapaiden ohjelmistojen liikkeen, GNU-projektin ja Free Software Foundationin perustaja.
Stallman on ansioitunut ohjelmoija. Hänen saavutuksiinsa lukeutuvat GNU Emacs, GNU C -kääntäjä (gcc) ja GNU Debugger (gdb). Hän on luonut GNU GPL -lisenssin, joka on suosituin vapaiden ohjelmistojen levityslisenssi. 1990-luvun puolivälistä Stallman on kuitenkin käyttänyt valtaosan ajastaan poliittiseen vaikuttamiseen ja vapaiden ohjelmistojen asian edistämiseen. Hän on myös vastustanut ohjelmistopatentteja ja tekijänoikeuslain laajennuksia.
Elämäkerta.
Stallman tutustui tietokoneisiin ensi kerran 1960-luvulla ollessaan vielä koulussa. Päästyään töihin IBM:lle Stallman kirjoitti ensimmäisen tietokoneohjelmansa. Vaikka Stallmanilla oli lahjoja tutkimustyöhön (hän työskenteli jonkin aikaa Rockefeller Universityn biologian laitoksella), jatkoi hän tietokoneiden parissa ja lähti opiskelemaan Harvardiin. Ensimmäisenä opiskeluvuonnaan 1971 hänet palkattiin tekoälylaboratorioon. Myöhemmin hän oli työnvuokrausyrityksen palkkalistoilla, jossa tapasi asianajaja Eben Moglenin.
1980-luvulla Stallmanille tärkeä hakkeriyhteisö MIT:ssä alkoi hajota. Tietokonevalmistajat alkoivat sulkea ja patentoida lähdekoodiaan estääkseen sen käytön kilpailijoiden tietokoneissa. MIT:n tekoälylaboratorion väki siirtyi vähitellen kaupallisiin, keskenään kilpaileviin yhtiöihin. Stallmanilta edellytettiin MIT:ssä salassapitosopimusta, jonka hän hylkäsi periaatteidensa vastaisena 1983. Välirikon seurauksena hän erosi seuraavan vuoden alussa omistautuen täysipäiväisesti GNU-projektille, jonka oli perustanut syyskuussa 1983.
Vuonna 1985 Stallman julkaisi "GNU-manifestin", jossa hän esitti tarpeen luoda vapaa käyttöjärjestelmä nimeltä GNU. Järjestelmän oli tarkoitus olla yhteensopiva Unixin kanssa. Pian syntyi Free Software Foundation -yhdistys, joka alkoi ajaa Stallmanin asettamia tavoitteita. Vuonna 1989 Stallman loi käsitteen "copyleft", joka on lakitekninen tapa suojata vapaiden ohjelmistojen levitysoikeutta tekijänoikeuslaeilla. Valmiiksi saadut työkalut ja niiden levityslisenssi GPL takasivat kaikille ohjelmoijille mahdollisuuden kirjoittaa vapaita ohjelmistoja. Vapaus oli kuitenkin näennäistä, sillä epävapaita osia tarvittiin yhä toimivan kokonaisuuden aikaansaamiseksi.
Suuri osa uudesta GNU-käyttöjärjestelmästä oli 1990-luvun vaihteessa jo lähes valmis, vain ydin puuttui. GNU-projekti keskitti ponnistuksensa HURD-nimisen ytimen kehitystyöhön, mutta Linus Torvaldsin alulle panema Linux valtasi sille varatun paikan GNU-ohjelmissa. Yhteenliittymän tuloksena oli ensimmäinen vapaa käyttöjärjestelmä, jonka nimestä on kiistelty. Stallman ja hänen kannattajansa ovat tarkkoja siitä, että kokonaisuutta kutsutaan nimellä GNU/Linux, vaikka suuren yleisön ja valtamedian keskuudessa Linux ilman GNU-etuliitettä on käytännössä vakiintunut. Pahasti myöhästynyt HURD oli vuonna 2006 jo käyttökelpoinen, mutta se ei ole päihittänyt Linux-ydintä vakaudessa tai suosiossa.
Stallmanille myönnettiin Grace Murray Hopper -palkinto vuonna 1990 ja vuonna 1996 kunniatohtorin arvonimi ruotsalaisessa Kuninkaallisessa teknillisessä korkeakoulussa.


Suomen rataverkon historia.
Suomen rataverkon historian voidaan katsoa ulottuvan ainakin maaliskuun 20. 1849, jolloin tie- ja vesirakennuslaitoksen päällikkö eversti Alfred Stjernvall ehdotti hevosvetoisen rautatien rakentamista Helsingistä Turkhautaan. Rata olisi ylittänyt Salpausselät ja yhdistänyt maan pääkaupungin purjehduskelpoiseen Järvi-Suomeen. Kenraalikuvernööri määräsi asiaa tutkittavaksi, ja vuonna 1851 valmistui suunnitelma veturirautatien rakentamisesta Helsingistä Hämeenlinnaan. Tälle välille avattiinkin vuonna 1862 Suomen rataverkon ensimmäinen rataosuus, joka on nykyään osa Suomen päärataa. 1800-luvun lopulla junat oli Suomessa suunniteltu kulkemaan vain 25 kilometriä tunnissa, joten matkanteko oli hidasta mutta silti hevoskyytiä nopeampaa.
Pääosa rataverkosta rakennettiin vuosien 1850 ja 1900 välillä. Suomi oli köyhä ja työläisille maksetut palkat pieniä. Tarvittiin tehokas kuljetusmuoto niin valmiiden tuotteiden kuin raaka-aineidenkin kuljetukseen. Olihan nähty Yhdysvalloissa ja Englannissa niiden käänteentekevä vaikutus taloudelle. Suomessa oli menossa tällöin nopea teollistuminen.
Radat rakennutti tuohon aikaan Suomen suuriruhtinaskunta, ja Helsinki-Hämeenlinna -radan rakennusvaroja kerättiin muun muassa viinanpolttoverolla, kun kruunu ei juurikaan muualta rahaa saanut. Tämän veron kertymää hidastivat muun muassa suuret katovuodet 1850-luvun lopussa.
Uusia rataosuuksia on tehty 1900-luvun loppupuolella melko vähän. Eräitä suurimpia hankkeita ovat olleet Äänekoski-Haapajärvi-rata vuonna 1960 sekä Martinlaakson lähiliikennerata vuonna 1975.
Vuoden 1970 jälkeen on on rakennettu pääasiassa oikoratoja. Sellaisia ovat vuonna 1971 valmistunut rata Tampereelta Parkanon kautta Seinäjoelle, vuonna 1978 valmistunut Jämsänkosken-Jyväskylän rata ja vuonna 2006 valmistunut Kerava-Lahti -oikorata. Oikoradat tehtiin oikomaan junien kulkua hidastaneita mutkia ja lisäämään kapasiteettia.
Rautatiet olivat jonkinasteisessa lamassa 1960-luvulta lähtien, koska uskottiin autojen olevan tulevaisuuden kuljetusmuoto. Käsitystä on jouduttu tarkistamaan 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, sillä liikenneruuhkat ja kasvava ympäristötietoisuus puoltavat rautateiden uutta nousua.
Kehittyminen.
Rautateiden rakentaminen alkoi Suomessa suhteellisen myöhään. Ensimmäinen rataosuus avattiin 17. maaliskuuta 1862 Helsingin ja Hämeenlinnan välillä; tästä muodostui myöhemmin Suomen päärata. Vuonna 1870 valmistui yhteys Pietariin, joka siihen aikaan oli tärkeä yhteys tsaarivaltakunnan pääkaupunkiin. Koska Suomi oli osa Venäjän valtakuntaa, täällä alettiin käyttää venäläistä raideleveyttä (1524 mm / 5', Venäjällä nykyisin 1520 mm).
Helsingin-Hämeenlinnan rataosan jatke Toijalan kautta Tampereelle sekä haararata Toijalasta Turkuun avattiin liikenteelle 22. kesäkuuta 1876.Näin maan kolme suurinta kaupunkia oli yhdistetty. Vuonna 1883 seurasi yhteys Tampereelta Haapamäen kautta Seinäjoelle ja Vaasaan ja 1886 myös Oulu oli liitetty Seinäjoelle.. Vuonna 1909 rautatiet veivät vihdoin myös Lapin pääkaupunkiin Rovaniemelle. Sen jälkeen uusien ratojen rakentaminen väheni pitkäksi aikaa, eivätkä sodat parantaneet tilannetta. Koska tärkein Joensuuhun kulkenut, Viipurista alkanut rata joutui rauhansopimuksessa 1944 suurimmalta osaltaan Neuvostoliitolle, rakennettiin sitä korvaamaan vuonna 1966 yhteys Parikkalasta Onkamolle. Seuraavalla vuosikymmenellä saatiin vihdoin rakennettua lisää rataa, esimerkiksi oikorata (Tampere - Lielahti - Parkano - Seinäjoki, joka lyhensi Etelä-Suomen ja Pohjois-Suomen välistä matka-aikaa selvästi.
1965 alkoi laaja sähköistysprojekti. Myöhäisen aloituksen etuna oli, että voitiin käyttää uusinta tekniikkaa eli 25 kV ja 50 Hz, joka on vielä nykyäänkin paras tekniikka. Sähköistämisen etuna on pienempi energiankulutus ja saasteettomuus. Sähköistys aloitettiin Helsingistä Kirkkonummelle vievällä rataosuudella. Aikataulumukainen sähköjunaliikenne Kirkkonummelle alkoi 26. tammikuuta 1969. Monet reitit saatiin sähköistettyä vasta 1990-luvulla, kuten Tampere-Jyväskylä vuonna 1994 ja Helsinki-Turku vuonna 1995. Sähköistys rataosalle Oulu-Rovaniemi valmistui muutaman vuoden rakentamisen jälkeen joulukuussa 2004 ja rataosuuksille Oulu-Iisalmi/Vartius vuonna 2006.
Etelä-Suomi.
Suomen ensimmäinen yleiselle liikenteelle tarkoitettu rautatie, nykyinen päärata, Helsingistä Hämeenlinnaan valmistui vuonna 1862. Rautatieyhteys Helsingistä Riihimäen ja Viipurin kautta Pietariin avattiin vuonna 1870. Suomi oli tällöin autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän vallan alla. Rata Riihimäeltä Pietariin rakennettiin sotilaallisista syistä syvälle sisämaahan, etteivät viholliset voisi käyttää sitä helposti omiin tarpeisiinsa.
Pääkaupunkiseutu.
Rautatie on ollut merkittävä tekijä Vantaan kehityksessä. Rautatiellä on se etu, että se on kuljetuskyvyltään maanteitä huomattavasti tehokkaampi väylä sekä matkustajien että tavaroiden siirtoon. Rautatie on vaikuttanut hyvin merkittävästi Vantaan väestö- ja elinkeinorakenteeseen. Sen myötä väkeä muutti uusille alueille, kun rata mahdollisti töissä käymisen Helsingissä.
Ensimmäinen rataosuus avattiin Helsingistä Hämeenlinnaan 17. maaliskuuta 1862, rakennustyöt alkoivat vuonna 1857. Toinen raide rakennettiin Pasilan ja Tikkurilan välille vuonna 1899, seuraavana vuonna sitä jatkettiin Keravalle saakka. Kolmas raide tehtiin Helsingistä Tikkurilaan vuonna 1972 ja Tikkurilasta pohjoiseen vuonna 1981.
Vantaankosken rata, joka erkanee Huopalahdessa rantaradasta, valmistui vuonna 1975.
Sähköistettynä liikenne alkoi kulkea säännöllisesti Helsingistä Kirkkonummelle tammikuussa 1969 ja Hiekkaharjuun syyskuussa 1970.
Itä-Suomi.
Riihimäki–Pietari-rata valmistui 1870 ja vuonna 1890 rakennettiin
Kouvola–Kotka -rata.
1860-luvulta lähtien nousivat rautatiekysymykset Savossakin esille. Rautatieverkostosta oli olemassa useita vaihtoehtoisia suunnitelmia; yhden jo 1860-luvun alussa esitetyn suunnitelman mukaan oli rakennettava radat Helsinki-Hämeenlinna-Tampere-Vaasa ja Viipuri-Lappeenranta-Kuopio-Oulu sekä näille poikittaisia yhteysratoja, muun muassa Hämeenlinna-Mikkeli. Ensimmäisenä Suomeen kuitenkin tehtiin Helsinki-Hämeenlinna -rata ja Riihimäki–Pietari-rata.
Savon rata Kouvolasta Kuopioon saakka oli valmis vuonna 1889, ja se avattiin liikenteelle 1.10.1889.
Alkuperäinen Karjalan rata Viipurista Sortavalan kautta Joensuuhun sekä haararata Antreasta Imatralle rakennettiin vuosina 1890-1894. Myöhemmin sitä jatkettiin Joensuusta Lieksaan 1910,Nurmekseen 1911 ja sieltä edelleen Kontiomäen kautta Ouluun. Nurmeksen ja Oulun välinen rataosa valmistui vaiheittain vuosina 1926-1930.
Poikittaisrata Elisenvaarasta Karjalan radan varrelta Savonlinnan, Pieksämäen ja Jyväskylän kautta Haapamäelle, Pohjanmaan radan varteen, rakennettiin vaiheittain vuosien 1897 ja 1918 välisenä aikana. Ensimmäisenä siitä valmistui Haapamäen ja Jyväskylän välinen osuus 1897, viimeisenä Jyväskylän ja Pieksämäen välinen osuus 1918. Tätä rautatieyhteyttä Pietarista Suomen sisäosien kautta Pohjanlahden rannikolle Nikolainkaupunkiin (nyk. Vaasaan) Venäjän hallitus piti strategisista syistä erittäin tärkeänä, koska vanha Riihimäen-Pietarin rata sijaitsi sen verran lähellä Suomenlahden rannikkoa, että se olisi sodan aikana saattanut joutua vihollisen haltuun.. Vastavalmistuneena rata todella saikin huomattavan strategisen merkityksen, mutta ei venäläisille vaan Suomen sisällissodan valkoisille, sillä Riihimäen-Viipurin rata oli punaisten, tämä uusi rata sen sijaan kokonaan valkoisten hallitsemalla alueella ja yhdisti toisiinsa vanhat pohjois-eteläsuuntaiset rataosat.
Koska Karjalan radan eteläosa jäi toisen maailmansodan jälkeen luovutetulle alueelle, rakennettiin sitä korvaamaan 1960-luvulla rata yhdysrata Parikkalasta Onkamoon. Sitä ennen tärkeimpänä ratayhteytenä Joensuuhun oli toiminut vähän ennen sotaa, vuonna 1939 valmistunut rata Varkaudesta Joensuuhun.
Pohjanmaa.
Tampere–Vaasa-rautatie rakennettiin vuosina 1879-1883. Ratatyömaa oli jaettu kolmeen piiriin. Näistä ensimmäinen ulottui Tampereelta Pollariin, toinen Pollarista Alavudelle ja kolmas Alavudelta Vaasaan. Kiireisimpään aikaan töissä oli jopa 4000 radan rakentajaa. Rata kiersi Näsijärven itäpuolitse ja oli kymmeniä kilometrejä pidempi kuin myöhemmin rakennettu, Parkanon kautta kulkeva oikorata.
Lounais-Suomi.
Hämeenlinnasta Turkuun ja Tampereelle johtavien ratojen suunnittelu alkoi jo ennen kuin Helsinki–Hämeenlinna-rata saatiin valmiiksi. Ensimmäiset suunnitelmat tehtiin insinöörikunnan toimesta, eversti Knut Stjernvallin johdolla jo vuonna 1860. Nämä suunnitelmat esitettiin kenraalikuvernööri Bergin toimesta senaatille, joka asetti v. 1861 komitean tutkimaan rautatien jatkamista Hämeenlinnasta Tampereelle.
Keväällä 1861 joukko Tamperelaisia, Pellavatehtaan isäntä Adolf Törngrenin johdolla jätti hallitukselle laskelmia Hämeenlinna-Tampere rautatien tuomista eduista, senaatti esitti keisarille, että Helsinki-Hämeenlinna radan valmistuttua, ruvettaisiin rakentamaan rataa Hämeenlinnasta Tampereelle, mutta Venäjän keisari siirsi hankkeen myöhempään ajankohtaan, tärkeimpien itään päin kulkevien ratojen rakentamisten vuoksi.
Koska Riihimäki–Pietari-radasta tuli pula-aikana hätäaputyömaa, ja toisaalta koska Venäjän silloinen suurruhtinas halusi, siirtyi Hämeenlinnan-Tampereen radan samoin kuin siitä haarautuvan Turkuun johtaneen radan rakentaminen aina 1870-luvulle.
1870-luvun alkupuoliskolla valtio oli sopinut radan rakentamisesta erään turkulaisen alihankkijan kanssa. Sopimukseen sisältyi ehto, jonka mukaan sopimus peruuntuisi, mikäli alihankkija ei aloita töitä tiettyyn päivään mennessä.
Alueen pohatat sopivat alihankkijan kanssa radan suunnasta. Esimerkiksi Forssa-yhtiöiden perustaja Axel Wilhelm Wahren oli sopinut alihankkijan kanssa radan rakentamisesta Forssan kautta. Wahreenin pettymykseksi alihankkija ei aloittanut rakentamista sovittuun päivään mennessä, jolloin sopimus peruuntui, eikä Wahren onnistunut saamaan rataa Forssaan, vaikka yrittikin kaikkensa vielä jälkeenpäin. Forssaan kuitenkin saatiin kapearaiteinen rautatieyhteys Humppilasta 1898, kun Jokioisten Rautatie rakennettiin.
Virheestä oppineena Suomen Suuriruhtinaskunta päätti olla hankkimatta alihankkijaa ja rakennutti radan itse. Rataa rakennettiin venäläisellä työvoimalla, koska se oli tuolloin halvempaa. Venäläinen miehistö oli toisaalta myös tappelualttiimpaa ja laiskempaa.
Venäläiset radan rakentajat jättivät joillekin paikoille myös oman kädenjälkensä, eli puustot radan varsilla. Siperian rataa rakentaessaan nämä työmiehet olivat oppineet kylvämään puita ratojen varsille; Siperiassa puut suojasivat rautatietä tuulelta.
Hämeenlinnan–Tampereen ja Toijalan–Turun radat valmistuivat 13. tammikuuta 1876, juhlajuna kulki tosin vasta 22.6.1876. Tilastojen mukaan radalla kulki aluksi satunnaisesti ihmisiä, mutta kesän lähetessä päivittäinen matkustustarve kasvoi roimasti.
Turku–Toijala-radalla kulki koekäytössä dieselkäyttöinen VR:n veturi säännöllisesti Kyrö–Turku-väliä jo 1920-luvulla.
Vuonna 1903 valmistui Turkuun toinenkin rata, Helsingin Pasilasta Karjaan ja Salon kautta kulkeva rantarata. Se rakennettiin suureksi osaksi yksiraiteiseksi. Toisen maailmansodan jälkeen rata kulki Porkkalan vuokra-alueen poikki ja jäi tältä osin muutamaksi vuodeksi pois käytöstä. Myöhemmin päästiin sopimukseen läpikulkuoikeudesta, mutta asiaan liittyi silti hankaluuksia, joiden vuoksi presidentti J. K. Paasikivi ehdotti uuden radan rakentamista kiertämään vuokra-alue sen pohjoispuolelta. Jo samassa yhteydessä suunniteltiin radan sähköistämistä. Presidentti pohti ajatusta päiväkirjoissaan sangen laajasti, mutta lopulta ajatus raukesi, kun Porkkala palautettiin paljon suunniteltua aiemmin, vuonna 1956.
Radan alkuosa Helsingistä Kirkkonummelle sähköistettiin Suomen ensimmäisenä ratana vuonna 1969. Muilta osin rataa alettiin perusparantaa vasta 1980-luvulla. Se saatiin kokonaisuudessaan sähköistettyä vasta vuonna 1995 kun Pendolinot tulivat liikenteeseen.
Pohjois-Suomi.
Ennen sotia oli suunnitelmissa rakentaa rautatiet Koillismaalle Kuusamoon sekä Rovaniemeltä Petsamoon.
Muita mainittavia rautatiesuunnitelmia ovat olleet myös ns. Rahjan satamarata Kalajoella, sekä viivasuora ns. Kairanmaan rata Vuolijoen Otanmäestä Vihantiin.
Rautateiden vaikutus yhdyskuntarakenteeseen.
"Vaikkapa rautatierakennukset vaatisivat valtiolta toista vertaa suurempia uhrauksia kuin vesiteiden aukaiseminen - ja niin ei ole asianlaita - korvaisi tämän suuremman uhrauksen täydellisesti yksin niiden sivistävä vaikutus, jolla on maan aineellisellekin vaurastumiselle suurempi merkitys kuin kaikilla muilla kansallisen hyvinvoinnin ehdoilla yleensä."—Johan Vilhelm Snellman
Rautateillä oli suuri merkitys Suomen asutusrakenteen synnyssä. Monia uusia kaupunkejakin kuten Riihimäki, Karjaa, Kouvola, Seinäjoki, Pieksämäki ja Ylivieska on syntynyt rautateiden risteysasemien ympärille. Vielä 1960-luvulla rautateillä oli asema keskimäärin 3,4 kilometrin välein (pääkaupunkiseudun lähiliikenteessä 3,1 km), ja huomattava osa väestöstä asui omakotitaloissa asemakylissä, jotka muodostivat ratojen varteen pitkiä nauhakaupunkeja. Asioita käytiin hoitamassa junalla isommissa kaupungeissa ja naapurikylissä autojen puuttuessa. Tällöin toteutui nykypäivän ihanne omakotitaloasumisesta hyvien ja ympäristöystävällisten kulkuyhteyksien päässä.
Vielä nykyäänkin Suomen väestö on keskittynyt rautateiden varteen ja raiteet kulkevat lähes jokaisen vähänkin suuremman kunnan läpi, vaikka varsinainen matkustajaliikenne olisikin loppunut. Asemakylien hiljentyessä ja autoistumisen aiheuttaman matkustajakadon myötä pysähdyksiä on vähennetty. Junien rooli nykyään on tarjota nopeita yhteyksiä suurien kaupunkien välillä ja lähiliikennettä tiheästi asutetulla pääkaupunkiseudulla.
Aiheesta muualla.
*


Rub’ al-Khali.
Rub’ al-Khali (eli "Tyhjä neljännes") on suuri hiekka-aavikko Arabian niemimaalla. Se sijaitsee pääosin Saudi-Arabiassa mutta ulottuu myös Jemeniin, Omaniin ja Yhdistyneisiin arabiemiirikuntiin. Se on kuivuutensa ja kuumuutensa takia ihmisille äärimmäisen epäystävällinen paikka jopa aavikoksikin. Siellä on rautayhdisteiden ruosteenpunaiseksi värjäämää kvartsipitoista hiekkaa valtavina harjanteina, dyyneinä. Aavikko on 650 kilometriä leveä ja 1 200 kilometriä pitkä ja noin 650 000 neliökilometrin laajuinen.
Rub’ al-Khalissa on jopa yli 330 m korkeita dyynejä. Kaakossa on suolasoita ja kuivuneita suolajärviä. Rub’ al-Khalin luoteisosassa alavammalla alueella on joitain vesikuoppia. Idässä on Omanin alueella Umm al-Samimin juoksuhiekka-alue, jonka lähellä on suolasoita. Al-Samim tunnetaankin paikallisten keskuudessa "myrkkyjen tai vaikeuksien äitinä". Rub’ al-Khali on täysin asumaton ja paljolti tutkimaton, mutta se näkyy satelliittikuvassa selvästi ympäristöstään erottuvana alueena. Ensimmäiset länsimaiset tutkimusmatkailijat matkasivat Rub’ al-Khalin aavikolla 1931–1932 ja nykyään aavikolle tehdään opastuksen avulla turistimatkoja.
Maantiede.
Rub’ al-Khali on noin 650 000 neliökilometrin laajuinen alue, ja sen leveys on noin 650 kilometriä ja pituus 1 200 kilometriä. Noin 80 prosenttia aavikosta sijaitsee Saudi-Arabiassa, jonka alasta se käsittää noin neljänneksen. Rub’ al-Khalin itäiset osat ulottuvat Yhdistyneisiin arabiemiirikuntiin, eteläiset osat Omaniin ja lounaiset osat Jemeniin. Aavikko nousee länsiosissaan yli 600 metriin, kun idässä korkeus laskee alle 200 metriin. Itäosissa on lisäksi hiekka-aavikon lisäksi muun muassa suolapannuja.
Rub’ al-Khali voidaan dyynityyppiensä perusteella jakaa viiteen alueeseen. Aavikon koillisosissa on erityisesti barkaanidyynejä, jotka voivat kohota jopa 150–200 metriä korkeiksi. Niiden välissä on usein kosteita suolapannuja. Tähtidyynejä on varsinkin Rub’ al-Khali eteläisissä ja itäisissä osissa. Keskiosissa on kupolidyynejä, joista tunnetuimmat ovat Al Hibakin, Al Hawayahin ja Al Gama’eerin hiekkakukkulat. Rub’ al-Khalin läntisillä alueilla on paljon pitkiä, rinnakkaisia käärmedyynejä. Lisäksi aavikolla on myös hiekkakenttiä.
Rub’ al-Khalia ympäröi enimmäkseen kivikkoaavikko. Arabian pohjoisosissa on myös suuri Nafudin (Nefudin) autiomaa. Rub’ al-Khalia ja Nafudia yhdistää pitkä ja kapeahko al-Dahnan ("Pikku-Nafud") autiomaa, joka on ympäristöään alempana oleva hiekan täyttämä allas. Rub’ al-Khali rajoittuu pohjoisessa Najdin ylänköön ja etelässä Hadramautin vuoristoihin ja kukkuloihin, sekä lännessä Asirin vuoriin. Idässä on kiviaavikkoa ja kuivasavannin niukkaa kasvillisuutta. Reunoilla olevilla puoliaavikoilla kasvaa marunaa, saksaulia, tamariskia ja akaasiaa.
Ilmasto.
Rub’ al-Khali on aavikkoluokittelussa hyperaridi eli erittäin kuiva aavikko, ja Rub’ al-Khali on erittäin kuiva autiomaa hyperaridiksikin aavikoksi. Kesällä on erittäin kuumaa ja kuivaa, talvella jopa yöpakkasia. Kuumuus alkaa tuntua pian auringonnousun jälkeen ja kestää auringonlaskuun asti.
Kun lämpötilat vaihtelevat kesällä yöpakkasista keskipäivän 50–55 asteeseen ja sademäärä on yleensä alle 35 mm vuodessa on Rub’ al-Khali ehdottomasti maailman rankimpia ympäristöjä. Kesäpäivän lämpötila ylittää monesti 45 °C,usein yli 54 °C, talvella noin 12 °C (-10–30 °C, saattaa olla pakkastakin). Keväällä ja syksyllä on keskilämpötila 29 °C.
Riadissa Rub’ al-Khalista pohjoiseen lämpötila vaihtelee vuorokauden aikana kesällä 26–42 °C, talvella 8–22 °C.
Sateesta tulee 50 % talvella, 15 % kesällä mikä kuivattaa ilmastoa entisestään kesällä. Sademäärä on aina alle 80 mm. Sateetonta voi olla jopa muutamia vuosia, tavallista on kahden vuoden kuiva kausi. Ilman kosteus on 10 % tienoilla. Ilmasto luokitellaan Köppenin luokituksessa luokkaan BWh ja BSh ja tämä aavikko on trooppisen ja subtrooppisen vyöhykkeen rajoilla. Siellä kasvaa hiekan seassa vain niukkaa hiekkakasvillisuutta siellä täällä, lähinnä aavikkoruohoa.
Rub’ al-Khalissa tuulee talvella idästä/koillisesta (pohjoisesta), kesällä lännestä (luoteesta/lounaasta). Nämä ovat hiekkamyrskyjen pääsuunnat ja pitkien hiekkaharjantaiden suunnat. Tuulen suunta vaihtelee monsuuni-ilmiön takia.
Luonto.
Rub’ al-Khalissa elää ilmaston ankaruudesta huolimatta silti hämähäkkejä ja jyrsijöitä sekä kasveja. Alueelta on löydetty 37 lajia, 20 keskustan hiekoilta ja 17 reuna-alueilta. Vain 1–2 lajeista on paikallisia (endeemisiä).
ja kierteishäntäisiä sisiliskoja. Šakaalit ja hunajamäyrät ovat kuolleet sukupuuttoon.
Rub’ al-Khalin reunamilta löytyy hyvin pieniä puita, tyypillisesti akaasia "Acacia ehrenbergiana" ja "Prosopis cineraria". Muita lajeja ovat puumaiset monivuotiset "Calligonum comosum" yksivuotisia ruohoja kuten "Danthonia forskallii".
Eläimet suojautuvat paahtavalta kuumuudelta hiekkaan. Rub’ al-Khalin ympäristä on aavikoitunut kovasti viimeiset tuhat vuotta. Alueella on suuria öljyesiintymiä. Rub’ al-Khalin alueella on Udala-rubin keidas ja Naifa. Aavikon reunoilla ovat Aba Sa’udin ja Sulayilin pikkukaupungit.


Räjähde.
Räjähde eli räjähdysaine on kemiallinen yhdiste, joka voi tuottaa erittäin lyhyessä ajassa suuren määrän kaasuja ja lämpöä, joka synnyttää valtavan paineen, joka etenee räjähdyksenomaisen nopeasti hajottaen ympäristöä. Räjähdysaineen räjähdysnopeus on yli äänen nopeuden 330 m/s, mutta se voi olla jopa 11 000 m/s. Räjähdysnopeudesta riippuu, millainen vaikutus räjähteellä ympäristöön on.
Räjähteet jaetaan karkeasti ruutimaisiin (deflagroiviin eli humahtaviin) ja varsinaisiin (detonoiviin eli räjähtäviin) räjähteisiin. Varsinaiset räjähteet jaetaan aloite- ja sekundääriräjähteisiin. Räjähdys luo valtavan paineen ja siksi räjähteitä käytetään muun muassa kallioiden halkomiseen, talojen räjäyttämiseen ja sotilaskäyttöön. Myös terroristit ja rikolliset käyttävät räjähteitä.
Varsinaiset räjähteet.
Yleensä räjähteellä tarkoitetaan ns. varsinaista räjähdettä, jossa shokkiaalto etenee yli 2000 m/s detonaationa. Räjähdys tapahtuu molekyylin dekompositoitumisena, jonka jälkeen dekompositoitumistuotteet oksidoituvat. Varsinaisissa räjähteissä hapetin ja polttoaine ovat samassa molekyylissä. Mikäli molekyylissä on riittävästi happea oksidoimaan kaikki muut sen sisältämät atomit, puhutaan happitasatusta räjähteestä. Varsinainen räjähde on joko herkästi syttyvää aloiteräjähdettä tai vaatii syttyäkseen aloiteräjähteen (sekundaariräjähde). Jotkut sekundaariräjähteet kuten TNT ovat vaikeasti räjähtäviä ilman aloiteräjähdettä. Jotkut räjähteet muuttuvat herkästi räjähtäväksi esimerkiksi kylmässä ilmassa, reagoidessaan metallien kanssa. Detonoivia räjähteitä ovat esimerkiksi dynamiitti, ANFO, aniitti, kemiitti, nitroglyseroli, heksogeeni, TNT ja lyijyatsidi.
Aloiteräjähde.
Aloiteräjähde eli initiaaliräjähde tai primääriräjähde on räjähdysaine, jota käytetään helpon syttyvyytensä takia varsinaisen latauksen räjäyttämiseen. Sytytys tapahtuu usein iskun tai lämmön avulla. Aloiteräjähteitä ovat esimerkiksi tetryyli, lyijyatsidi, elohopeafulminaatti, lyijystyfnaatti, tetratseeni ja heksanitronmannitoli. Myös nitroglyseroli, HMTD ja asetoniperoksidi ovat luonteeltaan aloiteräjähteitä, mutta herkän räjähtävyytensä takia ne eivät sovi lainkaan ammattikäyttöön.
Sekundääriräjähde.
Sekundääriräjähteet sytytetään aina aloiteräjähteellä eli primääriräjähteellä. Sekundääriräjähteitä ovat dynamiitti, TNT, pentaeritrytolitetranitraatti, heksogeeni, oktogeeni, ANFO, nitroselluloosa ja geligniitti. C-4, C-3 ja Semtex ovat tehokkaita muoviräjähteitä. Monet sekundääriräjähteet, kuten trinitrotolueeni, kestävät hyvin iskuja ja palavat vain sytytettynä (esimerkiksi nitroselluloosa).
Ruudit.
Ruudintapaiset räjähteet palavat noin 330–2000 m/s. Ne ovat niin sanottuja deflagroivia räjähteitä, joissa räjähdysreaktio tapahtuu deflagraationa (humahduksena) eli räjähdyksenomaisena palamisreaktiona ilman molekyylin dekompositoitumista. Niitä ovat esimerkiksi mustaruuti ja nitroselluloosaruuti. Monet hitaat räjähteet ovat usein, joskaan ei aina, seoksia eli niin sanottuja kaksikomponenttiräjähteitä, joissa hapetin ja polttoaine ovat eri molekyyleissä. Nitroselluloosaruudissa (pumpuliruudissa) hapetin ja polttoaine ovat samassa molekyylissä, mutta räjähdysaine on jauhettu niin karkeaksi, että siinä tapahtuva nopea detonaatio hidastuu deflagraatioksi.


Rokotus.
Rokotus on terveydenhoidollinen toimenpide, jolla pyritään ehkäisemään sairauksien haittoja. Rokotuksessa ihminen saa yleensä joko pistoksena (tavallisimmin lihakseen, ihon sisään tai ihon alle), suun kautta tai nenäsuihkeena rokotteen, jossa on taudinaiheuttajien laimennettua kantaa, inaktiivisia taudinaiheuttajien osia tai muunneltuja taudinaiheuttajien tuottamia myrkkyjä. Rokotuksen tarkoitus on aiheuttaa elimistössä puolustusreaktio, joka jättää elimistöön muistijäljen. Elimistöön muodostuvien soluvälitteisen immuniteetin ja vasta-aineiden on tarkoitus estää tartunta tai lieventää tartunnan aiheuttamia haittoja.
Joillakin rokotteilla pyritään estämään taudin ilmeneminen kokonaan hävittämällä maapallolta tietty taudinaiheuttajamikrobi. Kattavien rokotusohjelmien avulla isorokko on hävitetty täysin; viimeinen tautitapaus on todettu vuonna 1977 Somaliassa. Maailman terveysjärjestön WHO:n tavoitteena oli polion hävittäminen vuoteen 2000 mennessä. Vaikka tavoitetta ei ole aivan saavutettu, on taudin hävittäminen hyvin lähellä. Seuraavaksi eradikaatiotavoitteeksi on asetettu tuhkarokko. CDC:n mukaan rokotteet ovat yksi biolääketieteen ja kansanterveystyön suurimmista saavutuksista. Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan rokotteiden kaltaisen erittäin tehokkaan sairauksien ehkäisymenetelmän käyttämättä jättäminen olisi epäeettistä.
Rokotusten historia.
Rokotuksen keksijänä pidetään englantilaista Edward Jenneriä. Jenner huomasi, että karjanhoitajat sairastuivat harvoin isorokkoon, ja arveli, että karjanhoitajien saama lehmärokkotartunta suojeli heitä sairastumiselta. Jenner julkaisi tuloksensa vuonna 1798 ja ehdotti, että lehmärokkoa käytettäisiin isorokon ehkäisyssä. Jennerin menetelmä on käytössä lähes sellaisenaan edelleenkin.
Maanviljelijä Benjamin Jestyn tiedetään kuitenkin käyttäneen samaa menetelmää jo vuonna 1774. Toisin kuin Jennerillä, hänellä ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta julkistaa menetelmää.
Bakteerirokotteen kehitti ensimmäisenä ranskalainen Louis Pasteur, joka oli eristänyt kanakoleraa aiheuttavan bakteerin vuonna 1879. Palattuaan kesälomalta hän jatkoi kanojen käsittelyä, mutta huomasi pian, että viljelmä ei enää aiheuttanutkaan kanakoleraa. Hän kasvatti uuden viljelmän, ja käsitteli kanat uudelleen, mutta ne eivät vieläkään sairastuneet. Onneksi Pasteur ymmärsi havaintonsa merkittävyyden. Seuraavat vuodet hän työskenteli tarmokkaasti heikentääkseen muitakin taudinaiheuttajabakteereja. Tämän työn tuloksena hän kehitti rokotteen pernaruttoa ja vesikauhua vastaan.
Suomessa on rokotettu väestöä laajasti isorokkoa, tuberkuloosia, poliota, tuhkarokkoa, vihurirokkoa, sikotautia, jäykkäkouristusta, kurkkumätää ja hinkuyskää vastaan.
Rokotuskäytäntö Suomessa.
Rokotteet ovat Suomessa reseptilääkkeitä, eli niiden ostamiseksi apteekista tarvitaan lääkäriltä lääkemääräys. Toisaalta käytännössä rokotteita voidaan antaa terveydenhuollon yksiköissä kuten neuvoloissa ja esimerkiksi kiertävissä busseissa ilman, että lääkäri henkilökohtaisesti määrää rokotteen potilaalle.
Suomessa tarjotaan monia rokotuksia maksuttomasti verovaroin rahoitetun julkisen terveydenhoitojärjestelmän piirissä tartuntatautilakiin annetun sosiaali- ja terveysministeriön asetuksen, nojalla. Näin tarjottujen palvelujen käyttö eli lasten tai aikuisten rokotuttaminen on yksilön tai perheen oma valinta. Lisäksi apteekeista on mahdollisuus hankkia itse rokotteita, jotka eivät kuulu asetuksen nojalla maksuttomasti tarjottaviin rokotteisiin (esimerkiksi hepatiittirokotteet) ja joillekin erityisryhmille tarjotaan verovaroin tiettyjä vapaaehtoisia rokotteita (esimerkiksi influenssarokote ja BCG-rokote). Rokotuksia koskee sama sääntely kuin muita lääkkeitä ja terveydenhoitoa.
Kuntien järjestämiä valtion rahoittamia rokotuksia nimitetään ”yleiseksi rokotusohjelmaksi”.
Vuoden 2006 alussa astui voimaan sosiaali- ja terveysministeriön asetuksen väliaikainen muutos, jonka perusteella Ahvenanmaalla toteutetaan vuosina 2006–2010 rokotuskampanja puutiaisaivokuumetta vastaan.
Vuosina 2006 ja 2007 sosiaali- ja terveysministeriön asetukseen tehdyt muutokset ovat siirtäneet rokotusohjelman sisällön määrittelyvaltuutta osittain ministeriöltä Kansanterveyslaitokseen säädöksellä, jonka mukaan influenssa- ja puutiaisaivokuumerokotteita jaellaan Kansanterveyslaitoksen määrittämien aiheiden mukaan. Vuoden 2007 syksyllä Kansanterveyslaitos sisällytti influenssarokotteen kohderyhmään kaikki 6–36 kk ikäiset lapset.
Syksyllä 2006 Kansanterveyslaitoksen rokoteosaston tiedottaja kertoi, että vuoden 2008 aikana voidaan odottaa ratkaisua sille, otetaanko Suomessa uusina verovaroin kustannettavina rokotteina käyttöön jokin tai jotkin seuraavista rokotteista: HPV-rokote, rotavirusrokote, vesirokkorokote ja pneumokokkikonjugaattirokote. Keväällä 2007 kuitenkin linjaus oli muuttunut niin, että HPV-rokote ei enää ollut mukana harkittavien joukossa.
Rokotuskattavuus eli osuus niistä, jotka ottavat maksutta ns. yleisen rokotusohjelman osana tarjottavat rokotteet vastaan, oli Suomessa vuonna 2005 Maailman terveysjärjestön WHO:n lukujen mukaan hiukan naapurimaita Venäjää ja Ruotsia pienempi ja hiukan Viroa suurempi. Suomessa kattavuus vaihteli 97 ja 99 prosentin välillä. Luvuissa on ollut huomattavaa vaihtelua 1980-luvun puolivälin ja 1990-luvun alun tienoilla - vuonna 1986 BCG-rokotekattavuus oli 80 prosentissa ja 1990-luvun vaihteessa BCG-, DTP- ja poliorokotteiden kattavuus oli alimmillaan noin 90 % ja tuhkarokkorokotteen noin 95 %. Kansanterveyslaitoksen julkistamien tietojen perusteella tosin Suomen rokotuskattavuusluvut ovat esimerkiksi BCG-rokotteen suhteen jopa viidestä seitsemään vuotta vanhoja. Kansanterveyslaitoksen mukaan vuonna 1999 syntyneiden rokotuskattavuus oli 96 ja 98 prosentin välillä rokotteesta riippuen ja 93,3 prosentti oli saanut kaikki rokotukset. Ero WHO:n lukuihin selittynee erilaisilla kriteereillä; KTL:n luvuissa puhutaan rokotesarjasta, WHO:n luvuissa taas esimerkiksi PDT:n kohdalla puhutaan kolmannen rokoteannoksen saajista.
Rokotusten ja rokotusohjelmien hyödyt.
Vallitsevan lääketieteellisen näkemyksen mukaan rokotusohjelmien hyödyt ovat kiistattomia sekä rokotettavalle itselleen että koko yhteisölle. Esimerkiksi Suomessa, missä neuvolajärjestelmän ansiosta on kattava yleinen rokotusohjelma ja noin 92 prosenttia lapsista saa vapaaehtoisesti kaikki rokotusohjelman mukaiset rokotukset, on monia hengenvaarallisia tauteja, kuten tuberkuloosi, kurkkumätä, jäykkäkouristus, tuhkarokko, sikotauti ja vihurirokko saatu hävitetyksi melkein kokonaan.
Kansanterveyslaitoksen rokoteosaston johtajan mukaan tuberkuloosin väheneminen johtuu pääasiassa elinolosuhteiden ja hygienian kohenemisesta eikä rokotuksista, mutta rokotteilla on kuitenkin estetty tehokkaasti pikkuvauvojen sairastumista tuberkuloosin aiheuttamaan aivokalvontulehdukseen ja koko elimistöön leviävään tuberkuloosiin, joka on usein tappava. WHO:n mukaan vuonna 2002 maailmassa kuoli 1,4 miljoonaa alle viisivuotiasta lasta sairauksiin, jotka olisi voitu estää järjestelmällisillä rokotusohjelmilla. Määrä on 14 prosenttia kaikista alle viisivuotiaiden kuolemantapauksista. Rokotusohjelmista huolimatta maailmassa kuoli vuonna 2002 noin 57 miljoonaa ihmistä sairauksiin, jotka olisi voitu estää rokotuksilla. Rokotusten avulla on maailmasta hävitetty kokonaan isorokko, joka vielä vuonna 1970 vei kaksi miljoonaa ihmishenkeä vuodessa. WHO julisti taudin täysin hävitetyksi vuonna 1980. Isorokkoon ei ole olemassa parantavaa hoitoa, ja sairastuneista jopa 30 prosenttia menehtyi.
Rokotuksia pidetään yhtenä kustannustehokkaimmista terveysinvestoinneista. Esimerkiksi Keniassa vuonna 2002 toteutetun tuhkarokkorokotusohjelman, jossa rokotettiin 12,8 miljoonaa lasta, on arvioitu säästävän yli $12 miljoonaa terveydenhoitokuluista ohjelmaa seuranneen kymmenen vuoden aikana. Saman ajanjakson aikana ohjelma tulee estämään 3 850 000 tuhkarokkotartuntaa ja 125 000 kuolemantapausta. Yhdysvalloissa tehdyn kustannusanalyysin perusteella jokainen rokotuksiin investoitu dollari säästää 2–27 dollaria terveydenhuollon kustannuksista.
Rokotusten haitat.
Tartuntatautiviranomaisten ja WHO:n mukaan rokotteet ovat erittäin turvallisia ja maailmassa annetaan vuosittain miljardeja rokotuksia. Rokotteiden turvallisuutta tutkivat ja valvovat sekä kansalliset elimet, kuten Suomessa Lääkelaitos ja Kansanterveyslaitos ja Yhdysvalloissa FDA ja CDC, että kansainväliset järjestöt, kuten Maailman terveysjärjestö WHO.
Kuten kaikkiin lääkkeisiin, myös rokotteisiin liittyy haittoja. Toisin kuin monilla muilla lääkkeillä, ei rokotusten yhteydessä ilmeneviä ei-toivottuja vaikutuksia yleensä kutsuta sivuvaikutuksiksi vaan haittavaikutuksiksi. Tämä johtuu siitä, että rokotteilla ei yleensä ilmene sellaisia vaikutusmekanismista johtuvia suhteellisen harmittomia vaikutuksia joita muiden lääkkeiden yhteydessä nimitetään sivuvaikutuksiksi.
Rokotusohjelmien perusteet, muodostaminen ja muutokset.
Mikäli rokotteen haittavaikutuksien katsotaan syystä tai toisesta muodostuvan suuremmiksi kuin rokotuksista saatava hyöty, on rokotuksista luovuttu tai ne on kohdistettu vain erityisiin riskiryhmiin. Esimerkiksi isorokkorokotukset lopetettiin 1970-luvulla sen jälkeen kun tauti oli saatu rokotusohjelmien avulla hävitetyksi maailmasta. Suomessa isorokkoa vastaan ei ole rokotettu vuoden 1980 jälkeen.
Kansanterveyslaitoksen mukaan suomalaisen yleisen rokotusohjelman suunnittelussa otetaan huomioon rokotusten hyödyt ja toisaalta taudin vakavuus, siihen sairastumisen todennäköisyys, rokotteen teho ja sen mahdolliset haittavaikutukset. Tarkoituksena on saavuttaa tarvittava suojateho mahdollisimman pienillä haittavaikutuksilla.
Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen terveysviranomaiset ja WHO ovat suositelleet tiomersaalista luopumista rokotteissa varmuuden vuoksi jo vuosituhannen vaihteessa, ennen kuin laajoja epidemiologisia tutkimuksia tiomersaalin ja autismin yhteydestä oli tehty. Useat epidemiologiset tutkimukset eivät vahvistaneet joidenkin tutkimusten perusteella epäiltyä yhteyttä. Tiomersaalin käytöstä rokotteista on suurimmalta osaltaan luovuttu Yhdysvalloissa ja Euroopassa; WHO:n mukaan tiomersaalin käytölle esimerkiksi kehitysmaissa ei ole estettä. Yhdysvalloissa tiomersaalin käyttö lasten rokotteissa on useissa osavaltioissa kiellettyä.
Suomessa on poistettu erityisesti lapsia tuberkuloosin vaikeilta muodoilta suojaava BCG-rokote yleisestä rokotusohjelmasta, ja rokottamisessa on päätetty siirtyä vain riskiryhmien rokottamiseen taudin harvinaistumisen ja uuden rokotusvalmisteen yli kymmenkertaisten haittavaikutusten takia. Kansanterveyslaitoksen tiedotteen mukaan BCG-rokotteen sinänsä harvinaiset vakavat haitat olivat muodostuneet saavutettuja etuja suuremmiksi.
Maailman terveysjärjestö WHO antaa suosituksia siitä, mitä rokotuksia valtioiden olisi hyvä sisällyttää rokotusohjelmiinsa.
Rokotteen rakenne.
Rokotteiden sisältämät aineet voidaan jakaa vaikuttaviin aineisiin ja apuaineisiin.
Rokotteiden vaikuttavat aineet ovat taudinaiheuttajia tai niiden osia, jotka ovat välttämättömiä elimistön puolustusreaktion herättämiseksi. Taudinaiheuttajat ovat joko inaktivoituja eli tapettuja tai eläviä, joita on heikennetty niin, että ne eivät aiheuta tautia. Rokotteiden apuaineet ovat välttämättömiä rokotteiden tehon, säilyvyyden ja käyttöominaisuuksien kannalta. Tällaisia aineita ovat esimerkiksi tehosteaineet eli adjuvantit, jotka ovat yleensä alumiiniyhdisteitä. Niitä tarvitaan tapettujen taudinaiheuttajien aikaansaaman puolustautumisreaktion tehostamiseksi.
Rokotusten etiikka ja rokotuspolitiikka.
Nykyään rokotteet ovat useimmissa maissa enimmäkseen vapaaehtoisia, elleivät virallisesti niin käytännössä. Englannissa pakollisista isorokkorokotuksista luovuttiin 1907, Suomessa niistä luovuttiin 1951. Suomessa rokotukset ovat vapaaehtoisia tavallisissa tilanteissa, mutta lakiin on edelleen kirjattu pakollisten rokotusten mahdollisuus. Yhdysvalloissa koulunkäyntiä varten pakollisista rokotuksista voi yleensä saada vapautuksen uskonnollisista ja vakaumuksellisista syistä. Toisaalta muodollinen vapaaehtoisuus voi joskus ilmetä rokotettavan näkökulmasta pakollisuutena, vaikkapa jos vapaaehtoisuudesta ei selvästi kerrota. Esimerkiksi Suomen korkein oikeus katsoi rokotevauriota koskevassa päätöksessään 1980-luvulla annetun sokeripalarokotteen olleen käytännössä pakollinen johtavassa asemassa olevien terveysviranomaisten toiminnan vuoksi.
Suomessa esimerkiksi Heikki Peltola on on puolustanut näkemystä, että rokotuksissa yhteisön edun tuleekin mennä yksilön etujen edelle. Jotkut menevät jopa niin pitkälle, että katsovat pakollisten rokotusten olevan oikeutettuja siitä huolimatta, että lapsia kuolee rokotteiden aiheuttamiin haittoihin, mutta esimerkiksi Arlette Mercae katsoo väitöskirjassaan, että rokotteiden hyödyistä ja haitoista ei tiedetä riittävästi, jotta pakkorokotukset olisivat eettisesti perusteltuja.
Rokotusten vastustaminen.
Rokotteiden ja rokotusohjelmien vastustajia on ollut olemassa aina Jennerin isorokkorokotteen keksimisestä alkaen, ja professorien Sharpen ja Wolfen näkemyksen mukaan nykyisen rokotuksia vastustavan liikkeen menetelmät ja huolenaiheet ovat hyvin samankaltaisia kuin jo 1700-luvulla. Rokotuksia vastusti katolinen kirkko hakiessaan 1800-luvulla voimaa konservatiivisuudesta. Samoin Jehovan todistajilla on ollut ajoittain rokotukset kieltäviä säädöksiä. Yhdysvalloissa Yalen yliopiston rehtorina vuosina 1795–1817 toiminut presbyteeripappi Timothy Dwight saarnasi kiivaasti rokotteita vastaan. "”Jos Jumala olisi kaikesta iankaikkisuudesta määrännyt, että tietyn ihmisen pitää kuolla isorokkoon, olisi hirveä synti tehdä rokotuksen tempulla tyhjäksi tuo määräys.”"
Rokotuksia kokonaan vahingollisina pitävät näkemykset eivät ole nykyäänkään aivan harvinaisia. Esimerkiksi vaccinationdebate.com-sivuston ylläpitäjä kertoo pitävänsä rokotteita terveydelle haitallisina, ja whale.to/vaccines.html -rokotussivusto keskittyy pelkästään rokotusten yksilön terveydelle kielteisten puolien esille tuontiin. Kaikkien rokotusten pitämistä kokonaan tai pääosin kielteisinä perustellaan lääkevalmistajien taloudellisten etujen vaikutuksella muun muassa lääkevalvontaviranomaisiin ja rokotetutkijoihin. Toisaalta tiedeyhteisö ja journalistit ovat alkaneet käyttää vastustajista nimitystä denialisti tai rokotedenialisti, koska heidän näkemyksensä ovat vastoin tiedeyhteisön ja viranomaisten konsensusta.
Rokotetutkimus.
Jotta rokotetta voi käyttää, valtiot edellyttävät yleensä, että rokotteella on myyntilupa. Myyntiluvan myöntämiseksi rokotevalmistajan tulee esittää lääkevalvontaviranomaiselle tutkimustuloksia, joiden tarkoitus on osoittaa, että rokotteella on riittävä teho ja turvallisuus. Rokotteiden hyväksyntävaatimuksen noudattavat yleensä lääketutkimusten muotovaatimuksia.
Rokotteilla tehdään myös myyntiluvan myöntämisen jälkeisiä tutkimuksia. Nämä ovat tarpeen esimerkiksi passiivisessa haittaseurannassa esille tulleiden haittaepäilyjen todentamiseksi ja haittojen edelleen pienentämiseksi.
Myös rokotevalmistajat kantavat vastuunsa rokotusten turvallisuudesta ja tutkimuksesta. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen GlaxoSmithKlineltä vuonna 2009 saama arviolta kuuden miljoonan euron rokotetutkimusrahoitus. Tutkimus koskee GlaxoSmithKlinen valmistamaa pneumokokkirokotetta ja yhteistutkimuksesta oli tehty esisopimus vuonna 2008.


Ronald Rivest.
Professori Ronald L. Rivest (s. 1947) on yhdysvaltalainen salausasiantuntija ja yksi RSA-algoritmin keksijöistä. RSA:n "R"-kirjain tarkoittaa Rivestiä. Hän on myös keksinyt symmetriset avainsalausalgoritmit RC2, RC4, RC5 sekä salasanan kryptaajan MD5:n ja oli toinen RC6-algoritmin keksijöistä. "RC" tulee sanoista "Rivest Cipher" tai "Ron's Code".
Hän voitti Turing-palkinnon vuonna 2002.


Srinivasa Ramanujan.
Srinivasa Aaiyangar Ramanujan () (22. joulukuuta 1887 – 26. huhtikuuta 1920) oli intialainen matemaatikko.
Hän julkaisi lukuisia kirjoituksia intialaisissa matemaattisissa julkaisuissa ja yritti sitten saada eurooppalaiset matemaatikot kiinnostumaan työstään. G. H. Hardylle vuonna 1913 lähetetty kirje sisälsi lukuisia teoreemoja ilman todistusta. Hardy oli ensin epäilevällä kannalla, mutta kutsui sitten Ramanujanin Englantiin. Hardy huomasikin nopeasti Ramanujanin kyvyt. Lukua 1729 kutsutaan Hardyn–Ramanujanin luvuksi heidän mukaansa. Luku on tunnettu kaskusta, jonka mukaan Hardy tuli tapaamaan Ramanujania sairaalaan. Hardy kertoi tulleensa taksilla numero 1729. Hardy sanoi sen olevan varsin tylsä luku, mutta Ramanujan osasi heti kertoa, että luku on pienin kokonaisluku, joka on esitettävissä kahden positiivisen kuution summana kahdella eri tavalla. Hardy kertoo tästä esseessään "Matemaatikon apologia" (1940).
Ramanujan työskenteli lähinnä analyyttisen lukuteorian parissa ja on kuuluisa lukuisista vakioita ja alkulukuja koskevista kaavoista. Hän esitti monia kaavoja ilman muodollista todistusta, ja todistukset löydettiin vasta myöhemmin.


RSA.
a>n valmistama laite, joka tuottaa valtuutusavaimia. Laitteen algoritmi tuottaa vaihtuvan salasanan 60 sekunnin välein. RSA SecurID toimii siten, että kirjautumiseen tarvitaan käyttäjätunnus ja pääsykoodi, joka koostuu käyttäjän salasanasta (esimerkiksi 1234) ja laitteen näyttämästä koodista (esimerkiksi 567890), jolloin pääsykoodi on 1234567890.
RSA on julkisen avaimen salausalgoritmi, jota käytetään laajalti muun muassa elektronisessa kaupankäynnissä. Ron Rivest, Adi Shamir ja Len Adleman kuvasivat algoritmin vuonna 1977; menetelmän nimi tulee heidän sukunimiensä alkukirjaimista.
Englantilainen matemaatikko Clifford Cocks kuvasi vastaavan algoritmin jo vuonna 1973 brittiläisen tiedusteluelimen GCHQ:n (Government Communications Headquarters) sisäisessä muistiossa. Työ julistettiin kuitenkin salaiseksi, eikä sitä paljastettu ennen vuotta 1997.
RSA:n turvallisuus perustuu olettamukseen, jonka mukaan erittäin suurien alkulukujen (jaollinen vain itsellään) tulon tekijöihinjako on vaikeaa. Kyseessä on yksisuuntainen modulaari funktio, joka on helppo laskea mutta todella hankalaa ja aikaa vievää laskea taaksepäin.
MIT patentoi algoritmin Yhdysvalloissa vuonna 1983. Patentti raukesi syyskuussa 2000. Patentti ei koskenut muita maita, koska algoritmi oli jo julkaistu ennen patenttihakemusta.
RSA perustuu julkiseen ja yksityiseen avaimeen ja siihen, ettei yksityistä avainta voida nykytekniikalla käytännössä johtaa julkisesta avaimesta. Julkisen avaimen avulla voidaan luoda salattuja viestejä, jotka voidaan lukea ainoastaan yksityisen avaimen avulla. Näin taho, joka esimerkiksi haluaa tarjota kenelle tahansa mahdollisuuden lähettää itselleen salattuja viestejä, voi julkaista julkisen avaimen kaikille, mutta pitää yksityisen avaimen itsellään. Tällöin kuka tahansa voi lähettää kyseiselle vastaanottajalle salatun viestin, jonka ainoastaan vastaanottaja voi yksityisellä avaimellaan avata. Tätä kutsutaan epäsymmetriseksi salaukseksi erotuksena vanhemmasta symmetrisestä salauksesta, jossa lähettäjällä ja vastaanottajalla on sama salausavain, jonka on pysyttävä salassa.
Toisaalta myös yksityisellä avaimella voidaan luoda salattuja viestejä, jotka voidaan avata vain julkisella avaimella; tämän ominaisuuden avulla yksityisen avaimen haltija voi allekirjoittaa viestinsä siten, että julkisen avaimen haltijat voivat olla varmoja siitä, että viestit ovat peräisin häneltä.
Avainten luonti.
"N" ja "e" muodostavat julkisen avaimen ja "N" sekä "d" muodostavat yksityisen avaimen. Huomaa, että ainoastaan "d" on salainen ja että "N" on julkisesti saatavilla. Liisa lähettää julkisen avaimen Pekalle ja pitää yksityisen avaimen salaisena.
Salauksen purkaminen.
ja "ed" ≡ 1 (mod "p"-1) ja "ed" ≡ 1 (mod "q"-1). Fermat'n pieni teoreema antaa
jonka mukaan (koska "p" ja "q" ovat "erisuuria" alkulukuja)
Allekirjoittaminen.
RSA:ta voidaan käyttää myös viestien allekirjoittamiseen. Sekä lähettäjä että vastaanottaja laskevat tiivistefunktion (esimerkiksi MD5, SHA-1) avulla viestin tiivisteen. Lähettäjä koodaa tiivisteen salaista avaintaan käyttäen (kuten purkaisi julkisella avaimella salatun viestin), ja lähettää koodatun tiivisteen viestin mukana vastaanottajalle. Vastaanottaja avaa koodatun tiivisteen käyttäen julkista avainta (kuin salaisi sen). Mikäli tiivisteen koodauksen avaaminen tuottaa viestin alkuperäisen tiivisteen, vastaanottaja voi pitää varmana sitä, että viestin allekirjoittaja on käyttänyt julkista avainta vastaavaa salaista avainta.
Algoritmit.
RSA:n toteutus perustuu nopeaan potenssiinkorotusalgoritmiin jäännösluokkarenkaassa modulo formula_7. Potenssiinkorotuksen toteuttamiseksi tarvitaan nopea kertolaskualgoritmi samassa renkaassa.
Järjestelmän avainten valinnassa tarvitaan isoja alkulukuja, jotka on mahdollisimman satunnaisesti valittu. Tätä varten tarvitaan nopeita ja luotettavia alkulukutestejä.
Turvallisuus.
Toistaiseksi ei ole todistettu, että "N":n tekijöihinjako olisi ainoa tapa päätellä "n" "c":n perusteella. Helpompaa menetelmää ei kuitenkaan ole toistaiseksi keksitty. Niinpä yleisesti oletetaan, ettei Eeva voi lukea viestiä, jos "N" on tarpeeksi suuri.
Peter Shor osoitti 1993 että kvanttitietokone voisi periaatteessa suorittaa tekijöihinjaon polynomisessa ajassa. Jos kvanttitietokoneista tulee käyttökelpoisia, Shorin algoritmi tekee RSA:sta vanhentunutta teknologiaa.
Kirjallisuutta.
Singh, Simon 1999. Koodikirja: salakirjoituksen historia muinaisesta Egyptistä kvanttikryptografiaan. Helsinki: Tammi


Luettelo Rooman keisareista.
Tämä on luettelo Rooman keisareista ensimmäisestä keisarista Augustuksesta aina Länsi-Rooman viimeiseen keisariin Romulus Augustulukseen, joka syrjäytettiin vuonna 476. Luettelo käsittää myös Itä-Rooman keisarit vuoteen 476, minkä jälkeen luettelo jatkuu luettelossa Bysantin keisareista.
Suurin osa Rooman keisareista käytti arvonimeä "augustus". Keisarin nimittämä seuraaja sai yleensä arvonimen "caesar". Vuonna 293 keisari Diocletianus loi uuden järjestelmän jossa hän jakoi valtakunnan kahteen osaan: kumpaakin johti "augustus" ja kummankin alaisena oli yksi "caesar".
Dominaatti.
Vuonna 293 Diocletianus jakoi valtakunnan kahteen osaan Itä- ja Länsi-Roomaan. Uudessa järjestelmässä oli kaksi keisaria, arvonimeltään "augustus", toinen Italiassa ja toinen Kreikassa. Kummallakin keisarilla oli lisäksi nuorempi hallitsijakumppani arvonimeltään "caesar".
Viitteet.
Rooman keisarit
*


Radio Vaasa.
Radio Vaasa on kaksikielinen radioasema, jonka toimipaikkana on Vaasa. Radio Vaasa lähettää ohjelmaa 24 tuntia vuorokaudessa vuoden jokaisena päivänä. Radio Vaasa soittaa kaikenlaista musiikkia: iskelmästä rokkiin suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Radio Vaasa lähettää VPS:n ja Vaasan Sportin vieraspelit suorina lähetyksinä.


RDS.
RDS ("Radio Data System") on FM-radiolähetyksissä käytetty tekniikka datan lähettämiseen radiolähetyksen ohessa. Se on käytössä yleisesti melkein kaikilla radioasemilla Suomessa.


Radio Pooki.
Radio Pooki on paikallisradio, jonka kuuluvuusalue kattaa alueen Pietarsaaresta Ylitorniolle ja sisämaassa Pihtiputaalta Otamäen kautta Rovaniemelle.
Radio Pooki aloitti toimintansa vuoden 1989 lopulla, jolloin se kuului vain Raahen seudulla. Myöhemmin Pookiin liitettiin Ylivieskassa ja Nivalassa toimipaikkojaan pitävä Radio Foni, jolloin kuuluvuusalue laajeni entisen Radio Fonin alueelle. Myöhemmin kuuluvuutta on laajennettu Ouluun ja aina Tornioon saakka. Kuuluvuusalueen ulkopuolella asuvat voivat kuunnella kanavaa internetissä.
Kanava tarjoaa kuuntelijoilleen sataprosenttisesti suomenkielisen, pääasiassa iskelmämusiikin lisäksi muun muassa kuuluvuusalueen uutisia. Ohjelmistoon kuuluu myös mm. viikoittainen jumalanpalvelus, seurat, sekä kahdesti viikossa lähetettävä osto- ja myyntiohjelma "Puotipuksut".
Radio Pookilla on studiot Oulussa ja Raahessa. Kanavan toimitusjohtajana toimi aikaisemmin Tapio Järvelä, mutta kanavan siirryttyä SBS Finlandin omistukseen vuonna 2012, toimitusjohtajaksi vaihtui Leena Puntila. Radio Pookilla on myös oma mainostuotanto. Radio Pookin toimitukset sijaitsevat Raahen Niittykadulla ja Oulun Hallituskadulla. Samassa rakennuksessa Hallituskadulla ovat myös Iskelmä Oulun, Iskelmä Ankkurin ja Radio City Oulun toimitukset.
SBS Finland ilmoitti marraskuussa 2011 ostavansa Radio Pookin osakekannan, ja valtioneuvosto hyväksyi kaupan joulukuussa 2011.
Radio Pooki on siis nykyisin osa SBS Finland -yhtiötä, jonka omistaa kansainvälinen monimediakonserni ProSiebenSat.1 Media AG.


Radio Seinäjoki.
Radio Seinäjoki oli Seinäjoella toiminut kaupallinen radioasema taajuudella 98,2 MHz.
Radio Seinäjoen omistanut toimilupayhtiö Etelä-Pohjanmaan Viestintä Oy harjoittaa nykyään paikallisradiotoimintaa samalla taajuudella nimellä City Pohjanmaa. Asemalla on useita taajuuksia eri puolella Etelä-Pohjanmaata.


Radium.
Radium () on maa-alkalimetalleihin kuuluva alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Ra, järjestysluku 88 ja CAS-numero 7440-14-4. Se on radioaktiivinen, hopeanvalkoinen, pehmeä metalli, jonka elektronegatiivisuus on 0,9 ja ensimmäinen ionisoitumisenergia 510 kJ/mol. Sen löysivät Pierre ja Marie Curie vuonna 1898 Joachimsthalin (nyk. Jáchymovin) pikivälkkeestä. Kymmenestä tonnista piki­välkettä saatiin kuitenkin vain milli­gramma radiumia.
Radium muistuttaa kemiallisilta ominaisuuksiltaan bariumia, mutta on sitä reaktiivisempaa. Radiumyhdisteet värjäävät liekin voimakkaan punaiseksi. Radiumin sukulaisuus kalsiumin kanssa lisää sen vaarallisuutta ihmiselle, sillä se voi kulkeutua luustoon kalsiumin sijaan ja aiheuttaa syöpää. Radiumia käytettiin itsevalaisevissa maaleissa muun muassa kelloissa, kompasseissa ja erilaisissa mittareissa, kunnes sen vaarallisuus huomattiin.
Radiumilla on 25 tunnettua isotooppia, jotka kaikki ovat radioaktiivisia. Niistä neljää esiintyy luonnossakin uraania tai toriumia sisältävissä mineraaleissa, koska ne ovat näistä alkuaineista alkavien hajoamissarjojen välijäseniä. Yleisin ja pitkäikäisin radiumisotooppi on U-238:sta alkavaan hajoamissarjaan kuuluva Ra-226, jonka puoliintumisaika on 1602 vuotta. Sitäkin on luonnossa vain hivenmääriä, sillä se hajoaa edelleen radoniksi ja se taas erinäisten muiden välivaiheiden (Po-218, Pb-214, Bi-214, Po-214, Pb-210, Bi-210, Po-210) kautta lopulta lyijyksi (Pb-206).
Kemiallisen reaktiivisuutensa vuoksi radium ei esiinny luonnossa vapaana alkuaineena vaan ainoastaan yhdisteinä.
Kun radium löydettiin, sitä markkinoitiin lähes ihmelääkkeenä. Varsinkin 1920-luvulla radioaktiivisuutta pidettiin keholle hyödyllisenä, vaikka sen vaarallisuuskin jo tunnettiin. Radiumia myytiin mitä erilaisimpina valmisteina, joiden pitoisuus oli niin suuri, että pitkäaikainen käyttö oli usein hengenvaarallista. Radium­neuloja istutettiin myös syöpä­kasvaimiin, jolloin niistä lähtenyt säteily tuhosi syöpä­solut. Nykyisin säteilysuojelulainsäädäntö rajoittaa ankarasti sen ja muidenkin radioaktiivisten aineiden käyttöä. Lääketieteellisessä sädehoidossakin radiumin ovat pitkälti syrjäyttäneet keinotekoiset radioaktiiviset aineet kuten Co-60 ja Cs-137.


Radioaallot.
Radioaallot ovat taajuusalueen 3 Hz–300 GHz sähkömagneettista säteilyä ja siten osa sähkömagneettista spektriä. Radioaaltojen välityksellä voidaan välittää esimerkiksi radio- ja tv-lähetyksiä ja käyttää matkapuhelinta. Myös tutka ja mikroaaltouuni toimivat radioaalloilla.
Radioaallot etenevät tyhjiössä sekä taajuudesta riippuen myös väliaineissa, muun muassa ilmassa. Radioaaltojen etenemisnopeus riippuu väliaineesta. Tyhjiössä radioaallot etenevät valonnopeudella. Niiden aallonpituus saadaan jakamalla radioaallon nopeus sen taajuudella.
Radioaaltojen synty.
Oletetaan, että kahden pisteen väliin on kytketty sähköinen jännite. Jännite katkaistaan hyvin nopeasti. Sähkökenttä alkaa hävitä, mutta sen muuttuminen synnyttää magneettikentän. Jos väliaine on häviötöntä, kaikki sähkökenttään varastoitunut energia muuttuu magneettikentäksi. Kun sähkökenttä on hävinnyt, magneettikenttä on saavuttanut maksimiarvonsa ja alkaa vuorostaan hävitä. Tämä synnyttää taas sähkökentän ja prosessi toistuu jaksollisesti. Näin syntynyt sähkömagneettinen kenttä leviää ympäristöönsä valon nopeudella. Myös valo on sähkömagneettinen aalto.
Käytännössä radioaalto synnytetään johtamalla suuritajuinen sähkövirta antenniin, joka siirtää energian radioaaltoina etenevään sähkömagneettiseen kenttään.
Taajuusalueet.
Vastaavat aallonpituudet saadaan jakamalla valonnopeus, joka on noin 300 000 km/s, taajuudella. Niinpä esimerkiksi ELF-aaltojen aallonpituus on välillä 10 000–100 000 km, MF-aaltojen välillä 100 m–1 km ja EHF-aaltojen välillä 1–10 mm.
Kuinka suuri on suurtaajuus?
Radioaallon suurtaajuuden käsite on suhteellinen ja se riippuu siihen mihin sitä verrataan. Siten esim. jo 50 Hz signaalin käsittelyssä voidaan joutua suurtaajuustekniikan ja -termistön kanssa tekemisiin: aallonpituus (ilmassa 6 000 km) on valtakuunnan laajuisen verkon suuruusluokkaa. Edelleen PCM-tekniikan siirtonopeus 139 Mb/s voidaan usein käsittää suurtaajuudeksi. Koska 139 Mb/s signaali on kantikasta, on signaalin vaatima taajuuskaista useita satoja megahertsejä. Aallonpituus väliaineesa (~johdin tms.) on aina pienempi kuin ilmassa ja suurtaajuudet ovat samanlaista sähkömagneettista säteilyä kuin näkyvä valo. Englannin kielisen kirjallisuuden mukaan radioaallot (<engl. radio frequency) ovat yleensä pienempiä kuin mikroaallot (<engl. "microwave"); suomenkielinen termi "suurtaajuus", on kuvaavampi. Millimetriaallot (<engl. millimeter waves) ovat suurtaajuuksia, joiden aallonpituus on millimetriluokkaa; millimetriaallot luokitellaan usein mikroaaltoihin kuuluvaksi.
ELF (extremely low frequency 3–30 Hz).
ELF-aaltojen ("Extremely low frequency") taajuus on välillä 3–30 Hz ja aallonpituus välillä 10 000–100 000 kilometriä.
ELF-aallot etenevät pinta-aaltona useita tuhansia kilometrejä. Niitä käytetään pääasiassa sotilaallisiin tarkoituksiin, joissa niillä on kaksi etua: ne tunkeutuvat kohtuullisesti veteen ja toiseksi ydin­räjähdykset ilmakehässä eivät häiritse kyseessä olevia yhteyksiä. Näistä syistä ne sopivat erittäin hyvin strategisten ydinsukellusveneiden yhteysvälineiksi. Ongelmia ovat pieni tiedonsiirtokapasiteetti ja suuret antennit (aallonpituus 10 000–100 000 km).
SLF (super low frequency 30-300 Hz).
SLF-aaltojen aallonpituus 1000–10000 km
ULF (ultra low frequency 0,3–3 kHz).
ULF-aaltojen aallonpituus 100–1000 km
VLF (very low frequency 3–30 kHz).
VLF-aaltojen ("very low frequency", hyvin pienet taajuudet) aallonpituus on välillä 10–100 km. Koska aaltoalue alkaa kymmenestä kilometristä, on aaltoaluetta kutsuttu suomeksi myös peninkulma-aalloiksi.
VLF-alueella radioaallot etenevät pinta-aaltona tuhansia kilometrejä, eivätkä ydinräjähdykset vaikuta niihin merkittävästi. Toisaalta tunkeutuminen veteen on heikkoa. Vastaavasti tiedonsiirtokapasiteetti kasvaa.
LF (low frequency 30–300 kHz).
Low frequency- eli LF-aallot (pienet taajuudet) ovat pisimpiä radioaaltoja, joita käytetään myös ääniyleisradiolähetyksiin, nimittäin AM-pitkä­aalto­lähetyksiin. Niiden aallon­pituus on välillä 1–10 km.
Näitäkin aaltoja käytetään myös sotilaallisiin tarkoituksiin. Ne etenevät pinta-aaltona 900–1700 km. Antennit ovat kohtuullisen kokoisia, mutta tunkeutuminen veteen on erittäin pientä. Samoin niihin ei voida vaikuttaa ydinräjähteillä. Tästä syystä ne soveltuvat muun muassa yhteyksiin, ydinpommittajiin ja alusyksiköihin. Aaltoaluetta on kutsuttu myös kilometriaalloiksi.
Tällä alueella on myös ääniyleisradiolähetyksiä (AM-pitkäaaltolähetykset).
MF (medium frequency 0,3–3 MHz).
MF-alueella eli keskitaajuusalueella aallon­pituus on välillä 100 m – 1 km.
MF-alueella radioaallot etenevät pinta-aaltona lyhyehkön matkan (400 km), mutta tiedonsiirtokapasiteetti on edelleen pieni. Tästä syystä tämän alueen sotilaallinen merkitys on pieni. Alueelta löytyy suuritehoinen LORAN-suunnistusjärjestelmä ja paljon yleisradioasemia (AM-keskiaaltolähetykset). Aaltoaluetta on kutsuttu myös hehtometriaalloiksi.
HF (high frequency 3–30 MHz).
HF-aaltojen aallonpituus välillä 10–100 m.
HF-alueen erikoisuus on lyhyen (noin 50 km, meren yli pidempi) pinta-aallon lisäksi avaruusaalto. Ilmakehässä on 100–300 kilometrin korkeudessa ionisoituneita kerroksia, jotka heijastavat HF-alueen radioaaltoja. Tällöin saadaan muutaman watin teholla yhteyksiä jopa maapallon toiselle puolelle. Sotilaallisina ongelmina on kaukoyhteyksien herkkyys ilmakehän ydinräjähdyksille sekä heijastavien kerrosten vaihtelut vuorokauden, vuodenajan sekä auringonpilkkurytmin mukaan. Tämä tekee yhteyden varman saannin kahden pisteen välillä ammattitaitoa vaativaksi tehtäväksi. Lisäksi avaruusaalto tarkoittaa, että periaatteessa kaikki maailman samalla taajuudella olevat HF-radiot ovat kuultavissa lähes joka paikkaan. HF-alue on siis globaalissa mittakaavassa täynnä.
HF-alueen erikoiskäyttö on ns. OTH-tutka (Over The Horizon -tutka). Lähettämällä HF-alueen radiopulssin tutkan kantama voidaan kasvattaa muutamaan tuhanteen kilometriin. Ongelmina on suuren antennin ja tehon tarve sekä kansainväliset häiriöt HF-alueella. OTH-tutkia on kokeiltu pitkään muun muassa USA:ssa, Neuvostoliitossa ja Australiassa.
Tällä aluella on myös ääniyleisradiolähetyksiä (AM-lyhytaaltolähetyksiä). Aluetta on kutsuttu myös dekametriaalloiksi.
VHF (very high frequency 30–300 MHz).
VHF-aaltojen aallonpituus on välillä 1–10 m. VHF-alueella radioaallot etenevät pääosin suoran säteilyn perusteella enintään 8–30 km. Maksimi etenemisetäisyyttä voi arvioida laskemalla radiohorisontti. Muita etenemistapoja tällä alueella ovat pinta-aalto, lyhyt avaruusaalto ja meteorisironta, kaikki aaltoalueen alapäässä. Alue mahdollistaa suuren tiedonsiirtokapasiteetin (teoreettisesti esimerkiksi 10 800 kappaletta 25 kHz:n puheradiokanavia), ja antenni on kohtuullisen kokoinen liikkuvaankin käyttöön (aallonpituus 1–10 m). Ongelmia ovat lähinnä maaston vaikutus maavoimien ja merivoimien toiminnassa. Tyypilliset puheradioiden sotilastaajuudet sijoittuvat aallonpituuksille 30–80 MHz. Metsän lisävaimennus alkaa myös VHF-alueen alapäästä. Käytännössä pitkien yhteyksien saaminen metsän sisällä on koko VHF-alueella alapäästä alkaen mahdotonta. Aaltoaluetta on kutsuttu myös metriaalloiksi.
Tälle alueelle sijoittuvat myös televisio- ja yleisradiokäytössä olevat alueet VHF I, ULA ja VHF III. Aaltoalueelle sijoittuu myös IEEE:n Std-521-1976:n mukainen tutkataajuus­alue 0,03–0,3 GHz.
ULA-aallot.
VHF-alueelle sijoittuvat myös ULA-aallot eli "ultralyhyet aallot". Niitä käytetään paljon yleis­radio­lähetyksiin.
Suomessa ULA-aaltojen käytöstä määrätään liikenne- ja viestintäministeriön asetuksella, joista viimeinen on annettu 23. kesäkuuta 2010 voimaan astuvaksi 1. elokuuta 2010 alkaen. Siinä yleisradioasemien taajuudet on määritelty radiotaajuuksien käyttösuunnitelman perusteella kymmenessä taajuuskokonaisuudessa, minkä lisäksi on määrätty alueellisen ja paikallisen toimiluvanvaraisen radioitoiminnan käyttämät taajuudet.
Yleisradion lähetyksistä vastasi Yleisradion jakelutekniikka, ennen kuin lähetykset siirrettiin Digita Oy:n hoidettaviksi. Vuosien aikana lähetystaajuudet ovat muuttuneet ja Yleisradion lähetysten lisäksi on tullut myös kaupallisten paikallisradioiden lähetyksiä. Joistain lähetysasemista on luovuttu. Alussa Yleisradion jakelutekniikka välitti Yleisradion yleisohjelmaa, tätä viihteellisempää Rinnakkaisohjelmaa ja ruotsinkielistä ohjelmaa. Sitten neljänneksi ja viidenneksi ohjelmalajiksi tulivat Yleisradion paikallisohjelmat, joita lähetettiin Espoosta kahdella kanavalla sekä Tampereelta ja Turusta yhdellä kanavalla.
Jakelutekniikan verkon kehityksessä on keskimääräistä pienempiä lähetysasemia poistettu käytöstä, lähetystehoja lisätty sekä muutettu yksikanavaiset monofoniset lähetykset kaksikanavaisiksi stereofonisiksi lähetyksiksi.
UHF (ultra high frequency 0,3–3 GHz).
UHF-aaltojen aallonpituus 10 cm – 1 m. Niitä sekä vielä lyhempiä SHF- ja EHF-aaltoja nimitetään myös mikroaalloiksi.
UHF-alueella radioaallot etenevät suoran etenemisen mukaan. Maasto vaikuttaa voimakkaasti esteenä. Yhteyden on oltava lähes näköyhteys antennista toiseen. Aluetta käytetään myös satelliittiyhteyksiin. Suuri kapasiteetti tekee alueesta hyvän monikanavaisten linkkijärjestelmien alueen. Antennit voidaan rakentaa voimakkaasti suuntaaviksi, mutta kohtuullisen kokoisiksi. Niitä on myös käytettävä, jotta saataisiin edes muutamia kilometrejä pidempiä yhteysetäisyyksiä. Suuntaavien antennien käyttö liikkuvissa järjestelmissä on vaikeaa. Tämä rajoittaa UHF-alueen lähinnä siirrettäviin tai kiinteisiin yhteyksiin. Aluetta käytetään myös ilmasta–ilmaan, ilmasta–maahan ja maasta–ilmaan-yhteyksiin.
Tällä taajuudella on myös ISM-taajuusalue (Industrial, Scientific and Medical), jonka käyttö ei vaadi erillistä lupaa.
Tälle alueelle sijoittuu myös television UHF-alue.
Mikroaaltouuni käyttää ruoan lämmittämiseen yleensä 2,4 GHz mikroaaltoja. Aaltoalueelle sijoittuu myös IEEE:n Std-521-1976:n mukainen tutkataajuusalue 0,3–1 GHz.
SHF (super high frequency 3–30 GHz).
SHF-alueella radioaallot etenevät suoran etenemisen mallin mukaan. Antennien välillä on oltava näköyhteys. Aallonpituus on 1–10 cm, eli antennit saadaan erittäin pieniksi tai kohtuullisella antennilla, halkaisija metriluokkaa, saadaan erittäin suuria vahvistuksia. Tällöin säteily suuntautuu pieneen tilaan. Tämä tekee muun muassa tutkan mahdolliseksi. Samalla kyseisen suuren vahvistuksen antavat antennit ovat tämän aaltoalueen yhteyksien edellytys. Tästä syntyy taas vaikeus etenkin siirtyvässä käytössä suunnata antenni vasta-asemaan.
Suuntaaviin antenneihin perustuvien linkkien havaitseminen, kuuntelu ja häirintä on suuntaavien antennien vuoksi erittäin vaikeaa. Muun muassa Yhdysvaltojen MSE-viestijärjestelmä käyttää 15 GHz:n lyhyen kantaman (n. 8 km) linkkejä (Down The Hill) esikunnan ja korkeammalla olevan alueellisen viestikeskuksen tai kaukolinkin välillä.
Alueen alapäätä (3–5 GHz) käytetään myös ns. troposfäärisirontayhteyteen eli tropolinkeissä. Tämä yhteys perustuu alle 10 kilometrin korkeudessa oleviin ilmakehän pyörteisiin ja muihin epätasaisuuksiin, jotka sirottavat niihin osuvan SHF-alueen säteilyn.
Sää alkaa vaikuttaa ensimmäisen kerran tällä alueella, lähinnä sateen muodossa. Voimakas sade vaimentaa sähkömagneettista säteilyä niin paljon, että yhteys saattaa katketa.
EHF (extremely high frequency 30–300 GHz).
EHF-alueella aallonpituus on 1–10 mm. Tästä alueen toinen nimi: millimetrialue. Voimakkaasti suuntaava antenni on mahdollista saada erittäin pieneen tilaan. Tämä tekee täsmäaseisiin (ammuksiin) sijoitetut aktiiviset (ja passiiviset) tutkahakupäät mahdollisiksi. Alueen radioaaltojen etenemistä vaikeuttavat merkittävästi sääilmiöt, lähinnä sade. Myös perusvaimennus ilmakehässä on niin suuri, että lähinnä vain tietyt ikkuna-alueet soveltuvat esimerkiksi viestinsiirtoon.
Sähkömagneettisen spektrin ensimmäinen suuri ilmakehän aiheuttama lisävaimennus on 60 GHz:n kohdalla. Sitä voidaan käyttää myös hyödyksi. Kyseisellä alueella toimivat yhteydet jäävät lyhyiksi (muutama kilometri), mutta samalla niiden havaitseminen, kuuntelu ja häirintä on lähialuetta lukuun ottamatta lähes mahdotonta. Lisäksi tällä alueella olevat yhteydet eivät häiritse merkittävästi toisiaan.
Alueen käyttökelpoisuutta lisää ratkaisevasti mikropiirien valmistuksen siirtyminen 1980-luvun lopulla kyseiselle alueelle (vrt. MIMIC).
Aaltoaluetta on kutsuttu välillä 30–300 GHz millimetriaalloiksi ja välillä 300–3 000 GHz desimillimetriaalloiksi, terasäteiksi tai alimillimetrialueeksi.


Rutherford B. Hayes.
Rutherford Birchard Hayes (4. lokakuuta 1822 – 17. tammikuuta 1893) oli Yhdysvaltain 19. presidentti (1877–1881). Ennen presidenttikauttaan Hayes palveli Unionin armeijassa Yhdysvaltain sisällissodassa edeten aina kenraalimajuriksi asti. Sodan päätyttyä Hayes toimi kongressiedustajana ja Ohion kuvernöörinä ennen kuin haki Yhdysvaltain presidentiksi. Presidentinvaaleissa Hayes hävisi selvästi vastaehdokkaalleen Samuel J. Tildenille, mutta ääntenlaskentaan liittyneiden epäselvyyksien takia republikaanivoittoinen komissio julisti Hayesin presidentiksi. Komissio kuitenkin suostui joihinkin demokraattien vaatimuksista riidan välttämiseksi.
Presidenttinä Hayes toteutti puolueensa lupauksen demokraateille ja veti liittovaltion joukot vanhoista etelävaltioista sekä nimitti useita etelävaltiolaisia korkeisiin poliittisiin virkoihin, mikä suututti osan Hayesin omista tukijoista. Lisäksi Hayes pyrki estämään virkamiesten poliittista nimittämistä ja hopeasta valmistettujen kolikoiden painamisen uudelleenaloittamisen, minkä Hayes pelkäsi aiheuttavan inflaatiota.
Nuoruus.
Rutherford Birchard Hayes syntyi 4. lokakuuta 1822 Delawaressa, Ohiossa. Hänen isänsä, Rutherford Hayes Jr., toimi maanviljelijänä, mutta kuoli 10 viikkoa ennen poikansa syntymää. Hänen poikansa Rutherford ja nuorempi siskonsa Fanny kasvoivat Lower Sanduskyssa, Ohiossa (nykyinen Fremont) yhdessä äitinsä Sophia Birchardin ja liikemies-enonsa Sardis Birchardin kanssa.
Hayes kävi koulunsa Ohion Delawaressa ja Norwalkissa sekä Connecticutin Middletownissa. Vuonna 1842 hän valmistui luokkansa parhaana Kenyon Collegesta ja kolme vuotta myöhemmin lakimieheksi Harvardista. Tämän jälkeen Hayes jatkoi lakiopintojaan Fremontissa Ohiossa ja sai samalla lakimiehenvaltuudet. Vuonna 1849 Hayes muutti Cincinnatiin, jossa hän uskoi olevan paremmat edellytykset lakimiehenammatin harjoittamiseen. Cincinnatissa orjuutta vastustanut Hayes ryhtyi republikaanisen puolueen aktiiviseksi tukijaksi.
Vuonna 1852 Hayes meni naimisiin Lucy Ware Webbin kanssa. Webb oli valmistunut naisille suunnatusta collegesta, mikä oli tuohon aikaan vielä harvinaista: hän olikin Yhdysvaltain ensimmäinen collegesta valmistunut ensimmäinen nainen. Hayes ja Webb saivat yhteensä kahdeksan lasta, joista viisi selvisi aikuisikään asti. Vuonna 1858 Cincinnatin kunnanvaltuusto nimitti Hayesin kaupungin lakimieheksi. Seuraavana vuonna kaupunki uusi Hayesin viran. Virkansa ansiosta hänen asemansa kaupunkiyhteisössä parani merkittävästi.
Pian Yhdysvaltain sisällissodan alkamisen jälkeen Hayes liittyi vapaaehtoisena Unionin armeijaan, jossa hän palveli pitkään majurina Ohion 23. rykmentissä. Hayes loukkaantui vakavasti South Mountainin taistelussa, mutta yleni siitä huolimatta palvelusarvoltaan kenraalimajuriksi.
Poliittinen ura.
Vuonna 1864, Hayesin ollessa yhä rintamalla, republikaanipuolue päätti pyytää häntä ehdolle Yhdysvaltain kongressiin. Hayes suostui pyyntöön, mutta kieltäytyi kampanjoimasta virkaansa. Kirjeessään Ohion valtiovarainministeri William Henry Smithille Hayes sanoi, että ”[sotilas]virkaansa sopiva upseeri, joka tämän kriisin aikana jättäisi virkansa päästäkseen kongressiin tulisi skalpeerata”. Seuraavana vuonna, sodan jo loputtua, hän pääsi Yhdysvaltain edustajainhuoneeseen. Hänet valittiin kongressiin uudelleen seuraavana vuonna, mutta hän erosi virastaan valintaa seuranneena vuonna hakeakseen Ohion kuvernööriksi. Hayes uusi virkansa uudelleen vuonna 1869.
Toisen kuvernöörikautensa jälkeen Hayes olisi halunnut jättää politiikan, mutta taipui puolueensa pyynnöstä hakemaan kongressiin vuonna 1872. Hävittyään vaalit Hayes muutti kasvavan perheensä kanssa takaisin Fremontiin, jossa hän opiskeli lakia seuraavat kolme vuotta ennen kuin haki ja valittiin kolmannelle kaudelleen Ohion kuvernööriksi. Hayes lupasi vaalikampanjassaan muun muassa parantaa mustien äänioikeutta osavaltiossa.
Poliittisella pelillä presidentiksi.
Republikaanien kansallisessa puoluekokouksessa vuonna 1876 puolue oli jakautunut kahtia presidentti Ulysses S. Grantin ja edustajainhuoneen puheenjohtaja James G. Blainen kannattajiin. Lopulta, äänestyksen seitsemännellä kierroksella, puolue päätti valita kompromissiehdokkaana Hayesin. Presidentinvaaleissa Hayesin vastaehdokas oli demokraattien Samuel J. Tilden, joka voitti kansanäänestyksen noin 250 000 äänellä. Floridassa, Louisianassa ja Etelä-Carolinassa sekä republikaanit että demokraatit lähettivät kummatkin eri vaalitulokset osavaltioistaan. Tämän takia kongressi nimitti 15-henkisen komission pohtimaan, kumman puolueen lähettämät äänet näistä kolmesta osavaltiosta tulisi laskea. Koska komissiossa oli republikaanienemmistö, Hayesia tukeneiden republikaanien äänet valittiin oikeiksi. Demokraatit kuitenkin vaativat, että mikäli Hayes valitaan presidentiksi, tulee sisällissodan jäljiltä Konfederaation alueelle valvomaan jätetyt liittovaltion joutkot vetää alueelta ja Hayesin tulee nimittää vähintään yksi etelävaltiolainen kabinettiinsa. Republikaanit suostuivat ehtoihin, ja Hayes valittiin presidentiksi 2. maaliskuuta 1877. Hän vannoi virkavalansa yksityisessä valatilaisuudessa seuraavana päivänä.
Presidenttinä Hayes toteutti lupauksensa demokraateille ja veti liittovaltion joukot etelästä. Näin hän lopetti Rekonstruktiona tunnetun aikakauden, jonka avulla entiset etelävaltiot pyrittiin liittämään takaisin Yhdysvaltoihin. Tämän lisäksi Hayes lupasi liittovaltion rahoitusta etelän infrastruktuurin kohentamiseen ja nimitti useita etelävaltiolaisia korkeisiin poliittisiin virkoihin. Vaikka Hayes sai näin pidettyä demokraatit tyytyväisinä, toiminta suututti osaa Hayesin omista tukijoista. Erityisesti Hayesin nimitystä republikaanien puoluekokouksessa vastustaneet suuttuivat, kun Hayesin suunnitelmat virkamiesten uudistamiseksi tulivat julki. Hayes olisi halunnut lopettaa virkamiesten poliittisen nimityksen ja sen sijaan nimittää nämä todellisten kykyjen mukaan. Hayes kiisteli asiasta erityisesti New Yorkin senaattori Roscoe Conklingin kanssa. Conklingin mukaan Hayes oli pakottanut kaksi New Yorkin tullikamarin parasta byrokraattia, joista toinen sattui olemaan tuleva presidentti Chester Arthur, eroamaan virastaan pelkästään symbolisena eleenä poliittisia nimityksiä vastaan.
Hayesin presidenttikausi oli myös talouspolitiikan osalta ongelmallinen. Yhdysvaltain talous oli kärsinyt huomattavasti sisällissodan takia ja osavaltiot pyrkivät tämän takia vahvistamaan dollarin arvoa. Tämän osavaltiot pyrkivät saavuttamaan edustajainhuoneen Missourin ja Ohion edustajien Richard P. Blandin ja William B. Allisonin ajaman Bland-Allison Act -lakiehdotuksen avulla, joka olisi sallinut kolikoiden lyömisen hopeasta. Hayes pelkäsi lakiehdotuksen lisäävän inflaatiota ja käytti sen takia veto-oikeuttaan lakiehdotuksen hylkäämiseksi. Kongressi kuitenkin kumosi veto-oikeuden käytön niin kutsutulla veto-oikeuden ohituksella, ja lakiehdotus hyväksyttiin.
Presidenttikautensa päätyttyä vuonna 1881 Hayes päätti olla hakematta enää toiselle kaudelle ja vetäytyi politiikasta. Hänen seuraajakseen nousi James Garfield, joka salamurhattiin vain puoli vuotta virkaanastujaisten jälkeen.
Viimeiset vuodet ja kuolema.
Jätettyään Valkoisen talon Hayes muutti perheensä kanssa asumaan takaisin vanhalle Spiegel Grove -kotitilalleen Fremontiin. Fremontista Hayes toimi aktiivisesti vankila- ja koulutusjärjestelmän uudistamisen puolesta. Hayes oli kolmen yliopiston, Ohio Wesleyanin, Western Reserven ja Ohio Staten, luottamusmies ja kristillisen etelän mustien koulutusta parantamaan pyrkineen Slater Fund -yhdistyksen ensimmäinen presidenttin. Vuonna 1883 Hayesista tuli uudelleenorganisoidun National Prison Reform Association -yhdistyksen ensimmäinen presidentti, ja seuraavat lähes kymmenen vuotta hän kiersi ympäri Yhdysvaltoja puhumassa erilaisista poliittisista uudistuksista.
Hayes sairastui vakavasti tammikuussa 1893 ollessaan liikeasioilla Clevelandissa. Hayes pyysi poikaansa Webb Hayesia saattamaan hänet takaisin kotitilalleen Fremontiin, jossa hän kuoli 70-vuotiaana 17. tammikuuta 1893. Hayesin kuoleman jälkeen Webb Hayes perusti Fremontiin Yhdysvaltain ensimmäisen presidentin kirjaston.
Yksityiselämä.
Hayes meni naimisiin Lucy Ware Webbin kanssa vuonna 1852. Webb oli valmistunut naisille suunnatusta "Wesleyan Female College" -collegesta Cincinnatissa ollessaan 18-vuotias. Naisen valmistuminen collegesta oli tuohon aikaan vielä harvinaista: hän olikin Yhdysvaltain ensimmäinen collegesta valmistunut ensimmäinen nainen. Hayes ja Webb saivat yhteensä kahdeksan lasta, joista viisi selvisi aikuisikään asti. Hayesin presidenttikauden päätyttyä vuonna 1881 hän muutti perheineen takaisin Fremontiin, jossa Webb kuoli vuonna 1889.
Hayes piti itseään uskonnollisesti kristittynä, eikä koskaan liittynyt virallisesti mihinkään kirkkokuntaan. Hän kuitenkin kävi vaimonsa, joka oli metodisti, kanssa metodistikirkossa.


Richard Nixon.
Richard Milhous Nixon (9. tammikuuta 1913 Yorba Linda, Kalifornia, Yhdysvallat – 22. huhtikuuta 1994 New York, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen republikaanipoliitikko ja Yhdysvaltain 37. presidentti (1969–1974). Hän on ainoa Yhdysvaltain presidentti, joka on eronnut virastansa kesken kauden. Tämä tapahtui monimutkaisen Watergate-skandaalivyyhden seurauksena.
Oikeustieteellisen koulutuksen saanut Nixon toimi ennen presidenttiyttään kongressin edustajainhuoneen jäsenenä (1946–1950) ja Kalifornian osavaltion senaattorina (1950–1953) sekä Yhdysvaltain 36. varapresidenttinä Dwight D. Eisenhowerin aikana (1953–1961). Hän hävisi vuoden 1960 presidentinvaalit niukasti John F. Kennedylle ja vetäytyi väliaikaisesti politiikasta, mutta teki paluun saman vuosikymmenen lopulla ja voitti vuoden 1968 presidentinvaalit.
Nixonin presidenttikausien suurin haaste oli hänen edeltäjiensä aloittama Vietnamin sota, joka päättyi Yhdysvaltain osalta vuoden 1973 aseleposopimukseen ja amerikkalaisten sotilaiden vetämiseen pois maasta. Ulkopolitiikassa Nixon pyrki lähentämään Yhdysvaltain välejä kommunistiseen maailmaan ja teki historialliset valtiovierailut Pekingiin ja Moskovaan vuonna 1972. Sisäpolitiikassa hän joutui kamppailemaan taloudellisten ongelmien kanssa. Nixon valittiin ylivoimaisella enemmistöllä toiselle kaudelle vuoden 1972 presidentinvaaleissa, mutta hän sotkeutui heti toisen kautensa aluksi Watergate-skandaaliin, joka johti lopulta hänen eroonsa presidentin virasta. Hänen seuraajansa Gerald Ford armahti hänet kaikista rikoksista, mikä aiheutti runsaasti pahaa verta kansalaisten keskuudessa ja johti Fordin suosion rajuun laskuun.
Elämä ennen julkista uraa.
Richard Milhous Nixon syntyi 1913 Yorba Lindan pikkukaupungissa Los Angelesin eteläpuolella. Hän oli toiseksi vanhin Francis ja Hannah Nixonin viidestä pojasta. Richardin syntymän aikoihin perhe viljeli omistamaansa pientä sitruunaviljelmää Yorba Lindassa, myöhemmin heillä oli sekatavarakauppa läheisessä Whittierin kaupungissa. Nixonit olivat kveekareita, ja Richard sai kotonaan tiukan uskonnollisen kasvatuksen.
Richard Nixon valmistui high schoolista kurssinsa parhain arvosanoin ja sai stipendin Harvardin yliopistoon, mutta hänen vanhemmillaan ei ollut varaa lähettää häntä opiskelemaan toiselle puolelle Yhdysvaltoja. Sen sijaan Nixon aloitti opinnot kalifornialaisessa Whittier Collegessa, josta hän sai 1934 stipendin – tällä kertaa täydellä ylöspidolla – Duke University School of Lawiin, maineikkaaseen lakikouluun Pohjois-Carolinassa.
Valmistuttuaan yliopistosta Nixon palasi Kaliforniaan ja työskenteli asianajajana. Vuonna 1940 hän vei vihille opettaja Patricia Ryanin. Avioliitto kesti Pat Nixonin kuolemaan 1993 asti. Pariskunnalle syntyi kaksi tytärtä, Tricia ja Julie. Julie meni vuonna 1968 naimisiin Dwight D. Eisenhowerin pojanpojan kanssa.
Toisessa maailmansodassa Nixon palveli laivastoupseerina eteläisellä Tyynellämerellä.
Kongressin jäsen ja varapresidentti.
Nixon lähti mukaan valtakunnanpolitiikkaan toisen maailmansodan veteraanina, kuten monet muutkin aikalaisensa. Hänet valittiin 1946 kongressin edustajainhuoneen jäseneksi republikaanien ehdokkaana. Nixon istui edustajainhuoneessa vuoteen 1950, jolloin hän nousi senaattiin toisena Kalifornian osavaltion senaattorina. Kongressiaikanaan Nixon toimi aktiivisesti edustajainhuoneen epäamerikkalaista toimintaa tutkineen komitean (Un-American Activities Committee) jäsenenä. Nixon hyödynsi antikommunismia uransa edistämisessä ja osallistui näkyvästi komitean järjestämiin kommunisteiksi epäiltyjen henkilöiden kuulusteluihin. Tämä toi hänelle elinikäisiä vastustajia mediaan.
Vuonna 1952 republikaanien presidenttiehdokas Dwight D. Eisenhower valitsi senaattori Richard Nixonin varapresidenttiehdokkaakseen. Vaalitaistelun aikana Nixonia syytettiin kampanjarahojen väärinkäytöstä, johon tämä vastasi pitämällä näyttävän ja emotionaalisen televisiopuheen. Puheessaan Nixon antoi yksityiskohtaisen selvityksen taloudellisesta tilanteestaan ja maalasi itsestään ja perheestään kuvan vaatimattomina ja säästäväisinä sekä haastoi demokraattien presidenttiehdokkaan Adlai Stevensonin antamaan vuorostaan samanlaisen selvityksen. Nixonin puhe oli ensimmäisiä merkittäviä tapauksia, joissa poliitikko käytti televisiota vedotakseen suoraan kansaan.
Nixon nousi varapresidentiksi 1952 ja uusi paikkansa 1956. Hän onkin ainoa henkilö Yhdysvaltain historiassa, joka on valittu kahdesti varapresidentiksi ja kahdesti presidentiksi. Vaikka varapresidentin virkaan ei kuulunut todellista valtaa vaan lähinnä muodollisia ja seremoniallisia tehtäviä, Nixon piti näkyvää profiilia koko kahdeksanvuotisen kautensa ajan. Hän oli ensimmäinen varapresidentti, joka joutui oikeasti toimimaan presidentin väliaikaisena viransijaisena; Nixon teki tämän peräti kolmesti iäkkään Eisenhowerin sairauskohtausten aikana.
Varapresidenttikauden kuuluisin tapaus sattui vuonna 1959 Moskovassa Yhdysvaltoja esitelleen suurnäyttelyn avajaisissa, jossa Nixon ja Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov ajautuivat julkiseen väittelyyn kapitalistisesta ja kommunistisesta järjestelmästä. Näyttelyyn oli pystytetty mallitalo, jollaiseen esittelytekstien mukaan jokaisella yhdysvaltalaisella oli varaa ja jonka keittiö oli varustettu viimeisimmillä kodinkoneilla. Nixonin ja Hruštšovin väittely tapahtui talon keittiössä: Nixon käytti kodinkoneita esimerkkinä siitä, miten Yhdysvallat kehittää aseiden ja ydinpommien lisäksi myös ihmisiä hyödyttävää teknologiaa, kun taas Hruštšov piti koneita ylellisyysesineinä ja tiedusteli onko amerikkalaisilla myös kodinkone, joka ”tunkee ruoan heidän kurkuistaan alas”.
Presidentinvaalit 1960 ja 1968.
Nixon tervehtii lapsia vuoden 1972 vaalikampanjansa aikana.
Nixon valittiin republikaanien ehdokkaaksi vuoden 1960 presidentinvaaleihin, vastustajanaan demokraattien John F. Kennedy. Hän oli ensimmäinen varapresidentti, joka käytti virkaa ponnahduslautana presidenttiyden tavoittelemiseen. Nixon vetosi kampanjassaan pitkään poliittiseen kokemukseensa ja markkinoi itseään Eisenhowerin työn jatkajana, kun taas Kennedy vaati maan johtoon ”uutta verta” ja syytti Eisenhowerin-Nixonin hallintoa ulkopoliittisesta pehmeydestä. Nixonin asemia haittasi se, että hänen ja Eisenhowerin välit olivat pitkän yhteistyön aikana tulehtuneet, eikä istuva presidentti tukenut avoimesti varapresidenttinsä kampanjaa. Kun Eisenhowerilta kysyttiin, mihin tärkeisiin poliittisiin päätöksiin Nixon oli viimeisen kahdeksan vuoden aikana osallistunut, tämä vastasi: ”Antakaa viikko aikaa, niin yritän keksiä yhden.”
Vaalitaistelu oli erittäin tiukka, ja lopulta Nixon hävisi vaalit Kennedylle vain 100 000 äänen erolla. Vaalien rehellisyydestä keskustellaan edelleen. Vaalien tulosta pidetään myös ensimmäisenä televisioväittelyssä ratkenneena: raikkaanoloinen meikattu Kennedy vaikutti televisiossa energisemmältä kuin hikoilevan oloinen meikkaamaton Nixon. Kaksi vuotta myöhemmin 1962 Nixon pyrki kotiosavaltionsa Kalifornian kuvernööriksi, mutta hän hävisi demokraatti Pat Brownille. Hävittyään vaalit Nixon piti lehdistötilaisuuden, jossa hän ilmoitti jättävänsä politiikan ja julisti lehdistölle että ”teillä ei ole enää Dick Nixonia potkittavananne” (”You don’t have Dick Nixon to kick around any more”).
Nixon muutti New Yorkiin ja työskenteli menestyvän asianajotoimiston osakkaana. Ero politiikasta ei kuitenkaan kestänyt kauan. Vuoden 1966 kongressivaaleissa hän kampanjoi ympäri maata republikaanien puolesta, ja vuoden 1968 presidentinvaalien alla hän voitti helposti puolueensa esivaalin. Nixonin voittoa varsinaisissa presidentinvaaleissa 1968 siivitti demokraattisen puolueen hajanaisuus. Istuva demokraattipresidentti Lyndon B. Johnson luopui jatkokauden tavoittelusta epäsuosionsa vuoksi ja ilmoitus jakoi puolueen pahasti. Demokraattien ehdokkaaksi vaikean esivaalitaistelun jälkeen valittu Hubert Humphrey ei missään vaiheessa nauttinut koko puoluekentän tukea. Lisäksi itsenäisenä ehdokkaana presidentiksi pyrkinyt George Wallace söi hänen kannatustaan etenkin perinteisesti demokraatteja äänestäneissä etelävaltioissa.
Vaalikampanjassaan Nixon ilmoitti edustavansa yhdysvaltalaisten ”hiljaista enemmistöä”, tavallisia konservatiivisia amerikkalaisia, jotka vastustivat hippiliikettä ja sodan vastaista radikalismia. Hänen tärkein vaalilupauksensa oli lopettaa Vietnamin sota, joka oli alkanut Johnsonin presidenttikaudella ja oli tärkein syy tämän epäsuosioon, ja tuoda maalle ”kunniallinen rauha” (”Peace with honor”). Tästä huolimatta Nixon ei kampanjansa aikana tarkemmin selittänyt, millaisin keinoin hän aikoi Vietnamin konfliktiin puuttua. Demokraatit ja lehdistö alkoivat puhua Nixonin ”salaisesta suunnitelmasta”.
Presidenttiys.
Nixonin lupaukset Vietnamin sodan lopettamisesta ”kunniallisesti” ”salaisen suunnitelman” avulla osoittautuivat tyhjiksi, kun sota eskaloitui entisestään ja Johnsonin keskeyttämät Hanoin pommitukset aloitettiin uudelleen.
Lisäksi aloitettiin Vietnamin naapurimaiden, ennen kaikkea Kambodžan, pommitukset Vietkongin huoltoreittien tuhoamiseksi. Tämä kansainvälisen oikeuden vastainen sotatoimi saatiin pidettyä pitkään salassa.
Sodanvastaiset protestit kiihtyivät entisestään. Poliisi ja kansalliskaarti hajottivat säännönmukaisesti väkivalloin rauhallisia mielenosoituksia. Pahimmissa tapauksissa yhteenotot johtivat kuolonuhreihin, kuten Kentin valtionyliopistossa Ohiossa 4. toukokuuta 1970 tapahtuneessa verilöylyssä, jossa neljä opiskelijaa sai surmansa ja yhdeksän haavoittui kansalliskaartin avattua tulen rauhanomaisesti mieltään osoittanutta opiskelijajoukkoa kohti. Tällaiset tapahtumat voimistivat entisestään sodanvastaista mielialaa maassa ja Nixonin hallituksen oli lopulta aloitettava niin sanottu vietnamisaatio eli yhdysvaltalaisten joukkojen korvaaminen etelävietnamilaisilla. Prosessi vietiin loppuun vuonna 1973, kun Yhdysvallat virallisesti vetäytyi Etelä-Vietnamista.
Nixonin aloitteita sekä Neuvostoliittoon että erityisesti kommunistiseen Kiinaan pidetään yleisesti hänen tärkeimpinä liennytystä tukeneina ulkopoliittisina tekoinaan.
Nixon oli ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, joka vieraili virkakautensa aikana kaikissa maan 50:ssä osavaltiossa.
Nixon ilmoitti vuonna 1971 haluavansa solmia diplomaattiset suhteet Kiinan kansantasavaltaan ja ilmoitti pian matkustavansa Kiinaan valtiovierailulle. Matka tapahtui Vietnamin sodan yhä riehuessa ja toisaalta Kiinan ja Neuvostoliiton rajakiistojen yhä kärjistyessä.
Washingtonin ja Pekingin suhteiden jää oli alkanut murtua huhtikuussa 1971, kun yhdysvaltalainen pöytätennisjoukkue kutsuttiin Kiinaan. Tapausta alettiin nimittää ”ping-pong-diplomatiaksi”.
Kiinaan Nixon saapui 21. helmikuuta 1972. Hän oli ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, joka vieraili maassa. Hänen mukanaan oli puoliso Pat Nixon sekä neuvonantaja Henry Kissinger.
Samalla hän hyväksyi Kiinan ottamisen jäseneksi vuonna 1971, ja Yhdysvaltain liittolainen Taiwan joutui luovuttamaan turvallisuusneuvostopaikkansa mannerkiinalaisille.
Ajoitus oli hyvä, sillä Vietnamin rauhanneuvottelut käynnistyivät vuonna 1972.
Pekingin lentokentällä oli Nixonia tapaamassa ulkoministeri Zhou Enlai. Nixon tapasi myös puhemies Mao Zedongin, jolle hän totesi että on vain yksi Kiina ja se on Kiinan kansantasavalta. Kiinan vierailunsa aikana Nixon vieraili muun muassa Kiinan muurilla ja Shanghain satamakaupungissa. Taiwanissa Nixonin vierailua kommunistiseen Kiinaan protestoitiin äänekkäästi.
Watergate-skandaali.
Nixon ilmoittaa eroavansa presidentin virasta 1974.
Nixonin uudelleenvalitsemiskampanja vuoden 1972 vaaleissa johti lopulta hänen eroonsa virastaan ensimmäisenä Yhdysvaltain presidenttinä. Huolimatta Nixonin jatkuvasta etumatkasta demokraattien ehdokkaaseen George McGoverniin hänen kampanjahenkilökuntaansa kuuluvia miehiä murtautui demokraattipuolueen päämajaan kesäkuussa 1972. Heidän jäätyään tästä kiinni sai alkunsa ns. Watergate-skandaali, johon liittyneiden Nixonin valehtelun, rikostutkintamateriaalin tuhoamisen, tutkinnan tahallisen viivästyttämisen (todistusaineisto nauhalla) ja suoranaisten rikosten seurauksena Nixon joutui eroamaan. Nixon ja hänen varapresidenttinsä Spiro Agnew ehdittiin valita selvällä enemmistöllä toiselle kaudelle ennen kuin rikosvyyhti alkoi purkautua.
Watergate-tutkinnan edetessä Agnew joutui eroamaan jäätyään kiinni 1960-luvulla vastaanottamistaan lahjuksista. Hänen tilalleen varapresidentiksi nimitettiin Gerald Ford, joka Nixonin erottua 9. elokuuta 1974 astui hänen tilalleen presidentiksi ja armahti Nixonin kaikista mahdollisista rikoksista. Ford oli presidentti ja varapresidentti, jota kansa ei siis valinnut kumpaankaan virkaan.
Nixonin perintö.
Nixonin ensimmäinen merkittävä eroamisen jälkeinen julkinen esiintyminen tapahtui 23. maaliskuuta 1977 kun BBC:n toimittaja David Frost haastatteli Nixonia kaksi tuntia päivässä, kolmen päivän aikana. Nauhoitus tapahtui Kaliforniassa sijaitsevassa yksityishuvilassa. Se lähettiin Yhdysvalloissa sarjana.
Erottuaan presidentinvirasta Nixon kirjoitti yhdeksän kirjaa, joissa hän analysoi muun muassa asevarustelu- ja ulkopoliittista tilannetta. Viimeinen kirja "Beyond Peace" ilmestyi vain pari viikkoa ennen Nixonin kuolemaa.
Nixon kuoli 22. huhtikuuta vuonna 1994 New Yorkissa olevassa sairaalassa ollessaan 81-vuotias. Hän oli saanut 18. huhtikuuta halvauksen.
Nixonin kuolema käynnisti uudelleenarvioinnin hänen presidenttikaudestaan. Uuskonservatiivit näkivät hänessä väärinymmärretyn sankarin, vastustajien pitäessä Nixonia edelleen rikollisena, joka oli turmellut Yhdysvaltain presidentti-instituution. Nixonin hautajaisten yhteydessä korostettiin ensin mainittua tulkintaa: hänet haudattiin juhlallisin menoin kaikkien elossa olleiden presidenttien läsnä ollessa. Hänen hautakiveensä kirjoitettiin "The Peace Maker" eli rauhantekijä.
Presidentti Richard Nixon on populaarikulttuurissa suosittu viittausten kohde, hänen hahmonsa on nähty useita kertoja muun muassa piirrossarja Futuramassa. Nixon pyrki itsekin aktiiviurallaan hyödyntämään toisinaan julkisuuden kevyempiä muotoja muun muassa tapaamalla laulaja Elvis Presleyn 1970-luvulla. Rock 'n' rollin kuninkaan ja Yhdysvaltain presidentin kättelystä Valkoisen talon virkahuoneessa otettu valokuva on päässyt lähes kulttiasemaan.


Ryanair.
a> -matkustajakone, tämä konetyyppi ei enää ole Ryanairilla käytössä.
Ryanair on irlantilainen Euroopan suurin halpalentoyhtiö. Yrityksen kilpailustrategiana on kustannusjohtajuus, mikä on mahdollistanut lentojen hintojen pitämisen alhaisina. Yritys on keskittynyt Euroopan sisäisiin, lyhyisiin lentoihin, jolloin voidaan maksimoida aika, jonka koneet ovat ilmassa liikevaihtoa keräämässä.
Yritys pyrkii korkeaan kustannustehokkuuteen monella eri tavalla, yritys ei muun muassa tarjoa palveluita, kuten ilmaista ruoka- ja juomatarjoilua, ja se käyttää pienempiä, syrjäisiä ja edullisia lentokenttiä (kuten esimerkiksi Suomessa Tampere-Pirkkalan halvalla ostettua vanhaa terminaalia, tai Lontoossa Stansted). Asiakkaille tämä näkyy halvempina hintoina ja vähentyneenä palvelutarjontana. Toisaalta maakuljetukset kauempana sijaitseville kentille vievät aikaa ja rahaa nekin. Lentoreitit ovat melko lyhyitä.
Yrityksen ydinosaaminen perustuu hinnalla operointiin sekä logistiikan optimaaliseen hallintaan. Ryanairin vahvuutena pidetään kokemusta ns. halpalentoyhtiönä toimimisesta. Yritykselle tunnusomaisena pidetään myös nykypäivän tietotekniikan hyödyntämistä yhä tehokkaammin, esimerkiksi yhtiö myy lähes kaikki lippunsa matkustajille suoraan Internetin kautta.
Tavallisesti halpalentoyhtiöiden tulo markkinoille laskee lentojen hintoja kautta linjan, ja niin on käynyt myös vuoden 2000 jälkeen, jolloin Ryanair lanseerasi Euroopan laajimman lentojen suoran varausmahdollisuuden kotisivuillaan.
Yritys on sen jälkeen laajentunut nopeasti ja menestyksekkäästi eri puolille Eurooppaa ja toiminta on pysynyt kannattavana.
Viime aikoina Ryanair on saanut julkisuutta kiistellyistä hinnankorotuksistaan, sekä lisämaksusuunnitelmistaan. mm. liikalihavuuslisä ja wc:n käyttömaksu (joka kuitenkin osoittautui vain julkisuustempaukseksi).
Ryanair perii myös lisämaksun, jos lähtöselvitys tehdään lentokentällä internetin sijasta. Nykyisin lentokentillä ei voi enää tehdä Ryanairin lähtöselvityksiä, vaan tämä on tehtävä yhtiön kotisivuilla.
Euroopan unioni aloitti myyntikäytäntöjen tutkimisen vuonna 2007. Sen jälkeen unionissa on otettu käyttöön kaksi lakiuudistusta, joiden avulla viranomaisten on helpompi puuttua yhtiöiden toimintaan, yksi näistä yhtiöistä on Ryanair.
Reitit ja lentokentät.
Ryanair liikennöi alkuvuonna 2006 seuraaviin maihin: Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Yhdistynyt kuningaskunta, Italia, Itävalta, Latvia, Liettua, Norja, Portugali, Puola, Ranska, Ruotsi, Saksa, Slovakia, Suomi, Tšekki, Tanska ja Unkari.
Tärkein solmukohta liikenteessä on Lontoon Stansted.
Suomessa Ryanair aloitti liikennöinnin aluksi Tampere-Pirkkalan lentoasemalta, josta on lentoja Stanstediin, Milanoon, Saksaan Frankfurt-Hahniin, Riikaan, Dubliniin, Edinburghiin, Malagaan ja Bremeniin. Aiemmin yhtiö lensi Tampereelta myös Tukholman eteläpuolella sijaitsevalle Skavstan kentälle sekä Liverpooliin (7.5.2007 saakka).
Vuoden 2010 alkupuolella yhtiö aloitti lennot Lappeenrannasta Düsseldorf-Weezeen. Marraskuussa 2010 yhtiö avasi uuden yhteyden Lappeenrannasta Brysseliin, jossa se käyttää noin 60 kilometrin päässä sijaitsevaa Bryssel Charleroi -kenttää. Lappeenranta-Milano -reitti avautui maaliskuussa 2011.
Huhtikuussa 2012 yhtiö aloitti liikennöinnin Turusta Lontooseen, Brysseliin, Barcelonaan ja Málagaan.
Lentokoneet.
Ryanair käyttää pääasiassa uudehkoja Boeing 737-800-lentokoneita, joita sillä on käytössään 202 kpl. Lisäksi yhtiöllä on tilauksessa 129 saman tyypin uutta lentokonetta.


Radon.
Radon () on hajuton, mauton ja näkymätön radioaktiivinen jalokaasu. Se aiheuttaa Suomessa arviolta 300 keuhkosyöpää vuosittain. Radon syntyy maankuoressa ja kaikessa kiviaineksessa jatkuvasti uraanin ja toriumin hajoamisen välituotteena.
Radonin kemiallinen merkki on Rn, järjestysluku 86 ja CAS-numero 10043-92-2.
Yksiköt.
Ilman radonpitoisuus on luonnossa niin alhainen, ettei sitä voida mitata kemiallisin menetelmin, vaan ainoastaan sen lähettämän säteilyn avulla. Siksi pitoisuuksia ei yleensä ilmaistakaan grammoina tilavuusyksikköä kohti eikä massa- tai tilavuusprosentteina vaan becquereleinä. Becquerel (Bq) on radioaktiivisuuden SI-yksikkö ja tarkoittaa sellaista määrää radioaktiivista ainetta, jossa yksi atomiydin sekunnissa hajoaa lähettämällä säteilyä. Koska radon-222-atomin massa on 222 atomimassayksikköä eli 222·1,660·10−24 = 3,686 · 10−22 grammaa ja sen hajoamisvakio on 2,098 · 10−6 s−1, voidaan kuitenkin laskea, että 1 Bq radonia vastaa noin 0,177 femtogrammaa eli 0,177 · 10−15 grammaa. Pitoisuuden ollessa 1 Bq/m3 on litrassa ilmaa noin 480 atomia radonia eli noin yksi radonatomi 5,6 ·1019 molekyyliä kohti.
Luonnossa.
Radonilla ei ole vakaita isotoopeja, mutta sillä on 36 tunnettua radioaktiivista isotooppia, joiden atomimassat ovat välillä 193-228. Radonin vakain isotooppi on Rn-222, jonka puoliintumisaika on 3,8235 päivää. Rn-222 isotooppia syntyy radiumin Ra-226 hajoamisessa, joka on eräänä välivaiheena maaperän tavallisimman uraani-isotoopin U-238 hajoamissarjassa. Radon-222 muuttuu alfahajoamisessa poloniumisotoopiksi Po-218 sekä edelleen muutaman välivaiheen jälkeen vakaaksi lyijyisotoopiksi Pb-206.
Kaasumaisena aineena radon pääsee helposti liikkumaan maaperässä ja edelleen siirtymään ilmakehään. Ulkoilmassa radonpitoisuus laimenee nopeasti ja on Suomessa keskimäärin 10 Bq/m3. Sen sijaan asunnon sisäilman radonpitoisuus voi nousta hyvinkin korkeaksi, esimerkiksi jos asunnossa on huono ilmanvaihto ja asuntoon pääsee virtaamaan radonpitoista ilmaa maaperästä.
Suomessa radonpitoisuus on keskimääräistä korkeampi varsinkin monilla harjualueilla kuten Pispalanharjun alueella Tampereella sekä Salpausselän alueella Lahdessa.
Terveyshaitat.
Sisäilmassa leijuvat radonin hajoamistuotteet kulkeutuvat hengityksen mukana keuhkoihin. Hajoamistuotteet tarttuvat keuhkojen sisäpintaan, missä ne lähettävät alfasäteilyä. Keuhkojen saama säteilyannos lisää riskiä sairastua keuhkosyöpään. Pienikin säteilyannos voi aiheuttaa syövän, joskin todennäköisyys on tällöin pieni. Mitä kauemmin ja mitä suuremmassa radonpitoisuudessa oleskelee, sitä suurempi riski on.
Radon on tupakoinnin jälkeen merkittävä keuhkosyövän aiheuttaja.
Suomessa todetaan vuosittain 2 000 keuhkosyöpää, joista radonin arvioidaan aiheuttavan noin 300. Tupakoitsijoilla radonista aiheutuva riski on suurempi kuin tupakoimattomilla.
Nykytietämyksen mukaan radon ei aiheuta muita terveyshaittoja kuin keuhkosyöpää. Se ei aiheuta allergisia reaktioita, huimausta, väsymystä eikä muita sen kaltaisia tuntemuksia. Radon ei myöskään vahingoita esineitä tai elintarvikkeita, joita säilytetään tilassa, jossa on suuri radonpitoisuus. Kun esine tuodaan pois tilasta, sen pinnalle kertyneet radonin hajoamistuotteet katoavat muutamassa tunnissa.
Mittaaminen.
Radonpitoisuuden mittaaminen on helppoa ja siihen on kaupallisesti saatavilla olevia mittareita. Esimerkiksi Säteilyturvakeskuksesta voi ostaa huoneilman radonin mittaamiseen tarkoitettuja radonmittauspurkkeja. Mittauspurkin halkaisija on noin 5 cm. Radonkaasu tunkeutuu purkkiin kannessa olevien reikien lävitse. Radonmittauskausi on lämmityskaudella marraskuun alusta huhtikuun loppuun. Purkkeja pidetään asunnossa vähintään kaksi kuukautta, minkä jälkeen ne palautetaan Säteilyturvakeskukseen tutkittaviksi.
Korkean pitoisuuden alentaminen.
Uudisrakentamisessa suurin sallittu radonpitoisuus on 200 Bq/m³ vuosikeskiarvona mitattuna. Vanhoille rakennuksille raja-arvo on 400 Bq/m³. Ulkoilman radonpitoisuus on noin 10 Bq/m³. Enimmäisarvot perustuvat sosiaali- ja terveysministeriön päätökseen. Sosiaali- ja terveysministeriössä harkitaan parhaillaan vanhojen asuntojen raja-arvon laskemista.
Jos huoneilman radonpitoisuus ylittää 400 Bq/m3, asunnon omistajan tulisi ryhtyä toimenpiteisiin radonpitoisuuden alentamiseksi. Tehokkain menetelmä on imeä radonpitoista ilmaa maaperästä talon alta tai sen välittömästä läheisyydestä. Jos asunnon ilmanvaihto on alun perin ollut huono, voi ilmanvaihtoteknisillä toimenpiteillä päästä myös hyviin tuloksiin. Tiivistämällä maanvastaisia lattiarakenteita voidaan myös alentaa talon radonpitoisuutta.
Radon on huomioitava uudisrakentamisessa. Radonturvallisella rakentamisella estetään radonin pääsy sisään ja samalla varmistetaan muutenkin hyvä sisäilman laatu. Radonin torjunta uudisrakentamisessa on halvempaa ja helpompaa kuin radonkorjausten tekeminen jälkeenpäin. Tehokkaita torjuntamenetelmiä ovat radonputkiston asentaminen lattialaatan alle sekä talon alapohjassa ja maanvastaisissa seinissä olevien rakojen ja läpivientien tiivistäminen ilmatiiviiksi.
Yhdisteet.
Jalokaasuna radon muodostaa vain harvoja yhdisteitä ja vain kaikkein reaktiivisimpien alkuaineiden kanssa. Fluorin kanssa se reagoi muodostaen radonfluoridia, joka on kiinteää ainetta, mutta hajoaa höyrystyessään takaisin alkuaineikseen.
Historia.
Radon löydettiin vuonna 1900, kun Friedrich Ernst Dorn tutki radiumin ja muiden radioaktiivisten aineiden ominaisuuksia. Tuolloin havaittiin, että radiumista samoin kuin aktiniumista ja toriumista lähtee kaasua, joka myös on radioaktiivista ja jonka vaikutuksesta lähellä olevien esineiden pinnalle muodostuu radioaktiivinen kerrostuma. Alkuaineeksi radonin tunnisti kaksi vuotta myöhemmin Ernest Rutherford. Radioaktiivisia kaasuja nimitettiin aluksi emanaatioksi". Tuolloin ei isotoopin käsitettä vielä tunnettu, joten eri aineista lähteviä radonin isotooppeja Rn-222, Rn-219 ja Rn-220 pidettiin kolmena eri alkuaineena. Niistä käytettiin lähteensä mukaan aluksi nimiä "radium"-, "aktinium"- ja "toriumemanaatio", myöhemmin lyhemmin radon, aktinon ja toron. Myöhemmin ne kaikki kuitenkin osoittautuivat saman aineen isotoopeiksi, ja niistä kaikista käytetään nykyisin nimenä radon. Myös nimeä "niton" on aikaisemmin käytetty..
Nykyisin radonilla ei ole hyöty­käyttöä, mutta aikoinaan sitä on käytetty syövän hoitoon.
Kirjallisuutta.
Paile W. (toim.). Säteilyn terveysvaikutukset. Säteilyturvakeskus, Helsinki 2002. ISBN 951-712-499-6.


Suomi.
Suomen tasavalta eli Suomi () on valtio Pohjois-Euroopassa Itämeren rannalla. Suomi kuuluu Pohjoismaihin ja Euroopan unioniin. Se rajautuu idässä Venäjään ja sen alaiseen Karjalan tasavaltaan, pohjoisessa Norjaan ja lännessä Ruotsiin. Etelässä lähin maa on Viro Suomenlahden eteläpuolella. Ahvenanmaa on Suomen demilitarisoitu maakunta, jolla on itsehallinto.
Suomi kuuluu maapallon lämpövyöhykkeistä pääosin lauhkeaan vyöhykkeeseen ja sen pohjoisosaan, jota voidaan nimittää myös viileäksi vyöhykkeeksi. Kasvillisuusvyöhykkeistä Suomi kuuluu pääosin pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen.
Suomi on verraten harvaan asuttu maa, ja sen 5,4 miljoonaa asukasta keskittyvät pääosin maan etelä- ja keskiosiin. Maan perustuslaki määrittelee kansalliskieliksi suomen (puhujia 90,0 % väestöstä vuoden 2011 lopussa) ja ruotsin (5,4 %).
Suomi valittiin maailman onnistuneimmaksi maaksi vuonna 2012. Kategorioina ovat muun muassa tasa-arvo, köyhyys ja valtion talous, ihmisoikeudet ja turvallisuus.
Nimi.
Sanan "Suomi" etymologiasta ei ole täyttä varmuutta. Se on ilmeisesti ollut alun perin Suomenlahden ympäristöä ja sittemmin lähinnä Varsinais-Suomea koskeva nimitys ja laajentunut vasta myöhemmin tarkoittamaan koko maata. Sanaa on käytetty jo Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa nimen "Somewesi" osana, jolloin se on kuitenkin merkinnyt Viipurinlahden pohjukkaa, jonka suomenkielisenä nimenä vieläkin on Suomenvedenpohja. Varhaisimmissa selityksissä sana on selitetty "suon" tai "suomun" johdokseksi, mutta uudempien tulkintojen mukaan se on lainasana. Lainan yhdeksi mahdolliseksi lähteeksi on esitetty kantabaltin maata (merkityksessä 'seutu', 'alue', 'valtapiiri') tarkoittavaa sanaa *zemē, josta myös nimet Häme ja saame olisivat peräisin. Toisen selityksen mukaan sana olisi lainattu indoeurooppalaisesta ihmistä tarkoittavasta sanasta (merkityksessä 'väki', 'kansa'), jolloin se olisi samaa juurta kuin esimerkiksi latinan "homo", ihminen.
Nykyään nimen "Suomi" vastineita käytetään itämerensuomalaisten kielten lisäksi saamelaiskielissä, latviassa, liettuassa ja gaelissa. Valtaosassa maailman kieliä maasta käytetään ruotsin ”Finland” -nimeä vastaavaa sanaa. Tämänkään nimen etymologiasta ei ole varmuutta. Tacituksen antiikin aikana mainitsemat "fennit" ovat todennäköisimmin viitanneet saamelaisiin. Latinankielinen bulla ”Gravis admodum” vuodelta 1171 tai 1172 saattaa olla ensimmäinen asiakirjalähde, jossa "finneillä" on tarkoitettu suomalaisia. Termi on "Suomen" tavoin viitannut aluksi läntisen Suomen alueeseen, kuten nimi "Fialanda" paavi Innocentius III:n kirjeessä vuodelta 1209 ja "Finland" Egillin, Kalju-Grímrin pojan, saagassa 1200-luvun alkupuoliskolta. Se on tarkentunut sitten Varsinais-Suomeksi, kirjallisessa lähteessä ensimmäisen kerran 23. tammikuuta 1229, seuraavaksi vasta 1300-luvulla keskiajan asiakirjoissa.
Kun Ruotsi oli vuonna 1340 liittänyt valloittamansa Länsi-Karjalan, jota oli aiemmin hallittu erillisenä, samaan hallintokokonaisuuteen muun valloittamansa alueen kanssa, alettiin uutta kokonaisuutta nimittää ”Itämaaksi” () erotuksena jo aiemmin valloitetusta läntisestä Suomesta. Nimi Itämaa esiintyy asiakirjoissa ensi kerran 6. joulukuuta 1344. Termi Finland esiintyy kuitenkin jo 1300- ja 1400-luvuilla toisinaan rinnasteisena Österlandille. Termi ”Finland” vakiintui vähitellen koko Ruotsin valloittaman alueen, siis läntisen Suomen ja Länsi-Karjalan, yhteiseksi nimeksi etenkin 1400-luvun jälkipuoliskolla, mutta sitä käytettiin samanaikaisesti myös Varsinais-Suomesta. Lukija joutui aina päättelemään asiayhteydestä, kummasta on kyse, samoin kuin Svecia-termin kohdalla jouduttiin päättelemään, onko kyse koko Ruotsista vai vain Sveanmaasta. Viimeksi termiä Österland käytti Kustaa Vaasa vuonna 1525. Pohjanmaata Suomi-käsite ei kuitenkaan aina sisältänyt vielä 1700-luvullakaan.
Esihistoria.
a>ssa Suomen esihistorialliselta ajalta kuuluvat Pohjois-Euroopan laajimpiin.
Kivikausi.
Jos Pohjanmaalta esiin kaivetun Karijoen Susiluolan löydöt on tulkittu oikein, Suomessa on asunut neandertalinihmisiä jo paleoliittisella kivikaudella 130 000 vuotta sitten, ennen edellistä jääkautta. Vanhimmat varmat todisteet ihmisasutuksesta Suomen alueella ovat Lahden Ristolasta ja Orimattilasta noin vuodelta 8700 eaa. Väestö saapui etelän ja kaakon suunnasta. Suomen asutus on jatkunut keskeytyksettä jääkauden päättymisestä nykyaikaan. Mesoliittisen kivikauden jälkeen Suomi kuului 5200 eaa. alkaen kampakeramiikan alueeseen, joka ulottui laajasti Veikseliltä Uralille. Kivikautisten kulttuurien elämäntapa perustui enimmäkseen metsästykseen ja kalastukseen. Mahdollisesti neoliittisen kivikauden lopulla (noin 3200–1500 eaa.) tehtiin silti Suomessakin jo maanviljely- ja karjanhoitokokeiluja. Yleisesti otaksutaan, että suomalais-ugrilaista kieltä on puhuttu Suomen alueella jo jostain kivikauden vaiheesta lähtien, mutta tarkemmasta ajankohdasta on erimielisyyttä, ja myös kivikautta myöhäisempiä ajoituksia on annettu.
Pronssi- ja rautakausi.
Suomen pronssikausi ajoitetaan tavallisesti 1500/1300–500-luvuille eaa. Pronssin valmistus levisi Suomen alueelle kahdesta suunnasta: länsirannikolle Skandinaviasta yhdessä muun muassa uuden hautaustavan kanssa, ja maan sisä- ja pohjoisosiin idästä. Kaudella maanviljelyn (pääasiassa ehkä kaskiviljelyä) merkitys kasvoi pyyntitalouden rinnalla erityisesti rannikolla, ja se yhdessä karjankasvatuksen kanssa vakiinnutti asumista.
Raudan valmistustaito saapui Suomeen sekä idästä että lännestä 500-luvulla eaa. Roomalaisella rautakaudella ja kansainvaellusajalla yhteydet Baltiaan ja Skandinaviaan vilkastuivat. Merovingi- ja viikinkiajalla etenkin maan eteläalueiden väestö kasvoi ja asutus levisi Hämeessä ja Savossa. Viimeistään 1000-luvulla Suomi päätyi myös kristinuskon vaikutuspiiriin. Itä-Suomessa ja Laatokan alueella rautakautinen maanviljelijäkulttuuri syntyi länttä myöhemmin, ja sen kukoistuskausi sijoittuu ristiretkiajalle 1000–1200-luvuille. Karjalan alueelle kristinusko levisi idästä, ja samalla Novgorodin vaikutus kasvoi.
Keskiaika.
Läntinen Suomi liitettiin Ruotsin valtakuntaan. Ensimmäinen ristiretki Suomeen 1100-luvulla on tarunomainen tapahtuma, jonka todenperäisyydestä on väitelty paljon. Nykytutkimuksessa on usein omaksuttu kanta, jonka mukaan Suomen valloitus alkoi vasta 1249, kun Birger-jaarli, kuten Lyypekin kaupunginkronikka asian ilmaisee, "pakotti Suomen Ruotsin kruunulle". Ensimmäinen asiakirja, jossa Suomi on selvästi osa Ruotsia, on päivätty 11. helmikuuta 1253. Ruotsin ja Novgorodin välinen raja ja samalla Suomen itäraja määriteltiin säilyneiden lähteiden mukaan ensimmäisen kerran Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323. Kirkko, ruotsalaisten siirtolaisuus, lainsäädäntö ja hallinto, muun muassa verotus, maakuntalaitos ja linnat, liittivät uudet alueet kiinteämmin osaksi Ruotsia. Turun- ja Hämeen linnaa alettiin rakentaa noin vuonna 1280, ja vuonna 1300 vihittiin Turun tuomiokirkko.
Vuonna 1362 Suomen laamanni sai myös oikeuden osallistua Ruotsin kuninkaanvaaliin. Keskiajalla Suomeen syntyivät eurooppalainen sääty-yhteiskunta, kaupunkilaitos ja katolinen kirkko-organisaatio. 1300-luvun lopulta 1500-luvulle Suomi kuului Ruotsin mukana Kalmarin unioniin, joka hajosi Kustaa Vaasan aikana.
1500- ja 1600-luvut.
Kustaa Vaasan valtakaudella Ruotsiin syntyi vahva keskusvaltio, joka loi perustan maan 1600-luvun suurvalta-asemalle. Uskonpuhdistuksessa katolinen usko vaihtui Martti Lutherin oppeihin, mikä antoi alkusysäyksen myös suomen kirjakielen kehittämiselle. Suurvalta-aikana Ruotsi onnistui Tanskaa, Puolaa ja Venäjää vastaan käydyissä sodissa laajentamaan alueitaan Itämeren ympärillä. Jo 1500-luvulla Ruotsin alueisiin liitettiin Viro sekä Stolbovan rauhassa vuonna 1617 myös Inkerinmaa ja Käkisalmen lääni, joka käsitti Laatokan- ja Pohjois-Karjalan. Nämä aluelaajennukset vähensivät Suomen merkitystä Ruotsin politiikassa, mutta toisaalta maa ei joutunut sataan vuoteen taistelukentäksi. 1600-luvulla Suomi kytkettiinkin hallinnollisesti tiukemmin emämaahan ja ruotsin kielen asema Suomessa vahvistui, kun Ruotsista tuli Suomeen virkamiehiä. Hallintoa kehitettiin: Turkuun perustettiin yliopisto ja hovioikeus, kaupunkilaitosta uudistettiin ja Pietari Brahen aikana maahan perustettiin postilaitos.
a>n rakentaminen Helsingin edustalle oli yksi niistä toimista, joilla Ruotsi yritti lujittaa Suomen puolustusta hattujen sodan jälkeen.
1700-luku.
Ruotsin asema murentui 1700-luvulla suuressa Pohjan sodassa. Narvan taistelussa vuonna 1700 Ruotsi saavutti voiton, mutta seuraavina vuosina Venäjän keisarin Pietari Suuren onnistui rauhassa vallata Ruotsilta Inkerinmaa ja aloittaa uuden pääkaupungin Pietarin rakentaminen alueelle. Sota päättyi vasta vuonna 1721 isonvihan, Suomen vuosia kestäneen venäläismiehityksen, jälkeen Uudenkaupungin rauhaan. Sodan aikana Venäjän miehittämänä ollut Suomi palautettiin suurimmaksi osaksi Ruotsille, mutta maan kaakkoisosa liitettiin Venäjään suunnilleen nykyistä rajaa myöten. Hattujen sodassa 1741–1743 Suomea miehitettiin jälleen, ja Ruotsin itäraja siirtyi Kymijoelle. Sodista huolimatta etenkin 1700-luvun jälkipuolisko oli maalle edellisestä vuosisadasta poiketen suhteellisen kehityksen ja vaurastumisen aikaa.
Suomen suuriruhtinaskunta.
Venäjä ryhtyi sotaan Ruotsia vastaan helmikuussa vuonna 1808, koska ruotsalaiset kieltäytyivät liittymästä Napoleonin Britannian vastaiseen mannermaasulkuun. Sodan seurauksena Suomi liitettiin Venäjään. Venäläisten valtaamasta suomalaisalueesta muodostettiin Suomen suuriruhtinaskunta vuonna 1809 Porvoon valtiopäivillä. Käsite Suomen suuriruhtinaskunta oli esiintynyt jo Ruotsin vallan aikana, mutta varsinaista hallinnollista ja valtiollista merkitystä se alkoi saada vasta nyt.
Suomi säilytti Ruotsin vallan aikaisen virallisen kielen, uskonnon sekä lainsäädännön, ja sillä oli Ruotsin valtakauden lopusta poiketen oma hallinto ja oikeusjärjestelmä. Venäjän keskusjohdon ja suomalaisten aloitteellisuuden yhteisvaikutuksesta suuriruhtinaskunnalle muotoutui ajan myötä autonomia, joka laajeni 1800-luvun lopulle asti. Vuoden 1809 vallanvaihdosta seurasivat uudistukset: Vanhan Suomen alue liitettiin muuhun Suomeen vuonna 1812, pääkaupunki ja Turun palon jälkeen myös yliopisto siirrettiin Turusta Helsinkiin ja maahan perustettiin senaatti ja keskusvirastoja.
Modernisoituva Suomi.
a> rannat ovat Suomen vanhimpiin kuuluvaa teollisuusmiljöötä.
Suomen kehitystä 1850-luvulta eteenpäin leimasivat voimakas väestönkasvu, kansallinen herääminen, teollistumisen tuoma taloudellinen nousu ja uuden hallitsijan, Aleksanteri II:n, myötä syntynyt vapaamielinen ilmapiiri. 1860-luvulta lähtien valtiopäivät saivat kokoontua useiden kymmenien vuosien tauon jälkeen säännöllisesti. Aleksanteri III valtakaudella 1880-luvulla Suomen säädyt saivat lisäksi lakien esitysoikeuden. Suomen ensimmäinen rautatie valmistui, ja ensimmäinen liikepankki perustettiin 1860-luvulla. Elinkeinojen vapautumisen ja liikenneyhteyksien kehittymisen seurauksena myös muuttoliike ja kaupungistuminen kiihtyivät. Näitä uudistuksia edelsivät oma rahayksikkö, omat postimerkit ja ensimmäinen lennätinlinja sekä oma tullilaitos. Keskeinen osa maan teollistumisessa oli sahateollisuudella, jonka osuus kokonaistuotannosta 1900-luvun toisella vuosikymmenellä oli 35 prosenttia. Käsi kädessä edellä mainitun kehityksen kanssa kulkivat koululaitoksen ja kansansivistyksen voimakas kehittäminen, naisen aseman kohentuminen sekä työväenliikkeen synty.
Sortokausista kansallistunteen nousuun.
Taiteeseen ja kulttuuriin kehitys toi tullessaan Suomen taiteen kultakauden ja suomenkielisen kirjallisuuden nousun. Tänä aikana suomalaisten keskuudessa syntyi käsitys Suomesta Venäjästä erillisenä valtiona. Tämä johti ristiriitoihin venäläisten kanssa, koska samaan aikaan emämaassa oli menossa päinvastainen kehitys: Venäjän valtiorakenteen yhtenäistäminen ja tiivistäminen. Seurauksena olivat vuosina 1899–1905 ja 1908–1916 suomalaisiin kohdistetut valtakunnallistamis- eli venäläistämistoimet. Suomalaiset ovat kutsuneet näitä, kansakuntaa yhdistäneitä ajanjaksoja sortokausiksi. Ensimmäisen venäläistämiskauden päätti vuoden 1905 suurlakko, jonka seurauksena suomalaiset saivat yleisen äänioikeuden ja kansanedustuslaitoksen, eduskunnan. Tämän seurauksena maahan syntyi nykyaikainen puoluejärjestelmä. Täten myös Suomen poliittinen kehitys alkoi lopulta seurata muuta yhteiskunnassa ilmennyttä modernisaatiota.
Maaliskuun ja lokakuun 1917 vallankumoukset.
Ensimmäinen maailmansota aiheutti Venäjän keisarikunnan sisäisen romahduksen keväällä 1917 ja taistelun maan hallinnasta. Myös Suomen suuriruhtinaskunta hajosi ja seuranneessa sekavassa tilanteessa Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi 6. joulukuuta 1917. Venäjän hajaannusta oli kuitenkin seurannut vastaava valtatyhjiö sekä oikeiston ja vasemmiston välinen taistelu vallasta Suomessa, jossa siirtyminen säätyjärjestelmästä parlamentarismiin oli parhaillaan menossa, ja kansa oli jakautunut taloudellisesti ja sosiaalisesti kahteen. Valtataistelu pirstoi suomalaisen yhteiskunnan ja esti kansallisen yksituumaisuuden ja rauhallisen kehityksen. Lisäksi maassa vallitsi uhkaava elintarvikepula. Suomessa oli edelleen hajoamistilassa olleen Venäjän armeijan joukkoja, ja keisarillisen Venäjän poliisi- ja santarmilaitos olivat lakanneet olemasta. Järjestysvaltaa hoitamaan oli perustettu keväästä 1917 alkaen järjestyskaarteja, jotka alkoivat jakautua aseistetuiksi työväen järjestyskaarteiksi ja punakaarteiksi ja porvariston suojeluskunniksi (valkokaarteiksi), valtataistelun ja yhteiskunnan hajoamisen seurauksena. Yrityksistä huolimatta Suomeen ei kyetty luomaan poliittisesti vahvaa ja laajaa tukea nauttinutta hallitusta. Sen sijaan vasemmisto ja oikeisto pyrkivät ratkaisemaan ongelmat vain omista lähtökohdistaan. Vuoden 1917 loppuun mennessä punakaarteista ja suojeluskunnista muodostui lopulta keskeinen valtatekijä, ja siten sisäpoliittisen tilanteen kehitystä säätelivät etenevässä määrin kaksi keskenään vallasta kilpailevaa sotajoukkoa, joiden välinen jännitys purkautui aseellisiksi kahakoiksi jo marraskuun 1917 suurlakon aikana.
Sisällissota – kansan kahtiajakautuminen.
Tammikuun 1918 aikana keväästä 1917 lähtien kiihtynyt vastakkainasettelu kärjistyi punaisten ja valkoisten väliseksi sisällissodaksi 27. tammikuuta 1918. Suomi jakaantui Kansanvaltuuskunnan Etelä-Suomea Helsingistä käsin hallitsemaan punaiseen Suomeen ja Suomen Senaatin Keski- ja Pohjois-Suomea Vaasasta käsin hallitsemaan valkoiseen Suomeen. Sisällissodassa valkoiset saivat merkittävää tukea keisarilliselta Saksalta ja punaiset Neuvosto-Venäjän bolševikeilta. Sotaan osallistui vajaat 200 000 suomalaista ja noin 20 000 ulkomaista sotilasta. Suomalaisarmeijoissa merkillepantavaa oli alaikäisten lapsisotilaiden suuri osuus, ja myös naisten osallistuminen sotaan. Valkoiset voittivat sodan. Tämä oli seurausta punakaartien alkeellisesta taistelutaidosta, saksalaisten laatuyksiköiden ja suomalaisjääkäreiden antamasta sotilaallisesta tuesta Vaasan senaatille ja sen käytössä olleista ammattiupseereista, jotka mahdollistivat heikosti koulutettujen suojeluskuntien ja asevelvollisten joukkojen tehokkaamman käytön. Valkoisen armeijan voittoon päättynyt taistelu Tampereen kaupungista ja Saksan armeijan osastojen maihinnousut Hangossa ja Loviisassa sekä saksalaisten suorittama Helsingin valtaus olivat sodan kannalta ratkaisevat tapahtumat. Sodan molemmat osapuolet harjoittivat poliittista terroria yhtenä sodankäynnin muotona. Terrorissa sai surmansa kaikkiaan noin 11 000 – 13 000 uhria. Sodan jälkeen noin 70 000 punaista ja punaiseksi epäiltyä suljettiin vankileireille, valtiorikosoikeuksien tuomittaviksi. Vuoden 1918 sisäisen sodan romahduttaman elintarviketilanteen ja hävinneen osapuolen huonon kohtelun vuoksi leireillä menehtyi kesän 1918 aikana nälkään ja tauteihin (erityisesti espanjantautiin) noin 13 000 henkeä. Sisällissodassa sai surmansa kaikkiaan noin 37 000 ihmistä.
Tasavalta vakiintuu.
Suomi 1920–1940. Silloin Suomen pinta-ala oli noin 385 000 km².
Sisällissodan aikana ja sen jälkeen, Suomi liittyi Saksan valtapiiriin. Maaliskuussa 1918 Suomen sotilas- ja kauppapolitiikka oli sidottu Saksaan. Suomea suunniteltiin muutettavaksi kuningaskunnaksi, ja lokakuussa Suomelle valittiinkin saksalainen kuningas Friedrich Karl. Tämä supisti merkittävästi suomalaisten itsenäisyyttä. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä marraskuussa 1918 Saksan tappioon Suomen itsenäisyys toteutui konkreettisesti. Seuraavana vuonna Suomelle vahvistettiin tasavaltainen hallitusmuoto. Maan ulkopolitiikka suuntautui Länsi-Eurooppaan ja Skandinaviaan. Saksalaissuuntauksen päättyminen vahvisti maltillisten väestöryhmien asemaa Suomessa, mikä teki sovinnollisen sisäpolitiikan mahdolliseksi. Merkittävimmät vasemmiston toiveet kuten torpparivapautus, oppivelvollisuuslaki ja uskonnonvapaus toteutuivat vapaamielisten porvarien ja maltillisten sosiaalidemokraattien yhteistyönä. Tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi valittu K. J. Ståhlberg vakiinnutti suomalaisen parlamentarismin, jossa eduskunnan lisäksi presidentillä oli tärkeä asema. Ståhlbergin kaudella kahtiajakautunut kansakunta alkoi eheytyä lukuisten sosiaalisten uudistusten ja elintason kasvun ansiosta.
Yhteiskunnallinen levottomuus.
Vuonna 1928 Suomessa alkanut talouslama aiheutti kommunistien ja oikeistoradikaalien voimistumisen. Vahva oikeistoradikaali Lapuan liike vaati kommunistien toiminnan kieltämistä lainsäädännöllä, mikä myös toteutui. Poliittinen kenttä oikeistolaistui, mikä näkyi kokoomuksen Pehr Evind Svinhufvudin valinnassa tasavallan presidentiksi vuonna 1931. Lapuan liikkeen jäsenet sieppasivat ja pahoinpitelivät, eli muiluttivat satoja vasemmistolaisia kesällä 1930. Vuonna 1932 Lapuan liikkeen toiminta huipentui Mäntsälän kapinaan, joka kukistui verettömästi kansan pääosan ja puolustusvoimien annettua tukensa tasavaltaa puolustaneelle presidentti Svinhufvudille.
1930-luvun laman synnyttämä työttömyys kasvatti monin paikoin yhteiskunnallista tyytymättömyyttä. Monet suomalaiset liikkuivat maan sisällä työn perässä.
Noin 10 000 suomalaista loikkasi Neuvostoliittoon vuosina 1918–1939. Monet tekivät tämän lama-aikana paremman elämän toivossa. Suuri osa näistä emigranttisuomalaisista surmattiin Stalinin vainoissa Tšeljabinskissä vuonna 1938.
Heikkenevä turvallisuustilanne.
Euroopan poliittinen tilanne kiristyi 1930-luvulla, ja vuodesta 1935 alkaen oli selvää, että Suomen turvanaan pitämä Kansainliitto ei kyennyt takaamaan vakavasti otettavaa turvallisuutta pienille maille. Tämä johti ulkopolitiikan linjan muuttumiseen. Suomi alkoi varustautua resursseihinsa nähden melko voimakkaasti ja haki turvaa pohjoismaisesta yhteistyöstä. Sisäpolitiikassa maailmanpoliittinen tilanne näkyi entistä suurempana sovinnollisuutena vasemmiston ja oikeiston välillä. Tämä loi pohjan myöhemmälle talvisodan hengelle.
Talvisota.
Vuonna 1938 Neuvostoliitto esitti ensimmäisen kerran epävirallisesti alueluovutuksia Karjalan kannaksella. Suomi kieltäytyi ehdottomasti. Seuraavan vuoden syksyllä, kun toinen maailmansota oli alkanut, Neuvostoliitto vaati Suomelta tukikohtaa Hangossa ja alueluovutuksia Kannaksella. Samanlaiset vaatimukset esitettiin myös Baltian maille. Toisin kuin ne, Suomi ei suostunut vaatimuksiin, minkä seurauksena Neuvostoliitto aloitti marraskuun 1939 lopussa talvisodan. Sota päättyi maaliskuussa 1940 rauhansopimukseen, jossa Suomi joutui luovuttamaan laajoja maa-alueita Karjalasta ja Lapin Sallasta. Alueiden väestö evakuoitiin muualle Suomeen.
Välirauhasta jatkosotaan ja Lapin sotaan.
Välirauhan aikana Neuvostoliiton ja Suomen suhteet säilyivät kireinä. Saksalaisten miehitettyä Norjan Suomi sopi Petsamon nikkelituotannon luovutuksesta saksalaisille, salli saksalaisten joukkojen kuljetukset alueensa läpi ja hankki maasta aseita. Samaan aikaan Neuvostoliitto painosti Suomea vaatimuksilla alueluovutuksista, kauttakulusta ja nikkelituotannosta. Ulkomaankaupan vähyydestä kärsivässä Suomessa Liinahamarin satama Petsamossa oli ainoa vapaa reitti valtamerille.
Suomelle ja Saksalle kehittyivät läheiset asevelisuhteet, ja Saksan hyökätessä kesällä 1941 Neuvostoliittoon Suomi aloitti myös hyökkäyksen. Jatkosodassa Suomi valloitti vanhan valtioalueensa takaisin Saksan tuella, sekä miehitti Itä-Karjalan. Pohjois-Suomessa puolustus ja rintamavastuu oli luovutettu saksalaisjoukoille. Kesäkuussa 1944 alkaneen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen tuloksena rintamalinja siirtyi kuitenkin lähelle talvisodan rajoja. Presidentti Risto Ryti erosi ja hänen tilalleen nousi sota-ajan ylipäällikkö, Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim. Syyskuussa 1944 Suomen ja Neuvostoliiton välille tehtiin välirauhansopimus, joka edellytti saksalaisten joukkojen häätämistä Suomesta.
Jatkosodan jälkeen osa Suomen Neuvostoliitolle menettämistä maa-alueista liitettiin Karjalais-suomalaiseen sosialistiseen neuvostotasavaltaan, osa taas Leningradin ja Murmanskin alueisiin. Jatkosodan jälkeen Suomella oli merkittävä määrä selvitettäviä ongelmia. Saksan kanssa jouduttiin käymään Lapin sota entisten aseveljien karkottamiseksi Lapista.
Rauhan tultua.
Jatkosodan jälkeen Karjalasta evakuoitu siirtoväki sekä rintamamiehet oli asutettava, minkä vuoksi säädettiin maanhankintalaki. Lisäksi maan oli maksettava suuret sotakorvaukset Neuvostoliitolle, mutta toisaalta estettävä Neuvostoliiton vaikutusvallan liiallinen kasvu. Ulkopoliittiseksi linjaksi muodostui Paasikiven–Kekkosen linja. Linja pyrki ottamaan huomioon Neuvostoliiton turvallisuusintressit mutta estämään sen liiallisen vaikutuksen sisäpolitiikkaan. Toisin kuin muissa Neuvostoliiton vaikutuspiiriin jääneissä maissa, kommunistit eivät nousseet valtaan Suomessa, vaikka vaaran vuosina kommunistien vallankaappauksen uhkaa pidettiin todellisena. Merkittävänä syynä oli se, että Neuvostoliitto ei sotilaallispoliittisen kokonaistilanteen vuoksi halunnut tukea suomalaisten kommunistien mahdollisia vallankaappaussuunnitelmia millään tavoin. Kommunistit joutuivat jättämään hallituksen vuonna 1948, Suomi liittyi Pohjoismaiden neuvostoon ja Yhdistyneisiin kansakuntiin vuonna 1955 ja sai Neuvostoliitolle tukikohdaksi vuokratun Porkkalan takaisin vuonna 1956. Toisaalta Suomi joutui vuonna 1948 solmimaan YYA-sopimuksen, joka sitoi Suomen sotilaallisesti Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.
Suomi myös myi Jäniskosken alueen Neuvostoliitolle vuonna 1947.
Kekkosen kausi.
Pohjoismainen yhteistyö leimasi Kekkosen ja Koiviston presidenttikausien ulkopolitiikkaa.
Urho Kekkosen pitkän presidenttikauden (1956–1981) aikana Suomi muuttui maatalousmaasta moderniksi teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi. Niinpä maaseutu alkoi autioitua 1960-luvulta alkaen maaseutuväestön muuttaessa teollisuuskeskuksiin ja Ruotsiin. Samalla yhteiskunnan koulutustaso alkoi merkittävästi nousta 1970-luvulla peruskoulujärjestelmään siirtymisen ja korkeakoulutuksen voimakkaan laajenemisen myötä.
Taloudellisesti Suomi integroitui länteen liittymällä EFTAan ja solmimalla vapaakauppasopimuksen EEC:n kanssa.
Sisäpoliittisesti Kekkosen pitkä presidenttikausi oli kuitenkin hajanainen. Sitä luonnehti esimerkiksi sosiaalidemokraattien ja sittemmin kommunistien hajaannus. Kekkonen käytti valtaoikeuksiaan täysimittaisemmin kuin kenties kukaan toinen Suomen presidentti. Hän turvautui myös eduskunnan hajotusoikeuteen. Useimmat hallitukset jäivät lyhytikäisiksi. 1970-luvulla Neuvostoliiton vaikutus sisäpolitiikkaan kasvoi.
1980-luvulta syvään lamaan.
Mauno Koiviston presidenttikaudella Suomi siirtyi parlamentaristiseen hallintoon, jossa hallitukset istuvat koko vaalikauden. Samalla itänaapuriin alettiin ottaa varovaisesti etäisyyttä. Suomen ja Neuvostoliiton kahdenvälinen nk. clearing-kauppa oli kasvanut merkittävään rooliin Suomen taloudessa 1980-luvun loppuun mennessä.
Neuvostoliiton hajotessa Suomen idänkauppa romahti kokonaan loppuvuodesta 1990, mikä yhdessä 1980-luvulla toteutetun rahoitusmarkkinoiden hallitsemattoman vapautuksen kanssa syöksi Suomen syvään taloudelliseen lamaan. Neuvostoliitto jäi velkaa päättyneen clearing-kaupan seurauksena Suomelle, mikä johti useiden suomalaisten suuryritysten yhtäaikaiseen konkurssiin ja talouden syvään lamaan. Lamaa seurannut suurtyöttömyys on purkautunut hitaasti. Ulospääsytieksi Suomi valitsi talouden voimakkaan liberalisoinnin ja entistä tiiviimmän integraation Eurooppaan. Neuvostoliiton hajoamisen ja Saksan yhdistymisen luomaa tilannetta Koivisto hyödynsi sanomalla irti YYA-sopimuksen sekä Pariisin rauhansopimuksen sotilaalliset, Suomen aseistautumista rajoittaneet artiklat.
Suomi osana Euroopan unionia.
Suomi liittyi Euroopan unioniin 1995. Yhteisvaluutta euron käyttöön Suomi siirtyi yhtenä ensimmäisistä maista vuonna 2002. Euroopan unionissa suomalaiset edustavat noin 1 prosenttia Euroopan unionin 500-miljoonaisesta väestöstä.
Euroopan unioniin liittyminen lisäsi väestön muuttoa kaupunkeihin, samanaikaisesti kun maataloudessa työskentelevän väestönosan määrä laski. Maatilojen keskikoko kasvoi koko 1990–2000-luvun ajan suuresti ja tilojen määrä laski. Maataloudessa siirryttiin suurelta osin kansallisista maataloustuista yhteisiin EU-tukimuotoihin, joiden Suomea koskea rahoitusosuus tulee kuitenkin Suomen EU-jäsenmaksuista.
Kansainvälistyen nousukauteen.
1990-luvun aikana suomalainen yhteiskunta alkoi kansainvälistyä ja Suomessa asuvien maahanmuuttajien määrä moninkertaistui. Siirtolaisia tuli Suomeen rajojen avauduttua huomattavia määriä etenkin entisen Neuvostoliiton alueelta, noin 70 000 ihmistä, sekä Somaliasta noin 10 000 henkeä. Myös talouden vaikutusvalta yhteiskunnan rakenteissa ja päätöksenteossa voimistui.
Laman jälkeisinä vuosina suomalaisissa heräsi suuri usko tietotekniikan voittokulkuun talouden veturina. Vuosina 1999–2000 tapahtunut it-buumi aiheutti it-osakkeiden hurjan pörssinousun ja sitä seuranneen romahduksen. Pörssikeinottelu loi Suomeen myös uuden äkkirikastuneiden yhteiskuntaluokan. Kansalaisten tuloerot kasvoivat Suomessa erityisen nopeasti vuosina 1995–2005. Erojen kasvussa Suomi on ollut teollisuusmaiden kärjessä.
Rakennemuutoksesta talouden lamaan.
Suomen talouselämän riippuvuus ulkomailla tapahtuvasta tuotannosta lisääntyi kovaa vauhtia koko 2000-luvun ajan. Etenkin perinteinen mekaaninen metsäteollisuus on joutunut sopeutumaan muuttuvaan talousrakenteeseen ja sulkemaan useita tuotantolaitoksia, mikä on aiheuttanut paikallisia ongelmia entisillä tehdaspaikkakunnilla. Myös perinteisesti maaseudulla työllistäneen metsätalouden kannattavuus on heikentynyt pahasti, puun käytön vähentyessä. Myös venäläisen tuontipuun käytön lopettaminen tuontitullien vuoksi vähensi sitä jalostavaa teollisuutta huomattavasti. Monet suomalaiset yritykset on myyty ulkomaisille sijoittajille ja lukuisia yhteiskunnan hallitsemia toimintoja on siirretty yksityisille toimijoille 2000-luvun alun aikana. Julkinen hallinnon organisaatiot on järjestetty Suomessa 2000-luvulla pitkälti uudelleen, Amerikassa kehitettyä uutta julkisjohtamisen oppia noudattaen. Valtion tuottavuusohjelman avulla julkishallinnon työpaikkoja on vähennetty runsaasti ja hajasijoittamisen ohjelmalla yksittäisiä Helsingissä sijainneita valtion virastoja on hajautettu maakuntiin.
Suomi on osallistunut Naton kriisinhallintaoperaatioon Afganistanissa vuodesta 2002 alkaen, mikä on herättänyt keskustelua rauhanturvaoperaation ja sodan rajasta, sekä Suomen osallisuudesta Afganistanin sisällissotaan.
Koko maailmaan levinnyt talouskriisi lamaannutti Suomen viennin syksyllä 2008 ja Suomen talous painui syvään lamaan.
Hallinto ja politiikka.
Suomen valtiomuoto on tasavalta. Suomen valtion päämies on tasavallan presidentti, joka valitaan kuudeksi vuodeksi kerrallaan suoralla kansanvaalilla. Presidentti vahvistaa lait, nimittää korkeimmat virkamiehet ja johtaa ulkopolitiikkaa yhteistyössä valtioneuvoston kanssa. Yleensä Euroopan unionia koskevia asioita hoitaa pääministeri.
Virallisesti pääministeri ja muut ministerit sekä oikeuskansleri muodostavat valtioneuvoston, mutta arkikielessä ministerien kokoonpanoa kutsutaan hallitukseksi.
Hallinto.
Hallitus, jota johtaa pääministeri, käyttää toimeenpanovaltaa eli huolehtii hallinnon juoksevista asioista. Pääministeri valitaan puolueiden välisissä hallitusneuvotteluissa ja pääministeri nimittää hallitukseen yleensä toistakymmentä ministeriä. Valtion budjetin laatiminen ja lakiehdotusten valmistelu tapahtuvat myös osittain ministerien alaisissa ministeriöissä.
Perustuslain mukaan valta kuuluu Suomessa kansalle ja korkeinta hallitusvaltaa Suomessa käyttää tasavallan presidentti sekä valtioneuvosto, jonka jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta. Eduskunta on 200-jäseninen, suhteellisilla vaaleilla valittava yksikamarinen parlamentti. Eduskuntavaalit pidetään neljän vuoden välein. Eduskunnan enemmistö voi vaihtaa hallituksen antamalla istuvalle hallitukselle epäluottamuslauseen. Eduskunta säätää lait ja hyväksyy valtion budjetin. Suomessa ei ole perustuslaillista tuomioistuinta, vaan eduskunnan perustuslakivaliokunta valvoo valmistavien lakien perustuslain mukaisuutta.
Suomi siirtyi ensimmäisten maiden joukossa yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen 1905. Suurimmat puolueet olivat pitkään lähes tasavahvat Suomen Keskusta, Kansallinen Kokoomus ja Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, kunnes vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Perussuomalaiset nousi suurimpien puolueiden joukkoon. Tulopolitiikassa Suomessa on käytössä niin sanottu kolmikanta, jossa tulonjaosta ja työehdoista sovitaan työmarkkinajärjestöjen ja valtion kesken. Valtiollisia neuvoa antavia kansanäänestyksiä on järjestetty vain kaksi Suomen historiassa: kieltolain kumoamisesta ja Euroopan unionin jäsenyydestä.
Tuomioistuimet.
Tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet. Yleisiä tuomioistuimia ovat käräjäoikeudet, hovioikeudet ja korkein oikeus, jotka käsittelevät riita- ja rikosasioita. Julkisen hallinnon toiminnasta ja päätöksistä tehtyjä valituksia käsittelevät hallinto-oikeudet. Korkeimmat oikeusasteet ovat korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus.
Valtion aluehallinto.
Ennen nykyistä aluehallintojakoa käytetty läänijako oli voimassa vuoden 1997 lääniuudistuksesta lähtien aina vuoden 2009 loppuun. Tätä aiemmin läänejä oli Ahvenanmaa mukaan lukien kaksitoista. Läänejä johti presidentin nimittämä lääninhallituksen johtaja, maaherra.
Valtion paikallishallintoa varten läänit jaettiin vuoden 2008 alkuun asti edelleen 90 kihlakuntaan.
Paikallishallinto.
Itsehallinnollinen perusyksikkö on kunta, joita on vuoden 2011 alussa 336. Kunnat perustettiin 1860-luvulla annetun kuntalain mukaisesti. Perustana olivat vanhat kirkkopitäjät. Pitkään kuntien olemassaoloa säätelikin kirkollinen aluejako, ja usein entiset kappeliseurakunnat itsenäistyivät omiksi melko pieniksi kunnikseen. Nykyisin tavoitteena on aiempaa suurempien kuntayksiköiden syntyminen.
Kuntien hallinnon ja talouden ylin päättävä elin on kunnanvaltuusto, joka valitaan joka neljäs vuosi järjestettävillä yleisillä, yhtäläisillä ja salaisilla kunnallisvaaleilla. Kunnanvaltuuston keskeisin tehtävä on päättää kunnan tuloista ja menoista. Valtuuston päätösten toimeenpanevana elimenä kunnassa toimii kunnanhallitus, jonka jäsenet valitaan suhteellisesti valtuustopaikkojen jakautumisen mukaan. Hallitus myös valmistelee asiat valtuustolle. Kaupunginjohtajat ja muut korkeimmat virkamiehet toimivat kunnanhallituksen esittelijöinä. Erilaiset lautakunnat avustavat hallitusta toimissaan. Lautakuntien kokoonpano noudattelee kunnanhallituksen esimerkkiä. Kunnanhallitus voi alistaa kaikki lautakunnissa tehtävät päätökset omaan päätökseensä.
Paikallinen aluehallinto.
Maakunnat toteuttavat kunnallisen itsehallinnon alueellisella tasolla. Vuoden 1997 läänijaon uudistuksen yhteydessä vahvistettiin maakuntajako, joka epävirallisesti oli suureksi osaksi syntynyt jo aiemmin toisen maailmansodan jälkeen. Jako poikkeaa olennaisesti Suomen historiallisista maakunnista, joita on yhdeksän. Maakuntia oli vuodesta 1997 kaksikymmentä, kunnes vuonna 2009 määrä väheni yhdeksääntoista, kun Itä-Uudenmaan maakunta liitettiin Uudenmaan maakuntaan. Nykyiset maakunnat ovat erillään valtionhallinnosta, ja niitä ohjataan ja johdetaan kunnallisen itsehallinnon antamin opastein. Yksi maakunnista, Ahvenanmaa, on autonomia.
Heti perustamisensa jälkeen maakunnilla ei ollut kovin selvää roolia, ja niiden tehtävät muodostuivat lähinnä aluesuunnittelusta ja seutukaavoituksesta. Euroopan unioni korostaa toimissaan paljon alue- ja maakuntatasoa, mikä on antanut näille itsehallinnollisille yksiköille runsaasti uusia tehtäviä.
Koska on ehdotettu, että kunnallishallintoon tullaan tekemään muutoksia lähivuosina, on mitä todennäköisintä että myös maakuntatason aluehallinto tulee muuttumaan. Eräiden tavoitteiden mukaan se tulisikin olemaan aluehallinnon perusyksikkö, johon nykyiset kunnat tehtävineen sulautettaisiin, tai korkeintaan kuhunkin maakuntaan kuuluisi vain muutama erillinen kunta, ja maakunta hoitaisi kaikki keskeiset toimialat.
Puolustusvoimat.
Suomen puolustusvoimat jaetaan kolmeen haaraan: maavoimiin, merivoimiin ja ilmavoimiin. Sisäasiainministeriön alainen Rajavartiolaitos ei kuulu puolustusvoimiin, mutta voidaan liittää siihen sodan aikana. Puolustusvoimien komentaja on 2009–2014 kenraali Ari Puheloinen.
Suomessa on voimassa miehiä koskeva yleinen asevelvollisuus, ja myös naisilla on oikeus värväytyä vapaaehtoisena. Asevelvollisuuden voi täyttää varusmiespalveluksena tai siviilipalveluksena. Varusmiespalvelun suorittavien osuus Suomessa on maailman korkeimpia. Vastuu asepalveluksen järjestämisestä on puolustusvoimilla, jonka reserviin koulutetaan miehiä asevelvollisuuden avulla. Asevelvollisuus alkaa sen vuoden alusta, jolloin mies täyttää 18 vuotta ja päättyy sen vuoden lopussa, kun mies täyttää 60 vuotta. Vastuu siviilipalveluksen järjestämisestä on työ- ja elinkeinoministeriöllä. Vuosittain noin 2 500 henkilöä ei valitse aseellista palvelusta. Suomen puolustusvoimien henkilöstön koko on noin 16 500, joista 8 700 on ammattisotilaita. Valmiustilassa on noin 34 000 asepuvullista ja reservin koko on noin 350 000.
Maantiede ja geologia.
Suomen kallioperä kuuluu vanhaan Fennoskandian kilpeen, jossa vain pienet osat ovat nuorempia kuin 1 800 miljoonaa vuotta. Peruskallio on monin paikoin näkyvillä. Kallioperän vanhinta osaa on Itä- ja Pohjois-Suomessa esiintyvä, 2 800 – 2 700 miljoonaa vuotta vanha arkeeinen kallioperä. Pääosan Suomen kallioperästä muodostaa 1 930 – 1 800 miljoonaa vuotta sitten varhaisproterotsooisella kaudella syntynyt svekofenninen kallioperä. Pohjois-Lapissa on merkittävä granuliittimuodostuma. Nuoremmista kallioperistä merkittävimpiä ovat Etelä-Suomen 1 650 – 1 540 miljoonaa vuotta sitten keskiproterotsooisella kaudella syntyneet rapakivigraniitit.
Suomen pinta-ala on 338 432 km² (2012). Lukuun sisältyvät maa- ja sisävesialueet. Merialueita on lisäksi 52 471 km². Maankohoamisen vuoksi maapinta-ala kasvaa vuosittain noin 7 km². Maapinta-alasta on rakennettua 4 %, maatalousmaata 9 %, metsää 77 % ja muuta maata 10 %. Maan eteläosa ja Pohjanmaan rannikko ovat tasaisia, mutta Keski-Suomessa maasto muuttuu kumpuilevaksi. Itä-Suomen vaarat ja Lapin tunturit ovat jäänne muinoin Itä-Karjalasta Lappiin ulottuneesta Karelidien vuoristosta. Käsivarren Lapin korkeimmat tunturit kuuluvat Skandeihin, joiden kallioperä on iältään 400–450 miljoonaa vuotta. Suomen korkein kohta on Skandeihin kuuluva Haltitunturi, jonka rinne kohoaa Suomen puolella 1 324 metriin merenpinnasta.
Yleisin kivennäismaalaji on moreeni, jonka päälle on paikoin kasautunut savikkoa. Eloperäisistä maalajeista soille on muodostunut turvetta ja kangasmetsiin kangashumusta. Viimeisen jääkauden lopulla syntyneet jäätikön reunan suuntaiset reunamuodostumat ja liikesuunnan mukaiset harjut ovat Suomelle tunnusomaisia maastonmuotoja. Reunamuodostumista merkittävimmät ovat Salpausselät, jotka kulkevat eteläisen Suomen poikki lounaasta koilliseen. Pitkittäisharjuista tunnetuimpia ovat Pyynikin harju Pirkanmaalla, joka on maailman korkein soraharju, sekä Punkaharju Saimaan Puruvedellä.
Suomessa on poikkeuksellisen paljon järviä. Yhteensä maassa lasketaan olevan 187 888 yli 500 neliömetrin kokoista järveä. Suurin järvi on Saimaa ja syvin Päijänne. Runsasjärvisintä aluetta on Järvi-Suomi. Järvet ovat rikkonaisia, runsassaarisia ja matalia, keskisyvyys on seitsemän metriä. Järvet muodostavat jokien välityksellä järvireittejä ja nämä vesistöjä. Suurimmat vesistöt ovat Vuoksen, Kymijoen, Kokemäenjoen, Oulujoen ja Kemijoen vesistöt. Järvien tapaan myös rannikot ovat rikkonaisia ja runsassaarisia. Turun saaristo ja Ahvenanmaa muodostavat Euroopan toiseksi monisaarisimman saariston. Suurin saari on Saimaalla sijaitseva Sääminginsalo (1 069 km²) ja toiseksi suurin Ahvenanmaan pääsaari (685 km²). Suurimmaksi saareksi mainitaan usein Soisalo (1 638 km²), jota ei kuitenkaan maantieteellisesti lasketa saareksi, sillä sitä ympäröivä vedenpinta ei ole kauttaaltaan samassa tasossa. Suomen merialueilla ja sisävesillä saaria on yhteensä 179 584.
Luonto.
Eläinmaantieteellisesti Suomi kuuluu palearktiseen alueeseen, jonka eläimistö on tyypillistä pohjoiselle havumetsävyöhykkeelle. Nisäkkäitä on tunnistettu kaikkiaan yli 60 lajia, joista yleisiä ovat muun muassa orava, metsäjänis ja kettu. Suurista nisäkäslajeista esiintyvät karhu, susi, hirvi ja peuran alalajit metsäpeura ja poro, joka on kesytetty tunturipeurasta. Lintulajeja on havaittu noin 450, joista suurin osa on muuttolintuja. Kalalajeja on yli 70, matelijalajeja viisi ja sammakkoeläinlajeja viisi. Suomen matelija- ja sammakkoeläinlajisto on melko köyhää, sillä esimerkiksi Virossa pelkästään sammakkoeläinlajeja on jo 13.
Kasvillisuusvyöhykkeistä suurin osa Suomea kuuluu boreaaliseen vyöhykkeeseen eli pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen. Vain maan eteläisin rannikkoseutu kuuluu havu- ja lehtimetsävyöhykkeen vaihettumisalueeseen, hemiboreaaliseen vyöhykkeeseen. Tämä vaihettumisvyöhyke luetaan välillä havumetsiin, välillä lauhkeisiin lehtimetsiin kuuluvaksi, riippuen tietolähteestä. Suomen pohjoisimmat osat edustavat jo havumetsävyöhykkeen ja tundran vaihettumisaluetta.
Lounais- ja Etelä-Suomi.
Alue käsittää lähinnä Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan maakuntien alueen, sekä eteläisiä osia muista maakunnista linjalle Pori-Hämeenlinna-Kotka. Alue on tuottoisaa maatalousaluetta, jonka takia koskemattomat erämaa-alueet ovat pirstoutuneet sinne tänne kauaksi toisistaan. Alueen kasvillisuutta leimaa korkea biodiversiteetti muuhun Suomeen verrattuna, ja kasvillisuuden eteläiset piirteet. Alueella on sekä Keski-Euroopalle, että Siperian taigalle tyypillisiä kasvi- ja eliölajeja. Metsätyyppien jyrkät vaihtelut aiheuttavat metsien mosaiikkimaiset piirteet ja Alueen maastolle tunnusomaisen pienipiirteisyyden. Metsät vaihtelevat metsätyypin mukaan rehevistä pähkinä- ja jalopuulehdoista kuiviin karukkokankaisiin. Kuitenkin yli 95 prosenttia alueen metsistä on havupuuvaltaisia kankaita. Lounaisrannikolla, linjan Porvoo-Rauma lounaispuolella Vallitseva metsätyyppi on rehevämpi lehtomainen tuorekangas, ja manteereen puolella tuorekangas. Koko alueella tavallisimmat puulajit ovat metsäkuusi, koivut ja mänty. Yleisiä ovat myös haapa, raita, pihlaja sekä harmaa- ja tervaleppä. Harvinaisempia puita ja pensaita ovat pähkinäpensas, lehmus, jalava ja vaahtera. Saarni ja tammi kasvavat luonnostaan vain Helsingin ja Uudenkaupungin välisellä rannikkokaistaleella, sielläkin harvinaisina, joskin saarnella on muutama yksittäinen luonnontilainen esiintymä sisämaassakin. Metsien aluskasvillisuudessa tyypillisiä lajeja ovat metsätyypistä riippuen mustikka, puolukka, saniaiset, oravanmarja, valkovuokko, käenkaali sekä sammalet ja jäkälät. Kevätlinnunherne, valkovuokko, sinivuokko ja käenrieskat kasvavat Suomessa pääosin vain tällä alueella.
Alueen suot ovat pääosin keidassoita, mutta ihminen on kuivattanut niistä suuren osan. Haihdunta on kesäisin kohtalaista, ja luontaisesti soita on alueelle muodostunut lähinnä rotkoihin ja laakson pohjille kosteisiin painanteisiin.
Nisäkkäitä, joita Suomessa esiintyy pääasiassa vain maan eteläosissa, ovat esimerkiksi liito-orava ja rusakko. Alueella elää viisi sammakkoeläin- ja viisi matelijalajia. Hyönteislajistosta vain lähinnä täälläpäin Suomea tavattavia lajeja ovat perhosista pikkuapollo, lehmuskiitäjä ja tamminopsasiipi.
Itä-, Länsi-, Sisä- ja Pohjois-Suomi.
Alue on Etelä-Suomea voimakkaammin lähinnä taigan eliö- ja kasvilajistoa, ja käsittää alueen Hämeestä Kainuuseen ja Oulun pohjoispuolelle. Kasvillisuus on alueen eteläosissa eteläboreaalista, pohjoisempana se vaihtuu keskiboreaaliin. Metsät ovat huomattavasti selväpiirteisempiä kuin Etelä-Suomen metsät; metsätyypeistä lähinnä tuore ja kuivakangas vuorottelevat, ja antavat maastolle tyypillsen taigalle ominaisen tunnelman. Metsien pääpuulajit ovat boreaalisille metsille tyypilliset kuusi, koivu ja mänty. Mänty on alueen pohjoisosassa, kuten Oulun seudulla kuusta yleisempi, mutta alueen eteläosassa, kuten Keski-Suomessa tai Pirkanmaalla vallitsevin puulaji on kuusi. Järvisuomen karuilla hietikkomailla mäntymetsät ovat yleisimpiä. Luonnontilaisessa metsässä kasvaa koivujen ja havupuiden seassa myös lehtipuita, kuten raita, haapa ja pihlaja. Metsätyypit ovat lähinnä havupuuvaltaisia kangasmetsiä. Ne ovat huomattavasti selkeämpiä ja karumpia kuin Etelä- ja Lounais-Suomen alueella kasvavat metsät. Tyypillisimmät aluskasvillisuuden muodostajat ovat mustikka ja puolukka, sekä sammalet ja jäkälät. Soita on enemmän kuin etelässä, ja ne voivat olla joko keidas- tai aapasoita. Lehtoja kasvaa yleensä purolaaksoissa, ja ne ovat tavallisesti kosteita saniaislehtoja, varsinaisten lehtimetsien piirteitä alueen lehdoista ei täällä kuitenkaan löydy, vaan lehdon lehtipuut ovat yleensä havumetsillekin tyypillisiä, kuten koivuja.
Alue on hyvin soista, sillä sademäärät ovat yhtä korkeat kuin Etelä-Suomenkin alueella, mutta haihdunta huomattavasti etelää vähäisempää. Esimerkiksi Pohjanmaalla on laajoja tasankosuoalueita.
Alueen nisäkäslajisto on tyypillistä havumetsälajistoa kuten karhu, metsäsopuli, metsämyyrä, majavat, hirvi ja ilves. Yleisiä lintuja ovat käpylinnut, tiaiset, peipot, tikat, suokukko, uikut, sorsat, rantakanat, pöllöt ja haukat. Erityisesti metso, pyy ja teeri ovat tyypillistä taigan linnustoa. Alueella on neljä matelija- ja sammakkoeläinlajia. Hyönteislajisto on muuten samaa kuin eteläisimmässäkin Suomessa, mutta eräät eteläiset lajit puuttuvat tai ovat harvinaisia.
a> on yksi tunnetuimmista Itä-Suomen luontokohteista ja nähtävyyksistä.
Metsä-Lappi.
Suomalaista pohjoisboreaalista metsää Syötteen kansallispuistossa, Metsä-Lappi.
Alue on tyypillistä taigaa ja edustaa sen karumpaa pohjoista osaa. Maasto on luonnostaan selväpiirteistä ja varsin yksitoikkoista erämaata. Alueen kasvillisuus on eteläosissa keskiboreaalista, pohjoisemmassa pohjoisboreaalista. Metsät ovat matalampia kuin etelässä, ja erityisesti kuuset kärsivät alueella tykystä, mikä tekee niistä kapeampia. Auringonvalo pääsee harvassa ja matalassa metsässä helposti kenttäkerrokseen, joten alueella etenkin puiden katveen varpulajisto kukoistaa. Alueen pääpuulajit ovat kuusi, koivu ja mänty, mutta alueen pohjoisosissa kuusi on jo harvinainen, pohjoisimpien metsien ja kitumaiden ollessa mänty ja tunturikoivuvaltaisia. Aluskasvillisuudessa kasvaa metsätyypistä riippuen joko mustikkaa tai variksenmarjaa ja puolukkaa. Seudulla suon ja metsän raja on yleensä hyvin häilyvä johtuen vähäisestä hajonnasta, joten kuusikoissakin kasvaa yleensä suokasveja, kuten suopursua ja vaivaiskoivua, jotka Etelä-Suomessa tiukasti vain soilla. Alueella yleisenä kasvava kullero on Etelä-Suomessa harvinainen. Kullero on Lapin maakuntakukka.
Alueella on runsaasti soita, ja ne ovat lähinnä aapasoita, paikoin lettoja. Alueen eläimistö on taigalajistoa, kuten karhu, poro, hirvi, metsäpeura, susi, ahma ja ilves. Linnuista mainittakoon laulujoutsen, suokukko, kurki, tiaiset, korppi, kuukkeli, piekana, taviokuurna ja tilhi. Alueella on kaksi matelija- ja kolme sammakkoeläinlajia. Hyönteislajisto on niukempi kuin etelässä ja täysin taigalajistoa.
Tunturi-Lappi.
Alue on pääosin pohjoisboreaalia kitukasvuista havu- tai tunturikoivumetsää tai tunturien paljakoita. Puulajit ovat mänty ja tunturikoivu. Kuusi ei kasva tällä alueella ja paljakoilla ei kasva lainkaan puita. Metsien aluskasvillisuus on sekoitus tundraa ja taigaa, paljakoilla taas on tyypillistä tundrakasvillisuutta kuten riekonmarjaa ja jäkälää. Tunturikoivikoissa aluskasvillisuus on yleensä vaivaiskoivua ja pajua. Tunturikoivikoissa on myös havumetsien tapaan runsaasti sieniä. Soita on lähes kaikkialla, ja ne ovat joko aapasoita tai palsasoita. Alueelle tyypillisiä eläimiä ovat poro, ahma ja sopuli. Linnustosta löytyvät maakotka, koskikara, korppi, riekko ja sinirinta.
a>n komeimmista nähtävyyksistä, kuvattuna Ukselmapään laelta.
Ilmasto.
Suomessa talvi alkaa marraskuun aikana, Lapissa yleensä jo lokakuussa. Kattojen pitää kestää alueelle tyypillinen lumikuorma.
Suomen ilmasto on maan sijainnin takia väli-ilmasto, jossa on meri- tai mannerilmaston piirteitä riippuen ilmavirtauksien ajoittaisesta suunnasta. Alueen lämpötilaan vaikuttavat suuresti sen sijainti keskileveysasteilla suurimmaksi osaksi pohjoisten leveyspiirien 60° ja 70° välillä ja Atlantilla Skandinavian länsipuolella virtaava Golfvirta, joka kohottaa Suomen lämpötilaa talvisin korkeammalle verrattuna muihin saman leveysvyöhykkeen alueisiin. Golfvirran aiheuttama lämpötilan korotus on noin 6–11 °C. Myös Itämeri lahtineen kohottaa talvilämpötiloja rannikoilla ja suurimmat järvet niiden lähiympäristössä. Vuotuinen lämpötilan keskiarvo on lounaisimmassa Suomessa 5,5 °C. Keskiarvo laskee kuljettaessa koilliseen, mutta on kuitenkin matalimmillaan maan luoteisimmissa osissa, jossa se on noin −2 °C.
Suomen sademäärä vaihtelee voimakkaasti alueittain. Vähäsateisinta on Lapissa ja Pohjanmaan rannikolla, jossa vuotuinen sademäärä on noin 40 cm. Pohjanmaanrannikolla vähäsateisuuteen vaikuttaa mm. föhntuuli. Sateisinta on Itä-ja kaakkois-Suomessa, jossa vuotuinen sademäärä on noin 70 cm. Myös lounais-ja etelärannikolla päästään lähelle 70 cm vuotuista sademäärää. Sateisin kuukausi on muualla kuin Etelä-Suomessa elokuu, jolloin keskimäärin sataa noin 70 mm. Etelä-Suomessa sateisin aika jatkuu pelkän elokuun sijasta pitkälle syksyyn, toisin kuin pohjoisempana. Kun marraskuussa on Oulun läänissä ja Lapissa jo varsin kuivaa, Etelä-Suomessa saadaan keskimäärin vielä 70 mm vettä yleisesti. Sateet voivat Suomessa muodostua usealla tavalla. Tyypillisimmät ovat kesä-aikaan maaperän ja kasvillisuuden tuottamasta haihdunnasta johtuvat rankkasateina ja ukkoskuuroina ilmenevät konvektiosateet, kylmien ja lämpimien ilmamassojen törmäyksissä lämpötilaerojen aiheuttamat rintamasateet, ja Atlantin matalapaineiden mukana tulevat sateet, josta suurin osa tulee tihkusateena. Lisäksi alkutalvella tilanteessa, jossa Itämeri on vielä lämmin ja maa-alueilla on kova pakkanen, voi merenpuoleisen tuulen käydessä ilmetä konvektiosateen kaltaista tiivistymäsadetta, jolloin lämmin meri-ilma tiivistyy rannikolla kylmässä säässä rankoiksi lumipyryiksi.
Jokaisena vuodenaikana vallitsevat sille tyypilliset säätyypit. Keskitalvella, tammi-helmikuussa, Etelä-Suomessa vuorottelevat lauhat Atlantilta pyrkivät kosteat matalapaineet, sekä arktinen, pohjoisesta pyrkivä kuiva pakkassää. Pohjois-Suomessa asetelma on muuten sama, mutta pakkasjaksot ovat vallitsevampia. Keväällä, huhti-toukokuulla matalapainetoiminta on talven jäljiltä yleensä heikkoa, ja vallitseva säätyyppi on kuiva ja aurinkoinen. Kesällä matalapainetoiminta alkaa kiihtyä. Kesäisin, tyypillisesti kesäkuun puolenvälin ja elokuun puolen välin pituisella ajanjaksolla Suomessa koetaan myös hellepäiviä, helleilmamassa pyrkii Suomeen yleensä kaakosta ja idästä. Helteisiin liittyvät myös konvektiosateet ja ukkosrintamat. Elokuusta lähtien ilmamassa alkaa viiletä, mutta matalapainetoiminta runsastuu vielä pitkälle syksyyn ja niiden reitit suuntautuvat yhä voimakkaammin Etelä-Suomen päältä, jättäen Pohjois-Suomen kuivaksi, mitä pidemmälle syksyyn edetään. Lokakuulla sää on jo yleisemmin pilvinen, kuin selkeä. Marraskuussa Etelä-Suomessa vallitsee yleensä lauha ja pilvinen matalapainevoittoinen sää, ja samaan aikaan Pohjois-Suomessa on tällöin jo kuivempaa pakkassäätä. Joulukuulla sääasetelma muuttuu Etelä-Suomessakin talviseksi, jolloin lauhat säät ja kuivat pakkasjaksot taas alkavat vuorotella.
Kovia tuulia ei Suomessa ole usein ja varsinkin sisämaassa ne ovat harvinaisia. Sisämaan tuulen keskinopeus on 3–4 m/s ja rannikoilla ja merialueilla 5–7 m/s. Tuulisinta on lokakuusta tammikuuhun ja vähätuulisinta huhtikuusta heinäkuuhun. Pilviset päivät ovat Suomessa yleisempiä kuin selkeät ja talvisin sekä loppusyksyisin pilvisyys on jopa 65–85 %. Selkeintä on yleensä touko-kesäkuussa, jolloin pilvisyys on noin 30–40 %.
Köppenin ilmastoluokituksessa Suomi kuuluu luokkaan Df, eli kylmätalvisiin ilmastoihin, jossa sadetta saadaan suhteellisen tasaisesti ympäri vuoden. Lämpimin kuukausi on keskilämpötilaltaan alle 22 °C. Maan eteläosissa keskilämpötila on +10 °C asteen yläpuolella noin 3-4 kuukautta (toukokuun lopusta syyskuun puoliväliin).
Talous.
Suomen teollisuudelle tärkeitä ovat puu-, metalli-, teknologia-, telekommunikaatio- ja elektroniikkateollisuus. Suuret teollisuusyritykset ovat huomattavassa asemassa, erityisesti Nokia ja metsäyhtiöt, minkä vuoksi Suomi nähdään joskus haavoittuvaisena. Suomessa on luonnonvaroina puuta ja mineraaleja. Suomen palvelusektori muodostaa suurimman osan taloudesta. Sitä pidetään muihin OECD-maihin verrattuna monilta osin kehittymättömänä. Palvelujen kehittymistä vaikeuttavat verotuksesta ja palkoista johtuva korkea kustannustaso.
Maan liiketoiminta pohjautuu vahvasti kansainvälisiin markkinoihin. Viennin osuus on kolmasosa koko kansantuotteesta. Suomen tärkeimmät kauppakumppanit ovat Saksa (15 % tuonnista ja 11 % viennistä), Venäjä (14 % tuonnista ja 11 % viennistä) ja Ruotsi (11 % tuonnista ja 11 % viennistä). Kauppa Euroopan unionin sisällä muodostaa noin 60 % koko ulkomaankaupasta.
Energia.
Suomessa käytetään verrattain paljon energiaa. Osa suuresta tarpeesta johtuu maan pohjoisesta sijainnista, osa raskaan teollisuuden, etenkin metsäteollisuuden, isosta määrästä. Energian kokonaiskulutus Suomessa oli vuonna 2007 noin 400 TWh, josta tuontienergian osuus oli noin 70 %. Suurin yksittäinen energianlähde oli öljy 24 % osuudella. Uusiutuvan energian osuus oli noin neljännes (26 % vuonna 2009) kokonaiskulutuksesta. Uusiutuvaa energiaa on biopolttoaineiden ja bioenergian tuotanto, maalämmön tai aurinkoenergian talteenotto, tuulivoiman ja vesivoiman tuotanto sekä muihin uusiutuviin energialähteisiin perustuva energiantuotanto.
Ydinvoimaa Suomessa tuottavat neljä toimivaa ydinvoimalaitosyksikköä. Teollisuuden Voima (TVO) rakentaa Olkiluotoon uutta 1600 MW ydinvoimalaa. Olkiluoto-3 on EPR-tyyppinen voimala ja sen on valmistuessaan määrä olla maailman suurin sähköä tuottava ydinvoimala. Eduskunta päätti 1. heinäkuuta 2010 myöntää Teollisuuden Voimalle luvan rakentaa Olkiluotoon vielä yhden ydin­voimala­yksikön ja Fennovoimalle luvan rakentaa uusi ydinvoimala joko Simoon tai Pyhä­joelle.
Yritykset.
Nokia Oyj on suurin Suomessa toimiva yritys. Ahlstrom on globaali yritys, joka kehittää ja valmistaa korkealaatuisia kuitukomposiitteja ja erikoispapereita. Stora Enso on yksi maailman suurimmista paperinvalmistajista, jonka lisäksi suuria metsäyhtiöitä ovat muun muassa UPM-Kymmene ja Metsäliitto. Metsäliiton tytäryhtiöitä ovat sellunvalmistaja Metsä-Botnia, paperinvalmistaja M-real sekä pehmopaperia valmistava Metsä Tissue. Neste Oil on Suomen ja Itä-Euroopan markkinoille suuntautuva öljy-yhtiö. Kone valmistaa hissejä ja liukuportaita. Wärtsilä valmistaa voimalaitoksia, koneistoja ja laivamoottoreita. Finnair on Helsinki-Vantaata kotikenttänään käyttävä lentoyhtiö. Nordea on Pohjoismaiden ja Itämeren suurin finanssiyhtiö ja OP-Pohjola-ryhmä on Suomessa suurin. Sanoma on Suomen suurin ja yksi Pohjoismaiden suurimmista viestintäkonserneista.
Vuonna 2003 suomalaiset työskentelivät samassa työpaikassa keskimäärin 10,1 vuotta ja luku oli kasvusuunnassa.
Kulutus.
Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2006 noin 1,2 miljoonaa asuinrakennusta. Asumiseen käytettiin noin 25 prosenttia tuloista ja noin 60 prosenttia asui omistusasunnossa. 40 prosenttia asui yksin, 32 prosenttia kaksin ja 28 prosenttia useamman hengen asunnossa. Tilaa oli keskimäärin 38 neliömetriä per henkilö. Asunnot (ilman tontin hintaa) maksoivat keskimäärin 1 187 euroa neliömetriltä ja tontit 8,6 euroa neliömetriltä. Sähkö maksaa 8-12 senttiä kilowattitunnilta. 74 prosentilla väestöstä on auto. Henkilöautoja on runsaat 2,5 miljoonaa ja muita ajoneuvoja 0,4 miljoonaa.
Elintarvikkeisiin käytettiin keskimäärin 11 prosenttia kotitalouksien tuloista. Lisäksi alkoholiin ja tupakkaan käytettiin viisi prosenttia. Kulttuuriin ja vapaa-aikaan käytettiin 10 prosenttia tuloista. Terveyteen käytettiin neljä prosenttia ja koulutukseen vain 0,4 prosenttia.
Pohjoismainen malli.
Suomen ja muiden Pohjoismaiden nykytalouksia kuvaavat avoimuus globalisaatiolle ja julkisen sektorin vahva asema.
1990-luvulla markkinoita vapautettiin, ja ne kuuluvat nykyään Euroopan vapaimpiin. Suomi liittyi Euroopan unioniin vuonna 1995 ja otti ainoana pohjoismaana euron valuutaksi vuonna 2002. Inflaatio on pysynyt alhaisena.
Suomessa on laaja yrittämisen vapaus, toimiva omaisuuden suoja ja korruptio on vähäistä. Tosin vuosina 2008–2009 julkisuuteen tullut laaja vaalirahoituskohu, jossa liikemiehet ovat rahoittaneet laajasti poliitikkojen toimintoja, on heikentänyt luottamusta suomalaisen poliittisen järjestelmän vähäiseen korruptioon.
Suomessa valtio on rohkaissut maltillisiin palkankorotuksiin tulopoliittisissa kokonaisratkaisuissa (TUPO, kolmikanta). 1980-luvulle asti kilpailukykyä parannettiin ajoittain devalvoimalla, tavoitteena etenkin matala työttömyys. TUPOssa määrätään lähes kaikkea Suomessa tehtyä työtä. TUPOssa on määrätty työsopimusten lisäksi muun muassa veroista, sosiaalipalveluista ja juhlapyhien paikoista.
Tyypillisen työntekijän tuloista verotetaan lähes 60 prosentin verokiila. Arvonlisävero on 23 prosenttia, pääomatulovero 28 prosenttia ja yritysvero 26 prosenttia. Valtionvelkaa on noin 10 000 euroa kansalaista kohti.
Suomessa oli 6,9 prosentin työttömyys ja 67 prosentin työllisyys helmikuussa 2008. Suomen eläkejärjestelmä on yksityisten vakuutusyritysten hallinnoima. Suomalaisessa järjestelmässä työeläke riippuu vain ansaitusta eläkkeestä, eikä ns. henkilökohtaisia eläketilejä, joissa eläkkeen määrä voisi vaihdella valittavan sijoitusstrategian tuoton mukaan ole. Eläkejärjestelmä on osittain rahastoiva ja eläkkeiden maksu riippuu tulevista maksajista. Nykyisillä maahanmuuttoluvuilla Suomen huoltosuhde on heikentymässä.
Luvattujen eläkkeiden rahoittamisen arvioidaan olevan kuitenkin useimpia Länsi-Euroopan maita kestävämmällä pohjalla.
Matkailu.
Vuonna 2005 Suomessa tilastoitiin viisi miljoonaa ulkomaalaista kävijää ja 31 miljoonaa kotimaista vähintään yhden yön matkaa. Eniten matkailijoista hyötyi Uusimaa, jonka osuus matkailusta oli vuonna 2002 noin 3,1 miljardia euroa eli 37,6 prosenttia. Kaakkois-Suomen, Lapin, Pirkanmaan, Pohjanmaan ja Ahvenanmaan markkinaosuudet olivat noin 600–400 miljoonaa euroa.
Suosittu matkakohde on Lapin lääni, jossa järjestetään muun muassa kelkka-ajeluja, hiihtoretkiä, Joulupukin tapaamisia ja muuta luontoon liittyvää toimintaa. Etenkin Utsjoki on kaunis, rauhaisa ja hyvä kalastus- ja patikointikylä. Kesäisin maassa järjestetään erityisen paljon eri teemoilla toimivia kesäjuhlia, muun muassa musiikkifestivaaleja. Etelä-Suomessa merkittävintä vapaa-ajan matkailua ovat laivaristeilyt Ruotsiin ja Viroon Helsingistä ja Turusta. Turun ja Ahvenanmaan välillä sijaitseva Saaristomeri on maailman suurin saaristo saarien määrässä mitattuna. Helsingissä pysähtyy vuodessa noin 260 risteilylaivaa pääasiallisesti kesällä. Lisäksi oman ryhmänsä muodostavat Suomea välietappina käyttävät matkailijat, jotka jatkavat matkaa laivalla Tallinnaan tai junalla Pietariin. Neuvostoliiton hajottua matkailu Venäjältä on kasvanut ja keskittyy vuoden vaihteeseen.
Suomalaisten vapaa-ajanmatkailu vuonna 2010 suuntautui Viroon ja Ruotsiin. Viron-matkat olivat lisääntyneet Ruotsia enemmän. Laivayöhön rajoittuvat risteilyt Ruotsiin kasvattivat kuitenkin suosiotaan jopa kolmanneksella 2009 vuoden alkupuoliskoon nähden.
Suomella on Pohjoismaiden heikoin imago. 50 maan imagotutkimuksessa se sijoittui 18:nneksi. Korkeimmat arviot Suomi sai ruotsalaisilta ja venäläisiltä, alhaisimmat Latinalaisesta Amerikasta ja Afrikasta.
Tieliikenne.
Suomen tieverkko jakautuu valtion omistamiin ja Tiehallinnon hallinnoimiin maanteihin, kuntien omistamiin ja ylläpitämiin katuihin sekä yksityisten ylläpitämiin yksityisteihin. Maantieverkon rungon muodostaa 29 valtatietä, joita täydentävät kanta-, seutu- ja yhdystiet. Osa tärkeimmistä teistä on myös eurooppateitä. Vuoden 2009 alussa maantieverkon koko pituus oli noin 78 000 kilometriä, josta valtateiden osuus oli noin 8 600 kilometriä. Moottoriteitä oli noin 740 kilometriä. Liikennesuorite maanteillä oli noin 35,6 miljardia autokilometriä, josta valtateiden osuus oli noin 17,9 miljardia. Maanteiden rakentaminen ja kunnossapito on kilpailutettu. Suomi on harvaan asuttu maa, joten liikennettäkin on keskimäärin vähän. Liikennemääriin nähden tieverkko onkin kattava ja hyväkuntoinen, joskin jotkin vilkkaimmat valtatiet ja kaupunkiseutujen pääväylät ovat liikenneturvallisuuden kannalta ongelmallisia. Lisäksi alemman tieverkon kunto on ajoittain herättänyt keskustelua.
Rautatieliikenne.
Suomen rataverkosta vastaa rautatieviranomaisena toimiva, liikenne- ja viestintäministeriön alainen Ratahallintokeskus. Suomen koko rataverkon pituus on 5 851 km, josta sähköistettyä 2 619 km. Koko verkosta liikennöityä rataa on 5 741 km. Toistaiseksi ainoa vakituinen liikennöitsijä valtion rataverkolla on valtionyhtiö VR, joka omistaa suurimman osan rataverkolla liikkuvasta kalustosta, mukaan lukien myös pääkaupunkiseudun lähijunat. Ennen liikennöinnin ja radanpidon hoiti Valtionrautatiet-niminen valtion keskusvirasto, joka oli 1991–1994 valtion liikelaitos, joka muutettiin vuonna 1995 Ratahallintokeskukseksi ja VR-Yhtymä Oy:ksi. Ratoja on melko kattavasti koko Etelä-Suomessa sekä tärkeimmillä reiteillä Pohjois-Suomessa napapiirille asti. Suomen tavaraliikenteestä kulkee rautateitä pitkin noin 25 %.
Lentoliikenne.
Suomeen lentää noin 26 kansainvälistä lentoyhtiötä. Suomen suurin lentoyhtiö on valtion pääosin omistama Finnair. Muita suomalaisia lentoyhtiöitä ovat muun muassa Blue1, Finncomm Airlines ja Air Finland. Suomessa on 28 lentoasemaa, joista suurin on Vantaalla sijaitseva Helsinki-Vantaan lentoasema. Lähes kaikkia lentoasemia ylläpitää valtiollinen Finavia. Tavaraliikenteen osalta 14 prosenttia Suomen viennistä kulkee lentoteitse.
Laivaliikenne.
Meriliikenne on elintärkeä osa Suomen ulkomaankauppaa, sillä meriteitse kulkee jopa 90 prosenttia maan viennistä ja 70 prosenttia tuonnista. Suomen suurin satama tonnimäärältään on Sköldvikin satama Porvoossa. Yleissatamista suurimmat ovat HaminaKotkan satama, joka syntyi vuonna 2011 Kotkan ja Haminan satamien yhdistyessä sekä Helsingin Satama, Naantalin satama ja Kokkolan satama.
Matkustajaliikenteeltään suurimmat satamat Manner-Suomessa ovat Helsingin Satama, Turun satama, Naantalin satama ja Vaasan satama. Matkustajalaivayhtiöistä suurimmat, jotka liikennöivät Helsinkiin ja Turkuun, ovat Viking Line ja virolainen Tallink (johon myös Silja Line nykyään kuuluu). Lisäksi Suomesta liikennöivät muun muassa välillä Vaasa–Uumaja RG Line, välillä Helsinki–Tallinna Eckerö Line ja Linda Line Express, sekä välillä Maarianhamina–Tukholma Birka Line. Laivaliikenteen suosiota nostaa veroton tax-free-myynti.
Suomessa liikenne- ja viestintäministeriön alaisuudessa toimiva Merenkulkulaitos vastaa vesiliikenteen toimivuudesta. Sen vastuualueita ovat väylänpito, merikartoitus, talvimerenkulku, meriliikenteen ohjaus ja meriturvallisuus.
Väestö.
Suomen väestön pääosa on keskittynyt verrattain pienelle alueelle maan pinta-alasta. Kuvassa korostetulla alueella asuu suomalaisista yli 60 prosenttia (Uusimaa, Kymenlaakso, Etelä-Karjala, Pirkanmaa, Varsinais-Suomi ja Satakunta).
Suomessa asuu noin 5,4 miljoonaa ihmistä. Asukastiheys on suhteellisen alhainen, keskimäärin noin 15 ihmistä neliökilometrillä. Yli kolmannes Suomen alueesta on pohjoisen napapiirin pohjoispuolella, jossa asuu valtaosa Suomen saamelaisista. Suurin osa väestöstä asuu etelässä, noin miljoona pääkaupunkiseudulla. Muuttoliike kaupunkialueille on ollut selvä suuntaus, joka edelleen keskittää asumista suurimpien kasvukeskusten ympärille. Suomi kaupungistui verrattain myöhään, minkä seurauksena väestörakenteen kaupungistumisen odotetaan jatkuvan vielä vuosikymmeniä.
Suomeen muuttaneiden osuus väestöstä on EU-maiden pienimpiä, vaikka se onkin noussut merkittävästi viimeisen 20 vuoden aikana. Noin kaksi prosenttia maassa asuvista ihmisistä on muiden maiden kansalaisia. Pääosa tästä joukosta asuu pääkaupunkiseudulla ja muissa suurissa kaupungeissa. Suomesta muutetaan eniten Pohjoismaihin, muuhun Eurooppaan, Yhdysvaltoihin ja Aasiaan.
Väestön ikä- ja sukupuolijakauma.
Suomen väestö jakautuu iän ja sukupuoleen mukaan tarkasteltuna siten, että alle 55-vuotiaissa suomalaisissa on miehiä enemmän kuin naisia. Tätä vanhemmissa ikäryhmissä on taas naisia enemmän kuin miehiä. Ikäryhmässä 20–54-vuotiaat on miehiä 43 200 henkilöä eli 3,6 % enemmän kuin naisia.
Väestöryhmät.
Suomen väestöstä oli ulkomaiden kansalaisia 3,1 prosenttia, ja 4,6 prosenttia oli ulkomailla syntyneitä.
Kielet.
Suomen perustuslain mukaan maan kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi. Suomea puhuu äidinkielenään 90,0 prosenttia ja ruotsia 5,39 prosenttia väestöstä. Suomi on Viron ja Unkarin ohella yksi kolmesta itsenäisestä valtiosta, jonka valtakieli on suomalais-ugrilainen. Ruotsinkielinen väestö on keskittynyt etelärannikolle ja Pohjanmaan rannikkoseudulle sekä Ahvenanmaalle. Muita Suomessa perinteisesti puhuttuja vähemmistökieliä ovat kolme saamelaiskieltä inarinsaame, pohjoissaame ja koltta (äidinkielenä yhteensä noin 1 870:llä) sekä romani (ks. Suomen romanit), tataari (ks. Suomen tataarit) ja suomalainen viittomakieli. Saamelaisten sekä romanien ja muiden ryhmien oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan on turvattu perustuslaissa, mutta viralliseksi vähemmistökieleksi luetaan yleensä vain saamen kielet. Vironkielisiksi katsotaan vain 1900-luvun loppupuolelta lähtien maahan Virosta muuttaneet vironkieliset asukkaat. Venäjänkielisiä Suomessa on asunut autonomian ajalla enimmillään noin 50 000, 2000-luvun alussa noin 35 000, enimmäkseen 1990-luvulla alkaneen muuttoliikkeen matkassa tulleina. Suomen somalit ovat kasvaneet 1990-luvun alusta lähtien käytännössä nollasta merkittäväksi vähemmistöksi.
Kasvaneen maahanmuuton seurauksena Suomessa ainakin 37 kielellä on yli 1 000 puhujaa.
Uskonnot.
a>a pidetään Suomen kansallispyhäkkönä ja se kuuluu maan merkittävimpiin historiallisiin rakennuksiin.
Kristinusko saapui Suomeen 1000-luvulta lähtien, mutta maaseudun kansanuskossa säilyi esikristilliseltä ajalta juontuvia piirteitä 1800-luvulle saakka. Vuoden 2011 lopussa 77,2 prosenttia kansasta kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Toiseksi suurin kirkkokunta on ortodoksinen kirkko, johon kuuluvia on 1,1 prosenttia. Suomen perustuslaissa luterilaisella kirkolla on erityisasema ja myös ortodoksisesta kirkosta on olemassa erityislaki ja niillä on eräissä suhteissa valtionuskontoon verrattava asema, mutta uskonnonvapaus eli mahdollisuus muiden uskontojen harjoittamiseen on turvattu lailla. Uskontokuntiin kuulumattomien osuus on lisääntynyt viime vuosina. Vuoden 2011 lopussa heitä oli 20,1 prosenttia. Lisäksi noin 47 000 suomalaista eli vajaa prosentti väestöstä kuuluu yhdistysmuotoisiin helluntaiseurakuntiin, jotka eivät ole rekisteröityneet uskonnollisiksi yhdyskunniksi.
Terveys.
Suomen terveydenhoito vastaa Euroopan unionin keskitasoa.
Suomessa kansanterveyslaki määrää kansanterveystyön kunnan vastuulle. Työ jaetaan sairaanhoitoon ja ehkäisevään terveydenhoitoon. Jokaisen kunnan on tarjottava tietyt perusterveyspalvelut, joita ei kuitenkaan määritellä yksityiskohtaisesti. Kunnassa on oltava terveydenhoitopalveluja varten terveyskeskus ja mahdollisia sivutoimipisteitä. Terveydenhoidon kalleuden vuoksi useat kunnat ovat perustaneet kansanterveystyön kuntayhtymiä. Kunta voi myös hoitaa terveyspalvelut ostamalla palvelut toiselta kunnalta tai yksityiseltä palvelun tuottajalta.
Odottaville äideille on tarjolla ilmainen terveydenhuolto ja "äitiyspakkaus", joka sisältää joko rahaa tai vauvan perustarvikkeita kuten vaatteita, vaippoja, tuttipulloja (25 prosenttia perheistä valitsee rahan). Perheet, joissa on alle 17-vuotiaita lapsia, saavat myös avustuksia valtiolta. Lapset saavat ilmaisen terveyden- ja hammashuollon 18-vuotiaaksi.
Suomessa yksi suurimmista terveysalan ammattijärjestöistä on Tehy, jolla on noin 131 000 jäsentä.
Koulutus.
Suomessa on lainsäädännöllinen oppivelvollisuus 7–16-vuotiaille. Suurin osa aloittaa seitsemän vuoden iässä tyypillisesti yhdeksänvuotisen peruskoulun. Peruskoulutuksen jälkeen nuorten suosituimmat toisen asteen koulutusvalinnat ovat ammatillinen perustutkinto ja lukio, joiden suorittaminen kestää yleensä kahdesta neljään vuotta. Kunnat hallitsevat alueensa peruskouluja, lukioita ja osaa ammatillisista oppilaitoksista.
Korkeakoulujärjestelmä jakautuu yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin samaan tapaan kuin Saksassa. Yliopistojen tehtävänä on omien alojensa ylin opetus ja tutkimus. Ammatillisesti suuntautunutta koulutusta annetaan lisäksi ammattikorkeakouluissa, jotka ovat kuntien ja yksityisten säätiöiden omistamia. Korkeakoulujen rahoitus määräytyy opetusministeriön kanssa tehdyillä tulossopimuksilla, joissa määritetään korkeakoulun tutkintotavoitteet. Tutkimusta korkeakoulut tekevät pääasiassa Suomen akatemian ja Teknologian kehittämiskeskuksen myöntämällä rahoituksella. Korkeakoulujärjestelmä on hajautettu alueellisesti, jotta voitaisiin taata koulutuksen tasa-arvoinen saanti maan eri osissa.
a> on Suomen ja Euroopan unionin pohjoisin ammattikorkeakoulu.
Korkeakoulujen opetuskieli on pääasiallisesti suomi, mutta ruotsinkielisen väestönosan tarpeisiin järjestetään myös ruotsinkielistä yliopisto- ja ammattikorkeakoulutusta. Kansainvälistymisen myötä käytännössä kaikki korkeakoulut tarjoavat opetusta myös vierailla kielillä, pääasiassa englanniksi. Henkilökuntaa on opiskelijaa kohti kansainvälisesti vähän. Opetus on ilmaista yliopistotasolle saakka, ja lisäksi opiskelijat saavat opintotukena opintorahaa, asumistukea sekä valtion takaamaa lainaa. Korkeakoulututkinnon suorittavien osuus ikäluokasta on kansainvälisesti katsoen korkea. Pääasiallisena tutkintona yliopistoissa on maisterin tai ylempi korkeakoulututkinto, ammattikorkeakouluissa puolestaan ammattikorkeakoulututkinto, joka rinnastetaan useimmissa yhteyksissä alempaan korkeakoulututkintoon. Keskeytysprosentit vaihtelevat voimakkaasti aloittain. Yleisintä keskeyttäminen on yliopistoissa humanistisella ja luonnontieteellisellä alalla, ammattikorkeakouluissa puolestaan tekniikan alalla. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaminen vie keskimäärin 5,1 vuotta tehollista työaikaa, mutta opiskelijoiden työnteko pidentää opintoihin kuluvaa kokonaisaikaa.
Suurin osa peruskoulun käyneistä suomalaisista osaa hyvin englannin kieltä ja hieman ruotsia. Suomea ja ruotsia opetetaan kaikille suomalaisille äidinkielenä tai vieraana kielenä. Lisäksi saksaa on opiskeltu lukioissa melko yleisesti. Suomen 15-vuotiaiden koululaisten saamien pisteiden keskiarvot olivat Hongkongin, Japanin ja Etelä-Korean ohella yksiä korkeimmista eräässä PISA-tutkimuksessa. Suomalaisten menestystä PISA-kokeissa on selitetty kansallisella vuonna 1996 käynnistetyllä "luonnontieteet ja matematiikka" -ohjelmalla (LUMA), heikoimpienkin koululaisten hyvillä suorituksilla ja tasa-arvoisuudella koulutuksessa perheen sosioekonomisesta taustasta huolimatta. Suomalaisista yliopistoista kansainvälisissä vertailuissa parhaiten on menestynyt Helsingin yliopisto, joka erään arvion mukaan on maailman 76. paras yliopisto.
Vuosittain yli 40 % Suomen työvoimasta osallistuu epämuodolliseen työhön liittyvään koulutukseen tai harjoitteluun. Tämä vastaa monia teollisuusmaita kuten Tanska ja Yhdysvallat.
Kulttuuri.
a>. Saunominen on merkittävä suomalaisuutta edustava perinteen muoto. Savusaunoja on vain prosentin verran kaikista saunoista.
Laajassa mielessä Suomi on ollut lähes koko historiansa ajan länsimaisen kulttuurin piirissä. Kulttuuriin on keskeisesti vaikuttanut läntinen kristillinen perinne katolisessa ja protestanttisessa muodossaan.
Suomalainen kulttuuri sai vanhastaan vaikutteita varsinkin Saksasta sekä Ruotsista, jonka osa Suomi oli noin 700 vuotta. Itä-Suomen ja Karjalan alueille tuli jo varhain vaikutusta myös venäläis-ortodoksiselta kulttuurialueelta. Myöhemmin suomalaiseen kulttuuriin on vaikuttanut voimakkaasti yhdysvaltalainen ja kansainvälinen populaarikulttuuri. Suomalaiset itse luonnostelevat kulttuuriaan usein mielellään esimerkiksi saunalla, sisulla ja luonnonläheisyydellä.
Suomalaisessa kulttuurissa on ollut jakoja maantieteellisesti ja väestöryhmittäin, mutta kulttuurit ovat sittemmin voimakkaasti sulautuneet. Esimerkiksi alueittaiset murre-erot ovat edelleen havaittavissa. Vähemmistöt ylläpitävät omia kulttuurisia piirteitään, huomattavina saamelaisten, romanien ja suomenruotsalaisten alakulttuurit. Koska maan kaupungistuminen on myöhäistä perua, suurella osalla suomalaista on sidos maaseutuun ja syrjäisiin asuinkeskuksiin. Suurempiin asutuskeskuksiin muuttaneet suomalaiset esimerkiksi viettävät usein vapaa-aikaa maaseudulla, erityisesti vesistöjen äärellä.
Viestimet.
a>ssa on muun muassa Ilta-Sanomien, Helsingin Sanomien ja Taloussanomien toimitukset.
Suomessa pyrittiin 1990-luvun aikana määrätietoisesti tietoyhteiskunnan kärkijoukkoon, mutta 2010-luvulle tultaessa tavoitteista on luovuttu ja Suomi on tietoyhteiskunnan kehityksessä lähinnä keskikastia. Suomessa ilmestyy vuosittain noin 370 sanomalehteä ja 5 500 aikakauslehteä. Suomen luetuin päivälehti on Helsingin Sanomat, jonka levikki vuonna 2006 oli 426 117. Lehdellä on keskimäärin 1 046 000 lukijaa. Helsingin Sanomien julkaisija Sanoma on Pohjoismaiden johtava viestintäkonserni, jonka muita Suomessa julkaisemia sanomalehtiä ovat Ilta-Sanomat ja Taloussanomat. Toinen Suomen mainosrahoitteisen viestinnän merkittävimmistä tekijöistä, Alma Media, julkaisee yli 30 sanomalehteä, mukaan lukien Aamulehti, Iltalehti ja Kauppalehti.
Suomessa, kuten monissa Euroopan maissa, television käyttö on maksullista. Laskutuksen hoitaa Viestintävirasto, ja televisiomaksut käytetään valtiollisen viestintäyhtiö Yleisradion toiminnan kustantamiseen. Suomen kuunnelluin radiokanava on Yleisradion tuottama Radio Suomi, joka koostuu 20 maakuntaradiosta sekä valtakunnallista ohjelmaa lähettävästä kanavatoimituksesta.
Suomen suurin kaupallinen televisiokanava on vuonna 1957 perustettu MTV3, joka on nykyisin ruotsalaisen Bonnierin omistuksessa oleva. Nelonen on Suomen toiseksi tavoittavin mainosmedia. Suosituin kaupallinen radiokanava on Radio Nova.
Kirjallisuus.
Suomessa on kirjoitettu suomenkielisiä kirjoja kirjakielen luomisesta ja käyttöönotosta 1500-luvulta lähtien, 1800-luvulle asti tosin lähinnä vain virsiä ja muuta uskonnollista kirjallisuutta sekä lakitekstejä. Maan kansallisrunoilija on Johan Ludvig Runeberg, jonka tunnetuin teos on "Vänrikki Stoolin tarinat". Suomen kansalliseepoksen "Kalevalan" koonnut Elias Lönnrot eli kuitenkin 1800-luvulla, ja aloitti näihin aikoihin suomenkielisen kirjallisuuden perinteen kokoamalla kirjan karjalaisista kansallislauluista. Suomenkielisen romaanikirjallisuuden perustaja oli Aleksis Kivi vuonna 1870 ilmestyneellä "Seitsemällä veljeksellään". Häntä seurasivat muun muassa Juhani Aho ja yhteiskunnallisiin epäkohtiin huomionsa keskittänyt Minna Canth. Lyriikan puolella Eino Leino kehitti kalevalaisvaikutteista, kansallisromanttista tyyliä. F. E. Sillanpää sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1939 etenkin maaseutuväestön kuvauksistaan. Toisen maailmansodan jälkeen Mika Waltarin ja Tove Janssonin kirjat tulivat hyvin suosituiksi myös ulkomailla.
Ruotsinkielisessä runoudessa vuosisadan alkupuolen modernistit, kuten Edith Södergran ja Elmer Diktonius saavuttivat kansainvälistäkin huomiota. Suomenkielinen lyriikka siirtyi modernismiin sotien jälkeen tärkeimpinä niminään muun muassa Paavo Haavikko ja myöhemmin Pentti Saarikoski. Väinö Linna kuvasi kansakunnan kohtalonvuosia uusista näkökulmista romaaneissaan "Tuntematon sotilas" ja "Täällä Pohjantähden alla". Nykykirjailijoista tunnettuja ovat muun muassa humoristit Arto Paasilinna, Jari Tervo, Veikko Huovinen ja Kari Hotakainen sekä lukuisat kotimaiset dekkaristit kuten Ilkka Remes. Myös historialliset romaanit ovat Suomessa suosittu tyylilaji, jota edustavat esimerkiksi Kaari Utrio ja Laila Hirvisaari (ent. Hietamies).
Taidemusiikki.
Suomen kansallislaulu on Maamme-laulu, jonka on säveltänyt Fredrik Pacius. Sama sävel on käytössä myös Viron kansallislaulussa. Suomen kansallissäveltäjä on Jean Sibelius, jonka suomalaisille tunnetuin sävellys on Finlandia. Suomea on kutsuttu "taidemusiikin suurvallaksi", koska toisen maailmansodan jälkeen rakennetun musiikkiopisto- ja konservatorio-järjestelmän avulla Suomesta on tullut väkilukuun suhteutettuna suuri määrä maailmanluokan kapellimestareita kuten Esa-Pekka Salonen, Osmo Vänskä ja Mikko Franck; oopperalaulajia kuten Karita Mattila, Soile Isokoski, Martti Talvela ja Matti Salminen sekä Olli Mustosen ja Pekka Kuusiston kaltaisia solisteja ja säveltäjiä kuten Einojuhani Rautavaara, Magnus Lindberg ja Kaija Saariaho.
Taidemusiikin juuret Suomessa eivät ole niin syvät kuin esimerkiksi Keski-Euroopan maissa eikä renessanssin ja barokin ajalta tunneta suomalaisia säveltäjiä. Musiikkielämä alkoi syntyä vasta wieniläisklassismin lopulla: muun muassa Turun Soitannollinen Seura -seura perustettiin vuonna 1790. Tämän aikakauden merkittävin säveltäjä oli Bernhard Henrik Crusell. Varhaisromantiikan ajan keskeinen vaikuttaja oli nykyisin "Suomen musiikin isäksi" nimitetty saksalaissyntyinen Fredrik Pacius, joka toimi Helsingin yliopistossa musiikinopettajana. 1800-luvun puolesta välistä aina toiseen maailmansotaan asti keskeinen Suomen taidemusiikin tyylisuunta oli myöhäisromantiikka ja etenkin kansallisromantiikka, jonka keulahahmo oli Jean Sibelius. Kansainvälisestikin laajalti tunnetun Sibeliuksen vaikutus Suomen musiikkielämään oli mittava. Ensimmäiset suomalaiset modernistit, muun muassa impressionismista ja ekspressionismista vaikutteita saaneet Väinö Raitio (1891–1945) ja Aarre Merikanto ilmaantuivat musiikkielämään jo 1920-luvulla, mutta heidän modernisminsa ei kuitenkaan horjuttanut romantiikan valta-asemaa.
1950-luvulla modernismi rantautui Suomeen toden teolla niin sanotun modernismin toisen aallon myötä, jossa siirryttiin jo 12-säveljärjestelmään ja muihin uusiin sävellystekniikoihin. Ensimmäisiä suomalaisia kaksitoistasäveljärjestelmää käyttäneitä säveltäjiä oli Erik Bergman. 1950-luvulla käytettiin myös sarjallisuutta ja sointi- ja kenttätekniikoita. 1970-luvulla alkoi suomalaisen oopperan renessanssi Aulis Sallisen ja Joonas Kokkosen sointimaailmaltaan perinteisten, niin sanottujen karvalakkioopperoiden myötä, mutta toisaalta nuoret säveltäjät ja muusikot toivat eurooppalaista radikaalia modernismia Suomeen muun muassa Korvat auki -yhdistyksen piirissä. Monet näistä 1970-luvun nuorista radikaaleista, kuten Kaija Saariaho, Magnus Lindberg ja Esa-Pekka Salonen ovat nousseet kansainväliseen kuuluisuuteen 1980- ja 1990-lukujen aikana.
Populaarimusiikki.
Populaarimusiikkiin syntyi 1970-luvulla käsite suomirock, jonka tunnetuimpia edustajia ovat muun muassa Juice Leskinen, Dingo, Hurriganes ja Eppu Normaali. Suomalaiset rockyhtyeet ovat tavoitelleet ulkomaisen yleisön suosiota 1970-luvulta lähtien, mutta esimerkiksi Wigwamin saamat myönteiset arvostelut eivät johtaneet läpimurtoon.
Ensimmäinen ulkomailla lyhytaikaista menestystä saanut yhtye oli Hanoi Rocks, joka oli 1980-luvun glam rockin edelläkävijöitä maailmalla. 1990-luvun lopulta alkaen suomalainen populaarimusiikki on saanut laajempaa menestystä ulkomailla. Konemusiikkiyhtyeistä Bomfunk MC's teki yhden Keski-Euroopassa menestyneen singlen ja Darude kaksi. Rockyhtye The Rasmus sekä metallimusiikkiyhtyeet HIM, Nightwish, Sonata Arctica, Children of Bodom ja Stratovarius ovat julkaisseet albumeita, jotka ovat menestyneet eri puolilla maailmaa. HIMille albumi toi Yhdysvalloissa kultalevyn. Selloilla metallia soittava Apocalyptica on saanut myös suosiota. Maailmanmusiikkia edustava kansanmusiikkiyhtye Värttinä on sekin menestynyt ulkomailla. Suomalainen hardcore punk on myös menestynyt hyvin ulkomailla, esimerkiksi Terveet Kädet ja Rattus (yhtye).
Suomen menestys Eurovision laulukilpailuissa on ollut pääosin huonoa, mutta vuonna 2006 kisat voitti Lordi kappaleellaan "Hard Rock Hallelujah" ja teki uuden piste-ennätyksen 292, joka säilyi vuoteen 2009 asti.
Elokuva.
Suomalainen elokuva syntyi 1900-luvun alkupuoliskolla pian itse elokuvan keksimisen jälkeen. Ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva oli "Salaviinanpolttajat", joka sai ensi-iltansa vuonna 1907. Ensimmäisen maailmansodan syttyminen kuitenkin tyrehdytti suomalaisen elokuvateollisuuden väliaikaisesti. Sodan jälkeen elokuva koki Suomessa nousukauden kun Erkki Karu perusti elokuvayhtiö Suomi-Filmin (entinen "Suomen Biografi") vuonna 1919. Ensimmäinen ulkomaillakin esitetty suomalaiselokuva on vuonna 1922 valmistunut "Anna-Liisa", jota esitettiin myös Ruotsissa. Äänielokuva löi itsensä läpi maailmalla 1920-luvun loppupuoliskolla ja ensimmäinen täysin suomalaisvoimin valmistunut äänielokuva "Tukkipojan morsian" valmistui 1931. Vuonna 1933 Suomi-Filmistä lähtenyt Karu perusti uuden elokuvayhtiön Suomen Filmiteollisuus. SF:n alkuaikoina julkaisemia elokuvia olivat muun muassa "Meidän poikamme ilmassa" ja "Pohjalaisia". Vuonna 1936 yritys kohosi tuotantoluvuissaan samalle tasolle siihen asti Suomen elokuva-alaa yksin hallinneen Suomi-Filmin kanssa. Ajan tunnettuja näyttelijöitä olivat muun muassa Ansa Ikonen ja Tauno Palo, jotka säilyttivät suosionsa aina 1950-luvulle asti. Heidän ensimmäinen yhteiselokuvansa "Kaikki rakastavat" sai ensi-iltansa syksyllä 1935.
Toisen maailmansodan (1939–1945) aikana Suomessa tuotettiin runsaasti isänmaallispaatoksellisia draamaelokuvia sekä todellisuuspakoisia epookkielokuvia ja komedioita. Vain harvassa teoksessa oli suoria viittauksia meneillään olevaan suursotaan. Materiaalipula pani mielikuvituksen koetukselle. Suuret yhtiöt tuottivat useita menestyselokuvia, kuten SF:n "Kulkurin valssi", "Kaivopuiston kaunis Regina", "Valkoiset ruusut" ja "Suomisen perhe" -elokuvasarja. Erityisesti 1940-luvun suosikki valkokankailla oli Lea Joutseno, joka tähditti muun muassa Valentin Vaalan reippaita komediaelokuvia. Sodan jälkeen materiaalipula alkoi vähitellen helpottua. Vuosikymmenen loppupuolella valmistuivat muun muassa Vaalan "Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä" ja "Ihmiset suviyössä" sekä Särkän "Katupeilin takana". Esa Pakarisen johdolla esiteltiin niin kutsuttu rillumarei-elokuva 1950-luvun alkupuolella. Kriitikot vihasivat, kansa rakasti. Kymmenen vuotta sodan päättymisestä valmistui Väinö Linnan saman nimiseen romaaniin perustuva elokuva "Tuntematon sotilas". 1955 julkaistun elokuvan ohjasi Edvin Laine ja se on edelleen kaikkien aikojen katsotuin elokuva Suomen elokuvateattereissa. Tuntematon sotilas keräsi suosiota myös ulkomailla.
Tunnettuja suomalaisia elokuvantekijöitä ovat muun muassa näyttelijä ja käsikirjoittaja Spede Pasanen, jonka suosituimpia luomuksia on "Uuno Turhapuro" -elokuvasarja, sekä kansainvälistäkin suosiota kerännyt elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki. Kaurismäen "Mies vailla menneisyyttä" on yksi Suomen elokuvahistorian kansainvälisesti menestyneimpiä elokuvia. Se oli esimerkiksi Oscar-ehdokkaana parhaan ulkomaalaisen elokuvan kategoriassa ja voitti Cannesin elokuvajuhlien Grand Prix -palkinnon. 2000-vuosikymmenen loppupuolella myös suomalaiset animaatiot ovat nostaneet suosiotaan maailmalla, etunenässä poroseikkailu Niko – Lentäjän poika.
Valokuvaus Suomessa.
Henrik Cajander kuvasi 3. marraskuuta 1842 Turussa ensimmäisen suomalaisen dagerrotyypin. 1850-luvulla jo kaikissa suurimmissa kaupungeissa toimi valokuvaajia. Yleisempää merkitystä valokuvaus sai 1860-luvulla, jolloin etenkin muotokuvia ja kaupunkikuvia voitiin alkaa monistaa. 1880-luvulla maisemasta tuli suomalaisen valokuvauksen keskeisalue.
Maailmansotien välisen ajan kuvaajia olivat muun muassa Vilho Setälä, Eino Mäkinen, Heikki Aho ja Björn Soldan. Sekä talvi-, että jatkosodasta reportaaseja tehneillä TK-kuvaajilla oli jo käytössään pienkamerat ja jonkin verran myös värifilmiä.
1950-luvulla valokuvataide miellettiin omaksi, usein kameraseuroissa vaalituksi erilliseksi alueekseen. Johtavia valokuvaajia olivat Matti A. Pitkänen, Pauli Huovila, Matti Poutvaara, Salme Simanainen sekä Otso ja Matti Pietinen.
Valokuvataiteesta tuli aktiivinen osa kuvataiteita 1980-luvulta lähtien. Nykytaiteessa valokuvaa käyttävien tekijöiden ja yleisön lukumäärä on moninkertaistunut, kenttä kansainvälistynyt ja valokuvaus on digitalisoituneessa kulttuurissa, osana uutta mediaa saanut 2000-luvun alkua leimanneita ilmenemismuotoja ja toimintatapoja. Tunnetuimpia uudemmista valokuvaa ilmaisukeinonaan käyttävistä nykytaiteilijoista ovat esimerkiksi Elina Brotherus, Jari Silomäki, Saara Ekström, Stefan Bremer ja Ismo Hölttö.
Kuvataide.
Kuuluisia suomalaistaiteilijoita ovat esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt,Pekka Halonen,Eila Hiltunen, Yrjö Liipola, Tyko Sallinen, Helene Schjerfbeck ja Hugo Simberg. Helsingissä sijaitsevat muun muassa Valtion taidemuseoon kuuluvat Ateneumin taidemuseo, nykytaiteen museo Kiasma ja Sinebrychoffin taidemuseo sekä yksityinen Amos Andersonin taidemuseo. Sekä Turun taidemuseolla että Tampereen taidemuseolla on huomattavat taidekokoelmat. Pohjoisempia merkittäviä taidemuseoita edustavat muassa Oulun taidemuseo, Kemin taidemuseo, Aineen taidemuseo ja Rovaniemen taidemuseo. Nykytaiteilijoista kansainvälisesti toimivia ovat esimerkiksi Ranskassa asuva Hannu Väisänen, Haitin kunniakonsuli Juhani Palmu, Paavin muotokuvan maalari Fritz Jakobsson ja marginaalikulttuurin mestari Tom of Finland.
Urheilu.
a> on Suomen suosituin ja arvostetuin urheilulaji.
Suomi on saavuttanut eniten olympiakultaa ja olympiamitaleita suhteessa valtion väkilukuun. Suomalaiset pitävät itseään urheilukansana, ja monien muiden vastaitsenäistyneiden kansojen tavoin suomalaiset muodostivat erityisesti 1900-luvun alussa kansallista identiteettiään urheilusaavutusten avulla. Lauri "Tahko" Pihkalan kehittämä pesäpallo oli suosittu urheilulaji, mutta sen paikan seuratuimpana urheilulajina on sittemmin ottanut jääkiekko. Määrällisesti eniten harrastajia on salibandyssä, hiihdossa, uinnissa, voimistelussa, jalkapallossa ja pyöräilyssä.
1920-luvulla suomalaiset juoksijat Paavo Nurmi, Hannes Kolehmainen ja Ville Ritola olivat aikansa parhaimpia juoksijoita. Nurmi on edelleen yksi olympiahistorian menestyneimpiä urheilijoita yhdeksällä kultaisella olympiamitalillaan. Painija Kustaa Pihlajamäki oli 1920-luvulla menestynyt painija kahdella olympiakullallaan. Painija Werner Weckman oli ensimmäinen suomalainen joka hankki Suomelle olympiakullan. Luistelija Claes Thunberg saavutti talviolympialaisissa 1920-luvulla menestystä, jota verrattiin Nurmen suorituksiin kesäkisojen puolella. Matti Järvisestä tuli maailmansotien välillä maailman siihen asti paras keihäänheittäjä.
Veikko Hakulisesta tuli 1950-luvulla yksi kaikkien aikojen hiihtourheilijoista. Vielä aktiiviaikanaan hän sai manttelinperijän Eero Mäntyrannasta.
Ralliajajat Rauno Aaltonen ja Timo Mäkinen olivat suomalaisen autourheilun airuita 1960-luvulla menestyessään muun muassa maineikkaassa Monte Carlon rallissa. Heitä seurasivat huipulla 1970-luvulla Hannu Mikkola, Ari Vatanen ja Markku Alen. Juha Kankkusesta tuli nelinkertainen maailmanmestari ja samaan pystyi myöhemmin myös Tommi Mäkinen. 2000-luvulla MM-aateliin liittyi vielä Marcus Grönholm.
Autoilun arvostetuimmassa luokassa Formula 1:ssä Keijo "Keke" Rosberg saavutti maailmanmestaruuden 1982 ja Mika Häkkinen ylsi samaan kaksi kertaa 1990-luvun lopulla. Kimi Räikkösestä tuli kolmas suomalainen F1-mestari vuonna 2007.
Lasse Virén palautti 1970-luvulla suomalaisen juoksu-urheilun kunnian saavuttaessaan kaksissa peräkkäisissä olympialaisissa yhteensä neljä kultaa 5 000 ja 10 000 metrin matkoilla.
Soutaja Pertti Karppinen saavutti kolme perättäistä kultaa olympiakisoissa 1976–1984.
Suomalaiset nousivat 1990-luvulla huipulle yhdessä maailman kilpailluimmista lajeista: uinnissa. Jani Sievinen ja Antti Kasvio johtivat uintitriumfia 1990-luvulla ja Hanna-Maria Seppälä on jatkanut allasmenestystä 2000-luvulla.
Nykyisin suomalaiset menestyvät yleisurheilun sijaan esimerkiksi mäkihypyssä, jääkiekossa ja muissa talviurheilulajeissa sekä lentopallossa ja moottoriurheilussa. Eräitä viime aikojen menestyneitä suomalaisurheilijoita ovat olleet mäkihyppääjä Janne Ahonen, maastohiihtäjät Krista Lähteenmäki, Aino-Kaisa Saarinen ja Virpi Kuitunen, taitoluistelijat Laura Lepistö ja Kiira Korpi, formulakuljettajat Mika Häkkinen, Kimi Räikkönen ja Heikki Kovalainen, jääkiekkoilijat Teemu Selänne ja veljekset Saku Koivu ja Mikko Koivu, jalkapalloilijat Jari Litmanen ja Sami Hyypiä, lumilautailijat kaksinkertainen MM-kultamitalisti Antti Autti, olympia- ja MM-mitalisti Peetu Piiroinen, Petja Piiroinen ja olympiapronssimitalisti Markku Koski sekä painija Marko Yli-Hannuksela, nyrkkeilijät Amin Asikainen, Robert Helenius ja Eva Wahlström, keihäänheittäjät Aki Parviainen ja Tero Pitkämäki, moukarinheittäjä Olli-Pekka Karjalainen ja kuulantyönnön olympiakultamitalisti Sydneystä 2000 Arsi Harju.
Koripalloilija Hanno Möttölä varattiin NBA:han. Pari vuotta myöhemmin Petteri Koposesta tuli NBA:n ensimmäisenä NBA Draft kierroksen ensimmäisellä kierroksella varattu suomalainen.


Sosiaalityö.
Sosiaalityö on ammatillista toimintaa, jolla pyritään yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvointiin sekä sosiaalisten ongelmien ehkäisemiseen, vähentämiseen ja poistamiseen. Samalla termillä voidaan viitata myös sosiaalisiin ongelmiin kohdistuvaan yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen ja yliopistolliseen koulutukseen. Sosiaalityöntekijöiltä edellytetään lain vaatima kelpoisuus. Kelpoisuuden saa suorittamalla ylemmän korkeakoulututkinnon pääaineena sosiaalityö, jota opetetaan kuudella paikkakunnalla Helsingissä Tampereella, Jyväskylässä, Kuopiossa, Turussa ja Rovaniemellä yliopistoissa.
Sosiaalityöntekijöiden työ on ihmisten ja yhteisöjen osallisuuden lisäämistä, palvelujen tuottamista, ongelmien ennalta ehkäisemistä, ratkaisuvaihtoehtojen etsimistä, arviointia ja seurantaa, päätöksentekoa ja heikommassa asemassa olevien asioiden ajamista.
Sosiaalityöntekijät työskentelevät asiantuntijatehtävissä muun muassa sosiaalitoimistoissa, vanhustyössä, lastenkodeissa, päiväkodeissa, kouluissa, terveydenhuollossa, kehitysvammaisten palvelulaitoksissa, perheneuvoloissa, päihdehuollossa, kuntouttavassa työtoiminnassa sekä projekti- ja järjestötehtävissä. Sosiaalityöntekijät työskentelevät sekä julkisen sektorin että yksityisten palvelujen organisaatioissa. Työ eri organisaatioissa painottuu eri tavoin, mutta yhteistä alan korkeakoulutetuille on asioiden ja ilmiöiden tarkasteleminen sosiaalisen näkökulman ja viitekehyksen kautta, yhteiskuntatieteellinen tietoperusta sekä työn ammattieettinen arvopohja.
Sosiaalityöntekijöiden työ on vaativaa ja vastuullista asiakas- ja asiantuntijatyötä, jota säätelevät monet lait ja asetukset, ohjeet ja suositukset. Työn yhteiskunnallinen asema velvoitteineen ja kunkin organisaation työn tavoitteet määrittelevät työn erityiset vaativuustekijät. Laaja-alaista osaamista vaativan työn vaikutukset koskettavat syvällisesti yksittäisen ihmisen elämää ja elämisen ehtoja.


Suomen tasavallan presidentti.
Suomen tasavallan presidentti on Suomen kansan valitsema valtionpäämies. Hän johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa ja on puolustusvoimien ylipäällikkö. Hän nimittää myös eräät korkeimmat virkamiehet ja korkeimman oikeuden tuomarit. Presidentin ollessa estyneenä hänen tehtäviään hoitaa pääministeri ja tämänkin ollessa estyneenä pääministerin sijaisena toimiva ministeri.
Valintamenettely.
Tasavallan presidentti on vuodesta 1994 lähtien valittu suoralla kansanvaalilla kuuden vuoden välein. Ehdokkaansa presidentinvaaleihin saavat asettaa sekä rekisteröidyt puolueet, joilla on vähintään yksi edustaja eduskunnassa, että yli 20 000 kannattajan nimilistan keränneet valitsijayhdistykset. Mikäli yksi ehdokkaista saa ensimmäisellä kierroksella yli puolet äänistä, hänet valitaan suoraan tasavallan presidentiksi. Muussa tapauksessa kaksi eniten ääniä saanutta ovat vastakkain toisella kierroksella, jolloin enemmän ääniä saanut voittaa. Suomen jokaisessa suorassa presidentinvaalissa on tarvittu toinen kierros.
Ennen vuotta 1994 tasavallan presidentti valittiin valitsijamiesvaalilla. Äänestäjät valitsivat 300 ja vuonna 1988 301 valitsijamiestä suhteellisella vaalitavalla, minkä jälkeen valitsijamiehet valitsivat presidentin. Presidentti valittiin myös useita kertoja poikkeusmenettelyllä (ks. kohta Suomen tasavallan presidentit).
Mauno Koiviston presidenttikauden päätyttyä 1994 tasavallan presidentin toimikaudet rajoitettiin kahteen perättäiseen eli käytännössä kahteentoista vuoteen. Muutoksen taustalla oli Urho Kekkosen yli 25-vuotinen hallintokausi, jolloin tasavallan presidentin asema korostui monien mielestä liikaa.
Säädetty perustuslaissa.
Vanhan perustuslain (1919–2000) aikaan tasavallan presidentti nimitti myös hallituksen muodostajan (käytännössä pääministerin), hän saattoi hajottaa eduskunnan ja määrätä pidettäväksi uudet vaalit. Presidentin oikeuksia hallituksen muodostamisessa ja eduskunnan hajottamisessa rajoitettiin 1990-luvulta lähtien ja edelleen 1. maaliskuuta 2000 voimaan tulleessa perustuslain kokonaisuudistuksessa. Nykyään eduskunta valitsee pääministerin, jonka presidentti muodollisesti nimittää. Pääministerin ehdotusten mukaisesti tasavallan presidentti nimittää muut ministerit.
Ulkopolitiikka.
Perustuslain mukaan "presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa". Tilanteissa jossa valtioneuvosto ja presidentti ovat eri mieltä ulkopoliittisesta päätöksestä, asia viedään eduskunnan äänestykseen, jonka kanta ratkaisee toimintatavan. Hän päättää Suomen ulkopoliittisesta toimintalinjasta ja esimerkiksi nimittää diplomaatit sekä tapaa ulkomaiden valtionpäämiehiä näiden virallisilla vierailuilla Suomeen.
Lainsäädäntövalta.
Tasavallan presidentti vahvistaa lait ja hänellä on käytössään lykkäävä veto-oikeus. Perustuslain mukaan laki palautuu eduskunnalle, ellei presidentti vahvista sitä kolmessa kuukaudessa. Jos eduskunta hyväksyy saman lain uudelleen ilman muutoksia, se tulee voimaan ilman presidentin vahvistusta. Presidentti voi pyytää lakiesityksestä lausunnon korkeimmalta oikeudelta tai korkeimmalta hallinto-oikeudelta. Tarja Halonen käytti ensimmäisen kautensa aikana tätä valtaa kerran. Eduskunta taipui presidentin tahtoon, ja pari pykälää muuttui uuden eduskuntakierroksen aikana. Presidentti voi antaa lakiin täsmennyksiä, asetuksia, vain kansainvälistä asioista. Aikaisemmin presidentti antoi hallituksen esitykset eduskunnalle, mutta ne siirrettiin valtioneuvostolle uuden 2012 perustuslaki uudistuksen yhteysessä.
Puolustuspolitiikka.
Tasavallan presidentti on puolustusvoimien ylipäällikkö. Tämän tehtävän hän voi kriisiaikana luovuttaa toiselle Suomen kansalaiselle. Presidentti päättää keskeisimmät Suomen puolustuspoliittiset päätökset ja linjavedot. Hän esimerkiksi päättää sotilaallisen puolustuksen keskeisistä perusteista, sotilaallisen puolustusvalmiuden merkittävistä muutoksista ja sotilaallisen puolustuksen toteuttamisen periaatteista. Presidentti nimittää puolustusvoimain komentajan sekä päättää muista sotilaallisista nimitysasioista. Hän ylentää myös kaikki upseerit.
Nimitysoikeus ja muut valtaoikeudet.
Presidentin valtaoikeuksiin kuuluu keskeisten virkamiesten nimitysoikeus, jossa hän saa poiketa valtioneuvoston ratkaisuehdotuksesta. Presidentti nimittää esimerkiksi Suomen pankin pääjohtajan ja valtioneuvoston oikeuskanslerin. Tasavallan presidentti nimittää kaikki vakinaiset tuomarit virkoihinsa valtioneuvoston ratkaisuehdotuksesta. Ritarikuntien suurmestarina tasavallan presidentti myöntää kunniamerkkejä sekä arvonimiä. Hallitsijan armahdusoikeudella on Suomessa pitkät perinteet, sillä jo Ruotsin kuninkailla oli myös aikoinaan armahdusoikeus. Presidentti voi armahtaa tuomitun joko kokonaan tai osittain.
Suomen perustuslain 113 §:n mukaan Suomen tasavallan presidentin virkatoimesta ei saa nostaa syytettä, ellei kyseessä ole maanpetosrikos, valtiopetosrikos tai rikos ihmisyyttä vastaan.
Suhde luterilaiseen kirkkoon.
Pitkään tasavallan presidentti nimitti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat virkoihinsa vahvistamalla piispanvaalin tulokset. Tämä yhteys purettiin vuonna 2000 perusteluna muun muassa se, ettei nimitysoikeutta mainittu enää perustuslaissa. Kirkolliskokous päätti nimitysvallan siirrosta toukokuussa 1999. Vaali oli tammikuussa 2000 ja muutos tuli voimaan maaliskuun alussa, uskontokuntiin kuulumattoman presidentti Halosen virkakauden alussa. Presidentti on kuitenkin jatkanut jo 50-luvulla alkanutta perinnettä avaamalla vuosittain kirkon yhteisvastuukeräyksen.
Valtaoikeuksien kaventaminen.
Presidentin valtaoikeuksia on kavennettu vuonna 2000 voimaan astuneen perustuslain jälkeenkin. Vuoden 2009 lopussa uudet aluehallintovirastojen ylijohtajat nimitti valtioneuvosto tasavallan presidentin sijaan, vaikka nämä virat perustettiin korvaamaan osittain vanhojen maaherrojen tehtäviä. Vuonna 2010 tasavallan presidentiltä poistettiin oikeus nimittää Suomen jäsenet Pysyvään välitystuomioistuimeen Haagiin, vaikka presidentti kotimaassa nimittää tuomarit tehtäviinsä ja presidentin kanslia tätä vastusti.
Monien korkeiden laitosten virkamiesten nimitysoikeutta on presidentiltä karsittu. Vuoden 2009 jälkeen tasavallan presidentti ei enää nimitä yliopistojen ja korkeakoulujen kanslereita virkoinsa, vaan yliopistot nimittävät kanslerinsa itse. Polisiiylijohtajan nimitys valta siirrettiin tasavallan presidentiltä valtioneuvostolle vuonden 2000 perustuslakiuudistuksessa.
Tasavallan presidentti ei voi enää myöntää erivapauksia lakien soveltamisesta, eikä esimerkiksi poikkeuslupia avioliittolakiin.
1. maaliskuuta 2012 voimaan astuneiden perustuslainmuutosten jälkeen tasavallan presidentti ei enää muodollisestikaan anna hallituksen esityksiä eduskunnalle, vaan tämän tekee valtioneuvosto. Samassa yhteydessä myös linjattiin, että Euroopan unioniin liittyvät asiat kuuluvat yksin valtioneuvostolle eivätkä presidentille, vaikka ulkopolitiikka muuten kuuluu presidentin toimialueelle. Lisäksi jos presidentti ja valtioneuvosto ovat päätöksestä eri mieltä, eduskunta ratkaisee asian. Aikaisemmin presidentti lisäksi nimitti ministeriöiden kansliapäälliköt.
Symbolinen asema ja tunnukset.
"Minä --, jonka Suomen kansa on valinnut Suomen tasavallan presidentiksi, vakuutan, että minä presidentintoimessani vilpittömästi ja uskollisesti noudatan tasavallan valtiosääntöä ja lakeja sekä kaikin voimin edistän Suomen kansan menestystä."
Presidentin elinikäisen arvon henkilö saa astuessaan tasavallan presidentin toimeen.
Tasavallan presidentin odotetaan toimivan arvovaltaisena välittäjänä puolueiden välillä. Tämän takia presidentillä on ollut tapana luovuttaa puolueensa jäsenkirja valituksi tultuaan.
Tasavallan presidentin edustusasunto on Helsingin keskustassa sijaitseva presidentinlinna ja virka-asunto Helsingin Meilahdessa sijaitseva Mäntyniemi. Presidentin kesäasunto on Kultaranta Naantalissa.
Tasavallan presidentillä on oma kielekkeinen valtiolippu, jonka tangonpuoleisessa yläkentässä on 3. luokan Vapaudenristi kansalaisansioista. Eero Snellmanin, Bruno Tuukkasen ja Olof Erikssonin suunnittelema lippu nostetaan salkoon presidentin noustessa merivoimien alukseen, linnoitukseen tai tämän saapuessa edustusasunnolleen.
Puolustusvoimain ylipäällikön, tasavallan presidentin, kunniamarssi on Porilaisten marssi ja sitä soitetaan valtiovierailuiden yhteydessä sekä puolustusvoimien järjestämissä juhlatilaisuuksissa, jossa tasavallan presidentti on läsnä. Marssi soitetaan yleensä presidentin saapuessa itse juhlatilaan.
Tasavallan presidentin nykyinen virka-auto on musta panssaroitu Mercedes-Benz S 600 L Guard. Presidentillä on myös käytössään edustusvene Kultaranta VIII, joka on suunniteltu 18 hengelle ja kahdelle miehistön jäsenelle. Junalla matkustaessaan presidentillä oli käytössään oma salonkivaunu, joista viimeistä (A1) käyttivät presidentit Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen. Nykyään tasavallan presidentti käyttää junamatkustukseen valtioneuvoston vaunua (A2). Kotimaan lentoliikenteessä tasavallan presidentti voi käyttää puolustusvoimien helikoptereita.
Kansallisteatterissa presidentillä on oma aitio suuren näyttämön lavan vasemmalla puolella. Helsingin päärautatieasemalla presidentillä on oma sisäänkäynti, jollaista aikoinaan Suomen suuriruhtinaatkin käyttivät.
Kaartin Jääkärirykmentti asettaa tasavallan presidentin käyttöön kunniakomppanian esimerkiksi valtiovierailuiden yhteyteen sekä Presidentinlinnan kunniavartion pääsisäänkäynnin eteen. Päävastuu edustustehtävistä on 2. Jääkärikomppanialla kesäisin ja Sotilaspoliisikomppanialla talvisin. Näistä komppanioista käytetään nimitystä "kunniakomppania". Nimitys "kaarti" viittaa keisarilliseen Suomen kaartiin ja valkoiseen kaartiin, mutta myös Kaartin jääkärirykmentin tehtävään toimia valtionpäämiehen sotilasjoukkona.
Presidentin palkkio ja muut etuudet.
Vuotuinen palkkio, jonka tasavallan presidentti saa toimestaan, on 160 000 euroa 1. maaliskuuta 2012 alkaen. Palkkio on verovapaa.
Vuoden 2012 talousarviossa momentille "Presidentin palkkio ja käyttövarat" on myönnetty yhteensä 353 000 euron suuruinen määräraha. Talousarvioesityksen mukaan tätä määrärahaa saa käyttää tasavallan presidentin palkkiosta annetun lain mukaisten menojen maksamiseen. Näitä menoja ovat varsinainen palkkio sekä asuntoedut. Lisäksi määrärahaa saa käyttää – muusta kuin momentille "Tasavallan presidentin kanslian toimintamenot" tai momentille "Vierailuista ja kokousmatkoista aiheutuvat menot" budjetoidusta – presidentin edustamisesta tai muusta toiminnasta aiheutuvien menojen maksamiseen.
Presidentille suoritettiin erityinen "edustusmääräraha" 1.3.2012 saakka, mutta tämän jälkeen tasavallan presidentin rooliin ja instituutioon liittyvä edustaminen maksetaan presidentin kanslian toimintamenoista, jota varten vuoden 2012 talousarvioesityksessä kanslian määrärahoihin on siirretty 125 000 euron suuruinen määräraha. Edustusmäärärahan suuruus oli 171 000 euroa vuonna 2011.
Valtion talousarviossa oli aikaisemmin erikseen varattu menokohta "tasavallan presidentin käyttövarat", jota määrärahaa sai käyttää tasavallan presidentin käyttömenojen maksamiseen. Määrarahan suuruus oli 65 000 euroa vuoden 2011 talousarviossa. Tämä ei ollut presidentin henkilökohtaista tuloa. Vuonna 2012 tämä momentti poistettiin, ja määrärahasta siirrettiin 30 000 euroa presidentin palkkioon ja käyttövaroihin sekä 35 000 euroa presidentin kanslian toimintamenoihin.
Presidentillä on lisäksi asunto valtion talossa (Mäntyniemi ja kesäasunto Kultaranta), jonka kunnossapito, lämmitys ja valaistus sekä sisustus kustannetaan ja tarpeellinen henkilökunta palkataan valtion varoilla.
Tasavallan presidentin oikeudesta vuosilomaan tai siihen rinnastettavaan vapaaseen ei ole säädetty erikseen. Tasavallan presidentti on koko ajan käytettävissä presidentin tehtävien hoitoa varten. Hänellä ei ole työ- tai virka-aikaa eikä varsinaista vuosilomaa.
Presidentin palkkio ja asuntoetu ja muut edut ovat verovapaat.
Vaikka asiaa ei ole erikseen laissa säädetty, presidentin kotimaan ja ulkomaan matkat, jotka liittyvät presidentintoimen hoitamiseen, kustannetaan valtion varoista vuosittaisen talousarvion puitteissa. Vuoden 2012 talousarvioesityksessä tähän on varattu 2 850 000 euron suuruinen määräraha.
Eläkkeellä olevalla presidentillä on oikeus eläkkeeseen, joka on 60 % palkkiosta. Presidentille voidaan tarjota eläkeasuntoa kohtuullista vuokraa vastaan ja työtilat kirjoitus- ja arkistotyöhön sekä antaa turvallisuus- tai toimistopalveluita tai muita vastaavia palveluita. Presidentin leskellä ja alle 18-vuotiailla lapsilla on oikeus perhe-eläkkeeseen, joka on puolet eläkkeestä. Eläkkeellä olevien presidenttien käytettäväksi tarkoitettujen palveluiden rahoittamiseen varattiin 2011 talousarviossa 350 000 euroa.
Tasavallan presidentit.
Katso myös: Luettelo Suomen hallitsijoista
Aiheesta muualla.
Presidentti
*
Suomen presidentit


Seemiläiset kielet.
Seemiläiset kielet on afroaasialaiseen kielikuntaan kuuluva kieliryhmä. Seemiläisiä kieliä puhuu yli 250 miljoonaa ihmistä Lähi-idässä ja Pohjois- sekä Itä-Afrikassa. Maantieteellisesti seemiläiset kielet ovat afroaasialaisen kielikunnan koillinen ryhmä ja ainoa, jonka kieliä puhutaan Aasiassa. Ryhmän laajimmin puhuttu kieli nykyisin on arabia. Seuraavaksi eniten puhujia on amharalla, heprealla ja tigrinjalla. Maailmain kielistä seemiläiset kielet olivat ensimmäisten joukossa joita alettiin kirjoittaa – akkadia jo kolmannen vuosituhannen puolivälissä eaa.. Kieliryhmän nimi juontuu Nooan pojasta Seemistä.
Kielioppi.
Seemiläisiä kieliä yhdistää se, että eri sanat koostuvat kolmesta juurikonsonantista. Vokaalit ja erilaiset liitteet muodostavat juuren kanssa eri sanoja. Usein juuret ovat samoja eri kielten välillä.
Luokittelu.
*


Subjunktiivi.
Subjunktiivi eli konjunktiivi on verbimuoto, jolla ilmaistaan epävarmuutta, toivetta, tai muuta sellaista. Se esiintyy usein myös toivotuksissa ja kiinteissä fraaseissa. Tarkemmat käyttösäännöt ovat kielikohtaisia. Suomen kielessä subjunktiivia ei ole, sen sijaan romaanisissa kielissä se on yleinen ja usein monia muita tapamuotoja epäsäännöllisempi. Lisäksi subjunktiivia käytetään vähäisessä määrin myös englannissa (useammin imperfektissä kuin preesensissä) sekä saksassa, jossa sitä tosin kutsutaan "konjunktiiviksi". Myös latinassa subjunktiivi tunnetaan nimellä "konjunktiivi". Latinassa konjunktiivilla ilmaistaan tahtomusta tai toivomusta ja sitä käytetään monesti käskymuodoissa; lisäksi se on useimmissa sivulauseissa. Subjunktiivissa olevat verbit käännetään suomeen joskus konditionaalilla ja joskus indikatiivilla, huudahduksissa käytettävät subjunktiivin kolmannen persoonan muodot käännetään usein imperatiivilla (esimerkiksi "Eläköön!"). Myös preesensin partisiippirakenne ("Hän sanoo tekevänsä kaikkensa"; "Toivon sinun" "paranevan") voi vastata sävyltään subjunktiivia. Saksan kieliopissa muodosta käytetään nimitystä konjunktiivi, ja konjunktiivin imperfekti ja perfekti vastaavat merkitykseltään suomen konditionaalia.


Sri Lanka.
Sri Lankan demokraattinen sosialistinen tasavalta (sinhalaksi ශ්‍රී ලංකා ප්‍රජාතාන්ත්‍රික සමාජවාදී ජනරජය, "Sri Lanka Prajathantrika Samajavadi Janarajaya",) eli Sri Lanka (”ylevä maa”) on saarivaltio Intian valtameressä Intian eteläpuolella. Vuoteen 1972 saakka Sri Lanka tunnettiin nimellä Ceylon'".
Maan 21,5 miljoonasta asukkaasta suurin osa kuuluu buddhalaisiin singaleeseihin tai hindulaisiin tamileihin, joiden väliset jännitteet kiristyivät pitkäksi sisällissodaksi vuosina 1983–2009.
Historia.
Ceylonin historia ulottuu yli 10 000 vuoden taakse. Saaren alkuperäiskansa veddat saapuivat todennäköisesti Etelä-Intiasta. Nykyään veddoja on noin muutama sata. Singaleesit alkoivat saapua saarelle Luoteis- ja Koillis-Intiasta 500-luvulla eaa. Perimätiedon mukaan Intian keisarin Asokan poika Mahinda toi saarelle buddhalaisuuden ja käännytti kaikki saaren asukkaat buddhalaisuuteen.
Intian ja Sri Lankan historiallinen yhteys johtuu ennen kaikkea maiden sijainnista. Roomalaiset ja myöhemmin persialaiset, kiinalaiset ja arabit tiesivät saaren olemassaolon.
Kun eurooppalaiset saapuivat saarelle, Sri Lankan sijainti oli maantieteellisesti tärkeä idänkaupan kannalta. Ensimmäiset saarelle saapuneet eurooppalaiset olivat portugalilaisia, jotka saapuivat sinne vuonna 1505. Lourenço de Almeida solmi suhteita kuninkaisiin ja avasi kaupan Portugalin ja saaren välille. Portugalilaisten hallinto kesti vuoteen 1658. Portugalilaiset alkoivat asuttaa rannikkoa ja perustivat tukikohdan Colomboon. He viljelivät teetä, kanelia, luonnonkumia, sokeria, kahvia ja indigoa. Samalla he käännyttivät saarelaisia kristinuskoon ja portugalin kieli alkoi levitä varsinkin yläluokan keskuudessa.
Ennen portugalilaisten tuloa saarta hallitsi monta kuningasta. Vain Kandyn kuningaskunta säilytti itsenäisyyden. Kuningas Vimala Dharma ymmärsi, että ilman omaa laivastoa hän ei mahtanut portugalilaisille mitään. Hän ja hänen poikansa Rajasinha kääntyivät alankomaalaisten puoleen, jotka pitivät asemaa Kaakkois-Aasiassa, erityisesti Indonesiassa. Alankomaiden ja Rajasinhan välille solmittiin vuonna 1638 sopimus, jonka mukaan Alankomaat sai ostaa Ceylonin kanelia. Seuraavana vuonna alankomaalaiset valtasivat Trincomaleen sataman.
Kun alankomaalaiset olivat vallanneet rannikon, he tunkeutuivat sisämaahan. Saari jaettiin kahteen osaan: Colomboon ja Galleen sekä Jaffnaan. Jokaista aluetta hallitsi Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian kuvernööri.
Trincomaleen suojaisa satama houkutti myös brittejä, jotka olivat menettämäisillään Madrasin sataman ranskalaisille. Alankomaat oli Ranskan puolella Yhdysvaltojen itsenäisyyssodassa, ja tuki liittolaistaan kieltämällä briteiltä Trincomaleen sataman käytön. Britit ottivat sen haltuunsa voimatoimin vuonna 1796, ja jatkoivat hollantilaisten karkottamista koko saarelta. Britit ottivat saaren haltuunsa virallisesti vuonna 1802 Amiensin sopimuksella. Britit tekivät sopimuksen Kandyn kuningaskunnan kanssa vuonna 1815, jolloin alueelle taattiin itsehallinto, mutta se liitettiin Britannian alusmaihin vuonna 1818.
Britit eivät puuttuneet singaleesien kulttuuriin ja poistivat orjuuden saarelta. Kun britit alkoivat viljellä aluetta, viljely perustui suuriin plantaasiviljelmiin. Kahvin tuotannon huippukausi oli vuonna 1870, mutta Ceylonin tee syrjäytti sen myöhemmin. Myös sokeria, luonnonkumia ja indigoa viljeltiin. Britit tarvitsivat työvoimaa, joten he alkoivat tuoda hindulaisia tamileja Etelä-Intiasta.
Singaleesien kylänvanhimpia ja Ceylonin kuvernööri vuonna 1905.
1900-luvun alussa kansallisuusaate voimistui ja nationalismi tunkeutui politiikkaan. Perustuslaillisia uudistuksia vaadittiin. Ensimmäiset vakavat mellakat alkoivat vuonna 1915. Länsirannikon muslimien ja singaleesien välillä oli kiistoja. Britit säikähtivät ja tulkitsivat levottomuuden brittivastaisuuksiksi. He pidättivät singaleesien johtajia. Poliittisia uudistuksia vaadittiin ja vuonna 1919 perustettiin Ceylonin kansallinen kongressi, johon kuului sekä singaleeseja että tamileja. Vuonna 1931 perustuslaki taattiin, yleinen äänioikeus julistettiin ja srilankalaiset saivat muodostaa oman neuvoston, jota johti brittiläinen kenraalikuvernööri. Britit laajensivat itsehallintoa, johon srilankalaiset eivät enää suostuneet ja Britannian oli myönnettävä sille itsenäisyys 4. helmikuuta 1948.
Itsenäisyyden aika.
UNP-puolue (Yhdistynyt kansallispuolue) valitsi maan ensimmäiseksi pääministeriksi Don Stephan Senayaken. Hallituksessa istui pieni siirtomaa-aikainen yläluokka, joka laiminlöi tavallisen kansan perinteitä.
1950-luvulla maan talous oli kriisissä ja vuonna 1956 maan pääministeriksi valittiin sosialisti Solomon Bandaranaike, joka kuului SLFP-puolueeseen ("Sri Lankan vapautuspuolue"). Hän alkoi uudistaa maata radikaalisti. Bandaranaiken ohjelmaan kuului myös singaleesinatiolismi. Maan viralliseksi kieleksi tuli singaleesi ja buddhalaisuutta alettiin tukea. Tästä seurasi suuri välirikko tamilien ja singaleesien välille. Buddhalainen munkki Talduwe Somarama murhasi pääministerin vuonna 1959.
Maassa oli jonkin aikaa poliittisesti epävakaata ja pääministeriksi nousi murhatun pääministerin leski Sirimavo Bandaranaike vuonna 1960. Hän jatkoi miehensä työtä, mutta työttömyys ja talouskriisi eivät hellittäneet. UNP ja Senanyake voittivat vaalit vuonna 1965. Hän yritti uudistaa maata, mutta inflaatio kasvoi ja niinpä rouva Sirimavo Bandaranaike nousi uudestaan valtaan. Maa oli jo sosialistinen ja kansalaiselle kuului muun muassa ilmainen kilon riisiannos viikossa, ilmainen opiskelu ja terveydenhoito sekä edullinen valtion tukema joukkoliikenne. Sirimavo Bandaranaike lupasi maareformin ja kansallisti suuria yrityksiä ja pankkeja. Poliittiset levottomuudet alkoivat vuonna 1971. Maahan puhjennut sisällissota kukistettiin nopeasti ja verisesti. Kaiken lisäksi alkoi öljykriisi, joka heikensi maan taloutta. Sirimavo Bandaranaike muutti maan nimen Ceylonista Sri Lankaksi vuonna 1972 ja samalla buddhalaisuudesta tuli valtiouskonto, mikä edelleen kiristi kansanryhmien välejä.
Vuonna 1977 UNP voitti vaalit ja pääministeriksi valittiin Junius Richard Jayewardene. Hänen aikanaan tamilien ja singaleesien välinen välirikko puhkesi todelliseksi. Tamilit, jotka olivat joutuneet sorron alle yhdistivät voimansa ja alkoivat vaatia omaa itsenäistä tamilivaltiota. Separatistinen Tamilien yhtynyt vapausrintama oli voittanut kaikki paikat tamilialueiden vaaleissa. Tamilit katsoivat, että heitä oli syrjitty kaikkialla yhteiskunnassa – politiikassa, uskonnollisesti ja taloudellisesti. Vaikka UNP oli oikeistolainen puolue, Junius Richard Jayewardene julisti Sri Lankan demokraattiseksi sosialistiseksi tasavallaksi. Samalla hylättiin brittiläistyylinen valtiosääntö, ja valtaa keskitettiin presidentille Ranskan mallin mukaisesti. Jayewardene nimitti itsensä presidentiksi ja pääministeriksi tuli Ranasinghe Premadasa.
Sisällissota.
Vuonna 1983 puhkesi sisällissota singaleesien enemmistön ja tamilien vähemmistön välillä. Tamilien vapautusarmeija LTTE vaati pohjoiseen lähelle Intian rannikkoa perustettavaa itsenäistä tamilivaltiota. 13 sotilasta kuoli LTTE:n väijytyksessä, mikä sai aikaan tamilivastaisia mellakoita, joissa kuoli satoja tamileja.
1980-luvun lopulla Intian pääministeri Rajiv Gandhi alkoi neuvotella rauhaa konfliktiin, koska Intia pelkäsi, että maan tamiliväestö alkaisi vaatia itsenäisyyttä. Junius Richard Jayewardene ja Gandhi solmivat 1987 rauhansopimuksen, jolla taistelut lopetettiin ja Intia lähetti maahan rauhanturvajoukkoja, joiden piti riisua tamilit aseista, mutta operaatio epäonnistui Intian joukkojen jouduttua verisiin taisteluihin LTTE:n kanssa ja rauhanturvaajat vetäytyivät 1990.
Presidentti Premadasan saatua surmansa pommi-iskussa voitti vaalit vuonna 1994 Chandrika Kumaratunga, joka lupasi lopettaa sodan neuvotteluilla. Niiden epäonnistuttua hallitus aloitti suurhyökkäyksen, joka ajoi kapinalliset Jaffnan kaupungista. LTTE vastasi pommikampanjalla, muun muassa merkittävimpään buddhalaiseen pyhäkköön, Sri Dalada Maligawaan 1998. LTTE:n saavutettua menestystä se tarjosi vuonna 2000 hallitukselle neuvotteluja, minkä hallitus hylkäsi. Joulukuussa 2001 sovittiin kuukauden tulitauosta, joka muuttui pysyväksi. Sen aikana osapuolet aloittivat rauhanneuvottelut norjalaisten johdolla.
Loppuvuodesta 2005 presidentiksi valittu kovan linjan kannattaja Mahinda Rajapaksa ilmoitti pyrkivänsä lain ja järjestyksen palauttamiseen koko maahan. Maaliskuussa 2007 LTTE teki ensimmäiset ilmaiskut, ja helmikuuhun 2009 mennessä se teki ainakin yhdeksän ilmaiskua. Tammikuussa 2008 hallitus ilmoitti purkavansa tulitauon, mutta LTTE ilmoitti pysyvänsä sopimuksessa.
Sota päättyi 17. toukokuuta 2009 tamilisissien antautumiseen. Tätä ennen olivat hallituksen joukot saartaneet tamilisissit aivan saaren pohjoisosaan. Sisällissota vaati yli 70 000 ihmisen hengen. Sen päättyessä 250 000 tamilia oli pakolaisleireillä kuukausien ajan.
Lokakuussa 2009 hallitus ilmoitti ennenaikaisista vaaleista. Tammikuussa 2010 Mahinda Rajapaksa julistettiin presidentinvaalien selväksi voittajaksi, mutta hänen vastustajansa, voittoisaa sotilasoperaatiota johtanut entinen kenraali Sarath Fonseka ilmoitti ettei hyväksy tulosta. Rajapaksan puolue voitti myös huhtikuun parlamenttivaalit.
Politiikka.
Tasavallan presidentti valitaan kuusivuotiskaudelle suoralla vaalilla, ja hän toimii hallinnon johtajana, valtion päämiehenä ja asevoimien ylipäällikkönä. Parlamentti voi päättää presidentin erottamisesta 2/3 enemmistöllä korkeimman oikeuden päättäessä samoin. Presidentti valitsee ministerit, jotka ovat vastuullisia parlamentille. Presidentin sijainen on pääministeri, joka on parlamentin suurimman puoleen johtaja.
Parlamentti on yksikamarinen, 225-jäseninen ja se valitaan suhteellisella vaalilla kuudeksi vuodeksi. Parlamentti sijaitsee Kotten kaupungissa. Äänioikeus on yleinen. Suurimman äänimäärän kerännyt puolue saa ylimääräisiä paikkoja parlamentissa. Presidentti voi kutsua, erottaa tai päättää lakiasäätävän kokouksen ja hajottaa parlamentin sen toimittua vähintään vuoden.
Provinssit.
Maakunnilla on vuoden 1987 perustuslakimuutoksen jälkeen muodollisesti paljon valtaa. Maakuntavaltuusto äänestetään suoralla vaalilla viisivuotiskaudelle. Presidentti nimittää kullekin maakunnalle kuvernöörin, maakuntavaltuuston puheenjohtaja toimii maakunnan pääministerinä. Valtuustolla on sananvaltaa koulutukseen, terveydenhuoltoon, maaseudun kehittämiseen, sosiaalihuoltoon, maanviljelyyn, turvallisuuteen ja paikallisveroihin liittyvissä asioissa. Vallanjako keskusvallan kanssa ei aina suju kitkatta.
Maantiede.
Sri Lankan saari sijaitsee Intian valtameressä, Bengalin lahti koillisessa. Mannarinlahti ja Palkinsalmi erottavat sen Intian niemimaasta. Aatamin silta, maayhteys Intiaan, on nyt pääasiassa veden alla ja vain sarja matalikkoja ja karikkoja on enää pinnan yllä. Saari on etupäässä tasankoa. Eteläosassa on vuoristoa, jonka korkein huippu on 2 524 metriä.
Sri Lankan ilmasto on trooppinen – koillismonsuuni kestää joulukuusta maaliskuuhun ja kaakkoismonsuuni kesäkuusta lokakuuhun. Rannikon alavilla mailla on kuumaa ympäri vuoden, mutta merituuli vilvoittaa iltapäivän tukalimpia hetkiä. Maan sisäosissa on korkeuden takia viileämpää, ja ilmasto on miellyttävämpi. Sateita saadaan lähes kaikkialla kohtuullisesti koko vuoden. Lounaisrinteillä on sateisinta, ja siellä sataa eniten huhtikuusta kesäkuuhun ja syyskuusta marraskuuhun. Koillispuoli saaresta on vähäsateisinta, ja kuivinta siellä on helmikuun ja syyskuun välisenä aikana.
Sri Lankassa on viisitoista kansallispuistoa. Suurin niistä on Yalan kansallispuisto, jossa elää maan kaikkia suuria nisäkäslajeja: aasiannorsuja, leopardeja, huulikarhuja, aksishirviä, sambarhirviä ja villisikoja. Suurin osa puistoista on maan itäosassa, mutta Wilpatun kansallispuisto on maan luoteisosassa. Siellä on pieniä järviä ja tiheää metsää. Wilpatussa elää suurten nisäkkäiden ja lintujen lisäksi varaaneja ja suokrokotiilejä.
Luonnonkatastrofit.
Maantieteellisestä sijainnistaan johtuen Sri Lanka oli altis vuoden 2004 tapaninpäivän luonnononnettomuudelle, jossa saaren etelä- ja itärannat kärsivät pahoin tsunamin aiheuttamista hyökyaalloista. Sri Lankassa tsunamissa kuoli yli 35 000 ihmistä ja loukkaantui yli 10 000 ihmistä. Lähes puoli miljoonaa joutui lähtemään kodeistaan pakolaisleireihin ympäri saarta. Tsunami tuhosi myös noin 70 prosenttia kalastusaluksista ja 50 000 kotia.
Talous.
Vaikka Sri Lankan keskimääräinen kansantulo henkeä kohti on melko korkea, taloudellinen epätasa-arvo on vaikea ongelma. Maaseudun ja kaupunkien tuloerot ovat suuret. Noin 15 prosenttia maan väestöstä elää köyhyydessä.
Itsenäistymisensä jälkeen sosialistinen Sri Lanka on avannut talouttaan yksityissektorille ja siirtynyt kohti markkinataloutta. BKT on kasvanut sisällissodasta huolimatta kymmenen vuoden ajan 5–7 prosenttia vuodessa muulloin, paitsi kansainvälisen taantuman aikaan vuonna 2009. Colombon pörssi oli yksi maailman nopeimmin kasvavista vuonna 2009.
Sri Lanka on kuuluisa Ceylonin teestä ja kanelista. Vuonna 2009 maatalous toi 12,6 prosenttia bruttokansantuotteesta ja työllisti 32,7 prosenttia työvoimasta.
Sri Lankalla on 18 lentokenttää, joista 14:lla on päällystetty kiitotie. Rautateitä on 1449 kilometriä. Colombo on ainoa merkittävä satama. Aiemmin on toiminut myös lauttayhteys Mannarista Intian puolelle, mutta liikennöinti on keskeytetty kunnes satamaa parannetaan.
Väestöjakauma.
Sri Lankan virallisia kieliä ovat sinhala, tamili ja englanti. Ethnologue-kirja listaa maassa puhuttavan kuutta kieltä, srilankalaista kreolimalaijia puhuu 46 000 henkeä, veddahia noin 300 ja indo-portugalia 30. Väestön pääryhmät ovat singaleesit (75 prosenttia) ja tamilit (18 prosenttia). Singaleesit ovat pääosin Theravada-buddhalaisia, tamilit ovat pääosin hinduja ja asuvat ympäri saarta, pääosin kuitenkin maan pohjois- ja itäosissa sekä keskiosissa teen viljelyalueilla.
Vuoden 2001 väestönlaskennassa suurin uskonto oli buddhalaisuus (69 prosenttia), sitä seurasivat islam (7,6 prosenttia), hindulaisuus (7,1 prosenttia) ja kristinusko (6 prosenttia). Uskonnoltaan määrittelemättömiä oli 10 prosenttia.
Koulunkäynti on pakollista 14 vuoden ikään asti. Vuonna 2001 aikuisista noin 90 prosenttia oli lukutaitoisia, miehillä taito oli hiukan yleisempi kuin naisilla.
Kulttuuri.
Sri Lankan molemmilla kansallisilla kielillä on pitkät suullisen ja kirjallisen tarinankerronnan perintet. Jo 400-luvulla kirjoitettiin muistiin historiallisia ja uskonnollisia kertomuksia sekä tamiliksi että singaleesiksi. Sri Lankan elävimpiä taidemuotoja ovat esittävät taiteet, etenkin tanssi ja rummutus.
Sri Lankassa naisten usein käyttämä vaate on sari. Miehet pukeutuvat usein sarongiin.
Saaren perinneruokaa on suuri annos riisiä, jonka kanssa voi olla tarjolla jopa kaksitoista pientä lisuketta: lihaa, kalaa, munaa valmistettuna mausteiden ja usein kookosmaidon kanssa. Tällainen ateria syödään usein lounasaikaan. Aamulla ja illalla voidaan syödä riisin sijasta nuudeleita tai pannukakkuja. Tyypilliseen ruokailurytmiin kuuluu useita välipaloja, kuten hedelmiä tai makeaa teetä.
Edesmennyt tieteiskirjailija Arthur C. Clarke asui Sri Lankassa vuodesta 1956 lähtien 52 vuoden ajan kuolemaansa asti. Hän oli 23 vuotta Moratuwan yliopiston kanslerina. Clarke pyrki edistämään Sri Lankan näkyvyyttä maailman mediassa, varsinkin sukellusmatkailukohteena.
Median kenttä on jakautunut etnisiä ja kielirajoja pitkin. Valtio omistaa kaksi televisioasemaa, radion ja englannin-, singaleesin- ja tamilinkieliset sanomalehdet. Yksityisiä televisioasemia on kahdeksan ja radioasemia yli tusina. Yksityinen media osallistuu kiivaasti poliittiseen keskusteluun ja arvostelee hallitusta. Lehdistön vapautta seuraavat järjestöt ovat kuitenkin raportoineet toimittajien ahdistelusta ja jopa murhista.
Sri Lankassa on edelleen voimassa epävirallinen kastijärjestelmä, vaikka se ei sovi buddhalaiseen arvomaailmaan ja modernissa yhteiskunnassa se on menettämässä merkitystään. Neljästä kastista ylimpään kuuluvat maanomistajat. Ylimmän kastin singaleeseja kutsutaan nimellä govigama, tamileilla vellama. Useimmat tamilit ovat hinduja, heillä kastijärjestelmä on tärkeämpi kuin singaleeseillä.
Urheilu.
Kriketti on suosituin urheilulaji, mutta lentopallolla on kansallisurheilun asema. Maa voitti kriketin maailmanmestaruuden vuonna 1996. Se on yksi vuoden 2011 kriketin MM-kisojen isännistä.
Sri Lanka on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1948. Se on saanut kaksi mitalia: Duncan White miesten 400 metrin aitajuoksusta vuonna 1948 ja Susanthika Jayasinghe naisten 200 metrillä vuonna 2000.
Sri Lankan jalkapallomaajoukkue ei ole koskaan selvinnyt MM-kisoihin eikä Aasian-mestaruuskilpailuihin. Joukkue oli lokakuussa 2010 FIFA:n rankingissa sijalla 153. Maa on ehdokkaana vuoden 2018 Kansainyhteisön kisojen isännäksi.
Aiheesta muualla.
*


Shang-dynastia.
Shang-dynastia oli Kiinassa noin 1800–1100 eaa.
Tällä kaudella loisteiliaissa palatseissa asuvat kuninkaat hallitsivat suurta osaa Pohjois-Kiinasta, ja kävivät sotia ympäröiviä kansoja vastaan. Perimätiedon mukaan myös pääkaupunki vaihtui tällä kaudella muutaman kerran eli olisi ollut valtataistelua eri alueiden aatelisukujen kesken.
Shang-kausi tunnetaan parhaiten niin sanotuista oraakkeliluukirjoituksistaan.
Shang-kausi päättyi äkkiä Zhou-dynastian nousuun noin 1150–1050 eaa.
Shang-dynastia.
Shang-dynastia hallitsi Kiinaa erään arvion mukaan noin noin 1766 – 1066 eaa..
Täsmällisistä vuosiluvuista huolimatta niitä ei tule ottaa kirjaimellisesti. Toiset sanovat Shang-dynastian alkaneen vasta 1300-luvulla eaa. ja päättymisajankohdaksi ilmoitetaan toisinaan 1122 eaa.
Shang-dynastia, jonka loppuvaiheista käytetään myös nimeä Yin 殷, oli maanviljelyyn pohjautuva yhteiskunta, joka harjoitti myös metsästystä ja eläinten kasvatusta. Erityisen merkillepantavaa aikakaudella ovat vanhimmat säilyneet kirjoitukset eli nk. oraakkeliluukirjoitukset sekä "teollinen" pronssinvalaminen.
Tuhannet arkeologiset löydöt (pääosin Henanin 河南 laaksosta) kuten myös oraakkeliluukirjoitukset kertovat kauden elämästä. Lisäksi Kiinassa tähän päivään saakka käytössä olevat kuukalenteri ja jiazi-kalenteri olivat käytössä jo Shang-kaudella.
Shang-kauden kuninkaat hallitsivat suurta osaa Pohjois-Kiinasta ja kävivät useita sotia ympäröiviä kansoja vastaan. Pääkaupungit olivat loisteliaan palatsielämän keskuksia. Han-dynastian aikainen historioitsija Sima Qian 司馬遷 (司马迁) kertoo pääkaupungin siirroista Shang-kaudella, mutta tätä ei ole voitu todistaa arkeologisesti. Nämä pääkaupungit olivat: Bo 亳, Ao 隞 tai 囂 (嚣), Xiang 相, Geng 邢 ja Yin 殷.
Kuninkaalliset palvoivat henkiolentoja, joista ylin oli Taivaan keisari 上帝 Shangdi, sekä esi-isiään.
Shang-dynastian aikainen yhteiskunta.
Shang-dynastian aikainen Kiina, punaiset pisteet ovat pääkaupunkeja.
Shang-dynastian aikainen yhteiskunta jakautui erilaisia töitä tekevien ryhmiin. Shang-dynastialla oli myös orjia, 奴隸 [nú lì] (奴隶), jotka otettiin sotavangeista. Shang-dynastian kuninkailla oli käytössä klaanijärjestelmä, jossa he antoivat prinsseille ja serkuillensa jonkin arvonimen ja alueen hallittavaksi. Pääkaupungista kauempana vallitsivat virkamiehet,
jotka eivät olleet sukua kuninkaalle ja olivat usein itsenäisempiä. Kaukana pääkaupungista asuvista ja vihollisista käytettiin nimitystä 方 [fang]. Myöhemmin näitä alettiin kutsua barbaareiksi.
Eri ammattikunnat (kaivostyöläiset, pronssinvalajat, puusepät, jne.) oli jaettu n. sadan hengen ryhmiin ja kullakin näistä oli virkamiehiä joilla oli erityisiä velvollisuuksia. Jopa ennustusten kirjaaminen vaati byrokratiaa, mistä näkyy perinteisen kiinalaisen valtion alku. Ilmasto Shang-dynastian aikana oli nykyistä lämpimämpi. Pääasiallinen viljakasvi Pohjois-Kiinassa oli hirssi, kuten nykyisinkin. Metsästys oli ylempien luokkien urheilulaji.
Kuninkaiden kanssa haudattiin arvoesineitä ilmeisesti kuolemanjälkeistä käyttöä varten. Anyangin haudoista löytyneet esineet todistavat laajasta kaupankäynnistä joka ulottui sisä-Aasian aroille saakka. Mahdollisesti samasta syystä haudattiin myös elävältä jopa satoja orjia. Esi-isien palvonta oli myös selvästi yleistä.
Shang-dynastia kävi usein sotia naapurikansoja ja arojen paimentolaisia vastaan. Heidän armeijansa koostui jo tuolloin eri aselajeista, kuten ratsuväestä ja jousiampujista.
Merkittävimmät kehitysaskeleet.
Tältä kaudelta, noin ajalta 1500 eaa., ovat peräisin varhaisimmat löydetyt varmasti kiinaa olevat kirjoitukset, eli nk. oraakkeliluukirjoitukset. Kirjoituksissa käytetty kirjoitusjärjestelmä on jo niin kehittynyt, että on selvää että kiinaa oli kirjoitettu useita satoja vuosia tätä ennenkin. Koska merkit pohjautuvat kuviin, ei pelkistä merkeistä olisi varmaa, mitä kieltä kirjoitus on. Oraakkeliluukirjoitukset on päätelty kiinankielisiksi, sillä 1) niiden sanajärjestys on lähes sama kuin klassisen kiinan, 2) rebus-prinsiipin mukaisesti kirjoituksessa esiintyy kiinassa samalla tavalla lausuttavia merkkejä / sanoja toisten sanojen tilalla. Näitä varhaisemmat löytyneet kirjoitukset ovat yksittäisiä merkkejä mm. neoliittiseltä kaudelta (ennen 3000 eaa.) peräisin olevissa ruukuissa, eikä ole olemassa varmuutta onko kieli kiinaa ja ovatko merkit ylipäänsä kirjoitusmerkkejä vai kuvia.
Shang-kaudelta tähän päivään asti on käytössä ollut kuujaksoihin perustuva kalenteri, (月曆 - 月历, yueli) sekä jiazi-ajanlaskumenetelmä. Jiazi-kalenterissa ei ole absoluuttisesti numeroituja vuosia, vaan vuodet vaihtuvat 60 vuoden sykleissä. Täten tarkan vuoden määrittämiseen tarvitaan päiväyksen lisäksi myös muuta tietoa, kuten hallitsijan nimi. Suurin osa kiinalaisista juhlapäivistä lasketaan edelleen kuukalenterin mukaan.
Hallitsijat.
Nykykäsityksen mukaan Shang-hallitsijat nimettiin sen viikonpäivän taivaallisen rungon mukaan, jolloin he olivat syntyneet, mutta lisäksi heille annettiin myös kunnianimi, kuten wen 文 "hienostunut", wu 武 "sotaisa" tai kang 康 "voimakas". Shang-hallitsijoiden nimissä kang kirjoitetaan joskus geng 庚 (7. taivaallinen runko). Näitä nimityksiä käytettiin aina Qing-dynastiaan saakka.
Shang-dynastian aloitti Xia-dynastian viimeisen kuninkaan korvannut kuningas Xie 契 (temppelinimeltään Shang-jia 上甲 "Ylempi jia"). Toisaalta on arveltu, että kiertokulku taivaallisesti hyväksytystä dynastiasta toiseen, dynastioiden kulkiessa viisaasta ja oikeudenmukaisesta kuninkaasta moraalisesti turmeltuneeseen tyranniin, saattaa olla Zhou-dynastian aikana keksitty malli Zhoun aseman laillisuuden pönkittämiseksi.
Huom. Kaikkien nimien ensimmäinen merkki on di (帝), joka tarkoittaa hallitsijaa, mutta käytetään myös jumaluudesta.


Shu Han -kuningaskunta.
Shu Han -kuningaskunta (蜀漢 (yksinkertaistetuilla merkeillä 蜀汉) [shǔ hàn], 221–263) oli yksi Kiinassa Kolmen kuningaskunnan kaudella vallasta kilpailleista valtioista. Valtion nimi tunnetaan myös ilman Han-dynastiaan viittaavaa 漢 [Hàn] päätettä, eli Shu-kuningaskuntana.
Han-dynastian rappeutuessa, nykyisen Sichuanin ympäristö (silloin Shu) oli Liu Bein, Han-keisarin kaukaisen sukulaisen hallussa. Kun Cao-Wei-kuningaskunnan Cao Pi oli napannut keisarillisen valtaistuimen 220, Liu Bei julisti itsensä seuraavaksi Han-keisariksi ja Kiinan todelliseksi hallitsijaksi.
Liu Bei yritti hyökätä Itäistä-Wu-kuningaskuntaa vastaan 222 onnistumatta tässä. Vuotta myöhemmin hän sairastui ja kuoli. Hänen seuraajansa oli Liu Chan, joka jätti kuitenkin hallintoasiat ministereidensä hoidettavaksi.
Pääministeri Zhuge Liang solmi rauhan Wu-valtion kanssa. Sen sijaan hänen tavoitteensa oli Cao-Wei-kuningaskunta, mutta kaikki hänen viisi yritystään vallata se epäonnistuivat ja viimeisessä niistä hän itse kuoli. Hänen seuraajansa Jiang Wei yritti myös Cao-Wein valtaamista siinä onnistumatta.
Vuonna 263 Cao-Wei sitten hyökkäsi Shu Han -kuningaskuntaa vastaan. Jiang Wei sai surmansa ja valtio valloitettiin. Liu Chan vangittiin ja vietiin Luoyangiin, jossa Cao-Wei-keisari antoi hänelle mukavuusherttuan nimikkeen ja salli hänen viettää eläkepäiviään rauhassa.


Sui-dynastia.
Sui-dynastia (隋朝) hallitsi Kiinaa 581 – 618. Sitä edelsi Eteläisten ja pohjoisten dynastioiden kausi ja seurasi Tang-dynastia. Pääkaupunkina toimi Chang'an.
Sui-dynastiaa voi hyvin verrata Qin-dynastiaan. Se jälleen yhdisti maan vuosisatoja kestäneen sotapäälliköiden vallan jälkeen, piti kovaa kuria ja aloitti vastaavia hankkeita: Kiinan muuri korjattiin ja Suuri kanaali, Keisarinkanava valmistui. Samoin kuin Qin, Sui-dynastia oli myös lyhytaikainen, hajoten Korean suunnassa käytyjen sotien ja sisäisten levottomuuksien vuoksi. Lisäksi molempien dynastioiden seuraajat olivat Kiinan "suuria dynastioita".


Song-dynastia.
Näistä Pohjoinen Song-dynastia hallitsi koko Kiinaa, ja piti pääkaupunkiaan Kaifengissa, Eteläinen Song-dynastia hallitsi vain Kiinan eteläosia, kun pohjoisessa valtaa pitivät Liao-dynastia ja sittemmin Jin-dynastia, sen pääkaupunkina oli Hangzhou. Eteläinen Song-dynastia menetti valtansa Kublai-kaanin johtamille mongoleille ja heidän perustamalleen Yuan-dynastialle.
Talous.
Tang-dynastiasta lähtien suuria maatiloja (莊園 [zhuāngyuán]) oli syntynyt etelä-Kiinassa ja tuoneet mukanaan jonkilaisen säätyläisten luokan, joka oli melko riippumaton keskushallinnosta. Poliittisiin virkoihin pääsy oli avoin kaikille, joilla oli varaa maksaa koulutuksesta ja siten saattoivat läpäistä virkatutkinnot.
Song-dynastian aikana suurista kaupungeista tuli valtavia kauppakeskuksia, joista tavarat kulkivat koko kansalle. Kauppiasjärjestöt kehittivät esittelykirjeet (飛錢 [fēiqián]), pankkijärjestelmän ja luottolaitokset. Paperiraha levittäytyi laajalle, ensimmäisenä maailmassa. Maareitin Keski-Aasiaan katkettuakin ulkomaankauppa jatkui, sillä tekninen kehitys mahdollisti kaupan merten yli jopa Intiaan ja Arabiaan saakka. Kiinassa oli käytössä mm. kuivatelakka viimeistään 1000-luvulla.
Kulttuuri.
Tang-dynastian ja Viiden dynastian levottomien ja sotaisten kausien jälkeen Song-dynastia oli kiinalaisen kulttuurin lujittumisen aikaa. Perinteinen siviilihallintomallinen valtio oli täysin kehittynyt ja sen mukana palasi kungfutselaiset opit. Monet oppineet kommentoivat perinteisiä kirjoja tuoden esille uusia ajatuksia. Song-dynastian aikaa kutsutaan usein Kiinan renessanssiksi, sillä aivan kuten Euroopan renessanssissa, tekniikoiden ja keksintöjen kehitys sekä vanhojen tekstien uudet tulkinnat herättivät vanhoja ja synnyttivät uusia virtauksia.
Song-dynastian aikana kiinalaisen kulttuurin tuhansia vuosia jatkunut kehitys muovautui yhdeksi kokonaisuudeksi. Tang-dynastian aikainen ihanne kaikilla aloilla etevistä ihmisistä jotka olivat yhtä lailla runoilijoita, taidemaalareita kuin valtiomiehiäkin, yhdistettiin historiallisten kirjoitusten, maalaustaiteen ja posliinintuntemukseen. Älymystö etsi vastauksia kaikkiin filosofisiin ja poliittisiin kysymyksiin kungfutselaisista klassikoista. Samalla Tang-kauden buddhalaisuus sai väistyä, sitä pidettiin ulkomaalaisena ja sen ei katsottu tarjoavan juurikaan ohjeita poliittisia ja muita maanpäällisiä ongelmia silmällä pitäen.
Dynastian kaatuminen.
Edellisten dynastioiden ajoilta oli opittu, että pääkaupungin lähellä oli pidettävä voimakasta armeijaa. Upseereita kierrätettiin, ja armeijan ylimmät johtotehtävät oli jaettu usean ihmisen hoidettavaksi. Varsin usein sotilastehtäviin päätyi siivilihenkilöitä, joilla ei ollut sotilaskokemusta ja he eivät aina tehneet oikeita päätöksiä oikeaan aikaan, erityisesti silloin kun pohjoisen ei-kiinalaiset valtakunnat Liao, Jin ja mongolit yrittivät vallata Kiinan. Monet järkevästi kieltäytyivät sotilastehtävistä ja ottivat mieluummin hoitoonsa maa-alueita.
Song-dynastian autoritaarinen hallinto teki mahdottomaksi sen, että kenraalit olisivat haastaneet keisarin vallan, joten hallintojärjestelmä oli puhtaasti siviilien käsissä. Pohjois-Kiinan menettämisen jälkeenkään Song-dynastian keisarit eivät halunneet tuhlata energiaa sotaretkiin pohjoisia hyökkäilijöitä vastaan. Oli ilman muuta edullisempaa rauhoittaa "barbaarikansat" tribuuttilahjoilla kuin taistella heitä vastaan. Sisäinen ja ulkoinen rauha ja kukoistava talous olivat erityisen tärkeitä kungfutselaiselle linjalle siirtyneille oppineille.
Tämä rauhoittamispolitiikka ei kuitenkaan toiminut loputtomiin. Sekä Liaon että Jinin johtava luokka omaksui pian kehittyneemmän kiinalaisen elämäntyylin, ja jäivät sitten mongolien jalkoihin. Song-dynastian sotilaallinen heikkous ja sotahaluttomuus yhdistettynä Mongolivaltakunnan valtaviin voimavaroihin koitui sittemmin dynastian kohtaloksi, mongolien vallatessa koko Kiinan vuoteen 1279 mennessä perustaen Yuan-dynastian.


Sari (vaate).
Sari tai saree tai shari on Intiassa, Bangladeshissä, Sri Lankassa ja Nepalissa naisten käyttämä kansallisvaate. Sari on noin neljästä yhdeksään metriä pitkä kankaansuikale, joka kiedotaan päälle siten, että se peittää koko vartalon. Erilaisia sarimuunnoksia on satoja. Yleisin tapa pukea sari on kietoa se vyötärön ympärille ja nostaa toiselle olalle. Saria käytetään tavallisesti alushameen ("pavada" tai pavadai etelässä, tai "shaya" Itä-Intiassa) ja "choli"-paidan kanssa. Yleensä sari-kangas on näyttävästi kuvioitu. Kuvioalueet jaetaan päätyyn, tai päätyihin, reunoihin ja kenttään. Sarin materiaali, malli ja pukemistapa kertovat naisen etnisestä ryhmästä, siviilisäädystä, uskonnollisesta taustasta ja kastista.
Historiaa.
Sana 'sari' kehittyi Prakritin kielen sanasta 'sattika', mikä mainitaan vanhimmissa buddhalaisissa kirjoituksissa.
Sarin juuret ylettyvät aina Indus-laakson sivilisaation aikaan (n. 2800–1800 eaa.). Induslaakson alueelta on löytynyt pappeja esittäviä patsaita, joilla on yllään sarin tapainen, laskostettu vaate.
Muinaisessa tamileiden runoudessa (kuten Silappadhikaramissa ja Banabhattan "Kadambarissa" kuvaillaan naisten kauniita, sarin mallisia vaatteita. Muinaista perinnettä kuvataan vanhassa, vaatteita ja tanssia selvittävässä tekstissä, Natya Shastrassa. Sen mukaan sari jättää vastanseudun paljaaksi symbolisista syistä, koska kohtua pidetään elämän ja luovuuden lähteenä.
Jotkut pukuhistorijoitsiat uskovat miesten dhotin olleen sarin edelläkävijä. He sanovat, että ennen 1300-lukua dhotia käyttivät sekä miehet että naiset.
Gandhara-, Mathura- ja Gupta-veistokset, jotka sijoittuvat 100–600-luvuille, esittävät jumalattaria ja tanssijoita, joilla näyttää olevan yllään dhoti. Kyseiset asut ovat puettu ns. "kalanpyrstö"-tyyliin, mikä peittää jalat roikkuvasti ja on edestä taitettu pitkään, liehuvaan ja näyttävään tapaan. Veistoksilla ei ole yllään yläosaa.
Toiset lähteet sanovat jokapäiväisen vaatteen kostuneen dhotista ja lungista (myös sarong), yhdistettynä rinnat peittävään, toppimaiseen kappaleeseen ja kankaaseen tai huntuun, mitä käytettiin peittämään ylävartaloa tai päätä. Kaksiosainen mundum neryathum on jäännös muinaisista intialaisista vaatteista. Nykyisen mallinen sari on muodostunut mundum neryathumin inspiroimana, kun kaksi kappaletta päätettiin yhdistää yhdeksi.
On yleisesti hyväksyttyä, että kiedotut sarin tyyppiset asut, shaalit ja hunnut ovat kuuluneet naisten asuun jo pitkään ja ne ovat säilyneet satoja vuosia jotakuinkin nykyisessä muodossaan.
Yksi arvoitus on cholin, tai sarin puseron, ja alushameen historia. Jotkut tutkijat sanovat, ettei niitä tunnettu ennen kuin britannialaiset saapuivat Intiaan, ja ne muodostuivat viktoriaanisten siveysaatteiden myötä. Naisten sanotaan siis käyttäneen ennen vain pitkää, taiteltua kangasta ja paljastaneen rintansa. Useissa kankaiden ja muinaisen taiteen jäännöksissä näkyy kuitenkin toppimainen, rinnat peittävä vaate, tai ylävartalon peittävä shaali.
Etelä-Intiassa naiset käyttivät todistetusti ylävartalon paljastavaa vaatetta ennen 1800-lukua. Runolliset lähteet kuten Shilappadikaram todistavat, että sangam-kauden aikana naisilla oli yllään vain yksi vaatekappale, mikä peitti alavartalon ja pään, muttei keskivartaloa ja rintoja. Keralassa on useita viittauksia paljasrintaisiin naisiin. Vielä nykypäivänäkin joillakin eristäytyneillä maaseudun alueilla naiset eivät käytä sarin kanssa cholia.


Saddam Hussein.
Saddam Hussein 'Abd al-Madžid al-Tikriti (; 28. huhtikuuta 1937 – 30. joulukuuta 2006) oli Irakin presidenttinä 1979–2003 sekä Irakin pääministerinä vuosina 1979–1991 ja 1994–2003. Häntä paheksuttiin länsimaissa yleisesti, koska hän oli autoritaarinen diktaattori, mutta arabimaailman suhtautuminen häneen oli huomattavan ristiriitaista. Toisaalta häntä ihailtiin panarabialaisuuden tukemisesta, Irakin taloudellisista uudistuksista ja kansainvälisen painostuksen uhmaamisesta. Kuitenkin Baath-puolueen yksinvaltaisuus ja vähemmistöryhmien kohtelu toivat hänelle poliittisia vihamiehiä.
Huhtikuussa 2003 Yhdysvaltain johtama liittoutuma syrjäytti Husseinin Irakin sodassa. Hän onnistui pakoilemaan liittoutuman joukkoja, kunnes 13. joulukuuta 2003 amerikkalaisjoukot saivat syrjäytetyn presidentin kiinni hänen kotikaupungissaan Tikritissä. 5. marraskuuta 2006 irakilaisoikeus tuomitsi Husseinin kuolemaan hirttämällä rikoksista ihmisyyttä vastaan. Tuomio pantiin toimeen 30. joulukuuta 2006.
Nuoruus.
Saddam Hussein syntyi Al-Awjassa, noin 15 kilometrin päässä Tikritistä paimentolaisperheeseen. Isä kuoli puoli vuotta ennen pojan syntymää. Kolmevuotiaaksi hän eli setänsä, Khairallah Talfahin, luona. Äiti meni uusiin naimisiin, ja Saddamin isäpuoli kohteli häntä kaltoin. Noin kymmenvuotiaana hän karkasi ja palasi setänsä luo Bagdadiin. Saddamin setä oli vallankumouksellisen arabinationalistisen Baath-puolueen tukija, ja Saddam kävi kansallismielistä koulua Bagdadissa.
Nuorena Saddam sai vaikutteita brittiläis- ja länsivastaisesta ilmapiiristä. Etenkin Egyptin populistinen arabisosialisti Gamal Abdel Nasser oli merkittävä vaikuttaja. 1950- ja 1960-luvuilla monarkiat kaatuivat Irakissa, Egyptissä ja Libyassa. Nasser haastoi britit ja ranskalaiset, kansallisti Suezin kanavan ja pyrki modernisoimaan Egyptin ja yhdistämään arabimaailman.
20-vuotias Saddam liittyi Baath-puolueeseen vuonna 1957. Samana vuonna hän haki Bagdadin sotilasakatemiaan, jonne ei kuitenkaan päässyt.
Tie valtaan.
Seuraavana vuonna kenraali Abdul Karim Qassimin tukijat syöksivät kuningas Feisal II:n vallasta. Baath-puolue vastusti valtaan noussutta hallintoa, ja Saddam vietti 1958–1959 puoli vuotta vankilassa osallistuttuaan vaaleissa setäänsä vastassa olleen kommunistin murhaan.
Hän oli mukana baathistien juonessa pääministeri Qassimin salamurhaamiseksi CIA:n tukemassa juonessa. Väijytys oli amatöörimäinen ja päättyi epäonnistumiseen. Saddam haavoittui jalkaan mahdollisesti joko toverinsa ampumana tai omasta aseestaan. Eräiden lähteiden mukaan hän kaivoi itse luodin jalastaan veitsellä. Hän pakeni maasta Damaskokseen ja sieltä Kairoon, Egyptiin, jossa opiskeli lakia valmistumatta. Kairossa hän asui Dukin kaupunginosassa CIA:n maksamassa asunnossa. Vuonna 1960 hänet tuomittiin Irakissa poissa olevana kuolemaan.
Qassimin syöksi vallasta Abdul Salam Arif veljineen 1963 baathistien ja CIA:n tuella, mutta syksyllä baathistit joutuivat epäsuosioon eversti Abd al-Salam Muhammad Arifin kaappauksen jälkeen ja vangituiksi. Saddam palasi Irakiin kevään ramadanin vallankumouksen jälkeen, mutta hänet vangittiin 1964. Ennen tätä Saddam nai serkkunsa, Sajidan, ja he saivat myöhemmin kaksi poikaa ja kolme tytärtä. Vankilassa Saddam nousi Baath-puolueen varapääsihteeriksi. Arif kuoli helikopteriturmassa, ja presidentiksi tuli hänen veljensä, kenraalimajuri Abd al-Rahman Muhammad Arif.
Saddam pakeni viimein vankilasta vuonna 1967. Heinäkuun 1968 vallankaappauksessa Baath-puolue palasi valtaan johdossaan Saddamin serkku, kenraali Ahmed Hassan al-Bakr. Saddam sai aseman vallankumousneuvoston varapuheenjohtajana. Hänestä tuli vankien kuulustelija. Valtaryhmittymä nimesi Saddamin Irakin varapresidentiksi ja neljän tähden kenraaliksi, vaikka hänellä ei ollut sotilaskoulutusta. Hän sai arvosanan oikeustieteestä vuonna 1971 Bagdadin yliopistosta. 1. heinäkuuta 1972 Saddam johti Irakin öljyalan kansallistamista. Vuoden 1973 öljykriisiä seurasi hintojen nousu ja valtion vaurastuminen. 1970-luvulla Irakiin luotiin arabimaiden paras terveydenhuolto ja pakollinen koulutus. Laajasta lukutaitokampanjasta hän sai UNESCOn palkinnon.
Saddam profiloitui kommunistien ja radikaali-islamistien vastustajana. Vuonna 1977 hänet valittiin panarabistisen Baath-puolueen avustavaksi pääsihteeriksi ja 16. heinäkuuta 1979 Irakin kansallisen osaston johtoon. Vanha ja heikko presidentti Ahmed Hassan al-Bakr oli kykenemätön hoitamaan tehtäviään, ja Saddam sai hallitsevan aseman hallituksessa. Hän oli käytännössä hallitsija jo muutamia vuosia ennen presidentinasemaansa 1979. Noustuaan johtoon Saddam puhdisti puolueen johdon ja erotti siitä 68 henkilöä, joista 22 teloitettiin myöhemmin.
Saudiarabian kuningasperhe tilasi Saddamille lahjaksi Wärtsilän telakalta vuonna 1983 valmistuneen S Al Mansur ökyjahdin. Laiva oli lahja Saddamille sodasta Irania vastaan.
Sisäpolitiikka.
Sisäpolitiikassa Saddam näki mieluusti itsensä Egyptin Nasserin kaltaisena kumouksellisena ja nykyaikaistajana. Islamilaisten konservatiivien tyrmistykseksi hän myönsi naisille vapauksia, kuten poisti huntupakon, suosi koulutusta ja otti naisia näkyviin virkoihin hallinnossaan ja teollisuudessa. Saddam myös otti käyttöön länsimaistyyppisen lainsäädännön poistaen šarian muista kuin henkilöön kohdistuvista pahoinpitelytapauksista. Uudistuksen jälkeen Irak oli ainoa arabimaa Persianlahden seudulla, jossa ei sovellettu islamilaista lakia.
Kotoiset levottomuudet estivät Saddamia toimeenpanemasta nykyaikaistamistavoitettaan täysimääräisesti. Irakin yhteiskunta on perinteisesti melko hajanainen koostuen ryhmistä, jotka perustuvat syntyperään, uskontoon ja kieleen. Saddamin suurin ongelma oli se, että hänen hallintonsa tukeutui vain 20 % väestöstä muodostaviin sunnimuslimeihin, jotka kuuluivat etupäässä työväenluokkaan ja talonpoikiin. Sunnien suosiminen oli perua jo brittivallan ajoilta, joka käytti heitä neuvonantajina ja yhteistoimintamiehinä.
Enemmistön muodostavat šiiat olivat pitkään jatkuva hallitukseen kohdistuvan vastarinnan lähde, koska he eivät voineet hyväksyä Saddamin hallinnon maallista luonnetta. Baath-puolue suhtautui šiioihin yhä epäluuloisemmin vuoden 1979 Iranin islamilaisen vallankumouksen jälkeen. Pohjois-Irakin kurdit vastustivat šiioina ja etnisesti arabeista erottuvana ryhmänä Saddamin hallinnon arabialaistamispyrkimyksiä. Pysyäkseen vallassa Saddam turvautui vuoroittain lahjontaan ja sortotoimenpiteisiin. Pääasialliset keinot tavoitteen saavuttamiseksi olivat puolisotilaalliset joukot kuten Baath-puolueen militia eli kansanarmeija ja sisäinen poliisi.
Vuodesta 1974 Saddamin läheinen tukija Taha Yassin Ramadan johti Tasavaltalaiskaartia, joka oli armeijan eliittijoukko ja koostui asevelvollisista Saddamin kotiseudulta, Tikritistä. Baath-puolueen käsikassarana se toimi vastavoimana, joka esti tavanomaisen armeijan valtapyrkimykset. Tasavaltalaisarmeijan lisäksi Mukhabarat, Saddamin salainen poliisi, oli pahamaineinen Saddamin vallan oikea käsi, jota pelättiin sen käyttämän kidutuksen ja sen suorittamien salamurhien vuoksi. Salaisen poliisin päällikkönä toimi Barzan Ibrahim al-Tikriti, Saddamin nuorempi velipuoli. Salainen poliisi toimi ulkomaisten tarkkailijoiden mukaan myös Irakin rajojen ulkopuolella eliminoiden Saddamin hallinnon maanpaossa olevia vastustajia. Saddamin ajan Irakissa oli lisäksi lukuisia muitakin turvallisuuselimiä. Tasavaltalaiskaartiin kuului sen alkuperäistä tehtävää, presidentin suojelua, hoitava erikoistasavaltalaiskaarti, erikoisturvallisuusorganisaatio Jihaz al-Amn al-Khass, joka valvoi kaikkia turvallisuuselimiä, presidentin henkivartiosto Himaya al-Ra'is ja vuodesta 1995 uskonnollissävytteinen Fedayeen Saddam.
Saddam oikeutti nationalistisen politiikkansa vetoamalla Irakin tärkeään asemaan arabikansojen historiassa. Presidenttinä hän usein vertasi aikaansa muinaisten abbasidien aikakauteen, jolloin Bagdad oli ollut arabimaailman poliittinen, taloudellinen ja henkinen keskus. Hän näki hallintonsa myös esi-islamilaisten Kaksoisvirranmaan kulttuurien perinnön vaalijana. Saddam samasti itsensä mielellään suuriin edeltäjiinsä Nebukadnessariin ja Hammurabiin. Tämän kytköksen havainnollistamiseksi hän rahoitti mittavia arkeologisia kaivauksia. Käytännössä Saddam pyrki yhdistämään panarabialaisuuden ja irakilaisen nationalismin edistämällä näkemystään yhtenäisestä arabimaailmasta, jota johtaisi Irak.
Valtansa ilmentymäksi Saddam rakensi ympärilleen laajamittaisen henkilökultin, joka tunkeutui Irakin yhteiskunnan jokaiseen kerrokseen. Joka puolelle Irakia pystytettiin tuhansittain Saddamin muotokuvia, julisteita, patsaita ja seinämaalauksia. Hänen kasvonsa saattoi nähdä hallintorakennusten julkisivuilla, kouluissa, lentokentillä ja kaupoissa sekä kansallisessa valuutassa. Saddamin henkilöpalvonta mukautui kohderyhmänsä mukaisesti esittäen Saddamin vuoroin beduiinina, talonpoikana, jopa kurdina, tai länsimaisessa puvussa, josta huokui kuva urbaanista ja modernista kansanjohtajasta. Joskus hänet kuvattiin myös hartaana muslimina perinteisessä päähineessä ja kauhtanassa kumartamassa Mekkaan päin.
Dujailin verilöyly.
Islamilaisen Dawa-puolueen Saddam Husseinia vastaan 1982 tekemän murhayrityksen jälkeen al-Dujailin šiiakylä 60 km Bagdadin pohjoispuolella hävitettiin ja 148 kyläläistä teloitettiin. Tästä teosta olivat tai ovat syytettyinä presidentti Saddam Hussein, Barzan Ebraheem al-Hassan, varapresidentti Taha Yasin Ramadhan, vallankumouksellisen Alturah-oikeuden puheenjohtaja Awad Hamed al-Bandar, Abd Allah Kadhem Ruaid, Ali Daeem Ali, Mohammed Azawi Ali ja Mizher Abdulah Rawed.
Ulkopolitiikka.
Ulkopolitiikassaan Saddam pyrki lujittamaan Irakin asemaa Lähi-idän johtavana valtiona. Irak allekirjoitti avunantosopimuksen Neuvostoliiton kanssa vuonna 1972, jonka mukaisesti aseita ja tuhansia neuvonantajia lähetettiin Irakiin. Irakilaisten kommunistien teloitukset vuonna 1978 ja kaupankäynnin painopisteen siirtyminen länteen vahingoittivat neuvostosuhteita, minkä johdosta Saddam muutti ulkopolitiikkansa suuntaa enenevässä määrin länteen aina Persianlahden sotaan (1991) saakka. Siitäkin huolimatta Saddam jatkoi edelleen armeijansa varustamista pääasiallisesti neuvostoliittolaisilla aseilla. Saddam johti arabioppositiota, joka vastusti Camp Davidin rauhansopimusta Egyptin ja Israelin välillä 1979.
Irakin valtiolla on ollut perustamisestaan alkaen 1920-luvulla separatistiongelma pohjoisen kurdien kanssa. 1970-luvulla Saddam kävi neuvotteluja kurdikapinallisten johtajien kanssa ja myöntyikin jonkinlaiseen kurdien itsehallintoon, mutta sopimus rikottiin pian. Seurauksena oli kiihkeä taistelu Irakin hallituksen ja kurdien välillä, mikä johti Irakin ja Iranin suhteiden viilenemiseen. Vuonna 1975 Saddam allekirjoitti sopimuksen Iranin šaahi Mohammad Reza Pahlavin kanssa, joka lopetti rajakiistat maiden välillä. Vastapalveluksena Iran myöntyi lopettamaan Irakin kurdien vastarintaliikkeen tukemisen. Sopimuksen seurauksena Irakin kurdien vastarinta päättyi.
Vuonna 1976 Saddam teki valtiovierailun Ranskaan solmien tiiviit suhteet joihinkin liikemiehiin ja poliittisiin piireihin maassa. Ranskan tuella Saddam aloitti ydinohjelman kehittämisen 1980-luvulla. Irakin ensimmäinen ydinreaktori nimettiin ranskalaisen esikuvansa Osiriksen mukaan Osirakiksi (Osiris ja Irak). Israelin ilmavoimat tuhosivat reaktorin "Operaatio Operassa" 1981, koska Israelin hallitus epäili sitä käytettävän ydinasekelpoisen uraanin rikastamiseen.
Irakin-Iranin sota.
Vuonna 1980 Saddam aloitti sodan Irakin naapurimaata Irania vastaan. Irak oli sopinut muutamien Eufratin ja Tigritin saaren ja jokien suiston, Šatt al-Arabin rajalinjan tarkistuksista šaahin kanssa 1975. Iranin islamilaisen vallankumouksen myötä maiden suhteet kariutuivat. Elokuun lopulla 1980 kerrottiin keskinäisistä tykistötaisteluista rajan tuntumassa ja kahakoista Qasr-i-Shirissä pohjoisessa. Syyskuun 1. päivä Iran teki vastahyökkäyksen ja ilmoitti surmanneensa 46 irakilaista ja tuhonneensa neljä tankkia. Syyskuun 17. päivä Irakin kolme panssarikärkeä tunkeutuivat Iranin alueelle.
Irakin hyökkäystä pidettiin lännessä "ennalta ehkäisevänä iskuna" Iranin islamilaisen vallankumouksen johtajien kehottaessa irakilaisia, varsinkin šiioja, nousemaan johtajiaan vastaan. 17. syyskuuta Irak sanoi irti sopimuksen Shatt al-Arabin hallinnasta ja sanoi ottavansa sen omaan valvontaansa. Irakin 22. päivä alkanut hyökkäys pysähtyi viisi päivää myöhemmin Ahvazin ja Susangerdin ulkopuolelle ja maa tarjosi Iranille aselepoa, mitä se ei suostunut tekemään. 7. joulukuuta Saddam julisti joukkojen pitävän asemansa, muttei etenisi kauemmas. Kahdeksan sotavuotta olivat lähinnä Iranin massiivisia hyökkäysyrityksiä huonosti koulutetuilla ja varustetuilla joukoilla, ilmasotaa, ohjusiskuja kaupunkeihin ja hyökkäyksiä öljytankkereita vastaan. Vuonna 1982 Irakin joukot työnnettiin vastahyökkäyksissä pois Iranin alueelta, eivätkä ne edenneet Iranin puolelle rajaa uudelleen ennen vuotta 1988, mikä pakotti Iranin aselepoon.
Sodan alussa Irakin päävarustaja oli Ranska, joka hyödynsi Irakin ja Neuvostoliiton huonoja välejä ja myi ensimmäisen kahden vuoden aikana 5,6 miljardin dollarin arvosta aseita, ml. hävittäjiä, helikoptereita, telatykistöä, ohjuksia ja elektroniikkaa.
Yhdysvallat, jonka suhteet Irakiin olivat katkenneet 1967 kuuden päivän sotaan, poisti helmikuussa 1982 Irakin terrorismia tukevien valtioiden listalta ja solmi uudelleen diplomaattiset suhteet marraskuussa 1984. Jo ennen tätä Washington toimitti Irakille tiedustelutietoja. Yhdysvaltain luotto Irakin "ruoanhankintaan ja maataloustarvikkeisiin" nousi vuoden 1984 345 miljoonasta 675 miljoonaan vuonna 1985. Vuonna 1987 Irakille myönnettiin yhden miljardin dollarin laina vuodeksi 1988, mikä oli suurin Yhdysvaltain myöntämä laina kautta aikain. Yhdysvaltain vaikutin oli heikentää Iranin islamilaisen vallankumouksen asemaa ja mahdollisesti palauttaa maahan ystävällismielinen hallinto. Yhdysvallat oli jo aiemmin samana vuonna menettänyt merkittävästi asemiaan Neuvostoliiton joukkojen saapuessa Afganistaniin ja nyt menettäessään liittolaisensa šaahin.
Neuvostoliitto julistautui aluksi neutraaliksi sodassa, mutta jatkoi asetoimituksiaan vuoden 1981 keskivaiheilla aloitteen siirtyessä Iranille. Vuoden loppuun mennessä Neuvostoliitto toimitti Irakille 200 T-55 ja T-72 panssarivaunua ja SA-6-ilmatorjuntaohjuksia. Vuotta myöhemmin asetoimitukset kasvoivat ja vastineeksi Saddam julisti armahduksen Irakin vankiloissa oleville kommunisteille. Tammikuussa 1983 Neuvostoliitto solmi kahden miljardin dollarin kaupan T-62 ja T-72-vaunuista, MiG-23 ja MiG-25-hävittäjistä ja Scud-B ja SS-21-ohjuksista. Vuoteen 1987 mennessä Neuvostoliitto myi Irakiin 800 T-72-vaunua ja ultramoderneja MiG-29-hävittäjiä.
Egypti myi Irakille 250 T-55-panssarivaunua ja Tu-16 ja Il-28-pommittajia. Näiden lisäksi aseita myivät Espanja, Brasilia ja Italia, sekä Britannia varaosia Iranilta vallattuihin vaunuihin.
Sodassa kuoli noin 200 000 irakilaista ja 400 000 haavoittui.
Anfal-kampanja.
Irakin–Iranin sodan lopulla alkaen 28. helmikuuta aina syyskuuhun 1988 asti Irakin kurdeja vastaan käytiin niin sanottu Al-Anfal-kampanja "Kemikaali-Ali"-lisänimen saaneen Ali Hassan al-Majidin johdolla. Osa Pohjois-Irakista julistettiin kielletyksi alueeksi, ja sinne jääneet poistettiin systemaattisesti. Suuri osa aseikäisistä miehistä teloitettiin. Vuoteen 1988 mennessä arviolta 4000 kylää oli tuhottu, 180 000 ihmistä tapettu ja 1,5 miljoonaa karkoitettu.
Halabjan kylän verilöyly.
16. maaliskuuta kurdisissit olivat vallanneet Halabjan pikkukaupungin, jossa oli sillä hetkellä noin 40000 asukasta, monet olivat paenneet vuorille.
Irakin armeija tulitti kaupunkia raskailla aseilla, ja pommitti kemiallisesti. Tällöin arvellaan jopa
3 200–5 000 kurdin kuolleen. Joka tapauksessa moniin eri taistelukaasuihin kuoli ainakin satoja, ja ehkä 7 000–10 000: vammautui.
Irak kuitenkin syytti iskusta Irania. Myös Yhdysvaltain virallinen kanta oli 90-luvulla se että Iran olisi tehnyt iskun. Toista puhuvat HRW:n 1992-1994 tekemä tutkimus ja SIPRI:n 2007 julkaisema tutkimus. Se että Iran olisi tehnyt kaasuhyökkäyksen olisi outoa, koska Iran ei käyttänyt Irakin-Iranin sodassa tiettävästi kemiallisia aseita Irakin tavoin.
Persianlahden sota.
18. heinäkuuta 1990 Irak syytti Kuwaitia öljyn varastamisesta 2,4 miljardin Yhdysvaltain dollarin arvosta maiden raja-alueen kentiltä. Irak oli Iranin sodan aikana saanut Kuwaitilta 15 miljardin dollarin arvosta korotonta lainaa. Egyptin presidentti Hosni Mubarak neuvotteli Irakissa kuusi päivää, mutta tulokseen ei päästy. Yhdysvaltain osuus Kuwaitin valloituksen rohkaisuun on epäselvä. Raporttien mukaan Yhdysvaltain lähettiläs April Glaspien on kerrottu ilmoittaneen Saddamille, "ettei Yhdysvalloilla ole näkemyksiä arabien välisistä kiistoista."
Kello 02:00 2. elokuuta 1990 Saddam teki kohtalokkaan virheen määrätessään armeijansa miehittämään pienen naapurivaltionsa. Kuwait julistettiin Irakin 19. maakunnaksi ja sen kultavarat siirrettiin Irakiin. Länsimaat tuomitsivat miehityksen ja jäädyttivät Kuwaitin ja Irakin varat. Sen sijaan Jordania, Jemen ja PLO tukivat Irakin vaatimusta ja arabinationalistit juhlivat sitä ensimmäisenä askeleena kohti yhteistä kotimaata.
Seuraavina kuukausina Yhdysvallat ja Britannia kokosivat 29 maan Irakin vastaisen koalition, johon kuuluivat myös Egypti ja Syyria. Yhdysvaltain George Bushin ja Neuvostoliiton Mihail Gorbatšovin yhteisymmärryksellä Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto määräsi Irakin vetäytymiselle aikarajaksi keskiyön 15. tammikuuta. Saudi-Arabiaan koottiin puolen miljoonan miehen ja 500 taistelukoneen sotavoima. Sotaa edelsi myös molempien puolten armoton propagandakampanja. Irakissa tuleva sota nimettiin "kaikkien sotien äidiksi." Kun Irak ei vetäytynyt, liittouma aloitti operaatio Desert Stormin pommittamalla Bagdadia 16. tammikuuta 1991. Yhdysvaltain johtaman kansainvälisen YK:n alaisen liittoutuman lähettämät maajoukot häätivät irakilaiset Kuwaitista helmikuussa 1991. Maasotatoimet pysäytettiin sata tuntia myöhemmin.
Persianlahden sodasta tuli myös ympäristökatastrofi Irakin joukkojen laskettua Persianlahteen yhdeksän miljoonaa barrelia öljyä ja sytytettyä 600 öljylähdettä tuleen ilmasuojaksi. Liittouman joukot käyttivät ammuksissaan köyhdytettyä uraania, joka irakilaisten tietojen mukaan on yhdeksänkertaistanut syöpäriskin maan eteläosassa.
Seuraavien kuukausien aikana ilmeni että maasotakampanja jäi liittouman kannalta kesken. Irakin kurdeja ja šiioja rohkaistiin syöksemään Saddam vallasta ja maan etelä- ja pohjoisosissa puhkesi kapinoita, jotka Saddam kukisti paljolti vahingoittumatta jääneen tasavaltalaiskaartin avulla.
Kauppasaarto ja asetarkastukset.
Vuosina 1991–2003 kansainväliset suhteet säilyvät viileinä ja Irak oli kauppasaarrossa ja maan etelä- ja pohjoisosa lentokiellossa. YK:n tarkastajat syyttivät maata joukkotuhoaseiden piilottelusta.
Huhtikuussa 1991 YK:n päätöksellä perustettiin asetarkastajien ryhmä UNSCOM, jonka tavoitteena oli riisua Irak kielletyistä aseista. Maaliskuussa 1991 julistettiin maan pohjoisosa lentokieltoon Irakin kurdien suojelemiseksi. Samanlainen lentokieltoalue perustettiin maan eteläosaan 1992 Irakin jatkettua šiiojen vastaisia toimia. Brittiläiset ja Yhdysvaltain hävittäjät partioivat alueita ja pommittivat aika ajoin Irakin ilmatorjuntaa, joka oli lukinnut tutkansa koneisiin. Pohjoisen lentokieltoaluetta laajennettiin 1996 edelleen Irakin tuettua erästä kurdiryhmää toista vastaan.
Kesäkuussa 1993 presidentti Clinton määräsi ilmaiskun Irakin tiedustelun päämajaan vastaukseksi entistä presidentti Bushia vastaan suunnitellusta murhayrityksestä Kuwaitissa kaksi kuukautta aiemmin.
Kauppasaarrossa olevan Irakin kansan kärsimyksien lieventämiseksi YK aloitti 1991 öljystä-ruokaa ohjelma (), jossa Irak sai myydä pieniä määriä öljyä ruuan ja lääkkeiden hankkimiseksi. Irak hyväksyi ohjelman vasta 1995 kun summa oli korotettu kahteen miljardiin dollariin. Ensimmäiset ruokalastit toimitettiin kuitenkin vasta maaliskuussa 1997.
Joulukuussa 1998 Yhdysvallat ja Britannia suorittivat kolmipäiväisen pommituskampanjan "operaatio Desert Fox" noin sataa Irakin sotilaallista kohdetta vastaan maan ja YK:n asetarkastajien välien huonontuessa. Irak syytti toistuvasti asetarkastajia vakoilusta, jonka syytöksen useat lehdet vahvistivatkin 1999 aikana. Richard Butlerin johtama UNSCOM hajotettiin kesäkuussa 1999 ja se korvattiin pelkästään YK:n henkilöstöstä koostuvalla UNMOVICilla, mutta Irak ei päästänyt sen tarkastajia maahan.
Irakin sota.
Yhdysvaltain ulkopolitiikka muuttui syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen aggressiivisemmaksi. Tammikuussa 2002 Yhdysvaltain presidentti George W. Bush sanoi Irakin kuuluvan pahan akseliin Iranin ja Pohjois-Korean kanssa.
Marraskuussa 2002 YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi viikkojen kiistelyn jälkeen päätöslauselman 1441, joka vaati Irakia luopumaan joukkotuhoaseista ja uhkasi sitä "vakavilla seurauksilla." Yhdysvallat ja Britannia vaativat uutta päätöslauselmaa, joka olisi sallinut sotavoiman käytön Irakia vastaan. Sellaista ei ikinä hyväksytty, ja Ranska ja Venäjä uhkasivat käyttää veto-oikeuttaan sellaisen estämiseen.
17. maaliskuuta 2003 puheessaan George W. Bush antoi Saddamille ja hänen pojilleen 48 tuntia aikaa jättää Irak ja uhkasi sodalla, mutta Saddam kieltäytyi. Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin 20. maaliskuuta 2003 ja teki ainakin kaksi yritystä tappaa Saddam ilmaiskuilla, mutta epäonnistui. Presidentti Bush julisti taistelut ("major combat operations") päättyneiksi 1. toukokuuta 2003. Sodan syyksi annettuja joukkotuhoaseita Irakista ei löytynyt.
Saddam katosi, eikä häntä löydetty ennen kuin 14. joulukuuta 2003 al-Dawrista Tikritistä maanalaisesta 1,8 m × 2,5 metrin piilopaikastaan.
Oikeudenkäynti.
30. kesäkuuta 2004 Saddam Hussein luovutettiin juridisesti uuden Irakin hallinnon tuomiovaltaan. Saddamia vastaan luettiin syytteet mm. sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan oikeudenkäynnissä, joka alkoi 1. heinäkuuta. Tarkalleen syytteitä oli 12. Saddam kiisti tuomioistuimen (The Iraqi Special Tribunal for Crimes Against Humanity) tuomiovallan, koska se oli Yhdysvaltain johtaman miehitysvallan 10. joulukuuta 2003 perustama ylimääräinen tuomioistuin, jonka perustaminen ei pohjannut sopimukseen Irakin valtion kanssa. Rikosten tapahtuessa Saddam oli ollut rikosoikeudellista immuniteettia Irakin lain mukaan nauttiva valtionpäämies ja Irak oli ollut kansainvälisoikeudellisesti tunnustettu valtio. Kansainvälisten lakien ja sopimusten mukaan tilanteessa, jossa toinen valtio hyökkää toisen valtion kimppuun miehittäen sen ja vangiten tai surmatan valtion entiset johtajat, on YK:n kansainvälinen tuomioistuin tai Haagin kansainvälinen rikostuomioistuin laillinen elin kiistojen ratkaisemiseen toisin kuin laiton miehittäjän asettama "oma" oikeus. Yhdysvallat ei kuitenkaan kunnioita kansainvälisiä rikostuomioistuimia.
Saddam Husseinia syytettiin rikoksista Baath-puolueen vallankaappauksen 17. heinäkuuta 1968 ja Yhdysvaltain presidentin ilmoituksen pääasiallisen taistelutoiminnan loppumisesta 1. toukokuuta 2003 välisistä teoista.
Lokakuussa 2005 sai alkunsa oikeudenkäynti, jossa Saddamia syytettiin Dujailin joukkomurhasta. Oikeudenkäyntiä mm. lykättiin useaan otteeseen ja kolme puolustusasianajajaa murhattiin. Myös päätuomari vaihtui kesken prosessin.
Tuomio.
5. marraskuuta 2006 Saddam ja kaksi muuta syytettyä tuomittiin kuolemaan. Ex-varapresidentti Taha Yassin Ramadan sai elinkautisen, joka myöhemmin muutettiin kuolemantuomioksi.
Saddam määrättiin hirtettäväksi syyllisenä rikoksiin ihmisyyttä vastaan Dujailin kylässä vuonna 1982, jolloin 148 šiialaista ihmistä surmattiin. Vetoomustuomioistuin vahvisti kuolemantuomion 26. joulukuuta 2006. Saddam Husseinia vastaan on käynnissä toinenkin oikeudenkäynti, josta ei ole vielä ole annettu päätöstä. Siinä Saddamia ja kuutta muuta syytetään kymmenien tuhansien kurdien murhasta vuonna 1988.
Irakissa väestö otti tiedon tuomion julistamisesta vastaan ristiriitaisesti: Bagdadin kaduilla šiiat uhmasivat ulkonaliikkumiskieltoa ja ampuivat ilmaan osoittaakseen tyytyväisyyttä tuomioon, kun taas toisaalla Tikritissä Saddamin kannattajat vannoivat kostoa.
Kansainvälinen yhteisö jakaantui sekin eri mielipiteisiin tuomion suhteen. Valkoisesta talosta kommentoitiin tuomiota "hyväksi päiväksi Irakille". EU tuomitsi kuolemanrangaistuksen. Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International leimasi oikeudenkäynnin ja tuomion puolueelliseksi.
Teloitus.
Saddam Husseinille langetettu kuolemantuomio pantiin täytäntöön 30. joulukuuta 2006 noin kello 5:00 Suomen aikaa (6:00 paikallista aikaa). Hirttäminen suoritettiin Bagdadin pohjoispuolella Khadimiyassa paikassa, jota amerikkalaiset kutsuivat nimellä Camp Justice. Saddam astui rauhallisesti hirttolavalle pukeutuneena tummaan päällystakkiin ja kädessään Koraani. Hän kieltäytyi pukemasta kasvot peittävää huppua. Irakin televisiossa näytettiin kuvia Saddamin ruumiista yhä puettuna päällystakkiin ja käärittynä valkoiseen lakanaan. Myöhemmin teloitustilaisuudesta levisi ilmeisesti matkapuhelimella kuvattu versio, jossa läsnäolijoiden kuullaan herjaavan Saddamia, toisin kuin virallisessa lähetyksessä. Saddam haudattiin kotikyläänsä Al-Awjaan Tikritin lähelle 31. joulukuuta pääasiassa sukuklaaniin kuuluvien henkilöiden läsnä ollessa jo hänen valtakaudellaan rakennettuun perhehautaan poikiensa Udain ja Qusain leposijan viereen.
Yhdysvaltain presidentti George Bush antoi julkisuuteen lausunnon, jossa hän luonnehti "Saddamin saaneen puolueettoman oikeudenkäynnin, jollaista Saddam itse ei olisi suonut valtakautensa uhreille." Euroopan unioni, useat Euroopan maat ja Venäjätuomitsivat kuolemanrangaistuksen käytön. Arabimaista Libya julisti teloituksen jälkeen kolmen päivän suruajan. Irakin 1990 miehittämän Kuwaitin ministerit puolestaan pitivät sitä jumalallisena oikeudenmukaisuutena.
Useat tarkkailijat uskoivat ettei Saddamin teloitus ratkaisisi Irakin ongelmia, vaan saattaisi pahentaa niitä.
Kaksi kanssasyytettyä, Saddamin velipuoli Barzan Ibrahim al-Tikriti ja Irakin entinen päätuomari Awad Hamad al-Bandar, joiden kerrottiin aluksi joutuneen teloitetuiksi samalla, hirtettiin vasta 15. tammikuuta 2007. Tämäkään teloitus ei sujunut ilman ongelmia, sillä Barzan al-Tikritin pään kerrottiin irronneen ruumiista liian pitkän pudotuksen johdosta. Taha Yassin Ramadan hirtettiin 20. maaliskuuta 2007.
Jälkipuintia.
Kun Saddam Hussein oli vangittuna Camp Cropperissa, hän ystävystyi useiden vartijoidensa kanssa. Hän vietti aikaansa muun muassa kirjoittamalla runoja ja lukemalla satuja lapsilleen. Vartioinnista vastannut everstiluutnantti William H. Steele joutui vuonna 2007 vastuuseen siitä, että hän oli muun muassa toimittanut Saddam Husseinille sikareita ja antanut korkea-arvoisten vankien käyttöön kännykän. Lisäksi hän oli ollut "epäsopivassa kanssakäymisessä" vankilan tulkin kanssa ja hänen asunnostaan löydettiin dokumentteja, jotka olisi pitänyt säilyttää vankilassa. Punaisen Ristin mukaan vankeja oli kuitenkin kohdeltu asianmukaisesti.
Perhe.
Saddam meni naimisiin Sajida Talfahin kanssa vuonna 1957 Egyptissä. Heille syntyi kaksi poikaa: Uday ja Qusay ja kolme tytärtä: Rana, Raghad ja Hana. Saddamin toinen vaimo on Samira Shahbandar. Heillä on poika Ali. Saddamin kolmas avioliitto Nidal al-Hamdanin kanssa oli lapseton. Saddamin vanhimmat pojat ammuttiin tulitaistelussa Mosulissa 22. heinäkuuta 2003.
Elokuussa 1995 Rana ja hänen miehensä Hussein Kamel al-Majid ja Raghad ja hänen miehensä Saddam Kamel al-Majid loikkasivat Jordaniaan lastensa kanssa. Aviomiehet antoivat tiedotusvälineille ja ulkomaisille tiedustelupalveluille tietoja mm. Irakin joukkotuhoaseohjelmista. He palasivat maahan helmikuussa 1996 Saddamin luvattua armahtaa heidät. Kuitenkin heidän palattuaan molemmat miehet tapettiin heidän klaaninsa pitäessä heitä pettureina.
Elokuussa 2003 Raghad ja Rana saivat lapsineen turvapaikan Ammanista Jordaniasta.
Kirjallinen ura.
Saddam Hussein on kirjoittanut lukuisia kirjoja, jotka on julkaistu Irakissa nimettömästi. Tyyliltään kirjat ovat rakkausromaaneja. Kaksi niistä on julkaistu myös käännöksinä lännessä hänen nimellään. Japanissa julkaistu "Zabibah ja kuningas" kertoo 1500 vuoden päähän menneisyyden Mesopotamiaan sijoittuvan tarinan johtajasta, joka hylkää luksuselämänsä kansansa vuoksi. Kirjansa "Paholaisen tanssi" tai "Ulos, kirottu" Saddam viimeisteli tyttärensä mukaan vain päivän ennen liittouman hyökkäystä 2003. Se kertoo Ezekiel-nimisestä miehestä, joka yrittää syöstä kaupungin šeikin vallasta, mutta joutuu šeikin tyttären ja arabisoturin lyömäksi.


SARS.
Äkillinen vakava keuhkotieoireyhtymä eli SARS () on epätavallinen keuhkokuume, joka havaittiin ensimmäistä kertaa Itä-Aasiassa helmikuussa 2003. Taudinaiheuttaja on nimetty SARS-koronavirukseksi (SARS-CoV) ja sen käyttäytyminen ihmisessä tunnetaan huonosti, sillä lyhyen epidemian jälkeen tapauksia ei ole ollut lisää. Tehokasta lääkettä tai rokotetta ei toistaiseksi tunneta.
Virus aiheutti Kiinan Guangdongin maakunnasta 2002 lopussa alkaneen lyhyen epidemian, joka levisi vuoden 2003 alussa useisiin muihin Itä- ja Kaakkois-Aasian maihin ja Kanadaan. Kansainvälisen yhteistyön avulla epidemia saatiin pysäytettyä samana vuonna, eikä sen jälkeen, vuoteen 2009 mennessä maailmassa ole ilmennyt SARS-tapauksia yhtä 2004 sattunutta laboratoriovahinkoa lukuun ottamatta.
Oireet ja hoito.
Tartunnan ihmisten välillä uskotaan tapahtuvan pääasiassa aivan kuten influenssassa: lähikontaktissa pisaratartuntana tai kosketusteitse suuhun, nenään tai silmiin. Tauti ei tiettävästi yleensä tartu oireettomasta kantajasta.
Tauti alkaa normaalisti korkealla, yli 38°Cn kuumeella, johon voi liittyä moninaisia oireita, yleensä päänsärkyä, lihassärkyä ja vilunväreitä, sekä mahdollisesti ripulia. Muita mahdollisia oireita ovat kurkkukipu, lihasjäykkyys ja nuha. 2-7 vuorokauden kuluttua voi kehittyä kuiva yskä ja lievää hengenahdistusta, kunnes lopuksi tyypillisesti keuhkokuume, jolloin vakavissa tapauksissa potilas joudutaan kytkemään hengityskoneeseen.
Laboratorionäytteistä on mitattu on imusolujen ja myös veren valkosolujen vähentymää.
Tunnettuja laajakirjoisia viruslääkkeitä, kuten ribaviriiniä on käytetty, mutta niiden teho laboratoriotesteissä on ollut heikko. Muita ehkä käyttökelpoisia, kokeiltuja lääkkeitä ovat olleet immunoglobuliini, interferonit ja glykyrritsiini. Vaikka tauti on tällä hetkellä (2009) näkymättömissä, on mahdollista että 2003 epidemia toistuu tulevaisuudessa ja sekä tehokkaan lääkityksen, että rokotteen löytämiseksi tehdään jatkuvaa työtä.
Vuosina 2004-08 osin Euroopan komission rahoittama eurooppalais-kiinalainen tutkimusprojekti SEPSDA tuotti tuloksenaan joukon lupaavia lääkeyhdisteitä, jotka ovat valmiina tarkempiin testeihin, jos tilanne niin vaatii.
Vuoden 2008 lopulla yhdysvaltalainen tutkimusrymä onnistui keinotekoisesti luomaan lepakoissa esiintyvän SARS-viruksen, jota ryhmä pitää ihmisen SARS-viruksen kantamuotona.
Vuoden 2003 epidemia.
Marraskuussa 2002 Kiinassa Hongkongia ympäröivässä Guangdongin maakunnassa ilmeni tautiepidemia, joka saattoi olla SARS tai läheistä sukua sille. 305 sairastuneesta viisi kuoli. Tämä epidemia saavutti huippunsa helmikuun puolivälissä, jolloin asiasta tiedotettiin Maailman terveysjärjestölle. Kiinan viranomaiset pyrkivät selvittämään WHO:n kanssa epidemian mahdollista yhteyttä SARS:iin.
Noin 80 prosenttia Hongkongin tapauksista jäljitettiin kiinalaiseen lääkäriin, joka oli hoitanut potilaita Guangdongissa, varannut huoneen hongkongilaisesta Metropole-hotellista ja tartuttanut seitsemän muuta ennen kuin itse menehtyi 4. maaliskuuta. Nämä seitsemän tartuttivat taudin edelleen sairaalahenkilökuntaan.
Virustutkijat tunnistivat elektronimikroskooppien avulla Saksassa ja Hongkongissa potilaista eristettyjen viruspartikkelien kuuluvan paramyksoviruksiin. Viruksen emäsjärjestys määriteltiin Hongkongissa, ja virus löydettiin kolmesta muusta potilaasta PCR-tekniikan avulla. Terveysviranomaiset muistuttivat kuitenkin, että paramykso-tartunnat ovat varsin yleisiä, eikä ole takeita, että virus olisi varsinainen taudinaiheuttaja.
20. maaliskuuta 2003 WHO ilmoitti, että useat vietnamilaiset ja hongkongilaiset sairaalat kärsivät vajaamiehityksestä, koska työntekijät pysyttelivät tartunnan pelossa kotonaan. WHO oli huolissaan terveydenhoidon laadun heikkenemisestä ja sen mahdollisesta vaikutuksesta taudin leviämiseen.
16. huhtikuuta 2003 Vain kuukautta aiemmin alkanut maailmanlaajuinen tutkimusyhteistyö tuotti tuloksia ja WHO saattoi tiedottaa SARS:in aiheuttajaksi varmistuneen aiemmin tuntemattoman koronaviruksen.
24. kesäkuuta 2003 WHO poisti viimeisen Pekingiä koskeneen matkustusrajoituksen.
Maalis–huhtikuussa 2004 SARS-virus tartutti Pekingissä kaksi virusta laboratoriossa tutkinutta henkilöä.


Luettelo Suomen hallitsijoista ja valtionpäämiehistä.
Luettelo Suomen hallitsijoista sisältää Suomen valtionpäämiehinä toimineet henkilöt.
Ruotsin vallan aika.
Suomi liitettiin Ruotsin kuningaskunnan osaksi viimeistään 1200-luvun kuluessa. Keskiajan osalta on kuitenkin muistettava, että hallitsijan valta valtakunnan eri puolilla oli varsin rajattua. Käytännössä linnaläänit saattoivat olla hyvinkin itsenäisiä. Tämä korostuu yhtä hyvin varhaisimman kauden kuin unionikaudenkin (1397–1521) osalta. Suomen osalta historiankirjoitus on korostanut varsinkin Viipurin linnanpäälliköiden ja joidenkin Turun piispojen itsenäistä asemaa. 15. helmikuuta 1362 suomalaiset saivat ensimmäistä kertaa osallistua Ruotsin kuninkaan vaaliin, kun Norjan kuninkaana jo ollut Haakon VI Maununpoika valittiin isänsä hallitsijakumppaniksi myös Ruotsin valtaistuimelle.
Vanha Suomi.
Vanha Suomi siirtyi Ruotsilta Venäjälle vuosina 1721 ja 1743. Vanhan Suomen alue eli virallisesti Viipurin, sittemmin Suomen kuvernementti yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812. Alueen hallitsijoina olivat Venäjän keisarit ja keisarinnat.
Suomen suuriruhtinaskunta (1809-1917).
Koko Suomen alue kuului Venäjään 1809-1917. Tällöin rajoitettua itsehallintoa nauttivaa Suomen suuriruhtinaskuntaa hallitsivat Venäjän keisarit.
Venäjän väliaikainen hallitus.
Helmikuun vallankumouksessa kukistuneen keisarivallan jälkeen, ennen Suomen itsenäistymistä Suomenkin muodollisesti korkein johtaja oli Venäjän väliaikaisen hallituksen pääministeri.
Kansankomissaarien neuvosto.
Bolsevikkien suorittaman lokakuun vallankaappauksen myötä Suomen muodollisesti korkeimpana johtajana toimi kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja yhden päivän ajan, jonka jälkeen muodollisesti korkein asema siirtyi toimintansa aloittaneen yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtajalle.
Itsenäinen Suomi.
Lokakuun vallankumouksen yhteydessä eduskunnan puhemiehistö totesi, että Suomi oli joutunut hallitsijattomaan tilaan. Tämän seurauksena eduskunta päätti valita kolmijäsenisen valtionhoitajakunnan mutta se jäi valitsematta poliittisen tilanteen vuoksi. Kompromissiksi 15.11.1917 päätettiin, että korkeinta valtaa käyttää eduskunta. Suomi julistautui itsenäiseksi tasavallaksi 6. joulukuuta 1917, jolloin muodollisesti korkeimpaan asemaan tuli eduskunnan puhemies.
Sisällissodan jälkeen toukokuussa 1918 eduskunta valitsi valtionpäämiehen tehtäviä hoitamaan valtionhoitajan. Hallitusmuototaistelussa kuningaskuntaa ja samalla suuntautumista Saksaan kannattaneet kuningasmieliset kansanedustajat valitsivat syksyllä 1918 saksalaisen Hessenin prinssi Friedrich Karlin aiotuksi kuninkaaksi. Tämä kuitenkin luopui hänelle suunnitellusta asemasta Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan ja kuninkuuden ulkopoliittisten edellytysten kadottua. Tämän jälkeen vaihtui valtionhoitaja ja uusi toimenhaltija lopullisesti hyväksyi tasavaltaisen hallitusmuodon eli perustuslain 17. heinäkuuta 1919, jonka jälkeen valtionpäämiehinä ovat toimineet vaalilla valitut tasavallan presidentit.
Viitteet.
Suomen hallitsijat


Shakira.
Shakira Isabel Mebarak Ripoll (s. 2. helmikuuta 1977 Barranquilla, Kolumbia), taiteilijanimeltään Shakira, on kolumbialainen laulaja-lauluntekijä sekä musiikkituottaja.
Yli 20 vuotta jatkuneen uransa aikana maailman suosituimpien joukkoon noussut laulajatar tekee suurimman osan musiikistaan itse ja harjoittaa hyväntekeväisyystyötä. Hänelle on omistettu tähti Hollywood Walk of Famella 8. marraskuuta 2011
Historia.
Shakira syntyi Barranquillassa Kolumbian rannikolla monikulttuuriseen perheeseen. Shakiran äidillä on katalonialaisia ja italialaisia sukujuuria ja laulajaa erityisesti kannustanut isä on Yhdysvalloissa syntynyt katolinen libanonilainen. Shakira tarkoittaa "kiitollinen" (شاكِرة) arabiaksi. Shakira soittaa itse kitaraa konserteissaan ja hänen suosikki kitaramallinsa on Fender Mustang.
Shakiran ensimmäinen albumi "Magia" julkaistiin Sonyn levymerkillä vuonna 1991. Albumi menestyi kohtalaisesti kotimaassaan. Toisen albuminsa "Peligro" jälkeen Shakira kokeili näyttelijän kykyjänsä rahaa ansaitakseen kolumbialaisessa saippuaoopperassa "El Oasis" vuonna 1994. Kahta ensimmäistä albumia ei ole julkaistu Kolumbian ulkopuolella, mutta ne ovat kuunneltavissa internetissä.
Musiikkiura.
Shakira jatkoi pian musiikintekoa kappaleensa "Donde Estas Corazon?" menestyksen rohkaisemana. Vuonna 1996 ilmestyi ensimmäinen maailmanlaajuisesti saatavilla oleva albumi "Pies Descalzos". Syvällisen countryrock-henkisen albumin ensimmäinen single "Estoy Aquí" nousi ykköshitiksi Kolumbiassa. Albumi teki Shakirasta tunnetun Latinalaisessa Amerikassa ja Espanjassa. Se myi platinaa myös Yhdysvalloissa. Edistääkseen uraansa Shakira otti managerikseen ja tuottajakseen Gloria Estefanin aviomiehen Emilio Estefanin.
Seuraava albumi "Donde Estan los Ladrones?" oli espanjankielisillä alueilla entistäkin suurempi menestys ja sai huomiota myös muualla maailmassa, jopa Saksassa. Albumin on tyylillisesti sekoitus folk-musiikkia ja rockia. Itämaista vaikutetta ja tanssirytmejä löytyy kappaleesta "Ojos Asi".
Edellisten albumien hyvän vastaanoton myötä Shakira managereineen alkoi suunnitella maailmanlaajuista uraa. Hän opiskeli englantia intesiivisesti ja käänsi koko "Donde Estan los Ladrones?" -albuminsa englanniksi yhteistyössä Gloria Estefanin kanssa. Toisiin ajatuksiin tultuaan Shakira jätti käännöskappaleet julkaisematta (osa on päätynyt internetiin). Hän alkoi kirjoittaa uusia, alunperin englanninkielisiä kappaleita seuraavalle maailmanlaajuisesti julkaistavalle levylleen.
Loppuvuodesta 2001 ilmestyi Shakiran ensimmäinen englanniksi laulettu single "Whenever, Wherever", joka muun muassa näyttävän videonsa ansiosta nousi vuoden suurimmaksi hitiksi maailmalla. Kappaleen sisältävä Shakiran ensimmäinen englanninkielinen albumi "Laundry Service" myi platinaa useissa maissa ympäri maailman. Myös muut singlejulkaisut "Objection (Tango)", "Underneath Your Clothes" ja "The One" nousivat suuriksi hiteiksi.
Kesäkuussa 2005 Shakira julkaisi espanjankielisen levyn "Fijación Oral Vol. 1", jonka ensimmäinen single "La Tortura" oli duetto Alejandro Sanzin kanssa. "Fijación Oral vol. 1" saavutti Yhdysvalloissa albumilistan nelostilan ja Yhdysvaltain latinolistan ykköspaikan. Albumi on menestynein espanjankielinen levy kautta aikojen.
Saman vuoden marraskuussa Shakiralta ilmestyi englanninkielinen levy "Oral Fixation Vol. 2". Levyn uudelleenjulkaisussa mukana ollut kappale "Hips Don´t Lie" muodostui 2000-luvun suurimmaksi hitiksi saavuttaen ensimmäisen sijan monissa maissa. Myös singlet "Don’t Bother" ja "Illegal" menestyivät, joskaan eivät siinä määrin kuin "Hips Don’t Lie".
Shakira julkaisi "She Wolf" -albuminsa lokakuussa 2009. Levy on englanninkielinen ja kappaleet edustavat erilaisia elektronisia ja etnisiä musiikkityylejä. Suosituimmat singlejulkaisut olivat "She Wolf" ja "Did It Again". Albumi menestyi kohtalaisesti Yhdysvalloissa ja hyvin muualla maailmassa.
Hän esittää vuoden 2010 jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen virallisen tunnuskappaleen "Waka Waka (This Time for Africa)" yhdessä eteläafrikkalaisen Freshlyground-yhtyeen kanssa. Maailmanlaajuiseksi ykköshitiksi nousseesta kappaleesta on myös espanjankielinen versio ja sen musiikkivideo on kaikkien aikojen katsotuimpien joukossa.
Lokakuussa 2010 Shakira julkaisi uusimman "Sale El Sol" -albuminsa. Levyltä on hiteiksi päätyivät kappaleet "Waka Waka", "Loca", "Sale el Sol" ja "Rabiosa". Euroopassa ja Latinalaisessa Amerikassa hyvin menestynyt albumi on kaksikielinen (pääosin espanjaksi). Levyn tyylisuuntina ovat rock- sekä latinomusiikki balladeilla höystettynä.
Shakiran levytyssopimus Sonyn alaisen Epic Records:in kanssa päättyi loppuvuodesta 2011. Samalla astui voimaan Shakiran uusi kaikenkattava levytyssopimus Live Nation:in kanssa.
Taannoisessa haastattelussaan hän lupasi julkaista musiikkia huomattavasti entistä useammain.
Shakira onkin aloittanut työskentelyn uutta, vuonna 2012 julkaistavaa albumiaan varten. Tällä kertaa yhteistyönimiä ovat mm. hollantilainen tuottaja Afrojack ja argentiinalainen laulaja-lauluntekijä Jorge Drexler.
Hyväntekeväisyystyö.
Shakira on perustanut ja rahoittanut Pies Descalzos -nimisen hyväntekeväisyyssäätiön, jonka nimi tarkoittaa sanatarkasti 'Paljaat jalat'. Järjestö pitää yllä useita kouluja köyhille lapsille Kolumbiassa. Shakira on tunnettu puhuja erilaisissa hyväntekeväisyystilaisuuksissa. Koulutuksen ja lukutaidon arvoa korostavana hänet onkin valittu Yhdysvaltain presidentin neuvonantajaksi.
Yksityiselämä.
Shakira vietti yhteiselämää 11 vuoden ajan Argentiinan entisen presidentin pojan, Antonio De La Ruan kanssa elokuuhun 2010 asti. Suhde päättyi yhteisymmärryksessä vuoden 2010 lopussa. Maaliskuussa 2011 hän vahvisti Twitterin välityksellä seurustelevansa espanjalaisen jalkapalloilija Gerard Piquén kanssa. Shakira vahvisti kesäkuussa 2012 odottavansa lasta Piquelle. Shakiralla on asunnot Barcelonassa, Bahama-saarilla sekä Miamissa.


Säteily.
Säteilyllä tarkoitetaan fysiikassa energian siirtymistä muuttuvan kentän tai irrallisten massallisten hiukkasten avulla säteilijästä ympäristöön. Säteily etenee tavallisesti suoraviivaisesti tyhjiössä ja niissä väliaineissa, joissa kantajakenttä tai -hiukkanen pystyvät etenemään.
Jos säteilylähde on pieni tai "pistemäinen" suhteessa etäisyyteen ja säteily etenee normaalisti joka suuntaan, säteilyn voimakkuus noudattaa käänteisen neliön lakia. Esimerkiksi käy nuotion valonsäteily, jonka intensiteetti putoaa neljäsosaansa etäisyyden kaksinkertaistuessa, jos etäisyys on paljon isompi kuin nuotion läpimitta. Säteilylähde voidaan myös valmistaa siten, että mainittu laki ei päde. Laserin valo suunnataan tarkasti siten, että valo heikkenee mahdollisimman hitaasti käyttöetäisyyksillä.
Säteilytyyppejä.
Tietyissä olosuhteissa syntyvillä sähkömagneettisen tai hiukkassäteilyn muodoilla on lisäksi erityisnimiä kuten
Ionisoiva säteily.
Ionisoiva säteily on sähkömagneettista tai hiukkassäteilyä, jossa yksittäisen hiukkasen tai kvantin energia on niin suuri, että se pystyy ionisoimaan atomeja. Sellaista ovat röntgensäteily sekä radioaktiivisista aineista lähtevät alfa-, beeta- ja gammasäteily.
Säteilyturvallisuus.
Monet säteilylajit, erityisesti ionisoiva säteily mutta myös eräät ionisoimattomat sähkömagneettisen säteilyn muodot, ovat terveydellisesti vaarallisia, minkä vuoksi säteilyturvallisuudesta on annettu lain säädöksiä. Toisaalta säteilyä käytetään lääketieteessä myös hyväksi sädehoidossa.


Suljettu joukko.
Olkoon formula_1 topologinen avaruus. Osajoukkoa formula_2 kutsutaan suljetuksi joukoksi jos ja vain jos sen komplementti formula_3. Toisin sanoen joukko on suljettu jos ja vain jos sen komplementti on avoin (topologiassa formula_4).
Voidaan osoittaa, että jokainen suljettujen joukkojen leikkaus on suljettu. Myös jokainen suljettujen joukkojen äärellinen yhdiste eli unioni on suljettu. Tyhjä joukko on samanaikaisesti sekä suljettu että avoin, koska se toteuttaa molempien määritelmät.
Mikäli määräämme reaaliakselille formula_5 itseisarvon virittämät avoimet joukot, niin erityisesti formula_5:n avoimet välit ovat nyt avoimia joukkoja. Tästä seuraa, että esimerkiksi suljetut välit formula_7 ovat suljettuja joukkoja, sillä niiden komplementti saadaan avoimien välien formula_8 ja formula_9 yhdisteenä, joka on topologian määritelmän mukaan avoin joukko.


Suuri Pohjan sota.
Suuri Pohjan sota käytiin vuosina 1700–1721 Ruotsin ja suuren vihollisliittoutuman välillä. Ruotsin vastustajiin lukeutuivat Venäjä, Tanska, Puola-Liettua sekä vuodesta 1715 myös Preussi ja Hannover. Sota päättyi Ruotsin tappioon Venäjän voimia vastaan, minkä johdosta Ruotsi joutui Uudenkaupungin rauhassa luovuttamaan suuria alueita. Sodan seurauksena Ruotsi menetti asemansa pohjoiseurooppalaisena suurvaltana. Suomi kärsi sodan aikana isonavihana tunnetusta miehityskaudesta. Myönteistä sodassa oli Ruotsille tosin se, ettei Tanska onnistunut valloittamaan Skånen, Hallandin ja Blekingen maakuntia, jotka Tanska oli Roskilden rauhassa Ruotsille menettänyt vuonna 1658.
Sodan tausta: Ruotsin valta Itämerellä.
Ruotsi oli 1600-luvulla noussut suurvallaksi Tanskan, Venäjän, Puolan ja Saksan kustannuksella. Tanska oli 1658 menettänyt Roskilden rauhassa lopullisesti Skånen, Blekingen ja Hallanin maakunnat, Saarenmaan sekä Gotlannin, ja Norjan puolelta Bohuslänin, Jämtlannin ja Härjedalenin maakunnat. Venäjä oli 1617 Stolbovan rauhassa menettänyt Ruotsille Inkerinmaan ja Käkisalmen läänin, ja samalla itselleen kauppa- ja sotilaspoliittisesti
elintärkeän pääsyn Itämerelle. Ruotsi kykeni kontrolloimaan ja verottamaan Venäjän ulkomaanliikennettä Itämeren satamissa, Venäjän ainoa vapaa kauppareitti nousevalle Euroopan kaupalle kulki pohjoisen Arkangelin kautta.
Ruotsi oli 1600-luvulla lähes taukoamatta käynyt sotaa naapureiden eri liittokuntia vastaan - ainoa pitempi rauhanjakso oli saatu vasta vuodesta 1679 Brandenburgin, Tanskan ja Hollannin kanssa solmittujen rauhansopimusten myötä.
Ruotsin vastainen liittokunta syntyy 1699.
Kuningas Kaarle XI:n kuoltua vuonna 1697 Ruotsin hallitsijaksi nousi vasta 15-vuotias Kaarle XII. Naapurivaltiot näkivät tilaisuutensa revanssiin tulleen, ja Kaarle XII:n serkku, Saksin vaaliruhtinas ja 1697 Puolan kuninkaaksi valittu August II Väkevä ryhtyi suunnittelemaan Ruotsin Liivinmaan valtaamista. August II sekä Tanskan kuningas Fredrik IV solmivat Dresdenissä salaisen sopimuksen 1699, johon nopeasti liittyi myös Venäjän tsaari Pietari I.
Ruotsalaiset olivat kuitenkin hankkeesta tietoisia, ja ryhtyivät välittömästi varustautumaan uutta sotaa varten; heti samana vuonna valtakunnassa kannettiin ylimääräinen varusteluvero, ja seuraavana vuonna toinen.
Sota alkaa vuonna 1700.
Sota alkoi 12. helmikuuta 1700, kun August II hyökkäsi ilman ajalle tyypillistä sodanjulistusta 10 000 miehen saksilaisarmeijallaan kohti Ruotsin valtakunnan suurinta kaupunkia, Riikaa Liivinmaalla. Saatuaan tiedon hyökkäyksestä Viron kenraalikuvernööri Axel Julius De la Gardie antoi Suomen rykmenteille käskyn nousta liikekannalle. Balttiaan sijoitettujen 8 000 miehen varuskuntajoukkojen tueksi laivattiin pikavauhtia Suomesta kaikki vakinaiset yksiköt ja ylimääräisellä väenotolla perustetut lisäjoukot, "kolmikkaat", yhteensä 7 000 miestä. Armeija marssi nopeasti Narvasta etelään ja saapui 6. toukokuuta Riian edustalle, jolloin saksilaisjoukot vetäytyivät Väinäjoen taakse.
Tanskan sota.
Tanskan kuningas, Kaarlen serkku Fredrik IV, liittyi sotaan sopimuksen mukaisesti helmikuussa hyökkäämällä Kaarle XII:n liittolaista ja lankoa, Holstein-Gottorpin herttuaa vastaan. Kaarle XII yllättyi hyökkäyksestä mutta toimi nopeasti. Hän kutsui aseisiin isänsä muodostaman vahvan armeijan Tanskaan tehtävää maihinnousua varten. Ruotsin liittolaisten – Englannin, Alankomaiden ja Hannoverin – avustuksella Kaarlen armeija nousi maihin Sjællantiin. Vakavasti uhattuna Tanska joutui solmimaan 8. elokuuta Treventhalin rauhan ja luopumaan samalla liitosta Ruotsia vastaan. Onnistuneella hyökkäyksellä Tanska masennettiin niin perusteellisesti, ettei se osallistunut sotaan useaan vuoteen.
Venäjä liittyy sotaan.
Alkuvuodesta 1700 tsaari Pietari Suuri oli ollut kiinni sodassa Turkkia vastaan. Määräaikainen rauha Turkin kanssa solmittiin 14. heinäkuuta ja jo 20. elokuuta tsaari julisti sodan Ruotsille. Pari päivää sodanjulistuksensa jälkeen Pietari sai kuulla Tanskan tehneen rauhan. Tästä huolimatta hän marssitti armeijansa piirittämään Ruotsin tärkeintä tukikohtaa idässä, Narvan linnoitusta. Venäläisjoukkoja oli lähes 30 000 jalkamiestä ja rakuunaa, sekä 7 500–10 000 ratsumiestä. Piiritysarmeija oli ylivoimainen, puolustajia oli alle parituhatta.
Ruotsin varustautuminen.
Suomessa suoritettiin uusi ylimääräinen väenotto. Joukkoja kutsuttiin "kaksikkaiksi".
Rahvaalle oli luvattu ylimääräisten väenottojen yhteydessä, että joukot tulisivat oman alueen puolustukseen. Tästä huolimatta kolmikkaat ja kaksikkaat siirrettiin välittömästi Viroon ja Inkeriin.
Riian toinen piiritys.
Ruotsin Riian kenttäarmeijan komentaja Otto Wellingk pidättäytyi hyökkäämästä Väinäjoen yli, jolloin saksit saivat rauhassa varustaa 18 000 miestä. Tarkoitus oli hyökätä ylivoimalla uudestaan Riikaa vastaan. August II Väkevä oli tullut henkilökohtaisesti johtamaan Saksin armeijaa, joka ylitti Väinäjoen 19. päivä ja piiritti Riian 27. heinäkuuta. Kaupungissa levisi samaan aikaan ruttoepidemia. Kun saksit miehittivät läheisen "Kockenhusenin" kaupungin taipui Riian komentaja ja Liivinmaan joukkojen ylipäällikkö Eric Dahlberg aselepoon. Saksin armeija vetäytyi talvileiriin Kuurinmaan ja Samogitian puolelle.
Kun Kaarle XII nousi lokakuun alussa maihin Pärnussa hän sai tietää Riian aselevosta. Kaarle lähti epäröimättä kohtaamaan ainoan jäljelle jääneen vastustajansa, tsaari Pietarin. Ruotsin Virossa ja Liivinmaalla olevat joukot määrättiin marssimaan Wesenbergin (nyk. Rakvere) luo, josta Kaarle lähti 13. marraskuuta Narvaa kohden.
Narvan taistelu.
Kun Kaarlen kenttäkanuunoiden äänet kantautuivat piiritysleiriin tsaari Pietari Suuri jätti komennon herttua de Croylle ja kiiruhti piiritysleiristä Moskovaan armeijan päällikön, marsalkka Golovin kanssa. Seuraavana päivänä, 20. marraskuuta Kaarlen 10 500 miehen karoliiniarmeija hyökkäsi kahtena syvänä kiilana kohti venäläisten puolustuslinjoja. Venäläiskomentaja oli levittänyt linjan kuuden kilometrin pituudelle, jolloin puolustuslinja oli suuresta 32 000 miehen määrästä huolimatta ohut.
Ruotsalaiset pääsivät lähelle puolustuslinjaa äkillisesti huonontuneen sään suojissa. Puolen tunnin jälkeen linja murtui kolmessa kohdassa. Venäläiset pakenivat ruotsalainen ratsuväki kintereillään, ja ruotsalaiset painoivat venäläisjoukot kohti jokea. Paniikkiin ajautuneet venäläisjoukot pyrkivät pakoon selustan kahden sillan kautta, jolloin toinen niistä romahti ja pakenevat joukot joutuivat veden varaan. Venäläisen ratsuväen yrittäessä ylittää jokea kahluupaikalla virta veti mukaansa tuhatkunta ratsua ja sotilasta. Viimeinenkin venäläisvastarinta loppui seuraavana päivänä viimeisten pikkulinnakkeiden antauduttua.
Venäläiset menettivät kuolleina ja haavoittuneina 10 000 miestä, ruotsalaiset parituhatta. Vankeja ruotsalaisten käsiin jäi yli 15 000, eli enemmän kuin ruotsalaissotilaita oli jäljellä. Muonatarpeiden puuttuessa vangit vapautettiin.
Armeijan menetystä suurempi isku Pietari Suurelle oli sotilaallinen tappio: karoliiniarmeija sai jälleen mainetta voittamattomana. Ruotsalainen sotapropaganda otti voitosta kaiken mahdollisen irti. Narvan voitosta syntyi myös Ruotsin tappion siemen - Kaarle uskoi lyöneensä venäläiset pitkäksi aikaa, ja aliarvioi jatkossa heidät pahasti.
Sota Puolassa.
Kaarle XII kaavaili Puolasta liittolaista, mutta ensin hänen piti voittaa Saksin ja Puolan armeijat ja syöstä August Väkevä vallasta. August ei ollut antanut periksi lopullisesti vaikka olikin luopunut Riian piirityksestä. August uudisti liiton Pietarin kanssa talvella 1701, jolloin Pietari lupaili apujoukkoja ja sivustatukea hyökkäämällä uudestaan Inkeriin. Kaarle XII ei jäänyt odottamaan Augustin hyökkäystä, vaan ylitti Väinäjoen ja löi Saksin ja Venäjän armeijat Väinäjoen taistelussa heinäkuun alussa 1701 Riian lähellä. August oli nyt lyöty, mutta Kaarle ei tyytynyt tarjotun rauhan ehtoihin vaan vaati ehdotonta antautumista.
Kaarle XII eteni Puolaan ja vaikka Puolan valtakunnan armeija liittyi nyt sotaan, Kaarlen armeija valtasi Varsovan, Krakovan ja löi Saksin ja Puolan armeijat 1703 keväällä Pultuskissa. Vuoden 1704 alussa Kaarle XII valitutti Varsovassa Stanisław Leszczyńskin Puolan kuninkaaksi. August Väkevä pakeni Liettuaan. Helmikuussa 1706 sotamarsalkka Schulenburgin johtama saksien ja venäläisten armeija tuhottiin Fraustadtin luona. Narvan jälkeen ruotsalaisten päällikkö, kenraali Rehnschiöldt oli päästänyt venäläisvangit menemään sen jälkeen kun he olivat luovuttaneet aseensa. Nyt hän ei kuitenkaan aikonut päästää samoja miehiä taistelemaan kolmatta kertaa ruotsalaisia vastaan ja ilmeisesti [3] määräsi venäläiset teloitettavaksi. Joka tapauksessa, Schulenburgin armeija menetti 18 000 miehestään, 8 000 kaatuneina ja 7 600 vankeina. Espanjan perimyssodan tapahtumien johdosta Saksan keisari päästi Ruotsin joukot kesällä 1706 marssimaan Sleesian läpi Saksiin, ja Kaarle pakotti August Väkevän solmimaan rauhan syyskuussa.
Tie Pultavaan.
Ruotsalaisten voitto Narvassa 1700. Gustaf Cederströmin maalaus (1910).
Pultavan taistelu. Denis Martens nuoremman maalaus vuodelta 1726.
Ruotsin sotiessa Saksia ja Puolaa vastaan ruotsalaiset olivat sallineet venäläisten hyökkäillä itärintamalla. Pietari oli valloittanut Inkerin ja alkoi rakentaa uutta pääkaupunkiaan, Pietaria vuonna 1703 Suomenlahden pohjukkaan. Pietari Suuri tarjosi rauhaa, rauhanehtojen mukaan Ruotsi olisi menettänyt vain Inkerin. Kaarle ei kuitenkaan tyytynyt tarjoukseen, ja elokuussa 1707 Ruotsin joukot lähtivät marssimaan kohti Venäjää. Kesällä 1708 armeija käsitti 49 500 miestä, jotka kaikki olivat matkalla kohti Moskovaa. Ruotsi pystyi voittamaan joitain erillistaisteluja, Kaarle pääsi Smolenskiin muttei kyennyt lyömään Venäjää. Pietari Suuri käytti poltetun maan taktiikkaa: venäläiset tuhosivat alueet, joilta joutuivat perääntymään, jolloin Ruotsin armeija ei löytänyt ruokaa sen enempää miehille kuin elikoillekaan. Kun tie Smolenskista Moskovaan ei auennut, Kaarle XII muutti strategiaansa, hän pyrki saamaan kapinalliset kasakat, tataarit ja Turkin mukaan sotaan Pietaria vastaan.
Ruotsin armeija lähti marssimaan kohti Ukrainaa. Kaarlen apujoukkojen huoltovankkurit ja tykit juuttuivat mutaan ja ne tuhottiin Lesnajan kylässä lumimyrskyssä syyskuussa 1708. Puolet Lewenhauptin 12000 miehestä saavutti pääjoukon ilman varusteitaan, mikä ei auttanut armeijan huoltoa.
Erityisen kylmän talven 1708-1709 jälkeen Kaarle XII lähti jälleen kohti Moskovaa. Jälleen poltetun maan taktiikka ja ilmasto tekivät tehtävänsä, kolmannes armeijasta oli kuollut ja Kaarle itse haavoittunut, kun Ruotsin ja Venäjän armeijat kohtasivat viimein 28. kesäkuuta 1709 Pultavan taistelussa. Pietari Suuren 45 000 miehen armeija löi Ruotsin 29 000 miehen joukot.
Kaarle pakeni henkikaartin ja parin ruotsalaisen pataljoonan kanssa, joissa oli yhteensä n. 1000 miestä Turkkiin jota hallitsi sulttaani Ahmed III. Ruotsin armeijan pääjoukot antautuivat 30. kesäkuuta, 2500 sotavankia vietiin Siperiaan, kaivoksiin tai rakentamaan Pietarin kaupunkia. Turkissa Kaarle sai houkuteltua Ahmed III:n julistamaan sodan Venäjälle. Suurvisiiri Baltacı Mehmet paššan osmanisotilaat voittivat Pietari Suuren armeijan Venäjän–Turkin sodassa, mutta tyytyivät verrattain vähiin myönnytyksiin rauhansopimuksissa.
Tanska ja Puola liittyvät taas sotaan.
Pultavan innoittamana Saksi ja Tanska liittyivät jälleen 1709 sotaan. August Väkevä kruunattiin uudelleen Puolan kuninkaaksi. Vuoden 1710 helmikuussa Magnus Stenbock löi kuitenkin Helsingborgin taistelussa Skåneen maihinnousseen 14 000 miehen tanskalaisarmeijan.
Englanti, Alankomaat ja Preussi tarjoutuivat toimimaan välittäjinä mutta Turkkiin jäänyt Kaarle ei vieläkään halunnut tehdä rauhaa. Vuoden 1712 lopulla Stenbock lähti Saksaan tarkoituksena kohdata Kaarle XII ja hän voittikin Tanskan ja Saksin armeijat Gadebuschissa Lyypekin lähellä. Saksan-retki päättyi kuitenkin huonosti, Stenbock armeijoineen joutui antautumaan toukokuussa 1713 Tönningissä.
Isonvihan aika.
Kaarlen vehkeilyistä huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) Turkin sulttaani luopui sodasta Venäjää vastaan lopullisesti vuonna 1713 ja Pietari Suuri oli vapaa toimimaan Itämeren suunnalla. Ruotsin ylivoimainen avomerilaivasto pystyi kuitenkin pitämään venäläiset pois Itämereltä, vaikka Venäjä oli saanut ensimmäiset kolme 50-tykkistä linjalaivaansa valmiiksi vuoden 1710 syksyllä. Ruotsin laivasto talvehti Karlskronassa, josta ei ehtinyt estämään Venäjän Itämeren laivaston keväisiä operaatioita. Vuoden 1710 keväällä juuri jäiden lähdön jälkeen venäläiset laivasivat tykistönsä piirittämään Viipuria, jonka lisäksi he valloittivat Riian, Pärnun ja Tallinnan. Viipurin menetyksen jälkeen 1711–1712 laivaston talvehtimispaikaksi valittiinkin Helsinki.
Huonoista kokemuksista huolimatta Ruotsin laivasto vietti talven 1713 jälleen Karlskronassa, vaikka Venäjän maihinnousua Suomeen osattiinkin odottaa. Suomea puolustavat maajoukot oli siroteltu pitkin etelärannikkoa, pääjoukot olivat Porvoossa ja Pernajassa, lännempänä joukkoja oli Helsingissä ja Turussa asti. Heti jäiden lähdön jälkeen Venäjän saaristolaivasto kaleereineen pääsi toimimaan vapaasti Suomenlahdella ja 8. toukokuuta 1713 venäläiset saapuivatkin Helsingin edustalle 300 aluksen ja 17 000 miehen voimin kreivi Fjodor Apraksinin johdolla. Ruotsin avomerilaivasto saapui Helsinkiin liian myöhään, Helsinkiä puolustaneiden 1 800 miehen komentaja Armfelt oli jo polttanut kaupungin ja vetäytynyt. Apraksinin laivasto ja joukot eivät myöskään olleet jääneet odottamaan Ruotsin laivastoa ja nousivat maihin Porvoossa ja Pernajassa Porvoon itäpuolelle. Suomessa olevien joukkojen ylipäällikkö, Georg Lybecker vitkasteli ja vältteli yhteenottoa venäläisten kanssa. Venäjän armeija saavutti taisteluitta Helsingin 10. heinäkuuta, kaupungin edustalla ollut laivasto-osasto poistui ja Lybecker perääntyi lopulta joukkoineen Hämeenlinnaan.
Kostianvirran taistelu.
Tukholman sotaneuvosto sai tarpeekseen kyvyttömästä Lybeckeristä ja kutsui hänet Tukholmaan "neuvotteluja varten". Kenraalimajuri Carl Gustav Armfelt nimitettiin hänen tilalleen Suomessa olevien joukkojen ylipäälliköksi. Armfeltin lähettämä pieni 500 jalkamiehen ja 200 ratsumiehen osasto ei pystynyt estämään venäläisten etenemistä elokuun lopulla Turkuun. Venäläisten Turun-retki jäi kuitenkin kesken; Pietari Suuri pakeni takaisin Helsinkiin kuultuaan Ruotsin saaristolaivaston kaleerien saapuneen Turun edustalle.
Syyskuussa 1713 Venäjän armeija lähti etenemään pohjoiseen poistaakseen Armfeltin armeijan uhan. Armfelt ei voinut vain perääntyä, vaan hän asettui asemiin Hämeenlinnan pohjoispuolelle. Armfelt oli jakanut 7 200 miestään eri puolille Hämettä. Pääjoukot, 3 400 miestä, olivat Pälkäneellä Kostianvirran partaalla. Yksi jalkaväkirykmentti ja pääosa ratsujoukoista oli jaettu eri puolille Mallasvettä torjumaan venäläisten koukkausta. Kostianvirralla olevat Armfeltin joukot pystyivät kyllä estämään 15 000 miehen vahvuisten venäläisjoukkojen etenemisen virran yli, mutta se vain hidasti kenraali-yliamiraali Apraksinia. Lokakuun 6. päivä yli 6 000 venäläistä ylitti Mallasveden hirsilautoilla. Armfelt pystyi irrottamaan vain 2000 miestä Kostianvirralta maihinnousua torjumaan. Vastarinnasta huolimatta venäläiset rantautuituvat Mälkilän kylässä ja kiersivät Kostianvirralla olevien joukkojen selustaan. Ruotsalaiset menettivät yli 800 miestä ja koko tykistönsä (9 tykkiä).
Napuen taistelu.
Kostianvirran jälkeen venäläiset pääsivät etenemään Pohjanmaalle saakka. Isossakyrössä Napuen luona 19. helmikuuta 1714 Armfeltin armeija joutui saarroksiin ja menetti yli puolet vahvuudestaan.
Venäläiset etenivät Vaasaan ja polttivat Pietarsaaren kaupungin, Raahea kohti perääntyvät Armfeltin armeijan rippeet polttivat Kokkolan sataman. Venäläiset perääntyivät kuitenkin ennen kelirikkoa takaisin Ylä-Satakuntaan, Kangasalan tienoille. Pietari Suuri sovelsi taas poltetun maan taktiikkaa. Estääkseen Ruotsin armeijan huollon hän määräsi kasakat hävittämään ennen poistumistaan 10 peninkulman verran Pohjanmaata. Miehet tapettiin ja lapset ja naiset vietiin orjiksi Venäjälle, 8000–9000 ihmistä surmattiin tai vietiin pois.
Riilahden taistelu.
Seuraavana kesänä seurasi Ruotsin ja Venäjän laivastojen kohtaaminen. Venäjän saaristolaivastoon kuului silloin jo 100 kaleeria ja kymmenentuhatta miestä. Heinäkuussa 1714 Apraksinin johtama saaristolaivasto oli jäänyt saarroksiin Hankoniemen itäpuolelle Tvärmninnen edustalle. Pietari ei uskaltanut riskeerata linjalaivojaan vaan jätti avomerilaivastonsa Tallinnan satamaan ja suuntasi saaristolaivaston mukana Hankoon. Hankoniemen edustalla 27. heinäkuuta 1714 käydyssä Riilahden taistelussa venäläiset onnistuivat valtaamaan tiedustelemassa olleen Ruotsin laivasto-osaston jossa oli 18-tykkinen fregatti "Elephant", kuusi kaleeria ja kolme saaristolaisvenettä. Tämän Venäjän laivaston ensimmäisen merivoiton kunniaksi 27. heinäkuuta on ollut Venäjän ja Neuvostoliiton laivastojen juhlapäivä sekä laivastoissa on ollut useita aluksia nimeltä "Gangut" (, "Hangö udd"). (Myös Suomen laivastossa oli 1943 uponnut miinalaiva Riilahti.)
Ahvenanmaan ja Pohjanmaan miehitys.
Riilahden voiton jälkeen 1714 syyskesällä venäläiset pääsivät etenemään pitkin Suomenlahden rannikkoa Ahvenanmaalle ja Pohjanlahdelle. Apraksinin johtama laivasto-osasto ja kenraaliluutnantti Robert Brucen ratsuväkiosasto eteni pitkin Pohjanlahden rannikkoa Uuteenkaarlepyyhyn saakka. Venäläiset pystyivät ulottamaan sotatoimet myös varsinaisen Ruotsin puolelle, kenraalimajuri Golovinin johtama laivasto-osasto ylitti syyskuussa Pohjanlahden ja hyökkäsi Uumajaan. Kaupunki paloi taistelussa.
Selkämeri ja Merenkurkku olivat Ruotsin laivastoa vaarallisempia vastustajia, venäläiset menettivät retkellä 26 kaleeria, 12 pienempää alusta ja 285 miestä. Pietari Suuri valittikin¸ että Venäjän laivasto kärsi retkellä suurempia menetyksiä kuin Hankoniemen verisen taistelun aikana. Sekä taistelu että retki olivat tsaarin mieleestä kuitenkin kannattavia, sillä nyt Venäjän saaristolaivasto oli osoittanut vaarallisuutensa ruotsalaisille.
Ainoa taistelukosketus Armfeltin armeijan ja venäläisten kanssa oli 20. elokuuta Isossakyrössä, jossa ollut 560 ratsumiehen etuvartio otti Brucen etujoukkojen kanssa yhteen. Syyskuun 13. päivä, samaan aikaan kuin venäläisten laivasto kääntyi Uudestakaarlepyystä takaisin kohti Turkua, Armfeltin jalkaväki lähti perääntymään Raahesta Länsipohjaan, Kalixin pitäjään Tornion länsipuolelle. Ratsuväen etuvartio jäi Kemiin.
Venäläiset etenivät Armfeltin perässä pohjoiseen ja valtasivat Kokkolan, Oulun ja Kajaanin. Vuoden 1715 alussa venäläiset olivat miehittäneet Suomen Pohjois-Pohjanmaata lukuun ottamatta. Virkamiehet ja osa papistosta olivat paenneet Ruotsiin. Tätä miehitysaikaa kutsutaan isonvihan ajaksi Suomen historiassa. 1721 rauhanteon jälkeen ja sitä ennenkin – olot olivat jo 1717 vakiintuneet venäläisten asetettua Länsi-Suomeen siviilihallinnon – pakolaisia palasi Ruotsista takaisin Suomeen. Myös osa Venäjälle pakkotyöhön viedyistä siviileistä palasi, jotkut vuosien ja jopa vuosikymmenien kuluttua.
Kaarlen paluu Ruotsiin.
Kaarle XII ratsasti kahdessa viikossa Turkin Transsylvaniasta Unkarin, Itävallan, Baijerin ja muiden Saksan ystävällismielisten valtioiden kautta Ruotsin Pommeriin. Hän saapui Stralsundin kaupunkiin 11. marraskuuta 1714. Kaarle saattoi vain todeta, että Pietari oli vallannut Ruotsin Itämeren maakunnat ja Suomen, sekä Tanska Bremenin. Hannover liittyi sotaan Ruotsia vastaan huhtikuussa 1715. Tilanne muuttui vielä epätoivoisemmaksi saman vuoden lokakuussa, kun Preussikin liittyi sotaan Ruotsia vastaan ja Tanskan, Saksin ja Preussin joukot alkoivat piirittää Stralsundia. Kaarle pakeni piiritetystä kaupungista Skåneen, jonne hän saapui 13. joulukuuta 1715.
Tammikuussa 1716 Kaarle keräsi Lundiin 40 000 miehen armeijan. Suojasää pilasi suunnitelman hyökätä jään yli Tanskaan, joten armeija suuntasi kulkunsa helmikuussa Norjaan. Ilman tykistöä Kaarle ei kuitenkaan pystynyt valloittamaan norjalaisten linnoituksia, joten huhtikuussa hän joutui palaamaan tyhjin käsin ensimmäiseltä Norjan matkaltaan.
Ruotsia vastaan sodassa olevasta Hannoverin vaaliruhtinaasta oli tullut myös Ison-Britannian kuningas Yrjö I vuoden 1714 syyskuussa. Kaarle oli tukenut katolisia jakobiittejä, jotka yrittivät syöstä Yrjön valtaistuimelta, mutta heidät kukistettiin Skotlannissa vuoden 1716 helmikuuhun mennessä. Niinpä suurten merivaltojen laivastot (Englannin sekä Alankomaiden) tukivat Tanskan ja Venäjän laivastoja kun ne pyrkivät nousemaan uudelleen maihin Skåneen syksyllä 1716. Kaarlen pelasti vain liittolaisten eripura. Tilanne idässä oli toivoton ja 1718 Kaarle alkoi jo tunnustella rauhaa Venäjän kanssa Ahvenanmaalla.
Norjan retki ja karoliinien kuolonmarssi.
Syksyllä 1718 Kaarle päätti kuitenkin hyökätä uudestaan Norjaan. Etelässä Kaarlen komentamat pääjoukot marssivat kohti Kristianiaa (nykyinen Oslo), pohjoisella rintamalla Armfeltin komentama osasto marssi tunturien yli kohti Trondheimia.
Piirittäessään Osloon vievän reitin varrella olevaa Fredrikstenin linnoitusta Kaarle XII kuoli ohimoon osuneesta kuulasta 30. marraskuuta 1718. Kaarlen langon, Hessenin prinssin johdolla ruotsalaiset perääntyivät Norjasta. Kuultuaan kuninkaan kuolemasta Armfelt kääntyi vetäytymään takaisin Ruotsiin. Huoltoa vailla olevat joukot joutuivat paluumatkalla vuodenvaihteessa 1718–1719 poikkeuksellisen kovaan lumimyrskyyn Ruotsin ja Norjan välisillä tuntureilla lähellä Duvedin kylää, ja 3 000 miestä menehtyi pakkaseen. Heistä kaksi kolmasosaa oli kotoisin Suomesta. Armfeltin joukkojen perääntymistä kutsutaankin "karoliinien kuolonmarssiksi".
Rauha ilman Kaarlea.
Ruotsi solmi Tukholman rauhat vuosina 1719 ja 1720 Hannoverin, Preussin, Tanskan ja Puolan kanssa. Ruotsi menetti Saksan alueensa Hannoverille ja Preussille Länsi-Pommeria lukuun ottamatta, Tanskalle se joutui maksamaan sotakorvauksia ja luopumaan tullivapaudesta Juutinraumassa. Venäjän kanssa tehtiin lopulta vuonna 1721 Uudenkaupungin rauha, Ruotsi menetti Inkerin, Viron, Liivinmaan, Käkisalmen läänin ja muuta Karjalaa miltei Suomen nykyistä itärajaa myöten.
Sodan tuloksena Ruotsi menetti asemansa suurvaltana ja Venäjä otti Ruotsille kuuluneen valta-aseman Itämeren alueella. Pietari I Suuren aikana Venäjästä tuli keisarikunta.
Suuren Pohjan sodan taistelut.
Päivämäärien pitäisi olla Ruotsin käytetyn kalenterin mukaisia. Suuren Pohjan sodan aikana Ruotsi yritti vaiheittain siirtyä käyttämään gregoriaanista kalenteria, mutta palasi sitten takaisin vanhaan juliaaniseen kalenteriin. Vuosien 1700 ja 1712 helmikuiden välillä Ruotsalainen kalenteri oli yhden päivän edellä juliaanista kalenteria ja kymmenen päivää jäljessä gregoriaanista kalenteria, Pultavan taistelu tapahtui siis 27. kesäkuuta juliaanisen kalenterin ja 8. heinäkuuta gregoriaanisen kalenterin mukaan.
Muu kirjallisuus.
*


Suomen Sosialidemokraattinen Puolue.
Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (lyhyemmin sosiaalidemokraatit, ruots. "Finlands Socialdemokratiska Parti", lyhenne SDP, puhekielessä demarit; jäsen "sd" tai "sos.dem.") on yksi Suomen suurimmista puolueista. Puolue perustettiin vuonna 1899 nimellä Suomen Työväenpuolue.
Puolueen tarkoituksena on koota kansalaiset yhteiseen toimintaan sosiaalidemokratian aatteellisten tavoitteiden toteuttamiseksi: ihanteena ja päämääränä vapauden, tasa-arvon ja solidaarisuuden yhteiskunta, yhteistyön ja rauhan maailma sekä puhdas ja turmeltumaton ympäristö.
Puolue on Sosialistisen internationaalin jäsen. Euroopan parlamentissa se kuuluu Euroopan sosiaalidemokraattisen puolueen ryhmään ja Pohjoismaiden neuvostossa Sosiaalidemokraattiseen ryhmään.
Vuoden 2011 vaalien jälkeen sosiaalidemokraateilla on 42 kansanedustajaa ja se on näin ollen eduskunnan toiseksi suurin puolue. Puolueella on kaksi edustajaa Euroopan parlamentissa. Sosiaalidemokraattien puheenjohtaja 6. kesäkuuta 2008 lähtien on ollut Jutta Urpilainen.
Historiallisista syistä puolueen nimi kirjoitetaan yhdellä a-kirjaimella, vaikka kantasana sosiaalidemokratia kirjoitetaankin kahdella a-kirjaimella.
Tavoitteet.
Sosialidemokraattinen puolue näkee sosiaalidemokratian olevan "sorretun puolella sortajaa vastaan, vähäosaisen puolella vahvemman valtaa vastaan". Puolue vastustaa hallitsematonta markkinataloutta.
Hyvinvointiyhteiskunnassa politiikalla on keskeinen sija talousjärjestelmän toiminnassa. Valtion ja kuntien palvelut lisäävät tasa-arvoa ja hyvinvointia yhteiskunnassa. Sosiaalidemokraattien ihanteena on yhteiskunta, jossa vapaus voittaa alistamisen, humaanisuus suvaitsemattomuuden ja oikeudenmukaisuus itsekkyyden. Sosiaalidemokratian kerrotaan puolueen periaateohjelmassa jatkavan kamppailua ihmisten aineellisen ja henkisen tasavertaisuuden puolesta markkinaliberalismia ja yhteiskunnallista arvokonservatismia vastaan.
SDP kannattaa pakollista ruotsin kielen opetusta kaikille.
Puolue kannattaa miesten yleistä asevelvollisuutta. Puolueen kannattajiksi ilmoittautuvista kolmannes on sen vastustajia.
Organisaatio.
Ylintä päätösvaltaa puolueessa käyttää joka toinen vuosi järjestettävä puoluekokous, johon osallistuu 500 edustajaa. Puoluekokousten välillä ylintä päätösvaltaa kaksi kertaa vuodessa kokoontuva puoluevaltuusto. Käytönnön toiminnan johtoelimenä toimii puoluehallitus, joka vastaa käytännön poliittisesta toiminnasta.
Historia.
Puolue perustettiin 1899 nimellä Suomen Työväenpuolue, ja ensimmäinen puoluekokous pidettiin Turussa 17. – 20. heinäkuuta 1899. 1900-luvun alussa puolue esitti vaatimuksia torpparikysymykseen, työllisyyden hoitoon, työläisten aseman parantamiseen, sananvapauteen ja kahdeksantuntiseen työpäivään. Puolueen nimi vaihdettiin Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi Forssassa 1903 pidetyssä puoluekokouksessa. Suomen kenraalikuvernööri Bobrikov kielsi puoluetta käyttämästä nimeä ”sosialidemokraattinen”, mutta tätä kieltoa ei noudatettu. Samalla hyväksyttiin myös Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen mallin mukainen ohjelma, tuolloin radikaali Forssan ohjelma, joka oli voimassa vuoteen 1952. Ohjelman tavoitteita olivat 8 tunnin työpäivä, vähimmäispalkka, yleinen kouluvelvollisuus sekä yleinen alkoholin kieltolaki. Forssan ohjelma on miltei suoraan peräisin Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen vuonna 1891 hyväksymästä Erfurtin ohjelmasta. Ohjelman välittömät vaatimukset ovat toteutuneet lukuun ottamatta kirkon ja valtion eroa, sitovia kansalaisaloitteita ja kansalaispäätöksiä, koulujen uskonnonopetuksen lakkauttamista ja alkoholin kieltolaista on sittemmin luovuttu.
Venäjän vuoden 1905 vallankumous ja suurlakko joukkoprotesteineen toi Suomeen yksikamarisen 200-paikkaisen eduskunnan ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, joka oli puolueen ohjelman vaatimuslistalla. Suomen Sosialidemokraattiselle Puolueelle uudistukset olivat suuri voitto ja puolueeseen liittyi työväen lisäksi runsaasti sivistyneistöä. Tästä sivistyneistösiivestä käytettiin nimitystä "marraskuun sosialistit". Vuonna 1906 SDP oli jäsenmäärältään suhteellisesti suurin sosialistinen puolue Euroopassa.
Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa SDP nousi välittömästi suureksi puolueeksi ja vuoden 1916 vaaleissa se sai enemmistön, 103 paikkaa. Tämän seurauksena Suomeen nimitettiin maailman ensimmäinen sosialistienemmistöinen senaatti, puheenjohtajanaan Oskari Tokoi. Tämä sosiaalidemokraattien hallitsema eduskunta hyväksyi Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen kesällä 1917 valtalain, jossa eduskunta julistettiin korkeimman vallan haltijaksi Suomessa. Eduskunnassa vähemmistöön jääneiden porvareiden suosituksesta Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan.. Seuranneissa vaaleissa puolue koki vaalitappion ja joutui oppositioon.. Seuraava senaatti oli täysporvarillinen. Oppositioon siirtyneen SDP:n kansanedustajat kieltäytyivät osallistumasta eduskunnan työhön, eivätkä osallistuneet Suomen itsenäisyyden julistamiseenkaan 6.12.1917
Punakaartilaiset kaappasivat suomalaisten valitsemalta porvarilliselta eduskunnalta vallan Etelä-Suomessa 28. tammikuuta 1918.
Suomen sisällissodassa punaisen puolen hallitukseen, Kansanvaltuuskuntaan, kuului sosiaalidemokraattien jäseniä ja suuri osa puolueen jäsenistä toimi punaisten puolella. Muodollisesti puolueorganisaatio ei tehnyt päätöstä vallankumoukseen ryhtymisestä vaan aloite liukui radikaaleille vallankumousmielisille alaorganisaatioille. Tuhansia puolueen jäseniä ja kannattajia kuoli taisteluissa, teloituksissa ja vankileireillä.
Sisällissodan jälkeen.
Punaisten hävittyä sodan monet sosiaalidemokraattien johtajista ja aktiiveista pakenivat Venäjälle, jossa bolsevikit olivat ottaneet vallan. Puolueen aiempi puheenjohtaja Otto Wille Kuusinen nousi ajan mittaan Josef Stalinin hallinnossa Kommunistisen internationaalin ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen korkeimpaan johtoon. Syksyllä 1918 punaisten toiminnasta sivussa olleet puoluejohdon jäsenet käynnistivät kuitenkin sosiaalidemokraattisen puolueen toiminnan uudelleen Väinö Tannerin johdolla. Seuraavissa vaaleissa 1919 kannatus osoittautui suunnilleen aiemman kaltaiseksi.
Neuvosto-Venäjälle paenneet puolueen radikaalit perustivat elokuussa 1918 Moskovassa Suomen kommunistisen puolueen), joka otti lähtökohdakseen bolševikkien mallin mukaisen vallankumouksellisen ohjelman. Kommunistinen puolue joutui kuitenkin toimimaan Suomessa maanalaisena. 1920-luvulla kommunistinen Suomen Sosialistinen Työväenpuolue seuraajajärjestöineen vei eduskuntavaaleissa osan sosiaalidemokraattien paikoista. Suomen sosialidemokraattinen nuorisoliitto ja Suomen sosialidemokraattinen naisliitto valitsivat sisällissodan jälkeen liittolaisekseen Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen. Myös Suomen Ammattijärjestön enemmistö oli Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen kannattajilla. Sosiaalidemokraattien kannatus ja paikkamäärä eduskunnassa nousi jälleen selkeästi, kun valtiovalta 1930-luvulla esti kommunistien yritykset kaikissa muodoissaan osallistua vaaleihin. Vuonna 1919 puolueella oli 67 022 jäsentä. 1920-luvun alussa jäsenmäärä laski ollen pienimmillään vuonna 1924 (25 123). Vuosina 1925–1939 jäsenluku vaihteli välillä 24 000 – 37 000. Perusjärjestöjä puolueeseen kuului vuosina 1919–1939 hieman yli tuhat.
Vuoden 1930 puoluekokouksessa, Kaarlo Harvalan noustua puheenjohtajaksi, Väinö Tanner saavutti puolueessa kiistattoman johtoaseman. Tanner pystyi puolustamaan työväestön etuja vaikeassa tilanteessa ja hän sai siten myös puolueensa vasemmiston luottamuksen. Sosiaalidemokraatit pyrki Tannerin johdolla yhteistyöhön poliittisen keskustan kanssa torjuen samalla yhteistyön kommunistien kanssa. Lähentyminen johti hallitusyhteistyöhön Maalaisliiton kanssa vuonna 1937. Sosiaalidemokraatit hyväksyttiin osan oikeistoa keskuudessa, pohjoismaista kehitystä seuraten, demokraattiseksi voimaksi, jonka kanssa saattoi tehdä yhteistyötä. Hallitusyhteistyötä vastusti entinen puoluesihteeri K.H. Wiik, joka kannattajineen erotettiin puolueesta 1937. Erotettuihin kuuluivat myös Kominternin kansanrintamapolitiikkaa Suomen oloihin soveltamaan pyrkineet vasemmistolaiset sivistyneistön edustajat.
Talvisodan jälkeen syksyllä 1940 puolueen eduskuntaryhmästä erotettiin viisi kommunisteja ja Neuvostoliiton politiikkaa sympatisoinutta kansanedustajaa, jotka sittemmin muodostivat Sosialistisen eduskuntaryhmän ja tulivat tunnetuksi ”kuutosina”. Myös jatkosota aiheutti puolueen sisällä ristiriitoja, kun osa puolueen kansanedustajistakin asettui arvostelemaan Suomen ulkopolitiikkaa. Jatkosodan loppupuolella (1943–1944) puolueessa vahvistui niin sanottu rauhanoppositio, joka teki yhteistyötä ruotsinkielisten liberaalien ja ammattiyhdistysliikkeen kanssa.
1940- ja 1950-luku.
Jatkosodan päätyttyä sosiaalidemokraattien piirissä käytiin lyhyen aikaa keskustelua puolueen yhtymisestä vaaliliittoon kommunistien ja kuutosten muodostaman Suomen kansan demokraattiseen liiton kanssa. Hankkeen kannattajat jäivät kuitenkin puolueessa vähemmistöön. Kahden työväenpuolueen välit muodostuivat erittäin huonoiksi.
1950-luvulla puolue ajautui vaikeaan tilanteeseen, kun Neuvostoliiton taholta suhtauduttiin puolueeseen vihamielisesti ja Urho Kekkosen hyvät idänsuhteet kasvattivat hänen ja maalaisliiton sisäpoliittista valtaa. Kun sosiaalidemokraatit valitsi 1957 puheenjohtajakseen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitun Väinö Tannerin ja puoluesihteeriksi niin kutsuttuihin ”leskisläisiin” kuuluvan Kaarlo Pitsingin, puolueen idänsuhteet kärsivät. Tämä johti vuoden 1958 vaihteessa kriisiin, kun Neuvostoliitto ei hyväksynyt Suomeen enää hallitusta, jossa puolue oli mukana. Alkoivat yöpakkaset eli Neuvostoliiton diplomaattinen ja kauppapoliittinen painostus Suomen hallituksen kaatamiseksi. Hallitus kaatui ja alkoi sosiaalidemokraattien pitkä oppositiokausi ulkopoliittisesti arveluttavana puolueena. Puolueessa huomattiin myös, että tasavallan presidentti Urho Kekkonen ei ollut tilanteessa tukenut Suomen hallitusta. Kun puolue yritti yhdessä laajan puoluerintaman Honka-liiton kanssa syrjäyttää Kekkosta 1962 presidentinvaalissa ajauduttiin jälleen ulkopoliittiseen kriisiin (noottikriisi) Neuvostoliiton kanssa. Kekkosen ainoa merkittävä vastaehdokas, oikeuskansleri Olavi Honka vetäytyi vaaleista, Kekkonen voitti vaalit ja sosiaalidemokraattien paitsioasema suomalaisessa politiikassa oli täydellinen.
1950-luvun aikana suhteet puolueen sisällä kärjistyivät. Entisen puheenjohtajan ympärille aluksi kerääntyneet "skogilaiset" irtaantuivat puolueesta Kekkosen ja Neuvostoliiton tukemina perustaen vuonna 1959 Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton. Myös ammattiyhdistysliike hajosi. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto jäi Työväen ja Pienviljelijäin Sosiaalidemokraattisen Liiton vaikutuspiiriin ja puolue perusti rinnakkaisen Suomen Ammattijärjestön. Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto ei kuitenkaan menestynyt puolueena. Osa sen kannattajista siirtyi takaisin sosiaalidemokraatteihin jo 1960-luvun puolivälissä ja loput viimein 1972. Myös ammattiyhdistysliike eheytyi, kun Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto ja Suomen Ammattijärjestö yhdistyivät uudeksi Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestöksi vuonna 1969.
Kehitys kylmän sodan ajoista 2000-luvulle.
Sisä- ja kunnallispolitiikassa puolue liittoutui usein 1950–luvulla ja 1960-luvun alussa Kokoomuksen kanssa. Tätä liittoa on kutsuttu aseveliakseliksi. Erityisen merkittäväksi akseli nousi teollisuuspaikkakunnilla (kuten Tampereella ja) (sittemmin Vantaa). Aseveliakseli piti hallitsemillaan paikkakunnilla muut puolueet poissa kunnallishallinnon merkittäviltä paikoilta vuosikymmenten ajan. Muutenkin SDP:n suosio alkoi nousemaan merkittävästi 1960-luvulla ja SDP oli sisäpolitiikassa johtava puolue suurimman osan 1970-luvusta ja koko 1980-luvun.
Tannerin vetäydyttyä puolueen johdosta 1963 alkoi puolue Rafael Paasion aikana rakentaa parempia suhteita Kekkoseen ja Neuvostoliittoon. Epäluulot olivat syvät, mutta toisaalta puolueessa haluttiin hallituskelpoisuutta ja eheyttää puolue. Ratkaisevaa oli Kekkosen idänpolitiikan hyväksyminen ja Neuvostoliiton luottamuksen saavuttaminen.
Kehitystä helpotti monikin tekijä. Puolue saavutti 1966 huomattavan vaalivoiton, joka lisäsi sen merkittävyyttä. Asevelisosialistit olivat jääneet vähemmistöön ja puolueeseen oli ilmaantunut 1960-luvun lopun vasemmistoradikalismin aallonharjalla runsaasti uusia nuoria kykyjä, esimerkiksi Paavo Lipponen ja Erkki Tuomioja. Myös kommunistinen vasemmisto oli muutoksen kourissa. Vuonna 1966 kommunistien ammattiyhdistyssiipi Aarne Saarisen johdolla syrjäytti Aimo Aaltosen stalinistisiiven puolueen johdosta. Myös vasemmistoyhteistyö näytti mahdolliselta. Vuonna 1966–1968 Rafael Paasion ja 1968–1970 Mauno Koiviston hallitukset toimivatkin kansanrintamapohjalta.
1960- ja 1970-luvun vaihteessa sosiaalidemokraattien piirissä vaikutti muutamia vuosia niin sanottu pälkäneläisyys, joka oli opiskelijaradikalismin synnyttämä sävyltään äärivasemmistolainen ilmiö. Liike hajosi ja sen toiminta hiipui vuoden 1971 aikana.
Puolueen uusi rooli oli toimia Kekkosen tapaan sillanrakentajana idän ja lännen välillä. Sosiaalidemokraateilla oli tässä tietty tilaus, kun Sosialistisen Internationaalinkin piirissä osa veljespuolueista halusi ulos vanhoista kommunismin vastaisista asemista. Kalevi Sorsan johtamassa puolueessa ei ollut enää asevelisosialistilinjalle sijaa. 1970-luvulla puolueen suhteet Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen kehittyivätkin toimiviksi. Puolueen asema muodostui erittäin vahvaksi Suomen sisäpolitiikassa, jossa merkittävä osa hallituksista rakennettiin 1970- ja 1980 luvuilla punamultapohjalle, jota täydensi useasti vasemmiston lisäksi liberaalit. Sorsa toimi pääministerinä vuosien 1972 ja 1987 välisenä aikana kaikkiaan 3 652 vuorokautta ja on edelleen Suomen pitkäaikaisin pääministeri. Kekkosen jouduttua dementiansa vuoksi eroamaan vuonna 1981 seuraavaksi presidentiksi nousi sosiaalidemokraattien Mauno Koivisto, mikä vahvisti puolueen asemaa entisestään.
Uudistusmielisen Mihail Gorbatšovin nousu Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi vuonna 1985 muutti pian myös Suomen poliittista ympäristöä. SDP:n ja kokoomuksen hallitusyhteistyö tuli mahdolliseksi.
Sosiaalidemokraatit alkoivat kannattaa Euroopan unionin jäsenyyttä vuonna 1991 ja on ollut EU-myönteinen puolue siitä asti.
Puolue koki kriisin, kun sen puheenjohtaja Ulf Sundqvist sai syytteet miljoonien markkojen taloudellisesta huolimattomuudesta ns. Sundqvist-jupakassa. Ulf Sunqvist erosi ja hänen tilalleen valittiin 1993 Paavo Lipponen. Puolue kieltäytyi kolmen puolueen yhteishallituksesta.
Lipposesta tuli sosiaalidemokraattien murskavoiton myötä sinipunahallituksen pääministeri ja keulahahmo. Lipposen pääministerikausilla Suomi liikkui lähemmäs Euroopan unionin ydintä.
Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:ssa toiminut Eero Heinäluoma valittiin SDP:n puheenjohtajaksi Jyväskylän puoluekokouksessa 10. kesäkuuta 2005 kolmivuotiselle kaudelle.
Puolue sai eduskuntavaaleissa 2007 historiansa toiseksi alhaisimman vaalituloksen ja jäi oppositioon, kun perustettiin Vanhasen II hallitus.
10. helmikuuta 2008 Heinäluoma ilmoitti luopuvansa puolueen puheenjohtajuudesta kesäkuun 2008 puoluekokouksessa. Heinäluoman seuraajaksi valittiin puoluekokouksessa kesäkuussa 2008 Jutta Urpilainen.
Jutta Urpilaisen ensimmäisissä vaaleissa, kunnallisvaaleissa 2008, puolueen kannatus laski alimmalle tasolle vuosikymmeniin.
Vuonna 2010 puoluesihteeriksi nousi Mikael Jungner.
Vuoden 2011 vaaleissa SDP:n kannatus jatkoi laskua alimmalle tasolle Suomen historiassa. Koska keskustan kannatus laski alemmaksi, SDP:stä tuli toiseksi suurin puolue. SDP liityi Kataisen sateenkaarihallitukseen. SDP:llä on kuusi ministeriä hallituksessa.
Vuoden 2012 presidentinvaaleissa SDP:n ehdokas Paavo Lipponen jäi viidenneksi 6,7 prosentin kannatuksella. Presidentinvaalien tulos oli SDP:n neljäs vaalitappio peräkkäin. Tulosiltana puoluesihteeri Mikael Jungner kertoi ilmoittavansa lähipäivinä tulevaisuudestaan puolueessa, ja 25.1. hän ilmoitti ettei jatka enää puoluekokouksen jälkeen tehtävissään. SDP:n puoluekokouksessa 25.5.2012 Jungnerin seuraajaksi valittiin SAK:n viestintäpäällikkö Reijo Paananen.
Suomen Sosialidemokraattinen Puolue nykyään.
Puolueen jäsenistä on noin 60 % miehiä. Puolueen kannatus keskittyy suuriin ikäluokkiin ja puolueen jäsenten keski-ikä on yli 60 vuotta. SDP nauttii suurinta suosiota keskisuurissa teollisuuskaupungeissa ja kaupungistuneissa kasvukunnissa, kuten Imatralla ja Janakkalassa.
Vuoden 2011 vaalien valossa vahvoja SDP-kaupunkeja ovat esimerkiksi Lieksa, Varkaus, Savonlinna, Heinola ja Valkeakoski.
Puolueen oikeistosiipi on ryhmittynyt Tölö Unga Socialister -yhdistykseen. Oikeistosiiven "vanhemmat valtiomiehet" - termi Ulla-Maija Rajakangas - irrottautuivat 2010 uuteen Helsingin Demokraatit yhdistykseensä.
Kansainväliset yhteydet.
Puolue kuuluu Sosialistiseen internationaaliin ja sillä on läheiset suhteet moniin eurooppalaisiin sosiaalidemokraattisiin puolueisiin. Historiallisesti yhteydet ovat olleet läheiset varsinkin tovereihin Ruotsin sosiaalidemokraattisessa työväenpuolueessa.
Puolue, silloinen Suomen Työväenpuolue, kuului vuoden 1902 alusta alkaen Kansainväliseen sosialistitoimistoon, joka oli Toisen internationaalin pysyvä elin. Puolueen ensimmäiset edustajat sihteeristössä olivat J. K. Kari ja Edvard Valpas. Yrjö Sirola korvasi Karin vuonna 1905. Toisen internationaalin Stuttgartin kongressissa kesällä 1907 olivat läsnä puolueesta Valpas ja Hilja Pärssinen. Vuonna 1910 Kööpenhaminassa pidettyyn kongressiin lähti 19 suomalaista, joista viisi edusti sosiaalidemokraatteja. Kokous hyväksyi muun muassa ponnen, joka tuomitsi Venäjän hallituksen Suomea kohtaan harjoittaman politiikan ja kehotti internationaalin jäsenpuolueita esittämään vastalauseita asiasta. Marraskuussa 1912 Baselin kongressissa sosiaalidemokraatteja edustivat Kullervo Manner ja Otto Wille Kuusinen, joka nousi myös Valppaan seuraksi sihteeristöön. Väinö Tanner oli puolueen edustaja kansainvälisessä sosialistisessa parlamenttikomissiossa.
Kansainvälisen työväenliikkeen hajaannuttua maailmansodan seurauksena päätti puolue kesällä 1916 pidetyssä puoluekokouksessa liittyä sotaa vastustaneiden sosialistien perustamaan niin sanottuun Zimmerwaldin internationaaliin. Sotien jälkeen vuoden 1919 puoluekokouksessa puolueen kansainvälisiä kysymyksiä käsitellyt valiokunta päätti puolueen pysyvän toisessa internationaalissa, jota oltiin organisoimassa uudelleen. Kokousedustajista 27 kannatti äänestyksessä liittymistä Kommunistiseen internationaaliin.
Nuorisotoiminta.
Sosiaalidemokraattien nuorisojärjestö on Sosialististen nuorten kansainväliseen liittoon kuuluva Sosialidemokraattiset Nuoret, joka perustettiin vuonna 1959 nimellä Sosialidemokraattisen Nuorison Keskusliitto. Organisoitua valtakunnallista sosialidemokraattista nuorisotoimintaa on kuitenkin ollut Suomessa jo vuodesta 1906 lähtien. Tuolloin perustettiin Suomen Sosialidemokraattinen Nuorisoliitto, johon liittyi jo aiemmin perustettuja alueellisia nuorisojärjestöjä. Sisällissodan jälkeen kommunistit liittolaisineen saivat nuorisoliitossa enemmistön ja sosiaalidemokraattien kannattajat erosivat järjestöstä, kun se alkuvuonna 1921 liittyi Kommunistiseen nuorisointernationaaliin.
Toukokuussa 1921 puolueen nuoriso perusti Suomen Sosialidemokraattisen Työläisnuorisoliiton. Vuosina 1922–1936 työläisnuorisoliitolla oli sääntömääräinen oikeus edustajaan puolueneuvostossa ja puoluekokouksissa. Puolueen varhaisnuorisojärjestö Nuoret Kotkat perustettiin vuonna 1943 työläisnuorisoliiton aloitteesta. Vuonna 1950 työläisnuorisoliitto vaihtoi nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi Nuorisoliitoksi. 1950-luvun lopussa, puolueriidan kärjistyttyä, uusi nuorisoliitto jäi Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton kannattajien haltuun, jolloin puolueen kannattajat joutuivat jälleen perustamaan uuden järjestön, Sosialidemokraattisen Nuorison Keskusliiton.
Opiskelijatoiminta.
Sosialidemokraattisen puolueen opiskelijatoiminnasta vastaa Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry. 1980-luvun lopulla liitossa aktivoituivat henkilöt, joista tuli sittemmin puolueen avainpelaajia hallitustyössä. Lipposen hallitusten erityisavustajiksi päätyvät mm. Mikael Jungner, Jari Luoto, Tero Hirvilammi, Petri Mäkinen, Ulla-Maija Rajakangas, Pertti Rauhio, Timo Pesonen ja Tarja Kantola. Tällä hetkellä liiton puheenjohtajana toimii Sarita Niemi ja pääsihteerinä Anni Lahtinen.
Naiset.
Puolueen naisjärjestö on vuonna 1979 perustettu Sosialidemokraattiset Naiset, jonka puheenjohtaja on 2011 lähtien Tuula Peltonen. Järjestö kuulu Sosialistiseen naisinternationaaliin. Nykyistä järjestöä edelsivät Suomen Sosialidemokraattinen Naisliitto (1900–1920), Sosialidemokraattinen Naisliitto (1921–1959) ja Sosialidemokraattisten Naisten Keskusliitto (1959–1979). Ensimmäinen naisliitoista ryhtyi vuonna 1920 kannattamaan Suomen Sosialistista Työväenpuoluetta, jolloin sosiaalidemokraatit jättivät sen ja perustivat uuden järjestön. Uusi naisliitto jäi 1950-luvun lopun puolueriidassa Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton kannattajille, mikä johti jälleen uuden liiton perustamiseen. Vuonna 1979 naisliitto ja naisten keskusliitto sopivat riitansa ja yhdistyivät nykyiseksi järjestöksi.
Kirjallisuutta.
*


Saksa.
Saksa (), virallisesti Saksan liittotasavalta () on noin 82 miljoonalla asukkaallaan Länsi-Euroopan runsasväkisin valtio ja yksi maailman johtavista teollisuusmaista. Saksan valtiomuoto on liittotasavalta ja se koostuu kuudestatoista osavaltiosta ("Bundesland"). Maan pääkaupunki ja samalla runsasväkisin kaupunki on lähes 3,5 miljoonan asukkaan Berliini.
Saksalla on yhdeksän naapurimaata: Tanska, Alankomaat, Belgia, Luxemburg, Ranska, Sveitsi, Itävalta, Tšekki ja Puola. Saksa on yksi Euroopan unionin perustajavaltioista ja sijaitsee sen maantieteellisessä keskustassa. Sekä Saksan väestö että kansantalous ovat jäsenmaista suurimmat. Lisäksi saksalainen tiede on keskeistä useilla tieteenaloilla ja Saksassa julkaistaan kirjoja kolmanneksi eniten maailmassa.
Maantiede.
Topografinen kartta Saksan valtiosta. Paikannimet ovat saksaksi.
Saksa ulottuu Itä- ja Pohjanmereltä aina Alpeille asti ja käsittää maastotyyppejä alavista tasangoista vuoristoihin. Pohjois-Saksan viljavat alangot vaihtuvat Keski-Saksassa metsien ja peltojen täplittämäksi kumpuilevaksi ylängöksi. Maan eteläisimmät alueet ovat vuoristoa; lounaassa on Schwarzwaldin matalahko, asutettu vuoristo ja etelässä Alpit.
Saksaa halkovat Euroopan suurimmat joet: Rein ja Elbe, jotka laskevat Pohjanmereen (Rein Hollannin ja Elbe Pohjois-Saksan alankojen kautta), sekä Tonava, joka saa alkunsa Schwarzwaldin vuoristosta, virtaa itään ja laskee Mustaanmereen. Saksassa on myös järviä, suurimpana niistä Reinin suvannon Bodenjärvi sekä järvialueita, joista laajimmat, jääkauden muovaamat Mecklenburgin ja Pommerin järvialueet sijaitsevat maan koillisosassa.
Saksan korkein kohta on Alpeilla sijaitseva Zugspitze, joka on 2 964 metriä korkea. Sen rinteellä sijaitsee Garmisch-Partenkirchenin kaupunki, joka on yksi Saksan merkittävimmistä talviurheilukeskuksista. Zugspitzen huipulla on aina lunta.
Ilmasto.
Saksa kuuluu lauhkeaan vyöhykkeeseen. Maan pohjoisosassa vallitsee merellinen ilmasto lämpimine kesineen ja leutoine, pilvisine talvineen. Etelämpänä mantereisempi ilmasto tuo enemmän vaihtelua ja kuumemmat kesät ja kylmemmän talvet. Lisäksi Alpeilla ja paikoin Keski-Saksan ylängöillä on vuoristoilmasto.
Atlantilta tulevat keskileveysasteiden liikkuvat matalat vuorottelevat Azoreilta Keski-Eurooppaan ulottuvien korkeapaineen selänteiden kanssa, mikä pitää sään ympäri vuoden vaihtelevana. Ajoittain Alpeilta tuleva lämmin ja kuiva laskutuuli, föhn, vaikuttaa maan eteläosien säähän ja keväällä sulattaa sieltä lumet.
Pohjois-Saksan alangolla ilmasto on viileätalvinen ja lämminkesäinen. Esimerkiksi Berliinissä keskimääräinen alin lämpötila on vajaan kaksi celsiusastetta pakkasen puolella joulu-, tammi- ja helmikuussa. Kuumimmat kuukaudet ovat heinä ja elokuu, jolloin keskimääräinen ylin lämpötila on 24 astetta. Sateita saadaan ympäri vuoden 30–70 mm kuussa.
Etelä-Saksassa ilmasto on mantereisempi, ja vuoristossa on viileämpää kuin pohjoisen alangoilla. Esimerkiksi Münchenissa keskimääräinen alin lämpötila on 2–4 astetta pakkasen puolella joulu-, tammi- ja helmikuussa. Kuumimmat kuukaudet ovat heinä- ja elokuu, jolloin keskimääräinen ylin lämpötila on 23 astetta. Sateet painottuvat kesään: kesä-, heinä ja elokuussa saadaan yli sata millimetriä kuukaudessa, tammi- ja helmikuussa alle 50 mm.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Karhu on Berliinin symboli, mutta villejä karhuja ei ole tavattu Saksassa vuoden 1835 jälkeen, lukuun ottamatta vuonna 2006 Italian puolelta harhaillutta sinne istutettua Brunoa. Vuonna 2009 IUCN tutki 102 nisäkäslajin tilaa Saksassa ja julisti seitsemän niistä olevan suuressa vaarassa: sillivalas, mustavalas, villihevonen, baijerintunnelimyyrä, vesikko, siiseli ja karhu. Alpeilla elää murmeleita, jäniksiä ja villejä vuohia sekä harvinaisia maakotkia. Pesukarhu on Saksaan levinnyt vieraslaji. Pohjoisrannikko on muuttolintujen suosima levähdyspaikka. Merikotka oli lähes kadonnut Länsi-Saksasta, mutta se on lisääntynyt maan itäosassa. Idässä on nähty myös hirviä ja susia, jotka tulevat Puolasta Oderjoen yli.
Saksassa on neljätoista kansallispuistoa. Vattimeren rannikko muodostaa kolme puistoa, koska se ulottuu kolmen osavaltion alueelle. Itämeren rannikolla on kaksi puistoa; Pommerin ja Brandenburgin sisämaassa kaksi muuta. Harzin kansallispuisto sijaitsee Keski-Saksan ainoalla vuoristoalueella. Hainichin ja Kellerwald-Ederseen kansallispuistoissa on Keski-Euroopan viimeisiä laajoja luonnontilaisia pyökkimetsiä.
Historia.
Germaaniheimot asuttivat Itämeren rannikkoa noin vuodesta 500 eaa. alkaen. Noin 100-luvulle eaa. mennessä ne olivat levittäytyneet nykyiseen Etelä-Saksaan asti. Julius Caesarin aikana, noin vuonna 58 eaa., Rooman valtakunnan raja asettui Reinille ja Tonavalle, niiden länsipuoli oli roomalaisia provinsseja ja germaanit elivät Rooman periferiassa.
Saksan valtion kehittyminen alkoi Kaarle Suuren valtakunnan jaosta vuonna 843, jolloin tämän pojanpojat Lothar I ja Ludvig Saksalainen saivat Verdunin sopimuksella hallintaansa suuren, nykyisestä Pohjois-Saksasta Keski-Italiaan ulottuvan alueen. Tästä muodostettiin vuonna 966 Pyhä roomalainen keisarikunta, jota 1500-luvulla alettiin nimittää Pyhäksi saksalais-roomalaiseksi keisarikunnaksi. Keisarikunta ei ollut kovin yhtenäisesti hallittu valtio, vaan se koostui lukuisista pienistä hyvin pitkälle itsenäisistä ruhtinaskunnista ja kaupungeista. Saksalaisten vaikutus ulottui jo sydänkeskiajalta alkaen ns. pohjoisten ristiretkien, kaupankäynnin ja hansaliiton mukanaan tuoman muuttoliikkeen myötä koko Itämeren alueelle.
Protestanttinen uskonpuhdistus alkoi Saksan Wittenbergistä 1517 Martti Lutherin naulattua 95 teesiään linnankirkon oveen. Sen etenemistä vauhdittivat vuosisata aiemmin Johannes Gutenbergin kehittämä kirjapainotekniikka ja Lutherin saksaksi kääntämä Raamattu.
Varsinkin kolmikymmenvuotisen sodan ja sen lopettaneen Westfalenin rauhansopimuksen (1648) jälkeen Saksa oli valtiollisesti hajanainen. Virallisesti keisarikunta oli yhä olemassa, mutta käytännössä siihen kuuluneet ruhtinaskunnat olivat tämän jälkeen lähes täysin itsenäisiä valtioita. Keisarilla ei ollut käytännössä mitään valtaa muualla kuin Itävallassa, jonka hallitsija hän samalla oli. Muista Saksaan kuuluneista ruhtinaskunnista mahtavimmaksi nousi pian Brandenburgin rajakreivikunta, joka vuonna 1701 muutettiin Preussin kuningaskunnaksi. Preussi sai Pommerin Ruotsilta Suuressa Pohjan sodassa ja Sleesian Seitsenvuotisessa sodassa. Vuonna 1772 Preussi laajeni jälleen, kun se osallistui Puolan jakamiseen.
Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, jota myöhemmin on kutsuttu myös ”ensimmäiseksi valtakunnaksi”, hajosi lopullisesti Napoleonin aikana vuonna 1806, jolloin sen keisari luopui Saksan keisarin asemasta, mutta pysyi Itävallan keisarina. Vuonna 1815 Wienin kongressin jälkeen perustettiin Saksan liitto, johon kuului joukko ruhtinaskuntia Itävallan ja Preussin johtamina. Preussin ja Itävallan välisen sodan 1866 jälkeen perustettiin Preussin johdolla Pohjois-Saksan liitto (saks. Norddeutscher Bund), jonka kansleriksi 1867 nimitettiin Otto von Bismarck. Saksan yhdistyminen alkoi.
18. tammikuuta 1871 Preussin kuningas Vilhelm I kruunattiin keisariksi Versailles’ssa Ranskan tappion jälkeen ja perustettiin toinen Saksan keisarikunta. Von Bismarck nimettiin keväällä 1871 Saksan valtakunnankansleriksi. Saksan siirtomaat Afrikasta ja Oseaniasta hankittiin aikana, jolloin Saksa pyrki laajentumaan aggressiivisesti kilpaa Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa. Keisarikunta kesti ensimmäisen maailmansodan loppuun 9. marraskuuta 1918, jolloin Vilhelm II luopui kruunusta ja Saksa julistettiin tasavallaksi (Weimarin tasavalta).
Weimarin tasavallan aika oli lopussa, kun Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue sai vaalivoiton vuonna 1932 ja nousi valtaan seuraavana vuonna ja kielsi muut puolueet. Saksasta tuli kansallissosialistinen. Vuonna 1939 Saksa hyökkäsi ilman sodanjulistusta Puolaan ja aloitti siten toisen maailmansodan Euroopassa. Heti valtaan päästyään kansallissosialistit aloittivat saksalaisten juutalaisten vainoamisen. Sodan myötä heidän valtapiiriinsä tuli lisää juutalaisia Itä-Euroopasta ja Ranskasta, ja juutalaisten surmaamisesta tuli järjestelmällistä. Noin kuusi miljoonaa juutalaista tapettiin vainoissa. Sotaa kesti Euroopassa toukokuuhun 1945, jolloin Saksa antautui ehdoitta. Sotarikollisia tuomittiin vuosina 1945–1946 Nürnbergin oikeudenkäynneissä.
Sodan jälkeen voittajavaltiot ja Ranska jakoivat Saksan neljään miehitysvyöhykkeeseen. Neuvostoliiton vyöhykkeestä muodostui Saksan demokraattinen tasavalta (DDR, puhekielessä usein Itä-Saksa) sekä Yhdysvaltain, Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan vyöhykkeestä Saksan liittotasavalta (BRD, puhekielessä usein Länsi-Saksa). Liittotasavallassa alkoi 1950-luvulla voimakas talouskasvu. Saksan liittotasavalta Natoon, DDR Varsovan liittoon. Berliiniin jäi lännen eksklaavi Itä-Saksan keskelle, ja vuonna 1961 se eristettiin Berliinin muurilla.
a>n päällä 1989, joitakin päiviä ennen muurin murtumista.
Saksa jälleenyhdistyi jälleen vuonna 1990, kun Saksan demokraattinen tasavalta ja sen osavaltiot (eli liittomaat, "Bundesländer") liittyivät Saksan liittotasavaltaan ja samalla Euroopan yhteisöön. Viime vuosikymmenten näkyviä kanslereita ovat olleet kristillisdemokraattien Helmut Kohl (1982–1998), sosiaalidemokraattien Gerhard Schröder (1998–2005) ja kristillisdemokraattien Angela Merkel (2005 alkaen, toiselle kaudelle 2009).
Politiikka.
Saksa on liittovaltio. Se koostuu kuudestatoista laajaa itsenäistä päätösvaltaa käyttävästä osavaltiosta. Muodollinen valtionpäämies on liittopresidentti. Liittopresidentin valitsee liittokokous, johon kuuluvat kaikki liittopäivien edustajat ja sama määrä osavaltioiden edustajia. Liittokokouksella ei ole muuta tehtävää kuin valita liittopresidentti viiden vuoden välein.
Saksan parlamentti eli liittopäivät ("Bundestag") on kokoontunut vuodesta 1999 alkaen valtiopäivätalossa Berliinissä. Sitä ennen parlamentti sijaitsi viiden vuosikymmenen ajan Bonnissa. Edustajat valitaan neljän vuoden välein. Puolet edustajista valitaan tietyistä vaalipiireistä ja puolet puolueiden listoilta. Puolueiden on ylitettävä 5 prosentin äänikynnys tai saatava vähintään kolme suoraan valittua edustajaa. Vuoden 2009 vaaleissa valittiin 622 edustajaa. Edustajien kokonaismäärä vaihtelee.
Liittopäivät valitsee liittopresidentin ehdotuksesta liittokanslerin. Liittokansleri nimittää ministerit, joiden määrä vaihtelee hallituksesta toiseen. Toisin kuin useimmissa parlamentaarisissa järjestelmissä, liittokokous ei voi suoraan erottaa kansleria valitsematta hänen seuraajaansa (ns. konstruktiivinen epäluottamuslause).
Saksassa on myös liittoneuvosto ("Bundesrat"), joka on osavaltioiden edustajien kokous. Liittoneuvosto ei ole varsinaisesti parlamentin ylähuone, vaan oma erillinen instituutionsa. Liittoneuvostossa on 69 paikkaa, jotka on jaettu osavaltioiden asukasluvuilla painotettuina. Puheenjohtajuus on kiertävä, ja liittoneuvoston puheenjohtaja on liittopresidentin varamies. Osavaltioiden edustajilla on velvollisuus äänestää hallituksensa tahdon mukaan, eikä ryhmien ääniä voi jakaa. Edustajien puoluekantojen suhteet vaihtelevat osavaltioiden vaalien mukaan, joita on yleensä 3–4 vuodessa.
Puoluejärjestelmältään Saksa on monipuoluejärjestelmä, jossa on toistaiseksi ollut kaksi johtavaa puoluetta, sosiaalidemokraattien (SPD) ja kristillisdemokraattien (CDU ja CSU), jotka ovat hallinneet joko yhdessä (Suuri koalitio) tai keskisuuria puolueita apuna käyttäen. Keskisuuria puolueita ovat liberaalit (FDP), vihreät (Grüne) ja Vasemmistopuolue (Die Linke).
Liittokanslerina toimi vuodesta 1998 Gerhard Schröder (SPD), jonka hallitus sai 1. heinäkuuta 2005 liittopäivien äänestyksessä epäluottamuslauseen. Ennenaikaiset vaalit järjestettiin 18. syyskuuta. CDU ja CSU saivat liittopäivien vaaleissa 226 paikkaa, SPD 222, FDP 61, Vasemmistopuolue 54 ja vihreät 51. Tuloksen perusteella kristillisdemokraattien Angela Merkelistä tuli liittokansleri ja hallituskumppaniksi suostuneet sosiaalidemokraatit saivat vastaavasti monia tärkeitä ministerinpaikkoja Merkelin hallituksessa.
Vuoden 2009 liittopäivävaaleissa voittajiksi selviytyivät liittokansleri Merkelin kristillisdemokraattinen puolue sekä liberaalit, jotka muodostivat hallituksen. Sosiaalidemokraatit kärsivät historiallisen huonon tuloksen. Vasemmistopuolue sai 12,9 % annetuista äänistä ja vihreät 10,2 %.
Horst Köhler erosi presidentin tehtävistä 31. toukokuuta 2010 Afganistanin-operaatiota koskevista kommenteistaan nousseen kohun vuoksi. Hänen tilalleen valittiin liittokansleri Merkelin virkaan ajama kristillisdemokraattien Christian Wulff. Wulff ilmoitti eroavansa tehtävästään helmikuussa 2012 korruptioepäilyjen takia 18. maaliskuuta 2012 presidentiksi valittiin ihmisoikeusaktivisti Joachim Gauck.
Ulkopolitiikka.
Saksa oli yksi EEC:n perustajajäsenistä ja jatkaa sen seuraajan EU:n keskeisenä jäsenenä. Euroopan taloudellinen yhdentyminen 1980- ja 1990-luvuilla perustui paljolti Ranskan ja Saksan yhteistyöhön.
Maa on korostanut myös tiiviitä yhteyksiään Yhdysvaltoihin ja NATO-yhteistyötä, erityisesti kylmän sodan aikana. Schröderin kaudella suhteet viilenivät, kun Saksa päätti olla osallistumatta Irakin sotaan, mutta Angela Merkelin hallitus on lämmittänyt niitä uudelleen.
Vuonna 1994 Saksan perustuslakituomioistuin päätti, että maan asevoimat voivat ottaa osaa operaatioihin myös maan rajojen ulkopuolella. Viisi vuotta tämän jälkeen saksalaiset osallistuivat NATOn joukoissa Kosovon sotaan ja ovat sittemmin toimineet rauhanturvatehtävissä muun muassa Afganistanissa, Balkanilla ja Kongossa.
Saksojen yhdistymisen jälkeen maa on voimistanut yhteistyötään myös itään. Se on solminut raja- ja yhteistyösopimuksia Puolan kanssa ja tukenut Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän joukkojen vetäytymistä entisen Itä-Saksan alueelta. Saksa tukee entisen Itä-Euroopan maiden demokratiakehitystä ja talouskasvua sekä suoraan että EU:n kautta.
Saksa on ollut Israelin tukija, mutta Merkelin kaudella se on myös toiminut Israelin politiikkaa vastaan.
Asevoimat.
Saksan puolustusvoimat eli Bundeswehr ovat noin 250 000 miehen vahvuiset, ja ne koostuvat maavoimista (Heer), ilmavoimista (Luftwaffe) ja merivoimista (Deutsche Marine). Näistä 55 000 on yhdeksän kuukauden mittaista palvelusta suorittavia varusmiehiä. Saksan erikoisjoukkoihin kuuluu muun muassa KSK (Kommando SpezialKräfte). Saksa luopui yleisestä asevelvollisuudesta vuonna 2011.
Saksassa on useita Yhdysvaltojen sotilastukikohtia, joissa palvelee yhteensä yli 50 000 yhdysvaltalaista sotilasta. Alkuun joukot olivat miehitysjoukkoja, mutta vuonna 1955 Saksa sai rajoitetun suverineteetin, ja joukoista tuli liittolaisjoukkoja. 1950-luvun alussa joukkojen määrä nostettiin 250 000:een, mutta Berliinin muurin kaatumisen jälkeen Yhdysvallat on vetänyt joukkojaan pois. Sen Euroopassa toimivien ilmavoimien päämaja on kuitenkin edelleen Saksassa.
Osavaltiot.
Osavaltiot on jaettu osavaltiosta riippuen joko hallintopiireihin tai suoraan piirikuntiin ("Landkreise") ja piirittömiin kaupunkeihin ("kreisfreie Städte"). Piirikuntia Saksassa on 438. Historiallisia osavaltioita ovat Baden, Württemberg-Baden ja Württemberg-Hohenzollern, jotka vuonna 1952 yhdistettiin nykyiseksi Baden-Württembergin osavaltioksi. Osavaltioista pinta-altaan suurin on Baijeri, joka muodostaa viidesosan Saksan pinta-alasta. Väkiluvultaan suurin osavaltio on kuitenkin 18 miljoonan asukkaan Nordrhein-Westfalen, jossa sijaitsevat Saksan suurimpiin kuuluvat kaupungit Köln ja Düsseldorf sekä tiheästi asuttu Ruhrin alue, johon kuuluvat muun muassa Dortmundin, Essenin ja Duisburgin kaupungit.
Talous.
Saksan talous on maailman viidenneksi suurin Yhdysvaltain, Kiinan, Japanin ja Intian jälkeen. Saksa on Euroopan suurin kansantalous, ja sitä pidetään usein Euroopan unionin talousveturina. Viennin kokonaisarvo oli maailman suurin vuoteen 2009, jolloin Kiina ohitti Saksan. Vienti tuottaa kolmanneksen Saksan kansantulosta. Merkittävimmät vientituotteet ovat ajoneuvot, koneet, kemikaalit, lääkkeet, elektroniikka, elintarvikkeet ja tekstiilit. Tärkeimpiä viennin kohdemaita ovat Ranska, Yhdysvallat, Britannia, Alankomaat, Italia, Itävalta ja Belgia. Tunnettuja pörssiyhtiöitä ovat muun muassa Adidas, Allianz, BASF, Bayer, BMW, Daimler, Deutsche Bank, Deutsche Post, Deutsche Telekom, E.ON, MAN, ThyssenKrupp, Siemens ja Volkswagen.
Saksan yhdistyminen on maksanut joidenkin arvioiden mukaan jo yli kolme miljardia dollaria (noin 2,2 miljardia euroa), eikä talous ole panostuksista huolimatta kehittynyt itäisissä osavaltioissa toivotulla tavalla. Työttömyys ja sen tuomat kohonneet sosiaalimenot ovat olleet idässä ongelma jo vuosia. Joissakin kunnissa työttömyys on yli 20 %. Hallitus onkin suunnitellut lisärahoitusta vuoteen 2019 asti idän talouskasvua nopeuttamaan.
Saksan merkittävimmät luonnonvarat ovat kivihiili, kupari, ligniitti, maakaasu, nikkeli, potaska, puu, rautamalmi, suola ja uraani sekä rakennusmateriaalit, puutavara ja viljelysmaa.
Maatalous tuottaa 0,9 % bruttokansantuotteesta ja työllistää 2,4 % työvoimasta. Sen tuotteita ovat perunat, vehnä, ohra, sokerijuurikas, hedelmät, kaalit, nautakarja, siat ja siipikarja.
Vuonna 2011 liittokansleri Merkel ilmoitti Saksan luopuvan ydinvoimasta vaiheittain vuoteen 2022 mennessä. Päätöksen uskotaan vauhdittavan uudistuvien energiamuotojen kasvua.
Tiede.
Heidelbergin yliopisto on perustettu 1386. Se on Saksan vanhin yliopisto ja yksi Euroopan vanhimmista. Maan opiskelijamäärältään suurin yliopisto on Hagenin etäyliopisto. Saksassa toimii yhteensä 376 korkeakoulua.
Lukuisat saksalaiset tutkijat ovat saaneet Nobel-palkinnon. Tunnetuimpia heistä olivat Max Planck (fysiikka, 1918), Albert Einstein (fysiikka, 1921), Werner Heisenberg (fysiikka, 1932) ja Otto Hahn (kemia, 1944).
Maassa on vaikuttanut useita kuuluisia filosofeja kuten Engels, Habermas, Hegel, Heidegger, Husserl, Kant, Leibniz, Marx, Nietzsche ja Schopenhauer.
Saksalaisia keksijöitä ovat Benz, von Braun, Daimler, Diesel, Gutenberg, Lilienthal, von Linde, Otto, von Siemens, Zuse ja Wankel.
Liikenne.
Saksassa on 549 lentopaikkaa, 41 981 km rautatietä ja 644 480 km maantietä, josta 12 800 km on moottoritietä. Satamakaupunkeja ovat Bremen, Bremerhaven, Duisburg, Hampuri, Karlsruhe, Lyypekki, Neuss, Rostock ja Wilhelmshaven. Suuri osa mannertenvälisistä lennoista tulee Frankfurtiin, Düsseldorfiin tai Müncheniin. Halpalentoyhtiöt käyttävät vähemmän suosittuja lentokenttiä, joista osa on vain kierrätettyjä armeijan laskupaikkoja; esimerkiksi Frankfurt-Hahniksi kutsuttu lentopaikka on 110 kilometriä Frankfurtin luoteispuolella. Maan sisäisessä liikkumisessa toimii yksi Euroopan tehokkaimmista joukkoliikennejärjestelmistä. Junat ovat nopeampia kuin linja-autot, mutta linja-autoreittien verkosto on kattavampi.
Väestö.
Yli 82 miljoonalla asukkaallaan Saksa on Euroopan unionin runsasväkisin maa. Asumistiheys on keskimäärin noin 230 asukasta neliökilometrillä, mikä tekee Saksasta yhden Euroopan tiheimmin asutuista maista. Suurin etninen ryhmä ovat saksalaiset, joita on noin 67 miljoonaa. Siirtolaistaustaisia asukkaita on noin 15 miljoonaa, joista noin 8 miljoonaa on saanut Saksan kansalaisuuden. Siirtolaisten suurimmat ryhmät ovat turkkilaiset ja entisen Jugoslavian alueen ihmiset.
Maan kokonaishedelmällisyysluku on vain 1,39, mikä on yksi maailman alhaisimmista. Liittotasavallan tilastokeskus arvioi väkiluvun laskevan 69 ja 74 miljoonan henkilön välille vuoteen 2050 mennessä.
Saksassa on pieni tanskalainen vähemmistö, 21 000 henkeä vuonna 2000, Schleswigissä lähellä Tanskan rajaa, ja pieni sorbin kieltä puhuva vähemmistö, 25 000 henkeä vuonna 1995, Saksissa ja Brandenburgissa. Friisin kieltä puhuu 12 000. Alasaksa on myös käytössä Pohjois-Saksan maaseudulla. Baijerin seudulla on baijerin kieltä tai murretta puhuvia kuusi miljoonaa (2005) ja swaabin puhujia noin 820 000 (2006). Vähemmistökielet ovat Euroopan neuvoston suojelemia.
Maahanmuuttajista merkittävimpiä ryhmiä ovat albaanit, turkkilaiset, italialaiset, puolalaiset ja kreikkalaiset. Huomattava ryhmä ovat myös erityisesti entisen Neuvostoliiton alueelta tulleet paluumuuttajat, joilla on osittain saksalaiset sukujuuret. Paluumuuttajat saavat automaattisesti Saksan kansalaisuuden eivätkä siten näy kansalaisuuteen perustuvissa tilastoissa.
Protestantteja ja katolisia on kumpiakin 34 prosenttia väestöstä, muslimeja 3,7 prosenttia. Maahanmuutosta johtuen Saksan juutalaisväestö on nykyisin maailman nopeimmin kasvava.
Suurimpia kaupunkeja.
Saksassa on 82 yli 100 000 asukkaan kaupunkia. Vuoden 2010 arvioidun väkiluvun mukaan yli 500 000 asukkaan kaupungit ovat
Suurimmat metropolialueet.
Saksassa on yksitoista virallista metropolialuetta, jotka muodostavat valtion kulttuurilliset, poliittiset ja taloudelliset keskukset.
Kulttuuri.
Saksan kulttuuripolitiikka on vahvasti alueellista, osavaltiohallitusten johtamaa ja paikallisia ominaispiirteitä korostavaa. Liittovaltion hallituksessa on ollut kulttuuri- ja mediaministeri vasta vuodesta 1998 alkaen.
Kirjallisuus.
Saksalaiset kutsuvat itseään kirjojen kansakunnaksi, tai "runoilijoiden ja ajattelijoiden maaksi" - Das Land der Dichter und Denker Maailman suurin vuosittainen kirja-alan tapahtuma, Frankfurtin kirjamessut, järjestetään Saksassa. Saksassa ilmestyy vuosittain noin 95 000 kirjaa. Kymmenen saksalaista kirjailijaa on palkittu Nobelin kirjallisuuspalkinnolla: Theodor Mommsen (1902), Rudolf Eucken (1908), Paul Heyse (1910), Gerhart Hauptmann (1912), Thomas Mann (1929), Hermann Hesse (1946), Nelly Sachs (1966), Heinrich Böll (1972), Günter Grass (1999) ja Herta Müller (2009).
Teatteri.
Saksassa pienissäkin kaupungeissa on oma teatteri ja kaiken kaikkiaan maassa lasketaan olevan 300 teatteria. Tunnetuimpia niistä ovat Deutsches Theater Berliinissä, Münchner Kammerspiele Münchenissä ja maan vanhin paikallisteatteri Nationaltheater Mannheim Mannheimissa. Monien teatterien yhteydessä toimii ooppera, joskus myös baletti. Berliinissä sijaitseva Volksbühne on puolestaan profiloitunut yhtenä nykyteatterin ja kokeilevan draaman keskuksista Euroopassa.
Saksan teatterihistorian suurimpiin hahmoihin kuuluu Bertolt Brecht, yksi 1900-luvun merkittävimpiä teatteriteoreetikoista, näytelmäkirjailijoista ja ohjaajista. Hänen teoreettinen pääteoksensa on "Aikamme teatterista: epäaristotelisestä dramatiikasta", jossa hän esittelee oma teatterikäsityksensä, eeppisen teatterin peruspilarit. Toinen merkittävä teatterin ja näytelmäkirjallisuuden uudistaja oli Heiner Müller (1929–1995), jonka pääteos Germania – Kuolema Berliinissä purkaa jakautuneen Saksan aikaa 1900-luvulla yhdistäen sitä maan varhaishistoriaan.
Nykyisistä teatterintekijöistä nimekkäimpiä on Volksbühnen johtaja ja pääohjaaja Frank Castorf. Saksassa vaikuttaa myös useita nykyhetken kansainvälisesti tunnetuimmista nykydramaatikoista, heistä ehkä tunnetuimpana René Pollesch, jonka näytelmiä on esitetty Suomessakin.
Musiikki.
Saksan maine musiikkimaana perustuu ennen kaikkea taidemusiikin säveltäjiin. Maassa toimii 130 sinfoniaorkesteria; niistä kuuluisin on Berliinin filharmonikot, jota on johtanut vuodesta 2002 brittiläinen Sir Simon Rattle.
Barokin jättiläinen oli saksalainen Bach. Omana aikanaan Bachia suositumpia olivat kuitenkin maanmiehet Händel ja Telemann. Klassismin ja romantiikan vaihteen nero oli Beethoven, joka luetaan Bachin ja itävaltalaisen Mozartin ohella usein kolmen suurimman säveltäjän joukkoon. Ystävykset Schumann ja Mendelssohn olivat täysromantiikan suurimpia nimiä. Myöhemmän romantiikan konservatiivisempaa siipeä edusti Brahms, josta Schumann oli povannut uutta Beethovenia. Romantiikan suurin saksalainen oopperasäveltäjä oli uudistushenkinen Wagner, jonka jalanjäljissä kulki myöhäisromantiikan suurmies, oopperoistaan ja sävelrunoistaan tunnettu Richard Strauss. Sotien välisenä aikana maan vaikutusvaltaisin säveltäjä oli Paul Hindemith. Nykymusiikin vahvoista saksalaisnimistä suurimpana on pidetty Karlheinz Stockhausenia.
Jo 1960-luvulta asti on puhuttu "krautrockista" viitaten saksalaiseen rockiin. Saksalainen Can oli 1970-luvun taiderockin kärkinimiä. 1970-luvun alussa pinnalle tulleet Kraftwerk, Tangerine Dream ja Klaus Schulze ovat olleet keskeisiä pioneerejä elektronisen musiikin alalla. Saksassa on ollut myös vahva teknokulttuuri, joka näkyi esimerkiksi Love Parade -tapahtumien kautta. 1970-luvulla perustettu rock-yhtye Scorpions on maailmalla eniten suosiota saanut saksalainen ryhmä. Myöhempiä tunnettuja saksalaisyhtyeitä ovat esimerkiksi 1990-luvulla tunnetuksi tullut metalliyhtye Rammstein sekä 2000-luvulla rock-yhtye Tokio Hotel.
Suosittua maassa on myös saksankielinen schlagermusiikki, joka vastaa Suomen iskelmämusiikkia.
Elokuva.
Saksalainen elokuva sai kansainvälistä suosiota jo mykkäelokuvan aikana. Muun muassa Fritz Lang sekä itävaltalaissyntyinen, mutta Saksassa useita uransa merkittävimmistä teoksista ohjannut F. W. Murnau kuuluvat lajin suurten mestareiden joukkoon. Langin merkittävimpiin Saksassa tekemiin elokuviin kuuluvat innovatiivinen, taloudellisesti epäonnistunut mutta sittemmin klassikon asemaan noussut tieteiselokuva Metropolis sekä lastenmurhaajasta kertova jännityselokuva M - kaupunki etsii murhaajaa. Murnaun elokuvista kenties parhaiten muistetaan vampyyrielokuva Nosferatu. Sekä Lang että Murnau siirtyivät sittemmin ohjaamaan Yhdysvaltoihin.
1920-30-luvuilla saksalaisessa elokuvassa vaikutti vahvasti ekspressionistinen suuntaus. Lajin elokuvista kenties suurimmaksi klassikoksi on Murnaun Nosferatun lisäksi noussut Robert Wienen Tohtori Caligarin kabinetti. 20-luvulla myös realistisesti yhteiskunnallisia teemoja käsittelemään pyrkinyt "Neue Sachlichkeit" -suuntaus nousi merkittäväksi erityisesti Georg Wilhelm Pabstin myötä. Ensimmäinen saksalainen äänielokuva, itävaltalaisen Josef von Sternbergin ohjaama Sininen enkeli (1930) puolestaan esitteli tulevina vuosikymmeninä legendaksi nousseen saksalaisen elokuvatähden, Marlene Dietrichin.
Kansallissosialismin aikana useat saksalaiset elokuvantekijät lähtivät maanpakoon. Aikakauden propagandan sävyttämistä elokuvista Leni Riefenstahlin teokset, kuten Tahdon riemuvoitto ja Olympia, ovat jääneet ennen kaikkea visuaalisten ansioidensa vuoksi elokuvahistoriaan. 1950-luvulla saksalaisen elokuvan kansainvälinen suosio hiipui. Aikakaudella tuotettiin erityisesti melodraamoja, komedioita ja musikaaleja. Ajan merkittävimpiin saksalaisiin elokuviin kuuluu Oscar-ehdokkaana ollut Bernhard Wickin sotaelokuva "Silta" (1959).
Rainer Werner Fassbinderin sukupolvea (1960-luvulta 1970-luvulle) kutsutaan nimellä Uusi saksalainen elokuva. Fassbinderiä pidetään yhtenä saksalaisen elokuvan merkittävimmistä ohjaajista. Hänen laajan tuotantonsa tunnetuimpiin töihin kuuluvat muun muassa Alfred Döblinin romaaniin perustuva tv-sarja Berlin Alexanderplatz sekä elokuvat Veronika Vossin kaipuu, Maria Braunin avioliitto, Pelko jäytää sielua ja Kauppias kaiken aikaa.
Sekä dokumentteja että fiktiota ohjannut Werner Herzog on elävistä saksalaisista ohjaajista merkittävimpiä. Kenties tunnetuimpia hänen töistään ovat näyttelijä Klaus Kinskin kanssa tehdyt elokuvat sekä palkittu dokumentti Grizzly Man. Saksalainen elokuva on ollut uudessa nousussa 2000-luvulla: Caroline Link sai vuonna 2002 Parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin elokuvallaan Jossain Afrikassa ja vuonna 2006 Florian Henckel von Donnersmarck elokuvalla Muiden elämä.
Elokuvamaailman tunnetuimpiin tapahtumiin kuuluvia Berliinin elokuvajuhlia on järjestetty vuodesta 1951.
Kuvataiteet.
Saksalaisen kuvataiteen varhaisimpia tunnettuja nimiä ovat renessanssimaalarit Matthias Grünewald ja Hans Holbein nuorempi. Albrecht Dürer teki omakuvia ja tarkkoja kaiverruksia ja piirustuksia. Uskonpuhdistuksen ja 30-vuotisen sodan aikana taide kärsi rahoittajien puutteesta, mutta 1800-luvulla romantiikan maalarit kuten Philipp Otto Runge ja Caspar David Friedrich palasivat saksalaisen taideperinteen pariin. Saksalainen taide kukoisti 1900-luvulla, ja yksi ensimmäisistä ekspressionistien ryhmistä syntyi Dresdeniin 1905. Politiikka tuli taiteeseen ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa. Max Ernst aloitti dadaismin Kölnissä. Otto Dix päätyi ekspressionismin ja dadaismin kautta uusasiallisuuteen. Kansallissosialismin nousu ajoi monia taiteilijoita maanpakoon. Natsit järjestivät erityisiä rappiotaiteen näyttelyitä, joissa pilkattiin heidän taidekäsityksensä vastaisia teoksia. Kahtiajaon aikana Itä-Saksassa suosittiin sosialistista realismia, kun taas lännessä oli abstrakti taide vallalla. Joseph Beuys tunnetaan performanssiteoksistaan. Nykyisin Saksassa on 630 taidemuseota, joista monien kokoelmat ovat kansainvälisesti tunnettuja. Kasselissa on järjestetty vuodesta 1955 lähtien viiden vuoden välein laaja nykytaiteen näyttely documenta.
Arkkitehdit Walter Gropius, joka perusti Bauhaus-liikkeen ja Ludwig Mies van der Rohe, jonka tunnetuimmat työt on toteutettu Yhdysvalloissa, ovat olleet 20. vuosisadan merkittävimpiä saksalaisen arkkitehtuurin tekijöitä.
Media.
Saksassa ilmestyy päivittäin 350 sanomalehteä, joista kymmenen leviää koko maahan. Niistä suurin on Bild, jonka levikki on 3,2 miljoonaa maan kaikkien lehtien yhteenlasketusta 25 miljoonasta. Suurimpia aikakaus- ja sanomalehtiä ovat Bild, Focus, Frankfurter Allgemeine Zeitung, Frankfurter Rundschau, Handelsblatt, Der Spiegel, Der Stern, Süddeutsche Zeitung, Der Tagesspiegel, Die Welt ja Die Zeit.
Suurimpia julkisia televisioyhtiöitä ovat ARD ja ZDF, yksityisiä RTL, N24 ja n-tv. Yksityiset Sat1 ja ProSieben muodostavat yhteisen konsernin.
Urheilu.
Urheilulla on merkittävä asema saksalaisten elämässä. Urheiluseuroissa on 27 miljoonaa jäsentä ja lisäksi 12 miljoonaa harrastaa liikuntaa omatoimisesti. Jalkapallo on Saksassa suosittu urheilumuoto. Rekisteröityjä pelaajia on jalkapalloliiton seuroissa 6,3 miljoonaa. Bundesliiga on maailman toiseksi suurin urheilun ammattilaisliiga. Tunnettuja saksalaisia jalkapalloilijoita ovat Franz Beckenbauer, Gerd Müller, Jürgen Klinsmann, Miroslav Klose, Lothar Matthäus, Oliver Kahn ja Michael Ballack. Saksa on voittanut jalkapallon arvokisaturnauksissa MM- ja EM-kisoissa useita mestaruuksia ja mitaleita. Saksa on voittanut jalkapallon maailmanmestaruuden 1954, 1974, 1990 ja jalkapallon Euroopan mestaruuden 1972, 1980, 1996. Autourheilussa saksalaiset ovat menestyneet hyvin Formula-luokassa, jossa Michael Schumacher on voittanut ennätyksellisesti seitsemän maailmanmestaruutta. Muita suosittuja urheilulajeja ovat käsipallo, lentopallo, koripallo, ja tennis. Maan käsipallomaajoukkue on voittanut sekä maailmanmestaruuden että olympiakultaa. Saksan koripallomaajoukkue on saavuttanut Euroopan-mestaruuden sekä MM-kilpailuiden kolmannen sijan.
Olympialaisiin Saksa on osallistunut alusta eli vuodesta 1896 alkaen. Nykyisin sillä on kesäkisoissa tyypillisesti noin 450, talvikisoissa noin 150 urheilijan joukkue. Eniten mitaleita on saanut uimari Franziska van Almsick. Saksa on myös isännöinyt olympialaisia kahdesti, Berliinissä 1936 ja Münchenissä 1972.
Muu kulttuuri.
Saksalainen keittiö kattaa joukon paikallisia ja alueellisia erikoisuuksia, mutta myös koko saksankieliselle alueelle tyypillisiä yhteisiä piirteitä on. Leipä on sekä aamiaisen että illallisen perusta: aamulla syödään usein sämpylöitä, iltapalaksi leipää, makkaraa, leikkeleitä, juustoa ja kenties salaattia tai muuta vihanneslisuketta. Päivän lämmin pääateria on edelleen lounas, vaikka työelämä on muuttamassa monien ruokailurytmiä. Yleisin liha on sikaa, mutta myös makkaraa syödään paljon. Peruna on ollut tärkeä osa saksalaista ruokavaliota 1600-luvulta asti.
Saksan kieli on noin sadalla miljoonalla puhujallaan Euroopan unionin yleisin äidinkieli vastaten noin 18 prosenttia väestöstä. Saksa on englannin jälkeen toiseksi yleisin vieras kieli, noin 14 prosentin EU:n väestöstä osatessa sitä. Saksa oli ennen lingua franca Keski-, Itä- ja Pohjois-Euroopassa sekä pitkään tärkeä kieli myös tiedemaailmassa. Saksa on virallinen pääkieli Saksassa, Itävallassa ja Liechtensteinissa sekä virastokieli Belgian Liègessa, Luxemburgissa, Tanskassa, Sveitsissä ja Italian Etelä-Tirolissa.
Unescon Maailmanperintöluettelossa on Saksasta yli kolmekymmentä kohdetta. Suurin osa niistä on kulttuurikohteita.
Nimi.
Suomen sana "Saksa" on peräisin Keski-Saksan alueella asuneesta saksien heimosta, joka keskiajalla tunnettiin Itämeren alueella paremmin kuin muut saksalaiset ryhmät.
Saksan omakielinen nimi "Deutschland" palautuu muinaisyläsaksalaiseen kansankieltä (latinan sijaan) puhuviin viittaavaan sanaan "diutisc". Saksan latinalainen nimi "Germania" (johon muun muassa englannin "Germany" pohjautuu) palautuu antiikin germaaneihin. Vastaavasti ranskassa ja espanjassa käytetyt nimet ("Allemagne, Alemania") perustuvat alemanneihin. Slaavilaisten kielten ja unkarin nimitykset ("немец, nemec, nimet" yms.) ovat alkuaan merkinneet mykkää tai kielitaidotonta eli vieraan kielen puhujaa.


Suomenlahti.
Suomenlahti (,) on Itämeren itäisin lahti Suomen ja Viron välissä. Suomenlahden itäosat kuuluvat Venäjälle. Suurimmat Suomenlahden rannikolla sijaitsevat kaupungit ovat Pietari, Helsinki ja Tallinna. Venäjän tärkeimmät öljysatamat ovat Suomenlahden pohjukassa, Pietarin ympäristössä.
Maantiede.
Suomenlahden pinta-ala on 29 500 km², pituutta sillä on 428 km ja suurin leveys 120 km. Leveys Suomenlahden suulla on 75 km ja Porkkalasta Tallinnan edustalla sijatsevaan Rohuniemeen 52 km. Itäpäässään Suomenlahti kapenee 10–28 km:n levyiseksi Nevanlahdeksi. Suurin lahti pohjoisrannikolla on Viipurinlahti, etelärannikolla Narvanlahti.
Suomenlahden keskiulapan saarista ovat suurimmat Suursaari, Tytärsaaret, Lavansaari ja Seiskari. Syvimmät osat ovat Suomenlahden suulla, jossa on 80–100 metrin syvänne. Etelärannikolla on jopa yli 100 metrin syvänteitä, kun taas pohjoisrannikolla ei vastaavalla etäisyydellä mantereesta ole 60 m syvempää kohtaa. Syvin mitattu kohta, 121 m, on Viron rannikolla Tallinnasta koilliseen. Noin 5 prosenttia Itämeren vesimassoista sijaitsee Suomenlahdella.
Coriolis-ilmiöstä johtuen merivirrat virtaavat Suomenlahden etelärannikolla lännestä itään ja pohjoisrannikolla idästä länteen päin. Pohjukassa Suomenlahteen laskee suuri Neva-joki. Sen vuoksi lahden vesi on makeampaa sen itä- kuin länsipäässä.
Ympäristöongelmat.
Suomenlahden runsas ravinnekuormitus aiheuttaa vesialueen vaikeimman ongelman – rehevöitymisen, joka näkyy kesäisin runsainakin lauttamaisina leväkukintoina.
Suomenlahden rannalla on useita öljynjalostamoita, joihin on paljon tankkeriliikennettä. Yksirunkoisen aluksen säiliön puhkeaminen aiheuttaisi vakavan öljyvahingon.


Seppo Kääriäinen.
Seppo Arimo Kääriäinen (s. 29. maaliskuuta 1948 Iisalmi) on Suomen Keskustan kansanedustaja (21. maaliskuuta 1987 –) ja valtiotieteiden tohtori. Eduskunnassa Kääriäinen on toiminut mm. 1. varapuhemiehenä vuonna 2003 ja toistamiseen vuosina 2007-2011. Valtioneuvoston jäsenenä hän on ollut kolmeen otteeseen. Esko Ahon hallituksessa hän oli ensin kauppa- ja teollisuusministeri ja sitten ministeri ulkoasiainministeriössä (Venäjän ja muiden IVY-maiden kauppa). Vanhasen I hallituksessa Kääriäinen oli puolustusministeri. Kääriäisen väitöskirja "Sitä niittää, mitä kylvää: Keskustan strategiset valinnat 1964-2001" ilmestyi vuonna 2002.
Kauppa- ja teollisuusministerinä.
Seppo Kääriäinen toimi kauppa- ja teollisuusministerinä Esko Ahon hallituksessa (1. elokuuta 1993 – 13. huhtikuuta 1995). Kääriäisen ministerikauden keskeinen kysymys oli päätös viidennestä ydinvoimalasta. Eduskunnan keskustellessa asiasta huomiota herätti Kääriäisen kannanmuutos. Aikaisemmin hän oli vastustanut ydinvoimaa, nyt hän katsoi sen yhteiskunnan kokonaisedun mukaiseksi ratkaisuksi. Kääriäinen huomautti kuitenkin pitävänsä "ydinvoimaa kivihiilen tavoin edelleen tympeänä energialähteenä".
Puolustusministerinä.
Puolustusministerinä Vanhasen I hallituksessa (24. kesäkuuta 2003 – 19. huhtikuuta 2007) Kääriäinen korosti puolustusministeriön ohjaavaa vaikutusta mm. Puolustusvoimain laitosten hajasijoittamiseen sekä puolustuslaitoksen sopeuttamiseen kalustohankintapainotteiseen suuntaan, mikä on tarkoittanut ikäluokkien ja sodanajan reservin vähenemisestä johtuen varuskuntien uudelleen järjestelyä ja lakkauttamisia.
Toiminta Keskustapuolueessa.
Kääriäinen toimi Keskustapuolueen puoluesihteerinä vuosina 1980–1990 sekä Keskustan varapuheenjohtajana 1994–2000 ja Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajana 1991–1993.
Itse Valtiaiden Seppo Kääriäinen.
Kääriäisellä oli hahmo vuosina 2001 – 2008 lähetetyssä poliittisessa satiirisarjassa Itse Valtiaat. Hahmoa kehuttiin sympaattiseksi, ja Kääriäinen itsekin piti siitä. Hahmo puhui murteellisesti ja oli tunnettu hokemastaan "perskuta".


Syyria.
Syyrian arabitasavalta eli Syyria on Lähi-idän valtio. Syyria rajautuu etelässä Jordaniaan ja Israeliin, lännessä Libanoniin ja Välimereen, pohjoisessa Turkkiin ja idässä Irakiin. Se on osa Levantin aluetta. Maan nykyinen nimi pohjautuu muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten siitä käyttämään nimeen, joka puolestaan saattaa pohjautua babylonian sanaan "suri". Maa sijaitsee Välimeren itäpäässä, ja siellä on noin 22 miljoonaa asukasta. Syyria on sotinut useasti naapuriensa Israelin ja Libanonin kanssa, ja Yhdysvallat on julistanut sen osaksi pahan akselia ja taloussaartoon vuonna 2002. Syyriassa puhkesi vuonna 2011 yhä jatkuvia, hallitusta mm. ihmisoikeusrikkomusten vuoksi vastustavia mellakoita, jotka hallituksen alaiset joukot ovat pyrkineet tukahduttamaan järeitä voimakeinoja käyttämällä.
Varhaishistoria.
Syyriassa ovat sijainneet eräät maailman vanhimmista sivilisaatioista. Syyria oli osa heettiläisten, Assyrian, Babylonin, Israelin, Egyptin, Persian, Kreikan ja foinikialaisten valtakuntia ennen joutumistaan Rooman alaisuuteen.
Syyrian alue oli kristinuskon syntysijoja. Islam laajeni sinne 600-luvulla ja Syyriasta tuli yksi uuden uskonnon keskuksista. Muhammedin heimoa quraišeja edustanut Umaijadien dynastia hallitsi Damaskoksesta käsin arabien maailmanvaltaa vuosina 661–750. Suurimmillaan dynastia hallitsi Pakistanin ja islamilaisen Espanjan välistä aluetta Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Valtansa alkuvaiheessa umaijadit kunnioittivat kristittyjen uskoa ja antoivat näille erivapauksia, mutta 89 vuotta jatkuneen vallan aikana enemmistö syyrialaisista kääntyi islamiin, ja arabian kieli syrjäytti vähitellen aramean. Islamin lakia, shariaa, sovellettiin vain islaminuskoisiin, muuten maassa noudatettiin hellenististä oikeusjärjestelmää.
Seldžukkien valtakauden ja ristiretkien jälkeen Syyria oli arabien hallussa vuoteen 1516, kunnes osmanit valloittivat sen.
Ranskan valta ja maailmansodat.
Osmanien valtakunnan hajottua ensimmäisen maailmansodan jälkeen Syyria joutui Ranskan hallintaan Kansanliiton mandaattialueena – Ranska oli julistanut itsensä alueen suojelijaksi jo 1700-luvulla. Syyria vapautettiin Vichyn Ranskalta ja julistettiin itsenäiseksi vuonna 1944, mutta vieraat joukot pysyivät maassa vuoteen 1946. Syyria oli perustajajäsen.
Kaappauksia ja valtioliitto.
Vuonna 1947 perustettiin arabisosialistinen baath-puolue. Maassa oli kolme sotilasvallankaappausta vuonna 1949, upseeri Adib al-Shishakhli nousi valtaan ja kielsi puolueet, mutta hänet syrjäytettiin uudella kaappauksella 1954. Siviilihallinto lähentyi Egyptin kanssa. Vuosina 1958–1961 maa oli valtioliitossa Egyptin kanssa nimellä Yhdistynyt arabitasavalta. Se irtautui 1961 sotilaskaappauksella, ja 1963 siirryttiin baath-puoluen siviilivaltaan Amin al-Hafez presidenttinä. Kaappaukset jatkuivat puolueen sisällä: 1966 Salah Jadid syrjäytti al-Hafezin ja 1970 Hafez al-Assad nousi valtaan ja laitatti Salad Jadidin vankilaan.
Sotaa ja kapinoita.
Vuoden 1967 kuuden päivän sodan aikana Israel miehitti Golanin kukkulat. Vuoden 1973 Jom kippur -sodassa Syyria ja Egypti yrittivät palauttaa miehitettyjä alueita, mutta turhaan.
Valtaa pitävä Baath on virallisesti sekulaarinen puolue, ja kun se muutti perustuslakia poistaen vaatimuksen presidentin muslimitaustasta 1973, muslimit nousivat kapinaan. Jännitteitä on ollut myös enemmistönä olevien sunnien ja šiialaisten alawi-lahkoon kuuluvan eliitin välillä. Sunnimuslimien veljeskunta aloitti aseellisen taistelun Syyrian hallitusta vastaan vuonna 1976. Vuonna 1980 Iranin islamilainen vallankumous rohkaisi myös syyrialaisia muslimeita melenosoituksiin. Vuonna 1982 Syyrian armeija pommitti Haman kaupungin melkein maan tasalle. Lukuisia siviileitä sai surmansa.
Libanonin sisällissodassa 1976 Maroniittien asema uhkasi heiketä, ja Syyrian joukot miehittivät Libanonia vuodesta 1976 vuoteen 2005, virallisesti rauhanturvatehtävissä. Syyrialaisjoukot taistelivat Libanonissa israelilaisia vastaan, jotka hyökkäsivät Beirutiin 1982.
Hafiz al-Asadin valtakausi.
Noustuaan kaappauksella valtaan 1970 Hafiz al-Assad järjesti maahan nopeasti hallintoa ja valtarakenteita. Perustettiin 175 jäsenen parlamentti, johon baath sai enemmistön. Puoluejohtoon tuli 21-jäsenen neuvosto, jonka johtoon valittiin al-Assad. Hänet valittiin myös presidentiksi 7 vuoden kaudelle vuonna 1971. Vallan siirtoa Jadidilta Assadille pidettiin kaikkiaan maltillisena ja askeleena pois radikaalista kommunismista.
Assad oli Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan maiden läheinen liittolainen, ja sai sotilasapua etenkin vuoden 1973 yhteydessä. Samaan aikaan hän pyrki lähestymään myös länttä ja palautti diplomaattisuhteet useisiin länsimaihin. Välit muihin arabimaihin olivat myös kohteliaat, ja vuonna 1971 Syyria solmi lyhytikäisen liiton Egyptin ja Libyan kanssa.
Bašar al-Assadin valtaan nousu.
Syyriaa 1971–2000 hallinneen presidentti Hafiz al-Asadin poika Bašar al-Assad nousi valtaan vuonna 2000. Hän vapautti heti aluksi 600 poliittista vankia. Muslimiveljestö ilmoitti aloittavansa jälleen poliittisen toiminnan, ja muutenkin toivo vapaammasta ajasta autoritäärisen isän jälkeen heräsi. Kuitenkin syyskuussa 2001 pidätettiin muutosta ajaneita kansanedustajia.
Yhdysvallat on pitänyt Syyriaa terrorismin tukijana ja lukenut sen "pahan akseliin" kuuluvaksi. Vuonna 2004 Yhdysvallat julisti Syyrian kauppasaartoon.
Vuoden 2006 lopussa ja 2007 alussa Syyria vastaanotti yli miljoona pakolaista, jotka ovat paenneet Irakista Yhdysvaltain miehityksen ja sitä seuranneen sisällissodan jälkeen. Lokakuussa 2007 Syyria lopetti pakolaisten vastaanottamisen.
Vuonna 2007 Operaatio Orchardissa Israel iski Deir ez-Zorin seudulle. Yhdysvallat ilmoitti iskun kohteena olleen ydinaselaitoksen rakennustyömaan.
Vuoden 2008 isku Abu Kamaliin oli CIA:n isku, jonka tekijä väittää, että kohde oli ulkomaisten taistelijoiden verkostoa, kun taas Syyria piti sitä iskuna maan suvereniteettia vastaan.
Vuoden 2011 levottomuudet.
26. tammikuuta 2011 maassa alkoivat levottomuudet muiden alueen arabimaiden innoittamana. Oppositio vaati mielenosoituksissaan ja mellakoissaan demokratiaa ja aitoja poliittisia uudistuksia. Hallitus vastasi kovin ottein, pidätti opposition toimijoita ja käytti armeijaa kapinoita vastaan. Väkivaltaisuuksia oli etenkin Daraassa, Baniyasissa ja Latakiassa. Vaikka Syyrian presidentti Bašar al-Assad sanoikin turvallisuusjoukkojensa tehneen virheitä mielenosoitusten kukistamisessa, niin samalla hallituksen alla toimivat erilaiset organisaatiot tukahduttivat mielenosoituksia mm. panssarein, uhkauksin ja pidätyksin, enenevissä määrin myös salaisen poliisin tekemin pahoinpitelyin ja raaoin murhin.
Hallitus teki joitain myönnytyksiä mm. sallimalla monet puolueet.
EU vastasi Syyrian hallituksen harjoittamaan sisäiseen terroriin erilaisin talouspakottein.
12. marraskuuta Arabiliitto päätti jäädyttää Syyrian jäsenyyden järjestössä.
Sisällissota.
Rauhanomaisena alkanut mielenilmaus on muuttunut monin paikoin aseellisiksi yhteenotoiksi hallituksen ja kapinallisryhmien välillä hallituksen vastatessa kansannousuun armeijan avulla. Tammikuussa 2012 kuolleita oli jo yli 5500 ja sekä hallituksen että kapinallisten käyttämä väkivalta pahenemaan päin. Helmikuun alussa arabimaat ja länsimaat pyrkivät ajamaan läpi presidentti Bashar Assadin eroa vaativan päätöslauselman, minkä Venäjä ja Kiina estivät veto-oikeudellaan.
1.12. 2011 YK:n ihmisoikeuskomissaari Navanethem Pillay totesi sisällissodan olevan käynnissä Syyriassa. Hallitusta vastaan taistelevan opposition riveissä on lähteiden mukaan 40 000 aseistetun ja järjestäytyneen sotilaan Syyrian vapautusarmeija, jota komentaa Syyrian puolustusvoimista loikanneet upseerit.
Syyrian aseistettua oppositiota tukevat ja rahoittavat Assadin hallintoa vastustavat valtiot, kuten Saudi-Arabia, Qatar ja Yhdistyneet Arabiemiraatit. Myös Yhdysvallat ilmoitti huhtikuussa 2012 kapinallisten suorasta tuesta.
Yhdysvaltalaisen yksityisen tiedusteluorganisaatio Stratforin mukaan, konfliktia ruokkii Iranin kasvava alueellinen vaikutusvalta Lähi-idässä ja Turkin intressi syrjäyttää Assadin hallinto maan Sunni-enemmistön eduksi.
Assadin hallintoa julkisesti tukevat ja konfliktin keskeisimmät poliittiset liittolaiset löytyvät Venäjältä ja Kiinasta, jotka molemmat näkevät uhkakuvan Yhdysvaltojen kasvavasta vaikutusvallasta alueella, mikäli Assadin nykyhallinto kaatuisi.
Syyrian etnisistä ryhmistä kristityt, arkkipiispa Yohana Ibrahimin johdolla ovat tukeneet hallitusta, koska pelkäävät islamistien pääsevän valtaan ja uskonnonvapauden vaarantuvan.
Politiikka.
Syyria on virallisesti demokraattinen tasavalta, mutta sitä hallitsee totalitaarinen Baath-puolueen hallinto vuoden 1963 kaappauksen jälkeen. Puolueella on 2/3 enemmistö 250 paikan parlamentissa, josta loppu on jaettu riippumattomien ehdokkaiden kesken. Maa oli poikkeustilalainsäädännön alainen vuodesta 1963 kevääseen 2011. Israel on miehittänyt Syyrialle kuuluvia Golanin kukkuloita vuodesta 1967, ja maiden välit ovat muutenkin hyvin kireät. Libanon oli käytännössä pitkään Syyrian miehittämä ja maassa oli parikymmentä tuhatta Syyrian sotilasta. Keväällä 2005 Syyria vetäytyi Libanonista.
Syyrian presidentti on Bashar Al-Assad (Baššar al-Asad), edellisen presidentin Hafez al-Assadin poika. Hafez al-Assad (Hafidh al-Asad) johti maata vuodesta 1971 kuolemaansa vuonna 2000 saakka. Perhe kuuluu šiialaisten alawi-lahkoon. Presidentti valitsee ministerit ja pääministerin, jotka muodostavat hallinnon toimeenpanovallan.
Yhdysvaltalainen Freedom House -instituutti on luokitellut Syyrian ei-vapaaksi maaksi. Se arvioi vuonna 2009, että poliittisten oikeuksien taso Syyriassa sijoittuu seitsenportaisella asteikolla alimpaan luokkaan ja yksilönvapauksien taso puolestaan toiseksi alimpaan. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan Syyriassa oli vuonna 2006 noin 4000 poliittista vankia.
Osat.
Syyriassa on neljätoista maakuntaa (muhafazat): Kutakin maakuntaa johtaa presidentin nimittämä kuvernööri ja vaaleilla valittu maakuntavaltuusto.
Maantiede.
Välimeren rannikolla on kapea kaistale tasankoa, joka ulottuu Turkin rajalta Libanoniin. Sitä peittävät hiekkadyynit ja katkovat vuoristosta kohti rannikkoa kuroutuvat harjanteet. Rannikkokaistaleen sisämaan puolella kulkevat noin 1200 m korkeat Jabal an Nusayriyah -vuoret. Niiden länsirinteet saavat sateita, jotka aiheuttaa mereltä tuleva kostea ilma.
Siksi ne ovat hedelmällisiä ja tiheämpään asuttuja kuin itärinteet, joille puhaltaa aavikon kuiva tuuli. Vuoriston eteläpäässä on Homsin sola, josta kulkee maantie sisämaasta Tripolin satamaan. Homsin sola on ollut vuosisatojen ajan merkittävä kulkureitti.
Eufratjoki kulkee Syyrian itäosassa. Se saa alkunsa Turkin vuorilta ja virtaa maan poikki Irakiin.
Vuonna 2010 maassa oli neljä yli puolen miljoonan asukkaan kaupunkia: pääkaupunki Damaskos, Aleppo pohjoisessa, Homs ja Hama.
Ilmasto on kuiva ja kuuma, mutta talvet leudot. Maan ylängöillä sataa talvisin ajoittain lunta. Maan korkein kohta on vuori nimeltä Hermonvuori, joka kohoaa 2 814 metrin korkeuteen.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Kultahamsteri on alkuperäinen syyrialainen laji. Virallisten tietojen mukaan maassa elää edelleen susia, hyeenoita, mäyriä, villisikoja, sakaaleita, kauriita, karhuja ja hillereitä, mutta niitä tavataan harvoin. Suurin osa vuorten rinteiden metsistä on tuhottu. Jäljelläolevissa pirstaleissa kasvaa marjakuusta, lehmusta ja kuusia. Uhanalaisiin nisäkkäisiin kuuluvat juovahyeena, kuusipeura ja metsäkauris. Myös muutama töyhtöiibis on tavattu Syyriassa.
Syyrian pinta-alasta vain pieni osa on suojeltu verrattuna muihin Välimeren maihin. Sillä on merkittävä kosteikkojensuojelualue, Sabkhat al-Jabbulin suojelualue. Se on suolajärvi noin 30 km Alepposta, ja se on tärkeä monien vesilintujen kuten flamingojen turvapaikkana. Palmyran lähelle suunnitellaan Al-Talilan suojelualuetta turvaamaan alueen monimuotoisuutta.
Talous.
CIA factbookin mukaan Syyrian vuoden 2009 talouskasvu oli 5 %. Syyrian talous on pääosin valtion hallitsema. Uudistukset ovat sallineet ulkomaisten pankkien tulon Syyriaan, tosin yksityisen pankkisektorin kehitys vie vuosia. Pitkän tähtäimen talouskasvun rajoite on väestönkasvun, teollistumisen ja saastumisen aiheuttama vesipula. Kuivuus on jo aiheuttanut vakavia ongelmia maataloudelle, ja vuonna 2009 YK ohjasi maahan ruoka-apua. Syyria oli aiemmin vehnän viejä, nyt se joutuu tuomaan vehnää.
Syyrialla on maailman mittakaavassa melko vaatimattomat öljy- ja maakaasuvarat, mutta maan sijainti Välimeren itäpäässä on vahvistanut niiden merkitystä. Vuonna 2010 sen öljyvarat arvioitiin 2,5 miljardiksi barreliksi ja maakaasuvarat 8,5 biljoonaksi kuutiojalaksi. Maassa on hyvä, kotimainen öljyputkiverkosto, joka johtaa kolmeen öljysatamaan Välimerellä. Irakin kanssa käydään neuvotteluja putkien jatkamisesta sen öljyalueille. Kaasua on tuotu Egyptistä Arabian kaasuputkea pitkin vuodesta 2008. Myös Turkin kanssa on tehty sopimus kaasun tuonnista. Neuvottelut Irakin ja Iranin kanssa ovat käynnissä.
Liikenne.
Syyriassa on 104 lentokenttää, joista viidellä on yli kolmen kilometrin kiitotie. Rautatietä on 2050 km. Satamakaupunkeja ovat Baniyas, Latakia ja Tartus.
Maan sisäisessä liikenteessä linja-autot ovat yleisiä ja halpoja, ja tieverkko on hyvä. Rautatiet sen sijaan ovat päässeet huonoon kuntoon, vaikka niitä on alettu kunnostaa 2000-luvulla.
Väestöjakauma.
Syyrian virallinen ja käytetyin kieli on arabia, jota puhuu äidinkielenään arviolta 85 % maan väestöstä, mukaan lukien noin 400 000 Syyriassa asuvaa palestiinalaista. Maan pohjoisosaan keskittynyt kurdiväestö muodostaa 9 % maan väestöstä ja puhuu valtaosin kurdia. Syyrian pienet armenialais- ja turkmeenivähemmistöt puhuvat myös omia kieliään. Lisäksi noin 200 000 henkilöä, etupäässä assyrialaiskristittyjä, puhuu yhä arameaa.
Uskonnoltaan syyrialaisten enemmistö (90 %) on muslimeja. Sunnit muodostavat 74 % muslimiväestöstä, kun taas pienemmät suuntaukset (aleviitit, shiiat ja druusit) käsittävät 16 % väestöstä. Kristittyjen osuus Syyrian väestöstä on noin 10 %, ja he jakautuvat useisiin suuntauksiin ja lahkoihin. Aiemmin monituhatpäinen Syyrian juutalaisväestö on supistunut viime vuosikymmeninä nopeasti maastamuuton seurauksena, ja vuonna 2003 Syyriassa asui enää alle sata juutalaista, heistä valtaosa vanhuksia.
Syyrian valtio on virallisesti maallinen, eikä ota kantaa uskonnollisiin asioihin. Virallisesti Baath-puolue ajaa yleisarabialaista identiteettiä, mutta käytännössä etniset, uskonnolliset ja alueelliset ryhmittymät ovat tärkeitä.
Kulttuuri.
Syyrian nykyiset rajat ovat siirtomaaisäntien vetämät. Syyrialaiset identifioituvat ensisijaisesti uskonnolliseen ryhmäänsä, myös arabien valtionrajat ylittävä yhtenäisyyden tunne on vahva.
Syyrialaisten pääasiallinen hiilihydraattien lähde on vehnä. Vihanneksia, hedelmiä ja maitotuotteita syödään myös paljon. Lampaanliha on suosittua, mutta harvoilla on varaa syödä lihaa joka päivä.
Urheilu.
Syyria on osallistunut olympialaisiin säännöllisesti vuodesta 1968, ja sitä ennen kerran vuonna 1948. Maa on saavuttanut olympiamitaleja kolmessa eri urheilulajissa. Sen ensimmäinen mitalisti oli Los Angelesin 1984 olympialaisissa hopeaa saavuttanut vapaapainija Joseph Atiyeh. Maan ensimmäinen olympiavoittaja oli Atlantan 1996 olympialaisissa seitsenottelun voittanut yleisurheilija Ghada Šu’a’. Maan kolmas olympiamitalisti on Ateenan 2004 olympialaisissa pronssille yltänyt nyrkkeilijä Naser Al Shami.
Syyrian jalkapallomaajoukkue ei ole koskaan selviytynyt maailmanmestaruuskilpailujen lopputurnaukseen. Aasian mestaruuskisoihin Syyria on selviytynyt neljä kertaa (1980, 1984, 1988 ja 1996), mutta joka kerralla taival päättyi alkuotteluihin. FIFAn rankingissa lokakuussa 2010 maa oli sijalla 105. Syyriassa on 170 jalkapalloseuraa, joissa pelaa yhteensä 24 600 rekisteröityä pelaajaa.


Suomen Keskusta.
Suomen Keskusta (yleiskielessä keskusta, lyh. Kesk.,) on suomalainen poliittiseen keskustaan kuuluva puolue. Keskusta kuuluu liberaalipuolueiden kansainväliseen järjestöön Liberal Internationaliin. Se pyrkii huolehtimaan erityisesti maaseudun asioista.
Puolueen voidaan katsoa syntyneen vuonna 1906, jolloin perustettiin "Suomen Maalaisväestön Liitto" sekä "Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto", jotka yhdistyivät vuonna 1908 Maalaisliitoksi (lyh. "ML"). Vuonna 1965 nimeksi muutettiin Keskustapuolue. Nykyinen nimi "Suomen Keskusta" otettiin käyttöön vuonna 1988. Lempinimenä puolueella on sanasta "Keskustapuolue" lyhennetty "Kepu".
Suomessa oli keskustalainen pääministeri vuosina 2003–2011, jolloin toimivat Jäätteenmäen, Vanhasen I ja II sekä Kiviniemen hallitus. Keskusta oli myös tänä aikana eduskunnan suurin puolue saatuaan vuoden 2003 vaaleissa 55 paikkaa ja vuoden 2007 vaaleissa 51 paikkaa.
Vuoden 2009 vaaleissa puolueesta valittiin kolme edustajaa Euroopan parlamenttiin, jossa keskustalaiset kuuluvat Euroopan liberaalidemokraattien liiton (ELDR) ryhmään.
Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa puolue kärsi suuren tappion ja menetti 16 paikkaa saaden 35 kansanedustajaa pudoten neljänneksi suurimmaksi puolueeksi menettäen perinteisen asemansa yhtenä Suomen kolmesta suurimmasta puolueesta eduskunnassa ja kokoomuksen rinnalla.
Politiikka.
Keskusta edeltäjineen on tehnyt vuosien varrella 24 yleis- tai periaateohjelmaa. Vuodelta 1906 ovat "Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalaisen Maalaisliiton Ohjelmavaatimuksia"- ja "Suomen Maalaisväestön Liiton Ohjelma" -nimiset yleisohjelmat. Jälkimmäisestä on olemassa myös vuoden 1908 versio. Ensimmäinen "Maalaisliiton" yleisohjelma on vuodelta 1914. Tämän jälkeen Maalaisliitto laati vielä seitsemän puolueohjelmaa. "Keskustapuolueena" tehtyjä ohjelmia on kahdeksan. Nykyisellä nimellä toimiessaan "Suomen Keskusta" on laatinut viisi puolueohjelmaa, joista viimeisin on vuodelta 2006.
Tuoreimmassa puolueohjelmassa keskustan tavoitteena on olla aatepuolue ja sivistysliike, ekologinen edelläkävijä sekä rauhan ja yhteistyön rakentaja. Puolue tavoittelee sivistyksen ja kulttuurin voimalla ihmisyyttä ja vastuullista vapautta sekä yrittäjyyteen perustuvaa ehyttä yhteiskuntaa. Keskusta näkee itsensä yhteistyön ja sovinnon liikkeenä.
Santeri Alkio oli mukana perustamassa Maalaisliittoa ja kuuluu puolueen merkittävimpiin puheenjohtajiin. Alkion aateperintöön eli alkiolaisuuteen viitataan vielä uusimmassa vuoden 2006 periaateohjelmassa. Alkiolaisuus syntyi sosialismin ja kapitalismin vaihtoehdoksi korostamaan ihmisyyttä, kansanvaltaista yhteiskuntajärjestystä ja tasa-arvoa. Keskusta on oman näkemyksensä mukaan yhteiskuntaa uudistava aatteellinen yleispuolue ja kansansivistysliike.
Käytännössä Maalaisliiton politiikasta 1910-luvulla ja 1920-luvulla sekä vielä 1930-luvulla vastasi Kyösti Kallio. Suomen sisällissodan jälkeen vasemmiston tila oli heikko, mutta Maalaisliitolla oli suuria pienmaanomistukseen liittyviä ristiriitoja Kansallisen Kokoomuspuolueen kanssa, mistä seurasi lyhytaikaisia hallituksia lähinnä Edistyspuolueeseen tukeutuen. Maalaisliittoa ja Edistyspuoluetta yhdisti vuonna 1918 kysymys valtiosäännöstä, jossa molemmat olivat tasavaltalaisina liikkeinä kannattaneet väljempää suhdetta Saksaan ja saksalaisesta kuninkaasta kieltäytymistä.
Sosiaaliliberalismi.
Liberaalinen Kansanpuolue liittyi vuonna 1982 keskustan jäsenjärjestöksi, mutta erosi puolueesta jälleen vuonna 1986. Näiden kahden puolueen yhdistyessä keskusta peri Liberal Internationalin jäsenyyden ja Liberaalien taloudelliset vastuut. Keskusta on myös Euroopan liberaalidemokraattisen puolueen jäsen ja hyväksynyt sen liberaalit julistukset. Euroopan parlamentissa keskustan edustajat kuuluvat Euroopan liberaalidemokraattien liiton (ELDR) ryhmään yhdessä edustajien kanssa.
Yksi keskustan historian merkittävimmistä liberaalihankkeista oli vuoden 1999 eduskuntavaaleissa esitetty työreformi, jonka ammattiyhdistysliike epäili heikentävän voimakkaasti työehtosopimusjärjestelmää ja työntekijöiden oikeuksia. Puolueen mielestä reformi pyrki uudistamaan työmarkkinoita ja perusturvaa siten, että työn antaminen ja tekeminen olisi ollut helpompaa.
Puolue ei ole asettunut kannattamaan samaa sukupuolta olevien avioliittoja, mutta esimerkiksi puolueen entinen puheenjohtaja Mari Kiviniemi toteaa suhtautuvansa ajatukseen puoluettaan avoimemmin.
Keskusta kannattaa pakollista ruotsin kielen opetusta kouluissa.
Entinen puoluesihteeri Jarmo Korhonen ehdotti joitakin vuosia sitten perussuomalaisten ja keskustan yhdistämistä, minkä perussuomalaisten johto tyrmäsi.
Aluepolitiikka.
Keskusta kannattaa koko Suomen pitämistä asuttuna ja pitää aluepolitiikkaa tärkeänä. Kotimaisen maatalouden tukemista puolue perustelee ympäristöystävällisellä ruoantuotannolla, omavaraisuudella sekä ruoantuotantoketjun työpaikoilla. Keskusta kannattaa myös desentralisaatiota eli hajasijoittamista. Osana tätä se tukee valtion työpaikkojen hajasijoittamista pääkaupunkiseudulta muualle Suomeen. Keskusta vastustaa myös kuntien määrän voimakasta vähentämistä. ja kannattaa maakuntien aseman vahvistamista.
Jäsenet.
Keskustassa on puolueen oman ilmoituksen mukaan noin 163 000 jäsentä, joten se on jäsenmäärältään selvästi Suomen suurin puolue., vasemmistoliiton ja kristillisdemokraattien tavoin myös keskusta on viime vuosina menettänyt jäseniään. Vuonna 2010 kävi ilmi, että osa jäsenistä oli liitetty puolueeseen heidän tietämättään. Tiedotusvälineiden kerrottua asiasta keskusta arvioi jäsenrekisterissään olevan lähes 50 000 jäsentä, jotka on liitetty puolueeseen ilman asianomaisen henkilön omaa allekirjoitusta. "Valejäsenyyksien" tultua ilmi on asiasta tehty satoja valituksia.
Puoluekokousedustajista maanviljelijöiden osuus on noin kolmannes ja toimihenkilöiden noin kolmannes; seuraavaksi suurin ryhmä on eläkeläiset. Vasemmistoliiton tavoin kaksi kolmaosaa puoluekokousedustajista on miehiä ja osallistujien keski-ikä on korkea.
Kannattajakunta.
Elinkeinoelämän valtuuskunnan tutkimuksen mukaan keskustan kannattajista neljännes suhtautuhuun myönteisesti Euroopan unioniin ja puolet on EU-vastaisia. Vain kolmannes keskustalaisista pitää hyvänä sitä, että markka korvattiin eurolla.
Vaalimenestys.
Keskustapuolueen kannatus kunnittain eduskuntavaaleissa 2011. Puolueen vahvimmat kannatusalueet ovat Koillismaalla ja Pohjois-Pohjanmaan eteläosissa.
Eduskuntavaalit.
Keskusta on ollut eduskunnan suurin puolue vuosien 1929, 1948, 1962, 1991, 2003 ja 2007 eduskuntavaaleissa.
Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907 nykyisen puolueen edeltäjät saivat yhdeksän kansanedustajaa. Seuraavissa eduskuntavaaleissa kannatus kasvoi vaali toisensa jälkeen ensin hitaasti, mutta vuosina 1912 ja 1917 puolue nosti kannatustaan useilla prosenttiyksiköillä. Ennen toista maailmansotaa puolueen kannatus oli suurimmillaan 1920-luvun lopulla, minkä jälkeen kannatus laski 1930-luvulla.
Toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta aina 1960-luvun alkuun kannatus oli jälleen korkeammalla. Vuosien 1970 ja 1987 välillä puolueen ääniosuus pysyi alle 18 prosentissa. Näin alhaalla kannatus oli ollut viimeksi 1910-luvulla. Pienimmillään kannatus oli vuoden 1972 vaaleissa ollen vain 16,41 prosenttia.
Vuoden 1991 eduskuntavaaleissa keskusta sai niin sanotun veret seisauttavan vaalivoiton ja siitä tuli maan suurin puolue. Seuraavissa eduskuntavaaleissa vuonna 1995 puolueen kannatus kuitenkin laski, ja se jäi toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa keskustan kannatus jälleen nousi, mutta se ei onnistunut nousemaan SDP:n ohi suurimmaksi puolueeksi.
2000-luvun alussa keskusta onnistui kaksissa peräkkäisissä eduskuntavaaleissa (2003 ja 2007) olemaan eduskunnan suurin puolue. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun keskusta oli kaksissa peräkkäisissä vaaleissa eduskunnan suurin puolue. Eduskunnan suurimmaksi puolueeksi nousua ja sinä pysymistä seurasi kuitenkin äärimmäisen raju vaalitappio, kun vuoden 2011 vaaleissa sen paikkamäärä putosi 16 paikalla ja kannatus 15,77 prosenttiin, mikä on ollut puolueen pienin sitten vuoden vuoden 1917 vaalien.
Kunnallisvaalit.
Euroopan parlamentissa keskustalla oli pitkään neljä edustajaa. Vuonna 2009 pidetyissä vaaleissa puolue menetti yhden paikan, joten keskustalaisia europarlamentaarikkoja on nyt kolme.
Presidentinvaalit.
Keskustalaisia presidenttejä ovat olleet Lauri Kristian Relander, Kyösti Kallio sekä Urho Kekkonen. Heistä Relander valittiin ensimmäisellä yrityksellä ja Kallio toisella. Kekkonen valittiin myös toisella yrittämällä presidentiksi; tämän jälkeen hän oli ehdolla vielä kolme kertaa tullen kaikilla kerroilla valituksi. Kekkosen pitkän presidenttikauden jälkeen presidentiksi ovat puolueesta pyrkineet Johannes Virolainen, Paavo Väyrynen (kolmesti), Esko Aho ja Matti Vanhanen. SDP:n ehdokkaat ovat kuitenkin voittaneet heidät vaaleissa. Suoran kansanvaalin aikana pidetyissä presidentinvaaleissa Aho on ollut ainoa toiselle kierrokselle yltänyt Keskustan presidenttiehdokas.
Kannatusalueet.
Keskustan kannatus jää alle kymmeneen prosenttiin pääkaupunkiseudulla, Turussa, Tampereella ja Porissa sekä ruotsinkielisillä maaseutualueilla. Keski-Suomen, Pohjanmaan, Itä-Suomen ja Pohjois-Suomen maakuntakeskuksissa keskusta on viime vaaleissa ollut joko suurin puolue tai lähellä suurimman puolueen asemaa. Korkeinta puolueen kannatus on maaseutumaisissa suomenkielisissä kunnissa etenkin Pohjanmaan alueella.
Ahvenanmaalla Suomen Keskusta ei asettanut lainkaan ehdokkaita. Sen sijaan maakunnassa toimii oma Ahvenanmaan keskusta (ruots. "Åländsk Center"). Tulosten perusteella keskustan kannatus on korkeinta Pohjois-Suomessa Oulun ja Lapin vaalipiireissä. Suomen keskiosissa Pohjanmaan rannikolta itärajalle sijaitsevissa Vaasan, Keski-Suomen, Pohjois-Savon, Etelä-Savon ja Pohjois-Karjalan vaalipiireissä keskustan kannatus ylitti vuoden 2007 vaaleissa 30 prosenttia. Valtakunnallista kannatusta suurempaa keskustan kannatus oli näiden lisäksi Satakunnan ja Kymen vaalipiireissä. Tätä matalampaa kannatus oli Turun ja Tampereen sisältävissä Varsinais-Suomen ja Pirkanmaan vaalipiireissä. Alimmillaan keskustan kannatus on ollut Uudenmaan ja Helsingin vaalipiireissä.
Ennen alueluovutuksia keskustan edeltäjän Maalaisliiton kannatus oli hyvin suurta Viipurin läänin itäisessä vaalipiirissä. Siirtoväen asuttaminen aiheuttikin muutoksia monien läntisemmän Suomen kuntien poliittisiin voimasuhteisiin.
Veljespuolueet.
Näiden lisäksi myös Virossa toimii oma Viron Keskustapuolue (vir. "Eesti Keskerakond"). Alun perin vuonna 1870 perustettu ja katolisiin saksalaisiin nojannut Saksan Keskustapuolue (saks. "Zentrum") on edelleen olemassa. Se on Saksan vanhin puolue, mutta kuihtunut pienpuolueeksi sen kannattajien siirryttyä äänestämään vuonna 1945 perustettua Kristillisdemokraattista unionia.
On sanottu, että keskustan kannatus olisi harvinaisen suurta agraaritaustaiselle puolueelle. Suomessa keskustan kannatus oli alimmillaan suuren muuton ja maaseudun rajun rakennemuutoksen aikoihin, jolloin puolueen ajateltiin vähitellen menettävän kannatuksensa. Puolueen kannatus ei ole enää yhtä vahvasti sidoksissa pelkkään maatalousväestöön kuin aiempina vuosikymmeninä.
Puoluevaltuusto.
Puoluevaltuusto käyttää keskustan puoluekokoukselle kuuluvaa valtaa puoluekokouksien välisenä aikana. Puoluevaltuustossa ovat edustettuina kaikki keskustan 21 piirijärjestöä. Niiden lisäksi Keskustanaisilla, Keskustanuorilla, Keskustaopiskelijoilla, Keskustan lehtimiehillä ja puolueen eduskuntaryhmällä on omat edustajansa. Puoluevaltuustossa on yhteensä 31 jäsentä.
Puoluehallitus.
a> on ollut keskustan puheenjohtajana kesästä 2012 lähtien.
Puoluehallitus on elin, joka esittelee asiat puoluevaltuustolle. Se vastaa myös puoluekokousaloitteisiin tekemällä päätösesityksiä. Puoluehallituksen ja samalla koko puolueen puheenjohtajana on toiminut kesästä 2012 Juha Sipilä. Varapuheenjohtajina ovat Annika Saarikko, Riikka Manner ja Juha Rehula. Ennen Sipilää puolueen puheenjohtajana toimi yhden kaksivuotiskauden ajan Mari Kiviniemi, joka ei asettunut kesän 2012 puoluekokouksessa uudelleen ehdolle. Hän totesi tällä tavoin kantavansa vastuuta siitä, ettei puolue ollut päässyt nousemaan riittävän rivakasti. Eräiden arvioiden mukaan taustalla voi olla myös pettymys siihen, että Väyrynen ja Pekkarinen haastoivat hänet jo lyhyen puheenjohtajuuden jälkeen.
Puoluehallituksen työvaliokunta.
Puoluehallituksen työvaliokunta valmistelee asioita puoluehallitukselle. Työvaliokuntaan kuuluu kansanedustajia, lehtimiehiä ja puolueorganisaation henkilöitä.
Karina Jutila Tampereen yliopistosta on tehnyt väitöskirjan "Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla? Empiirinen tutkimus Suomen Keskustan sisäisestä päätöksenteosta", jossa käsitellään työvaliokunnan käytännön päätöksentekoa. Väitöskirjan mukaan
Puoluetoimisto.
Keskustan puoluetoimisto on puoluesihteerin johtama toimisto, joka vastaa yleishallinnosta, kuten suhteista alue- ja paikallistasolle sekä politiikan koordinoinnista. Timo Laaninen on toiminut puoluesihteerinä kesän 2010 puoluekokouksesta lähtien. Toimisto sijaitsi aikaisemmin Helsingissä Pursimiehenkatu 15:ssä, josta se muutti Apollonkatu 11a:han Etu-Töölöön.
Piirijärjestöt.
Edellisten piirien lisäksi on olemassa Centerns svenskspråkiga distrikt eli "Keskustan ruotsinkielinen piiri", joka toimii lähinnä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Joissakin vaalipiireissä keskustalla on useampi kuin yksi piirijärjestö; nämä asettavat eduskuntavaaliehdokkaat sopimiensa kiintiöiden mukaisesti. Esimerkiksi Hämeen vaalipiirissä Keskustalla on Kanta-Hämeen alueella toimiva Etelä-Hämeen piiri ja nimensä mukaisesti Päijät-Hämeessä toimiva Päijät-Hämeen piiri.
Autonomian aika ja ensimmäinen tasavalta.
Suomen Keskustan syntymävuotena voidaan pitää vuotta 1906, jolloin perustettiin "Suomen Maalaisväestön Liitto" ja "Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto". Nämä yhdistyivät jo vuonna 1908. Maalaisliiton ideologisena isänä pidetään nuorsuomalaisista siirtynyttä Santeri Alkiota, ja alkuaikoina puolue toimi perustuslaillisessa rintamassa nuorsuomalaisten kanssa.
Puolueen kannatus perustui aiemmin laajaan maatalous- ja maaseutuväestöön. Varhaisimmat puolueen kannatusalueet olivat Pohjanmaalla, Lapissa, Kainuussa ja Viipurin läänin itäosissa. Toisen maailmansodan jälkeen läntiseen Suomeen asutettu siirtoväki nosti Maalaisliiton suurimmaksi puolueeksi myös läntisemmän Suomen maaseudulla. Puolueen kannatus kaupungeissa oli aluksi hyvin pientä, mutta sekin alkoi kasvaa. 1970-luvulla puolueen kannatus laski, jolloin monet alkoivat pitää maaseututaustaista puoluetta hiipuvana auringonlaskun puolueena. Kannatuksen lasku on sittemmin osoittautunut tilapäiseksi.
Lauri Kristian Relander oli ensimmäinen puolueesta valittu tasavallan presidentti. Talvisodan syttyessä presidenttinä oli maalaisliittolainen Kyösti Kallio, joka nimitti ensimmäisen ja Maalaisliiton muodostaman punamultahallituksen vuonna 1937. Terveyssyistä Kallion presidenttikausi jäi kesken jo vuonna 1940.
Kekkosen aika.
Toisen maailmansodan jälkeen alkoi uuden ulkopoliittisen suuntautumisen vaihe. Maalaisliiton kansanedustaja Urho Kekkonen oli sodan jälkeen useasti pääministerinä. Vuoden 1956 presidentinvaaleissa Kekkonen, joka oli pääministerinä muun muassa luovuttanut Suomeen paenneen Viron vastarintaliikkeen jäsenen Neuvostoliittoon, sai suostuteltua KGB:n tukemaan häntä. Viisi päivää ennen valitsijamiesten kokoontumista Suomen kommunistit määrättiin äänestämään Kekkosta. Kommunistien äänillä Kekkonen yllättäen voitti vaalit pienimmällä mahdollisella marginaalilla. Kekkosen valtaa lisättiin noottikriisissä ja KGB:n vaatimuksesta Suojelupoliisi täytettiin maalaisliittolaisilla. Kekkonen kohosi neuvostoystävyyttä korostavan linjan johtohahmoksi.
Presidentin valta vahvistui lähinnä idänpolitiikan (YYA-sopimus ja ETYK) ja länsi-integraation (EFTA:n liitännäisjäsenyys ja EEC-vapaakauppasopimus) turvaamiseksi, sillä samalla ei haluttu menettää Suomen ja Neuvostoliiton välistä bilateraalikauppaa. Tämä yhdessä puoluehajaannuksen kanssa johti siihen, että presidentin voimakasta osallistumista alettiin lähinnä hänen sosiaalidemokraattisten vastustajiensa piirissä pitää ruoskaparlamentarismina. Myös oikeistosta nousi kriittisiä ääniä, kuten Tuure Junnila, Georg C. Ehrnrooth ja Kullervo Rainio, jotka muodostivat Perustuslaillisen kansanpuolueen. Toinen näkyvä vastustaja oli entinen maalaisliittolainen Veikko Vennamo.
Puolueen sisälle muodostui idänpolitiikkaa, vasemmistoyhteistyötä ja Kekkosta tukemaan miltei puolueoppositioksi niin sanottu "K-linja". Linjan sisältönä oli "mennä niin vasemmalle, että hirvittää". K-linjan edustajiin skeptisesti suhtautuneita alettiin kutsua mustaksi tusinaksi. Tällä annettiin ymmärtää, että puolueen sisällä on oikeistoryhmittymä.
Maalaisliitto käytti vuosina 1948−1958 hyvin tunnettua vaalijulistetta, jossa oli kuvattuna Raamattuun ja lakikirjaan nojaava talonpojan käsi ja teksti "Näihin nojaa Maalaisliitto".
Nimenvaihdos.
Luovutetun Karjalan siirtoväen asutustoiminnasta vastannut maa- ja metsätalousministeriön osastopäällikkö, ylijohtaja Veikko Vennamo riitaantui Kekkosen kanssa 1950-luvulla ja perusti oman puolueen, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Suomen Maaseudun Puolueena, jonka pohjalle nykyinen Perussuomalaiset on perustettu.
Puolue käytti alkuperäistä nimeään "Maalaisliitto" vuoteen 1964, jolloin sen nimeksi vaihdettiin "Keskustapuolue". Nimi muuttui muotoon "Suomen Keskusta" vuonna 1988. Ensimmäisen nimenvaihdoksen aikaan tapahtui niin sanottu suuri muutto maalta kaupunkeihin ja Ruotsiin, jolloin puolue huolestui kannattapohjansa vähenemisestä. Uudella nimellä tavoiteltiin entistä laajempaa kannatusta myös kaupungeista. Keskustapuolueen kannatus eduskuntavaaleissa vähäisimmillään oli 35 ja 36 kansanedustajaa Johannes Virolaisen puheenjohtajakauden lopulla.
Tahtopolitiikka ja kassakaappisopimus.
Vuonna 1980 Turun puoluekokouksessa keskustan puheenjohtajaksi valittiin Paavo Väyrynen, joka puoluesihteeri Seppo Kääriäisen kanssa alkoi harjoittaa niin sanottua tahtopolitiikkaa, mikä merkitsi lähinnä Kalevi Sorsan johtaman haastamista monissa kysymyksissä. Keskustapuolueen suhteellinen heikentyminen SDP:hen nähden oli osaltaan aiheutunut Urho Kekkosen sairastumisesta ja tasavallan presidentin vaihdoksesta.
Keskusta, kokoomus ja RKP solmivat ennen vuoden 1987 eduskuntavaaleja niin sanotun kassakaappisopimuksen, jonka mukaan yksikään sopimuksessa osallisista puolueista ei neuvottele hallituksen muodostamisesta ilman muita puolueita. Näin torjuttaisiin presidentti Mauno Koiviston yritykset saada oma puolueensa SDP hallitukseen. Suunnitelma tuli kuitenkin Koiviston tietoon ja hän nimitti hallituksen muodostajaksi kokoomuksen puheenjohtajan Ilkka Suomisen sijasta Harri Holkerin. Tuloksena oli porvarihallituksen sijasta Holkerin sinipunahallitus, joka oli vallassa 1987–1991. Syksyllä 1990 hallitus pyysi oppositioon joutuneen keskustan tukea säästöpäätöksille ennen vuoden 1991 eduskuntavaaleja, mistä puolue kieltäytyi.
Porvarihallitus ja oppositiokausi.
Vuoden 1991 eduskuntavaaleissa keskusta sai niin sanotun "veret seisauttavan vaalivoiton" ja nousi pitkästä aikaa suurimmaksi eduskuntapuolueeksi. Vaalituloksen pohjalta muodostettiin keskustan, kokoomuksen, RKP:n ja kristillisen liiton porvarihallitus, jonka pääministeriksi tuli keskustan Esko Aho.
Kokoomus halusi Suomen liittyvän Euroopan unioniin eli silloiselta nimeltään Euroopan yhteisöön. Keskusta suhtautui läntisen Euroopan kanssa integroitumiseen epäilevästi, mutta omaa puoluettansa länsimyönteisempi puheenjohtaja Esko Aho pyrki saamaan jäsenyyshankkeelle puolueensa tuen. EU jakoi keskustan kannattajat kahteen leiriin ja etenkin monet puolueen maaseutuäänestäjät vastustivat jäsenyyttä syksyn 1994 kansanäänestyksessä. Puolueen länsi-integraatiota vastustavan siiven kärkihahmo Paavo Väyrynen työskenteli viivästyttääkseen jäsenyysäänestystä. Hän oli myös puolueen presidenttiehdokas vuosien 1988 ja 1994 presidentinvaaleissa.
Keskustan hallitusvastuu ajoittui vaikeaan lama-aikaan, ja vuoden 1995 eduskuntavaaleissa keskusta hävisi suurimman puolueen paikan sosiaalidemokraateille. Vaalien jälkeen muodostettiin Paavo Lipposen johdolla sosiaalidemokraattien, kokoomuksen, vasemmistoliiton ja vihreiden laajapohjainen "sateenkaarihallitus".
Esko Aho esitteli kevättalvella 1996 keskustan työreformin, joka julkaistiin vuoden 1999 eduskuntavaaleihin Matti Vanhasen ja Maria-Kaisa Aulan johdolla. Työreformi sai kuitenkin negatiivisen vastaanoton. Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa keskusta jäi edelleen toiseksi suurimmaksi puolueeksi sosiaalidemokraattien kärsimistä tappioista huolimatta, ja puolueen oppositiokausi jatkui. Keskusta halusi säilyttää markan valuuttana ja olla siirtymättä euron käyttöön.
2000-luku.
Vuoden 2000 presidentinvaaleissa Esko Aho korosti kampanjassaan tavanomaista ydinperhettä ja omakotitalossa asumista turvallisessa ympäristössä turvallisena suomalaisena elämänmuotona. Aho kärsi vaalien toisella kierroksella niukan tappion sosiaalidemokraattien Tarja Haloselle ja luopui myöhemmin politiikasta.
Anneli Jäätteenmäen johdolla keskusta saavutti voiton ensin vuoden 2000 kunnallisvaaleissa ja myöhemmin vuoden 2003 eduskuntavaaleissa. Jäätteenmäestä tuli Suomen ensimmäinen naispääministeri, ja hänen johtamassaan punamultahallituksessa olivat mukana myös SDP ja RKP. Pian vaalien jälkeen Jäätteenmäki joutui kuitenkin eroamaan niin sanotun Irakgate-skandaalin vuoksi. Uudeksi pääministeriksi tuli Jäätteenmäen hallituksen puolustusministeri Matti Vanhanen.
Vuoden 2006 presidentinvaaleissa puolueen presidenttiehdokkaana ollut istuva pääministeri Vanhanen hävisi ensimmäisellä kierroksella Sauli Niinistölle, eikä puolue päässyt mukaan vaalien toiselle kierrokselle. Toisella kierroksella Niinistö hävisi istuvalle presidentille Haloselle saaden lähes täsmälleen saman kannatuksen kuin Aho kuusi vuotta aiemmin.
Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa keskusta menetti joitakin paikkoja, mutta säilytti silti asemansa suurimpana puolueena. Kertaakaan aiemmin historiassa keskusta ei ollut saavuttanut suurimman puolueen asemaa kahdesti peräkkäin. Sosiaalidemokraattien ohi toiseksi suurimmaksi puolueeksi kohosi kokoomus, joka nyt sai ensimmäisen kerran enemmän kansanedustajia kuin sosiaalidemokraatit. Matti Vanhasen II hallitus muodostettiin keskustan, kokoomuksen, vihreiden ja RKP:n varaan.
Vanhanen erosi pääministerin ja puolueen puheenjohtajan tehtävistä kesällä 2010. Tuolloin muodostettiin keskustan uuden puheenjohtajan Mari Kiviniemen hallitus, joka oli pääministeriksi siirtyneen Kiviniemen hoitamaa kunta- ja hallintoministerin salkkua lukuun ottamatta identtinen Vanhasen II hallituksen kanssa.
Vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen suomalaista politiikkaa ravistelleen vaalirahoituskohun on katsottu vieneen keskustalta uskottavuutta. Usea keskustalainen poliitikko joutui esitutkintaan liittyen lahjontarikoksiin tai jääviyteen viranhoidossa. Keskusrikospoliisi teki ratsian keskustan puoluetoimistoon toukokuussa 2010.
Vuonna 2007 puoluesihteeri Jarmo Korhonen kertoi puolueen talouden huonosta tilasta, jonka hän sanoi kääntyvän paremmaksi vuoteen 2009 mennessä. Nykyään keskustan talous on puolueen johdon mukaan ahtaalla. Lisäksi keskustan omistama Apollo-yhtiö sai syksyllä 2010 puolen miljoonan euron veromätkyt.
2010-luku.
Ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja tehtyjen gallup-kyselyiden perusteella keskusta oli SDP:n ja kokoomuksen tavoin menettänyt suosiotaan edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna. Erään valtakunnallisen gallupin mukaan keskusta ja kokoomus olivat lähes samoissa kannatuslukemissa. Vaaleissa keskusta jäi kuitenkin vasta neljänneksi suurimmaksi puolueeksi ja menetti 16 kansanedustajaa edellisiin vaaleihin verrattuna.
Euroopan parlamentin jäsenet.
Lisäksi entinen puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki istuu tällä hetkellä Euroopan parlamentissa.
Muita.
*


Siddhartha Gautama.
Siddhārtha Gautama (sanskritia; devanagari: सिद्धार्थ गौतम; pāliksi "Siddhattha Gotama") oli intialainen prinssi, josta tuli lopulta hengellinen opettaja, Buddha eli "valaistunut". Hän perusti uuden uskonnon, buddhalaisuuden. Siddhārtan elinajasta ei ole täyttä varmuutta, mutta useimmat historiantutkijat uskovat hänen syntyneen noin vuonna 563 eaa. ja kuolleen noin vuonna 483 eaa.
Elämä.
Prinssi Siddhartha. Gandhara, 2.–3. vuosisata jaa.
Tiedot Siddhārtha Gautaman elämästä perustuvat hyvin suuressa määrin buddhalaiseen traditioon, jonka historiallisesta tarkkuudesta ei aina ole takeita.
Hänen isänsä oli nykyisessä Etelä-Nepalissa sijainneen pienen Śākyan kuningaskunnan kuningas Śuddhodana (pāliksi Suddhodana) ja hänen äitinsä kuningatar Māyā. Perinteen mukaan Māyā näki unta, jossa Siddhārtha saapui hänen kohtuunsa lumivalkean norsun muodossa. Kymmenen kuukauden kuluttua unesta Siddhārta syntyi Lumbinīn kylässä, kun hänen äitinsä oli perinteen mukaisesti matkalla syntymäkotiinsa Devadahaan synnyttämään.
Māyā kuitenkin kuoli jo seitsemän päivän kuluttua Siddhārthan syntymästä. Siddhārthan äitipuoleksi ja kasvattajaksi tuli Māyān sisar, niin ikään kuningas Śuddhodanan vaimo Mahāprajāpatī (pāliksi Mahāpajāpatī). Perinteen mukaan Siddhārtrhan syntymäjuhliin osallistunut erakkotietäjä ("ṛṣi") Asita ennusti lapsesta tulevan joko suuri kuningas ("cakravartin") tai sitten suuri pyhimys ("sadhu"). Joidenkin perinteiden mukaan tämän seurauksena isä kasvatti Siddhārthan tarkasti suojattuna maailman pahuudelta.
16-vuotiaana Siddhārtha avioitui serkkunsa Yaśodharān (pāliksi Yasodharā) kanssa ja sai poikalapsen, joka sai nimekseen Rāhula. Ennen pitkää Siddhārthaa alkoi kiinnostaa, mitä palatsin ulkopuolella oli. Vastahakoisesti Siddhārthan isä antoi poikansa mennä päiväksi ulos palatsista, jotta hän voisi nähdä kaupunkinsa.
Isä kuitenkin halusi suojata poikaansa näkemästä kärsimystä. Kun Siddhārtha pääsi kaupunkiinsa, ihmisten piti olla nuoria ja terveitä. Siddhārthaa piti estää näkemästä köyhiä ja sairaita. Ihastellessaan kaupunkiaan Siddhārtha näki vanhuksen. Hän kummastui näkemästään, sillä ei ollut ikinä nähnyt vanhaa ihmistä. Siddhārtha meni kaupungin kujalle ja näki vanhuksen, sairaan, kuolleen ja askeetikon. Siddhārtha käsitti, että maailmassa on myös sairautta ja köyhyyttä.
29-vuotiaana Siddhārtha hylkäsi ylellisen elämänsä ja lähti palatsista. Ensimmäisenä Siddhārtha vaelsi etelään, Magadhan valtion (nykyisen Biharin osavaltion alueella, Intiassa) pääkaupunkiin Rājagṛhaan, jossa hän eli almuilla. Paikallisen kuningas Bimbisāran palvelijat kuitenkin tunnistivat hänet ja veivät isäntänsä luokse. Kuultuaan Siddhārthan tarinan kuningas tarjosi tälle jopa valtaistuinta, mutta Siddhārtha kieltäytyi kaikesta avusta ja jatkoi matkaansa eteenpäin.
Tämän jälkeen Siddhārtha otti itselleen gurun, saṁkhya-filosofi Āraḍa Kālāman. Varsin nopeasti Siddhārtha kuitenkin oppi kaiken mitä hänellä oli opetettavana. Huolimatta Kālāman pyynnöistä ryhtyä tämän seuraajaksi Siddhārtha kuitenkin jatkoi matkaansa eteenpäin. Seuraavaksi hän hakeutui toisen opettajan, Udraka Rāmaputran oppiin. Taas hän kuitenkin onnistui ylittämään opettajansa saavutukset. Siddhārtha ei pyynnöistä huolimatta ryhtynyt myöskään Rāmaputran seuraajaksi vaan jätti myös tämän yhteisön.
Seuraavaksi Siddhārtha vetäytyi metsissä elävien viiden erakkomunkin yhteisöön ja alkoi harjoittaa hyvin ankaraa askeesia. Yhteisön johtaja oli nimeltään Ajñāta Kauṇḍinya (pāliksi Aññāta Koṇḍañña). Siddhārthan harjoittama paasto oli niin ankaraa, että lopulta hän pyörtyi ravinnon puutteeseen. Lopulta herättyään hän kuitenkin suostui syömään vähän maitoa ja riisiä, joita hänelle tarjosi sattumalta paikalle osunut pikkutyttö lähikylästä. Tämän kokemuksen seurauksena Siddhārthan kerrotaan ymmärtäneen, ettei itsekieltäymys ole sen parempi vastaus elämän ongelmiin kuin yltäkylläisyydessä rypeminenkään. Tätä ajatusta on buddhalaisessa traditiossa korostettu tärkeänä opinkappaleena, josta käytetään nimitystä "keskitie" (sanskritiksi "madhyamā-pratipad", pāliksi "majjhimā paṭipadā").
Siddhārthan entiset toverit hylkäsivät hänet ajatellen hänen luopuneen henkisestä kilvoittelusta. Siddhārtha ei kuitenkaan antanut periksi vaan istui perinteisesti pyhänä pidetyn viikunapuun alle mietiskelemään. 49 päivää kestäneen mietiskelyn seurauksena Siddhārtha vihdoin saavutti valaistumisen, hänestä tuli "buddha" eli 'valaistunut'. Useimmiten tämän jälkeen Siddhārthasta on käytetty nimityksiä "Śākyamuni" ('Śākya-heimon viisas') tai Śākyamuni-buddha. Sūtrissa hän kutsuu itseään ja muita buddhia usein nimityksellä "Tathāgata" ('näin tullut' / 'näin mennyt').
Lopun aikaa elämässään hän opetti ihmisiä. Hän loi buddhalaisuuden ja opetti ihmisille, kuinka he voisivat valaistua. Hän tapasi hänestä eronneet askeetikot ja heistä tuli ensimmäiset buddhalaismunkit (sanskritiksi " bhikṣu", pāliksi "bhikkhu"). Buddha kuoli 80-vuotiaana Kuśinagarissa, nykyisessä Uttar Pradeshin osavaltiossa, Intiassa. Legendan mukaan hän kuoli syötyään aterian, johon oli joutunut myrkyllisiä sieniä. Hän asettui levolle kyljelleen kahden puun väliin kiviselle istuimelle eräässä lehdossa. Buddhan tehdessä kuolemaa hänen oppilaansa Ānanda kysyi, mitä tämän ruumiilleensa pitäisi tehdä. Śākyamuni kehotti munkkeja ja nunnia keskittymään henkiseen kehitykseen ja jättämään kuolleen ruumiin kunnioituksen maallikoille. Buddhan viimeiset sanat olivat "Munkit, pitäkää mielessänne, että kaikki muodostumat ovat pysymättömiä. Ahkeroikaa tarkkaavaisina!" Legendan mukaan hänen tuhkansa jaettiin ja vietiin kahdeksaan salaiseen paikkaan ympäri maailmaa.


Suomen muinaiset kuninkaat.
Suomen muinaisilla kuninkailla viitataan mielikuvaan kuninkaista, joita suomalaisilla on ajateltu olleen ennen Ruotsin vallan aikaa tai sen rinnalla. Sana "kuningas" on germaanilaina, mutta se on esiintynyt itämerensuomalaisissa kielissä jo kauan ennen 1200-luvulla tapahtunutta Ruotsin vallan alkua Suomessa. Suomen alueen rautakautisista muinaiskuninkaista on esitetty monenlaisia käsityksiä, joista osaa pidetään tieteenä ja osaa näennäistieteenä. Islantilaisiin saagateksteihin sisältyy enimmäkseen tarunomaisia tai myyttisiä mainintoja kuninkaista, jotka ehkä yhdistettiin Suomeen. Keskiajan Suomesta tunnetaan sellaisia hahmoja kuin Rapolan Kuningas ja kapinan yhteydessä kuninkaaksi julistautunut Anian Daavid.
Kuningas-sanan alkuperä.
H. G. Porthan väitti, että muinaisilla suomalaisilla ei ollut kielessään kuningasta ja ruhtinasta tarkoittavia sanoja, vaan he oppivat nämä käsitteet vasta ruotsalaisilta ja myös lainasivat kyseiset sanat näiltä. Porthan oli oikeassa siinä, että suomen sanat "kuningas" ja "ruhtinas" ovat germaanilainoja, mutta hän erehtyi väittäessään, että suomalaiset olisivat lainanneet ne myöhäisessä vaiheessa ruotsalaisilta. Suomen kielen sana ”kuningas” ja vastaavat sanat muissa itämerensuomalaisissa kielissä tulevat nimittäin jo kantagermaanisesta lainasanasta *"kuningaz", joka on saattanut lainautua jo pronssikaudella tai viimeistään varhaisella rautakaudella. Samanlainen alkuperä on myös suomen sanalla ”ruhtinas” (kantagermaanin *"druhtinaz"). On todennäköistä, että nykyisen Suomen alueella rautakautinen väestö ainakin joskus kutsui valittuja päälliköitään, asemansa perineitä mahtimiehiä tai muista syistä arvostettuja henkilöitä kuninkaiksi. Luonnollisesti 'kuningas' tarkoittaa näissä yhteyksissä varsin toisenlaista henkilöä kuin keskiajan ja uuden ajan eurooppalaisissa monarkioissa. Mikäli nykyisen Suomen alueella oli kuninkaiksi kutsuttuja johtomiehiä, he olivat ilmeisesti paikallisyhteisöjen sukujohtajia, yksittäisten verotus- tai sotaretkien päälliköitä tai yhteisten hankkeiden nokkamiehiä. Muinaispitäjiä laajemmista ja tiiviisti järjestäytyneemmistä hallintokokonaisuuksista ei toistaiseksi ole vakuuttavaa arkeologista eikä historiallista todistusaineistoa. Jotkut ovat kuitenkin arvelleet, että Suomen muinaispitäjät olisivat muodostaneet keskinäisiä liittoja.
Arkeologiset lähteet.
Luotettavien kirjallisten lähteiden puuttuessa kuva rautakautisen Suomen alueen yhteiskunnallisista oloista pitää muodostaa arkeologisten lähteiden perusteella. Arkeologit ovat olleet jokseenkin yksimielisiä siitä, että yhteiskunnallinen järjestäytyminen ja hierarkisoituminen eivät rautakaudella kehittyneet nykyisen Suomen alueella yhtä pitkälle kuin Skandinavian keskusalueilla, joilta käsin Tanskan, Norjan ja Ruotsin valtioiden alkumuodot syntyivät viimeistään viikinkiajalla. Eron uskotaan johtuneen muun muassa Suomen alueen harvasta asutuksesta, niukasta väestöpohjasta, syrjäisestä sijainnista ja maanviljelyn vaatimattomista edellytyksistä. Arvokkaiden ase- ja korulöytöjen leviäminen Lounais-Suomeen ja Etelä-Pohjanmaalle on tosin tulkittu merkiksi jonkinlaisen yläluokan muodostumisesta myös näillä alueilla roomalaiselta rautakaudelta (0–400 jaa.) lähtien. Skandinavian niemimaallakin syrjäiset alueet jäivät paikallisten eliittien johtamiksi periferioiksi valtakuntien muodostumisprosessien keskittyessä tiheimmin asutuille, yleensä eteläisille alueille.
Suomessakin on muun muassa linnavuorten ja linnavuoriketjujen perusteella esitetty tulkintoja maakunnallisten puolustusorganisaatioiden olemassaolosta ainakin Hämeessä ja Satakunnassa. Näitä teorioita on nykytutkijoista ainakin J.-P. Taavitsainen on arvostellut voimakkaasti. Osa tutkijoista kuitenkin katsoo, että ainakin Hämeen linnaketjua koskevan teorian hylkääminen on vallitsevassa tutkimustilanteessa ennenaikaista.
Jonkinlaisia päälliköitä tai paikallisia mahtimiehiä oli joka tapauksessa Suomessakin. Tämän todistavat runsaasti arvokkaita metalliesineitä sisältävät haudat, jotka ilmaantuvat löytöaineistoon jo roomalaisella rautakaudella. Varhaisena esimerkkinä mahdollisesta paikallisen ”ruhtinaan” tai ”kuninkaan” haudasta on mainittu muun muassa Laitilan Soukaisten röykkiöhauta 200-luvulta. Suurempi määrä tällaisia hautauksia tunnetaan merovingiajalta, kuten Euran Pappilanmäen sekä Isonkyrön Pukkilan ja Vähänkyrön Kaavontönkän haudat. Suomessa oli käynnissä paikallisen eliitin muodostuminen ja kehitys, joka olisi ehkä ajan myötä voinut muodostaa sinnekin yhtenäisen kuningaskunnan. Omavarainen kehitys kuitenkin keskeytyi, kun Suomen keskeisimmät asutusalueet 1200-luvun kuluessa liitettiin osaksi Ruotsin valtakuntaa. Norjalainen arkeologi Björn Myhre katsoo Suomessa olleen rautakaudella päällikkökuntia ja ”pienkuningaskuntia”.
Mahdollisia tekstilähteitä Suomen alueen kuninkaista.
Jonkinlainen tieto yhdestä Suomessa asuneesta ”kuninkaasta” saattaa löytyä "Egillin, Kalju-Grímrin pojan, saagasta", joka kirjoitettiin Islannissa noin vuosina 1230–1240. Saagassa kerrotaan kveenien käyneen kuninkaansa Faravidin johdolla sotaa karjalaisia vastaan. Saagan mukaan Faravid, jolla oli komennossaan 300 miehen sotajoukko, liittoutui norjalaisen Thorolf-päällikön kanssa. Liittolaiset tekivät sotaretken Karjalaan ja saivat suuren voiton. Saagassa mainittujen kveenien alkuperästä on esitetty monia erilaisia oletuksia: olivatko he Etelä-Pohjanmaan asukkaita, Ylä-Satakunnasta ja Hämeestä tai vaihtoehtoisesti Varsinais-Suomesta ja Ala-Satakunnasta saapuvia eränkävijöitä vai Peräpohjolan jokilaaksojen eteläsuomalaisia uudisasukkaita? ”Kvenlandissa” eli Perämeren alueella he joka tapauksessa joutuivat kosketuksiin ja ehkä selkkauksiinkin karjalaisten asuttajien ja eränkävijöiden kanssa. Faravid-nimi on muinaisnorjankielinen, mutta koska skandinaavien keskuudesta ei tunneta tällaista nimeä, se on tulkittu käännökseksi ”Kaukomielen” tai ”Kaukamoisen” kaltaisesta suomenkielisestä nimestä.
Faravid-kertomukseen ei liity sellaisia aineksia, jotka voisi tunnistaa myyttisiksi. Ei-myyttisetkin saagat ovat pikemminkin oman aikansa kaunokirjallisuutta kuin historiallisia dokumentteja, mutta niillä voi olla jonkinlainen yhteys historiallisiin tapahtumiin. Monien tutkijoiden mukaan on mahdollista, että Faravid todella oli miesjoukkoa tai sotaretkeä johtanut päällikkö Suomessa. Saagakuvauksessa Faravid sijoitetaan 800-luvulle ajoittuvaan yhteyteen, mutta Kyösti Julkun ja Mikko Hämeen mukaan tällainen ajankohta on saagassa mainittua karjalaisten hyökkäystä ajatellen liian varhainen. Todennäköisempi vaihtoehto Faravidin elinvuosisadaksi olisi heidän mielestään 1100-luku.
Arabialainen maantieteilijä al-Idrisi mainitsee 1100-luvun keskivaiheilla ”kuninkaan” "Fymark"-nimisestä maasta. "Fymark" saattaa tarkoittaa (Varsinais)-Suomea, Ruijaa (Finnmark) tai molempia. Idrisin mukaan Fymarkin kuninkaalla oli omistuksia Jäämeren suunnalla. Jalmari Jaakkolan otaksuman mukaan tämä viittaisi Ylä-Satakunnasta (Pirkanmaalta) lähtevien eränkävijöiden omistamiin erämaihin pohjoisessa.
Esihistorialliset kuninkaat tarunomaisissa lähteissä.
Saagoissa mainitaan myös muita, Faravidia tarunomaisempia hahmoja, joista osaa kutsutaan kuninkaiksi ja jotka eräissä tulkinnoissa on yhdistetty Suomeen.
Taru Fornjótrin suvusta.
Tunnetuimpia näistä ”kuninkaista” ovat niin sanotun Fornjótrin suvun jäsenet. Fornjótrin sukua kuvataan "Orkneylaisten saagassa", joka on Orkneysaarten jaarlien tarina. Saagan alussa on kolme kappaletta, jotka tavallisesti tunnetaan nimellä "Fundinn Noregr" eli "Löydetty Norja". Teoksen kirjoitti otaksuttavasti Snorri Sturluson vuoden 1220 tienoilla. Fornjótr mainitaan kuninkaaksi, joka hallitsi "Gothlandia, jota nykyisin kutsutaan Finnlandiksi ja Kvenlandiksi".
Teksti jatkuu kuvauksena Fornjótrin jälkeläisistä. Luettelossa ovat nimet Hlér eli Aegi, Logi, Kári, Frosta, Snaer Vanha ja Thorri. Thorrin pojat Nórr ja Górr lähtevät etsimään kadonnutta Goi-siskoaan - Nórr maitse, Górr taas meritse. Nórr matkustaa länteen, taistelee voitokkaasti lappalaisia ("lappir") vastaan, ylittää Kölivuoret ja perustaa itsensä mukaan nimetyn Norjan. Historiallinen kuningas Harald Kaunotukka olisi näiden myyttisten genealogioiden mukaan Nórrin etäinen jälkeläinen.
Fornjótrin suvun mytologinen tausta.
"Ynglingatal"-runossa, joka on ajoitettu 800-luvun lopulle ja on siten "Fundinn Noregr" -tekstiä vanhempi ja alkuperäisempi lähde, tulesta käytetään nimitystä "Fornjótrin poika". 1200-luvun alkuun ajoittuvassa "Skáldskaparmál"-tekstissä tuulta nimitetään "Fornjótrin pojaksi", "Aegin veljeksi" ja "tulen veljeksi". "Skáldskaparmál" yhdistää Fornjótrin pojat ja tuulen myös mainitessaan Fornjótrin poikien puhaltaman lumipyryn.
Samanlaisen kuvan antaa teksti nimeltä "Hversu Noregr byggdist" eli "Kuinka Norja perustettiin". Se sisältyy "Olavi Tryggvanpojan saagan" johdantona islantilaiseen Flateyn käsikirjoitukseen ("Flateyjarbok"). Tässä tekstissä todetaan, että Fornjótrin pojista Aegi hallitsi merta, Kári tuulta ja Logi tulta. Fornjótria ei tässä lähteessä kutsuta kuninkaaksi, mutta hänen jälkeläistään Snaer Vanhaa nimitetään "Gothlandia, Finnlandia ja Kvenlandia" hallinneeksi kuninkaaksi. "Gylfaginning"-tekstissä Logi esiintyy tulen henkilöitymänä. Aegi eli Hlér mainitaan useissa eri lähteissä meressä tai meren rannalla asuvana jättiläisenä.
Fornjótrin poikia pidetään kolmen klassisen alkuaineen henkilöityminä: Logi on tuli, Kári on tuuli (=ilma) ja Aegi eli Hlér on meri (=vesi). Heidän isänsä Fornjótr lienee maan elementin henkilöitymä. Akateemisen historiantutkimuksen mukaan näillä myyttihahmoilla ei ole mitään yhteyttä todellisuudessa eläneisiin henkilöihin.
Fornjótrin seuraavat jälkeläiset yhdistyvät nimiensä perusteella talveen. Frosta tarkoittaa pakkasta ja Snaer lunta. Thorri tarkoittaa ensimmäistä sydäntalven jälkeistä kuukautta (viikinkiajan kalenterissa tammikuun puolivälistä helmikuun puoliväliin), Gói taas seuraavaa kuukautta. "Hversu Noregr byggdist" mainitsee vielä sellaisia talveen viittaavan nimen omaavia Fornjótrin sukuun liittyviä hahmoja kuin Jökull (=jäätikkö), Drifa (=lumipyry) jne.
Joissakin "Skáldskaparmálin" käsikirjoitusversioissa on erikseen jättiläisten luettelo, johon Fornjótr sisältyy. "Bardr Lumitunturinharjun saaga" sanoo Fornjótrin jälkeläisten olleen "jättiläissukua". Myyttitutkijoiden mukaan on erittäin todennäköistä, että Fornjótrin sukuun liittyvät hahmot ovat alun perin olleet skandinaavisen mytologian jättiläisiä. Myyteissä jättiläiset yhdistettiin Fornjótrin jälkeläisten tavoin talveen, pakkaseen ja muihin luonnonvoimiin. Fornjótrin nimi saattaa tarkoittaa "muinaista jättiläistä" (toisten tulkintojen mukaan "muinaista juuttia", "muinaista kanta-asukasta" tai "muinaista hävittäjää").
Tieteellisen käsityksen mukaan Nórr on johdettu Norjan nimestä eikä päinvastoin: Norjan nimen uskotaan tarkoittavan "pohjoista tietä".
Myyttitutkija Bruce Lincolnin strukturalistisen tulkinnan mukaan Fornjótrin suku on sommiteltu joukosta käsitteellisiä vastakkaispareja: maa ja ilma, meri ja tuli, lumi ja pakkanen, tammikuu ja helmikuu, merellinen viikinkielämä (Górr) ja talonpoikainen elämä (Nórr). Margaret Clunies Ross puolestaan arvelee, että kuvaus jättiläisten perustamasta Norjasta saattaa olla mikrokosminen versio luomismyytistä, jossa maailma luotiin Ymir-jättiläisen ruumiista.
Martti Linna on halunnut verrata Fornjótrin sukua suomalaisen mytologian olentoihin. Hänen mukaansa Fornjótr olisi sama hahmo kuin Iku-Turso, Kári Ilmarinen, Aegi Väinämöinen (Väinämöisen on arveltu olleen alkuaan veteen liittyvä jumalolento) ja niin edelleen.
Ruotsin kuninkaiden finnipuolisot "Ynglinga-saagassa".
"Ynglinga-saagassa" Snorri Sturluson kirjoittaa Ruotsin hallitsijoiden avioliitoista ja sodista Finnlandin asukkaiden kanssa. Saagassa mainitaan Ruotsin kuningas Vanlande, joka lähti talveksi Finnlandiin Snaer Vanhan luokse. Snaer Vanha on toisen tekstin, "Hversu Noregr byggdistin", mukaan "Gothlandin (=Jättiläisten maan?), Finnlandin ja Kvenlandin kuningas". Vanlande nai Finnlandissa Snaerin tyttären Drífan (="lumipyry"), jonka hän kuitenkin jättää keväällä palaten takaisin Uppsalaan. Tästä syystä Drifa myöhemmin tapattaa Vanlanden. Tämä kertomus lienee vanha kuolema- ja hedelmällisyysmyytti, jonka Snorri Sturluson on pukenut historiallisen tarun muotoon.
Vanlanden poika Visbur nai Aude Rikkaan tyttären, mutta jättää myös hänet. Audentytär palaa takaisin isänsä luokse mukanaan liitostaan syntyneet pojat Gisla ja Ondur. "Ynglinga-saagankin" kertomukset lienevät pääasiassa myyttisiä tai fiktiivisiä. Snorri Sturlusonin kirjoituksissa "finnit" tarkoittavat pikemminkin saamelaisia kuin suomalaisia. Täten myös Finnland-nimen merkityksestä on eri tulkintoja, vaikka se onkin usein käännetty Suomeksi.
Norjalaisen Gro Steinslandin mukaan eräiden skandinaavisten hallisijasukujen alkuperä johdettiin jumalan ja jättiläisnaisen pyhästä avioliitosta ("hieros gamos"). Tällaisia pareja olivat Freyr ja Gerd (Ynglinga-suvun kantavanhemmat) sekä Odin ja Skade (Laden jaarlisuvun kantavanhemmat). Jättiläiset rinnastuivat finneihin (=saamelaisiin), koska molemmat edustivat vierautta ja toiseutta – jättiläiset kosmisella ja finnit maanpäällisellä tasolla. Tarinat avioliitoista viikinkikuninkaiden ja salaperäisten finninaisten välillä näyttävät siis pohjautuvan kuninkaanvallan alkuperästä kertovaan myyttiin. Tällaiset alkuperämyytit ovat ehkä syynä siihenkin, että Norjan myyttinen perustaja Nórr kuvattiin "muinaisjätti" Fornjótrin jälkeläiseksi, ja että Fornjótrin suku yhdistettiin "Finnlandiin".
Muita finnikuninkaita skandinaavisessa kirjallisuudessa.
Muinaisnorjankielisten lähteiden mukaan Norjan kuninkaan Harald Kaunotukan vaimo olisi ollut "finnikuningas" Svåsen tytär Snöfrid. Harald Kaunotukka on historiallinen hahmo, mutta Snöfridin todenperäisyyteen suhtaudutaan epäillen. Haraldin ja Snöfridin poika Sigurd olisi ollut myöhemmän kuningas Harald Ankaran esi-isä. Snöfrid-hahmo on melko varmasti saamelainen.
Eräissä muissakin muinaisnorjankielisissä lähteissä esiintyy käsite "finnien kuningas". Esimerkiksi eddarunossa "Völundrin laulu" myyttinen Völundr-seppä mainitaan sekä finnikuninkaan pojaksi että haltijoiden kuninkaaksi. Saamelaisia on asunut Suomen ohella myös Skandinaviassa, Itä-Karjalassa ja Kuolan niemimaalla.
Widsithin Caelic.
Yksi lakoninen maininta Suomeen yhdistetystä kuninkaasta löytyy myös skandinaavisen kirjallisuuden ulkopuolelta. Muinaisenglantilaisessa "Widsith"-runoelmassa todetaan, että "Caesar hallitsi kreikkalaisia ja Caelic finnejä". Tässäkään yhteydessä ei kuitenkaan voida varmuudella sanoa, viittasiko finnit-nimi ("Finnas") saamelaisten vai suomalaisten esivanhempiin. Myöskään Caelicin hahmosta tai todenperäisyydestä ei tiedetä mitään varmaa. Nimen samankaltaisuuden perusteella Caelic on joskus samaistettu suomalais-virolaisen mytologian Kalevaan, mutta tulkinta on varsin epävarma.
Vaihtoehtoinen historiantulkinta ja sen arvostelu.
Vuonna 1988 Martti Linna esitti saagoihin perustuvan hypoteesin, jonka mukaan Fornjótr-tarusto oli rinnasteinen Ynglinga-saagalle ja että se 1200-luvulla Ynglinga-saagan tapaan miellettiin historialliseksi. Fornjótr olisi 1200-luvun käsitysten mukaan elänyt 500-luvulla jaa. ja hallinnut noiden käsitysten mukaan voimakasta Suomen alueella sijainnutta kuningaskuntaa. Linna arveli, että 1200-luvun käsitys Fornjótrin "jättiläissuvusta" olisi saattanut johtua pitkäkasvuisista alemannilaisista maahanmuuttajista, joita hänen mukaansa siirtyi Lounais-Suomeen 500-luvulla. Edelleen Linna piti mahdollisena, että kuvauksella Nórr-kuninkaan sotaretkistä ja Norjan perustamisesta olisi jonkinlainen historiallinen tausta. Lisäksi Linna julkaisi teoksessaan kirjallisuushistoriallisen kaavion siitä, miten 1200-luvun saagojen kirjoittajat olivat kytkeneet Fornjotr-taruston saagoissaan yhteen
Linnan teoria ei saanut tutkijoiden kannatusta. Mikko Häme todisteli kriittisessä kommentissaan Fornjótrin olevan kuvitteellinen hahmo. Arkeologi Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander puolestaan huomautti, ettei kuningaskunnan olemassaolosta tai germaanisesta maahanmuutosta ole mitään arkeologisia todisteita. Hän katsoi Suomessa olleen "päälliköitä" Lehtosalo-Hilander tosin toteaa: "Täydellisellä varmuudella Martti Linnan teorioita ei voi torjua." Lehtosalo-Hilander katsoo, että asia saattaa ratketa toistaiseksi vain vähän tutkitun Euran Pappilanmäen lisäkaivauksilla." Sittemmin Martti Linna on itsekin todennut Fornjótrin olevan mytologinen hahmo.
Harrastelijatutkijoiden arvostelu tiedeyhteisöä kohtaan.
Jotkut vaihtoehtoisen historiantulkinnan kannattajat ovat syyttäneet tiedeyhteisöä "ruotsinmielisyydestä". Heidän mielestään tieteellisessä tutkimuksessa ja koulukirjoissa esiintyvä käsitys Suomen rautakautisten yhteiskuntien primitiivisyydestä on omaksuttu, jotta voitaisiin väittää ruotsalaisten tuoneen Suomeen sivistyksen. Oppi- ja aatehistoriallisen tutkimuksen mukaan Suomen esi- ja varhaishistoriaan kohdistunutta tutkimusta on kuitenkin leimannut pikemminkin voimakas fennomaaninen ja suomalaiskansallinen pohjavire.
Äärimmillään vaihtoehtohistorian kannattajat esittävät, että ruotsalaiset ja suomenruotsalaiset ovat tietoisesti vääristelleet koko Suomen historiaa Ruotsin vallan alusta saakka. Toisaalta heidän lähteinään käyttämänsä Suomen muinaisesta kuningashuoneesta kirjoittaneet historiankirjoittajat, kuten Johannes Messenius, olivat yleensä ruotsalaisia. 1600-luvun suurvaltaa rakentava ruotsalainen historiankirjoitus ei halusi suurennella ja liioitella koko valtakunnan, myös sen itäosien muinaishistoriaa eikä vähätellä sitä.
Vaihtoehtoisen tulkinnan lähteet tieteellisen tutkimuksen kannalta.
Muinaisnorjankielisen kirjallisuuden käyttö lähteenä on vaikeaa, koska mytologiat, fiktiot ja historialliset faktat sekoittuvat siinä toisiinsa. Yleisesti ottaen näyttää kuitenkin siltä, että niukat Suomea koskeviksi tulkitut tiedot saagoissa pohjautuvat usein myytteihin tai kaunokirjallisiin konventioihin. Kyseessä oleva kirjallinen materiaali on peräisin Norjasta ja Islannista, joissa Suomen aluetta koskeva tieto on ollut vähäisempää kuin Ruotsissa. John Lindow'n mukaan "finneihin" sekä Kvenlandin ja Bjarmalandin kaltaisiin itäisiin alueisiin yhdistetyt mystiset tai taikavoimaiset hahmot saattavat olla heijastusta skandinaavisen kulttuurin tavasta assosioida etnisen toiseuden edustajiin mahtavia maagisia voimia. Saagojen kirjoittamisen aikoihin tätä ajattelua ruokki se, että kristinusko erotti skandinaavit šamaanikulttuuria ylläpitävistä saamelaisista.
Lähdekriittisiä ongelmia liittyy myös muihin varhaisiin kirjallisiin lähteisiin, joiden on tulkittu kertovan Suomen kuninkaista. Esimerkiksi al-Idrisin kuvaus Pohjois-Euroopasta on sekavahko ja sisältää ilmeisiä väärinkäsityksiä.
1600- ja 1700-luvun kuvaukset kristinuskoa edeltävästä menneisyydestä puolestaan olivat aivan mielikuvituksellisia, eikä niille voi antaa juurikaan todistusarvoa sen enempää Suomen kuin muidenkaan pohjoismaiden osalta.
Kuningas-sanan käyttö historiallisella ajalla.
Vanhassa talonpoikaiskulttuurissa kuningas saattoi tarkoittaa ketä tahansa johtavassa asemassa olevaa. Vuonna 1340 julistettiin 25 Sääksmäen talonpoikaa kirkonkiroukseen, koska he eivät olleet maksaneet veroa. Näistä talonpojista on säilynyt luettelo, jossa mainitaan henkilö nimeltä "Cuningas de Rapalum" eli Rapolan Kuningas. Nimi viittaa Rapolan kylään, jonka lähellä sijaitsee Rapolan linnavuori, Suomen suurin rautakautinen tai keskiaikainen mäkilinna. Jotkut ovat spekuloineet, että linnavuori ehkä oli kapinoivien talonpoikien käytössä ja että sille oli määrätty päällikkö eli "kuningas".
Kuningas tunnetaan useissa keskiaikaisissa yhteyksissä henkilö- tai kutsumanimenä, joten se hyvin todennäköisesti oli tässäkin tapauksessa sellainen eikä arvonimi. Aivan mahdotonta ei liene sekään, että "Kuningas" oli mahtailevan tai arvonsa tuntevan henkilön lempi- tai pilkkanimi, joka väärinkäsityksen vuoksi kirjattiin pannaanjulistusbullaan. Todennäköisesti nimi on kuitenkin viitannut paikalliseen mahtimieheen, suurtalon isäntään. Georg Haggrénin mukaan Rapolan Kuningas oli muiden pannaan julistettujen sääksmäkeläisten tavoin luultavasti lautamies, yksi pitäjän arvostetuista luottamusmiehistä.
Satakuntalainen suurtalonpoika David julistautui kapinan yhteydessä "talonpoikien kuninkaaksi" vuonna 1438. Myös Keski-Euroopan myöhäiskeskiaikaisten kapinoiden johtajia kutsuttiin joskus kuninkaiksi, ilman että kyseessä olisi ollut varsinaisesti vaatimus monarkistisesta kuninkuudesta.
Sellaisten vielä 1800- ja 1900-luvuillakin käytettyjen yhdyssanojen kuin "nuottakuningas" tai "huuhtakuningas" osana kuningas-termi on viitannut talonpoikaisten työyhteisöjen valittuihin työnjohtajiin.


Simo.
Simo on Suomen kunta, joka sijaitsee Lapin maakunnan lounaisosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on merialuetta ja  km2 on sisävesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Simon läpi virtaa Simojoki. Simoa lähimmät kaupungit ovat Kemi, Tornio, Haaparanta ja Oulu. Naapurikuntia ovat Ii, Kemi, Keminmaa, Ranua ja Tervola.
Vaikka kunta kuuluukin Kemi–Tornion seutukuntaan, se on poikkeuksellisesti liittynyt osakkaaksi myös Oulunkaaren seutukuntaan sosiaali- ja terveystoimen osalta.
Simossa on maalaismaisemaa, ja keskustan suunnittelussakin on pyritty korostamaan luonnonläheisyyttä. Simo koostuu monista pienistä, mutta elinvoimaisista kyläyhteisöistä. Simon nähtävyyksiin kuuluvat muun muassa myöhempää empiretyyliä edustava, vuonna 1846 valmistunut Simon kirkko sekä jääkäreiden etappireitistä ja vuoden 1916 Simon kahakasta muistuttava jääkärikämppä patsaineen.
Maantiede.
Yleiseltä pinnanmuodostukseltaan Simo on suurimmaksi osaksi lakeutta, jonka kohoumat, kunnaat, nousevat 5–10 metrin korkeudelle ympäristöstään. Maanpinta kohoaa rannikolta hitaasti ja tasaisesti kohti saavuttaen sadan metrin korkeuden Simojoen liepeillä Ranuan rajan tuntumassa ja lähes 150 metrin korkeuden uloinna pohjoisessa.
Simo on varsin vähävetinen alue. Vesistöjen osuus on noin 2 % pinta-alasta, kun se keskimäärin koko maassa on 9 %. Pitäjän läpi virtaa Ranuan Simojärvestä alkava Simojoki, jonka pituus on noin 178 km. Simojokeen laskee pohjoisesta useita sivujokia. Merkittävimmät ovat Iso-Tainijoki, Kuivasjoki, Simoskanoja ja Martimojärvestä alkava Martimo-oja. Luoteisreunalla, Kivalon vaarajonolta purkaa vetensä Perämereen Viantienjoki.
Simon rannikkoviiva on varsin mutkikas. Pienet lahdet ja niemet vuorottelevat kautta koko rannikon. Huomattavimmat niemet ovat Simoniemi, Karsikkoniemi sekä niiden väliin jäävä Ykskuusi. Simon edustalla on runsaasti saaria, yli 50. Suurimmat saaret ovat Tiuranen ja Montaja. Ulkosaarista huomattavin, Tiurasenkruuni, sijaitsee 15 kilometrin päässä rannikolta.
Simon kasvillisuus on vaihtelevan luonnon takia verrattain monipuolista ja lajimäärä on pohjoisen asemaan nähden suuri. Metsän peitossa lähes puolet kunnan alueesta. Lehtojen osuus on suurempi kuin keskimäärin Pohjois-Suomessa. Runkauksen luonnonpuisto sijaitsee osittain Simon alueella.
Saaria Simon edustalla.
Haahka, Halttari, Harvakari, Härkäletto, Junkiletto, Koivuluoto, Korkiakari, Kuralanletto, Laitakari, Lammasletto, Leipäre, Leipäreenkrunni, Lissabon, Louekari, Montaja, Munakari, Möyly, Oravainen, Paavonletto, Palokarinletto, Paskaletto, Pensasletot, Peurankallio, Pihlajakari, Pikku-Leipäre, Pirttisaari, Rajaletto, Saapaskari, Selkäkari, Selkäkarinmatala, Tiuranen, Tiurasenkalla (Korkiankalla), Tiurasenkrunni, Tynttyrit, Vatunki, Ykskivi, Ööperit.
Talous.
Simo on maa- ja metsätalousvaltainen kunta, jossa ei ole teollisuutta. Simossa on laajoja turvetuotantoalueita.
Simo oli aiemmin mukana kuudennen ydinvoimalan rakentamismahdollisuuksia selvittäneen Fennovoima Oy:n tutkimuksissa yhtenä mahdollisena ydinvoimalan rakentamispaikkana. Alun perin kymmenen kiinnostusta osoittaneen paikkakunnan joukosta ympäristövaikutusten arviointimenettelyyn pääsivät Simon lisäksi Pyhäjoki ja Ruotsinpyhtää. Mahdollisia rakennuspaikoiksi Simossa esitettiin Karsikkoa ja sen edustalla sijaitsevaa Laitakaria sekä aiemmin myös Montajan ja Tiurasen saaria rannikon edustalla. Fennovoima ilmoitti lokakuussa 2011, että ydinvoimala rakennetaan Pyhäjoelle.
Liikenne.
Matkustajajunat eivät pysähdy Simon rautatieasemalla. Lähin henkilöliikenteen käytössä oleva asema on Kemin rautatieasema noin 25 kilometrin päässä pohjoisessa. Kemi-Tornion lentoasemalle on matkaa 30 kilometriä. Simon ohi kulkee valtatie 4 (E75). Lähimmät tärkeät kauppasatamat ovat Kemissä ja Torniossa.
Väestö.
Simon asukasluku on viime vuosina vähentynyt hitaasti, mutta tasaisesti. Vuoden 1999 tilaston mukaan Simossa oli eniten 15–64-vuotiaita (65,8 %) ja vähiten yli 85-vuotiaita (1,5 %). Työttömyysaste vuonna 2006 oli 12,9 %, kun se koko Lapin läänissä oli 18,3 %.
Kylät ja alueet.
Alaniemi, Asemakylä, Hamari, Karisuvanto, Maksniemi, Matala, Onkalonperä, Pömiö, Simonkylä (Filpus), Simoniemi (kirkonkylä), Soikko, Tainijoki, Taininiemi, Viantie, Ylikärppä.
Oppilaitokset.
Simossa on peruskoulu ja lukio. Lisäksi Simossa toimii Ammattiopisto Lappian kalatalouden koulutusyksikkö. Lähin yliopisto on Oulussa.


Sosiologia.
Sosiologia on yhteisöllisiä ryhmiä ja yhteiskuntia tutkiva tieteenala.
Sosiologiaa sanotaan refleksiiviseksi tieteeksi. Refleksiivisyys tarkoittaa sitä, että sosiologien on myös pohdittava tutkimustensa yhteiskunnallisia seurauksia sekä omaa rooliaan tulkintojen tekijöinä. Osa sosiologian refleksiivisyyspohdintaa on keskustelu sosiologian tiedeluonteesta, esimerkiksi Michael Burawoyn erottelusta professionaaliseen sosiologiaan, yhteiskuntaa palvelevaan sosiologiaan (policy sociology), kriittiseen sosiologiaan ja julkiseen sosiologiaan.
Filosofia.
Yhteiskuntateoria tai yleinen teoria ovat sosiologian alueita, jotka ovat luonteenomaisesti lähimpänä filosofiaa. Toisaalta tieteenfilosofiset ja metodologiset kysymykset ovat läsnä kaikessa sosiologiassa, ja sosiologiset paradigmakiistat ovat luonteeltaan tieteenfilosofisia. Sosiologiassa on myös vahva fenomenologiseen filosofiaan pohjautuva juonne, jonka edustajia ovat esimerkiksi Edmund Husserlin ajatuksia kehitellyt Alfred Schütz sekä vaikutusvaltaisen tiedonsosiologisen ohjelman käynnistäneet Peter Berger ja Thomas Luckmann.
Biologia ja luonnontieteet.
Luonnontieteistä biologialla on sosiologian kanssa selkeitä liitoskohtia. Ihmisen hermoston ja aivojen toimintaa tutkiva neurotiede on tässä avainasemassa. Eläinten käyttäytymisestä tehtyjä johtopäätöksiä ihmisten käytöksestä kutsutaan sosiobiologiaksi. Tätä termiä käytti ensimäisenä hyönteistutkija E. O. Wilson, joka tutki hyönteisten laumakäyttäytymistä. Kun biologiseen selittämiseen otetaan evoluutionäkökulma, puhutaan usein evoluutiopsykologiasta. Suomessa tunnetuin evoluutiosta kiinnostunut sosiologi lienee ollut Edvard Westermarck.
Taloustieteet.
Kun taloustiede tutkii yhteiskuntia kansantalouden näkökulmasta (makrotaloustiede) ja yksilöitä rahallisia hyötyjä kalkyloivina kuluttajina (mikrotaloustiede, rationaalisen valinnan teoria), sosiologit keskittyvät lähinnä muihin motiiveihin ja toimintaan vaikuttaviin tekijöihin, kuten sosiaalisiin normeihin. Sekä nykyaikaisen taloustieteen että sosiologian monien muiden yhteiskuntatieteiden joukossa voidaan katsoa olevan esimerkiksi Adam Smithin ja Karl Marxin edustaman poliittisen taloustieteen perillisiä.
Historia.
Vaikka historiantutkijat tutkivat pääasiassa menneitä tapahtumia ja sosiologit useimmiten keskittyvät oman aikansa yhteiskuntaan, nämä näkökulmat risteävät molemmissa tieteissä. Hieman tarkemman rajan näiden välille tekee yleinen orientaatio tutkimuskohteeseen, ihmisyhteiskuntaan. Historiatiede on kiinnostunut todenmukaisesti kuvaamaan tapahtuneita asioita, kun taas sosiologi on historiaa tutkiessaan kiinnostunut yleisistä kehityskuluista, säännönmukaisuuksista ja teoretisoinneista. Tätä eroa on kuvattu nimittämällä sosiologiaa nomoteettiseksi tieteeksi, kun taas historia on idiografinen tiede.
Sosiologian synty ja historia.
Positivismin perustajana tunnettu Auguste Comte (1798–1857) oli ensimmäinen, joka käytti ilmaisua "sosiologia" (vuonna 1838). Sana muodostuu latinan kielen sanoista "socius" (kumppani) ja "logia" (oppi). Hän käytti uudesta tieteestään nimitystä ”physique sociale”. Tällä Comte halusi korostaa, että hänen esikuvanaan oli erityisesti fysiikka joka tunnettiin ajan edistyneimpänä tieteenä.
Sosiologian nousu alkoi Yhdysvalloista. Ensimmäiset sosiologian luennot järjestettiin Kansasin yliopistossa vuonna 1890. Kahta vuotta myöhemmin perustettiin ensimmäinen pelkästään sosiologian tutkimiseen erikoistunut laitos Chicagon yliopistoon.
Eurooppalaisen sosiologian isänä pidetään ranskalaista Émile Durkheimia, joka perusti ensimmäisen eurooppalaisen sosiologian laitoksen Bordeaux'n yliopistoon vuonna 1895.
Sosiologian klassikoita.
Sosiologiassa klassikolla tarkoitetaan teoreetikkoa, jonka työllä on ollut vahva vaikutus koko sosiologiaan tutkimusalana. Vaikka se, ketä milloinkin pidetään klassikkona, vaihtelee jossain määrin aikakaudesta riippuen, on alalle jo sen lyhyen historian aikana ehtinyt muodostua klassikoita.
Monelle sosiologian klassikolle on tavallista, etteivät he luonnehtineet itseään varsinaisesti sosiologeiksi. Heille oli tyypillistä monialainen, yhteiskuntaa useasta eri suunnasta tarkkaileva päättely.
Sosiologian kehityksen kannalta kenties merkittävimpiä teoreetikkoja ovat olleet Émile Durkheim, Karl Marx, Ferdinand Tönnies, Vilfredo Pareto, Max Weber ja Georg Simmel. Monet heistä eivät muodostaneet tietoisesti sosiologista oppia, mutta myöhemmin heidät on luettu nimenomaan sosiologian edustajiksi.
Pikkuklassikoita.
Pikkuklassikoiksi on kutsuttu sosiologeja, jotka ovat tarjonneet sosiologialle yhden tai muutamia yksittäisiä teorioita, käsitteitä tai kirjoja. Joitakin heistä saatetaan pitää myös varsinaisina klassikkoina.
Sosiologian tutkimusmenetelmiä.
Sosiologinen tutkimus jakaantuu kolmeen portaaseen: teoriaan, aineistoon ja menetelmään. Valittua teoriaa sovelletaan tutkijan keräämään aineistoon käyttäen jotakin tiettyä tutkimusmenetelmää.
Sosiologian, kuten lähes kaikkien yhteiskuntatieteiden tutkimusmenetelmät voidaan jakaa karkeasti ottaen kahtia kvalitatiivisiin eli laadullisiin ja kvantitatiivisiin eli määrällisiin tutkimusmenetelmiin.
Kvalitatiiviset tutkimusmenetelmät soveltuvat ennen kaikkea yksittäisten tapausten ja erityisten tapausryhmien kartoittamiseen. Tyypillisiä laadullisia tutkimusmenetelmiä ovat esimerkiksi erilaiset haastattelut ja diskurssi- ja retoriikka-analyysit. Näiden tutkimusten avaulla voidaan tosin löytää myös ilmiöitä, joiden avulla on mahdollisuus selittää ihmissosiaalisuuden laajempia kulttuurisia malleja, eräänlaisia kulttuurisia itsesäänselvyyksiä.
Kvantitatiiviset tutkimusmenetelmät sopivat laaja-alaisiin ja suuria ryhmiä tai kokonaisia yhteiskuntia kartoittaviin tutkimuksiin, mutta yksittäistapauksista niiden avulla ei välttämättä saada kovin kattavaa tietoa. Tyypillisiä kvantitatiivisia menetelmiä ovat esimerkiksi survey-tutkimukset. Kvantitatiivisten tutkimusmenetelmien selkärankana toimivat usein matemaattiset ja tilastolliset mallit.
Sosiologia Suomessa.
Sosiologiaa opetetaan Suomessa monessa yliopistossa. Helsingin yliopistossa, Joensuun yliopistossa, Jyväskylän yliopistossa, Kuopion yliopistossa, Lapin yliopistossa, Tampereen yliopistossa, Turun yliopistossa ja Åbo Akademissa voi suorittaa maisterin tutkinnon sosiologia pääaineena.
Suomalaisista sosiologian historian merkkihahmoja on Edward Westermarck (1862–1939), jota voidaan myös pitää suomalaisen antropologian isänä. Hänen mukaansa on myös nimetty suomalaisten sosiologien kansallinen tiedeseura, The Westermarck Society, joka julkaisee Sosiologia-lehteä. Tunnettuja suomalaisia sosiologeja ovat myös


Saksan kieli.
Saksan kieli ("Deutsche Sprache") on indoeurooppalaisen kielikunnan germaanisen kieliryhmän länsigermaaniseen haaraan kuuluva kieli. Saksaa käytetään monessa Euroopan valtiossa ja sitä puhuu maailmanlaajuisesti äidinkielenään yli 100 miljoonaa ihmistä. Se on Euroopan unionin puhutuin kieli äidinkielisten puhujien määrällä mitattuna. Saksan kieltä opiskellaan yleisesti monissa Euroopan valtioissa, ja Suomessa se on opiskelluin kieli suomen, ruotsin ja englannin jälkeen. Tieteen yleiskielenä englanti syrjäytti saksan 1950–1960-luvulla, mutta eräillä etenkin humanistisilla aloilla saksan kielen merkitys on edelleen suuri.
Saksa muistuttaa kieliopillisesti ja sanastoltaan monella tapaa hollantia. Kielet ovat puhuttuina kuitenkin erilaisia.
Historia.
Saksa kuuluu länsigermaanisiin kieliin, joihin kuuluvat saksan lisäksi eli pohjanmerengermaaniset kielet eli englanti, hollanti, afrikaans, friisi ja alasaksa. Saksan kirjakieltä kutsutaan monesti myös "yläsaksaksi" (), sillä sen perustana ovat keski- ja eteläsaksalaiset murteet, kun taas alasaksa on lähtöisin pohjoissaksalaisista murteista. Äännetasolla yläsaksan erottaa muista germaanisista kielistä niin kutsuttu 2. äänteensiirros, jossa soinnittomat klusiilit [p, t, k] ovat muuttuneet affrikaatoiksi ja frikatiiveiksi [pf, f, ts, s, x]. Esimerkkejä tästä äänteensiirroksesta ovat muun muassa: engl. "pipe", saks. "Pfeife"; engl. "help", saks. "helfen"; engl. "ten", saks. "zehn"; engl. "eat", saks. "essen"; engl. "book", saks. "Buch". Muita pohjanmerengermaaniset kielet yläsaksasta erottavia piirteitä ovat tämän lisäksi muun muassa nasaalikonsonantin poistuminen frikatiivin edestä (engl. "five", saks. "fünf") ja sama verbimuoto monikon kaikissa persoonissa (engl. "we live, you live, they live"; saks. "wir leben, ihr lebt, sie leben").
Saksan kielen historia jaetaan kielessä tapahtuneiden muutosten ja kirjallisten muistomerkkien perusteella eri kausiin. 700-luvulta noin vuoden 1050 tienoille ulottuvasta ajanjaksosta puhutaan muinaisyläsaksan kautena, vuosista 1050–1350 keskiyläsaksan kautena, ja vuosista 1350–1650 käytetään nimitystä varhaisyläsaksa. Muinaisyläsaksan kautena kirjallisuutta pitivät yllä luostarit, joissa uskonnollisia tekstejä käännettiin kansankielelle; maallisesta runoudesta mainittava on sankarirunoutta edustava Hildebrandslied. Vanhin nykyaikaan säilynyt kirja on Abrogans, joka on kirjoitettu 700-luvun jälkipuoliskolla. Keskiyläsaksan aikana tärkeitä kirjallisuuden lajeja olivat sankarieepos (esimerkiksi Nibelungein laulu), hovieepos ja minnelaulu eli ritarilyriikka. Varhaisuusyläsaksan ajalla kehittyi kirjapainotaito, joka loi menestymisen edellytykset Lutherin uskonpuhdistukselle.
Slaavilaisissa kielissä saksalaisia ja Saksaa kutsutaan nimellä, jonka kantana on 'mykkää' tarkoittava sana (ven. немецкий, tš. německý, pl. niemiecki), joka on ilmeisesti alun perin tarkoittanut slaavia osaamattomia ihmisiä. Italiassa termi on puolestaan 'tedesco', joka on lainattu latinaan (theodiscus) germaanisesta *þeudiskaz-sanasta (muinaisenglannin þéodisc, vrt. 'teutonit'), joka tarkoitti kansaan (*þeuda) kuuluvaa. Vastakkainen tälle sanalla oli 'walhisk', jota sittemmin käytettiin kelteistä ja joka nykyisin näkyy Walesin nimessä.
Nykyinen levinneisyys.
Monissa Itä-Euroopan maissa on saksaa puhuvia vähemmistöjä. Lisäksi siirtolaisuuden myötä esimerkiksi Etelä-Amerikassa ja Australiassa on merkittäviä saksankielisiä vähemmistöjä.
Saksankielisiä alueita oli Euroopassa enemmänkin ennen toista maailmansotaa, mutta Saksan hävittyä sodan se menetti laajoja maa-alueita muun muassa Puolalle, josta saksalaiset häädettiin kovakouraisesti ns. tynkä-Saksaan. Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2007 lopussa 4 820 henkilöä, joiden äidinkieleksi oli rekisteröity saksa. Saksan johtajat eivät koskaan onnistuneet laajentamaan 1800-luvun lopulla yhdistyneen valtionsa valtaa muihin maanosiin. Saksan kieli levisi merten taakse lähinnä siirtolaisuuden kautta.
Kielioppi.
Kieliopiltaan saksa on melko konservatiivinen germaaninen kieli. Saksassa on edelleen esimerkiksi kolme sukua, toisin kuin ruotsissa ja hollannissa, joissa maskuliini ja feminiini ovat yhtyneet ja englannissa, jossa sukuerottelu on kadonnut.
Sanajärjestys.
Päälauseissa sanajärjestys on melko vapaa. Lauseen alkaessa objektilla predikaatti tulee aina ennen subjektia. Sanajärjestys muuttuu käänteiseksi hyvin monissa eri tapauksissa. Kysymyslause on käänteinen, paitsi jos se alkaa subjektilla. Erikoisuutena saksan kielessä verbit hyppäävät alisteisissa sivulauseissa eli alistuskonjunktioiden aloittamissa lauseissa, relatiivilauseissa tai epäsuorissa kysymyslauseissa loppuun. Esimerkiksi "Fritz sagt, dass ich fröhlich bin" = Fritz sanoo, että minä iloinen olen.
Substantiivit.
Saksan kielessä kaikki substantiivit kirjoitetaan isolla alkukirjaimella. Substantiiveillä on kolme sukua: maskuliini, feminiini ja neutri. Neutreja voidaan kutsua myös suvuttomiksi sanoiksi. Substantiiveilla on sekä määräinen että epämääräinen muoto. Kun kyseessä on määräinen muoto, nominatiivin artikkeli on feminiinissä "die", neutrissa "das", maskuliinissa "der" ja kaikkien sukujen monikossa "die". Kun kyseessä on epämääräinen muoto, artikkeli on maskuliinissa ja neutrissa "ein" ja feminiinissä "eine". Monikolla ei ole epämääräistä artikkelia. Lisäksi artikkelit taipuvat sanan sijan mukaisesti.
Adjektiivit.
Jos positiivissa oleva adjektiivi esiintyy lauseessa yksin eli predikatiivina, se ei koskaan taivu, ei myöskään monikossa (superlatiivi kuitenkin taipuu myös predikatiivissa). Välittömästi substantiivin edessä oleva adjektiivi eli attribuutti sen sijaan taipuu aina. Attribuuttiadjektiiveja taivutetaan kahdella tavalla. Niin sanotussa heikossa taivutuksessa sanan suku, luku tai sija näkyy substantiivia edeltävässä pronominissa tai artikkelissa, minkä vuoksi sen ei tarvitse näkyä adjektiivissa. Niin sanotussa vahvassa taivutuksessa sanan suku, sija tai eräissä tapauksissa lukukaan ei näy substantiivissa, eli sen edellä ei ole artikkelia tai pronominia, minkä vuoksi suvun puolestaan täytyy näkyä adjektiivissa. Adverbit ovat saksassa samat kuin adjektiivien taipumattomat perusmuodot ja käyttäytyvät myös melkein samalla tavalla.
Verbit.
Verbejä voi taivuttaa kuudessa persoonassa viidessä aikamuodossa (preesens, imperfekti, perfekti, pluskvamperfekti ja futuuri). Preesens ilmaisee luonnollisesti parhaillaan tapahtuvaa toimintaa. Preesensiä käytetään myös mm. historian kertomuksissa ns. historiallisena preesensinä eli tapahtuma on menneessä ajassa, mutta tapahtumaa kuvatessa käytetään preesensiä. Preesensiä voi myös käyttää futuurina, jos lauseessa on tulevaisuuteen viittaava ajan määre. Futuuri voidaan myös muodostaa "werden"-apuverbillä ("ich werde es machen" 'tulen tekemään/aion tehdä sen'). Saksan kielessä imperfektiä käytetään yleensä vain kirjakielessä, esimerkiksi kertomuksissa ja selonteoissa, jolloin tapahtumat käsitetään loppuunsuoritetuiksi, eikä niillä ole yhtymäkohtaa nykyhetkeen. Puhutussa kielessä käytetään menneestä ajasta puhuttaessa useimmiten perfektiä. Se ilmaisee samalla, että jokin asia on tehty loppuun. Pluskvamperfekti kääntyy suomeksi pluskvamperfektinä ("ich hatte es gemacht" 'olin tehnyt sen').
Eriäviksi yhdysverbeiksi kutsutaan verbejä, jotka koostuvat etuliitteestä (kuten "ein", "an" tai "zurück") ja varsinaisesta verbistä. Jos eriävä yhdysverbi on päälauseen predikaattina, sen verbiosa taipuu normaalisti, mutta etuliite sijaitsee lauseen lopussa (esim. "Ich nehme das Buch mit" 'Otan kirjan mukaan'). Jos taas yhdysverbi ei ole predikaattina, sijaitsee koko yhdysverbi yhteenkirjoitettuna lauseen lopussa infinitiivissä (esim. "Kansst du später anrufen?" 'Voitko soittaa myöhemmin?').
Saksan kielessä on myös joukko verbejä, joiden toiminta kohdistuu tekijään itseensä, kuten verbi "sich waschen" (’peseytyä’). Niihin liittyy refleksiivipronomini "sich", joka taipuu persoonamuodoissa yleensä akkusatiivissa, mutta joissain harvoissa tapauksissa datiivissa. Epäsäännöllisesti taipuvia verbejä, joista useimpia kutsutaan myös vahvoiksi verbeiksi, on paljon.
Tapaluokat.
Tapaluokkia eli moduksia on kolme: indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi eli käskymuoto. Indikatiivi esittää asian varmana väitteenä. Konjunktiivin imperfektiä käytetään konditionaalina sekä päälauseessa että konjunktiolla "wenn" 'jos' alkavassa sivulauseessa ("ich wäre" 'olisin'; "ich wäre gewesen" 'olisin ollut'). Näin konjunktiivia käyttävät modaaliset lähinnä apuverbit "sollen", "wollen", "dürfen", "müssen", "können" ja verbit "haben" ja "sein". Muilla verbeillä konditionaalivirkkeen päälause muodostuu "werden"-verbin konjunktiivin imperfektillä ("würde") ja pääverbin perusmuodolla ("ich würde es machen" 'tekisin sen'), sivulauseessa sen sijaan voi käyttää pelkkää pääverbin konjunktiivin imperfektiä, mutta rakenne "würde" + infinitiivi on myös mahdollinen ("wenn ich es machte"; "wenn ich es machen würde" 'jos tekisin sen'). Menneen ajan konditionaalivirke muodostuu aina konjunktiivin pluskvamperfektillä ("ich hätte es gemacht, wenn ich Zeit gehabt hätte" 'olisin tehnyt sen, jos minulla olisi ollut aikaa').
Konjunktiivin preesensiä ja perfektiä käytetään lähinnä vain kirjakielisessä epäsuorassa esityksessä, ja sillä ei oteta kantaa asian todenperäisyyteen ("Der Premierminister sagt, es gehe der Ökonomie gut" 'pääministerin mukaan taloudella menee hyvin').
Sijamuodot.
Sijamuodot ovat nominatiivi (perusmuoto), akkusatiivi, datiivi ja genetiivi. Substantiivit, adjektiivit, ja jotkut pronominit taipuvat sijamuodon ja suvun mukaan. Useimmilla substantiiveilla yksikön nominatiivi, akkusatiivi ja datiivi ovat kuitenkin yhtäläisiä (poikkeuksena ns. heikot maskuliinit), ja eroa näiden muotojen välillä on vain artikkelissa sekä sanaan mahdollisesti liittyvissä adjektiiveissa. Genetiivissä maskuliini- ja neutrisukuisilla sanoilla on pääte (e)s (dat. "dem Haus"; gen. "des Hauses"); feminiinisukuisilla sanoilla yksikön genetiivikin on yhtäläinen nominatiivin kanssa (nom./akk. "die Frau" 'nainen', dat./gen. "der Frau"). Monikon datiivi eroaa muista monikon sijamuodoista n-päätteellään (nom./akk. "die Häuser", gen. "der Häuser", dat. "den Häusern"), mutta jos monikon perusmuodossa on jo n-pääte tai s-pääte, monikon kaikki muodot ovat samanlaisia ja vain artikkelin tai adjektiivin taivutus erottaa muodot. Vakiintuneissa sanonnoissa maskuliinin ja neutrin yksikön datiivimuodon lopussa voi lisäksi esiintyä vanhahtava e-pääte: "zu Hause" 'kotona', "auf dem Lande" 'maa(seudu)lla'. Genetiivi korvataan puhekielessä usein von-prepositiota käyttämällä.
Murteet.
Käytännön puhekielessä on suuria murteellisia eroja sekä Saksan, Itävallan ja Sveitsin alueiden välillä että näiden maiden sisällä. Näitä eri kielimuotoja pidetään kuitenkin samana kielenä, jolla on yhteinen Martti Lutherin luoma kirjoitetun kielen normi ja kielioppi, joka perustuu itäisen keskisaksan murteeseen. Ensimmäisinä pyrkimyksinä yhteisen normiston luomiseksi pidetään kuitenkin jo 1200-luvun hovirunoilijoiden toimintaa; Lutherin merkitystä yhteisen kirjakielen luojana onkin pitkään ylikorostettu. Eri murteet eivät välttämättä ole keskenään ymmärrettäviä.
Yläsaksa ja alasaksa.
Nykyistä saksan yleiskieltä kutsutaan toisinaan yläsaksaksi "(Hochdeutch)" erotuksena yhtäältä Sveitsin ja Itävallan murteista, toisaalta pohjois-Saksassa puhutusta alasaksasta. Alasaksaa pidettiin uskonpuhdistuksen aikana erillisenä kielenä, ja Raamattu käännettiin aluksi molemmille kielille. Myöhemmin alasaksan merkitys virallisissa yhteyksissä väheni, eikä sitä enää käytetä kirjakielenä.
Knöödeli-niminen ruokalaji on Pohjois-Saksassa "klöße" ja Etelä-Saksassa "knödel".
Sveitsinsaksa.
Sveitsinsaksa on yhteisnimitys Sveitsissä puhuttaville saksan murteille, joilla on saksan kirjakielen kanssa hyvin suuria eroja ääntämisessä ja oikeinkirjoituksessa. Sanavarastossa on joitakin ranskalaisia lainasanoja, kuten "glace" eli "jäätelö", "velo (polkupyörä)" jne. Sveitsissä sanotaan kiitettäessä "merci". Sveitsiläiset käyttävät kuitenkin virallisissa yhteyksissä ja muutenkin kirjoittaessaan useimmiten saksan kirjakieltä. Saksan ß-kirjain kirjoitetaan Sveitsissä aina "ss".
Teitittely.
Saksassa teitittelyä vastaavana puhuttelumuotona, "kohteliaisuusmuotona", käytetään monikon kolmatta persoonaa. Kieliopissa nämä kohteliaisuusmuodot esitellään yleensä omana persoonamuotonaan verbejä tai pronomineja taivuttaessa. Ne eroavat kuitenkin monikon kolmannesta vain siten, että niissä pronomini "Sie" kirjoitetaan aina isolla alkukirjaimella, joten omaa taivutusta niillä ei varsinaisesti ole. Kohteliaisuusmuotoa käytetään uusien tuttavuuksien kanssa.
Ääntäminen.
Saksan ääntäminen vaihtelee alueittain, varsinkin pohjoisen ja etelän välillä. Standardiääntämyksenä pidetään usein (esimerkiksi oppikirjoissa) pohjoissaksalaista ääntämystä.
Painotus.
Sanojen paino on yleensä ensimmäisellä tavulla. Poikkeuksia ovat muun muassa painottomat etuliitteet ja jotkin vierasperäiset sanat, jolloin lainasanan mukana on omaksuttu myös sen painotus. Yhdyssanoissa aksentti on ensimmäisellä sanalla.
Intonaatio.
Lauseen intonaatio vaihtelee lausetyypin mukaan. Laskeva intonaatio on toteamuslauseissa merkkinä lauseen lopusta. Joskus se esiintyy myös kysymyssanalla alkavissa kysymyslauseissa. Ilman kysymyssanaa muodostettavissa kysymyslauseissa on nouseva intonaatio. Tasainen intonaatio esiintyy ennen taukoa, esimerkiksi pää- ja sivulauseen välissä.
Vokaalijärjestelmä.
Saksassa on yhteensä 15 vokaalifoneemia, joita kirjoituksessa vastaavat grafeemit a, e, i, o, u, ä, ö ja ü sekä y, jota käytetään myös konsonanttina. Vokaalin pituudella on saksan kielessä distinktiivinen funktio, joka tarkoittaa että saksassa on sanoja, jotka ääntämyksellisesti eroavat toisistaan ainoastaan vokaalin pituuden perusteella (esimerkiksi Hölle ja Höhle). Kaikista paitsi pitkästä vokaalista [eː] on siis olemassa kaksi varianttia, lyhyt ja pitkä. Saksan vokaalit ovat [aː]: [a]; [iː]: [ɪ]; [oː]: [ɒ]; [uː]: [ʊ]; [ɛː]: [ɛ]; [øː]: [œ]; [yː]: [ʏ] ja [eː].
Pitkän vokaalin voi yleensä tunnistaa kirjoitusasun perusteella. Sitä merkitsemään käytetään muun muassa tuplavokaalia ("Tee"), vokaali+h -yhdistelmää ("Zahl" huom! 'h' ei siis äänny!)) tai merkittäessä vokaalia [eː], yhdistelmällä ie/ ieh ("Liebe"/ "ziehen"). Samoin avotavuissa esiintyvät vokaalit ovat pitkiä.
Kirjoituksessa lyhyttä vokaalia seuraavat kaksi samaa kirjainta (esimerkiksi "Ratte", "Sonne") kertovat niitä edeltävän vokaalin olevan lyhyt. Myös umpitavuissa vokaalit ovat tiettyjä poikkeusia lukuun ottamatta lyhyitä.
Konsonanttien ääntäminen.
Saksassa ch ääntyy ach-äänteenä takavokaalin jäljessä ja ich-äänteenä etuvokaalin jäljessä. Monissa saksan sanoissa k on muuttunut ach- tai ich-äänteeksi. Esimerkiksi sanan "Koch" (=kokki) vanhempi muoto oli "Kok", joka esiintyy vieläkin eräissä murteissa ja vastaavasti sanan "ich" (=minä) vanhempi muoto oli vieläkin eräissä murteissa esiintyvä "ik".
Kirjoitusasu.
Saksaa kirjoitetaan latinalaisella aakkostolla. Saksan kielen erikoislaatuisuuksia on muun muassa se, että kaikki substantiivit kirjoitetaan isolla alkukirjaimella. Tällä hetkellä oikeinkirjoitusta määrittää vuoden 1996 oikeinkirjoitusreformi, jonka käyttöönotto on herättänyt varsinkin konservatiivien keskuudessa vastarintaa. Uudistuksessa vähennettiin mm. ß:n käyttöä, tosin Sveitsissä sitä ei ole käytetty aikoihin.


Särkänniemi.
Särkänniemi on niemi Tampereella noin kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Se erottaa Mustanlahden Näsijärven selästä. Niemellä sijaitsee samanniminen huvipuisto, lempinimeltään "Särkkä".
Niemen historiaa.
Särkänniemi syntyi Onkiniemestä ja viereisestä Särkänsaaresta, jotka yhdistettiin täytemaan avulla niemeksi. Niemen rajaama Mustanlahden satama oli 1960-luvulle saakka vilkas sisävesisatama, jonka läpi virtasi paljon tukkeja, halkoja ja rakennuskiviä eri puolilta Näsijärveä Tampereen tarpeisiin. Niemestä louhittiin myös kiveä.
Särkänniemen alueella toimi 1800-luvulla muun muassa kolme olutpanimoa sekä jäävarasto. 1900-luvulla niemen kärjessä toimi pitkään saha, jonka mittava halkovarasto täytti koko niemen kaupungin puoleisen rannan. Niemi oli ennen elämyspuistoa suosittu kaupunkilaisten ilmainen vapaa-ajan viettopaikka. Kesällä sen kalliot ja mainiot pienet hiekkapoukamat tarjosivat hyvät uintimahdollisuudet, ja talvella ne olivat suosittuja mäenlaskuun.
Elämyspuisto.
Särkänniemi on Suomen toiseksi suurin ja kaikista suosituin huvipuisto. Se avattiin vuonna 1975. Nykyään puistoa kutsutaan elämyspuistoksi kattavien kohteiden ja suuren huvilaitealueen mukaan. Siellä käy keskimäärin 1,2 miljoonaa ihmistä vuodessa. Särkänniemestä esitettiin suorana joka sunnuntai Pitkä kuuma kesä -ohjelmaa vuosina 2009-2011. Lava sai myös vieraaksi esimerkiksi Norjan euroviisuvoittajan Alexander Rybakin 12.7. 2009. Elämyspuistolla on jo vuosia ollut käytössä slogan "Särkänniemeen, Särkänniemeen" muun muassa TV-mainoksissa.
Historiaa.
Ensimmäiset huvialueen rakennukset olivat planetaario ja akvaario, jotka avattiin vuonna 1969. Idea planetaariosta syntyi joukolle tamperelaisia päättäjiä heidän Amerikan-matkansa aikana 1960-luvulla. Ajatus esiteltiin silloiselle kaupunginjohtajalle Erkki Lindforsille, joka tähtitieteen harrastajana hyväksyi idean. Lindforsin vierailtua Kuopiossa hän sai Puijon tornin myötä idean näkötorniravintolasta, joten pian Tampereelle perustettiin näkötornitoimikunta suunnittelemaan omaa näkötornia.
Tampereen kaupunki rakensi alueelle kaupungin tunnusmerkiksi valmistuneen Näsinneulan, joka aukesi vappuna 1971. Kesällä 1973 tivoliyrittäjät Leo Lindblom ja Lauri Seiterä avasivat Näsinneulan juurelle Särkänniemeen tivolin yhdeksi kesäksi. Kokeilu oli niin onnistunut, että kaupunginjohtaja Pekka Paavola pyysi yrittäjiä jatkamaan Neulan huvipuiston toimintaa seuraavanakin kesänä. Neulan huvipuistossa oli ainakin Pirun Kelkka -niminen Wild Mouse -puuvuoristorata, Vauhtivirveli ja Autorata.
Yrittäjävetoinen huvipuistotoiminta jäi kuitenkin vain kahden vuoden mittaiseksi, sillä vuonna 1975 kaupungin omistama Särkänniemi osti omia laitteitaan Linnanmäen varastoista: esimerkiksi Troikan (tuli Linnanmäelle 1974), Calypson, Autoradan ja Round-upin. Kymmenen vuoden ajan Särkänniemi piti tiivistä yhteistyötä Linnanmäen omistavan Lasten Päivän Säätiön kanssa. Vuonna 1985 Särkänniemeen nousi delfinaario, joka oli mukana suunnitelmissa jo 1960-luvulla. Tuolloin alueelle suunniteltiin enemmän tai vähemmän vakavasti myös muun muassa tropiikkitaloa ja vahakabinettia. Huvipuistoa suunniteltiin pitkään Ratinan kaupunginosaan Särkänniemen syrjäisenä pidetyn sijainnin vuoksi, mutta Ratinanniemen alue todettiin liian pieneksi.
Särkänniemen huvialuetta on kehitetty myöhemminkin melko määrätietoisesti, sillä se on Tampereen merkittävin matkailukohde. Erityisen merkittäväksi huvipuiston kehittämisessä nousi vuosi 2001, jolloin koko elämyspuisto aidattiin yhtenäiseksi alueeksi, jonne kuljetaan samasta portista.
Huvilaitealue.
Särkänniemen huvilaitealueella on 35 laitetta. Se on avoinna huhtikuun lopulta syyskuun alkuun. Puiston vanhin laite on Troika ja suosituin laite on Tornado. Siellä toimii myös muun muassa kolikkopelihalli, jotka ovat nykyään Suomessa harvinaisia. Kaudella 2005 lasten oma huvilaitealue Ipanaario uudistettiin ja siirrettiin niemen toiselle puolelle. Tällöin Ipanaarioon tuli myös puiston uusi perhelaite "Pikku Hinaaja". Ipanaarion vanhalle paikalle rakennettiin "Trombi". Särkänniemen 2006 uutuus on TakeOff. Vuonna 2007 tuli puhuva Pena Puu, joka laulaa ja kertoo tarinoita lapsille. Vuoden 2008 uutuus on koko perheen laite nimeltään Taikapyörä, joka nostaa, laskee ja pyörittää polkijoitaan ylös ja alas. Eläintarha saa neljä uutta leikkimökkiä. Tornado-vuoristoradan uloskäynille tulee uusi kioski nimeltään Tornado-puoti. Eläintarha saa uusiksi asukeikseen jättikanit. Kolme uutta laitetta siirretään Eläintarhaan. Kesäksi 2009 Särkänniemeen rakennettiin uusi Tyrsky-huvilaite. Keväällä 2010 avattiin uutuuslaite nimeltään MotoGee. Keväällä 2012 Ipanaarion alueelle rakennettiin Angry Birds Land.
Angry Birds Land.
Angry Birds Land -teema-alue avattiin 8. kesäkuuta 2012. Alueen ovat suunnitelleet yhteistyössä Särkänniemi, Rovio, leikkivälinevalmistaja Lappset ja suunnittelutoimisto BDR Design.
Näsinneula.
Näsinneula on puistossa sijaitseva 168 m korkea näköalatorni. Se rakennettiin 1970–1971 arkkitehti Pekka Ilveskosken suunnittelemana. Näköalatasanteella ja pyörivällä ravintolaosalla varustettu torni kuuluu Särkänniemen huvialueeseen. Näsinneula on Suomen korkein rakennus.
Elämyspuistoon kuuluu myös akvaario, planetaario, delfinaario ja lasten eläintarha sekä Tampereen kaupungin hallinnoima Sara Hildénin taidemuseo.


Satanismi.
Kärki alaspäin olevaa pentagrammia käytetään usein satanismin tunnuksena.
Satanismi on saatana-symboliikkaa käyttävä hedonistinen uskonnollinen oppi. Länsimaisen okkultismin perintöä edustavana, kristinuskon vastaisena aatteena satanismi järjestäytyi Yhdysvalloissa 1960-luvulla.
Satanismin eri muodot.
Useimmiten satanismista puhuttaessa tarkoitetaan juuri LaVeyn oppien mukaista satanismia. Se on ateistinen usko, joka pitää Saatanaa vain vertauskuvana filosofialleen, ei henkiolentona.
LaVeyn oppien mukaan ei ole jumalia, vaan pikemminkin ihminen itse on jumala, joka määrää oman kohtalonsa. Ihminen saa toteuttaa itseään ja mielipiteitään, kenenkään itseään heikomman tulematta tielle. Näin ollen filosofian keskeisenä osana voidaan pitää "vahvin selviää" -tyylistä ajattelutapaa. Tämä pätee niin ihmisissä kuin muissakin eläimissä. Rituaaleja pidetään ihmisen tapana ilmaista itseään, tai virkistäytyä. Useimmiten LaVeyn satanismissa rituaaleilla ei ole tarkoitus ottaa yhteyttä henkiolentoon tms., vaan nimenomaan ilmaista uskoaan ja virkistäytyä. Rituaalieihin ei liity minkäänlaisia eläinuhreja, eikä ketään vahingoiteta.
Hengellinen satanismi.
Hengellisen satanismin juuret juontavat kauas ennen LaVeyta, jopa vuosisatojen päähän. Hengelliseen satanismiin liitty vahvemmin mystiikka, ja jotkut aatteen kannattajista saattavat jopa uskoa erilaisiin jumaluuksiin, joita nimittävät Saatanaksi. Yleensä hengelliset satanistit eivät kuulu mihinkään järjestöön, vaan kehittävät omat tapansa ja uskomuksensa itse.
Useat hengellisen satanismin ryhmät ovat myöhemiin LaVeyn Church of Satanista eronneita pienempiä ryhmiä, merkittävimpänä näistä Church of Set.
Myös suomalaisen uusnatsin ja okkultistin Pekka Siitoimen on katsottu edustavan hengellistä satanismia, hänen mukaansa Saatana on maailman luonut jumaluus, joka ei ole varsinaisesti hyvä eikä paha. Häneen voi olla yhteydessä erilaisien rituaalien, rukousten ja meditaatiotekniikoiden avulla. Tätä on pidetty esimerkkinä klassisesta hengellisestä satanismista.
Anton LaVey perusti Saatanan kirkon vuonna 1966 ja julkaisi "Saatanallisen Raamatun". Suomessa satanisteja on muun muassa Pakanaverkon piirissä. He sanoutuvat irti saatananpalvonnasta, jonka he katsovat olevan vain käänteistä kristinuskoa ja usein rikollisen toiminnan peite.


Suvaitsevuus.
Suvaitsevuus (myös: suvaitsevaisuus) on UNESCO:n määritelmän mukaan
YK:n julistukset suvaitsemattomuutta vastaan.
Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuskomitea on antanut julkilausuman "Tolerance and pluralism as indivisible elements in the promotion and protection of human rights". Julkilausumassa pidetään moniarvoisuutta ja suvaitsevuutta ihmisoikeuksien erottamattomana osana.(1996/19)
Yhdistyneet kansakunnat on hyväksynyt kaksi julistusta uskonnollista suvaitsemattomuutta vastaan. Julistuksissa täsmennetään ihmisoikeuksien julistuksessa ilmaistua ajatuksen- ja uskonnonvapautta ja oikeutta niiden vapaaseen ilmaisemiseen yhteiskunnassa ilman syrjintää.
Suvaitsevuudesta sanottua.
Filosofi Jukka Hankamäen mielestä suvaitsevuuden käsite on ristiriitainen. Se tarkoittaa, että henkilö sietää jotakin, vaikka hän ei hyväksy tai kannata sitä. Hankamäen mukaan suvaitsevuus ei voi olla kaiken hyväksymistä, sillä se olisi ristiriitaista. Suvaitsevuuden on hänen mielestään oltava valikoivaa.


Sukupuoli.
Monet eliölajit jakautuvat sukupuoliin eli lajin lähes kaikki yksilöt voidaan jakaa kahteen eri tyyppiin, joilla on erilaiset tehtävät lisääntymisessä. Naaraaksi kutsuttu sukupuoli munii tai synnyttää poikaset ja koiraaksi tai urokseksi kutsuttu sukupuoli luovuttaa omat sukusolunsa naaraan kehoon hedelmöitymisen tapahtumiseksi. Monissa lajeissa sukupuolilla on paljon sellaisiakin eroja, jotka eivät liity lisääntymiseen. Eri sukupuolten tehtävät vaihtelevat suuresti lajeittain ja ihmisillä lisäksi kulttuureittain. Tämän biologisen sukupuolen lisäksi ihmisillä puhutaan sosiaalisesta sukupuolesta, joka viittaa yksilön ja kulttuurin tulkintaan sukupuolesta. Aikaisemmin suomen kielessä sukupuolisuus samaistettiin seksuaalisuuteen ja näitä sanoja käytettiin synonyymeina. Nykyään ne on tapana erottaa toisistaan, sillä sukupuoli liittyy paljon muuhunkin kuin seksuaalisuuteen.
Joillain eläimillä ei ole sukupuolta lainkaan, ja jotkut voivat vaihtaa sitä. Sukupuolet määrittävät eliön biologisia ominaisuuksia. Puhutaan ensisijaisista (primaarisista) ja toissijaisista (sekundaarisista) sukupuoliominaisuuksista. Primaariset sukupuoliominaisuudet ovat lisääntymiseen liittyviä, sekundaariset eivät liity lisääntymiseen. Jälkimmäisiin kuuluu esimerkiksi eliön koko. Toisilla lajeilla uros on naarasta suurikokoisempi, toisilla puolestaan naaras on urosta suurempi. Ihmislajilla mies on keskimäärin naista suurempi. Ääritapaus on esimerkiksi onkijakala, sillä lajin pienikokoiset koiraat loisivat naaraan kyljessä.
Biologinen sukupuoli.
Biologiassa varsinainen ratkaiseva erottelu sukupuolien välillä tehdään sukusolun koon perusteella, eli onko sukusolu suuri munasolu, vai pieni siittiösolu.
Biologista sukupuolta voidaan kutsua myös geneettiseksi tai kromosomaaliseksi sukupuoleksi. Biologinen sukupuoli määräytyy hedelmöittymisessä vanhemmilta saatujen sukupuolikromosomien mukaisesti. Ihmislajilla alkionkehityksessä tarvitaan kaksi X-kromosomia (XX) femiinisten sukuelinten muodostumiselle. Mikäli kehityksessä on mukana Y-kromosomi (tavallisesti XY-yhdistelmänä), kehitys suuntautuu maskuliiniseksi.
Sukupuolikromosomiset häiriöt saattavat aiheuttaa muutoksia yksilön rakenteessa ja toiminnassa. Esimerkiksi Turnerin syndroomassa femiininen kromosomisto muodostuu vain yhdestä X-kromosomista (XO), jolloin henkilöt kehittyvät ulkosynnyttimiltään normaaleiksi naisiksi, mutta sisäisistä sukuelimistä puuttuvat ovaarit kokonaan tai ne ovat vajaakehittyneitä, sekä rintojen kehitys on vähäistä.
Anatominen sukupuoli.
Anatominen sukupuoli merkitsee kehon rakenteellisia, pääasiassa ulkoisia ja sisäisiä sukuelimiä ja kehon toissijaisia sukupuoliominaisuuksia, kuten karvoituksen määrää. Anatomiset sukupuoliominaisuudet toimivat myös eroottisten signaalien lähettäjinä ihmisten välisessä seksuaalisessa viestinnässä.
Sosiaalinen sukupuoli.
Sosiaalinen sukupuoli on yhteisön kokemus ja tulkinta yksilön sukupuolesta. Sen piiriin kuuluvat mm. käsitykset siitä, mikä on miehekästä ja mikä naisellista. Sosiaaliseen sukupuoleen luetaan myös yksilön juridinen asema yhteiskunnassa, eli juridinen sukupuoli. Juridinen sukupuoli saattaa aiheuttaa ongelmia mikäli yhteiskunnan tulkinta on ristiriidassa henkilön psykologisen sukupuolen, pukeutumisen ja käytöksen kanssa.
Monissa yhteisöissä sukupuolia on kaksi, mies ja nainen, mutta tunnetaan myös ihmisyhteisöjä, joissa sosiaalisia sukupuolia on useampia. Tyypillisesti nämä "useammat" sukupuolet ovat kastroituja tai muulla tavoin lisääntymiskyvyttömiksi tehtyjä miehiä. Intiassa kutsutaan nimellä "hijra" henkilöitä, jotka uskonnollisista syistä toimivat yhteiskunnassa naisina, vaikka ovat biologiselta sukupuoleltaan miehiä. On myös kulttuureita, joissa miessukupuoli jakaantuu kahteen sosiaaliseen sukupuoleen. Näistä toinen saattaa olla maskuliininen ja toinen feminiinisempi. Englannin kielessä sosiaalista sukupuolta kutsutaan nimellä "gender", kun taas biologinen sukupuoli on "sex".
Modernissa länsimaisessa kulttuurissa on kehittynyt gender blender-ilmiö, jossa henkilö yhdistelee pukeutumisessaan ja käyttäytymisessään naisellisia ja miehisiä piirteitä. Alatyylinen ilmaus "gender fuck" tarkoittaa korostunutta ja usein provosoivaa vastakkaisen sukupuolten ominaisuuksien omaksumista ilman, että kyseessä olisi transvestismi.
Persoonallisuuspiirteiden erot.
Erään persoonallisuuspiirteitä analysoineen tutkimuksen mukaan miesten persoonallisuuksien erot naisten persoonallisuuksista ovat keskimäärin 2,71 kertaa suurempia kuin erot oman sukupuolen sisällä. Tämä viittaa siihen, että 90 % väestöstä omaa persoonallisuuden, jollainen on vain miehillä tai vain naisilla.
Aineistona tässä tutkimuksessa oli otos yhdysvaltalaisista (1993) mukaan. Aiemmista tutkimuksista poiketen eri piirteiden toisiaan kumoava vaikutus oli eliminoitu metodologialla ja tarkemmalla jaottelulla (2012).
Biologisen ja sosiaalisen sukupuolen merkitys sukupuolieroissa.
Keskeinen kysymys sukupuolieroissa on, missä määrin sukupuolien väliset erot ovat tulosta biologisesta ja missä määrin taas sosiaalisesta sukupuolesta. Asiaa on vaikeaa tutkia, sillä sosiaalinen sukupuoli vaikuttaa välttämättä siihen, millaisia ihmisistä tulee. Koulujen psykologian ja biologian oppikirjoissa on perinteisesti mainittu, että naiset ovat miehiä tunteellisempia, koska heidän aivopuoliskonsa yhdistävä kappale (aivokurkiainen) on suurempi kuin miehillä. Tämä näkemys on kuitenkin kiistanalainen.
Erot matemaattisissa ja avaruudellisissa kyvyissä.
Tytöt pärjäävät keskimäärin kielellisissä tehtävissä poikia paremmin, kun taas pojat suoriutuvat paremmin avaruudellista hahmotuskykyä vaativista tehtävistä. Tämän on yleensä väitetty pätevän kulttuurista riippumatta, jolloin se olisi biologisen sukupuolen ominaisuus. Kuitenkin on osoitettu, ettei miesten parempi avaruudellinen hahmotuskyky olisi biologinen välttämättömyys, sillä tätä eroa avaruudellisessa hahmotuskyvyssä ei yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa löydetty koillisintialaisten matriarkaalisessa yhteisössä eläneiden miesten ja naisten väliltä. Tästä tutkijat esittivät, että koulutuksen kohentaminen vähentäisi sukupuolten välistä erilaista suoriutumista avaruudellisessa hahmottamisessa.
Poikien parempaa matemaattista kyvykkyyttä on pitkään pidetty selviönä, mutta tämä väite on osoitettu virheelliseksi. Matematiikan professori Jonathan Kane Wisconsin-Whitewaterin yliopistosta tutkija Janet Mertzin kanssa havaitsivat tutkimuksissa, että useiden mittausten nojalla tytöt pärjäävät matematiikassa siinä missä pojatkin. Monissa maissa keski- ja ylätasolla matemaattista sukupuolieroa ei ilmene ollenkaan.
Kane ja Mertz uskovatkin, että erot kumpuavat sosiokulttuurisista tekijöistä. Joitain eroja matemaattisisa kyvyissä kuitenkin on sukupuolten välillä, mutta tämä erilaisuus taidoissa vaihtelee maiden välillä, joten sen ei voi olettaa johtuvan geneettisistä eroista sukupuolten välillä. Tutkijat ovat myös havainneet, matemaattiset taidot ovat paremmat sekä tytöillä että pojilla maissa, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo on paremmalla tolalla kuin niissä, joissa se ei ole.
Hormonaaliset erot.
On myös esitetty tutkimustuloksia, joiden mukaan naiset, joilla on poikkeuksellisen voimakasta mieshormonien tuotantoa, tuntevat useammin vetoa miesten usein suosimiin asioihin, kuten leikkijuniin ja muihin teknisiin harrastuksiin. Tällaisen tilan naisilla aiheuttaa lisämunuaisen liikakasvuksi kutsuttu ilmiö. Esimerkiksi psykologian professori Sheri Berenbaum tutki tämän diagnoosin saaneita tyttöjä ja huomasi, että muihin tyttöihin verrattuna tutkimusryhmän tytöillä korjaavasta hormonilääkityksestä huolimatta oli parempi avaruudellinen hahmotuskyky. He myös olivat kiinnostuneempia urheilusta ja suosivat tytöille tyypillisten lelujen sijaan enemmän pojille tyypillisiä leluja.
Usein myös tuodaan esille, että miesten suurempi kuolleisuus aikuisiässä selittyisi osaksi biologisilla tekijöillä. Näistä asioista ei kuitenkaan vallitse yksimielisyyttä.
Sukupuolten välinen tasa-arvo.
Suomessa sukupuolisyrjintä on rikos, ja kaikissa länsimaissa naisille ja miehille pyritään takaamaan samat oikeudet.
Sukupuoli-identiteetti.
Sukupuoli-identiteetillä tarkoitetaan yksilön sisäistä kokemusta ja tietoisuutta sukupuolestaan. Selkeää ja pysyvää sukupuoli-identiteettiä kutsutaan vakaaksi, epävarmaa tai vaihtelevaa epävakaaksi. Se muodostuu useimmilla varhaislapsuudessa monitekijäisesti biologisen, anatomisen, psykologisen ja sosiaalisen sukupuolen mukaan.
Ensimmäisinä elinvuosina lapselle kehittyy ylisukupuoli-identiteetti (core sex identity, CSI), jonka aikana lapsi muodostaa käsityksen omasta sukupuolestaan, sekä miehenä ja naisena olemisesta. CSI-käsitettä käytetään toisinaan myös tarkoittamaan kromosomien, sikiöaikaisten sukupuolielinten ja hormonaalisesti ohjatun erilaistumiskehituksen tuloksena ilmenevää fyysistä ulkomuotoa.
Sukupuoli-identiteettiin kuuluvaksi lasketaan myös sukupuolirooli (gender role), joka sisältää kaiken yksilön toiminnan ja käyttätymisen, jolla hän ilmaisee itselleen ja muille olevansa mies, nainen tai jotakin muuta. Sukupuolirooli on myös kulttuuri- ja aikakausisidonnainen yhteisön asettama normi, jonka mukaan yksilön oletetaan käyttäytyvän. Myös seksuaalinen orientaatio (sexual orientation) eli suuntautuminen kuuluu sukupuoli-identiteetin osa-alueisiin.
Yleisesti ihmiset jaetaan sukupuoli-identiteetin mukaan neljään eri ryhmään. Ne, jotka ovat miehisiä ovat maskuliinisia sukupuoli-identiteetiltään. Naiselliset ovat taas feminiinisiä ja sellaiset, jotka kokevat olevansa toisissa asioissa ja tilanteissa voimakkaasti miehisiä ja toisinaan taas voimakkaasti naisellisia luokitellaan androgyyneihin. Neljänteen ryhmään: sukupuolineutraaleihin kuuluvat ne, jotka eivät koe olevansa naisellisia eivätkä miehisiä.


Sukupuolirooli.
Sosiologiassa sukupuoliroolit ovat yhteiskuntien luomia käsityksiä eri sukupuolien ihanteellisesta käyttäytymisestä. Ne eroavat stereotyypeistä siten, edellä mainitut ovat ihmisten käsityksiä siitä millaisia eri sukupuolta olevat ihmiset ovat, kun sukupuoliroolit viittaavat ihmisten käsitykseen siitä miten eri sukupuolta olevien tulisi olla.
Kulttuurisia näkökulmia.
Kaikki tunnetut ihmiskulttuurit ovat ilmaiseeet käsityksiä sukupuolien rooleista. Tämä liittyy ilmiöön jota psykologit kutsuvat essentialisoimiseksi. Essentialisoiminen on ihmisen kognitiolle ominainen tapa käsitellä luokkia siten kuin niissä olisi jokin siäinen esenssi. Osittain tällaiset päätelmät voivat olla tieteellisesti valideja, mutta ne eivät ole sitä välttämättömästi. Esimerkiksi kulttuuri saattaa ajatella että miehisyyttä on olla sotaisia ja aggressiivinen, ja aggressiivisuuden ja Y-kromosomin omistamisen välillä on assosiaatio. Toisaalta sama kulttuuri saattaa ajatella että miehisyyteen liittyy parran kasvattaminen tai naisten dominoiminen, asiat jotka puolestaan eivät ole niin välttämättömästi ja selkeäasti yhteydessä tieteelliseen määritelmään miehisyydestä. Eräissä maissa (kuten Suomessa) nuoret naiset polttavat jopa enemmän tupakkaa kuin miehet. Toisissa paikoissa (Vietnam) tilanne on päin vastoin. Tämän oletetaan johtuva sukupuolirooleista.
Eräs tapa mitata eri yhteiskunnissa vallitsevia käsityksiä naisten ja miesten rooleista on mielipidekyselyt. Esimerkiksi "World Values Surveyssa" kysyttiin haastateltavilta olisiko heidän mielestään huonossa työtilanteessa töitä annettava mieluummin miehille vai tasaisesti sekä miehille että naisille. Vastauksissa on suurta vaihtelua maittain. Esimerkiksi Islannissa vain 3,6% oli sitä mieltä, että työt pitäisi varata vain miehille, kun Eqyptissä määrä oli 94,9% Osa tutkijoista uskoo alueen maanviljelyllisen historian selittävän eroa.
Luonto vs. kasvatus -kiista.
Asiantuntijat kiistelevät keskenään siitä, onko sukupuolten käyttäytyminen biologisista tekijöistä johtuvaa vai ovatko käyttäytymismallit yhteisöllisen ympäristön tuotetta. Kuten useissa tämäntyyppisissä väittelyissä, useimmat tutkijat katsovat että molemmat tekijät vaikuttavat sukupuoliroolien kehittymiseen. Kuitenkaan kummankaan suhteellisesta osuudesta eroihin tai niiden vaikutuksista käytäntöön ei ole vielä varmuutta.
Sukupuoli määräytyy sikiön mieheltä saaman perimäaineksen perusteella (siittiöstä), ja eri isän antamat mahdolliset kromosomit (X tai Y) sisältävät geneettisen (ne geenit jotka kytkevät sukupuolen "päälle") tiedon mm. sukupuolihormonien säätelyyn, jonka uskotaan vaikuttavan sikiön kehitykseen, siten että sukupuoliominaisuudet tulevat esille.
Eettisistä syistä ihmisillä ei voi tehdä kokeita, joissa testattaisiin kuinka paljon kasvatus tai geenit vaikuttavat lopputulokseen käyttäytymisen osalta (esimerkiksi kasvattamalla poistogeenisiä ihmisiä). On olemassa kuitenkin muutamia tutkimuksia, joissa on tutkittu tapauksia, joissa naisia on kasvatettu miehinä tai päinvastoin.
Eräässä tutkimuksessa tutkittiin adrenaalisesta hyperplasiasta kärsiviä tyttöjä, joilla oli poikkeuksellisen suuri mieshormonien eritys. Tutkimuksessa havaittiin, että tytöt leikkivät enemmän stereotyyppisesti miesmäisillä leluilla kuin muut tytöt. Toisessa tutkimuksessa tarkasteltiin 18 miestä, joilla geneettisen virheen takia ei kehittynyt normaaleja miehen sukupuolielimiä, vaan kivekset eivät laskeutuneet ja penis jäi klitoriksen muotoiseksi. Näitä lapsia pidettiin tyttöinä ja kasvatettiin tyttöinä. Aikuisiässä vain yksi tahtoi ilmaista naistyyppistä roolia ja oli psykiatrisessa hoidossa sukupuolirooliongelmien takia
Kolmannessa tutkimuksessa tutkittiin 14 syntymässä sukupuolivaihdoksen saanutta lasta. Näistä kaikilla ilmeni miesmäistä käytöstä myöhemmällä iällä, vaikka heidät oli kasvatettu "tyttöinä". Tällainen toimenpide tehtiin joskus poikalapsille, joilla ei kehityshäiriöiden takia ollut tavanomaisia miessukupuolielimiä. Heille tehtiin sukupuolenvaihdosoperaatioita ja neuvottiin vanhempia pitämään heitä "tyttöinä". Monet eivät kuitenkaan ole pitäneet tätä riittävänä todistusaineistona miesidentiteetin muodostumiseen perinnöllisistä (geneettisistä) syistä, sillä näiden lasten lapsuus ei ole ollut monella tapaa normaalia, ja tutkimuksen otoskoko on aika pieni. Mutta kyseinen tieto yhdistettynä siihen, että tiedetään lähes kaikilla sukupuolia ilmaisevilla eläimillä olevan miehekästä ja naisellista käytöstä, jossa muun muassa usein naaras on empaattisempi ja uros aggressiivisempi, viittaa siihen, että tyypilliset mies- tai naiskäytöstavat ovat mahdollisesti hyvinkin paljon perimäaineksen aiheuttamia. Yerkesin yliopiston tekemässä tutkimuksessa havaittiin, että myös simpanssien urospoikaset leikkivät mieluummin poikamaisilla leluilla ja naaraspoikaset sekä tyttömäisillä että poikamaisilla leluilla.


Sininen.
Sininen on väri. Sen aallonpituus on noin 460 nanometriä.


Seksuaalinen vallankumous.
1960-luvulla mm. ehkäisypillerin seurauksena koettiin seksuaalisen käyttäytymisen alueella näennäinen monipuolistuminen ja avoin kyseisen käyttäytymisen ilmaisu piittaamatta aiemmista yksityisyyden ihanteista. Tätä laajaa ilmiötä kutsuttiin seksuaaliseksi vallankumoukseksi.
Ehkäisypillerin käytön seurauksia ei voida väheksyä, sillä se mahdollisti naiselle seksuaalisen nautinnon hakemisen vailla pelkoa raskaudesta. Kuitenkin itse seksuaalisten käyttäytymismuotojen monipuolistumisen osalta stereotyyppistä kuvaa 1960-luvun ja sitä edeltävän aikakauden välisestä erosta on kritisoitu voimakkaasti. Jo ennen 1960-lukua on selviä merkkejä, että ihmiset olivat summittain toteuttaneet täysin samoja seksuaalisuutensa ilmauksia, joskin häveliäämmin yksityisesti.


Yleistys.
Yleistys eli stereotypia tarkoittaa joidenkin yksittäisten asioiden tai ilmiöiden käsittämistä ryhmäksi eli joukoksi, jonka jäsenillä on samankaltaisia piirteitä. Yleistys koetaan usein kielteiseksi, kun sillä muodostetaan liian samansisältöinen kuva kaikista jonkin ryhmän, esimerkiksi ihmisryhmän, jäsenistä vain pienen otoksen perusteella.
Yleistys osana tietoisuutta.
Yleistyskyky on ihmisen tietoisuudelle välttämätön, jotta tietojen luokittelu ja maailman jäsentäminen onnistuisi. Stereotyyppi luodaan samantapaisiksi havaittujen kohteiden yhdistämiseksi ja eri "ryhmien" erottamiseksi luomalla jäsenistä yksi kaikkia jäseniä edustava kuvitteellinen esiintymä. Määrittelemme tietyt rajat, keskiarvot ja ominaisuudet, millainen tämä edustaja on. Yleistykseen liittyy inhimillisessä kulttuurissa usein ryhmien nimeäminen; yleisnimen antaminen luokitelluille kohteille. Kieltä ei luultavasti voisi olla ilman yleistyksiä.
Ryhmille annettu nimi myös usein vahvistaa yleistyksiä, ja tekee niistä kulttuurillisesti levittäytyviä ajattelutapoja, meemejä. Kielen ansiosta ihmisellä voi olla jonkun toisen tekemä yleistys. Usein yleisnimeen nähdään liittyvän myös ikään kuin väitteitä ryhmän ominaisuuksiksi koetuista piirteistä. Ihmisryhmien kohdalla tämä koetaan joskus ongelmalliseksi. Joidenkin ihmisryhmien yleisnimitystä on jopa vaihdettu, jotta saataisiin uusi nimi, jolla ei ole entistä kielteistä painolastia.
Myös monet kehittyneemmät eläimet osaavat myös yleistää. Esimerkiksi havaittuaan jonkun eläimen vaaralliseksi osaa eläin varoa ensi kerralla sekä samanlaisia, että jokseenkin samankaltaisia eläimiä. Kyky luokitella tällä alkeellisella tavalla on monille eläimille elinehto.
Ihmisryhmistä luodut stereotypiat.
Yleistyksellä eli stereotypialla tarkoitetaan usein ihmisryhmässä vallitsevaa mielikuvaa omasta tai etenkin toisesta ihmisryhmästä. Näin se liittyy läheisesti ennakkoluuloihin ja rasismiin. Ei ole kuitenkaan niin, että stereotypiasta seuraisi suoraan rasismia, mutta useimmiten stereotypia on rasismille välttämätön ehto.


Seksuaalinen suuntautuminen.
Seksuaalinen suuntautuminen eli seksuaalinen orientaatio kuvaa mihin sukupuoleen yksilön romanttiset ja seksuaaliset tunteet suuntautuvat, sekä mikä yksilön kokema identiteetti on näiden tunteiden ja toimintojen pohjalta. Heteroseksuaalisuus kuvaa yksilön tuntemaa vetoa vastakkaiseen sukupuoleen, biseksuaalisuus yksilön tuntemaa vetoa molempiin sukupuoliin ja homoseksuaalisuus yksilön tuntemaa vetoa omaan sukupuoleensa.
Historiaa.
Juutalais-kristillinen traditio on 1900- ja 2000-lukujen vaihteeseen asti pitänyt heteroseksuaalisuutta ainoana luonnollisena suuntauksena. Lääketieteessä heteroseksuaalisuudesta poikkeavia suuntauksia on pidetty sairauksina, kehityshäiriöinä tai perversioina. Suomessa sekä miesten että naisten homoseksuaalisuus oli kriminalisoitu vuoteen 1971 asti. Tautiluokituksesta homoseksuaalisuus poistui Yhdysvalloissa vuonna 1974 ja Suomessa 1981. Luokitukseen on kuitenkin jätetty "itseä häiritsevä homoseksuaalisuus" (ICD-10 F66.1). Suomessa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajaa Seksuaalinen tasavertaisuus ry Seta.
Syyt.
Yleisesti seksuaalista suuntautumista pidetään erillään seksuaalisesta käyttäytymisestä, eli on vallalla käsitys, että ihmisen seksuaalisia haluja eivät määrää niinkään teot, vaan joko synnynnäiset tai ympäristön aikaansaamat mieltymykset. Seksuaalisen suuntautumisen syntytavasta ihmisyksilössä ei ole varmaa tietoa.
Psykologiset teoriat.
Perinteinen bipolaarinen näkemys seksuaalisesta suuntautumisesta perustuu pääasiassa Alfred Kinseyn ja kumppaneiden 1953 tekemille tutkimuksille, ja heidän kehittämälleen Kinseyn asteikolle (The Kinsey Heterosexual-Homosexual Scale, KHHS), jonka reunaehtoina ovat 100-prosenttinen heteroseksuaalisuus ja 100-prosenttinen homoseksuaalisuus. Yksilö sijoittuu johonkin kohtaan tällä asteikolla.
1. Seksuaalinen käyttäytyminen, eli kenen kanssa yksilö harrastaa seksiä.
2. Emotionaalinen suuntautuminen, eli kenestä hän pitää ja ketä rakastaa.
3. Seksuaaliset fantasiat, eli kenestä yksilö unelmoi.
4. Seksuaalinen mielenkiinto, eli kehen mielenkiinto kohdistuu.
5. Sosiaalinen suuntaus, eli kenen kanssa yksilö muodostaa parin.
6. Elämäntapa, sosiaalinen maailma ja yhteisö, eli missä ja kenen kanssa hän käyttää aikaansa.
7. Oma identiteetti, eli miten hän itse kokee oman suuntautumisensa.
Jokainen seitsemästä kohdasta pisteytetään asteikolla 1-7, jossa 1 merkitsee vain vastakkaisen sukupuolen kanssa ja 7 vain saman sukupuolen kanssa.
Luopumisteorian mukaan epäonnistuminen ja traumatisoituminen heteroseksuaalisissa ihmissuhteissa saisi yksilön valitsemana vaihtoehtoisen suuntauksen. Tämä ei kuitenkaan näytä pitävän paikkaansa, sillä tutkimuksisa on todettu monilla lesbonaisilla olevan myönteisiä seksuaalisia kokemuksia miesten kanssa, ilman että kyseessä olisi bi-seksuaalisuus (Klaich, 1974). Bell kumppaneineen (1981) ei löytänyt heteroilla ja homoille merkittäviä eroja tyytyväisyydessä seksuaalikokemuksiinsa, ja hän päätyi toteamaan etteivät mitkään tieteelliset tutkimukset tue luopumisteoriaa. Bellin tutkimukset ovat kumonneet myös ns. viettelyteorian, jonka mukaan homoseksuaalinen henkilö voisi houkutella heteron kääntymään homoseksuaalisuuteen, sekä tartuntateorian, joka väittää varhaislapsuudessa tapahtuneen homoseksuaalisen vaikutuksen saattavan johtaa heterolapsien kehityksen vääristymiseen ja homoseksuaalisuuteen.
Freudin (1905) mukaan normaaliin yksilönkehitykseen liittyy aina homoseksuaalinen vaihe. Psykoanalyyttinen teoria uskoo poikien voivan fiksoitua tähän vaiheeseen, ja esittää vaikuttavina psykodynaamisina häiriöinä heikon isäsuhteen ja ylikorostuneen suhteen äitiin. Vastaavasti lesboseksuaalisuutta on selitetty tytön kehittämällä peniskateudella, jota hän ei kykene tyydyttävästi käsittelemään(Black, 1994). Kliinisissä tutkimuksissa (Bieber ym., 1962) Freudin näkemys kuitenkin hylättiin.
Psykoanalyytikko Nancy Chodorowin mielestä pojat tajuavat oidipaalivaiheessa että äiti on erilainen, eivätkä enää samaistu häneen. Tytöt taas eivät ikinä lopeta samaistumistaan äitiin, jonka he näkevät oman itsensä jatkeena. Kun tytöt oidipaalivaiheessa erottautuvat äidistä, he pyrkivät samaistumaan isäänsä, mutta eivät ikinä pysty tähän täydellisesti. Tästä seuraa se, että vaikka suurin osa naisista kehittyy heteroseksuaaleiksi, he kokevat yleensä lähimmät emotionaaliset suhteensa toisten naisten kanssa. Chodorow ehdottaa, että jos molemmat vanhemmat osoittaisivat yhtä paljon rakkautta lapsilleen ja olisivat yhtä autonomisia suhteessa toisiinsa, yhteiskunta muuttuisi vähemmän patriarkaaliseksi.
Oppimisteorian mukaan ei-heteroseksuaalisuus olisi opittua käytöstä(McGuire ym., 1965, Gagnon ja Simon, 1973). Suuntautuminen alkaisi määräytyä varhaislapsuudessa vanhempien taholta tulevan seksuaalikäyttäytymisen ja ajattelun vahvistamisen ja rankaisun seurauksena. Normina olisi heteroseksuaalisuus, jonka ylikorostuneet homoseksuaaliset kontaktit ja kokemukset, tai korostuneen kielteisen heterokokemukset ohjaavat kehittymään homoseksuaalisuuden suuntaan(Masters ja Johnson, 1979). Varhaisten seksuaalisten fantasioiden on nähty myös voivan vaikuttaa seksuaaliseen kehitykseen, jolloin lapsi oppii yhdistämään ikään kuin vahingossa masturboidessa syntyneen mielikuvan samaa sukupuolta olevasta henkilöstä seksuaaliseen mielihyvään.
Queer-tutkimuksen piirissä puolestaan on tyypillisesti kysytty, miksi seksuaalisten suuntautumisten (hetero-, bi- ja homoseksuaalinen) syiden etsimistä ylipäänsä pidetään tai pitäisi pitää tarpeellisena. Queer-tutkimus kuuluu niihin harvoihin tieteenaloihin, joilla niiden syiden pohtimista ei pidetä kiinnostavana.
Biologiset teoriat.
Perinnöllisyystutkimuksissa on saatu suuria eroja tuloksissa kun on käytetty eroavia tietoa analyysissä. Osa tutkimuksista on löytänyt jopa 50% perinnöllisyyden, kun toiset eivät ole löytäneet merkkiäkään homoseksuaalisuuden periytyvyydestä. On myös tutkimuksia, jotka ovat tarkastelleet x-kromosomin geenejä, homoseksuaalisten miesten miespuolisilta sukulaisilta. Osa näistä on löytänyt yhteuden homoseksuaalisuuden ja paikassa Xq28 sijaitsevien perimäainesten välillä, mutta toiset tutkimukset eivät ole pystyneet vahvistamaan samaa löydöstä. Rottakokeissa on osoitettu kaksoissikiöiden pystyvän aiheuttamaan toisilleen sukupuolihormonialtistusta. Kun kaksoset ovat vastakkaista sukupuolta, voivat he altistua vastakkaisen sukupuolen sukupuolihormonille. Ihmisissä näyttö vastaavanlaisen ilmiön puolesta on heikkoa, eikä ihmistutkimuksissa ole huomattu hormonien vaikuttavan seksuaaliseen suuntautumiseen, vaikka hormoonien tiedetään vaikuttavan seksuaaliseen suuntautumiseen kun altistus on suurempi (tiettyhen sairauksien yhteydeesä, joissa hormonialtistus on epänormaali)
LeVay raportoi vuonna 1991 eroista homo- ja heteroseksuaalisten miesten aivoissa. Tutkittuaan ruumiinavausten yhteydessä 19 homoseksuaalisen ja 16 heteroseksuaalisen miehen ja 6 heteroseksuaalisen naisen aivot, hän havaitse seksuaalikäyttäytymiseen vaikuttavan hypotalamuksen etuosan olevan heteromiehillä kaksi kertaa kookkaampi kuin homomiehillä tai naisilla.
Biologisia teorioita tukevat myös tutkimukset, joissa on todettu homoseksuaaleilla esiintyneen jo lapsena biologis-anatomisen sukupuolensa vastaisia kokemuksia. Tätä ristiriitaa kutsutaan lapsuuden gendeeriseksi sopeutumattomuudeksi (gender nonconformity). Useat tutkimukset ovat osoittaneet homoilla ja lesboilla selkeästi enemmän gendeerisen sopeutumattomuuden kokemuksia jo lapsuudessa kuin heteroilla (Bailey ja Zucker, 1995, Phillips ja Over, 1995).


Sosnovyi Bor.
Sosnovyi Bor () on kaupunki Leningradin alueella Venäjällä. Se sijaitsee Suomenlahden eteläpuolella Kaprionlahteen laskevan Hevaanjoen suulla 81 kilometrin päässä Pietarista. Asukkaita on 65 901 henkeä (vuonna 2010).
Uustia.
Uustia (; suomeksi on käytetty myös nimitystä "Joensuu") on Hevaanjoen suulla sijaitseva entinen kalastajakylä. Se mainitaan ensimmäisen kerran vuosien 1618–1623 ruotsalaisissa verokirjoissa. Tuolloin kylän 16 talossa asui 28 miestä, jotka kaikki olivat tilattomia talonpoikia. Historioitsija S.S. Gadzjatskin mukaan tilallisten puuttumista voi selittää seudulla harjoitettu raudan tuotanto, joka kuitenkin loppui ruotsalaisvallan aikana.
Hevaanjoen muista kylistä poiketen Uustian asukkaat olivat venäläisiä. Vuosina 1886–1917 kylässä toimi merenkulkuoppilaitos. 1930-luvulla perustettiin kalastuskolhoosi, joka vuonna 1962 yhdistettiin Lomonosovin kaupungin Progress-kolhoosiin.
Vuoteen 1958 saakka kylä kuului Leningradin alueen Lomonosovin piirin Vääskylän () kyläneuvostoalueeseen. Sosnovyi Borin taajaman perustamisen yhteydessä muodostettiin Uustian kyläneuvosto, johon kuuluivat Uustian, Hirsikonnun, Ojankylän ja Siesta-Palkkinan kylät, Smolokurkan taajama sekä Rakopesän, Kirnun (), 71. ja 75. kilometrin louhosten ja Mustovon asutukset. Vuonna 1974 Uustian kyläneuvostoalue liitettiin Sosnovyi Borin kaupunkiin.
Nykyisin Sosnovyi Bor on kasvanut kiinni Uustiaan, jota kuitenkin edelleen pidetään erillisenä asutuskeskuksena. Suomenlahden rantatien ja Hevaanjoen entisen uoman Gluhovkan välillä sijaitsee Uustian sotamuistomerkki ja neuvostosotilaiden hautausmaa. Kylässä toimii myös pieni kotiseutumuseo.
Vääskylä.
Hevaanjoen alajuoksulla sijaitsevien Vääskylän ja Uuden-Vääskylän eli Kangaspään () kanta-asukkaita olivat inkerikot ja inkerinsuomalaiset äyrämöiset. Inkerikot kuuluivat ortodoksiseen Hevaan ja suomalaiset luterilaiseen Kaprion seurakuntaan.
Vuodesta 1743 lähtien kylät omisti valtioneuvos Grigori Jersalski, joka perusti seudulle paikallista kvartsihiekkaa raaka-aineena käyttäneen lasitehtaan. Vuonna 1895 Vääskylän tehdas siirtyi pietarilaiselle osakeyhtiölle, joka teki siitä yhden Euroopan suurimmista lasitehtaista. Vuonna 1899 tehtaan palveluksessa oli yli 2 000 työläistä, kuljetus- ja lastaustöissä oli sesonkiaikana tuhatkunta talonpoikaa. Työntekijöitä varten rakennettiin taajama, joka 1900-luvun alussa sulautui Vääskylän kylään. Venäjän kansalaissodan aikana tehtaan laitteisto ryöstettiin, ja se lakkautettiin vuonna 1922.
Rautatie kaupunkiin.
a>n laiturille. Asema on yksi Pietarin lähijunaverkoston pääteasemista.
Vuonna 1908 alettiin rakentaa Oranienbaumista Vääskylän kautta Veimariin johtavaa rautatietä, joka ensimmäisen maailmansodan takia valmistui vasta vuonna 1927. Toisen maailmansodan jälkeen entisen lasitehtaan paikalle perustettiin kalatehdas Rutšjevski.
Nykyisin kaupunkitaajaman itäreunalla sijaitseva Kalištšen rautatieasema (Vääskylä) on eräs Pietarin Baltian aseman lähijunaliikenteen pääteasemista. Noin kymmenen junavuoroa ajetaan päivittäin kumpaankin suuntaan.
Sosnovyi Borin perustaminen.
1950-luvun puolivälissä Vääskylän aseman lähelle päätettiin rakentaa sähkövoimala, jonka polttoaineena oli tarkoitus käyttää Viron öljyliuskeesta jalostettua masuttiöljyä ja kaasua. Tulevaa voimalaa varten Vääskylään siirrettiin Kirovskin lämpökattila- ja metallirakennetehdas. Voimalaitoksen pystyttäminen alkoi vuonna 1958, ja samana vuonna alettiin rakentaa myös radioaktiivisten jätteiden käsittelylaitosta, jonka nimenä on nykyään LSK Radon. Rakennustöihin värvättyä komsomolnuorisoa varten Hevaanjoen varrelle pystytettiin väliaikainen parakkikylä. Pian alkoi myös pysyvän taajaman rakentaminen, ja vuonna 1958 perustettiin uusi Sosnovyi Bor -niminen asutuskeskus. Tulevan kaupungin nimen (”Mäntykangas”) taustalla ovat seudun hiekkadyyneillä kasvavat mäntymetsät.
Vääskylän kyläneuvostoalueelle perustetusta Sosnovyi Borin taajamasta luotiin erillinen Lomonosovin piiriin kuulunut hallinnollinen yksikkö, johon liitettiin Vääskylän kylä, asema, tehdas, asutukset sekä 84. kilometrin kasarmi. Seudun muista kylistä muodostettiin Uustian kyläneuvostoalue.
1960-luvun alussa Sosnovyi Borin sähkövoimalan rakentamisesta luovuttiin, mutta sen sijaan alettiin suunnitella ydinreaktorien tutkimuslaitosta, joka valmistui vuonna 1966. Samana vuonna Uustian kylän pohjoispuolelle ryhdyttiin rakentamaan optiikan tutkimuslaitosta ja tehtiin päätös Leningradin ydinvoimalan perustamisesta entisen Tolkin inkeriläiskylän paikalle. Ydinvoimalan rakentaminen alkoi vuonna 1967, ja ensimmäinen reaktori otettiin käyttöön vuonna 1973.
Vuonna 1973 Sosnovyi Borista tuli suoraan Leningradin alueen alaisuuteen kuulunut kaupunki ("gorod oblastnogo podtšinenija"). Vuonna 1974 lakkautettiin Uustian kyläneuvosto ja siihen kuuluneet asutuskeskukset liitettiin Sosnovyi Boriin. Kaupungin rajat määriteltiin kuitenkin vasta vuonna 1992. Vuonna 2005 alueesta muodostettiin Sosnovyi Borin kaupunkipiirikunta ("gorodskoi okrug"). Se on Leningradin alueen ainoa kaupunki, joka ei kuulu ympäröivään kunnallispiiriin ("munitsipalnyi raion").
Teollisuus ja tutkimus.
Sosnovyi Borin teollisuutta hallitsee sähköntuotanto. Kaupungissa sijaitsee Rosenergoatomin Leningradin atomivoimalaitos LAES. Se tuottaa 28 % Luoteis-Venäjän sähköstä, vastaa 50 %:sta Pietarin alueen sähkönkulutusta vastaavasta tuotannosta, ja 25 % neljän reaktorin tuotannosta viedään Suomeen. Voimalan kapasiteetti on 28 terawattituntia sähköä vuodessa. Voimalan tuottama sähkö siirretään Lenenergon järjestelmän kautta RAO UES:n valtakunnanverkkoon 330 kV ja 770 kV kaapeleita myöten. Uustiasta suunniteltiin Suomeen Kotkan merikaapelin vetämistä, mutta hankkeesta luovuttiin toistaiseksi keväällä 2007.
Sosnovyi Borin uuden ydinvoimalan rakentamista valmistellaan. Ensimmäisen uuden reaktorin pitäisi valmistua vuonna 2013 ja toisen 2014. Uudet VVER-1170 -reaktorit ovat vesihidasteisia.
Osaksi ydinvoimalatekniikan kehittämisen myötä kaupunkiin on kehittynyt huomattava tutkimus- ja tuotekehittelyosaaminen. Nykyään Sosnovyi Borilla on Venäjän tiedekaupungeille myönnetty naukogradin status.
Kaupungissa on lisäksi kone-, rakennusmateriaali- ja elintarviketeollisuutta.
Aiheesta muualla.
*


Saatananpalvonta.
Saatananpalvonta viittaa saatanan tai yleensä henkilöllistyneen pahuuden palvontaan.
Ero satanismiin.
Satanismissa Saatanaa ei palvota. Sen sijaan satanismi on saatanaan liittyviä symboleja käyttävä hedonistinen uskonnollinen oppi. Länsimaisen okkultismin perintöä edustavana, kristinuskon vastaisena aatteena satanismi järjestäytyi Yhdysvalloissa 1960-luvulla. Anton LaVey perusti Saatanan kirkon vuonna 1966 ja julkaisi "Saatanallisen Raamatun". Suomessa satanisteja on muun muassa Pakanaverkon piirissä. He sanoutuvat irti saatananpalvonnasta, jonka he katsovat olevan vain käänteistä kristinuskoa ja usein rikollisen toiminnan peite.
Tutkimus.
Niin sanottua saatanapaniikkia arvostelleiden tutkijoiden mukaan länsimaissa on kristillisessä kulttuuripiirissä 1970-luvulta lähtien ylläpidetty noitavainotyyppistä satanismipaniikkia yhteisöjen vihamielisyyden varoventtiilinä. Saatanahysterian avulla on pidetty yllä yhteisöjen omaksumaa moraalijärjestelmää. Yleinen epävarmuus ja näkymättömät uhkakuvat on liitetty saatanaan.
Suomessa Merja Hermonen julkaisi uskontotieteen alan väitöskirjan "Pimeä hehku: Saatananpalvonta ja satanismi 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa" vuonna 2006.
Suomalaisissa tiedotusvälineissä rakentunutta kuvaa saatananpalvonnasta on tutkinut muun muassa uskontotieteilijä Titus Hjelm vuonna 2005 ilmestyneessä väitöskirjassaan "Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta". Hjelmin väitöskirjassa käy ilmi muun muassa, kuinka herätyskristilliset piirit olivat mukana yhdessä median kanssa synnyttämässä 1990-luvun alun saatananpalvontailmiötä: suurin osa median haastattelemista saatananpalvonnan asiantuntijoista olivat herätyskristillisiä.
Tutkijoiden mukaan satanismia on Suomessakin lähestytty lähinnä uskonnollisesta (kristillisestä) tai uskonnollistavasta näkökulmasta.


Šintolaisuus.
Šintolaisuus (, kirjaimellisesti ”jumalten tie”) rajoittuu Japanin kansaan ja on siten etninen uskonto, jolla ei ole perustajaa, pyhiä kirjoituksia eikä yleistä oppia. Šintolaisuus pohjautuu varhaisiin japanilaisiin kansanuskomuksiin, joiden mukaan lukuisia jumaluuksia (kami) oli lähes kaikissa luonnon ilmiöissä kuten puissa, kivissä, järvissä, joissa ja vuorissa. Šintolaisuus sisältää hyvin monenlaisia aineksia. Oikeastaan voidaan sanoa, että japanilaisessa uskonnollisuudessa kaikki, mikä ei kuulu johonkin Japanin ulkopuolelta tulleeseen uskontoon, kuuluu šintolaisuuteen.
Šintolaisuus on pitkään jakaantunut kahteen erilaiseen perinteeseen, kansanuskontoon ("minkan shintō") ja poliittiseen uskonnollisuuteen. Poliittisen uskonnollisuuden keskeisenä tarkoituksena oli ennen vuotta 1945 keisarin, pappien ja virkamiesten aseman vahvistaminen. Kansanšintolaisuuteen kuuluivat monet arkiset toimitukset; esimerkiksi vainajien kunnioittaminen, yhteisölliset juhlapäivät ja pyhillä paikoilla vieraileminen.
Vaikka šintolaisuudella ei ole pyhiä kirjoituksia, niin vanhoja tarinoita, kertomuksia, aikakirjoja ja myyttejä pidetään suuressa arvossa.
Historia.
Šintolaisuus perustuu japanin alkuperäisuskontoon ja sillä on japanissa yli 2000-vuoden historia.
500-luvulta šintolaisuus on ollut Korean kautta Kiinasta saapueen buddalaisuuden varjossa. Buddhalaisuus oli Japanin valtionuskonto Edo-kaudella (1603–1868), kunnes Keisarivallan palauttaneen Meiji-restauraation (1868) hengellinen pohja oli puolestaan šintolainen. Siten šintolaisuudesta tuli uusi valtionuskonto, jossa keisarilla oli keskeinen asema. Šintolaisuuden virallinen valtiollinen asema lakkautettiin toisen maailmansodan jälkeen 1945.
Nykypäivä.
Nyky-Japanissa šintolaisuus elää sulassa sovussa rinnakkain muiden uskontojen kanssa. Šintolaisuus, buddhalaisuus ja kungfutselaisuus kuuluvat joustavasti japanilaisen elämään, ne täydentävät toisiaan ja kunkin uskonto on eri vahvuisena läsnä eri elämäntilanteissa.
Lapsen syntymäjuhlaa ja häitä vietetään šintolaisin menoin, kungfutselaisia oppeja kunnioitetaan ja vainaja haudataan buddhalaisin menoin. Tyypillisesti šintolaisuus keskittyy maanpäällisen elämän asioihin asettaen pienemmän painoarvon tuonpuoleiselle.
Japanissa on lähes 80 000 šintolaista pyhää paikkaa, joiden kunnioitus on kami-uskonnon perua. Monet pyhät paikat voi tunnistaa niihin johtavasta portista (), jonka muodostavat kaksi pystypaalua ja kaksi poikkipaalua.
Šintolaisten nykyisen lukumäärän laskeminen on japanilaisten moniuskontoisuuden vuoksi ongelmallista. Rekisteröityjä šintolaisia pappeja ja papittaria on lähes 30 000. Papit eli "kannushit" voivat olla sekä suurten pyhättöjen ammattipappeja että kyläpyhäköiden isältä pojalle siirtyviä sivutoimisia pappeja. Arviolta puolet japanilaisista osallistuu vuosittain ainakin joihinkin šintolaisiin juhliin. Šintolaisuus on edelleen tiiviisti sidoksissa japanilaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Se ei ole mainittavasti levinnyt Japanin ulkopuolelle, ja useimmiten se ennen pitkää häviää myös muihin maihin muuttavien japanilaisten elämästä.
Uskomukset.
Šintolaisuus on osaksi panteistinen uskonto ja osaksi polyteistinen uskonto. Jumaluutta on kaikkialla: kasveissa, eläimissä ja jopa kivissä. Jokaisessa oliossa on kami, jumalolento. Esim. jokaisessa peipossa on kami ja jokaista maailman peipposta vahtii ja suojelee peipposten ylikami. Šintolaisuudessa on kuitenkin monia jumalia, kuten auringonjumalatar Amaterasu, kuunjumala Tsukuyomi ja myrskynjumala Susano'o. Japanilaiset uskovat, että Japanin keisari on Amaterasu lapsenlapsen Ninigi no Mikoton jälkeläinen.
Jokaisesta kuolleesta ihmisestäkin tulee kami kun hänen kuolemastaan on kulunut 33 vuotta, olettaen että hän on saanut nimen ennen kuolemaansa. Mikäli lapsi kuolee nimettömänä, tulee hänestä vihainen ja ilkeä ”"mizuko"”, eli ”vesilapsi”, jota pitää lepytellä, jotta hän ei aiheuttaisi ongelmia. Myös huvin vuoksi tai ilman muuta pätevää syytä surmatusta ihmisestä tulee kaunaa, ”"urami"”, kantava ”"aragami"”, joka haluaa kostaa kohtaamansa vääryydet.
Myös ruokailussa seurataan tiettyjä rituaaleja. On kohteliasta sanoa ”itadakimasu” ennen ruokailun aloittamista. Tällä sanalla kiitetään ruoanlaittajan lisäksi kaikkia niitä kasveja ja eläimiä, jotka ovat kuolleet, jotta ihminen saisi syödä vatsansa täyteen.
Vainajien kunnioitus.
Šintolaisuudessa vainajien sieluja kunnioitetaan ja on tavallista, että kuolleen perheenjäsenen kuva asetetaan muistoalttarille, jolla vainajalle uhrataan ruokaa, juomaa ja joskus ns. henkirahaa.
Ennen ruokailua vainajan lähin sukulainen keskustelee vainajan sielun kanssa. On myös tavallista puhella sielulle päivän tapahtumista ja kysellä kuulumisia.


Saudi-Arabia.
Saudi-Arabian kuningaskunta eli Saudi-Arabia () on laaja valtio Lähi-idässä. Se käsittää suurimman osan Arabian niemimaasta ja sijaitsee Punaisenmeren ja Persianlahden välissä. Sen rajanaapurit ovat Irak, Jordania, Kuwait, Oman, Qatar, Arabiemiraatit ja Jemen. Saudi-Arabia on suurimmaksi osaksi autiomaata.
Saudi-Arabia on tunnettu öljyvaroistaan. Valtion alueella onkin maailman öljyvaroista noin 20 %. Saudi-Arabia oli yksi OPECin perustajavaltioita.
Varhaishistoria.
Arabian niemimaalla on elänyt metsästäjä-keräilijäkansoja jo 15 000–20 000 vuotta sitten. Jääkauden päättyessä ilmasto kuivui, niityt muuttuivat aavikoiksi ja joenuomat kuivuivat wadeiksi. Metsästys ja keräily eivät enää elättäneet ihmisiä, oli pakko aloittaa maanviljelys.
Ankaran ilmaston takia asutus Arabian niemimaalla on siitä lähtien keskittynyt muutamille keitaille ja vanhoihin kaupunkeihin. Persianlahden rannikolla oli asutusta samaan aikaan muinaisten egyptiläisten ja sumerilaisten kanssa.
Islam syntyi, kun perimätiedon mukaan noin vuoden 610 tienoilla Mekan vuorten luolassa ollut Muhammad näki enkelin ja sai ensimmäisen jumalallisen ilmestyksen. Ilmestyksiä tuli vuosien varrella lisää. Muhammad muutti pohjoisessa sijaitsevaan Medinaan. Muutto (arab. ‏هِجْرَة‎, hijra, suomeksi usein hidžra) tapahtui vuonna 622, ja siitä alkaa myös islamilainen ajanlasku. Medinassa köyhien profeetasta tuli valtiomies ja sotapäällikkö. Sadan vuoden kuluessa islamilainen valtakunta laajeni niin että se ulottui Espanjasta Kiinaan ja Intiaan. Mekassa kävi lukuisia pyhiinvaeltajia jotka toivat alueelle uusia vaikutteita. Samalla arabian kieli nousi islamilaisen kulttuurin keskeiseksi kieleksi. Islamilainen valtakunta hajosi 1600-luvulla useiksi pikkuvaltioiksi.
Ensimmäinen ja toinen saudivaltio.
1700-luvulla Muhammed ibn al-Wahhab perusti sittemmin wahhabilaisuutena tunnetun puritaanisen uskonlahkon, jonka kannattajaksi Nejdia hallinnut Saudin suku liittyi. Saudit karkotettiin Kuwaitiin.
Vuoteen 1824 mennessä al-Saudin suku oli saanut poliittisen vallan Arabian keskiosissa. Turki bin Abdullah Al-Saud siirsi pääkaupungin Riadiin. Saudit valloittivat Mekan vuonna 1924 ja Medinan 1925.
Saudi-Arabian kuningaskuntaa edeltäneitä kahta Saudin suvun hallitsemaa valtiota nimitetään ensimmäiseksi ja toiseksi saudivaltioksi.
Nykyinen Saudi-Arabian kuningaskunta.
Vuodesta 1902 alkaen Saudit ryhtyivät valloittamaan emiirikuntia yksi kerrallaan. Vuosina 1913–1926 he saivat myös Hijazin Punaisenmeren rannikolla, ja nämä yhdistettiin Saudi-Arabian kuningaskunnaksi 1932.
1930-luvun lopulla maassa alkoivat öljynporaukset. Vuonna 1960 Saudi-Arabia oli yksi OPECin perustajamaista. 1970-luvulla OPEC rajoitti arabimaiden öljyntuotantoa, mikä johti öljykriisiin länsimaissa. Öljyntuotantoyhtiö Aramco siirtyi amerikkalaisilta saudeille vaiheittain vuosina 1972–1980.
Persianlahden sodan aikaan Saudi-Arabia asettui Yhdysvaltain johtaman liittouman puolelle, minkä takia suhteet Tunisiaan, Libyaan ja Algeriaan huononivat.
Saudi-Arabian ensimmäinen kuningas oli vuosina 1932–1953 hallinnut Ibn Sa’ud. Kaikki hänen jälkeensä hallinneet kuninkaat ovat olleet hänen poikiaan.
Ensimmäisenä pojista oli vallassa Sa’ud ibn Abdilaziz, joka hallitsi 1953–1964. Hän kehitti koulutusta ja perusti maan ensimmäisen yliopiston. Vuonna 1964 kruununprinssi Faisal ibn Abdilaziz Al Sa’ud syrjäytti veljensä. Hän kehitti infrastruktuuria ja teollisuutta, ja toimi tiiviisti muiden islamilaisten maiden kanssa. Vuonna 1975 veljenpoika surmasi Faisalin. Vuosina 1975–1982 hallinnut Khalid ibn Abdilaziz paransi maansa infrastruktuuria, ja oli perustamassa Persianlahden maiden yhteistyöneuvostoa GCC:tä. Hänen aikanaan oli sisäisiä levottomuuksia. Vuonna 1979 Juhayman al-Otaibin johtamat militantit iskivät Mekan suurmoskeijaan (Masjid al-Haram). Kuningas Khalid kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1982. Häntä seurasi kuningas Fahd. Fahd pyrki muokkaamaan Saudi-Arabian taloutta monipuolisemmaksi. Vuonna 1987 Mekassa kuoli satoja, kun iranilaiset pyhiinvaeltajat ryhtyivät osoittamaan siellä mieltään.
Kuningas Fahd suoritti uudistuksia, jotta maa selviäisi paremmin miljoonien pyhiinvaeltajien vuosittaisista vierailuista Mekassa ja Medinassa. Hän antoi luvan ensimmäisiin kunnallisvaaleihin, jotka järjestettiin hänen kuolemansa jälkeen. Vuonna 2005 Fahdin kuoltua valtaan nousi Abdullah.
Syyskuun 11. päivän iskuihin osallistuneista 15 oli saudiarabialaisia. Sen jälkeen maasta on kuitenkin tullut Yhdysvaltojen läheisimpiä liittolaisia terroristeja vastaan. Toisaalta Al-Qaida on tehnyt useita tuhoisia iskuja 2000-luvulla saudeja ja maassa asuvia ulkomaalaisia kohtaan. Muun muassa vuonna 2004 iskettiin Yhdysvaltain konsulaattiin Jeddassa. ja terroristit mestasivat Riadissa kidnappaamansa Saudi-Arabiassa asuneen yhdysvaltalaisen Paul Johnson Jr:n. Teosta vastuussa ollut terroristijohtaja Abdel Aziz al-Muqrin surmattiin pian tämän jälkeen. Vuonna 2007 terroristit ampuivat kolme Saudi-Arabiassa asunutta ranskalaista. Suurmufti tuomitsi murhat julkisesti. Kunnallisvaalit järjestettiin ensi kertaa vuonna 2005. Naisilla ei niissä ollut äänioikeutta.
Maassa ei toimi laillisia poliittisia puolueita. Helmikuussa 2011 aktivistit suunnittelivat puoluetta ja perustivat sille nettisivun, mutta heidät pidätettiin.
Hyvin tiukka, myös ulkomaalaisiin sovellettava islamilainen lainsäädäntö on käytössä. Islaminlain wahhabilaisesta tulkinnasta johtuen maan ihmisoikeustilannetta on pidetty yhtenä maailman huonoimmista. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin raportti vuodelta 2010 kiitti kuningasta viiden vuoden aikana luvatuista parannuksista, mutta toivoi niiden kirjaamista lainsäädäntöön. Systemaattinen naisten syrjintä jatkuu, vaikka he saivat sentään vuonna 2005 oikeuden työskennellä ”soveliaissa ammateissa”.
Saudi-Arabiassa lain noudattamista valvoo uskonnollinen poliisi, mutaween. Länsimaisen ihmisen näkökulmasta yhteiskunnan asettamat rajoitteet saattavat tuntua ankarilta; tyystin kiellettyjä ovat esimerkiksi alkoholi ja muiden uskontojen kuin islamin näkyminen julkisuudessa. Myöskään tanssia tai muille kuin naisille ja lapsille tarkoitettuja elokuvateattereita ei sallita.
Tärkeä uskonnollinen johtaja on Saudi-Arabian suurmufti. Nykyisenä suurmuftina toimii Abd-al-Aziz Aal ash-Shaikh.
Naisen asema.
Naisten asema on maassa erittäin heikko, he eivät esimerkiksi saa ajaa autoa. Heidän asioistaan päättää pitkälti miespuolinen ”huoltaja”, joka tyypillisesti on isä tai aviomies. Vuonna 2011 pidätettiin autolla ajanut nainen.
Helmikuussa 2009 kuningas Abdullah nimitti Saudi-Arabian historian ensimmäisen naisministerin. Vuonna 2011 naisille myönnettiin äänioikeus paikallisvaaleissa, ja heidät voidaan myös asettaa ehdokkaiksi tai valita neuvoa-antavan Shuria-neuvoston jäseniksi.
Naiset ja miehet eivät Saudi-Arabiassa kulje julkisesti yhdessä eivätkä saa muutenkaan olla tekemissä keskenään edes työn merkeissä, elleivät he ole aviopuolisoja tai läheisiä sukulaisia.
Tyttölapsen naittaminen aikuiselle miehelle on Saudi-Arabiassa sallittua, jos lapsen isä tai huoltaja avioliittoa haluaa.
Vuonna 2009 avattiin "King Abdullah University". Se on maan ensimmäinen yliopisto, jossa nais- ja miesopiskelijat voivat osallistua samoille luennoille ja käydä samoissa kahviloissa. Länsimaalaiset diplomaatit ovat toivoneet yliopiston edistävän islamilaisvaltion muutosta.
Kuolemanrangaistuksen käyttö.
Vuonna 2007 Saudi-Arabiassa toteutettiin 156 teloitusta, selvästi enemmän kuin edellisinä vuosina. Kuolemantuomiot pannaan täytäntöön tavallisimmin julkisesti mestaamalla. Mestattavat rauhoitetaan, ja heidän silmänsä peitetään. Mestattavaksi saatetaan nykyisin tuomita rikollinen sukupuolesta riippumatta. Myös ristiinnaulitseminen on Saudi-Arabiassa hyväksytty rangaistusmuoto, joskin tällaisia teloituksia toteutetaan varsin harvoin. Tuomittu saatetaan ristiinnaulita myös mestauksen jälkeen.
Käytössä on myös lievempiä ruumiillisia rangaistuksia, esimerkiksi raipaniskut tai amputaatio. Myös silmä tai hampaita saatetaan poistaa.
Usein kuolemantuomioon päättyvät oikeudenkäynnit ovat salaisia.
Kuolemantuomio saattaa koitua useista eri rikoksista, jumalanpilkka voi olla kuolemantuomion arvoinen rikos. Henkirikokset voivat johtaa kuolemantuomioon, mutta viime kädessä asian ratkaisevat uhrin omaiset, jotka saattavat määrätä teloituksen sijasta haluamansa suuruisen ”verirahan” tai armahduksenkin.
Myös homoseksuaalinen kanssakäyminen on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty. Tuomioon tarvitaan kuitenkin neljä todistajaa.
Amnesty International on todennut, että suhteettoman suuri osuus Saudi-Arabiassa teloitetuista on ulkomaalaisia.
Aluejako.
Valtio saatetaan edelleen jakaa useisiin kuvernoraatteihin.
Maantiede, luonto ja ilmasto.
Saudi-Arabiaan kuuluu suurin osa Arabian niemimaasta, erityisesti sisämaan hiekka-aavikot, joista täysin autio Rub’ al-Khali on suurin. Maan pinta-ala on yli kaksi miljoonaa neliökilometriä, mutta väkiluku vain 26 miljoonaa. Vain 1,7 prosenttia maan alasta on viljelykelpoista, ja väestö on keskittynyt rannikkoalueille sekä keitaille. Rantaviivaa Saudi-Arabialla on 2 640 kilometriä. Kravun kääntöpiiri kulkee maan halki.
Rajat Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien, Omanin ja Jemenin välillä kulkevat asumattomalla aavikolla ja ovat määrittelemättä, joten maan tarkka koko on tuntematon, arviot ovat välillä: 2 149 690 – 2 240 000 km². Hallituksen arvio on 2 217 949 km².
Enimmäkseen autiomaasta koostuvassa kuivassa Saudi-Arabiassa sateet ovat epäsäännöllisiä ja niukkoja. Lämpötilaeroja esiintyy vuodenajasta ja alueesta riippuen. Maassa on myös ruohoaroja ja vuoristoa; korkein kohta on Jabal Sawda 3 133 metrissä merenpinnan yläpuolella.
Wadeja, osaksi kuivuneita joenuomia, Saudi-Arabiassa on useita. Niiden joukossa ovat Wadi al-Hamd ja Wadi al-Rummah. Saudi-Arabiaan kuuluvia saaria on sekä Punaisellamerellä että Persianlahdella useita.
Kamelit ovat Saudi-Arabiassa arvostettuja eläimiä. Vuonna 2007 oudot kuolemat alkoivat yllättäen levitä niiden parissa; ilmiön todennäköiseksi aiheuttajaksi osoittautui eläinten syömä haitallinen ruoka. Kameleita ehti kuolla useampi tuhat. Maahan iski myös lintuinfluenssa.
Saudi-Arabian kasvillisuuteen kuuluvat taatelipalmut ja akasiat.
Mekka on islamin pyhin paikka ja tärkein pyhiinvaelluspaikka. Pyhiinvaellusmatka Mekkaan (hadži) kuuluu muslimien uskonnollisiin velvollisuuksiin ja on yksi islamin viidestä peruspilarista. Myös Medina on islamin pyhä kaupunki. Muita kuin muslimeja ei näihin kaupunkeihin päästetä.
Talous.
Maassa on 20 prosenttia maailman tunnetuista öljyvaroista. Öljy tuo kolmanneksen bruttokansantulosta, 3/4 valtion tuloista ja 85 % viennistä. Öljy on tuonut maalle vaurautta ja Saudi-Arabia onkin pyrkinyt investoimaan vaihtoehtoiseen teollisuuteen siltä varalta, että öljyvarat loppuvat. Ghawar on Saudi-Arabian ja myös maailman suurin öljykenttä, jonka kunto vaikuttaa merkittävästi maailman öljyntuotantomäärään. Öljyntuotanto on täysin valtion Saudi Aramcon hallussa.
Saudi-Arabialla on myös runsaasti muita luonnonvaroja: 4 % maailman kaasuvaroista, kultaa, rautaa, kuparia ja fosfaatteja. Niiden hyödyntäminen on kuitenkin vähäistä.
Veden puutteesta huolimatta maa pyrki 1980-luvulla elintarvikeomavaraisuuteen ja maahan rakennettiin laajoja kastelujärjestelmiä. Vehnän tuotannon hinnaksi tulee kuitenkin noin neljä kertaa maailmanmarkkinahinta, joten valtio on leikannut tukiaisia ja kannustanut viljelijöitä siirtymään vihannesten kasvatukseen. Yleisimmät viljelykasvit ovat viljojen ohella taatelit ja vihannekset.
Kansalaiset ovat päässeet nauttimaan öljytuloista. Kaikki saavat ilmaisen koulutuksen, terveydenhuollon ja nauttivat lukuisista muistakin etuisuuksista. Köyhemmät voivat saada myös maapalstan ja lainan talon rakennukseen.
Saudi-Arabian rahayksikkö on rial. Yksi Saudi-Arabian rial (SAR) on sata halalaa.
Liikenne.
Saudi-Arabiassa on 81 lentopaikkaa, joista 33:lla on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Tärkeimpiä lentokenttiä ovat Kuningas Khalidin kansainvälinen lentoasema lähellä Riadia, Kuningas Abdilazizin kansainvälinen lentoasema Jeddassa ja Kuningas Fahdin kansainvälinen lentoasema lähellä Dammamia. Medinan lentoasema Jeddan lähellä toimii lähinnä pyhiinvaellusten aikaan. Kansallinen lentoyhtiö on Saudi Arabian Airlines.
Maaliikenneyhteydet suurissa kaupungeissa ja niiden välillä ovat hyvät. Rautatietä on lähes 1400 km. Satamapaikkoja on niin Punaisenmeren (muun muassa Jeddassa) kuin Persianlahdenkin rannikoilla: Ad Dammam, Al Jubayl, Jeddah ja Yanbu al Bahr. Jeddaan on lauttaliikennettä Egyptistä ja Sudanista sekä ajoittain Jemenistä.
Väestöjakauma.
Saudi-Arabian väestö on pääasiassa arabeja (90 %); afrikkalaisia ja aasialaisia on 10 % väestöstä. Länsimaista lähtöisin olevia asukkaita on alle satatuhatta.
Uskonnoltaan käytännössä kaikki saudiarabialaiset ovat muslimeita. Sunneja on noin 95 % ja šiioja 5 %, perinteisesti etenkin maan itäosassa.
Neljännes väestöstä on ulkomaalaisia vierastyöläisiä, jotka muodostavat 80 % työvoimasta. Ulkomaalaisten työntekijöiden on sanottu olleen laajan syrjinnän kohteena. Heidän panoksensa on yhä merkittävä saudisaatioprojektista huolimatta.
Kulttuuri.
Saudi-Arabian kaupungistuminen on tapahtunut muutaman sukupolven aikana. Vielä vuonna 1950 noin 40 prosenttia väestöstä eli paimentolaisina, toiset 40 % pikkukylissä ja vain 20 % kaupungeissa. Vuonna 1992 jo kaksi kolmasosaa oli kaupunkilaisia. Tunnetuimpia kaupunkeja ovat islamin pyhin kaupunki Mekka, jossa profeetta Muhammad syntyi ja sai ensimmäisen ilmestyksensä, sekä Medina, ensimmäinen kaupunki, jonka Muhammad sai käännytettyä kokonaan islaminuskoon. Mekassa käy vuosittain noin 2,5 miljoonaa muslimia pyhiinvaelluksella.
Saudi-Arabiassa ovat suosittuja niin perinteinen arabimusiikki kuin tuoreempikin länsimaalaisvaikutteinen tuotanto. Perinteinen tanssilaji on ardha, jota pääsee näkemään esimerkiksi jokavuotisella Jenadriyah-festivaalilla. Tunnettujen saudiartistien joukossa ovat Talal al-Maddah (k. 2000) ja Jawad al-Ali. Saudi-Arabiasta on prinssi Al-Walid ibn Talal ibn Abdelaziz al-Saudin omistama levy-yhtiö Rotana, jolla ovat tuotantoaan julkaisseet useat arabimaailman tunnetuimpiin kuuluvat muusikot.
Saudi-Arabiasta on kotoisin joitakin tunnettuja kirjailijoita, kuten kansainvälistä mainetta niittänyt naiskirjailija Raja’ al-Sani’ ja edesmennyt Abdul Rahman Munif. Nykyprosaisti ja vapaa-ajattelija Turki al-Hamad on kirjoittanut kulttuurissaan arkaluonteisista aiheista ja herättänyt konservatiivisissa piireissä laajaa paheksuntaakin. Hänen tuotantoaan on alueella kielletty, ja uskonnolliset johtajat ovat langettaneet hänelle fatwoja.
Monet saudiarabialaiseen ruokakulttuuriin liittyvät tavat on omaksuttu beduiinien perinteestä. Useissa ruokalajeissa käytetään riisiä, vehnää, vihanneksia ja mausteita. Ruokalajien kanssa on tapana nauttia perinteistä leipää, khubzia eli kubezia. Kanaa ja lammasta syödään paljon, mutta sianliha on kielletty. Jälkiruokina saatetaan nauttia esimerkiksi muhalabia-riisivanukasta ja arabialaista kakkua. Kahvinjuonnilla on alueella pitkät perinteet. Nykyajan länsimainenkin ruokakulttuuri on levinnyt Saudi-Arabiaan; lukuisia McDonald's-pikaruokaravintoloita on avattu eri puolilla maata. Alkoholinkäyttö on täysin kiellettyä, mutta alkoholitonta olutta on maassa saatavilla.
Maan korkein rakennus on 302 metrin korkuinen Kingdom Centre -pilvenpiirtäjä Riadissa. Samassa kaupungissa on pilvenpiirtäjä Al Faisaliyah Center (266,9 m). Mekkaan nousevasta Abraj Al Bait Towersista tulee valmistuessaan maailman toiseksi korkein ja Saudi-Arabian korkein rakennus vuonna 2011. Saudi-Arabiassa sijaitsee eräitä keskeisiä moskeijoita: Masjid al-Haram (Mekka), Masjid al-Nabawi (Medina) ja Masjid al-Quba (Medina). Kaksi ensimmäistä ovat muslimien pyhimmät moskeijat. Kuningas Saudin moskeija sijaitsee Jeddassa.
Ensimmäiset elokuvateatterit avattiin vuonna 2005 kaksikymmenvuotisen kiellon jälkeen, tosin vain naisille ja lapsille. Saudiarabialaisia elokuvia onkin olemassa vain vähäisesti. Vuonna 2006 ilmestyi "Keif al-hal?", jossa esiintyy muiden muassa Hisham Abdulrahman. Prinssi Alwaleed bin Talalin johtama Rotana-yhtiö on musiikin ohella työskennellyt myös arabialaisen elokuvan kentällä. Sen tuottama komedia "Menahi" (2008) saavutti myös suuren suosion.
Maan vapaamielisimmäksi mainitussa kaupungissa Jeddassa järjestettiin myös vuodesta 2006 filmifestivaali, jonka sisäministeriö kuitenkin kielsi 2009.
Erityistä Saudi-Arabiassa on se, että liikkeet ja toimistot suljetaan viiden päivittäisen rukouksen ajaksi. Rukoushetkien täsmällinen ajankohta vaihtelee. Tärkeänä hengellisenä johtajana maassa toimii sen suurmufti, joka on vuodesta 1999 ollut Abd-al-Aziz Aal ash-Shaikh. Häntä edelsi Abd-al-Aziz ibn Baaz.
Koulutus.
Koulutus on Saudi-Arabiassa ilmaista. Yliopistoja on useita, muun muassa Kuningas Saudin yliopisto ja Medinan islamilainen yliopisto. Jälkimmäinen on suosittu opiskelupaikka ulkomaalaisten muslimien keskuudessa. Medinaan on lähetetty opiskelemaan saudivaroin myös suomalaisia. Uusi, kansainvälisempi tieteen ja teknologian yliopisto avattiin syyskuussa 2009. Punaisenmeren rannalla Thuwalin kylässä sijaitseva uusi yliopisto on viralliselta nimeltään "King Abdullah University of Science and Technology" (KAUST). Se on maan ensimmäinen sekä naisia että miehiä kouluttava sekayliopisto.
Viime aikoina Saudi-Arabia on pyrkinyt uudistamaan koulutusjärjestelmäänsä siten, että terrorismia voitaisiin ennaltaehkäistä.
Media.
Kuningas sai käyttöönsä radioverkoston vuonna 1932, ja yleiseen käyttöön radiopalvelut tulivat vuonna 1948. Mediassa ei sallita muun uskonnon esilletuomista kuin islamin. Televisio rantautui maahan 1960-luvulla ja tarjoaa saudiarabialaisille yhä kattavasti sekä hengellistä että maallista ohjelmistoa. Valtion ylläpitämä Saudi TV lähettää ohjelmaa neljällä kanavalla.
Saudi-Arabiassa ilmestyy useita päivittäislehtiä. Arabiaksi julkaistaan muun muassa "Al-Riyadh" sekä englanniksi "Saudi Gazette" ja "Arab News".
Internet on yleistynyt nopeasti Saudi-Arabiassa. Kansallinen verkkotunnus on.sa. Vuonna 2010 maassa oli 9,8 miljoonaa internetin käyttäjää. Pääsyä erilaisille sivustoille rajoitetaan tiukasti. Blogeja ilmestyy lähes kymmenentuhatta.
Urheilu.
Saudi-Arabia osallistui kesäolympialaisiin ensi kertaa vuonna 1972 ja on siitä lähtien ollut mukana kaikissa kesäolympialaisissa lukuun ottamatta vuotta 1980. Mitaleita on tullut kolme: Hadi Soua'an Al-Somaily sai hopeaa 400 metrin aitajuoksussa ja Khaled Al-Eid pronssia esteratsastuksessa vuoden 2000 kesäolympialaisissa Sydneyssä, ja esteratsastusjoukkue saavutti pronssia Lontoossa 2012.
Saudi-Arabia ei pitkään sallinut naisten osallistumista olympialaisiin. Kesäkuussa 2012 Saudi-Arabia lopulta antoi luvan naisille osallistua olympiakisoihin, ja Lontoon kisoissa maalla olikin kaksi naisedustajaa, toinen judossa ja toinen 800 metrin juoksussa.
Saudi-Arabian jalkapallomaajoukkue nähtiin maailmanmestaruuskilpailuissa ensi kertaa vuonna 1994. Aasian-mestaruuden Saudi-Arabia on voittanut kolmesti. Tunnettuja maajoukkueen pelaajia ovat muun muassa Muhammad al-Da’ayya’, Majid Abdullah ja Sami al-Jabir. Kansallisen liigan kärjessä oleviin seuroihin kuuluvat Al-Hilal, Al-Ittihad, Al-Shabab ja Al-Nasr.
Maan uskonoppineet ovat julistaneet jalkapallon epäislamilaiseksi lajiksi ja vaatineet nuorisoa jättämään sen välittömästi.


SUSE.
SUSE Linux on Attachmate-yhtiön omistaman SUSE:n Saksassa kehitettävä Linux -käyttöjärjestelmän jakelupaketti. SUSEn parhaana ominaisuutena pidetään ammattilaisten ohjelmoimaa YaST-asennus- ja hallintaohjelmaa, jota jotkut sanovat maailman helppokäyttöisimmäksi ja toimivimmaksi. ja tuotteita saa tilattua Suomestakin useiden yritysten kautta. SUSE tarjoaa oletusvaihtoehtoina Gnome- ja KDE -työpöydät, mutta sisältää myös muitakin vaihtoehtoja.
Historiaa.
SUSE oli alun perin saksalainen lokalisointi Slackwaresta. Se julkaistiin vuonna 1994 nimella S.u.S.E Linux 1.0. Myöhemmin tähän sisällytettiin Jurix-käyttöjärjestelmä, jolloin julkaistiin ensimmäinen selvästi omanlaisensa S.u.S.E. Linux 4.2 vuonna 1996. Myöhemmin SuSE sisällytti itseensä Red Hatin ominaisuuksia. Jotta SuSE tavoittaisi paremmin yrityskäyttäjiä, SuSE julkaisi SUSE Linux Enterprise Serverin vuonna 2001 ja vaihtoi yrityksen nimeksi SUSE Linux syyskuussa 2003.
4. marraskuuta 2003 Novell ilmoitti ostavansa SUSE:n.
4. elokuuta 2005 Novellin edustaja ja viestintäpäällikkö Bruce Lowry ilmoitti SUSE Professional -sarjan kehityksen siirtymisestä entistä avoimempaan suuntaan openSUSE-yhteisöprojektin avulla. Nyt käyttäjät saattoivat osallistua tulevien versioiden testaukseen ja avustaa kehitystyössä. Aiemmin kaikki kehitystyö ja testaus oli suoritettu sisäisesti SUSE:n toimesta ja versio 10.0 oli ensimmäinen, joka päästettiin julkiseen beta-testaukseen. Osana muutosta myös pääsy YaST Online Update -päivityspalvelimille tuli vapaasti kaikkien käyttäjien saataville.
13. heinäkuuta 2006 SUSE Linux 10.2 Alpha 2:n julkaisun yhteydessä ilmoitettiin että tämän version nimi muuttuisi virallisesti muotoon openSUSE alkaen seuraavasta Alpha 3 -julkaisusta, jotta sitä ei sekoitettaisi Novellin SUSE Linux Enterprise -tuotteiden kanssa.
19. kesäkuuta 2008 Ilmestyi openSUSE 11.0.
Huhtikuussa 2011 Novellin ostanut Attachmate erotti SUSEn Novellista omaksi yksikökseen ja keskitti sen kehityksen Nürnbergiin.


Silja Line.
Tallink Silja Oy eli Silja Line on suomalainen varustamo, jonka omistaa virolainen AS Tallink Grupp. Silja Line -tuotemerkin alla harjoitetaan risteily-, matkustajalautta- ja rahtiliikennettä Itämeren alueella linjoilla Helsinki–Maarianhamina–Tukholma ja Turku–Maarianhamina/Långnäs–Tukholma.
Historia.
Suomen Höyrylaiva Oy (vuodesta 1976 Effoa Oy), ruotsalainen Svea-varustamo ja turkulainen Bore-varustamo perustivat vuonna 1957 yhteisyrityksen Oy Siljavarustamo – Ab Siljarederi. Ensimmäisenä aluksena yhtiölle hankittiin matkustajalaiva Heimdall, joka sai nimen S Silja 1957. Samana vuonna hankittiin rahtilaiva S Warjo, joka kuljetti vain rahtia. Myöhempiä rahtialuksia olivat muun muassa S Holmia ja S Silvia. Yhtiön ensimmäinen moottorialus ja samalla ensimmäinen yhtiölle rakennettu alus oli S Sunnanhav, joka liikennöi kesän 1959.
Ensimmäiset yhtiölle rakennetut autolautat olivat S Skandia ja S Nordia, jotka valmistuivat 1961 ja 1962 ja edustivat uutta laiva-aikakautta. Myöhemmin 1960-luvulla valmistuivat S Fennia (1966), S Botnia (1967) sekä S Floria (1970).
Vuonna 1970 Siljavarustamo muutettiin Oy Silja Line Ab -nimiseksi markkinointiyhtiöksi ja varustamon laivat siirrettiin sen osakasyhtiöiden omistukseen. Vuonna 1972 käynnistyi ympärivuotinen laivaliikenne Helsingistä Tukholmaan uusilla aluksilla S Aallottarella ja S Svea Reginalla, jotka korvasivat pääasiassa vanhat höyrylaivat. Tälle linjalle tuli jo 1970-luvulla useita uusia aluksia. Bore luopui vuonna 1980 Silja Linen osakkuudesta ja myi matkustaja-aluksensa muille varustamoille. Svea-varustamo puolestaan siirtyi ruotsalaisen Johnson Linesin omistukseen seuraavana vuonna.
Vuonna 1981 valmistuivat Helsingin-linjalle jälleen uutta aikakautta edustavat S Finlandia ja S Silvia Regina. Turku–Tukholma-linjalle valmistuivat vuosina 1985 ja 1986 S Svea ja S Wellamo. GTS Finnjet siirtyi vuonna 1986 Effoan omistukseen, joka luovutti sen seuraavana vuonna Siljan liikennöitäväksi.
Vuonna 1990 valmistui S Silja Serenade Effoalle ja 1991 S Silja Symphony Johnson Linesille, johon Svea-varustamo oli yhdistetty. Laivojen toimitus viivästyi rakentajatelakan Wärsilä Meriteollisuuden konkurssin johdosta ja toimituksen varmistamiseksi tilaajat menivät telakan toimintaa jatkaneen Masa Yardsin osakkaiksi.
Effoa yhdistyi vuonna 1990 Johnson Linen kanssa Effjohn-varustamoksi. Tuolloin kaikki Siljan laivat saivat hyljelogon myös savupiippuunsa – aikaisemmin savupiipussa oli ollut kunkin omistajayhtiön tunnus. Vuosina 1993–1994 Silja Linen alukset S Silja Festival ja M/S Frans Suell (myöh. S Silja Scandinavia) liikennöivät Euroway-linjalla Malmön ja Travemunden välillä. Euroway osoittautui kuitenkin tappiolliseksi ja alukset siirtyivät Suomen liikenteeseen.
Vuonna 1993 Silja Line vuokrasi käyttöönsä Viking Linelle rakenteilla olleen M/S Europan, ja antoi sille nimeksi S Silja Europa. Laiva tuli vuokrattavaksi, kun laivan tilaaja Rederi AB Slite meni konkurssiin.
1993–2001 Silja Line liikennöi Vaasanlaivat-yhtiön kumppanina Vaasa–Uumaja-linjalla S Fennialla ja S Wasa Queenilla.
Effjohn-varustamon nimeksi muutettiin vuonna 1995 Silja Oy Ab. Vuonna 1999 brittiläis-bermudalainen monialayhtiö Sea Containers Ltd osti enemmistön tästä yhtiöstä, johon myös Silja Line fuusioitiin. Ostajayhtiön pääomistaja oli yhdysvaltalainen miljonääri James Sherwood. Vuonna 2004 Silja oli kokonaan Sea Containersin omistuksessa.
Silja Linen myynti Tallinkille.
Vuonna 2003 Silja kuljetti yhteensä 5,4 miljoonaa matkustajaa, sen liikevaihto oli 517 miljoonaa euroa ja henkilöstöä oli 3 558. Vuonna 2005 vastaavat luvut olivat enää 3,4 miljoonaa ja 380 miljoonaa euroa. Heikon kannattavuuden takia yhtiö irtisanoi väkeään. Finnjet, Silja Opera, risteilyalus Walrus ja SuperSeaCat-pika-alukset myytiin.
Sea Containersin taloudellinen asema heikkeni vuoden 2004 lopulla, pääasiassa muista kuin Siljasta johtuvista syistä. Yhtiö ajautui lähelle konkurssia ja se ilmoitti myyvänsä Silja Linen 2006 kesään mennessä. Alustavien tarjousten jättöajan päätyttyä muun muassa Tallink ja Viking Line ilmoittivat tehneensä tarjouksen Siljasta.
12. kesäkuuta 2006 virolainen Tallink ilmoitti ostavansa Silja Linen. Kauppahinnasta Tallink maksoi 450 miljoonaa euroa käteisenä ja 20 milj. euroa omilla osakkeillaan. Aiemmin maaliskuussa Tallink oli hankkinut Hangon ja Rostockin välillä liikennöineen Superfast Ferriesin kolme alusta 310 miljoonalla eurolla. Tallinkilla oli yritysostojen jälkeen velkaa noin 800 miljoonaa euroa. Silja Linen osto kaksinkertaisti Tallinkin markkinaosuuden Suomessa noin 40 prosenttiin.
Tallink osti Siljasta vain Ruotsiin suuntautuvan liikenteen kilpailuviranomaisten hyväksynnän varmistaakseen. Tallinnaan liikennöivät Superseacatit säilyvät Sea Containersilla. Silja Line kuljetti vuonna 2005 4,8 miljoonaa matkustajaa ja Tallink 3,2 miljoonaa matkustajaa. Varustamojen liikevaihdot olivat 260 miljoonaa ja 470 miljoonaa euroa. Yrityksillä oli tuolloin yhteensä vajaat 6400 työntekijää. Norjalainen Color Line ilmoitti tarjonneensa Silja Linesta noin 700 miljoonaa euroa, mutta Tallink pääsi kaupanteossa etusijalle.
Reitit.
Nykyisin liikennöitävät linjat ja niillä liikennöivät alukset on lihavoitu.
Aiheesta muualla.
*


Sisäänheittotuote.
Sisäänheittotuote on edullisesti pienellä katteella tai jopa tappiolla myytävä tuote, jolla liike yrittää houkutella asiakkaita. Sisäänheittotuotteita voidaan käyttää markkinoinnissa lisäämään esimerkiksi uuden liikkeen tunnettavuutta tai luomaan edullista kuvaa liikkeen hinnoista. Tavoitteena on saada asiakas, joko samalla kertaa tai uudella käynnillä, ostamaan myös paremman katteen tuotteita.
Sisäänheittotuotteiden käyttöä mainonnassa säännellään kuluttajansuojalaissa. Kaupan tulee esimerkiksi ilmoittaa mainonnassaan, jos tuotetta on saatavilla vain rajatusti. Sääntelystä huolimatta toisinaan on epäilty joidenkin liikeketjujen tarkoituksellisesti hankkivan sisäänheittotuotteita erityisen pieniä määriä niin, että tuotteet loppuvat jo muutamien minuuttien tai tuntien aikana. Tällaisten tuotteiden hinta on yleensä erittäin alhainen ja tarkoituksena onkin saada myymälään pienin kustannuksin suuri määrä asiakkaita, joiden toivotaan ostavan kalliimpi korvaava tuote tai tekevän muita ostoksia käynnin yhteydessä.
Suomalaisessa vähittäiskaupassa tyypillisiä sisäänheittotuotteita ovat kahvi ja olut.


Sm1.
Sähkömoottorijunayksikkö Sm1 on vanhinta yhä aktiivikäytössä olevaa paikallisjunakalustoa. Sitä valmistettiin 50 yksikköä vuosina 1968–1973 Valmetin Tampereen lentokonetehtaalla. Sm1 alkoi ensimmäisenä suomalaisena sähköjunana liikennöidä Helsinki–Kirkkonummi-välillä 26. tammikuuta 1969, jolloin käytössä oli viisi junaa.
Tekniikka.
Sm1 on teknisesti lähes samanlainen kuin uudempi Sm2, joskin siinä on muutamia eroja, kuten teräsrunko, teräsjouset ja kyljissä olevat rakennetta tukevat pokkaukset. Sm1- ja Sm2-yksiköitä voi kytkeä yhteen myös keskenään enintään kuuden yksikön (12 vaunun) junaksi, mutta käytännössä laiturien pituus rajoittaa määrän viiteen. Täyttä kuuden yksikön junaa käytetään kuitenkin Ilmalan varikon ja Helsingin päärautatieaseman välisissä siirtoajoissa.
Yhteen Sm1-junayksikköön kuuluu kaksi vaunua. Sm1 on varsinaisesti junayksikön moottorivaunun tyyppimerkintä. Junayksikön toista vaunua kutsutaan ohjausvaunuksi ja sen tyyppimerkintä on Eio. Ennen saneerausta vaunujen 6241–6250 tyyppimerkintä oli Eiob. Sekä moottori- että ohjausvaunussa on ohjaamo, joten junaa voidaan kääntämättä ajaa kumpaan suuntaan tahansa, mikä on paikallisliikenteessä suuri etu veturivetoisiin juniin verrattuna.
Sm1:n huippunopeus on 120 kilometriä tunnissa. Junan kori on terästä ja siinä on SIG-telit, joiden ajo-ominaisuudet eivät ole erityisen hyvät. Tämä ilmenee junan kulkiessa tärisevänä ja heiluvana kyytinä. Talvella junassa on ollut lähinnä paineilmalaitteiden jäätymisongelmia. Liukkailla keleillä liikkeellelähtöä haittaa hiekoituslaitteiden puuttuminen. Tämän takia junien on ollut etenkin syksyisin toisinaan hankalaa pysyä lähiliikenteen tiukoissa aikatauluissa.Siinä on, myös kova kompressorin ääni.
Sarjan yleisin lempinimi on "Sami", mutta joskus myös "Sakari-Matti". Sarjan yksiköillä on omat yksilönumerot. Numerot ovat kohonumeroina junan molemmissa päissä ohjaamon sivuikkunoiden alapuolella sekä maalattuna junan helmaan. Numerot ovat 6001/6201–6050/6250 (Sm1-vaunun numero / ohjausvaunun numero).
Tulevaisuus.
Kaikki Sm1-yksiköt on saneerattu 1990-luvulla ja ne ovat siten VR:n silloisissa punavalkoisissa väreissä. Ensimmäinen vuonna 1994 saneerattu yksikkö oli 6006+6206, joka poikkeaa ratkaisuiltaan myöhemmin saneeratuista malleista. Yksikkö 6008+6208 vaurioitui Riihimäellä vaihtoliikkeen mentyä pitkäksi ja junan ajettua raiteensulun yli, eikä sitä tulla korjaamaan takaisin ajokuntoon. 6008+6208 seisoo nykyään VR:n Hyvinkään konepajalla, jossa sitä käytettiin ensin varaosalähteenä vielä käytössä oleville sarjansa junille, ja odottaa nyt romutusta. Myös yksiköt 6003+6203, 6005+6205 sekä 6014+6214 on poistettu liikenteestä ja ovat varaosalähteinä Hyvinkään konepajalla. VR:llä ei kuitenkaan toistaiseksi ole korvaavaa kalustoa Sm1- ja Sm2-junien tilalle, ja niiden hylkäys aloitetaan varsinaisesti uusien Sm5-lähijunien valmistuttua.


Sm2.
Sähkömoottorijunayksikkö Sm2 on paikallisjunakaluston toiseksi vanhin junatyyppi, jota valmisti vuosien 1975 ja 1981 välillä 50 yksikköä Valmet Lentokonetehdas Tampereella.
Tekniikka.
Ulospäin näkyvin ero Sm1- ja Sm2-yksiköiden välillä on se, että Sm1:ssä on kyljissä "kylkivekit", eli rakennetta tukevat pokkaukset. Sm1- ja Sm2-yksiköitä voi kytkeä yhteen myös keskenään enintään kuuden yksikön (12 vaunun) junaksi, mutta käytännössä laiturien pituus rajoittaa määrän viiteen. Täyttä kuuden yksikön junaa käytetään kuitenkin siirtoajoissa Ilmalan varikolta Helsingin päärautatieasemalle. Sm2-junien huippunopeus on 120 kilometriä tunnissa. Junan kori on Sm1:stä poiketen kevyempää alumiinia. Telit ja jousitus ovat Sm1:tä paremmat, mikä tuntuu tasaisempana matkantekona.
Yhteen Sm2-junayksikköön kuuluu kaksi vaunua. Sm2 on varsinaisesti junayksikön moottorivaunun tyyppimerkintä. Junayksikön toista vaunua kutsutaan ohjausvaunuksi ja sen tyyppimerkintä on Eioc. Sekä moottori- että ohjausvaunussa on ohjaamo, joten junaa voidaan kääntämättä ajaa kumpaan suuntaan tahansa, mikä on paikallisliikenteessä suuri etu veturivetoisiin juniin verrattuna.
Talvella junassa on ollut samoja ongelmia kuin Sm1-junissa, eli lähinnä paineilmalaitteiden jäätymisongelmia. Liukkailla keleillä liikkeellelähtöä haittaa hiekoituslaitteiden puuttuminen. Tämän takia junien on ollut etenkin syksyisin toisinaan hankalaa pysyä lähiliikenteen tiukoissa aikatauluissa.
Sarjan yleisin lempinimi on "Sami", mutta joskus myös "Sakari-Matti". Sarjan yksiköillä on omat yksilönumerot, joista nämä voidaan tunnistaa. Numerot ovat kohonumeroina junan molemmissa päissä ohjaamon sivuikkunoiden alapuolella ja lisäksi maalattuina junan helmaan. Numerot ovat 6051/6251–6100/6300 (Sm2-vaunun numero / Eioc-ohjausvaunun numero).
Saneeraus.
Sm2-sarja saneerattiin vuosina 2002–2011 VR:n Hyvinkään konepajalla. Saneerauksessa junat purettiin lähes kokonaan ja uudelleenrakennettiin. Vain tekniikka ja runko säilyivät. Matkustajille muutokset näkyvät lähinnä sisustuksessa sekä junan maalauksessa. Nykyään kaikki Sm2-yksiköt on saneerattu, viimeisen eli rungon 6056+6256 valmistuttua 2011.


Verkkoselain.
a> 3 ja englanninkielisen Wikipedian etusivu
Verkkoselain (puhekielessä usein pelkkä selain) on tietokoneohjelma, joka antaa käyttäjänsä katsella ja lähettää tekstiä, kuvia ja muita WWW-sivuilta löytyviä tietoja. Sivuilla olevat tekstit ja kuvat voivat sisältää hyperlinkkejä muille WWW-sivuille, jotka voivat kuulua samaan tai johonkin muuhun sivustoon. Selaimen avulla voi hyödyntää verkosta löytyviä tietoja nopeasti näiden linkkien avulla.
Suosittuja selaimia ovat Mozilla Firefox, Google Chrome, Opera, Safari ja Internet Explorer. Selaimilla luetaan yleensä World Wide Webissä olevia tietoja, mutta niillä voi myös käyttää yksityisverkoissa olevia tai omalta tietokoneelta löytyviä sivuja.
Protokollat ja standardit.
Verkkoselaimet kommunikoivat palvelimien kanssa pääasiassa käyttämällä HTTP-protokollaa (Hyper-Text Transfer Protocol, hypertekstin siirtoprotokolla) sivujen hakemiseen. HTTP:llä selaimet voivat sekä lähettää tietoja palvelimelle että hakea niiltä WWW-sivuja. Tällä hetkellä käytetyin HTTP on HTTP/1.1 (RFC 2616). Internet Exploreria lukuun ottamatta suurin osa tämän sukupolven selaimista tukee HTTP/1.1 -standardeja.
Sivustojen paikallistamiseen käytetään URL-osoitetta (Uniform Resource Locator). HTTP-yhteyttä otettaessa osoite alkaa "http:". Useat selaimet tukevat myös monen muun tyyppisiä URL:eja ja niitä vastaavia protokollia, kuten "ftp:" (File Transfer Protocol), "rtsp:" (Real-Time Streaming Protocol), ja "https:" (SSL-salattu versio HTTP:stä).
Verkkosivujen tiedostomuoto on useimmiten HTML (Hyper-Text Markup Language) ja se tunnistetaan HTTP-protokollassa MIME-tyypin avulla. Useimmat selaimet tukevat natiivisti HTML:n lisäksi muunkin tyyppisiä tiedostoja, kuten JPEG, PNG ja GIF kuvia, ja tukea voi laajentaa liitännäisten avulla. HTTP "content type":n ja URL-spesifikaation yhdistelmällä web-suunnittelijat voivat lisätä sivuille kuvia, videota ja ääntä.
Varhaiset verkkoselaimet tukivat vain erittäin erittäin yksinkertaista HTML:ää. Nopea kaupallisten verkkoselainten kehitys johti epästandardeihin HTML:n muunnoksiin, joka taas johti yhteensopivuusongelmiin. Nykyaikaiset selaimet tukevat standardeihin pohjautuvaa HTML:ää ja, jonka pitäisi näkyä samanlaisena kaikilla selaimilla. Internet Explorer ei vielä täysin tue HTML 4.01:tä eikä XHTML:ää. Monet sivut suunnitellaan nykyään WYSIWYG-editoreilla, kuten Macromedia Dreamweaver ja Microsoft Frontpage. Näiden ohjelmien luoma HTML-koodi on usein oletuksena epästandardia, mikä haittaa W3C:n työtä standardien kehittämisessä varsinkin XHTML:n ja (Cascading Style Sheets) kohdalla.
Joillakin selaimilla saa liitännäisten avulla tuen myös Usenetille, IRC:lle, ja sähköpostille. Tuettuja protokollia voivat olla NNTP (Network News Transfer Protocol), IMAP (Internet Message Transfer Protocol) ja POP (Post Office Protocol). Esimerkiksi Mozilla Suite on sovellus, jossa on valmiina tuki useille näistä.
Historiaa.
Tim Berners-Lee, joka kehitti HTML-kielen tiedon jakelemiseen, teki myös ensimmäisen WWW-selaimen nimeltään WorldWideWeb vuonna 1990. Hän esitteli sen kollegoilleen CERN:ssä maaliskuussa 1991.
Selaimen ajateltiin olevan avuksi CERN:in valtavan puhelinluettelon käsittelyyn. Sen avulla käyttäjät pääsivät selailemaan toisten kirjoittamia sivuja. Ratkaiseva tekijä Internetin läpilyönnissä oli kuitenkin graafisen tuen lisääminen selaimiin. Maailman ensimmäinen graafinen selain oli suomalainen Erwise. Erwiseä seurasi vuoden 1992 puolivälissä julkaistu ViolaWWW, josta tuli ensimmäinen suosittu www-selain.
Valtavan WWW:n suosion kasvun laukaisi NCSA Mosaic, joka oli graafinen, alun perin Unixille luotu, mutta myöhemmin myös Macintosh ja Microsoft Windows versiot saanut WWW-selain. Versio 1.0 julkaistiin syyskuussa 1993. Marc Andreessen, joka oli Mosaic-ryhmän johtaja NCSA:lla, erosi perustaakseen yrityksen, joka tuli myöhemmin tunnetuksi nimellä Netscape Communications Corporation.
Netscapen lippulaiva oli lokakuussa 1994 julkaistu Navigator. Microsoft lähti mukaan kilpaan Internet Explorer -selaimellaan, joka oli ostettu Spyglass Inc:lta. Tämä aloitti taistelun selainmarkkinoista Microsoftin ja Netscapen välillä.
Tämä markkinataistelu toi WWW:n miljoonien tavallisten tietokoneenkäyttäjien ulottuville, mutta näytti myös kuinka verkon kaupallistuminen saattoi hankaloittaa standardeja. Sekä Microsoft että Netscape sisällyttivät vapaasti omia HTML:n jatkeitaan tuotteisiinsa. Kun W3C hyväksyi Microsoftin ehdottamat CSS-tyylisivut Netscapen JSSS-tyylisivujen sijaan, alettiin Netscapen selainta ajatella versio versiolta Microsoftin selainta kehnommaksi standardien mukaisuudeltaan ja ominaisuuksiltaan. Microsoft päätti sisällyttää 1998 selaimensa käyttöjärjestelmäänsä ja teki sopimuksia tietokonevalmistajien kanssa selaimensa jakamisesta, minkä takia se joutuikin syytteeseen kilpailulakien rikkomisesta.
Netscape vastasi tekemällä selaimestaan avoimen lähdekoodin tuotteen, luoden Mozillan. Netscapen osti vuoden 1998 lopulla America Online. Mozillan täytyi aluksi ponnistella haaliakseen kehittäjiä, mutta vuoteen 2002 mennessä siitä oli jo tullut suhteellisen vakaa ja tehokas ohjelmisto. Sen merkiksi Mozillasta julkaistiin versio 1.0. Samana vuonna julkaistiin myös projekti, josta tulisi aikanaan suosittu Mozilla Firefox. Firefox 1.0 julkaistiin vuonna 2004 ja 1.5 joulukuussa 2005. Vuodesta 2005 Mozilla ja sen johdannaiset ovat muodostaneet noin 10 % verkon liikenteestä.
Sekä perinteisille tietokoneille että mobiililaitteille suunnattu vuonna 1996 julkaistu innovatiivinen Opera -selain on jäänyt markkinoilla vähän sivummalle. Opera on perinteisesti ollut maksullinen, mutta nykyään sen saa PC:lle ilmaiseksi yksityiskäyttöön, mikä on lisännyt sen suosiota.
Täysin tekstipohjainen Lynx -selain on vieläkin suosiossa joidenkin Unix-käyttäjien ja huononäköisten keskuudessa. On myös muita kehittyneillä ominaisuuksilla varustettuja tekstipohjaisia selaimia, kuten Links ja sen muunnelmat, kuten ELinks.
Vaikka Macintoshillakin hallitsevat selaimet ovat perinteisesti olleet Internet Explorer ja Netscape, Applen Safari on saavuttanut nykyään hallitsevan aseman. Safari pohjautuu Applen WebKit-ulkoasumoottoriin, joka perustuu avoimen lähdekoodin Konqueror-selaimen KHTML-ulkoasumoottoriin. Safari on Mac OS X:n oletusselain.
Vuonna 2003 Microsoft ilmoitti, että sen Internet Explorer -selainta ei enää julkaista erillisenä tuotteena, eikä sitä julkaistaisi enää Macintoshille, vaan se jatkaisi kehitystään Windows-alustan mukana. Kuitenkin 2005 Microsoft ilmoitti, että selaimen versio 7 julkaistaan uuden Windows Vistan lisäksi vanhemmille Windows XP- ja Windows Server 2003 -käyttöjärjestelmille.


Shakki.
Shakki eli šakki on strateginen lautapeli, jossa kaksi pelaajaa siirtää vuorotellen omia nappuloitaan 8 × 8 ruudun kokoisella, usein mustavalkoisella ruutulaudalla, shakkilaudalla. Kummallakin pelaajalla on 16 nappulaa, jotka yhdessä muodostavat ”armeijan” (mustan ja valkoisen). Armeija pyrkii voittamaan vastapuolen armeijan. Tavoitteena on saattaa vastustajan tärkein nappula, kuningas, hyökkäyksen kohteeksi (eli shakkiin) niin, ettei vastustajalla ole laillista siirtoa sen torjumiseksi. Pelaajan, joka saavuttaa tämän tavoitteen, sanotaan ”tehneen matin” vastustajansa kuninkaasta ja matin tehnyt pelaaja on voittanut pelin. Käytännössä peli useimmiten päättyy luovutukseen tai sovittuun tasapeliin.
Shakkiin kohdistuneiden tutkimusten pohjalta pelaamisen on arvioitu kehittävän loogista ajattelua ja parantavan muistia. Shakkia pelataan myös ammattimaisesti mutta etenkin ajanvietteeksi erilaisissa kerhoissa ja turnauksissa, internetissä, puistoissa ja postitse (kirjeshakki). Suomessa on noin 1500 aktiivista shakinpelaajaa, jotka pelaavat turnauksissa.
"Länsimaisen" shakin lisäksi on olemassa ”japanilainen shakki” (shōgi) ja ”kiinalainen shakki” (xiangqi). Lisäksi on olemassa peli nimeltä kiinanšakki, joka ei kuitenkaan muistuta shakkia, vaan halmaa. Myös backgammon, bridge ja go ovat monen shakinpelaajan suosimia pelejä, vaikka eivät olekaan suoranaista sukua shakille.
Etymologia.
Persian kielen "šāh māt" ('kuningas on ansassa') jäi elämään pelin päättävänä fraasina. Persiankielisestä sanasta "šāh" (kuningas, šaahi) tuli vähitellen shakin nykyinen nimi useimpiin kieliin. Suomen kieleen sana "shakki" lainautui ruotsin ("schack"), saksan ("Schach") ja muinaisranskan kautta. Sen sijaan pelin vironkielinen nimi on "male". Nimi on johdettu sanasta "malev(a)", joka tarkoittaa historiallista sotajoukkoa.
Pelin nimi suomen kielessä.
Pelin nimi kirjoitetaan tavallisesti shakki tiedotusvälineissä ja shakkiyhteisössä (Suomen Keskusshakkiliitossa, suomalaisissa shakkikerhoissa). Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Kielitoimisto suosittaa tämäntapaisissa sanoissa hattu-s:n (š) käyttöä, mutta muotoa ”shakki” voi käyttää shakinpelaajien toivomuksesta. Kielitoimiston sanakirjassa ”shakista” viitataan kuitenkin päähakusanaan šakki, ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen lausunnossa esitetään perustelut kirjoitusasulle šakki. Helsingin yliopiston yleinen suomalainen asiasanasto (YSA) sitä vastoin käyttää muotoa shakki. Tietosanakirjoissa ja kaunokirjallisuudessa käytetään molempia muotoja.
Suomalaiset järjestöt, kuten Suomen Shakkiliitto (Suomen Keskusshakkiliitto 1948-2012), sekä niitten lehdet "Suomen Shakki" ja "Kirjeshakki" käyttävät sh-muotoa ja se on myös shakinpelaajien keskuudessa yleisin muoto.
Shakki maailmalla.
Shakki on laajimmin levinneitä lautapelejä: sen kansainvälisiin arvoturnauksiin on usein osallistunut lähes 130 maata ja peli tunnetaan eri puolilla maapalloa. Joidenkin arvioiden mukaan 605 miljoonaa ihmistä maailmanlaajuisesti osaa pelata shakkia, ja 7,5 miljoonaa heistä kuuluu johonkin kansalliseen shakkijärjestöön. Näitä järjestöjä on yhteensä 160 valtiossa. Tällä perusteella shakki on yksi maailman suosituimmista urheilulajeista.
Kansainvälistä shakkitoimintaa on organisoinut perustamisvuodestaan 1924 lähtien Maailman shakkiliitto FIDE. Shakki on usein noussut uutisotsikoihin varsin erilaisilla tavoilla. Kylmän sodan aikaan vuonna 1972 Islannissa järjestetty yhdysvaltalaisen Bobby Fischerin ja neuvostoliittolaisen Boris Spasskin välinen maailmanmestaruusottelu herätti koko maailman kiinnostuksen eräänlaisena kylmän sodan lautapeliversiona. Tämä oli ensimmäinen kerta toisen maailmansodan jälkeen, kun länsimainen pelaaja onnistui murtamaan neuvostopelaajien hegemonian. 90-luvulla kiinnostus tietokoneshakkiin kasvoi, ja Garri Kasparovin useat kohtaamiset tietokoneiden kanssa, erityisesti vuoden 1997 ottelu Deep Blue -tietokonetta vastaan, ovat olleet seurattuja urheilutapahtumia Internetissä ja sen ulkopuolella.
Shakki Suomessa.
Suomessa shakkia on pelattu yli 150 vuotta. Vanhin suomalainen yhtäjaksoisesti toiminut shakkikerho on Helsingin Shakkiklubi (HSK, perustettu 1886), jonka perustajajäsenet olivat käynnistämässä koko maan shakkitoimintaa. Suomen shakkitoiminnasta vastasi aluksi Suomen Shakkiliitto (SSL, perustettu 1922) ja myöhemmin SLU:n lajiliittoihin kuuluva Suomen Keskusshakkiliitto (SKSL, perustettu 1948, ja uudelleen Suomen Shakkiliitto 2012-), joka muun muassa järjestää vuosittain SM-turnaukset ja laskee kotimaan vahvuusluvut. Suomessa shakki on vuodesta 1983 asti ollut virallisesti urheilua, minkä takia shakkiliitot ja -kerhot kuuluvat valtion ja kuntien urheilutoimen alaisuuteen.
Tilastollisesti shakinpeluu on suosituinta Uudellamaalla, Pohjois-Karjalassa ja Pirkanmaalla. Shakkiaktiivisuus on kaikkein heikointa Kainuussa, Pohjois-Savossa ja Itä-Uudellamaalla. Vuonna 2006 Suomessa oli lähes 1 500 seurapelaajaa, joista noin kaksi kolmasosaa Helsingin ja Uudenmaan alueella.
Historia.
Persialainen nuorukainen pelaa shakkia kahden kosijansa kanssa.
Shakin alkuperä on lautapelien historian kiistanalaisimpia kysymyksiä. Monet maat, muiden muassa Egypti, Assyria, Kreikka ja Uzbekistan ovat väittäneet keksineensä ainakin shakin varhaisimman muodon. Yleisesti shakin kotimaana pidetään kuitenkin Intiaa tai Persiaa, mutta myös Kiinaa on esitetty shakin synnyinmaaksi, koska kiinalainen xiangqi muistuttaa hyvin paljon shakkia. Shakin edeltäjinä pidetään ainakin intialaista tšaturangaa ja persialaista shatranjia. Vanhin kirjallinen maininta, jonka voidaan olettaa tarkoittavan myös shakkia, on löydettävissä Buddhan ns. dialogeista, jotka ajoitetaan viidennelle vuosisadalle eaa. Eräässä kohdassa neuvotaan välttämään erilaisia pelejä ja leikkejä, jotka eivät ole hyödyksi ihmisen pyrkimyksessä nirvanaan. Tällöin mainitaan myös sellaiset pelit, joita pelataan ruutulaudalla jossa on kahdeksan tai 10 ruutua rivissä, ja hiukan myöhemmin kielletään samanlaiset pelit siinäkin tapauksessa, että ruutulauta nappuloineen on kuviteltu. Tämän voisi tulkita ensimmäiseksi ns. sokkopeliin kohdistuneeksi kielloksi.
Shakki alkoi levitä länteen kohti Eurooppaa ja itään aina Japaniin asti. Shakki kulkeutui islamilaiseen maailmaan arabien valloitettua Persian. Eurooppaan peli saapui 700–800-luvulla arabialaisten tuomana. Vuoteen 1000 mennessä shakki oli jo levinnyt kaikkialle Eurooppaan.
Eurooppaan saapuessaan shakki oli vielä tempoltaan hitaampi kuin sen nykymuoto. Monet nappulat saivat liikkua laudalla vain hyvin lyhyen matkan. Torni (silloinen norsu) pystyi liikkumaan korkeintaan kaksi ruutua vaakasuoraan, kuningatar (silloinen visiiri) vain yhden ruudun viistoon, eivätkä sotilaat pystyneet liikkumaan kahta ruutua eteenpäin ensimmäisellä siirrollaan tai tekemään ohestalyöntiä. Linnoitusta ei tuolloin vielä tunnettu.
Norsu ja visiiri vaihtuivat myöhemmin torniin ja kuningattareen, koska Euroopan ja islamilaisen maailman välillä oli useita huomattavia kulttuurieroja. Euroopassa ei tuolloin esimerkiksi tunnettu juuri lainkaan norsuja. Lisäksi kuninkaita lähinnä hallintohierarkiassa oli yleensä kuningatar eikä visiiri, kuten sulttaaneilla. Niinpä islamilaisessa maailmassa käytetyt nimitykset vaihtuivat Euroopassa eurooppalaisille sopivampaan muotoon.
Shakissa ei voinut tapahtua yllätyskäänteitä – toisin kuin nykyään. 1400-luvun lopulla Italiassa kehitettiin shakkinappuloiden siirrot ja nimet nykymuotoonsa. Siitä lähtien shakin säännöt ovat pysyneet lähes muuttumattomina omaan aikaamme asti.
Shakkinappuloiden ulkonäkö on muuttunut shakin alkuajoista lähtien. Suurimmat muutokset tapahtuivat kuitenkin silloin, kun norsu ja visiiri vaihdettiin Euroopassa torniin ja kuningattareen. Kaikkien aikojen suosituimman shakkinappulasarjan keksi Nathaniel Cook vuonna 1849. Hänen muotoilemansa "Staunton"-malliset nappulat ovat yleisesti käytössä.
Säännöt.
Shakkia pelataan 8 × 8 ruudun kokoisella laudalla. Ruudut ovat vuorotellen mustia ja valkoisia siten, ettei samanvärisiä ruutuja ole vierekkäin. Lauta asetetaan niin, että pelaajasta katsottuna oikealla alhaalla on aina valkoinen ruutu. Peliä pelaa kaksi pelaajaa, joista toinen pelaa valkeilla ja toinen mustilla nappuloilla. Kummallakin on kahdeksan sotilasta (eli "talonpoikaa"), kaksi tornia, kaksi ratsua (vanhentunut nimitys "hevonen"), kaksi lähettiä, kuningatar (eli "daami") ja kuningas.
Pelin alussa nappulat asetetaan laudalle siten, että kummastakin pelaajasta nähden toiselle riville sijoitetaan kaikki sotilaat riviin. Jos laudan laidoille on merkitty kirjaimet ja numerot, mustat sotilaat tulevat riville seitsemän ja valkeat riville kaksi. Korkeampiarvoiset nappulat, joita myös upseereiksi kutsutaan, sijoitetaan lähinnä pelaajaa olevalle vapaalle riville. Molemmilla pelaajilla tornit ovat molemmilla puolilla kaikkein uloimpana, niiden vieressä ratsu, sitten lähetti ja keskellä kuningasperhe. Kuningasperhe asetetaan paikoilleen niin, että molemmat kuningattaret ovat D-pystyrivillä ja kuninkaat kuningattariensa vieressä. Kuningattaren voisi sanoa tunnustavan väriä, koska mustilla kuningatar on mustassa ruudussa ja valkoisilla taas valkoisessa ruudussa.
Valkeilla nappuloilla pelaava aloittaa aina pelin. Pelaajat siirtävät vuorotellen aina yhtä omaa nappulaansa (poikkeuksena linnoitus). Nappulan voi liikkumissääntöjä noudattaen siirtää joko tyhjään ruutuun tai ruutuun, jossa on vastustajan nappula. Siirrettäessä nappula jo vastustajan nappulan varaamaan ruutuun tulee vastustajan nappula syödyksi (tai ”lyödyksi”) eli se poistetaan laudalta. Näin ollen ei samassa ruudussa voi olla kahta nappulaa samanaikaisesti. Nappulat eivät voi hyppiä toisten yli ratsua lukuun ottamatta. Siirtoa ei voi perua pelaajan irroitettua otteensa nappulasta.
Pelin tavoitteena on saattaa vastustajan kuningas torjumattoman uhkauksen alaiseksi. Tällaista pelin päättävää tilannetta kutsutaan shakkimatiksi tai yleisemmin matiksi. Sana shakkimatti tulee persian kielestä, jossa "šah" tarkoittaa kuningasta ja "mat" kuollutta.
Tilannetta, jossa kuningasta uhataan, mutta tilanne ei ole matti, kutsutaan shakiksi. Kun kuningas on uhattuna, siirtovuorossa olevan pelaajan on torjuttava tämä uhkaus välittömästi joko
Jos mikään näistä ei ole mahdollista, kyseessä on siis matti ja matitettu puoli on hävinnyt. Muutoinkaan kuningasta ei saa siirtää sellaiseen ruutuun, jossa se joutuisi välittömästi uhatuksi, eikä muuta nappulaa saa siirtää siten, että oma kuningas joutuisi shakkiin. Toisin sanoen kuningas ei saa olla shakattuna vastapelaajan ollessa siirtovuorossa.
Pelaaja voi myös halutessaan luovuttaa pelin (esimerkiksi ollessaan selvässä tappioasemassa) ilmoittaen siitä sanallisesti siirtovuorollaan tai kaatamalla oman kuninkaansa. Luovuttaja on tällöin hävinnyt pelin.
Harrastelijatasolla pelaajan yleensä oletetaan mainitsevan, jos hän saattaa vastustajan shakkiin, shakkimattiin tai pattiin. Kilpapeleissä puhuminen vastustajalle, shakatessa tai muutoin, ei ole kuitenkaan suositeltavaa (lukuun ottamatta tasapeliehdotusta); puhe voidaan tulkita vastustajan tahalliseksi häirinnäksi.
Sotilas.
Sotilas liikkuu suoraan eteenpäin välittömästi sotilaan edessä samalla linjalla olevaan tyhjään ruutuun. Vain alkuasemasta sitä voi halutessaan siirtää kaksi ruutua kerrallaan edellyttäen, että nämä molemmat ruudut ovat tyhjiä. Muista nappuloista poiketen sotilas ei syö samoin kuin liikkuu, vaan etuviistoon. Jos sotilas onnistuu kulkemaan vastakkaiselle laidalle asti, se korotetaan välittömästi vapaavalintaiseksi, omanväriseksi upseeriksi, eli kuningattareksi, torniksi, lähetiksi tai ratsuksi. Kuninkaaksi sotilas ei kuitenkaan voi muuttua.
Lähetti.
Lähetti liikkuu viistoon mihin tahansa suuntaan sen verran kuin pelaaja haluaa kuitenkaan hyppäämättä toisen nappulan yli. Se ei siis voi koskaan siirtyä eriväriselle ruudulle.
Ratsu.
Omalaatuisin siirto on ratsulla, jota liikutetaan ensin kaksi ruutua suoraan ylös, alas, vasemmalle tai oikealle ja sitten yksi ruutu jommallekummalle sivulle. Ratsun voi siis ajatella liikkuvan L-kirjaimen muotoista reittiä pitkin. (Eli esim. kaksi eteen ja yksi sivulle) Siirtomahdollisuuksia on näin ollen enimmillään kahdeksan. Ratsun saapumisruutu on aina eri värinen kuin mistä se lähtee. Ratsu on ainoa nappula, joka kykenee siirtymään toisen nappulan yli (poikkeuksena linnoitus, jossa torni ja kuningas liikkuvat toistensa yli).
Torni.
Tornia pelaaja voi siirtää suoraan (joko eteen, taakse, oikealle tai vasemmalle) sopivaksi katsomansa määrän, muttei toisten (omien eikä vastustajien) nappuloiden yli, poikkeuksena linnoitus.
Kuningatar.
Kuningatar (myös daami) on voimakkain nappula laudalla. Se voi siirtyä joko viistottain lähetin tapaan tai suoraan tornin tapaan, ei kuitenkaan samalla siirrolla kummankin nappulan tapaan.
Kuningas.
Kuningas voi siirtyä yhden ruudun mihin tahansa suuntaan, suoraan tai viistoon.
Kuninkaan sanotaan olevan ”shakissa”, jos se on yhden tai useamman vastustajan nappulan uhkaama, vaikka nämä uhkaavat nappulat eivät voisikaan siirtyä sen vuoksi, että oma kuningas jäisi tai paljastuisi shakkiin.
Pelaaja ei saa tehdä siirtoa, joka altistaa tai jättää hänen kuninkaansa shakkiin.
Kuninkaalla on erikoissiirto, linnoitus (myös tornitus, aikaisemmin myös rokadi).
Linnoitus on ainut siirto, jossa siirretään kahta nappulaa saman siirron aikana: kuningasta ja tornia. Kuningasta siirretään "ensin" kaksi askelta joko oikealle tai vasemmalle ja "sitten" torni siirretään kuninkaan yli sen vieressä olevaan ruutuun.
Linnoitus on hyvä tehdä oikeassa järjestyksessä, sillä kilpailutilanteessa tornin siirtäminen ensin voidaan tulkita jo suoritetuksi siirroksi.
Nappuloiden arvot.
Sotilas on laudan heikoin nappula. Toisaalta se on vahva silloin, kun se on vihollissotilaiden ulottumattomissa ja pysäyttämättömissä (vapaasotilas) tai kun se on lähellä korotusruutuaan, jolloin se voi olla jopa tornia arvokkaampi. Lähettiä ja ratsua pidetään yleisesti noin kolmen sotilaan arvoisina ja suunnilleen tasavertaisina, mutta lähettiparia pidetään (loppupelissä) arvokkaampana kuin ratsuparia. Yleisesti ottaen lähetti on parempi avoimissa ja ratsu ahtaissa asemissa. Tornia pidetään yleisesti viiden ja kuningatarta yhdeksän sotilaan arvoisena. Koska koko pelin voitto on kiinni kuninkaan hengissä säilymisestä, sen arvoa ei ole mielekästä yrittää määritellä sotilaissa.
Taktiikka.
Taktiikka shakissa tarkoittaa lyhyen tähtäimen suunnitelmia, joissa pyritään korkeintaan muutaman siirron avulla (yleensä materiaalisen) edun saavuttamiseen. Erilaisia taktisia peruskuvioita shakissa on useita. Aloittelijoiden peleissä lopputulos yleensä ratkeaa taktisen virheen seurauksena, huippupelaajien peleissä taktiset 'sanavarastot' näkyvät usein koko laajuudessaan.
Taktisina liikkeinä, joilla voidaan saavuttaa huomattavaa materiaalista etua, shakissa käytetään esimerkiksi haarukoita, paljastusshakkeja, kiinnityksiä ja uhrauksia.
Pelistrategia.
Strategiassa on kyse periaatteista, joiden vaikutusta ei voi konkreettisesti laskelmoida, mutta jotka tulevat näkyviksi vasta monen siirron kuluttua. Strategista pelaamista kutsutaan myös asemapeliksi. Strategisia asemapiirteitä ovat esimerkiksi kuningasasema, materiaalitasapaino, avoimet linjat, sotilasmuodostelmat, upseerien kehitys ja nappuloiden liikkuvuus.
Koska matti ratkaisee aina pelin, kuninkaan turvallisuudesta huolehtiminen on tärkeämpää kuin mikään muu.
Jos toisella pelaajalla on materiaaliylivoima, hänen kannattaa pyrkiä vaihtamaan upseereita pois ja voittaa loppupeli korottamalla sotilas uudeksi kuningattareksi.
Avoin linja on pystyrivi, jolla ei ole sotilaita. Avoin linja kannattaa tavallisesti miehittää raskailla upseereilla (tornit ja kuningattaret).
Sotilaat kannattaa asetella niin, että ne valvovat ruutuja, joihin vastustaja mielellään asettaisi upseereitaan. Lisäksi on vältettävä hankkimasta itselleen heikkoja sotilaita eli sotilaita, jotka eivät saa tukea muilta sotilailta ja joiden on vaikea edetä. Nämä sotilaat joutuvat usein lyödyksi.
Kehitys tarkoittaa upseerien (kuningatar, torni, lähetti, ratsu) sijoittamista ruutuihin, joissa ne osallistuvat aktiivisesti pelitapahtumiin ja valvovat tärkeitä ruutuja. Ne siis ”kehittyvät” liikkumalla strategisesti huonosta tai merkityksettömästä paikasta sinne, missä niitä tarvitaan.
Nappuloiden liikkuvuus tarkoittaa sitä, että nappulat eivät seiso toistensa tiellä. On esimerkiksi vältettävä sitä, että omat sotilaat juuttuvat sen värisille ruuduille, joilla oma lähetti liikkuu (tällöin lähetistä tulee niin sanottu ”huono lähetti”).
Avaukset.
Avauksella tarkoitetaan shakkipelin alussa tehtäviä siirtoja. Avausvaiheen tunnusmerkkinä on nappuloiden asteittainen vieminen peliin mukaan ja niiden siirtäminen sellaisiin paikkoihin, että erilaisten keskipelisuunnitelmien toteuttaminen mahdollistuu. Yleensä pelin avausvaiheen katsotaan jatkuvan kunnes jompikumpi pelaajista siirtää tavalla, joka poikkeaa siitä, mitä tunnetuissa avausteorioissa suositellaan.
Vakiintuneita shakkiavauksia ja -teorioita on lukuisia. Avaukset on usein nimetty joko avauksen kehittäjän, tai jonkin historiallisen tapahtuman mukaan. Nämä nimet ovat kansainvälisesti tunnettuja (esimerkkeinä ranskalainen puolustus, sisilialaisen puolustuksen lohikäärmemuunnelma, Caro-Kann, englantilainen puolustus ja nimzointialainen). Avausten systemaattiseen luokitteluun on kehitetty erilaisia järjestelmiä, joista tärkein on standardiksi muodostunut, alkujaan jugoslavialainen ECO-koodi. Siirtovaihtomahdollisuuksista huolimatta koodisto on yritetty tehdä yksikäsitteiseksi. Huipputason pelaajat hallitsevat avauspeliteorian erittäin hyvin (osaavat lähes kaikki avaukset), mutta erikoistuvat hekin yleensä muutaman tietyn avauksen käyttämiseen, tutkimiseen ja muuntelemiseen. Turnauksiin valmistautuessaan pelaajat usein harjoittelevat tutkimalla eri avauksia.
Keskipeli.
Keskipeli on shakissa suurin pelivaihe, jossa pelaajat pyrkivät lyömään toistensa nappuloita ja saavuttamaan vastustajaansa nähden ylivoimaisen strategisen aseman, josta heidän olisi hyvä siirtyä ratkaisevaan loppupeliin. Keskipelissä tapahtuvia taktisia tai strategisia virheitä voi vielä korjata loppupelissä, mutta usein keskipelillä on ratkaiseva vaikutus pelin lopputuloksen kannalta.
Loppupeli.
Loppupeli on keskipelin jälkeinen tilanne, jossa upseerien määrä on vähentynyt huomattavasti alkutilanteeseen verrattuna. Pelin kannalta ratkaisevimmat siirrot tehdään tässä vaiheessa. Keskipelissä tehtyjä virheitä voi vielä korjata loppupelissä, mutta virheen tekeminen pelin lopussa on usein kohtalokasta. Tämän takia aloittelijoiden ja myös muiden pelaajien tulisi ensiksi perehtyä pelin lopun pelaamiseen.
Loppupelejä voidaan nimetä sen mukaan, millaisilla nappuloilla ne käydään. Esimerkiksi tilanne, jossa on jäljellä enää valkoisen kuningas ja torni ja musta kuningas on torniloppupeli. Loppupelejä voivat olla myös mm. ratsu-, lähetti-, kuningatar-, ja sotilasloppupelit.
Raja keskipelin ja loppupelin välillä on usein häilyvä. Yhtenä selkeänä erona keskipelin ja loppupelin välillä voidaan pitää sitä, että loppupelissä kuninkaan ja sotilaiden osuus pelissä on merkittävämpi, eikä välitöntä mattihyökkäyksen vaaraa useinkaan ole. Monesti loppupeli keskittyykin sotilaisiin ja niiden korottautumiseen, jolloin toisen pelaajan on helppo voittaa taktisen ja materiaalisen edun turvin.
Hyvä pelitapa.
Shakkia pelatessa on hyvä noudattaa tiettyjä kohteliaisuussääntöjä. Turnauksissa tai muissa virallisissa tilaisuuksissa näiden sääntöjen noudattaminen on ehdottomasti pakollista, mutta kaverin kanssa pelatessa peli on yleensä vapaampaa.
Merkintätavoista.
Monet shakkia pelaavat merkitsevät pelejänsä muistiin siirto siirrolta varsinaisen pelin aikana. Turnauksissa pöytäkirjan pito on pakollista muun muassa mahdollisten kiistatilanteiden varalta. Muistiinpanoista pelaajan on myös helppo myöhemmin tutkia pelattua peliä yksityiskohtaisesti ja miettiä mitä ehkä olisi voinut tehdä toisin. Siirtojen ylöskirjaamiseksi ja pelin esittämiseksi on aikojen saatossa kehitetty erilaisia menetelmiä. Nykyään niin sanottu lyhyt "algebrallinen merkintätapa" on syrjäyttänyt muut ja se on ainoa hyväksyttävä kirjaustapa kansainvälisissä kilpailuissa. Ohjelmallisesti luettavaksi standardisoitu tekstitiedostomuoto PGN (portable game notation) ja yksittäisen aseman kuvaamiseen käytetty FEN ovat muita merkintätapoja. Kirjeshakissa perinteinen merkintätapa on universaali, pelkkiä numeroita käyttävä siirtojen merkintätapa.
Algebrallinen merkintätapa.
Algebrallisia merkintätapoja on kaksi: pitkä ja lyhyt. Pitkässä merkintätavassa kirjoitetaan ensin nappulan tunnuskirjain, sitten siirron lähtöruutu sekä lopuksi ruutu, johon nappula siirretään. Lyhyessä merkintätavassa merkitään vain kohderuutu, sillä yleensä vain yksi tietyntyyppinen nappula pääsee siirtymään tiettyyn ruutuun. Jos kuitenkin kahdella samantyyppisellä nappulalla on mahdollisuus siirtyä samaan ruutuun, merkitään myös lähtölinja tai -rivi. Lähtö- ja tuloruutu merkitään kuten usein shakkilaudan reunalle merkityt kirjaimet ja numerot osoittavat. Nappuloiden siirtoja merkitään niiden alkukirjaimia vastaavasti K, D (”daami”), T, L ja R. Sotilaalle ei käytetä alkukirjainta, vaan sen tunnus on alkukirjaimen puuttuminen.
Linnoittumista kuninkaan puolelle merkitään 0-0 (lyhyt linnoitus) ja kuningattaren puolelle 0-0-0 (pitkä linnoitus). Shakkia merkitään ”+” ja mattia ”X”. Jos tavallisesta poiketen halutaan erityisesti osoittaa kaksoisshakki tai ohestalyönti, voidaan merkitä ”++” ja ”o.l.” (tai kansainvälisemmin ”e.p.” -"en passant").
Ennen jokaista siirtoa on merkitty siirtyvä nappula, paitsi jos nappula on sotilas. Ruutuja erottava viiva korvataan x-kirjaimella, jos kohderuudusta lyödään nappula. 3...Rg8-f6 siirron jälkeen oleva ”??” tarkoittaa siirron olevan paha virhe mustalta. Yksi kysymysmerkki tarkoittaisi virhettä, kun taas huutomerkki hyvää siirtoa ja kaksi huutomerkkiä loistavaa siirtoa. Kysymys- ja huutomerkkejä ei pidä merkitä pelin aikana, vaan ne on tarkoitettu ainoastaan pelin jälkeiseen kommentointiin.
Tämä on aloittelevalle pelaajalle hieman vaikeammin hahmotettavissa oleva tapa, mutta kokeneen pelaajan on nopeampi kirjoittaa sitä käyttäen
Ajanotto.
Pelattaessa vähänkin vakavampaa peliä kerhotasolla tai sitä korkeammalla pelaajan ajankäyttöä säännöstellään aina shakkikellon avulla – näin tehdään ennen kaikkea siksi, etteivät pelit viivästyisi kohtuuttomuuksiin. Shakkikello voi olla mekaaninen tai elektroninen. Kello käy kerrallaan vain sille pelaajalle, joka on siirtovuorossa. Siirrettyään nappulansa pelaaja painaa kelloa, jolloin oma kello pysähtyy ja vastustajan kello alkaa käydä. Kelloa on painettava samalla kädellä kuin millä siirto on tehty.
Perinteinen tapa ajoittaa shakkipeliä on antaa kummallekin pelaajalle tietty aika kaikkien siirtojensa tekemiseen. Fischerin mukaan nimetyssä ajanottomenetelmässä pelaaja saa lisäksi lisää aikaa jokaista tekemäänsä siirtoa kohti (tämä vaatii käytännössä elektronisen shakkikellon). Tätä kutsutaan siirtobonukseksi. Bronsteinin mukaan nimetty tapa on harvinaisempi, ja siinä pelaaja saa jokaisen siirron alkuun tietyn siirtobonuksen, joka kuluu ennen kuin oikea aika alkaa kulua. Fischerin tavasta poiketen pelaaja ei saa lisää aikaa, vaikka tekisikin siirtonsa nopeammin kuin siirtobonus edellyttää. Kun pelaajan aika on lopussa ja tämän vastustaja huomauttaa siitä, pelaaja on hävinnyt. Jos vastustajalla ei ole riittävästi materiaalia laudalla matin tekemiseen tai jos molempien pelaajien ajan huomataan loppuneen, peli on tasapeli.
Peliä, jossa pelaajan on tehtävä kaikki siirtonsa ajassa, joka on vähemmän kuin 15 minuuttia, nimitetään pikashakiksi. Nopealla shakilla tarkoitetaan peliä, jossa pelaajan on tehtävä kaikki siirtonsa etukäteen määrätyssä ajassa, joka on 15 minuutista 60 minuuttiin. Pidempiä pelejä kutsutaan pitkiksi peleiksi. Yleisimmät pikapelit pelataan 5 minuutin tai 15 minuutin ajoilla. Pikapelissä yksikin vastustajan huomaama laiton siirto päättää pelin vastustajan hyväksi. Niitä voi usein esiintyäkin, sillä peli äityy joskus aika hätäiseksi.
Pitkässä pelissä molempien pelaajien on pidettävä pöytäkirjaa. Pöytäkirjanpitopakko loppuu, jos pelaajan omassa kellossa on aikaa alle 5 minuuttia. Tällöin vastustajan on kuitenkin edelleen pidettävä pöytäkirjaa, kunnes hänen omakin aikansa vähenee alle 5 minuutin.
Ajanotto on pitkälti korvannut materiaalitasoituksen, jossa toinen pelaaja poisti laudalta yhden tai useamman nappulansa ennen pelin alkua. Nyttemmin peliä voidaan tasoittaa antamalla heikommalle pelaajalle enemmän miettimisaikaa peliä kohti.
Shakinpelaajien arvonimet.
Kaikissa pelimuodoissa pelaajien luokitus pohjautuu Elo-järjestelmään, jossa pelaajan luku muuttuu turnauksissa pelattujen pelien tuloksien perusteella. Shakin korkein arvonimi on suurmestari (SM). Sitä edeltävät kansainvälinen mestari (KvM) ja FIDE-mestari (FM). Kaikki kansainväliset arvonimet myöntää Maailman shakkiliitto (FIDE), eri maiden shakkiliitojen omatessa omat luokittelujärjestelmänsä ja kansalliset arvonimensä.
Kaikkein tavoitelluin shakkipelaajan saavutus on shakin maailmanmestaruus. Tällä hetkellä hallitseva maailmanmestari on Viswanathan Anand, joka viimeksi puolusti mestaruuttaan Veselin Topalovia vastaan 2010.
Shakkia tietokoneilla ja verkossa.
Shakkia voi pelata ilman ihmisvastustajaakin. Tietokoneille on kehitetty monia shakkiohjelmia, kuten esimerkiksi Chessmaster ja Deep Fritz -ohjelmasarjat, joiden vaikeustaso on säädettävissä. Tietokoneohjelmilla voi pelaamisen lisäksi analysoida omia pelejään ja näin oppia omista virheistään. On myös kehitetty shakkilautoja, joihin on sisään rakennettuna pieni shakkia pelaava tietokone.
Shakkia voi pelata myös verkossa, jossa on useita shakkipalvelimia (ks. tarkemmin kohta ”Aiheesta muualla”). Shakkipalvelimilla pelaajat haastavat toisiaan reaaliaikaisesti peleihin. Yleensä niissä ylläpidetään rekisteröidyistä pelaajista vahvuuslukuja, jotka määräytyvät sen mukaan, miten he ovat peleissään pärjänneet. Palvelinten ylläpitäjiltä saa verkko-osoitteet, joista voi ladata itselleen varsin kehittyneitä ilmaisohjelmistoja, jotka huolehtivat siirtojen näyttämisestä tietokoneen ruudulla.
Palvelimilla on myös kellot, joten pelaajat voivat sopia pelin ajastuksesta. On mahdollista pelata normaaleja pikapelejä, tai ajanotolla, joka koostuu lyhyehköstä perusajasta ja lisäajasta, jota saa sovitun määrän jokaisesta siirrosta (esimerkkinä 2+12, joka merkitsee 2 minuutin perusaikaa ja pelaaja saa lisäaikaa 12 sekuntia jokaisesta tekemästään siirrosta). Nämä pelimuodot, joita ei voi pelata analogisella shakkikellolla, ovat varsin suosittuja.
Palvelimet pitävät pelaajien puolesta myös kirjaa peleistä, ja niissä on tehokkaat shakkitietokoneet, joita voi käyttää omien pelien analysoimiseen. FICS-ilmaispalvelimessa on vuorokauden ajasta riippuen päivittäin 300–1 000 pelaajaa, jotka hakevat pelitovereita usein ilmoittamalla haastettavan minimivahvuusluvun/maksimivahvuusluvun. Palvelimilta saa kellonajasta ja päivästä riippumatta melkein aina itselleen sopivaa vastusta aina huipputasolle saakka.
Matematiikkaa.
Shakin mahdollisten pelitilanteiden määrä on arviolta välillä 1043−1050 ja sen pelipuukompleksisuus on 10123. (Tunnetussa maailmankaikkeudessa on n. 1080 atomia.) Shakissa on siis yli toiseen potenssiin korotettuna enemmän pelitilannemahdollisuuksia kuin mutkikkaimmassa ratkaistussa pelissä, tammessa, jossa niitä on noin 1020. Kun tammen ratkaisun laskeminen (eli täydellisen pelitavan kehittäminen) vei vuosia, veisi shakissa vastaava samantehoisilla tietokoneilla luokkaa kvadriljoonia vuosia.
Erikoisshakkeja.
Glinskin kuusikulmainen shakki – variantti, joka oli suosittu 1930-luvulla.
Ehkä tunnetuin shakkivariaatio on entisen maailmanmestari Bobby Fischerin viimeistelemä Fischer random, joka tunnetaan myös nimellä Chess960 sen pelinaloitusasemien lukumäärän mukaan. Siinä upseereiden asema takarivillä arvotaan ennen ottelua. Tarkoitus on vähentää avausteorian merkitystä. Pelitapa on saavuttanut suosiota etenkin verkkopelaamisessa. Internetin kautta useat vanhastaan tutut variantit ovat saavuttaneet uutta suosiota, esimerkiksi syöttöshakki () ja tandemshakki ("bughouse"). Variantiksi voidaan myös kutsua tilannetta, joissa vahvempi pelaaja antaa tasoitusta, esimerkiksi ratsun verran.
Simultaanishakki on pelin muoto, jossa yksi pelaaja pelaa samanaikaisesti useaa vastustajaa vastaan. Sokkoshakissa pelaajat eivät näe nappuloita, vaan visualisoivat pelitilanteen päässään. Sokkosimultaani on, kuten nimi kertookin, näiden kahden lajin yhdistelmä.
Tehtäväshakissa on löydettävä ratkaisu johonkin annettuun ongelmaan tietyssä asemassa. Retroanalyyttinen tehtävä tarkoittaa asemaan johtaneen siirtosarjan löytämistä. Tehtäväshakin piirissä shakin kaltaista peliä, jossa on poikkeavat säännöt, kutsutaan "satushakiksi".
Eräskin shakin variantti on Wargames Illustrated -lehdessä vuonna 2002 julkaistu versio, jossa mukana oli kolmas pelaaja, YK, jolla oli kahdeksan tamminappulaa ("rauhanturvaajaa"), jotka eivät voineet lyödä muita nappuloita, eikä niitä itseään voinut lyödä. YK pyrki siirtämään kuninkaan tavoin liikkuvat rauhanturvaajat asemaan, jossa pelin jatkamisesta tuli mahdotonta eli siirtovuorossa oleva pelaaja oli kykenemätön siirtämään nappulaa asemaan, jossa se olisi voinut lyödä vastustajan nappulan tai uhata sitä. Mikäli YK onnistui tässä, se voitti pelin.
Shakki populaarikulttuurissa.
Shakki on tuttu peli myös monissa elokuvissa ja televisiosarjoissa. Yleensä shakki näyttäytyy fiktiossa älykkäiden, akateemisen koulutuksen omaavien ihmisten pelinä. Erityisesti amerikkalaisissa elokuvissa shakin pelaaminen liittyy olennaisesti älykkään rikollisen arkityyppiin, hyvänä esimerkkinä James Bond -elokuvan "From Russia with Love" konnahahmo Kronsteen. Tämä juontaa juurensa todennäköisesti kylmän sodan aikaiseen vastakkainasetteluun venäläisten (ts. Neuvostoliitto) kanssa, joita pidetään erityisen hyvinä shakin pelaajina.
Shakilla itsellään on tärkeä rooli muun muassa ensimmäisessä Harry Potter -kirjassa ja sen elokuvaversiossa. Kenties kuuluisin fiktiivinen shakkipeli esiintyy Star Trek -televisiosarjassa, jossa päähenkilöt pelaavat toistuvasti kolmiulotteista, monikerroksisen pelilaudan omaavaa shakkipeliä. Kyseinen shakki on osoitus päähenkilöiden älyllisestä kyvykkyydestä, jota edustaa erityisesti pelin usein voittava Spock.
Shakkipelejä valmistetaan nykyään myös lukuisin erilaisin teemoin, joissa perinteiset nappulat on korvattu erilaisin variaatioin. Esimerkiksi antiikin Kreikkaan tai Roomaan pohjautuvia pelejä valmistetaan paljon, samoin eräät suositut elokuvasarjat kuten Star Wars ja Taru Sormusten Herrasta ovat saaneet omat shakkinsa. Muunnoksissa on harvemmin puututtu pelin varsinaisiin sääntöihin.


Pendolino.
Pendolino on Italiassa kehitetty suurten kaupunkien keskusasemien väliseen liikenteeseen (pendelöinti) tarkoitettu suurinopeuksinen kallistuvakorinen juna.
Pendolino-junia on käytössä tai tulossa käyttöön Italiassa, Ranskassa, Sveitsissä, Espanjassa, Portugalissa, Puolassa, Sloveniassa, Tšekissä, Suomessa (VR), Venäjällä ja Britanniassa. Junia on tilattu yli 100, joista 53 Virgin Railille Lontoon ja Skotlannin välille.
Pendolino-junan on kehittänyt ja sitä valmistaa italialainen Fiat Ferroviaria, joka on ollut vuodesta 2002 lähtien ranskalaisen Alstomin omistuksessa.
Pendolino Suomessa.
VR päätti vuonna 1992 tilata kaksi Pendolino-junaa, jotka tulivat käyttöön 1995. Vuonna 1997 tilattiin kahdeksan Pendolinoa lisää. Loput kahdeksan tilattiin 2002 ja ne saatiin käyttöön syksyyn 2006 mennessä. Nykyään VR:llä on käytössä 18 Pendolino-yksikköä. Pendolinot liikennöivät Helsingistä Ouluun, Turkuun, Joensuuhun ja Vaasaan sekä Jyväskylän kautta Kuopioon ja Kouvolan kautta Kajaaniin.
Suomen Pendolinot ovat kuusivaunuisia. Junia voidaan yhdistää kahden yksikön mittaisiksi.
Pakkanen, lumi ja jää ovat aiheuttaneet vikoja Pendolinon kallistusyksikköön. Pendolinot olivatkin 1990-luvun puolivälissä ensimmäisinä vuosina Turun reitillä usein rikki. Sittemmin vikoja on jo pystytty vähentämään, vaikka täysin niistä ei ole päästy. Myös yksiköiden yhteen kytkeminen risteysasemilla on tuottanut vaikeuksia, jolloin junat on jouduttu ajamaan erillään.
Helsinki–Pietari-linja.
Helsingin ja Pietarin välistä liikennettä operoivalla Karelian Trains -yhtiöllä on käytössä 4 yksikköä. Kahdelle yksikölle on optio. Karelian Trainsin Pendolinoissa on 7 vaunua ja ne on varustettu kaksoisvirtajärjestelmällä. Erotuksena VR:n juniin Pietarin liikenteessä käytettävistä junista käytetään nimeä Sm6 Allegro (Allegro = nopeasti).
Pendolinojen Pietarin-liikenne alkoi 12.12.2010. Uusi kalusto lyhensi matka-ajan 5,5:stä tunnista 3,5 tuntiin. Osa matka-ajan nopeutumisesta johtuu siitä, että passintarkastukset suoritetaan liikkuvassa junassa. Venäjän-puolen ratakorjausten valmistumisen jälkeen matka-aika lyhenee vielä puoli tuntia.
Italia.
Italiassa junavalmistaja Fiat Ferroviaria aloitti kokeilut kallistuvilla vaunuilla vuonna 1970. Kokeiluissa kallistettiin vaunun koria sillä tavalla, että voitiin ajaa kaarteissa normaalijunia nopeammin sen vaikuttamatta matkustajien mukavuuteen. Katsottiin, että kallistuvakoriset junat toisivat autoilta ja lentokoneilta uusia matkustajia junille keskipitkillä matkoilla.
Kehitetty juna oli valmis koekäyttöön vuonna 1975, jolloin yhtiö tarjosi sitä Italian valtionrautateille FS:lle (Ferrovie dello Stato). Pendolino ETR401 eli "pikku heiluri" varustettiin ainoastaan ensimmäisen luokan matkustamolla ja asetettiin liikenteeseen välille Rooma–Venetsia.
Koeajoissa huomattiin nopeasti, että Pendolino pystyi vanhoilla rataosuuksilla jopa 40 % vanhoja junia lyhyempiin matka-aikoihin mukavuuden kärsimättä. FS tilasikin vuonna 1988 peräti 15 junaa ETR450-tyyppisiä Pendolinoja nopeaan liikenteeseen.
Espanja.
Samoihin aikoihin aloitettiin Espanjassa vastaavia testejä omalla Electrotren Basculante Type 443 -junalla, jota kutsuttiin nimellä "Platanito" eli pikku banaani, sillä se oli keltainen ja kiemurteli mutkaisilla radoilla.
Espanjan Renfen ("Red Nacional de los Ferrocarriles Españoles") Alaris-junassa on kolme vaunua. Näistä yksi on kokonaan ensimmäistä luokkaa, yksi toista luokkaa, keskivaunussa on ravintola ja puolet toista luokkaa. Ensimmäinen luokka muistuttaa lentokoneen business-luokkaa palvelultaan. Junat ovat melko lyhyitä huomioon ottaen Espanjan väkiluku, vaikkakin niitä liitetään useampia yhteen.
Slovenia.
Sloveniassa rautatieyhtiö SZ (Slovenske železnice) käyttää ICS ETR310 -Pendolinoja, joissa oli alun perin vain kolme vaunua, mutta slovenialaisten käytyä Suomessa tutustumassa VR:n kalustoon he ovat neuvotelleet nykyisen Alstomin kanssa mahdollisuuksista lisätä väliin kolme vaunua.
Portugali.
Portugalin CP (Caminhos de Ferro Portugueses) käyttää CPA4000 ETR490 Alfa Pendular -junia, jotka muistuttavat suomalaisia junia. Niissä on kuusi vaunua ja korin ulkomuodotkin ovat suomalaisen sisarensa kaltaisia.
Tšekki.
CD eli České Dráhy käyttää seitsemän vaunun ETR 680 -mallisia Pendolinoja. Seitsemästä vaunusta moottoroituja on neljä. Tšekit liikennöivät junillaan myös naapurimaihin, joten junissa on peräti kolme virtajärjestelmää. Niitä ovat Etelä-Tšekissä ja Etelä-Slovakiassa käytettävä 25 kV 50 Hz vaihtovirta, Pohjois-Tšekissä ja Pohjois-Slovakiassa käytettävä 3 kV tasavirta ja Saksan sekä Itävallan 15 kV 16 2/3 Hz vaihtovirta.
Sveitsi.
Sveitsin valtion rautateiden (SBB-CFF-FFS) Cisalpino ETR 470 -junassa on kolme yksikköä, joista jokaisessa on kolme vaunua eli yhteensä junassa on yhdeksän vaunua kuten Italian valtionrautateiden ETR 450- ja ETR 460 -junissakin. Cisalpinot käyttävät kaksoisvirtajärjestelmää. SBB:llä on neljä ETR 470 -junaa, joita käytetään suunnitelmien mukaan vuoden 2014 lopulle. Ne kulkevat Zürichin ja Milanon välillä.
SBB:llä on seitsemän ETR 610 -junaa, joita se on tilannut kahdeksan lisää. Uudet junat otetaan käyttöön vuonna 2015, jolloin ne korvaavat käytöstä poistuvat ETR 470 -junat.
Yhdistynyt kuningaskunta.
Virgin Trains on operoinut mutkaista WCML:n (West Coast Main Line) länsirannikon linjaa Class 390 -Pendolinoilla vuodesta 2002. Reitit kulkevat Lontoosta Skotlannin Glasgow'hun palvellen myös Birminghamia, Liverpoolia ja Manchesteria. Virgin Trains on ostanut Alstomilta kaikkiaan 53 junaa. Junat on rakennettu Birminghamissa.
Grayriggin onnettomuus.
Pendolino-junatyypin ainoa vakava onnettomuus sattui 23. helmikuuta 2007 WCML-linjalla, Englannin Grayriggin kylässä Kendalin kaupungin pohjoispuolella. Onnettomuushetkellä junassa oli 111 matkustajaa. Onnettomuudessa kuoli yksi ihminen ja viisi loukkaantui vakavasti. Yhteensä 22 ihmistä joutui sairaalahoitoon, lievempiä vammoja sai 55 matkustajaa.
Onnettomuuden arvellaan johtuneen viallisesta vaihteesta. Kuolonuhrien ja vammojen vähäisyyden arvellaan puolestaan johtuvan junatyypin turvallisuudesta, sillä junan turvarakenteet kestivät ja pitivät matkustajat junan sisäpuolella.


Somalia.
Somalia (,) on maa Afrikan sarvessa, Itä-Afrikassa. Maan pinta-ala on noin 638 000 neliökilometriä ja väkiluku noin yhdeksän miljoonaa. Somalian suurin väestönryhmä ovat somalit. Somalian tasavalta (,) perustettiin vuonna 1960. Aluksi se tunnettiin "paimentolaisdemokratiana", kunnes Siad Barre kaappasi vallan vuonna 1969 ja perusti Somalian demokraattisen tasavallan, joka hajosi 1977 puhjenneen kapinoinnin ja 1980-luvun lopulla alkaneen sisällissodan seurauksena vuonna 1991.
Valta on maan eteläosassa Yhdistyneiden kansakuntien (YK) tunnustaman väliaikaishallituksen ja pohjoisosassa tunnustamattomien Somalimaan, Galmudugin, Puntmaan ja Maakhirin käsissä. Väkivalta on lisääntynyt väliaikaisen hallituksen kukistettua islamilaisten tuomioistuinten vallan Etiopian joukkojen avulla vuoden 2006 lopulla. Kaikki armeijat saavat toimeentulonsa ryöstelyllä ja huume­kaupalla. Rosvojoukot vaivaavat maaseutua.
Somalia kuuluu maailman köyhimpiin maihin, ja se on myös turvattomimpia. Maata vaivaavat myös luonnonkatastrofit ja kuivuus. Pohjois-Somaliassa on kuivaa vuoristometsää, etelässä puolikuivaa savannia. Somalian rannikon pituus on yli 3 000 kilometriä. Rannikon pituuden vuoksi vuoden 2004 tsunami aiheutti Afrikan maista suurinta tuhoa Somaliassa. Sekasortoisen tilan vuoksi rannikolle on tuotu kaatopaikkajätettä ja mereen ongelma­jätteitä. Ulkomaisten troolareiden salakalastus on pääosin loppunut Puntmaan alueella toimivien merirosvojen vuoksi.
Somalian historia.
Muinaiset egyptiläiset tunsivat nykyisen Puntmaan alueen Somaliassa ja kutsuivat sen asukkaita mustiksi berbereiksi. Rannikkoseudut ovat olleet asuttuja ainakin vuodesta 100. Niiden asukkaat ovat käyneet kauppaa ohipurjehtivien arabien ja roomalaisten kanssa. 600-luvulla muslimit perustivat Adelin sulttaanikunnan, joka kesti pitkälle 1500-luvulle ja hajosi myöhemmin pikkuvaltioiksi. Rannikolle syntyi joukko kaupunkivaltioita, jotka olivat tärkeitä keskuksia 1600-luvulle asti. 600–800-luvuilla paikalliset kääntyivät islaminuskoon.
Vuoden 1884 Berliinin konferenssin myötä Euroopan maat alkoivat jakaa Afrikkaa keskenään ja 1800-luvun lopulla Italia, Ranska ja Britannia valtasivat alueelta siirto­maita. Britit ottivat Brittiläisen Somali­maan protektoraatikseen 1887 Egyptin joukkojen vetäytymisen jälkeen. Ranska ja Britannia sopivat alueittensa rajoista 1888. Italia perusti 1889 Italian Somalimaan Keski-Somaliaan, johon liitettiin Sansibarin sulttaanilta saadut maat. Pohjoisessa Ranska valtasi Afarsin ja Issasin alueet, jotka tunnettiin Ranskan Somalimaana ja joka itsenäistyi lopulta Djiboutina. Kaksikymmenvuotista vastarintasotaa brittejä vastaan johti Muhammed Abdullah Hassan perustaen Dervissien valtion joka kesti vuodesta 1896 aina vuoteen 1920 asti, jolloin vastarinta päättyi RAF:n pommituksiin. Italia liitti 1925 omiin alueisiinsa vielä Jubbajoen itäpuolisen alueen Keniasta.
Mussolinin aikana Italian joukot hyökkäsivät Abessiniaan (Etiopia) 1935 ja elokuussa 1940 Brittiläiseen Somalimaahan. Britit hyökkäsivät tammikuussa 1942 vapauttaakseen Italian miehittämät alueet, jotka vallattiin muutamassa kuukaudessa. Vuonna 1950 YK antoi Somalian Italian huoltohallintoalueeksi. Somalian Ogadenin maakunta luovutettiin Etiopialle.
Somalia itsenäistyi 26. kesäkuuta 1960, ja 1. heinäkuuta Italian Somalimaa ja Brittiläinen Somalimaa yhdistyivät itsenäiseksi liittovaltioksi. Kansalliskokous valitsi Aden Abdullah Osman Daarin ensimmäiseksi presidentiksi. Hän nimitti Abdirashid Ali Shermarken ensimmäiseksi pääministeriksi. Tasavallan alkuvaiheeseen kuuluivat rajariidat naapureiden Kenian ja Etiopian kanssa. Shermarke voitti seuraavat presidentinvaalit 1967. Shermarke murhattiin 15. lokakuuta 1969, jota seurasi 21. lokakuuta sotilasvallankaappaus. Asevoimien kenraalista Mohamed Siad Barresta tuli valtionpäämies.
Siad Barre julisti maan sosialistiseksi ja kansallisti suuren osan taloutta. Vanha verisukulaisuuteen perustuva klaanijärjestelmä pyrittiin hävittämään väkisin. Neuvostoliitto tuki aluksi Siad Barren hallitusta, mutta lopetti tukensa sen yritettyä vallata 1977 Etiopialta Ogadenin alueen. Siad Barre katkaisi välinsä Neuvostoliittoon ja hänen tukijakseen tuli Yhdysvallat. Somalian joukot menestyivät aluksi ja lähestyivät Addis Abebaa, kunnes Neuvostoliiton ja Kuuban avulla Etiopian joukot ajoivat ne pois Ogadenista 1978. Tyytymättömyys Siad Barrea vastaan alkoi kasvaa 1981, kun hän erotti Mijertyn ja Isaqin klaanien jäsenet hallituksesta. Siad Barre ajettiin viimein maanpakoon 1991.
Valtion hajoaminen.
Siad Barren hallinnon kukistuminen sisällis­sodassa merkitsi valtion hajoamista ja valtavaa pakolaisuutta eli somalien diasporaa. Vuonna 1991 maan pohjoisosan entinen Brittiläinen Somalimaa julistautui itsenäiseksi nimellä Somalimaa. Vaikka se onkin Etelä-Somaliaa vakaampi, sitä ei ole virallisesti tunnustanut mikään valtio.
Vuonna 1992 Yhdistyneet kansakunnat lähetti apua Somaliaan, mutta Yhdysvaltain joukot joutuivat vetäytymään vuonna 1995 kärsittyään raskaita tappioita. Vuonna 1998 maan keskiosat julistautuivat autonomiseksi nimellä Puntmaa.
Somalian tasavaltaa ei ole käytännössä ollut olemassa tammikuun 1991 jälkeen. Eri klaanien edustajat tapasivat 1997 Kairossa ja sopivat uuden kansallisen hallituksen perustamisesta. Huhtikuussa 2001 sotaherrat Etiopian tukemana perustivat oman hallituksensa kansallista hallitusta vastaan. Lokakuussa 2002 21 sotivaa fraktiota ja väliaikainen hallitus solmivat aselevon ja 2004 perustettiin Keniassa uusi väliaikainen parlamentti. Lokakuussa se valitsi presidentiksi Abdullahi Yusufin.
Vuonna 1999 alkoi kolmas kapinaliike, ja Rahanweynin vastarinta-armeijan hallitsema Lounais-Somalia julistautui itsenäiseksi 1. huhtikuuta 2002. Sen pääkaupunki vallattiin kuitenkin saman vuoden lokakuussa ja sen päämiehet liittyivät väliaikaisen hallituksen ministereiksi. Heinäkuussa 2006 Somalian lounaiskulmassa Kenian rajalla oleva Jubamaa julistautui itsenäiseksi. Sekä Jubamaa että Lounais-Somalia tukevat väliaikaista hallitusta.
Vähitellen väliaikaishallitukseen.
Somalian poliittinen tilanne toukokuussa 2012.
Vuoden 2006 aikana Mogadishusta lähtöisin oleva Islamilaisten oikeusistuinten liitto otti haltuunsa suuren osan maasta, ja joulukuussa 2006 se julisti olevansa sodassa väliaikaista hallitusta ja sitä tukevia Etiopian joukkoja vastaan. Joulupäivänä Etiopian ilmavoimat iski islamistien hallussa oleville lentokentille, ja Etiopian panssareiden ja tykistön tuella väliaikaisen hallituksen joukot etenivät nopeasti ja marssivat 28. joulukuuta Mogadishuun islamistien luovutettua sen ilman vastarintaa.
Väliaikaishallituksen saatua Etiopian joukkojen tuella pääkaupungin haltuunsa siellä käytiin 16-vuotisen sodan raskaimpia taisteluja. Kaupungissa surmattiin noin 2000 ja 365 000 asukasta ajettiin kaupungista maaseudulle.
Kevään 2007 aikana toteutetun väliaikaishallituksen ja etiopialaisjoukkojen pääkaupungin ja muun Somalian muiden alueiden valtausten päätyttyä Afrikan unionissa saatiin aikaiseksi yhtenäinen päätös lähettää rauhanturvaajia Somaliaan. Uganda ja Nigeria lähettivät yhteensä kolme pataljoonaa joukkojaan operaatioon.
Islamistien al-Shabaab-joukot ovat saaneet raporttien mukaan aseita, esimerkiksi Igla-ilmatorjuntaohjuksia, Eritrealta. Joukot ovat myös siirtyneet käyttämään sissi- ja itsemurhapommitustaktiikoita. Etiopian joukot vastasivat mm. käyttämällä valkoista fosforia. Sotaherrat ovat myös aktivoituneet ja hankkineet aseita saadakseen jälleen haltuunsa entiset alueensa. Merirosvous on myös lisääntynyt merkittävästi Islamilaisten oikeusistuinten liiton tappion jälkeen.
Somalian oppositio kokoontui syyskuussa 2007 Eritrean pääkaupungissa Asmarassa, jossa perustettiin Somalian vapautuksen allianssi (ALS). Sen osallistujat pyrkivät kaatamaan väliaikaishallituksen ja poistamaan maasta sitä tukevat Etiopian joukot, jotka eivät olleet osoittaneet vetäytymisen merkkejä, joko diplomatialla tai sodalla.
Marraskuussa 2008 presidentti Abdullahi Yusuf sanoi hallituksen olevan romahtamassa ja pitävän hallussaan vain Mogadishua ja Baidoaa, jossa käytiin päivittäisiä taisteluja. Hallitus ei kyennyt toimimaan lähinnä Abdullahi Yusufin ja pääministerin Nur Hassan Husseinin välisten ristiriitojen vuoksi. Vastarinnan johtoon taas nousi ääriradikaali islamistinen al-Shabaab-liike. Abdullahi Yusuf Ahmed erosi presidentinvirasta joulukuussa 2008 hävittyään valtataistelun pääministerille ja hallitukselle.
Etiopian joukot aloittivat vetäytymisen Somaliasta tammikuussa 2009. Vetäytymistä perusteltiin sillä, että Afrikan unioni ja kansainvälinen yhteisö epäonnistuivat Somalian vakauttamisessa. Eronneen Abdullahi Yusuf Ahmedin seuraajaksi valittiin tammikuussa 2009 Djiboutissa järjestetyssä äänestyksessä entinen Islamilaisten oikeusistuinten liiton johtaja Sharif Sheikh Ahmed. Väliaikaishallituksen toimikautta jatkettiin kahdella vuodella.
Heinäkuussa 2011 YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO julisti suurimman osan Somaliasta nälänhätäalueeksi. Alueella oli kuollut tuhansia ihmisiä nälkään ja miljoonia oli siirtynyt maaseudulta kaupunkeihin ja paennut naapurimaiden puolelle, lähinnä Keniaan.
16. lokakuuta 2011 Kenian armeija ylitti rajan Somaliaan. Kohteena olivat al-Shabaab-ryhmän joukot, jotka ovat hyökkäilleet Keniaan surmaten ja kaapanneet turisteja ja avustustyöntekijöitä rajan taakse.
Marraskuussa myös Etiopian joukot siirtyivät rajan yli.
Väestö.
Somalialaiset kuuluvat seemiläis-haamilaisiin kansoihin. Somalian väestöstä noin 85 % somaleita, muita etnisiä ryhmiä ovat somalian bantut ja arabit. Useimmat somalit puhuvat somalin kieltä tai sen murretta. Suurin murre on maymay eli maay jota puhutaan Jubba- ja Shebelli-jokien välisellä alueella. Maay voidaan katsoa myös omaksi kielekseen, sillä sen puhujien on vaikea ymmärtää somalin kirjakieltä.
Perinteisesti Somaliassa voidaan erottaa kolme erilaista kulttuuria, jotka ovat kehittyneet toisistaan erillään, mutta yhteistyössä toistensa kanssa; paimentolaiset, maanviljelijät ja kaupunkilaiset. Enemmistön muodostavat sisämaan paimentolaiset. Vuonna 1975 paimentolaisia oli noin 60 prosenttia ja viljelijöitä ja kaupunkilaisia molempia noin 20 prosenttia.
Somalin kieli.
Somalin kieli on afroaasialaisten kielten kuušilaiseen alaryhmään kuuluva kieli, jota puhutaan valtakielenä Somaliassa ja Djiboutissa sekä vähemmistökielenä Etiopiassa ja Keniassa. Toisin kuin monet muut Afrikan maat, Somalia on kielellisesti varsin yhtenäinen. Somalin sukukieli oromo (galla) on yksi Etiopian tärkeimmistä kielistä. Somalian kieltä on kirjoitettu monella eri kirjoitusjärjestelmällä: arabialaisilla, latinalaisilla ja kahdella omalla somalian aakkostolla. Latinalaiset kirjaimet ovat olleet käytössä vuodesta 1972.
Klaanit.
Klaanit ovat somalien perinteinen ja tärkein sosiaalinen ryhmä osana kulttuuria ja politiikkaa. Klaanius periytyy isän mukaan; lapsi kuuluu samaan klaaniin kuin isänsä. Lapset saavat oman nimensä lisäksi isänsä ja isoisänsä nimen. Tapana on ollut opetella kaikkien esi-isiensä nimet jopa 30 sukupolvea taaksepäin. Tästä lapset ovat samalla oppineet klaaninsa, johon he kuuluvat. Naimisiin mennessään naiset pitävät oman nimensä ja isänsä klaanin johon ovat syntyneet. Klaanit usein jakautuvat ala-klaaneihin, jotka voivat jakautua vielä moniin ala-klaaneihin. Perinteisesti avioliitot on yhdistäneet klaaneja, sillä ne on solmittu eri klaanien välillä. Käytäntö on kuitenkin muuttunut 1990-luvun sisällissodan myötä, ja nykyään on yleisempää mennä saman klaanin jäsenen kanssa naimisiin.
Klaanit on somalipaimentolaisten perinteinen poliittinen järjestelmä. Sen pohjalta on sodittu, sovittu ja soviteltu taloudellisista eturistiriidoista. Klaanijärjestelmän pohjalta on eri intressiryhmät liittyneet yhteen tai eronneet. Klaanit eivät ole puhtaasti sukujärjestelmä, vaan pienemmät klaanit ovat voineet liittyä suurempiin ilman sukulaisuutta. Klaanien sukupuu ei siten välttämättä kerro geneettisestä sukulaisuudesta. Perimätieto, että osa somaliklaaneista olisi peräisin Arabian niemimaalta, on helppo osoittaa vääräksi. Arabialaiset nimet ovat tulleet käyttöön vasta 1500-luvulla. Somalian itsenäistyessä 1960-luvulla Somali Youth Legaue päätti luopua klaanijärjestelmästä ja siirtyä puoluejärjestelmään, sillä klaanijärjestelmää pidettiin syynä Somalian hajanaisuuteen. Siad Barren aikana klaanit kiellettiin, mutta Barre itse käytti hyväkseen klaanien välisiä ristiriitoja hallitessaan maata. Barren kukistuttua klaanijärjestelmästä on tullut jälleen avoin poliittisen vallankäytön väline.
Aluejako.
Somalia jakautuu hallinnollisesti 18 alueeseen ("gobol"), jotka jakautuvat 75 piiriin.
Alueet, jotka on merkitty tähdellä, kuuluvat itsenäiseksi julistautuneeseen, muttei yhdenkään muun valtion tunnustamaan Somalimaahan.
Maantiede.
Somalia sijaitsee Afrikan itärannikolla Afrikan sarveksi kutsutulla niemimaalla. Sillä on rantaviivaa 2720 km. Maan pohjoisosassa on 900-2100 m korkeita kukkuloita. Keski- ja eteläosat ovat tasankoa, noin 180 m merenpinnan yläpuolella. Juba- ja Shabellejoet virtaavat Etiopiasta maan poikki etelään kohti Intain valtamerta, mutta Shabelle kuivuu ennen kuin se saavuttaa rannikkoa.
Maan pohjoisin osa, Somalimaa julistautui itsenäiseksi kansanäänestyksellä 2001, hakee tunnustusta itsenäisyydelleen. Afrikan sarven kärjessä sijaitseva Puntmaa julistautui autonomiseksi vuonna 1998. Somalimaan pääkaupunki on Hargeisa, Puntmaan pääkaupunki Bosasso.
Somalian kuiva vuoristometsä maan pohjoisosassa on on yksi Maailman luonnonsäätiön nimeämistä ekologisista suojelukohteista.
Tasankojen maisemalle ovat leimallisia korkeat termiittikeot. Somalian suuria nisäkkäitäovat leijona, gepardi, leopardi, elefantti, puhveli, seepra, kirahvi ja virtahepo. Metsästäjät ovat hävittäneet lähes kaikki sarvikuonot alueelta. Kameli on edelleen paimentolaisille tärkeä eläin, kun taas dikdik on Somalian poliisin tunnus. Linnuista värikkäimpiä ovat harjalintu ja flamingot.
Ilmaston tunnuspiirteitä ovat ympäri vuoden jatkuva kuumuus, säännölliset monsuunituulet ja epäsäännölliset sateet joiden pois jääminen aiheuttaa kuivuuskausia. Päivän ylin lämpötila on tyypillisesti 30-40 astetta, yön alin 15-30 astetta.
Talous.
Somalian bruttokansantuote (BKT) on yksi maailman alhaisimmista, 5 259 000 000 Yhdysvaltain dollaria (2006). Maan luonnonvarat ovat vähäiset ja pitkään riehunut sisällissota on tuhonnut kaikki vakaan kansantalouden edellytykset. Maanviljelys on tärkein tulonlähde, karjanpidon muodostaessa noin 40 % ja noin 50 % ulkomaanviennistä. Banaanit ovat karjan jälkeen Somalian toiseksi tärkein vientituote. Sokeri, maissi ja kalatuotteet menevät pääasiassa maan sisäiseen käyttöön. Maataloustuotteiden jalostukseen keskittynyt teollisuussektori muodostaa 10 % BKT:sta.
Somalian taloudellisesti merkittävimmät luonnonvarat ovat uraani, rautamalmi, tina, kipsi, kupari, suola ja maakaasu. Pääosa luonnonvaroista on hyödyntämättä.
Kivikauden oloissa elävien paimentolaisten keskelle on suunnitteilla öljy- ja uraanikaivoksia sekä Somalian avaruuskeskus. Somalian väliaikaishallitus pyrkii yhteistyöhön Venäjän kanssa ja toivoo, että tietoliikennesatelliitit voitaisiin laukaista sieltä. Päiväntasaajan maana Somalia olisi ideaalinen paikka avaruusalusten laukaisuun. Myös YK:n avaruusohjelma Somaliassa ja Djiboutissa on järjestänyt erityisesti päiväntasaajan alueella oleville lapsille ja nuorille tarkoitettua koulutusta.
Liikenne.
Somaliassa on 59 lentopaikkaa, joista neljällä on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Rautateitä ei ole lainkaan, ja 22000 maantiekilometristä vain 2600 km on päällystetty. Satamakaupunkieja ovat Berbera ja Kismaayo, mutta aluevesillä liikkuvia varoitetaan merirosvouksesta.
Politiikka ja hallinto.
Väliaikaishallitus on 14. sisällissodan jälkeen koottu, ja se edustaa klaaniarmeijoiden päälliköitä, jotka ovat 1990-luvun alusta taistelleet keskenään. Viimeiset koko maan kattavat vapaat vaalit pidettiin Somaliassa viimeksi vuonna 1969. Kansainvälisesti tunnustettua hallitusta johtaa Abdullahi Yusuf Ahmed, joka valittiin naapurimaa Kenian pääkaupungissa Nairobissa pidetyissä vaaleissa lokakuussa 2004. Väliaikaishallitus on erityisen epäsuosittu Etelä-Somaliassa ja pääkaupungissa Mogadishussa, koska sen presidentti ja pääministeri edustavat kilpailevia alueita. Hallituksen varoista noin puolet häipyy korruptioon ja sen sotilaat elävät ryöstelemällä siviilejä.
Naisten sukupuolielinten silpominen on Somaliassa laajalle levinnyt käytäntö. Vuonna 1995 arvioitiin, että toimenpiteen oli kokenut 98 % Somalian naisista.
Siad Barren hallinnon kukisttua Somaliasta on puuttunut toimiva keskitetty oikeuslaitos. Perinteiset xeer-käräjät ja Šaria-tuoioistumet sen sijaan toimivat. Kaupunkialueilla, kuten Mogadishussa toimii yksityisiä poliisivoimia Valtiovallan luhistumisen jälkeen somalialaiset yksinkertaisesti ottivat uudestaan käyttöön perinteisen klaanipohjaisen hallinnon, jota siirtomaavalta tai Siad Barren diktatuuri ei koskaan pystynyt hävittämään. Somalien perinteistä yhteiskuntamuotoa pidetään anarkistisena, sillä yhteiskuntatieteilijöiden mukaan somalien paimentolainen elintapa ajautuu helposti ristiriitoihin paikalleen asettuneen, järjestäytyneen yhteiskunnan kanssa. Poliittinen liittolaisuus perustuu vahvemmin klaaniin kuin puolueeseen. Tämä tekee keskitetyn hallinnon erittäin vaikeaksi..
Antropologi Spencer MacCallumin mukaan ainoa hallintovalta, joka toimii Somaliassa, on perinteiset Xeer-käräjät. Käräjillä sovitaan klaanien välisistä periaatteista, jotka takaavat matkustajalle turvallisen matkan, kauppiaille rehdin kaupan periaatteet. Xeer-käräjät toimivat lähes muinaiseen malliin kaikkialla maassa etenkin maaseudulla. MacCallum pitää Xeer-käräjien ansiona, että Somalia on selvinnyt niin hyvin ilman keskitettyä hallintoa, koska Xeer takaa lainsuojan kaupalle ja taloudelliselle kehitykselle. Laki ja rikokset määritellään omistusoikeuden mukaan, ja rikosoikeus perustuu korvaukseen eikä vankeuteen. Vaikka Xeer-käräjät periaatteessa vastustaa verotusta, se takaa kuitenkin normaalin kaupankäynnin ja talodellisen kehityksen MacCallum vertaa Xeer-käräjiä kuudennen vuosisadan Skotlantiin, josta myös puuttui keskitetty vallanpito.
Uskonto.
Somalit ovat lähes yksinomaan sunni-muslimeja. Islamin vaikutteita alkoi olla Afrikan sarven alueella jo 700-luvulla, ja 1100- ja 1200-luvulla islam oli jo levinnyt koko alueelle.
Somaliassa sovellettu islam sekoittuu klaanien perinnäiskulttuuriin. Myös islamia edeltävän ajan uskonnolla on yhä vaikutuksensa. Vanhoihin kansantapoihin perustuva joskin islamilla perusteltu tyttöjen silpominen on yleisesti käytössä.
Kristinuskon vaikutus väheni merkittävästi 1970-luvulla, jolloin kirkkojen ylläpitämät koulut suljettiin ja lähetystyöntekijät karkotettiin. Mogadishun katolinen kirkko vaurioitui pahasti sisällissodan aikana tammi-helmikuussa 1992. Kristittyjä on muutamia satoja.
Islam on Somalian virallinen valtionuskonto, eikä perustuslaki hyväksy muiden kuin islamin edistämistä. Siinä suhteessa somalit poikkeavat afrikkalaisista lähinaapureistaan, joista monet ovat kristittyjä tai edustavat alkuperäisuskontoja.
Somalian aakkostot.
Osman Yusuf Kenadid oli Osmanya-aakkoston luoja.
Somaliassa on syntynyt monia aakkostoja tarpeesta kirjoittaa runoja muistiin. Somalian nykyinen aakkosto ja kirjakieli on nuori, vaikka kielellä on vuosisadat kirjoitettu kirjallisuutta, runoutta, kaupallisia ja uskonnollisia tekstejä. Ensimmäiset somalian kielen tekstit kirjoitettiin arabialaisilla aakkosilla. Arabian aakkosia käytettiin pitkään, vaikka ne eivät sellaisenaan sovellu täysin somalin kielen ääntämykseen. Somalialaiset runoilijat ja kirjoittajat kehittivät omia somalian kieleen paremmin soveltuvia aakkostoja. Arabiasta muokattu wadaad, Obbion alueella käytetty Osmanya, Gadabuursien Borama-aakkosto ja nykyinen latinalainen aakkosto ovat näistä tunnetuimmat.
Kirjallisuus.
Somaliassa ovat aikaisempien vuosisatojen oppineet luoneet runsaasti islamilaista runoutta ja haditheja. Kun somalian kielen aakkosto muuttui latinalaiseksi 1973, somalialaiset kirjailijat ovat vuosien aikana julkaisseet kirjoja, jotka ovat saaneet laajan levikin. Heistä yksi on Nuruddin Farah. Hänen romaanejaan, ainoaa Somaliassa julkaistua "From a Crooked Rib" sekä "Links", pidetään merkittävinä saavutuksina, ja hänelle on myönnetty 1998 elämäntyöstä Neustadt-kirjallisuuspalkinto.
Musiikki.
Somalia on harvoja afrikkalaisia maita, joiden väestö muodostuu pääosin yhdestä etnisestä ryhmästä, somaleista. Perinteiset yhtyeet, kuten Waaberi Horseed ovat saaneet jonkin verran kuulijoita maan ulkopuolellakin. Jotkut taas, kuten Maryam Mursal, ovat yhdistäneet somalialaiseen kansanmusiikkiin rockin, bossa novan, hip hopin ja jazzin vaikutteita.
Torontossa on huomattava somaliyhteisö, ja siitä on tullut Somalian poliittisen tilanteen vuoksi Mogadishun sijasta somalialaisen musiikkialan keskus. Somaliasta muuttaneisiin muusikoihin kuuluu nuori torontolainen rap-artisti K'naan, joka lauluissaan kertoo, millaista oli elämä Somaliassa sisällissodan puhjetessa.
Ruokakulttuuri.
Somalian ruokakulttuuri vaihtelee seuduittain, ja siihen kuuluu monenlaisia ruokia. Kaikkea kuitenkin yhdistää halal. Siksi siihen ei kuulu sianliha, alkoholi eivätkä veriruoat. Ateria syödään Somaliassa kello yhdeksän illalla. Ramadanin aikana se nautitaan usein tarawih-rukousten jälkeen kello 23:n tienoilla. "Cambuulo"-pavut on suosituimpia somalialaisia ruokalajeja, ja sitä syödään kaikkialla maassa. Ruokaan kuuluu hyvin kypsennettyjä adukipapuja, ja niihin sekoitetaan voita ja sokeria. "Digir"-pavut saavat usein olla uunissa matalassa lämmössä jopa viisi tuntia, jotta niihin saataisiin haluttu maku.
Urheilu.
Somaliassa on reilut puoli miljoonaa jalkapallon harrastajaa, mutta se on FIFA-rankingissa vasta 188. sijalla. Maan jalkapalloliitto perustettiin vuonna 1951. Somalialaissyntyinen Abdisalam Ibrahim on pelannut Manchester City FC:ssä vuodesta 2007.
Somalia on osallistunut olympialaisiin seitsemän kertaa, ensin vuonna 1972 ja sitten vuodesta 1984 alkaen. Sen joukkueessa on ollut 2-7 yleisurheilijaa, mutta se ei ole saanut yhtäkään olympiamitalia. Kansainvälisesti menestyneitä somalialaisurheilijoita ovat muun muassa Abdi Bile, joka voitti 1 500 metrin juoksussa kaksi MM-mitalia.


Salibandy.
Suomen ja Ruotsin välinen salibandyottelu.
Salibandy on sisätiloissa pelattava mailapeli, joka on saanut vaikutteita jääkiekosta, katukiekosta (englanniksi "street hockey") ja jääpallosta. Jääpallon ruotsinkielisestä nimestä "bandy" polveutuva nimi keksittiin 21. syyskuuta 1985. Lajista käytetään myös usein nimitystä "sähly", jolla kuitenkin nykyään tarkoitetaan lähinnä kaveriporukoissa leikki- tai kuntoilumielessä pelattavaa salibandyn varianttia, jossa sääntöjä on muokattu tilanteeseen sopiviksi. Salibandy puolestaan on jalostunut kilpaurheiluksi miesten ja naisten salibandyliigojen, maajoukkuetoiminnan ja MM-kisojen myötä.
Salibandyn kehittäjämaana pidetään yleensä Ruotsia.
1960- ja 1970-luku.
Laji alkoi kehittyä 1960-luvun lopussa Ruotsin Göteborgissa kaveriporukoissa, joissa sitä pelattiin muutamalla kenttäpelaajalla ja ilman maalivahtia. Suomessa lajin varhaisesta muodosta käytettiin nimitystä salipallo tai sähly. Laji tuli Suomeen opiskelijoiden mukana, ja ensimmäiset sählysarjat alkoivat Helsingin yliopistossa vuonna 1974. Ensimmäinen salibandyseura Sala IBK perustettiin Ruotsissa 21. syyskuuta 1979.
1980-luku.
Ruotsissa perustettiin ensimmäinen kansallinen salibandyliitto 1981. Kansallisella tasolla lajia alettiin pelata 80-luvun alussa. Suomen Salibandyliitto perustettiin 23. syyskuuta 1985. Perustamisesta tekee poikkeuksellisen se, että Suomessa ei ollut pelattu ensimmäistäkään salibandyottelua ennen liiton perustamista. Ensimmäisen maaottelunsa Suomi pelasi kaksi päivää liiton perustamisen jälkeen 25. syyskuuta Ruotsia vastaan ja hävisi 13–1.
Lajitoimintaa järjestävinä seuroina oli aluksi vain liiton kolme perustajajäsentä. Kansallisella tasolla miehet aloittivat salibandyn pelaamisen vuonna 1986, jolloin mukana oli kymmenen joukkuetta. Samalla syntyi myös ero "sählyn" ja "salibandyn" välille. Naiset aloittivat kansallisella tasolla seitsemällä joukkueella 1989.
Salibandy Suomessa.
Suomen Gallupin tekemän suuren kansallisen liikuntatutkimuksen 2005−2006:n mukaan salibandyn harrastajia on Suomessa noin 354 000, joka on palloilulajeista toiseksi eniten. Vain jalkapallolla on Suomessa enemmän harrastajia. Lisenssipelaajien määrällä mitattuna salibandy on Suomen neljänneksi suurin urheilulaji.
Salibandyn harrastusta ja kehitystä edistää ja valvoo Suomen Salibandyliitto. Sillä on noin 850 jäsenseuraa, 45 000 lisenssipelaajaa ja noin 2 200 joukkuetta. Suomen korkein sarjataso niin naisilla kuin miehilläkin on salibandyliiga. Tämän lisäksi miehillä on sarjatasot I-divisioonasta aina VI-divisioonaan asti. Naisilla alin sarjataso on IV-divisioona. Junioritoimintaa liitolla oli kaudella 2008–2009 vuonna 1988−90 syntyneistä A-junioreista vuonna 2000 syntyneihin F-junioreihin. A-junioreista C-junioreiden nuorempaan ikäluokkaan asti pelataan SM-mitaleista. Kansainvälisellä tasolla Suomea edustavat miesten ja naisten sekä alle 19-vuotiaiden poikien ja tyttöjen maajoukkueet.
Salibandy kansainvälisesti.
Vuonna 1986 Ruotsi, Suomi ja Sveitsi perustivat kansainvälisen salibandyliiton (), jolla on nykyään jäsenjärjestöt 54 maasta.. Lisäksi Aasialla ja Oseanialla on oma yhteinen liittonsa nimeltään Asia and Oceania Floorball Confederation (AOFC), johon kuuluu yhdeksän IFF:n jäsenjärjestöä. Merkittävimpiä kansallisia liigoja ovat Ruotsin miesten Svenska Superligan ja naisten Elitserien, Suomen Salibandyliiga ja Sveitsin Swiss Mobiliar League.
Kilpailut ja turnaukset.
Salibandyn maailmanmestaruuskilpailut järjestetään joka toinen vuosi siten, että miehet pelaavat parillisina ja naiset parittomina vuosina. Miehet pelasivat ensimmäisen kerran maailmanmestaruudesta vuonna 1996 ja naiset 1997. Myös alle 19-vuotiaiden maailmanmestaruuskilpailut järjestetään joka toinen vuosi − pojat pelaavat naisten kanssa parittomina vuosina ja tytöt miesten kanssa parillisina vuosina. Euroopan-mestaruudesta on salibandyssä kilpailtu kahdesti: vuosina 1994 ja 1995.
Seurajoukkuetasolla Euroopan eri maiden mestarijoukkueet pelaavat vuosittain EuroFloorball Cupin, joka aiemmin tunnettiin myös nimellä "Salibandyn Euroopan Cup". Ensimmäisen kerran seurajoukkueiden Euroopan-mestaruudesta pelattiin vuonna 1993.
Kansallisella tasolla seurajoukkueet pelaavat vuosittain myös Suomen Cupia, joka tunnetaan pääsponsorinsa mukaan myös "Teho Cupina". Siihen voivat osallistua kaikki joukkueet tasosta riippumatta. Ensimmäinen Suomen Cup järjestettiin kaudella 1988–1989.
Pelikenttä.
Salibandykentän leveys voi sääntöjen mukaan olla 18−22 metriä ja pituus 36−44 metriä. Yleisin kentän koko on 20 × 40 metriä. Kentän materiaalina on muovimatto tai parketti. Pelikentän ympärillä on 50 senttimetriä korkea kaukalo, joka on valmistettu yleensä muovista. Toinen tavallinen materiaali on styrox eli polystyreeni. Maalin koko on 160 × 115 senttimetriä ja sen täytyy turvallisuussyistä olla irtonainen. Maalin edessä on 1 × 2,5 metrin kokoinen maalivahdin alue, jonne pelaajat eivät saa mennä. Sekä maali että "maalivahdin alue" ovat "maalialueen" sisällä, jonka koko on 4 × 5 metriä ja joka on 2,85 metriä kaukalon päädystä. Tämän alueen sisällä saa olla kenttäpelaajia ja maalivahti saa pelata palloa kädellään, mikäli jokin hänen ruumiinosansa koskettaa maalialuetta.
Varusteet.
Pelivälineenä on muovista valmistettu reiällinen pallo, jota pelataan hiilikuidusta tai komposiitista tehdyllä mailalla. Molempien tulee virallisten sääntöjen mukaan olla IFF:n hyväksymiä. Pallo painaa 23 grammaa, sen halkaisija on 72 millimetriä ja siinä on 26 reikää. Virallisiksi pelipalloiksi kelpaavat ainoastaan valkoiset, vaaleankeltaiset ja punaiset pallot. Kaikkien pelaajien on käytettävä kenkiä. Maalivahti ei saa käyttää mailaa, ja lisäksi hänellä tulee olla pitkät housut ja kypärä. Maalivahti saa käyttää myös muita sellaisia suojavarusteita, joiden tarkoitus ei ole peittää maalia. Kenttäpelaajilla on nykyään myös suojalaseja. Junioreiden peleissä suojalasit ovat pakolliset D-juniori-ikään asti eli noin 14-vuotiaaksi. Vuonna 2013 voimaantuleva sääntömuutos velvoittaa junioreita käyttämään suojalaseja 18-vuotiaaksi saakka.
Peliaika.
Peliaika vaihtelee sarjoittain, mutta ylimmillä sarjatasoilla peliaika on 3 × 20 minuuttia tehokasta peliaikaa, jossa kello pysäytetään jokaisesta pelikatkosta. Harrastesarjoissa, alimmissa divisioonissa sekä juniorien sarjoissa käytetään yleensä 3 × 15 minuutin juoksevaa peliaikaa, josta kuitenkin viimeisen erän viimeiset kolme minuuttia ovat tehokasta peliaikaa. Ottelut tuomitaan kahdella tasa-arvoisella erotuomarilla.
Salibandy vammaisurheilussa.
Salibandystä on kehitetty vammaisurheiluun soveltuvia lajeja, joita ovat sähköpyörätuolisalibandy, manuaalinen pyörätuolisalibandy, kuurojen salibandy ja kehitysvammaisten salibandy.


Suomenruotsalaiset.
Suomenruotsalaiset ovat ruotsin kieltä äidinkielenään puhuvia syntyperäisiä Suomen asukkaita. Suomen väestöstä oli vuoden 2010 lopussa ilmoitettu ruotsinkielisiksi 291 153 henkeä. Suomenruotsalaiset ovat Suomen alueelle enimmäkseen 1000–1200-luvulla muuttaneiden ruotsalaisten sekä myöhemmin ruotsin kielen omaksuneiden suomalaisten jälkeläisiä. Suomenruotsalaiset asuvat enimmäkseen kolmella toisistaan erillisellä alueella, jotka ovat Uusimaa, Pohjanmaan rannikko sekä Ahvenanmaa ja Turun saaristo.
Suomenruotsalaiset () kutsuvat kaikkia suomalaisia sanalla "finländare", kun taas suomenkielisistä he käyttävät sanaa "finne".
Suomenruotsi.
Suomenruotsin murteet ovat yleisruotsalaisessa luokittelussa perinteisesti laskettu kuuluviksi
itäruotsalaisiin murteisiin () yhdessä toisen maailmansodan mullistusten yhteydessä kadonneen vironruotsin kanssa. Suomenruotsalaisten murteiden historiallinen ”kantakoti” näyttää olevan keskiruotsalainen, Mälarenjärveä ympäröivä alue. Niissä on suomen kielen vaikutusta erityisesti intonaatiossa ja yhteistä Länsipohjassa suureksi suomenkielisellä alueella puhutun ruotsin kanssa.
Ahvenanmaan ruotsia ei aina lasketa suomenruotsin kuuluvaksi. Sitä voidaan pitää eräänlaisena suomen- ja ruotsinruotsin sekoittumana. Esim. sana, joka kirjoitetaan "bara", äännetään suomenruotsissa kirjoitusasunsa mukaisesti bara kuten satoja vuosia sitten kaikissa ruotsin murteissa, mutta ruotsinruotsissa a on pidentynyt, jolloin sanotaan [ba:ra], kun taas ahvenanmaan ruotsissa a on säilynyt lyhyenä kuten suomenruotsissa mutta r pidentynyt ([barra).
Ruotsin vallan aika Suomessa.
Ruotsalaista väestöä siirtyi nykyisen Suomen alueelle viimeistään 1100-1200-luvuilta lähtien. Ruotsalainen asutus levittäytyi keskiajan kuluessa varsinkin Ahvenanmaan ja Turun saaristoihin sekä Pohjanmaan, Uudenmaan, Satakunnan ja Etelä-Karjalan rannikoille. 1300-luvulla ruotsalaisten maahanmuutosta tuli yhä järjestäytyneempää ja vuosisadan loppuun mennessä monet maan rannikkoalueet olivat jo lähes täysin ruotsalaisten tulokkaiden asuttamia.
Venäjän vallan aika ja itsenäinen Suomi.
Ruotsin kielen leviäminen jatkui vielä Venäjän vallan ajan alkuvaiheessa 1800-luvun alkupuolella. Yhteiskunnalliseen asemaan liittyvä ruotsin kielen omaksuminen menetti tarpeellisuuttaan 1800-luvun jälkipuolelta lähtien, kun Suomeen alkoivat muodostua suomenkielinen sivistyneistö ja liikemieskunta. 1800-luvun lopulla suomesta tuli virallinen ja hallinnon ensisijainen kieli. Fennomanian ja 1900-luvun alkupuolen suomenkielisyysliikkeen (”aitosuomalaisuus”) myötä useat ruotsalaistaustaiset tai ruotsinkielistyneet perheet siirtyivät suomen kieleen.
Ruotsinkielisen väestön genetiikka.
Vuonna 2008 julkaistiin ensimmäinen genomin seulontaan perustuva suomalais-ruotsalainen vertailututkimus. Suomenruotsalaisten eri ryhmistä tutkimuksessa oli edustettuna Pohjanmaan ruotsinkielinen väestö. Tutkimuksen mukaan Pohjanmaan ruotsinkieliset muodostavat geneettisen klusterin ruotsalaisten kanssa. Vuonna 2008 julkaistun tutkimuksen mukaan Pohjanmaan ruotsinkieliset erosivat muusta tutkitusta länsisuomalaisesta väestöstä vain kun ruotsalainen väestö otettiin tutkimuksen vertailuryhmään mukaan.
Käsitys suomenruotsalaisuudesta.
Suomenruotsalaiset alkoivat varsinaisesti korostaa omaa, suomenkielisistä eroavaa identiteettiään 1800-luvun jälkipuolella. Tämä oli reaktiota sille, että suomalaista kansallisuustunnetta oli alettu rakentaa suomen kielen varaan (fennomania). Lisäksi Venäjän keisari halusi edistääkseen Suomen lopullista eroa Ruotsista suomen virallisiksi kieliksi venäjän ja suomen, ei ruotsia. Vastapainona tällaiselle syntyi svekomania, ruotsinmielisyys. Svekomaanit korostivat, että Suomen ruotsinkieliset muodostavat oman ruotsalaisen kansallisuuden Suomessa. Usein käytettiin termiä "östsvenskar", itäruotsalaiset. 1900-luvun kuluessa suomenruotsalaisuus alettiin mieltää riikinruotsalaisuudesta eroavaksi ilmiöksi. Nimitystä "suomenruotsalaiset" ("finlandssvenskar") Suomen ruotsinkieliset alkoivat käyttää itsestään vuonna 1912.
Suomenruotsalainen identiteetti.
Tietyissä piireissä käytetty epävirallinen suomenruotsalaisten lippu.
Suomenruotsalaiset on usein määritelty kielivähemmistöksi. Osalla suomenruotsalaisista on tätä näkemystä vastaava identiteetti.
Toisaalta monilla rannikon suomenruotsalaisilla on voimakas tunne siitä, etteivät Pohjanlahden valtiorajat erota suomenruotsalaisia ruotsalaisista. Itämeren ruotsinkieliset rannikkoasutukset niin Suomen kuin Ruotsin puolella ovat olleet vuosisatojen ajan tiiviisti yhteydessä toisiinsa. Näistä syistä myös ”itäruotsalaisuutta” korostavia näkökulmia suomenruotsalaisuuteen on yhä olemassa. Suomenruotsalainen kielitieteilijä Leif Höckerstedt katsoo, että suomenruotsalaisuutta on mahdotonta tarkastella Ruotsista irrallaan olevana ilmiönä. Hänen mukaansa Suomen suomenkieliset ja ruotsinkieliset ovat sitoutuneet yhteisiin poliittisiin tavoitteisiin, mutta eivät jaa samaa etnistä identiteettiä. Höckerstedtin mukaan suomenruotsalaisesta etnisyydestä ei kuitenkaan haluta keskustella julkisesti. Tutkija Charlotta Hedberg esittää, että suomenruotsalaisten yliedustus Suomen ja Ruotsin välisessä maahanmuutossa heijastelee yhteisön vähemmistöasemaa ja etnistä sidettä Ruotsiin. Kansainvälisessä vähemmistöoikeuksia sivuavassa keskustelussa on myös esitetty, että suomenruotsalaisia voidaan tarkastella sekä etnisenä vähemmistönä että kansallisuutena.
Suomenruotsalainen väestönkehitys.
Ruotsinkielisten määrä Suomessa 1880-2009 vanhan läänijaon mukaan
Ruotsinkielisten suhteellinen osuus Suomen väkiluvusta on menneinä aikoina ollut huomattavasti suurempi kuin nykyään. On arvioitu, että vuonna 1610 ruotsinkielisiä oli Suomessa noin 70 000, mikä oli peräti noin 17 %–18 % koko maan väestöstä. Tämä on varhaisin ajankohta, jonka suhteen ruotsinkielisten määrästä on esitetty arvio. Vuonna 1880 osuus oli noin 14,3 %. 1970-luvun alkupuolella ruotsinkielisiä oli 302 000 henkeä, joka oli silloin noin 6,5 % väestöstä. Suomenruotsalaisten suhteellinen osuus Suomen väestöstä on ollut ainakin 1880-luvulta lähtien laskussa, vaikkakin absoluuttinen määrä nousi vuoteen 1940 asti. 1950- ja 1960-luvuilla maastamuutto vähensi huomattavasti ruotsinkielisten osuutta. 1970-luvulta lähtien suomenruotsalaisten absoluuttinen määrä ja suhteellinen osuus Suomen väestöstä ovat laskeneet hitaasti (302 000–289 596).
Suomenruotsalaisten maantieteellinen sijoittuminen.
Suomenruotsalaiset eivät kuitenkaan ole pelkästään rannikolle eristäytynyt ryhmä, vaan myös sisämaan suurissa kaupungeissa on ruotsinkielisiä. Vuoden 2008 lopun väestötietojen mukaan sisämaan yksikielisistä suomenkielisistä kunnista lukumääräisesti eniten ruotsinkielisiä on Tampereella. Heitä on kaikkiaan 1 065 eli 0,51 prosenttia kunnan koko väestöstä. Lukuun on sisällytetty myös ruotsinkieliset maahanmuuttajat. Suhteellisesti ja määrällisesti eniten yksikielisistä suomenkielisistä kunnista ruotsinkielisiä on Kaarinassa (3,6 %).
Käsitys ruotsinkielisestä eliitistä.
Käsitys ruotsinkielisestä eliitistä selittyy osin ruotsinkielisen hallinnon ajalta, osin nimekkäiden omistajasukujen näkyvyydellä julkisuudessa. Tutkimusten mukaan suomenruotsalaisten ja muiden suomalaisten elinkeinorakenteessa ei itse asiassa keskimäärin ole suuria eroja. Paikallisesti erot ovat toisaalta huomattavia. Suomenruotsalaisista suurempi osuus saa toimeentulonsa maataloudesta ja (meri)liikenteestä; teollisuustyöntekijöitä on vähemmän. Tilastollisesti kaikkein ruotsinkielisin ammatti on kalastaja.
Lakimiehinä, lääkäreinä ja yritysjohtajina suomenruotsalaisia on väestösuhdetta (5,46 %) suurempi osuus. Kauppalehden julkaisemien tietojen mukaan suomenruotsalaiset omistavat keskimäärin 3,3 kertaa niin paljon yritysosakkeita kuin suomenkieliset. Suomessa asuvilla ruotsinkielisillä on keskimäärin enemmän varallisuutta kuin suomenkielisillä. Varallisuus korreloi Jan Saarelan tutkimuksen mukaan voimakkaasti sen kanssa oliko henkilö syntynyt sillä alueella jossa asui, mikä oli yleisempää ruotsinkielisten kuin suomenkielisten parissa.
Joillakin alueilla, kuten pääkaupunkiseudulla, ruotsinkieliset miehet ansaitsevat jopa 17 % enemmän kuin suomenkieliset miehet, mutta ero kieliryhmien naisten välillä on pienempi. Miesten tuloeroista kaksi kolmasosaa voidaan selittää taustamuuttujilla, etenkin ikä- ja koulutusrakenteella. Työttömyys on ruotsinkielisten keskuudessa ollut huomattavasti alhaisempaa. Toisaalta Pohjanmaalla suomenkielisillä on keskimäärin korkeammat tulot kuin ruotsinkielisillä.
Suomenruotsalaiset koululaiset pärjäsivät kansainvälisessä PISA-tutkimuksessa suomenkielisiä suomalaisia hieman huonommin. Yhdeksi syyksi on epäilty Suomen ruotsinkielisten koulukirjojen kustannussyistä heikompaa tasoa.


Suomen pääministeri.
Suomen pääministeri on valtioneuvoston eli tavallisessa kielenkäytössä hallituksen johtaja. Tässä asemassa hän johtaa Suomen sisä- ja EU-politiikkaa. Vuoden 2000 perustuslakiuudistuksessa pääministerin asema vahvistui entisestään. Vastaavasti se supisti presidentin sisäpoliittista valtaa ja siten korosti tämän roolia edustuksellisena valtionpäämiehenä.
Pääministerin valinta.
Perustuslakiuudistuksessa vuonna 2000 eduskuntavaalien tulos ja eduskunnan asema korostui pääministerin valinnassa. Vaalien jälkeen kansanedustajat valitsevat ensin suljetussa lippuäänestyksessä puhemiehen.
Eduskuntaryhmien välisten hallitustunnustelujen jälkeen, kuultuaan eduskunnan puhemiestä, presidentti antaa eduskunnalle tiedon pääministeriehdokkaasta. Jos ehdokas saa enemmän kuin puolet avoimessa äänestyksessä annetuista äänistä, hänestä tulee pääministeri. Jos hän ei saa enemmistöä, asetetaan samalla tavoin uusi ehdokas. Jos tämäkään ei saa tarvittavaa enemmistöä, eduskunta valitsee pääministerin avoimessa äänestyksessä, jolloin valituksi tulee eniten ääniä saanut. Pääministeriksi valittu esittää presidentille muut ministerit, jonka jälkeen presidentti lopullisesti nimittää pääministerin ja valtioneuvoston muut ministerit. Hallitusohjelma annetaan tämän jälkeen viivytyksettä valtioneuvoston tiedonantona eduskunnalle.
Pääministerin tehtävät.
Pääministeri johtaa valtioneuvoston toimintaa ja huolehtii valtioneuvostolle kuuluvien asioiden valmistelun ja käsittelyn yhteensovittamisesta. Pääministeri johtaa asioiden käsittelyä valtioneuvoston yleisistunnossa.
Pääministeri valvoo hallitusohjelman toimeenpanoa ja toimii ministerivaliokuntien puheenjohtajana sekä huolehtii Euroopan unionissa päätettävien asioiden valmistelun ja käsittelyn yhteensovittamisesta valtioneuvostossa. Pääministeri siis johtaa Suomen EU-politiikkaa.
Pääministeri on hallituksen politiikan johtaja, joka pyrkii sovittamaan eri hallituspuolueiden näkemyksiä hallituksen linjaksi. Pääministeri on vastuussa toimistaan eduskunnalle kuten muutkin ministerit. Pääministeri toimii myös tasavallan presidentin sijaisena tämän ollessa estyneenä.
Jos pääministeri on estynyt, hänen tehtäviään hoitaa pääministerin sijaiseksi määrätty ministeri ja tämänkin ollessa estynyt virkavuosiltaan vanhin ministeri.
Pääministerin sijainen.
Pääministerin sijainen on tehtävään määrätty toinen valtioneuvoston jäsen sen varalta, ettei pääministeri voi tilapäisen esteen takia hoitaa tehtäviään. Tällöin niitä hoitaa pääministerin sijaiseksi määrätty ministeri. Valtioneuvosto määrää pääministerin sijaisen. Tilapäisenä esteenä on esimerkiksi pääministerin vuosilomaan rinnastettavissa oleva oikeus 30 päivän vapaaseen.
Nykyisen pääministerin Jyrki Kataisen sijainen on valtiovarainministeri Jutta Urpilainen. Hänet määrättiin pääministerin sijaiseksi hallituksen järjestäytymisistunnossa 22. kesäkuuta 2011. Aiemmin pääministerin sijaisena ovat toimineet muiden muassa ulkoasiainministerin ja sisäasiainministerin tehtäviä hoitaneet henkilöt.
Pääministerin palkkio ja muut etuudet.
Pääministerille maksetaan ”tehtävän asianmukaisen hoitamisen vaatima” palkkio. Palkkio vastaa suuruudeltaan eduskunnan puhemiehelle maksettavaa palkkiota, joka on 11 675 euroa kuukaudessa 1. toukokuuta 2011 alkaen. Pääministerin palkkio on veronalaista ansiotuloa.
Pääministerillä on kalenterivuosittain oikeus vuosilomaan rinnastettavaan 30 päivän vapaaseen, jonka sijoittumisesta päättää valtioneuvoston yleisistunto. Jos pääministeri ei voi pitää vapaataan, se korvataan hänelle rahamääräisenä.
Pääministerin virka-autopalvelusta sekä kuljetus- ja turvallisuusjärjestelyistä määrätään valtioneuvoston kanslian päätöksellä.
Pääministerillä on asunto valtion talossa (Kesäranta), jonka kunnossapito, lämmitys ja valaistus sekä sisustus kustannetaan ja tarpeellinen henkilökunta maksetaan valtion varoista. Tämä asuntoetu ja siihen kuuluvat palvelut ovat verosta vapaata tuloa.
Pääministerille korvataan tehtävien hoitamisesta aiheutuneet ylimääräiset kohtuulliset kustannukset valtioneuvoston kanslian päätöksellä.
Aiheesta muualla.
*


Status quo.
Status quo on latinankielinen sanonta, joka tarkoittaa kirjaimellisesti "tila jossa". Kuvaannollisesti se tarkoittaa asioiden vallitsevaa tilaa, jossa totuttuja toimintatapoja ei tarvitse muuttaa. Sitä voidaan pitää vastakohtana suurille, radikaaleille muutoksille.
Sanonta tulee diplomaattisesta lauseesta "status quo ante (bellum)", joka tarkoittaa "tila jossa ennen (sotaa)".


Sauli Niinistö.
Sauli Väinämö Niinistö (s. 24. elokuuta 1948 Salo) on Suomen tasavallan kahdestoista presidentti. Hänen toimikautensa alkoi 1. maaliskuuta 2012.
Juristina työskennellyt Niinistö toimi kansanedustajana vuodesta 1987 ja Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajana 1994–2001. Hän oli mukana Paavo Lipposen ensimmäisessä ja toisessa hallituksessa, ensin oikeusministerinä 1995–1996 ja myöhemmin valtiovarainministerinä 1996–2003. Jälkimmäisessä virassa Niinistö tunnettiin tiukasta talouskuristaan ja työstään 1990-luvun laman jälkeisten säästöjen ja leikkausten parissa. Ministerin uransa jälkeen hän siirtyi Euroopan investointipankin varapääjohtajaksi vuosiksi 2003–2007. Vuosina 2007–2011 Niinistö oli eduskunnan puhemies.
Niinistö oli Kokoomuksen presidenttiehdokkaana vuoden 2006 presidentinvaalissa ja uudestaan vuoden 2012 vaalissa, jossa hänet valittiin tasavallan presidentiksi toisella kierroksella.
Juristina.
Sauli Niinistö valmistui Turun yliopistosta oikeustieteen kandidaatiksi vuonna 1974 ja sai varatuomarin arvon vuonna 1977. Hän oli Turun hovioikeuden hovioikeudenviskaalina vuosina 1976–1987 ja oli nimitettynä hovioikeudenneuvokseksi vuonna 1994. Lisäksi hänellä on ollut oma lakiasiaintoimisto Salossa 1978–1988.
Kunnallispolitiikka.
Niinistö aloitti poliittisen uransa asettumalla ehdolle vuoden 1976 kunnallisvaaleissa Salossa. Hänet valittiin Salon kaupunginvaltuustoon ja kaupunginhallitukseen. Kaupunginhallituksessa hän oli yhtäjaksoisesti vuoteen 1988 saakka, ja sen jälkeen hän jatkoi kaupunginvaltuuston puheenjohtajana vuosina 1989–1992. Vuonna 1992 hän jäi pois kaupunginvaltuustosta.
Eduskuntatyö.
Niinistö nousi eduskuntaan kolmannella yrittämällään vuoden 1987 eduskuntavaaleissa. Kokoomuksen ministeri Ilkka Kanerva on kertonut epäilleensä tulokasta vahvasti ja pitäneensä häntä yhden kauden kansanedustajana. Niinistö kuitenkin vahvisti asemaansa kokoomuksen ryhmässä Holkerin hallituksen verouudistuksen yhteydessä ja teki yhteistyötä Kari Häkämiehen kanssa. Niinistö valittiin uudelleen seuraavissa vaaleissa, ja hän nousi perustuslakivaliokunnan puheenjohtajaksi.
Vuonna 1993 Niinistö valittiin puheenjohtajaksi, ja seuraavana vuonna hänestä tuli Kokoomuksen puheenjohtaja Pertti Salolaisen jälkeen.
Vuoden 1995 eduskuntavaaleissa Niinistö sai Turun läänin eteläisessä vaalipiirissä 18 946 ääntä, mikä oli suurin henkilökohtainen äänimäärä näissä vaaleissa. Hän nousi ensin Lipposen ensimmäisen hallituksen oikeusministeriksi mutta siirtyi seuraavana vuotena Iiro Viinasen tilalle valtiovarainministeriksi. Valtiovarainministerinä Niinistö joutui kantamaan vastuuta 1990-luvun lamasta ja sitä seuranneista säästöistä ja leikkauksista. Hän tuli tunnetuksi valtiontalouden ankarasta säästölinjasta. Eduskuntavaaleissa 1999 Niinistö asettui ehdokkaaksi Helsingin vaalipiirissä. Hän sai 30 450 ääntä ja hänestä tuli toistamiseen vaalien äänikuningas. Niinistö toimi valtiovarainministerinä vuoteen 2003 asti, jolloin hän jäi pois eduskunnasta ja ryhtyi Euroopan investointipankin varapääjohtajaksi.
Niinistö palasi eduskuntaan vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Hän sai 60 563 ääntä, eniten eduskuntavaalien historiassa. Hänet valittiin eduskunnan puhemieheksi vaalikaudelle 2007–2011. Vuonna 2010 puhemiehen vaalissa Niinistö sai jatkokauden vain 89 äänellä. Useat kansanedustajat arvostelivat Niinistön tarkkaa kulukuria sekä sitä, ettei hän ollut puolustanut eduskuntaa julkisuudessa. Esimerkiksi Kimmo Kiljunen ja Sinikka Hurskainen arvostelivat Niinistöä siitä, miten kansanedustajien piti matkustaa toisessa luokassa ja yöpyä edullisissa hotelleissa. Heidän mielestään nämä käytännöt tekivät heidät naurunalaisiksi ulkomaalaisten kollegojen keskuudessa. Huonon tuloksen vuoksi Niinistö harkitsi puhemiehen tehtävästä eroamista mutta päätti lopulta jatkaa kautensa loppuun. Kansanedustajien arvosteluun hän vastasi, että vain se, joka näyttää esimerkkiä omalla säästäväisyydellään, voi uskottavasti velvoittaa muita samaan.
Muut luottamustoimet.
Elokuussa 2009 Niinistö ilmoitti hakevansa Suomen Palloliiton uudeksi puheenjohtajaksi. Hänet valittiin puheenjohtajaksi kolmivuotiskaudeksi 8. marraskuuta 2009.
Niinistö on toiminut myös Euroopan Demokraattisen Unionin (EDU) puheenjohtajana 1998–2002. Hän oli avainasemassa EDU:a ja EPP:tä yhdistettäessä, ja hänet nimitettiin Euroopan kansanpuolueen (EPP) kunniapuheenjohtajaksi. Vuosituhannen vaihteessa hän oli mukana eri pankkineuvostoissa, kuten Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin (EBRD) hallintoneuvoston puheenjohtajana 1999–2003 ja puheenjohtajana 1999–2000, sekä Kansainvälisen valuuttarahaston valuutta- ja rahoituskomitean (IMFC) jäsenenä 2000–2001. IMFC:ssä Niinistö edusti Pohjoismaita ja Baltian aluetta.
Vuoden 2006 presidentinvaali.
Niinistön kannatus vuoden 2006 presidentinvaalien ensimmäisellä ja toisella kierroksella sinisellä.
Niinistöä oli pyydetty ehdokkaaksi jo vuoden 2000 presidentinvaaleissa, mutta silloin hän kieltäytyi perhesyistä ja sanoi olevansa yksinhuoltaja ja ”puolivallaton leskimies”. Kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi valittiin Riitta Uosukainen. Maaliskuussa 2005 Niinistö suostui kuitenkin kokoomuksen ehdokkaaksi vuoden 2006 presidentinvaaliin, ja virallisesti hänet nimitettiin presidenttiehdokkaaksi 12. marraskuuta 2005. Hänen vaaliteemansa oli provosoiva ”Työväen presidentti”, ja kampanjassa käytettiin myös iskulausetta ”Vastakkainasettelun aika on ohi”, millä tarkoitettiin työn ja pääoman sekä työntekijöiden ja työnantajien vastakkainasettelua.
Ensimmäisellä kierroksella Niinistö sai kaikista äänistä 24,1 prosenttia, ja hän pääsi 46,3 prosenttia saaneen Tarja Halosen haastajaksi toiselle kierrokselle. Vaaleissa kolmenneksi tullut keskustan Matti Vanhanen ilmoitti vaali-iltana tukevansa toisella kierroksella Sauli Niinistöä. Samoin Henrik Lax, kristillisdemokraattien Bjarne Kallis ja valitsijayhdistyksen Arto Lahti ilmoittivat kannattavansa Niinistöä.
Toisella kierroksella Niinistö sai 48,2 % äänistä ja Tarja Halonen valittiin presidentiksi. Ennakkoäänistä Niinistö sai 46,1 %, mutta vaalipäivänä hän sai 1 100 ääntä enemmän kuin Halonen. Tappion jälkeen Niinistö ilmoitti palaavansa Euroopan investointipankkiin.
Vuoden 2012 presidentinvaali.
Niinistö ilmoitti 28. kesäkuuta 2011 pyrkivänsä Kansallisen Kokoomuksen ehdokkaaksi vuoden 2012 presidentinvaaleissa, ja ehdokkuus vahvistettiin kokoomuksen ylimääräisessä puoluekokouksessa 22. lokakuuta 2011. Ilta-Sanomien samana päivänä julkistaman mielipidetiedustelun mukaan Niinistöä oli kertonut voivansa äänestää 58 % vastaajista. Niinistö sai ensimmäisellä kierroksella suurimman äänimäärän, 37 % äänistä. Toisella kierroksella hänen vastassaan oli Pekka Haavisto. Niinistö valittiin Suomen 12. presidentiksi 62,6 %:n kannatuksella, mikä oli suurin toisen kierroksen kannatus Suomen suoran kansanvaalin aikana.
"Iltalehti" arvioi 2011 Niinistön valmistelleen ehdokkuuttaan suunnitelmallisesti jo vuosia ottamalla etäisyyttä puolueeseensa. Vielä vuonna 2009 Vaalit yleisödemokratiassa -tutkimus luki Sauli Niinistön silloisen eduskunnan kymmenen oikeistolaisimman kansanedustajan joukkoon. Iltalehden pääkirjoituksessa arvioidaan, että hänen vasemmalle suuntautuviin suunnitelmallisiin avauksiinsa kuuluvat niin Jyrki Kataisen linjasta poikkeavat talous- ja eurooppapoliittiset puheenvuorot kuin profiilin madaltaminen Nato-kysymyksessäkin. Aiemmin Niinistön julkista kuvaa ovat kuitenkin värittäneet tiukka valtiovarainministerin rooli sekä toimiminen yhtenä euroon liittymisen pääarkkitehtina.
Presidenttinä.
Presidentti Sauli Niinistö tarkastaa kunniankomppanian.
Niinistö astui tasavallan presidentin virkaan eduskunnassa 1. maaliskuuta 2012. Virkaanastujaispuheessaan hän painotti huoltaan nuorten syrjäytymisestä ja lupasi koota asiantuntijoita pohtimaan, miten yhdistää parhaiten nuoren oma vastuuntunto, vanhempien vastuu ja ulkopuolinen apu. Hän myös totesi, että Suomen tulee tunnistaa kansainväliset kilpailuasetelmat, ja kertoi aikovansa kehittää Suomen suhteita Kiinaan ja muihin kehittyviin talouksiin. Puheensa lopuksi Niinistö sanoi kunnioittavansa suomalaista työtä ja työmoraalia.
Niinistö piti presidenttinä ensimmäisen virallisen tiedotustilaisuudensa 5. maaliskuuta 2012. Hän onnitteli Vladimir Putinia Venäjän presidentinvaalien voittamisesta mutta esitti samalla huolensa vaalivilpistä. Venäjän vaalivilppi nousikin esiin Niinistön ja Putinin ensimmäisessä puhelinkeskustelussa. Putin vakuutti, että kaikki vaaliepäselvyydet tutkitaan tarkoin, ja kutsui Niinistön vierailulle Venäjälle. Niinistön ensimmäinen ulkomaanmatka suuntautui maaliskuun lopussa Etelä-Koreaan, missä hän osallistui kansainväliseen ydinturvallisuutta käsittelevään huippukokoukseen. Ennen kokousta hän tapasi pääsihteerin Ban Ki-moonin. Niinistön ensimmäinen virallinen valtiovierailu puolestaan sijoittui perinteisesti Ruotsiin, missä hän tapasi Kaarle XVI Kustaan perheeneen.
Kesäkuussa 2012 Suomessa vieraillut Venäjän asevoimien komentaja, kenraali Nikolai Makarov totesi, että Suomen Nato-jäsenyys olisi uhka Venäjän turvallisuudelle. Makarovin mukaan Suomen tulisi tiivistää sotilasyhteistyötään Naton sijaan Venäjän kanssa. Lausunto sai aikaan Suomessa laajan kohun. Niinistö otti asian esiin tapaamisessa Makarovin kanssa, ja totesi että tämän olisi pitänyt tutustua paremmin Suomen Nato-kantaan. Niinistön Venäjän vierailun yhteydessä presidentit eivät keskustelleet asiasta, mutta pidetyssä tiedoitustilaisuudessa asiasta kysyttäessä Putin vahvisti olevansa samoilla linjoilla Makarovin kanssa.
Poliittiset näkemykset.
Niinistö on kuvannut aatemaailmaansa sanalla porvari. Haastattelussa vuonna 2005 Niinistö kertoi yhdistävänsä sanan poliittiseen oikeistoon, oikeudenmukaisuuteen ja toisten oikeuksia loukkaamattomaan individualismiiin.
Presidentinvaalien 2012 yhteydessä Niinistö ilmoitti "Helsingin Sanomien" vaalikoneessa esimerkiksi haluavansa poistaa presidentin oikeuden armahtaa vankeja. Hän mainitsi kannattavansa toisen kotimaisen kielen opiskelua ja vastustavansa samaa sukupuolta olevien avioliittoja, joskin hän kannatti samaa sukupuolta olevien parien oikeutta yhteiseen sukunimeen ja adoptioihin. Niinistö on kertonut kannattavansa eutanasiaa, mutta edellyttää tälle tarkkoja säännöksiä.
Kysymystä Suomen NATO-jäsenyydestä Niinistö ei pidä ajankohtaisena. Niinistön mielestä Suomen tulisi edetä eurooppalaisessa puolustusyhteistyössä niin pitkälle kuin Nato sen sallii. Mahdollinen Natoon liittyminen on ratkaistava kansanäänestyksellä. Presidentiksi noustuaan Niinistö totesi, ettei hän näe tarvetta Nato-jäsenyysasian käsittelyyn virkakautensa aikana, ja kertoi kannattavansa EU:n yhteisen puolustuspolitiikan kehittämistä pidemmälle.
Taloudellisissa kannanotoissa Niinistö on painottanut säästäväisyyttä, työtä ja yrittämistä. Hän haluaisi pidentää työuria muun muassa lyhentämällä opiskeluaikoja ja suosimalla eläkeikäisten osa-aikatyötä. Yleisradion vaalitentissä 2012 Niinistö vaati laittomien lakkojen rangaistusten kiristämistä, mikä herätti vastarintaa ammattiyhdistysliikkeissä.
Yksityiselämä.
Sauli Niinistö puolisonsa Jenni Haukion kanssa Naantalissa kesällä 2012.
Sauli Niinistön vanhemmat ovat levikkipäällikkö Väinö Niinistö ja sairaanhoitaja Hilkka Niinistö. Hänellä on kolme vanhempaa sisarusta: hänen veljensä Kari Niinistö on kasvatustieteen professori, ja sisarista toinen toimii Kuntaliiton johdon sihteerinä ja toinen on ravintolayrittäjä. Sauli Niinistön veljenpoika Ville Niinistö on Vihreän liiton puheenjohtaja ja kansanedustaja. Sauli Niinistön kummisetä oli Saloran perustaja Fjalar Nordell.
Niinistön ensimmäinen puoliso oli Marja-Leena Niinistö (o.s. Alanko). He menivät naimisiin 1974 ja saivat kaksi lasta (Nuutti, s. 1975 ja Matias, s. 1980). Marja-Leena Niinistö menehtyi liikenneonnettomuudessa vuonna 1995. Niinistö kirjoitti vaimonsa kuoleman jälkeisestä ajasta kirjassaan "Viiden vuoden yksinäisyys". Hänen toinen puolisonsa on Jenni Haukio (s. 1977), joka toimi Kokoomuksen viestintäpäällikkönä. Niinistö ja Haukio vihittiin 3. tammikuuta 2009 Reposaaren kirkossa. He olivat seurustelleet jo noin kaksi vuotta mutta pitivät suhteensa salassa tiedotusvälineiltä hääpäivään asti.
Niinistö seurusteli kulttuuriministerinäkin toimineen keskustan kansanedustajan Tanja Karpelan kanssa muutaman vuoden. He kihlautuivat loppuvuodesta 2003, mutta kihlaus purkautui seuraavana vuonna. Vuonna 2004 Niinistö ja hänen poikansa selviytyivät täpärästi Intian valtameren maanjäristyksen aiheuttamasta tsunamista.
Niinistö harrastaa vapaa-ajallaan rullaluistelua, mistä on tullut hänelle eräänlainen tavaramerkki. Suomalaisessa satiiritelevisiosarjassa "Itse valtiaat" Niinistön hahmo nähtiin useimmiten rullaluistimet jalassa.
Hyväntekeväisyys.
Vuonna 2007 Niinistö lahjoitti "Hiljaisten historia" -teoksensa tekijänoikeudet Kirkon diakoniarahastolle. Samana vuonna hän perusti Hjallis Harkimon kanssa Tukikummit-säätiön, jonka puheenjohtajana hän toimii yhä presidenttikautensa aikana. Viimeisen kansanedustajakautensa päätteeksi Niinistö lahjoitti kansanedustajan palkkansa, eli yhteensä yli 120 000 euroa, hyväntekeväisyyteen.
Vuoden 2012 presidentinvaalien kampanjoinnin aikaan Heikki Hursti liittyi Niinistön tukijoihin ja kertoi arvostavansa Niinistön työtä syrjäytyneiden hyväksi. Niinistö on työskennellyt Hurstin avustusjärjestössä ja on tukenut järjestön työtä kolumneistaan saamilla palkkioilla.


Stanley Kubrick.
Stanley Kubrick (26. heinäkuuta 1928 – 7. maaliskuuta 1999) oli yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja, joka oli tunnettu kokeilevasta kameratyöstään ja tunnetuista menestyselokuvistaan, joihin kuuluvat muun muassa ' (1968), "Kellopeliappelsiini" (1971) ja "Hohto" (1980). Vaikka Kubrick sai Oscar-ehdokkuuksia ohjaustyöstä, hän ei koskaan voittanut kyseistä palkintoa, mikä on herättänyt keskustelua. Häntä pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä ohjaajista.
Kubrickin elokuvat olivat usein kokeellisia ja kiisteltyjä. Hänen elokuvaansa "2001: Avaruusseikkailu" pidetään yhtenä kokeellisimmista maailmanlaajuisen levityksen saaneista elokuvista. Jotkin hänen elokuvansa taas ovat saaneet osakseen paljon kritiikkiä aihepiiriensä takia: "Kellopeliappelsiinia" pidettiin aikoinaan väkivallan ihannointina, vaikka pohjimmainen viesti oli täysin päinvastainen. "Lolitassa" keski-ikäinen mies rakastuu teini-ikäiseen tyttöön, mikä oli sen julkaisuaikana erittäin kiistelty aihe.
Kolmea ensimmäistä elokuvaa lukuun ottamatta Kubrickin elokuvat perustuvat kaunokirjallisiin teoksiin. Ne saivat kirjailijoilta usein tyytymättömän vastaanoton, koska ne eivät yleensä ole uskollisia alkuperäiselle tekstille.
Kubrick tunnettiin nihkeästä suhtautumisesta mediaan. Etenkin viimeisinä vuosina ohjaajalta oli melkein mahdotonta saada haastatteluja.
Ohjaajan langon elokuvatuottaja Jan Harlanin mukaan Kubrick ei perustanut julkisuudesta eikä piitannut palkinnoista. Myöskään elokuvan muotivirtaukset eivät hetkauttaneet häntä, vaan hän keskittyi tekemään itsensä näköisiä teoksia. Elokuva-alaa sinänsä hän seurasi tarkkaan ja saattoi lähettää kannustavia terveisiä nuorille, nouseville ohjaajakyvyille.
Elämä.
"Look"-lehden valokuvaajana työskennellyt Stanley Kubrick otti kuvan itsestään ja tanssityttö Rosemary Williamsista tämän pukuhuoneessa 1949. Kubrickin valokuvaajatausta vaikutti voimakkaasti hänen ohjaustyyliinsä.
Nuoruus ja työ valokuvaajana.
Stanley Kubrick syntyi esikoisena bronxilaiseen keskiluokkaiseen perheeseen, johon kuului isä Jacques, äiti Gertrude ja myöhemmin nuorempi sisar, Barbara (s. 1934). Isä-Jacques oli juutalaista itävaltalais-romanialaista ja puolalaista syntyperää.
Isä-Kubrick opetti poikansa pelaamaan shakkia kun tämä oli kahdentoista. Pelistä tuli tälle elinikäinen kiinnostuksen kohde. Jacques Kubrick antoi pojalleen myös Graflex-kameran, kun Stanley oli 13-vuotias. Teini-iässä Kubrick oli kiinnostunut jazzista ja suunnitteli hetken aikaa rumpalin uraa.
Kubrick päätti lukion 1945 ja kehnot arvosanat sekä maailmansodasta palaavien miesten heikentämät opiskelumahdollisuudet veivät mahdollisuuden korkeampaan koulutukseen. Jälkikäteen Kubrick puhui happamasti omasta opintiestään ja koulutuksesta ylipäätään ja totesi, että koulussa ei ollut mitään häntä kiinnostavaa.
Vanhemmat lähettivät Stanleyn vuodeksi Los Angelesiin sukulaisten luo toivoen välivuoden innostavan poikaa hakeutumaan jatko-opintoihin.
Vielä lukiossa ollessaan hänet oli valittu koulun viralliseksi valokuvaajaksi vuoden ajaksi.
Kubrickilla oli lapsena jatkuvasti vaikeuksia koulussa, ja lääkäri-isä Jacques yritti hankkia pojalleen virikkeitä harrastusten kautta. Stanley Kubrick löysi täten šakin, kirjallisuuden ja valokuvauksen, jotka hän otti heti omakseen. Kubrickin koulumenestys ei parantunut uusien harrastusten myötä, mutta hän otti osaa muun muassa koulunsa orkesteriin ja valokuvauskerhoon. Koulun ohella Kubrick kävi intohimoisesti elokuvissa. Omien sanojensa mukaan Kubrick inspiroitui nimenomaan huonoista Hollywood-elokuvista, koska ne saivat hänet tajuamaan, että hänkin osaisi tehdä elokuvia.
Kubrickin valokuvausharrastus laajeni hiljalleen työksi, kun hän sai kaupattua kuviaan viimeisenä kouluvuotenaan "Look"-lehdelle. Kubrick sai samasta lehdestä myös vakituisen pestin, koska hänen kouluarvosanansa eivät oikeuttaneet yliopistopaikkaan. Kubrick meni ensimmäistä kertaa naimisiin Toba Metzin kanssa vuonna 1948, työskennellessään vielä "Life"-lehdelle, ja muutti boheemiin Greenwich Villageen. Vapaa-aikanaan hän kävi avoimen yliopiston kursseilla ja jatkoi ahkerasti elokuvien katsomista. Kubrick löysi tällöin New Yorkin Nykytaiteen museossa muun muassa Max Ophülsin elokuvat, joista hän otti vaikutteita varsinkin pitkien kamera-ajojen käyttöön.
Elokuvauran alku Yhdysvalloissa.
Vaikka Kubrick piti "Look"-lehden kautta äärimmäisen tärkeänä valokuvauksen oppimisen kannalta, hän kyllästyi nopeasti arkisten aiheiden kuvaamiseen ja halusi toteuttaa unelmansa tehdä elokuvia.
Vuonna 1951 Kubrickin ystävä Alex Singer suostutteli hänet tekemään lyhytdokumentteja "The March of Time" -nimiselle elokuvateattereiden uutiskatsausten tuottajalle. Kubrick suostuikin ja kuvasi itsenäisesti rahoitetun "Day of the Fight" -elokuvan 1951. Elokuvassa käytettiin kiskoille asetettua kameraa: teknikkaa josta tuli yksi Kubrickin tunnusomaisista kuvaustavoista. Vaikka alkuperäinen jakelija lopetti toimintansa vielä samana vuonna, Kubrick sai myytyä "Day of the Fightin" RKO Pictures -yhtiölle 100 dollarin voitolla.
Lyhytelokuvien jälkeen Kubrick teki ensimmäisen pitkän elokuvansa "Fear and Desire" vuonna 1953 rahoittaen sen kokonaan itse ja sukulaistensa avustuksella, mikä oli tuolloin hyvin epätavallista. Kubrickin esikoiselokuva oli kuitenkin floppi, ja ohjaaja osti kaikki esityskopiot itselleen, jotta elokuvaa ei näytettäisi. Elokuva merkitsi myös hänen ensimmäisen avioliittonsa loppua, koska Kubrick tapasi kuvauksien aikana Ruth Sabotkan, jonka kanssa hän muutti yhteen avioeronsa jälkeen. Kubrick ja Sabotka menivät naimisiin vuonna 1955, ja he saivat yhdessä yhden lapsen, Katharinan (syntynyt 1953).
Kubrick teki myös toisen pitkän elokuvansa, tällä kertaa kaikin puolin onnistuneen rikoselokuvan "Kohtalokas suudelma" ("Killer's Kiss", 1955) itsenäisesti, ja sai myytyä sen United Artists -elokuvastudiolle, joka levitti elokuvaa maailmanlaajuisesti. Kubrick perusti kolmatta elokuvaansa "Peli on menetetty" ("The Killing", 1956) varten oman tuotantoyhtiön Harris-Kubrick-Productions yhdessä James B. Harrisin kanssa. Elokuva oli menestys, ja toimi myöhemmin innoittajana esimerkiksi Quentin Tarantinolle, joskaan kriitikot eivät aikoinaan pitäneet Kubrickin tavasta sekoittaa elokuvan kronologia. Elokuvan tekeminen vei kuitenkin niin paljon Kubrickin aikaa, että se lopulta turmeli hänen avioliittonsa Ruth Sabotkan kanssa.
Kubrickin pääsylippuna suuren budjetin elokuviin oli Kirk Douglasin tähdittämä "Kunnian polut" ("Paths of Glory", 1957), joka perustuu Humphrey Cobbin samannimiseen romaaniin. Elokuva oli menestys niin kriitikoiden kuin yleisönkin keskuudessa ja on kohonnut pasifistisen elokuvan klassikoksi. Kubrick kuvasi sotaa niin synkkänä, kuin se todellisuudessa olikin, mikä ei ollut tuohon aikaan tavallista. Kuvaukset merkitsivät myös hänen kolmannen ja viimeiseksi jääneen avioliitonsa alkua: Kubrick tapasi kuvauksissa Saksan Münchenissä Christiane Harlanin, joka esiintyi elokuvassa. Kubrick ja Harlan olivat naimisissa Kubrickin kuolemaan saakka, ja he saivat yhdessä kaksi lasta, Anyan (syntynyt 1958) ja Vivianin (s. 1960).
"Kunnian polkujen" jälkeen Kubrick yritti aloittaa uutta elokuvaprojektia, mutta huonolla menestyksellä. Kubrick alkoi ohjata Marlon Brandon tähdittämää elokuvaa "Vihan riivaama" ("One-Eyed Jacks", 1961), mutta turhautui nopeasti: Brandon oikuttelun takia kuvaukset takkuilivat ja pitkittyivät, minkä takia Kubrick jätti elokuvan, ja Brando joutui itse ohjaamaan sen loppuun. Kubrick otti lopulta vastaan ohjaajan pestin Hollywood-spektaakkelissa "Spartacus" (1960). Elokuvaa ohjasi aluksi Anthony Mann, joka jätti kuitenkin leikin nopeasti kesken, koska Mannilla ja elokuvan päänäyttelijä ja tuottaja Kirk Douglasilla oli jatkuvasti taiteellisia erimielisyyksiä. Vaikka Kubrick ja Douglas olivatkin tulleet toimeen "Kunnian polkujen" kuvauksissa, Douglas ei kohdellut Kubrickia yhtään erilaisella tavalla. "Spartacuksen" tekeminen ja Hollywoodin tuotantojärjestelmä olivatkin Kubrickille poikkeuksellisen epämiellyttäviä kokemuksia, vaikka itse elokuva olikin menestys.
Muutto Englantiin.
Kubrick alkoi ottaa etäisyyttä Hollywoodiin osittain "Spartacuksen" tekemisen raskauden takia ja muutti "Lolitan" (1962) tekemistä varten Englantiin, missä hän asui perheineen loppuelämänsä. "Lolita" perustui Vladimir Nabokovin samannimiseen kuuluisaan romaaniin, ja sen uskalias aihe käsitteli keski-ikäisen miehen rakkautta teini-ikäiseen tyttöön. "Lolita" ja sitä seurannut "Tohtori Outolempi" ("Dr. Strangelove", 1964), joka käsitteli ydinsotaa, olivat uskaliaisuudestaan huolimatta valtavia menestyksiä, ja niinpä Kubrick saikin täydellisen luovan vapauden tuleville elokuvilleen. "Tohtori Outolemmestä" Kubrick sai myös ensimmäisen neljästä Oscar-ehdokkuudestaan ohjaajana.
' ("2001: A Space Odyssey", 1968) on ehkä yksi kokeellisimmista maailmanlaajuisen teatterilevityksen saaneista elokuvista. Kubrick unohti kokonaan perinteisen dramaturgisen kaavan, ja jätti paljon uraauurtavien visuaalisten efektien varaan luodakseen avaruusmatkan kuvauksesta mahdollisimman realistisen. Hän myös kokeili klassista musiikkia monien elokuvan kohtauksien taustalla. Varsin vaikuttavasta lopputuloksesta ja kriitikkojen nihkeästä vastaanotosta huolimatta Kubrick sai jälleen aikaan jättimenestyksen, kuten myös uransa ainoan henkilökohtaisen Oscarin, joka annettiin hänelle parhaista erikoisefekteistä. Elokuva on saavuttanut tähän päivään mennessä aseman yhtenä tieteiselokuvan klassikoista, ja se oli vuoteen 1977 asti maailman taloudellisesti menestynein tieteiselokuva (elokuvan ohitti "Tähtien sota")
Kubrick lähti seuraavaksi työstämään elokuvaa Anthony Burgessin romaaniin "Kellopeliappelsiini" pohjaten. "Kellopeliappelsiini" ("A Clockwork Orange", 1971) koetteli "Lolitan" tavoin ihmisten rajoja, tosin tällä kertaa Kubrick sai paljon vihamielisemmän vastaanoton. Ohjaajaa syytettiin väkivallan ihannoinnista, ja tappouhkauksia saatuaan Kubrick päätti vetää elokuvan pois Yhdistyneen kuningaskunnan teattereista. "Kellopeli" jakoi kriitikot kahtia vahvemmin kuin mikään muu Kubrickin elokuva, mutta se oli silti yleisömenestys, joka on saavuttanut myöhemmin myös yleisesti kriitikoiden arvostusta. Elokuva sai myös neljä Oscar-ehdokkuutta (mukaan lukien "Paras elokuva" ja "Paras ohjaus"). Myös kirjailija Anthony Burgess oli tyytyväinen elokuvaan, vaikka häntä häiritsikin, miten elokuvasta oli jätetty pois kirjan viimeinen luku. Tästä hän ei kuitenkaan syyttänyt käsikirjoittajana toiminutta Kubrickia vaan kirjan amerikkalaista kustantajaansa. Burgess ja Kubrick tulivat muutenkin hyvin toimeen, ja Burgessin romaani "Napoleon Symphony" on omistettu Kubrickille.
a> antaa näytteen Kubrickin yhdestä tavaramerkistä, intensiivisestä ja uhkaavasta katseesta.
"Kellopeliä" seurannut "Barry Lyndon" (1975) ei herättänyt närää, mutta ei saanut myöskään "Avaruusseikkailun" tai "Outolemmen" kaltaista suosiota, tosin elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta ja voitti neljä (enemmän, kuin mikään muu Kubrickin elokuva). Kubrick itse piti "Barry Lyndonia" parhaana elokuvanaan ja samaa mieltä on myös Martin Scorsese. Elokuvaa varten Kubrick hankki NASA:lta erityisen valovoimaisia objektiiveja. Niistä ja vanhoista taustaprojisointikameroista rakennettiin kamerat, joilla saatiin elokuvaan autenttinen vanhan ajan tunnelma; valaistuksena oli pelkkää kynttilänvaloa. Kubrick sai elokuvasta viimeisen Oscar-ehdokkuutensa ohjauksesta. Elokuva oli tästä huolimatta taloudellinen pettymys Amerikassa, mutta se ei tuottanut tappiota, koska se pärjäsi paremmin Euroopan teattereissa, eritoten Ranskassa. Tämän elokuvan jälkeen Kubrickin työtahti hidastui merkittävästi, sillä hänen seuraavaa elokuvaansa saatiin odottaa viisi vuotta.
"Full Metal Jacket" (1987) kuvasi sotilaskoulutuksen demoralisoivaa vaikutusta ja suurvallan sodankäyntiä kaukaisessa kehitysmaassa.
Työtahdin hidastuminen.
Kubrickin työtahti hidastui 1970-luvun lopussa. Tiettävästi ohjaajan mielestä kelvollisten käsikirjoitusten puute hidasti itsekriittisen Kubrickin työtä. Hänellä oli myös tapanaan suunnitella elokuviaan pitkään, minkä aikana jotkin hänen elokuvansa jäivät kokonaan tekemättä: näin kävi esimerkiksi Napoleonista kertovalle elokuvalle.
Vuonna 1980 Kubrick päätti tehdä Stephen Kingin menestysteokseen "Hohtoon" perustuvan elokuvan. Tämä johtui tiettävästi siitä, ettei hän saanut lupaa tehdä suositun kauhuelokuvan "Manaajan" jatko-osaa. Hän kuitenkin halusi tehdä oman kauhuelokuvansa ja päätyi ohjaamaan "Hohdon". Hän sai myös ensimmäistä kertaa käyttää elokuvansa pääosassa Jack Nicholsonia, jonka hän oli halunnut pääosaan jo tekemättömään "Napoleon"-elokuvaansa. Elokuvan pitkissä kamera-ajoissa Kubrick käytti luovasti "steadicamia", jota pystyi liikuttamaan sulavasti ilman raiteita. Elokuvasta tuli ilmestymisvuonnaan kaupallinen menestys, vaikka sen saamat arvostelut olivatkin pääasiassa huonoja. Elokuva palautti kuitenkin "Warner Bros." -studioiden uskon Kubrickiin, jonka edellinen, viisi vuotta aiemmin ilmestynyt elokuva "Barry Lyndon" oli ollut taloudellinen pettymys Yhdysvalloissa. Elokuva ei saanut yhtäkään Oscar- tai Bafta-ehdokkuutta Kubrickin aiempien elokuvien tapaan, ja se on ainoa Kubrickin elokuva, joka nimettiin ehdokkaaksi Razzie-gaalassa (elokuva sai kaksi ehdokkuutta). Lisäksi Stephen King haukkui elokuvan maanrakoon, sillä Kubrick oli tehnyt paljon muutoksia saadakseen siitä sellaisen, mikä häntä eniten miellyttäisi. Elokuva on saavuttanut kuitenkin jälkeenpäin kriitikoiden arvostusta, ja sitä pidetään modernin kauhuelokuvan klassikkona.
"Hohdon" jälkeen kului seitsemän vuotta, ennen kuin vuonna 1987 Kubrick päätti tehdä sotaelokuvan Gustav Hasfordin Vietnam-romaanista "Full Metal Jacket" (Suomessa julkaistu nimellä "Metallivaippa"). Elokuva kuvattiin kokonaan Lontoossa, koska Kubrick ei halunnut poistua kauas kotoaan elokuvaa tehdessään. Lopun kaupunkisodankäyntikohtaus kuvattiin purkutuomion saaneessa tehtaassa. Elokuva poikkeaa muista Vietnam-elokuvista siinä, ettei siinä nähdä yhtäkään viidakkokohtausta, vaan sotaa käydään urbaanissa kaupunkimaisemassa.
Elokuvan ilmestyttyä se sai ristiriitaisia arvosteluja ja kärsi lipputuloissa samaan aikaan markkinoille ilmestyneen saman aihepiirin elokuvan "Platoon – nuoret sotilaat" suosiosta. Elokuva sai yhden Oscar-ehdokkuuden, ja se on myöhemmin saavuttanut suurta suosiota. Kuten "Tohtori Outolempi", "Hohto", "Kellopeliappelsiini" ja "2001: Avaruusseikkailu" myös "Full Metal Jacket" on äänestetty kaikkien aikojen sadan parhaan elokuvan joukkoon IMDb:ssä.
Kubrickin viimeinen elokuva "Eyes Wide Shut" perustui Arthur Schnitzlerin romaaniin "Traumnovelle" (suomennettu nimillä "Tohtori eksyy erotiikkaan" ja "Unikertomus"). Elokuvan käsikirjoituksessa Kubrick kuitenkin siirsi tarinan tapahtumapaikan 1920-luvun Wienistä 1990-luvun New Yorkiin. Elokuvaa kuvattiin kaksi vuotta, jonka aikana kaksi tärkeää näyttelijää (Harvey Keitel ja Jennifer Jason Leigh) vaihdettiin. Kubrick piti elokuvan tiukasti salassa, ja odotukset sitä kohtaan paisuivat. Elokuvan seksuaalinen teema sai jopa muutamat journalistit julistamaan, että teos olisi "seksikkäin elokuva, mitä on ikinä tehty". "Eyes Wide Shut" sai ensi-iltansa vuonna 1999, ja se jakoi oitis kriitikoiden mielipiteet. Kubrick oli valinnut pääosiin viihteellisistä rooleistaan tunnetun avioparin Tom Cruisen ja Nicole Kidmanin, ja sitä pidettiin osoituksena ohjaajan arvostelukyvyn heikentymisestä. Jotkut arvostelijat taas pitivät tätä ratkaisua luovana.
Stanley Kubrick kuoli sydänkohtaukseen kaksi viikkoa ennen elokuvansa ensi-iltaa nukkuessaan kotonaan Harpendenissa Englannissa. Hänet haudattiin kotinsa Childwickbury Manorin pihalla sijaitsevan suosikkipuunsa viereen.
Lyhyet dokumenttielokuvat.
Muut Kubrickin kuvaamat lyhytelokuvat eivät ole säilyneet nykypäivään.
Dokumentit Kubrickista.
Kubrickin elämästä kertova "Stanley Kubrick - Ohjaajan muotokuva" -dokumenttielokuva valmistui vuonna 2001.


Stephen King.
Stephen Edwin King (s. 21. syyskuuta 1947 Portland) on erittäin tuottelias yhdysvaltalainen kauhukirjailija. Kingin kirjat ovat hyvin suosittuja ja monet niistä ovat yltäneet miljoonamyyntiin. Kingin esikoisromaani oli "Carrie" ja hän teki lopullisen läpimurtonsa romaanilla "Hohto". Tyypillistä Kingin kirjoille on, että niissä tavalliset ihmiset – keskiluokkaiset perheet, lapset, kirjailijat – joutuvat vähitellen yhä kaameampiin tilanteisiin.
King käytti aikoinaan salanimeä Richard Bachman. Syyksi salanimen käyttöön King on kertonut kiivaan kirjoitustahtinsa sekä sen, että hänen uransa alkuvaiheessa kustannusalalla vallitsi käsitys, jonka mukaan yleisö ehtisi ”sulattaa” kirjailijalta vain yhden romaanin vuodessa. Salanimi paljastui, kun King oli kirjoittamassa "Piinaa", joka oli tarkoitus julkaista Bachman-nimellä, mutta loppujen lopuksi romaani julkaistiin kirjailijan oikealla nimellä. Ensimmäiset Bachmanin nimellä kirjoitetut kirjat ("Raivo", "Pitkä marssi", "Vimma" ja "Juokse tai kuole") on julkaistu uudelleen 1990-luvulla.
Nuoruus.
Kingin vanhemmat erosivat Stephenin ollessa kaksivuotias, jolloin isä, Donald King lähti omille teilleen eikä Stephen kuullut hänestä sen koommin. Äiti, Nellie Ruth (os. Pillsbury) kasvatti Stephenin ja tämän adoptoidun isoveljen Davidin yksin. Kingit asuivat Portlandista muutettuaan jonkin aikaa Fort Waynessa ja Connecticutin Stratfordissa. Kun Stephen oli 11-vuotias, Ruth King vei perheensä pysyvästi kotikaupunkiinsa, Mainen Durhamiin.
Stephen kävi koulunsa Durhamin peruskoulussa ja Lisbon Fallsin lukiossa, josta hän valmistui vuonna 1966. Kouluaikana hän paitsi luki innokkaasti EC Comicsin kauhusarjakuvia, myös kirjoitti itse aktiivisesti. Hän kopioi tarinoitaan ja kauppasi niitä kaveripiirilleen. Hänen ensimmäinen julkaistu tarinansa oli novelli "In a Half-World of Terror" (alkuperäinen nimi "I Was a Teen-Age Grave-robber"), joka julkaistiin "Comic Review" -lehdessä vuonna 1965.
Vuonna 1966 King pääsi opiskelemaan englantia Mainen yliopistoon Oronoon. Hän valmistui 1970, mutta ei heti löytänyt töitä opettajana. Vuonna 1971 hän avioitui yliopiston kirjastossa tapaamansa Tabitha Sprucen kanssa. Aviopari asui aluksi asuntovaunussa Kingin opettaessa englantia Hampden Academyssa Hampdenissa. Lisätuloja King hankki kirjoittamalla tarinoita miestenlehtiin.
Kingit saivat kolme lasta: Naomi Rachel, Joe Hill, joka on myös kirjailija ja Owen Phillip, joiden myötä tuli myös neljä lastenlasta.
Läpimurto.
Aloitellessaan uraansa kirjailijana Kingin mieleen juolahti ajatus koulukiusatusta tytöstä, jolla on telekineettisiä kykyjä. Hän ei kuitenkaan pitänyt kehittelemästään tarinasta eikä uskonut sen kaupalliseen menestykseen, ja aluillaan ollut kertomus päätyi roskakoriin. Kingin vaimo Tabitha löysi tarinan ja rohkaisi Kingiä kirjoittamaan sen loppuun. King viimeisteli "Carrien" ja lähetti sen Doubleday-kustantamolle. Hän sai kirjasta 2 500 dollarin ennakon, mikä ei ollut paljon romaanista edes vuonna 1973. Kuitenkin vielä vuoden sisällä Signet Books osti Carrien pokkarioikeudet 400 000 dollarin hintaan. Kingin äiti kuoli kohtusyöpään pian kirjan myyntiintulon jälkeen, mutta sitä ennen hänen sisarensa Ethelyn ehti lukea "Carrien" hänelle.
Matkustelua ja uusia kirjoja.
King oli alkanut työstää "Musta torni" -sarjaansa jo vuonna 1970, kauan ennen "Carrien" ilmestymistä. Ensimmäinen sarjan romaani nimeltään "Revolverimies" julkaistiin vuonna 1982. King halusi tehdä "Mustasta tornista" oman jättiteoksensa, esikuvanaan Tolkienin "Taru sormusten herrasta". Toisena esikuvana olivat Sergio Leonen spagettiwestern-elokuvat. King sai seitsenosaisen saagan päätökseen vuonna 2004.
Ennen "Carrien" julkaisua King oli aloittanut myös "Second Coming" -nimisen kirjan kirjoittamisen. Myöhemmin hän nimesi kirjan "Jerusalem's Lotiksi" ja lopulta "Salem's Lotiksi" (kirja on suomennettu nimellä "Painajainen"). Kirja julkaistiin 1975. Pian äitinsä kuoleman jälkeen King perheineen muutti Boulderiin, Coloradoon. Äidin kuolema vaivasi Kingiä hänen aloittaessa kolmatta kirjaansa "Hohtoa", joka julkaistiin 1977, ja jonka myötä hän vakiinnutti asemansa kauhukirjallisuuden huipulla. Vuonna 1975 perhe palasi takaisin läntiseen Maineen, missä King kirjoitti kirjan "Tukikohta", joka ilmestyi 1978. Sen jälkeen perhe muutti vielä Englantiin, mutta palasi pian takaisin Maineen, jossa King alkoi opettaa luovaa kirjoittamista Mainen yliopistossa. Siitä lähtien perhe on asunut Mainessa.
King-filmatisoinnit.
Kingin tuotannosta on valmistunut yli sata elokuvaa ja ne ovat käsittäneet mm. kauhun, draaman ja scifin piiriin kuuluvia tarinoita. Hän on myös itse käsikirjoittanut elokuvia sekä omiin romaaneihinsa perustuvia TV-sarjoja.
Frank Darabontin ohjaama "Rita Hayworth – avain pakoon" on sijoitettu muun muassa Internet Movie Databasen käyttäjien antamien arvosanojen perusteella ensimmäiseksi kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalla. Elokuva sai myös seitsemän Oscar-ehdokkuutta, mutta ei voittanut yhtäkään. Myös toinen Frank Darabontin ohjaama King-sovitus, "Vihreä maili", on saanut osakseen enimmäkseen positiivista kritiikkiä, ja se sai myös kolme Oscar-ehdokkuutta. Darabontin kolmas Kingin tarinaan perustuva elokuva, novelliin pohjautuva "The Mist – usva", oli samalla ensimmäinen Darabontin ohjaama Kingin kauhutarinaan perustuva elokuva.
Rob Reinerin ohjaamat Kingin tarinoihin perustuvat elokuvat ovat myös saaneet hyvän vastaanoton. Näitä ovat novelliin perustuva nuorisokuvaus "Stand by Me – viimeinen kesä", jolla on 91 prosentin hyväksyntäasteen Rotten Tomatoes -kritiikkisivustolla, ja samannimiseen romaaniin perustuva "Piina" ("Misery"), jolla on vastaavalla sivustolla 90 prosentin hyväksyntä.
Maininnan arvoisia Kingin kirjoihin perustuvia töitä on ollut myös "Juokse tai kuole", Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä tieteistoimintaelokuva.
King-filmatisointien taso kauhugenren puolella vaihtelee. Niistä luultavasti tunnetuinta, "Hohtoa" pidetään yleisesti yhtenä onnistuneimmista kauhuelokuvista. Myös "Piinaa" arvostetaan Kathy Batesin loistavan roolisuorituksen ansiosta (Bates palkittiin roolistaan Oscarilla). Sitä vastoin esimerkiksi "Maissilapset"-elokuva ja sen jatko-osat, jotka eivät perustu Kingin tuotantoon, ovat menestyneet kehnosti sekä kriitikoiden että yleisön silmissä.
King on tehnyt joissakin kirjoihinsa perustuvissa elokuvissa myös cameo-rooleja. Esimerkiksi elokuvassa "Creepshow" hän esitti farmaria ja elokuvassa "Uinu, uinu lemmikkini" pappia.
Stephen King on myös ohjannut itse oman tarinansa pohjalta elokuvan "Maximum Overdrive", joka ei kuitenkaan menestynyt kaupallisesti, ja se tyrmättiin kriitikoidenkin taholta avoimesti. Elokuvan soundtrackina toiminut DCn "Who Made Who" -levy sitä vastoin menestyi hyvin.
Viittauksia ja linkittymiä.
Monet Kingin kirjoittamat kertomukset sisältävät viittauksia muihin hänen tarinoihinsa. Tarinoissa saattavat esiintyä esimerkiksi toisista tarinoista tutut paikat, esineet tai asiat. Enimmäkseen kyseessä ovat hahmot; esimerkiksi "Tukikohdassa" esiintyvän Randall Flaggin voi tavata niin "Lohikäärmeen silmissä" kuin myös "Mustassa tornissa".
Toisinaan Kingin kirjoihin on piilotettu viittauksia "Musta torni" -sarjaan, hyvinä esimerkkeinä laulavat ruusut, Säteet, Flagg, Roland ja Purppurakuningas. Monessa kertomuksessa viittaukset ovat varsin huomaamattomia, poikkeustapauksina "Uneton yö", "Pedon sydän", "Pimeyden talo" ja lyhytnovelli "Elurian pikkusisaret", joissa viittaukset "Mustaan torniin" ovat näkyviä.
Aiheesta muualla.
*


Radio SuomiPOP.
Radio SuomiPOP on 2001 aloittanut puolivaltakunnallinen kaupallinen radiokanava, joka keskittyy kotimaisen pop- ja rockmusiikin soittamiseen. Kanavan kohderyhmänä ovat 18-50-vuotiaat ja sen omistaa Metroradio Finland.
Kanavalla soi arkisin nykyaikaisemman suomirockin ja suomipopin lomassa muun muassa Rauli Badding Somerjoen ja J. Karjalaisen kappaleita. Kanavan ohjelmistoa höystetään kilpailuilla, huumorilla sekä päivänpolttavilla puheenaiheilla.
Metroradio Finlandin omisti aiemmin irlantilainen Communicorp Group. Kesäkuussa 2012 Sanoma Entertainment osti enemmistöosuuden Metroradio Finland Oy:stä, ja niin Sanomien Nelonen Medialle siirtyi Metro FM:n ja Groove FM:n ohella myös Radio SuomiPOP. Nelonen Medialla on hallussaan myös Radio Aalto ja Radio Rock -kanavat.
Historiaa.
Radio SuomiPOP toimi alkuperäisen toimiluvanhaltijan Oy P4 Finland:n aikana vuosina 1999-2001 nimellä Star FM. Star FM:n tunnuslause oli "mieluummin musiikkia" ja soitossa oli kokonaan 1980- ja 1990-lukujen kotimaista ja kansainvälistä musiikkia. Star FM:n lisäksi P4 Finland omisti Groove FM -radioaseman.
Oy P4 Finlandin omistanut ruotsalainen Modern Times Group päätti loppuvuonna 2000 keskittää radio-omistuksensa Suomessa Radio Novaan. Yhtiön kanavat myytiin lokakuussa 2000 Metromedia International Groupille, joka muutti toimilupayhtiön nimen Metromedia Finlandiksi. Uusi omistaja muutti Star FM -kanavan Radio SuomiPOPiksi vuonna 2001.
Huhtikuussa 2004 Classic Radio siirtyi kokonaan Metromedialle. Vuonna 2004 Metromedia Finland siirtyi irlantilaisen Communicorp Groupin omistukseen ja nimi muuttui muotoon Metroradio Finland.
28.5.2012 SuomiPOPin lähetykset aloitettiin Digitan Kiimingin radio- ja tv-asemalta ja samalla aseman lähettimen voimakkuutta nostettiin yhdestä kilowatista kolmeen kilowattiin. Näin ollen kanavan kuuluvuusalue laajentui Oulun alueella merkittävästi ja vanhat lähetykset Digitan Oulun Nokelan radioasemalta päättyivät.
Muuta toimintaa.
Radio SuomiPOP järjestää vuosittain Jyväskylässä, yhdessä Himos Lomat Oy:n kanssa, SuomiPOP Festivaalit.
Taajuudet.
SuomiPOPin taajuudet 1. tammikuuta 2012 alkaen.


Sävelradio.
Sävelradio oli vuosina 1999–2006 toiminut suomalainen puolivaltakunnallinen kaupallinen radiokanava. Formaattina Sävelradiolla oli soittaa koti- ja ulkomaisia vanhoja klassikoita yli 40-vuotiaille. Sävelradio oli osa MTV Oy:n MTV Mediaa, jonka muita kanavia ovat Radio Nova sekä television puolella MTV3 ja Subtv. MTV Oy siirtyi keväällä 2005 suomalaiselta Alma Media -viestintäkonsernilta ruotsalaisomistukseen. Bonnier & Bonnier AB ja Proventus Industrier AB omistavat MTV Oy:n kokonaan yhteisyrityksensä Nordic Broadcasting Oy:n kautta.
Suomen Sävelradio Oy:n kuuluvuusalue kattoi lähes koko Suomen Oulusta etelään (kuuntelijoita noin 430.000).
Radion taajuuksilla soivat vuosikymmenten nostalgiset ulkomaiset ja kotimaiset listasuosikit. Musiikin lomassa kuultiin juttuja kohderyhmää kiinnostavista ajankohtaisista aiheista. Teemoina mm. hyvinvointi ja terveys, asuminen, perhe, ruokakulttuuri, matkailu, kirjallisuus, kulttuuri, lemmikit, luonto sekä turvallisuus. Radioissa Sävelradion lähetintunnus oli *SAVEL*.
Vuonna 2006 valtioneuvoston päätöksellä Sävelradiolle ei myönnetty toimilupaa jatkaa toimintaansa. Sävelradion lähetykset päättyivät keskiviikkona 20. joulukuuta 2006. Kanavan taajuudella aloitti 11. tammikuuta 2007 Nelonen Median perustama uusi kanava Radio Aalto.
Radio-ohjelma.
Nimi Sävelradio oli käytössä Yleisradiossa erään musiikkiohjelman nimenä vuodesta 1963 lähtien. Yleisradion kotimaisen radio-organisaation ohjelmistoon kuului muitakin musiikkia sisältäviä ohjelmia, sekä klassista että iskelmämusiikkia. Tunnettu ohjelma oli vuosia "Lauantain toivotut levyt", jossa esitettiin kuulijoiden toivemusiikkia. Aluksi oli tapana kuulla raskaampaa klassista sekä harrasta musiikkia, loppuosassa saattoi tulla jotain kevyempääkin. Myöhemmin on kuultu muun muassa "Jokamiehen sävelradio", johon kuka tahansa sai valita koko soitettavan aineiston. Niin sanotut toimitetut musiikkiohjelmat joutuivat Päivi Istalan ohjelmien aikana kieltoon, jonka epäiltiin johtuneen juontolausahduksien sisällöstä. Nykyaikana tähän juonnettuun kategoriaan kuuluu "Taanilan sävelradio".


Stadin slangi.
Stadin slangi tai Helsingin slangi on Helsingissä syntynyt puhekieli. Slangin juuret ulottuvat 1880-luvulle, jolloin se syntyi yhdistämään saman pihan suomen- ja ruotsinkielisiä poikia yhdeksi suureksi joukoksi. Slangi säilyi lähes muuttumattomana 1940-luvulle. Slangin kultakausi oli 1900-luvun alkupuolella sodanjälkeiseen aikaan asti. 1950-luvulla se muuttui yhdysvaltalaisperäisen nuorisokulttuurin myötä ja hajosi viimeistään 1970-luvulla eri alakulttuureihin.
Vanhassa stadin slangissa noin 3/4 sanoista oli ruotsin kielestä, suomalaista alkuperää olevia viidennes ja viisi prosenttia (noin sata sanaa) on venäjästä. Muutamia sanoja on lainautunut muistakin kielistä kuten "slaafaaminen" ’nukkuminen’ saksasta ja "donna" 'nainen' italiasta. Uusi slangi on lainannut sanastoaan pääasiassa englannin kielestä. Kieliopiltaan slangi on kuitenkin pääosin suomea.
Viime vuosina slangiin on tullut sanoja ja muita vaikutteita erityisesti somalista, muista Afrikan kielistä ja arabiasta englannin lisäksi.
Vanha stadin slangi oli eräänlainen työläiskorttelien yhteiskieli. Äidinkielen opettaja Tuula Uusi-Hallilan mukaan slangia kohtaan on aina tunnettu ennakkoluuloja sen taustan vuoksi. Stadin slangin sanasto ja puhetyyli vaihteli jonkin verran eri kaupunginosissa. Vahvimmat erot olivat Pitkänsillan eteläpuolella (Punavuori, Kruununhaka) ja pohjoispuolella (Sörnäinen, Kallio) puhutun slangin välillä.
Stadin Slangi ry on perustettu tekemään kulttuurityötä stadin slangin ja sen perinteen saralla.
Tunnettuja stadin slangin taitajia.
Eero Salola julkaisi jo 1920-luvulla slangijuttukirjan "Ilman fritsaria". Uudelleen slangin toi kirjallisuuteen Pentti Saarikoski kääntämällä teoksen "Sieppari ruispellossa".
Pentti Saarikosken sisarenpoika, kokki Sami Garam, on kääntänyt Stadin slangille useita teoksia, muun muassa Aku Ankka -sarjakuvakokoelman "Rotsi on mut byysat puuttuu" ja Kiven "Seitsemän veljestä" ("Seittemän broidii"). Muita tunnettuja slangin taitajia ovat muun muassa Arvo Turtiainen, Tuomari Nurmio, Remu Aaltonen ja Jussi Raittinen. Tunnetuksi on tullut myös Georg Malmsten, erityisesti laulunsa "Stadin kundi" (1952) ansiosta. Useat räppärit käyttävät slangia.


Syyskuu.
Syyskuu on vuoden yhdeksäs kuukausi. Syyskuussa on 30 päivää. Kuukauden latinankielinen nimi "September", joka on käytössä useimmissa eurooppalaisissa kielissä, tulee seitsemää merkitsevästä sanasta "septem", sillä aiemmin vuosi alkoi maaliskuusta ja syyskuu oli seitsemäs kuukausi. Syyskuu oli roomalaisille viininkorjuuaikaa.. Kuukauden suomenkielinen nimi johtuu syksystä. Syyskuu on Suomessa ruskan, syyssateiden, pimenevien iltojen, viilenevien säiden ja sienestämisen aikaa.
Keskimäärin syyskuu on maapallolla vuoden lämpimin kuukausi.
Syyskuun keskilämpötila vaihtelee eri puolilla Suomea. Vantaalla syyskuun keskilämpötila on noin +11 astetta, Lahdessa noin +10 astetta, Tampereella noin +10 astetta, Kuopiossa noin +8,5 astetta, Oulussa noin +8 astetta ja sodankylässä noin +6 astetta. Keskilämpötiloiltaan syyskuu onkin Suomessa lämpimämpi kuin toukokuu. Syyskuun alussa päivälämpötilat ovat Etelä-Suomessa tyypillisesti 15-20 astetta ja lopulla 10-15 astetta. 20 asteen päivälämpötiloja harvoin mitataan enää syyskuun 20. päivän jälkeen. Pohjois-Lapissa päivälämpötila on noin 10-12 astetta kuun alussa ja 5-7 astetta kuun lopulla. Etelä-Suomessa on syyskuulla vain harvoin yöpakkasia, Lapissa ensimmäiset yöpakkaset osuvat yleensä syyskuun alkuun.
Suomessa syyskuussa ilmat viilenevät kesän jäljiltä nopeasti. Yhä useampi päivä on pilvinen ja harmaa. Syvässä korkeapaineessakin saattaa esiintyä Suomessa syyskuisin jonkin verran pilvisyyttä, sillä auringon ilmaa nostattava vaikutus on jo kesää heikompi. Syyskuisessa Suomessa tapahtuu värikäs luonnontapahtuma: ruska. Ruskastuminen alkaa Lapista, jossa se on parhaimmillaan Syyskuun alussa, ja loppuu Etelä-Suomeen, jossa se on parhaimmillaan vasta syys-lokakuiden vaihteessa. Suurin osa muuttolinnuista jättää Suomen syyskuun aikana. Syysmuutto ei ole yhtä näyttävä tapahtuma kuin kevätmuutto, mutta silti muuttavat kurki-ja hanhiaurat kiinnittävät herkästi huomion. Monet pikkulinnut kokoontuvat suuriksi parviksi ennen muuttamistaan. Sienet muodostavat syyskuussa eniten itiöemiä, minkä vuoksi silloin on paras aika sienestämiselle. Syyskuussa auringonpaistepäiviä saadaan usein selvästi enemmän kuin myöhemmin syksyllä, mutta jo vähemmän kuin kesällä.


Sähköveturi.
Sähköveturi on veturi, joka saa käyttöenergiansa rautatien yläpuolella olevasta ajolangasta tai raiteiden vierestä ja/tai välistä virtakiskosta virroittimella. Ajolangasta tai virtakiskosta saatu sähkövirta muutetaan veturin sähkömoottorissa liike-energiaksi, joka siirretään voimansiirtolaitteiden eli yleensä ajomoottorikäyttölaitteen kautta veturin pyöriin.
Suomessa käytetyt sähköveturimallit ovat neuvostovalmisteinen Sr1 ja sveitsiläisvalmisteinen Sr2.
Historiaa.
Forssan sähköradan vanhempi veturi lasikaapissa kirjaston pihassa
Sähkövetureita otettiin lukuisten kokeilujen jälkeen laajamittaiseen käyttöön 1910–20-luvuilta alkaen erityisesti Sveitsissä ja Ruotsissa sekä jossain määrin myös mm. Saksassa ja Yhdysvalloissa. Erityisesti Sveitsin sekä Ruotsin rataverkkoa sähköistettiin voimakkaasti jo ennen vuotta 1950, mutta useimmissa muissa Euroopan maissa suurin osa sähköistyksestä on rakennettu vasta 1950-luvulta alkaen.
Nykyään merkittävä osa Euroopan rataverkosta on sähköistetty. Toisaalta Yhdysvalloissa on purettu pois melkein kaikki, aiemmin yleensä alueellisia tarpeita palvelleet sähköistysjärjestelmät niin, että pääradoista sähköistys on aktiivisesti käytössä enää Washingtonin-New Yorkin-Bostonin pääradalla (ns. "Northeast Corridor"-rata). Tämän lisäksi sähkövetoa käytetään joidenkin Yhdysvaltojen kaupunkien lähiliikenteessä.
Perusperiaatteita.
Sähköveturin perusperiaatteet ovat pysyneet monin paikoin muuttumattomana. Vaihtovirtakäyttöisissä vetureissa ajojohdon 15-25 kV jännite (Suomessa yksivaiheinen 25 kV 50 Hz) muutetaan päämuuntajassa ajomoottoreille sopivaksi jännitteeksi. Muuntajan ns. käämikytkimellä voidaan jännitettä portaattain säätää ja ajomoottorit ovat tässä perusrakenteessa sekavirtamoottoreita. Tasavirtasähköistysjärjestelmässä käytettiin tasavirtamoottoreita, joiden syöttöjännitettä voitiin säätää etuvastuksin ja erilaisin kytkennöin.
Näiden lisäksi on erikoisrakenteiksi luettava kolmivaiheveturit, jotka kytkettiin kolmivaiheiseen jännitesyöttöön kahden ajojohtimen ja kiskon välityksellä. Edelleen erikoinen tekninen toteutus oli varhaisissa 50 Hz taajuudella toimivissa vetureissa, joissa elektroniikan sijaan oli käytetty sähkömekaanisia pyöriviä muuttajia.
Tehoelektroniikkaa ja tietokoneohjausta.
1950-60 -luvulta alkaen on lähinnä vaihtovirtavetureihin sovellettu tehoelektroniikkaa, aluksi muuntajan jälkeiseen tasasuuntaukseen (diodiveturit) ja sittemmin myös tyristoreilla tehtävään tehonsäätöön (tyristoriveturit). Vastaava tasavirtakäyttöön soveltuva säätölaite on tyristorikatkoja.
Tehoelektroniikan kehitys on mahdollistanut lähinnä 1990-luvulta alkaen siirtymisen miltei huoltovapaisiin mutta pienikokoisiin ja tehokkaisiin kolmivaiheajomoottoreihin, joita syötetään tehoelektroniikalla toteutetulla taajuusmuuttajilla, joissa puolestaan käytetään joko öljy- tai vesijäähdytteisiä GTO-tyristoreita tai IGBT-transistoreita.
Samaan aikaan veturin ohjaustoiminnoissa on otettu käyttöön tietokoneistetut järjestelmät, joissa saattaa olla useiden, kukin omaa osa-aluettaan (ohjauskäskyt, jarrujärjestelmät, tehonsäätö ja diagnostiikka yms.) ohjaavien tietokoneiden verkko.


Suomenlinna.
Suomenlinna () on Helsingin edustalla sijaitseva merilinnoitus, jonka rakennustyöt aloitettiin vuonna 1748. Historiallisena muistomerkkinä ja nähtävyytenä sen kulttuurillinen arvo on merkittävä, ja se on vahva osa Helsingin identiteettiä. Suomenlinna tunnettiin vuoteen 1918 asti ruotsinkielisen nimensä "Sveaborg" mukaan Viaporina.
Suomenlinna liitettiin vuonna 1991 Unescon maailmanperintöluetteloon. Se on myös kylämäinen kaupunginosa, jossa asuu noin 800 helsinkiläistä
Suomenlinna on Suomen suosituimpia matkailukohteita. Saarella on vuosittain satoja tuhansia kävijöitä; vuonna 2009 tehty kävijäennätys oli 713 000 vierailijaa. Suomenlinnassa järjestetään useita konsertteja ja kulttuuritapahtumia, muun muassa Viapori Jazz. Saarilla sijaitsee runsaasti erilaisia kahviloita ja ravintoloita. Suomenlinnaa kunnostaa ja ylläpitää Suomenlinnan hoitokunta, joka on opetus- ja kulttuuriministeriön alainen virasto. Nykyisin ainoa sotilaallinen laitos saarilla on Pikku-Mustasaarella sijaitseva Merisotakoulu.
Suomenlinnassa, Ison-Mustasaaren eteläkärjessä, sijaitsee myös oikeusministeriön alainen Helsingin vankilan työsiirtola. Keskeinen osa muurien ja vallien rakennusten korjaustyöstä tehdään vankityönä. Suomenlinnassa työskentelee 60 vankia.
Maantiede.
Suomenlinnan kaupunginosa muodostuu kahdeksasta saaresta, joista Kustaanmiekka, Susisaari, Iso Mustasaari, Pikku-Mustasaari ja Länsi-Mustasaari ovat joko sillan tai maakannaksen ansiosta yhteydessä toisiinsa. Susisaaren ja Kustaanmiekan välillä aikoinaan ollut salmi on täytetty. Näiden saarten muodostaman ryhmän itäpuolitse kulkee Kustaanmiekan salmi ja länsipuolitse Särkänsalmi, jotka ovat tärkeimmät avomereltä Helsingin Kruunuvuorenselälle ja Eteläsatamaan johtavat laivaväylät. Suomenlinnan kaupunginosaan kuuluvat Särkkä, Lonna ja Pormestarinluodot.
Suomenlinnan kaduilla ei ole nimiä. Postiosoitteet muodostuvat kutakin saarta tarkoittavasta kirjaimesta (A=Kustaanmiekka, B=Susisaari, C=Iso Mustasaari, D=Pikku-Mustasaari ja E=Länsi-Mustasaari) sekä talon numerosta, johon mahdollisesti liittyy porraskäytävää osoittava kirjain. Esimerkiksi C 83 on C-saarella eli Isossa Mustasaaressa talo numero 83 (ks. kartta:). Lisäksi käytetään normaalisti rapun ja asunnon numeroa. Suomenlinnan postinumero on 00190.
Nähtävyyksiä.
Etenkin kesäiseen aikaan Suomenlinna on erityisen suosittu nähtävyys Helsingissä vieraileville turisteille, kuten myös Helsingin asukkaille. Kesäpäivän viettoa ja auringonottoa varten linnoitussaarilla on uimaranta, useita nurmikoita sekä lukuisia kulttuurihistoriallisesti tärkeitä kohteita.
Kuninkaanportti on Suomenlinnan eteläkärjessä, Kustaanmiekan salmen rannalla sijaitseva portti Suomenlinnaan. Se oli alkuaan Suomenlinnan linnakkeen ensisijainen sisäänkäynti, ja sitä pidetään yleisesti Suomenlinnan tunnuksena. Sen kuva oli vuosina 1986–2002 myös tuhannen markan setelissä.
Suuri linnanpiha Susisaaressa ympäröivine rakennuksineen on linnoituksen vanha hallinnollinen keskus. Bastionien Ekeblad ja Höpken väliin jäänyt osa muutettiin 1750-luvun alussa Suomen ensimmäiseksi myöhäisbarokin sommitteluperiaatteita soveltavaksi monumentaaliaukioksi. Keskellä aukiota on Augustin Ehrensvärdin hautamuistomerkki, jonka hautaholvin päätekiven Kustaa III muurasi itse 5. heinäkuuta 1783. Graniittipaaden veisti Nils Stenstam. Osa aukiota ympäröineistä rakennuksista tuhoutui Krimin sodan tykistötulituksissa, mutta jäljelle jäi muun muassa komendantin talo, jossa on nykyisin Ehrensvärd-museo. Linnanpihaa reunustaa myös niin kutsuttu Paikallismajurin talo, joka on Suomenlinnan ja koko Helsingin vanhin linnoituslaitteista erillään sijaitseva hyötyrakennus.
Suomenlinnan kirkko sijaitsee Isossa Mustasaaressa. Se rakennettiin 1850–1854 ortodoksiseen tyyliin sipulitorneineen, mutta muutettiin 1920-luvulla nykyiseen luterilaiseen asuunsa. Kirkon tornissa on majakka, joka vilkuttaa neljää lyhyttä välkähdystä, joka on Morse-aakkosina "H" kuten Helsinki.
Museosukellusvene Vesikko on sijoitettu Susisaaren kaakkoiskärkeen. Vesikko valmistui vuonna 1933 ja palveli Suomen merivoimissa talvi- ja jatkosodan aikana.
Rantakasarmi Vaaleanpunaiseksi rapattu rantakasarmi on linnoituksen venäläisellä kaudella rakennettu pääportti. Rantakasarmin itäpäädyn tiloissa on äänitysstudio, työhuoneita sekä postipalvelua hoitava kioski. Länsipäädyssä sijaitsevat panimon tilat, ravintola sekä Helsingin taiteilijaseuran galleria.
Kruunulinna Ehrensvärd Kruunulinna Ehrensvärd on varustustyyppi, joka muodostuu kahdesta siipirakennuksesta ja niiden välisestä puolustusrintamasta. Ruotsin kuningas Kustaa III laski kruunulinnan peruskiven vuonna 1775. Kruunulinna suojasi telakka-aluetta ja varikkoa ja sen molempiin siipiin oli sijoitettu telakan tuotantoa ja toimistoja. Nykyisin Kruunulinna Ehrensvärdissä sijaitsevat muun muassa Suomenlinnan hoitokunnan toimisto, päiväkoti, asuntoja sekä yleisölle juhla- ja kokouskäyttöön vuokrattavat Pirunkirkon juhlasali ja Pajasali.
Bastioni Zander Bastioni Zanderilla on liehunut linnoituksen lippu koko linnoituksen historian ajan. Bastioni Zander rakennettiin vuosina 1748-50 osaksi neljän bastionin linnoitusketjua.
Tunnelit, joita on etenkin Kustaanmiekalla sekä Susisaarella, ovat suosittuja. Osa niistä on suljettu sortumavaaran takia. Muissa tunneleissa liikkuminen on sallittua. Tunneleita ei ole valaistu.
Suomenlinnan telakka.
Suomenlinnassa, Susisaaren pohjoisosassa on myös telakka, jossa alun perin rakennettiin sotalaivoja. Toisen maailmansodan jälkeen telakan omisti Valmet, ja siellä rakennettiin myös Neuvostoliitolle sotakorvauksina luovutettavia aluksia. Myös entiset Suomenlinnan ja Korkeasaaren lautat rakennettiin siellä. Suomenlinnan telakka on Suomen vanhin kuivatelakka.
Nykyään Suomenlinnan telakalla toimii Turkulaisvarustamo Alfons Håkans Oy. Kuivatelakan pituus on 120 metriä, leveys 20 m ja syvyys 5,8 m. Se on ainoa kuivatelakka Suomessa Hangon itäpuolella. Se korjaa pääasiassa merivoimien ja rajavartiolaitoksen aluksia, mutta myös paikallisia laivoja, hinaajia ja Saimaalla liikennöiviä aluksia on korjauksessa ja talvisäilytyksessä telakalla.
Kulkuyhteydet.
Kauppatorilta liikennöi Suomenlinnaan Helsingin kaupungin liikennelaitoksen Suomenlinnan lautta sekä kesäisin myös yksityisiä vesibusseja. Lautta liikennöi säännöllisesti ympäri vuoden. HKL:n kyydillä pääsee matkakortilla, tavallisella kertalipulla tai Suomenlinna-lipulla. Itse alus on vaihdellut ajan myötä, mutta etenkin alkuperäinen 1950-luvulla rakennettu "M/S Suomenlinna-Sveaborg" sai aikoinaan legendaarisen maineen. Aluksen korvannut "M/S Suomenlinna II" sai alkuvaiheessa varsin kyseenalaisen maineen lukuisten pienten haverien johdosta. Lisäksi Katajanokan kärjestä pääsee arkisin Suomenlinnaan autolautta "Ehrensvärdillä".
Suomenlinnaan kulkee myös merenalainen, noin 1 300 metriä pitkä (leveys ja korkeus noin 4 metriä) vuonna 1980 valmistunut huoltotunneli, jossa kulkee kaukolämpö-, vesijohto- ja viemäriputket sekä sähkö- ja puhelinkaapelit. Huoltotunnelia käyttävät myös hälytysajoneuvot hätätapauksissa. Tunnelin suuaukko sijaitsee mantereen puolella Kaivopuistossa Uunisaaren laiturin kohdalla ja merenpuoleinen pää Länsi-Mustasaarella. Urbaanilegendan mukaan Suomenlinnasta kulkee tunneli myös viereiseen Vallisaareen, mutta se ei pidä paikkaansa.
Rakentamisen tausta.
Ruotsi oli kärsinyt hattujen sodassa 1741–1743 Venäjää vastaan tappion, ja joutui luovuttamaan 1721 Uudenkaupungin rauhan tappioiden lisäksi vielä lisää alueita. Turun rauhassa se menetti Kymenlaakson Kymijoen länsihaaraa myöten ja sen mukana Haminan rajalinnoituksena. Rajakaupungiksi tuli Degerbyn ratsutilan maille vuonna 1745 perustettu Loviisan kaupunki.
Hattujen sodan jälkeen Suomen puolustusta pyrittiin vahvistamaan, jotta jäisi aikaa lähettää vahvistuksia Ruotsista. Vuonna 1747 erityinen linnoituskomissio ehdotti linnoitusten rakentamista Loviisaan ja Helsinkiin. Tarkoituksena oli sekä linnoittaa kaupungit että rakentaa niiden edustalle merilinnoitukset.
Valmistuttuaan merilinnoitukset muodostivat Pietarin turvallisuudelle uhan, koska puolustuksellisen rannikkolaivaston lisäksi hallussa pidettävissä olevat tukikohdat olisivat saattaneet tarjota mahdollisuuden myös Ruotsin avomerilaivastolle satamia ja linnoituksia, joilta hyökätä kohti Pietaria. Ruotsi ja Venäjä olivat käyneet Suomenlahdella ja Suomessa monia sotia Ruotsin suurvalta-aikana.
Ruotsin kannalta keskeisenä ajatuksena oli saada Suomea varten oma rannikkolaivasto ja sille tukikohta, koska Karlskronasta tai Tukholmasta ei olisi ehditty lähettämään aluksia Suomen suojaksi varsinkaan keväällä jäiden lähdön aikaan. Osa laivastosta oli talvehtinut Kruunuvuorenselällä jo Isonvihan aikaan.
Ranska oli huolestunut Venäjän vaikutusvallan kasvusta ja sitoutui tukemaan Ruotsin linnoitustointa Suomessa 450 000 taalerilla vuodessa neljän vuoden ajan. Sekä Suomenlinnaa että Loviisan edustalle kohonnutta Svartholman merilinnoitusta alettiin rakentaa 1748. Suomenlinnan rakennustöitä johti linnoitusupseeri Augustin Ehrensvärd. Sen sijaan itse kaupunkien linnoittaminen jäi rahapulassa pahasti kesken.
Rakennusmateriaalia alueelle saatiin ainakin Helsingin maalaiskunnasta (nyk. Vantaa), Santahaminasta ja Espoon Soukasta. Suurelta osalta muurien rakentamiseen tarvitut kivet kuitenkin louhittiin itse saarten kallioista. Suomenlinnan rakennustöitä ei koskaan saatu valmiiksi Ehrensvärdin tarkoittamassa laajuudessa.
Kustaan sodan aikana Viapori toimi saaristolaivaston korjaustelakkana ja osaltaan mahdollisti Ruotsinsalmen meritaistelun voiton 1790.
Venäjän vallan aika.
Suomen sodan alkuvaiheessa vuonna 1808 venäläiset saapuivat Suomeen maateitse ja miehittivät nopeasti laajan osan Etelä-Suomea. He myös piirittivät Viaporia, jonne he pääsivät manterelta jäitse, ja kaksi kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen Carl Olof Cronstedtin johtama linnoitus antautui 3. toukokuuta 1808.
Suomen siirryttyä osaksi Venäjää jatkoivat venäläiset linnoituksen rakentamista omien suunnitelmiensa mukaan. Ruotsin vallan aikana rakennustöiden painopiste oli ollut Susisaaressa ja Kustaanmiekalla, joita pidetäänkin linnoituksen rakennushistoriallisesti mielenkiintoisimpana osana. Muilla saarilla linnoitustyöt olivat jääneet keskeneräisiksi. Venäjän vallan aikana sitä vastoin Isosta Mustasaaresta tuli linnoituksen keskeisin osa, jonne rakennettiin muun muassa suuria kasarmirakennuksia ja kirkko.
Krimin sodan vuonna 1855 aikana Viaporia ammuttiin ranskalaisista ja englantilaisista sotalaivoista käsin tykeillä. Tällöin osa linnoituksen alkuperäisistä rakennuksista tuhoutui.
Vuonna 1906 linnoituksessa puhkesi Viaporin kapina.
Suomen itsenäisyyden aika.
Suomen julistautuessa itsenäiseksi vuonna 1917 Viapori oli edelleen venäläisen sota­väen hallussa, mutta maaliskuussa 1918, Suomen sisällis­sodan aikana, he luovuttivat osan siitä Suomen punaisille. Valkoiset valloittivat sen saksalaisten tuella huhtikuun alussa. Suomen­linna sai nykyisen nimensä 12. toukokuuta 1918, jolloin Kustaan­miekan lippu­salkoon nostettiin juhlallisesti Suomen lippuna tuolloin väli­aikaisesti käytetty puna­keltainen leijonalippu.
Vuosina 1918 ja 1919 saarilla toimi suuri sisällissodan jälkeinen vankileiri. Leirin 10 000:sta punavangista 1 500 kuoli nälkään ja tauteihin. Teloitettuja oli 80.
Myöhemmin linnoitus toimi suomalaisena varuskuntana, jonne sijoitettiin muun muassa Rannikko­tykistö­rykmentti 1 ja Merisotakoulu. Toisen maailman­sodan aikana siellä oli myös Suomen sukellusveneiden pää­tuki­kohta.
Vuoteen 1948 saakka Suomenlinnaan pääsi vain kirjallisella maihin­nousu­luvalla. Tuolloin saaret avattiin yleisölle Suomen Matkailija­yhdistyksen perimää pääsymaksua vastaan, vaikka ne olivat edelleen Puolustusvoimien hallinnassa varuskuntana.
Vuonna 1972 linnoitus siirtyi lopullisesti siviili­hallintoon. Ainoana sotilaallisena laitoksena sinne jäi Merisotakoulu. Seuraavana vuonna saaria hallinnoimaan perustettiin Opetusministeriön alainen Suomenlinnan hoitokunta.
Linnoituksen historiassa voidaankin siis erottaa kolme kautta: ruotsalainen, venäläinen ja vuoden 1917 jälkeen suomalainen.
Muuta.
Ison Mustasaaren luoteisosassa sijaitsee hoitokunnan käytössä oleva arkisto- ja museoluolasto.


Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus.
Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui lauantaina 26. huhtikuuta 1986 Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa Tšernobylin ydinvoimalaitoksessa lähellä Prypjatin kaupunkia. Tuhoutunut ydinreaktori oli vesijäähdytteinen ja grafiittihidasteinen RBMK-1000-tyyppinen. Ydinvoimalaonnettomuuden INES-yksikkö oli INES 7 (vakavin onnettomuus).
Onnettomuuden vaikutuksia mukaan lukien erilaiset arviot kuolleisuudesta on käsitelty tarkemmin alempana omassa kappaleessaan.
Ukraina arvioi onnettomuuden jälkikustannuksiksi 150 miljardia Yhdysvaltain dollaria vuosina 1986–2000, mikä on 5–7 % Ukrainan valtion budjetista.
Tšernobylin reaktori.
Tšernobylin Vladimir Leninin mukaan nimetty ydinvoimala sijaitsee noin 18 kilometrin päässä Tšernobylistä Pripet-joen yläjuoksulla lähellä Prypjatin kaupunkia. Yhteensä neljä reaktoria tuottivat lähes 4 000 MW sähkötehoa, joka oli noin kymmeneksen Ukrainan SNT:n sähköntarpeesta. Laitoksen jäähdytysaltaan pituus oli yli 4 km. Ensimmäisen reaktorin rakentaminen aloitettiin 1970, ja se otettiin käyttöön 1977. Vuonna 1986 laitoksessa oli neljä reaktoria ja rakenteilla oli viides ja kuudes reaktori, joiden oli tarkoitus valmistua 1988.
Tuhoutunut 4. reaktori edusti epävakaaksi tiedettyä RMBK-1000-tyyppiä, jota on rakennettu vain Neuvostoliitossa, eikä sielläkään enää Tšernobylin onnettomuuden jälkeen. Se oli grafiittihidasteinen ja polttoaine oli sijoitettu 1 600 paineputkeen, joista höyry siirtyi suoraan turbiinihallin generaattoreihin. Itse reaktori oli lujatekoisen betonirakennuksen sisällä osittain maan alla. Reaktorihalli ylettyi 90 metrin korkeuteen ja yläpinnan läpimitta oli 13 metriä. RBMK-reaktori, joka oli suunniteltu tuottamaan myös plutoniumia aseteollisuuden käyttöön, tunnetaan useista suunnitteluvioistaan ja onnettomuudelle alttiista suunnittelustaan. Siinä on 1 600 polttoainekanavaa ja niiden yläpuolella 200 tonnia painava latausnosturi. Itse reaktorissa oli noin 190 tonnia uraania, 1 700 tonnia grafiittia ja 180 booriteräksistä säätösauvaa.
25. huhtikuuta 1986 voimalaitoksen neljännen reaktorin miehitys oli viikonlopun takia alle 150 henkilöä.
Onnettomuuden syyt.
Tšernobylin onnettomuuden syyt ja kulku on onnettomuuden jälkeen ollut intensiivisen kansainvälisen tutkimuksen kohteena. Onnettomuuden kulku tunnetaan sekunnilleen ja sen tekniset syyt on pystytty johtamaan yksittäisiin reaktorin osiin asti. Myös käytössä, valvonnassa ja turvallisuuskulttuurissa tehdyt onnettomuuden mahdollistaneet virheet on pystytty yksilöimään. Onnettomuuden syitä koskevia tutkimuksia ovat julkaisseet YK:n alainen Kansainvälinen atomienergiajärjestö, OECD:n alainen NEA ja lukuisat yliopistot ja tutkijaryhmät, mukaan lukien Neuvostoliiton onnettomuustutkimuskomissio.
Julkaistujen onnettomuusraporttien tulokset tukevat toisiaan, joskin niissä saatetaan painottaa eri syiden merkitystä kokonaisuudessa eri lailla. Tutkimusten tuloksena tiedetään, että Tšernobylin onnettomuuden mahdollistivat vakavat puutteet laitoksen suunnitteluperiaatteissa ja suunnittelussa, mukaan lukien sen ydinteknisen osan, käyttötavoissa, turvallisuuskulttuurissa ja valvonnassa. Kuhunkin luokkaan lukeutuu monia kriittisiä puutteita, joista kunkin korjaaminen ajoissa olisi yksinään riittänyt estämään onnettomuuden tai ainakin rajaaman sen vaikutukset laitoksen sisälle. Suurin osa puutteista liittyi asioihin, jotka länsimaissa yleisesti käytössä olevissa ydinturvallisuusperiaatteissa on ydinenergian käytön alusta asti tunnistettu kriittisiksi (ks. esim.).
Neuvostoliitto ja sen seuraajavaltiot siirtyivät länsimaissa käytettyihin suunnittelun, käytön, valvonnan ja turvallisuuskulttuurin toimintatapoihin vasta asteittain Tšernobylin onnettomuuden jälkeen. Osittain muutos on edelleen kesken. Tässä esitetty kuvaus onnettomuuden syistä ja vertailu nykyaikaisiin ydinturvallisuuskäytäntöihin tapahtuu edellä mainittujen onnettomuusraporttien ja ydinturvallisuuden historiaa käsittelevien lähteiden perusteella. Ainoastaan vakavimmat syyt on listattu. Lisäksi Tšernobylin voimalaitoksessa ja sen käytössä ilmeni huomattava määrä merkittäviä puutteita, jotka pahensivat onnettomuutta ja kasvattivat muunlaisten onnettomuuksien riskiä, mutta jotka eivät kuitenkaan olleet suoranaisena syynä onnettomuudelle.
Tekniset syyt.
Turvallisuuteen vaikuttavat erot Tšernobylin RBMK-reaktorin ja maailmalla tavanomaisen kevytvesireaktoria (LWR, "light water reactor") käyttävän korkean ydinturvallisuuden voimalaitoksen välillä. Numerot viittaavat tekstiin.
Käyttöön liittyvät syyt.
Tšernobylissä tehtiin onnettomuuden sattuessa koetta, jota eivät olleet hyväksyneet voimalaitoksen suunnittelijat eivätkä edes suunnittelua tarpeeksi tuntevat henkilöt, sillä kokeen suorittaminen edellytti reaktorin käyttämistä tavalla, joka nimenomaan kiellettiin laitoksen käyttömääräyksissä. Turvallisuuskulttuuri oli syvästi puutteellinen, länsimaissa ei voimalaitosreaktoreita käytetä kokeisiin paitsi kattavan teknisen analyysin, laitoksen suunnittelijoiden kuulemisen ja riippumattoman turvallisuusviranomaisen hyväksynnän jälkeen. Varsinkaan laitoksen käyttömääräyksien noudattamatta jättäminen ei olisi mahdollista jo ohjausautomatiikan ja valvonnankaan vuoksi.
Reaktorin operaattoreilta ja kokeen valvojalta puuttui koulutus reaktorin käyttäytymisestä kokeen alhaisella tehoalueella, jossa reaktion karkaaminen käsistä oli tunnettu vaaratekijä. Neuvostoliitossa voimalaitoksen operaattoreita ei koulutettu simulaattorin avulla toimimaan normaalista poikkeavissa ja yllättävissä tilanteissa, toisin kuin länsimaissa.
Koetta varten Tšernobylissä kytkettiin voimalaitoksen turvallisuusjärjestelmä pois päältä, koska se olisi estänyt reaktorin väärän käytön. Kevytvesireaktorissa puolestaan osa turvallisuusominaisuuksista perustuu luonnonlakeihin, joten niitä ei voi kytkeä pois missään olosuhteissa.
Valvontaan ja turvallisuuskulttuuriin liittyvät syyt.
Neuvostoliitossa ei reaktoreiden suunnittelussa ja käytössä painotettu turvallisuuden ensisijaista huomioimista kaikissa teknisissä ratkaisuissa ja laitoksen käytössä. Tämä koko neuvostoliittolaisen ydinenergian käytön kattavasti läpäisevä puute turvallisuuskulttuurissa mahdollisti jokaisen onnettomuuden suoraan mahdollistaneista puutteista ja vioista. Tšernobylin reaktorit oli suunniteltu käytettäväksi tietyllä tehoalueella, tiettyjen tarkkojen ohjeiden mukaan. Näin toimien laitokset olisivat edelleen olleet onnettomuusalttiita, mutta nyt sattunut onnettomuus olisi vältetty. Länsimaisten ydinreaktorien suunnittelun lähtökohtana sitä vastoin on reaktorin turvallinen toiminta myös normaalin käyttötavan ulkopuolella. Neuvostoliitossa reaktoreita ei suunniteltu ja operaattoreita ei koulutettu poikkeustilanteiden hallintaan, vaan reaktorit ja niiden käyttö suunniteltiin välttämään poikkeamat. Sama tavoite on luonnollisesti länsimaissa, mutta lisäksi reaktoreiden suunnittelulla, voimalaitosten turvallisuusominaisuuksilla ja operaattoreiden koulutuksella varaudutaan poikkeustilanteisiin ja niiden hallintaan.
Neuvostoliitosta puuttui kokonaan ydinlaitosten riippumaton valvontaviranomainen, puhumattakaan että turvallisuudeltaan heikkoja laitoksia olisi suljettu. Länsimaiseen ydinturvallisuusajatteluun kuuluu erottamattomana osana ydintekniikan valvonta. Valvontaviranomaisella on valta määrätä lopetettavaksi ydintekniikan käyttö, jos se ei ole turvallista.
Onnettomuus.
Lauantaina huhtikuun 26. päivänä voimalan neljännen reaktorin määräaikaishuollon alkaessa oli sovittu tehtäväksi koe. Kokeessa oli tarkoituksena selvittää pystyykö hidastuva generaattori tuottamaan sähköä jäähdytysjärjestelmälle niin kauan, että varajärjestelmät saadaan päälle. Jotta koe voitiin tehdä, muun muassa hätäjäähdytysjärjestelmä ja reaktorin pikasulkujärjestelmä kytkettiin määräysten vastaisesti pois päältä. Reaktorin tehoa pudotettiin sallitun raja-arvon alapuolelle.
Reaktorin teho pudotettiin normaalista 3 200 megawatin lämpötehosta 700 MW:iin. Ilmeisesti kokeen viivästymisestä johtuen tehonpudotus päädyttiin tekemään liian nopeasti, jolloin reaktorin todellinen lämpöteho putosi kolmeenkymmeneen megawattiin. Reaktorin normaalisti tuottaman fissiotuotteen ksenon-135 pitoisuus alkoi nousta. Reaktorin teho oli alarajalla, joten sitä päätettiin lisätä 200 MW:iin. Ksenon-135:n neutroniabsorption ylittämiseksi säätösauvoja päätettiin vetää reaktorista ulommas kuin turvallisuusmääräykset sallivat. Myös vesipumput, joita generaattorin oli tarkoitus käyttää, oli käynnistetty. Veden virtaus ylitti turvallisuusmääräykset. Koska myös vesi absorboi neutroneja, täytyi sitä kompensoida vetämällä säätösauvoja ulos toimivan reaktion ylläpitämisen vuoksi. Reaktoria käytettiin vaarallisessa ja epävakaassa tilassa.
Koe alkoi 1:23:04 paikallista aikaa. Reaktorin epävakaa tila ei näkynyt hallintalaitteissa mitenkään. Kahdeksasta jäähdytyspumpusta neljä suljettiin. Virtauksen hidastuessa jäähdytysneste kuumeni reaktion kiihtyessä ja alkoi kiehua, jolloin putkiin syntyi höyrytaskuja.
Reaktorin operaattoreilta ja kokeen valvojalta puuttui koulutus reaktorin käyttäytymisestä kokeen alhaisella tehoalueella. Reaktoria ei ollut suunniteltu käytettäväksi, kuten sitä kokeessa käytettiin. Itse asiassa sen suunnittelijat tiesivät reaktorin epävakaaksi valitulla tehoalueella, minkä vuoksi reaktorin käyttö kokeen tavoin oli yksiselitteisesti kielletty.
Kello 1:23:40 käyttäjät painoivat hätänappia, joka pudotti kaikki säätösauvat reaktoriin sen pysäyttämiseksi. Länsimaisilla reaktoreilla tapahtuma on lähes hetkellinen, mutta RBMK:ssa operaatio kesti 18–20 sekuntia. Edetessään säätösauvojen kärjet syrjäyttivät hetkittäisesti jäähdytysnesteen, ja koska kärjissä oli grafiittia, reaktio kiihtyi. Lämpötila nousi reaktorissa niin paljon, että sen metalliosat alkoivat pehmetä ja säätösauvat jumittuivat.
Kevytvesireaktoreissa jäähdytysveden syrjäytyminen ja höyrystyminen vaimentaa itsestään ketjureaktiota, mutta RBMK:n tapauksessa se ruokkii sitä. Kello 1:23:47 reaktorin teho nousi 30 GW:iin, kymmenkertaiseksi normaalista. Tämä oli liikaa reaktorin jäähdytysputkille ja kannelle, jotka rikkoutuivat hetkessä valtavan paineennousun ja höyryräjähdyksen johdosta.
Isotooppianalyysin perusteella on esitetty että 2-3 s höyryräjähdyksen jälkeen tapahtunut toinen voimakkaampi räjähdys oli osittainen hallitsematon ketjureaktio eli pienimuotoinen ydinräjähdys, joka seismologisten mittausten mukaan oli teholtaan noin 10 tn TNT.
Reaktorin ytimeen pääsi ilmaa, jolloin happi sytytti hetkessä hidastinaineena olleen grafiitin. Neuvostoliitossa ydinvoimalaitoksiin ei rakennettu suojarakennusta, koska reaktorit oli suunniteltu siten, että kunnollisen suojarakennuksen rakentaminen olisi ollut hyvin kallista ja hankalaa. Reaktorista vapautuvien korkeapaineisten radioaktiivisten kaasujen, savun, hiukkasten ja kappaleiden sekamelska pääsi lähes esteettä ulkoilmaan. Radioaktiivinen savusumu nousi noin kilometrin korkeuteen.
Yksi työntekijä kuoli räjähdyksessä ja toinen kuuman höyryn aiheuttamiin palovammoihin. Räjähdykset sytyttivät noin 30 tulipaloa, mukaan lukien kolmosreaktorin rakennuksen katon.
Pelastustoimet.
Tilanteen vakavuudesta oli aluksi epäselvyyttä. Vasta kun Neuvostoliitto pyysi apua muilta mailta tilanteen vakavuus alkoi paljastua. Lähes kaikkien käytettävissä olleiden säteilymittareiden asteikko päättyi 1000 mikroröntgeniin sekunnissa. Vain kahden mittarin asteikko riitti 1 000 röntgeniin sekunnissa. Toisen luo ei päässyt räjähdyksen takia, ja toinen rikkoutui käynnistettäessä. Työntekijät pystyivät vain päättelemään, että säteilytaso ylitti n. 4 R/h. Todellinen taso saattoi olla paikallisesti jopa 20 000 R/h (tappava annos on noin 500 R viiden tunnin aikana). Esimies Aleksandr Akimov uskoi kuitenkin, että reaktori oli ehjä huolimatta ympäristöön levinneestä grafiitista ja polttoaineesta. Kello 4:30 paikalle tuodun säteilymittarin näyttämä hylättiin, koska mittarin pääteltiin olevan rikki. Henkilökunta oli laitoksessa ilman suojavarusteita aamuun asti ja yritti pumpata jäähdytysvettä reaktoriin. Jäähdytysputket olivat kuitenkin rikkoutuneet ja vesi valui tiloihin, joissa kulki voimalan kaikille yksiköille sähköä syöttäviä kaapeleita. Laitoksessa ei ollut kunnolla varauduttu hätätilanteisiin eikä kunnollista säteilysuojelua toteutettu.
Palomiehet saivat sammutettua tulipalot viiteen mennessä aamulla, lukuun ottamatta reaktoria, joka paloi jälkilämmön ruokkimana levittäen edelleen huomattavia päästöjä savukaasujen mukana. Hallinnon tutkimusryhmä, jota johti Valeri Legasov, saapui reaktorille 26. päivän iltana. Tähän mennessä onnettomuudessa ja pelastustöissä oli kuollut kaksi henkilöä ja 52 oli viety sairaalaan. Seuraavana yönä komitean oli tunnustettava säteilytaso sekä reaktorin tuhoutuminen ja Prypjat määrättiin evakuoitavaksi.
Viranomaisten toiminta.
Neuvostoliitosta puuttui yksinomaan ydinturvallisuusvalvontaan erikoistunut viranomainen ja väestönsuojelun toteutus oli suurelta osin myöhässä, epäjärjestelmällistä, improvisoitua ja riittämätöntä. Mitään länsimaissa edellytetyn valmiussuunnitelman mukaisia toimia ei tehty. Ihmiset evakuoitiin vasta kun pahimmat päästöt olivat jo kulkeutuneet tuulen mukana ohi. Tapahtumista ei tiedotettu Neuvostoliiton sisällä eikä päästöille altistuneille muille valtioille. Kansalaisia ei kehotettu suojautumaan edes hyvin yksinkertaisin toimin kuten sulkeutumalla asuntoon siksi, kunnes ilmaan päässeet radioaktiiviset aineet kulkeutuvat tuulen mukana pois. Joditabletteja ei jaettu ajoissa. Väestönsuojelu epäonnistui pahasti, sillä valtaosa myöhemmin ilmi tulleista onnettomuuden terveysvaikutuksista olisi voitu estää melko yksinkertaisin ja edullisin toimenpitein.
Katastrofin laajuuden rajoittamiseksi hallitus määräsi alueelle työläisiä siivoustöihin. Sotilaita lähetettiin töihin kertomatta määränpäästä. Useimmille työntekijöille ei kerrottu mitään vaaroista. Väkeä kutsuttiin liikaa eikä heitä ohjeistettu millään tavalla. Sammuttajilla oli normaalit vaatteet, eikä heillä ollut hengityssuojaimia. Jotkut joivat lammikoista vettä, istuivat ja kävelivät säteilevän grafiitin päällä ja ottivat sitä käteen. Suojautuminen ja dosimetria oli puutteellista.
Reaktoripalo sammutettiin lopulta 6. toukokuuta mennessä pudottamalla maa-ainesta helikoptereista, jotka lensivät nopeasti reaktorin yli minimoidakseen matkustajien säteilyannoksen. Suuri osa ympäristön rojusta kerättiin reaktorin sisälle ja eristettiin. Reaktorin ja sen sisällyksen ympärille rakennettiin teräksestä ja betonista sarkofagi eristämään suurimmat säteilylähteet. Sammutustyössä käytetyt säteilevät työkoneet ja helikopterit eristettiin omalle alueelleen odottamaan puhdistusta. Lähialueen maatilalliset kuitenkin tunkeutuivat varastointialueelle ja veivät siellä olleista kulkuvälineistä osia tarpeisiinsa.
203 onnettomuuspaikalla työssä olleista joutui sairaalaan, joista 28 kuoli akuuttiin säteilysairauteen. Suurin osa oli palo- ja pelastushenkilöstöä. Alueen asukkaat eivät tiedotuksen ja suojelutyön puuttumisesta huolimatta saaneet tappavia säteilyannoksia, eikä säteilysairauden oireita ollut havaittavissa.
Kun voimalaitoksen lähialueet lopulta tyhjennettiin, Prypjatista evakuoitiin 50 000 asukasta ja koko alueelta yhteensä 135 000. Valtio järjesti asukkaille uudet asunnot ja takasi toimeentulon. Alueen ihmisten terveydentilaa on seurattu hyvin tarkkaan niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Myöhemmin Neuvostoliiton romahtamisen ja sitä seuranneen epäjärjestyksen seurauksena evakuoitujen taloudellinen ja sosiaalinen hyvinvointi on kuitenkin selvästi heikentynyt.
Kuolleisuus.
WHO:n Tšernobyl -raportissa vuodelta 2006 laskettiin, että akuutti säteilysairaus (ARS) diagnosoitiin kaikkiaan 134 henkilöllä. Näistä 28 menehtyi vuonna 1986 ja 19 vuosina 1987–2004. WHO:n raportin mukaan väestön saama säteilyannos oli "hyvin paljon alempi" kuin ARS-oireyhtymä edellyttäisi, mistä syystä muiden kuolemantapauksien syy-yhteyttä säteilyyn ei voida osoittaa.
Onnettomuuden jälkeen on tutkittu kaikkiaan 61 000 pelastustyöntekijän sairauksia. Vuosina 1991–1995 tässä ryhmässä todettiin kaikkiaan 4 995 eri syistä johtuvaa kuolemantapausta. WHO:n tutkijat selvittivät Venäjän valtion terveysviranomaisen RNMDR:n tilastoista, että verrattaessa kuolinsyitä saadun säteilyannoksen määrään, 4,6 % kaikista kuolemantapauksista voisi olla suoraan tai välillisesti säteilyn aiheuttamia.
WHO kuitenkin huomauttaa raportissaan, että suorien johtopäätösten ja syy-yhteyksien osoittamisessa tulee olla varovainen. Syöpäsairauksien synnyssä on yleensä yli kymmenen vuoden kehittymisaika. Lisäksi syöpäsairauksiin vaikuttavat muutkin tekijät, kuten stressi ja elämäntavat sekä etenkin pelastustyöntekijöiden kohdalla muu altistuminen syöpää aiheuttaville aineille.
WHO:n raportin mukaan saastuneimmilla alueilla Ukrainassa kuolleisuus on onnettomuuden jälkeen ollut 18,5 henkilöä tuhannesta kun se muualla Ukrainassa on 16,5 henkilöä tuhannesta. Syy eroon on epäselvä, mutta raportti varoittaa vetämästä tästä sitä johtopäätöstä, että ero johtuisi yksin onnettomuudesta. Ero saattaa johtua esimerkiksi erilaisesta ikäjakaumasta. Raportin mukaan lapsikuolleisuus ei ole onnettomuuden jälkeen kasvanut.
WHO:n raportin lisäksi eri tahot ovat esittäneet huomattavasti suurempia arvioita kuolleisuudesta. Venäjän tiedeakatemian mukaan 210 000 ihmistä kuoli ennenaikaisesti onnettomuuden vuoksi. Greenpeace arvioi kuolemantapausten lukumääräksi noin 93 000-140 000 ihmistä. Venäläinen professori Aleksei Jablokov on esittänyt, että onnettomuuden vuoksi oli jo vuoteen 2008 mennessä kuollut jopa 900 000 ihmistä, kritisoinut WHO:ta ja IAEA:ta valehtelusta ja katsoo, että WHO on "ydinvoimafriikkien" hallinnassa.
Muut terveysvaikutukset.
Tšernobylin alueen ihmisten terveyttä on seurattu hyvin tarkasti useissa tutkimuksissa, joita ovat tehneet niin paikalliset viranomaiset, yliopistot, eurooppalaiset järjestöt kuin kansainväliset järjestötkin, mukaan lukien YK. Alueen ihmisten saaman väestösäteilyannoksen perusteella ei ole odotettavissa, että eräitä tiettyjä syöpälajeja lukuun ottamatta kuolleisuuden tai sairastuvuuden havaittaisiin nousevan. 20 vuotta onnettomuuden jälkeen havainnot ovat vastanneet ennusteita: kuolleisuuden ei ole havaittu nousseen säteilyn vaikutuksesta, kuten ei sairauksienkaan lukuun ottamatta lasten kilpirauhassyöpää, joka on johtanut tähän mennessä tutkimusten mukaan noin 10–20 kuolemantapaukseen. Kilpirauhassyöpä johtuu onnettomuuspäästöstä tulleen radioaktiivisen jodi-131:n kertymisestä kilpirauhaseen. Tätä olisi voitu yrittää estää jakamalla kansalaisille joditabletteja, mutta näin ei tehty.
Arvellaan, että Suomessa Tšernobyl-laskeumalla ei ole ollut suoria terveysvaikutuksia ihmisiin. Tšernobylin onnettomuus ei ole myöskään todennäköisesti suurentanut lasten tai nuorten kilpirauhassyövän riskiä Suomessa. Teoreettisen mallintamisen perusteella asiantuntijat kuitenkin arvioivat, että Tšernobyl-laskeuma aiheuttaisi maassa joitakin satoja kuolemaan johtavia syöpätapauksia 80 vuoden aikana. Arvio on kuitenkin epävarma, koska laskeuman aiheuttamat muutokset säteilytaustassa ovat selvästi pienemmät kuin normaalistikin esiintyvä luonnollinen vaihtelu. Joka tapauksessa sairastumisia tuskin pystytään tilastollisesti osoittamaan, koska arvioitu määrä on hyvin alhainen verrattuna samana aikana luonnostaan esiintyviin sairastumisiin.
Merkittävin elintarvikkeissa esiintyvä, laskeumasta peräisin oleva radioaktiivinen aine on cesium-137 (Cs-137). Vuonna 2007 julkaistun tutkimuksen mukaan kaloissa ja sienissä EU:n pitoisuussuositukset ylittyivät edelleen.
Jälkiseuraukset.
Ihmisen toiminnan puuttuessa villiintynyt luonto on vallannut Tšernobylin lähialueet. Taustalla näkyy onnettomuusreaktori.
Kansainvälinen reaktio.
Neuvostoliiton ulkopuolella onnettomuus havaittiin ensimmäisen kerran päivää myöhemmin yli tuhannen kilometrin päässä Forsmarkin ydinvoimalassa Ruotsissa, jossa työntekijöiden vaatteista mitattiin poikkeavia säteilyarvoja. Mittaustuloksia ihmeteltiin ja aluksi niiden arveltiin johtuvan jostain tuntemattomasta säteilylähteestä voimalassa, mutta tämä mahdollisuus saatiin pian suljettua pois. Tarkemman tutkimuksen jälkeen näytti siltä, että radioaktiivisuus oli todennäköisesti peräisin reaktorionnettomuudesta. Koska länsimaissa sattuneesta onnettomuudesta ei ollut tiedotettu, alettiin pelätä onnettomuutta Neuvostoliitossa. Myös tuulen suunta tuki tätä mahdollisuutta.
Tilanteen selvittyä länsimaat evakuoivat Neuvostoliitosta noin 134 000 kansalaistaan. Suomalaisten evakuointilentoa viivytti presidentti Mauno Koiviston väliintulo.
Vaikutukset Suomessa.
Säteilytason nousu oli havaittu myös Suomessa puolustusvoimien mittausasemalla, mutta ilmiötä arveltiin ensin mittariviaksi. Tulos päätettiin ensin varmistaa toisilla mittalaitteilla, koska syytä nousuun ei tunnettu. Säteilyn annosnopeus ei Pohjoismaissa noussut lähellekään suojautumistoimia edellyttävää tasoa. Korkein Suomessa mitattu annosnopeus oli 5 mikrosieverttiä tunnissa, joka vastaa matkustajalentokoneessa matkalentokorkeudessa vallitsevaa säteilytasoa. Ruotsalaiset olivat ehtineet selvityksissään pidemmälle, ja ilmoittivatkin ensimmäisinä poikkeavasta säteilystä.
Säteilyturvakeskus laati ensimmäisen lehdistötiedotteen poikkeustilanteesta noin klo 15 ja se luettiin STT:n radiouutisissa maanantaina 28.4. klo 16. Syytä tilanteeseen ei vielä tunnettu — kerrottiin vain, että radioaktiivisuutta oli havaittu ja että se oli ilmeisesti peräisin reaktorionnettomuudesta. Neuvostoliitto myönsi Tšernobylin voimalaonnettomuuden maanantai-iltana noin klo 19.30 Suomen aikaa. Tiedon tullessa säteilytaso oli Suomessa jo kääntynyt laskuun. Sittemmin on solmittu kansainvälinen sopimus, joka velvoittaa kaikkia allekirjoittajamaita tiedottamaan vakavista ydinlaitostapahtumista viiveettä. Väestönsuojelutoimia edellyttävää säteilytasoa ei saavutettu missään Neuvostoliiton ulkopuolella, ei myöskään Suomessa. Myöskään ympäristövaikutuksia ei ole havaittu. Laskeuma oli Suomessa havaittavissa vain tarkoitusta varten tehdyillä instrumenteilla. Laskeuman mukana Suomen luontoon tuli erilaisia radioaktiivisia aineita, joista suurin merkitys säteilyvaikutuksen kannalta oli kuitenkin puoliintumisajaltaan lyhytikäisillä aineilla.
Heti onnettomuuden jälkeen Suomessa rajoitettiin määräaikaisesti karjan laidunruokintaa, jotta lyhytikäiset radioaktiiviset aineet eivät päätyisi maitoon ja lihaan. Samoin suomalaisia on kehotettu olemaan syömättä ylen määrin sieniä, marjoja ja muita luonnontuotteita silloin, kun ne on poimittu paljon laskeumaa saaneilta alueilta ja niiden cesiumpitoisuus on kohonnut. 2000-luvulla merkittävin elintarvikkeissa esiintyvä laskeumasta peräisin oleva radioaktiivinen aine on cesium-137. Pahin laskeuma Suomessa on Pirkanmaalla, Itä-Hämeessä sekä Kymenlaaksossa.
Suomalaiseen politiikkaan onnettomuudella oli merkittävät ja pitkäkestoiset vaikutukset. Suunnitteilla ollut hanke uuden ydinvoimalan rakentamiseksi keskeytettiin. (Atomivoimaloiden tilaaminen väheni maailmanlaajuisesti.) Tšernobylin onnettomuuden jälkeen ydinvoiman kannatus Suomessa oli 15 %. Vielä 1993 eduskunta äänesti ydinvoimahanketta vastaan. Nykyisin ydinvoiman kannatus on palannut onnettomuutta edeltävälle tasolleen. Silti yli puolet suomalaisista vastustaa Yleisradion teettämän kyselyn mukaan ydinvoiman lisärakentamista..
Suomen kannalta melko kyseenalaista julkisuutta herätti Suomen viranomaisten hidas tiedottaminen onnettomuudesta. Koska onnettomuus tapahtui Neuvostoliitossa ja ensimmäiset tiedot siitä saatiin Ruotsin kautta, tiedottamisen hitaus tulkittiin Länsi-Euroopassa − etenkin Ruotsissa − uudeksi oireeksi suomettumisesta, mikä suututti presidentti Mauno Koiviston. On väitetty, että syy tiedonkulun kangerteluun oli Suomessa juuri silloin ollut virkamieslakko, vaikka poliittinen vastuu sysättiin julkisuudessa sisäministeri Kaisa Raatikaisen niskaan. Poliitikot puolestaan syyttivät asiasta Yleisradiota.
Vaikutukset Neuvostoliitossa.
Siinä missä säteilytaso ei Neuvostoliiton ulkopuolella kohonnut suojautumistoimia edellyttävälle tasolle, oli tilanne paikan päällä toinen. Ukrainassa, Venäjällä ja Valko-Venäjällä säteilytasot olivat korkeita. Oheisessa kartassa esitetään cesium-137:n leviämisjakauma Tšernobylin voimalan ympäristössä. Tätä cesium-137:ia kulkeutui tuulen ja sateen mukana myös kauemmaksi - esimerkiksi Suomeen, Ruotsiin, Norjaan ja Itävaltaan. On huomattava, että runsaassa 20 kunnassa Suomessakin (esimerkiksi Tampere ympäristöineen) ylittyi kuvan nimettömän vyöhykkeen aktiivisuuden alaraja (37 kBq/m2).
Eniten säteilylle altistuivat voimalan työntekijät, paloja sammuttaneet palomiehet sekä ne noin 200 000 sotilasta, jotka komennettiin raivaustöihin kaivamaan säteileviä grafiitinpaloja maahan ja kääntämään peittoon radioaktiivista pintamaata. 200 000 ukrainalaista, venäläistä ja valkovenäläistä evakuoitiin 30 km:n säteeltä ja uudelleenasutettiin. Laskeumasta noin 60 prosenttia tuli nykyisen Valko-Venäjän alueelle.
Radioaktiivinen päästö oli valtava. 13–30 prosenttia reaktorin 190 tonnista polttoainetta arvioidaan levinneen ympäristöön. Saasteella oli selkeitä ympäristövaikutuksia voimalaitoksen lähellä. Ensimmäisenä vuonna onnettomuuden jälkeen alueen kasvillisuudessa ilmeni selviä säteilyvaikutuksia, erityisesti kasvun hidastumista. Seuraavaan kevääseen mennessä luonto oli kuitenkin palautunut ennalleen. Nykyisin yleinen säteilytaso alueella ei poikkea luonnossa normaalisti esiintyvästä vaihteluvälistä. Onnettomuuspaikan luonto on nykyisin toipunut jopa onnettomuutta edeltänyttä tilaa rikkaammaksi. Voimalaitoksen ympärillä on 30 kilometrin suoja­vyöhyke, jolle pääsy on kielletty. Kieltoa noudatetaan vaihtelevasti, mutta kuitenkin riittävästi. Normaali ihmisen toiminta on alueella käytännössä pysähtynyt. Sen seurauksena luonto on vallannut ihmisen käytössä olleita alueita ja ympäristö on kokonaisuudessaan palannut lähemmäs luonnontilaa. Populaatiot ja monimuotoisuus ovat lisääntymässä. Monet eläin- ja kasvilajit ovat yleistyneet, ja eräitä harvinaisia lajeja on palannut alueelle.
Tšernobylin ydinlaitoksen ongelmat eivät loppuneet onnettomuuteen. Kakkosreaktori suljettiin 1991 tulipalon jälkeen. Marraskuussa 1996 ykkösreaktori suljettiin kansainvälisen sopimuksen mukaan ja viimeinen marraskuussa 2000. Tšernobylin onnettomuudesta on otettu oppia ympäri entistä Neuvostoliittoa. Entisillä neuvostomailla on nykyisin itsenäiset ydinturvallisuutta valvovat viranomaiset, kehittyvä ydinturvallisuussäännöstö ja uudistunut halu panostaa turvallisuuteen voimalaitostekniikassa ja koulutuksessa. Entisen Neuvostoliiton maat osallistuvat aktiivisesti niin Tšernobylin onnettomuuden jälkiseurannassa kuin ydinturvallisuuden kehittämisessäkin kansainväliseen yhteistyöhön.
Tšernobyliä pidetään osoituksena siitä, mihin varomattomasti suunnitellun tekniikan, vajavaisen turvallisuuden, puutteellisen valvonnan, epäpätevän henkilökunnan, varautumisen puutteen, salailun ja yleisen piittaamattomuuden yhdistelmä voi pahimmillaan johtaa. Töitä tehtiin välittämättä turvallisuudesta ja työntekijöiden sekä heidän perheidensä hyvinvoinnista. Tšernobylin onnettomuus lopetti RBMK-reaktoreiden rakentamisen ja johti kiireellisiin parannuksiin ydinturvallisuudessa ja turvajärjestelyissä entisen Neuvostoliiton alueella. Onnettomuus antoi ympäristöaktivismille kasvupohjaa Venäjällä ja sen arvellaan myös edesauttaneen Ukrainan ja Valko-Venäjän itsenäistymistä 1991.
Tšernobylin ydinonnettomuus on ylivoimaisesti ydinenergian historian pahin reaktorionnettomuus. Se on sijoitettu luokkaan 7 kansainvälisellä ydinlaitostapaturmien seitsenportaisella INES-asteikolla. Pahin kaupallisessa sähköntuotannossa tapahtunut ydinonnettomuus oli Fukushiman onnettomuus vuonna 2011, joka kuului luokkaan 7 INES-asteikolla.
Vaikutukset voimalan lähiluontoon.
Maaliskuussa 2009 julkaistun tutkimuksen mukaan onnettomuuden vaikutukset voimalan ympäristöön ovat olleet paljon luultua vakavammat. Tutkimus keskittyi alueeseen 30 km:n säteellä voimalasta. Radioaktiivisilla alueilla on eliöitä keskimäärin alle yksi neliömetrillä, kun vähemmän saastuneella eliöitä on noin sata. Onnettomuuspaikan lähellä elävillä eläimillä on myös poikkeuksellisen paljon epämuodostumia. Esimerkiksi kimalaiset, perhoset, hämähäkit, heinäsirkat ja monet muut selkärangattomat ovat kadonneet pahiten saastuneilta alueilta lähes kokonaan.
Voimalan lähellä on lisäksi "punaiseksi metsäksi" nimetty kymmenen neliökilometrin suuruinen alue. Alueen nimi tulee siitä, että radioaktiivinen säteily on muuttanut havupuiden neulaset punaisiksi. Alueen säteilystä 90 % tulee maaperästä.
Taloudelliset seuraukset.
Ulla Klötzerin mukaan vuonna 1986 tapahtunut Tshernobylin onnettomuus maksoi Neuvostoliitolle yli kolme kertaa enemmän kuin kaikki Neuvostoliiton atomivoimalat olivat vuosien 1954-1986 välisenä aikana tuottaneet.
Uusi suojakuorihanke.
Onnettomuuden jälkeen voimalaan rakennettiin pikaisesti suojakuori. Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki on johtanut hanketta nykyisen pikaisesti rakennetun vuotavan kuoren korvaamiseksi uudella.
Marraskuussa 1986 valmistui betonisuoja, jota teki 650 000–800 000 miestä ympäri Neuvostoliittoa. Sen jälkeen sarkofagi on rapautunut ja alkanut luhistua. Metalliin syöpyi aukkoja, joista satoi vettä sisään reaktorirakennukseen. Riskinä olivat räjähdykset, ydinketjureaktio ja veden valuminen Pripetiin ja sitä kautta Dnepriin. Myöhemmin sarkofagia on vahvistettu teräspalkeilla ja katon reiät tukittu.
Elokuussa 2007 uutisoitiin, että ranskalainen Novarka-yritys voitti tarjouskilpailun uuden suojakuoren rakentamisesta.
Novarka aloitti uuden suojakuoren rakentamisen syyskuussa 2010 asentamalla raiteita, joita pitkin suojakuori siirretään paikalleen. Uudesta suojarakennelmasta tulee 108 metriä korkea, ja rakennustöiden kustannusten arvioidaan olevan 870 miljoonaa euroa.
Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus populaarikulttuurissa.
GSC Game Worldin S.T.A.L.K.E.R.-pelisarja ammentaa ideansa Tšernobylin onnettomuudesta ja Arkadi ja Boris Strugatskin romaanista ', ja sijoittuu Tšernobylin suojavyöhykkeelle, Prypjatin kaupunkiin ja sen lähiympäristöön. Pelissä Tšernobylin ja sen 30 kilometrisen suojavyöhykkeen miljööt ovat mallinnettu erittäin valokuvatarkasti, myös mittasuhteitaan myöten. S.T.A.L.K.E.R.-pelisarja on roolipelipohjainen selviytymiskauhu, jossa vyöhyke on äärimmäisen vaarallinen kuolemanloukku selittämättömine
Prypjatin aavekaupunki on esillä myös ja -peleissä. Jälkimmäisen moninpelikenttä "Wasteland" sijaitsee Tšernobylin villiintyneen bunkkerialueen vieressä. Myös saman pelin "Special Ops" -tehtävässä "Hidden" pelaaja yrittää päästä neuvostosotilaiden ohi pois Tšernobylistä.
Tšernobyl esiintyy myös oleellisena osana Cold War pelissä esittäen vaihtoehtoisen syyn ydinonnettomuuden taustalle.
Lisäksi Tšernobyl mainitaan saksalaisen elektronista musiikkia soittavan Kraftwerkin kappaleessa Radio-Aktivität (eng. radioactivity) muiden ydinvoimaloiden ohella.


Tanska.
Tanska () eli Tanskan kuningaskunta () on perustuslaillinen monarkia Pohjois-Euroopassa. Sillä on vain yksi rajanaapuri, maan eteläpuolella sijaitseva Saksa, mutta Ruotsista sen erottaa vain kapea Juutinrauman salmi. Norja sijaitsee Skagerrakin salmen takana maan pohjoispuolella. Tanska on 43 094 neliökilometrin laajuinen, joten se on pinta-alaltaan selvästi pienin Pohjoismaa, jos Grönlantia ei lasketa sen pinta-alaan. Tanskassa on noin viisi ja puoli miljoonaa asukasta ja sen pääkaupunki on Kööpenhamina.
Tanskaa ympäröivät idässä Itämeri ja lännessä Pohjanmeri. Varsinaisen Tanskan alue koostuu Pohjois-Saksaan rajoittuvasta Jyllannin niemimaasta (Jylland) sekä lukuisista saarista, joista suurimmat ovat Vendsyssel-Thy, Fyn, Sjælland, Lolland, Falster ja Bornholm. Lukuisten saarien takia Tanskan rantaviiva on noin 7 300 kilometriä. Näiden alueiden lisäksi kaukana erillään sijaitsevat Grönlanti ja Färsaaret kuuluvat Tanskalle.
Tanska on yksi maailman vanhimmista monarkioista. Vuoden 1849 perustuslain uudistuksesta alkaen sitä on hallinnut myös kaksikamarinen parlamentti. Tanska on perinteinen maatalousmaa, joka tuottaa sianlihaa ja maitotuotteita. Se on myös pitkälle teollistunut, ja tuottaa merkittävän osan maailman tuulivoimaloista. Tanskalaisista kirjailijoista H. C. Andersen tunnetaan kaikkialla maailmassa.
Maantiede.
Tanska käsittää suurimman osan Jyllannin niemimaasta sekä noin 480 saarta, joista asutettuja on vajaa sata. Mistään kohdasta Tanskaa ei ole merelle matkaa yli 50 kilometriä. Jyllannin niemimaa rajoittuu lännessä Pohjanmereen, pohjoisessa Skagerrakiin, idässä Kattegatiin ja Itämereen. Suurin osa siitä kuuluu Tanskaan, eteläisin osa Saksaan. Tanskan saarista tärkeimpiä ovat ovat Fyn ja Sjælland, jotka sijaitsevat Itämeren Kattegatiin yhdistävien salmien välissä. Nämä salmet ovat Jyllannin ja Fynin välinen Vähä-Belt, Fynin ja Själlannin välinen Iso-Belt sekä Själlannin ja Ruotsin-puoleisen manteren välinen Juutinrauma (Øresund). Kaikkien näiden salmien yli johtaa nykyään sillat. Vähä-Beltin silta valmistui 1935, Iso-beltin silta 1998 ja Juutinrauman silta vuonna 2000. Suunnitteilla on myös silta yli Femen-Beltin Saksan puolelle.
Vendsyssel-Thyn saari sijaitsee Jyllannin niemimaan pohjoispuolella, kapean Limvuonon siitä erottamana. Bornholm sijaitsee muista Tanskan saarista erillään Itämeressä Ruotsin kaakkoispuolella. Muista tärkeitä saaria ovat Lolland, Falster, Mors, Als, Langeland ja Møn.
Tanskan pääkaupunki on Sjællandin saarella Juutinrauman länsipuolella sijaitseva Kööpenhamina, jonka ympäristössä asuu 1,5 miljoonaa ihmistä eli lähes kolmannes tanskalaisista. Juutinrauman vastakkaisella puolella sijaitsevaan Malmön kaupunkiin pääsee siltaa pitkin 25 minuutissa.
Tanskassa ei ole ylänköjä, ja korkein piste Møllehøj on vain noin 171 metriä merenpinnan yläpuolella. Jyllannin matalat moreeniharjanteet jakavat niemimaan kahteen osaan. Lännessä on hiekkadyynien ja laguunien Pohjanmeren rannikkoalue ja idässä laaja savitasanko. Suurin osa Tanskan pinta-alasta on laidunmaata, mutta myös pienialaisia istutettuja metsä-alueita löytyy. Lehtimetsävyöhykkeeseen kuuluvassa Tanskassa ei kasva havupuita juuri luonnostaan. Niitä kuitenkin viljellään joulukuusiksi; Tanska on maailman suurimpia viljeltyjen joulukuusien viejiä, josta lähtee vuosittain 8–10 miljoonaa joulupuuta ulkomaille. Tanskassa on tavattu sata nisäkäslajia ja 738 lintulajia.
Tanskan pienen koon ja vähäisten korkeuserojen takia ilmastossa ei ole juuri alueellisia eroja. Talvet ovat viileitä, mutta pohjoismaisittain lauhoja. Ankarina talvina Tanskan salmet saattavat jäätyä. Lumipeite on maassa keskimäärin 30 päivää, ja lumisuus vaihtelee vuosittain. Kesällä sää on vaihtelevaa mutta erittäin harvoin tukalan kuumaa.
Tanskan ensimmäiset viisi kansallispuistoa on perustettu kaikki 2000-luvulla: Thyn kansallispuisto avattiin 2008 ja Mols Bjergen kansallispuisto 2009. Kolme muuta, Skjernjoen kansallispuisto, Vattimeren kansallispuisto ja Kuninkaallinen Pohjois-Sjællandin kansallispuisto eivät ole vielä virallisesti auki.
Esihistoria.
Ensimmäiset peuranmetsästäjät saapuivat Tanskaan jääkauden lähestyessä loppuaan noin 13 000 eaa. Pari tuhatta vuotta myöhemmin ilmasto oli tarpeeksi lämmin metsänkasvulle, ja Tanskassa metsästettiin alkuhärkiä. Myöhäiseltä kivikaudelta, noin 4000 eaa. on säilynyt monia esineitä, hautalöytöjä ja taidokkaita saviastioita.
Rautakaudella Tanskassa käytiin kansainvälistä kauppaa, ja Rooman valtakunnasta tuotiin ylellisyystavaroita.
Viikinkiaika.
Ensimmäisen kerran tanskalaiset järjestäytyivät valtiollisesti 800-luvulla, kun kuningas Godfred yhdisti heidät torjumaan frankkien laajenemista. 700-luvulta aina 1000-luvulle tanskalaiset tunnettiin Euroopassa viikinkeinä yhdessä ruotsalaisten ja norjalaisten kanssa. Viikingeillä oli huono maine ryöstelijöinä ympäri Eurooppaa, mutta he harjoittivat myös rauhanomaista kaupankäyntiä.
Viikingit levittäytyivät laajalle. He hallitsivat osia Britteinsaarista ja siellä ollutta tanskalaishallintoa 800-luvun alusta 950-luvulle kutsutaan nimellä Danelagen. Ranskan kuningas Kaarle Yksinkertainen luovutti tanskalaisille viikingeille Normandian vuonna 911. Kuningas Harald Sinihammas vakiinnutti kristinuskon aseman maassa ja antoi kastaa itsensä vuonna 965. Hän myös yhdisti Tanskan ja Norjan. Knuut Suuren valtakaudella 1018–1037 Tanskasta tuli Pohjanmeren voimakkain valtakunta. Hän hallitsi Tanskaa, Norjaa, Etelä-Ruotsia, Pohjois-Saksaa ja Englantia.
Keskiaika.
1100- ja 1200-luvuilla Tanska oli ristiretkien myötä Itämeren alueen voimakkain valtio. Tanska piti ristiretkien jälkeen Viroa hallinnassaan 1300-luvun puoliväliin saakka, jolloin se joutui luovuttamaan Viron saksalaiselle ritarikunnalle. Tämän jälkeen Tanska kamppaili Itämeren herruudesta saksalaista Hansaliittoa vastaan.
Kalmarin unionin solmimisen myötä vuonna 1397 Tanska, Norja ja Ruotsi yhdistyivät tanskalaiskuninkaan kruunun alaisuuteen. Vuonna 1459 Schleswig-Holstein liitettiin Tanskaan. Kalmarin unionissa Tanskalla oli muihin maihin verrattuna korostuneempi asema, mikä ajoi Ruotsin lopullisesti eroamaan unionista 1521 Kustaa Vaasan johdolla. Norja pysyi unionin jäsenenä ja oli 1500-luvulta lähtien suorassa alissuhteessa Tanskaan.
Uskonpuhdistus ja hävittyjä sotia.
Uskonpuhdistuksen yhteydessä kuningas otti haltuunsa kirkon omaisuuden, joka sekä lisäsi hänen valtaansa ja mahdollisti aktiivisen sodankäynnin. Aatelismiehet saivat aiemmin kirkonmiehille varattuja paikkoja valtionhallinnossa, paikallishallinnossa ja oikeuslaitoksessa. Heidät oli vapautettu veroista armeijapalveluksensa ansiosta. 1600-luvun puolivälissä aatelin sotilaallinen merkitys pieneni, keskiluokka vaurastui ja kuninkaan valta kasvoi.
Kuningas Kristian IV rakennutti monia kauniita taloja ja kaupunkeja, mutta arvioi voimansa väärin ja hävisi merkityksellisiä sotia. 1600-luvulla Tanska kävi monta tappiollista sotaa Ruotsia vastaan ja menetti Itämeren valta-aseman sille. Saarenmaan, Gotlannin ja Öölannin lisäksi nykyisen Etelä-Ruotsin maakunnat Skåne, Blekinge ja Halland olivat pitkään osa Tanskaa, mutta ne jouduttiin luovuttamaan suurvallaksi nousseelle Ruotsille Pohjan sodan jälkeen Roskilden rauhasssa 1658. Vuonna 1814 Napoleonin sotien jälkeen Tanska joutui luovuttamaan Norjankin Ruotsille.
Yksinvalta, Norjan menetys ja kulta-aika.
Pohjan Sodan jälkeen maan talous oli huonossa tilassa, ja varsinkin porvaristo piti aatelia syyllisenä maan alennustilaan. Porvaristo, papisto ja sotilassääty toivoivat uutta perustuslakia. Kuninkuudesta tehtiin perinnöllinen, ja kuninkaasta yksinvaltias. Vuoden 1665 perustuslaki oli voimassa vuoteen 1848 asti. 1700-luvun valistusaikana maassa tehtiin monia uudistuksia ja hyvinvointi kasvoi. Maareformin lisäksi koulutusta uudistettiin ja se tehtiin pakolliseksi kaikille 1814.
Rauha loppui, kun britit hyökkäsivät Tanskan laivaston kimppuun. Kööpenhaminan pommitus sai tanskan turvautumaan Napoleoniin, ruotsalaiset liittoutuivat Englannin kanssa. Wienin rauhassa 1815 Norja erosi Tanskasta. Valtionkassa oli vararikon partaalla 1813, mutta kulttuuri kukoisti kultakaudellaan. Ajan nimiä olivat H. C. Andersen, Søren Kierkegaard ja N.F.S. Grundtvig.
Teollistuminen ja maailmansodat.
Wienin kongressin jälkeen Tanskan kuningas hallitsi kuningaskunnan lisäksi Schleswigin, Holsteinin ja Lauenburgin herttuakuntia sekä siirtomaita. Grönlantia lukuun ottamatta ne olivat pinta-alaltaan pieniä, kuten nykyisten Yhdysvaltain Neitsytsaarten alue itäisellä Karibianmerellä 1671–1917 sekä Tranquebar Intiassa 1620–1845.
Euroopassa puhjenneiden 1848 vallankumousten jälkeen Tanskan perustuslaki uusittiin 1849. Maasta tuli perustuslaillinen monarkia, ja siihen perustettiin kaksikamarinen parlamentti, Rigsdagen. Tanska miehitti ensimmäisessä Schleswigin sodassa 1848–1851 Schleswig-Holsteinin, joka pyrki irtautumaan Tanskasta. Vuonna 1864 käydyn katkeran toisen Schleswigin sodan jälkeen Tanska joutui luovuttamaan Schleswig-Holsteinin Preussille.
Vuoden 1870 paikkeilla alkoi teollistuminen. Maahan rakennettiin rautateitä. Maanviljely tehostui osuuskuntien perustamisen myötä, karjan talviruokinta mahdollisti maidontuotannon ympäri vuoden ja höyrykoneiden pyörittämät separaattorit tuottivat entistä enemmän voita. Myös pekoni nousi tärkeäksi vientituotteeksi.
Tanska piti pitkään kiinni puolueettomuudestaan, eikä osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan. Saksan Tanskaan kohdistaman uhan vuoksi maa kuitenkin taipui vuonna 1917 myymään Karibianmeren alueella olleet siirtomaaomistuksensa Yhdysvalloille, joka pelkäsi Panaman kanavan turvallisuuden puolesta. Vuonna 1920 Schleswigin pohjoisosa liittyi kansanäänestyksellä takaisin Tanskaan.
9. huhtikuuta 1940 Saksa hyökkäsi puolueettomaan Tanskaan. Tanska oli Saksan miehittämä lähes koko toisen maailmansodan ajan, 9.huhtikuuta 1940–5. toukokuuta 1945. Aluksi se säilytti itsemääräämisoikeuden sisäisissä asioissa, mutta vuonna 1943 tanskalaisten aktiivinen vastarinta sai saksalaiset ottamaan täyden määräysvallan. Tuhannet Tanskan juutalaiset pääsivät pakenemaan Ruotsiin. Vuonna 1944 Islanti itsenäistyi.
Sotien jälkeen.
Sodan jälkeen Tanska liittyi YK:hon. Se sai Marshall-apua ja liittyi NATOon vuonna 1949. Vuonna 1948 Färsaaret saivat itsehallinnon. Vuonna 1959 Tanska liittyi Euroopan vapaakauppajärjestöön ja vuonna 1973 kansanäänestyksen jälkeen Euroopan yhteisöön. Euroopan unioniin Tanska liittyi vuonna 1973.
1970-luvulla valuuttapolitiikka ja öljykriisi aiheuttivat talouden alamäkeä, ja 1980-luvun alussa työttömyys nousi yli kymmeneen prosenttiin ja valtionvelka 70 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Vuonna 1982 Poul Schlüteristä tuli ensimmäinen konservatiivinen pääministeri sataan vuoteen. Hän erosi 1993 tamilipakolaisiin liittyvän skandaalin vuoksi ja tilalle nousi sosiaalidemokraatti Poul Nyrup Rasmussen. Vuoden 2001 vaalit voitti konservatiivien ja liberaalien vaaliliitto johdossaan Anders Fogh Rasmussen, ja oikeistopopulistinen Tanskan kansanpuolue sai 22 paikkaa. Maahanmuutto oli yksi Rasmussenin vaaliteemoista. Rasmussen menestyi myös 2005 ja 2007 vaaleissa. 2009 hän siirtyi NATOn johtotehtäviin ja hänen tilalleen nousi Lars Løkke Rasmussen.
Vuodesta 2001 Tanska on osallistunut sotatoimiin Afganistanin sodassa 400 sotilaan voimin. Vuosina 2003–2007 Tanska oli mukana Irakin sodassa. Vuonna 2005 tanskalainen sanomalehti "Jyllands-Posten" julkaisi pilapiirroksia profeetta Muhammadista, mikä herätti voimakkaita tunteita islamilaisissa maissa.
Politiikka.
Tanskan vuoden 2005 kunta- ja aluevaalien vaalilipukkeita.
Tanska on perustuslaillinen monarkia ja monipuoluedemokratia. Nykyinen Tanskan perustuslaki on vuodelta 1953 ja se noudattaa vallan kolmijako-oppia. Maan valtionpäämies on kuningatar tai kuningas, joka edustaa Tanskaa ulkomailla ja toimii hallitustyössä, mutta jolla ei ole kuin lähinnä muodollista poliittista valtaa. Nykyinen kuningatar on Margareeta II. Hän astui valtaistuimelle vuonna 1972. Tanskan parlamentti on nimeltään Folketinget eli kansankäräjät, ja sillä on 179 jäsentä, jotka valitaan suhteellisella vaalitavalla. 175 kansanedustajaa valitaan itse Tanskasta, 2 Färsaarilta ja 2 Grönlannista. Kansanedustajista 135 valitaan paikallisista vaalipiireistä ja loput 40 koko maan alueelta puolueiden saamien äänimäärien perusteella. Vaalit järjestetään vähintään joka neljäs vuosi, mutta myös pääministeri voi hajottaa kansankäräjät tätä aiemmin.
Tanskan hallitus harjoittaa toimeenpanovaltaa ja se muodostetaan kansankäräjien koostumuksen perusteella. Hallituksen nimittää kuningatar ja sitä johtaa Tanskan pääministeri. Mikään puolue ei ole saanut enemmistöä parlamentissa vuoden 1909 jälkeen. Maan hallitukset ovatkin usein olleet vähemmistöhallituksia, jotka ovat hallinneet apupuolueiden turvin. Sen vuoksi Tanskan politiikkaa ovat luonnehtineet puolueiden sisäiset kompromissit. Kansankäräjät säätää lakeja yhteistyössä hallituksen kanssa. Kun lakiehdotus on hyväksytty kansankäräjillä, hallituksen ja kuningattaren täytyy vahvistaa se. Kuningatar ei kuitenkaan voi estää lakiehdotuksen läpimenoa, vaan hänen roolinsa on seremoniallinen.
Vuonna 2011 valituilla kansankäräjillä suurimmat puolueet ovat Venstre eli Liberaalipuolue 47 paikkaa, Sosiaalidemokraatit 44, Tanskan kansanpuolue 22, Sosiaaliliberaalit 17 ja Sosialistinen kansanpuolue 16 paikkaa.
Aluejako.
Tanska jaetaan viiteen hallinnolliseen alueeseen () ja 98 kuntaan (). Nykyinen jako astui voimaan 1. tammikuuta 2007 koko maan kattaneen kuntauudistuksen myötä. Ennen sitä Tanska jaettiin 13 lääniin () ja 271 kuntaan.
Grönlanti ja Färsaaret kuuluvat Tanskalle, mutta niillä on autonominen asema. Kummallakin on kaksi paikkaa Tanskan kansankäräjillä.
Talous.
Tanskan teollistuneen markkinatalouden pohjana ovat ulkomailta tuodut raaka-aineet ja kansainvälinen kauppa. Maan valuuttakurssi on pysynyt vakaana 1980-luvulta. Maan valuutta Tanskan kruunu oli aiemmin sidoksissa Saksan markkaan ja nykyisin euroon. Niinpä Kreikan ongelmat, jotka alentavat euron arvoa, tuntuvat myös Tanskan kruunussa. Tanskan talous täyttää EMU:n kriteerit, mutta maa on päättänyt ainakin toistaiseksi olla käyttämättä euroa valuuttanaan. Maatalous on perinteisesti ollut Tanskan johtava elinkeino, mutta maa on myös hyvin pitkälle teollistunut. Tanska täyttää osan energiatarpeestaan Pohjanmeren öljy- ja kaasuesiintymillä.
Tanska on maailman korruptoitumattomin maa (2007 ja 2008) ja taloudellinen vapaus on Tanskassa maailman 9. korkein. Tanskan omaisuudensuoja on erittäin vahva ja talous on avoin ulkomaankaupalle ja ylikansallisille sijoituksille. Työllistämisen sivukulut ovat vähäisiä ja irtisanominen on suhteellisen halpaa ja helppoa, mikä parantaa työllistymismahdollisuuksia ja talouskasvua. Pääoma- ja työmarkkinoiden sekä liiketoiminnan sääntely ovat poikkeuksellisen vähäisiä.
Yleisesti hyvin liberaalista talouspolitiikasta huolimatta sääntelyä on mm. vuokra-asunnoissa, kauppojen aukioloissa sekä kaavoituksessa - Tanskassa on rajoitettu suurten ostoskeskusten rakentamista toisin kuin esim. Suomessa, Ruotsissa tai Yhdysvalloissa. Nykyisen hallituksen ohjelmaan kuitenkin kuuluu sunnuntaiaukiolon salliminen. Verotus on Euroopan korkein. Autovero on jopa korkeampi kuin Suomessa.
Tanska on maailman johtavia tuulivoimamaita. Valtio on tukenut tuulivoimateollisuutta 1970-luvun lopusta alkaen, ja tanskalaisilla yrityksillään on hallussaan kolmannes maailman tuulivoimalamarkkinoista. Tanska itse saa 19 prosenttia energiastaan tuulivoimasta. Vuonna 2008 maan kotimaisesta sähköstä kaikkiaan 26,7 prosenttia tuotettiin uusiutuvilla energiantuotantomenetelmillä. Tuulivoiman lisäksi maassa tuotetaan bioenergiaa oljesta, polttopuusta ja jätteistä. Vesivoiman osuus on laskenut vuodesta 1994.
Tanska on suuri sianlihan ja maidon tuottajamaa. 2000-luvulla sikojen osuus on noussut entisestään. Vuonna 2005 Tanskassa oli 1,6 miljoonaa nautaa ja 12,6 miljoonaa sikaa. Tanskan maatalous on pitkälti organisoitunut tuottajaosuuskunniksi, joilla on yli 90 prosentin markkinaosuus turkisten, voin, maidon ja perunatärkkelyksen tuotannosta.
Tanskan merkittävimmät luonnonvarat ovat öljy, maakaasu ja kala. Merkittävimmät vientituotteet ovat koneet ja elintarvikkeet. Vuonna 2010 viennistä 17,6 prosenttia suuntautui Saksaan, 13,8 prosenttia Ruotsiin ja 8,1 prosenttia Britanniaan.
Liikenne.
Tanskassa on 98 lentokenttää, joista kahdella on yli kolmen kilometrin kiitotie. Rautatietä on 2 667 kilometriä ja maantietä 73 197 kilometriä. Satamakaupunkeja ovat Aalborg, Aarhus, Ensted, Esbjerg, Fredericia, Kalundborg ja Kööpenhamina. Tanskasta on matkustajalauttayhteyksiä Saksaan, Norjaan, Ruotsiin, Britanniaan, Puolaan, Färsaarille ja Islantiin. Maan sisäisessä liikenteessä juna on edullinen ja suosittu vaihtoehto, pääradoilla kulkee junia noin tunnin välein. Tanskan pienen koon takia kotimaanlennot ovat vähäisiä, mutta saarille on hyvät laivayhteydet. Myös polkupyöräily on suosittua ja pyörätieverkosto on kattava.
Väestö.
Tanskan 5,5 miljoonasta asukkaasta 5 001 152 on tanskalaista alkuperää. Maahanmuuttajia ja heidän jälkeläisiään on 578 052 henkilöä. Heistä länsimaalaisia ja heidän jälkeläisiään on 197 359 henkilöä ja 380 639 on muualta kuin länsimaista (vuonna 2011). Lisäksi muuttajia on tullut Tanskan hallinnoimista Färsaarilta ja Grönlannista: färingejä on Tanskassa arviolta 23 000 ja inuiteja 19 000. Tanskan historiallisista vähemmistöistä suurilukuisimmat ovat saksalaiset joita on noin 15 000. Juutalaisia on noin 7 000.
Uskonnot.
79,8 prosenttia tanskalaisista kuului vuoden 2011 lopussa luterilaiseen Tanskan kansankirkkoon (). Tanskan perustuslain 6. artiklan mukaan kuninkaallisten täytyy kuulua kirkkoon. Noin 3 prosenttia maan väestöstä on muslimeja. Forn Siðr -uuspakanauskonto tunnustettiin hiljattain valtion taholta. Vuonna 2005 tehdyssä kyselytutkimuksessa 31 prosenttia tanskalaisista ilmoitti uskovansa Jumalaan, 49 prosenttia ilmoitti uskovansa johonkin korkeampaan voimaan ja 19 prosenttia ilmoitti etteivät he usko kumpaakaan edellisistä.
Kielet.
Tanskan virallinen kieli on tanska. Saksalla, fäärillä ja grönlannilla on virallinen vähemmistökielen asema. Saksaa puhutaan Etelä-Jyllannissa, grönlantia Grönlannissa ja fääriä Färsaarilla. Tanskan hallitsemassa Grönlannissa tanska ei ole enää vuoden 2009 jälkeen käytössä virallisena kielenä.
Koulutus.
Tanskan koulujärjestelmä muodostuu 11-vuotisesta kaikille yhteisestä esi- ja perusosasta, jota seuraa kolme vuotta joko ammattikoulussa tai lukiossa. Näiden jälkeen on valittavana ammatillinen jatkotutkinto, ammattikorkeakoulu tai maisteritasolle jatkuva yliopisto, jossa voi jatkaa vielä tohtoriksi asti. Oppivelvollisuus kattaa kymmenen vuotta, luokat 0–9, kymppiluokka on vapaaehtoinen ja sen käy noin puolet oppilaista. Kouluvuonna 2008–2009 81 prosenttia peruskouluikäisistä kävi kunnallista koulua, 13 prosenttia yksityiskoulua ja 4 prosenttia yksityistä sisäoppilaitosta.
Tanskassa on kahdeksan yliopistoa. Kööpenhaminan yliopisto on yksi Pohjois-Euroopan vanhimmista. Aarhusin yliopisto on aloittanut toimintansa 1930-luvulla, Roskilden yliopisto ja Aalborgin yliopisto 1970-luvulla. Etelä-Tanskan yliopisto syntyi kun Odensen yliopistoon liitettiin joukko muita alueen oppilaitoksia. Kööpenhaminassa toimivat myös Tanskan teknillinen yliopisto, Tanskan IT-yliopisto ja Tanskan kauppakorkeakoulu.
Kulttuuri.
Tanskalaiset syövät ja juovat kaikissa sosiaalisissa tilanteissa, mutta yhdessä syöminen ja juominen on tärkeämpää kuin se, mitä syödään tai juodaan. Tanskalainen voileipä, "smørrebrød", tunnetaan kautta maailman. Jouluaterialle kuuluvat paahdettu sian-, ankan- tai hanhenliha, ruskean sokerin kanssa paistetut perunat, etikkapunakaali ja ruskea kastike. Jouluna ja pääsiäisenä myydään myös erityisiä maustettuja olutlaatuja. Tanskan kansallisjuomina pidetään kuitenkin Carlsbergin ja Tuborgin oluita. Akvaviittia tehdään perunasta Aalborgin kaupungissa.
Tanskalaisessa rakennusperinteessä on kaksi toisistaan poikkeavaa linjaa: toisaalta kodikkaat olkikattoiset piparkakkumökit puutarhan keskellä, toisaalta modernit lasiseinäiset pelkistetyt rakennukset. Molemmille on yhteistä mataluus: edes suurkaupungeissa ei ole juuri yli viisikerroksisia taloja.
Myös tunnettu tanskalainen rakentamisen vientituote on varsin pienikokoinen: legopalikat. Niitä on valmistettu vuodesta 1949. Nykyisin Lego Group on maailman suurin rakennuslelujen valmistaja ja yksi suurimmista kaikista leluvalmistajista.
Kööpenhaminan Tivoli on Tanskan suosituin matkailukohde. Legoland Billundissa 260 km Kööpenhaminasta on avattu vuonna 1968. Sen nähtäyydet on tehty 59 miljoonasta muovisesta rakennuspalikasta.
Menestyneimpiä tanskalaisia kirjailijoita ovat H. C. Andersen ("Pieni merenneito, Peukalo-Liisa" ja "Ruma ankanpoikanen"), Karen Blixen ("Minun Afrikkani") sekä vuoden 1917 nobelistit Henrik Pontoppidan ja Karl Adolph Gjellerup. Søren Kierkegaard on Tanskan tunnetuimpia filosofeja. Elokuvaohjaajista tunnettuja ovat Bille August ja Lars von Trier. Tanskalaisen muotoilun kärkinimiin kuuluu huonekalusuunnittelija Arne Jacobsen.
Tanskassa on seitsemän sinfoniaorkesteria ja konservatoriota. Tärkeimpiä konserttisaleja ovat Tivolin Konserttisali, Aalborghallen ja Musikhuset Århus. Merkittävimmät oopperatalot ovat Den Kongelige Opera Kööpenhaminassa ja Jyske Opera Århusissa. Klassisen musiikin festivaaleihin kuuluvat muiden muassa Musikhöst ja nykymusiikkiin keskittyvä Numusfestivalen.
Kööpenhaminasta tuli 1960–1970-luvuilla kansainvälisestikin merkittävä jazzkaupunki, kun yhdysvaltalaisia jazzmuusikoita asettui sinne asumaan. Kaupungin tärkeimpiä jazztapahtumia ovat yli 500 konserttia käsittävä Copenhagen Jazzfestival kesäisin ja Copenhagen Autumn Jazz marraskuussa. Tanskan kuuluisin rockfestivaali on Roskilde Festival, toinen tunnettu rocktapahtuma on Skanderborgin festivaali. Kansanmusiikkijuhlia järjestetään muun muassa Skagenissa ja Tønderissä.
Unescon Maailmanperintöluettelossa on Tanskasta neljä kohdetta: Ilulissatin jäävuono Grönlannissa, Jellingin hautakummut, riimukivet ja kirkko 900-luvulta, Kronborgin linna 1400-luvulta ja Roskilden tuomiokirkko 1100-luvulta.
Tiedotusvälineet.
Tanskan valtiollinen yleisradio, Danmarks Radio (DR), lähettää ohjelmaa kahdella televisiokanavalla ja valtakunnallisilla ja alueellisilla radiokanavilla. Sen toiminta rahoitetaan lupamaksuilla. Valtio omistaa myös kaupallisen televisiokanavan. Yksityisiä televisiokanavia jaetaan satelliitilla ja kaapelilla. Kaupallisia ja yhteisöjen hallinnoimia paikallisradioita on noin 250. Päivittäisiä sanomalehtiä on kuusi: "Jyllands-Posten", "Berlingske" ja saman yhtiön tabloidikokoinen "BT", "Politiken", "Ekstra Bladet" ja "Dagbladet Information".
Urheilu.
Tanskan suosituimmat lajit ovat jalkapallo, voimistelu, sulkapallo ja käsipallo. Lisäksi Tanska on menestynyt purjehduksessa, soudussa, pyöräilyssä ja speedwayssä. Tanska on osallistunut St. Louisin olympialaisia 1904 lukuun ottamatta kaikkiin olympiakisoihin. Uimari Inge Sørensen on historian nuorin olympiamitalisti; hän sai 12-vuotiaana olympiapronssia Berliinissä 1936.
Jalkapallo on Tanskan kansallislaji, ja sitä harrastaa lähes 300 000 tanskalaista. Maajoukkueen paras saavutus on Euroopan-mestaruus vuodelta 1992. Maailmanmestaruuskilpailuissa se on edennyt parhaimmillaan puolivälieriin. Myös naisten maajoukkue on voittanut kertaalleen Euroopan-mestaruuden. Käsipallossa naisten joukkue on voittanut kolme olympiakultaa ja yhden maailmanmestaruuden.
Sulkapallossa Tanska on yksi menestyneimmistä maista. Lajin ensimmäisissä maailmanmestaruuskilpailuissa 1977 Flemming Delfs ja Lene Køppen voittivat yksinpelit. Poul-Erik Høyer Larsen voitti lajissa olympiakultaa 1996. Muita menestyneitä tanskalaisurheilijoita ovat neljissä perättäisissä kisoissa olympiakultaa voittanut purjehtija Paul Elvstrøm, kenialaissyntyinen kolminkertainen 800 metrin juoksun maailmanmestari Wilson Kipketer ja speedwayn moninkertainen maailmanmestari Hans Nielsen.


Taistelevat läänitysvaltiot.
Kiina taistelevien läänitysvaltioiden kaudella, vanhan kartan mukaan.
Taistelevien läänitysvaltioiden kausi (戰國時代, yksinkert. 战国时代 zhàn guó shí dài) vallitsi Kiinassa 475–221 eaa. Tällöin Kiina oli jakautunut moneen keskenään taistelevaan valtioon. Rautaa alettiin käyttää myös sota-aseissa.
Taistelevat läänitysvaltiot kuuluivat Itäiseen Zhou-dynastiaan, joka oli menettänyt käytännössä kaiken valtansa Kiinassa kantamaansa ulkopuolella. Kauden lopulla sotivien valtioiden johtajat julistautuivat virallisestikin kuninkaiksi. Vahvoja valtioita olivat Chu ja kauden lopulla Qin.
Taistelevat valtiot.
Zhou-dynastian kuninkaat olivat pitkälti menettäneet auktoriteettiasemansa Kevättä ja syksyä -kauden aikana. Taistelevien läänitysvaltioiden kaudella seitsemän valtiota, 秦 Qín, 魏 Wèi, 韓 Hán (韩), 趙 Zhào (赵), 燕 Yān, 齊 Qí (齐) ja 楚 Chǔ taistelivat keskenään, ja sota oli normaali asiaintila, kunnes Qin-valtion kuningas Yíng Zhèng (贏政, yksinkert. 赢政) lopulta kukisti muut ja julisti itsensä ensimmäiseksi keisariksi vuonna 221 eaa.
Sotien pituus ja ammattimaisuus kasvoivat vähitellen. Armeijoita johtivat aristokratian sijaan kenraalit ja talonpojat pakotettiin mukaan taistelemaan. Keksittiin uusia aseita, kuten hilpari ja varsijousi; jalkaväellä oli panssarisuojukset ja rautakypärät, heitä tukivat vaunut ja jousiampujat. Läänitysvaltiot perustivat varuskuntia ja pystyttivät muureja rajoilleen, sotilasneuvonantajat taktikoivat vihollisen päänmenoksi ja vaeltelevat suostuttelijat (joista tunnetuin oli Sū Qín 蘇秦, yksinkert. 苏秦) esittivät parhaita liittoutumisvaihtoehtoja muiden valtioiden kanssa ja niitä vastaan. Poliittinen hajanaisuus toi esille huomattavan määrän erilaisia ajattelijoita, mistä tulee nimitys "sata koulukuntaa" (百家 bǎijiā). Kauden alkupuolella merkittävin valtio oli Qi, viimeisellä vuosisadalla Qin, joka lopulta yhdisti koko Kiinan Qin-dynastian alle.
Hallitsijat.
Varsinaisia hallitsijoita kaudella olivat eri läänitysvaltioiden johtajat, Zhou-kuninkailla ei ollut enää lainkaan käytännön valtaa. (Näissä nimissä 王 wáng tarkoittaa kuningasta.)
Sodat ja poliittinen kehitys.
Kauden alussa Kiinan merkittävin valtio, koillinen Jin hajosi 403 eaa. kolmeen osaan: Zhi, Wei ja Zhao, joita johtivat alueen ennestään mahtavimmat suvut.
Välillä heikentynyt eteläinen Chu laajeni 334 eaa.
Vuosina 334-299 eaa. valtioiden johtajat tunnustautuivat virallisestikin kuninkaiksi.
230-331 eaa. itäinen Qin-valtio valtasi koko Kiinan.
Sata koulukuntaa.
Vaikka (tai koska) Kevättä ja syksyä ja Taistelevat läänitysvaltiot -kausien yhteiskunnallinen hallinto oli hajallaan, aikakaudella syntyi ennennäkemätön määrä uusia ajatussuuntia ja filosofioita, minkä vuoksi aikakaudesta käytetään nimitystä "Sata koulukuntaa" (諸子百家, yksinkert. 诸子百家 zhūzìbǎijiā). Näihin aikoihin syntyneet filosofiat ovat vaikuttaneet merkittävästi kiinalaisen yhteiskunnan kehitykseen, sillä aikakaudella saivat alkunsa mm. kungfutselaisuus ja taolaisuus.
Seuraavassa esitellään joitakin Taistelevat läänitysvaltiot -kauden aikana syntyneitä filosofioita.
Käytännölliset koulukunnat.
Käytännön neuvonantajat olivat suuressa arvossa jatkuvan sotatilan ja yhteiskunnallisten muutosten aikana. Tässä kenties menestyneimpiä olivat legalistit (法家 fǎjiā). Näistä suurin osa toimi Qin-valtiossa. Heitä olivat esimerkiksi Guan Zhong 管仲 ja Shang Yang 商君鞅.
Sotilaallinen koulukunta (兵家 bīngjiā) oli merkittävä käytännönläheinen koulukunta. Tätä edusti kuuluisa 孫子 Sunzi (孙子), joka kirjoitti teoksen "Sodankäynnin taito" (孫子兵法, yksinkert.孙子兵法 Sūnzì bīngfǎ, engl. "The Art of War"). Hänen hengenheimolaisiaan olivat mm. 孫臏 Sūn Bìn (孙膑) ja 吳子 Wúzi (吴子).
Diplomatian koulukunta (縱橫家, yksikert. 纵横家 zōnghéngjiā), yritti suositella erilaisia liittoumia Qin-valtion kanssa tai sitä vastaan. Merkittävin teos on "Strategioita taisteleville valtioille" (戰國策, yksinkert.战国策, Zhànguócè, engl. "Stratagems for the Warring States Zhanguoce"). Teos sisältää monia suosittelijoiden anekdootteja, minkä vuoksi se on romaaninkaltainen ja miellyttävä lukea. Samaan kategoriaan kuuluu kirja "Mestari Yanin kevättä ja syksyä" (晏子春秋 Yànzì chūnqiū).
Kungfutselaisuus ja taolaisuus.
Kiinan ulkopuolella tunnetuin kiinalainen koulukunta on kungfutselaisuus (儒家 rújiā). Kungfutse (孔子 Kǒngzi) pyrki vaalimaan vanhaa tietämystä ja tapoja. Hän uskoi, että menneisyyden viisaat johtajat olivat olleet riittävän humaaneja ja oikeudenmukaisia hallinnossaan, että he saivat hallita ilman aseita ja rangaistuksia. Hänen oppilaansa Mengzi 孟子 oletti, että ihminen on luonteeltaan hyvä. Kungfutselaiset uskoivat sosiaaliseen jakoon hallitsijoiden ja palvelijoiden välillä ainoana keinona välttää kaaosta ja sotaa. Tätä vastusti kuitenkin kungfutselaisistakin Xunzi 荀子, jonka mielestä ihmiskunta on luonnostaan paha, ja sitä on siksi ohjattava rituaalein ja säännöin. Kungfutsen sanontojen kokoelma on nimeltään "Keskustelut" (論語, yksinkert. 论语 Lúnyǔ).
Taolaisuuden (道家 dàojiā) perustana pidetään Laozi:n (老子) teosta "Daodejing" (道德經, yksinkert. 道德经, Dàodéjīng), joka on peräisin tältä kaudelta. Keskeisenä piirteenä on vetäytyminen maailman menosta ja itsensä kehittäminen sekä luonnonlakien seuraaminen.
Tässä on mainittu vain joitakin oleellisimpia lukuisista koulukunnista. Kauden haudoista on löydetty suuria määriä filosofisia kirjoituksia.
Yhteiskuntakehitys.
Siirtyminen Kevättä ja syksyä -kauden aristokraattisesta järjestelmästä byrokraattiseen jatkui. Nyt jopa alempien yhteiskuntaluokkien jäsenillä oli mahdollisuus nousta korkeisiinkin valtion virkoihin. Ihmiset muuttivat usein valtiosta toiseen. Muutamat miehet keräsivät tuhansia kannattajia ja haastoivat valtiaansa vallan. Heitä olivat mm. lordit Mengchang (孟嘗君) Qi-valtiosta, Pingyuan (平原君) Zhao:sta, Xinling (新陵君) Wei:stä ja Chunshen (春申君) Chu-valtiosta.
Hallinnon keskittämiseksi ja tehostamiseksi jatkettiin Kevättä ja syksyä -kaudella aloitettuja uudistuksia: upseereille maksettiin palkkaa läänien jakamisen sijaan, ja uusille aluille määrättiin komentajia sen sijaan, että ne olisi annettu aristokraateille. Täten hallitsija saattoi käyttää valtaansa keskitetysti, käskyjen noudattamisesta tuli nopeampaa ja luotettavampaa ja sodankäynti tehostui. Erityisen paljon uudistuksia tehtiin Qin-valtiossa, joka oli luonnonolosuhteiden puolesta melko hyvin eristäytynyt muista, suhteellisen köyhä ja jossa oli varsin vähän valtaapitävää aatelia.
Taistelevien läänitysvaltioiden ajanjaksolla Kiinassa kehittyi ajatus laista. Tämä laki oli objektiivinen, julkinen ja kaikkien ihmisten yläpuolella, sillä ohjattiin ihmisiä hierarkkisesti arvostettujen ja ei-arvostettujen tekojen mukaan. Sillä voitiin ohjata kaikkien toimintaa valtion mahdin ja yleisen rauhan suuntaan.
Väestö ja talous kasvoivat laajamittaisesta sodankäynnistä huolimatta. Raudan käyttö yleistyi. Valuraudan (jota Euroopassa alettiin käyttää vasta keskiajan lopulla) käyttö synnytti tavaroiden massatuotannon, kun samalla muotilla valmistettiin useita esineitä. Kupari- ja rautakolikoista tuli yleisiä maksuvälineitä. Kaupungeista tuli hallinnollisten keskusten lisäksi markkinapaikkoja ja käsityöläiskeskuksia. Kauppiaat saattoivat kerätä suuriakin omaisuuksia valtioidenvälisessä kaupassa. Rikkaat kauppiaat omistivat kaivoksia ja takomoita. Kaupankäynti ulottui ei-kiinalaisille alueille, kuten Mantšuriaan ja Koreaan; silkkiä myytiin Intiaan saakka. Ruoantuotantoa tehostivat uudet maataloustekniikat kuten keinokastelu.
Rikastuminen ei koskenut kaikkia väestönosia. Köyhät maanviljelijät velkaantuivat ja heidät ajettiin joskus pois mailtaan. Vuokraviljelijöiden, maatalouden työläisten ja velkaorjien (rangaistusorjuuden ohella ainoa orjuuden muoto Kiinassa) määrä kasvoi. Maattomat maanviljelijät päätyivät joko uusiin teollisuuden alan töihin tai uusille maa-alueille, joten vanhat kyläyhteisöt rikkoutuivat usein. Tällaiset olosuhteet mahdollistivat suuret uudistukset, jotka johtivat keskitetyn valtion syntyyn.


Romanian parlamenttitalo.
Romanian parlamenttitalo (), alkuperäiseltä nimeltään Kansan talo ("Casa Poporului"), joskus myös tasavallan palatsi (Casa Republicii) on Romanian entisen diktaattori Nicolae Ceaușescun aikana rakennettu rakennus Bukarestissa. Se on kooltaan yksi maailman suurimpia rakennuksia.
Rakentaminen.
Rakennustyöt aloitettiin 1984. Rakennus sijoitettiin entisen kukkulan paikalle Centrul Civicin ja Unirii-bulevardin länsipäähän. Suurella koollaan se jakaa kaupungin keskustan käytännössä kahtia.
Rakennuksesta oli alun perin tarkoitus tulla Nicolae Ceaușescun uudistussuunnitelman kohokohta, palatsi, johon keskittyisivät kaikki sosialistisen valtion johtoelimet ja jossa hän suunnitteli myös asuvansa. Palatsi oli juuri valmistumassa 1989, kun Ceaușescut syrjäytettiin ja teloitettiin.
Mitat.
Rakennus on kooltaan 270 m kertaa 240 m ja 86 m korkea ja ulottuu 92 m maan alle. Sen lattiapinta-ala on 330 000 neliömetriä, siellä on 1 100 huonetta, 12 maanpäällistä kerrosta ja kuusi kellarikerrosta. Guinnessin ennätysten kirja laskee sen maailman toiseksi suurimmaksi rakennukseksi Pentagonin jälkeen ja tilavuudeltaan kolmanneksi. Sitä suurempia pinta-alaltaan ovat kuitenkin Willis Tower ja Cœur Défense.
Sisätilat.
Parlamenttitalo on sisustettu ylellisesti. Rakennukseen käytettiin 3 500 tonnia kristallia mm. 480 kattokruunuun. Sisukseen on käytetty puuta, terästä ja pronssia. Romanian parlamentti muutti rakennukseen 1994 ja senaatti 2004 oltuaan aiemmin entisessä kommunistisen puolueen keskuskomitean rakennuksessa. Rakennuksessa on myös lukuisia eri tarkoituksiin käytettyjä luentosaleja ja näyttelytiloja.


Teknologia.
Ihmiset ovat saavuttaneet tekniikan tason, joka mahdollistaa matkustamisen avaruuteen.
Teknologia on yhteisnimitys joukolle tietyn alan tekniikoita. Voidaan puhua esimerkiksi metallienjalostusteknologiasta, jolloin siihen sisältyy kaikki ne tekniikat, joilla metalleja rikastetaan ja jalostetaan mineraaleista metalleiksi. Teknologia-sanan käyttö on viime aikoina lisääntynyt tekniikka-sanan synonyymina ja tekniikan tutkimuksen rahoittamisen sijasta puhutaan teknologian rahoittamisesta. Tähän sisältyy silloin myös uuden tekniikan hankinnan ja käytön rahoittaminen muuhunkin kuin tutkimustarkoituksiin.
Etymologia.
Teknologian etymologisessa alkuperässä yhdistyvät klassisen kreikan sanat "tekhne", joka merkitsi vapaiden miesten työtä ja taitoja, sekä "logos", joka merkitsi tietoa, oppia ja perustaa. Etymologiasta johdettavaa teknologian merkitystä 'oppi tekniikasta' ei juuri käytetä. Mainosluonteisissa teksteissä "tekniikka"-sanan asemesta käytetään "teknologia"-sanaa, kun halutaan korostaa, että tarkoitetaan kehittynyttä tekniikkaa.
ITK 2010:ssa Filosofi Johannes Ojansuu korosti, että hyvän elämän taitoa on se, että yhdistää tekhnen ja areten eli taidon ja hyveen. Tekniikka on nimenomaan taito, ei työkalu.
Rahoitus.
Teknologian rahoittajina ja kehittäjinä toimivat pääasiassa erilaiset valtiolliset ja yksityiset organisaatiot: tutkimuslaitokset, yliopistot ja teknologiayritykset.
Julkinen.
Julkinen rahoitus on tärkeä teknologian kehityksen edistäjä monilla tavoilla.Yhdysvaltain hallitus jakaa kymmeniä miljardeja dollareita uuteen teknologiaan vuosittain, etenkin Yhdysvaltain ilmavoimien, DARPAn, NASAn, Energiaministeriön laboratorioiden kautta. Myös osavaltioilla on omia tukiohjelmiaan. Euroopassa Euroopan komission 6. puiteohjelma jakaa noin viisi miljardia euroa vuosittain. Ranskassa on ollut vanha perinne panostaa teknologiaan, mutta sen valtiolliset rahoitusorganisaatiot ovat yhdistyneet vasta 2000-luvun alussa. Saksassa liittovaltion rahoitus kanavoidaan pääosin Helmholtz-tutkimusorganisaation kautta. Suomessa teknologiankehitystä tehdään budjettirahoituksella, Tekesin kilpaillulla rahoituksella ja yliopistoissa.
Teknologiaa on - etenkin 1900-luvulla - ajanut asevoimien rahoittama aseiden kehitys. Monet ilmailun, elektroniikan jne. sovellukset on kehitetty ensin asevoimien käyttöön ennen siviilikäyttöä. Kylmän sodan päätyttyä muun muassa elektroniikassa siviilisovellutusten teknologiankehitys on ollut nopeampaa kuin kooltaan paljon pienempien asetekniikan markkinoiden. Samaan aikaan esimerkiksi sotilaselektroniikan tuotantolinjoja on ajettu alas niiden huonon kannattavuuden vuoksi. Julkisen sektorin tutkimus ja teknologiankehityksen rahoitusorganisaatiot ovat kasvattaneet osuuttaan.
Yksityinen.
Tutkimus ja kehitys on yrityksen uudistumisen tärkeimpiä väyliä. Ilmailuteollisuudessa tutkimuspanos on jopa 15% liikevaihdosta. Vastaava panos elektroniikkateollisuudessa on yleensä noin 10% ja perinteisessä teollisuudessa vielä tätäkin alempi.
OECD-maissa teollisuus vastaa noin kaksi kolmasosaa tieteen ja teknologian alojen tutkimuksesta ja kehityksestä, kun taas yliopistot 20% ja muu julkinen rahoitus on 10%. Köyhemmissä maissa kuten Portugali ja Meksiko teollisuuden panos on pienempi. Yhdysvallat sijoittaa huomattavan paljon asevoimien tutkimuksen ja kehityksen kautta, jossa yksityisen sektorin panos on pienempi. Suomessa 2/3 tutkimusrahoituksesta on yritysten rahoitusta Nokian, Metson jne. suuryritysten ollessa suurimmat panostajat.
Sosiaaliset tekijät ja vaikutukset.
Teknologialla on lukemattomia vaikutuksia; äärimmäisissä tapauksissa nämä voidaan erottaa tarkoituksellisiin ja tarkoittamattomiin vaikutuksiin. Näkymättömimmät teknologian sivuvaikutukset ovat usein sosiaalisia. Teknologia voi aiheuttaa hitaasti tapahtuvia vaikutuksia yksilöissä, ryhmissä, instituutioissa ja kokonaisissa yhteiskunnissa.


Tony Halme.
Tony Christian Halme (6. tammikuuta 1963 Helsinki – 8. tammikuuta 2010 Helsinki) oli suomalainen ammattilaisnyrkkeilijä ja showpainija, joka toimi myös perussuomalaisten kansanedustajana ja kaupunginvaltuutettuna.
Julkisuuteen Halme tuli Suomessa ensi kerran "Gladiaattorit"-ohjelman kautta 1993, jossa hän esiintyi Viikinkinä. Ennen Suomessa saatua julkisuutta Halme oli jo tullut tunnetuksi Japanissa showpainijana.
Halme nousi perussuomalaisten kansanedustajaksi maaliskuussa 2003 saatuaan vaaleissa 16 390 ääntä, mikä oli enemmän kuin samassa vaalipiirissä ehdolla olleen vaalit voittaneen keskustan silloisen puheenjohtajan Anneli Jäätteenmäen äänimäärä. Vuoden 2004 kunnallisvaaleissa Halme sai runsaat 2 000 ääntä, mikä riitti pääsyyn Helsingin kaupunginvaltuustoon.
Elämä ja ura.
Halme valmistui kansa- ja oppikoulusta. Hän kävi myös ruotsinkielistä koulua sekä opiskeli Strömbergin konepajakoulun sähköasentajalinjalla. Opinnot jäivät kuitenkin kahden vuoden jälkeen kesken. Halmeella on 17-vuotiaiden kehonrakennuksen SM-hopeaa. Halmeen ammatteja ovat olleet muun muassa kalakauppias, portinvartija, lasinleikkaaja, laulaja, pikkolo, stuntman, tv- ja radiojuontaja sekä valmentaja. Halme on kiittänyt muun muassa isoa kokoaan ja ruotsinkielentaitoaan työpaikoistaan. Halme asui 15 vuotta Yhdysvalloissa ja toimi henkivartijana, näyttelijänä, showpainijana ja ammattinyrkkeilijänä.
Showpainissa hänen nimenään oli "Ludvig Borga". Tony Halme esiintyi sinä vuoden 1993 World Wrestling Federationin kiertueella. Borgan rooli oli olla puhtaasta Suomesta saapunut ympäristönsuojelija, joka vihasi Yhdysvaltojen luonnon saastumista. Halmeen hahmo kärsi urheilutoimittaja Juha Kanervan mukaan ilmeisesti uskottavuuden puutteesta: eräällä WWF-sivulla hänen pahan miehen hahmoaan ("heel gimmick") luonnehditaan kaikkien aikojen huonoimmaksi ammattipainin historiassa.
Amerikkalaisen showpainin WWF (nykyinen WWE) -sarjassa ”Ludvig Borgalle” suunniteltiin mestaruutta, mutta ura loppui ennen mahdollista titteliottelua. Painiurallaan Halme saavutti kuitenkin Euroopassa Catch Wrestling Associationin mestaruuden (CWA World Heavyweight Championship, 20. joulukuuta 1995 – 21. joulukuuta 1996) ja Japanissa New Japan Pro Wrestlingin tag team -mestaruuden yhdessä Scott Nortonin kanssa Ric ja Scott Steinerilta (NJPW IWGP Tag Team Championship, 21. marraskuuta 1992 – 14. joulukuuta 1992). Borga otteli vielä Razor Ramoniakin vastaan Intercontinental-mestaruudesta ja selätti tämän mutta voitto hylättiin, koska Ramonin jalka oli selätyksessä köyden päällä. Ottelu jatkui ja Halme voitti taas mutta tuomio peruttiin jälleen ja lopulta Ramon sai pitää mestaruutensa. Entrance-musiikkina Halme käytti Maamme-laulua.
Halme esiintyi mainosfilmeissä ja mainosti ainakin teetä, olutta ja pizzoja. Hänellä oli myös pieni rooli vuonna 1995 ilmestyneessä elokuvassa "Die Hard – Koston enkeli", sekä isompi rooli kotimaisessa "Ponterosassa" (2001).
Halme on voittanut ammattinyrkkeilyn raskaansarjan Suomen mestaruuden ja Amerikan mestaruuden ja otellut myös pikkuliitto NBA:n mestaruudesta. Hän on myös ainoana suomalaisena nyrkkeilijänä otellut Las Vegasissa Caesar's Palacessa ammattilaisena. Ottelu käytiin 10. kesäkuuta 1995 ja vastassa oli kiertuemies Brad Powell, jonka Halme tyrmäsi ensimmäisessä erässä. Ainoassa ottelussaan UFC:ssä vuonna 1997 hän hävisi 56 sekunnissa Randy Couturelle. Halme on toistaiseksi ainoa suomalainen Anton Kuivasen ohella, joka on päässyt ottelemaan UFC:ssä. Halme on tämän lisäksi otellut neljä vapaaottelua, joista hän voitti yhden.
Halme oli naimisissa vuosina 1998–2005. 1990- ja 2000-luvulla Halme myös kirjoitti kirjoja ja levytti musiikkialbumin "Mestarit salilla". Kappale ”Isätön poika” on Halmeen itse sanoittama. Hän mainitsi syksyllä 2008 "7 päivää" -lehden Seiska Talk Show’ssa kirjoittavansa parhaillaan kolmatta kirjaansa.
Uutisiin nousseita tapauksia.
Ollessaan Espanjassa, Barcelonassa lomalla noin kymmenhenkinen jengi piiritti Halmeen ja yritti ryöstää hänet. Tappelussa Halme sai puukosta ja rautaputkesta, mutta pahoinpiteli neljä ryöstäjää sairaalakuntoon. Halme selvisi tapauksesta ilman syytteitä.
Eduskuntavaaleja 2003 seuranneena päivänä Halme totesi radiohaastattelussa: ”Meillä on lesbo presidentti ja meillä on minä kansanedustajana. Kaikki näköjään voi olla mahdollista.” Lausunto pääsi lehtien etusivuille ja se tulkittiin yleisesti loukkaukseksi presidentti Tarja Halosta kohtaan. Halme lähetti myöhemmin STT:n kautta presidentti Haloselle avoimen anteeksipyyntökirjeen. Myöhemmässä haastattelussa hän totesi luulleensa vilpittömästi Halosta lesboksi, koska tämä on toiminut Setan puheenjohtajana.
Paavo Lipponen kehui Apu-lehden kolumnissaan 5. toukokuuta 2003 Tony Halmeen eduskunnassa 24. maaliskuuta 2003 pitämää neitsytpuhetta, jossa Halme puhui sotaveteraanien hautamaksuista: ”Ministeri Mönkäreen vastauspuheenvuoroa kuunnellessani ajattelin, että siinäpä harvinainen tapaus: kansanedustaja saa neitsytpuheenvuorollaan ministeriltä selkeän lupauksen korjata esille ottamansa epäkohdan.” Puhekouluttaja Juhana Torkki piti puhetta tyylikkäänä ja klassisten retoriikan oppien mukaan rakennettuna.
3. heinäkuuta 2003 Halme laukaisi pistoolin asunnossaan alkoholin ja amfetamiinin vaikutuksen alaisena. Halme oli tapauksen jälkeen kolme viikkoa koomassa ja sai ilmeisesti pysyvän aivovaurion. Poliisin kotietsinnässä hänen kotoaan löytyi luvaton Parabellum P08 -pistooli ja sen patruunoita sekä huomattava määrä testosteronia ja anabolista steroidia sisältäviä lääkevalmisteita. Etsintöjen yhteydessä poliisi tutki myös Halmeen työhuoneen Eduskuntatalossa. Helsingin käräjäoikeus tuomitsi Tony Halmeen 29. tammikuuta 2004 salakuljetuksesta, laittomaan tuontitavaraan ryhtymisestä, ampuma-aserikoksesta, huumausaineiden käyttörikoksesta sekä aseen varomattomasta käsittelystä neljän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja 80 päiväsakkoon. Oikeudenkäynti televisioitiin MTV3:n digikanavalla. Halme valitti päätöksestä hovioikeuteen, mutta tuomio pysyi ennallaan. Tapauksen jälkeen Halme ilmoitti luopuneensa alkoholista ja kääntyneensä kristilliseen uskoon. Alkoholista pidättäytyminen kesti Halmeen kertoman mukaan vuoden 2005 kesään asti, jolloin hän nautti julkisesti yhden lasin alkoholia.
Halme sai 7. helmikuuta 2006 eduskunnan puhemieheltä huomautuksen kielenkäytöstään eduskunnan istunnossa. Halme lopetti pedofiileja käsitelleen puheenvuoronsa sanomalla, että pedofiileilta ”pitäisi leikata munat irti, lyödä ne tapilla perseeseen ja heittää ne loppuiäksi linnaan”.
Helmikuussa 2006 Halmeen jatkuva alkoholin käyttö johti maksa- ja haimatulehdukseen. Hän joutui sairauslomalle ja lupasi jälleen ryhtyä raittiiksi. Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini kehotti Halmetta ryhdistäytymään. 2. maaliskuuta lehdet uutisoivat, että Halme oli joutunut sairaalan psykiatriselle osastolle, mahdollisesti delirium tremensin eli juoppohulluuden vuoksi. 6. maaliskuuta lehdissä luki, että Halme todettiin entistä huonokuntoisemmaksi ja hänet siirrettiin pakkohoitolähetteellä suljetulle osastolle. 16. toukokuuta 2006 Halme palasi töihin eduskuntaan.
2. elokuuta 2006 Halme tuomittiin Vakka-Suomen käräjäoikeudessa törkeästä rattijuopumuksesta ja liikenteen vaarantamisesta. Tuomiona oli 80 päivää ehdollista vankeutta, 30 päiväsakkoa (yhteensä 1320 euroa) ja neljän kuukauden ajokielto. Tuomioon johtanut tapaus oli sattunut saman vuoden helmikuussa Laitilassa, jossa Halme oli nauttinut alkoholia ravintolassa ja sen jälkeen lähtenyt ajamaan autolla. Silminnäkijöiden mukaan Halme oli käyttäytynyt humalaisesti ja ajanut holtittomasti. Poliisi ei ollut kuitenkaan puhalluttanut Halmetta, vaan hänet tuomittiin silminnäkijäkertomusten perusteella. Iltapäivälehdistö kertoi myös näyttävästi, että Halme joi oikeusistunnon tauolla kolme pulloa olutta. Timo Soini kommentoi asiaa toivomalla, että Halme osaa vetää omat johtopäätöksensä poliittisen uransa jatkamisesta. Hovioikeudessa joulukuussa Halme sanoi juoneensa vain viisi pulloa lonkeroa, joiden vaikutuksen olisi pitänyt haihtua ajamiseen mennessä. Hän sanoi holtittoman ajon johtuneen vuoden 2003 välikohtauksesta juontuneesta sairaudesta. Hovioikeus piti käräjäoikeuden tuomion ennallaan.
Lokakuussa 2006 iltapäivälehdissä oli näkyvästi esillä Halmeen mieltymys matkustaa eduskunnan taksikortilla, vaikka Halme oli kevään 2003 vaalikampanjassaan luvannut olla käyttämättä eduskunnan taksietua. Halme käytti sairauslomansa aikana taksia 2600 euron edestä. Saman vuoden marraskuun 29. päivä lehdet ilmoittivat, että Halmeen eduskuntaura on lopullisesti ohi. Hänen olisi pitänyt päästä marraskuun lopussa pitkältä sairauslomalta töihin, mutta lääkäri ei pitänyt häntä työkykyisenä. Halme oli ollut melkein koko vuoden 2006 sairauslomalla. Eduskunnassa hän työskenteli vuoden alkukesästä. Tony Halmeelle myönnettiin työkyvyttömyyseläke tammikuussa 2007. Hän oli itse hakenut työkyvyttömyyseläkettä. Halmeen työkyvyttömyyseläkkeen määrä oli 2 000–2 500 euroa kuukaudessa, vaikka lehtitiedot mainitsivat suuremman summan.
Lokakuussa 2009 Tony Halme kärysi huumeista, kun hän oli ajamassa moottoritietä Tampereelta Helsinkiin. Poliisit pysäyttivät epävarmasti ajaneen Halmeen Valkeakoskella ja puhalluttivat hänet. Alkometrin näyttäessä sallittuja lukemia huumetesteri osoitti positiivista tulosta kokaiinille ja amfetamiinille. Tapauksen pohjalta tehdyn kotietsinnän seurauksena Halmeen asunnosta löytyi pieni määrä amfetamiiniksi epäiltyä ainetta sekä laiton käsiase.
Kuolema.
Halme löydettiin kotoaan kuolleena 10. tammikuuta 2010. Poliisin mukaan hän kuoli kotonaan perjantain vastaisena yönä eikä kuolemaan liity rikosta. Ilta-Sanomien mukaan Halme kuoli ”oman käden kautta”. Lehden mukaan Halmeen viereltä löytyi pistooli, johon Halmeella ei ollut hallussapitolupaa. Muiden muassa Helsingin Sanomat ja MTV3 uutisoivat Halmeen kuoleman itsemurhana perustuen Ilta-Sanomien käyttämään ilmaisuun ”oman käden kautta”. Helsingin poliisi ei ole vahvistanut tietoa, jonka mukaan Halme olisi tehnyt itsemurhan. Poliisi on vedonnut vaiteliaisuudessaan lakiin, jonka mukaan kuolemansyyn tutkintaan liittyvät tiedot ovat salaisia. Oikeustieteellisen ruumiinavauksen mukaan Halme kuoli kaksi päivää ennen löytymistään, 8. tammikuuta. Kuolinsyy oli itseaiheutettu ampumavamma. Halmeen kuolleena löytänyt ystävä epäili 7 päivää -lehdessä, että Halmeen ase olisi lauennut vahingossa tai että jos teko oli itsemurha, oli se kroonisista kivuista johtunut hetken päähänpisto.
Kirjat.
Tony Halme oli ennen kuolemaansa kirjoittamassa uutta kirjaa. Keskeneräiseksi jäänyt kirja oli työnimeltään "Testamentti". Kirjassa Halme muun muassa kertoo eduskuntatyöstään. "Testamentti" julkaistiin kesäkuussa 2010.


Tapulikaupunki.
Tapulikaupunki oli aikoinaan Ruotsin lakien mukaan kaupunki, jolla oli oikeus käydä ulkomaankauppaa. Ruotsin valtakunnan kaupungit jaettiin 1600-luvun alkupuolella tapuli­kaupunkeihin ja maakaupunkeihin. Tapulikaupungit jaettiin edelleen ensimmäisen ja toisen luokan tapulikaupunkeihin. Sekä ensimmäisen että toisen luokan tapuli­kaupunkien porvareilla oli oikeus "aktiiviseen" ulko­maan­kauppaan, toisin sanoen purjehtia ulko­maiden satamiin, mutta vain ensimmäisen luokan tapuli­kaupungeilla oli oikeus myös "passiiviseen" ulkomaan­kauppaan eli ulko­maiset kauppa­laivat saivat tulla vain niiden satamiin. Maa­kaupungeilla taas ollut lainkaan oikeutta ulko­maan­kauppaan.
Ruotsissa tapulikaupunkeja oli useita, muun muassa Tukholma, mutta Suomessa ensimmäisen luokan tapuli­kaupunkeja olivat vuoden 1614 kauppa- ja purjehdus­säännön mukaan vain Turku ja Viipuri, jota paitsi Helsinki ja Porvoo olivat toisen luokan tapuli­kaupunkeja. Vuonna 1617 Helsinki ja Porvoo saivat kuitenkin määrä­ajaksi, jota useita kertoja jatkettiin, oikeuden myös passiiviseen ulko­maan­kauppaan. Kun Helsinki vuonna 1640 siirrettiin Vantaan­joen suulta Viron­niemelle, se sai samalla pysyvästi ensimmäisen luokan tapuli­kaupungin oikeudet, kun taas Porvoo menetti tapuli­kaupungin asemansa kokonaan.
Muiden kaupunkien ulkomaan vienti ja tuonti kulki täysin tapulikaupunkien kautta. Hamina sai tapulioikeudet vuonna 1723, mutta koska Hamina luovutettiin Venäjälle Turun rauhassa 1743, siirrettiin Haminan tapulioikeudet Loviisalle., Vuosina 1765–66 Suomi sai neljä uutta tapulikaupunkia: Kokkola, Oulu, Pori ja Vaasa. 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla ulkomaankauppa alkoi vapautua ja tapulioikeuksia jaettiin useimmille rannikkokaupungeille kuten myös harvinaisen pienikokoiselle Kaskisten kaupungille sekä joillekin sisämaan kaupungeille. Ero tapuli- ja maakaupunkien välillä poistettiin lopullisesti vuonna 1879.


Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto.
Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto (engl. "United Nations Security Council", ransk. "Conseil de sécurité des Nations unies", ven. "Cовет Безопасности Организации Объединённых Наций", esp. "Consejo de Seguridad de las Naciones Unidas", kiin. 联合国安全理事会, arab. "مجلس أمن الأمم المتحدة") on Yhdistyneiden kansakuntien päättävistä elimistä voimakkain. Turvallisuusneuvosto päättää muun muassa rauhanturvaoperaatioista, boikoteista ja saarroista. Äärimmäisessä tapauksessa turvallisuusneuvosto voi julistaa myös sodan. (kts. esimerkiksi Korean sota)
Turvallisuusneuvosto kokoontui ensimmäisen kerran 17. tammikuuta 1946 Church Housessa, Lontoossa.
Suomi kuului turvallisuusneuvostoon vuosina 1969-1970 ja 1989-1990.
Ainoastaan pysyvillä jäsenillä on veto-oikeus turvallisuusneuvoston päätöslauselmiin. Pysyviksi jäseniksi nimettiin Yhdistyneitä kansakuntia perustettaessa toisen maailmansodan voittajavaltiot. Kiinan kansantasavalta tuli sen jäseneksi vuonna 1971, tosin ennen sitä Kiinaa edusti Kiinan tasavalta vuodesta 1945. Venäjä taas peri Neuvostoliiton paikan vuonna 1991.
Turvallisuusneuvoston jäsenmaiden edustajien on oltava tavoitettavissa New Yorkin päämajasta koko kautensa ajan 24 tuntia vuorokaudessa, jotta hätätilanteessakin pystytään järjestämään neuvoston istuntoja.
Pysyvien ja vaihtuvien edustajien lisäksi turvallisuusneuvoston istuntoihin osallistuvat usein myös tiettyjen valtioiden tai organisaatioiden edustajat, joilla on perusteltuja syitä olla mukana istunnoissa. Näillä edustajilla ei kuitenkaan luonnollisesti ole virallista valtaa neuvostossa vaan he osallistuvat kokouksiin lähinnä asiantuntijoina ja keskustelun ylläpitäjinä.
Turvallisuusneuvoston pysyvillä jäsenmailla on oikeus estää minkä tahansa päätöksen syntyminen veto-oikeudellaan neuvostossa. Myös vaihtuvilla jäsenmailla on valtaa, sillä jokainen neuvoston päätöslauselma vaatii taakseen vähintään yhdeksän neuvoston jäsenen hyväksynnän. Näin varmistetaan etteivät viisi pysyvää jäsenvaltiota pysty keskenään tekemään päätöslauselmia. Vaihtuvilla jäsenmailla ei kuitenkaan ole varsinaista veto-oikeutta neuvoston päätöksiin.
Veto-oikeutta on käyttänyt useimmin pysyvistä jäsenmaista nyt jo hajonnut Neuvostoliitto joka aikanaan käytti oikeuttaan 122 kertaa. Muut maat ovat käyttäneet oikeuttaan seuraavasti: Yhdysvallat 80 kertaa, Iso-Britannia 32 kertaa, Ranska 18 kertaa, Kiina 5 kertaa ja Neuvostoliiton perillinen Venäjä 4 kertaa. Kuitenkin turvallisuusneuvostossa on turha edes käsitellä esityksiä, joita jokin pysyvä jäsenmaa on ilmoittanut vastustavansa.
Viime aikoina turvallisuusneuvostoa on kritisoitu kyvyttömyydestä saada aikaan päätöksiä. Ehdotuksia turvallisuusneuvoston uudistamisesta on näkynyt julkisuudessa. Neuvoston uudistamisen oleellisimpana osana pidetään pysyvien jäsenmaiden määrän lisäämistä. Nykyiset pysyvät jäsenmaat eivät vastaa aikamme voimatasapainoa; neuvoston pysyvien jäsenmaiden kokoonpano on yhä sama kuin 65 vuotta sitten, kun se koottiin toisen maailmansodan voittajista. Näin ulkopuolelle jäivät juuri esimerkiksi Saksa ja Japani.
Pysyvää jäsenyyttä ovat tavoitelleet toisen maailmansodan häviäjämaat Saksa (YK:n kolmanneksi suurin rahoittaja) ja Japani (YK:n toiseksi suurin rahoittaja). Muita pysyviksi jäsenmaiksi haluavia ovat Intia (maailman toiseksi väkirikkain maa) ja Brasilia (Latinalaisen Amerikan taloudellisesti ja väestöllisesti suurin maa). Käytännössä niiden alueelliset kilpailijat vastustavat tätä. On myös puhuttu Euroopan unionin yhteisestä edustajasta, jolloin Ranskan ja Ison-Britannian paikat voitaisiin yhdistää ja myös Saksa pääsisi tätä kautta mukaan neuvoston päätöksentekoon. Monet haluavat Afrikalle oman edustajansa neuvostoon. Tällöin todennäköisimmät vaihtoehdot Afrikan edustajiksi olisivat Etelä-Afrikka, joka on Afrikan taloudellisesti kehittynein valtio, tai Nigeria, jolla on Afrikan maista suurin väkiluku. Myös islamilaisen maailman yhteisestä edustajasta on käyty keskusteluja.


Tilastotiede.
Tilastotiede on todennäköisyyslaskentaan perustuva tieteenala, joka tutkii tilastollisten aineistojen keräämistä, käsittelyä ja tältä pohjalta tehtävää päättelyä. Tilastotieteen avulla voidaan mitata havaintoja ja käsitellä havaintoaineistoja, ja tilastotiede tuo siten empiriaa erilaisiin tutkimuksiin. Tilastotieteen tulosten pohjalta tehtävä päättely on induktiivista päättelyä eli tilastojen pohjalta pyritään yleistämään asioita yksittäisestä yleiseen. Tilastotiedettä käytetään tilastollisten tutkimusten tekemiseen ja nämä jaetaan määrällisiin (kvantitatiivisiin) ja laadullisiin (kvalitatiivisiin) tutkimuksiin.
Tilastotiedettä sovelletaan monilla tutkimusaloilla, joihin kuuluvat esimerkiksi luonnon-, yhteiskunta- ja humanistiset tieteet. Tilastollisella päättelyllä on tärkeä osuus tieteellisessä hypoteesin testauksessa. Tilastotiedettä käytetään myös teollisuudessa. Tilastotiedettä hyödynnetään myös valtion ja kuntien virallisissa tilastoissa sekä kansantalouden tilan selvittämisessä, ja historiallisesti julkinen valta oli ensimmäinen tilastojen hyödyntäjä. Vuonna 1749 laadittiin Suomen ensimmäinen väestötilasto. Suomessa Tilastokeskus tuottaa valtaosan Suomen virallisista tilastoista. Myös Suomen Pankki tuottaa merkittävän määrän virallisia tilastoja.
Kun tilastotieteen menetelmiä käytetään aineiston esittämiseen, on kyse lähinnä kuvailevasta tilastotieteestä. Kun kuvailusta siirrytään aineiston tarkasteluun tai mallinnukseen siten, että aineiston epävarmuus ja havaintojen satunnaisuus otetaan huomioon, puhutaan tilastollisesta päättelystä. Näissä molemmissa tapauksissa on kyse soveltavasta tilastotieteestä. Matemaattinen tilastotiede keskittyy puolestaan tarkastelemaan tilastotieteen teoreettista perustaa. Tilastotieteessä keskeisiä asioita ovat otantamenetelmät, mitta-asteikot, keskiluvut sekä vaihtelun ja riippuvuuden tunnusluvut. Tilastollisten tutkimusten tekeminen edellyttää suunnitelmallisuutta tutkimussuunnitelman muodossa, koska se luo pohjan sille, mitä kerätystä aineistoista voidaan lopulta saada irti.
Lähestymistapa.
Tilastotieteen soveltaminen tarkasteltavaan tieteelliseen, teolliseen tai yhteiskunnalliseen ongelmaan alkaa populaation määrittelyllä. Kyseessä voi olla jonkin maan väestö tai tehtaan valmistamat tuotteet. Toisaalta voidaan havainnoida aineistoa tuottava prosessi eri ajankohtina, jolloin kyseessä on aikasarja.
Tilastotieteessä on tärkeää tehdä ero kausaliteetin ja korrelaation välillä. Kausaliteetti eli syy-seuraussuhde tarkoittaa tilastollisessa yhteydessä, että yhden muuttujan arvosta seuraa toisen muuttujan arvo. Kahden muuttujan välinen korrelaatio taas tarkoittaa, että niiden arvot vaihtelevat aineistossa yhdessä, mutta kausaliteetin suuntaan ei oteta kantaa. Esimerkiksi tulojen ja eliniän tutkimus voi osoittaa, että rikkaat elävät köyhiä pidempään. Tällöin tulot ja elinikä ovat aineistossa korreloituneita. Tästä ei voida kuitenkaan johtaa kausaalisuhdetta, jonka mukaan varallisuus lisäisi elinikää. Korrelaatio voi syntyä kolmannen havaitsemattoman muuttujan vaikutuksesta, joka saattaisi olla esimerkiksi terveyspalveluiden saatavuus.
Jos tarkasteltava otos on edustava eli kuvaa populaatiota, voidaan tilastollinen päättely laajentaa otoksesta koko populaatioon. Keskeinen ongelma on se, missä määrin otos on edustava. Tilastotieteen menetelmät mahdollistavat satunnaisvaihtelun huomioimisen, joka syntyy otoksen keräämisestä eli otannasta. Toisaalta koesuunnittelun teoria tarkastelee kontrolloitujen kokeiden suorittamista.
Menetelmiä.
Aineisto kerätään kiinnostuksen kohteena olevasta populaatiosta otantamenetelmän avulla. Satunnaisotannassa kullakin populaation jäsenellä on sama todennäköisyys tulla poimituksi. Ennen aineiston käsittelyä on tiedettävä, millä mitta-asteikolla kukin havainto on mitattu. Havaintojen perusteella pyritään tekemään päätelmiä kiinnostuksen kohteena olevan muuttujan jakaumasta.
Frekvenssi kertoo kuinka monta havaintoa on annetussa havaintoluokassa.
Tilastollisia testejä.
Tilastollisilla testeillä testataan tunnusluvuille tai parametreille asetettuja hypoteeseja. Testisuure lasketaan olettaen nollahypoteesin olevan totta. Jos aineiston perusteella laskettu tunnusluku poikkeaa nollahypoteesista ja aineiston vaihtelu on riittävän pientä suhteessa otoksen kokoon, nollahypoteesi voidaan hylätä valitulla merkisevyystasolla. Vaihtoehtoisesti nollahypoteesi jää voimaan. Merkitsevyystaso kuvaa testin todennäköisyyttä hylätä nollahypoteesi virheellisesti. Testin voima on todennäköisyys millä nollahypoteesi hylätän kun vaihtoehtoinen hypoteesi on tosi.


Topologia (matematiikka).
Topologia on matematiikan alue, joka käsittelee topologisiksi avaruuksiksi kutsuttuja piste­joukkoja ja niiden sellaisia ominaisuuksia, jotka säilyvät homeo­morfis­meissa, toisin sanoen sellaisissa jatkuvissa bijektiivi­sissä kuvauksissa, joiden käänteis­kuvaukset ovat myös jatkuvia.
Tyypillisiä topologisia ominaisuuksia ovat kuvauksen jatkuvuus ja raja-arvo sekä alueen yhtenäisyys, samoin alueessa mahdollisesti olevien "reikien" lukumäärä. Sen sijaan monet tärkeät geo­metriset käsitteet kuten etäisyydet ja kulmat eivät ole topologisia käsitteitä, sillä ne eivät yleensä säily homeo­morfis­meissa.
Geometrisessa topologiassa kaksi oliota ovat samat eli homeo­morfiset, jos ne voidaan muuttaa toisikseen "jatkuvalla muunnoksella". Tästä anekdootti: "Topologi on matemaatikko, joka ei erota kahvikuppia munkkirinkilästä." (John Kelley, In N. Rose, Mathematical Maxims and Minims)
Avoimet joukot ja topologia.
Tällöin kyseisen kokoelman alkioita sanotaan (perusjoukon) avoimiksi joukoiksi ja perusjoukon ja sen topologian muodostamaa paria topologiseksi avaruudeksi.
Diskreettitopologia ja minitopologia.
Ensimmäisestä ehdosta nähdään, että avaruuden formula_1 topologiaan kuuluvat ainakin alkiot formula_2 ja formula_1. Edelleen näiden joukkojen kokoelma toteuttaa myös kaksi muuta topologian ehtoa, jolloin kyseistä topologiaa kutsutaan minitopologiaksi tai indiskreetiksi topologiaksi. Myös formula_1:n potenssijoukko on eräs formula_1:n topologia, diskreetti topologia. Siten formula_1:n indiskreettitopologia on aina formula_1:n diskreetin topologian osajoukko.
Saman avaruuden topologiat.
Yleisesti jos formula_8 ja formula_9 ovat joukon formula_1 kaksi topologiaa ja formula_11, sanotaan että formula_8 on karkeampi eli heikompi kuin formula_9. Vastaavasti topologia formula_9 on hienompi eli vahvempi kuin formula_8. Jos on annettu kaksi saman avaruuden topologiaa joista kumpikaan ei ole toisen osajoukko, ei näiden kahden topologian karkeutta voida vertailla keskenään.
Metrisen avaruuden topologia.
Jokainen metrinen avaruus eli joukko, jossa kahden pisteen välille on määritelty etäisyys, metriikka, on samalla topo­loginen avaruus. Tällöin avoimia joukkoja eli perusjoukon topo­logiaan kuuluvia joukkoja ovat ne, joissa joukon jokaisella pisteellä on ympäristö, joka kokonaan kuuluu kyseiseen joukkoon, toisin sanoen jokaista joukon pistettä "x" kohti voidaan valita sellainen posi­tiivinen luku formula_16, että jos "d (x, y) < formula_16, niin y kuuluu myös kyseiseen joukkoon. Tällaisten avointen joukkojen muodostamaa topo­logiaa sanotaan kyseisen metriikan määräämäksi topo­logiaksi.
Samassa joukossa voidaan kuitenkin määritellä useita täysin eri metriikkoja, jotka määräävät saman topo­logian. Metriikka sinänsä ei olekaan avaruuden topo­loginen ominaisuus. Toisaalta on olemassa topo­logisia avaruuksia, joiden topologiaa ei voida määrätä minkään metriikan avulla; tällaiset avaruudet eivät ole metristyviä.
Esimerkkejä.
Reaalilukujen joukossa formula_18 nimitetään "tavan­­omaiseksi topo­logiaksi" metriikan
määräämää topo­logiaa. Tässä metriikassa siis lukujen tai niitä vastaavien lukusuoran pisteiden etäisyys on yksin­kertaisesti niiden etäisyyden itseisarvo. Tällöin avoimia joukkoja ovat muun muassa kaikki avoimet välit sekä joukot, jotka saadaan tällaisten yhdisteinä. Vastaavasti jokaisessa euklidisessa avaruudessa formula_19 tavanomaiseksi topo­logiaksi nimitetään luonnollisen metriikan
Näissä tapauksissa kaikki avointen joukkojen avulla määri­teltävät topo­logiset käsitteet kuten kuvauksen jatkuvuus ja raja-arvo osoittautuvat yhtä­pitäväksi sen kanssa, miten vastaavat käsitteet voidaan määritellä lukujen erotuksen tai avaruuden pisteiden etäisyyden avulla.
Historia.
Topologian alaan kuuluvia käsitteitä käytettiin differentiaali- ja integraali­laskennassa jo 1600-luvulla. Seuraavalla vuosi­sadalla muun muassa Leonhard Euler käsitteli eräissä artikke­leissaan topo­logian alaan kuuluvia kysymyksiä.
Järjestelmällisesti topo­logiaa alettiin kuitenkin kehittää vasta 1800-luvun lopulla. Avoimen joukon käsitteen otti euklidisissa avaruuksissa käyttöön Georg Cantor 1880-luvulla. Metrisen avaruuden käsitteen määritteli Fréchet vuonna 1906. Topologisen avaruuden käsitteen määritteli peri­aatteessa ensimmäisenä F. Hausdorff vuonna 1914, joskin hänen antamaansa määritelmään sisältyi eräs lisäehto, jonka täyttäviä avaruuksia sanotaan nykyään Hausdorff-avaruuksiksi. Yleisemmän topo­logisen avaruuden käsitteen, jossa tämä lisä­ehto ei välttämättä ole voimassa, määritteli Kazimier Kuratowski vuonna 1922.


Maankaltaistaminen.
Marsin maankaltaistamisen vaiheet voisivat näyttää tältä.
Terraformaatio eli maankaltaistaminen tai maantaminen tarkoittaa vielä tällä hetkellä hypoteettista
planeetan olojen muokkaamista Maan kaltaiseksi. Sana tulee latinasta: "Terra" tarkoittaa Maata, "forma" hahmoa, muotoa tai ulkonäköä.
Marsia pidetään planeettana, joka voitaisiin muuttaa ainakin jossain määrin elinkelpoiseen kuntoon esimerkiksi kylvämällä sen kaasukehään lämmittäviä kasvihuonekaasuja, ja maaperään mikrobeja. Venusta saatettaisiin maankaltaistaa Kuusta louhitulla alumiinipölyllä ja myöhemmin mikrobeilla.
Huolimatta monista visioista ei olla täysin varmoja siitä pystytäänkö Marsia taikka Venusta maankaltaistamaan. Myös muita taivaankappaleita, jopa kaasukehätöntä kääpiöplaneetta Cerestä tai Kuuta, on ehdotettu maankaltaistettaviksi kohteiksi.
Maankaltaistamiseen saattaavat ainakin alussa riittää olosuhteet, joissa esimerkiksi kasveja pystyy kasvamaan planeetan pinnalla, vaikka ihminen ei kykene hengittämään kuin esimerkiksi happinaamarilla.
Maankaltaistaminen olisi joka tapauksessa melko hidas tapahtumasarja, koska se vaatisi kaasukehän ja maaperän muutokseen tarvittavien aineiden, kaasujen ja bakteerien teollista tuottamista valtavissa määrin. Marsin maankaltaistamisen uskottaisiin vievän vähintään 100 kenties jopa 100 000 vuotta.
Koska terraformaatiota ei ole kokeiltu ei maankaltaistamisen kaikkia vaikutuksia tunneta tarkasti. Ei voida varmuudella sanoa, tuottaisiko esimerkiksi Marsin aiottu maankaltaistaminen todellisissa oloissa Marsista kasveille sopivan elinympäristön. Lisäksi jos jokin planeetta pystytäisiin maankaltaistamaan, olisi epävarmaa jäisivätkö aiheutetut muutokset pysyviksi. On myös keskusteltu siitä, onko oikein tuhota planeettojen alkuperäinen ympäristö ihmisen tarpeita silmällä pitäen.
Marsin maankaltaistaminen.
Marsin kaasukehässä on hiilidioksidia hiukan, mutta runsaammin napalakeissa ja maaperässä ikiroutana.
On esitetty ajatus, että Marsin napalakissa oleva hiilidioksidijää voitaisiin haihduttaa nostamalla Marsin kaasukehän lämpötilaa ilmakehään kylvettävillä kasvihuonekaasuilla, muun muassa tehokkailla halokarboneilla, joita ovat CFC- ja PFC-yhdisteet. Toinen vaihtoehto napalakin lämmittämiseen ja höyrystämiseen olisi valtava yli 100 km:n läpimittainen Marsin kiertoradalle sijoitettu peili. Arviolta jopa niinkin pieni kuin 4°C lämmitys vapauttaisi napalakin hiilidioksidin Marsin kaasukehään. Näin Marsin ilmakehän kaasunpaine nousisi 50–150 millibariin ja lämpötila muutaman asteen. Marsin maaperästä, regoliitista vapautuu ehkä 450–900 mbar:n verran hiilidioksidia, ja lämpötila nousisi 55°C. Jo 10 astetta lisälämpöä nostaisi Marsin kaasunpainetta 200–300 mbariin. Tällä tavoin Marsiin pystytään luomaan ehkä kaasukehä, jonka paine on 1/3 Maan kaasukehästä, mikä vastaa kaasunpainetta Mount Everestin huipulla. Marsiin uskotaan syntyvän happinaamarilla hengitettävä kaasukehä 500 vuodessa, ja maan ilmanpaine 1500–2500 vuodessa.
Kasvit vaativat noin 50 mbar:n paineen. Silloin Marsin pinnalla voisi olla lämpimimmissä kohdissa nestemäistä vettä. Seuraavassa vaiheessa Marsiin tuotettaisiin säteilyltä suojaava otsonikerros.
Kasveille sopiva ympäristö luotaisiin lämmittämällä planeettaa. Suuri määrä happea syntyisi planeetan ilmakehään pitkän ajan kuluessa, kun kasveja kasvatettaisiin entistä laajemmalla alueella. Toisaalta tämä taas johtaisi hiilidioksidin vähenemiseen, ja hapen lisääntymiseen ilmakehässä. Marsin maankaltaistaminen kasveille sopivaksi voisi viedä 100–100 000 vuotta. Väitetään, että Maan kaltainen typestä ja hapesta koostuva kaasukehä olisi Marsille liian kylmä, kasveille paremmin sopisi 1–3 Maan ilmakehän paineinen hiilidioksidikaasukehä, joka nostaisi planeetan lämpötilaa yli 50 astetta.
Marsiin voitaisi hankkia kasvihuonekaasuja ja vettä myös ohjaamalla jäisiä asteroideja tai komeettoja aurinkokunnan ulko-osista syöksymään Marsin napalakkeihin. Törmäys suurella nopeudella aiheuttaisi valtavia räjähdyksiä, jotka sulattaisivat Marsin napalakin jään ja hiilidioksidi vapautuisi Marsin kaasukehään. Haittavaikutus olisi napalakeissa olevan pölyn vapautuminen Marsin kaasukehään, jolla on toisaalta lämpöä tasavaa ja viilentävää, mutta ehkä myös planeetan yöpuolta lämmittävää vaikutusta.
Maankaltaistamisen ongelmia.
Maankaltaistaminen on kiistanalainen aihe erityisesti tarpeellisuutensa osalta. Potentiaalisilta planeetoilta näyttää puuttuvan monia Maa-planeetan asuinkelpoiseksi tekeviä ominaisuuksia. Maassa ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta säätää osaltaan laattatektoniikka, jossa uusiutuviin mannerlaattoihin sitoutuu hiilidioksidia. Marsissa ei ole mannerlaattoja eikä laattatektoniikkaa joka voisi säädellä hiilidioksidin määrää. Venuksen maankaltaistamista vaikeuttaa planeetan vesivarojen puute. Sekä Marsin että Venuksen omien magneettikenttien suojaava vaikutus on huomattavan heikko maan magneettikenttään verrattuna, jonka vahvuus osaltaan estää aurinkotuulta puhaltamasta maan kaasukehää avaruuteen.
Maankaltaistamisen pahimpina esteinä ovat tämänhetkinen teknologian taso, suuret kustannukset ja maankaltaistamisprosessin pituus. On asia erikseen rakennella paikallisia suojakuvun sisällä olevia biosfäärejä toisille taivaankappaleille, kuin muuttaa kokonaisen planeetan ilmakehää, puhumattakaan sellaisen luomisesta.
Ei tiedetä täysin, tuottaisiko maankaltaistaminen halutun vakaan ja pysyvän lopputuloksen. Jotkut pelkäävät Marsin maankaltastamisen tuottavan vielä elinkelvottomamman planeetan kuin mitä Mars nyt on. Marsin tiedetään kadottaneen aikaisemman kaasukehänsä Auringon ultraviolettisäteilyn hajottavan vaikutuksen, aurinkotuulen, pienen painovoiman ja lähes olemattoman suojaavan magneettikentän takia. Esimerkiksi lämmittävien CFC-kaasujen pysyvyyttä Marsin kaasukehän oloissa ei tunneta.
Maankaltaistettavaksi ehdotettuja taivaankappaleita.
Tieteiskirjallisuus käyttää maankaltaistamista käsitteenä varsin vapaasti, sillä mielikuvituksessa voidaan matkata kaukaisiin tähtijärjestelmiin asti. Todellisuudessa olemme nykyoloissa aika pitkälle kahlittuja omaan aurinkokuntaamme. Siten mahdollisia maankaltaistettavia Auringon kiertolaisia ovat lähinnä Mars ja kenties jotkut suurimmat jättiplaneettojen kuut.
Alla on lueteltu eri syistä maankaltaistettaviksi ehdotettuja planeettoja ja kuita. Monilla näistä kappaleista on niin pieni painovoima, että pysyvää kaasukehää ei synny.
Historia.
kuvien pohjalta muokattu kuva maankaltaistetusta Marsista
Tieteiskirjailija Olaf Stapledon mainitsi 1930 julkaistussa kirjassaan "Viimeiset ja ensimmäiset" ("Last and First Men") mahdollisuuden maankaltaistaa Venus.
Kirjassa Venus maankaltaistetaan pitkän ja tuhoisan sodan jälkeen.
Sanaa "terraform" käytettiin ensi kertaa 1942 Jack Williamsonin "Astounding Science Fiction"in erässä tarinassa. Sanaa käytettiin myös Jack Williamsonin science fiction-kirjassa "Seetee Shock" (1949).
Vuonna 1961 tunnettu tähtitieteilijä ja tieteen popularisoija Carl Sagan julkaisi artikkelin, jossa hän väitti Venuksen olevan maankaltaistettavissa kylvämällä planeetan ilmakehään mikroskooppisia leviä. Sagan oli ensimmäisenä todennut Venuksen korkean pintalämpötilan. Sagan visioi 1970-luvulla mahdollisuuksia maankaltaistaa Mars. Muutamat muutkin tutkijat ovat julkaisseet artikkeleitaan maankaltaistamisesta. Vuonna 1985 Martyn J. Fogg alkoi julkaista maankaltaistamista käsitteleviä artikkeleitaan.


Taikonautti.
Taikonautti on termi, jota käytetään Kiinan kansantasavallan avaruuslentäjistä.
Kiinalaiset viranomaiset ja uutislehdet käyttävät kiinankielistä nimitystä yuhangyuan (宇航員), joka voidaan karkeasti kääntää avaruussuunnistajaksi. Toisin kuin aikoinaan neuvostoliittolaiset, kiinalaiset eivät pyri saamaan englanninkielistä mediaa käyttämään tiettyä englanninkielistä nimitystä taikonauteista. Termin kehittivät länsimaiset joukkotiedotusvälineet sanasta "taikong" (太空), joka on "avaruus" mandariinikiinaksi.
Lennot.
Kiina teki vuonna 2003 useita miehittämättömiä koelaukaisuja Shenzhou-avaruusaluksellaan.
2. tammikuuta Shanghain avaruuskeskuksen johtaja Yuan Jie ilmoitti, että Kiina aikoo laukaista ensimmäisen miehitetyn lennon vuoden 2003 toisella neljänneksellä. Yang Liweistä tuli Kiinan ensimmäinen taikonautti 15. lokakuuta 2003; hän lensi Shenzhou 5 -avaruusaluksella.
Vuonna 2005 kiinalaiset laukaisivat toisen miehitetyn lennon avaruuteen. Shenzhou 6-aluksella lensi kaksi miestä, Fèi Jùnlóng ja Niè Hǎishèng. Lennolla tehtiin muun muassa ratamuutoksia ja kokeiltiin aluksen kiertorataosaa. Lento kesti noin viisi vuorokautta.
25. syyskuuta 2008 Kiina laukaisi Shenzhou 7-aluksen, jossa oli kolmen hengen miehistö. Kiinan historian ensimmäinen avaruuskävely tapahtui perjantaina 26. syyskuuta 2008, jolloin lennon komentaja Zhai Zhigang suoritti vajaan 20 minuutin avaruuskävelyn Kiinan lipun kanssa. Tapaus nähtiin myös suorana lähetyksenä Kiinan televisiossa.
Naistaikonautti.
Liu Yang laukaistiin 16. kesäkuuta 2012 ensimmäisenä naistaikonauttina avaruuteen lennolla Shenzhou 9. Wang Yaping, 32-vuotias Kiinan ilmavoimien kuljetuslentäjä, on toinen taikonauttikoulutukseen 2010-luvulla valituista naisista.


Theravada.
Theravada-buddhalaisuus (pālia; devanagari: थेरवाद, "theravāda") on vanhin olemassa olevista buddhalaisista koulukunnista, joka on levinnyt Etelä- ja Kaakkois-Aasiaan. Se on Sri Lankan, Myanmarin, Kambodžan, Thaimaan ja Laosin valtauskonto. Lisäksi Intiassa ja Vietnamissa on theravada-buddhalaisia. Maailmanlaajuisesti theravada-buddhalaisia on yli 100 miljoonaa.
Alkuperä.
Theravāda-koulukunta juontaa juurensa Vibhajjavāda-koulukuntaan, joka kehittyi vanhemmasta Sthavira-koulukunnasta kolmannen buddhalaisen neuvoston aikaan n. 250 eaa. Yhtä neljästä Vibhajjavādan ryhmittymistä kutsuttiin Tāmraparnīyaksi eli Sri Lankan buddhalaisuudeksi, joka omaksui myöhemmin Theravāda-nimikkeen. Pālīn sana thera on merkitykseltään yhtenevä sanskritin sthavira-sanan kanssa; molemmat tarkoittavat ”vanhempia”, ja siten Theravāda tarkoittaa vanhempien oppia, jota onkin pidetty puhdasoppisimpana buddhalaisuuden eri suuntauksista.
Filosofia.
Theravāda opettaa vibhajjavādaa eli ”erottelun opetusta”, jonka mukaan ymmärryksen odotetaan syntyvän seuraajan kokemuksesta, kriittisestä tutkiskelusta ja päättelystä sokean uskon sijaan. Theravāda-perinteen kirjoitukset kuitenkin painottavat myös viisaan neuvon seuraamista, sen pohtimista ja omien kokemustensa arviointia kriteerenä, joiden avulla toimintaa voidaan arvottaa.
Theravāda ymmärtää olemassaolon ja kärsimyksen juuren olevan janoaminen (tanha), joka tuo muassaan saasteita kuten vihan, pahan tahdon, vieroksunnan, ahneuden, kateuden, petollisuuden, vihan, pelon, aistillisen toiveen, pakkomielteen, intohimon, ärsytyksen, häiriintymisen, koston, murehdinnan ja ruumiillisen kiintymyksen. Nämä saasteet ovat vahingollisia niin itselle kuin muillekin.
Näiden saasteiden uskotaan olevan tietämättömyydestä (avijja) syntyneitä tapoja, jotka täyttävät kaikkien valaistumattomien olentojen mielet. Tietämättömyydestä johtuen valaistumattomat otaksuvat tämän psyykeen virran sekä karkean kehon olevan konkreettinen itse. Tosiasiassa molemmat ovat ainoastaan toisistaan riippuvaa, tilapäistä materian virtaa.
Vapautuakseen kärsimyksestä näistä saasteista sekä niiden juurella olevasta toiveesta on pysyvästi hankkiuduttava eroon. Tie vapautukseen tunnetaan jalona kahdeksanosaisena polkuna, johon sisältyvät oikea ymmärrys, oikea aie, oikea puhe, oikea toiminta, oikea elinkeino, oikea ponnistelu, oikea tarkkaavaisuus ja oikea valppaus.
Meditaatio.
Eräs Theravāda-koulukunnan tunnetuimmista piirteistä on sen kehittynyt meditaatiojärjestelmä. Meditaation kaksi osa-aluetta ovat mielen täsmentämiseen tähtäävä keskittymismeditaatio (samatha) ja viisautta kehittävä valppausmeditaatio (vipassana). Keskittymismeditaatio ottaa kohteekseen minkä tahansa perinteisistä 40:tä meditaatiokohteesta (kammatthana), tätä nykyä useimmiten hengityksen, ja tähtää täydellisen keskittymisen eri tasoille (jhana) aina pisteeseen, jossa tietoisuus on saavuttanut maksimaalisen ykseyden ja liikkumattomuuden tilan. Valppausmeditaatio tähtää filosofisen tiedostamisen kautta ehdollistuneen tilan uusiutumisen lakkaamiseen. Alkuperäisten kaanoniin kuuluvien kirjoitusten ohella Buddhaghoshan Vishuddhimagga (n. 400–500 jaa.) on eräs tärkeimmistä meditaatiomenetelmien lähdeteoksista.
Luostarilaitos.
Theravāda-perinteen luostarilaitos korostaa alkuperäisten sääntöjen täsmällistä, ja usein pikkutarkkaakin noudattamista. Munkit noudattavat 227 ohjesääntöä, ns. "vinaya", jotka koottiin Buddhan itsensä ohjauksessa luostarilaitoksen moitteettoman toiminnan edistämiseksi. Nunnilla on 311 ohjesääntöä, joiden sisältö on suurin piirtein sama (jotkut säännöt mm. kieltävät nunnia palvelemasta maallikoita tai munkkeja).
Kirjoitukset.
Käytännössä kaikki buddhalaisuuden suuntaukset pitävät Tipitakan teoksia autenttisina Buddhan opetuksina, joskin jotkut mahayana-buddhalaisuuden suuntaukset pitävät niiden arvovaltaa vähäisempänä niiden ollessa ristiriidassa myöhempien mahayana-sutrien kanssa.


Televisio.
Televisiota katsova yhdysvaltalaisperhe vuonna 1958.
Televisio eli TV (arkikielessä "telkkari, telkku tai töllö") on liikkuvan kuvan ja siihen kuuluvan äänen sähköistä lähettämistä ja vastaanottamista: asema tai laite, jolla tällaista kuvaa lähetetään tai varsinkin vastaanotetaan. Sana televisio on uudismuodoste kreikan sanasta "tele", ”kaukana” ja latinan sanasta "visio", ”näkeminen”. Televisiota nimitettiin Suomessa vielä 1950-luvulla myös "näköradioksi".
Televisiolähetys voidaan siirtää vastaanottimiin radioteitse radiomastojen ja tietoliikennesatelliittien kautta tai radiotaajuisena sähköisenä signaalina kaapelia pitkin. Lähetysmuoto voi olla joko analoginen tai digitaalinen. Maailmanlaajuisesti analoginen lähetystekniikka on vielä toistaiseksi digitaalista yleisempi, mutta digitaalinen lähetystekniikka on nopeasti syrjäyttämässä analogisen tekniikan. Suomi siirtyi maanpäällisissä lähetysverkoissa pelkästään digitaalitelevisiolähetyksiin 1. syyskuuta 2007. Televisiokuvaa voidaan välittää myös internetin kautta.
Nykyisin televisiota käytetään myös joidenkin oheislaitteiden näyttöinä ja kaiuttimina. Tällaisia oheislaitteita ovat esimerkiksi DVD-soittimet ja pelikonsolit. Televisiota voidaan käyttää myös tietokoneen näyttönä.
Historia.
Ensimmäiset julkiset televisiolähetykset eri maissa
Televisiovastaanottimia 1 000 henkeä kohti eri maissa
Televisio on radion edelleen kehitetty muoto. Varhaisessa kehitysvaiheessaan televisioissa käytettiin elektromekaanisia laitteita. Jo 1920-luvulla tutkittiin myös kokonaan sähköisiä järjestelmiä. Nykyaikaiset televisiojärjestelmät pohjautuvat jälkimmäiseen, mutta elektromekaanisiin laitteisiin panostetusta työstä saatu tieto oli erittäin tärkeää myös täysin sähköisten televisioiden kehityksessä.
John Logie Baird (1888–1946) kykeni ensimmäisenä muuttamaan liikkuvan kuvan sähköiseksi signaaliksi, ja kehitti ensimmäisen laitteen, jolla signaali voitiin näyttää kuvana vuonna 1926. Laite oli elektromekaaninen, ja sen juovaluku oli vain 30.
Vuonna 1927 venäläinen keksijä Léon Theremin kehitti televisiojärjestelmän, jonka kuvan pystyresoluutio oli 100 riviä.
Ensimmäiset yleiset televisiolähetykset aloitettiin mustavalkoisina natsi-Saksassa vuonna 1934. Teknologiaa oli kokeiltu jo vuodesta 1929 asti äänettömänä.
Werner Flechsig patentoi maskijärjestelmällä () toimivan väritelevision Saksassa vuonna 1938, ja se esiteltiin kansainvälisessä radionäyttelyssä Berliinissä vuonna 1939. Useimmat kuvaputkiväritelevisiot, joita käytetään nykyisin, perustuvat tähän tekniikkaan. Vielä toisen maailmansodan aikana 16. elokuuta 1944 Baird sai toimimaan ensimmäisen täysin sähköisen väritelevisiovastaanottimen näytön. Hänen 600-juovainen televisionsa perustui ”läpäisymenetelmään” ("beam penetration").
Televisio tuli Suomeen 1950-luvulla: ensimmäinen antennien välityksellä esitetty lähetys toteutettiin 24. toukokuuta 1955 Helsingissä. Säännölliset televisiolähetykset alkoivat Suomessa vuonna 1957. 1970-luvulta alkaen lähes jokaisessa suomalaisessa kotitaloudessa on ollut vähintään yksi televisiovastaanotin.
Televisiokanavat.
Televisiokanavaksi sanotaan lähetystaajuutta. Vapaat maanpäälliset kanavat jaetaan kansainvälisillä sopimuksilla. Jaon tarkoitus on olla häiritsemättä lähialueiden lähetyksiä. Kanavia on sekä kaupallisia että julkisia. Kanavilla on tavallisesti yksilöllinen visuaalinen ilme, johon kuuluu oma kanavalogo. Suomessa maksuttomia maanlaajuisia kanavia ovat julkiset Yle TV1, Yle TV2, Yle Teema, Yle Fem ja kaupalliset MTV3, Sub, Nelonen, Liv, FOX, JIM, AVA, Kutonen ja TV5.
Ohjelmat.
Pääosa television kautta välitettävästä sisällöstä koostuu erilaisista ohjelmista, kuten televisiosarjoista, urheilulähetyksistä, dokumenteista, ajankohtaisohjelmista ja uutisista. Televisiossa näytetään usein myös elokuvia.
Televisio-ohjelmat jakaantuvat kahteen pääluokkaan: käsikirjoitettuihin sekä käsikirjoittamattomiin (osittain tai kokonaan) ohjelmiin. Käsikirjoitetut ohjelmat ovat lähes kaikki elokuvia tai televisiosarjoja.
Mainokset.
Lähes kaikilla kaupallisilla kanavilla näytetään mainoksia. Nämä on lähes aina keskitetty mainoskatkoille, jotka kestävät keskimäärin neljä minuuttia. Televisiomainonta sai alkunsa vuonna 1941, kun rannekelloja valmistava Bulova Watch Company maksoi WNBT:lle mainoksensa lähettämisestä baseball-ottelun aikana.
Vuosina 2002–2006 MTV3:lla ja Nelosella mainoskatkot kestivät tuntia kohden 9–12 minuuttia.
Tekniikka.
Televisiojärjestelmä koostuu lähetinpäästä ja vastaanottimesta. Nämä voidaan toteuttaa joko digitaalisesti tai analogisesti.
Tämä järjestelmä on digitaalinen, antenniverkossa toimiva. Antenniverkon lisäksi käytetään myös kaapeli- ja satelliittiverkkoja.
Näyttö.
Nykyisissä litteissä televisioissa käytetään yleensä LCD- eli nestekide- tai plasmanäyttöjä. Perinteisempi on suuremman tilan vaativa kuvaputkitelevisio.
LCD.
Nestekidenäyttö koostuu sähköisesti ohjatusta, valoa polarisoivasta nesteestä, joka on suljettu soluihin kahden läpinäkyvän suorassa kulmassa olevan polarisoivan levyn väliin. Kun sähkökenttää ei ole, nesteen molekyylit ovat lepotilassa, ja ne kiertyvät luonnostaan suoran kulman ääripäästä toiseen. Valo polarisoituu ensin yhdessä levyssä, kiertyy sitten niin, että lopuksi valo kulkee toisen levyn läpi. Koko yhdistelmä on lähes läpinäkyvä; vain ensimmäisen polarisaatiolevyn läpäistessään valo himmenee hieman. Kun soluun muodostetaan sähkökenttä, nesteen molekyylit kääntyvät kentän suuntaisiksi estäen polarisoituneen valon kiertymisen. Kun valo osuu omaa polarisaatiotasoaan vasten kohtisuorasti polarisoivaan levyyn, solu näyttää tummalta. LCD-televisio sisältää taustavalon toisella puolella, kuin mistä sitä katsotaan. Aktivoidut kiteet näkyvät mustina, kun taas aktivoimattomat kiteet ovat kirkkaita.
OLED.
OLED-näyttö on itsevalaisevista LED-kuvapisteistä rakentuva näyttö, jonka etuna on voimakas kontrasti. OLED-tekniikkaa ei pidä sekoittaa LED TV-tekniikkaan, jossa LED-valaisinta käytetään LCD-näytön taustavalona.
Plasma.
Plasmatelevisiossa sadattuhannet pienet solut sijaitsevat kahden lasilevyn välissä. Nämä solut sisältävät sekoituksen neonia ja ksenonia. Solun läpi kulkeva sähkövirta ionisoi kaasun muuttaen sen plasmaksi. Plasma säteilee ultraviolettivaloa, joka puolestaan saa fluoresoivan materiaalin tuottamaan näkyvää valoa.
Kuvaputki.
Kuvaputkitelevision näyttö muodostuu kuvaputkesta, jossa elektronisuihku piirtää kuvan 25 kertaa sekunnissa (PAL-järjestelmässä) lomitettuna 50 puolikuvaan, sytyttäen yksitellen kuvaruudun pieniä kuvapisteitä. Ensimmäiset kaupalliset mustavalkoiset kuvaputkitelevisiot toi myyntiin saksalainen Telefunken vuonna 1934. Britit ja yhdysvaltalaiset seurasivat parin vuoden kuluttua. Väritelevisiossa on kolmen loistepisteen ryhmiä: sininen, vihreä ja punainen, jotka elektronisuihku saa loistamaan (katso RGB). Kuvaputkitelevisio vaatii paksuutensa takia LCD- ja plasmatelevisioita enemmän tilaa.
Sähkönkulutus.
Ruotsin kuluttajajärjestön mukaan samalla kuvalaadulla televisioiden sähkönkulutuksen ero voi olla 60 %. LCD-TV kuluttaa vähemmän sähköä kuin plasmatelevisio. Tutkimuksen mukaan viiden tunnin päiväkäytöllä ero voi olla 242 kruunua eli noin 24,2 euroa vuodessa.


TVT-Tampere.
TVT-Tampere oli Tampereella toiminut sekä kaapelin että antennin kautta ohjelmaa lähettänyt alue-tv. Vuonna 1994 aloittaneen TVT Tampereen (entinen TV-Tampere) näkyvyysalue kattoi melkein koko Pirkanmaan. Näkyvyysalue ulottui 40–60 kilometrin päähän Tampereen keskustasta VHF-kanavalla 6 sekä lähikuntien kaapeliverkoissa kanavalla 12. Lähetykset tavoittivat noin 310 000 pirkanmaalaista.
Kanavan suosituin ohjelma oli Pirkanmaan paikallisuutiset. Uutisia seurasi päivittäin noin 95 000 katsojaa. TVT-Tampereen lähetin sijaitsi Pyynikillä ja sen teho oli 2 kW ERP. Vuonna 1994 lupa myönnettiin Skycom Oy:lle, vuodesta 2000 lähtien se oli Janton Oyj:llä ja vuodesta 2004 lähtien Tuotantoyhtiö Kuvaputki Oy:llä. TVT-Tampere lopetti toimintansa 1. heinäkuuta 2006 ja sen tilalla kaapelissa nähtiin valtakunnallisen Diggari-kanavan ohjelmia.


Työväenpuolue.
Työväenpuolue on työväenliikkeen piirissä alkunsa saaneista poliittisista liikkeistä kehittynyt puolue. Nimityksen sijasta käytetään yleensä nimityksiä sosiaalidemokraattinen puolue (sosiaalidemokratia) ja kommunistinen puolue (kommunistinen liike).


Tanssi.
Tanssi on taidemuoto, jossa ihminen liikuttaa vartaloaan, yleensä rytmikkäästi musiikin mukaan, tuottaakseen esteettisiä elämyksiä, huvitellakseen, sosiaalisena toimintana tai ilmaistakseen tanssillaan jotain. Tanssia voi nähdä myös uskonnollisissa ja muissa hengellisissä tilaisuuksissa. Toisaalta eräät uskonnolliset ryhmät suhtautuvat tanssiin torjuvasti ja pitävät sitä syntinä.
Eläimillä tanssi voi olla osa pariutumisrituaalia, mehiläiset ovat tunnettuja tanssistaan, jolla kertovat muille pesän mehiläisille mistä löytyy mettä. Kurkien soidintanssi on erityisen komeaa katsottavaa. Tanssiksi voidaan myös kutsua esimerkiksi tuulen aikaansaamaa liikettä puiden lehdissä ja muissa kasveissa. Tällöin liikkeestä käytetään tanssi-nimikettä kuvaannollisesti. Tiettyjä musiikkityylejä kutsutaan erityisesti tanssimusiikiksi.
Ihmisten esittämä tanssi voi olla sekä ennakolta määrättyjen askelkuvioiden noudattamista tai täysin improvisoitua liikkumista, usein musiikin tahtiin. Askelkuviot liittyvät usein perinteisiin tansseihin kuten valssi, foxtrot ja poloneesi. Tanssi voi olla myös taiteellinen esitys, jolloin sillä on usein ennalta määrätty koreografia. Tanssiesitys voi myös perustua joko osin tai kokonaan improvisaatioon. Tanssin elementtejä käytetään myös poikkitaiteellisesti muun muassa teatterin, sirkustaiteen kuin erilaisten performanssienkin yhteydessä.
Tanssin määritelmään vaikuttavat sosiaaliset, kulttuuriset, esteettiset ja moraaliset määritelmät ja rajat. Tanssina voidaan pitää niin kuviokelluntaa kuin kamppailulajien harrastajien kata-liikesarjoja. Amerikkalainen antropologi Judith Lynne Hanna määrittelee tanssin olevan "ihmisen käyttäytymistä, joka tanssijan näkökulmasta koostuu merkityksellisistä, harkitusti rytmitetyistä ja kulttuurin muokkaamista sanattomien ruumiinliikkeiden jaksoista, jotka poikkeavat tavallisista liiketoiminnoista siinä, että liikkumiseen on sisäinen ja esteettinen tarve".
Tanssitaide.
Taidetanssiin kuuluvat esittävän tanssin (näyttämötanssin) eri muodot. Niitä ovat muun muassa baletti, jazztanssi, moderni tanssi, nykytanssi ja tanssiteatteri. Myös kansantanssin, flamencon ja stepin piirissä tehdään nykyään tanssitaiteeksi luettavia teoksia. Tanssin voidaan olettaa olleen ihmisen ensimmäinen taidemuoto ja sen juuret ovat esihistoriassa. Länsimaissa ensimmäisenä tanssitaiteen muotona voidaan pitää balettia, jonka piirissä tanssiin tulivat ensimmäistä kertaa taiteelliset tavoitteet, tanssin siirtäminen näyttämölle ja tanssiin erikoistuneet esittäjät. Myös monia esimerkiksi aasialaisen kulttuurin perinteisiä teatterimuotoja voidaan hyvin katsoa tanssitaiteeksi, koska ne suurelta osin perustuvat liikeilmaisuun. Tanssi taidemuotona on siitä erikoinen, että tanssin luoja on samalla itse taideteos ja taiteen välineenä on hänen oma kehonsa ja kaikki sen liikkeet. Kinesteettisen aistin kautta ne vaikuttavat katsojan lihaksiin. Kun tanssi on ohi se on myös lopullisesti kadonnut, eikä siihen ole enää mahdollista palata. (Tämä hetkellisyys on osaltaan vaikuttanut siihen, että tanssia tutkittu sen pitkästä historiasta huolimatta suhteellisen vähän.)
Tanssitaide pyrkii jatkuvasti uudistumaan ja löytämään tuoreita ilmaisutapoja. Sen eri lajit ottavat vaikutteita toisiltaan ja myös taiteidenvälisyys luo sille uusia ilmenemismuotoja, jotka eivät mahdu vanhoihin määritelmiin. Nykytaiteelle tyypilliseen tapaan se pyrkii rikkomaan sille asetettuja rajoja, joten määritelmät vanhenevat nopeasti. Toisaalta joillakin sen muodoilla on vuosisatojen perinteet, joiden puitteissa uudistuminen on maltillista ja tiukastikin vanhoihin esteettisiin ihanteisiin pohjautuvaa.
Tanssitaiteesta on myös erillinen artikkeli.
Länsimaisen esittävän tanssin varhainen historia.
Tarkkaa tietoa siitä, milloin ihmiset alkoivat tanssia, ei ole, mutta on hyvä syy olettaa sen alkaneen jo esihistorian hämärissä. Lähes kaikkien säilyneiden heimokulttuurien piirissä esiintyy tansseja, joissa on järjestyneitä kuviota, rytmillisiä jaksotuksia, erityinen esiintymispaikka ja ne on suunniteltu tekemään tietty vaikutus katsojiin. Yleisönä saattavat olla vain jumalat, joilta tanssija pyytää sadetta, ja näyttämönä ruohoaukio, mutta näistä rituaaleista on esittävä tanssi saanut alkunsa.
Antiikin Kreikan teattereissa esitettiin "dityrambeja", laulu- ja tanssiesityksiä, keväisissä Dionysos-juhlissa. Niissä aikaisempaa improvisaatiota alettiin korvata varta vasten suunnitelluilla lauluilla ja tansseilla, jolloin rituaalille muodostui tarkempi rakenne. Vuonna 585 eaa. järjestetty dityrambikilpailu innosti ryhmiä kehittämään esityksiään. Harjoittajana toimi "choregus" (koreografin kantasana) ja ne esitettiin ulkoilmateatterin ympyränmuotoisella tanssille tarkoitetulla "orchestralla". Samaan aikaan Dionysos-juhlissa kehittyi puhutun draaman muoto, jossa laulaja-tanssijat muodostivat tapahtumiin reagoivan ja niitä kommentoivan kuoron. Heidän tyyliteltyjä symbolisia eleitään kutsuttiin nimellä "cheironomia". Dionysos-juhlien esiintyjät olivat amatöörejä, mutta Kreikassa oli myös ammattitanssijoita, orjia, jotka viihdyttivät illallisväkeä temppuilemalla. Jonglöörauksen ja akrobatian lisäksi he esittivät myös lyhyitä jumaltaruihin pohjautuvia miimiesityksiä. Näiden tanssijoiden esityksissä yhdistyivät siis dityrambien kehittyneet taidot ja kuorojen draamallisuus.
Ammattimainen tanssi kehittyi edelleen antiikin Roomassa, jonka pantomiimiviihteen aloittivat 22 jaa. kaksi taiteilijaa: Pylades ja Batyllus. He ansioituivat esittämällä kokonaisia tragedioita ja myyttejä sooloteoksina, joissa he näyttelivät tarinaan kuuluvat roolit käyttäen apunaan sopivaa musiikkia ja vaihtelevia pukuja ja naamioita. Sanattomalla miimillä toteutettuja roolitulkintoja elävöittivät taidokkaat pyörähdykset, taivutukset ja loikat. Fyysisten taitojen esittely ei kuitenkaan noussut pääasiaksi, vaan esiintymistaidoissa tärkeänä pidettiin kaikkien eleiden ja liikkeiden ilmaisullista merkityksellisyyttä. Niinpä jo tuolloin olivat nähtävissä kaikki näyttämötanssin elementit: liikkeissään taitava esiintyjä, esitettävä rooli, näyttämö, musiikki, puvustus ja lavastus sekä yleisö. Näiden osa-alueiden keskinäisestä tärkeysjärjestyksestä käyty keskustelu onkin leimannut seuraavien vuosisatojen tanssin historiaa.
Erityispiirteenä tanssin kehittymisessä on ollut tanssijan taituruuden kehittämispyrkimys. Näyttelijöiden fyysinen potentiaali on pysynyt käytännössä muuttumattomana, mutta tanssijat ovat pyrkineet laajentamaan kapasiteettiaan tavoittelemalla yhä nopeampia, korkeammalle nousevia ja monimutkaisempia liikkeitä. Tämä pyrkimys on vaatinut tehokkaampaa ja pitkäjännitteisempää, lopulta myös tieteellisempää, harjoittelua, jonka ansiosta käytettävissä oleva liikesanasto on jatkuvasti laajentunut.
Rooman imperiumissa suosittu pantomiimiteatteri joutui kristillisen ajan kirkkoisien epäsuosioon. He opettivat seurakuntalaisilleen, että koska paholainen järjesti helvetissä näyttämöhuveja, ne tuli maan päällä kieltää. Vaikka tämä oppi vähensikin ammattiesiintymistä, tavallinen kansa jatkoi tanssimista. Kirkon vaikutuksesta vanhojen rituaalien maaginen merkitys väheni ja niistä tuli sosiaalista ajanvietettä. Samaan aikaan alkoi kehittyä kristillispohjaisia spektaakkeleja, joissa raamatullisia tapahtumia kerrottiin sanattomien näytelmien muodossa.
Renessanssin myötä herännyt kiinnostus antiikin mytologiaan innoitti yhdistämään maalliset huvitukset ja uskonnolliset kulkueet "trionfeissa". Lorenzo di Medici järjesti tällaisia juhlakulkueita, jotka käsittelivät myyttisiä aiheita. Niissä naamioihin pukeutuneet esiintyjät lausuivat runoja, lauloivat ja tanssivat ja lopuksi kaikki esiintyjät yhtyvät kulkueen päätteeksi suureen yhteistanssiin. Italialaiset herttuakunnat kilpailivat hovijuhliensa mahtavuudella ja järjestivät samantyyppisiä esityksiä illallisväelle. Jokaisen uuden ruokalajin esitteli sopivan jumalhahmon pieni esitys: Neptunus merenneitoineen kalaruoan, Atalanta villisian ja hedelmät Pomona. Näistä esityksistä periytyy ranskalainen sana "entrée", sisääntulo, joka yhä on käytössä nykypäivän "menuissa".
1500-luvulla ensimmäisen kerran tanssiin viitataan sanalla "balletti", jolloin sillä tarkoitettiin yksinkertaisesti kuvioitua tanssia, jossa esiintyjille oli suunniteltu jaksoittain vaihtuvia muodostelmia. Ensimmäiset "ballettiit" olivat siis puolittain näyttämöllistettyä oman aikansa seuratanssia, jotka oli löyhästi liitetty yhteiseen mytologiseen aiheeseen. Tällaisista hoviväen tanssihuveista sai alkunsa baletti sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme. Sen myöhempää kehitystä on kuvattu artikkelin baletti yhteydessä. Nykytanssin historiasta ja sen eri muodoista sekä tanssiteatterista on myös omat artikkelinsa.
Seuratanssi.
Tanssintutkija Raili Laineen mukaan seuratanssi tarkoittaa modernin (teollistuneen) yhteiskunnan julkista paritanssitilannetta, jossa ennestään tuntemattomat ihmiset voivat tanssia toistensa kanssa. Esimerkkeinä seuratansseista voi pitää lava- ja ravintolatansseja, salsailtoja, argentiinalaisen tangon tanssiaisia ja muita tilanteita, jotka ovat yleisölle avoimia paritanssitapahtumia.
Seuratanssi on suora käännös saksan kielen "Gesellschaftstanz"-sanasta. Sanaa seuratanssi on käytetty ensimmäisen kerran vuonna 1921 Elo Kuosmasen tanssikoulun kurssi-ilmoituksessa.
Maalaistanssin varhaisvaiheet Suomessa.
a>perinne on rikas ja aidosti kansanomainen.
Rahvaan keskuudessa tanssikulttuuri pääsi alkuun ensimmäisenä Etelä-Pohjanmaalla. Esikuvat saatiin ilmeisesti Ruotsista, sillä maakunnan rannikkokaupungeissa oli tanssitupia jo 1600-luvun puolivälissä tai vähän sitä ennen. Närpiössä lienee tanssittu 1660-luvulla, ja vuodelta 1670 on säilynyt erään pappismiehen valitus tanssihuoneista ja muusta pitäjässä vallitsevasta säädyttömyydestä. Kuitenkin 1600- ja 1700-luvun vaihde oli tanssin suhteen vielä siirtymävaihetta, sillä kun viuluista oli puutetta, jouduttiin turvautumaan lauluääneen tai huilumusiikkiin.
Eri tiedoista voidaan päätellä, että Ruotsissa jopa talonpojat hallitsivat 1600-luvun lopulla kolmelta suunnalta tullutta tanssiperinnettä: puolalaisperäisiä tansseja, ranskalaisalkuista menuettia ja englantilaista kontratanssia. Näitä on ruotsalaisen esimerkin mukaan saatettu tanssia myös Etelä-Pohjanmaalla. Silti vahvinta perinnettä edustivat puolalaiset polskat, poloneesit ja proportiot. Kun tanssiminen yleistyi isonvihan jälkeen, tanssin kuviot muotoutuivat sellaisiksi, että menuetti jäi rannikkoväen tanssiksi, ja polskasta tuli suomenkielisen väestön tanssi. Polska vakiinnuttikin asemansa miltei kahdeksi vuosisadaksi.
Tanssin yleistyttyä Etelä-Pohjanmaan viranomaiset ja varsinkin papisto koettivat estää tai hillitä nuorten tanssihaluja, koska niihin väitettiin liittyvän erilaisia häiriöitä ja ilkivaltaa. Erityisesti vastustettiin tansseja sunnuntai- ja juhlapäivinä, koska silloin rikottiin sapattimääräyksiä. Uskonnollisissa piireissä tanssimista pidettiin syntinä ja sitä vastustettiin sen takia. Joka tapauksessa tanssi merkitsi yhdessä yöjuoksun ja nuorison sakkiutumisen kanssa tietynlaista nuorison heräämistä omaksi ryhmäkseen sekä samalla huvittelukulttuurin alkua.
Etelä-Pohjanmaalta tanssiongelmat siirtyivät 1700-luvun jälkipuoliskolla pienellä viiveellä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalle, Satakuntaan, läntiseen osaan Hämettä sekä Varsinais-Suomeen, joissa kirkkokurin keinoin koetettiin rajoittaa nuorten tansseja. Eteläisissä maakunnissa nuoriso kokoontui tanssin ohella myös leikkimään kyläkeinuille. Itä-Suomeen tanssiharrastukset levisivät vasta 1800-luvulla.
Etelä-Pohjanmaan rintapitäjissä tanssin rajoittamistoimet liitettiin 1700-luvun lopulta alkaen kyläjärjestyksiin ja samalla osaksi pitäjäkuria, jolloin tanssisääntöjen rikkomisesta joutui käräjille. Luvaton tanssi näin kriminalisoitiin. Niinpä vuosina 1840–1889 rangaistiin Etelä-Pohjanmaan kihlakunnanoikeuksissa lähes 400 henkeä luvattomasta tanssimisesta tai tanssin järjestämisestä. Sakkoja saivat paitsi tanssijat myös ne isännät, jotka olivat sallineet talossaan tanssit.
Paikallisia eroja eri pitäjien säännöissä silti oli: Ilmajoella sakotettiin vain tansseja sallineita isäntiä ja pelimanneja, Lapualla tanssitilojen luovuttajia sekä tanssijoita. Lapuan laki rajoitti tanssinpitoa seuraavasti: ”Sunnuntai- ja Juhla- ja Lukukinkeripäiwinä ei saada pitää häitä, naittajaisia, hyppy kokouksia eli muita ryhisewiä ajankuluja Neljän Ruplan kahdeksankymmenen kopeikan sakon haastolla hopiasa sille, joka sellaisiin laitoksiin kiellettyinä aikoina antaa huoneensa; mutta joka mainituisa laitoksisa oleskelee sakotettakoon yksi Rupla hopiasa. (Hallitussääntö 11. §.)
Tanssin parisataavuotinen kujanjuoksu päättyi 1880-luvun lopussa, jolloin uuden rikoslain myötä käräjien tanssisakot jäivät pois käytännöstä. Nyt myös nuorisoseuraliikkeen piirissä tanssi sallittiin aikaisempaa vapaammin, mikä luultavasti lisäsi liikkeen kannatusta.
Tanssi videopeleissä.
Tanssi on muun muassa inspiroinut videopelikehittäjiä. Tanssipelit, kuten Dance Dance Revolution ja In the Groove, muistuttavat pelitavaltaan tanssimista, joskin pelaamista harvemmin pidetään varsinaisena tanssimisena.


Tiedostojärjestelmä.
Unix-kaltaisen tiedostojärjestelmän perustasolta eli juurihakemistosta haarautuvaa hakemistopuuta.
Tiedostojärjestelmä on käyttöjärjestelmän tarjoama palvelu, jonka avulla muut ohjelmistot voivat varastoida dataa tietokoneen massamuistiin. Tiedostojärjestelmän tärkein tehtävä on peittää massamuistilaitteen tekninen rakenne ja saada sen sisältö näkymään helpommin käsiteltävinä tiedostoina ja hakemistoina.
Nykyiset tiedostojärjestelmät sisältävät tiedostoja, jotka organisoituvat hierarkkiseksi (tai joskus jopa verkkomaiseksi) järjestelmäksi hakemistojen () avulla. Graafisissa käyttöliittymissä hakemistot yleensä hahmottuvat kansioiksi (), joiden sisällä voi olla tiedostoja ja myös muita kansioita eli alihakemistoja. Teknisestä näkökulmasta hakemistot ovat kuitenkin vain erityisiä tiedostoja, joihin kirjautuu tieto siitä, mitkä tiedostot kuuluvat keskenään samaan ryhmään.
Unix Filesystem (UFS).
UFS on Unixin alkuaikojen tiedostojärjestelmä, joka on levinnyt laajasti eri käyttöjärjestelmiin (muun muassa BSD ja Solaris). Siihen on tarpeen vaatiessa kehitetty lisäominaisuuksia kuten "journalointi" ja "soft-updates".
Linuxin käyttämät tiedostojärjestelmät.
Linux osaa käyttää kymmeniä eri tiedostojärjestelmiä VFS (Virtual File System) -abstraktiokerroksen ansiosta. Listassa (paitsi minix) nimenomaan Linuxille kehitettyjä tiedostojärjestelmiä. Linux on Unix-tyyppinen käyttöjärjestelmä.
Minix, xiafs ja ext2/3/4fs.
Linuxin alkuperäinen tiedostojärjestelmä oli "Minix"-käyttöjärjestelmän tiedostojärjestelmä. Seuraavan sukupolven tiedostojärjestelmiä olivat muun muassa "xiafs" ja "extfs", jotka ovat nykyään jääneet käytöstä. Extfs:n seuraava kehitysversio oli "ext2fs", joka korvattiin 2.4.x julkaisusarjassa journaloivalla "ext3fs"-tiedostojärjestelmällä. Nykyään on käytössä myös ext4fs. Ext2fs, ext3fs ja ext4fs ovat yhteensopivia siltä osin kuin uusia ominaisuuksia ei käytetä, esimerkiksi voi ext3fs:n liittää ext2fs:nä, jolloin journali ei sillä kerralla ole käytössä.
ReiserFS ja Reiser4.
ReiserFS oli ensimmäinen journaloiva tiedostojärjestelmä, joka otettiin mukaan Linuxiin (versiossa 2.4.1-pre4). Sen alkuperäinen nimi oli TreeFS, mutta erinäisten syiden vuoksi se nimettiin lopulta suunnittelijansa Hans Reiserin mukaan. ReiserFS:n erityispiirteitä ovat muun muassa mahdollisuus pakata useita pieniä tiedostoja samalle varausyksikölle, puurakenteesta johtuva hyvä suorituskyky käytettäessä paljon pieniä tiedostoja sisältäviä hakemistoja sekä dynaamisten varausyksiköiden käyttö. Näiden piirteiden vuoksi sitä käytetään usein uutisryhmäpalvelimissa ja muissa vastaavissa kohteissa.
Reiser4 on pääosin saman kehittäjäryhmän toteuttama kokonaan uusi tiedostojärjestelmä.
NFS (Network Filesystem).
Ensimmäinen, Sun Microsystemsin kehittämä verkkotiedostojärjestelmä, joka mahdollistaa tiedostojen käyttämisen verkon yli. Uudemmat versiot (NFSv2 ja NFSv3) ovat lisänneet kehittyneitä ominaisuuksia, kuten yli 2 GB tiedostojen tuen, Unicode-tiedostonimet ja TCP-protokollan käytön UDP-protokollan sijaan.
SMB (Server Message Block).
SMB on Microsoftin kehittämä verkkotiedostojärjestelmä. Uudempi versio on nimeltään CIFS, ja se mahdollistaa yli 2 GB tiedostojen tuen ja Unicode-tiedostonimet.


Taloustiede.
Taloustiede on yhteiskuntatiede, joka tutkii lähinnä taloudellisia päätöksiä tekevien toimijoiden kannustimia ja käyttäytymistä, sekä niiden perusoletuksista johdettuilla malleilla ja teorioilla erilaisia taloudellisia ilmiöitä. Tavallisia tutkimuksen kohteita ovat hyödykkeiden kulutus, tuotanto ja allokointi, markkinoiden toiminta sekä aina kokonaistalouteen liittyvät kysymykset kuten talouskasvu ja inflaatio. Suomeksi taloustiedettä sanotaan myös kansantaloustieteeksi erotuksena liiketaloustieteestä.
Akateemisen taloustieteen tutkinnon suorittanutta kutsutaan taloustieteilijäksi tai ekonomistiksi. Taloudellisesta aineistosta tilastollisin menetelmin tehtävää empiiristä tutkimusta kutsutaan ekonometriaksi.
Taloustiede jaetaan tyypillisesti kahteen laajaan kokonaisuuteen: mikrotaloustieteeseen ja makrotaloustieteeseen. Makrotaloustiede on kehittynyt kansantalouden tilinpidon pohjalta ja se tarkastelee kokonaistaloudellisia ilmiöitä. Makrotaloustiede ei pohjaudu yhtenäiseen teoriapohjaan vaan se koostuu joukosta erillisiä malleja.
Mikrotaloustiede selvittää yksittäisten taloudellisten toimijoiden käyttäytymisen lainalaisuuksia. Yleensä tarkastelun kohteena on yksilö, kotitalous tai yritys. Taloustieteessä vallitseva koulukunta on uusklassinen taloustiede, jota tämä artikkeli pääasiassa käsittelee; muut koulukunnat ovat usein vähemmän matemaattisia lähestysmistavaltaan. Taloustieteen vallitsevan koulukunnan mukaan toimijoita ohjaavat kannusteet ja pyrkimys hyödyn maksimointiin. Laajemmin ottaen valtavirran taloustieteen yksilön valintaan nojaavaa näkökulmaa voidaan soveltaa lähes kaikkeen yhteiskunnalliseen toimintaan.
Mikrotaloustieteellä on yleisesti hyväksytty yhtenäinen uusklassiseen taloustieteeseen perustuva teoriapohja. Valtavirtataloustieteen teoria on sovellettua matematiikkaa. Teoria perustuu ihmisten käyttäytymisestä tehdyille oletuksille, kuten preferenssien rationaalisuudelle. Osa taloustieteen marginaalisemmista koulukunnista ei hyväksy joko uusklassista teoriaa tai matemaattista lähestymistapaa. On empiirinen kysymys, missä määrin nämä oletukset pitävät paikkansa ja missä määrin johdetut teoreettiset tulokset ovat oikeita.
Taloustieteessä tehdään usein ero positiivisen ja normatiivisen tutkimuksen välillä. Positiivinen taloustiede pyrkii selvittämään talouden toimintamekanismeja ja kehittämään teorioita. Normatiivinen taloustiede ottaa kantaa siihen, miten taloutta pitäisi hoitaa ja millaiseen järjestelmään tulisi pyrkiä. Akateeminen tutkimus on yleensä positiivista, kun taas poliittinen keskustelu on normatiivista.
Mikrotaloustiede.
Mikrotaloustiede tutkii yksittäisten taloudellisten toimijoiden, kuten yksittäisten henkilöiden, kotitalouksien ja yritysten taloudellista käyttäytymistä. Mikrotaloustieteen päämääränä on selvittää, miten yksittäiset taloudelliset toimijat tekevät päätöksiä niukkuuden vallitessa sekä miten nämä päätökset vaikuttavat toisiin talouden toimijoihin. Keskeisenä kiinnostuksen kohteena on, miten hinnat määräytyvät markkinoilla.
Mikrotaloustieteen teoriapohja.
Yleisesti ottaen taloustieteen valtavirta hyväksyy mikrotaloustieteen uusklassiseen teoriaan perustuvan yhtenäisen teoriapohjan. Teorian perustana on oletus hyödyn maksimoinnista: jokainen taloudellinen toimija pyrkii käyttämään resurssinsa mahdollisimman tehokkaasti. Teorian mukaan yritykset pyrkivät maksimoimaan voittonsa ja kuluttajat puolestaan oman hyötynsä. Kuluttajien oletetaan saavan hyötyä kulutuksesta: mitä enemmän kuluttajilla on tarpeelliseksi kokemiaan hyödykkeitä, sitä enemmän kuluttajilla on hyötyä.
Hyödyn maksimoinnin taustalla on oletus kuluttajien preferenssien rationaalisuudesta. Sillä tarkoitetaan, että kuluttajien tulee olla valinnoissaan johdonmukaisia. Lisäksi kuluttajilla pitää olla käytössään täydellinen informaatio markkinoista ja tulevista tapahtumista. Nämä oletukset eivät ole aina realistisia, minkä vuoksi niitä yritetään väljentää teorian laajennuksissa.
Yksi teorian tärkeimpiä tuloksia on, että kuluttajien luoma kysyntä ja yritysten tarjonta johtaa vapailla markkinoilla tasapainohintaan, joka tuottaa tehokkaan tuloksen. Tehokkuus ei ole yksiselitteinen käsite, ja tässä yhteydessä se tarkoittaa Pareto-optimaalisuutta eli sitä, että kenenkään asemaa ei voida parantaa heikentämättä samalla jonkun toisen asemaa. Tulos pätee vain, kun kaikille hyödykkeille on markkinat, vallitsee täydellinen kilpailu ja kaupankäynnin kustannukset eli transaktiokustannukset ovat pieniä.
Teoria toimii hyvin olosuhteissa, joissa tuotannossa vallitsee nousevien rajakustannusten periaate – eli hyödykkeiden tuotantokustannukset kasvavat tuotantomäärien kasvaessa. Tällaiset olosuhteet vallitsivat esimerkiksi Adam Smithin elinaikana, mutta nykyisin vallitsevassa tuotantorakenteessa rajakustannukset ovat usein laskevia. Tällainen tilanne puolestaan johtaa siihen, että kysyntä- ja tarjontakäyrät eivät välttämättä kohtaa, tai siihen, että niillä on useita leikkauspisteitä.
Kuluttajan valinta.
Mikrotaloustieteen perusolettamus on, että yksittäiset kuluttajat pyrkivät maksimoimaan oman hyvinvointinsa. Tyypillisesti kuluttajan hyöty on sitä suurempi, mitä enemmän hyödykkeitä hän kuluttaa. Koska kuluttajalla on kuitenkin rajallinen määrä rahaa, ei hän voi kuluttaa kaikkia hyödykkeitä rajattomasti. Kuluttaja joutuu näin ollen päättämään, kuinka paljon hän mitäkin hyödykettä kuluttaa. Tämä päätöksentekoprosessi tunnetaan mikrotaloustieteessä kuluttajan ongelmana.
Indifferenssikäyrä I1 yhdistää suuremman määrän hyödykkeitä x ja y kuin indifferenssikäyrä I2. Tyypillisesti kuluttajat haluavat mieluummin olla kauimpana origosta sijaitsevalla indifferenssikäyrällä.
Mikrotaloustieteellisen analyysin ratkaisu kuluttajan ongelmaan perustuu kuluttajan preferenssien tutkimiseen. Oletetaan, että kuluttaja voi hankkia vain kahta eri hyödykettä A ja B. Kuluttaja on valmis luopumaan osasta hyödykettä A jos hän saa tilalle riittävästi hyödykettä B ja päinvastoin. Luonnollisesti kuluttaja on tyytyväisempi, jos hän saa enemmän kumpaa tahansa hyödykettä luopumatta toisesta hyödykkeestä. Ne hyödykeyhdistelmät, joihin kuluttaja on yhtä tyytyväinen muodostavat indifferenssikäyrän.
Laskevan rajahyödyn periaatteen mukaan kuluttaja saa jokaisesta lisäyksiköstä hyödykettä vähemmän hyötyä kuin edellisestä. Näin ollen indifferenssikäyrien oletetaan olevan koveria eli konvekseja. Kuluttaja valitsee siis sellaisen hyödykeyhdistelmän, joka maksimoi hänen hyötynsä käytettävissä olevien varojen rajoissa.
Tämän analyysin perusteella voidaan johtaa kuluttajan kysyntäkäyrä tai kysyntäfunktio, joka osoittaa kuinka paljon kuluttaja on valmis hankkimaan tiettyä hyödykettä kullakin hinnalla. Kysyntäkäyrät ovat yleensä alaspäin laskevia, sillä kuluttajien oletetaan haluavan ostaa kutakin hyödykettä sitä enemmän mitä matalampi sen hinta on.
Yrityksen valinta.
Yritysten oletetaan pyrkivän tuottamaan omistajilleen mahdollisimman suuren hyödyn maksimoimalla voittonsa. Yritys ottaa huomioon kohtaamansa kysynnän määrän eri hinnoilla ja mahdolliset tuotantovaihtoehtonsa eli tuotantomahdollisuuksien käyrän. Tuotannossa ajatellaan vallitsevan vähenevä rajatuottavuus, joka tarkoittaa että suurilla tuotantomäärillä toiminta muuttuu tehottomammaksi.
Jos markkinoilla vallitsee täydellinen kilpailu, jokainen yritys tekee nollavoittoa, joka kuitenkin kattaa sijoitetulle pääomalle vaadittavan koron, mikä poikkeaa kirjanpidossa tarkoitettavasta nollatuloksen määritelmästä. Jos jokin yritys onnistuisi tekemään suurempaa voittoa, tulee markkinoille lisää kilpailua ja hinta laskee. Yritysten, jotka tekevät vähemmän voittoa, oletetaan poistuvan markkinoilta.
Käytännössä täydellistä kilpailua vastaava tilanne ei markkinoilla toteudu. Epätäydellisen kilpailun tapauksessa yrityksiä toimii markkinoilla rajallinen määrä ja niillä on hinnoitteluvoimaa. Tällöin yritysten kannattaa nostaa hintaa voittojen kasvattamiseksi ja kuluttajien saama hyöty vähenee. Tiettyjä epätäydellisen kilpailun muotoja, kuten monopoleja ja kartelleja, pidetään erityisen haitallisina, ja niitä pyritään usein säätelemään lainsäädännöllä.
Mikroteorian laajennuksia.
Mikrotaloustieteen teoriaa on laajennettu tarkastelemaan tilanteita, jotka ovat ajassa muuttuvia tai joissa yksi tai useampi perusteorian oletus ei pidä paikkansa. Markkinahäiriöllä tarkoitetaan tilanteita, joissa markkinoilla ei ole täydellistä kilpailua tai markkinoita ei ole. Häiriöiden katsotaan yleensä olevan peruste valtion puuttumiselle markkinoiden toimintaan. Taloudellisella toiminnalla voi olla myös niin sanottuja ulkoisvaikutuksia, jolloin toiminta vaikuttaa johonkin kolmanteen osapuoleen. Tällöin kyseisen ulkoisvaikutukselle pitäisi olla markkinat, jotta lopputulos olisi optimaalinen. Tyyppiesimerkki negatiivisesta ulkoisvaikutuksesta ovat saasteet ja positiivisesta koulutus.
Perusteoria koskee lähinnä markkinoiden tasapainon määräytymistä eli mallit ovat staattisia. Se ei siis sovellu tarkastelemaan ajassa muuttuvia eli dynaamisia ilmiöitä. Ihmisten käyttäytyminen elinkaaren aikana on yleinen mikrotalouden mallien tarkastelun kohde. Tällöin on otettava huomioon, että ihmiset preferoivat nykyistä kulutusta tulevaan. Tämä preferenssi otetaan huomioon diskonttaamalla tuleva hyöty nykyarvoon. Jos kuluttajan preferenssit ovat aikakonsistentit, on diskonttaus eksponentiaalista.
Tarkasteltaessa tulevaisuuteen liittyviä valintatilanteita, on luonnollista pyrkiä väljentämään täydellisen informaation oletusta. Yleisemmin tehdään oletus, että kuluttajat pystyvät ennustamaan keskimäärin oikein, mutta voivat kohdata satunnaisia shokkeja. Tällöin mallitetaan odotetun hyödyn maksimointia. Analyysissa olennainen kysymys liittyy kuluttajien riskinottohaluun eli riskiaversioon. Riskiin liittyvissä kysymyksissä ihmisten on todettu olevan ainakin jossain määrin epäjohdonmukaisia.
Toinen epätäydellisen informaation muoto on epäsymmetrinen informaatio. Se tarkoittaa kaupankäynnin tilanteita, joissa joko myyjällä tai ostajalla on enemmän informaatiota. Epäsymmetrinen informaatio on yksi markkinahäiriöiden lähde. Tunnetuin esimerkki liittyy autokauppaan, jossa ostajat eivät pysty erottamaan hyviä autoja huonoista. Markkinoilla voi tällöin tapahtua haitallista valikoitumista, jolloin myyjät eivät saa tarpeeksi hyvää hintaa hyvistä autoista. Muita yleisiä epäsymmetrisen informaation tilanteita ovat päämies-agentti-ongelma ja vakuutusten yhteydessä yleinen moraalisen hasardin ongelma.
Monia mikrotaloustieteen valintatilanteita analysoidaan peliteorian avulla. Esimerkkejä peliteorian sovelluskohteista ovat esimerkiksi huutokauppateoria, neuvottelut, oligopolien toiminta sekä äänestäminen. Teorian ratkaisumallit, kuten Nash-tasapaino, perustuvat yleensä pelaajien rationaalisuuteen. Peliteoria kehitettiin alun perin juuri taloustieteen ongelmien ratkaisuun. Se on erityisen hyödyllinen työkalu myös epätäydellisen tai epäsymmetrisen informaation tilanteiden analyysiin.
Makrotaloustiede.
Makrotaloustiede tutkii taloutta kokonaisuutena. Makrotaloustieteen päämääränä on selittää kokonaistaloudellisten ilmiöiden, kuten inflaation, työllisyyden ja talouskasvun syitä, seurauksia sekä keskinäistä yhteyttä. Toisin kuin mikrotaloustieteellä, nykyaikaisella makrotaloustieteellä ei ole yleistä teoriapohjaa. Erityyppisten kysymysten analysointiin on makrotalouden tutkimuksessa kehitetty useita erillisiä malleja.
Makrotaloustieteen tarkastelemat kysymykset liittyvät aggregaattisuureisiin eli ne ovat summa yksittäisten toimijoiden taloudellisista toimista. Perinteisesti tarkasteltuja käsitteitä ovat olleet kulutusfunktio, säästämisaste, investoinnit ja kokonaistuotantofunktio. Nykyään yleinen näkemys on, että makrotalouden malleilla tulisi olla hyvät mikrotaloustieteelliset perusteet.
Makrotaloustiede erkani selkeästi omaksi tutkimussuunnaksi 1930-luvun laman aiheuttaman talouskriisin ja sitä seuranneen tutkimuksen seurauksena. Erityisen merkittävän työn teki John Maynard Keynes, joka kehitti kokonaiskysyntään perustuvan mallin yrittäessään selittää laman aikaisia ongelmia. 1970-luvulle tultaessa keynesiläinen taloustiede alkoi kohdata kasvavassa määrin arvostelua uusklassiselta koulukunnalta. Tunnetuimpia arvostelijoita on Robert Lucas, Jr, joka painotti rationaalisten odotusten hypoteesin merkitystä ja kuluttajien käyttäytymisen mallintamisen merkitystä. Jälkimmäinen tunnetaan Lucas-kritiikkinä.
Koska makrotalouden mallit pyrkivät usein vastaamaan suoraan talouspolitiikan kysymyksiin, on se tutkimusalana laajemman poliittisen mielenkiinnon kohteena kuin mikrotaloustiede. Tämä näkyy makrotaloustieteen jakautumisessa useisiin koulukuntiin. Nykyään taloustieteen valtavirtatutkimus on yhdistelmä uusklassisen ja keynesiläisen taloustieteen näkemyksiä.
Talouskasvun tutkimus.
Talouskasvun teoria on tutkituimpia taloustieteen kysymyksiä. Nykyisistä makrotaloustieteessä käytetyistä malleista Ramsey-malli on yksi vanhimpia. Se tutkii, kuinka paljon kansantalouden pitäisi säästää, jotta kulutus maksimoitaisiin jokaisen sukupolven aikana. Mallin esitti ensimmäisenä Frank Ramsey vuonna 1928.
Solow'n malli on yleisnimitys eksogeenisen kasvun malleille, joiden tavoitteena on selittää pitkän aikavälin talouskasvua. Se tarkastelee talouskasvua laajemmin kuin Ramsey-malli ottaen huomioon esimerkiksi teknologisen kehityksen ja väestönkasvun, vaikka se on säästämisen suhteen yksinkertaisempi. Malli on saanut nimensä Robert Solow'lta, joka laajensi ja teki tunnetuksi eksogeenisen kasvun mallia ja sai työstään taloustieteen Nobelin palkinnon. Myöhemmin on kehitetty endogeenisen kasvun malleja, jotka pyrkivät kuvaamaan teknologista kehitystä tarkemmin.
Suhdannevaihtelun tutkimus.
Yksi makrotaloustieteellisen tutkimuksen perusaloja on suhdannevaihtelun tutkimus. Se pyrkii selittämään talouden kokonaiskysynnässä ja -tuotannossa tapahtuvia muutoksia. Tavoitteena on tarjota talouspolitiikan tekijöille oikeat menetelmät suhdannevaihtelun tasaamiseen.
Tuorein tunnustusta saanut teoria on niin sanottu "Real business cycle" -teoria. Teorian tunnetuimmat kehittäjät ovat Finn Kydland ja Edward Prescott. Teorian nimi viittaa siihen, että se pyrki alun perin mallittamaan suhdannevaihteluita reaalisilla suureilla. Alkuperäistä mallia pidettiin puutteellisena, koska se ei sisältänyt rahapolitiikan lisäksi myöskään markkinoiden tehottomuutta eikä työttömyyttä. Myöhemmin mallia on laajennettu ja sen käytännön toimivuus on aktiivisen tutkimuksen kohteena.
Rahapolitiikan tutkimus.
Rahapolitiikka on hallituksen tai keskuspankin väline inflaation, valuuttakurssin, työttömyyden tai talouskasvun hallintaan säätelemällä korkoa sekä rahan tarjontaa. Rahan tarjontaa voidaan muuttaa esimerkiksi suoraan ohjauskoron kautta, epäsuorasti avomarkkinaoperaatioiden avulla, muuttamalla pankkien varantovaatimuksia tai käymällä valuuttakauppaa.
Useat keskuspankit ovat enemmän tai vähemmän itsenäisiä ja ne keskittyvät erityisesti inflaation hallintaan. Yleensä tasaista ja matalaa inflaatiota pidetään hyvänä, koska se tuo joustoa niille talouden sektoreille, joilla on hintajäykkyyttä. Negatiivista inflaatiota eli deflaatiota taas pidetään huonona, koska se vähentää kannusteita investointiin ja kulutukseen.
Keskuspankit saavat tuloa rahan liikkeelle laskusta. Rahan kvantiteettiteorian mukaan rahan määrää voidaan lisätä halutun inflaation ja taloudellisen aktiviteetin lisääntymisen verran. Setelirahoituksen vaarana on liiallinen rahamäärän lisäys ja inflaation nousu. Korkea inflaatio on taloudelle haitaksi, koska se tekee valuutan hallussapidosta epäedullista ja lisää rahan kiertokulkua. Tällöin vaarana on inflaation jatkuva nopeutuminen eli hyperinflaatio ja siitä seuraava taloudellisten toimijoiden luottamuksen menetys.
Rahapolitiikkaan liittyy myös kiinteästi valuuttajärjestelmä. Kiinteiden kurssien tapauksessa keskuspankki päättää valuutan arvosta suhteessa muihin valuuttoihin ja käy kauppaa valitsemallaan hinnalla. Tällöin devalvointia ja revalvointia voidaan käyttää talouspolitiikan välineinä. EMU sekä useat maat antavat kuitenkin valuuttansa arvon määräytyä vapaasti markkinoilla, jolloin valuuttaa sanotaan kelluvaksi.
Ekonometrinen tutkimus.
Ekonometria on empiiristä taloustieteellistä tutkimusta, jossa sovelletaan tilastotieteen menetelmiä. Ekonometrisen tutkimuksen avulla voidaan arvioida taloudellisia riippuvuussuhteita, testata taloustieteen teorioita käytännössä sekä arvioida julkisen tai yksityisen sektorin tekemien uudistusten taloudellisia vaikutuksia. Ekonometrian ja teoreettisemman suuntauksen välillä vallitsee usein erimielisyyksiä mielekkäästä tutkimusmetodista valtavirran taloustieteen sisäisissä keskusteluissa.
Taloustieteellisessä tutkimuksessa on vain harvoin mahdollista käyttää kontrolloituja kokeita. Tämän vuoksi ekonometriassa on keskitytty tutkimaan erityisesti sellaisia tilastollisia malleja, jossa selittävät muuttujat ovat kiinteiden sijaan satunnaismuuttujia.
Ekonometrisissä malleissa on usein endogeenisiä muuttujia. Endogeenisella selittävällä muuttujalla tarkoitetaan sitä, että selittävä muuttuja on korreloitunut virhetermin kanssa. Teoreettinen ekonometrinen tutkimus liittyy usein muuttujien endogeenisyydestä aiheutuvien ongelmien korjaamiseen. Mikroaineiston tapauksessa endogeenisyydestä aiheutuvaa harhaa korjataan yleisimmin instrumenttimuuttujien avulla.
Ekonometriset menetelmät jaotellaan usein tarkasteltavan aineiston mukaan. Kun tutkimusyksikkö on yksilö, kotitalous tai yritys, puhutaan mikroaineistosta. Tällaisia ovat esimerkiksi poikkileikkausaineistot ja paneeliaineistot. Kun aineisto on aggregoitu esimerkiksi koko kansantalouden tasolle, on kyseessä aikasarja-aineisto.
Taloustieteen oppihistoria.
Modernin taloustieteen isänä pidetään skotlantilaista valistusajan filosofia Adam Smithiä. Vuonna 1776 julkaistussa teoksessaan "Kansojen varallisuus" hän kuvaili ihmisten yksittäisten vapaaehtoisten vaihtokauppojen verkostoa eli markkinataloutta vastapainona silloin vallinneelle merkantilismille. Smithin keksimä on muun muassa metaforinen näkymätön käsi, joka ohjailee ihmisten toimintaa vapaassa taloudessa.
Ennen Adam Smithiä lukuisat filosofit ja yhteiskunnalliset ajattelijat olivat tehneet havaintoja taloudesta. Antiikin filosofeista tässä suhteessa yksi merkittävimpiä oli Aristoteles. Suomalainen Anders Chydenius julkaisi teoksen "Kansallinen voitto" vuonna 1765, jossa hän hahmotteli Smithin näkymätöntä kättä vastaavan teorian. Chydenius ei kuitenkaan ole lainkaan yhtä tunnettu taloustieteilijänä kuin Adam Smith.
Adam Smithin ja hänen aikalaistensa katsotaan muodostavan niin sanotun klassisen taloustieteen koulukunnan. He toimivat teollisen vallankumouksen aikoihin, jolloin taloudellinen toiminta ja kaupankäynti oli vilkkaassa kasvussa. Tänä aikana luotiin teoriapohja monille taloustieteen peruskäsitteille ja luotiin pohjaa myöhemmälle matemaattiselle lähestymistavalle.
Englantilainen David Ricardo kehitti eteenpäin Smithin tuotantokustannuksiin perustuvaa tavaroiden ja palveluiden arvon määräävää työarvoteoriaa. Hän ajatteli Thomas Malthusin hengessä koko kansantaloudessa vallitsevan vähenevän rajatuottavuuden, koska viljelyä jouduttiin laajentamaan aina vain huonommalle maalle. Ratkaisuna tähän hän esitti tulleista luopumista ja vapaakaupan sallimista. Hänen kuuluisin teoriansa on suhteellisen edun teoria kansainvälisen kaupan hyödyllisyydestä.
Arvosteluna teollisesta vallankumouksesta seuranneelle työolojen kurjistumiselle ja pääomavallalle, saksalainen Karl Marx julkaisi vuonna 1867 teoksensa ' ensimmäisen niteen. Hänen työnsä tunnetumpi osa ennustaa kapitalistisen talousjärjestelmän sortumista omaan mahdottomuuteensa, mutta hän kehitti myös taloustieteen teoriaa, kuten lisäarvoteorian.
1800-luvun lopulla useat taloustieteilijät kehittivät mikrotalousteoriaa samanaikaisesti. Tämän uusklassisena vallankumouksena tunnetun vaiheen aikana kehitettiin muun muassa marginalismin ja vaihtoehtoiskustannuksen ajatukset. Erityisen vaikutusvaltainen oli englantilaisen Alfred Marshallin vuonna 1890 julkaistu teos "Principles of Economics", jossa hän käytti ensimmäisenä kysyntä- ja tarjontafunktioita hinnan määrittämisessä. Muita tunnettuja aikalaisia olivat englantilainen William Stanley Jevons, itävaltalainen Carl Menger ja sveitsiläinen Leon Walras.
Makrotaloustiede erkani mikrotaloustieteestä 1920-luvulla englantilaisen John Maynard Keynesin työn myötä. Hänen merkittävin teoksensa on vuonna 1936 julkaistu "General Theory of Employment, Interest and Money", jossa hän nostaa kokonaiskysynnän muutokset suhdannevaihtelujen tärkeimmäksi lähteeksi. Keynesiläisen taloustieteen keskeistä näkemystä kuvaavan IS-LM-mallin kehitti englantilainen John Hicks. Keynesiläinen taloustiede on Keynesin ajatusten ja uusklassisen taloustieteen synteesiä, ja se hylkää monia Keynesin keskeisiä ajatuksia. Makrotaloustieteessä keynesiläisyys oli hallitsevassa asemassa aina 1970-luvulle asti.
Keynesiläinen teoria antaa perusteet julkisille investoinneille taloutta tasapainottavana tekijänä. Lähestymistapaa arvostelivat monetaristit, joiden keulahahmona pidetään chicagolaista Milton Friedmania. Monetaristien keskeinen argumentti on, että ihmiset pystyvät ennakoimaan keynesiläisen elvytyspolitiikan seuraukset. Elvytyksestä seuraa verojen nosto, jonka vuoksi julkisilla investoinneilla on lähinnä haitallinen, muun muassa inflaatiota nostava, vaikutus.
1960-luvulla keynesiläiset ja monetaristit kiistelivät inflaation syistä ja vaikutuksesta työllisyyteen (ks. Phillipsin käyrä), rahan kysynnän korkojoustosta ja siitä, "onko finanssipolitiikalla toivottua vaikutusta kokonaiskysyntään". Kiista "ratkesi empiiristen tosiasioiden avulla - - monetaristien voittoon. - - keynesiläisten usko rahapolitiikan ylivertaiseen kykyyn hoitaa työttömyysongelma on kuollut - - Optimistikaan ei enää luota keynesiläiseen ajatukseen kysynnän aktiivisesta hienosäädöstä".
Taloustieteen koulukuntia.
Nykypäivänä taloustieteen voidaan katsoa jakautuvan taloustieteen valtavirtaan sekä useisiin pienempiin koulukuntiin. Taloustieteen valtavirtana pidetään uusklassista taloustiedettä, jossa on vaikutteita keynesiläisyydestä. Yleensä taloustieteilijät hyväksyvät markkinahäiriöiden olemassaolon ja lähestyvät ongelmia mikrotasolla peliteorian sekä epäsymmetrisen informaation näkökulmasta.
Taloudellinen toiminta.
Taloudellisen toiminta tarkoittaa käytettävissä olevien varojen sopeuttamista parhaalla mahdollisella tavalla tarpeita silmällä pitäen. Taloudellista toimintaa on luonteeltaan kahdenlaista: hyödykkeitä tuottavaa eli tuotantoa ja hyödykkeitä kuluttavaa eli kulutusta. Taloudellisen toiminnan perimmäisenä tarkoituksena on tarpeiden tyydyttäminen. Koska tarjolla olevat hyödykkeet eivät koskaan riitä kaikkiin tarpeisiin, mikä merkitsee niukkuutta, on ihmisten pakko noudattaa tiettyä tarpeiden tärkeysjärjestystä taloudellisen periaatteen muodossa. Tämän mukaan mahdollisimman suuri tulos on saatava aikaan kulloinkin käytettävissä olevien niukkojen varojen avulla. Taloudellisen toiminnan tulos mitataan tavallisesti hyödykemääränä, mutta pohjimmiltaan on kysymys tarpeiden tyydyttämisen määrästä, jota on vaikea mitata luotettavasti.
Uusklassinen taloustiede.
Varsinaisia uusklassisia taloustieteilijöitä voidaan katsoa olevan sellaisten taloustieteilijöiden, jotka uskovat hyödyn maksimoinnin ohjaavan myös hyvin pitkän aikavälin sekä ei-taloudellisia päätöksiä. Useat taloustieteilijät pitäisivät esimerkiksi kysymystä ”Kuinka kauan aikaa minun pitäisi viettää lapsieni kanssa?” liian pitkälle menevänä rationaalisuutena ja hyödyn maksimointina. Nykyään valtavirran taloustiedettä kutsutaan usein uusklassiseksi taloustieteeksi.
Uuskeynesiläinen taloustiede.
Tämän koulukunnan edustajat pyrkivät rakentamaan malleilleen mikrotaloudelliset perusteet, mutta painottavat analyysissaan keynesiläisiä teemoja kuten hinta- ja palkkajäykkyyttä. Esimerkiksi yhdysvaltalaisia Joseph Stiglitziä ja George Akerlofia voidaan pitää tämän koulukunnan edustajina.
Muita suuntauksia.
Muihin koulukuntiin kuuluu useita erilaisia, usein huomattavasti valtavirrasta poikkeavia, näkemyksiä omaavia taloustieteilijöitä. Näistä tunnetuimpia ovat marxilaiset, sosialistiset, vihreät, itävaltalaiset, jälkikeynesiläiset ja vanhakeynesiläiset taloustieteilijät.


Teatteri.
Teatteri on taidemuoto, jossa näyttelijät esiintyvät yleisön edessä puhetta, musiikkia, tanssia, liikkeitä ja eleitä hyödyntäen. Tavanomaisen kerronnan lisäksi teatterilla on useita eri muotoja, kuten ooppera, baletti, pantomiimi, kiinalainen ooppera ja kabuki.
Teatterin historia.
Nykyisen länsimaisen teatterin juuret ulottuvat antiikin Kreikkaan. Vaikka varhaisemmillakin kulttuureilla oli ollut jumalmyytteihin liittyviä esityksiä joihin oli kuulunut tanssia ja laulua, vasta antiikin Kreikassa teatteri sai nykyisenkaltaisia institutionaalisia piirteitä. Myös antiikin Kreikan teatterisanastoa on siirtynyt paljon nykyaikaan. Tunnetuimpana alun perin katsomoa tarkoittanut sana theatron (θέατρον), josta useissa kielissä tunnettu teatteri on peräisin.
Ensimmäiset teatterimuodot olivat tragedia ja komedia.
Teatterin muotoja.
Perinteisen puheteatterin lisäksi teatterilla on useita muita muotoja. Esimerkiksi musikaaliteatterissa esiintyjät myös laulavat. Tanssia, teatteria, musiikkia ja toisinaan sirkustaidettakin yhdistellään poikkitaiteellisesti tanssiteatterissa. Myös ooppera ja operetti juontavat juurensa teatteriin. Yhteisöteatteri on teatterimuoto, jossa teatterin keinoja käytetään mm. yhteisön ongelmien selvittämiseen ja ratkaisemiseen. Yhteisöteatterissa on myös tavallista, että yhteisön jäsen osallistuu toimintaan, pelkän katsomisen sijaan. Tunnetuimpia yhteisöteatterin muotoja ovat mm. prosessidraama ja Augusto Boalin kehittämä Forum-teatteri.
Muita teatterimuotoja ovat nukketeatteri ja naamioteatteri. Harrastajateatteri on yksi teatterin muoto, kuten yliopisto-opiskelijoiden tekemä osallistava musiikkiteatteri, nimeltään speksi.
Teatterilaitokset Suomessa.
Suomessa on noin 56 valtionosuusteatteria, joiden toimintaa tuetaan julkisista varoista. Lisäksi Suomessa on 107 rekisteröitynyttä lain ulkopuolista ammattiteatteria. Niiden etuna on mahdollisuus hyödyntää esimerkiksi kantaesityksiä tai muuta kokeilevampaa ohjelmistoa laitosteattereita paremmin.
Tunnettuja suomalaisia teattereita ovat Helsingissä sijaitseva Suomen Kansallisteatteri, Tampereen Työväen Teatteri sekä Helsingin ja Turun kaupunginteatterit. Teatteri- ja orkesterilain ulkopuolisista teattereita ovat mm. Rakastajat-teatteri, Musiikkiteatteri Kapsäkki ja Universum.
Suomessa on myös lukuisia harrastajateattereita, joista tunnetuimpia lienevät Kellariteatteri sekä Ylioppilasteatteri.
Teatteritaiteen koulutuksesta Suomessa.
Teatterialalle on yleisesti ottaen runsaasti pyrkijöitä huolimatta siitä, että ala on fyysisesti ja psyykkisesti raskas. Teatterialan ammatillista korkeakoulutusta annetaan Teatterikorkeakoulussa Helsingissä ja Tampereen yliopistossa. Yliopistotasolla on myös kaksi erityistä teatteria tutkivaa oppiainetta, teatteritiede Helsingin yliopistossa sekä teatterin ja draaman tutkimus Tampereen yliopistossa – nämä aineet kuitenkin ennen kaikkea tutkivat teatteria, eivätkä anna suoraa ammatillista pätevyyttä teatteriammatteihin.
Myös monet ammattikorkeakoulut ja muut oppilaitokset tarjoavat teatterialan koulutusta, kuten musiikkiteatterin ja teatteri-ilmaisun ohjaajan koulutusta. Alan ammatillista täydennyskoulutusta Suomessa järjestää Teatterikorkeakoulun koulutus- ja kehittämispalvelut. Muutamissa kansanopistoissa, kuten Lahden kansanopistossa ja Seurakuntaopistolla Järvenpäässä, järjestetään teatterin ja sitä lähellä olevien alojen koulutusta, jotka antavat valmiuksia alan ammatillisiin opintoihin ja toimivat samalla valmennuskursseina korkeakouluopintoihin.


Tiedon pakkaus.
Tiedon pakkaamisella tarkoitetaan tietojenkäsittelytieteessä jotakin menetelmää, jonka avulla tietoaineksen kuvaus korvataan lyhyemmällä kuvauksella. Kuvaus voi olla häviöllinen tai häviötön riippuen siitä, muuttuuko tietoaineksen sisältö käsittelyn yhteydessä vai ei.
Tietoaineksen tiivistäminen on mahdollista, koska lähes kaikki tallennettava informaatio on "tilastollisesti redundanttia" eli se sisältää vähemmän todellista informaatiota kuin sen kuvaamiseen on käytetty. Useimmissa merkistöissä, kuten ASCIIssa, jokainen kirjain kuvataan samalla bittimäärällä. Toisaalta kirjainten esiintymistiheydet eroavat suurestikin, esimerkiksi suomen kielessä kirjain 'k' on huomattavasti yleisempi kuin kirjain 'g'. Voidaan myös huomata, että on todennäköisempää, että vokaalia seuraa konsonantti kuin toinen vokaali. Kun nämä havainnot tehdään tilastollisin menetelmin tiivistettäväksi tarkoitetusta datasta, saadaan täsmällistä tietoa, jota varsinainen pakkausalgoritmi hyödyntää.
Tiedon tiivistäminen on tärkeää, koska se vähentää kalliin tallennus- ja tiedonsiirtokapasiteetin käyttöä. Kuitenkin tiedon tiivistys vaatii laskentatehoa. Tehokkaat laitteet voivat olla kalliita. Siksi pakkausmenetelmien soveltaminen käytäntöön vaatii monien asioiden huomioimista, etenkin jos kyseessä on häviöllinen menetelmä.
Häviötön ja häviöllinen pakkaus.
Häviötön pakkausmenetelmä tarkoittaa, että tietoaines ei muutu lopullisesti vaan se kuvataan toisella tavalla pakkaamisen yhteydessä. Kun pakkaus puretaan, saadaan alkuperäinen tietoaines. Häviötön pakkaus tuottaa alkuperäistä pienemmän tietoaineksen silloin, kun pakattava data sisältää riittävästi redundanssia. Merkkejä suuresta redundanssista ovat esimerkiksi toistuvat merkkijonot tai ennustettavuus. Yksinkertaisin tilastollinen pakkaus, Huffmanin koodaus, perustuu siihen että useammin esiintyviä symboleja merkitään lyhyemmällä symbolilla.
Häviöllisessä pakkausmenetelmässä sen sijaan tiedon muuttuminen sallitaan, pyrkien kuitenkin mahdollisimman pieneen muutokseen ihmisen saaman kokemuksen kannalta. Esimerkiksi television katselija ei todennäköisesti havaitse, jos taustalta poistetaan joitakin yksityiskohtia tilanteessa, jossa hänen katseensa kohdistuu etualalla keskusteleviin henkilöihin. Myöskään ihmisen kuulo ei ole täydellinen; monet erilaiset ääninäytteet voivat kuulostaa samalta, vaikka ovatkin hyvin erilaisia tietokoneanalyysin mukaan. Kun löydetään sellaiset korvaavat palaset, jotka voidaan kuvata vähemmällä tietomäärällä kuin toiset, ja ne kuitenkin havainnoitsijasta tuntuvat samalta kuin alkuperäiset, voidaan saavuttaa pienempiä tiedostokokoja.
Periaatteessa häviöllinen pakkaus heikentää aina tallenteen laatua verrattuna alkuperäiseen. Pakattaessa siten, että laatuero ei suurinta osaa ihmisistä vielä häiritse, häviölliset menetelmät kuitenkin kykenevät yleisesti huomattavasti parempiin pakkaussuhteisiin kuin häviöttömät menetelmät.
Usein ihmiset kokevat häviöllisen pakkauksen miellyttävämmäksi vaihtoehdoksi kuin suuremman levytilan tai kaistanleveyden käytön. Tietyissä tapauksissa, kuten GSM-puhelimessa, äänen pakkaus mahdollistaa pienempien tiedonsiirtomäärien ansiosta matalamman lähetystehon ja useampien puhelimien yhtäaikaisen käytön samalla taajuuskaistalla.
Häviöllistä pakkausmenetelmää ja sen asetuksia valittaessa on otettava huomioon ainakin suorituskyvyn tarve, tiivistyneen tiedon määrä ja häviöllisyyden tuntuma.
Sovelluksia.
Häviöllisessä äänenpakkauksessa käytetään hyväksi psykoakustiikkaa, jonka avulla pystytään äänestä poistamaan osia, jotka ovat vaikeasti tai eivät lainkaan kuultavissa. Ihmisäänen pakkaamiseen sovelletaan vielä tästäkin erikoistuneempia menetelmiä ja siksi puheen pakkaamista ei yleensä pidetä äänenpakkausmenetelmänä. Puheenpakkausmenetelmiä käytetään etenkin Internet-puheluissa kun puolestaan äänenpakkausmenetelmiä käytetään esimerkiksi arkistoitaessa CD-levyn sisältö häviöttömästi kiintolevylle FLAC-muodossa. Useita eri äänenpakkausmenetelmiä on lueteltu alla.
Valokuvia tallennettaessa yleinen häviöllinen pakkausmenetelmä on JPEG (.jpg).
DVD-levyissä käytetään häviöllistä MPEG-2-pakkausmenetelmää videon ja äänen pakkaamiseen.
Häviöllistä pakkausta ei voida soveltaa symbolisen tiedon, eli esimerkiksi tekstin, taulukoiden tai ohjelmakoodin tapauksessa, koska se ei joitakin poikkeustapauksia lukuun ottamatta kestä yhdenkään bitin muuttamista. Häviöllistä pakkausta ei kannata myöskään käyttää esimerkiksi lääketieteellisten tai muiden ehdotonta tarkkuutta vaativien kuvien tallentamiseen, sillä se voi tuoda kuvaan ikäviä artefakteja eli pakkaushäviöstä johtuvia virheitä. Diagrammi- ja muissa vastaavissa kuvissa häviöllinen pakkaus ei välttämättä edes anna parempaa pakkaustulosta. Yleinen häviötön kuvamuoto on PNG (.png), ja myös GIF on häviötön, mutta sen väriavaruus rajoittuu 256 väriin.
Teoria.
Informaatioteoria, algoritmiikka ja hävikkiteoria (rate distortion theory) muodostavat tiedontiivistämisen teoreettisen pohjan. Tälle pohjan loi Claude Shannon julkaistessaan alan ensimmäiset teokset 1940- ja 1950-lukujen taitteessa. Doyle ja Carlson vuonna 2000 kirjoittivat tiedonpakkauksesta yhtenä yksinkertaisimmista ja hienostuneimmista tieteenaloista. Kryptografia ja Koodausteoria liittyvät myös läheisesti pakkausmenetelmiin. Tiedon tiivistämisen ajatus liittyy myös tilastolliseen päättelyyn ja Suurimman uskottavuuden estimointiin (MLE).
Monet häviöttömät pakkausmenetelmät voidaan kuvata nelivaiheisena mallina. Häviöllisissä menetelmissä on useimmiten vielä useampia vaiheita, kuten ennustaminen, taajuusmuunnos ja kvantisointi.
Eräs yksinkertaisimmista pakkausmenetelmistä on juoksupituuskoodaus (RLE). Se perustuu ajatuksen, että usein tiedostoissa esiintyy samaa arvoa peräkkäisissä kohdissa. Etenkin piirrostyylisissä kuvissa esiintyy usein samaa väriarvoa rivin peräkkäisissä kuvapisteissä. Tällöin yksi samanvärinen juova, jossa muuten kuvattaisiin jokaisen pisteen väri erikseen, korvataan tiedolla käytetystä väristä ja juovan pituudesta. Tämä on malliesimerkki kuvien häviöttömästä pakkauksesta. Häviöttömyys on tärkeää täsmällisen tiedon, kuten tekstin, tietokoneohjelmien ja mittaustuloksien säilyttämisessä, koska pienikin sisällön muutos voi aiheuttaa virheellistä tulkintaa.
Lempel-Ziv (LZ) -pakkausmenetelmä on suosituin häviötön pakkausmenetelmä. Deflate-algoritmi on LZ:n muunnos, joka on optimoitu nopeaa pakkauksen purkamista ja parempaa tiivistyssuhdetta silmällä pitäen. Tosin pakkausajat voivat olla Deflatella LZ-menetelmää pitemmät. Deflatea käytetään esimerkiksi, PNG-kuvaformaatissa. Lempel-Ziv-Welch-menetelmä (LZW) on ollut Unisysin patentoima useissa länsimaissa kesäkuuhun 2003 saakka ja sitä on käytetty GIF-kuvien pakkaamisessa. Unisysin patentti ei ollut koskaan voimassa Suomessa. Mainitsemisen arvoinen on myös LZR-menetelmä (LZ-Renau), joka on Zip-menetelmän taustalla. Lempel-Ziv-menetelmät taulukoivat usein toistuvaa dataa, joka useimmissa menetelmissä kerätään aiemmasta datasta. Taulukko itsessään on usein Huffman-koodattu (esimerkiksi SHRI ja LZX). LZX on käytössä ainakin Microsoftin Cabinet-pakkausmuodossa.
Kuten muunkin viestinnän yhteydessä, tiedon välittäminen pakattuna vaatii tuen sekä lähettäjältä että vastaanottajalta. Kirjoitetunkin tekstin osalta pitää ymmärtää tekstissä käytetty kieli, jotta tekstiä voisi lukea. Sama pätee myös tiedonpakkaukseen, eli molempien osapuolien pitää hallita käytetty pakkausmenetelmä. Vastaanottajan pitää myös tietää, millä pakkausmenetelmällä tieto on tiivistetty niiden kaikkien menetelmien joukosta, jotka on vastaanottajan hallussa. Tämän selvittämiseen tiedostonnimien perässä on usein maininta käytetystä pakkaus- tai arkistointimenetelmästä, esimerkiksi ".zip".


Turvallisuuspolitiikka.
Turvallisuuspolitiikka koostuu perinteisesti ulkopolitiikasta ja sotilaallisesta maanpuolustuksesta. Turvallisuuspolitiikalla pyritään ensisijaisesti estämään sotatoimien kohteeksi joutuminen ja toisaalta luomaan edellytykset menestykselliselle puolustautumiselle.
Suomen turvallisuuspolitiikka kattaa sen ulkopolitiikan osan, joka suoranaisesti liittyy turvallisuuskysymyksiin, ja kokonaan puolustuspolitiikan sekä sen käytäntöön soveltamisen, maanpuolustuksen. Lisäksi turvallisuuspolitiikkaan sisältyy ja sitä tukevat talouspolitiikka ja erilaiset yhteiskuntapolitiikan alat, esimerkiksi yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpito sekä ympäristönsuojelu. (kts. esimerkiksi Visuri 2003, 16–17.)
Käsitteenä turvallisuuspolitiikka tuli Suomessa käyttöön 1960-luvun puolivälissä.
Turvallisuuspoliittinen kehitys Suomessa.
Suomen turvallisuuspolitiikassa ulkopolitiikka sai kylmän sodan aikaan keskeisen aseman. Turvallisuuspolitiikan päämääränä oli ennen kaikkea Suomen pitäminen erossa suurvaltaselkkauksista. Kylmän sodan päättymisen ja Suomen EU-jäsenyyden myötä turvallisuuspolitiikka on laajentunut kattamaan myös kansainvälistä toimintaa, jolloin on jouduttu ottamaan kantaa muun muassa suomalaisten sotilaiden käyttöön ulkomaantehtävissä ja osallistumiseen unionin turvallisuuspolitiikan kehittämistyöhön.
2001 selonteossa otettiin myös kantaa Euroopan unionin merkitykseen Suomen turvallisuudelle: "Yhteisvastuuseen perustuva, vahva unioni tukee Suomen turvallisuutta, ehkäisee mahdollisten Suomea koskevien kriisien syntymistä ja parantaa Suomen kykyä selviytyä niistä..." [4]
Turvallisuuspoliittinen keskustelu Suomessa.
Turvallisuuspoliittisen keskustelun aiheena ovat yleensä kehitystrendit sekä näistä kehitystrendeistä tehtävät johtopäätökset. Kehitystrendeistä vallitsee yleensä laajempi yhteisymmärrys kuin johtopäätöksistä ja kehitystoimenpiteistä. Täten väittely keskittyy yleensä johtopäätöksien argumentointiin. Huomattavaa on, että usein turvallisuuspoliittisessa keskustelussa erilaisia johtopäätöksiä saatetaan perustella samoilla argumenteilla (esimerkiksi vetoamalla historiallisiin tapahtumiin).
Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa sivutaan monia muitakin aiheita, mutta usein julkisessa keskustelussa aiheet liittyvät edellä esitettyihin väittämiin. Yleensä näitä kehitystrendejä ei kiistetä vaan keskustelussa argumentoidaan jonkun kehitystoimenpiteen puolesta. Kaikkien keskustelijoiden tavoitteena turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on yleensä Suomen turvallisuuden sekä päätöksiin kohdistuvan määräysvallan kasvattaminen. Ehdotettavat keinot näiden kahden tavoitteen edistämiseksi vaihtelevat merkittävästi.
Euroopan unioniin liittyvä keskustelu on myös usein turvallisuuspoliittista keskustelua. Esimerkiksi kansalaismielipide on antanut tukensa EU:n puolustusulottuvuuden vahvistamiseksi 1990-luvun lopulta lähtien. Yksityiskohtien tasolla kansalaismielipiteessä on tosin ajoittain havaittu ristiriitaisuuksia. Esimerkiksi vuonna 2000 tehdyssä kyselyssä selvä enemmistö suomalaisista kannatti turvatakuujärjestelmän liittämistä EU:n perussopimuksiin samalla, kun vain viidesosa kannatti unionin muuttamista sotilasliitoksi (MTS Raportti mielipidetutkimuksesta 1/2000).
Edellisen kappaleen esimerkki on hyvä osoitus turvallisuuspoliittisen keskustelun moniulotteisuudesta ja siitä kuinka turvallisuuspoliittinen keskustelu saattaa usein sotkeutua omiin käsitteisiinsä ja niiden erilaisiin tulkintoihin.
Sotilaallinen maanpuolustus.
Sotilaallisen maanpuolustuksen suunnittelulla on perustana malli sotilaallisesta uhasta, uhkamalli. Ne riippuvat vallitsevasta geopoliittisesta tilanteesta, valtion strategisesta asemasta ja sen ulkopuolisten asevoimien käyttömahdollisuuksista sekä arvioista näiden kehittymisestä.


Talousmaantiede.
Talousmaantiede on kulttuurimaantieteen haara, joka tarkastelee taloustoimintojen alueellista järjestelmää ja muutoksia, toimintojen optimisijaintia sekä alueiden taloudellisia erityispiirteitä. Näihin voivat vaikuttaa mm. ilmastolliset, geologiset sekä sosio-poliittiset tekijät. Esimerkiksi maantieteelliset seikat vaikuttavat raaka-aineiden saatavuuteen, kuljetuskustannuksiin ja maankäyttöön, ilmasto puolestaan tuottavuuteen, työolosuhteisiin ja raaka-aineiden saantiin.
Uusi talousmaantiede.
Uusi talousmaantiede sai alkunsa 1991 kun Paul Krugman, kansainvälisen kaupan teoreetikko, kehoitti taloustieteilijöitä kiinnittää enemmän huomiota talousmaantieteeseen kirjassaan "Geography and Trade". Krugman esitti keskittymisen johtavan taloudellisiin etuihin, jotka olivat aiemmin jääneet vähälle huomiolle. Krugmanin julkaisut uudistivat taloustieteilijöiden mielenkiinnon aluetieteeseen. "Uuden talousmaantieteen" ominaispiirteinä on kvantitatiivisten menetelmien yhdistäminen muihin menetelmiin tutkimuksessa.
Krugman lanseerasi "kotimarkkinavaikutuksen" (engl. "home market effect") käsitteen, jonka mukaan taloudellisen toiminnan keskittyminen on seurausta tuotannon mittakaavaeduista: alueet joilla on eniten tuotantoa tuottavat suurimmat voitot ja siten houkuttelevat entistä enemmän tuotantoa. Krugmannin mukaan sen sijaan että tuotannolla olisi taipumusta jakautua tasaisesti ympäri maailman, se keskittyy rajalliseen joukkoon maita, alueita ja kaupunkeja, joissa väestön keskittymisen rinnalla tapahtuu tulojen nousua.
Kaupunkialueen kasvaessa myös eri hyödykkeiden kysyntä kasvaa, mikä houkuttelee alueelle uusia yrityksiä. Tätä ilmiötä kutsutaan takaisinkytkennäksi (eng. "backward linkage"). Paikallisesti tuotetut hyödykkeet syrjäyttävät tuontihyödykkeitä, mikä sekä alentaa yksikkökustannuksia että kasvattaa reaalituloja ja siten kysyntää entisestään. Alueen houkuttelevuus sekä yrityksille (alemmat kustannukset) että asukkaille (suuremmat reaalitulot) kasvaa. Hyödykekirjon ja reaalitulojen kasvun aiheuttamaa houkuttelevuutta asukkaille kutsutaan eteenpäinkytkennäksi (engl. "forward linkage").


Karvoitus.
Karvoitus tarkoittaa erityisesti nisäkkäille ominaisia keratiinisäikeitä, jotka kasvavat eläimen ihosta. Karvat ovat pituudeltaan muutamasta millimetristä yli metriin. Useimmilla nisäkkäillä on jonkin asteinen karvoitus. Monet ihmiset poistavat osan karvoituksestaan.
Karvojen synty ja rakenne.
Karvat kiinnittyvät eläimen ihossa oleviin karvatuppiin, jotka ovat noin 4 mm syviä onkaloita ja ulottuvat orvaskedesta verinahkaan. Karva kiinnittyy tupen sisällä olevaan karvanystyyn eli "papillaan", joka kytkee karvan eläimen hermostoon ja verenkiertoon. Karvanystyyn välittyy verisuonia pitkin ravintoaineita, ja sen solujen tuottamat kuona-aineet vastaavasti poistuvat verenkiertoon. Karvanystyn pinnalla ja reunilla on ohut tyvisolukerros, jonka solut tuottavat karvan pintakerroksen suomusoluja. Nystyn keskellä on puolestaan kuitusoluja tuottavia tyvisoluja. Karvan kasvuvaiheessa tyvisolut tuottavat jatkuvasti uusia hiussoluja mitoosin eli solunjakautumisen tuloksena. Tyvisolukerroksen yhteydessä on myös melanosyyttisoluja, joiden muodostama väripigmentti eli melaniini antaa hiusten luonnollisen värin.
Karvanystyn päällistä osaa kutsutaan karvasipuliksi. Sipulissa tapahtuu keratinisoituminen, jossa tyvisoluista irtaantuneet keratinosyyttisolut tuottavat solut vähitellen täyttävää keratiinia, joka on hyvin erilaistunut, liukenematon valkuaisaine. Keratiini kovettaa solun tuman ja hävittää vähitellen muutkin soluelimet, ja kun solu on käyttänyt kaikki energiavarastonsa keratiinin tuottamiseen, se kuolee. Karvan varsi muodostuu näistä kovettuneista keratiinia sisältävistä soluista, jotka muodostavat useita samankeskisiä kerroksia.
Esimerkiksi ihmisen hiuksissa voidaan erottaa kolme erityyppistä solukerrosta: ydinkerros ("medulla"), kuori- eli kuitukerros ("korteksi") ja pintakerros ("kutikula"). Ytimessä on verraten vähän keratiinia sisältäviä solukimppuja, joiden välissä on ilmaa. Ihon sisäpuolella ydinkerroksessa on solunestettä sisältäviä eläviä soluja.
Kuorikerroksessa on pitkiä, karvan suuntaisia kuitusoluja, joiden keratiinipitoisuus on korkea. Kuorikerros koostuu pääosin keratiiniproteiiniketjuista ja hiustupen melanosyyttisoluissa syntyneistä väripigmenteistä eli melaniinirakeista. Karvan pintakerroksessa on litteitä suomuisia suomusoluja joiden ulommat reunat suuntautuvat kohti hiuksen kärkeä.
Karvatupen yhdellä sivulla on lisäksi aina talirauhanen, joka tuottaa hiusta suojaavia rasvahiukkasia, sekä karvankohottajalihas, jonka avulla karva voi nousta pystyyn. Esimerkiksi pelkotilanteessa hermosto voi tuottaa karvatupille signaalin, jonka tuloksena karvat nousevat pystyyn. Ihmisen tapauksessa puhutaan tällöin myös ihon menemisestä kananlihalle.
Kasvuvaiheessaan karvat kasvavat yleensä verrattain nopeasti, esimerkiksi ihmisen vartalokarvat 0,1–0,3 mm päivässä. Kasvunopeus on kuitenkin yksilöllistä ja riippuu karvan tyypistä. Kunkin kasvujakson jälkeen karvatuppi siirtyy lyhyen välivaiheen kautta lepovaiheeseen, jolloin karva irtoaa helposti. Kasvu- ja lepovaiheet sisältävä karvojen elinkierto kestää ihmisellä yleisimmin 2–5 kuukautta, ja esimerkiksi kulmakarvat uusiutuvat keskimäärin kahdesti vuodessa. Hiusten kasvujakso on kuitenkin paljon pitempi ja koko elinkierto saattaa kestää 3–5 vuotta.
Karvapeite.
Useimmilla nisäkkäillä on tiheä ihoa suojaava karvapeite, jota kutsutaan eläimen turkiksi. Sen tehtävänä on suojata eläintä ja toimia eristekerroksena. Karvoituksen lasketaan olevan peräisin nisäkkäiden varhaisen kehityksen ajoilta, jolloin ne olivat aktiivisia pääosin öiseen aikaan ja lämpöä eristävästä kerroksesta oli erityistä hyötyä.
Karvapeite voidaan yleensä jakaa kahteen osaan. Sisemmässä osassa on hienosta villakarvasta koostuva sisäturkki, joka toimii lämpö- ja valoeristeenä. Villakarvat ovat hyvin ohuita ja joustavia, eikä niissä ei ole varsinaista karvan ydinosaa. Niiden pintakerroksen solut ovat ylöspäin kihartuneita suomuisia soluja, joiden ansiosta karvat takertuvat toisiinsa ja muodostavat huopamaisen peitteen. Ulompi karvapeite eli päällysturkki puolestaan koostuu pitkistä, paksuista ja jäykistä peitinkarvoista, joiden pintakerros on sileä. Pitkät ja vahvat peitinkarvat suojaavat eläintä muun muassa mekaanisilta kolhuilta ja sateelta. Muun muassa siilien ja piikkisikojen piikit ovat suuria ulomman karvapeitteen karvoja, joihin on muodostunut tarkoitukseen sopiva kova pintakerros, ja myös muurahaiskäpyjen suomumaiset levyt ovat kehittyneet karvapeitteestä.
Karvoitus uusiutuu joillakin lajeilla varsin tasaisesti ympäri vuoden, kun taas toisilla lajeilla on tiettyinä vuodenaikoina karvanlähtöaika, jolloin suuri osa karvoituksesta uusiutuu. Vanhan, pois irronneen karvan tilalle kasvaa yleensä välillä levossa olleesta karvatupesta uusi karva. Joillakin nisäkäslajeilla, kuten valailla, karvoitus kuitenkin häviää lähes kokonaan sikiö- ja poikasvaiheen jälkeen. Karvoitus toimii paitsi suojaavana ja eristävänä kerroksena myös feromonien erityksen apuvälineenä, mitä pidetään yhtenä selityksenä sille, että ihmiselläkin on säilynyt runsas häpy- ja kainalokarvoitus, vaikka muuten ihmisen karvoitus on huomattavasti vähäisempää kuin useimmilla maanisäkkäillä. Karvoitus on selvästi vähentynyt myös monilta muilta nisäkkäiltä, kuten esimerkiksi virtahevoilta, vyötiäisiltä ja norsuilta.
Karvoituksen väritys ja kuviot auttavat nisäkkäitä suojautumaan pedoilta ja sulautumaan ympäristöön. Nisäkkäiden vatsapuolen karvoitus on usein muuta ruumista vaaleampi, mikä tavanomaisessa valaistuksessa hämää saalistajia, sillä väritys heikentää syvyyssuuntaista havaitsemista. On myös tavallista, että karvoituksessa on kuvioita, joilla eläin joko pyrkii näyttämään samanlaiselta kuin saalistaja tai viemään saalistajan huomion. Väritys on tavallisesti ominainen kullekin lajille ja usein myös lajin eri sukupuolille, mikä helpottaa pariutumista saman lajin eri sukupuolta olevien yksilöiden välillä. Turkin väritys voi vaihdella vuodenajan mukaan etenkin kesä- ja talviturkin välillä. Nisäkkäiden tuntokarvat viestittävät niiden läheisyydessä olevista kappaleista, mistä on hyötyä varsinkin hämärissä olosuhteissa.
Karvoituksen kehitys.
Kädellisistä apinoista kehittynyt ihminen näyttäisi menettäneen aikojen saatossa suurimman osan karvoitustaan, mutta todellisuudessa ihmislajin karvakato ei ole läheskään niin merkittävä kuin ensisilmäyksellä näyttäisi. Useimmilla ihmisillä täysin karvattomia ovat limakalvojen lisäksi vain kämmenet ja jalkapohjat. Lisäksi alkuperäiset ihmisapinat olivat varsin pieniä otuksia, joten osa karvoituksen harvenemisestä selittyy sillä, että ihmislajin yksilökoon kasvaessa karvoituksen tuuheus ei ole pysynyt perässä. Kuitenkin esimerkiksi gorillat jotka ovat olleet pitemmän ajan isokokoisia yksilöriippumattomasti, ovat verkkaisen kasvun myötä kehittäneet suurikokoisellekin apinalajille vahvan karvapeitteen, joten nimenomaisesti ihmisen kehitys huomattavan pienestä apinasta erityisen nopeasti on ollut keskeistä ihmisen karvoituksen jälkijättöisyyteen suhteessa yksilökokoon.
Ihmisen karvattomuuteen on etsitty selitystä paremmasta lämmön haihtumisesta savanniolosuhteissa. Toisen teorian mukaan täiden, kirppujen ja muiden loisten levittämät taudit saivat aikaan valintapaineen, joka suosi vähemmän karvaisia yksilöitä. Ihmiset ovat ainutlaatuinen laji siinä mielessä, että sillä on pidemmät karvat kuin millään muulla lajilla. Nämä ihmisen pitkät karvat kasvavat päälaella ja niitä kutsutaan hiuksiksi. On arveltu, että pitkillä hiuksilla oli niiden kehittymisaikaan funktiona pariutumiskumppanin houkutteleminen. Näin ihmisen hiukset olisivat vähän samanlainen asia kuin vaikka riikinkukon komea pyrstö.
Ihmisen karvat.
Tukka eli hiukset ovat päälaella kasvavaa karvoitusta. Jotkut miespuoliset henkilöt ja harvat naispuoliset henkilöt saattavat menettää karvoituksensa päälaeltaan. Tätä kutsutaan kaljuuntumiseksi. Hiukset kasvavat pitemmiksi kuin muut ihmisen karvat. Kulmakarvat estävät hien valumisen silmiin, mutta ovat myös merkittävä elekielen väline. Silmäripset ovat silmäluomien päässä sijaitsevia erikoistuneita karvoja, jotka tehokkaasti estävät roskia joutumasta silmiin, ja jos roskat sinne kuitenkin päätyvät, voivat ne räpytellessä tarttua silmäripsiin. Korvakarvat suojelevat korvia lialta. Korvakarvat saattavat alkaa ikääntymisen myötä kasvaa kiihtyvää tahtia ja ovatkin liki ainoita karvoja, joita vanhuksena on enemmän kuin nuorena. Nenäkarvat suojaavat nenää lialta. Yleisen näkökannan mukaan eivät saisi huomattavasti pursuta sieraimista, vaikka ovatkin ihmisen karvoista hänelle käytännössä silmäripsien ohella ehkä kaikkein hyödyllisimpiä suojatessaan limakalvojen ohella keuhkoja turhalta roskalta. Parta on miesten leuassa ja poskilla esiintyvää karvoitusta, jonka kasvu alkaa yleensä murrosiässä. Myös naisille voi kasvaa partakarvoja. Viikset mielletään usein osaksi partaa, mutta ne ovat sikäli erilliset, että kasvavat monille vuosia aiemmin kuin muu parta.
Kainalokarvat ilmaantuvat samoihin aikoihin kuin häpykarvat. Kainalokarvojen tarkoitus piilee lisääntymisessä, sillä hiessä olevat seksuaaliset houkuttimet, feromonit, tarttuvat paremmin karvaiselle kuin sileälle iholle. Monet naiset poistavat kainalokarvansa, kuten myös osa miehistä. Rintakarvoitus on miesten yläkehon etupuolella sijaitsevaa karvoitusta, joka kasvaa usein vasta noin 30 vuoden iässä. Osa miehistä poistaa rintakarvansa. 'Häpykarvoitus on karvoitusta ihmisruumiin etupuolella, hieman sukupuolielinten yläpuolella, miehillä myös kivespussien iholla. Häpykarvoitus kasvaa kummallekin sukupuolelle murrosiän myötä. Häpykarvoitus toimii sukuelinten pehmusteena yhdynnän aikana. Häpykarvoitus myös aiheuttaa hajuja, joita moni pitää houkuttelevina. Naisilla lisäksi virtsa ja muu lika valuu häpykarvoja pitkin pois iholta, ja karvoitus myös suojaa naisen sukupuolielimiä bakteereilta. Häpykarvoituksen poistaminen on tapana joillakin nuorilla naisilla. Jotkut eivät halua poistaa niitä kokonaan, vaan jättävät jonkin kuvion, esimerkiksi ns. kiitoradan. Häpykarvoituksen intiimin luonteen takia sen pois ajaminen voi olla osa seksuaalisia leikkejä, varsinkin sadomasokistipiireissä. Takamuskarvoitus on useimmiten miehillä esiintyvää takamusvaossa kasvavaa karvoitusta, joka saattaa vaikeuttaa hygieniaa huomattavasti ja olla otollinen loisille.
Käsi- ja sormikarvat ovat useimmilla ihmisillä, varsinkin miehillä, käsivarsilla ja sormien päällyspuolella nivelten välissä kasvavaa karvoitusta. Naisillakin on käsikarvoja, mutta ne ovat yleensä huomaamattomia. Normaalia runsaampi ja/tai tummempi karvoitus usein poistetaan. Nämä karvat kasvavat jo varhaisella iällä ja ovat ilmeisesti jäänne ajalta, jolloin laji oli kauttaaltaan karvainen. Säärikarvat ovat säärissä kasvavaa karvoitusta. 1950-luvulla Suomessa ne olivat tavanomaisia kummallakin sukupuolella, mutta nykyään monet naiset ja jotkut miehet poistavat ne eri tavoin, koska pelkäävät karvojen näyttävän rumilta.


Taolaisuus.
Taiji-symboli eli Yīn ja Yáng -kuvio on yksi taolaisuuden tunnuskuvista.
Taolaisuus (pinyin: "Dàojiào") on kiinalainen ajattelusuunta, filosofia ja samanniminen uskonto. Mm. taijin filosofia pohjautuu taolaisuuteen, samoin osin zen. Tärkeimmät filosofit olivat Laozi ja Zhuangzi.
Taolaisuutta pidetään yhtenä Kiinan kolmesta suuresta opista konfutselaisuuden ja buddhalaisuuden rinnalla. Konfutselaisuudesta poiketen taolaisuus suosi filosofista anarkismia, pluralismia ja laissez-faire-hallitusvaltaa sekä luonnonmystiikkaa. Aatteet kuitenkin vain osittain kilpailivat keskenään ja osittain keskittyivät eri elämänaloihin toisiaan täydentäen.
Dao (tie).
"Dao" (Wade-Giles: tao) tarkoittaa tietä ja saa aikaan sopusoinnun, joka ei kuitenkaan ole vakaa tila, vaan alati yinin ja yangin vuorovaikutuksessa muuttuva tila. Yīn (perinteinen: 陰; yksinkertaistettu: 阴; kuu) edustaa olemassaolon naisellisia piirteitä ja yáng (perinteinen: 陽; yksinkertaistettu: 阳; aurinko) miehisiä. Ne koostuvat "qistä (Wade-Giles: chi), joka puolestaan nousee daosta. Yinyang -ajattelun perusteos on "Yijing" (entinen I-ching) eli "Muutosten kirja", jonka sanotaan sisältävän myös taolaisuuden alkuperän. Sitä käyttävät taolaisten ohella muun muassa kungfutselaiset.
Taolaisuuden länsimaissa tunnetuin perusteos on Laozin "Daodejing" (perinteinen: 道德經; yksinkertaistettu: 道德经; pinyin: Dàodéjīng; dào: tie, dé: hyve, jīng: klassikko, tavallista kirjaa arvokkaampi teos). Kirja kuvaa daoa, jota ei oikeastaan voi sanoin kuvailla ja ohjaa toimimaan sopusoinnussa daon kanssa. "Wúwèi" on keskeinen käsite daossa: se merkitsee teotonta toimintaa. Esimerkiksi wuweistä asetetaan vesi, joka on passiivinen, mutta levittäytyy kaikkialle ja ajan kuluessa hioo sileäksi kovimmankin kiven. Tällaiseksi dao'akin kuvataan, vaikkakin luonnollisesti taolaisten mukaan dao, jota voitaisiin kuvata, ei olisi ”oikea dao”. Toinen keskeinen käsite on ”veistämätön puu”, joka tarkoittaa lähinnä alkutilaa, yksinkertaisuutta.
Zhuangzi myös ylistää "mystistä" uppoutumista toimintaan, esimerkiksi työnsä tai "tiensä" täydelliseen suorittamiseen, oli kyse sitten luutunsoittajan, teurastajan tai loogikon työstä. Uppoutuminen tuottaa luonnollisen yhteyden omaan taohon. Tämä piirre yhdistää taolaisuutta ja siitä vaikutteita saanutta buddhalaisen filosofian haaraa, zeniä.
Politiikka.
Taolainen wu-wci-oppi on olennaisesti "jätä rauhaan". Politiikassa tämä teki taolaisista ensimmäisiä liberaalin laissez-faire-politiikan kannattajia. Laozin mukaan paras tapa hallita on olla hallitsematta. Tästä muistetaan hänen sanansa: "Hallitse suurta maata kuin paistaisit pientä kalaa" ja "Mitä enemmän kieltoja, sitä köyhemmiksi ihmiset tulevat." (Daodejing).
Moniarvoisuus ja auktoriteettien vastustus.
Zhuangzin teksti osoitti, miten ei ole taota perimmäisempiä auktoriteetteja, ja päätyi relativismin kautta skepsismiin, avaramieliseen suvaitsevaisuuteen ja politiikanvastaisuuteen (ellei peräti anarkismiin). Zhuangzin pluralismi sopii heikosti yhteen Kiinassa perinteisen poliittisen auktoriteetin kanssa. Kilpailevat koulukunnat, konfutselaisuus ja mohismi olivat erimielisiä siitä, mitä taota pitäisi seurata, mutta yksimielisiä siitä, että koko yhteiskunnan pitäisi seurata yhtä ja samaa taota. Zhuangzi vastusti tätä: ihmiset voivat toimia eri tavoin, mikään ei vaadi yhdenkään sellaisen taon sortamista, joka toimii jostain näkökulmasta.
Zhuangzi kehottaa avoimuuteen taon erilaisia ääniä, näkemyksiä kohtaan. Hän esittää usein ennemmin retorisia kysymyksiä kuin autoritatiivisia johtopäätöksiä.
Historia.
Laozin väitetään perustaneen taolaisuuden filosofiana 500-luvulla eaa. Toisin kuin usein väitetään, taolaisuus melko todennäköisesti ei ole Laozin (老子, pinyin: Lăozĭ; Wade-Giles: Laotse) perustama oppirakennelma. Ilmeistä kuitenkin on, että se on täysin kiinalaisperäinen oppi.
Taolaisuus on alun perin ikivanhaa kiinalaista ajattelua, joka selittää todellisuuden rakennetta ja sen toiminnan kulkua. Taolainen ajattelu on luultavasti syntynyt tuhansia vuosia ennen ajanlaskun alkua. Taolaisen ajattelun merkittävimmät edustajat olivat Laozi, Zhuangzi ja Liezi. Jos Laozi oli historiallinen henkilö, hän vain välitti vanhaa ajattelua kuten Kongfuzi nykyään kungfutselaisuudeksi kutsuttua ajattelua.
Taolainen uskonto syntyi noin vuosien 1–300 välillä, kun kuolemattomuuden tavoittelu, taolainen ajattelu ja šamanismi vähitellen sekoittuivat toisiinsa. Ensimmäiset näiden yhdentäjät olivat ”taivaallinen mestari” Zhang Daoling Sichuanissa ja Keltaiset turbaanit -kapinaliike Pohjois-Kiinassa.
Myöhemmin Kiinassa taolaisuus on muuntunut myös kansanuskonnoksi, johon on liitetty monien erilaisten jumalien palvontaa, mutta yhä tavoitellaan myös ikuista elämää. Filosofinen taolaisuus ja kansanuskonto eroavat toisistaan merkittävästi.
Laozi.
Laozin kerrotaan olleen Zhou-dynastian hovin arkistonhoitaja, joka ratsasti vesipuhvelilla länteen elettyään 160-vuotiaaksi. Hänen kerrotaan antaneen pienen kirjan valtion läntisellä rajalla vartiomiehelle. Laajalti katsotaan, että Laozi ei kirjoittanut itse mitään, vaan kirjan olisivat myöhemmin kirjoittaneet hänen oppilaansa Laozin kanssa käymiensä keskustelujen pohjalta. Tuon ajan Kiinassa oli varsin tavallista laittaa kirjoitus tai muu hengentuote jonkun kuuluisan henkilön nimiin.
Zhuangzi.
Taolaisen filosofian tärkeimpänä muotoilijana pidetään "filosofi Zhuangzia" (Chuangtse, oik. Zhuang Zhou) (noin 369, Meng [nykyään Shangqiu, Henanin maakunta] - 286 eaa.). Hänen pääteoksensa on kirja "Zhuangzi", jonka seitsemän ensimmäisen luvun (teoreettisemmat "sisäluvut") kirjoittajan väitetään olleen eteläkiinalainen filosofi nimeltä Zhuangzi ja muista (soveltavammat "ulkoluvut") osan tämän oppilaita. Vaikkei Zhuangzin olemassaolosta olla varmoja, sisälukuja pidetään mm. yhtenäisyytensä vuoksi todella yhden ainoan henkilön kirjoittamina, mutta tästäkään ei ole yksimielisyyttä.
"Ulkolukujen" anekdoottien perusteella Zhuangzi olisi ollut eksentrinen, ennustamaton ja huolettomasti pukeutuva tietäjä, joka ei piitannut omasta mukavuudestaan tai julkisuuskuvastaan. Hän kieltäytyi Chu-valtion pääministerin tehtävistä välttääkseen hoviuran sitoumukset ja katsoi, että todella hyveellinen ihminen ei ole sitoutunut perinteisiin tai tarpeeseen parantaa maailmaa. Hänen ihanteenaan oli riippumaton ihminen, joka oli yhtä taon kanssa.
Zhuangzi sai sekä "Laozin" opeista että muista, ja taolaisuuden tiukempi määritteleminen näiksi ja eräiksi muiksi opeiksi tapahtui vasta myöhemmin.


Tammikuu.
a>n kuvitusta tammikuun kohdalla (Folio 2r). Maalauksen aiheena tammikuussa tapahtuva lahjojenantopäivä.
Tammikuu on vuoden ensimmäinen kuukausi ja pohjoisella pallonpuoliskolla keskitalvea, mistä myös kuukauden nimen on esitetty johtuvan. Sana tammi on nimittäin tarkoittanut esimerkiksi hämäläismurteissa sydäntä tai ydintä (”sydänpuu”) ja toisaalta napaa tai akselia. Tammikuuta on kutsuttu myös sydänkuuksi. Tammikuussa on 31 päivää.
Kuukauden latinankielinen nimi "Ianuarius" tai "Januarius" merkitsee Janukselle pyhitettyä kuukautta. Janus oli roomalainen porttien, ulko-ovien sekä kaiken alkamisen jumala, jonka tunnuksena oli kaksikasvoinen pää.
Tammikuu on toinen niistä uusista kuukausista, jotka Rooman kuningas Numa Pompilius muinoin lisäsi roomalaiseen kalenteriin, kun siirryttiin 10-kuukautisesta 12-kuukautiseen kalenterivuoteen. Alkujaan roomalaiset aloittivat vuoden maaliskuusta, mutta kun Julius Caesar otti käyttöön juliaanisen kalenterin, tammikuusta tuli vuoden ensimmäinen kuukausi
Tammikuu Suomessa.
Tammikuussa on joulun vieton lopetuspäivät loppiainen 6. päivä ja nuutinpäivä 13. päivä. Suomessa tammikuu on etelässä lyhyiden ja pimeiden päivien, pakkaskelien ja hankien kasvamisen aikaa. Pohjoisessa on kylmintä keskitalvea ja kaamoksen päättymisen aikaa.
Tammikuun keskilämpötilat eri puolella Suomea vaihtelevat. Vantaalla tammikuun keskilämpötila on noin −5 astetta, Lahdessa noin −7 astetta, Tampereella −8 astetta, Kuopiossa −9 astetta, Oulussa −9,5 astetta ja Sodankylässä −13,5 astetta.
Pysyvä lumipeite kattaa tammikuussa jo yleensä koko Suomen, vain merialueet jatkavat jäätymistään. Tammikuussa lämpötilat tippuvat edelleen. Pohjois-Suomessa on usein kireää pakkasta, Etelä-Suomessa on leudompaa, useimmiten vain pikkupakkasta, tosin myös kireitä yli −15 asteen pakkasjaksojakin on usein. Erilaisten säätyyppien ja ilmavirtausten vaihtelun johdosta lämpötilat saattavat muutaman päivän sisällä vaihdella päivisin kahdestakymmenestä pakkasasteesta muutamaan lämpöasteeseen. Tammikuussa päivät alkavat hitaasti pidetä, vaikkakin ne ovat vielä hyvin lyhyitä. Auringon teho on tammikuussa hyvin alhainen, minkä johdota säätyyppi on yleensä pilvinen. Toisinaan arktiset purkaukset tuovat kireän kylmää aurinkoista pakkasilmaa Etelä-Suomeenkin saakka.


Turkki.
Turkki (), virallisesti Turkin tasavalta (), on euraasialainen valtio, joka ulottuu Anatolian niemimaalta Lounais-Aasiasta Balkanin alueelle Kaakkois-Eurooppaan. Turkilla on kahdeksan naapurimaata: Bulgaria luoteessa, Kreikka lännessä, Georgia koillisessa, Armenia, Iran sekä Azerbaidžanin Nahitševanin eksklaavi idässä ja Irak sekä Syyria kaakossa. Lisäksi Turkki rajautuu Mustaanmereen pohjoisessa, Aigeianmereen lännessä ja Välimereen etelässä. Turkin alueella sijaitsee myös Marmaranmeri, jonka kautta kulkee Euroopan ja Aasian välinen raja, joten valtiolla on aluetta kahdella mantereella.
Turkin alueella on syntynyt useita merkittäviä sivilisaatioita, kuten Bysantti ja Osmanien valtakunta. Maan kulttuuri on rikas sekoitus itäistä ja läntistä perinnettä, sillä Turkki sijaitsee kahden mantereen risteyskohdassa. Kulttuuria onkin usein kuvattu sillaksi kahden maailman välillä. Voimakkaan alueellisen läsnäolonsa vuoksi Turkki on alkanut muodostua strategisesti yhä merkittävämmäksi valtioksi.
Turkki on demokraattinen, sekulaarinen ja perustuslaillinen tasavalta. Sen poliittinen järjestelmä perustettiin vuonna 1923 Mustafa Kemal Atatürkin johdossa ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjen aikana, kun osmanien valtakunta oli kaatunut. Tämän jälkeen Turkki on integroitunut enenevässä määrin länteen, mutta on pitänyt samanaikaisesti yllä suhteitaan itäiseen maailmaan. Maa on Yhdistyneiden kansakuntien, Islamilaisen konferenssin, OECD:n ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön perustajajäsen, Euroopan neuvoston jäsen vuodesta 1949 ja NATO:n jäsen vuodesta 1952. Turkki on käynyt jäsenyysneuvotteluja Euroopan unionin kanssa vuodesta 2005 lähtien, liitännäisjäsen maa on ollut vuodesta 1963. Turkki on jäsen myös G20:ssä, joka tuo yhteen maailman 20 suurinta taloutta.
Nimi.
Valtion nimi turkin kielellä, "Türkiye", voidaan jakaa kahteen sanaan, joista alkuosa "türk" tarkoittaa vanhalla turkkilaisella kielellä "vahvaa" ja viittaa yleensä joko Turkin asukkaisiin, turkkilaisiin tai turkkilaisten kansojen jäseniin. Jälkimmäinen osa "-iye" on omistukseen tai sukulaisuuteen viittaava abstrakti suffiksi. "Türk" on myöhäisempi muoto sanasta "tu-kin", joka on kiinalaisten jo vuonna 177 eaa. antama nimitys Keski-Aasian Altaivuoriston eteläpuolella asuville kansoille. Termiä "Türk" tai "Türük" käytettiin ensimmäisen kerran kansan omana nimenä gökturkkilaisten Orkhon-kirjoituksissa Keski-Aasiassa. Suomen kieleen sana "Turkki" on lainautunut saksasta ruotsin kielen kautta, ja sitä on käytetty ensimmäisen kerran jo 1500-luvulla Mikael Agricolan rukouskirjassa.
Historia.
a>n kaupunginmuureja. 1870-luvulla Heinrich Schliemannin arkeologiset kaivaukset vahvistivat Troijan olemassaolon.
Antiikki.
Suurimman osan nykyisestä Turkista muodostava Anatolian niemimaa (joka tunnetaan myös nimellä Vähä-Aasia) on yksi maailman vanhimmista jatkuvasti asutetuista alueista, sillä se sijaitsee Aasian ja Euroopan risteyskohdassa.
Kaakkois- ja Etelä-Turkissa oli kivikaudella varhaiseen maanviljelyn ja karjanhoidon keksimiseen ja leviämiseen liittyviä niin sanottuja neoliittisia kyliä, joista Çatal Hüyük (keraaminen neoliittinen) oli huomattavan suuri. Muita arkeologien löytämiä varhaisia maanviljelykyliä olivat Çayönü (esikeraaminen neoliittinen A–keraaminen neoliittinen), Nevali Cori (esikeraaminen neoliittinen B), Hacilar (keraaminen neoliittinen), Göbekli Tepe (esikeraaminen neoliittinen A) ja Mersin, jotka kuulunevat maailman vanhimpien ihmisasutuskeskusten joukkoon. Asutus Troijassa alkoi neoliittikaudella ja jatkui rautakaudelle. Kirjoitetun historian aikana anatolialaiset ovat puhuneet indoeurooppalaisia, seemiläisiä, eteläkaukasialaisia ja turkkilaisia kieliä sekä lisäksi useita alkuperältään tuntemattomia kieliä. Indoeurooppalaisten heetin ja luuvin kielten vanhuuden perusteella jotkut tutkijat ovat esittäneet Anatoliaa indoeurooppalaisen kielikunnan hypoteettiseksi alkukodiksi.
Alueen ensimmäisen merkittävän valtakunnan muodostivat heettiläiset, 1700–1200-luvuilla ennen ajanlaskun alkua. Myöhemmin hallitsivat fryygialaiset, indoeurooppalainen kansa, kunnes kimmerialaiset tuhosivat heidän valtakuntansa 600-luvulla eaa. Fryygiaa seuraavista valtiosta voimakkaimpia olivat Lyydia, Kaaria ja Lyykia. Lyydialaiset ja lyykialaiset puhuivat indoeurooppalaisia kieliä, mutta molempiin kieliin oli sulautunut ei-indoeurooppalaisia elementtejä ennen heettiläis- ja helleenikausia.
Anatolian rannikolle asettui asumaan samoihin aikoihin joonialaisia. Rannikkoalue nimettiin myöhemmin Jooniaksi. Persialainen akemenidien valtakunta valloitti koko alueen 500- ja 400-luvuilla eaa. ja se joutui myöhemmin Aleksanteri Suuren haltuun vuonna 334 eaa. Anatolia jaettiin tämän jälkeen useisiin pieniin hellenistisiin kuningaskuntiin, joihin kuuluivat Bithynia, Kappadokia, Pergamon ja Pontos. Kuningaskunnat joutuivat Rooman haltuun vuoteen 50 eaa. mennessä. Vuonna 330 Rooman keisari Konstantinus Suuri valitsi Byzantionin Rooman valtakunnan uudeksi pääkaupungiksi ja nimesi sen uudelleen Konstantinopoliksi (nykyisin İstanbul). Länsi-Rooman sortumisen jälkeen kaupungista tuli Itä-Rooman eli Bysantin valtakunnan keskus.
Turkkilaiset ja osmanien valtakunta.
"Pääartikkeli: Osmanien valtakunta"
Osmanien valtakunta valtansa huipulla (noin vuonna 1680)
Seldžukkien dynastia oli Oğuz-turkkilaisten Kınık-heimon haara, joka 800-luvulla eli islamilaisen maailman reunalla, Kaspianmeren ja Araljärven pohjoispuolella Oğuz-liiton Yabghun suurkaanikunnassa. 900-luvulta alkaen seldžukit muuttivat kotialueeltaan Anatolian itäosiin.
a> on yksi merkittävimmistä osmanien valtakunnan jälkeensä jättämistä arkkitehtuurin mestariteoksista.
Kun turkkilaiset olivat voittaneet Bysantin valtakunnan Manzikertin taistelussa vuonna 1071 he alkoivat hylätä paimentolaisjuuriaan, saivat pysyvämmän roolin Anatoliassa ja synnyttivät Seldžukkien valtakunnan. Valtakunta ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä vuoteen 1243 mennessä mongolit olivat voittaneet seldžukkiarmeijat, ja hiljalleen valtakunnan mahti hiipui. Seldžukkien vanavedessä Osman I:n hallitsema pieni turkkilainen ruhtinaskunta kehittyi osmanien valtakunnaksi ja täytti romahtaneiden seldžukkien ja bysanttilaisten jättämän tyhjiön. Jo 1300-luvulla osmannien valtakuntaan kuului suurin osa sekä Anatoliasta että Balkanin niemimaasta. Bysantti pysyi kuitenkin itsenäisenä pienvaltiona vuoteen 1453 saakka, jolloin osmannit valloittivat loputkin siitä ja tekivät sen pääkaupungista, Konstantinopolista, oman pääkaupunkinsa, jonka nimeksi tuli İstanbul.
Osmanien valtakunta oli 623-vuotisen historiansa aikana vuorovaikutuksessa niin itäiseen kuin läntiseenkin maailmaan. 1500- ja 1600-luvuilla se kuului maailman voimakkaampiin poliittisiin entiteetteihin, ja joutui usein törmäyskurssille Itä-Euroopan valtioiden kanssa hankkiessaan tasaisesti lisää alueita Balkanilta ja Puola-Liettuan eteläosista.
Valtakunta kuitenkin heikkeni 1800-luvulla, ja sen alue pieneni. Ensin siitä itsenäistyi Kreikka, myöhemmin Romania, Bulgaria ja Serbia, ja lisäksi se menetti Pohjois-Afrikassa sijainneet alueensa eurooppalaisille siirtomaavalloille. Myös Venäjä kävi monta sotaa Turkkia vastaan ja tavoitteli Konstantinopolinkin valloitusta. Turkkia nimitettiinkin Euroopan sairaaksi mieheksi. Vuosina 1912-1913 käydyissä Balkanin sodissa Turkki menetti suurimman osan jäljellä olleistakin Euroopan-puoleisista alueista Kreikalle, Bulgarialle ja Serbialle, ja samalla myös Albania itsenäistyi. Vuosia kestäneen taantumisen jälkeen osmanien valtakunta liittyi ensimmäiseen maailmansotaan osmanien-Saksan liiton kautta vuonna 1914 – sotaan, jonka se lopulta hävisi. Sodan jälkeen voitokkaat ympärysvallat alkoivat jakaa osmanien valtakuntaa Sèvres'n sopimuksen kautta. Vuosina 1915–1917 Osmanien valtakunnan hallitus tappoi ja pakkosiirsi satoja tuhansia–yli miljoona armenialaista armenialaisten kansanmurhassa sekä lukuisia assyrialaisia assyrialaisten kansanmurhassa.
Tasavallan aika.
Ympärysvaltojen miehitykset İstanbulissa ja İzmirissä ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjen aikana vaikuttivat Turkin kansallisliikkeen syntyyn. Mustafa Kemal Paššan, Gallipolin taistelussa kunnostautuneen sotilaskomentajan, johdolla käytiin Turkin itsenäisyyssota, jonka tarkoituksena oli Sèvresin sopimuksen ehtojen kumoaminen. 18. syyskuuta 1922 mennessä miehitysarmeijat oli karkotettu, ja maahan syntyi uusi turkkilainen valtio. 1. marraskuuta 1922 vastaperustettu parlamentti lakkautti muodollisesti sultanaatin ja lopetti samalla osmanien valtakunnan 623 vuoden mittaisen valtakauden. Lausannen sopimus vuonna 1923 johti vastamuodostetun "Turkin tasavallan" suvereenisuuden tunnustamiseen osmanien valtakunnan seuraajavaltiona. Tasavalta julistettiin virallisesti syntyneeksi 29. lokakuuta 1923 uudessa pääkaupungissa Ankarassa.
Lausannen rauhansopimus palautti Turkille Smyrnan (nyk. Izmirin) seudun sekä Itä-Traakian, jotka Sèvresin rauhassa olivat joutuneet Kreikalle. Näillä seuduilla vanhastaan asunut kreikkalaisväestö joutui suurimmaksi osaksi poistumaan maasta.
a>, Turkin tasavallan perustaja ja ensimmäinen presidentti.
Kun Kemal Pašša oli noussut tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi, hän aloitti useita radikaaleja uudistuksia perustaakseen uuden maallisen Turkin sen osmanimenneisyyden jäänteistä. Sukunimilain mukaisesti Turkin parlamentti antoi Mustafa Kemalille vuonna 1934 kunnianimen "Atatürk" ("Turkkilaisten isä"). Atatürkin jäädessä lapsettomaksi ei nimellä ole täten ollut toista kantajaa.
Turkki liittyi toiseen maailmansotaan liittoutuneiden puolelle sodan loppuvaiheissa seremoniallisena eleenä. Maasta tuli Yhdistyneiden kansakuntien jäsen vuonna 1945. Vuonna 1947 Yhdysvallat julisti ottavansa käyttöönsä Trumanin opin, kun Neuvostoliitto oli vaatinut sotilastukikohtia Turkin salmista ja kreikkalaiset olivat joutuneet vaikeuksiin yrittäessään kukistaa kommunisteja sisällissodassa. Opissa tuotiin julki Yhdysvaltojen aikeet taata Turkin ja Kreikan turvallisuus, ja tuloksena oli suurimittainen sotilaallinen ja taloudellinen tuki.
Kun Turkki oli osallistunut Yhdistyneiden kansakuntien joukkojen kanssa Korean sotaan, maa liittyi vuonna 1952 NATO:on. Maasta tuli Välimerellä suojamuuri Neuvostoliittoa vastaan. Kyproksen saaren vuosikymmenen kestäneiden väkivaltaisuuksien ja niitä seuranneen, Kreikan tukeman, vallankaappauksen jälkeen Turkki aloitti sotilasoperaation, jonka seurauksena saarelle syntyi separatistinen, vain Turkin tunnustama Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta.
Yksipuoluejärjestelmän aikakauden päätyttyä vuonna 1945 maahan syntyi monipuoluejärjestelmä, joka kuitenkin kärsi seuraavien vuosikymmenten aikana jännitteistä. Oikeisto- ja vasemmistoryhmien välisistä kahnauksista johtunut poliittinen epävakaus 1960–1980-luvuilla synnytti useita vallankaappauksia vuosina 1960, 1971, 1980 ja lisäksi "postmodernin vallankaappauksen" vuonna 1997. Turkin talouden 1980-luvulla alkanut vapautuminen muutti maan näkymiä; seuraavia vuosikymmeniä leimasivat peräkkäiset voimakkaan talouskasvun kaudet ja kriisit.
Presidentti Ahmet Necdet Sezerin virkakausi päättyi 2007, jolloin maalle oli tarkoitus valita uusi presidentti. Hallitseva AKP-puolue asetti ehdolle ulkoministeri Abdullah Gülin, joka ei ensimmäisellä kierroksella saanut tarvittavaa enemmistöä. Gülin ehdokkuus sai opposition marssimaan ulos parlamentista. Häntä vastaan ja sekulaarisen Turkin puolesta järjestettiin miljoonan marssijan joukkomielenosoitus. Turkin asevoimien pääesikunnan päällikkö kenraali Yaşar Büyükanıt ilmaisi 27. huhtikuuta toiveensa, että presidentin pitäisi olla koko sydämestään uskollinen tasavallan periaatteille. Ensimmäisessä presidenttiäänestyksessä paikalla oli 361 edustajaa, joista 357 kannatti Gülia. Korkein oikeus kuitenkin tuomitsi äänestyksen, koska lain mukaan paikalla pitää olla 367 edustajaa. Poliittisen kriisin ratkaisemiseksi parlamentti päätti yksimielisesti järjestää vaalit 22. heinäkuuta, neljä kuukautta etuajassa. Parlamentti yritti myös perustuslainmuutoksella muuttaa presidentin suoralla kansanvaalilla valittavaksi, mutta presidentti Sezer esti veto-oikeudellaan muutoksen, jota piti tarpeettomana ja parlamentarismin vastaisena. Seuranneissa parlamenttivaaleissa hallitseva AKP sai lähes 47 prosenttia äänistä, 13 prosenttiyksikköä enemmän kuin edellisissä, ja määräenemmistön.
Politiikka.
Turkki on parlamentaarinen, edustuksellinen demokratia. Sen jälkeen kun tasavalta perustettiin vuonna 1923 maa on kehittänyt vahvan sekularistisen perinteen. Turkin perustuslaki asettaa perusteet lainsäädännölle Turkissa. Se määrittelee maan hallinnon pääperiaatteet ja tekee Turkista keskitetyn yhtenäisvaltion. Nykyinen perustuslaki on ratifioitu kansanäänestyksellä vuonna 1982, ja siihen on tehty viime vuosina lukuisia lisäyksiä.
Turkin valtionpäämies on tasavallan presidentti, jolla on lähinnä seremoniallinen rooli. Presidentin valitsee seitsemän vuotta kestävälle kaudelle maan parlamentti, mutta presidentin ei tarvitse olla parlamentin jäsen. Toimeenpanovaltaa Turkissa harjoittaa pääministerin ja ministerineuvoston muodostama hallitus, kun taas lainsäädäntövalta on yksikamarisella parlamentilla, Turkin suurella kansankokouksella. Oikeuslaitos on itsenäinen, ja perustuslakituomioistuin päättää lakien ja asetusten yhteensopivuudesta maan perustuslain kanssa. Turkin valtioneuvosto on korkein oikeusaste hallintoon liittyvissä tapauksissa, ja Turkin korkein vetoomustuomioistuin kaikissa muissa.
Pääministeri on yleensä vaalit voittaneen puolueen johtaja, ja hänet valitaan virkaansa parlamentissa luottamusäänestyksen kautta. Nykyinen pääministeri on İstanbulin entinen pormestari Recep Tayyip Erdoğan, jonka islamilais-konservatiivinen AKP voitti 34 prosentin ääniosuudella yli puolet paikoista Turkin parlamenttiin vuoden 2001 talouskriisin jälkeen järjestetyissä vaaleissa. Pääministerin tai muiden ministerien ei tarvitse olla parlamentin jäseniä, vaikkakin he tavallisesti ovat (eräs merkittävä poikkeus oli Kemal Derviş, talousministeri vuoden 2001 talouskriisin jälkeen).
Parlamentin jäsenet valitaan viisivuotiskausiksi suhteellisella vaalitavalla. Kansallinen äänikynnys on 10 prosenttia. 85 vaalipiiriä edustaa Turkin 81 hallinnollista maakuntaa (İstanbul on jaettu kolmeen vaalipiiriin, kun taas Ankara ja İzmir on molemmat jaettu kahteen näiden kaupunkien suuren väkiluvun vuoksi). Jotta parlamentin hajautuminen vältettäisiin, vain vaaleissa yli 10 prosentin ääniosuuden saaneilla puolueilla on oikeus edustukseen parlamentissa. Tämän kynnyksen seurauksena vain kaksi puoluetta pääsi parlamenttiin edellisissä vaaleissa. Riippumattomat ehdokkaat voivat myös yrittää parlamenttiin, mutta heidänkin täytyy saada vaalipiirissään vähintään 10 prosenttia äänistä tullakseen valituiksi. Molempia sukupuolia koskeva yleinen äänioikeus on ollut voimassa Turkissa vuodesta 1930 ja oikeus asettua ehdolle vuodesta 1934. Jokaisella 18 vuotta täyttäneellä Turkin kansalaisella on joitain poikkeuksia lukuun ottamatta oikeus äänestää. Vuonna 2004 maassa oli 50 rekisteröitynyttä poliittista puoluetta, joiden ideologiat vaihtelevat äärivasemmistosta äärioikeistoon. Perustuslakituomioistuin voi riistää sen mielestä sekularisminvastaisilta tai separatistisilta puolueilta julkisen rahoituksen tai kieltää niiden toiminnan kokonaan.
Turkin armeija on perinteisesti ollut poliittisesti voimakas instituutio, ja sitä on pidetty Atatürkin tasavallan ylläpitäjänä. Turkin perustuslain ja maan yhtenäisyyden suojelu on annettu lailla maan asevoimille, joten sillä on muodollinen poliittinen rooli sekulaarisen yhtenäisvaltion ja Atatürkin uudistusten vartijana Kansallisen turvallisuuden neuvostossa. Neuvoston kautta armeija osallistuu suosituksiin maan puolustuspolitiikasta mitä tahansa Turkkiin kohdistuvaa uhkaa, kuten etnistä separatismia tai uskonnollista ekstremismiä vastaan. Viime vuosina EU:n vaatimukset ja lisääntynyt siviililäsnäolo turvallisuusneuvostossa ovat saaneet aikaan uudistuksia ja yrityksiä vähentää armeijan perustuslaillisia velvollisuuksia. Huolimatta vaikutuksesta, jonka armeijalla nähdään olevan siviiliasioihin, Turkin asevoimilla on vahva kannatus ja sitä pidetään maan luotetuimpana instituutiona.
Muun muassa EU on arvostellut Turkin sananvapaustilannetta. Useita kirjailijoita ja taiteilijoita, mukaan lukien Nobel-kirjailija Orhan Pamukia on syytetty oikeudessa maan rikoslain pykälän 301 nojalla "turkkilaisuuden halventamisesta". Turkkilaisen identiteetin loukkaamisesta vuonna 2005 tuomittu, armenialaisten kansanmurhasta kirjoittanut kirjailija Hrant Dink murhattiin tammikuussa 2007.
Ulkosuhteet.
Turkin poliittiset, taloudelliset ja sotilaalliset suhteet ovat suuntautuneet länteen tasavallan perustamisesta lähtien. Turkki otti toisen maailmansodan jälkeen atlantistisen kannan moniin alueellisiin ja kansainvälisiin tapahtumiin, kun maa oli osallistunut sodan aikana Kairon toiseen konferenssiin, osallistunut Korean sotaan ja myöhemmin liittynyt NATO:on vuonna 1952. Kylmän sodan aikana maa oli osa länsiblokkia Neuvostoliiton johtamaa itäblokkia vastaan. Turkkiin sijoitetut NATO:n ohjukset saivat Neuvostoliiton sijoittamaan ohjuksia Kuubaan ja laukaisivat Kuuban kriisin. Berliinin muurin murtumisen jälkeen Turkki on osallistunut useisiin NATO:n johtamiin rauhanturvaoperaatioihin. Monien historiallisten ja kulttuuristen syiden vuoksi tämä on johtanut toisistaan eroaviin suuntauksiin maan ulkopolitiikassa. Turkki on ainoa Islamilaisen konferenssin jäsen, joka kuuluu samaan aikaan NATO:on, ja sen suhteet Israeliin ovat yksi Lähi-idän merkittävimmistä yhteistyösuhteista.
Euroopan unioni on Turkin suurin kauppakumppani, ja vakiintuneen turkkilaisen diasporan läsnäolo Euroopassa on osaltaan vaikuttanut Turkin ja EU:n välisten suhteiden kehittymiseen. Turkista tuli Euroopan neuvoston jäsen vuonna 1949, ja vuonna 1959 maa haki Euroopan yhteisön (EU:n edeltäjän) liitännäisjäsenyyttä, jollaisen se sai vuonna 1963. Vuosikymmeniä kestäneiden neuvottelujen jälkeen Turkki haki EY:n täysjäsenyyttä vuonna 1987. Maa teki tullisopimuksen EU:n kanssa vuonna 1995 ja aloitti virallisesti jäsenyysneuvottelut 3. lokakuuta 2005. Jäsenyysprosessin uskotaan kestävän ainakin 15 vuotta Turkin koon ja joissakin asioissa vallitsevien syvien erimielisyyksien vuoksi.
Historiallisesti Turkin ja naapurimaa Kreikan suhteissa on ollut jännitteitä. Kiistat Aigeianmeren alueen ilma- ja merirajoista ovat yhä yksi tärkeimmistä kiistakysymyksistä naapurien välillä. Tästä huolimatta valtioiden väliset suhteet ovat parantuneet vuoden 1999 Turkissa ja Kreikassa tapahtuneiden peräkkäisten maanjäristysten sekä molempien osapuolten nopeiden avunanto- ja pelastustoimien jälkeen. Kreikka on tukenut aktiivisesti Turkin liittymistä Euroopan unioniin. Turkin eteläpuolella pitkäaikaisesta Kyproksen jaon aiheuttamasta kiistasta on viime aikoina tullut yksi merkittävimmistä ongelmista Turkin EU-jäsenyysneuvotteluissa. Turkki ei ole suostunut avaamaan satamiaan liikenteelle Kyproksen tasavallasta.
Turkin sekulaaristen perinteiden vuoksi jotkin alueen maat ovat perinteisesti suhtautuneet maahan epäilevästi. Jännitteitä on syntynyt erityisesti Turkin ja sen suurimman naapurimaan Iranin välille. Kylmän sodan päättymisen jälkeen Turkki on aktiivisesti rakentanut suhteitaan Itä-Euroopan ja Keski-Aasian entisiin kommunistisiin valtioihin. Tämä on konkretisoitunut moniin kaksipuolisiin investointeihin ja muuttoliikkeeseen näiden maiden ja Turkin välillä. Suhteet Turkin naapurimaahan Armeniaan ovat kuitenkin yhä kireät Armenialaisten kansanmurhan vuoksi. Kiistoja on aiheuttanut myös Armenian ja sen turkkilaiskieltä puhuvan naapurin Azerbaidžanin Vuoristo-Karabahista käymä sota. Turkin hallituksen virallisen kannan mukaan nuorturkkilaisten toimet, jotka johtivat arviolta satojen tuhansien–yli miljoonan armenialaisen pakkosiirtoihin ja kuolemaan osmanien valtakunnan hajotessa, eivät muodosta kansanmurhaa. Hallituksen mukaan kuolemat johtuivat armenialaisten sisäisistä konflikteista, taudeista ja nälänhädästä. Turkin ja Armenian välinen raja on edelleen suljettu.
Vaikka Turkki osallistuikin NATO:n johtamaan rauhanturvaoperaatioon Afganistanissa syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen, Irakin sota kohtasi Turkissa voimakasta vastustusta. Hallituksen esitys, joka olisi sallinut USA:n joukkojen hyökätä Irakiin Turkin kaakkoisrajalta, ei saanut Turkin parlamentissa vaadittua 276 äänen enemmistöä taakseen: lopullinen tulos oli 264 puoltavaa ja 250 kielteistä ääntä. Tämä johti Turkin ja Yhdysvaltojen välisten suhteiden viilentymiseen ja pelkoihin suhteiden vahingoittumisesta Irakin tilanteen vuoksi. Turkki suhtautuu erityisen varovaisesti epävakaasta Irakista mahdollisesti syntyvään itsenäiseen Kurdistaniin. Maa on aiemmin ollut arviolta 37 000 henkeä tappaneessa sissisodassa omalla maaperällään Kurdistanin työväenpuoluetta PKK:ta vastaan.
Hallinnollinen jako.
Turkin alue on jaettu hallinnollisia tarkoituksia varten 81 maakuntaan. Jokainen maakunta on vuorostaan jaettu piirikuntiin, joita on maassa yhteensä 923. Maakunnilla on yleensä sama nimi kuin niiden pääkaupungeilla, joita kutsutaan myös keskuspiirikunniksi; poikkeuksia ovat Hatayn (pääkaupunki Antakya), Kocaelin (pääkaupunki İzmit) ja Sakaryan (pääkaupunki Adapazarı) maakunnat. Väkiluvultaan suurimmat maakunnat ovat İstanbul (yli 10 miljoonaa), Ankara (yli 4 miljoonaa), İzmir (yli 3,3 miljoonaa), Konya (yli 2,2 miljoonaa), Bursa (yli 2,1 miljoonaa) ja Adana (yli 1,85 miljoonaa asukasta).
Maakunnat on järjestetty seitsemään alueeseen väestönlaskentoja varten, mutta niillä ei ole hallinnollista merkitystä.
Turkin pääkaupunki on Ankara; suurin kaupunki ja tasavaltaa edeltänyt pääkaupunki on kuitenkin İstanbul, joka toimii maan talouden ja kulttuurin sydämenä. Muita merkittäviä kaupunkeja ovat İzmir, Bursa, Adana, Trabzon, Malatya, Gaziantep, Erzurum, Kayseri, İzmit, Konya, Mersin, Eskişehir, Diyarbakır, Antalya, Kahramanmaras ja Samsun. Arviolta 67 prosenttia Turkin väestöstä asuu urbaaneissa keskuksissa. Yhteensä 12 kaupungissa elää yli 500 000 asukasta ja 48 kaupungissa yli 100 000 asukasta.
Maantiede.
Turkin alue on yli 1 600 kilometriä pitkä ja 800 kilometriä leveä, ja maalla on suorakulmiomainen muoto. Turkin pinta-ala, järvet mukaan luettuina, on yhteensä 779 452 neliökilometriä, josta 755 688 neliökilometriä on Lounais-Aasiassa ja 23 764 neliökilometriä Euroopassa. Maalla on siis aluetta kahdella mantereella. Turkki on pinta-alalla mitattuna maailman 36. suurin valtio Mosambikin jälkeen. Maa on jonkin verran suurempi kuin Chile ja hieman pienempi kuin Suomi ja Ruotsi yhdessä. Meret ympäröivät Turkkia kolmelta puolelta: Aigeianmeri lännessä, Mustameri pohjoisessa ja Välimeri etelässä. Myös Marmaranmeri sijaitsee Turkin alueella.
Turkin Eurooppaan kuuluva alue maan luoteisosassa, Itä-Traakia, rajoittuu Kreikkaan ja Bulgariaan. Maan Aasiaan kuuluva osa, Anatolia (myös Vähä-Aasia), koostuu korkeasta keskusylängöstä kapeine rannikkokaistaleineen. Alue sijaitsee Köroğlun ja Itä-Mustanmeren vuoristojen sekä eteläisten Taurusvuorten välissä. Itä-Turkin pinnanmuodostus on vuoristoisempi, ja alueella saa alkunsa useita jokia, kuten Eufrat, Tigris ja Araks. Itä-Turkissa sijaitsevat myös suuri Vanjärvi ja Turkin korkein vuorenhuippu, 5 165 metriin kohoava Ararat.
Turkki jaetaan maantieteellisesti seitsemään alueeseen: Marmaran, Aigeianmeren, Mustanmeren, Keski-Anatolian, Itä-Anatolian, Kaakkois-Anatolian ja Välimeren alueisiin. Vuoristoinen pohjoisen Anatolian alue Mustanmeren rannikolla muistuttaa pitkää, kapeaa vyötä. Tämä alue muodostaa noin kuudenneksen Turkin maa-alueesta.
Turkin vaihteleva maisema on monimutkaisten, aluetta vuosituhansien aikana muokanneiden maansisäisten voimien tulosta. Alueella on yhä suhteellisen usein maanjäristyksiä ja satunnaisesti tulivuorenpurkauksia. Bosporinsalmi ja Dardanellit ovat syntyneet Turkin läpi kulkevien ja Mustanmeren synnyttäneiden mannerlaattojen saumakohtien ansiosta. Maan pohjoisosassa kulkee maanjäristyksiä aiheuttava siirroslinja lännestä itään.
Turkin ilmasto on välimerellinen lauhkea ilmasto. Rannikolla kesät ovat kuumia ja suhteellisen kuivia ja talvet viileitä ja kosteita, mutta ilmasto voi olla huomattavasti ankarampi maan kuivemmissa sisäosissa. Rannikon vuoristot estävät Välimeren vaikutusta sisämaassa, joten Turkin sisäosissa vallitsee mannermainen ilmasto selkeine vuodenaikoineen. Keski-Anatolian tasanko on rannikkoalueisiin verrattuna alttiimpi äärilämpötiloille. Erityisesti tasankoalueen talvet voivat olla ankaria. Idän vuoristoalueilla lämpötila voi pudota -30–40 celsiusasteeseen, ja maa saattaa pysyä lumen peittämänä 120 päivää vuodessa. Lännessä Istanbulin ympäristössä keskimääräinen talvilämpötila on 4 °C, mutta lämpötila voi pudota nollan alapuolelle. Vuosittainen sademäärä on keskimäärin noin 500–800 millimetriä. Todelliset määrät riippuvat maan korkeudesta. Kuivimmat alueet ovat Konyan ja Malatyan tasangot, joilla usein sataa vuosittain alle 300 millimetriä – kostein alue vuorostaan on Mustanmeren rannikko, jossa sademäärä voi kohota 2 200 millimetriin.
Talous.
Suurimman osan tasavallan aikaisesta historiastaan Turkki on noudattanut näennäisesti valtiojohtoista talouspolitiikkaa. Valtio on säädellyt tiukasti yksityistä sektoria, ulkomaankauppaa ja suoria ulkomaisia investointeja. 1980-luvulla Turkki kuitenkin aloitti pääministeri Turgut Özalin johdolla sarjan talousuudistuksia, joiden tarkoituksena oli siirtyä eristyneestä, valtiojohtoisesta järjestelmästä yksityissektoria suosivampaan markkinatalouteen. Uudistukset johtivat nopeaan talouskasvuun, jonka kuitenkin keskeyttivät lamat ja taloudelliset kriisit vuosina 1994, 1999 (samana vuonna tapahtuneen maanjäristyksen jälkeen) ja 2001. Vuosina 1981–2003 maan vuotuinen talouskasvu oli keskimäärin neljä prosenttia. Uusien reformien puute, suuri ja kasvava julkisen sektorin vaje sekä laajamittainen korruptio johtivat korkeaan inflaatioon, heikkoon pankkisektoriin ja makrotalouden kasvaneeseen volatiilisuuteen.
Vuoden 2001 talouskriisistä ja tuon ajan talousministerin Kemal Dervişin aloittamista uudistuksista lähtien Turkin inflaatio on pudonnut yksinumeroisiin lukuihin. Investoijien luottamus ja ulkomaiset investoinnit ovat kohonneet, ja työttömyys vähentynyt. Turkki on asteittain avannut markkinoitaan talousuudistusten kautta vähentämällä valtion valvontaa ulkomaankaupassa ja investoinneissa. Julkisessa omistuksessa olevien yhtiöiden yksityistäminen sekä useiden alojen avaaminen yksityiselle ja ulkomaiselle kilpailulle on jatkunut poliittisen keskustelun siivittämänä.
Vuonna 2005 Turkin bruttokansantuotteen kasvuvauhti oli 7,4 prosenttia, mikä tekee Turkista yhden maailman nopeimmin kasvavista talouksista. Turkki sijoittuu BKT:lla mitattuna 17. sijalle maailmassa ja se kuuluu maailman 20 suurinta taloutta yhteen tuovaan G20-ryhmään. Maan taloutta eivät enää hallitse perinteiset maaseudun elinkeinot, vaan pikemminkin maan läntisten maakuntien suurkaupunkeihin keskittynyt dynaaminen teollisuus ja kehittynyt palvelusektori. Maatalous muodostaa 11,9 prosenttia Turkin BKT:stä, teollisuus 23,7 prosenttia ja palvelut 64,5 prosenttia. Turismi on kasvanut nopeasti viimeisen 20 vuoden aikana ja muodostaa nykyään tärkeän osan maan taloudesta. Vuonna 2005 Turkissa kävi 24 124 501 vierailijaa, jotka jättivät maahan 18,2 miljardia dollaria. Turkin talouden muita merkittäviä aloja ovat rakennus-, auto-, elektroniikka- ja tekstiiliteollisuus.
Viime vuosina Turkin kroonisen korkea inflaatio on saatu aisoihin. Talousuudistusten vakiinnuttamiseksi ja epävakaan talouden perinnön poispyyhkimiseksi maassa laskettiin liikkeelle uusi rahayksikkö. 1. tammikuuta 2005 Turkin liiran korvasi Uusi Turkin liira, kun vanhasta rahasta pudotettiin pois kuusi nollaa (1 UTL=1 000 000 TL). Jatkuvien talousuudistusten seurauksena inflaatio on laskenut 8,2 prosenttiin vuonna 2005, ja työttömyysaste 10,3 prosenttiin. Kun Turkin bruttokansantuote oli 5 062 dollaria henkeä kohti vuonna 2005 maa sijoittui maailmassa BKT:n mukaan laskettuna sijalle 64. Yksi Turkin suurimmista talousongelmista on varallisuuden epätasainen jakautuminen. Vuonna 2004 arvioitiin, että vauraimmalla 20 prosentilla väestöstä oli käytettävissään 46,2 prosenttia kotitalouksien käyttövaroista, kun taas köyhimmällä 20 prosentilla vain 6 prosenttia.
Turkin tärkeimmät kauppakumppanit ovat Euroopan unioni (52 prosenttia viennistä ja 42 prosenttia tuonnista vuonna 2005), Yhdysvallat, Venäjä ja Japani. Turkki on käyttänyt hyödykseen vuonna 1995 allekirjoitettua Euroopan unionin ja Turkin tulliunionia kasvattaakseen vientiin tarkoitettua teollisuustuotantoaan. Maa on hyötynyt samaan aikaan EU:sta tulevista suorista investoinneista. Vuonna 2005 maan viennin arvo oli 73,5 miljardia dollaria ja tuonnin 116,8 miljardia dollaria. Nousua oli 16,3 ja 19,7 prosenttia vuoteen 2004 verrattuna. Vuonna 2006 vienti nousi 85,8 miljardiin dollariin, mikä merkitsi 16,8 prosentin nousua edelliseen vuoteen verrattuna.
Vuosien ajan suorat ulkomaaninvestoinnit olivat Turkissa alhaisella tasolla. Vuonna 2005 Turkki onnistui houkuttelemaan maahan 8,5 miljardia dollaria näiden investointien kautta, ja odotettu luku vuodelle 2006 on vielä suurempi. Investointien kasvuun ovat vaikuttaneet sarja suuria yksityistämisiä, Turkin Euroopan unionin jäsenyysneuvottelujen alkamisen tuoma vakaantuminen, vahva ja vakaa talouskasvu sekä rakennemuutokset pankkitoiminnassa, vähittäismyynnissä ja telekommunikaatio-alalla.
Väestö.
Vuonna 2005 Turkin väkiluku oli yhteensä 72,6 miljoonaa ja väestönkasvu 1,5 prosenttia vuodessa. Turkin väestö on suhteellisen nuorta, sillä 25,5 prosenttia kuuluu 0–14-vuotiaiden ikäryhmään. Hallituksen vuonna 2005 julkaisemien tilastojen mukaan elinajanodote on miehille 68,9 vuotta, naisille 73,8 vuotta ja molemmille sukupuolille keskimäärin 71,3 vuotta.
Koulutus on Turkissa pakollista ja ilmaista 6–15-vuotiaaksi saakka. Lukutaitoaste on miehillä 95,3 prosenttia ja naisilla 79,6 prosenttia. Keskiarvo on 87,4 prosenttia. Alhainen luku johtuu osittain maan arabien ja kurdien asuttamissa kaakkoisissa maakunnissa vallitsevista naisiin kohdistuvista asenteista. Koulujärjestelmään kuuluu 6–14-vuotiaiden peruskoulutus sekä vähintään kolmivuotinen toisen asteen koulutus. Yliopistoon haku Turkissa tapahtuu kolmituntisessa 180 kysymyksen "Ögrenci Seçme Sınavı" -monivalintakokeessa (ÖSS).
Turkin perustuslain artikkeli 66 määrittelee "turkkilaiseksi" jokaisen, joka on "sitoutunut Turkin valtioon kansalaisuuden siteen kautta"; siispä termin "turkkilainen" käyttö lakitekstissä eroaa sen etnisestä määritelmästä. Enemmistö Turkin väestöstä on kuitenkin etnisesti turkkilaisia. Muita suuria etnisiä ryhmiä ovat kurdit, tšerkessit, romanit, arabit ja kolme virallisesti tunnustettua vähemmistöä (Lausannen sopimuksen mukaan): kreikkalaiset, armenialaiset ja juutalaiset. Suurin ei-turkkilainen etninen ryhmä on kurdit, jotka ovat perinteisesti asuneet maan kaakkoisosassa. Vähemmistöillä ei kolmea virallista vähemmistöä lukuun ottamatta ole minkäänlaisia erikoisoikeuksia. Vaikka termi "vähemmistö" onkin Turkissa arkaluontoinen, assimilaation aste eri virallisten vähemmistöjen ulkopuolisten etnisten ryhmien keskuudessa on korkea. Turkin kantaväestön keskuudesta voidaan löytää eroja myös väestön erilaisten turkkilaisten (kansojen) alkuperien perusteella. Luotettavaa tietoa maan tarkasta etnisestä jakaumasta ei ole tarjolla, sillä Turkin väestönlaskennoissa ei luokitella ihmisiä etnisyyden mukaan.
Euroopan toisen maailmansodan jälkeisen suuren työvoimatarpeen vuoksi monet Turkin kansalaiset muuttivat Länsi-Eurooppaan (erityisesti Länsi-Saksaan). Alueelle onkin syntynyt merkittävä turkkilainen vähemmistö. Viime aikoina myös Turkista on tullut lukuisten maahanmuuttajien kohdemaa, erityisesti Berliinin muurin murtumisen ja alueelle syntyneen liikkumisvapauden jälkeen. Nämä maahanmuuttajat tulevat yleensä entisistä neuvostoblokin valtioista mutta myös naapureina olevista muslimimaista, joko asettuakseen työskentelemään Turkkiin tai jatkaakseen matkaansa eteenpäin Euroopan unioniin.
Turkki on maan ainoa virallinen kieli. Luotettavia tietoja väestön kielellisestä jakautumisesta ei ole tarjolla yllä mainittujen syiden vuoksi. Turkin julkinen yleisradioyhtiö TRT lähettää ohjelmaa alueellisilla kielillä ja murteilla, arabiaksi, bosniaksi, tšerkessiksi ja kurdiksi, muutaman tunnin viikossa.
Nimellisesti 99,0 prosenttia Turkin väestöstä on muslimeita, joista valtaosa noudattaa sunnalaisuutta. Merkittävä vähemmistö väestöstä kuuluu alevi-suuntaukseen. Väestön loppuosa on ateisteja tai noudattaa jotain muuta uskontoa, erityisesti kristinuskon eri haaroja (kreikkalainen ortodoksikirkko, Armenian apostolinen kirkko ja syyrialais-ortodoksinen kirkko), juutalaisuutta tai jesidismiä.
Sekularismilla on Turkissa vahva perinne. Vaikka valtiolla ei ole virallista uskontoa eikä se edistä minkään uskonnon harjoittamista, se valvoo uskontojen välisiä suhteita aktiivisesti. Perustuslaki tunnustaa uskonnonvapauden yksilöille, kun taas uskonnolliset yhteisöt ovat valtion suojeluksessa. Perustuslaki yksiselitteisesti kieltää yhteisöjä osallistumasta poliittiseen toimintaan (esimerkiksi muodostamalla uskonnollisen puolueen) tai perustamasta uskonnollisia kouluja. Yksikään puolue ei voi väittää edustavansa mitään uskontoa; tästä huolimatta uskonnollisuus on edustettuna maan politiikassa yleensä konservatiivisten puolueiden kautta. Turkki on kieltänyt lailla hijabin ja uskonnollis-poliittisten symbolien käytön molemmilta sukupuolilta hallintorakennuksissa, kouluissa ja yliopistoissa; Euroopan ihmisoikeustuomioistuin päätti lain olevan oikeutettu 10. marraskuuta 2005 jutussa "Leyla Şahin vastaan Turkki".
Kulttuuri.
Orhan Pamuk, vuoden 2006 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaja
Turkilla on erittäin monipuolinen kulttuuri, joka on sekoitus Oğuz-turkkilaisia, osmanien valtakunnan aikaisia, länsimaisia sekä islamilaisia kulttuureja ja perinteitä. Kun Turkki oli muuntautunut onnistuneesti uskontoon pohjaavasta osmanien valtakunnasta moderniksi kansallisvaltioksi, joka noudattaa tiukkaa uskonnon ja valtion välistä erottelua, taiteelliset ilmaisutavat monipuolistuivat ja lisääntyivät. Tasavallan alkuvuosina valtio investoi suuria summia korkeakulttuuriin, kuten museoihin, teattereihin ja arkkitehtuuriin. Erilaisilla historiallisilla tekijöillä on merkittävä rooli modernin turkkilaisen identiteetin määrittelyssä. Turkkilainen kulttuuri on muodostunut paitsi yrityksestä olla "moderni" ja länsimaalainen, myös tarpeesta pitää yllä perinteisiä uskonnollisia ja historiallisia arvoja.
Turkin musiikki ja kirjallisuus ovat hyviä esimerkkejä eri kulttuurivaikutteiden sekoituksista. Osmanien valtakunnan sekä islamilaisen maailman ja Euroopan välisen vuorovaikutuksen seurauksena useat eri musiikin lajit ovat suosittuja Turkissa, "arabeskista" hip hop -musiikkiin. Modernissa turkkilaisessa musiikissa onkin vaikutteita paitsi keskiaasialaisista ja islamilaisista myös eurooppalaisista perinteistä. Turkki on yksi Eurovision laulukilpailujen menestyneimpiä maita, jotka se on voittanut vuonna 2003.
Turkin kirjallisuuteen vaikuttivat osmanikaudella arabiankielinen kirjallisuus ja erityisesti persialainen kirjallisuus, vaikkakin valtakunnan loppuvaiheilla sekä turkkilaisen kansanperinteen että eurooppalaisen kirjallisen perinteen vaikutukset lisääntyivät. Kulttuurivaikutteiden sekoitus dramatisoituu esimerkiksi vuoden 2006 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan Orhan Pamukin teoksissa. Ruotsin akatemia ilmaisi hänen "etsiessään kotikaupunkinsa melankolista sielua löytäneen uusia symboleita kulttuurien törmäyksestä ja lomittumisesta".
Myös Turkin arkkitehtuuri muistuttaa alueella vuosisatojen ajan vaikuttaneesta ainutlaatuisesta perinteiden sekoituksesta. Perinteinen bysanttilainen arkkitehtuuri on läsnä lukuisissa Turkin osissa. Esimerkkejä myöhäisemmästä, paikallisia ja islamilaisia perinteitä huolellisesti sekoittavasta osmanien arkkitehtuurista on nähtävillä paitsi Turkissa myös muissa valtakunnan entisissä osissa. 1700-luvulta alkaen Turkin arkkitehtuuriin ovat vaikuttaneet yhä voimakkaammin länsimaiset tyylit, mikä on nähtävissä erityisesti Istanbulissa, jossa Sinisen moskeijan ja Dolmabahçen palatsin kaltaisten rakennusten vierellä kohoaa lukuisia moderneja pilvenpiirtäjiä, kaikki edustaen eri perinteitä.
Turkin ylivoimaisesti suosituin urheilulaji on jalkapallo, jonka jotkin kansalliset ja ammattiottelut vetävät kymmeniä miljoonia katselijoita television ääreen. Tästä huolimatta myös muut urheilulajit, kuten koripallo ja moottoriurheilu (sen jälkeen kun Istanbul Racing Circuit otettiin Formula 1 -kisoihin) ovat lisänneet suosiotaan viime aikoina. Perinteinen turkkilainen kansallisurheilulaji on ollut Yağlı güreş ("öljypaini") osmanien valtakunnan ajoista lähtien.


Tekno.
Tekno eli techno on Yhdysvalloissa, Detroitin kaupungissa 1980-luvulla kehittynyt elektronisen (tanssi)musiikin suuntaus. Puhekielessä teknoa käytetään joskus virheellisesti nimityksenä kaikelle elektroniselle musiikille.
Teknon valtavasta alalajien määrästä johtuen sen tarkka määrittely on vaikeaa. Lähes kaikille tyyleille on kuitenkin ominaista tasainen 4-rumpurytmi ja lauluosuuksien vähyys. Tempo on yleensä noin 120–150 BPM. Teknomusiikkia, kuten muitakin elektronisen tanssimusiikin lajeja, esitetään yleensä osana saumatonta DJ-settiä, jossa kappaleet sulautetaan toisiinsa miksaamalla.
Tekno, kuten housekin, on paljon velkaa diskolle ja funkille. Lisäksi saksalainen Kraftwerk oli vahva vaikuttaja alkuvuosien teknoartisteille. Teknon synnyn voi sälyttää kolmikon Juan Atkins, Derrick May ja Kevin Saunderson ylle. He kävivät samaa koulua Detroitissa, olivat kiinnostuneita musiikista ja halusivat luoda uutta. Myös house vaikutti vahvasti, varsinkin Chicagon klubikulttuuri.
Reclaim the Streets.
Konemusiikki on näkynyt maailmalla muun muassa Isossa-Britanniassa perustetun Reclaim the Streets -liikkeen järjestäminä Street Party -tapahtumina, joissa on kysymys väkivallattomasta joukkokansalaistottelemattomuudesta katujen valtaamisen, tanssimisen ja musisoinnin muodossa. Vallatut kadut on tapahtumien yhteydessä suljettu autoliikenteeltä, ja alueella on soitettu usein teknoa kaikissa muodoissaan. Suurin Suomessa vallattu katu on ollut kesällä 1999 seitsemäksi tunniksi haltuunotettu Helsingin Sörnäisten rantatie. Tampereella puolestaan on vallattu 1990-luvulla lyhyt osa Rautatienkadusta aivan kaupungin pääkadun Hämeenkadun lähettyviltä. Suomessa Street Partyja on järjestetty Helsingissä, Tampereella, Turussa, Jyväskylässä ja Joensuussa.
Tekno Suomessa.
Suomeen teknomusiikki rantautui 1980-luvulla muun muassa Hyperdelic Housersin, F-Clefin, DJ Eliot Nessin ja DJ Joken ansiosta.
Suomen ensimmäisiä niin sanottuja warehouse-tapahtumia järjestettiin Turussa kesällä 1989; silloin musiikki oli kuitenkin housea ja acidia, ei varsinaisesti teknoa. Näin myös Helsingissä, missä ensimmäinen warehouse-tapahtuma järjestettiin Salmisaaren tehtaalla lokakuussa 1989.
Ensimmäisiä teknojuhlia järjestettiin Suomessa vasta vuosien 1990–1991 vaihteessa. Edelläkävijöitä olivat Helsingin, Turun, Oulun ja Vaasan aktiivit, jotka järjestivät juhlia esimerkiksi yhdistysten "syyskokouksina". Oulussa uranuurtajana toimi legendaarinen Oulu Warehouse ja Vaasassa Wasa Party Syndicate. Vaasan juhlissa levysoitinten takana oli useimmiten Dj Jocka, joka tunnetaan nykyisin hieman muista yhteyksistä. Myös Dj Ace B, Dj Sane ja MC Hyper M esiintyvät tuon ajan tapahtumia mainostaneissa flaijereissa.
Helsingissä teknoaikaan siirryttiin jo 1988, jonka jälkeen niin sanottuja "laittomia bileitä" oli viikoittain muun muassa Kuvataideakatemian kellarissa, Kaapelitehtaan ja Lepakon tiloissa. Varsinainen teknobuumi alkoi Suomessa vuoden 1993 alkupuolella. Helsingissä järjestettiin tosin muun muassa Suomen ensimmäiset acid-bileet jo vuonna 1988 Njassan ja Joken johdolla.
90-luvulla tekno-aktiivit järjestivät "laittomia" tapahtumia mm. Salmisaaren Kaapelitehtaalla. Tilan vuokraaminen oli suhteellisen vaivatonta, ja kaveripiirissä jaetut "flyerit" ts. lentolehtiset takasivat riittävän määrän osallistujia vuokrakulujen kattamiseksi.
Kuuluisia artisteja.
Minimalistisen teknon uranuurtaja Jeff Mills


Tšekki.
Tšekin tasavalta () eli Tšekki (), joskus myös Tšekinmaa'", on sisämaavaltio Keski-Euroopassa. Sen naapurivaltioita ovat Saksa, Itävalta, Slovakia ja Puola. Tšekin väestön suuren enemmistön muodostavat slaaveihin lukeutuvat tšekit. Maan pääkaupunki on Vltavajoen varrella sijaitseva Praha. Tšekki kuuluu Euroopan unioniin ja sen passivapaaseen Schengen-alueeseen sekä NATOon.
Historia.
Nykyinen Tšekki koostuu kolmesta historiallisesta alueesta: Böömistä, Määristä ja Sleesian kaakkoisosasta. Alueen ensimmäisiin asukkaisiin kuului 500-luvulla eaa. boii-niminen kelttiheimo, jonka mukaan Böömi ("Bohemia") on saanut nimensä. Kelttejä seurasivat germaanit, ja heitä slaavit jotka saapuivat alueelle noin 400-luvulla jaa.
Slaavien rauhaisa elo keskeytyi, kun avaarit hyökkäsivät alueelle 500-luvulla. Määrin alueen tšekkiläiset heimot auttoivat Kaarle Suurta karkottamaan avaarit. ja pääsivät hänen suojelukseensa. Määrien vasallivaltiosta kehittyi kuningaskunta, jota kutsuttiin laajimmillaan Suur-Määriksi. Sen kuningas kutsui Kyrilloksen ja Metodioksen levittämään bysanttilaista uskoa torjuakseen germaanien kasvavan vaikutuksen. Metodioksen kuoltua Määri siirtyi kuitenkin roomalaiskatolisen kirkon vaikutuspiiriin, ja kyrillisen kirjoituksen sijasta alettiin käyttää latinalaista kirjaimistoa. Suur-Määri kukistui vuonna 907 unkarilaisten hyökkäyksiin.
Böömin kuninkaan arvonimen saivat ensimmäisinä Vratislav II (1085) ja Vladislav II (1158), perinnöllinen arvonimestä tuli Ottokar I Přemyslista (1198) alkaen. Ottokar II Přemyslin (kuningas 1253–1278) aikana valtakunta oli laajimmillaan, ja käsitti muun muassa myös nykyiseen Itävaltaan kuuluvista maakunnista suurimman osan. 1200-luvulla alueelle alkoi muuttaa saksalaisia. Matkallaan Puolasta Unkariin vuonna 1241 mongolit karttoivat Tšekinmaata. Vuonna 1346 kuninkuuden peri Kaarle, josta sittemmin järjestysnumerolla IV tuli myös keisari. Kaarle IV perusti Keski-Euroopan ensimmäisen yliopiston hallituskaupunkiinsa Prahaan, joka oli tuolloin Euroopan merkittävimpiä kaupunkeja.
Tšekkiläinen katolinen pappi Jan Hus (noin 1370–1415) oli ensimmäisiä uskonpuhdistajia ja hänet poltettiin lopulta roviolla katolisen kirkon Konstanzin kirkolliskokouksen yhteydessä. Paavin julistaessa ristiretken harhaoppisuutta vastaan Husin kannattajat eli hussilaiset nousivat kapinaan hussilaissodissa.
Habsburgien vallassa.
Böömin kruunu siirtyi vuonna 1526 vuosisatojen ajaksi Habsburg-suvulle ja alueesta tuli jälleen kiinteämmin osa Roomalaista keisarikuntaa. Böömin aateliston ja Habsburg-keisarien välinen kamppailu vallasta johti lopulta yhteenottoon 1618, josta käynnistyi koko Keski-Eurooppaa riepotellut kolmikymmenvuotinen sota. Tšekkien oikeuksien kannalta lopputulos oli katastrofi: Valkeavuoren taistelun jälkeen (1620) alakynteen jääneet protestanttiset aateliset menettivät pitkälti valtansa ja vastedes myös "Böömin kruunun maiden" asioista päätettiin Wienissä. Tšekin kirjakielen käyttö tyrehdytettiin, ja uudelleen kieltä alettiin kehittää vasta 1700- ja 1800-lukujen taitteessa, jolloin alkanut kansallinen herääminen johti 1800-luvun mittaan nykyaikaisen tšekkiläisen kansakunnan syntyyn. Kansallismielisen liikkeen keskeisiä hahmoja olivat František Palacký ja Johan Amos Comenius. Vuoden 1848 jälkeen Hapsburgien valtakunta jakaantui Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiaksi, ja Tšekki ja Slovakia alkoivat erkaantua toisistaan. Slovakia oli osa Unkaria, kun taas Tšekkiä hallittiin Wienistä. Böömi oli Itävalta-Unkarin teollistuneimpia alueita, ja vähitellen tšekkiläinen enemmistö syrjäytti saksankielistä vähemmistöä taloudellisista valta-asemista.
Ensimmäisestä maailmansodasta nykyaikaan.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Itävaltaan kuuluneista Böömin kruunun maista sekä Unkarin slovakialaisesta alueesta, Ruteniasta ja muistakin Unkarin alueista muodostettiin uusi Tšekkoslovakian valtio. Sen ensimmäiseksi presidentiksi tuli Tomáš Masaryk ja pääkaupungiksi Praha. Valtioon jäi erittäin suuri saksalaisvähemmistö.
Ennen toista maailmansotaa Saksa liitti itseensä länsivaltojen suostumuksella (syyskuun 1938 Münchenin sopimus) Tšekkoslovakian saksalaisenemmistöiset niin sanotut sudeettialueet. Pian tämän jälkeen Saksa miehitti jäljelle jääneen Tšekin ja muodosti tšekkien asuinalueesta Böömin ja Määrin valtakunnanprotektoraatin ("Reichsprotektorat Böhmen und Mähren"), joka oli Saksan hallinnon alainen, samalla kun Slovakiasta tuli muodollisesti itsenäinen Saksan vasallivaltio. Protektoraatin johtaja oli SS:n tiedustelupalvelun SD:n johtaja Heydrich kunnes hänet brittiläis-tšekkoslovakialaisessa operaatiossa 27. toukokuuta 1942 surmattiin. Toisen maailmansodan lopussa Prahassa olleet Vlasovin saksalais-venäläiset joukot kääntyivät saksalaisia vastaan ja kaupungissa taisteltiin lyhyen aikaa. Kenraali Pattonin johtama 3. armeija vapautti Tšekkoslovakian läntisimmät osat ja puna-armeija loput. Amerikkalaisjoukot vetäytyivät Neuvostoliiton kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti.
Neuvostotankki Prahassa (Prahan kevään 40-vuotisjuhlissa).
Sodan jälkeen kommunistien asema oli niin vahva, että heidän onnistui Neuvostoliiton tuella kaapata valta 1948. Tšekkoslovakiasta tuli käytännössä Neuvostoliiton satelliittivaltio. Tšekkoslovakian kommunistinen puolue käynnisti 1967–1968 poliittisen uudistusprosessin ("Prahan kevät"), jonka Neuvostoliitto rusensi elokuussa 1968 niin kutsutun Brežnevin opin mukaisesti miehittämällä valtion.
Vuonna 1969 Tšekkoslovakia jaettiin kahteen osavaltioon, Tšekkiin ja Slovakiaan. Valtio siirtyi demokratiaan marraskuun 1989 lähes verettömällä "samettivallankumouksella". Patoutuneet kansallisuuskiistat halvaannuttivat demokratian oloissa liittovaltion toimintaa niin, että se lakkautettiin parlamentaarisella päätöksellä 1. tammikuuta 1993 alkaen, jolloin molemmat osavaltiot muuttuivat itsenäisiksi valtioiksi. Tšekki liittyi NATOon 1999 ja sekä Tšekki että Slovakia kuuluvat niihin kymmeneen valtioon, joista tuli Euroopan unionin jäseniä 1. toukokuuta 2004.
Politiikka.
Tšekin tasavalta on parlamentaarinen demokratia, jonka valtion pää on presidentti. Parlamentti valitsee presidentin viisivuotiskausiksi. Presidentillä on oikeus määrätä perustuslakituomioistuimen tuomarit.
Tšekin parlamentti (Parlament) on kaksikamarinen, edustajainhuoneessa (Poslanecká sněmovna) on 200 edustajaa, jotka valitaan suhteellisella vaalitavalla nelivuotiskaudelle. Ylähuoneen eli senaatin (Senát) 81 edustajaa valitaan kuusivuotiskausille, yksi kolmasosa edustajista vaihtuu kahden vuoden välein. Vuoden 2008 vaalien jälkeen senaatin paikkajako on kansalaisdemokraattinen puolue (Občanská demokratická strana, ODS) 36, sosiaalidemokraatit (ČSSD) 29, kristillisdemokraatit (KDU-ČSL) 7, liberaalit eli Open Democracy Club 6, muut 3. Vuoden 2010 vaalien jälkeen alahuoneen paikkajako on ČSSD 56, ODS 53, TOP 09 41, kommunistit eli KSČM 26 ja Prahan paikallispuolue Věci veřejné (VV) 24.
Korkein vetoomustuomioistuin on korkein oikeus. Perustuslakituomioistuin ratkaisee perustuslailliset kysymykset, sen presidentin valitsemat jäsenet nimitetään kymmenvuotiskausille.
Tšekin presidentti oli vuoteen 2003 asti kirjailija ja entinen toisinajattelija Václav Havel. Sen jälkeen maan presidentiksi nousi hänen vanha kilpailijansa Václav Klaus, jonka toinen kausi päättyy 2013. Klaus oli perustamassa kansalaisdemokraattista puoluetta (Občanská demokratická strana, ODS) ja johti sitä pitkään. Mirek Topolánekin puoluejohtajakaudella Klausin suhde puolueeseen on viilennyt ja hän on luopunut sen kunniapuheenjohtajuudesta. Valtavirrasta poikkeavista ilmastonmuutos- ja EU-kannoistaan tunnettu Klaus on kuitenkin yhä maan suosituimpia poliitikkoja.
Tšekissä on monenlaisia puolueita uudistetusta kommunistipuolueesta äärioikeiston nationalistisiin puolueisiin. Äärioikeistolainen Työväenpuolue kiellettiin helmikuussa 2010, koska se oli muukalaisvihamielinen, juutalaisvastainen ja homokielteinen, ja piti yhteyksiä uusnatseihin.
Kesäkuun 2002 parlamenttivaaleissa enemmistön saivat sosiaalidemokraatit (ČSSD) ja kommunistien enemmistösiipi. Puolueet eivät kuitenkaan voineet muodostaa hallitusta sosiaalidemokraattien johtajan Vladimír Špidlan kommunistivastaisuuden vuoksi. Hallitus muodostui sosiaalidemokraattien, kristillisdemokraattien (KDU-ČSL) ja liberaalien (US-DEU) kesken 101:99 parlamenttipaikkojen enemmistöllä. Kesäkuun 2004 hallituspuolueille katastrofaalisten europarlamenttivaalien jälkeen hallitus muodostettiin uudelleen samalle pohjalle, mutta Špidla syrjäytettiin puolueen sisäisen kapinan jälkeen. Häntä seurasi pääministerinä Stanislav Gross ja erinäisten skandaalien jälkeen Jiří Paroubek.
Kesäkuun 2006 vaaleissa konservatiivinen ODS voitti niukasti, mutta oikeistopuolueiden, ODS:n, kristillisdemokraattien ja vihreiden paikkamäärä parlamentissa jäi tasan sataan kahdestasadasta. Klaus nimitti hallituksen muodostajaksi ODS:n johtajan Mirek Topolánekin, jonka ensimmäinen yritys muodostaa hallitus kaatui epäluottamuslauseeseen mutta toinen ODS:n, vihreiden ja kristillisdemokraattien hallitus selvisi luottamuslauseäänestyksestä.
Topolánekin oikeistohallitus tuki Yhdysvaltain esitystä sijoittaa maalle sijoitetun reittivaiheen ohjuspuolustuksen tutka-asema Tšekkiin, Venäjän protesteista huolimatta.
Topolánekin hallitus joutui eroamaan saatuaan parlamentilta epäluottamuslauseen 24. maaliskuuta 2009. Suurimmat puolueet sopivat ensin ennenaikaisten vaalien järjestämisestä lokakuussa 2009, mutta luopuivat ehdotuksestaan, joten seuraavat vaalit pidettiin vasta vaalikauden päättyessä toukokuussa 2010. Vaaleihin asti toimeenpanovaltaa käytti Jan Fischerin virkamieshallitus. Petr Nečasin nykyinen hallitus nimitettiin kesäkuussa 2010.
Hallinnollinen jako.
Tšekin länsiosa muodostuu historiallisesta Böömin maakunnasta ja itäosa Määristä, koilliskulmassa on pieni osa historiallista Sleesiaa.
Maantiede.
Tšekin maantiede on vaihtelevaa. Läntinen Böömi muodostaa alangon, jota ympäröivät matalat vuoret kuten Sudeetit. Elbe (tšekiksi "Labe") ja sen sivujoki Vltava kuljettavat vedet pois alueelta. Elben lähteillä Sudeeteilla, Krkonošella sijaitsee 1602 m korkea Sněžka, joka on Tšekin korkein kohta. Määri, Tšekin itäinen osa, on mäkistä, ja sieltä vedet laskevat enimmäkseen Moravajoen kautta, mutta myös Oderjoen lähde on Määrissä.
Ilmasto on leuto, tyypillinen keskieurooppalainen väli-ilmasto, merellisemmän Länsi-Euroopan ja Venäjän mantereisen ilmaston väliltä. Kesät ovat varsin lämpimiä, mutta kovat helteet harvinaisia.
Alkuperäisen tšekkiläisen metsän, joita on nykyisin noin kolmannes maan metsistä, tyypilliset puulajit ovat tammet, kuuset ja pihdat. Paljon metsiä on muutettu viljellyiksi kuusimetsiksi. Nykyisin puuston tilavuudesta on kuusta 63% ja mäntyä 15%. Yleisimpiin villieläimiin kuuluvat jänis, saukko ja näätä. Metsissä ja pelloilla näkee fasaaneita, pyitä, villisikoja, kauriita, sorsia ja hanhia. Toisinaan tavataan myös kotkia ja haikaroita. Määrin pohjoisosassa on joitakin susia ja karhuja.
Talous.
Tšekki on yksi entisen kommunistiblokin vauraimpia ja menestyksekkäimpiä maita. Se oli tätä jo ennen kommunismia, maan vauraus oli syntynyt paljon aiemmin. Teollistuminen alkoi jo 1800-luvulla, ja Böömi ja Määri olivat Itävalta-Unkarin teollistuneimpia alueita.
Nykyisin tärkeimmät teollisuudenalat ovat raskas teollisuus, konepajateollisuus, rauta- ja terästuotanto, metallituotteet, kemikaalit, elektroniikka, ajoneuvot, tekstiilit, lasi, keramiikka ja lääkkeet. Volkswagen-konsernin 1991 ostama Škoda Auto on pyrkinyt eroon sosialistisen ajan kehnosta maineestaan varsin menestyksekkäästi. Tšekin lentokonetehdas Aero on pystynyt ylläpitämään lentokonetuotantonsa. Evektor-Aerotechnik on puolestaan kevytilmailun koneiden markkinajohtajia.
Elintarviketeollisuudessa tärkeimpiä ovat sokerijuurikas, rehut, perunat, vilja ja humala Maa on kuulu oluistaan; tunnetuimmista tšekkiläisistä oluista valtion omistama Budweiser Budvar on pitkään kiistellyt tuotemerkkioikeuksista amerikkalaisen Anheuser-Busch-panimon Budweiser-olutmerkin kanssa.
Suuri osa maassa kulutetusta energiasta tuotetaan huonolaatuisella ja saastuttavalla ruskohiilellä. Vuonna 2005 hiilellä tuotettiin 59 % sähköstä, ydinvoimalla lähes 30 % ja maakaasulla 5,8 %.
Kommunismin aikana valtio omisti 97 % yrityksistä, 1998 80 % oli jo yksityisessä omistuksessa. Yksityistäminen hoidettiin arvoseteleillä, joita jokainen kansalainen sai lunastaa kohtuuhintaan ja käyttää ne valtionyhtiöiden osakkeisiin.
Vuonna 2009 Tšekin viennin suurimmat kohdemaat olivat Saksa (32,25 %) ja Slovakia (9,02 %), joita seurasivat 4–6 prosentin osuuksilla Puola, Ranska, Britannia, Itävalta ja Italia. Myös tuonti keskittyy Saksaan (30,67 %), jota seuraavat Puola, Slovakia, Alankomaat, Kiina, Itävalta, Venäjä ja Italia.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat kivihiili, ruskohiili, grafiitti, kaoliini ja puutavara.
Liikenne.
Tšekissä on yhteensä 44 lentokenttää, joissa kaikissa on päällystetyt kiitotiet, ja kahden kiitotie on yli kolme kilometriä pitkä. Vesireittejä on 664 kilometriä, pääosin kulkukelpoisilla joilla kuten Elbellä, Vltavalla ja Oderilla. Tärkeimmät satamat ovat Decin, Praha, Usti ja Labem. Rautateitä on 9620 kilometriä. Praha ja Brno sijaitsevat Berliinistä ja Dredenistä Budapestiin kulkevan junaradan varrella. Myös Frankfurtiin ja Varsovaan on hyvät junayhteydet.
Väestöjakauma.
Heinäkuussa 2010 Tšekissä arvioitiin olevan noin 10 212 000 asukasta.
Vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan etnisistä ryhmistä suurin olivat tšekit, 90,4 %, määriläisiä oli 3,7 %, slovakkeja 1,9 % ja muita 4 %.
Valtakieli (95 %) on tšekki. Suurimmat kielivähemmistöt ovat romanin- (380 000), slovakin- (193 000), puolan- (52 000) ja Erzgebirgen vuoristoon keskittyvät saksankieliset (39 100).
Suurimmat uskontokunnat ovat katolisuus (27 %), protestanttisuus (1 %), hussilaiset (1 %) ja pieni juutalainen yhteisö. 59 % väestöstä ei tunnusta mitään uskontoa. Ennen toista maailmansotaa Tšekin alueella eli 120 000 juutalaista. Heistä noin 80 000 kuoli natsien keskitysleireillä. Lähinnä ne, jotka menivät naimisiin ei-juutalaisten kanssa tai onnistuivat pakenemaan ulkomaille, pelastuivat. Vain harvat heistä ovat palanneet.
Kansanterveys.
WHO:n vuonna 2004 tekemän selvityksen mukaan Tšekissä käytetään maailman kolmanneksi eniten alkoholia, puhtaaksi alkoholiksi muunnettuna yli 16 litraa aikuista kohti. Vain Luxemburgissa ja Ugandassa kulutus on vielä runsaampaa.
Vuonna 2007 arvioitiin, että Tšekki saavuttaa todennäköisesti kaikki.
Vuonna 2007 Tšekissä oli noin 1500 HIV-positiivista ihmistä. Kantajien määrä kasvaa hitaasti, kuusi vuotta aiemmin heitä oli 1300. AIDS-kuolemien määrä oli huipussaan vuonna 1995, mutta nopean laskun jälkeen se on alkanut taas nousta hitaasti 2000-luvulla.
Koulutus.
Tšekin suurin ja vanhin yliopisto on Kaarlen yliopisto ("Univerzita Karlova v Praze") Prahassa. Se on perustettu vuonna 1348.
Ennen toista maailmansotaa on perustettu seitsemän muuta yliopistoa. Vuoden 1989 jälkeen useimpien yliopistojen toisella paikkakunnalla sijaitsevat osastot ovat itsenäistyneet, ja maahan on syntynyt yhdeksän uutta yliopistoa. Kaikkiaan Tšekissä on yli 200 000 yliopisto-opiskelijaa, joista viidennes eli 42 400 opiskelijaa on Kaarlen yliopistossa.
Peruskoulu on ilmainen ja pakollinen 6-15-vuotiaille. Vuonna 1995 86,9 % ikäluokasta kävi koulua. Romanilapset käyvät koulua vähemmän säännöllisesti kuin valtaväestö.
Kulttuuri.
Tšekinkielinen kirjallisuus on ollut tärkeää jo 1800-luvun lopusta Itävalta-Unkarin ja myöhemmin natsien ja kommunistien hallituskausilla. Ehkä kuuluisin böömiläinen kirjailija Franz Kafka kirjoitti kuitenkin tuotantonsa pääasiassa saksaksi, vaikka hän tunsikin tšekin kielen. Toinen kuuluisa tšekkiläissyntyinen kirjailija, Milan Kundera, pakeni 1975 Ranskaan ja on kirjoittanut vuodesta 1989 ranskaksi. Muita kuuluisia kirjailijoita ovat Karel Čapek, Bohumil Hrabal, Pavel Kohout, Václav Havel ja Ivan Klíma. Kuuluisa on myös Jaroslav Hašek, jonka Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa on laajalti tunnettu.
Tšekkiläisistä säveltäjistä kuuluisimpiin kuuluvat Antonín Dvořák, Bedřich Smetana ja Leoš Janáček. Kansanmusiikin alalta Böömi on lahjoittanut maailmalle polkan.
Kuvataiteen puolelta tšekkien kuuluisin art nouveau -maalari on Alfons Mucha, joka tunnetaan etenkin Sarah Bernhardtille tehdyistä teatterijulisteista.
Henkilömäärään suhteutettuna Tšekissä juodaan eniten olutta maailmassa. Tšekkiläinen keittiö tarjoaa melko liha- ja rasvapitoisia ruokia, jotka sopivat yhteen oluen kanssa. Tuoreet vihannekset ja kala ovat olleet vähemmällä huomiolla. Knöödelit ja perunaletut ovat omaleimaisia lisukkeita.
Urheilu.
Tšekki on osallistunut sekä kesä- että talviolympialaisiin vuodesta 1994 alkaen. Vuoden 1996 kesäolympialaisista alkaen maa on saanut 3–11 mitalia, joukossa aina myös kultamitaleita. Kateřina Neumannová on saanut yhteensä kuusi olympiamitalia maastohiihdosta.
Tšekin jääkiekkomaajoukkue voitti jääkiekon maailmanmestaruuden kolme kertaa peräkkäin vuosina 1999–2001 sekä vuosina 2005 ja 2010, sekä olympiakultaa vuonna 1998. Tšekin jalkapallomaajoukkueen paras arvokisasaavutus on EM-hopea 1996 Englannin kisoista. Tšekki sai kuudennen jääkiekon maailmanmestaruutensa vuonna 2010. Tunnetuimpia tšekkiläisiä jääkiekkoilijoita ovat muiden muassa Dominik Hašek ja Jaromír Jágr.


Tapio Rautavaara.
Kaj Tapio ”Tapsa” Rautavaara (8. maaliskuuta 1915 Pirkkala – 25. syyskuuta 1979 Helsinki) oli suomalainen laulaja, urheilija ja elokuvanäyttelijä.
Rautavaara voitti keihäänheiton kultamitalin Lontoon olympialaisissa vuonna 1948 ja jousiammunnan maailmanmestaruuden joukkuekilpailussa 1958.
Tunnettuja Tapio Rautavaaran laulamia kappaleita ovat muun muassa ”Reppu ja reissumies”, ”Päivänsäde ja menninkäinen”, ”Sininen uni” ja ”Yölinjalla”. Rautavaara teki monet Reino Helismaan sanoittamat ja Toivo Kärjen säveltämät kappaleet tunnetuiksi.
Lapsuus.
Tapio Rautavaara syntyi köyhään perheeseen. Lapsuutta varjosti puute ruoasta ja vaatteista.
Tapion äiti Hilda kävi synnyttämässä hänet entisillä kotiseuduillaan Pohjois-Pirkkalassa (myöhemmin Nokia), mistä Tapio tuotiin kolmen viikon ikäisenä Helsingin maalaiskunnan Oulunkylään, missä äiti vakituisesti asui.
Tapion äiti oli ammatiltaan ompelija. Hänen isänsä asui Tapion äidin kanssa silloin vielä harvinaisessa avoliitossa viisi vuotta, mutta oli harvoin kotona ja katosi sitten omille teilleen. Tapiolle ei lapsuuden ajoilta jäänyt juurikaan mielikuvaa tai muistoja isästään. Tapion ollessa 6-vuotias hän muutti äitinsä kanssa Tampereelle.
Tapio harrasti lapsena ahkerasti kivenheittoa, joka huolestutti kovasti hänen äitiään, koska siitä tuli hankaluuksia. Kerran Tapio heitti kiven talonmiehen asunnon keittiön ikkunasta suoraan talonmiehen perheen hernesoppakulhoon, ja Rautavaarat joutuivat sen seurauksena etsimään uuden asunnon. Muuten hän oli lapsena huono urheilussa, eikä pärjännyt koulun kilpailuissa.
Tapion äiti muutti 1925 takaisin Oulunkylään. Hän itse joutui jäämään Tampereelle Rauhanniemen lastenkotiin noin vuoden ajaksi. Kun hän pääsi äitinsä luo Oulunkylään, heidän elämänsä ei ollut enää yhtä köyhää kuin aiemmin, sillä äiti sai työtä Oulunkylän kartanosta ja edullisen vuokramökin.
Keihäänheitosta Tapio innostui Oulunkylän kunnanlääkärin neuvottua häntä syksyllä 1926, että olisi syytä ryhtyä harrastamaan urheilua tai ”muuten tulee Noutaja”. Tapiolla oli aiemmin ollut aliravitsemuksesta johtunut riisitauti, ja hän oli yhä heikossa kunnossa. Hän ryhtyi harrastamaan myös kuulantyöntöä ja pituushyppyä. 12-vuotiaana 1927 hän liittyi vasta perustettuun urheiluseura Oulunkylän Tähteen.
Nuoruus.
Rautavaaran koulunkäynti jäi 6-vuotiseen kansakouluun. Koulun päätyttyä hän siirtyi 13-vuotiaana Rautatiekirjakaupan palvelukseen lehtien ja kirjojen myyjäksi juniin. Hän oli jo Tampereella asuessaan ollut kesätyössä lehtien myyjänä rautatieasemalla. Rautavaara luki nuorena paljon, muun muassa kaikki kirjastosta löytämänsä Shakespearen näytelmät. Hän opiskeli viulunsoittoa Kansankonservatoriossa ja menestyi opinnoissa hyvin. Hän harrasti myös mandoliininsoittoa. Kitaran hän hankki myöhemmin vuonna 1934, jolloin hän myös luopui viulunsoitosta.
Lama vei Rautavaaralta työpaikan rautateillä, kun matkustajilla ei ollut enää varaa ostaa lukemista. Hän joutui talvella 1931–1932 hätäaputöihin kivenmurskaajaksi Oulunkylän urheilukenttätyömaalle sekä uudelleen kahtena seuraavana talvena. Työ pakkasessa oli raskasta, eikä palkkaa maksettu rahana vaan lipukkeina, joilla sai kaupasta ruokaa.
Rautavaara työskenteli kaivontekijän apumiehenä kesän 1932, tukkijätkänä ja koskenperkaajana Padasjoella kesän 1933, keväällä 1934 radankorjaustöissä, ja kesällä 1934 hän työskenteli Elannon palveluksessa kasvisvarastolla ja makkaratehtaan varastolla. Ensimmäiset esiintymiset laulajana tapahtuivat vuosina 1932–1934, jolloin Rautavaara esiintyi urheiluseuran tilaisuuksissa ja pikkujouluissa.
Syksyllä 1934 Rautavaara lähti Kerkkooseen töihin Suomen Urheilutarpeet Oy:n tehtaalle. Keväällä 1935 häntä painostettiin liittymään SVUL:ään kuuluvaan Kerkkoon Nuorisoseuran Urheilijoihin. Tehtaan työnjohtaja lupasi, että töitä riittäisi Rautavaaralle pula-ajasta huolimatta, mutta vain sillä ehdolla, että hän vaihtaa urheiluseuraa. Rautavaara ei halunnut hylätä Oulunkylän Tähteä ja Työväen Urheiluliittoa. Kesällä hän palasi Oulunkylään ja pääsi taas Elannon vihannesvarastolle.
Syksyllä Rautavaara siirtyi OTK:n palvelukseen. Hän työskenteli aluksi peltisepän apulaisena OTK:n myllyn rakennustyömaalla ja myöhemmin jauhovarastossa. Rautavaara kävi työpäivän jälkeen usein Heikki Klemetin laulu- ja puheopin luennoilla. Rautavaara suoritti varusmiespalveluksen 1936–1937 laivastossa. Varusmiesajan jälkeen Rautavaara nousi paikalliseksi suosikiksi. Hän lauloi erilaisissa tilaisuuksissa Oulunkylän seudulla ja joskus kauempanakin.
Sota-aika.
Syksyllä 1939 puolustusvoimat järjesti ylimääräiset harjoitukset ja sen jälkeen alkoi talvisota. Rautavaarakin sai liikekannallepanomääräyksen, mutta kun hän saapui Katajanokan laivastoasemalle, ei laivastolla ollut tarjota hänelle tehtäviä. Oli talvi, ja muutenkin laivastolla oli liian vähän laivoja kouluttamiensa reserviläisten määrään nähden. Rautavaara sai jatkaa elintarvikehuollon tehtävissä OTK:n myllyssä Sörnäisissä. Päivätyönsä ohella hän toimi ilmavalvontatehtävissä.
Jatkosodan alkaessa hän sai kuitenkin määräyksen siirtyä maavoimiin ja palveli noin vuoden ajan etulinjassa. Syynä siirtoon oli edellä mainittu laivaston alusten vähyys.
Kevätkesällä 1942 Rautavaara pyrki viihdytysjoukkoihin suomalaisille rintamasotilaille tarkoitetun Maaselän Radion kuuluttajaksi ja pääsikin tehtävään, jossa hän toimi lähes sodan loppuun asti. Hän juonsi ohjelmia, soitti levyjä ja lauloi itsekin. Tällöin hänen äänensä tuli ensi kertaa laajemmin suomalaisille tutuksi. Kesällä 1944 suomalaiset vetäytyivät nopeasti Itä-Karjalasta ja Maaselän Radio siirtyi vähäksi aikaa Joensuuhun, kunnes sota ja samalla Rautavaaran radioura päättyi.
Jatkosodan vuosina Rautavaara sai armeijasta parin viikon pituisia lomia opiskelua varten. Hän kävi kursseilla filmikoulussa ja Suomen teatterikoulussa.
Perhe-elämä.
Tapio Rautavaara meni naimisiin 1942 Saima Elisabet ”Liisa” Handellin (1911–1990)kanssa. Heille syntyi kolme tytärtä: Irma (1943), Marja (1946) ja Leena (1948). Tyttäristä Leena Rautavaara on toiminut Tapio Rautavaara -seuran puheenjohtajana. Vuonna 1948 Rautavaara osti Oulunkylästä tontin, jolle myöhemmin ryhdyttiin rakentamaan omakotitaloa, joka valmistui 1951. Tapio Rautavaara asui siinä kuolemaansa asti. Talo purettiin vuonna 2002, mikä herätti kohua.
Tapio Rautavaaran isä Heikki muutti 1940-luvun alussa Oulunkylään asumaan pieneen mökkiin, ja Tapio sai tietää hänen olleen naimisissa ja jääneen leskeksi. Suhde isään jäi edelleen etäiseksi, vaikka hän osallistui jonkin verran Rautavaaran uuden perheen elämään.
Tapio Rautavaarasta tuli kuuluisuus ja kansan suosikki 1940-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Hän esiintyi ensimmäisen kerran elokuvassa 1945 ja teki ensimmäisen levytyksensä "Lokki" vuonna 1946. Viikonloppuisin hän kiersi esiintymismatkoilla ystävänsä Reino Helismaan kanssa. Vuoden 1948 olympialaisissa hän voitti keihäänheiton kultamitalin. Olympiavoitto lisäsi suuresti Rautavaaran suosiota myös laulajana. Vuonna 1949 Rautavaara jäi pois työstään OTK:n myllyllä, jossa hän oli ylennyt konttorin esimieheksi, ja jäi vapaaksi taiteilijaksi.
Liisa-vaimo hoiti Tapion laulajan työhön liittyvät käytännön asiat, ohjelmatoimistoa ei tarvittu. Rautavaara kutsuttiin yleensä laulukeikalle soittamalla puhelimitse kotiin, jossa vaimo tai joku tyttäristä otti tilauksen vastaan. Kirjanpito keikoista, laskuista ja kuiteista hoidettiin kotona ruutupaperille. Tilitoimiston virkaa hoiti Tapion lapsuudenystävä. Järjestely toimi hyvin, ja päinvastoin kuin jotkut muut sen ajan artistit Tapio Rautavaara ei koskaan joutunut ongelmiin verottajan kanssa.
Rautavaara käytti musiikilla hankkimiaan tuloja perheensä elintason kohottamiseen nykyajan mukavuuksilla ja ulkomaan matkoilla. Tärkeä paikka Rautavaaralle oli 1950-luvun lopulla Sipoosta hankittu kesämökki. Rautavaara halusi kuitenkin antaa itsestään vaatimattoman kuvan, eikä rahankäytöllä leuhkittu. Sitä ehkä yritettiin jopa hieman salailla.
Rautavaaran äiti kuoli 1965, samana vuonna kuin Reino Helismaa. Rautavaara ehti tavata lapsenlapsistaan kaksi ensimmäistä, tyttärenpojat jotka syntyivät vuosina 1974 ja 1976.
Kuolema.
Rautavaara kaatui 25. syyskuuta 1979 Tikkurilan uimahallissa Vantaalla ja löi päänsä lattiaan. Kaatumisen syy ja Rautavaaran saaman hoidon laatu herättivät julkista keskustelua. Rautavaaran on väitetty olleen alkoholin vaikutuksen alaisena kaatuessaan. Muusikko Veikko Tuomen väitteen mukaan Rautavaara olisi ollut 4,2 promillen humalassa ja otettuaan ensin kuumat löylyt ja sen jälkeen kylmän suihkun saanut tajuttomuuskohtauksen.
Valokuvaaja Pentti Pekkala oli ollut Rautavaaran kuolinpäivänä kuvaamassa häntä kirjaan 'Kultaa, kunniaa, kyyneleitä'. Kuvauksissa kului koko iltapäivä, ja Pekkalan mukaan Rautavaara ei tänä aikana juonut alkoholia. Päivän päätteeksi Pekkala ja Rautavaara lähtivät uimahalliin tarkoituksenaan ottaa vielä kuvia uima-altaalla. Pekkala jäi odottelemaan uima-altaalle, kun Rautavaara kävi pukuhuoneessa ja saunassa. Seuran artikkelin mukaan Rautavaara oli tällä välin saunasta tultuaan kaatunut kapean suihkuun vievän käytävän liukkailla laatoilla, iskenyt takaraivonsa rajusti lattiaan ja menettänyt tajuntansa.
Terveyskeskuksessa Rautavaaran päässä olleeseen haavaan ommeltiin tikit ja ohjeistettiin olemaan vuorokauden verran liikkumatta. Häntä ei otettu tarkkailuun terveyskeskukseen vaan lähetettiin kotiin, vaikka hän oli niin huonossa kunnossa ettei pystynyt omin jaloin kävelemään ulos. Hänet vietiin kotiin Pekkalan autolla. Hän menehtyi seuraavana yönä kello yksi aivoverenvuotoon kotonaan Oulunkylässä. Hänet on haudattu Malmin hautausmaalle.
Keihäänheitto.
Kesällä 1934 Rautavaara voitti Työväen Urheiluliiton keihäänheittomestaruuden tuloksella 59,90 metriä. Oulunkylän Tähden puheenjohtaja huomasi Rautavaaran lahjakkuuden ja arveli, että tällä voisi olla mahdollisuuksia kehittyä merkittäväksi urheilijaksi. Tulevina vuosina Rautavaara harjoitteli ja kohensi kuntoaan iltaisin työn jälkeen. Hän voitti TUL:n mestaruuden myös vuosina 1935 ja 1936.
Sota-aikana Rautavaaralle tarjoutui taistelujoukoissa vietetyn ajan jälkeen taas mahdollisuus harjoitella radiojuontajan työn ohella Karhumäellä Itä-Karjalassa. Syksyllä 1943 hän oli kovassa heittokunnossa. Karhumäen kentällä harjoitellessaan hän heitti 80,97 metriä, joka oli yli kaksi metriä yli Yrjö Nikkasen silloisen maailmanennätyksen. Samana vuonna hän voitti jälleen TUL:n mestaruuden.
Sodan jälkeen Rautavaara halusi asettaa tavoitteensa Lontoon olympialaisiin, vaikka häntä pidettiinkin liian vanhana. Hän voitti Suomen mestaruuden keihäänheitossa vuosina 1944, 1945 ja 1947 sekä TUL:n mestaruuden 1947. Oslon EM-kisoissa 1946 hän saavutti pronssia tuloksella 66,40 metriä.
Lontoon olympialaisissa vuonna 1948 tuloksella 69,77 metriä. Olympiavuonna Rautavaara voitti myös Suomen mestaruuden ja TUL:n mestaruuden, ja samoin 1949. Hän osallistui vielä Brysselin EM-kisoihin vuonna 1950 ja tuli viidenneksi tuloksella 66,20 metriä.
Rautavaaran virallinen ennätys keihäänheitossa on 75,47 vuodelta 1945.
Jousiammunta.
Lopetettuaan keihäänheiton Rautavaara siirtyi jousiammuntaan, joka on täysin erilainen laji. Rautavaaran mukaan "keihäässä ollaan suoritusvaiheessa raivon rajamailla" kun taas jousiammunta on "pelkkää kylmää harkintaa, tietämistä ja ankaralla harjoittelulla hankittujen lihasten laskelmoitua hyväksikäyttämistä".
Rautavaara osti jousen ja nuolet 1951 ja ryhtyi harjoittelemaan uutta lajia. Neljä vuotta myöhemmin 1955 hän voitti jousiammunnan Suomen mestaruuden, ja vuonna 1956 Suomen mestaruuden joukkuekilpailussa. Maailmanmestaruuden joukkuekilpailussa hän voitti Brysselissä 1958 yhdessä Olavi Kallionpään ja Väinö Ansalan kanssa.
TUL.
Rautavaara pysyi koko urheilu-uransa ajan Suomen Työväen Urheiluliiton jäsenenä, vaikka hän yritettiin useasti houkutella liittymään Suomen Valtakunnan Urheiluliittoon.
Suuren yleisön suosikiksi.
a> 1950-luvulla. Rautavaara levytti useita Helismaan kirjoittamia kappaleita.
Sota-ajan jälkeen vuonna 1945 Rautavaara tutustui Puistolan työväentalolla Reino Helismaahan. Vuonna 1949 Rautavaara levytti myöhemmin klassikoiksi nousseet Helismaan säveltämät ja sanoittamat laulut ”Reissumies ja kissa” ja ”Päivänsäde ja menninkäinen”. Yhteistyön tuloksena syntyi seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana monia suomalaisen iskelmämusiikin historiaan jääneitä lauluja.
Rautavaara, Helismaa ja Esa Pakarinen kiersivät Suomea yhteisillä kiertueilla 1940-luvun lopulla. Rautavaaran ja Helismaan välit tulehtuivat 1951, kun Rautavaara lopetti yhteiskiertueet. Hänen mielestään heidän oli järkevämpää kiertää kunkin erikseen. Keikkoja riittäisi kolmelle samanlaiselle kokoonpanolle, joissa jokainen saisi olla oman yhtyeen johtaja. Kolmikon hajottua Rautavaara palkkasi pitkäaikaisiksi kiertuekumppaneiksi Olavi Ritalan ja Toivo Sahlströmin. Myöhemmin säestäjät ja avustavat esiintyjät vaihtuivat usein, välillä Rautavaaran mukana kiersi Masa Niemi. Esiintymismatkat tuntuivat välillä rankoilta, tylsiltä ja yksitoikkoisiltakin, vaikka myös värikkäitä ja vauhdikkaita tilanteita riitti. Seurueet kiersivät esiintymispaikkoja Rautavaaran autolla ja yöpyivät ahtaasti ankeissa matkustajakodeissa tai sellaisen puuttuessa jossain maalaistalossa.
Rautavaaran ja Helismaan välit alkoivat kuitenkin taas parantua 1950-luvun lopulla, muutamaksi vuodeksi ennen Helismaan kuolemaa 1965. Vuonna 1957 he tekivät pitkästä aikaa levyn yhdessä, kappaleen ”Taas tavattiin”. Vuosina 1959 ja 1960 Rautavaara teki kaksi pitkää kiertuetta Yhdysvalloissa amerikansuomalaisten parissa. Rautavaara teki ennen ensimmäistä kiertuetta sävellyksen, johon hän pyysi Helismaata tekemään sanat. Näin syntyi kappale ”Vanha rantasauna”. 1960-luvun puolella oli jo syntynyt täysi sovinto, ja Rautavaara ja Helismaa esiintyivät yhdessä televisiossa.
Rautavaaran arvostusta Helismaata kohtaan kuvaa hänen lausumansa: ”Sellaista miestä kuin Reino Helismaa oli, ei ole vielä tässä maassa ollut tällä alalla – ja kestää kauan ennen kuin toinen hänenlaisensa tulee. Mielestäni hän oli ajanvietetyössä nerouden rajoilla ja kun menee aikaa ja tulee välimatkaa häneen, hänen neroutensa kyllä huomataan.”
Myöhemmät vaiheet.
Rautavaaran suosion huippuaikaa olivat 1950-luku ja 1960-luvun alkuvuodet. Kiertueet loppuivat vuonna 1963, kun pop- ja rautalankayhtyeet valloittivat esiintymispaikat. Rautavaara määritteli asian toteamalla, että ”kun Suomen huvikentille saapui rautalanka, Rautavaara lähti” ja ”huvitilaisuudet täyttyivät Tapsa Rautavaaran ihailijoiden lapsista, joilla oli jo uusi syke suonissa”. 1960-luvun loppupuolella Rautavaara levytti pari suosittua suomalaisia kansanlauluja sisältänyttä albumia. Sittemmin hänen musiikkinsa jäi humppa- ja tangolaulajien ja televisioviihteen varjoon. Hän esiintyi kuitenkin säännöllisesti aina kuolemaansa asti. 1970-luvun keikat olivat useimmiten pienimuotoisia esiintymisiä esimerkiksi tavarataloissa, valintamyymälöissä, harjannostajaisissa ja perhejuhlissa. Hän kävi vielä kerran esiintymässä Yhdysvalloissa; viimeinen kiertue oli vuonna 1972.
Tunnetuimpia kappaleita.
Tunnettuja Tapio Rautavaaran esittämiä kappaleita ovat muun muassa ”Isoisän olkihattu”, ”Reppu ja reissumies”, ”Korttipakka”, ”Päivänsäde ja menninkäinen”, ”Juokse sinä humma”, ”Kulkuri ja joutsen”, ”Tuopin jäljet”, ”Yölinjalla”, ”Sininen uni” ja ”Anttilan keväthuumaus”. Rautavaara teki monet Reino Helismaan sanoittamat ja Toivo Kärjen säveltämät kappaleet tunnetuiksi. Hän sävelsi ja sanoitti myös itse esittämiään kappaleita. Rautavaaran oma suosikki levytystensä joukossa oli ”Sininen uni”, jonka hän oli säveltänyt P. Mustapään runoon. Suurelle yleisölle hieman tuntemattomammaksi jäänyt ”Danakil” oli Rautavaaran mielestä hänen tulkinnallisesti parhain levytyksensä, josta hän ei löytänyt mitään vikaa.
Rautavaara sai uransa aikana kultalevyt levyttämistään kappaleista ”Isoisän olkihattu” (säv. ja san. Tapio Rautavaara), ”Vain merimies voi tietää” (säv. Tapio Rautavaara, san. Heikki Saari) sekä ”Häävalssi” (säv. Friiti Ojala, san. Tuula Valkama).
Levyjä.
Rautavaara lauloi 33 vuotta kestäneen laulajanuransa aikana levylle 328 laulua. Suuren osan sovituksista teki Toivo Kärki.
Alkuaikojen levytykset vuosina 1946-1959 julkaistiin savikiekoilla, ja vuodesta 1960 lähtien vinyylillä singleinä, EP- ja LP-levyinä sekä vuodesta 1969 myös C-kasetteina. Viimeisen LP-levynsä, "Unohtumaton ilta", Rautavaara julkaisi vuonna 1976. Viimeiseksi levytykseksi jäi Reino Markkulan säveltämä ja Juha Vainion sanoittama valssi "En päivääkään vaihtaisi pois".
CD-levyinä on saatavana lukuisia kokoelmia, esimerkiksi "Unohtumattomat"-sarjassa on julkaistu kaksi Rautavaara-kokoelmaa ja "20 suosikkia" -sarjassa kolme. Kattava kooste hänen tuotannostaan on vuonna 1995 ilmestynyt sadan laulun CD-kokoelma. Kaikki Rautavaaran levytykset sisältävä 14 CD-levyn paketti "Kulkurin taival" ilmestyi 1. lokakuuta 2008.
Elokuvanäyttelijän ura.
Rautavaaran elokuvaura alkoi heti sodan päätyttyä 1945 elokuvassa "Vain sinulle", ja hän esiintyi vuosina 1945–1970 yhteensä 22 elokuvassa. Rautavaaran huhuttiin olleen ehdolla Tarzanin osaan Johnny Weissmullerin lopetettua uransa. Rautavaara ei tätä vahvistanut eikä kieltänyt. Viimeinen elokuvarooli oli vuonna 1970 Jörn Donnerin ohjaamassa elokuvassa "Anna", jossa Rautavaara esitti alkoholisoitunutta kansandemokraattista poliitikkoa.
Rautavaaran työ elokuvanäyttelijänä on jäänyt laulajan uran varjoon, vaikka elokuvat joissa hän esiintyi olivatkin aikanaan suosittuja. Peter von Baghin mukaan Rautavaaralle annettiin usein melodramaattisia rooleja, jotka eivät olleet hänelle luontevia. Rautavaara itsekään ei arvostanut elokuviaan kovin korkealle. Lasse Pöysti esitti erään ohjauksensa yhteydessä arvionaan, että "Tapio ei ollut mikään näyttelijä eikä sellaista kuvitellutkaan".
Henkilökuva.
Rautavaaraa on kuvailtu jäyhäksi ja rehdiksi perisuomalaiseksi mieheksi, joka kuitenkin uskalsi näyttää tunteensa ulospäin. Hän oli luonteeltaan hieman surumielinen ja synkkäkin. Hän pohdiskeli asioita ja filosofoi omaperäisellä tavallaan.
Hänen on myös arveltu tietoisesti hiukan luoneen itsestään myyttiä ankeista ja köyhistä oloista nousseena kansan suosikkina. Toivo Kärki sanoi Rautavaarassa olleen vähän ”tekoherkkyyttä”.
Rautavaaran köyhä lapsuus vaikutti siten, että hän oli varovainen rahan käytön suhteen sitten kun sitä alkoi tulla. Hän oli esimerkiksi tehnyt päätöksen, ettei koskaan lainaa rahaa kenellekään eikä pelaa korttia rahasta.
Rautavaara ei nuorena juonut alkoholia. Hän otti elämänsä ensimmäisen viinaryypyn sota-aikana 28-vuotiaana. Sen jälkeenkään hän ei pitkään aikaan nauttinut juuri lainkaan alkoholia, koska ei pitänyt sitä sopivana urheilijalle. Ensimmäisen viinapullonsa Rautavaara osti vasta 38-vuotiaana vuonna 1953. Vanhemmalla iällä alkoholia kului välillä runsaasti.
Merkitys.
Tapio Rautavaara oli kansan suosikki, jossa yhdistyi monta suomalaisia kiehtovaa piirrettä. Hän loi merkittävän uran sekä laulajana että urheilijana. Komea ulkonäkö avasi hänelle vielä tien myös suomalaisiin filmeihin. Rautavaaran lauluääni oli suomalaisiin vetoava: luonteva, väriltään tumma, mollivoittoinen ja melankolinen.
Tapio Rautavaaraa on kutsuttu laulelman mestariksi. Peter von Baghin mukaan vain Olavi Virta on vaikuttanut suomalaiseen suureen yleisöön yhtä voimakkaasti ja kestävästi. Rautavaaran tärkeimmät levytykset jakautuvat pitkälle ajanjaksolle, jonka aikana Suomi muuttui parissa vuosikymmenessä enemmän kuin koskaan aiemmin. Rautavaaran levytykset ovat muistoja siirtymäkaudesta, jolloin pula-ajan Suomesta kehittyi vauras valtio. Merkittäviä olivat myös Suomen jokaiseen kolkkaan ulottuneet kiertueet, joiden ansiosta koko kansa sai nähdä suosikkinsa elävänä edessään. Esiintymisessään Rautavaara pyrki luomaan kontaktin yleisön kanssa ei pelkästään esiintymällä vaan myös keskustelemalla kuulijakunnan kanssa.
Dokumentteja ja kunnianosoituksia.
Peter von Bagh teki syksyllä 1979, Rautavaaran kuolinvuonna, televisiodokumentin "Tapsa - viiltoja reissumiehen elämästä", jonka ensi-ilta televisiossa oli 1980. Osa dokumentista on kuvattu vain muutamaa päivää ennen hänen kuolemaansa. Rautavaarasta on tehty myös vuonna 1999 elokuva "Kulkuri ja joutsen", jonka ohjasi Timo Koivusalo. Rautavaaraa esitti elokuvassa Tapio Liinoja.
Vuonna 1981 Helsingin Oulunkylään on perustettu Tapio Rautavaaran puisto. Oulunkylässä on myös vuonna 2000 hänelle omistettu Veikko Myllerin tekemä muistomerkki.
Aiheesta muualla.
*


Turku.
Turku () on Suomen kaupunki ja Varsinais-Suomen maakunnan keskus, joka sijaitsee Aurajoen suulla Saaristomeren rannikolla Varsinais-Suomen maakunnassa. Kaupungin arvioidaan syntyneen 1200-luvun lopulla, mikä tekee siitä Suomen vanhimman kaupungin. Turku oli pitkään Suomen merkittävin asutuskeskus, maan ensimmäinen pääkaupunki 1809–1812, ja 1840-luvulle saakka myös Suomen suurin kaupunki. Nykyisin kaupunki ei ole enää valtakunnallisesti niin merkittävä kuin ennen, mutta se on yhä alueensa paikallishallinnollinen, taloudellinen ja kulttuurinen keskus. Kaupunki on Lounais-Suomen aluehallintoviraston päätoimipaikka ja Varsinais-Suomen maakunnan pääkaupunki. Turussa sijaitsee lisäksi Suomen arkkipiispanistuin.
Turku on tunnettu etenkin kulttuurikaupunkina. Pitkän historiansa vuoksi se on ollut näyttämönä useissa historiallisissa tapahtumissa, ja se on vaikuttanut laajalti koko Suomen historiaan. Historiansa sekä poliittisen ja maantieteellisen asemansa vuoksi Turulla on ollut merkittävä vaikutus lähes kaikilla kulttuurin saroilla. Vuonna 2011 Turku oli Euroopan kulttuuripääkaupunkina yhdessä Viron pääkaupungin Tallinnan kanssa. Turku on myös Suomen virallinen joulukaupunki, mikä näkyy kaupungin ohjelmatarjonnassa loppuvuodesta.
Turkua pidetään usein Suomen porttina länteen. Kaupunki on merkittävä kaupallinen satamakaupunki, ja Turun satamasta on tiheä matkustajalauttaliikenne Maarianhaminaan sekä Tukholmaan. Lisäksi Turun lentoasema on Suomen viidenneksi suurin ja rahtimääriltään toiseksi suurin lentoasema.
Turun asukasluku oli, mikä tekee siitä asukasluvultaan Suomen viidenneksi suurimman kaupungin. Turun seudulla oli 31. tammikuuta 2012 asukkaita 314 743. Alue muodostaa maan kolmanneksi suurimman väestökeskittymän pääkaupunkiseudun ja Tampereen seudun jälkeen. Kaupunki on virallisesti kaksikielinen, ja sen asukkaista puhuu äidinkielenään ruotsia 5,3 %.
Turun naapurikunnat ovat Aura, Kaarina, Lieto, Parainen, Mynämäki, Naantali, Nousiainen, Pöytyä, Raisio ja Rusko.
Keskiajan Turku.
Turun historia aloitetaan usein kirjeestä, jonka paavi Gregorius IX päiväsi 23. tammikuuta 1229. Kirjeessä annettiin lupa siirtää Suomen piispanistuin soveliaampaan paikkaan. Ilmeisesti tämä tarkoitti siirtoa Nousiaisista Koroisiin. Aurajokilaakso oli ollut vaurasta ja suhteellisen tiheästi asuttua aluetta jo rautakaudella, joten ei ole yllättävää, että hiippakunnan keskus siirrettiin sinne.
Varsinainen Turun kaupunki muodostui 1200-luvun lopulla hieman Koroistenniemeä alemmas Aurajoen varteen Unikankareen kummun läheisyyteen. Arkeologi Markus Hiekkanen on arvellut, että kaupunki perustettiin kuninkaan, piispan ja vuonna 1249 perustetun dominikaanikonventin yhteisestä aloitteesta. Perustamisvuotta ei kuitenkaan tiedetä, koska mitään aiheeseen liittyvää asiakirjaa ei ole säilynyt. Unikankareelle rakennettu tuomiokirkko vihittiin käyttöön vuonna 1300. Sana "turku" tulee yleisesti hyväksytyn teorian mukaan muinaisvenäjän sanasta "tǔrgǔ", joka tarkoittaa ’toria’.
Piispanistuimen ja dominikaaniluostarin sijaintipaikkana Turku oli keskiaikaisen Suomen kirkollinen ja opillinen keskus. Keskiaikainen Turku oli myös vilkas kaupan ja merenkulun keskus. Se oli Suomen suurin ja samalla koko Ruotsin valtakunnan suurimpia ja tärkeimpiä keskiaikaisia kaupunkeja. Kaupungin lähellä sijainnut Turun linna oli tärkeimpiä maallisen vallan tukikohtia Suomen alueella. Linnan antamasta suojasta huolimatta kaupunki joutui keskiajalla useita kertoja sotanäyttämöksi. Novgorodilaiset ryöstivät kaupunkia vuonna 1318 ja tanskalaiset 1509 ja 1522.
Turku 1500-luvulta Ruotsin vallan loppuun.
Turun keskusta vuonna 1811 pian Ruotsin vallan ajan päättymisen jälkeen.
Keskiajan jälkeenkin Turku säilytti asemansa Suomen suurimpana kaupunkina. Juhana-herttuan pitäessä hoviaan Turun linnassa vuosina 1556–1563 turkulaiset saivat nähdä välähdyksiä keskieurooppalaisesta loistosta. Turun linnaa piiritettiin 1500-luvulla yhteensä kuusi kertaa Ruotsin valtataistelujen yhteydessä, mutta 1600-luvulla kaupungin olot olivat paljon rauhallisemmat. Turun asema laajan alueen keskuksena korostui 1600-luvun aikana, kun sinne perustettiin lukuisia koulu- ja hallintolaitoksia. Esimerkiksi lääninhallitus perustettiin Turkuun vuonna 1617 ja Suomen ensimmäinen hovioikeus, Turun hovioikeus vuonna 1623. Kuningatar Kristiina antoi käskyn perustaa Turkuun Suomen ensimmäinen yliopisto, Turun akatemia, vuonna 1640. Turussa asui 1600-luvulla noin 3000 asukasta, jotka olivat paitsi pappeja, kauppiaita, käsityöläisiä ja palvelijoita, nyt myös virkamiehiä, opiskelijoita ja yliopiston henkilökuntaa. Kreivi Pietari Brahe toimi Suomen kenraalikuvernöörinä vuosina 1637–1640 ja 1648–1654 tehtävänään alueen hallinnon hoitaminen. Tätä tehtävää varten Turun linnassa oli kenraalikuvernöörin virasto.
1600-luvun suotuisa kasvu tyrehtyi vuosina 1700–1721 suuren Pohjan sotaan ja sitä seuranneeseen isoonvihaan eli venäläiseen miehitykseen. Turku oli isonvihan aikana venäläisen miehityshallinnon keskus. Vuosina 1742–1743, hattujen sodan aikana, kaupunki miehitettiin jälleen pikkuvihan myötä. Pikkuviha päättyi Turun rauhana tunnettuun rauhansopimukseen. 1700-luvun jälkipuolisko oli rauhaisampaa, ja sitä leimasi Turussa teollisuuden kasvu. Turussa toimi 1700-luvulla kaksi valtakunnan suurimpiin kuulunutta tupakkatehdasta. Laivojen rakentaminen alkoi Turussa vuonna 1732 perustetulla Åbo Gamla Skeppswarf -telakalla, ja telakkateollisuudesta kehittyi aikaa myöten kaupungin merkittävin teollisuudenhaara. Kaupungin asukasluku nousi ja oli vuosisadan vaihtuessa jo noin 11 000. 1700-luvun lopulla kulttuuri ja tiede kukoistivat kaupungissa. Tästä esimerkkeinä olivat esimerkiksi ensimmäisen kasvitieteellisen puutarhan ja laboratorioiden perustaminen, sekä Suomen vanhimman sanomalehden Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo ilmestyminen vuonna 1771. Vuonna 1790 Turussa perustettiin Suomen vanhin yhä toimiva yhdistys, Musikaliska Sällskapet i Åbo eli Turun Soitannollinen Seura.
Venäjän vallan aika.
a> avattu rautatieasema yhdisti Turun entistä kiinteämmin muuhun Suomeen.
Turussa ei ryhdytty minkäänlaiseen vastarintaan venäläisten marssiessa kaupunkiin lokakuussa 1809 Suomen sodan yhteydessä. Elämä Turussa jatkui miehityksestä huolimatta rauhallisena. Turun hovioikeus jatkoi venäläisten saapuessa istuntoaan ja myöhemmin keväällä Turun piispa Jacob Tengström ja Turun akatemian opettajakunta vannoivat uskollisuudenvalan keisarille.
Turusta tuli 1809 Suomen suuriruhtinaskunnan keskushallinnon sijoituspaikka eli autonomisen Suomen pääkaupunki. Turussa oli historiallisen asemansa vuoksi entuudestaan tärkeitä virastoja. Turun tuomiokapituli ja piispa olivat maan johtava kirkollinen auktoriteetti. Turussa sijaitsi yliopisto, ja kaupunki oli Suomen kaupan ja merenkulun keskus. Pääkaupunki siirrettiin kuitenkin Helsinkiin vuonna 1812, koska keisari Aleksanteri I:n mielestä Turku oli ruotsalaismielinen ja liian lähellä entistä emämaata. Myöhemmin Carl Erik Mannerheim, jota pidetään Suomen ensimmäisenä pääministerinä, kommentoi muistelmissaan, että pääkaupungin siirtäminen Turusta Helsinkiin oli hänen mielestään virhe, johon olivat vaikuttaneet suomalaiset "onnenonkijat ja projektimaakarit".
Arkkipiispanistuinta lukuun ottamatta viimeisetkin keskushallinnon elimet ja Turun akatemia siirrettiin uuteen pääkaupunkiin vuoden 1827 Turun suuren palon jälkeen. Pohjoismaiden historian tuhoisimman kaupunkipalon jälkeen uuden asemakaavan Turkuun laati Carl Ludvig Engel. Jälleenrakennuksen jälkeen kaupunki oli arkkitehtuuriltaan Euroopan yhtenäisimpiä kokonaisuuksia. Turku pysyi Suomen suurimpana kaupunkina vielä 1840-luvulle asti. 1800-lukua leimasi kaupungin uuden nousun lisäksi kansallinen herätys, fennomania. Perusta liikkeelle oli niin sanotussa Turun romantiikassa.
Suomen itsenäistymisen jälkeen.
Heti Suomen itsenäistymisen jälkeen alkaneessa Suomen sisällissodassa Turku oli muiden suurten kaupunkien tapaan punaisten hallinnon alla. Sota oli kuitenkin lyhyt, ja kevään 1918 aikana Turussa olleet punaiset vetäytyivät. Talvi- ja jatkosodan aikana Turku kärsi Neuvostoliiton pommituksista. Muun muassa Turun linna kärsi tuhoa, ja sen lähialue sekä Martin kaupunginosa pommitettiin lähes täysin maan tasalle. Neuvostoliitto pudotti talvisodan aikana kaupunkiin 4 000 pommia, jotka tuhosivat tai vaurioittivat yli 600 rakennusta. Pommituksissa kuoli 52 ja haavoittui 151 henkeä. Turku olikin Viipurin jälkeen talvisodan pommitetuin kaupunki. Presidentti, marsalkka Mannerheim oli sodan jälkeen sitä mieltä, että pääkaupunki pitäisi siirtää Helsingistä Turkuun, sillä Suomi joutui Moskovan välirauhassa vuonna 1944 luovuttamaan aivan Helsingin vierestä Porkkalan Neuvostoliitolle tukikohdaksi.
Sodan jälkeen Turun väkiluku kasvoi voimakkaasti suurten ikäluokkien synnyn ja maaltamuuton myötä. Sodan jälkeisiä vuosikymmeniä leimasi keskustan vanhojen rakennusten korvaaminen moderneilla kerrostaloilla, mitä kutsuttiin myöhemmin Turun taudiksi. 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alkaessa Turku on kehittynyt vilkkaaksi kauppa- ja matkailukaupungiksi.
Turkuun on liitetty kokonaan kolmen naapurikuntaa ja osia kahdesta naapurikunnasta ajanjaksolla 1930-luvulta 1970-luvulle. Noina 40 vuotena Turku kymmenkertaisti pinta-alansa. Vielä 1930-luvulla Turkuun kuului lähes yksinomaan kantakaupungin ruutukaava-alue. Sitä ympäröineet Aurajoen pohjois- tai länsipuoliset alueet kuuluivat Maariaan, etelä- tai itäpuoliset Kaarinaan. Vuonna 1939 Turkuun liitettiin osa Kaarinan ja vuonna 1944 osa Maarian kunnasta. Näissä liitoksissa molempien kuntien kirkonkylätkin liitettiin Turkuun, samoin kuin Nummenmäen, Vähä-Heikkilän ja Raunistulan taajaväkiset yhdyskunnat, joista Raunistula oli kuulunut Maariaan, muut Kaarinaan. Vuonna 1967 Turkuun liitettiin loputkin Maarian kunnasta, vuotta myöhemmin Kakskerran saaristokunta ja vuonna 1973 Paattisten kunta. Raisiosta Turkuun on liitetty Mälikkälän, Pahaniemen, Artukaisten, Pansion ja Pernon kaupunginosat. Viimeisimpänä näistä liitettiin Perno alueelle rakennettavan Wärtsilän telakan vuoksi. Tämän jälkeen kaupungin laajentuminen maa-alueilla on pysähtynyt naapurikuntien, etenkin Raision ja Kaarinan haluttomuuteen tehdä kuntarakenneselvityksiä Turun kanssa ja luovuttaa uusia maa-alueita Turulle. Vuonna 2006 valtioneuvosto määräsi kuitenkin Turun lähialueen kunnat yhteiseen selvitystyöhön kuntarakenteen uudistamisesta. Turun rajanaapurikuntia ovat Aura, Kaarina, Lieto, Masku, Mynämäki, Naantali, Nousiainen, Pöytyä, Raisio ja Rusko. Mäet ovat etelästä pohjoiseen Kakolanmäki, Puolalanmäki, Samppalinnanmäki, Aninkaistenmäki, Yliopistonmäki, Vartiovuorenmäki ja Kerttulinmäki. Kaupungin korkein kohta on Karhunsauna (89 metriä) joka sijaitsee Tortinmäessä.
Turun pohjoisimmasta kolkasta eteläisimpään on matkaa yhteensä 45 kilometriä. Sen pohjoisin osa, kaupunkiin 1973 liitetty entisen Paattisten kunnan alue, ulottuu pitkän ja kapean kiilan muotoisena Kuhankuonon kahdeksan kunnan rajapyykille, joka on Turun pohjoisin kohta. Turun alueen suurin leveys sen sijaan on vain 15 kilometriä. Turun lounaisosa koostuu saarista, joista suurimmat ovat Ruissalo, Hirvensalo, Satava ja Kakskerta. Saarten metsät ovat paikoin lehtipuuvoittoisia. Pohjoisempana sisämaassa Paattisilla havumetsät ovat selvästi vallitsevia.
Ruissalon saari Turun edustalla on sekä luonnoltaan että kulttuurihistorialtaan arvokas ja monipuolinen alue koko Suomessa ja Turun tärkeimpiä luonnonsuojelullisia kohteita. Sen lehdot kuuluvat kansalliseen lehtojensuojeluohjelmaan, ja lähes koko saari liitettiin Natura 2000 -verkostoon vuonna 2000. Jo ennen Natura-verkkoon liittämistä saarelle oli perustettu Ruissalon ja Marjaniemen luonnonsuojelualueet, joiden yhteispinta-ala on noin 85 hehtaaria. Ruissalo mukaan lukien Turun kaupungin alueella sijaitsee 12 luonnonsuojelualuetta. Aivan Turun pohjoisimmassa kärjessä sijaitsee osa Kurjenrahkan kansallispuistosta. Lisäksi Turun kaupunki omistaa puolet Pähkinäisten saaresta Naantalissa.
Vesistöt.
Turku sijaitsee Saaristomeren rannalla Aurajoen suulla. Kaupungin keskustan halki virtaava Aurajoki on Suomen merkittävimpiä ja Varsinais-Suomen suurimpia jokia. Aurajokilaakson ikivanha kulttuurimaisema on kansallismaisema. Joki on vaikuttanut Turun historiaan merkittävästi. Kaupunki syntyi joen itäpuolelle (eli eteläpuolelle), ja siellä sijaitsevat tai ovat sijainneet muun muassa Turun tuomiokirkko, Turun akatemia, Vanha Suurtori, Raatihuone ja ensimmäiset koulut. Paikalliset kutsuvat sen vuoksi Aurajoen itäpuolta nimellä "täl pual jokke" ja nykyisen ydinkeskustan ja Kauppatorin puolta nimellä "tois pual jokke". Joen eri puolia kutsutaan myös Åboksi ("täl pual") ja Turuksi ("tois pual") kaupungin yliopistojen (Turun yliopisto ja Åbo Akademi) vanhojen sijaintipaikkojen mukaan. Nimiä käytetään erityisesti, kun kerrotaan förin vievän ihmisiä risteilylle reitillä Turku-Åbo-Turku.
Aurajoki virtaa Turussa hieman alle yhdeksän kilometrin matkan itä–länsi-suunnassa. Se on keskimäärin noin 50 metriä leveä. Turun keskustan kohdalla joen syvyys on 2,5–5 metriä, mutta tuomiokirkolta ylöspäin veneilykelpoinen uoma kapenee ja madaltuu huomattavasti. Joen ylittää Turun alueella yhdeksän siltaa sekä lisäksi lautta, "Föri". Paikoin rautatiesillan jälkeen Nummessa olisi mahdollista ylittää joki juuri ja juuri kävellen. Veneilyä Tuomiokirkkosillasta yläjuoksulle päin haittaavat karit. Aurajoki soveltuu kuitenkin hyvin melontaharrastukseen.
Aurajoen lisäksi kaupungissa on useita pienempiä jokia ja ojia. Vähäjoki saa alkunsa Paattisilta Paattistenjoen nimellä, josta se virtaa Maarian läpi ja yhtyy Aurajokeen Koroisissa. Raisionjoki laskee mereen Ruissaloa vastapäätä Artukaisissa. Järvijoki kulkee Tortinmäen poikki ja laskee Aurassa Aurajokeen. Suurimmat järvet ovat Kakskerran saaressa sijaitseva Kakskerranjärvi, Hirvensalon saaressa sijaitseva Illoistenjärvi sekä tekojärvi Maarian allas.
Nunnanoja ja Haaraoja yhtyvät Ikkalassa Paattistenjoeksi. Jaaninoja laskee Lausteelta Laukkavuoren ja Kuralan poikki Aurajokeen. Topinojan reitti kulkee Metsämäestä Halisten ja Räntämäen kautta Vähäjokeen. Vähäjokeen laskee myös Piipanoja, joka saa alkunsa Saramäestä ja yhtyy Vähäjokeen Orikedolla. Kuninkoja saa alkunsa Raisiosta, mutta virtaa Turussa muun muassa Länsikeskuksen ja Pläkkikaupungin ohitse ja sen jälkeen tunnelia pitkin sataman alitse Pohjoissalmeen. Sikaoja on entinen Aurajoen sivuhaara, joka juoksi Kupittaalta Vähä-Heikkilän läpi Aurajokeen, mutta se on nyttemmin suljettu viemäriputkeen.
Merialue ja saaret.
Turun merialue ulottuu lännessä Airiston selälle. Sen ja keskustan välissä ovat Turun suurimmat saaret Hirvensalo ja Ruissalo sekä Hirvensalon eteläpuolella Satava ja Kakskerta. Turun satama sijaitsee pääosin Aurajoen suun ja Ruissalon sillan välisellä alueella, ja sinne johtava laivaväylä kulkee Hirvensalon ja Ruissalon välistä Pukinsalmea pitkin. Pohjoispuolisesta manneralueesta Ruissalon erottaa pitkä ja paikoitellen kapea Pohjoissalmi, jonka manteren puoleisella rannalla on myös osa Turun rahtilaivasatamaa.
Turun vesistöt olivat vuonna 2007 pääosin hygieeniseltä tilaltaan erinomaisessa kunnossa. Poikkeuksena ovat Ruissalon ja Hirvensalon välinen Airistolta Pukinsalmen kautta Linnanaukolle ulottuva alue, jonka tila oli välttävä. Linnanaukolla sijaitseva Turun satama ja sieltä kulkeva päivittäinen laivaliikenne ja sen aiheuttamat päästöt vaikuttavat alueen hygieniaan. Myös Hirvensalon ja Uittamon kaupunginosan väliin jäävä kapea Pitkäsalmi oli tilaltaan vuonna 2007 välttävä. Pitkänsalmen rannalla Uittamon puolella sijaitsee yksi Turun suosituimmista uimarannoista, Uittamon uimaranta. Puhtaimmat vesialueet olivat Kakskerran ja Satavan saarten ympärillä sekä Ruissalon saaren lounaisimmissa osissa.
Ilmasto.
Turun ilmasto on suhteellisen merellinen ja leuto. Vuoden keskilämpötila on noin 6 °C, ja sademäärä on tyypillisesti 700 mm vuodessa. Pysyvä lumipeite saadaan yleensä vasta vuodenvaihteen tienoilla, ja valkea joulu tulee vain 6–8 kertaa kymmenestä. Toisinaan Aurajoki jäätyy niin, että sen jään päällä voi kävellä, hiihtää tai luistella, mikä on varsin suosittua. Aurajoen jäiden lähtemistä on tilastoitu vuodesta 1800: jäät lähtevät joesta yleensä maalis–huhtikuun vaihteessa. Vaihtelua kuitenkin esiintyy: vuonna 1875 jäät lähtivät vasta toukokuussa ja 1990 jo helmikuussa. Vuosi 2008 oli hyvin poikkeuksellinen, sillä ensimmäistä kertaa koko seuranta-aikana Aurajoki ei varsinaisesti jäätynyt lainkaan.
Turussa on mitattu myös yksi Suomen kaikkien aikojen korkeimmista lämpötiloista: 35,9°C 9. heinäkuuta 1914 joka oli koko maan suurin mitattu lämpötila Heinäkuun 2010 loppuun saakka jolloin tämä kyseinen ennätys rikottiin Liperissä Joensuun lentoasemalla 37,2 asteella. Vuonna 1914 koettiin Turussa myös toinen harvinainen ilmiö, kun 21. elokuuta tapahtui Lounais-Suomessa hyvin näkynyt täydellinen auringonpimennys. Turun alueella oli tällöin selkeä sää, joten auringonpimennys oli selkeästi havaittavissa.
Turku on asettanut kaupunginvaltuuston hyväksymässä kestävän kehityksen ohjelmassa tavoitteekseen vähentää kasvihuonekaasupäästöjä 20 prosenttia vuoden 1990 tasosta vuoteen 2020 mennessä. Kaupunki pyrkii esimerkiksi vähentämään energian ja veden kulutusta, pienentämään työmatkaliikennettä ja tehostamaan kuljetuksia. Vuonna 2003 lasketun kasvihuonekaasutaseen perusteella kasvihuonekaasupäästöt olivat Turussa vähentyneet vuodesta 1997, mutta kokonaisuudessaan päästöt olivat yhä suuremmat kuin vuonna 1990. Turun rakennusten energiansäästötavoitteeksi on asetettu lämmön ominaiskulutuksen aleneminen 11 prosenttia vuodesta 1996 vuoteen 2010 mennessä.
Kaupunginosat.
Turun kaupunki on jaettu yhdeksään suuralueeseen, joihin kuuluu 45 tilastoaluetta. Kussakin tilastoalueessa on yksi tai useampi pienalue, joita Turussa on yhteensä 134. Turun kaupunginosien rajat poikkeavat joissain tapauksissa tilastointiin käytettyjen alueiden rajoista. Kaupunginosajako ei kaikissa tapauksissa seuraa tarkkaan edes suuralueita. Ydinkeskustan kaupunginosat tunnetaan roomalaisten numeroiden perusteella; muille kaupunginosille on annettu nimet.
1970-luvulla ja sen jälkeen Turkuun ovat muodostuneet suuret lähiöt, jotka rakennettiin edellä mainittujen pientaloalueiden ulkopuolelle. Turkulaisia lähiöitä ovat Iso-Heikkilä, Uittamo, Ilpoinen, Harittu, Luolavuori, Lauste, Varissuo, Pääskyvuori, Kurala, Kohmo, Halinen, Runosmäki, Hepokulta, Teräsrautela, Nättinummi, Länsinummi, Suikkila, Härkämäki, Jyrkkälä, Pansio, Perno ja Jäkärlä. Näistä Iso-Heikkilä on kaikkein vanhin, ja Länsinummea rakennetaan edelleen. Jäkärlä sijaitsee muusta kaupunkirakenteesta erillään pohjoisessa Liedon rajan lähellä. 1990-luvulta alkaen Turussa on rakennettu varsinkin Hirvensalon, Satavan ja Kakskerran saarille, ja toisaalta jo rakennettuja alueita on pyritty tiivistämään täydennysrakentamisella.
Turun keskusta-alue muodostuu ruutukaava-alueesta, jonka C. L. Engel suunnitteli Turun palon jälkeen vuonna 1827. Katuverkon suunnan perustaksi tuli Linnankatu, jonka mukaan mukaan muut kadut rakennettiin joko sen kanssa yhdensuuntaisiksi tai sitä vastaan kohtisuoriksi.
Kaavoitettu kaupunkialue rajautui lounaassa mereen, kaakossa Kupittaankatuun ja luoteessa nykyisen rautatieaseman vierellä kulkevaan Ratapihankatuun, joka tuolloisen suunnitelman mukaan olisi ulottunut merenrantaan saakka. Engelin kaavan mukainen rakentaminen kesti vuosikymmeniä, ja jotkin kaupunginosat kuten Port Arthur rakennettiin pääosin vasta 1900-luvun alussa. 1900-luvun aikana kaupunki laajentui tasaisesti pohjoiseen, itään ja etelään. Turun saarille kaupunki alkoi laajentua enemmän vasta 1980- ja 90-luvuilla, ja etenkin Hirvensalossa on edelleen paljon keskeneräisiä kaavoitettuja alueita.
Nykyinen Turun keskustan alue jakautuu yhdeksään numeroituun kaupunginosaan, joissa asuu yhteensä noin 42 000 ihmistä. Muiden suurten suomalaisten kaupunkien tapaan Turun keskusta on tiheästi ja suhteellisen korkeasti rakennettua. Korkeimmat rakennukset Turun keskustassa ovat Puutarhakatu 11-13:ssa sijaitsevat vuonna 1956 rakennetut 43 m korkeat kaksoistornit. Virkistysalueita on säilynyt keskustassa etenkin kukkuloilla ja joen rannassa. Ruutukaava-alue vastaa monissa paikoin myös Turun vanhaa kuntarajaa.
Keskustaa ympäröi pientalovaltaisten kaupunginosien kehä. Alueet olivat alun perin köyhän työväestön asuinalueita (muun muassa Nummi, Raunistula ja Vähäheikkilä), mutta nykyisin ne ovat etenkin lapsiperheiden suosimia. Pientaloalueena on pysynyt myös VIII kaupunginosa eli Port Arthur, joka tosin on osa jo Engelin kaavaan sisältynyttä ruutukaava-aluetta, mutta se rakennettiin suurimmaksi osaksi vasta 1900-luvun alussa. Alue on pysynyt matalana puutaloalueena, koska Turun asukkaat ovat kiivaasti vastustaneet alueen puutalojen purkua. Nykyisin alue on hyvin arvostettu, ja Suomen Kotiseutuliitto valitsi sen vuoden kaupunginosaksi vuonna 2001.
Arkkitehtuuri.
Turun kaupunkimaiseman vanhimmat rakennukset ovat keskiaikaiset Turun tuomiokirkko ja Turun linna. Turun kaupungin vanhin asemakartta on 1600-luvun alkupuolelta. Vanhan asemakaavan pohjalta kaupungille laati ensimmäisen ruutukaavan Hannu Hannunpoika vuonna 1652 Pietari Brahen käskystä. C. L. Engel uusi ruutukaavan vuonna 1828 heti Turun suuren palon jälkeen. Kaupungin alueella on myös alkuperäisiä Turun palosta selvinneitä rakennuksia, joista tunnetuin kokonaisuus lienee Turun Luostarinmäen käsityöläismuseon puutaloalue. Uuden vuoden 1828 asemakaavan pääkadut oli tehtävä 45 kyynärää ja sivukadut 30 kyynärää leveiksi. Asemakaavan mukaan pää- ja jokikatujen samoin kuin torien ja aukioiden reunoille tuli rakentaa vain kivitaloja.
Venäjän kaupunkitaiteessa korostettiin 1800-luvun alussa kaupungin leveitä pääkatuja usein määräämällä, että niiden varrelle sai rakentaa vain kivitaloja. Lisää venäläisiä vaikutteita palon jälkeiseen kaupunkikuvaan toi se, että Turun harrastaja-arkkitehdit, muun muassa poliisimestari C. Jonsson, kauppias P. J. Gylich, kasööri C. F. Bäck ja muurari E. J. Wennerqvist, käyttivät rakennusten suunnitteluun venäläisiä mallikirjoja. Kaupunkiin rakennettiin suuria puistoalueita ja kaduista rakennettiin aiempaa leveämpiä mahdollisten uusien kaupunkipalojen estämiseksi. Uudessa asemakaavassa keskustan suurimmat rakennukset tuomiokirkko ja Akatemiatalo kunnostettiin, ja joitakin muitakin rakennuksia, kuten Vanha Raatihuone sekä entinen sokeritehdas, kunnostettiin vanhoille muureille. Pääosin kaupunki kuitenkin rakennettiin kokonaan uudelleen.
Engel on asemakaavan lisäksi suunnitellut kaupunkiin myös tunnettuja yksittäisiä rakennuksia, kuten Vartiovuoren tähtitornin sekä Ortodoksisen kirkon. Palon jälkeen uudelleen rakennettu Tuomiokirkonpuiston ja Vanhan Suurtorin ympäristö on laajin Uusklassisen arkkitehtuurin kokonaisuus kaupungin alueella. Siihen kuuluvat esimerkiksi Brinkkala, vanha raatihuone, Hjeltintalo sekä Juseliuksen talo. Uusklassismia kaupungissa edustaa myös Suomen vanhin teatteri, kauppatorin laidalla sijaitseva Åbo Svenska Teater.
Suomen itsenäistymisen jälkeen Turun arkkitehtuurin merkittävimpiin kehittäjiin kuuluivat etenkin Alvar Aalto sekä Erik Bryggman. Heidän suunnittelemien töidensä ansiosta Turku oli aikoinaan merkittävä funktionalistisen arkkitehtuurin keskus. Funktionalismia Turussa edustavat muun muassa Aallon suunnittelema Turun Sanomien lehtitalo sekä Lounais-Suomen Maalaistentalo humalistonkadulla ja Bryggmanin suunnittelemat Hospits-Betel Yliopistonkadulla sekä Turun hautausmaan Ylösnousemuskappeli.
Sotien jälkeen kaupungin arkkitehtuurin suunta ja painopiste muuttuivat. Arkkitehtien sijaan kaupungin kehitystä alkoivat hallita rakennusyhtiöt, kun tarvittiin nopeasti paljon uusia asuntoja. Tällöin kaupunkiin rakennettiin ensimmäiset lähiöt, esimerkiksi Iso-Heikkilä, Uittamo ja Pääskyvuori. Turusta purettiin toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä useita vanhoja rakennuksia, joiden tilalle rakennettiin uusia ja entisiä korkeampia. Turun tauti on käsite, jolla tarkoitetaan vanhojen rakennuksien purkamista uusien ja rumempina pidettyjen rakennusten tieltä sekä tähän liittyvää poliittista kulttuuria, jossa valta on harvojen käsissä. Käsitettä "Åbo smitta", Turun tauti, on käytetty helsinkiläisessä lehdistössä ainakin jo vuonna 1916, kun kaupunkiin rakennettiin uusia jugend-taloja. 1950- ja 1960-luvulla käsite herätettiin uudestaan henkiin, kun moderni kaupunkiarkkitehtuuri valtasi tilaa. Jouko Aaltosen ohjaama dokumenttielokuva "Taistelu Turusta" sai ensi-iltansa 2011 ja käsittelee juuri Turun tautina tunnettua vanhan tuhoamista modernismin huumassa.
1980-luvulla painopiste siirtyi takaisin kaupunkikuvan kehittämiseen ja arkkitehdit palasivat suunnittelemaan Turkuun rakennuksia. Arkkitehti Benito Casagrande on suunnitellut kaupunkiin useita rakennuksia 1970-luvulta lähtien. Tunnetuimpia kaupunkikuvassa lienevät kauppakeskus Hansakortteli sekä esimerkiksi Turku Science Parkin alueen rakennukset Data-City ja Bio-City. Uusimpia arkkitehtonisia kokonaisuuksia kaupungissa ovat esimerkiksi uusi Turun kaupunginkirjaston pääkirjasto, jonka on suunnitellut arkkitehti Asmo Jaaksi, Turun yliopistollisen keskussairaalan T-sairaala, Turun korkein asuinrakennus Airiston Tähti ja Ifin toimitalot.
Turku tunnetaan puupaaluille perustetuista rakennuksista. Nykyään perustamistapa tuottaa runsaasti ongelmia, sillä pohjaveden pinnan lasku aiheuttaa paalujen lahoamista. Kun puupaalu ei ole enää stabiilissa tilassa, veden täysin kyllästämänä, homekasvusto valtaa paalun täysin tässä homeelle varsin ihanteellisessa tilassa ja kantavuus heikkenee ja aiheuttaa painumia. Paalun painuessa painuvat myös niille perustetut rakennukset.
Puistot.
Turku tunnetaan lehtevien puistojen kaupunkina ja puistokulttuurin edelläkävijänä. Turun dominikaaniluostarilla oli alueellaan todennäköisesti Suomen varhaisin puutarha ja Turun linnassa viljeltiin Suomen ensimmäiset puutarhakasvit. Myös keskiaikaisten kaupunkitalojen takapihoilla oli yrtti- ja kasvitarhoja, joista turkulaisissa asiakirjoissa yleisimmin käytetään nimitystä "kaalimaa", mutta varsinaisia puistoja ei vielä keskiaikaisessa kaupunkikulttuurissa esiintynyt muuallakaan Euroopassa. Varsinainen puutarhanhoito saapui Suomeen Kustaa Vaasan aikana 1530-luvulla, jolloin asiakirjoista löytyvät varhaisimmat tiedot puutarhoista ja vaurautten talojen ympärille istutetuista hedelmäpuista. Vahva innostus puutarhoihin alkoi kuitenkin vasta 1700-luvulla. Tällöin puutarhoihin hankittiin etenkin hyötykasveja kuten omenapuita, marjapensaita ja tupakkaa. Turun kadut alkoivat saada 1700-luvun lopulla ensimmäistä kertaa ympärilleen myös puuistutuksia. Ruissalosta siirrettyjä tammia istutettiin tällöin Suurtorin, Hämeenkadun ja Ison Kirkkokadun varsille. 1700-luvulla Turun kautta Suomeen tuotiin myös ulkomailta useita uusia lajikkeita, muun muassa syreeni vuonna 1728, jonka Turkuun toi ulkomailta apteekkari Synnerberg.
Turun vanhimpina julkisina puistoina voidaan pitää Ruissaloa sekä Kupittaanpuistoa, joita on käytetty virkistykseen jo 1600-luvulta lähtien. Keskeinen tekijä Turun varhaisen puistokulttuurin syntymiselle oli Turun Akatemialla sekä sen professoreilla, jotka toivat matkoiltaan kaupunkiin uusia lajikkeita ja tyylisuuntia. Turun puistoja ja suomalaista puistokulttuuria edistämään perustettiin 1820 myös Suomen ensimmäinen puutarha-alan yhdistys Trädplantering Sällskapet i och omkring Åbo eli Turun ja sen ympäristön puidenistutusseura. Yhdistyksen tavoitteena oli perustaa kaupunkiin lisää puistoja ja hoitaa jo olemassaolevaa puistokulttuuria. Seuran toiminta katkesi vuoden 1827 Turun paloon kuten myös useiden Turkulaisten puistojen toiminta. Uuden asemakaavan ja jälleenrakennuksen myötä Turun kaupunkikuvasta katosi useita ennen paloa tunnettuja puistoja. 1800-luvulla puistojen suunnitelmallinen toteutus ja hoito tehostuivat, kun kaupunkiin palkattiin ensimmäinen ammattimainen kaupunginpuutarhuri. Uudistusten myötä Carl Ludvig Engelin suunnitteleman asemakaavan puistot oli suurimmalta osaltaan toteutettu 1800-luvun aikana ja myös Turun keskustan kukkuloita oli alettu muuttaa puistoiksi. Turun hautausmaa vihittiin käyttöön vuonna 1807. Alueen pinta-ala on 59,2 hehtaaria, ja sillä sijaitsee noin 45 000 hautaa. Hautausmaalle on haudattu useita merkkihenkilöitä, ja sen haudoilla on tunnettujen kuvanveistäjien suunnittelemia veistoksia ja muistomerkkejä. Alueella on viiden uskontokunnan hautausmaat. 1900-luvulle tultaessa puistot olivat erinomaisessa kunnossa. Vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä puistoja elävöitettiin rakentamalla lapsille leikkikenttiä ja altaita sekä Kupittaanpuistoon lintulammikoita.
Sotavuosina puistot pääsivät huonoon kuntoon ja vielä sotien jälkeenkin kesti kauan ennen kuin normaalit olosuhteet palasivat. Turkuun tehtyjen kuntaliitosten myötä kaupungin pinta-ala moninkertaistui ja virkistysalueita rakennettiin paljon myös keskustan ulkopuolelle. 1970-luvulta lähtien kaupunkiin on rakennettu myös koirapuistoja, joista ensimmäiset sijaitsivat Raunistulassa ja Iso-Heikkilässä. Eniten kaupunki panostaa puistoistaan nykyisin Rautatientorin ja Vanhan Suurtorin ympäristöjen hoitoon. Turun puistoja hoitaa vakituisesti noin 120 henkilöä ja kesäaikaan henkilöstön määrä kaksinkertaistuu. Turun kaupunki käyttää kuitenkin puistoalueiden hoitoon rahaa vähemmän kuin muut Suomen kaupungit. Viheralueiden ylläpito ja investoinnit veivät vuonna 2007 kaupungin budjetista 0,5 prosenttia eli vajaat 6 miljoonaa euroa. Kaupungissa rakennetaan silti uusia puistoja, joista on kuitenkin tehty aikaisempaa helppohoitoisempia. Turun kaupungin viherlaitoksen huolehdittavana on noin 400 rakennettua puistoaluetta, jotka vaihtelevat leikki- ja koirapuistoista maisemaniittyihin ja ajoväylien suoja-alueisiin. Kaupungin hoidossa olevien erilaisten viheralueiden määrä kasvaa lähes vuosittain. Vuonna 2007 viheralueita oli metsät ja niityt mukaan lukien 2345, kun vielä vuonna 2002 niitä oli 2061. Turun Linnan puisto oli aiemmin yksi Turun harvoista edustuspuistoista, mutta nykyisin puisto on päässyt rapistumaan.
Päätöksenteko.
Turun kaupunginjohtajana on toiminut vuodesta 2010 Aleksi Randell (kok). Apulaiskaupunginjohtajina toimivat Maija Kyttä (kok, palvelutoimen apulaiskaupunginjohtaja), Jarkko Virtanen (sd, ympäristötoimen apulaiskaupunginjohtaja) ja Ari Korhonen (sd, osaamistoimen apulaiskaupunginjohtaja). Vuoden 2005 alusta Turussa otettiin käyttöön Suomen oloissa poikkeuksellinen pormestarimalli, jossa kaupunginhallituksen puheenjohtajalle maksetaan ansiotyön mukaista palkkiota. Kaupunginhallituksen puheenjohtajana toimii Kokoomuksen kaupunginvaltuutettu Aleksi Randell. Turun 67 edustajan kaupunginvaltuusto johtaa kunnan hallintoa hyväksymänsä Turku-strategian ja hallitussopimuksen mukaan.
Turun politiikalle on ollut sen historian aikana ominaista jatkuva rakennemuutos. 1920-luvulla kaupunkia hallitsi vielä kolme yhtä suurta puoluetta: RKP, SDP ja Kansanpuolue. 1940-luvun lopulla RKP:n kannatus oli laskenut vastaamaan ruotsinkielisen väestön määrää kaupungissa ja vasemmistopuolueiden kannatus oli noussut lähelle 60 prosenttia. Suurimpana puolueena oli pitkään Kansandemokraatit, mutta myös kommunistien jyrkällä siivellä, taistolaisilla, oli vahva asema Turun hallinnossa. 1970-luvulta lähtien Turun politiikkaa alkoi kuitenkin hallita Kokoomuksen ja SDP:n liittouma eli niin sanottu aseveliakseli ja kansandemokraatit menettivät 70-luvulta alkaen kannatustaan. Puolue häipyi kokonaan poliittiselta kartalta 1980-luvun lopussa, mutta sen seuraajalla Vasemmistoliitolla on kaupungissa laajahko kannatus. Viime vuosien merkittäviä kunnallispoliittisia ilmiöitä ovat olleet Vihreiden nousu ja Vihreiden, Keskustan ja RKP:n neuvottelurintaman syntyminen sekä toisaalta Olavi Mäenpään johtama Suomen kansan sinivalkoiset, jolla on enimmillään ollut kolme valtuutettua.
Turun hallinnollisessa historiassa puolueiden sisäiset erimielisyydet ovat usein korostuneet. Tämä on vaikeuttanut etenkin erityisen tärkeiden päätösten tekemistä, ja niitä onkin Turun historiassa lykätty usein eteenpäin yli seuraavien vaalien. Ongelmana Turulle ovat lisäksi olleet liikenneyhteydet ja poliittisten kumppanien löytäminen Suomen muista kaupungeista. Siinä missä useat muut saman kokoluokan suomalaiset kaupungit ovat maantieteellisesti yhteydessä toisiinsa, Turku sijaitsee rannikolla ja sen tärkeät liikenneyhteydet kulkevat ulkomaille. Tämän vuoksi kotimaan päätöksenteon yhteydessä muut alueelliset hankkeet ovat usein saaneet tukea Turun jäädessä syrjään. Esimerkiksi Turun moottoritien rakentaminen lykkääntyi useita kertoja, ja alueen raideliikenteeseen on panostettu muita alueita vähemmän.
Vuoden 2009 alussa kaupunginvaltuuston puolueet olivat suuruusjärjestyksessä (suluissa muutos vuoden 2004 kunnallisvaaleista): Kokoomus 20 paikkaa (+1), SDP 15 paikkaa (−3), Vihreät 11 paikkaa (+2), Vasemmistoliitto 10 paikkaa (–), RKP 4 paikkaa (–), Keskusta 3 paikkaa (−1), Kristillisdemokraatit 2 paikkaa (+1), Perussuomalaiset 1 paikka (+1) ja SKS 1 paikka (−1). Viime vuosina poliittisen keskustelun keskiössä ovat olleet maahanmuuttajat, kultuurihankkeet, kuntaliitokset sekä erityisesti kaupungin taloudellinen tilanne. Verotulot ja valtionosuudet kasvavat kaupungissa suunnilleen 6 % vuosittain, ja kaupungilla on paljon omaisuutta. Tästä huolimatta menot ovat kasvaneet enemmän kuin tulot. Vuoteen 2008 Turku lähti budjetilla, joka oli valmiiksi 18 miljoonaa euroa alijäämäinen. Taloudellisista vaikeuksista on syytetty vasemmiston ja oikeiston huonoa yhteistyötä kaudella 2005-2008.
Kuntaliitokset.
Turun seudun väestö kunnittain vuonna 2012.
Varsinais-Suomen liitto on hahmotellut Turun kaupunkiseudusta nauhamaista suurkaupunkia. Raision ja Kaarinan kaupunginjohdot ovat kuitenkin olleet haluttomia tekemään kuntarakenneselvityksiä Turun kanssa. Vuonna 2006 valtioneuvosto määräsi Turun lähialueen kunnat yhteiseen selvitystyöhön kuntarakenteen uudistamisesta. On hyvin todennäköistä, että tulevaisuudessa Turun seudulla tulee tapahtumaan lisää kuntaliitoksia jo tapahtuneiden lisäksi.
Turun Sanomien kesäkuussa 2008 teettämässä ja MC-Info Oy:n toteuttamassa kyselyssä Turun kaupunkiseudun asukkaista 52 % vastasi ”kyllä” kysymykseen ”Kuinka kotikuntanne tulisi mielestänne edetä kuntaliitoskysymyksissä, kannatatteko kuntaliitoksia”. Eniten intoa kuntauudistuksiin oli Naantalissa (69 %) ja Kaarinassa (56 %). Kaarina yhdistyi Piikkiön ja Naantali Merimaskun, Rymättylän ja Velkuan kanssa vuoden 2009 alusta. Turussa kuntaliitoksiin suhtautui myönteisesti 53 %, Liedossa 50 % ja Raisiossa vain 39 % vastaajista. Turkulaisista vastaajista puolet sanoi kuntaliitoksen olevan järkevintä Raision ja Kaarinan kanssa. Vain 17 prosenttia Raision, 16 prosenttia Kaarinan, 10 prosenttia Liedon ja viisi prosenttia Naantalin vastaajista mainitsi Turun. Kyselyn mukaan Turun seudun asukkaat eivät kuitenkaan halua oman kotikuntansa eristäytymistä ja jäämistä vahvojen ympäryskuntien väliin. Yhteensä 76 % vastasi ”kyllä” kysymykseen ”entä jos kuntaliitoksia ei tehdä, niin kannatatteko väljempää sopimuspohjaista yhteistyötä”.
Väestö.
Turun seudun väestöennuste ikäryhmittäin 2010–2040.
Aurajokilaakso on ollut vaurasta ja suhteellisen tiheästi asuttua aluetta jo rautakaudella. Turun väestöstä on pidetty tarkasti kirjaa vasta 1800-luvun lopulta lähtien väestönlaskennan alettua. Keskiajan lopulla vuoden 1500 tienoilla Turussa arvellaan olleen noin 1500 asukasta. Väkiluku kasvoi voimakkaasti, koska vuodelta 1571 säilyneen hopeaveroluettelon avulla voidaan päätellä, että Turussa asui tuolloin jo 2800 henkeä. Seuraavan vuodelta 1609 säilyneen veroluettelon mukaan Turun asukasluvuksi voidaan laskea jo 4300 henkeä. Väestö kasvoi koko 1600-luvun, mutta syksyllä 1710 levisi rutto Turkuun, jossa se kahden kuukauden aikana tappoi kolmanneksen kaupungin asukkaista. Vuonna 1721 kaupungin väkiluku oli laskenut vain 1325 henkeen asukkaiden paetessa venäläisen miehityksen alta. 1800-luvun vaihteeseen tultaessa kaupungissa oli asukkaita rauhallisempien aikojen ansiosta jo 11 000 ja vuosisadan lopulla jo yli 30 000. 1900-luvulla väkiluku kasvoi voimakkaasti kaupungistumisen ja kuntaliitosten myötä. Toisen maailmansodan jälkeen kaupungin asukkaista naisia on ollut noin 12 000 enemmän kuin miehiä.
Turun asukasluku oli asukasta. Turku on asukasluvultaan Suomen viidenneksi suurin kaupunki, ja Turun seutu on kolmanneksi suurin kaupunkiseutu. Kaupungin väkiluku kasvoi jatkuvasti 1970-luvun puoleen väliin asti, minkä jälkeen se alkoi laskea hitaasti. Väkiluvun kasvu on taas jatkunut 1990-luvun alusta. Muuttotilastoissa näkyy erittäin selvästi, että korkeakoulut tuovat Turkuun runsaasti 18–30-vuotiaita uusia asukkaita. Turun ongelmana on ollut nuorten opiskelijoiden poismuutto kaupungista valmistumisen jälkeen, sekä asukkaiden muuttaminen Turun kehyskuntiin muun muassa alhaisemman veroprosentin vuoksi. Eniten Turusta muutti asukkaita vuonna 2009 Kaarinaan, Helsinkiin, Lietoon, Ruskolle, Tampereelle ja Raisioon. Eniten muuttovoittoa Turku sai Salosta, Rovaniemeltä, Raumalta, Oulusta, Porista ja Lohjalta. Turku on sijoittunut kolmesti peräkkäin kärkikolmikkoon Taloustutkimuksen muuttohalukkuutta mittaavissa tutkimuksissa. Turun suuralueiden väkiluvut ovat: Keskusta 49 011, Hirvensalo-Kakskerta 8 911, Skanssi-Uittamo 23 513, Varissuo-Lauste 18 148, Nummi-Halinen 19 857, Runosmäki-Raunistula 14 347, Länsikeskus 19 787, Pansio-Jyrkkälä 9 294 ja Maaria-Paattinen 8 964.
Turku ja sen suurimmat naapurikunnat Kaarina, Raisio sekä Naantali muodostavat tiheään asutetun keskuksen, jonka väkiluku on noin 240 000 asukasta, ja väestötiheys noin 570 as/km². Väestömäärä Lounaisessa Suomessa ei ole kasvanut samaa tahtia kuin esimerkiksi Pirkanmaalla. Yhtenä syynä onkin pidetty juuri alueen kuntien yhteistyön vaikeutta. Kuntien keskinäinen kilpailu kostautuukin alueen kehityksessä. Turun heikon kehityksen vastapainona on naapurikuntien, etenkin Raision ja Kaarinan, reipas kasvu. Turun seutukuntaan kuuluvat Kaarina, Lieto, Masku, Mynämäki, Naantali, Nousiainen, Paimio, Raisio, Rusko, Sauvo ja Turku. Seutukunnassa on runsaat 300 000 asukasta, ja sen yhteistyöelimenä toimii Turun Seudun Kehittämiskeskus. Alueen kokonaispinta-ala on 3077 neliökilometriä. Turun seudulla on työpaikkoja 140 000, opiskelijoita 40 000 ja yrityksiä yli 15 000.
Turun väestöstä hieman yli viisi prosenttia on ruotsinkielisiä. Heidän osuutensa Turun väestöstä on laskenut 1800-luvulta lähtien: kun ruotsia puhuvia oli 1870-luvulla lähes puolet väestöstä, oli heitä 1900-luvun alussa neljännes ja vuonna 1950 enää kymmenesosa. 1980-luvulta lähtien ruotsinkielisten osuus on ollut nykyinen noin viisi prosenttia. Ruotsinkielisen väestön osuuden pienenemiseen ovat osaltaan vaikuttaneet kuntaliitokset: Turkuun vuonna 1967 liitetty Maarian kunta ja vuonna 1973 liitetty Paattinen olivat molemmat suomenkielisiä kuntia. Vuonna 2007 kaupungin asukkaista 41,3 % oli Turussa syntyneitä, 18,8 % muuttanut muualta Varsinais-Suomesta, 33,2 % muualta Suomesta ja 6,7 % ulkomailta. Muita kieliä kuin suomea ja ruotsia puhuvia Turussa asuu noin 11 200. Turun suurimmat ulkomaalaisryhmät tulevat suuruusjärjestyksessä Venäjältä, Virosta, Irakista, Iranista, Ruotsista, Serbiasta, Somaliasta, entisestä Jugoslaviasta, Kiinasta ja Bosnia ja Hertsegovinasta. Kaupunkiin tulleilla maahanmuuttajilla on ollut kotoutumiseen liittyviä ongelmia muun muassa työllistymisen kanssa, minkä vuoksi Turku käynnisti vuonna 2001 yhdessä Euroopan unionin kanssa hankkeen, jonka tavoitteena on estää Turkuun saapuvien maahanmuuttajien syrjäytyminen. Ohjelmien tavoitteena on järjestää pakolais- ja maahanmuuttajayhteisöjen kanssa omaa kieltä ja kulttuuria ylläpitävää toimintaa sekä samanaikaisesti perehdyttää heitä suomalaiseen yhteiskuntaan.
Koulutus.
Turun ensimmäinen koulu oli katedraalikoulu, joka lienee perustettu jo vuonna 1276. Kouluun tuli opiskelijoita ulkomailta, kuten Tallinnasta ja Danzigista, mutta sieltä myös lähti useita opiskelijoita Keski-Euroopan yliopistoihin. Vasta 1600-luvun alussa kaupunki sai ensin lukion, kimnaasin, joka vuonna 1640 muutettiin yliopistoksi, Turun akatemiaksi.
Ensimmäinen alakansakoulu aloitti toimintansa 15. tammikuuta 1872 Kauppatorin laidalla Yliopistonkadun ja Kauppiaskadun kulmassa olleen rakennuksen kolmannessa kerroksessa. Rakennus säilyi koulukäytössä aina vuoteen 1968, jolloin se purettiin. Vuonna 1884 kaupunki rakensi oman, suomenkielisen kunnallisen kansakoulun, Sirkkalan koulun. Vuonna 1927 Turussa toimi kuusi kansakoulua.
Ensimmäinen oppikoulu perustettiin 19. maaliskuuta 1879. Tämä yksityinen koulu sai nimekseen Turun Suomalainen Yhteislyseo. Vuonna 1883 perustettiin Turun Suomalainen Valtiolyseo, ja samalla Yhteislyseo lakkasi ottamasta uusia opiskelijoita. Lyseot sulautuivat vuonna 1887 ja muodostivat Turun Suomalaisen Lyseon, joka siirtyi samalla Linnan- ja Eskelinkadun kulmaan. Samassa paikassa jatkaa yhä toimintaansa Turun klassikon lukio.
Nykyisin huomattava osa turkulaisista on opiskelijoita tai koululaisia. Peruskoululaisia on noin 15 000, lukiolaisia noin 4 600 ja ammatillisissa oppilaitoksissa opiskelee yli 3 500 nuorta. Kaupungissa on 56 peruskoulua, 12 lukiota ja 6 ammatillista oppilaitosta.
Turussa toimii nykyisin kolme yliopistoa ja neljä ammattikorkeakoulua. Niissä on yhteensä lähes 30 000 perustutkinto- ja jatko-opiskelijaa, joista noin puolet opiskelee Turun yliopistossa. Suomen ensimmäinen yliopisto, Turun Akatemia, perustettiin Turkuun vuonna 1640. Åbo Akademi ja Turun yliopisto perustettiin vuosina 1918 ja 1920 järjestyksessä toisena ja kolmantena monialaisena yliopistona. Turun ammattikorkeakoulu on Suomen suurin ammattikorkeakoulu ja Åbo Akademi suurin ruotsinkielinen korkeakoulu. Turun yliopisto taas on toiseksi suurin yliopisto ja Turun kauppakorkeakoulu toiseksi suurin kaupallisen alan yliopistokoulutusta antava yksikkö Suomessa. Kolmella ammattikorkeakoululla on Turussa sivupisteitä. Vahvuutena Turun korkeakouluille on sekä tiede- että ammattikorkeakoulujen kampusalueiden sijaitseminen pienellä alueella. Lähes kaikki korkeakoulujen yksiköt, tutkimuslaitokset ja myös Turun ylioppilaskylä sijaitsevat noin kilometrin säteellä yliopistonmäestä.
Turun yliopisto mielletään Helsingin yliopiston ohella Suomen toiseksi perusyliopistoksi. Ideologisten ja historiallisten seikkojen vuoksi vain Turun yliopisto asettuu keskustelussa vertailuun Helsingin yliopiston kanssa, vaikka muiden suurten suomalaisten kaupunkien yliopistot ovat kooltaan suunnilleen yhtä suuria. Yliopiston erityisinä vastuualueina ovat biotieteet, oppimisen ja koulutuksen tutkimus, matemaattiset menetelmät sekä kulttuurin ja yhteiskunnan vuorovaikutusprosessien tutkimus. Yliopistossa on kuusi tiedekuntaa, joissa opiskelee lähes 18 000 opiskelijaa, jotka tuottavat vuosittain yli tuhat ylempää korkeakoulututkintoa ja yli sata väitöskirjaa.
Myös Turun ammattikorkeakoulu painottaa koulutuksessaan biotekniikkaa sekä lisäksi kulttuuria ja informaatioteknologiaa. Ammattikorkeakoulututkintojen lisäksi ammattikorkeakoulussa on mahdollista suorittaa ylempi ammattikorkeakoulututkinto neljällä alalla. Ammattikorkeakoulutason teknillisellä koulutuksella kaupungissa on perinteitä, mutta diplomi-insinöörejä on pitkään koulutettu vain Åbo Akademissa ja harvoilla aloilla. Turun yliopistossa diplomi-insinöörin tutkintoon johtavaa koulutusta on annettu vuodesta 1999 tietotekniikan, elektroniikan ja tietoliikennetekniikan aloilla.
Talous.
a>issä toimii vuonna 2008 yli 30 eri alan yritystä.
a> rakenteilla Turussa. Laivanrakennus on Turun perinteisiä ja vahvoja teollisuuden alueita.
Turku on taloudellisessakin mielessä Turun seutukunnan keskus. Alueella on monipuolinen elinkeinorakenne, mitä tukee laaja-alainen koulutustarjonta. Turun seutukunnan bruttokansantuote vuonna 2006 oli 30 572 €/as (koko maan keskiarvo 31 719 €/as). Turkuun keskittyy noin puolet Suomen lääkekehitys- ja diagnostiikkayrityksistä. Lääketeollisuuden lisäksi perinteisiä vahvoja alueita ovat erityisesti telakkateollisuus ja elintarviketeollisuus. Suhteellisen uusia tulokkaita ovat informaatioteknologia, logistiikka-ala sekä matkailu. Turun seudulla sijaitsee useita klustereita, joista tärkeimmät valtakunnallisella tasolla ovat meriklusteri ja bioteknologian klusteri. Suomalaisten pörssiyhtiöiden pääkonttoreista Turun seudulla sijaitsevat muun muassa Raision, Telesten, Biotie Therapiesen ja HKScanin pääkonttorit. 500 suurimman Suomalaisen yrityksen listalla oli vuonna 2010 Turun seudulta HKScan, STX Finland Cruise, Veritas eläkevakuutus, Turun Osuuskauppa, Bayer Schering Pharma, Raisio, Nordkalk, TS-Yhtymä, Turku Energia, Teleste, Maskun Kalustetalo, Perkinelmer, Fläkt Woods, Finnsementti, Leaf, Lämpöpuisto, Finnfeeds Finland, Burger-In ja Felix Abba.
ICT-ala ei Turussa ole perinteisesti ollut yhtä vahva kuin monissa muissa suurissa kaupungeissa. Tämän takia 1990-luvun taloudellinen buumi pääosin sivuutti sen, vastaavasti 2000-luvun alun ICT-kriisi pääasiassa kiersi kaupungin. Nykyään kaupunki panostaa ICT-alaan muun muassa koulutuksella. Turun keskustaan ja yliopistojen yhteiselle kampusalueelle on luotu Suomen laajin langaton Internet-verkko, "OpenSpark". Bio- ja ICT-aloja kehittää Turku Science Park Oy, joka on rakennuttanut yrityksille 210 000 kerrosneliömetriä toimitiloja Helsingintien ja Kupittaan rautatieaseman lähistölle.
Turun kuntatalous on monien muiden suomalaisten kuntien tapaan ollut heikossa kunnossa 1990-luvun lamasta lähtien. Vuonna 2007 Talouselämä kuvaili Turkua "kuntatalouden kauhukuvaksi". Turun kaupunkikonserni sai vuonna 2006 valtionosuuksia eniten suomalaisista kaupungeista. Ongelmaksi on noussut suurien investointien ja maksukykyisimpien asukkaiden siirtyminen vahvoihin ympäryskuntiin, etenkin Raisioon ja Kaarinaan. Myös korkeakouluista valmistuneiden lähtö on Turun ongelma. Maistereita virtaa pääkaupunkiseudulle, kun Turusta ei löydy koulutusta vastaavaa työtä. Pääkaupunkiseudulle ja ympäryskuntiin muuttaneiden sijaan Turussa asuu paljon opiskelijoita, pitkäaikaistyöttömiä, eläkeläisiä sekä maahanmuuttajia, jotka pienentävät Turun verokertymää huomattavasti.
Pilot Turku Oy kehittää Turkua Itämeren alueen logistisena keskuksena. Tavoite perustuu Turun keskeiseen sijaintiin Pietari-Tukholma- ja Pietari-Saksa-merireittien välissä. Lisäksi Turussa on matkustajamäärältään Suomen viidenneksi vilkkain lentoasema sekä kohtalaiset raideyhteydet Helsinkiin ja Tampereelle. Yhä tärkeämmäksi elinkeinoksi on muodostumassa myös matkailu, jonka kehittämisestä vastaa Turku Touring.
Wärtsilän päätös sulkea Turun dieseltehdas ja siirtää tuotanto Italian Triesteen oli kova pala kaupungille, mutta monet työntekijät ovat sittemmin saaneet työtä Turun telakalta, jolta ovat valmistuneet muun muassa maailman suurimmat matkustaja- ja risteilyalukset "Freedom of the Seas" ja "Liberty of the Seas". Sarjan seuraava alus "Independence of the Seas" valmistui vuonna 2008. 1990-luvun aikana ja sen jälkeen elintarviketeollisuus on vähentänyt väkeä Turussa. Muun muassa Valio ja Leaf ovat sulkeneet toimipisteensä.
Turun työvoimaomavaraisuus vuonna 2005 oli 122,7 % ja Turun seutukunnan 99,5 %. Turun seudun työttömyysaste laski vuoden 2007 aikana 0,9 prosenttiyksikköä 9,3 prosenttiin. Turun seudun työttömyysaste on kymmenestä suurimmasta kaupungista pääkaupunkiseudun jälkeen Suomen matalin. Yritysten määrä kasvoi lähes tuhannella, ja työllinen työvoima kasvoi 1500 hengellä. Vuoden 2007 lopussa työllisiä oli 145 900. Turun kaupunki työllistää yhteensä noin 14 000 ihmistä.
Liikenne.
Turun lentoasema palvelee vuosittain yli 300 000 asiakasta.
Turun seudulla sijaitsee kaksi merkittävää satamaa: Turun satama ja Naantalin satama. Yhdessä ne muodostavat Suomen johtavan kappaletavaran satamakokonaisuuden. Turku on sijaintinsa ja hallinnollisen asemansa vuoksi vanhastaan ollut Suomen portti länteen ja Euroopan sillanpää itään. Turun satama on erikoistunut suuryksikköliikenteeseen. Nykyään sataman säännöllinen linjaliikenne suuntautuu lähes 20:een määräsatamaan Euroopassa. Tiheimmin liikennöidään Tukholmaan, jonne on kymmenen lauttavuoroa vuorokaudessa. Helsingin sataman jälkeen Turun satama onkin Kotkan rinnalla Suomen toiseksi suurin, mutta Kotkaan verrattuna huomattavasti matkustajavaltaisempi. Laivaliikennettä Tallinnaan, Riikaan ja Visbyyn on ollut ajoittain, ja ympärivuotinen reittiliikenne Tallinnaan on ollut vuodesta 2006 suunnitteilla. Turun satama on myös Suomen ainoa junalauttasatama, ja sijaintinsa johdosta tärkeässä asemassa ulkomaankaupan kannalta. Junalauttasatamaa uhkaa kuitenkin näivettyminen sen käytön vähennyttyä.
Nopeasti kasvanut läheinen Naantalin satama on huomattava teollisuussatama. Se on jo pitkään tunnettu erityisesti neste- ja kuivabulksatamana, mutta viime aikoina Naantalin satamasta on kehittynyt myös keskeinen suuryksikköliikennesatama. Turun seudulla toimivia merkittävimpiä laivanvarustamoja ovat Alfons Håkans, Baltic Line, Birka Cruises, Finnlines, Mann Lines, Meriaura, Rederi Ab Engship, Bore, SeaWind Line, Silja Line, Team Lines, Viking Line ja RMS. Aurajoesta lähtee myös saaristolaivoja ja vesibusseja Turun saaristoon. Kesällä Turusta Naantaliin höyryää kahdesti päivässä Suomen rannikon viimeinen reittiliikenteessä oleva matkustajahöyrylaiva, "S Ukkopekka".
Turkuun saatiin rautatie vuonna 1876 osana Hämeenlinna–Tampere–Turku-linjaa. Rautatien rakentaminen pääsi käyntiin vasta vuonna 1874 yli kymmenen vuotta kestäneiden linjauksia koskeneiden erimielisyyksien ja rahoitusongelmien takia. Rantarata Karjaalle valmistui 1899 ja Helsinkiin 1902. Uudenkaupungin rata valmistui vuonna 1924. Matkustajaliikenne radalla loppui vuonna 1992, mutta radalla on edelleen vähäistä tavaraliikennettä. Suomen ensimmäiset Pendolinot alkoivat kulkea Turun ja Helsingin välillä vuonna 1995. Välillä kulkee vuosittain noin 1,2 miljoonaa matkustajaa, mutta tavaraliikenne on hyvin vähäistä ja rata on melko huonokuntoinen. Turku–Toijala-radalla on matkustajia noin 660 000 (2004) ja tavaraliikennettä on 1,6 miljoonaa tonnia. Turku on Suomen ainoa kaupunki, jossa on kolme kaukoliikenteen rautatieasemaa (satama, rautatieasema ja Kupittaa).
Turun lentoasema on sijainnut vuodesta 1956 kahdeksan kilometriä Turun keskustan pohjoispuolella. Asema on Suomen viidenneksi vilkkain, se palvelee vuosittain yli 300 000:tta matkustajaa. Lentoasemalta on kotimaanlentoja Helsinkiin, Ouluun ja Kittilään sekä ulkomaille Tukholmaan, Riikaan, Kööpenhaminaan, Gdanskiin, Budapestiin, Brysseliin, Lontooseen, Barcelonaan ja Malagaan.
Tieliikenteen tärkeimmät väylät ovat valtatiet 1, 8, 9 ja 10 sekä Turkua kiertävä ohikulkutie eli kantatie 40. Yksi Suomen ensimmäisistä moottoriteistä, valtatie 8 Turusta Raisioon valmistui vuonna 1963. Moottoriteitä ovat myös valtatie 1 Turusta Helsinkiin saakka sekä valtatie 9 Turusta Auraan. Kantatie 40 on keskiosiltaan kaksiajoratainen eritasoliittymin varustettu väylä.
Turussa oli pitkään myös raitiotieverkosto, ensin hevosraitiotiet vuodesta 1890 vuoteen 1892 ja sittemmin sähköraitiotiet vuodesta 1908. Raitioteitä kehitettiin tasaisesti 1950-luvulle asti, mutta sen jälkeen ne päästettiin rappeutumaan, kunnes raitiotiet vuosina 1965–1972 poistettiin kokonaan. Monet pitävät raitioteiden lakkauttamista suurena virhepäätöksenä, koska tällöin Turku menetti toimivan, koko keskeisen kaupunkialueen kattaneen liikennejärjestelmän. Turku oli toisen maailmansodan jälkeen Helsingin ohella Suomen kaupungeista ainoa, jossa liikennöivät raitiovaunut.
Nykyisin kaupungin joukkoliikenteen selkärangan muodostaa linja-autoliikenne. Keväällä 2009 tehdyn käyttäjätutkimuksen mukaan Turun seutuliikenteen matkustajamäärät olivat kasvussa, ja suurin osa matkustajista oli tyytyväisiä seutuliikenteen palveluihin. Liki 80 prosenttia vastaajista arvioi, että seutulipun käyttö on lisännyt heidän bussimatkojaan. Joukkoliikenteen käyttö oli tutkimuksen mukaan myös vähentänyt yksityisautoilua. Turussa bussilippujen vaihto-oikeus kestää 2 tuntia.
Turun seudulle on myös tehty suunnitelma lähitulevaisuudessa rakennettavasta pikaraitiotiestä, joka kuljettaisi matkustajia keskustaan sekä Turun lähiöistä että naapurikunnista. Turun kaupunginvaltuusto päätti kokouksessaan joulukuussa 2009, että raskaimmin kuormitetuille runkolinjoille toteutetaan pikaraitiotie, kun sille on rahoitukselliset ja kaavalliset edellytykset sekä valtionrahoitus ja muiden seudun kuntien osuus toteutuksesta on sovittu. Ennen pikaraitiotien rakentamista muutetaan bussilinjasto runkolinjoihin perustuvaksi, jota tukevat täydentävät ja poikittaiset linjat.
Ystävyyskaupungit.
a>". Alkuperäinen patsas lahjoitettiin Göteborgin kaupungille.
Turun pohjoismaisia ystävyyskaupunkeja Bergeniä, Göteborgia ja Århusia sekä Venäjän Pietaria yhdistää se, että ne ovat kaikki maidensa ”kakkoskaupunkeja”. Kaikki kaupungit sijaitsevat lisäksi rannikolla, ja niillä on pitkä historia ja tärkeä kulttuurillinen, taloudellinen ja hallinnollinen asema omassa maassaan. Näiden ominaisuuksien vuoksi Turussa koetaan yhteenkuuluvuutta mainittuihin kaupunkeihin. Suikkilan kaupunginosassa on ystävyyskaupunkien mukaan nimettyjä katuja. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen pätkä Leningradinkadusta muutettiin Pietarinkaduksi.
Turun ystävyyskaupungeista etenkin Pietari on noussut viime vuosina tärkeäksi, ja yhteistyömahdollisuudet ovat kasvaneet Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Pietarissa on järjestetty Turku-päivät ja vastavuoroisesti Turussa on järjestetty Pietari-päivät. Kaupungit tekevät yhteistyötä myös talouden, kulttuurin, koulutuksen, terveydenhuollon ja matkailun saralla. Pietari on vahvasti tukenut Turun Euroopan kulttuuripääkaupunki 2011 -hanketta ja tulee todennäköisesti myös osallistumaan vuoden 2011 tapahtumiin. Turun Puolalanpuistossa on Leningradin ja Turun ystävyyden patsas, joka paljastettiin 19. toukokuuta 1969. Teos pystytettiin 15 vuotta kestäneen ystävyyskaupunkitoiminnan kunniaksi. Patsaassa kuvataan neljää toisiaan halaavaa ja tervehtivää ihmishahmoa.
Göteborgin kanssa Turku on tehnyt yhteistyötä jo ennen ystävyyskaupunkisuhteiden solmimista. Virallisesti Göteborgista tuli Turun ystävyyskaupunki vuonna 1946, mutta Turun kummikaupunkina se oli ollut jo 1940-luvun alusta asti. Vuonna 1945 lähes kaikki turkulaiset saivat joulupaketin Göteborgista. Turku kiitti Göteborgin kaupunkia anteliaisuudesta sodan jälkeen tilaamalla Wäinö Aaltoselta kookkaan veistoksen. "Kun ystävyyssuhteet solmitaan" paljastettiin Göteborgissa toukokuun alussa 1955, ja kauppaneuvos Leo Weinstein lahjoitti veistoksen kaksoiskappaleen Turun kaupungille. Kaksoiskappale paljastettiin Turussa muutama viikko Göteborgin jälkeen.
Unkarin Szegedin kaupungille Turku on tarjonnut asiantuntija-apua Tisza-joen puhdistamiseksi ympäristömyrkyistä.
Imago.
Turku on tunnettu kulttuurikaupunki. Pitkän historian sekä poliittisen ja maantieteellisen asemansa vuoksi kaupunki on vaikuttanut lähes kaikilla kulttuurin saroilla. Turussa toimii erilaisia kulttuuria edistäviä yhdistyksiä kaikilta sen saroilta elokuvasta urheiluun.
Vuonna 2006 Turku valittiin silloisen kulttuuriministerin Tanja Saarelan esityksestä Suomen ehdokkaaksi vuoden 2011 Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuodelle 2011. Vuonna 2007 Euroopan parlamentti vahvisti hankkeen. Turun kulttuuripääkaupunkihanketta edistämään perustettiin Turku 2011 -säätiö, joka pyrki yhdistämään kaikki Turun kulttuurin eri haarat ja markkinoimaan hanketta. Turun kaupunki budjetoi kulttuuripääkaupunkihankkeeseen 55 miljoonaa euroa, jota pidettiin kansainvälisissä arvioissa liian pienenä.
Vuonna 2007 Turku sijoittui kolmanneksi keskikokoisia eurooppalaisia kaupunkeja vertaavassa European Smart Cities -luokituksessa. Ensimmäinen sija meni Luxemburgille ja toinen Turun ystävyyskaupunkgille Århusille. Tutkimus tehtiin Wienin ja Delftin teknillisten yliopistojen sekä Ljubljanan yliopiston yhteistyönä. Tutkimuksessa oli mukana 70 kaupunkia, joiden väkiluku on 100 000–500 000, työssäkäyntialueen väestömäärä alle 1,5 miljoonaa ja joissa on vähintään yksi yliopisto. Suomalaiset kaupungit sijoittuivat muutenkin hyvin, sillä Tampere sijoittui luokittelussa kuudenneksi ja Oulu seitsemänneksi. Kriteereinä tutkimuksessa olivat kaupungin väestöön, talouteen, hallintoon, asumiseen, ympäristöön ja liikenteeseen liittyvät seikat.
Turkulaisuus.
Kyltti Förissä antaa näytteen Turun murteesta.
Leikkimielisen turkulaisen sanonnan mukaan turkulaiseksi ei voi tulla, vaan ainoastaan syntyä – ja turkulaiseksi voi syntyä ainoastaan Heidekenin synnytyssairaalassa, joka kylläkin lakkautettiin vuonna 1996. Turkulaisia onkin nimitetty eräänlaisiksi "Suomen pariisilaisiksi", nurkkapatriooteiksi, joihin jotkut suomalaiset yhdistävät usein lisäksi stereotyyppisen Turun murteen.
Stereotypioista huolimatta Turulla on ollut varsin kansainvälinen ja monikulttuurinen väestöpohja kautta historiansa. Kaupungin asukkaista 41,3 % oli syntyperäisiä turkulaisia vuonna 2007. Kaupungin asukkaista yli 6 % puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea tai ruotsia, ja eri kansallisuuksia on yli sata.
Turkulaisuuden kanssa törmäyskurssilla ovat kansanperinteen mukaan tamperelaiset. Tampereen teknillisessä yliopistossa on myös Ei-Turkulainen osakunta (ETO ry), jonka tavoitteena on yhdistää kaikki Tampereen tiedekorkeakoulujen ei-turkulaiset opiskelijat.
Turkuseura-Åbosamfundet ry on vuonna 1957 perustettu 2 400 jäseninen kaksikielinen, poliittisesti sitoutumaton kotiseutuyhdistys, joka vaalii turkulaisuutta ja Turun murretta, tallettaa perinteitä ja turkulaista paikallishistoriaa. Seuran tavoitteena on vaikuttaa Turun myönteisen imagon ylläpitämiseen ja lisäämiseen. Seura järjestää Turkuun liittyviä retkiä, esitelmätilaisuuksia, näyttelyitä ja kilpailuja sekä julkaisee kotiseutulehteä "Suomen Turku – Åbo, vår stad", joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Turkuseura harjoittaa myös kustannustoimintaa ja julkaisee Turku-aiheista kirjallisuutta. Seuralla on oma kauppa, Föripuoti, jossa myydään omien julkaisujen lisäksi myös muiden kustantamaa Turku-aiheista kirjallisuutta sekä postikortteja ja lahjatavaroita.
Nähtävyydet.
a> on vanhin tyylilajinsa rakennus Suomessa.
Suurin osa Turun tärkeimmistä ja suosituimmista nähtävyyksistä sijaitsee Turun keskustan alueella, mutta myös kaupungin ulkopuolella on merkittäviä nähtävyyksiä. Tunnetuimpia Turun nähtävyyksistä ovat keskiaikaiset Turun linna ja Turun tuomiokirkko, vuoden 1827 Turun palosta säilynyt Luostarinmäen käsityöläismuseo sekä keskiaikaa ja nykytaidetta esittelevä museo Aboa Vetus & Ars Nova. Koska suurin osa Turun nähtävyyksistä on pienellä alueella, monet niistä ehtii nähdä yhden päivän aikana kävellen tai pyöräillen. Jokivartta pitkin pääsee kulkemaan kävelykatuja pitkin Turun tuomiokirkolta aina Turun linnalle saakka. Kaerlassa on vuonna 2010 avattu ulkovesipuisto Jukupark Turku.
Tapahtumat.
Turussa järjestetään monipuolisesti tapahtumia ympäri vuoden. Kesällä järjestetään esimerkiksi Euroopan vanhin yhtäjaksoisesti toiminut rockfestivaali Ruisrock sekä Suomen vanhin ja suurin kaupunkifestivaali Down By The Laituri, joka kerää väkeä niin klubeille kuin Aurajoen ympäristöönkin. Lisäksi kesään kuuluvat Keskiaikaiset markkinat, Turun musiikkijuhlat ja Lasten rockfestivaali Seikkisrock.
Talvella Turku on Suomen virallinen joulukaupunki, jossa on jo 1300-luvulta lähtien luettu joulurauhanjulistus. Marraskuun alusta Nuutinpäivään kaupungissa järjestetään erilaisia jouluun liittyviä tapahtumia. Keskeisimpänä tapahtumana ovat Vanhan Suurtorin joulumarkkinat. Marraskuussa Turussa järjestetään Pohjoismaiden suurin nuorisolle tarkoitettu kristillinen musiikkitapahtuma, Maata Näkyvissä -festivaalit. Maaliskuussa järjestetään Suomen toiseksi vanhin jazzfestivaali Turku Jazz.
Turun omaa kotiseutupäivää eli Turun päivää juhlitaan Turussa vuosittain syyskuun kolmantena sunnuntaina. Turun päivänä kaupunkilaisille tarjotaan monia mahdollisuuksia tutustua omaan kotikaupunkiinsa, ja perinteisesti se päättyy suureen ilotulitukseen Aurajoen rannassa.
Turun Urheiluliitto järjestää vuosittain suuria kaikille tarjoitettuja urheilutapahtumia kaupungissa etenkin kesällä. Paavo Nurmi -maraton järjestetään kesä-heinäkuussa, Myllyn Pyöräily elo-syyskuussa ja TS-kortteliajot huhtikuussa. Kaupungin urheiluelämässä onkin viime vuosina korostunut painopisteen siirtyminen ammattiurheilun tukemisesta massojen harrastustoimintaan.
Media ja viestintä.
Turun seudun merkittävin mediakonserni on Ketosen suvun omistama TS-Yhtymä. TS-yhtymän omistama Turun Sanomat, joka on vuonna 1904 perustettu sitoutumaton sanomalehti, on Turun alueen tärkein viestintäkanava. Se on Suomen kolmanneksi suurin päivälehti, jonka levikki vuoden 2007 lopussa oli 112 419. Taloustutkimuksen tekemän Kansallisen Mediatutkimuksen mukaan Turun Sanomilla oli vuonna 2007 noin 258 000 lukijaa. TS-yhtymä omistaa myös Aamuset-ilmaislehden. Turussa toimii paikallisesti tärkeiden lehtien lisäksi myös useita valtakunnallisten medioiden toimituksia. Kaupungissa on muun muassa Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien, Iltalehden, Taloussanomien, City-lehden, Kansan Uutisten, Uutispäivä Demarin ja Hufvudstadsbladetin sekä Suomen tietotoimiston alueelliset toimitukset.
Turussa ilmestyy myös ilmaislehti Turkulainen, jonka omistaa Suomen Lehtiyhtymä. Lehti jaetaan keskiviikkoisin ja sunnuntaisin yhteensä 134 535 kotitalouteen. Turun lisäksi lehti jaetaan Raisioon, Kaarinaan, Naantaliin, Lietoon, Paraisiin, Maskuun, Ruskolle ja Nousiaisiin. Lehti on valittu kolme kertaa Suomen parhaaksi kaupunkilehdeksi vuosina 1998, 2003 ja 2006. Lehti on ollut koko ilmestymisensä ajan riippumaton ja sanoo olevansa puolueeton turkulaisuuden äänenkannattaja.
Turun seudun tärkein ruotsinkielinen viestintäkanava on Suomen vanhin yhä ilmestyvä sanomalehti Åbo Underrättelser, jonka ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1824. Lehden kohdealueita ovat Turku, Kaarina, Parainen ja Kemiönsaari. Lehteä julkaisee muun muassa Åbo Akademin säätiön omistama Förlags Ab Sydvästkusten. Lehden levikki oli vuoden 2007 lopussa 7 400 kpl. Lehti ilmestyy viisi kertaa viikossa tiistaista lauantaihin.
TS-yhtymä omistaa myös useita sähköisen viestinnän kanavia. Näistä tärkein on paikallinen televisiokanava, Turku-TV, joka on Turussa ja 50 Varsinais-Suomen kunnassa näkyvä digi-tv-kanava. Tärkeimpiä ohjelmia kanavalla ovat uutiset sekä paikalliset urheiluottelut ja muut tapahtumat Turussa. Turku-TV tekee yhteistyötä MTV3:n kanssa, joten ajoittain Turku-TV:n tekemiä juttuja näkyy myös valtakunnallisissa uutislähetyksissä. Auran Aallot ja Radio Melodia ovat TS-Yhtymän omistamia paikallisradiokanavia. Auran Aallot aloitti vuonna 1985 toimintansa yhtenä Suomen ensimmäisistä kaupallisista radiokanavista. Kanavien kuuluvuusalueella asuu noin 400 000 ihmistä.
Turun Radio on Yleisradion Lounais-Suomessa toimiva maakuntaradio, joka palvelee koko alueen väestöä sekä myös Ahvenanmaata. Nimestään huolimatta kanava ei siis ole yksi Turun paikallisradioista, vaan se kattaa koko lounaisen Suomen, jonka kuuluvuusalueella asuu noin puoli miljoonaa ihmistä. Kanava välittää ajankohtaisesti maakuntaa koskevia tapahtumia ja uutisia sekä tasatunnein Radiouutiset Radio Suomen kautta.
Uskonto.
Turussa toimii useita uskonnollisia yhteisöjä ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa toimii Turusta käsin. Luterilaisella kirkolla on Turussa nykyisin yhteensä kahdeksan seurakuntaa. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä toimii Turussa muun muassa Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys, Herättäjä-Yhdistys, Lestadiolaisuus ja Kansan Raamattuseura. Muita kristillisiä kirkkokuntia edustavat katolinen Pyhän Birgitan ja Autuaan Hemmingin seurakunta sekä Suomen ortodoksisen kirkon Turun ortodoksinen seurakunta. Muita merkittäviä uskontokuntia Turussa edustavat juutalainen Turun juutalainen seurakunta, jolla on oma synagoga, buddhalainen Suomen vietnamilaisten buddhalaisten yhdyskunta, sekä islamilainen Turun Islamilainen Yhdyskunta.
Urheilu.
Turussa on runsaasti tiloja ja alueita eri urheilulajien harrastamiseen. Kupittaan alue ja keskustan tuntumassa sijaitseva Turun urheilupuisto ovat kaupungin monipuolisimmat liikunta- ja urheilualueet. Kupittaalla on useiden jalka- ja pesäpallokenttien lisäksi muun muassa liikunta- ja keilailuhalli, Veritas Stadion -jalkapallostadion, velodromi, rullalautailualue ja BMX-rata. Vuonna 2006 Kupittaalle valmistui uusi Kupittaan jäähalli. Urheilupuistossa sijaitsee Paavo Nurmen stadion, jossa käydään pääosin yleisurheilukilpailuja. Lisäksi puistossa on kentät pesäpalloa, jalkapalloa, koripalloa, lentopalloa ja useita muita lajeja varten. Urheilupuiston kupeessa sijaitsee Samppalinnan maauimala. Urheilupuistossa on rikottu useita Suomen sekä maailmanennätyksiä.
Kolmas tärkeä urheiluareena on kaupungin jäähalleista suurin, vuonna 1990 valmistunut 11 820-paikkainen Turkuhalli, jonka aiempia markkinointinimiä ovat olleet Typhoon ja Elysée Arena. Areenalla järjestetään urheilun lisäksi muitakin tapahtumia. Kupittaan ja Turkuhallin lisäksi Turussa on useita pienempiä jäähalleja Varissuolla ja Impivaarassa, jossa sijaitsee myös jalkapallo-, uima- ja tennishalli. Yhteensä Turun kaupunki ylläpitää reilua 200 erilaista liikuntapaikkaa.
Joukkuelajeista Turussa merkittävimmät ovat jääkiekko ja jalkapallo. Menestynein turkulainen palloiluseura on vuonna 1922 perustettu Turun Palloseura. Jalkapallossa se on voittanut Suomen mestaruuden kahdeksan kertaa ja Suomen Cupin kolmesti. Toinen jalkapallon liigatasolla pelaava turkulaisseura on vuonna 1990 perustettu FC Inter Turku, joka voitti jalkapallon Suomen mestaruuden 2008 ja Suomen Cupin vuonna 2009.
Jääkiekossa Turun Palloseura (TPS) on voittanut Suomen mestaruuden yksitoista kertaa. TPS on voittanut SM-liigan mestaruuden kahdesti kolmena perättäisenä vuonna: 1989–1991 ja 1999–2001. Turun yliopiston sosiologian professori Hannu Ruonavaara on tutkinut turkulaista jääkiekkoyleisöä ja todennut, että seura kytkeytyy vahvasti turkulaisuuteen. Ruonavaaran mukaan TPS liitetään turkulaisuuteen niin Turussa kuin muuallakin Suomessa. Turun toinen merkittävä jääkiekkoseura on Turun Toverit (TuTo), jonka edustusjoukkue TuTo Hockey pelaa jääkiekon Mestiksessä, jonka se voitti vuonna 2008. Turun Toverit pelasi SM-sarjassa kausina 1965–1975 ja saavutti pronssia kausilla 1967-1968 ja 1969-1970. TuTo on myös merkittävä juniori- ja kasvattajaseura.
Yleisurheilussa kaupunkia edustaa näkyvimmin Turun Urheiluliitto, joka on vuosina 2004 ja 2005 ollut Kalevan kisojen toiseksi paras joukkue ja vuonna 2003 paras. Seuran menestynein urheilija on kestävyysjuoksija Paavo Nurmi, jonka mukaan on nimetty Urheilupuistossa sijaitseva yleisurheilustadion. Erityinen tuki kaupungin urheiluelämälle on Aurajoen urheilulukio, jonka tunnetuimpia opiskelijoita ovat muun muassa jääkiekkoilija Saku Koivu, tennispelaaja Jarkko Nieminen ja koripalloilija Teemu Rannikko.
Turussa on myös Suomen mittakaavassa menestyksekäs lacrosseseura, Turku Titans. Seura on perustettu vuonna 2005, ja se on saavuttanut kolme SM-hopeaa ja yhden SM-kullan. Turku Titansin naistenjoukkueen lyhyt historia on ollut myös voitokas. Ensimmäistä kertaa Euroopassa pidettävät lacrossen alle 19-vuotiaiden MM-kisat järjestetään myös Turussa vuonna 2012.
Futsal-liigassa pelaa Turun Pallokerho joka on voittanut SM-hopeaa 2005 ja SM-pronssia vuosina 2006, 2008 sekä 2010.


Tanskan kieli.
Tanskan kieli (dansk sprog) on indoeurooppalaiseen kielikunnan pohjoisgermaaniseen haaraan kuuluva kieli. Se on läheistä sukua ruotsin ja norjan kielille.
Tanskan kieli on virallinen kieli Tanskassa ja toinen Färsaarten virallisista kielistä. Saksan Schleswig-Holsteinissä puhutaan myös tanskaa ja se on siellä virallisesti suojeltu vähemmistökieli.
Historiaa.
Ruotsi ja tanska eriytyivät toisistaan 1500-luvulla, kun Raamattua alettiin kääntää kansankielille. Ruotsalainen Kustaa Vaasan Raamattu julkaistiin 1541, ja sen kääntäjät halusivat tarkoituksella kirjoittaa mahdollisimman puhtaalla ruotsin kielellä, jossa ei olisi tanskalaisia vaikutteita. Tanskan kirjakielen perusta oli Kristian III:n käännös, joka valmistui vuonna 1550. Kieli oli toinen Grönlannin virallisista kielistä kunnes grönlannista tuli ainut virallinen kieli kansanäänestyksellä vuonna 2009.
Ääntäminen.
Vaikka tanska kirjoitetussa muodossa muistuttaa suuresti ruotsia, sen ääntäminen poikkeaa ruotsin ääntämisestä monin tavoin. Ehkä suurimmat erot tulevat esiin klusiileissa /b/, /d/ ja /ɡ/, jotka lausutaan joskus klusiileina ja joskus spirantteina ja joskus jätetään ääntämättä kokonaan.
Tanskassa ruotsin ja norjan sävelaksenttia vastaa "stöten". Se on saksan knacklautia ja suomen glottaaliklusiilia vastaava "tauko", joka syntyy kurkunpäässä äänihuulten sulkeutuessa nopeasti. "Stöten" tulee sanoihin, jotka alkujaan (900-luvulla) olivat yksitavuisia.
Numerot.
Tanskassa numerojärjestelmä eroaa mm. suomen ja ruotsin lukujärjestelmistä. Ensinnäkin 20:n jälkeen ykkösluvut lasketaan ennen kymmenlukuja, eli esimerkiksi 21 on en-og-tyve (yksi-ja-kaksikymmentä). Toisekseen 49:ään asti kantalukuna toimii 10, kun taas 50:stä 99:ään 20. Tanskalaiselle siis 50 ei ole 5 × 10 vaan 2½ × 20.
Kirjoitusjärjestelmä.
Tanskassa käytetään latinalaisia aakkosia ja kolmea muuta kirjainta: Æ/æ, Ø/ø ja Å/å. Ennen vuoden 1948 reformeja "aa":ta käytettiin "å":n sijasta. Vanhoissa nimissä "aa" saattaa yhä esiintyä, jolloin se on aakkosjärjestyksessä samanarvoinen "å":n kanssa.


Toinen maailmansota.
Toinen maailmansota oli vuosina 1939–1945 käyty maailmanlaajuinen konflikti, jonka pääasialliset osapuolet olivat Saksan, Italian ja Japanin johtamat akselivallat sekä Britannian, Ranskan, Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton johtamat liittoutuneet. Kymmeniä miljoonia ihmishenkiä vaatinut toinen maailmansota on ihmiskunnan historian tuhoisin sota.
Ensimmäisen maailmansodan rauhanteko.
Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä voittajavaltioiden edustajat kokoontuivat 1919–1922 Pariisiin päättämään rauhanehdoista. Pariisin rauhankonferenssin keskeisiä hahmoja olivat "neljä suurta", jotka olivat Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson, Ison-Britannian pääministeri Lloyd George, Ranskan pääministeri Georges Clemenceau ja Italian pääministeri Vittorio Emanuele Orlando.
Konferenssissa presidentti Wilson korosti kansojen itsemääräämisoikeutta ja oikeudenmukaisia aluejärjestelyjä (ns. Neljäntoista kohdan ohjelma). Clemenceau vaati puolestaan ankaraa kohtelua hävinneille osapuolille ja pyrki heikentämään Saksaa pysyvästi.
Versailles’n rauhan – kuin myös ”häpeärauhan” () – nimeä kantava rauha saatiin solmittua konferenssissa 28. kesäkuuta 1919. Toisen maailmansodan kannalta merkittävintä sopimuksessa oli Saksan kohtalo; Saksa tuomittiin sotasyylliseksi ja määrättiin maksamaan suuret sotakorvaukset. Sopimuksen nojalla Saksa menetti myös kaikki siirtomaansa, Reininmaan alue demilitarisointiin, armeija rajoitettiin enintään 100 000 mieheen ja asevelvollisuus kiellettiin. Saksa menetti myös alueitaan, jonka myötä moniin sen naapurimaihin syntyi suuri saksalainen vähemmistö. Tämä kaikki johti katkeruuteen saksalaisten keskuudessa.
Saksan keisari Vilhelm II oli luopunut vallasta, siirtynyt maanpakoon Alankomaihin ja maa oli julistettu tasavallaksi. Olot olivat epävakaita; Weimarin tasavalta ei suoriutunut ajallaan sotakorvauksistaan, Ranska ja Belgia miehittivät Ruhrin alueen 1923 ja hinnat nousivat hyperinflaation (heinäkuu-marraskuu) aikana 726 000 000 000 %.
Ääriliikkeitä.
Saksa oli ollut Euroopan johtava teollisuusmahti aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sodan lopussa ruoka- ja tarvikepulasta kärsivässä maassa puhkesi niin oikeistolaisia kuin vasemmistolaisiakin kapinoita. Keisari Vilhelmin eroamista ja sodan loppua seurasivat kohtuuttomina pidetyt rauhanehdot ja sotakorvaukset. Veteraanien keskuudessa suosittua selkäänpuukotusteoriaa noudattanut Adolf Hitler syytti sodan häviöstä juutalaisten, sosiaalidemokraattien ja kommunistien muodostamaa ”salaliittoa”. Nuori tasavalta suistui poliittisen epävakauden tilaan, joka avasi tien valtaan vuonna 1919 perustetulle, sittemmin Hitlerin johtamalle Saksan kansallissosialistiselle työväenpuolueelle (NSDAP). Voimakas keskiluokan kurjistuminen ennakoi voimakkaita poliittisia reaktioita, jolloin kommunistien ja kansallismielisten välit tulehtuivat monissa Saksan kaupungeissa sodan partaalle. Kansalaisten usko demokratiaan hiipui jatkuvan kurjistumisen seurauksena. Epätoivoinen taloustilanne ja yleinen tyytymättömyys loivat otolliset olosuhteet. Hitlerin syyttävä ja uhmakas esiintyminen alkoi kiinnostaa myös niitä, jotka pitivät häntä vain itävaltalaisena populistina.
Myös Italiassa koettiin sodan jälkeen vakavia talousvaikeuksia, ja vuosina 1919 ja 1920 ("Biennio rosso") pelättiin sosialistien vallankumousta. Vaara väistyi kun kuningas Viktor Emanuel III kutsui vuonna 1922 fasistien johtaja Benito Mussolinin muodostamaan hallitukset. Fasisteilla oli ollut oma puolisotilaallinen joukkonsa, jonka avulla he taistelivat anarkisteja, kommunisteja ja sosialisteja vastaan. Muutamassa vuodessa Mussolini hankki itselleen diktaattorin valtuudet ja muutti Italian poliisivaltioksi.
Adolf Hitler valtaan Saksassa.
Maailmanlaajuinen 1920-luvulla alkanut suuri lama () nosti työttömien määrän Saksassa kuuteen miljoonaan. Adolf Hitlerin johtama natsipuolue lupasi äänestäjille poistaa työttömyyden, kumota häpeärauhan ja lopettaa juutalaisten vehkeilyt. Hitlerin tavoitteisiin kuului myös Saksan alueiden laajentaminen varsinkin idässä, koska hänen mukaansa Saksan kansa tarvitsi lisää elintilaa (). Vuonna 1932 NSDAP sai eniten paikkoja vaaleissa ja 1933 Saksan presidentti Paul von Hindenburg nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi. Päästyään valtaan Hitler kielsi muut puolueet ja von Hindenburgin kuoltua yhdisti presidentin ja valtakunnankanslerin virat, nousten Saksan diktaattoriksi. Saksan koko hallintojärjestelmä uudistettiin ja perustettiin ensimmäiset keskitysleirit, jotka oli tarkoitettu poliittisille toisinajattelijoille ja rikollisille. Hitlerin etenemistä jarruttavat henkilöt ja organisaatiot raivattiin tieltä tarvittaessa väkivalloin. Esimerkiksi kommunistit eliminoitiin syyttämällä heitä Berliinin valtiopäivätalon palosta.
Elokuusta 1934 eteenpäin uskollisuutta vannottiin Saksan valtion sijaan "Führerille" – kolmas valtakunta oli saanut alkunsa. Führeriksi noustuaan Hitler rikkoi Versailles’n rauhansopimuksessa määrättyä Saksalle asetettuja määräyksiä, jotka rajoittivat maan asevoimien suuruutta. Hän alkoi myös rakennuttaa julkisia rakennuksia ja autoteitä, mikä osaltaan vähensi työttömyyttä selkeästi. Myös yleisen asevelvollisuuden alkaminen paransi työllisyystilannetta, ja vuonna 1939 kolmannessa valtakunnassa oli enää 100 000 työtöntä. Armeijan uudelleenkehittäminen alkoi Geneven aseriisuntakongressien epäonnistuttua vuonna 1932–1934. Koska muut vallat eivät vähentäneet aseitaan Saksan tasolle, Hitler ilmoitti aseistavansa Saksan niiden tasolle. Vuoteen 1935 mennessä asevarustelu olikin täydessä vauhdissa.
Asevarustelu huolestutti Ranskaa, joka varusti uudelleen vuosina 1929–1934 rakennetun Maginot-linjan. Puolustuslinja ulottui Belgian rajalta Sveitsin rajalle, mutta Saksa oli jo ensimmäisessä maailmansodassa kiertänyt linjan hyökkäämällä Belgian kautta. Ilman Britannian tukea Ranska seurasi vierestä Saksan varustautumista.
Aluksi Britannia kannatti Saksan varustautumista ja allekirjoitti muun muassa kesäkuussa 1935 Hitlerin ehdottaman englantilais-saksalaisen laivastosopimuksen, jossa Saksan laivaston tonnisto sallittiin lisättäväksi korkeintaan 35 %:iin Kuninkaallisen laivaston koosta. Laivastosopimus sopi hyvin yhteen Britannian Itämeren alueella sotien välillä harjoittaman tasapainopolitiikan kanssa. Tässä ajatuksena oli, että Saksa ja Neuvostoliitto tasapainottavat alueen voimasuhteet. Ensimmäisen maailmansodan jälkeenhän Britannia oli itse joutunut operoimaan Itämeren alueella, joten Saksan kanssa tehty sopimus näytti takaavan sotilaallisen tasapainon säilymisen alueella. Kun nämä maat toteuttivatkin keskinäistä yhteistyötä, jonka huipennuksena voidaan pitää Molotov–Ribbentrop-sopimusta, seurauksena oli Britanniaan tukeutuneiden maiden miehitys Skandinaviassa ja Itä-Euroopassa, tai kuten Suomen tapauksessa talvisota ja myöhempi pakkovalinta yhteistyöstä jomman kumman, Saksan tai Neuvostoliiton kanssa.
Hitler kokeili uusia aseitaan menestyksekkäästi Espanjan sisällissodassa 1936–1939 lähettäen Francisco Francon avuksi Luftwaffen Condor-legioonan.
Italian ja Saksan hallitsevien ryhmien samankaltaiset aatteet johtivat vuonna 1936 ystävyyssopimuksen solmimiseen ja 1939 sotilasliittoon. Sopimusta nimitettiin Rooman-Berliinin akseliksi ja maita akselivalloiksi. Japani liittyi liittoon 1940.
Versailles’n rauhansopimuksen mukaisesti Reininmaa oli demilitarisoitu alue. Hitler rikkoi myös tätä määräystä vuonna 1936, jolloin hän marssitti 30 000 miestä Kölniin 7. maaliskuuta 1936. Ranska seurasi jälleen vierestä Britannian hyväksyessä Saksan marssin ”omalle takapihalleen”. Demilitarisoinnin jälkeen Hitler järjesti kansanäänestyksen, jossa 98,8 % äänestäjistä tuki hänen toimiaan. Tämän jälkeen hän rakensi oman puolustuslinjansa, ”Westwallin” Ranskaa vastaan.
Kun Neville Chamberlainista tuli Ison-Britannian pääministeri 28. toukokuuta 1937, hän jatkoi Saksan toimet hyväksyvää politiikkaa, uskoen Hitlerin aikeena olevan vain yhdistää saksankieliset kansat. Chamberlain ei uskonut Saksan ryhtyvän sotaan. Hitleriä pidettiin tehokkaana esteenä kommunismin leviämiselle ja hänen ulkopolitiikkansa olikin kansallissosialistinen versio suositusta kansainyhteisön aatteesta. Hitler pystyikin pitkään, taitavalla ulkopolitiikallaan, valtaamaan Saksalle laajoja alueita asevoimia suoranaisesti käyttämättä.
Itävallassa ajatus maan liittämisestä Saksaan (Anschluss) oli saanut runsaasti kannatusta jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun entisestä laajasta valtakunnasta olivat jääneet jäljelle vain sen saksankieliset alueet. Yhdistyminen oli kuitenkin Versailles’n sopimuksessa kielletty. Sen jälkeen, kun Hitler oli noussut valtaan Saksassa, ajatusta kannattivat varsinkin Itävallan kansallissosialistit, mutta Itävallan konservatiivinen kansleri Kurt von Schuschnigg yritti pitää maan itsenäisenä. Italia oli aiemmin tukenut Itävaltaa, mutta Italian liittouduttua Saksan kanssa antikomintern-sopimuksella esteet Itävallan liittämiselle Saksaan poistuivat. Saksan ja Italian välejä hiertänyt kiista Tirolin alueen saksankielisten asemasta ratkaistiin Hitlerin luvattua siirtää heidät tulevaisuudessa idästä valtaamalleen elintilalle. Ilman ulkovaltojen tukea von Schuschnigg tapasi Hitlerin Berliinissä ja hyväksyi Hitlerin tukijan Arthur Seyss-Inquartin sisäministeriksi. Mellakointi Wienissä yltyi, ja Schuschnigg pakotettiin eroamaan. Seyss-Inquart kutsui Hitlerin joukot apuun, ja 13. maaliskuuta 1938 Wehrmachtin joukot ylittävät rajan. Kansanäänestyksessä Itävallan liittäminen Saksaan, Anschluss, sai 99,07 %:n tuen.
Mussolini ja Hitler Münchenissä 29. syyskuuta 1938
Itävalta oli menettänyt kolmen miljoonan saksankielisen asuttamat sudeettialueet Saint-Germainin sopimuksessa 1919 Tšekkoslovakialle. Anschlussin jälkeen sudeettisaksalaisten johtaja Konrad Henlein vaati liittoa Saksan kanssa. Tšekkoslovakia oli yksin, mutta se varautui sotaan. Sodan välttämiseksi Chamberlain neuvotteli Hitlerin kanssa kolme kertaa Berchtesgadenissa, Godesburgissa ja Münchenissä. Münchenin sopimus allekirjoitettiin 29. syyskuuta 1938 Hitlerin, Mussolinin, Chamberlainin ja Ranskan Edouard Daladierin kesken. Tšekkoslovakian pääministeri Edvard Beneš ei ollut läsnä. Sopimuksessa sovittiin Saksan saavan sudeettialueet kansanäänestyksen jälkeen, Unkarin ja Puolan saavan alueita Tšekkoslovakialta, ja Britannian ja Saksan solmivan luottamussopimuksen. Chamberlainin palattua Lontooseen hän julisti saavuttaneensa ”rauhan meidän aikanamme”. Hitler oli tyytymätön ja julisti Chamberlainin pilanneen hänen marssinsa Prahaan.
Maaliskuussa 1939 Hitler pakotti Liettuan luovuttamaan saksankielisen Memelin Saksalle. Seuraavaksi hän uhkasi pommittaa Prahaa, jolloin Tšekkoslovakia antautui. Chamberlain tajusi sopimuksen epäonnistuneen. Britannia antoi Puolalle takuut tuestaan ja aloitti varustautumisen.
Hitler keskittyi seuraavaksi Puolaan ja alueisiin, jotka se oli saanut rauhansopimuksessa, erityisesti Danzigin alueeseen, joka erotti Itä-Preussin muusta valtakunnasta. Hitlerin useista vaatimuksista huolimatta Puola ei suostunut alueluovutuksiin, vaan tukeutui Ranskan ja Britannian kanssa solmimiinsa puolustusliittoihin. Hitlerille kostautui nyt Böömin ja Määrin miehitys, jota ei voitu perustella saksalaisella väestöllä. Sudeettialueiden ja niiden saksankielisen väestön liittäminen piti olla Saksan viimeinen laajentuminen Euroopassa. Julkisesti Hitler ilmoitti, ettei halua Tsekkejä valtioonsa, joten Hitler toimi nyt suoraan lupauksensa vastaisesti. Miehityksen ansiosta Saksan sotilaallinen asema parani huomattavasti, mutta vastaavasti länsimaissa tehtiin päätös Hitlerin voittokulun pysäyttämisestä.
Kansainliitto epäonnistuu rauhantakaajana.
Kansainliitto perustettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen huolehtimaan kansainvälisestä rauhasta. Järjestön tehtäviin kuului aseistariisunta, valtioiden välisten asioiden ratkaiseminen ja elinolosuhteiden ylläpito.
Ison-Britannian ulkoministerin Edward Greyn kehittelemä ja Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin ajama järjestö perustettiin 25. tammikuuta 1919 osana Versailles’n rauhansopimusta. Pian kuitenkin selvisi, että järjestöllä ei tulisi olemaan sellaista auktoriteettia kuin oli suunniteltu. Yhdysvallat ei liittynyt Kansainliittoon, koska maan kongressissa oli vallalla kansainvälistä eristäytymistä kannattava isolationistinen suuntaus. Myöskään hylkiövaltioina pidettyjä maailmansodan hävinnyttä Saksaa ja bolševistista Neuvosto-Venäjää ei huolittu vielä mukaan. Kansainliiton tärkeimmässä elimessä neuvostossa selkeimmin valtaa piti aluksi neljä pysyvää jäsentä: Iso-Britannia, Ranska, Italia ja Japani, joista kahden ensimmäisen voi sanoa olleen ensimmäisen maailmansodan jälkeisen ajan rauhan takaajina.
Saksa pääsi Kansainliittoon mukaan vuonna 1926 ja Neuvostoliitto puolestaan liittyi järjestöön vuonna 1934, mutta monetkaan hallitukset eivät kunnioittaneet järjestön päätöksiä. 1930-luvulla useat maat päättivät erota Kansainliiton jäsenyydestä. Japani erosi Kansainliiton esitettyä vuonna 1933 vastalauseen maan hyökkäyksestä Kiinan Mantšuriaan, Saksa erosi samana vuonna Adolf Hitlerin noustua valtaan, Italia 1937.
Kansainliitto ei pystynyt ratkaisemaan vakavia konflikteja. Järjestöllä ei ollut omia sotavoimia, ja sen määräämiä talouspakotteita saattoi kiertää käymällä kauppaa järjestön ulkopuolisten maiden kanssa. Kansainliitto toimi sen ajatuksen varassa, että Ison-Britannian ja Ranskan sotilaallisen väliintulon pelote estäisi sodat. Käytännössä järjestö ei onnistunut estämään esimerkiksi Italian hyökkäystä Abessiniaan tai Japanin hyökkäystä Kiinaan. Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen 1939 Kansainliitto erotti maan jäsenyydestään ja kehotti jäsenvaltioita antamaan Suomelle apua. Koska järjestö kykeni antamaan lähinnä vain julkilausumia, usko sen toimintakykyyn sotien estäjänä romahti lopullisesti toisen maailmansodan alkumetreillä ja samalla järjestön toiminta hiipui.
Stalinin tarjoukset liittoutumisista.
Vuodesta 1935 Neuvostoliiton Josif Stalin yritti rakentaa taktista rintamaa Hitleriä vastaan yrittäen vakuuttaa Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan hallitukset kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän rakentamisen tarpeesta. Asiasta keskusteltiin vielä 15. huhtikuuta 1939 Moskovassa, jossa paikalla oli Ranskan ja Ison-Britannian delegaatiot. Neuvottelut eivät kuitenkaan johtaneet tuloksiin. Myöhemmin Britannian Winston Churchill kirjoitti muistelmissaan, että Stalinin ehdotus kolmen valtion allianssista olisi kannattanut tuolloin hyväksyä.
Hyväksymisen teki kuitenkin mahdottomaksi Stalinin vaatimus oikeudesta puuttua Neuvostoliiton rajamaiden politiikkaan. Länsimaat eivät voineet luovuttaa Neuvostoliitolle itsenäisten rajamaiden, eli Suomen ja Baltian maiden itsemääräämisoikeutta. Nämä pienet rajamaat olivat itsenäisiä kansakuntia, eikä esimerkiksi Suomi suostunut luovuttamaan poliittista määräysvaltaa alueellaan Neuvostoliitolle Englannin tai Saksan tekemän sopimuksen mukaan.
Molotov–Ribbentrop-sopimus.
Elokuun 23. päivä vuonna 1939 Saksa solmi Neuvostoliiton kanssa yllättäen hyökkäämättömyyssopimuksen (Molotov–Ribbentrop-sopimus), jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa sovittiin etupiirijaosta. Suomi, Baltian maat, Puola ja osittain Romaniakin (Bessarabia) olivat jaon kohteina. Näin suurvallat pystyisivät ilman toistensa uhkaa laajentamaan alueitaan. Lisäpöytäkirjan solmimisesta seuranneet tapahtumat laajenivat suursodaksi. Eniten tarjonnut osapuoli, eli Saksa oli voittanut sopimuksen ja sai vapaat kädet lännessäkin.
Puolan sota.
Saksa hyökkäsi 1. syyskuuta 1939 Puolaan, Gdanskin. Ranska ja Iso-Britannia olivat antaneet Puolalle turvatakuut, joiden perusteella ne julistivat sodan Saksalle 3. syyskuuta. Tämä katsotaan yleisesti toisen maailmansodan alkamishetkeksi. Saksa kukisti Puolan 28 päivässä Neuvostoliiton miehittäessä Puolan itäosat 17. syyskuuta alkaen. Neuvostoliitolle läntiset suurvallat eivät sotaa julistaneet. Saksan ja Neuvostoliiton miehittämien alueiden rajaksi tuli suunnilleen Curzonin linja, jota jo vuonna 1919 oli ehdotettu Puolan itärajaksi.
Talvisota ja Baltian maiden miehitys.
Puolan itäosien miehityksen jälkeen Neuvostoliitto painosti Baltian maita turvallisuussopimuksiin, joiden seurauksena se sijoitti sotilastukikohtia niiden alueille. Suomen kanssa käydyt neuvottelut epäonnistuivat, kun suomalaiset eivät suostuneet rajamuutoksiin ja tukikohdan vuokraamiseen Hangossa. Neuvotteluiden epäonnistuttua Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta 1939 aloittaen talvisodan, joka päättyi Moskovan rauhaan 13. maaliskuuta 1940. Talvisodassa Suomi menetti pääosin Karjalan ja Sallan alueen sekä joutui luovuttamaan sotilastukikohdan Hangosta. Talvisotaa seurattiin tarkkaan kansainvälisessä lehdistössä, koska muualla käytiin vain vähäisiä paikallisia taisteluja.
Myöhemmin kesäkuun puolessa välissä Neuvostoliitto miehitti Baltian maat ja käynnisti terrorikampanjan, jossa maiden vanha yhteiskuntarakenne tuhottiin. Elokuun ensimmäisen viikon aikana maat julistettiin neuvostotasavalloiksi. Romanialle esitettiin uhkavaatimus Bessarabian alueen ja Pohjois-Bukovinan luovuttamista neljässä päivässä 26. kesäkuuta 1940. Romanian taivuttua Neuvostoliitto muodosti alueista ja itäosa liitettiin Ukrainan SNT:aan.
Saksan länsirintaman sotaoperaatiot.
Vaikka Britannia ja Ranska julistivatkin jo 3. syyskuuta 1939 sodan Saksalle, ne eivät juuri käynnistäneet hyökkäysoperaatioita Westwallin taakse linnoittautuneita saksalaisia vastaan. Saksan ja Ranskan rajalla oli käynnissä ns. valesota, jota on nimitetty myös ”hullunkuriseksi sodaksi” (). Liittoutuneet arvelivat Saksan uusivan ensimmäisen maailmansodan aikaisen suunnitelman Ranskan linnoituslaitteiden kiertämisestä Belgian kautta, joten brittiläinen siirtoarmeija ja vahvat ranskalaiset joukot ryhmitettiin Pohjois-Belgiaan.
Saksa hyökkäsi huhtikuussa 1940 Tanskaan ja Norjaan (ks. operaatio Weserübung), koska Britannia ja Ranska tiettävästi suunnittelivat jo Suomen talvisodan aikana Norjan satamien valloittamista ja aluevesien miinoittamista sekä Narvik–Kiiruna–Luulaja-rautatien haltuunottoa katkaistakseen Saksalle elintärkeät rautamalmitoimitukset. Tanska kukistui kahden tunnin taisteluiden jälkeen (ks. Tanskan miehitys) ja Norja kahdessa kuukaudessa (ks. Taistelu Norjasta).
10. toukokuuta 1940 Saksa käynnisti hyökkäyksen länsirintamalla. Tämä merkitsi Britannian pääministeri Neville Chamberlainin eroa ja samana päivänä kuningas nimitti pääministeriksi Chamberlainin politiikkaa vastustaneen Winston Churchillin.
Liittoutuneiden sodanjohto piti Ardenneja läpitunkemattomana alueena modernille sodankäynnille, joten alueen puolustus oli laiminlyöty. Saksalaiset osoittivat oletuksen vääräksi, ja vahva panssarihyökkäys mursi alueen puolustuksen ja saksalaiset joukot etenivät vauhdikkaasti Englannin kanaalin rannalle, eristäen kiilan pohjoispuolelle jääneet liittoutuneiden joukot.
Saksa hyökkäsi myös Alankomaihin, joka oli sodan alussa julistautunut puolueettomaksi. Hollantilaisten oletettua tehokkaamman vastarinnan vuoksi saksalaiset pommittivat Rotterdamia pakottaakseen sen antautumaan. Kaupungin antautumisesta oli jo sovittu, mutta saksalaislentäjät eivät olleet saaneet asiasta tietoa. Alankomaat antautui 15. toukokuuta ja Belgia 28. toukokuuta. Britit onnistuivat kuitenkin evakuoimaan suuren osan joukkojaan Dunkerquesta kanaalin yli pommituksen alla. Myös Ranskan puolustus oli revitty auki tällä liikkeellä, ja muutamassa viikossa Saksa miehitti laajat alueet Länsi-Ranskaa aina Bordeaux’hon saakka, ja lopulta Ranska antautui 22. kesäkuuta. Aseleposopimuksen mukaan koko Pohjois-Ranska ja Atlantin rannikko jäi Saksan miehittämäksi. Etelä-Ranskaa ja siirtomaita hallitsi tämän jälkeen Philippe Pétainin johtama Vichyn hallitus.
Itä-Euroopassa Neuvostoliitto miehitti Baltian 15. kesäkuuta – 17. kesäkuuta ja Romanian Bessarabian 28. kesäkuuta.
Ranskan sotaretken jälkeen Hitler alkoi valmistella hyökkäystä Neuvostoliittoon. Saksan Luftwaffe pommitti rajusti Britanniaa ja yritti lamaannuttaa Kuninkaalliset ilmavoimat, mutta ei kuitenkaan onnistunut siinä. Taistelu Britanniasta oli hävitty ja Hitler siirsi Englannin miehityksen eli operaatio Merileijonan tulevaisuuteen.
Balkan.
Vuonna 1940 Italia hyökkäsi Kreikkaan Albaniasta, mutta sotamenestys jäi keskinkertaiseksi. Keväällä 1941 Jugoslaviassa tapahtunut Saksalle vihamielinen vallankaappaus provosoi Hitlerin toimimaan. Saksa, Italia, Unkari, Romania ja Bulgaria hyökkäsivät Jugoslaviaan, jonka puolustus romahti hetkessä. Jugoslavian sotavoimia ei kuitenkaan onnistuttu tuhoamaan, vaan kommunistit ja kansallismieliset serbit muodostivat sissiosastoja, jotka ahdistelivat miehittäjiä sodan loppuun asti (ks. Jugoslavian partisaanit). Sissien lukumäärä on arvioitu yli sadaksituhanneksi. Balkanin miehittäminen sitoi runsaasti Saksan joukkoja. Osia Jugoslaviasta liitettiin naapurimaihin, ja lopusta muodostettiin itsenäinen Kroatian valtio ja Serbia. Kroatiaa hallitsivat kiihkokansalliset kroaatit Ante Pavelićin johdolla. Kroatian alueella asuvia serbejä murhattiin joukoittain keskitysleireissä.
Myös Kreikka vallattiin maalis–huhtikuussa 1941. Raskaimmat taistelut käytiin Kreetan hallinnasta, joka saksalaisten oli vallattava laskuvarjojääkäreillä.
Itärintama.
Saksan itärintaman sota tunnettiin Neuvostoliitossa ja nykyään Venäjällä nimellä suuri isänmaallinen sota. Saksa aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941. Saksan liittolaisina sotaa kävivät Romania, Unkari ja Italia. Myös Suomi kävi jatkosotaa Neuvostoliittoa vastaan, antoi Saksalle luvan hyökätä Pohjois-Suomesta ja sai sotamateriaaleja Saksalta. Virallisen linjauksensa mukaan Suomi kuitenkin kävi erillistä sotaa eikä ollut Saksan liittolainen. Saksan tarkoituksena oli vallata Neuvostoliiton Euroopan puoleinen osa Astrahanin-Arkangelin linjalle asti. Hyökkäyksen alkuvaihe sujui hyvin ja paljon puna-armeijan joukkoja joutui vangeiksi. Saksan joukot saartoivat Leningradin ja etenivät lähelle Moskovaa, mutta eivät pystyneet valloittamaan kaupunkia ja talven 1941–1942 aikana puna-armeija pystyi lukuisiin vastahyökkäyksiin.
Länsivaltojen sotamateriaaliapu auttoi Neuvostoliittoa kestämään pahimman pulan yli. Kesällä 1942 Saksan hyökkäyksen painopiste siirtyi etelään kohti Kaukasuksen öljykenttiä, sillä panssarijoukot kärsivät polttoaineen puutteesta. Saksa valloitti Kaukasuksen öljykentät, mutta heitä kohtasi pettymys, sillä Neuvostoliittolaiset olivat peräännyttyään sytyttäneet koko öljykentän tuleen. Panssarijoukoille ei löydetty polttoainetta ja tilanne kävi vaikeaksi, sillä polttoaine ei riittänyt enää hyökkäyksiin tai taisteluihin. Syksyllä eteneminen päättyi veriseen kolmen kuukauden taisteluun Stalingradin kaupungista Volgan varrella. Kun taistelu kaupungista oli käynnissä, Neuvostoarmeija keräsi joukkoja saartaen saksalaisen 6. armeijan Stalingradin alueelle (operaatio Uranus). Operaatiossa 300 000 saksalaissotilasta motitettiin raunioituneeseen kaupunkiin. Hitler ylensi 6. armeijan johtajan Friedrich Pauluksen marsalkaksi, määräten epäsuorasti tämän komentamat joukot puolustamaan kaupunkia viimeiseen mieheen. Myöhemmin saksalaisten panssaridivisioona yritti auttaa saksalaisia Stalingradissa, päästen jopa noin 50 kilometrin päähän kaupungista. Pauluksen joukot eivät kuitenkaan lähteneet vastaan, mikä olisi voinut pelastaa 6. armeijan täydelliseltä tuholta. Lopulta panssaridivisioona ajettiin takaisin, ja saksalaisten taistelu Stalingradista alkoi olla toivotonta. Pauluksen armeijan rippeet, 91 000 miestä antautuivat 2. helmikuuta 1943. Ankarien olojen vuoksi vangeista kuoli talven aikana yli puolet, ja lopullinen kuolleisuus oli 95 prosenttia. Se oli ensimmäinen kerta, kun saksalainen marsalkka on koskaan historiassa antautunut viholliselle, ja Hitler sai raivokohtauksen kuultuaan tapauksesta. Hän jopa totesi Pauluksen ylennyksen olevan viimeinen kerta, kun hän ylentää ketään marsalkaksi sodan aikana.
Keväällä saksalaiset hyökkäsivät jälleen ja valtasivat takaisin Harkovan kaupungin. Heinäkuussa 1943 Kurskin kaupungin lähellä käytiin historian suurin panssaritaistelu saksalaisten hyökätessä Neuvostoliiton linnoitettua rintamaa vastaan. Maihinnousu Italiaan ja Neuvostoliiton vastahyökkäys pakottivat saksalaiset keskeyttämään hyökkäyksen saavuttamatta tavoitteitaan. Aloite itärintamalla siirtyi lopullisesti Neuvostoliitolle. Vuoden lopulla puna-armeija oli jo edennyt Smolenskiin ja Kiovaan.
Vuoden 1944 alussa Neuvostoliiton joukot saavuttivat jo Puolan rajan ja päättivät Leningradin saarron. Kesäkuussa alkoi hyökkäys Karjalankannaksella, josta seuranneet rajut taistelut saivat lopulta Suomen ja Neuvostoliiton solmimaan erillisrauhan 19. syyskuuta. Hieman tätä ennen tapahtunut saksalaisten maihinnousuyritys suomalaisjoukkojen hallussa olleeseen Suursaareen johti Lapin sotaan.
22. kesäkuuta alkoi Neuvostoliiton operaatio Bagration; 2,5 miljoonan sotilaan ja 6 000 panssarivaunun hyökkäys 700 km:n pituisella rintamalinjalla. Saksan 400 000 sotilaan Keskustan armeijaryhmä tuhottiin täysin ja 85 000 sotilasta jäi vangeiksi. Romania antautui elokuussa ja akselivaltoihin kuulunut Bulgaria syyskuussa. Saksalaiset vetäytyivät Balkanilta ja onnistuivat säilyttämään asemansa Unkarissa helmikuuhun 1945 asti.
14. huhtikuuta 1945 neuvostojoukot valtasivat Wienin. Lopullinen hyökkäys Berliiniin alkoi 16. huhtikuuta päättyen Berliinin valtaukseen 2. toukokuuta 1945. Itärintaman suurta merkitystä toisessa maailmansodassa kuvaa hyvin se, että peräti 80 prosenttia Saksan miestappioista tuli itärintamalla.
Pohjois-Afrikka.
Saksalaisen 21. panssaridivisioonan 39. panssarintorjuntapataljoona (Panzerjäger-Abteilung 39) etenee Pohjois-Afrikassa
Pohjois-Afrikassa 1940 britit olivat torjuneet Italian hyökkäykset Egyptiin, ja onnistuneet vastahyökkäyksissään hyvin, joten Saksa joutui lähettämään joukkoja Italian avuksi. Akselivallat kävivät välillä menestyksellistäkin sotaa vuoteen 1942 asti Erwin Rommelin johdolla, kunnes liittoutuneiden joukot löivät saksalais-italialaiset joukot El Alameinin taistelussa loka-marraskuussa 1942. Tunisiassa vastarinta päättyi toukokuussa 1943.
Vuoden 1941 lopulla Yhdysvallat oli tullut mukaan sodankäyntiin. Josif Stalin vaati länsivaltoja avaamaan Euroopassa toisen rintaman. Eteneminen aloitettiin kuitenkin ensiksi Pohjois-Afrikassa maihinnousulla 8. marraskuuta 1942. Saksa päätti vallata Ranskan miehittämättömätkin osat ranskalaisiin kohdistuneen epäluulon takia.
Kun saksalaiset oli karkotettu Pohjois-Afrikassa seurasi maihinnousu Sisiliaan 10. heinäkuuta 1943. Italiassa oltiin oltu tyytymättömiä sotaan ja Italia vetäytyi sodasta. Mussolini pakotettiin eroamaan ja Italia solmi aselevon 3. syyskuuta 1943. Liittoutuneet pääsivät Roomaan 4. kesäkuuta 1944, mutta Pohjois-Italiaa saksalaiset pitivät hallussaan toukokuuhun 1945 asti.
Pohjois-Afrikka käsitti myös laajaa laivastosodankäyntiä. Brittien selviytyminen oli kiinni laivasaattueista, joita saksalaiset lentokoneet ja Italian laivasto kykenivät häiritsemään. Vaikka Italian laivastoa ei katsottu kovin todennäköiseksi uhaksi, sillä oli käytössä kuitenkin riittävästi aluksia pitämään Kuninkaallinen Laivasto varpaillaan Välimerellä. Siksi britit järjestivät ilmaiskun Taranton satamaan lentotukialukselta. Lentokoneet oli varustettu pommein ja torpedoin, ja ne lamauttivat italialaisen pintalaivaston lähes täysin vain kahden Swordfish-koneen tappiolla.
Länsirintama sodan loppuvaiheessa.
6. kesäkuuta 1944 liittoutuneet tekivät maihinnousun Normandiassa, mikä yllätti saksalaisten puolustuksen. Elokuussa 1944 liittoutuneet tekivät maihinnousun Rivieralle. Liittoutuneet pääsivät Pariisiin 25. elokuuta 1944. Vuoden 1944 lopulla taisteluja käytiin jo Alankomaissa ja Elsass-Lothringenissa.
Vastoinkäymisten takia saksalaisten upseerien keskuudessa oli syntynyt salaliitto, joka yritti surmata Hitlerin pommilla 20. heinäkuuta 1944. Vastarintaliike murskattiin ja saksalaiset kokosivat joukkonsa ja tekivät vastahyökkäyksen länsirintamalla Ardenneilla. Alkumenestyksestä huolimatta huolto-ongelmat ja polttoainepula pysäyttivät Wehrmachtin panssarikärjen ja hyökkäys tyrehtyi. Päämäärä Antwerpen jäi vain 100 kilometrin päähän. Liittoutuneiden painostuksen alla Saksalla ei enää ollut voimia pitää saavuttamiaan asemia, vaan se joutui aloittamaan lopullisen perääntymisen Reinin ylitse.
Saksan alueen puolustus murtui tammi-huhtikuussa 1945. Liittoutuneet olivat sopineet miehitysrajaksi Elbe-joen ja puna-armeija ja länsiliittoutuneiden joukot kohtasivat siellä 25. huhtikuuta 1945. Hitler teki itsemurhan 30. huhtikuuta ja Mussolini surmattiin 28. huhtikuuta.
Saksa antautui lopullisesti 8. toukokuuta. Sota Euroopassa oli päättynyt liittoutuneiden voittoon. Saksa jaettiin Ranskan, Ison-Britannian, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kesken miehitysalueisiin. Myös Saksan pääkaupunki Berliini, joka jäi Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle jaettiin kolmen voittajavallan ja Ranskan välillä vyöhykkeiksi. Liittoutuneet jakoivat Itävallan neljäksi miehitysalueeksi, jotka myöhemmin itsenäistyivät Itävallan valtiona.
Myöhemmin Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden välit kiristyivät, mikä johti kylmään sotaan.
Tyynenmeren sota.
Kamikaze-hävittäjä iskeytymässä taistelulaiva USS Missouriin
Keisarillisen Japanin laivaston ilmavoimat pommitti Yhdysvaltain laivastotukikohtaa Pearl Harborissa 7. joulukuuta 1941. Hyökkäys tuhosi suurimman osan Yhdysvaltain Tyynenmeren laivastosta ja aiheutti Yhdysvaltain liittymisen sotaan liittoutuneiden puolella. Japani aloitti seuraavaksi suurhyökkäyksen Malesiaan, Borneoon ja Filippiineille, vallaten muun muassa Singaporen briteiltä. Japanilaisten voittokulku jatkui toukokuuhun 1942, jolloin Port Moresbyn valtaus epäonnistui Yhdysvaltain laivaston vastustuksen ansiosta.
Kuukautta myöhemmin Japani lähetti voimakkaan laivasto-osaston valtaamaan keskellä Tyyntämertä sijaitsevaa Midwayn tukikohta-atollia, mutta yllättäen amerikkalaisten ilma-ase onnistui upottamaan neljä japanilaista lentotukialusta Midway-saaren taistelussa osittain hyvän onnen, osittain paremman taktiikan ja tiedustelun takia – syöksypommittajat saivat rauhassa pommittaa lentotukialuksia, joiden kannet olivat täynnä pommeja, torpedoja ja polttoainetta. Suonenisku merkitsi Japanin joutumista puolustuskannalle.
Pitkän ja raskaan kampanjan avulla liittoutuneet valtasivat takaisin Japanin valtaamia alueita. Merijalkaväki ja laivasto olivat avainasemassa, kun muun muassa Iwo Jima ja Okinawa vallattiin verisissä taisteluissa. Alakynteen joutuneet japanilaiset turvautuivat kamikaze-taktiikkaan, lentokoneiden ja baka-pommien itsemurhaiskuihin yhdysvaltalaisia aluksia vastaan. B-29-pommittajia vastaan kehitettiin erityisiä taktiikoita, kuten törmäämistä (ramming).
Vallatuilta saarilta Yhdysvallat aloitti voimakkaan ilmatoiminnan Japanin pääsaaria vastaan ja esimerkiksi Tokion pommitus muodostui siihen asti suurimmaksi operaatioksi lajissaan. Vuonna 1945 myös Neuvostoliitto julisti sodan Japania vastaan, vallaten takaisin Mantšurian. 15. elokuuta 1945, viikko Hiroshiman ja Nagasakin atomipommitusten jälkeen, Japani antautui ja miehitettiin.
Sodassa kuolleet.
Toisessa maailmansodassa kuoli enemmän ihmisiä kuin missään sodassa sitä ennen tai sen jälkeen. Arviot menehtyneiden määrästä vaihtelevat 50 miljoonan ja 70 miljoonan välillä. Sotilaita sai surmansa 22–25 miljoonaa, ja siviiliuhreja oli 40–52 miljoonaa.
Eurooppa.
Toisen maailmansodan jälkeen Eurooppa oli poliittisessa, taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa kriisissä. Monet ennen sotaa kukoistaneet suurkaupungit oli hävitetty rauniokasoiksi ja miljoonat ihmiset olivat jääneet kodittomiksi. Infrastruktuuri, maatalous ja teollisuus kärsivät suunnattomia tuhoja erityisesti Keski- ja Itä-Euroopassa. Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska kuuluivat sodan voittajavaltioihin, mutta sodankäynti oli tuhonnut niiden aseman maailmanlaajuisina suurvaltoina. Yhdysvaltain ulkoministeri George C. Marshall käynnisti hänen mukaansa nimetyn Marshall-suunnitelman, jonka tarkoituksena oli rahoittaa Euroopan jälleenrakentaminen Yhdysvaltain lahjoittamalla 13 miljardilla dollarilla (noin sata miljardia dollaria nykyisillä vaihtoarvoilla). Neuvostoliitto ei suostunut osallistumaan talousohjelmaan ja epäsi kehitysavun itäblokin mailta. 1950-luvulla Marshall-suunnitelmaan osallistuneet Länsi-Euroopan maat ylittivät sotaa edeltävät tuotantoluvut, ja niistä oli tullut Yhdysvaltain poliittisia ja sotilaallisia liittolaisia. Sodan jälkeen Länsi-Euroopan maat hylkäsivät aatteen valkoisesta ylivallasta ja tuomitsivat ihmisoikeusloukkausten ja sotarikosten suorittamisen. Ne alkoivat rakentaa ihmisoikeuksille, demokratialle, egalitarismille, laillisuusperiaatteelle ja multilateralismille perustuvia oikeusvaltioita. Länsi-Euroopan maat halusivat lujittaa demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittamista perustamalla yhteistyöjärjestöksi Euroopan neuvoston vuonna 1949. Vuonna 1951 Ranska, Saksan liittotasavalta, Italia, Alankomaat, Belgia ja Luxemburg perustivat Euroopan hiili- ja teräsyhteisön, jotta Euroopan valtiot eivät pysty vapaasti saamaan hiiltä ja terästä asevarusteluun. Euroopan hiili- ja teräsyhteistön tarkoituksena oli myös lopettaa tulevat vihamielisyydet Ranskan ja Saksan välillä. Euroopan valtioiden yhteistyöjärjestöjen perustaminen johti Euroopan yhdentymiseen seuraavina vuosikymmeninä. Euroopan yhdentyminen puolestaan huipentui Euroopan unionin perustamiseen vuonna 1992.
Liittoutuneet miehittivät Saksan ja jakoivat maan miehitysvyöhykkeisiin, jotka olivat Yhdysvaltain, Yhdistyneen kuningaskunnan, Ranskan ja Neuvostoliiton valvonnassa. Maan pääkaupunki Berliini jaettiin erikseen miehitysvyöhykkeiksi. Berliinin infrastruktuuri oli kokenut vakavia tuhoja kaupunkitaistelun jäljiltä ja muut Saksan merkittävät asutuskeskukset, kuten Essen, Dortmund, Dresden, Frankfurt am Main, München, Hampuri, Köln ja Stuttgart, olivat hävitetty maan tasalle ilmapommituksissa. Yhdysvaltalaiset takavarikoivat Saksasta teknologisen tietotaidon ja kaikki patentit. Ruhrin teollisuusalue oli kansainvälisessä valvonnassa ja vuoteen 1957 asti Saarland oli ranskalaisten hallussa. Saksalaisten oli maksettava sotakorvauksia osittain pakkotyöllä Keski-Euroopassa ja Neuvostoliitossa. Saksan yhteiskunta koki paitsi infrastruktuurin romahduksen myös syvän kansallisen nöyryytyksen. Entisen kansallissosialistisen järjestelmän purkamiseen suunnatussa denatsifikaatiossa saksalaiset laitettiin tuntemaan kollektiivista syyllisyyttä Hitlerin valtaannoususta, sodan syttymisestä ja natsien tekemistä joukkomurhista. Natsi-Saksan symboleiden, kuten hakaristin ja "Heil Hitler" -tervehdyksen, julkisesta esittämisestä tehtiin lailla rangaistavia tekoja. Miljoonat Saksan kansalaiset ja etniset saksalaiset ajettiin pois natsi-Saksan miehittämistä maissa operaatio Keelhaulissa, jossa kuoli kymmeniä tuhansia ihmisiä. Kylmän sodan kiristyessä länsivallat sallivat saksalaisten Saksan alueelle perustettavaksi 1948 Saksan parlamentaarisen komitean, joka laati vuonna 1949 perustuslain Saksan liittotasavallalle (Länsi-Saksa), joka oli kapitalistinen. Vastaavasti Neuvostoliiton miehittämässä osassa Saksan aluetta syntyi kommunistinen Saksan demokraattinen tasavalta (Itä-Saksa), jonka johtajat pääosin tulivat neuvostojoukkojen mukana Saksaan sodan lopulla. Myöhemmin Berliinin kahtia jakaneesta muurista (1961–89) tuli Euroopan kapitalistiseen länteen ja kommunistiseen itään jakavan rautaesiripun ja koko kylmän sodan symboli. Natsi-Saksan diktatuurin lakkauttaminen johti poliittisiin muutoksiin: Saksan liittotasavalta demokratisoitui nopeasti ja omaksui Weimarin tasavallassa jo olleen monipuoluejärjestelmän, kun taas Itä-Saksasta eli DDR:stä tuli kommunistinen yksipuoluediktatuuri. Liittotasavallan talous vaurastui 1950-luvulla ja maalla oli yksi Euroopan vakaimmista talouksista, mutta DDR:n talous oli heikko Neuvostoliitolle maksettujen sotakorvausten takia ja sen suunnitelmatalous ei ollut yhtä kilpailukykyinen kuin Saksan liittotasavallan avoin markkinatalous. Vuonna 1989 Berliinin muuri murtui ja vuonna 1990 Saksat yhdistyivät Saksan liittotasavallaksi eli DDR liitettiin Saksan liittotasavaltaan. Itävalta oli myös liittoutuneiden miehityksessä ja koki denatsifikaation, mutta miehitys päätyi lopullisesti jo vuonna 1955. Maa omaksui sekatalouden ja puolueettomuuspolitiikan nousten Euroopan kehittyneiden teollisuusmaiden joukkoon.
Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan hiipuessa Neuvostoliitosta tuli poliittinen, sotilaallinen ja taloudellinen maailmanmahti, mutta se oli myös sodan tuhoja pahiten kärsinyt valtio. Itärintama oli ollut koko sodan laajamittaisin taistelutanner, koska se oli tapahtumapaikka sodan tuhoisimmille taisteluille ja joukkomurhille sekä lähes kaikille kuolemanmarsseille, tuhoamisleireille ja getoille. Neuvostoliitto rahoitti jälleenrakentamisen akselivalloilta saaduilla sotakorvauksilla ja aloitti taloudellisen toipumisen. Neuvostoliitto myös saavutti huomattavia aluelaajennuksia liittämällä Euroopassa Baltian maat kokonaisuudessaan, Suomelle ennestään kuuluneet Suomenlahden ulkosaaret, Sallan ja Kuusamon kuntien itäosat, Petsamo sekä enemmistön Suomelle kuulunutta Karjalaa, puolet Saksalle ennestään kuuluneesta Itä-Preussista (Kaliningradin alue), Puolalle kuuluneet Curzonin linjan itäpuoliset alueet, Romanialle ennestään kuuluneet Bessarabia ja Pohjois-Bukovina sekä Aasiassa Japanille kuuluneet Etelä-Sahalinin ja Kuriilit. Toisaalta Puolaan liitettiin itäisin osa Saksan entisistä alueista Oder–Neisse-linjalle saakka. Näiltä Puolaan liitetyiltä alueilta samoin kuin Tšekkoslovakialle palautetuilta sudeettialueilta karkotettiin sodan jälkeen koko niissä asunut saksalaisväestö. Natsi-Saksan hyökkäyssodan toistumisen pelossa Neuvostoliitto päätti luoda puskurimaiden suojavyöhykkeen esteeksi uusille hyökkäyksille lännestä. Sodan loppuvaiheessa Neuvostoliitto miehitti Saksan valloittamina olleet Puolan ja Tšekkoslovakian sekä myös akselivaltoihin kuuluneet Romanian, Unkarin, ja Bulgarian, ja näihin maihin jäi neuvostojoukkoja sodan jälkeenkin. Neuvostoliiton tuella kommunistiset puolueet nousivat sodan jälkeen valtaan kaikissa näissä maissa samoin kuin DDR:ssä, ja he pysyivät vallassa 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen asti.
Natsi-Saksan toimeenpanemat joukkomurhat aiheuttivat valtavaa tuhoa siviiliväestölle kaikkialla Itä-Euroopassa. Natsit yrittävät tuhota Puolan kansallisvaltion täysin saksalaista uudisasutusta varten pakkosiirtäen väestöä keskitysleireille ja ryöväten kaikki taloudelliset resurssit. Yli puolet Puolan aatelistosta, papistosta, älymystöstä ja akateemisesti koulutetuista ihmisistä murhattiin. Valko-Venäjä menetti neljänneksen väestöstään ja lähes koko juutalaisvähemmistön. Ukrainan ja Jugoslavian väestöt kokivat myös suunnatonta hävitystä. Neuvostoliitossa siviilejä kuoli miljoonittain paitsi taisteluissa ja joukkomurhissa myös nälänhädässä ja natsien orjatyöohjelmassa. Natsi-Saksan tavoitteena oli tuhota Neuvostoliiton valtio, asuttaa Venäjä saksalaisilla uudisraivaajilla ja alistaa slaavit saksalaisten pakkotyövoimaksi. Maailman 15 miljoonasta juutalaisesta kolmasosa hävitettiin lopullisen ratkaisun viimeisessä vaiheessa, holokaustissa. Aškenasijuutalaisten sydänmaan Puolan kolmesta miljoonasta juutalaisesta tapettiin jopa 90 prosenttia. Holokaustissa kuoli myös miljoonia muiden etnisten ryhmien jäseniä kuten slaaveja ja romaneja sekä poliittisesti ja yhteiskunnallisesti ei-toivottuja henkilöitä.
Aasia.
a> ja oikealla Japanin ulkoministeriön edustaja Toshikazu Kase.
Japanin antautuminen liittoutuneille johti Yhdysvaltain miehityshallintoon. Japanin yhteiskunta vietti ensimmäiset miehitysvuodet sekasorron tilassa pommitetuissa kaupungeissa vallitsevan kodittomuuden ja elintarvikkeiden puutteen takia. Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman nimitti kenraali Douglas MacArthurin Japanin miehityshallinnon ylipäälliköksi ja SCAP-valvontakomission komentajaksi johtamaan maan demokratisoitumista ja aseistariisuntaa. Miehitykseen osallistui yhdysvaltalaisten lisäksi myös kansainvälisiä joukkoja Brittiläisestä kansainyhteisöstä. Vuonna 1952 Japanista tuli suvereeni valtio, mutta Okinawa oli Yhdysvaltain hallussa vuoteen 1972 asti ja saarella on on toiminut nykypäivään asti yhdysvaltalainen sotilastukikohta. Alueluovutuksissa Japani menetti 1900-luvun alussa valtaamansa Korean Yhdysvalloille ja Neuvostoliitolle, Taiwanin saaren Kiinalle, Etelä-Sahalinin ja Kurillit Neuvostoliitolle ja Ryūkyūsaaret Yhdysvalloille, mutta viimeksi mainitut annettiin takaisin Japanille Okinawan miehityksen päätyttyä. Mantšukuossa, Koreassa ja Taiwanissa asuneet japanilaiset karkoitettiin kotimaahansa. MacArthur jätti keisari Hirohiton ja keisarillisen perheen sotarikosoikeudenkäyntien ulkopuolelle saadakseen symbolin Japanin kansan yhtenäisyydelle. Keisarin virasta tuli seremoniallinen instituutio ja keisarikultin purkamiseksi Hirohiton oli ilmoitettava kansalle, ettei hän ollut jumalallista alkuperää. Sotatappio oli suunnattoman kansallisen häpeän ja syvän nöyryytyksen aihe japanilaisille, joilla oli ikivanhoista kansanperinteistä juontuva vahva kunniantunto. Yhdysvallat aloitti Japanin modernisoimisen ja länsimaalaistamisen, joka kulminoitui pasifistiseen vuoden 1947 perustuslakiin. Sen mukaan Japani on parlamentaarinen demokratia ja ihmisoikeuksia noudattava oikeusvaltio. Perustuslain yhdeksännessä artiklassa varmistettiin Japanin demilitarisointi kieltämällä Japanilta sodankäynti kaikissa poliittisissa ja sotilaallisissa selkkauksissa sekä asevoimien ylläpito. Maassa myös annettiin naisille äänioikeus, hajotettiin zaibatsuiksi kutsutut konglomeraatit ja toimeenpantiin maa- ja koulutusreformit. 1950-luvulla Japani koki ilmiömäisen talouskasvun yhdeksi maailman teknologisesti kehittyneimmistä maista ja johtavista talousmahdeista.
Japanin keisarikunnan sotilasmahdin murtumisella ja sen valloittamien maiden miehitysvallan päättymisellä oli kauaskantoisia poliittisia vaikutuksia Itä- ja Kaakkois-Aasian maihin. Sodan aikana Japani oli miehittänyt monet Euroopan maille kuuluneet Kaukoidän siirtomaat ja lakkauttanut niiden eurooppalaisen kolonialistisen hallinnon. Sodan jälkeen emämaat yrittivät valloittaa siirtomaansa takaisin, mutta näissä maissa vaikuttaneiden itsenäisyysliikkeiden vaikutuksesta emämaat eivät enää saavuttaneet poliittista jalansijaa. Vuonna 1947 itsenäistyi Yhdistyneen kuningaskunnan tärkein siirtomaa Intia, jonka itsenäistymissopimus loi hinduenemmistöisen Intian ja muslimienemmistöisen Pakistanin valtiot. Ranskan yritys saada takaisin Indokiinan siirtomaiden hallinta johti Indokiinan sotaan. Vuoden 1954 Geneven konferenssissa Ranska tunnusti Vietnamin itsenäisyyden, ja Ranskan häviö sodassa johti myös Laosin ja Kambodžan itsenäistymiseen. Vietnamin kahtiajako Pohjois- ja Etelä-Vietnamiin kuitenkin johti myöhemmin Vietnamin sotaan. Vuonna 1949 Alankomaiden Itä-Intian paikalle syntyi itsenäinen Indonesian valtio. Aasian maiden itsenäistymisaalto johti osaltaan siihen, että muuallakin maailmassa siirtomaat itsenäistyivät muutaman seuraavan vuosikymmenen kuluessa. Japanin miehitysvallan päätyttyä Filippiinit jatkoi itsenäisyysprosessin loppuun ja muuttui suvereeniksi valtioksi vuonna 1946. Vuonna 1948 Korean miehitysvyöhykkeille syntyivät kapitalistinen Korean tasavalta (Etelä-Korea) ja kommunistinen Korean demokraattinen kansantasavalta (Pohjois-Korea). Etelä- ja Pohjois-Korea kävivät vuosina 1950–1953 Korean sodan, josta ei allekirjoitettu lopullista aseleposopimusta. Kiinassa kenraali Tšiang Kai-šek hävisi sisällissodan Mao Zedongille, joka vuonna 1949 perusti Kiinan kansantasavallan. Tšiang Kai-šek kannattajineen pakeni Taiwanin saarelle, joka itsenäistyi vuonna 1950 Kiinan tasavallaksi. 1960-luvulla Etelä-Korea, Taiwan, Hongkong ja Singapore muuttuivat taloudellisesti kehittyneiksi ”Aasian tiikereiksi”, ja Kiinan kansantasavallasta tuli Aasian poliittinen ja sotilaallinen mahtimaa.
Natsi-Saksan aikainen kiivas antisemitismi ja juutalaisten kansanmurha holokaustissa voimistivat sionismin kannatusta ja vaatimuksia itsenäisen valtion perustamisesta turvapaikaksi maailman juutalaisille. 29. marraskuuta 1947 Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous päätti juutalaisvaltion luomisesta Palestiinan brittiläiselle mandaatille Lähi-idässä, joka oli laajalti selvinnyt sodan tuhoista koskemattomana. Suunnitelman mukaan entiselle mandaattialueelle oli perustettava juutalaisvaltion viereen myös valtio islaminuskoisille arabeille. Juutalaisyhteisö hyväksyi suunnitelman, mutta vastaavasti lähes kaikki arabijohtajat torjuivat sen, koska he eivät suostuneet jakamaan Palestiinaa juutalaisten kanssa. Ristiriitaa sionismin ja arabinationalismin välillä syvensi uskonnollinen kiista Palestiinassa sijaitsevasta Jerusalemista, joka on sekä juutalaisuuden että islamin pyhä kaupunki. Vuonna 1948 Israelin juutalaisvaltio antoi itsenäistymisjulistuksen, jota seurasivat Israelin itsenäisyyssota arabimaita vastaan ja Palestiinan pakolaiskysymys maanpakoon lähteneiden palestiinalaisten kohtalosta. Arabien–Israelin konfliktiksi kutsuttu vihamielisyys ja poliittinen jännitys arabimaiden ja Israelin välillä on jatkunut nykypäivään saakka.
Maailmanpolitiikka.
a> perustettiin rauhanjärjestöksi toisen maailmansodan jälkeen.
Toisen maailmansodan jälkeen voittajavaltiot halusivat lujittaa kansojen välistä yhteisymmärrystä ja kansainvälisen rauhan ylläpitämisen allekirjoittamalla 26. kesäkuuta 1945 Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan ja perustamalla 24. lokakuuta 1945 Yhdistyneet kansakunnat Kansainliiton seuraajaksi. Kansainliitto oli perustettu rauhanjärjestöksi estämään ensimmäistä maailmansotaa seuraava suursota, mutta sen katsottiin epäonnistuneen tehtävässä ja organisaatio lakkautettiin vuonna 1946. Vuonna 1948 Yhdistyneiden kansakuntien kolmas yleiskokous hyväksyi Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen, jossa korostettiin ihmisoikeuksien merkittävyyttä maailmanrauhalle ja ihmiskunnan hyvinvoinnille. Julistuksen sanoma heijasti maailman vallinnutta yksimielisyyttä, jossa tuomittiin natsi-Saksan aloittama hyökkäyssota ja holokausti. 18. heinäkuuta 1950 UNESCO antoi "The Race Question" -nimisen lausunnon, jossa tuomittiin rotusyrjintä ja rotuhygeniapolitiikka kaikissa muodoissaan ja kumottiin perättömiksi 1900-luvun alkupuoliskolla vallinneet kiihkonationalistiset ja näennäistieteelliset käsitykset tiettyjen ihmisrotujen alempiarvoisuudesta. Kansainvälisiä suhteita korostavassa uudessa maailmanpoliittisessa ilmapiirissä totalitarismille, militarismille, nationalismille ja rasismille perustavat äärioikeistolaiset poliittiset aatteet eivät enää saavuttaneet jalansijaa Euroopan maissa, paitsi falangistisessa Espanjassa, joka demokratisoitui diktaattori Francisco Francon kuoleman jälkeen vuonna 1975. 1930-luvulla vallinneet fasismi ja kansallissosialismi katosivat Euroopan poliittiselta kartalta lähes täysin, ja erityisesti natseja alettiin vieroksua Saksan laajentumispolitiikan vaikutuksesta maailmansodan syttymiseen, aggressiivisesta sodankäynnistä ja etnisten vähemmistöjen kansanmurhasta. Sodan voittajavaltiot katsoivat akselivaltojen äärioikeistolaisten hallitusten kansansuosion syyksi 1930-luvun laman taloudellisen kaaoksen ja sitä seuranneen yhteiskunnallisen ahdingon, joten Kansainvälinen valuuttarahasto, Kansainvälinen jälleenrakennus- ja kehittämispankki ja Bretton Woodsin järjestelmä perustettiin maailmantalouden uuden romahduksen estämiseksi.
Sodan päätyttyä liittoutuneet järjestivät Euroopassa ja Aasiassa sotarikosoikeudenkäyntejä akselivaltojen poliittisille ja sotilaallisille johtajille osoittaakseen, että kansainvälinen oikeus ei hyväksy sodan sääntöjen rikkomista. Saksassa kansallissosialistinen työväenpuolue, Gestapo, SS ja SD julistettiin laittomiksi rikollisjärjestöiksi, joiden jäsenet oli vangittava ja tuomittava sotarikoksistaan ja ihmisoikeusloukkauksistaan. Vuonna 1946 käydyissä Nürnbergin oikeudenkäynneissä natsi-Saksan korkea-arvoisimmat sodasta selvinneet poliitikot ja sotilasjohtajat tuomittiin kuolemaan tai vankeusrangaistuksiin. Nürnbergin oikeudenkäynnit olivat ensimmäinen kansainvälinen sotarikostuomioistuin. Oikeudenkäynneillä laadittu Nürnbergin säännöstö on yksi nykyaikaisen lääketieteen etiikan kulmakivistä. Oikeudenkäynneillä myös luokiteltiin määritelmät ”rikos ihmisyyttä vastaan” ja ”rikos rauhaa vastaan” vakaviksi ihmisoikeusloukkauksiksi, joihin syyllistyneet henkilöt on saatettava kansainvälisen oikeuden tuomittaviksi. Puolassa järjestetyissä seitsemässä sotarikosoikeudenkäynnissä julistettiin entinen Puolan kenraalikuvernementti laittomaksi ja langetettiin kuolemanrangaistuksia kenraalikuvernementissä holokaustiin osallistuneille natsisotarikollisille. Euroopassa käytiin oikeudenkäyntejä myös Saksan liittolaisten johtajille ja yhteistoiminnalla saksalaisten miehittäjien kanssa maanpetokseen syyllistyneille poliitikoille, kuten Romanian diktaattorille Ion Antonesculle, Vichyn Ranskan valtionpäämiehelle Philippe Pétainille ja Norjan nukkehallituksen pääministerille Vidkun Quislingille. Tokion kansainvälisessä sotarikostuomioistuimessa Japanin keisarikunnan hallituksen jäsenet ja sotilasjohtajat tuomittiin vastaavanlaisiin rangaistuksiin kuin Nürnbergissä Euroopassa. Tokion kansainvälisen sotarikostuomioistuimen oikeudenkäynneissä tuomittiin myös Mantšuriassa, Filippiineillä ja muilla Japanin miehittämillä alueilla sotarikoksiin osallistuneita keisarillisen Japanin armeijan päällystön jäseniä. Sotarikosoikeudenkäyntien tuomiot perustuivat vuoden 1928 Kellogg–Briand-sopimukseen, joka kielsi sodankäynnin politiikan välineenä.
Toinen maailmansota vaikutti osaltaan vuosisatoja kestäneen imperialismin ja kolonialismin sekä erityisesti eurooppalaisten siirtomaavallan päättymiseen. Liittoutuneet olivat korostaneet sodassa kansojen itsemääräämisoikeutta ja vapautta, joten länsivaltojen oli vaikea perustella siirtomaavaltaansa. Lisäksi sodan aikana esimerkiksi Yhdistynyt kuningaskunta oli luvannut monille siirtomaille itsenäisyyden sodan jälkeen. Sota oli rasittanut siirtomaita ja ne joutuivat rahoittamaan emämaidensa uudelleenrakentamista. Emämaiden politiikka herätti närää siirtomaissa, joissa toisen maailmansodan katsottiin pääasiassa olevan Euroopan sota, eikä heidän sotansa. Aasialaisen Japanin keisarikunnan menestys toisessa maailmansodassa oli myös osoittanut, etteivät eurooppalaiset siirtomaaisännät ole voittamattomia, mikä osaltaan rohkaisi siirtomaita vaatimaan itsenäisyyttä. Euroopan siirtomaiden itsenäistymispyrkimykset aloittivat 1900-luvun loppuun asti jatkuneen dekolonisaation Aasiassa ja Afrikassa. Vielä 1900-luvun alussa kukoistaneen Brittiläisen imperiumin lopullinen murtuminen johtui paitsi sodan taloudellisista menetyksistä myös siirtomaiden dekolonisaatiosta. Itsenäistymisen jälkeen Brittiläisen imperiumin entiset siirtomaat kuitenkin päättivät liittyä Kansainyhteisöön, jonka Yhdistynyt kuningaskunta ja sen eräät jo aikaisemmin itsenäistyneet entiset siirtomaat olivat perustaneet vuonna 1931.
Yhdistyneen kuningaskunnan, Ranskan, Saksan ja Japanin paikalle johtaviksi valtioiksi nousivat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, joiden maailmanlaajuinen poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen vaikutusvalta teki niistä supervaltoja. Yhdysvallat oli säästynyt sodassa infrastruktuurin ja teollisuuden tuholta, joten se oli heti sodan päätyttyä maailman voimakkain ja teknologisesti kehittynein valtio. Neuvostoliitto kuitenkin saavutti sotilaallisen ja poliittisen yliherruuden miehittämällä Itä-Euroopan ja perustamalla uusia kommunistidiktatuureja. Natsi-Saksan romahdettua Eurooppa oli jaettu ideologisesti kapitalistiseen länteen ja kommunistiseen itään, ja supervaltojen väliset poliittiset ja taloudelliset erimielisyydet johtivat lähes seuraavat viisi vuosikymmentä kestäneeseen kylmään sotaan. Supervallat hankkivat liittolaisia kolmannen maailman kehitysmaissa ja kävivät niissä epäsuoraa sodankäyntiä proxy-sodan keinoin. Ne myös perustivat eurooppalaisten liittolaisten kesken sotilasliitot, Yhdysvallat Pohjois-Atlantin liiton ja Neuvostoliitto Varsovan liiton. Molemmilla supervalloilla oli myös hallussaan toisessa maailmansodassa keksitty ydinase, joka antoi ensimmäistä kertaa ihmiskunnalle kyvyn hävittää itsensä sukupuuttoon hyvin lyhyellä aikavälillä. Itä-Euroopan kommunistidiktatuurien kaatuminen vuoden 1989 vallankumouksissa ja Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 päättivät kylmän sodan.
Presidentti Harry S. Truman julisti vihollisuudet Saksan kanssa loppuneen 31. joulukuuta 1946. 10. helmikuuta 1947 solmitussa Pariisin rauhansopimuksessa Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska ja Neuvostoliitto neuvottelivat rauhansopimukset akselivaltoihin kuuluneiden Italian, Romanian, Unkarin, Bulgarian ja Suomen kanssa. 8. syyskuuta 1951 49 maata allekirjoitti San Franciscon sopimuksen, joka astui voimaan 28. huhtikuuta 1952. Sopimus lopetti muodollisesti toisen maailmansodan, solmi rauhan Japanin ja liittoutuneiden välille sekä määräsi sotakorvauksia Japanin sotarikosten uhreille. Sotatila Yhdysvaltain ja Saksan välillä päättyi presidentti Trumanin ja Yhdysvaltain kongressiin päätöksellä 19. lokakuuta 1951, mutta sotatila Neuvostoliiton ja Saksan välillä päättyi vasta vuonna 1955. 12. syyskuuta 1990 Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska, Neuvostoliitto, Länsi-Saksa ja Itä-Saksa solmivat Saksojen yhdistymissopimuksen, joka astui voimaan 15. maaliskuuta 1991. Sopimus teki Saksan liittotasavallasta täysin suvereenin valtion, antoi sille itsemääräämisoikeuden pääkaupunkiin Berliiniin ja päätti lopullisesti toisen maailmansodan Euroopassa. Neuvostoliiton hajottua Venäjän federaation asevoimien viimeiset joukot poistuivat Saksasta vuonna 1994.


Terrorismi.
Terrorismi (, latinankielisestä sanasta "terrere", ’aiheuttaa kauhua, pelotella’) on yksilön tai ryhmän harjoittamaa väkivaltaa, jonka tarkoitus on viranomaisten uhkaamisen ja yleisöön kohdistuvan pelon avulla vaikuttaa päätöksentekoon. Koska sanaa käytetään yleensä kuvaamaan ei-valtiollisten tahojen toimintaa, niin sanottu valtioterrorismi rajataan usein sen ulkopuolelle. Suomen kielessä on jossain määrin vakiintunut jako terrorismi- ja terrorikäsitteiden välille siten, että terrorismilla yleensä tarkoitetaan yksittäisten henkilöiden tai epävirallisten lain ulkopuolella toimivien järjestöjen toimintaa, kun taas terrorilla joko kansalaissodan osapuolten, tai julkisten viranomaisten tai viranomaisten tukemien järjestöjen taikka hallitusten toimintaa.
Alkuaan ”terrorismiksi” kutsuttua toimintaa harjoittivat Ranskan suuren vallankumouksen myötä valtaan nousseet radikaalit jakobiinit (muun muassa Robespierre), jotka teloittivat todellisia ja luuloteltuja poliittisia vastustajiaan giljotiinilla. Ranskalaiset itse viittaavat tuohon ajanjaksoon sanalla ”La Terreur”. Vuonna 1795 sana terrorismi esiintyi ensimmäisen kerran Oxford English Dictionaryssa, jossa terrorismi-termillä tarkoitettiin nimenomaan valtion harjoittamaan terroria juuri Ranskan tapahtumien takia.
Terroristi ja terroristijärjestö.
Terroristijärjestö elää yleensä omalakisen elinkaaren, mikä saattaa johtua siitä, että väkivaltaisiin yllätysiskuihin ryhtyneiden on vaikea palata normaalielämään. Terroristi sinänsä on yleensä tavallinen ihminen. Heitä on yritetty luonnehtia epäsosiaalisiksi, mutta tämän mallin puute on se, että terroristisessakin järjestössä toimiminen edellyttää sosiaalisuutta, joustavuutta ja itsekuria.
Rikoksentekijällä on terroristinen tarkoitus, jos tarkoituksena on
Separatistinen terrorismi.
Israelin Länsirannalle rakentama muuri, jonka se katsoo suojelevan maata terrorismilta
Separatistinen terrorismi pyrkii erottamaan kansan tai kansanosan emävaltiosta hyökkäämällä yhteiskunnan laitoksia, kuten poliisia, yksittäisiä poliitikkoja tai armeijaa vastaan. Vaikutin on yleensä kansallismielinen. Pelon ilmapiirin saavuttamiseksi hyökkäykset kohdistetaan emämaan muille alueille (ei yleensä omaa kansaa vastaan). Joissain tilanteissa tämäntyyppisen terrorin harjoittajia pidetään vapaustaistelijoina. Esimerkkeinä baskien, Pohjois-Irlannin, Palestiinan järjestöt ja Kurdistanin työväenpuolue. Myös juutalaista Irgun Zvi Leumi -järjestöä, jonka entisestä johtajasta, Menachem Beginistä tuli myöhemmin Israelin pääministeri, voidaan pitää vastaavana separatistisena terrorijärjestönä.
Separatistisen tai nationalistisen terrorismin uhreina kuoli vuosina 1968–2005 yhteensä 8 736 ihmistä.
Nationalistinen terrorismi.
Nationalistinen terrorismi käsitettynä erilleen separatistisesta terrorismista tarkoittaa toimintaa, jolla pyritään yhdistämään hajallaan oleva kansakunta yhdeksi valtioksi. BASK:in toiminnan voi nähdä tällaisena toimintana, koska heidän alueensa on toisen valtion alueella, kuin myös PKK:n. Myös Pohjois-Irlannissa on saaren yhdistävä tavoite.
Uskonnollinen terrorismi.
World Trade Center syyskuun 11. päivän terrori-iskun jälkeen.
Uskonnollisen terrorismin tavoitteet ja oikeutus perustuvat uskontoon. Vuosina 1968–2005 uskonnollisen terrorismin uhreina kuoli 11839 ihmistä.
Uskonnollisista ryhmistä terrorismia harjoittavat Yhdysvaltain liittovaltion tilastojen valossa eniten sunnimuslimit. Yhdysvaltain viranomaisten laskelmien mukaan vuonna 2006 terroriteoissa kuolleista lähes 4 000 eli 46 % oli kuollut sunnien harjoittaman terrorismin uhreina, niistä tapauksista, joissa terroristi kyettiin luokittelemaan. 5 % oli kuollut šiiamuslimien terrorin uhreina. Muiden uskonnollisten ryhmien harjoittama terrorismi aiheutti yhdessä muun ei-poliittisen terrorismin kanssa 10 % kaikista uhreista. On huomattava, että 59 % uhreista kuoli terroriteoissa, joiden tekijää ei kyetty luokittelemaan puutteellisten tietojen takia. Myös yli puolet uhreista oli muslimeja.
Myös lukuisat pienet kultit ovat liittäneet uskontoonsa väkivaltaisen toiminnan muita ihmisryhmiä kohtaan. Esimerkkeinä buddhalaisuuteen ja hindulaisuuteen etäisesti liittyvä Japanin Korkein totuus, joka suoritti sariinikaasuiskun Tokion metrossa vuonna 1995.
Tähän luokkaan voidaan lukea myös kristittyjen fundamentalistien hyökkäykset väkivaltaisesti aborttiklinikoita ja niissä toimivia lääkäreitä vastaan. Näissä iskuissa on kuollut kuusi ihmistä.
Kritiikkiä uskonnollisen terrorismin mielikuvaa ja uskonnon roolin väheksymistä kohtaan.
Chicagon yliopiston tutkija Robert Pape on analysoinyt kaikki dokumentoidut itsemurhapommitustapaukset vuosilta 1980–2003. Pape päätyy kirjassaan "Dying to Win: The Strategic Logic of Suicide Terrorism" (2005) esittämään että toisin kuin media antaa ymmärtää, itsemurhapommituksilla ei ole juurikaan tekemistä islamilaisen fundamentalismin tai muiden uskonnollisten liikkeiden kanssa, vaan niiden syyt löytyvät poliittisista konflikteista.
Israelilaisen konfliktintutkimuslaitoksen tutkija Shmuel Bar on kritisoinnut uskonnon roolin väheksymistä, koska sen väheksyminen jättää huomiotta terrorismin leviämistä edistävän uskonnollisen kulttuurin ja erityisesti islamiin liittyvän käsitteen "din wa-dawlah", jonka mukaan islam ohjaa myös politiikkaa. Islamilaisen terrorismin oikeutus tulee uskonnollisista määräyksistä "fatwoista" ja terroristit ovat usein itse korostaneet toimineensa kuten "fatwat" määräävät. Professori Vincenzo Olivetin mukaan uskonnon roolin väheksyminen sivuuttaa myös "wahhabi"- eli "salafisti"-liikkeen leviämisen, sen suhtautumisen terrorismiin ja tämän uskonnollisen ryhmän dominoivan roolin sunniterrorismissa. Toisaalta Oliveti kritisoi myös terrorismin liittämistä islamiin kokonaisuudessaan huomauttaen, että vain 5 % muslimeista on äärimielisiä ja vain 0,01 % tuosta 5 %:sta on osoittanut taipumusta terrorismiin tai uskonnolliseen väkivaltaan.
Poliittinen terrorismi.
Poliittinen terrorismi hyökkää yleensä vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan, pyrkien korvaamaan sen oman näkemyksen mukaisella järjestelmällä. Poliittisista ryhmistä terrorismiin ovat syyllistyneet erityisesti vasemmistolaiset ryhmät. Vuosina 1962–2005 vasemmistolaisten ryhmien laskettiin tehneen 3 738 terrori-iskua, joissa kuoli 2 576 uhria. Samalla aikavälillä oikeistolaiset ryhmät tekivät 141 iskua, joissa kuoli 289 uhria.
Useat vasemmistolaiset ryhmät ovat pyrkineet kaatamaan kapitalistisen hallituksen ja perustamaan kommunistisen tai sosialistisen järjestyksen. Esimerkkinä Saksan Punainen armeijakunta, Italian Punaiset prikaatit ja baskien ETA (katso myös yhdysvaltalainen The Weather Underground. Monessa maassa on tai on ollut useitakin kommunistisia terroristijärjestöjä, sekä marxilais-leniniläisiä että maolaisia.
Toisinaan oikeistoterroristit ovat pyrkineet tukemaan olemassa olevaa yhteiskuntajärjestystä. Tästä esimerkkinä toimivat Etelä-Amerikan puolisotilaalliset järjestöt, jotka ovat usein hallitusten palveluksessa ja pyrkivät murhaamaan poliittiset vastustajansa, tai näitä tukevat ihmisryhmät. Oikeistoon kuuluivat myös Nicaraguan Contrat (vastavallankumoukselliset), jotka aloittivat 1980-luvun alussa taistelun vasemmistolaista Sandinisti-hallitusta vastaan.
Bolognan rautatieaseman räjäytys Italiassa 1980-luvun alussa on yksi tunnetuimmista äärioikeistolaisen terrorismin iskuista Euroopassa. Iskussa kuoli yli 80 ihmistä ja se liittyi Italian äärioikeiston ”jännityksen strategiaan” jolla pyrittiin valmistelemaan oikeistolaista vallankaappausta.
Kylmän sodan aikana suurvallat tukivat omaa ideologiaansa kannattavia terroristijärjestöjä joko suoraan tai epäsuorasti. Neuvostoliitto tuki PLO:ta, joka puolestaan toimitti aseita Euroopan vasemmistolaisille järjestöille. Eräät muutkin marxilaiset terrorijärjestöt ympäri maailmaa olivat Neuvostoliiton tukemia ja jopa kouluttamia. Jotkin Etelä-Amerikan oikeistolaisista terrorijärjestöistä olivat suoraan Yhdysvaltain tukemia. Yhdysvallat ja Saudi-Arabia tukivat myös Afganistanissa Neuvostoliittoa vastaan taistelevia mujahideen-taistelijoita joista osa sittemmin muodosti Al-Qaidan ja Taliban-liikkeen.
Yhdysvaltain ja eräiden muiden länsimaiden tiedustelupalveluiden muodostaman salaisen Gladio-verkosto on myös katsottu olleen yhteydessä äärioikeistolaiseen terrorismiin erityisesti Italiassa.
Anarkistien terroria tapahtui 1870–1920-luvuilla. Anarkistien murhaamina kuolivat Venäjän Aleksanteri II (1881), Italian Umberto I (1900) ja Yhdysvaltain presidentti William McKinley (1901). Anarkististen terroristien motiivit olivat osin vaihtelevat, esimerkiksi valtiollisen väkivallan kostaminen tai pyrkimys nostattaa alistetut kapinaan.
Rasistiset ryhmät toteuttavat muun muassa kansallissosialismin rotuoppeja hyökäten muita alempina pitämiään rotuja vastaan. Tavoitteena on usein etninen puhdistus, keinona muun muassa muiden kansallisuuksien pelotteleminen pois maasta. Uusnatsiryhmät ja uskonnollisesti motivoituneet terroristiryhmittymät hyökkäävät myös usein juutalaisia tai Israelin valtion omaisuutta vastaan. Uusnatsistinen terrorismi on suuntautunut myös oman etnisen ryhmän sisällä olevia poliittisiin vastustajiin, esimerkkinä Björn Söderbergin murha Ruotsissa 1999. Tämäntyyppinen terrorismi ei ole välttämättä pitkälle organisoitua, ja sen kohteet eivät ole useinkaan yksilöityjä.
Turkkilaisen Harmaat Sudet -järjestön ideologia on nationalistis-rasistista, hyvin lähellä kansallissosialismia. Järjestöä epäillään lukuisista terrori-iskuista. On esitetty, että islamistiryhmittymien antisemitistinen ideologia, jonka pohjana on ajatus juutalaisten kansainvälisestä salaliitosta, ei ole peräisin arabikulttuurista tai islamista, vaan kansallissosialismista ja muista eurooppalaisista rasistisista virtauksista.
Rasistisen terrorismin laskettiin aiheuttaneen seitsemän kuolonuhria vuosina 1968–2005.
Uusnatsien kaikissa väkivallanteoissa on Saksassa kuollut yli 100 ihmistä vuoden 1990 jälkeen.
Valtioterrorismi.
Valtioterrorismilla viitataan useimmiten tilanteeseen, jossa jokin valtion organisaatio syyllistyy tekoihin, jotka täyttävät terrorismin piirteet. Tällaisia ovat mitkä tahansa salaiset tai laittomat toimet, jotka voivat kohdistua jopa täysin syyttömiin ihmisiin tai ulkopuolisiin.
Turkin hallitusta on syytetty kymmeniä vuosia valtioterrorismin harjottamisesta, tukemisesta ja suojelemisesta. Vuonna 2011 Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen julkaiseman raportin mukaan Turkki oli eniten rangaistuksia saanut valtio. Osa rangaistuksista liittyi valtioterrorismiin, muuan muuassa journalistien pidättämiset ja salamurhat.
Yhdysvaltain ulkoministeriö on määritellyt termin tiukemmin tarkoittamaan valtion tukea yleisesti terroristiryhminä pidetyille organisaatioille. Tämän määritelmän mukaan USA on luokitellut viisi valtiota: Kuuban, Iranin, Pohjois-Korean, Sudanin ja Syyrian, terroristeja tukeviksi.
Myös Yhdysvaltain hallitusta on syytetty terrorismin harjoittamisesta, tukemisesta ja suojelemisesta. Syytöksiä ovat esittäneet muun muassa tunnettu yhdysvaltailenen toisinajattelja Noam Chomsky, joka pitää Yhdysvaltoja maailman johtavana terrorivaltiona. Väitteellään Chomsky viittaa muun muassa Yhdysvaltain toimiin diktatuurien tukemisessa, aggressioihin eri maita vastaan ja terroristien tukemiseen. Samantyylistä kritiikkiä ovat esittäneet muun muassa William Blum kirjassaan "Roistovaltio" ja toimittaja John Pilger dokumenteissaan, artikkeleissaan ja haastatteluissa.
Terrorismi Suomessa.
Suomessa vuosisadan alussa toimineita nationalistisia aktivisteja on myös toisinaan pidetty joiltain osin terrorismin tunnusmerkit täyttävinä. Tunnetuin vuosisadan alun isku oli kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murha 1904, jonka toteutti aktivisteja lähellä ollut Eugen Schauman.
Suomessa punakaartit tappoivat niin sanotussa punaisessa terrorissa 1 650 siviiliä vuonna 1918 ja lisäksi yli 3 000 sotilasta. Valtion suorittaman kapinan kukistamisen ja kapinallisten rangaistustoimien seurauksena kuoli puolestaan yli 25 000 punakaartilaista. Se, missä määrin nämä katsotaan terrorismiksi, on kiistanalaista.
Monet katsovat, että Suomessa terrorismia on edustanut lähinnä 1920- ja 1930-luvun vaihteen Lapuan liike, joka suoritti lukuisia kidnappauksia, pahoinpitelyjä ja tuhotöitä sekä neljä poliittista murhaa. Myös ministeri Heikki Ritavuoren murhan vuonna 1922 voi katsoa olleen oikeistolaisen terrorismin ilmentymä Suomessa.
”Myyrmannin pommina” tunnettu teko vastasi ulkoisilta tunnusmerkeiltään itsemurhaterrori-iskua. Tekijän aikomukset ja motiivit jäivät kuitenkin selvittämättä. Jos vastaava räjähdys olisi tapahtunut Lontoossa tai Jerusalemissa, olisi teko todennäköisesti tulkittu itsemurhaiskuksi ilman tarkempaa analyysiä.
Terrorismi ja media.
Terrorismi on pieniä näyttäviä tekoja, joiden tarkoituksena on pelon ilmapiirin luominen. Tässä mielessä terrorismi on riippuvainen mediasta: Mitä laajemmin ja näyttävämmin tieto terroriteosta leviää, sen parempi terrorismin kannalta. Puhutaankin terrorismin ja median epäpyhästä liitosta: terrorismi tarvitsee mediaa vaikutuksensa levittämiseen ja media tarvitsee ”näyttäviä” uutisia levikkinsä parantamiseen.
Nykyisen nk. Terrorismin vastaisen sodan alkuvaiheessa, syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen, Yhdysvaltojen hallitus pyysi mediaa olemaan levittämättä Osama bin Ladenin videoviestejä. Yhdysvalloissa ymmärrettiin siis terrorismin ja median välinen riippuvuus. Myös 11. syyskuuta 2001 kohteiden valinta kielii mahdollisesti osaltaan tästä median ja terrorismin välisestä suhteesta.
Edellisen perusteella terrorismi on sitä tehokkaampaa, mitä kattavamman ja näkyvämmän julkisuuden se teoillaan saa aikaiseksi. Tämän pohjalta terrorismilla on jatkuvasti ollut paremmat toiminnan edellytykset. Nyt ne ovat globaalilla tasolla ja nyt puhutaankin kansainvälisestä terrorismista.
Antiikin Kreikka.
Hipparkhoksen salamurha 514 eaa. saattoi jouduttaa kehitystä kohti senaikaista demokratiaa.
Selootit.
Antiikin ajan terroristeja olivat muun muassa juutalaiset selootit, jotka Israelin itsenäistämiseksi Rooman miehityksestä järjestivät julkisia poliittisia murhia ensimmäisellä vuosisadalla.
Assassiinit.
Hassan al-Sabbahin Alamutin linnakkeeseen 1000-vuosisadan lopussa perustama nizareihin kuulunut assassiinien šiiamuslimilahko tunnettiin poliittisista salamurhistaan. Persian ja Syyrian alueella 1200-luvulle toimineen lahkon tekemäksi on kuitenkin väitetty myös muiden tekemiä salamurhia ja lahkosta on kerrottu perättömiä tarinoita, kuten että murhaajia valmennettiin huumaamalla heidät hasiksella. Koska nizareilla kuitenkin oli eräänlainen valtio tai kuningaskunta, on lahkon sopivuus terrorismin rajojen sisään kyseenalaistettu. Ryhmän terroristinen maine on joka tapauksessa jäänyt elämään. Assassiinien johtaja värväsi kilpailijoidensa surmaamiseen henkilöitä, jotka olivat valmiit uhraamaan henkensä tunkeutuessaan ruhtinaiden hoveihin tikariensa kanssa.
Intia.
Intialaiset maantie- ja jokirosvot muodostivat kuristajien veljeskunnan, josta on aineistoa 1600-luvulta. He hyökkäilivät matkustajien kimppuun ja surmasivat heitä juoksusilmukoillaan. Veljeskunta käsitti niin hinduja kuin muslimeitakin. Jotkut suurmaanomistajat suojelivat kuristajia.
Länsieurooppalainen uuden ajan terrorismi.
Käsite ”terrorismi” juontuu Ranskan suuren vallankumouksen ajoilta. 21. syyskuuta 1789 Ranskan tasavalta julistettiin perustetuksi ja kuningasvalta täten kumotuksi. Seuranneessa valtatyhjiössä tasavaltalaiset jakobiinit ottivat vallan käsiinsä aloittamalla väkivallan aallon, jossa kuoli 40 000 ranskalaista. Ranskan keväällä 1792 Preussia ja Itävaltaa vastaan aloittama sota kiristi tilannetta entisestään. Kuningatar Marie Antoinettea epäiltiin maanpetoksesta Itävallan tuella, ja sodan seurauksena annettiin julistus vallan siirtymisestä vallankumoukselliselle hallinnolle. Valtakeskukseksi muodostui, sodan sekä vastustajiksi epäiltyjen teloituksen myötä, Yleisen turvallisuuden komitea, jossa oli kaksitoista jäsentä. Komitea päätti lopulta kaikista valtion asioista. Koska terrori oli valtiollista, liittyi terrorin käsite valtioterroriin, jossa vallankumouksellinen hallitus pyrkii eroon oppositiosta vainoten tätä. Vallankumouksen tulosten vakiinnuttamisen uskottiin edellyttävän vallankumoushallituksen jatkuvaa valtiollista terroria. Jakobiinien johtaja Maximilien Robespierre kuoli myös itse giljotiinissa 27. heinäkuuta 1794.
1800-luvun terrorismi.
Napoleonin sotien jälkeen Pyhä allianssi pyrki palauttamaan vanhan monarkistisen järjestyksen. Kansallisromantiikka ja alkava teollistuminen synnyttivät kansallisuusliikkeitä ja liberaaleja liikkeitä, jotka eivät kuitenkaan saaneet riittävästi tavoitteitaan läpi erityisesti monikansallisessa Itävallassa. Vuonna 1848 kapinoineet unkarilaiset saivat kaksoismonarkian Itävallan kanssa 1867 Ausgleichissa, mutta Itävalta-Unkarin slaavilaiset kansat, kuten tšekit ja serbit olivat tyytymättömiä. Serbit ryhtyivät terroriin itävaltalaisia vastaan. Kaikkein haluttomampia antamaan slaaveille itse hankkimaansa asemaa olivat unkarilaiset. Bosnian kysymyksen vuoksi Serbiassa perustettiin terroristijärjestö Musta Käsi. Sen ehkä tunnetuin terroriteko on Itävallan kruununperijä Frans Ferdinandin murha Sarajevossa.
1800-luvun Ranskassa toteutettiin niin kutsuttua ”tekojen propagandaa” sosiaalisten oikeuksien nimissä. Yksittäiset tekijät hyökkäilivät pörssiä ja oikeuslaitosta vastaan.
Venäjällä keisarin ja hallituksen vastainen terrorismi kasvoi 1860-luvulla, kun yhteiskunta vapautui maaorjuudesta ja odotuksen perustuslailliseen hallintotapaan pääsemiseksi kasvoivat nopeammin kuin hallituksen kyky uudistua. Anarkistit ja sittemmin sosiaalivallankumoukselliset keskittyivät viranomaisiin ja keisariin sekä ministereihin kohdistuvaan henkilöterroriin. Esimerkiksi Narodnaja Volnjan oli määrä toteuttaa talonpoikien vallankumous älymyston avulla.
Afrikka.
Terrorismin monet kasvot -teoksessa terroria harjoittaneeksi arvioidaan muun muassa Kenian mau-mau-liike. Apartheid-järjestelmän aikaan ja Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen yhteinen sotilaallinen siipi Umkhonto we Sizwe teki joitain terrori-iskuja Etelä-Afrikassa. Näistä tunnetuimpia on Pretoriassa 20. toukokuuta 1983 tehty Church Streetin autopommi-isku, jossa kuoli 21 ihmistä ja loukkantui 217. ANC:n poliittinen johto ei kuitenkaan missään vaiheessa hyväksynyt siviileihin kohdistuneita operaatioita.
Nykyajan terrorismi.
Nykyään yleisin terrorismin muoto on Yhdysvaltain hallituksen tilastojen mukaan sunnimuslimien harjoittama uskonnollinen terrorismi. Esimerkiksi vuonna 2006 sunniryhmien iskuissa kuoli lähes 4000 ihmistä. Vuonna 2006 45 prosenttia terrori-iskuista ja 65 prosenttia uhreista oli Irakissa.
Yleensä terrorismin määritelmää voidaan kuitenkin pitää puolueellisena, jolloin terroristeja ovat "ne", jotka ovat "meitä" vastaan. Kansainvälisissä keskusteluissa, kuten osoittautuu, että vastakkaisista tavoitteista johtuen toisen "terroristi" on toisen "vapaustaistelija". Käsitteet eivät kuitenkaan ole välttämättä toisensa poissulkevia. "Vapaustaistelija" määritellään toiminnan tavoitteen ja "terroristi" käytetyn menetelmän mukaan. Vapaustaistelija voi olla myös terroristi riippuen hänen käyttämistään menetelmistä. Joissain maissa terrorilla vapaustaistelun ylivoimaa vastaan aloittanut ja voittanut järjestö voi myöhemmin muodostaa uuden valtiojohdon.
Terrorismin syyt ja torjunta.
Yksi syy terroritekoihin ryhtymiseen ovat taloudelliset ja sosiaaliset epäkohdat. Ei kuitenkaan ole selvää, miksi ratkaisua ongelmiin on haettu juuri terroritoiminnasta ja miksi tekoihin tyypillisesti ryhtyvät ihmiset, jotka eivät ole epäkohtien suurimpia uhreja. Ei myöskään juuri tunneta esimerkkejä siitä, että epäkohtien korjaaminen olisi saanut terrori-iskut päättymään. On näyttöä siitä, että myöskään voimakeinoilla ja vastaiskuilla ei terrorismia ole kyetty juurimaan. Valtioiden tyypillisiä reaktioita terrorismiin ovat vastaiskut, väkivallanteot ja terroristiliikkeiden demonisointi.


Toukokuu.
Toukokuu on vuoden viides kuukausi ja kevään viimeinen kuukausi. Siinä on 31 päivää. Toukokuu on saanut suomenkielisen nimensä siitä, että silloin tehdään toukotyöt eli viljan kylvö ja sen valmistelut, kyntö ja äestys. "Toukokuussa touot tehdään". Suomessa tuokokuu on etelässä kukkaloiston, puiden lehteentulon ja kesän alkamisen aikaa. Pohjoisessa se on kevättulvien, luonnon heräilemisen ja lumien sulamisen aikaa.
Monissa maissa vietetään toukokuun ensimmäisenä päivänä vappua ja toisena sunnuntaina äitienpäivää. Suomessa ne ovat liputuspäiviä samoin kuin Snellmanin päivä 12. toukokuuta ja kaatuneiden muistopäivä toukokuun toisena sunnuntaina. Myös helatorstai on useimmiten toukokuussa. Samoin helluntai on toukokuussa, jos helatorstai on viimeistään 21. toukokuuta.
Toukokuun latinankielinen nimi "Maius" tulee siitä, että kuukausi oli omistettu kreikkalaisten jumalattarelle Maialle jonka sanotaan olleen roomalaisten Bona Dean, eli hedelmällisyyden jumalattaren, esikuvana. Bona Dean juhlaa vietettiin toukokuussa ja joulukuussa.
Toukokuun keskilämpötilat vaihtelevat eri puolilla Suomea. Vantaalla toukokuun keskilämpötila on noin +10 astetta, Lahdessa noin +10 astetta, Tampereella noin +9 astetta, Kuopiossa noin +8 astetta, Oulussa noin +7 astetta ja Sodankylässä noin +4 astetta. Etelä-suomessa tyypillinen päivälämpötila toukokuun alussa on noin 10-15 astetta ja lopulla noin 15-18 astetta. Pohjois-Suomessa päivälämpötila on toukouun alussa yleensä noin 7-10 astetta ja kuun lopulla noin 12-16 astetta. Yöpakkaset ovat Pohjois-Suomessa hyvin tyypillisiä vielä toukokuussa, sen sijaan Etelä-Suomessa niitä on enää harvoin toukokuun puolenvälin jälkeen. Hellepäiviä esiintyy Etelä-Suomessa toukokuussa noin joka toinen vuosi, ja Lapissa noin joka kymmenes vuosi. Toukokuulla hellepäivät ovat yleensä yksittäisiä, pidemmät hellejaksot ovat harvinaisia.
Toukokuu on pohjolassa aurinkoisin ja kuivin kuukausi, mikä johtuu siitä, että talven pakkasten jälkeen ilmasto on edelleen kuiva, mutta alkaa hiljalleen kostua alkavan kesän aikana. Toukokuussa ei mitata juuri koskaan Suomen sisämaassa suuria tuulennopeuksia tai myrskyjä, toukokuu onkin kokonaisuudessaan tyyni kuukausi. Toukokuussa mitataan hellelukemia kahtena kolmesta vuodesta ainakin jossain päin Etelä-ja Keski-Suomea. Auringonpaistetunteja saadaan toukokuussa runsaasti koko Suomessa. toukokuun puolestavälistä heinäkuun puoleen väliin on aurinkoisinta aikaa Suomessa, tänä aikana saadaan keskimäärin eniten auringonpaistetunteja päivisin jokaisena vuorokautena. Lapissa alkaa toukokuussa yötön yö ja Etelä-Suomessakin yöt ovat jo melko valoisia, paitsi kuun alussa vielä melko pimeitä.
Toukokuun sademäärätkin ovat Suomessa alhaisia, vaikka lämpötilat ovatkin jo melko korkeita päivisin, joten suhteellisesti toukokuu lienee kasvien kannalta ainakin Etelä-Suomessa vuoden kuivinta aikaa. Sadepäiviä kertyy Suomessa toukokuun aikana vähiten, Etelä-Suomessakin keskimäärin vain 8 päivää toukokuusta on sadepäiviä, pohjoisempana Suomessa niitä on taas noin 10 päivää toukokuusta.
Toukokuun ensimmäiset viikot ovat luonnolle nopeinta kasvun aikaa Etelä-Suomessa, jossa luonnon herääminen on alkanut jo huhtikuussa. Puut alkavat tulla nopeassa tahdissa lehteen ja valkovuokot kukkivat kaikissa Etelä-Suomen vähänkin lehtomaisissa metsissä runsaasti. Etelä-Suomessa keväinen luonto muuttuu toukokuun aikana kesäiseksi. Keskiosissa maata, esimerkiksi Oulussa, luonto vihertyy eniten toukokuun puolessa välissä, ja Lapissa vasta kesäkuun alussa. Lapissa Lumet sulavat pois vasta toukokuun aikana, ja ensimmäiset leskenlehdet kukkivat Pohjois-Lapissa vasta toukokuun lopulla. Viimeiset muuttolinnut saapuvat Suomeen vasta toukokuun lopulla. Näitä ovat muun muassa tervapääsky. Arktinen muutto, arktika, eli lähinnä pohjoisella tundralla kesäisin pesivivien vesilintujen, kuten tundrahanhien massamuutto kulkee toukokuussa Suomen yli kohti pohjoista.
Toukokuu on yleisin kuukausi tehdä itsemurha muun muassa Suomessa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa.


Tiina (kirjasarja).
Tiina-kirjasarjan on kirjoittanut Anni Polva. Siitä on ilmestynyt 29 osaa. Tiina-sarja on kirjoitettu vuosina 1956-1986.
Tiina-kirjat käsittelevät tamperelaisen Tiinan elämää. Tapahtumat sijoittuvat Tammelan kaupunginosaan, ja kirjojen näyttämönä toimii usein Tiinan pihapiiri, jossa naapuruston lapset leikkivät ja kasvavat yhdessä. Tiina kuvataan oikeudenmukaisena, rehellisenä, hyväsydämisenä ja kapinallisenakin henkilönä. Kirjat perustuvat Anni Polvan omiin lapsuudenmuistoihin.
Tiinan paras ystävä on naapurin Juha, joka on komea ja Tiinan mielestä reilu kaveri. Hänen kanssaan Tiina kokee seikkailuja, viettää kesäisin aikaa mummolassa ja järjestää urheilukilpailuja naapuruston poikien kanssa. Kirjan muita henkilöhahmoja ovat esimerkiksi turhamainen Leila, äitinsä kurin alla elävä Kalle ja tunnollinen Elvi. Kirjoissa esiintyy myös Tiinan veli Veli, jonka kanssa Tiina on jatkuvasti tukkanuottasilla, joskin heidän välillään kuvataan myös sisarellisia ja lämpimiä tunteita. Lisäksi Tiinan perheeseen kuuluvat isä ja äiti.
Tiinan perheessä työt jaetaan perinteisten sukupuoliroolien mukaisesti: isä käy töissä ja antaa työstä ansaitut rahat äidin käyttöön, joka hoitaa kotia. Perheen äidillä on kuitenkin sanottavanaan viimeinen sana. Perheen malli heijastelee kirjojen kirjoittamisajankohdan perinteisiä arvoja. Tiinan toiminta ja hänen ainainen pulaanjoutumisensa asettavat haasteita ajan tyttöihanteelle. Kirjojen tapahtumat saavat ajan mukaisen kulttuurisen merkityksen, mutta ne kuvaavat myös ajattomia ilmiöitä, kuten ystävyyttä, vanhemmuutta ja moraalista päätöksentekoa.


Tampereen Seudun Siviilirekisteriyhdistys.
Tampereen Seudun Siviilirekisteriyhdistys oli Tampereella ja lähialueilla toimiva yhdistys, jonka päätavoitteet olivat tieteellisen maailmankuvan levittäminen ja vakaumusten tasa-arvon ajaminen. Yhdistys lakkautettiin vuonna 1939 ja sen toimintaa jatkaa nykyään Tampereen vapaa-ajattelijat ry. Yhdistys kuului jäsenenä nykyiseen Vapaa-ajattelijoiden liittoon (silloinen nimi oli Suomen Siviilirekisteriyhdistysten keskusliitto).
Yhdistys perustettiin syksyllä 1936. Siihen liittyi heti yli sata jäsentä, ja sen jäsenmäärä kasvoi muutamassa vuodessa lähes viiteensataan.
Yhdistys julkaisi syksystä 1937 alkaen lehteä nimeltä "Ajatuksen Vapaus". Lehti levisi muille samaan aikaan syntyneille siviilirekisteriyhdistyksille, ja pian lehden ympärille syntyikin valtakunnallinen liitto. Virallisesti lehti siirtyi liiton julkaisemaksi vuoden 1939 alusta, vaikka käytännössä jo aiemmin osa työstä oli hoidettu muualla kuin Tampereella. Kun myös perustetun liiton, Suomen Siviilirekisteriyhdistysten Keskusliiton, kotipaikka oli Tampere, voidaan sanoa että nykyinen Vapaa-ajattelijain liitto syntyi Tampereella.
Talvisodan lähestyessä asenteet kiristyivät ja hallitusta vaadittiin lakkauttamaan epäilyttäviksi katsottuja järjestöjä. Silloinen sisäministeri Urho Kekkonen suostui lopulta ja lähetti lakkauttamisvaatimuksen, jonka nojalla nostettiin syyte jonka johdosta yhdistys lakkautettiin. Viralliseksi syyksi tuli jumalanpilkka ja hyvien tapojen vastainen käytös.
Keskusliittoa ei koskaan lakkautettu, mutta Tampereen yhdistyksen lakkauttaminen lähestulkoon lopetti toiminnan jo hieman ennen talvisotaa. Liiton kotipaikka siirrettiin Turkuun, ja tiettävästi varsinaista toimintaa liiton tasolla oli seuraavan kerran vasta keväällä 1942. Kunnolla toiminta ymmärrettävästi jatkui vasta jatkosodan jälkeen 1945.
Yhdistyksen edeltäjänä voi pitää Tampereen kirkostaeronneiden yhdistystä, joka perustettiin 1930, mutta ei liene pitänyt montakaan kokousta. Yhdistys lienee joutunut lakkautetuksi. Sen puheenjohtajana oli Arvi Stenman ja sihteerinä Aino Koponen, jäsenmäärä tiettävästi 52.


Topaz.
Topaz on Alfred Hitchcockin ohjaama yhdysvaltalainen vakoiluelokuva vuodelta 1969. Elokuva perustuu Leon Urisin menestysromaaniin, jonka Hitchcock valitsi paremman puutteessa, jotta voisi aloittaa jälleen elokuvan tekemisen. Käsikirjoituksen elokuvaan teki Samuel A. Taylor, joka oli aiemmin käsikirjoittanut Hitchcockin "Vertigon".
"Topaz" on kylmän sodan aikaan sijoittuva vakoiludraama, jossa matkataan Ranskasta Yhdysvaltoihin ja Kuubaan. Ohjaaja Alfred Hitchcock käytti elokuvassa autenttista kuvamateriaalia Havannan puoluejuhlallisuuksista. Elokuvassa vilahtavat lyhyesti Che Guevara ja Fidel Castro.
__notoc__
Vastaanotto.
"Topaz" sai ensi-iltanaan murskaavan vastaanoton. Kriitikot teilasivat sen täysin eikä se ollut yleisömenestystään. Siinä on muutamia hyviä kohtauksia, mutta kokonaisuutena se on valju ja helposti unohtuva. Huhujen mukaan Hitchcock olisi kuvannut peräti viisi erilaista loppua, mutta vain kolme on säilynyt.


Teologia.
Teologia () tarkoittaa alun perin jumaluusoppia eli järjestelmällistä jumaluuden ja siihen liittyvien aiheiden tutkimusta (, theos, ”jumala”, +, logos, ”sana”, ”järki” tai ”keskustelu”). Nykyisin teologia voidaan sanana jakaa kahteen merkitysluokkaan. Tieteenalana teologia ei ole uskonnon harjoittamista, vaan uskontoa, erityisesti kristinuskoa, uskomuksia ja uskonnollisuutta tutkiva oppiala. Uskonnollinen teologia puolestaan on jonkun tietyn uskonnon opillista järjestelmää tai filosofiaa koskevaa, uskonnollisen yhteisön itsensä harjoittamaa tutkimusta.
Nykyaikainen akateeminen teologinen tutkimus on uskonnollisista yhteisöistä riippumatonta ja luonteeltaan deskriptiivistä eli kuvailevaa, toisin sanoen se kuvaa ja tutkii tutkimuskohteena olevan uskonnon uskomuksia käyttäen apunaan myös muiden tutkimusalojen menetelmiä. Se eroaa normatiivisesta eli uskon sisältöä määrittävästä teologiasta, joka tähtää oppijärjestelmien luomiseen, kehittämiseen ja arvioimiseen, ja kuuluu uskonnollisille yhteisöille itselleen. Jaottelu ei kuitenkaan ole aina absoluuttinen.
Tieteenalana teologia tutkii uskontoja. Se eroaa uskontotieteestä ennen kaikkea kahdella tavalla. Ensiksi, teologia rajautuu yleensä tutkijoiden omaan uskonnolliseen perinteeseen, usein kristinuskoon. Tällöin tutkitaan kristinuskon perusteita, kuten sen historiaa, sisältöä ja ilmenemismuotoja. Uskontotieteen tutkimuskohteena ovat puolestaan kaikki maailman uskontoperinteet. Toiseksi, teologia ei tavallisesti ”vertaile” uskontoja. Uskontojen vertailua voidaan tehdä uskontotieteen alalla. Joissain yliopistoissa uskontotiede luetaan teologian osaksi.
Suomessa teologian maisteriksi valmistunutta kutsutaan teologiksi. Viime aikoina nimitys on kuitenkin alkanut kattaa myös monet teologiaa vielä opiskelevat. Useimmat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papeista ovat suorittaneet vähintään teologian maisterin tutkinnon, eli ovat täten teologeja; osalla on aikaisempi korkeakoulututkinto sekä teologian kandidaatin opinnot.
Termin historia.
Sanan 'teologia' alkuperä on antiikin Kreikassa, jossa se tarkoitti jumalallisia asioita koskevaa tiedettä, kaikenlaista jumalien ja kosmologian tutkimista. Termin merkitys on kuitenkin muuttunut huomattavasti sinä aikana kun sitä on käytetty, pääasiassa kristillisessä ajattelussa, antiikista keskiajan ja valistusajan läpi nykyaikaan.
Aristoteles luki teologian matematiikan ja fysiikan ohella yhdeksi teoreettisen filosofian osa-alueeksi, ja korkea-arvoisemman kohteensa ansiosta näitä kahta muuta korkea-arvoisemmaksi. Teologian kohteena olivat kaikkein jumalallisimmat kysymykset, kuten ”ensimmäisen liikuttajan” tutkiminen. Tätä kautta termi on päätynyt lukuisiin läntisiin ja itämaisiin uskonnollisiin perinteisiin. Plotinokselle teologia oli ainoa tiede, joka oli tieteen nimen arvoinen.
Roomalainen kirjailija Varro jakoi teologian kreikkalaisiin lähteisiin perustuen kolmeen lajiin: myyttiseen, joka käsitteli kreikkalaisiin jumaliin liittyviä myyttejä; rationaaliseen eli järkiperäiseen, johon kuului filosofinen tutkimus jumalista ja kosmologiasta; ja yhteiskunnalliseen, johon kuuluivat riitit ja julkiset uskonnolliset menot.
Varhaiskristillisenä aikana teologia ymmärrettiin antiikin perintönä opiksi Jumalasta ja tämän ominaisuuksista. Kristinuskossa keskeinen osa oli tällöin oppi Jumalan olemuksesta ja kolminaisuusopin mukaisista persoonista. Alkukirkon aikana teologiaa ei pidetty yleensä tieteenä, vaan osana uskonnon harjoitusta.
Varhaiskristilliset kirjoittajat ovat kuitenkin käyttäneet termiä myös useissa hieman erilaisissa merkityksissä. Kreikkalaisessa traditiossa "theologia" on tarkoittanut usein Jumalaa ja jumaluutta koskevaa puhetta. Tämä erotetaan "ekonomiasta", joka on Jumalan (pelastus)tekoja (ns. 'pelastustaloutta') koskevaa puhetta. Esimerkkinä Gregorios Nyssalaisen ajattelu.
Joillekin kreikkalaisille kirkkoisille "theologia" tarkoitti puolestaan Jumalan puhetta. Esimerkiksi Uuden testamentin käsikirjoituksissa Johanneksen ilmestyksen otsikoksi on kirjattu "apokalypsis ioannou tou theologou", ”Johannes Teologin ilmestys”. (Ortodoksinen perinne nimittää apostoli Johannesta Johannes Teologiksi.) 'Logos' tarkoittaa tässä luultavimmin ”sanaa” tai ”viestiä”. "Ho theologos" tarkoittaa siis, että kirjoittaja on esittänyt Jumalan paljastaman ilmestyksen, "logoi tou theou" eli Jumalan sanat. Termi liittyy tiukasti Johanneksen evankeliumin alussa olevaan logos-tematiikkaan, jossa Kristusta kutsutaan nimellä Logos. Jotkut latinalaiset kirkkoisät, kuten Tertullianus ja Augustinus, seurasivat Varron kolmijakoa.
Keskiajan skolastiikassa termi alkoi merkitä kristillisen uskon oppien järkiperäistä tutkimista, ja vielä tarkemmin yliopistollista tieteenalaa, joka piti Jumalan olemuksen tutkimuksen lisäksi sisällään muun muassa sakramenttiopin, pelastusopin ja kirkko-opin. Teologiaa vastaavana ilmaisuna saatettiin käyttää termiä "sacra doctrina" eli pyhä oppi. Tiede ei kuitenkaan vielä tuolloin tarkoittanut vain rationaalisesti perusteltujen tietojen kokoelmaa, vaan tieteen peruslauseina saattoivat toimia myös ilmoituksen kautta uskotut totuudet.
Nykyaikana eräs teologian määritelmä on, että teologia on kristinuskoa koskevien käsitysten systemaattista tarkastelua, erilaisten uskonnollisten käsitysten analysointia ja vertailua. Erään toisen määritelmän mukaan teologia on uskontoja, erityisesti kristinuskoa, koskevaa tieteellistä tutkimusta. On oma väittelyn alainen keskustelunaiheensa, mikäli teologiaa sanan vanhassa merkityksessä voidaan kutsua enää teologiaksi sanan uusissa merkityksissä. Jos vanha termi puhui Jumalasta, niin nykyinen teologia puhuu tästä jumalapuheesta.
Teologialla voidaan viitata myös yhteisön tai henkilön uskonnollisten uskomusten kokonaisuuteen; näin voidaan puhua esimerkiksi apostoli Paavalin teologiasta tai katolisesta teologiasta. Lisäksi termiä 'teologia' voidaan käyttää uskontojen yhteydessä myös ei-propositionaalisessa merkityksessä. Näin esimerkiksi Martti Luther voi todeta, että "Kristuksessa on tosi teologia ja Jumalan tuntemus".
Teologian tieteellisyys.
Sami Pihlströmin mukaan empiirinen testattavuus on yksi tieteen perusperiaatteista. Jumala, sielun kuolemattomuus, Kristuksen pelastustyö ja näiden kaltaiset eskatologiset väitteet ovat ei-empiirisiä. Mikään maailmassa havaittavissa oleva asia ei tee empiirisen maailman ulkopuolella olevia väitteitä yhtään uskottavammiksi. Jos teologia on tunnustuksellista, ylittää uskontotieteen kaltaisen kulttuuritutkimuksen rajat ja pyrkii humanistisen tieteen sijasta olemaan tiedettä jostakin yli-inhimillisestä tai yliluonnollisesta, se muuttuu tieteestä uskonnonharjoittamiseksi.
Modernin tieteenkäsityksen kannalta teologia oppina jumalasta (eli teologia antiikin merkityksessä) tai teologia, joka käyttää peruslauseinaan ilmoituksen kautta uskottuja totuuksia (eli teologia vielä keskiaikana hyväksytyssä merkityksessä), eivät näin kuulu osana tieteelliseen tutkimukseen. Sen sijaan ne ovat nykyaikaisen tieteellisen teologian, erityisesti systemaattisen teologia, tutkimuskohteita. Puolueettoman, tieteellisen teologisen tutkimuksen mahdollisuutta on kuitenkin myös arvosteltu. Esimerkiksi Wolfhart Pannenberg on katsonut, että teologian tehtävänä on etsiä sitä, mitkä Jumalaa ja jumalallisia asioita koskevat asiat ovat tosia ja mitkä epätosia.
Uskontotieteilijät puhuvat metodologisesta ateismista, jossa maailmaa koskeviin kuvauksiin vältetään sekoittamasta mitään viittauksia yliluonnolliseen. Ilkka Pyysiäisen mukaan käsitteen ”jumala” pitäisi olla määritelty täsmällisesti, johdonmukaisesti ja tutkimuksessa operationalisoitavissa olevalla tavalla, ennen kuin tieteellistä metodologiaa voidaan rakentaa sen varaan. Pihlströmin mukaan tutkimus ei ole välttämättä uskonnollisesti sitoutumatonta, jos se edellyttää ateistisen oletuksen. Tiedettä ja filosofiaa ei koskaan harjoiteta maailmankatsomuksellisessa tyhjiössä, vaan tutkimus on aina maailmankuvan ja -katsomuksen muodostamista, pyrkimystä maailman hahmottamiseen mahdollisimman rationaalisella ja vastuullisella tavalla. Peter Byrnen mukaan "teologinen ymmärrys" ei johda uusiin tieteellisiin totuuksiin maailmasta.
Suomessa luterilaisen kirkon edustama uskonnollisuus on Pihlströmin mukaan pyrkinyt "rauhanomaiseen rinnakkaiseloon" tieteen kanssa; tällöin hyväksytään tieteellinen maailmankuva, mutta tieteen tutkimusalueen ylittävät kysymykset maailman alkuperästä ja kohtalosta tulkitaan uskonnollisen ilmoituksen pohjalta. Uskontoa opetetaan kirkkoon kuuluville lapsille tieteiden ja tiedepohjaisten oppiaineiden rinnalla. Ilkka Niiniluodon mukaan "rauhanomainen rinnakkaiselo" uskonnon ja tieteen välillä ei kuitenkaan ole mahdollista maailmankatsomuksellisessa mielessä. Hänen mukaansa uskontojen pyhiin kirjoituksiin nojautuva käsitys maailmaa koskevan tiedon hankkimisesta ja perustelemisesta on väistämättä ristiriidassa tieteen epädogmaattisen metodin kanssa. Tieteellisen maailmankatsomuksen edustaja hyväksyy tieteellisen maailmankuvan ohella arvoteorian, jonka mukaan tieteellisen tutkimuksen keskeisiä arvopäämääriä ovat totuus tai totuudenkaltaisuus, ja tietoteorian, jossa sallitaan vain kriittinen tieteellinen menetelmä maailmaa koskevan tiedon tuottamisen välineeksi.
Opetus ja tutkimus.
Teologia on vanhassa akateemisessa arvojärjestyksessä ensimmäinen ja teologiset tiedekunnat ovat länsimaiden yliopistoissa usein vanhimpia. Monissa maissa (esimerkiksi Saksa) teologiset tiedekunnat ovat tunnustuksellisia, mutta Pohjoismaissa on yleisesti noudatettu periaatetta teologisen tiedekunnan tunnustuksettomuudesta. Tunnustuksettomuus ei tarkoita sitä, etteikö opettaja tai opiskelija voisi olla jonkun uskonnolliseen liikkeen jäsen. Suomessa suurin osa teologian opiskelijoista on luterilaisia.
Akateemisen teologian tutkimuskohteena on ihmisten uskonnollisen uskon ilmaukset ja erilaiset yksityiset ja yhteiskunnalliset uskon ja uskonnollisen käyttäytymisen ilmenemismuodot menneisyydessä ja nykyaikana. Teologia on humanistinen tiede siinä merkityksessä, että se tutkii ihmistä, ihmisen ajattelua ja toimintaa. Yliopistollisista humanistisista ja käyttäytymistieteellisistä oppiaineista teologisen tutkimuksen erottaa teologisille aineille yhteinen tutkimuskohde: uskonto ja uskonnolliset ilmiöt.
Teologia ei tutki ensisijaisesti uskonnollisen uskon psykologisia syntyprosesseja, sillä se kuuluu psykologian alaan. Kuitenkin on olemassa esimerkiksi uskonnonpsykologiaa ja pastoraalipsykologiaa, joita voidaan harjoittaa teologian piirissä. Teologia ei myöskään tutki ”Jumalaa itseään”, koska tieteellisillä menetelmillä ei voida tutkia sellaista mistä ei ole kokemusperäistä näyttöä. Jumalan olemassaolon kysymyksiä tutkitaan teoreettisella tasolla uskonnonfilosofiassa.
Teologia yliopistoissa.
Euroopassa teologiaa on perinteisesti opetettu yliopistoissa ja pappisseminaareissa. Suurin osa Länsi-Euroopan keskiajalla perustetuista yliopistoista kasvoivat katedraalikouluista ja muista kirkon perustamista laitoksista. Ne oli perustettu nuorten miesten kouluttamiseksi kirkon palvelukseen teologian ja lainopin (usein kanonisen lain) aloilla. Teologia oli näin yliopistojen tärkein oppiaine ja sitä pidettiin ”tieteiden kuningattarena” ("regina scientiae"). Muita aineita, kuten filosofiaa ja vapaita taiteita, opetettiin ensi sijassa teologian tueksi.
Protestanttiset valtionkirkot ovat yleensä järjestäneet pappien koulutuksen yhdessä yliopistojen kanssa, kun taas katolinen kirkko on käyttänyt seminaareja. Euroopan maallistuminen on kuitenkin johtanut teologisten tiedekuntien sulkemiseen useissa maissa, kun taas katolinen kirkko on lisännyt yliopisto-opetusta perustamalla useita omia yliopistoja. Saksaa on perinteisesti pidetty yliopistoteologian kärkimaana. Tärkeimmät modernit teologit tulivat Saksasta ja monia kriittisiä teologisia menetelmiä on kehitetty siellä. Erityisesti Suomessa ja Ruotsissa valtionyliopistoiden teologiset tiedekunnat kouluttavat teologeja yhteiskunnan palvelukseen muun muassa uskonnonopettajiksi ja tutkijoiksi kirkkojen tehtäviin suuntautuvien rinnalla. Koska yliopistollinen teologia Pohjoismaissa on akateeminen oppiala ja teologian maisterin tutkintoa pidetään yleissivistävänä, teologisista tiedekunnista valmistuneet ovat voineet työllistyä myös muun muassa liike-elämän, markkinoinnin ja hallinnon palvelukseen.
Yhdysvalloissa teologiaa ei harjoiteta valtion tuella perustuslain luonteen vuoksi. Teologisia opintoja voi harjoittaa useissa yksityisissä yliopistoissa, mutta teologien akateeminen vapaus voi olla rajoitettu. Mikäli yliopistoa ylläpitävä kristinuskon suuntaus katsoo teologin olevan harhaoppinen, hänen urakehityksensä saattaa vaikeutua. Yhdysvallat on kuitenkin maailmansotien jälkeen noussut merkittäväksi akateemisen teologian maaksi.
Valistusaikana yliopisto-opetus alkoi muuttua humanistiseksi. Teologia ei ollut enää yliopistojen pääaine, vaan yliopistot alkoivat palvella myös muita tarpeita kuin papiston koulutusta. Näin teologiasta tuli ainoa oppiaine, joka säilytti tunnustuksellisen perustan muutoin maallistuneissa laitoksissa. Seurauksena jotkut ovat katsoneet, että teologian luonne eroaisi jotenkin muista tieteistä sekä näkökulmansa että vaatimansa käytännöllisen osallistumisen vuoksi. Ei-uskonnolliset teologit puolestaan ovat eri mieltä, sanoen teologian olevan erityisesti ihmisten jumalauskon tutkimusta ja teologian menetelmien esimerkiksi raamatuntutkimuksessa ja kirkkohistoriassa vertautuvan täysin niitä vastaavien ei-uskonnollisten tutkimusalojen menetelmiin.
Teologialla yliopistollisenakin oppiaineena on siten kahtalainen luonne. Teologian opetuksen historia on voimakkaasti sidoksissa kristillisten kirkkojen pappiskoulutukseen. Siten teologisella opetuksella oli vahva side kristillisten kirkkojen omaan uskonymmärrykseen, eikä kaikkea teologiaa voi nykyisten mittapuiden mukaan pitää akateemisena ja arvovapaana tieteenä. Useissa maissa teologinen yliopistollinen tutkimus tapahtuu edelleen kirkkokuntien ylläpitämissä teologisissa tiedekunnissa, joissa teologialla saattaa olla jossain määrin tunnustuksellinen luonne. Tällaisissa tilanteissa akateemista ja empiiristä tiedettä on yleensä edustanut uskontotiede tai filosofiassa harjoitettava uskonnonfilosofia. Yliopistollinen teologia voi kuitenkin olla myös puhtaasti akateemista ja empiiristä tiedettä, jota tehdään tieteellisten menetelmien ja normaalien tieteellisten näyttövaatimusten mukaisesti. Tällöin se tulee akateemiselta otteeltaan täysin samankaltaiseksi muiden humanististen tieteiden kanssa ja käyttää niiden kanssa yhteisiä tutkimusmenetelmiä.
Teologian opetus ja tutkimus Suomessa.
Suomen yliopistojen teologiset tiedekunnat ovat tunnustuksettomia, uskonnollisiin katsomuksiin nähden sitoutumattomia vapaita tiedeyhteisöitä, ja ne ovat sitoutuneet tieteen menetelmiin ja periaatteisiin muiden tieteenalojen tavoin. Tiedekuntien ja laitosten oppiaineet ja menetelmät tarjoavat käsitteellisen välineistön ja monipuolisia näkökulmia jokaisen osa-alueen objektiiviseen ja kriittiseen tarkasteluun. Teologinen tutkimus ja koulutus tarjoavat perusteita sekä suomalaisen kulttuurin ja elämäntavan että kansainvälisten vaikutussuhteiden ymmärtämiseen ja arviointiin.
Esimerkiksi Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta jaettiin aiemmin tämän jaon mukaisiin laitoksiin. Uskontotieteen oppiaine on yhteinen teologisen tiedekunnan ja humanistisen tiedekunnan kanssa. Näiden lisäksi yliopistossa on tutkimustyötä harjoittava Katariina-insituutti (entinen Ortodoksian ja Itä-Euroopan kirkkojen tutkimuksen laitos). Itä-Suomen yliopistossa on puolestaan telogian osasto, joka jakaantuu läntisen teologian ja ortodoksisen teologian koulutusohjelmiin. Ortodoksisen teologian osalta Itä-Suomen yliopisto on Pohjoismaiden ainoa ortodoksista teologiaa opettava akateeminen oppilaitos. Åbo Akademissa opetusta antavat kuusi laitosta dogmatik, gammaltestamentlig exegetik med judaistik, nytestamentlig exegetik, kyrkohistoria, praktisk teologi, teologisk etik med religionsfilosofi. Akademin erikoisuus on judaistiikka, jota ei opeteta muualla Suomessa. Helsingissä voi kuitenkin opiskella erikseen seemiläisiä kieliä ja kulttuureita humanistisen tiedekunnan Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitoksella.
Suomen teologiset tiedekunnat valmistavat teologian kandidaatteja ja maistereita, jotka valmistuvat lähinnä kirkkojen ja yhteiskunnan teologisiin tehtäviin, uskonnonopettajiksi ja tutkijoiksi. Virallisesti teologinen tiedekunta ei valmista pappeja, koska kristillisillä kirkoilla ja yhdyskunnilla on itsenäiset pappien kelpoisuusvaatimukset. Esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papiksi haluavan kelpoisuusehdoista päättää kirkon piispainkokous. Tällä hetkellä Suomen luterilaisen kirkon pappisvihkimys edellyttää pääsääntönä teologian maisterin tutkintoa, joka sisältää piispainkokoukset erikseen määrittelemät teologisten oppiaineiden vähimmäisopinnot. Opettajalinjalla maisterin tutkintoon kuuluu vuoden mittaiset pedagogiset opinnot käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa, ja kahden aineen opettajilla toisen opetettavan aineen opinnot. Yhteiskunnan muihin tehtäviin, esimerkiksi asiantuntijatehtäviin, valmistuvilla on laajempi valinnan vapaus oman tutkintonsa rakentamisessa. He voivat opiskella useita sivuaineita muissa tiedekunnissa.
Teologisten tiedekuntien asema.
Ruotsin valtakunnan lakeihin kuului 1700-luvulla uskontopakon periaate ja valtion velvollisuus kouluttaa papit kustannuksellaan. Ruotsin vallan aikaiset säätyerioikeudet, myös papiston erioikeudet, pysyivät joiltakin osin voimassa Suomessakin, ja viimeiset niistä lakkautettiin vasta vuonna 1995 perusoikeusuudistuksen yhteydessä lain valmistelutöiden mukaan vanhentuneina, tarpeettomina ja epätasa-arvoisina. Vapaa-ajattelijoiden mielestä luterilaisen kirkon etuoikeutettu asema perustuu pappissäädyn erivapauksiin, ja tältä osin säätyerioikeuksia ei ole vielä kumottu. Kun perustuslain vahvuiset papiston erioikeudet on muodollisesti kumottu laissa, esimerkiksi teologisten tiedekuntien poistaminen yliopistoista ja siirtäminen kirkon itsensä hoidettaviksi ja kustannettavaksi ei vaatisi enää perustuslainsäätämisjärjestystä eduskunnassa.
Kansanedustaja Erkki Tuomioja vaati teologisten tiedekuntien poistamista yliopistoista ja korkeakouluista Skepsis ry:n tilaisuudessa pitämässä puheessaan vuonna 2007. Tuomiojan mukaan julkisin varoin ylläpidettävät yliopistot ovat tieteen tekemistä varten, ei teologisia tiedekuntia varten. Tuomiojan kritiikki ei koskenut uskontojen ja uskomusten tutkimusta itsessään, vaan sen organisoinnin tapaa: Tuomiojan mukaan uskonnon tutkimuksella on paikkansa yliopistoissa muissa tiedekunnissa, esimerkiksi uskontotieteenä.
Uskontotieteilijä Matti Kamppisen mielestä kulttuurirelativismin ja hermeneuttisen perinteen yhdistäminen on yksi syy sille, miksi esimerkiksi Suomessa ”teologinen uskonnontutkimus on edelleen voimissaan”. Koska eri tiedeperinteet ja uskonnot ovat samanarvoisia, oletetaan että uskonnontutkimukseen sopii se että ”uskontoja tulkitaan kristillisen teologian keinoin ja sen lähtökohdista käsin”.
Teologisia aatevirtauksia.
Teologian kenttään kuuluu joitakin aatevirtauksia, joilla on selkeä aatteellinen tarkoitus. Tällaiset teologiset aatevirtaukset ovat ihmisten korostamia teologisia tulkintaperiaatteita, joka muodostaa heidän teologisen ajattelunsa keskuksen. Aatevirtauksina ne eivät ole akateemisen teologisen tieteen osa, mutta niiden vaikutuksesta tieteellinen kysymyksenasettelu on kehittynyt ja kehittyy. Postmoderneja teologisia aatevirtauksia ovat esimerkiksi liberaaliteologia, vapautuksen teologia ja feministiteologia.
Liberaaliteologian suhteen akateemiseen teologiaan tekee monisyiseksi se, että vaikka yhtäältä siinä oli kysymys aatteesta, se oli toisaalta välivaihe itse akateemiseen teologiaan. Liberaaliteologiaksi kutsuttiin teologista menetelmää, joka käytti historiallis-kriittisiä metodeja ja tuli siksi "liberaaleihin", perinteisestä käsityksistä poikkeaviin teologisiin johtopäätöksiin. Liberaaliteologia on kuitenkin yhä edelleen myös teologinen aatesuunta siinä merkityksessä, että sen kannattajat uskonnollis-aatteellisissa johtopäätöksissään korostavat usein sitoutumista erilaisiin maallisiin ja puhtaasti järkiperäisiin periaatteisiin.
Vapautuksen teologia ja feministiteologia ovat syntyneet jonkin vallitsevan järjestelmän vastavoimaksi ja pyrkivät vapauttamaan ihmisiä vallitsevan järjestelmän kahlitsevista epäoikeudenmukaisuuksista. Vapautuksen teologia on syntynyt arvostelemaan köyhyyttä ja sitä tukevaa yhteiskunnallista järjestelmää. Feministiteologia puolestaan pyrkii vapauttamaan kristinuskon sen patriarkaalisista ja miehisistä ilmenemismuodoista ja korostaa kristinuskon tulkintaa, jossa nainen on aidosti tasavertainen miehen kanssa.
Käsitteellistä sekaannusta aiheuttaa se, että yhtä hyvin vapautuksen teologia kuin feministiteologia voivat termeinä tarkoittaa sekä tällaisen aatesuunnan aktiivista kannattajaa ja kehittäjää kristillisessä yhteisössä että myös akateemista teologista tutkimusta, joka kyseenalaistaa tieteellisessä teologiassa vaikuttavia epätasa-arvoisia tulkintoja ja luo keskustelua tieteenfilosofisella tasolla. Esimerkiksi eksegetiikassa tutkimuksen näkökulma voi olla feministieksegeettinen, jolloin Raamatun tekstejä tutkitaan niin, että tietoisesti pyritään irrottautumaan perinteisistä mieskeskeisistä tulkintatavoista ja pyritään luomaan objektiivisempi kuva ko. tekstistä tieteellisiä metodeja käyttäen. Tieteellisessä teologiassa (esimerkiksi systemaattisessa teologiassa) voidaan tutkia kirkossa vaikuttavia vapautuksen teologioita. Tällöin tutkimus ei kuitenkaan ole vapautuksen teologiaa, ellei vapautuksen teologian esittämä kritiikki vaikuta tutkimusnäkökulmaan.
Feministiteologiaa eli teologista naistutkimusta voidaan harjoittaa kaikissa teologisissa tieteissä. Laajimmassa merkityksessään kaikki naisten tekemä tiede on naistutkimusta. Yleensä kuitenkin naistutkimuksella tarkoitetaan feminististä lähestymistapaa. Naistutkimuksen rinnalle on syntymässä myös miestutkimusta. Miestutkimus ammentaa feministisestä kritiikistä ja tutkii samoilla menetelmillä miehiä ja miehiin liittyviä teologisia teemoja. Erityisesti anglo-amerikkalaisessa maailmassa on paljon sukupuolitutkimuksellista ("gender") teologiaa, joka sisältää sekä nais- ja mies- että seksuaalisten vähemmistöjen näkökulman.
Teologia ja muut uskonnot kuin kristinusko.
Akateemisissa teologisissa piireissä on keskusteltu siitä, onko teologia lähinnä kristinuskolle ominainen tutkimusala. Tällöin kristillinen teologia tulisi erotella muista. Monet ovat katsoneet teologian olevan tiede, joka soveltuu nimensä mukaisesti lähinnä jumaluuden ("theos") ja jumaluskon tutkimiseen, jolloin se ei soveltuisi samassa määrin uskontoihin, jotka rakentuvat toisella tapaa, kuten uskontoihin, joissa ei ole jumaluuksia tai jotka kieltävät, että asioita voi tutkia loogisesti. Esimerkiksi buddhalaisuutta tutkivat suosivat usein nimitystä ”buddhalainen filosofia” buddhalaisen teologian sijaan, koska buddhalaisuudessa ei ole samanlaista ajatusta jumalasta kuin suurissa yksijumalisissa uskonnoissa.
Termin 'teologia' soveltaminen kristinuskoa muistuttaviin uskontoihin voi olla yhtä lailla harhaanjohtavaa. Islamin piirissä kristillistä teologista keskustelua vastaava teologis-filosofinen keskustelu on ollut vähäistä ja jopa jossain määrin huonomaineista toimintaa nimeltään "kalam". Islamin varsinainen oma vastine kristilliselle teologialle olisi pikemminkin islamilaisen lain tutkimus eli "fiqh".
Juutalaisuudessa poliittisten mahtien puute on johtanut siihen, että teologinen keskustelu on sijoittunut enimmäkseen juutalaisiin yhteisöihin ja synagoogiin akateemisten laitosten sijaan. Juutalainen teologia on kuitenkin ollut historiallisesti hyvin toimeliasta ja vaikuttanut paljon sekä kristilliseen että islamilaiseen teologiaan. Myös juutalaisuuden tapauksessa kristillinen teologia vertautuisi parhaiten rabbiiniseen keskusteluun juutalaisesta laista sekä juutalaisiin raamattukommentaareihin.
Eri uskontojen sisäinen itseymmärrys ei siten yleensä käytä sanaa 'teologia' kuvatessaan uskonnon käsityksiä ihmisestä, kaikkeudesta tai tuonpuoleisesta tai ylipäätään kyseisen uskonnon ilmiöitä ja tapoja kuvatessaan. Tässä merkityksessä sana 'teologia' tarkoittaa uskonnon itsensä käymää sisäistä keskustelua uskontonsa luonteesta.
Sen sijaan akateemiset teologiset oppiaineet pystyvät menetelmiensä puolesta tutkimaan muista uskonnoista samoja asioita kuin kristinuskostakin. Helpoiten tämä pätee jumalauskoisiin uskontoihin kuten islamiin ja juutalaisuuteen. Esimerkiksi systemaattisessa teologiassa voitaisiin hyvin tutkia juutalaisuuden ja islamin opillista käsitystä ihmisestä, jumalasta, todellisuuden luonteesta ja pelastuksesta. Myös muista uskonnoista tämä olisi mahdollista, koska menetelmä on riippumaton kohteena olevasta jumaluudesta käytettävien ilmaisujen luonteesta. Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitos toteaa, että sen alueeseen kuuluvat kristillisten tai muiden oppien ja käsitysten sisältöä sekä rakennetta tutkivat teologiset tieteet. Laitoksella on myös tehty systemaattisen teologian alaan kuuluva islamia käsittelevä väitöskirja. Myös eksegetiikka voisi tutkia menetelmänsä puolesta myös muiden uskontojen pyhiä kirjoja. Koraanin tutkimusta on tehty jossain määrin ainakin Helsingin yliopiston eksegetiikan laitoksella, vaikka se on keskittynyt seemiläisten kielten laitokselle. Kirkkohistorian kaltaista tutkimusta voisi tehdä myös muista uskonnoista. Se että tällaista tutkimusta ei teologian alalla paljonkaan tehdä, on enemmänkin tieteenalojen tutkimuskohteeseen liittyvä käytäntö ja tapa kuin itse teologisten tieteiden luonteeseen tai menetelmään liittyvä rajoitus.


Téa Leoni.
Téa Leoni (oik. Elizabeth Téa Pantaleoni, s. 25. helmikuuta 1966 New York) on yhdysvaltalainen näyttelijä, joka on esiintynyt useissa televisiosarjoissa ja elokuvissa.
Ura.
Leoni sai vuonna 1995 pääroolin tilannekomediasarjassa "Paparazzi vasten tahtoaan". Sarja jatkui vuoteen 1998 asti. Hän on näytellyt myös muun muassa elokuvissa "Pahat pojat" (1995), "Deep Impact" (1998), "Family Man – perhe on paras" (2000), "Jurassic Park III" (2001) ja "Taalat taskuun, Dick & Jane" (2005).
Yksityiselämä.
Leoni on ollut vuodesta 1997 naimisissa televisiosarjasta "Salaiset kansiot" tunnetuksi tulleen David Duchovnyn kanssa. Heillä on kaksi lasta, Madelaine West (s. 1998) ja Kyd Miller (s. 2002). Leonin ensimmäinen, Neil Tardion kanssa solmittu liitto päättyi eroon neljän aviovuoden jälkeen vuonna 1995.


Tietokone.
Tietokone on laite, joka käsittelee numeeris-loogista tietoa ohjelmointinsa mukaisesti. Arkikielessä tietokoneella tarkoitetaan yleensä yleiskäyttöistä laitetta, joka on tarkoitettu suorittamaan monenlaisia tietojenkäsittelytehtäviä. Myös esimerkiksi pelikonsolit, matkapuhelimet ja taskulaskimet ovat perusluonteeltaan tietokoneita, vaikka erikoistuneiden käyttötarkoitustensa takia niitä ei sellaisiksi yleensä kutsuta. Myös sulautetuissa järjestelmissä on laitteen sisällä tietokone, vaikka käyttäjä ei aina ole siitä edes tietoinen.
Yksi tietokoneen matemaattisista malleista on Turingin kone, jonka kehitti englantilainen matemaatikko Alan Turing. Tietojenkäsittelyn ekvivalenssiperiaatteen mukaan kaikki tietokoneet pystyvät suoriutumaan samoista tehtävistä, mikäli käytössä on riittävästi tallennustilaa ja aikaa. Jos siis koneella tai formaalilla järjestelmällä (esimerkiksi ohjelmointikielellä) voi toteuttaa Turingin koneen, sillä voi toteuttaa myös minkä tahansa algoritmin tai ohjelman, jonka Turingin kone pystyy ratkaisemaan. Nykyaikaiset yleistietokoneet perustuvat John von Neumannin mallin mukaiseen rakenteeseen, Turingin kone esiintyy vain tietojenkäsittelyteorian oppikirjoissa. Erikoissovelluksissa voi olla käytössä Neumannin mallista poikkeavia tietokoneita. Esimerkiksi signaalinkäsittelyyn tarkoitetut suorittimet ovat usein Harvard-arkkitehtuurin mukaisia.
Tietokoneiden edeltäjinä voidaan pitää yhtäältä reikäkorttien käsittelyyn tarkoitettuja reikäkorttikoneita ja toisaalta esimerkiksi mekaanisia laskimia. Ensimmäiset varsinaiset ohjelmoitavat tietokoneet rakennettiin 1940-luvulla ja niitä käytettiin muun muassa toisen maailmansodan aikaan salakirjoitusten murtamiseen (brittiläinen Colossus), ohjusten ratojen laskentaan (amerikkalainen ENIAC) ja lentokonesuunnittelun lujuuslaskentoihin (saksalainen Z3).
Tietokoneen toiminta.
Vaikka tietokoneen pystyykin toteuttamaan lukemattomilla tekniikoilla, valtaosa tietokoneista on kautta historian perustunut elektronisiin piireihin, joiden alkeellisimmat perusosat suorittavat Boolen algebraan kuuluvia perusoperaatioita. Koska Boolen algebra perustuu kahteen totuusarvoon, on luontevaa käyttää niitä kaiken käsiteltävän tiedon ilmaisemiseen: esimerkiksi lukuja on teknisesti yksinkertaisinta käsitellä, jos ne on esitetty binäärijärjestelmän avulla. Yksittäisestä totuusarvosta (binäärijärjestelmän numerosta 1 tai 0) käytetään nimitystä bitti (lyhenne englannin sanoista "binary digit", binääriluku).
Useimmat tietokoneet toteuttavat John von Neumannin mallia, jossa sekä ohjelma että sen käsittelemä tieto ovat samaan muistiin tallennettua dataa. Harvinaisemmassa Harvard-arkkitehtuurissa ohjelma ja sen käsittelemä tieto ovat omissa muisteissaan. Tietokone suorittaa ohjelmaa yleensä lukemalla peräkkäisiä muistipaikkoja alueelta johon ohjelmakoodi on tallennettu, ja tulkitsemalla lukemansa bittijonot konekielisiksi käskyiksi. Konekielikäsky suorittaa yleensä jonkin yksinkertaisen alkeisoperaation, kuten bittijonon lukemisen muistipaikasta, kahden bittijonon välisen yhteenlaskun tai ohjelman suoritusosoitteen ehdollisen vaihtamisen. Käskyn suorituksen loppuvaiheessa mahdolliset lopputulokset tallennetaan takaisin muistiin, tai tietokoneen suorittimen sisäiseen välimuistiin.
Tietokoneen toimintaa ohjaa suoritin eli prosessori, joka tulkitsee konekielisiä käskyjä ja ohjaa niiden mukaan tietokoneen eri toimintoja. Suorittimet on jo pitkään toteutettu yhtenä integroituna piirinä. Nykyään yksi piiri voi sisältää monta suoritinta - puhutaan suoritinytimistä tai vain ytimistä. Henkilökohtaisissa tietokoneissa on tyypillisesti 1-6 suoritinydintä yhdellä integroidulla piirillä. Suorittimilla on silloin myös yhteinen keskusmuisti. Suurissa palvelimissa ja supertietokoneissa suorittimia on tuhansia. Tässä tapauksessa järjestelmä on koottu 1-8 ytimen suoritinpiireistä. Tällaisessa järjestelmässä jokaisella suoritinpiirillä on oma keskusmuistinsa. Järjestelmissä voi olla myös useita erilaisia tapoja kytkeä suoritinpiirit toisiinsa.
Suorittimien lisäksi tietokoneessa on yleensä myös muita piirejä, jotka suorittavat erikoistuneempia tietojenkäsittelytehtäviä ja vapauttavat siten varsinaiset suorittimet näistä tehtävistä. Esimerkiksi
Vaikka kaikki tietokoneet pystyvätkin periaatteessa suorittamaan samat tehtävät, jotkin ovat huomattavasti soveltuvampia joihinkin tehtäviin kuin toiset. Suorituskykyä erityyppisissä tehtävissä mitataan vertaillen niin sanotuilla "benchmarking"-testeillä. Riittävän suorituskyvyn lisäksi merkittäviä tekijöitä ovat muun muassa koneen vakaus, vikasietoisuus, virrankulutus, fyysinen koko, ohjelmistoyhteensopivuus sekä hankinta- ja käyttökustannukset.
Arkipuheessa tietokoneita asetetaan usein paremmuusjärjestykseen vertailemalla suoraan esimerkiksi suorittimien kellotaajuuksia. Kellotaajuus voi antaa suurpiirteisen vihjeen esimerkiksi PC-työaseman teknisestä iästä ja siten sen yleisestä suorituskyvystä ja luotettavuudesta useimmissa tehtävissä, mutta pelkkiin numeerisiin suureisiin katsominen voi esimerkiksi koneen ominaisuuksia arvioitaessa olla hyvinkin harhaanjohtavaa. Suorittimen arkkitehtuurilla on käytännössä erittäin suuri vaikutus siihen miten paljon työtä prosessori saa yhden kellojakson aikana tehtyä, ja mikä lopullinen suorituskyky tulee olemaan.
Tietokoneen arkkitehtuuri.
Tietokoneen laitteiston perusrakenne (niin sanottu von Neumann -arkkitehtuuri) on säilynyt suunnilleen samana aina 1940-luvulta asti. Laitteistoon kuuluvat
Pöytätietokoneen osat.
Nykyaikaisen pöytämallisen työasema- tai kotitietokoneen laitteisto koostuu erillisistä osista, joita ovat tyypillisesti
Lisäksi tarvitaan osia, joita ei käytetä tiedonkäsittelyyn, kuten
Tietokoneen tulevaisuudesta.
Tietokoneiden tulevaisuus on tietokoneverkoissa. Mullistusta tietokonetekniikassa on esitetty kvanttitietokoneista.


The Sugarcubes.
The Sugarcubes oli islantilainen vaihtoehtorockyhtye, jonka pääasiallinen laulaja oli Björk ennen soolouralle ryhtymistään. Muita yhtyeen jäseniä olivat "Sigtryggur Baldursson" (rummut), "Einar Örn Benediktsson" (laulu, trumpetti), "Einar Melax" (koskettimet), "Þór Eldon" (kitara), "Bragi Ólafsson" (basso) ja "Margrét Örnólfsdóttir" (koskettimet).


Talvisota.
Talvisota oli 30. marraskuuta 1939 – 13. maaliskuuta 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä käyty sota. Talvisota alkoi sodanjulistuksetta Neuvostoliiton hyökkäyksellä ja päättyi 105 päivää myöhemmin Moskovan rauhansopimukseen. Kansainliitto tuomitsi hyökkäyksen ja erotti Neuvostoliiton 14. joulukuuta 1939.
Toinen maailmansota oli alkanut kolme kuukautta aikaisemmin natsi-Saksan ja Neuvostoliiton miehitettyä Puolan. Koska länsirintamalla oli käynnissä vähätapahtumainen valesota, länsimaiden lehdistö seurasi talvisotaa tarkasti. Termeistä sisu ja Molotovin cocktail tuli kansainvälisesti tunnettuja.
Sota on tunnettu erityisen vaikeista talviolosuhteista – talvi 1939–1940 oli vuosisadan kylmimpiä – Puna-armeijan valtavista miestappioista, suomalaisten mottitaktiikasta sekä ”talvisodan hengestä”. Sodan seurauksena Suomi menetti Neuvostoliitolle 11 prosenttia maa-alueistaan ja toiseksi suurimman kaupunkinsa Viipurin. Talvisodan synnyttämä revanssihenki oli osaltaan viemässä Suomea jatkosotaan.
Suurvallat Saksa ja Neuvostoliitto.
Ensimmäinen maailmansota merkitsi Saksalle ja Neuvosto-Venäjälle suurvalta-aseman menetystä. Molemmat maat toipuivat 1930-luvulla tultaessa diktatuureina takaisin suurvaltojen joukkoon, ja alkoivat tavoitella menettämiään alueita takaisin. Euroopan demokraattiset suurvallat Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta olivat poliittisesti heikkoja.
Suomen ja Viron itsenäistyttyä Venäjä oli menettänyt Kronstadtia lukuun ottamatta kaikki Suomenlahden rannikkolinnoitukset, mikä heikensi Leningradin puolustuksellista asemaa. Samaten Suomen ja Neuvostoliiton välinen valtakunnanraja kulki Rajajoella kaupungista vain noin 32 kilometrin etäisyydellä. Suomen valtaaminen tarjoaisi Neuvostoliitolle useita etuja: se voisi uhata Saksalle elintärkeän rautamalmin tuontia Pohjois-Ruotsista, hallita Itämerta, sekä ryöstää Suomesta teollisuutta ja malmivarantoja.
Suomen ja Neuvostoliiton suhteet.
Suomi oli kuulunut Venäjän keisarikuntaan vuosina 1809–1917. Suomen suuriruhtinaskunnan ja emämaa Venäjän väliset suhteet olivat olleet vakaat ja rauhalliset aina venäläistämis- eli sortokausiin ja ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Suursota hajotti Venäjän keisarikunnan vuonna 1917, ja mullistuksen yhteydessä Suomi itsenäistyi, mutta sitä seurasi sisällissota, jossa neuvosto-Venäjä tuki punakaartia ja Saksa osasto Brandensteinin ja Saksan Itämeren divisioonan voimin valkoisia. Sisällissodan jälkeen suomalaisia vapaaehtoisjoukkoja tunkeutui Venäjän alueelle ns. heimosotien yhteydessä.
Sodan jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita leimasivat epäluulo ja kaunaisuus, joita Suomessa 1920–1930-luvuilla esiintynyt oikeistoradikalismi ja venäläisten sekaantuminen Suomen sisäisiin asioihin kommunistien toimintaa tukemalla pahensivat. Neuvostoliiton vahvistuessa se alkoi kiinnostua entisten reuna-alueidensa palauttamisesta. Muodollisesti maiden väliset suhteet paranivat muun muassa vuonna 1932 solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen myötä, mutta käytännössä välit olivat toista maailmansotaa ennen varsin viileät. Vuoden 1939 syyskuun tilanteessa suomalaiset pyrkivät lähinnä tukeutumaan kansainväliseen yhteisöön, Kansainliittoon ja Pohjoismaiseen yhteistyöhön.
Suomen ja Saksan suhteet.
Saksa oli Ruotsin ohella tärkein vaikutteiden lähde Suomessa 1930-luvulla. Kansallissosialistien kannatus oli Suomessa kuitenkin marginaalista.
Pohjoismainen suuntaus ja Ahvenanmaan linnoitussuunnitelmat.
Vuonna 1921 Suomi solmi Varsovassa sopimuksen, joka liitti Suomen Puolan johtamaan itäeurooppalaiseen valtioryhmään. Tämä valtioryhmä muodosti puskurivyöhykkeen Ranskan ja Neuvostoliiton välille. Suomi ei kuitenkaan ratifioinut sopimusta, jonka se koki sisältävän vaaroja turvallisuuden sijasta, ja 1930-luvulle tultaessa tämä niin sanottu balttilainen suuntaus hiipui Suomessa.
Pohjoismaisen yhteistyön pohjaksi ei sen sijaan tarvittu muodollisia sopimuksia. Suomi liittyi vuonna 1933 ns. Oslo-valtioihin, joihin kuului Pohjoismaiden lisäksi Benelux-maat. Seuraavana vuonna Suomi osallistui ensimmäistä kertaa Pohjoismaiden ulkoministerien kokoukseen. Pohjoismainen yhteistyö kehittyi ns. pohjoismaiseksi suuntaukseksi, joka korosti puolueettomuutta. Joulukuussa 1935 pohjoismainen suuntaus valittiin Suomen viralliseksi ulkopoliittiseksi linjaksi. Suomen hyväksyminen Pohjoismaihin ei ollut itsestään selvää, sillä epäilyksiä aiheuttivat erityisesti Kivimäen hallituksen aikana (1932–1936) Suomen demokratian aitous, suhteet Saksaan ja ruotsin kielen asema. Varsinkin Cajanderin hallituksen aikana (1937–1939) näitä epäilyksiä onnistuttiin hälventämään ja yhteistyö Pohjoismaiden kanssa syveni.
Pohjoismaiden yhteistyön kehittyminen näkyi esimerkiksi ulkoministerien tapaamisten lisääntymisenä, kaupallisen yhteistoiminnan esteiden poistamisena, yhteisellä suunnitelmalla kriisiaikojen huollon turvaamiseksi, yhdenmukaistetulla esiintymisellä Kansainliitossa ja yhteisenä suhtautumisena esimerkiksi Espanjan sisällissotaan. Vuonna 1938 hyväksyttiin yhteiset puolueettomuussäännöt, joiden kautta maailman toivottiin tunnustavan Pohjoismaat ”rauhoitetuksi alueeksi, jossa ei kannattaisi metsästää”. Pohjoismainen yhteistyö ei johtanut kuitenkaan puolustusliittoon, koska sille ei ollut poliittisia edellytyksiä. Suomi pelkäsi Neuvostoliittoa, Ruotsi Neuvostoliittoa ja Saksaa, Tanska Saksaa, ja Norja kuvitteli, ettei sen sijaintinsa puolesta tarvinnut pelätä ketään. Norja kuitenkin Saksan mielestä liittyi Pohjanmeren hallintaan oleellisella tavalla ja Tanskan salmiin, joten se ei hyväksynyt Norjan Englantia ymmärtävää puolueettomuuspolitiikkaa. Saksan varustautumiselle oleellista olivat yhteydet Ruotsiin ja rautamalmin hankinta sieltä.
Vaikka puolustusliittoa ei syntynytkään yhteisen vihollisen puuttuessa, Pohjoismaita yhdisti pyrkimys välttää sotaan joutuminen. Siksi vuonna 1938 alettiin puhua ”sotilaallisiin toimenpiteisiin asti ulotetusta puolustusvalmiudesta”. Lopulta pohjoismaisesta puolustusliitosta jäi jäljelle vain Ruotsin ja Suomen pyrkimys sotilaalliseen yhteistyöhön Ahvenanmaan saaristossa.
Jartsev-neuvottelut Suomessa.
Suomessa 14. huhtikuuta 1938 saapui Neuvostoliiton Helsingin lähetystön toinen sihteeri Boris Jartsev tapaamaan ulkoministeri Rudolf Holstia. Jartsevin mukaan neuvostohallitus oli varma, että Saksa suunnitteli hyökkäystä Neuvostoliittoon ja että suunnitelmiin kuului sivustaisku Suomen kautta. Siten Suomen suhtautuminen saksalaisten maihinnousuun oli tärkeää Neuvostoliitolle. Puna-armeija ei jäisi odottamaan Rajajoelle, mikäli Suomi sallisi maihinnousun. Toisaalta mikäli Suomi vastustaisi saksalaisten maihinnousua, Neuvostoliitto antaisi sotilaallista ja taloudellista apua, sillä Suomen kykyyn torjua saksalaisten maihinnousu omin voimin ei luotettu.
Seuraavien viiden kuukauden aikana Jartsev keskusteli useita kertoja muun muassa pääministeri A. K. Cajanderin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin kanssa. Suomen vakuutus siitä ettei Suomi sallisi, että sen koskemattomuutta loukataan tai sen kautta hyökättäisiin Neuvostoliittoon, ei ollut riittävä Neuvostoliitolle. Neuvostoliitto vaati salaista sopimusta, joka mahdollistaisi sen osallistumisen Suomen - ja ennen kaikkea sen merirajojen puolustamiseen Saksan hyökätessä sekä Ahvenanmaan linnoittamiseen ja lisäksi se olisi halunnut myös saada linnoitetun ilma- ja meripuolustustukikohdan Suursaareen. Suomi torjui Jartsevin ehdotuksen elokuun lopulla 1938.
Maaliskuussa 1939 Neuvostoliitto ilmoitti, että haluaa vuokrata 30 vuodeksi Suursaaren, Lavansaaren, Tytärsaaret ja Seiskarin. Myöhemmin saarten vastineeksi tarjottiin maa-aluetta Itä-Karjalasta. Mannerheim oli valmis luovuttamaan saaret, joita tosiasiassa ei olisi pystytty puolustamaan, sekä rajantarkistuksiin Kannaksella. Näiden neuvottelujen katkeaminen 6. huhtikuuta 1939 johti Moskovan neuvotteluihin syksyllä 1939.
Moskovan neuvottelut Suomen alueesta.
Syksyllä 1939 Suomi ja Neuvostoliitto kävivät neuvotteluita Karjalankannaksen rajasta. Neuvostoliitto esitti uutta rajaa vedettäväksi lähelle Viipuria. Suomalaiset olivat valmiita tarjoamaan lähinnä rajan oikaisuja.
23. elokuuta allekirjoitetun Molotovin–Ribbentropin-sopimuksen jälkeen Neuvostoliitto kutsui Suomen edustajat neuvottelemaan Moskovaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä” 5. lokakuuta 1939. Neuvottelut käytiin kolmessa jaksossa, 12.–14. lokakuuta, 3.–4. marraskuuta ja 9. marraskuuta 1939. Suomen neuvottelijoina ensimmäisellä kerralla olivat lähettiläs, valtioneuvos J. K. Paasikivi, Suomen Moskovan lähettiläs Aarno Yrjö-Koskinen, ulkoministeriön jaostopäällikkö Johan Nykopp ja eversti Aladár Paasonen. Toisella ja kolmannella matkalla suomalaisvaltuuskunnassa oli toisena pääneuvottelijana Paasikiven rinnalla valtiovarainministeri Väinö Tanner. Kolmannella matkalla oli mukana vielä valtioneuvos Rafael Hakkarainen.
Neuvostoliitto esitti, että Suomi luovuttaisi Neuvostoliitolle osia Karjalankannakselta, Suomenlahden ulkosaaret, Hangon ja Lappohjan sataman. Vastaavasti Neuvostoliitto tarjosi aluevaihtoa, jossa Suomi olisi saanut laajempia alueita Itä-Karjalan Repolasta ja Porajärveltä. Repola ja Porajärvi olivat alueita, jotka olivat pyrkineet itsenäistymään 1918–1920 Venäjästä, mutta jotka Tarton rauhansopimuksessa jäivät neuvosto-Venäjälle. Suomen valtioneuvosto ei suostunut vaihtokauppaan esitetyssä laajuudessa, koska sekä yleinen mielipide että eduskunta vastustivat sitä, vaan tarjosivat Neuvostoliitolle vain Leningradia lähinnä olevia alueita, Kuokkalan mutkaa ja Terijokea. Neuvottelut katkesivat 9. marraskuuta.
Neuvostoliitto oli esittänyt aikaisemmin vastaavat vaatimukset Baltian maille, jotka suostuivat luovuttamaan puna-armeijalle tukikohtia alueillaan. Suomalaiset valitsivat toisin: Suomi kutsui reservinsä sotilaat 10. lokakuuta 1939 alkaen ylimääräiseen kertausharjoitukseen, joka merkitsi käytännössä liikekannallepanoa. Neuvottelut päättyivät tuloksettomina marraskuussa. Lopulta Neuvostoliitto lavasti 26. marraskuuta 1939 Mainilan laukaukset, joilla Neuvostoliitto perusteli sotaa puolustuksellisena toimenpiteenä. 28. marraskuuta Neuvostoliitto sanoutui irti hyökkäämättömyyssopimuksesta ja katkaisi diplomaattisuhteet maiden väliltä 29. marraskuuta.
Sotilaallinen ja poliittinen hyökkäys.
Puna-armeijan hyökkäys Suomeen alkoi 30. marraskuuta 1939. Punatykistö avasi tulen Karjalankannaksella kello 6.50. Jäämeren rannalla Sallassa hyökkäyksen voidaan kuitenkin katsoa alkaneen jo muutamia päiviä aiemmin. Kello 9 Viipurissa annettiin ensimmäinen ilmahälytys. Ensimmäisen päivän aikana Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Suomessa 16 paikkakuntaa, muun muassa Helsinkiä kahdesti. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov piti myöhään illalla radiopuheen ja kertoi, että neuvostohallitus oli käskenyt puna-armeijaa varmistamaan Neuvostovaltion ulkoisen turvallisuuden. Suomessa presidentti Kyösti Kallio luki eduskunnan päätöksen sotatilasta radiossa kello 13.30. Kansainliitto tuomitsi hyökkäyksen ja erotti Neuvostoliiton järjestöstä 14. joulukuuta 1939.
Neuvostojohto muodosti 1. joulukuuta Otto Wille Kuusisen johtaman Suomen Kansanvaltaisen Tasavallan Terijoen hallituksen vuoden 1918 sisällissodan jälkeen neuvosto-Venäjälle paenneista punaisista. Neuvostoliitto ilmoitti tunnustavansa Suomen Kansanvaltaisen Tasavallan hallituksen Suomen ainoaksi viralliseksi hallitukseksi, käyvänsä sotaa valkosuomalaisia kapinallisia joukkoja vastaan ja kieltäytyi neuvottelemasta Risto Rytin 1. joulukuuta muodostaman uuden hallituksen kanssa. Terijoen hallituksen asettaminen paljasti, että Neuvostoliiton tavoitteena oli vallata koko Suomi. Terijoen hallituksen piti toimia myös poliittisena hyökkäyskiilana, joka avaisi puna-armeijalle tien Helsinkiin. Kävikin toisin ja ulkopuolinen uhka yhdisti suomalaiset luokkarajoista riippumatta puolustautumaan Neuvostoliittoa vastaan.
Suomen suurlähetystön henkilökunta sai 7. joulukuuta 1939 luvan, talvisodan jo riehuessa, matkata Moskovasta junalla Latvian kautta Saksaan. Siellä Suomen suurlähetystön henkilökuntaa kuuluvat sotilasasiamiehet kuulivat hälyttäviä uutisia. Sotilasasiamiesten kanssa illasti majuri Kaarlo Somerron saksalaistuttava, Saksan yleisesikunnan ulkomaanosastossa työskentelevä everstiluutnantti. Hän kertoi että yleisesikunnan kokouksessa Adolf Hitler olisi halunnut julistaa Neuvostoliiton rinnalla sodan Suomelle. Sodanjulistus kariutui kuitenkin marsalkka Herman Göringin ehdottoman kielteiseen vastustukseen. Suomalaiset arvelivat kyseessä olevan Saksan ajatuksen miehittää demilitarisoitu Ahvenanmaa ja siten turvata malmikuljetukset Pohjois-Ruotsista.
Joukot.
Puna-armeijan hyökkäykset ja etenemiset 30. marraskuu – 22. joulukuuta 1939.
Suomen armeija.
Sodan aikana muodostettiin vielä I armeijakunta, joka kuului kannaksen armeijaan.
Puna-armeija.
Suomen rintamalle lähetettiin sodan aikana vielä 13. armeija ja 15. armeija.
Kaksi vaihetta.
Rajallisten miehistö- ja materiaalisten resurssien vuoksi Suomen puolustusvoimien taistelukyky oli korkeimmillaan joulukuun lopussa ja, riittävien täydennysten puuttuessa, se aleni sodan loppua kohden. Puna-armeijan tilanne oli päinvastainen; sodan alussa havaittu vihollisen taistelukyvyn vakava aliarviointi ja omien kykyjen yliarviointi voitiin korjata merkittävillä resurssien lisäyksillä tammi–helmikuussa 1940.
Tavoitteet.
Suomi oli keskittänyt ensivaiheen puolustuksen suojajoukot itärajalle jo Moskovan-neuvottelujen aikana ja YH:n varjolla merkittävä osa kenttäarmeijasta oli sodan alkaessa puolustusasemissa. Neuvostoliiton strategiana oli hyökätä Suomeen kuudesta itärajan kohdasta: Karjalankannas, Laatokan Karjala, Kuhmo (ja Lieksa), Suomussalmi, Salla ja Petsamo.
Päätavoite oli Karjalankannaksella, josta tuli edetä Viipuriin ja edelleen Helsinkiin. Toinen tärkeä suunta oli Laatokan Karjala, josta voitiin uhata Karjalankannasta ja Etelä-Suomea. Kolmas keskeinen tavoite oli katkaista Suomen ”vyötärö” sen kapeimmasta kohdasta ja edetä Ouluun. Lapissa tavoitteena oli vallata Sallan kautta Rovaniemi ja saavuttaa Ruotsin raja. Petsamoa tavoiteltiin lähinnä alueen malmivarojen ja sataman takia.
Puna-armeija kykeni käyttämään vahvempia joukko-osastoja kuin Suomen sodanjohto oli odottanut: kokonaisia, osin moottoroituja divisioonia, Laatokan pohjoispuolen ja Petsamon välisellä alueella. Suomen armeijan taistelukyvyn suhteen ensimmäistä sotaviikkoa leimasi tottumattomuus sotaan sekä muun muassa tankkikauhut eli vihollisen panssarivoimien aiheuttamat paniikkitilanteet, jotka johtivat suunniteltua nopeampaan vetäytymiseen valtakunnan rajalta.
Suomalaisten hyvä improvisointikyky (motti- ja joukko-osastojen paloittelutaktiikka) ja torjuntavälineistön nopea kehittäminen (muun muassa polttopullot) sekä puna-armeijan joukkojen sotaliikkeiden lähes täydellinen sitoutuminen tiestöön muuttivat tilanteen suomalaisille edullisemmaksi ja kohotti Suomen sotilaiden itseluottamusta. Sodan paine aiheutti myös henkilövaihdoksia puna-armeijassa.
Karjalankannas.
Puna-armeija saavutti pääaseman, kuuluisammalta nimeltään Mannerheimin-linjan, Karjalankannaksella 7. joulukuussa 1939.
Karjalankannaksella puna-armeijan hyökkäys pysähtyi suojajoukkotaisteluiden päätyttyä 5. joulukuuta Mannerheim-linjalle, jossa Suomen tykistön pitkälle kehitetty taktiikka ja sen yhteistoiminta jalkaväen kanssa pääsi esille – niin kauan kuin tykistön ammuksia oli riittävästi. Karjalankannasta puolusti Kannaksen armeija jaettuna II armeijakuntaan länsikannaksella ja III armeijakuntaan itäkannaksella. Ensin mainittuun kuuluivat 4., 5., ja 11. divisioonat ja jälkimmäiseen 8. ja 10. divisioona. Kannaksen armeijan ja Päämajan reservinä olivat 1. ja 6. divisioonat. Neuvostoliiton 7. armeijan yhtymät aloittivat ensimmäisen läpimurtoyrityksen Itä-Kannaksella Taipaleenjoella 6. joulukuuta, mutta hyökkäys päättyi epäonnistumiseen 8. joulukuuta 1939. 7. armeijaan kuului yhdeksän jalkaväkidivisioonaa, panssariarmeijakunta ja kolme panssariprikaatia.
Uusi yritys tehtiin 15.–17. joulukuuta päättyen suomalaisten torjuntavoittoon. Taistelut puna-armeijan painopistesuunnassa Summan kylässä länsikannaksella alkoivat 17. joulukuuta ja ne kestivät 22. joulukuuta asti. Kamppailu päättyi puna-armeijan raskaisiin tappioihin. Taisteluissa oli tyypillistä, että neuvostopanssarit tunkeutuivat helposti tykistökeskityksen suojassa suomalaisten asemiin, mutta suomalaiset kykenivät tykistötulella ja tehokkaalla jalkaväkitulella pitämään puna-armeijan jalkaväen ja panssarivoimat erillään toisistaan. Kun jalkaväki oli tuhottu piikkilankaesteille, panssarintorjujat tuhosivat tankit polttopulloilla ja kasapanoksilla.
Kun puna-armeijan hyökkäys oli pysäytetty Karjalankannaksella joulukuussa, marsalkka Mannerheim antoi luvan käynnistää vastahyökkäyksen venäläisasemia kohti. Kannaksen armeijan II armeijakunta vahvistettuna kahdella reservidivisioonalla suoritti vastahyökkäyksen 23. joulukuuta 1939. Se kuitenkin epäonnistui ja II armeijakunta kärsi raskaita tappioita. Tapahtuma nimettiin ”hölmön tölväykseksi”.
Laatokan Karjala.
Laatokan Karjalan taistelut joulukuussa 1939. Puna-armeijan 8. Armeijan hyökkäys idästä ja tilanne hyökkäyksen pysähtyessä.
Laatokan Karjalassa Suomea kohti hyökkäsi puna-armeijan 8. armeija, kuuden divisioonan ja yhden panssariprikaatin voimin. Ne etenivät Laatokan pohjoisrantaa myöten ja hieman pohjoisempaa reittiä, Suojärven strategisesti tärkeän alueen kautta Sortavalaa kohti. Suomalaiset vastustivat hyökkäystä IV armeijakunnan 12. ja 13. divisioonalla.
Suojärvi vallattiin nopeasti, ja epäonnistuneiden vastahyökkäysten jälkeen suomalaispuolustus vakaantui Kollaanjoelle 7. joulukuuta alkaen. Laatokan rantamilla Suomen armeija vetäytyi aluksi Salmin–Pitkärannan kautta, mutta puna-armeija pysäytettiin Kitilän–Koirinojan alueelle 11.–15. joulukuuta. Joulukuussa suomalaiset aloittivat vastahyökkäykset, jotka johtivat lopulta Kitilän–Koirinojan–Lemetin mottien syntyyn tammikuun 1940 alussa. Niissä taistelut jatkuivat talvisodan loppuun saakka.
Karjalankannaksen ja Laatokan Karjalan torjuntavoittojen lisäksi ensimmäisen hyökkäyksellisen ja strategisesti merkittävän voiton Suomen armeija saavutti 12.–22. joulukuuta Tolvajärvellä Raja-Karjalassa. Taisteluissa Ryhmä Talvela, eversti Paavo Talvelan johtamana, rintamakomentajanaan everstiluutnantti Aaro Pajari, löi puna-armeijan 139. jalkaväkidivisioonan, mikä esti puna-armeijan isku Laatokan Karjalassa taistelleiden suomalaisjoukkojen selustaan.
Pohjois-Suomi.
Suurimmat hyökkäyssotaan perustuneet ja merkittävää kansainvälistä huomiotakin herättäneet voitot suomalaiset saivat Suomussalmen taistelussa 27.–29. joulukuuta 1939 ja sitä seuranneessa Raatteentien taistelussa 1.–7. tammikuuta 1940. Taistelutoimista vastasi suomalaisten puolella 9. divisioona eversti Hjalmar Siilasvuon johdolla. Kamppailussa tuhottiin suhteellisen vähäisin suomalaisjoukoin Neuvostoliiton 163. ja 44. jalkaväkidivisioona sekä saatiin huomattava sotasaalis. Laatokan Karjalan ja Suomussalmen välisen alueen taistelut ovat hyviä esimerkkejä tehokkaasta maaston ja olosuhteiden hyväksikäytöstä sodassa ja mottitaktiikasta. Raskaiden tappioiden seurauksena Neuvostoliitto luopui tavoitteestaan katkaista Suomi Oulun tasalta.
Kuhmon–Lieksan alueella suomalaisprikaati Vuokko esti puna-armeijan 54. jalkaväkidivisioonan tunkeutumisen Kajaanin ja Pielisjärven suuntiin 8.–28. joulukuuta 1939 käydyissä korpitaisteluissa. Suomussalmen taisteluiden jälkeen 9. divisioona siirrettiin tammikuussa 1940 Kuhmon–Lieksan alueelle, jossa se koetti tuhota edellä mainitun neuvostodivisioonan. Yritys kuitenkin epäonnistui, joten alueella päädyttiin sodan loppuun asti jatkuneeseen mottisotaan.
Joulukuun 1939 aikana Osastot Roininen ja Suoranta pysäyttivät Sallassa Neuvostoliiton 122. (ja 88.) jalkaväkidivisioonan hyökkäykset Kemijärven alueelle. Samoin Petsamossa suomalaisosasto Pennanen pysäytti venäläisten 52. jalkaväkidivisioonan ja 104. vuoristodivisioonan etenemisen Nautsin-Höyhenjärven alueelle.
Neuvostoliiton valmistelut.
Puna-armeijan epäonnistuminen Suomen valtausoperaatiossa joulukuussa 1939 johti tilanteen perinpohjaiseen uudelleen arviointiin vuodenvaihteessa 1939–1940. Taistelutoiminta laantui huomattavasti lähes kuukaudeksi ja Suomea vastaan alettiin koota Neuvostoliitonkin resursseihin nähden merkittävää voimaryhmää.
Puna-armeijan ylijohto Stavka perusti 7. tammikuuta 1940 Luoteisrintaman Esikunnan johtamaan sotaa suomalaisia vastaan ja sen johtoon nimitettiin 1. luokan armeijankomentaja Semjon Timošenko. Karjalankannaksen rintama jaettiin kahteen osaan ja 7. Armeijalle määrättiin rintamavastuu alueen länsiosasta, jonne sijoitettiin suurhyökkäyksen painopiste, ja itäosaan tuotiin uusi 13. Armeija. Neuvostodivisioonien kokonaismäärä Karjalankannaksella kasvoi kymmenestä 21–26:een ja lisäksi Timošenko sai käyttöönsä viisi uutta panssariprikaatia ja 11 tykistörykmenttiä sekä lisää ilmavoimien tukea. Puna-armeijalla oli Karjalankannaksella käytettävissään 4 000 tykkiä ja 1 000–1 200 panssarivaunua.
Leningradin alueelle muodostettiin vielä ylimääräinen ylijohdon reservi 28. Armeijakunnasta. Summan alueelle luotiin 6 kilometriä leveä painopiste, jossa hyökkäsi 50. Armeijakunta, kolme divisioonaa tukenaan 500–1 000 tykkiä ja 200 panssarivaunua, sivustoilla hyökkäsivät 10. ja 19. Armeijakunta. Tykistön tiheys oli suurimmillaan noin 50–100 tykkiä rintamakilometrillä. Suomen puolella päähyökkäyksen otti vastaan yksi, Satakunnassa ja Hämeessä muodostettu 3. divisioona, sivustoillaan 4. ja 2. divisioona (tammikuun alussa 1940 joidenkin suomalaisdivisioonien numerointia muutettiin: 6 D. → 3. D., 10 D. → 7 D., 11 D. → 2 D.).
Suurhyökkäys murtaa Mannerheim-linjan kannaksella.
Karjalankannas talvisodan viimeisenä päivänä 13 maaliskuuta 1940.
Puna-armeija aloitti 1. helmikuuta 1940 offensiiviä alustaneen voimakkaan ja jatkuvan tykistötoiminnan, erityisesti Summan lohkolla. Siihen liittyivät myös jalkaväen ja panssarivoimien ympärivuorokautiset hyökkäilyt. Lopputuloksena oli suomalaisten asemien vaurioituminen ja vähäisillä reserveillä varustettujen joukkojen väsyminen jo ennen päähyökkäyksen alkua. Jatkuvan taistelukosketuksen vuoksi joukkoja ei voitu vaihtaa.
Varsinainen yleishyökkäys alkoi 11. helmikuuta aamulla klo 08.40 tykistötulen kiihtyessä voimakkaaksi rumputuleksi. Iltapäivään mennessä neuvostoliittolaiset saivatkin aikaan ratkaisevaksi muodostuneen läpimurron Summassa Lähteen lohkolla. Puna-armeijassa tykistön, panssarivoimien ja jalkaväen yhteistyö oli parantunut merkittävästi, ja suomalaiset puolestaan kärsivät vakavasta tykistön ammusten ja panssarintorjuntatykkien puutteesta.
Polttopullot ja kasapanokset eivät enää riittäneet, koska neuvostojalkaväki suojasi tehokkaasti tulellaan panssarivaunuja. Suomalaisten vastahyökkäykset epäonnistuivat ja lopulta ylipäällikkö Mannerheim antoi 15. helmikuuta Kannaksen 2. Armeijakunnalle käskyn vetäytyä väliasemaan linjalle Samolanlahti–Näykkijärvi–Muolaanjärvi–Äyräpäänjärvi–Vuoksi. 3. Armeijakunta jäi paikoilleen Mannerheimlinjaan sodan loppuun asti.
Puna-armeijan käyntiin saama tehokas vyörytys kuitenkin mursi väliaseman ja joukot määrättiin vetäytymään taka-asemaan linjalle Viipuri-Tali-Noskuanselkä-Kuparsaari-Vuoksi 27. helmikuuta 1940. Luoteisrintaman Esikunnan komentaja Timošenko antoi 26. helmikuuta joukoilleen käskyn Viipurin kaupungin valtaamisesta. Operaatio tuli suorittaa 7. Armeijan toimesta kaksipuolisena saarrostusliikkeenä ja suorana rintamahyökkäyksenä. 10. ja 28. Armeijakunnan tuli edetä Viipurin länsipuolelle jäätyneen Viipurinlahden yli ja 19. Armeijakunnan oli määrä edetä kaupungin itäpuolelle. 34. ja 50. Armeijakunta hyökkäsivät suoraan Viipuria kohti. Lisäksi 13. Armeijan tehtäväksi tuli ylittää Vuoksi Äyräpään-Vuosalmen kohdalta ja saartaa itäkannaksella Mannerheimlinjalla taistellut Suomen 3. Armeijakunta.
Viipurin ja Viipurinlahden taistelut.
Taka-aseman puolustuksen kannalta rintamalinjan laajeneminen länteen Viipurinlahdelle oli suomalaisten Kannaksen armeijalle vakava isku. Viipurin ympäristö oli maastollisesti edullisempi alue puolustajalle kuin Etelä- ja Keski-Kannas, mutta osa edusta menetettiin paksussa jäässä olleen Viipurinlahden takia. Suomen puolustusvoimain vakaasti huvenneet voimavarat sekä miehistön että materiaalin suhteen ja joukkojen fyysinen väsyminen vei suomalaisten taistelukyvyn äärirajoille talvisodan viimeiseksi kahdeksi viikoksi.
Viipurin alueelle oli saatu tueksi uusi 23. divisioona ja 21. divisioona itäkannakselle, mutta ne olivat taisteluarvoltaan muita divisioonia heikompia täydennysjoukkoja. Venäläisten onnistunut strateginen läpimurto Viipurinlahdella olisi uhannut koko Etelä-Suomen puolustusta suomalaisjoukkojen ollessa edelleen syvällä alueen itäpuolella.
Viipurinlahdella suomalaiset 4. divisioonan joukot eivät kyenneet estämään venäläisten maihinnousua lahden länsirannalle Häränpäänniemeen ja Vilaniemeen, jossa puna-armeija katkaisi Viipuri-Helsinki-valtatien 9. maaliskuuta. Suomalaispuolustajat kestivät ja estivät läpimurron laajenemisen. Rauhan tullessa 13. maaliskuuta tilanne oli kuitenkin kriittinen: 7. Armeija siirsi 3. Ratsuväkiarmeijakunnan 11. maaliskuuta jo Koivistolle, tavoitteena ratkaisevan ylivoiman luominen Viipurinlahden länsirannalle, mutta rauha keskeytti toiminnan.
Viipurissa 3. ja 5. divisioona menettivät esikaupunkialueet ja etulinja siirtyi Patterinmäelle 12. maaliskuuta. Saarrostusuhka kaupungin itäpuolella muodostui vakavaksi puna-armeijan tunkeuduttua Tammisuolle ja murrettua Talin kannaksen puolustuksen tukilinjaan 7.-9. maaliskuuta 1940, mutta hyökkäys onnistuttiin vielä pysäyttämään Portinhoikkaan. Talissa venäläistykistön ankara rumputuli ja panssarivoimat aiheuttivat ylirasittuneiden suomalaisten joukossa jo pakokauhuakin.
Puna-armeijan 13. armeija hyökkäsi maaliskuun alusta lähtien vähintään kuuden divisioonan voimin Äyräpäässä-Vuosalmella, jota puolustivat vajaalukuiset 2. ja 21. divisioona. Äyräpäänharjun keskiosa ja kirkonmäki Vuoksen länsipuolella menetettiin 4. maaliskuuta ja Vuoksen Vasikkasaari 5. maaliskuuta. Venäläisjoukot onnistuivat lopulta ylittämään Vuoksen 8.-11. maaliskuuta ja luomaan noin 500 metriä syvän sillanpään joen itärannalle, mutta rauhantulo ratkaisi kriittisen tilanteen. Taipaleenjoella suomalaisten 7. divisioona kesti puna-armeijan rajut hyökkäykset 11.-20. helmikuuta ja pääosin säilytti alkuperäiset asemansa sodan loppuun asti.
Moskovan rauha.
Neuvostoliitolle luovutetut alueet Moskovan rauhansopimuksessa 1940.
Tie rauhaan.
Suomen armeijan sotilaiden joulukuun 1939 aikana aikaansaama odottamaton käänne sodassa, torjuntavoitto puna-armeijasta, toi konfliktiin osaratkaisun. Neuvostoliitto joutui arvioimaan uudelleen sodan tavoitteet ja suunniteltua pidemmäksi venyneen selkkauksen kokonaisvaikutukset.
Suomalaisten menestyksellisen taistelun aiheuttama positiivinen kansainvälinen huomio ei haitannut neuvostojohtoa. Sen sijaan alustavat tiedot Ison-Britannian ja Ranskan suunnitelmista tukea Suomea talvisodassa sekä sotajoukoin että materiaalisesti asetti NL:n aivan uuden tilanteen eteen. Läntisten suurvaltojen puuttuminen sotaan uhkasi laajentaa konfliktin Neuvostoliiton kannalta epäedulliseen suuntaan. Stalin oli laskenut, että maailmansota laajenisi vuoden 1940 aikana Saksan ja länsiliittoutuneiden väliseksi, mikä olisi tarjonnut Neuvostoliitolle uusia toimintamahdollisuuksia.
Sotakirjallisuudessa on viime aikoina esitetty hypoteesi, että myös Saksalla olisi ollut merkittävä osuus neuvostojohdon mielenmuutokseen. Länsivaltojen armeijoiden tunkeutuminen Skandinaviaan olisi muodostanut vakavan uhan Saksan sodankäynnille keskeisen, Ruotsin tuottaman rautamalmin häiriöttömälle saannille.
Lopputuloksena oli, että neuvostojohto ilmoitti Ruotsin välityksellä Suomelle 29. tammikuuta 1940 Stalinin olevan valmis aseleponeuvotteluihin Risto Rytin hallituksen kanssa. Ilmoitusta edelsivät kirjailija Hella Wuolijoen ja Neuvostoliiton Tukholman-lähettilään Alexandra Kollontain väliset salaiset tunnustelut 10.-21. tammikuuta 1940. Neuvostoliitto kuitenkin edellytti – koska "verta oli virrannut" – että Suomi on valmis suurempiin myönnytyksiin kuin mitä NL oli syksyllä 1939 vaatinut.
Suomen hallitus vastasi Neuvostoliiton tarjoukseen 30. tammikuuta ja ilmoitti, että Suomi olisi periaatteessa halukas rauhaan, mutta vain joihinkin pieniin rajatarkistuksiin Karjalankannaksella ja mahdollisesti myös Suomenlahden demilitarisointiin. Hyvä tilanne rintamilla vähensi suomalaisten halua lisämyönnytyksiin.
Suomen aseman heikkeneminen ja taipuminen rauhanehtoihin.
Kasapanoksilla tuhottu T-26-hyökkäysvaunu Oinalan lohkolla.
Suomen asema muuttui, kun puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen tulivalmistelut 1. helmikuuta ja varsinaisen yleishyökkäyksen 11. helmikuuta 1940 ja suomalaisten puolustus alkoi horjua. Neuvostojohdon rauhantarjous ja suurhyökkäys olivat ilmeisesti osa kokonaissuunnitelmaa, jonka avulla toisaalta vielä yritettiin ainakin rajoitettua sotilaallista ratkaisua rintamilla, mutta toisaalta pyrittiin neuvotteluteitse estämään konfliktin laajeneminen. Helmikuun alussa 1940 suomalaiset päätyivät rauhaan asti jatkuneeseen tasapainotteluun, jossa harkittiin rauhanteon ja sodan jatkamisen välillä. Puna-armeijan hyökkäyksen aiheuttama paine sekä oman armeijan fyysinen väsyminen ja tappiot sekä reservien puute puolsivat rauhansopimusta. Toisaalta Britannian ja Ranskan avunantotarjous houkutteli jatkamaan sotaa. Ranskan virallisen ilmoituksen mukaan länsivallat olisivat olleet valmiit lähettämään 50 000 miestä, jotka olisivat saapuneet Suomeen maaliskuun lopussa. Avun katsottiin olleen sotilaallisesti riittämättömän Neuvostoliiton torjumiseen. Lisäksi ongelmana oli, ettei voitu olla varmoja, sallisiko Ruotsi näiden sotilaiden läpikulun alueensa kautta.
Puna-armeijan panssarivaunujen ja tykistön rumputulen vyöryttäessä suomalaisten puolustusasemia Karjalassa, neuvostojohto antoi 23. helmikuuta Suomelle minimiehdot rauhanneuvottelujen aloittamiseksi. Niissä vaadittiin Suomea luovuttamaan Neuvostoliitolle ainakin Karjalankannas ja Viipuri sekä Laatokan koillispuoli Sortavala mukaan lukien. Rintamatilanteen jatkuvasti huonontuessa ja muun muassa Ruotsin yhä evätessä siihen kohdistuneet Suomen avunpyynnöt, maan hallitus päätti aloittaa neuvottelut rauhasta 29. helmikuuta ja myöntyi Neuvostoliiton ehtoihin 5. maaliskuuta.
Ruotsin motiiveina puolueettomuuteen lienee ollut maan säilyminen suursodan ulkopuolella, rautamalmin vienti ja Saksan suhteet, joita länsivaltojen interventio Skandinaviaan olisi uhannut. Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska olivat päättäneet sotilaallisesta puuttumisesta talvisotaan 6. helmikuuta ja ne odottivat Suomen virallista avunpyyntöä 5. maaliskuuta 1940 mennessä. Suomen sotilasjohto kuitenkin arvioi, että lännen apu olisi ollut riittämätöntä eikä se olisi ehtinyt ajoissa. Pelättiin myös, että avun hyväksyminen olisi siirtänyt koko toisen maailmansodan painopisteen Pohjois-Eurooppaan, mikä olisi ollut erittäin raskasta siviileille (vrt. Puolan tilanne, jossa taisteltiin koko sodan ajan).
Suomen hallituksen päätökseen rauhaan taipumisesta on joillakin tahoilla arvioitu vaikuttaneen myös marsalkka Hermann Göringin Suomen Saksan-lähettiläs T. M. Kivimäelle 22. helmikuuta mahdollisesti antama suullinen kehotus suostua rauhaan (ks.). Göring olisi luvannut suomalaisten saavan siitä kunnon korvauksen myöhemmin.
Saksalaisten päämotiivina tilanteen rauhoittamiseen lienee ollut länsiliittoutuneiden avustussuunnitelmat, jotka uhkasivat rautamalmin saantia Pohjois-Ruotsista. Hitlerin päätavoitteena oli bolševismin lyöminen ja elintilan hankkiminen idästä. Siten talvisota ravisteli suursodankin asetelmia. Maaliskuun 1940 alkuun mennessä Suomen armeija oli kuitenkin tullut pisteeseen, jossa sen taistelukyky uhkasi romahtaa ja siksikin pääministeri Risto Rytin johtama valtuuskunta alistui Moskovassa sanelurauhaan 8.–10. maaliskuuta 1940.
Rauha.
Puna-armeijan sotilaat tutkivat saaliiksi saamaansa Suomen valtiolippua.
Suomen hallitus ja ulkoasiainvaliokunta hyväksyivät Neuvostoliiton laatiman rauhansopimuksen 11. maaliskuuta ja Moskovan rauhansopimus allekirjoitettiin illalla 12. maaliskuuta 1940. Taistelutoiminta rintamilla päättyi seuraavana päivänä asteittain klo 11 alkaen. Kello 10:45 neuvostojoukkojen tykistö ja kranaatinheittimistö avasivat yllättäen tulen suomalaisten asemiin. Keskityksillä ei ollut mitään suoraa sotilaallista päämäärää, ja ne onkin tulkittu puhtaaksi kostotoimeksi. Tulituksen johdosta satoja suomalaisia kuoli tai haavoittui.
Yleisradion suosituimman radiokanavan Yle Suomen "Sadan vuoden syke - Sota-ajan laulut" -sivuston artikkelin mukaan samana päivänä, jolloin ulkoasiainministeri Väinö Tanner julisti sodan päättyneeksi, Reino Palmroth (Palle) reagoi rauhanehtoihin soittamalla radiossa sanoittamansa Silmien välliin -kappaleen, josta tuli hitti.
Rauhansopimuksen mukaan Suomi luovutti Neuvostoliitolle osan Sallaa ja Kuusamoa, Kalastajasaarennon Petsamosta, Suomenlahden ulkosaaret ja suuren osan Karjalaa mukaan lukien Viipurin, maan toiseksi suurimman kaupungin, käytännössä vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhan rajalinjaa seuraillen. Suomi joutui myös vuokraamaan Hangon Neuvostoliitolle tukikohdaksi 30 vuodeksi ja rakentamaan Kantalahden ja Sallan välille rautatien. Lisäksi tilanne synnytti merkittävän väestöpoliittisen ongelman, kun kaikkiaan 430 000 suomalaista lähti evakkoon Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta.
Suomen armeijan vahvuudet ja heikkoudet.
Suomen armeijalla oli puolellaan maaston tuntemus sekä taito liikkua, majoittua ja taistella kovassa pakkasessa ja lumisessa maastossa. Erityisen merkittäviä edellä mainitut taidot olivat Laatokan pohjoispuolella, noin tuhat kilometriä pitkällä erämaa-alueella, jossa oli harvassa teitä ja vähän asutusta. Apuna toimivat sukset, ahkio, teltta, kamiina ja Suomi-konepistooli. Näitä varusteita ja niiden käyttöön liittyvää taktiikkaa oli kehitelty 1920- ja 1930-luvuilla.
Taktiikkaan kuului polttaa viholliselle jätettävät kylät ja erilliset rakennukset, jottei vihollinen voisi majoittua niihin. Suomalainen sotilastaktiikka perustui tilanteen mukaan toimimiseen. Hyökättiin saarrostavasti missä voitiin, puolustauduttiin kun oli pakko. Suomalaisten merkittävä vahvuus oli myös radiotiedustelu eli vihollisen radioliikenteen sieppaus, paikantaminen ja salakirjoitussanomien avaaminen. Radiotiedustelun avulla suomalaiset pystyivät muun muassa motteja laukaistessaan keskittämään voiman ulosmurtokohtiin ja jättämään muut alueet motin ympärillä lähes ilman miehitystä.
Suomalaisten liikkuvuus aiheutti myös sen, että partiot joutuivat kulkemaan joskus pitkiä matkoja nälän partaalla. Suomalaisten suurin ongelma talvisodassa oli panssarintorjuntavälineiden puute. Telamiinat olivat tehokkaita, mutta niiden suojaksi ei ollut riittävästi jalkaväkimiinoja tai ne puuttuivat kokonaan. Panssarintorjuntatykkejä oli vain kolmannes suunnitellusta määrästä. Suunniteltu panssarintorjuntakiväärien hankinta ei toteutunut ennen sodan alkamista hankinnasta päättäneiden osapuolien riidellessä sen kaliiperivalinnasta. Tilapäiset panssarintorjuntavälineet, kuten polttopullo, koivun halko ja kasapanos, eivät olleet aina käyttökelpoisia suojattomassa maastossa. Panssarintorjunnan heikkoudet saivat aikaan jalkaväen taistelumoraalin alenemisen. Toisinaan esiintyi suoranaista pakokauhua.
Suomen armeija ei ollut tehokas suunniteltua, jättimäistä hyökkäystä vastaan Kannaksella talvisodan lopussa. Koska suomalaisilla oli vain vähän joukkoja, nekin kuluneita, murtui suomalaisten rintama venäläisten lisätessä painetta. Venäläiset olivat oppineet virheistään ja käyttivät panssarivaunuja ryhmissä murtamaan juoksuhaudat.
Puna-armeijan vahvuudet ja heikkoudet.
Puna-armeijalla oli puolellaan musertava kalusto- ja miesylivoima. Varsinkin tykistö oli tehokas ase suomalaisia vastaan, lisänä olivat panssarivaunut ja lentokoneet. Toisaalta puna-armeijan taktiikka oli peräisin Neuvostoliiton keskialueilta eli aroilta, jossa se käytti avointa hyökkäystä vihollista vastaan. Tukeuduttiin aukeille ja teihin. Venäläiset hyökkäsivät suurin joukoin aukeiden yli uraata huutaen. Metsäsodankäynnin erikoisoloista oli ylijohdolla käsitys, mutta joukkoja ei ehditty kouluttaa ennen sodan syttymistä. Upseerit olivat liian sidottuja ohjesääntöihin.
Toisaalta jätettiin tekemättä ohjeiden mukaisia turvatoimia, esimerkiksi metsätiellä ei viitsitty raivata metsistä kaistoja puuttomiksi. Prikaatin komentokeskus saattoi jäädä vartioimatta. Luotettiin omaan voimaan, suomalaisten ei uskottu pystyvän merkittäviin vastatoimiin eikä osattu olla varovaisia ja valppaita. Myös eri yksiköiden välisessä yhteistyössä oli joskus kitkaa. Alussa esimerkiksi panssariase ja jalkaväki eivät tukeneet toisiaan.
Puna-armeijan perusajatus oli hyökkäys, jonka uskottiin onnistuvan lyhyessä ajassa. Puna-armeijalla ei ollut Suomeen hyökätessään talvivarusteita, armeijan yksiköitä oli siirretty Puolan rintamalta. Huolto ei aina pelannut toivotulla tavalla. Suksia ei osattu käyttää, majoituskalustoa ei useinkaan ollut. Jouduttiin hytisemään maakuopissa ja lämmittelemään avotaivaan alla nuotion ääressä.
Merkittävä talvisodan kulkuun vaikuttava tekijä oli Stalinin puhdistukset vuosina 1937–1938, joissa tapettiin tai vangittiin Neuvostoliiton uuteen mekanisoituun sodankäyntiin koulutettu upseerikunta lähes kokonaan. Puna-armeija oli salaisesti kehittänyt mekanisoitua sodankäyntiä yhdessä Weimarin Saksan kanssa 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa. Talvisodassa ei kuitenkaan käytetty uutta strategiaa. Talvisodassa samoin kuin ei jatkosodassakaan käytetty myöskään Neuvostoliitossa 1930-luvulla kehitettyjä maahanlaskuoperaatioita puolustajan linjojen taakse, vaikka Neuvostoliitto oli kehityksessä kansainvälinen edelläkävijä.
Mottitaistelut.
Suomalaiset käyttivät omia taktiikoitaan ja vihollisen virheitä tehokkaasti hyödyksi. Hyökkääjän kolonnat motitettiin metsäteille. Raatteen tiellä tuhottiin kokonainen moottoroitu divisioona ja saatiin iso sotasaalis. Venäläisten motit puolustautuivat sitkeästi ja sitoivat suomalaisia, joita olisi tarvittu muualla. Katastrofista joutui vastuuseen puna-armeijan sotatoimiyhtymien korkein johto. Kenraaleita ja politrukkeja teloitettiin.
Suomussalmen suunnalla taistelleen 163. divisioonan ylin komissaari Lev Mehlis menetti asemansa väliaikaisesti, mutta sai säilyttää henkensä. Hänet kutsuttiin vuonna 1941 Puna-armeijan ylimmäksi komissaariksi Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon. Sodan jälkeen hän toimi muun muassa Neuvostoliiton valtion tarkastusviraston pääjohtajana. Hän kuoli vuonna 1953.
Talvisodan sotatalous Suomessa.
Suomen valmistautuminen sodanajan oloihin oli 1930-luvun lopussa vielä hyvin puutteellista tai keskeneräistä. Suurimmat puutteet olivat materiaalisessa valmistautumisessa. Joitakin lainsäädännöllisiä ja hallinnollisia toimenpiteitä oli toki ehditty suorittamaan, mutta päätökset ja käytännön toimet olivat auttamattomasti myöhässä. Suomalaisen yhteiskunnan valmius sotaan oli siis huono, josta vastuun kantoivat sekä poliitikot että sotilaat. Poliittiset ristiriidat valtion varojen käytöstä johtivat toisaalta puolustusmenojen laiminlyöntiin, mutta mitä ilmeisimmin johtivat samalla myös eri yhteiskuntaluokkien integroitumiseen suomalaiseen yhteiskuntaan, joka taas omalta osaltaan mahdollisti ns. talvisodan hengen muodostumiseen. Sotilaiden maanpuolustuksen kehittämistä haittaava osuus koostuu muun muassa keskinäisestä kiistelyistä ja salailunhalusta. Esimerkkinä vaikkapa kiistely pst-kiväärin kaliiperista, joka saatiin sovittua vasta keväällä 1939 ja talvisotaan mennessä vain aseen prototyyppi ehdittiin kehittää.
Talvisodan aikana laadittiin ne suunnitelmat joiden perusteella suomalainen talouselämä ja teollisuus mobilisoitiin valtakunnan sodankäyntiä tukevaksi. Samalla havaittiin puolustuskyvyn kannalta merkittäviä laiminlöyntejä, joihin pyrittiin nopeasti puuttumaan. Tärkeiden raaka-aineiden varastot olivat lähes mitättömiä, kuljetusten suunnittelu ja toteutus vaati paljon enemmän resursseja kuin niihin oli varattu jne. jne. Suomalaisen yhteiskunnan sopeuttamiseksi sodan ajan olosuhteisiin ryhdyttiin laatimaan erilaisia suunnitelmia, joita ryhdyttiin käytännössä soveltamaan ns. välirauhan aikana.
Osapuolten tappiot.
Suomalaisten tappiot talvisodassa olivat 26 662 sotatoimissa menehtynyttä ja noin 1 000 siviiliä. Neuvostoliitto ilmoitti sodan jälkeen tappioikseen 48 745 kaatunutta ja 158 863 haavoittunutta, mutta nykyään tiedetään varmuudella näiden lukujen olevan aivan liian pieniä.
Ryhmän mukaan jälkimmäinen on todennäköisesti lähempänä oikeata. Haavoittuneiden punasotilaiden luvuksi ryhmä ilmoittaa 265 000 miestä. Venäläisessä ja neuvostoliittolaisessa kirjallisuudessa on esitetty suurempiakin lukuja, kuten 200 000–300 000 kaatunutta, huippuna Nikita Hruštšovin mainitsemat miljoonan miehen tappiot. Nämä luvut eivät kuitenkaan perustu arkistolähteisiin. Mannerheim arvioi muistelmissaan mm. tuhottujen divisioonien perusteella kaatuneiden neuvostosotilaiden määräksi 200 000.
Joidenkin suomalaispitäjien miehiä kaatui talvisodassa moninkertainen määrä toisiin verrattuna, mikä selittyy tuolloin puolustusvoimissa käytössä olleella aluejärjestelmällä. Jatkosodassa joukko-osastot muodostettiinkin jo toisin, osittain juuri talvisodan kokemusten perusteella.
Alueluovutukset ja väestön uudelleensijoitus.
Sodan seurauksena Suomi menetti Sallan ja Kuusamon itäosat suuren osan Karjalasta, Suomenlahden ulkosaaret ja Kalastajasaarennon länsiosan. Kaiken kaikkiaan luovutetut alueet olivat 12 % Suomen pinta-alasta. Suomi joutui myös vuokraamaan Neuvostoliitolle Hangon sotilastukikohdaksi. Kotinsa menetti noin 430 000 suomalaista eli noin 12 % koko väestöstä. Kotinsa menettäneille pyrittiin löytämään uudet asuinpaikat muualta Suomesta säätämällä pika-asutuslaki. Sodan jälkeen perustettu Karjalan Liitto pyrki puolustamaan karjalaisevakkojen etuja.
Ulkomaiden roolit ja apu.
Suomi sai paljon myötätuntoa ympäri maailman jo lokakuussa ennen talvisotaa, ja sodan alku synnytti suurta neuvostovastaisuutta. Erityisesti Etelä-Amerikan valtiot tuomitsivat Neuvostoliiton hyökkäyksen vihamielisin sanoin. Tärkeintä apua Suomi luultavasti sai kansainväliseltä lehdistöltä, joka seurasi sotaa tarkasti ja oli kommunistisia lehtiä lukuun ottamatta Suomen puolella. Kansainliitto kutsuttiin joulukuun alussa koolle Suomen ehdotuksesta käsittelemään Neuvostoliiton hyökkäystä. Suomi ei hyötynyt poliittisesti kokouksesta. Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta.
Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta suunnittelivat retkikunnan lähettämistä Suomen avuksi. Englantilaisten suunnitelma oli nousta maihin Norjan rannikolla kahdessa osastossa. Näillä olisi kuitenkin ollut käskyt ensisijaisesti miehittää Kiirunan–Jällivaaran malmikentät sekä Ruotsin ja Norjan satamia, koska maat pelkäsivät Neuvostoliiton etenevän Suomesta Pohjois-Skandinaviaan asti ja toisaalta uskoivat Pohjois-Ruotsista tuodun rautamalmin olevan elintärkeää Saksan sotataloudelle. Suomen puolustaminen olisi ollut sivutavoite ja vain pieni osa retkikunnasta olisi lähetetty Suomeen. Ranskalaiset suunnittelivat myös maihinnousua Petsamossa yhdistettynä Muurmanskin saartoon Pohjoiselta jäämereltä sekä hyökkäystä Neuvostoliittoon lähtien samanaikaisesti Suomesta ja Syyriasta. Suunnitelmaa hyökätä Lähi-idästä käytettiin myöhemmin hämäämään retkikunnan varsinainen operaatioalue.
Retkikunnan suunnittelu eteni viivytellen, sillä Ruotsin ja Norjan suhtautuminen oli kielteistä ja liittoutuneet pelkäsivät maiden tekevän vastarintaa maihinnousun jälkeen. Neuvottelut Suomen hallituksen kanssa alkoivat lopulta helmikuun lopulla, mutta Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta esittivät erillisiä tarjouksia ja antoivat avun määrästä ja ajankohdasta ristiriitaisia tietoja. Suomikaan ei ollut täysin halukas vastaanottamaan pientä retkikuntaa, koska sillä ei olisi ollut suurta vaikutusta operatiiviseen tilanteeseen ja se olisi saattanut provosoida Saksaa. Aikataulun mukaan retkikunta olisi noussut maihin Norjassa maaliskuun lopulla.
Ruotsin ilmavoimien yksikkö vastasi Lapin ilmatilan puolustuksesta talvisodan viimeisinä viikkoina kevättalvella 1940. Sen läsnäolo auttoi lopettamaan puna-armeijan pommitukset Rovaniemellä.
Talvisodan ulkomaalaiset vapaaehtoiset.
Talvisodan päättyessä Suomen armeijan palvelukseen oli ilmoittautunut (virallisen tilaston mukaan) noin 11 660 ulkomaalaista. Sotilaallista merkitystä ulkomaalaisista vapaaehtoisista oli käytännössä vain Ruotsista saapuneilla vapaaehtoisilla. Varsinaisiin taistelutoimiin osallistui heidän lisäkseen vain pieni joukko amerikansuomalaisia.
Talvisodan seurauksista ja merkityksestä.
Talvisota oli sekä Suomen että Neuvostoliiton kansoille raskas koettelemus: henkilö- ja aineelliset tappiot olivat molemmissa maissa suuret. Lisäksi maiden väliset suhteet olivat sodan jälkeen siihen asti huonoimmassa tilassa, eikä kumpikaan pyrkinyt välien parantamiseen, vaan etsi ratkaisuja ristiriitoihin muuta kautta. Suomi tukeutui natsi-Saksaan, mikä sytytti jatkosodan Suomen ja Neuvostoliiton välille. Toinen maailmansota jatkui, ja sen kehitys vaikutti ratkaisevasti myös Neuvostoliiton ja Suomen väliseen tilanteeseen. Raskaista menetyksistä huolimatta Neuvostoliitto ei luopunut suunnitelmista valloittaa Suomea.
Talvisodan aikana ja sen jälkeen syntyi myytti, ”talvisodan ihme”. Sen mukaan pienen Suomen urhoollinen taistelu ja menestys suurta ylivoimaa vastaan oli yli-inhimillinen suoritus, jossa myös uskonnollisilla tekijöillä oli oma osuutensa. Kuitenkin sekä sota- että poliittisen historian tutkimusten tuloksista on löydettävissä rationaaliset syyt sodan lopputuloksen synnylle. Talvisota toi esille kansakuntien henkisten voimavarojen merkityksen sodankäynnissä. Sodan jälkeen Suomen kansa oli sisäisesti yhtenäisempi kuin koskaan aiemmin maan siihenastisessa historiassa. Myös poliittisella rintamalla pyrittiin kansaa yhtenäistävien toimien tukemiseen ja edistämiseen. Muun muassa 1930-luvulla käydyt kiistat Suomen armeijan rahoituksesta ja ylläpidosta väistyivät voimakkaan varustautumispyrkimyksen tieltä. Suomen johto pyrki kuitenkin kaikin keinoin välttämään talvisodassa koettua tilannetta, jossa maa oli joutunut yksin sotaan suurvaltaa vastaan.
Suomalaisille talvisota oli lähinnä puolustuksellinen sota, mutta alue- ja henkilömenetykset nostattivat hyökkäysmielialaa. Suomessa jo aiemmin vallalla olleet epäluulot Neuvostoliittoa kohtaan kärjistyivät ryssävihaksi, jossa kaikki NL:n toimet tulkittiin negatiivisesti.
Talvisodan historia tarjoaa hyvän esimerkin suurvaltapoliittisista toimintaperiaatteista. Sekä Saksan että Neuvostoliiton 1930-luvulla esittämät aatteelliset motiivit ja niiden keskinäiset vastakkainasettelut osoittautuivat propagandaksi, jonka avulla peiteltiin suurvaltojen todelliset valtapyrkimykset. Bolševismin ja kansallissosialismin tunnukset siirrettiin syrjään, kun suurvaltain etu niin vaati. Tämän tosiasian oivaltaminen oli eräs keskeinen tekijä talvisodan hengen syntymisessä suomalaisten kesken.
Yhteiskunnassa tapahtuvan poliittisen mielipiteenmuodostuksen suhteen talvisota ja vuoden 1918 Suomen sisällissota ovat mielenkiintoinen vertailukohta. Vuoden 1917 aikana sisä- ja suurvaltapoliittiset virtaukset veivät suomalaisia erilleen toisistaan ja vahvistivat poliittisen kentän äärilaitoja sekä oikealla että vasemmalla. Vuonna 1939 kehitys oli päinvastainen: sisäpolitiikassa tapahtui yhdentymistä ja suurvaltojen toimet mursivat niitä Suomessa kannattaneiden ääriryhmien asemaa oikeistossa ja vasemmistossa, ja virta vei suomalaisten enemmistöä yhteisten ulkopoliittisten ja maanpuolustuksellisten tavoitteiden taakse ja lopulta taisteluun epäoikeudenmukaisiksi koettuja toimia vastaan. Suomalaisten välinen yksituumaisuus (ns. asevelihenki) on heijastunut sisäistä ristiriidoista huolimatta toisen maailmansodan jälkeiseenkin aikaan.
Talvisota saattoi vaikuttaa toiseen maailmansotaan merkittävästi, koska Hitler arvioi Neuvostoliiton ”savijaloilla seisovaksi jättiläiseksi”, mikä osaltaan vahvisti saksalaisten päätöstä hyökätä Neuvostoliittoon kesällä 1941. Toisaalta neuvostoliittolaiset ottivat opikseen jäykän taktiikan ja heikkojen komentosuhteiden aiheuttamista tappioista sekä jalkaväen koulutuksen puutteista. Myös Suomi-konepistoolein varustettujen iskujoukkojen menestys Raatteentiellä johti konepistoolin sekä suksien merkityksen uudelleenarviointiin Neuvostoliitossa. Neuvostoliitto ryhtyi varustamaan jalkaväkeään automaattikiväärien ohella myös itse valmistamillaan PPŠ-41-konepistooleilla, minkä ansiosta tulivoima kasvoi.
Sodan aikana Neuvostoliitossa sitä kutsuttiin ”suomalaiseksi sodaksi” tai ”Suomen kampanjaksi”. Toisen maailmansodan jälkeen YYA-aikana terminologiaa pehmennettiin ja puhuttiin ”vuosien 1939–1940 neuvostoliittolais-suomalaisesta paikallisesta aseellisesta konfliktista”. Huomattava on, että jo vuoden 1963 neuvostoliittolaisissa tietosanakirjoissa Neuvostoliitto nimettiin hyökkääjäksi. Perestroikan myötä 1980-luvun alussa talvisodasta tuli jälleen sota ja nimi ”zimnjaja voina” (, talvisota) tuli muotiin.
Talvisota taiteessa ja viihteessä.
Heti sodan päätyttyä Otava järjesti talvisota-aiheisen kirjoituskilpailun. Sen voitti Väinö Sarajan Lunastettu maa, toiseksi sijoittui Eino Hosian Tuliholvin alla ja kolmanneksi Pentti Haanpään Korpisotaa. Pentti Haanpää oli itse osallistunut sotaan JR 40:n riveissä Pelkosenniemessä ja sodan loppuvaiheissa Kannaksella, ja Korpisotaa onkin realistinen ja omiin kokemuksiin perustuva kuvaus sodan vaiheista sotamiehen näkökulmasta. Korpisotaa on osoittautunut talvisotaa kuvaavista romaaneista kestävimmäksi. Runoudessa talvisotaa kuvasi kestävimmin kokoelmassa Kiirastuli Yrjö Jylhä, joka itse oli komppanianpäällikkönä Taipaleenjoella. Antti Tuuri kirjoitti romaanin "Talvisota", jonka pohjalta Pekka Parikka ohjasi 1989 samannimisen elokuvan.
Yhdysvaltalainen Chuck Pfaffer ilmoitti loppukesästä 2010 aikomuksestaan tehdä elokuva talvisodan pohjalta.


Totalitarismi.
Totalitarismi on poliittinen järjestelmä, jossa valtion valta ulottuu yhteiskunnan kaikille aloille. Varsinkin toisen maailmansodan jälkeen käsitettä totalitarismi on käytetty kuvaamaan Josif Stalinin aikaista Neuvostoliittoa, Benito Mussolinin fasistista Italiaa ja Adolf Hitlerin johtamaa natsi-Saksaa.
Käsitteitä totalitarismi ja totalitaarinen järjestelmä alettiin satunnaisesti käyttää 1930-luvulla sellaisista diktatorisista valtioista, joille on ominaista tietyn poliittisen aatteen ehdoton valta, muun poliittisen toiminnan tukahduttaminen sekä yhteiskunta- ja talouselämän valjastaminen palvelemaan tämän poliittisen suuntauksen tavoitteita. Myös Italian diktaattori Benito Mussolini puhui totalitaarisesta valtiosta (). Toisen maailmansodan jälkeen käsite totalitarismi levisi tutkijoiden käytöstä nopeasti yleiseen käyttöön sekä tiedotusvälineissä että poliitikkojen puheissa.
Totalitarismin luonnehdintaa.
Totalitaristiset valtiot ovat käyttäneet hallintakeinoinaan terroritekoja, vangitsemisia ja laajamittaista propagandaa. Saksassa, Italiassa ja Neuvostoliitossa valtion johto sai laajan kansansuosion muun muassa rakentamansa henkilöpalvonnan ansiosta.
Saksalais-amerikkalainen politiikan tutkija Hannah Arendt julkaisi vuonna 1951 tutkimuksen "The Origins of Totalitarianism" (totalitarismin juuret). Hänen mukaansa 1900-luvun alkupuolella nousseet totalitaariset järjestelmät erosivat aikaisemmista diktatorisista järjestelmistä muun muassa siinä, että poliittiset laitokset toimivat ainoastaan todellista valtaa pitävän ryhmän lavasteina ja että aate oli vallanpitäjille pelkkä väline kansan hallitsemiseen.


Tietokonevirus.
Tietokonevirukseksi määritellään tietokoneohjelma, joka monistaa itseään ja leviää tietokoneesta toiseen. Virukset lasketaan nk. haittaohjelmiin. Virukset voivat levitä esimerkiksi tietokoneverkon tai tiedontallennusvälineen mukana tulleen tiedoston kautta, joskus virus on naamioitunut Bad Sectoriksi (levyeditorilla luettavuus erottaa tällaisen viruksen oikeasta vikakohdasta). Virus voi aiheuttaa haittaa myös vahingossa tai epäsuorasti esimerkiksi siten, että sen aiheuttama liikenne tukkii verkon heikoimpia kohtia tai lukitsee järjestelmiä salasanojen lukuisten avausyritysten takia. Pahimmillaan virus saattaa tuhota PC-yhteensopivan tietokoneen BIOS-muistin, jolloin tietokone ei enää käynnisty.
Viruksista erotellaan yleensä tietokonemadot. Nämä ovat haittaohjelmia, jotka leviävät "itsekseen" eli esimerkiksi itsenäisinä tietokoneohjelmina. Matojakin on useanlaisia: verkossa leviäviä verkkomatoja ja sähköpostin mukana kulkevia sähköpostimatoja.
Tietokoneviruksia vastaan on kehitetty erityisiä virustorjuntaohjelmia.
Ensimmäisenä varsinaisena tietokoneviruksena pidetään vuonna 1982 kirjoitettua "Elk Cloner" -nimistä ohjelmaa, joka levisi Apple II -tietokoneiden levykäyttöjärjestelmän osana levykkeeltä toiselle. Vanhin tunnettu PC-koneiden virus oli vuonna 1986 kirjoitettu "(c)Brain". Ensimmäisen laajan Internet-matoepidemian synnytti marraskuussa 1988 liikkeelle lähtenyt "Morris-mato", joka levisi verkkoon liitetystä Unix-järjestelmästä toiseen.


Tietosanakirja.
Tietosanakirja on kirjoitettu kattava kokoelma tietoa. Tietosanakirja voi olla yleinen ja sisältää tietoa useista eri aiheista, tai se voi keskittyä johonkin tiettyyn aiheeseen, kuten lääketieteeseen tai tekniikkaan. Pääosa osa tietosanakirjoista keskittyy tarjoamaan tietoa tietystä kansallisesta näkökulmasta. Tietosanakirja voi olla myös uskonnollinen hengeltään, mutta tällaisia tietosanakirjoja ei suomeksi ole.
Tietosanakirja voi olla järjestetty otsikon mukaan joko aakkosellisesti tai aiheittain. Aakkosellinen järjestys on yleisin varsinkin yleistietosanakirjoissa. Tietosanakirja-artikkeleiden pituus voi vaihdella teoksesta riippuen muutamasta lauseesta useiden sivujen mittaisiin esseisiin.
Tietosanakirjalla (ensyklopedia) oli rooli Ranskan suuressa vallankumouksessa, jonka muutoksia ajoivat ennen kumousta ns. ensyklopedistit. Diderot'n ja d'Alembertin toimittaman suuren ranskalaisen ensyklopedian "Encyclopédien" avustajista monet – esimerkiksi Voltaire, Turgot, Rousseau – julkaisivat tietosanakirjassa piilotetusti poliittisia kannanottoja.
Ensyklopedia tarkoittaa tietosanakirjaa, jonka artikkelit on tarkoitettu pitkiksi ja kuvaaviksi. Se tulee kreikan sanoista "enkyklios" (”kehämäinen”) ja "paideia" (”opetus”). Ensyklopedian oli määrä kattaa vapaalle miehelle tarpeellinen yleissivistys.
Suomessa painettujen tietosanakirjojen julkaisu on tyrehtynyt internetin ilmaisen aineiston vuoksi.
Tunnettuja tietosanakirjoja.
”Automobiili”, "Tietosanakirja", 1. osa, 1909
Suomalaisia tietosanakirjoja.
"Pieni tietosanakirja", 4 osaa, 1925–1928


Taajuus.
Taajuus (vanhalta nimeltä "jaksoluku") kuvaa jonkin ilmiön esiintymistiheyttä.
Jaksollisen ilmiön taajuus (tunnus "f") on ilmiön tietyssä ajassa tapahtuva toistojen tai värähdysten määrä. Jonkin ilmiön taajuutta voidaan mitata määrittelemällä ensin jokin aikaväli ja tutkimalla sen jälkeen, kuinka monta kertaa kyseinen ilmiö toistuu tämän aikavälin aikana. Kun kertojen lukumäärä jaetaan aikavälin pituudella, saadaan ilmiön taajuus. Toisaalta, jos säännöllisin aikavälein samanlaisena toistuvan ilmiön jakson kestoaika "T" tiedetään, kyseisen ilmiön taajuus saadaan jaksonajan käänteislukuna 1/"T".
Taajuuden yksikkö on 1/s jota kutsutaan nimellä hertsi (tunnus Hz). Eli 1 Hz = 1 / s. Nimi tulee saksalaisen fyysikon Heinrich Rudolf Hertzin nimestä. Yksi hertsi kertoo tapahtuman toistuvan kerran sekunnissa. Kymmenellä hertsillä taas toistoja on kymmenen kappaletta sekunnissa.
Kulmataajuuden merkitys näkyy siinä, että taajuudeltaan "f" olevan virran suuruus noudattaa kaavaa
jossa "Ip" on virran huippuarvo ja "t" on aika.
Ennen puolijohde-elektroniikan kehittymistä sähkösignaalin taajuus mitattiin resonaattoreilla. Matalilla taajuuksilla käytettiin mekaanisia värähtelijöitä, jotka herätettiin mitattavan virran syöttämällä sähkömagneetilla. Korkeammilla taajuuksilla käytettiin LC-resonanssipiirejä, joiden imemä virta mitattiin. Hyvin korkeilla taajuuksilla (yli GHz) käytettiin onteloresonaattoreita. Resonanssissa virta saavutti maksimiarvon. Nykyään matalia taajuuksia mitataan määrittämällä jännitteen kahden nollakohdan välinen aikaero ja korkeita taajuuksia laskemalla aikaväliin osuneiden jännitteen merkinvaihtojen lukumäärä. Elektroniset taajuusmittarit voidaan helposti tehdä hyvin tarkoiksi. Ne ovatkin tarkimpia yleisesti käytettyjä mittareita. Monia eri taajuuksia sisältävän signaalin eri komponentit voidaan erottaa toisistaan spektrianalysaattorilla.


Telnet.
Telnet on yhteysprotokolla pääteyhteyksiin Internetin ylitse. Telnet on myös telnet-protokollaa käyttävä hyvin yleinen ohjelma.
Usein pääteyhteys muodostetaan asiakkaan tietokoneesta palvelimen komentorivipalveluihin, jolloin päästään käyttämään palvelimen ohjelmia ja palveluita, esimerkiksi lukemaan sähköpostia.
Telnet-ohjelma löytyy käytännössä kaikilta käyttöjärjestelmiltä vakiona lukuisien Internetistä löytyvien hyvien pääte-emulaattorien lisäksi.
Koska telnet-protokollan asiakaspuoli ei oletusarvoisesti liikennöi palvelinpuolelle mitään protokollakohtaista, voi telnet-ohjelmia käyttää myös yksinkertaisten puhtaiden TCP-yhteyksien ottamiseen tiettyihin palveluihin vaikkapa niiden testaamista varten.
Telnet ei salaa liikennettä (mukaan luettuna salasanoja) millään tavalla, ja muutenkin protokollan tietoturvan taso on heikko. Muun muassa tämän vuoksi telnetin käyttö pääteyhteyksiin on 1990-luvun lopulta alkaen vähentynyt jyrkästi. SSH-protokolla on monissa käyttötarkoituksissa käytännössä korvannut telnetin.


Virginiantupakka.
Virginiantupakka eli tupakka ("Nicotiana tabacum") on Keski-Amerikasta ja pohjoisesta Etelä-Amerikasta kotoisin oleva koisokasvi, jonka kuivattuja lehtiä on eri tavoin valmistaen käytetty vuosituhansien ajan nautintoaineena ja rituaalien elementtinä. Intiaanit viljelivät alun perin ns. palturitupakkaa ("Nicotiana rustica") eli kessua (mahorkkaa) Pohjois-Amerikassa ja virginiantupakkaa Keski- ja Etelä-Amerikassa. Virginiaan laji tuli Länsi-Intiasta eurooppalaisten mukana.
Tupakan kasvatus.
Virginiantupakka kasvaa 125 cm korkeaksi. Sillä on punaiset, torvimaiset kukat.
Kasvina tupakka pystyy tulemaan toimeen hyvinkin vaihtelevissa ilmasto-olosuhteissa ja suurehko osa sen viljelystä tapahtuukin Yhdysvaltain pohjoisvaltioissa kuten Virginiassa, vaikka aromirikkaampia lajikkeita kasvaakin lämpimimmillä leveysasteilla. Luonnonvaraisena virginiantupakka kasvaa Meksikossa, Pohjois-Amerikassa ja Länsi-Intiassa. "Nicotianaksi" tupakkaa on alettu kutsua ranskalaisen diplomaatin Jean Nicot'n mukaan. Hän toi tupakan Ranskaan vuonna 1560.
Nautintoainekäytön lisäksi tupakkaa kasvatetaan koristekasvina, ja Suomen perinnekasviyhdistys pyrkii pitämään tupakan kasvatuksen osaamista elossa.
Käyttö.
Tupakkaa viljellään nikotiinipitoisten lehtiensä takia pääasiassa tupakkateollisuuden tarpeisiin, joka tuottaa tupakkatuotteita. Alun perin tupakan käyttö on ollut lääkinnällistä, mutta nykyään kaupoissa myytävä tupakka on täynnä erilaisia synteettisiä aineita lisäämään sen tehoa päihteenä. Tupakalla on hoidettu monia vaivoja kuten ihottumaa, munuaissairauksia, kivunhoidossa ja jopa matoihin. Savukkeiden jälkeen suosituimpia tapoja nauttia tupakasta ovat piippu, sikari, bidi ja suunuuska. Harvinaisempia muotoja ovat nenänuuska ja varsinainen purutupakka.


Typpihappo.
Typpihappo HNO3 on väritön, voimakkaasti syövyttävä happo. Typpihappo on myös vahva hapetin. Joissakin tilanteissa typpihaposta voidaan käyttää nimitystä "aqua fortis" eli ”voimavesi”. Typpihappoa käytetään paljon lannoitteiden, räjähdysaineiden, väriaineiden ja lääkkeiden valmistamiseen. Typpihapon muodostamia suoloja kutsutaan nitraateiksi (NO3− on nitraatti-ioni). Nitraatit ovat vesiliukoisia.
Valmistus tapahtuu kahdessa vaiheessa. Ensin ammoniakki poltetaan (hapetetaan)kuumentamalla sitä hapen kanssa. Katalyyttinä reaktiossa käytetään platinaa ja rodiumia. Reaktiossa muodostuu typpioksidia ja vettä. Reaktio on erittäin eksoterminen, eli siinä vapautuu paljon lämpöä.(ΔH = -950 kJ)
4 NH3(g) + 5 O2(g) → 4 NO(g) + 6 H2O(g)
2 NO(g) + O2(g) → 2 NO2(g)
3 NO2(g) + H2O(l) → 2 HNO3(aq) + NO(g)
4NO2(g) + O2(g) + 2 H2O(l) → 4 HNO3(aq)
Typpihapolla on taipumus sitoa itseensä proteiineja, jolloin esimerkiksi iho värjäytyy keltaiseksi jouduttuaan kontaktiin typpihapon kanssa.
Aiheesta muualla.
70px 70px


ThinkPad.
ThinkPad on alun perin IBM:n valmistama ja markkinoima menestynyt kannettavien tietokoneiden sarja. 2005 IBM myi kuluttaja-PC-valmistuksensa kiinalaiselle Lenovolle.
ThinkPadeissä on perinteisesti ollut TrackPoint-tappihiiri, yksi parhaimmista kannettavien tietokoneiden näppäimistöistä ja niitä pidetään kestävästi rakennettuina ja luotettavina laitteina. Koneiden väri on musta.
ThinkPadin nimi tuli nahkaisista taskumuistikirjoista, joita jaetaan kaikille IBM:n työntekijöille. Niiden kannessa oli yhtiön motto, eli "Think" (ajattele). IBM:n nimitiimi oli alusta lähtien vastustamassa nimeä, sillä siihen asti kaikki IBM-tietokoneet oli tunnettu mallinumeroilla nimien sijaan, mutta vaihtoi mielipidettä kun huomattiin miten tunnetuksi ThinkPad tuli mediassa. Suunnittelutyön ensimmäisille ThinkPadeille teki IBM:n japanilainen Yamato-suunnittelukeskus. ThinkPadien puhtaat mustat linjat on ilmeisesti otettu perinteisestä japanilaisesta "shoukadou bentou" -lounaslaatikosta.
Ensimmäinen ThinkPad-malli oli ThinkPad 700 vuonna 1992. Se painoi 3 kg, siinä oli 120 MB kiintolevy, 25 MHz Intel 80386-suoritin ja se maksoi 4350 dollaria.


Theodore Roosevelt.
Theodore Roosevelt (27. lokakuuta 1858 – 6. tammikuuta 1919) oli Yhdysvaltain 26. presidentti 1901–1909. Hänet tunnetaan myös nimellä T.R. ja Teddy. Roosevelt toimi presidentti William McKinleyn varapresidenttinä kunnes tämä murhattiin, ja 42-vuotiaana hänestä tuli Yhdysvaltain nuorin presidentti.
Roosevelt oli republikaanipuolueen uudistaja, joka muutti puolueensa konservatiivisia ajatuksia 1900-luvun mukaisiksi. Roosevelt oli ensimmäinen yhdysvaltalainen Nobel-palkinnon vastaanottaja, hän sai rauhanpalkinnon vuonna 1906 Venäjän–Japanin sodan menestyksellisestä rauhanneuvottelutyöstä.
Nuoruus.
Roosevelt syntyi varakkaaseen perheeseen New Yorkissa vuonna 1858. Hän opiskeli Harvardin yliopistossa ja sen jälkeen lakia Columbian yliopistossa. Rooseveltin ensimmäinen vaimo Alice Lee Roosevelt kuoli kaksi päivää ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen ja hänen äitinsä samana päivänä vuonna 1884. Roosevelt vietti seuraavat kaksi vuotta maatilallaan Etelä-Dakotan osavaltion Badlandsissa ja avioitui Edith Carowin kanssa joulukuussa 1886 Lontoossa.
”Cowboy”.
Eversti Roosevelt Rough riderin univormussa 1898.
Roosevelt eli joitakin vuosia lännessä. Hän osti itselleen muutamia karjatiloja Dakotasta ja vietti aikaansa merkitsemällä karjaansa, metsästämällä ja tutkimalla luonnon elämää. Roosevelt oli ylpeä siitä, että ”oikeat” cowboyt hyväksyivät hänet; hän ratsasti ja ampui yhtä hyvin kuin he. Hän kirjoitti neliosaisen teoksen "The Winning of the West" () rajaseutujen historiasta.
Roosevelt palasi vuonna 1888 julkisuuteen kampanjoimaan Benjamin Harrisonin puolesta presidentinvaaleissa. Harrison nimitti Rooseveltin henkilöstökomissioon ("United States Civil Service Commission"), jossa hän työskenteli vuoteen 1895 asti, jolloin hänestä tuli New Yorkin poliisikomission johtaja.
Presidentti William McKinley nimitti Rooseveltin laivaston varaministeriksi 1897. Ministeri John D. Longin huonon terveyden vuoksi Roosevelt oli pääasiassa ministeriön johdossa. Hän valmisti laivastoa Espanjan vastaista selkkausta varten, mikä näytti väistämättömältä. Kun sota Espanjaa vastaan alkoi vuonna 1898, hän erosi laivastoministeriöstä ja järjesti eversti Leonard Woodin kanssa ensimmäisen vapaaehtoisen ratsuväkirykmentin, jolle lehdistö antoi nimen "Rough riders." Hänet ylennettiin everstiksi ja hän sai rykmentin komentoonsa Kuubassa Yhdysvaltain valloittaessa sen Espanjalta.
Kuubasta palannut Roosevelt valittiin New Yorkin kuvernööriksi 1899–1901. McKinley ja Roosevelt voittivat presidentinvaaleissa 1900 demokraattien William Jennings Bryanin voittoisan sodan ja talouden elpymisen ansiosta. Yhdysvaltalainen anarkisti Leon Czolgosz ampui McKinleytä 6. syyskuuta 1901, ja hän kuoli viikkoa myöhemmin. Roosevelt vannoi virkavalansa 14. syyskuuta.
Yhdysvaltain presidentti.
Roosevelt lupasi jatkaa McKinleyn ohjelmaa. Hänen sisäpolitiikastaan käytettiin termiä "Square Deal", joka viittasi oikeudenmukaiseen sopimukseen yritysten, kuluttajien ja työläisten välillä. Puheessaan kongressille joulukuussa 1901 hän lupasi leikata trustien valtaa riittävässä määrin. Suuryrityksiä vastaan nostetun 44 oikeusjutun jälkeen häntä kutsuttiin "trust-busteriksi."
Trustien vastainen laki oli säädetty jo vuonna 1890, mutta sitä ei ollut koskaan otettu käyttöön. John Pierpont Morganin The Northern Security Company -yhtiö sai syytteen Rooseveltin asettamalta valtionsyyttäjältä, ja Yhdysvaltain korkein oikeus antoi tuomion: The Northern Security oli laiton yritys ja se piti purkaa. Rooseveltin kansansuosio nousi. Roosevelt vastusti mielivallan harjoittamista liike-elämässä ja puolusti työläisten palkkojen korottamista ja hän korosti lakia sekä valtion auktoriteettia.
"Hepburn Act" määritteli 1906 suurimmat lippujen hinnat rautateillä. "Pure Food and Drug Act" ja "Meat Inspection Act" määräsivät elintarvikkeiden tarkastamisesta sekä tehtaiden hygieniasta.
Roosevelt istuu höyrykaivuukoneessa Panaman kanavalla 1906.
Roosevelt ymmärsi 'valkoisen miehen taakan' kehittyneiden kansojen velvollisuutena auttaa sivistymättömiä. Armeija rakensi uusiin siirtomaihin Kuubaan, Filippiineille, Puerto Ricoon ja Panamaan rautateitä, lennättimiä ja puhelinlinjoja sekä taisteli keltakuumetta vastaan. Roosevelt sai myös Yhdysvallat ymmärtämään Panaman kanavan strategisen merkityksen. Kanavan rakennustyöt olivat käynnissä vuosina 1904–1914. Koska Panama tuolloin kuului Kolumbialle, Yhdysvallat auttoi sitä itsenäistymään, mm. kolumbialaisille sotilaille tarjottiin 50 dollaria taistelusta luopumisesta. Panaman perustuslaki kirjoitettiin Yhdysvaltain edut turvaten. Rooseveltin omasta mielestä kanavan rakentaminen oli hänen tärkein ja historiallisesti merkittävin kansainvälinen saavutuksensa.
Roosevelt lisäsi merkittävästi laivaston kokoa. Kuudentoista taistelulaivan "Great White Fleet" kiersi maailmaa 1907–1909 esittelykierroksella. Roosevelt lisäsi Monroen oppiin Rooseveltin korollaarin, jonka mukaan Yhdysvaltain piti avustaa Karibiaa, jos maiden hallitusten asioiden hoito tekisi asian välttämättömäksi.
Roosevelt keräsi kansainvälistä tunnustusta neuvottelemalla Venäjän–Japanin sotaan rauhan, mistä hän sai Nobelin rauhanpalkinnon. Myöhemmin hän selvitteli Ranskan ja Saksan välejä Marokon kriisin yhteydessä.
Rooseveltin elinaikanaan toteutettiin Pohjois-Amerikan suurten petojen ja lintujen suojelu. Tuohon aikaan biisonit olivat kuolleet lähes sukupuuttoon ja niitä lienee ollut Yhdysvalloissa alle tuhat jäljellä. Hänen aikanaan luonnonpuistoja perustettiin 194 miljoonaa eekkeriä, enemmän kuin hänen edeltäjiensä aikana yhteensä. Vuonna 1905 perustettu "Forest Service" alkoi hallita valtion maita.
"Ted-setä" antoi suostumuksensa Eleanor Rooseveltin ja viidennen serkkunsa, Franklin D. Rooseveltin avioliitolle New Yorkissa maaliskuussa 1905.
Afrikan safari.
Roosevelt kaadetun norsun vieressä ase kädessä (n. 1909-1919).
Pian kautensa jälkeen Roosevelt matkusti safarille Afrikkaan. Matkan olivat rahoittaneet Smithsonian Institute ja National Geographic Society. Matka sai maailmanlaajuista huomiota, sillä sen aikana tapettiin tai vangittiin 11 397 eläintä.
Progressiivipuolueen presidenttiehdokkaana vuonna 1912.
Vuoden 1912 presidentinvaaleissa Roosevelt sai 4,1 miljoonaa (27 %) ja Taft 3,5 miljoonaa ääntä. Presidentinvaalit voitti kuitenkin Wilson 6,3 miljoonalla äänellä. Seuraavana vuonna Roosevelt teki retken Etelä-Amerikkaan. Roosevelt kuvaa matkaansa vuonna 1913 ilmestyneessä suositussa kirjassa "Through the Brasilia Wilderness".
Ensimmäinen maailmansota.
Roosevelt pettyi presidentti Woodrow Wilsonin ulkopolitiikkaan. Hän hyväksyi Ison-Britannian, Ranskan ja muiden ympärysvaltojen toiminnan taistelussa sivilisaation puolesta. Hän päätti koota sotaan oman vapaaehtoisdivisioonan, mutta silloinen presidentti Wilson esti hankkeen. Rooseveltin terveys oli huonontunut trooppisten sairauksien vuoksi, ja hän kuoli 60-vuotiaana 6. tammikuuta 1919 Oyster Bayssa.


Trivial Pursuit.
Trivial Pursuit on tietokilpailulautapeli, jonka kehitti vuonna 1979 kanadalainen Scott Abbott. Varsinaisesti peli julkaistiin vuonna 1981.
Pelin kulku.
Pelin perusajatuksena on edetä pelilaudalla nopan heittojen mukaan kunkin pelaajan osalta niin kauan, kuin pelaaja osaa vastata värillisiä peliruutuja vastaaviin tietokilpailukysymyksiin. Pelaajat lähtevät laudan keskeltä, ja yrittävät myös palata sinne kerättyään kuusi värillistä lohkoa omaan pelinappulaansa. Lohkot saa vastaamalla oikein kutakin lohkoa vastaavassa ruudussa laudan kehällä. Trivial Pursuitin lohkoja ja peliruutuja vastaavat kysymysten aihealueet ovat maantiede, viihde, historia ja yhteiskunta, kirjallisuus ja taide, luonto ja tiede sekä urheilu ja vapaa-aika.
Pelin kehittyminen.
Pelin julkaisemisen aikaan idea lukuisia kysymyksiä sisältävästä koteihin tarkoitetusta tietokilpailupelistä oli uusi. Pelin julkaisuun alun perin liittyneet vaikeudet juontuivat esimerkiksi pelissä tarvittavien kysymyskorttien painamiseen. Trivial Pursuitin suosion siivittämänä siitä on tehty useita muunnelmia. Normaali painos on nimeltään "Genus"-painos. Lapsille on tehty oma painos, jossa on helpompia kysymyksiä. Perhepainoksessa on eri kysymykset aikuisille ja lapsille. 1980-luvun puolivälin jälkeen julkaistiin suuri lisäkysymyspakkaus Genus II sekä erillinen lisäkysymyssarja viihteestä. Vuosituhannen vaihteessa julkaistiin Millennium-painos ja vuonna 2003 eri maanosiin liittyviin kysymyksiin keskittynyt "Globetrotter"-painos. Vuonna 2005 julkaistiin pieniä sarjoja lisäkysymyksiä, joista erikoisimpana julkkiskysymyksiä sisältävä 100 kortin kysymyssarja. Viimeisin versio sisältää DVD:n, jossa on osa pelin kysymyksistä.


Tasalyhennyslaina.
Tasalyhennyslainassa maksuerä koostuu kiinteästä lyhennysosasta sekä kertyneestä korosta. Tämä tarkoittaa sitä, että lainan alussa kuukausittaiset maksuerät (lyhennysosa + korko-osa) ovat suuria. Jos korkotaso pysyy samana, jokainen maksuerä on edellistä pienempi, koska koron osuus pienenee.


Tippukivi.
Tippukivi on puikkomainen muodostuma kalkkikiviainesta. Erityisen tippukiviluolan kattoon syntyneistä puikkomaisista muodostumista käytetään nimitystä stalaktiitti, kun taas niiden alapuolelle luolan pohjalle muodostuvista pylväistä käytetään nimitystä stalagmiitti. Stalagmiitti voi lopulta kasvaa kiinni stalaktiittiin, joten niistä voi muodostua yhtenäinen kivipylväs. Tippukivien muodostuminen voi kestää tuhansia vuosia ja ne voivat kasvaa jopa 20-metrisiksi.
Tippukiviluolia esiintyy erityisesti seuduilla, missä kallioperä on kalkkikiveä. Kalkkikivi koostuu enimmäkseen kalsiitista. Tippukivet muodostuvat, kun luolan katosta tippuu kalsiittipitoista vettä. Kiviaines voi saostua kattoon puikkomaiseksi muodostumaksi, joka muistuttaa muodoltaan monille tutumpaa jääpuikkoa.
Suurikokoinen stalagmiitti Australiassa Jenolan luolastossa.
Tippukivien muodostumisprosessi käynnistyy, kun sadevesi reagoi maaperän hiilidioksidin kanssa, jolloin muodostuu hiilihappoa. Pieneliöiden aineenvaihdunnan seurauksena maaperässä on noin 30 kertaa niin paljon hiilidioksidia kuin ilmassa. Hiilihappo liottaa kalkkikiveä, ja kalkkikivestä vapautuvat kalkki- ja bikarbonaatti-ionit kulkeutuvat syvemmälle maahan. Osa niistä päätyy luolien kattoon. Veden haihtuessa ionit reagoivat luolassa olevan ilman kanssa. Tällöin ne alkavat saostua ja kalsiumkarbonaatti jähmettyy uudestaan kalkkikiveksi, josta muodostuu aluksi pillimäinen tappi, minkä jälkeen se alkaa kasvattaa kokoaan puikoksi. Kun alun pillimäisen muodostuman suuaukko tukkeutuu, vesi alkaa kulkea muodostuman ulkoreunoilla ja stalaktiitin muoto muuttuu porkkanamaiseksi.


Tislaus.
Tislaus on toisiinsa liuenneiden aineiden erottamiseksi käytetty menetelmä, joka perustuu seoksessa olevien aineiden eri haihtuvuuksiin. Tislaus on kemiantekniikassa yksikköoperaatio eli siinä ei tapahdu kemiallista reaktiota.
Tislaamalla saadaan erotetuksi toisiinsa liuenneet nestemäiset aineet sekä haihtumattomat aineet haihtuvista aineista. Tislauksen tuotetta kutsutaan tisleeksi ja haihtumatonta osaa pohjatuotteeksi tai jatkuvatoimisessa tislaimessa alitteeksi. Tislaus on monimutkaisempi versio haihduttamisesta, jossa haihtumattomat aineet erotetaan haihtuvista.
Tislaus on energiaa runsaasti kuluttava prosessi, mutta siitä huolimatta tislausta käytetään paljon teollisuudessa. Öljyteollisuudessa raakaöljy tislataan jakeiksi, joilla on kullakin omat ominaisuutensa ja käyttötarkoituksensa. Nesteytettyä ilmaa tislataan hapen, typen, argonin ja muiden kaasujen erottamiseksi. Kemianteollisuudessa aineita puhdistetaan käyttöön raaka-aineista sekä fermentointi- tai reaktioseoksista. Tislattuja alkoholijuomia valmistetaan tislaamalla fermentointiseoksesta.
Muita prosesseja.
Haihdutus on yksinkertaisempi prosessi, jossa rikastetaan haihtumattoman aineen ja haihtuvan aineen seosta. Tislauksella voidaan erottaa myös useita haihtuvia aineita toisistaan.
Kuivatislaus eli "pyrolyysi" ei nimestään huolimatta ole tislaus eikä yksikköoperaatio, vaan pelkistysreaktio, jossa kiinteää orgaanista ainetta kuumennetaan pelkistävässä atmosfäärissä ja siitä vapautuvat reaktiotuotteet otetaan talteen.
Historia.
Tislauksen tunsivat jo Aleksandrian alkemistit ajanlaskumme ensimmäisillä vuosisadoilla. Arabialainen alkemisti Jabir ibn Hayyan kehitti tislausta edelleen vuoden 800 tienoilla. Arabit myös tislasivat ensimmäisenä raakaöljyn. Euroopassa tislaustaito kehittyi 1100-luvulla, jolloin viinistä pystyttiin jo tislaamaan niin väkevää alkoholia, että se oli palavaa.
Teoria.
Tislaus perustuu aineiden eri haihtuvuuksiin. Eri aineilla on erilainen höyrynpaine eri lämpötiloissa. Koska kahden erilaisen aineen mooliosuudet ovat ideaalisesti samoja kuin niiden osapaineet samoissa lämpötiloissa, aineet voidaan erottaa fraktioimalla eli jakamalla ne höyrynpaineen mukaan. Tislauksessa seosta keitetään, jotta saataisiin aikaan mahdollisimman paljon haihtumista. Tislaus ei perustu aineiden eri kiehumispisteisiin, kuten yleensä luullaan. Aineseoksella on oma kiehumispisteensä, joka riippuu sen "koostumuksesta" enemmän kuin yksittäisten komponenttien kiehumispisteistä puhtaana. Aineseos kiehuu tässä lämpötilassa, mutta tuotetussa höyryssä haihtuvampi komponentti on rikastuneena. Panostislauksessa tämä havaitaan niin, että seoksen kiehumispiste nousee jatkuvasti, kun höyry vie mukanaan enemmän kevyempää komponenttia ja jättää nesteeseen enemmän raskaampaa komponenttia.
Kaikissa seoksissa haihtumisnopeudet eivät ole erilaisia eri aineille: näitä seoksia sanotaan atseotroopeiksi. Esimerkiksi 96% etanoli-vesi-seos (väkiviina) on atseotrooppi, jota haihduttamalla saadaan 96-prosenttista etanolihöyryä, eikä rikastumista tapahdu. Molekulaarisella tasolla tämä käytös voidaan selittää sillä, että vahvasti poolisena liuottimena vesi sitoutuu vetysidoksilla ensinnäkin etanoliin, mutta myös koheesiona itseensä. Laimeissa etanoliliuoksissa vesi siis ajaa etanolin pois höyrynä, koska veden koheesio on vahvempi, mutta toisaalta vahvoissa liuoksissa etanoli taas imee vettä, koska etanolikin on jonkin verran poolinen liuotin.
Erittäin puhtaita aineita voidaan erottaa "monikomponenttitislauksella". Siinä tislataan samanaikaisesti kolmea tai useampaa eri nestettä, joiden atseotroopeilla on erilaiset höyrynpaineet. Näin voidaan esimerkiksi valmistaa vedetöntä (absoluuttista) etanolia. Absoluuttisen alkoholin valmistuksessa käytetään kolmantena komponenttina bentseeniä, joka syrjäyttää tislauksessa veden, ja vesi-bentseenhöyryseos kiehuu atseotrooppina. Näin saadaan yli 99% etanolipitoisuuksia. Etanoliin jää kuitenkin tällöin muutama miljoonasosa bentseeniä, joka on myrkyllistä, joten tätä etanolia ei voi juoda tai käyttää muuhun kuin teknisiin tarkoituksiin.
Tislaus on aineensiirron yksikköoperaatio, ja siinä voidaan käyttää samoja fysiikan lakeja ja kaavoja kuin muissakin aineensiirron yksikköoperaatioissa, kuten uutossa. Tislauskolonni voidaan suunnitella samojen periaatteiden pohjalta kuin uuttokolonnikin.
Laitteisto.
Tislauslaitteiston peruskokoonpano on lämmitin, kolonni ja jäähdytin. Neste lämmitetään lämmittimessä höyryfaasiin, josta se nousee kolonniin, jossa tapahtuu erottuminen. Herkemmin haihtuva faasi nousee edelleen jäähdyttimeen, jossa se tiivistyy takaisin nesteeksi vaikeammin haihtuvan faasin vajotessa takaisin lämmittimeen. Kolonnin huipulta kerättävää fraktiota kutsutaan "tisleeksi" ja pohjalta kerättävää "alitteeksi". Mikäli laitteistossa ei ole kolonnia, kuten tislattaessa esimerkiksi viskiä tai konjakkia, laitteistoa kutsutaan "retortiksi". Pontikkapannu on yksinkertainen ja alkeellinen retortti.
Lämmitin voi olla joko kolonnin pohjalla oleva säiliö, jota lämmitetään, tai kantajafaasi voidaan johtaa erillisestä lämmittimestä suoraan kolonniin käyttöviivan mukaan määritetylle ideaalipohjalle.
Kolonneja on kahta päätyyppiä: pohja- ja täytekappalekolonnit. Pohjakolonnissa on tietty määrä seula- tai nousuputkipohjia, kun taas täytekappalekolonnissa on onton putken sisällä täytekappalekerros, jonka korkeus on määritelty niin, että lopputuotteesta saadaan haluttu konsentraatio. Laboratorioissa käytetään myös usein Vigreux-kolonnia, jossa lasisen kolonnin sisäpinnalla on ulokkeita niin, että kolonnin sisäpinta-ala kasvaa.
Jäähdytin on lämmönsiirrin, jonka tehtävänä on tiivistää tisle takaisin nesteeksi. Yleisimmin käytetty jäähdytin on Liebig-jäähdytin, joka koostuu kahdesta sisäkkäisestä putkesta, joiden välin muodostuvassa annuluksessa on vesivaippa. Sisemmästä putkesta sisään tuleva höyry luovuttaa entalpiansa putken sisäpintaan ja edelleen vesivaipassa virtaavaan jäähdytysveteen, ja tiivistyy nesteeksi.
Lopputuotteen tislaaminen haluttuun väkevyyteen tehdään ideaaliaskelina. Jokainen ideaaliaskel vastaa yhtä uudelleentislausta (arkikielessä "kirkastamista"). Haluttuun väkevyyteen pääseminen voidaan määrittää Raoultin lain mukaisesta tasapainokäyrästä ja konsentraatioiden mukaan piirretystä kolonnin käyttöviivasta McCabe-Thiele –menetelmällä, tai se voidaan laskea konsentraatioiden sekä tasapainokäyrän päätepisteiden logaritmien kautta. Kun ideaaliaskelet jaetaan kolonnin kokonaishyötysuhteella, saadaan tarvittavien reaaliaskelten määrä. Näin voidaan määrittää kolonnissa tarvittavien pohjien lukumäärä tai integroida täytekappalekerroksen korkeus. Yleisimmin täytekappaleina käytetään Raschig-renkaita, Pall-renkaita, Berl-satuloita tai Intalox-satuloita. Muita yleisesti käytettyjä täytekappalemateriaaleja ovat ruostumattomasta teräksestä valmistetut mutterit tai jousialuslevyt, lasimurska, lasikuulat tai teräsvilla. Täytemateriaalilla on oltava suuri pinta-ala, mutta sen halutaan myös olevan suurimmaksi osaksi tyhjää, koska tisle virtaa siinä tyhjässä tilassa.
Piirroksessa on kuvattu yksinkertainen laboratorioissa käytettävä tislauslaitteisto. Siinä lämmin höyry nousee kolvissa ylöspäin ja joutuu jäähdyttimeen, jossa jäähtymisen vuoksi kaasumaisessa olomuodossa oleva aine tiivistyy takaisin nesteeksi.
Laboratoriossa liuottimien talteenottoon tislaamalla voidaan käyttää vakuumipyöröhaihdutinta. Siinä viistossa kulmassa oleva haihdutuskolvi on laakeroitu niin, että se pääsee pyörimään vapaasti akselinsa ympäri. Laitteisto pyörittää kolvia, jolloin tislattava neste tarttuu kolvin sisäpinnalle kalvoksi, jolla on suuri haihtumispinta-ala. Laitteistoon synnytetään alipaine, jolloin nesteen kiehumispiste laskee ja höyrystyminen tapahtuu alhaisemmassa lämpötilassa. Höyry johdetaan jäähdyttimeen, jossa se lauhtuu nesteeksi ja valuu keruukolviin.


Tietokoneen kotelo.
Tietokoneen kotelo on kotelo, johon asennetaan tietokoneen sisäiset osat, kuten emolevy, laajennuskortit, levyasemat ja virtalähde. Tietokoneen kotelon rakennusmateriaalina käytetään yleensä terästä tai alumiinia, mutta epätavallisempia materiaaleja kuten puuta ja jopa Lego-palikoita on nähty käytettävän kotitekoisissa koteloissa.
Standardit.
PC-tietokoneiden muuttuessa massatuotteiksi kotelot ja virransyöttö on standardoitu, tehontarpeen kasvaessa virransyötön ja lämmönhallinnan merkitys on kasvanut. Varhaisin "standardi" oli ns. AT-kotelo. AT-nimellä nimitettiin aluksi Intel 80286 -suorittimella varustettua IBM AT -tietokonetta, sen klooneja ja varhaisia 386-koneita. AT-standardia ei ilmeisesti ole kirjoitetussa muodossa, ja se lienee syntynyt muiden valmistajien kopioidessa IBM:n ratkaisut. Täysikokoinen AT-emolevy on kooltaan 12" × 13,8". Ns. Baby-AT on kooltaan 8,57" × 13,04", eli samankokoinen kuin IBM PC-XT:n emolevy, mutta sen ruuvinreiät ovat eri paikoissa, jotta emolevyn voi kiinnittää AT-koteloon.
Vuonna 1995 otettiin käyttöön standardoidut ATX-kotelot, jossa virransyöttöä parannettiin ja emolevyn liittimet siirrettiin kustannusten vähentämiseksi näkymään suoraan kotelon takareunasta ulos.
Uusin kotelon ja virransyötön määrittely on BTX ("Balanced Technology Extended"), jota suunniteltiin ATX:n korvaajaksi vuosien 2004 ja 2005 aikana. BTX voi käyttää samaa virtalähdettä kuin ATX, mutta sen lämmönhallintaan on kehitetty erityistä huomiota. BTX-koteloiden myyminen kuluttajille on lopetettu ja arkkitehtuuri on käynyt tarpeettomaksi uusien vähävirtaisten 64-bittisten suorittimien myötä. Kuitenkin esimerkiksi Applen Mac Prossa on BTX-kotelo. Sekä ATX- että BTX-määrittelyn on tehnyt Intel.
Sommittelu.
Tietokoneen kotelossa on yleensä metallilevystä rakennetut paikat virtalähteelle ja levyasemille, kuten myös takapaneeli, johon kiinnitetään emolevyn lisälaiteliittimet ja laajennuskortit. Useimmissa koteloissa on virtanappi tai -kytkin, reset-nappi ja kovalevy- ja verkkoaktiivisuutta ilmaisevat LED-valot. Myös tietokoneen virtatilaa ilmaiseva LED on tavallinen. Joidenkin koteloiden etupaneelissa on sisäänrakennettuja I/O-portteja, kuten USB- ja kuulokeliitäntöjä, jotka kiinnitetään johdoilla emolevyyn.
Ulkonäkö.
1990-luvulla useimmat kotelot olivat vaalean kellanruskeita suorakaiteen muotoisia laatikoita. Tällaisia koteloita käytetään nykyään useissa edullisissa tietokoneissa, jotka on koottu tavanomaisista komponenteista. 2000-luvulla tunnetut valmistajat ovat siirtyneet perinteisistä vaalean kellanruskeasta värisistä tyypillisesti mustiin, tummanharmaisiin ja hopeanvärisiin koteloihin.
Kotelon modaus on toimenpide, jonka tarkoituksena on tehdä tietokoneen kotelosta ulkoisesti hienomman näköinen ja usein myös kiinnittää huomiota korkeatasoisten tai epätavallisten osien käyttöön. 2000-luvulta lähtien joissain koteloissa on ollut läpinäkyviä paneeleita tai akryyli-ikkunoita jotta käyttäjä voi katsoa kotelon sisälle tietokoneen ollessa käytössä. Modatuissa koteloissa voi myös olla sisäinen valaistus ja paranneltu jäähdytys. Myös kotelon maalaaminen on yleistä. Jotkut harrastajat rakentavat kotelon itse käyttämällä raaka-aineina esim. alumiinia, terästä, akryyliä tai puuta.


Urheilu.
Urheilu on yhteisnimitys fyysisen kunnon ylläpitämiseksi, virkistykseksi tai sääntöjen mukaisena kilpailuna harjoitettaville liikuntamuodoille. Siihen kuuluvat myös huvi- tai kilpailumielessä harrastetut suoritukset, joissa mekaanisten laitteiden tai eläinten osuus on merkittävä. Kilpaurheilun näkyvin osa on "huippu-urheilu".
Suosituimmat urheilulajit eri maissa National Geographic -lehden mukaan
Kilpaurheilulle tyypillistä on yksilön tai joukkueen taidoissa tai ylivertaisuudessa kilpaileminen. Urheilu voidaan jakaa tulos- ja sääntöurheiluun: tulosurheilussa tärkeintä on saavutetun tuloksen suuruus, kun taas sääntöurheilussa pyrkimyksenä on suorituksen muodon sääntöjen mahdollisimman tarkka noudattaminen kuten voimistelussa, tanssissa tai uimahypyissä.
Urheilulajeja on runsaasti, ja ihmiset käyttävät niihin nykyään merkittävän osan ajastaan, rahastaan ja huomiostaan joko harrastajina, kilpailijoina tai katsojina eli ”penkkiurheilijoina”.
Urheilu on myös merkittävä mediaviihteen muoto. Maailman seuratuimpia urheilutapahtumia ovat jalkapallon, kriketin ja rugbyn maailmanmestaruuskilpailut sekä olympialaiset.
Etymologiaa.
Suomen kielen sana "urheilu" perustuu joko adjektiiviin "urhea" tai tämän kantasanaan "urho". Se vakiintui laajaan käyttöön 1800-luvun lopulla sen jälkeen, kun Kotikielen Seura oli suositellut sitä vuonna 1886. Aikaisemmin puhuttiin "kilvasta" ja "kilvoituksesta". Jo Mikael Agricola käytti sanaa "kilpa", mutta siitä johdettu verbi "kilpailla" tuli käyttöön vasta 1800-luvulla.
Monissa muissa kielissä käytetään sanaa "sport", jonka taustalla on vanha ranskankielinen sana "desport".
Historiaa.
Monia urheilulajeja on harjoitettu tuhansien vuosien ajan. Kolmannella ja toisella vuosituhannella eaa. urheilua harrastettiin jo Egyptissä: seinämaalauksissa ja reliefeissä on kuvauksia voimistelusta, painista, painonnostosta ja pallopeleistä, sekä jousiammunnasta, ratsastuksesta ja purjehduksesta. Kreetalta minolaisen kulttuurin ajalta on löydetty sinettikiviä, jotka kuvaavat voimistelijoita ja härkähyppääjiä. Myös nyrkkeily ja paini olivat minolaisten suosiossa. Heitä seuranneet mykeneläiset harrastivat lisäksi juoksukilpailuja ja hevosajoja jo ennen vuotta 1000 eaa.
Homeroksen 700-luvulla eaa. luomat eepokset Ilias ja Odysseia mainitsevat urheilun ensimmäisinä kirjallisina lähteinä. Iliaassa on hautajaiskohtaus, jonka yhteydessä järjestetään kahdeksan lajin kilpailut: hevosvaljakkoajoissa, nyrkkeilyssä, painissa, juoksussa, asetaistelussa, kiekonheitossa, jousiammunnassa ja keihäänheitossa. Odysseus puolestaan huipentuu jousiammuntakilpailuun.
Varhaiset urheilulajit ovat usein liittyneet valmentautumisen taisteluihin, mutta monissa kulttuureissa urheilulla on ollut myös uskonnollinen elementti: urheilua jumalan tai jumalten kunniaksi. Antiikin Kreikassa tunnettuja urheilulajeja olivat nyrkkeily, paini, juoksu, ratsastus, kilpa-ajo hevosella ja viisiottelu, jonka lajeja olivat kiekko, keihäs, pituushyppy, juoksu ja paini.
Nykyaikaiset olympialaiset perustuvat useita vuosisatoja Kreikassa jatkuneiden antiikin olympiakisojen perinteeseen. Nykyaikaiset olympialaiset järjestettiin ensimmäisen kerran Ateenassa vuonna 1896.
Vuodesta 1924 alkaen kisat on jaettu erillisiin kesä- ja talviolympialaisiin ja vuoteen 1992 saakka kesä- ja talvikisat järjestettiin samana vuonna. Tämän jälkeen rytmiä muutettiin siten, että seuraavat talvikisat olivat 1994 ja siitä lähtien neljän vuoden välein.
Suomen varhainen urheiluhistoria on liittynyt sotilaskoulutukseen. Ensimmäiset urheiluseurat ovat olleet purjehdusseuroja; vanhimpana niistä Poriin perustettu "Segelföreningen i Björneborg" vuodelta 1856. Metsästysseura järjesti ampumakilpailut vuonna 1868. Voimistelu oli alusta asti koulujen opetusohjelmassa ja ensimmäinen voimisteluseura perustettiin vuonna 1875.
Politiikkaa ja lieveilmiöitä.
Teollisen vallankumouksen jälkeen perustettiin työväen urheiluseuroja. Kylmän sodan aikana Neuvostoliiton valtapiiri kilpaili omissa kisoissaan, Spartakiadeissa. Olympialaisiin on liittynyt useita näyttäviä boikotteja poliittisista syistä. 28 Afrikan maata boikotoi vuoden 1976 olympialaisia protestina Etelä-Afrikan osallistumista vastaan. Vuoden 1980 kisoja Moskovassa boikotoitiin laajasti protestina Neuvostoliiton Afganistanin-sotaa vastaan. Neuvostoliitto liittolaisineen boikotoi vastaavasti vuoden 1984 olympialaisia Los Angelesissa.
Huippu-urheilun kaupallisuus on laajennut 1980-luvulta alkaen. Huippu-urheilijoiden palkkiot ovat kasvaneet huimasti ja yritysten harjoittama sponsorointi on laajentunut urheiluliiketoiminnaksi. Doping ja vedonlyöntivilppi näyttävät muodostuneen pysyviksi lieveilmiöiksi. On kysytty, kuinka paljon kaupallistunutta huippu-urheilua voidaan tukea julkisin varoin.
Ympäristövaikutukset.
Liikunnan ja urheilun ympäristövaikutukset voidaan jakaa liikuntasuoritukseen liittyviin vaikutuksiin (muun muassa maaston kuluminen ja päästöt ilmaan), liikuntapaikkojen rakentamisen ja ylläpidon aiheuttamiin vaikutuksiin (muun muassa maankäytön vaikutukset ja energiankulutus) sekä liikunnan harrastamiseen liittyvien toimintojen aiheuttamiin vaikutuksiin (muun muassa liikenteen päästöt ja tapahtumissa syntyvät jätteet).
Tiettyjä urheilumuotoja on arvosteltu siitä, että ne vaativat kalliita välineitä, tuhlaavat luonnonvaroja ja saastuttavat ympäristöä. Kestävän kehityksen näkökulmasta liikuntaharrastuksen eri muotoja ei voi suoraan jakaa suositeltaviin tai ei-suositeltaviin. Toiminta, joka koetaan jollakin alueella uhaksi, voi olla mahdollista toisaalla kestävän kehityksen vaarantumatta. Ylivoimaisesti suurimmat ympäristövaikutukset aiheuttaa lajien harrastamiseen liittyvä liikenne. Suuressa mittakaavassa tarkasteltuna suomalaisen liikunnan ja urheilun ympäristövaikutukset ovat vähäisiä.
Liikunnan lähipalveluiden tarjoaminen, pyöräilyn ja kävelyn olosuhteiden kehittäminen, liikuntatilojen käytön maksimointi, jokamiehenoikeuksien turvaaminen sekä kansalaistoiminnan tukeminen edistävät ympäristövastuullista liikuntaa. Liikunnan ympäristövaikutuksia voidaan vähentää myös kehittämällä liikuntapaikkojen energiatehokkuutta sekä hyödyntämällä rakentamisessa kierrätysmateriaaleja ja muita materiaalitehokkaita ratkaisuja. Jokainen liikkuja voi vähentää ympäristökuormitusta valitsemalla liikuntapaikan mahdollisimman läheltä arkiympäristöä sekä suosimalla liikuntapaikalle kulkemisessa pyöräilyä, joukkoliikennettä tai kimppakyytejä.
Euroopan neuvoston urheilun peruskirjaan on Suomen aloitteesta kirjattu tarve kestävän kehityksen esille nostamiseen urheilussa. Artikla edellyttää, että urheilukulttuurin tulee olla sopusoinnussa kestävän kehityksen periaatteiden kanssa. Tämä tarkoittaa luonnon ja ympäristöarvojen ottamista huomioon urheilupaikkoja suunnittelussa, urheilujärjestöjen kestävän kehityksen mukaisen toiminnan tukemista ja ihmisten tietoisuuden lisäämistä urheilun ja kestävän kehityksen välisestä suhteesta.
SLU:n ympäristötyössä on 1990-luvulta asti tehty kestävää kehitystä tukevaa liikuntatyötä.


Urho Kekkonen.
Urho Kaleva Kekkonen (3. syyskuuta 1900 Pielavesi – 31. elokuuta 1986 Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja kahdeksas Suomen tasavallan presidentti. Hän oli tasavallan istuva presidentti yhtäjaksoisesti vuodesta 1956 vuoteen 1982 eli yli 25 vuoden ajan. Viimeinen presidenttikausi jäi kesken sairauden takia. Syksyllä 1981 Kekkonen joutui siirtymään sairautensa tähden pysyvästi syrjään ja luovuttamaan virkansa hoidon pääministeri Mauno Koivistolle 26. lokakuuta 1981 päivätyssä kirjeessään, ja 27. tammikuuta 1982 Mauno Koivisto vannoi presidentin virkavalan.
Kekkonen on Suomen historian pitkäaikaisin presidentti. Hän toimi myös pääministerinä viisi kertaa.
Sukutausta.
Vaikka Kekkosen Pielavedellä sijaitseva syntymäkoti tunnetaan Lepikon torppana, Kekkosella ei ole torpparitaustaa. Talo oli hankittu perheen omakotitaloksi. Urho Kekkosen esivanhemmat aina kahdenteentoista sukupolveen saakka olivat kaikki vanhojen itäsuomalaisten talonpoikaissukujen jälkeläisiä. Kekkosen suku isän puolelta oli kaskimaiden valtaajia ja äidin puolelta omilla maillaan pysynyt talonpoikaissuku. Isoisä Eenokki, Urho Kekkosen isän isä, kuului kuitenkin 1800-luvulla kasvaneeseen tilattomien ryhmään ja hankki elatuksensa tilapäistöillä ja renkinä.
Palveltuaan eri taloissa Eenokki Kekkonen vei vihille Anna-Liisa Koskisen. Heille syntyi neljä poikaa, jotka saivat nimet Taavetti, Johannes, Alpertti ja Juho. Juho Kekkonen, Koivujärven kylän Korvenmökistä vuonna 1878 maailmalle lähtenyt perheen nuorin poika, oli Urho Kekkosen isä. Isoisä Aatu Pylvänäinen, Urho Kekkosen äidin isä, joka viljeli Kangasniemen Tarkkalan tilaa, avioitui kesällä 1878 tuolloin vasta 16-vuotiaan Amanda Mannisen kanssa. Heidän lapsensa, kolme tytärtä ja kaksi poikaa, olivat Emilia, Elsa, Siilas, Tyyne ja Eetu.
Isä Juho Kekkonen joutui varattoman perheen poikana lähtemään metsätöihin ja päätyi vuonna 1898 tukkityömaalle Kangasniemelle. Siellä Kuvasmäen Tarkkalan talon sisarusparven vanhin tytär Emilia paimensi karjaa Haahkalan maiden rantalaitumilla. Samoilla rannoilla liikkuvassa tukkimiesporukassa liikkui myös Juho Kekkonen. Nuoret tutustuivat ja heidät vihittiin vuonna 1899. Pariskunta muutti Otavaan, mistä Juho Kekkonen oli saanut töitä Halla Oy:n Koivusahalla. Myöhemmin hän yleni metsätyönjohtajaksi ja tukkiasioitsijaksi.
Nuoripari siirtyi työmaan mukana Pielavedelle, mistä Juho Kekkonen osti asunnoksi savutuvan, jota hän vähitellen korjaili ja laajensi kunnolliseksi taloksi. Talon takana olevan kauniin lepikön takia taloa alettiin kutsua Lepikon torpaksi. Pihapiirissä sijaitsi savusauna, missä Urho Kekkonen syntyi 3. syyskuuta 1900. Lepikon torpassa perhe asui kuusi vuotta ja Siiri-tytär syntyi vuonna 1904. Juho Kekkosen savotoiden mukana perhe muutti vuonna 1906 Kuopioon ja 1908 Lapinlahdelle. Tiukkaa oli, mutta puutetta ei kärsitty. Perheen kuopus Jussi syntyi vuonna 1910.
Lapsuus ja nuoruus.
"Sain lahjaksi onnellisen lapsuuden" on Urho Kekkonen sanonut lapsuudestaan. Koulun Urho Kekkonen aloitti Lapinlahdella. Käytyään kolme vuotta kansakoulua hän sai pyrkiä Iisalmen yhteiskouluun. Iisalmesta muutettiin jo seuraavana vuonna Kajaaniin, minne vuosisadan vaihteessa oli perustettu saha ja selluloosatehdas. Isä Juho pääsi Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön tukkiasioitsijaksi ja niin syksyllä 1911 Urho siirtyi Kajaanin Yhteiskoulun toiselle luokalle. Hän oli luokan nuorin oppilas. Hän ei ollut mallioppilas, vaan kuriton ja vallaton. Yläluokilla hän oli koulun toverikunnan johdossa ja toimitti sen lehteä Mielikkiä ja sai vuosijuhlissa harjoitella puheiden pitämistä. Hän luki myös innokkaasti historian ja kaunokirjallisuuden teoksia. Hän sai myös 12-vuotiaasta alkaen olla mukana isänsä uittotyömailla.
Urho Kekkonen oli innokas kirjoittaja. Ensimmäiset tekstit ilmestyivät vuoden 1914 puolella. Niitä julkaisi kaupungin vanhasuomalainen sanomisto Kaikuja Kajaanista. Seuraavana vuonna hän suomensi käyttämänsä nimimerkin Esaias Ranstakan Kohennuskepiksi ja alkoi kirjoittaa kaupungin vanhimpaan lehteen, nuorsuomalaiseen Kajaanin lehteen. Myöhemmin Kekkonen alkoi käyttää koulutovereidensa keksimiä nimiä Känä ja Urho Sorsimo.
Vanhemmilla oli varaa kouluttaa poikansa ylioppilaaksi. Kekkosella oli kaksi nuorempaa sisarusta: vakuutusvirkailijana myöhemmin toiminut Siiri Kekkonen (1904–1969) ja majuri, toimitusjohtaja Uuno Johannes (Jussi) Kekkonen (1910–1962).
Vuonna 1949, kun Kekkosesta ryhdyttiin toden teolla tekemään presidenttiä, Lepikon torpan valokuvasta retusoitiin savupiippu pois tarkoituksena esittää Kekkonen "savupirtin poikana" ja luotiin muutenkin tarpeelliseksi katsottu kuva Kekkosesta kansan syvistä riveistä nousseena "sivistyneenä jätkänä". Juho Kekkonen oli ostanut Lepikon torpan kesällä 1900 ja Kekkosen perhe asui siinä vuoteen 1906 saakka. Kekkoset muuttivat 1906 Pielavedeltä ensin Kuopioon ja myöhemmin perheen isän työmaiden muuttuessa edelleen Lapinlahdelle, Iisalmeen ja lopuksi vuonna 1911 Kajaaniin. Kajaanissa Kekkoset asuivat Kalliokatu 7:ssä ja Juho Kekkonen toimi työnjohtajana Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön palveluksessa. Täällä myös Urho Kekkonen kävi suurimman osan oppikoulua.
Lukiolaisena Kekkonen liittyi Kajaanin suojeluskuntaan ja osallistui Suomen sisällissotaan Kajaanin sissirykmentin mukana valkoisen hallituksen joukoissa. Hän osallistui taisteluihin muun muassa Kuopiossa, Varkaudessa, Mouhussa ja Viipurin suunnalla sekä johti Haminassa yhdeksän punaisen teloittamista.
Myös Kekkosen urheilutaustasta tuli osa hänen legendaansa. Vuonna 1924 hän voitti vauhdittomien hyppyjen SM-kisoissa korkeushypyn ja kolmiloikan. Saman vuoden Kalevan kisoissa hän voitti korkeushypyn ja sijoittui toiseksi sivulajissaan 100 metrin juoksussa. Korkeushypyssä Kekkonen saavutti lisäksi kolme pronssia Kalevan kisoissa vuosina 1923, 1927 ja 1928. Hänen hallussaan oli vauhdittoman kolmiloikan Suomen ennätys (972 cm). Myös Kekkosen aika 100 metrin juoksussa oli varsin hyvä: 11,0 sekuntia (käsiaika). Hänen korkeushypyn ennätystuloksensa oli 185 cm ja kolmiloikan 14,06 metriä.
Myöhemmin Kekkonen toimi Suomen olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton (SUL) johdossa. Vuoden 1932 olympiakisoissa Los Angelesissa Kekkonen toimi Suomen olympiajoukkueen johtajana. Näihin kisoihin liittyi Paavo Nurmen sulkeminen kisoista ammattilaissyytösten vuoksi IAAF:n toimesta puheenjohtajanaan ruotsalainen Sigfrid Edström. Kekkonen taisteli sinnikkäästi ja jopa ärsytystä herättävän jääräpäisestikin Nurmen osallistumisen puolesta. Tämän seurauksena Suomen ja Ruotsin yleisurheilumaaottelut keskeytyivät useaksi vuodeksi. Riita leimautui vahvasti Edströmin ja Kekkosen väliseksi kiistaksi. Ansioistaan Suomen urheilun hyväksi Urho Kekkoselle myönnettiin Suomen urheilun suuri ansioristi vuonna 1950.
Opiskeluaika ja poliittisen uran alku.
Nuori lakimies Urho Kekkonen kävelyllä Ateneumin kulmalla 1930-luvun alussa.
Ylioppilaaksi Kekkonen kirjoitti Kajaanin Lyseosta vuonna 1919. Sen jälkeen hän suoritti asevelvollisuutensa Helsingin autopataljoonassa ja kotiutui kersanttina. Hän muutti Helsinkiin vuonna 1921, opiskeli nopeasti ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi vuonna 1926. Hän oli aktiivinen Pohjois-Pohjalaisessa Osakunnassa sekä lainlukijoiden riennoissa ja toimi Ylioppilaslehden päätoimittajana vuosina 1927–1928.
Lakitieteen ylioppilaana ja varatuomarina Kekkonen työskenteli Etsivässä keskuspoliisissa. Hän perehtyi kommunisminvastaiseen toimintaan ja oli vastustajiensakin mielestä asiallinen ja erittäin ammattitaitoinen. Etsivästä keskuspoliisista Urho Kekkonen myös löysi puolisokseen konekirjoittajana toimineen Sylvi Uinon, joka oli kannakselainen papintytär.
Kekkonen alkoi suunnitella omaa väitöskirjaansa salaisen poliisin toiminnasta. Hän kuitenkin joutui itse eroamaan Etsivästä keskuspoliisista ehdotettuaan julkisesti, että se pitäisi lakkauttaa ja yhdistää rikospoliisiin. Kekkonen siirtyi vuonna 1927 Maalaiskuntien liiton lakimieheksi, mutta hänen julkinen esiintymisensä johti siihen, että työsuhde purettiin vuonna 1932. Kekkonen väitteli lakitieteen tohtoriksi 1936. Hänen väitöskirjansa käsitteli kunnallista vaalioikeutta Suomen lain mukaan.
Urho Kekkosen aatteelliset juuret olivat kansallismielisessä ylioppilaspolitiikassa, ja sille oli luontevaa jatkoa myös toimiminen Akateemisessa Karjala-Seurassa. Kansan eheyttäminen, ryssäviha, kielitaistelu ja Itä-Karjalan kysymys olivat hänelle tärkeitä. Kekkonen kirjoitti pakinoita AKS:n lehteen Suomen Heimoon, ja vuonna 1930 hänestä tuli AKS:n kolme vuotta aiemmin valtaaman Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja. Vuonna 1932 Kekkonen kuitenkin erosi AKS:stä yhdessä monien muiden keskustaan suuntautuneiden jäsenten kanssa, kun AKS:n enemmistö ei suostunut tuomitsemaan Mäntsälän kapinaa. Hän jatkoi pakinointia Suomalaisuuden Liiton lehdessä Suomalaisessa Suomessa (myöhemmin Kanava), jossa hän keskittyi ajamaan etenkin yliopiston suomalaistamista.
Siirtyminen puoluepolitiikkaan.
Kekkonen vieraili Saksassa vuonna 1932 ja todisti Adolf Hitlerin valtaannousua. Ilmeisesti nämä kokemukset vaikuttivat siihen, että hän liittyi seuraavana vuonna Maalaisliittoon ja julkaisi poliittisen pamflettinsa "Demokratian itsepuolustus". Hän varoitti äärioikeiston noususta ja esitti muun muassa, että valtiovalta voi joutua rajoittamaan sananvapautta tietyssä määrin voidakseen estää demokratian luhistumisen.
Työelämässä Kekkonen siirtyi virkamieheksi maatalousministeriöön. Vuonna 1936 hän yritti toisen kerran eduskuntaan ja tuli valituksi Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä. Hänet nimitettiin heti oikeusministeriksi (1936–1937) Kyösti Kallion hallitukseen ja sen jälkeen A. K. Cajanderin punamultahallitukseen sisäasiainministeriksi. Hän yritti lakkauttaa äärioikeistolaisen Isänmaallisen Kansanliikkeen 1938, ja tässä epäonnistuneessa operaatiossa tuli tunnetuksi käsite "Kekkosen konstit". IKL:n näkyvimpiin hahmoihin kuulunut professori Bruno Salmiala viittasi siihen vielä vuonna 1968 ja syytti Kekkosta IKL:n häpäisemisestä presidentinvaalikampanjassa.
Talvisodan hallituksessa Kekkonen ei ollut. Eduskunnassa hän vastusti Moskovan rauhantekoa maaliskuussa 1940 ja kannatti sodan jatkamista. Vuosina 1940–1943 hän oli Siirtoväen Huollon Keskuksen johtaja ja vuosina 1943–1945 valtiovarainministeriön virastovaltuutettu. Tällöin hänen toimenaan oli valtionhallinnon järkeistäminen.
Vuoden 1942 alussa Kekkonen ryhtyi kirjoittamaan Suomen Kuvalehteen nimimerkillä Pekka Peitsi katsauksia ulkopolitiikkaan ja maailmansodan tapahtumiin. Aikaisemmin niitä oli kirjoittanut majuri Wolf H. Halsti, joka oli joutunut lopettamaan niiden kirjoittamisen päämajan vaatimuksesta.
Uusi nousu, pääministeristä presidentiksi.
a> puolisoineen presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla 1956.
Urho Kekkonen pitämässä uudenvuodenpuhetta 1. tammikuuta 1959.
Kekkosen ulkopoliittinen ajattelu sai lopullisen muotonsa sotavuoden 1944 kuluessa. Hänen uusi ajattelunsa oli sangen realistista ja keskittyi Neuvostoliiton epäluulojen hälventämiseen ja keskinäisen luottamuksen lisäämiseen.
Maalaisliiton puoluekokouksessa vuonna 1944 Kekkonen vaati, että arvokonservatiivinen ja kansallismielinen puolue ottaisi suunnan, joka soveltuu uuteen maailmanjärjestykseen. Tämä Kekkosen suunta tuli myöhemmin tunnetuksi niin sanottuna K-linjana. Linja jakoi ensin Maalaisliiton ja sitten koko suomalaisen poliittisen elämän sen mukaan, kuinka luotettavaa se ulkopoliittisesti oli. Kahtiajako jatkui Kekkosen uran loppuun.
Kekkonen palasi lopullisesti vallan sisärenkaaseen, kun hän pääsi Paasikiven hallituksen oikeusministeriksi marraskuussa 1944 ja samalla valvontakomission vaatimat sotasyyllisyysoikeudenkäynnit tulivat hänen hoidettavikseen. Kun Paasikivi valittiin presidentiksi 1946, Maalaisliitto esitti Kekkosta pääministeriksi, mutta SKDL:n vastustus esti aikeen. Kekkonen nimitettiin kuitenkin Suomen Pankin johtokuntaan ja myöhemmin eduskunnan puhemieheksi.
Kekkonen suhtautui ensin kommunisteihin epäluuloisesti, mutta hänen suhtautumisensa muuttui ilmeisesti sen jälkeen, kun kesällä 1948 muodostettiin K. A. Fagerholmin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus ja sekä Maalaisliitto että kansandemokraatit jäivät oppositioon.
Presidentinvaalissa 1950 Kekkonen oli Maalaisliiton ehdokas ja kilpaili kampanjassaan etenkin istuvan presidentin J. K. Paasikiven kanssa. Vaaleissa Kekkonen sai 62 valitsijamiestä, SKDL:n Mauno Pekkala 67 ja vaalit voittanut Paasikivi 171. Paasikivi nimitti Kekkosen vaalien jälkeen pääministeriksi. Tätä seurasi vielä neljä muuta Kekkosen hallitusta, joista osa jäi poliittisesti rikkinäisenä aikana lyhytikäisiksi.
Jo ensimmäistä hallitustaan muodostaessaan Kekkonen perusteli sekä omaa johtavaa rooliaan että hallituksen kokoonpanoa ensi sijassa Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kannalta. Ensimmäisen hallituskautensa loppupuolella Kekkonen alkoi korostaa yhä enemmän Suomen ja Neuvostoliiton välille 1948 solmittua YYA-sopimusta. Siitä muodostui myöhemmin suorastaan fundamentalistinen teksti Suomen poliittisessa elämässä.
Kekkonen alkoi turvata poliittista asemaansa idänsuhteilla, ja niin hän onnistui kerta toisensa jälkeen torjumaan sekä hallitusten kaatoyritykset että pysymään itse pääministerinä. Kun Kekkonen onnistuttiin kampeamaan pääministerin paikalta vuonna 1953, hän vihjasi Neuvostoliiton saattavan menettää luottamuksensa Suomeen. Presidentti Paasikiven mielestä tällainen kytkentä oli "poliittisesti vaarallinen".
Vuonna 1954 nimitettiin Kekkosen V hallitus, joka toimi Kekkosen presidentiksi valitsemiseen asti maaliskuussa 1956.
1956–1962: Ensimmäinen kausi.
Tasavallan presidentiksi Urho Kekkonen valittiin vuonna 1956, jolloin hän voitti valitsijamiesäänin 151–149 vastaehdokkaansa, sosiaalidemokraattien K. A. Fagerholmin. Vaaleissa Kekkonen oli saanut taakseen 88 valitsijamiestä, joten hän tarvitsi tukea muilta valitsijamiesryhmiltä. Ratkaiseva tuki oli, että SKDL:n valitsijamiesryhmä äänesti häntä yksimielisesti, samoin enemmistö Kansanpuolueesta. Puuttuvaa "yhden äänen" antajaa ei ole koskaan saatu selville luotettavasti. Mahdollisena pidetään myös sitä, että ääniä annettiin rintaman yli useita ja molemmilta puolilta. KGB-kenraali Viktor Vladimirovin mukaan Kekkosen voiton takasi Neuvostoliiton lahjonta, puuttuvat äänet ostettiin ja Kekkosen valinta varmistettiin. Yhdysvallat kieltäytyi onnittelemasta Kekkosta. Ulkoministeri John Foster Dulles lausui, että "Kekkosen virkaanastumisen johdosta emme esitä onnitteluita".
SAK julisti yleislakon, joka alkoi uuden presidentin virkaanastujaispäivänä 1. maaliskuuta 1956. SAK ei ole koskaan myöntänyt lakon olleen poliittinen, mutta Kekkosen valinnan on väitetty vaikuttaneen työtaisteluun. Presidenttikautensa alussa Kekkonen yrittikin pitää matalaa profiilia, etenkin sisäpolitiikassa.
Kekkosen presidenttikausi merkitsi uuteen aikakauteen siirtymistä osaltaan myös sen vuoksi, että hänen ensimmäisen virkavuotensa päättyessä yksikään hänen edeltäjistään ei enää ollut elossa. Risto Ryti oli kuollut lokakuussa ja Paasikivi joulukuussa 1956.
Kun elokuussa 1958 muodostettiin Fagerholmin laajapohjainen enemmistöhallitus, jota kutsuttiin myöhemmin yöpakkashallitukseksi, Neuvostoliitto osoitti hiljaisesti mieltään sitä vastaan. Presidentti Kekkonen yhtyi kritiikkiin ja vaikutti osaltaan siihen, että hallitus kaatui joulukuussa. Tutkijat eivät ole yksimielisiä Kekkosen motiiveista.
Fagerholmin hallituksen kaatumisen vuoksi enemmistöhallitusten muodostaminen tuli vaikeaksi eikä siihen kyetty vähään aikaan. Siksi oli pakko turvautua vähemmistöhallituksiin, jotka nojasivat lähinnä maalaisliittoon. Sosiaalidemokraattien sisäiset erimielisyydet lisäsivät sisäpolitiikan hajanaisuutta. Kekkonen pyrki silti sitkeästi yhdistämään oman uudelleenvalintansa, enemmistöhallituksen muodostamisen ja ulkopoliittiset tavoitteensa ja lähetti neuvostojohdolle viestejä, joista kukaan muu Suomessa ei tiennyt.
Kekkonen suunnitteli jo huhtikuussa 1961 hajottavansa eduskunnan ja vaikuttavansa niin liittoumaan, joka uhkasi nousta häntä vastaan presidentinvaaleissa ehdokkaanaan entinen oikeuskansleri Olavi Honka. Neuvostoliitto lähetti lokakuun lopussa nootin, jossa se vetosi kärjistyneeseen kansainväliseen tilanteeseen ja vaati YYA-sopimuksen mukaisia sotilaallisia konsultaatioita. Esimerkiksi Tuure Junnilan, Veikko Vennamon, Anatoli Golitsynin, Viktor Vladimirovin sekä Hannu Rautkallion mukaan nootin oli suunnitellut Kekkonen yhdessä KGB:n kanssa. Honka luopui ehdokkuudesta ja Kekkonen sai 111 valitsijamiestä. Hänet valittiin uudelleen vuoden 1962 vaaleissa presidentiksi 199 äänellä.
1962–1968: Toinen kausi.
Noottikriisin seurauksena on pidetty sitä, että Suomessa ei ollut enää todellista oppositiota ja Kekkonen saavutti Suomen poliittisena johtajana vahvan aseman, joka sai myöhemmin jopa kyseenalaisia piirteitä.
Kekkonen yritti saada puolueiden enemmistön tuen taakseen, sillä ilman sitä presidentti ei olisi voinut pitkään käyttää valtaansa täysipainoisesti. Jotta puolue pääsisi hallitusvastuuseen, sen piti osoittaa Kekkoselle ulkopoliittinen luotettavuutensa eli hyväksyä Kekkonen ja hänen ulkopoliittisen linjansa. Esimerkiksi kokoomus pääsi Johannes Virolaisen hallitukseen noottikriisin jälkeen, kun se oli osoittanut lojaaliutensa Kekkosta kohtaan.
Kekkonen käytti paljon valtaa myös henkilökohtaisten suhteiden avulla. Hän piti säännöllisesti yhteyttä opiskeluaikaisiin tovereihinsa, mutta myös metsästys-, kalastus- ja hiihtokavereihinsa. Nuorille hän piti niin sanottuja lastenkutsuja virka-asunnossaan Tamminiemessä. Hän kasvatti itselleen luottomiehiä valtiohallintoon, kaikkiin merkittäviin puolueisiin ja liike-elämään, etenkin valtionyhtiöihin. Hänellä oli myös paljon taiteilijaystäviä. Kekkonen oli luonteeltaan välitön, ja hän osasi seurustella erilaisten ihmisten ja yhteiskuntapiirien kanssa jo kauan ennen kuin verkostoitumisesta tuli muotikäsite.
Vuoden 1968 vaaleihin Kekkonen sai oman puolueensa maalaisliiton lisäksi jo etukäteen tuekseen 1966 muodostetun kansanrintamahallituksen, johon kuuluivat Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP), SKDL ja Työväestön ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto (TPSL). Kun kansanrintamahallitukseen kuuluneiden puolueiden tekemä poikkeuslakiehdotus ei saanut riittävää enemmistöä, ne asettivat Kekkosen ehdokkaakseen. Hänet valittiin vaalien ensimmäisellä kierroksella 201 valitsijamiehen tuella.
Kekkosen toisella kaudella saksankielisestä Keski-Euroopasta käsin suomalaiseenkin poliittiseen puheeseen suodattui käsite "suomettuminen".
1968–1978: Kolmas kausi.
Jos Kekkonen olikin sisäpolitiikassa sidottu yhteistyöhön, ulkopolitiikassa hän saattoi toimia suvereenisti. Hän ei toisinaan käyttänyt muita avustajia kuin itse valitsemiaan luottohenkilöitä, jotka tulivat useimmiten ulkoministeriöstä. Kekkonen teki 1960-luvulla ulkopoliittiset aloitteet Pohjolan ydin­aseettomasta vyöhykkeestä, rajarauhasta Norjan kanssa sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksesta. Tavoitteena oli välttää YYA-sopimuksen soveltaminen niin, että Suomi ja Neuvostoliitto olisivat alkaneet sotilaalliseen yhteistyöhön, ja siten vahvistaa Suomen pyrkimystä puolueettomuuspolitiikkaan. Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen vuonna 1968 puolueettomuus oli entistä hankalampaa. Kekkonen ilmoitti venäläisille 1970, ettei jatka presidenttinä eikä YYA-sopimusta jatketa, ellei Neuvostoliitto jatkossakin suostu tunnustamaan Suomen puolueettomuutta.
Vuoden 1970 eduskuntavaalit merkitsivät kansanrintamayhteistyön päättymistä. Kekkonen aktivoitui sisäpolitiikassa toimien jopa tosiasiallisena pääministerinä ja osallistui muun muassa tulopoliittisten neuvottelujen tekoon niin sanotun UKK-sopimuksen muodossa. Taustalla oli vuoden 1970 metallin lakko, joka innoitti Neuvostoliiton aktiivista Suomen-suurlähettilästä Aleksei Beljakovia lietsomaan jopa vallankumouksen järjestämistä maassa. Sisäpoliittisen tilanteen rauhoituttua Beljakov palasi kotimaahansa vähin äänin.
Tammikuussa 1973 säädettiin poikkeuslaki, jolla Kekkosen presidenttikautta jatkettiin neljällä vuodella. Se oli Suomessa kolmas kerta, jolloin valtionpäämies valittiin virkaansa ilman vaaleja ja vastaehdokkaita. Aikaisemmin Suomessa valtionpäämies Gustaf Mannerheim valittiin valtionhoitajaksi joulukuussa 1918, kun haluttiin irtautua saksalaissuuntauksesta, ja presidentiksi elokuussa 1944, kun haluttiin irtautua jatkosodasta ja siteistä Saksaan. Poikkeuslain taustasta on historiantutkimuksessa erilaisia käsityksiä. Martti Häikiön tulkinnan mukaan Kekkonen pakotti ensin Ahti Karjalaisen ehdottamaan jatkoaikaa tammikuussa 1972. Tämän jälkeen hän nimitti helmikuussa Rafael Paasion vähemmistöhallituksen ja vaati poikkeuslakia huhtikuussa, ennen kuin suurimmat puolueet, sosiaalidemokraatit ja keskustapuolue, asettaisivat omat ehdokkaansa kesän puoluekokouksissa. Tästä kärsivät etenkin Ahti Karjalainen, jota oli pidetty Kekkosen manttelinperijänä, ja Johannes Virolainen, joka oli kentällä suosittu ja keskustan puheenjohtaja.
Poikkeuslakia ei ollut helppo viedä läpi, sillä se voitiin säätää vain 5/6:n eduskuntaenemmistöllä. Jotta enemmistö saataisiin lain taakse, sen tueksi luotiin poliittinen paketti, jossa oli kolme osaa: poikkeuslaki, vapaakauppasopimus Euroopan talousyhteisön EEC:n kanssa ja valtion taloudellista säätelyvaltaa lisäävät suojalait, joita vasemmisto kannatti. Paketista huolimatta Kalevi Sorsan hallitus ei saanut tarvittavaa määräenemmistöä kokoon, joten Kekkonen uhkasi joulukuussa, ettei olisikaan käytettävissä presidentiksi. Julkisesti hän väitti syyksi lokakuussa julkisuuteen vuotanutta niin sanottua Zavidovo-muistiota, joka koski hänen ja neuvostojohdon keskusteluja. Poikkeuslaki hyväksyttiin tammikuussa 1973 äänin 170–28 ja Kekkosen toimikautta jatkettiin neljällä vuodella vuoteen 1978.
Sylvi Kekkosen kuolema joulukuun alussa 1974 oli Urho Kekkoselle hyvin raskas isku. Muun muassa Johannes Virolaisen mukaan Kekkosen sisäpoliittiset otteet muuttuivat siitä lähtien entistä rajummiksi.
Vuonna 1975 Kekkonen isännöi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) Helsingissä. Tapahtumaa pidetään Kekkosen uran huipentumana. Tuona vuonna Kekkonen oli esillä yhtenä varteenotettavimmista ehdokkaista Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi; Ruotsin keskustapuolueen puheenjohtaja Thorbjörn Fälldin oli ehdottanut palkintoa Kekkoselle jo helmikuussa ennen ETYKiä. Norjan suurkäräjien Nobel-komitea myönsi palkinnon kuitenkin neuvostoliittolaiselle ydinfyysikolle Andrei Saharoville.
1978–1982: Neljäs kausi.
Urho Kekkonen vuonna 1980 julkaistussa postimerkissä.
Kun vakavasti otettavia vastustajia ja todellisen vaihtoehdon tarjoavia kilpailijoita ei ilmaantunut, Kekkosen valta laajeni eräiden arvioiden mukaan jopa joiltain osin liian vahvaksi. Tämän vallankäytön huipentumana voidaan pitää vuotta 1975. Kekkonen oli hajottanut eduskunnan ja isännöi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) Helsingissä. Hän antoi jo tuossa vaiheessa valita itsensä sosiaalidemokraattien ja keskustan presidenttiehdokkaaksi vuoden 1978 vaaleihin. SDP ehti pyytää valtionpäämiestä ehdokkaakseen jo ennen tämän taustapuoluetta keskustaa. Syksyllä Kekkonen "runnoi" televisiokameroiden edessä läsnä olleet kansanrintamapuolueiden johtajat Martti Miettusen johtamaan hätätilahallitukseen.
1970-luvun mittaan alkoi liikkua huhuja valtionpäämiehen terveyden heikkenemisestä ja henkisen vireen vaihteluista. Esimerkiksi televisioiduissa uudenvuoden puheissa presidentin tilan heikkeneminen oli usein selvästi havaittavissa. Julkisuus ja media kuitenkin pyrkivät vaientamaan näitä huhuja pääsääntöisesti, koska halusivat kunnioittaa valtionpäämiehen yksityisyyttä. Kekkosen kunnon kerrottiin jälkeenpäin olleen erityisen huono talvella 1980. Talven ja kevään 1981 aikana presidentin vointi oli vaihdellut voimakkaasti ja tällöin hän oli vakavasti harkinnut virkakautensa keskeyttämistä.
Vuoden 1978 presidentinvaalit olivat riemuvoitto istuvalle presidentille. Kun myös Kansallinen Kokoomus asetti Kekkosen ehdokkaakseen, hän sai neljän suuren puolueen tukemana 82 prosenttia äänistä ja 260 valitsijamiestä. Kauneusvirheeksi jäi Kekkos-koalition kannalta vain yhden kokoomusloikkarin lipeäminen Suomen Kristillisen Liiton ehdokkaan Raino Westerholmin taakse.
Kekkosen suvereenin vallankäytön päättymistä on monen mielestä merkinnyt huhtikuu 1981, jolloin pääministeri Mauno Koivisto kieltäytyi eroamasta, vaikka häntä oli Tamminiemestä tähän varsin selväsanaisesti kehotettu. Koivisto rikkoi Kekkosen ajan kaavan huomauttamalla, että perustuslain mukaan Suomessa hallituksen tulee nauttia ensi sijassa eduskunnan eikä presidentin luottamusta. Tapahtuman on katsottu merkinneen myös alkua Kekkosen niin henkisen kuin fyysisenkin kunnon lopulliselle romahtamiselle. Presidentti koki kärsineensä niin vakavan julkisen arvovaltatappion, ettei hän enää toipunut sen aiheuttamasta järkytyksestä.
Kekkosen kaatumisesta lentokentällä vuonna 1980 nousi kohu toukokuussa 2011, kun Yleisradio ei halunnut näyttää pätkää kokonaisuudessaan Pressiklubi-ohjelmassa. Eri näkemysten mukaan kyse oli joko sensuurista tai vanhan ihmisen kunnioittamisesta. Kekkosen adjutantin Juha Engströmin mukaan kaatuminen johtui häikäistymisestä ja vahvoista silmälaseista, joiden vuoksi hän ei nähnyt lentokoneen portaiden alinta askelmaa. Kuvia tilanteesta ei myöskään tapahtuma-aikaan julkaistu.
Kekkosen terveys petti näkyvästi ensimmäisen kerran Islannin kalastusmatkalla elokuussa samana vuonna. Syyskuussa 1981 hän jäi sairauslomalle ja joutui pyytämään eroa lokakuussa. Tämän jälkeen hän ei enää näyttäytynyt julkisuudessa, mutta esimerkiksi Uudessa Suomessa tuolloin julkaistut valokuvat osoittavat täysin selvästi valtionjohtajan terveydentilan heikentyneen rajusti. Virallisesti Kekkonen jätti tehtävänsä 27. tammikuuta 1982.
Viimeiset vuodet.
Kun Kekkonen oli jäänyt pois presidentin virasta, presidentin virka-asunto Tamminiemi muutettiin hänen palvelukodikseen. Viimeisinä vuosinaan Kekkonen pitäytyi erossa politiikasta eikä ottanut kantaa ajankohtaisiin asioihin. Heikentyneen terveytensä vuoksi hän ei enää voinut ulkoilla ilman avustajia. Saamiinsa kirjeisiin hän ei jaksanut vastata.
Kekkonen kuoli 31. elokuuta 1986 kotonaan Tamminiemessä, Helsingissä kolme päivää ennen 86-vuotissyntymäpäiväänsä. Hänet siunattiin näyttävin valtiollisin menoin Helsingin tuomiokirkossa ja haudattiin 7. syyskuuta Hietaniemen hautausmaalle. Muistopuheen piti tasavallan presidentti Mauno Koivisto ja ruumiinsiunauksen toimitti arkkipiispa John Vikström.
Hautajaisissa oli suurena poikkeuksena normaalikäytäntöön nähden se, ettei vainajalle ammuttu kunnialaukauksia tykeillä hautaan laskettaessa kuten edeltäjille; koska Kekkonen oli nimenomaan rauhanpoliitikko, hänen lähtöään kunnioitettiin toisella tavalla: kun hautaussaatto lähti Tuomiokirkolta kohti Hietaniemeä, kaikkien Helsingin kirkkojen kellot soittivat sielunkelloja.
Kekkosen sairaudesta ei ole julkaistu lääketieteellistä selvitystä. Henkilääkäreiden Pentti Halosen ja Erkki Kivalon presidentin tilasta antamat lausunnot olivat äärimmäisen diplomaattisia. Sairauskertomus on viety Meilahden sairaalan arkistosta eikä sen sijaintia tiedetä. Käytettävissä olevien tietojen valossa kyse oli ilmeisesti ateroskleroosiin liittyvästä vaskulaarisesta dementiasta. Sairauden vaikutusta viranhoitoon ei kuitenkaan ole osoitettu.
Tamminiemestä tehtiin Urho Kekkosen museo, joka avattiin yleisölle vuonna 1987.
Perhe.
Urho Kekkonen meni naimisiin vuonna 1926 Sylvi (Sylvia Salome) Uinon (12. maaliskuuta 1900 – 2. joulukuuta 1974) kanssa. Vuonna 1928 heille syntyivät kaksospojat Taneli (4. syyskuuta 1928 – 11. heinäkuuta 1985) ja Matti (4. syyskuuta 1928–). Taneli toimi suurlähettiläänä ja Matti hallitusneuvoksena. Taneli meni naimisiin K. A. Fagerholmin tyttären Britan kanssa vuonna 1952. Matin puoliso oli Marja Linnankivi. Kekkosen lapsenlapsista Brita ja Taneli Kekkosen poika Timo Kekkonen työskentelee innovaatiojohtajana Elinkeinoelämän keskusliitossa.
Jälkimaine ja perintö.
Urho Kekkosen suurimpana ansiona on pidetty Suomen idänsuhteiden ansiokasta hoitamista maailmanpoliittisesti vaikealla aikakaudella. Poliitikkona Kekkonen ei tyytynyt vain hakemaan kompromisseja, vaan nujersi monet sisäpoliittiset kilpailijansa, osan kovinkin ottein. Hän hyödynsi henkilökohtaisia idänsuhteitaan sisäpolitiikassa siten, että jopa monet poliittiset vastustajat alkoivat pitää häntä korvaamattomana. Kekkosta onkin kritisoitu Suomen hankalan aseman hyödyntämisestä henkilökohtaisen edun tavoittelussa. Politiikan strategisessa valtapelissä Kekkonen oli taituri.
Läntisissä demokratioissa Kekkosen presidenttikausi oli poikkeuksellisen pitkä. Tätä on selitetty karismalla, häikäilemättömällä taktikoinnilla, kansansuosiolla ja kylmän sodan aikakauden poliittisella herkkyydellä. Suomen politiikkaa varjosti miltei koko Kekkosen presidenttiyden ajan suurvaltojen valtapeli, jossa Suomen sijainti ainoana länsimielisenä Neuvostoliiton rajanaapurina oli strategisesti herkkä. Kekkonen säilytti suurvaltojen painostuksenkin alla asemansa arvostettuna valtiomiehenä sekä idässä että lännessä. Hänen poliittisen uransa suurimpana kansainvälisenä tunnustuksena voidaan pitää Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi ETYKin järjestämistä Helsingissä 1975, jossa Kekkonen isännöi suurvaltojen huippukokousta kylmän sodan lievittämiseksi.
Urho Kekkosen kuoltua media alkoi kirjoittaa hänestä vapaammin. Sittemmin on myös julkaistu useita häntä käsitteleviä kirjoja ja hänen päiväkirjansa vuosilta 1958–1981.
Kekkosen jälkeen Suomen presidentin valtaoikeuksia on kavennettu. Niitä on 1980-luvulta lähtien siirretty eduskunnalle ja hallitukselle. Vuoden 2000 perustuslakiuudistuksessa presidentin päätehtäväksi jäi ulkopolitiikan hoito yhdessä valtioneuvoston kanssa.
Hänen viimeisen kautensa keskeytyminen vaikutti myös siihen, että seuraajapresidentit ovat ottaneet tavakseen tiedottaa julkisuuteen terveydentilastaan.
Vuonna 2004 järjestetyssä Suuret suomalaiset -äänestyksessä Urho Kekkonen sijoittui kolmanneksi 57 456 äänellä edellään Carl Gustaf Emil Mannerheim ja Risto Ryti.
Kunnianosoituksia.
Kekkonen sai jo eläessään osakseen useita sellaisia kunnianosoituksia, jotka on tavallisesti varattu vain edesmenneille suurmiehille. Hänen syntymäkotinsa Lepikon torppa Pielavedellä muutettiin museoksi jo hänen toisen presidenttikautensa aikana vuonna 1966. 75-vuotispäivänsä kunniaksi hän sai kuvansa viidensadan markan seteliin. Tämä seteli laskettiin liikkeelle Kekkosen syntymäpäivänä 3. syyskuuta 1975 ja se oli käytössä vuoteen 1986 asti. Vuonna 1980, Kekkosen täyttäessä 80 vuotta, Helsingin kaupunki muutti hänen pitkäaikaisen kotikatunsa Kampinkadun nimen Urho Kekkosen kaduksi.
Liikuntatieteen kunniatohtorin arvonimi hänelle myönnettiin vuonna 1969.
Neuvostoliitto myönsi Kekkoselle vuonna 1980 Leninin rauhanpalkinnon (Leninin kansainvälinen rauhanpalkinto) "merkittävistä ansioista toiminnassa rauhan säilyttämisen ja lujittamisen puolesta". Kekkonen vastaanotti palkinnon viidennen ja viimeiseksi jääneen, Neuvostoliittoon suuntautuneen valtiovierailunsa yhteydessä tuon vuoden marraskuussa. Leninin kunniamerkin hän oli saanut jo vuonna 1964.
Paasikivi-seura kutsui Urho Kekkosen kunniajäsenekseen ja teetti hänestä suurikokoisen muotokuvan, jonka maalasi tunnettu venäläinen taidemaalari Ilja Glazunov. Teos herätti huomiota jo keskeneräisenä ja Glazunovia alettiin kutsua "Kekkosen hovimaalariksi". Paasikivi-seura luovutti teoksen Finlandia-talolle vuonna 1973, mutta sitä ei pidetty onnistuneena ja se sijoitettiin seuran omiin tiloihin.
Vuonna 1983, Kekkosen jätettyä presidentin tehtävät ja vetäydyttyä eläkkeelle, hänen mukaansa nimettiin Suomen toiseksi suurin kansallispuisto, Urho Kekkosen kansallispuisto. Kekkosen kuoltua 1986 hänen virka-asuntonsa Tamminiemi, jossa hän oli asunut kolmekymmentä vuotta, muutettiin kotimuseoksi. Vuonna 1987 Tamminiemessä avattu Urho Kekkosen museo esittelee Kekkosen henkilöhistorian lisäksi Suomen lähihistoriaa.
Patsaat ja muistomerkit.
Urho Kekkosen hauta Hietaniemen hautausmaalla.
Kekkoselle pystytetyistä patsaista ja muistomerkeistä huomattavin on kuvanveistäjä Pekka Jylhän suunnittelema "Urho Kekkosen muistomerkki" Helsingin Hakasalmen puistossa. Muistomerkki paljastettiin Kekkosen satavuotispäivänä 3. syyskuuta 2000. Kekkosen nuoruuden kotikaupungissa Kajaanissa on kuvanveistäjä Pekka Kauhasen käsialaa oleva Kekkosen muistomerkki "Suuri aika", joka paljastettiin 1990. Toistaiseksi ainoan julkisen näköispatsaansa Kekkonen on saanut Raaheen. Kuvanveistäjä Matti Peltokankaan veistämä "Presidentti Urho Kaleva Kekkosen patsas" paljastettiin 2008 ja kunnioittaa Kekkosen roolia Rautaruukin Raahen-tehtaan perustamisessa. Syksyllä 2009 Tallinnan kaupunki ilmoitti, että Tallinnan matkustajasataman A-terminaalin edessä oleva aukio tullaan nimeämään Helsinki-aukioksi ja sinne pystytetään Urho Kaleva Kekkosen patsas.
Lisäksi Eduskuntatalon valtiosalissa on Kekkosen pronssinen rintakuva.
Kekkosen presidenttiys instituutiomaisena jatkumona.
Kekkosen valtakausi oli niin pitkä, että lapset alkoivat ymmärtää nimen Kekkonen presidenttiyden synonyymiksi. Lääkäri Markku T. Hyyppä on kertonut, että 1970-luvulla Turun kaupunginsairaalan ylilääkäri Ilmari Ruikka opetti ylikierrollaan lääkäreille ja hoitajille dementian testaamiseen Kekkos-testiä, kysymällä vanhuksilta: '"Kukas se onkaan presidenttimme?"
Kekkonen taiteessa ja populaarikulttuurissa.
Suomalaisessa taiteessa ja populaarikulttuurissa Kekkosta on käsitelty runsaasti. Tästä ovat esimerkkejä jo Kekkosen presidenttikaudella Kari Suomalaisen monet pilapiirrokset, ja Kekkosesta julkaistiin myös kaskukirjoja jo hänen presidenttinä ollessaan. Niistä ensimmäinen oli Pentti Huovisen, Eino S. Revon ja Olavi Hurmerinnan vuonna 1966 ilmestynyt Kekkoskaskut. Samoin jo Kekkosen presidenttinä ollessa yhtyeen Suomen Talvisota 1939–1940 albumille "Underground Rock" (1970) sisältyi myöhemmin klassikoksi tullut kappale "Kekkonen rock".
Myöhempiä kulttuurituotteita ovat muiden muassa Jari Tervon romaani "Myyrä", Karo Hämäläisen kirjoittama kohteensa nimeä kantava satiiri, Jari Alakoskelan lyhytelokuva "Kekkonen", ja Urho Kekkosta muistuttava presidentti nähdään myös Matti Kassilan ohjaamassa jännityselokuvassa Jäähyväiset presidentille (1987). Populäärimusiikissa Suomen talvisota 1939–1940 -yhtyeen Kekkonen-rockia versioi myöhemmin myös Eppu Normaali, ja sen lyriikkaan viittaa myös Juice Leskinen kappaleessaan "Siniristiloppumme". Samoin Kekkonen on ollut aiheena Sleepy Sleepersin useissa kappaleissa ja kokoelma-albumilla "Kekkonen", ja Viihdetaiteilija Jope Ruonansuu imitoi Kekkosta "Me Hirviöt" -albumillaan ja on tehnyt hänestä kertovan kappaleen "Kekkonen tulee kuin ukkonen". Sir Elwoodin hiljaiset värit -yhtye on tehnyt Kekkosesta kappaleen nimeltä "Kekkonen", jossa Juha Lehti laulaa Kekkosen ajan Suomesta. Eläkeläiset-huumoriyhtyeen suomennos Simon & Garfunkel -lauluduon "Mrs. Robinson" -kappaleesta on saanut suomalaiseksi nimekseen "Muistolles, Urho Kekkonen".
Sarjakuvissa Kekkosta on käsitellyt muiden muassa Matti Hagelbergin sarjakuvateos "Kekkonen", ja Tapani Bagge ja sarjakuvapiirtäjä Samson ovat tehneet yhteistyössä sarjakuvaelämäkerran Kekkosesta.
Ilmajoen musiikkijuhlat tuottaa kaudelle 2013 - 2014 kantaesityksenä Kekkos-oopperan, jonka säveltää Uljas Pulkkis. Libreton kirjoittaa Lasse Lehtinen.
Tutkimus.
Urho Kekkosesta on tehty paljon tutkimusta.
Juhani Suomea on pidetty ainakin puoliksi "virallisena" tutkijana, jonka käytössä Kekkosen arkisto Orimattilassa on ollut vapaasti. Kriittisempää katsantoa edustavat Lasse Lehtinen, Jukka Tarkka ja etenkin Hannu Rautkallio, joka tulee lähelle Tuure Junnilan näkemystä siitä, että Kekkonen käytti liiaksi valtaoikeuksiaan ja jopa vaaransi idänpolitiikallaan kansallista etua. Suurimman kritiikin kohteeksi joutuu kuitenkin Ahti Karjalainen, joka heidän mielestään meni Urho Kekkostakin pidemmälle pyrkiessään 1970-luvulla tämän seuraajaksi. Urho Kekkosesta ilmestyy edelleen vuosittain useita uusia tutkimusteoksia ja väitöskirjoja. Esimerkiksi helmikuussa 2007 ilmestynyt Ville Jalovaaran kirkkohistorian väitöskirja "Kirkko, Kekkonen ja kommunismi poliittisina kriisivuosina 1958–1962" sekä toukokuussa 2007 Esa Seppäsen Turun yliopistossa tarkastettu poliittisen historian väitöskirja "Itäsuhteiden kolmiodraama".
Tuottelias kirjoittaja.
Sujuvana kynänkäyttäjänä tunnettu Kekkonen kirjoitti muun muassa nimimerkeillä Esaijas Kohennuskeppi, Esaijas Ranstakka, K.Y. Laaksonen, Känä, Lakimies, Lautamies, Liimatainen, Mies suomalainen, Olli Tampio, Pekka Peitsi, Urho Sorsimo ja Veljenpoika.
Vuonna 1976 Kekkonen julkaisi jossakin määrin kohua herättäneen kaksiosaisen kokoelman kirjeenvaihtoaan nimellä "Kirjeitä myllystäni". Niiden julkaiseminen sai aikaan, että termi "myllykirje" vakiintui useiksi vuosiksi poliittiseen kielenkäyttöön. Kekkonen oli mukaillut kirje­kokoelmansa nimen ranskalaisen Alphonse Daudet'n novellikokoelman nimestä "Kirjeitä myllyltäni".
Kekkonen suunnitteli kolmiosaista muistelmasarjaa, josta hän ehti julkaista vain ensimmäisen osan, vuoteen 1936 ulottuvan "Vuosisatani 1", ennen kuin hänen terveytensä petti. Kekkosen vuonna 1980 julkaisemaa "Tamminiemeä", johon hän kokosi sisä- ja ulkopoliittisia linjanvetojaan, on pidetty hänen poliittisena testamenttinaan.
Aiheesta muualla.
*


Uskonto.
Uskonnolla tarkoitetaan yleensä uskoa jumalaan/jumaliin tai muuhun yliluonnolliseen, siihen turvautumista sekä siihen liittyvää pyhyyden kokemusta yleismaailmallisena ilmiönä. Uskonnot ovat muotoutuneet oppijärjestelmiksi ja ilmenevät erilaisina yhteisöllisinä tapoina ja palvontamenoina.
Uskontoja tutkitaan esimerkiksi uskontososiologian ja uskontopsykologian aloilla. Yhdessä näitä aloja on kutsuttu uskontotieteeksi. Erityisesti kristinuskoa tutkitaan teologian alalla.
Uskonnon määritelmä.
Uskonnon määritelmiä on lukuisia eikä niistä vallitse yksimielisyyttä. Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen mukaan uskonto on käsitteellistys, joka on tehty suuresta määrästä erilaisia uskomuksia, käyttäytymistaipumuksia ja kokemuksia.
Uskontojen jaottelua.
Uskontoja voidaan jaotella monin eri perustein. Jumalakäsityksen mukaan jumalauskoiset uskonnot voidaan jakaa yksijumalisiin (esimerkiksi länsi-Aasiassa syntyneet juutalaisuus, kristinusko ja islam) sekä monijumalisiin (kuten hindulaisuus) ja monistisiin uskontoihin (useat Itä-Aasian uskonnot: buddhalaisuus, taolaisuus, kungfutselaisuus ja šintolaisuus).
Uskonto Suomessa.
Suomessa 77,2 prosenttia väestöstä kuului vuoden 2011 lopussa evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Uskontokuntiin kuulumattomia oli vuoden 2011 lopussa 20,1 prosenttia. Loput 2,6 prosenttia kuuluivat muihin uskontokuntiin.
Uskonnollisuus.
Vuonna 2009 julkaistun Gallup Internationalin mielipidekyselyn mukaan vähiten uskonnollisia ovat virolaiset, ruotsalaiset, tanskalaiset ja norjalaiset. Suomalaiset ovat naapurikansojaan uskonnollisempia ollen vertailussa 14. sijalla. Suomessa 29 prosenttia vastaajista piti uskontoa tärkeänä elämässään. Tutkimuksen mukaan uskonnollisuudella on taipumus vähetä, mitä enemmän yhteiskunta vaurastuu. Länsimaista uskonnollisimpiin kuuluu Yhdysvallat, jossa 65 prosenttia vastaajista piti uskontoa tärkeänä. Maan sisällä uskonnollisuus vaihteli itäisen Vermontin 42 prosentista etelävaltioiden Mississipin 82 prosenttiin.
Ninian Smart on esittänyt, että monissa uskonnoissa olisi seitsemän uskonnon ulottuvuutta. Näitä ovat Smartin mukaan käytännön ja uskonnollisten menojen ulottuvuus, kokemuksen ja tunteen ulottuvuus, kertomusten ja myyttien ulottuvuus, opin ja ajattelun ulottuvuus, moraalin ja säädösten ulottuvuus, yhteisöjen ja laitosten ulottuvuus ja aineellinen ulottuvuus.
Ninian Smartin luokittelun kaltaisia tutkimukseen perustumattomia luokitteluja on arvosteltu siitä, että ne ovat mielivaltaisia. Smart ei ilmaise täsmällistä kokemusperäistä menetelmää jäsennysten muodostamiseksi. Hän ei esitä perusteluja sille, miksi kyseiset ulottuvuudet on valittu.
Uskonnon alkuperä.
Uskonnon syntyä pohti varhain esimerkiksi antiikin ajattelija Lucretius. Hänen mukaansa uskonto syntyi siitä, että ihmiset eivät ymmärtäneet heidät synnyttäneen kaikkeuden toimintaa ja luonnon ilmiöiden syitä, kuinka ihmiset olivat syntyneet ja miksi heidän elinolosuhteensa vaihtelivat onnessa ja onnettomuudessa.
1900-luvun alussa sosiologi Émile Durkheim esitti, että uskonto on heijastus yhteiskunnasta, yhteiskunnan jäseninsä kohdistavan tottelevaisuuden paineen synnyttämä ilmiö. Alkukantainen heimon ykseyden tuntu palaa nykyaikaisissakin yhteiskunnissa osittain henkiin esimerkiksi sodan aikana, jolloin tunne kansallisesta yhteenkuuluvuudesta saa yksilöihin lähes rajattoman vaikutusvallan.
2000-luvulla tieteellinen keskustelu uskonnon merkityksestä ihmisen evoluutiossa on ollut kiivasta: onko kyse ihmisyksilöiden tai -ryhmien selviytymistä edesauttaneesta adaptaatiosta vai merkityksettömästä tai haitallisesta evoluution sivutuotteesta.
Biologi Richard Dawkinsin mukaan monet uskonnoille ehdotetut kehitysopilliset selitykset ovat toteennäyttämättömiä. Evoluution näkökulmasta uskonnot edustavat Dawkinsin mukaan päinvastoin voimavarojen tuhlausta. Yleensä eläimet säästävät voimavaroja, sen sijaan uskonnot ovat tuottaneet esimerkiksi sotia ja vainoja. Ihmiset välittävät informaatiota kielellisesti sukupolvelta toiselle. Dawkins kuvailee, kuinka ainakin lapsille eduksi, jos he tottelevat kieltoa uida vedessä, jossa on krokotiileja. Tämän vuoksi ihmisillä on taipumus uskoa myös perustelemattomiin väitteisiin. Dawkinsin mielestä uskonnot ovat haitallisia sivuvaikutuksia, joilla ei ole evoluution näkökulmasta mitään merkitystä.
Anthony C. Lunn ei ole Dawkinsin kanssa täysin samaa mieltä siitä, minkä ilmiön sivuvaikutuksia uskonnot ovat. Hän esittää, että ihmisellä on luonnonvalinnan ansiosta kehittynyt kyky etsiä ilmiöiden syitä ja uskontojen näennäisselitykset ovat tämän ominaisuuden sivuvaikutuksia.
Uskontotieteilijä Pascal Boyerin mukaan evoluutio on luonut ihmisille mielellisen rakenteen, joka kannustaa käyttäytymään tietyllä tavalla. Kognitiivinen uskontotiede tarkastelee uskontoa ihmisen mielen toimintana. Boyerin mukaan ”Uskonto on kognitiivinen loinen, joka pesii aivoissa.” Boyerin mukaan uskonnolliset käsitteet voidaan yksinkertaistaen selittää siten, että niiden arkiajattelun vastaiset piirteet loukkaavat ihmismielen muodostamien käsitysten ominaisuuksia. Arkiajattelua vastaamaton piirre voi olla esimerkiksi kuollut esivanhempi, joka vaeltaa näkymättömänä ihmisten keskuudessa. Arkiajattelun vastaisuutta ei kuitenkaan saa olla liikaa, vaan juuri sopiva määrä, koska liian arkiajattelun vastaiset käsitykset ovat vaikeita käsitellä mielessä ja ne unohtuvat nopeasti. Sen sijaan sopivassa määrin arkiajattelun vastaiset käsitykset loisivat aivoissa. Boyerin mukaan uskonnossa on jotain, mikä saa sen välittymään sukupolvelta toiselle. Kyse on elinkelpoisten ajatusten siirrosta, jota on luonnehdittu meemin eli mielen viruksen käsitteen avulla.
Teorioita uskonnosta evolutiivisesti haitallisina tai merkityksettöminä sivuvaikutuksina on kuitenkin vaikea sovittaa yhteen niiden empiiristen tulosten kanssa jotka osoittavat jaetun uskonnon toimivan voimakkaana keskinäisen luottamuksen lisääjänä ja yhteistoimintaan liittyvien ongelmien ratkaisijana, juuri sitoutumista ilmaisevien uhrausten ollessa tässä keskeisessä roolissa. Tutkimukset osoittavat mm. uskonnollisten yhteisöiden olevan pitkäikäisempiä kuin sekulaarit verrokkinsa, ja kokeellisissa tutkimuksissa jaettu uskonnollinen identiteetti on saanut koehenkilöt käyttäytymään avuliaammin toisiaan kohtaan. Antropologi Richard Sosis ja evoluutiobiologi David Sloan Wilson ovatkin esittäneet taipumuksen uskonnolliseen käyttäytymiseen kehittyneen ja
säilyneen, koska se on edistänyt ihmisen selviytymistä evoluutiossa.


Uralilaiset kielet.
Uralilaiset kielet muodostavat kielikunnan, johon kuuluvia kieliä nykyään puhutaan laajalla alueella kahden puolen Ural-vuoristoa ja Euroopassa. Yhteensä uralilaisia kieliä on yli 30 ja niiden puhujia noin 24 miljoonaa. Myös suomen kieli kuuluu uralilaisen kielikunnan itämerensuomalaiseen haaraan. Muita uralilaiseen kielikuntaan kuuluvia valtiokieliä ovat viron kieli ja unkarin kieli. Muut uralilaiset kielet ovat vähemmistökieliä, joista suurinta osaa puhutaan Venäjällä. Uralilaisia kieliä tutkiva kielitieteen haara on fennougristiikka.
Joskus nimitykset "uralilaiset kielet" ja "suomalais-ugrilaiset kielet" ovat synonyymeja, joilla tarkoitetaan koko kielikuntaa.
Yleispiirteinen kartta uralilaisten kielten puhuma-alueista.
Kielikunnan päähaarat ja niihin kuuluvat kielet.
Perinteisen käsityksen mukaan (mm. M. A. Castrén) uralilaiset kielet jakautuvat kahteen ryhmään, suomalais-ugrilaisiin kieliin ja samojedikieliin. Näistä suomalais-ugrilaisia kieliä puhutaan pääasiassa Uralin länsipuolella (poikkeuksena Länsi-Siperiassa puhuttavat obinugrilaiset kielet), samojedikieliä Aasiassa (tosin tundranenetsiä myös Euroopan puolella aina Kaninin niemimaalle asti).
Uralilaisten kielten perinteinen sukupuu Otto Donnerin mukaan (+ samojedi)
Vanha oletus kahtiajaosta perustuu lähinnä siihen havaintoon, että samojedi jakaa selvästi vähiten yhteisiä sanoja muiden kielihaarojen kanssa. Vaikka joitain äännetason piirteitäkin on ehdotettu vanhan kahtiajaon tueksi, on ehdotusta myös kritisoitu ja esitetty toisenlainen tulkinta, jossa äännetason perusteella pikemminkin samojedi- ja ugrilaiskielet palautuisivat yhteiseen kantamurteeseen. Äännetasolta ei siis löydy selvää tukea vanhalle kahtiajaolle, ja pelkkä sanaston lukumääräero voi selittyä niinkin, että samojedi olisi vaihtanut sanastoaan suuremmassa mitassa kuin läntisemmät kielihaarat.
Uralilaisten kielten sukupuu äännetason perusteella Jaakko Häkkisen mukaan
Tästä syystä useimmat tutkijat ovat nykyisin sitä mieltä, että samojedikielten ja suomalais-ugrilaisten kielten välinen etäisyys ei ole niin suuri kuin on aikaisemmin oletettu ja että kielikunnan jako samojedilaiseen ja suomalais-ugrilaiseen päähaaraan on kyseenalainen. Monet tutkijat pitävät parempana neutraalimpaa kielikunnan ryhmittelyä suoraan seitsemään (saame, itämerensuomi, mordva, mari, permi, ugri, samojedi) tai yhdeksään päähaaraan (saame, itämerensuomi, mordva, mari, permi, unkari, mansi, hanti, samojedi). Näin kiistattomien alimman tason kantakielten (kantasaame, kantasuomi, kantamordva jne.) ja kantauralin väliin ei rekonstruoitaisi mitään välikantakielitasoja.
Uralilaisten kielten lattea sukupuu (kampamalli) Tapani Salmisen mukaan
Esimerkiksi volgalainen välikantakieli (joka olisi mordvan ja marin yhteinen kantakieli) ja suomalais-volgalainen välikantakieli (joka olisi saamen, itämerensuomen, mordvan ja marin yhteinen kantakieli) ovat nykyään yleisesti hylättyjä ainakin suomalaisten tutkijoiden keskuudessa, kun taas eräitä muita välikantakielitasoja on hiljattain myös puolustettu. Näistä kiistanalaisia ovat suomalais-saamelainen kantakieli (vs.) sekä kantaugri ja kantaobinugri (vs.). Ehkä parhaiten perusteltu välikantakielitaso on suomalais-permiläinen kantakieli (joka olisi saamen, itämerensuomen, mordvan, marin ja permin yhteinen kantakieli), koska sille on esitetty sekä sanastollista että äännetason tukea.
Kompromissiratkaisua vanhan monitasoisen sukupuun ja liiasta latteudesta syytetyn kampamaisen sukupuun välillä edustaa Ulla-Maija Kulosen ”sukupensas”. Siinä kantaurali jakautuu suoraan kolmia: kantasamojediin, kantaugriin ja suomalais-permiläiseen kantakieleen. Mukana ovat siis välikantakielistä sekä parhaiten perusteltu suomalais-permiläinen kantakieli että kiistanalaiset suomalais-saamelainen, ugrilainen ja obinugrilainen kantakieli. Kulosen sukupuussa on kuitenkin luovuttu suomalais-ugrilaisesta, suomalais-volgalaisesta ja volgalaisesta kantakielestä.
Uralilaisten kielten sukupuu Ulla-Maija Kulosen mukaan
Edelleen voidaan kuitenkin käyttää vanhoja nimityksiä viittaamaan maantieteellisesti määriteltyihin kieliryhmiin, ilman että oletetaan näille yhteistä kantakieltä. Niinpä voidaan puhua suomalais-ugrilaisista, suomalais-permiläisistä ja suomalais-volgalaisista kielistä silloin kun on tarpeen erottaa nämä kielikunnan kokonaisuudesta.
Hanti ja mansi on perinteisesti katsottu yhtenäisiksi kieliksi. Kumpikin näistä on todellisuudessa kuitenkin ryhmä kieliä, joiden puhujat jakavat yhteisen kansallisen identiteetin. Hantin kieli jakaantuu kolmeen tai jopa viiteen kielimuotoon, jotka eivät ole keskenään erityisen ymmärrettäviä, mansin kieli neljään kielimuotoon. Aikaisemmin on puhuttu myös yhdestä saamen kielestä, mutta nykyisin jako kymmeneen saamelaiskieleen on vakiintunut.
Kartta permiläisten kielien levinneisyydestä 1000 -luvulla
Suomalais-ugrilaiset kielet
Varhain kuolleita uralilaisia kieliä.
Edellä lueteltujen lisäksi tunnetaan historiallisista lähteistä eräitä varhain kuolleita uralilaisia kieliä nimeltä. Tällaisia ovat muun muassa merjan kieli, muroman kieli, metserän kieli ja tšuudin kieli. Näistä tšuudin kieltä on perusteita pitää lähinnä itämerensuomalaisena, edellisiä kolmea taas yleisemmin suomalais-volgalaisina. Muita ugrilaisia kieliä tai kieliryhmiä olivat muun muassa toimalaiset, Valkeajärven lopilaiset ja nykyisen Tverin alueella asunut nimeltä tuntematon ryhmä "tveriläiset". Näiden kansojen ja kieliryhmien olemassaolo on tulkittu Luoteis-Venäjän paikannimistössä ja paikallisissa venäläismurteissa.
Uralilaisen kieliyhteyden löytäminen.
Jo 1600-luvun lopulla olivat muun muassa Gottfried Leibniz ja Martin Vogel tietoisia siitä, että suomen ja unkarin kielet ovat rakenteeltaan samankaltaisia ja että näitä läheisesti muistuttavia kieliä puhutaan laajalti Euraasiassa. Uralilaisen kieliyhteyden löytäjänä kunnioitetaan kuitenkin yleisesti János Sajnovicsia, joka vertaili keskenään saamen, unkarin ja suomen keskeisiä kieliopillisia tunnuksia ja perussanastoa ja totesi näiden olevan yhteistä alkuperää. 1800-luvulle tultaessa kielikuntaan yhdistettiin myös samojedikielet, joiden puhujat asuvat Länsi-Siperiassa sekä Euroopan-puoleisen Venäjän pohjoisimmissa osissa Jäämeren rannikolla. Samojedikielten ja muiden uralilaisten kielten välisen sukulaissuhteen tieteellisenä todistajana pidetään M. A. Castrénia.
Koko kielikuntaa kutsuttiin pitkään "suomalais-ugrilaiseksi" sen maantieteellisten ääripäiden mukaan. Nimitys uralilainen on vakiintunut tieteellisessä kielenkäytössä 1900-luvun jälkipuoliskolla.
Uralilainen kieliyhteys on yritetty myös kiistää lukuisia kertoja. 1800-luvun loppupuoliskolla erityisesti Unkarissa vaikutti lingvistejä, jotka uskoivat unkarin kuuluvan turkkilaiskieliin. Nykyisin tiedeyhteisössä vallitsee konsensus, jonka mukaan unkarin ja turkkilaiskielten lukuisat samankaltaisuudet perustuvat kauan jatkuneisiin lainakosketuksiin, eivät kielisukulaisuuteen.
1990-luvulla muun muassa Ago Künnap ja Angela Marcantonio ovat esittäneet, että uralilaisten kielten yhteydet olisivat saattaneet syntyä kielten rinnakkaiskehityksen ja lainakosketusten myötä. Koska oletus uralilaisten kielten yhteydestä kuitenkin perustuu historiallis-vertailevan kielitieteen standardimetodien käyttöön, sitä on vaikea kumota, ellei näitä metodeja aseteta kyseenalaisiksi.
Yhteydet muihin kielikuntiin.
Vaikka uralilaisen kielikunnan kielten on esitetty olevan sukua monille eri kielikunnille, on tutkijoiden enemmistö sitä mieltä, että yksikään esitetyistä etäsukulaisuushypoteeseista ei ole riittävästi perusteltu.
Varsinkin vanhemmissa lähteissä näkee puhuttavan "ural-altailaisesta kielikunnasta", eli oletetaan uralilaisten kielten olevan sukua ns. altailaisten kielten kanssa. Uudempi valtavirtauralistiikka suhtautuu ural-altailaiseen hypoteesiin kriittisesti, koska ns. altailaisten kielten keskinäistä sukulaisuuttakaan ei ole kyetty todistamaan. Uralilaiset ja altailaiset kielet kuuluvat samaan typologiseen kielityyppiin ja keskeiset kieliopilliset suhteet ilmaistaan niissä samoin keinoin, mutta historiallis-vertaileva kielitiede ei ole kyennyt osoittamaan niiden palautuvan yhteiseen kantakieleen.
Ns. nostraattihypoteesin mukaan uralilaiset, altailaiset, indoeurooppalaiset ja muutamat muutkin Euraasian kielikunnat olisivat kaikki sukua keskenään, mutta tämä hypoteesi on vielä kiistanalaisempi.
Jotkut tutkijat, muun muassa Björn Collinder, ovat olettaneet siperialaista jukagiirin kieltä uralilaisten kielten sukulaiseksi, mutta tämäkään hypoteesi ei ole saanut tutkijoiden valtavirran tukea. On esitetty myös uralilaisten kielten yhteyttä eskimokieliin, mutta tämäkin on todistamattoman hypoteesin tasolla. Toisinaan on hypoteettiseen uralilais-siperialaiseen kielikuntaan luettu näiden lisäksi myös tšuktšilais-kamtšatkalaiset kielet.
Valtavirtauralistiikka on sen sijaan yleensä hyväksynyt ajatuksen, jonka mukaan uralilaista kantakieltä olisi puhuttu indoeurooppalaisen kantakielen lähettyvillä, sillä näiden kahden kielimuodon välillä on todennäköisesti ollut lainakosketuksia.
Kantauralin ajoitus ja paikannus.
Uralilaisen kantakielen eli kantauralin ajoitukset ovat eri tutkijoilla vaihdelleet noin välillä 7000–3500 eaa. Nykyisin monet tutkijat ovat taipuvaisia kannattamaan myöhäisempiä ajoituksia. Tärkeimpänä perusteena ovat välittömästi kantauralin hajoamisen jälkeen alkaneet lainakosketukset indoeurooppalaisen kielikunnan eri haaroihin, joiden ajoittamiseen on yksityiskohtaisempia kriteerejä.
Uralilainen kantakieli on paleolingvistiikan ja areaalilingvistiikan metodein paikannettu jonnekin Venäjän havumetsävyöhykkeelle. Tutkijoiden kannat eroavat siinä, onko uralilaisten kielten lingvistinen alkukoti sijainnut Uralin länsi- vai itäpuolella. Uralin itäpuolella sijainnutta alkukotia puolustavat tutkijat (mm. Juha Janhunen) viittaavat siihen, että uralilaiset kielet muistuttavat typologisesti tämän alueen muita kielikuntia, ennen kaikkea turkkilaisia kieliä, mongolikieliä ja tunguusikieliä.
Uralin länsipuolella sijainnutta alkukotia puolustavat tutkijat (mm. Jorma Koivulehto ja Asko Parpola) viittaavat siihen, että indoeurooppalaisten ja uralilaisten kielten välillä on ollut vanhoja lainakosketuksia. Kun indoeurooppalainen kantakieli nykyisin tavallisimmin paikannetaan Ukrainaan, täytyy uralilaista kantakieltä olettaa puhutun tämän pohjoispuolella. Tätä "Volgan-mutkan" teoriaa ovat kannattaneet jo muun muassa Paavo Ravila ja Erkki Itkonen.
Toisinaan on myös esitetty, että kantakieltä on alun perin puhuttu laajalla alueella Uralilta Baltiaan saakka. Mm. Kalevi Wiikin paljon julkisuutta saaneen mallin mukaan uralilaisia kieliä olisi puhuttu jääkauden aikana suunnilleen nykyisen Ukrainan alueilla, ja kieli olisi levittäytynyt sieltä ensimmäisten nykyihmisten mukana keskiseen ja pohjoiseen Eurooppaan. Wiikin ajoitukset ja paikannukset poikkeavat suuresti fennougristien esittämistä, eivätkä ne suuresta julkisuudesta huolimatta ole
saavuttaneet tieteellistä kannatusta. On korostettu, että Wiikin käyttämä metodi on epäluotettava, koska siinä ei piitata kielitieteen tuloksista ja koska menetelmällä saadaan keskenään ristiriitaisia tuloksia.
Aikaisemmin paljon keskustelua on käyty myös siitä, tuleeko uralilaisten kielten alkukodin olettaa olleen suhteellisen suppea vai melko laaja. Laajaa aluetta puoltavana väitteenä on esitetty, että Uralilta Itämerelle ulottuva kampakeraaminen kulttuuripiiri olisi ollut kieleltään suomalais-ugrilainen. Nykyisin useimmat fennougristit kannattavat kuitenkin suppeaa alkukotia perusteenaan ennen kaikkea se, että kaikki historiasta tunnetut kielelliset alkukodit ovat melko pieniä. Viime vuosina esitetyt kielitieteellisesti perustellut näkemykset ovatkin viitanneet siihen suuntaan, että kantauralin leviäminen on oletettua myöhäisempi tapahtuma eikä siis voisikaan enää liittyä kampakeraamiseen kulttuuriin.
Tutkimusparadigmat.
Uralilaisten kielten menneisyyden tutkimuksessa voidaan havaita erilaisten tutkimusparadigmojen vaihtelua. Viime vuosikymmenet suomalaista uralistiikkaa on hallinnut maltillinen jatkuvuusteoria, joka on lähtökohtaisesti arkeologinen malli. Jatkuvuusteoria rakentuu oletukselle, että jatkuvuus arkeologisessa aineistossa vastaisi kielellistä jatkuvuutta. Koska siis asutuksen jatkuvuus Suomessa ulottuu kivikaudelle, olisi suomen kielen esimuotoa puhuttu Suomessa jo tuhansien vuosien ajan.
Arkeologisen jatkuvuuden todistusvoimaa kielellisen jatkuvuuden suhteen on epäilty alusta saakka, eli niin kauan kuin arkeologit ovat jatkuvuusperusteluja esittäneet (esimerkiksi jo Y. H. Toivonen 1950-luvulla). Kuitenkin vuonna 1980 järjestetyssä monitieteisessä suomalaisten juuria käsittelevässä symposiumissa iso osa kielentutkijoistakin vihdoin kallistui maltillisen jatkuvuusteorian kannalle. Tämän näkemyksen mukaan suomen kielen esimuoto olisi levinnyt Suomeen tyypillisen kampakeramiikan mukana (ajoitus kalenterivuosina noin 3900 eaa.). Tuolloin tämän näkemyksen ei katsottu olevan ristiriidassa kielitieteen tulosten kanssa, joten sen hyväksymiselle ei nähty esteitä.
Viime vuosina on kuitenkin yhä kasvavassa määrin esitetty kannanottoja jatkuvuusteoriaa vastaan. Yhtäältä on entistä painokkaammin korostettu, että arkeologinen jatkuvuus ei voi luotettavasti todistaa kielellisestä jatkuvuudesta, ja toisaalta on esitetty, että kielitieteen tulosten perusteella suomen kielen esimuodon leviäminen Suomeen näyttäisi olevan oletettua myöhäisempi tapahtuma. Yhä useammat suomalaiset kielentutkijat ovatkin hiljattain kyseenalaistaneet jatkuvuusteorian uskottavuuden.
Eräänä merkittävänä tekijänä maltillisen jatkuvuusteorian perustelujen heikkouden osoittamisessa voidaan pitää ns. radikaalia jatkuvuusteoriaa, jonka mukaan jo Suomeen heti jääkauden jälkeen (kalenterivuosina noin 8500 eaa.;) saapunut väestö olisi puhunut uralilaista kieltä. Tätä näkemystä on 1990-luvun puolimaista lähtien äänekkäimmin kannattanut Kalevi Wiik (ks. Kalevi Wiikin teoria suomalaisten alkuperästä). Radikaali jatkuvuusteoria nimittäin vetoaa aivan samaan argumenttiin kuin maltillinenkin jatkuvuusteoria eli arkeologiseen jatkuvuuteen: arkeologisessa aineistossa näkyvä asutuksen jatkuvuus voidaan ulottaa maamme alkuasuttajiin saakka. Kielentutkijoiden mielestä sellainen menetelmä, jolla saavutetaan näinkin ristiriitaisia tuloksia, ei voi olla luotettava.
Tällä hetkellä jatkuvuusteoriat ovatkin menettämässä suosiotaan. Menetelmän yleisen epäluotettavuuden lisäksi jatkuvuusteorioiden heikkoutena ovat ristiriidat kielitieteen tulosten kanssa. Esimerkiksi itämerensuomessa ja saamessa saakka on iranilaisten lainasanojen kerrostuma, jonka myöhäisimmät lainat ajoittuvat arjalaisen kronologian perusteella vasta vuoden 2000 eaa. jälkeisiksi.
Koska iranilaisen kielialueen ei oleteta milloinkaan ulottuneen Ylä-Volgan luoteispuolelle, tämä kerrostuma olisi hyvin vaikea selittää, mikäli oletettaisiin suomen kielen esimuotoa puhutun Suomessa jo kaksi vuosituhatta aikaisemmin. Koska nämä lainasanat ovat suurimmaksi osaksi äänteellisesti säännöllisiä, ne on omaksuttu sellaiseen kielentasoon, jossa kantasuomen ja kantasaamen äänteellinen erilliskehitys ei vielä ollut alkanut. Siinäkin tapauksessa, että nämä lainasanat olisivat kulkeutuneet Ylä-Volgalta Suomeen saakka, ne voisivat olla pikemminkin vain joitain satoja vuosia myöhäisempiä kuin suomen kielen edeltäjän leviäminen Suomeen. Niinpä maltillisen jatkuvuusteorian mukainen oletus, että kantasuomalainen kehitys olisi alkanut Lounais-Suomessa jo nuorakeraamisen eli vasarakirveskulttuurin vaikutuksesta pian vuoden 3200 eaa. jälkeen, on monien kielentutkijoiden mielestä epäuskottava.
Uralilaisten kielten historiaa.
Suurinta osaa uralilaisista kielistä puhutaan nykyisin Euraasian havumetsävyöhykkeellä. Niissä uralilaisissa kielissä, jotka ovat levinneet tundravyöhykkeelle, on huomattava määrä melko nuoria lainasanoja kuolleista kielimuodoista, mikä viittaa siihen, että uralilainen kielimuoto on levinnyt näille alueille melko myöhään. Tällaisia kieliä ovat ennen kaikkea obinugrilaiset kielet, samojedikielet ja saamelaiskielet
Suurin osa uralilaisista kielistä on ollut pitkään jatkuneissa lainakosketuksissa indoeurooppalaisen kielikunnan eri haaroihin. Erityisesti kielikunnan läntisiin haaroihin kuuluvien kielten sanastoa luonnehtivat monet indoeurooppalaiset lainasanakerrostumat (mm. arjalainen, iranilainen, balttilainen, germaaninen ja slaavilainen kerrostuma). Toinen kielikunta, joka on huomattavasti vaikuttanut erityisesti Keski-Venäjän uralilaisiin kieliin on turkkilaiset kielet. Siperian uralilaiset kielet ovat puolestaan olleet kontaktissa muun muassa tunguusikieliin ja paleosiperialaisiin kieliin.
Ilmeisesti suomalais-ugrilaisten kielten puhuma-alue on ollut melko yhtenäinen vielä noin 1000 vuotta sitten. Se alkoi hajota ennen muuta turkkilaisten kielten voimakkaan ekspansion myötä noin 500 jaa. Uralilaisia kieliä puhuvista kansoista unkarilaiset omaksuivat turkkilaisille heimoille ominaisen elämäntapan ja siirtyivät taigavyöhykkeeltä arovyöhykkeelle.
Itäslaavin leviäminen nykyisen Venäjän alueelle ja venäjän kielen muodostuminen noin 800 eaa. alkaen pirstoi suomalais-ugrilaista kielialuetta entisestään ja johti sen laajojen osien slaavilaistumiseen. Monia suomalais-ugrilaisia kieliä kuoli niiden puhujien assimiloituessa venäjään. Suomensukuisista tunnetaan historiallisista lähteistä eräitä varhain kuolleita uralilaisia kieliä nimeltä. Tällaisia ovat muun muassa merjan kieli, muroman kieli ja mestserän kieli, tšuudin kieli ym.
Tutkijoiden näkemykset siitä, milloin uralilainen kielimuoto levisi nykyisen Suomen alueelle eroavat huomattavasti. Itämerensuomalaisten kielten ja germaanisten kielten varhaisiin kosketuksiin viitaten on muun muassa Jorma Koivulehto kannattanut varhaisia ajoituksia (n. 2000–1500 eaa.). Itämerensuomalaisten kielten vähäisiin keskinäisiin eroihin ja kantasuomen oletettuun myöhäiseen hajoamisajankohtaan viitaten on muun muassa Juha Janhunen kannattanut huomattavasti myöhäisempiä ajoituksia (noin 0–500 jaa.). Suurimmassa osassa Suomea kielellinen uralilaistuminen on tapahtunut ainakin kahdessa vaiheessa, jossa varhaisinta edustivat saamelaiskielet, myöhäisempää itämerensuomalaiset kielet.
Kirjoitusjärjestelmät.
Pisin kirjallinen historia on unkarin kielellä, jonka vanhimmat kielenmuistomerkit ovat 900-luvulta jaa. Itämerensuomalaisella kielellä kirjoitettuja fragmentteja esiintyy hieman myöhemmissä Novgorodin tuohikirjeissä. 1300-luvulla luotiin myös muinaispermin kirjakieli, jonka käyttö loppui 1600-luvulla. Suurinta osaa Venäjällä puhuttavista uralilaisista kielistä alettiin käyttää kirjallisesti vasta 1800- ja 1900-luvun taitteessa.
Kaikilla itämerensuomalaisilla kielillä ja useimmilla saamelaiskielillä on latinalaiseen kirjaimistoon perustuva ortografia. Venäjällä puhuttavilla suomalais-ugrilaisilla kielillä, itämerensuomalaiset kielet pois lukien, on kyrilliseen kirjaimistoon perustuva ortografia. Eräille pienimmistä kielistä, kuten vatjalle, piitimensaamelle ja turjansaamelle ei ole kehitetty lainkaan kirjakieltä, eräillä kielillä, kuten karjalalla ja komilla, taas on useampi kirjakieli.
Uralilaisten kielten tieteellistä kuvaamista varten on kehitetty suomalais-ugrilainen tarkekirjoitus (SUT). Samaa tarkekirjoitusta on käytetty myös turkkilaiskielten ja muiden altailaisten kielten kuvaamisessa.
Kielisukulaisuus ja geneettinen sukulaisuus.
Uralilainen sukulaisuus perustuu kielten keskinäisiin vastaavuussuhteisiin, joita tutkii historiallis-vertaileva kielitiede. Uralilaisten kielten kieliopissa (esimerkiksi taivutuspäätteissä) ja perussanastossa on runsaasti yhteisiä aineksia, jotka on peritty yhteisestä kantakielestä. Kyseessä ei siis ole näiden kielten puhujien geneettinen sukulaisuus, sillä kielten ja geenien leviämisen dynamiikka on erilainen. Esim. suomen puhujien geneettisiä lähisukulaisia ovat virolaisten lisäksi nimenomaan germaanikielten ja balttilaisten kielten puhujat. Vastaavasti esimerkiksi mokšan, marin ja udmurtin puhujien perimässä on paljon yhteyksiä turkkilaisten kielten puhujiin, joka on kuitenkin kampakeramiikan ajan jälkeistä geneettistä muutosta. Saamelaisten geeniperimä on muista Euroopan kansoista suuresti poikkeava. On oletettu, että tämä olisi yhteydessä Fennoskandian pohjoisosien asuttamiseen alun perin lännestä kivikaudella mannerjään reunaa pitkin, kun taas muut suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvat kansat ovat levinneet nykyisille puhuma-alueilleen idästä.
Typologia.
Uralilaisilla kielillä on monia tyypillisiä piirteitä, jotka ovat yhteisiä suurelle osalle kielikuntaa (yksittäinen piirre ei useinkaan ole yhteinen koko kielikunnalle).
Agglutinaatio.
Agglutinaatio eli erilaisten johdinten, tunnusten ja päätteiden käyttö esiintyy voimakkaana monissa uralilaisissa kielissä. Tunnuksia ja päätteitä ovat muun muassa verbin pääluokkien, tapaluokkien ja aikamuotojen tunnukset, persoona- ja sijapäätteet, possessiivisuffiksit eli omistusliitteet sekä liitepartikkelit.
Uralilainen sijajärjestelmä.
Uralilainen sijajärjestelmä on pohjana kaikille uralilaisille kielille. Monissa kielissä sijamuotojen määrä on lisääntynyt runsaasti, kun taas toisissa se on pysynyt maltillisena tai jopa vähentynyt. Uralilainen sijajärjestelmä käsittää kolme yleissijaa ja kolme paikallissijaa. Yleissijoja ovat nominatiivi, akkusatiivi ja genetiivi ja paikallissijoja lokatiivi, separatiivi ja latiivi.
Vokaalisointu.
Vokaalisointu eli vokaaliharmonia on useimpien tutkijoiden mielestä ollut jo uralilaisessa kantakielessä. Nykyisistä uralilaisista kielistä vokaalisoinnun tuntevat monet itämerensuomalaiset kielet kuten suomi (virossa se puuttuu yleiskielestä mutta esiintyy varsinkin etelämurteissa), unkari sekä murteittain mari, ja joistain muistakin uralilaisista kielistä voidaan ainakin murteittain osoittaa vokaalisoinnun jälkiä.
Kieliopillisen suvun puuttuminen.
Uralilaisten kielten substantiiveilla ei ole kieliopillista sukua kuten monilla indoeurooppalaisilla kielillä, joissa substantiivit jaetaan yleensä maskuliineihin, neutreihin ja feminiineihin.
Kieltoverbi.
Kieltoverbi esiintyy useimmissa uralilaisissa kielissä. Kieltoverbi on taipuva verbi, jonka avulla muodostetaan verbien kieltomuodot. Kieltoverbi esiintyy muun muassa suomessa, karjalassa, pohjoissaamessa, inarinsaamessa, niittymarissa, komissa, nenetsissä, enetsissä, nganasanissa ja kamassissa. Unkarissa on käytössä pelkkä kieltosana.
Liudennus.
Uralilaisessa kantakielessä oletetaan joillakin konsonanteilla olleen liudentunut vastineensa, esimerkiksi n:n rinnalla liudentunut n'. Nykyisistä uralilaisista kielistä jotkin (esimerkiksi unkari) ovat laajentaneet liudennuksen vaikutusalaa, jotkin taas (kuten itämerensuomalaiset kielet) menettäneet alkuperäisen liudennuksen kokonaan. Joissain itäsuomalaisissa kielissä on sittemmin kehittynyt uusi liudennus alkuperäisen i:n tai j:n edelle, näin esimerkiksi virossa tai suomen itämurteissa.
Tonaalisuuden puuttuminen.
Uralilaiset kielet eivät ole tonaalisia kuten esimerkiksi jeniseiläiskielet, joiden puhuma-alue on Ural-vuoriston itäpuolella.
Yhteinen sanasto.
Yhteisellä sanastolla on olennainen merkitys kielisukulaisuutta tutkittaessa. Uralilainen kantakieli on ollut täysimittainen kieli, jonka sanasto ei ole ollut olennaisesti niukempi kuin nykyisten kielten, mutta tästä sanastosta on tytärkielissä ilmeisesti säilynyt vain pieni murto-osa. Tämä uralilainen sanasto sisältää kriittisimpien nykytutkijoiden mukaan noin 200 sanaa. (On kuitenkin otettava huomioon, että kaikkien uralilaisten kielten sanastoa ei ole tutkittu yhtä perusteellisesti kuin esimerkiksi suomen tai unkarin. Lisäksi jotkin vanhat sanat ovat saattaneet säilyä vain esimerkiksi yhden tytärhaaran kielissä, jolloin niitä ei voida todistaa ikivanhoiksi.)
Sanan katsotaan olevan uralilaista alkuperää, mikäli se esiintyy sekä suomalais-ugrilaisissa että samojedikielissä eikä kyse ole lainasanasta kummassakaan kieliryhmässä. Yhteinen sanasto sisältää muun muassa ruumiinosien, sukulaisuussuhteiden, eläinten ja luontoon liittyvien asioiden nimityksiä sekä pronomineja, pieniä lukusanoja ja yleisiä verbejä. Koska nämä sanat ovat keskeistä perussanastoa, myös niistä muodostettuja johdoksia on nykyisissä uralilaisissa kielissä runsaasti.
Aiheesta muualla.
*


Ujous.
Ujous on epävarmuuden tunne, joka johtuu esimerkiksi muiden ihmisten seurasta tai muille ihmisille puhumisesta.
Ujouden syntymisestä tai sen aiheutumisesta ei ole varmaa tietoa. Jotkut tutkijat sanovat, että ujous on geneettistä, jota esiintyy syntymästä asti ja toiset tutkijat nostavat esille kasvatuksen.
Ulkoiset tunnusmerkit.
Yksi ujona olemisen vaikeuksista on se, että on usein mahdotonta piilottaa ujous muilta ihmisiltä. Ujouden merkkejä voivat olla esimerkiksi puhevaikeudet, änkytys, mumina, epäröinti, punastelu, vapina ja hikoilu. Kun tällaisia oireita alkaa esiintyä, ujo ihminen tulee usein yhä hermostuneemmaksi, eikä kykene hallitsemaan keskustelua tai tilannetta. Tällaista tapahtuu useimmille ihmisille. Yleensä ihmiset tulevat jännittyneiksi uusissa tilanteissa ja mitä enemmän jännittyneisyyttä ajattelee, sitä enemmän sitä esiintyy. Ujoudeksi tämä määritellään usein siinä vaiheessa, kun se alkaa haitata elämää.
Sisäiset tunnusmerkit.
Monilla ujoilla ihmisillä on sekä sisäisiä että ulkoisia merkkejä ujoudesta. Kuitenkin jotkut ihmiset voivat käyttäytyä itsevarmasti ulospäin ja piilottaa ujostelun sisälleen. Kun nämä ujot henkilöt käyttäytyvät hyvin itsevarmasti ulkopuolisen silmin katsottuna, sisällä heillä on jatkuvasti ajatuksia siitä, miten keskustelu sujuu, miltä he näyttävät, ja pitävätkö muut ihmiset heistä.
Ujouden hoito.
Ujoutta voidaan hoitaa lääkkeillä, jolloin puututaan ujouden syihin, kuten epävarmuuteen. Myös ujouden oireita voidaan hoitaa. Eräs hoito on stressihermon salpaus, joka estää punastelun. Huomattuaan, että ei enää punastele, ujo ihminen voi saada lisää itsevarmuutta. Näin pyritään myönteiseen vaikutusten kehään. Ujoutta voi myös "hoitaa" itse hakeutumalla usein tilanteisiin, joissa on pakko tulla esille.


USB.
USB () on sarjaväyläarkkitehtuuri oheislaitteiden liittämiseksi tietokoneeseen. Vuonna 1995 johtavat laite- ja ohjelmistovalmistajat (mm. Intel, Microsoft, NEC ja Compaq) perustivat USB-Implementers-Forumin. USB-arkkitehtuurin tavoitteena on helpottaa ulkoisten laitteiden kuten tulostimien ja hiirien liittämistä tietokoneeseen. Liitintä käytetään myös pienten akkukäyttöisten laitteiden kuten matkapuhelimien ja mp3-soitinten latausliittimenä.
USB-arkkitehtuuri.
USB-arkkitehtuurissa keskenään kytketyt laitteet noudattavat isäntä/laite-jakoa (). Aiemmin PC oli aina isäntä ja siihen kytkettävät laitteet laitteita. Nykyisin isäntinä on myös muunlaisia laitteita, kuten tulostimia ja äänentoistolaitteita.
USB-standardit ja yhteensopivuus.
USB-standardeja on kolme: USB 1.1, USB 2.0 ja USB 3.0. Teoreettinen enimmäissiirtonopeus on standardin 1.1-versiossa 12 Mbit/s, 2.0-versiossa 480 Mbit/s ja 3.0-versiossa 4,8 Gbit/s.
USB OTG (On-The-Go) on USB-standardiin tehty lisäys, jossa sama laite voi olla sekä isäntä että laite riippuen siitä kuinka käyttäjä sitä käyttää. USB OTG:ssa laite on joko USB-A tai USB-B laite riippuen siitä miten päin kaapeli kytketään laitteiden välille. USB-A on oletuksena isäntä ja riippumatta siitä, onko se isäntä vai laite, se syöttää USB-väylälle virtaa.
WUSB on USB 1.1:n ja 2.0:n kanssa yhteensopiva langaton liitäntä.
USB-kaapelin sähköinen rakenne.
Datajohtopari on usein vihreä ja valkoinen. Lisäksi USB-kaapelin sisällä on virtajohto (+5 V, punaisia) ja maajohto (mustia).
USB-kaapelissa datasignaalit muodostavat pareja, joista toisella on vastakkainen suunta. Vastaanottopäässä käänteisvaiheinen signaali käännetään takaisin, ja signaalit summataan, jolloin matkan aikana syntynyt häiriö kumoutuu.
Standardin mukainen virransyöttö (esimerkiksi tietokoneesta) on 500 mA versioon 2.0 saakka ja 900 mA USB 3.0 liittimen kautta.
Ohjelmistotuki.
Windows 95 OSR 2.1 ja sitä uudemmat Windows-käyttöjärjestelmät tukevat USB:tä. Linux on tukenut USB:tä versiosta 2.2.18 alkaen. Myös Mac OS 9 ja Mac OS X tukevat USB:tä.
Laitteistotuki.
Lähes kaikki tietokonevalmistajat varustavat uudet konemallinsa USB-liitännöillä. USB-liittimellä varustetaan myös osa näytöistä.
Xbox-konsolin ohjaimissa käytetään USB-liitäntää, mutta liitin on muotoiltu siten, että se ei sovi tavallisiin tietokoneisiin. ja on lisälaitteiden liittämiseksi USB-portteja: PS2:ssa niitä on kaksi ja PS3:ssa kahdesta neljään konsolin mallista riippuen. Microsoftin Xbox 360 -konsoli käyttää langallisissa ohjaimissa normaalia USB-liitintä, joten ne voidaan kytkeä myös tietokoneeseen. PlayStation Portablessa on käytettävissä tiedonsiirtoon USB-kaapeli ja Nintendon Wii-konsolissa on kaksi USB-porttia.
Osassa digibokseista on USB-liitäntä kuvien ja musiikin siirtämiseen tietokoneen ja digiboksin välillä. Erilaiset kannettavat musiikkisoittimet varustetaan lähes aina USB-liitännällä. Liitäntä löytyy myös useista televisioista sekä autoradioista.


Ukraina.
Ukraina () on valtio Itä-Euroopassa. Ukraina on pinta-alaltaan Euroopan toiseksi suurin ja väkiluvultaan seitsemänneksi suurin valtio. Ukrainan rajanaapureita ovat idässä Venäjä, pohjoisessa Valko-Venäjä ja lännessä Puola, Slovakia, Unkari, Romania ja Moldova. Etelässä maa rajoittuu Mustaanmereen. Ukrainan pääkaupunki on Kiova. Toiseksi suurin kaupunki on Koillis-Ukrainassa sijaitseva Harkova. Myös Mustanmeren rannalla sijaitseva noin miljoonan asukkaan Odessa on merkittävä kulttuuri-, tiede- ja teollisuuskeskus.
Historia.
Nykyisen Ukrainan alueella ovat antiikin aikana asuneet vuorotellen muun muassa kimmerialaiset, skyytit, sarmaatit ja gootit. Mustanmeren rannikot olivat antiikin aikana osa kreikkalaista maailmaa, ja nykyisen Ukrainan alueella sijaitsevalla Mustanmeren pohjoisrannikollakin oli kreikkalaisia siirtokuntia jo 600-luvulla eaa. Hunnien ajettua gootit Ukrainasta 300-luvulla sinne asettui muun muassa avaareja, kasaareja ja bolgaareja, mutta myös itäslaaveja. Itäslaavien ja viikinkien perustama Kiovan suuriruhtinaskunta taisteli alueelle tulleita turkinsukuisia petsenegejä ja kumaaneja vastaan ja loi Mustaltamereltä Itämerelle ulottuneen valtakunnan, jonka perinnöstä syntyivät Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina.
Mongolien etujoukot tekivät 1222-1223 sotaretken Asovanmeren pohjoispuolitse Krimille ja Ukrainan eteläosiin. Kalka-joella he löivät kiptšakit ja näiden avuksi tulleiden Kiovan Rusin, Tšernihivin ja Galitsian ruhtinaiden joukot keväällä 1223. Mongolijoukot kuitenkin palasivat itään jo samana vuonna. Varsinainen mongolien invaasio Kiovan Rusin alueelle alkoi 1237. Moskovan, Jaroslavlin ja Tverin kukistettuaan joukot suuntasivat etelään. Vuosina 1238-1240 joukot viipyivät Donin ja Donetsin välisillä mailla nykyisen Ukrainan itäosissa. Useiden hyökkäysten jälkeen Tšernihiv kaatui syksyllä 1239. Joulukuussa 1240 Kiova vallattiin usean viikon piirityksen jälkeen. Mongoliarmeija jatkoi länteen kahtena sotajoukkona. Eteläisempi ryhmä suuntasi Halytšiin ja toinen Volodimiriin, Volynian länsiosiin. Molemmat kaupungit kaatuivat lyhyiden piiritysten jälkeen. Sotajoukot jatkoivat edelleen lännemmäksi. Batu-kaanin johtama pääjoukko jatkoi Halitšista Karpaattien yli Unkariin. Pohjoisempi mongolijoukko jatkoi Puolaan (mm. Krakova) ja kierteli laajalti Puolan, Tsekinmaan ja Unkarin alueella. Vuonna 1242 joukot yhdistyivät Unkarissa ja pääjoukko jatkoi Tonavalle ja sieltä Mustanmeren pohjoispuolitse itään Volgan alajuoksulle. Sinne perustettiin uuden valtakunnan, Kultaisen ordan keskus.
Ukraina jäi pääosin Mongolien perustaman Kultaisen ordan haltuun. Ainoastaan Galitsia-Volynian ruhtinaskunta, myöhemmin kuningaskunta pystyi seuraavina vuosina menestyksekkääseen vastarintaan tataarivaltaa vastaan, vaikkakin oli muodollisesti Kultaisen ordan alainen. Vastarinnassa apua saatiin yhteistyöstä Unkarin, Liettuan ja Puolan kanssa. 1340-luvulla Galitsia kuitenkin ajautui Puola-Liettuan hallintaan.
Mongolivallan väistyessä 1500-luvulla Ukrainaan muodostui kasakkayhteisöjä, jotka 1648– 1654 kapinoivat Puolaa vastaan ja tukeutuivat Venäjään.
Atamaani Bohdan H’melnytskyin johtama kapina Puolaa vastaa johti siihen, että Puola-Liettuasta ja sen aatelisvallasta irti pyrkivät ukrainalaiset kasakat tukeutuivat Venäjän tsaariin 1654 tunnustaen tämän muodollisen ylivallan saadakseen suojelijan katolista länttä vastaan tilanteessa, missä myös turkkilainen ja islaminuskoinen Osmanien valtakunta asetti paineitaan etelästä.
Andrusovon rauhassa 1667 Itä-Ukraina ja Kiova liitettiin Venäjän yhteyteen ja länsiosa Puola-Liettuaan. Suuren Pohjan sodan yhteydessä hetmanni Ivan Mazepa pyrki Ruotsin tuella itsenäisyyteen Venäjästä, mutta Pultavan taistelun seurauksena kasakkojen Ukraina liitettiin entistä tiiviimmin Venäjään. Puolan vaikutus Ukrainaan hiipui vähitellen 1772, 1793 ja 1795, kun Puola-Liettuan aatelistasavallan muodostanut Puolan kuningaskunta jaettiin v. 1795 jälkeen lopulta kokonaan Preussin (sittemmin Saksa), Itävallan (sittemmin Itävalta-Unkari) ja Venäjän kesken. Pääosa Länsi-Ukrainaa liitettiin Venäjään, joskin Itä-Galitsia ja Bukovina joutuivat osaksi Itävalta-Unkaria. Aleksanteri II lakkautti alun perin puolalaisen aatelin voimaansaattaman ja Venäjän Katariina II:n lopullisesti vahvistaman maaorjuuden vasta 1861.
Ukrainalainen kansallisuusaate alkoi nousta 1840-luvulta alkaen, mutta joutui Venäjän hallinnon tukahduttamistoimien kohteeksi 1870-luvulta alkaen. Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen yhteydessä alkoi Ukrainan itsenäistyminen. Länsi-Ukrainassa ukrainalaiset kokivat kansallisen herätyksen 1800-luvun lopun tapaan puolalaisten kanssa, mutta vastustivat myös puolalaisten kaupunkien dominanssia Galitsiassa ukrainalaiseen maaseutuun nähden.
Ensimmäisen maailmansodan lopussa.
Ensimmäisen maailmansodan aikana Saksa sekä Itävalta-Unkari onnistuivat valloittamaan suuren osan Ukrainaa.
Helmikuun vallankumouksen jälkeen ukrainalainen kulttuurielämä alkoi vilkastua ja maaliskuussa 1917 Kiovassa perustettiin Keskus-Rada joka valitsi historioitsija Myhail Sergejevitš Hruševskyin puheenjohtajakseen. Radan vaikutusvallan kasvaessa Venäjän väliaikainen hallitus joutui tunnustamaan sen ja myönsi Ukrainalle heinäkuussa autonomian.
Lokakuun vallankumouksen jälkeen Rada kieltäytyi tunnustamasta neuvostovaltaa ja julisti Ukrainan kansantasavallan perustetuksi, tarkoituksena liittoutua tulevan demokraattisen Venäjän kanssa. Samoihin aikoihin ensimmäinen yleisukrainalainen neuvostojen kokous julisti Harkovassa Ukrainan neuvostotasavallaksi. Kun bolševikkien joukot alkoivat edetä kohti Kiovaa, Kansantasavalta julistautui 22. tammikuuta 1918 itsenäiseksi. Brest-Litovskin rauhan jälkeen puna-armeija joutui kuitenkin vetäytymään Ukrainasta. Radan hallitus palasi Kiovaan Saksan ja Itävalta-Unkarin joukkojen tuella, mutta se oli saksalaisille liian vasemmistolainen ja huhtikuussa 1918 tapahtui Saksan tukema vallankaappaus, joka julisti Ukrainan monarkiaksi ja kenraali Pavlo Skoropadskin sen hetmanniksi.
Saksalaisten tukema hallinto kesti loppuvuoteen, jolloin Saksan keisarikunta antautui ensimmäisen maailmansodan lopuksi ja sen joukot joutuivat vetäytymään. Kiovassa nousi uudelleen valtaan ukrainalaisten sosialistien ja nationalistien johtama Kansantasavallan direktoraatti, jossa vallan keskitti omiin käsiinsä Symon Petljura. Ukrainan kansantasavalta julisti 22.1.1919 yhdistyvänsä Länsi-Ukrainan kansantasavallan kanssa, mutta Puolan joukot valtasivat sen.
Joulukuussa 1919 Petljura pakeni vähine joukkoineen bolševikkeja Puolaan ja solmi sopimuksen Puolan kanssa, jossa hän luovutti Galitsian Puolalle vastineeksi tuesta bolševikkeja vastaan. Puolalaisten hyökkäys eteni Kiovaan asti, joka vallattiin toukokuussa 1920. Tällä välin Ukraina oli keskellä punaisten, Denikinin ja Wrangelin johtaman Etelä-Venäjän armeijan valkoisten ja Nestor Mahnon johtamien anarkistien sisällissotaa. Keväällä puna-armeija sai haltuunsa suuren osan Ukrainasta, lukuun ottamatta Puolan miehittämiä Volyniaa ja Länsi-Podoliaa.
Kevään 1920 Puolan–Neuvosto-Venäjän sota ja puna-armeijan tappio Varsovan taistelussa johti Ukrainan jakoon Riian rauhassa 18. maaliskuuta 1921. Ukrainan länsiosa joutui Puolalle. Kun Saksa ja Neuvostoliitto toisen maailmansodan alkuvaiheessa syyskuussa 1939 jakoivat Molotov–Ribbentrop-sopimuksella Puolan, nämä alueet liitettiin Ukrainan sosialistiseen neuvostotasavaltaan.
Neuvostoliiton aikana.
Ukrainan neuvostotasavallasta tuli 1922 Neuvostoliiton perustajajäsen. Alkuvuosinaan hallitseva Ukrainan kommunistinen puolue (bolševikit) oli venäläisten ja juutalaisten johtama, ukrainalaisten osuus nousi viidennekseen kun Borotbisty-puolue liitettiin siihen 1920. Ukrainalaisten määrä lisääntyi 1920-luvun ukrainalaistamisen myötä vuosikymmenen loppuun mennessä puoleen, mikä aiheutti huolta Moskovassa.
Puolan ja Romanian alaisuuteen jääneet ukrainalaiset joutuivat kokemaan assimilointiyrityksiä ja syrjintää. Puolassa perustettiin maanalainen Ukrainalaisten nationalistien järjestö 1929, joka 1930-luvun lopulla jakaantui maltillisempaan Andri Melnykin ja radikaaliin Stepan Banderan johtamaan siipeen. Tšekkoslovakiaan jääneet ukrainalaiset pärjäsivät paremmin monikulttuurisessa ja teollistuneessa valtiossa. Hitlerin paloiteltua Tšekkoslovakian 1938 ukrainalaiset saivat jopa autonomian Karpato-Ukrainassa ennen Unkarin miehitystä.
Vuosina 1930–1932 Neuvosto-Ukrainan maatalous kollektivisoitiin Josif Stalinin määräysten mukaisesti ja suuret viljan pakkoluovutukset aiheuttivat holodomoriksi kutsutun nälänhädän, johon kuudesta seitsemään miljoonan arvioidaan kuolleen Ukrainassa.
Toisessa maailmansodassa Ukraina joutui natsi-Saksan miehittämäksi 1941–1944. Lvivissä Bandaran liikkeen kansallismieliset julistivat 30. kesäkuuta 1941 itsenäisen valtion, mutta Saksa ei kuitenkaan ollut enää valmis myöntämään Ukrainalle edes muodollista itsenäisyyttä, vaan saksalaisten aluksi puolalaisesta vankilasta vapauttama Stepan Bandera lopulta vangittiin. Saksan miehityshallinto alisti Ukrainan suoraan Saksan valtaan.
Toisen maailmansodan natsimiehityksen aikana arviolta 600 000–900 000 Ukrainan juutalaista tuhottiin, ml. 34 000 kahden päivän aikana Babi Jarissa Kiovan lähellä syyskuussa 1941.
Kansallismielisten aseellinen toiminta Neuvostoliittoa vastaan jatkui kuitenkin vielä sodan jälkeisinä vuosinakin Länsi-Ukrainassa.
Toisen maailmansodan jälkeen 1945 Ukrainaan liitettiin vielä Tšekkoslovakian itäisin osa, Karpatorutenia, joka yhdisti lopulta kaikki etnisten ukrainalaisten asumat alueet saman hallinnon alle.
Toisen maailmansodan jälkeen aloitettiin tuhoutuneen talouden uudelleenrakennustyö ja Länsi-Ukrainan siirtäminen neuvostovaltaan. Vuonna 1946 viranomaiset hajottivat katolisen kirkon alaisen ortodoksisen uniaattikirkon. Vuodet 1946–1948 tunnetaan nimellä ždanovštšina Andrei Ždanovin mukaan, jolloin käytiin kampanjaa ukrainalaista nationalismia vastaan. Vuonna 1949 pitkäaikainen Ukrainan puoluejohtaja Nikita Hruštšov nousi Neuvostoliiton johtoon, ja hänen jälkeensä kaikki neuvostotasavallan johtajat olivat etnisesti ukrainalaisia. Etenkin Petro Šelest (1963–1972) tunnetaan Ukrainan taloudellisten etujen ja kulttuurin ajajana, kunnes hänet erotettiin virastaan syytettynä pehmeästä suhtautumisesta nationalismiin.
Hänen seuraajansa Volodymyr Štšerbytskyi aloitti kansallismielisten puhdistuksilla ja venäläistämistoimilla ja hänen alaisuudessaan KGB saikin toisinajattelijaliikkeen murskattua 1970-luvun lopulla.
Tšernobylin ydinvoimalassa Pripjatin lähellä tapahtui historian vakavin ydinvoimaonnettomuus vuonna 1986.
Štšerbytskyin asiosta glasnost ei juurikaan vaikuttanut Ukrainassa ennen vuonna 1988, jolloin Lvivissä ja Kiovassa pidettiin joukkomielenosoitukset. Seuraavana vuonna muodostui Ruh-liike ja monet merkittävistä puoluejohtajista hävisivät vaaleissa. Radan vaalit 1990 mursivat kommunistipuolueen aseman ja Ruh ilmaisi avoimesti pyrkimyksensä itsenäisyyteen.
Itsenäinen Ukraina.
Ukraina itsenäistyi Neuvostoliitosta vuonna 1991. Ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Leonid Kravtšuk, jonka kaudella kuitenkin huikea inflaatio ja levottomuudet pakottivat ennenaikaiset vaalit järjestettäviksi. Vuonna 1992 pääministerinä aloittanut Leonid Kutšma nousi Ukrainan presidentiksi 1994. Kutšmankin kausi oli täynnä skandaaleita, vaikka talous hieman parantuikin hänen aikanaan.
Oranssi vallankumous ja poliittisesta kriisistä toiseen.
Vuonna 2004 Ukrainassa järjestettiin presidentinvaalit, joissa istuva presidentti, Leonid Kutšma, ei enää ollut ehdokkaana. 31. lokakuuta järjestetyillä vaalien ensimmäisellä kierroksella kumpikaan pääehdokkaista, ei Länsi-Ukrainan tukema länsimielinen Viktor Juštšenko eikä maan teollistuneen itäosan venäjänkielisten seutujen ja Venäjän tukema Viktor Janukovytš onnistunut keräämään yli puolta annetuista äänistä. Vaalien toinen kierros kahden ensimmäisellä kierroksella eniten ääniä saaneen ehdokkaan välillä käytiin 21. marraskuuta 2004. Vaalien järjestelyissä ilmenneiden epäselvyyksien aiheuttamien joukkoprotestien vuoksi, joita ryhdyttiin kutsumaan "oranssiksi vallankumoukseksi", Ukrainan korkein oikeus päätyi vaalien toisen kierroksen uusimiseen. Vaalien toinen kierros uusittiin 26. joulukuuta 2004 ja niiden voittajaksi tuli opposition ehdokas Juštšenko saaden yli 52 prosenttia äänistä.
Ukrainan pääministeriksi nimitettiin vaalien jälkeen Juštšenkon näkyvä liittolainen Julija Tymošenko. Perustuslakia muutettiin 10.1.2006 lähtien entistä enemmän parlamentaariseen suuntaan, jossa presidentin valtaoikeuksia vähennettiin ja pääministerin lisättiin. Oranssit voimat ajautuivat kuitenkin pian keskinäisiin riitoihin ja Tymošenkon hallitus erotettiin syyskuussa 2005. Tymošenkon lyhytaikaiseksi seuraajaksi tuli Juri Jehanurov, joka jatkoi virkaa tekevänä pääministerinä uuden hallituksen muodostamiseen asti. Maaliskuun parlamenttivaaleissa Janukovytš johti Alueiden puolueen vaalivoittoon ja suurimmaksi puolueeksi. Maaliskuun vaalien jälkeen jouduttiin kuukausien pattitilanteeseen, jossa toimivaa hallitusta ei saatu muodostettua.
Oranssien Meidän Ukrainamme ja Julija Tymošenkon ryhmittymän yhteishallitus Ukrainan sosialistipuolueen kanssa hajosi sosialistien valittua oman miehensä Oleksandr Morozin Radan puhemieheksi ja loikattua Alueiden puolueen puolelle "antikriisikoalitiohallituksen" muodostamiseksi. Juštšenko kieltäytyi nimittämästä kilpakumppaniaan pääministeriksi, kunnes uusi vaalien järjestämisen mahdollistava aikaraja tuli vastaan. Tällöin Alueiden puolue liittolaisineen uhkasi presidentin viraltapanolla.
Juštšenko nimitti viimein Janukovytšin pääministeriksi ja muodostamaan "kansallisen yhtenäisyyden koalitiohallituksen" Meidän Ukrainamme kanssa 3. elokuuta 2006. Parlamentti hyväksyi Janukovytšin pääministeriksi äänin 271–9 opposition boikotoidessa äänestystä. Kolmen puolueen hallituskoalitio sai 239 paikkaa 450-jäseniseen Radaan.
1. joulukuuta 2006 Verkhovna Rada erotti presidentin nimittämän ulkoministeri Borys Tarasjukin asemastaan. Presidentti Juštšenko ei hyväksynyt tätä ja väitti ministerin erottamisen olevan presidentin vastuulla. Piirinoikeus kumosi Radan päätöksen, mutta parlamentin mukaan alioikeuden päätös ei voi muuttaa sen päätöksiä.
Janukovytšin hallitus laajensi vähitellen kannatuspohjaansa myöntämällä hallituspaikkoja opposition tukijoilla, jotka näin siirtyivät hallituksen taakse. Erityisesti Juštšenkoa huolestutti hänen entisen tukijansa Anatoli Kinahin nimitys valtiovarainministeriksi, mikä sai 23. maaliskuuta 2007 kymmenen opposition edustajaa loikkaamaan hallituksen tukijoiksi. Janukovytš ja puhemies Moroz lupasivat koalition kasvavan kesään mennessä kahteen kolmasosaan tai 300 edustajan suuruiseksi, joka mahdollistaisi presidentin veto-oikeuden kumoamisen tai perustuslain lisäykset.
Juštšenko määräsi 2. huhtikuuta Verkhovna Radan hajottamisesta, jota hallitus ja parlamentin enemmistö pitivät perustuslain vastaisena ja jatkoivat työskentelyään. Juštšenkon mukaan parlamentti oli edustajien loikkausten myötä muuttunut laittomaksi. Perustuslaillinen oikeus tutki tapausta, mutta Juštšenko peruutti ensimmäisen päätöksensä ja korvasi sen myöhemmin uudella. 24. toukokuuta Juštšenko erotti Ukrainan valtakunnansyyttäjän syyttäen tätä perustuslain rikkomisesta. Presidentti ilmoitti myös ottavansa hallintaansa Janukovytšia tukevalta sisäministeri Vasyl Tsuškolta Berkut-joukkojen sotilaat (vastaavat Venäjän OMONia).
Uusien vaalien pitoajankohdaksi sovittiin 30. syyskuuta 2007. Vaaleissa Janukovytšin Alueiden puolue sai jälleen eniten ääniä ja paikkoja (175-11), vaikka menettikin hieman, Tymošenkon blokki lisäsi paikkamääränsä (156+27) ja presidentti Juštšenko tukipuolue Meidän Ukrainamme jatkoi alamäkeään (72-9). Ns. oransseilla puolueilla oli niukka paikkaenemmistö (228/450), joka riittäisi hallituksen muodostamiseen, mutta osa Meidän Ukrainamme edustajista kieltäytyi allekirjoittamasta yhteistyösopimusta Tymošenkon blokin kanssa.
Pitkällisen viivytyksen jälkeen Tymošenko nousi uudelleen pääministeriksi 18. joulukuuta 2007.
Juštšenkon ja Tymošenkon välit heikkenivät taas, kun Tymošenko kieltäytyi tukemasta Georgiaa Venäjän ja Georgian elokuun 2008 konfliktin aikana. Presidentinhallinnon edustaja Andriy Kyslynskyi syytti Tymošenkoa "maanpetturuudesta ja korruptiosta."
Presidentti Juštšenko tukipuolue Meidän Ukrainamme jätti hallituksen 4. syyskuuta 2008, kun Tymošenkon blokki liittoutui Alueiden puolueiden ja kommunistien kanssa ajamaan läpi lait, joka vähensivät presidentinvaltaa ja helpottivat hänen erottamistaan. Hallituksen kaatumisen jälkeen uudet vaalit oli määrä järjestää 14. joulukuuta, mutta niitä siirrettiin eteenpäin Ukrainaankin iskeneen kansainvälisen talouskriisin vuoksi.
Ukraina ajautui vakavaan talouskriisiin syksyllä 2008 kansainvälisen talouskriisin yhteydessä. Lokakuussa 2008 kolmen viikon aikana pankeista nostettiin 32 miljardia hryvniaa ja maan valuutan arvo romahti 23 prosenttia. Kansainvälinen valuuttarahasto myönsi maalle 16,5 miljardia US-dollaria lainaa.
Hallituskriisi näytti helpottavan 9. joulukuuta 2008, kun Rada valitsi Volodymyr Lytvynin uudeksi puhemieheksi.
Helmikuun 2010 presidentinvaaleissa Janukovytš julistettiin voittajaksi. Tymošenko syytti häntä vaalivilpistä ja erosi pääministerin paikalta.
Kesäkuussa 2010 parlamentti päätti luopua Nato-jäsenyyden tavoittelusta.
Joulukuussa 2010 Tymošenko ja entinen sisäministeri Juri Lutsenko joutuivat oikeuden eteen syytettyinä valtion varojen väärinkäytöstä.
Tymošenkon syytteisiin lisättiin myöhemmin vallan väärinkäyttö kaasukaupoissa Venäjän kanssa. Hänet tuomittiin vankeuteen lokakuussa 2011.
Hallinto.
Ukraina on perustuslaillinen demokratia jota johtaa presidentti, vuonna 2010 valittu Viktor Janukovytš. Lainsäädäntövaltaa käyttää 450-paikkainen parlamentti, "Verhovna rada".
Puoluepolitiikka.
Ukrainan puoluepolitiikka on keskittynyt muutaman karismaattisen henkilön johtamien ryhmien ympärille. Niillä ei ole yhtenäistä ideologiaa, vaan ne keräävät kannatuksensa lähinnä maantieteellisiin perustein.
Suosituimpia ryhmittymiä ovat presidentti Viktor Janukovytšia tukeva ja maan itäosan teollistuneilta ja venäjänkielisiltä seuduilta tukensa keräävä Alueiden puolue, pääministeri Julija Tymošenkon ympärille kokoontunut Julija Tymošenkon ryhmittymä sekä Viktor Juštšenkoa tukeva Meidän Ukrainamme (vuoden 2007 vaaleissa Meidän Ukrainamme – Kansan itsepuolustus), jonka kannatus keskittyy Länsi-Ukrainaan. Myös Ukrainan kommunistinen puolue ja Ukrainan sosialistinen puolue keräävät jonkin verran ääniä.
Ukraina hakee paikkaansa idän ja lännen välistä.
Itsenäisyyden aukio (Maidan Nezależnosti) Kiovassa
Ukrainassa tasapainottelu yleensä venäjänkielisen ja raskasteollisen Itä-Ukrainan, (Dneprin) "vasemman rannan" (ven. "Levoberežnaja"), ja jo Andrusovin rauhassa "lännelle", Puolalle joutuneen (Dneprin) "oikean rannan" (ven. "Pravoberežnajan") välillä jatkuu. Taloudellisesti tarkastellen Itä-Ukrainan ja Länsi-Ukrainan jako on osittain pohjois-etelä-jako, missä pohjoiset levoberežnaja-alueet kannattavat kansallisempia ja läntisempiä linjauksia ja eteläisemmät pravoberežnaja-alueet kiinteämpää yhteistyötä Venäjän kanssa. Taloudellisesti Itä-Ukraina on riippuvainen Venäjän toimittamasta energiasta kaivosteollisuuden ja terästeollisuuden vuoksi samoin kuin Neuvostoliiton ajalta periytyvän sotateollisen kompleksin vuoksi.
Vuoden 2004 Viktor Juštšenkon vaalivoiton jälkeen Ukraina on pyrkinyt varovaisesti lähestymään NATO:a ja Euroopan unionia saavuttaakseen riippumattomamman aseman Venäjään nähden. Länsimielisten mielestä Ukrainan tulisi Puolan tapaan pyrkiä EU:n ja NATO:n jäseniksi, kun taas historiallista yhteyttä Venäjään vaalivien mielestä taloudellisesti tärkeintä on erityisesti raskaan teollisuuden näkökulmasta olla taloudellisessa yhteistyössä Venäjän kanssa. Puola kannattaa Ukrainaa EU:n jäseneksi Bulgarian ja Romanian jälkeen. Tällä ei olisi merkitystä pelkästään turvallisuuspoliittisesti Itä-Euroopassa, vaan myös EU:n maatalouspolitiikan kannalta, koska Ukraina on Ranskan kokoinen etelässä sijaitseva mustanmullan maa.
Euroopan unioni ja Yhdysvallat yrittävät vahvistaa Ukrainan demokratisoitumisprosesseja löyhentääkseen Ukrainan ja Venäjän välistä yhteyttä, kun taas Venäjä yrittää pitää kiinni historiallisesta yhteydestään Ukrainaan.
Turvallisuuspolitiikka.
Venäjän näkökulmasta Ukrainan NATO-jäsenyys saartaisi sen liittolaisen, Valko-Venäjän pohjoisen Baltian, Viron, Latvian ja Liettuan, lisäksi myös etelästä, mikä vaikuttaisi tilanteeseen myös Mustallamerellä. Ukrainalle Hruštšovin aikana vuonna 1954, jolloin tuli kuluneeksi 300 vuotta Venäjän ja Ukrainan historiallisesta liitosta, Venäjältä siirretty Krimin niemimaa joutuisi näin NATO:n piiriin. Yhdysvaltain kannalta voi olla kysymys Zbigniew Brzezinskin opista, minkä mukaan Yhdysvaltain on vahvistettava asemaansa entisissä neuvostotasavalloissa lopullisena tavoitteenaan Persianlahden ja sen reuna-alueiden turvaaminen muilta energian tarvitsijoilta. Venäjän kannalta Ukrainaa ja Valko-Venäjää on pidetty Venäjän itsensä ohella Venäjän valtakunnan perustana.
Joukkotiedotusvälineet vaaralle alttiina.
Keinot yhteiskunnalliseen päätöksentekoon vaikuttamiseksi ovat ainakin edellisen presidentin Leonid Kutšman aikana olleet kovia, joskaan Valko-Venäjän kaltaista valtiojohtoista vakauttamista ei ole suoritettu ja hallituksen sekä opposition vuoropuhelu on jatkunut.
Asekaupat.
Ukrainalla on merkittävä neuvostoaikaisten aseiden ylijäämä ja teollisuuskapasiteettia niiden valmistamiseen.
Kansainvälistä huomiota sai Yhdysvaltain ulkoministeriön syytös 2002, että Ukraina olisi myynyt Donetskissa sijaitsevan Topazin valmistamia Koltšuga-kaukovalvontatutkajärjestelmiä YK:n kauppasaarrossa Kuwaitin miehityksen ja Persianlahden sodan vuoksi olleelle Irakille. Syytökset perustuivat presidentti Leonid Kutšman henkivartija Mykola Melnytšenkon tekemiin nauhoituksiin. Lentokieltovyöhykkeitä Britannian kanssa valvonut ja samalla Irakin sotaan valmistautunut Yhdysvallat reagoi voimakkaasti tapahtuneeseen. Tutkia ei kuitenkaan löydetty Irakista ja Yhdysvallat tunnusti syytökset vääriksi. Syyskuussa 2006 Jane's raportoi, että Ukraina olisi myynyt tutkia Iraniin, minkä Ukrainan hallitus on kieltänyt.
Elokuun 2008 Etelä-Ossetian sodan jälkeen Venäjä syytti Ukrainaa Georgian aseistamisesta.
Lisäksi aseita on myyty mm. Afrikan maihin, jonne suuntautuva asekauppa sai julkisuutta 33:a T-72-panssarivaunua Keniaan (väitetysti Etelä-Sudaniin) kuljettavan MV Faina -aluksen jouduttua merirosvojen kaappaamaksi Somalian rannikolla. Ukrainassa tämä aiheutti poliittisen skandaalin, koska Ukrainan turvallisuuspalvelun epäillään myyvän aseita presidentti Juštšenkon suojeluksessa.
Neuvostoliiton Mustanmerenlaivaston aiheuttama kiista.
Neuvostoliiton Mustanmeren laivaston jakaminen, sijainti ja rahoitus ovat hiertäneet Venäjän ja Ukrainan välejä, samoin Sevastopolin laivastotukikohdan asema Venäjän laivaston tukikohtana jälleen itsenäistyneessä Ukrainassa. Vuosia kestäneen kiistan tuloksena Neuvostoliiton alukset jaettiin Venäjän ja Ukrainan laivastojen kesken ja Venäjän laivastolle myönnettiin 1997 oikeus edelleen käyttää määräaikaisesti Sevastopolin laivastotukikohtaa Krimillä vuoteen 2017. Venäjän ulkoasiainministeri Sergei Lavrovin mukaan neuvotteluja pidennyksestä kannattaa jatkaa, kun sen päättymiseen on neljä vuotta eli 2013. Ukrainan mahdollinen Nato-jäsenyys saattaa muuttaa tilannetta.
Ukrainan hallintojärjestelmässä Sevastopolin oblast on ainoa autonominen oblast ja Sevastopol on oblastin veroinen aluehallinnon yksikkö pääkaupunki Kiovan tapaan. Näillä autonomiaa korostavilla ratkaisuilla on pyritty takaamaan venäjänkielisen väestön ja samalla laivastotukikohdan autonomiaa Ukrainan keskushallinnosta.
Ukrainan maakaasukysymys.
Ukraina on energian nettotuojana riippuvainen Venäjän Gazpromin pääasiassa Turkmenistanista toimittamasta maakaasusta. Venäläisen kaasun osalta käytiin vuonna 2005 yhdeksän kuukauden ajan neuvotteluja, ja kun sopimukseen ei päästy, Gazprom ilmoitti vuoden 2005 lopulla, että vuoden 2006 alusta kaasun toimitukset katkaistaisiin. Gazprom katkaisi maakaasun toimitukset Ukrainalta 1. tammikuuta 2006 kello 10. Pian tämän jälkeen venäläinen toimittaja syytti ukrainalaisia Keski-Eurooppaan menevän kaasun varastamisesta.
Eurooppaan myytävän maakaasun maailmanmarkkinahinnan uskotaan olevan noin 360 dollaria/tuhat maakaasukuutiolta vuoden 2008 lopussa.
1. tammikuuta 2007 lähtien Ukraina osti kaasua Keski-Aasiasta, lähinnä Turkmenistanista hintaan 130 $ / 1000 m³. Turkmenistanin nostettua hintoja Venäjä ja Ukraina sopivat kaasun hinnankorotuksesta 1. tammikuuta 2008 lähtien, jolloin kaasun hinnaksi tulee 179,5 $ / 1000 m³.
Maakaasuntoimituksia Turkmenistanista Itä-Eurooppaan hoitaa Sveitsiin rekisteröity RosUkrEnergo, josta puolet omistaa Gazprom ja puolet nimettömiksi jääneet ukrainalaiset liikemiehet. Se on arveltu olevan rikollispomojen käsissä.
Toinen maakaasukiista syntyi lokakuussa 2007, kun Gazprom uhkasi jälleen katkaista toimitukset Ukrainaan 1,3 miljardin US-dollarin maksamattomien velkojen vuoksi. Tammikuussa 2008 Gazprom antoi uuden varoituksen, velkojen kohottua 1,5 miljardiin. Ukraina maksoi vuoden 2007 velkansa, mutta maaliskuussa 2008 sillä oli jälleen 600 miljoonaa maksuja rästissä Venäjälle Keski-Aasian toimitusvaikeuksien vuoksi.
Alueet ja suurimmat kaupungit.
Ukrainan kaupungit ja niiden asukasluku vuoden 2001 väestönlaskussa (tuhansia)
Ukrainan eri osat pääpiirteittäin.
Ukrainaa voi tarkastella kymmenenä enemmän tai vähemmän kulttuurillisesti yhdenmukaisena alueena: Pääkaupunki Kiova ja sen ympäristö, lähinnä Valko-Venäjään rajoittuva Polesia pohjoisessa, Podolia Moldovan rajalla, Galitsia ja Volynia eli Luoteis-Ukraina, monien kansallisuuksien asuttama vuoristoinen Karpaattien alue, merellinen Mustanmeren rannikko etelässä, missä on autonominen Krimin niemimaa, kasakkaperinteestään kuuluisa ja raskasteollinen Dneprjoen alajuoksun alue, Sloboda koillisessa Venäjän rajalla sekä hyvin raskaasti teollistunut, venäläinen Donbas maan itäisimmässä kolkassa.
Ukrainan hallinnollinen jako.
Ukraina jakautuu 24 alueeseen, Krimin autonomiseen tasavaltaan ja kahteen kaupunkiin (): Sevastopol ja Kiova.
Maantiede ja ilmasto.
Už-joki (Уж) aivan läntisellä rajalla.
a> sijaitseva Hoverla kohoaa yli 2000 metrin korkeuteen
Välimeren ilmastosta nauttivaa eteläistä Krimiä lukuun ottamatta Ukrainassa vallitsee lauhkea mannermainen ilmasto. Sademäärä ei jakaudu tasaisesti vaan on runsaampaa valtakunnan länsi- ja pohjoisosissa ja vähenee kohti kaakkoa. Talvet ovat Mustanmeren rannikolla viileitä, sisämaassa kylmiä. Kesät ovat suurimmassa osassa maata lämpimiä, aivan etelässä kuumia.
Ukraina on enimmäkseen tasankoa ja ylänköä, vain Karpaateilla ja Krimillä on vuoristoa. Pohjoisessa ja lännessä on metsäaroa, aron ja lehtimetsän vaihettumiskasvillisuutta. Suurinta osaa Ukrainasta hallitsevat arot. Krimin etelärannalla kapealla kaistaleella, Krim-vuorten katveessa, suojassa pohjoisilta arotuulilta, kasvillisuus on subtrooppista rehevää välimerenkasvillisuutta, kuten laakeripuita, pistaaseja, mansikkapuita ja sitruspuita. Korkein huippu on Karpaateilla, Hora Hoverla, 2061 m. Krimin korkein huippu on Roman-Koš, 1545 m. Jopa 58 % pinta-alasta on viljelykelpoista.
Suurimmat joet ovat Dnepr (Dnipro), Donets, Dnister ja Bug, jotka virtaavat Mustaanmereen tai Asovanmereen. Tonavan suisto muodostaa rajan Romanian kanssa.
Talous.
Neuvostoliiton tasavallat, mukaan lukien Ukrainan neuvostotasavalta, olivat keskusjohtoisen talouden vuoksi enemmän riippuvaisia toisistaan ja Venäjästä kuin läntisen Euroopan maat keskenään. Ukraina tuotti mm. teollisia raaka-aineita mutta myös lentokoneita ja ohjuksia. Se oli osa Neuvostoliiton vilja-aittaa. Se hankki Venäjältä ja muilta tasavalloilta mm. kulutushyödykkeitä ja öljyä. Dnepr-joen vesivoimalat olivat 1. viisivuotissuunnitelman ajoista merkittävä sähkön lähde kuten eräät raskaan teollisuuden tehtaat. Toisen maailmansodan saksalaismiehitys vaurioitti Ukrainan taloutta erittäin paljon, mutta pian sodan jälkeen se rakennettiin uudestaan samalle pohjalla: vilja, sähköenergia ja raskas metalliteollisuus olivat Ukrainan talouden perusta 1990-luvun alkuun asti.
Itsenäisen Ukrainan tasavallan syntymän jälkeen siirtyminen markkinatalouteen oli vaikeaa, vientituotteita ei juuri ollut ja tuonti Venäjän federaatiosta toi myös poliittisia kytkentöjä. Siirtymäkausi kesti 1990-luvun alun. Tuolloin puolitiehen jätetyt rakenteelliset uudistukset johtivat laajaan työttömyyteen. Työllistenkin palkanmaksu saattoi olla keskeytynyt kuukausia. Valtio päästi markkinoille lisää rahaa - tämä käynnisti korkean inflaation. Kuten esimerkiksi Venäjällä, valtionyritysten yksityistäminen merkitsi pienen vähemmistön rikastumista ja tuloerojen räjähdysmäistä nousua. Myös korruptio on ollut suurongelma. Ajoittain jotkut ulkomaiset sijoittajat ovat lopettaneet liiketoimintansa Ukrainassa tarpeettoman byrokratian, korruption ja muun rikollisen toiminnan takia. Tilanne on noista ajoista parantunut ja uuden johdon tehtävälistalla korruption kitkemistä on painotettu. Euroopan unioni myönsi Ukrainalle markkinatalouden aseman joulukuussa 2005 ja Yhdysvallat helmikuussa 2006. Tunnustus avaa ukrainalaisille tuotteille uudet markkinat EU:n ja Yhdysvaltain alueella ja on oleellinen maan WTO-jäsenyyttä varten.
Ukrainan bruttokansantuote kasvoi vientivetoisesti vuonna 2000 6 %, ensimmäisen kerran Ukrainan itsenäistymisen jälkeen. Teollinen tuotanto kasvoi samana vuonna 12,9 %. Tämän jälkeen Ukrainan talous on jatkanut tasaista kasvuaan ja vuosien 2002–2004 aikana merkittävänä tekijänä on ollut terästeollisuuden viennin kasvu Kiinaan. Oranssikoalition valtaanpääsyn jälkeen talous alkoi kuitenkin yskiä ja kasvu hidastui huomattavasti, mikä heikensi hallituksen kannatusta. Vuonna 2005 kasvulukemat olivat 2,4 % ja 2006 2,8 %. Tavoitteena on bruttokansantuotteen kaksinkertaistaminen vuoteen 2012 mennessä.
Bruttokansantuote henkeä kohti ostovoimalla korjattuna oli Ukrainassa 2006 noin 7 800 Yhdysvaltain dollaria. Lukema on hieman korkeampi kuin Kiinalla (7 700) ja matalampi kuin Valko-Venäjällä (8 100) tai Venäjällä (12 200).
Viidensadan "hryvnian" seteli (Syksyllä 2011 tämä vastasi vajaata 50 euroa).
Uusi rahayksikkö Ukrainan hryvnia (lyhenne: UAH) otettiin käyttöön syyskuussa 1996, josta lähtien se on pystytty pitämään suhteellisen vakaana. Tärkeä uudistus on ollut yksityisyritysten verolainsäädännön yksinkertaistaminen ja selkeyttäminen. Uusia yrityksiä on syntynyt kuin sieniä sateella koska yksityisyrittäjien ei enää tarvitse kärsiä satunnaisista ja mielivaltaisista veroista. Hryvnian (lausutaan grivna) vaihtokurssi euroon on n. 1:10.
Ukraina on riippuvainen energiantuonnista Venäjältä, vaikka Ukrainassa on useita ydinvoimaloita. Neuvostoliiton hajoaminen aiheutti sen, ettei mustanmullan maa Ukrainan, entisen Venäjän keisarikunnan ja Neuvostoliiton "leipäkorin", maataloustuotanto mene enää Venäjälle ilman kaupallista kilpailua. Venäjän konepaja- ja puolustusvälineteollisuuden romahdettua Ukrainan on myös täytynyt hakea Itä-Ukrainassa tuotetulle teräkselle uudet markkinat Aasiasta, missä talouskasvu ylläpitää rakentamista ja teräksen kysyntää. Se on edelleen merkittävä lentokoneiden ja rakettien valmistaja. Antonovin lentokonetehdas toimii Ukrainassa. Sea Launch -kantorakettijärjestelmä on amerikkalaisen Boeingin ja ukrainalaisen Južnojen yhteisyritys – kantoraketteja laukaistaan muunnetulta porauslautalta Tyyneltä valtamereltä ukrainalaisella Zenit-kantoraketilla. Yli puolet Zenitin osista valmistetaan kuitenkin Venäjällä. Ks. Ukrainan avaruusjärjestö.
Väestö.
Vuonna 2001 Ukrainan suurimmat etniset ryhmät olivat: ukrainalaiset (77,8 %), venäläiset (17,3 %), valkovenäläiset (0,6 %), moldovalaiset (0,5 %), Krimin tataarit (0,5 %), bulgaarit (0,4 %), unkarilaiset (0,3 %), romanialaiset (0,3 %), puolalaiset (0,3 %), juutalaiset (0,2 %) ja muut (1,8 %). Varsinkin Krimin niemimaa on etnisesti monimuotoinen. Ukrainassa puhutaan pääasiassa ukrainaa ja venäjää, mutta myös useita vähemmistökieliä. Näistä eniten puhujia on puolalla (1,1 milj.), ruteenilla (560 000), valkovenäjällä (440 000), romanialla (250 000), bulgarialla (234 000), turkilla (200 000) ja unkarilla (176 000).
Ukrainan itsenäistyessä 1992 maan väkiluku oli yli 52 miljoonaa. Vuonna 2010 se oli supistunut 45 miljoonaan, ja YK:n ennusteiden mukaan vuonna 2030 Ukrainassa on 39 miljoonaa asukasta.
Virallinen työttömyysprosentti on 3,5 %, mutta suurin osa työttömyydestä arvellaan olevan piilotyöttömyyttä. Maailman työjärjestön arvion mukaan todellinen työttömyysprosentti oli vuonna 2004 9–10 %. 29 % väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella.
Vuonna 2007 arvioitiin, että Ukraina on saavuttanut kolme: köyhyyteen, koulutukseen ja tasa-arvoon liittyvät tavoitteet. Pidettiin todennäköisenä, että se saavuttaa myös lapsikuolleisuuteen ja odottavien äitien terveyteen liittyvät tavoitteet, ja mahdollisena myös kahden muun tavoitteen saavuttamista.
Uskonto.
Ukrainan pääasiallinen uskonto on ortodoksisuus, joka on jakaantunut tällä hetkellä kolmeen kilpailevaan kirkkoon. Jaon taustalla on Ukrainalainen nationalismi ja halu irrottautua myös kirkollisesti Moskovan vaikutusvallasta. "Ukrainan ortodoksinen kirkko" on Moskovan patriarkaatin alainen kirkko, joka vuodesta 1990 on ollut autonominen. "Ukrainan autokefalinen kirkko" syntyi Ukrainan lyhyen itsenäisyyden aikana 1920-luvulla ja selvisi Neuvostoliiton aikana diasporassa ulkomailla. Ukrainan itsenäistymisen jälkeen se on aloittanut uudelleen toiminnan Ukrainan alueella. "Ukrainan ortodoksinen kirkko - Kiovan patriarkaatti" on vuonna 1991 perustettu kirkkokunta, jota johtaa patriarkka Filaret (alun perin Mihailo Denisenko). Filaret oli vuoteen 1991 asti Moskovan patriarkaatin alaisen Ukrainan ortodoksisen kirkon "Kiovan ja koko Ukrainan metropoliitta", mutta menetti pappisvihkimyksen ja suljettiin ehtoollisyhteydestä vuonna 1997 "skismaattisesta toiminnasta". Filaretin johtama kirkko ei ole muiden ortodoksisten kirkkojen tunnustama.
Ukrainassa on myös merkittävä määrä uniaatteja, jotka noudattavat ortodoksista jumalanpalvelusperinnettä, mutta tunnustavat paavin aseman ja kuuluvat katoliseen kirkkoon.
Protestanttisista uskonsuunnista suurimpia ovat baptistit ja helluntailiike, joilla molemmilla on satojatuhansia jäseniä eri seurakuntaliitoissa. Protestantismi on keskittynyt maan länsiosaan, josta käsin on myös harjoitettu laajaa lähetystyötä eri puolilla Neuvostoliittoa.
Katolisen kirkon osuus on samoin suurin maan länsiosassa, joka ennen toista maailmansotaa kuului Puolalle, erityisesti Lvivin (Lvovin) alueella. Maassa on myös juutalaisia ja muslimivähemmistöjä, jälkimmäisistä merkittävän osan muodostavat Krimin tataarit.
Ruoka.
Ruoka on merkittävä osa ukrainalaista kulttuuria ja hedelmällisellä maaperällä siunatun maan eri kolkista löytyy paljon alueellisia erikoisuuksia. Tunnetuimpia ukrainalaisia ruokalajeja ovat borssi (punajuurista valmistettu keitto), varenyky (raviolin tapainen ruokalaji), golubtsi (täytettyjä kaalikääryleitä) ja deruny (raastetusta perunasta valmistettuja pannukakkuja). Joulun ja pääsiäisen viettoon liittyy monia ruokalajeja, joita ei valmisteta muulloin. Ukrainalainen tumma ruisleipä on myös tunnettua.
Musiikki.
Monet ukrainalaiset ovat kansallismielisiä, ja erityisesti syrjäseuduilla vanhat perinteet ja kansanmusiikki ovat voimissaan. Taidemusiikin säveltäjistä Dmitri Bortnjanski ja Sergei Prokofjev ovat ukrainalaissyntyisiä, vaikka elivät ja sävelsivät pääasiassa Venäjällä. Säveltäjä Thomas de Hartmann, G. I. Gurdjieffin merkittävä oppilas ja avustaja, oli ukrainalaissyntyinen, vaikka vaikuttikin paljon Venäjällä ja Länsi-Euroopassa. Ukrainalaisista taidemusiikin esittäjistään kuuluisimpia ovat viulistit David ja Igor Oistrah ja pianistit Vladimir Horowitz ja Sviatoslav Richter.
Eurovision laulukilpailussa Ukraina on menestynyt varsin hyvin. Ruslana Lyžytško voitti Euroviisut vuonna 2004 Istanbulissa Turkissa kappaleellaan "Wild Dances". Niinpä Ukraina järjesti vuoden 2005 Euroviisut. Vuonna 2007 euroviisuissa Vjerka Serdjutška sijoittui toiseksi kappaleella Dancing Lasha Tumbai. Vuonna 2008 Ani Lorak tuli myös toiseksi kappaleella "Shady Lady".
Kirjallisuus.
Kuuluisimpia ukrainalaisia kirjailijoita ovat 1800-luvulla elänyt runoilija Taras Ševtšenko ja vuonna 1916 kuollut kirjailija Ivan Franko. Ivan Franko oli merkittävä kirjailija ja poliitikko, joka perusti Ukrainan sosialistisen liikkeen. Oman kirjallisen tuotannon lisäksi hän käänsi muun muassa Victor Hugon, William Shakespearen ja Goethen teoksia ukrainan kielelle. Taras Ševtšenkoa pidetään modernin ukrainalaisen kirjallisuuden isänä. Hän kirjoitti myös venäjäksi ja kirjallisen tuotannon lisäksi oli myös taitava taidemaalari. Hänet tuomittiin karkoitukseen vuonna 1847 johtuen hänen venäläisten ukrainalaisiin kohdistuvia sortotoimia kuvaavista satiirisista runoistaan.
Urheilu.
Vaikka tarvittava urheiluinfrastruktuuri ei ole monien Euroopan maiden tasolla, Ukraina on menestynyt hyvin kansainvälisessä huippu-urheilussa, erityisesti yleisurheilussa, voimistelussa, purjehduksessa, nyrkkeilyssä, painissa, uinnissa, judo|judossa ja shakissa. Maan tunnetuimpia urheilijoita ovat nyrkkeilijät Vitali ja Volodymyr Klytško, seiväshyppääjä Serhi Bubka, sekä judoka Georgii Zantaraia. Parhaiten olympialaisissa menestynyt urheilija on neljä kultamitalia saanut uimari Jana Klotškova. Ukrainalla on ollut joukkue sekä kesä- että talviolympialaisissa vuodesta 1994 alkaen, ja maa on saanut kaikkiaan 29 kultamitalia.
Ukrainan suosituin urheilulaji on jalkapallo, jossa urheiluseurat Kiovan Dynamo, Donetskin Šah’tar ja Dnipropetrovskin Dnipro ovat saavuttaneet kansainvälistäkin menestystä. Maan jalkapallojoukkue selviytyi vaikeasta karsintalohkosta (mm. Turkki, Kreikka ja Tanska) ykkösenä jatkoon vuoden 2006 MM-kilpailuihin, joissa sijoittui kahdeksan parhaan joukkoon. FIFA:n rankigissa se oli huhtikuussa 2012 sijalla 49.
Kiovan Sokol on maan tunnetuin jääkiekkojoukkue. Ukrainan jääkiekkomaajoukkue on pelannut viime aikoina jääkiekon maailmanmestaruuskilpailujen A-sarjassa. Kansainvälinen jääkiekkoliitto laskee maassa olevan vain 900 rekisteröityä miespelaajaa. Miesten maajoukkue on vuonna 2012 IIHF:n rankingissa sijalla 19.


Ihmisen ulkonäkö.
Ihmisen ulkonäkö tarkoittaa sitä osaa ihmisestä, joka näkyy ulospäin.
On tutkittu, että valtaosa ihmisistä pitää luonnostaan kauniina kasvoja, jotka noudattavat mahdollisimman paljon kultaisen leikkauksen suhdetta.
Lähteet.
Ulkonäkö


Uskonnottomuus.
Uskonnottomuus on elämänkatsomus, joka ei ole uskonnollinen. Sana uskonnoton viittaa asiaan, joka ei perustu uskontoon tai jossa ei ole uskontoa.
Historia.
Länsimaista uskonnotonta ajattelua tunnetaan muinaisesta Intiasta ja antiikista alkaen. Uskonnosta vapaata ajattelua, joka suhtautuu arvostelevasti kirkkoon ja sen vaikutukseen yhteiskunnassa ja pyrkii täydelliseen uskonnon ja ateismin vapauteen, on kutsuttu vapaa-ajatteluksi. Vapaa-ajattelua kehittivät valistuksen ajan ajattelijat ja sitä ovat edustaneet yleensä ateistit
Uskonnottomuus yhteiskunnassa.
Uskonnotonta vakaumusta suojaa ajatuksenvapaus, jonka periaatteen ilmaisevat kansainväliset ihmisoikeussopimukset, kuten Yhdistyneitten kansakuntien ihmisoikeuksien julistus ja Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus. Ajatuksen, uskonnon ja elämänkatsomuksen vapaus koskee sekä uskonnollisia että uskonnottomia käsityksiä. Uskonnonvapaus on oikeus tunnustaa ja harjoittaa haluamaansa uskontoa tai olla tunnustamatta mitään uskontoa.
Uskonnoton tapakulttuuri.
Uskonnottomaan tapakulttuuriin kuuluvat elämänkaarijuhlat kuten häät, nimiäiset, aikuistumisjuhla, hautajaiset sekä vuotuisjuhlat. Ihmisyhteisöissä tavalliset vuodenaikaisjuhlat toistuvat vuodenajoittain, seuraten auringon asemaa. Muun muassa Amerikan ateistit ovat ehdottaneet, että maailman valtiot pitäisivät juhlapäivinä koko maapallolle yhteisiä luonnonkierron tapahtumia: kevätpäiväntasausta ja syyspäiväntasausta sekä talvipäivänseisausta ja kesäpäivänseisausta.
Lapsen synnyttyä voidaan järjestää nimiäiset, joissa lapsi esitellään suvulle ja perheystäville. Nuoria aikuisuuteen valmistavaa koulutusta on järjestetty uskonnottomien järjestöjen toimesta 1800-luvulta alkaen. Saksalainen aikuistumiskoulu eli Jugendweihe päätetään juhlalla. Osallistuneille on annettu kunniakirja ja lahja, esimerkiksi rintakoru. Norjassa vuonna vuonna 2006 noin 17 % ikäluokasta kävi humanistisen aikuistumiskoulun.
Uskonnottomiin hautajaisiin kuuluu perinteisesti musiikkia, saattopuhe ja kukkatervehdykset. Uskonnollisesta hautauksesta uskonnoton tilaisuus eroaa siinä, että uskonnolliset piirteet kuten ristit, virret ja uskonnollinen puhe ovat poissa.kuolinilmoituksissa uskonnottomien tunnuksia ovat kristillisen ristin sijasta muut kuva-aiheet, uskonnottomien ja heidän järjestöjensä omien tunnusten lisäksi esimerkiksi kukat kuten kielo sekä linnut.
Nimitykset.
Sekulaari humanismi on nimitys uskonnottomalle humanismille. Kansainvälisen humanistisen ja eettisen liiton IHEU:n määritelmän mukaan ”humanismi on kansanvaltainen eettinen elämänkäsitys, joka väittää, että ihmisillä on oikeus ja velvollisuus antaa merkitys ja muoto omalle elämälleen. Se pyrkii nykyistä inhimillisempään yhteiskuntaan inhimillisten ja muiden luonnollisten arvojen sekä inhimillisten kykyjen kuten järjen ja vapaan tutkimuksen avulla. Se ei ole jumalauskoinen, eikä se hyväksy yliluonnollista todellisuuskäsitystä.”
Bright (, vapaasti suomennettuna "välkky") on 2000-luvun alussa kehitetty englanninkielinen uudissana, joka on keksijöidensä mukaan tarkoitettu myönteissävytteiseksi kattokäsitteeksi kuvaamaan kaikkia ihmisiä, joilla on luontoon perustuva todellisuuskäsitys ilman yliluonnollisia tai mystisiä piirteitä. Tunnettuja käsitteen kannattajia ovat muun muassa Richard Dawkins, Steven Pinker, Daniel Dennett, Penn & Teller ja James Randi.
Suomen ateistiyhdistyksen puheenjohtaja Erkki Hartikainen pitää sanoja 'humanisti', 'rationalisti', 'vapaa-ajattelija' ja 'bright' huonoina peiteniminä. Ateismin aatetta ei voida Hartikaisen mielestä tehokkaasti edistää peitenimillä. Ateismista on puhuttava ateismina tai vielä mieluummin jumalattomuutena. Uskonnottomien piilotteleminen peitenimien takana on hänestä ”imagofasismia”, ryhmän imagon nostamisen asettamista kaikkien muiden asioiden edelle. Jos jotain muuta sanaa halutaan käyttää, ateistit voivat kutsua itseään sivistyneiksi. Hartikaisen mielestä ”jumalaton” eli ateisti on parempi sana kuin ”uskonnoton”, koska hänen mukaansa sanalla ”usko” on niin paljon tunnemerkityksiä, että järkevien ihmisten pitäisi lakata kokonaan käyttämästä tätä sanaa. ”Tahraton, syytön, viaton, tupakoimaton, alkoholiton jne. ovat myönteisiä ominaisuuksia. Sana 'jumalaton' on hyvä sana täysin samassa merkityksessä kuin 'tahraton'.” Richard Dawkins on muodostanut sanaa geeni eli perintötekijä käyttäen uuden sanan ”meemi” eli mielen virus, jolla hän tarkoittaa helposti leviävää ja suosittua harhakäsitystä. ”Meemitön” olisi siis ihminen, joka on esimerkiksi jumalaton, ufoton tai horoskoopiton.
Uskonnottomien määrä.
Jumalaan uskovien osuus väestöstä Euroopassa.
Vuonna 2005 tehdyn Eurobarometri-tutkimuksen mukaan 18 % Euroopan unionin asukkaista ei uskonut minkäänlaiseen jumalaan, henkeen tai elämänvoimaan. 52 prosenttia sanoi uskovansa jumalaan ja 27 % jonkinlaiseen henkeen tai voimaan. Vähiten jumalaan uskovia oli Virossa (16 %). Ruotsalaisista 23 % uskoi jumalan olemassaoloon, 53 % uskoi jonkinlaiseen henkeen tai voimaan ja 23 % ei uskonut mihinkään jumalaan, henkeen tai voimaan.
BBC:n vuonna 2004 kymmenessä eri maassa tekemässä kyselyssä tutkituissa maissa väestöstä keskimäärin 17 % on uskonnottomia. Britanniassa uskonnottomia oli 39 %.
Tiedelehti "Naturen" tekemän mielipidetiedustelun mukaan 60,7 % tieteenharjoittajista oli uskonnottomia tai epäilijöitä. Yhdysvaltain kansalliseen tiedeakatemiaan valituista huippututkijoista vain 7 % oli uskovia. 72,2 % oli ateisteja ja 20,8 % epäileviä. Vuoden 2006 kyselytutkimukseen vastanneista Britannian tiedeakatemian Royal Societyn jäsenistä vain 3,3 prosenttia uskoi vahvasti persoonalliseen jumalaan. 78,8 % oli vahvasti eri mieltä väitteestä, että jumala on olemassa.


Ulla-Maj Wideroos.
Cecilia Ulla-Maj Wideroos (s. 22. lokakuuta 1951 Pietarsaari) on RKP:n kansanedustaja (1995–) ja ruotsalaisen eduskuntaryhmän puheenjohtaja. Wideroos on myös toiminut Folktingetin puheenjohtajana. Hän toimi 2. valtionvarainministerinä Jäätteenmäen hallituksessa ja Vanhasen I hallituksessa. Wideroos on koulutukseltaan merkonomi.


Uusikaupunki.
Uusikaupunki () on rannikkokaupunki, joka kuuluu Varsinais-Suomen maakuntaan ja Vakka-Suomen seutukuntaan. Kaupunki tunnetaan muun muassa autotehtaasta ja ruutukaavamaisesta puutalokeskustasta.
Uusikaupunki on Suomen 12. vanhin kaupunki. Kuningas Kustaa II Aadolf perusti kaupungin vuonna 1617. Uudellakaupungilla on myös osansa Euroopan historiassa, sillä suuren Pohjan sodan rauha julistettiin siellä 30. elokuuta 1721.
Uudenkaupungin keskustan lisäksi kaupunkiin kuuluvat entiset kunnat Uudenkaupungin maalaiskunta, Kalanti, Lokalahti ja Pyhämaa. Uudenkaupungin naapurikunnat ovat Kustavi, Laitila, Pyhäranta, Taivassalo ja Vehmaa.
Uuteenkaupunkiin sijoitettiin viime sotien jälkeen Metsäpirtin siirtoväkeä.
Uudenkaupungin vaakuna.
Uudenkaupungin vaakuna pohjautuu Kustaa II Adolfin kaupunginoikeuksien myöntämisen aikaan 1617 annettuun vanhaan sinettiin, jonka on piirtänyt nykyiseen muotoonsa useille kunnille vaakunoita suunnitellut Ahti Hammar. Uudenkaupungin vaakunassa on hopeisella pohjalla kaksi sinistä haukea. Ruotsin kuningaskuntaan liittyen on vaakunan yläosassa kultainen kruunu, jossa näkyy kolme rubiinia ja kaksi topaasia. Jalokivien värit, punainen ja sininen, vastaavat niiden luonnollisia värejä.
Autoteollisuus.
Uudessakaupungissa on nykyään Suomen ainoa henkilöautoja valmistava autotehdas. Valmet Automotiven tehtaalla on valmistettu 1960-luvun lopulta lähtien mm. Saab-, Talbot-, Opel-, Lada- ja Porsche-merkkisiä autoja.
Autoteollisuuden alihankkijoina toimivien pienyritysten suuri määrä oli eräänä perusteena, kun Uusikaupunki valittiin 2001 Suomen luovimmaksi kunnaksi.
Liikenneyhteydet.
Uudenkaupungin tori, taustalla uusi kirkko.
Uudestakaupungista johtaa Uudenkaupungin rata, mutta radalla on enää ainoastaan tavaraliikennettä. Henkilöliikenteen palauttamista on kuitenkin suunniteltu ja siitä on tehty selvitys vuonna 2005. Asiasta piti tehdä lopullinen päätös vuoden 2008 aikana, mutta päätöksiä ei ole vielä tehty. Junayhteyttä puolletaan muun muassa siksi, että se helpottaisi autotehtaan irtisanomisten vuoksi työttömäksi jääneiden kulkemista töihin Turun seudulle.
Veneilijää varten sijaitsee aivan kaupungin keskustassa vierasvenesatama, joka on kolmesti palkittu Suomen parhaana.
Urheilu.
Uudenkaupungin kuuluisin urheiluseura on Korihait, joka pelaa koripalloa Suomen pääsarjatasolla eli Korisliigassa. Se voitti lajinsa Suomen mestaruuden vuonna 1990. Silloin seura toimi vielä nimellä Uudenkaupungin Urheilijat (UU).
Kaupungin jääkiekkojoukkue Jää-Kotkat pelasi ennen Suomen toiseksi korkeimmalla sarjatasolla Mestiksessä. Jää-Kotkat syntyi kun Lätkä-77 ja Kalannin Pallo -65 yhdistivät jääkiekkotoimintansa vuonna 1995.
Uudenkaupungin Salibandy pelaa miesten salibandyn 3-divisioonassa, joka on neljänneksi korkein sarjataso.
Kalannin Pallo -65 pelaa naisten salibandyn 2-divisioonassa.
Uskonnolliset yhteisöt.
Uudessakaupungissa toimii evankelisluterilainen Uudenkaupungin seurakunta, joka koostuu neljästä kappeliseurakunnasta: Uusikaupunki, Kalanti, Lokalahti ja Pyhämaa. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä vaikuttaa paikkakunnalla ainakin herännäisyys.
Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva Uudenkaupungin helluntaiseurakunta sekä Suomen Vapaakirkkoon kuuluva Uudenkaupungin vapaaseurakunta.
Tapahtumat ja museot.
Merkittävimpiä Uudenkaupungin tapahtumia ovat mm. Crusell-viikko ja Merefestit. Lisäksi kaupungissa järjestetään varsinkin kesällä paljon pienempiä tapahtumia.
Autotehtaan yhteydessä toimii automuseo. Kaupungissa on myös Bonk-museo, jossa on edustava kokoelma Bonk Business Inc-yhtiön tuotteita.


Ulysses S. Grant.
Ulysses Simpson Grant (syntyjään Hiram Ulysses Grant, 27. huhtikuuta 1822 – 23. heinäkuuta 1885) oli Yhdysvaltain sisällissodassa pohjoisvaltioiden armeijaa johtanut kenraali sekä Yhdysvaltain 18. presidentti. Hän toimi ennen presidentiksi nousuaan Unionin armeijassa ja nousi lopulta koko maan asevoimien komentajaksi. Politiikassa hän toimi presidentinvirkansa lisäksi vain hetken aikaa Yhdysvaltain sotaministerinä ennen presidenttikauttaan.
Presidenttinä Grantin merkittävin saavutus oli Yhdysvaltain ja Ison-Britannian välien parantaminen. Grantin hallinto kärsi kuitenkin laajasta korruptiosta ja erityisesti intiaanien asema heikkeni Grantin kauden aikana huomattavasti.
Nuoruus.
Hiram Ulysses Grant syntyi 27. huhtikuuta 1822 Point Pleasantissa, Ohiossa. Hän kuitenkin muutti vanhempiensa, Jesse ja Hannah Simpson Grantin, kanssa jo seuraavana vuonna Georgetowniin, jossa Jesse pyöritti tavernaa. Vuonna 1839 Jesse järjesti Hiram Ulyssesille paikan maineikkaaseen West Pointin sotilasakatemiaan. West Pointissa toiminut kongressiedustaja Thomas L. Hamer merkitsi Hiramin nimen virheellisesti muotoon Ulysses Simpson Grant. Hiram ei koskaan korjannut virhettä, vaan ryhtyi käyttämään virheellistä nimeään. West Pointissa ollessaan Grant tuli tunnetuksi taitavana hevosmiehenä, joskin muuten häntä pidettiin keskivertoa heikompana opiskelijana. Hän valmistui akatemiasta vuonna 1843.
Valmistumisensa jälkeen Grant määrättiin toiseksi luutnantiksi 4. jalkaväkirykmenttiin, jonka tukikohta sijaitsi Barracksissa, Missourissa. Vuonna 1844 hän tapasi West Pointissa olleen opiskelijatoverinsa siskon, Julia Dentin. Kaksi vuotta myöhemmin Grant taisteli rykmenttinsä mukana Meksikon-Yhdysvaltain sodassa, josta hän palasi Missouriin sodan päätyttyä vuonna 1848. Samana vuonna hän meni naimisiin Julia Dentin kanssa; pari sai yhteensä neljä lasta, jotka kaikki selvisivät aikuisikään asti. Avioliiton solmimisen jälkeen Grant joutui viettämään aikaa erossa perheestään, kun hänet aina välillä kutsuttiin armeijan palvelukseen. Hän erosi armeijasta vuonna 1852.
Sisällissota ja paluu armeijaan.
Erottuaan armeijasta Grant muutti perheensä kanssa White Havenin maatilalle Missouriin, jossa Julia oli viettänyt nuoruutensa. Grant yritti White Havenissa ollessaan ensin viljellä maata ja myöhemmin toimia kiinteistökauppiaana, epäonnistuen kummassakin. Vuonna 1860 Grant muutti perheineen Galenaan, Illinoisiin, jossa hän sai töitä isänsä nahkakaupasta.
Kun sisällissota syttyi huhtikuussa 1861, Grant värväytyi Illinoisin 21. vapaaehtoisjalkaväkirykmenttiin, jossa hänestä tehtiin eversti ja rykmentin komentaja. Pian tämän jälkeen Grant kävi joukkoineen ensimmäisen taistelunsa, kun Grant hyökkäsi Konfederaation joukkoja vastaan Missourissa. Myöhemmin saman vuoden kesänä presidentti Abraham Lincoln teki Grantista prikaatikenraalin. Grant tuli tunnettu ympäri Unionia, kun hän löi Konfederaation joukot Fort Henryssä ja Fort Donelsonissa. Kun Konfederaation komentaja kysyi Fort Donelsonin taistelun lopussa Grantilta antautumisen ehtoja, tämä lausui kuuluisat sanansa: "No terms except an unconditional and immediate surrender can be accepted" (). Grant sai tästä lempinimensä "Unconditional Surrender". Huhtikuussa Konfederaation joukot yllättivät Grantin Tennesseessä, ja tämän joukot kärsivät suuria tappioita. Grant sai kuitenkin apuvoimia ja pakotti Konfederaation joukot vetäytymään seuraavana päivänä. Vaikka voitto olikin Unionille strategisesti hyvin tärkeä, monet syyttivät Grantia liian suurista tappioista. Lincoln kuitenkin seisoi Grantin rinnalla: hän arvosti Grantin aggressiivista sodankäyntiä, joka pakotti Konfederaation puolustuskannalle. Grantin omalaatuinen käyttäytyminen taisteluiden keskellä ällistytti lähes kaikki hänen seurassaan olleet; hän pysyi koko taistelun ajan tyynenä, poltteli sikareita, antoi komentajilleen yksinkertaisia ohjeita eikä muuten puuttunut näiden taisteluihin.
Heinäkuussa 1863 Grant, joka oli tuolloin niittänyt mainetta sinnikkäänä ja päättäväisenä johtajana, saavutti yhden uransa merkittävimmistä voitoista, kun hän kukisti Konfederaation joukot Vicksburgin taistelussa. Grant oli ensin yrittänyt hyökätä Vicksburgin linnoitusta vastaan pohjoisesta, mutta huomattuaan tämän toivottamaksi hän marssitti joukkonsa Missisippi-joen toiselle puolelle. Hän löi Konfederaation puolustuksen Jacksonissa sekä Champion Hillillä ja pääsi piirittämään Vicksburgia. Kuuden viikon piirityksen jälkeen linnoitus antautui. Maaliskuussa 1864 Lincoln nimitti Grantin kenraaliluutnantiksi ja koko Unionin armeijan komentajaksi. Grant siirrettiin Washingtoniin, jossa hänen toivottiin saavan paras kokonaiskuva sodasta. Grant päätti kuitenkin pian lähteä Washingtonista sotakentälle kenraali George Meaden joukkojen tueksi. Grantin ja Meaden johtamat joukot kärsivät suuria tappioita Wildernessissä, Spotsylvaniassa ja Cold Harborissa, jonka takia demokraattien lehdistö antoi Grantille liikanimen "The Butcher" (). Grant kuitenkin jatkoi sotaretkeään ja sai saarrettua Konfederaation armeijan pääjoukot Richmondissa huhtikuussa 1865. 9. huhtikuuta Konfederaation joukkojen komentaja Robert E. Lee antautui ja sisällissota päättyi. Viisi päivää myöhemmin presidentti Abraham Lincoln salamurhattiin Ford's Theatherissa. Myös Grant oli kutsuttu mukaan teatteriin, mutta hän oli kieltäytynyt. Salamurhan jälkeen presidentiksi nousi orjuutta kannattanut Andrew Johnson.
Nousu presidentiksi.
Sisällissodan päättymisen jälkeen Grantista tuli Yhdysvalloissa kansallissankari. Vuonna 1866 presidentti Johnson nimitti Grantin maan ensimmäiseksi neljän tähden kenraaliksi. Samalla Johnsonin ja kongressin välit kuitenkin kiristyivät, kun kongressi syytti Johnsonia orjuuden lakkauttamisen hidastamisesta. Kesällä 1867 Johnson erotti hänen politiikkaansa kritisoineen sotaministeri Edwin Stantonin ja nimitti Grantin tämän tilalle. Tammikuussa 1868 Johnson erosi virastaan, minkä vuoksi hänen ja Grantin välit menivät poikki. Toukokuussa kongressi nosti Johnsonia vastaan 11 virkasyytettä, jotka kuitenkin hylättiin senaatissa yhden äänen erolla. Myöhemmin samassa kuussa republikaanit nimesivät Grantin presidenttiehdokkaakseen demokraattien nimetessä hänen vastaehdokkaakseen entisen New Yorkin kuvernöörin Horatio Seymourin. Vaaleissa Grant voitti sekä valitsijamiesäänestyksen (äänin 214-80) että kansanäänestyksen (52% äänistä). Hän nousi Yhdysvaltain 18. presidentiksi ollessaan vasta 46-vuotias; tämä teki hänestä maan siihenastisen historian nuorimman presidentin.
Grantin vannoessa virkavalansa vuonna 1869 Yhdysvalloissa elettiin jälleenrakennuksena tunnettua ajanjaksoa: sisällissodan hävinneet Etelävaltiot pyrittiin palauttamaan takaisin Unioniin. Presidenttinä Grant pyrki tekemään Etelävaltioiden takaisinliittymisestä mahdollisimman rauhanomaista. Hän armahti useita Konfederaation korkeita virkamiehiä, mutta pyrki samalla turvaamaan vapautettujen mustien oikeuksia Etelävaltioissa. Vuonna 1870 kongressi hyväksyi perustuslain 15. lisäyksen, joka takasi kaikille mustille äänioikeuden kaikkialla Yhdysvalloissa. Lisäyksen ansiosta niin kutsutut Black Codes -lait saatiin estettyä. Grant hyväksyi myös useita ääriliikkeiden, kuten kuuluisaksi nousseen Ku Klux Klanin, toimintaa rajoittavia lakeja. Hän myös joutui turvautumaan usein liittovaltion asevoimiin mustien ja valkoisten välisten konfliktien taltuttamiseksi. Tästä syystä osa kansalaisista arvosteli Grantia osavaltioiden oikeuksien rikkomisesta, osa taas liian löyhästä suhtautumisesta rasistisiin liikkeisiin.
Jälleenrakennukseen liittyvien toimien lisäksi Grant perusti Yhdysvaltain oikeusministeriön, Weather Bureaun (nykyinen National Weather Service) ja Yhdysvaltain ensimmäisen kansallispuiston, Yellowstonen kansallispuiston. Grant pyrki myös, vaihtelevalla menestyksellä, parantamaan liittovaltion suhteita intiaaneihin. Yksi Grantin hallinnon merkittävimmistä saavutuksista oli Washingtonin sopimus Ison-Britannian kanssa vuonna 1871: sopimus paransi huomattavasti maiden välejä, jotka olivat aiemmin olleet erittäin huonot. Yksi Grantin kauden epäonnistumisista oli yritys liittää Santo Domingo (nykyinen Dominikaaninen tasavalta) Yhdysvaltoihin.
Intiaanien suhteen Grant ajoi presidenttikausillaan rauhanpolitiikkaa. Grant pyrki amerikkalaistamaan intiaanit auttamalla heitä talojen rakentamisessa reservaatteihin ja kannustamalla heitä maanviljelyyn. Lisäksi Grant perusti intiaanien asemaa ajaneen Board of Indian Commissionersin. Se onnistui muun muassa saamaan Yhdysvaltoihin uuden lain, joka lopetti intiaaniasiamiesten poliittisen nimittämisen. Grantin hyvistä aikeista huolimatta intiaanien asema huononi hänen presidenttikautensa aikana edelleen: valkoiset uudisasukkaat, joilla oli takanaan liittovaltion tuki, ajoivat intiaanit yhä ahtaammalle, eivätkä intiaanit pystyneet maanviljelyyn heille määrätyillä huonoilla mailla. Tämän vuoksi intiaanit ja liittovaltion asevoimat ajautuivat usein aseellisiin konflikteihin, kuten kuuluisaan Little Bighornin taisteluun Montanassa.
Vuonna 1872 ryhmä republikaaneja, jotka vastustivat Grantin politiikkaa ja uskoivat tämän olleen korruptoitunut, perusti uuden Liberal Republican -puolueen. Puolue asetti yhdessä demokraattien kanssa ehdokkaakseen vuoden 1872 vaaleihin newyorkilaisen Horace Greeleyn. Grant voitti valitsijamiesvaalit äänin 286-66 ja kansanäänestyksen noin 56 % kannatuksella. Hänen toista kauttaan varjostivat Yhdysvaltoja ravistellut talouslama ja lukuisat skandaalit. Grant ei hakenut enää kolmannelle kaudelle, vaan vuonna 1876 presidentiksi nousi republikaanien Rutherford Hayes.
Skandaalit.
Grantin kausia presidenttinä varjostivat useat skandaalit ja korruptio, vaikka Grant ei niihin itse osallistunutkaan. Hänen ensimmäisen kautensa aikana ryhmä pörssikeinottelijoita, joista tunnetuimmat olivat James Fisk ja Jay Gould (1836–1892), pyrki vaikuttamaan Grantin hallinnon toimintaan ja siten manipuloimaan kullan arvoa. Seurauksena oli mustana perjantaina 24. syyskuuta 1869 tunnettu pörssiromahdus. Vaikka Grant ei itse ollut tietoinen keinottelusta, hänen maineensa heikkeni, koska hän tunsi sekä Fiskin että Gouldin henkilökohtaisesti.
Toinen merkittävä skandaali sattui vuonna 1875, kun Yhdysvalloissa paljastui miljoonien arvoinen verohuijaus. Tislaajat ja alkoholin jälleenmyyjät tienasivat miljoonia dollareita, kun liittovaltion viranomaiset auttoivat heitä kiertämään alkoholiveroja. Yksi salaliittolaisista oli Grantin henkilökohtainen ministeri Orville E. Babcock. Tästä huolimatta Grant vapautettiin kaikista tapaukseen liittyvistä syytteistä.
Grantin presidenttikauden aikana oli tullut tavaksi, että virkoihinsa päässeet poliitikot palkitsivat kannattajiaan nimittämällä näitä muihin virkoihin. Grant pyrki estämään tätä perustamalla korruptiota vastaan toimineen virkamieskomission, jonka tarkoitus oli saada liittovaltion virkoihin ihmisiä pätevyyden eikä poliittisten syiden perusteella. Kongressi kuitenkin vastusti komissiota, minkä vuoksi sen rahoitus lopetettiin vuonna 1876. Ratkaisu virkamiesongelmaan saatiin vasta vuonna 1883, kun presidentti Chester Arthur hyväksyi Pendleton Civil Service Act -lakiehdotuksen.
Myöhemmät vuodet ja kuolema.
Jätettyään Valkoisen talon vuonna 1877 Grant lähti perheensä kanssa kiertelemään ympäri maailmaa kahden vuoden ajaksi. Tänä aikana Grant kävi myös Suomessa. Grant palasi Yhdysvaltoihin vuonna 1879, ja seuraavana vuonna hän oli ehdolla republikaanien presidenttiehdokkaaksi. James A. Garfield kuitenkin voitti kilpailun ja nousi myöhemmin Yhdysvaltain 20. presidentiksi.
Vuonna 1881 Grant muutti Upper East Sidelle New Yorkiin, jossa hän sijoitti säästönsä finanssialan yritykseen yhdessä poikansa kanssa. Yhtiön toinen omistaja kuitenkin huijasi siihen sijoittaneita ihmisiä, ja yritys ajautui vuonna 1884 konkurssiin. Taatakseen perheensä toimeentulon Grant päätti ryhtyä kirjoittamaan muistelmiaan. Myöhemmin samana vuonna hänellä diagnosoitiin kurkkusyöpä. Grant sai muistelmansa lopulta valmiiksi vain muutamaa päivää ennen kuolemaansa 23. heinäkuuta 1885 Adirondackin vuoristossa. Hänen ystävänsä Mark Twain julkaisi muistelmat myöhemmin samana vuonna, ja niistä tuli valtava taloudellinen menestys.
Grantin hautajaismenoja New Yorkissa seurasi yli miljoona ihmistä. Hänet haudattiin Riverside-puistoon Manhattanille, jonne myös hänen vaimonsa Julia haudattiin vuonna 1902.


Usenet.
Keskusteluryhmät, uutisryhmät eli nyyssit (tai "Internet news groups") ovat Internetin julkisia keskustelu-, tiedotus ja tiedonvaihtopalstoja. Järjestelmä koostuu lukemattomien eri tahojen ylläpitämien palvelinten verkostosta, samaan tapaan kuin sähköposti, paitsi että jokainen viesti välitetään jokaiselle palvelimelle, niiden keskusteluryhmien osalta, joista kukin palvelin on kiinnostunut.
Keskusteluryhmät on järjestetty hierarkkisesti aiheen mukaan, toisaalta maailmanlajuisiin hierarkkioihin (tietokoneet, tiede, harrastukset jne.), toisaalta maakohtaisiin hierarkioihin, joissa usein on vastaava jako. Myös yksittäisten tahojen ylläpitämiä hierarkioita esiintyy. Yksittäisiä ryhmiä on kymmeniätuhansia.
Viestien lukemiseen ja lähettämiseen tarvitaan keskusteluryhmiä varten tehty ohjelma, joskin myös useat www-selaimet ja sähköpostiohjelmat sisältävät tämän toiminnallisuuden.
Uutisryhmien käyttö oli vilkkaimmillaan 1990-luvulla. Vuodesta 2005 useat suuret palveluntarjoajat lopettivat niiden jakelun keskustelun siirryttyä erilaisille webin foorumeille.
Yleistä.
Keskusteluryhmät ovat maailmanlaajuinen hajautettu viestintäjärjestelmä, jossa sen käyttäjien välinen keskustelu tapahtuu "artikkeleiksi" kutsuttujen tekstimuotoisia sähköpostiviestejä muistuttavien tekstisanomien avulla. Lukuisat palvelimet pitävät järjestelmää yllä ja tallentavat ja välittävät uusia viestejä toisille palvelimille.
Keskusteluryhmiä on kymmeniä tuhansia, joten useimmille merkittäville aihepiireille löytyy oma ryhmänsä. Esimerkiksi suomalainen python-ohjelmistosuunnittelija voi seurata mielenkiinnolla ryhmiä comp.lang.python ja sfnet.atk.ohjelmointi. Matemaatikoille
on ryhmä sfnet.tiede.matematiikka ja talviurheilijoille rec.sports.skiing ja rec.sports.skating. Ryhmät on nimetty hierarkkisen järjestelmän mukaan seuraavasti: codice_1 missä codice_2 osoittaa valinnaisuutta. Esimerkkinä codice_3 -hierarkia käsittelee tietotekniikkaa (computing), codice_4 käyttöjärjestelmiä (operating systems) ja codice_5 Linux-käyttöjärjestelmää. Useimmat tunnetut ryhmät käsittävät kolme hierarkiatasoa, kuten codice_6.
Yksittäiset artikkelit muistuttavat rakenteeltaan sähköpostiviestejä. Niissä on toisaalta tietoa viestin aiheesta, halutusta levityksestä, kirjoittajasta, päivämäärästä yms., toisaalta itse käyttäjän kirjoittama viesti. Viestit ovat useimmissa ryhmissä pelkkää tekstiä; liitetiedostot korvataan viitteellä joko www-palvelimelle tai tähän tarpeeseen erikseen luotuihin ryhmiin. Myös merkistön osalta ollaan konservatiivisempia kuin sähköpostissa, Latin-1 on vielä paras merkistökoodaus useimmissa ryhmissä.
Palvelu on maailmanlaajuinen eikä minkään yksittäisen tahon ylläpitämä, toisin kuin erilaiset www-pohjaiset keskustelufoorumit, jotka ovat yhteisö- ja palvelinkohtaisia.
Erilaiset keskusteluryhmien lukuohjelmat pitävät kirjaa luetuista artikkeleista ja esittävät ryhmien sisällön havainnollisesti. Tällaisia ohjelmistoja ovat esimerkiksi "Tin", "MS Outlook", "Mozilla Thunderbird", "slrn", "Gnus" sekä www-pohjainen "Google News". Myös monet www-selaimet ja sähköpostiohjelmat osaavat käyttää keskusteluryhmiä. Ohjelmien kyky näyttää oleelliset viestit, auttaa netiketin seuraamisessa yms. vaihtelee suuresti.
Jos ryhmään lähetetty viesti on vastaus toiseen viestiin, niin se näkyy Subject -rivin "Re:"- etuliitteestä (alun perin latinaa, "aiheesta", nykyisin myös englannin "regarding" (koskien) tai "reply" (vastaus)). Silloin edellisestä viestistä lainattu osa on merkitty codice_7 -merkillä lainatun rivin edessä.
Ryhmien luonne.
Ryhmien luonne vaihtelee hyvin paljon. On virallisia tiedotusryhmiä (comp.answers, news.announce) ja hyvinkin vapaamuotoisia keskusteluryhmiä (sfnet.huuhaa). Joissakin ryhmissä on ystävällinen tuttavallinen ilmapiiri, toisissa lähes sota. Joissakin ryhmissä rupatellaan, toisissa ratkotaan ongelmia. Osassa roskapostien määrä estää lähes täysin satunnaisen lukemisen (esimerkiksi useimmissa seksiin liittyvissä ryhmissä), toisissa roskaposteja on vain satunnaisesti. Yksittäisen ryhmän luonne ei useinkaan selviä pelkästään sen nimestä, vaan ryhmään kannattaa ennen siihen kirjoittamista tutustua lukemalla ryhmässä käytävää keskustelua, ryhmän virallinen kuvaus ja aiotun kysymyksen aihepiirin osalta ryhmän FAQ ("vastauksia usein kysyttyihin kysymyksiin").
Viestien lukeminen ja kirjoittaminen ei vaadi minkäänlaista rekisteröitymistä. Viestin alkuperää voi yleensä tarvittaessa selvittää melko tarkasti, mutta viestin lukemisesta ei jää merkintöjä kuin mahdollisesti oman palvelimen lokiin. Aktiivisia kirjoittajia on useimmissa ryhmissä hyvin paljon vähemmän kuin lukijoita.
Häiriköinti on helppoa, mutta häiriköt oppii melko nopeasti tunnistamaan ja jättämään huomiotta. Häiriköiden kanssa kinastelu tai vastaaminen asiattomiin viesteihin häiritsee useimmiten ryhmän toimintaa enemmän kuin itse häiriköiden viestit (katso trolli). Jos mielenkiintoisessa ryhmässä on häiritsevän paljon epäasiallisia viestejä, kannattaa tutustua käyttämänsä ohjelman suodatustoimintoihin.
Netiketti.
Koska viesti lähetetään tuhansille palvelimille ja sitä saattaa lukea tuhannet ihmiset, yhteisten pelisääntöjen, netiketin, kunnioittamista pidetän monessa keskusteluryhmässä hyvinkin tärkeänä. Näihin kuuluu yleinen kohteliaisuus ja riitojen välttäminen, huolellisuus viestejä kirjoitettaessa sekä teknisten käytäntöjen kunnioittaminen.
Moderointi.
Jotkut ryhmät, joiden aihe vetää puolensa epäasiallisia kirjoituksia, ovat "moderoituja": kirjoituksia ei julkaista suoraan, vaan vasta läpäistyään tarkistuksen, joko niin että moderointitiimin jäsen lukee ja hyväksyy sen tai niin että "botti" hoitaa hyväksynnän. Muitakin ratkaisuja esiintyy. Kriteerit siitä, mitkä kirjoitukset hyväksytään ovat usein hyvin teknisiä; sensuuria kaihdetaan keskusteluryhmissä hyvin yleisesti ja roska, jota tahdotaan välttää, lähetetään useimmiten yksittäisten ryhmien luonteesta ja moderointikriteereista välittämättä.
Muunkielisiä.
Näiden "virallisten", laajalle leviävien, hierarkioiden lisäksi on maakohtaisia tai yksittäisten tahojen ylläpitämiä hierarkioita.
Anonyymiys keskusteluryhmissä.
Keskusteluryhmissä voi esiintyä vapaavalintaisella nimimerkillä, koska varsinaisia lähettäjätietoja ei yleensä tarkasteta mitenkään. Tämä ei kuitenkaan mitenkään takaa sitä, etteikö tietyn viestin tai, vielä helpommin, tiettyjen viestien lähettäjää voisi selvittää.
Täydellinen anonyymiuden saavuttaminen vaatii ymmärrystä ja tarkkaavaisuutta. Eri asiakas- ja palvelinohjelmat jättävät jonkin verran vaihtelevasti lähettäjän selvittämiseen tarvittavia tietoja. Tiedot riippuvat myös ohjelmien asetuksista. Tässä esimerkkiviesti, huomaa erityisesti rivit From (yleensä asetettavissa), Path, Message-ID (yleensä asetettavissa, huolimaton asetus saattaa aiheuttaa toisten viestien katoamista), NNTP-Posting-Host, X-Complaints-To ja X-Trace.
Historiaa.
Jim Ellis, Tom Truscott ja Steven M. Bellovin kehittivät Usenetin vuonna 1979 UUCP-protokollan mahdollistaessa yhteydenpidon eri Unix-koneiden välillä. Ensimmäiset solmut olivat Pohjois-Carolinan yliopisto ja Duken yliopisto. Nykyisin artikkelit välitetään NNTP-protokollan avulla, joka toimii IP-protokollan päällä.
Vuonna 1993 suuri yhdysvaltalainen operaattori America Online alkoi tarjota uutisryhmiä asiakkailleen. Tätä ennen uutisryhmät olivat olleet lähinnä yliopistojen henkilökunnan ja opiskelijoiden käytössä. Tapahtuma muutti merkittävästi uutisryhmien keskustelua ja siitä alettiin käyttää nimeä "ikuinen syyskuu." Tämä viittaa yliopistojen lukukauden alkamiseen, jolloin uudet opiskelivat pääsivät käyttämään uutisryhmiä ja käyttäytyivät aluksi epäkypsästi.
Vuodesta 2005 lähtien monet palveluntarjoajat lopettivat uutisryhmien tarjoamisen asiakkailleen. AOL lopetti palvelun vuoden 2005 alussa. Kesällä 2008 useat suuret yhdysvaltalaiset palveluntarjoajat päättivät alt.-hierarkian jakelun vedoten uutisryhmissä levitettyyn tekijänoikeusloukkauksia sisältävään materiaaliin ja lapsipornoon. PC Magazinen kolumnisti Sascha Segan ja Slashdot ehtivätkin julistaa Usenetin kuolleeksi. Syyskuussa 2008 Comcast lopetti kokonaan uutisryhmien jakelun. Keväällä 2010 uutisoitiin Duken yliopiston lopettavan alkuperäisen Usenet-palvelimensa.


Viro.
Viron tasavalta () eli Viro (joskus myös Eesti) on tasavalta Itämeren itärannalla Pohjois-Euroopassa Suomenlahden eteläpuolella. Virolla on maarajaa Venäjän federaation ja Latvian kanssa. Maan asukasluku on 1 318 005, joista noin 400 000 asuu pääkaupungissa Tallinnassa. Tallinnan jälkeen suurimpia kaupunkeja ovat yliopistokaupunki Tartto (102 817 asukasta), teollisuuskaupungit Narva (66 151 asukasta) ja Kohtla-Järve (44 821 asukasta) sekä niin sanottu Viron kesäpääkaupunki Pärnu (44 024 asukasta).
Maantiede.
Viron pinta-ala on noin 45 226 neliökilometriä. Alueeltaan se on siis hiukan suurempi kuin esimerkiksi Alankomaat, Tanska tai Sveitsi, mutta toisaalta pienempi kuin vaikkapa Itä-Suomen lääni. Idästä länteen Virolla on leveyttä 350 kilometriä ja pohjoisesta etelään pituutta 240 kilometriä.
Muiden valtioiden pääkaupungeista Tallinnaa lähinnä on Helsinki – Suomenlahden yli matkaa tulee vain noin 85 kilometriä.
Viron maaseutua täplittävät yli 1 500 järveä, joista suurin on Venäjän rajalla oleva Peipsijärvi. Lisäksi Virolla on noin 800 saarta. Pinnanmuodoiltaan Viro on melko tasainen. Korkein kohta on Suur Munamägi Etelä-Virossa, 318 metriä meren pinnan yläpuolella. Keskimäärin Viro on vain 50 metriä merenpinnan yläpuolella ja alle 10 % maan pinta-alasta on yli 100 metrin korkeudella merenpinnasta. Pohjois- ja Länsi-Viro ovat pinnanmuodoiltaan tasaisia, mutta Etelä-Viron pinnanmuodot ovat vaihtelevampia. Länsi-Viron manneralueen pääosa kuuluu Länsi-Viron alankoon, joka on vanhaa merenpohjaa. Pohjois- ja Länsi-Virossa on laaja kalkkikivitasanko, joka on osa Baltian klinttiä. Tasangon reunan kalkkikivitörmästä muodostuu jyrkänteitä, joista korkein on Koillis-Virossa sijaitseva Ontika, jolla on korkeutta 56 metriä. Ontikaa matalampi, mutta kuuluisampi on Saarenmaan Pangan rantatörmä, jolla on pituutta 2,5 kilometriä ja korkeutta 21 metriä. Pohjois- ja Länsi-Viron nummilla on kalkkikiven hajotessa syntyneitä karstiluolia. Sedimenttikerrostumat ovat ohuita Etelä-Viroa lukuun ottamatta, jossa sedimenttikerrostumien paksuus voi olla jopa 76 metriä. Huomattavimmat luonnonmaantieteelliset piirteet Virossa on muovannut mannerjäätikkö, joka vetäytyi Virosta 13 000–10 000 vuotta sitten.
Ilmasto.
Viro kuuluu mantereisen ja merellisen ilmaston siirtymävyöhykkeeseen. Ilmasto on lauhkea, kesät ovat lämpimiä ja talvet leutoja. Viron ilmastoon vaikuttavat muun muassa Suomenlahti, Itämeri, sekä Golf-virran ja Atlantin läheisyys. Viron vuotuinen sademäärä on noin 767 mm. Pysyvä lumipeite saapuu ensiksi itäiseen viroon, yleensä joulukuun alussa, ja viimeisenä se tulee Saarenmaalle, yleensä vasta tammikuun puolella. Lumipeite pysyy suurimmassa osassa maata noin 100 päivän ajan, mereisillä alueilla se pysyy lyhyimmän aikaa. Pisimpään lumipeite pysyy Haanjan ylängöllä. Lumet ovat sulaneet lounaisesta Virosta ja Saarenmaalta yleensä maaliskuun viimeiseen päivään mennessä, ja muualta Virosta huhtikuun alkupäivinä. Keväät ovat kuivia ja aurinkoisia, terminen kesä alkaa keskimäärin toukokuun puolessa välissä. Heinäkuu on lämpimin kuukausi, jolloin keskimääräinen lämpötila on noin 18 ja päivän ylin lämpötila 23 astetta. Vastaavasti helmikuu on kylmin kuukausi, jolloin keskilämpötila on -3,5 – -7 astetta. Yli puolet vuodesta sää on liikkuvien matalapaineiden takia pilvinen, tuulinen ja sateinen, etenkin syyskuukausina. Tuulet puhaltavat enimmäkseen lounaasta, mutta keväällä ja alkukesällä tuuli puhaltaa lännestä ja koillisesta.
Kasvillisuus.
Suot kattavat noin 22 % Viron pinta-alasta. Yli yhden hehtaarin kokoisia soita on Virossa noin 10 000. Valtaosa Viron soista on pieniä, 1,10 hehtaarin kokoisia soita. Vanhimmat suot ovat 7 000 – 8 000 vuotta vanhoja. 66 % kaikista soista on syntynyt maan soistuessa. Loput ovat umpeen kasvaneita järviä. Tyypillisiä piirteitä Viron soille ovat paksu turvekerros ja suonsilmäkkeet. Soiden suojelu alkoi 1970-luvulla kun huolestuttiin niiden ojittamisesta. Nykyisin suojeltua suota on Virossa noin 216 000 hehtaaria. Soista noin 1 600 on riittävän suuria turpeentuotantoon. Turvetta nostetaan 103 paikasta, ja sitä käytetään lämmitykseen ja maataloudessa.
Metsät kattavat Viron pinta-alasta noin 44,5 %. Suurimmat metsät sijaitsevat Lounais- ja Koillis-Virossa. Kaikista metsistä noin 20 % on suojeltu. Viro on taiga- ja lehtimetsien rajavyöhykettä. Yleisimpiä puulajeja ovat mänty, kuusi, koivu, haapa ja tervaleppä. Tammi, saarni, lehmus ja vaahtera ovat Virossa selvästi yleisempiä kuin Suomessa. Länsi-Virossa on lehtoniittyjä, jolla kasvaa monia harvinaisia pohjoisen lehtipuulajeja. Monet lehtoniityt ovat muuttumassa lehtometsiksi. Parhaiten säilyneitä lehtoniittyjä on suojeltu. Länsi-Virossa on lehtoniittyjen lisäksi rantaniittyjä, joilla aiemmin kasvatettiin maitokarjaa. Karjanpidon loputtua monet niistä ovat vesakoituneet. Luonnonsuojelualueilla tätä on yritetty välttää tuomalla alueelle lihakarjaa.
Eläimet.
Virossa tavataan noin 20 000 eri hyönteislajia, sekä 65 kala-, 10 sammakkoeläin- ja 5 matelijalajia. Sammakkoeläimistä suurin osa on harvinaisia ja rauhoitettuja. Selkärankaisia on yhteensä noin 500 lajia. Nisäkkäistä yleisimpiä ovat metsäkauris (40 000 kpl), rusakko, metsäjänis ja villisika (13 000 kpl). Petoeläimistä Virossa on muun muassa 1 100 ilvestä, 800 karhua ja noin 600 sutta. Harmaahylkeitä on Viron merialueella yli 2 000, norppia on alle 1 000. Viroon on tuotu maasta hävinneitä lajeja, kuten euroopanmajava ja saksanhirvi, sekä kokonaan uusia lajeja kuten piisami, supikoira ja minkki. Vesikko on Suomen tapaan hävinnyt Virosta, mutta Hiidenmaata on puhdistettu minkeistä ja vesikkoa on istutettu takaisin sinne. Virossa on tavattu 331 lintulajia, joista 207 pesii Virossa säännöllisesti. Lehti- ja sekametsissä elää monia lintulajeja, mutta erityisesti eri varpuslintuja. Yleisimpiä niistä ovat peippo, sirittäjä, tiltaltti, punarinta, metsäkirvinen ja rautiainen. Saaristossa ja rannikolla on muun muassa lokkeja, tiiroja ja hanhia. Soilla pesii muun muassa riekko, kapustarinta, isolepinkäinen ja muuttohaukka. Isot petolinnut menestyvät suurten luonnonsuojelualueiden takia. Kotkapareja maassa pesii noin 250. Kattohaikarat pesivät muun muassa vanhoissa savupiipuissa ja puhelinpylväiden päällä. Virossa tavataan myös mustahaikaraa, joka on pääasiassa erämaiden asukki.
Esihistoria.
Viimeisen jääkauden hellittäessä vetäytyi mannerjää pohjoiseen siten, että nykyisen Viron alue vapautui jääpeitteestä noin 10 000 vuotta eaa. Pian maanpinnan paljastumisen jälkeen alkoi myös ihmisasutus levitä etelästä tälle alueelle. Baltiaan syntyi Kundan kulttuuriksi sanottu kivikautinen asutus. Asutus on jatkunut tähän päivään asti. Varhaisimman asujaimiston kielestä ei ole yksimielisyyttä. Vuoden 5 000 eaa. tienoilla Suomenlahden molemmille puolille levinneen ns. kampakeraamisen kulttuurin on usein arveltu olleen suomalais-ugrilainen, joskin muitakin näkemyksiä on.
Kivikautta seurasivat Virossakin pronssikausi (1500 - 500 eaa.) ja rautakausi (500 eaa. - 1200 jaa.), joilta on runsaasti arkeologisia löytöjä. Rautakaudelle ajoittuvat esimerkiksi "maalinnoiksi" kutsutut linnoitukset. Nykyisten Viron ja Suomen alueiden välillä vallitsivat jo tällöin vilkkaat yhteydet. Viron alue oli tähän aikaan tiheämmin asuttu, todennäköisesti myös kehittyneempi ja vauraampi kuin perifeerinen Suomi.
Saksalaisvalloitus.
Saksalaiset alkoivat työntyä itään 1100-luvulla. Lyypekki perustettiin vuonna 1159, mikä avasi portin itään. Alustyyppi koggi mahdollisti suurten matkustaja- ja tavaramäärien kuljetuksen. Saksalaisia tuli vuoden 1159 paikkeilla Väinäjoen suulle. Vuonna 1182 alueelle tuli piispa Meinhard, joka aloitti paikallisten käänytyksen. Saksalaisvallan alle Baltian alueen toi Liivinmaan kolmas piispa Albert von Buxhövden, joka tuli alueelle vuonna 1200. Hänellä oli mukanaan ristiretkeläisiä, ja vuonna 1201 hän perusti Riian alueen keskukseksi. Liiviläiset ja latvialaiset alistettiin suhteellisen nopeasti. Virolaisten alistaminen alkoi vuonna 1208. Virolaiset tekivät kostoiskun latvialaisten tekemän iskun johdosta nykyisen Latvian alueelle, mitä seurasivat puolestaan latvialaisten ja saksalaisten kostoretket. Vuonna 1217 käytiin Madiksen päivän taistelu, jossa virolaisten yhdistyneet joukot kärsivät tappion Lembitun johdolla saksalaisille. Tanskalaiset valtasivat Pohjois-Viron Lindanisen taistelun myötä vuonna 1219. Viimeinen vapaa virolainen alue Saarenmaa kukistui vuonna 1227.
Saksalaisvallan aika.
Saksalaishallinnon alussa Viroon syntyi vasallisto eli aateli. Heidän luokkansa syntyi alueiden läänittämisen myötä. Vasallit olivat pääosin saksalaisia, ja he muodostivat vasallien enemmistön myös Tanskan omistamilla alueilla. Läänitysten myötä virolaiset talonpojat joutuivat lääninherrojen vallan alaisuuteen. Virolaisten jatkuvaan kapinointiin kyllästyneenä Tanska myi omat alueensa Virossa Saksalaiselle ritari­kunnalle vuonna 1350, viimeisenä Saarenmaan. Saksalaisvallan aikana alkoi syntyä yhä suurempia kaupunkeja. Reformaatio alkoi 1500-luvun alkupuolella. Vanha-Liivinmaa romahti Liivinmaan sodan aikana 1558–1561 ja se jaettiin Ruotsin ja Puolan kesken Puolan saadessa Etelä- ja Ruotsin Pohjois-Viron. Sodan aikana Viroa koetteli rutto.
Ruotsalaisvallan aika.
Puolan Liivinmaa liitettiin Ruotsiin vuonna 1629 ja Saarenmaa vuonna 1645, jolloin Ruotsi omisti koko Viron. Pohjois-Viro muodosti Viron herttuakunnan Etelä-Viron muodostaessa nykyisen Latvian pohjois­osien kanssa Liivinmaan kenraalikuvernöörikunnan. Ruotsi läänitti alueita ruotsalaisille ja suomalaisille sotaherroille heikentäen samalla saksalaisten asemaa. Vuonna 1668 voimaan tullut poliisiasetus alisti talonpojat maa­orjuuteen. Ruotsin vallan aikana perustettiin Tarton yliopisto. Ruotsi menetti Baltian Venäjälle suuressa Pohjan sodassa Uudenkaupungin rauhalla vuonna 1721.
Venäjän vallan aika ja kansallistunteen nousu.
Viron alue siirtyi Venäjän valtaan suuren Pohjan sodan seurauksena Uudenkaupungin rauhassa 1721. Virosta eli Vironmaasta, joka käsitti Pohjois-Viron, Liivinmaasta, johon Viron eteläosa liitettiin, sekä Kuurinmaasta muodostettiin yhtenäinen alue Itämerenmaakunnat, jossa talonpoikaisväestö oli maaorjuudessa 1800-luvulle saakka. Maaorjuuden vähittäinen poistaminen alkoi talonpoikaislaeilla, joista Virossa käytetään nimitystä Iggaüks. Alue säilyi 1800-luvun loppupuolelle saakka melko autonomisena suhteessa Venäjään ja sitä hallitsivat baltiansaksalaiset kartanonherrat tsaarien vahvistamien etuoikeuksien pohjalla.
Venäjän keskushallinto kasvatti hiljalleen valtaansa Baltiassa saksalaisten aatelisten kustannuksella, ja vuonna 1876 itsehallintojärjestelmä lakkautettiin. Tämän kehityksen osana Viron talonpojat vapautettiin maaorjuudesta vuosien 1816–1819 välisenä aikana. Kuitenkin vasta 1860-luvulla talonpojat saivat oikeuden ostaa viljelemänsä maat itselleen.
Kansallinen herääminen alkoi Virossa 1800-luvulla muun muassa maaorjuuden lakkauttamisen myötä. Vironkielisiä kouluja perustettiin ja Viron kansalliseepos "Kalevipoeg" luotiin. 1880-luvulla keskushallinto aloitti venäläistämisohjelman, jonka johdosta monet baltiansaksalaiset instituutiot lopetettiin tai muutettiin pelkästään venäjänkielisiksi, kuten Tarton yliopisto. Venäläistämisohjelman aikana myös vironkielisiä sanomalehtiä, kouluja ja kansallismielisiä seuroja lakkautettiin. Venäjän keisarikunnan luhistuttua ensimmäisessä maailmansodassa ja bolševikkien vallankumouksen jälkeen Viro julistautui ensimmäisen kerran itsenäiseksi. Bolševikit pyrkivät estämään irtautumisen, mutta Saksan keisarikunta miehitti Viron heti sen julistauduttua itsenäiseksi.
Viron vapaussota 1918–1920.
Saksalaisten romahdettua sodan lopuksi Saksassa puhjenneeseen vallankumoukseen 2. marraskuuta 1918 ja liittoutuneiden kanssa solmittuun aseleposopimukseen 11. marraskuuta 1918 Neuvosto-Venäjän bolševikkihallitus mitätöi saksalaisten kanssa maaliskuussa 1918 tehdyn rauhansopimuksen 13. marraskuuta 1918 ja puna-armeija hyökkäsi Baltian maihin. Saksalaismiehityksen aikana Tallinnassa toimi tehokas lähinnä suurten tehtaiden venäläisistä työläisistä koostunut bolševikkeja kannattava ryhmä, joka hakeutui yhteistoimintaan Leninin hallituksen kanssa. He liittyivät innolla virolaisten kommunistien kanssa niin sanottu kansanneuvostoihin, jotka yllyttivät työläisiä auttamaan maahan tunkeutunutta venäläistä puna-armeijaa.
Hyökkäystä seurasi virallisesti 28. marraskuuta 1918 – 3. tammikuuta 1920 käyty Viron vapaussota, jossa 4 000 miehen vahvuisilla vapaaehtoisilla suomalaisjoukoilla oli suuri merkitys. Myös Britannia lähetti virolaisten tueksi laivasto-osaston. Puna-armeija lyötiin takaisin, kuten myös saksalaiset Freikorps-joukot.
Viro ja Neuvosto-Venäjä solmivat vuoden 1919 lopulla välirauhan. Vuonna 1920 solmittiin Tarton rauha, jossa Viro ja Neuvosto-Venäjä tunnustivat toisensa. Virolaisen kulttuurin ja talouden perusta luotiin seuraavina vuosikymmeninä. Maahan järjestettiin tehokas vironkielinen alkeisopetus. Tarton yliopisto muutettiin vironkieliseksi jo vuonna 1919. Maauudistuksessa kartanoiden maat jaettiin talonpojille. Vuonna 1921 Viro liittyi Kansainliittoon. Kommunistien kansannousu tukahdutettiin joulukuussa 1924.
Viro maailmansotien välillä.
Vuoden 1920 perustuslaki oli erittäin parlamentaristinen. Parlamentti valitsi valtionpäämiehen (riigivanem, suomeksi "maanvanhin"), joka johti hallitusta ja hoiti myös presidentin tehtävät.
Suuren laman aikana 1930-luvun alussa työttömyys nousi ja kruunua jouduttiin devalvoimaan. Laman seurauksena Viro ajautui sisäpoliittiseen kriisiin. Tyytymättömyys demokraattisen järjestelmän saamattomuuteen kanavoitui äärioikeiston kannatukseksi, kuten monessa muussakin Euroopan maassa. Virossa oikeisto-oppositiota nousi edustamaan Viron vapaussotureiden liitto, niin sanottu vapsit. Vapsit saivat suuren vaalivoiton syksyllä 1933 ja liikkeen painostuksesta hyväksyttiin vuonna 1933 uusi perustuslaki, joka teki riigivanemista itsenäisen toimenpanovallan haltijan, jolla oli laajat valtaoikeudet.
Suomen ja muiden Baltian maiden tavoin Viro solmi Neuvostoliiton uuden politiikan aloitteesta hyökkäämättömyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa vuonna 1932. Sopimuksilla oli tarkoitus varmistaa Neuvostoliiton ulkorajat.
Samaan aikaan Baltian maissa oli vallalla reunavaltiopolitiikka, missä Puola, Liettua, Latvia ja Viro hakivat toisistaan turvaa puolustusyhteistyötä tiivistämällä. Baltian maat solmivat puolustusliiton 12. syyskuuta 1934. Näin muodostui Baltian entente.
Vapsien aloitteesta perustuslakia muutettiin siten, että presidentin valtaa lisättiin huomattavasti. Uusi perustuslaki astui voimaan 1934. Ylimenokauden hallituksen johtaja, keskustaa edustava Konstantin Päts huolestui kuitenkin vapsien yhä kasvavasta voimasta ja käyttäen uusia valtionpäämiehen valtaoikeuksiaan hyväksi julisti kenraali Johan Laidonerin kanssa ja armeijan tuella maan 23. maaliskuuta 1934 poikkeustilaan ja lakkautti koko vapsien järjestön ja vangitutti liikkeen johdon.
Kansanedustuslaitos hajotettiin syksyllä 1934 ja kaikki puolueet lakkautettiin 1935. Diktaattorina hallinnut Konstantin Päts perusti ylhäältä johdetun puolueen Isänmaanliitto (Isamaaliit). Joulukuussa 1935 vapsit suunnittelivat vallankaappausta suomalaisen sinimustat -järjestön tuella, mutta viranomaiset saivat siitä vihiä ja juonijat pidätettiin. Konstantin Päts hallitsi Viroa varsin yksinvaltaisesti vuoteen 1938, jolloin hänet nimitettiin uuden, vuonna 1937 säädetyn perustuslain mukaiseksi presidentiksi ja hän palasi perustuslailliseen hallintotapaan.
Helmikuussa 1936 kansanäänestyksessä kannatettiin paluuta demokratiaan. Perustuslaillisuuteen palaaminen ei kuitenkaan tuonut juurikaan muutosta vallanpitoon, ja Konstantin Päts jatkoi presidenttinä. Neuvostoliiton ja Britannian neuvotellessa sopimusta huhtikuussa 1939, Viro ja Latvia solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa.
Toinen maailmansota.
Toisen maailmansodan alkaessa Viro tahtoi pysytellä puolueettomana, mutta katsoi olevansa pakotettu tekemään Neuvostoliiton kanssa yhteistyö- ja tukikohtasopimuksen 28. syyskuuta 1939. Viroon siirrettiin 25 000 Neuvostoliiton sotilasta suljettuihin tukikohtiin 18. lokakuuta 1939 alkaen. Virolla itsellään oli tuolloin rauhanaikaisena vahvuutena jatkuvasti palveluksessa 15 000 sotilasta.
Kesäkuussa 1940 Molotov esitti Virolle uhkavaatimuksen, jossa syytettiin Viroa yhteistyösopimuksen rikkomisesta ja vaadittiin saada tuoda lisäjoukkoja maahan. Viron hallitus piti vastarintaa toivottomana, minkä vuoksi vaatimus hyväksyttiin. 17. kesäkuuta – 21. kesäkuuta 1940 maahan tuotiin noin 90 000 neuvostosotilasta lisää, jolloin Virossa olevien puna-armeijan joukkojen määrä oli jo yli 100 000 sotilasta.
Elokuussa 1940 Virosta tuli yksi neuvosto­tasa­valloista. Presidentti Konstantin Päts vangittiin, ja hän kuoli 18. tammikuuta 1956 psykiatrisessa sairaalassa Buraševossa Tverin alueella.
Neuvostolaistaminen keskeytyi kolmeksi vuodeksi Saksan vallattua jälleen Baltian kesällä 1941. Saksalaismiehityksen aikana Virossa toimi saksalaisten alaisuudessa virolainen hallinto. Sen johdossa oli näennäisesti vapaussoturien liikkeen (vapsien) johtohahmoihin kuulunut Hjalmar Mäe. Saksan miehityksen aikana Viro oli ensimmäinen maa, mistä juutalaiset (noin 950–1 000 henkilöä) poistettiin kokonaan 1941 aikana, mikä todettiin Wannseen pöytäkirjoissa 20. tammikuuta 1942.
Puna-armeija miehitti Viron uudelleen syyskuussa 1944 sen jälkeen, kun Suomi oli tehnyt syyskuun alussa 1944 Neuvostoliiton kanssa aselevon.
Neuvosto-Viro.
Varsinaisesti neuvostojärjestelmä vakiinnutettiin toisen maailmansodan jälkeen 1940-luvun lopulla. Kymmeniä tuhansia virolaisia karkotettiin Siperiaan, ja maatilat muutettiin kollektiiveiksi. 1950-luvulla Viron kulttuurielämä alkoi vilkastua.
Viron sosialistinen neuvostotasavalta oli melko suljettu 1960-luvun loppupuoliskolle asti. Vähitellen virolaiset alkoivat katsella maan pohjoisosissa myös Suomen televisiota.
Ideologisen taistelun tehostamiseksi Viron kommunistisen puolueen pääsihteeriksi nimitettiin 1978 Karl Vaino.
Vuoden 1980 Moskovan olympialaisten eräitä tapahtumia, kuten purjehdus järjestettiin Tallinnassa.
1980-luvulla Moskovan keskushallinto pyrki venäläistämään neuvostotasavaltaa voimakkaasti. 1980-luvun lopulle tultaessa virolaisten osuus maan väestöstä oli romahtanut 1930-luvun lähes 90 prosentista noin 60 prosenttiin.
Vuonna 1988 Mihail Gorbatšovin pääsihteerikaudella vaihtui myös Viron kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri. Uusi pääsihteeri oli kansallismielinen Vaino Väljas.
Uusi itsenäisyys.
Marraskuussa 1988 Viron korkein neuvosto julisti maan suvereeniksi. Toukokuussa 1990 osa vuoden 1938 perustuslaista palautettiin voimaan ja maan nimi muutettiin "Viron tasavallaksi". Kansanäänestyksessä suurin osa kansasta kannatti itsenäisyyden palauttamista. Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 20. elokuuta 1991, kun Neuvostoliitossa tapahtui kommunistien epäonnistunut vallankaappausyritys. Vuonna 1993 Viron hallitus määritteli 500 000 maan asukasta "ulkomaalaisiksi" ja määräsi heidät hakemaan oleskelulupaa. Viimeiset Venäjän joukot vetäytyivät elokuuhun 1994 mennessä.
1990-luvun lopulla suomalaisten matkailijoiden määrä kasvoi valtaisasti Pohjois-Virossa. Viron talous alkoi kasvaa kovaa vauhtia. Muun muassa kiinteistösijoituksilla oli suuri merkitys Viron talouden nousussa.
EU-Viro.
29. maaliskuuta 2004 Viro hyväksyttiin sotilasliitto Naton jäseneksi kuuden muun maan kanssa. Saman vuoden toukokuun ensimmäisenä päivänä Virosta tuli myös Euroopan unionin jäsenvaltio yhdeksän muun maan kanssa.
Vuodesta 2003 lähtien Viro on sotinut Irakissa Yhdysvaltojen rinnalla. Viron yleinen mielipide on joukkojen kotiuttamisen kannalla. Vuonna 2009 Virolla oli joukkoja Irakissa noin 40 ja maassa on kuollut kaksi ja haavoittunut parikymmentä virolaista.
Viro solmi uuden rajasopimuksen 18. toukokuuta 2005 ja ratifioi sen 20. kesäkuuta. Sopimuksessa rajat noudattivat neuvostotasavallan rajoja, siten että Virolle ennen toista maailman­sotaa kuuluneet Petserimaata ja Narva­joen itäranta jäivät Venäjälle. Mielipidetiedustelujen mukaan sopimusta vastusti 80 % virolaisista. Venäjän duuma ei kuitenkaan ratifioinut sopimusta, koska Viro oli liittänyt sopimuksen ratifiointilain esipuheeseen maininnan neuvostomiehityksestä. Tämä olisi Venäjän federaation mukaan estänyt sopimuksen olemasta lopullinen, koska maininta olisi tarjonnut mahdollisuuden myöhemmin esittää, että sopimus olisi ollut seurausta pätemättömästä oikeustilasta, miehityksestä, jolloin olisi jälleen ollut mahdollisuus palata Tarton rauhansopimukseen vuodelta 1920. Näin ollen sopimus ei astunut voimaan. Viro puolestaan ei pitänyt lisäystään neuvostomiehityksestä sopimuksen ratifioinnin perusteluihin merkityksellisenä.
Koko 2000-luvun kiihkeänä jatkunut talouskasvu päättyi vuoden 2007 aikana, kun Viron talous romahti ja se painui syvään lamaan. Romahdus johtui maan kaikkien taloussektoreiden – niin tehdasteollisuuden, rakentamisen, vähittäiskaupan kuin viennin nopeasta heikentymisestä.
Vuoden 2011 alussa Viron valuutaksi vaihdettiin euro. Aiempi valuutta oli Viron kruunu.
Politiikka.
Viron kansalaiset valitsevat 101-paikkaisen yksikamarisen parlamentin (Riigikogu) joka neljäs vuosi. Vaaleissa käytetään suhteellista vaalitapaa. Parlamentti valitsee presidentin, jonka virkakausi kestää viisi vuotta. Sama henkilö voidaan valita presidentiksi vain kahdeksi kaudeksi peräkkäin. Presidentti on myös Viron puolustusvoimien ylipäällikkö.
Parlamenttivaaleissa on viiden prosentin äänikynnys. Heti uudelleenitsenäistymisen jälkeisinä vuosina Viron puoluekartta oli pirstoutunut: runsaat kymmenen puoluetta edusti vajaata puoltatoista miljoonaa ihmistä. Puolueiden määrä on laskenut sittemmin noin puoleen. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on kaikilla yli 18-vuotiailla Viron kansalaisilla kansallisissa vaaleissa. Kolmen vuoden välein pidettävissä paikallisvaaleissa saavat äänestää kaikki 18 vuotta täyttäneet asukkaat.
Viron presidenttinä on toiminut vuodesta 2006 Toomas Hendrik Ilves ja pääministerinä Reformipuolueen Andrus Ansip.
Kaupungit.
Virossa on yhteensä 47 kaupunkia. Vuoden 2011 alussa näissä asui yhteensä 866 986 henkeä. Oheinen kartta esittää 15 suurimman kaupungin ja maakuntakeskusten sijainnin.
Maakunnat.
Viro jakautuu viiteentoista maakuntaan, viroksi "maakond". Maakunnista väkirikkain (524 938 asukasta) on Harjumaa, jossa sijaitsee myös Viron pääkaupunki Tallinna.
Talous.
Viro on omavarainen sähkön tuotannon suhteen, ja sähköä riittää vientiinkin. Suomeen sähköä tuodaan vähäisessä määrin Estlink-kaapelia pitkin.
Koillis-Virossa, Narvan seudulla, louhitaan öljyliusketta, joka on maan tärkein energianlähde. Öljyliuskeen osuus Viron sähköntuotannosta on noin 90 prosenttia. Nykyiset öljyliuskevoimalat on suljettava viimeistään vuoteen 2016 mennessä, ja Eesti Energia on suunnitellut uusivansa nykyisiä voimaloitaan. Turve on yksi Viron tärkeimmistä luonnonvaroista, ja Viron onneksi se on uudistuva luonnonvara, vaikkakin hyvin hitaasti.
Koska Virossa ei ole paljon mineraalivaroja, sen talous perustuu pitkälti kevyeen teollisuuteen ja palveluihin, joita ovat matkailu, kauppa ja pankkitoiminta. Viro sijaitsee idän ja lännen välisen vilkkaan kauppareitin varrella, ja maassa on aina ollut hyviä satamia; transitoliikenteellä ja ulkomaankaupalla onkin yhä kasvava merkitys Viron taloudelle. Viime vuosina myös informaatioteknologiasektori on kehittynyt nopeasti. Hyvin nopean kasvun jälkeen maan talouden kehitys oli jyrkässä laskussa vuonna 2009.
Viron valuutta on euro vuoden 2011 alusta lähtien. Vuoden 2010 loppuun valuuttana ollut kruunu oli sidottu euroon suhteessa 1 EUR = 15,6466 EEK, josta tuli myös lopullinen euron ja kruunun välinen muuntokerroin. Aikaisemmin kruunu oli sidottu kiinteällä vaihtokurssilla Saksan markkaan. Viron, kuten myös muiden Baltian maiden pankkisektori on käytännössä lähes kokonaan ulkomaisten pankkien omistuksessa. Euron käyttöönottoa edelsi Viron liittyminen yhdessä Liettuan ja Slovenian kanssa Euroopan unionin valuuttakurssimekanismi ERM II:een 27. kesäkuuta 2004.
Viro otti ensimmäisenä maana käyttöön tasaveron vuonna 1994. Tuloveroprosentti oli silloin 29 prosenttia riippumatta henkilön tuloista. 1. tammikuuta 2005 vero alennettiin 24 prosenttiin, 1. tammikuuta 2006 23 prosenttiin ja edelleen 1. tammikuuta 2009 21 prosenttiin.
Tärkeimpiä teollisuusalueita ovat pääkaupunki Tallinna, sitä ympäröivät alueet sekä Koillis-Viro. Suurimmat työnantajat ovat paperi-, puutavara- ja tekstiiliteollisuudessa. Yksi kahdestakymmenestä virolaisesta ansaitsee elantonsa maataloudella, kalastuksella ja metsänhoidolla. Maanviljelyssä harjoitetaan muiden viljelykasvien kasvatuksen lisäksi muun muassa rapsin kasvatusta rapsiöljyn tuotantoon ja mansikanviljelyä. Muuttuva maailma pakottaa ihmiset etsimään muita elinkeinoja perinteisen karjanhoidon ja maanviljelyn ohella. Oheiselinkeino maaseudulla on muun muassa maatilamatkailu.
Ruokaostoksilla virolaiset yleensä suosivat kotimaisia tuotteita, mutta kotimaisen ruoan suosio on laskenut Virossa tasaisesti, ja virolaiset ostavat yhä enemmän ulkomaista ruokaa. Viro vie ulkomaille kojeita, sähköteknisiä laitteita ja niiden osia sekä moottoriajoneuvojen turvavarusteita. Pieni ja keskisuuri teollisuus ovat vallitsevia.
Etniset ryhmät.
Viron suurin etninen ryhmä ovat virolaiset, joita on 68,7 % väestöstä. Suurimman vähemmistön muodostavat Viron venäläiset, joita on 24,8 % väestöstä. Muita vähemmistöjä ovat ukrainalaiset (2,1 %), valkovenäläiset (1,2 %) ja suomalaiset (0,8 %). Joskus virolaisiin luettava vähemmistö ovat setukaiset Viron kaakkoisosassa. Uskonnoltaan he ovat ortodokseja ja he ovat säilyttäneet joitakin vanhoja kansanperinteitä. Historiallisia vähemmistöjä ovat muun muassa vironruotsalaiset ja baltiansaksalaiset, joista vain rippeet säilyivät Virossa toisen maailmansodan jälkeen. Juutalaisia on Virossa edelleen, mutta heidän määränsä on vähentynyt.
Kielet.
Viron ainoa virallinen kieli on viro (). Vironkieliset eli etniset virolaiset muodostavat maan väestöstä 67,9 prosenttia. Muita merkittäviä kieliryhmiä ovat venäjänkieliset (25,6 prosenttia), ukrainankieliset (2,1 prosenttia), valkovenäjänkieliset (1,2 prosenttia) ja suomenkieliset (0,9 prosenttia). Kaakkois-Virossa puhutaan myös virolle lähisukuisia võron ja seton kieliä, joita varsinkin aikaisemmin on pidetty vain viron murteina. Kielellisesti etniset virolaiset kuuluvat itämerensuomalaisiin ja suomalais-ugrilaisiin kansoihin yhdessä suomalaisten kanssa.
Kansalaisuuspolitiikka.
Viron itsenäistyessä uudelleen 1991 maan kansalaisuuden saivat automaattisesti kaikki, joilla oli Viron kansalaisuus ensimmäisen itsenäisyyskauden aikana sekä heidän jälkeläisensä. Muiden on Viron kansalaisuuden saadakseen osattava viron kieltä sekä tunnettava maan historiaa ja lainsäädäntöä. Suuri osa vironvenäläisistä on yhä ilman Viron kansalaisuutta eri syistä.
Amnesty Internationalin Tallinnassa julkaisema raportti syyttää Viroa venäjänkielisen vähemmistön sortamisesta. Merkittävällä osalla alueen venäjänkielisistä on ainoastaan muukalaispassi, asiakirja, joka todentaa, että henkilö on eriarvoisessa asemassa muihin EU-alueella asuviin nähden.
Kansalaisuudet Virossa.
Omasta kansalaisuudestaan ei ole helmikuuhun 2008 mennessä päättänyt noin 108 300 Virossa asuvaa henkilöä, mikä on noin kahdeksan prosenttia koko maan väestöstä. Vuodesta 1992 alkaen Viron kansalaisuus on myönnetty yli 148 200:lle vailla kansalaisuutta oleville henkilöille.
Terveys.
Virossa on Ukrainan jälkeen Euroopan korkein HIV-positiivisten osuus aikuisväestöstä, 1,1 prosenttia (2001).
Koulutustaustaan liittyvät erot elin­ajan­odotteissa olivat Virossa vuonna 2008 Eurostatin tilastoimista maista suurimmat: 30-vuotiaiden korkean koulutuksen saaneiden miesten elinajanodote oli noin 20 ja naisten noin 10 vuotta pidempi kuin alhaisen koulutuksen saaneiden.
Uskonto.
Virossa ei ole valtionkirkkoa. Kirkkokunnista merkittävimmät ovat evankelis-luterilainen kirkko ja ortodoksinen kirkko, johon kuuluu suurin osa Viron venäläisväestöstä. Uskonto ei juurikaan näy jokapäiväisessä elämässä, ja Viro onkin varsin maallistunut maa.
Vuoden 2005 Eurobarometrin kyselyn mukaan 16 % virolaisista uskoo Jumalaan, kun taas 54 % uskoo olevan olemassa jonkinlaisen henkiolennon tai elämänvoiman, ja 26 % ei usko, että olisi olemassa minkäänlaista henkiolentoa, jumalaa tai elämänvoimaa. Tämän tutkimuksen mukaan virolaiset ovat Euroopan unionin vähiten uskonnollinen kansa.
Loput eivät ilmaisseet kantaansa tai valitsivat vaihtoehdon "muu". 6,1 % valitsi vaihtoehdon "ei minkään".
Valtion 2000-luvulla teettämässä kyselyssä yksitoista prosenttia väestöstä on kertonut harjoittavansa maavaldia, vanhaa virolaista luonnonuskoa. Valtio on rauhoittanut useita satoja pyhiä luonnonkohteita, jotka ovat yleensä puita tai lähteitä. Maauskoa edustaa Maavalla Koda -järjestö.
Kulttuuri.
Viron kulttuuri on saanut vaikutteita Baltian maiden, Suomen ja erityisesti saksalaisesta kulttuurista. Vahva kulttuurillinen vaikutus on ollut myös entisillä hallitsijamailla Ruotsilla ja Venäjällä.
Kirjallisuus.
Kansainvälisesti tunnetuimpia ja käännetyimpiä virolaisia kirjailijoita ovat Jaan Kross ja Jaan Kaplinski. Erityisesti Kross oli merkittävä ja häntä pidettiin mahdollisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajana. Kansallisia suuria nimiä ovat A. H. Tammsaare ja Friedrich Reinhold Kreutzwald, joka kirjoitti virolaisen kansanrunouden pohjalta ja Kalevalan innoittamana Viron kansalliseepoksen "Kalevipoegin".
Musiikki.
Suurin ja merkittävin virolainen kulttuuritapahtuma on kerran neljässä vuodessa pidettävät laulu- ja tanssijuhlat: "Yleinen laulu- ja tanssijuhla" ("Üldlaulupidu" ja "Üldtantsupidu"). Vuonna 2004 laulujuhla järjestettiin 24. kerran ja tanssijuhlat 17. kerran. Juhlien päätapahtuma järjestetään Tallinnan Laululavalla ("Lauluväljak"). Kuoro- ja kansantanssikulttuuri yleisestikin ovat tärkeässä asemassa Virossa.
Virolaissyntyistä Arvo Pärtiä pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä säveltäjistä. Eri Klas ja Neeme Järvi ovat maailmankuuluja kapellimestareita. Eduard Tubin on Viron kenties tärkein sinfonikko.
Kevyen ja klassisen laulun tärkein nimi Virossa oli Georg Ots. Viihdemusiikissa virolaiset tunnetaan Tanel Padarin, Dave Bentonin ja 2XL -yhtyeen vuoden 2001 Euroviisu-voitosta kappaleella "Everybody".
Viestimet.
Pieneksi maaksi Viroon on itsenäistymisen jälkeen noussut hyvin runsas tarjonta joukkoviestimiä. Virossa on kolme maanlaajuista televisioyhtiötä: julkinen Viron Televisio (ETV, vuodesta 1955) ja yksityiset Kanal 2 (1993) ja TV3 (1996). Jälkimmäiset ovat ulkomaalaisten omistuksessa. Useat paikalliset kaapelikanavat tarjoavat venäjän- suomen-, ruotsin- ja latviankielisiä ohjelmia.
Julkiset radiolähetykset alkoivat 1926 Viron radion (Eesti Raadio) toimesta. Vuonna 1992 aloittaneen Radio Kukun myötä yksityisten kanavien määrä lisääntyi nopeasti ja 2008 maassa oli 31 radiokanavaa, joista viisi julkisia Viron radion kanavia. Vuonna 2007 julkiset Viron televisio ja Viron radio yhdistyivät Eesti Rahvusringhääling -yhtiöksi (ERR).
Virossa ilmestyy satoja sanoma- ja aikakauslehtiä. Suurimpia sanomalehtiä ovat päivälehdet Postimees (23,6 % markkinaosuus vuonna 2007) ja Eesti Päevaleht (12,9 %) sekä iltapäivälehti Õhtuleht (23,6 %). Viikkolehdistä suurin levikki on Eesti Ekspressillä (14 %), joka jo ennen Viron itsenäistymistä, 1989 alkoi ilmestyä ensimmäisenä riippumattomana virolaisena lehtenä. Toiseksi suurin viikkolehti on Maaleht (11,6 %).
Yksityisten televisio- ja radioyhtiöiden tapaan virolaiset lehdetkin ovat ulkomaisen pääoman kiinnostuksen kohde. Kanal 2:n omistava norjalainen Schibsted and Modern Times Group omistaa puolet "Õhtuleht" -lehdestä ja suurimman osan "Postimeesistä". Ruotsalainen Bonnier Group omistaa maan suurimman talouslehden "Äripäevin".
Viroa kutsutaan joskus E-stoniaksi, viitaten internetin, matkapuhelinten ja sähköisten palvelujen yleisyyteen ja suosioon maassa.
Maassa toimii kaksi uutistoimistoa. Baltic News Service on yksityinen vuonna 1990 perustettu uutistoimisto, jonka omistaa suomalainen Alma Media. Baltic News Servicen toiminta kattaa Viron, Latvian ja Liettuan. Eesti Rahvusringhääling ylläpitää julkisen sektorin rahoittamaa ETV24-uutistoimistoa.
Kansallisia symboleita.
Haarapääsky valittiin kansallislinnuksi 1960-luvun alussa. Viron luonnonsuojeluyhdistyksen vuonna 1968 järjestämässä kilpailussa valittiin kansalliskukaksi selvällä enemmistöllä ruiskaunokki. Kansalliskiveksi valittiin 1992 harmaa kalkkikivi. Epävirallisena kansallispuuna pidetään tammea.
Urheilu.
Viron miesten koripallomaajoukkue on selviytynyt neljä kertaa lajin EM-kilpailuihin. Virolaisista koripalloilijoista Martin Müürsepp on pelannut. Miesten lentopallomaajoukkue pelasi EM-kisoissa toistaiseksi ainoan kerran vuonna 2009. Viron jalkapallomaajoukkue ei ole osallistunut kansainvälisiin arvoturnauksiin. 3.10.2012 julkaistussa FIFA:n rankingissa se on sijalla 69. Tunnettuja virolaisia jalkapalloilijoita ovat muun muassa Andres Oper, Raio Piiroja ja Martin Reim.
Viro on ollut omalla joukkueellaan mukana olympialaisissa vuosina 1920–1936 ja uudelleen vuodesta 1992. Eniten maan 40 olympiamitalista ovat saaneet hiihtäjät Andrus Veerpalu ja Kristina Šmigun-Vähi, jotka ovat saavuttaneet kolme mitalia.
Viro on menestynyt myös yleisurheilussa; kymmenottelija Erki Nool on voittanut olympiakultaa vuonna 2000 ja sekä Gerd Kanter että Aleksander Tammert ovat voittaneet arvokisamitaleja kiekonheitosta.
Nimitykset Viro ja Eesti.
Eesti on Viron vironkielinen nimi. Nimi esiintyy jo roomalaisen Tacituksen "Germania"-teoksessa "aesti"-kansan nimessä. Useimmat tutkijat kuitenkin otaksuvat, että rautakautinen nimitys "aesti" viittasi Itämeren kaakkoisrannikon (Liettua ja Kaliningradin alue) balttilaista kieltä puhuvaan väestöön eikä varsinaisiin virolaisten esivanhempiin. Keskiajalle tultaessa nimi oli kuitenkin "vaeltanut" pohjoiseen, sillä 1200-luvun skandinaavisissa lähteissä "Estland"- tai "Ehstland"-nimeä käytetään Virosta. Yleisesti Viroa kuitenkin kutsuttiin keskiajalla ja uuden ajan alussa Liivinmaaksi. Virolaiset itse käyttivät itsestään nimeä "maarahvas" ja kielestään nimeä "maakeel". Historiallinen nimi "Eesti" tuli käyttöön vasta 1700-luvulla ja kirjakieleen 1800-luvun puolessavälissä. Suomessa Viroa kutsuttiin Eestiksi varsinkin 1920- ja 1930-luvulla heimoaktivistien keskuudessa ja neuvostovallan aikana vasemmistossa. Suomeen vakiintunut sovinnaisnimi on kuitenkin Viro'". Muun muassa Viron edesmennyt entinen presidentti, kielentutkija Lennart Meri ja Kielitoimisto suosittavat suomeen vakiintuneen Viro-nimen käyttöä.
Viro-nimitys on tullut suomen kieleen Koillis-Viron historiallisesta Virun maakunnasta, mistä pidettiin vanhastaan yhteyksiä Suomenlahden pohjoispuolelle, muun muassa Virolahdelle. Virun alueella on kaksi nykymaakuntaa: Länsi-Viru ja Itä-Viru ("Lääne-Viru" ja "Ida-Viru").


Vaasa.
Vaasa (, vuosina 1855–1917 virallisesti Nikolainkaupunki) on Suomen kaupunki ja Pohjanmaan maakuntakeskus, joka sijaitsee Pohjanlahden rannikolla Pohjanmaan maakunnassa. Kaupungin asukasluku on, joista suomenkielisiä on  %, ruotsinkielisiä  % sekä muita  %. Vaasa on kielisuhteiltaan poikkeus ympäristössään: naapurikunnissa ruotsinkieliset ovat enemmistönä ja myös koko Pohjanmaan nykymaakunnan asukkaista yli puolet on ruotsinkielisiä.
Helsingistä on Vaasaan 419, Seinäjoelta 78, Kokkolasta 121, Pietarsaaresta 99 ja Porista 193 kilometriä. Myös Ruotsista on Vaasaan melko lyhyt matka. Merenkurkku on Vaasan kohdalla kapeimmillaan, ja Uumajaan on matkaa vain noin 80 kilometriä, joka on lyhin laivayhteys Pohjanlahden yli. Vaasan lentoasema sijaitsee noin 9 kilometriä keskustasta kaakkoon.
Historia.
Vanha Vaasa, Johan Knutssonin litografia 1840-luvulta
Kaarle IX perusti 'Mustasaaren' kaupungin 2. lokakuuta 1606 vanhalle kauppa- ja satamapaikalle Mustasaaren kirkonkylään, nykyiseen Vanhaan Vaasaan. Vaasa sai nykyisen nimensä ja vaakunansa Vaasan hallitsijasuvun mukaan vuonna 1611.
Vaasa oli Oulun ohella toinen tärkeä tervakaupan keskus Pohjanmaalla. Tervakauppa vauhdittui vielä, kun Vaasa sai oikeuden käydä ulkomaankauppaa tapulioikeuksien myötä vuonna 1765. Kaupungin ulkosatama oli silloin Palosaarella, itse kaupunkiin vei enää matala kanava.
Kaupungin vieressä oli Korsholman kuninkaankartano, josta hallittiin Pohjanmaan linnalääniä. Vuonna 1634 Vaasasta tuli Vaasan läänin pääkaupunki. Kustaa III perusti kaupunkiin Suomen toisen hovioikeuden vuonna 1776.
Triviaalikoulu (myöhemmin Vasa Övningsskola) siirrettiin Uudestakaarlepyystä Vaasaan vuonna 1783. Suomen ensimmäinen kirjasto perustettiin Vaasaan 1794. Vaasaan perustettiin teollisuuskoulu vuonna 1848.
Vaasan ja Mustasaaren pitäjän yhteinen kirkko oli rakennettu 1300-luvun puolivälissä. Sitä laajennettiin 1600-luvun lopulla. Kirkko muutettiin 1700-luvulla ristimalliseksi ja sen viereen rakennettiin kellotapuli.
Elokuun 3. päivä vuonna 1852 Vaasa paloi: kaupungin keskustasta säilyivät vain vuosina 1780–1781 rakennettu Wasastjernan talo ja hovioikeuden rakennus vuodelta 1786. Kirkon, raatihuoneen, kellotornin ja triviaalikoulun rauniot ovat vieläkin näkyvillä Vanhassa Vaasassa. Wasastjernan (ent. Falander) talossa toimii museo, silloinen hovioikeuden päärakennus on nykyisin Mustasaaren seurakuntien kirkko. Entistä hovioikeutta vastapäätä on Korsholman kukkula, jolle 1300-luvulle perustettiin Chryssenborgin linna. Palon aikaan sinne oli rakenteilla uusi lääninhallituksen rakennus ja maaherran residenssi.
Palon jälkeen vuonna 1862 kaupunkia siirrettiin noin seitsemän kilometriä nykyiselle paikalleen luoteeseen lähemmäs merta (leveysaste N63° 06', pituusaste E21° 37') Klemettilän (Klemetsön) niemelle. Vuosina 1855–1917 Vaasan virallinen nimi oli Nikolaistad (Nikolainkaupunki) edesmenneen suuriruhtinaan, Nikolai I:n, mukaan.
Osa Suomen hallituksen, Svinhufvudin senaatin jäsenistä joutui sisällissodassa pakenemaan kapinaan nousseita punaisia ja muodosti Vaasan senaatin 29. tammikuuta – 3. toukokuuta 1918, jolloin Vaasa oli siis käytännössä hallituksen eli Suomen tasavallan joukkojen, valkoisten pääkaupunki. Senaatin istuntosalina oli Vaasan kaupungintalo ja tästä kiitokseksi senaatti myönsi toukokuun alussa 1918 kaupungille augmentin eli oikeuden liittää kunnialisäyksenä Vaasan vaakunaan Vapaudenristin suurristin miekkojen kera.
Vaasasta oli aiemmin vilkas autolauttaliikenne Ruotsiin aina vuoteen 2000 asti. Tätä liikennettä harjoitti pääasiassa Vaasanlaivat. Vuoroja Vaasasta oli muun muassa Uumajaan, Sundsvalliin ja Örnsköldsvikiin. Vuonna 2006 RG Line ajoi yhden päivittäisen vuoron Uumajaan.
Hallinto.
Vaasan kaupungintalo vihittiin käyttöön 1883
Vaasan kaupunginvaltuusto on Vaasan ylin päättävä elin. Valtuustossa on 51 jäsentä ja puheenjohtajana toimii entinen kansanedustaja Håkan Nordman.
Ilmasto.
Vaasan ilmasto on hyvin samankaltainen kuin muualla Suomessa, mutta lämpimämpi kuin pohjoisessa ja kylmempi kuin etelässä. Leveyspiirillään Itämeri ja lounaistuulet lämmittävät talvella Vaasan ilmastoa sen rannikkoisen sijainnin ansiosta enemmän kuin maan sisäosia. Helmikuu on vuoden kylmin kuukausi. Vaasan keskimääräinen tammikuun alin lämpötila on verrattavissa Etelä-Suomeen. Vaasan keskimääräinen tammikuun ylin lämpötila on myös verrattavissa Etelä-Suomeen. Golfvirta ja lämpimät lounaistuulet vaikuttavat voimakkaimmin Lounais-Suomessa ja jakautuvat sen kohdalla ikään kuin kahtia itään Suomenlahdelle ja pohjoiseen Selkämerelle. Vaasan alhaisempi vuotuinen keskilämpötila verrattuna Etelä-Suomeen selittyy pohjoisemman leveyspiirin sanelemalla auringon lämpösäteilyn heikkoudella, mikä tekee kesästä lyhyemmän eli kesä alkaa myöhemmin ja päättyy aikaisemmin sekä myöskään ei saavuteta aivan yhtä korkeita lämpötiloja. Vaasan keskimääräinen heinäkuun alin lämpötila on korkeampi kuin sisämaassa, mutta keskimääräinen heinäkuun ylin lämpötila on alhaisempi kuin sisämaassa. Nämä molemmat johtuvat siitä, että Itämeri ei lämpene Vaasan kohdalla kesäaikaan yhtä lämpimäksi kuin maa, jolloin merellä on rannikolla yksinkertaistetusti päiväsaikaan viilentävä vaikutus mutta yöaikaan lämmittävä vaikutus. Sen sijaan sisämaassa mantereisuus aiheuttaa lämpötilan vapaampaa kohoamista. Vaasan korkeudella päivän pituus on kesällä pidempi kuin etelämpänä, mutta rannikon kylmä meri estää myös kesäaikaan pilvien muodostumista rannikolla maan ja meren lämpötileron synnyttämän merituulen vaikutuksesta. Merituuli ulottuu Pohjanlahden rannikolla jopa 50 kilometriä sisämaahan. Vaasan ilmastoon vaikuttaa myös Skandien vuoristossa syntyvä föhn-tuuli joka voi kohottaa lämpötiloja yllättävästi talvella. Lisäksi föhn-tuuli vähentää pilvisyyttä. Pohjanmaalla föhn-tuuli esiintyy noin viisi kertaa talvessa, mutta joinain talvina sitä ei ole esiintynyt lainkaan. Vaasa on Suomen aurinkoisin kaupunki 1900 aurinkotunnilla vuodessa. Eniten aurinkotunteja saadaan touko-elokuussa. Myöhäissyksyllä ja talviaikaan Vaasa on pilvinen Pohjois-Euroopalle tyypillisesti ja vähiten aurinkotunteja saadaan marras-tammikuussa.
Vaasan vuotuinen keskilämpötila Vaasan lentoasemalla mitattuna jaksolla 1971-2000 oli 3,7 °C. Keskimääräinen ylin lämpötila kyseisellä jaksolla oli 7,6 °C ja keskimääräinen alin lämpötila oli -0,3 °C. Kasvukauden pituus oli jakson 1971-2000 aikana keskimäärin Vaasassa 172 päivää. Vaasan lämpöennätys on Vaasan lentoasemalla 28.7.1960 mitattu 32,0 °C. Vaasan pakkasennätys mitattiin 3.2.1966 -38,6 °C. Vaasan lentoaseman suurin vuosisademäärä 708 mm on vuodelta 1981. Vuodessa sataa keskimäärin 512 mm. Keskimäärin vuosien 1971-2000 aikana pysyvä lumipeite saatiin Vaasassa 13.12. 14.3.1981 lumensyvyydeksi mitattiin Vaasassa ennätykselliset 93 cm. Lauhana talvena 1974-75 lumipeiteaika kesti rannikolla Vaasassa vain 18 päivää (9.-27.2.). Runsaslumisina talvina, kuten 1965-66 ja 1980-81, lumipeiteajan pituus on ollut Vaasassakin 165-170 päivää, kestäen marraskuun 10. päivän tienoilta huhtikuun 25.-30. päivään saakka.
Musiikki.
Vaasassa vuoden odotetuin musiikkitapahtuma oli Rockperry festivaalit, joka järjestettiin Vaasassa 12 kertaa vuoden 2010 festivaalin jäädessä viimeiseksi. Edellinen festivaali oli Rantarock. Tunnettuja vaasalaisia yhtyeitä ovat muun muassa Klamydia ja Sturm und Drang.
Urheilu.
Vaasa on jo vuosikymmeniä tunnettu jalkapallokaupunkina, mikä johtuu vaasalaisten seurojen menestyksestä 1940- ja 1950-luvuilla. Tuona aikana kaupungin ykkösjoukkue Vaasan Palloseura voitti kaksi ja kakkosseura Vasa IFK kolme Suomen mestaruutta. Nykyisin VPS pelaa Suomen pääsarjatasolla Veikkausliigassa ja VIFK Kakkosessa. Aikoinaan hyvin menestyi myös Sportin jalkapallojoukkue, joka selvisi Suomen Cupin loppuotteluun. Vielä nykyäänkin seurasta eronnut FC Sport pelaa naisten Ykkösessä. FC Kiisto pelaa maan kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla Kakkosessa. Vaasassa on myös paljon pesäpallohistoriaa, koska Vaasan Maila on pelannut useita kausia Suomen pääsarjatasolla. Lentopallossa Vaasan Vasama voitti naisten Suomen mestaruuden yhdeksän kertaa 1980- ja 1990-luvuilla ja oli mitaleilla 11 kertaa 12:ta peräkkäisestä kaudesta. Nykyisin Kiisto pelaa miesten toiseksi korkeimmalla tasolla eli 1-sarjassa. Lisäksi futsalissa Ruutupaidat pelaa toiseksi korkeimmalla sarjatasolla ja on voittanut kertaalleen SM-hopeaa ja SM-pronssia. Myös salibandyssä on Vaasa nähty pääsarjatasolla pariinkin otteeseen, kun 90-luvulla Roller Team pelasi salibandyliigassa. Nykyään Woodcutters pelaa salibandyn 1-divisioonassa. Yleisurheilun SM-kilpailut eli Kalevan kisat on järjestetty Vaasassa kolmesti, viimeksi vuonna 2004.
Vaasan suurin urheilualue on Hietalahti. Siellä sijaitsee muun muassa jäähalli, jalkapallostadion, uimahalli, pesäpallostadion, yleisurheilukenttä, ravirata ja Tennis-Center.
Vaasaan perustettiin myös vuonna 2007 lacrosse-joukkue nimeltään Vaasa Wishpooshs. Seura pelasi kesällä 2007 ensimmäisen SM-sarjakautensa sijoittuen 7:nneksi. Kausilla 2008, 2009 ja 2010 Vaasa Wishpooshs sijoittui SM-sarjassa 3:nneksi, tuoden näin Vaasaan lacrossen SM-pronssimitalit. Naisten joukkue pelasi ensimmäisen SM-sarjakautensa kaudella 2009.
Vuonna 2002 perustettu Vaasa Rugby Club pelaa Suomen Rugby Liiton alaisessa Suomen-cup sarjassa. Seura voitti sarjan kaudella 2010. Joukkue tunnetaan myös nimellä Vaasa Wolves.
Vaasalainen ultimate on 2000-luvun lopulla noussut maan kärkikastiin, aivan mitalijoukkueiden kantaan. Etenkin juniorit ovat kunnostautuneet voittamalla useita SM-kultamitaleita ja miehittämällä U20-maajoukkueen rivit. 2009 EM-kultajoukkueessa oli viisi Vaasa Saintsin pelaajaa, joka on eniten mistään seurajoukkueesta. Vuoden 2012 MM-kisoihin valittiin yhteensä 14 Saintsin pelaajaa, sekä kaksi seuran kasvattia muista seuroista.
Vaasassa on pelattu amerikkalaista jalkapalloa West Coast Vikingsin toimesta vuodesta 1996. Vikings on pelannut niin Vaahteraliigassa, miesten 1-divisioonassa kuin 2-divisioonassa, jossa se pelaa myös vuonna 2012.
Oppilaitokset.
Vaasan yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa on noin 12 000 opiskelijaa. Vaasassa on oma yliopisto sekä laitoksia muista yliopistoista.
Työnantajat.
Vaasa on yleisesti ottaen teollisuuskaupunki, jossa on useita teollisuusalueita, kuten Strömberg Park. Työpaikoista neljännes on teollisuudessa. Moni työntekijä tulee töihin ympäristökunnista, kuten Mustasaaresta tai Laihialta.
Liikenne.
Maantiet yhdistävät Vaasan Poriin, Seinäjokeen ja Kokkolaan. Vaasan satama on pieni pääasiassa öljyä ja kivihiiltä vastaanottava satama Vaskiluodolla. Vaasan satamasta ja kaupungin läpi kulkee Sininen tie. Vaasan rata on vuonna 2011 sähköistetty rautatie, joka yhdistää Vaasan Seinäjokeen ja Seinäjoen kautta Suomen päärataan. Vaasasta voi matkustaa Pendolino- ja Intercity-junilla Helsinkiin ilman vaihtoa; suora Pendolino-yhteys Helsinkiin kestää 3,5 tuntia. Vaasassa on yksi rautatieasema: Vaasan rautatieasema kaupungin keskustan vieressä, mikä tarjoaa liityntäpysäköintiä aseman välittömässä läheisyydessä. Vaasan radalla henkilöliikenteen matkoja vuonna 2002 oli yhteensä 320 000 kpl. Vaasan rata peruskorjattiin 1990-luvulla, joten se on teknisesti soveltuva suurille nopeuksille, mutta lukuisten tasoristeysten ja veturikaluston rajoitusten vuoksi rataosan nopeusrajoitus on 120 km/h. Rata on yksiraiteinen ja junakohtaamiset ovat mahdollisia Isonkyrön ja Laihian (vain tavaraliikenne) liikennepaikoilla. Vaasan lentoasemalta liikennöivät Finnair, Blue1, airBaltic, Flybe ja Norwegian airlines, joka aloitti liikennöinnin huhtikuussa 2012. Vaasan satamasta Ruotsin Uumajaan liikennöi RG Line maailman pohjoisinta ympärivuotista laivareittiä. Aikaisemmin Vaasasta on liikennöity myös Sundsvalliin.
Energia.
Vaskiluodolla sijaitseee Vaskiluoto 3 -hiilivoimalaitos, jonka nettosähköteho on 230 MW ja kaukolämpöteho 175 MW. Vuonna 2011 Vaasan voimalaitos tuotti sähköä 1099 GWh ja kaukolämpöä 613 GWh. Vaskiluotoon rakennetaan vuoden 2012 aikana polttoaineteholtaan 140 MW:n biomassan kaasutuslaitos, jolla mahdollistetaan puu- ja peltoenergian sekä energiaturpeen käyttö olemassa olevan kivihiilivoimalaitoksen polttoaineena. Kaasutustekniikkaa ei ole missään päin maailmaa ennen käytetty tässä mittakaavassa tähän tarkoitukseen. Kyse on maailman suurimmasta metsähakkeen kaasua polttava voimalaitos. Uuden kaasutuslaitoksen ansiosta 25–40 prosenttia kivihiilestä voidaan korvata kotimaisilla biopolttoaineilla. Samalla hiilidioksidipäästöt vähenevät noin 230 000 tonnilla vuodessa. Vuonna 1993 voimalaitoksen rikkidioksidipäästöjä rajoitettiin rakentamalla rikinpoistolaitos ja typenoksidipäästöjä on vähennetty uusimalla hiilikattilan polttotekniikkaa 1994 ja 2007.
Vaasassa kaukolämpöä tuottavat myös Wastenergyn Mustasaaren puolella, Stormossenin kaatopaikan vieressä sijaitseva jätteenpolttolaitos, ja keskusta-alueen lämpövoimalaitos lähellä Palosaaren siltaa, jota käytetään talvipakkasilla tuottamaan lisäkaukolämpöä. Wastenergyn jätteenpolttolaitos hyödyntää energiaksi noin 150 000 tonnia lajiteltua kotitalouksien, yritysten ja teollisuuden jätettä sekä rakennusjätettä vuodessa. Kyseisellä vuotuisella jätemäärällä myytävää sähköä syntyy vuodessa noin 87 GWh ja lämpöä 280 GWh. Kaukolämmön osuus polttolaitoksen tuottamasta energiasta tulisi olemaan noin 73 %. Laitos tulee toimimaan oleellisena osana Vaasan Sähkön kaukolämpötuotantoa. Jätteenpolttolaitoksen ansioista nykyisin kesäaikaan käytössä oleva öljykattila poistuu käytöstä. Hiilellä tuotetusta kaukolämmöstä noin kolmannes voidaan korvata jätteenpoltolla. Myös talven kaukolämmönkulutushuippujen aikaan käytössä oleva öljy voidaan korvata jätteenpoltolla. Jätteenpolttolaitos valmistuu vuoden 2012 aikana.


Viisi dynastiaa.
Tang-dynastian kulttuurin kukoistus ei heijastunut täysin sen poliittiseen toimivuuteen. Sotilaskomentaja An Lushanin (安祿山) kapinoinnin ja sisällissodan jälkeen keskushallinto menetti otteensa paikallishallinnosta ja alkoi sotapäälliköiden kausi, Kiinan hajotessa jälleen etelä-pohjois -linjalla ja useita lyhytikäisiä dynastioita syntyi. Buddhalaisuus alkoi rappeutua Kiinassa ja siitä tuli varsin hiljainen uskonto arabien ja tiibetiläisten sulkiessa reitit Keski-Aasiaan.
Zhao Kuangyinin perustama Song-dynastia lopulta päätti hajaannuksen kauden ja yhdisti Kiinan joksikin aikaa uudelleen.
10 kuningaskunnan hallitsijat.
Viiden dynastian hallitsijat luetellaan kunkin dynastian omalla sivulla.
Aiheesta muualla.
Kiinan dynastiat


Vuoristo.
a>, valtameressä mannerlaattojen rajoilla oleva valtava merenalainen vuoristo.
Vuoristo on yleensä alankojen ympäröimä ryhmä vuoria.
Aasiassa Himalajan vuoristossa sijaitsevat maailman korkeimmat vuoret. Maailman pisin vuoristo on Etelä-Amerikan länsirannikolla sijaitseva Andien vuoristo.
Norja on Pohjoismaiden vuoristoisin maa. Norjan läpi pohjoisesta etelään ulottuu Skandien vuoristo, josta osa on Ruotsin puolella. Skandien ja samalla Pohjoismaiden korkein huippu Galdhöpiggen ulottuu 2 469 metrin korkeuteen.
Suomessa vuoristoa edustavat ainoastaan luoteisimmassa Lapissa sijaitsevat tunturit Halti ja Saana.


Vantaa.
Vantaa () on kaupunki Uudellamaalla, lähellä Suomenlahden rannikkoa. Se on väkiluvultaan Suomen neljänneksi suurin kaupunki, ja kuuluu pääkaupunkiseutuun. Vantaalla oli asukasta. Vantaan edeltäjän Helsingin pitäjän historia ulottuu ainakin 1300-luvulle. Helsingin pitäjästä tuli Helsingin maalaiskunta () 1865 annetun Suomen ensimmäisen kunnallislain johdosta. Vuonna 1972 Helsingin maalaiskunta muutettiin Vantaan kauppalaksi ja tämä vuonna 1974 nykyiseksi Vantaan kaupungiksi. Varhaisin säilynyt asiakirjamaininta Helsingin pitäjästä on vuodelta 1351, jota pidetään pitäjän synnyinvuotena. Vantaa on maalaiskunnan ajoista lähtien kehittynyt nykyiselleen maaltamuuton ja hyvien liikenneyhteyksien ansiosta.
Vantaalle ovat Espoon tapaan ominaisia esikaupunkimaiset lähiöt ja yhden selkeän keskustan puuttuminen. Keski-Vantaalla sijaitsee Helsinki-Vantaan lentoasema, Suomen päälentoasema. Merkittävimmät kaupunginosat ovat Tikkurila, Korso, Hakunila, Koivukylä, Martinlaakso, Seutula ja Myyrmäki. Vantaa on pääkaupunkiseudun kunta, jonka naapurikunnat ovat pohjoisessa Tuusula ja Kerava, idässä Sipoo, etelässä Helsinki, lännessä Espoo ja luoteessa Nurmijärvi.
Alavaa rannikkoseutua.
Vantaa on pääosin jokien halkomaa alavaa aluetta ja sen pinta-ala oli maanmittauslaitoksen mittausten mukaan  km², josta  km² on maata ja  km² sisävesialueita. Länsi-Vantaan läpi kulkee Vantaanjoki, ja Itä-Vantaalla virtaa Vantaanjoen sivujoki Keravanjoki. Vuosaaren mukana vuonna 1966 Helsingin maalaiskunta menetti kaimakaupungilleen lähes koko merenrannikkonsa. Kaakkoiskulmassaan Vantaa ulottui kuitenkin vielä vuoden 2008 loppuun saakka merenrantaan Porvarinlahdella, mutta vuoden 2009 alusta ranta-alue liitettiin Helsinkiin yhdessä osan Sipoota kanssa.
Vantaalla on järviä suhteellisen vähän ja ne ovat pieniä. Suurin niistä on Silvolan tekojärvi, joka liittyy pääkaupunkiseudun vedensaantijärjestelmään yhdessä Päijännetunnelin kanssa. Itä-Vantaalla on lisäksi virkistyskohteena tunnettu Kuusijärvi ja Länsi-Vantaalla Pähkinärinteen alueella on pieni Lammaslampi. Lisäksi Espoon Pitkäjärven koillisin kolkka ulottuu läntisen Vantaan puolelle ja Hämeenkylän välisellä alueella.
Vantaan itäisimmät asuntoalueet, Rajakylä ja Länsimäki sijaitsevat aivan Helsingin rajan pinnassa ja ne liittyvät viereisiin Helsingin puolella sijaitseviin Vesalan ja Mellunmäen asuntoalueisiin. Vaikka yleinen käsitys on, ettei Suomessa ole metrorataa muualla kuin Helsingissä, Mellunmäen metroaseman kääntöraiteisto sijaitsee osittain Vantaan puolella.
Vantaan maantiedettä.
Vantaan kallioperä on vanhaa ja sitä leimaavat suuret ruhjelaaksot, kuten kaupungin alueen kaakkoiskulmasta Mustavuoren kupeesta alkunsa saava pohjois–etelä-suuntainen ruhje. Itä- ja länsirajojen tuntumassa pinnanmuodot kohoavat paikoin jyrkästi noin 80 metrin korkeuteen merenpinnasta.
Kallioperän maapeite on 10 000 vuotta sitten vetäytyneiden jääkauden jäämassojen muovaamaa. Mäkien laet ovat yleensä moreenisia tai paljaskallioisia, rinteet ovat hiekka- ja sorapitoisia. Vantaan keskiosan halki kulkee luode–kaakko-suuntainen harjujakso, joka on kaupungin parhaita pohjavesialueita. Jääkauden jälkeen suurin osa nykyisen kaupungin alueesta oli meren peitossa korkeimpia mäkiä lukuun ottamatta. Maan kohotessa jäljelle jäi pitkälle sisämaahan ulottuvia merenlahtia sekä Vantaanjoki, joka muutti lasku-uomaansa Mätäojasta Keravanjokeen noin 2 000 vuotta sitten. Lahdet huuhtoivat mäkien rinteitä jättäen niihin nykyisin havaittavia rantamuodostumia. Lisäksi ne keräsivät pohjaansa tasaisia savikkoja, jotka nyt muodostavat laaksoja erityisesti jokien varsilla.
Kasvillisuus.
Vantaa kuuluu pohjoiseen havumetsä- eli boreaaliseen vyöhykkeeseen ja edustaa kasvillisuudeltaan vyöhykkeen eteläisiä osia ja onkin vastakohtana karummalle Lapille, joka edustaa havumetsävyöhykkeen pohjoisosaa. Vantaa sijaitsee havumetsävyöhykkeen alavyöhykkeistä pohjoisemman Etelä-Suomen sisämaata luonnehtivan etelä-boreaalisen ja Lounais-Suomea luonnehtivan hemiboreaalisen alavyöhykkeen raja-alueella. Hemiboreaali on vaihettumisaluetta havu- ja lehtimetsien välillä, ja siellä kasvaa luonnostaan metsäpuina havupuiden seassa esimerkiksi tammea ja jalavaa. Vantaata halkovat jokilaaksot savikkoineen ovat olleet aiemmin täynnä reheviä lehtoja, mutta nykyisin suurelta osin viljelysmaata. Kuitenkin vielä paikoin niiden reunoilta alkavat rehevät sekametsät, jotka vaihtuvat paikoin varjoisiksi kuusikoiksi. Mätäojan varrella on säästynyt edustavia tervaleppäluhtia, joissa tavataan harvinaisia hyönteis-ja kasvilajeja. Vantaalla yleisin metsäkasvillisuustyyppi on kuusta ja koivua kasvava mustikkatyypin tuorekangasmetsä, sen sijaan jäkälää kasvavat kuivatkankaat kasvavat vain karuilla ja kalloisilla seuduilla. Toiseksi yleinen metsätyyppi on tuoreenkankaan kaltainen, mutta rehevämpi lehtomainen tuorekangasmetsä. Sen aluskasvillisuutta luonnehtivat mustikan lisäksi käenkaali, sudenmarja ja hiireporras, sekä paikoin valkovuokko. Reheviä lehtoja kasvaa näiden kahden vallitsevan metsätyypin seassa siellä täällä mosaiikkimaisesti, ja niissä tavataan yleisesti eteläisiä lehtolajeja, kuten sinivuokkoa. Vantaalla lehtojen kirjo on valtava, vaihdellen kosteista varjoisista kuusivaltaisista kotkansiipilehdoista, sinivuokkoa ja pähkinäpensasta kasvaviin kuiviin lehtoihin ja ja jalopuulehtoihin. Keväisin toukokuun ensimmäisillä viikoilla lähes kaikissa lehdoissa, ja lehtomaisissa metsissä kukkivat valkovuokot hyvin silmiinpistävästi, mikä on ominainen piirre Lounais-ja Etelä-Suomen metsäkasvillisuudelle.
Vaikka Vantaa on pitkälle kaupungistunut, suuri osa sen pinta-alasta on yhä maaseutumaista peltoympäristöä tai metsää. Luonnonsuojelualueita Vantaalla on 26, yhteensä 251,5 hehtaaria (1,0 % kaupungin pinta-alasta).
Ilmasto.
Vantaan ilmasto on viileänlauhkea kylmätalvinen ja lämminkesäinen. Kaupunki sijaitsee Köppenin ilmastoluokituksen mukaan Dfb-ilmastotyypin alueella lähellä sen ja kylmemmän Dfc-ilmastotyypin rajaa. Ilmastotyypille on ominaista alle −3 °C:n keskilämpötila kylmimpänä kuukautena ja kesällä 10–22 °C:n keskilämpötila vähintään neljänä kuukautena. Helmikuu on kylmin kuukausi, jolloin keskilämpötila on keskimäärin noin −6 astetta. Tämän jälkeen lämpötilat kohoavat nopeassa tahdissa, ja keskilämpötilat ovat nollassa maaliskuun viimeisinä päivinä ja jo +5 asteessa viikkoa ennen vappua. Nopeinta lämpeneminen on huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa, ja +10 asteen keskilämpötilaraja saavutetaan jo toukokuun puolivälissä. Keväät ovat sadannaltaan huomattavasti syksyjä niukempia. Toukokuun puolesta välistä heinäkuun puoleenväliin lämpötilojen kohoaminen on kevään nopeaa lämpenemistä hitaampaa. Heinäkuu on lämpimin kuukausi, jolloin keskilämpötila on keskimäärin noin +17,7 astetta. Toiseksi lämpimin kuukausi on elokuu, jonka keskilämpötila on noin +16 astetta, kolmantena on kesäkuu, jolloin keskilämpötila on noin +14,5 astetta. Keskimäärin kesän lämpimin vuorokausi ajoittuu heinäkuun viimeiselle kolmannekselle. Kesän aikana, toukokuun lopun ja elokuun lopun välisenä kolme kuukautta kestävänä ajanjakson hellepäiviä kertyy Vantaalla keskimäärin 17 kappaletta, ja näistä keskimäärin ýli puolet pelkästään heinäkuussa. Satunnaisina vuosina hellettä voi esiintyä jopa syyskuussa. Kesän ukkoskausi on Vantaalla hyvin lyhyt ja vaihteleva, ja se alkaa juhannuksen tienoilla, ja loppuu elokuun puolessa välissä, huipun ollessa heinäkuun viimeisellä viikolla. Lämpötilojen aleneminen syksyisin on huomattavasti kevään nousua hitaampaa. Päivälämpötilat laskevat pakkasen puolelle yleensä vasta joulukuussa, ja keskilämpötilakin vasta marraskuun ollessa pitkällä. Syksyisin ja alkutalvesta Vantaan yli liikkuu useita Atlantilta itään matkaavia myrskymatalapaineita. Sijainti rannikon tuntumassa Golfvirran vaikutusalueella tekee Vantaasta leveysasteeseensa nähden poikkeuksellisen lauhkean alueen. Esimerkiksi Grönlannin eteläkärki sijaitsee kaupunkia etelämpänä, samoin Labradorin niemimaan tundra-alueet. Ajanjakso, jolloin Vantaalla normaalisti on pysyvä lumi maassa, on yleensä joulukuun lopusta huhtikuun alkupäiviin, jolloin lumet sulavat nopeasti. Hellepäiviä Vantaalla kertyy kesässä yleensä 10–15 ja niitä esiintyy toukokuun lopusta elokuun puoleenväliin.
Vantaalla muun Etelä-Suomen tavoin syksyt ovat sateisia ja synkkiä, mutta keväät kuivia ja valoisia. Helmi-, maalis-, huhti- ja toukokuussa sataa vettä keskimäärin vain 3–4 cm kussakin. Kesä–heinäkuussa koetaan selvä harppaus sateisempaan suuntaan, ja elo-, syys-, loka- ja marraskuussa sataa 7–8 cm kuukaudessa. Samaan aikaan on myös pilvisintä. Harppaus kuivempaan ja aurinkoisempaan suuntaan koetaan vastaavasti alkuvuodesta. Vantaalla sataa vuodessa keskimäärin 66,2 cm vettä.
Vantaan nimien historia ja alkuperä.
Ruotsin Hälsinglandista 1300-luvulla tulleet uudisasukkaat asettuivat asumaan nykyisen Vantaan alueelle ja he nimittivät paikalla virrannutta jokea "Helsinginjoeksi" (tai "Helsingaa"). Vantaan alkuperäinen nimi, Helsingin pitäjä (), sai nimensä tämän joen mukaan. Sama joki, tai oikeastaan yksi sen osista, Vanhankaupunginkoski, jonka nimenä oli aikoinaan "Helsinge fors" (Helsingin­koski), on antanut nimensä myös Helsingille (). Joen yläjuoksun varrella, erityisesti nykyisen Riihimäen seudulla asuneet hämäläiset kutsuivat samaa jokea Vantaanjoeksi alueella sijaitsevan Vantaanjärven ja Vantaa-nimisen kylän mukaan. Vantaanjoki () vakinaistuikin joen nimeksi 1500-luvulla. Myös Helsingin maalaiskunnan alueella, Vantaankosken länsipuolella, on vanhastaan ollut Vantaa () -niminen kylä, joka alueeltaan vastasi lähinnä nykyistä Vantaanlaakson kaupunginosaa.
Vuonna 1865, kun kunnallishallinnosta annetun asetuksen mukaisesti perustettiin maalaiskunnat, siihenastisen Helsingin pitäjän nimeksi tuli Helsingin maalaiskunta. Kun se yli sata vuotta myöhemmin aiottiin muuttaa kauppalaksi, nimivaihtoehtoina olivat muun muassa "Helsingin kauppala", "Helsinginjoen kauppala" ja "Vantaanjoen kauppala". Lopulliseksi nimeksi valittiin lyhyesti "Vantaan kauppala" Vantaanjoen mukaan. Vantaa tuli kauppalaksi vuoden 1972 ja kaupungiksi vuoden 1974 alussa.
Koko väestö.
Vantaalla asui ihmistä. Vantaalaisista noin puolet on syntyperäisiä pääkaupunkiseutulaisia. Vuonna 2000 Vantaan väestöstä (176 386) oli syntyperäisiä vantaalaisia noin 46 600 (26,4 %) ja vuoden 2006 alussa (187 511) lähes 50 700 (27,1 %). Helsingissä syntyneiden osuus on jo vuosia pysynyt 21,1 prosentissa, ja Espoossa syntyneitä on vain muutama prosentti. Noin 8 % on ulkomaalaistaustaisia
Vantaan väestö on Helsinkiä ja Espoota työväenluokkaisempaa, mikä näkyy muun muassa siinä, että ihmisten työpaikat ovat teollisuudessa ja logistiikassa. Puolueista ja Vasemmistoliitolla on maan keskitasoa suurempi kannatus. Toisaalta vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Kokoomuksesta tuli Vantaan suurin puolue. Vantaalla asuvia kansanedustajia on tätä nykyä eduskunnassa kuusi (eduskuntavaalit 2011). Kaupungissa asuu paljon lapsiperheitä, joita on peräti 60 prosenttia kaikista talouksista. Vantaan väestöstä on 51,2 % naisia. Vantaalainen palkansaaja ansaitsi keskimäärin 22 452 € vuonna 2002, mikä on enemmän kuin koko maan keskiarvo (19 470 €), mutta vähemmän kuin muissa pääkaupunkiseudun kunnissa. Asuntojen hinnat eivät ole nousseet 2000-luvun alussa niin paljon kuin etelämpänä Helsingissä. Koulutusaste on nousussa, mutta on yhä alhainen suhteessa naapurikuntiin. Kuntakonsernianalyysin mukaan Vantaan kehityksen kannalta olisi tärkeää, että se pääsisi hyötymään entistä enemmän Suomen nopeasti kohoavasta koulutusasteesta, eli kaupungin olisi tärkeää houkutella entistä enemmän korkeakoulutettua väestöä kaupunkiin.
Tuloerot Vantaan sisällä ovat varsin suuret lähiöseutujen ja pientaloalueiden välisten erojen takia. Naiset ansaitsevat keskimäärin 71 % miesten tuloihin nähden, mikä on hieman enemmän kuin koko maassa (69 %).
Ruotsinkieliset.
Suomenruotsalaisten lukumäärä Vantaalla on pysynyt vuosikymmeniä suunnilleen samalla tasolla, mutta paikkakunnalle suuntautuneen muuttoliikkeen vuoksi heidän prosenttiosuutensa on koko ajan ollut laskusuunnassa. Vielä 1900-luvun alussa he olivat enemmistönä. Vuonna 1960 vantaalaisista noin kymmenen prosenttia oli ruotsinkielisiä, mutta vuonna 1980 enää viisi prosenttia. Vuoden 2009 alussa vantaalaisista kolme prosenttia oli ruotsinkielisiä, mikä oli selvästi vähemmän kuin muunkielisiä (6,4 %). Vertailuna Helsingissä ruotsinkielisiä on 6,2 % ja Espoossa 8,6 %. Vantaa on yhä virallisesti kaksikielinen, koska kunta on kaksikielinen, jos kielivähemmistön (suomi tai ruotsi) koko on vähintään 3 000 henkilöä tai 8 % kunnan väkiluvusta. Vantaalla on hieman alle 6 000 ruotsinkielistä. Prosentuaalisesti laskettuna Vantaalla on kaikkein vähiten ruotsinkielisiä kaikista Suomen kaksikielisistä kunnista.
Ulkokieliset.
Vuoden 2006 alussa Vantaalla puhuttiin äidinkielenä suomen, ruotsin ja saamen lisäksi 89:ää eri kieltä. Toistaiseksi ruotsin kielen asema on ollut vahvempi kuin muiden kielten, sillä ruotsi on koko ajan ollut yleisin äidinkieli suomen jälkeen. Ruotsia puhui äidinkielenään vuonna 2008 yhteensä 5 804 henkilöä. Seuraavaksi yleisimmät äidinkielet ovat 2000-luvun ajan olleet venäjä, somali ja viro. Vuonna 2008 Vantaalla asui 10 845 ulkomaan kansalaista ja 16 377 henkilöä, jotka eivät puhuneet kotimaisia kieliä. Lukumääräisesti eniten kasvaneet ulkokielet ovat venäjä ja viro.
Uskonto.
Vuoden 2006 alussa Vantaan 187 281 asukkaasta 74,6 % (139 805) kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon, 1,3 % (2 434) ortodoksiseen kirkkoon ja 1,6 % (2 939) muuhun uskonnolliseen yhdyskuntaan; 22,5 % (42 103) ei kuulunut mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan.
Vantaalla luterilaista kirkkoa edustavat Vantaan seurakunnat.
Ortodoksinen kirkko sijaitsee Tikkurilan urheilupuiston vieressä Tikkurilassa. Jehovan todistajien Suomen haaratoimisto, joka on organisaation ylin porras Suomessa, sijaitsee Tikkurilassa.
Palvelut.
Vantaa jakautuu seitsemään suuralueeseen: Myyrmäki (50 607 asukasta), Kivistö (7 628 asukasta), Aviapolis (15 042 asukasta), Koivukylä (24 587 asukasta), Korso (28 575 asukasta), Tikkurila (36 892 asukasta) sekä Hakunila (28 748 asukasta).
Sairaaloita on kaksi: Peijaksen sairaala Asolassa, joka kattaa Vantaan ja Keravan väestön sairaalapalvelut, sekä Katriinan sairaala Seutulassa. Peijas vastaa äkillisistä terveyspalveluista, ja Katriina pitkäaikaishoidosta ja yleensä vanhusten hoidosta.
Vantaalla on yhteensä 50 suomenkielistä ja viisi ruotsinkielistä peruskoulua. Lukioista viisi on suomenkielistä päivälukiota ja yksi ruotsinkielinen. Niiden lisäksi Vantaalla on etälukio ja kaksi aikuislukiota. Ammattioppilaitoksia on kaksi: Vantaan ammattiopisto Varia ja Kauppiaiden kauppaoppilaitos. Ammattikorkeakouluopetusta tarjoavat Metropolia ja Laurea. Metropolialla on toimipisteitä Myyrmäessä (teknillinen koulutus ja Mercuria Business School) ja Tikkurilassa (muotoiluinstituutti). Laurealla on sekä viestinnän että sosiaali- ja terveysalan opetusta Tikkurilassa. Lisäksi opetusta tarjoavat Vantaan aikuisopisto, kuvataidekoulu, musiikkiopisto ja steinerkoulu.
Vantaan kaupunginkirjastolla on 518 117 kirjaa (31.12.2005) ja 12 toimipistettä, joista pääkirjasto on Tikkurilassa. Kaupungilla on viisi uimahallia, neljä urheiluhallia, kaksi kuntosalia, kuusi tenniskenttää, 69 jääkiekkokenttää tai luistelualuetta ja 19 valaistua kuntorataa. Vantaalla on lisäksi kaksi golfkenttää, Hiekkaharjussa ja Keimolassa.
Vantaan kaupungin talous.
Vantaan kaupungin talous on viime aikoina ollut huonossa kunnossa ja Vantaa onkin Suomen velkaantuneimpia kaupunkeja, mikä on näkynyt muun muassa kiinteistöverossa ja kunnallisverossa verrattuna naapurikaupunkeihin. On hyvä kuitenkin huomata, että yli puolet koko kaupungin veloista koostuu kaupungin omistamista vuokra-asunnoista (VAV Asunnot Oy). Vantaa alkoi velkaantua 2000-luvun alussa osaksi valtion tuen (valtionosuus) pienentymisen takia. Lapsiperheiden suuren määrän takia Vantaan sosiaalimenot ovat naapurikuntiaan paljon suurempia. Tästä huolimatta Vantaan kaupunki ei ole alkanut vähentää työntekijöidensä määrää. Kaupunginjohtajan Juhani Paajasen mukaan näyttää siltä, että pahin on ohi. Hänen mukaansa menot on saatu pysymään kurissa ja kaupungin tulot – sekä verot että valtionosuudet – ovat kasvussa. Toisaalta kaupunki on joutunut kriisiin pääosin siksi, koska se on tehnyt laajoja investointeja omaan taseeseen velkarahalla. Omaisuuden myyntiä ei ole harjoitettu juuri 2000-luvulla. Myynnillä olisi kuitenkin voitu vähentää velkaantumista.
Vaikka kunnassa on runsaasti hyvin koulutettua ja suurituloista väestöä maksamassa veroja, Vantaa siirtää suuren osan verotuloistaan köyhemmille kunnille verotulontasauslakiin liittyen, mikä selittää kunnan velkaantuneisuutta ja julkisten palveluiden kehnoutta.
Työpaikat ja teollisuus.
Hyvien liikenneyhteyksien seurauksena Vantaalle on keskittynyt runsaasti muun muassa elintarvike-, LVI,- kone- ja laiteteollisuutta sekä yritystoimintaa. Teollisuusalueita on Kehä III:n varrella, erityisesti lentoaseman yhteydessä ja viereisissä Viinikkalan, Veromiehen, Pakkalan ja Koivuhaan kaupunginosissa sekä Hakkilassa, jonne kulkee pistoraide pääradalta. Lentokentän ympäristöön on syntynyt niin kutsuttu lentokenttäkaupunki, Aviapolis, jossa on muun muassa suuria logistiikka-alan ja korkean teknologian yrityksiä. Vuonna 2000 oli 74,6 prosenttia työpaikoista palvelualoilla, 23,8 jalostuksessa ja vain 0,5 maataloudessa. Vuonna 2001 kaupungin työpaikkaomavaraisuusaste oli kohonnut 97,1 prosenttiin. 2000-luvulla Vantaan työpaikkojen määrä on lisääntynyt noin 15 %.
Tilastokeskuksen StatFin-tilastopalvelun mukaan Vantaa tarjosi vuonna 2003 yhteensä 94 361 työpaikkaa. Palkansaajiksi katsottiin 94,7 % (89 347) ja yrittäjiksi 5,3 % (5 014) työssäkäyvien kokonaismäärästä.
Mielenkiintoisen tulevaisuuden mahdollisuuden Vantaalle ja koko pääkaupunkiseudulle tarjoaa Kehärata, joka mahdollistaa huomattavan sekä asuntojen että työpaikkojen kasvumahdollisuuden ja tarjoaa suoran junaratayhteyden pääradasta lentoasemalle. Kehärata vaatii Vantaalta ainakin yli sadan miljoonan euron investoinnin. Helsinki puolestaan on jo vuosikymmeniä ajanut pääkaupunkiseudun kuntien yhdistämistä alueen kehittämiseksi. Vantaa, Espoo ja Kauniainen ovat joka kerta torjuneet ehdotuksen, joskin Vantaa hieman hitaammin kuin muut. Vantaan kunnan- ja kaupunginjohtajat ovat toistuvasti torjuneet ehdotuksen peläten Vantaan muuttumista Helsingin ”takapihaksi”. Helsinki on laajentunut Vantaan suuntaan läpi viime vuosisadan, muun muassa vuoden 1946 suuri alueluovutus ja vuoden 1966 Vuosaaren menetys. Niin sanottu Sipoo-liitos katkaisi Vantaan viimeisenkin meriyhteyden.
Liikenne.
Helsinki-Vantaan lentoasema on Suomen suurin lentoasema. Sen matkustajamäärä oli 11,1 miljoonaa vuonna 2005. Helsinki-Vantaa on valittu kokoluokassaan maailman tai Euroopan parhaaksi lentokentäksi vuosina 1999, 2000 ja 2004. Vuosina 2001–2003 Helsinki-Vantaa ei ollut mukana arvostelussa. Helsinki-Vantaa on myös arvioitu Euroopan täsmällisimmäksi lentoasemaksi. Lentoasema jakaa Vantaan karkeasti itä- ja länsiosaan: hallinnollinen keskus ja suurin väestökeskittymä sijaitsee pääosin Itä-Vantaalla.
Vantaa on pääkaupunkiseudun liikenteellinen keskus. Vantaan läpi kulkee monta moottoritietä, kuten Tuusulan-, Hämeenlinnan- ja Lahdenväylä. Vantaan halki kulkee kaksi rautatietä: päärata Itä-Vantaan läpi ja Vantaankosken rata, joka päättyy Länsi-Vantaalla Vantaankoskelle. Rautatieasemia on yhdeksän ja niillä pysähtyvät lähijunat. Kaikki kaukojunat, myös Venäjälle kulkevat, pysähtyvät Tikkurilan asemalla, josta on linja-autoyhteys lentoasemalle. Tikkurilan ohittavat pysähtymättä ainoastaan Helsingin ja Järvenpään Saunakallion väliset G-lähijunat sekä eräät kirjaintunnuksettomat lähijunat. Vantaankosken radan asemat ovat Myyrmäki, Louhela, Martinlaakso ja Vantaankoski sekä pääradalla Tikkurila, Hiekkaharju, Koivukylä, Rekola ja Korso. Suoria linja-autojen paikallisvuoroja liikennöidään lentoasemalle myös Martinlaakson ja Vantaankosken sekä Korson ja Koivukylän rautatieseisakkeilta. Korson ja Savion asemien välille on alustavasti suunniteltu uutta Vallinojan asemaa työnimenään "Urpia". Pääradalle lisättiin vuonna 2004 neljäs raide Keravalle asti, joten lähijunaliikenne kulkee nykyään omilla raiteillaan kaukoliikenteestä erillään. Lisäksi on rakenteilla Kehärata, joka yhdistää pääradan ja Vantaankosken radan kulkien lentoaseman kautta.
Useimmat pääkaupunkiseudun liikennettä välittävät päätiet kulkevat Vantaan läpi. Näitä ovat Kehä III, Vihdintie, Hämeenlinnanväylä, Tuusulanväylä, Lahdenväylä ja Porvoonväylä. Linja-autoliikenne on kattavaa: erilaisia linjoja on yli sata, joista suurin osa on Vantaan kaupungin sisäisiä linjoja sekä osa Helsinkiin, Espooseen ja Keravalle meneviä pääkaupunkiseudun seutulinjoja.
Vantaan pikavuoropysäkeistä sijoittuvat Hämeenlinnanväylälle Kaivoksela, Martinlaakso ja Keimolanportti, Tuusulanväylälle Tammisto sekä Tuusulanväylän ja lentoaseman välille Vantaanportti ja Ilmakehä. Tuupakka Kehä III:n yhteydessä on Lentoasema-Tampere-vuorojen käytössä. Lahdenväylälle ei Vantaan alueella sijoitu pikavuoropysäkkejä. Lahden ja lentoaseman väliset pikavuorot kuitenkin ajetaan Korson pikavuoropysäkin kautta. Pikavuorot lentoasemalta Porvoon ja Kotkan suuntaan pysähtyvät Kehä III:lla Tikkurilan tienhaarassa.
Liikenteellisenä keskuksena Vantaalle aiheutuu haittaa lentokoneiden sekä moottoritieliikenteen laajalle ulottuvasta melusta ja saasteista. Rautateiden meluongelmat ulottuvat lähinnä pääradan läheisyyteen.
Urheilu.
Vantaalla on yleisurheilukenttiä ainakin Hakunilassa, Hiekkaharjussa, Korsossa ja Myyrmäessä. Johtavat vantaalaiset yleisurheiluseurat ovat Kenttäurheilijat-58 ja Vantaan Salamat. Tikkurilan Valtti-Areenalla pelaava Mestis-joukkue Kiekko-Vantaa on Vantaan johtava jääkiekkoseura. Jalkapallossa Myyrmäen ISS Stadionilla kotipelinsä isännöivä PK-35 Vantaa pelaa Ykkösessä. Lähes jokaisella lähiöllä on omat jalkapalloseuransa, jotka vaikuttavat lähinnä juniorisarjoissa. Koripalloa Vantaalla pelaa Pussihukat Myyrmäen Energia Areenalla ja lentopalloa Korson Veto. Vantaa on Suomen menestynein potkunyrkkeilykaupunki, sillä ensimmäinen suomalainen potkunyrkkeilyn maailmanmestari on Vantaan kamppailukeskusta luotsaava Pasi Rantala. Hän oli myös ensimmäinen suomalainen ammattilaisten Euroopan mestari. Vantaan maraton on järjestetty vuodesta 1994 Tikkurilan urheilupuiston ympäristössä.
Vantaa-palkinto.
Vantaan kaupunginhallitus on myöntänyt vuodesta 1976 lähtien vuosittain viidentuhannen euron arvoisen Vantaa-palkinnon tunnustuksena taiteen ja kaupungin taide-elämän hyväksi tehdystä merkittävästä työstä. Palkinto jaetaan vantaalaiselle henkilölle tai taiteilijaryhmälle kaupunginvaltuuston vuoden viimeisessä kokouksessa.
Viimeisimpiä palkinnonsaajia ovat 2005 Vantaan Lapsibaletti; 2004 laulaja ja opettaja Kosti Kotiranta; 2003 musiikin tohtori ja musiikkikasvattaja Päivi Kukkamäki; 2002 valokuva- ja mediataiteilija Harri Larjosto; 2001 kirjailija, FT Taru Väyrynen sekä 2000 elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja Kaija Juurikkala.
Vantaan kaupunginmuseo.
Vantaan kaupunginmuseo sijaitsee Tikkurilan vanhassa asemarakennuksessa. Kaupunginmuseo muutti Suomen vanhimpaan säilyneeseen kiviseen asemarakennukseen sen restauroinnin jälkeen syksyllä 1990. Punatiilisen museon ensimmäiset kaksi kerrosta ovat näyttelytiloina ja kolmannessa kerroksessa sijaitsevat kaupunginmuseon henkilökunnan toimitilat.
Symbolit.
Vantaan nimikkoeläin on Vantaan vaakunassakin esiintyvä lohi, perinneruoka lohikeitto ja nimikkokasvi metsäorvokki.
Tiedekeskus Heureka.
a> symboli, Anssi Asunnan teos "Neljä kuutiota", on kuutioilta näyttävä optinen illuusio.
Heureka on suomalainen tiedekeskus Vantaan Tikkurilassa. Tiedekeskuksen tarkoituksena on tieteellisen tiedon ymmärrettävyyden lisääminen ja tiedeopetuksen menetelmien kehittäminen. Nimi Heureka viittaa Arkhimedeen sanomaksi arveltuun lauseeseen ”Olen keksinyt sen!”
Ankkarock.
Ankkarock on jokavuotinen, useimmiten elokuun alussa Vantaan Korsossa järjestettävä rock-festivaali. Tapahtuma alkoi vuonna 1989 ilmaiskonserttina ja on järjestetty sen jälkeen vuosittain (paitsi 2011).
Vantaan Barokki.
Vantaan Barokki on vanhan musiikin festivaali ja kesän suurin barokkimusiikkitapahtuma. Vantaan Barokki -festivaalin yhteydessä jaetaan myös 5 000 €:n palkinto vanhan musiikin saralla kunnostautuneelle henkilölle tai ryhmälle. Festivaalin pääyhteistyökumppanit ovat Vantaan kaupunki ja Vantaan Energia. Vantaan Barokki -festivaalin konserttipaikkoja ovat Pyhän Laurin kirkko, Jokisali Tikkurilassa, Konserttitalo Martinus ja Myyrmäen kirkko. Vantaan Barokki järjestää myös muun muassa barokkilaulun sekä nokkahuilun ja barokkiviulun soiton mestarikursseja.
Konserttitalo Martinus.
Martinlaaksossa sijaitseva vuonna 1987 valmistunut konserttitalo Martinus tarjoaa tiloja erilaisille tapahtumille kokouksista ja seminaareista kulttuuritilaisuuksiin.
Hyvän akustiikan ansiosta konserttisalissa on tehty monia nauhoituksia äänitteitä varten. Salissa on tehty runsaasti myös tv-nauhoituksia. Katsomopaikkoja salissa on 410 henkilölle, joista kuusi on invalidipaikkoja. Konserttitalon lämpiössä on mahdollisuus järjestää pienimuotoisia konsertteja ja muita tapahtumia. Martinus on Markku Johanssonin johtaman Vantaan viihdeorkesterin kotisali.
Myyrmäkitalo.
Läntisellä Vantaalla olevassa Myyrmäkitalon monitoimikeskuksessa sijaitsevat muun muassa pääkirjastotason palveluja tuottava Myyrmäen kirjasto (toinen vastaava Vantaalla on Tikkurilan kirjasto), Vantaan taidemuseo ja 188-paikkainen nousevakatsomoinen auditorio. Auditoriossa toimii elokuvateatteri Kino Myyri. Keskuksen opetustilojen pääkäyttäjiä ovat Vantaan kuvataidekoulu, Vantaan aikuisopisto ja monet harrastekerhot. Syksyllä 1993 valmistunut monitoimikeskus sijaitsee lähellä Myyrmäen asemaa ja kauppakeskus Myyrmannia.


Veganismi.
Veganismi on ruokavalio ja elämäntapa, joka pyrkii välttämään kaikkea eläimille vahingollista toimintaa. Vegaaninen ruokavalio on vegetaristisen eli kasvispohjaisen ruokavalion alalaji, jossa käytetään ainoastaan kasviperäisiä tuotteita. Lihan ja verituotteiden lisäksi muutkaan eläinkunnan tuotteet, kuten maito ja muna, eivät kuulu vegaaniseen ruokavalioon. Eläinperäisen ravinnon lisäksi vegaanit pyrkivät olemaan käyttämättä mitään eläinperäisiä ja eläimillä testattuja tuotteita, kuten esimerkiksi nahasta tehtyjä vaatteita ja eläinkokein testattuja kodin puhdistusaineita tai kosmetiikkaa.
Yleisimmät syyt vegaaniudelle.
Vegaaniuden syyt ovat useimmiten eettisiä. Toiset ovat vegaaneja myös ekologisista, terveydellisistä tai uskonnollisista syistä. Veganismin sukuisia ajatuksia eläinten kunnioittamisesta esiintyy esimerkiksi jainalaisuuden, buddhalaisuuden sekä Krishna-liikkeen opeissa. Viime vuosikymmeninä veganismia on puolusteltu länsimaisen moraalifilosofian keinoin, esimerkiksi oikeusajattelun näkökulmasta (Tom Regan) ja utilitarismista käsin (Peter Singer). Veganismilla itsellään on vasta muutamien vuosikymmenien pituinen historia, mutta se kytkeytyy läheisesti vanhempaan kasvissyöntiin.
Veganismin leviäminen on osa keskustelua nykyaikaisesta tehomaataloudesta. Eettinen veganismi perustuu spesisismin vastustamiseen tai ajatukseen eläinten oikeuksista. Yleensä katsotaan, että eläinten kyky tuntea kärsimystä ja mielihyvää velvoittaa kunnioittamaan niiden elämää siinä missä ihmistenkin. Munaa ja maitoa sisältävään kasvisravintoon siirtymistä vegaanit pitävät riittämättömänä ratkaisuna, koska maito- ja munateollisuudessa vallitsevat heidän mukaansa samat eläinten kohtelun epäkohdat kuin mistä lihateollisuutta usein arvostellaan. Myös maito- ja munateollisuuden eläinten väitetään usein elävän huonoissa olosuhteissa, ja eläimet teurastetaan nuorina (esimerkiksi munateollisuudessa kukot heti syntymän jälkeen). Naudanlihateollisuutta ei voida erottaa maitotuotannosta, koska naudanliha saadaan muutaman vuoden ikäisenä teurastetuista maitolehmistä.
Vegaani-sanan alkuperä.
Sana "vegaani" on peräisin englannin kielestä. Alkuperäisen sanan "vegan" keksivät ensimmäisen vegaaniliiton perustajat Britanniassa 1944 halutessaan erottua eläinkunnan tuotteita käyttävistä kasvissyöjistä. Sana muodostettiin yhdistämällä sanan "vegetarian" (kasvissyöjä) alku ja loppu. Tällä pyrittiin ilmaisemaan, että yleinen kasvissyönti jättää muun muassa maitoteollisuuden tukemisellaan eläinten arvostuksen puolitiehen ja vasta veganismi vie vegetarismin aatteen loppuun asti. Tässä määritelmässä myös muun muassa hunaja suljettiin pois vegaanisesta ruokavaliosta.
Vegaaninen ruokavalio.
Vegaani ei käytä ruokavaliossaan lainkaan lihaa, kalaa, munia, maitotuotteita, näiden johdannaisia tai muita eläimistä peräisin olevia tuotteita. Vegaani ei Suomen Vegaaniliiton määritelmän mukaan käytä edes hyönteistuotteita. Jotkut ulkomaalaiset vegaanijärjestöt, kuten Vegan Action ja Vegan Outreach jättävät kysymyksen hyönteisten syönnistä ihmisten henkilökohtaisen harkinnan varaan. Näiden järjestöjen kannanottojen mielestä on epäselvää, voivatko hyönteiset tuntea kipua ja ne myös huomauttavat, että kasvien viljelyn yhteydessä saattaa kuolla yhtä paljon tai enemmän hyönteisiä kuin esimerkiksi hunajan tuotannossa.
Vegaanille sopimattomia eli eläinperäisiä aineita sisältäviä ruokia ovat liha- ja kalaruokien lisäksi esimerkiksi monet kaupoissa myytävät makeiset (joissa on esimerkiksi liivatetta tai eräästä kirvalajista eristettyä punaista väriainetta, karmiinia), maitotuotteet (viilit, juustot, jogurtit, voi), useimmat kaupoissa myytävät keksit, maidosta tehdyt jäätelöt, monet suklaat, suurin osa margariineista sekä leivonnaiset ja useimmat valmisruoat. Koska vegaanit välttävät myös hyönteisperäisiä aineita, he eivät käytä karmiinilla värjättyjen tuotteiden lisäksi myöskään hunajaa tai mehiläisvahaa tai sellakkaa. Lähes kaikki eläinperäiset tuotteet voidaan korvata vegaanisilla saman tyyppisillä tuotteilla, joita vegaanisia leivonnaisia ja soijajuustoja lukuun ottamatta on yleensä saatavilla Suomessa pienemmistäkin kaupoista.
Vegaanit välttävät myös nahasta, villasta ja silkistä tehtyjen vaatteiden käyttämistä ja eläimillä testattujen tuotteiden ostamista ja käyttöä.
Jotkut katsovat lähiruoan olevan ekologisempaa ja pitävät ihanteenaan lähialueveganismia eli kotimaisiin tuotteisiin perustuvaa vegaanista ruokavaliota.
Ravitsemuksellisia näkökohtia.
Yhdysvaltain ravitsemustieteilijöiden yhdistyksen (ADA) mukaan vegaaniruokavalio on oikein suunniteltuna terveellinen ja täyttää ravitsemusvaatimukset. Huonosti toteutettuna vegaaniruokavaliossa saattaa olla liian vähän kalsiumia, jodia, B12-vitamiinia ja D-vitamiinia. Vegaanien tulisi siksi suunnitella ruokavalionsa huolellisesti ja ottaa ravinnelisiä tarpeen mukaan.
Merkittävin ero sekasyöjän ravintoon on pieniä määriä tarvittava, mutta silti pitkällä aikavälillä tärkeä B12-vitamiini. Sitä vegaanit saavat luotettavimmin B12-vitamiinivalmisteesta, mutta myös käyttämällä päivittäin ja säännöllisesti riittäviä määriä B12-rikastettuja elintarvikkeita (esimerkiksi useimmat kasvimaidot ja jotkin kasvipohjaiset jugurtit). Vielä sekasyöjiä enemmän vegaanien tulee kiinnittää huomiota myös D-vitamiinin ja kalsiumin saantiin.
D-vitamiinia suositellaan otettavaksi talven aikana esimerkiksi erillisten D-vitamiinitippojen muodossa, koska sitä on vain harvoissa kasvikunnan tuotteissa. Suomen leveysasteilla sama suositus koskee kaikkia ihmisiä.
Kalsiumia saa monien kasvikunnan tuotteiden (soijatuotteet, palkokasvit, vihreät lehtivihannekset, siemenet, pähkinät, kaalit, kuivatut hedelmät) lisäksi kalsiumrikastetuista kasvimaidoista ja mehuista. Näissä juomissa on yleensä yhtä paljon kalsiumia kuin lehmänmaidossa (120 mg / 100 ml) eli noin kolme lasillista vastaa päivittäistä tarvetta.
Erityisesti lasten osalta vanhempia kehotetaan tarkkailemaan ravintoaineiden saantia aktiivisesti ja keskustelemaan asiasta asiantuntijoiden kanssa. Vegaanilasten kasvusta tehtyjen tutkimusten mukaan lapsi pärjää hyvin suunnitellulla ja monipuolisella vegaaniruokavaliolla, kunhan B12-vitamiini annetaan vitamiinipillereinä ja kalsiumin saantiin kiinnitetään huomiota.


Venäjä.
Venäjä (), virallisesti Venäjän federaatio () on kahteen maanosaan ulottuva valtio, joka käsittää suurimman osan pohjoisesta Euraasiasta.
Venäjän federaatio on vuoden 1993 perustuslain mukaan puolipresidentiaalinen tasavalta. Se on liittovaltio, joka koostuu 83 liittovaltiosubjektista. Venäjän rajanaapureita ovat Norja, Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Valko-Venäjä, Ukraina, Georgia, Azerbaidžan, Kazakstan, Kiina, Mongolia ja Pohjois-Korea. Lisäksi Venäjän läheisyydessä sijaitsevat Yhdysvaltojen Alaska ja Japani, joihin on kumpaankin vain vähän merimatkaa.
Venäjä on noin 17 miljoonan neliökilometrin pinta-alallaan alueeltaan selvästi suurin valtio maailmassa, ja se peittää enemmän kuin kahdeksasosan maapallon maa-alueista. Vuonna 2011 se oli maailman yhdeksänneksi väkirikkain maa noin 139 miljoonalla asukkaallaan. Venäjä käsittää suurimman osan Pohjois-Aasiaa ja noin 40 prosenttia Euroopasta ja sen alue jakautuu yhdeksälle aikavyöhykkeelle. Maassa on lukuisia eri kasvillisuus- ja maatyyppejä. Venäjällä on maailman suurimmat mineraali- ja energiavarat: kaasuvarat ovat maailman suurimmat, kivihiilivarat toiseksi ja öljyvarat kahdeksanneksi suurimmat. Maalla on maailman suurimmat metsävarat, ja sen järvissä on noin neljäsosa maailman sulasta makeasta vedestä. Osa maan luonnonvaroista on hankalasti hyödynnettävissä.
Itäslaavit alkoivat levittäytyä Venäjän alueelle 500- ja 600-lukujen tienoilla. Kiovan Venäjäksi kutsuttu valtio ilmaantui 800-luvulla ja omaksui kristinuskon vuonna 988. Kiovan Venäjää seurasi Moskovan ruhtinaskunta. 1700-luvulla perustettiin huomattavasti laajempi Venäjän keisarikunta, joka ulottui Puolasta Tyynelle valtamerelle. Venäjästä tuli maailmanlaajuinen valtatekijä keisarikunnan aikoihin, ja se perusti myöhemmin Neuvostoliiton, maailman ensimmäisen ja suurimman perustuslailtaan sosialistisen valtion. Nykyinen Venäjän federaatio perustettiin Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991, ja se peri Neuvostoliiton oikeussubjektin aseman. Venäjä on Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen, kuuluu johtavien teollisuusmaiden G8-ryhmään ja on Itsenäisten valtioiden yhteisön johtojäsen. Se on yksi viidestä virallisesti ydinasevaltioksi tunnustetusta maasta, ja sillä on yhdessä Yhdysvaltain kanssa maailman suurimmat ydinasevarastot.
Topografia.
Geodeettista viivaa pitkin Venäjän kaksi kauimpana toisistaan olevaa pistettä ovat noin 8 000 kilometrin matkan päässä toisistaan. Näistä läntisin piste sijaitsee Puolan rajalla olevalla niemellä, joka erottaa Gdanskinlahden Veikselinhaffista; itäisin piste sijaitsee Kuriilien saarilla, muutaman kilometrin päässä Japanin Hokkaidōsta. Samalla leveyspiirillä pysyen Venäjän suurin leveys on 6 600 kilometriä. Tällöin läntisin piste on sama niemi Puolan rajalla ja itäisin Diomeden saarilla Alaskan lähellä. Venäjän federaatio levittäytyy yhdeksälle aikavyöhykkeelle.
Venäjällä on maailman suurimmat metsävarat, joiden takia se tunnetaan "Euroopan keuhkoina". Vain Amazonin sademetsät sitovat niitä enemmän hiilidioksidia, joten Venäjän metsistä tulee paljon happea Euroopan lisäksi koko maailmalle. Koska Venäjällä on yhteys kolmelle valtamerelle — Atlantille, Pohjoiselle jäämerelle sekä Tyynelle valtamerelle — Venäjän kalastuslaivat tuovat suuren osan maailman kalasaaliista. Venäjän alueella on 10 prosenttia maailman viljelykelpoisesta maasta.
Suurin osa Venäjästä koostuu valtavista tasangoista, jotka ovat yleensä etelämpänä aroja ja pohjoisempana metsäisiä. Pohjoisrannikko on tundraa. Maan etelärajoilla on vuoristoalueita, kuten Kaukasus (johon kuuluu Euroopan korkein paikka, Elbrus, 5 642 m) ja Altai. Samoin itäosissa sijaitsevat Verhojanskinvuoret ja Kamtšatkan tulivuoret. Uralvuoret muodostavat pohjoisesta etelään kulkevan mineraalivaroiltaan rikkaan vuorijonon, joka erottaa Euroopan Aasiasta.
Vesistöt ja ympäristön tila.
Venäjällä on 37 000 kilometriä rantaviivaa etupäässä Pohjoisen jäämeren ja Tyynen valtameren rannikoilla sekä myös Itämerellä, Mustallamerellä ja Kaspianmerellä. Muista meristä Barentsinmeri, Vienanmeri, Karanmeri, Laptevinmeri, Itä-Siperian meri, Beringinmeri, Ohotanmeri ja Japaninmeri ovat yhteydessä Venäjään. Suurimpiin saariin ja rannikkoalueisiin kuuluvat esimerkiksi Novaja Zemlja, Frans Joosefin maa, Uuden-Siperian saaret, Wrangelinsaari, Kuriilit sekä Sahalin. Diomeden saarista yksi on Venäjän puolella ja siitä on vain kolme kilometriä saariryhmän Yhdysvaltojen omistamille saarille, ja Kunaširin saari on noin 20 kilometrin päässä Hokkaidōsta.
Venäjällä on tuhansia jokia ja sisäalueiden vesistöjä, joiden ansiosta maalla on yhdet maailman suurimmista pintavesivarannoista. Tärkein makean veden lähde on Baikaljärvi, joka on maailman suurin, puhtain ja tilavin makean veden järvi, sisältäen viidesosan maailman makeista pintavesistä. Maan sadastatuhannesta joesta kuuluisin on Volga, joka on Euroopan pisin joki ja lisäksi keskeinen Venäjän historian kannalta. Muita merkittäviä jokia ovat muun muassa Lena, Ural ja Amur. Suurimpiin järviin kuuluu Baikaljärvi, Laatokka ja Ääninen. Venäjän alueella on maailman runsaimmat luonnonvarat, joihin kuuluu tärkeimpinä raakaöljyä, maakaasua, hiiltä, puuta ja mineraaleja. Monien vesistöjen laatua heikentää se, että teollisuuslaitokset ja kaupungit päästävät jätevesiään vajavaisesti puhdistettuina vesistöihin. Suomessa kuuluisaksi on tullut Pietarin kaupunki, joka päästää edelleen osan jätevesistään käsittelemättöminä Suomenlahteen, vaikka vedenpuhdistamoja onkin rakennettu kansainvälisenä yhteistyönä 1990- ja 2000-lukujen ajan. Muita ympäristöongelmia ovat muun muassa Kuolan ja Uralin alueen ydinjätteet sekä metallisulattojen päästöt. Paikallisesti ongelmat voivat olla erittäin pahoja, ja monet maailman saastuneimpina pidetyistä paikoista sijaitsevat Venäjällä. Vaikka ympäristönsuojelusäädökset ovat jo 1960-luvulta olleet erittäin tiukkoja, ei niitä noudateta eikä valvota. Ympäristön suojelusta vastaa maan luonnonvaraministeriö, jonka toisena tehtävänä on Venäjän luonnonvarojen mahdollisimman tehokas hyödyntäminen.
Ilmasto.
Venäjän ilmaston muotoutumisen taustalla on useampia tekijöitä. Maan valtava koko sekä monien alueiden etäisyys merestä tarkoittavat, että dominoivana ilmastotyyppinä on mannerilmasto, joka vallitsee sekä Euroopan että Aasian puoleisella Venäjällä lukuun ottamatta tundra-alueita ja maan kaakkoisnurkkaa. Etelän vuoret estävät lämpimien ilmamassojen tulon Intian valtamereltä ja lännen sekä pohjoisen arot tekevät maan avoimeksi arktisen alueen ja Atlantin vaikutuksille.
Lähes koko Venäjän alueella on erotettavissa vain kaksi vuodenaikaa: talvi ja kesä. Kevät ja syksy ovat yleensä lyhyitä välikausia hyvin matalan ja hyvin korkean lämpötilan kausien välissä. Kylmin kuu on tammikuu (meren rannoilla helmikuu), lämpimin on yleensä heinäkuu. Tyypillistä maalle on lämpötilojen suuri vaihteluväli. Talvella lämpötilat viilenevät sekä etelästä pohjoiseen että lännestä itään. Kesät voivat olla varsin kuumia ja kosteita jopa Siperiassa. Sotšia ympäröivä Mustanmeren rannikkoalue on ilmastoltaan subtrooppinen. Kuivimpia alueita ovat mannermaan sisimmät alueet.
Luonto.
Pohjoisesta etelään katsottuna Itä-Euroopan tasanko on ensin tundraa, sitten havumetsää (taiga), sen jälkeen seka- ja lehtimetsää, ja lopuksi nurmimaata ja aroa, joka muuttuu Kaspianmeren tuntumassa jo lähes aavikoksi kasvillisuuden vaihtuessa ilmaston mukana. Vuoristot muodostavat viidennen ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeen. Siperiassa taiga on maan länsiosia hallitsevampi, mutta sielläkin luonto muuttuu vastaavalla tavalla pohjoisesta etelään mentäessä. Venäjällä on 23 UNESCOn maailmanperintöluettelon kohdetta ja 40 UNESCOn biosfäärialuetta.
Venäjän monimuotoista luontoa kuvaavat sen suuret nisäkkäät, karhua pidetään koko kansakunnan symbolina. Suurpetoja uhkaa niiden saaliseläinten ylimetsästys, elinympäristöjen menetys ja salametsästys turkisten tai kiinalaisen lääketieteen takia. Nykyisin erityisen suojelun tarpeessa ovat siperiantiikeri, amurinleopardi, lumileopardi, vihersampi, goraali, kuningasmerikotka, amurinkoskelo ja äyriäishuuhkaja.
Varhaiset ajat.
Esihistoriallisina aikoina Etelä-Venäjän suurilla aroilla asui hajanaisia vaeltavien paimentolaisten heimoja. Antiikin aikaan Kaspian aroilla asuivat skyytit. 700-luvun eaa. jälkipuolella antiikin Kreikan kauppiaat välittivät Venäjän alueelle vaikutteita omasta yhteiskunnastaan Donin ja Tamanin niemimaan kauppapaikkojen kautta. 200- ja 500-luvuilla eaa. Krimin itäosissa sijainnut Bosporoksen valtakunta, hellenistinen Kreikan siirtokuntia seurannut politeia, jäi hunnien ja muiden sotaisten paimentolaisheimojen toistuvien hyökkäysten alle. Turkkilainen kansa, kasaarit, hallitsi Volgan eteläosien jokialueen aroja Kaspianmeren ja Mustanmeren välissä 700-luvulle saakka.
Nykyvenäläisten kielelliset esi-isät olivat slaaviheimoja, joiden alkuperäisen kotialueen jotkut tutkijat ovat sijoittaneet Pripetin soiden metsäalueille. Itäslaavit asettuivat näin vähitellen Venäjän länsiosiin kahtena aaltona, joista toinen liikkui Kiovasta kohti nykyisiä Suzdalin ja Muromin alueita ja toinen Polatskista kohti Novgorodia ja Rostovia. 600-luvulta alkaen itäslaavit edustivat suurinta osaa läntisen Venäjän asukkaista, ja niihin yhdistyi hitaasti mutta rauhanomaisesti suomalais-ugrilaisia heimoja.
Kiovan Venäjä.
Länsi-Euroopassa Skandinavian viikingit liikkuivat mantereensa pohjoisosissa harjoittaen sekä kauppaa että merirosvousta. 800-luvun puolivälissä heidän käyttämänsä vesitiet ulottuivat Itä-Baltiasta Mustallemerelle ja Kaspianmerelle. Heidän kerrotaan vallanneen Novgorodin ja laajentaneen valtaansa Kiovaan. Taru ei kirjaimellisesti voi pitää paikkaansa, sillä Novgorod syntyi vasta 900-luvulla mutta ilmeisesti skandinaaveilla oli merkittävä rooli itäslaavilaisen valtakunnan synnyssä.
900- ja 1000-luvuilla Kiovan Venäjästä tuli suurvalta. 1000- ja 1100-luvuilla turkkilaisten paimentolaisheimojen jatkuvat hyökkäykset saivat aikaan slaavien massiivisen muuton turvallisimmille pohjoisen metsäalueille. Monien muiden Euraasien alueiden tavoin nämä alueet joutuivat mongolien valtaamiksi 1230-luvun loppupuolelta alkaen. Myöhemmin nämä myös tataareina tunnetut valloittajat muodostivat Kultaisena ordana tunnetun valtion, joka ryösteli Venäjän alueen ruhtinaskuntia ja hallitsi alueen etelä- ja keskiosia yli kolmen vuosisadan ajan. Mongolien valta hidasti alueen taloudellista ja sosiaalista kehitystä. Novgorodin tasavalta sekä Pihkova säilyttivät kuitenkin osan autonomiastaan mongolien aikana ja osin säästyivät muita alueita vaivanneilta levottomuuksilta. Aleksanteri Nevalaisen johtamat novgorodilaiset olivat karkottaneet saksalaiset ristiretkijoukot, jotka pyrkivät muuttamaan alueen siirtomaakseen. Kiovan Venäjän valtio hajaantui lopulta sitä kollektiivisesti hallinneen ruhtinassuvun sisäisten kamppailujen tuloksena. Mongolit olivat hävittäneet Kiovan pahoin vuonna 1240, sen valta-asema hiipui ja sitä ympäröivät alueet suhteessa vahvistuivat. Niistä Galitsia–Volynia sulautui lopulta Puola-Liettuaan, kun taas mongolien vallan alle jäänyt Vladimir-Suzdal ja itsenäinen Novgorodin tasavalta muodostuivat modernin Venäjän perustaksi.
Moskovan Venäjä.
Ernst Lissner, Näkymä keskiaikaisesta Venäjästä, 1907.
Kiovan Venäjän voimakkain seuraajavaltio oli Moskovan ruhtinaskunta, johon Tvern ja Novgorod yhdistyivät.
Venäjän ortodoksisen kirkon aloittaman hengellisen elämän elvyttämisen tukemana Venäjä kukisti mongoli-tataarit 1380. Iivana III ("Iivana Suuri") lopulta onnistui irrottamaan Venäjän valloittajien otteesta ja yhdisti ympäröivät alueet Moskovan alaisuuteen. Hän nimitti itsensä "Koko Venäjänmaan suuriruhtinaaksi".
Iivana IV, joka tunnetaan Iivana Julmana, kruunattiin virallisesti Venäjän ensimmäiseksi tsaariksi. Hän hallitsi 37 vuotta (1547–1584) ja laajensi Venäjän monikansalliseksi valtioksi, jossa oli nyt myös merkittävä määrä islaminuskoisia. Iivana IV sääti uuden lakikokoelman, perusti ensimmäisen Venäjän feodaalihallinnon edustuselimen ja myönsi maaseudun alueille paikallisen itsehallinnon.
Iivana IV:n kävi Liivinmaan sotaa Puolaa, Liettuaa ja Ruotsia vastaan päästäkseen Itämeren rannikoille ja sen myötä paremmin käsiksi kaupankäyntiin meriteitse. Sotatappiot, epidemiat ja katokaudet heikensivät valtiota ja Krimin tataarit onnistuivat polttamaan Moskovan vuonna 1571. Iivana Julman poikien kuolema sekä nälänhätä vuosina 1601–1603 johtivat maan sisällissotaan ja ulkovaltojen sekaantumiseen 1600-luvun alkupuolen "sekasorron aikana". 1600-luvun puoliväliin mennessä Venäjän siirtokuntia oli perustettu jo itäiseen Siperiaan, Tšuktšien niemimaalle sekä Amurjoen ja Tyynen valtameren rannoille aina Beringinsalmelle asti.
Venäjän keisarikunta.
a>", 1838. Pietari Suuri perusti virallisesti Venäjän Keisarikunnan vuonna 1721.
Venäjän keisarikunta perustettiin virallisesti Romanovin dynastian ja Pietari I:n ("Pietari Suuri") aikana. Vuosina 1682–1725 hallinnut Pietari löi Ruotsin Suuressa Pohjan sodassa, ja sai siltä Länsi-Karjalan sekä Inkerin (jonka Venäjä oli menettänyt "sekasorron aikana"), Viron ja Liivinmaan. Nyt Venäjälle avautui pääsy Itämerelle ja kaupankäyntiin meriteitse. Pietari perusti Inkeriin uuden pääkaupungin, Pietarin. Hänen muut uudistuksensa toivat Venäjälle runsaasti kulttuurisia vaikutteita Länsi-Euroopasta. Katariina II ("Katariina Suuri"), joka oli vallassa vuosina 1762–1796, jatkoi pyrkimyksiä nostaa Venäjä yhdeksi Euroopan suurvalloista. Liittolaisinaan Preussi ja Itävalta, Venäjä kohtasi Napoleonin Ranskan ja jakoi kilpailijansa Puola-Liettuan pienemmiksi alueiksi saaden suuria alueita lännestä. Voitoillaan sodassa Turkkia vastaan Venäjä oli saanut 1800-luvun alkuun tultaessa suuria uusia alueita Eteläkaukasiasta. Napoleonin valloitusretki Venäjälle epäonnistui osin Venäjän kylmän talven johdosta, ja hän menetti yli 95% käyttämistään joukoista. Napoleonin sodissa taistelleet upseerit toivat Venäjälle liberalistisia aatteita, ja he yrittivät jopa rajoittaa tsaarin valtaa vuoden 1825 Dekabristikapinassa, jonka jälkeen poliittista liikehdintää pyrittiin tukahduttamaan.
Maaorjuuden säilyminen ja Nikolai I:n konservatiivinen politiikka haittasi Venäjän kehitystä 1800-luvun puolivälissä. Nikolaita seurannut Aleksanteri II (1855–1881) sen sijaan aloitti merkittäviä uudistuksia alkaen maaorjuuden lakkauttamisesta vuonna 1861. Nämä suuret uudistukset vauhdittivat maan teollistumista. Aleksanteri III:n ja hänen poikansa Nikolai II:n aikakaudella yhteiskunnalliset ja taloudelliset konfliktit kuitenkin pahenivat. Tehdastyöläisten kurjat olot toivat runsaasti kannatusta vallankumouksellisille sosialistiliikkeille. Vuoden 1905 tammikuussa lakkoilevat työntekijät osoittivat mieltään rauhanomaisesti uudistusten puolesta Pietarissa. Sotilaat ampuivat heitä tappaen ja haavoittaen satoja. Tsaarin epäonnistuminen alun perin suositussa sodassa Japania vastaan sekä verisenä sunnuntaina tunnetut tapahtumat käynnistivät vuoden 1905 vallankumouksen. Armeija kukisti kansannousun varsin nopeasti ja Nikolai II säilytti suurimman osan vallastaan, mutta joutui kuitenkin myöntymään moniin reformeihin, kuten sananvapauteen, kokoontumisvapauteen, poliittisten puolueiden laillistamiseen sekä lakiasäätävän elimen, eli duuman luomiseen. Työläisten olosuhteet eivät kuitenkaan parantuneet.
Adolf Northern, "Napoleon perääntyy Moskovasta".
a> vuonna 1866 ja sen vaikutusalueet
Venäjä lähti ensimmäiseen maailmansotaan Serbia liittolaisenaan ja soti kolmella rintamalla ilman liittolaismaidensa apua. Venäjän johdon pelkona oli Saksan valta-aseman voimistuminen Euroopassa. Vaikka armeija ei ollut vielä lähellä kukistumistaan, olivat ihmiset kyllästyneet sodan nouseviin kustannuksiin ja kuolonuhreihin, korruptioon sekä syytteisiin korkea-arvoisten henkilöiden maanpetoksesta. Näiden asioiden ja muutenkin hallintoa kohtaan tunnetun epäluulon seurauksena olivat vuoden 1917 vallankumoukset. Työläiset ja talonpojat lähtivät useisiin kansannousuihin ympäri maata tukenaan etupäässä maaseudulta kotoisin olleita sotilaita. Demokraattisesti valitut neuvostot olivat monien kapinoiden alullepanijoita. Helmikuun vallankumouksessa monarkia korvattiin poliittisten puolueiden muodostaman koalition hauraalla väliaikaishallituksella. Tämä oli keisarivallan loppu Venäjällä ja Nikolai II perheineen vangittiin ja myöhemmin teloitettiin sisällissodan aikana. Vaikka väliaikaishallitus sai alun perin neuvostojen tuen taakseen, se epäonnistui monien kiistakysymysten ratkaisemisessa, mikä johti Lokakuun vallankumoukseen, jossa Leninin johtamat bolševikit lakkauttivat väliaikaishallituksen ja perustivat kommunistisen valtion.
Neuvosto-Venäjä.
Lokakuun vallankumouksen jälkeen puhkesi sisällissota uuden bolševikkihallinnon, valkoisten, sosialistivallankumouksellisten, ja menševikkien välillä. Bolševikit solmivat Brest-Litovskin rauhan, joka lopetti sotatoimet keskusvaltoja vastaan ja Venäjä pääsi näin ulos ensimmäisestä maailmansodasta. Venäjä menetti sopimuksessa alueita Ukrainasta ja Puolasta. Saksalaisten miehittämät Baltian maat ja Suomi irtautuivat Venäjästä. Ympärysvallat aloittivat rauhansopimuksen seurauksena intervention Venäjälle bolševikkien vastaisia voimia tukeakseen. Kilpailevat sosialistiryhmät tuhottiin sodan kuluessa ja neuvostojen paikallinen päätäntävalta poistettiin. Sisällissodan päättyessä maan talous ja infrastruktuuri olivat raunioina. Sodan jälkeen alettiin toteuttaa osittaista markkinataloutta NEP-politiikalla. Sisällissodasta voittajina selvittyään Venäjän neuvostotasavalta sekä kolme muuta neuvostotasavaltaa muodostivat Neuvostoliiton 22. joulukuuta 1922.
Venäjän neuvostotasavalta johti Neuvostoliittoa läpi sen 74-vuotisen historian. Sen väestö oli noin puolet Neuvostoliiton väestöstä.
Vladimir Iljitš Lenin kuoli vuonna 1924. Valtataistelun jälkeen Neuvostoliiton johtoon nousi georgialaissyntyinen Josif Stalin. Hän luopui Leninin aloittamasta maltillisemmasta talouspolitiikasta ja kehitti suunnitelmataloutta lujaotteisesti onnistuen teollistamaan maan verrattain lyhyessä ajassa. Osana talousreformeja oli myös maatalouden kollektivisointi. Neuvostoliiton bruttokansantuote nousi huimasti Stalinin aikana ja tuotannon painopiste siirtyi selkeästi raskaaseen teollisuuteen. Neuvostoliitosta tuli teollinen suurvalta. Stalin myös käynnisti laajamittaiset poliittiset vainot, joiden uhreiksi joutui miljoonia kansalaisia.
Neuvostoliitto toisessa maailmansodassa.
Neuvostoliiton ja Japanin välillä käytiin 1937–1939 useita aseellisia taisteluita Japanin miehittämän Mantšurian rajalla. Huhtikuussa 1941 neuvoteltiin puolueettomuussopimus, joka piti aina toisen maailmansodan loppuvaiheisiin saakka.
Toisen maailmansodan alkumetreillä Neuvostoliitto teki hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa sopien Itä-Euroopan jaosta. Sen seurauksena Neuvostoliitto sai omat etupiirinsä, joihin kuuluivat Baltian maat, Suomi, Bessarabia ja osa Puolaa. Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan pari viikkoa Saksan jälkeen. Kansainliitosta Neuvostoliitto erotettiin sen hyökätessä Suomeen vuonna 1939. Stalinin ei kuitenkaan onnistunut vallata Suomea, vaan Suomi sai torjuntavoiton talvisodassa 1939–1940. Neuvostoliitto suunnitteli heti uutta hyökkäystä Suomeen, mutta Saksa oli muuttanut kantansa ja kielsi sen. Toisin kävi Baltian maille, jotka jäivät sodan jalkoihin.
Kesällä 1941 Natsi-Saksa hyökkäsi liittolaisineen Neuvostoliittoon maailmanhistorian suurimmilla hyökkäysjoukoilla. Saksan armeija oli aluksi menestyksekäs ja eteni syvälle Venäjällä lähelle Moskovaa vallaten Valko-Venäjän ja Ukrainan ja piirittäen Leningradin. Saksa alkoi kuitenkin talven saapuessa kohdata tappioita Moskovan liepeillä, ja sota kääntyi viimein sen tappioksi Stalingradin taistelussa talvena 1942–1943. Neuvostoliiton kestettyä Saksan ensimmäisen hyökkäyksen Yhdysvallat alkoi tukea sitä runsaalla materiaaliavulla, mutta se joutui taistelemaan yksin Saksaa vastaan Euroopassa aina vuoteen 1944.
Neuvostojoukot marssivat Itä-Euroopan läpi Berliiniin vuosina 1944–1945 ja valloittivat kaupungin toukokuussa 1945. Neuvostoliiton miestappiot sodassa olivat valtavat: erään arvion mukaan 10,6 miljoonaa sotilasta ja 15,9 miljoonaa siviiliä, eli puolet koko toisen maailmansodan uhreista. Samoin maan talous ja infrastruktuuri tuhoutui taas pahan kerran. Neuvostoliitosta tuli kuitenkin sodan jälkeen suurvalta. Puna-armeija oli valloittanut Itä-Euroopan (mukaan lukien Itä-Saksa), joista tuli Stalinin vaikutuksesta Neuvostoliittoon myönteisesti suhtautuvia kansandemokratioita.
Sodan jälkeinen Neuvostoliitto.
Neuvostoliitosta tuli 1949 maailman toinen ydinasevaltio. Se pyrki liittymään NATO:on Euroopan vakauttamiseksi, mutta tämän epäonnistuttua perusti Itä-Eurooppaan oman Varsovan liittonsa.
Toista maailmansotaa seuranneen kylmänä sotana tunnetun kauden aikana Neuvostoliitto yritti levittää vaikutusvaltaansa maailmalle etenkin Yhdysvaltojen pyrkiessä patoamaan sitä. Tänä aikana Neuvostoliitto nousi maailman toiseksi supervallaksi.
Nikita Hruštšov nousi Neuvostoliiton johtoon Stalinin kuolemaa 1953 seuranneen valtakamppailun jälkeen. Hruštšov sanoutui jyrkästi irti stalinismista ja purki Stalinin henkilökultin. Ulkopolitiikassa alettiin puhua "suojasäästä" ja "rauhanomaisesta rinnakkaiselosta." Neuvostoliitto pyrki saamaan entistä enemmän vaikutusvaltaa kolmannen maailman maissa. Kiinan kanssa ajauduttiin välirikkoon.
Hruštšovin aikana Neuvostoliitto laukaisi ensimmäisenä maana maata kiertävän satelliitin, joka tunnettiin nimellä Sputnik 1, ja venäläinen kosmonautti Juri Gagarin lensi ensimmäisenä ihmisenä avaruuteen kiertäen maapallon Vostok 1 -aluksessa vuonna 1961.
Jännite Yhdysvaltain kanssa kasvoi uudelleen, kun maat kiistelivät ydinohjusten sijoittamisesta Turkkiin ja Kuubaan. Kuuban ohjuskriisi 1962 oli laukaista ydinsodan. Hruštšovin syrjäyttämistä seurasi jälkeen kollektiivisen johdon aika, kunnes Leonid Brežnevistä tuli 1970-luvun alussa maan johtohahmo. Hänen aikanaan talouskehitys pysähteli ja maa juuttui Afganistanin sotaan. Tyytymättömyys sotaa kohti kasvoi, kunnes neuvostojoukot vetäytyivät vuonna 1989.
Vuodesta 1985 eteenpäin Mihail Gorbatšov aloitti poliittisen avoimuuden kampanjan "glasnostin" ja talouden uudelleenrakentamisen "perestroikan" valtion modernisoimiseksi. Maan kansantalous oli tuolloin Yhdysvaltain jälkeen maailman toiseksi suurin. Viimeisinä vuosinaan neuvostotalous kärsi tavaroiden puutteesta kaupoissa, suurista budjettivajeista ja rahantarjonnan myötä nousseesta inflaatiosta.
Avoimuus merkitsi etnisten jännitteiden kiristymistä eri puolilla Neuvostoliittoa. Varsinkin Baltian maat, jotka kokivat tulleensa pakolla liitetyksi Neuvostoliittoon, olivat avoimesti valmiita jättämään liiton, jonka pelastamiseksi tehtiin Uusi liittosopimus.
Vuoden 1991 elokuussa seurasi vallankaappausyritys Gorbatšovia vastaan. Sen tarkoituksena oli säilyttää Neuvostoliitto, mutta se johtikin lopulta sen purkautumiseen useiden tasavaltojen julistauduttua itsenäisiksi keskusvallasta. Venäjän neuvostotasavaltaa johtanut Boris Jeltsin julisti kommunistien vallan päättyneeksi. Neuvostoliitto hajosi 15 itsenäiseksi valtioksi joulukuussa 1991. Jeltsin oli äänestetty presidentiksi kesäkuussa 1991 Venäjän ensimmäisissä presidentinvaaleissa.
Venäjän federaation aika.
Neuvostoliiton hajoamisen aikana ja sen jälkeen tehtiin pitkälle meneviä talousreformeja, kuten laajoja yksityistämisohjelmia sekä markkinoiden ja kaupan vapauttamista. Tänä aikana Venäjän talous ajautui suureen kriisin. Tätä aikakautta kuvastivat tuotannon raju supistuminen (teollisuustuotanto puolittui) sekä bruttokansantuotteen pieneneminen noin 50 prosentilla vuosien 1990 ja 1995 välillä. Lokakuussa 1991 Jeltsin ilmoitti, että Venäjä ottaa käyttöönsä rajun šokkiterapiaksi kutsutun talousuudistusohjelman, jota Yhdysvallat ja Kansainvälinen valuuttarahasto suosittelivat. Hintojen säätely lakkautettiin ja yksityistäminen aloitettiin. Miljoonat ihmiset putosivat köyhyyteen. Maailmanpankin mukaan Neuvostoliiton ajan lopussa 1,5 prosenttia ihmisistä eli köyhyydessä kun taas vuoden 1993 puolivälissä peräti 39–49 prosenttia väestöstä oli köyhiä. Palkkojen maksujen viivästymisestä tuli pysyvä ongelma, kun miljoonien ihmisten palkat maksettiin kuukausia tai jopa vuosia myöhässä. Venäjä sai vastuulleen Neuvostoliiton ulkoisen velan maksamisen, vaikka sen väestö oli vain puolet Neuvostoliiton väestöstä. Yksityistäminen siirsi yritysten johtamisen pois valtion toimielimiltä yksityishenkilöiden ryhmille, joilla oli yhteyksiä sekä hallitukseen että Venäjän mafiaan. Väkivaltaiset rikollisryhmät saivat usein haltuunsa valtionyritykset käyttäen salamurhia ja kiristystä. Hallituksen virkamiesten korruptiosta tuli osa päivittäistä elämää. Monet vastarikastuneet gangsterit ja liikemiehet siirsivät miljardiomaisuuksiaan rahassa ja muussa muodossa ulos maasta, joka tarkoitti valtavaa pääomapakoa. Äkillinen ja pitkä lama lamautti laajemmin koko yhteiskuntaa. Sosiaalipalvelut romahtivat, syntyvyysaste putosi ja kuolleisuusaste ampaisi rajuun nousuun. 1990-luvun alku ja keskivaiheet olivat laittomuuksien aikaa. Rikollisjengit ja järjestäytynyt rikollisuus sekä murhat ja muut väkivaltarikokset riistäytyivät hallinnasta.
Vuonna 1993 maa ajautui perustuslailliseen kriisiin, joka oli Moskovan rajuin sisäinen taistelu Lokakuun vallankumouksen jälkeen. Presidentti Jeltsin hajotti parlamentin laittomasti sen vastustaessa hänen aikeitaan keskittää valtaa ja kiihdyttää epäsuosittuja uusliberalistisia uudistuksia; vastauksena lainsäädäntövallan edustajat sulkivat itsensä valkoisen talon sisään, erottivat Jeltsinin ja valitsivat uuden presidentin. Seurasi suuria protesteja Jeltsiniä vastaan ja satoja kuoli väkivaltaisuuksissa. Asevoimat tukenaan Jeltsin lähetti armeijan ottamaan haltuunsa Venäjän parlamentin Valkoinen talo ja häätämään sen puolustajat. Armeija hoiti tehtävän panssarivaunujen ja tykistön avulla ja ajoi kansanedustajat ulos. Kriisin jälkeen maalle säädettiin uusi presidenttivaltainen perustuslaki, joka hyväksyttiin kansanäänestyksessä 12. joulukuuta 1993. Perustuslaki loi myös nykyisen kaksikamarisen parlamentin.
1990-lukua leimasivat aseistetut etniset konfliktit Pohjois-Kaukasuksella. Konflikteissa oli kyse islamistien kapinasta federaation valtaa vastaan (etenkin Tšetšeniassa) tai paikallisten ryhmien välisistä etnisistä tai klaanien kahinoista (kuten Pohjois-Ossetia-Alaniassa osseettien ja inguušien välillä tai eri klaanien välillä Tšetšeniassa). 1990-luvun alussa tšetšeeniseparatistit julistivat maan itsenäiseksi, jonka jälkeen alueella on käyty katkottaista sissisotaa (Ensimmäinen Tšetšenian sota, Toinen Tšetšenian sota) tšetšeenien kapinallisryhmien sekä Venäjän armeijan välillä. Separatistien terroristihyökkäykset siviileitä vastaan, kuten Venäjän kerrostalopommit, Moskovan teatterikaappaus ja Beslanin koulukaappaus tappoivat satoja ihmisiä ja aiheuttivat huomiota maailmalla. Tšetšenian sodissa kuoli joidenkin arvioiden mukaan pari sataatuhatta ihmistä ja niihin liittyi paljon siviileitä vastaan kohdistettuja julmuuksia ja muita sotarikoksia.
Presidentin ympärille syntyi "perheeksi" kutsuttu sisäpiiri. Käyttöön otettiin uudissana "oligarkki", joka tarkoittaa poliittista valtaa käyttäneitä suurliikemiehiä, jotka näin pyrkivät edelleen edistämään rikastumistaan. Suuret budjettivajeet sekä Aasian talouskriisi saivat aikaan vuonna 1998 Venäjän talouskriisin, joka supisti maan BKT:ta entisestään.
Putin vallassa.
Medvedev (vasemmalla) ja Putin 2008.
Vuosituhannen viimeisenä päivänä (1999) presidentti Jeltsin erosi presidentin tehtävistään ja jätti paikan äskettäin nimitetylle pääministerille, Vladimir Putinille, joka voitti vuoden 2000 presidentinvaalit. Putin lisäsi suosiotaan toisen Tšetšenian sodan voitolla, vaikka ajoittainen väkivalta jatkuu alueella edelleen. Korkeat öljyn hinnat ja heikko valuutta yhdistettynä kasvavaan kotimaiseen kysyntään, kulutukseen ja investointeihin asettivat Venäjän talouden tähän päivään jatkuneelle kasvu-uralle, nostaen ihmisten materiaalista elintasoa ja lisäten Venäjän painoarvoa kansainvälisessä politiikassa.
Putinin kaudella merkittävimpiä luonnonvaroja, kuten öljyn ja maakaasuntuotanto palautettiin valtion hallintaan ja muutama vaikutusvaltaisimmista oligarkeista menetti omaisuutensa. Putin keskitti myös valtaa takaisin Moskovaan mm. poistamalla alueiden kuvernöörien suorat vaalit.
Putin on saanut länsimaista paljon kritiikkiä uudistustensa epädemokraattisiksi katsotuista piirteistä. Putinin Venäjää on arvosteltu erityisesti median vapauden polkemisesta. Esimerkiksi Freedom House järjestön mukaan hallitus on rajoittanut uutisointia säätämillään laeilla ja toimittajat ovat joutuneet väkivallan ja uhkailun kohteeksi. Toimittajat ilman rajoja järjestön 169 maata kattavassa lehdistönvapausindeksissä Venäjä oli vuonna 2010 sijalla 140. Putinin kaudella kasvanut vakaus, järjestyksen paluu ja talouden edistys tekivät hänestä kuitenkin kotimaassaan suositun sekä toivat tunnustusta myös ulkomailta.
Vuoden 2008 presidentinvaaleissa presidentiksi nousi Dmitri Medvedev ja Putin siirtyi pääministerin paikalle. Medvedevin kaudella suhteet Yhdysvaltoihin lämpenivät. Medvedevin julkisia esiintymisiä seurattiin ulkomailla tarkkaan etsien mahdollista omaa linjanvetoa eroon Putinin varjosta. Tällaista ei juurikaan havaittu, eikä monillekaan tullut yllätyksenä, kun Putin ilmoitti asettuvansa ehdolle vuoden 2012 vaaleihin.
Politiikka ja hallinto.
a>in kuvia vuonna 2006 venäläisessä kaupassa.
Venäjän perustuslaillisen kriisin jälkeen 12. joulukuuta 1993 suoritetussa kansanäänestyksessä hyväksytyn nykyisen perustuslain mukaan Venäjä on federaatio eli liittovaltio ja semipresidentiaalinen järjestelmä, jossa presidentti on valtionpäämies. ja pääministeri on hallituksen johtaja. Liittovaltio on rakennettu edustuksellisen demokratian periaatteiden mukaan. Hallintoa säädellään vallan kolmijako -opin mukaan perustuslain määrittelemällä tavalla. Perustuslaki toimii maan ylimpänä laillisena dokumenttina sekä yhteiskuntasopimuksena maan kansalaisille.
Perustuslaillinen oikeus perustuu perustuslain mukaan kaikkien kansalaisten tasavertaisuuteen, tuomarit ovat itsenäisiä ja vain lain itsensä alaisia, oikeudenkäynnit ovat avoimia ja syytetylle taataan puolustus. Vuodesta 1996 lähtien Venäjä on jättänyt kuolemanrangaistuksen pois käytöstä, joskaan sitä ei ole lailla kumottu.
Kansa äänestää presidentin neljän vuoden kaudeksi (sama presidentti ei saa olla virassa kolmea peräkkäistä kautta); Hallituksen ministeriöt koostuvat pääministeristä ja hänen avustajistaan, ministereistä ja muista valituista henkilöistä. Presidentti nimittää korkeimmat virkamiehet sekä pääministerin. Myös valtionduuman on hyväksyttävä pääministerin nimitys.
Puolueet.
Vuoden 1999 duuman vaaleissa suurin puolue oli Venäjän federaation kommunistinen puolue. Vuoden 2003 duuman vaaleissa ja 2007 vaaleissa suurin puolue oli Yhtenäinen Venäjä. Näiden lisäksi duumassa ovat edustettuina Venäjän liberaalidemokraattinen puolue ja Oikeudenmukainen Venäjä. Vaalijärjestelmää uudistettiin ennen 2007 vaaleja poistamalla listojen ulkopuoliset yhden edustajan enemmistövaalipiirit ja mahdollisuus äänestää kaikkia ehdokkaita vastaan.
Poliittinen vapaus ja korruptio.
Läntisten arvioiden mukaan Venäjän ihmisoikeustilanne on heikentynyt 2000-luvun aikana, ja valtion johdon asenne kansalaistoimintaa kohtaan on muuttunut epäluuloiseksi. Viranomaisten näkemyksen mukaan kansalaistoiminnan tehtävänä on tukea hallituksen politiikkaa. Riippumattomien järjestöjen toimintaa haittaa tiukka valvonta, joka jättää tilaa viranomaisten mielivallalle. Järjestöt jakautuvatkin viranomaisten silmissä "rakentaviin" ja oppositiohenkisiin järjestöihin. Yhteistä kaikille itsenäisesti muodostuneille järjestöille on voimakas paikallisuuden korostaminen, jota on pidetty vastareaktiona aiemmalle neuvostoliittolaiselle keskittämiselle. Yhdysvaltain hallituksen rahoittaman Freedom Housen mukaan vuonna 2011 Venäjä on "ei vapaa" maa. Maailmanpankin arvion mukaan Venäjä kuuluu maailman heikoimpiin maihin lain noudattamisen ja poliittisen osallistumisen suhteen. Transparency Internationalin korruptioindeksillä vuonna 2010 Venäjä sijoittuu 154. sijalle kaikkiaan 178 arvioidusta maasta. Maailman rauhanindeksillä vuonna 2011 Venäjä sijoittuu seitsemänneksi alimmalle eli 147. sijalle. Lehdistönvapaudella mitaten Venäjä sijoittuu vuonna 2010 arvioinnissa 140. sijalle.
Ulkosuhteet ja asevoimat.
Kansainvälinen laki tunnustaa Venäjän federaation perineen Neuvostoliiton oikeussubjektin aseman. Venäjä jatkaa NL:n kansainvälisten sitoumusten täyttämistä ja sai myös NL:n pysyvän paikan ssa, jäsenyydet muissa kansainvälisissä järjestöissä, NL:n oikeudet ja velvollisuudet kansainvälisissä sopimuksissa sekä sen omistukset ja velat. Venäjällä on diplomaattisuhteet 178 maahan ja sillä on maailmalla 140 suurlähetystöä.
Lähetystöjensä kautta Venäjä lähettää tiedustelu-upseereita peitetehtäviin: esimerkiksi Britanniaan noin 30 – MI5:n johtajan mukaan saman verran kuin kylmän sodan vuosina.
Venäjän ulkopolitiikasta päättää presidentti ja sitä toteuttaa maan ulkoministeriö.
YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenmaana Venäjällä on keskeinen rooli kansainvälisessä turvallisuuspolitiikassa. Se on osallistunut kansainvälisten konfliktien selvittelyyn osallistumalla esimerkiksi Lähi-idän kvartettiin, kuuden osapuolen neuvotteluihin Pohjois-Korean kanssa, Kosovon sodan selvittelyyn ja ydinaseiden leviämistä koskevaan politiikkaan.
Venäjä on teollisuusmaiden G8-ryhmän, Euroopan neuvoston, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön ja APECin jäsen. Venäjällä on johtava asema alueellisissa järjestöissä, kuten Itsenäisten valtioiden yhteisössä, Euraasian talousyhteisössä, Kollektiivisessa turvallisuusjärjestössä, sekä Shanghain yhteistyöjärjestössä. Presidentti Dmitri Medvedev on suosinut eri tavoin strategista kumppanuutta ja läheistä integraatiota, mikä näkyy esimerkiksi EU:n ja Venäjän "yhteisten tilojen" yhteistyöhankkeessa. Venäjä on kehittänyt neuvostoliittoaikaista ystävällisemmät, joskin edelleen varsin epävakaat suhteet NATO:on. Venäjän ja NATO:n välille perustettiin komissio vuonna 2002 mahdollistamaan 26 sotilasliiton valtion ja Venäjän tasaväkisen kumppanuuden yhteisten päämäärien tavoittelua varten.
Venäjä peri Neuvostoliitolta sen rajojen ulkopuoliset aseteollisuuden tuotantolaitokset ja suurin osa Neuvostoliiton aseteollisuudesta jäi Venäjän rajojen sisäpuolelle.
Venäjän asevoimat on jaettu maajoukkoihin, laivastoon sekä ilmavoimiin ja ilmapuolustukseen. Yleisesikunnan alaisuudessa on lisäksi kolme aselajia: strategiset ohjusjoukot, avaruusjoukot ja maahanlaskujoukot. Vuonna 2006 Venäjän asevoimien palveluksessa oli 1,037 miljoonaa aktiivista työntekijää. Venäjällä on valtioista eniten varastoituja ydinaseita ja täydellinen triadi niiden kuljettamiseen. Sillä on kotimaahan sijoitettujen mannertenvälisten ballististen ohjusten lisäksi toiseksi suurin ballistisilla ydinohjuksilla varustettujen sukellusveneiden laivasto ja se on Yhdysvaltojen lisäksi ainoa maa, jolla on moderni strategisten pommikoneiden osasto.
Maalla on suuri ja täysin kotimainen aseteollisuus, joka tuottaa maan kaikki sotavälineet. Venäjä on maailman toiseksi suurin aseiden viejä, jonka myynti käsittää noin 30 prosenttia maailman aseiden myynnistä. Aseita vietiin vuonna 2007 80 eri maahan.
Varusmiespalvelus on yksivuotinen. 18–27-vuotiaat ovat asevelvollisia. 60 % ikäluokasta saa kutsunnoissa vapautuksen, yleensä lääketieteellisistä syistä.
Puolustusmenot ovat nelinkertaistuneet kuluneen kuuden vuoden aikana (vuosina 2000–2006). Hallituksen viralliset asevarustelumenot vuonna 2008 ovat 40 miljardia dollaria, joskin eri lähteet, kuten Yhdysvaltain tiedustelulähteet, sekä brittiläinen politiikan tutkimuslaitos IISS, ovat arvioineet todellisen määrän olevan selvästi korkeampi. Tällä hetkellä on menossa vuosille 2006–2015 suunnattu asevoimien varusteiden uudistushanke, jonka budjetti on noin 200 miljardia dollaria.
Federaatiosubjektit.
Venäjän federaatio eli liittovaltio koostuu 83:sta jäsenestä, federaatiosubjektista. Subjektit ovat itsehallinnollisia yksiköitä, joilla on tasavertainen edustus Venäjän liittovaltioneuvostossa (kaksi edustajaa kustakin). Subjektit kuitenkin eroavat toisistaan siinä suhteessa, kuinka paljon autonomiaa niillä on.
Federaatiopiirit ja talousalueet.
Liittovaltiosubjektit on jaoteltu kahdeksaan federaatiopiiriin ("federalnyi okgrug"), joista jokaista johtaa Venäjän presidentin nimittämä täysivaltainen edustaja. Toisin kuin federaatiosubjektit, federaatiopiirit eivät ole hallinnoltaan valtiollista tasoa alempana olevia vaan ne kuuluvat suoraan federaation hallinnon alaisuuteen. Federaation edustajat federaatiopiireissä ovat yhteyshenkilöitä federaatiosubjektien ja itse federaation välillä. He ovat vastuussa siitä, että subjektit toimivat federaation lakien mukaisesti.
Taloudellisia ja tilastointitoimintoja varten subjektit on myös ryhmitelty 12 talousalueeseen.
Yleistä.
Venäjä on yksi maailman kymmenestä suurimmasta taloudesta. Vuonna 2011 sen bruttokansantuote oli 1 850 miljardia ja ostovoimapariteetilla korjattuna 2 414 miljardia dollaria. BKT henkeä kohden oli 17 000 dollaria. Suurin osa BKT:sta muodostui palveluista (58,6 %), toiseksi suurin teollisuudesta (36,9 %) ja loput maataloudesta (4,5 %). Maassa on 75,41 miljoonaa työikäistä eli sen työvoimakapasiteetti on maailman kahdeksanneksi suurin. Maan talouskehitys on ollut maantieteellisesti epätasaista Moskovan alueen tuottaessa suhteellisesti hyvin suuren osan maan BKT:stä. Suurin osa Venäjän alueista, erityisesti alkuperäiskansojen alueet ja maaseutuyhteisöt Siperiassa, ovat jääneet pahasti jälkeen. Kuitenkin keskiluokka on kasvanut vuoden 2000 kahdeksasta miljoonasta 55 miljoonaan (vuoden 2006 luku). Venäjän valtion budjetin menot olivat vuonna 2011 376,2 miljardia ja tulot 382,8 miljardia dollaria, jonka seurauksena sen budjetin ylijäämä oli 0,4 % BKT:sta. Valtion julkinen velka oli 8,7 % KBT:sta ja inflaatio 8,9 %.
Venäjän valuutta on rupla ja valuutan liikkeelle laskua ja vakautta säätelee Venäjän keskuspankki. Lisäksi maassa toimii useita muita pankkeja, joiden lukumäärä vuonna 2011 oli 980. Kaksi Venäjän suurinta pörssiä ovat Russian Trading System (RST) ja Moscow Interbank Currency Exchange (MICEX). Ne yhdistyivät nimellisesti vuoden 2011 lopussa ja yhdistyminen on tarkoitus saattaa loppuun vuosien 2012 ja 2013 aikana. Venäjällä ollaan myös perustamassa omaa arvopaperikeskusta, jonka on tarkoitus aloittaa toimintansa vuonna 2013.
Venäjällä on maailman laajimmat maakaasuesiintymät, toiseksi suurimmat hiilivarat ja kahdeksanneksi suurimmat öljyvarannot. Se on maailman johtava maakaasun viejä ja toiseksi suurin öljynviejä. Öljy, maakaasu, metallit ja puu käsittävät 80 prosenttia Venäjän ulkomaanviennistä. Arviot öljy- ja kaasusektorin osuudesta Venäjän BKT:sta vaihtelevat tilastoja tekevästä tahosta riippuen alle 10 %:sta noin 20 %:iin. Vuonna 2011 Venäjän viennin arvo oli 498,6 miljardia yhdysvaltojen dollaria. Sen huomattavimmat vientituotteet olivat öljy, maakaasu, metallit, puu ja puutarvikkeet, kemikaalit sekä useat siviili- ja sotilastuotteet. Merkittävimmät vientimaat olivat Alankomaat (12,3 %), Kiina (6,5 %), Italia (5,6 %), Saksa (4,6 %) ja Puola (4,3 %). Samana vuonna Venäjän tuonnin arvo oli 310,1 miljardia yhdysvaltojen dollaria ja sen merkittävimmät tuontimaat olivat Kiina (15,6 %), Saksa (10 %), Ukraina (6,6 %) ja Italia (4,3 %). Huomattavimpia tuontihyödykkeitä olivat koneet, ajoneuvot, lääketarvikkeet ja muovit. Venäjästä tuli Maailman kauppajärjestön jäsen elokuussa 2012.
Vuonna 2008 maatalous työllisti 10 % työvoimasta ja toi noin 4 % bruttokansantuotteesta. Tärkeimpiä tuotteita ovat viljat, sokerijuurikas, auringonkukansiemenet, hedelmät ja vihannekset, naudanliha ja maitotuotteet. Teollisuus muodostaa 36,8 % Venäjän bruttokansantuotteesta ja työllistää 31,9 % maan työvoimasta. Venäjän teollisuus kattaa hiilen, öljyn, kaasun, kemikaalien ja metallien tuotannon kaivostoiminnasta jalostukseen. Lisäksi Venäjä tuottaa laajan skaalan erilaisia koneita, sotilaskalustoa, tie- ja rautatiekalustoa sekä viestintävälineitä. Tuotanto kattaa myös maatalouskoneet, sähkön tuotanto- ja siirtotarvikkeet, lääketieteelliset ja tieteelliset välineet sekä kestokulutushyödykkeet. Maassa toimii myös huomattavaa vaate-, elintarvike- ja käsityöteollisuutta. Vuonna 2010 teollisuus kasvoi 8,2 %. Venäjän palvelutalous syntyi käytännössä vasta Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, josta eteenpäin sen merkitys valtiontaloudelle kasvoi aina vuoteen 2008 asti. 2000-vuosikymmenellä palveluiden osuus Venäjän BKT:sta on ollut 55–60 % paikkeilla, kun kehittyneissä teollisuusmaissa se on noin 65–70 %. Merkittävimmät palvelualat ovat kaupan ala ja korjauspalvelut, kiinteistönvälitys- ja vuokrauspalvelut sekä liikenne- ja viestintäpalvelut.
Energia.
Venäjä kuuluu maailman kymmenen eniten energiaa kuluttavan maan joukkoon ja vuonna 2008 se oli listalla viides. Vanhentuneesta tuotanto- ja siirtokapasiteetista johtuen Venäjän energiankulutus suhteutettuna sen bruttokansantuotteeseen on korkeampi kuin millään muulla eniten energiaa kuluttavalla maalla. Sähkön tuotanto, siirto ja jakelu oli 2000-luvun alkuun asti Venäjän valtio-omisteisen monopoliyhtiö RAO JeES Rossiin hallinnassa. Sen toiminta lakkasi vuonna 2008, jonka jälkeen Venäjän sähköala alkoi avautua kilpailulle. Vesi- ja ydinvoimayhtiöt säilyivät kuitenkin valtio-omisteisina. Sähköntuotannon yksityistäminen on osa Venäjällä meneillään olevaan sähkösektorin uudistussuunnitelmaa. Uudistusten osana Venäjän sähkön tukkumarkkinat vapautettiin vuonna 2011.
Venäjä on panostanut ydinvoimaan yli 50 vuoden ajan ja sen ydinvoimaloita operoi energiayhtiö Rosenergoatom. 2000-luvulla uusien voimaloiden suunnittelu alkoi kasvaa, ja maan tavoitteena on lähes kaksinkertaistaa ydinvoimakapasiteetti vuoteen 2020 mennessä. Samaan aikaan myös vesivoimaa rakennetaan tehokkaasti. Uusiutuvan energian potentiaalia olisi paljon, mutta sitä käytetään hyvin vähän.
Liikenne.
Venäjällä on 1 213 lentopaikkaa – vain Yhdysvalloilla, Brasilialla, Kanadalla ja Meksikolla on enemmän. Kolmella on yli kolmen kilometrin kiitotie. Päällystettyä maantietä on 776 000 kilometriä, mihin sisältyy 30 000 kilometriä moottoritietä. Rautateitä on 87 157 kilometriä. Siperian rata on maailman pisin rautatieosuus. Yli 60 vuotta rakennettu 3 500 kilometriä pitkä Baikalin–Amurin rautatie kulkee sen pohjoispuolella.
Tiede ja tekniikka.
Koulutuksessa on panostettu perinteisesti vahvasti tieteeseen ja teknologiaan, jonka tuloksena Venäjän lääketieteen, matematiikan, luonnontieteen sekä avaruuden ja ilmailun tutkimus on edelleen yleensä korkeatasoista.
Useampi venäläinen ja neuvostoliittolainen tieteilijä on palkittu Nobel-palkinnolla. Nobelin fysiikanpalkinto on myönnetty Andre Geimille ja Konstantin Novoseloville vuonna 2010 heidän grafeenia koskevan tutkimuksensa vuoksi. Vuonna 2003 Vitali Ginzburg ja Aleksei Abrikosov palkittiin heidän suprajohteiden ja supranesteiden tutkimuksestaan ja vuonna 2000 Žores Alfjorov oli yksi informaatio- ja kommunikaatiotekniikan tutkimuksen vuoksi palkituista. Vuonna 1978 Pjotr Kapitsa palkittiin hänen tutkimuksistaan aineen käyttäytymisestä matalissa lämpötiloissa. Vuonna 1964 Nikolai Basov ja Aleksandr Prohorov palkittiin heidän työstään kvanttielektroniikan alalla, joka johti laserin ja maserin kehittämiseen. Kaksi vuotta aikaisemmin Lev Landau oli palkittu hänen kondensoitua ainenetta, etunenässä nestemäistä heliuma koskevasta teoriastaan ja vuonna 1958 Pavel Tšerenkov, Ilja Frank ja Igor Tamm palkittiin Tšerenkovin säteilyn selittämisestä. Nikolai Semjonov jakoi vuonna 1956 jaetun Nobelin kemianpalkinnon kemiallisten reaktioiden mekanismien tutkimuksensa vuoksi. Ivan Pavloville myönnettiin vuonna 1904 Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinto hänen ruoansulatuksen fysiologian tutkimuksensa vuoksi.
Neuvostoliiton avaruusohjelma oli asevoimien alaisuudessa, ja kylmä sota vaikutti sen salaamiseen.
Väestö.
Väestö vuosina 1991–2008. Asukkaiden lukumäärä miljoonina
Alustavien arvioiden mukaan vuoden 2008 ensimmäisenä päivänä Venäjällä oli 142 miljoonaa ihmistä. Vuonna 2007 väestö kutistui 237 800 ihmisellä eli 0,17 prosentilla (edellisenä vuonna 532 600 ihmisellä ja 0,37 prosentilla). Maahanmuutto kasvoi 50,2 prosentilla vuonna 2007 ja saavutti 274 000 hengen lukeman. Suuri enemmistö maahanmuuttajista tuli IVY-maista ja oli etnisesti venäläistä tai ainakin venäjänkielistä. Laittomien maahanmuuttajien lukumääräksi IVY-maista arvioidaan noin kymmentä miljoonaa.
Venäjän federaatio on monikansallinen yhteiskunta, koti yli 160 etniselle ryhmälle, johon sisältyy alkuperäiskansoja. Vuonna 2002 toimitetun väestölaskennan mukaan venäjän väestöstä 79,8 % on venäläisiä. Muita kansallisuusryhmiä ovat tataarit (3,8 %), ukrainalaiset (2 %), baškiirit (1,2 %), tšuvassit (1,1 %), mordvalaiset ja valkovenäläiset. Alle 0,5 % väestönosuuden muodostavia kansallisuuksia ovat muun muassa armenialaiset, avaarit, tšetšeenit, saksalaiset, juutalaiset, kazakit, marit ja udmurtit.
Vaikka Venäjän väestö on suhteellisen suuri, on väestötiheys matala valtion valtaisan pinta-alan vuoksi. Väestötiheys on suurimmillaan Euroopan puolella, lähellä Uralvuoria sekä Lounais-Siperiassa. 73 prosenttia väestöstä elää kaupunkialueilla. Yleisesti ottaen 60. leveyspiirin pohjoispuolelle jäävä osa Siperiasta on erittäin harvaan asuttua. Vuoden 2002 laskennan mukaan kaksi suurinta kaupunkia ovat Moskova (10 126 424 asukasta) ja Pietari (4 661 219). Yksitoista muuta kaupunkia ovat kooltaan yhden ja kahden miljoonan väliltä: Tšeljabinsk, Kazan, Novosibirsk, Nižni Novgorod, Omsk, Perm, Rostov-na-Donu, Samara, Ufa, Volgograd ja Jekaterinburg.
Venäjän väestö oli suurimmillaan vuonna 1991, jolloin väkeä oli 148 689 000. Vuonna 2007 kuolleisuus ylitti syntyvyyden 477 700 hengellä. Edellisenä vuonna lukema oli suurempi: 687 100. Venäjän Tilastopalvelun mukaan kuolleisuusaste laski neljä prosenttia vuonna 2007 verrattuna edellisvuoteen, ollen noin kahden miljoonan paikkeilla kun taas syntyvyysaste kasvoi 8,3 % vuosittain ollen nyt 1,6 miljoonan syntyneen paikkeilla. Väestö siis kutistuu korkean kuolleisuuden ja matalan syntyvyyden vuoksi. Syntyvyysaste on kyllä verrattavissa Euroopan maiden lukemiin (keskimäärin 11,3 syntynyttä tuhatta ihmistä kohden vuonna 2007 ja EU:n keskiarvo on 10,00 per 1000), sen väestö pienenee suuren kuolleisuuden takia (vuonna 2007 kuolleisuusaste oli 14,7 per 1000 henkeä siinä missä EU:n keskiarvo oli 10,00 per 1000). Venäjän terveysministeriö kuitenkin ennusti vuonna 2008, että vuoteen 2011 mennessä kuolleisuusaste ja syntyvyysaste kohtaavat kuolleisuuden pienetessä ja syntyvyyden noustessa.
Koulutus.
Venäjällä on perustuslain takaama ilmainen koulutus kaikille kansalaisille, ja 99,4 prosenttia väestöstä on lukutaitoisia. Vuonna 2006 tehdyssä neljäsluokkalaisten luetunymmärtämistaitoa mittaavassa Bostonin yliopiston PIRLS-tutkimuksessa (Progress in International Reading Literacy Study) Venäjä sijoittui ensimmäiseksi. Korkeamman asteen koulutuspaikoista on Venäjällä kova kilpailu. Koulutuksessa on panostettu perinteisesti vahvasti tieteeseen ja teknologiaan, jonka tuloksena Venäjän lääketieteen, matematiikan, luonnontieteen sekä avaruuden ja ilmailun tutkimus on edelleen yleensä korkeatasoista.
Hallitus jakaa valtion koulutuslaitoksille rahoitukset joko vakiintuneen kiintiösumman tai oppilasmäärän mukaan. Tämän tarkoituksena on taata, että kaikki pätevät oppilaat saavat koulutuspaikan. Lisäksi opiskelijoille myönnetään pieni stipendi ja ilmainen asuminen. Opetuslaitosten rahoitus tapahtuu kokonaan valtion tai alueellisen tason budjeteista. Rahoituksen turvaamiseksi monet valtion laitokset ovat avanneet ulkopuolisesti rahoitettuja virkoja, joiden määrä on ollut kasvussa. Uusien korkean teknologian ja muiden nousevien teollisuusalojen työvoiman tarvetta tyydyttämään on noussut monia yksityisiä korkean asteen oppilaitoksia.
Terveys.
Venäjän perustuslaki lupaa ilmaisen, yleisen terveydenhuollon kaikille kansalaisille. Vaikka Venäjällä on enemmän lääkäreitä, sairaaloita ja terveysalan työntekijöitä kuin lähes millään muulla maalla on väestön terveys Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen heikentynyt huomattavasti sosiaalisten, taloudellisten ja elämäntapaan liittyvien muutosten myötä. Vuonna 2007 keskimääräinen eliniänodote oli miehille 61,5 vuotta ja naisille 73,9 vuotta. Keskimääräinen eliniänodote, 67,7 vuotta, on 10,8 vuotta lyhyempi kuin EU-maiden keskiarvo. Miesten matalan eliniän suurimmat taustatekijät ovat työikäisten miesten estettävissä olevat kuolinsyyt, kuten alkoholimyrkytykset, stressi, tupakointi, liikenneonnettomuudet sekä väkivaltarikokset. Miesten kuolleisuus nousi 60 % vuoden 1991 jälkeen ja on neljä-viisi kertaa korkeampi kuin Euroopassa keskimäärin. Johtuen sukupuolten välisestä eliniänodotteesta, sekä toisen maailmansodan yhä jatkuvasta vaikutuksesta (Venäjällä kuoli sodassa enemmän miehiä kuin missään muussa maassa) sukupuolten välillä vallitsee epätasapaino ja jokaista naista kohden on 0,859 miestä.
Sydänsairaudet aiheuttavat 56,7 % kaikista kuolemista, ja näistä 30 % koskee työikäisiä ihmisiä. Noin 16 miljoonaa venäläistä kärsii verenkiertoelinten sairauksista, mikä on suhteellisesti toiseksi eniten maailmassa Ukrainan jälkeen. Kuolemat henkirikoksista, itsemurhista ja syövästä ovat myös kansainvälisellä tasolla hyvin korkeat. Itsemurhia tehdään WHO:n mukaan prosentuaalisesti yli kaksi kertaa enemmän kuin korkeiden itsemurhalukujen Suomessa. Vuoden 2007 tutkimuksen mukaan 52 % miehistä ja 15 % naisista tupakoivat. Tupakka aiheuttaa maassa noin 260 000 kuolemaa vuodessa. AIDSia ei juuri tavattu neuvostoaikana, mutta 1990-luvun aikana se lisääntyi huimasti suonensisäisten huumeiden leviämisen myötä. Virallisten tilastojen mukaan HIV-positiivisia ihmisiä on Venäjällä 364 000, mutta jotkut asiantuntijat pitävät todellisia lukuja selvästi korkeampana. Kamppaillakseen tautia vastaan hallitus lisäsi HIVin torjumisen keinoihin kohdistettuja varoja kaksinkymmenkertaiseksi vuonna 2006 ja seuraavana vuonna määrärahat vielä kaksinkertaistettiin edellisvuodesta. Neuvostoliiton jälkeisenä aikana myös tuberkuloosin aiheuttamat kuolemat ovat lisääntyneet rajusti erityisesti vankien usein sairastuessa tautiin.
Kamppaillakseen väestön hupenemista vastaan hallitus on aloittanut useita ohjelmia, joiden tarkoitus on lisätä syntyvyyttä ja houkutella maahan lisää maahanmuuttajia. Hallitus on kaksinkertaistanut kuukausittaiset lapsilisät ja on asettanut vuodesta 2007 alkaen 250 000 ruplan (noin 6800 euroa) kertapalkkion naisille, jotka saavat toisen lapsen. Vuonna 2007 syntyvyys nousi korkeimmalle tasolle Neuvostoliiton jälkeisenä aikana. Varapääministeri Sergei Ivanov myös kertoi 20 miljardin ruplan (noin 544 miljoonaa euroa) käyttämisestä neuvoloihin vuosina 2008–2009. Maahanmuutto nähdään välttämättömänä keinona ylläpitää maan väestömäärää.
Kielet.
Venäjän 160 etnisen ryhmän edustajat puhuvat yhteensä noin sataa eri kieltä. Vuoden 2002 lukemien mukaan 142,6 miljoonaa ihmistä puhuu venäjää. Toiseksi suurin kieliryhmä ovat tataaria puhuvat (5,3 miljoonaa puhujaa) ja kolmantena saksankieliset (2,9 miljoonaa). Venäjä on keskushallinnon ainut virallinen kieli, mutta perustuslaki antaa yksittäisille tasavalloille oikeuden ottaa oman alueensa alkuperäiskieli alueen toiseksi viralliseksi kieleksi. Huolimatta laajasta alueellisesta levinneisyydestään venäjän kieli on varsin homogeenistä koko maassa. Venäjä on Euraasian maantieteellisesti laajimmalle levinnyt kieli ja puhujamäärältään suurin slaavilainen kieli. Venäjän kieli kuuluu indoeurooppalaisten kielten perheeseen ja on yksi kolmesta elävästä itäslaavilaisesta kielestä (muut ovat valkovenäjä ja ukraina). Vanhaa itäslaavilaista venäjän kieltä on löydetty kirjoitetussa muodossa 900-luvulta lähtien. Nykyään yli neljännes maailman tieteellisistä julkaisuista julkaistaan venäjäksi. Venäjän kieli on yksi Yhdistyneiden kansakuntien kuudesta virallisesta kielestä.
Uskonnot.
a> Moskovassa (1882)1996. Kirkko tuhottiin vuonna 1931.
Venäjän perinteiset uskonnot ovat kristinusko, islam, buddhalaisuus sekä juutalaisuus, jotka määritellään Venäjän vuonna 1997 säädetyssä ”historiallisen perinnön laissa”. Kristinuskon ortodoksinen suunta on Venäjän selvästi suurin uskonto. Venäjällä mielipidekyselyitä tekevän tutkimuskeskuksen mukaan 63 prosenttia vastaajista piti itseään Venäjän ortodokseina, 6 prosenttia muslimeina ja alle yksi prosentti piti itseään buddhalaisena, katolisena, protestanttina tai juutalaisena. 12 prosenttia ihmisistä sanoi uskovansa Jumalaan olematta minkään uskonnon harjoittaja, ja 16 prosenttia piti itseään ei-uskovana.
Eri lähteiden ilmoittamat arviot ei-uskonnollisten ihmisten määrästä Venäjällä vaihtelevat suuresti. Lähteestä riippuen niitä on 16–48 prosenttia väestöstä. Ei-uskonnollisten ihmisten määrän arviointi on hankalaa, sillä etniset venäläiset identifioivat itsensä ortodokseiksi silloinkin, kun he eivät varsinaisesti harjoita uskontoaan tai edes usko sen oppeihin. Sama koskee myös muita uskontoja, jotka ovat leimautuneet osaksi eri kansanryhmien identiteettiä. Uskontokuntiin kuuluminen jakautuu pääasiassa etnisten jakolinjojen mukaan. Slaavit ovat yleensä ortodokseja, turkinkieliset muslimeita, joskin maassa on myös turkkilaisia väestöryhmiä, jotka eivät edusta islamia.
Venäjän ortodoksinen kirkko on luonteeltaan puolivaltiollinen. Ortodoksikristillisyys omaksuttiin Venäjällä alun perin 900-luvulla. Ortodoksisen kirkon sisällä toimineista liikkeistä historiallisesti merkittävin on ollut vanhauskoisuus, jota vielä 1900-luvun alussa kannatti jopa 10 % väestöstä. Nykyään vanhauskoisten kannatus on laskenut tuntuvasti matalammaksi. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen vapaat suunnat, kuten herätyskristillinen liikehdintä, ovat lisänneet kannatustaan. 95 prosenttia rekisteröidyistä seurakunnista kuuluu varsinaisen Venäjän ortodoksisen kirkon alaisuuteen, mutta sen lisäksi on myös pienempiä ortodoksisia kirkkoja. Suurin osa ortodoksiuskoa tunnustavista ei käy säännöllisesti kirkossa. Kuitenkin kirkko on kunnioitettu sekä uskonnollisten että ei-uskonnollisten keskuudessa, sillä se nähdään Venäjän kulttuuriperinnön symbolina. Yhdysvaltain sisäministeriön vuoden 2007 uskonnon vapautta käsittelevän raportin mukaan 100 miljoonaa venäläistä pitää itseään ortodoksikristittyinä. Pienempiin kristillisiin suuntauksiin Venäjällä kuuluvat katoliset, Armenian apostolinen kirkko sekä muutamat protestanttiset suuntaukset.
Siinä missä ortodoksisuus on Venäjän slaavilaisia kansanosia etnisesti määrittelevä uskonto, sunnilainen islam on vastaavalla tavalla useimpien turkkilaisia kieliä puhuvien kansojen perinteinen uskonto. Muslimiväestö keskittyy pääosin tietyille Venäjän eteläisille alueille, kuten Kaukasukselle ja Tatarstaniin. Venäjällä on arvioitu asuvan 15–20 miljoonaa muslimia, mikäli kaikkien muslimikansojen jäsenet lasketaan muslimeiksi. Buddhalaisuutta on perinteisesti esiintynyt Burjatiassa, Tuvassa ja Kalmukiassa. Jotkut Siperian ja kaukoidän alkuperäisasukkaat harjoittavat luonnonuskontoja valtauskontojen lisäksi.
Musiikki ja baletti.
Taidemusiikki alkoi toden teolla nostaa päätään Venäjällä 1800-luvulla, jolloin musiikkielämää määritteli kiista kahden ryhmittymän välillä. Mihail Glinka ja hänen seuraajiensa muodostama viiden ryhmä korostivat venäläistä kansallistunnetta ja lisäsivät tyyliinsä kansanmusiikin ja uskonnollisen musiikin piirteitä. Toista suuntausta edustivat kansainvälisemmin, mutta silti konservatiivisemmin suuntautunut Anton Rubinstein ja hänen veljensä Nikolai. Myöhempää romantiikkaa Venäjällä edustivat esimerkiksi Modest Musorgski, Nikolai Rimski-Korsakov ja tunnetuimpana Pjotr Tšaikovski, josta tuli musiikkinsa selkeän venäläisistä piirteistä huolimatta yksi kaikkien aikojen suosituimmista säveltäjistä myös ulkomailla. Romantiikan lippua piti yllä 1900-luvun alussa vielä etenkin pianokonsertoistaan tunnettu Sergei Rahmaninov. Muita 1900-luvun maailmankuuluja ja yhä suosittuja venäläissäveltäjiä ovat Aleksandr Skrjabin, Igor Stravinsky, Sergei Prokofjev, Dmitri Šostakovitš ja Irving Berlin, joskin viimeksi mainittu vaikutti Yhdysvalloissa. Näistä etenkin ulkomaille muuttanut Stravinsky oli uudistuksellinen hahmo, joka vei taidemusiikin kehitystä eteenpäin. Neuvostoaikana säveltäjiä valvottiin tarkkaan ja musiikki pyrittiin pitämään konservatiivisena ja helpommin ymmärrettävänä.
Venäjän musiikkikonservatoriot ovat tuottaneet suuret määrät maailmankuuluja solisteja. Näistä tunnetuimpiin kuuluvat viulistit David Oistrah ja Gidon Kremer, sellisti Mstislav Rostropovitš, pianistit Vladimir Horowitz, Svjatoslav Richter ja Emil Gilels sekä laulaja Galina Višnevskaja.
Tšaikovski on muiden töidensä ohella suosituin balettisäveltäjä, jonka tunnetuimpiin töihin kuuluvat "Joutsenlampi", "Pähkinänsärkijä" sekä "Prinsessa Ruusunen". 1900-luvun alkupuolella venäläiset tanssijat Anna Pavlova ja Vatslav Nižinski kohosivat maailmanmaineeseen, kun impressaario Sergei Djagilev ja hänen Ballets russes -ryhmänsä kiersivät ulkomailla. Neuvostoajan baletti täydensi 1800-luvun traditiota, ja Neuvostoliiton balettikoulut tuottivat lukuisia kansainvälisen tason tähtiä, joihin kuuluvat esimerkiksi Maija Plisetskaja, Rudolf Nurejev, ja Mihail Baryšnikov. Balettiesityksiä järjestävät Moskovan Bolšoi-teatteri ja Pietarin Mariinski-teatteri ovat säilyttäneet maineensa tähän päivään asti.
Rock and roll saapui Venäjälle 1960-luvulla, ja venäläisen rockin kultakausi ajoitetaan yleensä 1980-luvulle. Nykyään tunnettuja maan rajojen ulkopuolella suosiota saaneita artisteja ovat esimerkiksi laulaja Alla Pugatšova sekä tyttöduo t.A.T.u. Taide- ja populaarimusiikin lisäksi Venäjän lukuisilla etnisillä ryhmillä on omat kansanmusiikin perinteensä.
Kirjallisuus.
Venäjän kirjallisuutta on pidetty hyvin vaikutusvaltaisena ja monet sen teoksista kuuluvat maailmankirjallisuuden parhaiten tunnettuihin töihin. Venäjän kirjallisuuden historian on ajoitettu alkavan jo 900-luvun tienoilla. Varsinainen kansallinen kirjallisuuden traditio syntyi 1800-luvun alussa. Tämän aikakauden aloitti Aleksandr Puškin, jota pidetään modernin venäläisen kirjallisuuden perustajana. Häntä on usein sanottu "Venäjän Shakespeareksi". Venäjän tunnetuimpiin kirjailijoihin ja runoilijoihin 1800-luvulla kuuluivat Anton Tšehov, Mihail Lermontov, Leo Tolstoi, Nikolai Gogol, Ivan Turgenev ja Fjodor Dostojevski. Samoin Ivan Gontšarov, Mihail Saltykov-Štšedrin, Aleksei Pisemski ja Nikolai Leskov jättivät kestävän jälkensä venäläiseen proosaan ja Puškinin ohella Pjotr Jeršov runouteen. Erityisesti Tolstoi ja Dostojevski ovat olleet vaikutukseltaan mammuttimaisia hahmoja, joita monet kriitikot ovat pitäneet kaikkien aikojen suurimpina romaanikirjailijoina.
1880-luvun tienoilla Venäjän kirjallisuus alkoi muuttua. Suurien romaanikirjailijoiden aika oli ohi ja lyhyempi proosa (novellit) sekä runous tulivat hallitseviksi tyylilajeiksi seuraavien vuosikymmenien ajaksi. Tätä aikaa kutsutaan usein kirjallisuuden hopeakaudeksi. Vuosiksi 1893–1914 symbolismi syrjäytti aiemmin hallinneen realismin. Aikakauden johtavia kirjoittajia olivat Valeri Brjusov, Andrei Belyi, Vjatšeslav Ivanov, Aleksandr Blok, Dmitri Merežkovski, Fjodor Sologub, Anna Ahmatova, Osip Mandelstam, Leonid Andrejev, Ivan Bunin ja Maksim Gorki.
Vuoden 1917 vallankumouksen ja sitä seuranneen sisällissodan jäljiltä Venäjän kulttuurielämä oli kaaoksessa. Jotkut vanhemmat kirjailijat jättivät maan samalla, kun kirjailijoiden nuori sukupolvi, joka yleensä ainakin hieman tuki vallankumouksen ideaaleja, alkoi ilmaantua. Jotkut näistä perustivat kirjailijoiden järjestöjä tarkoituksenaan luoda uutta työväenluokan kulttuuria, joka sopisi vallankumouksen myötä syntyneen uuden valtion aikakaudelle. 1920-luvulla kirjailijat saivat tehdä työtään rauhassa, mutta 1930-luvulla Stalinin aikana kirjallisuuden viralliseksi ohjenuoraksi tuli sosialistinen realismi. Stalinin kuoleman jälkeen rajoituksia vähennettiin.
1970- ja 1980-luvuille tultaessa kirjailijat yhä enemmän jättivät huomiotta sosialistisen realismin ohjenuorat. Neuvostoajan johtaviin kirjailijoihin kuuluivat Jevgeni Zamjatin, Isaak Babel, Ilf ja Petrov, Juri Oleša, Vladimir Nabokov, Mihail Bulgakov, Boris Pasternak, Aleksandr Solženitsyn, Vladimir Majakovski, Mihail Šolohov, Jevgeni Jevtušenko ja Andrei Voznesenski.
Viisi venäjänkielistä kirjailijaa on saanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon: Ivan Bunin 1933, Boris Pasternak (kieltäytyi palkinnosta 1958), Mihail Šolohov 1965, Aleksandr Solženitsyn 1970 ja Joseph Brodsky 1987. Heistä Bunin asui Ranskassa ja Brodsky Yhdysvalloissa.
Elokuvat.
Siinä missä lännen teollisuusmaissa elokuvat nähtiin vuoden 1917 vallankumouksen aikoihin vielä halpana viihteenä työväenluokalle, Venäjällä alettiin tutkia filmien editoinnin mahdollisuuksia elokuvailmaisun kehittämiseksi. Venäjän ja myöhemmin Neuvostoliiton elokuvateollisuudesta tuli kasvualusta innovatiivisille elokuville välittömästi vallankumousta seuranneina vuosina. Tämän seurauksena syntyi maailmankuuluja elokuvia, kuten Sergei Eisensteinin "Panssarilaiva Potemkin".
Eisenstein oli saanut oppinsa ohjaaja Lev Kulešovilta, joka oli uraauurtavien editointioppien kehittäjä ja opetti maailman ensimmäisessä elokuva-alan oppilaitoksessa, Moskovassa sijaitsevassa Valtion elokuvainstituutissa. Dziga Vertov taas kehitti kameran ja todellisen elämän suhdetta käsittelevän "kino-glaz"-teorian, jolla oli valtava vaikutus dokumenttielokuvien kehittymiselle. Sosialistisen realismin politiikka tukahdutti filmintekijöiden luovuutta, mutta myös rajoitusten alla tehtiin onnistuneina pidettyjä neuvostofilmejä, "Kurjet lentävät" ja "Vain neljä päivää". Leonid Gaidain 1960- ja 1970-luvuilla tekemät komediat olivat hyvin suosittuja ja osa niissä esiintyneistä sanonnoista on yhä käytössä. Vuonna 1969 valmistui Vladimir Motylin elokuva "Aavikon laki", joka aloitti ”osternina” tunnetun elokuvan lajin. Kosmonauteilla on tapana katsoa kyseinen elokuva ennen avaruuslentoja.
1980- ja 1990-luvuilla venäläinen elokuva oli kriisissä. Vaikka ilmaisunvapaus saavutettiin, valtiontuki elokuville romahti, minkä seurauksena elokuvia tehtiin selvästi vähemmän. 2000-luvun alkuvuodet ovat tuoneet talouskehityksen myötä taas lisää katsojia ja menestystä elokuvateollisuudelle, ja elokuvia tehdään Venäjällä jo enemmän kuin esimerkiksi Briteissä ja Saksassa. Lipputulot Venäjän elokuvista olivat 1996 yhteensä vain 6 miljoonaa dollaria, mutta vuonna 2006 tulot olivat jo 412 miljoonaa dollaria, mikä oli 18 prosenttia kasvua edellisvuoteen verrattuna.
Kuvataiteet.
Varhainen Venäjän maalaustaide keskittyi Bysantista periytyneeseen ikonimaalaukseen sekä freskoihin. Moskovan voimistuttua Theofanes Kreikkalainen ja Andrei Rubljov kohosivat varsinaisen Venäläisen taiteen johtonimiksi. Omintakeinen välimuoto ikonin ja renessanssimuotokuvan välillä oli venäläisen muotokuvamaalauksen laji, parsuna. Venäjän taideakatemia perustettiin vuonna 1757 ja sen tarkoituksena oli tuoda venäläisille taiteilijoille kansainvälistä roolia ja asemaa. Akatemian huomattavia muotokuvamaalareita olivat Ivan Argunov, Fjodor Rokotov, Dmitri Levitski ja Vladimir Borovikovski. 1800-luvun realismi pyrki kuvamaan venäläistä identiteettiä. Tämä näkyy maisemamaalauksessa, sekä arkipäiväisiä tapahtumia kuvaavissa genre-maalauksissa ja vahvapiirteisissä aikalaisten muotokuvissa. Toiset taiteilijat keskittyivät yhteiskuntakritiikkiin kuvaamalla köyhien oloja ja tekemällä karikatyyrejä auktoriteeteista. Tämä kriittisen realismin suuntaus kukoisti Aleksanteri II:n aikana.
Maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen (1861) jotkut taiteilijat keskittyivät inhimillisen kärsimyksen kuvaamiseen. Toisinaan tehtiin suuria historiamaalauksia Venäjän dramaattisista hetkistä. Peredvižniki ("vaeltajat") nimellä kulkenut taiteilijaryhmä katkaisi välinsä taideakatemiaan ja perusti akateemisista rajoitteista vapaan koulukunnan. Tämän suuntauksen teoksissa on mukana vahva yhteiskunnallinen ja poliittinen ulottuvuus. Realismin johtonimiin kuuluivat Ivan Šiškin, Arhip Kuindži, Ivan Kramskoi, Vasili Polenov, Isaak Levitan, Vasili Surikov, Viktor Vasnetsov ja Ilja Repin. 1830-luvulla akatemia alkoi lähettää oppilaitaan ulkomaille taitojaan kartuttamaan. Näistä lahjakkaimpiin kuuluivat Aleksandr Ivanov ja Karl Brjullov, jotka tunnetaan romanttisista historiallisista maalauksistaan. Venäjälle tyypilliset omintakeiset kansanelämän kuvaukseen keskittyneet maalaustyylit syntyivät 1800-luvun lopulla. Vaeltajien lisäksi 1800-luvun lopulta 1920-luvulle vaikutti taiteilijaryhmittymä Mir iskusstva, jonka näyttelyihin osallistui myös useita suomalaisia taiteilijoita.
Venäjän avantgarde on kattokäsite suurelle joukolle erilaisia modernin taiteen suuntauksia, jotka kukoistivat Venäjällä noin vuosien 1890 ja 1930 välillä. Näihin suuntauksiin kuuluvat esimerkiksi neo-primitivismi, suprematismi, konstruktivismi, rayonismi ja futurismi. Abstrakti taide ja sen eri varhaiset suuntaukset kehitettiin paljolti Venäjällä, josta ne siirtyivät länsimaihin tullen myöhemmin modernismin traditioksi. Avantgarden huomattaviin taiteilijoihin kuuluvat esimerkiksi Vladimir Majakovski, El Lisitski, Kazimir Malevitš, Wassily Kandinsky, Vladimir Tatlin, Aleksandr Rodtšenko ja Marc Chagall. Venäjän avantgarde kukoisti 1900-luvun alusta 1930-luvun alkuun, minkä jälkeen se tukahdutettiin Stalinin määräämän sosialistisen realismin avulla.
1920-luvun lopulla NKP:n myötävaikutuksella toteutettu sosialistinen realismi oli jo vähentänyt avantgarden merkitystä huomattavasti ja se katosi virallisen taiteen piiristä Stalinin valtaannousun myötä. 1940-luvulla neuvostotaiteilijat, kuten Vera Muhina loivat "antifasistisia" ja kiihkoisänmaallisia töitä, joissa esiintyi myös henkilökulttia. Suureksi isänmaalliseksi sodaksi kutsutun toisen maailmansodan taistelut ja muut tapahtuvat olivat usein teosten aiheena. Sodan jälkeen kuvanveistäjät loivat juhlallisia monumentteja sodassa kuolleiden kunniaksi. 1900-luvulla monet venäläistaiteilijat siirtyivät Länsi-Eurooppaan, koska bolsevikkien hallinto rajoitti taiteen vapautta. Vasili Kandinski (Wassily Kandinsky), Marc Chagall ja Naum Gabo esittivät töitään ja ajatuksiaan Venäjän ulkopuolella. Nämä taiteilijat opiskelivat usein Pariisissa ja Münchenissä ja heidän pakolaisuutensa takia venäläinen taide usein onnistui levittämään vaikutustaan maailmanlaajuisesti. Virallisen taiteen ulkopuolella työskennelleet Non-konformistiset taiteilijat, kuten Ernst Neizvestnyi, Ilja Kabakov, Mihail Šemjakin ja Erik Bulatov pyrkivät ironisoimaan sosialistista realismia sots-taiteessa tai kehittämään kiellettyjä suuntauksia, kuten ekspressionismia, abstraktia taidetta, hyperrealismia tai käsitetaidetta ja yhteistä heille on vastustava suhtautuminen sosialistisen realismin kaanoniin. Nämä riippumattomat taideyhteisöt ilmaantuivat käsi kädessä kansalaisyhteiskunnan syntymisen kanssa, jonka laajuus ja syvyys osaltaan aiheutti Neuvostohallinnon luhistumisen. Non-konformistien taidetta pidetään nykyisin osana ja eräänä vaiheena nykyisen Venäjän taidehistorian synnyssä.
Media.
Venäjän televisiota dominoivat kanavat, jotka ovat joko suoraan valtionomistuksessa tai joilla ainakin on läheiset suhteet Kremliin. Televisio on useimpien venäläisten tärkein uutislähde. Valtion radiokanavien rinnalla on kymmeniä musiikkipainotteisia yksityiskanavia. Päivittäin ilmestyy yli 400 sanomalehteä.
Urheilu.
Venäjä on ollut menestyksekäs lukuisissa urheilulajeissa sijoittuen niissä jatkuvasti olympialaisten mitalisijoille. Neuvostoaikana maajoukkue osallistui 18 olympialaisiin ja sai 14 kerralla eniten mitaleja; Neuvostoliitto olikin vuosikymmenestä toiseen dominoiva mahti olympialaisissa. Vuoden 1952 olympialaisista lähtien Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän yleisurheilijat ovat aina olleet kolmen eniten kultamitaleita saaneen maan joukossa. Vuoden 1980 kesäkisat pidettiin Moskovassa ja vuonna 2014 talviolympialaiset pidetään Sotšissa.
Neuvostoliiton voimistelijat, yleisurheilijat, painonnostajat, painijat, murtomaahiihtäjät ja nyrkkeilijät olivat jatkuvasti maailman huipputasoa, ja näissä lajeissa Venäjä on ollut huippumaa myös Neuvostoliiton jälkeisenä aikana. Jalkapallo on useimpien maailman maiden tapaan hyvin suosittua Venäjällä. Venäjä järjestää jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut vuonna 2018. Jääkiekko on niin ikään hyvin suosittua ja Neuvostoliitto oli siinä lajissa dominoiva maa kansainvälisissä turnauksissa voittaen kultaa useimmissa maailmanmestaruus- ja olympiakisoissa. Jääpallo on paikoin erittäin suosittua. Neuvostoliitto ja sittemmin Venäjä ovat alusta asti hallinneet lajin kansainvälisiä kilpailuja.
Taitoluistelu on myös ollut Venäjän vahva laji; Neuvostoliitto hallitsi etenkin pariluistelua ja jäätanssia. Neuvostoliittolainen tai venäläinen pari on voittanut kultaa jokaisissa talviolympialaisissa vuodesta 1964 nykypäivään asti, mikä on yksi koko urheilumaailman pisimpiä voittoputkia. Neuvostoliiton jälkeisenä aikana tennis on kasvattanut suosiotaan ja Venäjältä onkin jo tullut joukko kuuluisia tennistähtiä. Shakkiin venäläisillä on myös ollut pitkään erityissuhde ja peli on maassa suosittua ajanvietettä; monet kansainväliset mestarit ovat olleet venäläisiä.
Juhlapäivät.
Venäjällä on 8 yleistä virallista juhlaa, yhteensä 12 yleistä vapaapäivää. Lisäksi vietetään erinäisiä kirkollisia juhlia, virallisia muistopäiviä sekä eri ammattialojen juhlapäivä. Kirkollisia juhlapäiviä vietetään sekä gregoriaanisen että juliaanisen kalenterin mukaan. Kirkolliset pyhät eivät ole vapaapäiviä, joulua lukuun ottamatta, koska kirkko on erotettu valtiosta. Joulu on 7. tammikuuta, koska kirkon kalenteri on 13 päivää jäljessä gregoriaanista ajanlaskua. Lisäksi monet viettävät vanhaa uuttavuotta (Старый Новый год). 14. tammikuuta, joka ei ole virallinen juhlapäivä.


Viron kieli.
Viron kieli eli eesti ("eesti keel", vanh. "maakeel") on itämerensuomalainen kieli eli suomen lähisukukieli (muut ovat varsinaiskarjala, aunuksenkarjala, lyydi, vepsä, inkeroinen, vatja ja liivi). Viron kieltä puhuu Virossa 930 000 ihmistä ja ulkomailla yli 150 000 ihmistä.
Viron kielen puhujat.
Suurimmat Viron ulkopuoliset virolaisryhmät (ulkovirolaiset) Ruotsissa, Yhdysvalloissa, Kanadassa ym. ovat syntyneet toisen maailmansodan loppuvaiheiden pakolaisista. Etenkin 1800-luvulla viron kielen puhujia on muuttanut joukoittain myös Keski-Venäjälle, Siperiaan ja Kaukasiaan, mutta nämä virolaisryhmät ovat sittemmin suureksi osaksi hajonneet tai kieleltään sulautuneet valtaväestöön. Suomeen on etenkin 1980-luvulta lähtien syntynyt monituhatpäinen vironkielinen vähemmistö; Viron kansalaisia asui vuonna 2008 Suomessa 22 604 — heistä vironkielisiä on tätä vähemmän, koska useilla Viron kansalaisilla on äidinkieleksi rekisteröity venäjä. Suomessa asui tilastokeskuksen mukaan vuoden 2008 lopussa 22 357 henkilöä joiden äidinkieleksi on rekisteröity viro. Vironkielisten määrä sisältää vironkielisten Viron kansalaisten lisäksi myös vironkieliset Suomen ja muiden maiden kansalaiset.
Viron kielen taustasta ja historiasta.
Virossa on kaksi päämurretta: pohjois- ja eteläviro (jotkut tutkijat pitävät koillista rannikkomurretta, joka monessa suhteessa muistuttaa suomea, kolmantena päämurreryhmänä). Eteläviroa ja (pohjois)viroa on usein pidetty kahtena eri kielenä. Pohjoisen ja etelän välillä on kulkenut vanha syvä heimo- ja kulttuuriraja, 1800-luvulle saakka myös hallinnollinen raja. On jopa väitetty, että etelä- ja pohjoisviro eroaisivat toisistaan yhtä paljon kuin pohjoisviro ja suomi. 1800-luvulle asti viron kieltä kirjoitettiinkin kahdessa muodossa, pohjoisena "Tallinnan kielenä" ja eteläisenä "Tarton kielenä". Vasta kansallisen heräämisen myötä, kun virolainen kansallinen identiteetti nykyisessä mielessä syntyi, pohjoinen kirjakieli syrjäytti eteläisen.
Viron kirjakieli, kuten suomenkin, syntyi uskonpuhdistuksen myötä 1500-luvulla. Ensimmäiset painetut kirjat olivat baltiansaksalaisten kirkonmiesten kirjoittamaa hartaus- ja kansanopetuskirjallisuutta. Äidinkielisten virolaisten kirjoittama kauno- ja tietokirjallisuus sekä vironkielinen lehdistö alkoivat kehittyä vasta 1800-luvulla. Tällöin viron kieltä alettiin voimakkaasti kehittää: ortografia uudistettiin, runsaasti uudissanoja kehitettiin, myös murteiden ja suomen kielen mallin pohjalta. Essiivisija elvytettiin suomen essiivin mallin mukaisesti. 1900-luvun alun kielenuudistusliike otti käyttöön myös uudissanoja, jotka oli luotu "tyhjästä", pelkästään rakenteellisin ja esteettisin perustein (esimerkiksi "veenma" 'vakuuttaa', "siiras" 'vilpitön', "relv" 'ase').
Viron itsenäistymisestä 1918 lähtien viron kieli on ollut täysimittainen, kaikilla elämänalueilla toimiva kansalliskieli – mm. Tarton yliopisto vironkielistettiin vuonna 1919). Kielen asema säilyi myös neuvostoajan venäläistämispaineista huolimatta.
Viron läheisiä sukukieliä, joita usein on pidetty vain viron murteina, ovat Kakkois-Virossa puhutut võron ja seton kielet. Leimallisimpaan eteläviroon perustuva võron kieli on viime vuosikymmeninä tavoitellut entistä vahvempaa asemaa, ja sillä on oma ortografia, kehittyvä kirjallisuus, instituutti ja joukko aktiivisia elvyttäjiä.
Viron kieleen voimakkaimmin vaikuttanut kieli on saksa, Baltian hallinto- ja ensisijainen kulttuurikieli jopa 1900-luvun alkuun saakka. Jonkin verran vaikutteita viro on saanut myös venäjästä, kansallisen heräämisen ajoista alkaen myös suomen kielestä. Naapurikieli latvia on vaikuttanut lähinnä viron eteläisimpiin murteisiin.
Viron kirjakielen ohjeistuksena on "Eesti õigekeelsussõnaraamat ÕS 2006". Laajin yksikielinen sanakirja on "Eesti kirjakeele seletussõnaraamat" (1988–2007).
Äännejärjestelmästä.
Viron kielen vokaalijärjestelmään kuuluu suomen kielessäkin esiintyvien kahdeksan vokaalin a, e, i, o, u, ü (sama äänne kuin suomen y), ä, ö lisäksi puolisuppea illabiaalinen keskivokaali õ (ääntyy suunnilleen kuin kieli olisi u-, huulet e-asennossa). Jos õ:n ääntäminen tuntuu vaikealta, sen tilalle voi ääntää ö:n. Osa virolaisistakin tekee niin (Saarenmaan murteessa õ-äännettä ei ole, toisaalta Hiidenmaan murteessa ei ole ö:tä, vaan se korvataan õ:llä). Vokaalit voivat esiintyä lyhyinä tai pitkinä pääpainollisessa tavussa, ja muodostaa keskenään diftongeja, joita viron kieliopeissa esitetään (vierassanoissa esiintyvät mukaan lukien) yli 40. Silmiinpistävä ero suomeen verrattuna on, etteivät painollisen tavun pitkät e, o ja ö ole suomen tavoin diftongioituneet, vaan säilyneet pitkinä (viron "Soome teetööd" pro suomen "Suomen tietyöt").
Pääpainottomissa tavuissa (1. tavun ulkopuolella) voi esiintyä vain lyhyitä vokaaleja ja vain vokaaleja a, e, i, u sekä (nimissä ja lainasanoissa) o. Koska ä, ö ja ü eivät esiinny jälkitavuissa, virossa ei siis ole vokaalisointua (esimerkiksi "häda" 'hätä', "söövad" 'syövät', "töötu" 'työtön'). Etelämurteissa vokaalisointu kuitenkin tunnetaan.
Viron kielen konsonanttijärjestelmä eroaa suomen kielen konsonantistosta selvimmin siinä suhteessa, että suomen lyhyitä klusiileja vastaavat b-, d- ja g-kirjaimilla merkittävät äänteet eivät ole soinnillisia vaan ns. soinnittomia meedioita, pehmeämmin artikuloituvia klusiileja. Esimerkiksi viron d kuulostaa karkeasti sanoen jonkinlaiselta t:ltä tai suomen d:n ja t:n välimuodolta. P-, t- ja k-kirjaimilla taas merkitään puolipitkiä klusiileja; esimerkiksi paikannimi "Otepää" lausutaan melkein kuin "Otteppää".
Viron konsonanteista n, t, s ja l voivat liudentua (palataalistua). Liudennus esiintyy yleensä (alkuperäisen) i:n tai j:n edellä, eikä sitä merkitä oikeinkirjoituksessa. Esimerkiksi "palk" 'hirsi' (ääntyy suunnilleen "paljk" tai "pajlk" (mm. genetiivimuodossa "palgi" näkyy vielä alkuperäinen i) ääntyy eri tavoin kuin "palk" 'palkka'. — Kirjaimia š ja ž käytetään samoin kuin suomen kielessä, ensisijaisesti vierassanoissa.
Kvantiteetti- eli kestojärjestelmä on mutkikkaampi kuin suomessa: lyhyiden ja pitkien äänteiden sijasta voidaan erottaa kolme kestoastetta. Pitkät äänteet (tai tavut) voivat olla puolipitkiä tai ylipitkiä. Ylipitkä kestoaste on usein selitettävissä kielihistoriallisesti eräänlaiseksi kompensaatiopidennykseksi: se esiintyy monesti tapauksissa, joissa sanan tavuluku on vähentynyt. Ylipituutta ei merkitä oikeinkirjoituksessa näkyviin (lukuun ottamatta klusiileja, joissa puolipitkää merkitään yhdellä, ylipitkää kahdella kirjaimella), kielitieteellisissä teksteissä sen merkkinä voidaan käyttää graaviaksenttia `. Esimerkiksi sanan "metsa" ('metsän', genetiivi) ensimmäinen tavu ääntyy lyhyempänä kuin illatiivimuodossa "metsa" ("`metsa") 'metsään' (alkuaan kolmitavuinen "*metsähän").
Viron kielen systemaattiset äänne-erot suomeen verraten selittyvät usein eräänlaiseksi kulumiseksi: suomi edustaa monesti alkuperäisempää kantaa, mutta virosta ovat esimerkiksi painottomat vokaalit tai kokonaiset tavut usein kuluneet pois (vrt. esimerkiksi "mets" 'metsä', "terav" 'terävä', "tütred" 'tyttäret', "laevas" 'laivassa'). Toisaalta eräitä sanansisäisiä äännerakenteita on säilynyt viron kielessä, vaikka ne suomesta (mm. assimilaation johdosta) ovat kuluneet pois (vrt. esimerkiksi "tulnud" 'tullut', "jooksnud" 'juossut', "pannakse" 'pannaan', "sügav" 'syvä').
Suomen murteista lähimpänä viroa ovat lounaismurteet. Nykyteorian valossa itämerenkantasuomen eteläisestä murteesta muotoutuivat suomen lounaismurteet ja viron kieli, ja suomen lounaismurteet ja viron kieli erkanivat toisistaan lopullisesti vasta 1200-luvulla.
Muoto-opista.
Viro on hieman analyyttisempi kieli kuin suomi. Tämä näkyy possessiivisuffiksien lähes täydellisenä puuttumisena viron kielestä ja kysymyslauseiden aloittamisena kysymyspartikkelilla "kas". Esimerkiksi kysymys "onko äiti sairas?" on viroksi "kas ema on haige?" ("ema" 'äiti, emo', "haige" 'sairas'). Omistusliitteiden eli possessiivisuffiksien sijaan virossa käytetään persoonapronominien genetiivimuotoja (esimerkiksi "sinu raamat" 'sinun kirjasi'). Omistusliitteistä on tosin harvoja jäänteitä, esimerkiksi "ealdasa" 'iältänsä, iältään'.
Imperatiivimuotojen, etenkin 3. persoonan toissijaista käyttöä voidaan pitää omana moduksenaan (ns. jussiivi): "ah mina tehku päev läbi tööd!" 'vai pitää minun tehdä ("minä tehköön") koko päivä töitä!'
Kieltoverbin sijasta virossa on persoonissa taipumaton kieltosana "ei", jonka yhteydessä käytetään (kuten suomessakin) imperatiivin yksikön 2. persoonan kaltaista muotoa.
Astevaihtelun alkuperäisestä perussäännöstä (avotavun edellä vahva, umpitavun edellä heikko aste) virossa ei enää juuri ole hyötyä, vaan astevaihtelu on, toisin kuin suomessa, lähinnä morfologinen. Esimerkiksi viron genetiivi on astevaihtelutapauksissa heikkoasteinen, vaikka tavu on muuttunut avoimeksi, kun loppu-n on kadonnut. Koska monet alkuperäiset taivutuspäätteet ovat ankarasti kuluneet ja äännekehitykset eriyttäneet alkuperäisiä astevaihteluvariantteja toisistaan, viron kielen taivutukselle tyypillistä on fuusion lisääntyminen: sanan vartaloa ja taivutuspäätettä on vaikea erottaa toisistaan, ja taivutusmuodot erottuvat usein toisistaan sanavartalon sisäisten äännevaihtelujen perusteella. Esimerkiksi "siga" 'sika': genetiivi "sea" 'sian': partitiivi "siga" 'sikaa'; "taevas" (2. kestoaste) 'taivas': "taevas" (3. kestoaste) 'taivaassa'. Toisaalta viron kielen taivutukseen on syntynyt myös agglutinoivuutta, eli uusia selvästi erottuvia taivutusaineksia, kuten imperfektin "-s(i)" ja monikon partitiivin pääte "-sid" ("majasid" 'taloja').
Kieliesimerkkejä.
Pienoisevankeliumi viroksi: "Sest nõnda on Jumal maailma armastanud, et Ta oma ainusündinud Poja on andnud, et ükski, kes Temasse usub, ei saaks hukka, vaid et temal oleks igavene elu".


Venus.
Venus (symboli ♀) on aurinkokunnan toinen planeetta Auringosta lukien. Se näkyy Maahan kirkkaana "aamu"- ja "iltatähtenä" ja on taivaan kirkkain tähtimäinen kohde. Se on mahdollista nähdä jopa päivällä ilman apuvälineitä, jos tietää, mistä etsiä. Venus kiertää Aurinkoa lähempänä kuin Maa ja tulee planeetoista lähimmäksi Maata.
Kaukoputkella katsottaessa Venus näyttää useimmiten piirteettömältä kuunsirppimäiseltä kohteelta. Kaukoputkella näkyvät vain planeetan ilmakehän yläosien pilvet, joissa ei näy juurikaan yksityiskohtia. Venusta on kartoitettu planeettaa kiertävillä avaruusluotaimilla, joissa on tutkat. Planeetalla on runsaasti tuliperäisiä muodostumia. Venuksen pinnalla on yli 460 °C asteen kuumuus, johtuen planeetan paksusta hiilidioksidipitoisesta kaasukehästä, joka aiheuttaa voimakkaan kasvihuonevaikutuksen. Planeetan pinnalle laskeutuneiden avaruusluotaimien kuvissa näkyy pinnan kalliota, kiveä ja soraa. Suuri kaasunpaine vääristää näkyvyyttä planeetan pinnalla.
Venusta on usein sanottu Maan sisarplaneetaksi. Se on kiviplaneetta, jonka koko ja koostumuskin ovat lähellä Maata. Erojakin löytyy, Venus pyörii hyvin hitaasti ja sen geologiset muodostumat ovat monilta osin erityyppisiä kuin Maassa, ja planeetan magneettikenttä on heikko.
Venus on saanut nimensä roomalaisen mytologian rakkauden jumalattaren mukaan. Sen astronominen symboli on ♀, jota muissa yhteyksissä käytetään naisen ja naisellisuuden symbolina.
Kaasukehä.
Venuksella on hyvin tiheä, suurimmaksi osaksi hiilidioksidista koostuva kaasukehä, joka lämmittää planeettaa kasvihuoneilmiön kautta.
Meille näkyvä pilvien huippu on noin 70 kilometrin korkeudessa, ja sen yllä on noin 90 kilometriin asti utua. Tiheimmät pilvet ovat noin 49–51 kilometrin korkeudessa, ja hieman harvempi keskimmäinen pilvikerros alle 57 kilometrin korkeudessa. Pilvien alapuolella on noin 30/35–45 kilometrin korkeudessa ohutta utua ja pinnalla täysin selkeää. Joissain kohdissa pilvet ovat ohuempia, joissain paksumpia. Ultraviolettivalossa näkyy enemmän pilvien piirteitä.
Noin sadan kilometrin korkeudessa sijaitseva otsonikerros on Maan kerrosta satatuhatta kertaa harvempi.
Pilvet esiintyvät kolmessa erillisessä kerroksessa; kaksi ylintä koostuvat pienistä rikkihappopisaroista ja alin todennäköisesti fosforihappoliuoksesta. Ylimmissä pilvikerroksissa on ultraviolettialueella havaittavissa tuhansien kilometrien kokoisia Y-kirjaimen muotoisia pilvimuodostelmia, jotka ovat varsin lyhytikäisiä, mutta uusiutuvat jatkuvasti ja ovat siten pysyvä piirre planeetan kaasukehässä. Pilvet ovat varsin harvoja, ja niiden sisällä näkyvyys on useita satoja metrejä. Pinnalla näkyvyys on jo useita kilometrejä.
Pilvien rikkihappo tulee tulivuoren purkauskaasujen vesihöyryn ja rikkidioksidin reagoidessa keskenään Auringon ultraviolettisäteilyn vaikutuksesta. Auringon ultraviolettisäteily myös hajottaa vesihöyryä, joka karkaa avaruuteen.
Venuksen kaasukehän rakenne ja kasvihuoneilmiön synty.
Kaasukehässä on yli 96 % hiilidioksidia, 3,5 % typpeä ja hyvin pieni määrä muita aineita. Kaasunpaine on pinnalla noin 95-kertainen Maan ilmanpaineeseen verrattuna ja vastaa painetta meressä noin kilometrin syvyydessä.
Pintalämpötila on keskimäärin 462 °C, mikä on korkeampi kuin lyijyn sulamispiste. Lämpötila ei koskaan laske alle 400 asteen, ja alavilla alueilla lähellä päiväntasaajaa lämpötila saattaa nousta jopa 500 celsiusasteeseen. Lämpötila viilenee varsin nopeasti ylöspäin mentäessä: yläilmakehässä lämpötila jää −45 celsiusasteeseen.
Korkean hiilidioksidipitoisuuden takia Venuksessa on erittäin voimakas kasvihuoneilmiö, joka nostaa planeetan lämpötilaa noin 450 astetta teoreettista lämpötilaa suuremmaksi. Laskujen mukaan Venuksen pitäisi olla 60–70 astetta Maata lämpimämpi.
Venuksessa on saattanut olla joskus miljardeja vuosia sitten alempi lämpötila ennen kasvihuoneilmiön karkaamista käsistä. Venuksen pinnalla näyttää olevan joitain noin 700 asteen lämpöisiä kuumia kohtia, ehkä toimivia tulivuoria.
Venus on jopa lämpimämpi kuin kaasukehätön Merkurius, joka kiertää Aurinkoa lähes puolta lähempänä ja vastaanottaa siten lähes neljä kertaa suuremman säteilymäärän. Kaasukehä heijastaa 65 prosenttia näkyvästä valosta ja 60 prosenttia kaikesta säteilystä pois. Venuksen vastaanottama säteilymäärä on 2 613,9 W/m² kaasukehän yläosassa ja vain 1 071,1 W/m² pinnalla. Siten kaasukehä itsessään viilentäisi planeetan pintaa huomattavasti, ellei kasvihuoneilmiötä olisi. Pinta saa vain noin yhden prosentin yläilmakehään saapuvasta valosta; valo on suodattunut punaiseksi kuljettuaan pilvikerroksen ja hiilidioksidin läpi.
Vaikka Venuksen vuorokausi kestää hieman pidempään kuin vuosi aiheuttaen saman puolen kääntymisen pitkäksi aikaa Aurinkoa kohden, lämpötila vaihtelee vain vähän planeetan päivä- ja yöpuolella. Tämä johtuu kaasukehän lämpöä jakavasta vaikutuksesta: yläkaasukehän voimakkaat, 300–500 kilometriä tunnissa puhaltavat tuulet kiertävät koko planeetan noin neljässä päivässä ja jakavat päiväpuolen saamaa lämpöä muualle planeettaan. Tuulen nopeus on noin 100 metriä sekunnissa.
Tuulen suuri nopeus johtuu yläilmakehän saamasta suuresta säteilyenergiasta. Nopeat tuulet ovat hyvin puuskaisia.
Pinnalla tuulten nopeus on vähäinen – muutamia kilometrejä tunnissa, mutta ilmakehän tiheyden johdosta pienikin tuulenvire aiheuttaa huomattavan vastuksen.
Venuksen napa-alueen yllä on napapyörre samaan tapaan kuin Maan ilmakehän ylemmissä kerroksissa.
Toistaiseksi on epäselvää, tapahtuuko ilmakehässä salamointia, sillä planeettaa tutkineiden luotainten havainnot ovat ristiriidassa keskenään.
Eräiden tietojen mukaan salamoita olisi toimiviksi arvioitujen tulivuorien kohdalla.
Pinta.
Venuksen pintaa Venera 13 -luotaimen kuvaamana.
Venuksesta otetuista tutkakuvista koottu planeetan kuva.
Venuksen pinnalla on kaksi suurta ylänkömuodostumaa, Ishtar Terra ja Aphrodite Terra, jotka muistuttavat kooltaan maan mantereita. Lisäksi pinnalla on vuoristoja, laaksoja ja tasankoja. Pinnalla on tulivuorikeiloja, pannukakkua muistuttavia kohonneita muodostumia ja repeämälaaksoja ja suuria kivettyneen laavan peittämiä alueita. Siellä on niin tulivuoren räjähdyskraattereita kuin meteoriitin törmäyskraattereitakin.
Venuksen pinnanmuodot ovat toisenlaisia kuin Maassa, selvää laattatektoniikkaa eli mannerlaattojen liikettä ei ole, vaikka Afrodite Terran lähellä olevat maastonmuodot tuovat mieleen maan valtamerten keskiselänteet.
Silti planeetan pinta näyttää uusiutuvan nopeasti voimakkaan tulivuoritoiminnan takia. Planeetan tulivuoret ovat jakautuneet melko tasaisesti planeetan pinnalle, ja Venuksen kuori näyttää olevan joka seudulla samantiheyksistä kiveä, koska painovoimamittausten mukaan suurimmat painovoimakeskittymät ovat vuorten kohdalla, toisin kuin Maassa tai Kuussa. Planeetan pinnan korkeusjakautuma on
yksijakoinen, ei mantereisiin ja meriin jakautuva kuten Maassa. Noin 15 % Venuksen pinnasta on vanhaa ylänköä, ehkä planeetan alkuperäistä pintaa, loput melko tuoretta basalttilaavakiveä. Toisen luokittelun mukaan mantereita on 8 %, alamaita 25 % ja 65 % tasankoja. Uskotaan että Venuksen pinnalla olisi muutaman sadan miljoonan vuoden välein voimakkaan vulkanismin kausia.
Noin 500 miljoonaa vuotta sitten olisi ollut tällainen kausi, ja vanhimmat planeetan pinnan muodostumat ovat arviolta 800–2 000 miljoonan vuoden ikäisiä.
Pinnanmuodot.
a>", kahdeksan kilometrin korkuinen tulivuori lähellä päiväntasaajaa. Korkeussuhteita on liioiteltu.
Venuksen pinnanmuodot ovat melko matalia verrattuna muihin maankaltaisiin planeettoihin. Korkeimman ja matalimman kohdan erotus on noin 13 kilometriä, kun se esimerkiksi Maassa on noin 20 kilometriä. "Pioneer"-luotaimen mittausten mukaan 51 prosenttia pinnasta on korkeintaan 500 metrin etäisyydellä planeetan keskisäteestä (6 052 kilometriä), ja "Magellan"-luotaimen tulosten perusteella 80 prosenttia pinnasta on yhden kilometrin sisällä keskisäteestä. Vain kaksi prosenttia pinnasta on yli kahden kilometrin korkeudella. Korkeimmat vuoristot sijaitsevat "Lakshmin tasangon" ympärillä; huomattavimmat niistä ovat James Clerk Maxwellin mukaan nimetyt "Maxwellvuoret" (11–12 km), "Aknavuoret" (7 km) sekä "Freyavuoret" (7 km). Ylänköalueista suurin on Etelä-Amerikan kokoinen "Aphrodite Terra" lähellä päiväntasaajaa. Toinen merkittävä ylänkö on suunnilleen Australian kokoinen "Ishtar Terra", jonka sijainti on noin 70° pohjoista leveyttä ja jossa sijaitsevat myös Maxwellvuoret. Koska Venuksessa ei ole vettä, ovat kivet ja vuoret kovempia kuin Maassa, ja ainoa eroosiota aiheuttava tekijä on vaimea tuuli. Siksi pinnanmuodot ovat monin paikoin teräväpiirteisiä ja jyrkkiä. Maxwell-vuoria lukuun ottamatta Venuksen kaikki pinnanmuodot on nimetty naispuolisten henkilöiden, lähinnä jumalhahmojen mukaan.
"Dickinson"-kraatteri on 69 kilometrin kokoinen.
Kraatterit.
Venuksella on varsin vähän törmäyskraattereita, sillä pienimmät meteorit tuhoutuvat useimmiten saavuttuaan tiheään ilmakehään tai hidastuvat matkalla niin paljon, etteivät aiheuta merkittävää törmäystä. "Magellan" löysi Venuksesta noin 900 törmäyskraatteria, joista vain hyvin harvat olivat läpimitaltaan alle 30 kilometriä. Alle 2 kilometrin kokoisia kraattereita ei löytynyt lainkaan. Useimmat kraattereista ovat suhteellisen uusia, eivätkä ne esiinny päällekkäin. Kraattereiden ympärille on usein virrannut syntyhetkellä sulaa laavaa, jonka muodostamat laavakentät näkyvät yhä tutkakuvissa muuta ympäristöä kirkkaampina. Venuksen kraatterien iäksi arvioidaan alle 300-500 miljoonaa vuotta.
Tuliperäisyys.
200 kilometrin kokoinen "Aine"-korona, jonka ympärillä on pannukakkumaisia pieniä kilpitulivuoria.
Venuksen pintaa hallitsee tulivuoritoiminta. Venuksella ei ole havaittavissa Maalle tyypillistä laattatektoniikkaa, vaan noin 80 prosenttia pinnasta koostuu laavatasankojen muodostamasta mosaiikkikuviosta, jossa siellä täällä on yli sata erillistä suurta kilpitulivuorta ja lisäksi pienempiä tulivuoria sekä "koronoita". Venuksen koronat ovat tuliperäisiä, 100–300 kilometrin levyisiä ja satoja metrejä kohollaan olevia sormusmaisia muodostumia, joiden keskiosat ovat painuneet. Ne ovat syntyneet, kun vaipasta peräisin oleva magma on työntänyt kuorta koholle. Keskiosien painuminen on seurausta laavan jäähtymisestä ja purkautumisesta pois koronan sivuilta. Koronat ovat mahdollisesti paikallisten ”kuumien kuplien” aiheuttamia. Usein tulivuoritoiminta on keskittynyt tietylle alueelle, mutta on myös tulivuoria, jotka muodostavat laavavirtoja ympäri planeettaa. Suuret tulivuoret sijaitsevat todennäköisesti niin sanotun kuuman pisteen päällä, jossa kuumaa magmaa pääsee purkautumaan kohti pintaa. Laavan juoksevuudesta johtuu, että purkaukset ovat olleet hyvin rauhallisia ja että laava leviää helposti muodostaen eräänlaisia joenuomia. On arvioitu, että Venuksella on satoja tuhansia tai jopa miljoonia halkaisijaltaan alle 20 kilometrin kokoisia pieniä tulivuoria. Myös nämä tulivuoret ovat kilpimäisiä ja alle kilometrin korkuisia. Aktiivisia tulivuoria ei ole toistaiseksi havaittu, mutta suuret muutokset ilmakehän rikkidioksidipitoisuudessa viittaavat niiden olemassaoloon.
Muita Venuksen pinnan tuliperäisiä muodostumia ovat "novat" ja "araknoidit", joita on löydetty vain Venukselta. Nova muodostuu, kun suuria määriä magmaa purkautuu aukosta ja sen ympärille syntyvistä railoista muodostaen säteittäisiä harjanteita tai myös vajoamia silloin, kun magmakammio on romahtanut pinnan alapuolella. Araknoidit puolestaan ovat hämähäkinverkon muotoisia halkeamaverkostoja, joissa sisäkkäisten soikioiden välillä kulkee säteittäisiä halkeamia. Araknoideja on löydetty Venukselta noin 250.
Tektoninen aktiivisuus.
Venuksen kuoressa ei ole havaittavissa laattatektoniikkaa mahdollisesti siitä syystä, että kuoren rakenne on ohuempi ja heikompi kuin Maassa, jolloin planeetallemme tyypillisiä "alityöntövyöhykkeitä" ei pääse syntymään. Sen sijaan kuori muodostaa vain paikallisia vyöhykkeellisiä kerrostumia. Huolimatta varsinaisten tektonisten laattojen puuttumisesta Venuksen pinnalla on havaittavissa runsaasti muodostumia, jotka ovat tektonisen aktiivisuuden aiheuttamia, kuten tulivuoritoiminnasta syntyneitä poimuvuoristoja, hautavajoamia ja "tessera"-nimellä kutsuttuja alueita, jotka ovat hajonneet laattojen muodostamaksi mosaiikiksi pitkään kestäneen puristuksen takia. Painovoimamittausten mukaan Venuksella ei ole lainkaan astenosfääriä, kuoren alapuolista mannerliikunnot mahdollistavaa plastista kerrosta, mikä viittaa pinnanmuodostumien syntyyn suoraan vaipan konvektiovirtausten kautta.
Rakenne.
Venus muistuttaa sisäiseltä rakenteeltaan suuresti Maata, sillä planeetat ovat samaa kokoluokkaa ja syntyneet samalla Aurinkokunnan alueella. Yhtenäisen kuoren alla on sulasta kivimateriaalista koostuva vaippa, joka käsittää suurimman osan planeetan tilavuudesta. Sisimpänä on halkaisijaltaan noin 6 000 kilometrin kokoinen rautaydin. Venuksen tiheys ja läpimitta on hieman pienempi kuin Maalla.
Venuksen magneettikenttä on hyvin heikko muihin Aurinkokunnan planeettoihin verrattuna. Tämä saattaa olla seurausta planeetan erittäin hitaasta pyörähdysajasta, josta johtuen sula rautaydin ei ole saanut aikaan kunnollista magneettikentän synnyttävää dynamoa. Sen seurauksena aurinkotuuli osuu Venuksen yläilmakehään esteettä. On arveltu, että Venuksessa on alun perin ollut yhtä paljon vettä kuin Maassa, mutta aurinkotuulen hiukkasten iskeytyessä ilmakehään sen vesimolekyylit hajosivat hapeksi ja vedyksi, joista vety kevyempänä karkasi nopeasti avaruuteen. Tämän vuoksi vedyn raskaan isotoopin deuteriumin määrä suhteessa tavalliseen vetyyn on suuri. Osa molekyylisestä hapesta yhdistyi kuoren atomien kanssa ja osa taas jäi ilmakehään muodostaen hiilen kanssa hiilidioksidia.
Näkyminen.
Koska Venus sijaitsee lähempänä Aurinkoa kuin Maa, se näkyy keskiyöllä vain pohjoisimmilla tai eteläisimmillä leveysasteilla, suurimman elongaation aikaan myös Suomessa. Riippuen siitä, millä puolella Aurinkoa se ja Maa ovat, se saattaa päiväntasaajalla näkyä enintään 3–4 tuntia ennen Auringon nousua tai Auringon laskun jälkeen: lähempänä napoja nämä vuorokautiset näkymisajat saattavat olla pidempiäkin. Noin 60º leveysasteen pohjoispuolella se voi näkyä läpi yön. Ollessaan lähellä suurinta läntistä elongaatiotaan se näkyy aamutaivaalla, jolloin siitä käytetään myös nimitystä "aamutähti" tai "kointähti". Kun se taas on lähellä suurinta itäistä elongaatiota se näkyy iltataivaalla, jolloin siitä voidaan käyttää nimitystä "iltatähti". Se on kuitenkin niin kirkas, että kun se on lähellä suurinta elongaatiotaan, sen voi nähdä paljaalla silmällä jopa keskellä päivää, mikäli vain tietää tarkalleen mihin kohtaan taivasta katsoa.
Venus onkin normaalisti kolmanneksi kirkkain taivaankappale Auringon ja Kuun jälkeen. Sen näennäinen kirkkaus on −4,6 magnitudia kirkkaimmillaan, joten se on huomattavasti kirkkaampi kuin kirkkain tähti Sirius. Kirkas, tähtimäinen Venus saattaa jopa heittää varjon.
Venuksen kiertovaiheita on mm. suurin itäinen ja läntinen elongaatio, jolloin Venus näyttää olevan kauimpana Auringosta sen jommallakummalla sivuilla. Alakonjunktiossa Venus on lähimpänä meitä Auringon edessä. Silloin Venus näyttää kaukoputkella katsottuna suurelta kapealta sirpiltä tai se on pimeänä. Yläkonjunktiossa se on Auringon takana. Silloin se näyttää hyvin pieneltä täydeltä kuulta, muttei juuri erotu koska on niin lähellä Aurinkoa tai jopa Auringon takana.
Yläkonjunktion aikaan ollessaan kauimmillaan Maasta Venus katoaa näkyvistä useaksi viikoksi, mutta alakonjunktion se ohittaa sen verran nopeasti, että se on havaittavissa kenties jo muutaman päivän kuluttua katoamisestaan. Jos Venus on tarpeeksi Auringon ylä- tai alapuolella alakonjunktion aikana se on silloinkin näkyvissä erittäin kapeana sirppinä. Tehokkaalla kiikarilla ja harrastajatasoisella kaukoputkella voi nähdä Venuksen vaiheet, mutta tehokkaallakin kaukoputkella yksityiskohdat rajoittuvat vähäisiin kirkkauseroihin planeetan eri alueilla. Venuksen näennäinen läpimitta on yläkonjunktiossa 9–10 kaarisekuntia ja alakonjunktiossa noin 60 kaarisekuntia.
Kierto-ominaisuudet.
Venuksen keskietäisyys Auringosta on noin 110 miljoonaa kilometriä, eli 0,723 AU. Venus kiertää Auringon kerran 224 vuorokaudessa. Maasta katsoen Venuksen vaiheet toistuvat huomattavasti pidemmässä synodisessa jaksossa. Planeetan rata on lähes täydellinen ympyrä. Radan soikeus eli eksentrisyys on planeetoista pienin, alle 0,7 prosenttia, ja kaltevuus Maan suhteen noin 3,4 astetta sekä Auringon päiväntasaajan suhteen 3,86 astetta. Useimpien muiden planeettojen pyörimiseen verrattuna takaperin kolmen asteen kulmassa pyörivän Venuksen pyörähdysaika on 243 vuorokautta. Planeetan pyörimisnopeus päiväntasaajalla on Maahan verrattuna pieni, vain 6,52 kilometriä tunnissa.
Venuksen takaperoisen pyörimisen oletetaan johtuvan suuren protoplaneetan törmäämisestä sopivassa kulmassa planeettaan Aurinkokunnan syntyvaiheessa, jolloin Aurinkokunnassa oli muutamia kymmeniä "oligarkkeja", noin Marsin kokoisia protoplaneettoja. Myös Pluto pyörii taannehtivasti (retrogradisesti) ja Uranus kyljellään näkökulmasta riippuen joko retrogradisesti tai normaaliin suuntaan.
Vaiheet.
Koska Venus kiertää Aurinkoa Maan radan sisäpuolella, on sillä Maasta käsin havaittavissa selkeät vaiheet, samaan tapaan kuin Kuulla. Ollessaan alakonjunktiossa lähimmillään Maata se näkyy kaukoputkella hyvin ohuena sirppinä – poikkeuksena ylikulku, jolloin planeetta kulkee suoraan Auringon editse. Ollessaan elongaatiossa näennäisesti suurimmassa kulmassa Aurinkoon nähden (45,0–47,8°) se näyttäytyy puoliksi valaistuna, itäisessä elongaatiossa iltatähtenä ja läntisessä elongaatiossa aamutähtenä. Planeetan siirtyessä yläkonjunktioon vastakkaiselle puolelle Aurinkoa se näkyy täysinäisenä, mutta kasvaneesta etäisyydestään johtuen yli kuusi kertaa alakonjunktiota pienempänä. Vaiheiden kierto kestää yhden Venuksen synodisen kiertoajan verran eli noin 584 päivää.
Kirkkaimmillaan Venus on keskimäärin 37 päivää ennen ja jälkeen alakonjunktion, jolloin 25 prosenttia planeetan pinnasta näkyy valaistuna. Tällöin sen kirkkaus on −4,6 magnitudia. Himmeimmillään Venus on yläkonjunktiossa, jolloin sen kirkkaus laskee −3,5 magnitudiin.
Ylikulku.
Venuksen ylikulku tapahtuu, kun planeetta kulkee radallaan suoraan Maan ja Auringon välistä. Ilmiö on sama kuin auringonpimennyksessä, mutta Venuksen pienestä näennäisestä koosta johtuen se näkyy vain pienenä mustana kiekkona Auringon edessä.
Venuksen ylikulku on harvinainen tapahtuma, sillä sen ja Maan ratatason välinen kulma on 3,4 astetta. Siinä on havaittavissa tietty jaksollisuus, jossa kaksi ylikulkua seuraa toisiaan hieman alle kahdeksan vuoden välein ja pareja erottavat vuoroin 121,5 ja 105,5 vuoden välit. Johannes Kepler ennusti ensimmäisenä ylikulun vuodelle 1631, mutta sitä ei havaittu. Kahdeksaa vuotta myöhemmin tapahtuneen ylikulun havaitsi ensimmäisenä Jeremiah Horrocks.
Edelliset ylikulut tapahtuivat 8. kesäkuuta 2004 ja 6. kesäkuuta 2012.
Seuraava ylikulku tapahtuu vuonna 2117, mutta se ei näy Suomessa.
Ennen nykyaikaista tähtitiedettä Venuksen ylikululla oli tärkeä tieteellinen merkitys. Sen avulla voitiin parallaksista laskea Maan etäisyys Auringosta, sillä ylikulun alkuhetki vaihteli hieman maapallon eri puolilta havaittuna. Aiemmin oli pystytty määrittämään vain planeettojen suhteelliset etäisyydet, joten kokonaiskuva Aurinkokunnan koosta pystyttiin vihdoin hahmottamaan.
Vuonna 1761 ylikulussa nähtiin Venuksen ympärillä sen kulkiessa Auringon reunan ulkopuolelle kirkas rengas, josta pääteltiin
planeetan kaasukehän taittavan valoa.. Samoin Venuksen koskettaessa sisäpuolelta Auringon reunaa, nähtiin sen vieressä tumma pullistuma, joka johtui samasta syystä.
Havainnot ennen avaruusaikaa.
Venus on Kuun ja Auringon jälkeen taivaan kirkkain kohde, joten se on varmasti tunnettu jo esihistoriallisella ajalla. Eräs varhaisimmista tunnetuista tähtitieteellisistä asiakirjoista on Babyloniasta noin vuodelta 1600 eaa. peräisin oleva havaintotaulukko, johon on merkitty planeetan ilmestymisajankohdat 21 vuoden ajalta. Babylonialaiset ja sumerit kutsuivat Venusta nimellä "Dil-bat" tai "Dil-i-pat", Akkadiassa se oli puolestaan jumalatar Ištarin tähti ja Kiinassa sekä lähikulttuureissa "Metallitähti" kiinalaisen viiden elementin filosofian mukaan.
Mayoille Venus oli tärkein taivaankappale, ja he kutsuivat sitä nimellä "Chak ek", ’suuri tähti’. He havainnoivat planeetan liikkeitä tarkoin, myös päivällä, sillä he uskoivat sen sijainnin muiden planeettojen suhteen vaikuttavan elämän kulkuun maapallolla. He loivat uskonnollisen kalenterin, jossa esitettiin Venuksen täysi synodinen kierros (noin 584 päivää) viiden kierroksen jaksoissa.
Venusta on kutsuttu vanhastaan "Kointähdeksi" eli "Aamutähdeksi", ja "Iltatähdeksi", koska se on usein aamu- ja iltataivaan huomattavin tähtitieteellinen kohde. Sanassa Kointähti "koi" tarkoittaa aamunkoita eli aamun ensi valoa ennen auringon nousua. Usein ei välttämättä ymmärretty, että Kointähti ja Iltatähti olivat sama kohde. Antiikin Kreikassa Iltatähteä kutsuttiin nimellä "Hesperos", joka viittaa ilmestymiseen läntiselle taivaalle, ja Aamutähteä nimellä "Fosforos". Fosforos, latinaksi "Lucifer", tarkoittaa kirjaimellisesti valontuojaa: ilmestyessään itätaivaalle Venus toi mukanaan päivän valon. Lopulta oivallettiin, että kysymyksessä oli sama kohde. Diogenes Laertios mainitsee Parmenideen väittäneen, että Pythagoras olisi ensimmäisenä ymmärtänyt tämän. 300-luvulla eaa. Heraklides esitti, että Merkurius ja Venus kiertävät Aurinkoa Maan sijaan.
Uudella ajalla Galileo Galilei teki merkittävän havainnon nähdessään kaukoputkellaan Venuksen vaiheet vuonna 1610. Tämä oli tärkeä todiste Kopernikuksen aurinkokeskisen maailmankuvan puolesta. Lisäksi Galilei havaitsi, että planeetan näennäinen läpimitta vaihteli siten, että se oli pienimmillään täysinäisenä ja suurimmillaan sirppinä.
Vuonna 1932 selvisi spektroskoopilla mitaten, että Venuksen kaasukehässä on hiilidioksidia.
Vielä 1800-luvulla uskottiin yleisesti, että Venuksen pyörähdysaika on noin 24 tuntia. Hitaampaa pyörimisnopeutta ehdotti ensimmäisenä italialainen tähtitieteilijä Giovanni Schiaparelli olettaen, että Venuksen pyöriminen oli Merkuriuksen tavoin lukittunut kiertoajan mittaiseksi. Tätä vahvisti se havainto, että Venus oli kääntynyt aina samaan suuntaan Maahan nähden ollessaan alakonjunktiossa. Olettamus ei pitänyt paikkansa kummankaan planeetan kohdalla, mutta osui varsin lähelle. Lopullinen tieto pyörähdysajasta saatiin 1960-luvulla, kun vuoden 1961 konjunktiosta lähtien planeettaa havainnoitiin tutkalla useista observatorioista käsin. Pyörähdysliikkeen retrogradisuus huomattiin vasta vuonna 1964. Venuksen huomattiin säteilevän itse voimakasta radiosäteilyä, mikä viittasi 300–400 asteen lämpötilaan planeetan pinnalla yöpuolella. 1960-luvun alussa esitettiin eri selityksiä: planeetta olisi ilmassa leijuvan pölyn tai hiilidioksidin takia kuuma, tai säteily tulisi planeetan ionosfääristä.
1968 lähtien huomattiin tutkahavainnoilla, että Venuksessa
on eri tavoin tutkasäteilyä heijastavia alueita, mm Alfa Regio ja Beta Regio. 1970-luvulla pinnalta erottui jo tutkien edelleen kehittyessä kraattereita.
Avaruusluotaimia.
Venusta kohti on lähetetty avaruusluotaimia 1960-luvun alusta lähtien. Amerikkalainen Mariner 2 lensi planeetan ohi 1962. Neuvostoliitto lähetti Venukseen monia menestyneitä luotaimia. Vuonna 1967 Neuvostoliiton Venera 4 laskeutui Venuksen kaasukehään mitaten lämpötilaa ja painetta, mutta se tuhoutui ennen pääsyä planeetan pinnalle. Vasta Venera 7 laskeutui planeetan pinnalle onnistuneesti. Vuonna 1975 Venera 9 ja 10 kiersivät Venusta ja pudottivat kuvat ottaneet kapselit Venuksen pinnalle. Vuonna 1978 Yhdysvallat lähetti Venukseen kaksi Pioneer Venus nimistä luotainta, joista toinen pudotti mittauskapseleita eri kohtiin planeetan kaasukehää, ja toinen kartoitti planeetan pinnan suureksi osaksi. Neuvostoliitto lähetti edelleen laskeutujia Venukseen
1970- ja 1980-luvuilla. Merkittäviä olivat myös tutkakartoittajaluotaimet Venera 15 ja 16.
Amerikkalainen Venusta kiertänyt Magellan kartoitti Venuksen pintaa aiempaa tarkemmin 1989–1994. Sittemmin ESA:n Venus Express on toiminut kiertoradalla vuodesta 2006 lähtien.
Venus tieteiskirjallisuudessa.
Ennen avaruusluotainten havaintoja tieteiskirjallisuudessa Venusta pidettiin maankaltaisena planeettana. Se kuviteltiin usein märäksi sademetsien ja soiden peittämäksi maailmaksi. C. S. Lewisin "Perelandrassa" Venus taas kuvataan idylliseksi valtamerien peittämäksi planeetaksi. Edgar Rice Burroughsin "Venus"-kirjasarjassa hänen Amtoriksi nimittämänsä planeetta on vihreä ja merellinen, ja sitä suojaa auringonpaisteelta pysyvä pilviverho. Toiset taas ovat kuvitelleet Venusta kuumaksi aavikoksi, muttei osattu odottaa 480 asteen lämpötiloja.


Viikingit.
Viikinkejä piirroksessa 800- tai 900-luvulta.
Viikinki tarkoittaa skandinaavista alkuperää olevaa aseistautunutta merenkulkijaa 700–1000-luvuilla.
Näitä sotureita ja kaukopurjehtijoita lähti Norjasta, Ruotsista ja Tanskasta etsimään kultaa ja hopeaa ja uutta maata. He rosvoilivat ympäri Eurooppaa, ottivat itselleen orjia ja matkasivat Bagdadiin ja Amerikkaan asti. Heillä oli tarunomainen maine nopeista ja rohkeista hyökkäyksistään joista munkit kirjoittivat muistiin kauhukertomuksia luostarien ja kaupunkien ryöstöistä. Pelkkiä raakoja barbaareja viikingit eivät kuitenkaan olleet, vaan kävivät taitavasti kauppaa, olivat erinomaisia purjehtijoita ja monitaitoisia käsityöläisiä ja laivanrakentajia. Lisäksi viikingeillä oli rikas tarinaperinne.
Skandinaaviset aikalaiset ilmeisesti käyttivät riimukirjoituksissa sekä myöhemmissä saagoissa esiintyvää nimitystä "viikinki" vain ryöstö- ja sotaretkien osanottajista. Sanalla on tällöin saattanut olla kielteinenkin merkitys, kuten nykyisin sanalla "merirosvo". Nykyisin viikinkikäsite on kuitenkin laajentunut tarkoittamaan myös kaupparetkien ja tutkimusmatkojen osanottajia tai jopa skandinaavista väestöä kokonaisuudessaan.
Viikinkejä muistuttavia, merillä liikkuvia kauppiaita ja rosvoja asui Pohjois-Euroopassa myös slaavilaisten, balttilaisten ja suomensukuisten väestöjen keskuudessa, mutta näitä ei historiankirjoituksessa yleensä kutsuta viikingeiksi. Hyvin luultavasti skandinaavistenkin viikinkien joukkoon silti sulautui ei-skandinaavisia aineksia.
Länsi-Euroopassa puhutaan skandinaavisten viikinkien osalta normanneista, Bysantissa ja nykyään Venäjällä varjageista. Muinoin Venäjällä viikingit olivat "ruseja" (soutaja: nimitys tulee siitä, että viikingit tulivat jokia pitkin). Rus-sanan merkitys kuitenkin muuttui samalla kun viikinkien vaikutus Venäjällä loppui.
Etymologia.
"Viikinki" on mahdollisesti peräisin muinaisnorjan sanasta "vík", joka tarkoittaa lahtea tai poukamaa. "Vikingr (viikinki)" tarkoitti siten mahdollisesti henkilöä, joka toimi lahdessa tai poukamassa. Myöhemmin viikingistä tuli synonyymi vesitse tapahtuvalle tutkimus- ja ryöstöretkille, jolloin "vikingr" oli henkilö, joka osallistui tällaisille retkille. Toisen tulkinnan mukaan termi on johdettu muinaisenglannin sanasta "wíc", joka tarkoitti kauppapaikkaa (vrt. latinan sanaan "vicus", "kylä"). Muitakin etymologioita on esitetty.
Sana "viikinki" esiintyy useissa riimukivissä ympäri Skandinaviaa. Islantilaisissa saagoissa "viikinki" tarkoittaa merellistä tutkimusmatkailua (vrt. muinaisnorjan sanontaan "farar i vikingr" "mennä tutkimusmatkalle"). Muinaisenglannissa sana "wicing" esiintyy ensimmäisen kerran 500- tai 600-luvulle ajoitetussa anglosaksisessa runossa Widsith.
Keskiaikaisessa kirjallisuudessa viikingiksi kutsutaan rosvoa, eikä tiettyä kansaa tai kulttuuria kokonaisuudessaan. Sana "viikinki" tuli uudelleen esiin romantiikan aikakaudella 1700-luvun lopulta lähtien. 1800-luvulla sanan merkitys laajennettiin koskemaan ryöstelijöiden sijaan koko aikakautta. Käsite viikinkiaika on säilynyt käytössä näihin päiviin saakka.
Nykyisin viikinki-nimitys yhdistetään myös skandinaavisiin kauppamiehiin, varjageihin, jotka kävivät kauppaa Venäjän jokien varsilla aina Bysanttia myöten ja perustivat siirtokuntia itään. Kuitenkaan vanhoissa kirjallisissa lähteissä Viinimaasta, ruseista tai varjageista puhuttaessa ei käytetä termiä "viikinki".
Historialliset maininnat.
Varhaisin mainittu päivämäärä viikinkien ryöstöretkelle on 787, jolloin "Anglosaksien kronikan" mukaan joukko norjalaisia miehiä purjehti Portlandin saarelle, joka sijaitsee Dorsetissa. Siellä heitä luultiin ensin kauppiaiksi, ja he tappoivat paikallisen virkamiehen tämän yrittäessä saada heitä kuninkaan kartanolle verollepantavaksi. Seuraava taltioitu ja ensimmäinen varmana pidetty hyökkäys tapahtui 8. kesäkuuta 793, kun Lindisfarnen luostari Englannin itärannikolla ryöstettiin. Tämän jälkeen kronikat ja asiakirjalähteet ovat yli 200 vuoden ajan täynnä merkintöjä viikingeistä ja heidän ryöstelystään.
Riimukivet.
Eri puolilta Skandinaviaa löytyy runsaasti riimukiviä, joihin on tallennettu viikinkiretkien osanottajien nimiä. Olemassa on myös riimukiviä, jotka kertovat näillä retkillä kuolleiden nimiä sekä rahoittajan nimen. Riimukivet on kirjoitettu riimuilla, vanhoilla germaanisilla ja skandinaavisilla aakkosilla. Riimukiviä on eniten Keski-Ruotsissa, missä niitä pystytettiin 1000-luvulla, viikinkiajan loppuvaiheessa. Riimukirjaimet ovat germaaninen muunnelma latinalaisista aakkosista. Varhaisimmat tunnetut riimukirjoitukset on löydetty Tanskasta, ja ne ajoittuvat jo 200-luvulle. (roomalainen rautakausi).
Saagat.
Saagat ovat 1100–1400-luvuilla syntyneitä islantilaisia käsikirjoituksia, jotka kertovat viikinkimenneisyyteen sijoittuvia sankaritarinoita. Saagat perustuivat suullisiin perimätietoihin, joita ilmeisesti on kuitenkin kirjoittamisen yhteydessä muokattu. Kuulusimpia islantilaisia saagakirjailijoita olivat Snorri Sturluson ja Sæmundr fróði.
Viikinkien yhteiskunta.
Viikinkien juuret olivat nykyisten Tanskan, Norjan ja Ruotsin alueilla, mutta he eivät itse ajatelleet itseään tanskalaisina, norjalaisina tai ruotsalaisina. Kansallisvaltioiden idea ja kansallisuuskäsitteet syntyivät vasta myöhemmin. Skandinaavisten keskiajan valtakuntien alkujuuria voi etsiä viikinkiajalta ja osittain ehkä kaukaisemmastakin menneisyydestä, mutta viikinkien valtakunnat luonnollisesti erosivat hyvin paljon myöhempien aikojen valtio-organisaatioista. Vaikka pohjanmiehet sotivat usein keskenään, heillä oli kuitenkin paljon yhteistä, kuten kieli ja pääpiirteissään samanlainen uskonto. Heidän yhteiskuntansa olivat suurin piirtein samanlaisia. Karkeasti voidaan erottaa kolme eri yhteiskuntaluokkaa: soturien yläluokka, vapaiden miesten eli lähinnä talonpoikien laaja luokka sekä kolmantena ryhmänä orjat ja puolivapaat.
Orjuus oli yleistä. Orjia hankittiin ryöstöretkiltä ja ostamalla. Naisilla oli tärkeä asema yhteiskunnassa, varsinkin miesten ollessa matkoilla. Sikäli kuin tiedetään, "thingiin" eli käräjille saattoi osallistua jokainen vapaa mies, joskin ylimykset luultavasti kykenivät melko pitkälle kontrolloimaan yhteistä päätöksentekoa. Euroopan vanhin kansalliskokous, "allting", kokoontui saagojen mukaan vuodesta 902 tai ainakin vuodesta 930 alkaen Islannissa.
Viikinkiaika.
Viikinkien asuttamat alueet sekä retket.
Viikinkiaika kesti 700-luvun lopulta noin 1000-luvun puoliväliin saakka. Ajan symbolisena aloituksena pidetään joskus Lindisfarnen luostarin ryöstöä vuonna 793 ja päätöksenä Stamford Bridgen taistelua vuonna 1066.
Skandinaavit tekivät sekä kauppa-, ryöstö- että valloitusretkiä. On esitetty useita, joskus ristiriitaisiakin teorioita siitä, mikä ajoi viikingit retkilleen. Syyksi on arveltu mm. ilmastonmuutosta, ruoan ali- tai liikatuotantoa, kelvottomia hallitsijoita, merikaupan kasvun suomia ryöstelymahdollisuuksia, merikaupan laman aiheuttamaa ryöstelytarvetta, väestön tungosta ja viikinkien perusruoan, sillin, kantojen romahdusta. On spekuloitu, että tyypillinen viikinkiretkille lähtijä oli hyvin ravittu perheen nuorempi poika, joka oli jäänyt osattomaksi perinnöstä vanhimman pojan periessä perhetilan, ja joka toivoi löytävänsä itselleen omaa maata ja omaisuuden.
Länsi-Euroopassa viikinkien ryöstelyt ja valloitukset olivat kiihkeimmillään noin vuosien 830–900 välisenä aikana. 900-luvun lopulla hyökkäykset Pohjanmeren alueella alkoivat uudestaan ja huipentuivat lopulta Knuut Suuren valloituksiin. Viikinkiajan päättymiseen oli monia syitä, joista tärkein oli ehkä Euroopan poliittinen kehitys. Puolustuksen tehostuessa ryöstelylle ei enää ollut samanlaisia mahdollisuuksia kuin aiemmin. Venäjän jokireiteillä ja Mustallamerellä viikinkien liikehdintä ilmeisesti väheni dramaattisesti 900-luvun lopulla.
Viikingit toimivat kauttaaltaan Irlannin ja Skotlannin rannikkoseuduilla, ja valloittivat sekä asuttivat laajoja alueita Englannista. He matkasivat myös ylös Ranskan ja Espanjan jokia, sekä saivat hallintaansa laajoja alueita Venäjältä sekä Baltian rannikolta. Lähteet kertovat myös ryöstöretkistä Välimerellä sekä Kaspianmerellä saakka.
Viikingit vaikuttivat suoraan tai välillisesti monen valtakunnan muotoutumiseen (esimerkiksi Englanti, Irlanti, Venäjä). Viikingit perustivat siirtokuntia, mutta sulautuivat monessa paikassa kantaväestöön. Viikingit asuttivat myös Färsaaret, Shetlandsaaret, Orkneysaaret, Hebridit, Islannin sekä Etelä-Grönlantia, josta skandinaavinen asutus kuitenkin katosi 1400-luvulla ilmaston kylmetessä. Nykyään viikinkiaikaan palautuvaa skandinaavista kieltä puhutaan vain Färsaarilla ja Islannissa.
Leif Eriksson (noin 975–1020,), Erik Punaisen poika saattoi olla ensimmäinen viikinki ja eurooppalainen Amerikan mantereella. Hän kävi sotureineen vuoden 1000 tienoilla Pohjois-Amerikassa alueilla, joita he nimittivät Marklandiksi (nykyinen Nova Scotia) ja Vinlandiksi (nykyinen Newfoundland). Viinimaa oli todennäköisesti nykyisen Newfoundlandin pohjoisosa ja se on voinut tarkoittaa muinaisnorjaksi "laidunmaata". Viinirypäleitä Newfoundlandissa tuskin kasvoi.
Aiemmin rannikon oli saagojen mukaan nähnyt Bjarni Herjolfsson, mutta hän ei ollut pystynyt tutkimaan maata. Lisäksi viikingit tekivät retkiä Jäämerellä, muttei ole todisteita siitä, että he olisivat juurikaan käyneet Vienanmerta ja Kuolan niemimaata idempänä.
Viikinkiajan loppu.
Kristinusko alkoi toden teolla levittäytyä Skandinaviaan 900-luvulla. Kristinuskoon käännyttäminen saatiin pohjolassa suurelta osin päätökseen seuraavien parin vuosisadan kuluessa. Skandinaaviset kansat alkoivat nähdä itsensä osana laajempaa eurooppalaista sivilisaatiota, "kristikuntaa".
Laivanrakennustekniikka.
Viikinkiretket tulivat mahdollisiksi laivanrakennustekniikan kehittyessä. maston ja airojen yhdistelmä oli viikinkialusten salaisuus. Viikinkiveneissä oli mastot, jotka voitiin helposti laskea alas tuulen vastuksen vähentämiseksi, sekä vakauden lisäämiseksi, kun alusta soudettiin, tai kun oli tarpeen pitää matalaa profiilia yllätyshyökkäykseen ryhdyttäessä.
Viikinkien pitkät veneet kehittyivät silloiseen olomuotoonsa juuri viikinkiaikaa edeltävänä aikana pohjanmiesten laivanrakennustekniikan kehittyessä huippuunsa. Veneiden selkäranka oli pitkä köli joka leikattiin yhdestä suorasta puunrungosta. Veneiden kaaret muotoiltiin oksista jotka olivat valmiiksi halutun muotoisia. Tavoitteena oli notkeus ja taipuisuus, kylkilaudat veistettiin ohuiksi suurinta mahdollista joustavuutta silmällä pitäen, koska alusten runkojen tuli purjehtia kevyesti aalloilla, eikä taistella niitä vastaan. Reilunkokoisen sota-aluksen rakennukseen käytettiin noin tusina tammea. Pohjoisemmassa, missä tammea ei kasvanut, käytettiin mäntyä.
Koska viikingit hautasivat mahtimiehiään, rikkaita naisia ja miehiä laivoissa, muutamia laivoja on säilynyt. Tällaisia ovat norjalaiset Osebergin laiva ja Gokstadin laiva.
Gokstadin laivan keula
Purjehduksesta.
Viikingit tekivät matkansa purjelaivoilla, joita voitiin myös soutaa. Avomerellä käytettiin suurta suorakulmaista purjetta, jokivesiä ja rannikkoa pitkin kuljettiin soutamalla, jolloin masto kaadettiin.
Gokstadin laivan rekonstruktio
Tyypillinen viikinkien sota-alus oli noin 30 metriä pitkä ja siihen mahtui 32 soutajaa. Kuitenkin saagojen mukaan rakennettiin jopa yli 50-metrisiä sota-aluksia. Vene tehtiin tammesta, jos sitä vain oli saatavilla. Se oli matala ja vakaa, ja sillä pystyi rantautumaan helposti. Joettomien taipaleiden yli veneet siirrettiin vetämällä tai kantamalla hankainreikiin työnnettyjen airojen avulla. Tosin osa arkeologeista epäilee viimeksi mainittua, sillä käytännön kokeissa se on osoittautunut hankalaksi.
Valtaosa viikinkien retkistä tehtiin rannikkoa seuraillen, maamerkkejä tarkkailemalla saattoi selvittää kuinka pitkälle oltiin edetty. Rannikkoa pitkin tehdyillä retkillä tilaa vievää ruokaa ei tarvinnut lastata, sillä tarvittava ravinto saatiin rannikon pysähdyspaikoista. Matkat Atlantin yli Islantiin ja Grönlantiin olivat huomattavasti haasteellisempia, koska merellä oltiin useita päiviä sekä öitä. Ruoaksi viikingit söivät pitkillä retkillä kuivattua kalaa tai lihaa ja hapattamatonta leipää. Nahkaleileistä he joivat vettä, maitoa tai olutta.
Aavoilla merillä viikingeillä oli omat suuntimis- ja matkanmittauskeinonsa. Vaikka monia teorioita on esitetty siitä, kuinka viikingit navigoivat aavalla merellä, teorioiden tueksi ei ole löydetty arkeologista todistusaineistoa mistään navigointivälineistä. On luultavaa, että he selvisivät auringon ja pohjantähden asemaa seuraamalla, sekä tarkkailemalla luontoa, aaltoja, tuulta, lintuja ja meren kaloja. Linnut ja valaat esiintyivät rannikkojen läheisyydessä, sekä aallot muodostuivat eri tavalla merenpohjan kohotessa rannikkoa lähestyttäessä. Kokenut purjehtija osasi myös tarkkailla taivaanrannassa näkyvää jääkenttien heijastusta.
Kokeilut nykyaikana tehdyillä viikinkialusten kopioilla ovat osoittaneet, että aluksilla voi saavuttaa yli 10 solmun (18,5 km/h) nopeuden hyvissä olosuhteissa, ja pitkiä matkoja kuljettaessa voitiin edetä 200 km tai enemmänkin 24 tunnissa.
Viikinkien uskonto.
Viikinkien maailma ei erotellut uskontoa ja maallisia asioita, sillä "thing"-kokouksissa valitut päälliköt toimivat usein samalla pappeina. Erikoistunutta papistoa ei tiettävästi ollut. Palvontapaikoista tiedetään jonkin verran arkeologisten löytöjen perusteella. Uskomukset tunkeutuivat elämän jokaiselle osa-alueelle. Rituaalit suoritettiin usein taivasalla, monesti myös asumuksissa tai pihapiirissä. Erityisten kulttirakennuksien, "temppeleiden", olemassaoloa epäiltiin pitkään, mutta sellaisistakin on 1990-luvulta lähtien saatu kasvava määrä arkeologisia tietoa.
Viikinkiajan loppuvaiheeseen kuului jo kristinuskon nopea leviäminen Skandinaviassa.
Mytologia.
Viikinkien mytologia ja uskonto oli hyvin moni-ilmeinen. Tunnettuja ovat muun muassa sodan jumala Odin, ukkosen jumala Thor ja hedelmällisyyden jumalatar Freija sekä Valhalla (kaatuneiden sali), jonne Odinin naispuoliset soturit, valkyyriat johdattivat taisteluissa urheiten taistelleet kaatuneet soturit. Odin keräsi sotajoukkoja tulevaa viimeistä taistelua varten, joka käytäisiin jumalien ja "jättiläisten" välillä. Jumalien hävitessä maailma loppuisi.
Jumalista suosituimpia oli Thor, jonka keskeinen asema saattoi muodostua vasta kristinuskon vaikutuksesta tai halusta kilpailla sen kanssa. Odinia, jota kutsuttiin 170 eri nimimuodolla, palvottiin nimistöaineistosta päätellen huomattavasti enemmän Ruotsissa ja Tanskassa kuin Norjassa ja Islannissa. Ruotsissa oli Ull-jumala, jota ei ollut Tanskassa, mutta Tanskassa oli Ti-jumala, jota puolestaan ei ollut Ruotsissa. Viikinkipäälliköillä saattoi myös olla henkilökohtainen suosikki- ja suojelijajumala, jolloin muut jätettiin taka-alalle.
Kristinusko alkoi levitä Skandinaviaan viikinkiajan kuluessa. 900-luvun jälkipuoliskolta lähtien skandinaaviset kuninkaat ja ylimykset alkoivat yleisesti kääntyä kristinuskoon.
Uhrit.
Uhraus oli keskeinen osa viikinkien elämää, ja sillä oli monia ilmenemismuotoja. Suurimmat rituaalit pidettiin vuodenaikojen taitekohdissa, ja niihin otti osaa koko yhteisö. Yleinen uhripaikka oli paikallisen hallitsijan sali, jonka ympärille uhrattujen veri siunattuna ripoteltiin. Uhrauksen jälkeen pidettiin yleensä suuri juhla, jossa uhrieläinten ruhot syötiin. Saagoissa mainitaan myös miestietäjien ennustaneen tulevaisuutta uhrijuhlissa.
Suuria uhrijuhlia pidettiin muun muassa Uppsalassa Ruotsissa ja Lejressä Tanskassa. Molemmista on säilynyt vain kristittyjen kirjoittajien kuvauksia, joten tiedot voivat olla vääristyneitä. Molemmat juhlat pidettiin joka yhdeksäs vuosi ja ihmisiä kuin myös eläimiä uhrattiin. Numerolla yhdeksän oli jonkinlaista maagista merkitystä: Lejressä sanottiin uhratun 99 ihmistä, hevosta, koiraa ja kukkoa. Uppsalassa uhrattiin yhdeksän koirasta joka lajia (myös ihmisiä), yhteensä 72, ja uhrien ruumiit ripustettiin roikkumaan uhrilehtoon.
Muualla uhraus ei ollut yhtä laajamittaista. Esimerkiksi Volgaa matkaavat rus-kauppiaat asettivat puisia jumalankuvia ja uhrasivat niille lampaita ja karjaa varmistaakseen kauppaonnen.
Taikuuden harjoitus.
Taikuus oli läheisesti läsnä viikinkien elämässä ja tarinoissa. Taikuutta käytettiin ennustamiseen ja elämän sekä luonnonkierron tapahtumien yhteydessä. Taikuudella oli myös vahingoittavia käyttötarkoituksia. Yksi pelätyimmistä taikuuden muodoista oli nimeltään "seid", joka oli yleensä luonteeltaan vahingoittavaa taikuutta. Monet tutkijat ovat verranneet "seidiä" šamanismiin.
Skandinaavien naapureina eläneet saamelaiset tunnettiin šamaanikulttuurinsa johdosta skandinaavien tarustossa ennen kaikkia taikavoimistaan. Saamelaisten vaikutus viikinkien taikuuskäsityksiin saattoi olla hyvin suuri. Saamelaisten taikuuteen väitettiin monien, ennen kaikkea vihollisten, turvautuneen. Joissain saagoissa kerrotut taikuudet, kuten valaaksi muuttuminen, ratsastus vainajien maahan, ja noidannuolet, ovat ehkä lainaa saamelaisista uskomuksista.
Seidiä arvostettiin ja pelättiin läpi viikinkiajan. Naiset saattoivat harjoittaa "seidiä" yhteisön tuomitsematta yleensä ennustamiseen, mutta miesharjoittajia ei katsottu hyvällä: eräs kronikka kertoo Norjan ensimmäisen kuninkaan Harald Kaunotukan sytyttäneen poikansa talon tuleen kun tämä oli turvautunut "seidiin". Poika ja hänen 80 kannattajaansa poltettiin elävältä. Miehille tämän katsottiin olevan sopimatonta, koska taikuuden manipuloivan luonteen takia sitä pidettiin ristiriidassa miehisen ihanteen, avoimuuden ja rehellisyyden, kanssa. Ilmeisesti miesten harjoittamaan "seidiin" liittyi myös assosiaatio naisen seksuaalisen roolin ottamisesta eli passiivisesta homoseksuaalisuudesta, jota viikinkikulttuurissa nähtävästi pidettiin miehelle häpeällisenä. Mahdollisesti ajatus šamanistisesta hengen valtaan joutumisesta assosioitiin vastaanottavaan eli feminiiniseen rooliin seksuaaliyhteydessä. Aktiivista homoseksuaalisuutta ei välttämättä paheksuttu ainakaan yhtä jyrkästi, koska siinä miehisen roolin katsottiin säilyvän.
Naisennustajia, jotka kiersivät talosta taloon ennustaen ihmisten ja yhteisöjen tulevaisuutta, kutsuttiin sanalla "völva". Ainoa yksityiskohtainen lähde, joka kertoo "völvan" työskentelystä, on 1200-luvulta peräisin oleva Erik Punaisen Saaga. Völuspá kertoo pohjanmiesten käsityksen maailman synnystä ja lopusta. Runo on esitetty "völvan" näkeminä näkyinä, joista Odin palkitsi tietäjän koruilla.
Riimumagia.
Paitsi että riimuja käytettiin asioiden muistiinmerkitsemiseen, ne olivat pohjanmiesten perinteessä myös maagisia. Niillä saattoi tylsyttää vihollisen miekat, murtaa kahleet tai saada nainen rakastumaan. Riimut paransivat myös sairauksia, suojelivat taistelussa, tyynnyttivät myrskyjä tai puolustivat noitia vastaan.
Sarvekkaat kypärät.
Ei ole todisteita, että viikingit olisivat pitäneet sarvekkaita kypäriä. Tämä on myöhemmin 1800-luvulla romantiikan ajalla Ruotsissa muotoutunut myytti, joka perustui skandinaaviselta pronssikaudelta peräisin oleviin aitoihin esinelöytöihin. Tuolloin todella käytettiin sarvikypäriä, luultavasti seremoniallisissa yhteyksissä. Sarvikypärät saattoivat kuulua myös myöhäisroomalaisiin paraativarusteisiin. Kansainvaellus- ja merovingiajalla Odin-jumala kuvattiin toisinaan sarvipäisenä tai sarvikypäräisenä. Wagnerin oopperassa viikingeillä oli sarvekkaat kypärät ja
ihmiset mielsivät virheellisesti, että menneessä ajassa viikinkien kypärissä oli sarvet.
Mielikuva sarvikypäröistä on saanut lisäpohjaa populaarikulttuurin viikinkihahmoista, kuten muassa Harald Hirmuinen -sarjakuvasankarista.
Ihmiskallojen käyttö kuppeina.
Ei myöskään ole historiallisia todisteita sille, että viikingit käyttivät ihmisten kalloja juomakuppeina. Tämän myytin alkuna luultavasti on islantilaisen kenningin virheellinen käännös, sekä Magnús Ólafssonin kuvaus sotureista, jotka joivat ”kallon kaarevista osista” (eli sarvista), joka kääntyi muotoon ”tapettujen kalloista”. Historioitsijat Herodotos ja Strabo mainitsevat joidenkin todella juoneen kallokupeista, muun muassa skyyttien on sanottu juoneen vihollisten kalloista.
Sivistymättömät, likaiset raakalaiset.
Viikingit kuvataan joskus populaarikulttuurissa villeiksi ja likaisiksi raakalaisiksi. Viikingit käyttivät kuitenkin monenlaisia siistiytymisvälineitä, kuten kampoja, partateriä ja "korvalusikoita", joilla ehkä puhdistettiin korvakäytävät vaikusta. Kampoja löytyy viikinkiaikaisista haudoista niin paljon, että voisi kuvitella jokaisen miehen ja naisen käyttäneen niitä.
Arabialainen matkamies Ibn Fadlan kuvailee matkakertomuksessaan rusien likaisuutta monin värikkäin kuvauksin. Hän esim. mainitsee inhoten, kuinka miehet ja naiset pesevät naamansa samassa astiassa aamuisin. Muslimimaailmassa tärkeä ajatus henkilökohtaisesta hygieniasta oli tuolloin ilmeisen vieras kaikkialla Euroopassa, mutta Ibn Fadlanin mukaan rusit joka tapauksessa olisivat peseytyneet joka aamu.
Viikinkien perintö.
Suullisesti välittyneet tarinat viikinkiajasta kirjoitettiin myöhemmin, 1200-luvulta alkaen, saagoiksi muinaisnorjan kielellä. Saagat kertovat usein oikeasti eläneistä ihmisistä, joskin niitä on pidettävä pikemminkin kaunokirjallisina teoksina kuin yksityiskohdissaan luotettavina dokumentteina viikinkiajan elämästä.
Pohjanmiesten esikristillisten uskomusjärjestelmien (kts. blót, vanha germaaninen uhritoimitus jumalille) piirteitä säilyi kansanuskomuksissa 1800-luvulle saakka. Nykyisin uuspakanallinen suuntaus nimeltä asatru ("aasainusko") pyrkii entistämään ja elvyttämään vanhaa skandinaavista esikristillistä uskomusjärjestelmää.
Viikinkimyytin juuret.
Varhaisimmat uuden ajan julkaisut, jotka käsittelivät viikinkikulttuuria, ilmestyivät 1500-luvulla. Näitä olivat "Historia de gentibus septentrionalibus" (Olaus Magnus, 1555) ja vuonna 1514 painettuna julkaistu Saxo Grammaticuksen "Gesta Danorum", joka oli peräisin 1200-luvun alusta. Julkaisujen määrä lisääntyi 1600-luvulta lähtien, jolloin latinaksi käännetyt Eddat julkaistiin. Muinaisten sankareiden uroteot muodostuivat tärkeäksi osaksi Ruotsin ja Tanskan kansallisvaltioiden omakuvaa.
Skandinaavinen romantiikka.
"Viikinki" sanana tuli yleiseen tietoisuuteen positiivisessa merkityksessä Erik Gustaf Geijerin vuonna 1811 kirjoittaman runon "Viikinki" myötä. Sanaa käytettiin puhuttaessa romantisoiduista merenkävijöistä, joilla oli hyvin vähän yhteistä historiallisen viikinkikulttuurin kanssa. Tällä romanttisella mielikuvalla oli poliittisiakin vaikutuksia. Ruotsissa haaveiltiin vuonna 1809 Suomen sodassa menetetyn Suomen takaisinvaltaamisesta. Tuolloin haluttiin ylläpitää myyttiä tarunhohtoisesta, urheasta soturikansamenneisyydestä. Nationalistinen viikinkimyytti nousi erittäin tärkeäksi myös Islannissa, Tanskassa ja Norjassa sekä Suomenkin svekomaanisissa piireissä. Norjassa tehtiin merkittävä arkeologinen löytö, Osebergin viikinkilaiva, juuri maan itsenäistymisen aikoihin vuonna 1905. Norjassa viikinkejä käytettiin natsivallan aikana (1940–1945) niin merkittävänä propaganda-aseena, että sodan jälkeen oli havaittavissa jopa pientä viikinkiväsymystä.
Viikingit olivat myös brittiläisten romantikkojen suosiossa erityisesti viktoriaanisella ajalla. Saksassa Richard Wagnerin monet työt ovat saaneet vahvoja vaikutteita skandinaavisesta mytologiasta.
Ruotsalaisen Frans G. Bengtssonin vuonna 1941 julkaisemasta historiallisesta viikinkiromaanista "Orm Punainen" tuli Ruotsissa suuri menestys. Kirja käännettiinkin maailmansodasta huolimatta useille kielille.
Saksalainen nationalismi ja kansallissosialismi.
Romanttiset kuvitelmat germaanisista, sankarillisista viikingeistä sekä wagneriaaninen germaanimytologia vetosivat Kolmannen valtakunnan ajattelijoihin. Ne ovat nähtävissä esim. SS-järjestön tunnuksessa, joka muodostuu kahdesta "sig"-riimusta.


Vitsi.
Vitsi () on kirjallinen tai suullinen huumoripitoinen lyhyt kertomus, joka voi pukea tavallisenkin tapahtuman huvittavaan muotoon. Monissa vitseissä on yhdistetty kaksi käsitteellisesti täysin eri asiaa aasinsillalla yhteen. Erityisesti suullisesti kerrottaessa kerrontatapa vaikuttaa paljon siihen, onko vitsi hauska vai ei. Niin kutsuttu huonokin vitsi voi aiheuttaa nauramista esimerkiksi, jos sen kuullut henkilö on väsynyt. Hyvä vitsinkertoja ei yleensä itse naura vitsille. Joskus vitsin kertominen epäonnistuukin kertojan nauramiseen, joskus taas kertojan nauraminen on jopa lisätehoste vitsille. Vitsi voi olla myös vaikeasti tajuttava, jolloin siihen liittyy hauskuuden lisäksi älyllinen haaste.
Anekdootit ja kaskut eroavat varsinaisista vitseistä siinä, että ne perustuvat todelliseen tapahtumaan ja niissä esiintyy tunnettuja todellisia henkilöitä.
Vitseillä käsitellään myös kiellettyjä aiheita, tabuja. Vitsin avulla aihe tulee käsitettävään muotoon. Vitseissä yleensä pitää tuntea vitsin viitekehys (konteksti) ennen kuin vitsi voi naurattaa. Vitsi on mauton, jos se loukkaa kohderyhmäänsä.


Viihde.
Viihde on yleisnimi kevyelle ajanvietteelle, sellaisille tapahtumille, esityksille tai toiminnoille, joiden tarkoitus on tuottaa huvia tai mielihyvää yksittäiselle ihmiselle tai suuremmalle yleisölle. Yleisö voi osallistua viihteeseen passiivisesti (esimerkiksi television katsominen) tai aktiivisesti (esimerkiksi videopelin pelaaminen).
Esimerkkejä perinteisestä viihteestä ovat muun muassa sirkus, tanssi, huumori, taikuus, musiikki, elokuvat, pelit, huvipuistot, urheilu, teatteri, kirjat, televisio, radio ja lehdet. Useilla edellä mainituilla viihteen muodoilla on kuitenkin muitakin tarkoituksia kuin pelkkä viihdyttäminen.
Viihdeteollisuus tuottaa kaupallista massaviihdettä. Viihdettä esitetään ja käsitellään monissa medioissa. Populaarimusiikkia tai kevyttä musiikkia kutsutaan usein viihdemusiikiksi. Televisiossa on paljon ajanvieteohjelmia, joita ovat muun muassa erilaiset tietovisailuohjelmat. Viihteellisiä aikakauslehtiä on runsaasti. Viihdelehdiksi voidaan osaltaan lukea myös iltapäivälehdet. Radio esittää myös paljon viihteellistä ohjelmaa. Sen lukuisat musiikkiaiheiset ohjelmat voidaan lukea viihteeksi. Kirjallisuuden saralla romaanit on ollut tapana jakaa niin sanottuun taiteelliseen korkeakirjallisuuteen ja kevyeen viihdekirjallisuuteen eli ajanvietekirjallisuuteen. Internetissä on useita portaaleja, jotka ovat ensi sijassa keskittyneet viihteeseen. Viihde-elektroniikka tarkoittaa erilaisia kodin mukavuutta lisääviä laitteita, kuten televisiota ja radiota.


Ventti.
Ventti on korttipeli, jota pelataan jakajaa vastaan. Pelaaja tai pelaajat ottavat kortteja yksitellen ja yrittävät saada mahdollisimman suuren tuloksen menemättä yli pisteluvun 21 eli ventin (erään teorian mukaan nimi on lähtöisin ranskankielisestä lukusanasta "vingt-et-un" eli kaksikymmentäyksi). Pistemäärän 21 ylittänyt pelaaja häviää heti. Ventin saanut voittaa suoraan, muutoin jakaja pelaa oman kätensä kun pelaajat eivät enää halua lisää kortteja.
Venttiä muistuttava peli on Black Jack, joka poikkeaa ventistä siinä, että kortit pelataan avoimena.
Ventissä seuraavien korttien arvot poikkeavat Black Jackin arvoista. Ventissä sotamies on 11, rouva 12, kuningas 13 ja ässä on 1 tai 14 (pelaaja valitsee kumpaa arvoa haluaa kulloinkin käyttää). Black Jackissä kaikki kuvakortit ovat kymmenen pisteen arvoisia. Ässä on 1 tai 11. Venttiä voidaan pelata myös Black Jackin arvoilla.
Kokeneet pelaajat eivät yleensä ota enempää kortteja, jos käden arvo on 17 tai suurempi.
Puhekielessä ventti voi tarkoittaa myös lukua 21, sätkätupakan filtteriä tai jonkin asteista vauriota (haava, naarmu tms.). Nokian matkapuhelinmallia 2110 kutsutaan joskus puhekielessa "ventti-kympiksi".


Vapaa ohjelmisto.
Vapaa ohjelmisto on tietokoneohjelmisto, jota kuka tahansa saa käyttää, kopioida, muokata ja jakaa edelleen vapaasti. Käytännössä samaa asiaa tarkoittaa myös avoin lähdekoodi, ja ilmiöön voidaankin viitata yhteisellä englanninkielisellä akronyymillä "FOSS" (Free and Open Source Software) tai siihen hieman espanjaa yhdistäen "FLOSS" (Free/Libre and Open Source Software). Suomeksi voidaan vastaavasti joskus käyttää akronyymiä VALO. Vapaista ohjelmistoista puhuttaessa halutaan usein korostaa ohjelmistokehitykseen liittyviä eettisiä ulottuvuuksia, kun taas avoimesta lähdekoodista puhuttaessa huomio saattaa pikemminkin kiinnittyä vapauden ja avoimuuden tuottamiin käytännön etuihin.
Koska englannin sana "free" voi tarkoittaa paitsi vapaata myös ilmaista, vapaat ohjelmistot saatetaan joskus sekoittaa ilmaisohjelmiin, joita ei kuitenkaan saa tutkia ja muuttaa vapaasti. Vaikka vapaatkin ohjelmistot tyypillisesti ovat saatavilla maksuttomasti, ilmaisuus ei ole vapaan ohjelmiston määritelmän kannalta mitenkään olennaista.
Vapaiden ohjelmistojen kehittämisen motiivit voivat olla teknisiä, taloudellisia tai yhteiskunnallisia. Kehittäjien kannalta merkittävää on halu kehittyä ohjelmien tuottajina oppimalla toisilta tuottajilta. Myös halu auttaa toisia on merkittävä motiivi. Yhteisyyskin luo lisäarvoa: kun minä annan ja joku toinen ja kolmas antaa, me kaikki hyödymme. Vapaiden ohjelmien kehittäjät tekevät usein kehitystyötä ansiotyön ulkopuolella. Vapaita ohjelmistoja kehitetään laajasti myös osana kaupallista yritystoimintaa tai muuna palkkatyönä.
Määritelmä.
Ohjelman muokkaaminen vaatii käytännössä ohjelman lähdekoodin. Vaikka muutoksia on mahdollista tehdä suoraan konekieliseen ohjelmaankin, tämä on virhealtista, useimmissa tapauksissa hyvin hankalaa ja tietynlaisten muutosten osalta mahdotonta. Pelkkä lähdekoodin jakelu ei kuitenkaan tee ohjelmaa vapaaksi – esimerkiksi joissakin myytävänä olevissa peleissä voi olla mukana lähdekoodia, vaikka sitä ei ole lupa levittää edelleen.
FSF:n määritelmä ei ota kantaa hintaan. Ohjelmaa pitää saada myydä, mutta toisaalta ostajaa ei saa kieltää levittämästä ohjelmaa eteenpäin ilmaiseksi tai valitsemallaan hinnalla, maksamatta tekemistään lisäkopioista. Tästä seuraa, että vapaat ohjelmat käytännössä ovat yleensä saatavilla ilmaiseksikin. Vapaiden ohjelmistojen mukana voidaan kuitenkin myydä esimerkiksi tukipalveluja tai sellaisia osia, jotka eivät ole vapaita. Kaupallisten Linux-jakeluversioiden ansaintalogiikka perustuu tyypillisesti juuri tukipalvelujen myyntiin.
Vapaa ohjelmisto vai avoin lähdekoodi?
Vapaista ohjelmistoista puhuvat korostavat vapautta. Linuxin menestyksen myötä huomattiin myös vapaiden ohjelmistojen muita etuja, mm. varsinaiseen kehittäjätiimiin kuulumattomien mahdollisuus parantaa ohjelmistoja. Näitä käytännön etuja korostavat, johtohahmonaan Eric Raymond, alkoivat kutsua vapaita ohjelmistoja avoimen lähdekoodin ohjelmistoiksi, koska vapaus, ja varsinkaan vapauden englanninkielisen sanan "free" toinen merkitys "ilmainen", ei istu kovin hyvin, kun ohjelmistoyrityksiä yritetään ylipuhua vapauttamaan koodinsa.
Stallman ja FSF eivät kuitenkaan pidä termistä avoin lähdekoodi: kun vapauden arvoa välineenä korostetaan vapauden itseisarvon sijaan, on helppo luopua vapaudesta silloin, kun siitä luopuminen on käytännöllistä (esimerkiksi kun suljettu laiteajuri on avointa ajuria parempi aiotussa käytössä). Epävapaan laiteajurin (ja sen myötä epävapaata ajuria vaativan laitteen) torjuminen sen sijaan antaisi kilpailuvaltin niille laitevalmistajille, jotka tukevat vapaiden ajureiden kehittämistä.
Linux-ytimen luojalla, suomalaisella Linus Torvaldsilla on Stallmanin kritisoima käytännöllinen suhde tietokoneohjelmien vapauteen, mikä on osaltaan johtanut kiistaan GNU/Linux-jakeluiden nimeämisestä. Jos nimessä viitataan pelkästään Linuxiin, korostetaan Torvaldsin osaa näiden käyttöjärjestelmien synnyssä ja hänen ensisijaisesti välineellistä asennoitumistaan avoimeen lähdekoodiin. Jos nimessä mainitaan GNU, huomiota annetaan GNU-hankkeelle ja sen arvomaailmalle.
Vaikka avoimen lähdekoodin ja vapaiden ohjelmistojen puolestapuhujien näkökohdat ovat erilaisia, käytännön työssä he ovat usein samassa rintamassa: avoimen lähdekoodin määritelmä on käytännössä hyvin lähellä FSF:n vapaan ohjelmiston määritelmää. Esimerkiksi Mozilla ja Openoffice vapautettiin luultavasti avoimen lähdekoodin liikkeen ansiosta, ja ne ovat merkityksellisiä vapaalle GNU/Linux-käyttöjärjestelmälle.
Lisenssit.
"Copyleft-lisenssit" vaativat, että ohjelman (joko sellaisenaan tai muokattuna) levittäminen edelleen on tehtävä alkuperäisin ehdoin (samalla lisenssillä). Ehtojen säilyttäminen koskee edelleen levittämistä ja uudelleen julkaisua. Omaan käyttöön saa toki tehdä muutoksia vailla pakkoa julkaista niitä. Copyleft-lisensseistä tunnetuin on Linuxinkin käyttämä, FSF:n julkaisema GNU General Public License (GPL). Muita copyleft-lisenssejä ovat esim. GNU Lesser General Public License (LGPL), Mozilla-lisenssi (MPL) ja Berkeley Database (aka Sleepycat Software Product) -lisenssi.
"Ei-copyleft-lisenssit" (esim. Zope-, X11- ja BSD-lisenssi) eivät aseta vaatimuksia muokattujen versioiden julkaisulle, jolloin omille muokatuille versioille saa halutessaan määrätä kopiointikiellon tai muita rajoituksia.
Yleensä kehotetaan käyttämään jotakin vakiintunutta ja hyvää lisenssiä, oman lisenssin laatimisen sijaan. Näin koodin lainaaminen eri projektien välillä on mahdollisimman helppoa eikä ohjelmistoa levitettäessä jouduta miettimään onko ohjelmisto riittävän vapaa. Jos projektilla, johon koodia tehdään, on poikkeava lisenssi, koodin levityksen salliminen tämän ohessa myös esimerkiksi GPL:n alla edesauttaa tilannetta. Lisenssin muuttaminen jälkikäteen, kun koodia on muutettu monen ihmisen toimesta, on vaikeaa.


Vihreä liitto.
Vihreä liitto eli vihreät (lyh. Vihr.,) on suomalainen puolue. Puolue näkee juuriensa olevan ”80-luvun alun vihreässä liikehdinnässä, jossa oli mukana ympäristöaktivisteja, feministejä, vammaisjärjestöjen edustajia sekä ’vaihtoehtokulttuurien’ ihmisiä”. Vihreä liitto rekisteröitiin yhdistykseksi vuonna 1987 ja puolueeksi seuraavana vuonna.
Puolueen kannatus on vahvinta suurissa kaupungeissa ja niiden kehyskunnissa. Esimerkiksi Helsingissä se sai vuoden 2008 kunnallisvaaleissa 23,2 % äänistä ja vuoden 2009 eurovaaleissa peräti 24,9 %; vuoden 2011 eduskuntavaaleissa kuitenkin enää 16,7 %. Keskikokoisista paikkakunnista puolueen kannatus on suuri Kaarinassa (7/51 valtuutettua) ja Pirkkalassa (7/43 valtuutettua). Matalimmalla tasolla vihreiden kannatus on puolestaan Kainuussa sekä Lapissa, noin 2 %. Vihreällä liitolla on 10 kansanedustajaa ja kaksi europarlamentaarikkoa.
Puolueen puheenjohtaja on Ville Niinistö. Vihreä Lanka on puolueen omistuksessa oleva lehti, jolle vihreät osoittaa osan puoluetuestaan. Vuonna 2011 vihreillä oli noin 7 400 jäsentä.
Historia.
Vihreää liittoa edeltäneen vihreän liikkeen voi konkreettisesti sanoa saaneensa alkunsa Koijärveltä ja Helsinki-liikkeestä 1970- ja 1980-luvuilla. Molempiin osallistui merkittävä määrä vihreiden perustajajäseniä ja nykyisiä vaikuttajia, kuten Osmo Soininvaara, Pekka Sauri ja Heidi Hautala. Liike toimi aluksi verkostona ja liikkeenä, eikä sillä ollut yhtä organisaatiota. Tässä muodossa se onnistui myös saamaan kaksi kansanedustajaa vuoden 1983 vaaleissa: Kalle Könkkölän ja Ville Komsin.
1980-luvun puolivälissä kasvoi halu ja tarve organisoitua. Vuonna 1987 perustettiin Vihreä liitto useiden järjestöjen kattojärjestöksi, mutta siitä ei ollut tarkoitus tehdä puoluetta. Puolueeksi järjestäytymisellä oli kuitenkin tukea, ja erityisesti tiukat, niin sanotut ekovihreät alkoivat perustaa puoluetta, joka keskittyisi puhtaasti ekologisiin asioihin. Tämä johti maltillisempien toimijoiden järjestäytymiseen ja jopa kilpailevien yhdistysten perustamiseen samoille paikkakunnille. Vaikka monet ekovihreät palasivat lopulta vuonna 1988 puolueeksi muuttuneeseen Vihreään liittoon, riitely aiheutti vihreille vaalitappion vuoden 1988 kunnallisvaaleissa. Nykyisin Vihreässä liitossa toimii valtakunnallinen ympäristöasioihin keskittynyt jäsenjärjestö Ekovihreät ry, joka on perustettu vuonna 1995..
Puolue kuitenkin toipui sisäisistä riidoistaan, ja eduskuntavaalit 1991 ja kunnallisvaalit 1992 olivat menestys. Esko Ahon hallituksen kaudella puolueesta muodostui lopullisesti yleispuolue: 90-luvun alun lama siirsi ihmisten huomion arkisiin huoliin, joihin vihreidenkin oli otettava kantaa, kun kansakunta oli itsenäisyyden ajan pahimmassa talouskriisissä. Laman keskellä vuonna 1994 Osmo Soininvaara kirjoitti teoksensa ”Hyvinvointivaltion eloonjäämisoppi” ja puheenjohtajana toiminut psykologi Pekka Sauri nosti esille muita aiheita ympäristöasioiden lisäksi.
Kysymys Euroopan unionin jäsenyydestä jakoi puoluetta selvästi. Eduskuntaryhmä, puolueen johto, äänestäjät ja jäsenet jakautuivat asiassa kahtia. Osa vihreistä vastusti ympäristösyistä kasvuhakuista Euroopan unionia, kun taas toiset kannattivat rajatonta ja yhteistyötä lisäävää EU:ta. Kiihkeimmissä puheenvuoroissa uhkailtiin puolueen hajoamisella, jos puolue ottaisi virallisesti myönteisen kannan Euroopan unioniin. Suomessa EU:n kannatus vihreiden keskuudessa oli kuitenkin suurempaa kuin Itävallan ja Ruotsin vihreissä, jotka pohtivat jäsenyyttä samaan aikaan. Vuonna 1994 puoluekokous päätti kannattaa sitovaa kansanäänestystä EU-jäsenyydestä ja että puolue ei ota virallista kantaa asiaan. Yhdeksän kymmenestä vihreiden kansanedustajasta lupasi ennen vaaleja noudattaa kansanäänestyksen tulosta, ja he äänestivät lopulta jäsenyyden puolesta.
Suomen EU-kansanäänestyksen jälkeen puoluehallitus määritteli vihreiden EU-periaatteita, joihin kuuluivat kansanvaltaisuuden ja kansalaisjärjestöjen vaikutusmahdollisuuksien turvaaminen, pohjoismaisen julkisuusperiaatteen käyttöönotto, tuki EU:n laajenemiselle Keski- ja Itä-Eurooppaan sekä ympäristöpolitiikan tukeminen talouden ja markkinoiden keinoin. Vihreät vaati Suomelle ympäristökomissaarin salkkua ja esittivät komissaariksi Sirpa Pietikäistä tai Matti Wuorta. Paavo Lipposen ensimmäisessä hallituksessa vihreät hyväksyi hallitusohjelman mukaisesti Suomen jäsenyyden Euroopan talous- ja rahaliitossa, vaikka kannattajien enemmistö oli kyselytutkimusten mukaan sitä vastaan.
Vuoden 1995 vaalit olivat vihreille lievä vaalitappio ja puolue menetti yhden kansanedustajan. Pääministeriksi noussut sosiaalidemokraattien Paavo Lipponen kokosi kuitenkin laajan sateenkaarihallituksen, jossa vihreät oli mukana. Ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Pekka Haavistosta tuli Euroopan ensimmäinen vihreä ministeri. Vuoden 1999 vaalit eivät heilauttaneet hallituksen asemaa ja vihreät sai kaksi lisäpaikkaa. Puolue jatkoi hallituksessa kahdella ministerillä, jotka olivat Osmo Soininvaara ja Satu Hassi. Soininvaaran pesti kesti kaksi vuotta, sillä salkkujaossa vihreät jakoi peruspalveluministerin pestin puoliksi RKP:n kanssa.
24. toukokuuta 2002 eduskunta hyväksyi viidennen ydinvoimalan lupahakemuksen. Tämän seurauksena vihreät päätti erota hallituksesta. Puolueen mukaan ydinvoimapäätös oli kestävän kehityksen vastainen, moraaliton ja riskialtis, kun uusiutuvaan energiaan perustuvat vaihtoehdot olisivat olleet turvallisempia ja ilmastonmuutoksen torjumisen kannalta tehokkaampia. Eropäätöksen seurauksena vihreitä syytettiin laajalti yhteistyökyvyttömyydestä. Puolueen mukaan hallituksesta lähtemättä jättäminen olisi kuitenkin tehnyt puolueesta kansainvälisen ”ekomerkin” ydinvoimalle. Ydinvoimakiistan pohjalla oli se, ettei hallitusohjelmassa ollut sovittu mitään tarkkaa ydinvoiman lisärakentamisen suhteen.
Kun hallitus teki 2010 päätöksen kahden ydinvoimalaitosluvan esittämisestä eduskunnasta, vihreät päätti jäädä hallitukseen. Päätös sai osakseen arvostelua puolueen periaatteiden pyörtämisestä.
Eduskuntavaaleissa 2003 vihreiden kannatus jatkoi nousuaan ja puolue sai 14 kansanedustajaa, mutta jäi oppositioon. Eduskuntavaaleissa 2007 vihreiden vaaliteemoina olivat ilmastonmuutos, köyhyys ja perustulo. Puolue nosti edelleen paikkamääräänsä eduskunnassa, kun valituksi tuli 15 vihreää. Pohjois-Karjalan vaalipiiristä ehdolle lähtenyt puheenjohtaja Tarja Cronberg ei päässyt eduskuntaan. Helmikuussa 2008 puolue menetti yhden kansanedustajan kokoomukselle loikkauksen takia.
Vuoden 2011 eduskuntavaaleihin Vihreät lähti "Uusi Suomi" -sloganilla ja vihreällä pohjalle sijoitetulla vaakunaleijonalla. Lisäksi puolue korosti tiedemyönteisyyttään Tiedepuolue-sivustolla. Vaaleissa puolue menetti kolmanneksen paikoistaan ja sai 10 edustajaa.
Kesäkuussa 2011 vihreiden puoluekokous äänesti Ville Niinistön puolueen uudeksi puheenjohtajaksi sekä Panu Laturin jatkamaan puoluesihteerinä. Entinen puheenjohtaja Sinnemäki hävisi saaden alle viidenneksen kannatuksen. Puoluekokous äänesti myös mallista, jossa seuraavasta puoluekokouksesta lähtien vihreillä olisi kaksi puheenjohtajaa sekä ravintoloiden oikeudesta myydä viiniä kotiin vietäväksi, joista kumpikaan ei kuitenkaan toteutunut tiukissa äänestyksissä.
Vuoden 2012 presidentinvaaleissa puolueen ehdokkaana ollut Pekka Haavisto sai ensimmäisellä kierroksella 18,7 %:n kannatuksen ja onnistui pääsemään toiselle kierrokselle.
Haavisto hävisi toisen kierroksen Kokoomuksen Sauli Niinistölle, saaden 37,4 % äänistä.
Ideologia.
Vihreä liitto ei ole halunnut määritellä itseään perinteisen vasemmisto–oikeisto-jaottelun mukaisesti, vaan käyttää Saksan vihreiden luomaa ajatusta, jonka mukaan ”vihreät eivät ole vasemmalla eivätkä oikealla vaan edellä”. Turun yliopistossa vuonna 2008 tehdyn tutkimuksen mukaan puolueen kannattajat ovat keskimäärin vasemmiston suuntaan kallellaan, jopa aavistuksen enemmän kuin SDP:n kannattajat. Kun puolueet asetettiin vasemmisto-oikeisto-skaalalle niiden kannattajien ideologisten itsearvioiden perusteella, Vihreä liitto oli toiseksi vasemmistolaisin eduskuntapuolue Vasemmistoliiton jälkeen. Tampereen yliopistossa vuonna 2009 tehdyn, ehdokkaiden vaalikonevastauksia koskevan tutkimuksen mukaan vihreät ja kommunistit olivat tietyissä poliittisissa linjauksista ympäristönsuojelussa ja talouden säätelystä lähellä toisiaan, mutta esimerkiksi SDP ja Vasemmistoliitto olivat kumpaakin edellä mainittua jyrkempiä markkinatalouden vastustajia. Ville Niinistö kiisti tulkinnan. Entiset taistolaiset äänestivät Anna Kontulan 2004 valmistuneen kyselytutkimuksen mukaan usein vihreitä (45 % vastaajista).
Periaateohjelmassaan puolue on kritisoinut sekä markkinataloutta että sosialismia, koska vihreiden mielestä kumpikaan talousjärjestelmä ei ota huomioon ympäristöä, kehitysmaita ja tulevia sukupolvia taikka aineettomia, henkisiä arvoja, vaan keskittyy liiaksi rahatalouden kasvuun. Omasta vaihtoehdostaan, jossa yhteiskunta asettaa markkinataloudelle sekä sosiaaliset että ekologiset reunaehdot, puolue käyttää nimitystä "ekologinen tasapainotalous". Lisäksi puolueen ohjelmassa korostuu kaikille valtion kassasta maksettava perustulo. Vuoden 2006 periaateohjelmassaan Vihreä liitto julistautui feministiseksi ja monikulttuurisuutta kannattavaksi puolueeksi.
Eduskunnan sekä kaupungin- ja kunnanvaltuustojen istuntosaleissa Vihreän liiton edustajat istuvat sosiaalidemokraattien ja keskustan ryhmien välissä.
Vihreiden kannattajista puolet ilmoittautuu asevelvollisuuden vastustajiksi.
Viite - Tieteen ja teknologian vihreät.
Viite on perustettu 29. marraskuuta 2008 tarkoituksenaan on tarjota jäsenistönsä asiantuntemusta Vihreiden käyttöön päätöksenteon tueksi, tukea Vihreille tärkeiden aiheiden tutkimusta sekä kohottaa Vihreiden profiilia tieteen ja teknologian asiantuntijoiden parissa. Jäsenistössä on paljon jäseniä korkeakouluista ja tutkimuslaitoksista. Puheenjohtajana toimii v. 2012 Jyrki J. J. Kasvi. Vaaleihin yhdistys on julkaissut erillisen www.tiedepuolue.fi-sivuston.
Vihreä miesliike.
Vihreä miesliike ry on maaliskuussa 2009 perustettu puoluepoliittinen miesliike, jonka tavoitteena on tasa-arvon ajaminen ja miesliikkeessä koettujen epäkohtien esille nostaminen yhteiskunnassa ja niihin vaikuttaminen vihreiden kautta.
Vihreä miesliikkeen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin tutkija ja kolumnisti Jukka Relander.
Yhdistys julkaisi huhtikuussa 2010 miespoliittisen ohjelman, jonka tavoitteena on sukupuolten tasa-arvon edistäminen miesten tasa-arvo-ongelmia korjaamalla.
Maaseutu- ja erävihreät.
Kuopion puoluekokouksen yhteydessä 12. kesäkuuta 2011 perustettiin uusi valtakunnallinen järjestö, Maaseutuvihreät, joka sittemmin rekisteröityi nimellä Maaseutu- ja erävihreät ry. Yhdistyksen pyrkimys on tavoittaa vihreästä maaseudusta kiinnostuneet sekä kehittää Vihreän liiton maaseutupolitiikkaa. Maaseutu- ja erävihreät ilmoittavat tavoitteekseen toiminnan "hyvinvoivan ja monimuotoisen maaseudun puolesta."
Armon vihreät.
Loppuvuodesta 2011 käynnisti toimintansa kristinuskoon ja kirkkoon myönteisesti suhtautuvien jäsenyhdistys Armon vihreät. Aloitteellisia asiassa olivat Heikki Hiilamo, Kirsi Ojansuu ja Jukka Relander. Armon vihreät ilmoittaa haluavansa edistää positiivista suvaitsevaisuutta suhteessa uskontoihin. Kirkon pitää yhdistyksen mielestä varjella luomakuntaa oikeilla ympäristöteoilla. Evankelis-luterilaisen kirkon tulee Armon vihreiden mukaan edelleen pitää esillä ihmisoikeus- ja demokratiakysymyksiä.
Kansainväliset yhteydet.
Vihreä liitto kuuluu Global Greens -järjestöön sekä Euroopan vihreään puolueeseen. Euroopan parlamentissa puolueen edustajat kuuluvat Euroopan vapaa allianssi -ryhmään. Vuonna 1993 Vihreä liitto oli perustamassa Euroopan Vihreät -puolueliittoa, jonka perustava kokous pidettiin Kirkkonummella. Vuonna 2003 Euroopan Vihreät muutti nimensä Euroopan vihreäksi puolueeksi. Liiton puheenjohtajana toimi vuosina 1994–1997 Pekka Sauri ja 2000–2006 Pekka Haavisto.
Puoluejohto.
Puheenjohtaja valitaan kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Vuodesta 2004 lähtien puheenjohtajaksi on voitu valita sama henkilö korkeintaan kolme kertaa peräkkäin, ja tätä ennen kaksi kertaa peräkkäin. Pekka Haavisto oli ensimmäinen puolueen puheenjohtaja, joka oli myös kansanedustaja. Aikaisemmin oli pidetty parempana jakaa valtaa niin, että kansanedustaja ei voisi olla myös puheenjohtaja.
Puheenjohtajan lisäksi puoluekokous valitsee 12-jäseniseen puoluehallitukseen kolme varapuheenjohtajaa ja kahdeksan muuta jäsentä, puoluesihteerin ja puoluevaltuuskunnan, jossa on 40 jäsentä.
Europarlamentaarikot.
¹ nousi europarlamenttiin Hautalan aloittaessa Kataisen hallituksen kehitysministerinä
Aiheesta muualla.
*


Vasemmistoliitto.
Vasemmistoliitto (lyh. Vas., omissa teksteissään myös "vasemmisto") on huhtikuussa 1990 perustettu suomalainen puolue, joka lasketaan kuuluvaksi vasemmistoon. Vasemmistoliitto sai vuoden 2011 eduskuntavaaleissa 14 kansanedustajaa ja se on siten Suomen viidenneksi suurin puolue. Kesällä 2011 kaksi kansanedustajaa erotettiin Vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä – nämä perustivat Vasenryhmän.
Puolue luotiin Suomen Kansan Demokraattisen Liiton ja Suomen Kommunistisen Puolueen pohjalle. Myöhemmin myös Demokraattisen Vaihtoehdon kansanedustajat liittyivät puolueeseen.
Politiikka.
Vuoden 2007 kesäkuussa hyväksytty periaateohjelma määrittelee Vasemmistoliiton perusarvoiksi tasa-arvon, vapauden ja kestävän kehityksen sekä sijoittaa puolueen kolmanteen vasemmistoon erottautuen sosiaalidemokraateista ja kommunisteista. Puolue julkaisee "Kansan Uutiset" -lehteä. Puolueen puheenjohtaja on Paavo Arhinmäki.
Vuoden 2007 periaateohjelma jatkaa vuoden 1998 puoluekokouksen punavihreää ja yleisvasemmistolaista ohjelmaa. Tätä ennen puolueella ei ollut virallista periaateohjelmaa. Puolueen periaateohjelman mukaan kolmea perusarvoa voi edistää ainoastaan demokratiassa, jota on vahvistettava.
Kolmatta vasemmistoa Vasemmistoliiton periaateohjelma kuvaa seuraavasti: ”Kolmas vasemmisto on ajatus suurten eurooppalaisten poliittisten aatteiden liberalismin ja sosialismin historiallisesta liitosta paremman maailman rakentamiseksi. Feministinen ajattelu ja ympäristötietoisuus ovat keskeisessä asemassa kolmannen vasemmiston aatemaailmassa.”
Vasemmistoliiton saamat äänet eduskuntavaaleissa 2007.
Periaateohjelmassa puolue haluaa haastaa globaalin kapitalismin esittämällä sille solidaarisen ja kestävän vaihtoehdon. Tämä edellyttää oikeudenmukaista maailmantaloutta ja demokratian lisäämistä. Puolue on huolissaan myös eriarvoisuuden lisääntymisestä Suomessa. Kehittääkseen hyvinvointivaltiota ja sopimusyhteiskuntaa puolue ilmoittaa haluavansa rajoittaa kapitalismin ylivaltaa. Ohjelman mukaan pätkä-, osa-aika- ja vuokratöillä keinottelulle ja työelämän ehtojen huonontamiselle tarvitaan vahva vastavoima ammattiyhdistysliikkeestä.
Vasemmistoliitto haluaa edistää myös ihmisten välistä tasa-arvoa ja tasavertaisuutta perheessä, työelämässä ja yleensä yhteiskunnassa niin, että oikeudet, mahdollisuudet ja velvollisuudet eivät riipu sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta. Vasemmistoliitto toivottaa periaateohjelmassa maahanmuuttajat tervetulleiksi Suomeen täysivaltaisiksi kansalaisiksi. Puolue korostaa oikeutta työhön ja toimeentuloon kaikille.
Periaateohjelman mukaan Vasemmistoliitolle ei riitä pelkkä mahdollisuuksien tasa-arvo, vaan se tavoittelee arkipäivässä toteutuvaa tasa-arvoa. Uskontoihin puolue suhtautuu neutraalisti, ketään ei saa puolueen mukaan syrjiä uskonnollisen vakaumuksen vuoksi.
Aatteellisesti puolue katsoo samaistuvansa sosialismiin, mutta sanoo sanoutuvansa irti ”sosialismiin liitetystä totalitarismista”.
Viime aikoina Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki on ottanut vankan kannan myös pienyrittäjien aseman parantamiseksi. Vanhan ajatusmallin mukainen työväestön edun ajaminen ei ole enää ainoa tavoite, johon Vasemmistoliitto pyrkii. Hän vaati nykyistä vahvempaa lainsäädäntöä, jotta omalla työllään elävät yrittäjät voisivat toimia tasavertaisina suhteessa suurten pääomien hallitsemiin yrityksiin.
Hän esitti myös kansainvälisiä sopimuksia, jotka estävät hyvinvointivaltioiden rahoituspohjaa kalvavat veroparatiisit, joita suuryritykset ja suuri pääoma käyttävät siekailematta hyväkseen. Lisäksi Arhinmäen mukaan tarvitaan käytännön parannuksia yrittäjien jokapäiväiseen arkeen. Keskeisimpänä hän piti yrittäjien sosiaaliturvan parantamista muun muassa työttömyysturvan piirin pääsyä helpottamalla.
Vasemmistoliitto on vaatinut raskaampaa alkoholiverotusta.
Euroopan unioni.
Vuoden 2008 mielipidetutkimuksen mukaan vasemmistoliittolaiset ovat perussuomalaisten jälkeen EU-vastaisimpia. Vasemmistoliittolaiset suhtautuvat muita puolueita kielteisemmin euron käyttöön valuuttana. Alle neljäsosa pitää euroa hyvänä asiana. Vasemmistoliitto on kampanjoinut sosiaalisen Euroopan puolesta tarkoittaen tällä sitä, että Euroopan unionin integraatiossa olisi huomioitava myös sosiaaliset kysymykset eikä yhdentymistä pitäisi tehdä vain talouden ehdoilla. Nuoret Vasemmistoliiton kannattajat hyväksyvät EU:n vanhempia kannattajia paremmin.
Energiapolitiikka.
Vasemmistoliitto kirjasi vuoden 2007 puoluekokouksessa periaateohjelmaansa vaatimuksen ydinvoiman ja fossiilisten polttoaineiden käytön asteittaisesta lopettamisesta. Vielä vuonna 2001 varsinkin ammattiyhdistys-siipi yritti ajaa puoluekokouksessa läpi myönteistä ydinvoimakantaa, mutta se hävisi äänestyksen.
Vuonna 2007 68 prosenttia Vasemmistoliiton kannattajista vastusti energiariippuvuuden lisäämistä Venäjästä. Kaikista suomalaisista tätä vastusti 84 prosenttia.
Perustaminen.
Vasemmistoliitto perustettiin 28.–29. huhtikuuta 1990 Helsingin Kulttuuritalolla ja jäähallissa pidetyssä avoimessa kokouksessa, johon otti osaa 3 500 kannattajaa.
Uuden puolueen takana olivat Suomen Kansan Demokraattinen Liitto ja Suomen Kommunistisen Puolue (SKP) sekä naisjärjestö Suomen Naisten Demokraattinen Liitto. Mukaan tulivat myös (SKP:n toiminnasta 1980-luvun puolivälissä suljetut) Demokraattisen Vaihtoehdon kannattajat.
Idea uudesta puolueesta syntyi 1980-luvun lopussa, kun kansandemokraatit alkoivat pohtia, miten voisivat päästä eroon SKP/SKDL-kaksoisorganisaatiosta ja SKP:n sisäisistä riidoista. Vuoden 1988 presidentinvaaleja varten perustettu Liike 88 oli keskeinen välivaihe ajatuksen edistymisessä. Vasemmistoliiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kansanedustaja Claes Andersson.
Yksi Vasemmistoliiton suunnittelijoista, Reijo Käkelä, siirtyi SDP:hen jo ennen puolueen perustamista, kun otettiin mukaan. Uudelleen perustetun SKP:n jäsenet poistuivat Vasemmistoliitosta 1990-luvun puolivälissä.
Lipposen hallituksissa.
Vasemmistoliitto osallistui sekä Paavo Lipposen ensimmäiseen (1995–1999) että toiseen (1999–2003) hallitukseen pitäen hallussaan kahta ministerinsalkkua. Puoluekokouksessa 1995 vain 17 viidestäsadasta edustajasta äänesti hallitukseen osallistumista vastaan. Kulttuuriministerinä toiminut Andersson joutui väistymään hallituksesta syyskuussa Suvi-Anne Siimeksen tultua valituksi puoluejohtajaksi.
Kansanedustajat Esko-Juhani Tennilä, Mikko Kuoppa ja Veijo Puhjo erotettiin eduskuntaryhmästä heti kauden alussa 1995 näiden äänestettyä hallitusta vastaan. Nämä perustivat sitten oman eduskuntaryhmänsä, Vasemmistoryhmän (Va-r). Ennen seuraavia eduskuntavaaleja kapinalliset kuitenkin hyväksyttiin takaisin ja asetettiin ehdokkaiksi.
Eduskuntavaalien 2003 jälkeen Vasemmistoliitto ei päässyt hallitukseen — vaikka haluja olisikin ollut — sillä Anneli Jäätteenmäen hallituksesta tehtiin edeltäjiä kapeapohjaisempi punamultahallitus.
Viialaisen yhdistämishanke.
Vasemmistoliiton entinen puoluesihteeri (1990–1995) ja SAK:n apulaisjohtaja Matti Viialainen perusti 2005 Vasemmisto yhteen -yhdistyksen, jonka tarkoituksena on edistää kahden suuren vasemmistopuolueen yhtymistä. Viialainen oli esittänyt vastaavaa usein aikaisemminkin. Ennen yhdistyksen perustamista kiersi vasemmistopiireissä aihetta käsitellyt Viialaisen ja Timo Roppolan kirjoittama muistio. Keskustellessaan muistiosta puoluehallitus katsoi, ettei yhdistämiselle ollut asiallisia perusteita tai kannatusta. Viialainen erosi Vasemmistoliitosta viimein keväällä 2006 katsottuaan ”maltillisten voimien joutuneen puolueessa tappiolle”.
Siimeksen ero.
Maaliskuussa 2006 Vasemmistoliittoa vuodesta 1998 johtanut Siimes ilmoitti yllättäen eroavansa tehtävästään. Erimielisyyksiin puolueensa kanssa ajautunut puheenjohtaja osoitti erotessaan syyttävän sormensa Vasemmistoliiton ”entisiin taistolaisiin”, jotka hänen mielestään jarruttivat välttämättömiä uudistuksia.
Siimes oli kritisoinut tovereitaan julkisuudessa usein jo aiemmin, mutta kulminaatiopisteeksi muodostui puolueen eduskuntaryhmän ottama kanta kriisinhallintalain käsittelyssä. Ryhmän enemmistö vaati, että EU:n taistelujoukkojen käyttöön tulisi olla suomalaisten osalta Yhdistyneiden kansakuntien tai Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön valtuutus.
Suvi-Anne Siimes antoi virallisen eroilmoituksensa puoluehallituksen kokoukselle 2. maaliskuuta 2006. Eron myöntänyt hallitus päätti esittää huhtikuussa kokoontuvalle puoluevaltuustolle ylimääräistä puoluekokousta toukokuuksi.
Puheenjohtajan valinta keväällä 2006 ja kesällä 2007.
Vasemmistoliiton uudeksi puheenjohtajaksi valittiin 13. toukokuuta 2006 Tampereella pidetyssä ylimääräisessä puoluekokouksessa kansanedustaja ja entinen kuntaministeri Martti Korhonen. Äänestyksessä toiseksi sijoittui 29-vuotias helsinkiläinen eduskunta-avustaja Paavo Arhinmäki. Toisella kierroksella Korhonen sai 273 ja Arhinmäki 150 ääntä. Ensimmäisellä kierroksella mukana olivat lisäksi Markus Mustajärvi (69 ääntä), Katja Syvärinen (55 ääntä) ja Erkki Virtanen (21 ääntä).
Varsinaisessa puoluekokouksessa kesällä 2007 Helsingin kulttuuritalolla Korhonen valittiin jatkokaudelle yksimielisesti ilman vastaehdokasta. Sen sijaan varapuheenjohtajista äänestettiin: ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi valittiin helsinkiläinen kansanedustaja Paavo Arhinmäki ja toiseksi varapuheenjohtajaksi riihimäkeläinen lähihoitaja ja kaupunginvaltuutettu Aino-Kaisa Pekonen. Puoluesihteeriksi valittiin Sirpa Puhakka ja puoluevaltuuston puheenjohtajaksi Katja Syvärinen.
Eurovaalit 2009 ja puheenjohtajan vaihdos.
Heikosti menneiden Eurovaalien jälkeen puheenjohtaja Martti Korhonen ilmoitti 10. kesäkuuta 2009 eroavansa välittömästi puolueen puheenjohtajan paikalta. Vetovastuun otti ensimmäinen varapuheenjohtaja Paavo Arhinmäki. Uusi puheenjohtaja valittiin 27. kesäkuuta järjestetyssä puoluevaltuuston ylimääräisessä kokouksessa, jossa Arhinmäki voitti Merja Kyllösen äänin 34–20.
Uudelleen hallituspuolueena.
Eduskuntavaalin 2011 jälkeen Vasemmistoliitto pääsi Kataisen hallitukseen, jossa se sai kaksi ministerinpaikkaa. Puheenjohtaja Arhinmäestä tuli kulttuuriministeri. Vasemmistoliiton listoilta valitut kansanedustajat Markus Mustajärvi ja Jyrki Yrttiaho äänestivät Kataisen hallitukselle epäluottamusta, ja heidät erotettiin eduskuntaryhmästä. He muodostivat tällöin Vasenryhmän, mutta eivät ole pyrkineet uuden puolueen perustamiseen.
Organisaatio.
Vasemmistoliiton korkein päättävä elin on joka kolmas vuosi kokoontuva puoluekokous, jonka tehtävänä on valita puolueelle puheenjohtaja, kaksi varapuheenjohtajaa, puoluesihteeri, puoluehallitus ja puoluevaltuusto. Kokouksissa hyväksytään puolueen ohjelmat ja asiakirjat. Puoluekokousten välillä ylintä päätäntävaltaa käyttää kaksi kertaa vuodessa kokoontuva puoluevaltuusto ja kuukausittain kokoontuva puoluehallitus.
Vasemmistoliitossa on tällä hetkellä noin 10 000 jäsentä. 1998 puolue ilmoitti jäsenmääräkseen 14 000.Puolueen järjestörakenne koostuu paikallis-, piiri- ja keskustasosta. Vasemmistoliitolla on 15 piirijärjestöä. Vasemmistoliiton naisjärjestö on Vasemmistonaiset. Nuorisotyötä tekee puolueesta riippumaton, itsenäinen Vasemmistonuoret ja varhaisnuorisotyötä Suomen Demokratian Pioneerien Liitto. Vasemmistoliiton sivistysjärjestö on Kansan Sivistystyön Liitto. Vasemmistoliiton samoin kuin sen edeltäjien päätearkistona toimii Kansan Arkisto, joka on kaikille avoin yksityinen keskusarkisto.
Tiedonvälitys.
Puolueen pää-äänenkannattaja on kerran viikossa paperilla ja päivittäin verkossa ilmestyvä Kansan Uutiset. Vuonna 1957 ilmestymisensä aloittaneesta lehdestä tehtiin puolueen äänenkannattaja elokuussa 2000, mutta käytännössä lehti oli vastaavassa roolissa myös 1990-luvun. Vasemmistoliittoa lähellä olevia aluelehtiä ovat Porissa ilmestyvä Satakunnan Työ ja oululainen Kansan Tahto. Ruotsinkielistä vasemmistoa palvelee Ny Tid.
Vasemmistoliitto julkaisi aiemmin verkkolehteä "Verstas" (2004–2009) ja puolueen eduskuntaryhmä tiedotuslehteä "Vau!".
Kansainväliset suhteet.
Vasemmistoliitto liittyi Euroopan vasemmistopuolueeseen vuonna 2009. Euroopan parlamentissa puolue kuuluu Euroopan yhtyneen vasemmiston ja Pohjoismaiden vihreän vasemmiston (GUE/NGL) ryhmään. Pohjoismaiden neuvostossa Vasemmistoliitto toimii Vasemmistososialistisessa vihreässä ryhmässä (VSG).
1. helmikuuta 2004 Vasemmistoliitto oli perustamassa Pohjoismaiden vihreän vasemmiston liittoa (NGLA) Reykjavikissa yhdessä Islannin, Norjan, Ruotsin ja Tanskan veljespuolueiden kanssa.
Vasemmistoliitto kuuluu 1991 perustettuun Uuteen eurooppalaiseen vasemmistofoorumiin (NELF), jonka kahdesti vuodessa järjestettäviä kokouksia on pidetty myös Suomessa.
Nykyiset kansanedustajat.
Vasemmistoliiton listalta valittuja on kahdessa edustajaryhmässä, Vasemmistoliiton eduskuntaryhmässä ja ryhmästä erotetut Vasenryhmän eduskuntaryhmässä.
Vaalit.
Vasemmistoliitto osallistuu omilla listoillaan eduskunta-, europarlamentti- ja kunnallisvaaleihin. Presidentinvaalissa puolue on viimeksi asettanut oman ehdokkaansa vuonna 2012, mitä ennen edellinen oma ehdokas oli vuonna 1994. Vasemmistoliitto osallistuu myös ammattiliittojen ja osuuskuntien vaaleihin.
Vasemmistoliiton kannatus on vahvinta Pohjois-Suomessa, Lapin ja Oulun vaalipiireissä, joissa se on toiseksi suurin puolue Suomen Keskustan jälkeen. Puolueella on kansanedustajia yhdestätoista vaalipiiristä. Edustajia ei ole koskaan ollut Etelä-Savosta ja Pohjois-Karjalasta. Vaasan vaalipiirissä Vasemmistoliitto ei ole saanut kansanedustajaa vaalien 1995 jälkeen.
Vasemmistoliitolla on valtuutettuja yli kahdessa sadassa Suomen kunnanvaltuustossa. Vasemmistoliitto on suurin puolue Kemin (34,6 % äänistä 2008) ja Karkkilan (32,8 %) kaupungeissa. Vuoden 2008 vaaleissa Vasemmistoliiton kannatus ylitti 30 prosenttia kuudessa ja 20 prosenttia 21:ssä kunnassa.
Vasemmistoliitto sai edustajia europarlamenttiin vuosien 1996, 1999 ja 2004 vaaleissa, mutta vuonna 2009 puolue jäi niukasti ilman paikkaa. Vuosina 1996–2009 Vasemmistoliittoa parlamentissa edustanut, ja suuria äänimääriä kerännyt, Esko Seppänen ei ollut enää ehdolla.
Vuoden 1994 presidentinvaalissa Vasemmistoliitto asetti ehdokkaakseen puheenjohtajansa Claes Anderssonin. Hän sai 3,8 prosenttia äänistä ja sijoittui kuudenneksi yhdentoista ehdokkaan joukossa. Vuosina 2000 ja 2006 Vasemmistoliitto tuki SDP:n Tarja Halosta. Vuoden 2012 presidentinvaaliehdokkaaksi puolue asetti Paavo Arhinmäen.
Kainuun maakuntavaaleissa Vasemmistoliitto on ollut toiseksi suurin puolue keskustan jälkeen. Puolue sai maakuntavaltuustoon 9 edustajaa (21,4 % äänistä) vuonna 2004 ja 12 (18,9 %) vuonna 2008.
Vasemmistoliitolla on suurin ryhmä Rakennusliiton (165 edustajaa / 77,6 % äänistä vuonna 2007) ja Suomen Elintarviketyöläisten Liiton (66 % v. 1997) edustajistoissa. Puolue on kerännyt yli 40 prosentin kannatusta myös muun muassa Metalliliitossa ja Kemianliitossa.


Valokuvaus.
a>n objektiivi ja osa etulautaa ja runkoa
Valokuvaus on menetelmä, jossa luodaan kuvia kohdistamalla valoa tai muuta sähkömagneettista säteilyä valoherkälle pinnalle. Valokuvia on perinteisesti tuotettu kemiallisesti, käyttämällä valoherkkänä pintana valoon reagoivalla aineella päällystettyä filmiä. Kemiallisen menetelmän on nopeasti syrjäyttämässä digitaalinen valokuvaus, jossa valoon reagoivana materiaalina on kameran sisään sijoitettu valoherkkä kenno, joka tallentaa kuvattavasta kohteesta pintaansa osuvan valon tietokoneille soveltuvaksi digitaaliseksi informaatioksi.
Valokuvausta käytetään monilla elämänalueilla, muun muassa tiedonvälityksessä kuten journalismissa ja markkinointiviestinnässä, dokumentoinnissa ja tieteellisessä tutkimuksessa. Valokuvataide on osa kuvataidetta. Elokuva alkoi kehittyä valokuvauksesta, kun yksittäisiä valokuvia tuottavasta kamerasta kehitettiin peräkkäisiä valokuvia nopeasti filminauhalle tallentava elokuvakamera. Lääketieteessä erityisen merkittäväksi valokuvauksen muodoksi on kehittynyt ihmissilmälle näkymättömän sähkömagneettisen säteilyn, kuten röntgensäteiden käyttö kudosten "läpivalaisuun" (ks. Radiologia).
Filmille kuvaaminen.
Valokuvausfilmeissä käytetään valoherkkänä aineena yleensä jotakin hopean halogeenisuolaa (hopeahalidia), tavallisimmin hopeabromidia. Valon kulkiessa kameran objektiivin läpi filmin pinnalle muodostuu kuvattavasta kohteesta optinen kuva, kun filmipinnan eri osiin osuu eri määrä valoa. Mitä enemmän valoa johonkin filmin kohtaan osuu, sitä suuremmassa määrin hopeasuola hajoaa kemiallisesti. Reaktio tapahtuu siten, että valokvantin (fotonin) osuessa hopeahalidikiteeseen se rikkoo jonkin hopea-atomin ja halogeenin välisen sidoksen. Näin valotus synnyttää filmiin "latentin kuvan", joka ei sellaisenaan ole mitenkään havaittava, mutta saadaan näkyviin kehittämällä filmi.
Filmiä kehitettäessä sitä pidetään kehiteliuoksessa, jossa aikaisemmin valon synnyttämä atomien välinen rikkinäinen sidos aiheuttaa kemiallisen reaktion, joka puolestaan hajottaa vieressä olevien atomien sidoksia. Näin kehitys muuttaa koko hopeahalidirakeen (kiteen) suolasta hopeametalliksi. Tämä näkyy filmissä mustana alueena. Täten filmistä tulee negatiivi, jossa kuvatun kohteen vaaleimmat kohdat näkyvät tummina ja päinvastoin. Filmin suuri valoherkkyys johtuu siis tästä kemiallisen reaktion aiheuttamasta rikkoutuneen sidoksen moninkertaistumisesta.
Kehityksen jälkeen filmi kiinnitetään kiinniteliuoksessa, johon valottumatta jäänyt osa hopeahalidista liukenee. Näin filmin valonherkkyys katoaa. Kiinnitetty ja hyvin huuhdeltu mustavalkofilmi säilyy ainakin sata vuotta normaalissa huoneilmassa. Värifilmissä väri syntyy orgaanisista väriaineista, joiden säilyvyys on suhteellisen heikko.
Negatiivista valmistetaan positiivisia kopioita samaan tapaan kuin negatiivikin on syntynyt. Paperi, jolle kopioit tehdään, on päällystetty samoilla hopeahalideilla, ja kun valon annetaan hetken kulkea negatiivin ja linssin läpi, se valottuu. Sen jälkeen kuva kehitetään ja kiinnitetään samaan tapaan kuin alkuperäinen negatiivikin. Vaalet ja tummat kohdat vaihtuvat jälleen päinvastaisiksi kuin ne ovat negatiivisissa, jolloin ne tulevat yhdenmukaisiksi alkuperäisen kuvattavan kohteen vaaleiden ja tummien kohtien kanssa. Valokuvan positiivisista kopioista halutaan yleensä suurempia kuin alkuperäinen filminegatiivi; tällainen valokuvavedos tuotetaan suurennuskonetta apuna käyttäen.
Digitaalikuvaus.
Digitaalisessa valokuvauksessa kuvattavan kohteen valo muutetaan digitaalikameran valonherkän kennon avulla digitaalimuotoon, tallennetaan muistikortille ja siirretään sitten tietokoneen kiintolevylle kuvankäsittelyä ja tallennusta varten. Kuvankäsittelyä tehdään kuvankäsittelyohjelmilla. Kuvia voidaan katsella tietokoneen ruudulla tai muulla näyttölaitteella taikka tulostaa paperille tai muulle pinnalle.
Historiaa.
a>n 1826 ottama valokuva, jota pidetään maailman ensimmäisenä
Valokuvauksessa yhdistyi kaksi aiempaa keksintöä: camera obscura ja valoherkkä paperi. Näistä camera obscuralla on hyvin pitkä historia, ja sitä käytettiin varsinkin renessanssista lähtien apuna maalaamisessa. Valoherkän materiaalin puolestaan löysi saksalainen anatomian professori Johann Heinrich Schulze 1700-luvulla lähes vahingossa, mutta hän ei tutkinut sen mahdollisia käyttötarkoituksia. Englantilainen kemisti Thomas Wedgwood oli ensimmäinen, joka kehitti Schulzen keksintöä pidemmälle ja kokeili valoherkän paperin ja camera obscuran yhdistämistä. Wedgwoodin valottunut kuva hävisi kuitenkin paperilta nopeasti.
Varsinaisen läpimurron valokuvakameran keksimisessä teki ranskalainen tieteilijä Nicéphore Niépce 1800-luvun alussa. Hän sai kehitetyksi valoherkkää materiaalia niin pitkälle, että sai vuonna 1826 otetuksi yksinkertaista pihanäkymää esittävän valokuvan, joka on yhä jäljellä. Niépce kehitti keksintöään taiteilija Louis Daguerren kanssa. Daguerre keksi Niépcen kuoleman jälkeen filmimateriaalin, joka oli Niépcen vastaavaa nopeampi – aiempaa filmiä joutui valottamaan tuntikausia. Daguerren keksintö – dagerrotypia – julkistettiin vuonna 1839.
Myös englantilainen William Henry Fox Talbot kehitti samanlaista tekniikkaa, kun Daguerren keksintö tuotiin julki. Hänen valoherkkä materiaalinsa tuotti kuitenkin negatiivikuvan, josta vedostettiin positiivinen paperikuva, kalotyyppi. Vaikka Talbotin kuvan monistamisen mahdollistavasta tekniikasta tuli myöhemmin valokuvauksen kivijalka, Daguerren uniikkeja kuvia tuottava tekniikka omaksuttiin käyttöön ensin. Innostus Daguerren valokuvatekniikkaan hälveni 1850-luvulla, kun Frederick Scott Archer kehitti Talbotin keksintöä vastaavan tekniikan, jossa negatiivi oli paperin sijaan lasia. Tuloksena oli paljon tarkempia valokuvia, ja materiaali oli myös kestävämpää.
Daguerren keksintö oli kuitenkin se tekijä, jonka ansiosta valokuvaus yleistyi nopeasti sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa heti samana vuonna sen julkistamisen jälkeen. Valokuvauksesta tuli erityisen suosittu ihmisten, maisemien, arkkitehtuurin ja sotien kuvaamisessa. Myös tiede otti sen hyvin nopeasti käyttöönsä. Valokuvauksen pelättiin vievän pohjaa pois maisema- ja muotokuvamaalaukselta, mutta näin ei täysin käynyt. Kuvataiteilijoille tuli mahdollisuus kehittää taidettaan abstraktiin suuntaan. Myöhemmin valokuvauksessakin on abstrakti suuntaus saanut jalansijan.
Kodak No 2 Brownie oli yksi ensimmäisistä rullafilmiä käyttävistä laatikkokameroista.
Teollinen valokuva.
Vaikka valokuvaus oli hyvin suosittua, itse valokuvaajat olivat tekniikan hankaluuden vuoksi yleensä ammattilaisia. Asia kuitenkin muuttui vuonna 1888, kun amerikkalainen George Eastman sai valmiiksi Kodak-kameransa, jonka yksinkertaisuus teki kamerasta käyttökelpoisen myös amatöörin käsissä. Kodak-kamera mahdollisti kompaktin kokonsa ja halpuutensa ansiosta myös aiempaa spontaanimman ja laajemmalle levinneen valokuvauksen. Seuraavana vuonna Eastman toi markkinoille toisen merkittävän keksintönsä, rullafilmin. Kameroiden liikuteltavuus ja valokuvamisen nopeus edelleen lisääntyi 1920-luvulla, kun alun perin elokuvausta varten kehitettyä kinofilmiä käyttäviä pienkameroita alettiin valmistaa.
Valokuvia oli painettu paperille jo 1800-luvun puolivälissä, mutta menetelmä yleistyi vuosisadan lopulla. Painetusta valokuvasta on sittemmin tullut valokuvauksen keskeinen sovellusalue.
Valokuvaus oli pitkään mustavalkoista, joskin erilaisia sovellutuksia värikuvauksen saralla on kehitetty aina Daguerren ja Talbotin ajoista lähtien. Varhaisemmat värikuvat on yleensä otettu kuvaamalla aiheesta kolme kuvaa: yksi punaisella suodattimella, yksi vihreällä ja yksi sinisellä. Nämä kolme kuvaa yhdistämällä saadaan värit hyvin realistisesti toistava valokuva. Monet lehdet julkaisivat tällaisia kuvia 1900-luvun alussa, mutta värikuvaus yleistyi vasta värinegatiivifilmien ja positiivisten värikääntöfilmien myötä 1940-luvulla.
Uuden valokuvan murros.
1990-luvulta alkaen ovat yleistyneet digitaalikamerat, jotka osin ovat syrjäyttäneet filmikamerat. Yleisimmät digikameroissa käytetyt tekniikat ovat CCD-kenno ja CMOS-kenno. Digitaalitekniikan avulla tavallisen kuluttajankin on helppo jälkikäsitellä ja arkistoida kuvia. Digitaalikameralla kuvattaessa kuva siirtyy puolijohdemateriaalista valmistetulta valoherkältä sensorilta sähköiseksi tiedostoksi kameran muistikortille. Filmikameroilla (analogisilla kameroilla) kuva tallentuu suoraan valoherkälle filmille, joka on myöhemmin kehitettävä.
1990-luvun lopulla tapahtunut valokuvauksen digitalisoituminen on suurimpia murroksia valokuvauksen historiassa. Vaikka monet valokuvauksen ammattilaiset ja omistautuneet harrastelijat edelleen käyttävät filmiä, on digitaalikuvaus muuttanut koko valokuvauksen kentän. Koska digitaalikuvauksessa ei tarvita kehitystä ja kuvat saa nopeasti kirjapainokäyttöön, uutistoimittajat siirtyivät nopeasti käyttämään digitaalikameroita, kun niiden tarkkuus ja sävyntoisto kehittyivät riittäviksi tavallisen uutiskuvaamisen kannalta. Koska useimpien kameravalmistajien digitaalijärjestelmäkamerat voivat käyttää filmikameroiden objektiiveja, voi filmimenetelmästä digitaalimenetelmään siirtyvä hankkia digitaalikameranrungon nykyisiin objektiiveihinsa ja käyttää sekä filmiä että digiä rinnan. Kuitenkin filmien, valokuvapapereiden ja muiden valonherkkien materiaalien valmistus on dramaattisesti supistunut ja useat perinteiset kameranvalmistajat ja tietotekniikan valmistajat ovat fuusioituneet.


Videonpakkaus.
Videonpakkaus tarkoittaa videokuvan tiivistämistä vähemmän tilaa vievään esitysmuotoon. Se on yleensä yhdistelmä kuvanpakkausta ja liikkeen pakkausta. Usein tilantarvetta saadaan pienennettyä poistamalla videokuvasta sellaista informaatiota, jota ihmissilmä ei näe. Liikkuvassa kuvassa peräkkäisten kuvien välillä on erityisen paljon toistoa, joka voidaan poistaa.
Pakattu videokuva kääritään erilaisiin tiedostomuotoihin. Kääreiden sisällä voidaan käyttää vaihtelevaa määrää videokoodauksia (ja lisäksi myös äänikoodauksia), joilla tehdään itse videonpakkaus. Useissa kääreissä voidaan käyttää samoja videokoodauksia. Kääreen ja koodauksen eron ymmärtäminen on tärkeää, jotta kykenee ymmärtämään erilaisten videotallennusmuotojen käyttötarkoituksen.
Ohjelma, joka tekee koodauksen ja/tai purkamisen on nimeltään koodekki. Samalle standardipakkausformaatille voi olla myös useita eri koodekkeja. MPEG-4 -yhteensopivia koodekkeja ovat esimerkiksi DivX5, XviD, 3ivx, Quicktime 6 ja FFmpeg MPEG-4.


Valtion ja kunnan tehtävät.
Valtion hallinnon päätehtävä on yhteiskuntajärjestelmän jatkuvuudesta huolehtiminen.
Suomessa valtiovalta kuuluu kansalle perustuslain (11.6.1999/731) 2 §:n mukaan. Eduskunta käyttää yhdessä tasavallan presidentin kanssa lainsäädäntövaltaa, ja riippumattomat tuomioistuimet käyttävät tuomiovaltaa. Perustuslaki kumosi 17. päivänä heinäkuuta 1919 annetun Suomen Hallitusmuodon, joka nimestään huolimatta oli myös perustuslaki.
Valtion yleistä hallitusta varten taas on olemassa valtioneuvosto. Kolmijako-opissa esitetään käsitys kansakunnan valtiollisen vallan jakamisesta, myös Suomen perustuslaki noudatti aiemmin tätä periaatetta. Nykyään Suomi on parlamentaarinen, eli eduskunta on muita tärkeämpi valtioelin.
Julkinen hallinto toimii hierarkkisesti järjestäytyneenä maantieteellisten alueiden pohjalta.
Kunnan tehtävät.
"Kunta hoitaa itsehallinnon nojalla itselleen ottamansa ja sille laissa säädetyt tehtävät. Kunnille ei saa antaa uusia tehtäviä tai velvollisuuksia taikka ottaa pois tehtäviä tai oikeuksia muuten kuin säätämällä siitä lailla."
"Kunta voi sopimuksen nojalla ottaa hoitaakseen muitakin kuin itsehallintoonsa kuuluvia julkisia tehtäviä."
"Kunta hoitaa sille laissa säädetyt tehtävät itse tai yhteistoiminnassa muiden kuntien kanssa. Tehtävien hoidon edellyttämiä palveluja kunta voi hankkia myös muilta palvelujen tuottajilta."
Kunnalle laissa säädettyjä tehtäviä liittyvät ainakin terveydenhuoltoon, perusopetukseen, päivähoitoon sekä sosiaalihuoltoon. Lisäksi esimerkiksi lastensuojelu, vanhusten-, vammaisten- ja päihdehuolto sekä toimeentulotuki kuuluvat kuntien toimintaan. Teknisellä puolella kunta huolehtii kaavoituksesta ja valvoo ympäristönkäyttöä. Myös teiden ja katujen ylläpito sekä pelastustoimi kuuluu kunnille. Vesi- jäte- ja energiahuollon toiminta on ollut perinteisesti kuntien hallussa, mutta nykyisin yksityiset markkinat ovat tulleet toimintaan. Kunta valvoo näiden toimintaa.
Sekä kunnan- että kaupunginvaltuuston edustajat valitaan joka neljäs vuosi toimitettavilla kunnallisvaaleilla.
Kunnassa ylin päätösvalta on kunnanvaltuustolla.
Kunnanvaltuuston tehtäviin kuuluu päättää kuntasuunnitelmasta vähintään viideksi vuodeksi eteenpäin. Suunnitelma on kunnan hallinnon, talouden, maankäytön ja muiden olojen kehittämistä, ja se tarkistetaan määräajoin. Kunnan maankäytöstä valtuusto päättää kaavoituksella.
Kunnan hallinnon järjestämiseen kuuluu mm. erilaisten ohje- ja johtosääntöjen antaminen, kuten virastojen toiminnan ja tehtävien määrittely. Ohjesääntö vaatii aina asianomaisen valtion viranomaisen vahvistuksen, johtosääntö ei.
Kuntalaisiin kohdistuvat järjestyssäännöt ovat sitovia määräyksiä, joita on noudatettava kunnan alueen sisäpuolella riippumatta siitä, onko kunnan jäsen vai ei - esimerkiksi palojärjestys, terveydenhoitojärjestys.
Taloudellisen vallan käyttö kunnassa kuuluu myös valtuuston päätösvaltaan. Valtuusto hyväksyy vuosittain talousarvion (tarvittaessa lisätalousarvio). Taloudelliseen valtaan kuuluvat myös päätökset määrärahoista, takaussitoumuksista, rahastojen perustamisesta ja kunnallisista maksuista.
Valtuuston ohella kunnanhallitus on tärkein toimielin kunnan hallinnossa. Kunnanhallitus huolehtii kunnan hallinnosta sekä valtuuston päätösten toimeenpanosta.
Kunnanhallituksen alaisena työskentelee kunnanjohtaja ja mahdolliset apulaiskunnanjohtajat. Heidän tehtävänsä on johtaa kunnan hallintoa.
Kunnanhallituksen tehtävä on valvoa kunnan etuja ja tehdä mm. sopimuksia ja oikeustoimia kunnan puolesta. Kunnanvaltuusto voi tehdä päätöksiä vain kunnanhallituksen valmistelusta.
Johtosäännön nojalla kunnanhallituksessa voi olla asioiden valmisteluja ja muita tehtäviä varten jaostoja. Kunnanhallitus voi asettaa myös toimikuntia tilapäisiä tai pysyväisluontoisia tehtäviä varten.
Kunnan hallintotehtäviä varten on kunnanhallituksen valvonnan alaisia lautakuntia ja johtokuntia. Lautakunnat jaetaan lakisääteisiin ja vapaaehtoisiin. Lakisääteisiä ovat mm. terveys-, sosiaali-, koulu- ja oikeusapulautakunta. Vapaaehtoisia esimerkiksi kulttuuri-, urheilu- ja matkailulautakunta.


Suomen rautatieliikenne.
a> eli Allegro liikennöi Helsingin ja Pietarin välillä
Rautatieliikenne Suomessa toimii valtakunnallisen joukkoliikenteen runkokuljettajana. Suomessa junaliikennettä hoitaa valtion omistama VR Group ja rataverkkoa ylläpitää liikenne- ja viestintäministeriön alainen Liikennevirasto (vuoteen 2009 asti Ratahallintokeskus). Tavaraliikenteen kilpailu vapautui yksityisille 1. tammikuuta 2007 ja EU-maiden välinen henkilöliikenne vapautui 1. tammikuuta 2010.
Historia.
Rautateiden rakentaminen alkoi Suomessa suhteellisen myöhään. Ensimmäinen rataosuus avattiin 31. tammikuuta 1862 Helsingin ja Hämeenlinnan välillä; tästä muodostui myöhemmin Suomen päärata. 1870 valmistui yhteys Pietariin, joka siihen aikaan oli tärkeä yhteys tsaarivaltakunnan pääkaupunkiin. Koska Suomi oli osa Venäjän valtakuntaa, täällä alettiin käyttää venäläistä raideleveyttä (1 524 mm / 5', Venäjällä nykyisin 1 520 mm).
Rataosuutta Helsinki-Hämeenlinna laajennettiin Toijalan kautta Tampereelle 22. kesäkuuta 1876. Näin maan kolme suurinta kaupunkia oli yhdistetty. Vuonna 1878 seurasi yhteys Tampereelta Haapamäen kautta Seinäjoelle ja Vaasaan ja 1884 myös Oulu oli liitetty Seinäjoelle. 1909 rautatiet veivät vihdoin myös Lapin pääkaupunkiin Rovaniemelle. Rautateiden rakentaminen loppui sen jälkeen pitkäksi aikaa, eivätkä sodat parantaneet tilannetta. Moskovan välirauhan katkaistua rautatieyhteyden Joensuusta Parikkalaan vuonna 1944, rakennettiin yhteys 1960-luvulla Parikkalasta Onkamoon. Vuosikymmeniä myöhemmin, 1960-luvulla ja 1970-luvulla saatiin vihdoin rakennettua lisää rataa, esimerkiksi oikorata (Tampere-) Lielahti-Parkano-Seinäjoki, joka lyhensi Etelä-Suomen ja Pohjois-Suomen välistä matka-aikaa selvästi.
Laaja sähköistysprojekti alkoi vuonna 1968. Myöhäisen aloituksen etuna oli, että voitiin käyttää uusinta tekniikkaa eli 25 kV ja 50 Hz, joka on vielä nykyäänkin paras tekniikka. Sähköistämisen etuna on pienempi energiankulutus ja saasteettomuus. Sähköistys aloitettiin Helsingistä Kirkkonummelle vievällä rataosuudella. Aikataulumukainen sähköjunaliikenne Kirkkonummelle alkoi 26. tammikuuta 1969. Monet reitit saatiin sähköistettyä vasta 1990-luvulla, kuten Tampere-Jyväskylä vuonna 1994 ja Helsinki-Turku vuonna 1995.
Suomen rautateillä käytettyjä vetureita valmisti ennen tamperelainen, vuonna 1915 perustettu Lokomo. Se valmisti höyryvetureita perustamisestaan alkaen vuoteen 1959, jolloin yhtiö siirtyi dieselvetureiden valmistajaksi. Dieselvetureita valmistettiin vuoteen 1969 saakka.
Paikallisliikenteessä höyryjunien tilalle tulivat 1950-luvun lopulta lähtien niin sanotut Lättähattu-kiskobussit. Niissä oli matkustajapaikkoja 56+7, suurin nopeus oli 95 km/h (osalla kalustoa 115 km/h). Suurin mahdollinen yhteenliitettävä vaunumäärä oli 10 vaunua. Viimeiset Lättähatut poistuivat säännöllisestä matkustajaliikenteestä vuonna 1988, mutta niitä on vielä jonkin verran tilausliikenteessä ja museojunissa sekä sähköratojen työ- ja tarkastusvaunuiksi (Ttv) muutettuina.
Yleistä.
VR:n matkustajajunia kulki vuonna 2011 päivittäin kaukoliikenteessä noin 300 junavuoroa ja pääkaupunkiseudun lähiliikenteessä noin 900 junavuoroa. Eri matkustajaryhmiä palvelevat junat on ryhmitelty nopeisiin Pendolino-juniin, nykyaikaisiin InterCity-juniin, hieman vanhempiin pikajuniin, taajamajuniin ja paikallisjuniin. Pendolino-junien kohderyhmänä ovat liikematkustajat, InterCity- ja pikajunat ovat kaupunkien välisen liikenteen peruskalustoa. Taajamajunat liikennöivät väleillä, joilla kaukojunat eivät kulje ja asemilla, joilla pitkän matkan junat eivät pysähdy. Rautatieliikenteeseen kuuluvat lisäksi jatkoyhteyksiä tarjoavat rautatieasemat ja matkakeskukset.
Joissain junissa ei käytetä erillistä veturia, vaan vaunut ovat moottorivaunuja. Näin toimivat mm. pääkaupunkiseudun lähijunat ja nopeat Pendolino-junat ja Dm12-kiskobussit. Näissä etuna on, että junan suunta voidaan vaihtaa nopeasti, kun veturia ei tarvitse viedä junan toiseen päähän. Lisäksi lyhyessä junassa on energiataloudellisempaa käyttää moottorivaunuja kuin raskasta veturia ja muutamaa vaunua.
Kilpailukykyisin juna on suurten kaupunkien välillä, jossa se on usein henkilöautoa selvästi nopeampi. Lähiliikenteessä juna on erityisen nopea Helsinki-Riihimäki -rataosalla sekä Helsinki-Lahti -oikoradalla. Kaukoliikenteessä junien matka-ajat Helsingistä ovat erityisen kilpailukykyisiä Hämeenlinnaan, Joensuuhun, Jyväskylään, Ouluun, Poriin, Seinäjoelle, Tampereelle, Turkuun ja Vaasaan. Useimmat näistä kaupungeista kuuluvat Pendolino-liikenteen piiriin ja rataosat on kunnostettu suuremmille nopeuksille.
Junaliikenteen tarjonta jakautuu rataverkolla epätasaisesti. Etelä-Suomessa matkustajia on paljon ja junia kulkee tiheästi Helsingistä Turkuun, Tampereelle ja Kouvolaan. Etelä-Suomen tiheä asutus mahdollistaa usein kulkevat junavuorot. Muualla maassa asukkaita on huomattavasti harvemmassa kuten myös junayhteyksiä. Useimmilla joko lähtö- tai kohdepaikkana on Helsinki, sillä matkustajista paljon suurempi osa on matkustamassa Helsinkiin tai Helsingistä kuin muiden kaupunkien välillä. Säästösyistä suuri osa Suomen entisistä rautatieasemista on lakkautettu ja niistä monet ovat nykyään yksityiskäytössä.
Nykyään suurin osa Suomen henkilöjunakalustosta on jo sähkövetoista. Monilla vähemmän liikennöidyillä rataosuuksilla ajetaan silti yhä henkilöjunia dieselvetureilla. Vanhat pikajunien siniset vaunut poistuvat vähitellen liikenteestä, kun niiden tilalle ostetaan IC²-vaunuja ja Pendolino-yksikköjä.
Matkustusaika ja nopeudet.
Matkustusajat ja keskinopeudet nopeimmilla junavuoroilla Helsingistä tai Helsinkiin (2007). Lisäksi junayhteyksien määrät yhteensä Helsingistä paikkakunnalle ja takaisin arkivuorokautena.
Taulukosta voi havaita, että junien aikataulut hidastuivat vuodesta 1991 vuoteen 2006 useilla reiteillä. Vuonna 2006 otettiin käyttöön Kerava-Lahti -oikorata, joka mahdollisti Helsingistä Lahden kautta kulkevien junayhteyksien tuntuvan nopeuttamisen. Vuoden 2006 jälkeen aikatauluja on kuitenkin väljennetty useaan otteeseen. Junia on jouduttu hidastamaan mm. lisääntyneen liikenteen ja ratojen huonokuntoisuuden takia.
Suomen suurin keskinopeus on Tikkurilan ja Lahden välillä, jossa Pendolinon keskinopeus on 165 km/h. Nopein lähiliikenneväli on Tikkurilan ja Keravan välinen osuus, jossa R- ja Z-junavuorojen keskinopeus on 98 km/h.
Tulevaisuus.
Suomessa matkat kaupunkien välillä ovat pitkät ja ihmisiä vähän. Tämä matkustajapotentiaalin vähäisyys johtaa siihen, että junia ajetaan yleensä melko harvoin. Poikkeuksena tähän sääntöön ovat Helsingistä Turkuun, Tampereelle ja Kouvolaan johtavat radat, joilla kysyntä on suurempaa ja junaliikenne tiheää. Lisäksi ns. Pohjanmaan radalla Tampereelta Ouluun kysyntää on merkittävästi, mutta radan yksiraiteisuus ja kohtauspaikkojen puute rajoittavat junaliikenteen tiheyttä.
Tulevaisuudessa ratoja on tarkoitus kunnostaa päällysrakennetta ja raiteita uusimalla sekä tasoristeyksiä poistamalla, jotta nopeudet voidaan nostaa aina 220 km/h saakka. Rataverkon laajuuden takia töiden tekeminen kestää kauan. Ensin kunnostetaan vilkasliikenteisimmät rataosat ja vaiheittain edetään muille reiteille. Kaikkia rataosia ei koskaan tulla kunnostamaan suurille nopeuksille, koska liikennemäärät perustelevat vain Helsingistä säteittäin lähtevien pääreittien parantamisen. Lopuilla rataosilla enimmäisnopeudeksi jää 140 km/h. Liikennevirasto on teettämässä Seinäjoki-Oulu -välillä laajaa perusparannushanketta, jonka on suunniteltu valmistuvan vuonna 2017. Hankkeessa rakennetaan kaksoisraideosuuksia ja ohituspaikkoja ja poistetaan tasoristeykset koko osuudelta. Matkustajajunien suurimmat sallitut nopeudet nousevat koko rataosuudella.
Suomen vilkkaimmillakaan reiteillä matkustajia ei ole niin paljoa, että olisi taloudellisesti järkevää rakentaa erilliset raiteet suurnopeusjunille. Nopeuksien nostamiseen on pyritty olemassa olevilla radoilla. Koska vanhat radat ovat mutkaisia, normaalijunilla suuret nopeudet olisivat matkustajan kannalta epämukavia. Tämän takia VR on hankkinut kallistuvakorisia Pendolino-junia, joilla voidaan ajaa suurinta radan kestämää nopeutta tinkimättä matkustusmukavuudesta. Käytännössä kuitenkin ratojen kunto ja kapasiteetti on monilla rataosuuksilla (mm. Helsinki–Turku) pakottanut VR:n ajamaan Pendolino-junia samalla aikataululla kuin IC2-kalustoa, jolloin kallistuvan korin mahdollistamaa suurempaa nopeutta ei hyödynnetä. Pendolino-yksiköille tehdään vuosina 2012-2014 laajahkot muutostyöt, joissa muun muassa rajoitetaan korien kallistamisen liikerata pienemmäksi.
Suurnopeusjunayhteys Helsingin ja Pietarin välillä avattiin joulukuussa 2010. Allegro-nimellä markkinoitu yhteys käyttää Kerava–Lahti-oikorataa, joka on Suomen ainoa varsinainen suurnopeusrata ja jolla suurin sallittu nopeus on 220 km/h. Lahti-Luumäki -osuudella sallittu nopeus on rataparannusten avulla nostettu 200 kilometriin tunnissa. Allegron matka-aika oli vuonna 2011 Helsinki-Pietari -välillä 3 tuntia, 36 minuuttia ja reitin pituus 417 kilometriä. Tavoitteena on lyhentää matka-aika edelleen kolmeen tuntiin sekä Venäjällä että Suomessa tehtävien rataparannusten avulla. Parannukset kohdistuvat myös muille kuin Allegron käyttämille osuuksille siten, että tavaraliikenteen siirtyminen osin pois Allegro-junien reitiltä mahdollistuu.
Pääkaupunkiseudun lähiliikennettä varten on rakenteilla Kehärata, joka yhdistää Vantaankosken radan ja Pääradan kaupunkiliikenteen raiteet kulkien Vantaankoskelta Hiekkaharjuun. Kehärata kulkee Helsinki-Vantaan lentoaseman alitse kahdeksan kilometriä pitkässä tunnelissa, johon tulee kaksi tunneliasemaa, Lentokenttä ja Aviapolis. Rata on suunnitelmien mukaan tarkoitus ottaa käyttöön vuonna 2014. Rantaradan kaupunkiliikenteen raiteiden osuus Leppävaarasta Espoon keskukseen on suunniteltu, mutta rakentamispäätöstä ei ole tehty.
Maaliskuussa 2012 pääministeri Kataisen hallitus kehysriihessään päätti pitkään vallinneesta linjasta poiketen rahoittaa ratahankkeita yhteensä suuremmalla summalla kuin tiehankkeita. Rahoitettavien hankkeiden joukossa ovat Seinäjoki–Oulu-osuuden perusparannuksen lisäksi mm. Helsingin ratapihan asetinlaitteen uusiminen, lisäraiteita Kerava–Riihimäki-osuudelle ja Riihimäen kolmioraide. Lisäksi tehtiin periaatepäätös kaksoisraiteen rakentamisesta osuudelle Luumäki–Imatra–Venäjän raja ja päätettiin rahoittaa Helsingin keskustan Pisara-radan suunnittelua.
Matkustajainformaatio.
HELMI-järjestelmä on vilkkaimmilla asemilla käytössä oleva infomonitorijärjestelmä. Se on automaattinen, aikataulupohjainen ja myöhästymistietoa antava sähköinen infojärjestelmä. Osalla alueiden asemista on vain kaukokuulutuslaitteet.
Järjestelmä on käytössä VR:n lähiliikennealueella vilkkaimmilla asemilla. Lisäksi se on käytössä Turussa, Riihimäellä, Tampereella, Seinäjoella, Jyväskylässä, Kouvolassa ja Lappeenrannassa.
Aiheesta muualla.
*


Vaasan yliopisto.
Vaasan yliopisto on liiketoimintaorientoitunut monialainen tiedeyliopisto Vaasassa. Yliopiston painoaloja ovat liiketalous, hallinto, kielet ja viestintä sekä tekniikka. Opiskelijoita on noin 5 000, ulkomaalaisia tutkinto-opiskelijoita yli 200. Vuodesta 1998 rehtorina on toiminut Matti Jakobsson.
Tiedekunnat.
Näistä kauppatieteellinen on opiskelijamäärällä mitattuna suurin.
Kaksi yliopiston vanhaa tiedekuntaa, hallintotieteiden tiedekunta ja humanistinen tiedekunta, yhdistyivät 1.1.2010 filosofiseksi tiedekunnaksi. Uuteen tiedekuntaan kuuluu myös kaikille yliopiston opiskelijoille kieli- ja viestintäopintoja tarjoava kielipalvelut-yksikkö.
Historia.
Vaasan yliopisto on perustettu vuonna 1966 nimellä Vaasan kauppakorkeakoulu. Vuonna 1980 nimi muutettiin Vaasan korkeakouluksi. Toiminnan edelleen laajetessa otettiin vuonna 1992 käyttöön nykyinen nimi Vaasan yliopisto.
Vaasan yliopistossa on järjestetty kolme tohtoripromootiota. Toinen promootio järjestettiin vuonna 1998 ja kolmas 2006. Kunniatohtoreiksi on promovoitu mm. yliasiamies Esko Aho, professori Sauli Takala ja arkkipiispa John Vikström.
Hallitus.
Tämän hallituksen toimikausi kestää vuoden 2013 loppuun. Opiskelijan osalta toimikausi on kaksivuotinen, jonka jälkeen suoritetaan opiskelijajäsenen uudelleenvalinta.
Rehtorit.
Yliopiston hallitus valitsi rehtori Matti Jakobssonin uudelle toimikaudelle syyskuussa 2009. Toimikausi kestää vuoden 2015 loppuun.
Kampus.
Yliopisto sijaitsee merenrantakampuksella Palosaarella. Kampuksella yhdistyvät avara merellinen rantamaisema, moderni arkkitehtuuri ja perinteinen tehdasmiljöö - osa yliopiston tiedekunnista ja laitoksista toimii vanhan puuvillatehtaan uudistetuissa tiloissa. Yliopiston uudet rakennukset ovat suunnitelleet arkkitehdit Käpy ja Simo Paavilainen.
Entisen Vaasan puuvillatehtaan länsipäädyn neljä kerrosta ovat yliopiston käytössä. Tämän Fabriikiksi nimetyn rakennuksen peruskorjaus valmistui vuoden 2009 syyskuussa.
Erillislaitokset.
Täydennyskoulutus- ja tutkimuspalveluja tarjoaa Levón-instituutti, joka myös vastaa Vaasan yliopiston avoimen yliopiston tarjonnasta. Tiedekirjasto Tritonia on yliopiston, Vaasan ammattikorkeakoulun, Yrkeshögskolan Novian, Åbo Akademin Vaasan ja Pietarsaaren yksiköiden sekä Hankenin Vaasan yksikön yhteinen kirjasto. Siellä toimii myös opetusmenetelmiä kehittävä ja niihin kouluttava oppimiskeskus.
Aiheesta muualla.
*


Vaaleanpunainen.
Vaaleanpunainen on väri, jolla on monia eri sävyjä. Pinkki on yksi vaaleanpunaisen sävyistä, vaikka puhekielessä usein saatetaan nimittää mitä tahansa vaaleanpunaisen sävyä pinkiksi.
Käyttö ja symboliikka.
Vaaleanpunainen on 1900-luvun kuluessa muuttunut ns. miesten väristä naisten väriksi. Nykyään vaaleanpunainen yhdistetään tyttöihin ja naiseuteen ja vastaavasti sininen poikiin ja miehuuteen. Tyypillisesti tytöille suunnatut lelut tehdään vaaleanpunaisiksi. Blondin kosto -elokuvasarjan Elle suosii vaaleanpunaista muiden värien sijaan.
Monet feministit ovat tuominneet vaaleanpunaisen, koska heistä se edustaa naisia sortavaa, vanhaa naiskuvaa. Kuitenkin monet muut naiset ovat halunneet säilyttää vaaleanpunaisen ja muita naiseuden stereotyyppisiä ominaisuuksia ja olla ylpeitä niistä.
Miehillä vaaleanpunaiseen pukeutuminen yhdistetään usein homoseksuaalisuuteen. Natsien keskitysleireillä seksuaalirikolliset (joihin myös homoseksuaalit laskettiin) joutuivat käyttämään tunnuksenaan vaaleanpunaista kolmiota (katso Keskitysleirivankien tunnukset).
Yleisesti halvat vaaleanpunaiset muoviset esineet voidaan nähdä klišeisinä tyyppiesimerkkeinä niin sanotusta "krääsästä" tai kitchistä, pinnallisuutta ja huonoa makua ilmentävästä turhasta tavarasta.


Vaate.
Vaate on mikä tahansa ihmisen pukeutumisessa käyttämä esine. Vaatteiden valmistajan perinteinen nimitys on ollut räätäli. Erityisesti kenkien valmistamiseen keskittynyt henkilö on suutari. Vaatteiden ja kenkien valmistamisen muuttuminen pääosin teolliseksi on siirtänyt näiden ammattien toimenkuvan enemmän korjaajiksi.
Vaatteiden tavallisimmat valmistusmateriaalit ovat nahka, kasvi- ja eläinkuidut sekä erilaiset tekokuidut.
Tavallisimmat ylävartaloon puettavat vaatteet ovat paitoja, liivejä tai takkeja. Vastaavasti alavartalossa eli jaloissa käytetään housuja tai hameita. Jalkaterien peittona pidetään sukkia ja jalkineita. Koko vartaloa peittäviä asusteita ovat muun muassa mekko ja kaapu. Käsissä pidettävien vatekappaleiden yleisnimitys on käsine ja päässä pidettävien päähine.
Koot.
Vaatekokoja ilmaisemaan on kehitetty useita eri koodistoja, joista käytetyimpiä ovat erilaiset numerokoodit. Yleisessä käytössä ovat myös kirjainlyhenteet XS–S–M–L–XL, jotka vastaavat englannin kielen sanoja "extra small", "small", "medium", "large" ja "extra large" (suom. erittäin pieni, pieni, normaali, suuri, erittäin suuri). Monissa mallistoissa XL:ää suuremmat koot ilmoitetaan useiden X-kirjainten avulla, esimerkiksi XXXL (tai 3XL), ja XS:ää pienemmät koot vastaavasti esimerkiksi XXS (tai 2XS). Kokokoodin vastaavuus vaatteen todelliseen kokoon vaihtelee paitsi valmistajittain myös maittain, ja siksi kokovertailu eri maista tuotujen vaatteiden välillä voi olla vaikeaa.
Kokomerkinnät Suomessa.
Suomessa yleisimmin käytössä olevat naisten kokonumerot ovat väliltä 32–46. Isokokoisimmille naisille suunnatuissa mallistoissa kokonumerot voivat jatkua kokoon 56 asti tai pidemmälle.
Erityisiä kokomerkintöjä.
Rintaliivien koot ilmoitetaan numeron (rinnanympärys) ja kirjaimen (kuppikoko) yhdistelmänä.
Kauluspaidoissa koko ilmoitetaan kaulan ympärysmitan ja hihan pituuden avulla.
Miesten puvuissa numerokoodiin liitetään ruumiinrakennetta osoittava kirjain. Lasten vaatteissa koot ilmoitetaan useimmiten pituuden mukaan. Jotkin mallistot ilmoittavat lasten vaatteiden koon iän mukaan.


Vety.
Vety on jaksollisen järjestelmän ensimmäinen alkuaine. Sitä merkitään kirjainsymbolilla H. Vety on epämetalli, mutta jaksollisessa järjestelmässä se on sijoitettu ensimmäiseen pääryhmään yhdessä alkalimetallien kanssa. Vedyn elektronit nimittäin jakautuvat energiatasoille samalla tavoin kuin alkalimetalleillakin yleensä: sillä on vain yksi elektroni, joka on siis sen valenssielektroni. Normaalissa ilmanpaineessa huoneenlämmössä vety on väritön, hajuton ja mauton, tulenarka, ilmaa huomattavasti kevyempi kaasu, joka esiintyy luonnossa kaksiatomisina molekyyleinä (H2). Vedyn sulamispiste on −259 celsiusastetta ja kiehumispiste on −253 celsiusastetta (n. 14 ja 20 K). Vedyn moolimassa IUPACin standardin mukaisesti on [1,00784;1,00811] g/mol.
Tunnetuin vety-yhdiste on vesi, jonka molekyylikaava on H2O. Keveydestään huolimatta vesi esiintyy huoneenlämpötilassa nesteenä, mikä johtuu vesimolekyylien välisistä vetysidoksista. Vedellä on korkea kiehumispiste, mikä on tehnyt mahdolliseksi nykyisen kaltaisen elämän syntymisen. Vetyä on maapallolla eniten nimenomaan vesimolekyyleissä, ja sitä on maapallon maankuoren kokonaismassasta 0,14 %. Vety on maailmankaikkeuden yleisin alkuaine, ja se toimii tähtien polttoaineena niissä tapahtuvissa fuusioreaktioissa.
Maailmankaikkeudessa.
Vety on maailmankaikkeuden yleisin alkuaine, ja sitä on noin 73 % maailmankaikkeudessa esiintyvän aineen massasta. Maailmankaikkeuden atomeista 90 % on vetyä, 9 % heliumia ja 1 % muita aineita. Spektroskooppisilla laitteilla tehdyillä mittauksilla on saatu selville, että Auringosta ja muista tähdistä suurin osa on vetyä. Auringossa vetyä fuusioituu jatkuvasti heliumiksi. Reaktio on Maassa olevan elämän kannalta elintärkeä, sillä ilman Auringon tuottamaa energiaa Maassa ei olisi riittävästi lämpöä elämälle. Vety (ja helium) oli ensimmäinen alkuaine maailmankaikkeudessa, ja muut alkuaineet syntyivät myöhemmin tähdissä vedyn fuusioituessa.
Maapallolla.
Maapallolla vety on kymmenenneksi yleisin alkuaine, joten se on selvästi harvinaisempaa kuin muualla maailmankaikkeudessa. Vedyn keveyden vuoksi sen osuus Maan kokonaismassasta on vain 0,9 prosentin luokkaa ja maankuoren massasta vieläkin vähemmän, noin 0,15 %. Universumin massasta vedyn osuuden on arveltu olevan jopa 76 %. Vapaana alkuaineena vety on maapallolla harvinainen, ja se esiintyy lähes aina sitoutuneena kemiallisiksi yhdisteiksi. Tulivuorenpurkauksissa ja öljynporauksen yhteydessä saattaa kuitenkin vapautua pieniä määriä vetykaasua.
Suurin osa maapallolla esiintyvästä vedystä on sitoutuneena veteen, joka on vedyn ja hapen yhdiste. Muita luonnossakin esiintyviä epäorgaanisia vety-yhdisteitä ovat muun muassa maaperässä esiintyvät ammoniumsuolat.
Vetyä esiintyy myös lähes jokaisessa orgaanisessa yhdisteessä. Hiilivedyissä on vain hiili- ja vetyatomeja. Muissakin orgaanisissa yhdisteissä osa vetyatomeista on sitoutunut yleensä suoraan hiiliatomiin, mutta osa esimerkiksi happiatomiin, kuten alkoholeissa ja karboksyylihapoissa, tai typpiatomiin kuten amiineissa. Monimutkaisempia hiiltä, vetyä ja muitakin alkuaineita sisältäviä orgaanisia yhdisteitä ovat esimerkiksi sellaiset biologisesti tärkeät aineet kuin proteiinit, rasvat ja hiilihydraatit sekä myös DNA.
Vetyä on sitoutuneena myös fossiilisissa polttoaineissa, joista maaöljy ja maakaasu ovat pääosin hiilivetyjä. Myös kivihiilen huokosissa on yleensä metaania (kaivoskaasua), joka on yksinkertaisin hiilivety.
Merivedestä voi tulla polttoainelähde, jos hallittu fuusiorektio saadaan maan päällä aikaan. Merivedestä saadaan vetyä fuusioreaktion polttoaineeksi.
Fysikaaliset ominaisuudet.
Ultrapuhtaalla vedyllä on violetti hohde
Puhdas vety on normaalioloissa olomuodoltaan kaasua. Vetykaasu (H2) on huomattavasti ilmaa keveämpää: 0 °C:n lämpötilassa ja normaalissa ilmanpaineessa vedyn tiheys on noin 0,09 g/dm³, kun ilman tiheys vastaavissa olosuhteissa on 1,3 g/dm³. Myös nestemäisenä ja kiinteänä vedyn tiheys on huomattavasti pienempi kuin muiden alkuaineiden tiheydet vastaavissa olomuodoissa. Nestemäisen vedyn tiheys kiehumispisteessään on noin 0,07 g/cm3 ja kiinteän vedyn tiheys sulamispisteessään on 0,0763 g/cm3.
Vedyn sulamis- ja kiehumispiste ovat alkuaineista toiseksi alhaisimmat, sillä ainoastaan heliumilla on vetyä alhaisempi sulamis- ja kiehumislämpötila. Vedyn sulamispiste 1,013 baarin paineessa on −259,4 °C ja kiehumispiste −252,9 °C. Nestemäinen vety, jota tuotti ensimmäisen kerran brittiläinen kemisti James Dewar vuonna 1898, on väritöntä muuten paitsi suurina määrinä, jolloin se näyttää vaalean siniseltä. Kiinteä vety on väritöntä.
Isotoopit.
Vetyä esiintyy luonnossa kolmena isotooppina: 1H, ²H ja ³H. Laboratorioissa on kuitenkin pystytty syntetisoimaan myös muita vedyn isotooppeja, joita ovat 4H, 5H, 6H ja 7H. Ne ovat hyvin epävakaita, eikä niitä esiinny luonnossa.
Orto- ja paravety.
Useampiatomisilla molekyyleillä voi olla niin kutsuttuja spin-isomeerejä. Vedyllä niitä on kaksi: orto- ja paravety. Niiden olemassaolon havaitsi R. Mecke vuonna 1924 spektroskooppisesti, ja Werner Heisenberg selitti ne kvanttimekaniikan avulla vuonna 1927. Ortovedyssä vetymolekyylin atomien spinit ovat toisiinsa nähden samansuuntaiset ja paravedyssä vastakkaiset. Näiden isomeerien fysikaalisissa ominaisuuksissa on eroja, ja niiden sulamis- ja kiehumispisteet, höyrystymislämmöt ja lämpökapasiteetit eroavat toisistaan. Esimerkiksi ortovedyn kiehumispiste on 0,24 °C korkeampi kuin paravedyllä. Myös vety-yhdisteillä, kuten vedellä on orto- ja paraisomeerinsä.
Huoneenlämpötilassa vedystä 75 % on ortomuodossa ja loput on paravetyä. Nestemäisessä vedyssä paramuoto on sen sijaan vallitseva, koska se on silloin stabiilimpi, ja absoluuttisessa nollapisteessä kaikki vety on paravetynä. Orto- ja paravety ovat kineettisessä tasapainossa. Ortovety voi muuntua para-isomeerikseen. Muuntuminen on eksotermistä eli lämpöä vapauttavaa, minkä vuoksi vetykaasua haihtuu säilytyspulloistaan. Häviön minimoimiseksi vetykaasu johdetaan nesteytysvaiheessa vesipitoisen rauta(III)oksidin lävitse. Rauta(III)oksidi, platina, palladium tai typpimonoksidi toimivat katalyytteinä ja muuntavat ortovedyn paravedyksi.
Sijainti jaksollisessa järjestelmässä.
Jaksollinen järjestelmä, jossa vety on sijoitettu IUPACin suosituksen mukaisesti keskelle.
Vakiintuneen käytännön mukaan vety sijoitetaan jaksollisessa järjestelmässä ensimmäiseen eli alkalimetallien sarakkeeseen. Vety kuitenkin poikkeaa monella tavalla muista ryhmään kuuluvista alkuaineista: esimerkiksi se ei reagoi veden kanssa kuten litium, natrium tai kalium, ja sitä pidetään yleensä epämetallina. Kemialliselta kannalta vedyllä kuitenkin on myös metallimaisia ominaisuuksia kuten positiivinen hapetusluku. Joskus vety on sijoitettu halogeeneihin eli 17. ryhmään, koska vedyn rakenne on lähellä halogeenien rakennetta eli yhden elektronin päässä täydestä elektronikuoresta. IUPAC suosittelee nykyään vedyn sijoitettavaksi niin, että se on ensimmäisen jakson alkuaineena jaksollisen järjestelmän ylimmällä rivillä, taulukon keskellä niin ettei se kuulu mihinkään pääryhmistä.
Vedyn tavallisin hapetusluku on +I, mutta muutamat metallit voivat yhtyä vedyn kanssa hydrideiksi, joissa sen hapetusluku on poikkeuksellisesti −I. Vedyn ionisoitumisenergia on noin 1 310 kJ/mol, siis paljon suurempi kuin varsinaisilla alkalimetalleilla, joilla se on noin 400–500 kJ/mol. Tässä suhteessa vety muistuttaa enemmänkin halogeeneja. Myös vedyn elektronegatiivisuus on paljon suurempi kuin varsinaisten alkalimetallien.
Vetyä yhdistää alkalimetalleihin kuitenkin sen alhainen elektroniaffiniteetti, toisin sanoen energia, joka vapautuu tai sitoutuu, kun kaasumaisessa muodossa olevan alkuaineen atomiin lisätään yksi elektroni. Vedyn elektroniaffiniteetti on 73 kJ/mol eli vetyyn sitoutuu energiaa 73 kJ/mol. Muilla alkalimetalleilla vastaava arvo on 46–60 kJ/mol ja halogeeneilla se on −270–349 kJ/mol. Yhdistävänä tekijänä on myös se, että vedyn uloin atomiorbitaali on alkalimetallien tapaan s-orbitaali, mutta halogeeneilla uloin orbitaali on p-orbitaali.
Reaktiivisuus.
Vety esiintyy kaksiatomisena molekyylinä, joka on tavallisissa lämpötiloissa hyvin pysyvä, eikä kovin reaktiivinen. Tämä johtuu osittain vetymolekyylin vetyatomien välisen kovalenttisen sidoksen suuresta sidosenergiasta, joka on 436 kJ/mol. Molekyylin hajottamiseen tarvitaan suuri määrä energiaa, eivätkä kaikki vetymolekyylit ole hajonneet vetyatomeiksi edes yli 4 700 °C:n lämpötilassa. Hapen ja halogeenien kanssa se kuitenkin reagoi hyvin voimakkaasti, jopa räjähdysmäisesti, muodostaen vettä tai vetyhalogenideja.
Atomaarinen vety sen sijaan on hyvin reaktiivista. Se on voimakas pelkistin, joka pelkistää jopa natriummetallia natriumsuoloista, ja erityisen voimakkaasti se reagoi halogeenien ja muiden voimakkaiden hapettimien kanssa. Siksi atomaarista vetyä ei esiinny luonnossa vapaana.
Sidokset.
Kaavakuva nestemäisen veden molekyyleistä. Punaiset tikut kuvaavat happea ja valkoiset vetyä. Vety muodostaa hapen kanssa vetysidoksia (sidosten pituudet sinisellä). Veden poikkeuksellisen korkeat sulamis- ja kiehumispisteet johtuvat vetysidoksista.
Vety muodostaa itsensä ja muiden alkuaineiden kanssa kovalenttisen sidoksen, koska vedyn elektronegatiivisuus on korkea 2,1. Vety muodostaa niin sanotun σ-sidoksen eli yksinkertaisen sidoksen. Sidos on pyörähdyssymmetrinen: vety pystyy pyörimään sidoksen suhteen ilman, että sidos katkeaa. Hybridisaatiomallissa vety on poikkeus siinä mielessä, että vedyn atomiorbitaali ei hybridisoidu muun orbitaalin kanssa.
Vety on olennaisessa osassa myös vetysidoksen synnyssä molekyylien välille. Vetysidos on vahvin heikko sidos, joka syntyy poolisessa molekyylissä olevien vedyn ja hapen, typen tai fluorin (N, O, F) välille. (Molekyylin vety muodostaa vetysidoksen toisen molekyylin N, O, F-atomin kanssa.) Yhdisteillä, joilla esiintyy vetysidoksia, on poikkeuksellisen korkea sulamis- ja kiehumispiste. Tämä johtuu vetysidosten voimakkuudesta. Erityisen korkea sulamis- ja kiehumispiste on vedellä, sillä vesimolekyyli muodostaa neljä vetysidosta. Elämän kannalta veden korkea sulamis- ja kiehumispiste ovat elintärkeitä.
Hapot ja emäkset.
Happo ja emäs on Brønsted-Lowry-teoriassa määritelty siten, että happo on aine, joka luovuttaa positiivisen vetyionin (H+) eli protonin emäkselle. Emäs taas on aine, joka vastaan­ottaa vetyionin hapolta. Happamat vesiliuokset syntyvät, kun happo luovuttaa yhden protonin vedelle, jolloin liuokseen syntyy oksoniumioneja (H3O+). Oksoniumionit aiheuttavat liuoksen happamuuden. Emäksiset vesiliuokset syntyvät, kun emäs reagoi veden kanssa muodostaen hydroksidi-ioneja (OH−). Happamuus tai emäksisyys riippuu liuoksessa olevien oksonium- ja hydroksidi-ionien lukumäärästä.
Vedyn yhdisteet.
Vedyn binäärisiä yhdisteitä kutsutaan hydrideiksi ja ne voidaan jakaa sidostenperusteella kolmeen luokkaan kovalenttiset, ionisidokselliset ja metalliset yhdisteet. Kovalenttisia yhdisteitä ovat vedyn ja muiden epämetallien yhdisteet, kuten ammoniakki, vesi ja vetyhalogenidit. Näistä monet ovat olomuodoltaan huoneenlämpötilassa kaasuja.
Ionisidokselliset hydirit sisältävät anionina hydridi-ionin (H−). Näitä vety muodostaa elektropositiivisten alkali- ja maa-alkalimetallien kanssa. Ionisidokselliset hydridit reagoivat kiivaasti veden kanssa vapauttaen vetykaasua esimerkkinä natriumhydridin reaktio
Siirtymämetallien ja lantanoidien sekä aktinoiden kanssa vety muodostaa metallisia hydridejä. Metallisille hydrideille tyypillistä on metallimainen kiilto ja sähkönjohtokyky. Näissä yhdisteissä vety pienikokoisena pääsee diffundoitumaan metallihilaan ja muodostaa niin kutsuttuja välitilayhdisteitä. Nämä ovat useimmiten koostumukseltaan epästoikiometrisiä ja rakenteeltaan monimutkaisia. Metallisen hydridiin perustuu eräiden metallien tutkiminen vedyn varastointitapana, koska ne lämmitettäessä vapauttavat vedyn. Esimerkiksi platina pystyy näin sitomaan vetyä jopa 900 kertaa oman tilavuuteensa nähden. Vedyn varastoimiseen tutkitaan myös metalliseoshydridejä esimerkiksi lupaavimmiksi ovat osoittautuneet TiNi2- ja LaNi2-seokset.
Tärkeitä epäorgaanisia vety-yhdisteitä ovat esimerkiksi vesi, kaikki epäorgaaniset hapot, ammoniakki ja natriumhydroksidi.
Vedyn löytäminen.
Sveitsiläistä, 1500-luvulla elänyttä alkemistia Paracelsusta pidetään ensimmäisenä vedyn havaitsijana. Liuottaessaan rautaa rikkihappoon hän huomasi kehittyvän kaasua, jota hän kuvaili sanoin ”ilmaa nousee ja hajoaa kuin tuuli”. Paracelsus ei ollut varma, mitä oli tuottanut, eikä hän myöskään selvittänyt vedyn ominaisuuksia. Vuonna 1670 englantilainen Robert Boyle tuotti vetyä sekoittamalla rautaviilajauhoa laimeaan suolahappoon ja rikkihappoon. Boyle kuvasi vetyä tulenaraksi kaasuksi, jonka vertaista hän ei ollut koskaan aiemmin havainnut, ja nimitti sitä ”Marsin palavaksi liuokseksi”. Boyle huomasi syntyneen kaasun palavan ainoastaan, jos ilmaa oli saatavilla. Hän myös havaitsi, että palamisessa kului ilmaa ja palamistuotteet painoivat enemmän kuin palaneet aineet.
Puhdasta vetyä valmisti ensimmäisenä englantilainen kemisti-fyysikko ja Britannian rikkaimpiin kuulunut Henry Cavendish vuonna 1766 antamalla raudan reagoida laimean rikkihapon kanssa. Hän itse ei kuitenkaan uskonut löytäneensä vetyä, vaan oletti sen olevan "flogistonia". Hän arveli kaasun lähtevän metallista eikä haposta, ja käytti siitä nimeä ”metallien palava ilma”. Tutkimuksissaan Cavendish havaitsi vedyn ja ilman seoksen räjähtävän, ja hän päätti myös laskea vedyn tiheyden. Laskelmissaan hän pääsi lopputulokseen, että vety on keveämpää kuin ilma. Tutkittuaan räjähdyksessä tiivistynyttä pisaraa hän totesi sen olevan vettä. Tämän vuonna 1781 tehdyn kokeen ansiosta hän tuli todistaneeksi Aristoteleen ja muiden antiikin luonnonfilosofien olleen väärässä, kun nämä väittivät veden olevan alkuaine.
Cavendishia pidetään vedyn löytäjänä, mutta nimen sille antoi ranskalainen kemisti Antoine Lavoisier. Lavoisier todisti vuonna 1783, että vesi sisältää Cavendishin aiemmin löytämää ”palavaa ilmaa” ja happea. Lavoisier antoi vedylle nimen hydrogène. Nimen lähtökohtana ovat kreikankieliset sanat ὕδωρ ("hydor", vesi) ja γίγνομαι ("gignomai", muodostaa, synnyttää) eli "vedenmuodostaja". Nimi tulee vedyn palamisreaktiosta, josta syntyy reaktiotuotteena vettä. Myös suomenkielinen sana "vety" viittaa veden muodostamiseen; se esiintyi ensimmäisen kerran kirjakielessä vuonna 1851.
Kylmätutkimus.
Vielä 1900-luvun alussa vedylle oli keksitty vain muutamia käyttökohteita: sitä käytettiin niin sanotuissa kalkkivaloissa, jotka olivat teatterien parrasvaloja, ja ilmalaivojen täyttökaasuna.
Kryogeniikka eli matalien lämpötilojen tutkiminen alkoi vuoden 1880 tienoilla. Ranskalainen kaivosinsinööri Louis Cailletet ilmoitti vuonna 1877 havainneensa nestemäisiä happipisaroita. Muutamaa päivää aiemmin sveitsiläinen fyysikko Raoul Pictet oli ilmoittanut myös onnistuneensa hapen nesteyttämisessä, mutta eri tavalla. Matalien lämpötilojen tutkimus oli 1900-luvun vaihteessa hyvin kallista, ja vain harvat yliopistot kykenivät tarjoamaan tarvittavia laboratorio-olosuhteita. Hapen nesteyttämisen jälkeen alkoi kansainvälinen kilpailu siitä, kuka onnistuisi ensimmäisenä vedyn nesteyttämisessä. Kilpailua käytiin lähinnä Euroopassa, sillä suurin osa fyysikoista oli siihen aikaan eurooppalaisia. Kilpailu oli riitojen ja prioriteettikysymysten värittämää alusta alkaen, ja hätäiset tulokset olivat tavallisia arvovallasta kilpailtaessa. Ensimmäisenä onnistui vuonna 1898 skotlantilainen kemisti James Dewar, jonka työtä helpotti hänen aiempi keksintönsä vakuumikryostaatti eli termospullo. Termospullo johtaa huonosti lämpöä, koska siinä on kaksi hopeoitua lasiseinää, joiden välissä on tyhjiö. Dewar käytti sitä pitääkseen hyvin kylmät nesteet kylminä ja onnistui valmistamaan nestemäistä vetyä yhteensä 20 millilitraa. Sen jälkeen Dewar halusi valmistaa kiinteää vetyä, missä hän onnistuikin jo seuraavana vuonna.
Harold Urey havaitsi Columbian yliopiston kollegoidensa kanssa spektroskooppisissa tutkimuksissaan höyrystyneessä vedyssä poikkeavaa ainetta, jonka rakenne oli muuten sama kuin vedyn, mutta sillä oli ytimessään yksi neutroni. Deuteriumiksi nimetyn aineen atomimassa oli kaksinkertainen verrattuna vetyyn. Ureyn johdolla tutkijat tuottivat elektrolyysin avulla kahdesta deuteriumatomista ja yhdestä happiatomista koostuvaa raskasta vettä. Raskaalla vedellä on sovelluksia muun muassa ydinvoimaloissa.
Rooli atomimallin kehittymisessä.
Vety on 1900-luvulla kehittyneen atomimallin keskeisin alkuaine, sillä se on rakenteeltaan niistä yksinkertaisin. Vetyatomin ytimessä on yksi protoni, jota kiertää alimmalla energiatasolla yksi elektroni. Vedyn yksinkertaisen rakenteen ansiosta vedyn tuottamaa spektriä ja spektrissä näkyviä spektriviivoja oli helppo tutkia.
Valon hajaantuminen spektriin on tunnettu jo keskiajalta asti. William Wollaston tutki vuonna 1802 Auringon spektriä ja havaitsi siinä muutamia pieniä tummia viivoja, mutta hän luuli niitä värien rajoiksi eikä kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Kaksitoista vuotta myöhemmin Joseph von Fraunhofer havaitsi Auringon spektriä tutkiessaan satoja viivoja, ja tutkiessaan Kuun ja planeettojen heijastaman valon spektriä hän totesi niidenkin spektreissä esiintyvän samoja viivoja. Hän havaitsi niitä myös tähtien spektreissä, mutta niiden paikka ja voimakkuus poikkesivat toisistaan. Fraunhoferin havainnot osoittivat, että spektriviivat liittyivät valonlähteen ominaisuuksiin.
Spektroskopian perusperiaatteet loivat 1850-luvun lopulla Robert Bunsen ja Gustav Kirchhoff. Johann Balmer keksi vuonna 1885 yksinkertaisen kaavan, jonka avulla voitiin laskea vedyn spektriviivojen aallonpituudet. Samanlaisia kaavoja yritettiin kehitellä muillekin alkuaineille, mutta mitään yhtenäistä kaavaa, jota kaikki alkuaineet noudattaisivat, ei pystytty rakentamaan. Spektriviivojen syytä ei myöskään osattu vielä selittää tyhjentävästi.
Niels Bohr kuitenkin kykeni selittämään omalla atomimallillaan vedyn spektriviivat. Bohrin mukaan elektronit kulkevat tietyillä radoilla atomin ytimen ympärillä, mutta ne pystyvät myös siirtymään korkeammalle tai alemmalle energiatasolle. Kun elektroni absorboi fotonin, elektroni siirtyy ylempään energiatilaan, jos sen absorboima energia on sama kuin kahden energiatilan vaatimien energioiden erotus. Atomin sanotaan virittyneen. Tämän seurauksena havaitsijaa kohti tuleva säteily heikkenee sellaisilla aallonpituuksilla, jotka vastaavat perustilan ja viritystilojen energioiden erotuksia. Spektriin ilmestyy joukko tummia viivoja, absorptioviivoja. Emissioviivoja eli kirkkaita viivoja tumman pohjan päällä esiintyy kaasuilla. Tavallisesti tutkittavat kaasut ovat hyvin kuumia, jolloin ne ovat virittäytyneitä. Viritystila ei kuitenkaan kestä kauan, ja elektroni siirtyy alemmalle energiatasolle luovuttaen fotonin. Tämä havaitaan emissioviivana. Bohrin malli kykeni ensimmäistä kertaa selittämään vedyn spektriviivat.
Valmistus.
Laitteisto, jota käytetään tuotettaessa vetyä elektrolyyttisesti
1) Vetyä voidaan valmistaa maakaasusta tai maaöljystä sekä vesihöyrystä katalyytin, joka on usein nikkeliä, läsnä ollessa. Reaktiossa syntyy hiilimonoksidia ja vetyä, ja se tapahtuu 800–1 000 °C:n lämpötilassa ja 10–50 ilmakehän paineessa. Suurin osa teollisesti tuotetusta vedystä valmistetaan tällä tavoin metaanista.
2) Hehkuvan hiilen joukkoon johdetaan vesihöyryä, jolloin syntyy hiilimonoksidin ja vedyn seos, niin kutsuttua vesikaasua.
3) Vety voidaan erottaa vesikaasusta tai vesikaasu johtaa katalyyttiä sisältävän putken läpi noin 400 °C:n lämpötilassa. Putkessa hiilimonoksidi reagoi vesihöyryn kanssa, jolloin muodostuu vedyn ja hiilidioksidin seos.
4) Vetyä muodostuu myös maaöljyn sisältämien hiilivetyjen krakkauksessa. Lisäksi muodostuu alkuaine hiiltä.
Suuressa mittakaavassa vedyn tuottaminen elektrolyyttisesti ei ole taloudellisesti kannattavaa, koska sähköenergia on kallista.
7) Vetyä on laboratoriossa valmistettu myös fotolyysin avulla hajottamalla vettä galliumnitridin ja auringonvalon avulla.
Käyttö.
Vetypolttokennoja on mahdollista käyttää myös ajoneuvojen voimanlähteenä. Kuvassa Mercedes-Benz F-Cell -konseptiauto
Tällä hetkellä vetyä käytetään eniten kemianteollisuudessa, kun kidevedetöntä ammoniakkia tehdään osana lannoitteiden valmistusprosessia. Valmistus tapahtuu Haber-Bosch menetelmällä, jossa vety ja typpi yhdistyvät ammoniakiksi.
Toinen huomattava käyttäjä on öljynjalostus, jossa vedyn avulla voidaan kasvattaa hiilivetyjen vety-hiilisuhdetta ja saada ne palamaan puhtaammin. Muita käyttökohteita ovat muun muassa oksidien poisto rautamalmeista, rikin poisto öljystä ja metanolin valmistus hiilimonoksidista. Yhteensä vetyä käytetään noin 50 miljoonaa tonnia vuodessa, ja kulutus kasvaa nykyisin noin 4–10 % vuodessa.
Suuria määriä vetyä käytetään myös tyydyttymättömien kasvirasvojen kovettamiseen vedyttämällä. Vety liittyy tyydyttymättömien rasvojen kaksoissidoksiin, jolloin niistä tulee yksinkertaisia sidoksia ja rasvahapot muuttuvat tyydyttyneiksi.
Vetyä on käytetty myös muun muassa ilmapallojen täytteenä ja heliumin rinnalla ilmalaivojen täyttökaasuna. Vedyn vaarallisuus tuli esille muun muassa ilmalaiva Hindenburgin tuhossa. Hindenburgissa käytettiin vetyä, koska Yhdysvalloilla oli heliumin teollisen valmistuksen monopoli eikä se myynyt heliumia esim. Saksalle. Nykyään tosin vaikuttaa siltä, että onnettomuuden todellinen syy olikin ilmalaivan ulkokuoren erittäin tulenarka kyllästeaine.
Nestevety on nestemäistä ajoainetta käyttävien kantorakettien tehokkaimpia polttoaineita. Hapettimena on yleensä nestehappi. Komponenttien pysymiseksi nestemäisinä tulee lämpötilan olla kylmä, vähintään −183 °C. Tällaista seosta kutsutaan kryogeeniseksi ajoaineeksi. Koska polttoaine tulee pitää hyvin kylmänä, sen pitkäaikainen säilyttäminen on hankalaa.
Käyttö polttokennoissa.
Polttokennot muuntavat vedyn sisältämän kemiallisen energian sähkö- ja lämpöenergiaksi. Polttokenno koostuu positiivisesta katodista ja negatiivisesta anodista, joita yhdistää elektrolyytti. Polttokennoon syötetään vety- ja happikaasuja, jolloin vetymolekyylit kulkeutuvat anodille ja happiatomit katodille ja kennossa tapahtuva energiaa vapauttava kokonaisreaktio on
Elektrolyytti vaikuttaa polttokennon toimintalämpötilaan ja hyötysuhteeseen, ja polttokennot voidaan jakaa ryhmiin elektrolyytin mukaan, kuten alkali-, sulakarbonaatti-, fosforihappo-, protoninvaihto- ja kiinteäoksidipolttokennoihin. Protoninvaihtopolttokenno on osoittautunut lupaavimmaksi autojen energianlähteenä.
Suurimmat ongelmat, jotka haittaavat polttokennojen soveltamista laajaan käyttöön energianlähteenä, liittyvät kustannuksiin ja polttokennojen kestävyyteen. Polttokennojen korkea hinta johtuu suurelta osin siitä, että katalyyttinä käytetään platinaa.


Vatikaanivaltio.
Vatikaani, virallisesti Vatikaanin kaupunkivaltio (,) on Italian pääkaupungin Rooman ympäröimä, pinta-alaltaan ja väkiluvultaan maailman pienin itsenäinen valtio. Pinta-alaltaan se on vain 44 hehtaaria.
Vatikaanin suvereeni valtionpäämies on paavi. Valtiomuodoltaan Vatikaani on teokratia; kaikki poliittinen valta on papistolla. Käytännössä ylintä valtaa käyttävät paavin lisäksi tämän nimittämät kardinaalit, joiden tehtäviin kuuluu muun muassa paavin valitseminen. Puhekielessä Vatikaanilla voidaankin tarkoittaa paitsi valtiota itseään, myös katolisen kirkon ylintä johtoa.
Vatikaanilla itsellään ei ole poliittista tai sotilaallista vaikutusvaltaa. Infrastruktuuriltaan ja taloudeltaan se on täysin sidoksissa naapuriinsa Italiaan. Valtio ei kuulu Yhdistyneisiin kansakuntiin muuten kuin tarkkailijajäsenenä Pyhän istuimen kautta. Tästä huolimatta Vatikaanilla on paljon kansainvälistä painoarvoa, koska Vatikaanista käsin johdetaan katolista kirkkoa.
Vatikaanivaltion alue.
Vatikaani on yksi Euroopan kääpiövaltioista, ja se on täysin Rooman kaupungin ympäröimä. Vatikaanissa ei ole lainkaan vesistöjä, eikä siellä harjoiteta maanviljelyä, vaan pinta-alasta 100 prosenttia on kaupunkimaastoa. Vatikaanilla ei myöskään ole minkäänlaisia luonnonvaroja, eikä maassa ole teollisuutta. Vatikaani sijaitsee samannimisellä kukkulalla, jonka lähellä virtaa Tiberjoki. Vatikaanin kukkula on loiva, eivätkä korkeuserot ole kovinkaan suuria. Vatikaanin korkein kohta sijaitsee nimeämättömässä paikassa 75 metrin korkeudella merenpinnasta; alin kohta on 19 metrin korkeudella, ja myös se on ilman nimeä.
Vatikaanivaltion 44 hehtaarin alueeseen kuuluu suurimmaksi osaksi muurein ympäröity Vatikaanin kukkulan alue Pietarinkirkon välittömässä läheisyydessä. Pietarinkirkon ja sen edessä olevan aukion lisäksi Vatikaanivaltion alueella sijaitsevat paavin Apostolinen palatsi, Vatikaanin museot (joiden yhteydessä on Sikstuksen kappeli ja paavillinen pinakoteekki eli maalauskokoelma), Vatikaanivaltion hallintorakennus eli kuvernementti sekä muita hallintorakennuksia, sveitsiläiskaartin kasarmi, L'Osservatore Romanon toimitus ja painotalo, pieni osa audienssihallista sekä laaja Vatikaanin puutarha.
Vuoden 1929 lateraanisopimusten mukaan sekä Pietarinkirkko että sen edessä oleva Pietarinaukio ovat avoinna yleisölle. Vaikka aukio kuuluukin Vatikaanivaltioon, turvallisuudesta sen alueella vastaa Italian poliisi eikä sveitsiläiskaarti. Poliisin valtuudet päättyvät kuitenkin Pietarinkirkkoon johtavien portaiden juurelle. Erityisten seremonioiden ajaksi Pietarinaukio voidaan myös sulkea yleisöltä. Tällöin myös poliisivoimien on vetäydyttävä pois aukiolta Italian valtion alueelle.
Vatikaanivaltion ja Italian välinen raja ei ole selkeä saksalaisen hautausmaan Camposanto Teutonicon kohdalla eikä Paavali VI:n audienssihallissa. Rajanvedossa on virallisissakin kartoissa pieniä eroja. Käytännössä rajan täsmällisellä kululla ei ole käytännön merkitystä, koska Pyhä istuin nauttii näillä alueilla erityisiä, nk. eksterritoriaalioikeuksia. Niiden perusteella alueet ovat paavin suorassa hallintavallassa, vaikka ne kuuluvatkin Italian valtion alueeseen.
Pyhän Istuimen eksterritoriaaliset alueet.
Camposanto Teutonicon ja Paavali VI:n audienssihallin lisäksi Pyhä istuin nauttii eksterritoriaalioikeuksia useilla alueilla ja useissa rakennuksissa Rooman sisä- ja ulkopuolella. Oikeudet perustuvat vuoden 1929 lateraanisopimuksiin. Alueet eivät siis kuulu Vatikaanivaltioon, mutta ne ovat silti paavin hallinnassa ja hänen jurisdiktionsa alaisia. Kansainvälisen oikeuden valossa niiden asemaa voidaan siis verrata vieraiden valtioiden suurlähetystöjen alueisiin. Lisäksi ne kuuluvat Vatikaanin posti- ja puhelinlaitoksen piiriin, ja niillä noudatetaan Vatikaanivaltion oikeusjärjestystä. Tärkeimmät eksterritoriaalialueista ovat varhaiskristilliset basilikat San Giovanni in Laterano eli Lateraanibasilika, Santa Maria Maggiore ja San Paolo fuori le mura.
Lateraanisopimusten mukaan jokainen Italian valtion alueella sijaitseva kirkko, jossa paavi suorittaa ulkopuolisilta suljetun uskonnollisen seremonian, on tämän seremonian ajan eksterritoriaalinen.
Ilmasto.
Vatikaanin ilmasto on samanlainen kuin sitä ympäröivässä Roomassa. Talvet ovat leutoja ja sateisia, ja talvi kestää syyskuusta toukokuuhun. Toukokuusta syyskuuhun ilmasto on kuuma, ja kesät ovat kuivia.
Ennen Lateraanisopimuksia.
1300-luvulle saakka paavillinen hallinto sijaitsi Lateraanipalatsissa. Vatikaani () tarkoitti Tiberjoen oikealla puolella sijaitsevaa kukkulaa, jolla antiikin aikana sijaitsi keisari Neron rakennuttama sirkus. Kukkulan nimi tulee etruskista, vaikka aiemmin sen on uskottu johdetun latinan ’ennustajaa’ tarkoittavasta sanasta "vates" (vrt. vāticinātiō, ennustus)
Sirkuksen pohjoispuolella sijaitsi pieni hautausmaa, jonne oletetaan haudatun apostoli Pietari. Pian alueelle rakennettiin ensimmäinen kirkko ja 300-luvulla suurempi Konstantinuksen basilika. Näin Vatikaanista tuli keskeinen pyhiinvaelluskohde. Seuraavina vuosisatoina alueelle rakennettiin lisää rakennuksia, jotka tarjosivat pyhiinvaeltajille majapaikan. 800-luvulla paavi Leo IV rakennutti alueen suojaksi linnoituslaitteet ("civitas leonina"). Paavin katedraalikirkkona pysyi kuitenkin edelleen Lateraanikirkko.
Rooman valtakunnan romahdettua paavit perustivat oman kirkkovaltion niin sanotun Konstantinuksen lahjakirjaan vedoten. 751 tämä oikeus vahvistettiin. Lahjakirjassa keisari Konstantinus antaa paavi ja hänen seuraajilleen vallan Roomaan ja Länsi-Rooman kaupunkeihin. Tämä oli niin sanottu Pyhän Pietarin perintö. Lisäksi asiakirjan mukaan paaville annettiin keisarin arvomerkit ja papeille senaattorin arvo. Konstantinukselle jäi lahjakirjan mukaan Itä-Rooma. Lahjakirjan mukaan lahjoituksen syynä oli paavin keisarille antamat kristinuskoa koskevat neuvot. Paavi oli lahjakirjan mukaan myös kastanut hänet. Katolinen kirkko myönsi lahjakirjan väärennökseksi vasta 1800-luvulla.
Vuonna 1377 skisman päätyttyä ja paavien palattua Avignonista Roomaan Vatikaanista tuli paavillisen hallinnon, kuurian, kirkkovaltion ja koko katolisen kirkon keskus. Skisman jälkeen uutta kirkollista yhtenäisyyttä pyrittiin korostamaan suuriluonteisilla, vuosisatoja kestäneillä rakennushankkeilla. Esimerkiksi Pietarinkirkko korvattiin uudella, entistä suuremmalla kirkolla.
Kirkkovaltio laajeni samanaikaisesti. 1800-luvulle saakka se kattoi nykyisen Keski-Italian. Vuonna 1798 Ranskan vallankumouksen vaikutuksesta se julistettiin kuitenkin tasavallaksi, jonka alueet liitettiin vuonna 1808 Italian kuningaskuntaan. Wienin kongressissa Kirkkovaltio perustettiin jälleen uudestaan.
Italian yhdistymisvaiheessa kuningas Viktor Emanuel II miehitti kirkkovaltion sotilaallisesti vastoin paavi tahtoa. Tästä alkoi Vatikaanin vankeutena tunnettu aika, jolloin paavinistuin säilytti viileät suhteet Italian valtioon ja jolloin paavit kieltäytyivät poistumasta Pietarinkirkon lähialueilta. Pius IX:tä seuranneet paavit pitivät edelleen suhteet Italiaan kylminä. Pius IX:tä paavinistuimelle seurasi ensin Leo XIII, sitten Pius X ja Pius XI:n edeltäjä Benedictus XV. Vasta Benedictus XV:n pontifikaatin aikana alkoivat jonkinasteiset neuvottelut Italian valtion kanssa.
Lateraanisopimukset ja Vatikaanin perustaminen.
Vuonna 1922 paaviksi valittu Pius XI halusi lopettaa Italian ja Pyhän istuimen välisen riidan ja onnistuikin tässä. Jo vuonna 1919, jolloin Benedictus XV oli ollut paavina, oli aloitettu neuvottelut paavillisen kuurian ja Italian valtion välillä. Ennen virallisia neuvotteluja Pius XI:n aikana oli käyty myös muutamia epä- ja puolivirallisia neuvotteluja Italian kanssa.
Pius XI kävi 1929 virallisia neuvotteluja fasistisen Italian johtajan Benito Mussolinin kanssa. Neuvottelujen tuloksena solmittiin samana vuonna lateraanisopimukset, jotka takasivat Vatikaanille itsenäisyyden ja katoliselle kirkolle suosituimmuusaseman Italiassa. Sopimukset siis perustivat Vatikaanin valtion, ja ne antoivat myös takaisin paavinistuimen riippuvuuden ja paaville määräysvallan Vatikaanissa. Lateraanisopimuksissa sovittiin myös konkordaatista Italian ja paavinistuimen välillä. Konkordaatin seurauksena katolisuudesta tehtiin valtionuskonto ja kouluissa alettiin opettaa uskontoa katolisen kirkon mukaisesti. Paavinistuin sai lisäksi korvauksia sitä kohtaan Italian ja paavinistuimen kiistassa saamistaan vääryyksistä. Korvausten summa oli 1 750 miljoonaa Italian liiraa. Paavi joutui tekemään itsekin vastapalveluksen Mussolinille, kuten esimerkiksi lopettamaan fasisteja vastustavan kristillisdemokraattisen puolueen tukemisen. Paavi Pius XI kielsikin pappeja osallistumasta politiikkaan, jolloin muun muassa kristillisdemokraattista puoluetta johtava Luigi Sturzo lähti vapaaehtoisesti maanpakoon.
Hallitsija.
Valtiomuodoltaan Vatikaanivaltio on teokratia, ja valtion perustuslain mukaan ylin lainsäädäntö-, toimeenpano- ja oikeusvalta Vatikaanivaltiossa kuuluu paaville. Vatikaanivaltio on siis absoluuttisesti hallittu monarkia. Paavi on samanaikaisesti sekä Vatikaanivaltion päämies että katolisen kirkon johtaja. Paavi on katolisessa kirkossa Rooman piispa, ja koska apostoli Pietarin katsotaan kirkon piirissä hoitaneen myös tätä virkaa, pidetään paavia katolisessa kirkossa Pietarin seuraajana. Täten paavilla katsotaan olevan ylivalta-asema kirkon piirissä. Vaikka Vatikaanivaltiolla itsellään ei olekaan suurta poliittista painoarvoa, paavilla on lukuisia kansainvälisiä vaikutusmahdollisuuksia, ja virallisena noin miljardin katolilaisen hengellisenä johtajana hänellä itsellään on myös poliittista painoarvoa.
Virkamiehistö.
Vaikka paavi onkin suvereeni valtionpäämies, pavillinen kuuria hoitaa katolisen kirkon organisaatiota. Kuuria koostuu pääosin kuuriakardinaaleista, eli kuuriassa työskentelevistä kardinaalin arvon saaneista katolilaisista, sekä alemmista virkamiehistä. Kuuria jakaantuu muun muassa kongregaatioihin, jotka vastaavat kukin omasta alastaan. Kongregaation johtajana toimii yleensä korkea-arvoinen kardinaali; esimerkiksi uskonopin kongregaatiota johti aikanaan nykyinen paavi Benedictus XVI. Kuurian tehtäviin kuuluu myös muun muassa erilaisten kansainvälisten kokousten järjestäminen katolilaisten hengellisten johtajien kesken.
Paavillisen kuurian virastoista kaikkein tärkein on valtiosihteeristö, jonka johtajana toimii kardinaalivaltiosihteeri, joka on samanaikaisesti myös kardinaalikollegion johtaja. Valtiosihteeristö vastaa tehtävistöltään ja asemaltaan maallisissa valtioissa toimivia ulkoministeriöitä.
Kuuria pääsee pääosin työskentelemään itsenäisesti, mutta se on aina paavin määräysvallan alainen. Samoin korkeimpien kuurian johtajien virka on aina sidoksissa hallitsevaan paaviin; paavin kuollessa suurin osa kuurian johtajista menettää asemansa. Yleensä uusi paavi kuitenkin nimittää vähintään osan kuurian johdosta takaisin virkoihinsa, vaikkakaan tähän ei ole minkäänlaista pakkoa, ja yleensä paavi vaihtaakin ainakin kuurian johtoa oman politiikkansa mukaisiin henkilöihin.
Sisäpolitiikka.
Paavin valta-aseman takia sisäpoliittiset muutokset ovat mahdollisia vasta paavin kuoleman jälkeen. Kukin paavi harjoittaa paavinkautensa eli pontifikaattinsa aikana sellaista politiikkaa kuin haluaa, ja ainoastaan hallitsevalla paavilla on mahdollisuus päättää tämän politiikan sisällöstä. Paavia on mahdotonta erottaa virastaan, joten käytännössä paavi pystyy harjoittamaan haluamaansa politiikkaa aina elämänsä loppuun asti.
Paavin valta lakkaa kuitenkin olemasta heti hallitsevan paavin menehdyttyä. Tällöin katolinen kirkko joutuu sedisvakanssiin eli tilaan, jossa paavin piispanistuin on tyhjänä. Paavillinen valta siirtyy tällöin kardinaalikollegiolle. Nimellisesti korkeinta valtaa paavin kuoleman jälkeen pitää "camerlengo"-niminen kardinaalikamariherra, jonka tehtäväksi siirtyy paavinvaalin eli konklaavin järjestäminen.
Konklaavi on käytännössä ainoa tilanne, jossa kardinaalit voivat konkreettisesti muuttaa paavillisen politiikan kurssia. Konklaaveissa onkin yleensä nähtävissä muutoshalu kardinaalien keskuudessa; diplomaattista paavia seuraa uskonnollinen paavi ja pitkäaikaista paavia lyhytaikainen paavi. Tästä syystä edellisen paavin lähipiiriin kuuluneilla kardinaaleilla ei välttämättä ole mahdollisuuksia konklaavissa, vaan kollegio pyrkii usein etsimään edellisestä paavista erottuvaa ehdokasta.
Konklaavin kulun ennustaminen on kuitenkin usein vaikeaa, eikä konklaavi välttämättä päädy ilmiselviltä vaikuttaviin ratkaisuihin, ja vaali onkin usein yllätyksellinen. Tätä kuvaa Roomassa käytetty sanonta: ”joka menee konklaaviin paavina, tulee ulos kardinaalina”. Valinnan ennustamattomuutta lisää se, että uuden paavin on saatava kardinaalien kahden kolmanneksen enemmistö puolelleen, ja koska kardinaalikollegio on yleensä paavikysymyksessä jakaantunut, on ennakkosuosikkien vaikea saada tarvittavaa kannatusta kasaan. Erimieliset kardinaalit joutuvatkin usein etsimään eri osapuolia tyydyttäviä kompromissiehdokkaita.
Pyhä Istuin.
Vatikaanivaltio on Pyhän istuimen hallintovallan alainen. Kansainvälisoikeudellisesti Pyhä istuin on kansainvälisen oikeuden valtioton subjekti, joka edustaa ulospäin paavinistuinta ja katolista kirkkoa. Vatikaanivaltiolla ei ole omia suurlähettiläitä, vaan sitä edustavat Pyhän istuimen nimittämät lähettiläät ja suurlähettiläät eli nuntiukset. Näillä on kuitenkin Vatikaanivaltion kansalaisuus, niin kauan kuin he ovat Pyhän istuimen diplomaattisessa palveluksessa.
Pyhällä istuimella on pysyvän tarkkailijan status Yhdistyneissä kansakunnissa ja lisäksi se on tarkkailijana tai täysjäsenenä monissa YK:n alajärjestöissä. Vatikaanivaltio on nykyisin ainoa kiistatta itsenäinen valtio joka ei ole YK:n varsinainen jäsen. Pyhän istuimen alaisuudessa olevat, eksterritoriaalioikeuksien alaiset eksklaavit Roomassa ja sen ympäristössä eivät kuulu Vatikaanivaltion valtioalueeseen.
Ulkopolitiikka.
Pyhä istuin vastaa Vatikaanivaltion ulkopolitiikasta. Paavit ovat jo historiansa ensimmäisiltä vuosisadoilta lähtien harjoittaneet ahkeraa ulkopolitiikkaa, jossa paavinistuin on pyrkinyt puuttumaan muiden valtioiden ja myös kirkkokuntien sekä piispanistuinten toimintaan. Nykyaikana Vatikaanin ulkopolitiikka on yhä aktiivista, ja paavi suorittaakin useita valtiovierailuja eri maihin ja ottaa usein kantaa ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin.
Varsinkin paavi Johannes Paavali II:n (paavina 1978−2005) aikana paavi sai paljon näkyvyyttä maailman mediassa, ja Johannes Paavali II:n poliittinen painoarvo ja moraalinen valta oli merkittävää. Esimerkkinä voidaan pitää Vatikaanin ja paavin toimintaa kommunistisessa Puolassa, Johannes Paavali II:n kotimaassa, missä vuonna 1980 Puolan kansalaisten ja kommunistihallinnon välinen kiista kärjistyi entisestään Solidaarisuus-liikkeen perustamisen takia. Samalla Vatikaani tuki liikettä, vaikkakin vain hiljaisesti. Kommunisminvastaisen solidaarisuusliikkeen tunnustamista 31. elokuuta 1980 voidaan pitää voittona Vatikaanille, vaikkei valtio ollutkaan virallisesti puuttunut asiaan. Huolimatta katolisen kirkon osallistumattomuudesta solidaarisuusliikettä koskeviin neuvotteluihin, sillä lienee kuitenkin ollut vaikutusta tapahtumiin. Johannes Paavali II:n vierailu kommunistisessa Puolassa aiheutti suoranaisen paavia seuraavan kansanliikkeen, ja paavi huomioitiin suurena uhkana aina Neuvostoliitossa asti.
Vatikaanivaltion ulkopolitiikkaan paavin välityksellä kuuluvat myös paavien suorittamat vierailut eri valtioissa. Vierailut yleistyivät erityisesti (paavina 1963−1978) aikana, ja hän olikin ensimmäinen kaikilla viidellä mantereella vieraillut paavi. Hän vieraili pontifikaattinsa aikana muun muassa Israelissa, Intiassa, Italiassa, Yhdysvalloissa, Portugalissa, Turkissa, Kolumbiassa, Sveitsissä, Ugandassa, Pakistanissa, Filippineillä ja Australiassa. Matkojensa aikana paavi osallistui useisiin erilaisiin kokouksiin ja tapahtumiin, esimerkiksi kansalliseen eukaristiaa käsittelevään konferenssiin Italiassa. Lisäksi paavi tapasi matkoillaan useita valtionpäämiehiä. Myöhemmin paavi Johannes Paavali II rikkoi Paavali VI:n hallussa olleen paavien matkustusennätyksen käymällä yhteensä 129 valtiossa, ja matkojen yhteispituudeksi tuli toista miljoonaa kilometriä.
Johannes Paavali II suoritti myös useita moraalisiksi ulkopoliittisiksi avauksiksi katsottavia vastaanottoja ja vierailuita. Hän vastaanotti 1982 johtajan Jasser Arafatin Vatikaanissa. 1986 hän vieraili Roomassa juutalaisessa synagogassa. 1989 Johannes Paavali II vastaanotti Vatikaanissa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Mihail Gorbatšovin. 1995 paavi tapasi vierailullaan Etelä-Afrikan tasavallassa poliittisena vankina tunnetuksi tulleen Nelson Mandelan apartheid-rotusorron lakkauttamiseen pyrkineestä Afrikan kansalliskongressista (ANC). 1998 Kuubassa hän tapasi maan presidentin Fidel Castron. Vuonna 2001 hän vieraili moskeijassa Syyriassa.
Yksi esimerkki Pyhän istuimen suhteista toisiin valtioihin on Pyhän istuimen ja Kiinan väliset suhteet, jotka ovat viime aikoina viilentyneet. Syynä on kiista oikeudesta nimittää piispoja. Vatikaanivaltio ja paavi pitävät oikeutenaan nimittää tai vähintäänkin hyväksyä uusien piispojen nimitykset, mutta Kiinan hallitus pitää tätä sen sisäisiin asioihin puuttumisena. Viime aikoina Kiina onkin nimittänyt muutaman piispan ilman paavin hyväksyntää. Kiinan ja Vatikaanin välejä on myös hiertänyt kysymys Taiwanista. Kiinan kansantasavallan kommunistihallitus onkin arvostellut paavia ja Pyhää istuinta diplomaattisuhteista Taiwaniin. Vuonna 1999 Kiinan hallitus esti paavin vierailun Hongkongissa juuri Taiwaniin solmittujen diplomaattisuhteiden vuoksi.
Armeija ja turvallisuuspolitiikka.
Sveitsiläiskaarti vastaa yhdessä Vatikaanin santarmien kanssa Vatikaanivaltion sisäisestä järjestyksestä. Nimi sveitsiläiskaarti johtaa juurensa siitä, että sen sotilaat — kaikki sata — koulutetaan Sveitsissä. Sveitsiläiskaarti on itse Vatikaanin valtiota vanhempi, ja se perustettiin keskiajalla (tarkemmin sanoen vuonna 1506) paavi käskystä, kun tämä halusi Vatikaania turvatakseen tuoda Kirkkovaltioon palkkasotilaita Helvetiasta. Sveitsiläiskaarti on näin ollen maailman vanhin armeija. Se on joutunut taisteluun vain kerran historiassaan, kun se 1527 puolusti paavia keisari sotajoukkoja vastaan.
Vuonna 1929 solmittujen lateraanisopimusten mukaan Italian valtio vastaa Vatikaanin ulkoisesta turvallisuudesta. Sveitsiläiskaartin lisäksi Vatikaania suojaavat sen muurit.
Oikeusjärjestelmä.
Lainsäädäntövaltaa Vatikaanivaltiossa hoitaa, mikäli paavi ei varaa päätösvaltaa itselleen tai delegoi sitä jollekulle kuurian kardinaaleista, seitsemästä kardinaalista koostuva Vatikaanivaltion paavillinen komissio. Paavi nimittää sen jäsenet viideksi vuodeksi kerrallaan. Komissio työstää lakiehdotukset, jotka valtiosihteeristö tarkastaa ja lähettää edelleen paaville hyväksyttäväksi. Komissio on pääasiassa vastuussa Vatikaanin talous- ja finanssipolitiikasta.
Käytännön toimeenpanovallasta vastaa Vatikaanivaltion hallintovirasto. Sen johtaja on samalla myös Vatikaanivaltion asioista vastaavan paavillisen komission johtaja. Hänen apunaan on hallintoviraston johtajana toimiva yleissihteeri, joka johtaa keskushallintoa. Tärkeät hallinnolliset kysymykset alistetaan paavilliselle komissiolle tai valtiosihteeristölle ja sitä kautta viime kädessä paaville.
Oikeusjärjestelmä koostuu alioikeudesta, vetoomustuomioistuimesta ja viraltapano-oikeudesta. Oikeusistuimet käyttävät paavin niille delegoimaa valtaa, ja ne antavat tuomionsa paavin nimissä. Perustuslain mukaan hänellä on oikeus ottaa mikä tahansa riita- tai rikosasia käsiteltäväkseen missä tahansa oikeusprosessin vaiheessa ja siirtää sen käsittely toiseen instanssiin tai ratkaista asia itse. Tällaisessa tilanteessa kaikki muut oikeudelliset keinot menettävät merkityksensä. Myös mistä tahansa oikeusistuimen päätöksestä voi vedota paaviin.
Talous.
Itsenäisenä valtiona Vatikaanilla on myös oma valtion talous. Vaikka valtio ei kuulukaan Euroopan unioniin, sillä on EU:n kanssa kahdenvälinen sopimus siitä, että maan virallinen valuutta on euro. Ennen euroa Vatikaanissa käytettiin Italian liiroja. Kuten muillakin euromailla, Vatikaanilla on oikeus lyödä omia kolikoitaan. Koska Vatikaanin eurokolikkojen lukumäärä on hyvin rajattu, ne ovat suosittuja keräilykohde. Vaikka Vatikaani kuuluu euroalueeseen, koskevat siellä käytyä kauppaa samanlaiset tullimääräykset kuin Euroopan sisämarkkinoiden ulkopuolella käytävää kauppaa yleensäkin. Vatikaanilla on siis Ahvenanmaan tapainen erikoiskohtelu.
Vatikaanivaltion pääasialliset tulonlähteet ovat kiinteistöjen tuotot – Vatikaani omistaa noin 2 400 vuokrataloa valtioalueensa ulkopuolella – sekä Vatikaanin alueella sijaitsevien liikkeiden tuottama liikevoitto. Vatikaanin supermarketin, huoltoaseman, apteekin ja vaatetusliikkeen tulot menevät suoraan valtion kassaan. Lisätuloja valtio saa matkamuistomyymälöistä, museoiden pääsylipputuloista sekä lahjoituksista. Tärkeä tulonlähde ovat myös Vatikaanin omien eurokolikoiden ja muistomitalien sekä postimerkkien myynti keräilijöille.
Vatikaani omistaa myös kultaa, joka on varastoituna pankkiholveihin New Yorkissa, noin 850 kiinteistöä, joiden yhteenlaskettu arvo on noin 1,5 miljardia euroa sekä lukemattoman määrän mittaamattoman arvokkaita taideaarteita.
Vatikaanivaltion laissa on nimenomainen määräys siitä, että kirkollisveroja ei saa käyttää valtion kulujen peittämiseksi. Eri puolilla maailmaa koottavat kirkollisverot käytetään paikallisten seurakuntien ja hiippakuntien menojen peittämiseksi. Keskiaikaisen perinteen mukaan katolisissa kirkoissa kerätään kerran vuodessa erityinen kolehti, niin kutsuttu pietarinpenninki, Pyhälle istuimelle. Tätäkään ei kuitenkaan saa käyttää Vatikaanivaltion menojen kattamiseen, vaan sillä rahoitetaan maailmanlaajuisen katolisen kirkon toimintaa.
CIA:n tietojen mukaan Vatikaanin budjetissa tulot ja menot ovat noin 300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria.
Liikenne ja viestintä.
Vatikaanivaltiolla on vuodesta 1933 ollut oma rautatieasema ja 852 metriä rautatietä. Normaalisti Vatikaanin rautatietä käytetään vain tavarankuljetukseen. Asemarakennuksessa on vuodesta 2003 sijainnut tavaratalo. Vielä paavi Johannes Paavali II:n aikana rautatie oli myös osittain paavin käytössä, vaikkakin Johannes Paavali II käytti asemaa vain kahdesti, vuonna 1979 matkustaakseen seuraavalle rautatieasemalle Roomaan ja 2002 matkustaakseen Assisiin. Rautatie on henkilökuljetukseen suhteellisen tarpeeton, koska lähimmältä Rooman metroasemalta on arviolta noin kymmenen minuutin kävelymatka Vatikaanin pohjoisosiin.
Vatikaani on myös varustettu itsenäisellä ja modernilla puhelinverkostolla. Vatikaanissa on myös postilaitos. Väkilukuun suhteutettuna Vatikaanista lähetetäänkin Guinnessin ennätysten kirjan mukaan eniten kirjeitä maailmassa, eli vuoden 2004 tietojen mukaan 7 200 kirjettä henkilöä kohden.
Vatikaanin alueella sijaitsee myös huoltoasema, josta on mahdollista ostaa verotonta bensiiniä, joka on roomalaisten huoltoasemien myymää polttoainetta halvempaa. Bensiiniä ei kuitenkaan saa ostaa kuka tahansa, vaan vain pieni etuoikeutettujen ihmisten joukko.
Vatikaanin alueella ei ole lentokenttää. Helikopterien laskeutumisalusta kuitenkin on.
Väestö.
Vatikaanivaltion alueella asuvasta noin kahdeksasta sadasta ihmisestä noin 450:llä on Vatikaanivaltion kansalaisuus. Heidän joukossaan on suunnilleen 101 sveitsiläiskaartilaista ja noin 43 muuta maallikkoa. Suunnilleen puolet kaikista kansalaisuuden omaavista ihmisistä ei edes asu Vatikaanissa, vaan he joutuvat työtehtäviensä takia elämään muissa valtioissa.
Vatikaanin kansalaisoikeudet eivät toimi "Ius sanguinis"- tai "Ius soli" -periaatteella, vaan ne on aina sidottu johonkin virkaan tai tehtävään. Tämän vuoksi kansalaisoikeudet myös lakkaavat, kun henkilö lähtee virasta tai tehtävästä. Kansalaisuus on siis ajallisesti rajattu, eikä se korvaa toisen maan kansalaisuutta. Koska paavi hallitsee yleensä kuolemaansa asti, kansalaisuus on hänen kohdallaan käytännössä elinikäinen. Teoriassa paavi voisi kuitenkin erota, jolloin hänenkin kansalaisuutensa lakkaisi.
Vatikaanin kansalaisuus kuuluu paavin lisäksi sveitsiläiskaartilaisille, kuurian korkeille virkamiehille ja niille kardinaaleille, jotka asuvat Vatikaanissa tai muualla Roomassa. Kansalaisuuden saavat myös ne papit ja maallikot, jotka asuvat paavin antamalla erikoisluvalla pysyväisluonteisesti Vatikaanin alueella. Tämän lisäksi myös nuntiuksilla ja muilla Pyhän istuimen lähettiläillä on Vatikaanin kansalaisoikeudet, niin kauan kuin heidän lähetyskirjansa on voimassa. Näitä Rooman ulkopuolella asuvia Vatikaanivaltion kansalaisia on noin puolet kaikista Vatikaanin kansalaisista.
Vatikaanin kansalaisista kaikki ovat katolilaisia, ja katolisuus onkin siten ainoa valtiossa esiintyvä uskonto. Vatikaanin kansalaisuuden edellytyksenä onkin käytännössä katolinen usko, sillä esimerkiksi kardinaalius, paavius tai sveitsiläiskaartin jäsenyys vaativat kaikki katolisen uskonnon. Samoin käytännössä paavilliseen kuuriaan otetaan jäseniksi vain katolilaisia.
Rikollisuus.
Vatikaanin rikollisuustilastot ovat väkilukuun suhteutettuina maailman kärkiluokkaa. Tämä johtuu ennen kaikkea Vatikaanin erittäin alhaisesta väkiluvusta, sillä rikollistilastoja ei suhteuteta Vatikaanissa vuosittain vieraileviin miljooniin turisteihin. Vuonna 2002 laaditun raportin mukaan Vatikaanin rikollisuusaste väkilukuun suhteutettuna on esimerkiksi naapurimaa Italiaan verrattuna kaksikymmenkertainen. Samassa raportissa myös todetaan esimerkiksi Pietarinkirkon ja Vatikaanin museon olevan "taskuvarkaiden paratiisi". Vatikaanin rikollisuus on kuitenkin pääosin turisteihin kohdistuvia pienrikoksia ja taskuvarkauksia, vaikkakin myös vakavia rikoksia sattuu joskus. Esimerkiksi vuonna 1998 yksi sveitsiläiskaartin jäsenistä ampui komentajansa sekä tämän vaimon ja surmasi sitten itsensä.
Yksikään vanki ei istu Vatikaanissa kärsimässä tuomiotaan. Tämä johtuu siitä, että Vatikaani lähettää kiinni ottamansa rikolliset Italian puolelle, missä nämä kärsivät tuomionsa.
Rakennukset.
Vatikaanissa sijaitsee useita kulttuurihistoriallisesti merkittäviä rakennuksia. Esimerkiksi Pietarinkirkko, jossa on yhdistetty sekä renessanssityyliä että barokkia, on merkittävä historiallinen rakennus. Kirkko on peräisin 1600-luvulta, vaikkakin sen rakennustyöt aloitti jo paavi Julius II vuonna 1506. Pietarinkirkko valmistui vuonna 1615, ja se vihittiin käyttöön vuonna 1626. Pietarinkirkko on maailman suurimpia kirkkoja; sen pituus on 212 metriä, korkeus 133 metriä, pinta-ala 23 000 m² ja tilavuus yli 60 000 m³. Kokonsa perusteella Pietarinkirkko on maailman suurin uskonnollinen rakennus, vaikkakin joidenkin olemassa olevien kirkkojen pinta-ala sekä korkeus ovat sitä suurempia. Nykyisin Pietarinkirkko on pääosin paavin käytössä. Pienen Vatikaanin alueelle mahtuu myös apostolisena palatsina tunnettu rakennuskompleksi, johon kuuluu Sikstuksen kappeli.
Maalaukset ja freskot.
Vatikaanivaltion kuuluisimmat maalaukset ja freskot ovat epäilemättä Michelangelon maalamat Sikstuksen kappelin koristukset.
Kappelin kuuluisimmat freskot ovat epäilemättä Michelangelon "Luomiskertomus" ja "Viimeinen tuomio". Viisi katon keskellä olevista yhdeksästä maalauksesta kuvaa luomiskertomusta: "Valon ja pimeän erotus", "Auringon ja kuun luominen", "Taivaan ja veden erotus" ja kahdessa erillisessä kuvakentässä "Aatamin ja Eevan luominen". Jumalan kuva esiintyy näissä freskoissa sellaisena kuin se on elänyt ihmisten mielissä sukupolvesta toiseen. Hänellä on vakaa katse, ryppyinen otsa ja tuulessa liehuva harmaa tukka ja parta. Lyhennetyn perspektiivin ansiosta hän näyttää joissain kuvissa tulevan taivaasta suoraan katsojaa kohti.
Tunnetuin ja vaikuttavimpana pidetty luomiskertomuksen kuvista on "Aatamin luominen". Michelangelon freskossa Jumala antaa ihmiselle elämän koskettamalla tätä sormenpäällä. Aatami makaa maassa, ja Jumala lähestyy enkelien kannattamana ja laajaan viittaan kääriytyneenä kuin purjehtien avaruudessa. Aatami näyttää heräävän syvästä unesta ja katsoo hartaana Jumalan isällisiä kasvoja. Hän jaksaa vaivoin nostaa kättään ja ojentaa etusormeaan. Käsien kosketus on kuvan sommittelun keskipiste ja siihen on keskitetty koko maalauksen jännitys ja energia. Tätä Michelangelon sommittelua pidetään yhtenä taidehistorian suurimmista saavutuksista ja se on eräs tunnetuimmista kuvataiteen teoksista.
"Paratiisista karkotuksessa" Michelangelo ilmaisi tapahtumien dramatiikan karun pelkistetyssä maisemassa. Aatamin ja Eevan vartalot ovat pelokkaasti kyyryssä ja heidän kasvoillaan on kärsivän vääristynyt ilme. Nainen ei ole tässä esitetty yksin syylliseksi vaan kummatkin näyttävät jakavan syyllisyytensä. Paratiisia esittävässä kuvassa Aatami ja Eeva ovat kehystetty heitä ympäröivään tilaan, mutta karkotuksen jälkeen he näyttävät joutuneen uhkaavan äärettömään ympäristöön.
"Viimeinen tuomio" on alttariseinällä oleva jättiläismäinen fresko, jossa on yli 390 ihmishahmoa. Michelangelo ei tehnyt kuvaan kehystä, joten teos on kuin osa kappelin seinien ulkopuolelle jatkuvaa laajaa kokonaisuutta. Jeesus on valtaistuimellaan pyhimysten keskellä ratkaisemassa elävien ja kuolleiden kohtalon. Maria on painautunut häntä vasten. Pelastetut nousevat alhaalta haudoistaan enkelten tukemina taivaaseen. Alhaalla oikealla näkyvät kadotukseen tuomitut matkalla manalaan, jossa heitä odottavat pelottavat paholaiset. Michelangelo oli tässä kuvauksessaan selvästi saanut vaikutteita Danten "Jumalaisen näytelmän" Helvetistä.
Veistokset.
Vatikaanin Pietarinkirkko ei ole pelkästään arkkitehtuurisesti merkittävä rakennus; se sisältää myös joukon keskiajan merkittävimpien taiteilijoiden teoksia.
Gian Lorenzo Bernini oli mukana koristamassa Pietarinkirkon sisätiloja tekemällä kirkkoon useita merkittäviä taideteoksia. Atriumin baldakiini eli alttarikatos, joka hallitsee Pietarinkirkon sisätilojen arkkitehtuuria, on Berninin veistämä. Kolmenkymmentä metriä korkea alttarikatos on työstetty erittäin tarkasti, ja se onkin täynnä erilaisia yksityiskohtia. Berninin käsialaa on myös paavi muistomerkki.
Kirkossa on lukuisia huomattavia veistoksia. Niihin kuuluvat muun muassa Michelangelon kuuluisa, vuonna 1499 valmistunut veistos "Pietà", joka esittää neitsyt Mariaa sylissään kuollut Jeesus. Alkujaan veistos valmistettiin Konstantinuksen basilikaa varten, mutta myöhemmin se siirrettiin uudempaan Pietarinkirkkoon. Veistosta pidetään yhtenä Michelangelon tuotannon tärkeimmistä teoksista.
Pietarinkirkossa on myös Pollaiuolon, Canovan ja Thorvaldsenin veistämät paavien muistomerkit. Pietarinkirkossa oleviin lukuisiin paavien muistomerkkeihin kuuluvat muistomerkki, rakennettu monumentti ja muistoksi pystytetty muistomerkki. Pietarinkirkon paavien muistomerkit edustavat eri aikakausien tyylisuuntia. Berninin toteuttamat Aleksanteri VII:n ja muistomerkit ovat barokkia, kun taas Pollaiuolon tekemä muistomerkki on renessanssityylinen.
Bibliofilia.
Paavien harjoittaman tieteen historiassa merkittäväksi virstapylvääksi voidaan katsoa paavi pontifikaatin vuosina 1447–1455. Nikolaus V oli ensimmäinen humanistisista paaveista, ja hän suosikin suuresti tieteitä ja taiteita. Vatikaanin tieteitä kyseinen paavi tuki erityisesti kirjojen osalta, sillä innokkaana bibliofilian harrastajana hän päätti perustaa Roomaan kirjasto ”oppineiden yhteiseksi hyväksi” ja hankkia sinne ”kaikki kreikkalaiset ja latinalaiset kirjat, jotka ovat paavin ja apostolisen istuimen arvoisia”. Nikolaus V keräsi kirjoja ympäri Eurooppaa lähettämällä asiamiehiään etsimään niitä, ja hänen kuollessaan paavinistuimelle jäi haltuunsa kyseisen aikakauden laajin kirjakokoelma, joka käsitti yli tuhatkaksisataa käsikirjoitusta. Näiden joukossa oli useita kreikankielisten antiikin filosofien kuten Aristoteleen teoksia, joita Nikolaus V:n Roomaan hankkineet idästä tulleet oppineet olivat kääntäneet. Nikolaus V:n toiminnan seurauksena syntyikin Vatikaanin kirjasto "Biblioteca Apostolica Vaticana", joka on yhä erittäin merkittävä tieteellinen kirjasto.
1800- ja 1900-luvun vaihteessa hallineen paavi toimiin kuuluu Vatikaanin arkistojen avaaminen tutkijoiden käyttöön 1883. Paavi perusteli päätöstään avata arkistot myös protestanttisille tutkijoille sanoen: ”Kirkolla ei ole mitään pelättävää totuudessa.” Leo XIII:n päätöksen seurauksena useat Euroopan valtiot perustivat Roomaan omia tutkimuslaitoksiaan. Samalla valtiot lähettivät historiantutkijoitaan tutustumaan arkistoihin. Lisäksi tutkijoiden työtehtäviin kuului jäljentää omaa maataan koskevia asiakirjoja. Leo XIII arvosti tieteellistä tutkimusta muutenkin, minkä seurauksena hän muun muassa modernisoi Vatikaanin observatorion.
1900-luvulla hallinnut paavi Pius XI oli Nikolaus V:n tapaan tieteitä ja taiteita tukenut paavi. Vasta lateraanisopimusten ja niiden tuomien korvausten jälkeen Pius XI saattoi alkaa taloudellisesti auttaa tieteitä ja taiteita. Pius XI:n toimiin kuuluikin muun muassa paavillisen tiedeakatemian uudelleenorganisointi, jonka jäseneksi otettiin esimerkiksi suomalainen Nobelin palkinnon myöhemmin voittanut tiedemies Artturi Ilmari Virtanen. Pius XI lisäsi myös Vatikaanin kokoelmiin lähetyshistoriallis-etnografisen museon.
Pius XI myös kartutti Vatikaanin kirjaston kokoelmia, olihan hän itsekin entinen kirjastonhoitaja. Huomattavien lahjoitusten vastaanottamisten lisäksi Pius XI myös osti erilaisia kokoelmia. Ensimmäisen maailmansodan mullistusten takia markkinoilla liikkui paljon erilaisia kirjastoja, joista suuri osa oli hajonneen Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian alueelta. Sivistyneen humanistipaavi Nikolaus V:n tapaan Pius XI lähetti asiamiehiä ympäri Eurooppaa hankkimaan Vatikaaniin kirjallisuutta sekä käsikirjoituksia.
Tähtitiede.
Vatikaania hallinnoiva Pyhä istuin omistaa myös Vatikaanin observatorion, joka on yksi maailman vanhimmista astronomisista instituuteista. Paavien kiinnostus tähtitiedettä kohtaan voidaan ajoittaa paavi, joka muun muassa kutsui jesuiittoihin kuuluvia matemaatikkoja ja astronomeja tekemään tieteellistä tutkimustyötä. Nykyinen Vatikaanin observatorio juontaa juurensa paavi Leo XIII:n julistukseen "Ut Mysticam", joka julkaistiin vuonna 1891. Alkujaan observatorio sijaitsi eräällä kukkulalla Pietarinkirkon takana, mutta paavi Pius X antoi sille uuden ja suuremman sijaintipaikan Vatikaanin puutarhojen alueelta. Vasta paavi Pius XI siirsi observatorion toiminnan pois Vatikaanista paavin kesäasunnolle Castel Gandolfoon. Entistä Vatikaanin observatoriota Vatikaanin alueella ei myöskään voitu enää 1980-luvulla käyttää Rooman valosaasteen takia, joten observatoriolle perustettiin toinen tutkimuslaitos Italian ulkopuolelle Yhdysvaltain Arizonaan.


Väkivaltaviihde.
Väkivaltaviihde on viihdettä, joka perustuu väkivallan näyttämiseen. Väkivaltaviihteen tärkeimmät kanavat ovat elokuvat, TV ja videopelit.
Hollywood tuottaa paljon väkivaltaviihdettä. Joidenkin mielestä väkivaltaviihde saattaa aiheuttaa väkivaltaista käyttäytymistä. Väkivaltaviihteen vaikutuksista on käyty kiivasta keskustelua, mutta kiistattomia tutkimustuloksia ei ole vielä saatu. Ongelmana väkivaltaviihteen tutkimuksessa näyttää olevan mediaväkivallan vaikutusten näkeminen liian yksinkertaisena syy-seuraussuhteena. Mediaväkivallan vaikutusten kolme suosituinta mallia ovat katharsismalli, sosiaalisen oppimisen malli ja kultivaatiomalli.


Luettelo vuosisadoista.
Tämä on luettelo vuosituhansista ja vuosisadoista. Vuosisatojen sivut sisältävät listat vuosikymmenistä ja vuosista. Katso myös Historian teemasivu.
12000-vuosituhat eaa. - 11000-vuosituhat eaa. - 10000-vuosituhat eaa. - 9000-vuosituhat eaa. - 8000-vuosituhat eaa. - 7000-vuosituhat eaa. - 6000-vuosituhat eaa. - 5000-vuosituhat eaa. - 4000-vuosituhat eaa.
Vuosisadat


Vermon ravirata.
Vermon pääkatsomon rakennus alkukesällä 2004.
Vermon ravirata on Espoon Leppävaarassa sijaitseva Suomen pääravirata. Ravituloksissa ja -tilastoissa se merkitään yleensä kuitenkin Helsingin raviradaksi.
Vermossa järjestetään raveja 1–2 kertaa viikossa. Joka keskiviikko ajetaan V5-ravit, ja joinakin viikonloppuina on muita ravitapahtumia. Päätapahtuma on vuosittainen Finlandia-ajo.
Raviradan pituus on 1 000 metriä ja leveys 24–26 metriä. Pääkatsomon on suunnitellut arkkitehti Risto Manerus. Raviradan tuntumaan aiotaan rakentaa ratsastuskeskus.
Historiaa.
Entiselle Mäkkylän upseerivirkatalon niitylle rakennetulla uudella keskusraviradalla järjestettiin ensimmäiset kilpailut 27. joulukuuta 1977. Näissä raveissa, joihin yleisöllä oli vapaa pääsy, henkilökunta ja tekniikka ”koeajettiin” varsinaisia avajaisraveja varten. Kahden ensimmäisen lähdön totopeli jouduttiinkin mitätöimään tietokoneongelmien vuoksi. Virallisesti Vermon ravirata avasi porttinsa 31. joulukuuta 1977.
Osa Vermon raviradan huoltoalueesta sijaitsee Ison Huopalahden entisen kaatopaikan alueella.


Vesi.
Vesi (H2O, joskus myös "divetymonoksidi" tai "divetyoksidi") on huoneenlämmössä nesteenä esiintyvä vedyn ja hapen muodostama kemiallinen yhdiste. Kaikki maapallolla oleva vesi lienee peräisin vuosimiljoonien aikana planeettaan törmänneistä komeetoista ja tulivuorten purkauksista. Vettä on saatavilla lähes kaikkialla maapallolla, ja se on kaiken tunnetun elämän perusehto.
Vesi on puhtaana hajutonta, mautonta ja läpinäkyvää. Veteen liuenneet yhdisteet kuitenkin voivat muuttaa näitä ominaisuuksia. Ihmisen hajuaisti ei ole kehittynyt haistamaan vettä, koska sille ei ole biologista tarvetta, mutta sen sijaan aistit kykenevät tunnistamaan juomaveden mahdolliset epäpuhtaudet jossain määrin. Vesi toimii Maapallolla universaalina liuottimena ja veteen on lähes poikkeuksetta aina liuenneena jotain yhdisteitä. Poikkeuksen muodostaa tislattu vesi.
Kemiallisena yhdisteenä veden systemaattinen nimi on "divetymonoksidi", jota paitsi siitä hydridinä voitaisiin käyttää myös nimeä "oksidaani". Käytännössä näitä nimiä ei kuitenkaan juuri käytetä edes tieteellisissä yhteyksissä. Sanaa divetymonoksidi on kuitenkin käytetty huijaus- ja pelottelutarkoituksessa.
Fysikaaliset ja kemialliset ominaisuudet.
Kiinteässä olomuodossa vesi on jäätä ja kaasuna vesihöyryä. Vesi voi esiintyä kaikissa kolmessa olomuodossaan erityisessä kolmoispisteessä (273,16 K; 6 mbar), joka toimii myös celsius- ja kelvin-asteikkojen määritelmänä. Vesi on myös ainoa aine, joka esiintyy Maan luonnonoloissa kaikissa kolmessa olomuodossa.
Vesimolekyyli on dipolinen. Koska molekyylin happiatomilla on suurempi elektronegatiivisuus, sen puoli molekyylistä saa negatiivisen osittaisvarauksen. Tämä johtaa molekyylien välisiin vetysidoksiin, jotka aiheuttavat vedelle sen suhteellisen korkeat sulamis- ja kiehumispisteet. Vedessä vetysidoksen vastaanottajana ja luovuttajana on happi. Vesimolekyyli pystyy muodostamaan happiatomista neljä tetraedrisesti suuntautuvaa vetysidosta. Huoneenlämpöinen ja normaalissa paineessa nestemäinen vesi on kuitenkin jatkuvassa liikkeessä ja muodostaa muiden vesimolekyylien kanssa keskimäärin vain 3,4 vetysidosta. Jäässä molekyylit ovat paikallaan ja muodostavat täydet neljä vetysidosta.
Puhdas vesi ei johda sähköä mainittavasti, mutta veteen liuenneet aineet (erityisesti suolat) parantavat veden johtavuutta huomattavasti. Valo läpäisee vettä hyvin, eikä vesikasvien yhteyttäminen ilman tätä ominaisuutta onnistuisikaan.
Vedellä on suhteellisen suuri lämmönvarauskyky. Siksi sitä käytetään mm. lämpöä kuljettavana nesteenä erilaisissa lämmitys- ja lämmönvarausjärjestelmissä.
Biologiset ominaisuudet ja merkitys elämälle.
Koheesion vuoksi vesi on rakenteellisempaa kuin useimmat muut nesteet. Koheesio eli samanlaisten molekyylien molekyylienvälinen yhdistävä vuorovaikutus johtuu vedessä vetysidoksista ja aikaansaa muun muassa veden pintajännityksen. Yksittäinen vetysidos kestää vain joitain sekunnin biljoonasosia, mutta uusia muodostuu alati. Koheesio yhdistettynä haihtumisimuun, adheesioon ja juuripaineeseen mahdollistaa veden nousun kasveissa juuritasolta korkeimpiinkin osiin. Ylimpien vesimolekyylien haihtuminen nostaa koko alempien vesimolekyylien koheesion vuoksi yhtenäistä ketjua vastaavan määrän ylöspäin. Adheesio eli erilaisten molekyylien molekyylien molekyylienvälinen yhdistävä vuorovaikutus saa vesimolekyylit tarttumaan myös kasvin soluihin ja näin vastustamaan gravitaation alaspäin vetävää voimaa.
Vesi varastoi hyvin lämpöä eli sen ominaislämpökapasiteetti on suhteellisen suuri 4,186 kJ/(K·kg) (neste). Vesi voi siis varastoida tai luovuttaa suuren määrän lämpöä suhteellisen pientä lämpötilan muutosta vastaan. Tämän vuoksi suuret vesimassat voivat tasata ilmaston lämpötilaa varastoimalla auringosta tulevaa lämpöä lämpiminä ajanjaksoina (päivä, kesä) luovuttaakseen sitä kylminä aikoina (yö, talvi). Tästä syystä rannikkoseutujen ilmasto on yleisesti leudompi kuin sisämaiden. Veden suuri ominaislämpökapasiteetti johtuu vetysidoksista, joiden rikkominen vaatii suhteellisen suuren määrän energiaa.
Vedellä on korkea höyrystymislämpö. Trooppisten alueiden merenpinnat sitovat suuret määrät lämpöä höyrystyessään. Kun höyry kulkeutuu napoja kohti kylmemmille alueille, se jäähtyy ja kondensoituu takaisin nesteeksi luovuttaen lämpöä. Veden vuoksi Maan lämpötila pysyy melko tasaisena ja elämälle suotuisana.
Korkeasta höyrystymislämmöstä johtuu myös haihtumisjäähtyminen eli haihtumisesta johtuva pinnan jäähtyminen. Ilmiö perustuu kineettisiltä energioiltaan suurienergiaisimpien molekyylien eli kuumimpien molekyylien poistumiseen kaasuna, jolloin pinnalle jäävien molekyylien keskimääräinen kineettinen energia eli lämpö laskee. Haihtumisjäähtymisellä on suuri merkitys organismien lämmönsäätelyssä. Esimerkiksi kasvit eivät ylikuumene auringonpaisteessa lehdistä haihtuvan veden vuoksi. Ihmisen iholta tapahtuva hien haihtuminen laskee ruumiinlämpötilaa kuumissa olosuhteissa ja rasituksen aikana.
Vesi laajenee jäätyessään, mistä johtuu, että jää kelluu veden pinnalla. Jään pienempi tiheys johtuu vetysidosten muodostamasta kidejärjestelmästä. Sulaessaan jään tiheys kasvaa, kun kidejärjestelmä löystyy ja rikkoutuu, painuu kasaan. Yli 4 °C:n lämpötiloissa vesi käyttäytyy kuin muutkin nesteet, eli laajenee lämmetessään (tiheys pienenee). Jään vettä pienempi tiheys mahdollistaa eliöiden selviytymisen järvissä ja merissä talvella, sillä jää muodostaa pinnalle eristekerroksen. Näin vedet eivät yleensä jäädy pohjaan saakka paitsi pienimmissä lammissa kylminä talvina. Samoin veden poikkeuksellinen lämpölaajeneminen mahdollistaa elämälle välttämättömät vesistöjen syksyiset ja keväiset täyskierrot. Vesi on tiheimmillään 4 celsiusasteessa.
Vesi on hyvä liuotin muodostaen vesiliuoksia (aq). Ioniset ja pooliset aineet liukenevat veteen parhaimmin. Veteen suuntautuvia aineita kutsutaan hydrofiilisiksi, vettä pakoilevia aineita hydrofobisiksi. Hydrofobisia yhdisteitä ovat esimerkiksi pitkiä hiiliketjuja sisältävät aineet kuten öljyt.
Vesi luonnonvarana.
Nimenomaan "makea vesi" eli suolaa sisältämätön vesi on elämän elinehto. Maapallon vesivaroista 97 prosenttia on suolaista merivettä. Jäljelle jäävää kolmea prosenttia edustavasta makeasta vedestä puolestaan suurin osa on vaikeasti käytettävissä jäätiköissä (77 %) tai maa- ja kallioperässä (22 %). Vain noin 1 % maailman makeasta vedestä on helposti hyödynnettävissä järvissä, joissa ja tekoaltaissa: se tarkoittaa minimaalista 0,036 prosentin osuutta maapallon kaikesta vedestä. Vain 0,001 % vedestämme leijuu vesihöyrynä pilvissä.
Teollisuusmaiden kotitalouksissa vettä käytetään keskimäärin 250 litraa/henkilö/päivä, kun taas teollisuudessa vettä käytetään keskimäärin 1500 litraa/henkilö/päivä. Kuivilla ja kuumilla alueilla vettä käytetään maanviljelyyn päivässä useita tuhansia litroja per henkilö.
Keskimäärin 74 % vesivaroista käytetään kasteluun – kehitysmaissa kastelun osuus saattaa olla kuitenkin jopa noin 90 % vedenkäytöstä. Vesivoiman tuotanto nielee maailmassa 18 % ja kotitalouskäyttö 8 % varannoista.
Suomi on veden kannalta hyvin poikkeuksellinen maa, sillä Suomessa on erittäin paljon järviä, joten juomakelpoista vettä käytetään moniin muihinkin tarkoituksiin. Suomessa on myös poikkeuksellisen paljon luonnonvaraisia lähteitä, joita voidaan hyödyntää myös juomavetenä.
Vesi on joillakin alueilla maapallolla rajallinen luonnonvara ja voi johtaa jopa sotiin kyseisillä alueilla. Eräs tunnettu vesikiista on Turkin ja Syyrian välillä.
Fysiologinen merkitys.
Ihminen on noin 62-prosenttisesti vettä, ja jo muutaman prosentin nestehukka heikentää työkykyä merkittävästi. Kahdenkymmenen prosentin vajaus johtaa kuolemaan. Koska vettä poistuu ihmisessä monella tavalla, ihminen tarvitsee elääkseen jatkuvasti merkittäviä määriä vettä.
Ihminen kuolee ensimmäisenä hapenpuutteeseen (minuuteissa), sitten vedenpuutteeseen (vuorokausia) ja ravinnonpuutteeseen vasta viikkojen tai kuukausien jälkeen.
Veden haihtuminen vaatii paljon energiaa, ja käytännössä viilentää ihmisen ruumista. Tämän voi todeta itsekin helposti: nuolaisemalla kämmenselkää ja puhaltamalla siihen. Tämä on yksi hikoilun ja turkittomuuden etu.
Kulttuurimerkitys.
Maanviljelyssä vesi tuli erityisen tärkeään asemaan, sitä tarvittiin juomiseen ja ruuanlaittoon verrattuna valtavia määriä. Makeaa vettä on saatavilla suuria määriä suurien jokien alueilla (Niili, Eufrat, Huanghe eli Keltainenjoki). Ne synnyttivät ensimmäiset suuret kulttuurit.
Myös veden kyky sammuttaa tuli on tehnyt vedestä tärkeän.
Vettä pidettiin vuosisatojen ajan yhtenä klassisista alkuaineista. Vasta 1700-luvulla Henry Cavendish havaitsi, että vedyn palaessa syntyy vettä. Tämä osoitti että vesi ei ole alkuaine vaan vedyn ja hapen kemiallinen yhdiste.
Energiakäyttö.
Virtaavia vesiä on pitkään valjastettu voimantuotantoon. Kuitenkin vasta teollisena aikana tämä energiantuottotapa nousi merkittävään asemaan patojen ja vesivoimaloiden rakentamisen myötä.
Tulevaisuudessa kyky tuottaa hallittua energiaa ydinfuusion avulla antaisi vedelle vielä uuden merkityksen. Se tekisi valtameristä käytännössä rajattoman energianlähteen ihmiselle.


Vallan kolmijako-oppi.
Vallan kolmijako-oppi tarkoittaa Montesquieun mukaan, että vallan väärinkäytön estämiseksi lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettava toisistaan. Kolmijako-oppi on esitelty Montesquieun pääteoksessa Lakien henki. Samaa olivat aiemmin jo hahmotelleet Aristoteles, Niccolò Machiavelli, John Locke ja James Harrington. Montesquieun Ranskan monarkiaa arvostelevat kirjoitukset ovat kuitenkin tärkeimpiä oppia määritteleviä töitä. Joukkotiedotusvälineitä on usein kutsuttu neljänneksi valtiomahdiksi.
Vallan kolmijako-oppi on perustava osa länsimaisten demokratioiden hallintomuotoa. Suomen hallitusmuodossa kolmijako-oppi otettiin käyttöön itsenäistymisen jälkeisenä vuonna 1919, mutta alkuperäisestä mallista luovuttiin ajan kuluessa kytkemällä lainsäädäntövalta ja toimeenpanovalta kiinteästi toisiinsa. Perusajatus säilyi kuitenkin edelleen uuden perustuslain esitöissä.
Periaate.
Täydellistä vallan kolmijakoa harjoittavassa maassa kaikki kolme vallankäytön elementtiä on eriytetty toisistaan. Tällöin jokaisella elementillä on oma tehtävänsä. Joissakin tapauksissa tämä voi tarkoittaa jopa sitä, että kyseiset instituutiot toimivat eri kaupungeissa. Presidenttijohtoiset valtiot ovat tietynlainen sekamuoto parlamentarismista ja monarkiasta. Esimerkiksi Suomen valtiomuototaistelun seurauksena luovuttiin monarkistisista haaveista, mutta hyväksyttiin valtionpäämiehen vahva hallinnollinen rooli. Nykyisessä perustuslaissa on omaksuttu näkemys, jonka mukaan kansa eli eduskunta on nostettu kansanvallan periaatteen mukaisesti kahden muun valtiovallan yläpuolelle.
Presidenttikeskeisissä valtioissa valtion päänä ja korostettuna vallankäyttäjänä on yleensä presidentti. Kriitikoiden mukaan jokainen tällainen valtio on ajautunut vähintään kerran kriisiin lainsäädäntö- ja toimeenpanovallan keskinäisten jännitteiden vuoksi (Suomessakin itsenäisen Suomen historian alkuvuodet ja autonomian ajan eduskunnan ja senaatin suhde).
Parlamentarismissa lainsäädäntö- ja toimeenpanovalta ovat yleensä kytkettyjä toisiinsa, sillä tavanomaisesti toimeenpanevan elimen pitää nauttia lakia säätävän elimen luottamusta.
Lainsäädäntövalta.
Suomessa lainsäädäntövalta on äänestyskelpoisten kansalaisten neljän vuoden välein eduskuntaan valitsemilla kansanedustajilla. Lainsäädäntötyö on eduskunnan tärkein työ, mutta se voi myös delegoida sitä muille.
Joitain lainsäädäntövallan elementtejä on siirretty presidentille ja valtioneuvostolle. Euroopan unionin oikeuslähteet ovat ensisijaisia kansallisiin nähden.
Toimeenpanovalta.
Toimeenpanovallan käsite on Suomen perustuslaissa korvattu sanalla hallitusvalta. Tämä johtuu siitä, että osa presidentin ja valtioneuvoston tehtävistä ei ole suoranaista toimeenpanoa. Klassiseen toimeenpanovaltaan kuuluu lainsäätäjän tahtoon perustuvan hallinnon järjestäminen ja päätösten toimeenpano. Esimerkiksi poliisilla on juuri toimeenpanovaltaa.
Tuomiovalta.
Suomessa tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet.
Käräjäoikeuksien toimialueet eli tuomiopiirit muuttuivat 1.1.2010, jolloin toimintansa aloitti 27 käräjäoikeutta (KO). Osa käräjäoikeuksista säilyi lähes ennallaan (Ahvenanmaa, Espoo, Helsinki, Kemi-Tornio, Tuusula ja Vantaa), mutta suurimmassa osassa sekä käräjäoikeuden nimi että toimialue muuttuivat.
Suomessa on kuusi hovioikeutta (HO): Helsingin, Itä-Suomen (Kuopiossa), Kouvolan, Rovaniemen, Vaasan ja Turun hovioikeus.
Suurin osa hovioikeuksien käsittelemistä asioista on käräjäoikeuksien ratkaisuista tehtyjä valituksia. Valtio- ja maanpetosasioiden sekä eräiden virkasyyteasioiden ensimmäinen käsittelyaste on hovioikeus. Hovioikeuksien tehtäviin kuuluu myös valvoa yleisellä tasolla piirinsä käräjäoikeuksien toimintaa.
Ylimpinä tuomioistuimina ovat korkein oikeus (KKO) ja korkein hallinto-oikeus (KHO). Erityistuomioistuimia ovat valtakunnanoikeus, vakuutusoikeus, markkinatuomioistuin, työtuomioistuin ja vankilaoikeus. Esimerkiksi valtakunnanoikeus käsittelee syytteet, jotka on nostettu virkarikoksista tasavallan presidenttiä, ministereitä tai korkeimpia oikeusviranomaisia vastaan. Markkinatuomioistuin käsittelee mm. yritysten markkinointitapoihin ja kuluttajasuojalain piiriin kuuluvia kysymyksia ja työtuomioistuin ratkaisee työ- ja virkaehtosopimuksiin liittyviä riita-asioita.
Suomalaiset tuomioistuimet ja viranomaiset ovat velvollisia huolehtimaan, että Euroopan unionin jäsenyydesta johtuvia velvoitteita noudatetaan. Oikeudenhoito perustuu ensisijaisesti kansallisiin tuomioistuimiin, mutta joissakin tapauksissa on mahdollista kääntyä eurooppalaisen viranomaisen puoleen. Tavallisimmat valitus- ja vetoomustiet ovat: Euroopan oikeusasiamies, vetoomus Euroopan parlamentin vetoomusvaliokunnalle, kantelu Euroopan komissiolle ja Euroopan yhteisöjen tuomioistuimet.
Euroopan ihmisoikeustoimikunta ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin eivät ole Euroopan unionin vaan Euroopan neuvoston toimielimiä. Ihmisoikeuksien loukkaamisesta voi valittaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, mikäli kaikkia kotimaiset oikeuskeinot on käytetty. Tuomioistuimella on valta määrätä sopimusta rikkonut ja ihmisoikeussopimuksessa mukana oleva valtio maksamaan valittajalle hyvitystä. Ihmisoikeustuomioistuin toimii Strasbourgissa.


Veturi.
Veturi on junan vetämiseen tarvittava työkoneen kaltainen kulkuneuvo, jonka tehtävänä on toisaalta tuottaa junan vetämiseen tarvittavaa vetovoimaa ja toisaalta toimia veturimiehistön työtilana tarvittavine hallintalaitteineen.
Nykyaikaisen diesel- ja sähköveturin pääosat ovat telit, koriosat (joko erillinen runko konesuojineen tai itsekantava kori), koneisto, jossa vetovoiman kehittämiseen tarvittava pääkoneisto ja lisäksi erilaiset apukoneistot ja -laitteet, sekä erilaiset ohjaus- ja kommunikaatiolaitteet sisältävä ohjaamo. Vanhoissa veturityypeissä oli jäykkä runko pyörästöineen telikäytön sijaan.
Nykyisin Suomessa käytössä olevia veturityyppejä ovat sähköveturit ja sähköistämättömillä rataosuuksilla, sekä vaihtotöissä dieselveturit. Dieselvetureita käytetään toisinaan myös sähköistetyillä rautateillä, lähinnä tavarajunavetureina.
Lisäksi on eroteltava moottorivaunut ja -junat, joissa koneisto on sulautettu vaunuun.
Ennen diesel- ja sähkövetureita oli yleisesti käytössä höyryvetureita, joissa voimaa antava höyry saatiin polttamalla joko kivihiiltä tai halkoja, joskus turvetta tai polttoöljyä. Nämä polttoaineet sekä tarvittava vesi kulkivat mukana joko veturiin liitetyssä apuvaunussa, tenderissä, tai ns. tankkivetureissa veturin omissa säiliöissä.
Varsinaisen veturiosan voidaan näissä katsoa koostuvan jäykästä rungosta eli kehyksestä, höyrykattilasta tulipesineen sekä pyörästöstä siihen kiinteästi kytkettyine höyrykoneineen ja kuljettajasuojuksesta eli ajohytistä, jossa oli paitsi veturin ja sen höyrykattilan laitteistojen hallintalaitteet, myös tulipesän suuluukut polttoaineen syöttöä varten.
Höyryveturissa ajotehtäviin keskittyvän kuljettajan lisäksi oli lämmittäjä, joka huolehti höyrykattilan käytöstä eli polttoaineen ja veden syötöstä sekä koneiston usein käsin tapahtuvasta voitelusta. Polttoaineen täydennyspaikoilla lämmittäjä huolehti hiilien tai halkojen ottamisesta sekä veden täydentämisestä. Veturinlämmittäjän työ jatkui veturinkuljettajaa työssään avustavana koneapulaisena diesel- ja sähkövetureissakin. VR poisti koneapulaisen vaiheittain eri veturiluokista. Lopullisesti veturiin jäi yksi kuljettaja 1990-luvun alkupuolella.
Kookkaan höyryveturin tenderiin saattoi mahtua jopa 13 tonnia hiiltä ja 28 kuutiometriä eli tonnia vettä, joka silti saattoi riittää vain alle sadan kilometrin ajoon. Höyryveturit ovat vieläkin yleisiä kehitysmaissa.
1920-luvulta alkaen rakennettiin joitakin höyryturbiinivetureita. Osa näistä oli suoravetoisia, osassa turbiini käytti sähkögeneraattoria. Samoihin aikoihin rakennettiin myös ensimmäiset kaasuturbiiniveturit. Yksittäisiä vetureita rakennettiin vielä 1960-luvulla, ja alun perin TGV-junien suunniteltiin käyttävän sähkön sijaan kaasuturbiinia.


Junanvaunu.
Vaunu on junaan liitettävä joko henkilöiden tai tavaroiden kuljetukseen rautateitse tarkoitettu vaunu. Vaunuja voidaan kytkeä junan perään useampia. Vaunussa ei ole omaa moottoria, vaan sen vetämiseen tarvitaan veturi. Vaunut liitetään veturiin kytkimen avulla, kytkimiä on käytössä useampia; yleisin on ruuvi- tai lenkkikytkin. Vaunut jaetaan käyttötarkoituksensa mukaisesti matkustaja-, tavara-, liite- ja ohjausvaunuihin.
Vaunuja on tehty useita erilaisia malleja, jotta ne soveltuisivat paremmin erilaisiin käyttötarkoituksiin, kuten muun muassa ravintola-, yö-, päivä-, ja konduktöörivaunut.


Virroitin.
a>n katto, jossa näkyy virroitin Virroitin välittää sähkövirran raiteen keskilinjan yläpuolelle ripustetusta ajojohtimesta sähköveturin tai raitiovaunun apulaitteille, tehonsäätölaitteistolle ja edelleen sähkömoottorille.
Vetureilla ajetaan pääsääntöisesti takimmainen virroitin ylhäällä, ettei se mahdollisesti rikkoontuessa aiheuttaisi vaurioita veturin katolla oleville sähkölaitteille tai toiselle virroittimelle.


Veijo Meri.
Veijo Väinö Valvo Meri (s. 31. joulukuuta 1928 Viipuri) on suomalainen kirjailija, jota on luonnehdittu suomalaisen modernismin merkittävimpiin kuuluvaksi kirjailijaksi. Hänen tuotantonsa käsittää novelleja, romaaneja, lyriikkaa, kuunnelmia, näytelmiä, esseitä, elämäkertoja ja tietokirjallisuutta. Hän on myös suomentanut maailmankirjallisuutta. Meren tuotantoa on käännetty 24 kielelle. Hänet tunnetaan myös sota-aiheiden kuvaajana. Meren ihmiskuvaustapaa on kiitetty.
Meri kirjoitti ylioppilaaksi Hämeenlinnan lyseosta 1948 ja opiskeli historiaa yliopistossa. Hän toimi Otavan kustannusvirkailijana 1957–1959 ja jäi sitten vapaaksi kirjailijaksi. Merelle myönnettiin taiteilijaprofessuuri vuosiksi 1975–1980, ja Suomen Kirjallisuuden liiton puheenjohtajana hän on ollut vuodesta 1988 lähtien.
Meri on ehkä selvemmin kuin kukaan muu suomalaiskirjailija noudattanut omaa linjaansa ja aloittanut tyylin ja rakenteen uudistuksen, joka on etäännyttänyt hänet perinteisen suomalaisen proosan valtavirrasta. Hänen tuotantonsa on laaja ja käsittää romaanien lisäksi myös novelleja, kuunnelmia, runoja, esseitä ja tutkielmia. Meri on myös kääntänyt muun muassa François Villonin "Testamentin", Strindbergin "Mestari Olavin" ja William Shakespearen "Hamletin".
Meri on kirjoittanut runoelmansa "Runoilijan kuolema" pohjalta libreton Paavo Heinisen "Veitsi"-oopperaan. "Veitsen" kantaesitys oli 3. heinäkuuta 1989 Savonlinnan oopperajuhlilla.
Meri vihittiin Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan kunniatohtoriksi 18. toukokuuta 1990. Tasavallan presidentti nimitti Meren akateemikoksi 13. helmikuuta 1998.


Viipuri.
Viipuri (,) on kaupunki Suomenlahden pohjoisrannikolla Viipurinlahden perukassa Karjalankannaksen länsipäässä Luoteis-Venäjällä, ennen Ruotsissa ja Suomessa. Viipurissa on noin 80 000 (2011) asukasta ja se on Leningradin alueen Viipurin piirin hallinnollinen keskus. Vuodesta 1917 vuoteen 1944 asti Viipuri oli osa itsenäistä Suomea. Neuvostoliitto valtasi sen 1944 päättyneessä sodassa yhdessä eräiden muiden Suomelle kuuluneiden alueiden kanssa ja liitti itseensä.
Kaupungin keskusta sijaitsee saarilla ja niemillä Viipurinlahden äärimmäisen perukan Suomenvedenpohjan ja sen eteläpuolisen Viipurinlahden osan, Viipurista Uuraaseen ulottuvan Suomenvedenselän välissä.
Historia.
Viipuri sijaitsee Viipurinlahden perukassa eli Suomenvedenpohjassa paikalla, jossa vielä uudella ajalla oli Vuoksen läntisen laskuhaaran suu. Suomenvedenpohja oli samalla Suomenlahdelta Laatokkaan vielä historiallisella ajalla johtaneen vesireitin läntinen päätepiste itäisen päätepisteen sijaitessa Vuoksen suulla Käkisalmessa. Läntinen laskuhaara kuitenkin kuivui maankohoamisen myötä vähitellen 1600–1800-luvuilla. Vielä 1600-luvun lopulla kaupungin sanotaan sijainneen Vuoksen virran varrella.
Viipurin linna perustettiin vuonna 1293 Ruotsin valtakunnan alueita itään laajentaneen kolmannen ristiretken yhteydessä. Ristiretken johtajana ja linnan perustajana on perinteisesti pidetty Ruotsin marski Torkkeli Knuutinpoikaa, mutta tämä käsitys on nykytutkimuksessa kyseenalaistettu. Viipurin linnassa tehdyissä kaivauksissa on kuitenkin tullut esille merkkejä linnaa edeltävistä hirsirakennuksista. Löytönä on ristiretkiajan esineitä, joiden perusteella varustusta pidetään karjalaisena.
Pähkinäsaaren rauhassa 1323 linnasta ympäristöineen tuli virallisesti Ruotsin valtakunnan osa. Vähitellen linnan yhteyteen kasvoi yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Viipuri oli Itä- ja Kaakkois-Suomen keskus ja merkittävä kauppakaupunki. Suuren Pohjan sodan jälkeen vuonna solmitussa 1721 Uudenkaupungin rauhassa Venäjän keisarikunta sai Viipurin Ruotsilta. Vanha Suomi ja sen osana Viipuri liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812. Siviilielämässä saksalaisilla oli määräävin asema.
Vuonna 1839 perustettiin Viipurin hovioikeus Suomen kolmanneksi hovioikeudeksi.
Vuonna 1917 Suomi julistautui itsenäiseksi. Viipuri oli Suomen sisällissodassa ensin punaisten alueella, valkoiset valloittivat sen 29. huhtikuuta 1918. Ennen talvisotaa Viipuri oli Suomen toiseksi suurin kaupunki (asukasluku vuonna 1939 oli noin 80 000) ja Helsingin ohella kansainvälisin - kaupungissa asui suomalaisten lisäksi ainakin ruotsalaisia, saksalaisia, venäläisiä, norjalaisia, mustalaisia, tataareja ja juutalaisia. Tällöin rakennettiin muun muassa Viipurin kirjasto. Viipuri oli asukasluvultaan Suomen suurimman läänin, Viipurin läänin, pääkaupunki.
Talvisodassa kaupunki vaurioitui pahoin. Vaikka Puna-armeija ei saanut sitä vallattua, niin Moskovan rauhansopimuksessa se kuitenkin jäi muun luovutetun Karjalan alueen kanssa Neuvostoliitolle. Jatkosodassa Suomi valtasi Viipurin takaisin 1941 ja kunnosti pahoin tuhotun kaupungin huomattavan nopeasti jälleen asuinkelpoiseksi. Suomi menetti kaupungin jälleen 20. kesäkuuta 1944. Jatkosodan jälkeen Viipuri jäi Neuvostoliitolle, joka asutti sen omilla asukkaillaan.
Viipuri oli ennen menetystä hyvin merkittävä kulttuurikaupunki Suomessa. Vielä nykyisinkin muutama kuoro vaalii näitä viipurilaisia perinteitä. Tunnetuin näistä lienee mieskuoro Viipurin Lauluveikot. Kuoro konsertoi edelleenkin hyvin aktiivisesti niin Suomessa kuin muuallakin. Se perustettiin Viipurissa vuonna 1897 ja sotien jälkeen Helsinkiin muuttaneet entiset kuoron jäsenet jatkoivat toimintaa uudessa kotikaupungissa. Kuoron ohjelmassa korostuu omalta osaltaan Viipuri ja Karjala muun muassa kappaleissa "Muistatko Monrepos'n" (Erik Lindström) ja "Karjala" (Olli Nykänen).
Kaupungissa on vanhoja suomalaisia rakennuksia, joista osa on huonokuntoisia ja rapistuneita kuten Alvar Aallon suunnittelema kirjasto, jota tosin on nyttemmin resturoitu suomalaisin varoin. Kaupungin sodanjälkeiseen luonteeseen on vaikuttanut sen sijainti rajan lähellä – asukkaina on enimmäkseen rajavirkailijoita ja teollisuuden palveluksessa työskenteleviä. Teollisuuslaitoksia Viipurissa toimiikin yli 20.
Turistikohteena Viipuri on suosittu suomalaisten keskuudessa ja Suomesta sinne pääsee junalla, linja-autolla tai Saimaan kanavaa pitkin.
Venäjän presidentti Dmitri Medvedev nimesi 25. maaliskuuta 2010 Viipurin "sotilaskunnian kaupungiksi". Venäjällä kaupunki voi saada tällaisen arvonimen, mikäli kaupungissa tai sen lähistöllä on ollut kovia taisteluita ja joissa venäläisen näkemyksen mukaan isänmaan puolustajat ovat osoittaneet urheutta, sitkeyttä ja yleistä sankaruutta.
Nähtävyyksiä.
Viipurin keskeisin nähtävyys on 1200-luvun lopulta peräisin oleva Viipurin linna. Kaupunkia on myös ainoana suomalaisena kaupunkina ympäröinyt kaupunginmuuri, joka purettiin 1800-luvulla. Muurista on jäänteenä keskiajan lopulta peräisin oleva niin sanottu Raatitorni ja hiukan myöhempää perua oleva Pyöreä torni eli Pässinlinna, joka on ollut ravintolakäytössä vuodesta 1923. Torkkeli Knuutinpojan torilla sijaitseva Viipurin raatihuone on nykyään asumiskäytössä. Viipurin 700-vuotisjuhliin vuonna 1993 entisöitiin Torkkeli Knuutinpojan patsas, joka sijoitettiin alkuperäiselle paikalleen kaupunginmuseon eteen. Torilla sijaitsee myös vanha päävartiorakennus sekä Weckrothin kauppiassuvun vuonna 1989 tulipalossa pahoin vaurioitunut ja 2000-luvulla korjattu talo.
Viipurissa on säilynyt yli 200 suomalaista julkista ja asuinrakennusta. Kulttuurihistoriallisesti merkittävä on Monrepos'n puisto, jota on 2000-luvulla hieman kunnostettu suomalaisten aloitteesta. Suomalaisen toisen maailmansodan jälkeen syntyneen sukupolven mieleen Monrepos'n puisto on jäänyt Aili Runteen sanoittamasta, Erik Lindströmin säveltämästä ja laulajatar Annikki Tähden tulkitsemasta ikivihreästä iskelmästä "Muistatko Monrepos'n".
Viipurin taidemuseota kunnostetaan Eremitaašin sivutoimipisteeksi.
Viipurin pääkatu on Leninin valtakatu, entiseltä nimeltään Torkkelinkatu.


Vladimir Nabokov.
Vladimir Vladimirovitš Nabokov (; 22. huhtikuuta (J: 10 huhtikuuta) 1899 Pietari, Venäjän keisarikunta – 2. heinäkuuta 1977 Montreux, Sveitsi) oli venäläissyntyinen kirjailija ja perhostutkija. Nabokov muutti vuonna 1940 perheineen Yhdysvaltoihin, josta palasi Eurooppaan 1959 ja asettui Sveitsiin.
Elämänvaiheet.
Vladimir Nabokov syntyi kolmikieliseen perheeseen, joten hän omaksui jo lapsena venäjän, ranskan ja englannin kielen. Kun bolševikit ottivat vallan Venäjällä, perhe muutti Länsi-Eurooppaan.
Nabokov käänsi laajasti englanniksi venäläistä kirjallisuutta, muun muassa Aleksandr Puškinin tuotantoa. Hän niitti mainetta myös kirjallisuuskriitikkona, ehkäpä kuuluisimpana työnään tutkielma Nikolai Gogolista. Hän toimi venäjänkielisen kirjallisuuden professorina ja julkaisi lisäksi tutkimuksia perhosista.
Kirjailijana Nabokov tunnetaan monimutkaisesta juonenkuljetuksesta ja nokkelista sanaleikeistä. Hän julkaisi kuuluisimmat romaaninsa, kuten "Lolitan" (1955), englanniksi muutettuaan 1930-luvulla Yhdysvaltoihin. "Lolita" kertoo vanhemman miehen intohimoisesta suhteesta 12-vuotiaaseen tyttöön. Tämä teos yhdessä Nakobovin muitten romaanien kanssa nosti hänet yhdeksi 1900-luvun kirjallisuuden suurista nimistä. "Lolitan" noustua bestselleriksi Nabokov palasi Eurooppaan ja asui vuodesta 1959 kuolemaansa asti Montreux'ssä Sveitsissä.
Kun Nabokov kuoli 1977, häneltä jäi keskeneräinen romaanikäsikirjoitus "The Original of Laura", jonka on arveltu olevan seksuaalisisällöltään "Lolitaakin" provokatiivisempi. Vaikka kirjailija määräsi kuolinvuoteellaan käsikirjoituksen poltettavaksi, se päätettiin julkaista postuumisti 2009. Käsikirjoitus koostuu 138 arkistokortista, jotka on teoksessa julkaistu sellaisenaan. Lisäksi niiden teksti on ladottu myös tavanomaisena tekstinä. Suomessa Nabokovin tuotantoa erityisesti narratologiselta kannalta on tutkinut yleisen kirjallisuustieteen professori Pekka Tammi.


Valokuitu.
Valokuitu on ohut lasista tai muovista (esim. akryylimuovi) vedetty kuitu, jonka tarkoituksena on johtaa valoa. Valon taajuus on satoja terahertsejä ja tietoliikenteessä moduloidulla LED- tai laservalolla voidaan lähettää tietoa suurella nopeudella. Paksumpaa muovikuitua käytetään myös valonjohteena sisustuksessa.
Valokuitu tietoliikenteessä.
Valokuitu koostuu ytimestä ("core") ja ydintä ympäröivästä kuoresta ("cladding") sekä mekaanista suojaa antavasta pinnoitteesta ("coating").
Valokuiduista valmistetaan useita kuituja sisältäviä valokaapeleita.
Yksimuotokuidut.
Valo kulkee halkaisijaltaan 5–10 mikrometriä eli noin 0,005–0,01 mm paksussa ytimessä heijastumatta suoraan päästä päähän. Kuitujen valmistuksessa käytettävän lasin on oltava erittäin puhdasta, koska tyypilliset valokuituyhteydet ovat pituudeltaan useita kilometrejä. Tyypilliset yksimuotokuidulle tarkoitetut IP-verkkokäytössä olevat moduulit tukevat 11 kilometrin linkkejä. Moduuleja on saatavilla myös pidemmille matkoille, mutta ne ovat hinnaltaan kalliimpia ja yhteensopivuus on heikompi verrattuna lyhyen matkan lähettimiin. Todella pitkien yhteyksien rakentamiseen voidaan käyttää optisia vahvistimia, jolloin signaalia ei tarvitse välillä muuttaa sähköiseen muotoon. Tyypillisesti erbiumilla seostetusta lasikuidusta valmistetuilla laseroivilla vahvistimilla signaalin voimakkuus voidaan palauttaa alkuperäiselle lähetystasolle ja yhteyttä jatkaa edelleen useita kilometrejä.
Monimuotokuidut.
Monimuotokuitujen ytimet ovat halkaisijaltaan 50–70 mikrometriä. Monimuotokuidussa valo kulkee heijastumalla ja taittumalla kuidun ytimen ja lasikuoren rajapinnasta. Lyhyille yhteyksille valokuituja valmistetaan myös muovista (POF, "Plastic Optical Fiber"). Edullisilla ja helppokäyttöisillä muovikuiduilla yhteyksien pituudet ovat tyypillisesti vain kymmenien tai satojen metrien mittaisia (yleensä korkeintaan 200–300 metriä). Rakennuskaapeloinnissa monimuotokuiduilla tehdään siirtymiset kerrosten välillä. Rakennusten välillä voidaan myös käyttää monimuotokuitua, mikäli niiden etäisyys ei kasva liian suureksi.
Monimuotokuituluokat (OM1, OM2, OM3, OM3 Plus (tai OM4)
Tilaajayhteyksien toteutusmalleja.
FTTx-toteutuksissa, poislukien FTTH, toteutetaan yhteyden loppupää kuparikaapeloinnilla ja sopivalla verkkotekniikalla, esim. Ethernet, DSL, HomePNA tai PLC.
Valokuitu sisustuksessa.
Valokuitua käytetään myös sisustuksessa, esimerkiksi saunan valaistukseen ja olohuoneessa koristeena. Näissä on yleensä vain yksi valonlähde josta erkanee kuituja useaan suuntaan ja valo karkaa kuitujen toisesta päästä.


VIRVE.
VIRVE on Suomen viranomaisradioverkko, joka perustuu yleiseurooppalaiseen TETRA-standardiin. Verkko kattaa Suomen maanlaajuisesti, aivan äärimmäisiä syrjäseutuja lukuunottamatta. Suomessa VIRVEn teleoperaattorina toimii lähinnä sisäasiainministeriön hallitsema Suomen Erillisverkot Oy.
Suomessa, jossa verkkoon pääsy on rajoitettua käyttäjäryhmittäin ovat ensisijaisia käyttäjiä poliisi, tulli, rajavartiolaitos, alueelliset pelastuslaitokset ja puolustusvoimat. Lisäksi poliisitoimeen liittyen kuntien sosiaalitoimesta vastaavilla johtavilla virkamiehillä voi olla Virve kiireellisiä huostaanottotapauksia tai sijoituksia varten.
Liikenne- ja viestintäministeriön hallinnonalaan liittyen ovat käyttäjinä viestintävirasto, Finavia, ilmatieteen laitos, merenkulkulaitos, Destia ja Yleisradio, jolla on Radio Suomessa viranomaistiedotustehtävä. Lisäksi VIRVEä käyttävät jotkin energialaitokset ja sähköyhtiöt, jotka vastaavat sähkönsaannista. Kansainvälisesti laaja joukko yksityiseen sektoriin kuuluvista Tetra-verkkojen yksityisistä käyttäjistä eli kuljetus- ja huolintaliikkeet eivät Suomessa kuulu Virven käyttäjiin.
Aikaisemmin käytössä ollut Lapin alueen viranomaisradioverkko Lavi on poistettu Virven myötä käytöstä. Myöskään salakuuntelun sallinut poliisin radioviestiverkko (Povi) ja pelastustoimen viestiverkko (Peto) eivät ole enää käytössä. Purkutoimet päätettiin noin vuoden 2005 paikkeilla.
Suomessa Virve-verkon käyttäjien leviäminen on ollut hidasta, koska pienet kunnat ja harvaanasuttujen alueiden pelastuslaitokset eivät ole pitäneet tarpeellisina aivan kaikkia Virven tarjoamia etuja asetettuun hintaan, minkä vuoksi on pyritty pitämään VIRVE-puhelinten määrä pienenä sekä pyritty yhdistämään Virve vanhoihin analogisiin VHF-radioihin, kuten Jokilaaksojen pelastuslaitos Ylivieskassa. Suomessa järjestelmäintegrointia VHF-verkkojen ja Virven välillä suorittaa Bandercom Oy. Britanniassa, jossa VHF-verkkojen yhdistäminen Tetraan on suosittua, toimii Cleartone.
Historia.
Virve-verkko luotiin tuottamaan viranomaisille oma valtakunnallinen, luotettava ja suojattu radioverkko. Verkon suunnittelu aloitettiin jo 1990-luvun alussa, kun todettiin analogiset viranomaisverkot kalliiksi ylläpitää ja vaatimukset viranomaisten viestiliikenteelle olivat kasvaneet. Vuonna 1995 hallitus päätti sijoittaa 134 miljoonaa euroa uuteen viranomaisten jakamaan radioverkkoon.
Vuonna 1998 aloitettiin verkon varsinainen rakentaminen, ja koko maan kattavaksi (joitain katvealueita lukuun ottamatta) verkko valmistui 2002. Tällä hetkellä käyttäjiä on alle 30 000, ja tukiasemia maassa on noin 1300 kappaletta. Valmistuessaan verkko oli maailman ensimmäinen kokonaisen maan kattava, viranomaisten yhteiskäytössä ollut Tetra-verkko. Nykyisin TETRA-standardin mukainen viranomaisradioverkko on korvannut useissa eri maissa vanhat analogiset verkot ja on muodostamassa maailman johtavan standardin viranomaisradioverkoissa.
Toteutus.
VIRVEn tekniikan on toteuttanut Nokia ja myöhemmin EADS Secure Networks Oy ja hankinnoista verkon rakennuttamisessa vastasi sisäasiainministeriö. Järjestelmä käyttää taajuusaluetta 380 MHz – 399,9 MHz.
ECC:n taajuuspäätöksen mukaan VIRVE toimii välillä 380 MHz - 385 MHz ja 390 MHz - 395 MHz. Tämän lisäksi kansallisesti on Virvelle osoitettu lisäksi välistä 385 MHz - 390 MHz sekä yläpuolelta 385 MHz - 386 MHz sekä 395 MHz - 396 MHz. Nämä viimeksi mainitut 1 MHz:n lisäkaistat on tarkoitettu viranomaistoimintaan siinä tapauksessa, että TETRA TEDS tai joku muu nopeaa datasiirtoa tarjoava tekniikka halutaan viranomaiskäyttöön. Arviona on se, että myös loput alueesta, 386 MHz - 390 Mhz sekä 396 MHz - 399,9 MHz tulee viranomaiskäyttöön vuosikymmenen 2010 - 2020 kuluessa.
Virve-verkon taajuusalue asettuu alinta Suomessa käytettävää GSM:n taajuutta alemmaksi, minkä vuoksi tukiasemia tarvitaan täten vähemmän siksi, että pidemmät radioaallot kulkevat kauemmas kuin lyhyemmät.
Digitaalinen Virve on salattu toisin kuin analogiset vastineensa, ja se on yhdistänyt saman radioverkon käyttäjiksi kaikki aiemmin erillisiä radioverkkoja käyttäneet viranomaiset. Verkko mahdollistaa kuvansiirron ja samat digitaaliset lisäpalvelut kuin GSM. Käytännössä verkon välityskapasiteetin säästämiseksi tukiaseman alueella pyritään viestimään mahdollisiman paljon puheen asemesta tekstiviesteillä ja kuuntelemalla koko ryhmää tilannekuvan saamiseksi. Periaatteena on se, että pyritään tietoliikenteellisesti säästeliääseen viestintään, jotta tilanteen muuttuessa ei verkko kuormitu liikaa uusien toimijoiden tullessa verkkon tukiaseman alueella.
Lisäksi verkossa on käytössä ryhmäpuheluominaisuus, joka mahdollistaa nopean ja tehokkaan viestinnän puheryhmän sisällä. Verkkoon on kaavailtu peräti 50 000 päätelaitetta. Vuoden 2007 elokuussa päätelaitemäärä oli noin 29 000.
Tukiasemien tehoksi on asetettu 25 wattia, ajoneuvoasemien teho on 10 wattia ja kannettavien laitteiden teho 0,5–2 wattia. Verkko jaetaan puheryhmiin, joita voidaan yhdistellä ja muokata kulloinkin tarvittavan operaation mukaisesti. Verkkoa käyttävät enimmäkseen ns. turvallisuusviranomaiset eli pelastustoimi, poliisi, vankeinhoitolaitos, Suomen puolustusvoimat, sosiaali- ja terveystoimi, Hätäkeskuslaitos, rajavartiolaitos ja tulli, mutta muitakin Liikenne- ja viestintäministeriön määrittelemiä käyttäjäryhmiä on. Lisäksi viranomaiset myöntävät erikseen joko määrä-aikaisesti, sopimuspohjaisesti tai erillisiin tapahtumiin rajatun Virve-järjestelmän käyttöoikeuden myös muille erikseen määritetyille tahoille, kuten esimerkiksi joillekin vartioimisliikkeille. Tällöin myös työtehtävissä olevat vartijat voivat käyttää Virveä, vartioimisliikkeillä ei kuitenkaan ole mahdollisuutta päästä viranomaisille tarkotettuihin puheryhmiin.
Virveä hallinnoi ja verkon ylläpidosta ja kehityksestä vastaa Suomen Erillisverkot Oy, jonka omistaa kokonaisuudessaan Suomen valtio. Yhtiön omistajaohjauksesta vastaa sisäasiainministeriö.
VIRVE-verkon palvelut.
Virve-järjestelmä tukee lukuisia palveluita, joita ei ole ollut aikaisempien sukupolvien erillisverkoissa.
Ryhmäpuhelut Virve-verkossa vastaavat muodoltaan tavanomaista simplex-radiopuhelinliikennettä. Käyttäjä voi osallistua haluamaansa ryhmäpuheluun. Järjestelmä huolehtii siitä, että vain yksi käyttäjä pystyy puhumaan kerrallaan. Käyttäjä voi myös kuulua useampaan ryhmään samanaikaisesti. Ryhmäpuhelu voi toimia koko verkossa tai ainoastaan osassa verkkoa. Ryhmäpuhelua ei voi kuunnella sille määritetyn alueen ulkopuolelta.
Yksilöpuhelut voivat olla kahden päätelaitteen välisiä, hätäkeskuksen ja päätelaitteen välisiä tai kahden hätäkeskuksen välisiä puheluita. Käyttäjä voi myös soittaa puhelun normaaliin puhelinverkkoon. Keskus ei voi kuunnella yksilöpuheluita.
Hätäkutsussa puhelulle muodostetaan korkein prioriteetti, jolloin se voi keskeyttää kaikki meneillään olevat puhelut saadakseen tarvittavan kanavakaistan yhteyden muodostamiseen. Hätäkutsu voidaan suorittaa päätelaitteen hätäpainikkeella. Hätäkutsun kohde voidaan määrittää erikseen, esimerkiksi kohteeksi voidaan asettaa hätäkeskus tai vaikkapa toinen käyttäjä.
Suorakanavatoiminne (Direct Mode Operation - DMO) mahdollistaa päätelaitteiden välisen suoran yhteyden ilman tukiasemia eli ilman verkkopalvelua. Suorakanavatoimintoa voidaan käyttää esimerkiksi kun yhteys kiinteään verkkoon ei onnistu.
VIRVE-verkon datapalvelut.
Lyhytsanomat toimivat samalla tavalla kuten tekstiviestit GSM-verkossa. Lyhytsanomien kohteena voi olla myös ryhmä jonka kaikki osallistujat toimivat vastaanottajina. Tekstin sijasta lyhytsanoma voi sisältää myös dataa, esimerkiksi GPS:ltä saadun sijaintitiedon.
Käyttäjä voi lähettää keskukselle tai toisille käyttäjille ennalta sovituilla statusviesteillä tilansa. Viesti välitetään ilman puheluyhteyden muodostamista. Statusviestejä käytetään myös erilaisiin laiteohjauksiin, esimerkiksi paloasemien kuulutuslaitteistojen ja väestönsuojelusireenien kauko-ohjaukseen hätäkeskuksesta.
Käyttäjän sijainti voidaan määritellä karkeasti tukiasemien perusteella ja tarkemmin lyhytsanomilla tapahtuvan GPS-paikannuksen avulla. Sijaintia voivat seurata esimerkiksi hätäkeskus tai muut kiinteiden päätelaitteiden (DWS) käyttäjät sekä esimerkiksi kenttäjohtamisjärjestelmien käyttäjät. Useissa päätelaitteissa on sisäänrakennettu GPS-vastaanotin, jonka antama paikannustiedon tarkkuus on 10 metrin luokkaa. Päätelaitteen sisäisen GPS:n tuottamaa tietoa voidaan seurata reaaliaikaisesti. Oikeudet paikannukseen voi myöntää kunkin käyttäjäryhmän pääkäyttäjä. Paikannus on normaalisti hätäkeskuksia lukuun ottamatta vain oman organisaation käytössä.
Virve-järjestelmässä tuetaan WAP 2.0 -versiota. VIRVEn pakettidatapalvelut otettiin käyttöön vuoden 2001 jälkeen. Pakettidatan siirtonopeus on yhdellä kanavalla 7.2 kbit/s. Yhden kanavan teoreettinen siirtonopeus on 9.0 kbit/s, mutta osa kanavan nopeudesta menee eri ohjaus- ja välitystietojen käsittelyyn. Tetran parannettu datapalvelu (TEDS - TETRA Enhanced Data Service) on 28.8 kbit/s, mutta se voi kymminkertaistua. Tätä varten Ficora on varannut 1 MHz:n lisäkaistat Virven käyttöön.
Kritiikkiä.
Paikoitellen Virven käyttöhinnat ovat nousseet niin suuriksi, että esimerkiksi Jokilaaksojen pelastuslaitoksella siirrytään osittain takaisin VHF-puhelimien käyttöön.


Vastus.
Eurooppalaisen standardin mukainen vastuksen piirrosmerkki
Amerikkalaisen standardin mukainen vastuksen piirrosmerkki
Vastus (myös resistori) on elektroniikassa komponentti, joka vastustaa tasa- ja vaihtovirran kulkua. Vastuskomponentin sähkövastus eli resistanssi mitataan ohmeissa. Tarkkuus, jolla se osuu määriteltyyn ohmilukuun ilmaistaan toleranssilukuna.
Toisinaan puhekielessä suuretta resistanssi sanotaan vastukseksi.
Säätyvät vastukset.
Joidenkin vastusten arvo on tarkoitettu riippuvan jostain "ulkoisesta tekijästä". Termistorit ovat vastuksia, joiden vastusarvo riippuu "lämpötilasta". Positiivisen lämpötilakertoimen vastusta kutsutaan PTC-termistoriksi (Positive Temperature Coefficient) ja negatiivisen lämpötilakertoimen vastusta NTC-termistoriksi (Negative Temperature Coefficient). Jos vastuksen arvo riippuu "jännitteestä" (Voltage Dependent Resistor, VDR-vastus) tällaista vastusta nimitetään varistoriksi. Vastuskomponenttia, jonka vastus säätyy "valon" mukaan (LDR Light Dependent Resistor), kutsutaan valovastukseksi.
"Mekaanisesti säädettävät" vastukset luokitellaan työkalusäätöisiin trimmereihin ja käsisäätöisiin potentiometreihin.
Lankavastus voi myös olla työkalusäätöinen. Silloin sen suojakuoressa on vastuksen pituinen aukko josta vastuslanka näkyy. Langan päällä on liikkuva metallirengas joka ruuvimeisselillä kiristetään haluttuun vastusarvoon.
Kiinteät vastukset.
Tavallisimpia kiinteitä vastuksia ovat massavastus, kalvovastus ja lankavastus.
Massavastus valmistetaan puristamalla hiilikvartsiseos lieriömäiseen muotoon, jonka päälle tulee suojakerros. Aikaisemmin massavastus oli yleisin kiinteä vastustyyppi.
Kalvovastus valmistetaan höyrystämällä lieriömäisen keraamisen rungon päälle tavallisesti spiraalimainen kalvo, jonka päälle tulee suojalakka tai -massa. Haluttuun resistanssiin voidaan vaikuttaa kalvonauhan pituudella, leveydellä ja paksuudella. Kalvovastukset jaetaan tavallisesti kolmeen alatyyppiin. "Hiilikalvovastuksen" kalvo on hiiltä ja se on halvin ja ehkä yleisin vastustyyppi. "Metallikalvovastuksen" kalvo on nikkelikromia ja se on myös yleinen vastustyyppi. "Metallioksidikalvovastuksen" kalvo on tinaoksidia.
Lankavastus on muodoltaan lieriömäinen tai kulmikas. Lankavastus valmistetaan kiertämällä vastuslankaa eristerungon ympärille. Vastusarvo riippuu langan pituudesta ja paksuudesta. Vastuslankana käytetään esimerkiksi kuparin ja nikkelin seosta eli konstantaania tai krominikkeliä. Tavallisesti lankavastus kestää huomattavasti enemmän tehoa kuin massa- tai kalvovastus.
Vastuslangan oheisen kuvan mukaisella kaksoiskierteellä voidaan ehkäistä vastuksen itseinduktanssia, eli loisinduktanssia. Esimerkiksi suurilla taajuuksilla käytetään pieni-induktanssisia vastuksia. Vastuslangan kaksoiskierteen vastakkaisiin suuntiin kulkevat vastuslangat kumoavat toistensa induktanssin.
Vastusarvon ilmaiseminen.
Vastuksen arvo ja toleranssi voidaan ilmaista vastukseen painetuin numeroin. Toinen tapa ilmaista on värikoodi, ns. RETMA (Radio Electronics Television Manufacturers Association) -sarjat. Siinä sallittuja vastusarvoja on 6, 12, 24, 48, 96 tai 192 kpl per dekadi. Niiden vastaavat nimitykset ovat E6, E12, E24, E48, E96 ja E192. Vastaavat toleranssit 20 %, 10 %, 5 %, x %, 1 % ja 0,5 % (myös 0,25 % ja 0,1 %).
Kullekin numerolle 0...9 on oma värinsä, samoin toleransseille ja joskus myös lämpötilakertoimelle.
Punaisesta violettiin värit ovat samassa järjestyksessä kuin sateenkaaressa.
Vastuksen tehonkesto.
Vastuksilla on rajallinen tehonkesto, esimerkiksi 1/8 W, 1/4 W, 1/2 W jne.), joka määrää suurimman keskimääräisen tehon tietyssä ympäristön lämpötilassa (yleensä 23 astetta), jonka vastus kestää ilman ilmoitetun toleranssin ylittymistä.
Lämmitysvastukset.
Sähkölämmittimissä on vastuselementtejä, joissa sähköenergia muuttuu lämpöenergiaksi. Tyypillisesti näissä vastuksissa lämmityselementti on valmistettu metallilangasta.


Viittomakielet.
Viittomakielet eli viitotut kielet ovat gesturaalis-visuaalisia kieliä: niissä käytetään käsien ja kehon liikkeitä sekä ilmeitä kielellisen viestin ilmaisemiseen (gesturaalisuus), ja viesti vastaanotetaan näön kautta (visuaalisuus). Viesti välitetään käsimuotojen, käsien, vartalon ja suun liikkeiden sekä ilmeiden avulla. Viittomakieli ei ole vain tapa esittää puhuttua kieltä, vaan se on itsenäinen, luonnollinen kieli, joka vielä usein on käyttäjänsä äidinkieli (vrt. viitottu puhe). Viittomakielen ilmaisuja käytetään myös eritasoisesti vammaisten ja neurologisesti poikkeavien puhetta tukevassa ja korvaavassa kommunikaatiossa.
Suomessa sanalla viittomakieli voidaan tarkoittaa myös suomalaista viittomakieltä.
Viittomakielten syntyminen.
Viittomakielet ovat kehittyneet kuurojen yhteisöissä. Niitä käyttävät syntymästään saakka kuurojen lisäksi mm. kuuroutuneet, huonokuuloiset, viittomakielisten omaiset ja ystävät, kuurojentyöntekijät, tutkijat ja tulkit. Viitotut kielet eivät myöskään ole uusi keksintö – niitä on käytetty yhtä kauan kuin kuurojen yhteisöjä on ollut. Joidenkin tutkijoiden mukaan viittomakieliä käytettiin jopa ennen puhuttuja kieliä.
Ensimmäisen kerran viittomakieltä alettiin käyttää kouluopetuksessa vuonna 1775 Ranskassa. Koulutuksen aloitti Charles Michel d'Epée.
Maailman viittomakielet.
Erilaisia viittomakieliä on maailmassa satoja, jotka eroavat viittomistoltaan ja kieliopiltaan toisistaan. Kieliopeissa ja viittomissa on tosin löydettävissä tiettyjä samankaltaisuuksia, mikä helpottaa eri kieliä viittovien kuurojen kommunikointia
Viittomakielillä ei myöskään ole suoraa yhteyttä puhuttuihin kieliin. Esimerkiksi Englannissa, Irlannissa, Yhdysvalloissa ja Australiassa puhutaan englantia, mutta viittomakielet eroavat kaikissa maissa toisistaan (amerikkalainen viittomakieli on itse asiassa läheistä sukua ranskalaiselle viittomakielelle). Kaikissa maissa on omat käsimerkit eli viittomat.
Keinotekoinen kieli gestuno on yritys luoda yhtenäinen kansainvälinen viittomakieli. Gestuno ei ole käytössä kovin yleisesti, mutta eräitä gestunon viittomia käytetään kansainvälisen viittomisen yhteydessä. Gestuno on osittain verrattavissa puhuttujen kielten esperantoon.
1960- ja 1970-lukujen vaihteessa pohjoismaisia viittomakieliä yritettiin yhtenäistää, mutta tulokset jäivät laihoiksi. Projektista jäi pohjoismaisiin kieliin muutama yhtenäinen viittoma, kuten viikonpäivien viittomat.
Lingvistiikkaa.
Maailman viitotut kielet ovat keskenään kieliopillisesti hyvin samankaltaisia verrattuna puhuttujen kielten kielioppien erilaisuuksiin. Eroavuuksia on, mutta kattavaa viittomakieliä vertailevaa tutkimusta ei ole tehty.
Topic-comment.
Viitottujen kielten tendenssi näyttää olevan topic-comment-rakenne, eli pääasia kerrotaan ensin, sitten sen määreet. Esimerkiksi adjektiivit seuraavat (pääosin) substantiivia.
Päällekkäiset elementit.
Puhutut kielet ovat lineaarisia (yksiulotteisia), mutta viitotuissa kielissä käytetään useampia kielellisiä tasoja päällekkäin. Esimerkkinä suomen kielen "Ajoin autoa" tarvitsee lisämääreitä, jos halutaan kertoa asiasta tarkemmin: "Ajoin autoa kuoppaisella tiellä". Viittomakielissä viittomat voivat ottaa visuaalisia määreitä, jotka lisäävät viittoman antamaa kielellistä informaatiota. Siten AJAA-KUOPPAISTA-TIETÄ voi olla yksi viittoma samalle käsitteelle, johon puhuttu kieli tarvitsee kolme sanaa. Käsien asennon ja liikkeiden lisäksi muut kielelliset tekijät, ilmeet ja kehon liikkeet, voivat antaa päällekkäistä informaatiota. Siten lauseet "ajoin autoa" ja "ajoin autoa kuoppaisella tiellä, mutta en välittänyt siitä" voivat olla viitottuna ajallisesti yhtä pitkiä ja sisältää saman määrän viittomia.
Kirjoitusjärjestelmät.
Viittomakielille ei ole yleisesti käytössä olevaa kirjoitusjärjestelmää, ja arkikäytössä viittomakieliä kirjoitetaan tuskin koskaan. Kielen päällekkäiset elementit ja kolmiulotteisuus vaikeuttavat yksinkertaisen kirjoitusjärjestelmän kehittämistä. Sutton SignWriting on yksi varsinkin Yhdysvalloissa käytössä oleva järjestelmä. Hampurin yliopiston kehittämää HamNoSys-kirjoitusjärjestelmää käytetään joskus lingvistisissä tutkimuksissa.
Yleisin tapa kirjoittaa muistiin viittomakieltä on glossien käyttö. Glosseissa viittomat kirjoitetaan ylös käyttäen niitä parhaiten vastaavaa puhutun kielen sanaa. Lisäksi käytetään numeroita ilmaisemaan viittoman paikkaa tai suuntaa, sekä kirjaimia, välimerkkejä ja alleviivauksia kertomaan toistosta, ilmeistä tai muista kielellisistä tekijöistä.
Wikipediassa käytetään glosseja esitettäessä esimerkkejä viittomista tai viittomakielisistä lauseista.
Kuulevien viittomakielet.
Viittomakieliä tai viitottuja kommunikaatiomenetelmiä syntyy myös kuulevien yhteisöissä. Usein kyse ei ole kuitenkaan varsinaisesti kielestä, vaan merkkijärjestelmästä. Amerikan intiaanit käyttivät heimojen välisessä viestinnässä viitottua pidgin-kieltä kun heimojen puhutut kielet olivat erilaisia. Salaseurat ja rikolliset ovat käyttäneet käsien liikkeisiin perustuvia merkkikieliä. Viittomia tai käsimerkkejä käytetään myös silloin, kun puhe on mahdotonta tai pitää pysyä hiljaa, kuten sotilasoperaatioissa ja sukeltaessa.
Kuulevat käyttävät puheen tukena eleitä, jotka ovat kulttuuriin sidonnaisia. Etenkin Italiassa eleet ovat niin voimakkaasti puhutun italian osa, että jotkut italialaiset pystyvät ilmaisemaan monimutkaisiakin käsitteitä pelkillä eleillä.
Suomen viittomakielet.
Suomessa on kaksi erilaista viittomakieltä: suomalainen viittomakieli ja suomenruotsalainen viittomakieli. Aiemmin on ollut kiistanalaista, ovatko ne erillisiä kieliä vai onko suomenruotsalainen suomalaisen variaatio. Karin Hoyer on väitöskirjassaan tutkinut kolmea aiemmin dokumentoimatonta viittomakieltä, joista suomenruotsalainen on yksi. Kaksi muuta ovat albanialainen ja kosovolainen. Väitös perustuu kielten sanakirjahankkeisiin.


Viinilasi (soitin).
Viinilasia voi käyttää idiofonisena soittimena siten, että kostutettua sormenpäätä liu'utetaan pitkin lasin reunaa. Syntyvän äänen korkeutta voidaan virittää lasin nestemäärää säätämällä. Vaikkakin viinilasin soittajat esiintyvät usein sirkuksissa, varietee-esityksissä ja muissa vastaavissa tilaisuuksissa, on myös useita vakavasti otettavia musiikkikappaleita, jotka on sävelletty varta vasten viinilasille.
Artistilla on tyypillisesti kymmeniä tai vähintään toistakymmentä lasia viritettynä kukin omalle sävelelleen.


Video CD.
Video CD ("eng. Video Compact Disc") on Philipsin, Sonyn, Matsushitan sekä JVC:n vuonna 1993 julkaisema videonlevitysformaatti. Se oli ensimmäinen täysin digitaalinen optinen videoformaatti. Video CD:tä ei pidä sekoittaa vuonna 1987 julkaistuun CD Video ("ns. CDV") -formaattiin, jonka video on analogista Laserdisc-videota ja ääni Audio-CD:istä tuttua digitaalista PCM-audiota. Kuten CDV:ssäkin, myös Video CD:n video varastoidaan tavalliselle CD-levylle, standardin nimen mukaisesti. 700 mb CD-levylle saadaan mahdutettua videota 74 minuutin verran.
Yleistä.
Kaikki DVD-soittimet toistavat vähintäänkin tehdaspainetut "ns. VCD"-levyt, koska se vaatimus kuuluu DVD-standardiin. Useimmat soittimet toistavat sen lisäksi käyttäjän itse CD-R- tai CD-RW-levylle polttaman Video CD:n. Video CD -levyissä ei ole yleensä valikkoa (vaikkakin se on mahdollinen), ja ne ovat helppokäyttöisiä; levy asetetaan soittimeen, painetaan play ja toisto alkaa. Kappalehaut sekä eteen ja taaksepäin kelaukset ovat mahdollisia. Yksi VCD:n heikko lenkki on CD-levyn alhainen kapasiteetti, jonka vuoksi esim. täyspitkä elokuva (n. 120 minuuttia) ei sovi yhdelle levylle, vaan se joudutaan jakamaan kahdelle levylle. Tätäkin pitempiä elokuvia on olemassa, jolloin kaksikaan levyä ei riitä.
VCD ei ollut koskaan suosittu Euroopassa tai Yhdysvalloissa, tosin kuin Aasiassa, jossa elokuvia on julkaistu hyvinkin paljon VCD:nä, sekä siellä on ollut myös "ns. Stand-Alone" VCD soittimia.
Tekniikka.
VCD käyttää videonpakkauksessa vuonna 1989 valmistunutta MPEG-1-standardia sekä siihen kuuluvaa äänenpakkausta, MPEG-1 Audio Layer II, eli MP2, jonka bittinopeus on 224 kbps. Video pakataan PAL- ja SECAM-alueilla kuvakokoon 352 x 288, ja vastaavasti NTSC 352 x 240. Kuvasuhde on aina 4:3. Videon kuvanopeus on PAL-alueella 25 kuvaa sekunnissa, NTSC:lle vastaava on 30 fps. Video on aina progressiivista, minkä takia lomittelusta johtuvia virheitä (kuten värinä, sahalaidat liikkuvissa kuvissa jne) kuvassa ei ole. Videon bittinopeus ilmoitetaan useimmiten vakiona, mutta todellisuudessa se vaihtelee yleensä n. 886 - 1406 kbps välillä. Kuten Audio CD:n "Red Book" -standardissakin, myös VCD:n "White Book" -standardin mukaisesti järjestelmän, videon sekä äänen sisältävän MPEG-PS ("MPEG Program Stream") multipleksin bittinopeus saa olla enintään 1400 kbps. Bittivirrassa saattaa olla tämän ylittäviä hetkellisiä huippuja. MPEG-PS-multipleksit ovat "MPEGAV"-kansiossa ikään kuin ".MPG" tiedostoina, mutta ".DAT"-kääreissä.
Tekniseltä tasolta alkaen VCD:n kuvanlaatua pidetään VHS-videon vastaavaa huonompana. Tämä vertailu on kuitenkin jokseenkin epäreilu, sillä analogista VHS-videota ei voi suoraan verrata täysin digitaaliseen VCD:hen. Kummallakin on omat erilaiset heikkoutensa. Siinä missä VHS kärsii värikohinasta ja muista analogisen kuvan virheistä, VCD:n kuvavirheitä puolestaan ovat voimakkaasta videon pakkauksesta johtuen ns. "palikoituminen", eli pieni bittivirta ei kykene tallentamaan kaikkia kuvan yksityiskohtia. Tätä esiintyy varsinkin nopeissa liikkeissä tai paljon liikkuvia yksityiskohtia sisältävissä kohtauksissa, esim. vesisade tai tiheä lintuparvi. Myös kohinainen kuva saattaa tätä aiheuttaa, ja vähentää samalla pakkauksen tehokkuutta, sillä enkooderi pitää kohinaa kuvan yksityiskohtina. Toinen rajusta pakkauksesta ilmenevä ongelma on kohteiden ääriviivojen reunoilla esiintyvä ns. "moskiittokohina". Nämä pakkausvirheet ovat tuttuja myös voimakkaasta JPEG-pakkauksesta, jota MPEG pakkaus jonkin verran muistuttaa. Myös erottelukyky on heikohko, mutta digitaalisen luonteensa mukaisesti kaikki levyllä oleva informaatio saadaan luettua ja toistettua bitintarkasti.
Standardiin kuuluu myös mahdollisuus toistaa still-kuvia äänen kanssa resoluutiolla 704x480 (NTSC), ja 704x576 (PAL ja SECAM). Nämä kuvat VCD-levyllä on tallennettu "PICTURES"-kansioon.
MP2:n äänenlaatua on isoilla bittivirroilla (224 - 384 kbps) kehuttu tilatunnustaan sekä uskollisuudestaan alkuperäistä lähdettä kohtaan. Sen on sanottu vastaavan n. 192kbps bittivirralla pakattua MP3 ääntä, mutta jotkin tahot sanovat MP2:en säilyttävän äänen vaihe-erot lähempänä alkuperäistä kuin MP3, jossa varsinkin pienillä (128 kpbs) bittivirroilla niiden kanssa saattaa tulla ongelmia. Myös musiikin nopeat transientit saattavat olla hankalia.


Varietee.
Varietee on näyttämö, jolla esitetään hilpeitä laulu-, tanssi-, ilveily-, kabaree- tms. esityksiä tai siksi kutsutaan sellaisen sisältöistä esitystä. Suomalaisista varieteeteattereista ehkä kaikkein kuuluisin on Uusi Iloinen Teatteri, joka esiintyy joka kesä Linnanmäen Peacock-salissa.


Välityspalvelin.
Välityspalvelin eli välipalvelin () varastoi ja suodattaa verkossa siirrettäviä tiedostoja. Välipalvelimia käytetään tyypillisesti WWW-sivujen varastoimiseen, mutta muussakin verkkoliikenteessä – kuten FTP:ssä – voi toki niitä käyttää. Varastoiminen tarjoaa suosituille tiedoille nopeat latausajat ja vähentää verkon kuormitusta tuomalla tiedostot lähemmäksi niiden hakijoita.
Intranetissä välityspalvelinta käytetään Internet-yhteyksien luomiseen yhdessä palomuurin kanssa. Intranetia hyödyntävä yritys haluaa tavallisesti välityspalvelimella rajoittaa työntekijöidensä Internetin käytön työnteon kannalta hyödyllisiin sivustoihin.
Internetissä välityspalvelimet ovat tavallisia. Todennäköisesti jokainen sivu kulkee välityspalvelimen kautta ennen päätymistään selaimeen. Monesti sivut ladataan asiakkaalle suoraan välityspalvelimen muistista, jolloin sivuun juuri tehdyt muutokset eivät näy.
Määritelty välityspalvelin.
Internet-yhteyden muodostamisessa voidaan määrittää käytettävä välityspalvelin. Määrityksen voi muuttaa palveluntarjoajan suosittelemasta ja käyttää kolmannen osapuolen välityspalvelinta, tai jättää välityspalvelimen kokonaan määrittelemättä. Kaikki liikenne välittyy määritellyn välityspalvelimen kautta. Palvelimeen jää merkinnät kaikista yhteyksistä ja niiden liikenteestä. Välityspalvelin voi piilottaa asiakkaan henkilöllisyyden, jolloin sivustot, joilla asiakas käy, näkevät vain välityspalvelimen osoitteen tapahtumarekistereissään. Anonyymiä yhteyttä haluava voi siis määritellä itselleen jonkin yleisen välityspalvelimen, joka peittää käyttäjien tiedot. Yleensä välityspalvelimia ei voi kuitenkaan käyttää niiden omien Intranetien ulkopuolelta.
Läpinäkyvä välityspalvelin.
Tavallinen tapa seurata Internetin käyttöä työpaikoilla ja oppilaitoksissa on läpinäkyvien välityspalvelimien käyttö. Nimitys tulee siitä, että käyttäjän ei tarvitse määritellä välityspalvelimen osoitetta Internet-yhteyttä muodostaessaan. Käyttäjä ei voi myöskään kiertää läpinäkyvää välityspalvelinta. Välityspalvelimella voi määrittää, mitkä sivut ovat kiellettyjä. Välityspalvelimen lokista eli tapahtumarekisteristä voidaan kätevästi tarkastella sen välittämää liikennettä. Näin voidaan selvittää, mitä Internet-sivuja Intranetin käyttäjät ovat katselleet. Liikennettä voidaan näin myös rajoittaa.


Virtuaaliosoite.
Virtuaaliosoite tai looginen osoite on suorittimen käyttämä osoite, jonka muistinhallintamekanismi muuttaa fyysiseksi osoitteeksi, muistiosoitteeksi. Vaikka virtuaalimuisti vaatii toimiakseen virtuaaliosoitteet, näitä käsitteitä ei pidä sotkea keskenään. Myös sellaisissa järjestelmissä, joissa ei ole virtuaalimuistia, voi olla virtuaaliosoitteita. Suorittimen kyky viitata muistiin muodostaa osoiteavaruuden, fyysinen muisti puolestaan muistiavaruuden. Nykykoneissa fyysinen muisti on käytännössä aina pienempi kuin osoiteavaruus, mutta vanhimmissa koneissa tilanne saattoi olla päinvastoin.
Virtuaaliosoitteiden tärkein merkitys on siinä, että ne antavat jokaiselle prosessille samanlaisen osoiteavaruuden. Näin jokainen ohjelma (tai sen näkemä osoiteavaruus) alkaa osoitteesta nolla. Tämä mahdollistaa sen, että sama ohjelma voidaan sijoittaa eri kohtaan fyysistä muistia muuttamatta sen sisäisiä muistiviittauksia. Ennen virtuaaliosoitejärjestelmiä piti ohjelma instrumentoida käynnistyksen yhteydessä siten, että sen muistiosoitteet toimivat kulloisessakin suorituspaikassa oikein.
Kun virtuaaliosoitteisiin lisätään oikeustarkistuksia, voidaan huolehtia siitä, että ohjelmat eivät pääse koskemaan toistensa muistipaikkoja.
Virtuaaliosoitteiden muuttaminen muistiosoitteiksi.
Yksinkertaisimmat mekanismit virtuaaliosoitteiden muuttamiseksi muistiosoitteiksi olivat segmenttirekisterit ja sivurekisterit. Nykyjärjestelmät käyttävät yleensä sivuttavaa muistinhallintaa, jota toteuttamaan tarvitaan muistinhallintayksikkö (MMU, Memory Management Unit). Tämä yksikkö huolehtii sekä virtuaaliosoitteiden muuttamisesta fyysisiksi osoitteiksi että mahdollisista oikeustarkistuksista.
Segmenttirekisterit.
Segmentoivissa järjestelmissä virtuaaliosoite yhdistetään segmenttirekisterin kanssa, jolloin saadaan varsinainen muistiosoite.
Yhdistäminen voi tarkoittaa yhteenlaskua, pitkän osoitteen muodostamista laittamalla segmenttirekisterin arvo ja virtuaaliosoite yhdeksi pitkäksi luvuksi, tai näiden kahden tavan sekamuotoa, jossa rekisterin arvo ja virtuaaliosoite ovat osittain päällekkäin yhteenlaskua tehtäessä.
Varsinaisen segmenttirekisterin lisäksi järjestelmissä on usein myös segmentin pituuden määrittelevä rekisteri, jolla voidaan tarkistaa, että ohjelma ei viittaa sille varatun muistin ulkopuolelle.
Segmenttirekistereillä voidaan helposti tuottaa tarvittava illuusio siitä, että kaikkien prosessien osoiteavaruudet alkavat nollasta. Erottamalla koodisegmentti datasegmentistä saavutetaan kaksi asiaa: koodisegmenttiin ei voi kirjoittaa, ja sama koodisegmentti voidaan jakaa useamman prosessin kesken, mikä säästää keskusmuistin tarvetta. Segmenttirekisterillä on myös luonteva säätää oikeuksia segmenttikohtaisesti, mutta virtuaalimuistin toteutukseen segmentit ovat kömpelöitä.
Segmenttirekistereitä ei yleensä ole monta. Intel käyttää arkkitehtuurissaan neljää segmenttirekisteriä (käsky, pino, data ja ekstra). Käytettävä segmenttirekisteri riippuu siitä, noudetaanko viittauksella käsky, siirretäänkö tietoa pinoon tai pinosta vai data-alueelta. Mahdollista ekstrasegmenttiä varten on omat viittausmuotonsa.
Sivurekisterit.
Sivurekisterit muistuttavat hieman segmenttirekistereitä, mutta niitä on useampia, ja käytettävä sivurekisteri ei määräydy siitä, missä tarkoituksessa muistiin viitataan, vaan virtuaaliosoitteen ylimpien bittien avulla.
Jos oletamme, että virtuaaliosoite on 16-bittinen,
voitaisiin siitä varata kolme ylintä bittiä sivurekisterin valintaan. Näin tarvitaan kahdeksan sivurekisteriä. Kun suoritin sitten viittaa muistiin, valitaan kolmen ylimmän bitin osoittama sivurekisteri, jonka arvo yhdistetään virtuaaliosoitteen 13 alimpaan bittiin samalla tapaa kuin segmenttirekistereilläkin; saatu arvo on varsinainen muistiosoite. Sivurekisterille ei välttämättä ole asetettu mitään arvoa, jolloin viittaus sivuun aiheuttaa aina ajonaikaisen virheen.
Kuten segmentoivassa muistissa oli segmentin pituusrekisteri, oli sivurekisterikoneissa yleensä sivunpituusrekisteri, jolla huolehdittiin siitä, että muistiosoitukset eivät menneet toisen prosessin alueelle. Sivurekisterikoneessa sivun koko riippui koneen arkkitehtuurista. Esimerkissämme sivun maksimikoko oli 8 kilotavua.
Sivuttava muistinhallinta.
Sivuttava muistihallinta, sivutus, on loogisesti sivurekisteri-idean jatko. Kun segmentti- ja sivurekisterit ovat selvästi suorittimen sisäisiä, on sivuttava muistinhallinta yleensä ratkaistu erillisellä muistihallintayksiköllä, joka tosin voi fyysisesti sijaita samalla sirulla suorittimen kanssa.
Sivuttavassa muistinhallinnassa muisti on jaettu tasakokoisiin sivuihin, joten sivunpituustieto on tarpeeton. Sivun koko on usein joko neljä tai kahdeksan kilotavua, mutta pienimmät sivutusjärjestelmät ovat käyttäneet 512 tavun sivuja ja suurimmat megatavuluokkaa olevia sivuja. Sivun koko on monissa järjestelmissä ohjelmallisesti muutettavissa.
Kuten sivurekisteriratkaisussa on myös sivuttavassa muistinhallinnassa virtuaalimuistiosoite jaettu (ainakin) kahteen osaan. Alin osa on osoite viitattavan sivun sisällä, ja siihen tarvitaan yleisessä 4 kilotavun sivussa 12 alinta bittiä. Ylempien bittien avulla etsitään oikea muistisivun alkuosoite. Koska pitkissä osoitteissa tämä aiheuttaisi valtavan määrän sivurekistereitä, jotka kaikki tulee vaihtaa ajettavaa prosessia vaihdettaessa, käytetään muunnokseen keskusmuistissa olevaa sivutaulua. Virtuaaliosoitteen ylimmillä biteillä valitaan sivutaulusta oikea rivi, jolta varsinaisen muistisivun osoite löytyy. Prosessia vaihdettaessa riittää vaihtaa sivutaulun alkuun osoittavan rekisterin arvo.
Koska edellä oleva tapa viitata muistiin aiheuttaisi jokaista ohjelman tekemää muistiviittausta kohti ainakin kaksi viittausta (ensin sivutaulun arvon lukeminen, jonka jälkeen lasketulla osoitteella varsinainen viittaus), käytetään apuna assosiatiivista välimuistia, jossa on muutaman viimeksi viitatun sivun tiedot. Tästä välimuistista käytetään useissa järjestelmissä nimitystä TLB, Translation Lookaside Buffer. Tämän välimuistin koko ei yleensä ole kovin suuri, muutamasta rekisteristä noin sataan. Huomaa, että vaikka TLB on välimuisti, se on sitä vain osoitteille. Tavallisesti välimuisti tarkoittaa suorittimessa tai muistinhallintayksikössä olevia muistipaikkoja, joilla voidaan vähentää varsinaisia keskusmuistiin asti meneviä muistiviittauksia. Normaalin välimuistin tapaan myös TLB voi olla hierarkkinen.
Sivuttava virtuaalimuisti.
Kun edellä olevaan sivuttavaan muistinhallintaan lisätään tieto siitä, onko sivu keskusmuistissa vai ei, ja jos ei ole, mistä se voidaan löytää, saadaan aikaan virtuaalimuistijärjestelmä.
Virtuaalimuistijärjestelmässä koko ohjelman ei tarvitse olla kerrallaan keskusmuistissa, vaan osa siitä voi sijaita massamuistilla, tavallisesti levyllä. Kun tällaiseen massamuistilla olevaan sivuun viitataan, aiheutuu tästä keskeytys, ja käyttöjärjestelmä noutaa halutun sivun keskusmuistiin. Viitanneelle ohjelmalle tämä operaatio on loogisesti näkymätön, mutta kuluttaa tietenkin aikaa.
Koska virtuaalimuistijärjestelmissä sivutaulunkin koko kasvaa ylettömän suureksi – varsinkin, kun useimmissa ohjelmissa osoiteavaruudesta käytetään vain pientä osaa – siirretään usein osa sivutaulustakin pois keskusmuistista. Tällöin virtuaalimuistiosoitteen yläosa, jolla alun perin valittiin suoraan sivu sivutaulusta, jaetaan kahteen osaan, josta ylempi osa on aina keskusmuistissa ja alempi haetaan sinne tarvittaessa samaan tapaan kuin yllä kuvattiin tavalliselle muistisivulle. Tällainen virtuaalimuistijärjestelmä on nimeltään kaksitasoinen sivutaulu. Sivutaulussa voi olla useampiakin tasoja, jopa neljä.
Sivutauluratkaisu vie aina aika paljon keskusmuistitilaa, koska jokaiselle prosessille pitää olla oma sivutaulunsa. Tämän takia suurilla osoiteavaruuksilla käytetään myös käänteistä sivutaulua, jonka koko riippuu ainoastaan keskusmuistin koosta. Avukseen käänteinen sivutaulu tarvitsee toisen tietorakenteen, jonka avulla massamuistilla oleva sivu löytyy.
Muistin suojaus.
Segmentoivassa muistissa muisti suojataan segmenttikohtaisesti siten, että sitä voi käyttää vain asianomainen prosessi ja käyttöjärjestelmä. Samalla voidaan määritellä, voidaanko segmentin sisältöä muuttaa vai vain lukea.
Sivuttavassa muistissa oikeudet ovat sivukohtaisia, eli jokaista sivua kohti voidaan määritellä, ketkä voivat lukea ja ketkä muuttaa sen sisältöä. Näin mahdollistetaan se, että esimerkiksi ajettava ohjelma jaetaan usean prosessin kesken, kun prosessit eivät vahingossa pääse muuttamaan ajettavaa koodia. Samalla tavalla voidaan luoda yhteisen datamuistin alueita, joissa voi olla esimerkiksi ohjelman käyttämiä merkkijonoja ja muuta sellaista tietoa, jota ei ole tarkoitus ohjelman ajon aikana muuttaa.
Muistin suojaus voi perustua myös valtakirjoihin (capability). Tällaisessa ratkaisussa valtakirja sisältää muistissa olevan olion osoitteen ja käyttöoikeustiedot. Viittaukset olioon on tehtävä aina tämän valtakirjan kautta. Rakenne on harvinainen, vaikka sitä on joissain konearkkitehtuureissa kokeiltu, kuten Nokia Mikko-sarjan viimeiseksi jääneessä minitietokoneessa MPS-10.
Lähteet.
Ilkka Haikala ja Hannu-Matti Järvinen: Käyttöjärjestelmät (luku 4), Talentum 2003, ISBN 951-762-837-4.


Välimuisti.
Välimuisti eli cache on pieni, nopea muisti, jonka tehtävä on nopeuttaa tietokoneen toimintaa. Välimuistissa pyritään pitämään sellaisten muistipaikkojen sisältöjä, joihin todennäköisesti pian viitataan.
Muistihierarkia.
Ihannetapauksessa tietokoneessa olisi käytettävissä suuri määrä hyvin nopeaa muistia, mutta käytännössä tilanne on aina toinen: suurikapasiteettisesta muistista on vaikea tehdä nopeaa, ja nopea muisti on kallista. Tästä syystä on järkevää tehdä muistista hierarkia, jossa mahdollisimman lähellä suoritinta on pienin ja nopein muisti, vähän siitä kauempana vähän suurempi ja vähän hitaampi, ja kaikkein kauimpana suurin ja hitain.
Nopeimmassa muistissa pyritään pitämään aina sitä osaa tiedosta, jota suurimmalla todennäköisyydellä tullaan pian tarvitsemaan, ja hitaimmassa muistissa on tallessa kaikki talletetut tiedot.
Suorittimen rekisterit ja massamuistilaitteet kuten kiintolevyt voidaan myös ajatella osaksi muistihierarkiaa, vaikka ne toimivatkin eri tavalla: rekistereiden käyttö on määritelty jo ohjelmakoodissa ja kiintolevylle sivuttamisesta huolehtii käyttöjärjestelmä virtuaalimuistin avulla.
Tietokoneohjelmien muistinkäyttö on yleensä toistuvaa ja paikallista. Tämä tarkoittaa sitä, että jos jotain kohtaa muistista on juuri käytetty, sitä tai sen lähellä olevia muistipaikkoja tullaan suurella todennäköisyydellä käyttämään lähitulevaisuudessa.
Välimuisti perustuu näihin huomioihin. Aina kun muistista haetaan tietoa,
tarkastetaan ensin löytyykö tieto välimuistista. Jos tieto löytyy jo ennestään välimuistista, se haetaan suoraan sieltä. Tätä kutsutaan välimuistin osumaksi.
Jos tietoa ei löydy välimuistista, se haetaan hitaammasta muistista ja talletetaan samalla välimuistiin. Tätä kutsutaan välimuistihudiksi. Jos välimuisti on täysi, siellä ollut vanhempi tieto väistyy uuden tieltä. Jos välissä on ollut paljon muita muistioperaatiota ennen kuin samaa tietoa tarvitaan uudelleen, tieto ei enää olekaan välimuistissa, ja se pitää hakea uudestaan hitaammasta muistista.
Koska edellisten muistioperaatioiden käyttämien osoitteiden lähellä olevia osoitteita tullaan suurella todennäköisyydellä käyttämään, välimuistiin tallennetaan yleensä joitain muistipaikkoja haetun osoitteen ympäriltä. Tällöin myös näihin lähimuistiosoitteisiin viittaavat muistihaut voivat osua välimuistiin, vaikka kyseisestä osoitteesta ei olekaan haettu tietoa lähiaikoina.
Välimuistin osumien suhdetta kaikkien muistioperaatioiden määrään kutsutaan välimuistin osumatarkkuudeksi. Tämä luku ei ole mikään kiinteä yleispätevä luku, vaan se vaihtelee järjestelmän kuormitusasteen ja ohjelmien käyttäytymisen mukaan.
Toteutusteknisiä ominaisuuksia.
Jotta välimuistista olisi mahdollisimman paljon hyötyä, pitäisi mahdollisimman suuren osan muistihauista osua dataan, joka on välimuistissa. Muita välimuistin suorituskykyyn vaikuttavia tekijöitä ovat välimuistin hakuaika osuman sattuessa sekä hudista seuraava viive. Välimuistin suorituskykyyn vaikuttavat mm. seuraavat seikat
Koko.
Suurempaan välimuistiin mahtuu luonnollisesti enemmän dataa, jolloin välimuistihuteja tapahtuu harvemmin. Suuren välimuistin huonona puolena on se, että sieltä hakeminen vaatii monimutkaisempaa logiikkaa, joka saattaa hidastaa jokaisen lukuoperaation suoritusta ja siten koko välimuistia. Suuri välimuisti vaatii myös paljon pinta-alaa piiriltä, ja hakunopeuden parantaminen rinnakkaisuutta lisäämällä kasvattaa pinta-alaa edelleen.
Assosiatiivisuus.
Keskusmuistiin tehdään viittaus muistipaikan osoitteella. Osoite kertoo, missä muistipaikassa haluttu tieto on. Koska välimuisti on pienempi kuin varsinainen muisti, ei jokaisella keskusmuistin alkiolla voi olla omaa kopiota välimuistissa. Tämän takia käytetään assosiatiivista muistia. Assosiatiivisessa muistissa on kaksi eri tietoa: osoite eli mikä keskusmuistin muistipaikka on kyseessä ja kopio varsinaisen muistipaikan sisällöstä. Kun assosiatiivisesta muistista haetaan tietoa, ei tiedetä, missä assosiatiivisen muistin muistipaikassa tieto on, vaan muistissa olevasta osoitetiedosta päätellään oikea muistipaikka.
Erilaiset assosiatiiviset muistit eroavat toisistaan siinä, kuinka vapaasti keskusmuistissa oleva muistipaikka voidaan sijoittaa välimuistiin: kun täysassosiatiivisessa välimuistissa mikä tahansa keskusmuistin muistipaikka voi olla missä välimuistin muistipaikassa tahansa, suorasijoittavan välimuistin tapauksessa jokaista keskusmuistin osoitetta kohden on olemassa vain yksi mahdollinen välimuistipaikka, jossa data voi olla. Yleensä käytetään näiden välimuotoa eli joukkoassosiatiivista välimuistia, jolloin jokaisella keskusmuistiosoitteella on esimerkiksi 4 tai 8 mahdollista paikkaa välimuistissa.
Assosiatiivisuutta kasvattamalla pystytään vähentämään huteja (eli tilanteita, joissa tieto ei löydy välimuistista), mutta toisaalta tällöin vaadittava monimutkaisempi hakulogiikka hidastaa välimuistin toimintaa. Suorasijoittava välimuisti on kaikkein yksinkertaisin toteuttaa, ja siksi sellaisen kanssa voidaan käyttää erittäin suuria kellotaajuuksia. Täysassosiatiivinen välimuisti tarjoaa parhaan osumatarkkuuden, mutta on hitain. Välimuistin koko vaikuttaa myös siihen, saavutetaanko suurella assosiatiivisuudella etua. Pienissä välimuisteissa suuresta assosiatiivisuudesta on suurin etu, suurissa välimuisteissa taas pienen assosiatiivisuuden mahdollistama nopea toiminta tarjoaa paremman kokonaissuorituskyvyn.
Lohkokoko.
Välimuistilohko on pala dataa, joka haetaan aina kerrallaan välimuistiin. Suuresta lohkokoosta on hyötyä, kun dataa luetaan esimerkiksi peräkkäisistä osoitteista. Jo ensimmäisestä osoitteesta lukeminen aiheuttaa myös seuraavassa osoitteessa olevan datan lukemisen välimuistiin, jolloin seuraavasta lukuoperaatiosta seuraa osuma eikä huti. Mitä isompi lohko on, sitä useampi data-alkio on alun perin ladattu välimuistiin, ja sitä pidempään menee, ennen kuin dataa tarvitaan seuraavasta lohkosta, jota ei ole vielä ladattu muistista. Suuren lohkokoon haittapuoli on kasvanut muistikaistan tarve; vaikka muistista haluttaisiin lukea vain yksi tavu, sieltä pitää silti ladata aina kokonainen välimuistilohko. Tämän takia välimuistihudit myös aiheuttavat suuremman viiveen. Nykyisillä prosessoreilla välimuistilinjan koko on luokkaa 32–128 tavua.
Korvauspolitiikka.
Jos välimuisti ei ole suorasijoittava, eli jokaiselle muistiosoitteelle on useampi paikka mihin kohtaan välimuistia sen sisältämä data voidaan tallettaa, nousee esiin kysymys, miten valitaan se paikka, mihin kohtaan välimuistia data ladataan.
Välimuistissa on tyypillisesti jotain aiemmin käytettyä dataa, joka pitää heittää pois uuden datan tieltä. Uuden datan tallennuspaikka välimuistissa pitäisi valita siten, että pois heitetään sellaista dataa, jota ei kovin suurella todennäköisyydellä tarvita kovin pian.
Eräs vaihtoehto valintaan on valita sellainen kohta välimuistia, jonka käyttämisestä on kulunut pidemmän aikaa. Tämä kuitenkin vaatii kirjanpidon kaikista välimuistihauista, mikä voi olla epäkäytännöllistä. Toinen, yllättävän toimiva tapa valintaan on yksinkertaisesti arpoa, mikä vanha data poistetaan uuden tilalta välimuistista. Välimuistin koon kasvaessa suureksi eri korvausalgoritmien väliset erot myös tasoittuvat.
Korvattavaa välimuistilohkoa ei myöskään kaikissa arkkitehtuureissa suoraan poisteta, vaan se saatetaan sijoittaa ns. uhrivälimuistiin (), jossa säilytetään viimeksi häädettyjä lohkoja. Joissain tilanteissa tällainen rakenne saattaa vähentää välimuistihuteja huomattavasti. Suurin hyöty uhrivälimuistista saavutetaan ensisijaisen välimuistin ollessa suorasijoittava tai joukkoassosiatiivinen.
Kirjoituspolitiikka.
Kun prosessori kirjoittaa dataa muistiin, välimuisti voi toimia kahdella eri tavalla.
Välimuisti voi kirjoittaa datan heti suoraan keskusmuistiin. Välimuistia kutsutaan tällöin läpikirjoittavaksi välimuistiksi (engl: "write-through"). Datan kirjoittaminen heti muistiin asti saattaa kuitenkin johtaa turhiin kirjoituksiin, esimerkiksi jos samaan osoitteeseen kirjoitetaan monta kertaa peräkkäin.
Jos välimuisti ei kirjoita tietoa suoraan keskusmuistiin, se merkitsee muutetun muistipaikan likainen-bitillä, jotta data osataan kirjoittaa myöhemmin keskusmuistiin. Tätä kutsutaan takaisinkirjoittavaksi välimuistiksi (engl: "write-back").
Takaisinkirjoittava välimuisti mahdollistaa paremman suorituskyvyn, mutta tekee välimuistikirjanpidosta monimutkaisempaa ja hankaloittaa moniprosessorijärjestelmien toteutusta, koska moniprosessorijärjestelmien pitää tällöin tietää, mitä muut prosessorit ovat omiin välimuisteihinsa kirjoittaneet.
Tyypillinen välimuistirakenne nykytietokoneessa.
Välimuisti on tyypillisesti toteutettu SRAM-tyyppisellä muistilla, keskusmuistin ollessa hitaampaa DRAMia.
Nykyaikaisilla prosessoreilla on tyypillisesti keskusmuistin ja prosessorin rekisterien lisäksi kaksi tai kolme välimuistitasoa. Syynä useampiin välimuistitasoihin on se, että suurikokoisen ja samaan aikaan erittäin nopean välimuistin toteuttaminen on nykyteknologialla mahdotonta.
Ensimmäisen eli L1-tason välimuisti on jaettu tyypillisesti erillisiin data- ja ohjelmavälimuisteihin, joista voidaan lukea samanaikaisesti (Harvard-arkkitehtuuri), ja molemmat ovat kooltaan tyypillisesti 16–64 kibitavua. Tämän välimuistin viive on alhainen, noin 2–4 kellojaksoa, ja se on hyvin tiukasti integroitu prosessorin ytimeen. Prosessorin käskyn dekoodausyksikkö sekä lataus- ja talletusyksiköt on suoraan liitetty L1-välimuistiin ja välimuistin väylät on suunniteltu täysin näitä silmällä pitäen. L1-välimuistin kirjoituspolitiikkana on useimmiten läpikirjoitus ja lohkon koko on 32–128 kibitavun luokkaa.
Prosessorin kanssa samalla piirillä on yleensä myös L2-tason välimuisti, joka on kuitenkin löyhemmin integroitu itse prosessoriytimeen; jos prosessoripiiri on niin sanottu moniydinprosessori eli samalla piirillä on useampi suoritin, saattaa L2-välimuisti olla jaettu prosessoriytimien kesken. L2-välimuisti on tyypillisesti kooltaan 256–4 096 kibitavua ja viiveeltään 10–20 kellojaksoa. L2- ja L1-välimuistien välillä on tyypillisesti 128–256-bittinen väylä, jonka avulla koko välimuistilohko siirtyy verrattaen nopeasti L1-välimuistilinjalle. L2-välimuistin kirjoituspolitiikka on useimmiten takaisinkirjoittava ja lohkon koko on yleensä sama kuin L1-välimuistissakin. L2-välimuistin osuus koko prosessoripiirin pinta-alasta on tyypillisesti noin puolet.
Joissain arkkitehtuureissa on lisäksi vielä suurempaa ja hitaampaa L3-välimuistia, joka on yleensä eri piirillä kuin itse prosessori.
L3-välimuisti saattaa myös SRAMin sijasta olla jotain eksoottisempaa DRAM-pohjaista normaalia DRAMia nopeampaa muistityyppiä.
Historiaa.
DRAM-muisti oli pitkään suorittimien kellotaajuuksiin nähden niin nopeaa, että juuri mitään tarvetta välimuistille ei ollut; pystyttiin tekemään suurikokoinen keskusmuisti, joka ei ollut pullonkaulana prosessorille. Joissain prosessoreissa tosin oli jonkinlaisia puskureita, joihin käskyjä luettiin muistista etukäteen ennen niiden suoritusta, ja näiden puskurien toiminta oli lähellä välimuistin toimintaa.
Välimuisti nousi tärkeäksi 1980-luvun lopulla muistien nopeuden jäätyä suorittimien nopeuskehityksestä jälkeen uusien liukuhihnoitettujen RISC-prosessoreiden alkaessa saavuttaa sekä suurempia kellotaajuuksia että selvästi aiempia prosessoreita parempaa suorituskykyä.
PC-puolella ensimmäinen välimuistin sisältänyt suoritin oli Intel 80486. Siinä oli itse piirillä 8 kiB L1-välimuistia, ja useimmilla 486-emolevyillä oli myös 64–256 kiB L2-välimuisti. Mikropiirien integrointitiheyden kasvun ansiosta on ollut mahdollista kasvattaa piirille integroitujen välimuistien kapasiteettia. Koska suorittimien ja muistin välinen nopeusero kasvaa jatkuvasti suuremmaksi, nykyään huomattava osa useiden uusien suoritinpiirien pinta-alasta onkin käytetty välimuistiin tilanteen kompensoimiseksi.
Käyttöjärjestelmän levyvälimuisti.
Tietokoneen keskusmuistia saatetaan käyttää myös välimuistina tietokoneen levylle. Tällöin käyttöjärjestelmä varaa muistista alueen tätä varten, ja kun tiedosto luetaan levyltä, siitä tehdään samalla kopio keskusmuistiin. Kun tiedostoon viitataan seuraavan kerran, voidaan se lukea nopeammin mikäli se löytyy levyvälimuistista. Levyvälimuistin hallinnasta huolehtii koneen käyttöjärjestelmä ja se on toteutettu täysin ohjelmallisesti. Yleensä käyttöjärjestelmä hyödyntää kaiken ylimääräisen keskusmuistikapasiteetin levyvälimuistina.
Kovalevyn sisäinen välimuisti.
Kovalevyillä on myös usein oma pieni kovalevyn ohjauselektroniikan yhteydessä oleva välimuisti. Tätä käytetään lähinnä kirjoituspuskurina josta kovalevyn elektroniikka voi kirjoittaa datan fyysiselle levypinnalle optimaalisemmassa järjestyksessä; lukuoperaatioiden nopeuteen kovalevyn sisäisellä välimuistille ei ole kovin paljon vaikutusta, sillä sen koko on tyypillisesti melko pieni ja käyttöjärjestelmän välimuisti toimii melko hyvin.
WWW-selaimen välimuisti.
WWW-selain tallettaa netistä ladattuja tiedostoja koneen muistiin tai kovalevylle. Kun sama www-sivu ladataan uudestaan, selain voi lukea sivun ja sen sisältämät kuvat suoraan omasta välimuististaan eikä sen tarvitse hakea niitä verkon yli palvelimelta.
DNS-välimuisti.
Internetin nimipalvelun eli DNSn nimitietoja voidaan myös tallettaa välimuistiin; kun kone haluaa selvittää jonkun koneen IP-osoitteen, se tarkistaa ensin,
onko sillä tämä tieto välimuistissaan: jos on, se lukee sen sieltä, jos ei, se suorittaa nimipalvelimelle kyselyn, odottaa vastausta ja vastauksen saatuaan tallettaa nimitiedon välimuistiinsa.
DNS-välimuisti voidaan toteuttaa sekä asiakaskoneella että DNS-palvelimella.


Vektorigrafiikka.
Vektorigrafiikka on tietokonegrafiikkaa, joka perustuu koordinaatistoon sidottuihin objekteihin, kuten suoriin, monikulmioihin eli polygoneihin, ympyröihin, kaariin jne. Objektien muodot ja ominaisuudet esitetään koordinaatein sekä matemaattisin funktioin. Tämä mahdollistaa sen, että vektorigrafiikalla luodun kuvan kokoa voidaan muuttaa (skaalata) ilman, että kuvasta tulee rakeinen kuten bittikarttakuvasta suurennettaessa, sekä sen, että kuvan muotoa voidaan muuttaa: esimerkiksi kiertää (rotaatio) koordinaatistossa. Kuvan tallennuskoko riippuu kuvan yksityiskohtien määrästä pikselimäärän sijaan, minkä ansiosta vektorigrafiikka on resoluutioriippumatonta, ja tallennuskoko on yleensä pienempi kuin bittikarttagrafiikkaa sisältävillä tiedostoilla. Vektorigrafiikkaa käytetään esimerkiksi tietokoneavusteisessa suunnittelussa (CAD) ja piirtografiikan tuottamisessa sekä kolmiulotteisessa grafiikassa. Vektorigrafiikka ei perusperiaatteensa myötä sovellu digitaalisiin valokuviin, vaan niissä käytetään pikseligrafiikkaa. Vektori- ja pikseligrafiikkaa voidaan myös yhdistää. Tällöin vektorigrafiikalla luotuja polygoneja pinnoitetaan pikseligrafiikan kuvilla.
Tiedostomuodot.
Portable Document Format (PDF) ja Postscript (PS) ovat vakiintuneet tulostettavan materiaalin muodoiksi. Yleistyvä tiedostomuoto vektorigrafiikan tiedostomuodoksi on Scalable Vector Graphics (SVG). Myös cad-ohjelmat ovat vektorigrafiikkaohjelmia ja niillä on omat tiedostomuotonsa.
Vektorigrafiikan piirtämiseen sopivia sovellusohjelmia ovat muun muassa ammattilaisten suosima Adobe Illustrator, ilmainen Inkscape (entinen Sodipodi), Corel Draw ja Macromedia FreeHand, jonka kehitys on lopetettu Adoben ostettua Macromedian. Inkscape on saatavilla kaikille alustoille, FreeHandista ja Illustratorista on saatavilla sekä pc- että mac-versiot, Corel Draw'sta vain Windows-versio. Intaglio ja DrawBerry ovat saatavilla vain macille.
Aiemmin tietotekniikassa käytettiin paljon tietokonenäyttölaitteita, jotka oli suunniteltu nimenomaan viivoista koostuvan vektorigrafiikan esittämiseen bittikarttagrafiikan sijaan. Vektorinäyttöjä käytettiin myös jonkin verran varhaisissa videopeleissä, kuten Asteroids- ja Battlezone-peleissä sekä Vectrex-pelikonsolissa.


Vaali.
Vaali tai vaalit on äänestys, jossa äänestäjät valitsevat ehdokkaiden joukosta yhden tai useampia henkilöitä toimimaan vallankäyttäjinä merkittävissä luottamustehtävissä.
Modernissa demokraattisesti toimivassa valtiossa tärkeimmät vaalit ovat parlamenttivaalit, joissa kansalaiset valitsevat edustajia käyttämään lainsäädäntövaltaa – Suomessa nämä vaalit ovat nimeltään eduskuntavaalit. Muita tärkeitä vaaleja Suomessa ovat kunnallisvaalit, presidentinvaali ja europarlamenttivaalit.
Vaaleja käytetään yleisesti myös järjestöissä, yhdistyksissä ja yrityselämässä valittaessa henkilöitä merkittäviin tehtäviin.
Vaalijärjestelmät.
Vaalijärjestelmiä ja niiden muunnoksia on paljon. Järjestelmiä voidaan ryhmitellä enemmistöjärjestelmiin, suhteellisiin järjestelmiin ja edellä mainittuja ryhmiä pienempään suosituimmuusjärjestelmiin.
Enemmistövaalit toimitetaan tavallisesti yhden henkilön vaalipiirejä käyttäen, jolloin piirejä on yhtä monta kuin valittavia edustajia, ja vaalipiirissä tulee valituksi eniten ääniä saanut ehdokas. Tätä tapaa käytetään muiden muassa Yhdysvalloissa ja Britanniassa.
Enemmistövaalia voi käyttää myös valittaessa useita henkilöitä. Tällöin kullakin äänestäjällä voi olla esimerkiksi rajoittamaton määrä ääniä ja äänestäjä voi antaa yhdelle ehdokkaalle vain yhden äänen.
Enemmistövaalit voivat tapahtua kaksivaiheisena. Tullakseen valituksi on ehdokkaan saatava tällöin ensimmäisessä äänestyksessä taakseen ehdoton enemmistö äänistä; jollei kukaan pysty saamaan tätä enemmistöä, toimitetaan toinen äänestys kahden eniten ääniä saaneen ehdokkaan kesken.
Suhteelliset vaalit pohjautuvat ajatukseen, että esimerkiksi eduskuntavaaleissa eduskunnan on oltava pienoiskuva kansasta; toisin sanoen valitsijakunnan eri ryhmien on saatava voimasuhteidensa mukainen edustus.
Suosituimmuusvaalissa äänestäjät asettavat ehdolla olevat suosituimmuusjärjestykseen. Valituksi voi tulla esimerkiksi se, jota vastustetaan vähiten. Järjestelmää voi käyttää myös siten, että vähiten ääniä saaneita ryhdytään pudottamaan ääntenlaskennassa ja ääni periytyy vaalilipussa seuraavaksi asetetulle. Ääntenlaskennan edetessä joku saa lopulta taakseen yli puolet annetuista äänistä.


Valtio.
Sanalla valtio viitataan sekä poliittiseen ja alueellisen kokonaisuuteen että hallinnolliseen, oikeudelliseen ja taloudelliseen järjestelmään. Julkisoikeuden mukaan valtio on ihmisyhdyskunta, joka määrätyllä alueella käyttää omintakeista ja pysyvää valtaa.
Määrittely.
Käsitteet valtio, kansakunta ja yhteiskunta sekoitetaan usein. Yhteiskunta muodostuu ihmisten kaikkien (nykyisten ja siihen mennessä institutionalisoituneiden) vuorovaikutussuhteiden verkostoista, josta valtio on vain osa. Yhteiskunta jaetaan muun muassa hegeliläisessä ja liberalistisessa perinteessä valtioon ja kansalaisyhteiskuntaan. Uudemmissa teorioissa yhteiskunta jaetaan usein kolmeen osa-alueeseen: valtiolliseen eli julkiseen sektoriin, (yksityiseen) taloudelliseen toimintaan eli yksityiseen sektoriin ja varsinaiseen kansalaisyhteiskuntaan (kolmas sektori). Vielä uudempi laajennus tähän jaotteluun on neljäs sektori, jolla tarkoitetaan perhettä, sukua ja ystäväpiiriä.
Max Weberin klassisen määritelmän mukaan valtio on organisaatio, jolla on legitiimi väkivaltamonopoli tietyllä alueella.
Usein valtiosta puhuttaessa tarvitaan nimenomaan itsenäisiä eli suvereeneja valtioita. Sellaisia on maailmassa nykyisin noin 200, ja Etelämannerta lukuun ottamatta maapallon kaikki maa-alueet kuuluvat nykyisin johonkin valtioon. Merellä luetaan valtion alueeseen kuuluvaksi rannikon läheisyydessä olevat aluevedet, mutta niiden ulkopuolella olevat vesialueet eivät kuulu mihinkään valtioon.
Itsenäisten valtioiden ohella on olemassa myös autonomisia valtioita, joilla kuuluvat jonkin muun valtion alaisuuteen, mutta joilla on enemmän tai vähemmän laaja itsehallinto. Esimerkiksi Suomi oli vuosina 1809–1917 Venäjän keisarikuntaan kuulunut autonominen suuriruhtinaskunta. Liittovaltio on valtio, jonka alue jakautuu pienempiin osavaltioihin, joilla on itsehallinto.
Sanan etymologia.
Suomen kielen sana "valtio" on johdos sanasta "valta". Sanan kehitti ilmeisesti Paavo Tikkanen vuonna 1846, ja sitä käytti ensimmäisen kerran Rietrikki Polén seuraavana vuonna Suometar-lehdessä ilmestyneessä matkakertomuksessaan. Aiemmin samassa merkityksessä oli käytetty muun muassa sanoja "valtakunta", "riikki" ja "kruunu".
Valtion toiminta.
Valtion harjoittama julkinen valta jaetaan tavallisesti lainsäädäntävaltaan, toimeenpanovaltaan ja tuomiovaltaan.
Valtion toiminta rahoitetaan pääasiassa veroilla. Niiden ohella valtiolla voi olla muitakin tuloja, esimerkiksi valtiolle kuuluvan omaisuuden tuottoja.
Valtiomuoto.
Valtioita voidaan jaotella muun muassa valtiomuodon eli sen mukaan, keillä on oikeus osallistua valtiovallan käyttöön. Demokraattisissa valtioissa valta kuuluu kansalle, joka käyttää sitä vaaleilla valitun parlamentin tai muun edustuslaitoksen välityksellä, toisinaan, esimerkiksi eräissä antiikin Kreikan valtioissa suoraankin. Monarkioissa korkein valta kuuluu yhdelle henkilölle ja on tavallisimmin perinnöllinen, joskin monissa nykyisissä monarkioissa hallitsijalla on enää rajoitetusti valtaoikeuksia tai pelkästään edustuksellisia tehtäviä. Diktatuurivaltioissa valta on keskitetty yhdelle henkilölle tai hänen johtamalleen puolueelle.
Valtio-käsitteen historiaa.
Valtio käsitteenä alkoi tulla laajempaan käyttöön keskiajan loppupuolella, jolloin se on liitetty voimakkaasti hallitsijaan ja siihen mitä hallitsija omisti ja ketkä hänen alamaisiaan olivat. Vasta 1600-luvulla alettiin erottaa toisistaan käsitteinä hallitsija ja valtio instituutiona. Tällöin valtion käsitteeseen liittiin mm. valtion ylläpitämä väkivaltakoneisto, jolla viitattiin poliisiin ja armeijaan.
Valtio-käsitteen filosofiaa.
Klassinen Platonin teos "Valtio" eli "Politeia" on lähtökohtana käsitteen filosofisille tulkinnoille. Thomas Moren "Utopia" vuodelta 1516 on näistä tunnetuimpia.


Vompatit.
Vompatit ("Vombatidae") ovat australialaisia pussieläimiä. Ne ovat yöeläimiä, joita voi tavata Kaakkois-Australiassa elinalueillaan pitkissä maanalaisissa käytävissä, ruohoalueilla ja harvapuisissa metsissä. Vompatit käyttävät ravinnokseen juuria, ruohoa ja sieniä ja kiskovat ruokaa puiden ja kasvien juurista vahvoilla kynsillään. Niiden hampailla ei ole juuria. Vompatit voivat olla 70–120 senttimetrin pituisia ja 15–35 kilogramman painoisia. Ne ovat eläneet Australiassa jo 15 miljoonaa vuotta.
Vompatteja on kolmea lajia. Paljaskuonovompatti ("Vombatus ursinus") elää Etelä-Australian ja Tasmanian vuoristoissa, karvakuonovompatti ("Lasiorhinus latifrons") Etelä-Australian tasangoilla ja pohjankarvakuonovompatti ("Lasiorhinus krefftii") Queenslandissa, Länsi-Australiassa.
Pohjankarvakuonovompatti on äärimmäisen uhanalainen. Niitä on jäljellä alle sata yksilöä Epping Forest National Park -luonnonpuistossa. Kaksi muuta lajia ovat kuitenkin suhteellisen yleisiä.
Täysikasvuinen naarasvompatti saa touko-heinäkuussa yhden poikasen, jonka alkukehitys tapahtuu muiden pussieläinten tapaan emon pussissa.
Miljoonia vuosia sitten eli Australiassa jättiläisvompatti "Phascolonus".


Valko-Venäjä.
Valko-Venäjän tasavalta eli Valko-Venäjä (, virallisesti), on sisämaavaltio Itä-Euroopassa. Rajanaapureita ovat Puola ja Liettua lännessä, Venäjä idässä, Ukraina etelässä ja Latvia pohjoisessa.
Esihistoria.
Ensimmäisten asukkaiden uskotaan saapuneen Valko-Venäjän alueen eteläosiin edellisen jääkauden mannerjään vetäytyessä joskus 35 000-100 000 vuotta sitten keskipaleoliittisella kaudella. Myöhäispaleoliittisia kivikauden asutuksia perustettiin nykyisen Valko-Venäjän eteläosiin Homelin alueelle 23 000-27 000 vuotta ennen nykypäivää; näistä on löydetty jälkiä arkeologisissa kaivauksissa muun muassa Kalinkavitšyn ja Tšatšerskin piireistä.
Slaavilainen kansa saapui näille asuinsijoilleen 600–800-luvulla. 800–1100-luvuilla voimakkaimmaksi vallaksi nousi Polotskin ruhtinaskunta pohjoisessa. Vähäisempiä voimia olivat Turaun ja Mahiljoun ruhtinaskunnat. Polotsk piti muita Rutenian keskuksia vasalleinaan ja hallitsi balttienkin maita lännessä. Se oli myös piispanistuin. Valko-Venäjän valloittivat mongolit 1200-luvulla.
Liettuan suurruhtinaskunnan, Puola-Liettuan ja Venäjän keisarikunnan osana.
Maa joutui liettualaisten ja Liettuan suuriruhtinaskunnan alaisuuteen 1200–1400-luvuilla, pääkaupunkinaan aluksi Navahrudak (Novogrudok) ja myöhemmin Vilna. Vuonna 1569 Liettuan suuriruhtinaskunnasta tuli osa Puola-Liettuaa Puolan valittujen kuninkaiden alaisuudessa. Kuningas Sigismund III Vaasan valtakauden alussa (1592-1597) imperiumi kattoi Ruotsin (ja Suomen), Baltian, Puolan, Valko-Venäjän, suuren osan Ukrainaa ja Moldovan.
Venäjän tsaaritar Katariina II:n aikana Puolan jaoissa 1772, 1793 ja 1795 Valko-Venäjä siirtyi osaksi Venäjän keisarikuntaa. Vuosina 1809-1917 maata hallitsivat samat tsaarit kuin Suomen suuriruhtinaskuntaakin.
Valko-Venäjä oli sotatantereena ensimmäisen maailmansodassa, jonka itärintaman taistelut pyyhkivät Valko-Venäjän yli. Venäjän vallankumouksen jälkeen ja Saksan miehityksen aikana 1917 perustettiin lyhytaikainen Valko-Venäjän kansallinen tasavalta.
Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta.
Vuonna 1919 julistettiin perustetuksi Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta, joka oli Neuvostoliiton perustajajäsen.
Neuvostoliiton suunnitelmatalous tuotiin Valko-Venäjän sosialistiseen neuvostotasavaltaan vuosien 1928–1937 aikana. Teollistuminen ja maatalouden kollektivisointi toteutettiin osittain väkivaltaisesti maaseudun asukkaiden kustannuksella. Tuhansia talonpoikia kuoli ja 600 000–700 000 vainottua maaseudun asukasta muutti kotiseuduiltaan. Toteutettu talouspolitiikka johti nälänhätään. Samalle venäläistämisen ja suunnitelmatalouden jaksolle, erityisesti vuosiin 1930, 1933 ja 1937–1938, ajoittuivat stalinistiset vainot ja laajamittainen kansanmurha. Vainoissa tapettiin satoja tuhansia eri alojen edustajia ja katkaistiin erityisesti kansallisen älymystön kehitys kymmeniksi vuosiksi. Osa näistä julmuuksista – esimerkiksi Minskin läheisen Kurapatyn alueen teloitukset (1937–1941) – nousivat laajempaan tietoisuuteen vasta 1980-luvulla.
Läntinen Valko-Venäjä liitettiin Molotov-Rippentrobin sopimuksen seurauksena syksyllä 1939 Valko-Venäjän sosialistisen neuvostotasavaltaan.
Monet valkovenäläiset pakenivat metsiin tai soille ja ryhtyivät vastarintaan partisaaneina; myös kaupungeissa oli maanalaista vastarintaa. Kuva Valko-Venäjältä vuodelta 1943.
Noin puolet Valko-Venäjän nykyisestä alueesta oli joutunut Puolan–Neuvostoliiton sodan seurauksena vuonna 1921 Puolalle. Kun Saksa ja Neuvostoliitto toisen maailmansodan alkuvaiheessa syyskuussa 1939 jakoivat Puolan salaisen Molotov-Ribbentropin sopimuksen seurauksena, läntisen Valko-Venäjän alueet liitettiin Valko-Venäjän sosialistiseen neuvostotasavaltaan. Vuonna 1940 Valko-Venäjän väkiluku oli väestönlaskun mukaan jo runsas 9,0 miljoonaa.
Natsi-Saksan valtasi Valko-Venäjän nopeasti kesä-elokuussa 1941 ja maa oli miehitettynä vuoteen 1943-44 saakka. Saksalaisten itäsuunnitelman tavoitteena oli muodostaa maasta osa saksalaisten hallitsemaa aluetta, joihin jätettäisiin noin 25% sopivia paikallisia ihmisiä palvelutehtäviin. Jopa 75% Valko-Venäjän asukkaista ajateltiin hävittää. Muilta kuin saksalaisilta kiellettiin ala-astetta pidemmälle menevä koulutus. Suunnitelman edistämiseksi maahan perustettiin kymmeniä keskitysleirejä ja useisiin kaupunkeihin juutalaisten gettoja. Valko-Venäjän tuhoamisleireistä suurin oli Minskin eteläpuolella sijainnut Maly Trastsjanets. Yli 300 000 ihmistä ryhtyi vastarintaan partisaaneina. Kansakunnalle traagisen, Suurena isänmaallisena sotana tunnetun sodan loppuun mennessä lähes 1/3 valkovenäläisistä oli saanut surmansa joukkotuhoamisen tai sotatoimien seurauksena. Kaikkein läntisin Białystokin maakunta palasi sotien jälkeen osaksi Puolaa. Valko-Venäjän väkiluku palautui sotaa edeltävälle tasolle vasta 1970-luvulla.
Valko-Venäjän lähihistorian koettelemus, joka yhä merkittävästi vaikuttaa maan kansantalouteen, oli Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus nykyisen Ukrainan alueella 1986. Valko-Venäjällä saastui suuri osa maan viljavista kaakkoisosista (erityisesti Homelin ja Mahiljoun maakunnista).
Itsenäisyyden aika.
Valko-Venäjä julistautui melko vastahakoisesti suvereeniksi 27. heinäkuuta 1990 ja siitä tuli virallisesti Valko-Venäjän tasavalta 25. elokuuta 1991. 8. joulukuuta 1991 Venäjän Boris Jeltsin, Ukrainan Leonid Kravtšuk ja Valko-Venäjän Stanislav Šuškevitš tapasivat Valko-Venäjällä Belavežskaja Puštšassa ja julistivat Neuvostoliiton puretuksi ja Itsenäisten valtioiden yhteisön perustetuksi. Presidentti Šuškevitš kannatti demokratiaan ja vapaaseen markkinatalouteen siirtymistä, mutta parlamentti pysäytti uudistukset. Aljaksandr Lukašenka syytti Šuškevitšia korruptiosta ja sai tämän häviämään luottamusäänestyksen, mutta myöhemmin korruptioväitteet osoittautuivat tekaistuiksi.
Uuden perustuslain jälkeisissä presidentinvaaleissa kesällä 1994 Aljaksandr Lukašenka valittiin Valko-Venäjän presidentiksi 45 prosentin ääniosuudella. Hän on pitänyt valtaa siitä lähtien. Vuoden 1995 kansanäänestyksillä presidentille annettiin valta hajottaa parlamentti, tiivistää taloussuhteita Venäjään, tehdä venäjästä toinen maan virallisista kielistä ja hyväksyä neuvostoaikaista lippua muistuttava uusi lippu Valko-Venäjän viralliseksi tunnukseksi. Hajanainen oppositio käyttää vielä toisinaan vuosien 1991–1995 valtiollisia tunnuksia.
Vuonna 1999 Valko-Venäjä solmi valtioliiton Venäjän kanssa. Venäjän ja Kazakstanin kanssa kesällä 2010 vahvistetun ja 2011 käytäntöön astuvan, Euraasian talousyhteisön tavoitteita toteuttavan tulliliiton myötä maiden väliset laajemmatkin taloudelliset integraatiopyrkimykset ovat voimistuneet. Osa valkovenäläispoliitikoista on nähnyt kehityksessä mahdollisuuden uudenlaisen Neuvostoliiton muodostamiselle.
Politiikka.
Valko-Venäjän hallituksen talo Minskin keskustassa.
Valko-Venäjän oppositiota vuoden 2006 presidentinvaalien jälkeen.
Valko-Venäjää hallitsee presidentti ja kaksikamarinen parlamentti (kansalliskokous). Presidentillä on vahvat valta-oikeudet ja perustuslain takaama oikeudellinen immuniteetti sekä kunnian ja arvon suoja. Laillisuutta valvoo korkein oikeus ja 12-henkinen perustuslaillinen oikeusistuin. Tasavallan presidentti nimittää perustuslaillisen oikeuden presidentin ja viisi muuta tuomaria. Lisäksi presidentin itsensä tulisi perustuslain mukaan olla Valko-Venäjän tasavallan perustuslain, ihmisten ja kansalaisten oikeuksien ja vapauksien takaaja.
Ylähuoneessa, eli tasavallan neuvostossa ("soviet respubliki"), on 64 paikkaa, 56 edustajaa valitaan paikallisneuvostoista ja 8 nimittää presidentti, kaikki nelivuotiskausille. Alahuone, eli edustajainhuone on 110-paikkainen, kaikki edustajat valitaan yleisellä äänioikeudella nelivuotiskaudelle. Vuodesta 1996 lähtien parlamentilla on ollut lähinnä seremoniallinen funktio.
Valko-Venäjän presidentin nimitys- ja erotusoikeus on kattava; se ulottuu valtion poliittisen, oikeudellisen, turvallisuusviranomaisten ja viestinnällisen johdon sekä keskusvirastojen johdon ohella maakuntien eli alueiden (voblasts) samoin kuin suomalaista kuntatasoa vastaavien hallintopiirien (raion) poliittisiin ja hallinnollisiin johtajiin. Presidentti voi muuttaa useiden nimittämiensä johtajien roolia tai työnkuvaa.
Yhdysvaltain presidentti George W. Bushin hallinnossa Valko-Venäjää nimitettiin Euroopan viimeiseksi diktatuuriksi presidentti Lukašenkon autoritaarisen aseman vuoksi, mihin länsimaiset tiedotusvälineet ovat myös tarttuneet. Valko-Venäjä on ainoa Euroopan maa, joka ei ole saanut jäsenyyttä Euroopan neuvostossa.
Valko-Venäjä on ainoa maa Euroopassa, jossa kuolemanrangaistus on käytössä. Esimerkiksi Amnesty Internationalin vuoden 2009 ihmisoikeusraportin mukaan vuonna 2008 Valko-Venäjällä toteutettiin neljä kuolemanrangaistusta.
Keskeisten oppositiopoliitikkojen vaalikelpoisuutta on rajoitettu. Aivan vuoden 2006 presidentinvaalien alla presidenttiehdokas Aljaksandr Milinkevitšin keskeisiä vaalityöntekijöitä ja kannattajia vangittiin. Myös Milinkevitš itse vangittiin Tšernobyliä koskevan mielenosoituksen yhteydessä seuraavana syksynä. Muualla Euroopassa tätä pidettiin vakavana ihmisoikeusrikkomuksena, minkä merkiksi Milinkevitšille myönnettiin EU:n korkein ihmisoikeuspalkinto, Saharov-palkinto. Sama ihmisoikeuspalkinto oli myönnetty Valko-Venäjän toimittajayhdistykselle vuonna 2004. Myös oppositiojohtaja Sjarhei Haidukevitšilta evättiin kelpoisuus presidenttiehdokkuuteen, koska hänellä on rikosrekisteri. Rikostuomion perusteita pidettiin kuitenkin poliittisina. Amerikkalaisen, valtioiden vapautta luokittelevan Freedom House -järjestön vuoden 2009 yhteenvedossa eurooppalaisista valtioista vain Valko-Venäjä, Venäjä ja Kosovo luettiin demokratian puolesta alimpaan, "ei-vapaiden" valtioiden luokkaan. Arviointiperusteina käytettiin muun muassa vaalien vapautta sekä opposition ja viestimien asemaa.
Vuoden 2009 toukokuussa Valko-Venäjä sopi Prahan huippukokouksessa yhtenä osapuolena Eurooppa-suhteidensa kehittämisestä osana Euroopan unionin itäistä kumppanuusohjelmaa. Tämän seurauksena vuoden 2009 loppupuolella ja vuoden 2010 alussa lukuisten EU-maiden edustajat ja Valko-Venäjän johto ovat tapailleet erilaisten yhteistyösopimusten merkeissä. Osaksi kumppanuusohjelman tavoitteiden ja kaupallisten etujen ajamiseksi Suomen ulkoasiainministeriö käynnisti Suomen Vilnan suurlähetystön alaisuudessa toimivan Minskin yhteistoimiston 1. lokakuuta 2010. Valko-Venäjä avasi vastavuoroisesti suurlähetystön Helsingissä helmikuussa 2012.
Opposition rauhanomainen mielenosoitus vuoden 2010 joulukuun 19. päivän presidentin vaalien äänestyksen jälkeen hajotettiin ylimitoitettua väkivaltaa käyttäen poliisivoimin. Noin 600 mieltään osoittanutta opposition kannattajaa, lukuisia lehdistön edustajia sekä enemmistö opposition presidenttiehdokkaista pidätettiin. Mielenosoittajien ohella presidentinvaalien rehellisyyttä ja liittyneitä Valko-Venäjän toimenpiteitä on kritisoitu runsaasti myös kansainvälisesti. Lukuisat tahot, muun muassa pääsihteeri Ban Ki-moon ja Suomen ulkoministeri Stubb, ovat vaatineet Valko-Venäjää vapauttamaan pidätetyt lehdistön edustajat ja opposition presidenttiehdokkaat. Tammikuun 17 päivänä 2011 Valko-Venäjän uutistoimisto julkisti pitkän salaliittokuvauksen edellisen kuukauden aikana vangitsemiensa poliittisten oppositiovaikuttajien ja lehdistön edustajien mustamaalaamiseksi. Rikossyyte "mellakoista", joita on toisaalta esimerkiksi Etyjin tarkkailijoiden puolelta luonnehdittu rauhanomaisiksi, on nostettu kaikkiaan 32 ihmiselle. Useille opposition presidenttiehdokkaista oli toukokuun 2011 loppupuolelle tultaessa useille on jo annettu usean vuoden vankeustuomio. Kansainvälisesti vangittuja pidetään poliittisina vankeina. Presidenttiehdokkaiden ohella syytteeseen on asetettu tai jo tuomittu vankilaan ehdokkaiden vaalityön avainhenkilöitä, toimittajia (Novaja Gazatan kirjeenvaihtaja ja charter97.org-verkkosivuston päätoimittaja), järjestöaktiiveja ja entinen poliisi. Kaksi syytetyistä oli Venäjän kansalaisia.
Euroopan neuvoston osoittama paheksunta.
Euroopan neuvosto totesi maaliskuussa 2012 Valko-Venäjällä olevan vankiloissa yhä 12 poliittista vankia. Joukossa on vuoden 2010 presidenttivaalien kaksi ehdokasta, Andrei Sannikov ja Mikalai Statkevitš, useita poliittisia tai ihmisoikeusaktivisteja sekä tiedotusvälineiden edustajia. Euroopan neuvosto tuomitsi myös Valko-Venäjän kuolemanrangaistukset, joita oli pantu toimeen aiemmin maaliskuussa 2012 ja joiden kohteena olivat vuoden 2011 Minskin metropommi-iskuihin osallistuneet miehet. Samoin diplomaattien ja edustajistojen henkilökunnan häirinnästä ja heihin kohdistuvasta kiusanteosta kannetaan huolta. Neuvosto ilmaisi huolensa myös Kansainväliselle jääkiekkoliitolle vuoden 2014 jääkiekon MM-kisojajärjestelyjen johdosta siitä, ettei Valko-Venäjällä kunnioiteta humanitaarisia oikeuksia eikä noudateta oikeusvaltion ja demokratian perusperiaatteita.
Neuvosto lisäsi 12 uutta valkovenäläistä päättäjää EU:n matkustuskiellon ja taloudellisten pakotteiden piirissä olevien henkilöiden listalle (listalla nyt 243 henkilöä) ja kolme uutta valkovenäläistä yritystä taloudellisten pakotteiden piiriin (pakotteiden piirissä yhteensä 34 yritystä) sekä jäädyttävänsä 29:n pakotteiden piirissä olevan yrityksen tai muun organisaation varat alueellaan. Valko-Venäjän puolelta vastattiin jo 23. maaliskuuta toteamalla, ettei maasta aiemmin poistuneita EU-suurlähettiläitä tarvita Minskissä.
Syyskuun 2012 parlamenttivaaleja leimasi Valko-Venäjän ulkopuolella ristiriitainen vastaanotto. Länsimaat tuomitsivat vaalit epärehellisiksi, kun taas Venäjä ja IVY-maat ja heidän vaalitarkkailijansa pitivät vaaleja rehellisinä. Myös Valko-Venäjän virallisten lähteiden mukaan vaalit sujuivat hyvin ja äänestysprosentti oli yli 70.
Nallekriisi.
Ruotsalaisen mainostoimiston Studio Totalin järjestämä nalletempaus sai Valko-Venäjällä aikaan diplomaattisen kriisin. Toimiston johtaja Tomas Mazzaretti pudotti Minskiin tutkavalvonnan ali lentäneestä pienkoneesta runsaat 800 laskuvarjoin varustettua pikkunallea, joihin oli kiinnitetty demokratia-aiheisia viestejä, kuten "Free Speech Now". Tempauksesta vihastunut presidentti Aljaksandr Lukasenka otti lisää poliittisia vankeja, erotti kenraaleja ja karkotti Ruotsin suurlähtettilään Stefan Erikssonin. Vastaavasti Ruotsi karkotti Valko-Venäjän lähettilään ja pari muuta diplomaattia.
Viestimet.
Valko-Venäjällä rajoitetaan median, poliittisen opposition ja ihmisoikeusjärjestöjen toimintaa. Maassa ei ole tosiasiallista mielipiteen- ja sananvapautta eikä niihin sisältyvää painovapautta. Yleismaailmallisesti nämä oikeudet sisältyvät kaikille kuuluviin humanitaarisiin perusoikeuksiin, jotka on lueteltu Ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa (esim. artikla 19). Esimerkiksi Valko-Venäjän "huonoon valoon saattamisesta" tai kehityksen "petollisesta" kuvaamisesta voi seurata rikossyyte. Kansainvälisesti sananvapausasioita seuraavan Toimittajat ilman rajoja -järjestön luokituksessa Valko-Venäjän lehdistön vapaus on arvioitu viime vuosina huonoksi. Vuoden 2009 maatilastoissa Valko-Venäjän sijoitus oli 151 mikä tarkoitti Venäjän jälkeen alinta eurooppalaiseksi valtion sijaa tässä 175 maan vertailussa.
Riippumattoman lehden Narodnaja Voljan toimittajat ovat joutuneet kuulusteluihin, ja heidän tietokoneitaan on takavarikoitu. Vuonna 2004 surmattiin toimittaja Veronica Tšerkasova, mutta syyllistä ei ole saatu kiinni.
Toimittajat ilman rajoja -järjestön mukaan joulukuun 2010 presidentinvaalien ja niitä seuranneiden mielenosoitusten uutisoinnin seurauksena oli kuukautta myöhemmin yhä pidätettynä tai vangittuna 10 toimittajaa. Toimittajien kameroita, tietokoneita ja muita työvälineitä on takavarikoitu toimituksiin tehtyjen ratsioiden ohella myös kotietsinnöissä. Vangittujen toimittajien määrässä Valko-Venäjä oli kuudentena. Tiedotusvälineiden edustajien pidätyksiä, vangitsemisia ja karkoituksia on tapahtunut myös vuoden 2011 aikana.
Luonnonolot ja luonnonvarat.
a>in pohjoispuolella. Maan tuhannet pikkujärvet ovat tärkeitä valkovenäläisille; järvien kokonaispinta-ala on silti varsin pieni.
Valko-Venäjä on verraten tasainen sisämaavaltio Itämeren ja Mustanmeren valuma-alueiden vedenjakaja-alueella. Maaston keskikorkeus on 100-200 metriä merenpinnasta. Maan korkein kohta on Dzjaržynskin mäen huippu (Hara Dzjažynskaja), 345 metriä merenpinnasta. Maassa on 11 000 pääosin pientä järveä. Merkittävin joki on maan itäosissa etelään virtaava Dnepr; myös Dneprin sivujoet Pripet maan eteläosissa ja Bjarezina ovat merkittäviä ja navigoitavia virtoja. Lännessä sijaitsevaan Itämereen laskevat Väinäjoki Valko-Venäjän pohjoisosissa ja Niemen maan länsiosissa. Valko-Venäjä on verraten soista. Suurin suoalue on Polesia maan eteläosassa.
Ilmastonsa puolesta Valko-Venäjä kuuluu merellisen ja mantereisen ilmaston vaihettumisalueeseen. Itämeren ja Pohjois-Atlantin vaikutus näkyy esimerkiksi talvilämpötiloissa, jotka ovat selvästi samoilla leveysasteilla sijaitsevia Kanadan tai Siperian eteläosia lauhempia. Atlantilta saapuvat matalapaineet ovat tyypillisiä, joskin myös esimerkiksi Mustanmeren suunnalta nousevien lämpimämpien ilmamassojen vaikutus näkyy. Tammikuun keskilämpötila on -6 °C, ja heinäkuun keskilämpötila on noin 18 °C. Keskimääräinen sademäärä on 550 - 700 millimetrin välillä.
Valko-Venäjän pinta-alasta 27 % on viljelysmaata. Metsät peittävät 38 %, niityt ja laidunmaat kattavat 16 % ja suot noin 4 % kokonaispinta-alasta. Valko-Venäjällä on 94 020 km² metsää sekä 1 950 km² istutuksia (2000).
Perustuslain 13 artiklan mukaan Valko-Venäjällä maatalousmaa, metsät ja maaperän mineraalivarat sekä vesivarat ovat valtion omaisuutta. Maatalousmaa ja metsävarat ovat siis kansallista omaisuutta, joskin esimerkiksi yritykset voivat vuokrata maata käyttöönsä pitkäaikaisin sopimuksin. Asunto- ja mökkitontit ovat usein yksityisomistuksessa. Turvetta on soissa runsaasti, ja sitä käytetään myös kotitalouksien polttoaineena erityisesti maaseudulla. Paikallinen energiantuotanto (puu, turve, pienimuotoinen öljyntuotanto) kattaa vain 5 % maan energiatarpeista. Maaperässä on laajoja kaliumsuola-, kalkkikivi- ja fosfaattiesiintymiä, joita hyödynnetään muun muassa lannoitetuotannossa.
Tšernobylin ydinvoimalan 4-reaktorin räjähtäminen Neuvostoliitossa vuonna 1986 aiheutti ydinlaskeuman. Suurimmat pitoisuudet radioaktiivista laskeumaa saatiin Tšernobylin lähialueilla Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Venäjällä. Saastuneilla alueilla (joiksi katsottiin esimerkiksi alueet jotka saivat cesiumlaskeumaa yli 37 kBq/m²) asui noin 5 miljoonaa ihmistä. Vertailun vuoksi: Suomessakin noin 20 kuntaa (esimerkiksi Tampere ympäristöineen) kuului näin määriteltyyn lievästi radioaktiivisesti saastuneiden alueiden joukkoon. Säteilyn seurauksena arvioidaan kuolevan laskennallisesti yhteensä 3000 ihmistä onnettomuuden jälkeisenä 80 vuoden aikana, mistä noin kolmannes Valko-Venäjällä. Suurta piikkiä syöpätilastoissa ei odoteta. Kansanterveydellisesti katastrofin epäsuorat psykososiaaliset vaikutukset ovat olleet vakavampia kuin syöpäriskin laskennallinen kohoaminen.
Valko-Venäjän pinta-alasta 21 % eli 43 000 km² luokiteltiin Tšernobylin onnettomuuden seurauksena radioaktiivisesti saastuneeksi. Kymmeniä tuhansia ihmisiä evakuoitiin, osa pysyvämmin pois kotiseuduiltaan. Pahimmin saastuneille alueille Ukrainan vastaisen kaakkoisrajan ja Mozyrin välille perustettiin suuri Polesian säteily-ekologinen suojelualue. Vaikka noin 700 000 saastuneen alueen väestöstä on pysyvämmin muuttanut toisaalle, 19 % väestöstä (noin 1,5 miljoonaa) asuu yhä radioaktiivisuuden puolesta kohonneilla alueilla.
Euroopan ympäristöviraston (EEA) vuoden 2007 yhteenvedon mukaan ilmanlaatu, erityisesti ihmisen toiminnasta syntyneet pienhiukkaset ovat Valko-Venäjällä erittäin merkittävä kansanterveyteen vaikuttava tekijä. Pienhiukkasten (PM2.5) arvioitiin vuonna 2000 vaikuttaneen Valko-Venäjällä keskimäärin 6-9 kuukautta elinikää lyhentävästi. Valkovenäläisen ilman laatu arvioitiin silti tällä kriteerillä vähintään yhtä hyväksi kuin esimerkiksi Hollannissa, Saksassa, Puolassa, tai Ukrainassa, joissa maissa antropogeenisten pienhiukkasten arvioitiin lyhentävän elinikää keskimäärin 6-36 kuukautta.
Valko-Venäjän viidestä luonnon- tai kansallispuistosta yksi on otettu Unescon maailmanperintöluetteloon - Valko-Venäjän ja Puolan yhteinen Bialowiezan metsä, jonka valkovenäläinen osa sijaitsee Brestin kaupungin pohjoispuolella.
Aluejako.
Kunkin maakunnan osa-aluejako on esitetty kyseistä maakuntaa kuvaavassa artikkelissa.
Suurimmat kaupungit.
Taulukossa kaupunkien nimet ovat ensin valkovenäjänkielisessä muodossa. Väkiluvut perustuvat vuoden 2009 väestönlaskentaan. Kaupunkien sijainti selviää oheisesta kartasta. Maakuntien pääkaupungit on esitetty vahvennettuna.
Talous.
Valko-Venäjän 100 000 ruplan seteli.
Valko-Venäjän 1 000 ruplan seteli.
Valko-Venäjän merkittävimmät vientituotteet ovat koneet ja kulkuneuvot. Venäjä on suurin kauppakumppani. Valko-Venäjä on 94-prosenttisesti riippuvainen lähinnä Venäjältä tuotavasta tuontienergiasta. Vuosien 2011–2020 suunnitelman mukaan energiariippuvuutta Venäjästä vähennetään 55 prosenttiin energiatehokkuutta parantamalla, tuuli- ja ydinvoimalla. Maaliskuussa 2011 Valko-Venäjän presidentti vahvisti suunnitelman rakentaa vuoteen 2018 mennessä uusi venäläisten lainoittama 2,4 GW:n ydinvoimala Astravetsiin Liettuan vastaisen rajan tuntumaan.
Valko-Venäjän kansantalous kasvoi viime vuosina selvästi maailman keskivauhtia nopeammin. Presidentinvaalien 2010 jälkeiset talousvaikeudet ovat kuitenkin vaikuttamassa merkittävästi monella alalla vuoden 2011 tuotantolukuihin. Maailmanpankin mukaan Valko-Venäjän vuoden 2009 ostovoimakorjattu (PPP) bruttokansantuote oli 126 003 miljoonaa USD, jonka perusteella maa sijoittui kansantalouden suuruuden perusteella 59. sijalle maailman 179 valtion joukossa. Ostovoimakorjattu kansantuote asukasta kohden oli vuonna 2007 arviosta riippuen 10 600–10 949 USD (per capita), joka nosti Valko-Venäjän hieman maailman keskiarvotason (noin 10 000 USD per capita) yläpuolelle. Kansalaisten ostovoimakorjattu kansantuote on keskimäärin hieman pienempi kuin Romaniassa tai Bulgariassa asuvilla ollen samaa luokkaa kuin Kazakstanissa. Valkovenäläisten keskimääräinen ostovoima selvästi suurempi kuin Serbiassa, Ukrainassa, Makedoniassa tai Albaniassa asuvien ihmisten. Valko-Venäjän talouskasvu on näkynyt vilkastuneena rakentamisena erityisesti kasvukeskuksissa; myös valtateitä on uudistettu ja muistomerkkejä rakennettu.
Presidentti Lukašenka ohjasi maan markkinasosialismiin vuonna 1995. Vuosina 2001-2010 talous kasvoi lamavuotta 2009 lukuunottamatta voimakkaasti. YK:n maailmantalouden tilastojen mukaan Valko-Venäjän bruttokansantuotteen kasvu oli 2001 4,7 %, 2002 5,0 %, 2003 7,0 %, 2004 11,4 %, 2005 9,4 %, 2006 10,0 %, 2007 8,6% , 2008 10,0 % ja 2009 -3,0 % ja 2010 noin 1,5 %. Voimakkaan kasvun vastapainona kuluttajahintojen inflaatio oli vielä 2000-luvun alussa erittäin korkea. Vuosien 1999–2000 huikeiden 295,7 % ja 168,8 % arvojen jälkeen kuluttajahintojen inflaatio laski Valko-Venäjällä merkittävästi, joskin on pysynyt pääsääntöisesti BKT:n kasvua suurempana: 2001 61,4 %, 2002 42,8 %, 2003 28,5 %, 2004 18,3 %, 2005 10,4 %, 2006 7,0 %, 2007 8,4 %, 2008 14,8 %, 2009 14,3 % ja 2010 noin 8,0 %.
Maan kauppatase on toistuvasti ollut vahvasti alijäämäinen. Suhteet Venäjään ovat energiapolitiikan osalta olleet kireät, koska Valko-Venäjä on suhtautunut vastahakoisesti selvästi maailmanmarkkinahintaa alhaisemman energian hankintahinnan nostamiseen lähivuosina. Hallitus kontrolloi tuotteiden hintoja sekä valuuttakursseja, ja yksityisyrityksiä painostetaan usein keskushallinnon taholta.
Lukašenkon hallitus on joutunut Venäjän ja muiden maiden painostuksen kohteeksi talouden vapauttamiseksi. Vaikka hallinto on vähitellen vapauttanut taloutta, pienyritykset kärsivät edelleen epäselvästä lakijärjestelmästä ja valtionyritysten yksityistämisiä vastustetaan ankarasti. Työttömyysaste oli talveen 2010–2011 saakka matala (virallisesti alle 2 %). Alhainen työttömyysaste on osaksi näennäistä ja selittyy (haastatteluihin perustuen) ainakin osaksi valtiovallan työvoimapoliittisilla käytännöillä – työtön työnhakija poistetaan Valko-Venäjällä pääsääntöisesti kuuden kuukauden jälkeen työttömyysrekisteristä, eikä työnhakija pääse uudelleen kirjoittautumaan työttömäksi helposti eikä ilman karenssia. Maailmanpankin mukaan kasvu on keskittynyt tietyille sektoreille ja palkkojen korotukset ovat syöneet tuottavuuden kasvun. Kevään 2011 talousvaikeudet ja valtion valuuttapula ovat kuitenkin johtaneet laajoihin tuotantovaikeuksiin; lomautukset ja työttömyys on nousussa.
Maassa on käytössä nimellisarvoltaan sekä pieniä että suuriakin seteleitä; kesällä 2012 käytössä olevien setelien nimellisarvo vaihteli välillä 10-200 000 ruplaa. Pääosa nykyseteleistä on vuodelta 2000. Pienimmät tuolloin julkaistuista seteleistä (1 ja 5 ruplaa) on jo poistettu kierrosta. Vastaavasti kiertoon on sittemmin lisätty viisi nimellisarvoltaan suurempaa seteliä (10 000, 20 000, 50 000, 100 000 ja 200 000 ruplaa). Kolikkoja ei käytetä, vaikka maa julkaisee runsaasti metallisia juhlarahoja keräilijöille.
Valko-Venäjän ruplan (BYR) virallinen, valtion ohjaama vaihtokurssi 2006-01-01...2012-02-23 euroon, Yhdysvaltain dollariin ja Venäjän ruplaan nähden. BYR devalvoitiin kahdesti vuoden 2011 aikana (devalvaatiot näkyvät 24.5.2011 ja 21.10.2011 kursseissa).
Valko-Venäjän ruplan (BYR) kurssi pidettiin pitkään keinotekoisesti likipitäen kiinteänä Yhdysvaltain dollariin nähden, samalla kun euron ja Venäjän ruplan virallisen vaihtokurssin on annettu muuttua. Valuutta jouduttiin devalvoimaan ensin toukokuussa 2011 ja toistamiseen lokakuussa 2011. Devalvointien seurauksena toistakymmentä pienempää pankkia ajautui lakkautusuhan eteen niiden euromääräisen vakavaraisuuden heikettyä yli sallitun. Koska arjessa merkittävä määrä lainoja, vuokria ja työsuoritteita on sidottu ulkomaisiin valuuttoihin ja pankeissa rajoitettiin vaihettavaan valuutan määrää, pankkien vaihtopisteille syntyi tuntikausien jonot. Kansalaisilta ja yrityksiltä rajoitettiin valuutanostoa yhä marraskuussa 2011, muun muassa kiellettiin usean valuuttatilin käyttäminen. Ulkomailta peräisin olevien tuotteiden ohella myös monen valkovenäläisen perustuotteen ruplamääräinen hinta on nousussa. Esimerkiksi sokerin hinta kohosi jo keväällä 40 % ja ostomääriä jouduttiin rajoittamaan. Marraskuulle tultaessa sokerin kilohinta oli jo kaksinkertaistunut vuoden alusta. Kesäkuussa 2011 rajoitettiin ulkomaille vietävien perushyödykkeiden määriä, koska voimakkaan inflaation ja heikkenevän kansallisen rahan arvon takia kansallinen tuotanto ei ole pystynyt valmistamaan riittävästi esimerkiksi jääkaappeja, sementtiä, hiutaleita ja pastaa. Venäjän rajatarkastusten poistuttua kesällä 2011 tulliunionin seurauksena, venäläisittäin edullisten tuotteiden kuten polttoaineen ja lihan saatavuuteen tuli ajoittain vaikeuksia naapurimaasta tulleiden osaajien lisätessä hankintojaan.
Valko-Venäjän valtio oli valuuttapulassaan myymässä loput (50 %) maakaasun siirtoputkistoyhtiöstään (Beltransgaz) venäläisen Gaspromin valkovenäläisen tytäryrityksen haltuun 2,5 miljardilla dollarilla ja maailmanmarkkinahintaa edullisemman maakaasun toimitussopimuksella ennen nykyisen kaasusopimuksen umpeutumista vuoden 2011 loppuun mennessä. Suunnitellun sopimuksen seurauksena Gasprom saisi hallintaansa Jamal-Eurooppa -maakaasuputken kriittisen, Venäjän ja Keski-Euroopan välisen osan. Osana kesäkuussa 2011 käynnistynyttä kolmivuotista 178 yrityksen yksityistämisohjelmaa, muun muassa rakennus- ja huonekalualan yrityksiä on jo myyty esimerkiksi latvialaisille ja venäläisille ostajille. Myös tärkeän matkapuhelinoperaattori MTS:n valkovenäläisen osan 51 %:n osakekanta on menossa huutokauppaan lähikuukausina. Venäjältä ja muista maista on lisäksi pyritty hankkimaan lisäksi suuria, jopa 1-2 miljardin dollarin ennakkomaksuja jättimäisen Belaruskali-lannoteyhtiön tuotannosta. Kaivosyhtiö on kokonaisuudessaankin kaupan. Kaivostoiminnan tehostamiseksi Belaruskalin rinnalle on lisäksi sovittu perustettavan toinen, venäläisen sijoittajan omistama kaivosyritys Petrykaun alueen kaliumsuolavarantojen hyödyntämiseksi.
Suomen ja Valko-Venäjän välinen kauppa.
Valko-Venäjän ja Suomen välinen kauppa on ollut melko vähäistä, muttei merkityksetöntä. Vuonna 2008 Suomen viennin arvo Valko-Venäjälle oli 129,2 miljoonaa ja tuonnin 157 miljoonaan euroa. Aivan viime vuosina kanssakäyminen on kuitenkin lisääntynyt. Kaupan vauhdittamiseksi välillä on järjestetty useita keskinäisiä liike-elämän näyttelyitä ja talousseminaareja. Lamavuosina kaupan arvo kuitenkin laski merkittävästi. Suomen tullin tilastojen mukaan Suomen vienti Valko-Venäjälle oli vuonna 2010 yhteensä 85,4 miljoonaa ja tuonti Valko-Venäjältä 51,2 miljoonaa euroa. Vuonna 2011 sekä tuonti että vienti maiden välillä kasvoi jälleen merkittävästi edellisvuoteen verrattuna, muttei vielä saavuttanut notkahdusta edeltävää tasoa. Suomalaisinvestointien raportoitiin olleen tällöin 40,5 miljoonaa dollaria (2011).
Suomalaisyrityksistä esimerkiksi Keskolla, Koneella, Konecranesilla, Metso Mineralsilla, Olvilla ja Wärtsilällä on toimintaa Valko-Venäjällä. Valko-Venäjälle on ostettu myös esimerkiksi elementtitehtaan toimitus.
Kesäkuussa 2011 Valko-Venäjän lentoyhtiö Belavia avasi suoran lentoreitin Minskin ja Helsinki-Vantaan välille kolmena päivänä viikossa. Reitti on toteutettu koodinvaihtoyhteistyössä Finnairin kanssa.
Väestö.
Valko-Venäjän ikäpyramidi lokakuun 2009 väestönlaskennassa.
Valko-Venäjän asukasluku oli lokakuun 2009 väestönlaskennassa 9 503 807. Heistä naisia oli 5 083 768 (53,7 %) ja miehiä 4 420 039 (46,5 %). Naisia oli enemmän ikäryhmässä 30-34-vuotiaat tai tätä vanhemmat, ja miehiä tätä nuoremmissa valkovenäläisissä. Asuinpaikkansa perusteella kaupunkilaisia oli 7 064 529 (74,3% ) ja maaseudun asukkaita 2 439 278 (25,7 %).
Syntyvyys on pienempää kuin kuolleisuus, ja maa kärsii muuttotappiota. Väkilukuun suhteutettuna Valko-Venäjällä tehdään Venäjän ja Liettuan ohella ehkä eniten itsemurhia maailmassa. Väestöpyramidin perustella syntyvyys aleni merkittävästi maan itsenäistymisen tienoilla ja muutama vuosi sen jälkeen. Valko-Venäjän väkiluku putoaa yhä kymmenillä tuhansilla vuosittain, vaikka suurin maastamuuton virta on talttunut.
Vuoden 2009 väestönlaskennan mukaan asukkaista 83,7 % oli valkovenäläisiä, 8,3 % venäläisiä, 3,1 % puolalaisia, 1,7 % ukrainalaisia ja 0,8 % muita. Laskennassa 2,4 % väestöstä ei ilmoittanut kansallisuuttaan.
Valtion virallisia kieliä ovat valkovenäjä ja venäjä. Vuoden 2009 väestönlaskennassa valkovenäjän ilmoitti äidinkielekseen 53,2 % (5,0584 miljoonaa) ja venäjän 41,5 % (3,9481 miljoonaa) väestöstä. Kotikielenä valkovenäjä (23,4 % väestöstä) kuitenkin oli harvinaisempi kuin venäjä (70,2 %).
Muita Valko-Venäjällä puhuttuja kieliä ovat jiddiš, puola, ukraina, tataari ja liettua.
Heinäkuun 2010 arvion mukaan noin 58,9 prosenttia Valko-Venäjän asukkaista pitää itseään johonkin uskontoon kuuluvana. Tästä joukosta 82,5 % on ortodokseja (Valko-Venäjän ortodoksikirkko), 12 % katolisia, 4 % itäisten uskontojen kannattajina (kuten buddhalaiset, krishna-liikkeen kannattajat ja bahait) ja 2 % protestantteja (sis. luterilaiset), vanhauskoisia tai Jehovan todistajia. Loput edustavat muun muassa muslimeja ja juutalaisia. Maan uskonnonvapaudesta ja uskonnollisten tilastojen edustavuudesta on esitetty kritiikkiä. Yhdysvaltojen mukaan valtio suosii ortodokseja ja esimerkiksi katolisen kirkon itse ilmoittaman jäsenmäärän perusteella katolisia olisi loppuvuonna 2010 lähes 15 % koko väestöstä (1,4 miljoonaa 9,5 miljoonasta).
Maailmanperintökohteet.
Valko-Venäjällä on neljä Unescon maailmanperintöluetteloon liitettyä kohdetta, näistä Bialowiezan aarniometsä () luonnonarvojensa perusteella ja kolme muuta kulttuuriperintönsä perusteella. Kulttuurikohteet ovat Mirin linna, Njasvižin kartano ja Jäämeren ääreltä Norjasta Suomen, Baltian, Valko-Venäjän, Ukrainan ja Moldovan läpi Mustanmeren rannalle ulottuva Struven kolmiomittausketju.
Kirjallisuus.
Valko-Venäjän kirjallisuuden ja valkovenäjän kielen alkutaipaleelle lukeutuvat piispa Kirill Turovilainen sekä raamatunkääntäjä ja kirjanpainaja Frantsysk Skaryna.
1800-luvun alkupuolella, Valko-Venäjän ollessa Venäjän imperiumin osana, valkovenäjää puhuttiin lähes yksinomaan maaseudulla. Hallintokieli oli venäjä ja sivistyneistön pääkieli puola. Valkovenäläisen kirjallisuuden voidaan kuitenkin katsoa uudelleensyntyneen 1800-luvun puolivälin tienoilla. Tieteellinen kiinnostus ja nationalismin Valko-Venäjän kansan alkuperästä kehitti samalla valkovenäjän kirjakielen yhtenäisyyttä. Visent Dunin-Martsinkijevitš (1808-1884) ja Frantsišak Bahušeitš (1840-1900) kuuluvat merkittävimpiin valkovenäjäksi kirjoittaneisiin kirjailijoihin tuolla vuosisadalla.
1900-luvun alun vallankumoukset (1905 ja 1917) loivat tilaa valkovenäjän kielen kukoistukselle. Kielellisen nousun aikaa edustavat ja valkovenäjän klassikkokirjailijoihin kuuluvat muun muassa Janka Kupala (1882-1942), Jakub Kolas (1882-1956), Zmitrok Biadula (1886-1941), Maksim Bogdanovitš (1891-1917), Maksim Haretski (1893-1938) ja Uladzimir Zylka (1900-1933). 1930-luvulla valkovenäjänkieliset kirjailijat alistettiin pidätyksien ja vainojen kautta paljolti sosialistisen elämäntavan ja Stalinin palvelijoiksi. Vuosikymmenen loppuun mennessä merkittävä osa valkovenäläisistä kirjailijoista oli ammuttu tai kuollut vankilassa.
Suosittuja valkovenäläisiä kirjailijoita Neuvostoliiton ajalta ovat esimerkiksi Uladzimir Karatkevitš (1930- 1984) ja Vasil Bykau (1924- 2003).
Kuvataiteet.
Valkovenäjäjäisiin kuvataiteilijoihin kuuluvat esimerkiksi Frantsysk Skaryna, Napoleon Orda ja Marc Chagall.
TV, radio ja tietoliikenne.
Televisio- ja radiolähetystoiminta on valtiollisessa valvonnassa. Suurin sähköisen median toimija on valtiollinen Belteleradiokampanija (). Se operoi useaa tv- ja radioasemaa, joiden ohjelmia voi seurata perinteisten vastaanottimien välityksellä tai Internetin kautta.
Puhelinliikenteessä valta-asema on valtiollisella Beltelecom-yrityksellä. Matkapuhelinpalveluja tarjoaa neljä operaattoria, joista eurooppalaista standarditekniikaa (1800; 2G tai 3G) käyttävät Life, MTS ja Velcom. Ulkomaisilla matkapuhelinoperaattoreilla on sopimus verkkovierailusta tyypillisesti näistä yhden tai useamman kanssa. Lisäksi yksi valkovenäläinen operaattori käyttää cdma2000-tekniikkaa.
Vuoden 2010 kesällä Valko-Venäjällä arvioitiin olevan runsas 4,4 miljoonaa internetin käyttäjää (46,2 % väestöstä).
Urheilu.
Valko-Venäjä on osallistunut sekä kesä- että talviolympialaisiin vuodesta 1994 alkaen. Talviolympialaisista se on saanut yleensä yhden tai kaksi mitalia, mutta kesäolympialaisista vähintään 15. Maa valmistautuu vähitellen vuoden 2014 jääkiekon maailmanmestaruuskisoihin (9.-25. toukokuuta 2014); esimerkiksi Minskin joukkoliikenteessä tästä näkee jo mainoksia. Kisavalmisteluilla on perusteltu monia suuria rakennushankkeita kuten Minskin kansainvälisen lentokentän laajentamista, sekä uusien hotellien ja monitoimihallien rakentamista.


Wei-kuningaskunta.
Virallinen nimi Cao-Wei (魏 [wèi], 220-265) oli yksi Kiinassa Kolmen kuningaskunnan kaudella vallasta kilpailleista valtioista. Sen pääkaupunkina toimi Luoyang.
Han-dynastian rappeutuessa Kiinan pohjoisosat olivat viimeisen Han-keisarin konsulin Cao Caon komennossa. Vuonna 213 hän sai tittelin "Wei Gong" (Wein herttua) ja kymmenen kaupunkia alueekseen. Alue sai nimekseen "Wein valtio". Jo tuohon aikaan Kiinan eteläosat olivat jaettuna kahden sotapäällikön hallintaan (myöhemmin Shu Han -kuningaskunta ja Wu-kuningaskunta). Vuonna 216 Cao Cao sai nimikkeen Wei Wang (Wein kuningas).
Cao Cao kuoli 220 ja hänen poikansa Cao Pi peri Wein kuninkaan arvonimen ja viran keisarillisena konsulina. Samana vuonna Cao Pi kaappasi keisarillisen valtaistuimen itselleen ja julisti perustaneensa Cao-Wei-dynastian, mutta Shu (Han)-valtion Liu Bei kiisti heti tämän oikeuden valtaistuimeen ja Wu-valtion Sun Quan teki samoin vuonna 222.
Wei valloitti Shu Han-kuningaskunnan 263. Kuitenkin jo vuonna 265 Sima Yan, Wein keisarillinen konsuli, kukisti Wei-dynastian ja perusti Jin-dynastian.


Wu-kuningaskunta.
Virallien nimi Itäinen-Wu (吳 [wú], 222 – 280) oli yksi Kiinassa Kolmen kuningaskunnan kaudella vallasta kilpailleista valtioista.
Han-dynastian loppuaikoina sotapäällikkö Sun Quan hallitsi Wu-valtiota, joka oli alue Jangtse-joen eteläpuolella Suzhoun ympärillä. Sen jälkeen kun Cao-Wei-kuningaskunnan Cao Pi ja Shu Han -kuningaskunnan Liu Bei olivat julistaneet itsensä keisareiksi, Sun Quan teki samoin vuonna 222 väittäen aloittaneensa Itäisen-Wu-dynastian.
Eteläinen Kiina kehittyi yhdeksi Kiinan taloudellisista, kulttuurellisista ja poliittisista keskuksista Wu-vallan aikana. Tältä ajalta ovat myös ensimmäiset kirjalliset merkinnät Taiwanin saaresta. Wu-kuningaskunta oli yhteydessä Taiwanin väestöön ja lähetti sinne viranomaisiaan.
Ensimmäinen Jin-dynastian keisari Sima Yan valloitti kuningaskunnan vuonna 280. 58 vuodellaan siitä jäi pitkäikäisin kolmesta kuningaskunnasta.


Microsoft Windows.
Microsoft Windows on tarkoitettujen graafisten käyttöliittymien ja käyttöjärjestelmien perhe, jonka Microsoft esitteli vuonna 1985. Se on nykyisin maailman käytetyin henkilökohtaisten tietokoneiden käyttöjärjestelmä ja se toimitetaan tavallisesti tietokonelaitteiston mukana valmiiksi asennettuna. Sen markkinaosuus oli 92,2 prosenttia käyttöjärjestelmistä vuonna 2009.
Historia.
Windows kehitettiin alun perin MS-DOSin käyttöliittymäksi, ohjelmaksi jolla pyrittiin helpottamaan IBM:n valmistamien IBM PC-koneiden ja yhteensopivien henkilökohtaisten tietokoneiden käyttöä. Ensimmäinen versio julkaistiin 1985. Tarkoituksena oli parantaa niiden kilpailumahdollisuuksia Applen Macintosh-koneita vastaan. Yhteistyötä tehtiin paljon IBM:n kanssa, ja Microsoft oli kehittämässä IBM:n 2-käyttöjärjestelmää.
Windowsin käyttöliittymä kuuluu siihen visuaalisten käyttöliittymien perheeseen, joka pohjautuu Xeroxin alkuperäiseen tutkimushankkeeseen. Maaliskuussa 1988 Apple Computer haastoi Microsoftin oikeuteen käyttöliittymänsä ulkoasun kopioinnista. Juttu päättyi Microsoftin eduksi 1993.
Kesken jutun Xerox haastoi Applen oikeuteen graafisen käyttöliittymän kopioinnista.
Windows 3.0 julkaistiin 1990, ja siitä tuli suunnattoman suosittu. Windows mahdollisti myös tietokoneen koko muistin hyödyntämisen MS-DOSin 640 kiB:n rajoituksen sijaan. Vähitellen DOS-ohjelmat alkoivat siirtyä graafiseen ympäristöön. Vuonna 1995 julkaistu Windows 95 oli seuraava askel, se uudisti muun muassa käyttöliittymän ja mahdollisti pitkien (yli 8 merkkisten) tiedostonimien käytön. Windows 95:lle julkaistu DirectX-rajapinta mahdollisti viimein myös pelien siirtymisen Windows-ympäristöön. Windows-käyttöjärjestelmäpakettiin lisättiin uusien versioiden myötä kiinteästi kytkettyjä sovellusohjelmia kuten Internet Explorer ja Windows Media Player.
Windows 3.0:n menestyksen myötä Microsoft sanoutui irti OS/2-yhteistyöstä ja aloitti 1988 oman ammattikäyttöön suunnatun käyttöjärjestelmänsä kehityksen. Windows NT perustui paljolti OS/2:een, kiitos palkatun pääsuunnittelija Dave Cutlerin. Microsoft aloitti Windows NT:n toimitukset 1993. Ensimmäisen version versionumeroksi tuli suoraan 3.1, koska OS/2 oli tuolloin jo versiossa 3. Ensimmäiset versiot eivät menestyneet ja laajalti käytetty tuli vasta Windows NT 4.0:sta.
NT suunniteltiin vakautta vaativiin työasemiin ja palvelimiin. Koska se ei tarvinnut alleen 16-bittistä DOS-käyttöjärjestelmää, se pystyi käyttämään täysipainoisesti hyväkseen Intelin 32-bittisten x86-suorittimien muistinsuojaus- ja moniajo-ominaisuuksia. Käyttöjärjestelmä siirrettiin myös MIPS, Alpha ja PowerPC-suorittimille. NT tuki myös moniprosessorointia.
Microsoft oli jo pitkään yrittänyt sulauttaa yritys- ja kotikäyttäjien Windowseja yhteen, mutta se tapahtui vasta vuonna 2001, kun julkaistiin Windows ME:n ja Windows 2000:n seuraaja, NT-teknologiaan pohjautuva Windows XP. Sen jälkeen pidettiin muutaman vuoden tauko, kunnes julkaistiin Windows Vista vuonna 2007. Uusin Windows-versio on nimeltään Windows 8.
Windowsista julkaistiin ensimmäinen kannettaviin pienlaitteisiin tarkoitettu Windows CE-versio vuonna 1996.
Windowsien mukana toimitettavaa Internet Explorer -selainta on moitittu kovasti sen epäturvallisuuden ja epävakauden takia. Nykyään on myös selaimenvalintavalikko, joka toimitetaan jokaisen Euroopan alueen. Valikossa voi valita useammasta selainvaihtoehdosta haluamansa. Jokainen asennus johtaa suoraan linkkiin josta voi ladata selaimen. Selainvalintavalikko poistaa myös Internet Explorerin kuvakkeet tehtäväpalkista ja työpöydältä.
Emulointi.
Emulointi ja virtuaalikoneiden käyttö mahdollistaa joidenkin Windows-sovelluksien käytön ilman Microsoft Windowsia tai toisen käyttöjärjestelmän sisään asennetussa Windowsissa jopa muilla kuin PC-yhteensopivilla koneilla.


Winnie Mandela.
Winnie Madikizela-Mandela (s. 26. syyskuuta 1936) on eteläafrikkalainen poliitikko joka on toiminut monissa valtiollisissa tehtävissä ja johtanut ANC:n naisjaostoa. Hän oli naimisissa Nelson Mandelan kanssa 38 vuotta, kunnes Johannesburgilainen tuomioistuin myönsi heille avioeron maaliskuussa 1996.
Aviomiehensä vankeusvuosien aikana Winnie Mandelasta tuli merkittävä rotusortohallituksen vastustaja Etelä-Afrikassa, ja hänet määrättiin useiksi vuosiksi kotiarestiin Brandfortin kaupunkiin. Apartheid-hallinnon kaaduttua hän toimi poliittisissa tehtävissä mm. Etelä-Afrikan ensimmäisessä demokraattisessa hallituksessa. Tällä hetkellä Winnie Mandela on ANC:n toimeenpanevan komitean jäsen ja kansanedustaja. Hän sai edustajanpaikan Etelä-Afrikan parlamenttiin vuoden 2009 vaaleissa.
Glasgown yliopiston opiskelijat äänestivät Winnie Mandelan rehtorikseen kaudelle 1987-1990.
Winnie Mandela tuomittiin toukokuussa 1991 kuudeksi vuodeksi vankeuteen osallisuudesta neljän nuorukaisen sieppaukseen ja pahoinpitelyyn. Etelä-Afrikan muutoksenhakutuomioistuin lievensi tuomion 15000 randin (vajaan 26000 markan) sakoksi kesäkuussa 1993.
25. huhtikuuta 2003 Winnie Mandela tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen useista varkauksista ja petoksista. Heinäkuussa 2004 varkaustuomiot kumottiin ja petostuomio lievennettiin ehdolliseksi. Oikeuden mukaan Winnie Mandela ei tavoitellut omaa etua syytteenalaisissa teoissa.


World Trade Center.
World Trade Center on maailmankauppaa harjoittavien yritysten keskus. Sen tarkoitus on kerätä yhteen niin julkisia kuin yksityisiäkin yrityksiä ja tarjota näille ulkomaankauppaa edistäviä palveluita ja tietoa. Keskuksia on maailmassa noin kolmesataa lähes sadassa maassa. Keskusten välistä yhteistyötä organisoi kattojärjestö "World Trade Centers Association", joka on voittoa tavoittelematon epäpoliittinen järjestö.
Suomessa on kolme World Trade Centeriä, jotka sijaitsevat Aleksanterinkadulla Helsingissä, Helsinki-Vantaan lentoasemalla sekä Linnankadulla Turussa.
New Yorkin World Trade Center.
New Yorkin World Trade Center oli World Trade Centereista tunnetuin. Se oli rakennuskompleksi, johon kuului kokonaisuudessaan seitsemän rakennusta. Projektin suunnitteli japaninamerikkalainen arkkitehti Minoru Yamasaki. Noin 50 000 ihmistä teki töitä päivittäin näissä rakennuksissa. New Yorkin World Trade Centerin rakennukset WTC1, WTC2 ja WTC7 tuhoutuivat syyskuun 11. päivän iskussa vuonna 2001.
World Trade Centeristä on tehty myös samanniminen elokuva vuonna 2006.


Wicca.
a> on useiden wiccojen käyttämä tunnus.
Wicca on 1940–1960-lukujen aikana Isossa-Britanniassa syntynyt uuspakanallinen uskonto. Sen perustajana voidaan pitää Gerald Gardneria, joka kokosi aineistoa eri lähteistä sekä muokkasi opillisen ja rituaalisen perustan uskonnolle. Wicca edustaa osittain feminististä ajattelua. Toisinaan wiccasta on käytetty myös nimityksiä noituus ja uusnoituus. Kaikki noidat eivät ole wiccoja, ja kaikki wiccat eivät halua itseään nimitettävän noidiksi.
Tausta.
Uuspakanuuden nousun taustalla oli romantiikan aikakaudella 1800-luvulla länsimaissa herännyt mielenkiinto esikristillisiin perinteisiin. Aluksi se oli lähinnä akateemista ja kansallisuusaatteen värittämää. Toinen syy oli mystisten esoteeristen uskontojen, kuten spiritismi, nousu. Kolmas tekijä oli lisääntynyt tietämys alkuperäiskansojen harjoittamista uskonnoista, kuten šamanismista. 1800-luvun lopulla perustettiin vaikutusvaltaiset okkulttiset järjestöt Teosofinen seura ja Kultaisen aamunkoiton hermeettinen veljeskunta. Varsinainen uusnoituus koki uuden nousun 1950-luvulla Britanniasta käsin.
Wiccan syntyyn vaikutti muun muassa Charles G. Leland, joka julkaisi teoksessaan "Aradia eli noitaevankeliumi" (1899) kuvauksen Italiassa säilyneestä Dianaa ja hänen tytärtään Aradiaa palvovien noitien kultista. "Aradiassa" puolustettiin naisten tasa-arvoista asemaa uskonnollisessa elämässä.
Wiccan perustaminen.
Wiccan perustajana voidaan pitää brittiläistä Gerald Gardneria, joka kertoi saaneensa initiaation noituutta harjoittavaan ryhmään vuonna 1939. Hän halusi elvyttää ja säilyttää esikristillisen uskonnon, jonka Gardner uskoi olleen noitavainojen todellisena kohteena. Hän kokosi aineistoa eri lähteistä sekä muokkasi niistä opillisen ja rituaalisen perustan wiccalle.
Gardner julkaisi ennen Englannin noituuslakien purkamista (1951) salanimellä kirjan "High Magic's Aid" ja myöhemmin kirjat "Witchcraft Today" (1954) sekä "The Meaning of Witchcraft" (1959). Gardner kirjoitti Doreen Valienten avustuksella rituaaliset ja muut tekstit aikaisempien rituaalien osien ja muiden tekstien (muun muassa Kultainen aamunkoitto, Aleister Crowley) pohjalta. Tunnettu runo "Wiccan Rede" on Valienten käsialaa.
Uskonto jakaantuu ja leviää.
Ajan myötä wicca-liike jakaantui muiden uskontojen tavoin eri suuntauksiin, kuten "traditionaalisiin" ja "eklektiseen". 1970-luvun lopussa Yhdysvalloissa syntyi wiccalaisuuden feministinen muoto, "reclaiming".
Wiccalaiset käyttävät joskus nimitystä ”vanha uskonto”, jonka taustalla ovat brittiläisen antropologin Margaret Murrayn käsitykset neoliittiselta ajalta periytyvästä ”Suurta äitijumalatarta” palvoneesta noitauskonnosta, joka olisi selviytynyt nykypäiviin asti. Gardner järkeili, että wicca olisi tämän esikristillisen uskon suora perillinen. Nykyään Murrayn teorioita pidetään erittäin kiistanalaisina. 1970-luvulta alkaen liikkeeseen vaikutti feminismi ja ekologinen ajattelu.
Wiccan suuntaukset.
Wiccan Sarvipäinen jumala. Veistos, Museum of Witchcraft, Cornwall.
Nykyisin jakautuu kahteen kenttään, "traditionaaliseen wiccaan" (kuten gardnerilainen wicca ja alexandrialainen wicca) sekä "uuswiccaan" (eli eklektiseen wiccaan). Traditionaalinen wicca keskittyy yhteisöiksi (”coven”) siinä missä uuswiccat kokoavat uskontonsa julkisista lähteistä ja harjoittavat sitä usein yksin. Traditionaalisella wiccalla tarkoitetaan alkuperäisessä muodossa harjoitettavaa wiccaa. Traditionaalisen wiccan harjoittajaksi ei voi ryhtyä ilman pätevän traditionalistin initiaatiota ja perinteen koulutusta. Eklektinen wicca saattaa muuntaa viitekehystään halutessaan. Kirjailija ja noita Starhawk erottaa toisistaan wiccan ja puhdasoppisen uskonnon ja sanoo wiccan hylkäävän kaikki dogmit ja pyhät kirjat. Wiccalaiset ”ottavat oppinsa luonnosta ja saavat innoituksen Auringon, Kuun ja tähtien liikkeistä, lintujen lennosta, puiden hitaasta kasvusta ja vuodenaikojen kierrosta”.
Oppi.
Traditionaalinen wicca korostaa vuorovaikutusta sekä maskuliinisten että feminiinisten jumaluuksien kanssa. Sen sijaan eklektinen wicca korostaa usein feminiinistä jumalatarta. Toinen oppi on jumaluuden läsnäolo kaikessa elävässä. Jumala saatetaan yhdistää metsään, villieläimiin ja aurinkoon: nimityksiä ovat esimerkiksi Metsän Herra, Sarvipää ja aurinkopoika. Jumalatar yhdistetään maahan ja hedelmällisyyteen (Äiti maa) tai kuuhun ja veteen: sisäiseen näkemykseen ja henkiseen luovuuteen. Jumaluuksista voidaan myös käyttää eri alueiden mytologioiden mukaisia nimiä.
Wiccoille kuu ja sen vaiheet ovat jumalattaren ja hänen vaihtelevan ilmenemisensä tunnuksia. Maa on vertauskuva pysyvälle jumalattarelle, kaikkeuden ja elämän perustalle. Uusi ja kasvava kuu on neidon vertauskuva, täysikuu äidin sekä pienenevä ja pimeä kuu vanhan naisen. Kuun vaiheet voidaan myös jakaa viiteen, jolloin uusi kuu symboloi neitsyttä, kasvava kuu rakastajatarta, täysikuu äitiä, pienenevä kuu isoäitiä ja pimeä kuu akkaa tai isoäidin äitiä.
Uuspakanuudessa katsotaan, että pyhän ja maallisen, henkisen ja aineellisen välillä ei ole eroa. Maailma on kokonaisuudessaan pyhä. Elämän pyhyys ja jumalien läsnäolo ilmenee juuri luonnossa.
Etiikka ja elämäntapa.
Nykyiset uuspakanuusliikeet ovat rajat ylittäviä ja maailmanlaajuisia. Uskontoa harjoitetaan osana nykyaikaista elämäntapaa, mutta samalla ne ovat vastareaktio ihmisten irtautumiselle luonnosta. Uuspakanuus liittää itsensä luontoon ja puhuu itsestään luonnonuskontona. Uuspakanauskonnot keskittyvät kokemukseen ja rituaaleihin. Sen sijaan perinteisillä uskonopeilla on vähemmän merkitystä.
Wiccan keskeinen moraalinen ohjenuora on niin sanottu Wiccan Rede. Sen tunnetuin yksittäinen lause on ”tee mitä haluat, kunhan et vahingoita”. Toinen redessä esiintyvä ajatus on, että jokaisen teon uskotaan palaavan tekijälleen kolminkertaisena.
Aurinkopyhät.
Wiccan kahdeksaa suurta pyhäpäivää kutsutaan sapateiksi. Ne juhlistavat maanviljelyksellistä kehää (suuret sapatit) sekä auringon kiertoa (pienet sapatit). Sapattien aikana suoritetaan rituaaleja, joiden tarkoituksena on auttaa ihmistä tuntemaan yhteyttä luonnon kiertokulkuun ja juhlistaa sen käännekohtia. Suuria sapatteja ovat "samhain", "imbolc", "beltane" ja "lughnasadh". Pienemmät sapatit ovat tasauksina ja seisauksina, "yule" talvipäivänseisauksena, "litha" kesäpäivänseisauksena, "ostara" kevätpäiväntasauksena ja "mabon" syyspäiväntasauksena.
Esbatia vietetään täydenkuun aikaan, joita vuodessa on 12–13 kertaa. Yleisesti ottaen kuun vaiheiden juhlat eli esbatit ovat rituaalista työskentelyä varten ja auringon kiertokulkua ja maanviljelyksen käännekohtia merkitsevät sapatit ovat juhlimista varten. Sapatteja kutsutaan yleisesti niiden kelttiläisillä nimillä, mutta myös suomennettuja nimiä käytetään.
Perusosatekijät.
Wiccan rituaalit ovat hyvin moninaisia. Ne voidaan jakaa yhdeksään eri perusosatekijään, joita kuitakin voidaan suorittaa monin eri tavoin.
Siirtymäriitit.
Elämänkaaren eri vaiheiden juhliin kuuluvat etenkin häät, lasten nimenanto ja hautajaiset, joihin on liitetty rituaaleja. Uuden jäsenen ottamiseen on traditionaalisessa wiccassa omat rituaalit. Hakijan tulee olla täysi-ikäinen ja kaikkien ryhmän jäsenten on hyväksyttävä hänet. Ryhmissä on ylipappi tai ylipapitar. Yhteisö kokoontuu pääsääntöisesti ainoastaan uskonharjoitusta varten.
Järjestäytyminen.
Suomessa tärkeimmät uuspakanalliset liikkeet ovat wicca ja uusšamanismi. Wicca on ollut osana uuspakanajärjestöjä 1970-luvun lopulta lähtien, mutta pelkästään traditionaalista wiccaa harjoittava yhteisö, "Wicca ry", perustettiin vuonna 2000. Osa suomalaisista wiccoista järjestäytyi "Suomen vapaa wicca-yhdyskunta" -nimiseksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Yhdyskunta haki opetusministeriöltä virallisen uskontokunnan asemaa vuonna 2001. Ministeriö ja edelleen korkein hallinto-oikeus hylkäsivät hakemuksen sillä perusteella, että wiccalaisuudessa ei ole ”yhtenäistä ja vakiintunutta, esimerkiksi uskontunnustukseen, pyhiin kirjoituksiin tai muihin pyhinä pidettyihin perusteisiin perustuvaa oppijärjestelmää”. Yhdyskunnan vähäinen toiminta loppui kielteiseen päätökseen ja päätöksestä ei tehty valitusta. Suomalaisten luonnonuskontojen yhteistyöjärjestön mukaan vaatimukset uskonnolliseksi yhdyskunnaksi hyväksymiselle on laadittu hierarkkisten ja dogmaattisten kirjauskontojen näkökulmasta. Myös reclaiming-wiccalaiset perustivat vuonna 2007 Oulussa "Reclaiming Finland ry:n".
Wiccan ja uuspakanoiden määrän arviointi on vaikeaa. Vuonna 2005 puhtaasti järjestäytyneitä uuspakanoita oli 500 henkilöä, mutta kokonaiskannattajamäärän arvioidaan olevan tästä kaksinkertainen. Wiccalaisten kohdalla kannattajat näyttäisivät olevan lähinnä kaupunkilaisia ja nuoria naisia.
Nuortenkirjasarjan tapaus.
Wiccaa käsittelevä Cate Tiernanin 15-osainen nuortenkirjasarja "Sweep" oli vuonna 2010 tulossa Suomen markkinoille. Kristillisdemokraattien kansanedustaja Leena Rauhala teki vuonna 2010 hallitukselle kirjallisen kysymyksen, koska sarjan henkilöhahmot harjoittavat wiccaa. Stabenfeldt-kustantamo päätti olla julkaisematta sarjaa Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Suomen luonnonuskontojen yhdistys Lehto ja Pakanaverkko paheksuivat Rauhalan toimintaa tiedotteessaan. Suomalaiset wiccat eivät voi valittaa uskonrauhan rikkomisesta oikeusteitse, koska he eivät ole rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta.


Warchalking.
Katuun piirretty warchalking-symboli joka ilmoittaa verkon olevan julkinen
Warchalking tarkoittaa avoimesta WLAN-tukiasemasta ilmoittavien symbolien piirtämistä liidulla julkisiin paikkoihin.
Warchalking-symbolit suunnitteli ryhmä kaveruksia kesäkuussa 2002, ja ne julkaisi Matt Jones. Symbolien esikuvana olivat kiertävien työläisten Yhdysvalloissa toisilleen jättämät piirrossymbolit. Sana "warchalking" on ilmeisesti viite vuonna 1983 julkaistuu elokuvaan "Sotaleikit (War Games)". Elokuvassa oli krakkereita, jotka käyttivät ohjelmaa soittaakseen sattumanvaraisiin numeroihin ja toivoivat löytävänsä modeemin. Tämä tekniikka tuli tunnetuksi nimellä "wargames dialing" (joskus väärinkirjoitettu "wardialing"), josta "warchalking" myöhemmin johdettiin.
Wi-Fi-verkon löydettyään "sotaliiduttaja" piirtää erikoismerkinnän läheiseen julkiseen paikkaan, kuten seinään, jalkakäytävälle, tai valopylvääseen.
Kaikki asiaan tutustuneet tunnistavat sen tarkoituksen ja tulevat nettiin.
Käsite on teoreettinen, käytännössä "sotaliidutusta" harrastetaan hyvin harvoin jos koskaan. Sen sijaan symboleita on käytetty kaupalliseen tarkoitukseen ja WWW:ssä hakemistosymboleina. Esimerkiksi panOULU-verkon kylteissä on avoimen verkon warchalking-symboli.


Washington (osavaltio).
Washington on Yhdysvaltain osavaltio länsirannikolla, maan luoteisnurkassa. Sitä ei pidä sekoittaa maan pääkaupunkiin. Osavaltion suurimmat kaupungit ovat Seattle (puoli miljoonaa asukasta), Spokane ja Tacoma; pääkaupunki on Olympia.
Washington tunnetaan suurista Kaskadivuoristaan, jylhistä havumetsistään ja punaisista omenoistaan. Washington on nimetty Yhdysvaltojen ensimmäisen presidentin mukaan, mutta nimi on vain kunnianosoitus, sillä George Washington oli ollut pitkään kuolleena ennen osavaltion perustamista eikä hän ikinä käynyt lähelläkään sen sijaintipaikkaa. Itse asiassa alue oli Washingtonin aikaan täysin tuntematonta muille paitsi intiaaneille. Washingtonin suurin kaupunki Seattle sitä vastoin on nimetty tunnetun intiaanipäällikön Seattlen mukaan.
Historia.
Washington on erotettu Oregonista vuonna 1853.
Talous.
Washingtonin bruttokansantuote vuonna 2003 oli 244 miljardia Yhdysvaltain dollaria, jolla se sijoittuu sijalle 11 liittovaltiossa. Henkeä kohti tulot olivat 33 332 dollaria. Merkittävät toiminnat osavaltiossa ovat lentokoneiden suunnittelu ja valmistus (Boeing), tietotekniikka, elektroniikka, bioteknologia, alumiinituotanto, puutuotteet, kaivostoiminta ja turismi. Osavaltiossa on merkittävä määrä vesivoiman tuotantoa. Merkittäviä määriä kaupasta Aasian kanssa tapahtuu Washingtonin satamien kautta.
Maantiede.
Washington rajautuu lännessä Tyyneen valtamereen, etelässä Oregoniin (rajana toimii suurimmaksi osaksi Columbiajoki), idässä Idahoon ja pohjoisessa Kanadan puolella Brittiläiseen Kolumbiaan. Point Roberts on Washingtoniin kuuluva eksklaavi alue jonne maitse pääsee ainoastaan Kanadan puolelta.
Washingtonin pinta-ala on 184 824 km² josta 172 348 km² maata ja 12 317 km² vettä. Veden osuus on 6,67 %.
Kaskadien korkea vuorijono kulkee osavaltion läpi pohjois-eteläsuunnassa, halkaisten osavaltion. Vuorijonon länsipuolelle jäävässä läntisessä Washington on enimmäkseen lämpötiloiltaan leuto merellinen ilmasto, jota leimaavat märät talvet ja kuivat kesät. Osavaltion länsiosassa esiintyy runsaasti tiheitä havumetsiä ja lauhkean vyöhykkeen sademetsiä. Vuorijonon itäpuolelle jäävä itäinen Washington on ilmastoltaan kuivahko. Osavaltion itäosassa esiintyy laajoja puolikuivia aroja ja joitakin kuivia aavikoita. Aivan itäisimmissä osissa ilmasto muuttuu vähemmän kuivaksi. Palousen alueella osavaltion rajalla on huomattavaa maataloutta, mutta myös metsäisiä ja vuoristoisia alueita esiintyy.
Kaskadien vuorijonossa on useita tulivuoria, jotka ovat huomattavasti korkeampia kuin muut vuoret. Pohjoisesta etelään tulivuoret ovat Mount Baker, Glacier Peak, Mount Rainier, Mount St. Helens ja Mount Adams. Vaikka kaikki tulivuoret luokitellaankin aktiivisiksi, on Mount St. Helens ainoa joka purkautuu aktiivisesti - viimeksi vuonna 1980 johtaen 57 ihmisen menehtymiseen.
Urheilu.
Vuosittainen 12 km Bloomsdayn juoksu on yksi maailman suurimmista.
Suurkaupunki Seattle on vetänyt puoleensa ammattilaisurheilua. Osavaltiossa on muutenkin paljon junioriurheilua, joka ei ole rajoittunut vain Seattlen seuduille. Kentissä sijaitsee moottorirata Pacific Raceways, jossa järjestetään vuosittain muutamia tapahtumia.


Wolmar Schildt.
Wolmar Styrbjörn Schildt (Wolmari Kilpinen, W. Kilpinen) (31. heinäkuuta 1810 Laukaa – 8. toukokuuta 1893 Jyväskylä) oli Jyväskylän piirilääkäri, fennomaani, sanaseppä ja suomentaja. Schildt käyttikin vuosina 1867–1870 toimittamassaan sanomalehdesssä itsestään säännöllisesti sukunimeä Kilpinen. Schildt oli vahvasti vaikuttamassa ensimmäisen suomenkielisen oppikoulun, Jyväskylän yläalkeiskoulun, syntyyn Jyväskylässä 1858. Hän oli ensimmäinen, joka ehdotti Keski-Suomen läänin perustamista.
Schildt sai yliopistoon johtavan opetuksen kotonaan ja suoritti vuonna 1825 ylioppilastutkinnon Turussa, jossa aloitti opiskelun. Turun suurpalon johdosta yliopisto siirtyi Helsinkiin vuonna 1828. Luettuaan ensin teologiaa Schildt alkoi opiskella luonnontieteitä filosofisessa tiedekunnassa ja suoritti maisterin tutkinnon. Vuonna 1833 hän jatkoi lääketieteellisessä tiedekunnassa, josta valmistui lääketieteen kandidaatiksi kesällä 1836 ja lisensiaatiksi keväällä 1838. Schildtin vihittiin lääketieteen tohtoriksi vuonna 1840, väitöskirjan aiheena oli "Staphylom i Ögat". Syyskuussa 1838 hänet määrättiin Jyväskylään hoitamaan Saarijärven piirin piirilääkärin virkaa ja viran tultua avoimeksi hänet nimitettiin siihen kesäkuun alussa 1839. Schildt lähti marraskuussa 1847 ulkomaiselle opintomatkalle E. A. Ingmanin kanssa. He harrastivat lääketieteen opintoja Wienissä ja Pariisissa ja kävivät tutustumassa sairaaloihin monissa kaupungeissa. Pariisista he palasivat kotiin todistettuaan siellä vuoden 1848 veristä vallankumousta.
Wolmar Schildt haaveili jo 1800-luvun puolivälissä ensimmäisen suomenkielisen yliopiston saamisesta Jyväskylään. Suunnitelma ei saanut laajempaa kannatusta, mutta Schildt uskoi toiveensa toteutumiseen. Tulevan yliopiston tarpeisiin hän perusti 7. maaliskuuta vuonna 1860 Jyväskylän Yliopistorahaston, joka kasvoi lähinnä hänen omien lahjoitustensa ja hänen ystäviensä tuella. "Perustetaan myös Yli-opiston rahasto tulevina jaukaisina aikoina ehkä saatavalle Suomen kieliselle Yli-opistolle Jyväskylän kaupuntiin". Rahasto, jossa oli perustusvaiheessa 1 rupla (Schildt) ja 50 kopeekkaa (A.F. Tawastsjerna) eli noin kuusi markkaa, oli Schildtin kuollessa suuruudeltaan 70 000 silloista markkaa, mikä vastannee arvoltaan noin 288 000 euroa. Schildtin ideoima yliopisto perustettiin Jyväskylään vuonna 1966.
Schildt oli yksi 1800-luvun merkittävimmistä suomen kielen ns. sanasepistä. Hänen keksimiään sanoja ovat esimerkiksi "tiede", "taide", "jalkine", "vankila", "päätelmä", "tietoniekka", "taitoniekka", "suure", "ympyrä", "neliö", "uskonto", "puoliso", "henkilö"). Hän erosi muista sanasepistä siinä, että hän julkaisi sanojaan listoina. Hän lähetti näitä listoja tuttavalleen Elias Lönnrotille.
Schildt yritti turhaan vakiinnuttaa suomen kieleen venykekirjoitusjärjestelmän, jossa pitkät vokaalit merkitään yhdellä kirjaimella, jonka päällä on ns. venyke. Hän muun muassa sponsoroi kirjoituskilpailuja, joihin osallistumisen ehtona oli venykekirjoituksen käyttö. Schildtin vuonna 1806 rakennettu syntymäkotitalo on edelleen pystyssä Laukaan avovankilan alueella Vuonteen Pernasaaressa. Talon seinälle asetettiin muistolaatta vuonna 2005.
Schildtin hautakiven teksti Jyväskylän vanhalla hautausmaalla on kirjoitettu venykekirjoituksella. Lähistöllä on venykkeen mukaan nimetty katu, Jyväskylän Puistokadusta haarautuva Venykekuja. Schildtin muistomerkkinä toimii Jyväskylän yliopiston kampukselle vuonna 1984 sijoitettu Tiedon Portti.
Schildtin puoliso oli Matilda Fredrika Vilhelmina Wadenstjerna.


Walt Disney World.
Walt Disney World on valtaisa lasten ja aikuisten lomakeskus Floridassa. Samaan konseptiin perustuvat myös vastaavat teemapuistot Los Angelesissa, Pariisissa, Tokiossa ja Hongkongissa.
Walt Disney World Florida.
Walt Disney World Floridassa on maailman suurin teemamaailma, sen pinta-ala on noin 120 neliökilometriä ja se sijaitsee noin 32 kilometriä Orlandosta lounaaseen. Teemamaailma koostuu useammasta teema-alueesta. Walt Disney World avattiin 1. lokakuuta 1971.
Magic Kingdom.
Magic Kingdom -alue rakennettiin vuoden 1971 avajaisiin ensimmäisenä. Se koostuu edelleen pienemmistä teema-alueista, jotka sijaitsevat keskuslinnan ympärillä. Ympärillä olevat teema-alueet on nimetty seuraavasti: Fantasyland, Tomorrowland, Adventureland ja Frontierland. Alueen koko on 0.433 km².
Disney Hollywood Studios.
Disney Hollywood Studios -maailma sisältää toimintaan, elokuvaan, animaatioon ja televisioon liittyviä teemoja. Alue avattiin 1. toukokuuta 1989. Alueen koko on 0.546 km².
EPCOT.
EPCOT on alue, joka sisältää paljon erilaista toimintaa. Alueet on nimetty seuraavasti: Universe of Energy, Wonders of Life, Horizons ja World of Motions. Lisäksi tällä alueella sijaitsee yhdestätoista maasta rakennettu teemoitettu maailma, tämä eri maiden paviljonki onkin vanhin ja pisimpään auki ollut maailmoiden näyttely maailmassa. Alue avattiin 1. lokakuuta 1982. Epcot on ns. Tulevaisuuden keksintöjen alue.
Animal Kingdom.
Animal Kingdom käsittelee eläviä eläimiä sekä sukupuuttoon kuolleita hirmuliskoja. Alue avattiin 22. huhtikuuta 1998. Alueen koko on kaksi neliökilometriä, ja se jakaantuu seitsemään erilaiseen kohteeseen. Iso osa puistosta on safarin peitossa, jossa elää vakituisesti satoja eläimiä ympäri maailman. Vierailijoilla mahdollisuus päästä tutustumaan ja näkemään esim Afrikan eläimiä.
Vuonna 2011 Lokakuussa, Disney ilmoitti aloittavansa 2013 rakentamaan Animal Kingdomiin lisäaluetta. Uusi alue on AVATAR -elokuvista tuttu Pandora. James Cameron on yksi puiston alueen pääsuunnittelijoista.
Vesipuistot.
Elämyspuistojen lisäksi WDW:ssä on kaksi vesipuistoa.
Blizzard Beach.
Talvisella teemalla rakennettu vesipuisto. Puiston taustatarinana on satu lumimyrskystä joka iski Floridaan ja paikallinen krokotiili perusti talviteemapuiston, polttavan auringon alla kuitenkin lumi alkoi sulaa ja näin syntyi vesipuisto.
Vesipuiston erikoisuutena on mm. SummitPlummit, vesiliukumäki joka on miltei pystysuora, laskija "putoaa" liun alas.
Typhoon Lagoon.
Toinen vesipuisto. Sisältää mm. riuttatankin jossa kävijä voi snorklata haiden kanssa, vesipuiston sydämenä toimii suuri allas jossa on maailman suurimpiin laskettava aaltokone. Turisteilla on mahdollisuus mm. opetella surffaamaan tässä puistossa.


William McKinley.
William McKinley (29. tammikuuta 1843 – 14. syyskuuta 1901) oli Yhdysvaltojen 25. presidentti (1897–1901).
McKinley tuki imperialismia ja oli kauppapoliittisesti tiukka protektionisti. Hänen aikanaan aloitettiin Yhdysvaltojen ja Espanjan välinen sota, jonka tuloksena Yhdysvallat sai Espanjalta Kuuban, Filippiinit, Puerto Ricon ja Guamin.
McKinleyn uudelleenvalinta 1900 johti levottomuuksiin etenkin Filippiineillä, koska hänen vastaehdokkaansa William Jennings Bryanin uskottiin olleen myötämielinen maan itsenäisyydelle.
McKinley kuoli michiganilaissyntyisen anarkisti Leon Czolgoszin murhaamana. Presidentti oli 6. syyskuuta 1901 vierailemassa Buffalossa panamerikkalaisessa teollisuusnäyttelyssä. Kello 16.07 Czolgosz ampui lähietäisyydeltä kaksi laukausta.32-kaliiperisella revolverilla kohti McKinleytä. Molemmat luodit osuivat presidenttiin, mutta toinen niistä muutti suuntaa kylkiluusta jättäen vain pintahaavan. Toinen luoti puolestaan läpäisi vatsalaukun, osui toiseen munuaiseen, vaurioitti haimaa ja pysähtyi lopulta selkälihasten sisään. Lääkärit eivät kyenneet löytämään suurimmat vammat aiheuttanutta luotia, joten haavat ommeltiin umpeen ja luoti jäi sisälle. McKinley vaikutti toipuvan vammoistaan melko hyvin 12. syyskuuta asti, jolloin hänen vointinsa alkoi kuitenkin heikentyä. Tulehdus ja kuolio veivät lopulta presidentti McKinleyn hengen 14. syyskuuta 1901 kello 2.15. Hänen seuraajakseen tuli varapresidentti Theodore Roosevelt.
Pohjois-Amerikan korkein vuori Mount McKinley on nimetty McKinleyn mukaan.


William Howard Taft.
William Howard Taft (15. syyskuuta 1857 – 8. maaliskuuta 1930) oli Yhdysvaltojen 27. presidentti (1909–1913).
Taft korosti erityisesti Yhdysvaltain merkitystä kauppaa käyvänä valtiona ja näin edisti yhdysvaltalaisen pääoman vientiä muun muassa Kiinaan ja latinalaiseen Amerikkaan (ns. dollaridiplomatia).
Taft toimi Yhdysvaltain korkeimman oikeuden puheenjohtajana 1921–1930. Hän erosi virasta hieman ennen kuolemaansa.


Woodrow Wilson.
Thomas Woodrow Wilson (28. joulukuuta 1856 – 3. helmikuuta 1924) oli Yhdysvaltain 28. presidentti vuosina 1913–1921. Hän oli Andrew Jacksonin jälkeen toinen demokraatti, joka palveli kaksi peräkkäistä kautta Valkoisessa talossa. Wilson on Yhdysvaltain historian oppineimpia presidenttejä.
Akateeminen ura.
Wilson valmistui Princetonin yliopistosta ja toimi lakimiehenä jonkin aikaa, mutta kääntyi politologian opiskelujen puoleen väitellen tohtoriksi Johns Hopkinsin yliopistosta.
Hän opetti lakia Princetonissa, Bryn Mawr Collegessa ja Wesleyanin yliopistossa.
Politiikka.
On väitetty, että ellei saksalainen sukellusvene olisi upottanut Lusitania-laivaa, Wilson olisi käyttänyt muuta syytä ensimmäiseen maailmansotaan liittymiseen.
Wilson esitti Saksalle rauhansopimusta, jonka perusteella Saksa antautui. Wilson ei kuitenkaan saanut edes Yhdysvaltain kongressilta hyväksyntää rauhanehdoille. Wilson vietti viimeisen vuotensa presidenttinä Euroopassa neuvottelemassa rauhasta, jonka rankat ehdot olivat Ranskan ja Britannian vaatimusten mukaiset. Saksalaiset johtajat tunsivat menneensä ansaan.
Wilson sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1919.


Warren G. Harding.
Warren Gamaliel Harding (2. marraskuuta 1865 – 2. elokuuta 1923) oli Yhdysvaltain 29. presidentti (1921–1923) ja kuudes presidentti, joka kuoli virassa ollessaan. Hän syntyi Monroen piirikunnassa Ohiossa. Puhujanlahjoistaan tunnettu republikaani tuli puolueensa presidenttiehdokkaaksi mustana hevosena kahden pääehdokkaan ajauduttua pattitilanteeseen. Hardingin valtakautta värittivät hallinnon virkamiesten epäpätevyys ja korruptio poliittisten skandaalien ohella. Joidenkin arvostelijoiden mukaan Harding on Yhdysvaltain presidenteistä saavutuksiltaan heikoin.


Watergate-skandaali.
Watergate oli merkittävä poliittinen skandaali ja perustuslaillinen kriisi Yhdysvalloissa 1970-luvulla. Tapahtumat johtivat lopulta presidentti Richard Nixonin eroon.
Murto.
17. kesäkuuta 1972 Watergate-hotellissa työskennellyt turvallisuusvartija Frank Wills huomasi oveen kiinnitetyn teipinpalasen, joka piti kellarin portaikon ja pysäköintihallin välistä ovea auki. Wills arveli sen jääneen siivoojilta ja poisti sen, mutta myöhemmin palatessaan huomasi, että ovi oli jälleen teipattu auki. Wills soitti välittömästi poliisille.
Poliisi löysi ja pidätti viisi miestä (Bernard Barker, Virgilio González, Eugenio Martínez, James W. McCord, Jr. ja Frank Sturgis) Demokraattisen puolueen yleishallinnosta vastaavan Democratic National Commitee -organisaation toimistoon murtautumisesta. Miehet olivat murtautuneet toimistoon myös edellisenä iltana ja he olivat palanneet ainoastaan korjaamaan epäkuntoon menneitä kuuntelulaitteita sekä mahdollisesti valokuvaamaan dokumentteja.
McCordin lompakosta löytyi E. Howard Huntin puhelinnumero. Hunt oli aikaisemmin työskennellyt presidentin uudelleenvalintaa ajaneessa komiteassa (lyh. CRP, mutta komiteaa alettiin pian kutsua termillä CREEP, engl. "hyypiö"), joten murtomiehillä oletettiin olevan yhteys johonkin presidentin alaiseen. Tästä huolimatta Nixonin lehdistösihteeri Ron Ziegler kuittasi koko sotkun ”kolmannen luokan murtojuttuna”.
Syytteenluvussaan McCord ilmoitti olevansa agentti. Washingtonin piirisyyttäjän toimisto alkoi tutkia McCordin ja keskustiedustelupalvelun välisiä yhteyksiä, ja totesi lopulta McCordin saaneen rahoitusta CRP:ltä. "Washington Postin" toimittaja Bob Woodward oli myös paikalla syytteenluvussa, ja hän alkoi tutkia murtoa Carl Bernsteinin kanssa seuraavien kuukausien aikana.
Suurin osa heidän julkaisemastaan materiaalista oli jo ja muiden hallituksen tutkijoiden tiedossa — etenkin kun nämä olivat useimmiten lähteinä — mutta lehtijutut pitivät Watergate-skandaalin otsikoissa ja nolasivat presidentinkansliaa. Woodwardin tärkeimmän sisäpiirissä olleen yhteyshenkilön ”Syväkurkun” henkilöllisyys paljastui vasta 31. toukokuuta 2005, kun FBI:n entinen kakkosmies Mark Felt kertoi itse "Vanity Fair" -lehden haastattelussa olleensa Watergate-uutisten lähde. Bob Woodward vahvisti tiedon. Tieto vuotajan henkilöllisyydestä on ollut yksi lehdistön historian suurimpia arvoituksia.
Presidentti Nixon ja Valkoisen talon H. R. ”Bob” Haldeman keskustelivat 23. kesäkuuta mahdollisuudesta käyttää CIA:ta FBI:n tutkimuksien jarruttamiseksi. Keskustelu nauhoitettiin, mikä oli Nixonin suosima vakiokäytäntö, joka tosin pidettiin salassa. Nixon pyysi CIA:ta jarruttamaan FBI:n rikostutkimuksia ja väitti, että kyseessä oli kansallinen turvallisuus. Itse asiassa rikos ja monet muut likaiset temput oli tehty CRP:n nimissä, pääosin Huntin ja G. Gordon Liddyn alaisuudessa. He olivat myös työskennelleet Valkoisen talon erikoistutkintaryhmässä, jonka lempinimi oli ”putkimiehet”. Ryhmän tehtävänä oli tutkia tietovuotoja, joista hallinto ei halunnut suuren yleisön tietävän, sekä suorittaa demokraattien ja sodanvastustajien vastaisia operaatioita.
Kuuluisin teko oli Daniel Ellsbergin psykiatrin toimistoon tehty murto. Ellsberg oli vuotanut Pentagonin asiakirjoja ja oli syytteessä vakoilusta, varkaudesta ja salaliitosta. Hunt ja Liddy eivät löytäneet mitään, joten he tuhosivat toimiston jälkien peittämiseksi. Murto yhdistettiin Valkoiseen taloon vasta paljon myöhemmin, mutta Ellsbergin oikeudenkäynti jäi sen ansiosta kesken.
Vielä tänäänkin kiistellään siitä, kuinka paljon Valkoisen talon keskeisillä hahmoilla (kuten John Mitchell, H. R. ”Bob” Haldeman, Charles Colson ja John Ehrlichman sekä Nixon itse) oli osaa näiden tapahtumien suunnittelussa. CRP:n johtajana Mitchell hyväksyi yhdessä kampanjajohtaja Jeb Stuart Magruderin ja Fred LaRuen kanssa Huntin ja Liddyn vakoilusuunnitelmat sekä murtautumisen toimistoon. On yhä epäselvää, oliko suunnitelmassa mukana korkeampia henkilöitä.
8. tammikuuta 1973 murtomiehet joutuivat Liddyn ja Huntin kanssa tuomiolle. McCordia ja Liddyä lukuun ottamatta kaikki myönsivät syyllisyytensä, mutta jokainen tuomittiin osallisuudesta salaliittoon, murtautumisesta ja salakuuntelusta. CRP oli maksanut syyllisille, jotta nämä tunnustaisivat syyllisyytensä, mutteivät sanoisi mitään. Tämä suututti tuomari John Siricaa niin paljon, että hän antoi 30 vuoden tuomiot, mutta vihjasi, että tuomiot lyhenisivät mikäli ryhmä olisi yhteistyöhaluisempi. McCord suostui ja kertoi CRP:n osallisuudesta murtoon ja murtomiesten lahjomiseen.
Senaatin tutkinta.
Watergaten yhteys presidentin uudelleenvalintakampanjan rahoituskomiteaan kasvatti rikoksen huomattavuutta sekä poliittisia panoksia merkittävästi. Sen sijaan, että tutkimukset olisivat päättyneet oikeudenkäynnin ja tuomion jälkeen, ne kasvoivat entistäkin laajemmiksi. Senaattori Sam Ervinin johtama komitea perustettiin tutkimaan Watergatea, ja pian Valkoisen talon henkilökuntaa ryhdyttiin haastamaan todistajaksi oikeuteen.
30. huhtikuuta Nixonin oli pakko pyytää kahden vahvimman avustajansa, Haldemanin ja Ehrlichmanin, eroa. Molemmat joutuivat pian syytteeseen ja lopulta vankilaan. Hän erotti myös Valkoisen talon neuvonantajan John Deanin, joka oli juuri todistanut Senaatin edessä ja josta tulisi avaintodistaja Nixonia vastaan.
Samana päivänä Nixon nimesi Elliot Richardsonin uudeksi oikeusministeriksi ja antoi hänelle oikeuden nimetä erikoisneuvonantajan koko ajan paisuvalle Watergate-tutkinnalle. Jotta hänen riippumattomuutensa säilyisi, tämä neuvonantaja pysyisi erillään tavanomaisesta oikeusministeriön hierarkiasta. Richardson nimesi 18. toukokuuta tehtävään Archibald Coxin. Televisioitu Senaatin kuuleminen oli alkanut edellisenä päivänä.
Nauhat.
Senaatin Watergate-komitean kuulustelut televisioitiin koko kesän ajan, ja ne olivat poliittisesti erittäin tuhoisia Nixonille. Dean oli kuulustelujen tähtitodistaja, ja useat entiset virkamiehet antoivat dramaattisia todistuksia. Lisäksi Senaatin tutkijat saivat 13. heinäkuuta tietoonsa ratkaisevan tärkeän asian: Alexander Butterfield paljasti haastattelussa, että Valkoiseen taloon asennettu nauhoitusjärjestelmä tallensi presidentin toimistossa automaattisesti kaiken. Nämä nauhoitukset todistaisivat, valehteliko Nixon vai Dean näistä tapaamisista. Sekä Cox että Senaatti jättivät haasteen, jossa nauhoja vaadittiin tuotavan pian todistusaineistoksi.
Nixon kieltäytyi vedoten presidenttiytensä suomaan etuoikeuteen ("executive privilege") ja määräsi Richardsonin kautta Coxin perumaan haasteen. Cox kieltäytyi, mistä seurasi ”Lauantai-illan verilöyly” 20. lokakuuta 1973; Nixon pakotti ensin Richardsonin ja sitten tämän avustajan eroamaan yrittäessään löytää oikeusministeriöstä jonkun, joka olisi suostunut erottamaan Coxin virastaan. Lopulta Robert Bork otti tehtävän vastaan, ja uusi ministeriön johtaja erotti erikoissyyttäjän. Syytökset vallan väärinkäytöstä saivat Nixonin julistamaan 17. marraskuuta 400 Associated Pressin toimittajan edessä: ”en ole konna”.
Vaikka Nixon kieltäytyi luovuttamasta alkuperäisiä nauhoja, hän salli lukuisien muokattujen puhtaaksikirjoituksien julkaisemisen. Nämä vahvistivat pääpiirteissään Deanin version, ja uusi skandaali oli jo odottamassa: tärkeä 18,5 minuutin mittainen osa eräästä nauhasta löydettiin päällenauhoitettuna. Nauha ei ollut koskaan päässyt Valkoisen talon ulkopuolelle, ja syy langetettiin Nixonin sihteerin Rose Mary Woodsin niskoille. Hän sanoi tuhonneensa nauhan vahingossa; hän oli painanut väärää nauhurin poljinta vastatessaan puhelimeen. Selitys oli hieman ontuva, sillä puhelimeen vastaaminen ja kyseisen polkimen painaminen vaati asentoa, joka olisi ollut voimistelijallekin hankala. Lisäksi hänen olisi pitänyt pysyä tässä asennossa koko 18 ja puolen minuutin ajan. Myöhemmät tutkimukset osoittivat, että kyseinen kohta oli poistettu useita kertoja, mahdollisesti jopa yhdeksään otteeseen.
Kiista nauhojen saatavuudesta meni aina Yhdysvaltojen korkeimpaan oikeuteen, jossa 24. heinäkuuta 1974 yksimielisesti todettiin Nixonin "executive privilege" pätemättömäksi ja määrättiin nauhat luovutettavaksi erikoissyyttäjä Leon Jaworskille. Nixon totteli määräystä ja luovutti nauhat 30. heinäkuuta.
Virkarikossyytteet ja eroaminen.
Nixonin erokirje, 9. elokuuta 1974.
1. maaliskuuta 1974 seitsemän presidentin entistä avustajaa – Haldeman, Ehrlichman, Mitchell, Colson, Gordon Strachan, Robert Mardian ja Kenneth Parkinson – oli saanut syytteen Watergate-tutkimusten hidastamisesta. Suuri valamiehistö nimesi myös Nixonin osalliseksi salaliittoon, mutta tätä ei kerrottu julkisuuteen. Dean, Magruder ja eräät muut henkilöt olivat jo myöntäneet syyllisyytensä.
Nixonin asema muuttui entistä hankalammaksi, ja edustajainhuone aloitti viralliset tutkimukset, joiden tarkoituksena oli selvittää oliko presidentti mahdollisesti syyllistynyt virkarikokseen. 27. heinäkuuta komitea päätyi suosittelemaan äänin 27–11 ensimmäisen virkasyytteen antamista presidentille rikostutkinnan estämisestä. 29. heinäkuuta suositeltiin toista syytettä vallan väärinkäytöstä ja 30. heinäkuuta annettiin kolmas suositus kongressin halveksunnasta.
Elokuussa julkaistiin uusi siihen asti piilossa pysynyt nauha, joka oli nauhoitettu 23. kesäkuuta 1972 – vain muutama päivä murron jälkeen. Nauhalla Nixon ja Haldeman suunnittelivat tutkimusten jarruttamista tekaistujen väitteiden avulla, joiden mukaan kansallinen turvallisuus olisi vaarassa. Tätä nauhaa kutsuttiin ”savuavaksi aseeksi”, ja viimeisetkin Nixonin puolestapuhujat hylkäsivät hänet. Kymmenen kongressin jäsentä ilmoitti äänestävänsä nyt viraltapanon puolesta, kun äänestys tulisi koko edustajainhuoneen käsittelyyn. Nixonin tuki senaatissa oli yhtä huono.
Nixon poistumassa eronsa jälkeen Valkoisesta talosta 9. elokuuta 1974.
Johtavat republikaanisenaattorit kertoivat Nixonille, että tämän tuomitsemiseen riittävä äänimäärä oli olemassa. Niinpä presidentti ilmoitti koko Yhdysvallat kattaneessa televisiolähetyksessä, että hän eroaa virastaan 9. elokuuta alkaen. Nixonia ei koskaan tuomittu ja virkarikosprosessi jäi myös kesken, sillä ero teki näistä oikeustoimista merkityksettömiä. Nixonin seuraajaksi tuli Gerald Ford, joka armahti 8. syyskuuta Nixonin kaikista mahdollisista rikoksista, jotka hän mahdollisesti oli virkakautenaan tehnyt. Nixon väitti kuolemaansa asti olevansa viaton, mutta armahduksen hyväksyminen viittasi monien silmissä aivan toiseen suuntaan.
Tuomiot.
Nixonin avustajista Dean myönsi syyllisyytensä ja vietti neljä kuukautta todistajansuojeluohjelmassa yhteistyöhaluisena todistajana. Colison myönsi syyllisyytensä Ellsbergin tapaukseen, jolloin häntä ja Strachania koskevat syytteet CRP:n toiminnan salaamisesta hylättiin. Loput viisi Watergate-seitsikosta joutuivat oikeuden eteen lokakuussa 1974, ja 1. tammikuuta 1975 kaikki Parkinsonia lukuun ottamatta todettiin syyllisiksi. Valitustuomioistuin myönsi Mardianille uuden oikeudenkäynnin 1976, ja kaikki häntä koskevat syytteet hylättiin sittemmin. Haldeman, Ehrlichman ja Mitchell käyttivät kaikki valitusmahdollisuutensa loppuun 1977. Ehrlichman meni vankilaan vapaaehtoisesti vuonna 1976 ja loput kaksi menivät vankilaan 1977.
Seuraukset.
Watergaten vaikutukset eivät päättyneet Nixonin eroon ja muutaman avustajan vangitsemiseen. Skandaali johti epäsuorasti uusien lakien säätämiseen, jotka muuttivat kampanjoiden rahoitustapoja. Lisäksi se oli tärkeä tekijä säädettäessä tiedonvapauslakia ja hallituksen työntekijöiden rahoitusseurantaa koskevia lakeja.
Watergate oli avain uuteen aikakauteen, jossa joukkotiedotusvälineet alkoivat kertoa entistä aggressivisemmin poliitikkojen tekemisistä. Tämän lisäksi toimittajista tuli entistä kyynisempiä politiikan suhteen. Uudet toimittajat pyrkivät hakemaan entistä hanakammin uusia skandaaleja siinä toivossa, että heistä voisi tulla seuraava Woodward tai Bernstein.
Skandaalin vaikutukset olivat niin rajut, että lähes jokainen suurempi skandaali on saanut automaattisesti peräänsä ”-gate”-liitteen, myös Yhdysvaltojen ulkopuolella. Esimerkkeinä voidaan mainita muun muassa Whitewatergate, Contra-/Irangate ja Climategate. Suomessa pääministeri Jäätteenmäen eroon johtanutta tietovuotoa keväällä 2003 on kutsuttu Irakgateksi.


Xia-dynastia.
Xia-dynastia (夏 [Xià]) hallitsi Kiinassa noin vuosina 2100–1600 eaa. Tältä ajalta ei ole säilynyt kirjoituksia, vaan dynastiaa koskevat tiedot on kirjoitettu yli tuhat vuotta myöhemmin. Niinpä yksityiskohdat ja tarkat vuodet ovat epävarmoja, jopa dynastian olemassaolosta on esitetty epäilyjä vaikka arkeologiset todisteet puhuvatkin sen puolesta.
Arkeologisiin löytöihin kuuluu Xia-dynastian palatsi, joka rakennettiin 3700 eaa.
Erlitoussa Keski-Kiinassa sijaitsevat palatsialueen jäänteet ulottuvat runsaan kahden tuhannen neliömetrin alueelle. Suhteellisen hyvin säilyneestä palatsista voi päätellä, että se on toiminut mallina myöhempien dynastioiden suurikokoisemmille palatseille.
Pronssikautisen palatsin raunioista löytyi myös pronssista esineistöä.
Ennen Xia-dynastiaa - mytologiaa.
Kiinan kulttuuri on todennäköisesti vanhin näihin päiviin saakka säilynyt kulttuuri maailmassa. Kiinalaiset sanovat joskus heillä olevan "5000 vuotta historiaa ja 7000 vuotta kulttuuria". Aivan näin pitkistä ajanjaksoista ei ole kiistattomia todisteita, ja suuri osa kertomuksista muinaisista ajoista on sijoitettava mytologian puolelle.
Toisin kuin monissa muissa kulttuureissa, Kiinassa ei ole myyttiä jumalasta, joka olisi luonut maailman. Siellä on kuitenkin kertomuksia ihmisistä, jotka rakensivat maailmaa ja loivat järjestystä kaoottisessa tilassa olleeseen maailmaan. Merkittävin tällainen hahmo on 盤古 [Pan'gu] (盘古). Hän ei ollut varsinainen jumalhahmo, mutta melkoinen maailmanrakentaja joka tapauksessa. Häntä ennen maailma oli yhtä mustaa massaa ja tummia hahmoja. Päivä ja yö olivat yhtä ja auringot ja planeetat olivat kaikki samaa massaa, odottamassa syntymäänsä. Tätä tilannetta on verrattu suureen, tummaan munaan. Tähän munaan syntyi ensimmäinen olento, Pangu. Syntymänsä jälkeen Pangu nukkui tuhansia vuosia.
Herättyään Pangu halusi luoda järjestystä vallitsevaan kaaokseen. Vertauskuvallisesti hänen sanotaan rikkoneen muna myyttisellä kirveellä. Taivas ja valo eli yang nousi ylös ja raskas yin jäi alas muodostaen maan. 18 000 vuoden ajan Pangu kannatteli taivasta ylhäällä varmistaakseen ettei se putoaisi ja yhdistyisi jälleen maahan. Hän ei käsittänyt että taivaan ja maan erotessa toisistaan yhä enemmän, hän itsekin kasvoi. Kului vielä toisetkin 18 000 vuotta, minkä jälkeen taivas ja maa olivat nykyisellään. Työnsä tehtyään Pangu halusi vain levätä. Hän oli vanha ja heikkenevä mies, ja lopulta hän kuoli pois.
Muista hahmoista mainittakoon 女媧 [Nüwa] (女娲) ja hänen veljensä tai aviomiehensä 伏羲 [Fuxi]. He keksivät avioliiton, korjailivat maailmaa ja sammuttivat kahdeksan aurinkoa ettei maa palaisi. Lisäksi oli suuria keksijöitä kuten 燧人 [Suiren], joka käytti tulta ensimmäisenä, 后稷 [Houji] (后稷) ja 神農 [Shennong] (神农), jotka kehittivät maanviljelyn ja lääkekasvien käytön, sekä ministeri 倉頡 [Cang Jie] (仓颉), joka keksi kirjoituksen. Legendan mukaan Keltaisesta joesta oli (ensimmäiseksi keisariksikin kutsutulle) Fuxi:lle ilmestynyt lohikäärme, jonka selässä oli omituisia kuvia ja symboleja. Keltaisen keisarin (kolmas keisari) aikainen ministeri Cang Jie onnistui tulkitsemaan näitä symboleja ja loi kiinan kirjoitusjärjestelmän niiden pohjalta. Toisen tarinan mukaan ministeri Cang Jie sai idean merkkeihin tutkittuaan lintujen ja eläinten jalanjälkiä.
Xia-dynastia.
Aiemmat historioitsijat ovat epäilleet Xia-dynastian olemassaoloa, arvelleen sen olleen vain yksittäinen valtio monien kulttuurikeskuksien joukossa, mutta 二里頭 [Erlitou] (二里头) -löydöt viittaavat Xia-dynastian olemassaoloon. Arkeologit ovat löytäneet kaupunkimaista asutusta, pronssiesineitä ja hautoja Anyangista (安陽 / 安阳) Henanin (河南) provinssista, samoista paikoista, joista muinaiset kiinalaiset tekstit kertovat. Löydöissä on merkkejä laajasta kaupankäynnistä.
Ensimmäinen hallitsija, jonka poika astui puolijumalana isältään peritylle valtaistuimelle oli Keltaisen keisarin pojanpojan(pojan)?poika 大禹 [Dayu]. Hän oli siis ensimmäinen Xia-dynastian keisari ja päätti Viiden keisarin valta-ajan. Viisi keisaria olivat valinneet taidoiltaan ja hyveellisyydeltään parhaan henkilön seuraajakseen. Dayun sanotaan saaneen Keltaisenjoen tulvat hallintaan ja perustaneen Yhdeksän Provinssia (九州 [jiuzhou]). Dayun sanotaan hallinneen vuodesta 2205 eaa. vuoteen 2197 eaa., toisten lähteiden mukaan 1989 eaa. – 1978 eaa. Hänen ministereinään toimivat 稷 [Ji], 契 [Xie] ja 皋陶 [Gaotao].
Viimeinen Xia-dynastian hallitsija oli turmeltunut kuningas 桀 [Jie], jonka kukisti Shang-dynastian ensimmäinen hallitsija.


Yuan-dynastia.
Yuan-dynastia (mongoliksi Yeke Mongghul-un Yuwan Ulus; kiinaksi 元朝 [Yuán cháo]) hallitsi Kiinaa 1271 – 1368.
Sitä kutsutaan myös mongolidynastiaksi. Sitä edelsi Song-dynastia ja seurasi Ming-dynastia.
1231 mongolit valtasivat Korean ja sen kautta myöhemmin hyökkäilivät myös Japaniin. 1200-luvun puoliväliin mennessä mongolit olivat ottaneet haltuunsa Pohjois-Kiinan ja Keski-Aasian muslimivaltiot. Valtavan Mongolivaltion resursseja käyttäen Kublai-kaani jatkoi Eteläisen Song-dynastian valtaamista. Kublai-kaani onnistuikin aloittamaan Yuan-dynastian, ensimmäisen alkuperältään ei-kiinalaisen dynastian, joka hallitsi koko Kiinaa. Guangzhou vallattiin 1279, mikä lopetti Eteläisen Song-dynastian.
Han-kiinalaiset joutuivat sorron kohteeksi Yuan-dynastian aikana. Valtion virkoihin valittiin mongoleja tai Mongolivaltion alistamien muiden kansojen edustajia mieluummin kuin kiinalaisia.
Kulttuurin alalla tapahtui kehitystä mongolivallan alla. Erityisesti kansankielistä kirjallisuutta alettiin kirjoittaa enemmän. Lisäksi mongolit toivat uusia elementtejä valtaamiltaan alueilta, esimerkiksi eurooppalaisia soittimia.
Laaja ulkomaalaisen vallan vastustus han-kiinalaisten keskuudessa synnytti lukuisia kapinoita, jotka lopulta ajoivat mongolit takaisin Mongolian aroille. Tätä seurasi valtakamppailu, jonka seurauksena syntyi Ming-dynastia.


Yksinkertaistetut merkit.
Yksinkertaistetuilla merkeillä tarkoitetaan nykyään Kiinan hallituksen nimittämän uudistuskomitean vuonna 1954 laatimaa merkkien yksinkertaistamissuunnitelmaa (汉字简化方案). Yksinkertaistetut merkit ovat olleet käytössä manner-Kiinassa vuodesta 1956 lähtien, sen sijaan ainakin Taiwanilla käytetään yhä perinteisiä merkkejä. Merkkejä on toki yksinkertaistettu useita kertoja tätä ennenkin, mutta yksinkertaistukset eivät yleensä ole jääneet käyttöön.
Merkkien yksinkertaistuksen tarkoituksena oli lukutaitoisuuden parantaminen. On vaikeaa arvioida missä määrin yksinkertaistus on asiaan vaikuttanut, mutta lukutaitoprosentti on noussut huomattavasti vuoden 1956 jälkeen ja on nykyään selvästi yli 80%.
"Yksinkertaistetut merkit" on kiinaksi yksinkertaistetuilla merkeillä 简体字, perinteisillä merkeillä 簡體字 ja lausutaan "jiǎntǐzì".


Yhdistynyt kuningaskunta.
Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta tai lyhyemmin Yhdistynyt kuningaskunta on saarivaltio Länsi-Euroopassa. Se muodostuu Englannista, Skotlannista ja Walesista, jotka sijaitsevat Ison-Britannian saarella, sekä Irlannin saarella sijaitsevasta Pohjois-Irlannista. Tämän lisäksi Yhdistyneellä kuningaskunnalla on hallussaan eräitä näiden lähellä sijaitsevia saaria ja saaristoja sekä muutamia kaukaisia meren­takaisia alueita. Suomen kielessä koko valtiosta käytetään yleiskielessä yleensä nimitystä Britannia tai Iso-Britannia'", puhekielessä jopa Englanti. Viimeksi mainittu on kuitenkin vain yksi Yhdistyneen kuningaskunnan osa. Britit, varsinkin walesilaiset, skotit ja pohjoisirlantilaiset, voivat pitää loukkaavana nimen käyttöä koko valtiota tarkoittavana.
Yhdistyneen kuningaskunnan pinta-ala on 243 610 neliökilometriä, eli noin kaksi kolmasosaa Suomen pinta-alasta. Maan asukasluku on noin 60 miljoonaa, joten se on väkiluvultaan Euroopan unionin kolmanneksi suurin valtio.
Maantiede.
Iso-Britannia ja Itä-Irlanti satelliittikuvassa huhtikuussa 2002
Yhdistynyt kuningaskunta koostuu Ison-Britannian saaresta ja Pohjois-Irlannista Irlannin saarella, sekä noin tuhannesta pienemmästä saaresta, joita on etenkin Skotlannin rannikolla. Sitä ympäröi Atlantin valtameri, sen osat Pohjanmeri, Irlanninmeri ja Englannin kanaali. Rannikon rikkonaisuuden vuoksi mistään kohtaa maata ei ole yli 125 km merelle. Ison-Britannian saaren erottaa mantereesta Doverin kohdalla kapeimmillaan 35 km:n levyinen Englannin kanaali. Doverista kulkee meren ali Kanaalin tunneli Ranskaan. Irlannin tasavallan kanssa on 360 km maarajaa.
Suurin osa Englannista on kumpuilevaa alankoa. Suurimmat joet ovat Lontoon läpi virtaava Thames ja Severn, joka laskee länteen Bristolin kanaaliin. Englannin rannikolla ovat Scillynsaaret ja Wightsaari. Wales on enimmäkseen vuoristoista, ja sen korkein huippu on Snowdon 1 085 m.
Skotlannissa pinnanmuodot vaihtelevat, etelässä ovat Alamaat ja pohjoisessa sekä lännessä Ylämaat, kuten myös Skotlannin korkein huippu, Ben Nevis 1343 m. Sisämaahan ulottuu monia vuonoja ("firth") ja niiden suuntaisena kulkee syviä järviä ("loch"). Näistä kuuluisin lienee Loch Ness, joka sijaitsee koko Skotlannin poikki ulottuvassa Glen Moren laaksossa. Skotlannin rannikolla on useita saaria ja saariryhmiä, joista huomattavimmat ovat Hebridit, Orkneysaaret ja Shetlandinsaaret.
Englannin suurimmat kaupungit ovat pääkaupunki Lontoo (7,6 milj. asukasta vuonna 2008), Birmingham (1,0 milj., metropolialueella 2,4 milj.) ja Manchester (466 000, metropolialueella 2,3 milj.). Skotlannissa suurimmat kaupungit ovat Glasgow (637 000) ja Edinburgh (452 000). Walesin suurin kaupunki on Cardiff (311 000) ja Pohjois-Irlannin Belfast (268 000).
Ilmasto.
Britannian ilmasto tunnetaan vaihtelevana. Sää on yleisesti viileää tai lauhkeaa, pilvet ja sade ovat yleisiä, mutta poutajaksojakin esiintyy kaikkina vuodenaikoina. Alueelliset erot ovat pieniä. Suurimmat sademäärät saadaan Skotlannin, Walesin ja Pohjois-Englannin vuorilla, yli 1500 mm vuodessa, paikoin jopa 5000 mm vuodessa. Lähes kaikki asutus on kuitenkin alle 300 metrin korkeudella merenpinnasta, ja siellä sateet ovat vähäisempiä. Idässä on kuivempaa kuin lännessä.
Sumua esiintyy yleisesti varsinkin talvipuolella vuotta. Lunta voi sataa missä tahansa, mutta alavilla mailla se harvoin pysyy muutamaa päivää pitempään.
East Angliassa maan kaakkoisosassa kylmimpien kuukausien eli tammi- ja helmikuun keskimääräinen vuorokauden alin lämpötila on noin yksi aste, kun taas heinä- ja elokuussa päivän ylin on keskimäärin 22 astetta. Pohjois-Skotlannissa kylmimpien kuukausien eli tammi- ja helmikuun keskimääräinen vuorokauden alin lämpötila on hiukan pakkasen puolella, kun taas heinä- ja elokuussa päivän ylin on keskimäärin 16 astetta.
Korkein Britanniassa koskaan mitattu lämpötila oli 38,5 °C Faveshamissa elokuussa 2003. Alin lämpötila, -27,2 °C, on mitattu Skotlannissa useita kertoja: 1895, 1982 ja 1995.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Luonnontilassa suurin osa Britanniasta olisi tammipitoisen sekametsän peitossa. Metsiä on kuitenkin raivattu maanviljelyksen tieltä pronssikaudesta alkaen. Puut on hakattu myös rakennusten tarpeisiin ja poltettavaksi puuhiileksi metallien sulatusta varten. Lähes koko maa-ala soveltuu maanviljelykseen korkeimpia ylänköjä ja joitakin suoalueita lukuun ottamatta.
Britanniassa elää noin 65 luonnonvaraista nisäkäslajia ja 259 lintulajia.
Britanniassa on viisitoista kansallispuistoa: 10 Englannissa, kaksi Skotlannissa ja kolme Walesissa. Puistoja on perustettu 1950-luvulta alkaen, ja ne suojelevat luonnon lisäksi maalaismaisemaa ja kulttuuriperintöä. Niinpä niiden alueella asutaan ja harjoitetaan maanviljelystä. Puistojen maa on pääosin yksityisessä omistuksessa, jonkin verran kuuluu säätiöille kuten National Trust.
Varhaiset vaiheet.
Ennen roomalaisaikaa Britanniassa asui walesilaisia kansoja, skotlantilaisia piktejä ja Britannian omaa kantaväestöä. Julius Caesar aloitti brittien valloituksen 55–54 eaa., ja Britannian provinssi, joka käsitti nykyisen Englannin ja Walesin, oli osa Rooman valtakuntaa 400-luvulle asti. Roomalaisten valloitettua Britannian saaret joutuivat tiiviiseen yhteyteen manner-Euroopan kanssa. Roomalaisten jälkeen maahan hyökkäsivät anglit, saksit ja juutit 500-luvulla ja normannit 1066. Normannivallan aikana Englantiin alkoivat kehittyä nykyiset ominaispiirteet, kuten Lontoon asema talouden, kulttuurin ja politiikan keskuksena, kirkon vahva mutta erillinen asema, edustuksellinen hallinto ja vahva yliopistolaitos.
Skotlanti ajautui Englannin vallan alle, ja 1100-luvulla Henrik II valloitti myös Irlannin. Häntä seuranneet kuninkaat joutuivat yhteenottoihin papiston ja aateliston kanssa, minkä seurauksena Juhana Maaton joutui tekemään myönnytyksiä ja julkaisemaan säädöskokoelma Magna Cartan. Robert Bruce palautti Skotlannin itsenäisyyden 1314, ja Tudorit nousivat Englannin hallitsijaksi ruusujen sodan (1455–1485) jälkeen. Tudor-hallitsija Henrik VIII perusti Englannin kirkon ja liitti Walesin virallisesti osaksi Englantia. Henrik otti vuonna 1541 tittelin Irlannin kuningas, jonka jälkeen voidaan puhua Irlannin kuningaskunnasta. Englanti aloitti siirtomaavalloituksensa kaudella.
Englannissa oli lyhyt tasavaltalaiskausi 1600-luvun puolivälissä sisällissodan jälkeen. Se päättyi 1660, kun Kaarle II nousi Englannin kuninkaaksi. Englanti ja Skotlanti olivat saman hallitsijan hallitsemia vuodesta 1603, ja ne liittyivät pysyvästi Ison-Britannian kuningaskunnaksi 1707.
Suurvalta-aika ja maailmansodat.
Vuonna 1801 voimaan tullut liittosopimus liitti Irlannin kuningaskunnan ja Ison-Britannian kuningaskunnan, jolloin muodostui "Ison-Britannian ja Irlannin yhdistynyt kuningaskunta". Vuonna 1922 Irlannin 26 kreivikuntaa muodostivat Irlannin vapaavaltion, kuuden jäädessä liittoon, jonka nimeksi vaihdettiin "Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta" 1927.
Yhdistynyt kuningaskunta oli 1800-luvun merkittävin teollisuus- ja sotilasmahti ja siirtomaavalta, joka laajimmillaan käsitti noin 30 miljoonaa neliökilometriä ja lähes neljäsosan maapallon väestöstä. Silloin syntyi sanonta, ettei Aurinko koskaan laske Brittiläisen imperiumin yltä. Teollisena vallankumouksena tunnettu muutos käynnistyikin Britanniassa 1700- ja 1800-lukujen taitteessa, mikä nosti maan maailmanjohtavaksi talousmahdiksi. Lisäksi Britannian siirtomaavalta oli suurimmillaan Viktorian aikana (1837–1901). 1900-luvun alkuun mennessä muut maat olivat saavuttaneet teollistumisessa brittien etumatkan. 1920-luvun aikana imperiumi alkoi hajota, kun Irlanti itsenäistyi 1921, vaikkakin kuusi Ulsterin provinssia pysyivät emämaassaan ja muodostivat Pohjois-Irlannin. Vuonna 1926 Australia, Kanada ja Uusi Seelanti saivat itsenäisyyden, mutta liittyivät Brittiläiseen Kansainyhteisöön. Siirtomaavallan purkautuminen jatkui toisen maailmansodan jälkeen, alkaen Intian ja Pakistanin itsenäistymisestä 1947.
Ensimmäisessä maailmansodassa Yhdistynyt kuningaskunta oli yksi ympärysvalloista Venäjän, Ranskan ja Yhdysvaltain rinnalla Saksaa vastaan. Yhtenä voittajavaltioista se oli solmimassa Versailles’n rauhaa. Sodassa kuoli satoja tuhansia brittejä.
Churchill, Truman ja Stalin Toisen maailmansodan rauhanneuvotteluissa 1945.
Toisessa maailmansodassa Yhdistynyt kuningaskunta oli yksi liittoutuneista, jälleen yhdessä Ranskan ja Yhdysvaltain sekä Neuvostoliiton kanssa Saksaa vastaan. Kun Saksa hyökkäsi Puolaan, Yhdistynyt kuningaskunta julisti antamiensa turvatakuiden mukaisesti Saksalle sodan 3. syyskuuta 1939. Sodan levitessä Belgiaan britit onnistuivat evakuoimaan suuren osan joukkojaan Dunkerquesta kanaalin yli. Saksalaiset kävivät brittejä vastaan kiivasta ilmasotaa, mutta taistelu Britanniasta ei onnistunut eikä Adolf Hitler miehittänyt Britanniaa. Pohjois-Afrikassa britit torjuivat Italialaiset Egyptissä, ja joutuivat taistelemaan myös avuksi tulleita saksalaisia vastaan. Sota Välimerellä käsitti myös laajaa laivastosodankäyntiä, ja lentokoneet operoivat lentotukialuksilta.
Maailmansotien jälkeen.
Toisen maailmansodan jälkeen Britannia luopui siirtomaistaan Intiassa, ja maahan alettiin rakentaa hyvinvointivaltiota ilmaisen terveydenhoidon ja koulutuksen myötä.
Vuonna 1956 Britannia yritti vielä harjoittaa suurvaltapolitiikkaa pääosin brittiläisessä omistuksessa olleen Suezin kanavan kansallistanutta Egyptiä vastaan, ja hyökkäsi maahan Ranskan ja Israelin tuella. Epäonnistunut operaatio johti konservatiivipääministeri Anthony Edenin eroon. Britannian siirtomaat Saharan eteläpuolisessa Afrikassa itsenäistyivät pääasiassa 1960-luvulla alkaen Ghanan itsenäisyydestä 1957. Vuonna 1973 Britannia liittyi Euroopan yhteisöön. Pohjois-Irlannin tilanne kärjistyi 1972 verisen sunnuntain jälkeen. Irlannin tasavaltalaisarmeija aloitti tämän jälkeen terrorikampanjan, jonka uhreja oli myös lukuisia Englannin maaperällä.
Margaret Thatcherin johtamien konservatiivien hallitus vuosina 1979–1990 teki monia radikaaleja uudistuksia, yksityisti suuren osan valtion yrityksiä ja nujersi ammattiliitot. Thatcherin suosio oli huipussaan Argentiinaa vastaan käydyn vuoden 1982 voittoisan Falklandin sodan jälkeen. Vuonna 1990 hänet kuitenkin syrjäytti John Major. Vuonna 1997 Tony Blairin johtama Työväenpuolue saavutti vaalivoiton, ja Blair nousi pääministeriksi. Vuonna 1998 solmittiin Pitkäperjantain sopimus rauhan saamiseksi Pohjois-Irlantiin. Seuraavana vuonna Walesiin ja Skotlantiin perustettiin omat parlamentit. Blair asettui 2003 Yhdysvaltain tueksi Irakin sodassa, etsimään ja tuhoamaan Irakin väitettyjä joukkotuhoaseita. Vuonna 2004 Blair myönsi olleensa väärässä joukkotuhoaseista, mutta piti sotaa edelleen oikeutettuna. Vuonna 2007 Britannia alkoi vetää joukkojaan Irakista.
Vuosina 2008–2009 Britannia oli pahan pankkikriisin kourissa. Keskuspankki laski koron 1,5 prosenttiin mikä on alin luku sen 315-vuotisessa historiassa. Valtio tuki pankkeja voimakkaasti, työttömyysluvut nousivat. Vuosina 2009–2010 useat kansanedustajat jäivät kiinni kulukorvausten väärinkäytöstä. Vuoden 2010 parlamenttivaaleissa konservatiivit saivat eniten paikkoja mutta eivät määräenemmistöä. David Cameron perusti koalitiohallituksen yhdessä liberaalidemokraattien kanssa.
Politiikka.
Yhdistynyt kuningaskunta on parlamentaarinen monarkia, jonka hallitsijana on kuningatar Elisabet II. Monarkilla on periaatteessa laajat valtaoikeudet, mukaan lukien oikeus julistaa sota ja valita pääministeri. Teoriassa koko Yhdistyneen kuningaskunnan hallinto on olemassa monarkin suopeudesta. Käytännössä hallitsija ei käytä valta­oikeuksiaan, vaan valtaa käyttää monarkin nimissä demokraattisesti valittu parlamentti ja pääministeri.
Yhdistynyt kuningaskunta on harvoja maita maailmassa, jolla ei ole virallista perustuslakia, vaan kaikkia maan lakeja voidaan periaatteessa muuttaa yksinkertaisella parlamentin enemmistöllä. Käytännössä kuitenkin 700-vuotinen perinne estää niiden vaihtelemisen päähänpistojen mukaan. Maassa puhutaan kuitenkin "kirjoittamattomasta perustuslaista", joka ohjaa valtioelinten toimintaa ja jonka mukaan esimerkiksi hallitsija pysyttelee poliittisten päätösten ulkopuolella ja tälle lain mukaan kuuluvaa ylintä toimeenpanovaltaa käyttää pääministeri.
Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti on kaksikamarinen. 650-jäseniseen alahuoneeseen (House of Commons) jäsenet valitaan vaalilla ja ylähuoneeseen (House of Lords) nimitetään. Ylähuoneen jäseninä ovat noin 700 elinikäisen henkilökohtaisen aateluuden saanutta ja Englannin kirkon piispat. Vuoden 1999 Lords Act lopetti ylähuoneen periytyvän jäsenyyden, mutta sen 92 elossa olevaa paikkansa perinyttä saivat jäädä jäseniksi. Alahuoneen jäsenet valitaan yhden edustajan vaalipiireistä. Alahuoneen vaalit on pidettävä vähintään viiden vuoden välein, mutta usein ne järjestetään ennen määräaikaa.
Pääministeri on yleensä alahuoneen suurimman puolueen johtaja, vuodesta 2010 Konservatiivien David Cameron.
Pääpuolueet ovat 1920-luvulta lähtien olleet Konservatiivipuolue ja Työväenpuolue. Yhden ehdokkaan vaalipiirien vaalijärjestelmä suosii kaksipuoluejärjestelmää, ja jompikumpi puolueista on yleensä hallitusvastuussa. Kolmanneksi suurin puolue on Liberaalidemokraattinen puolue, joka muodostettiin vuonna 1988 vanhan Liberaalipuolueen ja Sosiaalidemokraattisen puolueen yhdistyessä. Se kannattaa vaalijärjestelmän muuttamista ja kaksipuoluejärjestelmästä luopumista. Vuoden 2010 vaaleissa liberaalidemokraatit saivat 23 % äänistä mutta alle 10 % paikoista.
Vuonna 2010 valitussa alahuoneessa konservatiiveilla on 305 paikkaa, työväenpuolueella 258, liberaalidemokraateilla 57 ja muilla 30.
Vuonna 1999 perustettiin Skotlannin parlamentti ja Walesin kansankokous, joista Skotlannin parlamentilla on lainsäädäntövaltaa. Pohjois-Irlannilla on vuodesta 2003 oma 108-jäseninen parlamentti ja lisäksi 18 paikkaa Westminsterin parlamentissa. Vallan siirto Belfastiin jäädytettiin 2003 mutta vietiin loppuun 2010.
Eri maissa toimivat muun muassa nationalistiset Walesin Plaid Cymru, Skotlannin kansallispuolue ja Cornwallin Mebyon Kernow, jotka kannattavat joko autonomian lisäämistä tai maiden itsenäisyyttä.
Ulkopolitiikka.
Yhdistynyt kuningaskunta on jäsenenä Kansainyhteisössä, Euroopan unionissa ja NATO:ssa. Sillä on pysyvä paikka ssa ja veto-oikeus sen päätöksiin. Vuoteen 2003 mennessä se oli käyttänyt oikeuttaan 32 kertaa, 23 kertaa tukeakseen Yhdysvaltoja ja yksin Zimbabwea koskevissa kysymyksissä.
Yhdistynyt kuningaskunta on yksi harvoista ydinasevaltioista. Sen pelotteeseen kuuluu neljä Vanguard-luokan ballistista ohjussukellusvenettä, jotka on kukin aseistettu kuudellatoista Trident II -ohjuksella ja 48 ydinkärjellä. Järjestelmä otettiin käyttöön 1994 korvaamaan vuonna 1968 käyttöön otetut Resolution-luokan sukellusveneet ja Polaris-ohjukset. Ilmavoimat luopui WE.177-ydinaseista 1998 ja laivasto 1992. Trident-ohjeusten suunniteltu käyttöikä päättyy 2024. Vuonna 2006 pääministeri ilmoitti Britannian suunnittelevan sukellusveneiden ja Trident-ohjusten uusimista mikä jatkaisi niiden käyttöaikaa 2040-luvulle asti.
Yhdistyneellä kuningaskunnalla on perinteisesti ollut läheinen suhde ("special relationship") Yhdys­valtoihin. Ilmauksen muotoili jo Winston Churchill, ja sen jatkuminen on kyseenalaistettu 2010-luvulla.
Osat.
NUTS-järjestelmän ylimmällä tasolla Yhdistynyt kuningaskunta jakaantuu 12 alueeseen: yhdeksän lääniä ("region"), Skotlanti, Wales ja Pohjois-Irlanti.
Englannissa on yhdeksän lääniä on edelleen jaettu 34 kreivikuntaan ("county") ja 47 nimellä Unitary authority kutsuttuun hallintoyksikköön. Tämän aluejaon ulkopuolella on 36 metropolialuetta ja 33 Lontoon osa-aluetta. Skotlannissa on 32 paikallisneuvoston johtamaa aluetta. Walesissa on 22 kuntaa, joista 10 on kaupunkipiirikuntia ("county borough"), yhdeksän kreivikuntia ja kolme kaupunkeja. Pohjois-Irlannissa on 26 kuntaa.
Näihin verrattavassa asemassa ovat myös Britannian läheisyydessä sijaitsevat itsehallinnolliset saaret Mansaari () sekä Jersey ja Guernsey. Lisäksi Yhdistyneellä kuningaskunnalla on sotilastukikohdat Akrotiri ja Dhekelia Kyproksella.. Se on vaatinut 1 709 400 neliökilometrin kokoista aluetta Antarktikselta.
Talous.
Yhdistyneen kuningaskunnan talous on yksi maailman suurimpia, BKT:n mukaan mitattuna maailman seitsemäs ja Euroopan kolmas vuonna 2010. inflaatio, korot ja työttömyys (7,8 % vuonna 2010) ovat pysyneet matalina. Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana valtio on yksityistänyt voimakkaasti.
Iso-Britannia oli teollisen vallankumouksen kehto, mutta nykyisin teollisuus tuottaa enää viidenneksen brutto­kansan­tuotteesta (vuonna 2010 21,7 %). Esimerkiksi kivi­hiilen louhinta on lähes täysin loppunut. Teollisuuden osuus taloudesta on edelleen vähentymässä. 1960- ja 1970-luvulla maan talous sai piristysruiskeen Pohjanmeren öljy­löydöistä ja se oli lähes omavarainen öljyn ja kaasun suhteen. Sähköstä 80 % tuotetaan fossiilisilla polttoaineilla, mikä teki Yhdistyneestä kuningaskunnasta 2008 maailman kahdeksanneksi suurimman hiilidioksidipäästöjen tuottajan. Vuonna 2010 47 % sähköstä tuotettiin kaasulla, 28 % kivihiilellä, 16 % ydinvoimalla ja 7 % uudistuvista energianlähteistä. Uudistuvien energialähteiden osuus aiotaan nostaa 30 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä.
Maatalous on tehokasta ja pitkälle koneistettua, ja se tuottaa 60 % kulutetusta ruoasta alle 2 %:lla työvoimasta. Maatalous on kokenut takaiskuja hullun lehmän taudin ja vuoden 2001 laajan suu- ja sorkkatautikriisin vuoksi.
Palveluala, erityisesti pankkitoiminta sekä vakuutus- ja yrityspalvelut tuottavat suurimman osan BKT:sta, ja ne työllistävät 80 % työvoimasta. Lontoon City on globaali talouskeskus ja Lontoon pörssi maailman suurimpia.
Matkailu on myös tärkeä tulonlähde, ja maassa vieraileekin yli 30 miljoonaa matkailijaa joka vuosi, mikä tekee siitä maailman kuudenneksi suosituimman matkailukohteen. Laman myötä matkailijoiden määrä ja heidän kuluttamansa rahamäärä ovat vähentyneet.
Tärkeimpiä vientituotteita ovat teollisuustuotteet, polttoaineet, kemikaalit, elintarvikkeet, juomat ja tupakka. Viennin suurimpia kohdemaita ovat Yhdysvallat, Saksa, Ranska, Irlanti ja Belgia.
Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus on jättänyt liittymättä euroalueeseen, ja mielipidetiedustelujen mukaan kansa tukee päätöstä.
Liikenne.
Britanniassa on 505 lentokenttää, joista yhdeksällä on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Vuonna 2011 vilkkaimmat kentät olivat Heathrow, Gatwick, Manchester, Stansted, Luton, Edinburgh, Birmingham, Glasgow ja Bristol.
Rautateitä on 16454 km. Vuonna 2010 rautateillä tehtiin 1353 miljoonaa matkaa, yhteensä 65 mijardia kilometriä. Junaliikenne kasvoi edellisvuoteen verrattuna noin 6-7%. 90,9% junista kulki ajallaan.
Kansainvälinen junayhteys tulee Eurotunnelia pitkin Kanaalin ali, ja sitä kulkevat junat tuovat myös autoja.
Rahtisatamia ovat Dover, Felixstowe, Immingham, Liverpool, Lontoo, Southampton ja Teesport Englannissa, Forth Ports Skotlannissa ja Milford Haven Walesissa. Matkustajalautat liikennöivät Holyheadista Irlantiin, Doverista Ranskaan, Harwichistä ja Hullista Hollantiin ja Belgiaan, Portsmouthista Espanjaan ja Newcastlesta Norjaan ja Ruotsiin.
Väestö.
Heinäkuussa 2011 Yhdistyneessä kuningaskunnassa arvioitiin olevan 62 698 362 asukasta. Etniset ryhmät: englantilaiset 81,5 %; skotit 9,6 %, iiriläiset 2,4 %; walesilaiset 1,9 %; pohjoisirlantilaiset 1,8 %; länsi-intialaiset, intialaiset, pakistanilaiset ja muut 2,8 %.
Vuoden 2001 väestönlaskennassa yli 70 % väestöstä ilmoitti itsensä kristityiksi. Vuonna 2007 tehdyssä kyselyssä näin vastasi enää 53%. 10% väestöstä kävi viikoittain kirkossa, eniten säännöllisiä kirkossa kävijöitä oli Pohjois-Irlannissa, vähiten Walesissa. Englannin kirkko on virallinen valtiokirkko. Katolisella kirkolla on noin viisi miljoonaa jäsentä.
Valtakieli on englannin kieli. Yli puoli miljoonaa walesilaista puhuu kelttiläisiin kieliin kuuluvaa kymriä, jolla myös lähetetään radio- ja televisio-ohjelmia. Gaelia puhuu noin 58 000 ihmistä Skotlannissa, enimmäkseen Hebrideillä. Pohjois-Irlannissa 95 000 puhuu iiriä. Kaikkiaan maassa puhutaan Ethnologuen määritelmien mukaan 12 alkuperäistä kieltä. Suurimpia maahanmuuttajien kieliä ovat punjabi (itä- ja länsipunjabilla yhteensä 574 000 puhujaa), urdu ja bengali (400 000 molempia) sekä joskus bengalin murteeksi laskettava sylheti (300 000 puhujaa)
WHO:n vuonna 2004 tekemän selvityksen mukaan Britannian alkoholinkulutus on maailmassa 22. sijalla, puhtaaksi alkoholiksi muunnettuna hiukan yli kymmenen litraa aikuista kohti. Suomen, Belgian ja karibialaisen Saint Lucian kulutus on likimain samalla tasolla.
Koulutus.
Koulutus on pakollista viidennen ja kuudennentoista ikävuoden välillä, mutta tammikuussa 2007 hallitus ilmoitti pidentävänsä pakollisen koulutuksen 18 ikävuoteen asti. Suurin osa lapsista käy ilmaista julkista koulua. Yhdenteentoista ikävuoteen asti käydään Primary schoolia, sen jälkeen Secondary schoolia. Neljäntoista ja kuudentoista ikävuoden välillä opiskellaan GCSE-kokeeseen. Kuudennentoista ikävuoden jälkeen oppilas voi valita Sixth form collegen, joka päättyy A-tason (Advanced Levels) kokeeseen, jossa kirjoitetaan 2–5 ainetta, ja jonka jälkeen voi pyrkiä yliopistoon. (Skotlannissa kokeiden nimet ovat Standards Grades ja National Qualifications, Pohjois-Irlannin järjestelmä eroaa jonkin verran kuvatusta)
Kulttuuri.
a> lienee yksi Ison-Britannian tunnetuimmista maamerkeistä.
Yhdistynyt kuningaskunta muodostuu neljästä toisiinsa sitoutuneesta kansakunnasta, ja vaikka elämäntapa on laajalti samankaltainen, kulttuurissa on eroja niin näiden kansakuntien välillä kuin paikallisella ja alueellisella tasolla. Skotlannin kansallispuolueen keskeinen kysymys on talous, etenkin Pohjanmeren öljytulojen jakautuminen, kun taas Walesin kansallispuolue on kiinnostunut kielen ja kulttuurin säilyttämisestä. Murre ja puhetapa kertovat usein ihmisen taustasta ja kotiseudusta. Oman jalkapallojoukkueen kannattamisesta on tullut monille tärkeä ylpeyden aihe.
Merkittävimpiä matkailukohteita suurimpien kaupunkien lisäksi historialliset kohteet kuten Oxford, Cambridge, St Andrews, York ja Bath. Kuuluisia luonnonnähtävyyksiä ovat Doverin valkoiset kalliot, Giant's Causeway Pohjois-Irlannissa ja Loch Ness Skotlannissa. Maisemistaan ovat tunnettuja Walesin ja Skotlannin vuoristot, Englannin järvialue Lake District ja Peak District.
Kristittyjen juhlapäivien ja uudenvuoden lisäksi vietetään Guy Fawkesin yötä 5. marraskuuta.
Yhdistyneessä kuningaskunnassa on lukuisia kuuluisia yliopistoja ja korkeakouluja, joista vanhimmat ovat Cambridgen ja Oxfordin yliopistot. Britanniassa on syntynyt monta maailmankuulua tutkijaa, kuten Sir Isaac Newton, James Watt, Charles Darwin, Michael Faraday, Charles Babbage, Alexander Fleming, Alan Turing, Tim Berners-Lee, Richard Dawkins ja Stephen Hawking..
Kirjallisuus.
Brittiläinen kirjallisuus kuuluu eurooppalaisen kulttuurin keskeisimpiin. Sillä on pitkä historia ja suuri kulttuurinen vaikutus koko länsimaalaiseen kirjallisuuteen.
Ensimmäinen merkittävä englanninkielinen kirjallinen tuotos oli Geoffrey Chaucer'n 1300-luvulla kirjoittama "Canterburyn tarinoita". Tapauksesta tekee merkittävän se, että suurin osa hovirunoilijoista käytti tuohon kulttuurin valtakieltä latinaa.
Elisabet I:n ajan kuuluisin brittiläinen hahmo oli William Shakespeare, jota pidetään eräänä kaikkien aikojen merkittävimmistä kirjailijoista ja etevimmistä englannin kielen taitajista. Shakespearen kirjallinen tuotanto on laajaa sisältäen näytelmiä, sonetteja ja runoja. Erityisen tunnettu hän on juuri näytelmistään, joista kuuluisimpia ovat "Kesäyön uni", "Romeo ja Julia", "Hamlet" ja "Othello"
Romaaneja alettiin kirjoittaa enenevissä määrin 1700-luvulta alkaen. 1800-luvun alussa kirjallisuutta hallitsi romantiikan aikakausi, jolloin runouden saralla vaikuttivat William Blake, John Keats ja Lordi Byron. Viktoriaaninen aikakausi oli englantilaisessa kirjallisuudessa realismin kulta-aikaa. Sitä edustivat Jane Austen, Brontën sisarukset (Charlotte, Emily ja Anne), Charles Dickens, George Eliot ja Thomas Hardy. Näistä erityisesti Charles Dickensin töillä sanotaan olevan merkittävä vaikutus brittiläiseen kulttuuriin, muun muassa jouluperinteen virkoamiseen 1800-luvun Englannissa "Joulutarinan" myötä. Ensimmäisen maailmansodan myötä nousi sotakirjallisuuden ja -runouden suosio. Romaanikirjallisuudesta kehittyi pian suosituin kirjallisuuden muoto ja se on sitä nykyäänkin.
Muita maineikkaita brittiläisiä romaanikirjailijoita ovat muun muassa Sherlock Holmesin luoja Arthur Conan Doyle, Mary Shelley ("Frankenstein"), J. R. R. Tolkien ("Taru sormusten herrasta"), Rudyard Kipling ("Viidakkokirja"), D. H. Lawrence, George Orwell ("Eläinten vallankumous", "Vuonna 1984"), Salman Rushdie, Zadie Smith, Virginia Woolf ja J. K. Rowling ("Harry Potter").
Runoilijoista mainittavia ovat esimerkiksi T. S. Eliot, Ted Hughes, John Milton, Alfred Tennyson ja Rudyard Kipling.
Nobelin kirjallisuuspalkinnon ovat brittikirjailijoista saaneet John Galsworthy 1932, T. S. Eliot 1948. Bertrand Russell 1950, Winston Churchill 1953, Elias Canetti 1981, William Golding 1983, V. S. Naipaul 2001, Harold Pinter 2005 ja Doris Lessing 2007.
Teatteri.
Brittiläisellä teatterilla on pitkät perinteet Shakespearen ajoista asti. Nykyään Lontoon West End on teatterimaailman keskus. Sir Andrew Lloyd Webber on hallinnut West Endiä monta vuotta, valloittanut myös Broadwayn ja hänen musikaaleistaan on tehty suosittuja elokuvia. Maailmankuulu Royal Shakespeare Company toimii Shakespearen kotikaupungissa Stratford-upon-Avonissa ja esiintyy myös muualla. Merkittäviä nykyisiä näytelmäkirjailijoita ovat Alan Ayckbourn, John James Osborne, Harold Pinter, Tom Stoppard ja Arnold Wesker.
Musiikki.
Musiikilla on keskeinen merkitys Britanniassa, jossa on tehty paljon merkittävää ja maailmanlaajuisesti tunnettua popmusiikkia. Britanniaa pidetään länsimaisen populaarimusiikin supervaltana Yhdysvaltojen ohella. Kaikkien aikojen suosituin brittiläinen yhtye on The Beatles joka on myös maailman kaikkien aikojen menestyksekkäin yhtye. Yhtyeeltä on myyty maailmanlaajuisesti yli miljardi äänitettä. Muita tunnettuja ja suosittuja brittiläisiä yhtyeitä ovat 1960-luvulta lähtien olleet muun muassa The Rolling Stones, Queen, The Who, The Kinks ja kitaristi Eric Claptonista tunnettu Cream sekä walesilainen Tom Jones. Näiden ja monien muidenkin 1960-luvulla toimineiden brittiyhtyeiden saavuttamaan maailmanmenestykseen on viitattu englanninkielisellä käsitteellä "the British Invasion". Britanniasta ovat lähtöisin myös muun muassa Led Zeppelin, Pink Floyd, Elton John, David Bowie, Dire Straits, The Police, Deep Purple, Sex Pistols, Genesis, Saxon,Phil Collins, Black Sabbath, Iron Maiden, Def Leppard, George Michael, The Smiths, Judas Priest ja monet uudemmatkin jättimenestykset kuten Oasis, Spice Girls, Coldplay ja Robbie Williams.
Kuuluisia brittisäveltäjiä ovat Henry Purcell, Edward Elgar, Ralph Vaughan Williams ja Andrew Lloyd Webber (mm. Oopperan kummitus). Britanniassa on monia korkeatasoisia orkestereita kuten BBC:n sinfoniaorkesteri ja Royal Philharmonic Orchestra. Lontoo on yksi maailman musiikkikeskuksista, siellä sijaitsevat monet tärkeät konserttisalit ja Royal Opera House, yksi maailman tärkeimmistä oopperataloista.
Elokuva ja televisio.
Vuonna 2000 Brittiläinen elokuva-instituutti kutsui tuhat asiantuntijaa arvioimaan maan kaikkien aikojen parhaita elokuvia. Eniten ääniä saivat "Kolmas mies" (1949), "Lyhyt onni" (1945) ja "Arabian Lawrence" (1962). Sadasta parhaasta elokuvasta Alec Guinness on yhdeksän, Michael Caine on seitsemän ja Julie Christie kuuden pääosassa. David Lean ohjasi niistä kuusi. Brittiläissyntyiset Alfred Hitchcock ja Charles Chaplin tekivät suuren osan urastaan Yhdysvalloissa.
Britannian television kulmakivi on valtion omistama yleisradioyhtiö BBC, jolla on useita kanavia televisiossa ja radiossa. BBC:n televisiokanavat ovat julkisen palvelun kanavia, joilla ei esitetä mainoksia. Se toimii myös televisiosarjojen ja ohjelmien tuottajana. BBC:n tuotanto on valtavan laajaa ja käsittää niin draamaa, komediaa ("britcom"), dokumentteja kuin pitkiä elokuviakin. Suomalaisille tuttuja sarjoja BBC:ltä ovat muun muassa komediasarjat Pokka pitää, Monty Pythonin Lentävä Sirkus, dekkarisarjat Neiti Marple ja Uusi Sherlock. BBC:n ohjelmistoon kuuluu myös kaikkien aikojen pitkäikäisin tv-sarja Doctor Who. BBC omistaa myös oikeudet useisiin suurenluokan urheilutapahtumiin, muun muassa olympialaisiin, jalkapallon EM- ja MM-kisoihin sekä F1-sarjaan (vuodesta 2008 lähtien). BBC myös edustaa Britanniaa Euroopan Yleisradioyhtiön jäsenenä myös Eurovision laulukilpailuissa.
BBC:llä on merkittävä rooli televisiotekniikan ja radioviestinnän kehityksen historiassa. Se oli toisen maailmasodan aikana yksi tärkeimmistä joukkoviestimistä maailmassa ja sen radiolähetyksiä kuunneltiin ympäri Eurooppaa. Se myös otti ensimmäisenä eurooppalaisena tv-yhtiönä käyttöön säännölliset värilähetykset BBC Two -kanavalla vuonna 1967.
Kaupallisia kanavia toimii Britanniassa useita, joista suurimmat (ja samalla ainoat koko maan kattavat) ovat julkisomisteinen, mutta mainosrahoitteinen Channel 4 ja kaupallinen ITV (ent. "Channel 3"). Näistä ITV on pitkäikäisempi ja luotiin aikoinaan useiden tv-alan toimijoiden yhteenliittymänä tuomaan kilpailua BBC:lle. ITV omistaa nykyään tv-toimijat Granada Televisionin ja Yorkshire Televisionin ja on siksi kasvanut selkeästi britannian toiseksi suurimmaksi mediayhtiöksi. ITV on lähettänyt kanavillaan monia brittiläisen television klassikoita, muun muassa Sherlock Holmesin seikkailut, Mr. Bean ja pitkäikäisiä draamasarjoja Emmerdale ja Sydämen asialla ("Heartbeat"). Channel 4 esittää etupäässä nuorille suunnattuja amerikkalaisia ohjelmia ja on kehittänyt kansainvälisesti tunnetun Big Brother-formaatin.
Britannia on myös hyvin tunnettu koomikoistaan, joista kuuluisimpiin lukeutuvat John Cleese ja Monty Python -huumoriryhmä, Rowan Atkinson sekä Sacha Baron Cohen.
Suomen katsoituimpien televisiosarjojen joukossa on useita brittisarjoja kuten Emmerdale, Neiti Marple, Midsomerin murhat ja Avaran luonnon näyttämät Richard Attenboroughin juontamat BBC:n luontodokumentit.
Kuvataiteet.
Thomas Gainsborough, "Sininen poika", 1770
Vanhimmat Brittein saarilta löytyneet taide-esineet ovat kivikauden hautalöytöjä. Pronssikaudella käytettiin kuparia, tinaa ja Wessexissä myös kultaa. Keltit toivat uusia taideperinteitä, metallien rinnalla käytettiin kiveä ja puuta. Roomalaisten valtakaudella alettiin tehdä patsaita, rintakuvia ja hautamonumenttejä. Uusina materiaaleina he toivat lasin ja mosaiikit.
1800-luvulla kehittyi englantilaiseksi koulukunnaksi kutsuttu maalauksen tyylisuunta muotokuviin ja maisemamaalauksiin. Sen kärkinimiä olivat Joshua Reynolds, George Stubbs ja Thomas Gainsborough. 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla brittiläinen taide oli radikaaleimmillaan, ja sitä edustivat William Blake, John Constable, William Hogarth ja William Turner. Ennen kaikkea Turnerin lähes abstraktit maisemat vaikuttivat myöhemmin suuresti impressionismin kehitykseen.
1840-luvulta alkaen vaikuttivat brittiläiset prerafaeliitit, jotka maalasivat värikkäitä ja yksityiskohtaisia maalauksia usein uskonnollisista aiheista. William Morrisin perustama Arts and Crafts liike tuotti Viktorian aikakaudelle tyypillisiä tapetteja ja kaakeleita. Beatrix Potterin kuvittamat lastenkirjat ovat ihastuttaneet vuodesta toiseen. 1900-luvun merkittäviin brittitaiteilijoihin kuuluvat Henry Moore, Lucian Freud, Barbara Hepworth, Frank Auerbach ja Francis Bacon.
Reaktiona abstraktin ekspressionismin syntyi 1950-luvulla pop-taide jota edustivat Richard Hamilton, Eduardo Paolozzi, Peter Blake, Allen Jones ja David Hockney. 1980-luvun lopulla Young British Artists -liikkeeseen kuuluivat Damien Hirst ja Tracey Emin. 2000-luvulla esillä ovat olleet myös Mark Wallinger, Chris Ofili, Gilbert & George, Mike Nelson ja Steve McQueen.
Vuodesta 1984 alle 50-vuotiaalle brittiläiselle taiteilijalle on myönnetty suuri Turner-palkinto. Maan suurimpia taidelaitoksia ovat Allied Artists Association, Royal College of Art, Royal Society of Arts, Royal Academy of Arts, Tate Britain ja Tate Modern.
Ruoka.
Brittiläisen ruokakulttuurin tunnetuin ilmentymä on tukeva englantilainen aamiainen. Siihen kuuluu usein makkaroita, munia keitettyinä, paistettuna tai munakokkelina, paistettua pekonia, paahtoleipää, herkkusieniä, paistettuja tomaatteja ja papuja.
Toinen tärkeä ateria on fish and chips, joka on uppopaistettua leivitettyä kalaa ja ranskalaisia perunoita. Fish and chips -annoksia myydään nakkikioskia vastaavissa kojuissa sekä pubeissa oluen kanssa. Sunnuntailounaalla briteillä on ollut kautta aikojen tapana syödä paahtopaistia ja Yorkshire Puddingia. Sen lisäksi ympäri Britanniaa on useita suosittuja alueellisia ruokia, kuten Skotlannissa haggis (täytetty lampaan mahalaukku) ja Walesissa Welsh Rarebit (paahtoleipä, jossa on runsaasti munaa ja juustoa).
Britit ovat erittäin suuria teen ja oluen ystäviä. Iltapäivätee kehittyi käsitteenä brittikulttuuriin 1840-luvulla, ja nykyään viidesosa maailman teestä kulutetaan Britanniassa. Teetä tarjotaan usein kahviloissa höystettynä erilaisilla lisukkeilla. Olut on Britannian kansallisjuoma, ja sitä tuotetaan maassa 1 200 eri merkkiä. Olutta juodaan myös isoista kolpakoista, mutta tarkoituksena ei ole humaltuminen. Nuoret juovat ns. limuviinoiksi kutsuttuja sekoituksia nopeasti humaltumistarkoituksessa. Skotlantilainen viski on puolestaan merkittävä vientituote.
Yhteiskuntaluokat.
Britanniassa yhteiskuntaluokilla on suurempi merkitys kuin etnisellä taustalla. Monet määrittelevät itsensä työväenluokan tai keskiluokan edustajiksi. Harvat myöntävät kuuluvansa yläluokkaan, mutta siihen määritellään yleensä maaomaisuutta perineet aateliset. Työväenluokkainen tausta on kunniallinen mutta vähävarainen. Koulutus on vähäistä, asunto on vuokralla ja palkkaa saadaan viikottain, tyypillisesti teollisuustöistä. Työväenluokka liitetään työväenpuolueen ja ammattiliittojen arvoihin, mutta tosielämässä luokkarajat eivät ole niin suoraviivaisia kuin luokkajärjestelmän arvostelijoiden ja poliitikkojen puheissa. Vaikka luokkajärjestelmää pidetään vanhakantaisena, esimerkiksi lasten koulumenestys on edelleen voimakkasti sidoksissa yhteiskuntaluokkaan.
Urheilu.
Iso-Britannian suosituin laji on jalkapallo, ja laji onkin kehitetty Englannissa. Englannin jalkapalloliitto on maailman vanhin jalkapalloliitto. Englannilla, Skotlannilla, Walesilla ja Pohjois-Irlannilla on omat jalkapallon maajoukkueensa. FIFA:n rankingissa tammikuussa 2012 Englanti oli viides, Skotlanti 48, Wales 49 ja Pohjois-Irlanti 87. Englanti on voittanut kertaalleen maailmanmestaruuden kotikisoissaan 1966, ja kaikki muutkin ovat pelanneet vähintään kertaalleen MM-kilpailuissa. Jalkapallon lisäksi muun muassa rugby ja kriketti ovat suosittuja joukkuelajeja Isossa-Britanniassa. Niiden juuret ovat Britanniassa, ja Englannissa, Skotlannissa ja Walesissa pelataan sekä rugby leagueta että rugby unionia.
Suosituimpia yksilölajeja ovat uinti, snooker, tennis, yleisurheilu, moottoriurheilu, golf ja nyrkkeily. Merkittäviä britannialaisia urheilutapahtumia ovat muun muuassa Britannian avoin golfturnaus, Wimbledonin tennisturnaus ja Royal Ascot -laukkakilpailu. Wimbledon on tennismaailman tärkein kilpailu, joka on järjestetty jo 125 kertaa. Silverstonen radalla ajettiin vuonna 1950 ensimmäinen maailmanmestaruuden osakilpailu moottoriurheilulajissa, jonka nimeksi tuli Formula 1.
Vaikka monissa lajeissa Englannilla ja Skotlannilla on omat joukkueet, olympialaisiin Iso-Britannia on osallistunut yhteisellä joukkueella jokaiseen nykyaikaiseen olympialaiseen. Nykyisin se lähettää kesäolympialaisiin noin 300, ja talviolympialaisiin 30–50 urheilijaa. Lontoo on isännnöinyt olympialaisia vuosina 1908 ja 1948. Sille on myönnetty myös vuoden 2012 kisat. Mitaleita britit ovat saaneet satoja, ja maa on pärjännyt erityisesti yleisurheilussa, tenniksessä, soudussa, purjehduksessa ja taitoluistelussa. Viisissä perättäisissä olympiakisoissa kultaa voittanutta soutajaa Steve Redgravea on kutsuttu Britannian suurimmaksi olympiaurheilijaksi.
Aiheesta muualla.
*


Yhdysvallat.
Amerikan yhdysvallat (, lyh. "USA") eli Yhdysvallat on pääosin Pohjois-Amerikan keskiosassa sijaitseva perustuslaillinen liittovaltio, joka koostuu 50 osavaltiosta ja yhdestä liittovaltion hallinnollisesta piirikunnasta sekä useista erillisalueista. Se on sekä asukasluvultaan että pinta-alaltaan maailman kolmanneksi suurin valtio, ja sen bruttokansantuote on maailman maista suurin. Yhdysvaltain väestö on etnisesti ja sosiaalisesti varsin monimuotoinen maahan suuntautuneen laajan maahanmuuton vuoksi.
Yhdysvallat on tasavalta, jonka perustuslaki on maailman vanhin yhä käytössä oleva kirjoitettu perustuslaki. Kolmetoista Britannian siirtokuntaa perustivat liittovaltion 1700-luvun lopussa. Itsenäisyysjulistus annettiin 4. heinäkuuta 1776 ja maa tunnustettiin vapaussodan jälkeen vuonna 1783. Yhdysvaltain perustuslaki otettiin käyttöön 1787. Seuraavan vuosisadan aikana maa laajeni, mutta osavaltioiden erimielisyydet ajoivat maan sisällissotaan, joka käytiin vuosina 1861–65. Toisen maailmansodan voittajavaltiona Yhdysvalloista tuli sotilaallisesti johtava länsimaa. 1990-luvulla Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Yhdysvalloista tuli maailman ainoa supervalta.
Maantiede.
a> korkein kohta, 6 194 m.
Topografia ja vesistöt.
Yhdysvaltain kokonaispinta-ala on 9 826 630 km², mistä maata on 9 161 923 km² ja vettä 664 707 km². (Pinta-alaan lasketaan mukaan Yhdysvaltain "manneralue" ja Alaska sekä Havaiji.) Se on pinta-alaltaan maailman kolmanneksi suurin valtio.
Mantereen sisäosia hallitsee laaja tasankoalue, joka ulottuu Meksikonlahdelta Kanadan rajalle ja sieltä Alaskaan. Se jaetaan kolmeen osaan: Atlantin ja Meksikonlahden rannikkotasankoihin, sisämaan Suuriin tasankoihin ja Kanadan kilpeen. Suuri tasanko levittäytyy Kalliovuorten itäpuolella suunnilleen manteren puolivälissä. Sen koillispuolella on Keskilänneksi tai Maissivyöhykkeeksi kutsuttu alue, jonka maaperä ja ilmasto ovat suotuisia maanviljelylle.
Idässä Appalakkien vuorijono kulkee pohjois-eteläsuunnassa lähes koko Yhdysvaltojen poikki ja erottaa itärannikon sisämaan tasangosta. Lännessä Suuret tasangot päättyvät Kalliovuoriin, jotka muodostavat suuren osan läntisestä Yhdysvalloista. Vuoristo ulottuu pohjoisessa Kanadaan ja etelässä lähes Meksikoon asti. Keskiosassa Kalliovuoret muodostavat suuria pohjois-eteläsuuntaisia jonoja, joiden huiput kohoavat kahteen kilometriin. Pohjoisessa on yksittäisiä huippuja, jotka jatkuvat Alaskaan asti. Eteläisin osa, Coloradon laakio, on sedimenttikivien muodostama ylänköalue kilometrin verran tasankojen yläpuolella. Sitä halkovat monet rotkot, kuten Grand Canyon, hiekkaerämaat ja vulkaaniset huiput.
Manner-Yhdysvaltain länsirannikko on osa Tyynenmeren tulirengasta, jolla esiintyy voimasta tektonista ja vulkaanista toimintaa ja 81 prosenttia maailman maanjäristyksistä. Maanjäristykset voivat aiheuttaa suurta tuhoa, kuten San Franciscon maanjäristys 1906 tai Pitkäperjantain maanjäristys 1964 lähellä Anchoragea.
Kanadan kilven alueella jääkauden muokkaamaa maisemaa pilkkovat lukuista järvet; Minnesotan osavaltiota kutsutaan 10 000 järven maaksi. Suuret järvet Yhdysvaltojen ja Kanadan rajalla muodostavat maailman suurimman makeavetisen vesistön. Yhdysvaltain pisimmät joet ovat Missouri ja Mississippi, joilla on myös laajimmat valuma-alueet, mutta suurin virtaama on Saint Lawrencessa sekä Ohio- ja Columbiajoissa Suurten järvien alueella.
Ilmasto.
Yhdysvaltojen suurella, maantieteellisesti monimuotoisella alueella esiintyvät lähes kaikki ilmastotyypit. Manneralueellakin koetaan ajoittain olosuhteita, jotka ovat yhtä kuumia kuin tropiikin aavikot tai yhtä kylmiä kuin napa-alueet. Sää voi myös muuttua nopeasti ja rajusti kaikkina vuodenaikoina.
Suurin osa Yhdysvalloista sijaitsee keskileveysasteiden liikkuvien matalapaineiden reitillä. Ne tuovat rintamineen sateita ja nopeita lämpötilanmuutoksia etenkin maan koillisosaan. Polaaririntaman aaltoilujen mukaan Keskilännen tasangoille virtaa vuoroin arktista tai polaarista ilmamassaa pohjoisesta tai trooppista massaa Karibialta ja Meksikonlahdelta. Sen vuoksi talvella ja keväällä lämpötila voi muuttua yli 20 astetta muutamassa tunnissa. Tyynenmeren rannikolla ja muualla Kalliovuorten länsipuolella säänvaihtelut ja vuodenaikojen erot ovat paljon pienempiä.
Rajuimpia sääilmiöitä ovat hurrikaanit, joita tulee sekä Atlantilta että Tyynenmeren puolelta. Hurrikaaneja esiintyy kesäkuusta joulukuuhun, eniten elo- ja syyskuussa. Tuhoisia hurikaaneja ovat olleet esimerkiksi Galveston vuonna 1900, Betsy vuonna 1952, Andrew vuonna 1992 ja Katrina vuonna 2005.
Paljon pienempiä, mutta myös tuhoisia ovat tornadot, joita esiintyy eniten Floridassa ja Suurten tasankojen alueella, jota kutsutaan nimellä Tornado Alley. Se ulottuu Texasin pohjoisosista Kansasiin ja itään Tennesseehen.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Yhdysvaltojen alue voidaan jakaa karkeasti kolmeen osaan kasvillisuuden perusteella: metsä-, ruohikko- ja pensasalueeseen. Metsät ovat alkujaan peittäneet maan itärannikon, länsirannikon keski- ja pohjoisosat, lännen ylänköalueet ja leveän vyöhykkeen maan pohjoisosassa. Ruohikko peitti maan sisäosat, missä sademäärä ei riitä metsän kasvuun, ja länsiosan sisämaassa oli pensaikkoa. Ihminen on vaikuttanut kasvillisuuteen suuresti. Esimerkiksi maan kaakkoisosassa luontaiset sekametsät ovat väistyneet taloudellisesti tuottavampien havumetsien tieltä, ja tasankojen ja preerian ruohokasvit ovat suurelta osin eurooppalaista alkuperää. Yli 60 prosenttia maa-alueesta (Alaskaa lukuun ottamatta) on menettänyt pääosan alkuperäisestä kasvillisuudestaan.
Eläimistö on monipuolinen, ja sen näyttävimpiä lajeja ovat valkopäämerikotka, hirvi, myskihärkä, karibu, ahma, biisoni, harmaakarhu, puuma ja susi. Yhdysvaltojen manneralueella elää noin 460 matelija- ja sammakkoeläinlajia, joihin kuuluu alligaattoreita, kilpikonnia, liskoja, käärmeitä, sammakoita ja konnia. Lintuja on tavattu yli 800 lajia.
Yhdysvalloissa on 21 Unescon maailmanperintökohdetta. Niistä kaksitoista on suojeltu luontoarvojen takia, kuten Evergladesin, Yellowstonen ja Yosemiten kansallispuistot. Maassa on kaikkiaan 397 kansallispuistoa, joita hallinnoi National Park Service. Monet suojelualueet ovat kuitenkin liian pieniä, jotta luonnon monimuotoisuus säilyisi. Asutuksen leviäminen, kaivostoiminta ja öljynporaus pienentävät monien lajien elintilaa.
Varhaishistoria.
Ennen eurooppalaisten tuloa Pohjois-Amerikkaa asuttivat intiaanit, joiden esivanhemmat olivat vaeltaneet sinne Beringinsalmen kautta vähintään 12 000 vuotta, mahdollisesti jopa 40 000 vuotta sitten. Intiaanit jakautuivat kulttuurillisesti ja kielellisesti yli 300 heimoon. Heimot harjoittivat biisonien, hirvien ja peurojen metsästystä. Myös maanviljelyä, kalastusta ja keräilyä harjoitettiin kun olosuhteet sallivat.
Eurooppalaisten siirtokunnat.
1500-luvun alussa eurooppalaiset alkoivat tutkia nykyistä Yhdysvaltain aluetta. Espanjalaiset perustivat nykyisen Yhdysvaltain alueen ensimmäiset siirtokunnat: Pensacolan 1559, Fort Carolinen 1564 ja St. Augustinen 1565.
Järjestelmällinen siirtolaisuus Pohjois-Amerikkaan alkoi, kun Englannin kuningas Jaakko I perusti 1606 Lontoon ja Plymouthin kauppakomppaniat. Britit perustivat 1607 nykyiseen Virginiaan Jamestownin siirtokunnan. "Mayflower"-laivalla Englannista lähteneet, uskonnollista vainoa paenneet siirtolaiset (, ”pyhiinvaeltajat”) perustivat Plymouthin siirtokunnan nykyiseen Massachusettsiin. Paikalliset intiaanit auttoivat heitä selviytymään ja opettivat elintärkeän maissinviljelyn taidon.
Vuonna 1626 hollantilaiset perustivat Uuden Amsterdamin kaupungin (nykyinen New York) Hudsonjoen suulle ja Orangen siirtokunnan joen yläjuoksulle. Englanti valtasi Hollannin siirtokunnat 1644. Ranskalaiset tutkivat ja asuttivat Suurten järvien aluetta ja Mississippin vartta. Ranska menetti siirtomaansa Pohjois-Amerikassa seitsenvuotisessa sodassa 1763.
John Trumbull, "Declaration of Independence", 1817–1819. Maalaus kuvaa komiteaa esittelemässä kongressille luonnostaan Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseksi.
Yhdysvaltain itsenäistyminen.
Vuonna 1760 Yhdysvalloissa oli 1 500 000 eurooppalaista ja heidän määränsä kasvoi nopeasti. Englanti kiristi siirtokuntien verotusta. Siirtokuntien mukaan Britannialla ei ollut oikeutta verottaa siirtokuntia ilman näiden edustusta parlamentissa. Vastalauseena siirtokuntalaiset heittivät niin sanotuilla Bostonin teekutsuilla 1773 tullista vapautetun teelastin mereen.
Yhdysvallat julistautui itsenäiseksi 4. heinäkuuta 1776, mistä seurasi pitkä vapaussota Britanniaa vastaan. Itsenäisyystaistelujen johtajia olivat George Washington, Sam Adams, Benjamin Franklin, Patrick Henry, John Adams ja Thomas Jefferson. Franklinin neuvottelema liittosopimus Ranskan kanssa toi lisävoimia amerikkalaisille. Sota päättyi 1781, kun britit antautuivat Yorktownissa.
Yhdysvalloissa oli aluksi kolmetoista osavaltiota, jotka liittoutuivat vuonna 1781 konfederaatioartikloilla. Artiklat toimivat pohjana vuoden 1787 perustuslaille, jota täydennettiin vuonna 1791 kymmenellä ensimmäisellä lisäyksellä, joka tunnetaan nimellä "Bill of Rights". Maan ensimmäinen presidentti oli George Washington.
1800-luku.
Kartalle on merkitty Yhdysvaltain osavaltiot sen mukaan, milloin niistä tuli osavaltioita.
Vuonna 1831 Monroen oppina tunnettu julistus kongressille vaati, että Euroopan valtiot pitäytyvät Amerikan mantereiden asioiden ulkopuolella ja vastaavasti Yhdysvallat ei puutu Vanhan maailman asioihin.
Vuoteen 1848 mennessä Yhdysvaltain alue lähes kolminkertaistui. Uusille alueille siirtyi uudisasukkaita, ja vuosina 1837–1839 kymmeniätuhansia intiaaneja pakkosiirrettiin Mississippijoen länsipuolelle. Vuonna 1848 Kaliforniasta löydettiin kultaa ja alueelle alkoi suuri kultaryntäys.
Vuodesta 1619 alkaen Pohjois-Amerikkaan oli rahdattu orjiksi yli kymmenen miljoonaa afrikkalaista. Orjuus oli 1800-luvulla Yhdysvaltojen suurimpia sisäisiä kiistakysymyksiä. Lisäksi kiistoja aiheutti osavaltioiden ja liittovaltion suhde. Andrew Jacksonin presidenttikausilla muodotui kolme erilaista talousaluetta: kaupan ja teollisuuden pohjoinen, maanviljelijöiden länsi ja puuvillaplantaasien etelä. Sisäpolitiikassa pohjoinen ja länsi olivat yleensä liitossa.
Ristiriidat johtivat Yhdysvaltain sisällissotaan 1861. Sodan voittivat pohjoiset osavaltiot, jotka estivät eteläisten osavaltioiden irtautumisen Yhdysvalloista. Orjuus lakkautettiin ja lähes neljä miljoonaa orjaa vapautettiin.
Sisällissodan jälkeen Yhdysvaltoihin alkoi virrata yhä enemmän maahanmuuttajia. He työskentelivät teollisuudessa tai siirtyivät uudisasukkaiksi maan läntiseen osaan. Kehittyvän kapitalismin nurjana puolena ilmenivät suuryhtiöiden monopolien hyväksikäyttö, suuret tuloerot ja kaupunkien slummit.
Lännessä oli ristiriitoja valkoisten uudisasukkaiden ja intiaanien sekä pientilallisten ja suurkarjankasvattajien välillä, ja rajaseudun vähäisen lainvalvonnan takia syntyi käsite ”villi länsi”. Kun Yhdysvallat voitti sodan Espanjaa vastaan vuonna 1898, Puerto Rico, Guam ja Filippiinit siirtyivät Yhdysvalloille.
1900-luvun alkupuoli ja maailmansodat.
Ensimmäisessä maailmansodassa Yhdysvallat oli aluksi puolueeton, mutta liittyi ympärysvaltoihin huhtikuussa 1917. Taloudellisesti maa oli aikaisemmin ollut velkaa muille, mutta sodan vuoksi tilanne kääntyi toisinpäin. Myös kulttuurisesti Yhdysvallat astui maailmanvalloituksen tielle ja sen hegemonia säilyi 1960-luvulle asti.
Yhdysvaltojen talous kasvoi 1920-luvulla, mutta vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeen alkoi 1930-luvun lama. Vuonna 1932 presidentti Franklin Roosevelt aloitti New Deal -suunnitelmansa, jolla hallitus osallistui talouteen laman lieventämiseksi.
Yhdysvallat liittyi toiseen maailmansotaan liittoutuneiden puolelle joulukuussa 1941, kun Japani hyökkäsi Pearl Harborin laivastotukikohtaan. Sodan lopulla Yhdysvallat pommitti Hiroshimaa ja Nagasakia ydinaseilla. Toinen maailmansota oli kallis ja siinä kaatui puoli miljoonaa amerikkalaista. Sota kuitenkin paransi Yhdysvaltain taloudellista asemaa, kun maan teollisuus kasvoi ja teknologiaa kehitettiin, ja sodan päättyessä Yhdysvalloissa oli yli puolet maailman teollisuustuotannosta. Vuonna 1945 perustettiin Yhdistyneet kansakunnat, jonka päämaja sijoitettiin New Yorkiin.
Kylmän sodan aika.
Toisen maailmansodan jälkeen alkoi kylmä sota, jossa olivat vastakkain kaksi suurvaltaa: Neuvostoliitto ja sitä tukevat kommunistiset maat ja Yhdysvallat ja sitä tukevat kapitalistiset maat. Yhdysvallat osallistui Korean sotaan 1950–1953 ja Vietnamin sotaan 1964–1975. Lisäksi maa tuki Sikojenlahden maihinnousuyritystä Kuubaan ja oli mukana Kuuban ohjuskriisissä. Neuvostoliittoa vastaan käytiin myös avaruuskilpaa. Presidentti Kennedy asetti Yhdysvaltain tavoitteeksi miehitetyn kuulennon, jonka teki Apollo 11 vuonna 1969.
Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat kaupungistui ja koki voimakkaan talouskasvun kauden. Kansalaisoikeusliike pyrki saamaan kaikille maan asukkaille kansalaisoikeudet ja lisäämään tasa-arvoa. Se taisteli erityisesti tummaihoisiin kohdistuvaa rasismia kohtaan. Taloudellisesti Yhdysvallat sukelsi 1970-luvulla stagflaatioon, joka huipentui presidentti Carterin kauden inflaatioon ja suurtyöttömyyteen. Presidentti Reaganin kaudella aloitettu liberalisointi aloitti uuden kasvun. Kylmä sota päättyi Neuvostoliiton hajoamiseen 1991.
1990-luvulta tähän päivään.
1990-luvulla Yhdysvallat kävi Persianlahden sodan. Presidentti Clintonin kaudella Yhdysvallat koki maan historian suurimman taloudellisen kasvun, johon vaikuttivat digitaalinen vallankumous ja internetin luomat uudet toimintamahdollisuudet.
Vuonna 2001 syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen presidentti George W. Bush julisti ”terrorismin vastaisen sodan” ja Yhdysvallat hyökkäsi Afganistaniin. Vuonna 2003 Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin ja syrjäytti diktaattori Saddam Husseinin.
Vuonna 2008 Yhdysvaltojen talous romahti, mikä aloitti maailmanlaajuisen taantuman. Taloudelliset ongelmat jatkuivat presidentti Obaman kaudella.
Hallinto.
Yhdysvaltain vuonna 1778 allekirjoitettu perustuslaki on maailman vanhimpia.
Liittovaltio.
Yhdysvallat on perustuslaillinen liittotasavalta, jonka hallinto määritellään perustuslaissa. Yhdysvallat koostuu osavaltiosta, joita on nykyään 50. Osavaltioilla on rajoitettu itsehallinto, mutta liittovaltion laki ylittää osavaltioiden lait. Osavaltiot vastaavat muun muassa terveyspalveluista ja rikoslaista ja myöntävät kansalaisille erilaisia lupia, kuten ajokortin. Yhdysvaltain perustuslaki noudattaa vallan kolmijako-oppia, joten liittovaltion hallinnossa on erotettu lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta.
Liittovaltion lainsäädäntövaltaa pitää kongressi. Se on kaksikamarinen ja koostuu edustajainhuoneesta ja senaatista. Edustajainhuoneeseen kuuluu 435 jäsentä, ja sen kausi on kaksi vuotta. Senaatin kausi on kuusi vuotta, ja kolmasosa senaatin jäsenistä valitaan joka toinen vuosi kuusivuotiskaudelle.
Toimeenpanovalta on presidentillä ja hänen hallinnollaan, joten presidentin asema liittovaltion johdossa on vahva. Presidentin toimikausi on nelivuotinen, ja hänet valitsevat osavaltioista valitut 538 valitsijamiestä. Presidenttinä on toiminut Barack Obama vuodesta 2009. Presidentti voi veto-oikeudellaan estää kongressin hyväksymän lain voimaantulon, mutta riittävän yksimielinen kongressi voi kahden kolmasosan enemmistöllä kumota presidentin veton, jolloin laki tulee voimaan vetosta huolimatta.
Tuomiovallan korkein, lakia tulkitseva elin on korkein oikeus, jossa on yhdeksän tuomaria. Yhdysvalloissa on käytössä tapaoikeus, joten ennakkotapaukset ja lakien tulkinnat ovat tärkeässä asemassa. Oikeuslaitos vastaa myös perustuslain tulkinnasta.
Osavaltio- ja paikallishallinto.
Yhdysvallat jaetaan 50 osavaltioon ja yhteen kongressin alaiseen piirikuntaan. Yhdysvaltoihin kuuluu lisäksi territorioita Karibianmerellä ja Tyynellämerellä. Niistä Puerto Ricolla ja Pohjois-Mariaaneilla on laajempi itsehallintosopimus Yhdysvaltain kanssa.
Yhdysvaltain osavaltioilla on oma perustuslaki, hallitus ja lait. Eri osavaltioiden välillä on usein suuria eroja esimerkiksi omistusoikeuden, rikoslain, tuomioistuimien, terveydenhuollon ja koulutuksen suhteen. Osavaltion korkein vaaleilla valittu viranomainen on kuvernööri. Jokaisessa osavaltiossa on myös parlamentti, joka Nebraskaa lukuun ottamatta on kaksikamarinen. Osavaltioilla on oikeus säätää itse lakinsa, kunhan ne eivät riko liittovaltion perustuslakia. Korkein oikeus voi kumota osavaltioiden tai liittovaltion lakeja, jos ne rajoittavat ihmisten tai osavaltioiden perustuslaillisia vapauksia.
Osavaltiot jakaantuvat piirikuntiin, joilla on omat valtuustonsa. Piirikuntia on 3 141. Ne huolehtivat esimerkiksi infrastruktuurista, poliisi- ja pelastustoimesta sekä terveydenhuollosta. Kaupungit on pääasiassa muodostettu piirikuntien sisälle, ja niillä on omat hallintoelimensä. Jotkut kaupungit, kuten San Francisco ja Denver, ovat kasvaessaan yhdistyneet piirikuntaansa. Suuret kaupungit, kuten New York, Atlanta, Chicago, Dallas ja Houston, saattavat levittäytyä useamman piirikunnan alueelle. Piirikuntien ja kaupunkien roolit vaihtelevat eri osavaltioissa ja alueilla, sillä perustuslaki sallii osavaltioiden järjestää paikallishallinnon kunkin alueen erityispiirteisiin soveltuvalla tavalla.
Intiaaniheimoilla on joitakin suvereeneja oikeuksia. Niillä on itsenäinen hallinto liittovaltion alaisuudessa, mutta yleensä osavaltioiden vaikutuksen ulkopuolella. Heimojen kansalaisuus ja äänioikeus on yleensä rajattu vain alkuperäisten heimojen jälkeläisille, mutta heimot voivat määrätä jäsenyysvaatimukset vapaasti.
Sisäpolitiikka.
Yhdysvalloissa on kaksi pääpuoluetta, republikaanit ja demokraatit. Useimmissa osavaltioissa on käytössä brittiläisissä maissa tyypillinen enemmistövaalitapa. Pääpuolueiden lisäksi itsenäiset ehdokkaat sekä muut puolueet, kuten vihreä puolue ja libertaaripuolue ovat keränneet äänestäjiä etenkin paikallisvaaleissa, mutta liittovaltion tasolla lähes kaikki kuvernöörit, senaattorit ja kongressiedustajat kuuluvat jompaankumpaan pääpuoleeseen. Vuonna 2012 ainoat poikkeukset ovat sitoutumattomat senaattorit Bernie Sanders ja Joe Lieberman.
Yhdysvaltojen pääpuolueet ovat poliittisesti hajanaisempia kuin eurooppalaiset vastineensa – niitä voi pitää lähinnä vaaleja varten rakennettuina ”sateenvarjo-organisaatioina”, joilla ei ole yhteistä ohjelmaa ja yhteistä aatetta. Puolueet kuitenkin eroavat toisistaan selvästi sosiaalikysymyksissä, jotka nousevat tärkeiksi etenkin presidentinvaaleissa. Näitä ovat kanta aborttiin, homojen oikeuksiin, aseiden omistamisen rajoituksiin ja kuolemanrangaistukseen.
Yhdysvalloissa järjestetään liittovaltio-, osavaltio- ja paikallistason äänestyksiä jatkuvasti ja edustajien lisäksi äänestyslipuissa kysytään yleensä lukuisia muita kysymyksiä. Vuoden 2010 vaaleissa oli 37 osavaltiossa yhteensä 160 lisäkysymystä, joiden aiheet vaihtelivat marihuanan käytöstä aborttiin ja tuloverotukseen.
Vaikka Yhdysvaltojen perustuslaki erottaa valtion ja kirkon toisistaan, valtaosa amerikkalaisista haluaa johtajiensa olevan tunnustuksellisia kristittyjä. Vuonna 2004 tehdyn haastattelun mukaan 72 % vastaajista sanoi, että presidentillä pitää olla uskonnollinen vakaumus, mutta 65 %:n mielestä kirkon ei pitäisi asettua yhdenkään ehdokkaan puolelle. Kun presidentti Obama ei maininnut Jumalaa kiitospäivän puheessa, media ja yleisö reagoivat voimakkaasti. Presidentin puheet loppuvat aina sanoihin ”God Bless You” ().
Ulkopolitiikka.
Yhdysvallat ja Tyynenmeren maat käyvät keskenään yhä enemmän ja yhä vapaampaa kauppaa. Kuvassa APEC-kokous Santiagossa.
Yhdysvaltojen taloudellinen, poliittinen ja sotilaallinen vaikutus on suuri, joten maan ulkopolitiikkaa seurataan tarkkaan ja siitä kiistellään paljon ympäri maailmaa. Yhdysvalloilla on yksi maailman laajimmista kansainvälisistä suhdeverkostoista: lähes jokaisessa maassa on Yhdysvaltain edustusto ja näillä puolestaan oma edustustonsa Washingtonissa. Erään mielipidekyselyn mukaan amerikkalaisten mielestä heidän lähimmät liittolaisensa ovat Britannia, Kanada, Australia, Israel ja Japani.
Yhdysvallat on perustajäsen useissa kansinvälisissä järjestöissä, kuten Yhdistyneissä kansakunnissa, G8-ryhmässä, Kansainvälisessä valuuttarahastossa, Pohjois-Atlantin puolustusliitto Natossa ja Tyynenmeren puolustusliitossa ANZUSissa. Yhdysvallat isännöi Yhdistyneiden kansakuntien päämajaa, joka toimii kansainvälisellä alueella New Yorkissa.
Vuonna 2006 Yhdysvallat antoi kehitysapua 23,5 miljardia dollaria. Absoluuttisesti apu oli suurempi kuin millään muulla valtiolla, mutta suhteellisesti teollisuusmaiden pienimpiä, vain 0,18 % bruttokansantulosta. Kun yksityishenkilöiden lähettämä kehitysapu lasketaan mukaan, Yhdysvallat lähetti kehitysapuna peräti 192 miljardia dollaria, mikä oli bruttokansantuloon suhteutettuna kuudenneksi eniten maailmassa.
Asevoimat.
Yhdysvaltain asevoimat koostuvat maavoimista, laivastosta, ilmavoimista ja merijalkaväestä. Asevoimia hallinnoi puolustusministeriö. Rannikkovartiostosta vastaa kotimaan turvallisuuden virasto Department of Homeland Security, mutta se siirtyy laivaston hallintoon sodan aikana.
Yhdysvaltain asevoimien budjetti vuonna 2010 oli 419,3 miljardia dollaria, ja niiden palveluksessa oli kaikkiaan yli kolme miljoonaa henkeä. Kansalliskaartin joukot käsittävät noin puolet armeijan taistelujoukoista ja kolmanneksen sen huoltojoukoista. Kansalliskaartin joukot osallistuvat koulutukseen kaksi viikkoa vuodessa ja sitoutuvat työskentelemään puolustusvoimille tarpeen vaatiessa.
Yhdysvaltain puolustusvoimilla on yhteistyösopimuksia useiden maiden kanssa, ja ne ovat vahvasti läsnä muun muassa Tyynenmeren saarilla, Japanissa, Etelä-Koreassa, Taiwanissa, Afganistanissa, Irakissa, Saksassa ja Atlantilla. Yhdysvalloilla on yhteensä 702 sotilastukikohtaa 132 eri maassa ja kaikilla mantereilla paitsi Etelämantereella. Yhdysvalloilla on toiseksi eniten ydinaseita Venäjän jälkeen ja sillä on ydinasejakosopimukset Euroopan maiden, kuten Saksan ja Alankomaiden kanssa.
Yhdysvaltain puolustusmenot ovat maailman suurimmat ja täysin omassa kokoluokassaan. Niiden osuus kansantuotteesta on neljä prosenttia. Yhdysvallat on myös huomattava aseiden viejä. Maan osuus maailman virallisesta asekaupasta oli vuonna 2008 kongressin selvityksen mukaan noin 68 prosenttia. Yhdysvaltain aseteollisuuden tärkeimpiä asiakkaita olivat Arabiemiraatit, Afganistan, Saudi-Arabia, Taiwan ja Egypti.
Talous.
a>illä. New Yorkin pörssi on osakkeiden yhteenlasketulla markkina-arvolla mitattuna maailman suurin arvopaperipörssi ja Wall Street on maailman johtavia finanssikeskuksia.
Yhdysvaltojen kansantalous on maailman suurin. Maa on 12. sijalla YK:n inhimillisen kehityksen indeksin mukaan ja sen bruttokansantuote henkeä kohti on maailman korkeimpia. Yhdysvaltain dollari on yleisin kansainvälisessä taloudessa käytetty rahayksikkö. Sen korkotasoa ohjaa 1913 perustettu itsenäinen keskuspankki Federal Reserve System. Vuoden 2011 loppupuolella 62:ta prosenttia maailman valuuttavarannoista säilytettiin Yhdysvaltain dollareissa.
Yhdysvaltain suuria luonnonvaroja alettiin hyödyntää voimaperäisesti 1800-luvulla. Maahanmuutto takasi työvoiman saannin ja kasvavat kotimaanmarkkinat. Yhdysvaltoihin kertyi suuria pääomia, joita sijoitettiin runsaasti ulkomaille. Yhdysvaltalaiset suuryhtiöt nousivat merkittäviksi toimijoiksi useiden maiden talouselämässä.
Ostoskeskus Pittsburghissa. Vähittäismyyjä on Yhdysvaltojen yleisin ammatti.
Talouden sektorit.
Yhdysvaltain tärkein sektori on palvelusektori, joka työllistää noin kolme neljäsosaa työvoimasta. Maatalous tuottaa 1,2 % bruttokansantuotteesta, ja yhdessä metsä- ja kalatalouden kanssa se työllistää 0,7% työvoimasta. Maatalouden pääasialliset viljelykasvit ovat maissi, vehnä, hedelmät ja vihannekset sekä puuvilla. Karjatalous keskittyy ennen kaikkea Kansasin, Iowan, Nebraskan ja Teksasin osavaltioihin. Vuonna 2010 koko Yhdysvalloissa teurastettiin 33 miljoonaa nautaa, lähes miljoona vasikkaa, 114 miljoonaa sikaa ja 2,5 miljoonaa lammasta. Myös maitokarjaa, vuohia ja biisoneita kasvatetaan. Ammattikalastajat toimivat sekä Atlantin että Tyynenmeren puolella. Tärkeimpiä saaliskaloja ovat turska, ahvenet, lohikalat, kampelakalat ja pienet sillikalat.
Yhdysvalloissa on noin kolme miljoonaa neliökilometriä metsää. Maan itäosassa on enimmäkseen yksityisten omistamaa lehtimetsää, kun taas länsiosassa havumetsät ja julkinen omistus ovat tyypillisempiä.
Yhdysvaltain alueella on esimerkiksi kulta-, öljy-, kivihiili- ja uraaniesiintymiä. Sen kivihiilivarat ovat yli neljänneksen koko maailman kivihiilivarannosta. Merkittävimmät teollisuustuotteet ovat kemikaalit, transistorit, lentokoneet, autot ja autojen osat, tietokoneet, tietoliikennevälineet ja lääkkeet. Yhdysvaltain kauppatase on ollut negatiivinen 1960-luvulta asti. Tärkeimmät vientimaat 2010 olivat Kanada (19 %), Meksiko, Kiina ja Japani. Tuonti oli suurinta Kiinasta (19,5 %), Kanadasta, Meksikosta, Japanista ja Saksasta.
Vuonna 2010 Yhdysvalloissa kävi noin 60 miljoonaa vierailijaa ja se oli maailman toiseksi suosituin turistikohde.
Vuonna 2011 Yhdysvaltojen suurimmat yritykset olivat
a>in tehdas. Boeing on maailman toiseksi suurin lentokoneiden valmistaja.
Työllisyys ja työvoimapolitiikka.
Yhdysvalloissa on verrattain vapaat työmarkkinat. Työttömyys oli ennen vuoden 2008 taantumaa pitkään pysynyt noin viidessä prosentissa, mutta sen jälkeen se on ollut noin yhdeksän prosenttia. Ansiosidonnainen työttömyyskorvaus vaihtelee eri osavaltioissa noin 100 eurosta korkeintaan 1 400 euroon kuukaudessa bruttona. Korvausta maksetaan maksimissaan kymmenestä viikosta puoleen vuotta.
Syrjintä on Yhdysvalloissa tiukasti kielletty, mutta juuri muita lainsäädännöllisiä irtisanomisesteitä ei ole. Vuonna 200 yksityissektorin työntekijöistä 7,2 % oli liittynyt ammattiyhdistyksiin. Maassa on kymmeniä miljoonia laillisia ja laittomia maahanmuuttajia erityisesti Meksikosta, Väli-Amerikasta ja Aasiasta. Noin puoli miljoonaa eurooppalaista tutkijaa on muuttanut Yhdysvaltoihin ja vain murto-osa suunnittelee takaisin palaamista.
Liittovaltio, osavaltio ja paikallishallitukset kuluttavat noin 24 % kansantuotteesta. Yhdysvalloissa on liittovaltion tulovero sekä muutaman prosentin osavaltio- ja paikallistuloveroja. Alimmat tuloluokat eivät nykyään maksa lainkaan tuloveroja. Yritysverotus on Yhdysvalloissa hieman korkeampaa kuin OECD-maissa keskimäärin. Yhdysvalloissa ei ole arvonlisäveroa, mutta osavaltiot saattavat kerätä muutamien prosenttien myyntiveroa. Postimyynnissä ja Internetissä tapahtuvassa osavaltioiden rajojen ylittävässä kaupassa myynnit ovat toistaiseksi vapaita myyntiverosta. Osavaltio- ja paikallistasolla on omaisuus- ja kiinteistöveroja.
Kansainvälisen työjärjestön mukaan Yhdysvalloissa on maailman toiseksi korkein tuottavuus työtuntia kohti.
Palkkataso ja tuloerot.
Vuonna 2005 keskivuosipalkka vaihteli Yhdysvalloissa koulutuksen mukaan niin, että pelkän high schoolin käyneiden keskipalkka oli noin 32 000 dollaria ja tohtorikoulutettujen 79 000 dollaria. Maassa on melko suuret tuloerot. Vuonna 2007 niitä mittaava gini-kerroin oli 45, mikä on maailman 41. suurin, Bulgarian ja Kamerunin välissä. Kotitalouksien tulot vaihtelevat huomattavasti myös alueittain, amerikkalaisen mittapuun mukaan köyhästä Mississippistä rikkaaseen Marylandiin. Vuonna 2011 köyhiä oli koko väestöstä yli 15 %, eli 46 miljoonaa henkilöä. Köyhyys on tässä määritelty tietyn perhekoosta riippuvan, kuluttajahintaindeksillä vuosittain korjatun tulorajan mukaan.
Yhdysvalloissa on 10–12 miljoonaa laitonta maahanmuuttajaa, jotka tulevat köyhistä maista kuten Meksikosta. Globalisaation vastainen liike on vaatinut liittovaltiota puuttumaan siihen, että työpaikat siirtyvät Yhdysvaltojen korkean palkkatason vuoksi esimerkiksi Eurooppaan tai Aasiaan. Toisaalta on huomautettu, että uusia työpaikkoja on syntynyt koko ajan ja köyhien maiden lisäksi myös amerikkalaiset hyötyvät muuttoliikkeestä.
Liikenne.
Auto on vaikuttanut merkittävästi Yhdysvaltain kaupungistumiseen ja se on useimpien pääasiallinen kulkuneuvo. Liittovaltio alkoi jo 1930-luvulla suunnitella moottoritiejärjestelmää, joka yhdistäisi eri osavaltioiden tärkeimmät kaupungit. Interstate Highway -järjestelmän ensimmäiset tieosuudet rakennettiin 1940-luvulla, mutta koko verkosto valmistui vasta 2000-luvun alussa. Järjestelmän pisin tie, Interstate 90 Seattlestä Bostoniin, on 4 860 kilometriä pitkä. Ajoluvan myöntämisperusteet vaihtelevat osavaltioittain. Toisaalla ajokortti-ikä on 16, toisaalla 18 vuotta, ja joissakin osavaltioissa ajo-opetuksen voi aloittaa jo 14-vuotiaana.
Rautateitä Yhdysvalloissa on 240 000 kilometriä. Niitä käytetään pääasiassa rahtiliikenteeseen ja henkilöliikennettä on asukaslukuun nähden varsin vähän. Pitkän matkan matkustajaliikennettä hoitaa Amtrak, ja monissa suurissa kaupungeissa on lisäksi lähijunaliikennettä. Pitkän matkan linja-autoyhtiöistä tunnetuin on Greyhound. New Yorkin metro on yksi maailman käytetyimmistä maanalaisista liikenneverkostoista.
Matkustajamäärillä mitattuna maailman 30:stä vilkkaimmasta lentoasemasta 17 on Yhdysvalloissa. Maailman vilkkain lentoasema on Hartsfield-Jackson Atlantassa. Rahtimäärillä mitattuna maailman 30:stä vilkkaimmasta lentokentästä 11 on Yhdysvalloissa, mukaan lukien maailman toiseksi vilkkain Memphisin kansainvälinen lentoasema. Kaikkiaan Yhdysvalloissa on 15 079 lentokenttää, enemmän kuin missään muussa maailman valtiossa.
Yhdysvaltojen kauppalaivastoon kuuluu 418 alusta, ja lisäksi yli 700 muihin maihin rekisteröityä alusta on yhdysvaltalaisessa omistuksessa. Suurimmat rahtisatamat ovat Baton Rouge, Corpus Christi ja Houston. Vilkkain risteilyalusten lähtöpaikka on Miami.
Luonnontieteet ja teknologia.
Yhdysvalloissa on vaikutettu pitkään tieteen kehitykseen. Thomas Edison kehitti muun muassa hehkulampun ja on yksi eniten patentteja saaneista ihmisistä.
Amerikan keksintösäätiön luettelossa suurista amerikkalaisista keksijöistä ja keksinnöistä ovat muun muassa
Alexander Graham Bell (puhelin), Samuel Morse (lennätin), Henry Ford (liukuhihna), Robert Fulton (höyrylaiva), Jonas Salk (poliorokote) ja Wrightin veljekset (lentokone). Myös monet muualta tulleet tutkijat, kuten Albert Einstein ja Kurt Gödel ovat luoneet olennaisen osan urastaan Yhdysvalloissa.
Yhdysvallat kulutti 2000-luvun alkupuolella bruttokansantuotteestaan tutkimukseen ja kehitykseen 2,7 %, mikä oli enemmän kuin Kiinassa tai Euroopassa keskimäärin, mutta vähemmän kuin Japanissa tai Pohjoismaissa. EU on kirimässä kiinni Yhdysvaltojen etumatkaa sekä rahoituksen että tulosten osalta.
Amerikkalaiset ovat saaneet eniten Nobel-palkintoja luonnontieteissä toisesta maailmansodasta lähtien, erityisesti fysiikan ja lääketieteen palkintoja. Yhdysvallat on ollut myös avaruustutkimuksen johtavia maita, ja Neil Armstrong astui ensimmäisenä ihmisenä kuun pinnalle Apollo 11 -lennolla heinäkuussa 1969. Human Genome Project-projekti on ollut tärkeä askel kohti monien sairauksien, kuten syövän ja Alzheimerin taudin parantamista.
Väestö.
Yhdysvalloissa arvioitiin heinäkuussa 2012 olevan noin 314 miljoonaa asukasta. Väestönkasvu oli 0,899 % vuodessa. Asukasluvun kehitystä on kuvailtu hitaaksi, mutta poikkeuksen muodostavat toisen maailmansodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat. Yhdysvaltain väkiluku ylitti sadan miljoonan rajan vuonna 1915. Kahden sadan miljoonan raja ylittyi 1967 ja 300 miljoonan rajan lokakuussa 2006. Yhdysvaltain väkiluku yli kolminkertaistui 1900-luvulla. Kalifornia ohitti New Yorkin runsasväkisimpänä osavaltiona 1960-luvulla.
Rodut ja etnisyys.
Yhdysvalloissa vakituisesti asuvat ihmiset määrittelevät itse väestönlaskennan yhteydessä, mihin etniseen ryhmään kuuluvat. Väestönlaskentavirasto luokittelee ihmiset heidän ilmoitustensa perusteella kuuteen eri "päärotuun" ("race"): valkoiset ("caucasian"), afroamerikkalaiset, intiaanit ja eskimot, aasialaiset, Tyynenmeren saarten alkuperäisasukkaat ja viimeisenä luokkana ”jokin muu rotu”. Latinoihin ("Hispanic") luetaan rotuun katsomatta henkilöt, joiden juuret ovat espanjankielisessä kulttuurissa. Latinotaustaisia ihmisiä on yli viidennes Kalifornian, Texasin, Arizonan, Nevadan, Floridan ja Coloradon osavaltioiden asukkaista.
Uskonto.
a> on yksi maailman suurimmista kirkkorakennuksista. Enemmistö yhdysvaltalaisista on kristittyjä.
Yhdysvaltain perustuslaki suojelee kaikkia uskontoja ja erottaa valtion uskonnosta. Moni varhain Pohjois-Amerikkaan muuttaneista siirtolaisista pakenikin Euroopan uskonnollisia vainoja. Esimerkiksi vuonna 1620 yli sata puritaania lähti Englannista "Mayflower"-laivalla ja perusti Uuden-Englannin ensimmäisen pysyvän siirtokunnan, Plymouthin kaupungin. Pohjois-Amerikkaan on paettu uskonnollisia ja etnisiä vainoja myöhemminkin, esimerkkinä juutalaisten joukkopako natsi-Saksasta. Myös Yhdysvaltojen sisällä on paettu uskonnollista vainoa, esimerkiksi mormonit muuttivat Salt Lake Cityn seudulle, autiomaan keskelle.
Vuonna 2007 tehdyn arvion mukaan Yhdysvaltain väestöstä 51,3 % on protestantteja, 23,9 % katolilaisia, 1,7 % juutalaisia, 1,7 % mormoneja, 1,6 % muita kristittyjä, 0,7 % buddhalaisia, 0,6 % muslimeja ja uskontokuntiin kuulumattomia 12,1 %.
Kielet.
Yhdysvalloilla ei ole virallista kieltä, vaan osavaltiot saavat päättää kielestään vapaasti. Maassa on ajoittain keskusteltu englannin kielen virallistamisesta, mutta ehdotukset ovat kohdanneet vastustusta eivätkä kongressialoitteet ole menneet läpi.
Suurin osa Yhdysvaltain asukkaista puhuu kotikielenään englantia. Amerikanenglanti eroaa esimerkiksi brittienglannista sanastoltaan ja korostukseltaan. Espanja on toiseksi puhutuin kieli Yhdysvalloissa. Sitä puhuvat etenkin latinalaisesta Amerikasta tulleet siirtolaiset ja näiden jälkeläiset. Yhdysvalloissa onkin viidenneksi eniten espanjankielisiä Meksikon, Kolumbian, Espanjan ja Argentiinan jälkeen. Ranskaa puhutaan laajalti osissa Ranskan entisiä siirtomaa-alueita, Mainessa ja Louisianassa, joissa se on englannin ohella yhä käytössä osavaltioiden "de facto" virallisena kielenä. Kiinan puhujia on noin kaksi miljoonaa ja muita yli miljoonan puhujan kieliä ovat saksa, vietnam ja tagalog.
"Ethnologue"-kirjan mukaan Yhdysvalloissa on 176 elävää kieltä. Alkuperäisväestö ei useinkaan enää puhu heimonsa alkuperäistä kieltä. Navajon puhujia on eniten, vuonna 1990 heitä oli 149 000. Yli kymmenentuhannen puhujan intiaanikieliä ovat läntinen apašši, cherokee, chocktaw ja dakota.
Suurimmat kaupungit.
Yhdysvalloissa on useita merkittäviä kaupunkeja, joista New York, Los Angeles ja Chicago ovat niin sanottuja alfa-luokan maailmankaupunkeja. Suurkaupunkeja hallitsevat ruutuasemakaavaan rakennetut pilvenpiirtäjäkeskustat.
Terveys.
Yhdysvaltain valtiollisen lääketiedeakatemian Institute of Medicinen mukaan Yhdysvallat on ainoa vauras teollisuusmaa, jolla ei ole yleistä, kaikille kansalaisille saatavilla olevaa terveydenhoitojärjestelmää. Yhdysvaltain väestöstä noin 85 % on jonkin sairausvakuutuksen piirissä. Noin 60 prosentilla sairausvakuutus on työnantajan tarjoama. Lisäksi esimerkiksi eläkeläisillä (Medicare) ja lapsilla (Medicaid) on liittovaltion tai osavaltion rahoittama sairausvakuutus. Noin 46 miljoonalla ihmisellä eli 15 % väestöstä, ei ole sairausvakuutusta. Sairaalat ovat lain mukaan velvollisia hoitamaan kaikki hätätapaukset, mutta akuutin hengenvaaran poistuttua hoitovelvoite lakkaa.
Vuonna 2004 julkinen sektori rahoitti terveydenhuollon kustannuksista 44 %, yksityiset vakuutukset 36 % ja potilasmaksut 15 %.
Yhdysvalloissa käytetään terveydenhuoltoon enemmän rahaa kuin missään muualla sekä absoluuttisesti että suhteessa bruttokansantuotteeseen tai asukaslukuun. Terveydenhuoltoa on silti pidetty melko tehottomana. Toisaalta Yhdysvallat on johtava maa biolääketieteellisessä tutkimuksessa ja käytti siihen väkilukuun suhteutettuna kolme kertaa enemmän rahaa kuin Eurooppa vuonna 2004.
Maailman terveysjärjestön vuonna 2004 tekemän selvityksen mukaan Yhdysvalloissa käytetään alkoholia 8,5 litraa aikuista kohti, mikä on suunnilleen saman verran kuin Kanadassa, Argentiinassa ja Thaimaassa. Vuonna 2007 tehdyn selvityksen mukaan 74 % yhdysvaltalaisista oli ylipainoisia (painoindeksi yli 25). Luku on maailman yhdeksänneksi korkein; Yhdysvaltojen edellä on vain joukko Tyynenmeren saarivaltioita ja Kuwait.
Koulutus.
Yhdysvalloissa koulutus on pääosin osavaltioiden vastuulla. Koulumainen opetus alkaa esikoulun jälkeen ja jaetaan kolmeen vaiheeseen: alakoulu, keskikoulu ja high school. Koulutukseen liittyvät lait ja vaatimukset vaihtelevat osavaltioittain huomattavasti, mutta koulujen aloitusikä on yleisimmin kuusi ja lopetusikä kuusitoista vuotta. High school kattaa koululuokat 7–12 tai 8–12, ja se jaetaan joskus kahteen osaan. Vuoden 2009 PISA-vertailussa yhdysvaltalaiset opiskelijat olivat lukutaidossa ja luonnontieteissä lähellä OECD-maiden keskitasoa, mutta menestyivät matematiikassa selvästi keskiarvoa heikommin.
Vuonna 2009 julkisissa kouluissa oli 49,4 miljoonaa oppilasta ja yksityiskouluissa 4,7 miljoonaa. 68 % yksityiskouluista oli uskonnollisesti suuntautuneita. Vuonna 2007 kotiopetuksessa oli 1,5 miljoonaa koululaista, mitä vanhemmat perustelivat tyytymättömyydellä koulun uskonnolliseen ja moraaliseen arvomaailmaan, ympäristöön tai opetuksen tasoon.
Korkeakoulut ovat Yhdysvalloissa joko julkisia tai yksityisiä. Noin 70 % korkea-asteen opiskelijoista käy julkisia kouluja. Lukuvuosi julkisessa nelivuotisessa korkeakoulussa maksaa keskimäärin 15 000 dollaria, mutta yksityisessä kaupallisessa korkeakoulussa hinta voi olla kaksinkertainen. Useimmat päätoimiset opiskelijat saavat opintotukea, joka kattaa noin puolet kuluista. Stipendejä voi saada paitsi opintomenestyksen, myös taiteellisen tai urheilulahjakkuuden tai johonkin vähemmistöryhmään kuulumisen perusteella. Silti monet vanhemmat säästävät lastensa korkeakouluopintoja varten vuosien ajan.
Enemmistö maailman parhaimmista yliopistoista on eri vertailujen mukaan yhdysvaltalaisia. Kärkisijoilla ovat Harvardin, Berkeleyn ja Stanfordin yliopistot.
Kulttuuri.
Yhdysvalloissa tunnetaan käsite amerikkalainen unelma, ajatus maasta joka tarjoaa yhtäläiset menestymisen mahdollisuudet jokaiselle hänen kykyjensä ja saavutuksiensa mukaisesti, sosiaalisesta luokasta tai syntyperästä huolimatta. Amerikkalaisen unelman juuret voidaan nähdä jo Yhdysvaltain perustuslaissa, jonka mukaan kaikilla ihmisillä on yhtäläinen oikeus "vapauteen ja onnellisuuden tavoitteluun".
Yhdysvaltojen kulttuurissa on huomattavia alueellisia eroja, vaikka sisäinen muuttoliike on voimakasta. Maan koillisosa on tiheästi asuttua ja kaupungistunutta. Keskilänsi on maanviljelysaluetta, ja alueen auto- ja terästeollisuus on taantunut. Lännen avariin maisemiin liittyy kansallisia myyttejä individualismista ja yksilön rajattomista mahdollisuuksista. Etelän valtiot on yhdistetty orjuuteen ja mustan väestön kansalaisoikeustaisteluun, mutta niitä leimaavat myös aurinkoinen ilmasto ja eläkeläisten yhteisöt. Kalifornian ja maan lounaisosien erityispiirteitä ovat espanjankielinen kulttuuri ja paikalliset ruokalajit.
Villin lännen historia rikollisineen, pyssysankareineen, intiaaneineen ja karjapaimenineen on osa "americanaa" eli yhdysvaltalaista kansallisromantiikkaa.
Musiikki.
Yhdysvaltojen musiikki on kehittynyt maahanmuuttajien musiikkiperinteiden pohjalta. Blues syntyi etelävaltioiden orjien keskuudessa, kun afrikkalaisen ja eurooppalaisen musiikin perinteet yhdistyivät. New Orleansissa syntyi 1900-luvun alussa jazz, jossa yhdistyivät orjien laulut, ragtime ja eurooppalainen torvisoitto. Bluesiin kehittyi rhythm and blues, joka yhdessä valkoisten country-musiikin kanssa synnytti rock and rollin 1950-luvulla. Elvis Presleyn levyjä on myyty maailmassa yli miljardi, enemmän kuin kenenkään muun. Yhdysvaltojen asema kevyessä musiikissa on edelleen vahva. Eniten American Music Award -palkintoja ovat saaneet Mariah Carey, Whitney Houston, Michael Jackson, Eagles ja Janet Jackson.
Kun brittiläisen musiikkilehden asiantuntijat asettivat vuonna 2008 maailman sinfoniaorkesterit paremmuusjärjestykseen, 15 parhaan joukossa oli kuusi yhdysvaltalaista orkesteria: Chicagon, Clevelandin, Los Angelesin, Bostonin, New Yorkin ja San Franciscon sinfoniaorkesterit. Yhdysvalloissa on 135 oopperataloa, joista vanhin ja suurin on New Yorkissa sijaitsevat Metropolitan-ooppera.
Teatteri ja elokuva.
New Yorkin Manhattanin länsiosassa Broadwaylla on 39 teatteria, joista jokaisessa on ainakin 500 paikkaa. Vuonna 2010 ne hankkivat yhteensä kymmenen miljardin dollarin tulot.
Yhdysvalloilla on ollut merkittävä rooli elokuvan historiassa. Ranskalaisten Lumièren veljesten ohella Thomas Edison kehitti varhaista tekniikkaa. 1920-luvulla suuret amerikkalaiset elokuvatuotantoyhtiöt loivat pohjan varsinaiselle elokuvateollisuudelle, Hollywoodista tuli elokuvan pääkaupunki ja äänielokuva vakiinnutti asemansa. John Waynestä tuli 1940- ja 1950-luvulla kansallisen itseluottamuksen vertauskuva. Marilyn Monroeta on sanottu maailman tunnetuimmaksi filmitähdeksi. Walt Disneyn maailmankuulujen piirroselokuvien, sarjakuvien ja näytelmäelokuvien ympärille on kasvanut kokonainen mediaimperiumi. 2010-luvulla Yhdysvalloissa tuotetaan maailman kolmanneksi eniten elokuvia Intian ja Nigerian jälkeen.
Yhdysvalloissa on tuotettu lukuisia maailmanlaajuisia menestyselokuvia, kuten "Tuulen viemää" (1939), ' (1977), "Titanic" (1997) ja "Avatar" (2009). American Film Instituten vuonna 2007 valitsemat parhaat yhdysvaltalaiset elokuvat ovat "Citizen Kane" (1941), "Kummisetä" (1972) ja "Casablanca" (1942).
Kuvataide, arkkitehtuuri ja muoti.
1800-luvun taidemaalareista tunnetuin on Thomas Eakins, joka maalasi realistisia sisä- ja ulkokuvia amerikkalaisesta arkielämästä. Eurooppalaista modernia taidetta esiteltiin Yhdysvalloissa laajassa näyttelyssä, joka kiersi New Yorkissa, Bostonissa ja Chicagossa vuonna 1913. Näyttely rohkaisi myös yhdysvaltalaisia taiteilijoita, kuten Georgia O'Keeffe, kokeilemaan uusia muotoja. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa syntyi uusia taidesuuntia, kuten Jackson Pollockin ja Willem de Kooningin edustama abstrakti ekspressionismi ja Andy Warholin pop-taide.
Monet modernin arkkitehtuurin suuret nimet ovat amerikkalaisia Frank Lloyd Wrightistä Frank Gehryyn.
New Yorkia pidetään Pariisin, Lontoon ja Milanon ohella yhtenä neljästä suuresta muotimaailman pääkaupungista. Tunnettuja yhdysvaltalaisia muotitaloja ja -suunnittelijoita ovat Vera Wang, Calvin Klein, Ralph Lauren ja Donna Karan.
Kirjallisuus ja filosofia.
Itsenäinen, eurooppalaisesta kirjallisuudesta erkaantunut amerikkalainen kirjallisuus kehittyi 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa. 1800-luvun merkittävimpien kirjailijoiden joukossa olivat Edgar Allan Poe, James Fenimore Cooper ja Herman Melville. Humoristista tyyliä kehitti Mark Twain, joka oli ensimmäisiä itärannikon ulkopuolella syntyneitä suuria kirjailijoita. Myös William Sydney Porter eli O. Henry oli kiinnostunut etäisten paikkojen elämästä ja murteista.
1900-luvulla Yhdysvaltain kirjallisuuden merkitys osana maailmankirjallisuutta kasvoi. Tällöin oli vallalla yhteiskunnallinen kirjallisuus, jota edustivat muun muassa Theodore Dreiser, Jack London ja Upton Sinclair. Maailmansotien välisen ajan huomattavimmat nimet olivat Ernest Hemingway ja William Faulkner, ja 1930-luvulla astui esiin John Steinbeck pula-ajan kuvauksillaan. Steinbeck, Faulkner ja Hemingway olivat pitkään Yhdysvaltain kirjallisuuden keskeiset hahmot, ja kaikki kolme saivat Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Sotien jälkeen näkyviä ovat olleet myös realismin edustajat, kuten Saul Bellow, J. D. Salinger ja Truman Capote. Sotien jälkeen on noussut myös afroamerikkalaisten kirjallisuus, jonka tunnetuimpiin nimiin lukeutuvat James Baldwin, Richard Wright ja Ralph Ellison. 1970-luvulla alkoi postmoderni liike, jonka nimiin kuuluvat muun muassa Paul Auster, Toni Morrison, Philip Roth ja Raymond Carver.
Ralph Waldo Emerson ja Henry Thoreau olivat amerikkalaisen filosofian uranuurtajia. Sisällissodan jälkeen Charles S. Peirce, William James ja John Dewey olivat johtajia pragmatismin kehittämisessä. 1900-luvulla Willard Van Orman Quine ja Richard Rorty kehittivät analyyttistä filosofiaa.
Ruokakulttuuri.
left
Yhdysvaltalaisessa keitiössä sekoittuvat eri kansallisuuksien perinteet, ja ruokalajit vaihtelevat osavaltioittainkin. Atlantin rannikolla syödään runsaasti kaloja ja äyriäisiä, kun taas Texasin karjankasvattajat syövät mureaa lihaa. Jambalaya on kotoisin New Orleansista. Erityisesti kiinalaiset ja italialaiset siirtolaiset ovat kehittäneet uusia, amerikkalaisia versioita kotimaidensa ruokalajeista.
Vuonna 2007 tehdyn laajan kyselytutkimuksen mukaan yhdysvaltalaiset kokivat seuraavat ruokalajit erityisen amerikkalaisiksi: hampurilaiset, barbeque-ruoka, taikinakuoressa paistetut kanapalat, makaroni-juustopaistos ja omenapiirakka.
Juhlapäivät.
Liittovaltion tasolla on määritelty seuraavat kymmenen juhlapäivää. Ne ovat yleisiä vapaapäiviä, ja jos ne osuvat viikonloppuun, työntekijät saavat vastaavasti edellisen perjantain tai seuraavan maanantain vapaaksi.
Näiden kymmenen päivän lisäksi monilla uskonnollisilla ja etnisillä ryhmillä sekä alueilla on omia juhlapäiviään.
Urheilu.
Yhdysvaltain suosituimmat joukkuelajit ovat ovat amerikkalainen jalkapallo, baseball ja koripallo, jotka ovat kaikki myös syntyneet Yhdysvalloissa. Amerikkalainen jalkapallo on näistä katsotuin. Amerikkalaisen jalkapallon mestaruusottelu, Super Bowl on yksi Yhdysvaltain suurimmista tapahtumista. Suuri osa maailman parhaiten palkatuista urheilijoista on yhdysvaltalaisten joukkuelajien pelaajia. Joukkuelajien rinnalla NASCAR-autoilu on suosittua, ja se onkin amerikkalaisen jalkapallon jälkeen toiseksi seuratuin laji televisiossa. Toinen suosittu autourheilusarja on Indy Racing League, ja sen Indianapolis 500 -tapahtumaa on ajattu vuodesta 1911.
Yhdysvallat toimii isäntänä myös muille huomattaville urheilutapahtumille muun muassa golfissa ja tenniksessä (US Open). Uinti on maan menestyksekkäimpiä lajeja. Kolme suosituinta lautailuharrastusta – lainelautailu, rullalautailu ja lumilautailu – on luotu Yhdysvalloissa. Niistä järjestetään kansalliset kilpailut ja niiden yhteyteen on syntynyt laaja alakulttuuri.
Yhdysvalloissa on isännöity kahdeksat olympiakisat. Maa on saanut kesäolympialaisissa eniten mitaleja kautta aikojen ja talviolympialaisissa toiseksi eniten. Uimari Michael Phelps on olympiahistorian eniten kultamitaleita saavuttanut urheilija. Hänellä on 18 kultaa ja yhteensä 22 mitalia.
Urheilulla on merkittävä asema myös yhdysvaltalaisissa yliopistoissa ja collegessa. Vuosittain noin 126 000 urheilijaa saa joko täyden tai osittaisen stipendein opiskeluja varten. Miesten suosituimmat yliopistolajit ovat amerikkalainen jalkapallo, koripallo, yleisurheilu, baseball ja jalkapallo ja naisten koripallo, yleisurheilu, lentopallo, softball ja jalkapallo.


YTV.
YTV (,) oli vuosina 1970–2009 Suomen pääkaupunkiseudun lakisääteinen yhteistyöelin. YTV-alueeseen kuuluivat pääkaupunkiseudun kaupungit Helsinki, Vantaa, Espoo ja Kauniainen.
YTV:n tehtävänä oli edistää pääkaupunkiseudun kehitystä tuottamalla korkeatasoisia joukkoliikenteen, jätehuollon, ilmansuojelun ja kehityssuunnittelun palveluita. YTV vastasi muun muassa bussien seutuliikenteen ja kaupunkiratojen liikenteen suunnittelusta ja tilaamisesta, mutta ei operoinnista. YTV:n olemassaoloaikana Helsingin kaupungin sisäisen joukkoliikenteen suunnitteli ja osin operoi Helsingin kaupungin liikennelaitos HKL.
Erillissopimusten perusteella YTV antoi palveluita myös muille Uudenmaan kunnille. Kerava otti seutulippujärjestelmän osittain käyttöön maaliskuun 2006 alussa sekä loput lipputuotteet 1. tammikuuta 2007 alkaen. Kirkkonummi otti käyttöön seutulippujärjestelmän juna- ja osassa linja-autoliikennettä 1. tammikuuta 2007 alkaen. Kirkkonummi liittyi YTV Jätehuollon järjestämän jätehuollon piiriin 1.4.2008.
YTV:n toiminta lakkautettiin vuoden 2009 lopussa. Samalla sen tehtävät siirrettiin kahdelle uudelle kuntayhtymälle: Helsingin seudun liikenne (HSL) ja Helsingin seudun ympäristöpalvelut (HSY).
Organisaatio ja talous.
YTV:n asioista päättivät seutukokous ja hallitus. Toimintaorganisaation johdossa oli yhteistyöjohtaja. Seutukokouksessa 23.1.2009 valittiin tammikuussa 2008 Helsingin kaupungin apulaiskaupunginjohtajaksi siirtyneen Hannu Penttilän tilalle uudeksi yhteistyöjohtajaksi Raimo Inkinen (vihr), joka aloitti työssään 9.3.2009.
Organisaation toiminta oli vuoden 2006 alusta jakautunut neljään tulosalueeseen, jotka olivat liikenne, jätehuolto, seutu- ja ympäristötieto (esim. ilmanlaatu) sekä yhteiset palvelut.
Vuoden 2005 alusta Espoon, Vantaan ja Kauniaisten sisäisen liikenteen hoitoon liittyvät tehtävät siirtyivät YTV:lle. Kerava liittyi sopimusperusteisesti lippu- ja taksajärjestelmään (ns. 3. vyöhyke) 1.3.2006 alkaen, Kirkkonummi 1.1.2007 alkaen.
YTV:n toimintatulot vuonna 2008 olivat 304,1 miljoonaa euroa ja toimintakulut 291,5 miljoonaa euroa ilman sisäisiä eriä. Liikenteen tulosalueen osuus toimintatuloista on noin 71 %, jätehuollon noin 28 %.
Toimintatuotoista joukkoliikenteen lipputulot muodostavat 39,1 %, jätteen käsittely- ja kuljetusmaksut 27,1 %. Kuntaosuuksilla rahoitetaan 29,6 % ja muilla toimintatuotoilla 4,2 %.
Tiedot ovat YTV:n hallituksen 27.2.2009 allekirjoittamasta vuoden 2008 tilinpäätöksestä.
Historia.
Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunnan YTV:n esivaiheena toimineen Pääkaupunkiseudun yhteistyötoimikunnan (YTT) perustava kokous pidettiin 16. kesäkuuta 1970. YTT perustui Helsingin, Espoon, Kauniaisten ja Vantaan kunnanjohtajien aloitteeseen. Näistä kunnista muodostettiin tuolloin virallisesti pääkaupunkiseutu. Ensimmäisen merkittävän palvelutehtävän YTV sai vuonna 1982, jolloin seudun kunnat siirsivät sopimusperusteisesti jätehuoltotoimintansa. Uuden vaiheen pääkaupunkiseudun joukkoliikenteessä aloitti varsinkin seutulipun käyttöönotto vuonna 1986 ja seudun bussiliikennöitsijöiden liikenteen omien tilaajatehtävien siirtyminen YTV:lle. Lisäksi tuosta vuodesta lähtien YTV alkoi yhteistyössä HKL:n kanssa päättää seudun joukkoliikenteen hinnoista. Jo 1970-luvulta lähtien Helsingin sisäisen liikenteen matkalippujen tarkastus ja tilaamistehtävät olivat HKL:n hallussa.
YTV:n lopettaminen ja toiminnan siirtäminen HSL:lle ja HSY:lle.
koordinaatioryhmä hyväksyi 18.1.2008 YTV:n jäsenkuntien kaupunginjohtajien pääkaupunkiseudun joukkoliikenteen sekä vesi- ja viemärilaitosten uudelleenorganisoinnista. Myös kaupunginhallitukset hyväksyivät esityksen ja organisaatiomuutosten valmistelu aloitettiin maaliskuussa 2008. Sopimusluonnokset hyväksyttiin kaupunginvaltuustoissa joulukuussa 2008, Espoossa vesilaitosten yhdistämisen osalta tammikuussa 2009. Tavoitteena on saada organisaatiomuutokset voimaan 1.1.2010.
YTV lakkautettiin 31.12.2009. Samalla 1.1.2010 aloitti toimintansa uusi henkilöliikennelakiin perustuva kuntayhtymä, Helsingin seudun liikenne (HSL). HSL:n toimitusjohtajana on aloittanut 1. syyskuuta 2009 diplomi-insinööri Suvi Rihtniemi (kok.).
Pääkaupunkiseudulla aiemmin toimineista organisaatioista uuteen joukkoliikentene kuntayhtymään siirtyivät YTV Liikenne sekä HKL:n suunnittelu- ja tilaajatoiminnot sekä matkalippujen tarkastus. HKL:ään jäävät edelleen raitio- ja metroliikennettä operoivat toimintayksiköt.
Uuden HSL -kuntayhtymän perustajajäseniä ovat Helsinki, Espoo, Vantaa, Kerava, Kirkkonummi ja Kauniainen. HSL:n liikevaihdoksi vuonna 2010 on budjetoitu 500 miljoonaa euroa ja henkilöstön määrä noin 330.
HSL:n sisaryhtymä, Helsingin seudun ympäristöpalvelut (HSY) on Suomen suurin vesi- ja ympäristöalan toimija. Se tarjoaa vuoden 2010 alusta alkaen vesi- ja jätehuoltopalveluita yhteensä yli miljoonalle Helsingin seudun asukkaalle. HSY tuottaa myös seutu- ja ympäristötietoa muun muassa ilmanlaadusta ja asumisesta. Uudessa kuntayhtymässä yhdistyivät YTV Jätehuolto ja seutu- ja ympäristötieto sekä Espoon, Helsingin, Kauniaisten ja Vantaan vesilaitokset.
Matkustajien yksityisyys ja oikeusturva.
YTV:tä on kritisoitu matkustajien yksityisyyttä loukkaavan matkakorttijärjestelmän rakentamisesta. Järjestelmä tallensi sen käytön alkuvaiheessa kortinhaltijan kaiken liikkumisen julkisilla kulkuvälineillä tietokantaan, jossa tiedot oli teoriassa mahdollista yhdistää kortin omistajaan, mm. henkilötunnukseen. Oikeus tähän oli kuitenkin vain muutamalla palvelupisteen työntekijällä ja sekin kortinhaltijan itsensä pyynnöstä, jos hän epäili esimerkiksi, että kortilla on jäljellä liian vähän arvoa. Tietojen keruu lopetettiin tietosuojavaltuutetun väliintulon jälkeen, koska hän ei hyväksynyt esitettyjä perusteluja.
Matkakorttiin ladatulla rahalla eli "arvolla" maksusta ei jää asiakkaalle tositetta, joten virhe järjestelmässä voisi johtaa perusteettomaan tarkastusmaksuun.


Ydinvoima.
a>t, joista kohoaa vesihöyryä. Etualan rakennukset ovat varsinaisia voimalaitoksia, joiden yhteenlaskettu sähköteho 5200 MW vastaa noin puolta Suomen sähkön kulutuksesta.
Ydinvoima eli ydinenergia (vanhahtavasti atomivoima eli atomienergia) on energiantuotantoa, joka perustuu atomiydinten fissio- tai fuusioreaktioon tai muihin ydinreaktioihin, kuten radioaktiiviseen hajoamiseen. Ydinvoiman tuotannossa osa ydinpolttoaineen atomien massasta muuttuu energiaksi, joten ydinpolttoaineen energiasisältö on tavanomaisiin polttoaineisiin verrattuna hyvin suuri. Fissioreaktiossa atomeita halkaistaan ja fuusioreaktiossa atomeita yhdistetään. Ydinvoima perustuu vahvaan vuorovaikutukseen fissio- ja fuusiovoimien tapauksessa ja heikkoon vuorovaikutukseen radioaktiivisuuden käytössä energianlähteenä. Albert Einsteinin löytämä massan ja energian ekvivalenssi, jota kuvataan yhtälöllä "E = mc2", oli edellytys ydinvoiman kehittämiselle.
Ydinvoimalla katetaan noin 17 % maailman sähköntuotannosta, 6,2 % primäärienergiantarpeesta ja 2,5 % maailman loppuenergian käytöstä. Loppuenergiaa mitatessa ei kuitenkaan oteta huomioon energian arvoa ja erityisesti sähkön suurta exergiasisältöä. Maailman hyödyntämiskelpoisesta energiasta eli exergiasta ydinvoimalla tuotetaan 7 %. Fissiovoimaloiden hiilidioksipäästöt ovat alhaiset, mutta fissiovoimalat tuottavat radioaktiivista ydinjätettä. Fuusiovoimalat ovat tutkimuksen alaisena ja koevoimala ITER sijaitsee Cadarachessa, Ranskassa. Fuusiovoiman ei uskota olevan valmis kaupalliseen käyttöön ennen vuotta 2050.
Ydinvoiman muodot.
Ihmiskunnan käyttämä energia on osin peräisin ydinreaktioista, mutta toistaiseksi vain fissio on suoraan laajamittaisessa käytössä energiantuotannossa. Fuusion käyttöönottoa tutkitaan jatkuvasti, sillä jokainen väliporras lisää hukkaenergian määrää.
Fissioreaktiossa atomi halkeaa ja vapauttaa energiaa.
Ydinvoimaa hyödynnetään pääasiassa ydinvoimalaitoksissa sähköntuotantoon ja ydinkäyttöisillä aluksilla voimanlähteenä. Ydinvoimaa käytetään jossain määrin myös muun muassa avaruudessa, majakoissa, vedenpuhdistuksessa ja tutkimuksessa. Suurin osa ydinvoimasta on sähkön tuotantoa ydinreaktorilla. Reaktorissa hallittu fissioketjureaktio tuottaa lämpöä, joka jäähdytyskierrolla johdetaan turbiineihin ja muunnetaan siten mekaaniseksi energiaksi ja jälleen generaattorilla sähköenergiaksi. Tämä on ydinvoimalaitosten ja ydinkäyttöisten laivojen ydinreaktorien toimintatapa. Harvinaisempaa radioaktiivisen hajoamisen tuottaman energian hyödyntämistä käytetään muun muassa avaruusluotaimissa. Hallitulla fuusioreaktiolla ei toistaiseksi ole tuotettu energiaa, mutta ydinfuusio saattaa tulevaisuudessa muodostua tärkeäksi energianlähteeksi.
Fissio.
Ylivoimaisesti merkittävin ydinvoiman muoto on hallitun fissioreaktion hyödyntäminen. Fissiossa atomiydin halkeaa kahdeksi tai useammaksi kevyemmäksi atomiytimeksi, ja atomi hajoaa yhtä moneksi kevyemmän alkuaineen atomiksi. Lisäksi reaktiossa ytimestä sinkoutuu neutroneita, ja osa sen massasta muuttuu energiaksi.
Eräissä alkuaineissa voi suotuisissa olosuhteissa syntyä ketjureaktio, jossa fissiossa vapautuvat neutronit törmäävät muihin atomeihin ja aiheuttavat uusia fissioita. Jos kussakin fissiossa vapautuneet neutronit aiheuttavat keskimäärin ainakin yhden uuden fission, ketjureaktio pysyy käynnissä, muutoin se väistämättä pysähtyy. Ydinreaktorin säätö perustuu yleensä vapaiden neutronien absorbointiin säätösauvoilla tai muilla keinoilla.
Energiatuotannon ydinpolttoaineiksi kelpaavilta aineilta vaaditaan muutamia tekijöitä. Ensinnäkin vain harvat aineet pystyvät ylläpitämään ketjureaktiota eli ovat fissiilejä. Toisaalta taas energiaa saadaan vapautettua ainoastaan raskaista ytimistä, jotka hajoavat keskiraskaiksi ytimiksi. Tämä johtuu siitä, että keskiraskaiden alkuaineiden ytimien sidososuus (ytimen sidosenergia ytimen hiukkasten lukumäärää kohti) on suurempi kuin raskaiden tai keveiden aineiden sidososuus. Sidososuuden kasvaessa vapautuu ytimien rakenneosasten väliltä potentiaalienergiaa. Keveiden aineiden kohdalla potentiaalienergiaa saadaan vapautettua fuusiolla.
Ydinpolttoaineessa käytetään yleensä uraanin fissiiliä isotooppia U-235 tai plutoniumin fissiiliä isotooppia Pu-239 tai molempia. Plutonium tuotetaan keinotekoisesti ydinreaktorilla, mutta uraania esiintyy luonnossa. Luonnon uraaniesiintymissä tiedetään jopa syntyneen luonnonydinreaktoreita, joissa ketjureaktio on käynnistynyt itsestään ja pysynyt käynnissä kunnes polttoaine on loppunut.
Fuusio.
Fissiolle vastakkainen reaktio on fuusio, jossa kaksi kevyen alkuaineen atomiydintä yhdistyy muodostaen uuden raskaamman alkuaineen. Samalla vapautuu hyvin suuria määriä energiaa. Yleensä fuusiossa yhdistyy kaksi vetyatomia, jolloin muodostuu heliumatomi. Fuusioreaktion vaatima suunnattoman korkea lämpötila ja siihen liittyvät ongelmat ovat tähän asti osoittautuneet suureksi tekniseksi esteeksi hallitun fuusioreaktion energiakäytössä. Toistaiseksi fuusion voimalaitoskäyttö vaikuttaisi olevan vähintään vuosikymmenien päässä. Luonnossa Auringon ja muiden tähtien energia on peräisin fuusioydinreaktiosta. Auringon energia on maapallon pääasiallinen energianlähde, sillä kaikki ihmisen käytössä oleva energia ydinvoimaa ja geotermistä energiaa lukuun ottamatta ovat tavalla tai toisella lähtöisin Auringosta.
Radioaktiivisuus energianlähteenä.
Radioaktiivisuuden käyttö energianlähteenä perustuu heikkoon vuorovaikutukseen. Radioaktiivisessa hajoamisessa vapautuu energiaa, jota voidaan hyödyntää suhteellisen vähän energiaa kuluttavissa käyttötarkoituksissa. Radioaktiivisuudelle perustuva isotooppiparisto (RTG) on ennustettavissa oleva, vakaa ja pitkäikäinen voimanlähde syrjäisiin tai muuten eristettyihin järjestelmiin. Tyypillisiä käyttötarkoituksia ovat majakat, avaruusluotaimet ja satelliitit, aiemmin myös sydämentahdistimet. Hyvin pienet määrät radioaktiivista ainetta riittävät myös antamaan energiaa itsevalaiseviin pintoihin joissain pimeässä näkyvissä kylteissä sekä mittaristojen, kompassien tai kellojen viisareissa yms.. Luonnossa radioaktiivinen hajoaminen on maan sisäisen lämmön lähde ja siten muun muassa tulivuorten ja kuumien lähteiden voimanlähde. Tätä kautta radioaktiivista hajoamista käytetään energiantuotannossa maalämpövoiman avulla esimerkiksi Islannissa ja Japanissa.
Ydinvoiman historia.
Ydinvoimaa käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1951, kun Idaho National Laboratoryn tutkijat sytyttivät neljä hehkulamppua EBR-1-reaktorin avulla.
Ensimmäiset vihjeet atomin sisällä tapahtuvista reaktioista saatiin vuonna 1896, kun Antoine Henri Becquerel havaitsi radioaktiivisuuden. Ytimen olemassaolosta saatiin viitteitä vuonna 1919, kun Ernest Rutherford altisti typpikaasun alfahiukkassäteilylle: osa hiukkasista törmäsi ja jäi typpiatomiin transmutatoiden eli muuttaen ne hapeksi. Reaktiossa atomi emittoi protonin, jonka myöhemmät tutkimukset osoittivat ydinhiukkaseksi. Toisen ydinhiukkasen, neutronin, löysi Sir James Chadwick vuonna 1932. Pian italialainen Enrico Fermi kollegoineen havaitsi, että uraaniin törmätessään hitaat neutronit synnyttävät kohteessa ainakin neljää erilaista ainetta. Vähän myöhemmin saksalaiset Otto Hahn ja Fritz Strassmann osoittivat yhteistyössä Lise Meitnerin kanssa, että reaktiossa uraaniatomit halkeavat. Keinotekoinen fissio oli keksitty.
Vuonna 1939 Fermi pakeni Italian fasisteja Yhdysvaltoihin; Niels Bohr puolestaan pakeni saksalaisten miehitystä Tanskasta. He aloittivat yhteistyön Columbian yliopistossa ja kehittivät energianlähteeksi käyvän ketjureaktion käsitteen. Energiakäytöstä tutkimuksen painopiste siirtyi kuitenkin nopeasti ydinaseen kehittämiseen. Vuonna 1940 alkoi Yhdysvaltain hallituksen Manhattan-projekti, jonka tavoitteena oli ydinaseen kehittäminen.
Vuonna 1942 Enrico Fermin johdolla rakennettiin ensimmäinen kokeellinen ydinreaktori Chicagon yliopistoon. Tämä oli ensimmäinen kerta maailmanhistoriassa, kun ihminen toteutti hallitun fissioiden ketjureaktion. Vuotta myöhemmin Oak Ridgessä kokeiltiin plutoniumin tuotantoon tarkoitettua reaktoria, ja jo vuoteen 1945 mennessä Hanfordissa oli käynnissä kolme täysimittaista reaktoria.
Toisen maailmansodan päätyttyä atomiytimen energian hyödyntäminen oli kaksijakoista: toisaalta ydinaseiden tuhovoima ja määrä kasvoivat nopeasti, mutta toisaalta myös ydinvoiman, säteilyn ja radioaktiivisuuden rauhanomainen hyödyntäminen lisääntyi monissa käyttökohteissa kuten lääketieteessä, tutkimuksessa, energiantuotannossa, merenkulussa, maanviljelyssä ja avaruustutkimuksessa. Ensimmäinen sähköntuotantoon tarkoitettu ydinreaktori saavutti kriittisyyden 27. kesäkuuta 1954 kello 17:30 Neuvostoliitossa, Obninskissa lähellä Moskovaa. Vuonna 1956 Calder Hallissa, Englannissa aloitti toimintansa ensimmäinen kaupallinen ydinvoimalaitos. Vuonna 1957 aloitti toimintansa ensimmäinen ydinvoimalaitos Yhdysvalloissa Shippingportissa. 1950-luvun jälkeen ydinvoimaloiden määrä on kasvanut huomattavasti. Vuoteen 1964 mennessä maailmassa oli 14 reaktoria kytkettynä sähköverkkoon, vuonna 1970 81 reaktoria, vuonna 1975 jo 167, vuonna 1985 365 ja vuonna 1999 428. Yksi maailman pahimmista ydinvoimalaonnettomuuksista tapahtui, kun 26. huhtikuuta 1986 Tšernobylin ydinvoimalan reaktori syttyi tuleen ja räjähti. Ydinvoiman osuus maailman energiantuotannossa jatkaa nopeaa kasvuaan, pelkästään Kiinaan suunnitellaan sataa uutta ydinreaktoria, Yhdysvaltoihin noin kolmeakymmentä.
Ydinvoiman käyttö.
Ydinvoimaa käytetään hyvin vaihtelevissa käyttötarkoituksissa voimalaitoksista sukellusveneisiin ja satelliiteista majakoihin. Ydinpolttoaineen suuri energiasisältö mahdollistaa toisaalta suurten energiamäärien tuottamisen pienillä materiaalivirroilla ja toisaalta sallii pitkäkestoisen energiantuotannon ilman tarvetta lisätä polttoainetta. Maailman primäärienergiasta noin 91 % tuotetaan polttamalla erilaisia polttoaineita; ydinvoima on 6,3 % osuudellaan maailman merkittävin päästötön energianlähde. Energiasisällöltään ydinvoiman käyttö vastaa yli seitsemän miljardin öljytonnin polttamista vuosittain. Nykyisen merkityksensä ydinvoima on saavuttanut suhteellisen nopeasti, sillä vielä 70-luvun alussa sen osuus oli alle prosentin. Kolmanneksi merkittävin päästötön energianlähde on vesivoima 2,2 % osuudella primäärienergiasta. Muut uusiutuvat energianlähteet tuottavat noin 0,5 % primäärienergiasta.
Ydinvoima maailmalla.
Ydinvoimaa pidetään useissa maissa jatkuvaan, mittakaavaltaan suureen sähkönkulutukseen sopivana energiamuotona. Esimerkiksi maailman ydinvoimajohtajamaa Ranska tuottaa 78 prosenttia kaikesta sähköstään ydinvoimalla. Sähkömarkkinoilla voimalaitosten ajojärjestyksestä tavallisesti blo muotoutuu sellainen, että kulutuksen laskiessa ensimmäisinä tuotantoa vähennetään kalliiden muuttuvien kustannusten voimalaitoksissa, kuten maakaasuvoimaloissa. Suhteellisen edullista sähköä tuottavia ydinvoimaloita käytetään yleensä miltei tauotta perusvoimantarpeen kattamiseen. Ydinvoimalaitoksen tuotantoa voidaan toki tarvittaessa myös säätää ja niin yleisesti tehdään paljon ydinsähköä tuottavissa maissa.
31. joulukuuta 2005 maailmassa oli yhteensä 443 sähkövoiman tuotantoon käytettävää ydinreaktoria kaikkiaan 31 eri maassa. Näillä tuotettiin sähköä yhteensä 368 125 MW teholla. Kaikesta maailman sähköstä noin 16 prosenttia tuotetaan ydinvoimalla. EU-maissa noin 31 prosenttia sähköstä tuotetaan ydinvoimalla. Vuonna 2009 IAEA:n ydinvoimatietokannan mukaan maailmassa oli rakenteilla 53 uutta ydinvoimalaitosta 15 eri maahan: Argentiinaan, Bulgariaan, Etelä-Koreaan, Intiaan, Iraniin, Japaniin, Kiinaan, Pakistaniin, Ranskaan, Slovakiaan, Suomeen, Taiwaniin, Ukrainaan, Venäjälle ja Yhdysvaltoihin. Näistä maista kolmessatoista on demokraattisesti valittu poliittinen johto. Kiinassa on yksipuoluejärjestelmä ja Iranissa vaalituloksesta kiistellään.
Suurimmat ydinvoiman tuottajamaat ovat Yhdysvallat, Ranska ja Japani. Näissä kolmessa maassa sijaitsee noin puolet ydinreaktoreista ja yhdessä ne tuottavat selvästi yli puolet maailman ydinenergiasta. Ennen hajoamistaan myös Neuvostoliitto kuului suurten ydinenergiamaiden joukkoon. Kymmenessä suurimmassa tuottajamaassa on neljä viidesosaa maailman ydinreaktoreista ja ne tuottavat yli 85 prosenttia maailman ydinenergiasta. Muita merkittäviä ydinenergiamaita ovat Espanja, Kiina, Belgia ja Taiwan. Suomi on 19. suurin tuottaja 2 676 MW teholla neljässä reaktorissa. Vuosina 2000 – 2009 Euroopan unionin ydinvoiman määrä on vähentynyt 7,2 GW.
Pohjoismaissa ydinvoimaa on Suomessa ja Ruotsissa, yhteensä 11 636 MW vuonna 2006. Vuosina 2001-2006 pohjoismainen ydinvoima väheni 440 MW perustuen Barsebäckin 600 MW:n II reaktorin sulkemiseen Ruotsissa vuonna 2005. Kokonaisuutena Ruotsin ydinenergiantuotanto on kuitenkin kasvanut muissa voimalaitoksissa tehtyjen tehonkorotusten vuoksi. Ruotsin hallitus päätti 1980 luopua ydinvoimasta sen jälkeen kun maassa oli järjestetty kansanäänestys, jossa kaikki vaihtoehdot sisälsivät ydinvoimasta luopumisen. Vuonna 2009 Ruotsin hallitus päätti kumota päätöksen ydinvoimasta luopumisesta ja sallia uusien ydinreaktoreiden rakentamisen.
Reaktorityypeistä kevytvesireaktori on selvästi yleisin voimalaitoskäytössä. Niitä on yhteensä 355, joista 263 painevesireaktoreita ja 92 kiehutusvesireaktoreita. Seuraavaksi yleisin on CANDU-reaktori, joita on 38. Loput 46 ovat harvinaisempia reaktorityyppejä.
Ydinvoima Suomessa.
Loviisan voimalaitos, jossa kaksi painevesireaktoria.
Olkiluoto ja sen kolme ydinvoimalaitosta. Kaksi oikeanpuoleista laitosta on rakennettu 1970-luvulla, vasemmanpuoleinen laitos on kuvamanipulaatio rakenteilla olevasta Suomen viidennestä ydinreaktorista.
Ydinvoimaa piti rakentaa aikoinaan Suomeen nykyistä enemmän, muun muassa Helsinki osti Vuosaaren vierestä Sipooseen kuuluvan Granön saaren uutta ydinvoimalaitosta varten. Voimaloita ei lopulta rakennettu läheskään suunniteltua määrää.
Suomessa on neljä kaupallista ydinreaktoria. Vuonna 2005 ne tuottivat 26,3 prosenttia Suomessa käytetystä sähköstä (Energiateollisuus, Energiavuosi 2005). Suomessa ydinvoiman käyttöaste on tyypillisesti ollut yli 90 prosenttia. Lisäksi Espoon Otaniemessä on pieni Triga-tutkimusreaktori, jonka tuottamaa säteilyä käytetään tutkimuksen lisäksi aivokasvainten hoidossa käytettävään boorineutronikaappaushoitoon.
Sähköntuotannossa olevista ydinreaktoreista kaksi sijaitsee Satakunnassa Eurajoen Olkiluodon saarella, lähellä Raumaa. Niiden omistaja on Teollisuuden Voima TVO. Toiset kaksi reaktoria ovat Fortumin omistuksessa ja ne sijaitsevat Itä-Uudellamaalla Loviisassa Hästholmenin saarella.
Eurajoen kiehutusvesireaktorit (BWR) valmisti ruotsalainen Asea-Atom, nykyinen monikansallinen ABB. Loviisan painevesireaktorit (PWR) ovat neuvostoliittolaisen Atomenergoexportin tuotosta. Loviisan 1. yksikkö aloitti sähköntuotannon helmikuussa 1977 ja 2. yksikkö marraskuussa 1980. Olkiluodon reaktorit otettiin tuotantokäyttöön vuosina 1979 ja 1982.
Rakenteilla ja suunnitteilla olevat ydinvoimalat.
Eduskunta antoi vuonna 2002 TVO:lle luvan rakentaa viidennen ydinvoimalaitosyksikön Olkiluotoon. Yksikkö on tarkoitus ottaa tuotantokäyttöön vuonna 2012. Alun perin yksikkö oli tarkoitus ottaa käyttöön vuonna 2009, mutta nyt uusimpien uutisten mukaan voimala otetaan käyttöön vuonna 2015. Uusi laitos on tekniikaltaan ns. kolmannen sukupolven kevytvesireaktori ja malliltaan eurooppalainen painevesireaktori eli EPR. Voimala tulee olemaan sähköteholtaan (1600 MW) maailman suurin yksikkö. Laitoksen höyryturbiini on maailman suurin höyryturbiini. Uuden voimalan toimittaa saksalais-ranskalainen Framatome-Siemens-konsortio. Rakennusprojektin aikana on raportoitu huomattava määrä laatu- ja toimintopoikkeamia, joiden johdosta hankkeen toteutusaikataulu tulee viivästymään. Merkittävimmät ongelmat on kirjattu Säteilyturvakeskuksen vuosiraportteihin.
Eduskunta päätti 1. heinäkuuta 2010 myöntää luvat vielä kahden uuden ydin­voimalan rakentamiseksi. Näistäkin luvista toinen myönnettiin TVO:lle, joka aikoo rakentaa Olkiluotoon vielä yhden ydin­voimala­yksikön. Edus­kunta myönsi luvan äänin 120-72. Toinen lupa myönnettiin uudelle tulokkaalle, vuonna 2007 perustetulle Fennovoimalle, äänin 121-71. Uusi ydin­voimala rakennetaan Pyhä­joelle.
Ydinvoimalaitos.
Ydinvoimalaitoksessa ydinreaktori tuottaa lämpöä, joka kuumentaa pääkiertopiirin vettä. Laitostyypistä riippuen joko pääkiertopiirin vesi höyrystyy, pyörittää turbiinia ja lauhdutetaan, tai sitten pääkiertopiirin vesi johdetaan erillisiin höyrystimiin, joissa toisiopiirin vesi höyrystetään turbiiniin ja lauhduttimeen. Turbiiniin on kytketty generaattori, jolla tuotetaan sähköä. Lauhduttimessa suljetun vesikierron vesi lauhdutetaan höyrystä jälleen vedeksi. Lauhdutinta jäähdytetään joko vesistöstä saatavalla vedellä tai jäähdytystornien avulla.
Rahtilaiva NS Savannahin painevesireaktori. Ydinpolttoainetta ovat paineastian keskellä olevat vaaleat, suorakulmaiset niput. Astian yläpuolella on säätösauvakoneisto, jonka säätösauvat voidaan laskea reaktoriin reaktion säätämiseksi.
Ydinreaktori sisältää kaiken ydinvoimalaitoksen ydintekniikan ja radioaktiivisten aineiden selkeän pääosan. Reaktori on eristetty ympäristöstä ilmatiiviiseen suojarakennukseen. Muilta osin ydinvoimalaitos on kuten muutkin lämpövoimalaitokset.
Ydinreaktori.
Ydinvoimalaitoksissa reaktorin tehtävänä on tuottaa lämpöä ydinpolttoaineesta. Tämä tapahtuu ylläpitämällä ja säätämällä reaktorissa tapahtuvaa ketjureaktiota, jossa polttoaineen (tavallisesti uraanin) atomien fissio tuottaa lämpöä.
Reaktoriin ladataan ydinpolttoainetta yleensä 3–5 vuoden ajaksi huoltoseisokkien yhteydessä, paitsi eräissä harvinaisissa reaktorityypeissä (muun muassa CANDU ja RBMK), jotka sallivat polttoaineen vaihdon reaktorin ajon aikana. Reaktorin käydessä polttoaineessa tapahtuu fissioketjureaktio, joka pitää itseään yllä. Reaktorin säätö tapahtuu pääasiassa ketjureaktiota ylläpitävää neutronivuota hallitsemalla.
Ydinvoimareaktoreita on useita erilaisia pääasiallisten erojen ollessa "jäähdytteen" ja "hidastinaineen" valinnassa. Hidastinaineen tehtävä on jarruttaa fissioreaktioissa syntyviä neutroneita: vain tarpeeksi hitaina neutronit aiheuttavat tarpeeksi uusia fissioita, jotta ketjureaktio pysyisi käynnissä, nopeiden neutronien karatessa herkästi reaktorista. Hidastinaineena voidaan käyttää "grafiittia" tai "raskasta vettä", mutta yleisin on tavallinen "vesi", josta käytetään myös nimitystä "kevyt vesi", jotta ero raskaaseen veteen olisi selvä. Jäähdytteen tehtävä on siirtää reaktorin tuottama lämpö voimalaitosprosessiin, ja se on tavallisesti vettä.
Kevytvesireaktorit, jossa tavallinen vesi on sekä jäähdytteenä että hidastinaineena, ovat suunnittelultaan yksinkertaisia, ydinteknisiltä ominaisuuksiltaan luonnostaan vakaita ja helppoja säätää. Näistä ominaisuuksista johtuen maailman voimalaitosreaktorit ovat pääosin kevytvesireaktoreita, joko painevesi- tai kiehutusvesityyppiä. Varsinkin uudet voimalaitokset käyttävät lähes yksinomaan kevytvesireaktoreita. Maailmalla on käytössä myös eräitä harvinaisempia reaktorityyppejä, muun muassa Venäjällä ja Kanadassa; niistä kerrotaan tarkemmin artikkelissa ydinreaktori.
Reaktorin säätö.
Tätä voi verrata tulisijaan, jossa tarvitaan polttoainetta, kuumuutta ja happea tulen ylläpitämiseksi. Jos yksikin menetetään, reaktio ei kykene jatkumaan.
Kevytvesireaktori on suunniteltu siten, että sen toimiessa kolme ehtoa täyttyvät juuri ja juuri. Reaktorin säätöä varten reaktorisydämestä voidaan poistaa tai sinne voidaan käytön aikana lisätä neutroneja absorboivia säätösauvoja. Reaktori voidaan sammuttaa milloin tahansa työntämällä tarpeeksi säätösauvoja reaktoriin. Sammuttaminen kestää noin sekunnin. Sammutuksen jälkeen uraanin hajoamistuotteet jatkavat kuitenkin hajoamistaan ja tuottavat huomattavasti jälkilämpöä, minkä vuoksi reaktorin jäähdytyksestä on huolehdittava vielä reaktorin sammutuksen jälkeenkin.
Kevytvesireaktorin luonteeseen kuuluu, että se on itsestään, fysikaalisten ominaisuuksiensa ansiosta, vakaa. Tehon ja siten lämpötilan nousu reaktiossa johtaa hidastinaineen lämpölaajenemisen takia hidastumisen vähenemiseen, mikä itsestään vähentää fissioiden määrää.
Reaktorin säätölaitteiston tehtävänä on, turvallisuusmerkityksensä lisäksi, muuttaa reaktorin lämpötehoa sopivaksi aikoina, jolloin sähkön kulutus ei edellytä voimalaitoksen käyttöä täydellä teholla. Esimerkiksi on mahdollista, että ydinvoimalaitoksen energiantuotantoa vähennetään yön ajaksi oheisen kuvan havainnollistamalla tavalla. Tehon muutos ei ole välitön, vaan voimalaitosprosessi sopeutetaan vähittäisellä muutoksella uuteen tehontarpeeseen. Nykyaikaisessa ydinvoimalaitoksessa tehon säätö tapahtuu nopeammin kuin tyypillisissä fossiilisia polttoaineita käyttävissä laitoksissa, mutta vesivoimalaitokset voivat säädettävyydessään saavuttaa ydinvoimalaitokset. Ydinvoimalaitoksen polttoaineenkulutus luonnollisesti vähenee suhteessa alennettuun tehoon. Suomessa sähkön kysyntä on viime vuosikymmenet ollut niin suurta, ettei ydinvoimalaitosten sähköntuotantoa tavallisesti säädetä, vaikka se teknisesti onkin mahdollista.
Ydinvoimalle on muista energiantuotantotavoista poiketen mahdollista "automaattinen kuormanseuranta". Kun sähkönkulutus verkossa kasvaa, lisää se voimalaitoksella generaattorin kuormaa. Tällöin höyry luovuttaa enemmän energiaa turbiinissa ja se palaa enemmän jäähtyneenä prosessiin. Kevytvesireaktorissa tämä johtaa lämpötilan laskuun ja lämpölaajenemisen vastakkaisilmiöön eli tiheyden kasvuun hidastinaineessa. Tiheämpi hidastinaine hidastaa enemmän neutroneita ja lisää fissioiden määrää: reaktorin teho nousee itsestään suuremman kuorman seurauksena. Tästä syystä ydinvoimalaitokset pyrkivät luonnostaan tasaamaan tuotannon ja kulutuksen muutoksia sähköverkossa.
Ydinpolttoainekierto.
Ydinvoimalaitokset käyttävät tavallisesti polttoaineenaan uraanioksidia, jossa on 3–5 prosenttia fissiiliä uraani-235:ttä tai plutonium-239:ää, mikäli kyseessä on kierrätetty polttoaine. Ydinpolttoaineen energiatiheys on erittäin suuri, koska ydinvoimaloiden energiantuotanto perustuu fissioreaktioon eikä hapettamiseen, kuten polttolaitoksissa. Tätä voidaan havainnollistaa esimerkiksi tavanomaisen auton koko eliniän energiankulutuksella, joka vastaa noin sokeripalan kokoista määrää ydinpolttoainetta. Maailman reaktoreiden nykyisin vuodessa kuluttama ydinpolttoaine – noin 70 000 tonnia – mahtuisi kuutioon, jonka särmät ovat 15 metriä pitkät. Laskennallisesti siis koko maailman nykyinen sähkönkulutus voitaisiin kattaa 400 000 uraanitonnilla vuodessa, mikä mahtuisi kuutioon, jonka särmät ovat 30 metriä pitkät.
Ydinpolttoaineen valmistus alkaa uraanikaivokselta. Tyypillinen 1000 MW:n ydinvoimalaitos kuluttaa vuodessa polttoainetta noin kolmen kuutiometrin verran, minkä polttoaineen valmistusta varten kaivetaan noin 50 000 tonnia uraanimalmia. Vastaavan kokoinen hiilivoimala kuluttaa jo pelkkää hiiltä yli kolme miljoonaa tonnia vuodessa, ja tavallisesti hiilikaivoksissa kutakin hiilitonnia kohti on täytynyt kaivaa yli kymmenen kertaa suurempi määrä kiveä. Näin ollen samansuuruisen energiamäärän tuottamiseen hiilellä tarvitaan kaikkiaan yli 500-kertainen määrä kaivostoimintaa.
Koska luonnonuraanista vain 0,7 prosenttia on uraanin fissiiliä isotooppia U-235, täytyy luonnonuraani rikastaa kevytvesireaktoreissa tarvittavaan suurempaaan pitoisuuteen erillisissä rikastuslaitoksissa. Polttoaineen valmistuksessa uraanioksidi puristetaan ja sintrataan keraamisiksi, tavallisesti sylinterinmuotoisiksi, napeiksi, jotka ovat tilavuudeltaan yleensä alle kuutiosenttimetrin kokoisia. Napit ovat kovia, kiinteitä ja materiaali vaikeasti liukenevaa. Kukin nappi riittää noin 10 000 kilowattitunnin sähkön tuottamiseen. Uraaninapit pinotaan sauvamaiseksi rakenteeksi ohutseinämäisien zirkoniumputkien sisälle. Putket hitsataan päistään umpinaisiksi ja kootaan nipuiksi. Nämä niput laitetaan reaktoriin, jossa vesi kulkee sauvojen välissä ja lämpenee ydinreaktioiden tapahtuessa nippujen sisällä. Ydinpolttoainetta valmistetaan kaupallisessa mittakaavassa Argentiinassa, Belgiassa, Brasiliassa, Kanadassa, Kiinassa, Ranskassa, Saksassa, Intiassa, Japanissa, Kazakhstanissa, Etelä-Koreassa, Pakistanissa, Romaniassa, Venäjällä, Espanjassa, Ruotsissa, Englannissa ja Yhdysvalloissa.
Rahtilaiva NS Savannahin ydinpolttoainenippu, joka koostuu 164 polttoainesauvasta (nippu lyhennetty keskeltä kuvaan).
Käytettäessä ydinpolttoaineen olomuoto ei muutu, vaan käytetty polttoaine pysyy kokonaisuudessaan voimalaitoksessa polttoainevaihtojen välillä. Käyttämätön, kapseloitu ydinpolttoaine ei säteile merkittävästi, eikä sen lyhytaikainen käsittely vaadi erityisiä suojatoimia. Vasta kun käytetty ydinpolttoaine poistetaan reaktorista, se säteilee voimakkaasti ympäristöönsä ja aiheuttaa vaaran lähellä oleskeleville, jos säteilysuojelusta ei huolehdita. Käytetyn polttoaineen säilytys ja käsittely tapahtuu vesialtaassa, joka vaimentaa säteilyn miltei täysin. Polttoainenippuja on säilytettävä vesialtaissa useita vuosia, ennen kuin ne voidaan siirtää muualle jatkokäsittelyyn. Käytetty ydinpolttoaine on mahdollista kierrättää 95-prosenttisesti jälleenkäsittelyn avulla, jolloin vain noin 5 prosenttia polttoaineesta jää jätteeksi. Suomalaisten ydinvoimaloiden polttoaineen jälleenkäsittelyä ei kuitenkaan tehdä, koska se on kallista ja energiaintensiivistä toimintaa. Jos jälleenkäsittelyä ei tehdä, käytetty ydinpolttoaine on ydinjätettä.
Käytetyn ja käyttämättömän ydinpolttoaineen kuljetuksia on käsitelty artikkelissa ydinpolttoainekierto.
Ydinpolttoaineen riittävyys.
Uraanin riittävyys on sitä suurempi, mitä enemmän varoja hyväksytään arvioon mukaan. Luvut ilmaisevat varojen keston vuosissa nykykulutuksella.
Uraani on uusiutumaton luonnonvara, jota kuitenkin on maankuoressa suhteessa sen kulutukseen niin huomattava määrä, ettei sen ehtyminen ennakoitavissa olevalla aikajänteellä ole realistinen vaihtoehto. Uraania on maapallolla kaikkiaan noin 63 biljoonaa tonnia, ja maankuoressa sen pitoisuus on noin 4 miljoonasosaa. Tämän lisäksi käytössä ovat olemassa olevat uraanivarastot, ydinpolttoaineen jälleenkäsittely sekä ydinaseriisunnasta saatava polttoaine. Noin 40 % maailman ydinsähköstä tuotetaan tällä hetkellä näistä kaivostoimintaa kaipaamattomista polttoaineenlähteistä.
ydinenergiajärjestön ja YK:n alaisen yhteisen raportin mukaan alle 130 dollarin kilohinnalla taloudellisesti käytettävissä olevat tunnetut malmivarannot ovat runsaat 4,7 miljoonaa tonnia, mikä riittäisi nykyisten reaktorien tarpeisiin seuraavaksi 85 vuodeksi. Tunnettujen varantojen lisäksi maankuoressa on kuitenkin toistaiseksi löytämättömiä uraanivaroja. Nykyisin kaivostoiminta edellyttää vähintään 1000 ppm pitoisuutta uraania malmissa, jotta sen hyödyntäminen olisi kannattavaa. Näissä esiintymissä on Yhdysvaltojen energiaministeriössä tehdyn geologisen kartoituksen perusteella noin 90 miljoonaa tonnia uraania. NEA:n ja IAEA:n uraanivarantojen inventoinnista vastaavat tutkijat ovat arvioineet, että nykykaivostoiminnalle hyödynnettävät tavanomaiset varannot uraania riittävät ainakin vuosisadoiksi, kun huomioidaan tunnettujen varantojen lisäksi toistaiseksi löytämättömät esiintymät, joita geologian nojalla maankuoressa arvioidaan olevan.
Käytettävissä olevan uraanin määrä riippuu voimakkaasti uraanin hinnasta, koska mitä korkeampi hinta on, sitä köyhempiä esiintymiä voidaan hyödyntää panostamalla enemmän kaivostoimintaan. Uraanin hinnan kaksinkertaistuminen kasvattaa uraanivarat kymmenkertaisiksi, hinnan kymmenkertaistuminen jo noin 300-kertaisiksi. Jos viime vuosina nähdystä uraanin hinnan yli kymmenkertaistumisesta edes osa on pysyvää, on seurauksena taloudellisesti kiinnostavien uraanivarojen erittäin huomattava kasvu aivan uuteen suuruusluokkaan. Raakauraanin osuus ydinsähkön hintarakenteessa on vain joitakin prosentteja, joten uraanin huomattavakaan kallistuminen ei nostaisi sähkön hintaa kovinkaan merkittävästi.
Uraanin riittävyyteen vaikuttaa merkittävästi myös käytetty tekniikka. Ydinvoimaloiden polttoainetaloudellisuus kehittyy koko ajan, mikä kasvattaa uraanivarantojen energiasisältöä. Toisaalta kierrättämällä ydinpolttoaine jälleenkäsittelyn kautta yli 90 % polttoaineesta on mahdollista palauttaa ydinpolttoainekiertoon. Merkittävimmin polttoainevaroja kasvattaisi kuitenkin hyötöreaktorien laajempi käyttäminen, sillä ne kykenevät käydessään tuottamaan enemmän polttoainetta kuin kuluttavat. Lisäksi hyötöreaktorit voivat käyttää polttoaineena uraania huomattavasti yleisempää toriumia. Toistaiseksi hyötöreaktoritekniikka on tuotantokäytössä kuitenkin vain Venäjällä, vaikka kokeita on tehty muun muassa Yhdysvalloissa, Ranskassa, Japanissa ja Britanniassa. Kaikkein eniten ydinpolttoaineen riittävyyttä lisäisi fuusioreaktorien käyttöönotto, sillä ne voivat käyttää polttoaineenaan tavallisesta vedestä saatavaa vetyä.
Ydinjätehuolto.
Rakenteilla oleva Yucca Mountainin ydinjätteen loppusijoituslaitos, joka otettaneen käyttöön vuonna 2017-2020.
Ydinvoiman käytössä ydinpolttoaine muuttuu ydinjätteeksi, koska ydinreaktioiden aikana polttoaineeseen syntyy raskaampia alkuaineita, joista osa haittaa reaktorin toimintaa. Jätteen suuresti kohonnut radioaktiivisuus johtuu näiden polttoainesauvoihin kertyneiden radioaktiivisten raskaiden alkuaineiden läsnäolosta. Käytetyn ydinpolttoaineen ja muun korkea-aktiivisen jätteen lisäksi ydinvoimalassa syntyy matala- ja keskiaktiivisia ydinjätteitä esimerkiksi huoltojen ja voimalan normaaliin käyttöön liittyvän toiminnan aikana. Ydinturvallisuuden kannalta merkittävin vaikutus on käytetyllä ydinpolttoaineella, eli korkea-aktiivisella ydinjätteellä.
Ydinvoiman käytössä tilavuudessa laskettuna eniten syntyy matala- ja keskiaktiivisia ydinjätteitä, joihin kuuluvat muun muassa heikosti radioaktiiviset aineet tai aktiivisten aineiden tahrimat työvaatteet, suojavarusteet, työvälineet, laitteet, osat sekä suodattimet ja suodatusjätteet. Näiden jätteiden aktiivisuus laskee nopeasti ja ne alun alkaenkin sisältävät vain pienen osan voimalan tuottamasta radioaktiivisuudesta. Usein näiden jätteiden radioaktiivisuuden puoliintumisaika on niin lyhyt, että jätteet yksinkertaisesti varastoidaan odottamaan radioaktiivisuuden häipymistä omia aikojaan. Kun aktiivisuus on laskenut tarpeeksi, jätteet kierrätetään tai toimitetaan tavalliseen jätehuoltoon. Ne jätteet, joiden kohdalla odottaminen kestäisi liian pitkään - noin vuosisadan tai enemmän - säilytetään vartioiduissa varastoissa tai loppusijoitetaan paikkaan, jossa vartiointi ei ole tarpeen, yleensä suljettuun kallioluolaan. Matala- ja keskiaktiivisen ydinjätteen loppusijoitusta toteutetaan aktiivisesti ympäri maailman. Ydinvoimateollisuuteen verrattuna suurempia määriä matala-aktiivisia jätteitä syntyy muualla yhteiskunnassa: EU:n alueella maatalous, rakentaminen, öljyn- ja kaasuntuotanto, hiilen ja turpeen poltto, jätevesien puhdistus ja muu ihmisen toiminta synnyttävät vuosittain kymmeniä miljoonia tonneja luonnon radioaktiivisuutta sisältäviä jätteitä, jotka saattavat ylittää radioaktiivisuudeltaan matala-aktiivisten ydinjätteiden vapaarajan. Suomessa matala- ja keskiaktiiviset jätteet varastoidaan laitospaikalle yhteen keskitettyyn varastoon ja samoin välivarastoidaan käytetty ydinpolttoaine. Myös vanhojen ydinvoimaloiden purkamisen yhteydessä syntyy radioaktiivista matala- ja keskiaktiivista jätettä.
Korkea-aktiivinen ydinjäte on pääasiassa käytettyä ydinpolttoainetta ja se sisältää suurimman osan kaikesta ydinvoimalan tuottamasta radioaktiivisuudesta. Korkea-aktiivinen ydinjäte sisältää lukuisan määrän uraanin fissiotuotteita, joista monet ovat voimakkaasti radioaktiivisia eri alkuaineiden isotooppeja, kuten Plutoniumin isotoopit Pu-238 sekä Pu-239, Xenon-135 kaasu ja Jodi-131. Käytetyssä ydinpolttoaineessa, eli korkea-aktiivisessa ydinjätteessä on yhä jäljellä käyttökelpoista uraania, mutta sitä ei voida enää käyttää reaktorissa, koska reaktorin toiminta voi häiriintyä fissiotuotteiden vaikutuksesta. Tuore korkea-aktiivinen ydinjäte säteilee erittäin voimakkaasti ja se tuottaa runsaasti lämpöä. Tästä syystä jätettä on jäähdytettävä jatkuvasti vesialtaassa. Ilmassa tuore ydinjäte syttyisi itsestään palamaan. Käytetyn ydinpolttoaineen aktiivisuus kuitenkin laskee aluksi nopeasti: ensimmäisenä vuonna reaktorista poiston jälkeen aktiivisuus on laskenut 99 prosenttia. Tällöin iso osa fissiotuotteista on hajonnut toisiksi alkuaineiksi. Koska korkea-aktiivinen ydinjäte sisältää myös puoliintumisajaltaan pitkäkestoisia alkuaineita, kestää kauan, ennen kuin säteily on vaimentunut niin paljon, että käytetyn polttoaineen lähellä on turvallista oleskella lyhytaikaisesti. Kuparisen loppusijoituskapselin vieressä voi olla muutaman vuosikymmenen kuluttua. Itse polttoaineen läheisyydessä voi oleskella lyhyitä aikoja noin tuhannen vuoden kuluttua. Loppusijoituksen suunnittelussa tavoitellaan kuitenkin noin sadan tuhannen vuoden eristysaikajännettä, sillä esimerkiksi jauhemaisessa olomuodossa elimistöön joutuessaan jäte on vaarallista eliöille vielä pitkään.
Käytetyn ydinpolttoaineen jätehuoltoon on esitetty lukuisia erilaisia ratkaisuja. Noin 95 prosenttia käytetystä polttoaineesta voitaisiin kierrättää jälleenkäsittelyllä, jota tehdään pääasiassa Ranskassa ja Japanissa. Muista jätehuollon vaihtoehdoista geologinen loppusijoitus on merkittävin ja kustannuksiltaan edullisin. Yhdistyneiden kansakuntien alaisen Kansainvälisen atomienergiajärjestön, ydinenergiajärjestö, ja Euroopan yhteisöjen yhteinen kanta on, että
Vuodesta 1978 NEA on koonnut yhteen jäsenmaitaan edustavista asiantuntijoista ydinjätehuoltokomitean (Radioactive Waste Management Committee, RWMC) kehittämään ydinjätehuollon suuntaviivoja. RWMC:n mukaan alan asiantuntijoiden parissa vallitsee laaja yhteisymmärrys siitä, että loppusijoituksen suunnittelulla voidaan saavuttaa riittävä turvallisuustaso pitkälle tulevaisuuteen ja että ydinsähköstä hyötyneiden sukupolvien velvollisuus on toteuttaa ydinjätehuolto kestävällä tavalla. Asiantuntijoiden luottamus geologisen loppusijoitukseen on jäsenmaissa vahvistettu lukuisissa kansallisissa turvallisuusselvityksissä ja ympäristölupaprosesseissa. RWMC myös tunnistaa yhtä suopean suhtautumisen olevan harvinaisempaa vähemmän asiaa tuntevien parissa.
Myös Agenda 21 -ohjelmajulistuksessa kannustetaan jäsenmaita keskittymään geologisen loppusijoituksen tutkimiseen sen ympäristö- ja turvallisuusetujen vuoksi. Toistaiseksi käytetyn polttoaineen loppusijoitusta ei ole toteutettu missään, mutta loppusijoitushankkeita on käynnissä useissa maissa, muun muassa Ranskassa, Yhdysvalloissa, Saksassa, Ruotsissa ja Suomessa.
Greenpeace, Maan ystävät, Suomen luonnonsuojeluliitto ja monet muut kansalaisjärjestöt vastustavat ydinvoimaa ja ydinjätteen geologista loppusijoitusta, koska ydinjätettä voi päätyä pohjaveteen ja sitä kautta muualle elinympäristöön. Greenpeace vaatii jätteen säilömistä maanpäällisiin varastoihin ydinvoimaloiden yhteyteen, kunnes nykyisiä suunnitelmia turvallisempi loppusijoitusratkaisu on löydetty.
Ympäristövaikutukset ja turvallisuus.
Tiedosto:CO2 emissions in energy production according to Spadaro et al. 2000.png|370px|thumb|IAEA:n julkaisema vertailu eri energialähteiden tyypillisistä kasvihuonekaasujen maksimi- ja mininimipäästöistä. Spadaro, J. et al.: "Ydinvoiman osuus sähköntuotannosta ja sähköntuotannon hiilidioksidipäästöt EU-15 -maissa. Useimmissa alhaisten päästöjen maissa ydinvoimaa käytetään merkittävästi. Itävallan alhaiset päästöt selittyvät mahdollisuudella hyödyntää Alppien huomattavia vesivoimavaroja.
Ydinvoiman normaalikäytön ympäristövaikutukset ovat elinkaaritarkastelussa vähäiset verrattuna muihin huomattaviin energianlähteisiin, koska ydinvoimalaitos ei suunnitellusti toimiessaan synnytä ympäristölle haitallisia päästöjä tai kasvihuonekaasuja. Tutkijat ovat erimielisiä ydinvoiman elinkaarimallin mukaisista päästöistä. Esimerkiksi White ja Kulcinskin mukaan ydinvoimala tuottaa kasvihuonepäästöjä vain 15 g CO2e/kWh, Dones et al. mukaan 9-80 g CO2e/kWh, Sydneyn yliopiston tutkimuksen mukaan 10-130 g CO2e/kWh, Barnaby ja Kempin mukaan 84-122 g CO2e/kWh ja Storm van Leeuwen et al. mukaan nykyiset ydinvoimalat tuottavat kasvihuonepäästöjä 112,47-165,72 g CO2e/kWhYK:n ilmastonmuutospaneeli IPCC toteaa vuoden 2007 raportissaan, että fossiilisten polttoaineiden osuuden pieneneminen maailman energiantuotannossa reilun 30 vuoden takaisesta 86 prosentista 81 prosenttiin vuonna 2004 "johtuu pääasiassa ydinvoiman käytön lisäämisestä" IPCC:n mukaan ydinvoimateknologia voi energiatehokkuuden, uusiutuvien energiamuotojen, hiilidioksidin talteenoton ja monen muun teknologian ohella olla merkittävässä roolissa ilmastonmuutoksen hillinnässä. IPCC:n arvioiden mukaan ydinvoiman osuus maailman sähköntuotannosta voisi nousta vuoden 2005 16 prosentista 18 prosenttiin vuonna 2030. Kansainvälinen energiajärjestö arvion mukaan ydinvoimalla voisi vuoteen 2030 vähentää yli kolme prosenttia maailman energiantuotannon päästöjä verrattuna perusuraan. Merkittävinä haasteina ydinvoiman lisärakennukselle ovat kuitenkin muun muassa turvallisuuskysymykset, ydinjätteen käsittely ja kustannukset.
Merkittävimmät ydinvoimalaitoksen välittömät haittavaikutukset ovat kaikille lämpövoimalaitoksille yhteisiä, eivätkä ne koske erityisesti ydinvoimalaitoksia. Näistä ydinvoiman tapauksessa huomattavin on lauhduttimen jäähdytykseen käytetyn meriveden lämpeneminen. Mereen palatessaan se lämmittää vesistöjä ja saattaa aiheuttaa paikallisia ekosysteemimuutoksia suosien paikallisesti lämpimän alueen lajeja kylmän alueen lajien kustannuksella. Muita vaikutuksia ovat muun muassa paikallinen melu ja liikenne laitosalueelle.
Ydinvoima aiheuttaa muiden energiantuotantotapojen tapaan myös välillisiä haittavaikutuksia. Esimerkiksi uraanikaivokset saattavat aiheuttaa paikallisia ympäristöongelmia ja työtapaturmia sekä työperäisiä sairauksia. Kokonaisuutena tarkasteltuna kuitenkin koko ydinpolttoainekierto aiheuttaa vähemmän ympäristövaikutuksia ja henkilövahinkoja suhteessa tuotettuun energiaan kuin fossiilisten polttoaineiden käyttö ja monet uusiutuvat energianlähteet. Osittain tämä johtuu energiantuotannossa tarvittavan uraanin hyvin pienistä määristä, jolloin kaivostoimintakin on verrattain pienimuotoista. Suhteessa tuotettuun energiaan hiilikaivosten aiheuttamat haitat ovat moninkertaisia verrattuna uraanikaivoksiin.
Säteilyturvallisuus.
Ydinvoiman käyttöön liittyy ionisoiva säteily ja radioaktiivisuus, joiden huomioon ottamisen tarve tekee ydinvoiman käytöstä erilaista muihin energianlähteisiin verrattuna. Ydinvoimalaitoksen prosessissa esiintyy ionisoivan säteilyn eri lajeja ja radioaktiivisia aineita, joille altistuminen suurina määrinä on terveydelle vaarallisia. Ydinvoimalaitoksen eräät työntekijät voivat työssään altistua ionisoivalle säteilylle ja heidän kohdallaan on huolehdittava säteilysuojelusta.
Ydinvoimalaitokset erottelevat toiminnassaan syntyvät radioaktiiviset aineet, jotka joko laitetaan odottamaan luonnollisen hajoamisen kautta tapahtuvaa muuttumista stabiileiksi aineiksi tai loppusijoitetaan. Tarkemmin aihetta käsitellään artikkelissa ydinjätehuolto. Joitain kaasumaisia tai nestemäisiä radioaktiivisia aineita on hyvin vaikeaa eristää, joten niiden tarkkaan valvottu päästäminen tarpeeksi laimennettuna ympäristöön sallitaan. Esimerkiksi Olkiluodon ydinvoimalan kohdalla aktiiviset päästöt veteen olivat vuonna 2006 0,6 gigabequerelliä. Saman laitoksen tritiumpäästöt veteen olivat vuonna 2006 2,46 terabequerelliä.
Ydinvoimalaitosten toiminta Suomessa aiheuttaa eniten altistuvalle väestöön kuuluvalle yksilölle alle 0,05 mikrosievertin vuosiannoksen, mikä on alle 0,05 % viranomaisten määrittelemästä 100 mikrosievertin rajasta ja noin 0,0001 %:n lisäys säteilyannokseen, jonka keskivertosuomalainen saa luonnollisista säteilylähteistä vuosittain. Muu osa väestöä saa vielä pienemmän annoksen. Näin vähäpätöiset säteilyannokset paitsi alittavat taustasäteilyssä esiintyvän luonnollisen vaihtelun, niin täysin katoavat siihen. On selvää, että mitään terveysvaikutuksia ei näin pienillä muutoksilla säteilyssä ole koskaan havaittu.
Ydinturvallisuus.
Radioaktiivisuuden eristämiseksi ympäristöstä on useita peräkkäisiä esteitä. 1. este on polttoaineen kiinteä, keraaminen olomuoto. 2. on polttoainesauvan zirkoniumkuori. 3. on reaktoripaineastia. 4. on suojarakennus. 5. on reaktorirakennus.
Ydinvoiman käytölle on ominaista, että siihen liittyvä ionisoiva säteily ja radioaktiivisuus voivat aiheuttaa vaaraa, jos ydinturvallisuudesta ei ole huolehdittu. Radioaktiivisuutta ja ionisoivaa säteilyä hyödynnetään laajalti myös ydintekniikan ulkopuolella (muun muassa radiologisessa lääketieteessä), jolloin täytyy myös huolehtia toiminnan säteilyturvallisuudesta.
Ydinturvallisuuden takaamiseksi ydinvoimalaitoksissa pyritään noudattamaan ydinturvallisuusperiaatteita, joista merkittävimmät ovat
Ydinonnettomuudet.
Ydinonnettomuudet ovat kansainvälisesti melko harvinaisia tapahtumia, mutta ydinvoimalaitosten määrään (noin 430 kpl ydinreaktoreita aktiivisessa käytössä maailmassa 2012) suhteutettuna vakavimmatkaan ydinonnettomuudet eivät ole mahdottomia. Maailmassa on tapahtunut viisi vaikutuksiltaan erityisen merkittävää INES-luokkien 5–7 ydinonnettomuutta: Mayakin ydinjäteonnettomuus 1957 Neuvostoliitossa, Windscalen ydinvoimalaonnettomuus 1957 Isossa-Britanniassa, Three Mile Islandin ydinvoimalaonnettomuus 1979 USA:ssa, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus 1986 Neuvostoliitossa ja Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus 2011 Japanissa.
Max Planck -instituutin tekemän tutkimuksen mukaan vakavan ydinvoimaonnettomuuden todennäköisyys maailmassa on noin 200 kertaa aiemmin arvioitua suurempi. Vakava ydinvoimaonnettomuus nykyisellä määrällä reaktoreita tapahtuu jossakin päin maailmaa 10–20 vuoden välein. Euroopassa vastaava todennäköisyys on noin 50 vuotta. Vakavalla onnettomuudella tarkoitetaan tässä Tšernobylin tai Fukushiman onnettomuuksien kaltaista reaktoriytimen sulamista. Tutkimus perustuu reaktoreiden todellisista käyttötunneista tehtyyn analyysiin..
Ydinreaktorin polttoainesauvojen sulaminen joko ydinreaktorin sisällä tai käytetyn ydinpolttoaineen varastossa on mahdollista, jos laitoksen aktiivinen jäähdytysjärjestelmä pettää. Tämä tapahtuma johtaa usein INES luokkien 5-7 ydinonnettomuuksiin. Reaktoriytimen sulamisonnettomuuksissa polttoaineen lämpötila nousee erittäin korkeaksi ja se mahdollistaa radioaktiivisia aineita sisältävien materiaalien höyrystymisen ilmaan. Tästä tapahtumasta seuraa radioaktiivinen laskeuma, joka voi levitä kauas onnettomuuspaikasta. Nykyisissä ydinlaitoksissa on tyypillisesti reaktorin suojarakennus, jonka tehtävänä on estää sulasta ytimestä haihtuvan päästön pääsy ympäristöön. Fukushiman onnettomuuden tapauksessa on kuitenkin herännyt perusteltuja epäilyksiä, että ainakin yhden reaktorin suojarakennus olisi vakavasti vaurioitunut ytimen sulamista seuranneessa räjähdyksessä.
Ydinvoima, ydinaseet ja ydinaseriisunta.
Luonnonuraanista alle prosentti on fissiiliä eli ketjureaktiota ylläpitävää isotooppia U-235. Ydinvoimaloissa käytetään yleensä rikastettua uraania, jossa U-235-pitoisuus on noin kolme prosenttia. Ydinaseissa sen sijaan käytetään yli 95 prosentin rikastusastetta. Tästä syystä ydinaseen tekeminen ei onnistu käyttämällä ydinvoimaloiden polttoainetta sellaisenaan. Tavanomaisen ydinvoimalaitoksen kevytvesireaktori kuluttaa käydessään fissiilejä aineita, joten polttoaineen rikastusaste edelleen laskee reaktorissa ollessaan.
Luonnonuraanista tai ydinpolttoaineesta on rikastusasteessa noin 90 prosenttiyksikön matka ydinräjähteisiin.
Vaikka tavanomaisesta kevytvesireaktorilla toimivasta ydinvoimalaitoksesta ei aseenhankinnassa olekaan juuri apua, montaa muunlaista ydintekniikkaa, kuten rikastusteknologiaa, voi käyttää sekä rauhanomaisesti että sotilaallisesti. Ydinpolttoainetta voidaan edelleen rikastaa ydinaseisiin kelpaavaksi, minkä takia ydinaineista pidetään kirjaa ja niiden määrä varmennetaan tarkastuksin ja valvonnalla. Suomessa ydinainevalvonnasta huolehtii säteilyturvakeskus ja kansainvälisesti IAEA. Valvonnan laajentamista fissiilien aineiden lisäksi sotilastekniikaksi kelpaavaan ydintekniikkaan on ehdotettu, sillä esimerkiksi Intia ja Pakistan ovat hankkineet paljon asetuotantoon käytettyä ydinteknologiaa länsimaista ilmoittaen aikeekseen sen rauhanomaisen käytön.
Ydinasehankkeen naamiointi rauhanomaiseksi on yleensä kömpelöä tarvittavan tekniikan erilaisuuden ja IAEA:n tarkastusten takia. Peittelyllä ei ole koskaan onnistuttu salaamaan ydinasehanketta ydinaseen valmistumiseen asti. Peittely ei ole välttämättä tarpeenkaan, sillä jos maa ei kuulu ydinsulkusopimuksen piiriin, saa se laillisesti hankkia ydinaseen. Israelilla on ydinaseita, vaikka maalla ei ole ydintekniikan rauhanomaista voimalaitoskäyttöä. Samoin on väitetysti Pohjois-Korean laita. Alkuvuodesta 2006 on kohuttu Iranin ydinhankkeesta: maata on uhattu asian viemisellä on ja pakotteilla. Jopa Yhdysvaltojen tai Israelin sotilaallisia toimia on väläytelty. Iran on uhannut puolestaan muun muassa ydinsulkusopimuksesta irtisanoutumisella. Yhdessäkään mainituista maista ei käytetä ydinvoimaa.
Ydinvoiman rauhanomainen käyttö ilman sotilaallisia pyrkimyksiä on selvästi yleisempää: yhteensä 27 ydinaseetonta maata käyttää ydinvoimaa yksinomaan rauhanomaisesti. Ydinaseen tavoittelua ehkäisevät toisaalta tässä kuvatut tekniset esteet, toisaalta kansainväliset sitoumukset. Ilman edistyksellistä teknologista kykyä rikastaa fissiilien aineiden osuutta noin 90 prosenttiin luonnonuraanissa tai ydinpolttoaineessa ei ole teknisesti mahdollista valmistaa ydinasetta. Lisäksi miltei kaikki maailman maat ovat ydinsulkusopimuksella sitoutuneet olemaan valmistamatta ydinasetta, eikä tätä sitoumusta ole tähän mennessä rikottu. Ydinsulkusopimukseen kuulumattomia maita on tällä hetkellä koko maailmassa neljä. Ydinaseen hankkineet maat ovat – riippumatta siitä käyttävätkö ne ydinvoimaa vai eivät – poikkeuksetta joko hankkineet aseen ennen ydinsulkusopimuksen olemassaoloa tai olleet harvoja sopimuksen ulkopuolisia maita ja siten myös ydinainevalvonnan ulkopuolella.
Ydinvoimaloita käytetään myös ydinaseriisuntaan. Ydinaseen plutoniumia hävitetään laimentamalla ne ydinpolttoaineeksi kelpaavaksi ja sen jälkeen käyttämällä niitä ydinvoimalaitoksissa sähkön tuottamiseen. Ydinaseista saatavan MOX-polttoaineen käyttäminen voimalaitoksissa on kohdannut vastustusta eri järjestöiltä, jotka pitävät prosessia tehottomana ja katsovat siihen liittyvän muun muassa suuria ydinaseiden leviämiseen ja ydinturvallisuuteen liittyviä riskejä. Esimerkiksi Japanin ydinvoimaonnettomuudessa pahasti vaurioituneessa Fukushima Daiichi 3 -reaktorissa käytettiin MOX-polttoainetta.
Ydinvoiman valvonta.
Muunlainen ydinenergian käyttö on Suomessa laitonta. Ydinenergialain ja muiden ydinenergiaa koskevien lakien ja määräysten noudattamista valvotaan sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Päävastuu valvonnasta on aina paikallisella viranomaisella. Esimerkkinä tyypillisestä kaupallisen ydinvoiman valvontajärjestelmästä tässä annetaan suomalainen valvonta.
Työ- ja elinkeinoministeriö eli TEM vastaa ydinenergian ylimmästä valvonnasta sekä ydinenergian käytön johdosta Suomessa. Ministeriö valmistelee alan lainsäädännön ja huolehtii sen täytäntöönpanosta. TEM osallistuu Suomen edustajana ydinalan kansainvälisten sopimusten valmisteluun. TEM valvoo Suomen ydinjätehuoltoa ja hallinnoi ydinsähkön hintaan lisätyistä maksuista kerättyä Valtion ydinjäterahastoa. TEM edustaa Suomea Euratomissa, IAEA:ssa ja atomienergiajärjestössä (NEA) sekä pohjoismaisessa ydinturvallisuuden tutkimusohjelmassa (NKS).
Säteilyturvakeskus eli STUK on ydinvoimalaitosten suunnittelua ja käyttöä valvova laitosoperaattoreista ja poliittisista päättäjistä riippumaton viranomainen. Muissa maissa on vastaavat ydinturvallisuuden valvontaviranomaiset.
Euroopan atomienergiayhteisö eli Euratom on Euroopan unionin ydinvoima-alan yhteisö, jolla on viranomaisvaltuudet. Se valvoo ydinvoiman käyttöä Euroopan unionin alueella.
Kansainvälinen atomienergiajärjestö eli IAEA on Yhdistyneiden kansakuntien ydinenergiajärjestö, joka valvoo ydintekniikan ja ydinaineiden käyttöä kansainvälisesti. Sillä on valvontaoikeus kaikissa ydinsulkusopimuksen allekirjoittajamaissa. Ydinsulkusopimuksen piiriin kuuluvat Pakistania, Intiaa ja Israelia lukuun ottamatta kaikki maailman itsenäiset valtiot.
Ydinvoiman taloudellisuus.
Ydinvoiman tuotantoon liittyy monia eri maksuja. Ydinsähkön hinta sisältää muun muassa ydinjätehuollon kustannukset, ydinlaitosten viranomaisvalvonnan kustannukset, ydinvoimalaitoksen purkukustannukset mukaan lukien jätehuollon sekä ydinvastuuvakuutuksen. Ydinvastuuvakuutus on lailla määrätty otettavaksi ydinonnettomuuden ulkopuolisille aiheuttamien vahinkojen korvaamiseksi.
Historiallisesti toteutuneet ydinonnettomuudet maailmalla yleisimmissä kevytvesireaktoreissa ovat osoittautuneet taloudellisilta vahingoiltaan kohtuullisiksi suhteessa laitoksen käyttäjän korvauskykyyn. Myös mahdollisia onnettomuusvahinkoja Suomessa arvioineet tutkimukset ovat osoittaneet, että useimmat onnettomuustyypit pystyttäisiin korvaamaan olemassa olevilla ydinvastuuvakuutuksilla. Silti on esitetty, että ydinvastuuvakuutuksen korvauskatto, noin 200 miljoonaa euroa, ei riittäisi aivan kaikissa kuviteltavissa olevissa onnettomuustapauksissa taloudellisten menetysten korvaamiseen. Tämän vuoksi ydinlaitoksen haltijan korvausvastuuta on ydinvastuulaissa tarkoitus nostaa (vuonna 2006) 700 miljoonaan euroon. Samassa yhteydessä on myös tarkoitus muuttaa kanneaika ydinvoimayhtiötä vastaan 30 vuodeksi, siis samaksi kuin valtiota vastaan, ja poistaa ydinlaitoksen haltijan korvauskatto. Pohjoismaisena yhteistyönä 1990 tehdyssä tutkimuksessa laskettiin, mitä seurauksia ympäristölle olisi jos 10 % 1 000 MW:n kevytvesireaktorin cesiumin kokonaismäärästä päätyisi onnettomuuden seurauksena ympäristöön. Kustannukset voisivat kohota miljardeihin tai kymmeniin miljardeihin markkoihin (166 miljoonaa euroa - yli 1666 miljoonaa euroa). Ydinvoimalan omistajan korotettu korvausvastuu on 700 miljoonaa euroa.
Nykypäivänä ydinenergia on hintaa kasvattavista maksuista huolimatta halpaa. Teollisuuden Voiman mukaan uusimman Suomeen rakennettavan voimalan sähkön hinnaksi tulee 2,2 senttiä/kWh. EU:n komissio on arvioinut ydinsähkön keskimääräiseksi hinnaksi 4,5 senttiä/kWh. Hintaeroa selittää Suomessa poikkeuksellisen korkea käyttöaste (tyypillisesti yli 95 prosenttia). Ainoastaan vesivoiman hintataso alittaa ydinvoiman yleisen hintatason.
Ydinsähkön hintaan on sisällytetty ylläkuvattuun tapaan suuri joukko varsinaisen sähköntuotannon kustannusten ulkopuolisia odotettavissa olevia tai mahdollisia kustannuksia. Aivan kaikkia ulkoiskustannuksia ei ydinsähkön hinnan kuitenkaan arvioida sisältävän. Euroopan komission julkaisemassa tutkimuksessa on laskettu sähkön tuotannon ulkoiskustannuksia eri energianlähteillä. Ydinvoiman ulkoiskustannuksiksi tutkimuksessa saatiin 0,2–0,5 c/kWh. Tätä voi verrata hiileen (2–15 c/kWh), öljyyn (3–11 c/kWh), kaasuun (1–4 c/kWh), biomassaan (0–5 c/kWh) ja tuulivoimaan (0,05–0,25 c/kWh).
Menneiden parin vuosikymmenen aikana raakauraanin osuus on ollut noin 2 % ydinsähkön hinnasta. Voidaan olettaa, että mahdollinen uraanin hinnan kaksinkertaistuminen nostaisi tuotetun energian hintaa siis noin 2 %, kymmenkertaistuminenkin vain noin 20 %. Köyhdytetyn uraanin lisärikastamisella ja polttoaineen tehokkaammalla käytöllä on mahdollista myös pienentää sähkönhinnannousua.
Eri energiateknologioiden kehitykseen sijoitettujen resurssien määrä vaihtelee suuresti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ydinvoimaa tuettiin vuonna 1999 685 miljoonalla dollarilla (n. 0,1 c/kWh) tuulivoiman tukiaisten ollessa 38,4 miljoonaa (n. 1 c/kWh) ja vesivoiman 3,8 miljoonaa dollaria (n. 0,001 c/kWh). Ydinenergian kehitystyön aikana 1947–1961 Yhdysvallat panosti erään arvion mukaan yhteensä 39,4 miljardin dollarin arvosta (15,30 dollaria/kWh) uuteen energianlähteeseen. Tätä on verrattu tuulivoiman tukeen, joka on ollut 1,2 miljardia dollaria (0,46 dollaria/kWh) yhtä pitkällä 15 vuoden jaksolla 1975–1989. Suhteutettaessa tuet nykypäivään asti tuotetun energian määrään on laskettu, että tuet nostaisivat ydinenergian hintaa laskennallisesti 1,2 c/kWh. Vastaavasti aurinkoenergian tuotantoa on tuettu 51 c/kWh ja tuulienergian tuotantoa 4 c/kWh. OECD-maissa ydinenergian tutkimukseen panostettiin vuosina 1995–1998 16 miljardia dollaria. Tämä sisältää fuusiotutkimuksen. Samalla aikavälillä uusiutuvia energia ja energian säästöä tutkittiin OECD-maiden julkisilla varoilla 9 miljardilla dollarilla.
Ydinvoima ja yhteiskunta.
a>. "Tanska" on tyypillinen ydinvoimaton maa, jonka energiantuotanto tapahtuu suurimmaksi osaksi fossiilisilla polttoaineilla. Nykyisin uusiutuvien energianlähteiden osuus Tanskan energiantuotannossa on 14 prosenttia, josta tuulivoimaa 3 prosenttia.
Ydinvoiman käyttö on voimakkaasti polarisoitunut poliittinen kysymys ja sitä koskevaa keskustelua ja argumentointia esiintyy tuon tuostakin medioissa. Aiheen tiimoilta järjestetään myös mielenosoituksia, mainoskampanjoita ja muita mielenilmauksia. Ydinvoimakielteiset mielenosoitukset ovat myönteisiä yleisempiä, kun taas maksettuun ilmoitteluun turvautuu useammin atomivoimaa puolustava osapuoli.
Useimmissa mielipidemittauksissa ydinvoiman käyttö saa osakseen enemmän kannatusta kuin vastustusta. Vastustajia on kuitenkin merkittävä vähemmistö. Ydinvoiman lisärakentamisesta mittaukset antavat vaihtelevia tuloksia.
Ydinvoimasta käytävä poliittinen kiistely on sikäli merkittävää, että ydinvoiman tuotantoon liittyy vahvasti poliittinen lupamenettely, johon yleensä liittyy laaja julkinen keskustelu. Ydinvoiman tuotantomäärä ei siis kasva tai vähene vapaasti kysynnän mukaan, vaan sen käytön sallimisesta ja rajoittamisesta päättävät vaaleilla valitut poliitikot. Viime vuosikymmenien näkyvällä ydinvoimakeskustelulla on tuntuva vaikutus nykypäivän ydinvoimapolitiikassa. Monissa maissa ydinvoiman käyttö on poliittisella päätöksellä pysähtynyt tai kääntynyt laskuun.
1950–1980-luvuilla ydinvoiman kasvu oli erittäin nopeaa ja eräissä maissa, kuten Ranskassa, sillä korvattiin fossiilisten polttoaineiden käyttö sähköntuotannossa lähes kokonaan. Suomi ja Ruotsi (ks. kaavio oikealla) ovat esimerkkejä maista, joissa ydinvoiman tuotantoa on pitkään kasvatettu määrätietoisesti. Sen seurauksena fossiilisten polttoaineiden osuus kokonaisenergiantuotannosta on selvästi pienempi kuin teollisuusmaissa yleensä. Ruotsissa ja Suomessa on lisäksi mahdollista käyttää biopolttoaineita ja vesivoimaa merkittävästi, mikä myös näkyy kaavioissa.
Saksa ja Tanska ovat maita, joissa ydinvoiman käyttö on vähäistä. Tanskassa ydinvoimaan tuotantoa ei ikinä edes aloitettu ja Saksassa aluksi kasvanut ydinvoiman tuotanto on päätetty lopettaa. Maiden energiantuotanto tapahtuu enimmäkseen fossiilisilla polttoaineilla samalla kun uusiutuvien energianlähteiden käyttöä on pyritty lisäämään. Maat ovat keskittyneet lähinnä tuulivoiman lisärakentamiseen biopolttoaineiden ja vesivoiman ollessa näissä maissa mahdollisuuksiltaan rajallisia.
Huoltovarmuuden kannalta ydinvoima muodostuu lähiaikoina Suomessa erityisen merkittäväksi tekijäksi. Uudet lisäydinvoimalat (Olkiluoto 4 ja Fennovoiman ydinreaktori) sekä rakenteilla oleva Olkiluoto 3 lisäävät Suomen ydinvoimakapasiteetin noin kaksi kertaa nykyistä suuremmaksi. Suurten- ja aluellisesti erittäin keskitettyjen tuotantopaikkojen vuoksi ydinvoima on myös haavoittuva energiantuotantotapa. Sotilaallinen- tai terrori-isku esimerkiksi Olkiluodon tai Loviisan ydinvoimala-alueille voisi aiheuttaa merkittävää haittaa esimerkiksi pääkaupunkiseudulla mahdollisen säteilylaskeuman vuoksi. Toisaalta myös sähkönsaanti voisi vaikeutua merkittävällä tavalla.
Ydinvoiman tulevaisuus.
Ydinvoiman kehitystyö jatkuu aktiivisena ympäri maailman. Ydinvoimalle etsitään jatkuvasti uusia sovelluskohteita ja olemassa olevaa tekniikkaa parannetaan. Toisaalta myös uusia ydinenergiamuotoja tutkitaan. Ydinvoiman käytön hyväksyttävyyteen vaikuttavat toisaalta ydinvoimaan kriittisesti suhtautuvien ihmisten huolet ydinvoiman haitoista ja toisaalta myönteisesti suhtautuvien painottamat edut. Ydinvoimakeskustelu jatkunee siis aktiivisena tulevaisuudessakin.
Kasvava energiantarve ja Kioton ilmastosopimus on saanut monet maat rakentamaan tai suunnittelemaan lisäydinvoiman rakentamista ja kasvanutta kysyntää varten on perustettava uutta uraanituotantoa. Uraanin riittävyys ydinenergian tarpeisiin riippuu siitä, miten paljon ydinvoiman tuotanto kasvaa ja siitä mitä teknologiaa uusi ydinenergiatuotanto tulee hyödyntämään. Koska uraania on kallioperässä saatavissa runsaasti, uraanin riittävyys sinänsä ei muodosta teknistä estettä ydinvoiman käytön laajallekaan lisäämiselle (ks. artikkeli uraanin esiintyminen).
Jotkut tutkijat pelkäävät kasvavan kysynnän johtavan uraanituotannon lisääntymiseen erityisesti kehitysmaissa, mikä saattaa pahentaa kaivostoiminnan ympäristövaikutuksia, koska kehitysmaiden ympäristönormit ovat heikompia ja niiden valvominen on kehittynyttä maailmaa tehottomampaa.
Ydinvoiman määrän tämänhetkistä kehitystä käsitellään edellä osiossa "ydinvoiman käyttö".
Hyötöreaktori.
Hyötöreaktorit, jotka tuottavat uutta ydinpolttoainetta toimiessaan, voivat käyttää uraani-235:n (0,7 prosenttia maankuoren uraanista) lisäksi myös uraani-238:a (99,3 prosenttia maankuoren uraanista). Hyötöreaktoreissa voidaan uraanin lisäksi ydinpolttoaineena hyödyntää mahdollisesti huomattavasti yleisempää toriumia. Toistaiseksi toriumin käyttö ei ole ollut kannattavaa, koska uraania on saatavilla edullisesti, mutta tulevaisuudessa toriumilla voidaan mahdollisesti kasvattaa saatavilla olevan ydinpolttoaineen riittävyyttä. Koereaktorikokeita on tehty ympäri maailman, mutta teollisessa käytössä hyötöreaktoritekniikka on tällä hetkellä ainoastaan Venäjällä.
Kasvavan kysynnän aiheuttama uraanin hinnan nousun voi johtaa hyötöreaktorien kehityksen nopeutumiseen, koska nämä käyttävät uraaniaan nykyisiä reaktoreita tehokkaammin. Hyötöreaktorien polttoaineeseen liittyy kuitenkin muun muassa ydinaseiden leviämiseen liittyviä riskejä ja tekemä tutkimuksen mukaan ei ole odotettavissa, että uudet reaktori- ja polttoaineteknologiat pystyisivät yhtä aikaa vastaamaan kustannuksiin, turvallisuuteen, ydinjätteisiin ja ydinaseiden laajenemiseen liittyviin riskeihin. Se suositteleekin nykyisen teknologian käyttämistä myös tulevina vuosikymmeninä.
Kiihdytinreaktori.
Eräs ydinreaktoreiden kehityssuunta on kiihdytinreaktori eli ADS (Accelerator Driven Systems). ADS saattaa muodostua merkittäväksi tavaksi hävittää pitkäikäisiä radioaktiivisia aineita ja tehdä samalla sähköä. Samaan pystyvät myös jossain määrin hyötöreaktorit. Tällä käsittelyllä käytetyn ydinpolttoaineen aktiivisuus putoaa tuhannen vuoden kuluessa alle luonnonuraanin aktiivisuuden. Nykyisin geologinen loppusijoitus on yleisesti parhaana pidetty, mutta silti erittäin kiistelty käytetyn polttoaineen ydinjätehuollon vaihtoehto. Hyötöreaktoreilla tai kiihdytinvoimaloilla voitaisiin myös parantaa polttoaineiden saatavuutta huomattavasti, sillä ne pystyvät käyttämään uraanin ja toriumin kaikki luonnossa esiintyvät isotoopit hyödyksi Yksi hyötöreaktoritekniikan kehitysalueista nykyisin on niiden polttoainekierron kehittäminen sellaiseksi, ettei ydinaseisiin kelpaavia materiaaleja syntyisi.
Fuusio.
Tulevaisuudessa fuusioreaktio saattaa tarjota miltei ehtymättömän energianlähteen. Fuusioenergian hyödyntäminen käytännössä on kuitenkin vuosikymmenten päässä. Fuusioenergian hinta saattaa myös muodostua suhteellisen korkeaksi. Kansainvälinen ITER-tutkimushanke tähtää toimivan, voimalaitoskoon fuusioreaktorin prototyypin rakentamiseen Cadarcheen Ranskaan. Kun ITER:n käyttö näillä näkymin 2016 alkaa, voidaan alkaa suunnitella ensimmäisiä prototyyppivoimalaitoksia reaktorin käytöstä saatujen kokemusten perusteella. Fuusiovoiman on arveltu olevan tuotantokäytössä aikaisintaan 2050. Fuusio hyödyntää vedyn kahta isotooppia, deuteriumia ²H ja tritiumia ³H ja perustuu atomien yhdistämiseen päinvastoin kuin fissio. Reaktiotuote on helium: kemiallisesti stabiili ja myrkytön jalokaasu.
Esitetyt fuusioreaktorit käyttävät polttoaineena deuteriumia, joka on vedyn isotooppi. Nykyisellä energiankulutuksella tunnetut litiumvarannot kestäisivät 3 000 vuotta, merivedestä erotettu litium kestäisi 60 miljoonaa vuotta, ja monimutkaisempi fuusioprosessi, joka käyttäisi vain deuteriumia merivedestä, kestäisi 150 miljardia vuotta. Vertailuksi auringon jäljellä olevaksi eliniäksi arvioidaan 5 miljardia vuotta.
Aiheesta muualla.
Tämä luettelo sisältää ydinvoimaa käsitteleviä tieteellisiä ja viranomaissivustoja sekä muita epäpoliittisia sivustoja. Linkkejä ydinvoimaa vastaan tai sen puolesta kampanjoiville sivustoille löytyy artikkelista ydinvoimakeskustelu.


Yhtenäisyys.
Yhtenäisyys on yksi topologisen avaruuden ominaisuuksista. Avaruuden sanotaan olevan yhtenäinen, jos siinä ei ole kahta sellaista erillistä ei-tyhjää avointa joukkoa, joiden yhdiste on koko avaruus. Jos avaruus ei ole yhtenäinen, se on "epäyhtenäinen".
Toisin sanoen avaruus M on epäyhtenäinen, jos se koostuu mielivaltaisten, ei-tyhjien avointen joukkojen
pistevieraista unioneista eli on olemassa sellaiset M:n avoimet osajoukot A ja B, että
Yhtenäisyyttä vahvempi ominaisuus on polkuyhtenäisyys.


Yleinen kymmenluokittelu.
Kirjastoluokituksista yleinen kymmenluokitus eli UDK () on Suomessa käytössä monissa tieteellisissä erikoiskirjastoissa, korkeakoulujen, yliopistojen ja muiden oppilaitosten kirjastoissa. UDK perustuu tieteenalojen jakamiseen kymmeneen pääluokkaan
ja tarvittaessa alaluokkiin. Pienempien alaluokkien kautta hierarkia syvenee edelleen kohti yksityiskohtaisempaa tietoa. UDK-luokitusta päivitetään ja laajennetaan jatkuvasti.
Tässä on, joka on luotu Deweyn luokittelun pohjalta.


Yhdistyneet kansakunnat.
Yhdistyneet kansakunnat (lyhenne YK) on maailmanlaajuinen hallitusten välinen yhteistyöjärjestö, joka perustettiin 24. lokakuuta 1945 San Franciscossa Kansainliiton korvaajaksi. Maailmanjärjestö perustettiin toisen maailmansodan jälkeen edistämään kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta, oikeudenmukaisuutta sekä ihmisoikeuksia.
Perustamispäivä 24. lokakuuta on kansainvälinen, ja se aloittaa YK:n aseidenriisuntaviikon.
Yhdistyneiden kansakuntien viralliset kielet ovat puhujamäärältään maailman suurimpien kielien joukkoon kuuluvat englanti, ranska, espanja, venäjä, kiina ja arabia: näistä päivittäisessä käytössä ovat englanti ja ranska.
Organisaatio.
YK:n organisaatio muodostuu kuudesta pääelimestä sekä New Yorkissa sijaitsevasta päämajasta. YK:n pääelimiä ovat yleiskokous, turvallisuusneuvosto, talous- ja sosiaalineuvosto, huoltohallintoneuvosto, kansainvälinen tuomioistuin ja sihteeristö.
Yleiskokous.
Yhdistyneiden kansakuntien päätöksiä tekee yleiskokous. Jokainen jäsenvaltio voi osallistua New Yorkissa pidettävään kokoukseen. YK:n yleiskokous avataan syyskuussa ja se jatkuu seuraavan yleiskokouksen alkuun saakka. Käytännössä yleiskokouksessa tapahtuu eniten syksyllä, kun asioita käsittelevät komiteat kokoontuvat.
Turvallisuusneuvosto.
Yhdistyneiden kansakuntien päätösten toimeenpanon kannalta on keskeinen päätöslauselmia antava turvallisuusneuvosto. Turvallisuusneuvostossa on 15 jäsentä kerrallaan, joista pysyviä jäsenvaltioita ovat Venäjä (Neuvostoliiton kansainvälisoikeudellisena seuraajavaltiona), Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska, Yhdysvallat ja Kiinan tasavallan sijaan 1971 paikan saanut Kiinan kansantasavalta. Näillä pysyväisjäsenillä on turvallisuusneuvostossa veto-oikeus, jolla yksikin niistä voi estää minkä tahansa päätöslauselmaehdotuksen voimaantulon.
Muut turvallisuusneuvoston jäsenvaltiot vuorottelevat. Maat kampanjoivat päästäkseen turvallisuusneuvostoon ja valinta tapahtuu vaalilla. Käytännössä järjestelmä muistuttaa kiertojärjestelmää. Niillä ei ole veto-oikeutta turvallisuusneuvoston päätösehdotuksiin. Turvallisuusneuvosto kokoontuu New Yorkissa.
Talous- ja sosiaalineuvosto.
Myös talous- ja sosiaalineuvosto toimii New Yorkissa. Sen päätöksenteossa on mukana nykyisin 54 jäsenmaata. Talous- ja sosiaalineuvoston alaisena toimivat muun muassa UNESCO, WHO ja FAO sekä muut vastaavat erityisjärjestöt.
Huoltohallintoneuvosto.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen siihenastiset Saksan siirtomaat sekä eräät Turkille Lähi-idässä kuuluneet alueet joutuivat voittajavaltioiden hallintaan Kansainliiton mandaattialueina. Muutamat niistä, kuten Irak ja Libanon, itsenäistyivät jo ennen toista maailmansotaa tai sen aikana. Kun YK perustettiin, muutettiin jäljellä olleet mandaattialueet YK:n huoltohallintoalueiksi. Niiden hallintoa hoiti YK:n antamalla valtuutuksella jokin jäsenvaltio, yleensä sama, jonka hallussa ne olivat ennestään olleet mandaattialueina. Tällaisia alueita koskevia asioita käsittelemään perustettiin YK:n huoltohallintoneuvosto.
Myöhemmin kaikki huoltohallintoalueet itsenäistyivät, viimeisenä Palau vuonna 1994, minkä jälkeen huoltohallintoneuvosto ei ole enää toiminnassa. Sitä koskevia n artikloja ei kuitenkaan ole virallisesti kumottu.
Kansainvälinen tuomioistuin.
Kansainvälinen tuomioistuin sijaitsee Haagissa, Alankomaissa. Sen tehtävänä on hoitaa valtioiden välisiä kiistoja.
Sihteeristö.
Sihteeristö palvelee muita YK:n elimiä ja panee toimeen tehdyt päätökset. Sen tehtävänä on kokousten ja konferenssien järjestäminen sekä taustamateriaalien tuottaminen ja loppuraporttien laatiminen. Sihteeristö esimerkiksi johtaa katastrofi- ja kehitysapuhankkeita sekä valvoo vaalijärjestelyjä eri puolilla maailmaa.
Sihteeristön työntekijöiltä vaaditaan sitoutumista ainoastaan YK:n palvelukseen, mikä tarkoittaa, että sihteeristö ei saa ottaa vastaan minkään maan hallituksen tai viranomaisen ohjeita.
YK-sihteeristössä työskentelee noin 14 000 ihmistä, joista noin kolmannes New Yorkin päämajassa. Sihteeristöä johtaa, jonka yleiskokous nimittää turvallisuusneuvoston suositusten pohjalta viideksi vuodeksi kerrallaan.
Pääsihteeri.
Yhdistyneiden kansakuntien operatiivista toimintaa johtaa Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri ().
Ensimmäinen varsinainen pääsihteeri oli norjalainen Trygve Lie (1946–1952), joka erosi kesken toisen vuonna 1950 alkaneen kautensa pääasiassa Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton toivomuksesta.
Toinen pääsihteeri, ruotsalainen Dag Hammarskjöld (1953–1961), oli myös aktiivinen pyrkien rakentamaan Yhdistyneille kansakunnille itsenäistä roolia. Hän sai surmansa Pohjois-Rhodesiassa lento-onnettomuudessa yrittäessään ratkoa Kongon kriisiä esikuntansa kanssa.
Kolmas pääsihteeri oli burmalainen (myanmarilainen) U Thant (1961–1971). Neljännen pääsihteerin, itävaltalaisen Kurt Waldheimin (1972–1981) jatko kolmannelle pääsihteerikaudelle jäi Kiinan kansantasavallan esittämään vetoon. Viides pääsihteeri oli perulainen Javier Pérez de Cuéllar (1982–1991) ja kuudes egyptiläinen Boutros Boutros-Ghali (1992–1996), jonka jatko toiselle kaudelle jäi Yhdysvaltain vetoon.
Seitsemännen pääsihteerin Kofi Annanin toinen kausi päättyi vuoden 2006 lopussa. Hänen seuraajakseen ilmoittautui seitsemän varsinaista ehdokasta, joista eteläkorealainen Ban Ki-moon voitti kaikki turvallisuusneuvoston koeäänestykset ja valittiin kahdeksanneksi pääsihteeriksi yleiskokouksessa 13. lokakuuta 2006.
Atlantin julistuksesta Yhdistyneiksi kansakunniksi.
Churchill ja Roosevelt HMS Prince of Walesilla 1941.
Alun perin Yhdistyneet kansakunnat perustettiin liittoutuneiden maiden perustalle. Yhdistyneitä kansakuntia olivat ne maat, jotka liittyivät Winston Churchillin ja Franklin Rooseveltin 14. elokuuta 1941 taistelulaiva "HMS Prince of Walesilla" allekirjoittamaan kahdeksan kohdan Atlantin julistukseen. Julistuksessa määriteltiin Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan toista maailmansotaa koskevia tavoitteita, ja sitä on verrattu Yhdysvaltain presidentti Wilsonin neljäntoista kohdan ohjelmaan. Atlantin julistus oli osa Rooseveltin politiikkaa liittää Yhdysvallat toiseen maailmansotaan Britannian puolelle kuitenkaan sotaa itse julistamatta.
Yhtyminen Atlantin julistukseen tapahtui hyväksymällä 1. tammikuuta 1942 annettu Yhdistyneiden kansakuntien julistus, missä viitattiin Atlantin julistuksen periaatteisiin. Tämän vuoksi YK:n perustajajäseniin kuuluivat aluksi toisen maailmansodan voittajavaltiot Kiinan tasavalta, Neuvostoliitto, Ranska, Britannia ja Yhdysvallat liittolaisineen.
Avoin liittoutuneiden järjestö.
YK:n jäsenyys määriteltiin avoimeksi kaikille ”rauhaa rakastaville valtioille”, jotka hyväksyvät vaatimukset ja ovat järjestön mielestä halukkaita ja kykeneviä täyttämään nämä vaatimukset käytännössä. Toisessa maailmansodassa hävinneellä puolella olleet valtiot saattoivat liittyä jäseniksi vasta myöhemmin, kun niiden suhteet voittajiin oli saatu sopimuksin selvitetyksi.
YK:n maailmanpoliittinen merkitys alkoi korostua Korean sodan aikana. Neuvostoliitto boikotoi turvallisuusneuvoston istuntoja, joissa Kiinan tasavalta edusti Kiinaa. Neuvostoliiton vaatimus Kiinan kansantasavallan jäsenyydestä sai aikaan sen, että Yhdysvallat liittolaisineen kykeni käymään Korean sodan (1950–1953) YK:n nimissä. Näin Neuvostoliiton liittolaiset, Pohjois-Korea ja sitä tukevat kommunistisen Kiinan vapaaehtoiset, voitiin tuomita hyökkääjinä YK-järjestelmänkin puitteissa. Myös Neuvostoliitto ryhtyi sen jälkeen käyttämään veto-oikeutta turvallisuusneuvoston päätöslauselmia laadittaessa sekä valvomaan uusien jäsenvaltioiden hyväksymistä.
YK:n täydentäminen uusilla jäsenvaltioilla muotoutui jäseneriksi, ja Neuvostoliitto pyrki valvomaan sitä, että jokaisessa jäsenerässä olisi ollut myös sille ulkopoliittisesti myönteisiä valtioita, jottei länsivaltojen määräävyys YK:n yleiskokouksessa olisi lisääntynyt. 1970-luvulle tultaessa oli länsivaltojen määräävyys tasoittunut itsenäistyneiden siirtomaiden tullessa YK:n jäseniksi ja toisaalta pääasiassa kehitysmaista muodostuvien sitoutumattomien maiden liikkeen vuoksi. Yhdysvallat kykeni kuitenkin puolustamaan turvallisuusneuvostossa ulkopolitiikkaansa turvallisuusneuvoston viidelle pysyvälle jäsenelle varatulla veto-oikeudella muun muassa Israelia koskevien päätöslauselmien osalta. YK:n yleiskokouksessa kuitenkin Israelin valtioajatus, siionismi, määriteltiin lähinnä kehitysmaiden ja arabimaiden voimin rasismiksi, mikä myöhemmin kumottiin.
Jäsenvaltiot.
Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan allekirjoitti 26. kesäkuuta 1945 San Franciscossa 51 valtiota. Se astui voimaan 24. lokakuuta 1945, kun turvallisuusneuvoston viisi pysyvää jäsentä ja suurin osa muista YK:n silloisista jäsenvaltioista oli sen ratifioinut.
Neuvostoliitosta YK:iin liittyivät Neuvostoliitto itse, sekä siihen jäseninä kuuluvat neuvostotasavallat Ukraina ja Valko-Venäjä, jotka olivat kärsineet erityisen paljon oltuaan taistelualueina toisessa maailmansodassa. Neuvostoliitto epäili brittiläisten kansainyhteisömaiden tuovan Britannialle moninkertaisen äänimäärän, kun taas Yhdysvaltain osavaltioiden ryhtyminen suoraan YK:n jäseniksi Valko-Venäjän tai Ukrainan tapaan olisi voinut olla Yhdysvaltain perustuslain vastaista.
Pohjoismaista Norja ja Tanska kuuluivat perustajajäseniin. Ruotsi ja Islanti liittyivät jäseniksi vuonna 1946.
Toisessa maailmansodassa hävinneellä puolella olleille valtiolle, muun muassa Suomelle, mahdollisuus anoa YK:n jäsenyyttä muodostui vasta Pariisin rauhansopimuksen tultua voimaan syksyllä 1947. Kuitenkin suurvaltojen, lähinnä Neuvostoliiton sekä Yhdysvaltain ja sen liittolaisten, välisestä tasapainopolitiikasta johtui se, ettei 1950–1954 Yhdistyneisiin kansakuntiin otettu uusia jäseniä, ennen kuin niitä oli riittävän suuri ja tasapuolinen joukko. Vasta 14. joulukuuta 1955 YK:n jäseniksi hyväksyttiin samanaikaisesti Albania, Bulgaria, Ceylon (nyk. Sri Lanka), Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Jordania, Kambodža, Laos, Libya, Nepal, Portugali, Romania, Suomi ja Unkari.
Kylmän sodan vuoksi myös molemmat Saksat olivat kauan YK:n ulkopuolella ja hyväksyttiin jäseniksi vasta vuonna 1973.
Kun Afrikassa sijainneet entiset siirtomaat etupäässä 1960-luvulla itsenäistyivät, ne liittyivät yleensä YK:n jäseniksi lyhyen ajan kuluessa itsenäistymisestään. Poikkeuksena oli valkoisen vähemmistöhallituksen itsenäiseksi julistama Rhodesia, nykyinen Zimbabwe, joka ei saanut kansainvälistä tunnustusta, ennen kuin siellä 1980-luvulla oli siirrytty enemmistövaltaan.
Kiina ja YK.
Merkittävä muutos Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltioiden piirissä tapahtui 1971, kun Yhdistyneiden kansakuntien perustajajäsen, Kiinan tasavalta, syrjäytettiin Yhdistyneistä kansakunnista ja Kiinaa edustamaan valittiin Kiinan kansantasavalta Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenen oikeuksin. Tämä Yhdysvaltain aikaansaama hanke perustui Richard Nixonin hallinnon ulkoasianministeri Henry Kissingerin sukkuladiplomatian, minkä tarkoituksena oli päästä vetämään yhdysvaltalaisjoukot Vietnamista ilman, että Yhdysvaltain liittolaisena toiminut Etelä-Vietnam olisi hävinnyt Vietnamin sodan Kiinan kansantasavallan Pohjois-Vietnamille myöntämän tuen vuoksi. Toinen mahdollistaja Yhdysvaltain Mao Zedongin johtaman Kiinan kansantasavallan tunnustamiseksi 1971 oli Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli Hruštševin johdolla sanoutunut irti stalinismista.
Syrjäytettyään Kiinan tasavallan Yhdistyneistä kansakunnista Yhdysvallat kuitenkin takasi lainsäädännöllään Taiwanin tosiasiallisen itsenäisyyden sotilasavun ja turvallisuustakuiden muodossa. Taiwan 1971 oli Guomingdangin hallitsema diktatuuri, jota johti Jiang Jieshi, joka piti kiinni tiukasti yhden Kiinan politiikasta eli siitä, että Kiinan tasavalta Taiwanilla on Kiinan valtion ainoa laillinen edustaja, ja Kiinan kansantasavalta on kapinallinen osa tätä Kiinaa. Myös Kiinan kansantasavalta pitää vielä nykyään kiinni yhden Kiinan politiikasta, jonka mukaan Taiwan on Kiinan kansantasavallan kapinallinen maakunta. Kiinan tasavallan demokratisoiduttua Guomingdang joutui välillä oppositioon, ja jotkut kannattavat myös yhden Kiinan politiikasta luopumista ja Taiwanin itsenäisyyttä.
Uusimpia jäseniä.
Sveitsi kieltäytyi pitkään liittymästä YK:hon, koska ei katsonut sen soveltuvan yhteen puolueettomuutensa kanssa. Vasta syyskuussa 2002 se liittyi jäseneksi samaan aikaan kuin tuolloin itsenäistynyt Itä-Timor. 28. kesäkuuta 2006 Montenegro liittyi Yhdistyneisiin kansakuntiin 192. jäsenvaltiona. Viimeksi järjestöön liittyi 14. heinäkuuta 2011 193. jäsenvaltio, Etelä-Sudan.
Suomi ja YK.
Suomi jätti jäsenhakemuksen heti Pariisin rauhansopimuksen tultua voimaan 1947. Suurvaltapoliittisista syistä Suomi samoin useat muutkin maat kuitenkin hyväksyttiin jäseniksi vasta 14. joulukuuta 1955. Jo edellisenä vuonna oli kuitenkin perustettu Suomen YK-liitto tiedotusta antamaan ja koulutusta järjestämään.
Suomi korosti asemaansa YK:n jäsenenä ja puolueettomana rauhanturvaamisen kannattajana. Suomen ensimmäinen merkittävä ulkopoliittinen toimi Yhdistyneiden kansakuntien piirissä oli kiireellä järjestetty osallistuminen UNEF I -rauhanturvaoperaatioon Siinailla Suezin kriisin jälkeen. Sittemmin Suomi on ollut aktiivinen rauhanturvatoiminnassa, kansainvälisen oikeuden kehittämisessä, aseidenriisunnassa sekä monenkeskisissä kehitysyhteistyöhankkeissa. 1960-luvulta alkaen Suomi on antanut kehitysapua.
Muutamia suomalaisia on ollut YK:ssa korkeissa asemissa. Helvi Sipilä oli järjestön ensimmäinen naispuolinen apulaispääsihteeri. Martti Ahtisaari on toiminut apulaispääsihteerinä, pääsihteerin erityisedustajana Namibiassa ja erityislähettiläänä Kosovo-neuvotteluissa. Harri Holkeri toimi yleiskokouksen puheenjohtajana 2000–2001. Lisäksi Ensio Siilasvuo toimi YK:n apulaispääsihteerinä johtaessaan Lähi-idän rauhanoperaatioita.
28. toukokuuta 2008 ulkoministeriö julkaisi Suomen YK-strategian, jossa hahmotellaan muun muassa Suomen tavoitteet YK:ssa ja sen operaatioissa ja yhteistyöhankkeissa. Sen mukaan ”Suomi pitää YK:ta keskeisimpänä monenkeskisen yhteistyön välineenä”.
Rahoitus.
Yhdistyneiden kansakuntien sihteeristö laatii maailmanjärjestön sääntömääräisen talousarvion joka toinen vuosi. YK-virkamiesten palkat ja matkustuskustannukset käsittävät noin 60 prosenttia budjetista.
Sen sijaan esimerkiksi rauhanturvatoiminnan, katastrofiavun tai alajärjestöjen kehitysaputoiminnan rahoitusta ei lasketa kuuluvaksi sääntömääräisen talousarvion piiriin.
Saavutuksia.
YK:n toiminnan ansiosta yli 80 entistä siirtomaavaltiota on saavuttanut itsenäisyytensä ja noin 170 alueellista konfliktia on ratkaistu rauhanomaisesti. Maailmanjärjestö on ollut mahdollistamassa vapaita vaaleja ainakin 45 valtiossa. Lisäksi YK on auttanut yli 80 poliittisen, taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen sekä ihmisoikeuksiin liittyvän sopimuksen täytäntöönpanossa.
Kritiikkiä.
Valtioiden vahva asemaa kansainvälisessä järjestelmässä on arvosteltu. YK:ssakin valtiot käyttävät pääasiallista valtaa. Useista asioista päättävät jäsenvaltioiden hallitusten edustajat, usein valtionpäämiehet sekä ulko- tai pääministerit. Päätöksiä valmistelevat YK-virkamiehet ja -edustajat, jotka ovat jäsenvaltioista rekrytoituja korkea-arvoisia virkamiehiä. Järjestelmä poikkeaa merkittävästi länsimaisista yhteiskuntajärjestelmistä, joissa valta on viime kädessä kansalaisilla. Kansainvälisten ja globaalien kysymysten ja ongelmien ratkaisuissa yksittäiset kansalaiset joutuvat luottamaan hallitusten pätevyyteen ja tahtoon hoitaa yhteisiä asioita.
Valtioiden yksinoikeus kansainvälisessä päätöksenteossa saattaa polkea alleen yksittäisten ihmisten ja ryhmien tarpeita. YK-järjestelmässä tätä epäkohtaa ovat pyrkineet korjaamaan erilaiset kansalliset tai kansainväliset kansalaisjärjestöt.
Kansalaisjärjestöt.
Yhdistyneiden kansakuntien ihanteita vaalimaan ja järjestöä koskevaa tiedotusta hoitamaan on moniin maihin perustettu kansalaisjärjestöjä. Yksi näistä on Suomen YK-liitto.
Erityisjärjestöt.
Muutamat erityisjärjestöistä ovat paljon vanhempia kuin YK itse, mutta toimivat nykyisin YK:n yhteydessä. Esimerkiksi Maailman postiliitto perustettiin jo vuonna 1874.
Kirjallisuutta.
*


Ylikulku.
Ylikulku () viittaa tähtitieteessä tapahtumaan, jossa jokin taivaankappale kulkee toisen taivaankappaleen editse tietyn havainnoitsijan näkösäteeltä katsottuna.
Ylikulku Auringon suhteen.
Yleensä ylikululla viitataan jonkun planeetan kulkemiseen Auringon editse Maasta katsottuna. Aurinkokunnan planeetoista tämä on mahdollista vain Merkuriukselle ja Venukselle, jotka kiertävät Aurinkoa Maan radan sisäpuolella.
Aiemmin Venuksen ylikuluilla oli tähtitieteellistä merkitystä, sillä niiden avulla pystyttiin määräämään Maan ja Venuksen keskinäinen etäisyys suurella tarkkuudella. Kun yksi planeettojen välinen etäisyys tunnetaan, planeettojen etäisyydet Auringosta voidaan johtaa siitä. Nykyään näitä mittauksia tehdään tutkalla, jolloin ei tarvitse odottaa harvinaisia ylikulkuja.
Viimeisin Venuksen ylikulku tapahtui 8. kesäkuuta 2004, seuraava tapahtuu 6. kesäkuuta 2012 ja siitä seuraava 10. joulukuuta 2117. Seuraava Merkuriuksen ylikulku nähdään Suomessa 9. toukokuuta 2016.
Ylikulut muiden tähtien suhteen.
Liikkuessaan taivaalla aurinkunnan kappaleen (Kuu, planeetat, pikkuplaneetat ja planeettojen kuut) saattavat peittää taustataivaan tähtiä. Tällaisia tapahtumia kutsutaan tähdenpeitoksi.
Eksoplaneettojen ylikulut.
Venuksen ylikulku aurinkokunnassa himmentää saman verran Auringon valoa kuin Maan kokoisen eksoplaneetan ylikulku vieraan tähden valoa.
Ylikuluilla on merkitystä eksoplaneettojen etsinnässä ja tutkimuksessa, sillä kulkiessaan keskustähden ja havaitsijan välisen näkösäteen poikki riittävän suuri eksoplaneetta aiheuttaa muutoksen tähden kirkkaudessa, jolloin planeetan olemassaolo ja kiertoaika voidaan havaita tähden valokäyrästä. Ylikulku voi myös aiheuttaa muutoksia tähden spektriin, mikä mahdollistaa eksoplaneetan ilmakehän koostumuksen määrittämisen. Ylikulkumenetelmällä eksoplaneettoje etsivät esimerkiksi CoRoT- ja Kepler-avaruusteleskoopit.
Kulkiessaan jonkin taustataivaan tähden editse eksoplaneetta voi myös toimia gravitaatiolinssinä, jolloin sen olemassaolo havaitaan taustataivaan tähden kirkastumisesta.


Vapaaehtoisten marssi.
Vapaaehtoisten marssi (义勇军进行曲, [Yìyǒngjūn Jìnxíngqǔ]) on ollut Kiinan kansantasavallan kansallislaulu vuodesta 1949 lähtien. Vapaaehtoisten marssin kirjoitti runoilija Tian Han (田汉) ja sävelsi Nie Er (聂耳) Kiinan–Japanin sodan (1937–1945) aikana. Laulu oli myös elokuvan "Pojat ja tyttäret myrskyn aikana" tunnussävel. Elokuva kuvaa kiinalaisten vapaaehtoisten taistelua japanilaista miehittäjää vastaan 1930-luvun Koillis-Kiinassa, antaen samalla kuvallisen ilmauksen Kiinan kansan päättäväisyydestä taistella maansa ja kansansa vapauden puolesta. Mao Zedongin johtamien kommunistien otettua Kiinassa vallan ja julistettua kansantasavallan vuonna 1949 laulusta tuli Kiinan kansantasavallan kansallislaulu.
Kiinan "proletariaatin suuren kulttuurivallankumouksen" aikana 1960- ja 1970-luvuilla "Vapaaehtoisten marssi" oli kielletty (Tian Han, laulun säveltäjä, oli samaan aikaan vangittuna). Tuolloin Kiinan kansantasavallan kansallislauluna oli käytännössä Maoa ja kommunistista puoluetta ylistävä Itä on punainen (东方红; Dongfanghong). Maon kuoleman jälkeen vuonna 1978 Vapaaehtoisten marssi tuli uudelleen käyttöön Kiinan kansallislauluna, tosin muutetuin sanoin, jotka mainitsivat puhemies Maon ja puolueen. Vuonna 1982 laulu otettiin uudestaan käyttöön alkuperäisin sanoin. Siitä tehtiin virallinen kansallislaulu 4. joulukuuta 1982.
Laulun sanat.
Yksinkertaistetuilla merkeillä ja pinyin-latinisaatiolla.
Käännös.
Nouskaa! Te jotka ette halua olla orjia,
Omalla verellämme ja lihallamme rakennamme uuden Kiinan muurin!
Erittäin vaikeat ajat ovat koittaneet Kiinan kansalle,
Jokainen on pakotettu huutamaan viimeisen karjahduksensa!


Yksipuoluejärjestelmä.
Yksipuoluejärjestelmä on valtio, jossa yksi puolue tai koalitio johtaa maata, eivätkä muut puolueet saa asettaa ehdokkaita vaaleissa. Jossain tapauksissa sitoutumattomat ehdokkaat saavat asettua ehdolle.
Useimmissa tapauksissa yksipuoluejärjestelmän takana on ollut sosialistinen, nationalistinen tai fasistinen ideologia. Useat yksipuoluejärjestelmät syntyivät siirtomaiden vapautustaisteluista, kun siirtomaaisännät joutuivat lopulta hyväksymään jonkin suositun liikkeen neuvotteluosapuoleksi ja luovuttamaan tälle vallan. Näin kävi esimerkiksi Algeriassa, jossa FLN nousi valtaan 1962.
Kansandemokratioissa johtava puolue oli marxistis-leninistinen ja näitä valtioita kutsuttiin sosialistisiksi. Useimmissa kansandemokratioissa oli teknisesti ottaen useita puolueita, mutta muut puolueet tunnustivat kommunistisen puolueen johtavan aseman. Esimerkiksi Saksan demokraattisessa tasavallassa eduskuntaan valittiin kiinteä määrä eri puolueiden ja kansalaisjärjestöjen edustajia siten, että johtavalla puolueella SED:llä ja sen liittolaisilla oli aina enemmistö. Tšekkoslovakiassa ja monessa muussa itäblokin maassa kansanrintama muodosti pysyvän hallituskoalition.
Äärioikeistolaiset (muun muassa fasistiset) yksipuoluejärjestelmät ovat yleensä syntyneet oikeistopuolueiden tukemista vallankaappauksista, jotka on tehty vasemmiston toiminnan estämiseksi. Valtaan päästyään äärioikeistolaiset ryhmät ovat kuitenkin lopettaneet ja kieltäneet myös muiden oikeistopuolueiden toiminnan. Näin kävi esimerkiksi Saksassa ja Chilessä.


Ympäristöpuolue.
Ympäristöpuolueet ovat puolueita, joiden poliittisessa ohjelmassa ympäristötavoitteet ovat selkeässä asemassa. Harvan ympäristöpuolueen ohjelmassa on yksinomaan ympäristökysymyksiin liittyviä tavoitteita, vaan etenkin suurimmat ympäristöpuolueet ottavat kantaa kaikkiin poliittisesti merkittäviin kysymyksiin.
Ympäristöpuolueiden lähtökohdat voivat vaihdella suuresti, mutta useimmat nojaavat tavoitteissaan kestävän kehityksen periaatteisiin, joihin kuuluvat ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävä kehitys.
Teoriassa ympäristöpuolueet voivat olla sekä vasemmistolaisia että oikeistolaisia. Käytännössä kaikki länsimaiset ympäristöpuolueet kuitenkin sijoittuvat oman maansa poliittisessa kartassa joko keskustaan tai vasemmistoon.
Suomessa merkittävin ympäristöpuolue on Vihreä liitto.


Helsingin keskusta.
Helsingin ydinkeskusta sijaitsee rautatieaseman ympäristössä, jonne suuri osa keskustan palveluista on keskittynyt. Tavallisimmin siihen luetaan kuuluvaksi Kluuvin kaupunginosa Kaisaniemen puistoa lukuun ottamatta sekä Kampin kaupunginosan itäisimmät ja pohjoisimmat korttelit. Täten sen rajoina voi suunnilleen pitää etelässä Bulevardia ja Esplanadin puistoa, idässä Unioninkatua, pohjoisessa Kaisaniemen puiston eteläreunaa, josta se jatkuu rautatieaseman, Sanomatalon ja Kiasman pohjoispuolitse Rautatiekaduille, sekä lännessä ehkä Fredrikinkatua. Helsingin ydinkeskustan vain 2 km² laajuinen alue on yhä yritystoiminnan ja työpaikkojen ehdoton keskittymä. Sen itälaidalla sijaitsee myös Helsingin yliopiston keskustakampus. Keskustassa sijaitsee koko Helsingin seudun työpaikoista kymmenen prosenttia ja toimistotyöpaikoista lähes puolet.
Keskustatunneli ja kävelykeskusta.
Helsingin keskustan tärkein kauppa-alue ulottuu Sokokselta ja Kampin keskuksesta Stockmannille ja Aleksanterinkadulle. Tällä vyöhykkeellä on suunniteltu keskustan muuttamista autottomaksi kävelykeskustaksi, jos Helsingin keskustatunneli toteutuu. Kävelykeskustan takana ovat vahvimmin Vasemmistoliiton ja Vihreiden kannattajat, autoilukeskustaa taas kannattavat Kokoomuksen ja äänestäjät. Vahvimman kannatuksen autoton keskusta saa keski-ikäisiltä, eniten autoilua puolustavat taas 18–24-vuotiaat.
Yli puolet Suomen pääkaupunkiseudun asukkaista kannattaa ydinkeskustan rauhoittamista yksityisautoilta.
Liikekeskusta ja asumiskeskusta.
Perinteisesti Helsingin keskustassa on ollut sekä liiketoimintaa että asumista. 1960–1970-luvuilla keskustan vanhoja taloja purettiin isompien tieltä, asuntoja muutettiin yhä enemmän toimistoiksi ja keskustasta uhkasi tulla pelkkä liikekeskusta asumisen etääntyessä kauemmas lähiöihin. Lähiöissä oli enemmän luontoa ja asukkaat mieltyivät tilaviin asuntoihin ahtaiden keskusta-asuntojen jälkeen. 1980-luvulla kehitys kääntyi ja keskusta-asumisen arvostus alkoi kasvaa. 2000-luvulla kehitys on mennyt toiseen pisteeseen, eli että keskusta-asuminen ja keskustan viihdepalvelut ovat hyvin suosittuja, mutta työpaikat ovat alkaneet valua moottoriteiden varsille esikaupunkeihin. Helsingin keskustan rooli on siis historiansa aikana ja vielä nykyäänkin elää aikakautensa mukana toteuttaen kulloisiakin ihanteita.


Yhdysvaltain presidentti.
Yhdysvaltain presidentti () on Yhdysvaltain valtionpäämies ja hallituksen johtaja (vrt. pääministeri), korkein liittovaltion toimeenpaneva viranomainen sekä asevoimien ylipäällikkö. Eurooppalaisiin pääministereihin tai presidentteihin verrattuna hänellä on huomattavat valtuudet. Perustuslain mukaan presidentin toimikausi on neljä vuotta, ja henkilö voidaan valita korkeintaan kahdeksi kaudeksi. Yhdysvaltain varapresidentti valitaan samalla kertaa presidentin pariksi.
Yhdysvallat oli ensimmäinen valtio maailmassa, jossa presidentin virka otettiin tasavallan päämieheksi. Yhdysvaltain maailmanpoliittisen aseman vuoksi Yhdysvaltain presidenttiä kutsutaan usein ”maailman mahtavimmaksi mieheksi”, ja kulloinenkin presidentti on maailman tunnetuimpia ihmisiä.
Presidentin valtuudet.
Yhdysvaltain presidentin tehtävä antaa laajat valtuudet. Perustuslain mukaan presidentin tulee ”huolehtia lakien panemisesta täytäntöön”. Tämän vastuun kantamiseksi presidentti johtaa liittovaltion toimeenpanevaa elintä – noin neljä miljoonan ihmisen kokoista hallintoa, johon siviilihallinnon lisäksi kuuluu yli miljoona aktiivipalveluksessa olevaa sotilashenkilöä. Presidentti asettaa virkakautensa aikana noin 6 000 henkilöä. Hänellä on myös veto-oikeus kongressin säätämiin lakeihin, muttei oikeutta tehdä omia lakiesityksiä.
Edellytykset tehtävään.
Presidentti valitaan Yhdysvalloissa välillisillä vaaleilla eli äänestäjiksi rekisteröityneet kansalaiset äänestävät kussakin osavaltiossa valitsijamiehiä, jotka valitsevat presidentin ehdokkaiksi asettuneiden henkilöiden joukosta. Kunkin osavaltion valitsijamiehet asettuvat kaikki oman osavaltionsa suorassa kansanvaalissa eniten ääniä saaneen ehdokkaan taakse (poikkeuksena Maine ja Nebraska).
Vuodesta 1951 enimmäisaika presidenttinä on rajoitettu kahteen kauteen tai kymmeneen vuoteen perustuslain XXII lisäyksellä.
Yhdysvaltain presidentit.
Federalistit ja whigit ovat republikaanisen puolueen edeltäjiä. Demokraatit puolestaan esiintyivät 1800-luvun alkupuolella nimellä demokraattiset republikaanit.
Presidentin palkka ja muut etuisuudet.
Ensimmäinen kongressi äänesti 25 000 Yhdysvaltain dollarin palkan puolesta George Washingtonille, mutta tämä ei ottanut rahoja vastaan. Vuodesta 2001 lähtien presidentti on nauttinut noin 400 000 dollarin vuosipalkkaa.
Katso myös.
*


Yle Teema.
Yle Teema on kulttuurin, tieteen ja oppimisen alueisiin keskittynyt Yleisradion televisiokanava, joka aloitti toimintansa elokuussa 2001. Kanavalla lähetetään ohjelmistoa ns. "parhaaseen katseluaikaan". Teeman ohjelmatarjonta alkaa yleensä noin kello 9:00 – 12:00 ja jatkuu noin puoleenyöhön asti.
Kanavan ohjelmistoon kuuluu paljon dokumentteja ja kulttuuriin liittyviä asiaohjelmia. Elokuvatarjonta on sidottu sen periaatteisiin. Teema esittää elokuvia vähintään viitenä päivänä viikossa, ja Teemalauantain toinen ohjelma on myös yleensä elokuva. Tunnettuja elokuvapaikkoja ovat mm. sunnuntain Kino Klassikko sekä Kino Kauko ja Kino Into. Lauantaisin iltayhdeksältä alkaa Teemalauantai, joka yleensä koostuu dokumentista ja pitkästä elokuvasta, jotka liittyvät temaattisesti toisiinsa ja usein myös kanavan muuhun ohjelmistoon.
Ohjelmistoon kuuluvat olennaisena osana perjantai-illan lähihistoriasarjat, televisiohistoria tiistai-illan Tv-arkistopaikalla sekä musiikki, jota on tarjolla laidasta laitaan, punkista oopperaan.
Teema nousi M&M:n brändimittauksessa vuonna 2009 suomalaisten eniten arvostamaksi tv-kanavaksi ja toiseksi arvostetuimmaksi mediaksi Aku Ankan jälkeen.


Yle Radio 1.
Yle Radio 1 (vuoteen 2003 "Radio Ylen Ykkönen") on vuonna 1990 toimintansa aloittanut valtakunnallinen Yleisradion radiokanava. Suomen ainoan radiokanavan (1926-1963), "Yleisohjelman" (1963-1985) ja "1-verkon" (1985-1990) jatkajana Yle Radio 1 on kulttuurin, asiapuheen ja radiodraaman (kuunnelmat) sekä klassisen musiikin, jazzin ja kansanmusiikin kanava. Öisin kanavalla esitetään klassista musiikkia.
Yleistä.
Yle Radio 1:n lähetys kuuluu myös YLE TV1:stä Uutisikkunan aikana klo 06:00 alkaen ja YLE TV2:ssa koko yön. Yle Radio 1:n kanavapäällikkö on Heikki Peltonen. Kuuluttajia kanavalla ovat: Jari Aula, Charlotta Hagfors, Hellevi Härkönen, Tuija Kurvinen, Timo Lipponen, Heikki Puskala, Maaria Seppänen, Marketta Sonninen, Hanna Visapää ja Timo Teräsvuori, joista viimemainittu on pääkuuluttaja.
Aiheesta muualla.
*


Ydinreaktori.
Rahtilaiva NS Savannahin painevesireaktori. Ydinpolttoaine on painesäiliön keskellä, säiliön yläpuolelle ulottuvat säätösauvat.
Ydinreaktori on tekninen laite, jolla tuotetaan ja ylläpidetään ydinreaktioita. Ydinreaktorin käyttötarkoituksia ovat muun muassa tutkimus, säteilyn tuottaminen (esimerkiksi sädehoitoon), isotooppien valmistaminen (mm. lääketieteen käyttöön), toimiminen kulkuneuvon (laiva tai sukellusvene) voimanlähteenä ja ennen kaikkea sähkön tuotanto.
Historia.
Siviiliydintekniikan juuret ovat sotilastarkoituksiin kehitetyssä tekniikassa. 1950-luvun ydinaseiden kehitysprojektien tuloksena tarvittiin rikastettua uraania ja plutoniumia, jonka tuotantoon ensimmäiset reaktorit rakennettiin.Viite?
Siviilikäytön ydinreaktoreiden kehitykseen vaikutti eniten Yhdysvaltain ydinsukellusveneohjelma, jonka tavoitteena oli kehittää kompakti reaktori sukellusveneiden toiminta-ajan pidentämiseen. Tämän ohjelman aikana kehitetyt kiehutus- ja painevesireaktorit tarvitsivat rikastettua uraania, jota Yhdysvalloilla oli käytössään riittävästi kiitos sotilastarkoituksiin rakennetun rikastuskapasiteetin. Kapasiteetti riittikin aina 1970-luvulle, jolloin vuoden 1970 Almelon sopimuksen perusteella avattiin Alankomaissa uusi rikastuslaitos.
Yhdysvallat kielsi kuitenkin rikastetun uraanin viennin vuoteen 1956 asti. Tämän vuoksi Ranska ja Britannia kehittivät aluksi kaasujäähdytteiset reaktorit, jotka voivat käyttää polttoaineenaan luonnonuraania. Brittiläinen Magnox-malli on edelleen käytössä. Ensimmäinen brittiläinen kaupallinen laitos tuotti myös plutoniumia aseteollisuuden tarpeisiin. Ranskassa viimeiset kaasujäähdytteiset reaktorit suljettiin 1994. Niiden kehitystyö keskeytettiin jo 1969 painevesireaktorien hyväksi.
Kanada seurasi omia polkujaan, koska sillä oli käytössään toisen maailmansodan aikaisen aseohjelman aikainen kapasiteetti raskaan veden tuotantoon. Kanadan reaktori hyödynsi raskasta vettä ja luonnonuraania.
Neuvostoliitossa kehitettiin kaksi erityyppistä siviilireaktoria vuodesta 1954 lähtien. Ensimmäinen RBMK tai ns. Tšernobyl-tyyppi on omanlainen mallinsa ja toinen samankaltainen kuin Yhdysvaltain painevesireaktori. NL:n ensimmäinen painevesireaktori otettiin käyttöön 1964.
Ydinvoimareaktori.
Ydinvoimalaitoksissa reaktorin tehtävänä on tuottaa lämpöä ydinpolttoaineesta. Tämä tapahtuu ylläpitämällä, säätämällä ja valvomalla reaktorissa tapahtuvaa ketjureaktiota, jossa polttoaineen (tavallisesti uraanin) atomien fissio tuottaa lämpöä.
Voimalaitosreaktorit ovat yleisimmin kevytvesireaktoreita, joko painevesi- tai kiehutusvesityyppiä. Lisäksi paineistettuja raskasvesireaktoreita on rakennettu etenkin Kanadassa ja Intiassa.
Reaktoriin ladataan ydinpolttoainetta yleensä 3–5 vuoden ajaksi huoltoseisokkien yhteydessä, paitsi eräissä reaktorityypeissä (mm. CANDU ja RBMK), jotka sallivat polttoaineen vaihdon reaktorin ajon aikana. Reaktorin käydessä polttoaineessa tapahtuu fissioketjureaktio, joka pitää itseään yllä. Reaktorin säätö tapahtuu ketjureaktiota ylläpitävää neutronivuota hallitsemalla.
Reaktorin säätö.
Tätä voi verrata tulisijaan, jossa tarvitaan polttoainetta, kuumuutta ja happea tulen ylläpitämiseksi. Jos yksikin menetetään, reaktio ei kykene jatkumaan.
Kevytvesireaktori on suunniteltu siten, että sen toimiessa nämä kolme ehtoa täyttyvät juuri ja juuri. Reaktorin säätöä varten reaktorisydämestä voidaan poistaa tai sinne voidaan käytön aikana lisätä neutroneja absorboivia säätösauvoja. Täten reaktorin teho voidaan valita vapaasti suunnitellulta tehoalueelta ja ydinvoimalan energiantuotantoa voidaan säätää kulutuksen mukaisesti. Toisaalta reaktori voidaan sammuttaa milloin tahansa työntämällä tarpeeksi säätösauvoja reaktoriin. Sammuttaminen kestää noin sekunnin.
Kevytvesireaktorin luonteeseen kuuluu, että se on itsestään, fysikaalisten ominaisuuksiensa ansiosta vakaa. Vaikka operaattori tai automatiikka ei hallitsisi reaktoria, syystä tai toisesta tapahtuva ketjureaktion kiihtyminen johtaisi lämpötilan nousuun, joka aiheuttaisi lämpölaajenemista polttoaineessa ja höyrystymistä hidastinaineena toimivassa vedessä. Koska ketjureaktio pysyy käynnissä vain juuri ja juuri, nämä riittävät hillitsemään reaktion. Tästä syystä kevytvesireaktorin ketjureaktion on fysikaalisesti mahdotonta ”karata käsistä”.
Reaktorityypit.
Ydinreaktoreita voidaan jaotella monella eri tavalla. Yksi tapa on käyttötarkoituksen mukaan tutkimusreaktoreihin, lääketieteellisiin reaktoreihin, isotooppien tuotantoreaktoreihin, voimalaitosreaktoreihin, laivareaktoreihin, avaruusreaktoreihin jne. Toinen tapa on neutronien nopeuden mukaan hitaisiin ja nopeisiin reaktoreihin. Suurimmassa osassa reaktoreita fissioissa syntyviä neutroneita täytyy jarruttaa hidastinaineella, etteivät liian monet karkaa reaktorista synnyttämättä uusia fissioita. Nopeissa reaktoreissa hidastamista ei tehdä, vaan reaktion jatkuminen varmistetaan muuten, esimerkiksi käyttämällä väkevämpää polttoainetta. Kolmas tapa jaotella reaktoreita onkin hidastinaineen mukaan lähinnä kevytvesireaktoreihin, raskasvesireaktoreihin ja grafiittihidasteisiin reaktoreihin. Neljäs tapa jaotella reaktoreita on jäähdytyksen mukaan muun muassa kaasujäähdytteisiin ja kiehutus- ja painevesireaktoreihin. Suurin osa maailman voimalaitosreaktoreita on kevytvesireaktoreita, joko painevesi- tai kiehutusvesityyppiä.
Tässä reaktorit on luokiteltu hidastinaineen mukaan.
Grafiittihidasteiset reaktorit.
Lähinnä Britanniassa käytetään kaasujäähdytteisiä, grafiittihidasteisia reaktoreita. RBMK-reaktori on vesijäähdytteinen grafiittihidasteinen reaktori, jota käytetään lähinnä Venäjällä. RBMK on surullisenkuuluisa Tšernobylin onnettomuusreaktorina. RBMK:ssa on useita vain sille tyypillisiä suunnittelupuutteita, jotka osaltaan mahdollistivat onnettomuuden. Esimerkiksi toisin kuin kevytvesireaktorit, se ei ole kaikilla tehoalueilla luonnostaan vakaa mikä Tšernobylissä mahdollisti onnettomuuden käynnistäneen nopean tehopiikin.
Raskasvesireaktorit.
Kanadassa kehitetty CANDU voi käyttää luonnonuraania polttoaineenaan, joten uraanin rikastamista ei vaadita. Toisaalta reaktori tarvitsee miltei yhtä vaikeasti valmistettavaa raskasta vettä. CANDUn polttoainetta voi vaihtaa reaktorin käytön aikana, mikä tekee ydinaineiden valvonnasta kevytvesireaktoreita hankalampaa.
Kehittyneet reaktorit.
Maailmalla tutkitaan eräitä edistyksellisiä reaktorityyppejä, joita ei vielä ole laajalti käytössä. Pisimmällä ollaan nopean hyötöreaktorin kehityksessä. Niitä on ollut sähköntuotantokäytössä muun muassa Japanissa sekä Ranskassa ja Venäjällä tuottaa energiaa tälläkin hetkellä hyötöreaktori. Nopean reaktorin suurin etu on polttoainetaloudellinen: reaktori itse asiassa tuottaa uutta polttoainetta käydessään, jopa enemmän kuin kuluttaa. Tämä perustuu transmutaatioon, eli alkuaineen muuttamiseen toiseksi.
Nopeassa reaktorissa ei käytetä hidastinainetta. Fuusioreaktorin toiminta perustuu fission sijasta fuusioon.


Yliopisto.
Yliopisto () on tieteellistä tutkimusta tekevä ja korkeinta tieteellistä opetusta antava laitos.
Täydelliseen yliopistoon on vanhastaan kuulunut neljä tiedekuntaa: teologinen, oikeustieteellinen, lääketieteellinen ja filosofinen, mutta yliopistoihin kuuluu nykyään usein myös muita tiedekuntia, esimerkiksi teknillinen, valtiotieteellinen, humanistinen, hallintotieteellinen, maatalous-metsätieteellinen ja kauppatieteellinen tiedekunta. Suomessa oli aiemmin käytäntönä, että yliopistoissa tuli olla vähintään neljä tiedekuntaa, muutoin oppilaitoksen nimenä oli korkeakoulu.
Ammattikorkeakoulujen vakinaistamisen yhteydessä sanalla korkeakoulu alettiin tarkoittaa sekä yliopistoja että ammattikorkeakouluja. Pian tämän jälkeen osa entisistä korkeakouluista vaihtoi nimensä yliopistoksi. Valtioneuvoston asetuksen mukaan ammattikorkeakoulut määritellään korkeakouluiksi, kun yliopistot ja yliopistoja vastaavat korkeakoulut määritellään yliopistoiksi.
Yliopistoilla on itsehallinto, autonomia. Opetus annetaan pääasiassa luentoina ja seminaariharjoituksina,
teknillisellä alalla myös harjoitustöinä ja taiteellisella alalla alanmukaisilla tehtävillä. Etenkin ammattiin valmistaviin opintoihin kuuluu usein pakollista työharjoittelua. Aivan uusia oppimisen mahdollisuuksia avaa Internetin ja muiden uusien viestimien käyttö, jolloin puhutaan virtuaaliyliopistosta.
Yliopiston päätehtävät ovat tieteellinen tutkimus ja siihen perustuva ylin opetus. Yliopiston tutkimustehtävä on sama kuin tieteellisellä akatemialla. Suomessa 2000-luvulla tehty lainmuutos lisäsi yliopistoille niin sanotun kolmannen tehtävän, yhteiskunnallisen vaikuttavuuden. Tarkkaan ottaen tämä tehtävä on neljäs, sillä jo edellinen laki mainitsee yliopiston kolmantena tehtävänä "kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa".
Historiaa.
Länsimaisen historian ensimmäisenä yliopistona on joskus pidetty Platonin Akatemiaa. Euroopan yliopistolaitos sellaisena kuin sen tunnemme kuitenkin syntyi 1100-luvulla kolmella taholla: Salernossa (800-luku) Etelä-Italiassa lääketieteen opetuksen järjestäytyessä, Bolognassa (per. 1088) Pohjois-Italiassa lainopin opiskelijoiden yhteenliittymänä sekä Pariisissa (per. 1150) lähinnä jumaluusopin opettajien pyrkiessä vapautumaan kirkollisesta vallasta. Pariisin yliopisto neljine tiedekuntineen muodostui eurooppalaisen yliopistolaitoksen esikuvaksi. Oppilaat jakautuivat kotiseudun mukaan kansakuntiin, "nationes" (osakunta).
Englannissa ensimmäiset yliopistot olivat Oxfordin (1167) ja Cambridgen (1209) yliopistot. Vanhin saksalainen yliopisto perustettiin Prahaan vuonna 1348. Pohjoismaissa Ruotsin ensimmäinen yliopisto perustettiin Uppsalaan vuonna 1477, Tanskassa Kööpenhaminaan vuonna 1478 ja Suomessa Turkuun (Turun Akatemia) vuonna 1640 Ruotsin kolmantena yliopistona. Ruotsin toinen yliopisto on Tarton yliopisto Virossa, perustettu 1632.
Berliiniin 1809 perustettu yliopisto (Humboldtin yliopisto) on toiminut esikuvana niin sanotulle sivistysyliopistolle, jonka kantavana voimana on ajatus tieteen sivistävästä merkityksestä ja jolle on ominaista opetuksen ja tieteellisen tutkimuksen yhdistäminen. Englannin ja Skotlannin vanhat yliopistot rakentuvat college-järjestelmälle. Myös Yhdysvaltojen monimuotoinen yliopistolaitos on lähinnä college-tyypin pohjalta syntynyt. Siellä on tavallinen niin sanottu campus-yliopisto, erillinen omalla alueellaan puistoineen ja rakennuksineen sijaitseva yliopistokaupunki.
Naisten yliopistokoulutus tuli yleisesti mahdolliseksi huomattavasti myöhemmin kuin miesten. Suomessa 1850-luvun lopulta naisilla oli vapaa kuunteluoikeus Venäjän yliopistoissa. Helsingissä naisilla oli 1870-luvulta alkaen oikeus anoa erillisoikeutta suorittaa yliopisto-opintoja. Vuonna 1897 he saivat oikeuden liittyä osakuntiin. Oikeuden yliopistossa opiskeluun naiset saivat vasta 1901 ja 1910-luvulla he muodostivat jo 40 % ylioppilaista.
Yliopistot Suomessa.
Suomen 20 yliopistossa oli kirjoilla vuonna 2004 yhteensä noin 174 000 opiskelijaa. Vuonna 2004 suoritettiin yhteensä noin 18 300 tutkintoa, joista 3100 oli alempia korkeakoulututkintoja, 12 600 ylempiä korkeakoulututkintoja ja 1400 tohtorintutkintoa. Yliopistoista kaksi on ruotsinkielisiä ja viisi kaksikielisiä. Suomen yliopistolaitos laajeni huomattavasti 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin perustettiin seitsemän uutta yliopistoa ja vanhoja yliopistoja valtiollistettiin.
Vuoden 2010 alusta kaikki yliopistot muuttuvat itsenäisiksi juridisiksi yksiköiksi. Kaksi yliopistoa, Aalto-yliopisto ja Tampereen teknillinen yliopisto toimivat säätiöinä, muut yliopistot ovat julkisoikeudellisia yksiköitä.
Yliopiston muodostavat opettajat ja opiskelijat, jotka ovat jakautuneet opintoaloittain perinteisissä yliopistoissa tiedekuntiin, jotka ovat edelleen jakautuneet laitoksiin. Jos tiedekunta on suuri tai yliopistossa on vain yksi tiedekunta, sen ja laitoksen välissä voi olla myös osastotaso; tämä on ollut aiemmin tyypillinen ratkaisu teknillisellä alalla. Suomen yliopistoissa opettajina ovat professorit, dosentit, yliopistolehtorit, lehtorit ja apulaisopettajat, tunti- ja erikoisopettajat, yliassistentit, assistentit, opettavat tutkijat ja yliopisto-opettajat. Yliopiston henkilöstön palvelussuhde on työsuhde (vuoden 2009 loppuun asti valtaosa oli virkasuhteessa).
Opiskelijoina ovat yliopiston kirjoihin hyväksytyt henkilöt, joilta vaaditaan tietty perustietomäärä. Suomessa edellytyksenä on, että hakija on suorittanut ylioppilastutkinnon, ammattikorkeakoulututkinnon, ammatillisen korkea-asteen tutkinnon, ammatillisen opistoasteen tutkinnon, vähintään kolmivuotisen ammatillisen tutkinnon tai sellaisen ulkomaisen koulutuksen, joka asianomaisessa maassa antaa kelpoisuuden vastaaviin korkeakouluopintoihin. Yliopisto voi ottaa opiskelijaksi myös henkilön, jolla se muutoin katsoo olevan opintoja varten riittävät tiedot ja valmiudet.
Yliopistoihin kuuluu varsinaisten opetuksesta ja tutkimuksesta vastaavien laitosten lisäksi erillislaitoksia, joista yleisimmät ovat kirjasto ja kielten opetusta antava kielikeskus. Lisäksi joillakin yliopistoilla on muun muassa sairaaloita lääketieteen opetusta ja harjoittelu- eli normaalikouluja opettajankoulutusta varten.
Suomalaisissa yliopistoissa luennot alkavat yleensä 15 minuuttia yli tasan. Tästä käytännöstä käytetään nimitystä akateeminen vartti.
Alemmat ja ylemmät korkeakoulututkinnot.
Opiskelijat valitaan koulutusohjelmiin valintakokeiden sekä opintosuoritusten ja eräiden muiden ansioiden perusteella, jotka ovat erilaisia eri tieteenaloilla ja yliopistoissa. Yliopistoissa voi suorittaa kandidaatintutkintoja (180 opintopistettä, kuvataiteen alalla 210 opintopistettä) ja näiden päälle rakentuvia maisterintutkintoja (120 opintopistettä, psykologian ja musiikin aloilla 150 opintopistettä); yhteensä perustutkinnon laajuus on näin 300 tai 330 opintopistettä. Lääketieteen aloilla perustutkinto on lisensiaatin tutkinto (360 opintopistettä). Perustutkinnon jälkeen voidaan yliopistossa suorittaa tieteellisiä, taiteellisia tai ammatillisia jatkotutkintoja.
Tutkinnoista kandidaatin tutkinto on alempi korkeakoulututkinto ja maisterin tutkinto ylempi korkeakoulututkinto. Varsinaisessa tutkintonimikkeessä ei aina ole mukana sanaa maisteri. Esimerkiksi tekniikan maisteria ei ole, vaan tutkintonimike on diplomi-insinööri tai arkkitehti.
Tieteelliset jatkotutkinnot.
Tieteellisiä jatkotutkintoja ovat lisensiaatin ja tohtorin tutkinnot.


Yves Klein.
Yves Klein (28. huhtikuuta 1928 – 6. kesäkuuta 1962) oli ranskalainen taiteilija. Hänet tunnetaan yksivärisistä maalauksistaan ja installaatioistaan, erityisesti tavaramerkiksi rekisteröimällään sinisellä akryylipigmentillä (International Klein Blue eli IKB®) tehdyistä teoksistaan.
Erityisen kuuluisia ovat hänen "antropometriansa", joissa hän elokuvatuissa performansseissa siveli alastomia naisia sinisellä maalilla rinnoista reisiin ja käytti heitä siveltiminään.


Yhdyntä.
Yhdyntä eli coitus on seksuaalisen kanssakäymisen muoto, jonka biologisena tarkoituksena on mahdollistaa uroksen sukusolujen siirtyminen naaraan elimistöön ja tehdä naaras raskaaksi. Joillekin ihmisille yhdyntä on tärkeä osa romanttista rakkaussuhdetta. Ihmiset harrastavat yhdyntää enemmän sen tuottaman mielihyvän takia kuin lisääntymistarkoituksessa.
Yhdynnässä miehen erektiossa olevaa siitintä liikutellaan edestakaisin naisen kostuneessa emättimessä, jolloin terskan hankautuminen emättimen seinämiin voimistaa seksuaalista kiihottumista, jonka päämääränä on useimmiten kiihottumisen huipentuma eli orgasmi, johon sukukypsällä miehellä liittyy siemensyöksy. Yhdynnässä saadussa siemensyöksyssä siemenneste purkautuu emättimeen, jolloin siittiöillä on kohdunkaulan kautta pääsy kohtuun ja munanjohtimiin, irronneen munasolun luokse, mikä mahdollistaa hedelmöittymisen ja raskauden.
Ehkäisyn avulla voidaan harjoittaa yhdyntää siten, ettei raskaaksi tuleminen ole todennäköistä.
Peräaukkoon suoritettua yhdyntää kutsutaan anaaliyhdynnäksi.
Kosiskelumenot Desmond Morrisin mukaan.
Etologi Desmond Morrisin mukaan ihmisten kosiskelumenot vaihtelevat kulttuurista riippuen, mutta useimmiten ne noudattavat tiettyä mallia ensimmäisestä katsekontaktista lopulliseen sukupuoliyhdyntään.
Tyypillisiä yksinkertaistettuja vaiheita ovat vastakkaisen sukupuolen sukupuolisen vetovoiman analysointi ja sitä seuraava katsekontakti, johon ei vielä liity kehojen yhteyttä. Tämän jälkeen seuraa tyypillisesti äänikontakti valittuun kumppaniin. Vaihe on helppo keskeyttää tunteita loukkaamatta mikäli kumppani ei ole sopiva.
Seuraavassa vaiheessa on kyse ensimmäisestä fyysisestä kontaktista, joka usein naamioidaan tarkoituksettomaksi kosketukseksi tai jonkinlaiseksi avuliaaksi järjestelyksi. Esimerkiksi kädestä kiinni pitäminen on eräs klassinen ensikosketus. Tätä läheisempi kontakti voi olla käsivarren vieminen olkapäiden ympärille, joka vie kehot lähemmäksi toisiaan. Seuraavaan vaiheeseen kuuluu monissa kulttuureissa syleily ja suudelma suulle.
Ensimmäisiä vakavia merkkejä seksuaalisesta kiinnostuksesta on käsien vaelteleminen keholla. Tästä vaiheesta on vaikea lopettaa ja kääntyä taaksepäin ilman kiistelyä. Vaihetta seuraa tyypillisesti esileikki, joka edeltää yhdyntää ja lähes väistämättä johtaa siihen. Esileikin tarkoituksena on kiihottaa osapuolia. Ihmisillä riittävä kiihottuminen on tärkeää, jotta yhdyntä onnistuisi ja ylipäätään voisi alkaa. Esileikkejä on monenlaisia, tyypillinen esileikki on kumppanin sukupuolielinten hyväileminen. Useimmille naisille esileikki on erittäin tärkeä vaihe. Vaiheittaisen etenemisen etuina aina lopulliseen yhdyntään on se, että kumpikin osapuoli voi tarvittaessa jättäytyä pois prosessista, ennen kuin se on kehittynyt liian pitkälle. Jokaisessa vaiheessa pari oppii lisää toisistaan ja on paremmin tietoinen siitä kuinka hyvin tai huonosti he sopisivat toisilleen. Menetelmä on jokseenkin samankaltainen kuin parinmuodostamisrituaalit muilla lajeilla.
Pitkäaikaisessa parisuhteessa yhdyntää ei edellä yllä kuvatun kaltaiset kosiskelumenot. Silloin osapuolet tietävät, millä tavoin toista voi lähestyä, kun haluaa ilmaista halukkuutensa seksuaaliseen kanssakäymiseen. Kosiskelumenot ovat erilaisia riippuen osapuolten mieltymyksistä, myös silloin jos osapuolet eivät ole parisuhteessa keskenään.
Kuinka yhdyntä tapahtuu?
Seksuaalisen kiihottumisen seurauksena sukupuolielinten paisuvaiskudokset turpoavat, mitä kutsutaan erektioksi. Miehen erektio on näkyvä kiihottumiseen liittyvä fysiologinen reaktio, jossa siitin paisuu moninkertaiseksi, nousee pystyyn ja kovettuu, esinahka liukuu siittimen päältä pois. Siittimen kunnollinen erektio on tärkeää yhdynnän onnistumiselle. Kiihottumisen myötä naisen emätin kostuu ja liukastuu, jolloin siittimen työntäminen sinne helpottuu.
Yhdynnän voi suorittaa monessa asennossa ja monella tavalla, riippuen osapuolten toiveista ja kokeilunhalusta. Yleensä on tarpeellista riisuutua siten, että ainakin miehen siitin ja yleensä kiveksetkin ovat paljaana ja naisen emättimeen on esteetön pääsy. Häpyhuulien raottaminen ja siittimen pään ohjaaminen emättimen suulle sormin voi olla tarpeellista. Kun jäykistynyt siitin on emättimessä, sitä liikutellaan aaltomaisesti edestakaisin. Joko mies liikuttelee siitintä lantioliikkein tai tietyissä asennoissa nainen liikkuu ja mies pysyy paikallaan. Yhdyntää jatketaan yleensä, kunnes mies, nainen tai molemmat saavat orgasmin. Kaksinkertainen orgasmi ei ole yleensä helppoa saavuttaa, koska mies saavuttaa yleensä kliimaksin ennen kuin nainen on siihen valmis. Suurin osa naisista ei saa yhdynnässä orgasmia ilman sukupuolielinten stimulointia penetraation sijaan. Tutkimustulokset vaihtelevat suuresti, ja tutkimusten mukaan 15-50 prosenttia naisista saa orgasmin yhdynnässä ilman muuta fyysistä ärsykettä. Jotkut naiset eivät kykene saamaan orgasmia lainkaan, eikä se ole kovin poikkeuksellista.
Anaaliyhdyntä tapahtuu siten, että jäykistynyt siitin työnnetään kumppanin peräsuoleen, minkä jälkeen toimitaan samoin kuin emättimessä tapahtuvassa yhdynnässä.
Yhdynnässä saatetaan lisäksi käyttää apuvälineitä, kuten liukastusvoiteita (varsinkin anaaliyhdynnässä tärkeitä) tai esimerkiksi siittimen tyveen laitettavaa penisrengasta, joka pitää erektiota yllä.
Yhdynnänaikaista fysiologiaa.
Alussa kumppaneiden sydämen syke kiihtyy ja verenpaine kohoaa seksuaalisen kiihottumisen edetessä. Molemmilla sukupuolilla verisuonet turpoavat ja iho hehkuu ja ruumiin näkyvät pehmeämmät osat laajenevat ja täyttyvät verellä. Muutosten aiheuttamat tuntemukset saattavat olla voimakkaasti eroottisia. Naisen nännit nousevat pystyyn sekä suun ja sukupuolielinten huulet punastuvat ja paisuvat. Ne reagoivat yhä herkemmin pieniin kosketuksiin. Vastaavasti miehen huulet herkistyvät ja siitin kovettuu veren aiheuttaman paineen johdosta. Myös miehen peniksen naisellinen vastine - klitoris - jäykistyy kiihottuessaan seksuaalisesti. Seksuaalinen kiihottuminen aiheuttaa myös eritteiden lisääntymistä, jotka voitelevat sukuelimet. Yhdynnässä voi olla pitkäkin tasannevaihe, jolloin seksuaalisen nautinnon määrä ei kasva. Sydän lyö huomattavasti nopeammin orgasmin lähestyessä, keho hikoilee sekä hengityksestä tulee äänekästä ja vaikeata. Orgasmin jälkeen seuraa yleensä kehon rentoutuminen ja väsymyksen tunne, jolloin pulssi sekä hengitys tasaantuvat.
Ehkäisy.
Ehkäisypillerit ovat yksi nykyaikainen ehkäisykeino.
Yhdynnässä käytetään usein jotain ehkäisymenetelmää hedelmöittymisen ja sukupuolitautien estämiseksi. Tyypillisiä ehkäisymenetelmiä ovat mm. kondomi, ehkäisypillerit, ehkäisyvaahdot, pessaari, kierukka ja sterilisaatio. Jälkiehkäisyä ei voi pitää varsinaisena ehkäisymenetelmänä. Ehkäisyvälineistä ainoastaan kondomi suojaa sukupuolitaudeilta.
Moraalisuus ja laillisuus.
Seksuaaliseen kanssakäymiseen on aina liittynyt paljon tabuja, moraalisääntöjä ja lakeja. Toisissa kulttuureissa yhdyntään suhtaudutaan avoimemmin, toisissa sulkeutuneemmin. Yksi kysymyksiä herättävä asia monissa kulttuureissa on ei-aviollinen yhdyntä tai yhdyntä samaa sukupuolta olevien välillä. Useasti yhdyntää hävetään tai nolostellaan, toiset pitävät sitä luonnollisena, toiset haluavat näyttää sen.
Seksuaalisen kanssakäymisen suojaikäraja on Suomessa 16 vuotta. Suomen rikoslain mukaan alle 16-vuotiaan kanssa ei siis saa harrastaa seksiä. Rikoksena ei kuitenkaan pidetä samanikäisten ja samalla henkisellä ja ruumiillisella tasolla olevien alaikäisten välistä vapaaehtoista seksuaalista kanssakäymistä. Eräissä tapauksissa myös oikeutta seksuaaliseen kanssakäymiseen alle 18-vuotiaan kanssa on rajoitettu, esimerkiksi jos molemmat ovat saman perheen jäseniä, tai toinen on toisen opettaja tai vastaavassa vaikutusvaltaisessa asemassa.
Moraalisesti tuomittavana pidetään erityisesti insestiä, eli seksiä ja/tai yhdyntää lähisukulaisen kanssa. Parisuhteessa kumppanin pettämistä toisten partnerien kanssa pidetään yleisesti tuomittavana, mikäli kyseessä ei ole avoimesti polyamorinen suhde, jossa kumppanit ovat yhdessä sopineet, että molemmilla tai jommallakummalla on oikeus samanaikaisiin muihinkin seurustelusuhteisiin, tai mikäli suhde ei ole avoin, jossa seurustelusuhteen lisäksi sen ulkopuolinen seksuaalinen kanssakäyminen on sallittua. Myös seksin osapuolien välinen hyvin suuri ikäero on joidenkin mielestä moraalisesti tuomittavaa.


Yhteiskuntajärjestelmä.
Yhteiskuntajärjestelmällä tarkoitetaan yleensä sitä, miten taloudellinen ja poliittinen valta on järjestetty yhteiskunnan sisällä.
Käytännön yhteiskuntajärjestelmät ovat yleensä olleet valtion laajuisia. Käytännön yhteiskuntajärjestelmiä edustavat mm. kapitalismi eli nk. porvarillinen parlamentarismi, diktatuuri, feodalismi ja ns. reaalisosialismi eli proletariaatin diktatuuri.
Yhteiskuntateorioissa ja utopioissa on esitetty myös muunlaisia yhteiskuntajärjestelmiä, jotka ovat ainakin toistaiseksi jääneet toteutumatta reaalimaailmassa laajassa mittakaavassa. Näitä ovat mm. anarkismi ja kommunismi.


Zhou-dynastia.
Zhou-dynastia (周 [Zhou]) hallitsi Kiinassa 1046 eaa.–256 eaa.
Käytännössä Zhou-dynastia hallitsi koko Kiinaa vain niin sanotun Läntisen Zhoun ajan 1046–771 eaa. noin 300 vuotta. Vuonna 771 eaa. barbaarien tukemat aateliset surmasivat Zhou-dynastiaan kuuluneen kuninkaan, ja uusi pääkaupunki siirrettiin itään.
Samaan aikaan maa hajosi itsenäisiin feodaalivaltioihin, ja alkoi poliittisesti hajanainen Itäinen Zhou, jota leimasivat eri maakuntien väliset poliittiset valtataistelut ja sodat Kevään ja syksyn ja varsinkin taistelevien läänitysvaltioiden aikakaudella. Lopulta taistelevista valtioista yksi, Qi-dynasta, nousi valtaan 221 eaa.
Zhou-dynastia.
Shang-dynastian läntisillä rajoilla, Wei-laaksossa nykyisessä Shaanxin provinssissa, elänyt Zhou-heimo kukisti melko äkillisesti Shang-dynastian viimeisen hallitsijan, jonka kerrotaan olleen turmeltunut tyranni.
Zhou-dynastian perusti Ji-perhe. Dynastian pääkaupunki oli Hào Wei-joen laaksossa nykyisen Xi'anin kaupungin lähellä, paikass ajossa Wei-joki yhtyy Keltaiseen jokeen.
Varhaiset Zhou-kuninkaat valloittaen ja kolonalisoiden levittivät vähitellen kulttuurinsa kattamaan suurimman osan nykyistä Kiinaa Chang Jiangista (Jangtse-joki) pohjoiseen. Zhou oli dynastioista pitkäikäisin, ja aloitti opin hallitsijan taivaallisesta mandaatista. Tällä opilla selitettiin ja perusteltiin edellisten dynastioiden kaatuminen ja tuotiin laillisuutta nykyiselle ja tuleville hallitsijoille. Hallitsijan nimitykseksi tuli "Taivaan poika".
Zhoun kaudella alettiin valmistaa raudasta työkaluja, ja maanviljely kehittyi tehokkaammaksi. Tieverkostoa ja kanavia kehitettiin, mikä yhdisti valtion eri osia. Kaupankäynti kehittyi ja kolikot otettiin käyttöön.
Hallinto kehittyi muistuttamaan Euroopan feodaalijärjestelmää, jossa paikalliset lääninherrat olivat kuninkaan vasalleja.
Zhoun sotilasmahti oli huipussaan kuningas Zhaon 996–977 eaa. aikoina. Tällöin Zhou laajeni Kiina keskitasangoille eli Zhouyuaniin. Ollessaan sotaretkellä Han-joen seuduilla Zhao kuoli ja 8 hänen armeijoistaan tuhottiin.
Vuonna 771 eaa. vallankumouksellisten aatelisten tukemat hyökkäävät barbaarit tappoivat Zhou-dynastian kuninkaan Youwangin. Pääkaupunki siirrettiin Luoyangiin, joka on nykyisessä Henanin provinssissa. Tämä siirto merkitsi historiankirjoituksessa siirtoa Läntisestä Zhousta Itäiseen Zhou-dynastiaan. Zhoun valta vähitellen heikkeni ja valtion hajaantuminen alkoi. Itäinen Zhou-dynastia jakaantuu kahteen pienempään aikakauteen, joista ensimmäinen, 770 eaa.–476 eaa. on saanut aikansa aikakirjoista nimityksen Kevättä ja syksyä, jälkimmäinen tunnetaan Taistelevien läänitysvaltioiden kautena (475 eaa.–221 eaa.).
Zhou-dynastian aikakauden jako.
Zhou-dynastian alkamisen ajankohdasta on ollut erilaisia käsityksiä. Uusimmat löydöt ajoittavat sen vuoteen 1046 eaa.


1900-luku.
1900-luku oli suurten muutostensa vuoksi merkittävä vuosisata. Se oli mullistava huomattavien teknologisten, ideologisten, yhteiskunnallisten ja lääketieteellisten edistysaskeleiden vuoksi. Toisaalta myös sodat ja kansanmurhat saavuttivat ennennäkemättömät mittasuhteet. Kolonisaatio alkoi purkautua toisen maailmansodan jälkeen (siirtomaiden itsenäistyminen). Lähes jokainen elämän osa-alue mullistui 1900-luvulla ainakin länsimaissa.
__TOC__
Imperialismi ja Euroopan hegemonia.
1900-luvun alussa eurooppalaiset suurvallat hallitsivat lähes koko maailmaa; merkittävimmät näistä siirtomaavalloista olivat Britannia, Ranska, Saksa, Itävalta-Unkari ja Venäjä, jotka olivat kilpailijoita niin taloudellisesti, sotilaallisesti kuin poliittisestikin. Nationalistisen aatteen ajamana ne kahmivat alueita mistä saivat ja kolonialismin saavutti huippunsa 1800-luvun lopulla: 1870 eurooppalaisten hallussa oli 70 % maapallosta ja 1914, ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä, kokonaiset 85 prosenttia. Imperialistista ulkopolitiikkaa perusteltiin näkemyksellä, jonka mukaan siirtomaiden alistettu väestö olisi jotenkin eurooppalaisia alempiarvoista.
1800-luvun lopulla kolonialismia joudutti edistyneen teknologian mahdollistama Afrikan aiempaa tehokkaampi valloitus – enää eivät taudit nujertaneet eurooppalaisia valloittajia, ja moderni aseteknologia oli täysin ylivoimaista verrattuna paikallisen vastarinnan aseistukseen mahdollistaen menestyksekkään valloituksen suhteellisen pienillä joukoilla. Lopulta Afrikassa oli vain kaksi itsenäistä valtiota: Liberia ja Abessinia eli nykyinen Etiopia. Euroopan siirtomaavaltojen ohella myös Yhdysvallat ja Japani hankkivat itselleen alusmaita. Ylivoimaisesti suurin siirtomaavalta oli Britannia, joka hallitsi Intiaa, suurta osaa Afrikasta ja laajoja alueita muualla maailmassa. Sillä oli myös suurin laivasto. 1900-luvulle tultaessa se oli laajimmillaan, mutta taloudellisesti imperiumin loistokausi oli jo takanapäin. Yhdysvallat ja Saksa kilpailivat sen kanssa tiiviisti. Saksa oli vielä 1867 ollut joukko löyhästi liittoutuneita ruhtinaskuntia, mutta Otto von Bismarckin johdolla maa oli yhdistynyt ja yhtenäinen toinen Saksan keisarikunta perustettiin 1871. Tämän jälkeen Saksa kohosi nopeasti muiden Euroopan suurvaltojen rinnalle. Siirtomaakilpailussa Saksaa ajoi eteenpäin militaristinen keisari Vilhelm II joka nousi valtaistuimelle 1888. Siirtomaakilpailuun Saksa liittyi kuitenkin verraten myöhään, eikä valloittamattomia alueita enää ollut juuri saatavilla, mikä rajoitti Saksan mahdollisuuksia laajentaa valtaansa.
Yhdysvallat oli paisunut joukosta brittiläisiä siirtokuntia 1800-luvun mittaan koko Pohjois-Amerikan levyiseksi; voitokkaat sodat ennen vahvaa Meksikoa vastaan ja uudisasutuksen leviäminen länteen olivat tehneet siitä mantereen kiistattoman valtiaan, jonka jälkeen se alkoi itsekin hankkia siirtomaita ja laajentaa vaikutuspiiriään: vuoteen 1902 mennessä Yhdysvallat oli lyönyt Espanjan aiemmin laajan siirtomaaimperiumin ja ottanut sen alusmaat haltuunsa nousten merkittävimpien imperialististen valtojen joukkoon. 1901 virkaansa valittu presidentti Theodore Roosevelt toimi tarmokkaasti vahvistaakseen Yhdysvaltain asemaa entisestään.
1800-luvulle asti Japani oli eristäytynyt ulkomaailmasta 1500 vuoden ajan, eivätkä satunnaiset kontaktit ulkomaailmaan olleet vaikuttaneet maahan merkittävästi. Eristäytyminen oli pitkälle tietoista, ja esimerkiksi valtamerialukset olivat kiellettyjä – samoin ulkomaille matkustaminen, kuolemantuomion uhalla. 1853 joukko Yhdysvaltalaisaluksia kuitenkin rantautui Japaniin kommodori Matthew Perryn johdolla: solmittiin Kanagawan sopimus joka avasi Japanin ulkoisille vaikutteille. Japani ymmärsi jälkeenjääneisyytensä ja epäyhtenäisyytensä, ja keskusvallan johto palautettiin keisareille: meiji-restauraation myötä Japani modernisoi nopeasti itsensä, vaikka säilyttikin oman kulttuurinsa. Näin Japani vältti monen muun Aasian maan kohtalon, eikä joutunut länsimaiden siirtomaaksi: sen sijaan se itse laajeni suurvallaksi miehittäen vuoteen 1910 mennessä Korean ja Formosan eli Taiwanin.
Muista siirtomaavalloista poiketen Venäjä ei hankkinut itselleen alueita merten takaa, vaan laajeni maateitse itään, Keski-Aasiaan turkkilaisten heimojen alueelle ja lopulta aina kaukoitään Tyynenmeren rannoille asti. Samoin Itävalta-Unkari oli laajentunut Balkanille ja siihen kuuluneet olivat kaikki Euroopassa; siten valtakunnan maa-alue oli näennäisen yhtenäinen, mutta sen alaisuudessa asui useita kansallisuuksia ja niiden väliset ristiriidat tekivät etnisesti kirjavasta Balkanista epävakaan.
Kiinalaisten ja länsimaalaisten joukkojen taistelu boksarikapinan aikana.
Vaikka Kiinakin oli Qing-dynastian johdolla hallinnut jo useiden vuosisatojen ajan monia alueita, joiden väestö ei ollut han-kiinalaista – pääasiassa Tiibetiä, Mongoliaa, Itä-Turkestania ja 1900-luvun alkuun asti myös Koreaa, jonka se kuitenkin sitten menetti Japanille – se joutui 1800-luvun myötä yhä enemmän alistetuksi läntisille siirtomaavalloille. Keisarinna Ci Xin johdolla Kiina yritti vuonna 1900 pyristäytyä eroon ulkomaalaisista, mutta tämä niin sanottu boksarikapina päättyi kiinalaisten kannalta epäonnisesti. Raa'an kapinan aikana boksarit surmasivat mielivaltaisesti eurooppalaisia ja näiden kanssa yhteistoiminnassa olleita kiinalaisia, ennen kuin kansainväliset apujoukot löivät ylivertaisella aseistuksellaan kapinalliset. Tämä johti pääkaupunki Beijingin ryöstelyyn ja Kiinan entistä suurempaan nöyryyttämiseen vuonna 1901 solmitusssa rauhansopimuksessa. Ci Xi kuoli luonnollisen kuoleman 1908 ja 1911 Qing-dynastia kaatui, minkä seurauksena Kiina julistettiin tasavallaksi ensimmäistä kertaa historiansa aikana.
Vuosisadan alkuvaiheet.
Sotiminen Kiinan suunnalla jatkui vuonna 1904 kun Venäjä ajautui sotaan Japania vastaan. Venäjä oli aiemmin miehittänyt Mantšurian, kun taas Japani oli lisännyt läsnäoloaan Koreassa. Myös Britannia oli huolestunut tilanteen kehityksestä ja erityisesti Venäjän läsnäolosta Mantšuriassa. Taitavalla diplomatialla Japani varmisti puolueettomuuden ja sai näin vapaat kädet toimia alueella venäläisiä vastaan. Alkaneessa sodassa Japani saavutti merkittäviä voittoja Venäjän laivastoa vastaan, mutta maasota Mantšuriassa juuttui veriseen asemasotaan, jossa kumpikaan ei saavuttanut selkeitä voittoja. Kaksi taistelua kuitenkin ratkaisivat sodan japanilaisten eduksi: Mukdenin taistelussa venäläiset maajoukot lyötiin ja Tsushiman meritaistelussa tuhoutui lähes koko Venäjän laivasto. Näiden tappioiden jälkeen Venäjä vetäytyi Mantšuriasta, joka siirtyi vähitellen Japanin vaikutuspiiriin. Sota oli ajanut Japanin taloudellisen perikadon partaalle, mutta sen tuloksena siitä tuli tasaveroinen muiden suurvaltojen kanssa ja maan ulkopolitiikka militarisoitui ja muuttui aggressiivisemmaksi: tämä johti lopulta Japanin osallistumiseen toiseen maailmansotaan.
"Verisunnuntaina" Venäjän armeija tulitti rauhanomaisia mielenosoittajia surmaten ainakin 500. Välikohtaus aloitti maassa vuoden kestäneet laajat levottomuudet.
Venäjälle vaikutukset sen sijaan olivat katastrofaaliset. Huono sotaonni heikensi mielialaa maassa, jossa kumouksellista liikehdintää esiintyi muutenkin. Venäjällä oli alkanut teollistuminen 1800-luvun loppupuolella, mutta työläisten elintaso oli kehno ja köyhien kaupunkilaisten olot kurjat. Intellektuellit perustivat radikaaleja järjestöjään; 1904 perustettiin Venäjän teollisuustyöläisten ammattijärjestö ja Vladimir Lenin taas johti omaa sosiaalidemokraattista puoluettaan. Vuoden 1905 tammikuussa Pietarissa alkoi lakkoilu, jossa vaadittiin kahdeksan tunnin työpäivää, työolojen parantamista, naisten palkkauksen parantamista ja edistyksellisempää demokratiaa. Tämä johti lopulta kahden viikon yleislakkoon. Venäjän hallitus vastasi kokoamalla joukkoja kaupungin tärkeisiin paikkoihin. 22. tammikuuta 200 000 hengen joukko esitti Venäjän keisari Nikolai II:lle anomuksen, jossa pyydettiin kansanvalan lisäämistä. Keisarin talvipalatsin eteen kokoontuneita mielenosoittajia ei kuitenkaan otettu vastaan, vaan paikalle kokoontuneet armeijan joukot alkoivat tulittaa heitä. "Verisunnuntaina" tunnettu tapahtuma aloitti Venäjällä laajat levottomuudet, joihin kuului mellakoita, lakkoja ja rähinöitä. Kuuluisaksi on noussut kapina Venäjän laivaston "Potjomkin"-aluksella eli Panssarilaiva Potemkinilla. Levottomuuksien tukahduttamiseksi Keisari Nikolai II antoi lopulta lokakuun manifestin jossa luvattiin aloittaa toimet kansalaisoikeudet turvaavan perustuslain laatimiseksi. Kun tilanne rauhoittui, Nikolai perui manifestin ja perustuslaki jäi haaveeksi. Lenin kutsui 15 000 uhria vaatineita levottomuuksia myöhemmin Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen "kenraaliharjoitukseksi".
Länsimaissa 1900-luku oli edistyksen vuosisata, eikä sen alku tehnyt poikkeusta. Tätä symboloi vuonna 1901 ensimmäisen kerran jaetut Nobel-tiedepalkinnot. Samana vuonna tiedonsiirron mullisti Guglielmo Marconi, joka lähetti ensimmäistä kertaa langattomalla lennättimellä viestin Atlantin yli: kymmenessä vuodessa tiedonsiirron mullistivat Marconin kehittelemät langaton lennätin ja radio. Puhelin yleistyi vähän myöhemmin 1910-luvulla. Wrightin veljesten lentokone lensi ensimmäisen kerran 1903. Tämän jälkeen lentokoneet ja ilmailu kehittyivät nopeasti. Ford taas saattoi kuuluisan T-mallin sarjatuotantoon valmistaen ensimmäistä kertaa maailmassa halpoja ja aiempaa paljon useampien saatavilla olevia autoja. Tämä mullisti lopulta liikenteen, kun taas Fordin tuotantomenetelmät liukuhihnatuotannollaan. 1907 kehitetty muovi tulisi mullistamaan synteettiset materiaalit, ja Albert Einsteinin vuonna 1905 kehittämä suhteellisuusteoria fysiikan. Kolauksen teknologiausko sai RMS Titanicin upottua 1912 mukanaan yli tuhat matkustajaa.
Politiikan saralla sosialismi alkoi vaikuttaa entistä merkittävämmin. Karl Marx oli julkaissut Kommunistisen manifestinsa jo 1848, mutta vasta 1900-luvun alkuvuosina kommunismi todella nousi merkittäväksi tekijäksi, Varsinkin venäjällä. Siellä levottomuudet olivat jo johtaneet vallankumoukselliseen liikehdintään 1905 ja maahan oli perustettu sosiaalidemokraattinen puolue 1903. Puolueen merkitys vuoden 1905 vallankumouksessa oli kuitenkin vähäinen, sillä Venäjällä toimi myös monia muita liikkeitä ja puolueen johtohenkilöt olivat useimmat maanpaossa Sveitsissä. Muualla maailmassa perustettiin myös työväenpuolueita, esimerkiksi Suomessa 1899 ja Britanniassa 1900. Esiintyi myös useita demokratiaa ja tasa-arvoa edistämään pyrkineitä liikkeitä, liberalismi levisi, ja naisten äänioikeus nousi keskustelun aiheeksi. Ensimmäisenä maailmassa he saivat äänioikeuden Uudessa-Seelannissa 1893, ja ennen 1900-luvun alkua myös eräissä Yhdysvaltojen osavaltioissa ja suurimmassa osassa Australiaa ja Mansaarta. Suomen naiset saivat äänioikeuden, ensimmäisinä Euroopassa, 1906.
Alkusoitto.
1910-luvulle mennessä Euroopan suurvaltojen väliset suhteet olivat hyvin kireät. Kilpailu siirtomaista oli kiristynyt ja kiristynyt, ja kun valloittamattomat alueet alkoivat loppua, siirtomaavallat alkoivat havitella toistensa siirtomaita. Tämä tapahtui sekä sotilaallisella uhittelulla että epäsuoralla puuttumisella toisten hallitsemien alueiden asioihin. Tämä johti asevarustelukilpaan: nopeasti edennyt teollistuminen, aseteknologian kehitys ja standardoinnin mahdollistama sarjatuotanto johtivat entistä tehokkaampien aseiden aiempaa paljon suuremman mittakaavan tuotantoon. Koska siirtomaat sijaitsivat usein meren takana ja hajallaan eri puolilla maapalloa, laivaston merkitys korostui. Asevarustelu huipentuikin laivastokilvassa. Entistä sodalle alttiimmaksi Euroopan teki suurvaltojen pyrkimykset tasapainotilanteeseen, mikä johti sotilasliittojen solmimiseen. Niinpä yhden maan joutuminen sotaan veti nopeasti myös muita laajenevaan konfliktiin. Balkanin epävakaa tilanne ja Saksan halu laajentaa valtapiiriään Itä-Eurooppaan tekivät tilanteesta entistä kiikkerämmän.
1910-luvun alussa Eurooppalaiset valtiot kävivätkin joitain sotia. 1911 Italian–Turkin sota johti Libyan siirtymiseen osmanien (Turkin) vallasta Italian siirtomaaksi. Osmanien valtakunta oli tässä vaiheessa kutistunut jo varjoksi entisestä mahtavasta valtakunnasta, mutta se hallitsi silti edelleen osaa Balkanista ja suurinta osaa Lähi-idästä. 1912 ja 1913 käydyt Balkanin sodat johtivat valtakunnan lisätappioihin, kun Serbia laajeni osmanien kustannuksella Balkanilla ja siten heilutti Itävalta-Unkarin valtaa alueella. Saksa kiinnostuikin Balkanin tilanteesta, ja tilanne luisui lähelle yleiseurooppalaista sotaa.
Balkanin kriisi uusiutui kesällä 1914, kun serbinationalistit murhasivat arkkiherttua Frans Ferdinandin, Itävalta-Unkarin kruununperillisen. Raivostunut Itävalta-Unkari esitti Serbialle uhkavaatimuksen, josta laadittiin tarkoituksella sellainen, ettei Serbia voisi myöntyä kaikkiin ehtoihin. Serbia pyrki kaikin keinoin välttämään sodan ja tarjosi muuten yhteistyötä, mutta torjui kuitenkin uhkavaatimuksen sillä se oli ristiriidassa maan perustus- ja rikoslain kanssa. Tästä Itävalta-Unkari sai tekosyyn valmistautua sotaan. Venäjä oli luvannut suojelevansa Serbiaa, joten myös siellä määrättiin liikekannallepano. Saksa taas julisti suojelevansa Itävalta-Unkaria ja vaati Venäjää peruuttamaan liikekannallepanon. Ranska, Venäjän liittolaisena, valmistautui sitten myös käymään sotaa. 1. elokuuta Saksa julisti sodan Venäjälle ja kahta päivää myöhemmin Ranskalle. Kun Saksa vielä loukkasi Belgian itsenäisyyttä, Britannia riensi belgialaisten ja muiden Saksan vihollisten avuksi: näin sota oli muutamassa päivässä laajentunut puolustus- ja avunantosopimusten myötä kahden valtion kahnauksesta koko Euroopan laajuiseksi. Reilun vuoden jälkeen myös Italia oli liittynyt Ranskan ja Venäjän puolelle, Turkki ja Bulgaria taas Saksan ja Itävalta-Unkarin rinnalle sotaan. Koska Saksan johtama liittokunta sijaitsi maantieteellisesti vihollistensa välissä, siihen kuuluvia maita alettiin kutsua keskusvalloiksi. Vastakkainen osapuoli tunnettiin sitten ympärysvaltoina.
Sodan kulku.
Ensimmäisen maailmansodan osapuolet.
Sodan osapuolet Euroopassa.
Länsi-Euroopassa sota alkoi Saksan nopealla iskulla Belgian halki Ranskaan. Se oli mahdollista, sillä Saksan armeija oli tehokkaasti organisoitu, hyvin koulutettu, motivoitunut ja Saksan asevoimat valmistautuneet sotaan. Rautatiet mahdollistivat nopean liikekannallepanon ja armeijan varustus oli laadukasta. Saksalaisten eteneminen pysähtyi vasta lähellä Pariisia, minkä jälkeen sota länsirintamalla hyytyi asemasodaksi. Seuraavat vuodet länsirintamalla britit ja ranskalaiset etenivät vähän kerrallaan takaisin kohti Belgiaa. Eteneminen oli kuitenkin vähäistä, ja koska kumpikin osapuoli oli linnoittautunut lujasti asemiinsa pienikin eteneminen lunastettiin valtavin miestappioin. Esimerkiksi Sommen taistelussa 1916 ympärysvallat etenivät kuukausien taisteluissa lopulta vain kolme kilometriä, mutta kumpikin osapuoli menetti yli 600 000 miestä! Tämä kulutti Ranskan armeijaa, jonka taistelutahto laski sodan loppuvuosina ja britit joutuivat ottamaan sodankäynnistä aina vain entistä suuremman vastuun.
Itärintamalla Venäjä saavutti aluksi menestystä saksalaisia vastaan mobilisoituaan armeijansa taistelukuntoon ja rintamalle paljon odotettua nopeammin. Itävalta-Unkari menetti osan valtakuntansa itäosasta venäläisten miehitykselle. Alkumenestyksen jälkeen keskusvallat kuitenkin alkoivat työntää venäläisiä yhä taaemmas ja taaemmas. 1916 venäläisten käynnistämä Brusilovin hyökkäys toimi aluksi tehokkaana vastaoffensiivina, joka käytännössä romahdutti itävaltalaisten armeijan, joka sitten liitettiin Saksan armeijan alaisuuteen. Venäjän armeija oli kuitenkin organisaatioltaan liian heikko kestämään loputtomiin raskaaksi käynyttä sotaa, ja venäläisarmeijoiden huolto romahti. Maatalousvaltaisen ja yhä lähes feodalismissa eläneen Venäjän taloudellinen kehittymättömyys vaikutti tähän osaltaan, samoin kasvanut tyytymättömyys hallitukseen ja väsyneisyys sotaan. 1917 Venäjän armeija oli lamaantunut maan sisäisen kuohunnan takia ja keisarillinen järjestelmä kaatui. Bolševikit eli Leninin johtamat kommunistit nousivat valtaan vuoden 1917 loppuun mennessä, tsaari teloitettiin ja Venäjä vetäytyi sodasta.
Kaukaisemmilla rintamilla Saksa menetti nopeasti kaikki Tyynenmeren siirtomaansa Japanille ja Britannialle. Afrikassa menestys oli parempi, ja varsinkin kenraali Paul von Lettow-Vorbeck kävi Itä-Afrikassa menestyksekästä sissisotaa huomattavasti suurempia vihollisjoukkoja vastaan. Lettow-Vorbeck antautui vasta kun Saksa oli hävinnyt sodan Euroopassa. Turkki saavutti sodan alkuvaiheessa jonkin verran menestystä Egyptissä edetessään Suezin kanavalle asti, mutta sodan loppua kohden kärsi yhä pahempia tappioita Lähi-idässä brittejä vastaan sotiessaan, ajaen Turkin sulttaanikunnan lopulta lähes romahduspisteeseen. Venäläisiä vastaan Turkki sen sijaan menestyi kohtalaisesti, sodan lopulla jopa erinomaisesti vallaten laajoja alueita Kaukasiasta, mukaan lukien tärkeät Bakun öljykentät.
Ensimmäisen maailmansodan verisyys johtui ennen kaikkea uuden aseistuksen tehokkuudesta. Sodassa käytettiin ensimmäistä kertaa merkittävissä määrin sellaisia uusia aseita kuin taistelulentokoneita ja taistelukaasua. Tykistö ja konekiväärit olivat täysin ylivoimaisia jalkaväkeä vastaan. Sodan uudenlainen luonne osattiin jossain määrin ennakoida, mutta poliitikot ja kenraalit eivät uskoneet sodan kestävän muutamaa kuukautta kauempaa. Suuren mittakaavan sodan tiedettiin kuitenkin vaativat valtavasti ihmishenkiä, mutta aiempien kokemuksien puutteessa käsitystä siitä, miten tällainen sota tulisi käydä, ei ollut. Sodan kuluessa ja kokemuksen karttuessa molemmat osapuolet tekivät kuitenkin omat johtopäätöksensä sodan kulusta. Brittiarmeija esimerkiksi kehitti panssarivaunuja, joiden merkitys jäi kuitenkin vielä tässä sodassa vähäiseksi. Saksan armeija taas kehitti uuden iskujoukkotaktiikan joka panosti joustavampaan hyökkäykseen, johdossaan hyvin koulutetut ja aseistetut iskujoukot. Lisäksi Venäjän vetäytyminen sodasta mahdollisti valtavien joukko-osastojen siirtämisen idästä länsirintamalle vuonna 1918. Yhdysvaltojen liittyminen sotaan heilauttaisi kuitenkin pian voimatasapainon ympärysvaltojen hyväksi, joten Saksan armeijan oli aloitettava hyökkäyksensä heti, mikäli se tahtoisi voittaa sodan. Alkumenestys oli hyvä ja saksalaiset etenivät muutamassa kuukaudessa enemmän kuin britit vuosia kestäneiden taisteluiden aikana kahtena edellisenä vuonna. Miestappiot olivat kuitenkin kovat ja saksalaiset menettivät monet parhaista iskujoukoistaan. Ympärysvallat taas käynnistivät kesän 1918 loppupuolella omat vastahyökkäyksensä uusien amerikkalaisjoukkojen tuella. Saksalaisten moraali romahti ja tappiot kävivät liian koviksi kestää. Samalla Saksan liittolaiset alkoivat omatoimisesti pyrkiä aselepoon. Romahduspisteeseen joutunut Saksa taipui lopulta rauhaan. Aselepo allekirjoitettiin 11. marraskuuta 1918.
Ensimmäinen maailmansota oli laajin siihen mennessä käyty sota. Aiempiin sotiin verrattuna se oli ollut myös paljon intensiivisempi sillä taisteluja oli 1914-1918 käyty lähes taukoamatta. Tästä syystä myös henkiset vaikutukset olivat varhaisempia sotia pahemmat, sillä aiemmasta poiketen taisteluja oli käyty lakkaamatta ja stressi oli siten vaikuttanut sotilaisiin tauotta. Sodan aikana mobilisoitiin yhteensä 65 miljoonaa sotilasta. Kuolleita oli yhteensä 8 miljoonaa ja haavoittuneita 21 miljoonaa. Myös siviilitappiot olivat ennennäkemättömän suuret, sillä 6,6 miljoonaa siviiliä oli kuollut, suurin osa Turkissa ja Venäjällä. Turkin suuriin siviilitappioihin johti Turkin armeijan järjestelmällinen maan armenialaiseen vähemmistöön kohdistettu kansanmurha.
Seuraukset.
Eurooppa ensimmäisen maailmansodan jälkeen, vuonna 1923.
Ensimmäisen maailmansodan loppumisen myötä Saksan, Venäjän, Turkin ja Itävalta-Unkarin imperiumit tulivat tiensä päähän. Alueellisten järjestelyjen myötä Itä-Eurooppaan syntyi joukko uusia valtioita: Suomi itsenäistyi Venäjästä jo siellä tapahtuneen vallankumouksen myötä 1917 kun taas Viro, Latvia ja Liettua itsenäistyivät Venäjästä sodan jälkeen. Itävalta-Unkari hajotettiin Itävallaksi, Unkariksi, Tšekkoslovakiaksi ja Jugoslaviaksi ja Puola sai alueita sekä Venäjältä, Saksalta että Itävalta-Unkarilta. Lisäksi monia keskusvaltoihin kuuluneita alueita liitettiin ympärysvaltojen maa-alueisiin.
Saksan imperiumi purettiin täysin, sen siirtomaat siirtyivät ympärysvalloille, armeijan kokoa rajoitettiin voimakkaasti ja se sai maksaakseen suunnattomat sotakorvaukset. Ankara rauhansopimus ja Saksan tuomitseminen yksin syylliseksi sotaan herättivät saksalaisissa katkeruutta; kiersi myös "tikariniskuna selkään" tunnettu myytti, jonka mukaan Saksa oli hävinnyt sodan heikkojen poliitikkojen antauduttua ilman kunnollista syytä, vaikka todellisuudessa antautuminen oli armeijan johdosta lähtöisin. Tästä syntyneelle katkeruudelle monet saksalaiset halusivat hyvitystä ja tämä johti osaltaan toiseen maailmansotaan. Itävalta-Unkarin maa-alue hajotettiin moniksi kansallisiksi pikkuvaltioiksi, joiden etninen kirjavuus ja vähemmistöryhmät kuitenkin aiheuttivat riitoja tulevaisuudessa. Moneen maahan jäi suuria saksalaisvähemmistöjä, ja nämä kansalliset ristiriidat olivat myös syynä Euroopan myöhempään ajautumiseen toiseen maailmanlaajuiseen kriisiin. Turkki menetti suurimman osan alueestaan, ja kävi sodan sen maa-alueita ensimmäisen maailmansodan jälkeen miehittänyttä Kreikkaa vastaan vuosina 1920-1922.
Kommunistivallankumouksellisten johdossa ollut Neuvosto-Venäjä pyrki viemään vallankumousta myös muihin maihin, ja kävi taisteluja Baltian maiden kanssa. Venäjällä käytiin vuodesta 1918 alkaen sisällissotaa bolševikkien ja heitä vastustaneiden vastavallankumouksellisten välillä. Miljoona ihmishenkeä vaatinut sisällissota päättyi vasta 1920 ja seuraavana vuonna bolševikit perustivat suurimman osan entisen Venäjän keisarikunnan alueesta käsittäneen Neuvostoliiton. Suomessa käytiin verinen sisällissota 1918 punaisten ja valkoisten välillä, joka päättyi sosialistivallankumouksellisten tappioon. Saksasta tuli tasavalta (ns. Weimarin tasavalta), joka oli kuitenkinperustettiin hyvin epäsuosittu. Myös Saksassa puhkesi sisäisiä taisteluja: niissä olivat vastakkain vasemmistolaiset spartakistikapinalliset ja oikeistolaiset, entisistä sotilaista koostuneet vapaajoukot eli Freikorpsit. Maa kuitenkin säilyi demokratiana näistä ristiriidoista. Talous oli kuitenkin erittäin huonossa kunnossa ja valtava hyperinflaatio johti rahan arvon romahtamiseen. Läntiset ympärysvallat Britannia ja Ranska olivat myös kärsineet sodasta pahoin ja niiden talous oli köyhtynyt merkittävästi. Yhdysvallat sen sijaan aloitti nousun maailmanlaajuiseksi suurvallaksi. Samoin Japani oli noussut ja havitteli laajentumista Tyynellämerellä.
Sodan jälkeen voittajavaltiot yrittivät ratkaista niitä ongelmia, jotka sen olivat aiheuttaneet. Ympärysvalloilla oli kuitenkin myös monia vaatimuksia, joilla he tavoittelivat korvausta sodasta. Rauhansopimukset synnyttivätkin ratkaisujen lisäksi myös joukon uusia ongelmia, jotka aikanaan johtivat toiseen maailmansotaan. Sotaan mahdollisesti johtavien ongelmien ratkaisemiseksi jatkossa perustettiin Kansainliitto vuonna 1920, mutta sen toimivalta osoittautui käytännössä vähäiseksi ja monet suurvalta-jäsenvaltiot haluttomiksi noudattaa sen periaatteita.
Toinen maailmansota 1939–1945.
Toinen maailmansota oli vuosina 1939–1945 käyty maailmanlaajuinen konflikti, jonka pääasialliset osapuolet olivat Saksan, Italian ja Japanin johtamat akselivallat sekä Britannian, Ranskan, Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton johtamat liittoutuneet.
Kylmä sota ja kolonialismin loppu.
Kylmä sota oli toisen maailmansodan jälkeen syntynyt vastakkainasettelun aika, jossa kilpailivat kaksi suurvaltaa, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto liittolaisineen, kaksi aatesuuntaa, demokratia ja kommunismi, sekä kaksi talousjärjestelmää, lännen markkinatalousjärjestelmä ja kommunistimaiden suunnitelmatalous.
Siirtomaiden vapautuminen alkoi pääosin toisen maailmansodan jälkeen ja huipentui 1950–1960-luvuilla, jolloin suurin osa afrikkalaisista siirtomaista itsenäistyi.


6. joulukuuta.
6. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 340. päivä (341. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 25 päivää.
6. joulukuuta vietetään Suomen tasavallan itsenäisyyspäivää monin juhlavin menoin. Päivän juhlallisuuksiin kuuluvat sotilaalliset paraatit, sankarivainajien kunnioittaminen sekä muun muassa Suomen tasavallan presidentin järjestämä juhlavastaanotto presidentinlinnassa. Myös Suomen ulkomaanedustustot järjestävät vastaavat vastaanotot.
Monissa Euroopan maissa (varsinkin katolisissa) vietetään Pyhän Nikolauksen päivää ja usein lapset saavat joululahjansa. Nikolausta pidetäänkin Joulupukin esikuvana.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 5. joulukuuta, 7. joulukuuta


1997.
__TOC__


24. joulukuuta.
24. joulukuuta on Jeesus Nasaretilaisen syntymäpäivä. gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 358. päivä (359. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä seitsemän päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 23. joulukuuta, 25. joulukuuta


2000.
2000 (MM) oli karkausvuosi, joka alkoi lauantaista.
Yhdistyneiden kansakuntien julistamia vuoden teemoja olivat kansainvälinen matematiikan vuosi ja kansainvälinen rauhankulttuurin vuosi.


2. lokakuuta.
2. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 275. päivä (276. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 90 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 1. lokakuuta, 3. lokakuuta


11. lokakuuta.
11. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 284. päivä (285. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 81 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 10. lokakuuta, 12. lokakuuta


2000-luku.
2000-luku on nykyinen vuosisata, joka sisältää vuodet 2000–2099. Se on kolmannen vuosituhannen ensimmäinen vuosisata.
2000-luvun suurimpia keskustelunaiheita ovat olleet esimerkiksi terrorismi ja sen vastainen sota, Irakin sota, ilmastonmuutos, liikakansoitus sekä 2000-vuosikymmenen lopun finanssikriisi.


1. lokakuuta.
1. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 274. päivä (275. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 91 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 30. syyskuuta, 2. lokakuuta


28. helmikuuta.
28. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 59. päivä. Vuodesta on jäljellä 306 päivää (karkausvuonna 307).
28. helmikuuta vietetään Suomessa Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää. Päivä on virallinen liputuspäivä.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 27. helmikuuta, (29. helmikuuta, 30. helmikuuta), 1. maaliskuuta


16. maaliskuuta.
16. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 75. päivä (76. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 290 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 15. maaliskuuta, 17. maaliskuuta


5. maaliskuuta.
5. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 64. päivä (65. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 301 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 4. maaliskuuta, 6. maaliskuuta


8. maaliskuuta.
8. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 67. päivä (68. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 298 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 7. maaliskuuta, 9. maaliskuuta


11. maaliskuuta.
11. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 70. päivä (71. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 295 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 10. maaliskuuta, 12. maaliskuuta


17. elokuuta.
17. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 229. päivä (230. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 136 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 16. elokuuta, 18. elokuuta


12. kesäkuuta.
12. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 163. päivä (164. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 202 päivää.
Lähteet.
Katso myös: kalenteri ~ 11. kesäkuuta, 13. kesäkuuta


27. heinäkuuta.
27. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 208. päivä (209. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 157 päivää. 27. heinäkuuta on suomalaisen almanakan mukaan "unikeonpäivä".


1945.
Heinäkuu - syyskuu.
Ensimmäinen ydinräjäytys, koodinimi "Trinity" 16. heinäkuuta


5. heinäkuuta.
5. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 186. päivä (187. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 179 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 4. heinäkuuta, 6. heinäkuuta


2001.
2001 (MMI) oli normaalivuosi (ei karkausvuosi), joka alkoi maanantaista.
Yhdistyneet kansakunnat nimesi vuoden 2001 kansainväliseksi rasisminvastaisuuden vuodeksi.
Lokakuu.
Yhdysvaltojen johtama sota Afganistania vastaan alkoi 7. lokakuuta


2003.
2003 (MMIII) oli normaalivuosi (ei karkausvuosi), joka alkoi keskiviikosta.
Yhdistyneet kansakunnat nimesi vuoden 2003 kansainväliseksi makean veden vuodeksi.


1. helmikuuta.
1. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 32. päivä. Vuodesta on jäljellä 333 päivää (karkausvuonna 334).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 31. tammikuuta, 2. helmikuuta


11. syyskuuta.
11. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 254. päivä. (255. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 111 päivää.
Merkkipäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 10. syyskuuta, 12. syyskuuta


2002.
2002 (MMII) oli normaalivuosi (ei karkausvuosi), joka alkoi tiistaista.
Yhdistyneet kansakunnat nimesi vuoden 2002 kansainväliseksi ekoturismin vuodeksi.
Nobelin palkinnot.
Yhdysvaltain entinen presidentti Jimmy Carter palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla 2002


28. lokakuuta.
28. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 301. päivä (302. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 64 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 27. lokakuuta, 29. lokakuuta


1. heinäkuuta.
1. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 182. päivä (183. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 183 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 30. kesäkuuta, 2. heinäkuuta


24. helmikuuta.
24. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 55. päivä Vuodesta on jäljellä 310 päivää (karkausvuonna 311).
Aikaisemmin karkauspäivä lisättiin kalenteriin 24. helmikuuta, ja 29. helmikuuta oli kalenterissa sen seurauksena. Näin Matin päivä oli kalenterissa 25. helmikuuta viimeisen kerran karkausvuoden takia vuonna 1996.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 23. helmikuuta, 25. helmikuuta


20. elokuuta.
20. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 232. päivä (233. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 133 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 19. elokuuta, 21. elokuuta


12. lokakuuta.
12. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 285. päivä (286. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 80 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 11. lokakuuta, 13. lokakuuta


3. syyskuuta.
3. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 246:s päivä (247:s päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 119 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 2. syyskuuta, 4. syyskuuta


24. elokuuta.
24. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 236. päivä (237. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 129 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 23. elokuuta, 25. elokuuta


1. tammikuuta.
1. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden ensimmäinen päivä. Vuodesta on jäljellä 364 päivää (karkausvuonna 365 päivää).
1. tammikuuta vietetään laajalti "uudenvuodenpäivää". Suomessa 1. tammikuuta on virallinen vapaapäivä. Suomalaisen kalenterin mukaan kenelläkään ei ole virallista nimipäivää 1. tammikuuta.
Lähteet.
Katso myös: kalenteri ~ 31. joulukuuta, 2. tammikuuta


1800-luku.
1800-luvun ominaispiirteitä olivat Brittiläinen imperiumi ja voimakkaan teollistumisen aikakausi. 1800-luvulla yhteiskunnassa esiintyi paineita egalitarianismiin sekä yhä nopeampiin muutoksiin. Tämä huipentui lopulta vallankumouksiin ja muihin yhteiskunnallisiin levottomuuksiin.
__TOC__


12. maaliskuuta.
12. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 71. päivä (72. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 294 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 11. maaliskuuta, 13. maaliskuuta


15. maaliskuuta.
15. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 74. päivä (75. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 291 päivää.
Lähteet.
Katso myös: kalenteri ~ 14. maaliskuuta, 16. maaliskuuta


26. huhtikuuta.
26. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 116. päivä (117. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 249 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 25. huhtikuuta, 27. huhtikuuta


28. tammikuuta.
28. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 28. päivä. Vuodesta on jäljellä 337 päivää (karkausvuonna 338).
Muistopäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 27. tammikuuta, 29. tammikuuta


22. marraskuuta.
22. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 326. päivä (327. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 39 päivää.
Vuosittaisia tapahtumia.
Katso myös: kalenteri ~ 21. marraskuuta, 23. marraskuuta


3. lokakuuta.
3. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 276. päivä (277. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 89 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 2. lokakuuta, 4. lokakuuta


6. elokuuta.
6. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 218. päivä (219. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 147 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 5. elokuuta, 7. elokuuta


20. heinäkuuta.
20. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 201. päivä (202. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 164 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 19. heinäkuuta, 21. heinäkuuta


1969.
heinäkuu.
'Kotka on laskeutunut' – Kaksi miestä käveli kuussa.


25. kesäkuuta.
25. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 176. päivä (177. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 189 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 24. kesäkuuta, 26. kesäkuuta


31. elokuuta.
31. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 243. päivä (244. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 122 päivää.
Elokuun 31. päivä on ortodoksisen kirkkokunnan kirkkovuoden viimeinen päivä eli siihen päättyy kirkkovuosi.
Lähteet.
Katso myös: kalenteri ~ 30. elokuuta, 1. syyskuuta


2004.
2004 (MMIV) oli karkausvuosi, joka alkoi torstaista.
Yhdistyneet kansakunnat nimesi vuoden 2004 kansainväliseksi riisin vuodeksi.


2006.
2006 (MMVI) oli normaalivuosi (ei karkausvuosi), joka alkoi sunnuntaista.
Yhdistyneet kansakunnat nimesi vuoden 2006 kansainväliseksi aavikoiden ja aavikoitumisen vuodeksi.


4. toukokuuta.
4. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 124. päivä (125. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 241 päivää.
Juhlapäiviä.
Japani: "Kokumin no kyujitsu" (välipäivä).
Tähtien sota-päivä.
Katso myös: kalenteri ~ 3. toukokuuta, 5. toukokuuta


24. maaliskuuta.
24. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 83. päivä (84. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 282 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 23. maaliskuuta, 25. maaliskuuta


31. joulukuuta.
31. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden viimeinen eli 365. päivä (366. päivä karkausvuonna). 31. joulukuuta on uudenvuodenaatto.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 30. joulukuuta, 1. tammikuuta


10. lokakuuta.
10. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 283. päivä (284. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 82 päivää.
10. lokakuuta Suomessa vietetään Aleksis Kiven päivää, joka on samalla suomalaisen kirjallisuuden päivä ja vakiintunut liputuspäivä.
Päivä on myös Euroopan kuolemanrangaistuksen vastainen päivä.
Kuolleita.
Orson Welles Carl Van Vechtenin kuvaamana vuonna 1937.
Lähteet.
Katso myös: kalenteri ~ 9. lokakuuta, 11. lokakuuta
10. lokakuuta, Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden


1. syyskuuta.
1. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 244. päivä (245. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 121 päivää.
Syyskuun 1. päivästä alkaa ortodoksisen kirkkokunnan kirkkovuosi.
Lähteet.
Katso myös: kalenteri ~ 31. elokuuta, 2. syyskuuta


30. marraskuuta.
30. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 334. päivä (335. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 31 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 29. marraskuuta, 1. joulukuuta


1981.
Suomessa valmistauduttiin vuoden 1982 presidentinvaaleihin.


1. huhtikuuta.
1. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 91. päivä (92. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 274 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 31. maaliskuuta, 2. huhtikuuta


12. huhtikuuta.
12. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 102. päivä (103. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 263 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 11. huhtikuuta, 13. huhtikuuta


1979.
YK julisti vuoden 1979 kansainväliseksi "Lapsen vuodeksi".


18. elokuuta.
18. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 230. päivä (231. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 135 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 17. elokuuta, 19. elokuuta


21. elokuuta.
21. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 233. päivä (234. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 132 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 20. elokuuta, 22. elokuuta


9. huhtikuuta.
9. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 99. päivä (sadas päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 266 päivää.
9. huhtikuuta vietetään Suomessa Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää. Päivä on liputuspäivä.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 8. huhtikuuta, 10. huhtikuuta


2. tammikuuta.
2. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden toinen päivä. Vuodesta on jäljellä 363 päivää (karkausvuonna 364 päivää).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 1. tammikuuta, 3. tammikuuta


3. tammikuuta.
3. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden kolmas päivä. Vuodesta on tällöin jäljellä 362 päivää (karkausvuonna 363).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 2. tammikuuta, 4. tammikuuta


4. tammikuuta.
4. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden neljäs päivä. Vuodesta on jäljellä 361 päivää (karkausvuonna 362).


5. tammikuuta.
5. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden viides päivä. Vuodesta on jäljellä 360 päivää (karkausvuonna 361).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 4. tammikuuta, 6. tammikuuta


6. tammikuuta.
6. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden kuudes päivä. Vuodesta on jäljellä 359 päivää (karkausvuonna 360).
6. tammikuuta on "loppiainen" eli jouluajan loppu.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 5. tammikuuta, 7. tammikuuta


19. elokuuta.
19. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 231. päivä (232. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 134 päivää.
Lähteet.
Katso myös: kalenteri ~ 18. elokuuta, 20. elokuuta


22. elokuuta.
22. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 234. päivä (235. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 131 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 21. elokuuta, 23. elokuuta


23. elokuuta.
23. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 235. päivä (236. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 130 päivää.
Kalentereihin aikaisemmin merkitty mätäkuu päättyi 23. elokuuta.
Muistopäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 22. elokuuta, 24. elokuuta


7. tammikuuta.
7. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden seitsemäs päivä. Vuodesta on jäljellä 358 päivää (karkausvuonna 359).


8. tammikuuta.
8. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden kahdeksas päivä. Vuodesta on jäljellä 357 päivää (karkausvuonna 358).


9. tammikuuta.
9. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden yhdeksäs päivä. Vuodesta on jäljellä 356 päivää (karkausvuonna 357).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 8. tammikuuta, 10. tammikuuta


10. tammikuuta.
10. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden kymmenes päivä. Vuodesta on jäljellä 355 päivää (karkausvuonna 356).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 9. tammikuuta, 11. tammikuuta


11. tammikuuta.
11. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 11. päivä. Vuodesta on jäljellä 354 päivää (karkausvuonna 355).
Lähteet.
Katso myös: kalenteri ~ 10. tammikuuta, 12. tammikuuta


12. tammikuuta.
12. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 12. päivä. Vuodesta on jäljellä 353 päivää (karkausvuonna 354).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 11. tammikuuta, 13. tammikuuta


13. tammikuuta.
13. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 13. päivä. Vuodesta on jäljellä 352 päivää (karkausvuonna 353).
"Nuutinpäivänä" joulurauha päättyy. Roomalaiskatolinen kirkko muistaa Knuut Pyhää tammikuun 19. päivä, Ruotsin ja Suomen kirkot tammikuun 13. päivä, jolloin on samalla kulunut 20 päivää joulupäivästä. Osassa Suomea lapset kiertelevät Nuutipukkiperinteen jatkajina, keräämässä joulun pois.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 12. tammikuuta, 14. tammikuuta


14. tammikuuta.
14. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 14. päivä. Vuodesta on jäljellä 351 päivää (karkausvuonna 352).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 13. tammikuuta, 15. tammikuuta


15. tammikuuta.
15. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 15. päivä. Vuodesta on jäljellä 350 päivää (karkausvuonna 351).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 14. tammikuuta, 16. tammikuuta


16. tammikuuta.
16. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 16. päivä. Vuodesta on jäljellä 349 päivää (karkausvuonna 350).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 15. tammikuuta, 17. tammikuuta


1. toukokuuta.
Vapunviettäjiä Helsingin Kaivopuistossa vuonna 2004.
1. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 121. päivä (122. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 244 päivää.
1. toukokuuta on vapunpäivä, joka on opiskelijoiden ja työväenliikkeen juhlapäivä. Suomessa 1. toukokuuta on liputuspäivä.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 30. huhtikuuta, 2. toukokuuta


2. toukokuuta.
2. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 122. päivä (123. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 243 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 1. toukokuuta, 3. toukokuuta


3. toukokuuta.
3. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 123. päivä (124. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 242 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 2. toukokuuta, 4. toukokuuta


14. helmikuuta.
14. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 45. päivä. Vuodesta on jäljellä 320 päivää (karkausvuonna 321).
Päivä on myös ystävänpäivä, jolloin lähetetään paljon ystävänpäiväkortteja, sähköposti- ja tekstiviestejä. Mm. Yhdysvalloissa päivää kutsutaan nimellä "Valentine's Day".
Juhlapäiviä.
Suomessa vietetään ystävänpäivää. Englanniksi juhla tunnetaan nimellä "Valentine's Day".
Katso myös: kalenteri ~ 13. helmikuuta, 15. helmikuuta


9. syyskuuta.
9. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 252. päivä. (253. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 113 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 8. syyskuuta, 10. syyskuuta


17. tammikuuta.
17. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 17. päivä. Vuodesta on jäljellä 348 päivää (karkausvuonna 349).
Muistopäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 16. tammikuuta, 18. tammikuuta


6. maaliskuuta.
6. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 65. päivä (66. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 300 päivää.


7. maaliskuuta.
7. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 66. päivä (67. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 299 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 6. maaliskuuta, 8. maaliskuuta


18. tammikuuta.
18. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 18. päivä. Vuodesta on jäljellä 347 päivää (karkausvuonna 348).
Muistopäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 17. tammikuuta, 19. tammikuuta


19. tammikuuta.
19. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 19. päivä. Vuodesta on jäljellä 346 päivää (karkausvuonna 347).
Nimipäivät.
Nimipäivät johtuvat Piispa Henrikin murhasta.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 18. tammikuuta, 20. tammikuuta


20. tammikuuta.
20. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 20. päivä. Vuodesta on jäljellä 345 päivää (karkausvuonna 346).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 19. tammikuuta, 21. tammikuuta


21. tammikuuta.
21. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 21. päivä. Vuodesta on jäljellä 344 päivää (karkausvuonna 345).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 20. tammikuuta, 22. tammikuuta


2. syyskuuta.
2. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 245. päivä (246. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 120 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 1. syyskuuta, 3. syyskuuta


10. syyskuuta.
10. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 253. päivä. (254. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 112 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 9. syyskuuta, 11. syyskuuta


9. maaliskuuta.
9. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 68. päivä (69. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 297 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 8. maaliskuuta, 10. maaliskuuta


10. maaliskuuta.
10. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 69. päivä (70. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 296 päivää.
Kuolleita.
2012 Nick Zoricic, kanadalainen skicross laskija (s.1983)
Katso myös: kalenteri ~ 9. maaliskuuta, 11. maaliskuuta


13. maaliskuuta.
13. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 72. päivä (73. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 293 päivää.
Fiktiivisiä tapahtumia.
Katso myös: kalenteri ~ 12. maaliskuuta, 14. maaliskuuta


14. maaliskuuta.
14. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 73. päivä (74. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 292 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 13. maaliskuuta, 15. maaliskuuta


22. tammikuuta.
22. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 22. päivä. Vuodesta on jäljellä 343 päivää (karkausvuonna 344).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 21. tammikuuta, 23. tammikuuta


23. tammikuuta.
23. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 23. päivä. Vuodesta on jäljellä 342 päivää (karkausvuonna 343).


24. tammikuuta.
24. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 24. päivä. Vuodesta on jäljellä 341 päivää (karkausvuonna 342).
Muistopäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 23. tammikuuta, 25. tammikuuta


25. tammikuuta.
25. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 25. päivä. Vuodesta on jäljellä 340 päivää (karkausvuonna 341).
Muistopäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 24. tammikuuta, 26. tammikuuta


26. tammikuuta.
26. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 26. päivä. Vuodesta on jäljellä 339 päivää (karkausvuonna 340).
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 25. tammikuuta, 27. tammikuuta


27. tammikuuta.
27. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 27. päivä. Vuodesta on jäljellä 338 päivää (karkausvuonna 339).
Viitteet.
Katso myös: kalenteri ~ 26. tammikuuta, 28. tammikuuta


29. tammikuuta.
29. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 29. päivä. Vuodesta on jäljellä 336 päivää (karkausvuonna 337).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 28. tammikuuta, 30. tammikuuta


30. tammikuuta.
30. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 30. päivä. Vuodesta on jäljellä 335 päivää (karkausvuonna 336).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 29. tammikuuta, 31. tammikuuta


31. tammikuuta.
31. tammikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 31. päivä. Vuodesta on jäljellä 334 päivää (karkausvuonna 335).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 30. tammikuuta, 1. helmikuuta


2. helmikuuta.
2. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 33. päivä. Vuodesta on jäljellä 332 päivää (karkausvuonna 333).
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 1. helmikuuta, 3. helmikuuta


3. helmikuuta.
3. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 34. päivä. Vuodesta on jäljellä 331 päivää (karkausvuonna 332).
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 2. helmikuuta, 4. helmikuuta


29. helmikuuta.
29. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 60. päivä. Vuodesta on jäljellä 306 päivää.
29. helmikuuta on nykyisin karkauspäivä, se on vain karkausvuosien helmikuussa. Ennen vuotta 2000 karkauspäivä oli Suomessa ikivanhan roomalaisen käytännön mukaan 24. helmikuuta, karkausvuosina nimipäivät 24.–28. helmikuuta siirtyivät päivällä myöhemmäksi. Gregoriaanisen kalenterin mukaan neljällä jaolliset vuodet ovat karkausvuosia kuitenkin niin, että sadalla jaollisista vuosista vain neljälläsadalla jaolliset ovat karkausvuosia.
Nimipäivät.
Nykyisin 29. helmikuuta ei ole kenenkään nimipäivä, mutta ennen vuotta 2000 nimipäivät, jotka tavallisesti olivat 24.–28. helmikuuta, siirtyivät karkausvuosina seuraavaan päivään, jolloin 24. helmikuuta ei ollut kenenkään nimipäivä.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 28. helmikuuta, (30. helmikuuta), 1. maaliskuuta


1. maaliskuuta.
1. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 60. päivä (61. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 305 päivää. Päivä on Suomessa tasavallan presidentin toimeenastumispäivä (poikkeuksia lukuun ottamatta) ja silloin myös virallinen liputuspäivä.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 28. helmikuuta, (29. helmikuuta, 30. helmikuuta), 2. maaliskuuta


20. joulukuuta.
20. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 354. päivä (355. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 11 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 19. joulukuuta, 21. joulukuuta


15. huhtikuuta.
15. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 105. päivä (106. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 260 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 14. huhtikuuta, 16. huhtikuuta


18. helmikuuta.
18. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 49. päivä. Vuodesta on jäljellä 316 päivää (karkausvuonna 317).


10. marraskuuta.
10. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 314. päivä (315. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 51 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 9. marraskuuta, 11. marraskuuta


5. toukokuuta.
5. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 125. päivä (126. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 240 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 4. toukokuuta, 6. toukokuuta


15. elokuuta.
15. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 227. päivä (228. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 138 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 14. elokuuta, 16. elokuuta


16. elokuuta.
16. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 228. päivä (229. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 137 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 15. elokuuta, 17. elokuuta


17. maaliskuuta.
17. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 76. päivä (77. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 289 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 16. maaliskuuta, 18. maaliskuuta


30. huhtikuuta.
30. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 120. päivä (121. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 245 päivää.


20. huhtikuuta.
20. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 110. päivä (111. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 255 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 19. huhtikuuta, 21. huhtikuuta


28. huhtikuuta.
28. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 118. päivä (119. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 247 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 27. huhtikuuta, 29. huhtikuuta


29. heinäkuuta.
29. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 210. päivä (211. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 155 päivää.
Lähteet.
Katso myös: kalenteri ~ 28. heinäkuuta, 30. heinäkuuta


28. heinäkuuta.
28. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 209. päivä (210. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 156 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 27. heinäkuuta, 29. heinäkuuta


27. huhtikuuta.
27. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 117. päivä (118. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 248 päivää.
Tapahtumia.
A380 lensi ensilentonsa 27. huhtikuuta 2005.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 26. huhtikuuta, 28. huhtikuuta


29. huhtikuuta.
29. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 119. päivä (120. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 246 päivää.
Juhlapäiviä.
Japani: "Midori no hi" (vihreä päivä).
Katso myös: kalenteri ~ 28. huhtikuuta, 30. huhtikuuta


2. maaliskuuta.
2. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 61. päivä (62. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 304 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 1. maaliskuuta, 3. maaliskuuta


3. maaliskuuta.
3. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 62. päivä (63. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 303 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 2. maaliskuuta, 4. maaliskuuta


4. maaliskuuta.
4. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 63. päivä (64. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 302 päivää.
Vuoteen 1933 saakka Yhdysvaltain presidentit astuivat virkaansa 4. maaliskuuta, mutta tuolloin säädetyllä lailla virkaanastujaiset siirrettiin tammikuun 20. päivään.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 3. maaliskuuta, 5. maaliskuuta


20. toukokuuta.
20. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 140. päivä (141. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 225 päivää.


4. helmikuuta.
4. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 35. päivä. Vuodesta on jäljellä 330 päivää (karkausvuonna 331).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 3. helmikuuta, 5. helmikuuta


5. helmikuuta.
5. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 36. päivä. Vuodesta on jäljellä 329 päivää (karkausvuonna 330).
5. helmikuuta vietetään Suomessa Runebergin päivää. Suomenruotsalaisen runoilijan Johan Ludvig Runebergin (1804–1877) syntymäpäivää alettiin juhlia runoilijan täyttäessä 50 vuotta. Nykyään Runebergin päivä on liputuspäivä, ja silloin on tapana syödä Runebergin torttuja.
Lähteet.
Katso myös: kalenteri ~ 4. helmikuuta, 6. helmikuuta


6. helmikuuta.
6. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 37. päivä. Vuodesta on jäljellä 328 päivää (karkausvuonna 329).
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 5. helmikuuta, 7. helmikuuta


7. helmikuuta.
7. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 38. päivä. Vuodesta on jäljellä 327 päivää (karkausvuonna 328).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 6. helmikuuta, 8. helmikuuta


8. helmikuuta.
8. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 39. päivä. Vuodesta on jäljellä 326 päivää (karkausvuonna 327).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 7. helmikuuta, 9. helmikuuta


9. helmikuuta.
9. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 40. päivä. Vuodesta on jäljellä 325 päivää (karkausvuonna 326).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 8. helmikuuta, 10. helmikuuta


10. helmikuuta.
10. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 41. päivä. Vuodesta on jäljellä 324 päivää (karkausvuonna 325).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 9. helmikuuta, 11. helmikuuta


11. helmikuuta.
11. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 42. päivä. Vuodesta on jäljellä 323 päivää (karkausvuonna 324).
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 10. helmikuuta, 12. helmikuuta


12. helmikuuta.
12. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 43. päivä. Vuodesta on jäljellä 322 päivää (karkausvuonna 323).
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 11. helmikuuta, 13. helmikuuta


13. helmikuuta.
13. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 44. päivä. Vuodesta on jäljellä 321 päivää (karkausvuonna 322).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 12. helmikuuta, 14. helmikuuta


Öljyntorjunta-alus Hylje.
Hylje on yksi Suomen valtion öljyntorjunta-aluksista. Sen päätehtäviin kuuluu öljyntorjunta ja siksi se on varustettu öljyntorjuntalaitteistolla. Öljyntorjuntalaitteisto on kehitetty Suomessa. Hylje toimii ympäristöministeriön alaisuudessa, mutta Suomenlahden Meripuolustusalue miehittää sen ja vastaa operaatioista. Alus on rakennettu vuonna 1981.
Hylje kuuluu Merivoimien miinalaivueeseen. Se voidaan muuttaa nopeasti miinanlaskijaksi tai miinantorjuntaan. Laiva on suunniteltu kulkemaan saaristossa.
Hylje.
Laivan pituus on 54 metriä ja sen leveys on 12,5 metriä. Se on konttityyppinen laiva, josta ”kontteja” muuttamalla saadaan muutettua laivan käyttötarkoitusta. Miehistöä laivalla on 12 henkeä. Moottorina on kaksi dieselmoottoria. Aluksen kotilaituri sijaitsee merivoimien varuskunnassa Upinniemessä. Hylkeen tunnuksena on 799.
Vuonna 1990 aluksen päätehtäväksi määriteltiin toimia raivaajasukeltajien emälaivana; tämän tehtävän johdosta aluksen perää jatkettiin ohjailuominaisuuksien parantamiseksi, ja alus sai uudet 2 x 1000 hevosvoiman dieselmoottorit. Aiemmin sitä eritoten talvella hinasi joko jäänmurtaja tai iso jäätä murtamaan pystyvä hinaaja. Myös pitkillä siirtymämatkoilla, kuten Ruotsin saaristossa pidettyyn yhteiseen öljyntorjuntaharjoitukseen, "Hyljettä" hinasi joko väyläalus "Seili" tai yhteysalus "Valas", koska silloisilla koneillaan "Hylje" olisi jäänyt matkasta.
Sittemmin budjettisyistä on sukeltajakurssien määrää pienennetty kahdesta vuodessa yhteen, jolloin "Hylje" voitiin palauttaa öljyntorjuntakäyttöön. Koska se ei enää tarvitse hinaajaa, sen toimintaedellytykset ovat olennaisesti parantuneet.
Aiheesta muualla.
Hylje


15. helmikuuta.
15. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 46. päivä. Vuodesta on jäljellä 319 päivää (karkausvuonna 320).
Presidentinvaalit.
Vuoden 1919 hallitusmuodon mukaan Suomen presidentinvaalit toimitettiin normaalitapauksessa 15. helmikuuta. Jos tämä päivä kuitenkin sattui pyhäpäiväksi (kuten vuosina 1925 ja 1931), siirtyivät vaalit seuraavaan päivään.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 14. helmikuuta, 16. helmikuuta


16. helmikuuta.
16. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 47. päivä. Vuodesta on jäljellä 318 päivää (karkausvuonna 319 päivää).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 15. helmikuuta, 17. helmikuuta


17. helmikuuta.
17. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 48. päivä. Vuodesta on jäljellä 317 päivää (karkausvuonna 318).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 16. helmikuuta, 18. helmikuuta


30. joulukuuta.
30. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 364. päivä (365. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä yksi päivä.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 29. joulukuuta, 31. joulukuuta


29. joulukuuta.
29. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 363. päivä (364. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä kaksi päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 28. joulukuuta, 30. joulukuuta


2. huhtikuuta.
2. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 92. päivä (93. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 273 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 1. huhtikuuta, 3. huhtikuuta


14. kesäkuuta.
14. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 165. päivä (166. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 200 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 13. kesäkuuta, 15. kesäkuuta


13. kesäkuuta.
13. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 164. päivä (165. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 201 päivää.


10. huhtikuuta.
10. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden sadas päivä (101. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 265 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 9. huhtikuuta, 11. huhtikuuta


11. huhtikuuta.
11. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 101. päivä (102. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 264 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 10. huhtikuuta, 12. huhtikuuta


13. huhtikuuta.
13. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 103. päivä (104. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 262 päivää.
Lähteet.
Katso myös: kalenteri ~ 12. huhtikuuta, 14. huhtikuuta


14. huhtikuuta.
14. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 104. päivä (105. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 261 päivää.
Nimipäivät.
Vanhoissa almanakoissa on huhtikuun 14. päivän kohdalla esiintynyt myös lisämerkintä "suvipäivä", koska vuosi on aikoinaan jaettu kahtia siten, että suvipuoliskon on katsottu alkavan 14. huhtikuuta. Vastaavasti lokakuun 14. päivän kohdalla on ollut merkintä "talvipäivä".
Viitteet.
Katso myös: kalenteri ~ 13. huhtikuuta, 15. huhtikuuta


19. helmikuuta.
19. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 50. päivä. Vuodesta on jäljellä 315 päivää (karkausvuonna 316).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 18. helmikuuta, 20. helmikuuta


20. helmikuuta.
20. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 51. päivä. Vuodesta on jäljellä 314 päivää (karkausvuonna 315).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 19. helmikuuta, 21. helmikuuta


21. helmikuuta.
21. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 52. päivä. Vuodesta on jäljellä 313 päivää (314 päivää karkausvuonna).
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 20. helmikuuta, 22. helmikuuta


22. helmikuuta.
22. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 53. päivä. Vuodesta on jäljellä 312 päivää (karkausvuonna 313).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 21. helmikuuta, 23. helmikuuta


23. helmikuuta.
23. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 54. päivä. Vuodesta on jäljellä 311 päivää (karkausvuonna 312).
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 22. helmikuuta, 24. helmikuuta


25. helmikuuta.
25. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 56. päivä. Vuodesta on jäljellä 309 päivää (karkausvuonna 310).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 24. helmikuuta, 26. helmikuuta


26. helmikuuta.
26. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 57. päivä. Vuodesta on jäljellä 308 päivää (karkausvuonna 309).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 25. helmikuuta, 27. helmikuuta


27. helmikuuta.
27. helmikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 58. päivä. Vuodesta on jäljellä 307 päivää (karkausvuonna 308).
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 26. helmikuuta, 28. helmikuuta


6. heinäkuuta.
6. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 187. päivä (188. päivä karkausvuonna). Päivä on Suomessa Eino Leinon päivä, joka on nimetty myös "runon ja suven päivä"ksi, ja se on yleinen liputuspäivä. Vuodesta on jäljellä 178 päivää.


18. maaliskuuta.
18. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 77. päivä (78. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 288 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 17. maaliskuuta, 19. maaliskuuta


19. maaliskuuta.
19. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 78. päivä (79. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 287 päivää.
Vuodesta 2007 alkaen 19. maaliskuuta on Minna Canthin päivä, "tasa-arvon päivä" ja yleinen liputuspäivä.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 18. maaliskuuta, 20. maaliskuuta


20. maaliskuuta.
20. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 79. päivä (80. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 286 päivää.
Kevätpäiväntasaus on eri vuosina joko 20. tai 21. maaliskuuta.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 19. maaliskuuta, 21. maaliskuuta


21. maaliskuuta.
21. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 80. päivä (81. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 285 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 20. maaliskuuta, 22. maaliskuuta


22. maaliskuuta.
22. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 81. päivä (82. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 284 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 21. maaliskuuta, 23. maaliskuuta


23. maaliskuuta.
23. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 82. päivä (83. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 283 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 22. maaliskuuta, 24. maaliskuuta


25. maaliskuuta.
25. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 84. päivä (85. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 281 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 24. maaliskuuta, 26. maaliskuuta


26. maaliskuuta.
26. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 85. päivä (86. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 280 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 25. maaliskuuta, 27. maaliskuuta


27. maaliskuuta.
27. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 86. päivä (87. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 279 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 26. maaliskuuta, 28. maaliskuuta


28. maaliskuuta.
28. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 87. päivä (88. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 278 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 27. maaliskuuta, 29. maaliskuuta


29. maaliskuuta.
29. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 88. päivä (89. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 277 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 28. maaliskuuta, 30. maaliskuuta


30. maaliskuuta.
30. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 89. päivä (90. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 276 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 29. maaliskuuta, 31. maaliskuuta


31. maaliskuuta.
31. maaliskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 90. päivä (91. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 275 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 30. maaliskuuta, 1. huhtikuuta


3. huhtikuuta.
3. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 93. päivä (94. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 272 päivää.


4. huhtikuuta.
4. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 94. päivä (95. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 271 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 3. huhtikuuta, 5. huhtikuuta


5. huhtikuuta.
5. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 95. päivä (96. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 270 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 4. huhtikuuta, 6. huhtikuuta


6. huhtikuuta.
6. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 96. päivä (97. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 269 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 5. huhtikuuta, 7. huhtikuuta


7. huhtikuuta.
7. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 97. päivä (98. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 268 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 6. huhtikuuta, 8. huhtikuuta


8. huhtikuuta.
8. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 98. päivä (99. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 267 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 7. huhtikuuta, 9. huhtikuuta


16. huhtikuuta.
16. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 106. päivä (107. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 259 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 15. huhtikuuta, 17. huhtikuuta


17. huhtikuuta.
17. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 107. päivä (108. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 258 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 16. huhtikuuta, 18. huhtikuuta


18. huhtikuuta.
18. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 108. päivä (109. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 257 päivää.
Lähteet.
Katso myös: kalenteri ~ 17. huhtikuuta, 19. huhtikuuta


19. huhtikuuta.
19. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 109. päivä (110. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 256 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 18. huhtikuuta, 20. huhtikuuta


21. huhtikuuta.
21. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 111. päivä (112. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 254 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 20. huhtikuuta, 22. huhtikuuta


22. huhtikuuta.
22. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 112. päivä (113. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 253 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 21. huhtikuuta, 23. huhtikuuta


23. huhtikuuta.
23. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 113. päivä (114. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 252 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 22. huhtikuuta, 24. huhtikuuta


24. huhtikuuta.
24. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 114. päivä (115. päivä karkausvuonna.) Vuodesta on jäljellä 251 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 23. huhtikuuta, 25. huhtikuuta


25. huhtikuuta.
25. huhtikuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 115. päivä (116. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 250 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 24. huhtikuuta, 26. huhtikuuta


6. toukokuuta.
6. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 126. päivä (127. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 239 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 5. toukokuuta, 7. toukokuuta


28. syyskuuta.
28. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 271. päivä (272. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 93 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 27. syyskuuta, 29. syyskuuta


29. syyskuuta.
29. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 272. päivä (273. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 92 päivää.
Juhlapäiviä.
29. syyskuuta on mikkelinpäivän alkuperäinen päivämäärä.
Katso myös: kalenteri ~ 28. syyskuuta, 30. syyskuuta


30. syyskuuta.
30. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 273. päivä (274. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 91 päivää.
Juhlapäivät.
Katso myös: kalenteri ~ 29. syyskuuta, 1. lokakuuta


4. heinäkuuta.
4. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 185. päivä (186. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 180 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 3. heinäkuuta, 5. heinäkuuta


2. heinäkuuta.
2. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 183. päivä (184. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 182 päivää.
2. heinäkuuta on muun kuin karkausvuoden keskimmäinen päivä, koska tätä päivää ennen ja tämän päivän jälkeen on 182 päivää. Sitä vietetään samana viikonpäivänä kuin uudenvuodenpäivää (paitsi karkausvuosina).
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 1. heinäkuuta, 3. heinäkuuta


3. heinäkuuta.
3. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 184. päivä (185. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 181 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 2. heinäkuuta, 4. heinäkuuta


7. toukokuuta.
7. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 127. päivä (128. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 238 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 6. toukokuuta, 8. toukokuuta


8. toukokuuta.
8. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 128. päivä (129. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 237 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 7. toukokuuta, 9. toukokuuta


9. toukokuuta.
9. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 129. päivä (130. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 236 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 8. toukokuuta, 10. toukokuuta


10. toukokuuta.
10. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 130. päivä (131. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 235 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 9. toukokuuta, 11. toukokuuta


11. toukokuuta.
11. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 131. päivä (132. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 234 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 10. toukokuuta, 12. toukokuuta


12. toukokuuta.
12. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 132. päivä (133. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 233 päivää.
12. toukokuuta vietetään J. V. Snellmanin päivää ja suomalaisuuden päivää, joka on Suomessa liputuspäivä.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 11. toukokuuta, 13. toukokuuta


13. toukokuuta.
13. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 133. päivä (134. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 232 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 12. toukokuuta, 14. toukokuuta


14. toukokuuta.
14. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 134. päivä (135. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 231 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 13. toukokuuta, 15. toukokuuta


15. toukokuuta.
15. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 135. päivä (136. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 230 päivää. Päivä on kansainvälinen aseistakieltäytyjäpäivä


Äänenpakkaus.
Äänenpakkaamisen tavoitteena on pakata digitaalinen äänisignaali käyttötarkoitukseen sopivaan pienimpään mahdolliseen tilaan. Tähän tavoitteeseen pyritään poistamalla äänisignaalista tarpeeton ja toistuva informaatio sekä toisaalta pakkaamalla signaalia perinteisillä häviöttömillä tiedonpakkausmenetelmillä kuten Huffman-koodauksella.
Käyttökohteesta ja tarpeesta riippuen ääntä voidaan pakata joko häviöttömästi tai häviöllisesti. Häviöttömässä pakkauksessa äänisignaalin laatu ei muutu alkuperäiseen digitaaliseen signaaliin nähden ollenkaan vaan signaali voidaan palauttaa tarkalleen alkuperäisenä. Tällöin myös signaalin pakkaussuhde jää hyvin heikoksi. Häviöllisessä pakkauksessa äänisignaalista peruuttamattomasti poistetaan informaatiota, jota siihen ei pystytä enää millään tavoin palauttamaan. Tällä tavoin pakkaussuhdetta saadaan huomattavasti parannetuksi, mutta pakatun signaalin laatu heikkenee.
Pakattaessa pelkästään puhetta (esimerkiksi matkapuhelun signaalia) voidaan käyttää tähän tarkoitukseen optimoituja menetelmiä, joilla päästään parempaan pakkaussuhteeseen kuin yleistä ääntä (audiota) pakattaessa.
Häviöllisissä audiosignaalin pakkausmenetelmissä käytetään yleensä hyväksi ihmisen kuuloaistin ominaisuuksia (psykoakustiikka). Kuuloaistin toimintaa mallintamalla voidaan selvittää, mitkä osat pakattavasta audiosignaalista aistitaan selkeimmin. Tällöin on helpompaa poistaa ne audiosignaalin osat, joita ihmiskorva ei kykene erottamaan, mikä mahdollistaa audiosignaalin kuuloaistimuksen säilymisen kuulijalle miltei muuttumattomana. Silti kuitenkin pystytään pienentämään audiosignaalin tiedostokokoa ja saavuttamaan tehokkaampi pakkaussuhde. Tällaista äänen pakkausmetodia kutsutaan "havaintopohjaiseksi äänen koodaamiseksi" ().


24. heinäkuuta.
24. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 205. päivä (206. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 160 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 23. heinäkuuta, 25. heinäkuuta


16. toukokuuta.
16. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 136. päivä (137. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 229 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 15. toukokuuta, 17. toukokuuta


17. toukokuuta.
17. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 137. päivä (138. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 228 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 16. toukokuuta, 18. toukokuuta


18. toukokuuta.
18. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 138. päivä (139. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 227 päivää.
Äänityksiä.
Katso myös: kalenteri ~ 17. toukokuuta, 19. toukokuuta


19. toukokuuta.
19. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 139. päivä (140. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 226 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 18. toukokuuta, 20. toukokuuta


21. toukokuuta.
21. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 141. päivä (142. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 224 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 20. toukokuuta, 22. toukokuuta


28. joulukuuta.
28. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 362. päivä (363. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä kolme päivää. Tunnetaan myös viattomien lasten päivänä, aikaisemmin neljäntenä ja viimeisenä joulupäivänä.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 27. joulukuuta, 29. joulukuuta


27. joulukuuta.
27. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 361. päivä (362. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä neljä päivää.
Juhlapäivät.
Katso myös: kalenteri ~ 26. joulukuuta, 28. joulukuuta


26. joulukuuta.
26. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 360. päivä (361. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä viisi päivää.
26. joulukuuta on toinen joulupäivä eli tapaninpäivä. Sitä vietetään ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen muistoksi. Suomessa ja monissa muissa maissa tapaninpäivä on pyhäpäivä ja sellaisena yleinen vapaapäivä.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 25. joulukuuta, 27. joulukuuta


25. joulukuuta.
25. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 359. päivä (360. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä kuusi päivää.
25. joulukuuta on joulupäivä. Monissa maissa joulupäivä on pyhäpäivä ja yleinen vapaapäivä.
Nimipäivät.
Suomenkielisen kalenterin mukaan joulupäivä ei ole kenenkään nimipäivä.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 24. joulukuuta, 26. joulukuuta


23. joulukuuta.
23. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 357. päivä (358. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä kahdeksan päivää. Kyseistä päivää kutsutaan jouluaatonaatoksi tai lyhemmin aaton­aatoksi.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 22. joulukuuta, 24. joulukuuta


22. joulukuuta.
22. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 356. päivä (357. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä yhdeksän päivää. 22. joulukuuta on myös joinakin vuosina talvipäivänseisaus.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 21. joulukuuta, 23. joulukuuta


21. joulukuuta.
21. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 355. päivä (356. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä kymmenen päivää. 21. joulukuuta on myös joinakin vuosina talvipäivänseisaus. 21.12 on myös palindromi.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 20. joulukuuta, 22. joulukuuta


22. toukokuuta.
22. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 142. päivä (143. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 223 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 21. toukokuuta, 23. toukokuuta


23. toukokuuta.
23. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 143. päivä (144. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 222 päivää.
Lähteet.
Katso myös: kalenteri ~ 22. toukokuuta, 24. toukokuuta


24. toukokuuta.
24. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 144. päivä (145. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 221 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 23. toukokuuta, 25. toukokuuta


25. toukokuuta.
25. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 145. päivä (146. päivä karkausvuonna.) Vuodesta on jäljellä 220 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 24. toukokuuta, 26. toukokuuta


26. toukokuuta.
26. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 146. päivä (147. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 219 päivää.


27. toukokuuta.
27. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 147. päivä (148. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 218 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 26. toukokuuta, 28. toukokuuta


28. toukokuuta.
28. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 148. päivä (149. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 217 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 27. toukokuuta, 29. toukokuuta


29. toukokuuta.
29. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 149. päivä (150. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 216 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 28. toukokuuta, 30. toukokuuta


30. toukokuuta.
30. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 150. päivä (151. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 215 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 29. toukokuuta, 31. toukokuuta


31. toukokuuta.
31. toukokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 151. päivä (152. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 214 päivää.


26. heinäkuuta.
26. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 207. päivä (208. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 158 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 25. heinäkuuta, 27. heinäkuuta


25. heinäkuuta.
25. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 206. päivä (207. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 159 päivää. Suomalaisen uusperinteen mukaan 25. heinäkuuta "”Jaakko heittää kylmän kiven veteen”" (Jaakon nimipäivä). Päivää on aiemmin kutsuttu ukkosen päiväksi.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 24. heinäkuuta, 26. heinäkuuta


23. heinäkuuta.
23. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 204. päivä (205. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 161 päivää.
Kalentereihin aikaisemmin merkitty mätäkuu alkoi 23. heinäkuuta.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 22. heinäkuuta, 24. heinäkuuta


22. heinäkuuta.
22. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 203. päivä (204. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 162 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 21. heinäkuuta, 23. heinäkuuta


21. heinäkuuta.
21. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 202. päivä (203. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 163 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 20. heinäkuuta, 22. heinäkuuta


1. kesäkuuta.
1. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 152. päivä (153. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 213 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 31. toukokuuta, 2. kesäkuuta


2. kesäkuuta.
2. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 153. päivä (154. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 212 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 1. kesäkuuta, 3. kesäkuuta


3. kesäkuuta.
3. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 154. päivä (155. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 211 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 2. kesäkuuta, 4. kesäkuuta


4. kesäkuuta.
4. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 155. päivä (156. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 210 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 3. kesäkuuta, 5. kesäkuuta


5. kesäkuuta.
5. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 156. päivä (157. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 209 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 4. kesäkuuta, 6. kesäkuuta


6. kesäkuuta.
6. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 157. päivä (158. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 208 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 5. kesäkuuta, 7. kesäkuuta


7. kesäkuuta.
7. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 158. päivä (159. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 207 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 6. kesäkuuta, 8. kesäkuuta


8. kesäkuuta.
8. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 159. päivä (160. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 206 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 7. kesäkuuta, 9. kesäkuuta


9. kesäkuuta.
9. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 160. päivä (161. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 205 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 8. kesäkuuta, 10. kesäkuuta


10. kesäkuuta.
10. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 161. päivä (162. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 204 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 9. kesäkuuta, 11. kesäkuuta


11. kesäkuuta.
11. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 162. päivä (163. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 203 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 10. kesäkuuta, 12. kesäkuuta


15. kesäkuuta.
15. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 166. päivä (167. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 199 päivää.
Muuta.
Katso myös: kalenteri ~ 14. kesäkuuta, 16. kesäkuuta


16. kesäkuuta.
16. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 167. päivä (168. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 198 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 15. kesäkuuta, 17. kesäkuuta


17. kesäkuuta.
17. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 168. päivä (169. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 197 päivää.
Lähteet.
Katso myös: kalenteri ~ 16. kesäkuuta, 18. kesäkuuta


18. kesäkuuta.
18. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 169. päivä (170. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 196 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 17. kesäkuuta, 19. kesäkuuta


19. kesäkuuta.
19. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 170. päivä (171. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 195 päivää.
Lähteet.
Katso myös: kalenteri ~ 18. kesäkuuta, 20. kesäkuuta


20. kesäkuuta.
20. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 171. päivä (172. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 194 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 19. kesäkuuta, 21. kesäkuuta


21. kesäkuuta.
21. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 172. päivä (173. päivä karkausvuonna.) Vuodesta on jäljellä 193 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 20. kesäkuuta, 22. kesäkuuta


22. kesäkuuta.
22. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 173. päivä (174. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 192 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 21. kesäkuuta, 23. kesäkuuta


23. kesäkuuta.
23. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 174. päivä (175. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 191 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 22. kesäkuuta, 24. kesäkuuta


26. kesäkuuta.
26. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 177. päivä (178. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 188 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 25. kesäkuuta, 27. kesäkuuta


27. kesäkuuta.
27. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 178. päivä (179. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 187 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 26. kesäkuuta, 28. kesäkuuta


28. kesäkuuta.
28. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 179. päivä (180. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 186 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 27. kesäkuuta, 29. kesäkuuta


29. kesäkuuta.
29. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 180. päivä (181. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 185 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 28. kesäkuuta, 30. kesäkuuta


30. kesäkuuta.
30. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 181. päivä (182. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 184 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 29. kesäkuuta, 1. heinäkuuta


1960-luku.
1960-luku oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1960 ja päättyi 31. joulukuuta 1969. Vuosikymmen oli 1900-luvun seitsemäs vuosikymmen.
Vuosikymmenen teemoja olivat osallistuminen, ihanteet ja kannanotto.
__TOC__
Maailmanpolitiikka ja yhteiskunta.
Yhdysvallat kävi tappiollista ja raskasta sotaa kaukana Kaakkois-Aasiassa. Vietnamin sota oli ensimmäinen sota, joka tuli television kautta eurooppalaisten ja amerikkalaisten kotiin. Yhdysvalloissa järjestettiin vuosikymmenen lopulla laajoja mielenosoituksia turhaksi ja epäoikeudenmukaiseksi koettua sotaa vastaan. Suurin mielenosoitus pidettiin vuonna 1969, jolloin noin 250 000 ihmistä marssi pitkin Washingtonin katuja vaatien sodan lopettamista.
Kuuluisimpia Yhdysvaltain värväyslistalle joutuneita sodan vastustajia oli ammattinyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestari Muhammed Ali, joka kieltäytyi lähtemästä ilmoittaen perusteluikseen: "Yksikään vietnamilainen ei ole koskaan kutsunut minua neekeriksi".
Tasa-arvo.
Yhdysvaltain musta väestö heräsi 1960-luvulla vaatimaan itselleen täysiä kansalaisoikeuksia. Kansalaisoikeusliikkeen johtoon noussut baptistipastori Martin Luther King, Jr. järjesti suuria mielenosoituksia eri puolella Yhdysvaltoja. Merkittävimpänä näistä pidetään 28. elokuuta vuonna 1963 Washingtonissa järjestettyä suurmielenosoitusta, johon saapui yli 250 000 ihmistä. King piti silloin kuuluisan "I Have a Dream" -puheensa.
Huhtikuussa vuonna 1968 King matkusti Memphisiin puhumaan siellä hänen kehotuksestaan lakkoilleille mustille, jotka olivat ajautuneet kiistaan ammattiyhdistyksensä kanssa ja halusivat perustaa oman yhdistyksen. James Earl Ray ampui motellin parvekkeelta Kingin 4. huhtikuuta; King oli tällöin vasta 39-vuotias.
Naisetkin vaativat yleistä tasa-arvoa. Niin sanottu toinen feministinen aalto alkoi 1960-luvulla. Kansalaisoikeuksien ja äänioikeuden saavuttamisen jälkeistä aikaa pidetään feministisen liikkeen hiljaisena kautena, vaikkakin naisten osallistuminen muissa kansalaisliikkeissä lisääntyi. Feministinen liike palasi uudelleen pinnalle 1960-luvulla Yhdysvalloissa, josta se levisi Eurooppaan. Tämä toisen aallon feminismi nosti esiin muun muassa naisten huonon aseman työpaikoilla ja yksityiselämässä; ajan kuuluisin feministinen tunnuslause oli "henkilökohtainen on poliittista". Liberaalifeministisen ajattelun rinnalle nousi radikaalifeminismi, joka pyrki painottamaan naisten kokemuksia ja aktiivista toimintaa. Jyrkimmillään liikkeen on katsottu sortuneen miesvihamielisyyteen, mutta liikkeen ansiosta sellaiset asiat kuin esimerkiksi raiskaukset ja seksuaalinen häirintä tuotiin entistä näkyvämmin esille. Toisen aallon feministinen liike vaikutti myös naisten rooliin konservatiivista naiskäsitystä vastustamalla.
Avaruuskilpailu.
Vuonna 1961 Yhdysvaltain presidentiksi valittiin 71-vuotiaan Dwight D. Eisenhowerin seuraajaksi 44-vuotias John F. Kennedy. Kennedy kohdisti huomiota mustien oikeuteen saada täydet kansalaisoikeudet. Hän aloitti myös Yhdysvaltain Apollo-avaruusohjelman. Neuvostoliittolainen kosmonautti Juri Gagarin oli kiertänyt 12. huhtikuuta 1961 Maan Vostok 1 -raketilla. Tämä lento kiihdytti Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välistä avaruuskilpailua, joka oli alkanut jo 1957 Neuvostoliiton ensimmäisen Sputnik-satelliitin laukaisusta. Avaruuskilpailu huipentui 27. kesäkuuta vuonna 1969 kun Neil Armstrong astui ensimmäisenä ihmisenä kuun pinnalle.
Berliinin muuri.
Kylmän sodan keskellä DDR:n hallitus päätti 13. elokuuta 1961 rakentaa 155 km pitkän muurin Berliinin läpi. Berliinin muurin rakentamisen virallisena syynä oli estää "länsimaiden provokaatioiden virtaaminen itään", mutta tärkeämpänä syynä oli estää itäsaksalaisten joukkopako länteen: ennen muurin rakentamista oli länteen siirtynyt noin 2 000 ihmistä päivässä. Berliinin muurista tuli kylmän sodan aikaisen idän ja lännen vastakkainasettelun symboli.
Kolmannen maailman maat.
Useimmat Afrikan valtiot itsenäistyivät siirtomaaherruudesta 1960-luvulla. Uutiskynnyksen ylittivät myös kolmannen maailman ongelmat, ennen kaikkea nälänhätä. Latinalaisen Amerikan ja Afrikan sissiliikkeet alkoivat liikehtiä yleensä itäblokista saadun koulutus- ja materiaaliavun turvin vallanpitäjiä vastaan.
Kiinassa uuden sukupolven nuoret kommunistit alkoivat johtajansa Mao Zedongin käskystä toteuttaa kulttuurivallankumousta. Maon laajalle levinnyt sanoma läntiselle nuorisolle oli, että pitäisi kapinoida vanhempaa ikäluokkaa vastaan ja toteuttaa vallankumous. Maosta tuli esikuva monille nuorille, ja Maon Pientä punaista kirjaa julkaistiin laajalti.
Kuuban vallankumous.
Kuuban vallankumous vuonna 1959 sai monet uskomaan sosialismin olevan parempi vaihtoehto kapitalismille. Vallankumousjohtaja Che Guevara nousi kulttihahmoksi mm. television avulla taistelussa imperialismia ja kolonialismia vastaan. Hänen kuolemansa 9. lokakuuta vuonna 1967 teki hänestä vasemmiston marttyyrin.
Kennedyn kausi.
Kennedy vaimoineen autossa hetkeä ennen salamurhaa
Vuosikymmenen merkittävin poliittinen attentaatti tehtiin 22. marraskuuta vuonna 1963, jolloin John F. Kennedy murhattiin Dallasissa. Kennedy oli ollut vasta kolme vuotta maan presidenttinä, mutta tänä aikana hän oli saanut aikaan monia sisäpoliittisia uudistuksia, muun muassa myönnetyksi mustille täydet kansalaisoikeudet. Hänen presidenttikaudelleen sattui myös monia kansainvälisiä kriisejä: vuonna 1961 Yhdysvallat tuki Kuuban vastavallankumouksellisia epäonnistuneessa Sikojenlahden maihinnousussa, mutta varsinainen Kennedyn tulikaste oli kuitenkin vuoden 1962 Kuuban ohjuskriisi, jonka lopputuloksena vältettiin ydinsodan uhka kun Neuvostoliitto vetäytyi rakentamasta Kuubaan ohjustukikohtaa.
John F. Kennedy vieraili Dallasissa puolisonsa Jacqueline Kennedyn kanssa. Presidentti Kennedy, Teksasin kuvernööri John Connally ja Jacqueline Kennedy olivat ajamassa pitkin Dallasin katuja, kun Lee Harvey Oswald ampui Kennedyn ja Connallyn. Oswald itse kiisti osallisuutensa murhaan ja väitti joutuneensa syntipukiksi. Oswald ei koskaan joutunut oikeuden eteen, sillä vain kaksi päivää myöhemmin dallasilainen yökerhonomistaja Jack Ruby ampui Oswaldin Dallasin poliisiasemalla 70 poliisin edessä suoran tv-lähetyksen aikana. Kennedyn murha on edelleen selvittämätön.
Lähi-itä.
Lähi-idässä kyti myös 1960-luvulla. Kun Israelin valtio oli perustettu vuonna 1948, Euroopasta paenneiden juutalaisten johdolla alkoi pitkä ja verinen selkkaus arabivaltioiden ja Israelin välillä. Suurin sotatoimi oli 5.–10. kesäkuuta 1967 käyty Kuuden päivän sota, jossa Israel nujersi kolme isoa arabivaltiota Egyptin, Jordanian ja Syyrian, joita kaikki arabimaat tukivat. Israel käynnisti sodan, kun Gamal Abdel Nasserin toteuttamat joukkojensiirrot Israelin rajan tuntumaan ennakoivat arabien valmistelevan totaalista sotaa. Israelin voitto perustui Moshe Dayanin laatimaan salamasotastrategiaan ja siihen, että arabien joukkojensiirrot olivat vielä kesken. Sodan aikana Israel miehitti laajoja alueita, mm. Siinain niemimaan ja Golanin kukkulat. Monien mielestä Israel oli mennyt liian pitkälle. Ennen kuuden päivän sotaa monet kannattivat Israelin valtiota, sillä holokaustin kauhut ja keskitysleirit olivat vielä tuoreessa muistissa. Sodan jälkeen nousivat esille myös palestiinalaisten ongelmat ja ruvettiin ajamaan itsenäistä Palestiinalaisvaltiota.
Radikalismi.
Toisen maailmansodan jälkeiset suuret ikäluokat saapuivat aikuisuuden kynnykselle, osallistuviksi opiskelijoiksi ja kuluttajiksi. Vuosikymmen oli kiihkeän keskustelun ja mielipiteiden aikaa, radikalismi saavutti jalansijaa erityisesti yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa. Keskustelun ja mielenosoitusten aiheisiin kuuluivat erityisesti Etelä-Afrikan rotuerottelu sekä Vietnamin sota.
Toisen maailmansodan jälkeen oli Euroopan talous tuhottu täysin. Jälleenrakennus sai taas talouden pyörimään, ja etenkin Länsi-Saksan talous oli 1960-luvulla Euroopan suurimpia.
Yhteiskunta oli myös ollut koko vuosisadan alun hyvin konservatiivinen ja erityisesti yliopistojen opetusmenetelmät koettiin hyvin vanhoillisina, mm. professorit olivat pääosin 1920-luvun koulukunnan jäseniä. Radikaalit näkivät että 1920-luvun vanhoillinen opetustapa oli aikansa elänyt, yliopistoihin piti luoda tasa-arvoinen ja demokraattinen opetusjärjestelmä.
Opiskelijamielenosoitukset.
Ranskassa ja Länsi-Saksassa oli keväällä 1968 suuria opiskelijamielenosoituksia, jotka vastustivat porvarillista hallintoa ja yhteiskuntaa. Mieltään osoittaneet opiskelijat heiluttivat Karl Marxin ja Mao Zedongin kuvia. He vastustivat monikansallisia yrityksiä, etenkin yhdysvaltalaisia, jotka tukivat epäsuorasti Vietnamin sotaa.
Ranskaa hallitsi jo 78-vuotias presidentti Charles de Gaulle, joka oli ranskalaisen oikeistolaisuuden merkittävä johtaja. Ranskassa Sorbonnen yliopiston opiskelijat, johtajanaan Daniel Cohn-Bendit, vaativat tasa-arvoisia ja demokraattisia uudistuksia yliopistoihin. Cohn-Bendit vaati sosialismia (muttei kuitenkaan itäeurooppalaista mallia), työttömille työttömyysapua ja vähäosaisille sosiaaliturvaa sekä työläisten oloja paremmiksi. Lisäksi vastustettiin De Gaullen valtaa ja vaadittiin hänen eroaan.
Länsi-Saksassa Freie Universität Berlinin opiskelijaliikkeen johtaja Rudi Dutschke vaati, että 64-vuotias liittokansleri Kurt Georg Kiesinger eroaisi. Saksan opiskelijat vaativat samanlaisia uudistuksia kuin Ranskan opiskelijat. Saksassa natsimenneisyys kummitteli vielä taustalla, koska monet professorit, virkamiehet, poliitikot ja teollisuusjohtajat olivat olleet hyvissä viroissa natsi-Saksan aikana.
Konservatiivisen monimiljonääri Axel Springerin omistama lehti "Bild" kirjoitti pitkiä artikkeleita Dutschkea vastaan. "Bild" oli puolueeton lehti, mutta Spinger itse oli oikeistokonservatiivi ja kuului Länsi-Saksan konservatiiviseen CDU-puolueeseen. Vasemmisto-opiskelijaliitto osoitti mieltään Spingerin mediaimperiumia ja hänen henkilökohtaista vaurastumistaan vastaan. Saksassa opiskelijat eivät kuitenkaan saaneet työläisiä tukemaan heitä kuten Ranskassa. Työläiset olivat Itä-Saksasta paenneita tehdastyön tekijöitä ja he olivat jo kokeneet sosialistisen todellisuuden.
Mielenosoitukset loppuivat viimeistään 21. elokuuta 1968, kun tietoon tuli että Varsovan liiton joukot olivat yöllä miehittäneet Tšekkoslovakian ja lopettaneet näin ”ihmiskasvoisen sosialismin”. Televisiokuvat Yhdysvaltain panssarivaunuista kaukaisessa Vietnamissa vaihtuivat Neuvostoliiton asevoimien panssareihin läheisessä Prahassa. Opiskelijoiden utopia marxilaisesta valtiosta hiipui, kun televisio näytti miten kommunistinen imperialismi toimi Tšekkoslovakiassa.
Tiede ja teknologia.
Vuosikymmenen suurin teknologinen saavutus oli Kuun valloitus. Apollo 11 -avaruusraketilla matkannut yhdysvaltalainen Neil Armstrong astui ensimmäisenä ihmisenä Kuun kamaralle 21. heinäkuuta 1969, jolloin hän lausui: "Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle".
Suurin yhteiskuntaan vaikuttanut lääketieteellinen saavutus oli e-pillerin keksiminen, sillä se mahdollisti 1960-luvun seksuaalisen vallankumouksen. Television tekninen kehitys ja sen yleistyminen sekä vaikutus massaviestimenä näkyi vuosikymmenen aikana merkittävästi.
Tietokoneet, kuten Seymour Crayn CDC 6600-supertietokone, alkoivat yleistyä tutkimuskäyttöön laboratoriossa ja yliopistoissa.
Armstrong (vas.), Collins ja Aldrin
Ilmailussa potkurikoneet alkoivat vähentyä suihkumoottoreiden valloittaessa tilaa.
Muoti ja kulttuuri.
1960-luvun muodille oli tyypillistä erilaiset rohkeat muotituotteet, joilla haettiin usein šokkivaikutusta. Minihame tuli muotiin vuonna 1966.
Viihdemusiikissa elettiin uudistusten aikaa, ja nuorisolle suunnattu musiikki valloitti markkinat. Rock and roll oli tullut osaksi nuorisokulttuuria jo 1950-luvulla, ja rockin suurin tähti Elvis Presley oli edelleen suosittu. The Beatles oli 1960-luvun merkittävin pop-musiikin uudistaja ja keulakuva. John Lennonin, Paul McCartneyn, George Harrisonin ja Ringo Starrin yhtye saavutti suosionsa huipulla ennennäkemättömän suosion ("beatlemania"). Lukuisista aikakauden suosituista yhtyeistä mainittakoon vielä The Rolling Stones ja The Doors.
Hippiliike.
Underground ja hippiliike vaikuttivat nuorisokulttuuriin ja protestiliikkeisiin. Hippiliike, joka pyrki luomaan "vaihtoehtoisen yhteiskunnan", oli osa laajempaa 1960-luvun kuohuntaa. Vuonna 1967 San Franciscon hippiyhteisö kohosi "rakkauden kesän" myötä kansainväliseen maineeseen, jolloin hippiliike levisi kaikkialle länsimaailmaan - väistämättömine kaupallisine lieveilmiöineen. Monien kommentaattoreiden mukaan San Franciscon hippiyhteisön lyhyt kukoistuskausi oli rakkauden kesän koittaessa jo takana päin.
Hippeihin yhdistettyjä arvoja olivat pasifismi, myötämielinen suhtautuminen vähemmistöihin, "vapaa rakkaus" (kapinointi vielä tuolloin vallinnutta tiukkaa seksuaalinormistoa vastaan) sekä keskiluokkaisen materialismin ja ura-ajattelun kyseenalaistaminen. Hippien elämäntapaan yhdistetään usein psykedeelinen rockmusiikki ja folkmusiikin protestilaulut, päihteiden käyttö (erityisesti kannabis, LSD) sekä kommuunityyppiset asumiskokeilut. Osa hipeistä kiinnostui itämaisista uskonnoista tai jopa magiasta, mikä valmisteli tilaa New Age -ilmiön nousulle. Toiset liikkeen edustajat suuntautuivat vasemmistolaiseen poliittiseen radikalismiin, joka sai ääritapauksissa ja turhautumisen myötä väkivaltaisia muotoja.
Kuvataide.
Säilykepurkkeja, joita Andy Warhol käytti teoksissaan.
Kuvataide uudistui radikaalisti. Andy Warhol oli 1960-luvulla syntynyt pop-taiteen merkittävä uranuurtaja, jonka yksinkertaiset mutta värikkäät maalaukset olivat esillä monissa näyttelyissä. Campbellin keittopurkit ja Coca Cola -pullot olivat Andy Warholin merkittäviä teoksia.
Suomi ja 1960-luku.
1960-luvun murrosaika vaikutti myös Suomessa, vuosikymmen oli osallistumisen ja kannanoton vuosikymmen. Suomi alkoi 1960-luvulla muuntua maatalousvaltaisesta maasta teollisuusmaaksi ja tämä käynnisti maaltapaon, muuttoliikkeen maaseudulta lähinnä Itä-Suomesta Etelä-Suomeen ja Ruotsiin. Maa- ja metsätalouden koneellistuminen vähensi työvoiman tarvetta. Rakennemuutosta vauhdittivat maatalouden ylituotanto-ongelman ratkaisemiseen tähdänneet ns. peltojen paketointi ja lehmien teurastuspalkkiot. Maaltamuuttajat sijoittuivat suurelta osin lähiöihin, joita alettiin rakentaa Etelä-Suomen suurkaupunkien liepeille; Ruotsiin muuttaneet sikäläisiin suurkaupunkeihin, etenkin Tukholman alueelle ja Göteborgiin. Muuttoliike Ruotsiin saavutti ensimmäisen huippunsa vuosikymmenen puolivälin tienoilla ja voimakkaimmillaan se oli aivan vuosikymmenen lopussa.
Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa Suomeen tuli vasemmistoenemmistöinen eduskunta, ja alettiin keskustella hyvinvointivaltion luomisesta. ammattiyhdistysten vaikutusvalta nousi. Elintaso nousi mutta samalla maaseutu alkoi taantua, kun teollisuus keskittyi etelään.
Lapin sosiaaliset ongelmat alkoivat tulla esille. Lappi ei ollut ainoastaan ruskan väriloiston ja tunturien maa. Lapin luonnonvarat käytettiin pääasiassa etelän hyvinvointiin, esimerkiksi Lapin jokiin rakennetut voimalaitokset tuottivat sähköä etelän teollisuuskeskuksiin. Monet Lapin asukkaat muuttivat Norjaan tai Ruotsiin, koska Lapin oloja leimasivat köyhyys, työttömyys, lääkäripula, huonot koulutusmahdollisuudet ja itsenäisen päätäntävallan pienuus.
Saamelaisten ongelmat tulivat samalla esille. Vasta 1960-luvulla ruvettiin saamenkielen asemasta keskustelemaan. Saamelaiset katsoivat, että heitä oli pidetty vain yhtenä Suomen vähemmistönä, eikä heidän asemaansa alkuperäiskansana ollut otettu huomioon toisin kuin Norjassa ja Ruotsissa, jossa saamelaisten asema oli parempi kuin Suomessa. Nils-Aslak Valkeapää oli tunnetuin saamelaisten oikeuksia ajanut henkilö Suomessa. Hänen sanomansa oli, ettei Lappi ole vain ruskan ja tuntureiden maa vaan se on osa Suomea ja niinpä hän toi Lapin ongelmat myös etelään. Alettiin puhua suomalaisesta siirtomaavallasta Lapissa.
Media ja taide.
Radio ja Televisio uudistuivat. Yleisradion uusi pääjohtaja Eino S. Repo kannusti rikkomaan vanhoja perinteitä ja tuomaan yhteiskunnan tabuja esiin. Alettiin puhua Reporadiosta, poliittisesti värittyneestä valtion mediasta. Televisio tuli lähes jokaisen suomalaisen kotiin.
Suomalainen elokuva oli ollut 1960-luvun alussa kriisissä (mm. näyttelijälakon seurauksena), kunnes Mikko Niskanen ohjasi vuonna 1966 kohuelokuvan "Käpy selän alla". Niskanen rikkoi monia tabuja, mm. seksiä ei ollut aiemmin kuvattu yhtä näyttävästi suomalaisessa elokuvassa.
Musiikissa 1960-luvun alussa muotiin nousi rautalankamusiikki. Myöhemmin Beatles-tyyliset yhtyeet valloittivat myös Suomen.
Hannu Salaman vuonna 1964 ilmestynyt romaani "Juhannustanssit" aiheutti vuosikymmenen suurimman kirjallisen kohun. Eräiden kokoomuslaisten kansanedustajien tekemän eduskuntakyselyn perusteella oikeusministeri J. O. Söderhjelm määräsi nostettavaksi Salamaa ja romaanin kustantajaa Otavaa vastaan syytteen jumalanpilkasta. Helsingin hovioikeus tuomitsi Salaman vuonna 1966 ehdolliseen vankeuteen, mutta presidentti Urho Kekkonen armahti hänet vuonna 1968. Pienempi kohu oli syntynyt vuonna 1962 Pentti Saarikosken suomentamasta yhdysvaltalaisen Henry Millerin romaanista "Kravun kääntöpiiri", jonka oikeusministeriö määräsi takavarikoitavaksi epäsiveellisenä.
Radikalismi.
Mielenosoitus Tšekkoslovakian miehitystä vastaan Helsingissä
Underground-liike nousi Suomessa 1960-luvulla lähinnä kaupungeissa, monet protestilaulajat kuten Irwin Goodman ja M. A. Numminen lauloivat yhteiskunnan ongelmista. Opiskelijaradikalismi ei noussut läheskään yhtä kiihkeäksi Suomessa kuin Ranskassa tai Länsi-Saksassa. Mielenosoituksia ilmeni, mutta ne eivät olleet väkivaltaisia vaan enimmäkseen hyvin rauhanomaisia. Opiskelijat vaativat samoja asioita kuten Ranskassa tai Länsi-Saksassa, esimerkiksi että kansakoulu-oppikoulu-järjestelmä pitäisi muuttaa peruskouluksi.
Myös pasifismi nousi esille akateemisen nuorison keskuudessa, ja asevelvollisuuslakia uhmattiin. Vuonna 1969 alkoivat suurta huomiota herättäneet ns. yllytysoikeudenkäynnit liki kahtatuhatta henkilöä vastaan, jotka olivat allekirjoittaneet kirjelmän, jossa oli yllytetty asevelvollisia jäämään pois aseellisesta palveluksesta. Oikeudenkäynneissä langetetut vankeustuomiot lievennettiin sakoiksi tai kumottiin kokonaan vuoden 1970 puolella.
Vanhan valtaus.
Radikalismin huomiota herättänein tapaus oli, kun 25. marraskuuta vuonna 1968 joukko opiskelijoita valtasi Vanha ylioppilastalon pariksi päiväksi. Ainoa väkivaltaisuus oli yhden ulko-oven rikkominen. Vuosi 1968 oli Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan merkkipäivä. Satavuotias Helsingin yliopiston ylioppilaskunta järjesti juhlat, mutta opiskelijaoppositio protestoi sitä että sillä välin kun eliitti juhlisi Vanhalla, yhtään opiskelijajärjestön edustajaa ei ollut kutsuttu paikalle, ja opiskelijaoppositio päätti vallata Vanhan. Opiskelijaoppositio, joka käytti nimeä Ylioppilaat - studenterna, vaati opiskelijademokratiaa, marxilais-leninististen ryhmien perustamista tiedekuntiin opiskelujen syventämiseksi, ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden poistamista ja Ylioppilaslehden linjan muuttamista.
Vuoden 1969 alussa voimaan astunut laki keskioluesta antoi oikeuden myydä keskiolutta elintarvikeliikkeissä (ensimmäinen kaupasta ostettu keskiolutpullo oli Koffin olutta). Alkoholilaki salli myös Alkon myymälöiden avaamisen maalaiskunnissa.
Politiikka.
Loppusyksyllä 1961 Suomen poliittista elämää hallitsi noottikriisi. Neuvostoliitto jätti Suomelle lokakuussa 1961 nootin, jossa se esitti YYA-sopimukseen perustuvia konsultaatioita Länsi-Saksan Itämeren piirissä muodostaman sotilaallisen uhan vuoksi. Presidentti Urho Kekkonen matkusti neuvottelemaan asiasta Neuvostoliiton puoluejohtajan Nikita Hruštšovin kanssa, ja neuvottelujen päätteeksi todettiin, että konsultaatioista voitiin toistaiseksi luopua. Noottikriisin vuoksi Kekkonen hajotti eduskunnan marraskuussa 1961.
Suomessa järjestettiin kahdet eduskuntavaalit vuosina 1962 ja 1966. Edellisissä vaaleissa vasemmistopuolueet − erityisesti sisäisestä hajaannuksesta kärsinyt SDP − kokivat tappioita. Jälkimmäisten vaalien tuloksena suuren vaalivoiton saanut, vaalikauden 1962−1966 aikana eheytynyt SDP nousi oppositiosta hallitusvastuuseen. Myös SKDL osallistui hallitusyhteistyöhön lähes 20 vuoden tauon jälkeen. Sen sijaan Kokoomus joutui oppositioon, jossa se pysyi siitä lähtien yli 20 vuoden ajan. Vuodesta 1966 lähtien hallitusten runkona oli SDP:n, SKDL:n ja Keskustapuolueen muodostama kansanrintama.
Vuonna 1969 SKP jakautui kahtia. Taisto Sinisalon johtamat vähemmistökommunistit erkanivat Suomen kommunistisesta puolueesta. Aarne Saarisen johtamat enemmistökommunistit tuomitsivat Tšekkoslovakian miehityksen. Saarinen irtisanoi SKP:n NKP:n kanssa tehdystä yhteistyösopimuksesta. Hän myös tyrmäsi opin proletariaatin diktatuurista, kun taas Sinisalo kannatti sitä. Saarisen ja Sinisalon välinen poliittinen taistelu jatkui koko 1960-luvun.
Toinen suuri puolueuudistus oli, kun Maalaisliitto muutti nimensä Keskustapuolueeksi vuonna 1965. Keskustan kannatus oli edelleen laajaa maaseudulla, mutta se oli pyrkinyt kehittymään 1950-luvulta lähtien valtakunnalliseksi keskustalaiseksi puolueeksi ja esitti ajoittain hyvinkin liberaaleja linjauksia. Tässä sen kehitys muistutti muiden Pohjoismaiden agraaripuolueiden muutosta keskustalaisiksi yleispuolueiksi. Muihin pohjoismaisiin agraaritaustaisiin puolueisiin verrattuna Keskusta oli kuitenkin ylivoimaisesti vahvin.
Suomen maaseudun puolue nousi johtajansa Veikko Vennamon johdolla nostamaan "unohdetun kansan" (pienviljelijöiden ja muiden yhteiskunnan murroksessa jalkoihin jääneiden) asioita esille. Vuoden 1968 presidentinvaaleissa Vennamo sai kaikkien yllätykseksi 33 valitsijamiestä, mikä ennakoi vuoden 1970 eduskuntavaalien 18 paikan vaalivoittoa.
1960-luvun ajan Suomen presidenttinä oli Urho Kekkonen. Hänet valittiin toiselle virkakaudelle vuoden 1962 presidentinvaalissa ja kolmannelle kaudelle vuoden 1968 vaalissa.
Puolueiden asema määriteltiin Suomessa virallisesti, kun eduskunta hyväksyi vuoden 1969 alussa voimaan tulleen puoluelain. Oikeusministeriöön perustettiin puoluerekisteri, johon merkittiin kaikki eduskuntapuolueet. Eduskunnassa edustettuina olleet puolueet olivat saaneet valtion varoista maksettavaa puoluetukea jo vuoden 1967 alusta lukien.


7. heinäkuuta.
7. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 188. päivä (189. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 177 päivää.
Muita.
Katso myös: kalenteri ~ 6. heinäkuuta, 8. heinäkuuta


8. heinäkuuta.
8. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 189. päivä (190. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 176 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 7. heinäkuuta, 9. heinäkuuta


9. heinäkuuta.
9. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 190. päivä (191. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 175 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 8. heinäkuuta, 10. heinäkuuta


10. heinäkuuta.
10. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 191. päivä (192. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 174 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 9. heinäkuuta, 11. heinäkuuta


11. heinäkuuta.
11. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 192. päivä (193. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 173 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 10. heinäkuuta, 12. heinäkuuta


12. heinäkuuta.
12. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 193. päivä (194. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 172 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 11. heinäkuuta, 13. heinäkuuta


13. heinäkuuta.
13. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 194. päivä (195. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 171 päivää.
Lähteet.
Katso myös: kalenteri ~ 12. heinäkuuta, 14. heinäkuuta


14. heinäkuuta.
14. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 195. päivä (196. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 170 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 13. heinäkuuta, 15. heinäkuuta


15. heinäkuuta.
15. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 196. päivä (197. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 169 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 14. heinäkuuta, 16. heinäkuuta


16. heinäkuuta.
16. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 197. päivä (198. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 168 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 15. heinäkuuta, 17. heinäkuuta


17. heinäkuuta.
17. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 198. päivä (199. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 167 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 16. heinäkuuta, 18. heinäkuuta


18. heinäkuuta.
18. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 199. päivä (200. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 166 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 17. heinäkuuta, 19. heinäkuuta


19. heinäkuuta.
19. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 200. päivä (201. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 165 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 18. heinäkuuta, 20. heinäkuuta


19. joulukuuta.
19. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 353. päivä (354. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 12 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 18. joulukuuta, 20. joulukuuta


30. heinäkuuta.
30. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 211. päivä (212. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 154 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 29. heinäkuuta, 31. heinäkuuta


31. heinäkuuta.
31. heinäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 212. päivä (213. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 153 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 30. heinäkuuta, 1. elokuuta


1. elokuuta.
1. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 213. päivä (214. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 152 päivää.
Lähteet.
Katso myös: kalenteri ~ 31. heinäkuuta, 2. elokuuta


2. elokuuta.
2. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 214. päivä (215. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 151 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 1. elokuuta, 3. elokuuta


3. elokuuta.
3. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 215. päivä (216. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 150 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 2. elokuuta, 4. elokuuta


4. elokuuta.
4. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 216. päivä (217. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 149 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 3. elokuuta, 5. elokuuta


5. elokuuta.
5. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 217. päivä (218. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 148 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 4. elokuuta, 6. elokuuta


7. elokuuta.
7. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 219. päivä (220. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 146 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 6. elokuuta, 8. elokuuta


8. elokuuta.
8. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 220. päivä (221. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 145 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 7. elokuuta, 9. elokuuta


9. elokuuta.
9. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 221. päivä (222. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 144 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 8. elokuuta, 10. elokuuta


10. elokuuta.
10. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 222. päivä (karkausvuonna 223. päivä). Vuodesta on jäljellä 143 päivää.
Lähteet.
Katso myös: kalenteri ~ 9. elokuuta, 11. elokuuta


11. elokuuta.
11. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 223. päivä (224. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 142 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 10. elokuuta, 12. elokuuta


12. elokuuta.
12. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 224. päivä (225. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 141 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 11. elokuuta, 13. elokuuta


13. elokuuta.
13. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 225. päivä (226. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 140 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 12. elokuuta, 14. elokuuta


14. elokuuta.
14. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 226. päivä (227. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 139 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 13. elokuuta, 15. elokuuta


25. elokuuta.
25. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 237. päivä (238. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 128 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 24. elokuuta, 26. elokuuta


26. elokuuta.
26. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 238. päivä (239. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 127 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 25. elokuuta, 27. elokuuta


27. elokuuta.
27. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 239. päivä (240. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 126 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 26. elokuuta, 28. elokuuta


28. elokuuta.
28. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 240. päivä (241. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 125 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 27. elokuuta, 29. elokuuta


29. elokuuta.
29. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 241. päivä (242. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 124 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 28. elokuuta, 30. elokuuta


30. elokuuta.
30. elokuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 242. päivä (243. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 123 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 29. elokuuta, 31. elokuuta


4. syyskuuta.
4. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 247. päivä (248. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 118 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 3. syyskuuta, 5. syyskuuta


5. syyskuuta.
5. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 248. päivä (249. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 117 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 4. syyskuuta, 6. syyskuuta


6. syyskuuta.
6. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 249. päivä (250. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 116 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 5. syyskuuta, 7. syyskuuta


7. syyskuuta.
7. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 250:s päivä (251:s päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 115 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 6. syyskuuta, 8. syyskuuta


8. syyskuuta.
8. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 251:s päivä (252:s päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 114 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 7. syyskuuta, 9. syyskuuta


12. syyskuuta.
12. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 255. päivä. (256. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 110 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 11. syyskuuta, 13. syyskuuta


13. syyskuuta.
13. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 256. päivä (257. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 109 päivää.
Lähteet.
Katso myös: kalenteri ~ 12. syyskuuta, 14. syyskuuta


14. syyskuuta.
14. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 257. päivä (258. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 108 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 13. syyskuuta, 15. syyskuuta


15. syyskuuta.
15. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 258. päivä (259. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 107 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 14. syyskuuta, 16. syyskuuta


16. syyskuuta.
16. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 259. päivä (260. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 106 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 15. syyskuuta, 17. syyskuuta


17. syyskuuta.
17. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 260. päivä (261. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 105 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 16. syyskuuta, 18. syyskuuta


18. syyskuuta.
18. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 261. päivä (262. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 104 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 17. syyskuuta, 19. syyskuuta


19. syyskuuta.
19. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 262. päivä (263. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 103 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 18. syyskuuta, 20. syyskuuta


20. syyskuuta.
20. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 263. päivä (264. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 102 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 19. syyskuuta, 21. syyskuuta


21. syyskuuta.
21. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 264. päivä (265. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 101 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 20. syyskuuta, 22. syyskuuta


22. syyskuuta.
22. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 265. päivä (266. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä sata päivää.
Syyspäiväntasaus sattuu yleensä syyskuun 22. päiväksi.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 21. syyskuuta, 23. syyskuuta


23. syyskuuta.
23. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 266. päivä (267. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 99 päivää.
Syyspäiväntasaus on toisinaan 23., tavallisimmin kuitenkin 22. syyskuuta.
Juhlapäiviä.
Japani: "Shubun no hi" (syystasauksen päivä).
Katso myös: kalenteri ~ 22. syyskuuta, 24. syyskuuta


24. syyskuuta.
24. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 267. päivä (268. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 98 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 23. syyskuuta, 25. syyskuuta


25. syyskuuta.
25. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 268. päivä (269. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 97 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 24. syyskuuta, 26. syyskuuta


26. syyskuuta.
26. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 269. päivä ja samalla kalenterin ainoa päivä, jonka järjestysluku on sama kuin päivämäärä. (270. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 96 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 25. syyskuuta, 27. syyskuuta


27. syyskuuta.
27. syyskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 270. päivä (271. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 95 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 26. syyskuuta, 28. syyskuuta


4. lokakuuta.
4. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 277. päivä (278. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 88 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 3. lokakuuta, 5. lokakuuta


5. lokakuuta.
5. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 278. päivä (279. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 87 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 4. lokakuuta, 6. lokakuuta


6. lokakuuta.
6. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 279. päivä (280. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 86 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 5. lokakuuta, 7. lokakuuta


7. lokakuuta.
7. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 280. päivä (281. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 85 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 6. lokakuuta, 8. lokakuuta


8. lokakuuta.
8. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 281. päivä (282. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 84 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 7. lokakuuta, 9. lokakuuta


9. lokakuuta.
9. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 282. päivä (283. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 83 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 8. lokakuuta, 10. lokakuuta


1995.
__TOC__


13. lokakuuta.
13. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 286. päivä (287. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 79 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 12. lokakuuta, 14. lokakuuta


14. lokakuuta.
14. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 287. päivä (288. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 78 päivää.
Nimipäivät.
Vanhoissa almanakoissa on lokakuun 14. päivän kohdalla esiintynyt myös lisämerkintä "talvipäivä", koska vuosi on aikoinaan jaettu kahtia siten, että talvipuoliskon on katsottu alkavan 14. lokakuuta. Vastaavasti huhtikuun 14. päivän kohdalla on ollut merkintä "suvipäivä".
Viitteet.
Katso myös: kalenteri ~ 13. lokakuuta, 15. lokakuuta


15. lokakuuta.
15. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 288. päivä (289. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 77 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 14. lokakuuta, 16. lokakuuta


16. lokakuuta.
16. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 289. päivä (290. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 76 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 15. lokakuuta, 17. lokakuuta


17. lokakuuta.
17. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 290. päivä (291. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 75 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 16. lokakuuta, 18. lokakuuta


18. lokakuuta.
18. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 291. päivä (292. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 74 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 17. lokakuuta, 19. lokakuuta


19. lokakuuta.
19. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 292. päivä (293. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 73 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 18. lokakuuta, 20. lokakuuta


20. lokakuuta.
20. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 293. päivä (294. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 72 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 19. lokakuuta, 21. lokakuuta


21. lokakuuta.
21. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 294. päivä (295. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 71 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 20. lokakuuta, 22. lokakuuta


22. lokakuuta.
22. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 295. päivä (296. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 70 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 21. lokakuuta, 23. lokakuuta


23. lokakuuta.
23. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 296. päivä (297. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 69 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 22. lokakuuta, 24. lokakuuta


24. lokakuuta.
24. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 297. päivä (298. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 68 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 23. lokakuuta, 25. lokakuuta


25. lokakuuta.
25. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 298. päivä (299. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 67 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 24. lokakuuta, 26. lokakuuta


26. lokakuuta.
26. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 299. päivä (300. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 66 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 25. lokakuuta, 27. lokakuuta


27. lokakuuta.
27. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 300. päivä (301. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 65 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 26. lokakuuta, 28. lokakuuta


29. lokakuuta.
29. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 302. päivä (303. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 63 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 28. lokakuuta, 30. lokakuuta


30. lokakuuta.
30. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 303. päivä (304. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 62 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 29. lokakuuta, 31. lokakuuta


31. lokakuuta.
31. lokakuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 304. päivä (305. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 61 päivää.


1. marraskuuta.
1. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 305. päivä (306. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 60 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 31. lokakuuta, 2. marraskuuta


2. marraskuuta.
2. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 306. päivä (307. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 59 päivää.
Lähteet.
Katso myös: kalenteri ~ 1. marraskuuta, 3. marraskuuta


3. marraskuuta.
3. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 307. päivä (308. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 58 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 2. marraskuuta, 4. marraskuuta


4. marraskuuta.
4. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 308. päivä (309. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 57 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 3. marraskuuta, 5. marraskuuta


5. marraskuuta.
5. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 309. päivä (310. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 56 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 4. marraskuuta, 6. marraskuuta


6. marraskuuta.
6. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 310. päivä (311. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 55 päivää.
Nimipäivät.
Vuodesta 2010 lähtien nimi Kustaa Aadolf ei enää esiinny almanakassa perusmuodossaan nimipäivien tavoin merkittynä, vaan päivän kohdalla on merkintä "Kustaa Aadolfin päivä".
Lähteet.
Katso myös: kalenteri ~ 5. marraskuuta, 7. marraskuuta


7. marraskuuta.
7. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 311. päivä (312. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 54 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 6. marraskuuta, 8. marraskuuta


8. marraskuuta.
8. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 312. päivä (313. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 53 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 7. marraskuuta, 9. marraskuuta


9. marraskuuta.
9. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 313. päivä (314. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 52 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 8. marraskuuta, 10. marraskuuta


11. marraskuuta.
11. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 315. päivä (316. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 50 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 10. marraskuuta, 12. marraskuuta


12. marraskuuta.
12. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 316. päivä (317. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 49 päivää.


13. marraskuuta.
13. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 317. päivä (318. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 48 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 12. marraskuuta, 14. marraskuuta


14. marraskuuta.
14. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 318. päivä (319. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 47 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 13. marraskuuta, 15. marraskuuta


15. marraskuuta.
15. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 319. päivä (320. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 46 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 14. marraskuuta, 16. marraskuuta


16. marraskuuta.
16. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 320. päivä (321. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 45 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 15. marraskuuta, 17. marraskuuta


17. marraskuuta.
17. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 321. päivä (322. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 44 päivää.
Leonidien meteoriparvi on näkyvissä joka vuosi suunnilleen tänä päivänä.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 16. marraskuuta, 18. marraskuuta


18. marraskuuta.
18. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 322. päivä (323. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 43 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 17. marraskuuta, 19. marraskuuta


19. marraskuuta.
19. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 323. päivä (324. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 42 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 18. marraskuuta, 20. marraskuuta


20. marraskuuta.
20. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 324. päivä (325. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 41 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 19. marraskuuta, 21. marraskuuta


21. marraskuuta.
21. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 325. päivä (326. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 40 päivää.


23. marraskuuta.
23. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 327. päivä (328. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 38 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 22. marraskuuta, 24. marraskuuta


24. marraskuuta.
24. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 328. päivä (329. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 37 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 23. marraskuuta, 25. marraskuuta


25. marraskuuta.
25. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 329. päivä (330. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 36 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 24. marraskuuta, 26. marraskuuta


26. marraskuuta.
26. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 330. päivä (331. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 35 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 25. marraskuuta, 27. marraskuuta


27. marraskuuta.
27. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 331. päivä (332. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 34 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 26. marraskuuta, 28. marraskuuta


28. marraskuuta.
28. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 332. päivä (333. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 33 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 27. marraskuuta, 29. marraskuuta


29. marraskuuta.
29. marraskuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 333. päivä (334. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 32 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 28. marraskuuta, 30. marraskuuta


1. joulukuuta.
1. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 335. päivä (336. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 30 päivää.
Joulukalenterin ensimmäinen luukku avataan 1. joulukuuta.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 30. marraskuuta, 2. joulukuuta


2. joulukuuta.
2. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 336. päivä (337. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 29 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 1. joulukuuta, 3. joulukuuta
Lähteet.
Tapahtui joulukuussa s. 13, Historia 11/2008, Storia Kustannus Oy


3. joulukuuta.
3. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 337. päivä (338. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 28 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 2. joulukuuta, 4. joulukuuta


4. joulukuuta.
4. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 338. päivä (339. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 27 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 3. joulukuuta, 5. joulukuuta


5. joulukuuta.
5. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 339. päivä (340. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 26 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 4. joulukuuta, 6. joulukuuta


7. joulukuuta.
7. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 341. päivä (342. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 24 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 6. joulukuuta, 8. joulukuuta


8. joulukuuta.
8. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 342. päivä (343. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 23 päivää.
8. joulukuuta on Suomen kansallissäveltäjän Jean Sibeliuksen syntymäpäivä. Vuodesta 2005 lähtien sisäasiainministeriö on suosittanut yleistä liputusta säveltäjämestarin kunniaksi.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 7. joulukuuta, 9. joulukuuta


9. joulukuuta.
9. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 343. päivä (344. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 22 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 8. joulukuuta, 10. joulukuuta


10. joulukuuta.
10. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 344. päivä (345. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 21 päivää.


11. joulukuuta.
11. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 345. päivä (346. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 20 päivää.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 10. joulukuuta, 12. joulukuuta


12. joulukuuta.
12. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 346. päivä (347. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 19 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 11. joulukuuta, 13. joulukuuta


13. joulukuuta.
13. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 347. päivä (348. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 18 päivää.
13. joulukuuta vietetään Lucian päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 12. joulukuuta, 14. joulukuuta


14. joulukuuta.
14. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 348. päivä (349. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 17 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 13. joulukuuta, 15. joulukuuta


15. joulukuuta.
15. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 349. päivä (350. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 16 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 14. joulukuuta, 16. joulukuuta


16. joulukuuta.
16. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 350. päivä (351. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 15 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 15. joulukuuta, 17. joulukuuta


17. joulukuuta.
17. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 351. päivä (352. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 14 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 16. joulukuuta, 18. joulukuuta


18. joulukuuta.
18. joulukuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 352. päivä (353. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 13 päivää.
Kuolleita.
Katso myös: kalenteri ~ 17. joulukuuta, 19. joulukuuta


1700-luku.
1700-luku oli Euroopassa valistuneen itsevaltiuden aikaa. Poliittiset muutokset alkoivat johtaa kansallisvaltioiden syntyyn. Ranskan itsevaltius johti talonpoikaiskapinoihin, jotka ravistelivat säätyihin perustuvaa feodaalijärjestystä. Valistus uhkasi kirkon valtaa.
Itävallan, Venäjän ja Preussin nousu siirsi valtaa Ranskalta, Englannilta ja Espanjalta itään. Eurooppalaisia siirtokuntia perustettiin ympäri maailmaa, ja britit saivat hallintaansa koko sisällissotaan ajautuneen Intian.
__TOC__


1996.
Vuosi 1996 oli karkausvuosi, joka alkoi maanantaista.
__TOC__


1998.
Vuosi 1998 oli normaali vuosi, joka alkoi torstaista.
El Niño -ilmiö oli harvinaisen voimakas. Maapallon keskilämpötila oli 14,52 °C, mikä tekee vuodesta maailmanlaajuisten lämpötilamittausten historian lämpimimmän. Vuoden 1998 kesä oli erittäin sateinen Suomessa.
__TOC__
Elokuu.
Suonenjoen junaturma, jossa kukaan ei kuitenkaan kuollut.


1999.
1999 (MCMXCIX) oli normaalivuosi (ei karkausvuosi), joka alkoi perjantaista.
Yhdistyneet kansakunnat nimesi vuoden 1999 kansainväliseksi vanhusten vuodeksi.
Suomessa valmistauduttiin vuoden 2000 presidentinvaaleihin.
__TOC__


1993.
Vuosi 1993 oli normaali vuosi, joka alkoi perjantaista.
Suomessa valmistauduttiin vuoden 1994 presidentinvaaleihin.
Syyskuu.
Jitzhak Rabin ja Jasser Arafat 13.9.


1992.
Vuosi 1992 oli karkausvuosi, joka alkoi keskiviikosta.


2005.
2005 (MMV) oli normaalivuosi (ei karkausvuosi), joka alkoi lauantaista.
Yhdistyneiden kansakuntien julistamia vuoden teemoja olivat kansainvälinen fysiikan vuosi ja kansainvälinen mikroluoton vuosi.
Suomessa valmistauduttiin vuoden 2006 presidentinvaaleihin.
Elokuu.
a> iski Yhdysvaltain rannikolle elokuussa 2005


1965.
Kanadan nykyinen lippu hyväksyttiin vuonna 1965


1990-luku.
1990-luku oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1990 ja päättyi 31. joulukuuta 1999. Vuosikymmen oli toisen vuosituhannen sekä 1900-luvun viimeinen vuosikymmen.
__TOC__
Maailmanpolitiikka.
Vuosikymmenen suurin maailmanpolitiikan muutos oli Neuvostoliiton ja sen itäblokin romahdus 1991. Kylmä sota päättyi ja Yhdysvallat jäi ainoaksi supervallaksi ja otti ”maailman poliisin” -roolin. Entisissä itäblokin maissa pidettiin 1990-luvulla ensimmäiset vapaat vaalit moneen vuosikymmeneen. Unkari, Tšekkoslovakia ja Puola hyväksyttiin jo heti vuosikymmenen alussa Euroopan neuvoston jäseniksi.
Varsovan liitto ja sosialististen maiden talousjärjestö SEV lakkautettiin vuonna 1991. Neuvostoliitto lopetti talousapunsa Kuuballe.
Viro, Latvia, Liettua, Ukraina, Valko-Venäjä, Kazakstan, Turkmenistan, Tadžikistan, Kirgisia, Georgia, Armenia ja Azerbaidžan itsenäistyivät 1991. Venäjästä tuli Neuvostoliiton seuraajavaltio.
Eurooppa.
Balkanilla alkoi 1991 Jugoslavian hajoamissodat, jonka eri näyttämöinä toimivat Slovenian sota 1991, Kroatian sota 1991–1995, Bosnian sota 1992–1995 ja viimeisenä Kosovon sota 1996–1999. Sotien seurauksena entinen Jugoslavia hajosi viiteen valtioon. Sotilasliitto Nato puuttui vahvasti sotiin. Tšekkoslovakia jakautui Tšekiksi ja Slovakiaksi vuoden 1993 alussa.
Keski-Euroopassa sen sijaan tapahtui yhdentymistä. Saksat yhdistyivät 1990 ja Euroopan yhteisöstä kehittyi vuonna 1992 solmitussa Maastrichtin sopimuksessa nykyinen Euroopan unioni. Unioni laajeni Itävallan, Suomen ja Ruotsin liityttyä siihen 1995. Euroopan vapaakauppajärjestön (EFTA) jäseniksi jäivät tämän jälkeen enää Sveitsi, Liechtenstein, Norja ja Islanti.
Kolmessa Länsi-Euroopan maassa tapahtui vuosikymmenen aikana merkittäviä vallanvaihdoksia. Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Margaret Thatcher erosi yllättäen virastaan syksyllä 1990, ja uudeksi pääministeriksi tuli valtiovarainministeri John Major. Konservatiivipuolue kärsi tappion vuoden 1997 parlamenttivaaleissa ja pääministeriksi nousi työväenpuolueen Tony Blair.
Ranskan presidenttinä kaksi kautta toiminut François Mitterrand jätti paikkansa vuoden 1995 vaaleissa ja uudeksi presidentiksi valittiin Pariisin pormestari Jacques Chirac.
Saksan liittokansleri Helmut Kohl luopui virastaan syksyllä 1998 ja uudeksi liittokansleriksi tuli Ala-Saksin osavaltion pääministeri Gerhard Schröder.
Solidaarisuus-liikkeen johtaja, aiemmin useaan otteeseen vangittuna ollut Lech Wałęsa valittiin Puolan presidentiksi vuonna 1990. Hänen virkakautensa jäi kuitenkin vain yhden viisivuotiskauden pituiseksi, kun Aleksander Kwasniewski voitti vuoden 1995 presidentinvaalit.
Vuonna 1991 Saksassa alkoivat oikeudenkäynnit Erich Honeckeria ja muita Saksan demokraattisen tasavallan johtomiehiä vastaan länteen pyrkineiden itäsaksalaisten pakolaisten surmaamisesta. Honeckerin osalta oikeudenkäynti lopetettiin pian hänen sairautensa vuoksi, mutta hänen seuraajansa Egon Krenz tuomittiin vuonna 1997 vankeuteen.
Aasia.
Yksi seuratuimmista sodista maailmalla oli 1990–1991 käyty Persianlahden sota, jossa Yhdysvallat liittolaisineen vapauttivat Irakin miehittämän Kuwaitin. Muualla Lähi-idässä sen sijaan alkoi rauhanprosessi. Pohjois-Jemen ja Etelä-Jemen yhdistyivät 1990.
Israel sopi rauhan palestiinalaisten kanssa 1993 ja Jordanin kanssa 1994. Israelin pääministeri Jitzhak Rabin ja ulkoministeri Shimon Peres sekä Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) johtaja Jasser Arafat saivat Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1994. Israelin ja palestiinalaisten rauhanprosessia vastustanut nuori äärijuutalainen murhasi Rabinin vuonna 1995. Vuonna 1996 PLO poisti peruskirjastaan kohdat, joissa oli vaadittu Israelin valtion tuhoamista, ja vastavuoroisesti Israelin työväenpuolue poisti ohjelmastaan itsenäistä Palestiinan valtiota vastustaneen periaatteen.
Intian pääministeri Rajiv Gandhi murhattiin vuonna 1991.
Etelä-Ossetian sodassa 1991–1992 Georgian maakunta Etelä-Ossetia kapinoi Georgiaa vastaan, ja käytännössä irtautui keskushallinnossa. Myös Venäjä soti kapinoivaa tasavaltaa, Tšetšeniaa, vastaan ensimmäisen Tšetšenian sodan 1994–1997, mitä seurasi toinen Tšetšenian sota, joka alkoi 1999. Intian ja Pakistanin välillä käytiin lyhyt Kargilin sota kesällä 1999.
Taliban taisteli vallasta Afganistanissa koko 1990-luvun, ja hallitsi suurinta osaa maasta 1996 lähtien syrjäytettyään ja murhattuaan maan johtajan Najibullahin.
Pohjois-Koreaa sen perustamisesta lähtien johtanut Kim Il-sung kuoli vuonna 1994 ja hänen seuraajakseen tuli hänen poikansa Kim Jong-il.
Hongkong palautettiin Kiinalle 1997 ja Macao 1999. Vuonna 1999 Itä-Timor äänesti itsenäisyydestä, jota alettiin toteuttaa YK:n johdolla.
Afrikka.
Afrikassa oli lukuisia sisällissotia, joihin länsimaat myös sekaantuivat. Jo 1980-alkanut Somalian sisällissota kiihtyi, maan presidentti Mohamed Siad Barre syöstiin vallasta vuonna 1991, ja Yhdysvallat tuli valtuutuksella väliin, mutta joutui vetäytymään maasta kolmen vuoden jälkeen 1995. 1990 alkanut Ruandan sisällissota huipentui 1994 Ruandan kansanmurhaan, jossa yli 800 000 ihmistä tapettiin. Vuonna 1998 alkanutta Kongon toista sisällissotaa kutsutaan myös Afrikan maailmansodaksi, sillä siihen osallistui yhteensä kahdeksan Keski-Afrikan valtiota. Angolan sisällissota jatkui koko vuosikymmenen ajan.
Sisällissotia oli myös Sierra Leonessa, Algeriassa, Burundissa, Tšadissa, Kongon tasavallassa ja Liberiassa. Monet näistä pitkittyivät seuraavalle vuosikymmenelle ja ne usein eskaloituivat myös naapurimaihin.
Etelä-Afrikassa vapautettiin vuonna 1990 yksi maailman tunnetuimmista poliittisista vangeista, vuodesta 1962 vankilassa ollut ANC-järjestön johtaja Nelson Mandela. Vuonna 1993 tuli voimaan uusi perustuslaki, jolla lakkautettiin lopullisesti apartheid-politiikka. Vuonna 1994 maassa järjestettiin ensimmäiset monirotuiset parlamenttivaalit ja Mandelasta tuli Etelä-Afrikan ensimmäinen mustaihoinen presidentti. Mandela sai yhdessä pääministeri Frederik de Klerkin kanssa Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1993.
Namibia itsenäistyi Etelä-Afrikasta vuonna 1990 ja maan ensimmäiseksi presidentiksi tuli vapautusjärjestö SWAPOn johtaja Sam Nujoma. Suomen myöhemmällä presidentillä Martti Ahtisaarella oli merkittävä rooli Namibian itsenäistymisprosessissa.
Liberian presidentti Samuel Doe kukistettiin vallankaappauksessa vuonna 1990.
Etiopian diktaattori Mengistu Haile Mariam luopui vallasta tärkeimmän tukijansa Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991 ja pakeni maasta. Eritrea irtautui Etiopiasta itsenäiseksi valtioksi vuonna 1993. Maiden välejä jäi hiertämään rajakiista, joka puhkesi avoimeksi sodaksi vuonna 1998.
Zairen presidentti Mobutu Sese Seko luopui vallasta vuonna 1997. Uudeksi presidentiksi tuli oppositiojohtaja Laurent Kabila ja maan nimi muutettiin Kongon demokraattiseksi tasavallaksi. Vallanvaihdoksella ei kuitenkaan ollut vaikutusta maan sisäisiin levottomuuksiin, joihin myös monet naapurivaltiot sekaantuivat.
Pohjois- ja Etelä-Amerikka.
Demokraattipuolueen ehdokas Bill Clinton voitti istuvan presidentin, republikaani George H. W. Bushin Yhdysvaltain presidentinvaaleissa syksyllä 1992. Syksyn 1996 vaaleissa Clinton valittiin toiselle virkakaudelle.
169 ihmistä sai surmansa ja yli 400 loukkaantui Oklahoman osavaltion pääkaupungissa Oklahoma Cityssä huhtikuussa 1995 tehdyssä pommi-iskussa. Teosta pidätettiin Timothy McVeigh, joka tuomittiin myöhemmin kuolemaan ja teloitettiin. Iskun taustavoimaksi syytettiin Yhdysvaltain äärioikeistoa.
Oppositiojohtaja Violeta Chamorro voitti sandinistipresidentti Daniel Ortegan Nicaraguan presidentinvaaleissa vuonna 1990. Maan uudeksi presidentiksi tuli vuonna 1997 Arnoldo Alemán.
Kenraali Raoul Cedrasin johtama sotilasjuntta syrjäytti Haitin presidentin Jean-Bertrand Aristiden virastaan syksyllä 1991. Yhdysvallat pakotti sotilashallituksen luopumaan vallasta vuonna 1994, jolloin Aristide palasi presidentin virkaan.
Ecuadorin presidentti Abdala Bucaram erotettiin virastaan vuonna 1997. Parlamentti valitsi väliaikaiseksi presidentiksi Fabián Alarcónin ja uudeksi presidentiksi tuli seuraavana vuonna Jamil Mahuad.
Talous.
1990-luvulla taloudessa vallitseva ilmiö oli Kiina-ilmiö, joka vain kiihtyi koko vuosikymmenen. Länsimaat investoivat runsaasti Kiinaan ja monet yritykset siirsivät tuotantoaan sinne halpojen tuotantokustannusten perässä, mikä nostatti Kiinan talouden valtavaan kasvuun. Toinen merkittävä investointimaa oli Intia.
Aasian talouskriisi alkoi vuonna 1997 ja vaikutti valuuttoihin ja pörssimarkkinoihin.
Tiede ja tekniikka.
Informaatioteknologia kehittyi vuosikymmenellä valtavasti. kehitettiin World Wide Web, ja 1990-luvun lopulla tietokoneet ja internet yleistyivät. GSM-verkkojen rakentaminen alkoi ja matkapuhelimet yleistyivät. Lisäksi tapahtui CD-teknologian läpimurto. Suomessa Linus Torvalds aloitti Linuxin kehitystyön.
1990-luvulla löytyi viisi uutta alkuainetta: 1994 darmstadtium ja röntgenium, 1996 kopernikium ja 1999 ununkvadium.


Maaöljy.
Maaöljy eli vuoriöljy tai raakaöljy, joskus myös yksinkertaisesti öljy'", on maaperässä muinaisista eliöistä muodostunut hiilivetyjen seos. Öljyä käytetään laajalti polttoaineena ja raaka-aineena synteettisiä aineita valmistettaessa. 40 % kaikesta maailmassa käytetystä energiasta ja 95 % liikenteessä käytetystä energiasta tulee öljystä.
Öljyn synty ja koostumus.
Öljy on fossiilinen polttoaine. Maapallon öljy on syntynyt ajan saatossa esihistoriallisista kasveista ja meren eliöistä, jotka ovat hautautuneet sedimentin alle. Kuumuus ja paine on muuttanut jäännökset nestemäisiksi ja kaasumaisiksi hiilivedyiksi. Öljy on kasautunut huokoisiin kiviin ja onkaloihin, joista se voidaan pumpata.
Raakaöljy sisältää hiilen ja vedyn lisäksi happea, rikkiä ja typpeä. Myös metalleja mm. vanadiinia ja nikkeliä saattaa esiintyä hyvin pieniä määriä. Alkuainekoostumus vaikuttaa suoraan öljyn laatuun. Tärkeimpiä tekijöitä jatkojalostuksen kannalta ovat öljyn tislesaanto ja rikkipitoisuus. Tislesaantoa voidaan arvioida öljyn tiheyden perusteella (n. 780–1 000 kg/m3). Tiheys ilmaistaan usein Amerikan Petroleum Instituten laatiman API-asteikon mukaan, ja se on tärkeä peruste hinnoittelulle. Kevyttä, pienimolekyylistä, juoksevaa, kellanruskeaa, korkealaatuista öljyä on esimerkiksi Pohjanmeren öljy. Raskasta, suurimolekyylistä, jähmeäliikkeistä lähes mustaa ja heikkolaatuista on esimerkiksi Venezuelan öljy.
Öljy koostuu erilaisten hiilivetyjen seoksesta: pääasiassa alkaaneista ja aromaattisista hiilivedyistä. Raakaöljyn alkaanit voivat olla suoraketjuisia tai haaroittuneita tai rengasrakenteisia. Aromaattisista hiilivedyistä mainittakoon bentseeni, tolueeni ja ksyleeni.
Öljyntuotanto.
On ollut olemassa öljykenttiä, joissa öljy on noussut omalla paineellaan maan pinnalle, mutta ne on käytetty tyhjiin jo kauan sitten. Nykyään, ennen kuin öljykenttä voidaan ottaa käyttöön, on sitä valmisteltava useita vuosia. Valmisteluun kuuluu esimerkiksi paineen nosto hiilidioksidilla tai vedellä.
Öljyn pumppaamiseksi ensimmäinen vaihe on porata aukko maanalaiseen öljykenttään. Samaan kenttään porataan usein useita aukkoja saannin nopeuttamiseksi. Muista aukoista pumpataan maan alle vettä, joka nostaa tai pitää yllä maanalaista painetta ja mahdollistaa öljyn nostamisen. Kentän paineen laskiessa loppu öljy on pumpattava ylös. Uudet aukot ovat yleensä vaakatasossa.
Aukkoja lisäämällä ei pystytä nopeasti lisäämään tuotantoa, koska öljyn pumppaus on hyvin tarkkaan säädelty prosessi - jos vettä ei pumpata oikeassa suhteessa tai öljyä nostetaan liian nopeasti, saattaa öljylähde romahtaa niin että loppua öljyä ei enää saada ylös, tästä on varoittavia esimerkkejä mm. Kuwaitissa.
Öljynjalostus.
Öljynjalostamossa eri kemikaalit erotetaan tislaamalla. Raakaöljystä voidaan jakotislauksella erottaa erilaisia hiilivetyjä, kuten petrolia, bensiiniä, parafiinia ja bitumia. Raskaampia hiilivetyjä voidaan hajottaa arvokkaammiksi kevyemmiksi hiilivedyiksi krakkauksella.
Käyttö.
Öljy on luonnonvara, jota hyödynnetään tuhansin tavoin. Öljyä käytetään polttoaineena tehtaiden ja autojen koneissa sekä lämmityksessä. Öljystä jalostettuja petrokemian tuotteita käytetään mm. muoveihin, maalien sidos- ja väriaineisiin sekä esimerkiksi fenolia lääkekemikaalien syntetisointiin. Suomessa on noin 250 000 öljyllä lämmitettyä rakennusta.
Öljyn käyttö on laajaa, koska se on helposti mukana kuljetettava energianlähde. Millään muulla tekniikalla ei ole saatu aikaan yhtä kevyttä, turvallista ja energiatiivistä voimanlähdettä.
Historia.
Modernin öljynjalostuksen historia alkaa vuodesta 1852, jolloin keksittiin öljyn tislaus. Raakaöljystä tislasi petrolia ensimmäisenä puolalainen Ignacy Lukasiewicz. Ensimmäinen "öljykaivos" perustettiin Etelä-Puolaan seuraavana vuonna. Yhdysvalloissa öljyntuotanto alkoi 1859 Pennsylvaniassa.
Ensimmäinen varsinainen öljystä saatavalla energialla kulkeva auto keksittiin vuonna 1885. Siinä oli polttomoottori. Kun vielä kehitettiin laite, jota nyt kutsutaan kaasuttimeksi, saatiin bensiinin voimalla käyvä moottori. Se syrjäytti silloin kilpailijansa, raskaan ja kömpelön höyryauton ja rajoittuneemman ajomatkan antaneen sähköauton.
Tulevaisuus ja mahdolliset korvaajat.
Öljyn tulevaisuus on epäselvä. On raportoitu, että öljy säilyisi varteenotettavana polttoaineena vain 40 vuotta ja tuotannon huippu saavutetaan jo tällä vuosikymmenellä. Toisaalta jotkut pitävät öljyvaroja lähes ehtymättöminä, koska maailmassa on vielä valtavia tunnettuja hiilivetyreservejä, esimerkiksi öljyliuske tai kivihiili. On myös todettu jo aikaisempien energiakriisien yhteydessä, että markkinamekanismi siirtää automaattisesti energiantuotannon muihin menetelmiin niiden tultua hinnaltaan öljyä edullisemmiksi.
Polttoaineista bensiini voidaan sangen helposti korvata etanoli-bensiiniseoksella (E85) ja diesel biodieselillä. Puhdastakin etanolia voidaan käyttää esim. lentobensiinin korvikkeena yksinkertaisilla muutostöillä, Brasilia onkin jo aloittanut vuonna 2005 etanolikäyttöisten lentokoneiden valmistuksen. Yksi merkittävä syy öljyn polttamista vastaan on se, että palamistuotteena syntyvä hiilidioksidi kiihdyttää maailmanlaajuista ilmastonmuutosta.
Nestemäisten biopolttoaineiden tuotanto ei ole kovin energiatehokasta, eikä näiden tuotantoon ole käytettävissä nykyisen kulutuksen vaatimia riittäviä maa-alueita. Aikaisempien öljynhinnannousujen aiheuttamien muutosten vuoksi on ennustettavissa, että hupenevat öljyvarat tullaan käyttämään kohteissa, joissa öljy on vaikeimmin korvattavissa eli ajoneuvojen polttoaineina ja petrokemiantuotteiden kuten muovien tuotantoon. Öljyn hinnan noustessa öljyn käyttäminen lämmitykseen ja voimalaitoksissa tulee epäkannattavaksi ja näissä on myös teknisesti helpointa ottaa käyttöön korvaavia energialähteitä. Polttoaineiden hinnan kallistuminen tukee myös kevyempien ajoneuvojen ja energiatehokkaampien voimanlähteiden, kuten dieselmoottorien käyttöä.
Öljy ja maailmanpolitiikka.
Öljyntuottajamaiden järjestö OPEC perustettiin 1960 Bagdadissa. OPEC:in jäsenet muodostavat kartellin, joka jakaa tuotantomäärät. Se pyrkii ohjailemaan öljyn tuotantoa ja siten säätelemään sen hintaa asettamalla jäsenilleen tuotantokiintiöt. Jäsenmaat hallitsevat kahta kolmannesta maailman öljyvaroista ja tuottavat 40 % tuotannosta.
Öljyn runsaan käytön vuoksi sen hinnan vaihteluja seurataan tarkasti. Öljyn maailmanmarkkinahinnat vaikuttavat voimakkaasti maailmantalouteen. Vuoden 1973 öljykriisissä OPEC kieltäytyi myymästä öljyä länsimaille, jotka olivat tukeneet Israelia jom kippur -sodassa Egyptiä ja Syyriaa vastaan. Viisi kuukautta kestänyt boikotti aiheutti öljyn hinnan kohoamisen nelinkertaiseksi. OPEC:in menestyksen takana on ollut pääasiassa Saudi-Arabia, joka on sietänyt muiden tuottajien kiintiöhuijauksia ja kompensoinut niitä omalla tuotannollaan. OPEC:in ulkopuolella ovat merkittävistä öljyntuottajista mm. Norja ja Venäjä.
Euroopan unionin energiankulutuksesta vuonna 2004 öljy oli 41 % ja siihen läheisesti liittyvä maakaasu edellisen lisäksi 22 %. Vuonna 2030 lukujen arvioidaan olevan 38 % (öljy) ja 29 % (maakaasu).
Öljy kuljetetaan laivoilla ja öljyputkilla. Laivareiteistä öljyntuotantoalueelta kulutusalueille ja öljyputkien reiteistä ja niiden varrella olevista maista tulee maailmankaupan ja politiikan keskeisiä tekijöitä.
Maailman suurin öljynkuluttaja on Yhdysvallat. Se tuo öljystään yli 50 prosenttia. Yhdysvaltain energiantarpeen arvioidaan kasvavan lähes kaksinkertaiseksi vuoteen 2020 mennessä. Bensiinin hinta on USA:ssa tärkeä sisäpoliittinen kysymys.
Venäjä on suurin OPEC:in ulkopuolinen öljyn viejä. Venäjän öljyntuotannon kustannukset ovat yli nelinkertaisia Lähi-idän öljyyn verrattuna. Siitä huolimatta öljy ja kaasu ovat Venäjän päävientiartikkelit. Öljy ja maakaasu ja niiden hinta on siis Venäjälle elintärkeä kysymys.
Merkittäviä öljyn kuluttajia Pohjois-Amerikan ja EU:n lisäksi ovat Japani ja kasvavasti Kiina ja Intia.
Öljyn merkitys näkyy Suomessa mm. omina öljynjalostamoina ja niihin liittyvinä laajoina ja suurina varmuusvarastoina. Merkittävä kysymys on myös Suomenlahden kasvava tärkeys Venäjän öljyviennille. Neste Oy etsi öljyä Pohjanlahdelta useana vuonna 1960- ja 1970-luvun vaihteessa, mutta öljyä ei Suomen alueelta löytynyt.


1960.
heinä–syyskuu.
Kittinger hyppää 31 kilometrin korkeudesta.


1970-luku.
1970-luku oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1970 ja päättyi 31. joulukuuta 1979. Vuosikymmen oli 1900-luvun kahdeksas vuosikymmen.
__TOC__
Politiikka.
1970-luku oli poliittisesti jatketta 1960-luvun radikalismille, mutta laimentuneena 1960-luvun johtohahmojen siirryttyä vallan eteisiin.
Terrorismi.
Terrorismi arabimaissa ja Länsi-Euroopassa, IRA Isossa-Britanniassa, ETA Espanjassa, Baader-Meinhof-ryhmä Saksan liittotasavallassa, Italiassa 400 eri järjestöä joista suurin oli Punaiset prikaatit, Japanissa JRA, olivat näkyvää ja sitä vastaan ryhdyttiin lentoliikenteessä ja Euroopassa tehokkaisiin vastatoimiin. Arabiterrorismi ilmeni lentokonekaappauksina ja liittyi etenkin palestiinalaisten frustraatioon Israelin vallan edessä. Euroopassa terrorismi liittyi pääasiassa pienten kansojen erilaisiin itsenäisyyspyrkimyksiin tai vasemmistojärjestöjen tekosia. Yhdysvalloissa terrorismi oli vähäisempää ja ainakin Euroopasta katsoen ilman perusteluja tapahtunutta, esimerkiksi Symbioottinen vapautusjärjestö Kaliforniassa. Neuvostoliitto tuki useita Euroopan ja arabien terroristiorganisaatioita.
Euroopan kohutuimpia terrori-iskuja olivat Münchenin verilöyly syyskuussa 1972 − "Musta syyskuu" -ryhmän hyökkäys israelilaisia urheilijoita vastaan Münchenin olympialaisten aikana − ja hyökkäys öljyntuottajamaiden järjestön OPECin päämajaan Wienissä joulukuussa 1975. Näiden iskujen pääsuunnittelijaksi nimettiin Ilich Ramírez Sánchez (tunnettu myös nimillä "Carlos" ja "Shakaali"). Huomiota herättivät myös Punaisen armeijakunnan jäsenten hyökkäys Länsi-Saksan Tukholman-suurlähetystöön huhtikuussa 1975 ja Punaisten prikaatien suorittama Italian pääministerin Aldo Moron kaappaus ja murha keväällä 1978.
Liennytys.
Vuosikymmen oli liennytystä Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä aina Afganistanin sisällissotaan asti. Länsi-Euroopan liennytys meni vielä pitemmälle, muun muassa ydinaseiden vastustus kohdistui nimenomaan Yhdysvaltain aseisiin ja pelättiin suomettumista ("Finnlandisierung"). Suomettuminen-termi liittyi Saksan sisäpolitiikkaan ja pelkoon, että liikaa Neuvostoliiton kanssa kauppaa käyvä maa jää syvälle Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.
Kiinan kansantasavalta hyväksyttiin Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenvaltioksi vuoden 1971 lopulla. Samalla Taiwan erotettiin järjestöstä, minkä Kiina oli asettanut oman jäsenyytensä ehdoksi. Yhdysvaltain ja Kiinan suhteissa tapahtui merkittävä avaus presidentti Richard Nixonin vieraillessa Pekingissä kesällä 1972. Vierailua olivat edeltäneet ulkoministeri Henry Kissingerin salaiset keskustelut mm. pääministeri Zhou Enlain kanssa.
Leonid Brežnev teki keväällä 1978 ensimmäisenä Neuvostoliiton valtionpäämiehenä virallisen vierailun Länsi-Saksaan. Vierailun aikana Brežnev ja liittokansleri Helmut Schmidt allekirjoittivat 25-vuotisen taloudellisen yhteistyösopimuksen, mutta ratkaisematta jäi kysymys Länsi-Berliinin asemasta.
Uusia itsenäisiä valtioita.
Euroopan viimeiset siirtomaat itsenäistyivät. Portugali antoi itsenäisyyden Angolalle ja Mosambikille sekä Guinea-Bissaulle. Ranskan viimeinen siirtomaa Djibouti itsenäistyi. Jo ennen Angolan itsenäistymistä oli alkanut pitkä ja verinen, kolmen eri ryhmittymän välinen sisällissota, johon myös Etelä-Afrikka, Neuvostoliitto ja Kuuba sekaantuivat.
Itä-Pakistan itsenäistyi Pakistanista veristen taistelujen jälkeen Bangladeshin valtioksi vuonna 1971. Muiden muassa Intia ja Yhdysvallat sekä kaikki Pohjoismaat tunnustivat sen välittömästi. Muita 1970-luvulla itsenäistyneitä valtioita olivat Bahrain, Qatar, St. Vincent ja Grenadiinit, Kiribati, Salomonsaaret, Dominica, Saint Lucia, Tuvalu, Fidži ja Tonga.
Vietnamin sodan päättyminen.
Yhdysvallat sai sotahistoriaansa tahran jouduttuaan keskeyttämään epäonnistuneet toimensa ja vetäytymään Etelä-Vietnamista 1975, minkä jälkeen Pohjois-Vietnam miehitti Etelä-Vietnamin Yhdysvallat siirtyi palkka-armeijaan ja varoi joutumasta sotilaallisiin selkkauksiin Carterin presidenttikaudella. Vietnamin sodan jälkeen seurasi pian Vietnamin kiinalaisten venepakolaisuus sekä Kiinan ja Vietnamin rajasota.
Vallanvaihdoksia.
Egyptin presidentti Gamal Abdal Nasser kuoli vuonna 1970 ja uudeksi presidentiksi tuli Anwar Sadat. Puolan puoluejohtaja Wladyslaw Gomulka erosi vuonna 1970 ja hänen seuraajakseen tuli Edward Gierek. Itä-Saksan uudeksi puoluejohtajaksi Walter Ulbrichtin tilalle tuli vuonna 1971 Erich Honecker.
Chilen presidentti Salvador Allende syrjäytettiin kenraali Augusto Pinochet'n johtaman oikeistolaisen sotilasjuntan suorittamassa väkivaltaisessa vallankaappauksessa syyskuussa 1973.
Vuosi 1974 oli länsimaissa poikkeuksellisen vilkasta johtajavaihdosten aikaa. Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon joutui luopumaan virastaan Watergate-skandaalin vuoksi ja uudeksi presidentiksi tuli varapresidentti Gerald Ford. Edellinen varapresidentti Spiro Agnew oli joutunut eroamaan henkilökohtaisten veroepäselvyyksiensä vuoksi, mikä sekin oli osaltaan nakertanut Nixonin suosiota. Länsi-Saksan liittokansleri Willy Brandt erosi hänen avustajansa Günter Guillaumen paljastuttua Itä-Saksan vakoojaksi ja uudeksi liittokansleriksi tuli Helmut Schmidt. Ranskan presidentti Georges Pompidou kuoli kesken virkakautensa ja hänen seuraajakseen tuli Valéry Giscard d'Estaing. Portugalin sotilashallitus syrjäytettiin ns. neilikkavallankumouksessa. Myös Kreikan sotilashallitus kaatui ja maasta tuli tasavalta.
Argentiinan presidentti Juan Perón kuoli kesällä 1974 ja uudeksi presidentiksi tuli hänen vaimonsa Isabel Perón. Isabel Perón syrjäytettiin vuonna 1976, jolloin valtaan nousi kenraali Jorge Videlan johtama sotilasjuntta.
Etiopian keisari Haile Selassie syöstiin vallasta vuonna 1974. Vallan otti äärivasemmistolainen sotilashallitus eversti Mengistu Haile Mariamin johdolla. Vuosina 1977−1978 Etiopian ja Somalian välillä käytiin lyhyt mutta verinen Ogadenin sota.
Espanjan valtionpäämies Francisco Franco kuoli vuonna 1975 ja maa palasi monarkiaan Juan Carlos I:n noustessa valtaistuimelle.
Kiinan johtaja Mao Zedong kuoli vuonna 1976 ja ns. neljän kopla kukistui Hua Guofengin ottaessa maan johdon. Kiinan vallanvaihdoksen seurauksena maan suhteet sen eurooppalaiseen liittolaiseen Albaniaan kylmenivät.
Yhdysvaltain uudeksi presidentiksi valittiin syksyllä 1976 Jimmy Carter.
Ruotsin sosialidemokraattinen puolue kärsi tappion syksyn 1976 valtiopäivävaaleissa. Olof Palmen hallitus erosi ja Keskustapuolueen Thorbjörn Fälldin muodosti uuden hallituksen.
Pakistanin presidentiksi vuonna 1972 tullut Zulfikar Ali Bhutto syrjäytettiin kenraali Muhammad Zia ul-Haqin johtamassa vallankaappauksessa vuonna 1977 ja asetettiin syytteeseen erään hänen poliittisen vastustajansa murhasta. Vuonna 1979 Bhutto tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin.
Vuoden 1979 aikana monet diktaattorit syöstiin vallasta: Pol Pot Kambodžassa, Idi Amin Ugandassa, Francisco Macías Nguema Päiväntasaajan Guineassa, Bokassa Keski-Afrikassa ja Anastasio Somoza Debayle Nicaraguassa. Iranin šaahi Muhammad Reza Pahlavi luopui vallasta ja lähti maanpakoon, ja maan johtoon nousi ajatolla Khomeini. Etelä-Korean presidentti Park Chung-hee joutui murhan uhriksi. Irakin presidentti Ahmad Hassan al-Bakr erosi ja luovutti vallan serkulleen Saddam Husseinille.
Talous.
Taloudellisesti 1970-luvun alkupuolen öljykriisi oli pelottava kokemus länsimaille, mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa jo sitä ennen oli siirrytty hitaampaan talouskasvuun, suureen inflaatioon ja pysyvään suurehkoon työttömyyteen.
Japanin nousu oli huipussaan muun muassa elektroniikassa, autoteollisuudessa ja laivanvarustuksessa. Monet läntiset teollisuusmaat joutuivat siirtämään tehtaitaan Aasian "tiikerimaihin" (etenkin Singaporeen) kyseisten maiden lakien vaatiessa teollisten tuotteiden kokoonpanon kotimaassa. Tämä vastasi 2000-luvun alun Kiina-ilmiötä.
Kehitysmaista Itä-Aasian "tiikerit", kuten Etelä-Korea, Taiwan,Hongkong, Singapore alkoivat päästä vauhtiin. Kiina aloitti Maon kauden jälkeen vuonna 1978 reformit kohti markkinavetoisempaa taloutta. Latinalaisessa Amerikassa tuontia korvaava teollistuminen alkoi yskiä yhä pahemmin vuosikymmenen loppua kohden. Vallitsevassa kehitysajattelussa 1970-luvun trendi olivat perustarpeet ("basic needs"), joita pyrittiin tyydyttämään aikaisempaa suoremmin. Tällaista ajattelua edusti esimerkiksi Maailmanpankin Robert McNamara. Kehitysmaiden velkakriisi alkoi kehittyä pankkien lainatessa niille öljyntuottajamaiden talletusten vuoksi halventunutta rahaa ja teollisuusmaiden talouspolitiikan nostaessa kansainvälisiä korkoja. Tätä ei kuitenkaan vielä juuri huomattu. Kehitysmaat vaativat kansainvälisillä foorumeilla "Uutta kansainvälistä talousjärjestystä, joka oli kasa talouspoliittisia toimenpiteitä maailmantalouden muuttamiseksi kehitysmaille suosiollisempaan suuntaan.
Tiede ja tekniikka.
Apollo-ohjelma lopetettiin ennenaikaisesti. Avaruussukkulan rakentamisen suuret kustannusylitykset ja viivästymiset herättivät epäluottamusta teknologiaan, ydintekniikkaa kohtaan esitettiin pelonsekaista kritiikkiä.
Mikroprosessorit keksittiin ja niitä alettiin käyttää jo kulutustuotteissakin. Muita vuosikymmenen keksintöjä ovat muun muassa taskulaskin ja C-kasetti.
Kulttuuri.
Kulttuurissa kritisoitiin "järjestelmää", muun muassa "Kummisetä"-elokuvissa esitettiin mafiosot korruptoituneita poliiseja kunniallisempina. Sama teema oli esillä muun muassa "Serpico"-elokuvassa. Toisaalta etsittiin ihanteellista mennyttä "American Graffiti" -elokuvassa ja sen TV-versiossa "Happy Days". Clint Eastwoodin italowesternit ja "Likainen Harry" -elokuvat kertoivat raa'asti menneestä ja nykyhetkestä, "Rautainen Coogan" taas maaseudun ihanteet säilyttäneestä sheriffistä. Suurta seikkailua jossain kaukana edustivat "Tähtien sota" ja Roger Mooren James Bond-filmit.
Kirjallisuudessa Nobel-palkinto annettiin vuosikymmenen alussa Aleksandr Solženitsynille kirjoista "Syöpäosasto", "Ivan Denisovitšin päivä" ja "Vankileirien saaristo", joissa kerrottiin Neuvostoliiton vankileireistä ja niiden kieltämisestä.
Myös Yhdysvalloissa kaiveltiin menneisyyttä, muun muassa Vietnamin sodan ja orjuuden josta Alex Haleyn "Juuret" virheitä. Intiaanit järjestivät mielenosoituksia muun muassa Wounded Kneessä. Mustat muslimit protestoivat.
Urheilu.
1970-luvulla käytiin kesäolympialaiset 1972, talviolympialaiset 1972, kesäolympialaiset 1976 ja talviolympialaiset 1976.
Vaihtoehtoliikkeet.
Aika nosti uusia liikkeitä, jotka väittivät olevansa suurten massojen sijaan ryhmien ja yksilöiden liikkeitä. Ympäristöliike, kierrättäminen, ekologinen ruoka, New Age -uskonnot, punk-rock jne. nousivat 1970-luvulla; punk Englannissa, vihreys Saksassa (tosin Yhdysvallat siirtyi lyijyttömän bensiinin käyttäjäksi) ja muut Yhdysvalloissa tullen Eurooppaan vasta 10–15 vuotta myöhemmin.
Uskontoihin suhtauduttiin nuivemmin. Idän uskonnot kiinnostivat. Toisaalta kristillisyydessäkin nousi Yhdysvalloissa monia TV-evankelistoja niin suuriksi tekijöiksi, että 1980-luvulta lähtien he vaikuttivat Yhdysvaltain liittovaltion poliittisiin ratkaisuihin.


1980-luku.
1980-luku oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1980 ja päättyi 31. joulukuuta 1989. Vuosikymmen oli 1900-luvun yhdeksäs vuosikymmen.
Vuosikymmenen teemoja olivat kylmän sodan päättyminen sekä maailmassa tietokoneiden ja elektroniikan nousu läntisessä maailmassa.
__TOC__
Maailmantalous ja -politiikka.
Maailmanpolitiikassa merkittäviä tapahtumia oli Ronald Reaganin valinta 1981 Yhdysvaltain presidentiksi ja hänen johdollaan toteutettu voimakas Yhdysvaltojen asevarustelupolitiikka, joka osaltaan vaikutti Neuvostoliiton hajoamiseen ja poliittisten muurien murtumiseen.
Neuvostoliiton puoluejohtaja Leonid Brežnev kuoli syksyllä 1982 sairastettuaan jo pitkään. Tämän jälkeen maata johtivat lyhyen aikaa Juri Andropov ja Konstantin Tšernenko, jälkimmäinen vain vajaan vuoden. Mihail Gorbatšov nousi Neuvostoliiton johtoon 1985, ja hän oli maan viimeinen päämies vuoteen 1991 asti, jolloin Neuvostoliitto hajosi. Hänen uudistuspyrkimyksensä johtivat liennytykseen ja kylmän sodan päättymiseen mutta samalla Neuvostoliiton kommunistinen puolue menetti poliittisen valta-asemansa, mikä lopulta johti Neuvostoliiton hajoamiseen. Hajoamisen alkusoittoa oli Berliinin muurin murtuminen 1989.
1980-luvun kehitys Etelä-Afrikassa johti apartheid-lainsäädännön kumoamiseen ja Nelson Mandelan vapauttamiseen vankilasta. Yksi apartheidin vastustajista oli Ruotsin silloinen pääministeri Olof Palme, joka murhattiin Tukholmassa 28. helmikuuta 1986.
Koko maailman tasolla talouskasvu jäi edellisiä vuosikymmeniä heikommaksi. Kehitysmaat ajautuivat 1980-luvun alussa syvään velkakriisiin, joka leimasi koko vuosikymmentä. Latinalaisessa Amerikassa puhutaan 1980-luvusta menetettynä vuosikymmenenä. Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston rakennesopeutusohjelmat olivat keskeinen piirre kehitysmaiden talouspolitiikassa. 1970-luvulla esitetyt kehitysmaiden vaatimukset uudesta kansainvälisestä talousjärjestelmästä ja maailmantalouden säätelystä saivat väistyä Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin markkinoimien (usein uusliberalismiksi kutsuttujen) talousoppien tieltä, joissa painotettiin talouden eri sektoreiden liberalisoimisen tärkeyttä. Vuonna 1985 Live Aid -konserteilla kerättiin rahaa Etiopian nälänhädän uhreille. Konsertteja seurasi television välityksellä 1,5 miljardia katsojaa ympäri maailman.
Iranin ja Irakin jo pitkään kestänyt keskinäinen kahakointi leimahti syksyllä 1980 täysimittaiseksi sodaksi, joka kesti miltei koko vuosikymmenen vuoteen 1988 saakka. Uutena piirteenä sodassa oli runsas kemiallisten aseiden käyttö. Iranin uskonnollinen johtaja ajatolla Khomeini kuoli kesäkuussa 1989 ja hänen seuraajakseen tuli Ali Khamenei. Maailmaa kuohutti Khomeinin hieman ennen kuolemaansa brittiläiselle kirjailijalle Salman Rushdielle langettama kuolemantuomio tämän "Saatanalliset säkeet" -romaanin vuoksi. Khomeini katsoi Rushdien syyllistyneen teoksellaan islamin pilkkaamiseen.
Neuvostoliiton suorittama Afganistanin miehitys, joka oli alkanut vuoden 1979 lopulla, tuomittiin YK:n yleiskokouksessa tammikuussa 1980 selvällä ääntenenemmistöllä. Turvallisuusneuvosto ei saanut aikaan miehityksen tuominnutta päätöslauselmaa Neuvostoliiton käytettyä veto-oikeuttaan. Miehitys päättyi neuvostojoukkojen vetäytymiseen maasta helmikuussa 1989, mutta tämä ei vaikuttanut maassa raivonneeseen sisällissotaan millään tavoin.
Kiinan pääkaupungissa Pekingissä alkoi keväällä 1989 opiskelijoiden rauhanomainen mielenosoitus, jossa vaadittiin poliittisia ja yhteiskunnallisia uudistuksia. Maan armeija tukahdutti mielenosoituksen verisesti kesäkuun alussa. Mielenosoituksen tukemisesta syytetty pääministeri Zhao Ziyang erotettiin ja hänen tilalleen tuli kovaa linjaa edustanut Jiang Zemin.
Jugoslaviaa koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan johtanut marsalkka Tito kuoli keväällä 1980.
Sotilaat murhasivat Egyptin presidentin Anwar Sadatin syksyllä 1981 ja uudeksi presidentiksi tuli Hosni Mubarak.
Ranskan presidentti Valéry Giscard d’Estaing joutui luovuttamaan paikkansa François Mitterrandille vuoden 1981 presidentinvaaleissa. Mitterrand valittiin toiselle virkakaudelle vuonna 1988.
Intian pääministeri Indira Gandhi murhattiin syksyllä 1984 ja uudeksi pääministeriksi tuli hänen poikansa Rajiv Gandhi.
Albanian pitkäaikainen puoluejohtaja Enver Hoxha kuoli vuonna 1985 ja hänen seuraajakseen tuli Ramiz Alia.
Paraguayta yli 30 vuoden ajan diktatorisesti hallinnut kenraali Alfredo Stroessner syöstiin vallasta helmikuun alussa 1989.
Ison-Britannian viimeinen suurehko Latinalaisen Amerikan siirtomaa Belize itsenäistyi syyskuussa 1981.
Tekniikka.
a> (1982) oli vuosikymmenen suosituimpia kotitietokoneita.
1970-luvun digitaalikello sai seurakseen monia muita digitaaliteknologiaan perustuneita laitteita. IBM PC julkistettiin vuonna 1981 ja tietokoneet alkoivat tulla koteihin. Matkapuhelin ja CD-levy syntyivät, ja nestekidenäyttöjen myötä kehitettiin esimerkiksi elektroniikkapelejä. Korvalappustereot yleistyivät, tosin vasta kasetteja soittavina. 1980-lukua voikin pitää kannettavien laitteiden syntyvuosikymmenenä.
Uusi vaarallinen sairaus AIDS tunnistettiin ja tartunnat alkoivat levitä laajamittaisesti.
Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus 26. huhtikuuta 1986 jätti jälkensä ydinvoimaan suhtautumisessa.
Musiikki.
a> oli 1980-luvun suosituimpia pop-tähtiä (kuva vuodelta 1984)
1970-luvun diskoinnostus hiipui 1980-luvun alkaessa. Progen kaltaisten kunnianhimoisten tyylien tilalle syntyi suuria stadionkonsertteja sekä diskon perintöä jatkaneita pop-musiikin tyylejä.
Käyttöön tulivat ensimmäiset kunnolliset rumpukoneet, samoin syntetisaattorit yleistyivät ja kehittyivät digitaalitekniikan myötä. Elektroninen musiikki valtasi alaa, ja syntyi uusia tyylejä kuten synthpop ja italodisko, jonka tunnetuimpia yhtyeitä olivat esimerkiksi Den Harrow ja Baltimora.
Afroamerikkalaisessa musiikissa 1970-luvun soul ja funk väistyivät, tilalle tuli rap sekä moderni R&B-tanssimusiikki. 1980-luvun musiikkia sävytti yleisesti syntetisaattorien runsas ja kokeileva käyttö. Syntetisaattorien yleistymisen myötä kynnys musiikin tekemiseen laski, minkään akustisen instrumentin hallinta ei ollut enää edellytys musiikin tuottamiselle.
Jotkut hard rockin miesesiintyjät tavoittelivat naisellista ulkonäköä meikkaamalla, tupeeraamalla hiuksiaan ja käyttämällä vartalonmyötäisiä, usein mustaa ja pastellisävyjä yhdisteleviä asuja. Hard rockista muodostunut glam metal -liike, jota kutsuttiin ajoittain alentavasti tukkaheviksi, tuotti useita platinalevymyynnin ylittäneitä yhtyeitä, kuten Guns N’ Roses, Mötley Crüe ja Skid Row.
Yhtyeet ja artistit.
Pitkän linjan muusikoista edelleen suosittuina jatkoivat esimerkiksi Bruce Springsteen, DC, Donna Summer, Kiss, Queen, Van Halen, Tina Turner ja Aerosmith.
1970-luvun lopulla tai 1980-luvulla aloittaneista pop-artisteista ja yhtyeistä suosituimpia olivat Duran Duran, Human League, Michael Jackson ja Prince. Muita vuosikymmenen tunnettuja pop-artisteja ja -yhtyeitä olivat Billy Idol, Depeche Mode, Eurythmics ja The Sugarcubes.
Diskoissa ja yökerhoissa levylautasilla pyörivät Bad Boys Blue, Bananarama, Madonna, Modern Talking ja Pet Shop Boys.
1980-luvun merkittävimpiä musiikillisia innovaatioita oli niin sanottu ”Minneapolis-soundi”, jonka isänä pidetään Princeä. Tämä funkin, rockin, r&b:n ja popin fuusioksi kutsuttu tyyli määritteli merkittävästi 1980-luvun soundia.
Rockmusiikissa suosituksi tuli metallimusiikki, jota edustivat muun muassa hard rock/heavy metal ja glam metal -aktit Van Halen, Iron Maiden, Def Leppard, Guns N’ Roses, Mötley Crüe, Pantera, Twisted Sister, W.A.S.P. ja Whitesnake. Eräs 1980-luvulla alkunsa saanut tyylilaji oli thrash metal, jossa kärkipaikkaa pitivät Anthrax, Exodus, Kreator, Megadeth, Metallica, Sepultura, Slayer ja Testament. Kevyemmän rockin puolella pinnalla olivat muun muassa Genesis, Bon Jovi, Toto, Europe, Dire Straits ja U2.
Muiden muassa A-ha, Los Lobos, Men at Work, Nena, Sabrina, Samantha Fox, Wham! ja C. C. Catch olivat pop-artisteja, joiden suosio ajoittui vain 1980-luvulle, ja joidenkin kohdalla vain yhden hitin varaan.
Televisio ja elokuvat.
a>n "ihmeauto" KITT on monille 1980-luvun keskeisimpiä symboleita.
Pukeutuminen ja ulkonäkö.
Tyyliltään 1980-luku oli useiden tyylien ja niiden sekoitusten aikakautta. Pukeutuminen ja tyyli määräytyi täysin sen mukaan, mihin ryhmään halusi kuulua. Sukat ja sukkanauhaliivit kokivat uusrenessanssin ja kuuluivat aikaansa seuranneen juppinaisen pukeutumiseen, mahdollisesti pitsisomisteisen korsetin kera. Tyyliin kuului myös erittäin vaalea huulipuna, runsas huulikiillon käyttö ja vaaleasävyiset kynsilakat sekä solariumrusketus.
1980-luvun alku oli tyylillisesti punk- tai teddyboy-kulttuurien sävyttämää. Punk-kulttuuriin kuului olennaisena osana pukeutuminen mustiin nahkavaatteisiin, jotka oli koristeltu jopa sadoin kromatuin teräsniitein. 1980-luvun puolivälistä eteenpäin yleistyi miesten tyyleissä mm. Boy Georgen kaltaisten pop-tähtien lanseeraama ”sekasukupuolisuus”, jonka edustajien sukupuolta oli joskus hyvinkin vaikea määritellä pelkästään ulkonäön perusteella. Myöhemmin pinnalle nousi taloudellista menestystä korostava juppikulttuuri pukuineen, urheiluautoineen ja niihin liittyneine elämäntyyleineen.
1980-luvun tyyli nousi 2000-luvun alussa uudelleen pinnalle. 1980-luvun musiikkia sekä aikakauteen viittaavia retroilmiöitä muun muassa muodissa kutsutaan kasariksi.


1950-luku.
1950-luku oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1950 ja päättyi 31. joulukuuta 1959. Vuosikymmen oli 1900-luvun kuudes vuosikymmen.
Kulttuuri.
Suomen kulttuurielämää 1950-luvulla leimasi korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin vastakkainasettelu. Tunnetuimpia kiistanaiheita olivat rillumarei-elokuvat, joita kriitikot paheksuivat, mutta kansa rakasti. Eräässä rillumarei-elokuvassa myös suoranaisesti pilkattiin korkeakulttuuria.
Nuorisokulttuuri saapui Suomeen 1950-luvulla. Se ei kuitenkaan varsinaisesti edennyt suurimpia kaupunkeja pidemmälle ennen seuraavaa vuosikymmentä.


1940-luku.
1940-luku oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1940 ja päättyi 31. joulukuuta 1949. Vuosikymmen oli 1900-luvun viides vuosikymmen.
Vuosikymmenen teemoja olivat toinen maailmansota ja sen aiheuttamat maailmanpoliittiset muutokset.


1930-luku.
1930-luku oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1930 ja päättyi 31. joulukuuta 1939. Vuosikymmen oli 1900-luvun neljäs vuosikymmen.
Muoti.
1930-luvulla muodissa olivat art deco-tyyliset symmetriset geometriset kuviot, röyhelökauluspuserot, levenevät hihat, vastalaskoshameet, avoselkäiset halternack-iltapuvut sekä kapealinjaiset jakkupuvut, joiden kanssa käytettiin hattua tai hansikkaita. Vaikutteita vaatteisiin otettiin urheiluasuista ja turkikset sekä pukukorut kuten rintaneulat, rannekorut ja helminauhat olivat suosittuja. Vaatteiden teon leikkuuvaiheessa suosittiin täysvinon langansuunnan tuomaa mahdollisuutta saada vaatteesta mahdollimman istuva. Viskoosi tuli markkinoille ensimmäisenä kaupallisena tekokuituna sekä vetoketju keksittiin.
Kuvataide.
Pablo Picasso maalasi kuuluisan teoksensa "Guernican" Espanjan sisällissodassa tuhotun kaupungin muistoksi 1937.
Kirjallisuus.
Kirjallisuuden Nobel-palkinnon saivat muun muassa Sinclair Lewis 1930, Luigi Pirandello 1934 ja Frans Eemil Sillanpää 1939. J. R. R. Tolkien julkaisi "Hobitin" 1937.
Elokuvat.
Marlene Dietrich teki läpimurtonsa Josef von Sternbergin ohjaamassa elokuvassa "Sininen enkeli", mutta muutti natsien vastustajana Yhdysvaltoihin 1937. Fritz Lang ohjasi kuuluisan rikoselokuvan "M – kaupunki etsii murhaajaa" vuonna 1931. Leni Riefenstahl ohjasi natsi-Saksan kuuluisimmat propagandistiset dokumenttielokuvat "Tahdon riemuvoitto" (1935) ja "Olympia" (1938). Alkuperäinen klassikkoelokuva "King Kong" julkaistiin vuonna 1933.
Keksintöjä ja saavutuksia.
Arkkitehtuurissa vallitseva tyyli oli funktionalismi. Yhdysvaltalainen fyysikko Enrico Fermi havaitsi vuonna 1934, että uraanilla voitiin tuottaa ydinfission ketjureaktio. Yksi aikansa ylellisimmistä loistoristeilijöistä Queen Mary ylitti Atlantin ennätyksellisessä neljässä päivässä 1938. Ensimmäiset esikypsennetyt pakasteruuat tulivat markkinoille 1939 Yhdysvalloissa.
Karl Landsteiner sai lääketieteen Nobel-palkinnon keksittyään veriryhmät 1930. Ensimmäisen suihkumoottorin rakensi Frank Whittle vuonna 1937. Lazio Biro keksi kuulakärkikynän 1938.


1920-luku.
1920-luku oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1920 ja päättyi 31. joulukuuta 1929. Vuosikymmen oli 1900-luvun kolmas vuosikymmen.
Vuosikymmenen teemoja olivat kulttuuria leimaava iloisuus ja vallattomuus. Euroopassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen pako todellisuudesta oli tarpeen, ja siihen tarjosi apuaan Hollywoodin elokuvateollisuus. Kirjallisuus, musiikki ja elokuvat tarjosivat vaihtoehtoisen maailman korostaen epäsovinnaisuutta ja vastakkaisuutta 1800-luvun lopun arvoille.
Suomalaisten mielissä vuosikymmen merkitsi kokonaisuudessaan voimakasta ja dynaamista uudistumisen vaihetta. Yhdysvalloissa 1920-lukua on nimitetty "kultaiseksi 1920-luvuksi" tai "jazz-ajaksi". Se oli suurkaupunkien, urbaanin kulttuurin ja elokuvan aikaa. Siihen liittyi myös elintason nousu, keskiluokkaistuminen ja autoistuminen.
__TOC__
Moderni kaksikymmenluku.
1920-luku oli modernismin vuosikymmen. Ihmiset kokivat elävänsä jonkinlaisessa välitilassa matkalla vanhasta uuteen. Modernia kaupunkielämää luonnehtivat muuttunut elämänrytmi, rahan ja kulutuksen keskeisyys, populaariviihde ja lisääntynyt psyykkinen ärsytys. Maailma koettiin pienemmäksi, ja kaukaisten maiden ihailu eli kaukokaipuu oli muotia. Tekniikan avulla vieraat maat ja kulttuurit olivat nopeasti saavutettavissa. Suomalaisille tämän mahdollisuuden tarjosi 1923 perustettu Aero OY, jonka nimeksi tuli myöhemmin Finnair.
Eurooppa.
Yleistilanne Euroopassa vuoden 1919 jälkeen viittasi jyrkkiin vastakohtaisuuksiin. Kolme perinteistä suurvaltaa, Saksa, Itävalta-Unkari ja Venäjä olivat hävinneet sodan, ja Eurooppaan oli syntynyt seitsemän uutta valtiota: Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Tšekkoslovakia ja Jugoslavia. 1920-luvulla itsenäistyneitä valtioita olivat Turkki, Irlannin vapaavaltio, Vatikaanivaltio ja Mongolia. 23. toukokuuta 1926 hyväksyttiin Libanonin tasavallan perustuslaki. Kansainliitto piti 10. tammikuuta 1920 ensimmäisen istuntonsa, jossa vahvistettiin Versaillesin rauhansopimus. 4. kesäkuuta solmittiin Trianonin rauhansopimus Unkarin kanssa, jossa historiallinen Unkari pilkottiin, luoden ulko-unkarilaisia vähemmistöjä naapurimaihin ja nykyäänkin näkyviä jännitteitä Unkarin ja Slovakian sekä Romanian kesken. Trianonia voidaan pitää ympärysvaltioiden säikähdyksenä Bela Kunin Neuvosto-Unkaria 21.3 1919 - 1.8. 1919 kohtaan.
Ison-Britannian ja Ranskan velkaantuminen Yhdysvalloille sodan johdosta piti yllä jatkuvia neuvotteluja Saksan suoritettavaksi tulevista sotakorvauksista. Erimielisyydet johtivat kriisiin vuonna 1923, kun Ranska ja Belgia miehittivät Ruhrin alueen. Samana vuonna Hitler yritti vallankaappausta Münchenissä. Weimarin Saksa tunnusti 1925 solmituissa Locarnon sopimuksessa pysyviksi Saksan ja Ranskan sekä Saksan ja Belgian rajat, joille Iso-Britannia ja Italia antoivat takuut. Sopimuksen ansiosta Saksa pääsi vuonna 1926 Kansainliiton jäseneksi. Vappuna 1929 Berliinissä puhkesi yhteenottoja poliisin ja KPD:n jäsenten välillä, minkä vuoksi Berliinin poliisi julisti osaan työväen kaupunginosista hätätilan. Kolme päivää kestäneissä kahakoissa kuoli 33 ja loukkaantui yli 200 henkilöä.
Neuvostoliitossa sisällissota ja bolševikkien voitto johti sotaväsymykseen, tyytymättömyyteen ja nälänhätään, joka maaliskuussa 1921 huipentui Kronstadtin kapinaan. Tämän jälkeen Neuvostoliitossa otettiin käyttöön "Uusi talouspolitiikka", NEP. Vladimir Lenin kuoli 1924, ja hänen ruumiinsa palsamoitiin ja asetettiin näytille Punaisen torin laidalle rakennetun mausoleumiin. Samana vuonna Pietari nimettiin Leningradiksi.
Maailmansodan jälkeinen myrskyisä vaihe alkoi laantua Euroopassa vuosien 1921–1922 aikana. Tästä oli kuitenkin poikkeuksena Italia, jossa fasismin nousu johti Mussolinin valtaan tuloon. Espanja kävi sotaa Marokon Rifissä vuosina 1921–1926. Turkin tasavalta perustettiin 29. lokakuuta 1923 ja Kemal Atatürkista tuli sen ensimmäinen presidentti. Kreikka ja Turkki suorittivat 1923 Lausannen sopimuksen nojalla väestönvaihdon, jossa n. 1,1 miljoonaa ortodoksia muutti Turkista Kreikkaan, ja n. 400 000 muslimia muutti Kreikasta Turkkiin.
Ajanjaksoa vuosikymmenen puolivälistä eteenpäin on nimitetty "Euroopan idylliksi", jolla tarkoitetaan muutosta maailmansotaa seuranneeseen aikaan ja pienten valtioiden aseman vakiintumista. Syksystä 1928 lähtien yli 50 valtiota allekirjoitti Kellogg-Briand-sopimuksen, joka tuomitsi sodan kansallisen politiikan välineenä.
Muu maailma.
Kiinan kommunistinen puolue perustettiin Shanghaissa 1921. Työväenliikkeen edustajat, mukaan lukien Kommunistinen puolue, järjestivät lakkoja 1920-luvulta lähtien varsin tiheään tahtiin, ja vähitellen toiminta alkoi käydä entistä sotilaallisemmaksi. Japanissa lyhyt 1910- ja 1920-lukujen liberalistinen Taishō-demokratian kausi ei muodostanut merkittävää vastapainoa kasvaneelle militarismille. Vuonna 1923 maanjäristys vaurioitti pahoin Tokiota, ja 1920-luvun lopulla Japani ajautui taloudelliseen lamaan. Talousvaikeudet johtivat 1930-luvulla vallan siirtymiseen armeijalle.
Ensimmäisen maailmansodan aikana Persia eli nykyinen Iran oli ollut brittien ja venäläisten miehittämä. Iranissa perustuslaillisten liikehdintä johti vanhan dynastian kaatumiseen ja uuteen Pahlavi-dynastiaan Reza Pahlavin noustua valtaan 1921. Hänen kaudellaan Iran alkoi modernisoitua ja sekularisoitua, ja keskusvalta korvasi provinssi- ja heimovallan. Pahlavi oli kuitenkin yksinvaltias.
Brasiliassa jo ennestään suuret tuloerot kasvoivat, ja vuosikymmenen alkupuolella tapahtui joitakin sotilasvallankaappauksen yrityksiä. Kun kansainvälinen talouslama vuonna 1929 saapui, romahtivat myös kahvin maailmanmarkkinahinnat ja tätä kautta koko Brasilian talous. Tästä oli seurauksena lokakuun 1930 sotilasvallankaappaus, joka nosti valtaan kenraali Getúlio Vargasin.
6. helmikuuta 1922 allekirjoitettiin Washingtonin laivastosopimus, jonka tarkoituksena oli rajoittaa viiden allekirjoittajamaan laivastojen kokoa. Allekirjoittajamaat olivat Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta, Japani, Ranska ja Italia.
Orjuus oli laillista 1920-luvulla vielä joissakin valtioissa, kuten Etiopiassa ja Saudi-Arabiassa. Rasistisen Ku Klux Klan -liikkeen kultakausi oli 1920-luvulla, jolloin joka seitsemäs amerikkalainen oli sen jäsen.
Siirtomaat.
1920-luku oli yhä imperialismin aikaa. Eniten siirtomaita oli Afrikassa, jossa ainoat itsenäiset valtiot olivat Etelä-Afrikan unioni, Etiopia ja Liberia. Eniten siirtomaita oli Isolla-Britannialla ja Ranskalla. Suurin osa ensimmäisen maailmansodan jälkeen Euroopan valtioille kuuluneista siirtomaista itsenäistyi vasta toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. 1920-luvulla Ison-Britannian hallinnasta vapautuivat Egypti, Irlanti, Nepal ja Tokelau. Vuonna 1922 Mahatma Gandhi tuomittiin vankilaan syytettynä brittiläisen hallinnon vastustamisesta Intiassa.
Miehitykset.
Yhdysvaltojen hallinnasta vapautui vuonna 1924 Dominikaaninen tasavalta ja 1925 Nicaragua, jonne kuitenkin Yhdysvaltojen joukot jo vajaan vuoden kuluttua joutuivat palaamaan uudelleen puhjenneen sisällissodan takia. Vuonna 1920 Ranska miehitti Syyrian ja Etelä-Afrikka Namibian.
Siirtolaisuus.
1922–1929 välillä vuosittainen Yhdysvaltoihin saapuneiden siirtolaisten määrä oli 232 000. 1930-luvulla määrä oli enää noin 50 000. Vuosien 1900–1924 välillä Argentiina oli Amerikan toiseksi suurin siirtolaisten vastaanottaja Yhdysvaltojen jälkeen.
Vuonna 1920 maailman väkiluku oli 1,86 miljardia. Vuonna 1927 ylitettiin kahden miljardin ihmisen raja.
Talous ja kulutus.
1920-luvulla suosittuja talous- ja tuotanto-oppeja olivat taylorismi ja fordismi. Suomessa keskeistä oli luokkaristiriitojen sijaan uudenlaisen tehokkaan yhteiskunnan luominen.
Energiasta suurin osa tuotettiin kivihiilellä, jonka osuus oli noin 70% energian käytöstä. 1920-luvulla osamaksukauppa yleistyi aluksi Yhdysvalloissa ja myöhemmin myös Euroopassa. Uudet kaupankäynti- ja tuotantomenetelmät tuottivat yrityksille suuria voittoja, jotka sijoitettiin uusiin tehtaisiin ja palkankorotuksiin. Vuonna 1927 Yhdysvalloissa oli miljonäärejä arviolta 15 000. Euroopassa sen sijaan ei mennyt niin hyvin. Vuoden 1923 tammikuussa alkanut yleislakko Saksassa johti hyperinflaatioon. Britannian yleislakko toukokuussa 1926 oli ratkaiseva käänne maan historiassa; se johti joukkomittaiseen Labour-puolueen reformismin voimistumiseen Kommunistisen puolueen kustannuksella.
1920-luvun nousukausi päättyi vuonna 1929, kun New Yorkin pörssi romahti ja maailmanlaajuinen talouskriisi alkoi. Vuosina 1923–1929 työttömyysprosentti Yhdysvalloissa oli 3.3, josta se lähti laman myötä nousuun ja saavutti huippunsa 24.9% vuonna 1933.
Kieltolaki.
Kieltolain valvojat tuhoamassa alkoholia Yhdysvalloissa
Useissa maissa oli 1920-luvulla voimassa kieltolaki. Yhdysvalloissa kieltolain on katsottu olleen syynä järjestäytyneen rikollisuuden syntymiseen. Tunnettu 1920-luvun gangsteri Al Capone hankki omaisuutensa alkoholin valmistuksella, salakuljetuksella ja myynnillä. Chicagossa kahden gangsteriryhmän yhteenotto ystävänpäivänä 1929 johti seitsemän ihmisen kuolemaan.
Suomessa kieltolailla oli sekä kannattajansa että vastustajansa. Yleisesti kuitenkin katsottiin, että kieltolaki ja sen rikkomisen väistämättömyys johti sekaannukseen, vakiintuneiden sääntöjen rikkomiseen ja yhteiskunnan murenemiseen.
Arkkitehtuuri.
1920-luvulla arkkitehtuurin vallitsevaksi suuntaukseksi tuli etenkin pohjoismaissa 1920-luvun klassismi, joka oli antiikin klassisia koristeaiheita niukalla tavalla soveltava rakennustyyli. Suomessa klassismia esiintyy erityisen voimakkaana asuinrakentamisessa sekä kivitaloissa että kiviarkkitehtuuria kansanomaisesti jäljittelevässä puuarkkitehtuurissa. Vuosikymmenen puolivälissä syntyi Art Deco, jota edustaa vuosina 1928–1930 New Yorkiin rakennettu Chrysler Building. Eräs vuosikymmenen tunnettuja arkkitehteja oli suomalainen Eliel Saarinen, joka vaikutti lähes koko 1920-luvun Yhdysvalloissa. Muotoilussa ja arkkitehtuurissa Jugend alkoi väistyä modernismin tieltä. Vuosina 1919–1933 toiminut taide- ja arkkitehtuurikoulu Bauhaus vaikutti voimakkaasti moderniin arkkitehtuuriin ja esinesuunnitteluun. Bauhaus edusti konstruktivismia, joka vaikutti myös maalaustaiteessa. 1920-1930-lukujen vaihteessa arkkitehtuurissa syntyi radikaali uudistusliike funktionalismi, jossa arkkitehtuuri syntyi tiloista, pinnoista ja aukotuksista ilman koristeita.
Maalaustaide.
Vuosikymmenen taidesuuntauksia olivat dadaismi, neoplastismi, uusasiallisuus ja surrealismi. Kirjasintyyleistä suosittuja olivat antikva ja perinteinen fraktuura, jota käytettiin edelleen Saksan, Itävallan ja Sveitsin alueella.
Kirjallisuus.
Vuosikymmenen aikana syntyi käsite "kadotettu sukupolvi", jolla tarkoitettiin etenkin sotien välillä Pariisissa ja muualla Euroopassa vaikuttaneita amerikkalaiskirjailijoita kuten F. Scott Fitzgerald, Ernest Hemingway ja Ezra Pound. Kirjallisuudesta ja aikakauslehdistä näkyi innostus kaupunkielämään ja sen synnyttämään modernin tunteeseen; syntyi "koneromantiikka". Eräitä Nobel-palkinnon saaneita olivat William Butler Yeats (1923), George Bernard Shaw (1925), Sigrid Undset (1928) ja Thomas Mann (1929). Eräs vuosikymmenen arvostetuimpia teoksia oli vuonna 1925 ilmestynyt Sinclair Lewisin "Babbitt". Vuonna 1929 sarjakuvassa tapahtui murros, kun sankarihahmot Buck Rogers ja Tarzan aloittivat. Siihen asti sarjakuva oli ollut lähes yksinomaan koomista ja piirrostyyliltään karikatyyristä, kun taas uudet sankarisarjat pyrkivät komiikan sijaan jännitykseen ja realistisempaan piirrostyyliin. Samana vuonna julkaistiin myös ensimmäiset Tintti- ja Kippari-Kalle -sarjakuvat.
Musiikki.
1920-luku oli jazzin vuosikymmen. Jazz merkitsi vapautta ja uusia mahdollisuuksia. Sen rytmeissä kohtasivat valkoinen ja musta kulttuuri, uudet rytmit vapauttivat ajattelua ja näkökulmia.
Aikakauslehdistä välittyi toisinaan innostus, toisinaan tyrmistys uutta musiikkityyliä kohtaan. Eniten jazz merkitsi kaupunkien nuorelle älymystölle. Kaikki eivät silti hyväksyneet uutta musiikkityyliä, joka tuomittiin usein voodoo-magiikkana ja barbaarisena alemmuudentilana, afroamerikkalaisilla rytmeillään se aiheutti moraalista paheksuntaa. Kriittisimpiä olivat konservatiivisen ylä- ja keskiluokan edustajat ja kirkonmiehet, jotka arvostelivat jazzia sen levittämien paheiden kuten tupakoinnin, seksuaalisuuden, alkoholin käytön ja moraalittomuuden vuoksi.
Myös kupletit olivat suosittuja, ja Suomessa venäläisvaikutteet - kuten vanhat valssit - säilyttivät yhä asemansa. Leevi Madetojan ooppera "Pohjalaisia" sai kantaesityksensä 1923. Muita vuosikymmenen tunnettuja oopperoita olivat Alban Bergin "Wozzeck" (1922), Giacomo Puccinin "Turandot" (1926) ja Kurt Weillin "Kolmen pennin ooppera" (1928).
Elokuvat.
Suurin osa 1920-luvun elokuvista oli mykkäelokuvia. Euroopassa ja Suomessa näytetyistä elokuvista keskimäärin 60 prosenttia oli yhdysvaltalaisia, toiseksi eniten Suomessa näytettiin saksalaisia elokuvia. Vuonna 1928 Suomessa oli 239 elokuvateatteria, ja niiden verkosto ulottui Helsingistä Kemijärvelle. Tunnettuja elokuvia olivat esimerkiksi Charlie Chaplinin "Kultakuume", saksalainen kauhuelokuva "Nosferatu" sekä neuvostoliittolainen elokuva "Panssarilaiva Potemkin". Ajan teknologiauskoa ja poliittisia jännitteitä kuvasti Fritz Langin vuonna 1927 valmistunut tieteiselokuva "Metropolis". Myös elokuvien moraalista käytiin kiistaa. 1920-luvulla Hollywoodissa hyväksyttiin tavaksi, että elokuvassa voi näyttää moraalittomuuksia, kunhan lopussa paha saa palkkansa. Elokuva-alalla alettiin myös jakaa palkintoja. Ensimmäiset Oscar-palkinnot jaettiin "Hollywood Roosevelt" -hotellissa 1929.
Mikki Hiiri esiintyi ensimmäistä kertaa valkokankaalla 1928 elokuvassa "Höyrylaiva Ville" ("Steamboat Willie"), joka oli ensimmäinen äänipiirroselokuva. Samana vuonna sai ensiesityksensä myös suomalainen mykkäelokuva "Tukkijoella". Suomen luontoa, kulttuuria ja elinkeinoja esiteltiin ulkomailla ulkoministeriön tilauksesta tehdyllä "Finlandia"-elokuvalla. 1920-luvulla Suomessa julkaistiin vuosittain keskimäärin neljä kotimaista uutuutta.
Ruumiinkulttuuri.
1920-luvulla alastomuus ymmärrettiin luonnolliseksi ja siksi myös kauneuden ja terveyden olomuodoksi. Ajateltiin, että kun alaston vartalo tuodaan julkisuuteen taiteen ja tiedonvälityksen keinoin, katseet jalostuvat. Siten alastomuudessa ei enää nähtäisi seksuaalisuutta, vaan ihmisruumiin kauneutta. Kehittyi ruumistietoisuus, joka ilmeni sekä terveellisten elintapojen noudattamisena että ruumiinkulttuurin eri muotojen kehittymisenä. Muun muassa tapa käydä uimassa ja aurinkoa ottamassa yleisillä uimarannoilla yleistyi. Se, miten ihminen huolehti ruumiistaan, ei ollut enää kenenkään yksityisasia. Ruumiinkulttuurin vaaliminen oli paitsi koko "rodun" säilymisen ehdoton edellytys myös osa modernin yhteiskunnan demokratisoitumiskehitystä. Se sisälsi ajatuksen jokaisen yksilön mahdollisuudesta hallita omaa kehoaan ja näin saavuttaa tasa-arvo säädystä riippumatta.
1920-luvulla eurooppalainen ja amerikkalainen kulttuuri erotisoituivat. Seksuaalinen ulottuvuus tuli niin taiteeseen ja elokuviin kuin tieteeseenkin, muun muassa seksologia ja sukupuolikasvatus yleistyivät.
Pukeutuminen ja muoti.
Vyötärö katosi naisten asuista vuosikymmenen alussa, ja leningeistä tuli hihattomia. Rintaliivit yleistyivät korsetin jäädessä pois käytöstä. Kynsilakka tuli markkinoille, ja aiemmin vain ilotytöille sopineista ehostuksista tuli salonkikelpoisia.
Myös polkkatukka ja imukkeellinen savuke olivat muotia. Miesten vaatteista muodissa olivat pohjepituiset golf-housut, neulotut villatakit ja ruudulliset irtotakit. Muotiuutuuksia olivat kävelykeppi, baskeri ja turkishattu. Alusvaatteiden käyttö alkoi yleistyä, ja siirryttiin käyttämään tehdasvalmisteisia vaatteita.
Autoteollisuus nousi lamasta sotien jälkeen, ja autoilusta tuli muotia.
Tiede ja tekniikka.
Tieteenfilosofiassa looginen positivismi syrjäytti realismin ja uuskantilaisuuden. Vuonna 1921 Howard Carterin löytämä faarao Tutankhamonin hauta poiki maailmalla valtavan Egypti-innostuksen. Kulttuurifilosofi Oswald Spengler julkaisi uudistetun version teoksestaan "Länsimaiden perikato" vuonna 1922. Lääketieteen saavutuksia olivat muun muassa penisilliini, insuliini, C-vitamiini, laastari ja rautakeuhko. PVC-muovin ominaisuuksia parannettiin, ja sen käyttö alkoi yleistyä 1920-luvun jälkipuoliskolla. Asetekniikassa käyttöön tulivat ensimmäiset käsikäyttöiset sarjatuliaseet, Tommy Gun ja Suomessa Suomi-konepistooli. Vuonna 1926 Robert Goddard patentoi raketin.
Fysiikka ja astronomia.
Kvanttimekaniikassa tehtiin suuria keksintöjä. Fysiikan Nobel-palkinnon sai Albert Einstein vuonna 1921 valosähköisen ilmiön selittämisestä ja Niels Bohr vuonna 1922 atomin rakenteen selvittämisestä. Edwin Hubble havaitsi galaksien olevan paljon aiemmin luultua kauempana ja liikkuvan Maasta poispäin niiden etäisyyteen suoraan verrannollisella nopeudella. Tämä osoitti että maailmankaikkeus laajenee. Suomessa Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry perustettiin jo vuosikymmenen alussa, 1921.
Tiedonvälitys.
Hiilimikrofonin teollinen valmistus alkoi 1929, ja samana vuonna Paul Galvin rakensi ensimmäisen autoradion. Gramofoni eli levysoitin syrjäytti lopullisesti fonografin. Ensimmäinen transatlanttinen puhelinsoitto New Yorkista Lontooseen soitettiin 1928. 1920-luvulla automaattikeskus korvasi käsikeskuspöydän ja puhelunvälittäjän. Kaukoyhteydet Suomesta Eurooppaan paranivat huomattavasti vuonna 1928, kun Suomesta vedettiin merenalainen puhelinkaapeli Ruotsiin. 1920-luvun lopulla puhelintilaajia oli Suomessa n. 100 000. Vuonna 1925 John Logie Baird patentoi television, mutta teolliseen tuotantoon päästiin vasta 1930-luvun puolella.
Liikkuminen.
Lentokoneiden suorituskyky parani. Käyttöön tulivat kokonaan metalliset koneet, joiden esikuva oli alumiinirunkoinen, Junkersin jo ensimmäisen maailmansodan aikana valmistama kone. Moottorit kehittyivät pyörivistä tähtimoottoreista tähtimoottoreiksi. Rakennettiin suuria vesitasoja eli lentoveneitä. Vuonna 1924 yhdysvaltalaiset Douglas-vesitasot lensivät ensimmäisinä maailman ympäri, ja 1929 yhdysvaltalainen Richard Byrd lensi ensimmäisenä lentokoneella etelänavan yli. Charles Lindbergh ylitti Atlantin lentokoneella ilman välilaskuja vuonna 1927. Myös ilmalaivat kehittyivät, vain vuotta aiemmin Roald Amundsen oli lentänyt ilmalaivalla pohjoisnavan yli. Vuonna 1928 valmistunut Graf Zeppelin oli valmistuessaan maailman suurin ilmalaiva, sen rungon pituus oli 236,6 metriä.
Vuosikymmenen loppua kohden autoissa täyskumiset renkaat väistyivät ilmatäytteisten tieltä, ja Yhdysvalloissa tiehallinnot ryhtyivät rakentamaan moottoriteitä lähinnä kaupunkien lähiliikennettä varten. Vuonna 1923 keksitty puskutraktori helpotti maansiirtotöitä. Detroitissa otettiin käyttöön ensimmäiset liikennevalot vuonna 1920.
Uusia metroja avattiin 1919 Madridiin ja 1924 Barcelonaan. Aasian ensimmäinen metro avattiin vuonna 1927 Tokioon. Junaliikenteessä käytettiin yhä lähes pelkästään höyryvetureita, Suomessa niistä luovuttiin vasta 1950-luvulla.
Suomessa määrättiin autot ja moottoripyörät rekisteröinti- ja katsastusvelvollisuuden alaisiksi vuonna 1922 ja ensimmäinen tieliikennelaki tuli voimaan vuonna 1926.
Eugeniikka.
Eugeniikka oli suosittua Yhdysvalloissa ja ympäri läntistä Eurooppaa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Yhdysvalloissa rotuhygieeninen liike oli huipussaan 1924 ja heikkeni sen jälkeen kunnes viisi vuotta myöhemmin kaatui kokonaan. Yhdysvalloissa vuonna 1910 perustettu "Eugenics Record Office" (ERO) keräsi arkiston perhesukupuita, jotka osoittivat "epäsopivien" olevan taloudellisesti ja sosiaalisesti köyhistä oloista. Tämän tuloksena saatiin vuonna 1924 läpi maahanmuuttolaki, joka rajoitti maahanmuuttoa ja karsi joukosta epäsopiviksi katsottuja tulijoita. Laki pyrki myös estämään rotujen sekoittumisen. Saksassa eugeniikan huippukausi oli vasta 1930-luvulla.
Uskonnot.
Synteettinen evoluutioteoria syntyi 1920- ja 1930-luvuilla kun klassinen Charles Darwinin luonnonvalintaa korostava evoluutioteoria sovitettiin yhteen uuden populaatiogenetiikan kanssa. Yhdysvalloissa syntyi voimakas liike, joka onnistui estämään evoluutioteorian opettamisen useissa osavaltioissa. Vastarintaliikkeen syntyminen juuri 1920-luvulla johtui varsinkin julkisen opetuksen leviämisestä: kansankerrokset jotka eivät olleet kuulleet mitään evoluutiosta, havaitsivat että heidän lapsilleen opetettiin heidän uskonnollisten vakaumustensa vastaisia oppeja. Meksikossa koettiin Cristero-kapina vuosina 1926 - 1929. Kapinan syynä oli Meksikon hallituksen ja 1924 valitun ateistisen presidentin toimeenpanemat, pappien toimintaa rajoittavat lait, joita katoliset vastustivat. Vuonna 1928 valtaan uudelleen nousseen presidentti Álvaro Obregónin murhasi katolinen José de León Toral, vain kolme viikkoa vaalien jälkeen.
Juutalaisten muutto Palestiinaan kiihtyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Elokuun 1929 mellakassa palestiinalaiset surmasivat toistasataa juutalaista ja Britannian poliisivoimat surmasivat toistasataa palestiinalaista.
Venäjällä alkoivat kirkkoon kohdistuneet vainot vuosina 1922-23. Kirkon omaisuuden riistäminen johti pappien vastustukseen ja heidän pidättämiseensä. Useita kirkkoja ja luostareita suljettiin ja niitä muutettiin varastoiksi, vapaa-ajan tiloiksi ja syrjäisempiä myös keskitysleireiksi. Neuvostohallituksen toimien johdosta kirkolliset yhteydet Suomesta itään katkesivat, ja vuonna 1923 Konstantinopoliin tehdyn matkan tuloksena Suomen ortodoksinen kirkko erotettiin täysin Venäjän kirkosta.
Vuodesta 1914 saakka paavina toiminut Benedictus XV kuoli vuonna 1922, ja konklaavi eli paavin valitseva kardinaalien kokous pidettiin samana vuonna 2. – 6. helmikuuta. Uudeksi paaviksi valittiin italialainen Pius XI.
Naisen uusi asema.
Naisten lisääntynyt työssäkäyminen mahdollisti poikamiestyttöelämän, joka miellettiin modernin naisen elämäntavaksi. Syntyi "flapper", poikamiestyttö tai jazz-tyttö. Maailmansodan jälkeisessä Euroopassa miesten vähyys ja heistä käyty taistelu teki naisista rohkeampia ja aktiivisempia. Useissa maissa naiset olivat saaneet äänioikeuden jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vuonna 1920 loputkin Yhdysvaltojen osavaltiot myönsivät naisille äänioikeuden, Turkissa yleinen äänioikeus myönnettiin 1926 ja Isossa-Britanniassa sitä laajennettiin vuonna 1928 koskemaan kaikkia naisia.
Perinteisestä naisen roolista eronneet naistyypit koettiin yhtä aikaa pelottavina ja kiehtovina. Uusi naistyyppi siirtyi myös valkokankaille, joissa siitä muovautui sekä viettelijätär että vamppi.
Urheilu.
Yhdysvalloissa keksittiin rantalentopallo ja vesihiihto ja 1920 järjestettiin ensimmäiset jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut. Vuonna 1921 lähetettiin Yhdysvalloissa ensimmäinen suora radiolähetys ammattilaisnyrkkeilyn mestaruusottelusta, jossa olivat vastakkain Jack Dempsey ja Georges Carpentier. Ranskalainen tennispelaaja Suzanne Lenglen voitti Wimbledonin tennisturnauksen yhteensä kuusi kertaa. Yhdysvaltalainen baseball-tähti Babe Ruth saavutti vuonna 1927 60 kunnarin ennätyksen, joka rikottiin vasta 34 vuotta myöhemmin. Johnny Weissmuller ui vuonna 1922 ensimmäisenä vapaauinnissa 100 metriä aikaan 58,6 sekuntia. Vuonna 1926 Gertrude Ederle ylitti ensimmäisenä naisena Englannin kanaalin uimalla ajassa 14 tuntia 31 minuuttia.
Olympialaiset.
1920-luvulla kesäolympialaiset järjestettiin vuonna 1920 ja kesä- ja talviolympialaiset vuosina 1924 ja 1928. Vuosikymmenen aikana olympialaisissa parhaiten menestyivät Yhdysvallat, Suomi, Ruotsi, Ranska ja Iso-Britannia. Antwerpenin olympialaiset 1920 olivat ensimmäiset, joissa vannottiin olympiavala, päästettiin kyyhkysiä ilmaan rauhan symbolisena eleenä ja otettiin käyttöön olympialippu. Suomeen tuli olympialaisissa menestystä etenkin juoksussa ja painissa; hyvällä urheilumenestyksellä oli nuoren kansakunnan itsetunnon kannalta tärkeä vaikutus. Talvikisoissa menestys oli laimeampaa kuin kesäkisoissa.
Pariisin olympialaisissa vuonna 1924 Paavo Nurmesta tuli legenda, ja myös Ville Ritola alkoi saavuttaa mainetta. Amsterdamin olympialaisissa 1928 oli jälleen mukana Saksa, Euroopan ulkopuolisista maista kisoissa näkyi etenkin Japani. Suomalainen Clas Thunberg hallitsi yhdessä norjalaisen Ivar Ballangrudin kanssa pikaluistelua koko 1920-luvun.


1910-luku.
1910-luku oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1910 ja päättyi 31. joulukuuta 1919. Vuosikymmen oli 1900-luvun toinen vuosikymmen.
Suuret tapahtumat.
1910-luvun alku oli eurooppalaisten suurvaltojen kilpavarustelun aikaa. Suurvallat Saksa, Itävalta-Unkari, Ranska, Italia ja Venäjä muodostivat keskenään erityisesti sotilasliittoja. Sodan syttymistä pidettiin vain ajan kysymyksenä ja Itävalta-Unkarin kruununperijän Franz Ferdinandin salamurha (Sarajevon laukaukset) laukaisi jännitteet suurvaltojen välillä.
Franz Ferdinandin salamurha johti ensimmäisen maailmansodan syttymiseen vuonna 1914. Maailmansota päättyi Versailles’n rauhansopimukseen loppuvuodesta 1918. Maailmansodan loputtua Itävalta-Unkari hajosi moneksi eri valtioksi. Venäjän keisarikunta kaatui helmikuun ja lokakuun vallankumousten myötä vuonna 1917 ja tsaari Nikolai II luopui kruunusta. Myöhemmin Venäjästä tehtiin kommunistinen Neuvostoliitto.
Silloisen maailman loistoaluksena tunnettu "RMS Titanic" upposi neitsytmatkallaan 15. huhtikuuta 1912 törmättyään jäävuoreen. Haaksirikossa menehtyi 1 500 ihmistä, ja se oli kaikkien aikojen eniten uhreja vaatinut rauhan ajan merionnettomuus.
Hallitsijoita.
1910-luvun lopulla monet eurooppalaiset monarkit kokivat loppunsa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksan keisarikunta romahti ja keisari Vilhelm II joutui pakenemaan maasta. Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia päättyi myös ja maa hajosi useaan eri osaan. Venäjällä tapahtuneen vallankumouksen seurauksena tsaari Nikolai II joutui luopumaan kruunusta ja antamaan vallan Aleksandr Kerenskille.
Yhdysvaltojen republikaanipresidentti William Howard Taftin presidenttikausi päättyi vuonna 1913. Uudeksi presidentiksi valittiin demokraattisen puolueen Woodrow Wilson.


1900-vuosikymmen.
1900-vuosikymmen oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1900 ja päättyi 31. joulukuuta 1909. Vuosikymmen oli 1900-luvun ensimmäinen vuosikymmen.


1988.
Vuosi 1988 oli karkausvuosi, joka alkaa perjantaista.


1987.
Suomessa valmistauduttiin vuoden 1988 presidentinvaaleihin.


1984.
Vuosi 1984 oli karkausvuosi. 1984 on roomalaisilla numeroilla MCMLXXXIV.


1978.
Maaliskuu.
Italian pääministeri Moro terroristien vankina


1977.
Suomessa valmistauduttiin vuoden 1978 presidentinvaaleihin.


1948.
Tapahtumia.
Suomessa vuonna 1948 syntyi maan historian toiseksi suurin ikäluokka (suurin 1947). Nykyväestössä ikäluokka 1948 on Suomen suurin.


1916.
Tapahtumia.
Ensimmäinen maailmansota (1914–1918) jatkui.


1893.
tuntematon päivämäärä.
Teekkarilakki otettiin käyttöön Polyteknikkojen Yhdistyksen piirissä.
Montreal AAA (Amateur Athletic Association) voitti ensimmäisen Stanley Cupin.


1890-luku.
1890-luku oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1890 ja päättyi 31. joulukuuta 1899. Vuosikymmen oli 1800-luvun viimeinen vuosikymmen.


1810-luku.
1810-luku oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1810 ja päättyi 31. joulukuuta 1819. Vuosikymmen oli 1800-luvun toinen vuosikymmen.


1820-luku.
1820-luku oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1820 ja päättyi 31. joulukuuta 1829. Vuosikymmen oli 1800-luvun kolmas vuosikymmen.


1880-luku.
1880-luku oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1880 ja päättyi 31. joulukuuta 1889. Vuosikymmen oli 1800-luvun yhdeksäs vuosikymmen.
Vuosikymmenen teemoja olivat toinen teollinen vallankumous ja länsimaiden jatkuva talouskasvu.


1870-luku.
1870-luku oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1870 ja päättyi 31. joulukuuta 1879. Vuosikymmen oli 1800-luvun kahdeksas vuosikymmen.


1860-luku.
1860-luku oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1860 ja päättyi 31. joulukuuta 1869. Vuosikymmen oli 1800-luvun seitsemäs vuosikymmen.


1850-luku.
1850-luku oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1850 ja päättyi 31. joulukuuta 1859. Vuosikymmen oli 1800-luvun kuudes vuosikymmen.


1840-luku.
1840-luku oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1840 ja päättyi 31. joulukuuta 1849. Vuosikymmen oli 1800-luvun kolmas vuosikymmen.


1830-luku.
1830-luku oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1830 ja päättyi 31. joulukuuta 1839. Vuosikymmen oli 1800-luvun neljäs vuosikymmen.


1800-vuosikymmen.
1800-vuosikymmen oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1800 ja päättyi 31. joulukuuta 1809. Vuosikymmen oli 1800-luvun ensimmäinen vuosikymmen.


1730-luku.
Daniel Stoopendaalin maailmankartta vuodelta 1730
1730-luku oli 1700-luvun neljän vuosikymmen. Se alkoi 1. tammikuuta 1730 ja päättyi 31. joulukuuta 1739
Eurooppa.
Euroopassa elettiin 1730-luvulla edelleen Espanjan perimyssodan jälkeistä rauhallista ajanjaksoa, ja valtiot keskittyivät pääosin sisäisiin asioihinsa ja siirtokuntiinsa. Etekin Yhdistynyt kuningaskunta jättäytyi Euroopan politiikan ulkopuolelle. Vuosikymmenen poikkeukselliset sodat olivat Puolan perimyssota 1733–1735, johon manner-eurooppalaiset vallat sekaantuivat, ja Venäjän-Turkin sota 1735–1739. Espanjan ja Yhdistyneen kuningaskunnan välinen siirtomaasota, Sota Jenkinsin korvasta, syttyi 1739.
Aasia.
Kiinan Qing-dynastian keisariksi nousi vuonna 1736 Qianlong, joka pyrki yhdentämään keisarikuntaa. Hänen aikana Kiina vaurastui ulkomaankaupalla niin ettei keisarikunnassa kerätty veroja joka vuosi.
Persiassa safavidien dynastia loppui 1736 ja vallan ottivat afsharidit, joiden hallitsija Nadir Šah harjoitti voimakasta valloituspolitiikkaa aina seuraavalle vuosikymmenelle.
Intiassa oli edelleen Suurmogulien valtakunnan hajottua valtatyhjiö, jota kilpailevat intialaisvaltiot ja eurooppalaiset koettivat täyttää. Ainoastaan Maratin valtakunta onnistui laajenemaan huomattavasti 1730-luvulla.
Afrikka.
Afrikassa alkoi 1738 suuri nälänhätä, mikä kasvatti paikallisten heimojen orjakauppaa elinkeinona. Afrikan länsirannikolla oli lukuisia pieniä valtakuntia, suurimpana Ašanti, jotka kävivät kauppaa eurooppalaisten kanssa.
Kulttuuri.
Valistusaate oli vasta nousemassa maailmalla. Varhaisten valistusfilofien seuraajat, kuten Voltaire ja Charles-Louis de Secondat de Montesquieu alkoivat kirjoittaa 1730-luvulla. Brittiläisessä imperiumissa alkoi vuosikymmenen aikana vahva kristillinen herätys, joka synnytti muun muassa metodismin.


1790-luku.
1790-luku oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1790 ja päättyi 31. joulukuuta 1799. Vuosikymmen oli 1700-luvun viimeinen vuosikymmen.


1390-luku.
Tapahtui vuosikymmenen aikana.
1390-luku: 1390, 1391, 1392, 1393, 1394, 1395, 1396, 1397, 1398, 1399


1752.
Vuosi 1752 oli sekä gregoriaanisen että juliaanisen kalenterin mukaan karkausvuosi.


1415.
Kuolleita.
Jan Hus kuoli vuonna 1415.


1346.
1346 oli juliaanisen kalenterin vuosi 1300-luvulla. Euroopan historiassa se sijoittuu myöhäiskeskiajalle. Aasiassa musta surma iski vuonna 1346 Kultaisen ordan kaanikunnan joukkoihin ja tauti levisi myös genovalaisiin kauppiaisiin, joita vastaan joukot hyökkäsivät, ja myöhemmin muualle Eurooppaan. Keski- ja Itä-Aasiassa oli useita kapinoita sen jälkeen, kun kaani Qazan sai surmansa kansannousussa, ja Tšagatain kaanikunta alkoi horjua. Kiinassa alkaneet kapinat johtivat lopulta Yuan-dynastian kaatumiseen. Intialainen Vijayanagaran valtakunta sai vuoden aikana useita voittoja pohjoisen muslimivalloittajista.
Itäisessä Euroopassa Dusan Silni julistettiin Serbian tsaariksi 16. huhtikuuta (pääsiäisenä). Viereisessä Bysantin valtakunnassa turkkilainen prinssi Orhan meni naimisiin prinsessa Theodoran kanssa, sillä hän halusi solmia liiton turkkilaisten ja Bysantin välille. Useita vuosia aiemmin alkaneet sisällissodat jatkuivat sekä Bulgariassa että Bysantissa. Tanska myi osan pohjoisesta Virosta saksalaiselle ritarikunnalle kukistettuaan lopulta Yrjönpäivän yön kansannousun. Keski-Euroopassa Luksemburgin Kaarle IV valittiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijaksi 11. heinäkuuta. Italia kärsi nälänhädästä ja useat pankkisuvut, kuten Bardi, menivät vuoden 1346 aikana vararikkoon. Länsi-Euroopassa Ranskan ja Englannin välinen satavuotinen sota jatkui, ja Englannin kuningas Edvard III johti hyökkäystä mantereelle ja saavutti useita voittoja.
Länsi-Aasia.
Kertomuksessa luetteloidut alueet ja kansat edustavat suurta osaa Länsi-Aasiasta ja Kaukasuksesta. "Eurooppalaiset muukalaiset" tarkoittavat niitä, jotka taistelivat tataareja vastaan mongolien johtamassa Kaffan piirityksessä. Nämä eurooppalaiset palasivat Eurooppaan seuraavana vuonna ja toivat ruton mukanaan. Krimiltä palaavat matkaajat kantoivat ajan kreikkalaisten ja arabialaisten oppineiden mukaan ruton myös Bysanttiin ja Arabiaan.
Nykytutkijat pitävät tapahtumia yhtenä varhaisimmista ja kuolettavimmista biologisista hyökkäyksistä maailmanhistorian aikana, vaikka mongolien olikin pakko lopulta vetäytyä. Varhaisten lähteiden mukaan rutto alkoi levitä keväällä 1346 Don-joen alueella Mustanmeren lähellä, minkä jälkeen se levisi Venäjälle, Kaukasukselle ja Genovan hallitsemille alueille vuoden sisällä.
Etelämpänä Georgiassa kuningas Giorgi V Loistava kuoli ja Davit IX nousi hänen tilalleen. Giorgi V oli onnistunut valloittamaan koko Etelä-Kaukasian alueen. Vuoden 1346 jälkeen kuningaskunta alkoi kuitenkin taantua Giorgin kuoleman ja pian sen jälkeen maahan levinneen ruton vuoksi.
Ibn Battuta saapui Pekingiin vuonna 1346.
Keski- ja Itä-Aasia.
Keski-Aasiassa vuonna 1346 mongolivaltakunnan hajoaminen ja muslimilaajentuminen jatkuivat. Qazaghanin joukot surmasivat Tšagatain kaanikunnan hallitsijan kaani Qazanin, minkä jälkeen kaanikunta ei enää ollut yhtenäinen valtakunta. Qazghan johti turkkilaisten aatelisten ryhmää, joka vastusti mongolien hallintoa. Qazanin joukot olivat haavoittaneet Qazghania aiemmin samana vuonna, mutta Qazan ei käyttänyt vastustajansa heikkoutta hyödykseen vaan vetäytyi, ja suuri osa hänen joukoistaan hylkäsi hänet.
Idempänä Shah Mirza valloitti Kashmirin ja hänestä tuli ensimmäinen aluetta hallinnut muslimi. Myös Kathmandu valloitettiin samana vuonna. Muslimit kärsivät Intian eteläosassa kuitenkin joitakin takaiskuja. Hindulainen Vijayanagaran kuningaskunta valloitti Hoysalan alueen ja vietti "voitonjuhlaa" vahvistettuaan asemaansa legitiiminä, pohjoisen muslimihallintoa vastustavana hinduvaltakuntana. Pohjois-Intiassa Delhin sultanaatin hallitsija Muhammud bin Tughluq ei halveksinut pelkästään hindulaisuutta vaan myös etelän Deccan-alueen kulttuuria. Telugupäälliköt kokoontuivat vastustamaan sulttaania samana vuonna ja juhlivat voittoaan.
Vielä idempänä Ibn Battuta matkusti Kaakkois-Aasiasta Khanbaliqiin (Pekingiin) Kiinassa. Vaikka alueen muslimihallitsijat toivottivatkin hänet lämpimästi tervetulleeksi, he neuvoivat häntä lähtemään kaupungista nopeasti. Sisällissota oli pakottanut kaanin poistumaan kaupungista, ja mellakat levisivät yhä laajemmalle. Samaan aikaan korealainen buddhalainen munkki Taigo Wangsa matkusti Kiinaan saadakseen koulutuksen buddhalaisen johtajan Shih-wun johdolla. Taigo perusti myöhemmin koreanbuddhalaisen Taigo-lahkon. Japanissa loppui Kōkoku-kausi ja alkoi Shōhei-kausi.
Itä- ja Pohjois-Eurooppa.
Turkkilainen prinssi Orhan solmi avioliiton Bysantin prinsessa Theodoran kanssa vuonna 1346.
Vuonna 1346 Tanska myi pohjoisen Viron saksalaiselle ritarikunnalle Yrjönpäivän yön kansannousun jälkeen. Liivinmaan ritaristo osti Tanskan alueet 10 000 markalla ja Tanska rikkoi Kristofer II:n vuonna 1329 antaman lupauksen, jonka mukaan Tanska ei koskaan hylkäisi tai myisi alueitaan Virossa. Tanskan kuningas antoi jopa julkisen lausunnon, jossa hän katui rikottua lupausta ja pyysi anteeksiantoa paavilta.
Balkanilla Dusan Silni kruunattiin 16. huhtikuuta eli pääsiäisenä Skopjessa uuden Serbian valtakunnan tsaariksi. Serbia piti nyt hallussaan suurta osaa Kaakkois-Euroopasta. Vuonna 1346 sekä Bulgaria että Bysantti (joka hallitsi valtaosaa Kreikasta) olivat sisällissotien keskellä. Rodopivuorten ja Aigeian alueen itsenäisellä bulgarialaisella hallitsijalla Momtšililla oli sodissa merkittävä rooli. Hän oli yksi ensimmäisistä paikallisista johtajista, joka ymmärsi osmanien aiheuttaman uhan. Momtšil pyysi Bulgarian ja Bysantin keisareita auttamaan häntä muttei saanut lainkaan apua, vaikka hän jatkoi osmaneja vastaan taistelemista Rodopien itäosassa. Aigeianmeren alue oli turkkilaisten hallussa ja he ryöstelivät sen saaria.
Bithynian turkkilainen prinssi Orhan meni naimisiin keisari Johannes VI Kantakuzenoksen tyttären Theodoran kanssa. Kreikkalainen papisto uskoi, että kristityn prinsessan ja huomattavan muslimin välinen avioliitto vahvistaisi aluetta. Prinssillä oli jo useita muita vaimoja, ja vaikka Theodoran annettiin pitää uskontonsa, hänen täytyi viettää loput elämästään islamilaisessa haaremissa. Kantakuzenos toivoi, että Orhanista tulisi hänen liittolaisensa tulevissa sodissa, mutta muiden turkkilaisten tavoin Orhan asettui häntä vastaan genovalaissodassa. Liittoon kuului se, että osmaniprinssi sai myidä Konstantinopolissa vangitsemiaan kristittyjä orjina julkisilla markkinoilla.
Keski-Eurooppa.
Kaarle IV, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari vuonna 1346.
11. heinäkuuta 1346 Luxemburgin Kaarle IV valittiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijaksi. Hänen isänsä ja paavi Klemens VI:n, keisari Ludvig IV:n vankkumattoman vihollisen, välisen liiton vuoksi osa prinsseistä valitsi Kaarlen Ludvigin antikuninkaaksi Rhensissä. Hän oli aiemmin luvannut palvelevansa Klemensiä, hän vahvisti paavinistuimen hallintaoikeuden suuriin maa-alueisiin, lupasi kumota Ludvigin Klemensiä vastaan laatimat asetukset, lupasi olla puuttumatta Italian tapahtumiin ja puolustaa ja suojella kirkkoa.
Kaarle IV oli hyvin heikossa asemassa Saksassa. Valintansa ehtojen vuoksi jotkut kutsuivat häntä halveksuen "paavin kuninkaaksi" (). Monet piispat ja lähes kaikki keisarilliset kaupungit pysyivät uskollisina Ludvig Baijerilaiselle. Kaarle vaaransi asemansa myös tukemalla häviävää osapuolta satavuotisessa sodassa. Hän menetti isänsä ja monet parhaista ritareistaan Crécyn taistelussa elokuussa 1346. Hän itse haavoittui samalla taistelukentällä.
Samaan aikaan Italiassa useat pankit menivät Firenzessä vararikkoon kaupungin sisäisten ongelmien vuoksi. Tapahtumiin vaikutti myös se, että kuningas Edvard III ei maksanut osaa lainoistaan takaisin. Huomattavin vararikon tekijä vuonna 1346 oli Bardin suku. Italia kärsi myös nälänhädästä, minkä vuoksi paavin oli vaikea kerätä joukkoja hyökätäkseen Smyrnaan. Venetsialaiset kuitenkin rakensivat usean eurooppalaisen tahon liittouman ("Sancta Unio"), joka koostui pääosin temppeliherroista ja joka teki viisi perättäistä hyökkäystä Smyrnaan eli İzmiriin ja Länsi-Anatolian rannikolle, jota turkkilaiset pitivät hallussaan. Teknologian alalla paperin valmistustaito saapui Hollantiin ja tuliaseet saapuivat Pohjois-Saksaan. Varhaisimmat merkinnät kertovat, että niitä oli Aachenissa.
Länsi-Eurooppa.
7. heinäkuuta tai niillä tienoin kuningas Edvard III ylitti Englannin kanaalin Normandiaan 1 600 laivan voimin. Hän valloitti La Hoguen ja Barfleurin satamat musertavalla voimalla ja jatkoi sisämaahan kohti Caenia ottaen haltuunsa kaupunkeja matkan varrella. Ranskalaiset asettuivat puolustamaan Caenia mutta hävisivät taistelun. He olivat suunnitelleet kanaalin ylittämistä ja Englannin valloittamista noin 14 000 miehen voimin Jean le Francin johdossa, mutta Edvardin hyökkäys pakotti heidät puolustuskannalle.
Ranskan kuningas Filip VI tuhosi useita siltoja estääkseen Edvardin joukkoja etenemästä, mutta englantilaiset valloittivat Poissyn kaupungin elokuussa ja korjasivat sen sillan jatkaakseen. Ranskan kuningas asettui jälleen puolustusasemiin lähellä Crécyn metsää, mutta hävisi jälleen englantilaisille. Edvard jatkoi sitten Calais'hin ja piiritti kaupunkia 4. syyskuuta alkaen. Samaan aikaan Filipin poika Juhana piiritti Aigullonin kaupunkia onnistumatta kuitenkaan valtaamaan sitä. Kuningas Filip kehotti myös skotlantilaisia jatkamaan taisteluaan Englantia vastaan pohjoisessa. Skotit ajattelivat englantilaisten olevan kiinni Calais'ssa ja marssivat Englantiin kohti Durhamia lokakuussa, mutta englantilainen ritareista ja papistosta koostuva joukko voitti heidät ja Skotlannin kuningas Daavid II vangittiin. Myös irlantilaiset aloittivat lyhytaikaisen vastarintataistelun, mutta heidätkin voitettiin. Vuoden loppuun mennessä Edvard oli saanut haltuunsa myös Poitersin kaupungin ja Tonnay-Charentea ympäröivät kaupungit.


2000-vuosikymmen.
2000-vuosikymmen (arkikielessä joskus esiintynyt muodossa nollakymmen tai nolkytluku) oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 2000 ja päättyi 31. joulukuuta 2009. Vuosikymmen oli kolmannen vuosituhannen ja 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen.
__TOC__
Maailmanpolitiikka.
Ilmaston lämpeneminen alkoi aiheuttaa maailmanlaajuista huolta. Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli perustettiin jo 1988 ja sille myönnettiin työstään Nobelin rauhanpalkinto 2007.
Toinen vuosikymmentä leimannut asia oli terrorismin vastainen sota, joka alkoi Al-Qaidan tekemien iskujen New Yorkiin 11. syyskuuta 2001 jälkeen. Yhdysvallat liittolaisineen aloittivat Afganistanin ja Irakin sodat.
Ääri-islamilaiset terroristit vastasivat tekemällä terrori-iskuja länsimaita vastaan. Terroristit iskivät juniin Madridissa 2004, Lontoossa 2005 ja Mumbaissa 2006.
Eurooppa.
Euroopan unionin laajeneminen ja integraatio jatkui. Vuonna 2004 unioni laajeni 12 maalla: uudet jäsenmaat olivat Puola, Slovakia, Tšekki, Unkari, Latvia, Liettua, Viro, Slovenia, Kypros ja Malta. Vuonna 2007 vielä Bulgaria ja Romania pääsivät jäseniksi. Unionin uusi perussopimus Lissabonin sopimus astui voimaan 1. joulukuuta 2009. Sopimuksen myötä unionille valittiin ensimmäinen presidentti, Herman Van Rompuy.
Balkanilla Serbia ja Montenegron valtioliitto hajosi Montenegron itsenäistyttyä kansanäänestyksen jälkeen 2006 ja Kosovo julistautui itsenäiseksi Serbiasta 2008. Venäjän tunnusti myös Georgiaan kuuluneet Abhasian ja Etelä-Ossetian itsenäisiksi samana vuonna.
Aasia.
Autopommi Bagdadissa 14. huhtikuuta 2005
Yhdysvallat liittolaisineen miehittivät vuodesta 2001 lähtien Afganistania ja 2003 lähtien Irakia. Etenkin Irakin sota tuli Yhdysvalloille todella kalliiksi.
Kaukasuksella Venäjä taisteli Tšetšenian maakunnassa toisen Tšetšenian sodan. Neuvostoliiton hajotessa Venäjästä irtautunut tasavalta palasi liittovaltion osaksi. Tšetšenian konflikti osoitti laantumisen merkkejä tasavallan kovaotteisen tšetšeenipresidentti Ramzan Kadyrovin rauhoittamana, mutta toisaalta islamistikapinallisten iskut levisivät muualle Pohjois-Kaukasiaan.
Venäjä puuttui myös naapurinsa Georgian sisäiseen konfliktiin, mikä aiheutti Etelä-Ossetian sodan 2008.
Lähi-idässä väkivaltaisuudet kiihtyivät rauhallisen 1990-luvun jälkeen.
Islamistinen Hamas voitti palestiinalaisten vuoden 2006, mikä kiristi välejä Israeliin. Israel kävi vuonna 2006 lyhyen sodan islamistiliike Hizbollahia vastaan Libanonissa, ja taisteli palestiinalaisia vastaan lähes koko vuosikymmenen. Vihamielisyydet kärjistyivät Gazan sotaan 2009.
Afrikka.
Afrikassa käytiin useita sisällissotia, joihin myös länsimaat puuttuivat. Vuonna 1999 alkanut Liberian toinen sisällissota päättyi Yhdysvaltain tuella 2003. Ranskan väliintulo lopetti samana vuonna Norsunluurannikon sisällissodan.
Sahelin alueella 2003 alkaneessa Darfurin konfliktissa oli menehtynyt vuosikymmenen loppuun menneessä yli 450 000 ihmistä. Myös Sudanin naapurimaassa Tšadissa levottomuudet johtivat vuonna 2005 seuraavalla vuosikymmenelle jatkuneeseen sisällissotaan. Tšad etelänaapurissa Keski-Afrikan tasavallassa käytiin myös sotaa vuodesta 2003 lähtien seuraavalla vuosikymmenelle. Kriisit olivat vahvasti sidoksissa toisiinsa.
Somalian sisällissota kiihtyi uudelleen Somalian sodaksi vuonna 2006, johon myös Etiopia osallistui.
Tiede ja teknologia.
Kiina teki ensimmäisen miehitetyn avaruuslentonsa 2003.
Lääketieteessä lintuinfluenssa havaittiin 2005, mikä herätti pelkoa maailmanlaajuisesta pandemiasta. Lintuinfluenssa ei kuitenkaan kehittynyt pandemiaksi, mutta vuonna 2009 havaittu sikainfluenssa sen sijaan levisi maailmanlaajuisesti.
Talous.
Maailman talouden johtoveturiksi Yhdysvaltojen rinnalle nousi Kiina, jotka vuosikymmenen lopulla tuottivat 60 % maailman kansantuotteesta. Kiinan kansantalous nousi miltei koko vuosikymmenen 10 % vuodessa. Vielä vuosikymmenen alussa Kiinan valuuttavaranto oli alle 100 miljardia dollaria. Kymmenen vuotta myöhemmin se oli 2 300 miljardia, joista 70 % oli kiinni yhdysvaltalaisissa lainoissa. Neljäsosa Yhdysvaltain valtionvelasta päätyi kiinalaisten haltuun. Yhdysvalloista tuli vuosikymmenen aikana maailman velkaantunein valtio ja Kiinasta maailman suurin investoija.
Euroopan unioni otti vuonna 2002 käyttöön yhteisen valuutan euron, joka syrjäytti 12 maan kansallisen valuutan. Muun muassa Suomen markka poistui käytöstä. Myöhemmin myös Slovenia, Kypros, Malta ja Slovakia siirtyivät käyttämään euroa.
Öljyn hinta kääntyi voimakkaaseen nousuun. Vuosikymmenen alun noin 20 dollaria barrelilta se ylitti vuoden 2008 alussa 100 dollaria barrelilta. Öljyn hinta romahti loppuvuodesta 2008, mutta nousi keväällä 2009 noin 50 $:iin barrelilta.
Syksyllä 2008 kansainvälinen finanssijärjestelmä romahti. Maailmalla useat pankit pelastuivat vain valtion verovaroilla. Etenkin Yhdysvalloissa valtio joutui tukemaan pankkeja, vakuutusyhtiöitä ja suuria teollisuusyrityksiä jotta nämä välttyisivät konkurssilta. Teollisuustuotanto ja kansantulo laskivat teollisuusmaissa nopeinta vauhtia sitten 1930-luvun suuren laman.
Maatalous.
2000-luvun alussa suurin osa maailman ravinnosta tuotettiin kehittyneissä länsimaissa, samalla kun kehitysmaissa eli suurin osa maapallon väestöstä. Lannoitteet ja koneet olivat kehittyneet siinä määrin, että teollisuusmaissa viljelysalan ei uskottu enää kasvavan. Myös kehitysmaissa oletettiin tuotannon ennemmin tehoistuvan kuin laajentuvan. Kuitenkin vuonna 2007 alkoi kansainvälinen ruokakriisi, sillä ruuan hinnat alkoivat nousta voimakkaasti. Syitä tähän olivat muun muassa öljyn kallistuminen, viljavarastojen pieneneminen ja ilmastonmuutoksesta aiheutuneet satojen menetykset. Myös vuosikymmenen lopulla kehitetyt biodieselit kasvattivat ravintokasvien tarvetta. Kriisissä ruuan hinta nousi korkeimmalle 30 vuoteen, mikä johti mellakoihin miltei 40 maassa.
Öljyn hinnan ja biopolttoaineiden tuotannon lasku pudottivat ruuan hinnat vuonna 2009.
Viihde.
Televisioon syntyi uusi genre: tositelevisio. "Selviytyjät" (2000–), "Big Brother" (2000–) ja "American Idol" (2002–) -sarjoja alettiin tehdä. alkoi "Jackass"-televisiosarja (jota ennen Suomessa oli tullut samanlainen "Duudsonit"-sarja), joka poiki joukon spin-offeja, kuten "Viva La Bam", "Wildboyz", "Homewrecker", "Dr. Steve-O" ja "Blastazoid".
Vuosikymmenen aikana alkaneita menestyksekkäimpiä sarjoja ovat olleet: "CSI" (2000), "24" (2001) ja "Lost" (2004). Brittiläinen "Dr. Who" jatkui 16 vuoden jälkeen uusilla jaksoilla. Huonommin sen sijaan meni "Star Trekillä", kun ' peruutettiin neljännen kauden jälkeen. Tätä ennen "Star Trekiä" oli tehty yhtäjaksoisesti vuodesta 1987.
Useissa maissa siirryttiin digitaaliseen televisioon (Suomessa 1. syyskuuta 2007), joka mahdollisti myös tallentavat digiboksit.
Internet löi viimeistään läpi ja nousi mainstream-median huomion kohteeksi. Sosiaalinen media, yhteisösivustot ja wikit yleistyvät. Netin sisällössä alettiin laajamittaisesti hyödyntää liikkuvaa kuvaa (YouTube).
Digitaalista musiikin pakkaamista alettiin hyödyntää musiikin levittämiseen. Napster (1999–2001) oli ensimmäinen laajalti käytetty vertaisverkko-ohjelma, jolla käyttäjät voivat vaihtaa keskenään MP3-musiikkitiedostoja. Sitä seurasivat pian KaZaA, eDonkey, Direct Connect ja BitTorrent. Useat valmistajat julkaisivat kannettavia musiikkisoittimia, joista kuuluisimmaksi nousi Applen iPod. Musiikin soitto ja radio tuotiin myös matkapuhelimiin. Levy-yhtiöt yrittävät myydä käyttöoikeuksiltaan rajoitettua musiikkia ja valittelivat piratismin tuomista menetyksistä.
Nykymuotoisten tekijänoikeuksien arvostelijat muodostivat Ruotsissa Piratpartiet-puolueen tiedostonjakosivusto The Pirate Bayn ratsian jälkeen.
Viihde-elektroniikassa DVD korvasi videonauhurit. "Matrix" oli ensimmäinen merkittävä DVD-julkaisu (q.w.). Blu-ray voitti formaattisodan DVD:n seuraajasta vuonna 2008.
alettiin hyödyntää kotikäytössä. Geokätköilystä tuli yleinen harrastus. Navigointilaitteet yleistyivät autoissa.
Matkapuhelimissa siirryttiin kolmannen sukupolven verkkoihin (Suomessa avattiin 2004), jotka sallivat myös nopean mobiilidatan käytön. Operaattorit alkoivat myydä "mokkuloita". USB-muistit syrjäyttivät levykkeet. Digitaalikamerat syrjäyttivät filmikamerat ja mahdollistavat sisältöjen tuomisen nettiin.
2000-luvun alussa julkaistiin Sonyn PlayStation 2 (2000), Microsoftin Xbox (2000) ja Nintendo GameCube (2002) -pelikonsolit, jotka kilpailivat rinta rinnan. Niitä seurasivat muutamien vuosien kuluttua samojen valmistajien ”seitsemännen sukupolven” konsolit Xbox 360 (2005), Wii (2006) ja PlayStation 3 (2007). Käsikonsoleista julkaistiin 2000-luvun alussa muun muassa Nintendon Game Boy Advance (2001) jolle kehitettiin seuraajaksi Nintendo DS (2004) josta taas kehitettiin paremmat versiot, Nintendo DS Lite (2006) ja Nintendo DSi (2008).
Vuonna 2000 julkaistusta "The Simsistä" jatko-osineen tuli pelihistorian myydyin franchise "Grand Theft Auto III" pelimaailmaan vapaasti liikutettavan 3D-maailman. Pelisarja herättää huomiota väkivaltaisuudellaan ja paljaalla pinnalla. "Warcraft III" (2002) vei reaaliaikastrategiat 3D-aikaan. Pelin pohjalta luotiin suosittu riippuvuuttakin aiheuttanut massiivinen nettiroolipeli "World of Warcraft" (2004). Soitto- ja karaokepelit keräsivät suosiota ("Guitar Hero", "Rock Band"), ja ne toivat vanhoja rock-yhtyeitä uuteen suosioon.
Elokuvat.
Supersankarielokuvat nousivat uuteen kukoistukseen Marvelin hahmoihin perustuneen "X-Men"-elokuvan (2000) myötä. Omat elokuvansa saivat "Hämähäkkimies" (2002), "Daredevil" (2003), "Elektra" (2005), "Fantastic Four" (2005), "Tuomari", "Hulk" (2008) ja näiden jatko-osat.
"Matrix"-elokuva (1999) jatkui kahdella jatko-osalla. Peter Jacksonin massiivisesta "Taru sormusten herrasta" -trilogiasta (2001–2003) tuli vuosikymmenen menestyneimpiä. Toinen menestyksekäs sarja oli "Pirates of the Caribbean" (2003–). Myös jokainen "Harry Potter" -sarjan filmatisoinneista nousi katsojatilastojen kärkeen. George Lucasin "Tähtien sota" -elokuvasarja sai päätöksensä sarjan kahdella viimeisellä elokuvalla. Elokuvissa erikoistehosteet tehtiin pääasiassa tietokoneella. Animoidut elokuvat, kuten Pixarin tekemät, "Ice Age" ja "Shrek" tuotettiin kokonaan tietokoneen avulla.
Indiana Jones -hahmoa lämmiteltiin vielä neljännellä elokuvalla lähes kahden vuosikymmenen tauon jälkeen. Uusia James Bond -elokuvia valmistui tasaisesti muutaman vuoden välein, viimeksi Daniel Craigin tähdittämänä.
Urheilu.
Formula 1:ssä Michael Schumacher voitti maailmanmestaruudet vuosina 2000–2004. Yhdysvaltain Michael Phelps voitti kuusi kultaa uinnissa vuoden 2004 olympialaisissa ja kahdeksan vuoden 2008 kisoissa. Tenniksessä supertähtiä olivat Roger Federer ja Rafael Nadal, golfissa Tiger Woods. Pikajuoksija Usain Bolt saavutti Pekingin olympialaisissa kolme kultaa, kuten myös Berliinissä 2009, jolloin hän teki sekä 100 metrin että 200 metrin uudet maailmanennätykset.
Kesäolympialaiset järjestettiin 2000 Sydneyssä, 2004 Ateenassa ja 2008 Pekingissä. Talviolympialaiset 2002 Salt Lake Cityssä ja 2006 Torinossa.
Ilmasto ja onnettomuudet.
Tsunami iskee rantaan tapaninpäivänä 2004 Thaimaassa.
Ilmastonmuutos ja sitä seuraava ilmaston lämpeneminen oli vuosikymmenen huolenaihe. Kansainväliset tahot neuvottelivat useaan otteeseen kiihtyvän lämpenemien rajoittamisesta.
Tapaninpäivänä 2004 Intian valtamerellä tapahtui maanjäristys, joka aiheutti tsunameja, mikä johti noin 300 000 ihmisen kuolemaan Etelä-Aasian ja Kaukoidän rannikoilla. Hurrikaani Katrina aiheutti vuonna 2005 valtavat tuhot Yhdysvaltain New Orleansissa ja sen lähialueilla.
Suomessa tapahtui sen historian pahin tieliikenneonnettomuus Konginkankaalla 2004.
Suomessa koettiin 2000-luvun aikana kaksi sateista kesää jotka olivat kesät 2004 ja 2008, kun taas niiden sijasta lämpimimmät 2000-luvulla koetut kesät olivat kesät 2002 ja 2006.


Äänenvoimakkuus.
Äänenvoimakkuus on määre, jolla yleensä mitataan havaittua äänenvoimakkuutta eli sitä, kuinka kovana jokin ääni koetaan. Tällöin on kyse subjektiivisesta, havaitusta äänenvoimakkuudesta eli äänekkyydestä, jonka mittayksikkö on sooni. Äänenvoimakkuudella voidaan myös tarkoittaa äänipainetasoa, jota mitataan desibeleinä (dB) ja joka kertoo äänen fysikaalisen voimakkuuden. Äänenvoimakkuudesta puhutaan usein volyyminä.
Äänekkyys ja äänipainetaso eivät ole suoraan verrannollisia toisiinsa, johtuen ihmisen kuulon toiminnasta. Näiden välisenä yhteytenä kuitenkin toimii äänekkyystaso (yksikkö foni), joka on kokeellisesti määritelty niin, että sen lukuarvo on 1 kHz:n ääneksen tapauksessa sama kuin ääneksen äänipainetaso desibeleinä.


Japanin kieli.
Japanin kieli (jap. 日本語, "nihongo", "nippongo") on japanilaisiin kieliin kuuluva kieli, jota puhutaan pääasiassa Japanissa. Mahdollisista sukukielistä on useita teorioita, muun muassa korean kieltä ja altailaisia kieliä on pidetty mahdollisina sukulaiskielinä. Japanin kieltä puhuu äidinkielenään noin 130 miljoonaa ihmistä ja se muodostaa okinawan kielen ja muiden Ryūkyū-saarilla puhuttujen kielten kanssa japanilaisten kielten kielikunnan. Jotkut tutkijat pitävät japanilaisia kieliä vain toistensa murteina ja näin ollen yhtenä kielenä ja tällöin japanista tulee maailman suurin isolaattikieli. Morfologialtaan japanin kieli on agglutinoiva kieli kuten suomen kielikin.
"Nihongo", eli japanin kieli kanjimerkein.
Länsimaalaisille japanin kielessä lienee vaikeinta oppia kiinalaisperäiset kanji-kirjoitusmerkit, joita on jopa kymmeniä tuhansia. Japanin opetusministeriö on kuitenkin määritellyt yleisimmät kanjit, joihin kuuluu 2 136 kirjoitusmerkkiä. Suomalaiselle puhujalle japani on suhteellisen helppo kieli oppia, jos oppii kirjoitusjärjestelmän. Vastaavasti monien Suomessa asuvien japanilaisten mielestä suomen kieli on helppo oppia.
Kirjoittaminen.
Japania kirjoitetaan kolmea eri merkistöä käyttäen. Merkistöt ovat hiraganat, katakanat ja kanjit. Kaksi ensimmäistä ovat toisiaan muistuttavia tavuaakkosia, joissa molemmissa on 46 merkkiä (laskutavasta riippuen 71 merkkiä), ja joita käytetään hieman eri tarkoituksiin. Kolmas on Kiinasta peräisin oleva ideogrammimerkistö.
Ääntäminen.
Japanin ääntäminen on suomalaisittain jopa helpohkoa. Vokaalit (a, e, i, o ja u) ovat laajalti yhteneviä suomen kanssa, kieli ei ole merkittävässä määrin tonaalinen eikä esimerkiksi painotus ole yleensä ratkaisevaa. Myöskään suomalaisittain vieraita ääniä ei juuri ole, lukuun ottamatta japanin l/r- ja ch/j-äänteitä. Japanin kielessä ei ole erikseen l- ja r-äännettä, vaan yksi äänne, joka on ikään kuin r ilman varsinaista resonointia. Samaten transkriboitaessa vierasta kieltä käytetään samoja merkkejä sekä l- että r-kirjaimen transkriboimiseksi. Sama pätee yleensä myös v- ja b-äänteisiin.
Latinalaisilla aakkosilla transkriboidun tai kana-aakkosilla kirjoitetun japanin lausuminen on melko helppoa, sillä kuten suomessa, myös japanissa yhtä kirjainta tai tavua vastaa yleensä tietty äänne, joka ei muutu sanasta toiseen (ns. foneemiperiaate). Tiettyjä poikkeuksia kuitenkin on, erityisesti liitepartikkelien osalta ja n-kirjaimen lausumisessa (joka edustaa jopa neljää eri äännettä, joista suomalainen korva erottaa helposti n-, m- ja ng-äänteet).
Katso myös japanin transkriptio suomalaisella ortografialla.
Teema.
Teemaa merkitään は-liitepartikkelilla, vrt. subjektin が-liitepartikkeli.
Silloin kun hevonen on lauseen subjekti, se tulee edustalle, ja lauseen ydin (uusi asia) on "hevonen syömässä ruohoa".
Jos joku selittää nähneensä hevosen kiipeämässä lipputankoon sen siitä katkeamatta, kuulijan kysymys ”馬が？” tarkoittaisi ”mitä, hevosenko?” ja ”馬は？” taas ”entäs miten kävi hevoselle?” Näistä edellinen painottaa hevosta (subjekti), jälkimmäinen jättää hevosen (teema) taka-alalle ja painottaa ilmiselvää hevoseen liittyvää kysymystä (”(lipputangolle ei käynyt kuinkaan, mutta) entäs hevoselle?”).
Taivutus.
Japanin kielessä sekä verbit että adjektiivit taipuvat, mutta eivät persoonamuodoissa. Japania kirjoittaessa on huomattava, että kanjeilla kirjoitettu sanan ydin ei koskaan muutu, vaan taivutusmuodot kirjoitetaan sanan perään kana-merkeillä ("okurigana" eli ”saattava "kana"”).
Kuten suomen kielessä, futuuria ei tunneta ja japanissa on vain preesens ("-u") ja imperfekti ("-ta"). Taivutukset voivat silti olla varsin monimutkaisia: 食べる "taberu" (syödä) voi taipua muotoon 食べさせられた "tabesaserareta" (laitettiin syömään, ts. kausatiivin passiivin imperfekti) ja apuverbejä käytetään runsaasti. Erityisesti puhekielessä onkin yleistä, että lause koostuu yksinomaan verbeistä: "motte kite iru", kirj. ”ottaen-tullen-on” olisi tyypillinen tapa ilmaista ”otin mukaani”, jos tekijä ja kohde on määritelty jo aiemmin.
Adjektiivit puolestaan eivät taivu suomen lailla substantiivin mukaan, vaan verbien lailla muun muassa kielteiseksi ja aikamuodon mukaan: 赤い "akai" (punainen), 赤くない "akakunai" (ei punainen), 赤くなかったら "akakunakattara" (”jos se ei olisi ollut punainen” tai ”niillä kerroilla kun se ei ollut punainen”).
Japanin substantiivit eivät taivu koskaan. Suomen kielen substantiivien taivutuksia vastaavia merkityksiä saadaan aikaan liitepartikkeleilla. Liitepartikkelit kirjoitetaan hiraganalla sanan tai lauseen perään.
Esimerkiksi バスで東京へ行く人 (Basu de Tōkyō e iku hito) = ”Bussilla Tokioon menevä henkilö.”
Monikko.
Japanin kielessä ei ole varsinaista monikkoa. Sanoista käytetään samoja muotoja riippumatta siitä, onko puheen kohteita yksi vai useampia.
Lukumääriä ilmoittaessa on käytettävä erityisiä laskusanoja, jotka liitetään lukusanaan seuraavasti: ”kolme kurkkua” on "kyūri san-bon", kirjaimellisesti ”kurkku kolme-(pitkulainen)”, kun taas ”kolme paperia” on "kami san-mai" = ”paperi kolme-(litteä)”. Käytettävä laskusana riippuu laskettavien kohteiden laadusta. Esimerkiksi Akira Kurosawan elokuva Seitsemän samuraita on "Shichi-nin no samurai" (七人の侍) eli Seitsemän (ihmis)samuraita, mutta eläinsatu Seitsemän samuraita on "Shichi-hiki-no samurai" (七匹の侍) eli Seitsemän (pientä eläin)samuraita. Laskusanan ensimmäinen äänne ja joskus jopa vartalo riippuvat lukusanasta: esimerkiksi kaksi (ihmis)samuraita olisi "futari no samurai" ja kahdeksan (eläin)samuraita "happiki no samurai". Myös lukusanat voivat siis riippua laskettavista asioista, sillä japanissa käytetään sekä alkuperäisiä japanilaisia (ひと― (hito-), ふたー (futa-), みー (mi-), よー (yo-), いつー (itsu-)...) että kiinasta lainattuja lukusanoja (イチ (ichi), ニ (ni), サン (san), シ (shi), ゴ (go)...).
Muita laskusanoja.
Monikollisia ilmaisuja voidaan lisäksi tietyissä tapauksissa muodostaa muutamilla liitepartikkeleilla kuten "-ra", "-tachi" ja "-gata" tai toistamalla sana kahteen kertaan. Toistossa sanan jälkimmäisen kerran aloittava konsonantti usein muuttuu soinnilliseksi. Esimerkkejä: "watashi" = minä, "watashitachi" = me, minun seurueeni; "hito" = ihminen, "hitobito" = ihmiset
Kohteliaisuus.
Japanin kielessä käytetään runsaasti ilmaisuja, jotka määrittelevät puhujan ja kuulijan välisiä ”kunnioitus- ja kohteliaisuussuhteita”. Niitä ilmaistaan muun muassa nimien ja henkilöä tarkoittavien substantiivien jälkiliitteillä, substantiivien etuliitteillä ja monilla verbimuodoilla. Kohteliaisuuden ”puute” suorasukaisemmissa ilmaisuissa voi olla esimerkiksi nuorten ystävysten kesken myös yksi tapa ilmaista läheisyyttä.
Etu- ja loppuliitteet.
Esimerkiksi isää tarkoittava sana "otōsan" sisältää kaksi kunnioitusta ilmaisevaa osaa, etuliitteen "o-" ja jälkiliitteen "-san". Jälkiliite "-san" voidaan lisätä lähes aina henkilön nimeen tai titteliin häntä puhuteltaessa. Sitä voimakkaampia kunnioituksen ilmaisuja ovat esimerkiksi "-sama" (tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin mestari, herra tai rouva) ja "-sensei" (opettaja, tohtori, mestari). Tuttavalliset jälkiliitteet "-kun" (miehille) tai "-chan" (tytöille) puolestaan kertovat, että kuulija on samalla tasolla tai alempana kuin puhuja.
Persoonapronominit.
Japanin kielessä on runsaasti persoonapronomineja, jotka vaihtelevat kohteliaisuusasteeltaan äärimmäisen kunnioittavasta aina törkeästi loukkaavaan ja jopa hyökkäävään. Pronomineja kuitenkin käytetään suhteellisen harvoin: yleensä suositaan puhuteltavan nimeä ja jotakin kohteliaisuuspäätettä.
Rinnakkaissanat.
Japanin kielessä on olemassa myös kohteliaisuusasteeltaan kokonaan toisistaan eroavia sanoja, jotka tarkoittavat samaa asiaa. Ne voidaan kuitenkin usein kirjoittaa samoilla kanjeilla, tosin liitteistä voi lähes aina päätellä kummasta on kyse. Tällaisia sanoja ovat erityisesti sukulaisuussuhdesanat kuten isä (父 "chichi", お父さん "otōsan") ja äiti (母 "haha", お母さん "okāsan"), mutta muitakin on, esimerkiksi riisi (飯 "meshi", ご飯 "gohan"). Erityisesti sukulaisuussanoista on tarvittu useita eri kohteliaisuusmuotoja eri tilanteisiin riippuen siitä, kuka on puhunut kenen äidistä kenelle, missä tilanteessa ja keiden läsnä ollessa.
Verbien taivutus.
Verbimuodoissa "desu"-kopulan ja "-masu"-taivutusmuodon käyttö lisäävät ilmaisun kohteliaisuusastetta; tätä muotoa kutsutaan japaniksi nimellä "teineigo" (丁寧語) eli ”kohtelias kieli”. Kun sanotaan, että ruoka oli hyvää, on kohteliaampaa sanoa "oishikatta desu" kuin pelkästään "oishikatta". ”Kiitos” taas on kohteliaampi, kun sanotaan "arigatō gozaimasu" eikä pelkästään "arigatō". Samoin kuin monissa muissa kielissä, ehdotukset, pyynnöt ja kysymykset ovat kohteliaampia kun ne ilmaistaan epäsuorasti. Esimerkiksi: ”"ocha ga arimasen ka?"”, ”eikö ole teetä?” pro ”"ocha ga arimasu ka?"”, ”onko teetä?”. Toisaalta esimerkiksi nuorten puhekielessä verbien taivutusmuodot lyhenevät tai jopa jäävät kokonaan pois; esimerkiksi "de wa arimasen" (”ei ole”) voi lyhentyä muotoihin "de wa nai", "ja nai" ja jopa "jan".
On myös olemassa joitain alatyylisiä verbejä ja taivutusmuotoja, esimerkiksi "-yagaru", joilla ilmaistaan suoranaista vihaa tekijää kohti.
Keigo.
Liike-elämässä on usein tarpeen käyttää vielä kohteliaampaa kieltä, joka tunnetaan yleisnimellä "keigo" (敬語) eli ”kunnioittava kieli”. Keigo-ilmaisut jaetaan kahteen ryhmään: "sonkeigo" (尊敬語) eli ”kunnioittava kieli”, jolla viitataan kunnioittavasti toisen tekemisiin, ja "kenjōgo" (謙譲語) eli ”nöyrä kieli”, jolla viitataan vähätellen omiin tekoihin. Sekä sonkeigo- että kenjōgo-ilmaisut voivat olla joko erityisiä taivutusmuotoja tavallisista verbeistä tai aivan uusia verbejä, jotka itsekin taipuvat ("itasu" → "itashimasu" → "itashimashita"). Keigon sujuva hallinta on japanilaisillekin vaikeata, ja monet yritykset järjestävät esimerkiksi myyntimiehilleen keigo-koulutusta.
Aiheesta muualla.
*


Suomen kieli.
Suomen kieli ("suomi") on uralilaisen kielikunnan itämerensuomalaisiin kieliin kuuluva kieli. Suomen kielen puhujia on noin viisi miljoonaa. Heistä suurin osa asuu Suomessa, mutta vanhoja suomenkielisiä väestöryhmiä on Pohjois-Ruotsissa (meänkielen puhujat eli tornionlaaksolaiset), Norjassa (kveenit) sekä Venäjällä Karjalan tasavallassa ja aiemmin Inkerissä, missä suomen kieli on 1900-luvun mittaan suurimmaksi osaksi hävinnyt.
Siirtolaisuuden myötä uudempia suomalaisryhmiä on syntynyt Eurooppaan sekä etenkin 1800-luvulla Pohjois-Amerikkaan amerikansuomalaiset ja kanadansuomalaiset, missä suurin osa siirtolaisia on kuitenkin jo kielellisesti sulautunut valtaväestöön. Suurin nykyinen suomen kieltä ulkomailla puhuvien ryhmä on syntynyt sodanjälkeisen muuttoliikkeen tuloksena ruotsinsuomalaisina.
Suomen kieli on toinen Suomen kahdesta virallisesta kielestä. Ruotsissa suomi on virallinen vähemmistökieli. Aiemmin suomi on ollut Neuvosto-Karjalan toinen virallinen kieli.
Suomen kieli on voimakkaasti taipuva, agglutinoiva kieli. Sanajärjestys on toissijainen, lauseenjäsenten perusjärjestys on subjekti−predikaatti−objekti, ja määrite käy useimmiten pääsanansa edellä.
Foneettisesti suomen kieli on melko yksinkertainen, sillä siihen kuuluu 8 vokaalin lisäksi vain 13 konsonanttia (mikäli eräitä vain lainasanoissa esiintyviä äänteitä ei lueta mukaan). Konsonanttien ja vokaalien samanmääräisyyden, jäntevää puhe-elinten käyttöä edellyttävien äänteiden välttämisen, sananalkuisten ja -loppuisten konsonanttiyhtymien puuttumisen sekä vokaalisoinnun vuoksi suomen kieli on foneettisesti (äännefysiologisesti) helppo kieli.
Suomen kielen historia.
Itämerensuomalaisten kielten, joihin suomikin kuuluu, yhteistä oletettua kantamuotoa, kantasuomea, puhuttiin Suomenlahden molemmin puolin jo ennen ajanlaskumme alkua. Kantasuomi ja saamelaiskielet puolestaan voidaan palauttaa yhteiseen kantamuotoon, jota nimitetään varhaiskantasuomeksi tai suomalais-saamelaiseksi kantakieleksi. Itämerensuomalaiset kielet (myöhäiskantasuomi) ja saamelaiset kielet alkoivat erota toisistaan noin 1000-1500 vuotta ennen ajanlaskun alkua.
Suomen kieli eriytyi myöhäiskantasuomesta omaksi kielekseen ajanlaskun alun jälkeen. Suomen kirjakieli perustui 1500-luvulta 1800-luvun alkuun saakka lähinnä Turun ympäristön lounaismurteisiin. Kansa puhui omia murteitaan, joiden väliset erot olivat nykyistä suurempia, eikä yhtenäistä yleiskieltä ollut.
Ennen 1500-lukua, niin sanotun varhaissuomen kaudella, suomea ei juuri käytetty kirjoitettuna kielenä. Tältä ajalta on säilynyt vain muutamia kirjoitettuja nimiä, sanoja ja lauseenkatkelmia. Suomen kirjakieli syntyi uskonpuhdistuksen myötä 1500-luvulla. Piispa Mikael Agricola julkaisi ensimmäiset painetut suomenkieliset kirjat (kuten "Abckiria" 1543 ja "Se Wsi Testamenti" 1548). Agricolan oikeinkirjoitus perustui latinan, saksan ja ruotsin esikuviin, ja esimerkiksi äänteiden pituuden merkitseminen tai ä:n ja e:n erotteleminen oli epäjohdonmukaista. Tästä lähtien, niin sanotun vanhan suomen kaudella, jota kesti 1500-luvulta 1800-luvun alkupuolelle, suomen kirjoitustapa kehittyi ja johdonmukaistui, mutta käyttö ei juuri laajentunut alkeisopetuksen ja kirkon ulkopuolelle. Suomeksi kirjoitettiin lähinnä uskonnollista kirjallisuutta sekä tärkeimpiä hallintotekstejä (esimerkiksi kansalle tiedoksi annettavat asetukset); kansa osasi periaatteessa lukea, mutta harvemmin kirjoittaa.
1800-luvun alkupuolella poliittiset muutokset (autonomian aika) ja kansallisromantiikan aatteet tekivät suomen kielen kehittämisen ajankohtaiseksi. Niin sanotun murteiden taistelun myötä lounaissuomalaisten ainesten tilalle otettiin myös itäsuomalaisuuksia, ja kirjakielestä kehittyi kompromissiratkaisu, joka ei sellaisenaan edusta mitään yksittäistä murretta. Sanastoa kehitettiin voimakkaasti johtamalla uudissanoja tai ottamalla murresanoja hieman uudenlaiseen käyttöön (esimerkiksi "juna" alkuaan 'jono'). Vuoden 1863 kieliasetuksella määrättiin, että suomen kieli saisi ruotsin rinnalla virallisen kielen aseman 20 vuoden kuluessa. Tämä pakotti myös kehittämään suomenkielistä kansanopetusta. 1800-luvun mittaan vakiintuivat suomenkielinen lehdistö ja maallinen kaunokirjallisuus.
Niin sanotun nykysuomen kauden lasketaan alkaneen vuoden 1870 tienoilla. Suomen yleiskieli ei ole kokenut muita yhtä jyrkkiä muutoksia kuin 1800-luvun vakiintumiskaudella, vaikka sanasto uudistuukin jatkuvasti. Viime vuosikymmenten merkittävin muutos ei koske yleiskieltä itseään vaan sen käyttöä: yhä virallisemmissa yhteyksissä saatetaan käyttää puhekieltä tai siihen kuuluvia muotoja. Tällaisia puhekielisyyksiä, joilla usein on vanha murretausta, mutta joita normitetussa yleiskielessä ei ole hyväksytty, ovat esimerkiksi pronominien pikapuhemuodot ("mä", "sä") ja passiivin kaltainen rakenne monikon 1. persoonassa ("me mennään"). Runokielessä monet tällaiset lyhentyneet muodot ovat kuitenkin olleet jo vanhastaan yleisiä ja hyväksyttyjä (ei kuitenkaan mainittu passiivin käyttötapa).
Sanaston kehityksestä.
Suomen kieleen syntyy jatkuvasti uusia johdoksia ja yhdyssanoja. Kantasuomalaisen vaiheen jälkeen, suomen kielen erilliskehityksen aikana, suomen kielen sanasto on uusiutunut osaksi omalta pohjalta ja osaksi vieraiden kielten vaikutuksesta. Vanhahkot lainasanat ovat äänteellisesti täysin mukautuneet suomen kieleen. Esimerkiksi sananalkuiset konsonanttiyhtymät ovat yksinkertaistuneet ("lukkari" <) ja vieraat konsonantit korvautuneet ("sohva" <).
Voimakkaimmin suomen kieleen on vaikuttanut suomalaisten vuosisatainen sivistys- ja hallintokieli ruotsi, josta on lainattu tuhansittain sanoja. Myös yleiseurooppalaiset kulttuurisanat, "aasi"sta "öylätti"in, on usein saatu ruotsin kielen välityksellä. Venäjän kielestä on lainasanoja saatu etenkin itäisimpiin murteisiin, ja jotkin näistä ovat – osaksi kansanrunojen ja Kalevalan tuella, ja myös siksi, että useimmat suomalaiset eivät niitä vierasperäisiksi tunnistaneet – päässeet 1800-luvulla yleiskieleen (esimerkiksi "leima, rotu, viesti").
Suomen kirjakieltä luotaessa suosittiin muista kielistä otettujen lainasanojen (niin sanottujen sivistyssanojen) sijasta suomenkielisistä sanavartaloista johdettuja uudissanoja: kirja > kirjasto (eikä "biblioteekki"), puhe > puhelin (eikä "telefooni"), oppi > yliopisto (eikä "universiteetti"), muovata > muovi (eikä "plastiikki"). Yksi ahkerimmista uudissanojen kehittäjistä oli Jyväskylän piirilääkäri Wolmar Schildt, jota kutsutaan myös "tieteen ja taiteen isäksi", koska yli sadan edelleen käytössä olevan hänen keksintönsä joukossa ovat myös "tiede" ja "taide".
Monet uudissanat eivät kuitenkaan menestyneet: "sätiö" (radio), "kärkky" (bakteeri), "äänikkö" (magnetofoni), "paukkumaissi" (popcorn) ja "joukkoistuin" (sohva) ovat vaipuneet unholaan. Jotkin hilpeimmistä ehdotuksista, kuten "kimppameniö" (bussi), "haarasoipio" (sello) ja "jättisahio" (kontrabasso), eivät kuitenkaan ole Kielitoimiston vaan pilapiirtäjä Kari Suomalaisen käsialaa.
Uusien sanojen keksiminen on ollut hiipumaan päin ja kansainvälistymisen myötä myös suomen kieleen syntyy nykyisin yhä enemmän lainasanoja. Suomi lainaa sanoja yleensä joko muuntamalla ne kieliasuun sopiviksi (tape > teippi) tai käännöslainoina (motherboard > emolevy). Osa käytetyistä sanoista on yleiskäyttöön otettuja tuotemerkkejä, kuten "heteka" (Helsingin Teräskaluste) tai "mono". Eräs tunnetuimmista nykyisistä keksityistä sanoista on matkapuhelinta tarkoittava nimi kännykkä (engl. "mobile phone"). Koska kännykkä ei ole johdettu verbistä puhua, sanalla on potentiaalia muuttaa merkitystään laitteen muuttuessa viestintävälineenä tietokoneen suuntaan.
Suomen kieltä hoitava, julkisin varoin ylläpidetty kielitoimisto ei puutu aktiivisesti kielen kehitykseen eikä sillä ole valtaa kuin suositusten antajana. Muualla maailmassa on usein toisin. Esimerkiksi kielitoimiston vastine Islannissa muodostaa jokaiselle ei-skandinaaviselle lainasanalle skandinaavisen vastineen, joka siitä lähtien otetaan käyttöön lain voimalla. Islantilaiset ovatkin erityisen ylpeitä sanastoltaan omaleimaisena säilyneestä kielestään. Myös kielitoimiston vastine Ranskassa muodostaa samoin lainasanoille omaperäiset vastineet, joita on käytettävä kaikessa virallisessa kielenkäytössä ja mainonnassa.
Suomen kielen sanakirjat ja kielioppiteokset.
Vanhimmaksi suomen kielen kieliopiksi arvioidaan "Rudimenta linguae finnicae breviter delineata". Teoksen kirjoittajaa tai julkaisuvuotta ei tiedetä, mutta sen uskotaan olevan 1500-luvun lopulta tai 1600-luvun alusta. Aeschillus Petraeus julkaisi kieliopin "Linguae Finnicae brevis institutio" vuonna 1649. Ensimmäinen laajahko suomen kielen sanakirja on Daniel Jusleniuksen "Suomalaisen Sana-Lugun Coetus" vuodelta 1745. Se sisältää 16 000 hakusanaa sekä lopussa ruotsinkielisten sanojen luettelon. Vuonna 1917 siitä julkaistiin täydennetty painos. Aarni Penttilän "Suomen kielioppi" (1957) oli ensimmäinen nykyaikainen yleisesitys suomen kielestä. Vuonna 2004 julkaistu "Iso suomen kielioppi" on ensimmäinen yksinomaan deskriptiivinen (kuvaileva) kielioppi. Suosittuja kielenkäytön oppaita ovat muun muassa Osmo Ikolan "Nykysuomen käsikirja" sekä Terho Itkosen ja Sari Maamiehen "Uusi kieliopas" (huhtikuu 2007).
Ensimmäinen täysin yksikielinen suomen kielen sanakirja on "Nykysuomen sanakirja". Sen ensimmäinen osa ilmestyi 1951, vaikka toimitustyö alkoi jo 1920-luvun lopussa. Sen jälkeen osia ilmestyi tasaiseen tahtiin vuoteen 1961 asti, jolloin julkaistiin kuudes ja viimeinen osa. Professorit Matti Airila ja Matti Sadeniemi olivat kirjan päätoimittajia. "Nykysuomen sanakirja" on sekä kieltä kuvaava, deskriptiivinen teos että normatiivinen opas, sillä se antaa suosituksia sanojen käytöstä. Nykysuomen sanakirja sisältää yli 200 000 hakusanaa. Vuonna 2002 WSOY julkaisi sanakirjan 15. painoksen, joka on kaikkien uusintapainosten lailla identtinen ensipainoksen kanssa.
Vuosina 1990–1995 valmistui "Suomen kielen perussanakirja" Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisemana ja Editan kustantamana. Perussanakirja on kolmiosainen, ja se sisältää lähes 100 000 hakusanaa. Se kuvaa nykyisen yleiskielen sanastoa ja antaa ohjeita sanojen käytöstä. Perussanakirjan CD-ROM-versio ilmestyi vuonna 1997. "Kielitoimiston sanakirja" on vuonna 2005 julkistettu Perussanakirjaan pohjautuva sähköinen sanakirja, joka julkaistiin painettuna laitoksena 2006.
Muoto-oppia.
Suomen kielen sanaluokat ovat substantiivit, adjektiivit, pronominit, numeraalit, verbit ja partikkelit. Näistä neljää ensimmäistä kutsutaan nomineiksi, ja ne taipuvat samoissa sijamuodoissa.
Sijamuodot.
Komitatiivin yksiköllä ja monikolla ei ole eroa, koska i kuuluu sijapäätteeseen. Samasta syystä katoaa vartalon loppuvokaali. "Substantiivin" komitatiiviin liittyy aina myös persoonapääte: lähden kävelylle vanho-ine koir-ine-ni.
Abessiivi, instruktiivi ja komitatiivi ovat harvinaisia ja esiintyvät lähinnä adverbeiksi kiteytyneissä ilmauksissa ("jalan"). Raja sijapäätteen ja adverbinjohtimen välillä ei ole siis ehdoton. Vielä epämääräisempi asemaltaan on -tse-päätteinen prolatiivi ("maitse, meritse, sähköpostitse"), joka joskus lasketaan marginaaliseksi sijamuodoksi. Uudempi kielioppi ei aina mainitse myöskään akkusatiivia omana sijanaan, koska se on muutamia persoonapronominien taivutusmuotoja lukuun ottamatta ("minut, hänet") yksikössä täysin genetiivin ja monikossa nominatiivin kaltainen.
Eräissä murteellisissa ilmauksissa t-päätteistä akkusatiivia tapaa esimerkiksi nimien ilmauksessa "(Otetaan Matit ja Maijat mukaan ja lähetään kylälle)"
Vielä harvinaisempi sijamuoto, jota ei lueta Suomen yleiskieleen kuuluvaksi, on eksessiivi (-nta/-ntä) eli "eronto". Se esiintyy harvinaisena kaakkoismurteissa ja savolaismurteiden eteläosissa. Eksessiivi merkitsee jonain olemisen loppumista, kuten translatiivi joksikin alkamista ja essiivi jonain olemista, esimerkiksi ministeriksi – ministerinä – ministerintä.
Possessiivinen taivutus.
Substantiivit taipuvat myös persoonamuodoissa, toisin sanoen niihin voidaan liittää possessiivisuffiksi eli omistusliite osoittamaan omistusta. Possessiivisuffiksi liitetään mahdollisen sijapäätteen jälkeen.
Possessiivisuffiksin käyttö on suomen yleiskielessä pakollista, jos substantiivin määritteenä on tai voisi olla genetiivimuotoinen aito persoonapronomini "(minun autoni ~ autoni)". Kolmannessa persoonassa joko persoonapronominin ja possessiivisuffiksin tai pelkän possessiivisuffiksin valinnalla ilmaistaan, onko kyse ns. refleksiivisestä omistuksesta (jossa omistaja on identtinen lauseen subjektin kanssa): Pekka näki autonsa (= oman autonsa) / Pekka näki hänen autonsa (= jonkun toisen auton).
Murteissa ja puhekielessä omistusliite jätetään usein pois ja sen asemesta käytetään ainoastaan persoonapronominin genetiiviä. Refleksiivisen omistuksen yhteydessä possessiivisuffiksia käytetään silti yleensä myös puhekielessä ("mä löysin kirjani", vrt. "mä löysin mun kirjan"), usein myös tyyli- ja tehokeinona. Vaihtelevasta käytöstään huolimatta kaikki possessiivisuffiksit ovat kuitenkin täysin ymmärrettävää ja normaalia kielenkäyttöä myös puhekielessä.
Possessiivisuffikseja käytetään myös refleksiivi- ja resiprookkipronomineissa ("itselleni, toisilleen") sekä infiniittisten verbinmuotojen yhteydessä, siis persoonan ilmaisemiseen muun muassa lauseenvastikkeissa ("kerroin tulevani huomenna"; "emme elä syödäksemme").
Suomen kielessä tapahtunut kehitys osoittaa possessiivisuffiksien käytön olevan myös tulevaisuudessa vähenemässä ja korvautumassa pelkällä attribuutin genetiivillä, kuten viron kielessä on tapahtunut.
Verbit.
Finiittiverbien tapaluokkia eli moduksia on neljä: indikatiivi, imperatiivi, konditionaali ja potentiaali (sekä äärimmäisen harvinaiset eventiivi ja optatiivi). Kuudessa aikamuodossa, joita ovat preesens, imperfekti (preteriti), perfekti, pluskvamperfekti, liittopreesens (futuurinvastike) ja liittoimperfekti (liittopreteriti) (Kaksi jälkimmäistä harvinasempia), taipuu moduksista vain tunnukseton "perusmuoto" indikatiivi. Muilla moduksilla ei ole varsinaista morfologista tempustaivutusta (so. moduksen ja menneen ajan tunnusta ei voi käyttää yhtaikaa samassa taivutusmuodossa), vaan niiden mennyttä aikaa voidaan tarvittaessa ilmaista perfektimuodoilla ("olkoon mennyt", "olisi mennyt", "lienee mennyt") ja tulevaa aikaa liittopreesensillä, ("olkoon menevä", "olisi menevä", "lienee menevä") joten noilla moduksilla on vain kolme tempusta.
Verbien nominaalimuodot jakaantuvat infinitiiveihin ja partisiippeihin. Infinitiivit käyttäytyvät lauseessa hieman substantiivien tapaan. Ne voivat taipua joissakin sijoissa "(syömässä, syömästä, syömään, syömättä)" ja joissain tapauksissa saada possessiivisuffiksin "(mennessämme, nähdäkseni)". Partisiipit ovat taas taivutukseltaan ja syntaksissa hyvin adjektiivien tapaisia, eli niillä on täydellinen sijataivutus ja jopa vertailuasteet (esimerkiksi "tehdä"-verbin 1. partisiipilla "tekevä" on voittoaste eli komparatiivi "tekevämpi" ja yliaste eli superlatiivi "tekevin"). Partisiipeilla, toisin kuin infinitiiveillä, on myös sekä aktiivi- että passiivimuodot ("syövä": "syötävä", "syönyt": "syöty", "syöneempi": "syödympi").
Suomelle kuten useimmille muillekin uralilaisille kielille on ominaista, että kieltosana on verbi – sekä morfologisesti että syntaktisesti. Kieltoverbi ("e"-) taipuu persoonissa (indikatiivi "en, et, ei, emme, ette, eivät", imperatiivi "älä, älköön, älkäämme, älkää, älkööt"). Kieltoverbin nominaalimuodoista on vielä jäljellä nykyisin etuliitteenä käytettävä 1. partisiipin muoto "epä" ja siitä johdettu verbi "evätä": "epään"; vrt. muut samannäköiset vanhanaikaiset yksitavuisten verbien 1. partisiipit kuten "syöpä, saapa, viepä, lyöpä, voipa". Lauseopillisesti kieltoverbi toimii apuverbinä: esimerkiksi "Sinä et lukenut" (vrt. "Sinä olet lukenut"); "Etkö sinä lukenut" (vrt. "Oletko sinä lukenut").
Äännejärjestelmä.
Vokaalit voivat esiintyä lyhyinä ja pitkinä (pitkät merkitään kahdella kirjaimella). Lisäksi ne voivat vokaalisoinnun rajoissa muodostaa diftongeja (samaan tavuun kuuluvat kaksi peräkkäistä vokaalia) tai ns. vokaaliyhtymiä (kaksi peräkkäistä vokaalia, joiden välissä on tavunraja).
Konsonantisto on siis suhteellisen suppea. Vierasperäisissä sanoissa esiintyvät lisäksi konsonantit b, d (kaikissa asemissa), g, f sekä š ja harvinaisena ž.
Konsonantit voivat esiintyä sekä lyhyinä että pitkinä, toisin sanoen kahdennettuina (tosin j kahdentuu vain "-i"-loppuisen diftongin ja v "-u"-loppuisen diftongin jäljessä eikä niiden kahdentumista merkitä). Klusiileja koskee ns. astevaihtelu.
Vokaalisointu (vokaaliharmonia).
Suomen kielessä vallitsee vokaalien ns. velaariharmonia (etu- ja takavokaalien kesken): omaperäisissä sanoissa voi saman sanan sisällä olla vain joko taka- (a, o, u) tai etuvokaaleja (ä, ö, y); e ja i ovat neutraaleja eli voivat esiintyä myös yhdessä takavokaalien kanssa. Tämä merkitsee, että taivutuspäätteistä ja johtimista on oltava taka- ja etuvokaaliset variantit: "kala-ssa, kylä-ssä; levo-ttom-uus, työ-ttöm-yys." Vokaalisointu toimii siis osaltaan, sananpainon ohella, sananrajan selventäjänä.
Vokaalisointu ei vaikuta yhdyssanojen osien välillä "(kesäloma, yöjalka)". Samoin sen ulkopuolella ovat jotkin johtimen ja yhdyssanan osan rajalla häilyvät ainekset: "tällainen, laihanläntä".
Sanojen rakenne ja painotus.
Sanat voidaan jakaa tavuihin, jotka suomessa alkavat joko vokaalilla tai korkeintaan yhdellä konsonantilla (tämän takia myös sanan alussa voi omaperäisessä sanastossa olla vain yksi konsonantti, ja vanhoissa lainasanoissa konsonanttiyhtymät on yksinkertaistettu – vrt. suom. "ranta", germaanisten kielten "strand"). Tavun vokaalihuipun jälkeen (lyhyt tai pitkä vokaali tai diftongi) seuraa 0–2 konsonanttia; lyhyin mahdollinen tavu koostuu siis yhdestä lyhyestä vokaalista "(o-lo, i-sä)".
Suomen kielen vanhat johtamattomat sanavartalot ovat yleensä kaksitavuisia "(kala, muna, mene-, otta-)", yksitavuisia ovat vain kieltoverbi "(ei, e-)", muutamat pronominivartalot "(se, tuo, tä-, ku-)" sekä pieni joukko alkuaan kaksitavuisia sanoja, joiden alkuperäinen sisäkonsonantti on kadonnut "(jää, kuu, pää" ym.). Sanavartalon perään voi kuitenkin liittyä runsaasti johdin- ja pääteaineksia, ja yhdyssanojen muodostaminen on sekin suomelle luonteenomaista, joten suomen sanat voivat olla hyvinkin pitkiä.
Yhdyssanoissa sivupainolla on suuri merkitys sanarajojen osoittamisessa.
Oikeinkirjoitus.
Suomen kielen oikeinkirjoitus (ortografia) on pitkälti johdonmukaisesti fonologinen, eli kutakin äännettä vastaa yleensä yksi kirjain. Merkittäviä poikkeuksia ovat
Rajageminaatio esiintyy niissä sananmuodoissa, joiden lopusta on kadonnut konsonantti (yleensä -k tai -h); jos tällaisen sanan jälkeen välittömästi seuraa konsonantilla alkava sana, tämä alkukonsonantti kahdentuu. (Varsinkin itämurteiden puhujilla voi samassa asemassa vokaalinkin edellä kuulua jonkinlainen kurkunpään puristussulkeuma. Joissain savolaismurteissa -k säilyi sellaisenaan 1900-luvulle saakka.) Rajageminaatiota ei normaalisti merkitä; kielitieteellisissä teksteissä voidaan käyttää x-merkkiä.
Ongelmia kirjoituksen ja ääntämisen suhteessa aiheuttavat myös vierasperäiset sanat. Niissä esimerkiksi vokaalin tai konsonanttien pituutta koskevat säännöt on aikoinaan pyritty kehittämään sekä selkeiksi että alkuperäisen lähtökielen mukaisiksi (esimerkiksi "invalidi" kirjoitetaan yhdellä i:llä ja pitäisi ääntää lyhyellä i:llä, koska latinalaisen alkumuodon i on lyhyt), mutta joissakin sanansisäisissä asemissa vokaalit ja muutamat konsonantit pyrkivät puheessa pidentymään (esimerkiksi "invaliidi, Balttia").
Soinnillinen suhu-s esiintyy lähinnä sanoissa "brežneviläisyys", "džonkki", fidži ja "maharadža".
Murteet.
1. Lounaismurteet 2. Hämäläismurteet 3. Etelä-Pohjanmaan murre 4. Keski- ja pohjoispohjalaiset murteet 5. Peräpohjalaiset murteet 6. Savolaismurteet 7. Kaakkoismurteet
Suomen kielessä on asutushistoriallisista ja maantieteellisistä syistä paljon murteittaista vaihtelua. Monet murrerajat ovat ikivanhoja, itse asiassa vanhempia kuin "suomen kielen" käsite. Ennen keskiaikaa ei ollut suomen kieltä nykyisessä mielessä vaan joukko itämerensuomalaisia heimomurteita, joista Ruotsin rajan sisäpuolelle jääneet alettiin vähitellen lukea suomen kieleen kuuluviksi. Suomen yleiskieli nykyisessä muodossaan ei perustu mihinkään murteeseen sellaisenaan vaan syntyi tietoisten kompromissiratkaisujen tuloksena 1800-luvun kuluessa.
Perinteisessä muodossaan murteita ei enää juuri puhuta, ja usein näkee väitettävän, että murteet olisivat kokonaan katoamassa. Jotkin murrepiirteet ovat kuitenkin säilyneet sitkeästi monilla puhujilla; voi sanoa, että perinteisten murteiden sijasta on yhä olemassa ns. aluepuhekieliä. Viime vuosikymmeninä monet suomalaiset ovat kiinnostuneet kotimurteensa elvyttämisestä.
Suomen murteet jaetaan perinteisesti kahtia länsimurteisiin ja itämurteisiin. Ryhmien tyypillisimpiä eroja ovat esimerkiksi t:n heikon asteen edustus (kirjakielen "d":n paikalla on lännessä usein "r" tai "l", idässä se yleensä katoaa tai sen paikalle on kehittynyt siirtymä-äänne), pitkien väljien vokaalien diftongiutuminen eli "veäntäminen" tai "viäntäminen" useimmissa itämurteissa ("moa" 'maa', "peä" 'pää') sekä monet tunnetut sanastoerot (lännessä "vihta", idässä "vasta"; "tuima" on lännessä 'väkevä, pistävä', idässä 'suolaton, mauton') jne.
Länsimurteet.
Länsimurteisiin kuuluvia lounaismurteita sekä niiden ja hämäläismurteiden väliin jääviä ns. lounaisia välimurteita puhutaan Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa. Lounaismurteiden arvioidaan eriytyneen sisämaan hämäläismurteista ensimmäisellä vuosituhannella. Hämäläismurteita puhutaan suurimmassa osassa historiallista Hämeen maakuntaa. Etelä-Pohjanmaan murretta puhutaan Etelä-Pohjanmaalla, keski- ja pohjoispohjalaisia murteita Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla. Peräpohjalaisia murteita puhutaan Lapissa. Myös Tornionjokilaaksossa puhuttava meänkieli voidaan historiallisesta näkökulmasta lukea peräpohjalaisiin murteisiin; sen on niistä erottanut vasta vuoden 1809 valtakunnanraja. Samoin kveenin kieli, jota puhutaan Pohjois-Norjan Ruijassa, on peräpohjalainen murre.
Länsimurteista "puhtaimmin" läntistä perua ovat lounais- ja hämäläismurteet. Pohjalais- ja peräpohjalaismurteissa on itäisiä piirteitä sitä enemmän, mitä pohjoisemmaksi mennään, ja jotkut tutkijat ovatkin ehdottaneet itä-länsi-jaon tilalle suomen murteiden kolmijakoa itäisiin, läntisiin ja pohjoisiin. Pohjoismurteisiin luettaisiin tällöin keski- ja pohjoispohjalaiset, peräpohjalaiset ja Kainuun murteet.
Itämurteet.
Suomen kielen itämurteisiin luetaan savolais- ja kaakkoismurteet. Useimpien tutkijoiden mukaan nämä molemmat ryhmät polveutuvat ns. muinaiskarjalasta, eli ne ovat alun perin olleet läheisempää sukua karjalan kielelle kuin suomen länsimurteille.
Savolaismurteiden alue on suomen päämurreryhmistä maantieteellisesti laajin, sillä savolaiset kaskiviljelijät ovat – usein vasta keskiajalla tai sen jälkeenkin – levittäytyneet muiden murteiden alueisiin kuuluneille mutta harvemmin asutuille seuduille. Savolaismurteita puhutaankin paitsi Savossa myös Pohjois-Karjalassa, Päijänteen itäpuolisessa osassa Päijät-Hämettä, Keski-Suomessa, Kainuussa, Koillismaalla sekä Pohjanmaalle työntyvässä ns. savolaiskiilassa Keuruun ja Evijärven seuduilla. Lisäksi ns. metsäsuomalaisten murre, jota puhuttiin Ruotsissa Värmlandissa ja lähiseuduilla Norjan puolella jopa 1960-luvulle saakka, oli savolaista perua. Metsäsuomalaisten murteesta puuttui savolaismurteille ominainen yleisgeminaatio, mistä on päätelty, että se on suhteellisen tuore ominaisuus.
Kaakkoismurteisiin luetaan ne suomalaismurteet, joita puhutaan tai puhuttiin Etelä-Karjalassa, Karjalankannaksella sekä 1600-luvulta lähtien Inkerissä. Vasta viime aikoina on suomen murteiden tutkimuksessa alettu harvakseltaan käyttää nimitystä "suomen kielen karjalaismurteet", joka kuitenkin helposti sekaantuu karjalan kieleen eli varsinaiskarjalaan. Raja-Karjalan ja Laatokan koillispuolen alueiden murteet kuuluvat karjalan kieleen, vaikka varsinkin lähialueilla ovat täysin suomenkielisen ymmärrettävissä.
Aiheesta muualla.
*


Ranskan kieli.
Ranskan kieli (ransk. "français") kuuluu romaanisiin kieliin. Ranskaa puhuu äidinkielenään noin 109 miljoonaa ihmistä; sitä vieraana kielenä puhuvat mukaan laskien noin 264 miljoonaa ihmistä maailmassa, eli toisena kielenä sitä puhuu yli 150 miljoonaa ihmistä. Ranskaa puhuvia kutsutaan frankofonisiksi.
Ranskan kieli syntyi varhaiskeskiajalla, kun nykyisin ranskankielisillä alueilla kansanomaista latinaa eli vulgaarilatinaa puhuvat ihmiset saivat kieleensä vaikutteita nykyisen Saksan alueelta tulleilta frankeilta. Aiemmin kieli oli saanut vaikutteita gallien puhumasta kelttiläisestä kielestä. Ranskan kieli on monilta rakenteiltaan ja sanoiltaan edelleen hyvin lähellä latinan kieltä, ja joskus sitä jopa edelleen kutsutaan leikillisesti vulgaarilatinaksi.
Ranska on yksi Euroopan unionin ja Yhdistyneiden kansakuntien virallisista kielistä ja kansainvälisen postin ainoa virallinen kieli sekä useiden muiden kansainvälisten järjestöjen kieli. Näitä järjestöjä ovat muun muassa Afrikan unioni, ETYJ, Euroopan neuvosto, Euroopan yleisradioliitto, Kansainvälinen olympiakomitea, Kansainvälinen tuomioistuin, Maailman kauppajärjestö, Nato, OECD sekä useat kansainväliset urheilujärjestöt.
Kielenä ranska on pehmeä ja soinnillinen. Lausumista luullaan usein hankalaksi, mutta ranskan kirjoitusasun ääntäminen on joitakin ääntämykseltään poikkeavia sanoja lukuun ottamatta hyvin säännöllinen, päinvastoin kuin esimerkiksi englannissa. Tyypillistä ranskan kielen ääntämiselle on, että sanan lopussa olevat kirjaimet (e, s, x) jätetään ääntämättä.
Suomessa ranskaa voi opiskella monissa perus- ja ylemmän tason kouluissa. Ranskankielistä opetusta antavat Helsingin ranskalais-suomalainen koulu sekä Tampereella toimiva kaksikielinen "Filière franco-finlandaise de Tampere".
Roomalaisten invaasio Galliaan.
Kuten kaikkien muidenkin romaanisten kielten, ranskan juuret ovat latinan kielessä. Ennen roomalaisten invaasiota 58–52 eaa. nykyisen Ranskan alueella asui ennen kaikkea kelttiläisiä kieliä puhuvaa väestöä, joita roomalaiset kutsuivat galleiksi. Muita väestöryhmiä olivat iberit etelässä nykypäivän Espanjan tuntumassa, liguurit Välimeren rannalla ja pienet kreikkalais- ja foinikialaisryhmät.
Nykyranskassa on noin 200 kelttiläisperäistä sanaa, joista useimmat ovat paikannimiä, kasvien nimiä tai sanoja, jotka liittyvät maalaiselämään. Latinasta tuli nopeasti lingua franca gallien asuttamilla alueilla, erityisesti kaupassa, diplomatiassa ja opetuksessa. Latinan puhekieli eli vulgaarilatina, josta nykyranskakin on kehittynyt, erosi huomattavasti niin sanotusta klassisesta latinasta, jolla esimerkiksi Cicero kirjoitti teoksensa.
Frankit.
200-luvulta alkaen Länsi-Eurooppaan tuli idästä germaanisia miehittäjiä, joista jotkut asettuivat Galliaan. Ranskan kielen kehitykselle tärkeimpiä olivat frankit Pohjois-Ranskassa, alemannit nykyisen Saksan rajan tuntumassa, burgundit Rhône-joen laaksossa ja visigootit Akvitaniassa. Näiden väestöryhmien germaaninen kieli vaikutti alueella puhuttuun latinaan, erityisesti ääntämiseen, lauseoppiin ja sanastoon; arviolta 15 prosenttia nykyranskan sanoista perustuu germaanisiin lainasanoihin, erityisesti sotilastaktiikkaan ja sosiaaliseen elämään liittyvät termit.
Langue d’oïl.
Kielitieteessä keskiajan ranska jaetaan kolmeen maantieteelliseen alaryhmään. Suurimmat ovat langue d’oïl ja langue d’oc, joiden lisäksi kolmantena on frankoprovensaali, jota pidetään näiden ”sekamuotona”, koska siinä ei kahdesta muusta variantista poiketen esiinny omia tunnusmerkkejä.
Eniten frankkien invaasio vaikutti oïl-kieleen ("langue d'oïl"), jonka nimi tulee ranskan "kyllä"-sanan vanhasta äänneasusta "oïl" (nykyranskaksi "oui"). Tähän kieleen kuuluu muun muassa picard, valloni, normandi ja francien. Kun frankkien kuningas Klodvig kääntyi kristinuskoon vuonna 498, frankkien mahti vahvistui suurimmassa osassa Pohjois-Galliaa ja ranskan kieli kehittyi näiden murteiden yhteensulautumaksi. Englannissa Vilhelm Valloittajan vuonna 1066 tekemän invaasion jälkeen puhuttua varianttia kutsutaan anglo-normandiksi. Tänä aikana myös englannin kieleen tuli suuri joukko ranskalaisperäisiä lainasanoja. Ranskan pohjoisosien ranskan kielen ja sen lähimmän edeltäjän, francien’in, ääni- ja muoto-oppi on kauimmaksi erkaantunut latinan kielestä.
Etelä-Ranskassa ja Pohjois-Espanjassa samaan aikaan puhutusta kielestä käytettiin nimeä "langue d’oc" (oc’in kieli). Myös se on saanut nimensä "kyllä"-sanan sikäläisen vastineen "oc" mukaan. Tästä kielimuodosta on kehittynyt oksitaani, joka käsittää useita murteita kuten provensaalin. Oksitaania on opetettu peruskoulussa vuodesta 1982 alkaen, mutta kieli ei ole levinnyt laajalle. Joissakin Etelä-Ranskan kaupungeissa, kuten Toulousessa, ranskankielisten rinnalla on myös oksitaaninkielisiä kadunnimikylttejä.
Ei-germaaniset kielivaikutteet.
Suuri joukko kelttiläisiä kieliä puhuvia ihmisiä muutti 400-luvulta 700-luvulle anglosaksien invaasion takia Englannista Kanaalin yli Bretagneen. Vaikka heidän kielensä bretoni ei periydykään gallien ennen roomalaisten tuloa puhumasta kielestä, sekin kuuluu kelttiläiseen kieliryhmään.
Viikingit saapuivat Ranskaan 800-luvulla ja valloittivat Normandian. Siellä he omaksuivat pian alueella ennestään puhutut langue d’oïlin murteet, johon heidän aikaisemmin puhumastaan kielestä jäi vain joitakin yksittäisiä sanoja muun muassa merenkulun sanastoon. Vilhelm Valloittajan Englannin-miehityksen 1066 seurauksena kehittyi erityinen anglo-normandinen murre, jota puhuttiin aina 1300-luvulle asti, jolloin Englannin porvaristo ja aatelisto ryhtyivät puhumaan englantia. Vaikka normannien Englannin valloituksella ei ollut ranskan kielen kehitykseen paljon vaikutusta, se vaikutti sitäkin enemmän englannin kielen kehitykseen. Yli kaksi kolmasosaa yhteisestä sanavarastosta englannin kanssa on tullut ranskan kielen kautta.
Ranskaan tuli lainasanoja myös arabian kielestä, erityisesti ylellisyys- ja kauppatavaroiden, kuten mausteiden, nimiä sekä luonnontieteiden ja matematiikan termejä.
Ancien français’ta nykyranskaan.
Vanhin säilynyt ranskankielinen teksti, joka selvästi poikkeaa latinasta, on vuonna 842 tehty Strasbourgin valat. Ranskan kielen kehitysvaihetta tästä 1300-luvulle saakka sanotaan tavallisesti "muinaisranskaksi" (). Tuolta ajalta ovat peräisin monet tunnetut "chanson de geste’t", trubaduurien runot Kaarle Suuren upeudesta ja ristiretkiin osallistumisesta. Tällöin Pariisi oli jo maantieteellistä ja taloudellisista syistä keskeinen paikka, mikä lopulta johti siihen että Pariisin alueen ranskasta, jota kutsutaan myös "francien’iksi", kehittyi ranskan kieli.
Ranskan sijataivutus hävisi lopullisesti 1300-luvulla. Kielen kehitysvaihetta tämän jälkeen kutsutaan "keskiranskaksi" (). Tämä on siirtymävaihetta muinais- ja nykyranskan välillä. Tällöin useimmat taivutukset yksinkertaistuivat merkittävästi. Tämän ajan kirjallisuus on etupäässä käännöksiä antiikin kirjallisuudesta. Vuonna 1539 Frans I määräsi ranskan latinan sijaan viralliseksi hallintokieleksi ja kuninkaan hovin kieleksi. Tähän aikaan sijoittuu myös monien loppukonsonanttien häviäminen puhuttujen kielten sanojen lopusta, mutta kirjoituksessa ne säilyivät. Ranskan oikeinkirjoitus alkoi suurelta osalta perustua pikemminkin sanojen etymologiaan kuin niiden nykyiseen ääntämykseen. Tänä aikana sanastoa rikastutti suuri joukko uudissanoja ja lainoja. Reaktio tätä vastaan tuli 1600-luvulla, minkä ajan ranskaa sanotaan yleensä "klassiseksi ranskaksi" (ransk. "français classique"). Tänä aikana kieltä puhdistettiin voimakkaasti tutkimattomista termeistä, ja kielelle muodostettiin yhtenäiset kielioppisäännöt. Tätä aikaa leimaa myös suuri normativiteetti; ranskasta tuli valtion asia ja sosiaaliset ja paikalliset murteet stigmatisoitiin. Monet kielitieteilijät kutsuvat jo 1600-luvun ranskaa nykyranskaksi (ransk. "français moderne"). Tekstit tältä vuosisadalta (esim. Pierre Corneillen ja Jean Racinen näytelmät) ovat nykyranskalaistenkin helposti ymmärrettäviä, vaikkakin synonyymit ja variantit loistavat poissaolollaan. Voidaan sanoa, että ranskasta tuli sanaköyhä kieli.
Vuonna 1634 Richelieu perusti Ranskan akatemian ("Académie française") ranskan kielen viralliseksi kielenhuoltoviranomaiseksi ja puhdistamaan kielen vieraista vaikutteista. Akatemia toimii vielä nykyäänkin, ja siinä on 40 eliniäksi valittua jäsentä, joiden tehtävä on valvoa kieltä ja sopeuttaa mahdolliset lainasanat kieleen.
1600-luvulta 1800-luvulle ranska oli Euroopan "lingua franca" taiteessa, kirjallisuudessa ja diplomatiassa. Esimerkiksi hallitsijat Preussin Fredrik II Suuri ja Venäjän Katariina II eivät vain käyttäneet ranskaa kirjoituksissa ja puheissa, vaan Fredrik II jopa katsoi, että ranska oli ylivoimainen kotimaassaan puhuttuun saksaan verrattuna. Ranskan siirtomaavalta levitti kieltä kaikkiin maailman kolkkiin, erityisesti Afrikkaan, Québeciin ja Länsi-Intiaan.
Akatemian työn, koulutusjärjestelmän, valtion vahvan kontrollin ja medioiden vaikutuksen vuoksi ranskan yleiskieli on levinnyt koko Ranskaan syrjäyttäen paljolti murteet. Edelleenkin on suuria eroja murteiden poikkeavissa ääntämisissä ja sanastossa. Arvostetuimpia ääntämisiä on Toursin ympäristön ja Loiren laakson murteet, vaikkakin nämä ovat vain subjektiivisia näkemyksiä. Kuten monissa muissakin kielissä pääkaupungin puhetapaa pidetään oikeana.
Nykyään.
Nykypäivän Ranskassa käydään keskustelua kielen suojelemiselta englannin kielen lainasanoja vastaan. Laki määrää, että mainoksissa pitää olla ranskankielinen käännös ulkomaalaisista kielistä, ja radioissa on kiintiöt ranskankieliselle musiikille (vähintään 40 %). Alueellisilla eturyhmillä on myös eriasteista painostusta murteiden säilyttämiseksi.
Ääntämisestä ja oikeinkirjoituksesta.
Ranskan oikeinkirjoitus on konsonanttien osalta melko säännöllinen ja muutamalla säännöllä pärjää, mutta samat vokaalit voidaan usein kirjoittaa monella tavalla. Toisaalta tietyt kirjaimet ja kirjainyhdistelmät äännetään melkein aina samalla tavalla, mutta sanan lopussa on usein yksi tai useampi ääntymätön konsonantti taikka ääntymätön "e". Näin ollen jos tiedetään sanan kirjoitusasu, voidaan sen ääntämistapa yleensä päätellä, mutta jos tiedetään vain sanan ääntäminen, usein ei ole varmuutta sanan kirjoittamisesta, varsinkaan vokaalien osalta. Tässä mainitaan vain kirjaimet, joihin täytyy kiinnittää huomiota.
Nominit.
Ranskan substantiiveilla on kaksi sukua, maskuliini ja feminiini. Sanan sukua ei pysty päättelemään sanan ulkomuodosta varmasti; tosin tietyt päätteet liittyvät yleensä tiettyyn sukuun. Myös jotkin merkitykset vaikuttavat sanan sukuun, esimerkiksi useimmat maat ovat feminiinejä ja kielet maskuliineja. Sanan suku vaikuttaa yksikössä artikkelien valintaan ja adjektiivien taipumiseen.
Monikko muodostetaan kirjoitetussa kielessä useimmiten lisäämällä sanan loppuun pääte -s, mutta joskus myös -x. Tätä monikon päätettä ei kuitenkaan äännetä, vaan puheessa monikon erottaa yksiköstä useimmiten vain artikkeli (kielioppi), jonka ääntäminen muuttuu s-päätteen takia, toisin kuin nominien (artikkelien e-kirjain äännetään yksikössä ö:nä ja monikossa e:nä, monikkoartikkelin s-kirjain äännetään vain jos seuraava sana alkaa vokaaliäänteellä).
Ranskassa on käytössä kuusi artikkelia. Maskuliinin epämääräinen yksikkö "un", feminiinin vastaava "une", näitä vastaavat määräiset artikkelit "le", "la" ja vokaalilla tai vokaalisella h:lla alkavan sanan edessä "l. Monikossa ei artikkelin osalta tehdä eroa sanan suvun mukaan, vaan määräinen "les" tai epämääräinen "des" on käytössä, oli sanan suku mikä tahansa.
Ranskassa adjektiivit taipuvat pääsanansa mukaan suvussa ja luvussa (päätteet ovat -e, -s ja -es) ja ne ovat usein pääsanan jäljessä kuten romaanisissa kielissä yleensä. Monet yleisimmistä adjektiiveista, jotka ovat usein myös lyhyitä, tulevat kuitenkin sanan eteen. Adjektiivien vertailumuotoja muodostetaan sanoilla "plus" (enemmän) ja moins" (vähemmän). Komparatiivi muuttuu superlatiiviksi lisäämällä eteen määräinen artikkeli.
Persoonapronomineissa erotetaan maskuliini ja feminiini yksikön ja monikon kolmannessa persoonassa. Myös monilla indefiniittipronomineilla on sekä maskuliininen että feminiininen muoto. Possessiivipronominit eivät taivu omistajan vaan omistettavan asian suvun ja luvun mukaan.
Ranskassa ei ole sijataivutusta. Ainoastaan pronomineilla on eri muodot riippuen siitä, ovatko ne subjektina vai objektina tai muuna lauseenjäsenenä.
Verbit.
Ranskan verbioppi on hyvin rikasta, kuten muidenkin romaanisten kielten. Erilaisia verbimuotoja tunnetaan 22, joskin on tulkinnanvaraista, mitä niistä täytyy pitää erillisenä muotoja ja missä ero ilmaistaan eri tavoin.
Ranskan verbit taipuvat neljässä moduksessa: indikatiivissa, konditionaalissa, imperatiivissa ja subjunktiivissa. Eri moduksissa on eri määrä aikamuotoja; jokaisessa moduksessa kuitenkin puolet aikamuodoista on apuverbin avulla muodostettavia liittomuotoja. Lisäksi verbeillä on nominaalimuotoja kaksi erilaista infinitiiviä, kaksi erilaista partisiippia sekä kaksi erilaista gerundia.
Konditionaali ilmaisee ehdollista tekemistä, kuten muissakin kielissä. Sivulauseessa täytyy käyttää imperfektiä, kuten ruotsissa ja englannissa, eikä konditionaalia, kuten suomessa.
Subjunktiivi on verbimuoto, joka toisinaan suomennetaan konditionaalilla. Sitä käytetään tiettyjen alistuskonjunktioiden jälkeen tai ilmaisemassa puhujan subjektiivista mielipidettä. Esimerkiksi: "Je connais les rues de Paris bien que je n'aie pas visité Paris", tunnen Pariisin kadut, vaikka en ole käynyt Pariisissa ja "il est mieux que tu ne me parles pas", on parasta, ettet puhu minulle.
Kuten muissakin sukulaiskielissä, ranskassa on olemassa aktiivi ja passiivi. Passiivi muodostetaan être-apuverbillä ja pääverbin partisiipilla. Kaikkia aikamuotoja ja moduksia voi käyttää sekä aktiivissa että passiivissa.
Puhekielessä "passé simple" on pitkälti jäänyt pois käytöstä ja korvataan yleensä "passé composé":lla. Kirjoitetussa kielessä se sen sijaan on edelleen varsin yleinen. Sen sijaan subjunktiivin imperfekti ja pluskvamperfekti ovat jo käyneet kirjoitetussakin kielessä vanhahtaviksi ja harvinaisiksi.
Numeraalit.
Ranskan kielen kardinaalilukusanat ovat taipumattomia. Luvut 70:stä eteenpäin muodostetaan Ranskassa puhutussa ranskassa erikoiseen tapaan. Luvut 70–79 ilmaistaan sanomalla 60, 10–19 (esimerkiksi luku 75 on "soixante-quinze" eli "kuusikymmentä-viisitoista"). Luvut 80–99 ilmaistaan luvulla quatre-vingt (kahdeksankymmentä, kirjaimellisesti neljä-kaksikymmentä) ja 1–19. Sveitsissä ja Belgiassa sanotaan "septante" (70) ja "nonante" (90). Sveitsinranskassa luku 80 on "huitante".
Sana million (miljoona) ja sitä suurempien lukujen nimitykset ovat ranskassa substantiiveja ja taipuvat monikossa.
Järjestysluvut muodostetaan useimmiten lisäämällä lukusanan perään -ième ja ne taipuvat suvun mukaan. Tärkeitä poikkeuksia: Yhdeksäs eli neuvième (ei *neufième), viides eli cinquième (ei *cinqième) ja -e loppuiset numeraalit joiden -e pääte katoaa järjestysluvuissa. Esim. Trentième (kolmaskymmenes) eikä *trenteième.
Lauseoppi.
Ranskan perussanajärjestys on SVO, eli subjekti-verbi-objekti.
Kysymyslause voidaan muodostaa käänteisen sanajärjestyksen avulla, jos subjektina on pronomini: "est-ce ton nouveau chapeau" – onko tämä uusi hattusi (kirjaimellisesti: on-se uusi hattusi), tai muussa tapauksessa lisäämällä verbin jälkeen pronomini: "Ce chapeau est-il à toi?" (kirjaimellisesti: tämä hattu on-se sinun?). Vaihtoehtoisesti kysymyslause voidaan muodostaa lisäämällä lauseen alkuun sanat "Est-ce que", esimerkiksi: Est-ce que ce chapeau est à toi? (kirjaimellisesti: onko se niin, että tämä hattu on sinun?). Nykyisessä puhekielessä ainoa erottava tekijä väite- ja kysymyslauseiden välillä on usein vain kysymyslauseen nouseva intonaatio.
Sivulauseita voidaan yhdistää lukuisilla konjunktioilla tai relatiivipronomineilla, que (mitä, jota), qui (kuka, mikä), où (jossa, jonne, josta) tai dont (jonka).
Murteet.
Ranskassa on puhutussa kielessä suuria alueellisia eroja. Standardiranska perustuu Pohjois-Ranskassa puhuttuun ranskaan. Eroja Pohjois-Ranskan ja Etelä-Ranskan välillä on muun muassa Pohjois-Ranskan uvulaarinen r ja muun muassa espanjan, katalaanin ja oksitaanin vaikutus Etelä-Ranskaan. Meriahven on pohjoisessa "bar", kun etelässä se on taas "loup de mer".


Ruotsin kieli.
Ruotsin kieli eli ruotsi on suurin indoeurooppalaisten kielten germaanisen haaran skandinaaviseen eli pohjoisgermaaniseen ryhmään kuuluvista kielistä. Sillä on noin 9–10 miljoonaa äidinkielistä puhujaa. Se on Ruotsin kansalliskieli ja toinen Suomen kansalliskielistä. Suomessa sitä puhuu äidinkielenään 5,4 prosenttia väestöstä (ks. suomenruotsi). Ruotsinkielisten osuus Suomen väestöstä on 1900-luvulla huomattavasti laskenut; vielä 1880-luvulla se oli 18 %. Ruotsin kielilain (Språklag 2009:600) mukaan ruotsi on maan pääkieli, ja sitä käytetään tuomioistuimissa ja julkishallinnossa. Ruotsi on myös yksi Euroopan unionin virallisista kielistä.
Ruotsin läheisimmät sukulaiskielet ovat muut pohjoisgermaaniset eli skandinaaviset kielet tanska, norja, islanti ja fääri. Yhdessä tanskan sekä kirjanorjan eli bokmålin kanssa ruotsi muodostaa skandinaavisten kielten itäisen ryhmän.
Ruotsille – ja yleensä skandinaavisille kielille – ovat ominaisia sananloppuiset määräiset artikkelit (epämääräinen: ett ord; määräinen: ordet). Kieliopillisia sukuja on kirjakielessä kaksi: neutri () sekä ei-neutri (), "yhteinen suku", joksi ovat sulautuneet maskuliini ja feminiini. Neutrin epämääräinen artikkeli on ett, ei-neutrin en, ja vastaavasti neutrin määräiset (loppuartikkelilliset) muodot loppuvat t:hen ja ei-neutrin n:ään. Koska kielissä, joissa on erikseen maskuliini ja feminiini, ovat miehiä tarkoittavat sanat yleensä maskuliineja ja naisia tarkoittavat sanat feminiinejä, on ruotsin kielen yksinkertaistuminen johtanut siihen, että lähes kaikki ihmisiä tarkoittavat sanat kuuluvat yhteen sukuun (poikkeuksia esim. ett barn, ett syskon). Riikinruotsia eli Ruotsissa puhuttavaa ruotsia puhuttaessa painollisella tavulla on laskeva tai nouseva korko (esimerkiksi áxel 'olkapää', àxel 'akseli'). Suomenruotsin painotus on monotonisempi, lähes samanlainen kuin suomen kielen. Pohjois-Ruotsissa puhuttavilla ruotsin murteilla on jonkin verran samoja ominaisuuksia kuin suomenruotsilla.
Ruotsin ensimmäiset kirjalliset muistomerkit ovat riimukiviä keski- ja myöhäisrautakaudelta, jolloin skandinaaviset kielet olivat vielä saman kielen murteita. Lopullisesti ruotsin ja tanskan kielet erosivat toisistaan vasta uskonpuhdistusten ja erillisten raamatunkäännösten myötä. Vielä nykyäänkin ruotsin, norjan ja tanskan puhujat ymmärtävät toisiaan melko vaikeuksitta ja niiden välinen rajanveto on vaikeaa – Skoonessa eteläisimmässä Ruotsissa käytettävä kielenmuoto lasketaan Tanskan murremaantieteessä edelleen tanskan variantiksi.
Aakkoset.
Näistä Q, W ja Z ovat harvinaisia ja esiintyvät vain lainasanoissa ja erisnimissä. C esiintyy omakielisissä sanoissa vain ck-yhdistelmässä, joka äännetään etenkin suomenruotsissa suomen kk:n tavoin. Lainasanoissa se esiintyy yleisesti myös e:n, i:n ja y:n edellä s-äänteen merkkinä.
Kielioppia.
Kieliopillisia sukuja on kaksi: neutrisuku, jonka epämääräinen artikkeli on "ett" ja yhdistynyt suku, jonka epämääräinen artikkeli on "en". Määräinen artikkeli on ruotsissa substantiivin pääte (yksikössä -n, -en ja -t, et; monikossa -na, -en), jonka lisäksi määritteenä olevan adjektiivin edellä käytetään erillistä artikkelia ("den, det", monikossa "de": "det stora huset").
Sijoja on nominatiivin lisäksi nykyruotsissa enää vain genetiivi, joka substantiiveilla muodostetaan lisäämällä sanan loppuun s-pääte.
Useimmilla adjektiiveilla on kolme muotoa: "en"-muoto, "ett"-muoto ja "a"-muoto. Viimeksi mainittua käytetään monikossa sekä määräisessä muodossa yksikössäkin. Esimerkiksi en "skön" blomma (kaunis kukka), ett "skönt" hus (kaunis talo), "sköna" blommor (kauniita kukkia, kauniit kukat). Lisäksi on vertailumuodot, esimerkiksi skönare (=kauniimpi) ja skönast(e) (=kauniimpi).
Persoonapronominit ovat jag (minä), du (sinä), han (hän, käytetään vain pojista ja miehistä), hon (hän, käytetään vain tytöistä ja naisista), vi (me), ni (te) ja de (he). Vastaavat objektimuodot samassa järjestyksessä ovat mig (uudempi kirjoitusasu mej), dig (uudempi kirjoitusasu dej), honom, henne, oss, er ja dem. Vastaavat genetiivimuodot samassa järjestyksessä ovat min (ett-muoto mitt, a-muoto mina [ensimmäisen ja toisen persoonan pronominit taipuvat ruotsissa adjektiivien tapaan]), din (ditt, dina), hans, hennes, vår (vårt, våra), er (ert, era) ja deras.
Verbien taivutus.
Verbien passiivi muodostetaan lisäämällä aktiivimuotoon "s"-pääte, jota paitsi preesensin "-r" jätetään pois.
Sanajärjestys.
Ruotsin sanajärjestys on melko tarkkaan määrätty. Perussanajärjestys on subjekti-predikaatti-objekti. Jos jokin adverbiaali sijoitetaan lauseen alkuun, tulee subjekti päälauseessa kuitenkin vasta predikaatin jälkeen. Sivulauseen sanajärjestys on niin sanottu konsukiepre: konjunktio, subjekti, kieltosana, predikaatti, objekti.
Ruotsin kielen kehitystä.
800-luvulla muinaisnorja alkoi erota Norjassa ja Islannissa puhuttavaksi vanhaksi länsinorjaksi ja Ruotsissa ja Tanskassa puhuttavaksi vanhaksi itänorjaksi. Tanskan ja Ruotsin murteet alkoivat eriytyä 1100-luvulla ja niistä kehittyivät muinaisruotsin ja muinaistanskan kielet 1200-luvulla. Kaikkiin kieliin vaikutti voimakkaasti keskialasaksa keskiajan aikana.
Ruotsissa puhuttua tuolloista muinaisnorjaa kutsutaan riimuruotsiksi ("runsvenska") erotukseksi Tanskan riimutanskasta ("rundanska"), vaikka ne olivat vielä sama murre 1100-luvulle, lukuun ottamatta Tanskan vokaalimuunnosta. Myös Gotlannissa puhuttiin omaa murrettaan ("gutniska"). "Riimu"-nimitys tulee siitä, että suurin osa tekstistä on kirjoitettu riimukirjaimin. Urnordiskan riimuaakkoset, vanhempi fuþark (tai futhark) oli tuolloin jo kehittynyt nuoremmaksi fuþarkiksi, jossa oli vain 16 kirjainta. Kirjainten määrän vähyyden vuoksi joillain riimuilla ilmaistiin useita foneemeja, esimerkiksi u:ta tarkoittavalla riimulla myös vokaaleja o, ø ja y, ja i-riimulla myös e:tä.
1100-luvun vaihteesta ja eteenpäin Tanskan murre alkoi eriytyä Ruotsin murteesta. Kehityksen tulokset levisivät rajoitetusti Tanskasta ja syntyi useita murrerajoja lähtien Själlannista Norlantiin, Pohjanmaalle ja Kaakkois-Suomeen.
Varhainen muutos, joka erotti riimutanskan muista itämuinaisnorjan murteista, oli diftongin æi muutos é:ksi, kuten sanassa stæinn → sténn. Riimuissa tämä näkyi kirjoitetun muodon muuttumisensa stain → stin. Myös au muuttui pitkäksi avoimeksi ø:ksi, kuten sanassa dauðr → døðr ja kirjoitettu muoto tauþr → tuþr. øy-diftongi muuttui pitkäksi suljetuksi ø:ksi, kuten muinaisnorjan sanassa 'saari'. Nämä muutokset tapahtuivat pääasiassa myös riimuruotsissa, paitsi Mälarinlaakson pohjoispuolisissa ja itäpuolisissa murteissa, joissa diftongeja edelleen esiintyy eristyneillä alueilla.
Vanha ruotsi.
Vanhimmat Ruotsista löydetyt tekstit ovat riimukirjoituksia. Esimerkiksi Rökin riimukivi Itä-Götanmaalla sisältää noin vuoden 800 tienoille ajoittuvan pitkän mytologisen tekstin. Suurin osa säilyneistä riimukirjaimilla kirjoitetun "riimuruotsin" näytteistä ajoittuu 1000-luvulle. Latinalaisin aakkosin kirjoitetusta keskiaikaisesta ruotsin kielestä vuodesta 1225 lähtien käytetään nimeä "fornsvenska". Yksi tämän ajan dokumenteista tärkeimpiä on latinalaisilla aakkosille kirjoitettu lakikokoelma "Västgötalagen", josta on säilynyt osia vuodelta 1250. Kieleen vaikuttivat tänä etenkin katolisen kirkon vankka vakiintuminen ja luostarit, jotka toivat mukanaan kreikan ja latinan lainasanoja. Hansaliiton nousu 1200- ja 1300-luvuilla vahvisti alasaksin vaikutusta edelleen. Hansakaupan myötä Ruotsiin saapui runsaasti saksan puhujia, jotka toivat mukaan äidinkielensä sanastoa. Sodankäyntiä, kauppaa ja hallintoa koskevien lainasanojen lisäksi kieleen tuli kieliopillisia päätteitä ja jopa konjunktioita. Lähes kaikki merenkulkusanasto lainattiin hollannista.
Varhaisessa keskiaikaisessa ruotsissa oli monimutkaisempi sijarakenne, eivätkä maskuliini ja feminiini olleet vielä yhtyneet toisiinsa. Substantiivit, adjektiivit, pronominit ja osa numeraaleista sai nykyisten nominatiivin ja genetiivin lisäksi datiivin ja akkusatiivimuodon. Kieliopillinen suku muistutti nykysaksan vastaavaa, siinä oli maskuliini, feminiini ja neutri. Suurin osa maskuliinisista ja feminiineistä yhdistyi myöhemmin yhdeksi ryhmäksi. Verbeillä oli subjunktiivi ja imperatiivi, ja niitä taivutettiin persoonissa. 1500-luvulle mennessä sijat ja suku olivat puhutussa kielessä ja maallisessa kirjallisuudessa supistuneet nykyruotsin kahteen sijaan ja kahteen sukuun. Vanhat taivutukset säilyivät korkealentoisessa proosassa 1700-luvulle ja joissain murteissa 1800-luvulle saakka.
Sukujärjestelmän yksinkertaistuminen aiheutti myös sen, että pronomineja han (=hän [miehestä]) ja hon (=hän [naisesta]) lakattiin käyttämästä muista kuin ihmisistä ja ne korvasi kaikista ei-neutriin kuuluvista sanoista käytettävä pronomini den (=se; aikaisemmin kaikista feminiiniin kuuluvista sanoista käytettiin hon-pronominia ja maskuliiniin kuuluvista sanoista han-pronominia, mutta nyt, kun maskuliini ja feminiini ovat sulautuneet yhdeksi suvuksi ja sana voidaan mieltää maskuliiniseksi tai feminiiniseksi vain sukupuolen perusteella, han viittaa vain miespuolisiin ihmisiin ja hon vain naispuolisiin ihmisiin).
Kirjoituksessa siirryttiin kirjoittamaan ae → æ, joka joskus kirjoitettiin a', vaikka tämä vaihteli alueittain ja kirjoittajan mukaan. Aa:sta tuli aa ja oe:sta oe. Näistä kehittyivät myöhemmin kirjaimet ä, å ja ö. Å-kirjain synyi, kun monissa sanoissa a alettiin ääntää o:na ja sen merkiksi a:n päälle alettiin merkitä o.
Uusi ruotsi.
Uusi ruotsi ("nysvenska") kehittyi kirjapainotaidon ja uskonpuhdistuksen myötä. Saatuaan vallan kuningas Kustaa Vaasa määräsi Raamatun kääntämisestä ruotsiksi. Uusi testamentti julkaistiin 1526 ja koko Raamattu 1541. Tämä ns. "Gustav Vasas bibel" oli niin menestyksekäs ja vaikutusvaltainen, että se säilyi korjailujen myötä käytössä vuoteen 1917. Kääntäjät olivat Laurentius Andreæ ja veljekset Laurentius ja Olaus Petri.
Kustaa Vaasan Raamattu oli kompromissi vanhan ja uuden kielen välillä. Vaikka se ei seurannutkaan puhekieltä, se ei käyttänyt myöskään arkaaista kieltä. Ruotsin kielen ortografiassa se oli merkittävä askel. Se otti käyttöön kirjaimet å, ä ja ö ja siinä kirjoitettiin ck kk:n sijaan eron tekemiseksi Tanskan Raamatun kanssa, mahdollisesti maiden välisten vihamielisyyksien vuoksi. Kaikki kääntäjät olivat Keski-Ruotsista, minkä nähdään antaneen kieleen keskiruotsalaisen leiman.
Vaikka Raamatun oikeinkirjoitus oli vahva esikuva asemassa ortografisia käytäntöjä, oikeinkirjoitus itse asiassa muuttui vielä hajanaisemmaksi vuosisadan loppuun mennessä. Vasta 1600-luvulla alettiin keskustella oikeinkirjoituksesta ensimmäisten kielioppien laatimisen myötä. Oikeinkirjoitustaistelu jatkui 1800-luvun alkuun asti ja vasta sen jälkipuolella vakiintui hyväksytyksi standardiksi.
Isojen kirjainten käyttö ei ollut vakiintunut ja se riippui kirjoittajasta. Jotkut seurasivat saksan kielen käytäntöä, jossa kaikki substantiivit kirjoitetaan isolla alkukirjaimella. Toiset käyttivät isoja kirjaimia harvemmin.
Uuden ruotsin aikana tapahtui muutamia tärkeitä muutoksia, kuten monien konsonanttiklusterien muuttuminen hankausäänteiksi /ʃ/. Myöhemmin /ɧ/. /g/ ja /k/ pehmenivät /j/:ksi ja /ɕ/:ksi ennen etuvokaaleja. /ɣ/ muuttui /g/:ksi.
Nykyruotsi.
Nykyruotsi ("nusvenska") on 1900-luvun alusta puhuttua ruotsia. Teollistuminen ja kaupungistuminen oli hyvässä vauhdissa 1800-luvun loppuvuosikymmeninä ja uudet kirjailivat jättivät jälkensä Ruotsin kirjallisuuteen. Monilla kirjailijoilla, poliitikoilla ja julkisuuden henkilöillä oli suuri vaikutus kansalliseen kieleen. Näitä merkittävin oli August Strindberg (1849–1912).
Vasta 1900-luvulla yhteinen ja vakioitu kieli tuli kaikkien ruotsalaisten käyttöön. Oikeinkirjoitus oli viimein standardoitu ja lähes yhdenmukainen vuoden 1906 uudistuksen myötä. Silloin kirjoitusasusta poistettiin eräitä ääntymättömiä kirjaimia kuten f sen tapaisissa sanoissa kuin "huvud", ennen "hufvud", joka asu kuitenkin edelleen esiintyy muun muassa Hufvudstadsbladetin nimessä. Lukuun ottamatta verbien monikkomuotoja (kuten: vi gingo, me menimme, nyk. vi gick) ja kirjoitetun kielen pieniä syntaksieroja kieli oli sama kuin nykyään puhuttava ruotsin kieli. Verbien monikkomuodot, jotka säännöllisillä verbeillä olivat lopuksi aina infinitiivin kaltaisia, olivat hävinneet puhekielestä joitakin syrjäisiä murteita lukuun ottamatta jo 1800-luvun loppuun mennessä, ja kirjakielessäkin ne olivat jo vähitellen jäämässä pois käytöstä, kunnes ne 1950-luvulla poistettiin virallisista suosituksistakin.
Merkittävä muutos kielessä tapahtui 1960-luvulla, ns. du-reformen. Ennen oikea tapa puhutella korkeammassa asemassa olevaa oli titteli ja sukunimi. Puhuttelujen herr, fru tai fröken käyttö oli hyväksyttyä vain tuntematonta ammattia, akateemista oppiarvoa tai sotilasarvoa käyttävän henkilön kanssa keskustelua avattaessa. Kuuntelijaan oli myös viitattava kolmannessa persoonassa, kuten saksassa. 1900-luvun alussa tehtiin yritys korvata tittelien käyttö puhuttelulla ni, kuten suomen (Te) ja ranskan (Vous) teitittelyssä. Teitittelystä tuli kuitenkin vähemmän suorasukainen puhuttelu alemmassa asemassa olevaa henkilöä puhutellessa. 1950- ja 1960-luvun liberalisoitumisen ja radikalisoitumisen myötä entiset luokkaerot kuitenkin vähensivät merkitystään ja sinuttelusta tuli käytäntö jopa virallisissa yhteyksissä. Vaikka uudistusta ei ajanut mikään virallinen taho, se levisi käyttöön uusien asenteiden myötä muutamassa vuodessa 1960-luvun lopusta 1970-luvun alkuun.
Maantieteellinen jakautuminen.
Ruotsi on Ruotsin kansallinen kieli ja noin kahdeksan miljoonan Ruotsissa syntyneen ruotsalaisen ja miljoonan maahanmuuttajan ensimmäinen kieli. Suomessa ruotsia puhuu äidinkielenään 5,39 % väestöstä eli 291 219 henkeä. Suomenruotsalainen vähemmistö sijoittuu rannikoille sekä Etelä- ja Länsi-Suomen saaristoihin. Näillä alueilla ruotsi on usein hallitseva kieli. Ahvenanmaalla ja kolmessa Pohjanmaan kunnassa, Korsnäsissä, Närpiössä ja Luodossa, se on ainoa virallinen kieli. Monissa muissa se on enemmistökieli ja vielä useammissa virallinen vähemmistökieli.
Yhdysvalloissa (2004 väestönlaskennan mukaan) on 67 000 yli viisivuotiasta ruotsinpuhujaa, tosin heidän kielitaidostaan ei ole tietoa. Pieniä määriä ruotsinpuhujia asuu muissakin maissa, kuten Argentiinassa ja Brasiliassa, jossa he ovat säilyttäneet kielensä ja nimensä.
Virossa asui vironruotsalaisia etenkin Hiidenmaan, Saaremaan ja Vormsin saarilla Itämeren rannikolla. Ruotsin menetettyä Viron Venäjälle 1700-luvun alussa tuhatkunta ruotsinpuhujaa marssitettiin Ukrainaan, jossa he perustivat Gammalsvenskbyn Krimin pohjoispuolelle. Muutama vanhus puhuu kylässä vieläkin ruotsia ja noudattaa ruotsalaista kalenteria, vaikka murre onkin kuolemassa sukupuuttoon.
Virossa pientä vähemmistöä kohdeltiin hyvin sotien välisen ajan, mutta suurin osa puhujista pakeni Ruotsiin Viron tultua liitetyksi Neuvostoliittoon.
Virallinen asema.
Ruotsi on Ruotsissa "pääkieli" ja sen käyttöä suositellaan paikallis- ja valtionhallinnossa, vaikka laki ei tätä määrää. Lakiesitys ruotsin nimittämiseksi viralliseksi kieleksi kaatui parlamentissa äänin 145–147 kokonaisen lakipaketin jäädessä hyväksymättä. Suomessa ruotsi on toinen kansalliskieli ja Ahvenanmaalla ainoa virkakieli. Ruotsi on myös Euroopan unionin virallinen kieli.
Kielenhuolto.
Ruotsin kielellä ei ole virallista kielenhuoltajaa. Ruotsin Språkrådet on puolivirallinen ja Ruotsin hallituksen rahoittama, mutta sillä ei ole valtaa tehdä pakottavia suosituksia. Monesta Språkrådetin muodostavasta organisaatiosta Ruotsin akatemia ("Svenska Akademien") on varmasti nimekkäin. Akatemia julkaisee sanakirjoja "Svenska Akademiens Ordlista" (SAOL, nykyinen on 13. painos) ja "Svenska Akademiens ordbok". Språkrådet on julkaissut neljännesvuosittaista lehteä "Språkvård" vuodesta 1965.
Suomessa Kotimaisten kielten tutkimuskeskus on virallinen kielenhuoltaja. Sen tavoitteisiin kuuluu pitää kieli ymmärrettävänä Ruotsin ruotsin kanssa. Kotus on julkaissut "Finlandssvensk ordbokin", joka on sanakirja suomenruotsin ja Ruotsin ruotsin eroista.
Fonologia.
"Ruotsissa" on suhteellisen suuri määrä vokaaleja: yhdeksän, joista muodostuu 17 foneemia useimmissa murteissa (lyhyt /e/ ja /ɛ/ ovat päällekkäiset). Kahdeksastatoista konsonanttifoneemista /ɧ/ ja /r/ vaihtelevat huomattavasti sosiaalisen tilanteen mukaan ja eri keskusteluyhteyksissä.
Ruotsin merkittävä piirre on prosodia, jossa on merkittäviä eroja eri murteissa. Prosodiaa nimitetään usein melodiaksi, mutta tämä termi ei ole kielitieteellinen, ja sitä käytetään usein kuvaavana mutta epämääräisenä terminä tästä ruotsin ja norjan piirteestä. Äidinkielenään ruotsia puhuvat mukauttavat usein äänteensä uuteen ympäristöön mutta säilyttävät oman murteensa prosodian. Usein se on myös ensimmäinen vaihdettava, ehkä koska se on eniten ymmärtämistä häiritsevä elementti tai sitten helpoin muuttaa.
Vokaalit.
Ruotsin vokaalit muodostavat minimipareja ja etuvokaalit ääntyvät pyöreinä ja pyöristymättöminä. Painoton /ɛ/ lausutaan useimmissa murteissa švaana ja vokaalin aleneminen on yleistä ennen /r/:ää ja retrofleksisia assimilaatioita kuten [ʈ], [ɳ].
Murteet.
Ruotsilla on monia murteita, jotka eroavat toisistaan paljon ääntämisen ja jopa kieliopin suhteen: joissakin murteissa verbeillä näkyy monikkomuotoja tai nomineilla sijamuotoja. Tosin kirja- ja yleiskielessäkin verbien monikkomuotoja käytettiin 1900-luvulle asti, vaikka ne olivat kaupunkipuhekielestä ja useimmista murteista jo silloin lähes kuolleet ja vieläkin niitä esiintyy murteiden lisäksi muun muassa uskonnollisessa kielessä (esimerkiksi vara (suomeksi "olla") -verbin preesensmuoto on nykyisin yleensä myös monikossa yksikön muoto "är" ("on"), mutta poikkeustapauksissa esiintyy myös monikkomuoto "äro"). Monet murteet ovatkin muunmurteisille ruotsalaisille mahdottomia ymmärtää, mutta nykyisin lähes kaikki ruotsalaiset osaavat yleiskieltä. Murteita voi esiintyä niinkin pienillä alueilla, että eri pitäjillä saattaa olla omia murteita. Murteet kuitenkin jaetaan yleisesti kuuteen pääryhmään, joilla on selviä yhtäläisyyksiä ääntämisessä ja kieliopissa. Alla joka ryhmästä on annettu joitakin esimerkkejä; murteiden lukumäärä lienee yhteensä useita satoja. Ruotsissa murreryhmien nimissä esiintyy sana "mål", joka tarkoittaa puhetyyliä.
Suomen ruotsinkielisten ihmisten puhuma ruotsi eroaa ruotsissa puhuttavasta kielestä varsinkin aksentiltaan, joka on suomalaistunut. Sanastossakin on poikkeavuutta, mutta se ei johdu ainoastaan suomen kielen vaikutuksesta vaan myös siitä, että suomenruotsissa on säilynyt sen puhujien eristyneisyyden vuoksi vanhoja sanoja, jotka ovat Ruotsissa puhuttavasta ruotsista kadonneet. Ruotsalaistuvassa Pohjois-Ruotsissa, jossa kuitenkin vielä toistaiseksi puhutaan paljon suomea, puhuttu ruotsi muistuttaa suomalaisvaikutuksen vuoksi jonkin verran suomenruotsia. Samantapaisia ilmiöitä esiintyi myös vironruotsissa, joka luettiin yhdessä suomenruotsin kanssa itäruotsalaisten murteiden ryhmään, mutta nämä piirteet ovat melkein kadonneet, sillä melkein kaikki vironruotsalaiset siirtyivät Ruotsiin Neuvostoliiton liitettyä Viron itseensä.
Ruotsin lainasanoja suomeen.
Professori Kaisa Häkkisen mukaan ruotsalaisia lainasanoja on suomen kielessä ainakin 4 000. Suomalaisia lainasanoja taas on ruotsin kielessä vain n. 10.
Usein varsinkin vanhemmat erikoisterminologiat saattavat koostua melkein kokonaisuudessaan lainasanoista. Kaiketi englannin kielen yleistymisen myötä on uudempien erikoisalojen sanasto enenevässä määrin kuitenkin englanti-vaikutteista. Esimerkin ruotsin kielen voimakkaista vaikutteista antaa (harraste)veneilyssä, erityisesti purjehduksessa, käytössä oleva terminologia (josta on tosin eräitä sanoja varten annettu suosituksia suomenkielisiksi vastineiksi).
Kielihistoriaa.
*


Venäjän kieli.
Venäjän kieli (ру́сский язы́к, russki jazyk, [ˈru.skʲij jɪ.ˈzɨk]) kuuluu itäslaavilaisiin kieliin, joihin kuuluvat myös ruteeni, ukraina ja valkovenäjä. Venäjää puhuu arviolta 275 miljoonaa ihmistä, joista äidinkielenään noin 165 miljoonaa. Venäjää kirjoitetaan kyrillisin aakkosin.
Venäjä on Venäjän federaation virallinen kieli, ja sillä on virallinen asema myös Kazakstanissa, Kirgisiassa ja Valko-Venäjällä. Venäjää puhutaan paljon entisten neuvostotasavaltojen alueella sekä muun muassa Mongoliassa.
Venäjä on yksi YK:n kuudesta virallisesta kielestä. Venäjä oli aiemmin käytännössä Neuvostoliiton virallinen kieli. Venäjä on maailman kahdeksanneksi puhutuin kieli.
Venäjä oli myös yksi Suomen virallisista kielistä silloin kun Suomi kuului Venäjään. Suomessa asuu nykyisin tilastokeskuksen mukaan 58 331 henkilöä, joiden äidinkieleksi on rekisteröity venäjä. Venäjästä on lainautunut paljon sanoja suomenkin kieleen. Jokapäiväisessä käytössä on useita lainasanoja, muun muassa "kapakka" (< кабак [kabak]), "siisti" (< чистый, [ˈtʃʲistɨj]) ja paikka, josta slangisana "mesta" (< место, [mʲesta]). Itämurteissa tunnetaan myös sanat "vanna" ja "palttoo". Venäjää opetetaan osassa Suomen kouluja.
Äännejärjestelmä.
Venäjän kielessä on 42 foneemia: 37 konsonanttia ja viisi vokaalia (a, e, i, o, u). Konsonanttifoneemien suuri määrä johtuu siitä, että monilla konsonanteilla on erilliseksi foneemiksi laskettava liudentunut vastineensa. Liudentuminen tarkoittaa kielen nousemista kitalakea kohti j-mäiseen asentoon, jolloin konsonantti ääntyy "heleämpänä" kuin liudentumaton parinsa. Lisäksi äänteiden [t] ja [d] liudentuneet vastineet ovat selvästi affrikoituneet, jolloin ne kuuluvat [tsʲ] ja [dzʲ]. Liudentuneet konsonantit on taulukossa kuvattu korotetulla j:llä.
Liudentuminen tapahtuu ennen vokaaleja И, Е, Ё, Ю, sekä Я. Poikkeukset merkitään kovalla Ъ ja pehmeällä merkillä Ь. Kovan merkin esiintyminen on suhteellisen harvinaista. Sen laajemmasta käytöstä luovuttiin 1900-luvun alussa, koska se ei useimmissa tapauksissa antanut mitään uutta tietoa lukijalle. Kovan ja pehmeän merkin tarkoituksena on toimia tavuerottimena merkitsemässä sitä, että seuraava Е, Ё, Ю, Я ääntyy /j/-alkuisena liudentumisen merkitsemisen lisäksi. Esimerkiksi nimi Татьяна koostuu tavuista Тать-я-на [tʌtʲ'ˈja.nʌ]; ilman pehmeää merkkiä tavutus olisi *Та-тя-на, missä тя äännettäisiin liudentuneena, ja ääntämys olisi [tʌ.tʲa.nʌ]. Lisäksi sanan alussa Е äännetään [je] ja Ё taas [jo], sekä Я yleensä [ji], painollisena [ja]; lisävaikeutena on se, ettei pisteitä E:n päälle yleensä merkitä.
Venäjässä on leksikaalinen sanapaino, joka joskus muuttuu jopa saman sanan taivutusmuotojen välillä. Jos sanassa on vain yksi vokaali, tämä vokaali on painollinen. Jos sanassa on useampia vokaaleja, niistä aina yksi on painollinen. Sitä, mikä vokaali on painollinen, ei merkitä mitenkään, paitsi oppi- ja sanakirjoissa, minkä seurauksena useampivokaalisten sanojen ääntämystä ei useimmiten voi päätellä pelkän kirjoitetun muodon perusteella. Kuten englannissa, venäjässä on paljon painottomien vokaalien redusoitumista. Venäjässä tähän on olemassa suhteellisen pätevät säännöt. Painottomien tavujen vokaalit eivät ainoastaan sentralisoidu, vaan kirjaimet O, Е ja Я muuttuvat äänteeltään toisiksi kardinaalivokaaleiksi. Painollinen 'o' ääntyy suomen kielen tavoin pyöreänä, kun taas painoton 'o' ei ole pyöreä vaan 'a'-mainen vokaali [ʌ], kuten sanassa молоко [mʌ.ɫʌˈko]. Samoin Е sekä Я muuttuvat painottomina И -äänteeksi (joka vastaa käytännössä suomen i-kirjainta). E ei kuitenkaan usein muutu sanan lopussa ollessaan. Eri murteissa reduktio tapahtuu hieman eri tavalla. Reduktiota ei oteta huomioon translitteroinnissa, joten sanojen translitteroitu muoto ei vastaa venäläisten käyttämää ääntämisasua. Esimerkiksi sanassa "Tolstoi" ensimmäinen o äännetään a:na, koska jälkimmäinen vokaali on painollinen.
Venäjää kirjoitetaan kyrillisillä aakkosilla, joten haluttaessa ilmaista venäläisiä nimiä latinalaisin kirjaimin, nimet on translitteroitava. Järjestelmiä on useita. Ns. tieteellisessä translitteraatiossa (standardi ISO 9:1995) kirjaimilla on yksikäsitteinen vastaavuus. Suomessa yleensä käytetyssä kaavassa (Virittäjä, 1977 ja SFS 4900) merkitään kirjaimia kansainvälisen standardin mukaisesti, mutta suomalaiseen kirjoitustapaan sopivin merkein.
Translitterointi ei täsmällisesti vastaa lausuntatapaa. Kirjain Ы vastaa äännettä [ɨ], joka ei ole suomen [y], vaikka se sitä muistuttaakin. Kirjaimen ääntäminen on lähempänä suomen i:tä kuin y:tä. Hölliä vokaaleja on yksi: Э eli ns. "lyhyt E" on avonainen [ɛ]. Й eli ns. "lyhyt I" on konsonantti [j].
Substantiivit.
Venäjässä on yksikössä kolme sukua: maskuliini, feminiini ja neutri. Monikossa sukuja ei erotella. Substantiivien suku on yleensä nähtävissä sanan viimeisestä kirjaimesta lähinnä lukuun ottamatta pehmeään merkkiin loppuvia sanoja. Tyypillisesti konsonanttiin päättyvät sanat ovat maskuliineja, -а- ja -я-päätteiset feminiinejä sekä -о-, -е- ja -ё-päätteiset neutreja. Kuitenkin esimerkiksi -а- ja -я-päätteiset, miespuolista henkilöä tarkoittavat substantiivit ovat maskuliineja. Pehmeään merkkiin (ь) päättyvät sanat voivat olla joko maskuliineja tai feminiinejä. Maskuliinisten pehmeään merkkiin päättyvien substantiivien genetiivi on я-loppuinen, esimerkiksi медведь, genetiivissä медведя. Feminiinisten pehmeään merkkiin päättyvien substantiivien genetiivi on и-loppuinen, esimerkiksi любовь, genetiivissä любви. Kaikki substantiivit, joiden perusmuoto päättyy johonkin kirjaimista tai kirjainyhdistelmistä -знь, -сть, -сь, -вь, -бь, -пь, -шь, -жь, -чь tai -щь, ovat feminiinejä (poikkeuksia: голубь ’kyyhkynen’ ja гость ’vieras’ ovat maskuliineja).
Prepositionaalia käytetään vain prepositioiden kanssa. Prepositiot о ja при järjestyvät aina prepositionaalilla. Prepositiot в ja на järjestyvät prepositionaalilla silloin, kun ne ilmaisevat oloa: esimerkiksi в Москве ’Moskovassa’, на столе ’pöydällä’. Kun samojen prepositioiden kanssa käytetään akkusatiivia, ne ilmaisevat suuntaa: esimerkiksi в Москву ’Moskovaan’, на стол ’pöydälle’.
Suvuista huolimatta venäjän kielessä ei käytetä lainkaan artikkelisanoja. Adjektiivit ja monet pronominit taipuvat tai määräytyvät kuitenkin pääsanan suvun mukaan.
Adjektiivit.
Adjektiivit taipuvat pääsanansa sukua, lukua ja sijaa noudatellen. Useimmilla venäjän adjektiiveilla on normaalin, "pitkän", muodon lisäksi myös ns. lyhyt muoto. Sitä voidaan käyttää vain predikatiivina, eikä se taivu sijoissa (suvussa ja luvussa kylläkin). Lyhyillä muodoilla on joissakin tapauksissa kieliopillinen tai tyylillinen lisämerkitys. Lyhyellä muodolla voidaan esimerkiksi ilmaista ominaisuuden väliaikaisuutta.
Verbit.
Preesensissä ja preteritissä voidaan verbeistä muodostaa tietyin rajoituksin sekä aktiivin ja passiivin partisiipit. Venäjän kielessä on olemassa myös gerundeja: imperfektiivisen ja perfektiivisen aspektin gerundit (käytetään myös hieman harhaanjohtavia nimityksiä gerundin preesens ja preteriti).
Venäjän verbeille ominainen piirre on kahden aspektimuodon olemassaolo. "Perfektiivinen" aspekti kuvaa loppuun suoritettua toimintaa ja "imperfektiivinen" aspekti päättymätöntä tai toistuvaa toimintaa. Useimmilla verbeillä on sekä perfektiivinen että imperfektiivinen aspektipari. Venäjän kielessä on olemassa myös yksiaspektisia (verbistä olemassa vain yksi aspektimuoto; imperfektia tantum= vain imperfektiivinen aspekti tai perfektia tantum= vain perfektiivinen aspekti) ja kaksiaspektisia (samaa verbimuotoa voidaan käyttää molempien aspektien merkityksessä) verbejä.
Aspektien lisäksi venäjän verbeille on luonteenomaista runsaahko etuliitteiden käyttö. Liitteitä on parisenkymmentä kappaletta, ja niillä voidaan osoittaa esimerkiksi liikkeen suuntaa (sisään, ulos, pois, luo...). Yhdellä etuliitteellä voi olla useita eri merkityksiä eri kantaverbien yhteydessä. Etuliitteitä esiintyy niin konkreettisissa kuin abstrakteissakin verbeissä.
Perfektiivisillä verbeillä ei ole preesensiä, ainoastaan preteriti ja futuuri.
Preesensissä ei käytetä yleensä lainkaan olla-verbiä, esimerkiksi "minä olen opiskelija" sanotaan venäjäksi я студентка, (ja studentka).


Kiinan kieli.
Kiinan kieli — 汉语, perinteisin merkein 漢語 (hànyǔ, eli Han-kansan kieli) tai 中文 (zhōngwén, millä viitataan pääasiassa kirjoitettuun kieleen, joka on kaikille murteille yhteinen) tai taiwanilaisen nimityksen mukaan 国语, perinteisin merkein 國語 (guóyǔ, eli valtion kieli) — on maailman puhutuin kieli. Äidinkielenään kiinaa puhuu lähes miljardi ihmistä, ja noin viidesosa maailman väestöstä puhuu kiinansukuista kieltä.
Puhujia on pääasiassa Kiinassa, Taiwanissa sekä useissa muissa Kaukoidän sekä Tyynen valtameren rantavaltioissa Yhdysvallat mukaan luettuna. Kiina kuuluu sinotiibetiläisiin kieliin, joita kiinan lisäksi ovat mm. tiibet ja burma. Tästä kielikunnasta kiina kuuluu siniittisiin kieliin.
Kiinan kieli ja kiinalaiset kielet.
Usein nimitystä "kiinan kieli" (中国话 zhōngguóhuà eli Kiinan valtion kieli) käytetään, kun todella tarkoitetaan mandariinikiinaa, joka on Kiinan virallinen kieli. Etniset kiinalaiset puhuvat itse asiassa useita eri kieliä, jotka eivät ole puhuttuna keskenään ymmärrettäviä, mutta joista osa on kyllä toisilleen äänteellisestikin sukua. Kirjoitettua kiinaa ymmärtävät kaikki lukutaitoiset kiinalaiset murteesta riippumatta.
Kiinan yleiskieli on Pohjois-Kiinassa puhuttu mandariinikiina (pǔtōnghuà). Se on valtion virastojen kieli ja oppilaitosten opetuskieli. Niinpä käytännöllisesti katsoen kaikki kouluja käyneet kiinalaiset osaavat sitä ainakin vieraana kielenä. Mandariinikiina on Kiinan kielistä ylivoimaisesti puhutuin, mutta myös useilla muilla kiinalaisilla kielillä kuten kantoninkiinalla, gan-kiinalla, wu-kiinalla ja hakka-kiinalla on kymmeniä miljoonia puhujia.
Kielioppi.
Kiina on peruskieliopiltaan eurooppalaisiin kieliin verrattuna erittäin yksinkertainen kieli. Kiinan sanoja ei taivuteta lainkaan, edes aikamuotoja tai monikkoja ei sellaisenaan ole. Sanajärjestys on lauseessa aina sama: subjekti, adverbi, verbi, objekti. Kiinaa pidetään tyyppiesimerkkinä isoloivista kielistä. Kiinan kielelle luonteenomaisia ovat määresanat, jotka osoittavat ajankohtaa, lukumäärää, modusta eli tapaluokkaa tai kaasusta eli sijamuotoa. Esimerkiksi esineiden lukumäärää ilmaistaan numeraalilla, mittasanalla ja pääsanalla. Samoin omistusmuodot esitetään määresanoin.
Sanasto ja lausunta.
Kiinan kieli on tonaalinen kieli. Sanojen merkitys eri sävelasteilla lausuttuna on täysin erilainen. Toonien määrä vaihtelee puhekielestä toiseen. Mandariinikiinassa on neljä toonia (viisi mikäli neutraali tooni lasketaan mukaan), Etelä-Kiinassa ja Hongkongissa puhutussa kantoninkiinassa on seitsemän, eräiden tietojen mukaan yhdeksän toonia, ja Shanghain seudulla puhutussa wu-kiinassa on vain kaksi toonia.
Kirjoitusjärjestelmä.
Kiinan kirjoitusjärjestelmä on maailman neljänneksi varhaisin, ja vanhin nykyisin käytössä oleva kirjoitusjärjestelmä. Kiinalaisia merkkejä on yhteensä noin sata tuhatta, mutta todellisuudessa käytettyjen merkkien määrä on huomattavasti pienempi. Yleisesti käytettyjä merkkejä on 6763, joista erittäin yleisesti käytettyjä 3755 ja kaikkein käytetyimpiä noin 3000. Alimman kouluasteen (vast. peruskoulun ala-astetta) käytyään kiinalaiset koululaiset ovat oppineet 2000 merkkiä. Varsinkin maaseudulla on paljon ihmisiä jotka eivät jatka koulua tämän pidemmälle. Kiinalaisen sanomalehden lukemiseen riittää tavallisesti noin kolmen-neljän tuhannen merkin tunteminen.


Unkarin kieli.
Unkari on uralilainen kieli. Yhdessä obinugrilaisten mansin ja hantin kanssa se muodostaa kielikuntansa ugrilaisen kieliryhmän. Unkari on myös suomen kielen etäinen sukulainen, mutta sen konsonantisto on huomattavasti rikkaampi kuin suomen ja muutenkin sanaston tasolla kielet poikkeavat toisistaan voimakkaasti. Yhtäläisyyksiä on lähinnä kieliopin perusrakenteissa, esimerkiksi samantapainen sijamuotojärjestelmä, possessiivisuffiksit ja vokaalisointu. Sanastossa on kuitenkin enemmän sukulaisuutta kuin äkkiseltään näyttäisi, sillä ugrilaisen kantakielen monet sanat ovat unkarissa ja suomessa muuttuneet äänteellisesti niin paljon eri tavoin, ettei maallikko enää pysty tunnistamaan niiden keskinäistä sukulaisuutta. Esimerkiksi suomen "ydin" ja unkarin "velő" ovat erilaisuudestaan huolimatta peräisin samasta muinaisesta suomalais-ugrilaisesta sanasta, jonka asuksi on konstruktoitu *wideme, mutta eri kielten erilaiset äännekehitystendenssit ovat muuttaneet ne aivan erilaisiksi. Vaikka unkarin ja suomen kielet ovat vain hyvin kaukaista sukua keskenään (indoeurooppalaisella puolella yhtä läheisiä toisilleen ovat esimerkiksi ruotsi ja kreikka, joiden keskinäistä sukulaisuutta maallikko harvoin ajattelee), niiden sukulaisuus on johtanut lämpimiin suhteisiin Unkarin ja Suomen kansojen välillä. Tämä johtuu siitä, että uralilaisia kieliä on niin vähän, ne ovat yleensä suomeen ja unkariin verrattuna niin pieniä, ja niistä vain kolme; suomi, unkari ja viro ovat itsenäisen valtion pääkieliä.
Unkaria puhuu 14–15 miljoonaa ihmistä. Unkarissa heistä kymmenen miljoonaa ja loput suurimmaksi osaksi ympäröivissä valtioissa: Romaniassa, Slovakiassa, Ukrainassa, Serbiassa, Kroatiassa, Itävallassa ja Sloveniassa.
Historia.
Unkarilaisten vaiheista ennen heidän saapumistaan Keski-Eurooppaan ei ole täyttä varmuutta. Kantaugrilaista kieltä on mahdollisesti puhuttu Siperiassa toisella vuosituhannella eaa. Myöhemmin unkaria puhunut kansa asutti Mustanmeren pohjoispuolisia aroja turkkilaisten heimojen kanssa. Tuolloin unkariin lainautui sanoja turkkilaisista kielistä; muun muassa "unkari" polveutuu turkkilaisesta heimonnimestä "on-ogur" 'kymmenen nuolta'. 800-luvun lopulla ratsastavina paimentolaisina eläneet unkarilaiset asettuivat asumaan Tonavan halkomaan Karpaattien altaaseen, jossa nykyinenkin Unkarin valtio sijaitsee.
Valtion perustaminen ja katolisen uskon omaksuminen vaikuttivat ratkaisevasti kielen kehitykseen. Ensimmäinen säilynyt teksti on Ruumissaarna ja rukous ("Halotti Beszéd") noin vuoden 1200 tienoilta. 1300-luvulta lähtien on säilynyt runsaasti kirkollisia koodekseja, ja myös maallista kirjallisuutta kirjoitettiin jo keskiajalla. 1500-luvulla unkari säilytti turkkilaisvalloituksista huolimatta entisenlaisen asemansa. Latinaa käytettiin opetus- ja hallintokielenä, ja siitä periytyi suoraan unkariin joitakin lainasanoja. Kun Unkarista tuli osa Habsburgien valtakuntaa, osa yläluokkaa alkoi saksalaistua. Kansallismieliset piirit käynnistivät 1800-luvun alussa kielenuudistusliikkeen, jonka tarkoituksena oli nostaa unkari sivistyskieleksi. Vieraan vaikutuksen vähentämiseksi kieleen luotiin uusimpia käsitteitä varten paljon uudissanoja, esimerkiksi "zene" ("musiikki"), "rendőr" ("poliisi"), "mérnök" ("insinööri") ja "titkár" ("sihteeri"). Tämän 1800-luvun kielenuudistuksen jälkeen kielen rakenne ei ole olennaisesti muuttunut.
Suomen ja unkarin kielien sukulaisuutta ruvettiin tutkimaan jo 1600-luvulla. Budapestin yliopiston Suomalais-ugrilainen oppituoli perustettiin jo vuonna 1872. Helsingin yliopiston Suomalais-ugrilaiselle laitokselle perustettiin puolestaan unkarin kielen lehtoraatti vuonna 1924.
Unkari on ainoa suomalais-ugrilainen kieli, jolla tiedetään olleen oma kirjoitusjärjestelmä jo esikristillisenä aikana (Unkarilaiset riimut).
Kirjaimet ja äänteet.
Pitkiä vokaaleita ei kirjoiteta kahdella kirjainmerkillä kuten suomessa, vaan pituutta osoittaa aksentti kirjaimen päällä; ü:n ja ö:n tapauksessa kaksi aksenttimerkkiä. Pitkät vokaalit äännetään suurin piirtein kuin suomessakin, eli muun muassa "á" vastaa "aa":ta, mutta on hieman avoimempi, ja "é" vastaa "ee":tä, mutta on suljetumpi eli i-mäisempi (vrt. saksan painollisen tavun e). Lyhyet ja pitkät a:t ja e:t ovat siten soinniltaan hieman erilaisia.
Kirjaimet q, w ja x (sekä y vokaalin "i" merkkinä) esiintyvät ainoastaan vanhahtavissa tai vieraskielisissä erisnimissä ynnä nuorissa lainasanoissa.
Unkarilaisten nimien taivuttaminen suomen kielessä.
Kielitoimiston suosituksen mukaan vieraat nimet, joiden äänneasu päättyy konsonanttiin ja kirjoitusasu vokaaliin, saavat ääntämyksensä mukaisen taivutuspäätteen, mutta kirjoitettaessa toimitaan ikään kuin kirjoitusasun loppuvokaali olisi ääntyvä.. Sanat äännetään joka tapauksessa välivokaali i:n kanssa, eli suurin piirtein "nadjin" ja "nadjiin". Juuri tämä suuri ääntämyksen ja kirjoitusasun ero sekä välivokaali i:n huomiotta jättäminen on syynä siihen, miksi myös muita käytäntöjä on olemassa. Toisaalta kielitoimiston ratkaisua voidaan perustella tietynlaisella suomen kielen lainalaisuuksia noudattavalla systemaattisuudella, jossa käytäntöä ei tarvitse perustella vieraan kielen ominaispiirteillä.
Unkarin kielen tuntijoilla on kuitenkin tapana käyttää erilaista kirjoitusasua, koska "gy", "ly", "ny" ja "ty" ovat unkarissa konsonantteja, eikä y esiinny koskaan vokaalina (paitsi eräiden sukunimien vanhanaikaisissa kirjoitusasuissa). Käytetyt muodot ovat "Nagy'in" ja "Nagy'ia" tai "Nagyin" ja "Nagyia"; edelliset ovat kenties hieman yleisempiä. Heittomerkin käyttöä puolustaa se näkökohta, että siinä käy hyvin esille, mikä osa sanaa on nimeä ja mikä taivutusta, ja samalla se kiinnittää lukijan huomion sanan tavallisuudesta poikkeavaan äänneasuun. Toisaalta sen käyttö on siksi epäloogista, että heittomerkkiä käytetään suomen kielessä yleensä vain sellaisen loppukonsonantin perässä, joka jätetään lausumatta (esimerkiksi ranskankielisissä nimissä).
Oman ongelmansa muodostaa unkarissa hyvin yleinen johdin "-i", joka merkitykseltään vastaa lähinnä suomen johdinta "-lainen"/"-läinen". Ääritapauksessa saattavat samassa suomenkielisessä tekstissä esiintyä rinnan esimerkiksi sukunimet "Szilágyi" [silaadji] ja "Szilágy" [silaadj]. Kirjoittajan on oman harkintansa mukaan ratkaistava, miten näitä nimiä taivutetaan aiheuttamatta turhia sekaannuksia toisaalta kirjoitusasun, toisaalta ääntämyksen suhteen.
Edelleen unkarinkielisiä sanoja taivutettaessa tulee huomata pitkät loppuvokaalit, nimissä etenkin "-ó" ja "-ő". Esimerkiksi Unkarin rahayksikkö vuodesta 1927 vuoteen 1946 oli nimeltään "pengő" [päŋgöö]. Tämän oikea partitiivimuoto on "pengőtä" ja oikea illatiivimuoto "pengőhön". Samoin paikannimi "Gödöllő": "Gödöllőtä": "Gödöllőhön", miehennimi "László": "Lászlóta": "Lászlóhon", kansanryhmän jäsenen nimitys "csángó": "csángóta": "csángóhon" jne.
Kielioppi.
Unkarin kielessä käytetään paljon päätteitä ja etuliitteitä, joten se luokitellaan agglutinoivaksi kieleksi. Sanoilla ei ole sukua. Pääpaino on suomen tavoin aina sanan ensimmäisellä tavulla. Sivupainoa esiintyy lähinnä yhdyssanojen sanarajoilla.
Kieleen on kehittynyt runsas joukko kieliopillisia sijoja. Niiden lukumäärä riippuu käytetyistä kriteereistä, sillä raja sijamuotojen ja partikkelijohdannaisten välillä ei kaikissa tapauksissa ole selvä, mutta sijoja on joka tapauksessa enemmän kuin suomessa, tavallisimman käsityksen mukaan kolmisenkymmentä. Unkarissa on suomen kaltainen paikallissijojen järjestelmä. Järjestelmään tosin kuuluu yhdeksän sijaa suomen kuuden asemasta. Sisä- ja ulkosijojen lisäksi unkarissa on kolme superpositiosijaa, jotka ilmaisevat jonkin päällä olemista, sieltä lähtemistä tai sinne saapumista.
Ilmeisesti naapurikielten mallista unkariin on omaksuttu artikkelin käyttö. Epämääräistä artikkelia "egy" käytetään vain yksikössä. Sama sana tarkoittaa lukua yksi. Monikossa artikkelin puuttuminen ilmaisee epämääräisyyttä. Määräinen artikkeli on joko "a" tai "az". Se on erityiskäyttöön valjastettu pronomini "az", suomeksi 'tuo' tai 'se'. Lyhyttä muotoa käytetään konsonanttien edellä. Alkujaan määräistä artikkelia on ilmeisesti käytetty satunnaisesti samoin kuin "se"-sanaa suomessa, mutta se on nykyään pakollinen tunnetuista asioista puhuttaessa.
Tutkimushistoriaa.
Kaikki eivät ole aina olleet vakuuttuneita unkarin kielen uralilaisuudesta. Unkarin on epäilty kuuluvan muun muassa turkkilaisiin kieliin. Tähän ovat antaneet aihetta lukuisat turkkilaiskielistä lainatut sanat sekä yhteiset piirteet, kuten suffiksoiva morfologia ja vokaalisointu, joka tosin esiintyy myös muissa uralilaisissa kielissä, muun muassa suomessa. Nämä rakennepiirteet ovat kuitenkin typologisesti määräytyviä eli yksinkertaisesti tiettyyn rakennetyyppiin kuuluvan kielen ominaisuuksia. On myös koetettu perustella turkkilaisten (tai laajemmin altailaisten) kielten sukulaisuutta koko uralilaisen kielikunnan kanssa. Nämä vertailut ovat kuitenkin kaatuneet materiaalin puutteeseen, eli mahdolliseen yhteiseen kantakieleen palautettavissa olevaa sanastoa ei löydy riittävästi. Unkarin sekä muidenkin uralilaisten ja altailaisten kielten kaukaisiksi sukukieliksi on toisinaan arveltu myös muun muassa japania ja sumeria. Myös hunnien kieltä on joskus pidetty unkarin sukuisena, ja jo keskiaikaisen perimätiedon mukaan unkarilaisia onkin pidetty hunnien jälkeläisinä.
Vaihtoehtoisten teorioiden suosion syyt ovat sekä kielelliset että ideologiset. Unkarin kielellä ei ole kovin läheisiä sukukieliä, joten yhtäläisyydet sukukielten kanssa ovat maallikolle lähes mahdottomia huomata. Toisaalta kansallisromanttinen ajattelutapa rohkaisi näkemään kansan, kulttuurin, rodun ja kielen yhtenä kokonaisuutena, jolle oli löydettävä yksi yhtenäinen alkuperä, mieluusti mahdollisimman loistokas. Koska useimmat uralilaiset kansat elivät primitiivisellä kulttuuritasolla ja kielisukulaisuus käsitettiin ilman muuta samalla geneettiseksi sukulaisuudeksi, ajatus unkarin kielen uralilaisuudesta herätti Unkarissa vastustusta jo 1800-luvulla. Viime aikoinakin (järjestelmänvaihdoksen jälkeen) eräät tahot ovat esittäneet, että teoria unkarin kielen suomalais-ugrilaisesta kielisukulaisuudesta olisi ollut poliittinen, ensin Itävallan ja sitten Neuvostoliiton vallanpitäjien ylläpitämä salajuoni unkarilaisten nöyryyttämiseksi riistämällä heiltä heidän kunniakas menneisyytensä.
Väitteet unkarin sukulaisuudesta turkkilaiskielten kanssa perustuvat siihen, että unkarissa on hyvin paljon lainasanoja turkkilaiskielistä. Unkarilaisten esi-isät vaelsivat nykyisen Venäjän aroilla noin 500 vuotta, ja koko tuon ajan he olivat kosketuksissa eri turkkilaiskansojen kanssa. Kun unkarilaiset siirtyivät pohjoisen metsästyskulttuurista aron hevoskulttuuriin, on selvää, että uuden kulttuurin sanasto piti lainata turkkilaiskansoilta, jotka jo asuivat aroilla.
Sanojen etymologista tutkimusta hankaloittaa se, että osa pienistä turkkilaisheimoista on myöhemmin kuollut sukupuuttoon tai sulautunut unkarilaisiin. Silti usean sanan turkkilaisperäisyys on kiistaton, vaikka varmaa lähtökieltä ei enää olisikaan. Monen lainan piirteet viittaavat nykyisen tšuvassin kieleen, jolloin loppuja voidaan pitää yleisturkkilaisina. Tšuvassiin viittaavia unkarin sanoja ovat muun muassa karó ‘seiväs’, sár ‘kura’, sárga ‘keltainen’, sarló ‘sirppi’, szél ‘tuuli’, dél ‘etelä’.
Osa vanhoista turkkilaislainoista liittyy karjankasvatukseen, joka oli uusi asia unkarilaisille, esimerkiksi bika ‘sonni’, ökör ‘härkä’, borjú ‘vasikka’, ünő ‘hieho’, tinó ‘nuori härkä’, kos ‘pässi’, kecske ‘vuohi’, tai sen tuotteisiin, esimerkiksi sajt ‘juusto’, gyapjú ‘villa’. Myös uudet viljelykasvit tulivat tutuiksi uudessa kulttuuriympäristössä, esimerkiksi árpa ‘ohra’, borsó ‘herne’, kender ‘hamppu’, alma ‘omena’, körte ‘päärynä’, gyümölcs ‘hedelmä’, szőlő ‘viinirypäle’. Turkkilaisten vaikutus oli niin vahva, että jopa muutamia ihmiskehoon liittyviä sanoja lainattiin, esimerkiksi kar ‘käsivarsi’, térd ‘polvi’, boka ‘nilkka’, gyomor ‘vatsa’, köldök ‘napa’, szakáll ‘parta’, myös csipa ‘rähmä’. Ruumiinosien nimitysten lainautuminen kertoo hyvin tiiviistä kontaktista kansojen kesken.
Unkarin kielen suomalais-ugrilaisuus on varma ja ilmeinen vastaväitteistä huolimatta. Toisenlaiset tulkinnat eivät kestä nykyajan tieteellistä ja näkökulmaltaan neutraalia vertailevaa kielentutkimusta, joten niiden esittämistä pidetään näennäistieteenä. Monet sanat ovat selvästi samankuuloisia, esimerkiksi él – elä(ä), kéz – käsi: käte-, ki – ken, kő – kivi, lesz ‘tulla jksk’ – lie(nee), máj – maksa, menni (,"megy"-) – men(nä), méz – mesi: mete-, mi – me, négy – neljä, név – nimi, nyel – niel(lä), szem – silmä, szív - sydän, ti – te, új – uusi, vaj – voi, vas 'rauta' – vaski, vér – veri, világ ‘maailma (< valo)’ – valkea. Olennaista ei kuitenkaan ole samankaltaisuus sinänsä vaan äännevastaavuuksien systemaattisuus, ei vain suomen ja unkarin välillä vaan kautta kielikunnan. Yksityiskohtaisella vertailevalla tutkimuksella voidaan osoittaa, että nämäkin sanat ovat samaa alkuperää: agy – aivo, ágy – vuode, csomó - solmu, éj – yö, én – minä, ének – ääni, év ‘vuosi’ – ikä, fa - puu, íj - jousi, had ‘sotajoukko’ – kunta, hal - kala, három – kolme, haszon ‘hyöty’ – kasvaa, hat – kuusi ‘6’, kettő – kaksi, napa – anoppi, nyíl - nuoli, ő – hän, öl – syli, öt – viisi, öv – vyö, ősz – syksy, (sijapääte) -val – väki, velő – ydin. Kuten näistäkin esimerkeistä näkyy, yhteinen sanasto on nimenomaan ns. perussanastoa (ruumiinosien ja sukulaisten nimityksiä, pieniä lukusanoja, perusverbejä, luonnon olioita ja ilmiöitä, alkeellista teknologiaa jne.), eli sitä ainesta, jota vähimmin todennäköisesti lainataan muista kielistä ja jota on tarvittu jo hyvinkin alkeellisella kulttuuritasolla oltaessa.
Aiheesta muualla.
*


Korean kieli.
Korean kieli (Etelä-Koreassa 한국어, "hanguk-ŏ", Pohjois-Koreassa 조선어, "chosŏn-ŏ") on isolaatti, eli se ei kuulu mihinkään kielikuntaan eikä kieliryhmään. Kieliopiltaan se muistuttaa japania, mutta yhteistä sanastoa niissä ei lainasanoja lukuun ottamatta ole. Koreaa puhutaan pääasiassa Etelä- ja Pohjois-Koreassa.
Korean kieli sisältää suuren määrän lainasanoja, on arvioitu että yli puolet korean sanoista olisi lainattu kiinasta. Näiden lisäksi uudet sanat ovat usein lainoja englannista.
1400-luvulla Korean kuningas Sejong kehitytti korean kieltä varten oman kirjoitusjärjestelmän nimeltä hangul, joka on aakkoskirjoitus. Virallisesti hangul julkistettiin vuonna 1446 kirjassa, jossa opetettiin kiinan merkkien ääntämistä. Hangulissa kirjaimet kuitenkin kirjoitetaan tavuttain yhteen, jolloin kirjoitus näyttää tavukirjoitukselta. 1900-luvun alkuun saakka koreaa kuitenkin kirjoitettiin pääasiassa niin kutsutulla idu-kirjoituksella, eli hanjalla, johon lisätään mukaan taivutuspäätteitä ja muuta kieliopillista rakennetta (eli vastaavasti kuin japania nykyäänkin). Nykyään kiinanmerkkejä ei käytetä (eikä osata) Pohjois-Koreassa lainkaan; Etelä-Koreassa niillä kirjoitetaan usein nimiä, koska ihmisten mielestä nimet näyttävät hienommilta kiinanmerkein kirjoitettuina. Etelä-Korean kouluissa opetetaan hieman alle 2000 kiinanmerkkiä. Pelkona on, että jos merkkejä ei enää tunneta, menetetään yhteys kiinalaiseen kulttuuriperimään, ja itse asiassa myös suurimpaan osaan korealaista kulttuuria, koreaa kun kirjoitettiin kiinanmerkein yli 1000 vuoden ajan ennen 1900-lukua.


Keinotekoinen kieli.
Keinotekoinen kieli eli tekokieli on kieli, joka ei ole kehittynyt luonnollisesti osana kulttuuria, vaan jonka fonologian, kieliopin ja sanaston on luonut yksittäinen henkilö tai pieni ryhmä.
Useat keinotekoiset kielet on suunniteltu ihmisten käytettäväksi, useimmiten toimimaan kansainvälisinä apukielinä, mutta niille on muitakin käyttötarkoituksia. Jotkut on luotu kirjallisuudessa käytettäväksi, kielitieteellisiin kokeiluihin, salailuun, tai harrastuksena pelkästään tekemisen ilon vuoksi. Tällaisia kieliä käytetään usein keinotekoisissa maailmoissa. Joskus keinotekoista kieltä varten luodaan myös keinotekoinen kirjoitusjärjestelmä. Muun muassa J. R. R. Tolkien on tehnyt keinotekoisia kirjoitusjärjestelmiä haltiakieliään varten.
Myös keinotekoisella kielellä voi olla synnynnäisiä puhujia, jos lapsi oppii sen kielen oppineilta vanhemmiltaan varhaisessa vaiheessa. Esperantolla on eri arvioista riippuen 200–2 000 synnynnäistä puhujaa. Klingonin kieli-instituutin jäsen d’Armond Speers taas yritti kasvattaa poikansa kaksikielisesti englanniksi ja klingoniksi.
Keinotekoisia kieliä on luotu satojen vuosien aikana tuhansia, mutta yksikään niistä ei ole saavuttanut suurta läpimurtoa. Koska kuka tahansa voi luoda keinotekoisen kielen, on niiden määrää mahdotonta laskea.
Kielellisten ominaisuuksien perusteella.
Keinotekoiset kielet jaetaan usein sanastonsa alkuperän mukaan kahteen päälajiin, jotka ovat aprioriset ja aposterioriset kielet. Aprioriset kielet on lähes kokonaan luotu tyhjästä. Aposterioriset kielet sen sijaan pohjautuvat yhteen tai useampaan olemassa olevaan kieleen muun muassa äänneopin, kieliopin ja sanaston osalta.
Eroteltavissa oleva alatyyppi ovat myös naturalistiset kielet, joiden yksi suunnitteluperiaate on kuulostaa ja vaikuttaa luonnolliselta. Koska nämä kielet eivät yleensä ole tarkoitettu helposti opittaviksi tai ylipäätänsä käytettäväksi kommunikoinnissa, naturalistiset kielet ovat yleensä vaikeampia ja monimutkaisia. Naturalistisissa kielissä voi muun muassa olla paljon epäsäännöllisyyksiä, vaikea ääntämisoppi, ja niin edelleen. Tyypillisesti ne ovat siis taidekieliä (ks. seur.), joskaan tämä ei seuraa vielä suoraan määritelmästä. Naturalistiset kielet voivat myös olla on niin apriorisia kuin aposteriorisiakin: jälkimmäisessä tapauksessa jokin olemassa oleva kieli valitaan kantakieleksi, josta haluttu kieli johdetaan luonnollista kehitystä jäljittelevien sanaston, kieliopin ja äänteenmuutosten kautta. Ei-naturalistisia tai ”epäluonnollisia” kieliä ei sen sijaan yleensä käsitellä omana luokkanaan.
Käyttötarkoituksen perusteella.
Tällaisen luokittelun rajat ovat hyvin hämärtyviä. On esimerkiksi olemassa keinotekoisia maailmoja varten luotuja apukieliä, ja joidenkin kielten osalta on vaikea sanoa ovatko ne taidekieliä vai suunnitelmakieliä, tai suunnitelmakieliä vai apukieliä.
Aiheesta muualla.
*


Tieteen historia.
Tieteen historia alkaa antiikin Kreikasta ja kulkee hellenismin ja Rooman imperiumin kautta arabikulttuurin kukoistukseen, minkä jälkeen painopiste siirtyi uudelleen Eurooppaan ja myöhemmin teollistumisen jälkeen pääpaino on ollut teollisuusmaissa. Isaac Newton toi matematiikan ja luonnonlakien esittämisen yhtälöinä tieteeseen, ja 1800-luvun lopulla Michael Faradayn keksinnöt ja 1900-luvun alussa Albert Einsteinin ajatukset siivittivät nykyaikaisen fysiikan käyntiin.
Muinaiset kulttuurit.
Esihistoriallisella ajalla neuvot ja tieto välittyi sukupolvelta sukupolvelle suullisen perinteen kautta. Kirjoitustaidon kehittyminen mahdollisti tiedon säilyttämisen ja viestimisen sukupolvien välillä paljon tehokkaammin ja tarkemmin.
Tieteiden voidaan ajatella saaneen alkunsa kulttuurien siirtymisestä metsästäjä-keräilytaloudesta maanviljelyyn. Tämä pakotti ihmiset tutkimaan ajan kulkua mm. sopivien kylvöaikojen määrittelemiseksi, sekä kehittämään erilaisia yhteiskunnallisen toiminnan muotoja, jotka paikallaan pysyvä asutus toi mukanaan väestön kasvaessa.
Monissa varhaisissa kulttuureissa on tutkittu tähtitaivaan muutoksia systemaattisesti havainnoimalla. Vaikka heillä ei ollut tietoa planeettojen ja tähtien todellisesta fyysisestä rakenteesta, monia teoreettisia selityksiä esitettiin.
Antiikki.
Länsimaisen tieteen historian voidaan katsoa alkaneen antiikin niin sanotuista joonialaisista luonnonfilosofeista ja muista esisokraatikoista. Ensimmäisiä järjestelmällisiä pyrkimyksiä korkeamman koulutuksen järjestämiseen oli Sokrateen oppilaan Platonin Akatemia, jonka kasvatti oli myös Aristoteles. Platonin idealismi, platonismi, ja sen perustalle rakentunut uusplatoninen dualismi kahlitsivat kokeellista luonnontiedettä vuosisatoja. Aristoteles taas oli monialainen kokeellisen luonnontieteen uranuurtaja, jonka filosofia vaikutti tieteeseen vielä tuhansien vuosien jälkeenkin, tosin suuremmassa määrin vasta arabien valtakauden jälkeen, kun hänen teoksiaan käännettiin latinaksi. Antiikin tieteellisiä saavutuksia ei pidä millään muotoa väheksyä: esimerkiksi Aleksandrian akatemiassa 500-luvulla vaikuttanut Filoponos muotoili jo oleellisesti uudella ajalla Newtonin mekaniikassaan esittämiä luonnonlakeja.
Rooma.
Roomalaisia ei tunneta tieteellisistä saavutuksistaan, tai edes kiinnostuksestaan, mutta kylläkin insinööritaidon mestarinäytteistä. Näistä esimerkkejä ovat roomalaisten valtatieverkosto siltoineen ja valtavat vesijohto- ja viemärijärjestelmät, sekä kehittynyt asetekniikka. Kansainvaellusten myötä roomalainen imperiumi romahti ja Euroopan lähtökohdat tieteelliseen ja tekniseen kehitykseen heikentyivät merkittävästi.
Keskiaika ja arabit.
Arabien valtakaudeksi tieteessä voidaan katsoa aika 600-luvulta 1000-luvun puoliväliin. Arabit olivat uteliaita ja ottivat suojelukseensa syyrialaisia tiedemiehiä. He puolestaan kouluttivat muun muassa al-Khwarizmin (algoritmien ja algebran keksijä) ja Avicennan. Matematiikassa persialainen oppinut Muhammad ibn Musa al-Khwarizmi antoi nimensä algoritmille. Sabialainen matemaatikko Al-Batani (850–929) kehitti astronomiaa ja matematiikkaa. Persialainen oppinut Al-Razi kehitti kemiaa. Arabialainen alkemia inspiroi Roger Baconia ja myöhemmin Isaac Newtonia. Al-Batani paransi maan akselin mittaustarkkuutta.
Vuosisadalta 1100 lähtien Bhāskara II ja useat keralalaiset matemaatikot ymmärsivät differentiaalilaskentaa, matemaattista analyysia, trigonometrisia sarjoja, liukulukuja, ja laskennan kehittymisellä perustavanlaatuisia ajatuksia. Arabit valtasivat Intian 711, ja al-Farazi sovelsi intialaista merkkijärjestelmää jo 770-luvulla. Arabit valtasivat myös Aleksandrian ja perustivat Kairoon tiede- ja kulttuurikeskuksen, ja myöhemmin toisen Pyreneiden niemimaan eteläosaan Córdobaan. Arabien tieteellinen uudennusovoima alkoi kuitenkin hiipua heidän kulttuurinsa jäykistyessä yhä uskonnollisemmaksi. Šiialaiset olivat yleisesti ottaen jonkin verran myötämielisimpiä tieteelle. Turkkilaiset sunnit tuhosivat Kairon keskuksen 1171, ja he saivat muutenkin jatkuvasti enemmän valtaa, perustaen aikanaan Ottomaanien imperiumin. Mongolit hävittivät Bagdadin 1258. Lännessä Córdoban tieteellinen kehitysvoima osoitti hiipumisen merkkejä uuden berberihallinnon alla jo ennen kuin kristityt valtasivat Córdoban 1236.
Córdoban kautta antiikin kreikkalaiset ja helleeniset teokset kulkeutuivat viimein takaisin eurooppalaisille, kun niitä käännettiin latinaksi, samoin Euroopan oppineet pääsivät käsiksi arabikollegoidensa tekemään työhön. On kuitenkin merkillepantavaa, että Córdoban valtaamisen jälkeen tieteellinen toiminnallisuus kristillisessä Espanjassa väheni, vaikka se muualla lähti hiljalleen nousemaan.
Elinolojen vakautuessa voimavaroja voitiin suunnata enemmän tieteeseen. Pohjana tälle toimivat katolisen kirkon suojeluksessa toimivat koulut ja yliopistot (ks. keskiajan yliopisto), kuten Chartres ja Sorbonne sekä luostarit. Luonnontieteitä keskiajalla kehittivät erityisesti Lincolnin piispa ja skolastikko Robert Grosseteste (noin 1175–1253) sekä fransiskaanimunkit Roger Bacon (noin 1214–1294) ja Wilhelm Ockhamilainen (noin 1288–1348).
Uusi aika.
Euroopan älyllinen uudelleensyntyminen alkoi eurooppalaisten saatua kosketuksen islamilaiseen maailmaan Espanjassa ja Sisiliassa, jota kautta se pääsi käsiksi antiikin Kreikan, Rooman ja islamilaisen maailman töihin. Euroopassa alettiin systemaatisesti kyseenalaistamaan vallalla olleita Raamattuun tai antiikin oppineiden teksteihin pohjautuvia selityksiä maailmasta, elämästä ja ilmiöistä. Asioihin alettiin suhtautua kriittisemmin, ja erilaisia ilmiöitä alettiin tutkia kokeellisesti.
Monet katsovat muutoksen alkaneen Euroopassa vuonna 1543, Kopernikuksen "De Revolutionibus" julkaistiin, väittäen maan kiertävän aurinkoa. Isaac Newtonin "Philosophiae Naturalis Principia Mathematica" vuonna 1687 oli ajan kulmakivi. Merkittäviä tutkijoita olivat mm. Galileo Galilei, Edmond Halley, Robert Hooke, Christiaan Huygens, Johannes Kepler, Gottfried Leibniz ja Blaise Pascal.
Tieteen uuden ajan on katsottu alkavan vuodesta 1687, jolloin Isaac Newton julkaisi teoksensa "Philosophiae Naturalis Principia Mathematica", luonnonfilosofian matemaattiset perusteet. Hän loi keinon tuottaa ennustettavia luonnontieteellisiä tuloksia. Newton muistetaan myös painovoimalain muotoilemisesta ja hän kehitti — riippumattomasti saksalaisen Leibnizin kanssa — uuden matematiikan lajin: analyysin, eli differentiaali- ja integraalilaskennan. Tieteelle uutta vauhtia antoivat kuitenkin Gutenbergin läpimurrot kirjapainotekniikassa (1400-luvulla), mikä mahdollisti tiedon nopean ja halvan levittämisen laajalti, ja toisaalta valistuksen aikana (1700-luvulla) vapautunut ajattelu.
Uudella ajalla kehitettiin fysiikassa erityisesti mekaniikkaan ja sähkömagnetismiin liittyviä tieteenaloja. Keskiajan alkemiasta juurensa juontava kemia edistyi myös voimakkaasti.
Eräs kuuluisa tapaus uudelta ajalta on mainitsemisen arvoinen. Galileo Galilei (1564 - 1642) rakensi kaukoputken, ja havaitsi Jupiterin kuiden kiertävän Jupiteria, ja päätteli, ettei Maa olekaan kaikkeuden keskus. Hänen aikalaisensa tajusivat, että tämän ajatuksen läpimurto vesittäisi heidän Ptolemaiokselta perityn todellisuuskäsityksensä, jonka mukaan kaikki kiertää maan ympäri. Lisäksi Galileilla oli muitakin mielipiteitä, joista ei pidetty ja hän riitaantui useiden kanssa myös henkilökohtaisista syistä. Uuden ajan alun yhteiskunnan ydintä nämä asiat järkyttivät ja niinpä valtaapitävät järjestivät Galileille elinkäisen kotiarestin, jossa hän kutienkin jatkoi tutkimuksiaan.
Tuomioistuimessa kahden tiedemiehen kerrotaan kieltäytyneen katsomasta kaukoputkeen, koska he pitivät sitä "epäsuorana" havaitsemisena ja siis aristoteelisen filosofian vastaisena. Muutoin tiedemiehiä yleisesti ottaen kunnioitettiin, ja he olivat usein nimenomaan valtaapitävien suojatteja. Historia tuntee kaksi erityisen kuuluisaa teloitettua tiedemiestä — Giordano Brunon, valapaton fransiskaanipapin, jonka inkvisitio teloitti harhaoppisuudesta 1600 ja Antoine Laurent Lavoisierin, joka teloitettiin Ranskan vallankumouksen aikana 1794.
Moderni tiede.
Empiiristä tiedettä formalisoi Charles S. Peirce vuonna 1877 artikkelissaan "The Fixation of Belief". Sen mukaan sen tärkein tuntomerkki ja kriteeri on objektiivisuus eli ihmisestä riippumattomuus eli se, että on olemassa todellisia olioita, joiden ominaisuudet ovat täysin riippumattomia meidän mielipiteistämme.
1900-luvulle tultaessa biologiakin on kehittynyt pelkästä taksonomiasta biologisten ilmiöiden selittämiseen pyrkiväksi kokeelliseksi tieteeksi Charles Darwinin ja perinnöllisyystieteen kehittäjän Gregor Mendelin vaikutuksesta.
1900-luvun alussa tehtiin eräitä merkittäviä fysiikkaan ja kosmologiaan liittyviä löytöjä. Radioaktiivisuuden löysi 1896 Henri Becquerel. Vuonna 1905 Albert Einstein julkaisi joukon artikkeleita, jotka johtivat kvanttimekaniikan ja suhteellisuusteorian kehittämiseen. Eräässä toisessa artikkelissaan samalta vuodelta hän ehdotti koetta, jonka perusteella pystyttiin todistamaan, että aine todellakin koostuu atomeista. Tähtitieteen saralla Edwin Hubble teki läpimurron osoittamalla, että paitsi että kaikkeudessa on useita galakseja, myös sen koko on muuttuva, se nimittäin laajenee. Tämä antoi sysäyksen niin kutsutulle alkuräjähdysteorialle.
1900-luku on ollut jälleen tekniikan voittokulkua, sähkömagnetismin ja kemian ollessa kenties tärkeimpiä sovellusaloja. Osaltaan näistä nousee DNA:n keksiminen, josta pääkunnia annetaan Francis Crickille ja J. D. Watsonille. Toinen 1900-luvun merkittävä uusi ala on matematiikasta kasvanut tietotekniikka, jonka varhaisia uranuurtajia olivat John von Neumann ja Alan Turing. 1900-luvun loppuun mennessä vallankumoukset sähköisen viestintätekniikan alalla — televisio ja internet — ovat muuttaneet yhteiskuntaa suuresti.


Kirjasto.
Nykyään kirjaston kokoelmat muodostuvat myös sähköisistä aineistoista, joita käytetään tietoverkon kautta. Kirjastot hankkivat kaupallisen aineiston käyttöoikeuksia asiakkailleen, järjestävät vapaasti saatavilla olevaa aineistoa helposti käytettäväksi sekä avustavat asiakkaita tiedon hankinnassa. Kirjastonhoitajien ammatissa kouluttajan rooli onkin korostunut; kirjaston asiantuntemusta pyritään myös tuomaan lähemmäksi varsinaisia tiedontarvetilanteita opetuksessa, tutkimuksessa ja työelämässä. Kun varsinkin Internet-tiedonhaussa ongelma on pikemminkin informaation liiallisuus ja sen laadun epätasaisuus kuin niukkuus, kirjastot pyrkivät edistämään asiakkaidensa informaatiolukutaitoa.
Kaiken kaikkiaan kirjaston päämäärä – ja suurin haaste – ei ole mahdollisimman suuren tietomäärän kerääminen ja varastointi vaan mahdollisimman toimiva kokoelma, josta asiakas saa kaiken tarvitsemansa, mutta jossa ei ole mitään turhaa.
Kirjastojen rinnalla mutta kuitenkin erilaisissa tehtävissä toimivat museot ja arkistot. Näitä kaikkia kutsutaan yhteisesti muistiorganisaatioiksi.
Suomessa Lainan päivä 8. helmikuuta on kirjastojen juhla- ja toimintapäivä. Lainan päivänä saatetaan esimerkiksi antaa anteeksi sakkoja tai antaa noutaa varatut teokset maksutta. Suomen kirjaston kirjojen lainojen määrä suhteessa väkilukuun kuuluu maailman kärkikastiin.
Historia.
Sanotaan, että maailman vanhimman yleisen kirjaston perusti valistusfilosofi Benjamin Franklin vuonna 1731. Se toimii yhä, Philadelfian kirjastokomppanian nimellä. Toisen määritelmän mukaan kyseessä oli ensimmäinen onnistunut lainauskirjasto. Toisaalta sittemmin kadonneita julkisia kirjastoja oli ollut ainakin Englannissa jo aiemmin.
Franklinin perustama kirjasto oli aluksi perustaja-käyttäjiensa rahoittama osuuskuntakirjasto. 1850-luvulle asti se oli Yhdysvaltojen suurin julkinen kirjasto. Ensimmäinen verorahoitteinen kirjasto perustettiin Yhdysvalloissa vuonna 1833.
Aivan ensimmäiset kirjastot olivat ilmeisesti temppelien ja hallitsijoiden kirjastoja.
Suomi.
Suomen ensimmäinen yleinen lainakirjasto oli vuonna 1794 Vaasan Luku-seuran kirjasto, joka lainasi kaikille kaupunkilaisille eikä vain osakkailleen. Jo 1600-luvulta alkaen lukuseurat yleistyivät eri puolilla Suomea ja isoimmissa kaupungeissa oli maksullisia lainakirjastoja.
1800-luvun puolivälissä sivistyneistö ja ylioppilaat alkoivat perustaa kirjastoja suomenkieliselle rahvaalle sivistysaatteen ja kansallisen heräämisen innoittamina, myöhemmin myös työväenliike. Nämä lähinnä alimmille kansanluokille tarkoitetut kansankirjastot muutettiin 1900-luvun alussa koko kansalle suunnatuiksi Amerikan esikuvien mukaisesti. Vuonna 1921 alettiin maksaa kirjastoille valtionapua.
Suomen varhaisimmat kirjakokoelmat olivat kirkkojen ja luostarien. Turun Akatemian kirjasto perustettiin vuonna 1640.
Kansalliskirjasto.
Useimmissa maissa on kansalliskirjasto, jonka tehtävänä on pitää yllä kansallisbibliografiaa ja koota säilytettäväksi kaikki maassa julkaistu kirjallisuus, musiikki yms. Niillä on tätä varten vapaakappaleoikeus, eli kirjapainojen ja muiden valmistajien tulee luovuttaa maksutta kappaleita kutakin tuotettua teosta kansalliskirjastolle.
Suomessa Kansalliskirjasto toimii Helsingin yliopiston erillislaitoksena. Huomattavimpia kansalliskirjastoja ovat Ranskan kansalliskirjasto ("Bibliothèque nationale de France"), Yhdysvaltain kongressin kirjasto ("Library of Congress"), Ison-Britannian The British Library, Venäjän valtionkirjasto ("Rossijskaja gosudarstvennaja biblioteka") ja Kiinan kansalliskirjasto.
Tieteelliset kirjastot.
Kirjasto on välttämätön osa jokaista tieteellistä tutkimusta ja opetusta harjoittavaa laitosta. Tieteellisiä kirjastoja leimaa tieteellisten kausijulkaisujen merkittävä osuus kokoelmissa ja vilkas kirjastojen välinen aineiston vaihto eli kaukopalvelu. Tieteelliset kirjastot ovat olleet edelläkävijöitä tieto- ja viestintätekniikan soveltajina jo kauan ennen kuin sen sovellukset tulivat myös asiakkaiden ulottuville.
Suomen tieteellisten kirjastojen tärkein osa ovat yliopistojen ja muiden korkeakoulujen kirjastot, joiden kokoelmat ovat laajasti myös suuren yleisön käytettävissä. Muita merkittäviä tieteellisiä kirjastoja ovat muun muassa Eduskunnan kirjasto, Tilastokirjasto, Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjasto ja tutkimuslaitosten kirjastot. Kuopiossa sijaitseva Varastokirjasto säilyttää kaikista tieteellisistä kirjastoista lähetettyä vanhempaa ja vähän käytettyä aineistoa.
Yleiset kirjastot.
Yleisölle avoimia kirjastoja on ollut kautta historian, mutta nykymuodossaan ne syntyivät 1800-luvulla. Yleisten kirjastojen edeltäjiä olivat rahvaalle tarkoitetut kansankirjastot. Kirjastolain mukaan jokaisen Suomen kunnan täytyy tarjota tietyt normit täyttävät kirjastopalvelut. Nykyään yleiset kirjastot tarjoavat monipuolisia kirjastopalveluita. Yleisten kirjastojen ohella toimii samantapaisia tarpeita täyttämässä laitoskirjastoja kouluissa, sairaaloissa ja vankiloissa. Yleisissä kirjastoissa myös musiikin ja videoiden osuus kokoelmissa on huomattava. Lähes kaikkien Suomen yleisten kirjastojen kokoelmat ovat selattavissa Internetissä, useimmiten suurina, useiden kuntien yhteisinä kokonaisuuksina.
Näiden kunnan- ja kaupunginkirjastojen alueellisina keskuksina toimii maakuntakirjastojen verkko. Maakuntakirjastot järjestävät muun muassa koulutusta oman alueensa kirjastoammattilaisille. Maakuntakirjastot myös keräävät alueellisia kokoelmia ja tuottavat tietokantoja esimerkiksi alueensa kirjailijoista ja säveltäjistä.
Kysymys kirjaston roolista yleisön kasvattajana on usein ollut polttava. Kirjasto on Suomessakin havaittu oivaksi aatteiden edistäjäksi. Kirkon uskonnollisuuden ja perinteisen maailmankuvan levittämiseksi seura­kunnat ja kirkkoon sidoksissa olleet järjestöt perustivat kansankirjastoja 1800-luvulla. Saman vuosisadan lopulla kirjastoja käytettiin edistämään Kansanvalistusseuran ja kansallisuus­aatteen tavoitteita. 1900-luvun alussa Suomen yleiset kirjastot, Helsingin kaupunginkirjaston johdolla, "löydettiin" teknis-taloudellisen edistyksen välikappaleiksi, edesauttoivathan ne yleisen sivistystason nousua. Viimeistään sotien jälkeen yleisistä kirjastoista muovautui nykyisen kaltainen demokratian, sanan­vapauden ja kansalaisten osallistamisen työkalu.
Yrityskirjastot.
Suomeen yrityskirjastoja ja tietopalveluosastoja ryhdyttiin perustamaan toisen maailman­sodan jälkeen. Niiden anti keskittyy tieteelliseen kirjallisuuteen.
Koulukirjastot.
Koulukirjastolla tarkoitetaan tässä peruskoulun ja/tai lukion yhteydessä olevaa kirjastoa. Joissain kouluissa kaupungin tai kunnan kirjastolla on toimipisteensä koulun yhteydessä. On myös kouluja, joissa kirjasto on opettajan muun työn ohessa hoitama kirjakokoelma. Pelkistetyimmillään kouluissa on erilaisia kirjavarastoja.
Hyvin toimivassa koulukirjastossa on oma kirjastonhoitajansa ja ajanmukainen kirjastokokoelma, jota myös kartutetaan aktiivisesti. Koulukirjasto henkilökuntineen auttaa koululaisia ja opiskelijoita opinnoissa, mutta samalla kirjasto on myös koulussa viihtymisen ja lukuharrastuksen keskus. Koulukirjastoista on annettu määritys Unescon Yleisten kirjastojen julistus ja Koulukirjastojulistus -asiakirjassa (Helsinki 2001, pdf).
Toimivia koulukirjastoja löytyy pääkaupunkiseudultakin useita: muun muassa kolmessa yksityiskoulussa Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa, Munkkiniemen yhteiskoulussa ja Töölön yhteiskoulussa sekä valtion ylläpitämässä Helsingin ranskalais-suomalaisessa koulussa on ajanmukaiset koulukirjastot.
Suomen koulukirjastoyhdistys ry ajaa maassamme koulukirjastojen asiaa.
Kopiosto on ollut 2000-luvulla ahkera koulukirjastojen puolestapuhuja. Se on kahteen otteeseen, vuosina 2005 ja 2011, jakanut huomattavia avustuksia koulukirjastojen kehittämiseen.
Kirjaston toiminta.
Kirjastotyön keskeiset osat voidaan jakaa teknisiin ja palvelutehtäviin.
Sekä teknisissä että palvelutehtävissä tietotekniikka on lisännyt mahdollisuuksia yhteistyöhön ja työnjaon kehittämiseen.
Kirjastot tarjoavat usein myös lehtien lukumahdollisuuden asiakkailleen. 1990-luvun lopulta lähtien kirjastoissa on ollut mahdollista päästä Internetiin yleisötietokoneiden avulla.
Maailman suurimmat kirjastot.
On kuitenkin muistettava, että jotkut kirjastot, eritoten Itä-Euroopassa laskevat jokaisen aikakausijulkaisun omaksi niteekseen.
Kirjasyrjintä.
Suomen Kuvalehden mukaan kirjastot ovat aina toimineet portinvartijoina, jotka estävät joidenkin kirjojen pääsyn kokoelmiin. Artikkeli kiinnittää huomiota mm. siihen ettei mm. pornografista materiaalia hyväksytä.
Kirjailijoiden sananvapausjärjestö Suomen PENin puheenjohtaja, juristi-kirjailija Jarkko Tontti pitää sananvapauden kannalta "puistattavana" sitä, että kirjastot torjuvat Jussi Halla-ahon kirjaa "Kirjoituksia uppoavasta Lännestä". Tontin mielestä kirjanhankintaperiaatteiden pitäisi olla julkisia, verkkosivuilla, ja ristiriitoja herättävät tapaukset pitäisi ratkaista kunnan kulttuuri- ja kirjastolautakunnassa.
Esimerkiksi Varsinais-Suomessa Halla-ahon kirjaa ei ole lainkaan, vaikka sen vastapamflettia löytyy neljä kappaletta. Pääkaupunkiseudulla vastapamflettia on neljä kertaa enemmän, vaikka niitä on lainattu kappaletta kohti vain 2,5 kertaa, Halla-ahon kirjaa 7,3 kertaa. Suomen Kuvalehti kysyy, onko kohtelu toisintoa 1970-luvun aatteellisesta ja moraalisesta kirjastosyrjinnästä.
Kritiikkiin vastineena kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja, professori Kai Ekholmista on lähinnä ”järkevää tarveharkintaa”, ettei kaikkia ääriliikkeiden tuotoksia tai jokaista Kim Il-sungin teosta panna hyllyyn. Halla-ahon kirjan vähäinen määrä kirjastoissa heijastaa hänen mielestään sekin ”terveen järjen voittoa”.
Samasta aiheesta keskustellaan muissakin maissa, sekä kirjastojen valinnoista että huolestuneiden vanhempien painostuksesta kirjastoja kohtaan.


Luettelo Suomen historian sodista.
Tämä luettelo kattaa Suomen alueella käydyt aseelliset konfliktit (sodat ja vakavat sisäiset levottomuudet) sekä sellaiset Suomen ulkopuolella käydyt konfliktit (sodat ja sotilasoperaatiot), joihin Suomen valtio tai huomattava joukko Suomen alueen asukkaita on ottanut osaa.
Suurvalta-aika.
a> juhlii voittoa Breitenfeltin taistelussa 30-vuotisessa sodassa
Luettelon ulkopuolelle jääneet konfliktit 1800- ja 1900-luvuilla.
Luettelossa mainittujen konfliktien ohella pienehköjä määriä suomalaisia ammattisotilaita, vapaaehtoisia tai seikkailijoita on osallistunut moniin muihinkin aseellisiin yhteenottoihin, kuten Venäjän 1800-luvulla käymiin sotiin Euroopassa ja Aasiassa, buurisotiin, Venäjän–Japanin sotaan, Venäjän sisällissotaan, Espanjan sisällissotaan ja Vietnamin sotaan.


24. kesäkuuta.
24. kesäkuuta on gregoriaanisen kalenterin mukaan vuoden 175. päivä (176. päivä karkausvuonna). Vuodesta on jäljellä 190 päivää. 24. kesäkuuta on perinteinen juhannuspäivä. Suomessa juhannus on kuitenkin nykyisin 20. kesäkuuta – 26. kesäkuuta välinen lauantai.
Juhlapäiviä.
Katso myös: kalenteri ~ 23. kesäkuuta, 25. kesäkuuta


Karteesinen tulo.
Karteesinen tulo A × B, kun A= ja B=
Karteesinen tulo on joukko-operaatio. Se on nimetty ranskalaisen matemaatikon ja filosofin René Descartesin mukaan. Descartes loi käsitteen kehitellessään analyyttista geometriaa.
Olkoot X ja Y joukkoja. Näiden kahden joukon karteesinen tulo on sellaisten järjestettyjen parien (x, y) joukko, joissa x on joukon X alkio ja y joukon Y alkio.
Karteesisen tulon osajoukkoja kutsutaan binäärisiksi eli kaksipaikkaisiksi relaatioiksi.
Esimerkkinä mainittakoon euklidinen kolmiulotteinen avaruus, eli joukko R3 = R × R × R, jonka alkiot eli "pisteet" ovat järjestettyjä kolmikkoja (x, y, z), missä x ∈ R, y ∈ R, z ∈ R.


Äärellinen joukko.
Joukon "A" sanotaan olevan äärellinen, kun sen ja jonkin joukon ("n" on "A":n alkioiden lukumäärä) välille voidaan muodostaa jokin yksi-yhteen eli bijektiivinen vastaavuus, funktio, kuvaus. Toisin sanoen äärellisen joukon alkioiden lukumäärä on – ainakin teoriassa – laskettavissa. Esimerkiksi joukko on äärellinen, koska esimerkiksi "f"("x") = "x":2 on bijektiivinen kuvaus tältä joukolta joukolle; "f"(2)=1, "f"(4)=2 ja "f"(6)=3.
Äärellisen joukon määrittelee myös se, että se ei ole aidon osajoukkonsa kanssa yhtä mahtava, eli joukon ja sen aidon osajoukon välillä ei ole olemassa bijektiivistä kuvausta.


Äärettömyys.
Äärettömän symboli eri fonteilla.Ääretön on matematiikassa, filosofiassa ja teologiassa esiintyvä käsite, jolla on eri aloilla hiukan eri merkityksiä. Yhteistä näille on ajatus jonkinlaisesta "rajattomuudesta" tai "päättymättömyydestä". Yleiskielessä ääretön voi myös merkitä kuvaannollisesti valtavaa, tavattoman suurta määrää tai mittaa ("ääretön ulappa", "ääretön ihmispaljous").
Suomen kielen sana "ääretön" on johdettu sanasta "ääri" ('raja') ja tarkoittaa siten sananmukaisesti rajatonta. Matematiikassa sanojen "ääretön" ja "rajaton" merkitykset ovat kuitenkin eriytyneet.
Analyysin ääretön.
Analyysissä äärettömällä voidaan tarkoittaa lukua, joka on kaikkia reaalilukuja suurempi. Sitä merkitään symbolilla ∞. Tämä luku ei siis kuulu reaalilukujen joukkoon. Voidaan määritellä laajennettu reaalilukujoukko, johon kuuluvat reaaliluvut, positiivinen ääretön ∞ ja negatiivinen ääretön −∞. Tässä laajennetussa joukossa eivät kuitenkaan päde kaikki reaalilukujen tavalliset laskusäännöt.
Tavallisessa reaalilukujen joukossa voidaan sanoa, että jollakin funktiolla on ääretön raja-arvo pisteessä "x", jos funktion arvo "kasvaa rajatta" pistettä "x" lähestyttäessä.
Kompleksianalyysissä käytetään laajennettua kompleksitasoa, jossa kompleksilukujen joukkoon on lisätty yksi ääretön ∞.
Joukko-opillinen ääretön.
Joukkoa kutsutaan äärettömäksi, jos se sisältää rajattoman määrän eri alkioita. Vastakohtana on äärellinen joukko, jonka alkioiden määrä on jokin kokonaisluku. Esimerkkejä äärettömistä joukoista ovat luonnollisten lukujen muodostama joukko N ja reaalilukujen joukko R.
Äärettömät ja äärelliset joukot voidaan erottaa käyttäen mahtavuuden käsitettä. Kaksi joukkoa ovat "yhtä mahtavat", jos niiden alkiot voidaan järjestää pareittain toisiaan vastaaviksi bijektiolla. Esimerkiksi joukot ja ovat yhtä mahtavat, koska niiden alkioiden välille voidaan määritellä vastaavuus: 1→2, 2→5 ja 3→3. Joukko on ääretön, jos se on yhtä mahtava jonkin aidon osajoukkonsa kanssa. Muuten se on äärellinen.
Esimerkiksi luonnollisten lukujen joukko on tämän määritelmän mukaan ääretön, koska se on yhtä mahtava aidon osajoukkonsa parilliset luonnolliset luvut kanssa. Niiden alkiot voidaan asettaa toisiaan pareittain vastaaviksi: 0→0, 1→2, 2→4, 3→6 jne.
Kaikki äärettömät joukotkaan eivät ole yhtä mahtavia, vaan niiden mahtavuuksia voidaan vertailla. Ehkä hiukan yllättäen rationaalilukujen joukko on yhtä mahtava kuin luonnollisten lukujen joukko. Sen sijaan reaalilukujen joukko on niitä mahtavampi; sen alkioita ei voi asettaa pareittain luonnollisten lukujen kanssa, vaan reaalilukuja jää väistämättä "yli". Tämä voidaan todistaa Cantorin diagonaaliargumentilla.
Joukot, jotka ovat yhtä mahtavia luonnollisten lukujen joukon kanssa, ovat numeroituvasti äärettömiä. Sitä mahtavammat ovat ylinumeroituvia. Niitäkin on erikokoisia: esimerkiksi minkä tahansa joukon "X" potenssijoukko on joukkoa "X" mahtavampi.
Muuta.
Ääretön määrä objekteja ei välttämättä vaadi ääretöntä tilaa. Janalla on esimerkiksi ääretön määrä pisteitä, mutta itse jana on äärellisen pituinen. Voidaan myös muodostaa käyrä, jonka ala on äärellinen, mutta pituus ääretön. Tällainen käyrä on esimerkiksi Kochin käyrä.


Karjaa.
Karjaa () on Raaseporin kaupungin toiseksi suurin taajama ja entinen Suomen kaupunki. Karjaa sijaitsee Uudellamaalla, Suomen etelärannikolla. Karjaa yhdistyi Pohjan ja Tammisaaren kanssa 1. tammikuuta 2009 Raaseporin kaupungiksi.
Historia.
Karjaa mainitaan ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä vuonna 1326.
Karjaan kaupunkiin kuului myös Mustio (ruots. "Svartå"), joka sijaitsee Karjaan keskustasta n 14 km Lohjan suuntaan. Mustio on ollut Suomen ensimmäisen rautaruukin sijoituspaikka 1500-luvun puolivälissä. Ruukin perustajana Ruotsin silloinen kuningas Kustaa Vaasa. Väitetään myös, että Suomen ensimmäisen auton olisi hankkinut Mustiolle kamariherra Hjalmar Linder 1900-luvun alussa. Säännöllinen rautatieliikenne Pasilan ja Karjaan välillä alkoi 1. syyskuuta 1903.
Karjaan kirkonkylästä tuli kauppala vuonna 1930, ja samalla Karjaan kauppala erosi Karjaan maalaiskunnasta, johon Mustiokin kuului. Karjaan maalaiskunta liittyi 1. tammikuuta 1969 Karjaan kauppalaan ja vuonna 1977 Karjaa muuttui kauppalasta kaupungiksi.
Ennen lakkauttamistaan Karjaan kunnallisveroprosentti ehti olla Suomen korkein, 21 prosenttia. Kaupunki oli kaksikielinen ja enemmistö, 59 prosenttia asukkaista, puhui äidinkielenään ruotsia ja 38 prosenttia suomea. Karjaa kuului Uudenmaan vaalipiiriin ja sen kaupunginvaltuustossa oli 35 kaupunginvaltuutettua.
Kylät ja taajamat sekä kyliä kirkonkirjojen mukaan.
Backby, Backgränd, Bengtsmora, Björnbollstad, Bondby, Brasby, Bredvik, Brynikbacka, Bålaby, Båtsmora, Bällarby, Bällby, Degerby, Domargård, Dönsby, Finnbacka, Finnby, Grabbacka, Gösbacka, Heimos, Hållsnäs, Högben, Ingvallsby, Joddböle, Jällsby, Kansbacka, Karjaan asema (Karis station), Karjaan keskusta (Karis centrum), Kasabacka, Kasaby, Kaunislahti (Grundsjö), Kiila (Kila), Kleven, Knapsby, Konungsböle, Kroggård, Kudiby, Kurby, Kvarvbacka, Leppi (Läpp), Lågbacka, Lövkulla, Mangård, Meltola (Mjölbolsta), Mjölnarby, Mustio (Svartå), Nyby, Osmundsböle, Pappila (Prästgården), Päsarby, Reiböle, Romsarby, Sannäs, Sepänkylä (Smedsby), Snällböle, Starkom, Sutarkulla, Svarvarböle, Svedja, Torsböle, Visanbacka, Västanby, Österby
Liikenne.
Karjaan kautta kulkee valtatie 25, josta eroaa liittymä noin kolme kilometriä keskustasta kantatie 51:lle Helsinkiin
Karjaan rautatieasemalla pysähtyvät kaikki Helsingin ja Turun väliset junat. Sieltä kulkee myös taajamajunia Hankoon ja lähijunia Helsinkiin.


Tiede.
Tiede tarkoittaa todellisuuden ilmiöiden ja niiden välisten suhteiden järjestelmällistä ja arvostelevaa tutkimista sekä sen avulla saatua tietojen jäsentynyttä kokonaisuutta. Tieteellinen tutkimus on järjestelmällistä ja järkiperäistä uuden tiedon hankintaa, mutta myös aikaisemman tieteellisen tiedon päälle rakentamista sekä selitysten ja ennustusten todentamista. Tieteen tarkoituksena on kertoa ympäröivästä maailmasta varmoja totuuksia ja tieteen pyrkimyksenä on muuttaa maailma kielelliseen muotoon selittämällä todellisuutta tosien väitteiden avulla, jotta ihmiset voisivat ymmärtää todellisuutta ja siirtää tieteelliseen tietoon perustuvaa tietämystä toisilleen toden kommunikaation avulla. Monet teknologiat ja tekniikat perustuvat tieteellisen tietoon. Tieteen harjoittajia kutsutaan tieteilijöiksi, tiedemiehiksi ja tutkijoiksi.
Tieteet pohjautuvat tieteenfilosofiassa kehittyneeseen empiristiseen ajattelusuuntaan joka painottaa reaalimaailman havaintoja ja kokeita vastakohtana intuitiolle ja niin sanotulle "musta tuntuu" -ajattelulle, joiden molempien perustuvuus todellisuuteen ovat kyseenalaisia, koska jokainen ihminen on subjektiivinen ja henkilökohtaiset kokemukset sekä havainnot ovat valikoituneita. Todellisuus ja yksittäisen ihmisen todellisuuskäsitys ovat toisistaan poikkeavia, mutta todellisuus on aina ikään kuin oikeassa. Tieteissä kerätään todistusaineistoa. Tieteellinen menetelmä pyrkii olemaan objektiivinen, julkinen ja itseään korjaava. Tieteellisessä menetelmässä hypoteesit ja teoriat täytyy osoittaa tosiksi reaalimaailmassa, eikä tieteessä saisi tukeutua vain "a priori" -ajatteluun. Tieteissä teoria ja reaalimaailma ovat jatkuvassa kanssakäymisessä keskenään samalla tavalla kuin ihmisten käyttämä kieli ja ympäröivä todellisuus ovat vastaavasti kanssakäymisessä keskenään. Tieteissä pidettyjen totuuksien kyseenalaistaminen on keskeistä. Tieteellinen tutkimus perustuu pääsääntöisesti muiden aikaisempiin tutkimustuloksiin, mikä tarkoittaa lähteiden käyttöä tutkimustyössä.
Osaa tieteistä sovelletaan käytäntöön yhteiskunnassa joko sellaisenaan tai monitieteisten soveltavien tieteiden avulla, mutta suurella osalla tieteistä ei ole varsinaisia käytännön sovelluksia, vaan niiden tarkoituksena on vain auttaa ymmärtämään ilmiöitä. Suuri osa tieteistä ovat kuvailevia eli deskriptiivisiä. Tieteet jaotellaan reaalitieteisiin ja käsitteellisiin tieteisiin. Reaalitieteet jaetaan edelleen tavallisesti luonnontieteisiin ja humanistisiin tieteisiin. Käsitteellisiin tieteisiin kuuluvat matematiikka ja logiikka. Tieteenalat liittyvät läheisesti luonnontieteiden ja humanististen tieteiden sisällä toisiinsa, ja monissa tieteissä tarvitaan muiden läheisten tieteiden perustietoja. Esimerkiksi kemian ja fysiikan perustiedot ovat hyödyksi kaikissa luonnontieteissä. Lisäksi matematiikkaa hyödynnetään oikeastaan kaikissa luonnontieteissä. Kaikki tieteenalat ovat jakautuneet alun perin filosofiasta ja ne ovat edelleen jakautuneet ja jakautuvat edelleen erillisiksi tieteenaloiksi kun tieteellisen tiedon määrä ja tutkimusalueet kasvavat lukumääräisesti.
Yleistä.
Tiede voidaan nähdä monella tavalla. Ensinnäkin se on tietojärjestelmä, joka kasvaa ja kehittyy jatkuvasti. Toiseksi se on uuden tiedon löytämisen ja perustelemisen menetelmä. Kolmanneksi se on yhteiskunnallinen laitos, jonka muodostavat tutkijat ja erilaiset tieteelliset laitokset.
Tiede kuvaa todellisuutta teorioiden avulla. Teoria on joukko todellisuutta koskevia väittämiä, joilla ilmiöitä pystytään sekä selittämään että ennustamaan. Teoriat eivät kuitenkaan aina pidä paikkaansa, sillä mittauslaitteiden tai entistä paremman tiedon pohjalta voidaan saada tarkempia tuloksia kuin teoria antaa odottaa. Tällöin teoria ei kuvaa kohdetta tarpeeksi tarkasti ja on siltä osin puutteellinen. Teoriaa pyritään kehittämään tieteen menetelmien avulla tai vaihtoehtoisesti vanha teoria joudutaan hylkäämään kokonaan ja kehittämään parempi teoria. Jotta uusi teoria voisi korvata vanhan teorian, siltä vaaditaan muutamia asioita. Uuden teorian pitää olla joko vanhempaa yksinkertaisempi, kuvata tunnettua ilmiötä paremmin tai ennustaa havaittuja ilmiöitä, joita vanhempi teoria ei kykene ennustamaan.
Jotkut tieteen löydökset saattavat olla hyvinkin epäintuitiivisia. Esimerkiksi atomiteorian mukaan graniittilohkare, joka vaikuttaa raskaalta, kovalta, kiinteältä ja harmaalta kappaleelta, on todellisuudessa joukko alkeishiukkasia, joilla ei ole mitään näistä ominaisuuksista, ja jotka liikkuvat suurella nopeudella tyhjyydessä niin, että ne muodostavat vain pienen osan kappaleen koko tilavuudesta. Uudet tieteelliset löydöt ovat usein haastaneet monet ihmisten arkijärjen mukaiset ajatukset kaikkeuden toiminnasta. Esimerkiksi kvanttimekaniikka tutkii ilmiöitä, jotka vaikuttavat uhmaavan aiemmin hyvin perustavanlaatuisina pidettyjä oletuksia kausaliteetista ja ympärillämme olevan kaikkeuden toiminnasta.
Tieteen historia.
Empiiristä luonnontutkimusta harjoitettiin jo antiikin aikana (muun muassa Aristoteles, Theofrastos ja Plinius vanhempi), ja erilaisia tieteellisiä menetelmiä sovellettiin jo keskiajalla (muun muassa Ibn al-Haitham, Abu Rayhan Biruni ja Roger Bacon). Nykyaikaisen tieteen synty ajoitetaan kuitenkin uuden ajan alkuun 1500- ja 1600-luvuille — aikaan, jota kutsutaan yleisesti tieteelliseksi vallankumoukseksi.
Monien kielten tiedettä merkitsevä sana on peräisin latinan kielen sanasta "scientia", joka tarkoittaa 'tietoa'. Vielä 1600-luvulla tällä viitattiin aristoteeliseen käsitykseen varmasta tiedosta. Tiede ja filosofia käsitettiin samaksi asiaksi. Luonnontutkimuksesta käytettiin nimitystä luonnonfilosofia ja inhimillisen toiminnan tutkimuksesta nimitystä moraalifilosofia.
1700-luvulla luonnonfilosofia alkoi erkaantua filosofiasta, vaikka se käsitettiinkin usein hyvin laajasti. Sana "scientia" viittasi edelleen luotettavaan tietoon millä tahansa alueella, aivan kuten sanaa tiede käytetään nykyään suomen kielessä (esim. kirjastotiede, tietojenkäsittelytiede, uskontotiede). Kapeammassa merkityksessä "scientia" alkoi viitata luonnonfilosofiaan luonnontieteenä, kun luonnonfilosofia alettiin yhdistää yhä laajenevaan joukkoon hyvin määriteltyjä luonnonlakeja Galileo Galilein, Johannes Keplerin ja Isaac Newtonin töiden ansiosta. 1800-luvun kuluessa tiede alettiin yhdistää yhä enenevässä määrin juuri luonnon tutkimukseen. Ajatus ihmistieteistä kehittyi myöhemmin.
1900-luvulle tultaessa oli kehittynyt nykyaikainen ajatus tieteestä erityisenä todellisuutta koskevan tiedon tarjoajana, jota harjoittivat erityiset tieteilijät ja joka hyödynsi sille ominaista tieteellistä menetelmää. 1900-luvun kuluessa myös kytkennät tieteen ja tekniikan välillä kasvoivat yhä vahvemmiksi.
Tieteellinen menetelmä.
Tieteellinen menetelmä on tieteen tekemisessä käytettävä järjestelmällinen menettelytapa, jonka avulla pyritään luomaan uutta tietoa ja täsmentämään vanhempaa tietoa. Tieteellinen menetelmä ei ole yksinkertainen työohje vaan viitteistö siitä, kuinka tiedettä kannattaa tai tulee harjoittaa. Se myös käytännössä poikkeaa suuresti eri tieteenalojen välillä.
a>, kuten monet muut ajatukset tieteen historiassa, syntyi suoritettujen kokeiden innoittamana ja osoitettiin myöhemmin osittain vääräksi niiden seurauksena.
Tieteellinen menetelmä pyrkii selittämään (esimerkiksi luonnossa ilmeneviä) tapahtumia toistettavissa olevalla tavalla ja niin, että tätä voidaan käyttää hyödyllisten ennusteiden tekemisessä. Tämä tapahtuu havaintojen ja/tai kokeiden kautta. Kokeilla pyritään simuloimaan luonnossa ilmeneviä tapahtumia kontrolloiduissa olosuhteissa. Tieteellinen menetelmä tarjoaa objektiivisen menetelmän ratkaisujen löytämiseksi erilaisiin ongelmiin tieteen ja tekniikan eri aloilla.
Ilmiöistä tehtyjen havaintojen perusteella tieteilijät voivat muodostaa tieteellisiä malleja. Tieteellinen malli on idealisaatio, joka kuvaa tutkittua systeemiä tietystä näkökulmasta. Malleilla ilmiöitä pyritään kuvaamaan loogisina tai matemaattisina esityksinä. Kun empiiristä aineistoa kerätään, tieteilijä voi muodostaa hypoteesin, joka selittää ilmiön. Tätä kuvausta voidaan käyttää sellaisen ennusteen tekemisessä, jota voidaan testata kokeellisesti. Jos hypoteesi osoittautuu epätyydyttäväksi, sitä voidaan kehitellä edelleen tai se voidaan hylätä.
Kokeiden tuloksia tulkitessa on mahdollista, että tieteilijällä on taipumus suosia jotain tuloksia toisten ohi. Tämä ei kuitenkaan saisi vaikuttaa tulkintaan. Tieteellisen menetelmän tiukalla noudattamisella pyritään minimoimaan tieteilijän omien asenteiden vaikutus kokeen lopputulokseen. Eräitä keinoja ovat kokeiden huolellinen suunnittelu sekä koetulosten ja tehtyjen johtopäätösten perusteellinen vertaisarviointi. Kun koetulokset on julkaistu, ne ovat koko tiedeyhteisön arvioitavissa.
Kun hypoteesi on selvinnyt kokeista, se voidaan ottaa osaksi tieteellistä teoriaa. Teoriat ovat loogisesti esitettyjä, sisäisesti johdonmukaisia malleja tai kehikkoja jonkin ilmiön käyttäytymisen kuvaamiseksi. Teoria kuvaa tyypillisesti laajemman ilmiöjoukon käyttäytymistä kuin hypoteesi. Teoria siis yleensä sitoo useita hypoteeseja yhteen. Teorioiden muotoilussa voidaan hyödyntää muun muassa sellaisia periaatteita kuin säästäväisyyden periaate. Teorioita testataan toistuvasti selvittämällä, kuinka koottu aineisto (tosiasiat) sopivat teoriaan. Kun teoria selviää suhteellisen suuresta määrästä empiirisiä havaintoja, siitä tulee tieteellinen yleistys, jota voidaan pitää verifioituna.
Tieteelliset teoriat ovat empiirisiä ja näin aina avoinna falsifioinnille, mikäli uutta todistusaineistoa esitetään. Jopa kaikkein perustavimmanlaatuiset teoriat voivat osoittautua epätäydellisiksi, jos uudet havainnot eivät ole yhteensopivia niiden kanssa. Tämän prosessin kannalta on keskeistä se, että kaikki uusi tutkimus on julkisesti saatavilla, mikä mahdollistaa sen, että monet toisistaan riippumatta toimivat tutkijat voivat jatkuvasti arvioida tutkimuksia ja toistaa suoritettuja kokeita. Vain näin voidaan määrittää, kuinka luotettavia koetulokset ovat.
Isaac Newtonin laki vetovoimasta on tunnettu esimerkki luonnonlaista, joka osoittautui myöhemmin ei-yleispäteväksi — se ei päde tilanteissa, joissa liikkeen nopeus on lähellä valonnopeutta tai liike tapahtuu lähellä voimakkaita painovoimakenttiä; näiden olosuhteiden ulkopuolella newtonilainen klassinen mekaniikka on täysin pätevä malli liikkeestä ja painovoimasta, kun taas yleinen suhteellisuusteoria selittää samat ilmiöt kuin Newtonin lait, ja lisäksi paljon muuta. Siksi yleistä suhteellisuusteoriaa pidetään nykyään kattavampana teoriana.
Eräs tieteenfilosofinen näkökulma on, ettei yhtä tieteellistä menetelmää ole olemassa. Sen sijaan on olemassa useita tieteellisiä menetelmiä. Tällaista näkemystä on kannattanut muun muassa Paul Feyerabend. Esimerkiksi fysiikassa, kemiassa, lääketieteessä jne. suoritetaan kontrolloituja kokeita. Sen sijaan klimatologiassa, geologiassa ja astrofysiikassa ne ovat mahdottomia; näissä tieteenaloissa ennusteiden vertailu havaintoihin palvelee hypoteesien vahvistamisen menetelmänä.
Sosiologian isänä pidetty Auguste Comte totesi: "Tieteen metodi on havaintoja ja teoriaa — sopivassa suhteessa".
Tieteenfilosofia.
Tieteenfilosofia pyrkii ymmärtämään tieteen ja tieteellisen tiedon luonnetta sekä tieteellisen tiedon oikeutusta. On osoittautunut vaikeaksi esittää tieteellisestä menetelmästä yhtä määritelmää, jolla tiede ja epätiede pystyttäisiin lopullisesti erottamaan toisistaan. Tätä rajanvedon ongelmaa kutsutaan demarkaatio-ongelmaksi. Tieteenfilosofit ja tiedeyhteisö ovat kuitenkin yksimielisiä tietyistä periaatteista, jotka ovat keskeinen osa kaikkea tiedettä.
Tieteenkäsitykset.
Tieteenfilosofiassa käsitys tieteen luonteesta ja sen päämääristä voidaan jakaa monella tavalla. Tieteenkäsityksiä ovat veristinen tieteenkäsitys, teknokraattinen tieteenkäsitys, induktivistinen tieteenkäsitys, hypoteettis-deduktiivinen tieteenkäsitys ja hermeneuttinen tieteenkäsitys.
Veristinen tieteenkäsitys korostaa tieteellisen tiedon itseisarvoa. Eli veristisen käsityksen mukaan todellisuutta koskeva tieto on tärkeää ainoastaan sen tietämisen vuoksi. Veristisessä käsityksessä ei oteta huomioon sitä, että tiedolla on käytännöllisiä ulottuvuuksia, esimerkiksi saavutetulla tiedolla voidaan parantaa sairaita. Historiallisesti ihmisen uteliaisuus ja tieteen synty ei kietoudu ensisijaisesti todellisuuden luonteen selvittämiseen, vaan tietoa hankittiin käytännöllisiin tarpeisiin kuten maanviljelyyn ja kaupankäyntiin.
Teknokraattisessa tieteenkäsityksessä nähdään puolestaan tiedon olevan merkittävää tapahtumien ennustamisen ja kontrolloimisen takia. Käsityksen mukaan tieteellistä tietoa tarvitaan ainoastaan inhimillisen toiminnan suunnittelemiseen ja ohjaamiseen. Tieteen tavoitteena katsotaan siis olevan hyödynnettävissä olevan tiedon tuottaminen. Tähän voidaan esittää vastalauseena, että ihmisellä on selvästi myös aivan puhdas ja pyyteetön halu tietää, minkä osoittaa jo veristisen kannan olemassaolo. Samoin teknokraattinen tieteenkäsitys unohtaa, että merkittävimmät käytännölliset keksinnöt on joskus tehty arkielämän kannalta abstraktin perustutkimuksen pohjalta. Myös sattuma näyttelee omaa sijaansa tieteellisten havaintojen ja keksintöjen tekemisessä: esimerkiksi käy vaikkapa penisilliinin syntytarina.
Tieteellisen menetelmän luonne.
Tieteellisen menetelmän luonteesta on erilaisia mielipiteitä. Metodologisen naturalismin mukaan tieteellisen tutkimuksen tulee pitää kiinni empiirisestä tutkimuksesta ja tutkimustulosten riippumattomasta verifioinnista pyrkiessään kehittämään ja arvioimaan luonnollisia selityksiä havaittavissa oleville ilmiöille. Metodologinen naturalismi hylkää näin muun muassa yliluonnolliset selitykset, auktoriteettiin vetoamisen sekä subjektiiviset havainnot.
Kriittinen rationalismi sen sijaan katsoo, ettei täydellinen objektiivisuus ole mahdollista ja ettei luonnollisen ja yliluonnollisen selityksen välistä rajaa voida kaikissa tapauksissa tiukasti vetää. Sen sijaan kriittinen rationalismi ehdottaa tilalle empiiristen teorioiden falsifioitavuutta ja pitää falsifikointia yleisenä empiirisenä menetelmänä. Se katsoo, että tieteelle on ominaista koetellun tiedon määrän jatkuva kasvu, mutta toisaalta se kieltää tieteeltä täydellisen auktoriteetin painottamalla, että sen tulokset ovat aina vajavaisia ja kumottavissa (fallibilismi). Sen mukaan tiede pyrkii virheiden rationaaliseen eliminoimiseen teorioista, ei teorioiden verifioimiseen; sekä teorian esittäminen että niiden falsifioiminen ovat kriittisessä rationalismissa luonteeltaan vain metodologisia ja väliaikaisia.
Instrumentalismi hylkää tieteellisen totuuden käsitteen ja keskittyy teorioiden hyödyllisyyteen ilmiöiden selittämisen ja ennustamisen välineinä.
Tieteiden jaottelua.
Tiede jaetaan yleensä kahtia luonnontieteisiin, jotka tutkivat luonnossa esiintyviä ilmiöitä, sekä ihmistieteisiin, jotka tutkivat ihmisten käyttäytymistä ja tuotoksia, kuten taidetta, sekä yhteiskuntaa. Eräät tieteenalat luetaan tieteidenvälisiin ja soveltaviin tieteisiin, kuten tekniikka ja lääketiede. Matematiikka, joka luetaan usein erilliseen formaalisiksi eli käsitteellisiksi tieteiksi kutsuttuun ryhmään, sisältää yhtäläisyyksiä ja eroja sekä suhteessa luonnontieteisiin että humanistisiin tieteisiin. Matematiikka muistuttaa empiirisiä tieteitä siinä, että se on objektiivista ja systemaattista jonkin alueen tutkimusta, mutta eroaa siinä, että se ei käytä empiirisiä vaan apriorisia menetelmiä tiedon verifioimiseksi eli todentamiseksi. Formaaliset tieteet, joihin luetaan myös muun muassa logiikka ja tilastotiede, ovat elintärkeitä empiirisille tieteille. Ne ovat oleellisia hypoteesien, teorioiden ja lakien muodostamisessa, samoin kuin kuvattaessa, kuinka asiat toimivat (luonnontieteissä) ja kuinka ihmiset ajattelevat ja toimivat (ihmistieteissä).
Tieteellinen tutkimus.
Tieteellinen tutkimus jakautuu perustutkimukseen ja soveltavaan tutkimukseen. Perustutkimus tavoittelee tietoa, josta ei välttämättä ole suoraan käytännöllistä hyötyä. Soveltava tutkimus yrittää saavuttaa perustutkimuksen antaman tiedon avulla tietoa jotakin käytännöllistä tavoitetta varten. Lisäksi voidaan vielä erottaa "kehittämistyö", joka perustuu tutkimustuloksiin ja pyrkii kehittämään uusia tai parempia välineitä, menetelmiä tai palveluja.
Lisäksi tutkimus voidaan jakaa teoreettiseen ja empiiriseen tutkimukseen. Empiirisen tutkimuksen avulla testataan teoreettisen tutkimuksen tuottamia hypoteeseja ja se voidaan jaotella edelleen laadulliseen eli kvalitatiiviseen ja määrälliseen eli kvantitatiiviseen tutkimukseen. Laadullinen tutkimus tutkii asioita laadullisesti. Määrällinen tutkimus mittaa asioiden määrää tai suuruutta. Sen etuna on, että tuloksia voidaan käsitellä matemaattisesti ja tilastollisesti.
Tieteenalojen yhteistyö.
Käsitteet "monitieteisyys", "tieteidenvälisyys" ja "poikkitieteellisyys" ovat yleistyneet 1990-luvulta lähtien. Erottelut ovat useimmiten sopimuksenvaraisia. "Kielitoimiston sanakirjan" mukaan sanaa "poikkitieteellinen" on svetisisminä (ruots. "tvärvetenskaplig") vältettävä ja sen asemesta käytettävä adjektiivia "monitieteellinen" tai "tieteidenvälinen".
"Monitieteisyys" tarkoittaa sitä, että eri alojen edustajat tekevät yhteistyötä tarkastelevat samaa aihetta omilla menetelmillään. Yhteistyön tuloksena syntyy kokoava ja moniulotteinen käsitys tutkimuksen kohteesta. "Tieteidenvälisyys" menee monitieteisyyttä pitemmälle: tieteenalojen rajat voidaan ylittää ja ne voivat hämärtyä, mutta tieteenalojen itsenäisyys ei häviä. "Poikkitieteellisyydessä" tieteenalojen välinen yhteistyö tuottaa uusia yhteisiä teorioita, menetelmiä ja näkökulmia. Koko tutkimus rakennetaan yhdessä, ongelmanasetteluista alkaen.
Termiä "transtieteellisyys" on esitetty kuvaamaan yhteistyötä, joka ulottuu tutkimusmaailman ulkopuolelle ja ylittää ammattien rajat. Sanaa ei suomen yleiskielessä käytetä.
Tiedeyhteisö.
Tiedeyhteisö koostuu kaikista tieteilijöistä ja heidän välisestä vuorovaikutuksestaan. Tiedeyhteisö jaetaan usein osayhteisöihin, joista kukin työskentelee tieteen jollakin osa-alueella.
Tieteelliset instituutiot.
Tieteellisiä instituutioita ovat esimerkiksi tieteelliset akatemiat, yliopistot ja tieteelliset julkaisut. Erilaisia oppineiden yhteisöjä tieteellisen tiedon jakamiseksi ja tieteen asian ajamiseksi on ollut olemassa renessanssiajasta saakka. Vanhin säilynyt tiedeakatemia on italialainen Accademia Nazionale dei Lincei (1603). Kansallisista tiedeakatemioista vanhimpia ovat brittiläinen Royal Society (1660) sekä Ranskan akatemia (1666). On myös perustettu erilaisia kansainvälisiä tieteellisiä organisaatioita, kuten International Council for Science, joiden tavoitteena on eri maissa toimivien tieteellisten yhteisöjen välisen yhteistyön edistäminen.
Tieteellinen julkaiseminen.
Tutkimuksen tuloksilla on arvoa vasta, kun ne on saatettu muun tiedeyhteisön tietoon ja arvioitaviksi. Tutkimuksen tulokset julkaistaan tieteellisenä kirjallisuutena joko kirjoina tai artikkeleina tieteellisissä aikakausjulkaisuissa.
Tieteelliset aikakausjulkaisut tallentavat tieteellisen tutkimuksen tuloksia niin, että ne ovat koko tiedeyhteisön saatavilla. Ensimmäiset tiedejulkaisut "Journal des Sçavans" ja "Philosophical Transactions" perustettiin vuonna 1665. Tuosta lähtien julkaisujen määrä on lisääntymistään lisääntynyt: vuonna 1981 tieteellisiä ja teknisiä aikakausjulkaisuja arveltiin olleen noin 11 500; nykyisin PubMed luettelee yli 35 000 julkaisua pelkästään lääketieteen alalta.
Merkittävä osuutensa on myös tieteen tulosten popularisoinnilla suuren yleisön käyttöön. Tässä tehtävässä toimivat muun muassa erilaiset tiedelehdet, jotka saavat laajemman yleisön ja tarjoavat ei-teknisempiä yhteenvetoja uudesta tutkimuksesta.
Tiede ja tekniikka.
Tiede ja tekniikka ovat molemmat ongelmanratkaisua, jossa käsitellään todellisuudessa olevia rakenteita ja toimintoja. Tieteen ja tekniikan ero on tavoitteissa. Tieteenharjoittaja pyrkii selvittämään todellisuuden rakennetta ja toimintaa. Tähän voidaan käyttää apuna erilaisia teknisiä välineitä kuten mikroskooppi ja tietokone. Insinööri pyrkii saamaan aikaan halutun rakennelman tai toiminnon. Tähän hän voi käyttää apuna erilaisia tietoja kuten fysiikka tai kemia. Tieteilijän tavoitteena on siis nähdä todellisuus sellaisena kuin se on ja insinöörin tavoitteena on muokata siitä halutunlainen. Periaatteellinen ero tieteen ja tekniikan välillä on selvä, mutta käytännössä eroa ei nykyisin useinkaan ole.
Tiede, näennäistiede ja ei-tiede.
Mikä tahansa tietoa tarjoava taho, joka esiintyy tieteenä tavoitteenaan saavuttaa sitä kautta asema, jota se ei muuten saavuttaisi, ei edusta tiedettä. Tällöin voidaan puhua näennäistieteestä (pseudotieteestä) tai epätieteestä. Merkittävin näennäistieteiden puute on yleensä se, että niistä puuttuvat huolellisesti suoritetut, tulkitut ja toistettavissa olevat kokeet, jotka ovat luonnontieteiden perustana. Näennäistieteiksi luetaan yleensä muun muassa astrologia ja kreationismi.
Kaikki ei-tieteelliset käytännöt eivät kuitenkaan ole epätiedettä: esimerkiksi taide ja urheilu eivät ole tiedettä, mutta ne eivät ole epätiedettä, koska ne eivät pyri esiintymään tieteenä. Lisäksi voidaan erottaa myös yksinkertaisesti huono tiede, joka pyrkii olemaan tiedettä, mutta epäonnistuu ollen esimerkiksi virheellistä, vanhentunutta, epätäydellistä tai liian yksinkertaistavaa.
Tiede ja filosofia.
Tieteen ja filosofian suhde on kaksisuuntainen: toisaalta tieteen kehitys synnyttää usein uusia filosofisia ongelmia tai muuttaa vanhojen ongelmien luonnetta. Toisaalta filosofien taipumus kyseenalaistaa asiat ja spekuloida niillä on usein avannut uusia tutkimuskohteita tieteelle tai johtanut mullistuksiin tieteellisissä teorioissa.
Tiede ja uskonto.
Tieteen ja uskontojen tekemät todellisuutta koskevat väittämät perustuvat erilaisiin menetelmiin. Uskonnot nojaavat usein erilaisiin uskonnollisiin auktoriteetteihin, kuten ilmestyksiin tai pyhiin kirjoituksiin, kun taas tiede nojaa havaintoihin ja toistettavissa oleviin kokeisiin. Tutkijoilla on erilaisia näkemyksiä tieteen ja uskonnon välisestä suhteesta.


Tuote.
Tuote on työn aineellinen lopputulos: aineellinen hyödyke. Tuote voi olla esimerkiksi tarvike tai raaka-aine. Käytännössä lähes kaikki tuotteet sisältävät oheisinformaatiota kuten käyttöohjeet, jotka ovat osa tuotetta. Nykyään tuotteet tuotetaan pääasiassa teollisesti. Tuotteelle ikään kuin vastakohtainen hyödyke on palvelu.
Tuote muodostuu kolmesta osasta: tuote itse, tuotepaketti sisältäen tuotemerkin, brändin, hinta/laatusuhteen, muotoilun jne, ja tuotetuen (toimitus, takuu, korjaus ja käyttöohjeet).
Tällä tavalla määriteltynä tuote sisältää sekä fyysiset tuotteet, että palvelut
Tuotteesta on asiakkaalle hyötyä vain, jos se täyttää tehtävänsä. Asiakkaan kannalta tuotteen varsinainen tehtävä on siis keskeinen. Tästä syystä tuotteen käsitteeseen on syytä ottaa mukaan kaikki ne olennaiset osatekijät, jotka vaikuttavat tehtävän suorittamiseen. Tavaratuotteen osalta näitä osatekijöitä ovat varsinaisen fyysisen osan lisäksi tuotenimi, pakkaus, varaosapalvelu, käyttöohjeet, takuu ja huoltojärjestelmä.
Tuotetiedon hallintaa varten on kehitetty PDM-järjestelmiä. Tuotteella on myös määrätty elinkaari: määrittelyvaihe, suunnittelu, valmistus, huolto ja kunnossapito, ja poisto jätteeksi tai uudelleenkäyttöön. Tuotetiedon elinkaarihallintaan on viimeisten kymmenen vuoden aikana kehitetty erityisiä PLM-järjestelmiä.


Georg Henrik von Wright.
Georg Henrik von Wright (14. kesäkuuta 1916 Helsinki – 16. kesäkuuta 2003 Helsinki) oli suomalainen filosofi, akateemikko ja yhteiskunnallinen ajattelija, joka piti itseään humanistina. Von Wright toimi professorina Helsingin ja Cambridgen yliopistoissa. Cambridgessa hän oli Ludwig Wittgensteinin läheinen työtoveri ja seuraaja.
Von Wright oli johtohahmo aikansa suomalaisessa filosofiassa. Hän erikoistui filosofiseen logiikkaan, analyysiin, kielifilosofiaan, mielenfilosofiaan sekä Charles Peircen läheiseen tutkimukseen. Hänen kirjallinen tuotantonsa voidaan jakaa kahteen osaan. Ensinnäkin von Wright kirjoitti analyyttistä filosofiaa ja filosofista logiikkaa. Toisaalta hän kirjoitti myös vapaamuotoisia yhteiskunnallisempia teoksia, kulttuurikritiikkiä ja esseitä humanistisessa ja osittain pessimistisessä äänensävyssä.
Lapsuus ja varhaiset opinnot.
Georg Henrik von Wright syntyi suomenruotsalaiseen von Wrightin aatelissukuun, jonka alkuperä oli Skotlannissa. Hänen vanhempansa olivat toimitusjohtaja Tor von Wright ja Ragni Elisabeth Alfthan. Lapsena von Wright oli sairaalloinen. 12-vuotiaana hän vietti lääkärin neuvosta vuoden Meranin parantolassa Etelä-Tirolissa Italiassa. Siellä hän sekä parani fyysisesti että koki ”intellektuaalisen heräämisensä”, mikä tarkoitti tuolloin lähinnä kiinnostusta matematiikkaan ja luonnontieteisiin.
Helsingissä von Wright opiskeli ruotsinkielisessä normaalilyseossa. Hänen filosofinen heräämisensä tapahtui 13-vuotiaana. Hän luki muun muassa Wilhelm Jerusalemin teosta "Einleitung in die Philosophie" (suom. "Filosofian alkeet"), Hans Larssonin teosta "Psykologi" sekä Nietzscheä ja Schopenhaueria. Pian von Wrightille selvisi, että filosofia on hänen elämänkutsumuksensa. Alussa hän pohti muun muassa mielen ja ruumiin ongelmaa.
Von Wright opiskeli filosofiaa Helsingin yliopistossa Eino Kailan oppilaana vuodesta 1934. Kaila oli naimisissa von Wrightin äidin serkun kanssa. Nuorukaisen filosofisista taipumuksista kuultuaan hän suositteli tälle Rudolf Carnapin teoksia "Abriss der Logistik" ja "Der logische Aufbau der Welt". Kailan ohella von Wright kertoo saaneensa paljon vaikutteita myös Rolf Nevanlinnalta ja Ernst Lindelöfiltä, jotka myös olivat sukua hänelle.
Von Wright opiskeli yliopistossa paitsi filosofiaa ja matematiikkaa myös historiaa ja valtio-oppia. Hän kertoo kasvaneensa opiskeluvuosinaan filosofisessa ilmapiirissä, jota luonnehti Wienin piirin käsitys siitä, että filosofiakin on vihdoin saavuttanut tieteellisyyden ja että perinteinen metafysiikka oli hylättävä.
Jatko-opinnot Cambridgessa, sota-aika.
Von Wright valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi vuonna 1937. Filosofisen uransa alussa hän keskittyi logiikkaan ja tieteenfilosofiaan. Tässä hän sai paljon vaikutteita Kailan loogisesta empirismistä. Toisaalta häneen vaikutti myös Jacob Burckhardin humanismi. Von Wright haaveili siirtymisestä Kailan tavoin Wieniin. Vuosina 1937–38 hän matkusteli Itävallassa ja Italiassa. Tuolloin hän onnistui vielä tapaamaan Victor Kraftin ja Kurt Gödelin Wienissä. Anschlussin jälkeen 1938 kaupungista tuli kuitenkin filosofinen tyhjiö, joten haave sinne siirtymisestä täytyi hylätä.
Kailan innostamana von Wright valitsi väitöskirjansa aiheeksi induktion ongelman. Aihetta tutkivat tuolloin muiden muassa John Maynard Keynes, C. D. Broad ja R. B. Braithwaite, jotka kaikki vaikuttivat Cambridgen yliopistossa. Tämän vuoksi von Wright päätti siirtyä Cambridgeen. Tämä tapahtui maaliskuussa 1939.
Cambridgen yliopistossa von Wright opiskeli aluksi Broadin oppilaana. Pian yliopistoon saavuttuaan von Wright kuuli yllätyksekseen, että Ludwig Wittgenstein opetti siellä. Hän hankkiutui tämän matematiikan filosofiaa käsitelleelle luennolle. Aluksi heidän välinsä olivat kylmät, koska von Wright ilmoittautui Wittgensteinin luennoille lukukauden loppupuolella. Wittgenstein raivostui siitä, että hänen luennoilleen tuli uteliaisuudesta tilapäisiä kuulijoita, joilla ei ollut aikomuksia eikä edellytyksiä ymmärtää luentoja. Hän teki luennossaan häijyn huomion von Wrightistä, peittäen tämän viittaamalla "muihin samanlaisiin". Myöhemmin he kuitenkin ystävystyivät, ja von Wright osallistui toiselle samaa aihetta käsitelleelle luentosarjalle.
Loppukesällä 1939 von Wright palasi Suomeen. Sota-aikana hän oli vapautettu asepalveluksesta, mutta työskenteli Valtion tiedotuslaitoksessa sotapropagandan tuotannossa.
Von Wright väitteli Helsingin yliopistosta tohtoriksi vuonna 1941 väitöskirjalla "The Logical Problem of Induction" (Induktion looginen ongelma). Samana vuonna hän meni naimisiin vapaaherratar Maria Elisabeth von Troilin kanssa; heille syntyi 1940-luvulla kaksi lasta. Vuosina 1943–46 von Wright toimi filosofian lehtorina Helsingin yliopistossa.
Professorina ja akateemikkona.
Von Wrightille myönnettiin vuonna 1946 Helsingin yliopiston filosofian ruotsinkielinen professorin arvo hänen ollessaan vasta 29-vuotias. Vuonna 1947 hän palasi Cambridgeen. Siellä hän luennoi induktiologiikasta ja osallistui jälleen Wittgensteinin luennoille. Tuohon aikaan miesten suhde kehittyi ystävyydeksi. Wittgenstein pyysi noihin aikoihin hakemaan häneltä vapautuvaa professorinvirkaa, aikoen itse keskittyä elämäntyönsä viimeistelemiseen. Von Wright haki paikkaa, osin koska poliittinen tilanne Suomessa oli uhanalainen. Tilanteen Suomessa rauhoituttua hän kuitenkin perui hakemuksensa. Vuonna 1948 professorinvirkaa tarjottiin hänelle ilman hakemusta, ja hän otti sen vastaan.
Von Wright toimi Cambridgen yliopiston filosofian professorin virassa kolme ja puoli vuotta, vuoteen 1951. Tuona aikana hän tutustui lähemmin eläkkeellä olleeseen G. E. Mooreen sekä Norman Malcolmiin. Helsingin yliopiston professorin virassa hän toimi vuoteen 1961. Helsingissä von Wrightin oppilaana oli muun muassa Jaakko Hintikka.
Wittgensteinin kuoltua vuonna 1951 von Wrightistä tuli yksi tämän myöhäiskauden kirjallisen perinnön oikeudenomistajista ja toimittajista, ja hän kirjoitti useita artikkeleita työtoveristaan. Samana vuonna hän päätti myös palata takaisin Suomeen. Osittain syynä oli nuoruus perinteikkäässä Cambridgen filosofian professorin virassa, osittain halu palvella Suomea.
Von Wrightillä oli kuitenkin edelleen useita kunniatehtäviä sekä Suomessa että muissa maissa. Hän oli Suomen Akatemian jäsen vuosina 1961–86 ja akatemian esimiehenä vuosina 1968–70, Suomen filosofisen yhdistyksen puheenjohtaja vuosina 1962–73 sekä Åbo Akademin kanslerina 1968–77. Suomen ulkopuolella hän toimi muun muassa Tieteiden historian ja filosofian kansainvälisen unionin (International Union of History of Philosophy and Science) johtajana vuosina 1963–65, vierailevana professorina Cornellin yliopistossa Ithacassa vuosina 1965–77 sekä ranskalaisen Institut International de Philosophien johtajana vuosina 1975–77.
Von Wright jäi eläkkeelle vuonna 1986. "Library of Living Philosophers" -kirjasarjassa julkaistiin vuonna 1989 hänelle omistettu teos. Kyseiseen sarjaan pääsemistä pidetään filosofian alalla Nobelin palkintoon verrattavissa olevana kunnianosoituksena. Von Wright kuoli Helsingissä 16. kesäkuuta vuonna 2003, pian 87:n syntymäpäivänsä jälkeen.
Filosofia.
Filosofina von Wrightillä oli kaksi ”isähahmoa”, Eino Kaila ja Ludwig Wittgenstein. Von Wrightin omien sanojen mukaan Kaila teki hänestä loogisen empiristin, Wittgenstein taas hävitti tämän. Von Wright esitteli jo teoksessaan "Looginen empirismi" lyhyesti ne ajatukset, joilla hän myöhemmin vastusti loogista empirismiä. Jäljelle jäi kuitenkin kiinnostus logiikkaan, ja myöhemmällä urallaan von Wright luki itsensä kuuluvaksi analyyttiseen filosofiaan. Von Wright sanoi itse filosofiasta, että sen menetelmä on looginen analyysi ja sen päähuolena on merkitysten selventäminen.
Von Wrightin tuotanto voidaan jakaa kahteen osaan. Ensinnäkin hän kirjoitti analyyttistä filosofiaa ja filosofista logiikkaa, toisaalta vapaamuotoisia yhteiskunnallisempia ja aikalaiskriittisiä teoksia ja esseitä.
Analyyttinen filosofia.
Von Wright on itse kuvannut omaa filosofista kehitystään seuraavasti: alkuvaiheessa, Cambridgeen saakka, hän käsitteli ennen kaikkea induktion ja todennäköisyyden teoriaa. Cambridgen vuosina hän tutki deduktiivista logiikkaa. Tuohon aikaan sijoittuu modaalilogiikan uudelleen löytäminen. Sivutuotteena tapahtui deonttisen logiikan (normatiivisten käsitteiden logiikka) keksiminen.
Seurauksena von Wright kiinnostui teon käsitteen loogis-filosofisesta ongelmasta (teonfilosofia), mikä johti hänet puolestaan etiikan ja oikeusfilosofian pariin. Myöhemmin hän tutki tieteenfilosofiaa. Viimeinen painopisteen muutos tapahtui mielenfilosofian (von Wrightille itselleen vielä psykologian filosofia tai "philosophy of mind") suuntaan. Von Wright katsoi kuitenkin aina säilyttäneensä kiinnostuksensa myös niihin ongelmiin joita oli käsitellyt aiemmin, sen sijaan että olisi jättänyt ne kokonaan taakseen.
Von Wrightin vuonna 1951 julkaistut teokset "An Essay in Modal Logic" (Tutkielma modaalilogiikasta) sekä "Deontic Logic" (Deonttinen logiikka), olivat merkkipaaluja sodan jälkeisessä formaalin modaalilogiikan nousussa ja sen deontologisessa tulkinnassa. Jälkimmäisen kautta von Wright on yksi nykyaikaisen deonttisen logiikan keksijöistä — hänen järjestelmänsä oli ensimmäinen tämän kaltaisen logiikan vakuuttava esitys, ja hän oli myös ensimmäinen joka käytti tällaisesta logiikasta termiä ”deontic”.
Von Wright piti Gifford-luennot vuosina 1958–60. Niistä muodostuivat hänen 1960-luvun kautensa tärkeimmät teokset, "Norm and Action" ja "Hyvän muunnelmat" ("The Varieties of Goodness").
Von Wright on käsitellyt tuotannossaan Wittgensteinia varsin laajasti, ja häntä on pidetty merkittävänä Wittgensteinin filosofian tutkijana ja asiantuntijana.
Aikalaiskritiikki ja analyyttinen hermeneutiikka.
Von Wrightin filosofisen persoonan toinen puoli oli toimiminen kulttuurikriitikkona. Tähän puoleen liittyvät muun muassa sellaiset teokset kuin "Ajatus ja julistus", "Humanismi elämänasenteena" ja "Tiede ja ihmisjärki". Niissä hän tutkiskeli tieteen ja teknologian vaikutusta ihmiseen ja yhteiskuntaan. Von Wrightin omien sanojen mukaan tällaiset teokset olivat lähinnä hänen oman aikansa ymmärtämisyrityksiä.
Tässä suhteessa von Wright sai vaikutteita Oswald Spengleriltä, jonka pessimistisiin äänensävyihin läntisen sivilisaation tilasta hän osittain yhtyi. Von Wright varoitti ”niistä moraalisista vaaroista, joihin ihminen antautuu, kun hän alkaa luottaa järkensä ratkaisuihin”. Kirjassaan "The Myth of Progress" (Edistyksen myytti) hän kyseenalaisti taloudellisen ja teknisen kehityksen todellista edistyksellisyyttä.
Tieteenfilosofiassa von Wright kannattikin kaksijakoista käsitystä, jossa käytännöllinen syllogismi on ihmistieteille samaa, mitä peittävän lain malli on luonnontieteille.
Näin von Wright korosti ihmistieteiden menetelmän omaleimaisuutta, ja katsoi näin olevansa ”analyyttinen hermeneutikko”. Tällainen näkemys ilmenee muun muassa vuonna 1971 ilmestyneessä tieteenfilosofisessa teoksessa "Explanation and Understanding", joka perustuu Cambridgen yliopistossa pidettyihin Tarner-luentoihin. Von Wrightin mukaan ihmistä intentionaalisesti toimivana kulttuuriolentona tutkivat tieteet eli ihmistieteet voivat vaatia itsenäisen aseman suhteessa luonnontieteisiin. Tämä johtuu siitä, että ihmistieteet pyrkivät ymmärtämään, luonnontieteet puolestaan selittämään. Tämä analyyttinen hermeneutiikka voidaan nähdä sillanrakennusyrityksenä analyyttisen ja hermeneuttisen perinteen välillä.


Aku Ankka.
Aku Ankka () on Walt Disneyn vuonna 1934 keksimä ja hahmottelema sekä animaattori Richard ”Dick” Lundyn luoma animaatio- ja sarjakuvahahmo, joka asuu Ankkalinnassa Calisotan osavaltiossa ja seikkailee Disneyn eläinmaailmassa. Vaikka Aku olikin alun perin piirroshahmo, hän esiintyy nykyisin enimmäkseen sarjakuvissa. Sarjakuvien Akun suuri suosio johtuu pitkälti Carl Barksista, joka kehitti Akun luonnetta ja keksi joukon uusia hahmoja, kuten Roope-sedän. Barksin on sanottu ”luoneen Aku Ankalle sielun”. Suomessa Akun nimikkolehti on koko maan luetuin aikakauslehti.
Aku-sarjojen useimmin toistuvia teemoja on Akun yleinen, usein itse aiheutettu epäonni ja vastoinkäymiset joko seurustelusuhteessa tai työelämässä, jossa Akun historiallinen ammattikirjo on hämmästyttävän laaja. Ajoittaisia taiturimaisia onnistumisia esimerkiksi puutarhurina tai kauneushoitajana seuraa yleensä näyttävä ja täydellinen epäonnistuminen. Joskus Aku onnistuukin pitämään työnsä, tai olemaan erittäin hyvä jossakin. Silloin yleensä vain ahneus vie Akulta työt.
Aku Ankalla on huollettavanaan kolme sisarenpoikaa (suomennettuna veljenpoikaa), Tupu, Hupu ja Lupu, jotka kuuluvat Sudenpentujen partiolaisjärjestöön. Akun tyttöystävä on Iines Ankka, jota kilpakosija Hannu Hanhi (Akun serkku) yrittää jatkuvasti viekoitella omakseen. Akulla on myös sisko Della Ankka. Akun upporikas miljardöörieno Roope Ankka (suomennettuna kuitenkin yhä Roope-setä) on usein ollut hänen työnantajansa ”nälkäpalkalla” tai pakottanut hänet mukaansa joihinkin huimiin seikkailuihin velkalistan avulla. Aikaisemmasta suomennostavasta johtuvasta yleisestä harhaluulosta huolimatta Aku on Roopen sisarenpoika, ei veljenpoika.
Aku Ankan ääninäyttelijänä toimi koko elämänsä ajan Clarence Nash. Suomenkielisiä ääninäyttelijöitä ovat olleet muun muassa Kari Franck, Jukka Rasila ja Jukka Puotila.
Hahmon toinen suomennos oli alkujaan Ankka Lampinen'", mutta toisin kuin usein luullaan, Aku Ankka oli hahmon ensimmäinen suomennos. Aku esiintyi Suomessa ensimmäisen kerran pilakuvassa.
Varhaiset esiintymiset.
Walt Disney kertoi saaneensa idean Aku Ankasta äänen perusteella, kun hän kuuli imitaattori Clarence Nashin matkivan lintuja ja muita eläimiä radiossa. Nash palkattiin esittämään Aku Ankkaa elokuvaan Viisas Kana Kananen, jonka jälkeen hän toimi Akun äänenä kuolemaansa saakka vuoteen 1985.
Aku Ankka teki ensiesiintymisensä Bert Gillettin ohjaamassa lyhytpiirroselokuvassa "Viisas Kana Kananen" ("Wise Little Hen"), joka ilmestyi 9. kesäkuuta 1934. Piirretyssä Aku yritti ystävänsä Petteri Possun kanssa vältellä rouva Kanan antamia työtehtäviä. Akusta tehtiin merimiespukuinen siksi, että ensiesiintymisessään hän asui asuntolaivassa keskellä lampea.
Alkuaikojen Aku Ankka oli luonteeltaan hyvin äkkipikainen ja riidanhaluinen sekä ajattelematon, mikä saattoi hänet jatkuvasti erilaisiin vaikeuksiin. Hyveellisestä Mikki Hiirestä poiketen Aku voi toimia sekä tarinan sankarina että konnana.
Akun syntymäpäivästä tuli epätietoisuutta, kun myöhemmin elokuvassa "Sedän syntymäpäivä" ("Donald's Happy Birthday") oli seinäkalenterissa päivämäärä 13. maaliskuuta 1934. Tästä lähtien Disney-yhtiö on kertonut, että Aku munittiin tuona päivänä ja hän kuoriutui kesäkuussa.
Aku sai yleisön keskuudessa sen verran suosiota, että hän palasi 11. elokuuta 1934 julkaistussa piirroselokuvassa "Orpojen hyväksi" ("Orphan's Benefit"). Tässä Aku esiintyi ensimmäistä kertaa Mikki Hiiren kanssa. Elokuva oli myös sikäli merkittävä, että Polle Koninkaulus ja Heluna Ammu tekivät siinä ensiesiintymisensä.
Suosio kasvaa.
1930-luvulta 1960-luvulle tehtyjä Aku Ankka -animaatioita pidetään nykyään lähes taiteena. Aku olikin alun perin nimenomaan animaatiohahmo. Aku Ankka -piirretyt ovat lyhyitä ja toiminnallisia. Välillä niissä koetaan seikkailuja, mutta useimmiten liikutaan jonkin arkiaskareen ympärillä. Toisinaan Aku Ankalla on vastustaja, kuten Tiku ja Taku tai muita eläimiä, mutta usein Akun vaikeudet seuraavat kenenkään järjestämättä. Varsinaisia Aku-piirrettyjä tehtiin 128.
Vuonna 1936 amerikkalaisissa sanomalehdissä alettiin julkaista Al Taliaferron piirtämiä sarjakuvastrippejä, joiden päähenkilönä oli Aku. Taliaferro ja käsikirjoittaja Bob Karp kehittelivät Akun tulista luonnetta ja loivat Mummo Ankan, Hansu Hanhen, Pulivarin sekä Tupun, Hupun ja Lupun. He myös keksivät Aku Ankan auton.
Vuoteen 1941 mennessä Aku oli ehtinyt esiintyä jo viidessäkymmenessä piirretyssä, ja vuonna 1965 hän oli esiintynyt jo sadassa piirroselokuvassa. Muutama piirroselokuva tehtiin CinemaScope-koossa ja yksi jopa kolmiulotteisena ("Working for Peanuts", 1953).
Sotapropagandassa.
1940-luvun alkupuolella Disney-yhtiö otti osaa toisen maailmansodan aikaiseen propagandaan, ja niinpä Akua alettiin nähdä piirretyissä propagandaelokuvissa.
Disneyn sotapropagandaelokuvista tunnetuin on Jack Kinneyn ohjaama "Der Führer's Face" vuodelta 1943. Piirretty ivasi Adolf Hitleriä ja pilkkasi kansallissosialismia. "Der Fuehrer's Facessa" Aku työskenteli ”Führerin” eli Hitlerin alaisena ammustehtaassa, joka sijaitsi Natsi-Saksaa parodioivassa ”Natsimaassa” ("Nutzi Land"). Hän joutui työskentelemään tuntikaupalla ilman lepoa, ja aina Hitlerin kuvan nähdessään hänen täytyi tervehtiä kuvaa sanoen: ”Heil Hitler!” Lopussa kuitenkin Aku herää ja huomaa kaiken olleen pelkkää unta, ja elokuvan lopussa hän vakuuttaa uskollisuuttaan Yhdysvalloille ja Vapaudenpatsaan pienoismallille pukeutuneena Yhdysvaltain lipun värisiin yövaatteisiin. Vaikka "Der Fuehrer's Face" voittikin parhaan piirretyn lyhytelokuvan Oscar-palkinnon, sodan päätyttyä Disney-yhtiö alkoi pitää sitä sopimattomana lapsille (koska Aku esitetään siinä natsina) eikä se myöskään sopinut muuttuneeseen kansainväliseen tilanteeseen. Yhtiö piti elokuvaa poissa levityksestä, kunnes julkaisi sen vuonna 2004 rajoitetussa erikois-DVD-kokoelmassa "Walt Disney Treasures: Walt Disney on the Front Lines".
Disney julkaisi myös kuusi lyhytelokuvaa, joissa Aku liittyy Yhdysvaltain armeijaan ja taistelee yhdessä näistä japanilaisia sotilaita vastaan. Näistä ensimmäinen, "Donald Gets Drafted", sisälsi kohtauksen jossa Akun värväyspaperissa lukee koko nimi Donald Fauntleroy Duck.
Sota-aikana Disney-elokuvia oli vaikea levittää Euroopassa, ja niinpä Disney-yhtiö päätti markkinoida elokuviaan Etelä-Amerikassa. Vuonna 1942 ilmestyi "Oppitunti" ("Saludos Amigos"), jota 1944 seurasi "Kolme caballeroa" ("The Three Caballeros"). Näissä Aku ystävystyi José Cariocan ja Panchito Pistolesin kanssa.
Carl Barks.
a>in tyylinäyte ensimmäisestä kokonaan omasta tarinasta "Ryytimaa".
Vuonna 1942 amerikkalainen Western Publishing Company -kustannusyhtiö alkoi julkaista Disneyn sarjakuvamaailmaan sijoittuvia sarjakuvia. Myöhemmin samana vuonna kustantamolle alkoi työskennellä Carl Barks, joka aikaisemmin oli toiminut muiden muassa pilapiirtäjänä ja Disney-studioiden animaattorina. Barks kehittyi nopeasti sekä piirtäjänä että käsikirjoittajana ja alkoi kehitellä Akun hahmoa. Hän loi aikaisemmin ärhäkästä ja äkkipikaisesta Akusta päättäväisen ja itsevarman hahmon. Hän myös käytti ja kehitti Taliaferron ja Karpin keksimiä hahmoja, erityisesti Tupua, Hupua ja Lupua.
Barks sijoitti Akun asumaan Ankkalinnan kaupunkiin, ja kansoitti sen keksimillään hahmoilla, kuten Roope Ankalla, Hannu Hanhella, Pelle Pelottomalla, Karhukoplalla, Teppo Tulpulla, Kulta-Into Piillä ja Milla Magialla. Hän myös piirsi ja käsikirjoitti joukon legendaarisia ankkatarinoita, joista maineikkaimpia ovat "Vanhan linnan salaisuus" ("The Old Castle's Secret", kesäkuu 1948), "Kulmikkaat munat" ("Lost in the Andes", huhtikuu 1949), "Aku Ankka pelastaa Tyhjälän joulun" ("A Christmas for Shacktown", tammikuu 1952), "Kultainen kypärä" ("The Golden Helmet", heinäkuu 1952) sekä "Takaisin Klondikeen" ("Back to the Klondike", maaliskuu 1953).
Nyky-Aku.
Vuosina 1987–1990 esitetyssä piirrossarjassa "Ankronikka" Aku liittyy Yhdysvaltain laivastoon ja jättää Tupun, Hupun ja Lupun Roope-setänsä huollettaviksi. Sarja kuvasi Roopen ja ankanpoikien seikkailuja, ja Aku itse esiintyi vain muutaman kerran. Akun poissaoloon on monia syitä: sarjan alkaessa Clarance Nash oli äskettäin kuollut, ja "Ankronikan" tuottajat pelkäsivät Akun saattavan jättää päähahmoksi tarkoitetun Roopen varjoonsa. Sarjan tapahtumien edetessä tuottajat huomasivat, että Roope ja ankanpojat tarvitsisivat apulaisen, mutta koska Akua ei uskallettu käyttää, he keksivät tälle eräänlaiseksi ”sijaiseksi” lentäjä Heimo Huiman.
Sarjakuvien Aku on säilyttänyt suosionsa Euroopassa aina nykyaikaan saakka. Erityisen suosittu Aku on Italiassa, Norjassa ja Suomessa. Italialaiset sarjakuvataiteilijat, kuten Giorgio Cavazzano, Massimo De Vita ja edesmennyt Romano Scarpa, ovat luoneet oman ankkamaailmansa, jonka luomuksia ovat muiden muassa Kuuno Kaakkuri, Riitta Hanhi ja Akun "alter ego" Taikaviitta.
Nykyisistä Aku Ankka -piirtäjistä yksi tunnetuimmista on kuitenkin yksityiskohtaisesta piirrosjäljestään tunnettu amerikkalainen Don Rosa, jonka koko tuotanto sisältää valtaisasti viittauksia Barksin tarinoihin. Tuotteliain Aku Ankka -taiteilija on ollut edesmennyt chileläinen Vicar, jolla oli ikioma studio, jossa hänelle työskenteli useita piirtäjiä ja käsikirjoittajia.
Vuonna 2004 Aku Ankka sai oman tähtensä Hollywood Walk of Famelle.
Sukulaiset.
Aku Ankka on Hortensia MacAnkan ja Aaron Ankan lapsi. Akulla on kaksossisko Della, jonka lapsia ovat Tupu, Hupu ja Lupu. Hortensia on Roope Ankan (sukunimi vaihtui jossain vaiheessa MacAnkasta Ankaksi) sisko, eli Roope on Akun eno. Iines Ankka taas ei ole Akulle mitään sukua. Rosan sukupuun mukaan Akulla on kolme serkkua: Touho, Hannu ja Sisuvius. Kaikki serkut ovat Mummo Ankan lapsenlapsia. Akulla on ollut joissakin tarinoissa myös muita "väliaikaisia" serkkuja, kuten Valto Ankkala (Roope-setä 6/09) ja etenkin italialaisessa ankkamaailmassa
Into Ankka.
Ammatit.
Aku on useimmiten työtön tai pätkätyöläinen joka on toiminut lukuisissa työpaikoissa. Roope-sedässä numeron 300 eli elokuun 2004 numeron Roope-sedän tietotoimistossa selvitettiin Akun ammatteja. Siinä mainittiin Akun olleen töissä Kattivaaran margariinitehtaalla, Roope Ankalla kolikonkiillottajana ”ja kymmenissä muissakin paikoissa”. Tietotoimiston selvityksen mukaan Aku ”saa luonteensa vuoksi potkut aina säännöllisin väliajoin” ja on tämän takia työskennellyt niin monessa paikassa.
Auto.
Aku ajaa punaista pientä avoautoa, jonka rekisterinumero on 313. Auton takaosassa on avattava kahden hengen takapenkki, anopinistuin, johon kuitenkin kolmikko Tupu, Hupu ja Lupu hyvin mahtuu.
Don Rosan tarinassa ”Monikäyttöauto” Aku kuvailee autoaan näin: siinä on ”Mixwell”-moottori vuodelta 1920, 1922-mallinen ”Dudge”-runko ja ”Paclacin” akselit vuodelta 1923. Osien nimet ja vuosiluvut ovat keksittyjä. Mixwell on muunnos Maxwell-merkistä, jota on valmistettu kauan aikaa sitten. Dudge on peräisin Dodgesta ja Paclac on nimiväännösyhdistelmä automerkeistä Packard ja Cadillac. Eräissä tarinoissa Aku on sanonut auton olevan American Bantam. Sitä on myös virheellisesti kutsuttu ”Topolinoksi”, joka on Fiatin malli (ja tarkoittaa italiaksi Mikki Hiirtä). Don Rosa esittää tarinassaan "Monikäyttöauto" ajatuksen, että Aku kokosi auton itse ja on siksi suuresti kiintynyt siihen.
Aku Ankan munintapäivä, 13. maaliskuuta, näkyy myös Akun auton rekisterinumerossa. Amerikkalaiseen tyyliin 13. maaliskuuta kirjoitetaan 3/13 eli ensin kuukausi ja sitten päivämäärä. Tämä on siirtynyt kaikkien tuntemaan rekisterinumeroon 313. Aku Ankan auto on ollut myös keräilyharvinaisuus jaksossa "Keräilyharvinaisuus 313". 313 on myös Taikaviitan ajoneuvo salarekisterillä X. Auto muuntuu Taikaviitan autoksi, kun Taikaviitta käyttää sitä. Auton erityisominaisuuksia ovat mm. lentokyky ja muut Pelle Pelottoman suunnittelemat aseet rikollisuuden torjumiseksi.
Lemmikit.
Akun lemmikkejä ovat olleet "Kisumisu" ja "Pulivari". Kisumisu on valkoinen kissa, jonka käyttäytymiselle ovat leimallista laiskuus ja mukavuudenhaluisuus. Kisumisu esiintyi ensi kerran vuonna 1964 Dick Kinneyn ja Al Hubbardin tarinassa "Touho-serkun toilauksia". Älykkäänä kissana Kisumisu ei lainkaan pidä Touhon läsnäolosta, koska tietää siitä seuraavan vain ikäviä kommelluksia. Kisumisun hahmo esiintyi useimmin juuri 60-luvuilla ja samoissa tarinoissa kuin Touho Ankka. Nykyään Kisumisu tekee vain silloin tällöin cameo-rooleja Aku Ankka -tarinoissa.
Pulivari () on suurikokoinen bernhardilaiskoira, joka on Kisumisun tapaan melkoisen laiska. Pulivari esiintyi ensimmäisen kerran "Homer Brightmanin" kirjoittamassa ja "Al Taliaferron" piirtämässä tarinassa vuonna 1938. Pulivari on lähtöisin "Kanervakukkulan Koirakodista" ja on Akun hoidossa ollessaan jo melko vanha ja väsyneen oloinen. Suurikokoisena ja voimakkaana koirana Pulivarista on kuitenkin Akulle monissa tilanteissa suurta apua. Se on esimerkiksi vetänyt Akun sammunutta autoa ja toiminut pelastuskoirana. Akun lisäksi Pulivari viihtyy hyvin myös Akun veljen(siskon)poikien seurassa.
Aiheesta muualla.
*


Luettelo sarjakuvista.
Aiheesta muualla.
*


Luettelo ohjelmointikielistä.
__NOTOC__
A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
Aiheesta muualla.
Ohjelmointikielet


Wilhelm Röntgen.
Wilhelm Conrad Röntgen (27. maaliskuuta 1845 Lennep, Preussi (nykyinen Saksa) – 10. helmikuuta 1923 München, Saksa) oli saksalainen fyysikko, joka tunnetaan erityisesti röntgensäteiden kokeellisesta löytämisestä. Hänen kehittämäänsä konetta, joka lähettää röntgensäteitä kutsutaan röntgenlaitteeksi. Wilhelm Röntgen sai löydöstään maailman ensimmäisen Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1901, mutta itse suhtautui löytämäänsä säteilyyn hyvin vaatimattomasti. Röntgenin löytö aiheutti pienen vallankumouksen fysiikan alalla ja useat tiedemiehet aloittivat sen tutkimisen. Se sai poikkeuksellisen innokkaan vastaanoton niin tiedemiesten kuin maallikoiden keskuudessa. Alkuaine numero 111 nimettiin Röntgenin mukaan marraskuussa 2004 röntgeniumiksi, jonka lyhenne on Rg (aiemmin Unununium).
Nuoruus.
Wilhelm Röntgen syntyi saksalaisessa Lennepin (nykyinen Remscheid-Lennep) kaupungissa. Röntgenin isä oli Dahbringhausenissa vuonna 1801 syntynyt räätäli Friedrich Conrad Röntgen. Äiti Charlotte Constanze Frowein oli erään alun perin Lennepistä lähtöisin olevan ja myöhemmin Amsterdamiin siirtyneen suvun jäsen. Frowein ja Röntgen menivät naimisiin 1. toukokuuta 1842. Kolme vuotta myöhemmin he saivat ainoaksi lapsekseen jääneen Wilhelm Röntgenin. Friedrich Röntgenin ammatti ei tuottanut rahaa kovinkaan hyvin, joten Wilhelmin ollessa kolmevuotias perhe muutti Alankomaihin paremman myynnin toivossa. He asettuivat Apeldoorniin, jonne oli myös Röntgenin äidin perhe asettunut asumaan. Röntgen kävi peruskoulua Apeldoornissa Martinus Herman van Doornin instituutissa 16-vuotiaaksi asti. Röntgen osasi saksan lisäksi puhua hollantia, joten kieli ei ollut opiskelun este. Röntgen ei osoittanut erityisiä taipumuksia missään kouluaineessa, mutta hän oli varsin lahjakas mekaanisten laitteiden rakentamisessa. Tämä piirre säilyi aikuisikään asti. Röntgen oli hyvin luonnonläheinen ja rakasti metsissä kävelemistä.
Opiskeluvuodet.
Vuonna 1862 Röntgen siirtyi opiskelemaan Utrechtin tekniseen kouluun, jossa koulutettiin 14–18-vuotiaita poikia teollisuustöihin. Röntgen kuitenkin erotettiin hänen koulutoverinsa tehtyä pilapiirroksen eräästä opettajasta. Opettaja kysyi Röntgeniltä, kuka pilapiirroksen oli tehnyt, mutta Röntgen kieltäytyi vastaamasta ja erotettiin.
Röntgen pääsi seuraamaan tammikuussa 1865 epävirallisena oppilaana opetusta Utrechtin yliopistossa. Hän kuuli, että kykenisi opiskelemaan Zürichissä, jos läpäisisi pääsykokeen. Saman vuoden marraskuussa hän aloitti Zürichin polyteknisessä opistossa insinööriopinnot, mille päättötodistuksen puuttuminen ei ollut este. Röntgen kävi muun muassa Rudolf Clausiuksen luennoilla ja työskenteli August Kundtin laboratoriossa. Clausius ja Kundt vaikuttivat huomattavasti Röntgenin kehittymiseen. Röntgen osoitti lahjakkuutensa Zürichin teknillisessä korkeakoulussa. Hän sai kaikista kahdeksasta opintoaineestaan parhaimman arvosanan, kahdesta lähes parhaan ja yhdestä hyvän arvosanan. Röntgen valmistui insinööriksi vuonna 1868. Valmistumisen jälkeen hän päätti jäädä vielä vuodeksi viimeistelemään tutkielmaansa, "Studien Ober Gase", joka käsittelee kaasujen ominaisuuksia. Lopulta tutkielma oikeutti tohtorin tutkinnon suorittamiseen, minkä hän teki Zürichin yliopistossa.
Röntgen asui lähellä yliopistoa. Hänen asuntonsa alakerrassa oli krouvi, Zum grünen Glas, jossa kävi pääosin professoreja ja opiskelijoita viettämässä iltaa. Krouvin omisti Johann Gottfried Ludwig, joka oli muuttanut Sveitsiin vuoden 1830 vallankumouksen alta. Hän tarjoili krouvissa ruokaa, mutta pystyi kielitaitonsa ansiosta kääntämään asiakkaidensa kirjoituksia latinaksi. Krouvi oli Röntgenin elämän kannalta olennainen, koska hän tapasi siellä ensimmäistä kertaa Anna Bertha Ludwigin, jonka kanssa hän meni naimisiin Apeldoornissa 19. tammikuuta 1872. Naimisiin menon jälkeen Röntgen matkusti vaimonsa kanssa Strasbourgiin. Anna Ludwig oli sukua runoilija Otto Ludwigin kanssa. Avioliittoon ei syntynyt lapsia, mutta he adoptoivat 1887 kuusivuotiaan Josephine Bertha Ludwigin, joka oli rouva Röntgenin ainoan veljen tytär.
Aikuisikä.
Tohtoriksi väiteltyään Röntgen pääsi Kundtin assistentiksi ja aloitti samana vuonna työt Würzburgin yliopistossa. Kolme vuotta myöhemmin Röntgen aloitti luennoitsijana Strasbourgin yliopistossa. Vuosi tämän jälkeen hänet nimitettiin professoriksi Hohenheimin maatalousakatemiaan Württembergissä. Vuonna 1876 hän palasi Strasbourgiin fysiikan professoriksi ja vuonna 1879 hän sai Gießenin yliopiston fysiikan osaston professorin viran. Röntgenin vanhemmat kuolivat, kun hän työskenteli Gießenissä, jonka hautausmaalle heidät haudattiin.
Röntgenille tarjottiin 1880-luvulla professuureja Jenan (1886) ja Utrechtin yliopistoista (1888), mutta kieltäytyi näistä. Vuonna 1888 hän kuitenkin suostui vastaanottamaan fysiikan professorin viran Würzburgin yliopistosta, josta hän sai yliopiston merkittävimmän fysiikan professuurin. Hänet valittiin yliopiston rehtoriksi 2. tammikuuta 1894. Samana vuonna hän aloitti tutkimuksensa katodisäteiden parissa. Katodisäteet olivat niiden löytämisen jälkeen yksi sen ajan fysiikan tutkituimmista kohteista. Vuoden 1895 lopulla hän löysi röntgensäteet, mistä hän tuli kuuluisaksi. Röntgensäteiden löytämisen jälkeen ne olivat yksi mielenkiintoisimpia tutkimuskohteita. Lopulta vuonna 1900 Röntgen vastaanotti viran Münchenin yliopistosta Baijerin hallituksen erityisestä pyynnöstä. Siellä hän myös päätti akateemisen uransa. Röntgenille annettiin vuonna 1901 kaikkien aikojen ensimmäinen Nobelin fysiikanpalkinto löytämänsä röntgensäteilyn ansiosta.
Kuolema.
Röntgen kuoli suolistosyöpään, neljä vuotta vaimonsa kuoleman jälkeen, vuonna 1923. Syövän ei uskota välttämättä aiheutuneen hänen työnsä parissa saamastaan ionisoivasta säteilystä. Hän altistui säteilylle uransa aikana varsin lyhyen ajan, ja lisäksi Röntgen oli aikanaan yksi harvoista tiedemiehistä, jotka käyttivät tutkimustensa aikana lyijysuojusta. Kuollessaan Röntgen oli lähes vararikossa, sillä hän oli lahjoittanut Nobelin palkintorahat ylioistolle ja ensimmäistä maailmansotaa seurannut inflaatio oli syönyt hänen omaisuutensa. Röntgen toivoi testamentissaan, että kaikki hänen yksityinen ja tieteellinen kirjeenvaihtonsa tuhotaan, ja hänen omat arkistonsa tuhottiin. Deutsches Röntgen-Museumiin on koottu hänen kirjoittamiaan kirjeitä niiden vastaanottajilta.
Alkutilanne.
Fysiikassa vallitsi hyvin epätietoinen tilanne, jonka pääsyyllisenä olivat katodisäteet. Eri tutkimuksissa oli löydetty toisistaan päinvastaisia tuloksia ja ala oli hyvin sekava. Eräs katodisäteitä tutkinut oli Heinrich Hertzin apulaisena toiminut Philipp Lenard. Hertz oli tullut katodisäteiden ominaisuuksia koskevasta tutkimuksessaan siihen tulokseen, että säteet olivat sähköisesti neutraaleja. Hertzin päätelmät olivat suorassa ristiriidassa brittifyysikko William Crookesin havaintojen kanssa. Crookesin mukaan katodisäteet olivat sähköisten molekyylien virtaa, jota hän kutsui myös ”aineen neljänneksi olomuodoksi”. Philipp Lenardin vuonna 1894 tekemät tukimukset kuitenkin vahvistivat Hertzin teoriaa. Hän nimittäin osoitti kokeella, että säteily läpäisi alumiinifoliosta tehdyn ikkunan. Ilmiötä ei pystytty selittämään hiukkasten avulla.
Säteilyn löytyminen.
Työhuone, jossa Röntgen löysi uudenlaisen säteilyn.
Lenardin tutkimusten innoittamana Röntgen kiinnostui aiheesta ja alkoi tutkia säteiden läpäisykykyä syksyllä 1895. Kuten muut fyysikot, Röntgen käytti varjostimena bariumplatinasyanidia. Varjostimella ei itsessään pitänyt olla vaikutusta itse kokeeseen, sillä se oli pienen matkan päässä putkesta, joka oli pimeässä huoneessa, ja se peitettiin mustalla pahvilla. Röntgen huomasi 8. marraskuuta 1895 tekemissään kokeissa, että varjostinaine fluoresoi. Röntgen ymmärsi, ettei ilmiöllä voinut olla tekemistä katodisäteiden kanssa ja varmistuttuaan siitä, että ilmiö on todellinen, hän aloitti systemaattisen tutkimuksen. Tutkimusten edetessä hän alkoi vähitellen uskoa, että kyseessä on valosta ja katodisäteistä poikkeava säteilyn laji. Lisäkokeet paljastivat, että Röntgenin löytämä "X"-säteily tunkeutui paperin, puun, käden ja ohuen metallinkalvon läpi. Säteily myös jätti jälkiä valokuvausfilmiin. Lääketieteilijät ymmärsivät heti Röntgenin keksinnön lääketieteellisen merkityksen, ja tie tutkimuksesta käytännön sovellutuksiin oli nopea.
Kaksi kuukautta myöhemmin, 5. tammikuuta 1896, itävaltalainen sanomalehti kertoi Röntgenin löytämästä uudenlaisesta säteilystä. Röntgenille myönnettiin lääketieteen kunniatohtorin arvo Würzburgin yliopistosta röntgensäteilyn löytämisen johdosta. Myöhemmin hän sai lukemattomia kunniatohtoriuksia ja palkintoja. Jo vuonna 1896 kirjoitettiin yli tuhat röntgensäteitä käsittelevää julkaisua, mutta Röntgen itse kirjoitti aiheesta vain kaksi artikkelia. Hän piti yhden luennon Würzburgissa ja kieltäytyi muita esitelmäpyynnöistä, eikä pitänyt esitelmää edes Nobel-palkinnon myöntämistilaisuudessa.
Pierre Curien tavoin Röntgen kieltäytyi hakemasta keksinnölleen patenttia eettisiin syihin vedoten. Röntgen ei edes halunnut säteitä nimettävän hänen mukaansa; anglosaksisissa maissa säteitä kutsutaankin yhä nykyäänkin X-säteiksi ("X-ray").


Lifebook.
LIFEBOOK on Fujitsun kannettavabrändi, joka sisältää valikoiman eri kokoisia kannettavia tietokoneita niin yritys- kuin kotikäyttöön. Fujitsu LIFEBOOK-kannettavat suunnitellaan yhtiön omissa tuotekehitys- ja testilaboratorioissa. Ne valmistetaan Japanissa ja Saksassa.
Fujitsu tunnetaan mobiiliteknologian innovaatioistaan. Se toi ensimmäiset kosketusnäytölliset kannettavat tietokoneet markkinoille jo vuonna 1988. Se oli myös ensimmäinen tietokonevalmistaja, joka integroi 3G-yhteysteknologian suoraan kannettavaan.
Useissa LIFEBOOK-malleissa on Fujitsun kehittämä modulaarinen laitepesä. Laitepesään voi optisen aseman tilalle vaihtaa esimerkiksi kakkosakun pidentämään akkukäyttöaikaa, toisen kiintolevyn tai matkaprojektorin.


Presario.
Hewlett-Packard (aikaisemmin Compaq) Presario-mallit ovat edullisia koti- ja pienyrityskäyttöön tarkoitettuja kannettavia tietokoneita ja pöytäkoneita. Useissa koneissa käytetään Intelin Centrino-teknologiaa. Sen avulla voidaan säästää energiaa ja saada pitempiä käyttöaikoja koneille. Tekniikassa on sisäänrakennetut langattomat verkkoyhteydet, joilla voidaan kytkeytyä Internetiin.


Video.
Video on teknologia, jossa sähköisiä signaaleja käsitellään niin, että niistä saadaan liikkuvia kuvia. Pääasiallinen videoteknologian käyttökohde on televisio, mutta sitä käytetään myös teollisuudessa, tieteellisissä kohteissa, tehtaissa ja turvallisuuskäytössä. Muut videon käyttömuodot pohjautuvat yleensä television videoformaattiin.
Sana video tulee latinasta, jossa se tarkoittaa "minä näen".
Termiä "video" käytetään myös synonyyminä videokasetille, ja vastaavasti "videot" videonauhurille.


Centrino.
Centrino (myös Centrino Mobile Technology) on Intelin brändi, jolla markkinoidaan vaihtuvaa kannettavien tietokoneiden suoritin-, piirisarja- ja WLAN-yhdistelmää. Tällä hetkellä yhdistelmään kuuluu Intel Core 2 Duo -suoritin, Intel 965 -piirisarja ja Intel PRO/Wireless 3945 -verkkoyhteys.
Kaksiytimellisten kannettavien yhteydessä Intel käyttää Centrino Duo -tuotemerkkiä. Santa Rosa -alustaa käyttäviä kannettavia kutsutaan nimellä Centrino Pro. Montevina-alustaa käyttäviä kutsutaan nimellä Centrino 2.
Intel on kertonut sijoittaneensa 300 miljoona dollaria Centrinon markkinointiin.
Carmel.
Ensimmäisen sukupolven Centrino-alusta Carmel julkaistiin vuonna 2003.
Sonoma.
Intel julkaisi toisen sukupolven Centrino-alustan — koodinimeltään Sonoma — tammikuussa 2005.
Sonoma tuki monia aikansa uusia tekniikoita kuten DDR2-keskusmuistia, PCI Express -väylää, Intel HDA -ääntä ja SATA-liitäntää. Heikkoutena oli nopeasta suorittimesta johtuva lämmöntuotto. Sonoma-tietokoneissa saavutettiin yleensä 3,5 - 4,5 tunnin akkukesto.
Napa.
Kolmannen sukupolven alusta Napa julkaistiin Consumer Electronics Show'ssa tammikuussa 2006. Alusta tuki aluksi Intel Core Duo -prosessoreita, mutta päivittyi myöhemmin, saman vuoden heinäkuussa tukemaan myös Intel Core 2 Duo -suorittimia.
Santa Rosa.
Santa Rosa -alusta julkaistiin vuonna 2007.
Santa Rosa tukee Intelin dynaamista ylikellotusta, joka kykenee sammuttamaan käyttämättömän ytimen ja toisaalta ylikellottamaan kuormitettavaa ydintä. HSDPA:ta ja WiMaXia oli suunniteltu kuuluviksi Santa Rosaan, mutta niiden julkaisu lykkääntyi seuraavan sukupolven alustalle.
Montevina.
Montevina-koodinimeä käytetään viidennen sukupolven Centrino-alustasta, joka julkaistiin vuonna 2008. Montevina tukee 45 nanometrin prosessilla valmistettavia suorittimia.
Menlow.
Maaliskuussa 2008 Intel julkaisi Menlow-koodinimisen Atom-suorittimen. Menlow on uuden sukupolven edistyksellinen virransäästösuoritin, joka on suunniteltu kevyisiin Internet-kannettaviin.
Calpella.
Koodinimi Calpella viittaa kuudennen sukupolven Centrino-alustaan, joka julkaistiin 2009. Calpellan on tarkoitus kilpailla -alustan kanssa. Calpella tukee Nehalem-suorittimia.


Valonnopeus.
Valonnopeus on fysikaalinen vakio, jota merkitään kirjaimella "c" (, "nopeus"). Sen arvo on 299 792 458 m/s eli noin 1 079 252 849 km/h. Erityisen suhteellisuusteorian mukaan yksikään kappale, jolla on massa ei voi ylittää valonnopeutta. Valonnopeus on myös kaiken informaation, myös massattomien hiukkasten, nopeuden yläraja.
"Valon nopeus" (erikseen kirjoitettuna) on nopeus, joka valolla tietyllä hetkellä on jossain väliaineessa (esimerkiksi lasin läpi valon nopeus on "c" / 1,5). Valon nopeus on aina pienempi kuin vakio nimeltä "valonnopeus" (yhteen kirjoitettuna) paitsi tyhjiössä, jossa valon nopeus on sama kuin valonnopeus.
Käsitteen historia.
Aikaisemmin useat merkittävät oppineet uskoivat valonnopeuden olevan ääretön. Antiikin aikana näin uskoivat esimerkiksi Aristoteles ja Ptolemaios. Sen sijaan arabialaiset al-Haytham ja Avicenna olivat sitä mieltä, että valonnopeus on äärellinen. Käsitys, jonka mukaan valonnopeus on äärellinen, pääsi vallalle 1500–1600-luvulla. Vielä René Descartes uskoi äärettömään valonnopeuteen, mutta jo Galileo Galilei, Robert Boyle ja Robert Hooke pitivät valon nopeutta äärellisenä, vaikkakin mittaamattoman suurena. Galilei mm. esitti voimakkaalla, peitetyllä lyhdyllä toteutettavaa koetta. Kun lyhty paljastettiin, tarkoituksena oli mitata oikean paljastamisen ja valon havaitsemisen välinen aika.
Vuonna 1679 Ole Rømer laski Jupiterin kuista tekemiensä tutkimusten pohjalta valon nopeudeksi 225 000 km/s. Tuloksessa on lähes 30 %:n virhe, mutta Romerin tutkimus valonnopeudesta on erittäin merkittävä, koska se sisälsi ensimmäiset vakuuttavat todisteet siitä, että valonnopeus on äärellinen. Englantilainen tähtitieteilijä James Bradley pääsi vuonna 1778 valonnopeuslaskelmissaan jo huomattavasti lähemmäs oikeaa tulosta kuin Rømer: 294 995 km/s. Vuonna 1704 myös Isaac Newton perehtyi Rømerin tutkimuksiin, ja laski ajaksi, jonka valo kulkee Auringosta Maahan 7-8 minuuttia.
1800-luvulla saakka vallalla oli käsitys, että kaikken sähkömagneettisen säteilyn, myös valon, etenemiseen tarvittiin väliainetta. Tätä väliainetta kutsuttiin valoeetteriksi. Vuosisadan lopulla eetteriteorian pohja alkoi murentua Michelsonin-Morleyn kokeen kaltaisten ongelmien takia. Albert Einsteinin vuonna 1905 julkaisemassa erityisessä suhteellisuusteoriassa esittiin, että valonnopeus on sama kaikille havainnoitsijoille heidän liiketilastaan riippumatta. Tämä vaikutti voimakkaasti käsitykseen ajasta ja avaruudesta kumoten myös eetteriteorian lopullisesti.
Vuonna 1983 valonnopeudeksi laskettiin 299 792 km/s, mikä vastaa nykykäsitystä valonnopeudesta.
Nopeus.
Valopulssi etenee Maasta Kuuhun noin 1,2 sekunnissa. Maa ja Kuu ovat kuvassa oikeassa suhteellisessa koossaan.
Erityisen suhteellisuusteorian mukaan jokainen tarkkailija saa (viitekehyksestä riippumatta) mittaamalla saman tuloksen valonnopeudelle. Tämä arvaus osoittautui hyödylliseksi. Informaatio ei voi siirtyä "c":tä nopeammin aiheuttamatta kausaliteettiin vakavia ongelmia, eikä tällaisesta ole tehty havaintoja.
a>ssä varatun hiukkasen nopeus ylittää valon nopeuden eristeessä, kuvassa vedessä ydinreaktorin sydämessä.
eli noin 30 senttimetriä nanosekunnissa. Tämä on määritelmä eikä empiirinen arvo. Metri määriteltiin vuonna 1983 uudelleen siten, että "c" sai tarkalleen tämän arvon, joka oli puolestaan valittu vastaamaan mahdollisimman tarkasti aiempaa mittaustulosta.
Ylivalonnopeus.
Ylivalonnopeudella tarkoitetaan valoa nopeammin kulkevaa materiaa tai informaatiota. Erityisen suhteellisuusteorian mukaan mikään kappale, jolla on massa ei voi ylittää valonnopeutta. Teorian mukaan ei siis ole olemassa takioneja, hiukkasia jotka liikkuvat valoa nopeammin. Suhteellisuusteorian mukaan valonnopeutta lähestyttäessä kappaleen kokema aika suhteessa ympäristöönsä hidastuu (Lorentz-kerroin). Ilmiötä kutsutaan aikadilaatioksi. Valonnopeutta liikuttaessa aika olisi siis täysin pysähtynyt, ja ylivalonnopeudella liikkuminen saisi siis Lorentz-kertoimen sen muuttumaan imaginääriseksi.
Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksessa CERNissä kerättiin vuosina 2009, 2010 ja 2011 tietoa neutriinojen nopeudesta, joka tulosten perusteella vaikutti olevan valon nopeutta suurempi. Koetuloksien todettiin myöhemmin johtuneen laitteistoviasta.
Maailmankaikkeuden laajenemisesta kuvaavan Hubblen lain mukaan galaksit etääntyvät toisistaan sitä nopeammin, mitä kauempana ne ovat toisistaan. Galaksit, joiden välimatka on tarpeeksi suuri, voivat etääntyä toisistaan valonnopeutta suuremmalla nopeudella, sillä kyseessä ei ole varsinainen kappaleiden liike, vaan itse aika-avaruuden laajeneminen.
Keinotekoinen valonnopeus.
Kappaletta, jolla on massa ei ole mahdollista kiihdyttää valonnopeuteen keinotekoisesti, sillä erityisen suhteellisuusteorian mukaan siihen tarvittaisiin ääretön määrä energiaa. Tämä johtuu siitä, että erityisen suhteellisuusteorian mukaan kappaleen kokonaisenergia lausutaan
formula_8
Äärellisyyden vaikutukset.
Valonnopeuden äärellisyydestä on useita seurauksia. Sen takia esimerkiksi avaruuslennoilla lähetettävien radioviestien saapumisessa Maahan on aina viive – mahdollisilla miehitetyillä Mars-lennoilla viive olisi jo useita minuutteja. Äärellisyys asettaa myös ylärajan supertietokoneiden datasiirtojen nopeudelle.
Äärellisyyden takia myös avaruudesta saatava tieto on sitä vanhempaa, mitä kauempia kohteita tarkastellaan. Esimerkiksi Hubble Ultra Deep Field nähdään sellaisena, kuin se oli 13 miljardia vuotta sitten, eli noin 700 miljoonaa vuotta alkuräjähdyksen jälkeen. Tämä avaa kuitenkin merkittäviä mahdollisuuksia maailmankaikkeuden historian tutkimisessa.


2010-luku.
2010-luku on nykyinen kuluva vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 2010 ja päättyy 31. joulukuuta 2019. Vuosikymmen on 2000-luvun toinen vuosikymmen.


Luettelo kirjaimista.
Latinalaiset kirjaimet.
A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z
Johdettuja kirjaimia: Å Ä Ð Þ Ö Š Ž Ź Æ Œ Ø Ü Ñ Õ IJ
Kyrilliset kirjaimet.
А Б В Г Д Е Ё Ж З И Й К Л М Н О П Р С Т У Ф Х Ц Ч Ш Щ Ъ Ы Ь Э Ю Я
Kreikkalaiset kirjaimet.
Α Β Γ Δ Ε Ζ Η Θ Ι Κ Λ Μ Ν Ξ Ο Π Ρ Σ Τ Υ Φ Χ Ψ Ω
Heprealaiset kirjaimet.
א ב ג ד ה ו ז ח ט י כ ל מ נ ס ע פ צ ק ר ש ת
Japanilaiset kirjaimet.
Katso hiragana, katakana ja kanji.


A.
A on latinalaisten, kreikkalaisten ja kyrillisten aakkosten ensimmäinen kirjain. Latinalaisissa ja kyrillisissä aakkosissa isoa A-kirjainta vastaa pieni kirjain a. Kreikkalaisissa aakkosissa vastaava pieni kirjain on alfa, α. A-kirjaimen nimi on suomen kielessä "aa". Suomen kielessä A-kirjainta vastaava äänne on takavokaali Lavea väljä takavokaali, joka äännetään suuväylä väljänä. Suomen kielessä [ɑ]:ta äännettäessä kieli vetäytyy hieman taaksepäin ja huuliaukko on lavea; huulet eivät osallistu ääntämiseen. Äänteen etuvokaalinen vastine on Lavea väljä etuvokaali, jota vastaa suomen kielessä kirjain ä.
Historia.
A-kirjain on todennäköisesti saanut alkunsa Egyptin hieroglyfien tai seemiläisten kirjoitusmerkkien härän päätä esittävästä kuvamerkistä.
Noin vuoteen 1500 eaa mennessä foinikialaiset olivat antaneet kirjaimelle suoraviivaisen muodon, johon sen seuraavat kehitysvaiheet perustuivat. Foinikialaiset luultavasti omaksuivat merkin nimityksen todennäköisesti oman kielensä tai jonkin muun vanhan seemiläisen kielen härkää merkitsevästä sanasta "alef".
Antiikin kreikkalaiset ottivat kirjaimen käyttöönsä merkitsemään A-ääntiötä nimittäen sitä alfaksi. Foinikialaisten "alef" vastasi eri äännettä (glottaaliklusiili), jolle kreikan kielessä ei ollut käyttöä. Varhaisimmissa kreikkalaisissa kirjoituksissa A-kirjain oli foinikialaiseen tapaan sivuittain. Myöhemmin se kääntyi nykyiseen asentoonsa, vaikka siitä esiintyikin useita paikallisia muunnoksia, joissa kirjain saattoi olla esimerkiksi hieman epätasasuhtainen tai sen keskellä oleva vaakaviiva saattoi olla vinossa.
Etruskit toivat kreikkalaiset kirjoitusmerkit asuinsijoilleen nykyisen Italian alueelle ja ottivat A-kirjaimen käyttöön sellaisenaan. Myöhemmin roomalaiset alkoivat käyttää etruskien kirjaimia latinankielisissä kirjoituksissaan. Tämän kehityksen tuloksena A-kirjaimesta tuli osa latinalaisia aakkosia.


Juhana III.
a>in maalaus vuodelta 1582. Kuningas on pukeutunut viimeisimmän espanjalaisen hovimuodin mukaisesti.
Juhana III (ruotsiksi "Johan III", ennen kuninkuutta Juhana-herttua, 20. joulukuuta 1537 – 17. marraskuuta 1592) oli Ruotsin kuningas vuosina 1568–1592. Hän oli myös Suomen herttua vuosina 1556–1563. Juhana otti itselleen 1581 arvonimen Suomen suuriruhtinas.
Suomen herttua.
Juhana III:n isä Kustaa Vaasa perusti vuonna 1556 kolme melko itsenäistä herttuakuntaa, Itä-Götänmaan, Södermanlannin ja "Suomen", joka käsitti Turun ja Kokemäenjoenkartanon linnaläänin (Satakunnan historiallinen maakunta) sekä Ahvenanmaan ja hieman myöhemmin myös läntisen Uudenmaan. Suomen herttuaksi tuli Juhana, joka hallitsi lisäksi koko Suomea käskynhaltijana.
Kaarina Hannuntytär, Juhanan vihkimätön vaimo, synnytti Juhana-herttualle neljä lasta. Juhana kuitenkin halusi naimisiin Puolan kuninkaan sisaren Katariina Jagellonican kanssa. Katariina oli Puolan mahdollisen tulevan kuninkaan äitinä poliittisista syistä haluttu puoliso ja häntä kosi tuloksetta myös Venäjän tsaari Iivana IV Julma. Avioliitto ei Juhanan veljelle, kuningas Eerik XIV:lle sopinut, sillä Ruotsi oli samaan aikaan valmistautumassa sotaan Puolaa vastaan. Avioliitto kuitenkin toteutui 4. lokakuuta 1562 kun Juhana ja Katariina menivät naimisiin Vilnassa. Katariina tuli Suomeen ja Kaarina Hannuntytär sai vetäytyä Vääksyn kartanoon Kangasalle.
Juhana ja italialaisia sukujuuria ja kontakteja omannut Katariina kehittivät Turun linnan arkkitehtuuria ja muodostivat sinne pienimuotoisen renessanssihovin taideteoksineen, hienoine sisustuksineen ja muodikkaine juhlineen. Juhanan ja Katariinan loisteliaalla hovilla lienee ollut kauaskantoinen vaikutus Suomen kulttuuriin, vaikka sitä kestikin alle vuoden. Tästä ajasta on säilynyt romanttissävyinen muistoperinne, jota käsittelee mm. Eino Leinon runokokoelma "Juhana herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja".
Kun Juhana tuntui tekevän omaa ulkopolitiikkaansa Puolan kuninkaan kanssa, kärjistyivät Juhanan välit kuninkaaseen 1563 niin, että valtiopäivät tuomitsivat hänet kuolemaan ja menettämään asemansa. Juhana yritti taivutella suomalaisia puolelleen, mutta suurin osa ylhäisaatelistosta pysyi kuninkaan puolella, joten kun Eerik XIV tuli Suomeen kymmenen tuhannen miehen kanssa, oli Juhanalla puolellaan vain 1200 miehen joukko. Eerik XIV miehitti Turun ja piiritti Turun linnaa ampuen sitä tykeillä. Juhana antautui ja vietiin vaimoineen vangiksi Tukholmaan. Juhanan Turun linnaan keräämät taideaarteet ryöstettiin ja vietiin Ruotsiin, eikä niitä koskaan palautettu. Useita Juhanan puolella toimineita mestattiin, mutta Juhanan ja Katariinan henki antautumisehtojen nojalla säilyi. Vankeusaikana syntyi Juhanan ja Katariinan poika Sigismund. Vankeuden aikana Iivana IV vielä ehdotti Katariina Jagellonican luovuttamista Venäjälle.
Ruotsin kuningas.
Juhana III:sta tuli Ruotsin kuningas 1568, kun aateliston kapina kaatoi mielenterveydeltään horjuneen Eerik-kuninkaan. Vuonna 1569 Juhana antoi asetuksen aatelisprivilegioista, joiden mukaan aatelinen ei menettänyt säätyoikeuksiaan, vaikka ei pystyisikään suorittamaan ratsupalvelustaan. Tämä vähensi rikkaiden tilallisten mahdollisuuksia nousta aatelissäätyyn ja teki aateliston aiempaa sulkeutuneemmaksi.
Vuonna 1570 syttyi Venäjän ja Ruotsin välinen neljännesvuosisadan mittainen sota, pitkä viha. Vangittu Eerik XIV katsottiin tilanteessa uhkaksi, häntä siirreltiin vankipaikasta toiseen ja tuomittiin Juhanan aloitteesta lopulta kuolemaan, joka toteutettiin ilmeisesti myrkyttämällä 1577. Vuonna 1581 ruotsalaiset valtasivat Narvan ja vuonna 1583 solmittiin välirauha. Lopullista rauhaa Juhanan kaudella ei kyetty solmimaan, koska aluelaajennuksia hamunnut Juhana vastusti sitä. Katariina Jagellonica kuoli vuonna 1583 ja Juhana solmi uuden avioliiton "Gunilla Bielken" kanssa. Juhanan kanssa jo aiemmin ristiriidoissa ollut Kaarle-herttua arvosteli liittoa, mikä antoi Juhanalle syyn toimia tätä vastaan ja kaventaa tämän valtaoikeuksia.
Juhanan pojasta Sigismundista tuli vuonna 1587 Puolan kuningas. Juhana toivoi Sigismundin tulevan Ruotsinkin kuninkaaksi ja palaavan Ruotsiin, mitä suuri osa ylhäisaatelistosta Kaarle-herttuan johdolla vastusti, sen sijaan valtakunnanmarski Klaus Fleming puolsi Sigismundin kuninkuutta. Peläten ruotsalaisten vastusta tämä kuitenkin päätti jäädä Puolaan. Juhana kohdisti ylhäisaatelistoon rankaisutoimia, kuten aatelisetuoikeuksien muuttamista siten, että aateliston alempien kerrosten valta lisääntyi ylempien kustannuksella. Vuonna 1590 säädettiin uusi kruununperimysjärjestys, jonka mukaan Eerik XIV:n sukuhaara menetti oikeutensa kruunuun ja kuninkuus saattoi periytyä myös naispuolisen linjan kautta. Palkkioksi tuestaan Klaus Flemingistä tuli 1591 "Suomen käskynhaltija". Juhana kuoli 1592.
Muiston vaaliminen Suomessa.
Suomessa Juhanan muistoa vaalitaan erityisesti Porissa, jossa julkistettiin Porin kaupungin perustajan Juhana Herttuan kokovartalopatsas osana Porin kaupungin 450-vuotisjuhlallisuuksia vuonna 2008. Patsas sijaitsee Porin raatihuoneen edustalla.
Kaupungissa toimi aiempina vuosina monen vuosikymmenen ajan hotelli nimeltään Juhana Herttua. Kaupungissa toimii nykyään myös liikekeskus nimeltään Herttuantori. Lisäksi Porissa on kaupungin viidennessä osassa katu nimeltään Juhana Herttuankatu. Muut Juhanan mukaan nimetyt kadut sijaitsevat Turussa ja Helsingin Koskelassa.
Turussa toimii myös ilmaisutaidonlukio, Juhana Herttuan lukio. Lukio täytti vuonna 2009 50 vuotta.


Aadolf Fredrik.
Aadolf Fredrik (14. toukokuuta 1710 – 12. helmikuuta 1771) oli Ruotsin kuningas vuosina 1751–1771. Hän ei onnistunut kasvattamaan kuninkaan valtaa, vaan oli edeltäjänsä tavoin valtaoikeuksiltaan heikko hallitsija.
Lyypekin ruhtinaspiispa ja Ruotsin kruununprinssi.
Aadolf Fredrik kuului vaikutusvaltaiseen Holstein-Gottorpin sukuun, joka oli Tanskaa hallitsevan Oldenburgin suvun sivuhaara. Hänen isänsä oli Holstein-Gottorpin herttua, Lyypekin ruhtinaspiispa Kristian August. Äiti oli Baden-Durlachin ruhtinatar Albertina Frederika.
Vuonna 1727 Aadolf Fredrik peri Lyypekin ruhtinaspiispan viran, mutta Ruotsin kruununprinssi hänestä tuli vasta vuonna 1743. Ruotsi ja Venäjä solmivat tuolloin Turun rauhansopimuksen, jossa oli yhtenä ehtona, että Aadolf Fredrik valitaan Ruotsin kruununprinssiksi. Venäjän keisarinna Elisabet halusi näin varmistaa, että Ruotsin hallitsijaksi tulisi Venäjälle myötämielinen mies. Aadolf Fredrikin uskottiin olevan tällainen mies: hän oli sukua Elisabetille ja toimi myös Venäjän kruununprinssi Karl Peter Ulrikin (myöhempi keisari Pietari III) holhoojana. Ruotsin kuningassukuun Aadolf Fredrikin liitti se, että hän oli Ruotsia 1604-1611 hallinneen Kaarle IX:n jälkeläinen.
Aadolf Fredrikin valinta kruununprinssiksi ei sujunut täysin rauhanomaisesti. Ruotsalaiset talonpojat olisivat halunneet kruununprinssiksi tanskalaisen prinssi Fredrikin ja aiheuttivat vakavia levottomuuksia muun muassa Tukholmassa. Myös Tanska uhkasi sodalla. Venäjän tuella Ruotsi pystyi kuitenkin estämään Tanskan sekaantumisen asioihin.
Aadolf Fredrik tuotti pian venäläisille tukijoilleen pettymyksen. Hän alkoi tukea Ruotsissa vallassa olevaa hattupuoluetta, joka väheksyi Venäjää ja ihaili Ranskaa. Vastineeksi hattupuolueen tukemisesta hän sai nimityksen Ruotsin armeijan johtoon vuonna 1747. Hän myös toivoi, että yhteistyö hattujen kanssa johtaisi kuninkaan valtaoikeuksien lisäämiseen sitten, kun tulisi hänen aikansa nousta Ruotsin hallitsijaksi. Vuoden 1723 perustuslaki oli nimittäin poistanut Ruotsin kuninkaalta lähes kaikki valtaoikeudet, tehden hänestä seremoniallisen valtionpäämiehen.
Ruotsin kuningas.
Ruotsia vuodesta 1720 hallinnut kuningas Fredrik I kuoli vuonna 1751, ja Aadolf Fredrik kruunattiin uudeksi kuninkaaksi. Hyvin pian hän joutui kuitenkin huomaamaan, että valtaneuvosto ja säädyt halusivat yhä edelleen pitää kuninkaan pelkkänä seremoniallisena valtionpäämiehenä. Niinpä hän otti etäisyyttä valtaapitävään hattupuolueeseen ja perusti oman ”hovipuolueen”, jonka tarkoitus oli kuninkaan vallan lisääminen. Hänen vaimonsa, kunnianhimoinen ja älykäs kuningatar Loviisa Ulriika oli erityisen aktiivinen hovipuolueen tukija. Kuningatar ihaili itsevaltiasta veljeään, Preussin kuningasta Fredrik Suurta ja halusi Ruotsiin samanlaisen hallitusmuodon kuin Preussissa.
a>n Kuninkaanportti rakennettiin sille paikalle, jossa Aadolf Fredrik nousi maihin vuonna 1752.
Aadolf Fredrik teki kesällä 1752 matkan Suomeen. Hän oli siten ensimmäinen Ruotsin kuningas yli 120 vuoteen, joka vieraili Suomessa. Matka alkoi Helsingistä, jossa hän kävi tarkastamassa neljä vuotta aiemmin aloitetun Suomenlinnan rakennustyömaan. Tämän jälkeen matka jatkui itään Degerbyn kaupunkiin, joka vierailun yhteydessä sai uuden nimen Loviisa, kuningatar Loviisa Ulriikan kunniaksi. Kuningas vieraili myös muun muassa Turussa, Vaasassa, Oulussa ja Torniossa. Suomalaiset suhtautuivat kuninkaan vierailuun suurella innolla. Esimerkiksi Himangalla pystytettiin kivinen muistomerkki sille paikalle, jossa kuningas aterioi.
Vuosi 1756 oli Aadolf Fredrikille ja Loviisa Ulriikalle nöyryytyksien vuosi. Säädyt päättivät, että jos kuningas ei suostu vahvistamaan jotain lakia tai virkanimitystä nimikirjoituksellaan, niin nimikirjoitus voidaan tehdä myös leimasimella. Näin kuningas menetti vähäisetkin mahdollisuutensa vaikuttaa politiikkaan. Loviisa Ulriika ei hyväksynyt tällaista miehensä nöyryyttämistä, joten hän ryhtyi tukemaan kuninkaan hyväksi tehtävää vallankaappausta. Kuningatar järjesti rahoitusta vallankaappaukselle panttaamalla Ruotsin kruununjalokivet Preussiin. Vallankaappaus kuitenkin epäonnistui, ja Loviisa Ulriika joutui pyytämään julkisesti anteeksi käytöstään. Aadolf Fredrik oli todennäköisesti ollut vallankaappaussuunnitelmasta tietämätön, joten hän joutui vain kuuntelemaan säätyjen nuhteita.
1760-luvulla Aadolf Fredrik sopeutui melko vaatimattomaan valta-asemaansa ja alkoi viettää yhä enemmän aikaansa harrastusten parissa. Hän harrasti musiikkia, säveltäen itsekin joitakin teoksia. Hän harrasti myös tähtitiedettä ja oli monipuolisesti kiinnostunut luonnontieteistä. Hän piti myös puutöistä, viihtyen varsinkin sorvipenkin ääressä, ja niinpä häntä toisinaan pilkallisesti kutsuttiin ”sorvarikuninkaaksi”.
Vuonna 1768 Aadolf Fredrik pystyi yllättävällä tavalla vaikuttamaan politiikkaan: hän ilmoitti luopuvansa kruunusta ja ottavansa sen takaisin vain sillä ehdolla, että valtiopäivät kutsutaan pian koolle selvittämään valtakunnan taloudellisia ja ulkopoliittisia ongelmia. Tavoitteena oli myös jälleen kerran kuninkaan valtaoikeuksien lisääminen. Aadolf Fredrik sai tukea vaatimukselleen oppositiossa tuolloin olleelta hattupuolueelta sekä valtion virkamiehiltä ja upseereilta. Hän ehti olla "lakossa" kuusi päivää, ennen kuin valtaneuvosto taipui kutsumaan valtiopäivät koolle. Valtiopäivät eivät kuitenkaan laajentaneet kuninkaan valtaoikeuksia, joten tässä suhteessa kuninkaan "lakko" jäi tuloksettomaksi.
Aadolf Fredrik oli luonteeltaan ystävällinen ja rauhallinen mies. Hänellä oli tiettyä lahjakkuutta sotilasasioissa, mutta muuten hän oli kyvyiltään varsin keskinkertainen. Häneltä puuttui sellaista poliittista kunnianhimoa ja tahdonvoimaa, joka olisi ollut tarpeen valtapoliittisissa juonitteluissa. Monissa asioissa hän oli siten voimakastahtoisen puolisonsa Loviisa Ulrikan vaikutuksen alainen. Kuninkaan vallan palauttaminen jäi hänen lahjakkaan poikansa Kustaa III:n tehtäväksi.
Aadolf Fredrik kuoli kuninkaanlinnassa 12. helmikuuta 1771 halvaukseen syötyään valtavan illallisen. Hänet on haudattu Riddarholmskyrkaniin Tukholmaan.


Fredrik I (Ruotsi).
Fredrik I (1676–1751) oli Ruotsin kuningas vuodesta 1720 vuoteen 1751.
Hän syntyi Hessen-Kasselin kreivin kolmantena poikana, mutta nousi veljiensä kuoltua isänsä seuraajaksi. Hän oli vahva, kielitaitoinen ja seurallinen. Hän osallistui Espanjan kruununperimyssotaan, ja jäi sen aikana leskeksi.
Sodan jälkeen hän meni naimisiin Ruotsin kuninkaan Kaarle XII:n sisaren Ulrika Eleonoran kanssa.
Fredrik nousi kuninkaaksi kaksi vuotta lankonsa kuoleman jälkeen, ja osa historioitsijoista katsookin, että Kaarlen kuoleman takana oli Fredrikin järjestämä salaliitto. Fredrikin elinaikana huhuttiin että ainakin tämän uskottu mies André Sicre oli sekaantunut murhaan.
Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 Ruotsi menetti Liivinmaan, Viron sekä Viipurin ja Käkisalmen läänit. Uudenkaupungin rauhan myötä Fredrik menetti suuren osan suosiostaan, josta hän nautti tullessaan kuninkaaksi, mikä johti lopulta kuninkaan vallan merkittävään rajoittamiseen.
Hamina eli Fredrikshamn on nimetty Fredrik I:n mukaan vuonna 1723.
Fredrikin ja Ulrika Eleonooran avioliitto oli lapseton.
Vuonna 1743 Ruotsi ja Venäjä solmivat Turun rauhansopimuksen, jossa oli yhtenä ehtona, että kruununperijäksi tulee saksalainen prinssi Aadolf Fredrik, jonka arveltiin olevan Venäjälle myötämielinen. Ruotsissa tanskalainen prinssi, tuleva kuningas Fredrik V nautti suurempaa suosiota.


Eerik XIV.
Eerik XIV (13. joulukuuta 1533 – 26. helmikuuta 1577) oli Ruotsin kuningas vuosina 1560–1568.
Eerik katsoi kuuluvansa äitinsä Katariina Saksi-Lauenburgilaisen puolelta Euroopan suurimpiin ruhtinassukuihin. Eerik XIV nousi valtaan isänsä Kustaa Vaasan kuoltua vuonna 1560. Hänen sisarpuolensa olivat Catharina (1539–1610), Cecilia (1540–1627), Anna (1545–1610) ja Elisabeth (1549–1597) ja hänen velipuoliansa olivat Juhana III (1537 - 1592), Magnus (1542–1595), Karl (1544), Sten (1546–1547) ja Kaarle IX (1550–1611).
Ruotsin kuningas.
Eerik XIV oli lahjakas ja taiteellinen. Hän oli kiinnostunut taiteista ja musiikista, ja osasi myös monia kieliä. Toisaalta hän kohteli julmasti niitä, joiden epäili juonittelevan itseään vastaan.
Eerik XIV nousi vuonna 1560 valtaan isänsä Kustaa Vaasan kuoleman jälkeen tämän vanhimpana poikana. Eerikin ja hänen velipuolensa Juhanan välillä vallitsi ainainen kilpailu. Eerik oli luonteeltaan tasapainoton. Hän oli perinyt äitinsä synkkämielisyyden ja isänsä kiivauden. Henkisestä tasapainottomuudesta huolimatta Eerikillä oli selkeät poliittiset tavoitteet. Hän halusi nujertaa nuoremmat velipuolensa, joille Kustaa Vaasa oli jättänyt omat herttuakuntansa, ja Ruotsin ylimmän aatelin. Juhana-herttuan suunnitelmiin kuului suomalais-puolalaisen yhteistyön luominen, kun taas Eerik piti Puolaa vihollisena ja Venäjää ystävänä.
Mahtiaan lisätäkseen hän kosi Englannin kuningatar, mutta sai rukkaset. Kosiomatkalla Englannissa oli lähettiläänä hänen veljensä Juhana, ja epäonnistuneen kosinnan on arveltu olleen eräs syy Eerikin ja Juhanan heikkeneville väleille.
Vuonna 1562 Juhana avioitui Puolan hallitsijan sisaren Katariina Jagellonican kanssa vastoin Eerikin tahtoa. Kesällä 1563 veljesten välinen kiista koki huippunsa Eerikin lähetettyä armeijansa Suomeen kukistamaan Juhanan. Juhana oli saanut Puolan kuninkaalta 120 000 taaleria vastaan linnoja Liivinmaalta ja Eerik vaati Juhanaa saapumaan Ruotsiin selittämään tekojaan, mutta tämä kieltäytyi. Eerik sai valtiopäivät tuomitsemaan Juhanan kuolemaan ja lähetti 10 000 miestä piirittämään Turun linnaa. Linna antautui 12. elokuuta 1563. Juhana ja hänen puolisonsa vangittiin ja kuljetettiin Ruotsiin. Samana vuonna oli syttynyt seitsenvuotinen sota Tanskan kanssa. Sota kiristi kuninkaan ja aateliston välejä. Eerikin mielenterveys horjui entisestään toukokuussa 1567 hän vangitutti eräitä aatelisia, koska epäili heitä salaliitosta itseään vastaan. Hän päätti tappaa Sturen suvun jäseniä, ja tapaus tunnetaan nimellä Sture-murhat.
Kaarina Maununtytär.
Eerikillä on sanottu olleen lukuisia naisia ja hän oli yrittänyt lukuisia kertoja solmia avioliittoa ulkomaalaisten ruhtinattarien kanssa. Kosijat palasivat rukkasten kera Ruotsiin kerta toisensa jälkeen. Tuona aikana Eerikillä oli useita jalkavaimoja ja aviottomia lapsia.
Vuonna 1565 Eerik tapasi talonpoikaistaustaisen Kaarina Maununtyttären, joka otettiin hoviin kuninkaan sisaren hovineidoksi. Kaarina oppi lukemaan ja kirjoittamaan, mikä oli harvinaista ajan naisille. Pian hänen tiedettiin olevan kuninkaan rakastajatar. Vuonna 1566 Kaarina synnytti Eerikille heidän ensimmäisen lapsensa, tyttären nimeltä Sigrid.
Eerik kuohutti Ruotsia menemällä 1568 naimisiin Kaarinan kanssa. Heidän ensimmäinen poikansa Gustaf, joka avioliitossa syntyneenä olisi ollut kruununperimysjärjestyksessä seuraava, oli syntynyt 28. helmikuuta. Eerikin ja Kaarinan virallinen vihkiminen tapahtui 4. heinäkuuta Tukholmassa, ja 5. heinäkuuta Kaarina kruunattiin Ruotsin kuningattareksi. Kuninkaan veljet eivät hyväksyneet avioliittoa ja kruunausta, aatelisto nousi kapinaan Eerikiä vastaan, ja tämä kukistui syksyllä 1568. Juhana-herttuasta tuli kuningas Juhana III ja Eerik perheineen suljettiin vankeuteen, aluksi Tukholman linnaan. Eerik oli menettänyt lopullisesti mielenterveytensä ja vain Kaarina sai hänet rauhoittumaan. Vuoden 1570 alussa vankeudessa syntyi Henrik.
Viimeiset ajat.
Kun Venäjän ja Ruotsin välinen sota, niin sanottu pitkä viha, vuonna 1570 syttyi, katsottiin Eerik uhaksi, jota venäläiset saattaisivat yrittää käyttää Ruotsin hajottamiseen sisältä käsin. Heinäkuussa 1570 Juhana siirsi Eerikin perheineen Turun linnaan, koska koki Eerikin uhaksi itselleen. Turussa Eerik ja Kaarina viettivät avioliittonsa onnellisimman ajan. Olot kuitenkin muuttuivat, kun Kaarina synnytti parin viimeisen lapsen. Juhana koki heidät uhaksi itselleen ja kesäkuussa 1573 Eerik ja Kaarina lasten kanssa erotettiin toisistaan.
Juhana sai valtiopäivät tuomitsemaan Eerikin kuolemaan ja hänet ilmeisesti myrkytettiin vuonna 1577 velipuolensa Juhanan käskystä.
Muuta.
Erik XIV:lle tehty Ruotsin kuninkaan kruunu toimi sittemmin kaikkien myöhempien seuraajien kruunajaiskruununa. Viimeinen sillä kruunattu oli Oskar II. Kustaa V:stä lähtien samaa kruunua on pidetty esillä vain kruunajaisissa.


Punasiirtymä.
Punasiirtymä on ilmiö, jossa jostain kohteesta lähtevä valo muuttuu punaisemmaksi, koska valon aallonpituus muuttuu lähteen ja havaitsijan välillä. Tunnetuin syy tähän on kohteen liikkuminen suurella nopeudella havaitsijasta poispäin. Punasiirtymässä havaitun valon taajuus on matalampi kuin sen alkuperäinen taajuus kohteesta lähtöhetkellä. Taajuuden aleneminen on aallonpituuden pitenemistä. Voidaankin ajatella etääntyvän kohteen "vetävän" valoaaltoja pidemmiksi spektrin pitkäaaltoiseen punaiseen päin.
Punasiirtymää ei tule sekoittaa punertumaan, joka on tähtienvälisestä aineesta johtuva ilmiö.
Historia.
Punasiirtymän historia alkaa 1800-luvulta aaltomekaniikan kehityksestä ja Dopplerin ilmiön tutkimisesta. Dopplerin ilmiö on nimetty Christian Andreas Dopplerin mukaan, joka selitti ilmiön ensimmäisenä vuonna 1842. Hypoteesin tarkisti ja totesi todeksi C.H.D. Buys Ballot vuonna 1845. Doppler osasi jo ennustaa ilmiön pätevän kaikkiin aaltoihin, ja esittikin tähtien vaihtelevien värien johtuvan niiden liikkeestä maapallon suhteen. Jälkeenpäin tosin todettiin värivaihtelun johtuvan tähtien lämpötilaeroista niiden liikkeen sijaan.
Ensimmäisenä Dopplerin punasiirtymää kuvaili ranskalainen fyysikko Armand Hippolyte Louis Fizeau vuonna 1848, joka esitti tähtien spektriviivoissa esiintyvän siirtymän johtuvan Dopplerin ilmiöstä. Brittiläinen astronomi William Huggins määritteli ensimmäisenä ihmisenä maasta poispäin liikkuvan tähden nopeuden tällä menetelmällä 1868.
Vuonna 1871 todettiin optinen punasiirtymä Fraunhoferin viivoissa auringon pyörimisliikettä hyväksikäyttäen. Aristarh Belopolski vahvisti punasiirtymän olemassaolon pyörivistä peileistä koostuvalla laboratoriolaitteistolla 1901.
Vuonna 1912 aloitetuissa tutkimuksissaan Vesto Slipher havaitsi, että suurimmalla osalla kierteisgalakseista oli huomattavia punasiirtymiä. Tämän jälkeen Edwin Hubble löysi suurpiirteisen riippuvuuden galaksien punasiirtymien ja näiden etäisyyksien välillä, mitä esittää hänen nimeänsä kantava Hubblen laki. Nämä havainnot tukivat Aleksandr Fridmanin työtä, kun hän myöhemmin johti kuuluisat Fridmanin yhtälöt. Nämä koetaan nykyään vahvoiksi todisteiksi laajenevan maailmankaikkeuden mallin ja alkuräjähdysteorian puolesta.
Punasiirtymä tähtitieteessä.
Tähtitieteessä "punasiirtymä" on mm. sitä että kaukaisten galaksien säteilemä valo on siirtynyt matalampia taajuuksia kohti (eli kirjon punaista päätä kohden) verrattuna lähellä olevien tähtien valoon. Mitä kauempana galaksi on sitä suurempi punasiirtymä sillä on. Tätä pidetään todisteena siitä, että galaksit etääntyvät toisistaan, maailmankaikkeus laajenee ja että tämä alkoi alkuräjähdyksessä.
Hyvin suuri punasiirtymä on kaukaisilla kvasaareilla. Sinisiirtymä on vain muutamalla lähigalaksilla, kuten Andromedan galaksilla.
Erilaisia punasiirtymiä ja sinisiirtymiä havaitaan myös räjähtävän tähden kaasukuoressa ja muissa laajenevissa kaasupilvissä. Puna- ja sinisiirtymä leventävät pyörivien tähtien spektriviivoja. Voidaan todeta myös pyörimistä kaasukiekoissa. Voimakas painovoima tiheän tähden pinnalla aiheuttaa gravitaatiopunasiirtymän.
Tähdistä voidaan mitata punasiirtymiä muutenkin: voidaan todeta tähden säteisnopeus, jonka hyvin pienistä vaihteluista on uusilla mittausmenetelmillä havaittu raskaita eksoplaneettoja,
jotka vetovoimallaan kieputtavat tähtiä. Säteisnopeuden vaihteluista voidaan laskea joitain spektroskoopisten kaksoistähtien rata-arvoja.
Sinisiirtymä.
Punasiirtymälle vastakkainen ilmiö on sinisiirtymä. Sinisiirtymässä kohde lähestyy, ja kutistaa valoaaltoja siniseen päin. Valoaaltojen aallonpituus pienenee ja taajuus kasvaa.


Pakonopeus.
Pakonopeus (ve) on nopeus, jonka kappale tarvitsee poistuakseen toisen kappaleen painovoimakentästä, jos kitkaa tai muita liikettä vastustavia voimia ei oteta huomioon eikä kappaleeseen vaikuta muita voimia. Jos kappale lähtee liikkumaan poispäin toisesta kappaleesta avaruudessa, kappaleiden välinen gravitaatiovoima hidastaa sen liikettä ja mahdollisesti lopulta pysäyttää sen ja kääntää sen takaisin päin.
Kuitenkin gravitaatiovoima heikkenee nopeasti etäisyyden kasvaessa ja jos kappale lähtee liikkeelle tarpeeksi suurella nopeudella, gravitaatiovoima heikkenee niin nopeasti, ettei se koskaan pysty kokonaan pysäyttämään pakenevaa kappaletta. Pakonopeus tarkoittaa pienintä sellaista nopeutta, jolla lähtevän kappaleen nopeus on sen äärettömän kauas kuljettua yhä suurempi tai yhtä suuri kuin nolla, eli gravitaatio ei ikinä pysty täysin pysäyttämään sitä.
Pakonopeus ei riipu pakenevan kappaleen massasta. Pakonopeus Maan pinnalta on 11,2 km/s.
Maan suurehko pakonopeus estää sen ilmakehää poistumasta sen pinnan lähistöltä. On helpompaa laukaista satelliitti Maata kiertämään kuin ampua luotain kokonaan pois Maan painovoimakentästä, sillä Maan kiertoradalle vaadittava nopeus on vain noin 8,2 km/s.
Pakonopeuden kaava.
Yleensä lasketaan pienen kappaleen pakonopeus jonkin planeetan tai muun suuren kappaleen pinnalta, jolloin "r" = suuren kappaleen säde (pakenevan kappaleen koko on merkityksettömän pieni siihen verrattuna).
Kosmiset nopeudet.
Pakonopeutta Maan pinnalta kutsutaan myös toiseksi kosmiseksi nopeudeksi.
Mustat aukot.
Musta aukko on kappale, jonka pinnalta pakonopeus on niin suuri, että se ylittää valon nopeuden. Siten edes valo ei pääse pois kappaleen pinnalta. Mustien aukkojen olemassaolosta esitettiin teoria jo 1700-luvulla, jolloin pakonopeus osattiin jo laskea ja tiedettiin, että valon nopeus on äärellinen. Suhteellisuusteorian myötä mustien aukkojen ymmärrettiin olevan vielä omituisempia kuin aiemmin oli aavisteltu. Mustan aukon "säde", niin sanottu Schwarzschildin säde, saadaan pakonopeuden kaavasta sijoittamalla nopeuden paikalle valon nopeus "c" ja ratkaisemalla kaavasta "r".


Marin Mersenne.
Marin Mersenne, Marin Mersennus tai "Ie Père Mersenne" (8. syyskuuta 1588 – 1. syyskuuta 1648) oli ranskalainen filosofi, teologi, matemaatikko ja musiikin teoristi. Mersennen alkuluvut ovat saaneet nimensä hänen mukaansa.


Lukusuora.
Lukusuora, johon on merkitty joitakin erityisiä reaalilukuja
Lukusuora on yksiulotteinen äärettömän pitkä suora. Lukusuora ulottuu negatiivisesta äärettömyydestä nollan kautta positiiviseen äärettömyyteen. Lukusuoran kukin piste vastaa yhtä reaalilukua. Kokonaisluvut on usein merkitty näkyviin.
Lukusuoraa käytetään apuvälineenä yhteen- ja vähennyslaskun opetuksessa, etenkin negatiivisten lukujen osalta. Epäyhtälöryhmien ja lukujen joukko-operaatioiden ratkaisut päätellään myös usein lukusuoran avulla.


Pii (alkuaine).
Pii on puolimetalli, joka on maankuoren toiseksi yleisin alkuaine. Piin kemiallinen merkki Si on johdettu latinan sanasta ”"silex"”, joka tarkoittaa piikiveä. Alkuaineen atomimassa IUPACin standardin mukaisesti on [28,084;28,086] amu.
Esiintyminen luonnossa.
Puhtaalla piillä on metallimainen kiilto
Pii on maankuoren toiseksi yleisin alkuaine. Sen osuus on 25,7 % maankuoren massasta; yleisin alkuaine on happi, jota on 49,5 %. Piin tavallisimpia luonnossa esiintyviä yhdisteitä ovat piidioksidi SiO2 ja silikaatit, jotka koostuvat piistä, hapesta ja metalleista. Hiekassa ja kvartsissa on pääosin SiO2:a, savessa, asbestissa, kiilteessä, sarvivälkkessä, maasälvässä ja graniitissa puolestaan silikaatteja. Pii on pääkomponenttina eräissä meteoroidityypeissä sekä tektiiteissä, jotka ovat luonnossa muodostunutta lasia.
Monet arvostetut puolijalokivet ovat silikaattimineraaleja, kuten muun muassa ametisti, jaspis ja vuorikristalli. Puhdas pii on erittäin harvinaista luonnossa: sitä on tavattu vain satunnaisesti pieniä määriä tulivuorista purkautuneissa aineissa sekä sulkeumina kultahipuissa.
Ominaisuuksia.
Kiteisellä (puhtaalla, kiinteällä) piillä on metallinen kiilto ja sinertävä värisävy. Sen kiderakenne on timanttimainen. Pii kuuluu samaan jaksollisen järjestelmän ryhmään kuin hiili ja muistuttaa sitä joiltakin kemiallisilta ominaisuuksiltaan. Pii on kuitenkin hiiltä passiivisempi. Tosin se reagoi halogeenien ja monien emästen kanssa. Useimmat hapot eivät vaikuta siihen, lukuun ottamatta typpihapon (HNO3) ja fluorivetyhapon (HF) seosta.
Historia.
Antoine Lavoisier kuvasi ensimmäisenä piin vuonna 1787. Humphry Davy erehtyi myöhemmin pitämään sitä yhdisteenä. Vuonna 1811 Gay-Lussac ja Thénard onnistuivat todennäköisesti valmistamaan epäpuhdasta amorfista piitä kuumentamalla kaliumia (K) piitetrafluoridin SiF4 kanssa. Berzelius valmisti amorfista piitä vuonna 1824 käyttäen jokseenkin samanlaista menetelmää kuin Gay Lussac ja Thénard. Berzelius myös puhdisti tuotteensa.
Käyttö.
Piidioksidi on pääkomponenttina lasissa, sementissä ja keramiikassa. Puolijohteisiin tarvitaan puhdasta piitä, joka sitten seostetaan pienillä määrillä muita sopivia alkuaineita. Piikarbidi (SiC) on puhtaan piin ohella käytössä puolijohdetekniikassa. Silikonit ovat piin tärkeitä polymeerejä, joita käytetään muun muassa voiteluaineissa, liimoissa, saumaus- ja tiivistemateriaaleissa, rintaimplanteissa ja leluissa.
Isotoopit.
Piillä on yhdeksän isotooppia, joiden massaluvut ovat välillä 25–33. Si-28 (isotoopeista yleisin, 92,23 %), Si-29 (4,67 %) ja Si-30 (3,1 %) ovat pysyviä. Piin puoliintumisajaksi määriteltiin lopulta noin 276 vuotta. Pii hajoaa ensin P-32:ksi (jonka puoliintumisaika on 14,28 päivää), tämä puolestaan hajoaa S-31:ksi.
Ihmisen ruokavaliossa.
Pii on välttämätön luiden, nivelten ja mukopolysakkaridien (esimerkiksi kollageeni) muodostukselle ja puutos johtaa pitkien luiden epämuodostumiin. Piin parhaat lähteet ovat kokojyvävilja, juurekset ja muut kasvikset. Saannin tarpeen arvioidaan olevan välillä 21–46 mg/vrk.
American Journal of Clinical Nutrition julkaisi vuoden 2002 toukokuun numerossaan tutkimuksen, jossa kartoitettiin koehenkilöiden nauttimia ruoka-aineita ja näiden sisältämää piin määrää. Tulokset osoittivat, että olut vahvistaa luustoa, mutta myös että miehillä ravinnosta saatava piin määrä on huomattavasti suurempi kuin naisilla. Olut sisältää ohrasta peräisin olevaa piitä.


Jonestown.
Jonestown oli Jim Jonesin perustama ja hänen Kansan Temppeli -liikkeensä 1970-luvulla Guyanaan rakentama kaupunki, jonne Jones vuonna 1977 vei liikkeensä jäsenet useiden skandaalien jälkeen. Asukkaat tekivät pastorinsa johdolla joukkoitsemurhan vuonna 1978.
Jonestownin sisällä epäiltiin tapahtuneen ihmisoikeusloukkauksia, ja 17. marraskuuta 1978 Yhdysvaltain kongressiedustaja Leo Ryan ja useat reportterit lähtivät tutkimaan tilannetta paikan päälle, jossa heidät otettiin vastaan tervetuliaisjuhlin. Kesken juhlan heille kuitenkin välitettiin viesti, jossa eräät liikkeen jäsenet pyysivät apua poispääsemiseksi. 18 temppelin jäsentä yrittikin lähtöä seuraavana päivänä pois Ryanin ja reporttereiden kanssa, mutta Port Kaituman lentokentällä he joutuivat liikkeen järjestämään väijytykseen, jossa saivat surmansa kongressiedustaja Ryan, kolme reportteria ja yksi liikkeestä lähtenyt. Lisäksi hyökkäyksessä loukkaantui yksitoista muuta.
Jones kertoi kannattajilleen, etteivät he voineet enää elää yhteisönä ja järjesti joukkoitsemurhan juottamalla seuraajilleen syanidia ja rauhoittavia lääkkeitä sisältänyttä Flavor-Aid-mehutiivisteestä tehtyä juomaa. Ensimmäisenä juomasekoituksen joivat lapset, seuraavaksi aikuiset. Useat jäsenet yrittivät pakoa, mutta vartijat ampuivat heistä suuren osan. Joukkoitsemurhassa tai oikeammin joukkomurhassa kuoli yli 900 liikkeen jäsentä. Jones itse löytyi kuolleena luoti aivoissaan. On epävarmaa, tappoiko Jones itsensä.


Jimmy Carter.
James Earl "Jimmy" Carter, Jr. (s. 1. lokakuuta 1924 Plains, Georgia) on yhdysvaltalainen poliitikko ja Yhdysvaltain 39. presidentti (1977–1981).
Presidenttikauden jälkeen Carter on mennyt mukaan erilaisiin ihmisoikeuksia ja hyväntekeväisyyttä edistäviin hankkeisiin, usein nimeään kantavan Carter Centerin kautta. Jimmy Carter sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2002.
Ura ennen politiikkaa.
Carter on kotoisin pieneltä Plainsin paikkakunnalta (väkiluku 637 vuonna 2000) Georgiasta. Hän on ensimmäinen sairaalassa syntynyt Yhdysvaltain presidentti. Carter liittyi laivastoon ja palveli sukellusveneissä Atlantilla ja Tyynellämerellä. Isänsä kuoleman jälkeen 1953 Carter erosi laivastosta ja perusti Plainsiin maapähkinäfarmin. Carter oli syvästi uskonnollinen, ja toimi pyhäkoulun opettajana vielä poliittisen uransakin aikana.
Georgian senaattori ja kuvernööri.
Carter aloitti poliittisen uransa Plainsin koulun johtokunnassa. Hän oli kaksi kautta Georgian osavaltion senaatissa 1960-luvulla. Vuoden 1970 kampanjassa hänen kannattajansa jakoivat kortteja, joissa vastaehdokas, kuvernööri Carl Sanders, kuvattiin mustien koripalloilijoiden kanssa. Tultuaan valituksi kuvernööriksi Carter kuitenkin sanoi ensimmäisenä etelän viranhaltijana rotusyrjinnän ajan olevan ohi. Vielä 15 vuotta aiemmin moisen mielipiteen esittäminen olisi merkinnyt poliittisen uran loppua. Carter oli kuvernöörinä 1971–1975, mutta hävisi seuraavat vaalit.
Presidentinvaalit 1976.
Hävittyään kuvernöörinvirkansa Carter ryhtyi pyrkimään presidentiksi. Hänen mahdollisuuksiaan demokraattisen puolueen esivaalissa 1976 pidettiin aluksi vähäisinä tunnetumpiin poliitikkoihin verrattuna. Presidentti Richard Nixonin eroon johtanut Watergate-skandaali oli kuitenkin tuoreessa muistissa ja äänestäjien luottamus poliitikkoihin oli alhainen. Tämä kääntyi valtakunnanpolitiikan ulkopuolelta tulleen, skandaaleissa ryvettymättömän Carterin eduksi, ja hänestä tuli esivaalien yllätysvoittaja.
Varsinaisissa presidentinvaaleissa Carter kohtasi istuvan republikaanipresidentin Gerald Fordin. Watergate-skandaali varjosti erityisen pahasti Fordia, sillä hän oli Nixonin entinen varapresidentti ja myöntänyt tälle kiistellyn armahduksen. Myös taloudellinen laskukausi haittasi hänen mahdollisuuksiaan. Ford oli ensimmäisissä mittauksissa kolmekymmentä prosenttiyksikköä Carterin takana, ja vaikka hän kykeni vaalikampanjan aikana kuromaan etumatkan lähes kiinni, Carter voitti prosenttiluvuin 50,1–48,0.
Presidenttikausi.
Ulkopolitiikan alalla Carterin tärkeimmät saavutukset olivat sopimus Panaman kanavasta, Camp Davidin rauha Israelin ja Egyptin välillä, SALT II -aserajoitussopimus Neuvostoliiton kanssa ja diplomaattisuhteiden solmiminen Kiinan kansantasavallan kanssa. Sisäpolitiikassa hän perusti liittovaltion energia- ja koulutusvirastot sekä ajoi läpi ympäristöä suojelevia lakeja.
Carterin virkakauden loppua varjosti Yhdysvaltain Iranin Teheranin suurlähetystön panttivankikriisi ja epäonnistunut vapautusyritys. Carteria on myös syytetty Three Mile Islandin ydinvoimalaonnettomuuden salailusta sekä hänen poliittisesta ja sotilaallisesta tuestaan Indonesian hallitukselle Itä-Timorin miehityksen ja kansanmurhan aikana, jolloin kolmasosa Itä-Timorin väestöstä kuoli. Carterin hallintoa on niin ikään syytetty Nicaraguan sandinistien poliittisten vastustajien tukemisesta CIA:n avulla sekä ennen että jälkeen sandinistien valtaannousun. Samoin Carterin hallinto antoi myös merkittävää sotilaallista tukea El Salvadorin hirmuhallinnolle.
Myöhemmin Carterin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski on kertonut, että Carterin aikana USA aloitti rahallisesti erittäin mittavan operaation Afganistanissa, "antaakseen Neuvostoliitolle oman Vietnaminsa". Taktiikkana oli tukea voimakkaasti islamilaisia taistelijoita, ja tämä tuki alkoi jo ennen Afganistanin sisällissodan syttymistä. Carterin aloitteesta useat länsimaat boikotoivat Moskovan olympiakisoja 1980. Neuvostoliitolle asetettiin myös kaupparajoituksia Afganistanin-miehityksen takia.
Kriitikoiden tekstissä siteerataan välillä myös Carterin lausuntoa, jonka mukaan "Yhdysvalloilla ei ole anteeksipyydettävää vietnamilaisilta, koska tuho oli molemminpuolista".
Presidenttiyden jälkeen.
Hävittyään uudelleenvalinnan Ronald Reaganille Carter on keskittynyt erilaisiin ihmisoikeus- ja hyväntekeväisyyshankkeisiin, etupäässä vuonna 1982 perustetun Carter Centerin kautta. Keskus muun muassa valvoo vaaleja etupäässä Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa sekä osallistuu erilaisiin terveyskampanjoihin kehitysmaissa.
Carter vieraili Kuubassa toukokuussa 2002 tavaten Fidel Castron, ensimmäisenä Yhdysvaltain presidenttinä vuoden 1959 Kuuban vallankumouksen jälkeen.
Carter sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2002 työstään rauhan, demokratian ja ihmisoikeuksien hyväksi. Hän on kolmas rauhanpalkinnon saanut Yhdysvaltain presidentti Theodore Rooseveltin (1906) ja Woodrow Wilsonin (1919) jälkeen; hänen jälkeensä palkinnon on presidenteistä saanut Barack Obama (2009).
Maaliskuussa 2004 Carter tuomitsi jyrkästi George W. Bushin ja Tony Blairin sanojensa mukaan "valheisiin ja vääriin tulkintoihin perustuvan" Irakin sodan.
2006 ilmestyneessä kirjassaan "Palestine: Peace Not Apartheid" Carter syytti Israelia palestiinalaisten maiden kolonisaatiosta ja piti sitä tärkeimpänä esteenä Lähi-idän rauhalle. Hän vertasi myös Israelin toimia Etelä-Afrikan apartheidiin.
2007 Jimmy Carter väitti CNN-televisiokanavan haastattelussa, että Yhdysvallat kiduttaa sotilaallisia vankejaan.
UFO-tapaus.
Jimmy Carter on kertonut nähneensä UFO:n lokakuussa 1969. Myöhemmin tähtitieteilijät totesivat kuitenkin, että kyseessä oli todennäköisesti Venus-planeetta. Kuvernöörinä ollessaan Carteria pyydettiin tekemään raportti näkemästään, minkä hän tekikin 1973. Jälkeenpäin Carter on sanonut, että ei enää koskaan tee pilaa ihmisistä, jotka sanovat nähneensä tunnistamattoman lentävän esineen. 30. huhtikuuta 1977 arvostettu The Washington Post julkaisi aiheesta jutun etusivullaan, tosin kertoen virheellisesti tapauksen sattuneen 1973. Aihe oli esillä useissa medioissa 1970-luvulla. Tapauksen todennäköinen selitys Venukseksi julkaistiin The Washington Postin artikkelissa 9. toukokuuta 1977.


Georg Cantor.
Georg Ferdinand Ludwig Philipp Cantor (3. maaliskuuta 1845 – 6. tammikuuta 1918) oli saksalainen matemaatikko, joka tunnetaan parhaiten joukko-opin luojana.
Elämä ja ura.
Georg Cantor syntyi Pietarissa Venäjällä. Isänsä toivomuksesta Cantor opiskeli insinööriksi. Matemaattiset harrastukset vetivät kuitenkin häntä puoleensa. Hänestä tuli nopeasti Hallen yliopiston opettaja.
Cantor on tullut kuuluisaksi erityisesti äärettömien joukkojen mahtavuutta koskevista tutkimuksistaan. Ensimmäisen äärettömyyden ongelmia käsittelevän kirjoituksensa hän julkaisi vuonna 1874. Siinä hän esittää luokittelun äärettömille joukoille ja äärettömien kardinaali- ja ordinaalilukujen aritmetiikan.
Cantor määritteli joukkojen mahtavuuden käsitteen tarkastelemalla joukkojen välisiä yksi-yhteen
kuvauksia. Kahta joukkoa voidaan pitää keskenään yhtä mahtavina, jos niiden välille voidaan
määrittää yksi-yhteen kuvaus. Jokaisella äärellisellä joukolla on se ominaisuus, että se on
mahtavampi kuin mikä tahansa sen aito osajoukko. Ääretön joukko sen sijaan voi olla yhtä
mahtava kuin sen aito osajoukko. Esimerkiksi kaikkien luonnollisten lukujen joukko formula_1 on yhtä mahtava, kuin parillisten luonnollisten lukujen joukko formula_2.
Cantor osoitti, että algebrallisten lukujen joukon mahtavuus on sama kuin luonnollisten lukujen. Kokonaislukukertoimiselle polynomille voidaan nimittäin määritellä korkeus, joka on polynomin asteluvun ja sen kertoimien itseisarvojen summa. Kutakin korkeutta kohden on olemassa ainoastaan äärellinen määrä algebrallisia lukuja, jotka saadaan kyseistä korkeutta olevien polynomien nollakohtina.
Äärettömien joukkojen mahtavuutta tarkastellessaan Cantor havaitsi, että kaikkien äärettömien joukkojen mahtavuuden ei tarvitse olla sama, toisin kuin häntä ennen oli ajateltu. Cantor onnistui osoittamaan, että esim. reaalilukujen joukko formula_3 on mahtavampi kuin luonnollisten lukujen joukko formula_1. Tähän hän
päätyi mm. diagonaalikonstruktiollaan.
Cantorin tuloksista seuraa, että kaikki reaaliluvut eivät ole algebrallisia. Ei-algebrallisia reaalilukuja (ja kompleksilukuja) sanotaan transkendenttiluvuiksi. Jonkin aikaa olikin ongelmana, että näitä lukuja tiedettiin olevan olemassa, mutta niitä ei heti onnistuttu konstruoimaan. Transkendenttilukujen tutkimus on nykyään merkittävä algebrallisen lukuteorian tutkimushaara.
Cantor osoitti, että annetun joukon potenssijoukko eli kaikkien osajoukkojen joukko on aina mahtavampi kuin joukko itse. Tällä tavalla hän sai muodostettua äärettömien joukkojen jonon formula_5 jossa jokainen uusi joukko on aina edeltäjäänsä mahtavampi.
Cantor otti käyttöön lyhyet merkinnät eo. jonon kardinaaliluvuille, ts. yhtä mahtavien joukkojen kokoelmille. Pienintä ääretöntä eli luonnollisten lukujen joukon kardinaalilukua hän merkitsi heprealaisella alef-kirjaimella varustettuna alaindeksillä 0, ts. formula_6, luonnollisten lukujen potenssijoukon kardinaalilukua
formula_7 jne.
Cantorin onnistui osoittaa, että reaalilukujen joukon kardinaaliluku on yhtä suuri kuin luonnollisten lukujen joukon kaikkien osajoukkojen kokoelman kardinaaliluku. Pyrkiessään osoittamaan tämän ensimmäiseksi ylinumeroituvaksi kardinaaliluvuksi hän päätyi esittämään ns. kontinuumihypoteesin. Hypoteesin mukaan ei ole olemassa joukkoa, jonka mahtavuus olisi suurempi kuin luonnollisten lukujen joukon numeroituva äärettömyys, mutta pienempi kuin sen osajoukkojen kokoelman. Lukuisista yrityksistä huolimatta kontinuumihypoteesia ei onnistuttu todistamaan eikä kumoamaan. Sen sijaan nykyisin tiedetään (Gödel, 1938, ja Cohen, 1963), että kumpikaan vaihtoehto ei ole ristiriidassa joukko-opin aksioomien kanssa. Näin ollen kontinuumihypoteesia ei voida joukko-opin aksioomien perusteella todistaa eikä kumota. Se on niistä riippumaton.
Cantorin ajatukset kohtasivat matemaatikkopiireissä runsaasti vastustusta. Cantorin vastustajista tunnetuimpia oli Leopold Kronecker. Osaksi vastustuksen voidaan katsoa johtuneen matemaatikoiden piintyneistä ajatustavoista ja
ennakkoluuloista. Joukon käsitteen epämääräisyys antoi kuitenkin pian aihetta myös vakaville vastaväitteille. Merkittävät loogiset paradoksit, joista tunnetuimpia lienee Russellin paradoksi osoittivat 'liian suuriin' joukkoihin liittyvän erittäin vakavia loogisia ongelmia. Russellin paradoksi syntyy, kun ajatellaan muodostettavaksi
joukon, jonka alkioina ovat ne joukot, jotka eivät ole itsensä alkioita. Tällöin kyseinen joukko on itsensä alkio jos ja vain jos se ei ole itsensä alkio. Paradoksien vuoksi matemaatikoiden oli lähdettävä etsimään joukko-opille sellaista aksiomaattista perustaa, jonka avulla paradoksit tai niitä aiheuttavat joukot voitaisiin sulkea teoriasta pois. Saksalainen Ernst Zermelo (1871–1956) pyrki pelastamaan joukko-oppia aksiomaattista lähestymistapaa kehittäen. Bertrand Russell ja Alfred North Whitehead ja kehittivät "Principia Mathematica" -teoksessaan (1910–1913) samaan tarkoitukseen joukkoja luokittelevan tyyppiteorian.
Cantor otti teoriaansa kohdistuneen kritiikin hyvin vakavasti. Elämänsä viimeiset vuodet hän vietti mielisairaalassa.


Unicode.
Unicode on tietokonejärjestelmiä varten kehitetty merkistöstandardi ja käytännössä sama kuin yleismaailmallisen merkistön (, UCS) määrittävä kansainvälinen standardi ISO/IEC 10646. Unicode määrittää yksilöivän koodiarvon yli 100 000 kirjoitusmerkille.
Maailmassa puhutaan tuhansia kieliä, jotka käyttävät kymmeniä erilaisia kirjoitusjärjestelmiä, ja kunkin kielen kirjoittamiseen tarvitaan sille ominainen merkkivalikoima. Useimmissa vanhemmissa tietokonemerkistöissä, kuten 7-bittisessä Asciissa ja 8-bittisessä ISO Latin 1:ssä, on tilaa enintään 128:lle tai 256:lle erilaiselle merkille, joten yhteen merkistöön eivät mahdu edes kaikkien Euroopan unionin virallisten kielten kirjoitusmerkit, puhumattakaan esimerkiksi kiinalaisista ja japanilaisista merkeistä. Unicode sen sijaan on 21-bittinen, mikä mahdollistaa yli miljoona merkkipaikkaa. Siinä on yllin kyllin tilaa kaikille maailman kielten käyttämille merkeille sekä erinäisille teknisille kontrolli- ja erityiskoodeille.
Unicode-merkkeihin voidaan viitata yksitarkoitteisilla merkkikoodeilla eli tunnuksilla. Tunnus kirjoitetaan tyypillisesti muodossa "U+xxxx", jossa etuliite "U+" viittaa Unicode-standardiin ja "xxxx" on numeroista 0–9 sekä kirjaimin esitettävistä numeroista A–F koostuva heksadesimaaliluku. Esimerkiksi suuraakkosen Y tunnus on U+0059, ja suuraakkosen Z tunnus on U+005A. Tunnuksen koodiarvo voidaan esittää myös tavallisena desimaalilukuna (esimerkiksi heksadesimaaliluku 59 vastaa desimaalilukua 89, ja 5A puolestaan vastaa desimaalilukua 90), mutta yleensä suositaan heksadesimaalista muotoilua. Heksadesimaalinen Unicode-tunnus esitetään vähintään nelinumeroisena, mutta tarvittaessa se voi koostua viidestä tai jopa kuudesta numerosta.
Historia.
Ajatus yleismaailmallisesta ja mahdollisimman kattavasta merkistöstä alkoi itää 1980-luvulla useallakin taholla. Vuonna 1984 kansainväliset standardointijärjestöt ISO ja IEC perustivat yhdessä työryhmän valmistelemaan tällaista merkistöä, joka sai nimekseen ISO/IEC 10646. Ohjelmistoteollisuuden edustajat puolestaan perustivat samaan perustavoitteeseen pyrkivän intressiryhmän The Unicode Consortium vuonna 1990.
Muodollisesti Unicode ja ISO/IEC 10646 ovat erillisiä standardeja, mutta käytännössä ne on yhdenmukaistettu keskenään ja niitä kehitetään yhteistyönä. Unicode on saanut enemmän näkyvyyttä kuin ISO-standardi osin ilmeisesti siksi, että sanamainen nimi "Unicode" on helpommin muistettavissa ja käytettävissä kuin koodimainen numerosarja. Asiaan saattaa vaikuttaa myös se, että virallinen standardointityö mielletään jähmeäksi mutta teollisuuden edustaja Unicode dynaamiseksi.
Alun perin Unicode suunniteltiin 16-bittiseksi, mikä mahdollisti 65 536 merkkipaikan koodiavaruuden. Kun huomattiin, että se ei riitäkään kaikkien maailman nykyisten ja historiallisten kirjoitusjärjestelmien tarpeisiin, Unicoden versioon 2.0 rakennettiin mekanismi, joka laajensi standardin 21-bittiseksi ja näin mahdollisti yli miljoonan merkkipaikan koodiavaruuden. Valtaosa näistä merkkipaikoista on yhä tyhjiä. Unicoden versio 3.0 määritti yksilöivän koodiarvon 49 194 merkille, ja vuonna 2009 julkaistu versio 5.2 jo 107 361 merkille.
Unicoden rakenne.
Unicoden merkkiavaruus jakautuu 17 tasoon (). Jokainen taso koostuu 65 536 merkkipaikasta, joten kaikkiaan mahdollisia merkkipaikkoja on 1 114 112. Ensimmäinen taso tai oikeammin nollataso on monikielinen perustaso (, BMP), joka koostuu nelinumeroisella heksadesimaaliluvulla esitettävistä merkkipaikoista (U+0000...U+FFFF) ja sisältää lähes kaikki nykyään käytössä olevien kirjoitusjärjestelmien merkit. Ylemmistä tasoista käytössä on toistaiseksi vain pieni osa. Tasolle 1 (U+10000...U+1FFFF) on sijoitettu lähinnä historiallisten kirjoitusjärjestelmien merkkejä, ja taso 2 (U+20000...U+2FFFF) sisältää joissakin kiinan murteissa käytettäviä harvinaisia merkkejä. Tasot 3–13 (U+30000...U+DFFFF) ovat tyhjiä, mutta tasolla 14 (U+E0000...U+EFFFF) on eräitä ei-graafisia teknisiä erikoismerkkejä. Tasot 15 ja 16 (U+F0000...U+10FFFF) on varattu yksityiseen käyttöön; näille tasoille voi periaatteessa kuka tahansa lisätä haluamiaan epävirallisia merkkejä, mutta ne toimivat vain samaa määrittelyä noudattavissa tietokonejärjestelmissä.
Tasot on jaettu edelleen erikokoisiksi lohkoiksi, joista kuhunkin on koottu yhden kirjoitusjärjestelmän merkkejä. Yhden kielen tarvitsemat merkit voivat kuitenkin jakaantua useaan lohkoon, koska Unicoden rakenne on pyritty pitämään mahdollisimman yhteensopivana vanhempien merkistöstandardien kanssa ja merkkivalikoimaa on lisäksi laajennettu vaiheittain. Esimerkiksi suomen oikeinkirjoituksessa tarvittavat suur- ja pienaakkoset A/a–Z/z (samoin kuin numerot 0–9 ja tavallisimmat välimerkit) ovat latinalaisessa perusosassa ("Basic Latin": U+0000...U+007F), joka vastaa Ascii-merkistöä, mutta ä ja ö ovat latinalaisen merkistön täydennysosassa ("Latin 1 supplement": U+0080...U+00FF). š ja ž puolestaan ovat laajennusosassa A ("Latin Extended-A": U+0100...U+017F). Vastaavasti muille merkkijärjestelmille, kuten kreikkalaisille, kyrillisille ja arabialaisille kirjaimille, on nimetty omat lohkonsa, ja muita lohkoja on varattu Asciista puuttuville välimerkeille sekä muun muassa matemaattisille ja kielitieteellisille erikoismerkeille.
Merkistökoodaukset.
Teknisesti Unicode-merkit voidaan koodata tiedostoihin eri tavoin. Unicode-standardin tukemat kolme koodaustapaa ovat UTF-8, UTF-16 ja UTF-32, joista kullakin on omat vahvuutensa.
UTF-8.
UTF-8 on Unicoden vaihtelevanpituinen koodaustapa. Sen etuna on osittainen yhteensopivuus vanhempien järjestelmien kanssa, jotka käsittelevät merkkejä kahdeksanbittisinä tavuina eli oktetteina. UTF-8 on rakennettu siten, että Ascii-merkistöä vastaavat eli latinalaiseen perusosaan kuuluvat merkit (mm. kirjaimet Aa–Zz) koodautuvat täsmälleen samoin kuin Asciissa käyttäen tavusta vain seitsemää bittiä. Kahdeksas bitti (jonka avulla Asciita on vanhastaan voitu laajentaa muun muassa Latin 1 ‑merkistöksi) puolestaan määrittää, edustaako tavu tiettyä merkkiä sellaisenaan vai onko se jonkin monitavuisena koodautuvan merkin alkuosa. Näin ne merkit, jotka eivät sisälly Asciihin, voidaan koodata kahden tai useamman tavun jonoina.
Latin 1 ‑lohkoon sisältyvät merkit (mm. Å/å, Ä/ä ja Ö/ö) koodautuvat siis kaksitavuisina ja muut monikielisen perustason merkit kaksi- tai kolmitavuisina. Koska latinalaisilla kirjaimilla kirjoitettu teksti vie tallennustilaa enimmäkseen vain yhden tai välillä kaksi tavua merkkiä kohti, tiedostojen koko ei kasva merkittävästi isommaksi kuin 8-bittistä merkistöä käytettäessä. Sen sijaan kolmitavuisin merkein kirjoitettavien itäaasialaisten kielten näkökulmasta UTF‑8 voi vaikuttaa tuhlailevalta koodaustavalta.
Perinteisiin kahdeksanbittisiin merkistöihin verrattuna UTF-8:n etuna on, että se on helppo tunnistaa automaattisesti. Toisin kuin Itä-Aasiassa perinteisesti käytetty ISO 2022 ‑koodaus, UTF‑8 on lisäksi tilaton, joten osin turmeltuneen tiedoston datasta menetetään vain turmeltunut osa, ei koko loppua tekstiä.
UTF-16.
UTF-16:ssa yksittäinen merkki tallentuu aina vähintään tavuparina eli 16 bitin kokonaisuutena. Monikieliseen perustasoon sisältyvien merkkien (U+0000...U+FFFF) tallentamiseen riittää yksi tavupari, joten lähes kaikki nykyaikaisten kielten tarvitsemat merkit ovat koodattavissa kahdella tavulla. Tästä seuraa, että pääasiassa itäaasialaisia merkkejä sisältävät tiedostot vievät vähemmän tallennustilaa kuin UTF‑8:aa käytettäessä. Toisaalta sellaiset tiedostot, jotka pääosin koostuvat Ascii-merkeistä, vievät enemmän tallennustilaa kuin UTF‑8:aa käytettäessä.
Muilla kuin monikielisellä perustasolla sijaitsevien merkkien (U+10000...U+10FFFF) tallentamiseen tarvitaan kaksi tavuparia. Tällöin hyödynnetään monikieliseen perustasoon sisältyviä niin sanottuja "sijaismerkkejä" (), joita on kaikkiaan 2048 jaettuina kahteen 1024 merkin ryhmään ("high surrogates" ja "low surrogates"). Niiden avulla muodostettavat yhdistelmät riittävät ylimpien 16 tason merkkien koodaamiseen (1024 × 1024 = 16 × 65 536 = 1 048 576).
UTF-32.
Koodaustavoista suoraviivaisin on UTF-32. Siinä jokainen merkki tallentuu neljän tavun mittaisena eli kaikkiaan 32 bitin kokonaisuutena, mikä vaatii suhteellisen paljon tallennustilaa (koska 21-bittinen koodaus riittäisi kaikkien Unicode-merkkien yksilöimiseen, 32-bittistä koodausta käytettäessä on jokaisessa merkissä 11 ylimääräistä bittiä).
Kuten UTF-16:sta, myös UTF-32:sta on kolme versiota: UTF-32LE ja UTF-32BE sekä sellainen, jossa käytetään tavujärjestysmerkkiä.
Unicoden käyttö.
UTF-8-koodaus on nykyään melko laajassa käytössä, koska se mahdollistaa erikielisten tekstielementtien esiintymisen samalla sivulla. Vuoden 2007 lopulla UTF-8 olikin noussut Googlen indeksoimien nettisivujen suosituimmaksi koodaustavaksi.
Ennen Unicoden yleistymistä useimmat käyttöjärjestelmät tallensivat tekstin käyttäen omia ratkaisujaan, jotka eivät olleet keskenään yhteensopivia. Tekstin esittäminen rajoittui lisäksi usein muutamaan kieleen merkistöä kohden. Unicode-tuki sisällytettiin Windows NT:hen jo vuonna 1993, mutta Windowsin 9x-versiot tarvitsivat vielä erillisen Unicode-laajennusosan. Linux-jakelijoista Red Hat asetti UTF-8-koodauksen ensimmäisenä järjestelmän oletusarvoksi syyskuussa 2002.
Uudemmat käyttöjärjestelmät yleensä sisältävät Unicode-tuen. Osa Linux-käyttöjärjestelmien valmistajista asettaa järjestelmän oletuksena Unicode-tilaan (mukaan lukien ohjelmat, tiedostojärjestelmä jne.), ja muissakin siirtymisen voi halutessaan tehdä. Linuxissa tuki on kuitenkin yleensä epätäydellinen, koska esimerkiksi yleisimmät tiedostojärjestelmät eivät sisällä tietoa, missä muodossa nimet ovat. Ohjelmat saattavat siis näyttää nimet joko oikein tai väärin, riippuen asetuksista. Windowsissa taas sekä NTFS-tiedostojärjestelmä että itse käyttöjärjestelmä toimivat sisäisesti Unicoden mukaan, joten ongelmia ei synny.
Mobiililaitteista Unicodea tukevat muun muassa Symbian-laitteet. Kun mobiililaitteista yhä suurempi osa on älypuhelimia, niihinkin on mahdollista sisäänrakentaa monikielinen tuki.
Käyttöjärjestelmän lisäksi tarvitaan Unicodelle tukia myös ohjelmointikielissä. Vanhastaan C ja C++ ovat tukeneet ainoastaan Ascii-merkistöä tai muutamia käyttöjärjestelmän omia koodisivuja, mutta viime vuosina uusimmat standardit ovat lisänneet myös monitavuiset merkistöt näihin kieliin. Java käyttää kaiken tekstin tallentamiseen sisäisesti pelkästään Unicodea.


Go.
Perinteinen japanilainen go-pöytä (), pelikivet ("go-ishi"), ja kivien säilyttämiskupit ("go-ke").
Go on kiinalainen kaksin pelattava lautapeli. Peli tunnetaan myös nimillä "wéiqí" (圍棋) kiinaksi, japaniksi ja "baduk" (바둑) koreaksi. Pelin juuret sijoittuvat kiinalaisen mytologian mukaan yli 4 000 vuoden taakse, historiallisesti vähintään 500 eaa. edelle. Säännöt gossa ovat hyvin yksinkertaiset, mutta pelaaminen tarjoaa runsaasti haasteita ja vaatii kaikessa monimuotoisuudessaan runsaasti strategista silmää kuten esimerkiksi länsimaissa tunnetumpi shakki. Gossa on tavoitteena vallata pelilaudalta pinta-alaltaan suurempi alue kuin vastustaja. Pelaaja ansaitsee pisteitä vallatun alueen koosta riippuen. Gossa voi myös vangita vastustajan kiviä, joista myös saa pisteitä. Eniten pisteitä kerännyt voittaa. Go on erityisen suosittua Japanissa, Kiinassa ja Etelä-Koreassa, mutta pelaajia löytyy runsaasti ympäri maailman. Suomessa gota harrastaa yli tuhat ihmistä ja yli puolet heistä on kerhopelaajia.
Peli tunnetaan länsimaissa yleensä sen japaninkielisellä nimellä "go" (lausutaan suomeksi yleensä "goo", vaikka japaniksi "o" on lyhyt). Japanissa nimi voidaan kirjoittaa kanjeilla 囲碁 ("igo") tai 碁 ("go"). Kiinan kielessä käytetään nimitystä "wéiqí" (perinteisillä merkeillä 圍棋, yksinkertaistetuilla merkeillä 围棋) ja koreassa "baduk" (hangul: 바둑).
Historia.
Go syntyi muinaisessa Kiinassa, mutta tarkkaa ajoitusta sen synnylle ei ole pystytty antamaan. Ensimmäinen jälkipolville säilynyt kirjallinen viittaus gohon on peräisin vuodelta 548 eaa. Vanhin kiinalaisten arkeologien löytämä go-lauta on läntisen Han-dynastian ajalta. Go on säilynyt lähes muuttumattomana syntymästään lähtien aina tähän päivään asti. Go onkin maailman vanhin lautapeli, jota pelataan nykyään sen alkuperäisessä muodossa.
Legendan mukaan keisari Yao 堯 (2337–2258 eaa.) määräsi kehitettäväksi haasteellisen ja strategisen pelin poikansa Danzhun pelattavaksi, koska keisarin mielestä hänen poikansa tarvitsi kuria, keskittymistä ja tasapainoa. Laiska kruununperijä ei kuitenkaan pelistä innostunut. Toinen pelin alkuperää selittävä tarina on, että muinaiset kiinalaiset sotaherrat ja kenraalit käyttivät kiviä karttojen päällä hahmottaakseen vihollisen ja omien joukkojensa asemat. Tällöin heidän oli helpompi neuvotella taktisista mahdollisuuksista voittaa vihollinen.
Ennen Kiinan teollistumista go oli suosittu peli ylimystön keskuudessa samalla, kun Xiangqi (Kiinalainen shakki) oli suurten massojen eli tavallisen kansan peli. Gota pidettiin kalligrafian, maalaamisen ja Guqin soittamisen lisäksi yhtenä kiinalaisen oppineen ("Junzi") perustaitona, joita sen aikaisen oppineen kuului harjoittaa.
Go levisi vähitellen Kiinasta Japaniin 600-luvulla ja se saavutti suuren suosion keisarillisessa hovissa 700-luvulla. 1600-luvun alkuun mennessä gota pelattiin julkisesti Japanissa. Gon kehityksen merkittävin vaihe Japanissa alkoi 1600-luvun alussa, jolloin perustettiin neljä valtion tukea nauttivaa koulukuntaa. Nämä neljä koulukuntaa nostivat pelaamisen tasoa merkittävästi. Merkittävin koulukunta oli Hon’inbō, josta myös nousi kaksi gon historian arvostetuinta pelaajaa: Dōsaku (1645–1702) ja Shūsaku (1829–1862). Koulukunnat kehittivät gohon budolajin kaltaisen pelaajien luokittelujärjestelmän. Valtion tuki koulukunnille lakkautettiin Meiji-restauraation yhteydessä ja niiden toiminta hiipui.
1900-luvun alkupuolella japanilaiset gon pelaajat perustivat oman ammattilaisorganisaationsa (Nihon Ki-in) ja go-turnausten sponsorointi yleistyi. 1900-luvun loppupuolella myös Kiinaan ja Koreaan perustettiin samankaltaiset ammattilaisorganisaatiot, joiden puitteissa japanilaisten ammattilaisten etumatka kurottiin kiinni.
Go on ollut ennen 1900-lukua länsimaissa käytännössä tuntematon peli. 1900-luvun aikana go on kuitenkin levinnyt laajalle ja kerännyt tuhansia harrastajia ympäri maailmaa. Suomessa järjestäytynyt kerhotoiminta alkoi 1970-luvulla. Go on edelleenkin maailmanlaajuisessa jatkuvassa kasvussa esimerkiksi Internet-pelaamisen ansiosta.
Vuoden 2000 tienoilla Japanissa julkaistu Hikaru no Go -manga – ja myöhemmin televisiossa esitetty sarjakuvaan perustuva anime – nosti gon pinnalle japanilaisen nuorison keskuudessa. Tammikuussa 2004 gon suosiota levittänyt anime-sarja esitettiin myös Yhdysvalloissa.
Pelivälineet.
Vangitut vastustajan kivet säilytetään pelin loppuun asti oman go-kupin nurin käännetyn kannen syvennyksessä.
Gon pelaamiseen käytetään pelilautaa ("goban") ja valkoisia sekä mustia pelinappuloita, "kiviä" ("goishi"). Kiviä on yleensä 180 valkoista ja 181 mustaa. Kivet valmistetaan perinteisesti liuskekivestä (mustat) ja simpukankuorista (valkeat). Koska ”simpukkakivet” ovat koko lailla arvokkaita, useimmiten pelataan lasista tehdyillä kivillä. Muoviset kivet ovat vielä lasikiviäkin halvempia, mutta niitä käytetään harvoin, koska lasikivet ovat sopivamman painoisia sekä tuottavat napakamman äänen laudalle pelattaessa. Kiviä säilytetään yleensä tarkoitukseen tehdyissä kupeissa ("goke"), mutta mikä tahansa muukin astia käy. Go-lauta on perinteisesti puuta ja siihen on piirretty 19 pysty- ja vaakaviivan (18 × 18 ruudun) muodostama ristikko, jossa on yhteensä 361 viivojen risteyskohtaa.
Aloittelijat harjoittelevat pelimekaniikkaa usein pienemmillä laudoilla, joissa on joko 9 × 9 tai 13 × 13 risteyskohtaa. Periaatteessa gota voi pelata minkä kokoisella laudalla tahansa. Pienemmällä laudalla pelatessa säännöt kuitenkin muuttuvat hieman (tasoituskivien määrä ja niiden asettelu).
Perinteisesti go-lauta on 1,5 shakua (45,45 cm) pitkä ja 1,4 shakua (42,42 cm) leveä. Aloittelijoita usein hämmästyttääkin se, ettei lauta olekaan neliön muotoinen. Laudan pituus on suurempi kuin sen leveys suhteessa 15:14. Laudan ”kummallisen” muodon on esitetty johtuvan kahdesta syystä. Ensinnäkin pelaajien istuessa laudan äärellä he näkevät sen niin, että se näyttää lyhyemmältä. Tämän takia lauta asetetaan pelaajien väliin niin, että sen leveyttä suurempi pituus luo illuusion, jossa lauta näyttää neliöltä. Toisen selityksen mukaan japanilaisen estetiikan mukaan symmetrisen muodon käyttäminen kuvastaa ”huonoa makua”.
Oikeaoppisesti valmistettujen pelikivien mustat kivet ovat hieman valkoisia suurempia. Syynä tähän on optinen illuusio; valkoiset kivet näyttävät laudalla isommilta kuin mustat. Mustat kivet tehdään siis isommiksi, jotta ne näyttäisivät laudalla samankokoisilta valkoisten kanssa. Kivien kokoero ei kuitenkaan ole kovin suuri, ja useimmilta pelaajilta tämä yksityiskohta jää huomaamatta. Perinteisesti kiveä pidellään etu- ja keskisormien päiden välissä, ja se asetetaan laudalle niin, että siitä kuuluu pieni, mutta selvä ”klik”-ääni.
Gota voi pelata hyvinkin yksinkertaisilla ja halvoilla pelivälineillä, kuten esimerkiksi vanerilevyllä ja maalatuilla pikkukivillä. Monet pelaajat arvostavat kuitenkin laadukkaita pelivälineitä ja ovat myös valmiita maksamaan niistä. Kalleimmat go-varustepaketit (lauta, kivet ja kupit) kipuavat hinnaltaan satoihin, jopa tuhansiin euroihin.
Peliä pelataan myös useilla tietokoneohjelmilla, joita on kehitetty kotitietokoneiden lisäksi muun muassa useille pelikonsoleille, kämmentietokoneille sekä matkapuhelimille. Useat ohjelmat mahdollistavat myös pelaamisen Internetissä.
Säännöt.
Kuvassa näkyy mustia ja valkoisia kiviä. Kivien "vapaudet" on merkitty mustilla ja valkoisilla pisteillä. Huomaa, että eri kivet voivat jakaa saman risteyskohdan vapautena.
Kun valkoinen pelaa kiven kohtaan A, jää musta ryhmä vangiksi ja siihen kuuluvat kivet poistetaan pelilaudalta.
Gon säännöistä on muutamia laajalti käytettyjä muunnelmia, jotka voidaan karkeasti jakaa japanilais- ja kiinalaistyylisiin sääntöihin. Kaikki muunnelmat kuitenkin kuvailevat strategisesti ja taktisesti saman pelin – erot ovat lähinnä pisteidenlaskun yksityiskohdissa ja harvinaisten poikkeustapausten käsittelyssä. Aloittelijan näkökulmasta kaikki säännöt ovat käytännössä samanlaisia.
1. Peliä pelaa kaksi pelaajaa. Toinen pelaa mustilla ja toinen valkeilla kivillä. Musta aloittaa pelin.
2. Aluksi lauta on tyhjä. Pelaajat asettavat vuorotellen yhden kiven kerrallaan laudalle. Pelaaja voi myös halutessaan olla laittamatta kiveä eli "passata". Peli jatkuu kunnes kumpikaan ei enää halua laittaa laudalle kiviä eli molempien pelaajien passattua peräkkäin.
3. Kivet asetetaan laudalle piirrettyjen viivojen risteyskohtiin. Pelaaja saa asettaa kivensä mihin tahansa laudalla olevaan tyhjään viivojen risteyskohtaan elleivät säännöt 7 tai 8 sitä kiellä.
4. Asetettua kiveä ei enää siirretä paitsi jos se poistetaan laudalta säännön 6 mukaisesti.
5. Pelaaja, jolla on enemmän aluetta ja vankeja (vastustajan vangittuja kiviä) yhteensä voittaa pelin. Valkoinen saa lisäksi ylimääräisiä pisteitä (komi), koska mustalla on pelin aloittajana etu puolellaan.
6. Kiviryhmä jää vangiksi, eli poistetaan laudalta, silloin kun se menettää kaikki vapautensa eli yhteytensä vielä tyhjään viivojen risteyskohtaan.
7. Kiveä ei saa asettaa sellaiseen paikkaan, jossa sillä ei olisi yhtään vapautta, jos se ei vangitse yhtään vastustajan kiveä. "Itsemurha" on siis kielletty.
8. Toistokielto – Kiveä ei saa pelata niin, että laudalla aikaisemmin ollut "koko laudan" tilanne toistuisi.
9. Tasoituspeli – Vahvempi pelaaja pelaa valkeilla. Musta pelaa ensimmäisenä siirtonaan pelaajien tason erotuksen verran mustia kiviä. Näiden kivien paikat on merkitty lautaan.
Alue ja voittaja (sääntö 5).
Peli on päättynyt. Valkoisen ja mustan hallitsemat alueet on merkitty kuvaan pienillä pisteillä. Merkityt mustat kivet ovat kuolleita ja ne lasketaan siksi valkean vangeiksi. Niiden peittämät alueet lasketaan myös valkean hyväksi.
Gon lopullisena tavoitteena on alueen muodostus. Alue on ryhmä vapaita viivojen risteyskohtia, joita vain omat kivet ympäröivät. Vaikka vastustajan kivien vangitsemisesta saakin pisteitä, on se vain eräs keino alueen valtaamiseen ja vastustajan aseman heikentämiseen. Kivien vangitseminen ei ole gon pääasiallinen tarkoitus.
Pelin päättyessä molemmat pelaajat laskevat valtaamansa alueet ja vangitsemansa vastustajan kivet. Kukin vapaa viivojen risteysalue on yhden pisteen arvoinen. Vangitkin ovat yhden pisteen arvoisia vangitsijalleen. Vangeiksi lasketaan jo vangittujen kivien lisäksi myös ne kivet, jotka pelin päättyessä ovat sellaisessa asemassa, josta niitä ei enää voi pelastaa (Esimerkiksi viereisessä kuvassa mustan ryhmä vasemmassa alanurkassa on "kuollut"). Mikäli pelaajien välille syntyy erimielisyyttä siitä, mitkä ovat kuolleita kiviä, tulee kiista ratkaista jatkamalla peliä niin kauan, kunnes kiistanalaiset kivet on vangittu tai todettu selvästi eläviksi. Elävät ja kuolleet kivet määritellään tarkemmin "täällä".
Yleensä gossa menetellään siten, että vangeilla vähennetään vastustajan pisteitä, eikä kasvateta omia. Tämä tarkoittaa sitä, että vangit asetetaan takaisin laudalle vastustajan alueelle, jolloin vastustaja menettää hallitsemiaan vapaita viivojen risteyskohtia eli pisteitään vankien lukumäärän verran. Näiden kivien vangitsija ei enää saa näistä takaisin asetetuista kivistä pisteitä. Valkoinen saa lähes aina "komin" eli ylimääräisiä tasoituspisteitä lopulliseen pistemääräänsä korvaukseksi siitä, että musta saa aloittaa pelin.
Viereisessä kuvassa valkea saa 32 pistettä alueistaan ja 16 pistettä vangeistaan eli yhteensä 48 pistettä. Musta saa vain neljä pistettä. Valkoinen voi viedä mustalta nämä neljä pistettä laittamalla saamiaan vankeja laudalle, jolloin sekä valkea että musta menettävät molemmat neljä pistettä. Laskettiinpa tulos miten tahansa, valkea voittaa 44 pisteellä. Gossa voittaja ilmoitetaan esimerkiksi näin: valkea voittaa 5 pisteellä.
Gossa laudalle jää useinkin sellaisia yksittäisiä tyhjiä risteyskohtia, joita ympäröivät molempien pelaajien kivet. Näillä risteyskohdilla ei ole selvää omistajaa, eikä niistä saa yhtään pistettä. Jos risteyskohtaan pelaaminen ei muuta pistetilannetta, näitä risteyskohtia kutsutaan "dame"iksi ja ne täytetään pelikivillä viimeistään pistelaskentavaiheessa, jolloin pisteiden laskeminen helpottuu.
Kivien mahdollinen loppuminen ei saa vaikuttaa pelin kulkuun tai sen tulokseen millään lailla. Mikäli pelaajalta loppuvat pelikivet, on niitä hankittava hänelle lisää. Hätätapauksessa puuttuvat pelikivet voi korvata jollain muulla materiaalilla, kuten esimerkiksi napeilla. Lisää kiviä voi hankkia myös vaihtamalla vankeja. Jos molemmilla pelaajilla on esimerkiksi vähintään kymmenen vankia, molemmat pelaajat voivat vähentää vankikupistaan kymmenen kiveä ja antaa ne takaisin vastustajalle. Yleensä kivet loppuvat vain kun kiviä on alkujaankin ollut merkittävästi vähemmän kuin 180.
Vapaudet (sääntö 6).
Pelatulla kivellä on neljä vapautta eli tyhjää viivojen risteyskohtaa sen ylä- ja alapuolella sekä molemmilla sivuilla. Laudan reunaan sijoitetulla kivellä niitä on vain kolme ja laudan nurkassa olevalla kivellä niitä on vain kaksi. Vierekkäin pelatut kivet muodostavat vapauksien kannalta yhtenäisen kokonaisuuden. Esimerkiksi kahden vierekkäisen kiven ketjulla vapauksia on kuusi.
Kun kiven tai kiviketjun eli ryhmän kaikki vapaudet on täytetty vastapuolen kivillä, on kivi tai kiviketju syöty ja se pitää poistaa laudalta. Vangittujen kivien "alta" paljastuu vangitsijalle nyt hänen hallinnassaan oleva uusi alue. Vangitut kivet säilyttää vangitsija erillään muista kivistä pelin loppuun asti. Yleensä tämä säilytys tapahtuu nimenomaan go-kiville valmistettujen kuppien ylösalaisin käännettyjen kansien päällä. Kivi tai kiviryhmä, jolla on vain yksi vapaus on "atariksi" kutsutussa tilanteessa, jossa se uhkaa tulla syödyksi seuraavalla vuorolla.
Itsemurhakielto (sääntö 7).
Kiveä ei saa asettaa paikkaan, jossa sillä ei olisi yhtään vapautta paitsi jos juuri tämän kiven asettamisella saadaan vangittua yksi tai useampi vastustajan kivi, jolloin ne poistetaan laudalta ja ne luovuttavat näin asetetulle kivelle ainakin yhden sen tarvitseman vapauden. Itsemurhakielto ei siis koskaan kiellä siirtoa, jolla voidaan vangita vastustajan kiviä. Viereisessä kuvassa musta voi siis vangita yhden valkean kiven.
Toistokielto (sääntö 8).
Toistokielto koskee yllä kuvattua tilannetta, jossa musta saa vangita valkoisen kiven. Jos valkoinen yrittäisi samaa heti mustan siirron jälkeen, se johtaisi takaisin yllä kuvattuun tilanteeseen ja musta voisi vuorostaan vangita valkoisen, ja tätä vangitsemista voitaisiin jatkaa loputtomiin. Tämän estämiseksi toistokielto kieltää nyt valkoista vangitsemasta mustaa, koska koko laudalla aikaisemmin ollut tilanne toistuisi. Valkoisen on siis pelattava johonkin muuhun lailliseen kohtaan, jolloin koko laudan tilanne muuttuu. Jos musta vastaa tähän pelaamalla myös muualle, valkoinen voi seuraavalla siirrollaan jälleen vangita mustan kiven, jolloin paikallinen tilanne palautuu kuvassa esitettyyn. Jos musta ei halua vastata muualle, hän voi tietenkin päättää tilanteen pelaamalla kiven omien kiviensä keskelle.
Tasoituspelit (sääntö 9).
Kuvassa näkyvät tasoituskivien paikat go-laudalla. Oikeassa laudassa tasoituskivien paikat on merkitty pienillä mustilla pisteillä.
Gon hyviä puolia on se, että hyvinkin eritasoiset pelaajat voivat pelata keskenään mielenkiintoisen ja kummallekin haastavan pelin gon tasoitusjärjestelmän ansiosta. Tasoitus tapahtuu siten, että musta (heikompi pelaaja) asettaa ennen pelin alkua laudalle pelaajien tasoerosta (luokitusjärjestelmässä) riippuvan määrän tasoituskiviä. Tämän jälkeen valkea aloittaa pelin. Tasoituskivet tasoittavat merkittävästi pelaajien voimasuhteita antaessaan heikommalle pelaajalle paremman strategisen aseman.
Mikäli tasoituspelissä pelaajien välinen tasoero ("luokitusjärjestelmässä") oikeuttaisi heikomman pelaajan saamaan vain yhden tasoituskiven, saa heikompi pelaaja vain etuoikeuden pelata mustilla (tavallisesti ilman "komia"). Tasoituskiviä ei yleensä voi antaa yhdeksää enempää. Mikäli pelaajien välinen tasoero kuitenkin oikeuttaisi toisen pelaajan saamaan tasoituskiviä enemmän kuin yhdeksän, niin tällöin pelaajien välisen tasoeron katsotaan olevan niin suuri, että peli on lähinnä opetuspeli, jossa valkoinen opettaa mustaa.
Komi.
Tasapelit pyritään välttämään erityisesti turnauksissa. Jos tasapelit eivät haittaa turnausjärjestelyjä, voidaan tasa-alkupeleissä käyttää esimerkiksi 7 pisteen komia ja tasoituspelit voidaan pelata ilman komia.
Komin arvo pyritään valitsemaan niin, että mustan ensimmäisen siirron etu hyvitetään täysimittaisesti valkoiselle. Kun ammattilaispeleissä mustilla kivillä voitetaan selvästi yli 50 % peleistä, komin arvoa on perinteisesti kasvatettu. Toistaiseksi ammattilaispeleissä käytettyä komia ei ole jouduttu vähentämään.
Aloittajan arvonta.
Pelaajat sopivat keskenään tai arpovat sen, kumpi pelaa mustilla. Arpominen tapahtuu siten, että toinen pelaajista ottaa suljettuun kouraansa joukon valkoisia kiviä. Toinen pelaaja asettaa laudalle yhden tai kaksi mustaa kiveä ja näin arvaa onko valkoisia kiviä parillinen (kaksi mustaa kiveä) vai pariton (yksi musta kivi) määrä. Mikäli arvaus on oikein, saa hän pelata mustilla. Arvauksen ollessa väärin saa valkoisia kiviä kourassaan pidellyt pelata mustilla. Tätä arpomistapaa kutsutaan "nigiriksi". Turnauksissa värit on voitu määrätä jo etukäteen, jolloin nigiriä ei käytetä.
Kello.
a> voidaan käyttää kelloja pelin tempon nopeuttamiseen. Turnauksissa kelloja käytetään yleisesti.
Etenkin turnauksissa sekä Internetissä pelatessa käytetään yleensä pelikelloa, jonka tarkoitus on joko estää pelin pitkittymistä tai nostaa pelin tempoa. Erityisen nopeita pelejä (10 minuuttia per pelaaja, tai vähemmän) kutsutaan pikapeleiksi (engl., alun perin salama). Pelaajat käynnistävät kellon pelin alussa ja painavat omaa nappiansa kellossa jokaisen tekemänsä siirron jälkeen. Tietokoneiden go-ohjelmien virtuaaliset pelikellot ovat automaattisia, eli niitä ei tarvitse erikseen painaa siirron tekemisen jälkeen.
Yleisesti käytössä on kolme erilaista aikatyyppiä: absoluuttinen, perinteinen byoyomi sekä kanadalainen byoyomi. Näiden lisäksi käytetään yhdistelmiä, joissa absoluuttisen ajan jälkeen jatketaan byoyomilla.
Absoluuttinen.
Molemmille pelaajille on asetettu oma enimmäisaika jonka siirtojen tekemiseen voi yhteensä käyttää. Molemmilla pelaajilla voi siis olla esimerkiksi 45 minuuttia aikaa. Pelaajan aika alkaa kulua vastustajan vuoron päätyttyä kun vastustaja painaa kelloa, ja lakkaa kulumasta vastustajan vuoron ajaksi pelaajan oman vuoron päätyttyä, kun pelaaja itse painaa kelloa. Mikäli pelaajan aika loppuu, hän häviää.
Perinteinen byōyomi.
"Absoluuttisen" peliajan loputtua pelaajan pelaamista rajoittaa aikaraja (yleensä 60 tai 30 sekuntia), jonka puitteissa hänen tulisi tehdä jokainen yksittäinen siirtonsa. Mikäli siirtoa ei tämän aikarajoituksen puitteissa tehdä, pelaajan katsotaan menettäneen yhden byōyomi-jaksoistaan.. Pelaajalla on tietty määrä byōyomi-jaksoja. Mikäli pelaajan byōyomi-jaksot loppuvat, hän häviää pelin. Mikäli pelaaja onnistuu suorittamaan siirtonsa aikarajan puitteissa, pelaajan vuoro päättyy eikä hän menetä ainuttakaan byōyomi -jaksoa.
Pelaajan byōyomi-jakson kuluttua loppuun alkaa hänen seuraava byōyomi-jaksonsa kulua, mikäli hänellä on niitä jäljellä. Jokainen loppuun kulunut byōyomi-jakso lasketaan menetetyksi. Kesken "jäänyt" byōyomi-jakso alkaa alusta pelaajan seuraavalla vuorolla.
Aikarajasta pitää tyypillisesti huolen erillinen henkilö, joka varoittaa ajan loppumisesta laskemalla sekunteja taaksepäin (jap. byō = sekunnit, yomi = lukeminen). Sekuntien ääneen laskemista varten on kehitetty myös kello, joka on piipityksellään ja myöhemmin myös puheellaan saavuttanut legendaarisen maineen turnausten häiritsijänä.
Kanadalainen byōyomi.
Kuin perinteinen byōyomi, mutta yhdelle jaksolle on määrätty jakson pituuden lisäksi myös kyseisessä ajassa pelattava kivimäärä. Pelaajan pitää siis tehdä esimerkiksi viisitoista siirtoa viidessä minuutissa. Jos pelaaja saa pelattua kyseisen kivimäärän asetetussa ajassa, alkaa jakso uudelleen. Mikäli aika jaksossa loppuu kun kiviä on vielä jäljellä, pelaaja häviää pelin.
Strategia ja taktiikka.
Musta voi estää valkeaa muodostamasta kahdesta ryhmästään yhtä suurempaa ryhmää. Musta "leikkaa" eli tulee väliin (kohtaan, jossa on kaksi valkoista neliötä).
Go on säännöiltään yksinkertainen, mutta sen strategia ja taktiikka ovat vivahteikkuudeltaan ylivertaisia muihin lautapeleihin verrattuna. Gon perusajatus on alueen valtaaminen. Alueen valtaamiseen ja sen puolustamiseen on monia eri lähestymistapoja.
Aloittelijat aloittavat pelin usein vain asettelemalla kiviä sattumanvaraisesti pitkin lautaa. Aloittelijat oppivat kuitenkin pian gon perusstrategiat ja hyvän tavan aloittaa peli. Tämä artikkelin osio raapaisee gon strategian pintaa. Aihetta syvemmin tarkastelee runsas määrä ammattilaispelaajien laatimia kirjoja.
Kytkentä ja leikkaus.
Laudalla olevia kiviä on helpompi puolustaa, jos ne kytketään yhteen ryhmiksi. Vastustajan on tällöin täytettävä ryhmän kaikki vapaudet vangitakseen sen. Tämä on tietenkin paljon vaikeampaa kuin yksittäisen kiven vangitseminen. Kivet kytketään yhteen asettamalla ne vierekkäisiin viivojen risteyskohtiin, jolloin ne muodostavat ryhmän.
On taktisesti järkevää yrittää estää vastustajaa kytkemästä kahta ryhmäänsä yhdeksi isoksi ryhmäksi. Tämä voidaan estää "leikkaamisella". Leikkaaminen tarkoittaa sitä, että pelaaja pelaa yhden tai useamman kiven niin, että se estää vastustajaa yhdistämästä kahta ryhmäänsä toisiinsa. Leikkaajakivet on siis pelattu kahden toisiaan lähestyvän vastustajan ryhmän väliin niin, etteivät ne voi enää yhdistyä.
Silmät: elävä ja kuollut ryhmä.
Ylhäällä oikealla mustan ryhmällä on neljä silmää, eikä sitä näin voi vangita. Vasemmassa alanurkassa musta on pulassa. Mustan ryhmällä on vain yksi silmä ja yksi valesilmä, ja siksi se voidaan vangita (valkoisen siirrot C3, A5, A3 ja A1). Vasemmalla ylhäällä mustan ryhmällä on vain yksi vapaus ja sekin voidaan siksi vangita.
Jos ryhmä kiviä menettää viimeisenkin vapautensa, se poistetaan laudalta (vangitaan). Omia ryhmiä on erittäin tärkeää pitää silmällä vangitsemisen uhalta, sillä vangitsija saa kaappauksilla pisteitä vankikivien muodossa, uusia aluevaltauksia sekä etenkin vaikutusvaltaa ympäröiviin tilanteisiin.
Jos oma ryhmä uhkaa tulla piiritetyksi eikä piiritystä voi enää estää, on uhattavalle ryhmälle kaappauksen estämiseksi luotava kaksi aluetta, jonne vastustaja ei voi pelata. Näitä tyhjiä kohtia kutsutaan "silmiksi". Jos silmät ovat oikein tehtyjä, ei vastustaja voi vangita ryhmää piirittämisestä huolimatta. Vastustaja ei voi täyttää näitä silmiä, koska se olisi yhdelle kivelle itsemurha. Yhden silmän ryhmän voi kaapata piirittämällä sen ja sen jälkeen täyttämällä silmä. Tällöin ryhmältä katoaa viimeinen vapaus ja se vangitaan. Piiritettyjä ryhmiä, joilla ei ole kahta silmää kutsutaan tämän takia kuolleiksi ryhmiksi.
Ryhmällä voi aluksi näyttää olevan kaksi silmää (kuten oheisessa kuvassa mustan ryhmä vasemmassa alanurkassa). Sillä voi olla yksi aito silmä ja yksi tai useampi "valesilmä". Valesilmä näyttää aidolta, koska siihen ei tilapäisesti voi asettaa kiveä. Syvempi tarkastelu osoittaa ryhmän olevan vangittavissa oikealla siirtosarjalla.
Hyökkäys.
Suurin osa keskipelistä kuluu yleensä vastustajan heikkojen ryhmien kimppuun hyökkäilemiseen ja omien ryhmien puolustamiseen. On kuitenkin tärkeää muistaa, että gossa pyritään saamaan mahdollisimman iso alue laudasta omaan hallintaan. Tällöin keskipelissä tapahtuvan hyökkäilyn pääasiallinen tarkoitus ei ole vangita vastustajan ryhmiä, vaan saavuttaa strategisesti edullisia asemia alueiden valtaamiseen (uusien tai vastustajan). Hyökkäyksiä käytetään myös vastustajan "häiritsemiseksi", jolloin vaikeutetaan hänen mahdollisuuksiaan vallata alueita.
Pelin vaiheet.
Go-peli sisältää aina kolme jaksoa: alkupelin (jap. "fuseki"), keskipelin (jap. "chūban") sekä loppupelin (jap. "yose"). Alkupelissä yleensä keskitytään ensimmäisenä pelaamaan kiviä laudan nurkkiin ja sen jälkeen laajentamaan pelaamista laitoihin. Keskipeli ja loppupeli sen sijaan tapahtuvat koko laudalla. Alkupelissä tehdyillä virheillä voi olla kohtalokkaitakin seurauksia pelin lopputuloksen kannalta. Tämän takia alkupelin ja sen monien avausteorioiden eli josekien tunteminen on gon pelaajalle äärimmäisen tärkeää. Keskipelissä pelaajat pyrkivät saamaan mahdollisimman suuria alueita laudasta haltuunsa, käyttäen hyväkseen alkupelissä rakentamiaan asemia.
Loppupelissä pelaajat ovat vallanneet itselleen jo lähes koko laudan. Vain pieniä alueita on enää vapaana. Loppupelissä ei ole kovinkaan monta kannattavaa siirtoa enää jäljellä ja kokeneet pelaajat pystyvät laskemaan jokaisen jäljellä olevan siirron arvon. Tällöin he pystyvät pelaamaan jäljellä olevat siirrot itselleen edullisimmassa järjestyksessä ansaiten siten mahdollisimman paljon pisteitä. Siirtojen arvojen laskeminen on haastavaa ja siinä on helppo erehtyä. Tämän taidon hallitseminen on kuitenkin yksi tärkeimmistä go-pelaajan tarvitsemista taidoista ja se on koko loppupeli-vaiheen perusta.
Luokitusjärjestelmä.
Yleisin go-pelaajien käyttämä luokitusjärjestelmä tulee Japanista ja se on budolajien kaltainen. Amatööripelaajat jaetaan kyū-tasoihin, jotka alkavat noin 30 kyūsta (vasta-alkaja) ja nousevat 1 kyūhun. Kyū-tasojen jälkeen tulevat dan-tasot alkaen 1 danista ja nousten 8 daniin asti. 1 danin katsotaan hallitsevan ja ymmärtävän pelin eri osa-alueiden perusteet. 8 dan-luokituksia myönnetään amatöörien maailmanmestaruuden voittaneille. Suurin osa gon vakituisista harrastajista pelaa noin 10 kyūn ja 3 danin välisellä tasolla.
Tasoituspeleissä pelaajien välisten luokitusten ero määrää tasoituskivien määrän. Näin pelaaja, jonka luokitus on 4 kyū, antaisi 11 kyūlle seitsemän tasoituskiveä (11–4 = 7) ja saisi 2 danin tasoiselta vastustajaltaan viisi kiveä. Vastaavasti pelaajan luokitus määräytyy sen mukaan, monenko kiven tasoituksella hän pystyy pelaamaan tasaväkisiä pelejä muita pelaajia vastaan.
Japanilaisten, korealaisten ja kiinalaisten ammattilaisten luokitukset alkavat 1 danista eli "shodanista". Ylin ammattilaisluokitus on 9 dan. Ammattilaisten 1 dan on huomattavan paljon vastaavaa amatööriluokitusta vahvempi. Ammattilaisluokituksia ei käytetä suoraan pelaajan vahvuuden tai tasoituskivien määrittämiseen vaan ne kertovat ennemminkin pelaajan kokemuksesta ja aiemmasta menestyksestä.
10 dan (十段, jūdan) ei ole luokitus, vaan arvonimi, jota pitää hallussaan samannimisen japanilaisen ammattilaisturnauksen voittaja. Hallitseva 10 dan on korealaissyntyinen Chikun Cho.
Hyvä pelitapa.
Turnauksissa yleensä edellytetään kohteliasta käytöstä.
Filosofia.
Yleensä go ja shakki nähdään idän ja lännen strategisen ajattelun ruumiillistumina. Gossa peli alkaa tyhjältä laudalta. Siinä keskitytään rakentamaan itselleen alueita monien taisteluiden kautta ja lopussa pisteisiin perustuva vertailu ratkaisee voittajan. Shakki taas on loppukeskeinen peli, sillä siinä pyritään tappamaan vastapuolen yksilöllinen pelinappula (kuningas).
Samanlaista vertailua on tehty myös Backgammonin, shakin ja gon, kolmen ehkä kaikkein vanhimpien yhä pelattavien lautapelien kesken. Backgammon voidaan nähdä pelinä, jossa ilmenee ihmisen suhde kohtaloon, koska myös uhkapelinä tunnetussa Backgammonissa nopilla on pelin kulkuun suuri merkitys. Shakki puolestaan kuvaa toisiaan kohti marssivine hierarkkisine sotilasrivistöineen ihmisen suhdetta toisiin ihmisiin. Gon tasoitusjärjestelmän ansiosta eritasoiset pelaajat voivat pelata keskenään tasaväkisesti. Tasoitusjärjestelmän ansiosta jokainen pelaaja myös tuntee oman vahvuutensa verrattuna toisiin pelaajiin. Go voidaankin nähdä eräänlaisena itsekehittymisen mittarina, ihmisen suhteena itseensä.
Tietokoneet ja go.
Ihminen kykenee voittamaan tietokoneen helposti gossa.
Sitkeästä ohjelmointityöstä huolimatta tietokoneet eivät toistaiseksi pärjää edes kohtalaisen hyvälle kerhopelaajalle. Tämän takia useimmat pelaajat eivät ole kovinkaan kiinnostuneita pelaamaan tietokoneita vastaan. Tietokoneiden go-ohjelmat antavat kuitenkin aloittelijoille ja hieman kehittyneemmille pelaajille kohtalaisen vaihtoehdon ihmispelaajien sijalle. Tekoälyn kehittämistä vaikeuttaa myös se, etteivät ihmispelaajat useinkaan osaa selittää, miksi erityisesti pelin ensimmäiset siirrot ovat toimivia. Tämä johtuu pelin korkeasta abstraktisuudesta.
Shakkia pelaava tietokone Deep Blue voitti shakin maailmanmestarin jo vuonna 1997. Gossa ja shakissa ratkaiseva tekijä on tietokoneen lähestymistapa ongelmiin. Shakissa raaka laskenta siirto siirrolta toimii erinomaisesti, sillä shakissa erilaisia siirtosarjoja on huomattavasti vähemmän kuin gossa. Raaka laskentateho ei toistaiseksi riitä gossa alkuunkaan, sillä gossa tarvitaan laskennan ja muistin lisäksi kykyä arvioida laudan tilannetta kokonaisuutena ja käyttää näitä arviointeja perusteina siirroille. Tietokone ei kykene samaan, joten sen peli on epätasapainoista. Gon pelaamista on verrattu taiteen tekemiseen; "kun tietokoneet oppivat pelaamaan gota, ne oppivat myös tekemään taidetta".
Internet on mahdollistanut gon pelaamisen ympäri maailmaa. Tarkoitukseen omistetuilla palvelimilla voi pelata sekä keskustella useiden eritasoisten pelaajien kesken. Näiltä useimmiten ilmaisilta go-palvelimilta löytää vastustajan yleensä melko nopeasti ja vaivattomasti.


XviD.
Xvid (aiemmin XviD) on MPEG-4:n (tarkemmin MPEG-4 Part 2 ASP:n) mukainen videokoodekkikirjasto. Sen kehitys aloitettiin DivXNetworksin (nyk. Divx, inc.) vedettyä OpenDivX-koodekkinsa lähdekoodin jakelusta ja julkaistua siihen perustuvan kaupallisen DivX-koodekin beta-version. Xvid on DivX Pro-koodekin pääkilpailija.
Xvid on vapaa ohjelmisto ja sitä levitetään GNU GPL-lisenssin alaisuudessa, kun taas DivX on kaupallinen ohjelmisto. Tämä tarkoittaa myös, että toisin kuin DivX, joka on saatavilla vain joillekin laitteistoalustoille, Xvid toimii kaikilla alustoilla ja käyttöjärjestelmillä joissa sen lähdekoodi voidaan kääntää.
Patenttiongelmat.
Koska Xvid on MPEG-4 Part 2:n toteutus, se käyttää useita patentoituja tekniikoita. Tämän vuoksi Xvid 0.9.x -versioita ei lisensoitu maissa joissa ohjelmistopatentit ovat voimassa. Xvid 1.0.x -versioissa käytetään GNU GPL v2-lisenssiä ilman maantieteellisiä rajoituksia. Paikalliset lait saattavat kuitenkin rajoittaa ohjelmiston käyttöä.
Enkoodausohjelmia.
Enkoodausohjelmia jotka enkoodaavat videota Xvid-muotoon.


Kanji.
Kanji (漢字, "kiinalainen merkki") tarkoittaa japanilaisia Kiinasta peräisin olevia merkkejä.
Suurin osa japaninkielisestä tekstistä kirjoitetaan kanjeilla, joita käytetään sanan vartalon merkitsemiseen. Taivutuspäätteiden ilmaisemiseen käytetään hiragana-tavumerkkejä ja vierasperäisten sanojen ilmaisemiseen katakana-tavumerkkejä. Lisäksi sanoja voidaan kanjien sijasta kirjoittaa hiraganoilla.
Kanjien historiasta.
Kanji-merkistö on siirtynyt Kiinasta Japaniin useissa eri vaiheissa 400-luvulta alkaen. Siksi myös niiden merkityksissä ja käyttötavoissa on monia historiallisia kerrostumia.
Kanjien merkitysrakenteesta.
Kanjit ovat alkuperältään sanamerkkejä, mutta japanin kielessä niitä käytetään pääasiassa merkkiyhdistelminä, jotka saavat uusia merkityksiä. Yhdistelmiä muodostetaan kanjien merkitysten perusteella.
Kanji-merkillä on tyypillisesti kaksi perusäänneasua, kiinalaisperäinen "on-yomi" ja japanilaisperäinen "kun-yomi". Esimerkiksi merkin 水 on-yomi on "sui" ja kun-yomi on "mizu". Äänneasuja voi olla useitakin, ja lisäksi niistä on poikkeuksia. Osalla kanji-merkeistä on myös erityisiä äänneasuja, joita käytetään pelkästään japanilaisten henkilönnimien muodostamisessa ("nanori-yomi"). Yleensä "kun-yomia" käytetään silloin, kun kanji on yksinään ("watashi wa mizu wo nomimasu"), "minä juon vettä", kun taas "on-yomia" käytetään kanjin muodostaessa osan yhdyssanaa, kuten sanassa "sui'"gin", "vesihopea" (elohopea). Kanji siis äännetään pääsääntöisesti on-yomin mukaan pääasiassa kun se esiintyy yhdistelmässä muiden kanjien kanssa peräkkäin, mutta on myös kun-yomilla luettavia epäsäännöllisiä yhdistelmiä. Kun-yomin mukaan luetaan kun kanjilla on kirjoitettu yksittäinen, yksimerkkinen sana. Kanjeilla kirjoitetut adjektiivit ja verbit äännetään kun-yomin mukaisesti ja ne ovat helppoja tunnistaa niitä seuraavista hiraganoilla kirjoitetuista taivutuspäätteistä, eli okuriganoista.
Joillekin kanjeilla kirjoitetuille sanoille on useita ääntämisasuja, joista voi ääneen luettaessa lausua minkä vain. Esimerkiksi 日本 eli "Japani" voidaan lausua sekä "Nihon" että "Nippon."
Kanjeja on kymmeniä tuhansia. Japanilaisissa peruskouluissa opetetaan koulutusministeriön virallisesti hyväksyttyä 2136 merkin perusjoukkoa (niinkutsutut jōyō-kanjit), joilla esimerkiksi pystyy kohtuullisesti lukemaan japanilaista sanomalehteä. Kanjeja käyttävät tietokoneohjelmat ja kirjasinlajit tuntevat yleensä noin 6000 merkkiä.
Japania opiskeleville ulkomaalaisille suunnatussa virallisessa japanin kielikokeessa JLPT:ssä (Japanese Language Profiency Test) kanjimerkkien osaamista arvioidaan aikaisemmin neljällä, vuodesta 2010 lähtien viidellä eri tasolla (ennen 級, "kyuu", nykyisin N5–N1). Alimmalla viidennellä tasolla vaaditaan 80 tavallisimman merkin hallinta. Tähän joukkoon kuuluvat muun muassa numerot ja viikonpäivät sekä keskeisimmät ajan, paikan ja sukulaisuussuhteen ilmaisut. Neljännellä tasolla vaaditaan noin kolmensadan, kolmannella noin kuuden ja puolensadan, toisella noin tuhannen ja ensimmäisellä noin kahden tuhannen kanjin hallinta.
Japaninkielisen tekstin lukemista voidaan helpottaa merkitsemällä hiraganamerkein kanjien rinnalle niiden äänneasu. Tämän merkintätavan nimi on "furigana" ja merkintä on yleensä kanjin päällä, tai pystysuuntaan olevassa tekstissä vierellä. Poikkeustapauksissa furiganana voidaan käyttää katakanaa: esimerkiksi eurooppalaistyyliseen ympäristöön sijoittuvassa mangassa voi lukea 王子 (lausutaan normaalisti おうじ, ōji) ja katakana-furiganat osoittavat lukutavaksi プリンス, "prince".
Kanjien järjestämisestä.
Kanjien järjestäminen esimerkiksi hakukelpoiseen sanakirjaan on ongelmallista. Niitä ei voida aakkostaa samaan tapaan kuin kirjainkirjoitukseen perustuvia sanoja.
Kanjimerkkejä on perinteisesti järjestetty merkin piirtämiseen tarvittavan siveltimenvetojen lukumäärän perusteella. Toinen järjestämistapa ovat radikaalit, jotka ovat useissa merkeissä samankaltaisina toistuvia rakenneosasia. Kolmas yleinen tapa on aakkostaa sanakirja kanjin ääntämisasun perusteella, jolloin käytetään hiraganan aakkosjärjestystä tai latinalaisten aakkosten aakkosjärjestystä. Tällöin kuitenkin tuntemattoman merkin (jonka ääntämisasua lukija ei tiedä) löytäminen on hankalaa.
Nykyään on olemassa sähköisiä sanakirjoja joista tuntematonta kanjimerkkiä voi hakea kirjoittamalla se kosketusnäytön tai hiiren avulla. Tämä teknologia kuitenkin vaatii että merkin vedot piirretään oikeassa järjestyksessä. Vetojen piirtojärjestys on kuitenkin hyvin looginen ja helppo oppia.
Merkittävän uudistuksen kanjien aakkostamiseen toi saksalaissyntyisen Jack Halpernin 1970-luvulla kehittämä SKIP-koodi (System of Kanji Indexing by Patterns). SKIP-koodilla kanjit jaetaan ensin neljään pääluokkaan: 1. Merkit jotka voidaan jakaa vasempaan ja oikeaan puoliskoon 2. merkit jotka voidaan jakaa ylä- ja alapuoliskoon 3. merkit jotka voidaan jakaa ulko-osaan ja sisäosaan ja 4. merkit joita ei voi jakaa millään näistä tavoista. Pääluokan lisäksi merkit saavat kaksi numerokoodia, jotka kolmessa ensimmäisessä luokassa perustuvat puoliskojen siveltimenvetojen määriin ja neljännessä luokassa koko merkin siveltimenvetojen määrään ja muihin muoto-ominaisuuksiin. Näin saadaan kolminumeroinen koodi, jonka avulla tuntematonkin kanji on helppo löytää sanakirjasta.


2100-luku.
2100-luku on tuleva vuosisata, joka sisältää vuodet 2100–2199. Se on kolmannen vuosituhannen toinen vuosisata.


Isolaattikieli.
Isolaattikielet ovat kieliä, joita ei ole pystytty sijoittamaan mihinkään kielikuntaan, toisin sanoen kieliä, jotka muodostavat yksin oman kielikuntansa. Niillä ei ole tunnettuja eläviä eikä kuolleita sukukieliä.
Näiden isolaattikielten lisäksi Uuden-Guinean tuhannen kielen joukossa on toistakymmentä isolaatiksi laskettua kieltä, mm. amberbaken, busa, dem, juri, molof, mor, morwap, mugil, nagatman, oksapmin, pauwi, porome, taurap, tofamna, usku, urim ja warenbori. Lisäksi jotkut Australian alkuasukkaiden kielet ja Amerikan intiaanikielet ovat isolaatteja.
Seuraavat kielet lasketaan usein isolaateiksi, mutta ne muodostavat kielikunnan yhdessä toisen läheisen kielen kanssa, joka joskus lasketaan murteeksi.


Anime.
Kuvakaappaus aikaisesta 1933 julkaistusta lyhytfilmistä.
Anime () on vakiintunut länsimaissa tarkoittamaan nimenomaan japanilaista animaatiota, Japanissa termillä "anime" viitataan kaikkeen animaatioon. Tämä artikkeli käsittelee animea sen länsimaisessa merkityksessä.
Anime tunnetaan laajasta tyylilajivalikoimasta ja länsimaalaisittain eksoottisesta piirrostyylistä, jossa usein korostetaan hahmojen tunnetiloja tavallista suuremmilla silmillä. Anime kattaa useita osa-alueita kuten esimerkiksi seikkailu, scifi, rakkaustarinat, komedia, lastentarinat ja keskiaikainen fantasia, mutta niiden elementtejä sekoitetaan yli tyylirajojen.
Anime on erittäin kaupallinen taidemuoto, ja useimmat sarjat tehdään ja markkinoidaan erittäin tarkasti rajatulle kohdeyleisölle. Usein anime tehdään jonkin suositun mangasarjakuvan pohjalta. Näin pyritään varmistamaan että ainakin sarjan ensimmäisillä jaksoilla olisi katsojakuntaa. Esimerkkinä ovat mm. Hellsing ja Bleach. Yleisesti mangasarjat ovat jatkuvajuonisia tarinoita ja saattavat olla pituudeltaan jopa useita kymmeniä sarjakuvakirjoja. Mangasta tehdyt animesarjat taas voivat olla pituudeltaan monta sataa jaksoa. Animen ja mangan suosio perustuukin suurilta osin sen jatkuvajuonisuuteen (ja mahdolliseen fantasiaan), jota länsimainen kulttuuri ei tarjoa laajasti.
Kohdeyleisön mukaan käytetään samaa jaottelua kuin mangassa. Esimerkiksi pojille tarkoitetut sarjat tunnetaan "shōnen-animena", tytöille suunnattuja kutsutaan taasen "shōjo-animeksi". Seinen (miehet) ja josei (naiset) ovat aikuiselle kohderyhmälle suunnattuja tyylejä. Shōnen-animelle/mangalle tyypillistä on taistelu tai muu kilpailuhenkisyys, johon on voitu liittää päähenkilön rinnakkainen kehitys sekä fyysisesti että henkisesti.
Japanin ulkopuolinen levinneisyys.
Suomessa animen suosio on nousussa. Miyazakin Oscar-palkittu "Henkien kätkemä" sai Suomen ensi-iltansa vuoden 2002 lopussa, ja sen jälkeen Suomen elokuvateattereihin on ilmestynyt pikkuhiljaa uusia anime-elokuvia. Sub on näyttänyt englanniksi dubattua "Magic Knight Rayearthia" ja "Dragon Ball Z":aa sekä ruotsiksi dubattua "Sailor Moonia". Vuoden 2005 alussa näytettiin Hideaki Annon kuuluisa sarja "Neon Genesis Evangelion". MTV3 on esittänyt pitkään "Pokémonia", mutta lisäksi myös "Hamtaroa" sekä useita "Transformers-sarjoja". Nelonen esitti "Digimonia" aluksi suomeksi dubattuna, mutta myöhemmin katsojien vetoomuksen ansiosta alkuperäisellä japanilaisella ääniraidalla. Tämän lisäksi YLE Teemalla pyöri vuoden 2005 alussa neljän anime-elokuvan sarja, joka sittemmin on myös uusittu kahdesti. Sub on sittemmin esittänyt myös Fullmetal Alchemist -animea. Sub esitti myös -elokuvan. Lisäksi Yle TV2:lla on esitetty 90-luvulta alkaen satunnaisesti Hayao Miyazakin anime-elokuvia.
Monet aikuisemmat anime-harrastajat eivät miellä joitakin ympäri maailman tunnettuja, TV-yhtiöiden lastensarjoiksi luokittelemia anime-sarjoja varsinaiseksi animeksi, mutta "Pokémon" ja "Digimon" kuuluvat myös täysin japanilaisina animaatiosarjoina puhtaasti ryhmään "lasten anime".
Animen suosion kasvaessa sekä yhteyksien parantuessa sarjojen ja elokuvien saatavuus DVD-julkaisuna on helpottunut hieman. Saatavuus on silti edelleen huono, ainoastaan suosituimpien sarjojen löytäminen on suhteellisen helppoa. Itse tilatuissa julkaisuissa tekstitysvalikoima voi olla suppea sisältäen esimerkiksi vain suurimmat kieliryhmät. Japanista tilatuissa julkaisuissa, joiden valikoima ja saatavuus on paras, ei tekstityksiä yleensä ole.
Harrastajat kääntävät vain Japanissa julkaistua animea pääosin englanniksi ja levittävät tiedostoja Internetin kautta tuodakseen sarjat japania osaamattomien saataville. Tämä loukkaa tekijänoikeuksia, mutta koska se mahdollistaa useiden pelkästään japaniksi tai muulla vieraalla kielellä julkaistujen sarjojen seuraamisen, monet harrastajakääntäjät pitävät sitä täysin hyväksyttävänä. Myös useat tahot niin USA:ssa kuin Japanissa ovat todenneet, että harrastajakäännökset luovat kiinnostusta ja kysyntää myös kaupallisesti maahantuoduille sarjoille.


Valkoinen kohina.
Valkoisella kohinalla tarkoitetaan satunnaista signaalia, jossa esiintyvät arvot eivät ole riippuvaisia toisistaan. Ideaalisen valkoisen kohinan tehospektri on tasainen taajuusvälillä 0... ∞. Käytännön valkoisella kohinalla on tasainen spektraalinen jakauma määritellyllä taajuusalueella. Nimitys valkoinen kohina viittaa analogiaan spektroskoopisessa mielessä valkoisen valon kanssa.
Valkoinen kohina on englanniksi "white noise" ja sisältää kaikkia taajuuksia.


Punainen.
Punainen on yksi perusväreistä. Punaisen valon aallonpituus on noin
630–740 nanometriä. Sillä on kaikista näkyvän valon väreistä suurin aallonpituus, sillä pitkäaaltoisempi säteily on näkymätöntä infrapunasäteilyä.
Punainen liitetään mielikuvissa Aasiassa iloon, Euroopassa voimaan, rakkauteen, jopa intohimoon, vereen, aggressiivisuuteen tai jopa vaaraan ja kuolemaan. Punaista käytetään yleensä yhteyksissä, joissa halutaan herättää huomiota.
Varoitusväristä vallankumoukselliseksi väriksi.
Pariisin kumouksellinen punainen lippu 1848.
Aatteellisesti se on ollut Pariisin kommuunista alkaen poliittisen radikalismin tai jopa vallankumouksen väri. Myöhemmin se vakiintui sosialismin väriksi. Vasemmistolaisuuden tai vallankumouksen tunnuksensa on ollut erityisesti punainen lippu, mikä juontuu Ranskan suuren vallankumouksen ajoilta 1791. Tuolloin Pariisin pormestari Bailly käytti sitä varoituksen kolmatta säätyä edustaville porvarillisille mielenosoittajille siitä, että kansalliskaarti voi hajottaa mielenosoituksen väkivalloin. Mielenosoittajat ottivat punaisia varoituslippuja omaan käyttöönsä osoittaakseen, että valta kuuluukin kansalle. Kun mielenosoituksessa kansalliskaarti ampui noin 50 mielenosoittajaa, tuli punaisesta varoituslipusta vastarinnan vertauskuva, jona sitä käytettiin 1848 mielenosoituksissa.
Punainen tähti on puolestaan 1900-luvulla vakiintunut Puna-armeijan tunnuksesta kommunismin symboliksi.
Punainen väri on tunnusomainen myös yhteiskunnallisesti radikaalille kansallissosialismille. Fasistit ja anarkistit sen sijaan suosivat mustaa. Urheilussa punainen on myös aggressiivinen väri. Se on myös urheiluautojen ja huulipunan väri.
Esteettistä elinvoimaa.
Esteettisesti punainen liitetään kauneuteen ja naisellisuuteen. Esimerkiksi Venäjän federaation pääkaupungissa, Moskovassa sijaitseva, Kremlin pohjoispuolella sen ja GUM:n välissä oleva Punainen tori on alun perin Venäjän keisarikunnan aikana tarkoittanut kaunista toria, koska kauneus on yhdistetty kalpean vastakohtana terveyteen ja elinvoimaisuuteen.
Käyttö ja symboliikka.
Punaista käytetään liikennevaloissa merkkinä odottamisvelvollisuudesta.
Etua urheilussa.
Punaista pidetään todennäköisempänä voittajana fyysisessä kamppailussa, aggressiivisempana ja dominoivampana kuin sinistä.
Kamppailulajeissa.
Punainen vaatetus parantaa ottelijan menestystä kamppailulajeissa kuten taekwondossa tai painissa. Tutkijat arvelivat, että tämä johtuu punaisen vaatetuksen myönteisestä psykologisesta vaikutuksesta ottelijaan itseensä.
Toiset tutkijat uskoivat, että punainen vaikuttaa pikemminkin negatiivisesti ottelijan vastapuoleen.
Muut arvelivat, että ero johtuu punaisen paremmasta näkyvyydestä.
Tutkijat, jotka järjestivät kokeen videomanipulaation avulla, tulivat siihen tulokseen, että havaittava ero on kokonaan tuomareiden syytä. Taekwondo-otteluissa punainen varustus saa tuomarit antamaan ottelijalle muuten samanlaisessa tilanteessa keskimäärin 13 % enemmän pisteitä. Tasaväkisessä ottelussa tuomarin sana, ja sitä kautta punainen vaatetus, saattaa olla ratkaiseva tekijä. Niinpä ottelusääntöjä pitäisikin muuttaa.
Joukkuelajeissa.
Punaisiin pukeutuvat englantilaiset jalkapallojoukkueet ovat menestyneet muita värejä käyttäviä paremmin
Eräässä tutkimuksessa jalkapallomaalivahdit kokivat olonsa itsevarmemmaksi puolustautuessaan valkoisia paitoja käyttäviltä pelaajilta kuin punaisia paitoja käyttäviltä.


C.
C on latinalaisten aakkosten kolmas kirjain. C ääntyy yleisimmin Kuten k (a>) tai kuten s (a>).
Ääntäminen eri kielissä.
Suomen kielessä C-kirjaimen nimi lausutaan "see", mutta sitä käytetään suomessa ainoastaan sitaattilainoissa sekä vieraskielisissä erisnimissä. Tällöin se äännetään samoin kuin lainojen alkukielessä, tavallisimmin [s] tai [k], mutta esimerkiksi italialaisperäisessä cembalo-sanassa a>. Muutoin se korvataan lainasanoissakin yleensä s:llä tai k:lla.
Latinassa C ääntyi alun perin aina [k]:na. Kuitenkin jo Rooman keisarikunnan aikana latinassa tapahtui äänteenmuutos, niin että se e:n ja i:n edellä alettiin ääntää yhdistelmänä [ts] tai [tš], jotka ovat sellaisenaan tai edelleen muuttuneina periytyneet myös romaanisiin kieliin. Nämä äänneyhdistelmät kirjoitettiin kuitenkin edelleen c:llä, ja pitkälti tästä johtuu, että monissa kielissä C:llä on vielä nykyäänkin kaksi äännearvoa. Toisen konsonantin taikka a:n, o:n tai u:n edellä se ääntyy useimmissa kielissä yhä [k], mutta e:n tai i:n edellä sen äännearvo vaihtelee eri kielissä.
Espanjassa C ääntyy [k] konsonantin ja a, o ja u:n edellä, ja e:n ja i:n edellä [θ] (eräissä murteissa [s]). Ranskassa ja englannissa C ääntyy e:n, i:n ja y:n edellä [s], muulloin [k]. Ranskassa poikkeukset merkitään Ç-kirjaimella, joka ääntyy aina [s]. Portugalissa c on takavokaalien ja muiden konsonanttien kuin h:n edellä [k], etuvokaalin edellä tai cedilhalla (ç) varustettuna [s], ja h:n edellä [š]. Ruotsissa c esiintyy e:n ja i:n edellä lainasanoissa ja lausutaan tällöin [s] (esimerkiksi "citron", "cirkus"), mutta omakielisissä sanoissa se esiintyy vain yhdistelmässä "ck", joka merkitsee kaksois-[k]:ta.
Joissakin kielissä, kuten unkarissa ja monissa slaavilaisissa kielissä C-kirjaimella merkitään affrikaattoja (ts-äänteitä). Niin on myös esimerkiksi esperantossa.
Useissa kielissä C-kirjainta käytetään tiettyjä konsonanttiäänteitä kuvaavissa kirjainyhdistelmissä, esimerkiksi CH ja SCH. Kirjainyhdistelmä CZ on muun muassa englannin kielessä yleinen tapa transkriboida tšekissä esiintyvä Č.
Myös kyrillisissä aakkosissa on C:n näköinen kirjain, joka lausutaan aina [s]. Se ei kuitenkaan ole samaa kantaa kuin latinan C, vaan muotoutunut kreikkalaisten aakkosten sigmasta.


Hiili.
Hiili (, luonnonhiili, josta alkuaineena "carbonium") on yleinen epämetalli, neliarvoinen alkuaine, jolla on myös useita allotrooppisia muotoja. Sanaa "hiili" käytetään puheessa myös, kun tarkoitetaan kivi- tai puuhiiltä. Hiili esiintyy yhdisteissään neliarvoisena paitsi hiilimonoksidissa (CO), jossa sen hapetusluku on +II. Hiilen muodostamat sidokset ovat kovalenttisia, koska hiilen elektronegatiivisuus on 2,5. Hiiliketjuissa hiilten välinen kulma on 109 astetta, minkä vuoksi hiiliketju on polvekkeinen. Hiilen CAS-numero on 7440-44-0. Hiilen IUPACin standardin mukainen atomimassa on [12.0096; 12.0116] amu.
Esiintyminen.
Hiiltä esiintyy kaikkialla, missä on elämää ja orgaanisia yhdisteitä. Hiilen kiertokulku on eräs elämälle keskeinen luonnon kiertokulku. Hiili­atomeilla on myös kemiallisesti mielenkiintoinen kyky sitoutua toisiinsa muodostaen pitkiä ketjuja ja renkaita, ja ne voivat sitoutua laajoin eri muodoin myös muihin alkuaineisiin muodostaen lähes 10 miljoonaa tunnettua yhdistettä.
Hiilen ja vedyn yhdisteitä ovat hiilivedyt, joista tärkeät fossiiliset polttoaineet maaöljy ja maakaasu pääasiassa koostuvat. Kun hiili palaessaan yhdistyy happeen, muodostuu hiilidioksidia, jota kasvit käyttävät hiilen lähteenä. Hiilen palaessa riittämättömässä hapessa muodostuu hiilimonoksidia eli häkää.
Monet tärkeät orgaaniset yhdisteet koostuvat hiilestä, vedystä ja hapesta. Sellaisia ovat esimerkiksi hiilihydraatit ja rasvahapot, jotka ovat oleellisia elämälle, sekä monet esterit, jotka antavat aromit monille hedelmille. Elävissä olennoissa esiintyy lukemattomia muitakin erilaisia hiilen yhdisteitä, joista monet sisältävät vielä muitakin alkuaineita, esimerkiksi typpeä tai fosforia. Hiili siis muodostaa Maan elämän perustan.
Hiiltä esiintyy maapallolla myös kallioperässä etenkin karbonaatteina kuten kalsiumkarbonaattina eli kalkkikivenä (CaCO3).
Vapaana alkuaineena hiiltä esiintyy luonnossa ruskohiilenä, kivihiilenä, antrasiittina ja grafiittina, jonkin verran myös timantteina. Koksi on pyrolysoitua kivihiiltä. Puuta pyrolysoimalla (esim. tervanpolton yhteydessä) saadaan puuhiiltä eli "sysiä", jota on vuosisatojen ajan käytetty sepäntyössä ja raudan valmistuksessa masuunissa, ja nykypäivänä grillihiilenä.
Hiiltä ei syntynyt alkuräjähdyksessä, koska sen synty tarvitsee kolmen alfahiukkasen (heliumytimen) törmäyksen, mikä on äärimmäisen epätodennäköistä ja universumi laajeni ja jäähtyi nopeasti. Sitä kuitenkin syntyy tähtien sisuksissa kolmi-alfa-prosessilla.
Eri muodot.
Vapaana alkuaineena hiili voi esiintyä erilaisissa allotrooppisissa muodoissa. Sen eri muotoihin sisältyy yksi pehmeimmistä aineista (grafiitti) ja yksi kovimmista aineista (timantti). Timantin kiderakenne on kuutiollinen timanttirakenne, ja se on kovin luonnossa esiintyvä rakenne. Grafiitilla on levymäinen rakenne kuin päällekkäin asetetuilla kirjan lehdillä, mikä saa aikaan grafiitin pehmeyden. Niin sanottu amorfinen hiili, jota kivihiili ja puuhiili pääasiassa ovat, muodostuu oikeastaan hyvin pienistä grafiittikiteistä. Fullereenit ovat nanoluokan molekyylejä, yksinkertaisessa muodossaan 60 hiiliatomia muodostaa grafiittimaisen kerroksen taipuneena 3-ulotteiseksi jalkapallomaiseksi rakenteeksi. Lamppunoki koostuu pienistä grafiittimaisista osista. 'Lasimainen hiili' on isotrooppinen ja vahva kuin lasi. Toisin kuin normaalissa grafiitissa, kerrokset ovat rypistyneet kuin rypistynyt paperi. Hiilikuidut ovat samanlaisia kuin lasimainen hiili. Erikoiskäsittelyllä on mahdollista järjestää hiilitasot kuidun suuntaan, jolloin tuloksena on terästä kestävämpi rakenne.
Isotoopit.
Hiilellä on kaksi pysyvää isotooppia, hiili-12 (C-12) (98,89%) ja hiili-13 (C-13) (1,11%). Lisäksi on olemassa epävakaa hiili-14 (C-14) isotooppi, joka on radioaktiivinen ja sitä esiintyy luonnossa vain hyvin pieniä määriä, koska sitä syntyy kosmisella säteilyllä typpiatomeista. C-14:n puoliintumisaika on 5730 vuotta.
Hiili-13-/hiili-12-isotooppisuhdetta voidaan käyttää hiilen lähteen tunnistamisessa. Eliöt eivät käytä hyväkseen molempia isotooppeja tasapuolisesti vaan suosivat voimakkaasti hiilen kevyempää isotooppia C-12. Tämä rikastuminen kevyemmän C-12:n suhteen on mitattavissa niin nykyisestä elävästä luonnosta kuin muinaisten sedimenttien joukkoon kerrostuneesta eloperäisestä materiaalista ja on voitu päätellä, että elämä ilmaantui maapallolle hyvin varhain hydrologisen kierron käynnistyttyä.
Erikoistapauksessa, koska eroja myös kasvien ja eläinten välillä, tätä rikastumista voidaan käyttää myös yhdisteen kasvi- vastaan eläinalkuperän tunnistamiseen, johon sanotaan eräiden dopingvalvontatestien perustuvan (eräiden synteettisten hormonien hiilen lähde oli kasviperäinen ja erottui siten ihmisen normaalista luonnollisesta hormonista).
Vaarallisuus.
Jotkut hiiliyhdisteet ovat hengenvaarallisia. Hiilimonoksidi (CO) eli häkä on jo pieninä annoksina tappava, ja henkiin jääneet kärsivät muistinmenetyksistä ja heikkoudesta. Syanidit (CN-) ovat äärimmäisen myrkyllisiä lähes kaikille hemoglobiinia hapenkuljetukseen käyttäville organismeille, varsinkin tasalämpöisille selkärankaisille, kuten nisäkkäille. National Geographicin mukaan puhtaat fullereenit ovat hyvin myrkyllisiä.
Eteeni, etyyni ja metaani ovat vaarallisen herkkiä räjähtämään ja syttymään, kun ne sekoittuvat ilman kanssa.
Sovellutuksia.
Hiili on elintärkeä alkuaine eläville olennoille, ilman sitä elämää ei olisi
sellaisena kuin sen tunnemme. Taloudellisesti tärkein hiilen käyttö on hiili­pitoisten polttoaineiden, varsinkin fossiilisten poltto­aineiden kuten kivi­hiilen, maaöljyn ja maakaasun käyttö energian tuotantoon. Samoista raaka-aineista valmistetaan jalostamalla myös synteettisiä materiaaleja kuten muoveja.


Triton (kuu).
Triton on Neptunuksen suurin kuu. Sen löysi William Lassell 10. lokakuuta 1846. Triton on erittäin kylmä jäinen kappale, sen pinnan lämpötila on noin -235 °C. Esimerkiksi metaani ja typpi jäätyvät siellä. Tritonin pinnalla näkyy napalakit ja jäätulivuoria ja monia merkkejä jäälaavan virtauksesta sisuksesta pinnalle suurissa mullistuksissa. Kuu on nimetty kreikkalaisen mytologian meren jumalan Tritonin mukaan. Triton on myös aurinkokunnan seitsemänneksi suurin kuu. Triton on erikoinen siinä suhteessa, että se kiertää Neptunusta planeetan pyörimissuuntaa vastaan, tosin kuin muut aurinkokunnan suuret kuut. Yleisen teorian mukaan Neptunus kaappasi Tritonin Kuiperin vyöhykkeeltä.
Kiertorata, pyöriminen.
Tritonin rata on taannehtiva, mikä on aurinkokunnassa melko harvinaista. Toiseksi suurin taannehtivalla radalla kiertävä kuu aurinkokunnassa on Phoebe, jonka halkaisija on vain 8% ja massa vain 0,03% Tritonin massasta. Vaikka onkin taannehtiva, Tritonin kiertorata Neptunuksen ympäri on lähes täydellinen ympyrä, jonka eksentrisyys on erittäin vähäinen. Tritonin akseli on kallellaan Neptunuksen akseliin nähden 156.885°, joka on puolestaan kallistunut 30° Neptunuksen ratatasoa vastaan. Tämän vuoksi Tritonin pyörimisakseli on lähellä Neptunuksen ratatasoa, joten Tritonin kumpikin napa osoittaa kerran Neptunuksen vuoden aikana lähes suoraan Aurinkoa kohti.
Siepattu kuu?
Kummallisen ratansa vuoksi Tritonia pidetään Neptunuksen sieppaamana Kuiperin vyöhykkeen kääpiöplaneettana. Kaappaus selittäisi myös sen, että Neptunuksen kuujärjestelmä on kokonaan erilainen kuin muiden jättiläisplaneettojen. Tritonin saapuminen Neptunuksen läheisyyteen on saattanut singota toisen kuun Nereidin soikealle radalle ja suistaa Neptunuksen nyt hävinneitä kuita radoiltaan, niin että ne ovat saattaneet syöksyä Neptunukseen tai törmäillä toisiinsa tai Tritoniin. Nykyisen niin sanotun Nizzan mallin mukaan suuren kuun sieppaus oli todennäköisin juuri uloimmalle suurelle planeetalle Neptunukselle, koska teorian mukaan Neptunus vaelsi Kuiperin vyöhykkeellä ulospäin. Joidenkin simulaatioiden mukaan Triton on alunperin ollut suuren kaksois(kääpiö)planeetan toinen osapuoli, jonka lähiohituksessa Neptunus sieppasi Tritonin aurinkokunnan ollessa 5-10 miljoonan vuoden ikäinen.
Tämän jälkeen vuorovesivoimat pyöristivät Tritonin radan. Vuorovesivoimat myös kuumensivat ja sulattivat Tritonin mikä selittää monet Tritonin pinnan piirteet. Tritonin oletettu alkuperäinen emäplaneetta "Amphitrite" saattoi kiertää alkujaan noin 18 AU päässä Auringosta, ja olla maassaltaan ehkä noin 2 Maan massaa.
Tritonin uskotaan taaneahtivan ratansa takia syöksyvän Neptunukseen joskus 1,4–3,6 miljardissa vuodessa. Triton saattaa hajota kun saapuu Rochen rajalle. Tämän tuloksena saattaa olla se, että Neptunuksen ympärille muodostuu samankaltainen rengasjärjestelmä kuin Saturnukselle
Yleisiä fyysisiä ominaisuuksia.
Tritonin massa käsittää 99,66% Neptunuksen kuiden yhteenlasketusta massasta.
Triton on aurinkokunnan seitsemänneksi suurin kuu ja kuudenneksitoista suurin kohde, ja on esimerkiksi Plutoa ja Eristä suurempi. Sen massa käsittää 99,66% kaikkien Neptunuksen kuiden yhteenlasketusta massasta mukaanlukien planeetan renkaat. Tritonin massa on myös suurempi kuin kaikkien aurinkokunnan sitä pienempimassaisten kuiden yhteenlaskettu massa. Pakonopeus eli poistumiseen tarvittava nopeus on 1,455 km/s.
Napalakit ja jäätulivuoret.
Jäälaavan purkautumisessa syntyneitä rengasmaisia laakioita Tritonissa.
Ohi lentänyt Voyager-avaruusluotain pystyi kuvaamaan vain 40% Tritonin pinnasta. Tritonin pinnan albedo on 0,76 eli se heijastaa valoa hyvin. Voimakas heijastus kylmentää Tritonia, joka on kylmä jo siksi, että on niin kaukana auringosta.
Selvimmät Tritonin piirteet ovat napalakit ja jäätön alue. Tritonin tummilla, jäättömillä alueilla näkyy jonkin verran harjannepareja. Nämä ovat halkeamia. Tummalla alueella on laajoja painumakenttiä, jotka lienevät peräisin pinnan sulamisesta ja romahtelemisesta Tritonissa on vain vähän iskeytymäkraattereita, niistä suurin on 27 km läpimittainen Mazomba. Tummalla alueella on on myös joitain tasaisia alueita, joiden uskotaan syntyneen Tritonin sisuksista purkautuneesta aineesta.
Tritonissa on tulivuoria tai geysireitä, joista purkautuu pölyä, metaaniyhdisteitä ja/tai typpeä kahdeksan kilometrin korkeuteen. Tulivuoret ovat napalakkin alueella. Avaruusluotain Voyager sai kuvattua vain toisen napalakeista, mutta toisen oletetaan olevan Tritonilla. Vaaleanpunaisen napalakin reuna on epämääräinen, "pitsimäinen". Typpi-, hiilimonoksidi- ja metaanijäästä koostuvat napalakit haihtuvat vuorotellen vuodenaikojen mukaan Neptunuksen kierron aikana. Typpi jäätyy napalakkiin talvella. Tritonissa on monenlaisia jäitä, edellä mainittujen lisäksi myös jäätynyttä vettä ja hiilidioksidia.
Vaikka Triton onkin erikoinen kuu, niin Tritonin pinnanpiirteet muistuttavat muista aurinkokunnan kappaleista seuraavia: Uranuksen kuu Ariel, Saturnuksen kuu Enceladus, Jupiterin kuut io, Europa ja Ganymedes sekä Marsin napalakit muistuttava Tritonin napalakkeja.
Tritonilla on ohut kaasukehä, jonka ilmanpaine on 1,4–1,9 Pa. Se on vain noin 1/70000 Maan ilmakehän marenpinnan tason paineesta. Kaasukehän koostumus on 99,9 % typpeä ja 0,1 % metaania. Kaasukehässä on ohutta utua 13 km:n korkeudessa sekä ohuita pilviä. Kaasukehä on suureksi osaksi peräisin tulivuorista ja osin napalakeista. Kaasukehän paksuus vaihtelee mm Neptunuksen kiertäessä radallaan, "kesällä" siihen haihtuu kaasua pinnasta. Niinpä 2010 on mitattu kaasukehän paineeksi 40-65 mikrobaaria eli noin 3,5 kertaa enemmän kuin mitä Voyager mittasi.
Tritonin sisus.
Tritonin säde, tiheys, ja kemiallinen rakenne ovat samankaltaisia kuin Plutolla. Tritonin tiheys 2,061 g/cm3 on suurempi kuin monella ulkoplaneettojen kuulla, ainoastaan io ja Europa ovat sitä tiheämpiä.
Tritonin sisustassa on jäätä ehkä vain 25 %. Tritonin rakenteen on arveltu olevan samankaltainen kuin Maan, eli kiinteä ydin, vaippa ja kuori. Kuun vaipassa lienee myös vettä, mutta muuten se lienee kivinen. Tritonin sisuksissa on tarpeeksi radioaktiivisuutta vaipassa tapahtuvan konvektion ylläpitämiseksi. Lämpö voisi jopa ylläpitää "maanalaisia meriä", joita on arvioitu olevan myös Europa -kuun pinnan alla. Tämä nestemäisen veden mahdollisuus antaa mahdollisuuden elämän ylläpitämiseen, vaikka se onkin epätodennäköistä.


Rikkihappo.
Rikkihappo (H2SO4, "vihtrilliöljy") on vahva, veteen täysin liukeneva epäorgaaninen happo. Se on puhtaana kirkas, huoneenlämmössä hieman jähmeäjuoksuinen neste, jonka tiheys on 1,83-kertainen veden tiheyteen verrattuna. Rikkihappo on voimakkaasti syövyttävää.
Rikkihappo on yksi ensimmäisistä teollisesti valmistetuista kemikaaleista. Sitä on valmistettu teollisesti jo 1700-luvulta lähtien. Nykyään rikkihappo on yksi maailman tärkeimmistä ja eniten käytetyistä kemiallisista yhdisteistä. Vuonna 2005 rikkihappoa kulutettiin maailmanlaajuisesti 190 miljoonaa tonnia. Noin puolet rikkihaposta käytetään lannoitteiden valmistamiseen ja loppu hyödynnetään väriaineiden, lääkkeiden ja räjähteiden valmistuksessa sekä öljynjalostuksessa ja metallurgisissa prosesseissa. Rikkihappoa käytetään myös lyijyakkujen elektrolyyttinä. Koska rikkihapolla on suuri rooli teollisuudessa, sen maakohtaista kulutusta on pidetty yhtenä talouden mittarina. Rikkihapon kulutus on vaihdellut runsaasti, mutta globaalisti sen kulutus lisääntyy koko ajan.
Historia.
Rikkihappoa kutsutaan joskus myös vihtrilliöljyksi. Nimi periytyy aineista, joita käytettiin ennen nykyaikaisia menetelmiä rikkihapon valmistuksessa. Ennen rikkihappoa valmistettiin polttamalla joko rauta(II)sulfaattiheptahydraattia (FeSO4·7H2O) eli vihreää vihtrilliä tai kupari(II)sulfaattipentahydraattia (CuSO4·5H2O) eli sinistä vihtrilliä. Poltossa syntyi vettä ja rikkitrioksidia, jotka reagoidessaan muodostivat öljymäistä ainetta eli rikkihappoa.
Rikkihapon löytäjästä ei ole yksimielisyyttä. Rikkihapon varhaisin löytäjä saattaa olla persialainen lääkäri Mohammad al-Razi, joka tunnetaan myös etanolin löytäjänä ja joka osasi hyödyntää sitä puhdistusaineena. Rikkihapon hän löysi kuivatislatessaan rikkiä sisältänyttä mineraalia. Yleisnerona tunnettu persialainen Geber nimetään myös monesti rikkihapon löytäjäksi. Hänen kerrotaan löytäneen suolahapon sekoittamalla rikkihappoa ja ruokasuolaa. Eurooppalaiset keksivät aineen vasta 1500-luvulla Jan Baptist van Helmontin suorittamien kokeiden myötä. On tosin väitetty Vincent Beauvais'laisen ja Albert Suuren tunteneen yhdisteen.
Rikkihappo liittyy keskeisesti vedyn löytöhistoriaan. Robert Boyle pani 1600-luvun puolivälin paikkeilla rautanauloja rikkihappoon ja havaitsi, että reaktiossa vapautuu runsaasti kaasumaista vetyä. Alkuaineeksi vedyn totesi Henry Cavendish tiputeltuaan rauta-, tina- ja sinkkipalasia suolahappoon ja rikkihappoon.
Rikkihapon tärkeys ymmärrettiin nopeasti, ja se oli yksi ensimmäisistä kemikaaleista, joita tuotettiin suuremmassa mittakaavassa. Tässä kunnostautui erityisesti lontoolaisapteekkari Joshua Ward, joka käytti saksalais-hollantilaisen Johann Glauberin tekniikkaa. Glauber valmisti rikkihappoa polttamalla rikkiä ja kaliumnitraattia vesihöyryä sisältävässä astiassa. Glauber keksi myös keinon, jolla rikkihapon avulla voidaan valmistaa typpihappoa. Tekniikkaa paranteli vuonna 1746 lääkäri John Roebuck suorittamalla reaktiot lyijykammiossa, jotka olivat kestävämpiä, suurempia ja edullisempia kuin aiemmat lasiastiat. Alan pioneereihin kuului myös Johann Christian Bernhardt. Yhdysvalloissa rikkihappo oli ensimmäisiä kemikaaleja, joita alettiin tuottaa kaupallisesti.
Lyijykammiomenetelmällä oli kuitenkin omat heikkoutensa. Louis-Joseph Gay-Lussac ja John Glover toivat prosessiin parannuksia, joiden ansiosta rikkihaposta saatiin 78-prosenttista, mutta se ei edelleenkään ollut tarpeeksi väkevää kaikkiin tarkoituksiin. Vasta 1800-luvun alussa Peregrine Phillips keksi kontaktimenetelmän, jolla saatiin aikaan väkevämpää happoa. Vaikka kontaktimenetelmä yleistyi hitaasti, se on erilaisine muunnelmineen nykyisen rikkihappotuotannon perusta.
Rikkihaposta on tullut niin olennainen osa teollistunutta yhteiskuntaa, että sen kulutusta pidetään teollistuneisuuden mittana. Voimakkaasti teollistuneessa valtiossa rikkihapon kulutus on suurempaa kuin vähemmän teollistuneessa.
Turvaohjeet.
Rikkihappo on huoneenlämmössä voimakkaasti syövyttävää, kirkasta, hajutonta ja öljymäistä nestettä. Se reagoi voimakkaasti useimpien metallien kanssa synnyttäen helposti syttyvää vetykaasua. Huoneenlämmössä se haihtuu hitaasti, eikä siitä vapaudu ärsyttäviä höyryjä. Vaikka rikkihappo ei ole syttyvää, se voi saada aikaan tulipalon sytyttämällä ympärillä olevaa ainetta.
Kuuma rikkihappo on vaaraksi läsnäolijoiden silmille ja hengitysteille. Kuumasta rikkihaposta vapautuu rikkidioksidia ja syövyttäviä rikkihappohöyryjä. Lisäksi esimerkiksi lyijyakun lataaminen muodostaa hengitysteitä polttavaa rikkihapposumua. Rikkihapporoiskeet on huuhdeltava välittömästi silmistä ja iholta runsaalla vedellä. Väkevä happoliuos voi aiheuttaa vakavan silmävaurion ja syövyttää ihoa aiheuttaen tuskallisia haavoja. Kun ensiapu on annettu, rikkihapolle altistuneen tulee hakeutua lääkärin hoitoon.
Kun rikkihappoa liukenee veteen, vapautuu runsaasti lämpöenergiaa. Tämän vuoksi rikkihappo, kuten kaikki muutkin hapot, laimennetaan aina siten, että happoa kaadetaan veteen. Koskaan ei saa kaataa vettä rikkihappoon, sillä silloin vesi voisi alkaa kiehua hapon pinnalla ja aiheuttaa roiskumista. Tästä juontuukin sanonta: "Ensin vesi, sitten happo, muuten tulee käteen rakko." Rikkihapon aiheuttamaa tai happoliuoksen lähellä olevaa tulipaloa sammutettaessa on siis varottava veden joutumista happoon.
Jätteeksi jäänyt rikkihappo laimennetaan varovasti vedellä ja neutraloidaan kalkilla.
Fysikaaliset ominaisuudet.
Rikkihapon väri vaihtelee kellertävästä ja ruskeasta täysin kirkkaaseen riippuen sen puhtausasteesta. Normaalissa ilmanpaineessa ja huoneenlämmössä rikkihappo on nestemäistä ainetta, jonka suuri viskositeetti aiheuttaa sen öljymäisen luonteen. Rikkihapon viskositeetti on 27 500·10−6 Ns/m², kun vedellä se on 1040·10−6 Ns/m². Normaalissa ilmanpaineessa puhtaan rikkihapon sulamispiste on 10,36 °C ja tiheys 1,832 g/cm³. Puhdasta rikkihappoa ei kuitenkaan ole kaupallisesti saatavilla, vaan sitä myydään eri konsentraatioissa, joiden termodynaamiset ominaisuudet ovat selvästi erilaisia puhtaaseen aineeseen verrattuna. Väkevimmän eli 98-prosenttisen rikkihapon sulamispiste on vain 3 °C, kiehumispiste 338 °C ja tiheys hieman suurempi, 1,84 g/cm³. Puhdas rikkihappo hajoaa lämmitettäessä rikkitrioksidiksi ja vedeksi, kunnes se saavuttaa 98,3 prosentin väkevyyden. Tämän liuoksen kiehumispiste on noin 337–338 °C. Lämmitettäessä edelleen rikkihappo hajoaa kokonaan edellä mainituiksi lopputuotteiksi.
Kemialliset ominaisuudet.
Vain noin 1,3 % vetysulfaatti-ioneista on protolysoitunut sulfaatti-ioneiksi yksimolaarisessa rikkihappoliuoksessa.
Vetyionit (eli positiiviset yhden protonin vety-ytimet) eivät viihdy yksin vedessä vaan liittyvät heti vesimolekyyleihin. Tällöin muodostuu positiivisia oksoniumioneja, H3O+. Oksoniumionien suuri konsentraatio liuoksessa aiheuttaa happamuuden.
Jalot metallit sijaitsevat jännitesarjassa ennen vetyä, joten vetyionit eivät kykene hapettamaan niitä, eivätkä ne liukene laimeaan rikkihappoliuokseen vetyä vapauttaen. Sen sijaan jaloista metalleista kupari, elohopea ja hopea liukenevat väkevään rikkihappoon, joka on erittäin vahva hapetin. Tällöin pelkistyy vetyatomien sijasta osa rikkihapon rikkiatomeista rikkidioksidiksi.
Erittäin jalot metallit kuten platina ja kulta eivät reagoi hapettuen edes väkevän rikkihapon kanssa. Vaikka lyijy on epäjalo metalli, laimea rikkihappo ei kykene juurikaan liuottamaan sitä. Tämä johtuu siitä, että lyijyn ja rikkihapon reaktiossa syntyvä lyijysulfaatti on erittäin niukkaliukoista ja muodostaa lyijymetallin päälle suojaavan kerroksen. Erittäin väkevä ja noin 260-asteinen kuuma rikkihappo sen sijaan liuottaa myös lyijymetallin täydellisesti.
Väkevä rikkihappo sitoo hyvin vettä. Tästä syystä rikkihappoa voidaan käyttää myös kuivausaineena esimerkiksi kaasujen valmistuksessa. Muun muassa valmistettaessa kloorikaasua alkalimenetelmällä on tuotteessa mukana usein vesihöyryä. Höyry poistetaan johtamalla kaasuseos väkevään rikkihappoon. Vastaavalla tavalla, johtamalla väkevään typpihappoon, voidaan kuivata useita muitakin kaasuja, kuten happea, typpeä ja hiilidioksidia.
Rikkihappo voi imeä itseensä veden myös kiinteistä orgaanisista yhdisteistä. Esimerkiksi hiilihydraatit koostuvat hiilestä, hapesta ja vedystä. Paperi koostuu pääasiassa selluloosasta, joka on hiilihydraatti. Kun paperin päälle kaadetaan väkevää rikkihappoa, paperi mustuu. Rikkihappo hajottaa paperin selluloosaa ja ryöstää siltä veden alkuaineet, vedyn ja hapen. Jäljelle jää hiili, joka antaa paperille mustan värin.
Piidioksidin ja silikaattien kanssa rikkihappo ei reagoi, minkä vuoksi sitä voidaankin säilyttää lasiastioissa.
Tuotanto ja hinta.
Rikkihapon tuotanto muutamissa eri maissa ja koko maailmassa vuosina 1950, 1960, 1970, 1980, 1990 ja 2000.
Rikkihapon maailmanlaajuinen tuotanto kasvaa koko ajan. 2000-luvun alussa se oli 170 miljoonaa tonnia vuodessa. Suurimman tuottajamaan Yhdysvaltojen vuosittainen rikkihappotuotanto on pysynyt jo pidempään 40 miljoonassa tonnissa. Vaikka tuotantokapasiteetti kasvaa koko ajan, rikkihapon hinta kohosi vuonna 2007 ennätyslukemiin, melkein 90:een Yhdysvaltain dollariin per nettotonni. Seuraavana vuonna hinta melkein nelinkertaistui, mutta laski vuoden loppuun mennessä noin 200 dollariin per tonni. Uusien tuotantolaitosten kapasiteetti on mittava. Saudi-Arabiaan on suunniteltu rakennettavan maailman suurin tuotantolaitos, joka pystyy tuottamaan jopa 13 500 tonnia rikkihappoa päivässä eli täydellä kapasiteetillaan toimiessaan noin 49 miljoonaa tonnia vuodessa. Suomalaisen Outotecin toimittaman laitoksen arvellaan valmistuvan vuonna 2010.
Rikkihapon kulutus kasvoi 25 % vuosien 1990 ja 2008 välillä. Vuonna 2008 suurimpia rikkihapon kuluttajia olivat Aasian maat, jotka kuluttivat noin 28 % vuonna 2008 tuotetusta rikkihaposta. Yhdysvallat on toiseksi suurin rikkihapon käyttäjä 19 % osuudella ja Afrikan maat kuluttavat noin 10 % kaikesta tuotetusta haposta. Länsi-Euroopan ja Keski- sekä Etelä-Amerikan valtiot kuluttavat rikkihappoa suunnilleen saman verran, molemmat 6–8 % kaikesta rikkihappotuotannosta.
Rikkihapon kulutuksen kasvua on hyvin vaikea arvioida, ja se riippuu suuresti lannoitemarkkinoista. On arvioitu, että rikkihapon tuotanto tulee kasvamaan 1,4 % vuosittain vuosien 2008 ja 2015 välillä.
Valmistusmenetelmät.
Teollisuudessa rikkihappoa valmistetaan nykyisin hapettamalla rikkidioksidia rikkitrioksidiksi ja antamalla sen reagoida veden kanssa. Rikkidioksidia saadaan polttamalla rikkiä, pasuttamalla eli kuumentamalla ilmavirrassa sulfidimineraaleja kuten rikkikiisua eli rautasulfidia tai hapettamalla divetysulfidia.
Rikkidioksidi hapetetaan rikkitrioksidiksi. Apuna käytetään katalyyttiä, koska muuten hapettuminen olisi hyvin hidasta. Peregrine Phillips keksi ensimmäisenä katalyytin (platina) hyödyn vuonna 1830, mutta hänen kehittämänsä kontaktimenetelmä levisi hitaasti laajempaan käyttöön, ja heikkosaantoisempi John Roebuckin reaktiomekanismiltaan eroava lyijykammioprosessi säilyi käytetyimpänä prosessina pitkään. Nykyiset teollisuusprosessit ovat Phillipsin kontaktiprosessin erilaisia muunnelmia. Aikaisemmin rikkihapon valmistuksessa katalyyttinä käytettiin lyijykammiomeetelmässä typpidioksidia, mutta nykyisin kontaktimenetelmässässa käytetyin katalyytti on divanadiinipentoksidi. Kontaktiprosessissa rikkitrioksidikaasu johdetaan erittäin väkevään 98-prosenttiseen rikkihappoliuokseen.
Lyijykammiomenetelmä.
Piirros rikkihappoa lyijykammioprosessilla tuottavasta tehtaasta
1800-luvun alkupuolelle asti rikkihappoa tuotettiin lasipulloihin. John Roebuckin kehittämän lyijykammiomenetelmän myötä rikkihapon teollinen tuotanto käynnistyi laajemmassa mittakaavassa. Prosessissa rikkidioksidi kerättiin suuriin kammioihin, joiden seinät oli vuorattu lyijylevyillä. Lyijy on yksi harvoista rikkihappoa kestävistä metalleista.
Alkuperäisessä lyijykammioprosessissa kuumennettiin kaliumnitraattia rikin kanssa, jolloin vapautui rikin oksideja ja typpimonoksidia. Tämän jälkeen kammioon päästettiin vettä, joka reagoi rikkitrioksidin kanssa muodostaen rikkihappoa. Menetelmää parantelivat muun muassa Charles Bernard Desormes ja Nicolas Clément sekä Charles Tennant, joka keksi erillisen rikinpolttokammion. John Gloverin ja Joseph-Louis Gay-Lussacin tekniset paranukset mahdollistivat aiempaa selvästi väkevämmän hapon tuotannon. Vuonna 1818 Hill of Deptford käytti rikin lähteenä pyriittimalmeja. Tavasta tuli yleinen kaksikymmentä vuotta myöhemmin.
Rikkihapon valmistus lyijykammiomenetelmässä perustuu rikkidioksidin hapettumiseen katalyyttinä toimivan typpimonoksidin avulla. Kemialliset reaktiot lyijykammiomenetelmässä ovat kuitenkin monimutkaisia, eikä kaikista reaktiomekanismeista ole yksimielisyyttä. Yleisesti välituotteena katsotaan syntyvän nitrosyylirikkihappoa.
Lyijykammiomenetelmällä tuotettava rikkihappo on väkevyydeltään 62–77-prosenttista. Siinä on usein epäpuhtauksina typpihappoa, typpihapoketta, lyijysulfaattia, seleenihapoketta, arseenitrioksidia sekä pieniä määriä metalleja.
Kontaktimenetelmä.
Viinietikkakauppias Peregrine Phillipsin vuonna 1831 patentoimassa kontaktimenetelmässä rikkidioksidi hapetetaan rikkitrioksidiksi katalyytin avulla. Prosessin nimi tulee siitä, että rikkidioksidi ja happi saadaan ”kontaktiin” katalyytin avulla. Nykyisin useimmiten käytettävä katalyytti on divanadiinipentoksidi. Rikkidioksidi johdetaan reaktiokammioon, jonka lämpötila on 400–450 °C ja paine on yhdestä kahteen ilmakehän painetta. Näissä oloissa rikkidioksidin katalyyttinen hapettuminen on hyvin tehokasta, noin 99,5 prosenttia rikkidioksidista hapettuu.
800px
Katalyytti on divanadiinipentoksidin ja kaliumsulfaatin tai -pyrosulfaatin seos piidioksidialustalla. Vanadiinikatalyytti pelkistyy divanadiinitetroksidiksi hapettaen rikkidioksidin rikkitrioksidiksi. Divanadiinitetroksidi reagoi reaktorissa olevan hapen kanssa palautuen divanadiinipentoksidiksi ja uudelleen käytettäväksi.
Muodostunut rikkitrioksidi johdetaan väkevään rikkihappoliuokseen, jolloin muodostuu niin sanottua savuavaa rikkihappoa eli pyrorikkihappoa, joka hydrolysoituu rikkihapoksi.
WSA-menetelmä.
WSA-menetelmä eli märkä rikkihappoprosessi () on kontaktimenetelmän johdos, joka kehiteltiin 1960-luvulla. WSA-prosessilla rikkihappoa voidaan valmistaa lähes mistä tahansa kaasumaisesta rikin yhdisteestä. Erityisen hyvin prosessiin soveltuu monissa teollisuusprosesseissa jätteenä syntyvä rikkivety. Rikkipitoinen kaasu poltetaan rikin oksideiksi. Kaasu johdetaan kammioon, jossa rikkidioksidi hapetetaan rikkitrioksidiksi divanadiinipentoksidikatalyytin avulla. Toisin kuin kontaktimenetelmässä WSA-menetelmässä on mukana vesihöyryä, joka reagoi rikkitrioksidin kanssa muodostaen kaasumaista rikkihappoa. Kaasut jäähdytetään ja siirretään kondensaatiotilaan, jossa rikkihappohöyryyn suihkutetaan vettä. Syntynyt rikkihappoliuos jäähdytetään ja kerätään.
Yleistä.
Rikkihappo on eniten käytetty teollisuuskemikaali. Sitä käytetään sellu- ja paperiteollisuudessa, kaivos- ja metalliteollisuudessa sekä kemianteollisuudessa muun muassa fosfaattien, lannoitteiden, titaanidioksidin ja viskoosin valmistukseen. Öljyteollisuudessa rikkihappoa käytetään epäpuhtauksien poistamiseen. Sitä käytetään myös metallipintojen puhdistukseen, malmien käsittelyyn, kemiallisten reaktioiden katalyyttinä ja muiden epäorgaanisten happojen lähtöaineena. Rikkihappoa käytetään myös veden poistamiseen orgaanisista yhdisteistä. Lisäksi sitä voidaan käyttää elintarvikkeissa happamuuden säätöaineena. Sen E-koodi on E513. Suurin osa valmistetusta rikkihaposta käytetään fosfaattilannoitteiden valmistamiseen. Elektroniikkateollisuudelle tärkeiden piikiekkojen puhdistukseen orgaanisista epäpuhtauksista käytetään niin kutsuttua SPM- eli piranha-liuosta, joka sisältää rikkihappoa.
Rikkihapon 25-prosenttista liuosta käytetään lyijyakkujen akkuhappona.
Käyttö lannoitteiden valmistuksessa.
Fosfaattilannoitteen vaikutusta testannut koe Yhdysvalloissa. Kuva on vuodelta 1942.
Suurin osa lannoitteiden valmistuksessa käytettävästä rikkihaposta kuluu fosfaattien muuttamiseen sen avulla veteen paremmin liukenevaan muotoon. Perinteisessä kalsiumdivetyfosfaatin (Ca(H2PO4)2) eli superfosfaatin valmistuksessa käytetyssä märkäprosessissa kalsiumfosfaattipitoista kiveä käsitellään 93-prosenttisella rikkihappoliuoksella kahdeksan tunnin ajan. Tällöin reaktiotuotteina syntyy kalsiumdivetyfosfaattia ja sivutuotteena kalsiumsulfaattia (CaSO4).
Rikkihappoa käytetään myös toisen tärkeän lannoitteen, ammoniumsulfaatin (NH4)2SO4, valmistukseen. Ammoniumsulfaatin valmistuksessa ammoniakkikaasua (NH3) johdetaan reaktoriin, jossa on kylläistä ammoniakkisulfaattiliuosta ja hieman rikkihappoa. Reaktorin lämpötila on 60 °C. Reaktoriin johdetaan samanaikaisesti väkevää rikkihappoa ylläpitämään vapaan rikkihapon pitoisuus oikeana. Ammoniumsulfaatti kiteytyy kylläisestä liuoksesta reaktorin pohjalle ja voidaan erottaa. Kuivaa ammoniumsulfaattijauhetta voidaan myös valmistaa suihkuttamalla rikkihappoa ammoniakkia sisältävään kammioon.
Saksalainen kemisti Justus von Liebig loi tutkimuksillaan pohjan lannoitteiden teolliselle valmistukselle. Rikkihapon käyttöä lannoitteiden valmistuksessa tutki ensimmäisenä James Murray, joka liuotti luita rikkihappoon 1800-luvun alussa. Hänen poikansa John Fischer Murray haki vuonna 1842 patentin menetelmälleen valmistaa lannoitteita kalsiumfosfaatista ja rikkihaposta. John Bennet Lawes patentoi samana vuonna samankaltaisen menetelmän superfosfaattilannoitteiden eli kalsiumdivetyfosfaattilannoitteiden valmistukseen. Lawes oli Murrayta parempi keksintönsä markkinoinnissa ja hän osti vuonna 1846 oikeudet myös Murrayn patenttiin. Ensimmäisen tehtaansa Lawes perusti vuonna 1844.
Käyttö akkuhappona.
Akun purkautuessa elektrolyyttinä oleva rikkihappo laimenee veden määrän lisääntyessä. Tämä huomataan elektrolyyttinesteen tiheyden pienentymisenä, ja tiheyttä voidaan käyttää määritettäessä akun purkautumistilaa. Reaktio on sähkövirran avulla palautettavissa alkuperäiseen tilaansa. Tällöin katodilla syntyy lyijydioksidia ja anodilla lyijymetallia.
Käyttö orgaanisen kemian synteeseissä.
Rikkihappo toimii katalyyttinä niin ikään eetterisynteesissä, jossa se luovuttaa protonin alkoholimolekyylille, josta muodostuu karboniumioni. Karboniumioni reagoi toisen alkoholimolekyylin kanssa muodostaen eetterin. Eetterisynteesissä sivutuotteena voi syntyä rikkihapon hiilivetyjohdannaisia.
Maapallolla.
Rikkihappoa syntyy ilmakehässä palokaasujen reaktioissa ja vulkaanisissa purkauksissa. Maapallon suurin rikkihappojärvi on 212 metriä syvä ja sijaitsee tulivuori Kawah Ijenin kraatterissa Indonesiassa. Pienempiä vulkaanisia rikkihappojärviä on muun muassa tulivuorilla Kusatsu-Shirane Japanissa ja Poás Costa Ricassa.
Rikkihappo on typpihapon ohella yksi tärkeimmistä happosateiden ja happamoitumisen aiheuttajista. Polttoaineiden epäpuhtauksista joutuu ilmakehään rikkiä, joka hapettuu rikkidioksidiksi. Kuivassa ilmassa suurin osa rikkidioksidista varisee kuivalaskeumana maahan, pieni osa hapettuu rikkihapoksi. Jos ilmassa on vesipisaroita: pilviä, sumua tai sadepisaroita, rikkidioksidi voi hapettua nestefaasissa. Reaktiot ilmakehässä kestävät yleensä muutamia päiviä, jonka aikana ilmakehän rikki on ehtinyt kulkeutua jopa sadankin kilometrin päähän. Sen vuoksi rikkipäästöjen vaikutukset, kuten joidenkin eliöryhmien lähes täydellinen puuttuminen, eivät välttämättä näy rikkiä vapauttavan kohteen ympäristössä. Happosateet nopeuttavat myös rakennusten ynnä muiden rakennelmien rapautumista, koska esimerkiksi muurilaasti ja rappaus sisältävät happojen kanssa herkästi reagoivaa kalsiumkarbonaattia.
Happosateet olivat 1980-luvulle asti suuri ongelma Euroopan teollistuneilla alueilla kuten Englannissa ja Ruhrin alueella Saksassa, missä poltettiin paljon rikkipitoista hiiltä. Näillä alueilla rikkipäästöt saatiin kuriin, ja Euroopan rikkidioksidipäästöt pienenivät puoleen vuosina 1980–1995. Samoin Yhdysvalloissa päästöt ovat vähentyneet rajusti, muun muassa rikkipäästöjä säätelevän "Clean Air Act" -lain ansiosta. Ongelma on edelleen ajankohtainen Kiinassa, Koreassa, Venäjällä ja Itä-Euroopassa. Liikenteen rikkipäästöt ovat vähentyneet, kun on siirrytty käyttämään vähärikkisempiä polttoaineita. Suomen rikkilaskeuma on pienentynyt, mutta happamoituminen näkyy edelleen herkimmillä alueilla.
Ilmakehän rikkihappomolekyyleillä on huomattava vaikutus pienhiukkasten syntymiseen. Ilmakehän rikkihappomolekyylikonsentraatio vaikuttaa merkittävästi hiukkasten nukleaatioon. Prosessin mekanismi ei ole vielä tarkoin selvillä, mutta rikkihapon vaikutus on tutkimuksien mukaan suurempi kuin esimerkiksi ammoniakin tai eräiden orgaanisten yhdisteiden. Rikkihappopitoisuuden ja hiukkasten muodostumisnopeuden välinen riippuvuus on pitkään ollut epäselvä. Helsingin yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen tutkijoiden johtama ryhmä julkaisi vuonna 2010 tutkimuksen, jossa ensimmäisen kerran pystyttiin selvittämään rikkihapon määrän ja pienhiukkasten muodostumisnopeuksien välisiä riippuvuuksia.
Venuksessa.
Rikkihappo muodostaa paksuja pilviä noin 45–70 kilometrin korkeuteen Venuksen pinnasta. Pilvet ovat niin paksuja, ettei valo pysty läpäisemään niitä, ja siksi Venuksen pintaa ei voida havainnoida tavallisilla optisilla kaukoputkilla. Rikkihappo varautuu helposti, minkä vuoksi Venuksen kaasukehässä salamoi usein. Rikkihapon sataessa pisarat eivät saavuta Venuksen pintaa. Aluksi pisaroiden vesi haihtuu, ja pisaran saavutettua kaasukehän alemman osan on lämpötila niin korkea, että rikkihappo hajoaa rikkitrioksidiksi ja vedeksi, joista rikkitrioksidi hajoaa nopeasti hapeksi ja rikkidioksidiksi. Happi reagoi kaasukehän hiilimonoksidin kanssa muodostaen hiilidioksidia.


Lothar Meyer.
Julius Lothar von Meyer (19. elokuuta 1830 – 11. huhtikuuta 1895) oli saksalainen kemisti, joka keksi jaksollisen järjestelmän (Dmitri Mendelejevistä riippumatta samaan aikaan). Hän toimi opettajana yliopistoissa Saksassa.
Meyer syntyi Varelissa, joka oli tuolloin Oldenburgin hallinnassa, nykyisessä Saksassa. Hän opetteli lääketiedettä Zürichissa, ja opiskeli sekä opetti lukuisissa saksalaisissa yliopistoissa. Vuonna 1857 hän havaitsi, että happi yhtyy veressä hemoglobiiniin.
Vuonna 1876 Meyer astui kemian professorin virkaan Tübingenin yliopistossa, jossa hän opetti kuolemaansa asti.


Altailaiset kielet.
Altailainen kielikunta on oletettu kielikunta, joka sisältää kuutisenkymmentä kieltä, joita puhuu äidinkielenään noin 170 miljoonaa ihmistä, pääosin Turkissa, Keski-Aasiassa ja Kaukoidässä. Kielikunnan olemassaoloa ei hyväksytä varauksetta. Turkkilaiset, mongoli-, ja tunguusikielet ovat kyllä monilta osin toistensa kaltaisia, mutta nykyään useimmat asiaan perehtyneet kielitieteilijät arvelevat kielten yhtäläisyyksien johtuvan pitkään jatkuneesta keskinäisestä kanssakäymisestä.
Myös japanin, korean ja ainun on esitetty lukeutuvan altailaisiin kieliin.
Jossain määrin altailaiset kielet muistuttavat myös uralilaisia kieliä (kuten suomea ja unkaria),
ja 1800-luvulla syntyi ehdotus niiden niputtamista uralilais-altailaiseksi suurkielikunnaksi tai pääjaksoksi. Tätä uralilais-altailaista hypoteesia ei kuitenkaan nykyisin juuri kannateta. Altailaiset kielet ovat myös osa nostraattista hypoteesia.


Turkkilaiset kielet.
Turkkilaiset kielet ovat noin kolmekymmentä kieltä sisältävä kielikunta. Turkkilaiset kielet ovat läheistä sukua keskenään, sillä niiden uskotaan eriytyneen verrattain myöhään, ajanlaskun alun aikoina. Turkkilaiset kielet ovat varmuudella sukua vain keskenään: ne on joskus yhdistetty mongoli- ja tunguusikielten kanssa altailaiseksi kielikunnaksi, mutta tämä on jäänyt todistamattomaksi hypoteesiksi, ja näin turkkilaiset kielet nykykäsityksen mukaan muodostavat kielikunnan. Niitä puhuu moninainen ihmisten kirjo, noin 140 miljoonaa, laajalla alueella Itä-Euroopasta Siperiaan ja aina läntiseen Kiinaan saakka.
Turkkilaiset kielet ovat lähtöisin suppealta alueelta Keski-Aasiasta, josta ne levisivät laajalle alueelle varhaiselta keskiajalta alkaen.
Turkkilaiset kielet ovat agglutinoivia, ja niille on ominaista vokaaliharmonia. Turkkilaisiin kieliin on omaksuttu piirteitä erityisesti kiinasta, iranilais- ja arabikielistä. Turkkilaisista kielistä puolestaan on piirteitä kulkeutunut Kaakkois-Kiinaan ja Venäjän pohjoisimpiin osiin.
Aiheesta muualla.
*


Suu- ja sorkkatauti.
Suu- ja sorkkatauti () on erittäin tarttuva virustauti, jota esiintyy etupäässä naudoilla ja sioilla. Se voi tarttua myös vuohiin, lampaisiin, poroihin, peuroihin, hirviin, villisikoihin, rottiin ja siileihin.
Tauti ei tartu hevosiin. Friedrich Loeffler osoitti taudin olevan viruksen aiheuttama 1897.
Suu- ja sorkkatautia esiintyy lähes koko maailmassa, muun muassa Euroopassa, Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa. Viimeisin huomattava suu- ja sorkkatautiepidemia oli Englannissa vuonna 2001, jonka torjumiseksi teurastettiin paljon karjaa.
Suu- ja sorkkatauti kuuluu Maailman eläintautijärjestön A-listan tauteihin.
Aiheuttaja ja leviäminen.
Suu- ja sorkka-taudin aiheuttaa pikornaviruksiin kuuluva aftovirus, josta voidaan tunnistaa seitsemän eri serologista tyyppiä, joilla kullakin on monia eri kantoja. Virus kestää lämpötilojen vaihtelua mutta tuhoutuu yli 50 celsiusasteen lämpötiloissa. Aftovirus kestää myös jodia, klooria ja fenoleita. Se katoaa ruhojen lihaksista nopeasti, mutta säilyy pidempään imusolmukkeissa ja luuytimessä.
Aftovirus voi säilyä rehussa, maastossa ja rakenteissa jopa kuukauden. Se tarttuu suorassa kontaktissa tai epäsuorasti pisaratartuntana tai ihmisten, esineiden, rehun tai lian kautta. Se voi levitä myös tuulen mukana erityisesti lauhkeissa olosuhteissa kymmeniä kilometrejä maalla tai satoja kilometrejä merellä. Virus voi tarttua sairaasta tai tautia kantavasta eläimestä tai ihmisestä hengitysilman, syljen, ulosteiden, maidon tai siemennesteen kautta jopa neljä vuorokautta ennen taudin oireiden ilmenemistä. Se voi tarttua myös lihasta, jos sen pH on alle 6. Virus voi säilyä oireettomien taudista toipuneiden tai sitä vastaan rokotettujen nautojen hengityselimissä jopa 30 kuukautta. Siat levittävät tautia erityisen tehokkaasti.
Oireet.
Suu- ja sorkkatauti itää 2–15 vuorokautta.
Naudat.
Nautakarjassa suu- ja sorkkatauti aiheuttaa korkean kuumeen, joka laskee nopeasti 2–3 päivän päästä. Suuhun ja sieraimiin nousee rakkuloita, mistä seuraa runsasta, nauhamaista tai vaahtoavaa kuolaamista sekä pureskelua ja suun maiskuttelua. Rakkuloita nousee myös utareisiin ja jalkojen ihoon. Kiputilat johtavat mahdolliseen ruokahalun vähenemiseen, ontumiseen ja potkimiseen. Lehmien maidontuotanto voi laskea huomattavasti. Osalla eläimistä ei ole oireita, mutta myös ne kantavat tautia ja voivat tartuttaa sairauden muihin eläimiin.
Sairaus laantuu 8–15 vuorokaudessa, mutta aiheuttaa pitkäaikaisia vaivoja kieleen, sorkkiin, utareisiin, vaurioita sydämeen ja lihaksiin ja voi mahdollisesti johtaa luomiseen.
Ihmiset.
Aftovirus voi harvoin tarttua ihmiseen, jolloin oireet ovat ovat vesirokon tapaiset rakkulat. Virus ei kestä mahahappoja, joten se ei voi levitä saastunutta lihaa syömällä. Englannissa viimeisin ihmistartunta on todettu vuonna 2007.
Hoito ja torjunta.
Suu- ja sorkkatautiin ei ole hoitoa. Sille on kehitetty rokotteita, joita käytetään torjuntakeinona alueilla, joilla tautia esiintyy runsaasti. Yleensä vain nautaeläimet rokotetaan. Rokotteessa on oltava oikea viruskanta ja ne on uusittava 3–6 kuukauden välein.
Tehokkaimmat torjuntakeinot epidemiatapauksissa ovat saastuneiden karjojen karanteenit ja joukkoteurastukset, ruhojen tuhoaminen polttamalla ja lihantuontikielto maista, joissa tautia esiintyy. Tauti leviää myös ilmateitse, joten saastuneiden tilojen ympärille määrätään suojavyöhykkeitä, joilla on noudatettava erityisiä määräyksiä, jotka koskevat muun muassa tilakäyntejä sekä eläinten laiduntamista ja liikkumista.
Suu- ja sorkkatauti Suomessa.
Suomessa suu- ja sorkkatautitapaukset on tilastoitu 1800-luvun puolivälistä lähtien. Suurin tautiepidemia oli talvisodan aikana Karjalan kannaksen evakuoinnin yhteydessä. Tuolloin teurastettiin noin sata karjaa. Tilannetta pahensi se, että suuri osa eläinlääkäreistä oli rintamalla. Tautia ei saatu pysäytettyä ja se levisi lopulta arviolta 5 000 karjaan. Muita suu- ja sorkkatautiepidemioita Suomessa on ollut neljä.


Viiltäjä-Jack.
Viiltäjä-Jack (englanniksi 'Jack the Ripper') on nimi, jolla tunnistamattomaksi jäänyt, Lontoon köyhässä Whitechapelin kaupunginosassa vuonna 1888 toiminut sarjamurhaaja parhaiten tunnetaan. Nimi on peräisin kirjeestä, jonka uskotaan laajalti olleen huijausta. Sen kirjoittaja on mahdollisesti ollut toimittaja, jonka tarkoituksena on ollut kasvattaa kiinnostusta juttuun. Aikoinaan sarjamurhaaja tunnettiin myös nimillä "Whitechapelin murhaaja" ja "Nahkaesiliina".
Viiltäjän tekemiksi katsotuissa teoissa viiltäjä hyökkäsi naisprostituoitujen kimppuun, viilsi auki näiden kurkun ja silpoi alavatsaa. Ainakin kolmen uhrin tapauksessa uhreilta poistettiin sisäelimiä, minkä vuoksi ehdotettiin, että tekijällä oli anatomian tuntemusta tai kirurgista osaamista. Murhiin liittyvät huhut kiihtyivät syyskuussa ja lokakuussa 1888, ja lehdistö ja Scotland Yard saivat kirjeitä murhaajaksi itseään kutsuvalta kirjoittajalta tai kirjoittajilta. Whitechapelin naapurivartioston (engl. "Whitechapel Vigilance Committee") jäsenelle George Luskille lähetetyn "Helvetistä"-kirjeen kylkiäisenä oli ihmisen munuaisen säilötty puolikas. Aiheen käsittely mediassa johti siihen, että yleisö uskoi surmien takana olevan yhden sarjamurhaajan, joka tunnettiin nimellä "Viiltäjä-Jack".
Aihetta käsiteltiin lehdissä laajalti, minkä johdosta Viiltäjä on yhä kansainvälisesti laajalti tunnettu pahamaineisena sarjamurhaajana. Vuoteen 1891 asti jatkuneissa Whitechapelin surmien tutkinnassa ei kyetty yhdistämään kaikkia tutkittuja surmia vuoden 1888 murhiin, mutta Viiltäjä-Jackin legenda lujittui. Koska murhia ei koskaan selvitetty, niihin liittyvistä kertomuksista on tullut aidon historiantutkimuksen, kansanperinteen ja näennäishistorian yhdistelmä. Termiä "ripperologia" käytetään kuvaamaan Viiltäjä-tapausten tutkimusta ja analysointia. Viiltäjä-Jackin henkilöllisyydestä oli yli sata teoriaa, ja murhat ovat inspiroineet monia fiktiivisiä teoksia. Viiltäjä-Jackia pidetään yleisesti ottaen maailman kuuluisimpana sarjamurhaajana ja ensimmäisenä modernina sarjamurhaajana.
Tausta.
1800-luvun puolivälissä Englantiin virtasi irlantilaissiirtolaisia, joiden vuoksi Englannin suurimpien kaupunkien kuten Lontoon East Endin väkiluku paisui. Vuodesta 1882 alkaen samoille alueille muutti juutalaispakolaisia Itä-Euroopasta ja Venäjältä. Whitechapelin alue alkoi olla tungokseen asti täynnä. Työ- ja asumistilanne huononivat, ja kehittyi merkittävä köyhä tuloluokka. Ryöstely, väkivalta ja alkoholismi olivat yleisiä, ja jatkuva köyhyys ajoi monet naiset prostituution pariin. Vuonna 1888 Lontoon pääkaupunkiseudun poliisi arvioi Whitechapelissa olevat 1 200 prostituoitua ja noin 62 bordellia. Taloudellisia ongelmia pahensivat erilaiset sosiaaliset jännitteet. Vuosien 1886 ja 1889 välillä useat mielenosoitukset johtivat poliisin väliintuloon ja yhä paheneviin levottomuuksiin. Rasismi, rikokset, yhteiskunnalliset häiriöt ja riisto ruokkivat yleisön käsitystä siitä, että Whitechapel oli pahamaineinen haureuden pesä. Vuonna 1888 näitä käsityksiä vahvistivat entisestään "Viiltäjä-Jackin" tekemiksi lasketut julmat ja irvokkaat surmatyöt, joita käsiteltiin lehdistöstä ennennäkemättömän laajasti.
Murhat.
East Endissä tapahtuneiden monien naisiin kohdistuineiden hyökkäysten vuoksi on epävarmaa, kuinka monen uhrin surmasi sama tappaja. Suur-Lontoon poliisilaitoksen tutkinnassa selvitettiin kaikkaan yhtätoista murhaa 3. huhtikuuta 1888 - 13. helmikuuta 1891 välisenä aikana ja poliisin juttuluettelossa ne tunnetaan yhteisnimellä "Whitechapelin murhat". Mielipiteet siitä, mitkä murhat pitäisi niputtaa samalle syylliselle, vaihtelevat, mutta laajalti uskotaan, että viisi kaikkiaan yhdestätoista murhasta (ns. "varmat viisi", engl. "canonical five") on Viiltäjän tekoa. Asiantuntijat viittaavat kurkun viiltämiseen, alavatsan ja sukupuolielinten silpomiseen, sisäelimien poistamiseen ja kiihtyviin kasvojen silpomiseen Viiltäjä-Jackille tyypillisenä modus operandina. Whitechapelin surmien arkiston kaksi ensimmäistä tapausta, Emma Elizabeth Smith ja Martha Tabram, eivät kuulu ns. varmoihin viiteen uhriin.
Smith ryöstettiin ja pahoinpideltiin Osborn Streetillä Whitechapelissa 3. huhtikuuta 1888. Tylppä esine työnnettiin Smithin vaginaan, mikä repi vatsakalvon. Smithin vatsakalvo tulehtui (ns. peritoniitti), ja hän kuoli seuraavana päivänä London Hospitalissa. Smith kertoi, että hänen kimppuunsa hyökkäsi kaksi tai kolme miestä, joista yksi oli teini-ikäinen. Lehdistö yhdisti murhan myöhempiin tapauksiin, mutta useimmat kirjailijat päättelevät kyseessä olleen väkivaltaisen joukkion, jolla ei ole mitään tekemistä Viiltäjän kanssa.
Tabram tapettiin 7. elokuuta 1888. Häneen iskettiin 39 puukoniskua. Murhaajan julmuus, ilmeisen motiivin puuttuminen sekä surmapaikan eli George Yardin läheisyys myöhempiin tapahtumapaikkoihin saivat poliisin yhdistämään Tabramin tapauksen myöhempiin Viiltäjän surmiin. Tekotapa erosi kuitenkin ns. viidestä varmasta uhrista siinä, että Tabramia oli puukotettu eikä hänen kurkkuaan ollut viilletty auki tai alavatsaa silvottu. Monet asiantuntijat eivät tänä päivänä pidä Tabramin tapausta Viiltäjän tekona, koska Tabramin vammat olivat erilaisia.
Ns. varmat viisi uhria.
Viiltäjän ns. varmat viisi uhria olivat Mary Ann Nichols, Annie Chapman, Elizabeth Stride, Catherine Eddowes ja Mary Jane Kelly.
Nicholsin ruumis löydettiin noin 3.40 perjantaina 31. elokuuta 1888 Buck’s Row’lta (nykyään Durward Street) Whitechapelista. Kurkku oli viilletty auki kahdella syvällä viillolla, ja alavatsan alaosa oli osin viilletty auki syvällä, rosoisella viillolla. Alavatsan useat viillot oli tehty samalla veitsellä.
Chapmanin ruumis löydettiin noin klo 6.00 lauantaina 8. syyskuuta 1888 takapihalle vievän käytävän vierestä Hanbury Street 29:n takapihalta Spitalfieldsistä. Aivan kuten Nicholsin tapauksessa kurkku oli viilletty auki kahdella viillolla. Alavatsa oli viilletty täysin auki, ja myöhemmin huomattiin, että kohtu oli poistettu. Kuolinsyyntutkimuksessa yksi todistaja kertoi nähneensä Chapmanin tummahiuksisen, "nukkavierun tyylikkään" miehen seurassa noin klo 5.30.
Stride ja Eddowes tapettiin aikaisin sunnuntaiaamuna 30. syyskuuta 1888. Striden ruumis löydettiin noin klo 1.00 Dutfield’s Yardin pihalta Berner Streetiltä (nykyään Henriques Street). Kuolinsyy oli yksi selvärajainen viilto, joka oli katkaissut päävaltimon niskan vasemmalla puolella. Se, oliko Stride Viiltäjän uhri tai keskeytettiinkö tämä surmatyön aikana, on epävarmaa siitä syystä, että Striden tapauksessa alavatsaa ei ollut silvottu. Todistajat, jotka arvelivat nähneensä Striden miehen seurassa aiemmin illalla, antoivat miehestä erilaisia kuvauksia: joidenkin mielestä mies oli vaalea, toisten mielestä tumma, ja osa sanoi tämän olleen nukkavierusti ja osa hyvin pukeutunut. Eddowesin ruumis löytyi Mitre Squarelta Lontoon Cityn alueelta 45 minuuttia Striden jälkeen. Kaula oli leikattu ja alavatsa viilletty auki yhdellä pitkällä ja syvällä, rosoreunaisella viillolla. Vasen munuainen ja enin osa kohtua puuttuivat. Paikallinen mies, Joseph Lawende oli kulkenut aukion lävitse kahden ystävänsä kanssa ennen murhaa, ja hän kertoi nähneensä vaaleahiuksisen, nukkavierusti pukeutuneen miehen, jonka seurassa ollut nainen saattoi olla Eddowes. Hänen seuralaisensa eivät kuitenkaan kyenneet vahvistamaan hänen kuvaustaan. Eddowesin ja Striden murhia kutsuttiin myöhemmin "tuplatapaukseksi" (engl. "double event"). Osa Eddowesin veristä esiliinaa löydettiin asuinrakennuksen sisäänkäynnin vierestä Goulston Streetiltä Whitechapelistä. Esiliinan kappaleen yläpuolella oli seinäkirjoitus, joka tunnettiin myöhemmin Goulston Streetin seinäkirjoituksena, tuntui syyttävän murhista juutalaista tai juutalaisia, mutta oli epäselvää, oliko murhaaja kirjoittanut tekstin pudottaessaan esiliinan palan vai oliko kyse vain sattumasta. Suur-Lontoon poliisin komentaja Charles Warren pelkäsi seinäkirjoituksen saavan aikaan juutalaisvastaisia mellakoita ja määräsi sen pestäväksi pois ennen aamunkoittoa.
Kellyn kauhistuttavalla tavalla silvottu ruumis löydettiin klo 10.45 perjantai-aamuna 9. marraskuuta 1888 sängystä Kellyn yksiöstä osoitteessa 13 Miller’s Court, Dorset Streetin sisäpihalla. Kurkku oli leikattu selkärankaan asti, ja alavatsasta oli käytännöllisesti katsoen poistettu kaikki elimet. Sydän puuttui.
Kaikki viisi uhria oli murhattu yöllä, viikonloppuna tai lähellä viikonloppua ja joko kuukauden lopussa tai noin viikko sen jälkeen. Alavatsan silpominen paheni murhasarjan edetessä paitsi Striden tapauksessa, jossa murhaaja mahdollisesti keskeytettiin. Nicholsilta ei puuttunut sisäelimiä, Chapmanin kohtu vietiin, Eddowesilta vietiin kohtu ja toinen munuainen ja hänen kasvojaan viilleltiin, ja Kellyn ruumiista oli poistettu sisäelimet ja kasvot oli käytännössä hakattu pois, vaikka rikospaikalta ei puuttunutkaan muita elimiä kuin sydän.
Uskomus siitä, että näiden viiden murhan tekijä oli sama mies, juontuu historiallisesti aikalaistodisteista, joissa liitetään yhteen juuri nämä viisi ja suljetaan muut pois. Vuonna 1894 Suur-Lontoon poliisivoimien ja rikospoliisin (CID) apulaispoliisipäällikkö Sir Melville Macnaghten kirjoitti raportin, jossa sanottiin: "Whitechapelin murhaajalla oli 5 uhria—& vain 5 uhria." Vastaavasti viisi uhria liitti toisiinsa poliisilääkäri Thomas Bondin Lontoon Cityn rikospoliisin päällikkö Robert Andersonille kirjoittama kirje 10. marraskuuta 1888. Jotkut tutkijat uskovat, että vaikka osan murhista oli epäilemättä tehnyt yksi murhaaja, tuntematon määrä muita surmaajia oli vastuussa toisista. Stewart P. Evans ja Donald Rumbelow ovat sitä mieltä, että ns. viiden varman uhrin tapauksessa kyseessä on "Viiltäjä-myytti" ja että vaikka kolmella tapauksella (Nichols, Chapman ja Eddowes) on selvä yhteys, Striden ja Kellyn tapauksissa selvää varmuutta ei ole ja vielä vähemmän Tabramin tapauksessa. Toiset olettavat, että kaikkiaan kuusi murhaa Tabramista Kellyyn ovat yhden surmaajan käsialaa. Tohtori Percy Clark oli tapauksia tutkivan kuolinsyyntutkija George Bagster Phillipsin assistentti, jonka mielestä vain kolme murhaa oli tehnyt sama tekijä ja jonka mukaan muut oli "heikkomielinen yksikö tai yksiköt jäljitelläkseen [Viiltäjän] rikosta". Macnaghten liittyi poliisivoimiin vasta vuosi surmatöiden jälkeen, ja hänen muistiossaan on vakavia tosiasiallisia virheitä mahdollisten epäiltyjen tiedoissa.
Myöhemmät Whitechapelin murhat.
Kellyä pidetään yleisesti Viiltäjän viimeisenä uhrina, ja rikosten on oletettu päättyneen syyllisen kuoleman, vankeuden, laitoshoitoon joutumisen tai maastamuuton seurauksena. Whitechapelin murhien arkistossa on kuitenkin tiedot vielä neljästä murhasta, jotka tapahtuivat kanonisten viiden urhin surmatöiden jälkeen: Rose Mylettin, Alice McKenzien, Pinchin Streetin torson sekä Frances Colesin tapaukset.
Mylett löydettiin kuristettuna Clarke’s Yardin pihalta High Streetiltä Lontoon Poparista 20. joulukuuta 1888. Koska kamppailun jälkiä ei ollut, poliisi uskoi hänen tukehtuneen vahingossa juovuspäissään tai tehneen itsemurhan. Kuolinsyyntutkimuksessa valamiehistö oli kuitenkin sitä mieltä, että kyseessä oli murha.
McKenzie tapettiin 17. heinäkuuta 1889, ja kuolinsyy oli vasemman kaulavaltimon katkaisu. Ruumiissa, joka löydettiin Castle Alleyltä Whitechapelista, oli useita pieniä ruhjeita ja viiltohaavoja. Yksi tapausta tutkineista patologeista oli Thomas Bond, joka uskoi McKenzien olevan Viiltäjän uhri, kun taas toinen patologi, George Bagster Phillips, joka oli tutkinut myös kolmea aiempaa uhria, oli toista mieltä. Myöhemmin aiheesta kirjoittaneiden mielipiteet jakautuvat sen suhteen, oliko kyseessä murhaaja, joka matki Viiltäjän modus operandia johtaakseen epäilyt pois itsestään, vai oliko kyseessä Viiltäjä.
Ns. "Pinchin Streetin torso" oli tunnistamattomaksi jääneen naisen ruumis, jolla ei ollut päätä eikä jalkoja ja joka löydettiin rautatiesillan alta Pinchin Streetiltä Whitechapelista 10. syyskuuta 1889. Murha oli tehty todennäköisesti muualla ja paloitellun ruumiin osat hävitetty eri paikkoin.
Coles tapettiin 13. helmikuuta 1891 rautatiesillan alla Swallow Gardensissa Whitechapelissa. Hänen kurkkunsa leikattiin auki, mutta ruumista ei silvottu. Hänen seurastaan oli aiemmin nähty mies nimeltä Thomas Sadler, joka pidätettiin ja syytettiin Colesin murhasta. Jonkin aikaa Sadleria pidettiin Viiltäjänä. Sadler vapautettiin kuitenkin todisteiden puutteessa 3. maaliskuuta 1891.
Muut väitetyt uhrit.
Yhdentoista Whitechapelin murhan lisäksi Viiltäjän hyökkäyksiin on liitetty muitakin uhreja. "Fairy Fayn" tapauksessa on epäselvää, oliko koko tapaus tottakaan vai keksitty osana Viiltäjän traditiota "Fairy Fay" oli lempinimi, joka annettiin oletettavasti 26. joulukuuta 1887 löydetylle uhrille sen jälkeen, kun tämän "alavatsan läpi oli isketty keppi"., mutta Whitechapelissa ei rekisteröity yhtään murhaa joulun tienoilla 1887. "Fairy Fay" on voinut olla lehdistön sekaannus, jossa vuonna 1887 tapahtunut, tuloksettomaksi jäänyt hyökkäys on sekoittunut Emma Elizabeth Smithin murhaan. Useimmat kirjailijat ovat yhtä mieltä siitä, ettei "Fairy Faytä" ollut koskaan olemassakaan.
Annie Millwood, jolla oli viiltohaavoja jaloissa ja alavatsassa, otettiin sisään Whitechapelin köyhäintalon sairaalaan 25. helmikuuta 1888. Hänet kotiutettiin sairaalasta, mutta hän kuoli ilmeisesti luonnollisista syistä 38-vuotiaana 31. maaliskuuta 1888. Hänen on myöhemmin uskottu olleen Viiltäjän ensimmäinen uhri, mutta sitä ei ole voitu kiistatta todistaa. Toinen aikaisempana pidetty uhri on Ada Wilson, joka selvisi ilmeisesti kahdesta puukoniskusta niskaan 28. maaliskuuta 1888. Annie Farmer, joka asui samassa vuokratalossa kuin Martha Tabram, teki ilmoituksen hyökkäyksestä 21. marraskuuta 1888. Hänellä oli pintahaava kaulassa, mutta se oli mahdollisesti itse aiheutettu.
Ns. "Whitehallin mysteeri" viittaa 2. lokakuuta 1888 löydettyyn päättömän naisen torson. Torso löydettiin Suur-Lontoon poliisin Whitehalliin rakenteilla olevan talon kellarista. Ruumiiseen kuuluva käsi oli löydetty aiemmin Thames-joesta, ja toinen jaloista löydettiin myöhemmin haudattuna läheltä torson löytöpaikkaa. Muita jäseniä tai päätä ei koskaan löydetty, eikä ruumista tunnistettu. Ruumiin silpominen muistutti Pinchin Streetin tapausta, jossa jalat ja pää oli irrotettu, mutta ei käsiä. Whitehallin mysteeri ja Pinchin Streetin tapaus saattoivat olla osa laajempaa murhasarjaa, jota on kutsuttu "Thamesin mysteeriksi" ja jonka tekijä on "Torsosurmaajaksi" kutsuttu sarjamurhaaja. On kiistanalaista, olivatko Viiltäjä-Jack ja "Torsosurmaaja" sama henkilö vai kaksi erillistä sarjamurhaajaa, jotka toimivat samalla alueella. Koska Torsosurmaajan "modus operandi" eroaa Viiltäjästä, poliisi ei tuohon aikoinaan uskonut heidän välillään olevan yhteyttä. Elizabeth Jackson -nimisen prostituoidun ruumiinosia löydettiin Thames-joesta kesäkuun 2. ja 25. päivän välillä 1889, ja hän on mahdollisesti ollut "Torsosurmaajan" uhri.
Seitsemänvuotias John Gill löydettiin murhattuna Manninghamista Bradfordista 29. joulukuuta 1888. Hänen jalkansa oli leikattu irti ja sisälmykset vedetty ulos, minkä lisäksi sydän ja toinen korva oli otettu pois. Samankaltaisuudet pojan ja Mary Kellyn surman välillä saivat lehdistön spekuloimaan, että Viiltäjä oli tappanut pojan. Pojan työnantaja, maitomies William Barrett pidätettiin kahdesti murhasta aihetodisteiden vuoksi, mutta hänet vapautettiin. Ketään ei koskaan syytetty murhasta.
Carrie Brown, jota kutsuttiin "Shakespeareksi" koska hän lausui mielellään Shakespearen sonetteja, kuristettiin vaatekappaleella, minkä jälkeen hänen ruumistaan silvottiin veitsellä 24. huhtikuuta 1891 New Yorkissa. Hänen ruumissaan oli suuri repeämä nivusissa ja pintahaavoja jaloissa ja selässä. Mitään sisäelimiä ei ollut poistettu, vaikka munasarjat, jotka oli joko poistettu tahallaan tai vahingossa, löydettiin sängyltä. Murhaa vertailtiin aikoinaan Whitechapelin murhiin, mutta Suur-Lontoon poliisi tuli lopulta johtopäätökseen, ettei surmilla ollut mitään yhteyttä.
Tutkimus.
Nykypäiviin säilyneet tiedostot Whitechapelin murhien aineistosta antavat yksityiskohtaisen kuvan viktoriaanisen ajan tutkimusprosessista. Suuri joukko poliisimiehiä teki kotietsintöjä Whitechapelin alueella. Todistusaineistoa kerättiin kuolinsyyntutkijaa varten. Epäiltyjä nousi esiin, minkä jälkeen heidät jäljitettiin, tutkittiin tarkemmin tai hylättiin. Poliisityö noudattelee nykyaikana melko lailla samaa kaavaa. Yli 2 000 ihmistä kuulusteltiin, reilua 300 henkilöä tutkittiin ja 80 ihmistä vangittiin.
Alun perin tutkimuksista vastasi Suur-Lontoon poliisin H-divisioona, rikospoliisi (CID), jota veti rikoskomisario Edmund Reid. Nicholsin murhan jälkeen Scotland Yard lähetti rikoskomisariot Frederick Abberlinen, Henry Mooren ja Walter Andrewsin avustamaan tutkimuksissa. Eddowesin murha tapahtui Lontoon Cityssä, ja sen jälkeen tutkimuksissa oli mukana myös Cityn poliisi rikoskomisario James McWilliamin johdolla. Kokonaisvastuuta tutkinnan johtamisesta hankaloitti se, että vastikään nimitetty CID:n päällikkö Robert Anderson oli lomalla Sveitsissä 7. syyskuuta ja 6. lokakuuta välisenä aikana, jolloin Chapman, Stride ja Eddowes tapettiin. Tämä johti siihen, että Suur-Lontoon poliisikomentaja Charles Warren nimitti ylikomisario Donald Swansonin Scotland Yardista koordinoimaan tutkimuksia.
Joukko vapaaehtoisia eastendiläisiä perusti eräänlaisen naapurivartioston, "Whitechapel Vigilance Committeen" osittain siksi, että he olivat tyytymättömiä poliisin toimintaan. Komitea partioi kadulla ja piti silmällä epäilyttäviä tyyppejä, anoi hallitukselta rahaa tappajan kiinnisaamiseksi johtavien ilmiantojen palkitsemiseen ja palkkasi yksityisetsiviä kuulustelemaan todistajia.
Teurastajia, kirurgeja ja lääkäreitä epäiltiin tappoihin liittyneiden silpomisten vuoksi. Lontoon Cityn poliisin virkaatekevän komentajan, majuri Henry Smithin mukaan paikallisten teurastajien alibeja tutkittiin, jotta heidät voitiin sulkea pois tutkinnasta. Komisario Donald Swansonin raportti sisäasianministeriölle vahvistaa, että poliisi jututti 76 teurastajaa ja että tutkinnat kattoivat myös teurastajien kaikki työntekijät edelliseltä kuudelta kuukaudelta. Jotkut Viiltäjän aikalaiset, mukaan lukien kuningatar Viktoria, uskoivat murhien kaavan viittaavan siihen, että syyllinen oli teurastaja ja karjanajaja karjalaivalta, joita kulki Lontoon ja manner-Euroopan välillä. Whitechapel oli lähellä Lontoon satamaa, ja laivat saapuivat usein torstaisin tai perjantaisin ja lähtivät lauantaisin tai sunnuntaisin. Karjalaivoja tutkittiin, mutta murhien päivämäärät eivät sopineet yhdenkään aluksen tulo- ja lähtöpäiviin, ja se mahdollisuus, että työntekijä olisi siirtynyt laivalta toiselle, voitiin myös sulkea pois.
Profilointi.
Bond vastusti jyrkästi sitä, että murhaajalla olisi ollut mitään tieteellistä tai anatomista osaamista tai edes "teurastajan teknistä osaamista". Hänen mielestään tappaja oli mies, jolla oli erakkomaisia tapoja ja joka sai "toisinaan murhanhimoisia kohtauksia tai kärsi eroottisesta maniasta", ja hän arveli silpomisten luonteen viittavaan "hyperseksuaalisuuteen". Bond sanoi myös, että "kimmoke murhaamiseen saattoi kehittyä kostonhimoisesta tai asioita hautovasta mielestä, ja että alun perin saattoi olla kyse uskonnollisesta maniasta, mutta en pidä kumpaakaan hypoteesia todennäköisenä". Vaikka mistään seksuaalisesta kanssakäymisestä yhdenkään uhrin kanssa ei ole todisteita, psykologit olettevat, että veitsen työntäminen uhriin ja "ruumiiden jättäminen seksuaalisesti halventaviin asentoihin kaikki haavat näkyvillä" viittaa siihen, että tekijä sai murhista seksuaalista mielihyvää. Jotkut pitävät tällaisia hypoteeseja olettamuksina, joille ei löydy todellista tukea.
FBI:n vuonna 1988 tekemän profiloinnin mukaan Viiltäjä-Jack oli valkoinen mies, joka oli lähtöisin alemmista yhteiskuntaluokista, todennäköisesti rikkinäisestä kodista. Murhaajan arveltiin olevan joko teurastaja tai lääkärin apulainen. Murhaaja oli selvityksen mukaan myös sosiaalisesti kyvytön.
Epäillyt.
Koska tapot tapahtuivat viikonloppuihina ja kaikki tekopaikat sijaitsivat lähellä tosiaan, monet ovat ajatelleen, että Viiltäjä oli töissä arkipäivisin ja asui Whitechapelissa. Toisten mielestä tappaja oli koulutettu yläluokan jäsen, mahdollisesti lääkäri, joka tuli Whitechapeliin vaurailta alueilta: tällaiset ajatukset kertovat sellaisista kulttuurisista käsityksistä kuin lääkärin ammattia kohtaan tunnetusta pelosta, epäluottamuksesta nykytiedettä kohtaan ja rikkaiden harrastamasta köyhien hyväksikäytöstä. Kirjailija Stephen Knight esitti kirjassaan "Jack the Ripper: The Final Solution" (1976) teorian vapaamuurarien salaliitosta, johon kuului yläluokan jäseniä ja lääkäri, mutta monet kirjailijat pitävät teoriaa mielikuvituksen tuloksena. Murhien jälkeen vuosien mittaan syyllisiksi esitettiin käytännössä jokaista, joka oli aikalaisdokumenttien mukaan jotenkin sivunnut tapausta, sekä lukuisia kuuluisuuksia, joita poliisitutkinnassa ei missään vaiheessa epäilty. Koska kaikki noihin aikoihin eläneet ovat jo kuolleet, nykykirjailijat voivat syyttää ketä tahansa "ilman mitään tarvetta esittää historiallista todistusaineistoa". Poliisin kansioissa mainittujen epäiltyjen joukossa on kolme nimeä, jotka mainitaan Sir Melville Macnaghtenin muistiossa vuodelta 1894, mutta todistusaineisto näitä kolmea vastaan sisältää vain aihetodisteita.
Viiltäjä-Jackiksi epäiltyjen lukumäärä on noussut yli sataan henkilöön.
Montague Druitt.
Sir Melville Macnaghtenin muistiossa Druitt mainitaan yhtenä kolmesta epäillystä. Todistusaineistoa Druittia vastaan oli kuitenkin varsin vähän. Viiltäjä-Jackin veriteot tapahtuivat Lontoon alueella loppuvuodesta 1888, ja Druitt löytyi saman vuoden viimeisenä päivänä Thames-joesta ilmeisesti hukuttautuneena.
Aaron Kosminski.
Puolanjuutalainen parturi, joka oli poliisin yksi vahvimmista epäillyistä. Viiltäjä-Jackin tapauksia tutkinut ylikomisario Donald Swanson kirjoitti käsin esimiehensä omaelämäkerran marginaaliin Kosminskin nimen. Swanson lisäsi yhteyteen myös motiivit, jotka hänen mielestään ajoivat Kosminskin veritekoihin. Vuonna 1919 kuollut Kosminski vihasi naisia ja oli juttua aikanaan tutkineiden poliisien mielestä murhanhimoinen. Kosminski mainitaan myös yhtenä epäiltynä Sir Melville Macnaghtenin muistiossa.
Thomas Cutbush.
Cutbush oli pääepäilty yhteensä 11 naismurhasta Lontoossa vuosina 1888-1891. Hänet julistettiin mielisairaaksi vuonna 1891 ja suljetiin Broadmoorin sairaalaan, jossa hän vuonna 1903 kuoli. Cutbush oli Viiltäjä-Jackin tekemien murhien aikaan nähty usein Itä-Lontoossa, ja hänen kerrottiin palanneen yöllä kotiin mudan ja veren tahrimana. Raa´at naissurmat loppuivat hänen jouduttua mielisairaalaan. Cutbushin potilaskertomuksen mukaan hän oli mieleltään hyvin sairas ja suhtautui epäilevästi kaikkiin ihmisiin. Hän oli uhkaillut repivänsä muut potilaat ja hoitajat kappaleiksi. Hän oli myös purrut sairaalassa vieraillutta äitiään kasvoihin. Cutbush oli Viiltäjä-Jackin murhien aikaan 24-vuotias.
George Chapman.
Puolalaissyntyinen sarjamurhaaja, joka myrkytti Englannissa kolme naista. Chapman oli koulutukseltaan kirurgi, mutta Lontooseen saavuttuaan hän työskenteli parturina. Chapmanin uhrit olivat hänen omia rakastajattariaan. Motiivi jäi hämäräksi, eikä Chapman koskaan solminut avioliittoa yhdenkään surmaamansa naisen kanssa. Chapmanin kiinnijäämisen jälkeen on syntynyt huhu että hän olisi ollut myös Viiltäjä-Jack, mutta väittämää ei ole voitu osoittaa paikkansapitäväksi. Epätodennäköiseksi teorian tekee muun muassa se, että Viiltäjä-Jackin teot eivät sovi Chapmanin modus operandiin eikä mikään seikka ole yhdistänyt Chapmania tekoihin.
Walter Sickert.
Taidemaalari, joka yhdistettiin Viiltäjä-Jackiin 1970-luvulla Stephen Knightin kehittelemän teorian kautta. Toisaalta on esitetty epäilyjä, jonka mukaan Sickert vihjasi erään teoksensa yksityiskohdalla prinssi Albert Victorin olleen Viiltäjä-Jack. Sittemmin Jean Overton Fuller ja Patricia Cornwell ovat teoksissaan yhdistäneet Sickertin Viiltäjä-Jackin tekoihin. Useat ripperologit ovat kritisoineet teoriaa Sickertistä Viiltäjä-Jackina, ja kyseenalaistaneet sen uskottavuuden.
James Kenneth Stephen.
Englantilainen runoilija, joka toimi Englannin prinssi Albert Victorin opettajana. Stephenin tiedettiin vihanneen naisia ja kärsineen kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.
Jacob Levy.
Juutalainen teurastaja Jacob Levy asui ja piti teurastamoa Middlesex Streetillä. Levy omasi ammattinsa puolesta anatomian tuntemusta, ja osasi käsitellä teurastusveistä. Teurastajat tekivät tuohon aikaan töitä usein öisinkin, eikä kukaan ihmetellyt sitä, että teurastaja liikkui kaduilla verisissä vaatteissa. Levyn vaimon mukaan hänen miehensä kulki usein öisin kaduilla, ja kuuli päänsisäisiä ääniä ja itki hysteerisesti. Levy oli sairastunut kuppaan saatuaan tartunnan todennäköisesti prostituoidulta. Todistaja kertoi nähneensä Mary Kellyn tuntemattoman, todennäköisesti juutalaisen miehen seurassa Middlesex Streetillä samana yönä, kuin hänet murhattiin. Levy sopii erinomaisesti FBI:n Viiltäjä-Jackista tekemään profilointiin. Levy sopii pituudeltaan ja ulkoiselta olemukseltaan silminnäkijöiden kuvauksiin miehestä, joka oli uhrien seurassa ennen murhaa. Lisäksi Middlesex Street sijaitsee aivan murhien keskiössä.
David Cohen.
David Cohen oli puolanjuutalainen suutari, joka joutui Colney Hatchin mielisairaalaan joulukuussa 1888 noin kuukausi Viiltäjä-Jackin murhien loppumisen jälkeen. Äärimmäisen epäsosiaaliseksi kuvailtu Cohen asui Whitechapelissa, ja hänen mahdollisen syyllisyytensä on ottanut esille ripperologi Martin Fido teoksissaan. Fido tunnisti Cohenin puolanjuutalaiseksi suutariksi, jota kutsuttiin Nahkaesiliinaksi. Fido uskoo, että David Cohenin oikea nimi oli Nathan Kaminski, ja että poliisit sekoittivat hänet Aaron Kosminskiin. Tässä tapauksessa Kaminski olisi ollut yksi poliisin pääepäillyistä, murhanhimoinen hullu ja naisia syvästi vihaava puolanjuutalainen. Colney Hatchin mielisairaalan potilastietojen mukaan "David Cohen" oli vainoharhainen skitsofreenikko, joka teki kaduilla ilkivaltaa, potki ohikulkijoita ja repi omia vaatteitaan riekaleiksi. Hän sairasti myös kuppaa,ja tartunta oli mahdollisesti saatu prostituoidulta. Kaminski kuoli Colney Hatchin mielisairaalassa lokakuussa 1889.
Francis Tumblety.
Tumblety oli amerikkalainen lääkäri, joka asui Whitechapelissa Viiltäjä-Jackin murhien aikaan. Hän oli homoseksuaali ja katkeroitunut naisille. Helvetistä -kirjeen käsialaa on verrattu Tumbletyn käsialaan ja niissä on huomattu paljon yhteneväisyyksiä. Tutkijat ovat lisäksi huomanneet, että Helvetistä -kirjeen kirjoittajan käyttämä kieli on samanlaista, kuin Tumblety käytti. Kirjeen kirjoittajalla todettiin mahdollisesti myös irlantilaisia kirjoitus -ja kielenkäyttötapoja. Tumbletyn isä oli irlantilainen. Tumbletyn ulkonäkö tosin oli persoonallinen, ja hänen valtavat viiksensä olivat huomiotaherättävät. Tumblety ei näin ollen sovi ainakaan niihin murhaajan tuntomerkkeihin, joista todistajat kertoivat. Lisäksi Tumblety oli murhien aikaan 55-vuotias, kun taas Viiltäjä-Jack on profiloitu 25-35 -vuotiaaksi.
Kirjeet.
Viiltäjän murhien aikana poliisi, sanomalehdet ja muut saivat satoja tapaukseen liittyviä kirjeitä. Jotkut kirjeistä olivat hyvää tarkoittavia neuvoja tappajan kiinnisaamiseksi, mutta useimmat olivat hyödyttömiä.
Tappajan itsensä on väitetty kirjoittaneet satoja kirjeitä, ja kaikista kirjeistä tunnetaan parhaiten kolme: "Hyvä pomo" -kirje (), "Hävytön Jacky" -postikortti (), ja "Helvetistä" -kirje ().
"Hyvä pomo" -kirje on päivätty 25. syyskuuta ja leimattu 27. syyskuuta 1888. Tuona päivänä sen vastaanotti Lontoon keskusuutistoimisto (), mistä se toimitettiin edelleen Scotland Yardiin 29. syyskuuta 1888. Aluksi sitä pidettiin huijauksena, mutta kun Eddowes löydettiin kolme päivää kirjeen postileiman jälkeen kuolleena ja toinen korva osittain leikattuna irti, kirjeen lupaus "leikata naisen korvat irti" herätti huomiota. Tappaja oli kuitenkin ilmeisesti viiltänyt Eddowesin korvaa vahingossa surman aikana, eikä kirjeen kirjoittajan uhkaus lähettää korvat poliisille koskaan toteutunut. Nimeä "Viiltäjä-Jack" käytettiin ensimmäisen kerran tässä kirjeessä allekirjoituksena, ja kirjeen julkaisemisen jälkeen se oli maailmanlaajuisesti pahamaineisena tunnettu nimi. Useimmat seuraavista kirjeistä matkivat tämän ensimmäisen kirjeen sävyä. Joidenkin lähteiden mukaan toisessa, 17. syyskuuta 1888 päivätyssä kirjeessä olisi ensimmäisen kerran käytetty Viiltäjä-Jackin nimeä, mutta useimmat asiantuntijat pitävät kirjettä uudempana väärennöksenä, joka on pantu poliisin arkistoihin 1900-luvulla kauan sen jälkeen, kun surmatyöt tehtiin.
"Hävytön Jacky" -postikortti on leimattu 1. lokakuuta, jolloin se vastaanotettiin keskusuutistoimistossa. Käsiala oli samantapaista kuin "Hyvä pomo" -kirjeessä. Postikortissa mainitaan, että kaksi uhria tapettiin lähellä toisiaan, "tuplatapaus tällä kertaa", minkä ajateltiin viittaavan Striden ja Eddowesin murhiin. Postikortti on väitetty postitetun ennen kuin tieto murhista oli julkinen, jolloin olisi epätodennäköistä, että pilailijalla olisi ollut tietoa rikoksesta, mutta kortti on leimattu yli 24 tuntia surmien jälkeen, jolloin toimittajat ja alueen asukkaat tunsivat jo surmien yksityiskohdat.
"Helvetistä"-kirje oli lähetetty naapurivartioston komitean johtaja George Luskille () 16. lokakuuta 1888. Kirjeen käsiala oli epäselvää ja kirjeessä oli lukemattomia kirjoitusvirheitä. Lisäksi kirjeen tyyli oli erilainen, kuin "Hyvä pomo" -kirjeessä ja "Hävyttömän Jackyn" -postikortissa. Kirje tuli pienessä rasiassa, josta Lusk löysi puolikkaan munuaisen, joka oli säilötty etanoliin. Tappaja oli vienyt Eddowesin vasemman munuaisen. Kirjeen kirjoittaja väitti paistaneensa ja syöneensä toisen munuaisen. Kirjeen mukana lähetetty munuainen vakuutti monet siitä, että Helvetistä -kirje oli nimenomaan Viiltäjä-Jackin kirjoittama. Varmuutta asiaan ei ole kuitenkaan saatu, eikä sen aikaisilla rikostutkintamenetelmillä pystytty varmistamaan oliko munuainen todella Eddowesin. Munuaisen tutki tohtori Thomas Openshaw Lontoon sairaalasta. Openshaw oli sitä mieltä, että munuainen oli ihmisen vasen munuainen, mutta hän ei voinut päätellä munuaisen kantajan sukupuolta tai ikää. Openshaw sai sittemmin kirjeen, jonka oli allekirjoittanut "Viiltäjä-Jack" ja joka tunnetaan Openshaw-kirjeenä.
Scotland Yard julkaisi faksimilekopiot "Hyvä pomo" -kirjeestä ja postikortista 3. lokakuuta siinä toivossa, että joku tunnistaisi käsialan, mutta toivo osoittautui turhaksi. Charles Warren selitti kirjeessään sisäasiainministeriön alivaltiosihteerille: "Luulen koko asian olevan huijausta, mutta meidän on pakko yrittää & varmistua kirjoittajan henkilöllisyydestä joka tapauksessa." 7. lokakuuta 1888 George R. Sims esitti sunnuntailehdessä "Sunday Referee" tyrmäävän vihjeen, että kirjeen oli kirjoittanut toimittaja, jonka tavoitteena oli "nostaa sanomalehden levikki pilviin". Poliisiviranomaiset väittivät myöhemmin selvittäneensä sen toimittajan henkilöllisyyden, joka oli kirjoittanut sekä "Hyvä pomo" -kirjeen että postikortin. Ylikomisario John George Littlechild väitti kirjeessään George R. Simsille 23. syyskuuta 1913, että kyseinen toimittaja oli Tom Bullen. Fred Best -niminen toimittaja ilmeisesti tunnusti vuonna 1931 kirjoittaneensa kirjeet "pitääkseen bisneksen hengissä".
Media.
Viiltäjän murhat merkitsivät muutosta siinä, miten toimittajat käsittelivät rikoksia. Vaikkei ollutkaan historian ensimmäinen sarjamurhaaja, Viiltäjä-Jackin tapaus oli ensimmäinen, jota maailman lehdistö seurasi kiihkeästi. 1850-luvun verouudistukset mahdollistivat halpojen ja laajalevikkisempien sanomalehtien julkaisun. Myöhemmin viktoriaanisella aikakaudella nämä kasvoivat massojen sanomalehdiksi, joista halvimmat maksoivat vain puoli penniä, mukaan lukien monia suosittuja lehtiä kuten "Illustrated Police News", jonka ansiosta Viiltäjä sai ennennäkemättömän paljon julkisuutta.
Nicholsin murhan jälkeen syyskuussa "Manchester Guardian" raportoi: "Mitä tietoa poliisilla hallusaan onkin, he tuntuvat haluavan pitää tiedon salassa… Uskotaan, että heidän huomionsa on erityisesti kiinnittynyt … pahamaineiseen hahmoon, joka tunnetaan nimellä 'Nahkaesiliina'." Toimittajat turhautuivat, kun poliisi ei halunnut paljastaa tutkimustensa yksityiskohtia yleisölle, ja turvautuivat sitten todenperäisyydeltään kyseenalaisten juttujen kirjoittamiseen. Mielikuvituksellisia kuvauksia "Nahkaesiliinasta" esiintyi lehdistössä, mutta kilpailevat journalistit väheksyivät niitä "reportterien fantasian tarunomaisina tuotoksina". John Pizer, paikallinen juutalainen joka valmisti nahkakenkiä, tunnettiin nimellä "Nahkaesiliina", ja hänet pidätettiin, vaikka asiaa tutkiva komisario raportoi, että "tällä hetkellä häntä vastaan ei ole minkäänlaisia todisteita". Hänet vapautettiin pian sen jälkeen, kun hänen alibinsa oli vahvistettu.
"Hyvä pomo" -kirjeen julkaisemisen jälkeen "Viiltäjä-Jack" korvasi "Nahkaesiliinan" lehdistön ja yleisön tappajasta käyttämänä nimenä. "Jack"-nimeä oli jo käytetty toisesta kuuluisasta lontoolaishyökkääjästä Jousijalka-Jackistä, jonka kerrottiin hyppäävän muurien yli uhriensa kimppuun ja katoavan yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Tällaisen lempinimen keksimisestä ja käyttämisestä tuli lehdistön tapa, josta esimerkkejä ovat Bostonin kuristaja tai Viiltäjä-Jackin mukaan nimetyt "Düsseldorfin vampyyri" () tai "Yorkshiren viiltäjä" tai "Rostovin hirviö" (). Suurta huomiota herättänyt uutisointi yhdistettynä siihen, ettei ketään koskaan tuomittu murhista, on hämmentänyt tieteellistä tutkimusta ja luonut legendan, joka luo varjon myöhempien sarjamurhaajien ylle.
Perintö.
Murhien ja uhrien luonne kohdisti huomion East Endin köyhien asuinoloihin ja lujitti yleisen mielipiteen täpötäysiä, epäsiistejä slummeja vastaan. Murhia seuraavana kahtena vuosikymmenenä pahimmat slummialueet raivattiin ja hävitettiin, mutta kadut ja osa rakennuksista ovat yhä tallella, ja Viiltäjän legenda elää murhapaikkojen opastetuilla kävelykierroksilla. Ainakin yksi uhreista, Mary Jane Kelly, oli tavannut käydä Ten Bells -nimisessä kapakassa Commercial Streetillä, ja siitä tuli kävelykierrosten kohde moniksi vuosiksi.
Aikaiskertomusten ristiriitaisuuden ja epäluotettavuuden lisäksi oikean tappajan tunnistamista on vaikeuttanut oikeuslääketieteellisten todisteiden puute. Säilyneiden kirjeiden DNA-analyysi ei vakuuta, ja käytettävissä olevaa materiaalia on käsitelty moneen otteeseen ja se on liian epäpuhdasta, jotta siitä voitaisiin saada merkittäviä tuloksia Viiltäjä-Jackin surmista on ilmestynyt yli 100 tietokirjaa, mikä tekee siitä yhden eniten tutkituista tosielämän rikoksista. Termin "ripperologia" kehitti Colin Wilson 1970-luvulla kuvaamaan niin ammattilaisten kuin amatöörienkin suorittamaa tapauksen tutkintaa. Aikakauslehdet "Ripperana", "Ripperologist" ja "Ripper Notes" julkaisevat tällaista tutkimusta.
Viiltäjä-Jack esiintyy myös sadoissa fiktiivisissä teoksissa sekä teoksissa, jotka tasapainoilevat faktan ja fiktion välisellä rajalla, mukaan lukien Viiltäjän kirjeet ja ns. Viiltäjä-Jackin päiväkirja. Viiltäjä on esiintynyt romaaneissa, novelleissa, runoissa, sarjakuvakirjoissa, peleissä, lauluissa, näytelmissä, oopperassa, televisiossa ja elokuvissa.
Heti murhien jälkeen ja myöhemmin "Viiltäjä-Jackistä tuli lasten mörkö" Viiltäjän kuvaukset olivat usein aavemaisia tai hirviömäisiä. 1920- ja 1930-luvuilla hänet kuvattiin elokuvissa tavanomaisiin vaatteisiin pukeutuneena miehenä, jolla oli salaisuus ja joka saalisti pahaa aavistamattomia uhrejaan: tunnelmaa ja pahuutta korostettiin valaistuksella ja varjoilla. 1960-luvulle tultaessa Viiltäjästä oli tullut "saalistajien eliitin symboli", ja hänet kuvattiin silinterihatussa ja herrasmieheksi pukeutuneena. Koko yläluokasta tuli konna, kun Viiltäjän käytös oli vain yläluokan harjoittaman hyväksikäytön ilmentymä. Viiltäjän kuvaan yhdistyi muista kauhutarinoista lainattuja symboleita, kuten Draculan viitta tai Viktor Frankensteinin elinten keruu. Viiltäjästä kertova fiktio kattaa useita eri tyylilajeja aina Sherlock Holmes -tarinasta eroottiseen kauhuun.
Toisin kuin monista vähemmän kuuluisista murhaajista Viiltäjä-Jackista ei ole vahakuvaa Madame Tussaudsin vahakabinetin kauhukammiossa: vahakabinetin politiikkana on, ettei siellä ole esillä vahanukkeja henkilöistä, joiden todellista ulkoasua ei tunneta. Sen sijaan hänet esitetään varjona. Vuonna 2006 Viiltäjä-Jack valittiin "BBC History" -lehden äänestyksessä kaikkien aikojen pahimmaksi britiksi.


Luettelo sodista.
Tämä on epätäydellinen luettelo sodista.
400-luku eaa..
Persialaisia sotilaita Dareios Suuren palatsista Susasta.
100-luku.
Roomalaisia sotilaita taistelussa daakialaisia vastaan Trajanuksen pylväässä.
1100-luku.
Ritareita taistelussa ensimmäisen ristiretken aikana.
2000-luku.
Amerikkalaisia joukkoja Bagdadissa Irakin sodan aikana.
Viitteet.
*


HTTPS.
HTTPS (Hypertext Transfer Protocol Secure) on HTTP-protokollan ja TLS-protokollan yhdistelmä, jota käytetään tiedon suojattuun siirtoon webissä. Tiedot salataan ennen lähettämistä SSL-protokollan (tai uudemman miltei samanlaisen TLS-protokollan) avulla. HTTPS-yhteyksiä käytetään usein maksunvälityksiin World Wide Webissä.
SSL-salausta käytettäessä tarvitaan varmenne. Varmenteen avulla käyttäjä voi paremmin selvittää, minkä palvelimen kanssa verkossa todellisuudessa asioi.
Selaimessa käytetty protokolla on HTTPS, kun osoite alkaa "https://".
Normaalisti HTTPS-protokolla käyttää TCP-porttia numero 443.


Macaon lippu.
Macaon lippu on Kiinan kansantasavaltaan kuuluvan Macaon erityishallintoalueen virallinen tunnus.
Macaon lipussa on vihreällä taustalla valkoinen lootuksen kukka ja viisi keltaista viisisakaraista tähteä sen yläpuolella. Lootus on erittäin yleinen kukka Macaossa, jota onkin nimitetty ”lootusten maaksi”. Viisi tähteä ovat samat kuin Kiinan lipussa. Lippu omaksuttiin Macaon lipuksi vuonna 1998, vuotta ennen Macaon palautusta Portugalilta Kiinalle. Sitä ennen Macao oli käyttänyt tunnuksenaan vain Portugalin lippua.


Alfa.
Alfa (, Α/α) on kreikkalaisen aakkoston ensimmäinen kirjain. Sillä merkitään laveaa väljää vokaalia, joka muinaiskreikassa saattoi ääntyä lyhyenä tai pitkänä, mutta nykykreikassa aina lyhyenä.
Latinalaisessa kirjaimistossa alfaa vastaa kirjain a, jonka kanssa samannäköinen on myös kyrillisten aakkosten ensimmäinen kirjain а.
Kirjaimen muoto ja muunnelmat.
Alfa syntyi muunnelmana foinikialaisesta kirjaimesta &#x10900; ("alf" tai tarkemmin translitteroituna "ʾalf"), joka äänteellisesti tosin ei edustanut vokaalia vaan kreikkalaisille vierasta glottaaliklusiilia. Kirjaimen alkuperäinen muoto ilmeisesti kuvasti härän päätä, jonka kaksi sarvea osoittivat oikealle tai yläviistoon; kreikkalainen suuraakkonen Α on kuitenkin kääntynyt ylösalaisin, niin että ”sarvet” osoittavat alaspäin.
Muodoltaan pyöreähkö kreikkalainen pienaakkonen α puolestaan muistuttaa silmukkaa, jonka päät risteävät kirjaimen oikealla sivulla.
Latinalainen alfa.
Kansainväliseen foneettiseen kirjaimistoon (IPA) sisältyy erikseen niin sanottu latinalainen alfa ɑ, joka muistuttaa kreikkalaista pienaakkosta, mutta tapaa olla oikealta sivultaan suoralinjaisempi (joissain kirjasinlajeissa tai -leikkauksissa ja etenkin käsin kirjoitettaessa myös latinalainen pienaakkonen a saattaa näyttää samalta kuin latinalainen alfa, mutta usein pienaakkosessa a silmukkaosa on pienempi ja oikealta sivulta sen yläpuolelle kurottuu kaari). Foneettisessa kirjoituksessa latinalaisella alfalla merkitään laveaa väljää takavokaalia, jota suomen oikeinkirjoituksessa lähinnä vastaa a-kirjain. Latinalainen ylösalainen alfa ɒ puolestaan merkitsee vastaavanlaista mutta lavean sijasta pyöreänä ääntyvää vokaalia.
Kummastakin foneettisesta kirjaimesta on lisäksi kehitetty suuraakkonen, joka on muodoltaan kuin isonnettu pienaakkonen. Suuraakkosia ei tarvita foneettisessa kirjoituksessa, mutta niitä voidaan käyttää pienaakkosten ohella eräiden kielten oikeinkirjoituksessa.


Madonreikä.
Madonreikä mahdollistaisi nopean siirtymisen kahden kaukaisenkin avaruuden sijainnin välillä.
Madonreikä on hypoteettinen aika-avaruuden topologinen ominaisuus. Yksinkertaisesti ilmaistuna kyse on mustan aukon suomasta "oikopolusta"; madonreikä mahdollistaisi valoa nopeamman siirtymisen kahden toisistaan kaukana olevan pisteen välillä. Madonreiällä on ainakin kaksi suuta, jotka yhtyvät yhteen tunneliin. Ainetta voi kulkea suuaukosta toiseen menemällä tunnelin läpi.
Madonreiän nimi tulee seuraavasta analogiasta, jota käytetään ilmiön selittämiseen: kuvittele, että maailmankaikkeus on omenan kuori ja mato kulkee sen pinnalla. Matka omenan toiselle puolelle on puolet omenan kehästä, jos mato pysyy omenan pinnalla, mutta jos se kaivautuu omenan läpi, niin matka on huomattavasti lyhyempi.
Teoreettiset perusteet.
Ei tiedetä, salliiko yleinen suhteellisuusteoria madonreiät. Jokainen yleisen suhteellisuusteorian ratkaisu, jossa madonreiät ovat mahdollisia, vaatii myös eksoottisen aineen olemassaoloa. Tällä teoreettisella aineella olisi negatiivinen energiatiheys. Toisaalta ei ole voitu matemaattisesti osoittaa, että tämä olisi ehdoton vaatimus madonreikien olemassaololle. Eksoottisen aineen olemattomuutta ei myöskään ole voitu todistaa. Koska kvanttigravitaation teoria ei ole vielä valmis, asiaan ei voi toistaiseksi ottaa tieteellisesti kantaa.
Schwarzschildin madonreikä.
Lorentzin madonreikä, tunnetaan myös Schwarzschildin madonreikänä ja Einsteinin-Rosenin siltana, on tietynlainen tunneli valkoisen aukon ja mustan aukon välillä. Tunnelin löysivät Albert Einstein ja Nathan Rosen. Tulokset julkaistiin vuonna 1935. Robert Fuller ja John Wheeler osoittivat vuonna 1962 tämäntyyppisten madonreikien olevan epävakaita, eivätkä kestäisi kauan niiden syntymisen jälkeen.


Nestekidenäyttö.
Nestekidenäyttö eli LCD (Liquid Crystal Display) on ohut ja kevyt näyttölaite. Nestekidenäyttöjä käytetään paljon pienissä elektroniikkalaitteissa kuten matkapuhelimissa ja laskimissa. Nestekidenäyttötekniikka on myös korvannut kuvaputkinäyttötekniikan televisioissa ja tietokonenäytöissä.
Historia.
RCAssa toiminut George Heilmeierin johtama ryhmä esitteli vuonna 1968 ensimmäisen toimivan nestekidenäytön, joka pohjautui dynaamiseen sirontatilaan (DSM). Heilmeierin yhtiö Optel tuotti useita tähän periaatteeseen perustuvia nestekidenäyttöjä. Vuonna 1969 James Fergason Kentin valtionyliopistosta Ohiossa havaitsi nestekiteisiin syntyvän kierrenemaattisen kentän, ja vuonna 1971 hänen yhtiönsä ILIXCO tuotti ensimmäisen tähän ilmiöön perustuvan nestekidenäytön. Tämäntyyppiset näytöt voittivat nopeasti huonolaatuiset DSM-tyyppiset näytöt.
Nestekidenäytön toiminta.
Nestekidenäytössä ei ole liikkuvia osia. Se koostuu sähköisesti ohjatusta, valoa polarisoivasta nesteestä, joka on suljettu soluihin kahden läpinäkyvän polarisoivan levyn väliin. Levyjen polarisaatioakselit ovat suorassa kulmassa toisiinsa nähden. Kuhunkin soluun voidaan johtaa sähköä, jolloin sen sisällä olevaan nesteeseen muodostuu sähkökenttä.
Kun sähkökenttää ei ole, nesteen pitkät ja ohuet molekyylit ovat lepotilassa. Päällys- ja pohjalevyssä olevat harjanteet ohjaavat molekyylejä järjestäytymään levyjen valopolarisaation suuntaisesti. Levyjen välissä molekyylit kiertyvät luonnostaan suoran kulman ääripäästä toiseen. Valo polarisoituu ensin yhdessä levyssä, kiertyy sitten pehmeästi kidemolekyylien muodostamassa portaattomassa jatkumossa, ja lopuksi valo kulkee toisen levyn läpi. Koko yhdistelmä vaikuttaa lähes läpinäkyvältä; vain ensimmäisen polarisaatiolevyn läpäistessään valo himmenee hieman.
Kun soluun muodostetaan sähkökenttä, nesteen molekyylit kääntyvät kentän suuntaisiksi estäen polarisoituneen valon kiertymisen. Kun valo osuu omaa polarisaatiotasoaan vasten kohtisuorasti polarisoivaan levyyn, se absorboituu täysin, ja solu näyttää tummalta.
Nit on luminanssin yksikkö, jota käytetään usein näytön kirkkauden ilmaisemiseen. Näyttöjen tyypillinen arvo on 200–300 nitiä.
Nestekidenäyttöjen huonoja puolia ovat skaalaus sekä rajoittunut katselukulma. Nestekidenäytön kuva heikkenee siirryttäessä pois näytön edestä tai muutettaessa katselukulmaa pystysuunnassa. Aikaisemmin näyttöjen katselukulmat olivat hyvin rajalliset, mutta nykyisissä näytöissä efektiä ei juurikaan huomaa.
Tekniikkansa vuoksi nestekidenäytöissä virkistystaajuudella ei ole samanlaista merkitystä kuin kuvaputkinäytöissä. Taajuus voidaankin säätää mahdollisimman alhaiseksi, esimerkiksi 60 hertsiin, jolla saadaan terävämpi kuva.
Taustavalolliset ja heijastavat näytöt.
LCD:tä voidaan käyttää joko taustavalollisena tai heijastavana. Taustavalollinen LCD sisältää taustavalon toisella puolella, ja sitä katsotaan toiselta puolelta. Aktivoidut kiteet näkyvät mustina, kun taas aktivoimattomat kiteet ovat kirkkaita. Tätä tyyppiä käytetään korkean kirkkauden laitteissa, kuten taskutelevisioissa ja kannettavissa tietokoneissa. Lamppu kuluttaa usein näissä laitteissa enemmän virtaa kuin itse LCD.
Heijastavat näytöt, joita käytetään taskulaskimissa ja digitaalikelloissa, nähdään näytön takana olevan peilin ansiosta. Tässä tyypissä on matalampi kontrasti kuin taustavalaistussa näytössä, koska valo ohittaa kaksi kertaa näytön ennen kuin katsoja näkee sen. Hyötynä on se, että virtasyöppöä lamppua ei ole, joten käyttöaika on pitkä. Pieni LCD kuluttaa niin vähän virtaa, että se voi toimia aurinkokennolla.
Puoliläpäisevät LCD:t käyttävät taustavalollisen ja heijastavan tilan yhdistelmää.
Värinäytöt.
Nestekiteet, joita LCD:issä käytetään, kääntyvät kaikkiin nähtäviin aallonpituuksiin tasapainoisesti, mutta perus-LCD:hen on tehty lisäyksiä, jotta saataisiin aikaan värinäyttö. Alkuaikojen
värinäytöissä kussakin segmentissä oli yksi väri ja väriasteikko jäi karkeaksi.
Värillisessä nestekidenäytössä jokainen pikseli jaetaan kolmeen osaan, punaiseen suodattimeen, vihreään suodattimeen ja siniseen suodattimeen. Pikseli voidaan saada näyttämään kaikki värit vaihtelemalla suhteellista kirkkautta sen jokaisessa kolmessa osassa.
Värikomponentit on järjestetty eri tavoilla, joten ne muodostavat pikseligeometrian, joka sopii näytön käyttötarkoitukseen.
Aktiivi- ja passiivinäytöt.
LCD:t, joissa on pieni määrä segmenttejä, kuten digitaalikelloissa ja taskulaskimissa käytetyt, toimitetaan yhdellä sähköisellä kontaktilla jokaista segmenttiä kohden. Sähköinen signaali kullekin segmentille tulee ulkoisesta piiristä. Tällainen passiivinen näyttörakenne tulee epäkäytännölliseksi, kun elementtien määrä lisääntyy.
Keskikokoiset näytöt, joita käytetään esimerkiksi mustavalkoisissa kämmentietokoneissa ja taskutelevisioissa, käyttävät passiivimatriisirakennetta. Tässä näyttötyypissä on yksi sarja kontakteja jokaista riviä ja saraketta kohden, sen sijaan että jokaisella pikselillä olisi omansa. Tämän haittana on kuitenkin se, että vain yhtä pikseliä kerrallaan voidaan ohjata. Muiden pikseleiden pitää muistaa viimeinen tilansa ennen kuin ohjauspiiri antaa uuden käskyn. Tämä näkyy heikentyneenä kontrastina ja huonoina vasteaikoina (häntimisenä) nopeasti liikkuvissa kuvissa. Kun pikseleiden määrä lisääntyy, tämäntyyppinen näyttö tulee vähemmän houkuttelevaksi. Teknologia, jota näissä käytetään on tyypillisesti superkierteinen nematiikka (STN) tai kahden kerroksen versio DSTN, joka korjaa värien hajautumisongelman.
Korkean tarkkuuden värinäytöissä kuten suurissa LCD-tietokonenäytöissä käytetään aktiivimatriisijärjestelmää. LCD-paneeli sisältää polarisoivien arkkien ja nestekiteiden lisäksi TFT-transistorimatriisin. Nämä laitteet säilyttävät jokaisen pikselin sähköisen tilan näytöllä, kun kaikkia muita pikseleitä päivitetään. Tämä menetelmä tarjoaa paljon kirkkaamman ja tarkemman näytön kuin samankokoinen passiivimatriisirakenne. Lisäksi aktiivimatriisinäyttö on nopeampi.
Virtaa kuluttamattomat näytöt.
Zenitaalinen bistabiili järjestelmä, jonka kehitti vuonna 2000 ZBD Displays Limited, voi säilyttää kuvan ilman sähköä, mutta tätä teknologiaa ei vielä ole massatuotannossa. Ranskalainen Nemoptic-yhtiö on kehittänyt toisen virtaa kuluttamattoman näytön, paperinkaltaisen LCD-teknologian, jota on massatuotettu Taiwanissa heinäkuusta 2003. Tämä teknologia on tarkoitettu käytettäväksi matalan virrankulutuksen tuotteissa, kuten sähköisissä kirjoissa ja puettavissa tietokoneissa.
Virtaakuluttamattomat LCD-näytöt kilpailevat sähköisen paperin kanssa.


Ensimmäinen puunilaissota.
Ensimmäinen puunilaissota käytiin Rooman tasavallan ja Karthagon välillä vuosina 264 eaa. - 241 eaa. Sota oli ensimmäinen, jossa roomalaiset joukot taistelivat Italian niemimaan ulkopuolella. Rooma voitti 23 vuotta kestäneen sodan, jota käytiin Sisilian hallinnasta. Sodan lopuksi Rooma saneli Karthagolle raskaat rauhanehdot ja Sisilia joutui roomalaisten haltuun. Rooman ja Karthagon konflikti jatkui toisessa puunilaissodassa vuonna 218 eaa.
Taustaa.
Tulevasta sodasta nähtiin enteitä jo Tarentumin, joka nykyisin tunnetaan nimellä Taranto, rannikolla. Rooman täytyi myöntää kaupungille varsin löyhät rauhanehdot, sillä roomalaiset pelkäsivät Tarentumin antautuvan Karthagolle. Ensimmäinen selkkaus Rooman ja Karthagon välillä tapahtui Messinan kaupungissa, joka sijaitsee aivan Sisilian itäkärjessä, vain seitsemän kilometrin päästä Italian niemimaasta.
Messinaa piti silloin hallussa joukko palkkasotureita, jotka kutsuivat itseään mamertiineiksi (Mars-jumalan mukaan). Syrakusan joukot piirittivät kaupunkia, jonne mamertiinit oli suljettu. Paikalle ilmestyi Karthagon laivasto, jonka päämääränä oli estää Syrakusaa valtaamasta kaupunkia ja toissijaisena tavoitteena vallata kaupunki itse. Tässä vaiheessa mamertiinit pyysivät apua Roomalta, jonka oli lähes pakko lähteä mamertiinien tueksi, sillä se ei halunnut uutta vastustajaa tai Syrakusaa vain seitsemän kilometrin päähän omasta rajastaan. Tästä eteenpäin asiat eivät mennetkään Rooman toiveiden mukaisesti. Roomasta matkaan lähti kenraali Gaius Claudius. Päästyään nykyiseen Reggioon, joka sijaitsee melkein vastapäätä Messinaa, hän kuuli, että tarkemmin harkittuaan mamertiinit eivät halunneetkaan Rooman apua vaan olivat jo päästäneet karthagolaiset kaupunkiin.
Claudius ei hyväksynyt tätä vaan saapui pienen sotajoukon kera Messinaan, missä mamertiinit kutsuivat koolle kansankokouksen. Kun Claudius ja mamertiinit eivät päässeet sopuun, antoi Claudius äärimmäisen röyhkeästi käskyn vangita Karthagon sodanjohtaja Hannon, vaikka virallisesti Rooman ja Karthagon välillä oli rauha. Roomalaiset pakottivat Hannon käskemään joukkonsa pois Messinasta. Kun Hanno palasi Karthagoon, sotaoikeus tuomitsi hänet ristiinnaulittavaksi.
Sotatoimet.
Roomalaisten eteneminen Sisiliassa 260-luvun alussa.
Karthago kokosi kuitenkin piakkoin voimansa ja alkoi yhdessä vanhan vihollisensa Syrakusan (sotivat keskenään 400 eaa. -luvulla) kanssa piirittää Messinaa. Manner-Roomasta tulleet sotajoukot iskivät kuitenkin Syrakusan joukkojen selustaan ja ajoivat niitä takaa aina Syrakusaan asti, jolloin hallitsija Hieron II katsoi parhaaksi solmia rauhan Rooman kanssa, vaikka ehdot olivatkin erittäin kovat.
Tästä lähtien selkkausta on alettu kutsua puunilaissodaksi, koska vastakkain olivat enää Rooma ja Karthago.
Sota käytiin pääasiassa merellä ja Sisiliassa. Rooman oli siis nyt pakko rakentaa kunnollinen laivasto, jonka salaisena aseena oli "corvus" eli korppi. Corvus koostui kävelysillasta, jonka päähän oli kiinnitetty järeä piikki. Tämä uudentyyppinen entraussilta iskettiin vihollisen kansilankkuihin, jonka jälkeen roomalaiset merisotilaat valtasivat aluksen. Tämän jälkeen roomalaiset sotajoukot käyttivät perinteisiä maasotataktiikoita. Tähän eivät taas karthagolaiset merimiehet olleet tottuneet, joten silloinen Rooman konsuli, Gaius Duilius, otti historiallisen voiton Karthagon laivastosta. Roomassa voitto herätti ennenkuulumatonta riemua, sillä voitto oli Rooman historian ensimmäinen merellä.
Karthagolla oli laiva- ja miehistömäärissä ylivoima: Karthagolla oli 350 kaleeria ja noin 150 000 miestä, Roomalla 330 kaleeria ja noin 140 000 miestä. Karthago ei ollut kuitenkaan keksinyt vastakeinoa korpille, ja Rooman sodanjohto oli parempaa. Karthagon laivasto tuhottiin Eknomoksen taistelussa vuonna 256 eaa.
Kun Karthagon laivasto oli tuhottu, Rooma pystyi nousemaan maihin Afrikassa. Konsuli Marcus Atilius Reguluksen (myös Aelius Regulus) kerrotaan taistelleen ensiksi 120 jalan (eli noin 37 metriä) pituista käärmettä vastaan. Tämän "taistelun" Regulus voitti, mutta karthagolaisia vastaan hän kärsi tappioita ja jäi itse vangiksi. Karthago piti Regulusta vankina, koska he yrittävät saada hänen avullaan edullisemman rauhansopimuksen. Regulus lähetettiin Roomaan, mutta hänen oli vannottava tulevansa takaisin, jos rauhansopimus ei onnistuisi. Roomassa monet senaattorit olivat valmiita rauhaan, mutta Regulus piti puheen, joka sai neuvottelut ajautumaan karille. Regulus palasi Karthagoon, vaikka monet jopa rukoilivat häntä jäämään. Tarinan mukaan Regulus kidutettiin kuoliaaksi piikkitynnyrissä.
Seuraukset.
Lopulta Rooma ja Karthago solmivat rauhan. Karthago menetti Sisilian ja joutui maksamaan sotakorvauksia, eikä se voinut maksaa armeijansa palkkaa.
Tämän jälkeen karthagolaisten palkkasoturien keskuudessa syntyi melkoinen kapina, ja he valtasivat Karthagolta Tunisin sekä Sardinian ja Korsikan saaret. Karthagon kenraalit Hamilkar Barka ja Hanno Suuri kukistivat kapinan Afrikassa, mutta saarten kapinalliset kääntyivät Rooman suojelukseen. Rooma vaati Karthagoa luopumaan saarista ja maksamaan vielä lisää sotakorvauksia. Karthago joutui myöntymään Rooman ehtoihin, mutta kosto jäi kytemään karthagolaisten mieleen. Rooman ja Karthagon konflikti jatkui toisessa puunilaissodassa vuonna 218 eaa. - 202 eaa.


Sarjamurhaaja.
Sarjamurhaaja on henkilö, joka tekee vähintään kolme erillistä henkirikosta, joiden välisenä aikana hänen tarpeensa surmata kasvaa ja johtaa vietinomaisesti murhan uusimiseen.
Määritelmä.
Kaikissa edellä mainituissa rikostyypeissä yksi tekijä tavallisesti suorittaa teon. Jokaisesta on olemassa esimerkkitapauksia, joissa kaksi tai useampi tekijä on toiminut yhteistyössä, mutta näissä on kyse pikemminkin säännön vahvistavasta poikkeuksesta.
Sarjamurhaajan uhrit eivät yleensä ole murhaajalle tuttuja. Sarjamurhaajat luokitellaan usein sosiopaateiksi, joilla ei ole kykyä tuntea empatiaa muiden kärsimyksistä. Eräät sarjamurhaajat erikoistuvat niin sanottuihin kidutusmurhiin, jolla tarkoitetaan uhrien hidasta surmaamista erityisen pitkän ajanjakson aikana.
Historiaa.
Sarjamurhaajat yleistyivät 1900-luvun jälkipuoliskolla, mutta tätä varhaisempia esimerkkejä sarjamurhaajista ovat muun muassa Lontoon Viiltäjä-Jack (1888), Hannoverin Fritz Haarmann (1924) ja Düsseldorfin Peter Kürten.
Sarjamurhaajien varhaisiksi edeltäjiksi mainitut Gilles de Rais (1400-luku) ja Erzsébet Báthory (1600-luku) erosivat moderneista sarjamurhaajista siinä, että he olivat korkeassa asemassa ja hyödynsivät valtaansa rikosten toteuttamiseen.
Pohjois-Euroopan sarjamurhaajat.
Suurin osa Pohjois-Euroopassa kiinnijääneistä sarjamurhaajista on toiminut sairaaloissa tai muissa hoitolaitoksissa. Pohjolassa sarjamurhaajailmiö oli käytännössä tuntematon ennen kuin ruotsalainen Thomas Quick tunnusti kymmeniä murhia hyvin pitkällä aikavälillä.
Suomi ja sarjamurhaajat.
Suomen rikoshistoria tuntee ainakin kolme FBI:n sarjamurhaajan kriteerit täyttävää henkilöä. Vuosien 1980-1988 välisenä aikana Ismo Junni syyllistyi vaimonsa ja neljän miehen murhaamiseen Helsingissä. Vaimonsa hän oli pahoinpidellyt kuoliaaksi ja muut uhrit hän oli pahoinpidellyt ja polttanut siirtolapuutarhamökkeihin. Ominaista Junnin teoille oli se, että hän irrotti usein uhreiltaan hampaita.
Vuonna 2010 tuomittiin kolmesta tapon yrityksestä transvestiittimies, joka on aiemmin surmannut äitinsä ja kaksi muuta naispuolista. Vuonna 2010 Suomessa paljastui viisi potilastaan murhannut ja viiden muun murhaamista yrittänyt lähihoitajana työskennellyt Aino Nykopp.
Yhdeksi syyksi sarjamurhien puuttumiseen esimerkiksi Suomessa on esitetty se, että pienen populaation ja tehokkaan virkakoneiston yhdistelmä pysäyttää tämänkaltaiset vakavat sarjarikokset alkuunsa. Perinteisiin sarjamurhiin yhdistetyt yksilöt ovat hyödyntäneet sitä seikkaa, että heitä ei koskaan ole yhdistetty omassa yhteisöissään tapahtuneisiin, sarjassa tapahtuneisiin rikoksiin.
Psykologia ja muodostuminen.
Useimmilla sarjamurhaajilla on ollut huonot kotiolot lapsena. Heitä on lapsina pahoinpidelty ruumiillisesti tai henkisesti, tai käytetty seksuaalisesti hyväksi. Rikosten ja pahoinpitelyn välillä voi olla hyvinkin läheinen yhteys. Esimerkiksi John Wayne Gacyn isä hakkasi tätä, haukkui häntä ”nynnyksi” sekä syytti häntä homoseksuaaliksi. Aikuisena Gacy raiskasi ja kidutti poikia, ja haukkui heitä ”hinteiksi” ja ”nynnyiksi”. Osa sarjamurhaajista säästyy lapsuudenaikaiselta väkivallalta, mutta tällöin he ovat tavallisesti ottolapsia, avioliiton ulkopuolisia lapsia tai heitä siirrellään sukulaiselta toiselle, jolloin lapsi tuntee itsensä ei-toivotuksi ja juurettomaksi.
Helen Morrisonin teoria sarjamurhaajista väittää ettei syynä murhanhimoon ole seksuaalinen hyväksikäyttö, riittämättömyyden tunne tai alhainen sosioekonominen asema vaan jälkeenjäänyt tunnekehittyminen. Morrisonin teorian mukaan alhainen tunteiden kehittymisen taso tekee sarjamurhaajien persoonallisuuksista rikkoutuneita tai muuten epätavallisia - tarkoittaen että heiltä puuttuu komponentteja joita normaaleilla ihmisillä on.
Tyrehtynyt tunnekehittyminen, Morrison kirjoittaa, selittää myös joitain yleisiä luonteenpiirteitä sarjamurhaajien keskuudessa, kuten nauttiminen pehmeiden materiaalien pitämisestä suuta vasten, jota todettiin Richard Otto Macekilla, John Wayne Gacylla ja muilla (suu on vauvaikäisten tärkein tuntoelin).
Teorian mukaan sarjamurhaajat eivät myöskään ole kehittäneet tunnekontrollin perustasoja ja seurauksena sarjamurhaaja ”tuntee riittämättömyyden ja arvottomuuden tunnetta, johtuen joskus nöyryytyksistä ja herjoista”, joka vetää heitä tappamaan; verraten, itse murhan akti on eräänlainen kokeilu, joka on täysin estoton johtuen tekijän alhaisesta tai olemattomasta myötätunnosta tai empatiasta uhreja kohtaan.
Fantasia on sarjamurhaajien kehittymisessä erittäin tärkeää. He fantisoivat usein murhaamisesta murrosiässä, joskus jopa ennen sitä. Fantasiamaailman on erittäin rikasta ja he haaveilevat pakkomielteisesti alistamisesta, alistumisesta ja murhaamisesta. Yleensä oikeissa murhissa on nimenomaisia elementtejä fantasioista. Jotkut pitävät tarinoista tai valokuvista joissa on muun muassa raiskauksia, kidutusta ja murhaamista.
Useimmat sarjamurhaajat tappavat ensimmäisen uhrinsa 20. ikävuoden jälkeen, vaikkakin aloitusajankohta voi vaihdella. Tappamista on erittäin vaikea lopettaa, kun sen on aloittanut. Murhien tiheys vaihtelee myös suuresti. Juan Corona murhasi kuudessa viikossa 25 ihmistä, kun taas Fred West ja hänen vaimonsa Rosemary West tappoivat 12 uhria 25 vuoden kuluessa.
Organisoituneet ja epäorganisoituneet.
FBI luokittelee sarjamurhaajat karkeasti kahteen pääryhmään, organisoituneisiin ja epäorganisoituneisiin.
Huomattava osa sarjamurhaajista osoittaa merkkejä molemmista ryhmistä, vaikkakin toinen on yleensä dominoiva. On myös huomattu, että organisoiduilla sarjamurhaajilla on taipumus taantua ajan myötä epäorganisoiduiksi. Alussa murhat voivat olla järjestelmällisiä ja huolellisesti suoritettuja, mutta sitten pakkomielle karkaa käsistä ja alkaa hallita murhaajan elämää, jolloin teoista tulee huolimattomia ja impulsiivisia.
Jaottelu motiivityypeittäin.
Edellä mainittu jaottelu perustuu murhaajan käyttäytymiseen ("signature") ja toimintatapaan ("modus operandi"). Sarjamurhaajat voidaan luokitella motiivin perusteella viiteen eri päätyyppiin.
Visionäärit.
Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, sarjamurhaajat eivät yleensä ole mielisairaita tai kärsi hallusinaatioista ja/tai äänistä. Monet sarjamurhaajat kylläkin vetoavat tähän yrittäessään välttää kuolemantuomiota. Muutamia tapauksia kuitenkin tunnetaan. Esimerkiksi Herbert Mullin tappoi 13 ihmistä, koska äänet kertoivat hänelle, että murhat olisivat ainoa tapa estää maanjäristys Kaliforniassa. Lisäksi Mullin painotti tutkijoille, kuinka murhien aikaan Kaliforniassa ei todellakaan tapahtunut maanjäristystä.
Tehtävän saaneet.
Nämä sarjamurhaajat uskovat tekojensa olevan oikeutettuja, koska he tappavat tietyntyyppisiä uhreja — tavallisesti prostituoituja tai jotain vähemmistöryhmiä. He näkevät tekonsa palveluksena yhteiskunnalle. Gary Ridgway on tästä hyvä esimerkki. Tehtävän saaneet eroavat muista sarjamurhaajista siten, että heidän motiivinsa ei tavallisesti liity seksiin.
Hedonistiset.
Tämä tyyppi tappaa silkasta tappamisen ilosta, vaikkakin ”suosikkivaihe” vaihtelee. Toiset nauttivat uhrin ”metsästämisestä”, kun taas toisille uhrin kiduttaminen ja pahoinpitely on päätarkoitus. Eräät saattavat tappaa uhrin nopeasti — aivan kuin kyseessä olisi ”välttämätön paha” — ja siirtyvät sitten nekrofiliaan tai kannibalismiin. Esimerkkeinä Jeffrey Dahmer ja Ted Bundy.
Hyödyntavoittelijat.
"Mustiksi leskiksi" kutsutut naiset yleensä surmaavat puolisoitaan juuri enimmäkseen rahan vuoksi.
Useimpia rahan tai muun sellaisen vuoksi tappavia (kuten palkkamurhaajia) ei luokitella sarjamurhaajiksi, koska heillä motiivina on ahneus eikä psykopatologinen pakkomielle. Raja voi olla tosin häilyvä. Esimerkiksi natsien miehittämässä Ranskassa toiminut Marcel Petiot luokiteltaisiin sarjamurhaajaksi. Hän esitti ranskalaisen vastarinnan jäsentä ja houkutteli kotiinsa varakkaita juutalaisia kertoen kuinka hän voisi salakuljettaa heidät ulos maasta. Auttamisen sijasta hän tappoi uhrinsa ja varasti heidän omaisuutensa. Jäädessään lopulta kiinni hän oli ehtinyt tappaa 63 ihmistä. Vaikka Petiotin motiivi oli materialistinen, häntä pidetään pakkomielteisenä psykopaattina.
Voima / hallinta.
Tämä on tavallisin sarjamurhaajatyyppi. Tappamisessa tärkeintä on hallita uhria täydellisesti. Tällaiset murhaajat ovat tavallisesti joutuneet lapsina pahoinpidellyiksi tai hylätyiksi, ja he tuntevat itsensä voimattomaksi ja riittämättömäksi. He yleensä suorittavat rituaaleja, jotka muistuttavat lapsena koetusta väkivallasta. Tästä hyvänä esimerkkinä Albert Fish.
Joissakin sarjamurhaajissa on piirteitä useammasta eri tyypistä. Esimerkiksi englantilainen Peter Sutcliffe oli ilmeisesti sekä visionääri että tehtävän saanut, sillä hänen mukaansa äänet käskivät hänet puhdistamaan kadut prostituoiduista.
Sarjamurhaajat populaarikulttuurissa.
Sarjamurhaajat ovat aina kiinnostaneet yleisöä, ja he ovat saaneet tiedotusvälineissä paljon julkisuutta. Tähän on vaikuttanut osaksi rikosten kaameus, osittain tekijöiden persoonallisuus sekä heidän kykynsä välttää kiinnijääminen. Tämä kiinnostus on synnyttänyt lukuisia rikosromaaneja ja sarjamurhaajaelokuvia, joista Thomas Harrisin "Uhrilampaiden" ja Bret Easton Ellisin "Amerikan psykon" kaltaiset teokset ovat suosituimpia kuvauksia. Uusimpana aluevaltauksena voidaan pitää Jeff Lindsayn kirjoihin perustuvaa TV-sarjaa Dexter, jossa katsoja on Dexterin ystävä ja ainoa joka tietää Dexterin salaisuuden.


Toinen puunilaissota.
Toinen puunilaissota käytiin Rooman tasavallan ja Karthagon välillä vuosina 218 eaa. – 202 eaa. Sodassa Hannibalin johtama kokenut puunilaisarmeija hyökkäsi Espanjan ja Gallian kautta Italiaan voittaen useita taisteluja, mutta valtaamatta Roomaa. Roomalaiset sen sijaan valtasivat karthagolaisten uudet tukialueet Espanjassa Scipion johdolla ja onnistuivat pitämään omansa Sisiliassa ja pitkin Italiaa. Sodan siirryttyä Afrikkaan Hannibal palasi sinne, mutta hänet lyötiin Zamassa.
Tausta.
Karthagon kärsittyä tappion ensimmäisessä puunilaissodassa Hamilkar Barka yritti saada valtion uuteen nousuun. Hamilkar pyrki ulottamaan Karthagon vallan Espanjan heimojen alueille. Karthagon laivasto oli heikolla tolalla, ja Espanjaan oli marssittava Gibraltarinsalmen kautta. Tarinan mukaan Hannibal oli mukana tällä retkellä ja hänen isänsä vaati häntä vannomaan ikuista vihaa Roomaa kohtaan. Hamilkar valtasi suuren osan Espanjaa, mutta kuoli taistelussa. Hänen veljensä Hasdrubal oli hänen seuraajansa ja pyrki lujittamaan Karthagon aseman Iberian niemimaalla. Hän muun muassa solmi sopimuksen Rooman kanssa aluejaosta. Hasdrubalin kuoltua 221 eaa. Hannibal julistettiin armeijan ylipäälliköksi. Vuonna 219 eaa., Hispanian valloituksen päätyttyä, Hannibal hyökkäsi Saguntumin kaupunkiin. Saguntumilla oli Rooman turvatakuut, joten tämä teko ajoi hänet suoraan konfliktiin Rooman kanssa.
Roomalaisten lähettiläiden protesteista huolimatta hän valloitti kaupungin kahdeksan kuukauden piirityksen jälkeen. Karthagon hallitus olisi vielä tässä vaiheessa ehkä voinut estää sodan irtisanoutumalla suositun sotapäällikön toimista, mutta ei puuttunut asiaan. Sodanjulistukset annettiin vuoden lopulla.
Hannibalin hyökkäys Italiaan.
Hannibal otti mukaansa libyalaisista ja iberialaisista palkkasotureista koostuvasta armeijastaan kaikkein luotettavimmat ja karaistuneimmat. Keväällä 218 eaa. hän saavutti Pyreneet, ja Galliassa hän onnistui välttämään paikallisten heimojen sekä roomalaisten hyökkäysyritykset. Syksyllä hän saapui Alpeille, jotka ylitti huolimatta vuoristoheimojen väijytyksistä. Reitti toi Hannibalin suoraan roomalaisten takapihalle, mutta yli 40 000 sotilaan vahvuisesta armeijasta selvisi perille vain 26 000 sekä yksi norsu.
Roomalaiset olivat toivoneet taistelun pysyvän vieraiden kansojen alueilla, mutta nyt heidän oli kohdattava haaste Italiassa. Hannibal varmisti ensin asemansa hyökkäämällä paikallisten heimojen kimppuun. Saman vuoden joulukuussa roomalainen sotapäällikkö kävi hänen kimppuunsa Trebiassa. Väsytettyään roomalaisten jalkaväen Hannibal löi roomalaisten asemat palasiksi yllätysrynnäköllä sivustaan. Voiton myötä jalansija Pohjois-Italiassa näytti vahvalta. Talven jälkeen Hannibal lähti kohti etelää, sillä gallit, joiden luona hän oli viipynyt, olivat alkaneet osoittaa kyllästymisen merkkejä. Hän ylitti Apenniinit ilman vastarintaa, mutta sen jälkeen hänen joukkonsa kärsivät vakavia tappioita suoalueilla tautien takia. Hannibal itse menetti näön toisesta silmästään.
Hannibal eteni Etruriaan, jossa hän väijytti Rooman armeijan pääjoukon Trasimenusjärvellä. Hannibal murskasi roomalaisten joukot veteen ja läheisille rinteille. Reitti kohti Roomaa oli nyt vapaa, mutta Hannibal jatkoikin suoraan Rooman ohi kohti etelää. Syytä tälle liikkeelle on pohdittu pitkään. Eräs mahdollisuus on, että Hannibal arvioi Rooman piirityksen liian raskaaksi, koska hänellä ei ollut piirityskoneita. Toisaalta on epäilty, että Hannibalin joukot olivat jo kyllästyneet jatkuvaan sotimiseen. Rooman piiritys olisi saattanut merkitä kuukausien paikallaanoloa huonolla ruoalla ilman toivoakaan saaliista. Hannibal ei ehkä luottanut palkkasoturiensa uskollisuuteen, vaan päätti suunnata helpommin ryövättäville seuduille.
Apuliassa Hannibal kohtasi roomalaisten häthätää muodostaman uuden armeijan. Hannibal ei uskonut tuoreista joukoista olevan hänelle vastusta, mutta roomalaisten komentaja Quintus Fabius Maximus Verrucosus liikanimeltään "Cunctator" eli "Viivyttelijä" piti kiinni asemistaan kukkuloilla. Kun Fabiuksen provosointi taisteluun ei onnistunut, Hannibal suuntasi kohti Samniumia ja rikasta Campaniaa. Hannibal hävitti Campanian maaseutuja jopa raivokkaammin kuin Apuliassa osoittaen näin Rooman heikkouden, mutta Fabius ei vieläkään lähtenyt taisteluun. Vuosi lähestyi loppuaan. Hannibal ei olisi halunnut talvehtia hävitetyillä Campanian tasangoilla, mutta Fabius oli tukkinut kaikki poistumistiet. Hannibal harhautti roomalaisia vartijoita karjalaumalla. Fabius olisi ollut iskuetäisyydellä, mutta epäillen väijytystä hän jatkoi varovaista linjaansa, tällä kertaa omaksi vahingokseen. Hannibal vietti talven Apulian tasangoilla, jonne roomalaiset eivät uskaltautuneet.
Keväällä 216 eaa. suuri roomalaisten armeija saapui Apuliaan murskaamaan Hannibalin. Tätä johtivat konsulit Gaius Terentius Varro ja Lucius Aemilius Paullus. Seurasi Cannaen taistelu, jossa Hannibalin onnistui saarrostustaktiikalla tuhota ylivoimainen vastustaja, ainakin kahdeksan legioonaa. Arvioiden mukaan roomalaisten tappiot nousivat kymmeniin tuhansiin, tappio oli Rooman tasavallan historian pahin.
Roomalaisten moraali kärsi ja suuret osat Etelä-Italiaa siirtyivät Hannibalin puolelle, samoin Syrakusa ja Makedonian kuningas Filippos V. Jos Hannibal olisi saanut vahvistuksia Karthagosta, olisi hän kai nyt voinut hyökätä Roomaan. Puutteellisten resurssien takia hän kuitenkin tyytyi hävittämään lähiseutuja. Hannibal teki Capuasta tukikohtansa, kun se oli siirtynyt hänen puolelleen. Roomalaiset puolestaan palasivat Fabius Cunctatorin strategiaan ja sissisotaan.
Hannibal pysyi Campaniassa useita vuosia. Hänen oma hallituksensa tai uudet liittolaiset kuten Makedonian Filippos V eivät olleet hänelle suureksi avuksi. Hannibalin asema Etelä-Italiassa paheni asteittain. Vuonna 212 eaa. kuitenkin roomalaisiin kyllästyneet asukkaat juonivat Tarentumin hänelle. Hannibalin kerrotaan lupautuneen suojelemaan Tarentumin vapautta ja määränneen kaupungista ryövättäväksi vain roomalaisten omaisuuden, tarentumilaisten omaisuus oli jätettävä rauhaan. Pahaksi onneksi roomalaiset onnistuivat säilyttämään kaupungin linnoituksen hallinnan, mikä teki sataman käytöstä mahdotonta. Samana vuonna Hannibal joutui vetäytymään Campaniasta roomalaisten armeijoiden ahdistelun takia. Hän yritti vetää roomalaiset toisaalle marssimalla parhaillaan vain kolmen kilometrin päähän Roomasta, mutta ei hätäännyksestä huolimatta hyökännyt.
Seuraavina vuosina Hannibalin asema kuitenkin jatkoi heikentymistään. Hän menetti yksi toisensa jälkeen aikaisemmat valloituksensa. Hänen liittolaisensa ja maamiehensä kärsivät pahoja tappioita. Lopulta vuonna 203 eaa. hänet kutsuttiin takaisin Afrikkaan, jossa seurasi sodan loppunäytös.
Sota ja taistelut Espanjassa.
Sodan alussa Rooma oli lähettänyt armeijat Sisiliaan, Galliaan ja Pohjois-Italiaan. Hannibal kuitenkin väisti Galliassa olevan, joka jatkoi matkaa Espanjaan. Tätä johtivat Publius ja Gnaeus Cornelius Scipio, seuraajansa isä ja setä. Sodan aikana he värväsivät 20 000 keltiberiliittolaista ja päättivät siksi toimia erillään. Keltiberit kuitenkin karkasivat joukoittain, ja puunilaiset hoitivat kummankin erikseen 211 eaa. Jäänteet vetäytyivät Ebrojoelle Koillis-Espanjaan.
Vuonna 210 eaa. nuorempi Publius Cornelius Scipio nousi maihin Emporionissa joidenkin vahvistusten kera. Näin roomalaisten vahvuus nousi noin kahteen legioonaan ja "alaan". Tuolloin eri puolilla Iberian niemimaata oli kolme yhtä vahvaa tai isompaa karthagolaista armeijaa johtajinaan Hasdrubal Barka, Hasdrubal Gisco ja Mago. Scipio ei haastanut näistä mitään, vaan kulki etelään ja onnistui 209 eaa. valtaamaan Carthago Novan käyttäen hyväkseen kaupunkia reunustavan laguunin laskuvettä ja laivoja. Tasapaino heilahti rajusti, sillä Carthago Nova (nyk. Cartagena) oli Karthagon tärkein tukialue Espanjassa ja siellä oli harvinaisen hyvä satama. Scipio sai käyttöönsä heittokoneita ja 18 uutta laivaa, jotka liitettiin eskaaderiin.
Varmistettuaan jalansijan Scipio ryhtyi kouluttamaan ja varustamaan armeijaansa. Hän taisteli Hadrubal Barkaa vastaan Baeculassa, joka tämän jälkeen lähti Italiaan liittyäkseen Hannibaliin, mutta lyötiin Metauruksen taistelussa 206 eaa. Roomalaiset ratsumiehet heittivät hänen irtileikatun päänsä Hannibalin leiriin. Vuonna 206 eaa. Scipio voitti ylivoimaisen Hasdrubal Giscon ja Magon armeijan Ilipassa lähellä Sevillaa huolimatta 32 norsusta ja siitä, että noin puolet omista joukoista oli liittolaisia, joihin ei voinut luottaa. Ilipan jälkeen puunilaiset oli lyöty ja loput alueet vallattiin vaivatta. Ennen paluutaan Roomaan 205 eaa. Scipio kukisti vielä joitain kapinoita aiempien liittolaisten ja omien joukkojensa parissa.
Ensimmäinen makedonialaissota.
Rooma oli liittoutunut Illyrian rannikon kaupunkien kanssa sen jälkeen kun se oli tuhonnut aluetta vaivanneet merirosvot. Kun Makedonian kuningas Filippos V sai kuulla Hannibalin voitoista, hän päätti hyökätä Rooman illyrialaisia liittolaisia vastaan ja rakennutti laivaston, joka saatiin valmiiksi vuonna 216 eaa. ja purjehti Illyriaa kohti. Kun Filippos sai kuulla uutiset Cannaesta, hän lähetti Hannibalille liittolaistarjouksen. Roomalaiset saivat kuitenkin kiinni lähettiläät ja saivat vihiä Filippoksen aikeista.
Vuonna 215 eaa. makedonialaiset tekivät epäonnistuneen hyökkäyksen Apollonian kaupunkiin ja valtasivat myöhemmin Oricumin öisessä yllätyshyökkäyksessä. Kuullessaan tästä preettori Marcus Valerius Laevinus, jonka hallittavana oli Brundisium Adrianmeren vastarannalla, purjehti meren yli legioonansa kanssa ja löi makedonialaiset. Vuonna 211 eaa. roomalaiset tekivät liittosopimuksen Aitolian liiton kanssa ja 210 eaa. myös Elis, Sparta ja Pergamon liittoutuivat Rooman kanssa Makedoniaa vastaan. Filippos osoittautui taitavaksi kenraaliksi ja löi vastustajansa uudestaan.
Vuonna 207 eaa. sodan ainut suuri taistelu Mantineiassa oli aitolialaisten häviö ja vuotta myöhemmin he solmivat rauhan. Roomalaiset lähettivät lisäjoukkoja prokonsuli Publius Sempronius Tuditanuksen johdolla Illyriaan 205 eaa. mutta ne eivät saaneet aikaiseksi mitään ilman liittolaisia. Rauha solmittiin samana vuonna, ja roomalaisilta se oli epätavallisen anteeksiantava. Filippos palautti joitain kaupunkeja, mutta sai pitää suurimman osan kaappauksistaan.
Sisilian sota ja Syrakusan valtaus.
Cannaen taistelun jälkeen Syrakusa oli vaihtanut puolta. Kaupungin johtoon nousi lopulta Epikydes, joka oli roomalaisvastainen. Roomalaiset lähettivät paikalle kokeneen veteraanin Marcelluksen, joka hyökkäsi Leontiniin ja valtasi Syrakusan kahden vuoden piirityksen jälkeen.
Valtauksen yhteydessä hänen joukkonsa surmasivat kuuluisan matemaatikko Arkhimedeen. Tämän kerrotaan kehittäneen monenlaisia teknisiä laitteita ja käyttäneen niitä menestyksellä roomalaisia vastaan. Näistä mainittakoon ainakin polttopeilit ja Arkhimedeen kynsi, eräänlainen suunnaton koukku, jota käytettiin mereltä tulevaa laivuetta vastaan. Tarinat kuitenkin ovat varmasti liioiteltuja.
Marcellus ryösti kaupungin ja toi sen aarteet Roomaan, jossa kreikkalainen taide oli tätä ennen ollut harvinaista. Hän ei kuitenkaan saanut triumfia, sillä hänen poliittiset vastustajansa väittivät sotaretken jääneen kesken. Sen sijaan hänelle myönnettiin ovatio.
Sodan loppu Afrikassa.
Vuonna 205 eaa. Roomaan riemusaatossa palannut Scipio valittiin konsuliksi. Hän nousi maihin Afrikassa 203 eaa. Fabiuksen poliittisesta vastustuksesta huolimatta. Karthagolaiset kärsivät tappioita ja hakivat lopulta Hannibalin kotiin. Seurasi Zaman taistelu, jonka roomalaiset voittivat osaksi selvästi vahvemman numidialaisen ratsuväkensä ansiosta. Tästä hyvästä Scipio sai lisänimen "Africanus". Hannibal pakeni Karthagoon, jossa hän suositti välitöntä rauhansolmintaa.
Seuraukset.
Karthago menetti käytännössä kaikki Afrikan ulkopuoliset alueensa ja joutui myöntymään Rooman rauhanehtoihin. Toisaalla roomalaisiin turvautunut ja Zamassa kunnostautunut numidialainen prinssi Masinissa syrjäytti kilpailijansa Syfaksin.
Sodan jälkeen Hannibal toimi Karthagossa rauhanajan poliittisissa tehtävissä. Karthagon nopea toipuminen sodasta kuitenkin herätti roomalaisten epäluulot. Seitsemän vuotta Zaman jälkeen he vaativat Hannibalin luovuttamista, mutta Hannibal lähti vapaaehtoiseen maanpakoon seleukidien Antiokhos III:en hoviin. Kun roomalaiset löivät seleukidit vuonna 189 eaa., oli Hannibalin paettava taas. Tällä kertaa hän päätyi Bithynian kuninkaan Prusias I:n luo. Vuonna 182 eaa. roomalaiset vaativat että Prusias luovuttaisi vieraansa heille, mutta Hannibal joi mieluummin myrkkyä ja kuoli. Hänen viimeisinä sanoinaan kerrotaan: "Tahdon vapauttaa roomalaiset pelosta koska he eivät salli vanhan miehen kuolla rauhassa."
Rooman ja Karthagon vihankierre jatkui kolmannessa puunilaissodassa. Makedonialaissodatkin jatkuivat. Rooma harvoin sieti rauhaa, jota se ei itse sanellut. Filippos oli selvinnyt turhan vähällä.


Kolmas puunilaissota.
Kolmas puunilaissota käytiin Rooman tasavallan ja Karthagon välillä vuosina 149 eaa.–146 eaa.
Vaikka Rooma oli kukistanut Karthagon toisessa puunilaissodassa, Karthago elpyi seuraavan viidenkymmenen vuoden aikana.
Roomalaiset vaativat että karthagolaiset jättäisivät kaupunkinsa ja muuttaisivat Pohjois-Afrikan sisämaahan. Karthago ei suostunut ja roomalaiset saartoivat kaupungin vuonna 149 eaa. Karthago vallattiin vuonna 146 eaa. Scipio Aemilianuksen johdolla. Kaikki sen asukkaat tapettiin tai myytiin orjiksi. Kaupungin jokainen rakennus tuhottiin ja vietiin raaka-aineina pois. Ennen uskottiin että roomalaiset sirottivat kaupungin ja sen pellot suolalla niin ettei mikään enää kasvaisi Karthagossa, mutta nykyään otaksutaan yleisesti, että se olisi ollut taloudellisesti kannattamatonta roomalaisille. Lisäksi niin suuri määrä suolaa olisi tuohon aikaan ollut vaikeaa kuljettaa.


Vandaalisota.
Eri germaaniheimojen hyökkäykset Rooman valtakuntaan vuosina 100–500 jaa. Vandaalien liikkeet sinisellä.
Vandaalisota käytiin Pohjois-Afrikassa nykyisen Tunisian alueella vuosina 533–534. Sodassa Itä-Rooman valtakunnan joukot valtasivat vandaalien valtakunnan, joka oli perustettu Pohjois-Afrikkaan 400-luvulla.
Vuonna 530 vandaalien roomalaismielinen kuningas Hilderik syrjäytettiin, mikä antoi Itä-Rooman keisari Justinianukselle verukkeen ryhtyä sotaan vandaaleja vastaan. Itä-Rooman joukot nousivat sotapäällikkö Belisariuksen johdolla maihin Tunisian itärannikolla vuonna 533 ja kukistivat vandaalien kuningas Gelimerin johtaman armeijan Ad Decimumin taistelussa 13. syyskuuta. Taistelun jälkeen Belisarius marssi Karthagoon, joka antautui roomalaisille. Kun Belisarius kukisti vandaalit uudelleen Trikamaronin taistelussa saman vuoden joulukuussa, oli jo selvää, että roomalaiset tulisivat voittamaan sodan. Gelimer pakeni Numidian vuorille, mutta antautui roomalaisille maaliskuussa 534, jolloin sota päättyi. Se merkitsi vandaalien kuningaskunnan loppua.
Vandaalien kuningaskunta.
Vandaalit olivat germaanikansa, jotka olivat tunkeutuneet Galliaan vuonna 406 ja jatkaneet sitten Hispaniaan vuonna 409. Vuonna 429 vandaalikuningas Geiserik johdatti kansansa Pohjois-Afrikkaan ja perusti sinne oman valtakuntansa. Vuonna 439 vandaalit valtasivat Karthagon ja tekivät tästä valtakuntansa pääkaupungin. Itä-Rooman yritykset Pohjois-Afrikan takaisin valtaamiseksi epäonnistuivat. Keisari Theodosius II lähetti vuonna 441 laivastonsa kukistamaan vandaaleja, mutta se jouduttiin kutsumaan takaisin, kun hunnit ja persialaiset uhkasivat Itä-Rooman rajoja. Theodosius joutui seuraavana vuonna solmimaan hätäisen rauhan vandaalien kanssa. Sopimuksessa tunnustettiin vandaalien hallitsemat alueet erillisenä, itsenäisenä valtakuntana entisen Rooman valtakunnan rajojen sisällä. Tämä oli merkittävä tapahtuma, sillä aiemmin Rooman valtakuntaan asettuneet germaanikansat olivat virallisesti Rooman liittolaisia ("foederati"). Vuonna 455 Geiserikin johtamat vandaalit ryöstivät Rooman kaupungin ja ansaitsivat naapuriensa pelon ja kunnioituksen. Itä-Rooman keisari Leo I käynnisti vuonna 468 suuren sotaretken vandaalien lyömiseksi, mutta se päättyi katastrofiin, kun vandaalit onnistuivat tuhoamaan roomalaisten laivaston. Vuoteen 476 mennessä Itä-Rooma teki rauhan Geiserikin kanssa. Vandaalien hallussa olivat Pohjois-Afrikka, Sisilia, Sardinia, Korsika, ja Baleaarit.
Geiserik kuoli vuonna 477 ja hänen seuraajakseen tuli hänen poikansa Hunerik (hallitsi 477–484), joka aloitti laajat katolisten vainot. Vandaalit olivat areiolaisia kristittyjä, joita katoliset pitivät harhaoppisina. Vainot jatkuivat Hunerikin seuraajan Gundamundin (hallitsi 484–496) hallituskaudella, kunnes kuningas Trasamund (hallitsi 496–523) lopetti ne, ja päätti mielummin käyttää rauhanomaisia keinoja katolisten käännyttämiseksi. Trasamundin seuraajaksi nousi vuonna 523 Hunerikin poika Hilderik. Hänen aikanaan suhteet Itä-Roomaan olivat hyvät. Hilderik lopetti roomalaisten alamaistensa käännyttämisen areiolaisuuteen, kutsui karkotettuja katolisia piispoja takaisin valtakuntaansa ja avasi useita kirkkoja. Hilderik oli myös Itä-Rooman keisari henkilökohtainen ystävä. Hilderikin aikana vandaalien poliittinen ja sotilaallinen vaikutusvalta alkoi kuitenkin heiketä. Armeija kärsi tappioita maureja vastaan ja liitto ostrogoottien kuninkaan Theoderik Suuren kanssa menetettiin. Hilderik yritti vastata tähän solmimalla lähempiä suhteita keisari Justinianukseen ja nimittämällä kuuluisan sotapäällikön ja serkkunsa Gelimerin armeijan komentajaksi, mikä oli kuitenkin vakava virhe.
Gelimer syrjäyttää Hilderikin.
Gelimer kukisti maurit taistelussa ja aloitti neuvottelut heidän kanssaan liiton solmimiseksi. Hän oli kuitenkin huolissaan suunnasta, jonka Hilderik oli ottanut politiikassa. Gelimer oli Geiserikin lapsenlapsenlapsi ja toisena perintöjärjestyksessä Hilderikin jälkeen. Hän pelkäsi, että Hilderikin nöyristely roomalaisia kohtaan aiheuttaisi sen, että hän menettäisi perintöoikeutensa kruunuun. Gelimerin voitto maureja vastaan oli nostanut hänen arvostustaan sotilaskomentajana ja lisännyt hänen vaikutusvaltaansa. Gelimer alkoi vastustaa Hilderikin politiikkaa ja väitti tätä liian heikoksi johtamaan vandaaleja, jotka pelkäsivät, että Hilderik aikoi luovuttaa valtakuntansa roomalaisille. Gelimer onnistui saamaan puolelleen ylimystön tuen ja toukokuussa 530 teki onnistuneen vallankaappauksen. Hilderik ja hänen läheisimmät seuraajansa vangittiin ja Gelimer nosti itsensä kuninkaaksi.
Gelimer yritti valtaan noustessaan solmia ystävälliset suhteet naapurivaltioihin. Hän lähetti lahjoja keisari Justinianukselle, joka kuitenkin kieltäytyi ottamasta niitä vastaan tai tunnustamasta Gelimeriä. Justinianus lähetti myös ostrogooteille viestin, jossa hän neuvoi heitä toimimaan samoin. Justinianus kritisoi Gelimeriä kapinasta ja uhkasi sodalla, jos Hilderikiä ja muita vangittuja ei vapautettaisi ja päästettäisi matkustamaan Konstantinopoliin. Hilderikin vapauttaminen olisi kuitenkin horjuttanut Gelimerin asemaa, jos laillinen kuningas olisi maanpaossa ja vapaana yrittämään kruununsa valtaamista takaisin. Gelimer ei uskonut, että Justinianus olisi pystynyt hyökkäämään valtakuntaansa.
Valmistelut sotaa varten.
Hilderikin syrjäyttäminen antoi Justinianukselle verukkeen ryhtyä sotaan vandaaleja vastaan. Hän käynnisti diplomaattiset neuvottelut ostrogoottien kanssa saadakseen luvan käyttää Sisiliaa tukikohtanaan. Goottien kuningatar Amalasuntalla oli henkilökohtaista kaunaa vandaaleja vastaan sillä vandaalit olivat vanginneet hänen sukulaisensa Amalafridan, joka oli myöhemmin kuollut vankeudessa. Amalasunta salli roomalaisten pysähtyä Sisiliassa ja ostaa tarvikkeita ja hevosia Syrakusasta.
Gelimerin valtakunnassa oli myös vandaalien hallintoon tyytymättömiä. Aikalaishistorioitsija Prokopioksen mukaan Gelimerillä oli maine taitavana sotilaana, mutta myös ovelana ja häikäilemättömänä miehenä. Hänen väitettiin teloittaneen useita vandaaliylimyksiä ja takavarikoineen ihmisten omaisuutta. Vandaalit olivat myös vainonneet valtakuntansa katolista väestöä, jotka olivat pyytäneet apua Konstantinopolista. Justinianus pystyi nyt käyttämään heidän avunpyyntöjään hankkiakseen lisäoikeutusta sodalle.
Roomalaiset olivat vuodesta 527 lähtien käyneet sotaa Persian sassanideja vastaan, eikä Justinianus pystynyt aloittamaan uutta sotaa vandaaleja vastaan ennen kuin rauha persialaisten kanssa oli saavutettu. Persian kuningas kuolema vuonna 531 mahdollisti kuitenkin rauhanneuvottelut persialaisten kanssa. Vuonna 532 osapuolet solmivat "Ikuisen rauhan", joka vapautti joukkoja käytettäväksi vandaaleja vastaan ja vähensi painetta itärajalla.
Justinianuksen neuvonantajat eivät kuitenkaan ilahtuneet hänen kerrottua suunnitelmastaan. Roomalaiset olivat aiemmin epäonnistuneet kahdesti Pohjois-Afrikan takaisinvaltaamisessa ja pelkäsivät vandaalien sotilasmahtia, eikä kukaan sotilaskomentajista halunnut lähteä riskialttiille sotaretkelle Pohjois-Afrikkaan. Lisäksi Johannes Kappadokialainen ja muut taloudelliset neuvonantajat pitivät sotaretkeä liian kalliina valtakunnan rajallisille resursseille. Prokopioksen mukaan Justinianus alkoi epäröidä, mutta kun eräs piispa kertoi unesta, jossa jumala oli luvannut tulla roomalaisten avuksi, hän sai innostuksensa takaisin ja päätti sodan puolesta. Konstantinopolissa oli myös joukko vaikutusvaltaisia kauppiaita, kirkonmiehiä ja syrjäytettyjä maanomistajia, jotka painostivat Justinianusta. Sotaretken komentoon valittiin Belisarius, joka oli taistellut persialaisia vastaan idässä ja ollut mukana kukistamassa Nika-kapinaa Konstantinopolissa.
Armeijan koostumus.
Aikalaishistorioitsija Prokopios, joka osallistui myös itsekin sotaretkelle ja kirjoitti myöhemmin keisari Justinianuksen sodista kertovan teoksen "Justinianuksen sotien historia", kuvasi Belisariuksen armeijaa yksityiskohtaisesti. Prokopioksen mukaan armeijan pääosa koostui 5 000 miehestä ratsuväkeä, ja 10 000 miehestä jalkaväkeä. Ratsuväen komentajina toimivat Rufinus, Aigan, Barbatus ja Pappus. Jalkaväkeä komensi Johannes Epidamnoslainen, jolla oli alaisinaan Theodoros Cteanus, Terentius, Zaidus, Marcianus ja Sarapis. Armeijaan kuului myös "foederati" -joukkoja, joiden komentajat olivat Dorotheos, Solomon, Cyprianus, Valerianus, Martinus, Althias, Johannes, Marcellus, ja Kyrillos. Belisariuksen mukana oli hänen henkilökohtaiset vartionsa, "comitatus" ja "bucellariukset", joita J. B. Bury arvioi olleen noin 1 400–1 500. Lopuksi armeijassa oli kaksi osastoa palkkasotilaita: 400 herulia Pharaksen komennossa ja 600 hunnia, joiden komentajina toimivat Sinnion ja Balas, ja joita Prokopios kehuu rohkeiksi ja kestäviksi. Joukkojen kuljettamiseen tarvittiin 500 alusta, joissa oli 30 000 miehistön jäsentä, pääosin egyptiläisiä, kilikialaisia, ja joonian kreikkalaisia. Heidän komentajaan toimi Kalonymos Aleksandrialainen. Armeijaa saattamassa oli 92 nopeaa sota-alusta, "dromonia", joissa oli 2 000 sotilasta soutajina. Belisariuksen vaimo Antonina ja kirjuri Prokopios lähtivät myös mukaan sotaretkelle. Belisarius oli sotaretken ylipäällikkö, mutta vähentääkseen hänen taakkaansa, Justinianus nimitti armeijan prefektiksi entisen pretoriaaniprefektin Arkhelaoksen, joka oli vastuussa armeijan huollosta.
Historioitsija Ian Hughes katsoo, että perinteinen näkemys 15 000 sotilaan armeijasta on väärä, sillä näiden lisäksi armeijaan kuului myös monia muitakin joukkoja eikä Prokopios näytä sisällyttäneen "comitatuksia" tai palkkasotilaita 15 000 miehen joukkoon. On myös epäselvää kuuluiko foederati -osasto tähän. Hughesin mukaan armeijaan saattoi kuulua ainakin 17 000 miestä ja se oli suuri ja hyvin tasapainoitettu armeija. Irlantilainen historioitsija J. B. Bury arvioi armeijaan kuuluneen enintään 16 000 miestä, kun taas James Evans ja Warren Treadgold arvioivat armeijan kooksi noin 18 000 miestä.
Vandaalien armeijan koosta ei ole tarkkaa tietoa. Historioitsija Ian Hughes arvioi vandaalien kansan kooksi noin 100 000 henkilöä, mikä antaa saatavilla olevien taistelukykyisten miesten määräksi noin 25 000 miestä. Vandaalit kärsivät kuitenkin tappioita maureja vastaan, jolloin armeijaan saattoi hänen mukaansa kuulua 20 000 miestä. J. B. Buryn mukaan vandaalien armeija oli Geiserikin kuoltua menettänyt tehokkuuttaan, eikä hän uskonut siinä olleen enempää kuin 30 000 miestä.
Kapinat vandaalien kuningaskunnassa.
Samaan aikaan Gelimer sai tietää kahdesta kapinasta valtakunnassaan. Tripolitaniassa eräs Pudentius kapinoi vandaaleja vastaan ja pyysi apua Justinianukselta luvaten liittyä Itä-Rooman valtakuntaan. Justinianus lähetti erään Tattimuthin pienen armeijan kanssa Tripolitaniaan, jossa nämä liittyivät Pudentiuksen joukkoihin. Vandaaleilla ei ilmeisesti ollut joukkoja Tripolitaniassa, joten roomalaiset saivat alueen nopeasti haltuunsa. Prokopioksen tekstistä päätellen Pudentiuksen kapina tapahtui luultavasti vuoden 533 keväällä tai kesän alussa. Sardiniassa taas goottilainen Godas, jonka Gelimer oli nimittänyt saaren komentajaksi, nousi kapinaan ja pyysi myös apua Justinianukselta. Historioitsija Ian Hughesin mukaan on todennäköistä, että molemmat miehet olivat olleet yhteydessä Justinianuksen kanssa roomalaisten tuen varmistamiseksi, sillä heidän kapinansa sattuivat melkein samaan aikaan roomalaisten invaasion kanssa. Gelimer lähetti veljensä Tzazonin 5 000 miehen ja 120 aluksen kanssa kukistamaan Godasta, mutta hänellä ei ollut enempää joukkoja lähetettäväksi Pudentiusta vastaan. Tzazonin mukana oli suurin osa vandaalien parhaista laivoista, joten Belisariuksen laivastolla oli vapaa pääsy Pohjois-Afrikkaan. Godas lähetti Justinianukselle kirjeen, jossa hän pyysi lähettämään joukkoja avukseen mutta sanoi myös, että roomalaiselle sotapäällikölle ei ollut tarvetta. Kyrillos, joka oli yksi foederati-joukkojen komentajista, lähetettiin 400 miehen kanssa Sardiniaan ja hän sai tehtäväkseen matkata Belisariuksen laivaston mukana. Prokopioksen tekstistä ei kuitenkaan käy ilmi olivatko nämä 400 miestä otettu Belisariuksen armeijasta, vai olivatko he ylimääräisiä.
Laivaston matka.
Belisariuksen joukot lähtivät matkaan patriarkan siunauksen jälkeen kesäpäivänseisauksena 533. Laivasto pysähtyi ensin viideksi päiväksi Herakleiaan (myös Perinthos, nykyinen Marmara Ereğlisi Turkin euroopanpuoleisessa osassa), missä he saivat suuren määrän hevosia Traakiasta. Herakleiasta he jatkoivat Abydokseen, missä tuulen puute pakotti laivat pysähtymään neljäksi päiväksi. Belisarius piti yllä kovaa kuria ja teloitutti kaksi hunnisotilasta, jotka olivat tappaneet humalassa toverinsa. Yksikön muut sotilaat valittivat tästä päätöksestä, sillä heidän mielestään juopunut mies ei ole vastuussa tekemisistään. Belisarius pysyi kuitenkin lujana vaikka levottomuus levisi muihin armeijan osiin. Hunnit olivat tyytymättömiä Belisariukseen ja heidän uskollisuutensa horjui lopun sotaretken aikana.
Estääkseen laivaston hajoamisen myrskyssä Belisarius ja hänen upseerinsa matkasivat kolmessa laivassa, jotka olivat merkitty helposti tunnistettaviksi. Laivojen purjeet oli maalattu osittain punaisiksi, ja laivoihin oli kiinnitetty lyhtyjä tunnistamisen helpottamiseksi. Abydoksesta laivasto seilasi Sigeioniin ja sieltä Aigeianmeren yli Maleakselle, Peloponnesokselle. Täältä laivat jatkoivat Tainaroniin ja lopulta Methoneen, Messeniaan. Methonessa roomalaiset saivat Valerianuksen ja Martinuksen toimittamia vahvistuksia. Niiden lukumäärää ei kuitenkaan tiedetä. Belisarius käski tuulenpuutteen takia joukkonsa maihin organisoidakseen ne paremmin. Johannes Kappadokialaisen yritykset karsia sotaretken menoja oli kuitenkin kostautua. Laivaston muonaan kuuluva leipä ei ollut tarpeeksi hyvin paistettua ja se pilaantui matkan aikana. Viisisataa sotilasta kuoli Methonessa syötyä pilaantunutta ruokaa. Belisarius esti enempien sotilaiden kuoleman käskemällä näiden syödä paikallista ruokaa ja lähetti raportin tapahtuneesta Justinianukselle. Ilmeisesti Johanneksen toimet jäivät kuitenkin rankaisematta. Methonesta laivasto jatkoi Zakynthokselle, jossa laivaston vesivarastot täytettiin, jonka jälkeen laivat lähtivät ylittämään Adrianmerta. Tuuli oli kuitenkin heikkoa ja vesi ehti pilaantua. Vain Belisariuksella ja hänen läheisillä alaisillaan oli raikasta vettä, koska Antonina oli kaatanut raikkaan veden lasipurkkeihin ja haudannut ne hiekkaan, jolla eräs pieni huone oli täytetty. Vesi säilyi näin jokseenkin puhtaana. Laivasto pääsi Sisiliaan Etnan lähistölle 16. päivänä. Huono tuuli oli hidastanut matkantekoa. Todennäköisesti Kyrillos lähetettiin nyt 400 miehen kanssa Sardiniaan.
Belisarius lähetti Prokopioksen Syrakusaan ostamaan ruokaa ja tarvikkeita joukoille. Prokopios sai myös tehtäväkseen hankkia tietoja vandaaleista. Belisarius siirsi laivaston Caucanaan (Porto Lombardo), minne Prokopioksen oli määrä mennä saatuaan tehtävänsä päätökseen. Syrakusassa Prokopios tapasi vanhan ystävänsä, joka harjoitti kaupankäyntiä siellä. Mies kertoi, että hänen palvelijansa, joka oli palannut Karthagosta kolme päivää aikaisemmin, sanoi etteivät vandaalit odottaneet hyökkäystä. Tzazon oli lähetetty 5 000 miehen kanssa Sardiniaan ja kuningas Gelimer oli Hermionen kaupungissa Byzacenassa, neljän päivämatkan päässä rannikosta. Oli mahdollista matkata Afrikkaan ennen kuin vandaalit tietäisivät heistä. Prokopios otti palvelijan mukaansa ja matkasi Cataniaan, missä Belisarius saisi kuulustella häntä henkilökohtaisesti. Dorotheos oli sillä välin kuollut ja joukot surivat häntä suuresti. Belisarius käski joukot laivoihin ja laivaston matkaan. He ohittivat Gauluksen (nykyinen Gozo) ja Melitan (nykyinen Malta) saaret ja rantautuivat ilman vastarintaa syyskuun alussa Caput Vadassa (nykyinen Ras Kaboudia), Tunisiassa. Roomalaiset pystyttivät leirin ja löysivät sattumalta raikasta lähdevettä, mikä oli hyvä enne sotaretkelle.
Kohti Karthagoa.
Ensimmäinen yö roomalaisten leirissä sujui rauhallisesti. Seuraavana päivänä Belisarius rankaisi joitakin sotilaita, jotka oli saatu kiinni ruoan ryöstelystä. Belisarius halusi pysyä hyvissä väleissä alueen väestön kanssa ja määräsi, että miesten oli maksettava heille ruoasta. Hän ilmoitti joukoilleen, että alueen asukkaat olivat yhä roomalaisia, ja heitä tuli kohdella hyvin, jotteivat he siirtyisi vandaalien puolelle. Samana päivänä Belisarius lähetti osaston "bucellarius" -ratsumiehiä Boriadeksen komennossa valtaamaan läheisen Syllectumin kaupungin, joka oli päivämarssin päässä armeijan leiristä. Boriades sai tiukat ohjeet olla vahingoittamatta kaupungin asukkaita ja vietti yön leiriytyneenä kaupungin ulkopuolelle. Seuraavana aamuna Boriadeksen sotilaat ottivat huomaamatta haltuunsa kaupungin portin liittymällä vankkurien joukkoon, jotka menivät kaupunkiin. Kun asukkaat huomasivat mitä oli tapahtunut, he antautuivat ja luovuttivat kaupungin porttien avaimet Belisariukselle. Roomalaiset vangitsivat erään vandaalien lähetin. Belisarius antoi hänelle kultaa ja kirjeen vietäväksi vandaalien johtajille. Siinä selitettiin hyökkäyksen syyt, ilmoitettiin, että Justinianus ei käynyt sotaa vandaalien kansaa vaan Gelimeriä vastaan, ja pyydettiin vandaalijohtajien tukea. Mies kuitenkin pelkäsi, että hän jäisi kiinni propagandan levittämisestä, eikä vienyt kirjettä.
Kun Gelimer sai tietää Belisariuksen maihinnoususta, hän käski veljensä Ammatan teloittaa Hilderikin ja marssi armeijansa kanssa pohjoiseen Belisariusta vastaan. Gelimer antoi Ammatalle Karthagossa käskyn lähteä joukkoineen etelään Ad Decimumin solaan, jonne Gelimer suunnitteli väijytystä Belisariuksen joukoille. Ad Decimum sijaitsi noin 12 kilometriä Karthagosta etelään. Suunnitelma oli yksinkertainen: Ammatan tuli lähestyä pohjoisesta ja ja tukkia solan pohjoinen ulosmenotie. Kun Belisariuksen joukot saapuisivat, Ammata hyökkäisi heidän kolonnansa etummaisia joukkoja vastaan ja ajaisi roomalaiset takaisin solaan, toivon mukaan aiheuttaen sekaannusta ja epäjärjestystä. Gelimerin joukkojen tulisi saapua etelästä ja hyökätä roomalaisten selustaan. Belisariuksen armeija tuhoutuisi ja vandaalit olisivat voittaneet sodan. Suunnitelma oli yksinkertainen mutta riippui pitkälti siitä pystyisivätkö Ammatan ja Gelimerin joukot hyökkäämään oikeaan aikaan.
Belisarius vei nyt armeijansa kohti Karthagoa. Hän antoi 300 bucellariusta "optionsa" Johannes Armenialaisen komentoon. Tämä oli optiona vastuussa Belisariuksen palveluskunnan raha-asioista, mutta toimi myös sotilaskomentajana. Hän sai tehtäväkseen kulkea pari kilometriä pääjoukon edellä ja raportoida vihollisen liikkeistä. Sinnionin ja Balaksen komentamat 600 hunnia piti vartioda armeijan vasenta sivustaa samalla tavoin. Belisarius piti parhaat joukkonsa jälkijoukossa, siltä varalta että etelästä tuleva Gelimerin armeija hyökkäisi heitä vastaan. Laivaston piti seurata armeijaa merellä. Roomalaiset marssivat Syllectumiin, jonka asukkaat ilmoittivat tukevansa Belisariusta. Armeija marssi noin 14 kilometriä päivässä ja heidän kohtaamansa kaupungit antoivat tukensa Belisariukselle. Joukot marssivat Leptis Minorin kaupungin läpi Hadrumetumiin ja sieltä edelleen Grasseen, joka sijaitsi 64 kilometriä Karthagosta, ja jossa Gelimerin lähettämät etummaiset joukot ottivat yhteen Belisariuksen armeijan jälkijoukkojen kanssa. Lyhyen kahakan jälkeen molemmat osapuolet vetäytyivät leireihinsä. Belisarius kohtasi nyt matkan vaarallisimman osan: tie Karthagoon jatkoi sisämaahan mutta rannikko kaartoi pohjoiseen muodostaen Cap Bonin niemen. Laivasto joutui seilaamaan niemen ympäri Belisariuksen näkymättömiin. Belisarius antoi prefekti Arkhelaokselle ja laivaston päällikkö Kalonymokselle ohjeen suunnata kohti Karthagoa mutta pysymään ainakin 35 kilometriä kaupungista. Belisarius johti nyt joukkonsa kohti kymmenennen mailikiven (Ad Decimum) kohtaa Karthagosta.
Ad Decimumin taistelu.
Belisarius pystytti leirin 6 kilometriä Ad Decimumista ja lähetti Johanneksen joukot tiedustelemaan edelle hunnien turvatessa yhä vasenta sivustaa. Belisarius asetti jalkaväen puolustusasemiin leiriin, ja jätti Antoninan ja kuormaston sinne. Tämän jälkeen hän lähti etenemään ratsuväen kanssa tiedustelemaan vihollisen sijaintia ja vahvuuksia. Päivämäärä oli 13. syyskuuta ja Belisarius ei aikonut taistella tässä vaiheessa. Hän lähetti myös foederati-joukkonsa edelle ottamaan yhteyttä Johannekseen. Gelimer oli lähettänyt sukulaisensa Gibamunduksen turvaamaan Karthagon. Gelimer ja Ammatas eivät onnistuneet ajoittamaan hyökkäyksiään oikein. Hunnit kohtasivat Gibamunduksen osaston, kukistivat sen, ja tappoivat hänet. Samaan aikaan Johannes kohtasi Ammataksen joukkojen kolonnan kärkipään. Ammatas sai surmansa ja hänen joukkonsa pakenivat. Foederati-joukot joukot saapuivat pian paikalle ja ottivat yhteen Gelimerin joukkojen kanssa. Gelimer ajoi foederati-joukot pakoon mutta pysähtyi hautaamaan veljensä Ammataksen ruumiin. Belisarius saapui nyt joukkojensa kanssa paikalle ja onnistui vandaalien sekaannusta hyväksikäyttäen kukistamaan Gelimerin osaston. Ad Decimumin taistelu oli päättynyt Belisariuksen joukkojen voittoon.
Karthagon antautuminen.
Taistelun jälkeen Gelimer pakeni länteen kohti Bulla Regian tasankoa ja Numidian rajaa. Johannes ja hunnit liittyivät Belisariukseen ja ratsuväki vietti yönsä Ad Decimumissa. Seuraavana päivänä jalkaväki liittyi heihin. Koko armeija järjestäytyi uudelleen ja lähti nyt etenemään kohto Karthagoa, jonne Belisarius pääsi 14. syyskuuta. Oli kuitenkin jo ilta ja Belisarius pelkäsi mahdollista väijytystä vaikka portit olivat auki ja asukkaat olivat sytyttäneet valoja kaupungin valaisemiseksi. Hän halusi myös pitää miehiään paremmin silmällä siltä varalta että he ryhtyisivät ryöstelemään. Samaan aikaan laivasto oli seilannut Cap Bonin ympäri ja lähettänyt miehiä Mercuriumin kaupunkiin kysymään informaatiota tapahtumista. Kuultuaan Belisariuksen voitosta, laivaston johtajat päättivät lähestyä Karthagoa, mutta ankkuroivat sitten Stagnumiin seitsemän kilometriä Karthagosta. Kalonymos kokosi joukon merimiehiä ja, Belisariuksen käskyistä piittaamatta, vei heidät ryöstelemään lähistön kauppiaiden omaisuutta. Syyskuun 15. päivän aamuna Belisarius ryhmitti joukkonsa taistelumuotoon ja muistutti heitä yhä ettei asukkaita saanut vahingoittaa. Sitten joukot siirtyivät Karthagoon. Kaupungin asukkaat toivottivat roomalaiset tervetulleeksi. Belisarius ja hänen upseerinsa suuntasivat Gelimerin palatsiin, jossa he söivät voittonsa kunniaksi juhla-aterian, jonka vandaalit olivat valmistelleet omia voitonjuhliaan varten. Pian kaupunkiin saapumisen jälkeen kauppiaat valittivat Kalonymoksen toimista. Prokopioksen mukaan Kalonymos lupasi palauttaa varastetut tavarat mutta ei koskaan täyttänyt lupaustaan. Kauppiaat onnistuttiin kuitenkin rauhoittamaan. Belisariuksen joukot käyttäytyivät hyvin asukkaita kohtaan, ja tämä sai suurimman osan heistä tukemaan valloittajia. Jotkut vandaalit olivat paenneet kaupungin temppeliin mutta tulivat ulos kun Belisarius lupasi ettei heitä vahingoitettaisi.
Belisarius päätti vahvistaa kaupungin puolustusta vandaalien hyökkäyksen varalta. Hän antoi kaivaa kaivantoja kaupungin ulkopuolelle ja korjautti muurit. Seuraavien viikkojen ajan Belisarius pysyi Karthagossa seuraamassa työn edistymistä. Samoihin aikoihin Tzazon oli kukistanut Godaksen kapinan, ja tämä oli saanut surmansa. Tzazon ei ollut tietoinen Karthagon menetyksestä ja lähetti lähettejä kaupunkiin kertomaan voitostaan. Belisariuksen joukot kuitenkin vangitsivat heidät. Kyrillos oli myös palannut Karthagoon ja hänen miehensä olivat tervetullut lisä Belisariuksen joukoille. Gelimer oli lähettänyt miehiä visigoottien kuningas Theudiksen luo ehdottamaan liittoa. He olivat kuitenkin matkanneet hyvin hitaasti ja Theudis oli tietoinen Karthagon antautumisesta ennen heidän saapumistaan. Theudis torjui liittoutumisehdotuksen. Gelimerin lähetit palasivat Karthagoon, jossa Belisariuksen joukot vangitsivat heidät. Belisarius oli näin tietoinen Välimeren tapahtumista. Samaan aikaan Gelimer odotti yhä tietoja läheteistään ja Tzazonista. Jotkut mauripäälliköt olivat liittoutuneet Gelimerin kanssa, mutta useimmat eivät halunneet liittoa hänen kanssaan. Useimmat maurit liittoutuivat roomalaisten kanssa ja lupasivat auttaa Belisariusta taistelussa vandaaleja vastaan. Belisarius lähetti heille lahjoja mutta heimot eivät kuitenkaan osallistuneet taisteluihin vaan pysyivät niiden ulkopuolella.
Trikamaronin taistelu.
Samaan aikaan kun Belisariuksen joukot korjasivat Karthagon muureja, Gelimer ei myöskään pysynyt toimettomana. Hän jakoi Bulla Regian tasangon asukkaille rahaa ja yritti saada heidät tukemaan vandaaleja. Gelimer lupasi myös palkkion jokaisesta tapetusta roomalaisesta. Gelimeriin liittyivät pian hänen maurilaiset liittolaisensa, joiden lukumäärä ei kuitenkaan ollut suuri. Hän kutsui myös Tzazonin takaisin Sardiniasta ja tämän joukot saapuivat ehkä lokakuun puolivälissä. Gelimer päätti marssia Karthagoa vastaan yrittäen houkutella Belisariuksen joukot ulos kaupungista. Gelimer tuhosi osan kaupunkiin johtaneesta akveduktista ja leiriytyi kaupungin lähelle. Gelimer halusi houkutella roomalaiset ulos ja taistelemaan kaupungin ulkopuolella. Voitto yhdessä ratkaisevassa taistelussa oli vandaalien paras mahdollisuus voittaa sota. Gelimerin joukoilla ei ollut mahdollisuuksia, jos sota pitkittyisi.
Gelimer odotti leirissään ja toivoi, että alueen asukkaat, tai Belisariuksen armeijan areiolaiset joukot vaihtasivat puolta. Hän neuvotteli myös hunnien kanssa, jotka olivat tyytymättömiä palvelukseen roomalaisten riveissä. Belisarius vältti taistelua ja odotti, että kaupungit muurit olivat kokonaan korjattu. Petoksen ehkäisemiseksi hän pysyi valppaana ja antoi seivästää erään karthagolaisen, joka oli suostunut liittymään vandaalien palvelukseen. Miehen julma teloitus saivat kaikki loikkaamista suunnitelleet karthagolaiset perumaan aikeensa. Belisarius lupasi hunneille, että sodan jälkeen heidän annettiin palata takaisin kotiin ryöstösaaliiden kanssa. Lupaukset saivat hunnit pysymään Belisariuksen puolella, mutta he päättivät kuitenkin odottaa kumpi osapuoli selviytyisi todennäköisemmin voittajana ja siirtyä sitten tämän puolelle.
Vasta kun linnoitustyöt Karthagossa oli saatu päätökseen, Belisarius päätti marssia Gelimeriä vastaan. Hän lähetti kaikki ratsuväkensä, paitsi 500 miestä, Johannes Armenialaisen komennossa armeijan edelle ja lähti sitten seuraavana päivänä lopun jalka- ja ratsuväen kanssa Karthagosta. Johannes löysi vandaalien armeijan Trikamaron -nimisessä paikassa noin 30 kilometriä Karthagosta. Ratkaisevassa Trikamaronin taistelussa joulukuussa 533 Belisarius voitti vandaalit surmaten vandaalipäällikkö Tzazonin ja vallaten vandaalien toiseksi suurimman kaupungin Hippo Regiuksen. Prokopioksen mukaan roomalaiset menettivät taistelussa 50 miestä ja vandaalit 800. Taistelun jälkeen Belisariuksen joukot ryhtyivät ryöstelemään aluetta, eikä komentaja pystynyt estämään sitä. Johannes ajoi Gelimeriä takaa viisi päivää kunnes hän sai surmansa metsästysonnettomuudessa. Samaan aikaan joukko vandaaleja oli paennut Hippo Regiuksessa sijaitsevaan temppeliin. Belisarius lupasi heillekin turvallisen poispääsyyn. Hippo Regiuksessa roomalaiset saivat haltuunsa Gelimerin henkilökohtaisen omaisuuden. Belisarius riisui vangitut vandaalit aseista ja lähetti heidät vartion kanssa Karthagoon. Belisarius lähetti myös joukkoja erään Cyrilluksen komennossa valtaamaan Sardinian ja Korsikan. Muita joukkoja lähetettiin Mauretaniaan, Etelä-Hispaniaan ja Baleaareille. Roomalaiset yrittivät myös ottaa haltuunsa Sisiliassa sijaitsevan Lilybaeumin ilmoittaen, että se oli ollut vandaalien hallussa. Gootit kuitenkin vastustivat suunnitelmaa ja roomalaiset luopuivat aikeistaan.
Gelimerin antautuminen ja sodan loppu.
Gelimer pakeni Numidiaan Hippo Regiuksen kaupunkiin, mistä hän jatkoi maurien muinaiseen kaupunkiin Medeukseen, joka sijaitsi Papuavuoren rinteillä. Kaupungin asukkaat olivat Gelimerin liittolaisia ja valmiina kestämään piiritystä. Belisarius lähetti herulijohtaja Pharaksen 400 miehen kanssa saartamaan Medeuksen ja suuntasi itse Hippo Regiukseen.
Gelimer oli antanut sihteeri Bonifatiukselle ohjeen lastata vandaalien valtion kassan laivoihin Hippo Regiuksessa ja matkata häviön uhatessa visigoottien kuningas Theudiksen luo. Kun Bonifatius tajusi, että tappio oli väistämätön, hän lähti laivoineen kohti Espanjaa, mutta epäsuotuisat tuulet ajoivat hänet takaisin Hippo Regiukseen ja myrsky sulki laivat satamaan. Bonifatius lähetti miehiä Belisariuksen luo kertomaan, että valtion kassa oli hänellä mutta ohjeisti heitä olemaan paljastamatta sen tarkkaa sijaintia, kunnes Bonifatiukselle oli annettu lupaukset hänen turvallisuudestaan. Belisarius hyväksyi ehdotuksen ja roomalaiset saivat haltuunsa vandaalien kassan. Bonifatius päästettiin vapaaksi ja hänen sallittiin pitää omaisuutensa, mutta Prokopioksen mukaan hän myös varasti suuren osan vandaalien kassasta itselleen.
Kun Medeuksen piiritystä oli jatkunut monta viikkoa, Pharas kasvoi kärsimättömäksi ja johdatti miehensä hyökkäykseen kaupunkia vastaan. Reitin jyrkkyyden ja puolustajien valppauden takia hyökkäys kuitenkin epäonnistui ja Pharas menetti 110 miestä. Tapahtuma osoitti, että Pharas ei pystynyt valtaamaan kaupunkia, mutta myös sen että Gelimer ei pystynyt pakenemaan. Pharas yritti suostutella Gelimeriä antautumaan luvaten, että häntä tultaisiin kohtelemaan kuninkaan arvoisesti. Gelimer kuitenkin kieltäytyi ja Prokopioksen mukaan hän pyysi vain saada pesusienen, leipää, ja lyyran. Roomalaiset kummastuivat pyynnöstä, kunnes viestinviejä selitti, että pesusieni oli Gelimerin silmien pesemistä varten ja leipä sen vuoksi, koska hän ei ollut syönyt sitä aikoihin. Lyyraa taas tarvittiin soittamaan suruvirttä, jonka Gelimer oli säveltänyt epäonneaan surrakseen. Pharas toteutti Gelimerin pyynnöt mutta ei kuitenkaan hellittänyt piiritystä. Lopulta vaikean talven jälkeen ja nälkäkuoleman uhatessa Gelimer antautui maaliskuun 534 lopulla.
Gelimer vietiin Belisariuksen eteen Karthagoon. Prokopioksen mukaan Gelimer nauroi hallitsemattomasti ja jotkut pitivät häntä hulluna. Hänen ystävänsä kuitenkin selittivät, että hän oli aivan järjissään ja hän vain nauroi kurjaa onneaan, joka oli ensin antanut hänelle kuninkaallisen perimän ja suuren omaisuuden, mutta sitten vienyt häneltä kaiken.
Sodan jälkeen.
Sodan loppu merkitsi vandaalien kuningaskunnan loppua. Ennen lähtöä Pohjois-Afrikasta, Belisarius jatkoi vallattujen provinssien uudelleenorganisointia. Samaan aikaan jotkut hänen upseereistaan juonittelivat Belisariusta vastaan ja yrittivät suistaa hänet vallasta parantaakseen omia ylenemismahdollisuuksiaan. Juonittelijat lähettivät kaksi lähettiä keisari Justinianuksen puheille väittämään, että Belisarius suunnitteli nousevansa kapinaan ja ryhtyvänsä vandaalien kuninkaaksi Pohjois-Afrikassa. Belisariuksen onneksi toinen läheteistä vangittiin ja hän sai näin tietää juonittelusta. Justinianus päätti testata Belisariuksen uskollisuutta: hän antoi hänelle mahdollisuuden joko jäädä Afrikkaan, tai palata takaisin Konstantinopoliin ja ilmoittautua keisarille henkilökohtaisesti. Todistaakseen uskollisuutensa Belisarius päätti palata.
Prokopios väittää "Salattu Historia"-teoksessaan (myös "Anekdota"), jonka hän myöhemmin kirjoitti hyökkäykseksi keisari Justinianusta vastaan, että keisari syytti Belisariusta maanpetoksesta ja kutsui tämän Konstantinopoliin vastaamaan syytteisiin. Tämä on kuitenkin vain yritys saattaa Justinianus huonoon valoon lukijan silmissä. Justinianus ei missään vaiheessa syyttänyt Belisariusta petoksesta.
Ennen kuin Belisarius ehti lähteä Pohjois-Afrikan maurit nousivat kapinaan roomalaisia vastaan. He olivat ennen pysynyt rauhallisina pääasiassa siksi, koska pelkäsivät Belisariusta, mutta ryhtyivät kapinaan kun saivat tietää tämän olevan lähdössä. Belisarius ei voinut jäädä Pohjois-Afrikkaan kukistamaan maureja, sillä pienikin viivästys saatettaisiin tulkita kapinan yrittämiseksi, kuten upseerit olivat väittäneet. Belisarius jätti suurimman osan bucellariuksistaan alaisensa Solomonin komentoon, ja käski tätä kukistamaan maurien kapinan. Tämän jälkeen hän nousi laivoihin ja matkasi Konstantinopoliin yhdessä vangittujen vandaalien ja ryöstösaaliin kanssa.
Belisarius palasi Konstantinopoliin ja sai sankarin vastaanoton. Sotaretkeä pidettiin menestyksekkäänä ja keisari Justinianus myönsi Belisariukselle triumfin ja konsulin arvon. Triumfi ei kuitenkaan seurannut perinteisiä tapoja, vaan Belisarius käveli triumfikulkueen kärjessä Konstantinopolin läpi mukanaan vangittu Gelimer ja muut vandaalivangit, sekä Pohjois-Afrikasta saatu ryöstösaalis. Kulkue päättyi hippodromille, missä Belisarius ja Gelimer heittäytyivät maahan keisarin aitiossa istuvien Justinianuksen ja keisarinna Theodoran eteen. Belisarius sai myös kunnian pitää toisen, konsulin triumfin, jossa vandaalisoturit kantoivat häntä konsulin tuolissa kaupungin halki, ja jonka matkalla Belisarius jakoi kansalle sodasta saatuja voittoja.
Roomalaiset saivat sotasaaliina muun muassa aarteita, jotka Titus oli ryöstänyt Jerusalemista vuonna 70, ja jotka vandaalit olivat myöhemmin vieneet Roomasta. Ne lähetettiin Jerusalemin kirkkoihin. 2 000 vandaalisoturia otettiin Itä-Rooman palvelukseen. Heidät järjestettiin viiteen 400 miehen joukko-osastoon, "Vandali Justiniani", ja lähetettiin Persian vastaiselle rajalle. Keisari Justinianus antoi Gelimerille maatilan Galatiassa, missä hän asui sukulaisineen kuolemaansa saakka.
Vallatusta Pohjois-Afrikan alueesta muodostettiin vuonna 534 African pretoriaaniprefektuuri, jonka ensimmäiseksi pretoriaaniprefektiksi ja sotilaskomentajaksi nimitettiin Belisariuksen seuraaja Solomon. Vaikka vandaalit oli lyöty, Itä-Rooman joukot jäivät taistelemaan Pohjois-Afrikassa sissisotaa käyviä maureja vastaan moneksi vuodeksi. Belisarius palasi Pohjois-Afrikkaan vuonna 536 kukistamaan armeijassa noussutta kapinaa. Solomon kuoli maureja vastaan käydyssä taistelussa vuonna 544, ja hänen seuraajakseen tuli hänen veljenpoikansa Sergius, joka osoittautui kuitenkin kyvyttömäksi ja epäsuosituksi komentajaksi. Vuonna 546 Justinianus lähetti provinssiin pätevän sotapäällikön Johannes Troglitan, joka kukisti maurit Caton kenttien taistelussa vuonna 548, jolloin rauha palasi joksikin aikaa alueelle. Taistelut jatkuivat vielä 570-, ja 580-luvuilla vieden monien roomalaisten sotapäälliköiden hengen. Vuonna 578 keisari Tiberius II Constantinus nimitti African magister militumiksi Gennadiuksen, joka surmasi maurien päällikön ja vahvisti alueen linnoituksia. Keisari Maurikioksen 500-luvun lopulla suorittamien uudistusten jälkeen provinssi oli suhteellisen rauhallinen ja kukoistava. Vuonna 698 arabit valloittivat Karthagon ja itäroomalaiset menettivät Pohjois-Afrikan provinssinsa.
Antiikin lähteet.
Aikalaishistorioitsija Prokopios Caesarealaisen pääteos "Justinianuksen sotien historia" (nimi vaihtelee eri käsikirjoituksissa) on tärkein lähde vandaalisodasta. Teos koostuu kahdeksasta kirjasta, joista kirjat 3. ja 4. käsittelevät vandaalisotaa. Prokopios alkoi luultavasti kirjoittamaan teosta vuonna 540, ja sai sen valmiiksi 550-luvun alussa. Prokopios oli Belisariuksen lainopillinen avustaja ja sihteeri ja hän oli itse Belisariuksen mukana sotaretkellä Pohjois-Afrikassa.


Liero.
Liero on MS-DOS-käyttöjärjestelmässä toimiva tietokonepeli, jonka loi suomalainen ohjelmoija Joosa Riekkinen vuonna 1998. Peliä kuvataan usein reaaliaikaiseksi Wormsiksi tai kaksiulotteiseksi versioksi Quakesta, ja se on etupäässä suunniteltu kahden pelaajan pelattavaksi jaetulla ruudulla. Nimi "Liero" lienee sanaleikki viitaten Worms-peliin, joka tarkoittaa suomeksi "madot". Liero on saanut paljon vaikutteita vuonna 1997 julkaistusta Molezista, joka on niin ikään suomalainen peli. Esimerkiksi monet pelin äänet on kopioitu suoraan Molezista. Lieron alkuperäinen versio ei enää välttämättä toimi uudemmilla Windowseilla, mutta pelistä on tehty lukuisia klooneja, kuten esimerkiksi Liero Xtreme, OpenLieroX ja Liero AI.


Jumalanpilkka.
Jumalanpilkka on Jumalan (julkista) pilkkaamista. Monissa uskonnoissa sitä pidetään pyhäinhäväistyksenä.
YK ja uskontojen halventaminen.
Vuonna 2009 hyväksyttiin ”uskontojen halventamisen” vastainen julkilausuma. Arvostelijoiden mukaan kyse on 57 islamilaisen valtion muodostaman Islamilaisen konferenssin pyrkimyksestä estää islamin arvostelu. Arvostelijoiden mukaan islamilaiset valtiot ovat hyväksyneet sijasta Kairon julistuksen, jossa islam menee ihmisoikeuksien edelle. Arvostelijoiden mukaan samassa rintamassa ovat ihmisoikeuksia polkevat maat Kiina, Kuuba, Valko-Venäjä ja Venäjä. Uskontokriitikko Jussi K. Niemelän mielestä ”YK järjestönä on tiensä päässä, jos ja kun sitä käytetään totalitaristisen valtiojärjestyksen puolustamiseen ja suojelemiseen sekä teokratian edistämiseen” ajatuksenvapauden ja sananvapauden sijasta..
Suomen laki.
Suomessa vuoden 1734 lain rikoskaari määräsi jumalanpilkasta kuoleman­rangaistuksen. Vuoden 1823 jälkeen sitä tosin ei enää käytännössä sovellettu, sillä tuolloin keisari päätti armahdusvaltansa nojalla muuttaa kaikki kuolemantuomiot muiksi rangaistuksiksi, tavallisimmin karkotuksiksi.
Vuoden 1889 rikoslaissa oli Jumalan pilkkaa koskeva pykälä. Vuodesta 1890 eteenpäin enimmäisrangaistus jumalanpilkasta oli neljä vuotta vankeutta ja vuodesta 1970 eteenpäin kaksi vuotta. Tämä jumalan­pilkka­pykälä poistettiin vuonna 1998 rikoslain osauudistuksen yhteydessä, jolloin uudistetussa rikoslaissa sen korvasi pykälä uskonrauhan rikkomisesta.
Vuoden 1977 marraskuussa Kristillinen liitto teki eduskuntakyselyn Vapaa-ajattelijain liiton lentolehtisestä, jossa kehotettiin eroamaan kirkosta. Kristillinen liitto katsoi lentolehtisen tekstin myös loukkaavan uskonnollisia tunteita. Oikeusministeri Tuure Salo ja sisäasiainministeri Eino Uusitalo määräsivät keskusrikospoliisin kuulustelemaan Vapaa-ajattelijain liiton johtohenkilöitä. Toistakymmentä liiton johtoon kuuluvaa henkilöä kuulusteltiin. Keskusrikospoliisi pyysi Vapaa-ajattelijain liitosta myös lentolehtistä levittäneiden yhdistysten osoitteet. Erkki Hartikaisen mukaan syytteeseen olisi voinut joutua useita kymmeniä, mahdollisesti useita satoja henkilöitä. Liiton johtohenkilöt, liiton lehden toimittaja, lehden painanut kirjapaino, lentolehtisen painanut monistamo olisivat saattaneet saada tuomion uskonnonpilkasta. Olisi ollut myös mahdollista, että Vapaa-ajattelijain liitto ja sen jäsenyhdistykset olisi sen aikaisen yhdistyslain 21 §:n 1 momentin perusteella lakkautettu. Presidentinvaalien jälkeen maan hallitus ja muun muassa oikeusministeri vaihtuivat, ja kuulustelut lopahtivat.
Kirkko ja valtio -komitea esitti mietinnössään vuonna 1977, että rikoslaista olisi poistettava käsite jumalanpilkka ja samalla myös sana Jumala. Sen sijaan olisi säädettävä rangaistavaksi yleisemmin sen halventaminen, mitä jossakin Suomessa laillisesti toimivassa uskonnollisessa yhdyskunnassa pidetään pyhänä.
Uskonrauhan rikkominen.
Vuonna 1999 tuli voimaan Suomen rikoslain 17 luvun 10 § uskonrauhan rikkomisesta. Luvun otsikko on "rikoksista yleistä järjestystä vastaan". Lain mukaan uskonrauhan rikkomisesta voidaan tuomita sakkoihin tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Uskonrauhan rikkomiseen syyllistyy mikäli ”julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta.” Uskonnonvapauslain 2 §:n mukaisesti uskonnollisella yhdyskunnalla tarkoitetaan evankelis-luterilaista tai ortodoksista kirkkoa tai rekisteröityä uskonnollista yhdyskuntaa.
Uskonrauhan rikkomistapauksia on ollut poliisitutkinnassa vuoden 1999 jälkeen. Vuonna 2009 Helsingin kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-aho sai uskonrauhan rikkomisesta 30 päiväsakkoa blogikirjoituksestaan, jossa hän muun muassa nimitti islamia ”pedofiiliuskonnoksi”.
Nykyisessä uskonrauhan rikkomisen kriminalisoinnissa suojeltavana oikeushyvänä on yhteiskuntarauha, jonka lainsäätäjä on pelännyt vaarantuvan, mikäli toisten uskonnollisten käsitysten tahallinen loukkaaminen sallittaisiin. Toisaalta muun muassa Vapaa-ajattelijain liitto kannattaa uskonrauha- ja jumalanpilkkalakien lakkauttamista kaikissa muodoissaan.
Kansainvälinen jumalanpilkkapäivä.
Vuonna 2009 järjestettiin 30. syyskuuta kansainvälinen jumalanpilkkapäivä. Kampanjan perustajien mukaan päivän tarkoitus on ”muistuttaa maailmaa siitä, että uskonnon ei tule enää koskaan olla avoimen ja rehellisen keskustelun ulkopuolella”. Päivä on eri puolilla maailmaa tapahtuneisiin mellakoihin johtaneiden Muhammad-pilapiirrosten julkaisun vuosipäivä.


Peruslaskutoimitukset.
Peruslaskutoimitukset ovat neljä tärkeintä luvuilla tehtävää laskutoimitusta. Ne ovat yhteenlasku, vähennyslasku, kertolasku ja jakolasku.
Yhteenlasku on luvun lisääminen toiseen. Riippumatta siitä, missä järjestyksessä lukuja yhteenlasketaan toisiinsa, lopputulos on aina sama. Jos positiivisia lukuja lisätään toisiin positiivisiin lukuihin, tulos on aina positiivinen luku. Samoin jos negatiivisia lukuja lisätään negatiivisiin lukuihin, tulos on aina negatiivinen.
Vähennyslasku liittyy yhteenlaskuun siten että jos kaksi lukua lasketaan yhteen, vähentämällä summasta toinen yhteenlasketuista luvuista saadaan lopputulokseksi se toinen. Vähennyslasku on siinä suhteessa epäsymmetrinen, että vaihtamalla keskenään luku, josta vähennetään, ja luku, joka vähennetään, erotukset ovat samat vain erityistapauksissa.
Kertolasku voidaan palauttaa yhteenlaskuun siten, että kertolaskussa lisätään toisiinsa kertojan osoittama määrä kerrottavia. Kertojan ja kerrottavan vaihtaminen keskenään ei luonnollisilla luvuilla vaikuta lopputulokseen. Erikoistapauksena mainittakoon, että nollalla kertominen tai nollan kertominen tuottaa aina tulokseksi luvun nolla riippumatta siitä, millä luvulla se kerrotaan tai mikä luku sillä kerrotaan.


Internet Movie Database.
The Internet Movie Database (lyh. IMDb) on Internetin laajin elokuvatietokanta, joka sisältää tietoa elokuvista, televisiosarjoista, animaatioista, lyhytelokuvista ja videopeleistä.
IMDb sisältää teoksista vaihtelevat määrät tietoa. Useimmista on saatavana perustiedot, kuten ohjaajat, näyttelijät, juonikuvauksia ja arvosteluja. Suosituimmista elokuvista on myös erikoisempaa tietoa, kuten triviaa, juoniaukkoja ja muita virheitä, kuvasuhde- ja muuta teknistä tietoa sekä elokuvien vaihtoehtoisia versioita. Näyttelijöillä, ohjaajilla ja muilla henkilöillä on omat listauksensa, joista näkyy missä elokuvissa he työskentelivät ja työskentelevät mahdollisesti tulevaisuudessa. Jokaisesta kohteesta on lisäksi mahdollista keskustella foorumilla. Myös lyhyet elämäkerrat ovat monista tekijöistä luettavissa. Laajennettu tietokanta osoitteessa akas.imdb.com sisältää elokuvien vieraskielisiä nimiä, joilla ne julkaistiin eri maissa.
IMDb on vuosien mittaan laajentunut pelkästä tietokannasta laajaksi elokuva-aiheiseksi sivustoksi, jossa on päivittäisiä elokuva- ja televisioaiheisia uutisia. Kävijöitä sivuilla 35 miljoonaa kuukaudessa (02/06). Lisäksi sivustolla on erikoissisältöä muun muassa Oscar-juhlien kaltaisten elokuvatapahtumien yhteydessä. Tietokannasta on myös elokuva-alan ammattilaisille suunnattu versio IMDbPro, jossa on tarkat yhteystiedot, tapahtumakalentereita ym. IMDbPro:n käyttö on maksullista.
Koko tietokanta on vapaasti selailtavissa, ja tietokannan voi asentaa omalle koneelleen.
Historiaa.
Tietokanta sai alkunsa Col Needhamin kerääminä komentojonotiedostoina, joilla saattoi tehdä hakuja rec.arts.movies-uutisryhmän sisältöön. Keskitetty tietokanta luotiin 1993, jolloin hakuja voitiin tehdä sähköpostin avulla. Seuraavana vuonna tietojen lisääminen sähköpostitse tehtiin mahdolliseksi. Seuraavaksi tietokannalle luotiin web-käyttöliittymä. Vuonna 1996 perustettiin "Internet Movie Database Ltd.", ja sivustoon liitettiin mainosbannerit.
Amazon.com osti yhtiön huhtikuussa 1998 ja on edelleen sen omistaja. Monet tietokannan alkuperäisistä luojista jäivät töihin tietokannan ylläpitäjiksi, Needham mukaan lukien.
21. elokuuta 2011 IMDb sisälsi tiedot 1 969 437 nimikkeestä ja 4 171 643 henkilöstä.
250 parasta.
Yksi tietokannan suosituimmista ominaisuuksista on 250 suosituimman elokuvan lista ("Top 250"). Käyttäjät voivat äänestää elokuvia asteikolla 1–10. Tämän jälkeen saadut arvosanat syötetään matemaattisen kaavan läpi, josta saadaan lopullinen painotettu arvosana. Tietokannassa on datasuodattimia ja erilaisia raja-arvoja: listalle pääsee vain, jos elokuva on saanut vähintään 3 000 ääntä.
IMDb julkaisee myös sadan huonoimman elokuvan listaa ("Bottom 100"), jonne joutuvat sata huonoimman arvosanan kerännyttä.


Liu E.
Liu E (perint.: 劉鶚, yksink.: 刘鹗, pinyin: Liú È, 18. lokakuuta 1857 – 23. elokuuta 1909) oli kiinalainen runoilija, taidemaalari, kirjailija, matemaatikko, foneetikko, lääkäri jne. – siis yleisnero. Hän syntyi vanhaan vauraaseen perheeseen ja oli ensimmäisiä jotka Kiinassa saivat länsimaisen koulutuksen (kiinalaisen lisäksi), ja hän opetteli mm. englantia ja ranskaa. Hän halusi säilyttää kiinalaiset arvot mutta huomoida myös länsimaiset ideat. Hän oli eksentrikko ja niin oli suurin osa hänen ystävistäänkin. Hän havaitsi Qing-dynastian korruption, muttei arvellut että länsimaat olisivat sen parempia.
Hän ei käynyt virallisessa virkatutkinnossa, mutta sai silti korkeapalkkaisia valtion virkoja saatuaan mainetta harvinaisen älykkäänä ja ahkerana henkilönä. Hän liittyi Taigu-lahkoon (pasifistinen lahko, yhdisteli kungfutselaisuuden, taolaisuuden ja buddhalaisuuden ideoita) ja vastusti siten Boksarikapinaa, hänen mielestään Kiinassa kaivattiiin uudistuksia eikä vallankumousta.
Kyllästyttyään virkamiehen ammattiin hän päätti muuttaa Shanghaihin ja ryhtyä lääkäriksi. Hän olikin erittäin hyvä lääkäri, muttei silti saavuttanut merkittävää menestystä. 30-vuotiaana hän sitten päätti perustaa painatusalan yrityksen, mikä menestyi huomattavasti, mutta hänen kirjanpitäjänsä onnistui hukkaamaan rahat ja firma meni konkurssiin. Keltainenjoki tulvi 1888 ja Liu E tarjosi palvelujaan tulva-alueella insinöörinä. Hän sai tästä hyvän palkan ja paljon mainetta, sillä hän oli ainoa joka tiesi mitä pitäisi tehdä. Hänen maineensa laajeni kun hän teki saman Shandongissa ja levensi ja syvensi jokea tulevien ongelmien välttämiseksi.
Kiinan ja Japanin välisen sodan uhatessa Liu E lähetti kirjeen keisarille varoittaen tätä Japanin todennäköisesti aikovan iskeä Tianjiniin eikä Koreaan, mihin armeija oli varautunut. Hänen neuvonsa kaikuivat kuuroille korville, mutta Japani menetteli juuri näin. Sen sijaan että olisi saanut kiitosta, Yuan Shikai erotti Liu E:n virastaan.
Seuraavaksi Liu E perusti rautakaivoksen ja tuli jälleen todella rikkaaksi, mutta sai vihamiehiä ottamalla lainoja länsimaalaisilta. Hän rakennutti myös rautatien Tianjinistä Nanjingiin.
1800-luvun lopulla kirjallisuudentutkija Wang Yirong huomasi vanhojen kirjoitusten palasia myytävänä apteekissa ja alkoi tutkia niitä yhdessä ystävänsä Liu En kanssa. He totesivat että kyseessä olivat itse asiassa vanhimmat säilyneet kiinankieliset kirjoitukset, nk. oraakkeliluukirjoitukset. Niitä alettiin etsiä alueelta ja löydettiinkin suuria määriä. Liu E kirjoitti niistä kirjan, jossa hän esittelee löytyneitä kirjoituksia.
Boksarikapinan aikana hän majaili länsimaisissa sopimussatamissa ja hänen katsottiin olevan länsimaiden puolella, mistä hän sai monien vihat niskoilleen. Kapinan jälkeen hän muutti takaisin Pekingiin tekemään rauhansopimusta Britannian ja Yhdysvaltain kanssa. Hän suunnitteli myös joitakin koneita ja sai jälleen paljon rahaa.
Eräs hänen ystävänsä oli suuressa rahantarpeessa ja Liu E päätti auttaa häntä kirjoittamalla romaanin Lao Can youji eli Lao Canin matkat, joka julkaistiin nimettömänä sarjakertomuksena sanomalehdissä ja tästä tulevat suuret palkkiot maksettiin hänen ystävälleen. Kirjassa on omaelämäkerrallisia elementtejä, se kertoo matkaajasta, joka on lääkäri ja osaa parantaa kaikki vaivat. Vaivat kuvastavat Kiinan tilannetta Qing-dynastian loppuvaiheissa, korruption ja länsimaiden imperialismin rehottaessa. Aivan kuten kirjoittajalle kävi, kukaan ei kuuntele Lao Caniakaan, mistä seuraa katastrofeja.
Nälänhädän vaivatessa Pekingissä vain venäläisillä oli ruokaa. Hyväsydämisenä ihmisenä Liu E osti sitä heiltä ja myi nimellishintaan asukkaille. Yuan Shikai suuttui tästäkin ja lähetti Liu E:n syrjäseuduille, missä hän myös kuoli, rikkaana mutta masentuneena miehenä, sillä hänen maansa oli syvässä kriisissä josta hän olisi sen osannut opastaa eteenpäin jos häntä vain olisi kuunneltu.
Liu E
Liu E
Liu E


2020-luku.
2020-luku on tuleva vuosikymmen, joka alkaa 1. tammikuuta 2020 ja päättyy 31. joulukuuta 2029. Vuosikymmen on 2000-luvun kolmas vuosikymmen.


Kommunismi.
Kommunismi on sosiaalis-taloudellinen tai poliittinen järjestelmä, joka ajaa luokatonta, tasa-arvoista ja yhteisomistukseen perustuvaa yhteiskuntamallia. Kommunismin kannattajat näkevät aatteensa usein sosialismia seuraavana yhteiskuntamuotona. On paljon kiistelty siitä, miten sosialismi ja kommunismi eroavat toisistaan, esimerkiksi kommunismin teorioija Karl Marx käytti käsitteitä samaa tarkoittavina, mutta nykyään sosialismia pidetään liberalismi–kommunismi-kirjon välimuotona. Alkuperäisen marxilaisen määritelmän mukaan kommunistinen yhteiskunta on paitsi luokaton yhteiskunta, myös valtioton yhteiskunta.
Yhteisomistukseen perustuvasta yhteiskunnasta on keskusteltu jo antiikin Kreikassa, keskiajalla ja uudella ajalla muun muassa Englannin sisällissodan aikana, mutta ensimmäiset nykyaikaiset kommunistiset ajatukset syntyivät valistusajalla ja teollisen vallankumouksen aikana 1800-luvulla kapitalismin ja työväenluokan olojen arvostelun myötä. Tärkeimmät arvostelijat olivat Karl Marx ja Friedrich Engels, jotka usein nähdään kommunismin perustajina. Marx näki kommunistisen yhteiskunnan syntyvän lopulta ”historian lakien” mukaisesti. Marxin mielestä kommunistinen yhteiskunta tulisi suunnitella kansanvaltaisesti sen ajan ihmisten tahdon mukaisesti, hän ei ollut halukas ”kirjoittamaan reseptejä tulevaisuuden keittiöihin”.
Antiikki ja keskiaika.
Ihmiskunnan historian alkuvaiheessa ihmiset elivät pienikokoisissa ryhmissä, joiden selviytyminen perustui hankitun ruoan yhteisomistukseen, joten esimerkiksi eläimen kaatanut yksilö ei saanut yksinoikeutta lihaan, vaan jakoi sen koko ryhmän kesken. Yhteisomistus oli tehokkain tapa selviytyä teknisesti kehittymättömissä oloissa. Tätä elintapaa ei kuitenkaan voi pitää nykyaikaisen kommunismin edeltäjänä. Ensimmäisenä yhteisomistusta filosofiselta kannalta tutki Ateenassa vaikuttanut Platon. Hän loi "Valtiossaan" ihanneyhteiskunnan, jossa ihmiset jaoteltiin hierarkkisesti eri luokkiin kykyjensä mukaisesti. Hän näki yksityisomistuksen poistamisen tarpeelliseksi siirryttäessä laatimaansa tasapainoon perustuvaan yhteiskuntaan.
Noin 100-luvulla eaa. Lähi-idässä vaikutti juutalaisuudesta eristäytynyt essealaisten uskonlahko, jonka toiminta perustui vapaaehtoiseen köyhyyteen, askeettisuuteen ja tasa-arvoisuuteen. He kielsivät kaupanteon, koska katsoivat sen edustavan ahneutta ja toisten petkuttamista. Essealaiset eivät omistaneet mitään yksityistä, vaan kaikki heidän keskuudessaan oli yhteistä. Varhaiskristillinen kirkko omaksui nopeasti kommunalistisia piirteitä, kuten yhteinen maanomistus. Varhaiskristityt halusivat luoda uuden kansakunnan, jonka toiminta perustuisi epäitsekkyyteen ja varakkuuden jakamiseen köyhyyden ja kurjuuden poistamiseksi. He näkivät itsensä vain maallisen omaisuuden hoitajina, minkä todellinen omistaja oli Jumala. Tämä kehitys johti erilaisten yhteisöjen perustamiseen ja siitä edelleen luostarijärjestelmän kehittymiseen Rooman valtakunnassa. Luostarit olivat monesti hyvinkin suljettuja yhteisöjä, joiden jäsenillä ei ollut omaa omaisuutta.
Kristillinen yhteisöajattelu eli elinvoimaisena koko keskiajan. Keskiajalla muovautui agraarikommunismin muoto, kun maanviljelijät nousivat laajamittaisesti kapinaan eri puolilla Eurooppaa 1300-luvulta lähtien. Taustalla oli ilmastonlämpeneminen, rutto ja tyytymättömyys feodaaliseen maanomistuspolitiikkaan. Kapinat alkoivat Italiasta (1304–07) ja jatkuivat Flanderissa (1323–28), Ranskassa (1356), Englannissa (1381), Pohjois-Espanjassa (1437), Böömissä (1419–34), Unkarissa (1514) ja Saksassa (1525). Yhteiskunnallisen muutoksen ja kristinuskon reformaation puolesta kamppailevia liikkeitä syntyi runsaasti. Saksassa talonpoikaiskapinan keskeisin johtohahmo oli reformaattori Thomas Müntzer. Hän uskoi vankasti yhteisomistuksen hyötyihin ja tasa-arvoisen yhteiskunnan olevan mahdollista perustaa kristittyjen kesken. Hän oli vakuuttunut siitä, että papit ja aateliset olivat pääsyyllisiä tavallisen kansan huonoihin elinoloihin, kansan riistoon ja omien etujen ajamiseen. Müntzeriä on usein pidetty radikaalisosialistien ja marxilaisten edelläkävijänä.
Renessanssi ja uuden ajan alku.
Ensimmäiset varhaiskommunistiset kirjalliset teokset ovat Thomas Moren "Utopia" ja Tommaso Campanellan "Aurinkokaupunki". Molemmat teokset ovat myös renessanssin utopiakirjallisuuden klassikoita ja esikuvinaan ne käyttävät Platonin Valtiota. More kuvaa teoksessaan omaisuuden omistamisen ja jatkuvan haluamisen pahuuden alkulähteinä. Hän perustelee näkemystään sillä, että jatkuva vaurastuminen tekee ihmisistä entistä itsekkäämpiä ja ylimielisempiä, jotka lopulta nousevat esteiksi ihmisten toimeentulon välille. Ratkaisuna More pitää omaisuuden täysjakoa ja rikastumisen kieltämisen, jottei yhteiskuntaan muodostuisi liian korkeita varallisuuseroja. Camapanella sen sijaan kuvaa genovalaista merimiehen kokemuksia, joka päätyy Ceylon-saaren Aurinkokaupunkiin. Kaupungissa ihmiset tekevät yhdessä töitä ja syövät yhdessä, mutta miehet ja naiset erikseen. Yksityinen omaisuus on kielletty. Kaupunkia johtavat kaikkein viisaimmat, jotka hallitsevat tiukasti muiden kansalaisten tekemisiä. Teoksessa tasa-arvoisuus on saavutettu, kun jokaisella on tarvitsemansa. Molempien kirjoittajien taustalla vaikutti voimakkaasti kristillinen arvopohja.
Englannin sisällissotaan viitataan monesti yhtenä tärkeimmistä esikommunistisen ajattelun kehitystapahtumana. Sisällissotaan kuului monia liikkeitä ja osapuolia, mutta kommunismin historian kannalta tärkein oli Diggers-radikaaliryhmä. Sen kokosi Gerrard Winstanley, jonka elinkeino oli tuhoutunut sisällissodassa. Windstanley väitti saaneensa näyn, jossa häntä käskettiin keräämään kannattajia ja hankkimaan itselleen maa-alan, jonka satoa he yhteisomistuksen hengessä yhdessä nauttivat. Hän sai kerättyä muutamassa kuukaudessa 20–30-henkisen tukijajoukon, joka lähti toteuttamaan näyn käskyä St George’s Hilliin Surreyhin. Maanomistajat eivät pitäneet joukkiosta, sillä he olivat perustaneen kommuunin maanomistuslakien vastaisesti. Kokeilu jäi lopulta vain noin vuoden mittaiseksi. Epäonnistuminen ei saanut Winstanleytä luopumaan ajatuksistaan, vaan julkaisi useita maanyhteisomistusta puoltavia pamfletteja, joista löytyi myös mainintoja kaupankäynnin täyskiellosta kuolemanrangaistuksen uhalla.
Viimeiset utopiasosialistit.
Englannin sisällissodan jälkeen Euroopassa vaikutti joukko filosofeja, joiden ajattelu lähti yhteisomistuksen luonnollisemmasta perustasta yksityisomistukseen nähden. Näin ajattelivat muun muassa Thomas Raynal, Gabriel de Bonnot de Mably, Simon Linguet, Morelly ja ennen kaikkea Etrepignyn pappi Jean Meslier, joka omisti elämänsä seurakunnan talonpoikien oikeuksien puolesta taistelemiseen. Hän uskoi aiempien kommunalistien tapaan egalitaristiseen yhteiskuntaan, mutta linjasi vallankumouksen ja vallitsevan yhteiskuntajärjestystä vastaan kapinoinnin olevan ainoita reittejä haluttuun päämäärään. Vastaava vallankumousajatus löytyy marxilaisesta kommunismin tulkinnasta. Ranskalaiset François Babeuf ja Jean-Jacques Rousseau edustavat siirtymävaihetta varhaiskommunismista moderniin kommunismiajatteluun. Immanuel Kant ja Rousseau jatkoivat valistusajan yksityisomaisuuden arvostelua. Rousseau arvosteli yksityisomistusta "Yhteiskuntasopimuksessaan" muun muassa seuraavasti: ”Turmelus alkoi sinä päivänä, jolloin harkinta liittyi aistimukseen, jolloin järki otti vangikseen vaiston, jolloin ihminen keksi pitää huolta myös tulevista tarpeistaan, jolloin hän näiden tulevien tarpeiden nimessä jakoi esineet käsitteiden 'minun' ja 'sinun' mukaan ja loi omaisuuden”. Rousseaun mielestä liian suuret varallisuuserot kansan keskuudessa ovat pahasta, ja varallisuutta tulisi säädellä siten, että se olisi kaikkien kannalta tasapuolinen. Teoksen tarkoituksena ei kuitenkaan ollut pohtia tasa-arvoisuutta ja yksityisomaisuutta, vaan hyvän yhteiskunnan yleisiä periaatteita.
Rousseaun "Yhteiskuntasopimuksesta" lukeutui itseoppineen François Babeufin lukemistoon lukuisten muiden vapautta ja järkeä ihannoineen valistusfilosofin ohella. Hän tunsi myös muun muassa Meslierin, Morellyn ja Mablyn utopiasosialistisen kirjoitukset. Babeuf oli jyrkkä tasa-arvon kannattaja ja paheksui ranskalaisten porvarillista politiikkaa. Hän levitti kommunistisia kiistakirjoituksia ympäri Ranskaa päästyään vankilasta vallankumouksen ollessa vielä käynnissä. Babeufin ajama politiikka on nimetty babouvismiksi, joka halusi vallankumoushallituksen luovuttavan maan rikkaiden omaisuuden köyhimmille ja antaa köyhien velat anteeksi. Babeufin yhteiskunnassa kaikille ihmisille pätee työvelvollisuus, josta ei voi irtisanoutua millään tavoin, ja laiskoja ihmisiä rangaistaan. Lisäksi saatavilla olevat maa-alueet jaettaisiin kaikille kansalaisille yhtä suuriin osiin, eikä näitä alueita voi siirtää perintönä kenellekään. Babeuf näki myös, että jokaisen kansalaisen oli käytävä koulua tarvittavan sivistyksen hankkimiseksi. Babeufista tekee modernin kommunismin kehittäjän se, että hän pohti paitsi kommunistista yhteiskuntaa, myös sitä kuinka kommunismi pystyttäisiin saavuttamaan. Babeuf ei koskaan päässyt toteuttamaan ajatuksiaan, sillä hänet mestattiin Yhdenvertaisten salaliiton jäsenenä ja valtiota vastaan juonittelusta vuonna 1797.
Kommunististen puolueiden johtamat maat 1900-luvulla.
Maailman valtiot, joissa tällä hetkellä on kommunistisen puolueen yksinvalta.
Venäjällä kommunistinen puolue, josta käytettiin myös nimitystä bolševikit, nousi valtaan lokakuun vallan­kumouksessa vuonna 1917. Vuonna 1922 Venäjä ja muutamat siitä eronneet valtiot yhdistyivät Neuvosto­liitoksi, jossa kommunistinen puolue oli hallitsevassa asemassa vuoteen 1991 saakka, jolloin Neuvostoliitto hajosi. Vuonna 1925 syntynyt Mongolian kansantasavalta ei liittynyt Neuvostoliittoon.
Toisen maailmansodan jälkeen kommunistiset puolueet nousivat Neuvostoliiton tuella valtaan myös monissa Itä- ja Keski-Euroopan maissa, joita siitä lähtien sanottiin kansan­demokratioiksi tai itä­blokin maiksi. Näissä maissa kommunistit syrjäytettiin vallasta vuosina 1989-1990.
Kommunistiset puolueet nousivat 1940-luvun lopulla valtaan myös muutamissa Itä-Aasian maissa kuten Pohjois-Koreassa ja Kiinassa. Pohjois-Vietnamissa kommunistit tulivat valtaan vuonna 1955, sekä myöhemmin, pitkän Vietnamin sodan jälkeen 1970-luvulla koko Vietnamissa. Näissä maissa kuten myös Kuubassa kommunistinen puolue on vallassa vieläkin.
Leninismi.
Leninismi tarkoittaa Vladimir Leninin marxilaisuudesta johtamaa kommunistista aatetta. Marxilaisuudessa keskeinen periaate on, että kommunismi syntyy historiallisen kehityksen luontaisena jatkumona. Lenin ei suhtautunut näin toiveikkaasti, vaan linjasi pienen etujoukon johtaman (kommunistinen puolue) vallankumouksen olevan ainoa keino siirtymässä teollisesta kapitalismista proletariaatin diktatuuriin. Leninin mukaan kommunistipuolueen tulee pysyä johdossa siihen asti kunnes työväenluokka tulee aidosti luokkatietoisiksi, jolloin puolue voidaan lakkauttaa. Neuvostoliitossa tätä tulkintaa kutsuttiin marxismi-leninismiksi ja siitä tuli valtion virallinen järjestelmä. Marxismi-leninismi on ollut aatteena muissakin kommunistipuolueiden hallitsemissa valtioissa.
Stalinismi.
Stalinismi tarkoittaa Iosif Stalinin näkemystä marxilaisuudesta. Nykyisistä kommunistisista valtioista, Korean demokraattinen kansantasavaltaa pidetään stalinistisena. Stalinismin suosio on vähentynyt Stalinin kuoltua vuonna 1953.
Arvostelua.
Marxin kehittämän kommunismin teoriassa on osoitettu muutamat johtopäätökset ja oletukset virheellisiksi tai osittain virheellisiksi. Esimerkiksi Marx oli oikeassa pääoman keskittymisen johtavan myös työväenluokan keskittymiseen. Vastoin Marxin ennustusta se ei johtanut proletariaatin diktatuuriin, vaan työväenluokan palkkoja ja etuja valvovien ammattiyhdistysten muodostumiseen. Marx oletti kapitalismin muodon pysyvän "laissez-fairena" kuten hänen ajallaan, jolloin yksittäiset ihmiset, perheet tai suvut omistivat yritykset. Osakeyhtiöiden perustamisen jälkeen vaurastunut keskiluokka, jonka Marx ennusti hajoavan, pääsi yhtiöiden omistajiksi.
Karl Popper sanoi teoksessaan "The Poverty of Historicism", ettei kaikkia Marxin väitteitä pystytä osoittamaan vääriksi eli falsifioimaan, mikä on yksi tieteellisen teorian tunnusmerkki.


Huutokauppa.
Huutokauppa on kaupantekotapa, jossa hinta määräytyy huutajien (ostajien tai myyjien) kaupanteon aikana tekemien tarjousten eli "huutojen" perusteella.
Periaate.
Huutokaupassa voidaan myydä mitä tahansa irtainta tai kiinteää omaisuutta, mutta myös palveluita. Kohde myydään sille, joka tekee korkeimman tarjouksen. Ennen varsinaista huutokauppaa saatetaan järjestää esittely, jossa myyntikohteisiin saa tutustua etukäteen. Näin tehdään varsinkin silloin, kun kaupattavana on erityisen kalliita esineitä kuten kulkuvälineitä tai maalauksia. Huutokauppoja voidaan järjestää myös hyväntekeväisyysmielessä, jolloin myyntikohteesta voi saada normaalia suuremman hinnan.
Huutokauppa voidaan toteuttaa perinteisellä tavalla osanottajien läsnäollessa, mutta myös puhelimitse tai verkkohuutokauppana eli Internetin välityksellä. Perinteisessä huutokaupassa puheenjohtajana toimii "meklari", joka asettaa kulloinkin huudettavan kohteen tarjolle ja seuraa ostajien huutoja. Meklari voi myös esitellä kohdetta. Hän odottaa, kunnes huutojen hintataso näyttää saavuttavan myyjälle sopivan tason, ja käy sitten myymään kohdetta, usein fraasin "Myyty ensimmäisen [tauko] toisen [tauko] ja kolmannen kerran [ostajan ilmoittaminen]." avulla. Tarkoituksena on antaa tilaisuus korottaa tarjousta, ja usein tehdäänkin monta hinnankorotuskierrosta. Kun kohde on myyty, siitä ei voi enää tarjota korottavia hintoja.
Huutokauppatyypit.
Huutokaupat voidaan luokitella muun muassa sen perusteella, montako ostajaa ja myyjää on, montako kohdetta on kaupan ja ovatko tarjoukset julkisia.
Palvelujen kilpailutus huutokaupalla.
Huutokauppaa on historiallisesti käytetty julkisten palveluiden hankinnassa. Tällöin halutusta palvelusta pyydettyä hintaa laskettiin, kunnes alimman tarjouksen tehnyt sai palvelun hoitaakseen. Tällä tavoin voitiin ratkaista esimerkiksi kyydityspalvelut hollikyydistä luopumisen jälkeen, samoin kuin orpojen ja vaivaisten kotihoito. Tästä on peräisin nimitys "huutolainen" tai "huudokas".
2000 luvulla on muodostunut uusia muotoja huutokaupasta palveluiden alalla. Huutokaupan muoto on laajentunut kattamaan myös kuluttajien ostamat palvelut jo käytännössä olevien julkisten palveluiden huutokauppojen lisäksi. Kuluttajille suunnatuissa palveluiden huutokaupoissa ei välttämättä alin hinta ole valinnan peruste, vaan kuluttajat voivat kilpailuttaa palveluiden ostamisen keskitetysti ja tehdä valinnan muidenkin kuin hinnan perusteella. Rakentamisen ja remontoinnin alalla käytetään mm. valintakriteerinä kokonaisedullisinta tarjousta. Esimerkiksi omaisten hoitoon on käytetty palveluiden huutokauppaa ja valintakriteerit ovat perustuneet myös palvelun laatuun sekä saatavuuteen tietyllä maantieteellisellä alueella.
Niukoiksi rajoitetut resurssit.
Valtio haluaa myös rajoittaa joitain sinänsä ei-niukkoja resursseja, esimerkiksi rakennettavien ydinvoimaloiden lukumäärää. Tällöin asetelma muuttuu taloustieteellisesti samanlaiseksi kuin yllä, siis huutokaupan hyödyt ("kauneuskilpailuihin" verrattuna) ovat siis samat kuin yllä.
Ministeri Antti Tanskasen kasvutyöryhmä ehdotti helmikuussa 2010, että jos valtio ei myönnä kaikille hakijoille ydinvoimalupaa, luvan saaja pitäisi valita huutokaupalla, ts. antaa sille, joka siitä maksaa eniten, tasapuolisuuden vuoksi sekä kilpailun ja tuottavuuden lisäämiseksi sekä lisärahan saamiseksi valtiolle.


Huuto.net.
Huuto.net on suurin suomalainen verkkohuutokauppa, joka aloittaessaan tammikuussa 1999 oli myös maan ensimmäinen. Taloustutkimuksen mukaan palvelu oli vuonna 2008 Suomen tunnetuin verkkobrändi.
Palvelun sivuilla neljännesmiljoona tuotetta kuukaudessa vaihtaa omistajaa ja myytäviä kohteita on tarjolla noin 700 000. Huuto.net-palvelun omistaa nykyisin Sanoma-konserniin kuuluva Sanoma News.
Toimintaperiaate.
Lähtökohdiltaan Huuto.net toimii perinteisen huutokaupan tapaan. Kohteita voi selata vapaasti, mutta tavaran myyminen tai huutojen tekeminen vaatii tunnuksen luomisen. Huutokaupan tuotteita kuvaillaan tekstillä ja usein myös valokuvilla. Ostajat tekevät tarjouksia ja huutokauppa-ajan päättyessä korkeimman tarjouksen tehnyt julistetaan huutokaupan voittajaksi.
Kun huutokauppa on päättynyt, saavat sekä myyjä että ostaja toistensa yhteystiedot sähköpostitse. Tavaran vaihdettua omistajaa myyjä ja ostaja jättävät toistensa julkiselle palautesivulle lyhyen kommentin kauppojen sujumisesta. Tällä tavoin seuraavat ostajat voivat arvioida myyjän luotettavuutta palautteen perusteella.
Myyjä asettaa huutokohteelle haluamansa lähtöhinnan, yksittäisen huudon minimikorotuksen, sekä huutokaupan sulkeutumisajan. Sen lisäksi kohteelle voi asettaa salaisen hintavarauksen joka paljastetaan kaupan sulkeuttua. Tällöin myyjä ei ole velvoitettu myymään tuotetta mikäli hintavaraus ei toteudu. Eräs vaihtoehto on määrittää kohde ostettavaksi heti johonkin tiettyyn hintaan, jolloin huutokauppa sulkeutuu välittömästi kun joku ostaa tavaran "Osta heti" -toiminnolla.
Vuonna 2010 sovittiin, että yli sata kauppaa vuoden aikana tekevä saa "tehomyyjän" aseman ja maksaa myymistään tuotteista 2,9 prosentin myyntipalkkion. Hinta on sama kuin yritysten Huuto.netille maksama välityspalkkio. Vuonna 2011 Huuto.net korotti myyntipalkkiota 3,9 prosenttiin sekä yrityksille että tehomyyjille.
Huuto.net tarjoaa erilaisia maksullisia lisäpalveluja sekä myyjille että ostajille kaupankäyntiä tehostamaan.
Palvelun historia.
Huuto.net-palvelun perusti Helsingissä tammikuussa 1999 Lari Lohikoski. Palvelu toimi yksityisenä, kunnes syyskuussa 1999 taidehuutokauppa Bukowskis osti palvelun Lohikoskelta. Bukowskis ilmoitti kehittävänsä Huuto.netin pohjalta kansainvälistä keräilyesineiden huutokauppaa, mutta sellaista ei julkaistu. Sen sijaan Bukowskis myi Huuto.netin toukokuussa 2001 Sonera Plazalle. Huuto.net seurasi mukana, kun Sonera Plaza fuusioitui Soneraan ja Sonera puolestaan Telian kanssa TeliaSoneraksi.
TeliaSoneran omistuksessa Huuto.netiä ei juurikaan kehitetty ja sen toimivuus kärsi. TeliaSonera Finland keskittyi operaattoriliiketoimintaan ja myi Huuto.netin kesäkuussa 2005 Ilta-Sanomille. Sivusto nousi kauppojen myötä Suomen suurimmaksi luokiteltujen ilmoitusten palveluksi. Palvelun nykyinen omistaja on Sanoma News.


Pjongjang.
Pjongjang (, IPA pʰjʌŋjaŋ) on Korean demokraattisen kansantasavallan eli Pohjois-Korean pääkaupunki. Kaupungin väkiluvusta ei ole tarkkoja tietoja, mutta sen on arvioitu olevan noin 2,5 miljoonan ja 3,8 miljoonan välillä. Koska kaupunki on suoraan Pohjois-Korean keskushallinnon alaisuudessa, sille on annettu sama asema kuin maakunnilla. Pjongjang on Pohjois-Korean suurin kaupunki ja hallinnollinen keskus.
Historia.
Pjongjangin perustamisesta ei ole tarkkoja tietoja, mutta legendan mukaan kaupunki perustettiin Taegong-joen rannalle vuonna 1122 eaa.. Kaupunki kehittyi ja kasvoi Gojoseonin kuningaskunnan alaisuudessa, kunnes vuonna 108 Kiinaa hallinnut Han-dynastia valloitti Gojoseonin.
Han-dynastian jälkeen vuonna 427 Koguryo siirsi pääkaupunkinsa Pjongjangiin, kunnes Tang-dynastia ja Sillan kuningaskunta liittoutuivat ja tuhosivat Koguryon. Vuodesta 676 lähtien Pjongjang oli Sillan hallinnon alaisuudessa, kunnes valtakunta romahti ja kaupunki päätyi Choseon-dynastian hallinnon alaisuuteen.
Pjongjang kasvoi huomattavasti vuosina 1910–1945, jolloin Korean niemimaa oli Japanin keisarikunnan miehityksen alainen siirtomaa. Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen japanilaiset vetäytyivät Koreasta, joka jaettiin kahteen miehitysvyöhykkeeseen. Pjongjang sijaitsi pohjoisella puolella, joten vuonna 1948 tapahtuneen Korean demokraattisen kansantasavallan perustamisen jälkeen kaupungista tehtiin maan pääkaupunki.
Vuosina 1950–1953 käydyn Korean sodan seurauksena Pjongjangin infrastruktuuri vaurioitui pahoin, joten sodan jälkeen Kim Il-Sung käynnisti Neuvostoliiton tuella massiivisen jälleenrakennusohjelman. Vuosien mittaisen jälleenrakennuksen aikana suurin osa kaupungin vanhoista rakennuksista purettiin ja niiden tilalle rakennettiin uusia, stalinistisesta arkkitehtuurista vaikutteita saaneita rakennuksia ja monumentteja.
Liikenne.
Pjongjangissa on 1970-luvulla rakennettu kaksilinjainen metro, jonka radalla on pituutta 22,5 kilometriä. Kaupungissa on myös raitiovaunuja, johdinautoja ja linja-autoja. Yksityisautoilu on harvinaista, henkilöautoista 90% on valtion virka-autoja jotka käyttävät valkoista rekisterikilpeä. Harvat yksityisautot jotka tunnistaa keltaisesta rekisterkilvestä ovat pääasiassa Japanista paluumuuttaneiden korealaisten omistamia. Pääkaduilla polkupyöräily on kiellettyä.
24 kilometrin päässä Pjongjangin keskustasta sijaitsee Sunanin kansainvälinen lentoasema, josta on valtion omistaman Air Koryo -lentoyhtiön viikoittaisia lentoja Pekingiin, Shenyangiin ja Vladivostokiin. Lentoasemalla on toisinaan myös reittilentoja Macaoon, Incheoniin ja Japaniin. Air Koryo on myös ilmoittanut järjestävänsä Pohjois-Korean sisäisiä lentoja.
Kaupungissa on myös junayhteydet Pekingiin ja Moskovaan. Junamatka Pekingiin kestää 23 tuntia ja matka Moskovaan seitsemän vuorokautta.
Nähtävyydet.
Kim Il-Sungin aukio ja Juche-aatteen torni.
Pjongjangissa on laajoja aukioita sekä valtavan kokoisia kerrostaloja ja monumentteja. Ympäri kaupunkia on pystytetty lukemattomia patsaita ja monumentteja, jotka on omistettu joko Kim Il-Sungille, Kim Jong-Ilille tai Juche-aatteelle.
Kaupungin korkein rakennus on 105-kerroksinen ja 380 metrin korkuinen Ryugyŏng-hotelli, jonka rakennustyöt aloitettiin 1987 mutta työt keskeytyivät talousvaikeuksien takia vuonna 1992. Rakennustöitä jatkettiin 16 vuoden tauon jälkeen 2008 ja hotellin on määrä valmistua 2015. Eräs toinen korkeutensa takia huomattava nähtävyys on 150-metrinen Pjongjangin televisiotorni. Kaupungissa on myös maailman korkeimpiin obeliskeihin kuuluva 170-metrinen, Kim Jong Ilin suunnittelemaksi ilmoitettu Juche-aatteen torni, joka pystytettiin vuonna 1982 Kim Il-Sungin 80-vuotissyntymäpäivän kunniaksi.
Kaupungin muita merkittäviä maamerkkejä ovat vuonna 1959 perustettu Pjongjangin eläintarha, katsojapaikoilta maailman suurin urheiluareena Rŭngrado, Kim Il-Sungin kunniaksi pystytetty maailman suurin riemukaari ja Kim Il-Sungin ilmoitettu syntymäpaikka Mangyongdaen kukkulalla. Vuonna 2001 valmistunut Korean Yhdistymisen riemukaari rakennettiin Pjongjangiin korean yhdistymisen toivossa.


Roomalaiset numerot.
Roomalaiset numerot () on etruskien numeroista muokattu antiikin Roomassa yleistynyt ja pitkään käytetty numerojärjestelmä. Roomalaiset numerot perustuvat kirjaimiin I, V, X, L, C, D ja M, joista jokaista vastaa tietty arvo, ja niitä yhdistelemällä voidaan muodostaa kaikki eri luvut. Roomalaiset numerot ovat edelleen jossain määrin käytössä, tosin niiden merkintätapaa on muunneltu hieman keskiajalla ja sen jälkeen ymmärrettävyyden parantamiseksi. Yleensä roomalaisina numeroina käytetään suuraakkosia, mutta englannin kielessä joskus pienaakkosia varsinkin kirjan sivuja numeroitaessa.
Roomalaisia numeroita käytetään nykyään yleensä vain järjestyslukujen merkitsemiseen. Aikaisemmin Suomessa oli yleistä kirjoittaa päivämäärissä kuukauden järjestysnumero roomalaisilla numeroilla, esim. 1/VII = 1. heinäkuuta. Myös vuosiluvut merkitään joskus roomalaisilla numeroilla esimerkiksi patsaisiin, siltoihin tai muihin rakennelmiin; tällöin esimerkiksi 1997 on MCMXCVII. Hallitsijanimissä olevat järjestysnumerot merkitään myös perinteisesti roomalaisin numeroin (esimerkiksi Kaarle XVI Kustaa). Roomalaisia numeroita käytetään myös vaikkapa urheilukilpailuissa (olympialaiset), kellotaulujen tunteina, teossarjojen osissa (esimerkiksi "Street Fighter II", "GTA IV") ja elektroniikassa vaihtoehtojen merkinnöissä (esimerkiksi kytkinasennot 0, I, II). Myös lääkeresepteissä käytetään roomalaisia numeroita.
Historia.
a>”. Käsin kirjoitettaessa roomalaiset numerot on tapana merkitä vaakaviivojen väliin.
Roomalaiset numerot ovat saaneet muotonsa sormien avulla näytetyistä lukumääristä. Roomalaisten savelle ja vahalle kirjoittamat numerot muistuttavatkin pystyssä olevia sormia. Pelkillä samansuuntaisilla viivoilla tehtyjen lukumerkintöjen haittana on ihmisen rajallinen hahmotuskyky: jo pienetkin luvut sekaantuvat toisiinsa helposti. Roomalaiset merkitsivät numeroita neljään asti pystyviivoin ja luvun viisi merkinnässä viiva vedettiin muiden neljän viivan yli (tämä on niin sanottu tukkimiehen kirjanpito). Aikojen saatossa numero viisi yksinkertaistui muotoon V, jonka jälkeen voitiin taas lisätä pystyviivoja merkitsemään seuraavia numeroita.
Alun perin numero kymmenen on ollut VV, mutta merkintä on tiivistynyt muotoon X, jossa voidaan katsoa olevan kaksi päällekkäistä V:tä. Näillä merkeillä pystytään laskemaan jo aika pitkälle ennen kuin vastaan tulee ongelmia. Luku viisikymmentä merkittynä XXXXX on jälleen liian pitkä ja vaikea hahmottaa. Suuremmille luvuille otettiin käyttöön lisää merkkejä: L, C, D ja M.
Keskiajalla roomalaisten numeroiden käyttö väheni, koska arabialaiset numerot sopivat laskemiseen roomalaisia numeroita paremmin. Roomalaisia numeroita käytettiin kuitenkin Euroopassa kaikissa tärkeissä asiakirjoissa vielä 1300-luvulla, koska niitä pidettiin hankalampina väärentää kuin arabialaisia numeroita.
Kokonaisluvut.
Näiden lisäksi on eri aikoina käytetty myös muita merkkejä, mutta ne eivät ole yleistyneet; esimerkiksi O merkitsi lukua 11, S merkitsi lukua 70 ja P merkitsi lukua 400.
Näillä roomalaisten numeroiden perusmerkeillä merkittynä suurin mahdollinen luku on MMMCMXCIX ("3999"), koska "neljätuhatta" olisi "tuhat pois viidestätuhannesta" eikä "viidelletuhannelle" ole omaa perusmerkkiä. Suuremmat merkit ("viisituhatta" ja suuremmat) muodostetaan siten, että käytetään perusmerkkiä, jonka päälle on laitettu yläviiva eli "makroni". Tämä viiva osoittaa, että kyseinen luku pitää kertoa tuhannella. Merkintätapa ei ollut selkeä, koska makronia käytettiin myös satunnaisesti tekstissä erottamaan numerot tavallisista kirjaimista. Esimerkiksi kymmenen on X, joten 10 000 on X. Lukua tuhat voidaan merkitä joko yleisemmällä merkillä M tai harvinaisemmalla I.
Suuremmille luvuille ei ole yhtenäistä järjestelmää, vaan yleensä käytetään jompaakumpaa kahdesta seuraavasta. Joko järjestelmä lähtee alusta kymmenestä miljoonasta eteenpäin, jolloin asiayhteydestä selviää, onko X "kymmenen" vai "kymmenen miljoonaa", tai perusmerkin päälle asetetaan kaksi yläviivaa, jolloin luku pitää kertoa 1000²:lla eli. Tällöin kymmenen miljoonaa on formula_1. Monesti kahden viivan sijasta miljoonalla kertomista merkitään luvun "alle" asetetulla viivalla, eli miljoona on I ja 10 000 000 on X. Näin miljoona voidaan merkitä joko merkillä M tai I.
Nolla.
Roomalaisissa numeroissa ei ole omaa merkkiä nollalle. Suomen ja monien muiden kielien "nolla"-sana juontaa juurensa latinan "nullus"-sanasta, joka tarkoittaa "ei yhtään". Antiikin kirjallisuudesta löytyy vain yksi tunnettu tapaus, jossa nollaa on merkitty omalla kirjaimella. Noin vuonna 725 jaa. Beda Venerabilis tai joku hänen virkamiehistään käytti kirjainta N, "nulla"-sanan alkukirjainta, nollan tunnuksena laskiessaan pääsiäistä muiden roomalaisten numeroiden rinnalla.
Murtoluvut.
a>-kolikkoa. Huomaa, että kolikossa on arvoa osoittamassa neljä pistettä ••••.
a>-kolikkoa. Huomaa, että kolikossa on arvoa osoittamassa S-merkki.
Roomalaiset käyttivät ihmisen sormien mukaan kymmenjärjestelmää luonnollisille luvuille, mutta murtoluvuille he käyttivät kaksitoistajärjestelmää. Syyn tähän arvellaan olleen kahdentoista hyvä jaollisuus kymmeneen verrattuna (formula_6, mutta formula_7). Tällainen jaollisuus on kätevää käsitellessä sellaisia yleisesti tarvittuja murtolukuja kuin formula_3 tai formula_9.
Roomassa monet kolikoiden arvoista olivat as-rahan kahdestoistaosia. Näissä laskujärjestelmä oli samantyylinen kuin kokonaisluvuilla, mutta yksiköt olivat "yksi kahdestoistaosa" ja "kuusi kahdestoistaosaa" yhden ja viiden sijasta. Roomalaiset käyttivät pistettä (•) merkitsemään yhtä unssia (). Toisin kuin kokonaisluvuilla murtoluvuissa ei otettu mistään pois, vaan kaksi unssia oli •• ja viisi •••••. Yksi puolikas, tai "kuusi kahdestoistaosaa", merkittiin kirjaimella S (merkki tulee semis-kolikosta, joka oli arvoltaan "kuusi kahdestoistaosaa"). Tästä eteenpäin S-kirjaimen perään liitettiin •-merkkejä ilmaisemaan puolikasta suurempia kahdestoistaosia, eli formula_10 oli S• ja formula_11 oli S•••••. Jokaiselle kahdestoistaosalle oli oma nimi.
Yleistä.
Lukumerkin yläpuolella olevaa viivaa käytettiin myös erottamaan lukumerkit tavallisista kirjaimista. Joskus käytettiin sekä ylä- että alaviivaa, kuten MCMLXVII. Jotkut kirjasinleikkaukset, kuten Times New Roman, näyttävät jäljittelevän tuota ylle- ja alleviivausta isoja kirjaimia peräkkäin kirjoitettaessa (MCMLXVII). Monet piirtävätkin roomalaisten numeroiden päälle ja alle viivan kirjoittaessaan niitä käsin. Koneella kirjoitettaessa voidaan myös roomalaiset numerot lihavoida, jotta ne erottuisivat hyvin muusta tekstistä. Tätä keinoa on käytetty myös tässä artikkelissa.
Joskus CIƆ tyyliteltiin lemniskaatan muotoiseksi tuhatta tarkoittavaksi symboliksi. John Wallisin sanotaan saaneen tästä idean makaavan kahdeksikon muotoiseen äärettömyys-symboliinsa ∞, koska tämäntyyppistä tuhatmerkintää käytettiin myös edustamaan yleisesti mielivaltaisen suurta lukua.
Roomalaisten numeroiden merkkien kirjainkokoa ei ole erikseen sovittu, mutta yleensä käytetään suuraakkosia eli ”tikkukirjaimia”. Joskus on myös tapana merkitä merkitä luvun kolme (III) viimeistä kirjainta j-kirjaimella, jotta luvun arvon havaitsisi helpommin. Tästä tavasta uskotaan hollannin kielen ij-diftongin olevan peräisin.
XCIX vai IC?
Roomalaisissa numeroissa merkin formula_12 jälkeen ei voi olla suurempaa lukua kuin formula_13. Toisin sanoen luvun edessä voi olla mikä tahansa luku, joka on korkeintaan sen kymmenkerta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ennen C:tä ei voi olla I tai V, vaan vasta X tai suurempi (formula_14). Toisin sanoen sellaisia ”oikoteitä” luvulle 99, kuten IC, ei hyväksytä, joten sen ainoa oikea merkitsemistapa on XCIX. Tämä ongelma on tullut esille ihmeteltäessä, miksei vuotta 1990 merkitä MXM tai vuotta 1999 MIM.
IV vai IIII?
Roomalaisten numeroiden merkitsemistapa on vaihdellut vuosisatojen aikana. Roomalaiset itse suosivat tapaa merkitä nelosen IIII, koska IV tarkoitti Rooman jumalaa Juppiteria (, roomalaiset itse merkitsivät tämän "IV'"PPITER"). Niin sanottu "vähennystapa" on yleistynyt vasta nykyaikana. Yhdessä keskiaikaisessa kirjassa saattaa nähdä nelosena merkkiä IIII tai IV ja kahdeksana VIII tai IIX. Keskiajalta on myös löydetty sellaisia roomalaisia numeroita kuin IIIII viitosena, ja VV kymmenenä.
Roomalaisten numeroiden vähennystapa sai alkunsa latinan kielestä. Numero 18 oli latinaksi ”"duodeviginti"” (kaksi pois kahdestakymmenestä) ja 19 ”"undeviginti"” (yksi pois kahdestakymmenestä). Tämä vähennystapa vaikeutti roomalaisilla numeroilla laskemista ja omalta osaltaan edisti arabialaisten numeroiden yleistymistä.
Joissain rakennuksissa on merkkejä vanhasta numerointitavasta. Esimerkiksi Lontoossa sijaitsevassa Admiralty Archissa on kaiverrus, jossa lukee MDCCCCX (1910), vaikka oikea numero olisi MCMX, ja Harvardin yliopiston lääketieteelliseen kirjastoon on kaiverrettu MDCCCCIIII (1904, oikea numero olisi MCMIV).
Kun roomalaisia numeroita käytetään kellotauluissa, merkitään 4 säännöllisesti muodossa IIII mutta 9 muodossa IX.
Käyttö Suomessa.
Kuten monissa muissakin kielissä, mutta toisin kuin esimerkiksi saksan kielessä, suomessa roomalaiset numerot ovat itsessään järjestyslukuja, joten järjestysnumeroina niihin ei tule pistettä toisin kuin arabialaisiin numeroihin (ei siis IV. vaan pelkkä IV).
Roomalaisten numeroiden käyttö on nykyaikana rajautunut tiettyihin erityistarkoituksiin. Tärkeimpiä näistä ovat hallitsijoiden järjestysnumerointi, kirjojen ja eräiden lakien lukunumerointi sekä kuukausien numerointi lintukirjoissa ja kasvioissa. Lääkeresepteissä annosmäärä ja tablettien lukumäärä ilmoitetaan yleensä roomalaisin numeroin. Lisäksi pieniä roomalaisia numeroita saatetaan käyttää joissain luokituksissa (esimerkiksi vuosineljännekset ja III-olut). Kirjoitettaessa roomalainen numero käsin on tapana merkitä se vaakaviivojen väliin.
Roomalaisia numeroita on käytetty koululuokkien numerointiin, mutta tapa on hiljalleen väistymässä. 1900-luvun alussa oli tapana myös merkitä päivämäärän kuukausi roomalaisin numeroin erilaisiin leimoihin ja piirtokirjoituksiin (muun muassa hautakivissä ja sormuksissa); esimerkiksi itsenäisyyspäivä 6. joulukuuta 1917 saa tällöin muodon 6/XII 1917, toisinaan myös
formula_15.
Suomen puolustusvoimat merkitsi 2000-luvulle saakka sotilasyksiköitä roomalaisen ja arabialaisen numeron yhdistelmin. Armeijakunnat, pataljoonat ja patteristot sekä joukkueet merkittiin roomalaisin numeroin ja ryhmät, komppaniat, rykmentit, prikaatit, divisioonat ja erillisyksiköt merkittiin arabialaisin numeroin. Tällöin esimerkiksi Jalkaväkirykmentti 57:n toisen pataljoonan kolmas komppania merkittiin ”3/II/JR57”. Nykyään kaikki suomalaiset sotilasyksiköt merkitään arabialaisin numeroin. Esimerkiksi 15. jalkaväkiprikaatin toisen pataljoonan kolmas komppania merkitään 3/2/JVPR15.


Arthur Conan Doyle.
Sir Arthur Ignatius Conan Doyle (22. toukokuuta 1859 – 7. heinäkuuta 1930) oli skotlantilainen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten yksityisetsivä Sherlock Holmesista kertovista tarinoista. Hän kirjoitti myös tieteiskirjallisuutta, historiallisia romaaneja, runoutta ja tietokirjallisuutta.
Elämä.
Arthur Conan Doyle syntyi Edinburghissa, Skotlannissa. Koska hänen vanhempansa olivat hartaita katolilaisia, poika lähetettiin yhdeksänvuotiaana jesuiittojen alkeiskouluun. Uskonnollista hänestä ei kuitenkaan tullut, vaan Doyle hylkäsi katolilaisuuden ja hänestä tuli agnostikko.
Vuosina 1876–1881 Doyle opiskeli lääketiedettä Edinburghin yliopistossa. Hän työskenteli opintojensa aikana Astonin kaupungissa (nykyisin osa Birminghamia). Ennen loppututkintonsa suorittamista hän toimi laivalääkärinä valaanpyyntialuksella ja myöhemmin Länsi-Afrikan rannikolla liikennöivässä höyrylaivassa. Palattuaan Edinburghiin Doyle valmistui lääkäriksi ja työskenteli Plymouthissa. Asiakkaita oli niukasti, joten Doyle kirjoitti joutoaikana tarinoita.
Vuonna 1885 Doyle avioitui Louise Hawkinsin kanssa. Tämä synnytti avioliiton aikana kaksi lasta, Maryn ja Kingsleyn. Doyle perusti oman praktiikan Southseaan, Portsmouthiin, mutta se ei menestynyt. Doylelle jäi kuitenkin enemmän aikaa uppoutua kirjallisuuden pariin. Sherlock Holmesin esikuvaksi on mainittu Doylea opettanut lääkäri, joka pystyi tekemään hyvin tarkkoja havaintoja potilaistaan näennäisesti yhdellä silmäyksellä. Hänen romaaninsa "A Study in Scarlet" (suom. "Punaisten kirjainten arvoitus" ja "Tulipunainen tutkielma") ilmestyi "Beeton's Christmas Annual" -julkaisussa vuonna 1887. Sherlock Holmes esiintyi siinä ensimmäisen kerran. Portsmouthissa ollessaan Doyle toimi myös amatöörijalkapallojoukkue Portsmouth Association Football Clubin maalivahtina.
Vuonna 1890 Doyle matkusti vaimonsa kanssa Wieniin ja valmistui siellä silmälääkäriksi. Seuraavan vuonna he muuttivat Lontooseen, ja Doyle työskenteli praktiikallaan silmälääkärinä. Asiakaskunta oli taaskin liian vähäinen, eikä praktiikka menestynyt. Niinpä Doyle lopetti lääkärinammattinsa vuonna 1891 ja ryhtyi ammattikirjailijaksi. Hänen ensimmäinen Sherlock Holmes -tarinakokoelmansa ilmestyi heti seuraavana vuonna.
Sherlock Holmes oli Doylelle kiusallinen hahmo. Marraskuussa 1891 hän kirjoitti äidilleen: ”Harkitsen tappavani Holmesin... ja tekeväni hänestä kokonaan selvän. Hän estää minua tekemistä parempia asioita.” Joulukuussa 1893 Doyle teki uhkaamansa, kun Holmes ja hänen arkkivihollisensa professori Moriarty kuolivat pudotessaan kallionjyrkänteeltä tarinassa "The Final Problem" (suom. "Viimeinen tapaus", "Sherlock Holmesin seikkailut" -teoksessa). Julkiset vastalauseet saivat Doylen kuitenkin palauttamaan hahmonsa takaisin ja selitti paluun siten, että Holmes oli kiivennyt takaisin kalliolle jälkeenpäin.
Sherlock Holmes esiintyi kaikkiaan 56 novellissa ja neljässä Doylen romaanissa (lisäksi myöhemmin myös monissa muiden kirjailijoiden romaaneissa ja tarinoissa).
Doyle perheineen New Yorkissa vuonna 1922.
Doyle osallistui Etelä-Afrikan buurisotaan vuosisadan vaihteessa vapaaehtoisen siviilijärjestön kenttäsairaalan lääkärinä ja toimi myös joidenkin lehtien kirjeenvaihtajana. Hän oli tuohon mennessä kirjoittanut useita historiallisia, sota-aiheisia romaaneja mutta koki omakohtaisen sotakokemuksen puutteen kritisoitavana asiana. Buurisota korjasi asian. Sota innoitti Doylen kirjoittamaan lyhyen pamfletin nimellä "The War in South Africa: Its Cause and Conduct", joka käännettiin monille kielille. Doyle aateloitiin vuonna 1902.
Minsteadin kylässä sijaitseva Arthur Conan Doylen hauta
Palattuaan Englantiin Doyle muutti perheineen Norwoodiin. Vuosina 1902 ja 1906 Doyle asettui ehdolleen parlamenttiin, ensin Edinburgh'ssä ja sitten Border Burghsissa. Hän sai kelvollisen äänimäärän, mutta häntä ei valittu. Sen sijaan Doylesta tuli yksi ensimmäisistä Ison-Britannian Hiihtoseuran kunniajäsenistä.
Doylen vaimo Louise sairasti tuberkuloosia ja kuoli siihen vuonna 1906. Doyle ei aikaillut vaan meni heti seuraavana vuonna naimisiin Jean Leckien kanssa. Hän oli tavannut Jeanin ensimmäisen kerran vuonna 1897 ja rakastunut tähän. Suhde oli silloin pysynyt platonisena ja Doyle uskollisena ensimmäiselle vaimolleen. Jean synnytti Doylelle kolme lasta: Jeanin, Denisin ja Adrianin.
Doyle sai myös kaksi oikeustapausta uudelleen tutkittaviksi. Ensimmäinen tapaus oli ujon brittiläis-intialaisen lakimiehen George Edaljin tapaus vuonna 1906. Tämän väitettiin kirjoittaneen uhkauskirjeitä ja silponeen eläimiä. Poliisit olivat vakuuttuneita Edaljin syyllisyydestä, vaikka silpomiset jatkuivat senkin jälkeen, kun heidän epäiltynsä oli pidätetty. Doyle ryhtyi puolustamaan tuomittua, ja tämä todettiin syyttömäksi silpomisiin vuonna 1907. Tapauksesta seurasi myös vetoomustuomioistuimen perustaminen, jonka kautta voitiin korjata oikeuden tekemiä virheitä.
Toinen tapaus oli Oscar Slaterin tapaus vuonna 1909. Hän oli saksalainen juutalainen ja peliluolakeinottelija, joka oli tuomittu kuolemaan 82-vuotiaan naisen kuoliaaksi nuijimisesta. Tuomio muutettiin kuitenkin vankeudeksi. Doyle kiinnostui tapauksesta siihen liittyvien ristiriitaisuuksien vuoksi. Hän ei onnistunut kuitenkaan lainkaan yhtä hyvin kuin Sherlock Holmes, sillä Slanter vapautettiin vasta vuonna 1927, yli 16 vankeusvuoden jälkeen.
Vanhemmalla iällään Doyle alkoi harrastaa spiritismiä – ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneen poikansa kuoleman masentamana – ja kirjoitti aiheesta professori Challenger -romaanin "The Land of Mist". Yksi Doylen harrastukseen liittyvistä omituisuuksista oli hänen kirjansa "The Coming of the Fairies" (1921). Doyle oli ilmeisesti täysin vakuuttunut Cottingleyn keijukaisista otettujen valokuvien aitoudesta ja käytti niitä kirjassaan, jossa oli myös teorioita keijujen luonteesta ja olemassaolosta. Doyle oli myös innostunut taikuri Harry Houdinista ja väitti tämän käyttävän magiaa tempuissaan, vaikka Houdini itse kiisti tämän.
Arthur Conan Doyle kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1930 kotonaan Windleshamissa, Sussexissa. Hänet haudattiin ensin kotinsa puutarhaan, mutta myöhemmin hänen jäännöksensä siirrettiin Hampshiressä sijaitsevan Minsteadin kylän hautausmaalle. Doyle lupasi ennen kuolemaansa suuren palkinnon sille, joka ottaa häneen yhteyttä hänen kuolemansa jälkeen.
Suomennettuja novelleja.
Tässä on lueteltu novellisuomennoksia, jotka ovat ilmestyneet lehdissä tai novellikokoelmissa.
Aiheesta muualla.
Doyle, Arthur Conan
Doyle, Arthur Conan
Doyle, Arthur Conan
Doyle, Arthur Conan
Doyle, Arthur Conan


Alkoholit.
Alkoholit ovat ryhmä orgaanisia yhdisteitä, joissa hydroksyyliryhmä (-OH) on kiinnittynyt tyydyttyneeseen hiiliatomiin. Samaan hiiliatomiin on lisäksi kiinnittynyt vety- ja hiiliatomeja.
Alkoholien luokittelu.
Alkoholi voi olla myös moniarvoinen eli OH-ryhmiä voi olla molekyylissä useampia, ei kuitenkaan koskaan samaan hiiliatomiin kiinnittyneinä. Alkoholit voidaan luokitella hydroksyyliryhmien lukumäärän perusteella.
Alkoholit voidaan luokitella sen mukaan kuinka monta hiiltä on liittynyt hydroksyyliryhmää sitovaan hiileen. Primaarisessa alkoholissa hydroksyyliryhmää sitovaan hiiliketjuun on liittynyt yksi hiili. Metanoli ja etanoli ovat primaarisia alkoholeja. Primäärisen alkoholin yleinen kaava on CnH2n+1OH.
Alkoholi on sekundaarinen, kun OH-ryhmää kantavaan hiiliatomiin on liittynyt kaksi muuta hiiliatomia. ja tertiaarinen, kun OH-ryhmää kantavaan hiiliatomiin on liittynyt kolme muuta hiiliatomia. Yksinkertaisin sekundaarinen alkoholi on isopropanoli, ja yksinkertaisin tertiäärinen alkoholi on tert-butanoli.
Muut hydroksyyliyhdisteet.
Alkoholeihin hiilen yhdiste luetaan vain, kun hiiliatomi on tyydyttynyt eli tetravalentti ja siinä on vain yksi hydroksyyliryhmä sekä vety-, tai hiiliatomeita. Vetyjen tai hiilien lisäksi muita hydroksyylin kanssa geminaalisia (samassa hiilessä olevia) ryhmiä ei saa olla.
Tyydyttymättömän hiiliatomin hydroksyylin kemiat ovat toisenlaisia, eikä näitä sisältäviä aineita luokitella alkoholeiksi. Aine on enoli, jos hydroksyyli on kiinni hiilessä, jolla on kaksoissidos toiseen hiileen (C=C-OH). Jos taas hiilessä on kaksoissidos happeen, kyseessä on karboksyylihappo (R-C(=O)-OH). Fenoleita, yhdisteitä joissa hydroksyyliryhmä on sitoutunut bentseenirenkaaseen, ei luokitella myöskään alkoholeiksi.
Vaikka hiili olisi tyydyttynyt, muita hydroksyylin kanssa geminaalisia ryhmiä sisältävät aineet eivät ole alkoholeja. Kun samassa hiiliatomissa on kaksi hydroksyyliä, aine ei ole alkoholi vaan karbonyyliyhdisteen hydraatti, esimerkkinä formaliini. Toinen esimerkki on syanohydriini, jossa samassa hiilessä on hydroksyyli-, ja nitriiliryhmät.
Metanoli ja etanoli.
Kaksi yleisintä primääristä alkoholia ovat metanoli ja etanoli. Kun alkoholista puhutaan kemian ulkopuolella, on kyse lähes aina etanolista. Etanolin kiehumispiste on 78,3 °C ja sulamispiste −114,4 °C.
Isopropanoli (esimerkki sekundaarisesta alkoholista).
Isopropanoli (eli 2-propanoli) on sekundaarinen alkoholi, jota käytetään runsaasti teollisuudessa liuottimena ja muiden orgaanisten yhdisteiden valmistukseen. Tavallinen kuluttaja tutustuu siihen yleensä desinfiointiaineissa ja muissa puhdistusaineissa, joissa se on suosittu liuotin.
Hapettuminen.
Primääriset alkoholit hapettuvat aldehydeiksi ja siitä eteenpäin karboksyylihapoiksi. Sekundääriset alkoholit hapettuvat ketoneiksi. Primääristen ja sekundääristen alkoholien hapettumiseen tarvitaan katalyyttiä. Tertiäärinen alkoholi ei hapetu, mutta voi hajota voimakkaan hapettimen vaikutuksesta.
Dehydraatio/pelkistyminen.
Alkoholeja voidaan dehydroida (poistaa H2O-molekyyli) kuumentamalla niitä voimakkaassa hapossa. Reaktiossa syntyy alkeeneja.
Happo- ja emäsreaktiot.
Alkoholit ovat sekä heikkoja happoja että emäksiä. Alkoholin liittoemäkset ja -hapot muodostavat alkoksidi-ionin alkoholista vastaavan anionin tai kationin kanssa. Fenolit voivat kuitenkin olla voimakkaitakin happoja.
Vastaavasti alkoholien konjugaattiemäkset, alkoksidit, ovat vahvoja emäksiä tai jopa superemäksiä. Niitä ei voi liuottaa veteen, koska vesi on liian hapanta: esimerkiksi natriummetoksidi reagoi veden kanssa metanoliksi ja natriumhydroksidiksi, joka on heikompi emäs.
Alkoholien myrkyllisyys.
Useat alkoholit ovat myrkyllisiä, mukaan lukien etanoli. Ne ovat keskushermostoa lamauttavia aineita, joiden palamistuotteet ovat myrkyllisiä ja aiheuttavat humalatilan jolloin ihmisen tajunnankyky heikkenee. Myöhemmin sitä kutsutaan krapulaksi.
Primääristen alkoholien, kuten metanoli ja etanoli, metabolia kulkee suurimmaksi osaksi kahden hapettavan entsyymin (alkoholi-, ja aldehydidehydrogenaasi) kautta ensin aldehydiksi ja sitten karboksyylihapoksi. Sekä aldehydin että karboksyylihapon myrkyllisyys aiheuttavat oireita, tyypillisesti asidoosin. Sekundäärisille alkoholeille tapahtuu vain ensimmäinen reaktio, jolloin syntyy ketoni, joka on yleensä myös myrkyllinen.
Esimerkiksi metanoli aiheuttaa ensin keskushermoston lamautumisen oireita kuten etanoli. Sen jälkeen metanoli muuttuu myrkylliseksi formaldehydiksi eli formaliiniksi. Formaliini metaboloituu muutaman minuutin puoliintumisajalla muurahaishapoksi, joka on myrkyllistä ja poistuu elimistöstä hitaasti. Se vahingoittaa silmän verisuonia, aiheuttaa asidoosin eli veren happamuuden, joka pystyy pysäyttämään hengityksen.
Etanolin muuntuessa elimistöön syntyy vastaavasti asetaldehydiä (etanaalia) CH3CHO, joka ei ole soluille yhtä vaarallista kuin formaldehydi ja hapettuu edelleen etikkahapoksi, joka ei ole yhtä lailla myrkyllistä. Niinpä etanolin tappava annos on paljon suurempi.
Metanolimyrkytystä voidaan hoitaa etanolilla, joka syrjäyttää metanolin elimistön hapetusreaktioissa. Tällöin metanoli ehtii poistua elimistöstä virtsan mukana muuttumatta myrkyllisiksi palamistuotteiksi.
Kolmas yleinen alkoholimyrkytyksen aiheuttaja on isopropanoli. Isopropanolin, joka on sekundäärinen alkoholi, tapauksessa vain ensimmäinen entsyymi toimii, jolloin syntyy asetonia. Asetoni on lamauttavampaa ja aiheuttaa pahoinvointia, sekavuutta ja jopa tajuttomuuden.
Myrkyllisiin alkoholeihin kuuluu myös glykoli HO-CH2-CH2-OH (etyleeniglykoli, 1,2-etaanidioli), jota on mukana useissa jäähdytysnesteissä. Glykoli metaboloituu vaiheittain hapettuen, ja aiheuttaa samanlaisen asidoosin kuin muutkin alkoholit. Lopullinen hapetustuote on kuitenkin oksaalihappo, joka on erittäin myrkyllinen. Oksaalihappo kiteyttää kalsiumoksalaattia kudoksista, mikä vahingoittaa pahiten munuaisia.
Sen sijaan esimerkiksi moniarvoiset alkoholit, kuten glyseroli HO-CH2-CH(OH)-CH2-OH ja ksylitoli (5-arvoinen alkoholi) eivät ole myrkyllisiä.


Portugali.
Portugalin tasavalta () eli Portugali on valtio Iberian niemimaalla, Euroopan lounaisosassa. Se on manner-Euroopan läntisin maa. Portugali rajoittuu idässä ja pohjoisessa Espanjaan, lännessä ja etelässä Atlantin valtamereen. Manner-Portugalin lisäksi maahan kuuluu Atlantilla kaksi saaristoa, Azorit ja Madeira. Lisäksi Selvagenssaaret ovat hallinnollisesti osa Madeiraa.
Portugalissa on 3 100 vuoden aikana vaikuttanut useita eri sivilisaatioita. Portugalin kulttuuriin, historiaan, kieleen ja väestöjakaumaan ovat jättäneet jälkensä muun muassa iberit, tartessolaiset, keltit, foinikialaiset, karthagolaiset, kreikkalaiset, roomalaiset, germaanit, egyptiläiset, seemiläiset kansat ja maurit. Nimi "Portugali" juontaa juurensa roomalaisten alueesta käyttämään nimeen "Portus Cale". Se saattaa olla sekoitus latinan ja kreikan kieliä ja tarkoittaa "kaunista satamaa". 1400–1500-luvuilla Portugali oli tärkeä taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen keskus ja sen imperiumi ulottui Brasiliasta Malakan niemimaalle.
Portugalin siirtomaaimperiumi oli Euroopan vanhin ja pitkäikäisin. Sen historia alkoi vuonna 1415 Ceutan valloituksesta ja päättyi vuonna 1999 Macaon luovutukseen Kiinalle. 1900-luvulla Salazarin diktatuurin vuosikymmeniä hallitsema Portugali muutettiin demokratiaksi vuoden 1974 neilikkavallankumouksen jälkeen. Maa on nykyisin Euroopan unioniin kuuluva teollisuusmaa.
Maantiede ja luonto.
Portugali sijaitsee Lounais-Euroopassa Iberian niemimaalla. Sen ainoa naapurimaa on Espanja, jonka kanssa maalla on yhteistä maarajaa 1 214 kilometriä. Portugalilla on rantaviivaa Atlanttiin 1 793 kilometriä. Portugalin pinta-ala on 92 090 km², johon luetaan mukaan Portugalille kuuluvat Azorit ja Madeira. Pinta-alasta 620 km² on vettä. Maa-alasta vajaa kolmannes on viljeltyä.
Pohjoisessa maa on vuoristoista, sisämaassa on tasankoja. Etelässä maa on kumpuilevaa tasankoa ja alueella sijaitsee laajoja maatiloja. Serra da Estrelan vuoristossa sijaitseva Torre kohoaa 1 993 metrin korkeuteen ja on Manner-Portugalin korkein kohta. Portugalin korkein kohta Ponta do Pico sijaitsee kuitenkin Azoreilla ja kohoaa 2 351 metrin korkeuteen. Madeiran korkein vuori Pico Ruivo kohoaa 1 862 metrin korkeuteen. Portugalissa Lissabonin piirissä sijaitseva Cabo da Roca on Manner-Euroopan läntisin kohta.
Portugalissa virtaa kymmenen suurta jokea, joista puolet saa alkunsa Espanjan puolelta. Tajo-joki on maan suurin joki ja rajaa Manner-Portugalin jakaa kahtia erottaen vuoristoisen pohjoisosan ja tasankoisen eteläosan toisistaan. Minho saa alkunsa Espanjan Galiciasta ja muodostaa 74 kilometrin matkalta osan Portugalin pohjoisrajasta Espanjan kanssa. Douro saa myös alkunsa Espanjasta ja virtaa Portugalin halki Porton kaupungin kautta Atlanttiin. Eteläosan tärkein joki on Guadiana, joka virtaa pohjoisesta etelään ja muodostaa osan Espanjan vastaisesta rajasta. Muita tärkeitä jokia ovat Lima ja Tâmega pohjoisessa, Mondego keskiosassa ja Sado ja Chança etelässä.
Portugalissa ei ole suuria järviä, mutta pikku järviä ja lampia ovat esimerkiksi Lagoa Comprida, Lagoa Escura, Lagoa de Óbidos, Lagoa Corvos ja Pateira de Fermentelos. Portugalin suurin saari on São Miguel (759 km²) Azoreilla.
Madeira ja Azorit ovat tuliperäisiä. Niiden ilmasto on niiden sijainnin vuoksi kostea. Portugalissa esiintyy toisinaan tulvia ja metsäpaloja, minkä lisäksi alue on seismisesti aktiivista ja maanjäristyksiä saattaa esiintyä. Vakavia maanjäristyksiä saattaa sattua varsinkin Azoreilla.
Portugalin suurin kaupunki ja pääkaupunki on Lissabon (portugaliksi "Lisboa"). Sen asukasluku on 556 797 (2001). Sitä ympäröivällä metropolialueella asuu noin 2 600 000 ihmistä.
Ilmasto.
left
Portugali on Euroopan lämpimimpiä maita. Maassa vallitsee meri-ilmasto. Etelässä ilmasto on jonkin verran lämpimämpi ja kuivempi kuin pohjoisessa.
Etelärannikon Farossa elokuun keskimääräinen ylin lämpötila on 28,8 °C ja sateisimman kuukauden joulukuun sademäärä 94 mm, kun taas pohjoisen Portossa elokuun ylin on 25 °C ja kuukausia, jolloin sataa yli 100 mm on seitsemän.
Sateisinta on Serra da Estrelan vuoristossa, missä vuotuinen sademäärä on toisinaan yli 2 500 mm. Vuotuinen sademäärä vaihtelee suuresti alueittain, mutta keskimäärin se on manner-Portugalissa noin 920 mm. Madeiran ja Azorien ilmasto on niiden maantieteellisen sijainnin vuoksi kosteampi kuin muualla Portugalissa. Lunta saadaan joskus Pohjois-Portugalin vuoristoisilla alueilla.
Kasvillisuus ja eläimistö.
Portugalin kasvillisuus vaihtelee hieman eri puolilla maata. Portugalin pohjoisosissa kasvaa lähinnä metsiä, joissa kasvaa sekaisin nahkealehtisiä puita ja pensaita sekä talveksi lehtensä pudottavia puita ja pensaita. Tyypillisiä pohjoisosien talveksi lehtensä pudottavia puita ovat euroopanpähkinäpensas, kirsikkapuu ja metsätammi. Välimereisiä ainavihantia puita sen sijaan ovat mansikkapuu, oliivipuu, kastanjapuu, korkkitammi ja rautatammi. Iberian ylängöllä, maan koillisosissa on paikoin kosteita Välimereisiä metsiä, joissa orkideat päällystävät ainavihantien puiden runkoja. Portugalin eteläosista talveksi lehtensä pudottavat puut ja pensaat puuttuvat kokonaan. Tälle alueelle ovat ominaisia suojellut laajat välimereiset korkkitammi- ja pinjametsät. Portugalin ainoa kansallispuisto on vuonna 1971 perustettu Peneda-Gerêsin kansallispuisto maan luoteisosassa. Siellä on runsaasti tammi- ja sekametsää, lehtoja, suota ja pensaikkoja. Maassa on myös kaksitoista luonnonpuistoa ("Parque Natural"), yhdeksän luonnonsuojelualuetta ("Reserva Natural"), viisi luonnonmuistomerkkiä ("Monumento Natural") ja seitsemän suojattua maisemaa ("Paisagem Protegida"). Noin 30 prosenttia maailman korkkitammista on Portugalissa.
Portugalissa aiemmin varsin yleinen espanjanilves on nykyään maassa miltei hävinnyt. Villisiat ovat tyypillisiä Alentejossa ja Trás-os-Montesissa. Portugalin maaseudulla esiintyy kuten Espanjassakin villisikojen lisäksi runsaasti villivuohia ja peuroja. Susia on varsinkin Serra da Estrelassa syrjäisimmillä seuduilla. Ilman ihmisen vaikutusta Portugalia peittäisivät laajat välimereiset tai puolivälimereiset metsät. Nykyään maa on otettu maatalouden käyttöön tai asutukseen, ja luonnontilaisia metsiä on lähinnä luonnonsuojelualueilla. Maa sijaitsee useiden Keski- ja Länsi-Euroopan lintulajien muuttoreitin varrella. Yleisimpiä kaloja ovat sardiini, turska ja sardelli. Äyriäiset ovat yleisiä erityisesti Pohjois-Portugalin rannikoilla.
Varhaisvaiheet.
Nykyisen Portugalin alueella on ollut asutusta paleoliittiselta kaudelta lähtien. Ensimmäisellä vuosituhannella eaa. Iberian niemimaalle saapui Keski-Euroopasta kelttejä, jotka asettuivat Pohjois- ja Länsi-Portugalin alueille noin 700 eaa. Kelttiläisen kulttuurin kukoistuskausi sijoittui vuosien 500-200 eaa välille. Kelttien väestöpohja oli sekalainen ja kelttien sekoittuessa paikalliseen väestöön, ibereihin, syntyi keltiberit.
Vuonna 238 eaa. Iberian niemimaalle saapui karthagolaisia. Siihen aikaan alueella asui useita pieniä heimoja, joista tärkeimpiä olivat Douro- ja Tagus-jokien välisellä alueella asuneet lusitaanit ja galicialaiset.
Karthagolaiset poistuivat alueelta puunilaissotien aikana. Vuonna 219 eaa. alueelle saapui roomalaisia, jotka aloittivat valloituksen Portugalin eteläosista. Heidän valtansa alueella vahvistui myöhempinä vuosikymmeninä. Rooman valtakunnan provinssina Portugali tunnettiin nimellä Lusitania. 400-luvulla alueelle saapui useita germaanisia heimoja. Islaminuskoiset maurit syrjäyttivät germaanit nopeassa tahdissa vuoden 711 jälkeen, vallaten koko niemimaan. Maurit ehtivät viidensadan vuoden aikana vaikuttaa vahvasti Portugalin kulttuuriin ja kieleen, johon on jäänyt muun muassa useita arabialaisperäisiä sanoja. Afonso I löi maurit Ouriquen taistelussa vuonna 1139. Lopullisesti maurit karkotettiin reconquistassa 1200-luvulla.
Kreivi Vímara Peres hallitsi vuonna 868 Minho- ja Douro-jokien välistä Portucalen kreivikuntaa, jonka keskus oli Portucalen kaupunki (nykyinen Porto), joka antoi myöhemmin nimen koko maalle. Vuotta 868 pidetäänkin joskus Portugalin perustamisvuotena. Galician ja Portugalin kuningaskunta saavutti vuonna 1065 ensimmäisen "de jure" -itsenäisyytensä johdolla. Kastilian Alfonso VI:n valtakaudella maa kuitenkin liittyi vuonna 1072 takaisin Kastiliaan ja Leónin kuningaskuntaan. 1090-luvulla burgundilainen ritari Henrik nousi Portugalin kreiviksi. Hän onnistui yhdistämään Portucalen ja Coimbran kreivikunnat.
Kuningaskunta.
thumb
Portugalin katsotaan perinteisesti syntyneen 24. kesäkuuta 1128, jolloin kreivi Henrikin poika Alfonso I eli Afonso Henriques voitti São Mameden taistelun. Alfonso julistautui Portugalin ruhtinaaksi ja 1139 ensimmäiseksi Portugalin kuninkaaksi. 5. lokakuuta 1143 Pyhän istuimen edustajat tunnustivat Portugalin viimein itsenäiseksi Zamoran kokouksessa. Alfonso jatkoi valloituksia islaminuskoisilta maureilta etelässä Temppeliherrain ritarikunnan tuella. Portugalin reconquista oli ohi 1249 Algarven valloituksen jälkeen, ja raja muiden kuningaskuntien kanssa pysyi tästä lähtien lähes muuttumattomana. Vuonna 1249 Alfonso III otti ensimmäisenä monarkkina tittelikseen "Portugalin ja Algarven kuninkaan". Lissabonista tuli Portugalin pääkaupunki vuonna 1255.
Kuningas Fernando I kuoli 1383 jättämättä miespuolista perillistä. Hänen tyttärensä Beatriz meni samana vuonna naimisiin kanssa, mikä tarkoitti, että Portugali siirtyisi Kastilian vallan alle. Tätä seurasi kahden vuoden mittainen anarkia, jolloin maassa ei ollut varsinaista kuningasta. 6. huhtikuuta 1384 portugalilaiset kävivät kastilialaisia vastaan Atoleirosin taistelun, mutta Portugali ei saanut ratkaisevaa voittoa Kastiliasta. Aljubarrotan taistelussa 14. elokuuta 1385 portugalilaiset voittivat kastilialaiset lopullisesti, jolloin Portugali pääsi Kastilian holhouksesta ja valtaistuimelle nousi Portugalin Juhana I.
Portugalilaisen imperiumin rakentaminen alkoi 1415, kun portugalilainen armada purjehti kuningas Juhana I:n ja hänen poikiensa Edvardin, Henrikin ja Alfonson kanssa kohti Ceutaa Pohjois-Afrikassa. Mukana oli myös Nuno Álvares Pereira. Rikkaan islamilaisen kauppakaupungin valloitus antoi Portugalille myös Gibraltarin salmen hallinnan.
Tietämys kasvoi Henrik Purjehtijan tutkimusmatkoihin kohdistuneen kiinnostuksen ja merenkulun teknisten edistysaskeleiden ansiosta. Tutkimusmatkoja rahoitettiin Temppeliherrain varoilla heidän haettuaan vainojen vuoksi turvaa Portugalista. Löytöretket kohdistuivat pääasiassa Intiaan ja Afrikan länsirannikolle.
Vuonna 1418 Henrik Purjehtijan kapteenit João Gonçalves Zarco ja Tristão Vaz Teixeira löysivät Porto Santon saaren. Vuonna 1419 Zarco nousi maihin Madeiralla. Suurin osa Azorien saarista löydettiin 1427–1431. Vuonna 1434 Gil Eanes ohitti Cabo Bojadorin Marokossa, ja siitä alkoivat Portugalin tutkimusmatkat Afrikassa. Myöhemmin portugalilaiset karavelit löysivät Guineanlahden ja Kongojoen suiston, ja tutustuivat eteläisten merialueiden tuuliin ja merivirtoihin.
Bartolomeu Dias kiersi ensimmäisenä Hyväntoivonniemen 1487. Vasco da Gama purjehti ensimmäisenä eurooppalaisena Intiaan ja saapui Calicutiin 20. toukokuuta 1498. Hän palasi Portugaliin seuraavana vuonna. Pedro Álvares Cabral purjehti vuonna 1500 ensimmäisenä Brasilian rannikolle. Brasilia julistettiin pian kuuluvaksi Portugaliin. Kymmenen vuotta myöhemmin Alfonso d'Albuquerque valloitti Goan.
Vuonna 1578 nuori kuningas Sebastian I kuoli Ksar el-Kebirin taistelussa jättämättä perillisiä. Koska Espanjan Filip II oli portugalilaisen prinsessan poika, hänestä tuli Portugalinkin hallitsija nimellä Filip I 1580. Portugali säilytti aluksi omat lakinsa, rahansa ja hallituksensa. Kolmas espanjalainen kuningas, Filip III eli Espanjan Filip IV, yritti tehdä Portugalista Espanjan maakunnan. Tämän vuoksi Portugalin kuningassuvun jäsen Bragançan herttua julistettiin Portugalin kuninkaaksi 1. joulukuuta 1640 nimellä Juhana IV, ja Espanjaa vastaan käytiin perimyssota. Sen seurauksena Espanjan kuningas menetti Portugalin kuninkaan aseman ja Juhana IV nousi Portugalin uudeksi kuninkaaksi. Portugali menetti siirtomaitaan, kun britit veivät Intian ja Hollanti Indonesian. Vain siirtolaisten raivokas puolustus piti Brasilian Portugalilla Hollantilaisten hyökkäyksistä huolimatta.
Lissabonissa tapahtui 1. marraskuuta 1755 maanjäristys, jonka voimakkuudeksi on nykyään arvioitu vajaat yhdeksän Richterin asteikolla. Maanjäristyksessä, sitä seuranneissa tsunameissa ja tulipaloissa kuoli arviolta 60 000–100 000 ihmistä ja tuhoutui 85 prosenttia Lissabonin rakennuksista, minkä vuoksi kaupunki jouduttiin rakentamaan miltei kokonaan uudelleen. Maanjäristys oli niin voimakas, että sen vaikutukset tuntuivat Marokossa asti. Lissabonissa oli jo aiemmin tapahtunut useita pienempiä maanjäristyksiä, joista varhaisin tunnettu sattui vuonna 1009. 26. tammikuuta 1531 sattunut järistys vaati tuhansia kuolonuhreja.
Vuonna 1801 Portugali menetti Olivençan Espanjalle lyhyessä "appelsiinien sodassa" (Guerra das Laranjas), jota pidetään Napoleonin sotiin kuuluneen Iberian niemimaan taistelun edeltäjänä. Vuonna 1807 maa kieltäytyi liittymästä Englannin mannermaasulkemukseen. Seurauksena oli, että Ranska miehitti Portugalin Jean-Andoche Junotin johdolla 1. joulukuuta 1807. Brittien väliintulo Iberian niemimaalla käydyssä sodassa palautti Portugalin itsenäisyyden, ja Ranskan miehitys päättyi vuonna 1812. Vuonna 1808 Portugalin kuningasperhe joutui pakenemaan Brasilian Rio de Janeiroon, ja kuningas palasi Lissaboniin vasta 1821. Hän jätti poikansa Pedron Brasiliaan varakuninkaan tittelin kera. Vuonna 1822 Brasilia julistautui itsenäiseksi keisari Pedro I:n alaisuudessa. kuoltua 1826 hänen vanhin poikansa Pedro I sai myös Portugalin kruunun nimellä Pedro IV. Koska portugalilaiset ja brasilialaiset eivät halunneet yhdistynyttä monarkiaa, Pedro joutui luopumaan kruunustaan tyttärensä Maria da Glórian hyväksi.
Portugali oli 1800-luvulla jo menettänyt kaikki siirtomaansa Etelä-Amerikassa ja useimmat Aasiassa. Se kuitenkin keskittyi Afrikan-siirtomaihinsa, jotka myöhemmin itsenäistyivät 1970-luvulla Kap Verden, São Tomé ja Príncipen, Guinea-Bissaun, Angolan ja Mosambikin valtioiksi. Maat kuuluvat portugalinkielisten maiden yhteisöön.
Nykyaika.
Vuonna 1910 syrjäytettiin vallankumouksessa monarkia ja perustettiin ensimmäinen tasavalta. Väliaikaisen hallituksen presidentiksi nousi Teófilo Braga. Vuonna 1911 ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Manuel de Arriaga. Portugali oli ensimmäisessä maailmansodassa aluksi puolueeton. 23. helmikuuta 1916 maa poisti brittien pyynnöstä portugalilaisiin satamiin ankkuroidut saksalaiset alukset. 9. maaliskuuta Saksa julisti sodan Portugalia vastaan. Pääministeri Costa pelkäsi että saksalaisten voitto johtaisi Portugalin siirtomaiden Angolan ja Mosambikin menetyksiin, ja lähetti 40 000 miestä rintamalle Liittoutuneiden puolelle. Miehet oli varustetu ja koulutettu huonosti ja tappiot olivat suuret. Joulukuussa 1917 vallankaappauksessa maan johtoon nousseen presidentti Sidónio Paisin murha vuonna 1918 ajoi maan lyhyeen sisällissotaan. Paiva Couceiron johtamat joukot vaativat Pohjois-Portugalissa monarkian palautusta, ja 23. tammikuuta 1919 Lissabonissa kapinoitiin tasavaltaa vastaan.
Ensimmäisen tasavallan aikaa leimasi kaaos, ja 1926 kansallismielisten sotilasvallankaappaus aloitti toisen tasavallan ja pääministeri António de Oliveira Salazarin johtaman lähes 50 vuotta jatkuneen sortohallinnon. Vaikka aika oli taloudellisesti vakaata, seurauksena oli Portugalin siirtomaavallan loppuminen. Hallitusjärjestelmää kutsuttiin nimellä "Estado Novo" ("uusi valtio"). Se oli arvoiltaan katolinen ja nationalistinen ja muistutti muiden Euroopan maiden fasismia. Estado Novon aikana ainoa sallittu puolue oli kansallinen liitto (União Nacional), jota piti pystyssä salainen poliisi "Polícia Internacional e de Defesa do Estado". Espanjan sisällissodan aikana António de Oliveira Salazar tuki Francisco Francoa ja lähetti joukkoja taistelemaan Espanjan tasavaltaa vastaan kansallisten puolella.
Koko toisen maailmansodan ajan Portugali oli puolueeton. Joulukuussa 1942 Japani miehitti Portugalille kuuluneen Itä-Timorin, mutta pääministeri António de Oliveira Salazar kieltäytyi julistamasta maalle sotaa. Hän antoi kuitenkin liittoutuneille luvan käyttää Azoreja sotilastukikohtanaan. Kun Pohjois-Atlantin puolustusliitto NATO perustettiin 1949, maa oli yksi sen perustajajäsenistä.
António de Oliveira Salazar erotettiin pääministerin tehtävästä 1968, jolloin hänen seuraajakseen nimitettiin Marcello Caetano. Intia otti haltuunsa Portugalin Intian 1961. Myös Angolassa, Mosambikissa ja Portugalin Guineassa syntyi itsenäisyysliikkeitä, mutta Portugali oli haluton antamaan siirtomailleen itsenäisyyttä. Siirtomaasodissa sissejä ei onnistuttu kukistamaan, ja tyytymättömyys sotiin johti vuoden 1974 Neilikkavallankumoukseen. Kaappaus kaatoi maata hallinneen autoritaarisen oikeistolaisen sotilasjuntan, joka oli syntynyt maahan Salazarin luovuttua vallasta 1968.
Kolmas tasavalta.
Verettömän neilikkavallankumouksen jälkeen julistettiin kolmas tasavalta ja aloitettiin laajat demokratiauudistukset. Afrikan siirtomaille myönnettiin itsenäisyys 1975. Joulukuussa 1975 Indonesia valloitti Portugalin Timorin viikko itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Uusi perustuslaki otettiin käyttöön vuonna 1976. Demokraattiset parlamenttivaalit pidettiin ensi kertaa 1975 ja presidentinvaalit 1976.
Maatalousvaltainen Portugali oli pitkään Länsi-Euroopan köyhin valtio, ja monet portugalilaiset lähtivät siirtotyöläisiksi muihin Länsi-Euroopan maihin. Vuonna 1986 Portugali liittyi EEC:hen, joka oli Euroopan unionia edeltänyt talousyhteisö. Vuonna 1996 Portugali oli yksi Portugalinkielisten maiden yhteisön perustajajäsenistä. Macao siirrettiin Kiinalle 1999. Tämä lasketaan usein portugalilaisen imperiumin lopuksi. Portugali oli yksi maista, joissa alettiin käyttää vuonna 2002 euroa. Sitä aiemmin valuuttana oli ollut escudo.
Vuonna 2008 alkanut taantuma iski voimakkaasti Portugaliin ja maasta tuli kolmas EU-maa Kreikan ja Irlannin jälkeen, joka joutui hakemaan kansainvälistä apua. Oppositio kaatoi 23.3.2011 pääministeri José Sócratesin säästöpaketin, jolla pelastuspaketti oltaisiin voitu välttää, ja Portugali joutui turvautumaan muiden EU-maiden ja IMF:n tukeen.
Politiikka ja yhteiskunta.
Portugali on demokraattinen tasavalta. Sen valtionpäämies on presidentti, joka parlamentin esityksestä nimittää pääministerin. Presidentillä on oikeus hajottaa hallitus ja parlamentti ja oikeus julistaa sota tai rauha. Hän on myös asevoimien ylipäällikkö. Presidentti valitaan viisivuotiskausille kansanvaalilla. Hän voi toimia virassaan enintään kaksi peräkkäistä kautta. Äänioikeusikäraja on 18 vuotta.
Parlamentti, tasavallan kokous ("Assembleia da República"), on yksikamarinen ja 230-jäseninen. Sen jäsenet valitaan suhteellisella vaalilla nelivuotiskausiksi. Ylintä toimeenpanovaltaa käyttää ministerineuvosto.
Portugalissa on kaksi pääpuoluetta, keskustaoikeistolainen Partido Social Democrata (PSD) ja keskustavasemmistolainen Partido Socialista (PS). Vuoden 2011 parlamenttivaaleissa PSD sai 38% ja PS 28% äänistä. Pienempiä puolueita ovat kansanpuolue PP ("Partido Popular"), Portugalin kommunistinen puolue PCP ("Partido Comunista Português"), vihreät ("Os Verdes") ja vasemmistoblokki B.E. ("Bloco de Esquerda").
Portugalia on hallinnut kesäkuusta 2011 lähtien koalitiohallitus, jonka pääministerinä toimii Pedro Passos Coelho. Presidentti on Aníbal Cavaco Silva. Portugali on kuulunut Euroopan unioniin vuodesta 1986 lähtien.
Homoseksuaalisuuden rangaistavuus poistettiin laista vuonna 1852, mutta se oli jälleen lailla kiellettyä vuosina 1912–1945. Kuolemanrangaistus kiellettiin Portugalissa rauhan aikana vuonna 1867 ja kokonaan vuonna 1976. Viimeiset teloitukset murhasta pantiin toimeen 22. huhtikuuta 1846 Lagosissa, Faron piirissä. Vielä ensimmäisen maailmansodan aikana Portugalissa toimeenpantiin joitakin teloituksia maanpetoksista ja sotarikoksista. Yleinen asevelvollisuus poistettiin vuonna 2004.
Ensimmäinen Portugalin perustuslaki laadittiin vuonna 1822. Nykyinen perustuslaki on vuodelta 1976, mutta siihen on tehty useita muutoksia.
Portugalin asevoimat muodostuvat maavoimista, ilmavoimista ja merivoimista, joihin kuuluu myös merijalkaväki. Maassa ei ole yleistä asevelvollisuutta. Se on NATO:n perustajajäsen. Portugal on osallistunut useisiin NATOn ja YK:n rauhanturvaamisoperaatioihin, kuten KFOR Kosovossa, ISAF Afganistanissa, EUFOR Bosniassa, Atalanta-operaatio Somaliassa, EUSEC Kongossa ja EUSSR Guinea-Bissaussa.
Aluejako.
Näiden piirien lisäksi Portugaliin kuuluu kaksi autonomista aluetta (regiões autónomas): Azorit (Açores) ja Madeira. Ennen kuin perustuslain muutos teki niistä vuonna 1976 autonomisia alueita, Azorit jakautuivat kolmeen piiriin (Horta, Ponta Delgada ja Angra do Heroísmo) ja Madeira muodosti Funchalin piirin. Nykyisillä piireillä ei ole poliittista autonomiaa, ja piirijakoa on pyritty vähitellen poistamaan käytännöstä.
Piirit jaetaan edelleen kuntiin ("concelho" tai "município"), joita on 308. Kunnanjohtaja on pormestari, ja kullakin kunnalla on oma juhlapäivänsä. Kaupungit ("vila") sijaitsevat kuntien alueella, mutta niiden rajat eivät yleensä ole samat. "Viloja" maassa on 533. Lisäksi 151 paikkaa on saanut "cidaden" aseman. Kaikkiaan "viloja" ja "cidadeja" on yli kaksi kertaa enemmän kuin kuntia. Kunnat jakautuvat edelleen freguesioihin, joita on Portugalissa 4 261. Kuusi kuntaa sisältää vain yhden freguesian, ja Barcelosin kunnalla on Portugalissa eniten freguesioita (89).
LAU I -taso koostuu kunnista ja LAU II freguesioista.
Talous.
Vuonna 2010 ostovoimakorjattu bruttokansantuote henkeä kohden oli 23 000 Yhdysvaltain dollaria. Maa hyväksyttiin Euroopan talous- ja rahaliittoon vuonna 1998, ja se otti euron käyttöön yhtenä ensimmäisistä valtioista vuonna 2002. Sitä ennen oli käytössä escudo, joka jakautui sataan "centavoon".
Talouskasvu kääntyi positiiviseksi 2010 ja oli 1,4%. Portugali on yhä läntisen Euroopan köyhimpiä maita. Alueelliset erot ovat merkittäviä: esimerkiksi Alentejon alue Etelä-Portugalissa on huomattavasti köyhempi ja teollistumattomampi kuin maan suuret kaupungit, joiden elintaso on lähellä eurooppalaista keskitasoa. Harmaan talouden on arvioitu olevan jopa 20-25 prosenttia virallisesta bruttokansantuotteesta.
Kaivokset ja teollisuus työllistävät vajaan kolmanneksen (28,5 %, 2009) väestöstä ja tuovat 22,9 % (2010) bruttokansatuotteesta. Työvoima on halpaa muihin Euroopan maihin verrattuna, mutta halpatuotanto, muun muassa perinteinen tekstiiliteollisuus, on silti siirtynyt vielä halvemman työvoiman maihin muun muassa Aasiaan. Maatalous työllistää kuudenneksen väestöstä, mutta sen tuottavuus on heikkoa. Tärkeimmät maatalouden vientituotteet ovat viini ja kalajalosteet. Portugali on merkittävä korkin tuottaja. Myös kahdeksan prosenttia väestöstä työllistävällä matkailulla on tärkeä osa maan taloudessa. Matkailun osuus bruttokansantuotteesta on suunnilleen seitsemän prosenttia. Vuonna 2010 Yhdistyneet kansakunnat antoivat inhimillisen kehityksen indeksissä Portugalin inhimillisen kehityksen arvoksi 0,795, jonka se määrittelee erittäin korkeaksi.
Valtiotalouden alijäämä vuonna 2010 oli 9,2 prosenttia, mikä ylittää huomattavasti EU:n asettaman kolmen prosentin rajan. Keväällä 2011 hallitus sopi Euroopan komission, Euroopan keskuspankin ja IMF:n kanssa kolmevuotisesta 78 miljardin euron paketista, jonka mukaan Portugali sitoutuu yksityistämään valtionyhitöitä ja uudistamaan työmarkkinoiden pelisääntöjä ja niitä koskevaa lainsäädäntöään.
Portugalin tärkeimpiä kauppakumppaneita ovat Espanja, Saksa, Britannia ja Ranska. Tärkeimpiä vientituotteita ovat maataloustuotteet (elintarvikkeet, viini, nahka), puunjalostuostuotteet ja korkki, öljy- ja kemianteollisuuden tuotteet sekä vaatteet ja jalkineet.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat korkki, rautamalmi, volframi ja muut mineraalit, marmori ja kala.
Portugalin energiankulutus on noin 60-prosenttisesti tuontienergian varassa. Sen omat kivihiilikaivokset sujlettiin 1994. Maa ostaa maakaasua Algeriasta vuonna 1996 valmistunutta kaasuputkea pitkin. Öljyä on etsitty Portugalin merialueilta pitkään, ja maalla on kaksi omaa jalostamoa, mutta ne ovat tuontiraaka-aineen varassa. Vuonna 2001 vesivoimalla tuotettiin 31 % Portugalin sähköntuotannosta. Maassa ei ole ydinvoimaloita. 2000-luvulla Portugali on panostanut uusiutuvan energian käyttöön, etenkin tuuli- ja vesivoimaan, mutta jossain määrin myös aurinko- ja aaltoenergiaan.
Liikenne.
Portugalissa on kaksi metrojärjestelmää: Lissabonin metro (avattu 1959) ja Porton metro (avattu 2002). Ne aloittavat liikeneen aamukuudelta ja jatkavat tunnin keskiyön jälkeen. Maassa on 65 lentokenttää, joista suurin on Portelan lentoasema Lissabonissa. Se palveli vuonna 2009 yli kolmeatoista miljoonaa matkaajaa ja on Portugalin kansallisen lentoyhtiön TAP Portugalin kotikenttä. Lentokentistä 43:lla on päällystetty kiitotie.
Maassa on 3 319 kilometriä (sähköistettyä 1436 kilometriä) rautatietä. Portugalista on rautatieyhteydet Espanjaan. Valtateitä maassa on 82 900 kilometriä (2008). Niistä on päällystettyjä 71 294 kilometriä ja päällystämätöntä 11 606. Satamakaupunkeja ovat Leixoes, Lissabon, Setubal ja Sines
Lissabonin läheisyydessä sijaitseva Tejojoen ylittävä Vasco da Gama -silta oli valmistuessaan vuonna 1998 Euroopan pisin, yli 17 kilometriä.
Väestö.
Portugalin väkiluvun kehitys vuosina 1961–2003.
Korkea imeväiskuolleisuus ja maastamuutto hidastivat Portugalin väestönkasvua 1800- ja 1900-luvulla. Ensimmäinen virallinen väestönlaskenta tehtiin vuonna 1864, jolloin väkiluvuksi saatiin noin 4,3 miljoonaa. Sen jälkeen väestö kasvoi alle yhden prosentin vuositahtia käyden tämän yläpuolella ainoastaan 1930- ja 1940-luvulla. 1960-luvulla maan väkiluku väheni 300 000:lla ja 1970-luvun alussa väestönkasvu oli edelleen seisahduksissa. Monet kansalaiset muuttivat pois maasta työn perässä tai välttyäkseen sotapalvelukselta siirtomaasodissa. Vuonna 1974 väkiluku osoitti ensimmäistä kertaa kasvun merkkejä ja vuonna 1981 maan väkiluvuksi arvioitiin 9,8 miljoonaa eli 1,2 miljoonaa enemmän kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. Tosin pääosa väestönkasvusta johtui arviolta 500 000-800 000 Afrikan siirtomaista saapuneen pakolaisen asuttamisesta. 1980-luvun alussa väestö kasvoi arviolta 0,8 prosentin vuositahtia ja kääntyi sitten laskuun. 1900-luvun lopulla imeväiskuolleisuus kääntyi laskuun ja maastamuutto hidastui kun taloudellinen tilanne parani. 1990-luvun alussa vuosittainen väestönkasvu oli arviolta 0,4 prosenttia ja vuonna 1992 maan väkiluvuksi arvioitiin Azorit ja Madeira mukaanlukien 10,5 miljoonaa.
Vuonna 2011 Portugalin väkiluvun arvioitiin olevan 10 760 305.
Suurin osa Portugalin asukkaista on etnisesti portugalilaisia, 4,2 prosenttia on laillisia maahanmuuttajia (2003). Portugali on saanut asukkaita paitsi Afrikan entisistä siirtokunnista (alle 100 000), myös Britanniasta, Saksasta ja Ranskasta. Eurooppalaisia maahanmuuttajia kiehtoo alhaisempi kustannustaso, ilmasto ja kulttuuri. Maahan on muuttanut myös ihmisiä Itä-Euroopasta, Ukrainasta, Moldovasta, Romaniasta ja Venäjältä. Suurimmat maahanmuuttajaryhmät ovat ukrainalaiset (15 %), brasilialaiset (14,8 %), kapverdeläiset (14,4 %) ja angolalaiset (7,9 %). Portugalissa asuu pysyvästi arviolta 500-700 suomalaista ja talvikausina suomalaisten määrä lisääntyy huomattavasti. Ulkomailla asuu viisi miljoonaa portugalilaista.
1990-luvun alussa Portugalin väestöstä oli erilaisten tutkimusten ja arvioiden mukaan 14-20 % lukutaidottomia, tosin useimmat luku- ja kirjoitustaidottomista olivat iäkkäämpiä ihmisiä. Vuonna 2003 portugalilaisista 93,3 prosenttia oli lukutaitoisia. Lukutaito on miehillä hieman yleisempi kuin naisilla: miehistä 95,5 prosenttia on lukutaitoisia, kun taas naisilla vastaava luku on 91,3 prosenttia. Lukutaidottomat ovat enimmäkseen vanhempaa väestöä. Lukutaito on kuitenkin edelleen yleistymässä.
Lapsikuolleisuus oli vuonna 2011 4,66 lasta tuhatta lasta kohti. Vuonna 2009 väestöstä 0,6 % oli HIV-positiivisia ja virusta kantoi noin 42 000 ihmistä. Väestön keskimääräiseksi elinajanodotteeksi arvioitiin vuonna 2011 78,54 vuotta. Miehillä se oli 75,28 vuotta ja naisilla 82,01 vuotta.
Vielä 1990-luvun alkuvuosina kaksi kolmasosaa portugalilaisista asui maaseudulla.
Kieli.
Portugalin väestöstä suurin osa puhuu romaanisiin kieliin kuuluvaa portugalia, joka on maan virallinen kieli. Ainoastaan Miranda do Dourossa puhutaan mirandeesia ("Lhéngua Mirandesa"), jota puhuu noin 5 000 asukasta. Mirandeesi sai alueellisesti tunnustetun aseman 1999. Peruskoulutuksessa opetetaan englantia ja ranskaa.
Ethnologuessa luetellaan seitsemän Portugalissa käytettävää kieltä: asturia, caló, galego, mirandeesi, portugali, portugalilainen viittomakieli ja vlaxinromani.
Uskonto.
Kristinusko on ollut keskeisessä asemassa Portugalin historiassa ja sillä on edelleen suuri merkitys. Vuoden 2001 väestölaskennan mukaan Portugalin suurin uskonnollinen yhteisö on katolinen kirkko, johon kuuluu 84,5 % portugalilaisista. Katolilaisten määrä on kuitenkin tasaisesti vähenemässä. Muita kristittyjä on noin 2,2 % väestöstä ja muita uskontoja 0,3 %. Protestantteja ja muita kristittyjä on noin 300 000, muslimeja 50 000, hinduja 10 000 ja juutalaisia 1 000. Hinduista suurin osa on lähtöisin aiemmin Portugalille kuuluneesta Goasta. Portugalin vajaasta 10 000 buddhalaisesta enemmistö on lähtöisin Macaosta. Ennen 1500-lukua juutalaisia oli huomattava määrä, mutta vuonna 1496 kuningas Emanuel I määräsi heidät karkotettaviksi tai käännytettäviksi katolisuuteen.
Jopa 90 % portugalilaisista uskoo Jumalan olemassaoloon.
Portugalilaissyntyisiä paaveja ovat olleet Johannes XXI ja Pyhä Damasus I. Portugalin vanhimpia kirkkoja on vuonna 1147 rakennettu Lissabonin tuomiokirkko.
Fátiman kaupunki on tärkeä pyhiinvaelluskohde ja vetää vuosittain puoleensa satoja tuhansia pyhiinvaeltajia.
Koulutus.
Perusopetus on Portugalissa maksutonta ja pakollista. Peruskoulu ("ensico básico") on yhdeksänvuotinen ja alkaa sinä vuonna, kun lapsi täyttää kuusi vuotta. Se jakautuu kolmeen vaiheeseen, jotka kestävät neljä, kaksi ja kolme vuotta. Tekeillä olevan suunnitelman mukaan oppivelvollisuus tulee kestämään siihen vuoteen saakka, jolloin nuori täyttää 18 vuotta. Esikoulu on valinnainen mutta vapaaehtoinen 3–5-vuotiaille.
Portugalin ensimmäinen yliopisto oli Coimbran yliopisto, joka perustettiin 1. maaliskuuta 1290. Vuonna 1559 perustettiin Évoran ja vuonna 1911 Lissabonin yliopisto. Opiskelijamäärältään suurin yliopisto on Porton yliopisto. Vanhin yksityinen yliopisto on Portugalin katolinen yliopisto. 1970–1980-luvuilla Portugaliin avattiin useita uusia yliopistoja, kuten Aveiron yliopisto, Minhon yliopisto, Lissabonin polytekninen opisto, Porton polytekninen opisto, Azorien yliopisto, Algarven yliopisto ja Madeiran yliopisto. Shanghain Jiao Tong -yliopiston vuosittain tekemässä arviossa Lissabonin yliopisto oli vuonna 2005 Portugalin ainoa yliopisto, joka mahtui maailman viidensadan parhaan yliopiston joukkoon. Se sijoittui 472. sijalle.
Vuoden 2000 PISA-tutkimuksessa, jossa testattiin 28 OECD-maan ja neljän muun maan 15-vuotiaiden koululaisten lukutaidon, matematiikan ja luonnontieteiden osaamista, Portugali sijoittui kaikissa OECD-maiden keskiarvon alapuolelle. Matematiikassa portugalilaiset nuoret olivat 27. sijalla, lukutaidossa 26. ja luonnontieteissä 28. sijalla.
Kulttuuri.
Portugalilainen kulttuuri juontaa juurensa antiikin Rooman kulttuuriin, mutta siihen ovat jättäneet jälkensä myös monet nykyisen Portugalin alueella asuneet kansat.
Euroopan kulttuuripääkaupunki on ollut kaksi kertaa Portugalissa: vuonna 1994 se oli Lissabon ja vuonna 2001 Porto. Portugali on myös Slovenian ohella vuoden 2012 kulttuuripääkaupunkimaa.
Kirjallisuus ja runous.
Portugalin kirjallisuudelle on ollut tunnusomaista monipuolinen runous. Maan kansalliskirjailijakin on runoilija Luís de Camões, joka kirjoitti 1500-luvulla teoksen "Os Lusíadas", joka on maan kansalliseepos.
Runous oli pitkään Portugalissa yleisempää kuin proosa. Portugalin kansalliseepoksena pidetään Luís de Camõesin 1500-luvulla kirjoittamaa teosta "Os Lusíadas".
João Lobeiran uskotaan kirjoittaneen 1200-luvun lopulla "Amadís de Gaulan" tarinan suorasanaisena. Proosakirjallisuus alkoi kuitenkin yleistyä vasta renessanssin ajalla. Yleinen kirjallisuuden muoto silloin olivat lyhyet kronikat. Portugalilainen kirjallisuus sai alkuun vaikutteita erityisesti Kastiliasta, mutta Francisco de Sá de Miranda toi 1526 renessanssivaikutteita Italiasta. Renessanssin ajan tunnetuimpia kirjailijoita olivat muiden muassa Gil Vicente ja kronikoitsija Fernão Lopes. Ranskalainen tyyli vaikutti 1700-luvulta 1800-luvulle, kunnes romantiikan vaikutteet saapuivat maahan. Realisteista tunnetuimpia on romaanikirjailija José Maria Eça de Queiroz.
Fernando Pessoa oli tunnettu 1900-luvun alun runoilija. António de Oliveira Salazarin diktatuurin aikana kirjallisuus näivettyi, kunnes se alkoi taas kukoistaa neilikkavallankumouksen jälkeen 1974. Nykykirjailijoista José Saramago palkittiin 1998 Nobelin kirjallisuuspalkinnon.
Portugalin kansalliskirjasto ("Biblioteca Nacional de Portugal") on perustettu 1796.
Musiikki.
Kirkkomusiikki hallitsi portugalilaista musiikki pitkään, mutta trubaduureista tuli suosittuja keskiajalla. Polyfoninen musiikki kehittyi 1400-luvulla, ja renessansimusiikin aikana syntyi paljon sävellyksiä. Taidemusiikki sai uutta suosiota modernin aikana varsinkin uusklassisia sävellyksiä tehneen Luís de Freitas Brancon ja tätä seuranneen Joly Braga Santosin ansiosta. Tunnettuja orkestereita ovat muun muassa Portugalin sinfoniaorkesteri ja Gulbenkian-orkesteri.
Yleisin portugalilaisen kansanmusiikin tyylilaji on fado (suom. "kohtalo"), josta on kehittynyt kaksi päätyylisuuntausta: Lissabonin ja Coimbran fado. Tunnetuin fadomuusikko on Amália Rodrigues. Hänen kuoltua 1999 maassa pidettiin kolmen päivän suruaika. Nuoremmista fadistoista 2000-luvulla ovat saaneet suosiota Mariza, Katia Guerreiro ja Cristina Branco. Fadon sanat ja sävel ovat yleensä melankolisia, ja sitä säestetään kitaroilla. Sen alkuperää ei tunneta, mutta sen juurien on arveltu olevan muun muassa trubaduurien lauluissa tai maurien musiikissa.
Poliittinen musiikki oli suosittua Portugalin diktatuurin aikana. Tunnetuin genren muusikoista oli Zeca Afonso. Populaarimusiikki monipuolistui vallankumouksen jälkeen 1970-luvulla, ja vuosikymmenen lopulla portugalilainen rockmusiikki oli maassa hyvin susoittua. Suosituimpia esiintyjiä ovat popyhtye Madredeus, laulaja Dulce Pontes ja kitaristi Carlos Paredes.
Arkkitehtuuri.
Esimerkki vanhasta arkkitehtuurista on Citânia de Briteiros -linnake Guimarãesissa. Talot olivat pyöreitä, ja ne rakennettiin usein graniitista. Tärkeiden rakennusten ympärille rakennettiin suojamuuri.
Roomalaisten saavuttua alueelle 200-luvulla eaa. arkkitehtuuri alkoi kehittyä merkittävästi ja siihen tuli vaikutteita muiden Välimeren maiden kulttuureista. Roomalaiset rakensivat Portugaliin akvedukteja, siltoja, teitä, teattereita, temppeleitä, areenoja ja muita julkisia rakennelmia. Roomalaisten ajalta ovat peräisin muun muassa Belmonten kunnan alueella sijaitsevat "Centum Cellas" -rauniot, joiden alkuperäisestä käyttötarkoituksesta ei ole täyttä varmuutta. Maurit rakensivat Portugaliin linnoja, temppeleitä ja kalkittuja taloja. 1500-luvun ensimmäisten vuosikymmenten johtavaa portugalilaista arkkitehtuurityyliä kutsutaan kuningas mukaan manuelismiksi eli emanuelintyyliksi ("estilo manuelino"). Siinä oli perinteisten ainesten lisäksi vaikutteita niiden maiden kulttuureista, joita löytöretkeilijät, kuten Vasco da Gama ja Pedro Álvares Cabral, siihen aikaan tutkivat. Säilyneitä manuelismia edustavia rakennuksia ovat esimerkiksi Mosteiro dos Jerónimos Lissabonin Belémissä ja Kristuksen luostari Tomarissa.
Lissabonin maanjäristys 1755 ja sitä seuranneet hyökyaallot eli tsunamit sekä tulipalot tuhosivat monia arkkitehtonisesti merkittäviä rakennuksia. ja hänen pääministerinsä Sebastião de Melon palkkaamat arkkitehdit ja insinöörit rakensivat niitä osittain uudelleen.
Nykyajan portugalilaisia arkkitehteja ovat esimerkiksi Álvaro Siza Vieira, Eduardo Souto de Moura ja Fernando Távora. Vieira voitti vuonna 1992 ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana portugalilaisena Pritzker-palkinnon.
Kuva- ja koristetaide.
Kuvanveisto kukoisti Portugalissa jo 1100–1300-luvuilla kuuluisten henkilöiden hautamuistomerkeissä. Varhaisimpia merkittäviä taidemaalareita oli 1400-luvulla vaikuttanut Nuno Gonçalves. Saman vuosisadan aikana Portugalin palatseihin ja luostareiden tilattiin flaamilaisten taiteilijoiden töitä, mikä vaikutti myös portugalilaiseen kuvataiteeseen. Flaamilainen taite jätti jälkensä erityisesti uskonnolliseen taiteeseen, jonka huomattavimpia edustajia oli Josefa de Óbidos.
Portugalissa kehittyi 1500-luvun alussa myös arkkitehtuurissa vaikuttanut emanuelintyyli, jota edusti muun muassa Vasco Fernandes. Kuvataide koki 1600-luvulla rappion ja alkoi kukoistaa jälleen oikeastaan vasta 1800-luvulla. 1700-luvun lopun tunnettuja taiteilijoita olivat maalari Domingos Sequeira ja kuvanveistäjä Joaquim Machado de Castron. Seuraavalla vuosisadalla Portugalin taide sai vaikutteita erityisesti Pariisista. Naturalistinen ja romanttinen taide näyttäytyi esimerkiksi António Silva Porton ja João Marques de Oliveiran töissä. Abstraktin taiteen tunnetuin nimi oli lähinnä Ranskassa työskennellyt Maria Helena Vieira da Silva. Salazarin aikana monet taiteilijat jättivät Portugalin, kuten maan tunnetuin nykytaiteilija Paula Rego.
Portugalin koristetaide on tunnettu erityisesti "azulejo"-tyylisistä lasistetuista seinälaatoista, joita on erityisesti monissa 1500- ja 1600-lukujen rakennuksissa.
Teatteri ja elokuva.
Elokuvia alettiin näyttää Portossa 1896. Maassa järjestetään toistakymmentä elokuvafestivaalia, kuten Fantasporto Portossa, IndieLisboa Lissabonissa sekä Caminhos do Cinema Português Coimbrassa. Portugalilainen elokuva ei ole kovin tunnettua maailmalla, ja ainoa kansainvälisesti tunnettu elokuvaohjaaja on Manoel de Oliveira. Näyttelijä Joaquim de Almeida on tehnyt kansainvälistä uraa Hollywoodissa asti. Portugalilaista elokuvataidetta pyrkii kehittämään ja vaalimaan maan hallituksen vuonna 1975 perustama ICAM-järjestö (Instituto de Cinema, Audiovisual de Multimédia, "Elokuvan, audiovisuaalisten välineiden ja multimedian laitos"), jonka seuraaja on ICA (sana multimedia pudotettiin nimestä vuonna 2007).
Teatteritaide on hiljalleen selviytynyt Salazarin ajasta, ja kansallisteatterin rinnalle maahan on syntynyt monia pienempiä teattereita kulttuuriministeriön tuen ansiosta. Teattereita on tukenut myös Calouste Gulbenkianin säätiö.
Ruokakulttuuri.
Portugalilaiset ruokalajit vaihtelevat alueittain. Kalaa, kuten sardiinia, käytetään yleisesti. Arabien ja maurien ruokakulttuureista on jäänyt joitakin vaikutteita myös portugalilaiseen ruokaan, varsinkin maan eteläosissa. Piri-piriä ja valkosipulia käytetään laajasti. Tavallisimpia kasviksia ovat tomaatit, kaali ja sipuli.
Juusto ei kuulu tyypillisiin portugalilaisiin ruokalajeihin, vaan sitä syödään usein ennen ateriaa tai sen jälkeen. Portugalilaisia juustoja ovat esimerkiksi Castelo Branco ja Saloio.
Portugali tunnetaan ulkomailla portviineistä ja madeiraviineistä. Maassa tuotetaan myös roséviini "Mateusta". Suomessa vähemmän tunnettu viinityyppi on Portugalin pohjoisosassa valmistettava vihreä viini ("vinho verde"). Portugalissa olutta ja viiniä saavat lain mukaan nauttia kuusitoista vuotta täyttäneet. Muita alkoholijuomia ei saa luovuttaa alle 18-vuotiaille lainkaan.
Maan suuria ravintolaketjuja on Burger Ranch, jolla on 22 ravintolaa eri puolilla Portugalia. Portugalin ensimmäinen McDonald's-ketjun ravintola avattiin 1991. Maailmalla portugalilaiseen ruokaan erikoistuneita ravintolaketjuja ovat esimerkiksi Australiassa perustettu Oporto ja Etelä-Afrikassa perustettu Nando's.
Tiedotusvälineet.
Portugalin laajalevikkisin sanomalehti on "Jornal de Notícias", jonka levikki vuonna 2000 oli 101 448. Toiseksi suurin on "Correio da Manhã", jonka levikki samana vuonna oli 89 021. Muita sanomalehtiä ovat "O Primeiro de Janeiro", "Público", "Avante!", "Diário do Alentejo", "Diário do Algarve", "Correio da Manhã", "O Independente", "Açoriano Oriental", "Diário de Notícias da Madeira" sekä "O Comércio do Porto", jonka julkaisu lopetettiin 2005.
Portugalin Internet-verkkotunnus on.pt. Vuoden 2004 alussa 41 prosentissa portugalilaisista kodeista oli tietokone. 26 prosentilla asukkaista oli kotonaan Internet-yhteys. Kymmenellä prosentilla talouksista on laajakaistaliittymä. Internetin käyttäjien määrä on viime vuosina ollut voimakkaassa kasvussa.
Portugalin tärkein puhelinoperaattori on Portugal Telecom (PT), joka vuoteen 1994 oli maassa myös ainoa puhelinoperaattori. Muita operaattoreita ovat Vodafone ja Optimus. Matkapuhelintiheys on Portugalissa maailman suurimpia, ja lankapuhelinliittymät ovat matkapuhelinliittymiä harvinaisempia.
Portugalin kansallinen televisio- ja radiopalvelujen tarjoaja on 1955 perustettu Rádio e Televisão de Portugal (Portugalin radio ja televisio). Maan suurin kaapelitelevisioyhtiö on Portugal Telecomin TV Cabo. Kaapeliverkon kautta televisiota katsottiin kesäkuussa 2004 73,6 prosentissa talouksista. Suurimpia televisiokanavia ovat muiden muassa RTP 1, RTP 2, SIC ja TVI, joiden osuus katsojamääristä oli vuonna 2000 yhteensä 92,9 prosenttia.
Juhlapäivät.
Jokaisella kunnalla on omat juhlapäivänsä. Antonius Padovalaisen, Johannes Kastajan ja Pyhän Pietarin kunniaksi vietettävät kesäkuun juhlat ovat suosittuja. Antonius Padovalaisen juhla vietetään 13. kesäkuuta lähinnä Lissabonissa, Johannes Kastajan 24. kesäkuuta erityisesti Portossa ja Bragassa sekä Pyhän Pietarin 28.–29. kesäkuuta etenkin Póvoa de Varzimissa ja Barcelosissa.
Urheilu.
Jogo do paun peluuta portugalilaisella kadulla.
Portugalin suosituin urheilulaji on jalkapallo. Maajoukkuetta pidetään maailman parhaimpiin kuuluvana, ja marraskuussa 2011 joukkue oli FIFAn rankigissa sijalla 7. Suurin Portugalissa järjestetty urheilutapahtuma oli jalkapallon EM-kilpailut 2004, joissa maa ylsi loppuotteluun, jonka kuitenkin hävisi. Menestynein portugalilainen jalkapalloilija on Mosambikissa syntynyt Eusébio, joka oli 1960-luvun parhaimpia maalintekijöitä. Portugalin liigaa ovat hallinneet SL Benfica, FC Porto ja Sporting CP, jotka ovat voittaneet kahta lukuunottamatta kaikki mestaruudet.
Yksilölajeista Portugali on saanut menestystä erityisesti pitkän matkan juoksussa. Rosa Mota on voittanut maratonilla olympiakultaa sekä maailman- ja Euroopan-mestaruuden. Carlos Lopesilla on myös maratonin olympiavoitto. Kesäolympialaisiin maa on osallistunut vuodesta 1912 lähtien, talviolympialaisiinkin kuudesti (1952, 1988, 1992, 1994, 1998 ja 2006). Motan ja Lopesin lisäksi kahteen olympiamitaliin ovat yltäneet kestävyysjuoksija Fernanda Ribeiro ja ratsastaja Luís Mena e Silva.
Estorilin rata isännöi Formula 1 -ajoja vuosina 1984–1996, ja se on edelleenkin merkittävä kansainvälinen kilparata muissa luokissa. Muita harrastettuja urheilulajeja ovat koripallo, futsal, käsipallo, lentopallo, rullaluistinhockey, yleisurheilu ja pyöräily. Portugalissa järjestetään myös useita ammattilaisgolfturnauksia.
Perinteinen portugalilainen kamppailulaji on kepeillä pelattava jogo do pau, joka kehittyi maan pohjoisilla alueilla. Laji on nyttemmin menettänyt suosiotaan, mutta sitä edistävät yhä Portugalilainen jogo de pau -liitto ("Federação Portuguesa de Jogo do Pau") ja Portugalin kansallinen jogo de pau -liitto ("Federação Nacional do Jogo do Pau Português").
Härkätaistelu on suosittua Portugalissa, mutta se eroaa Espanjassa järjestetystä muodosta. Portugalilaisessa härkätaistelussa härkää ei pyritä tappamaan ja yleensä 1700-luvun asuun pukeutunut taistelija ratsastaa.


Nokia 7700.
Nokia 7700 on Nokian matkapuhelinmalli, joka ei ole yleisessä myynnissä, vaan toimii lähinnä pilottilaitteena uusissa multimediasovelluksissa. Vuoden 2005 alussa myyntiin tuli laitteen seuraaja Nokia 7710.
Puhelin käyttää datansiirtoon GPRS/EDGE-pakettikytkentäistä dataa. Bluetooth-tekniikka mahdollistaa paikallisen tiedostojen synkronoinnin tietokoneen kanssa. Puhelin kuuluu Series 90 -sarjaan, ja sen käyttöjärjestelmä on Symbian OS.
Lisäksi puhelimeen on mahdollista vastaanottaa digitaalisia TV-lähetyksiä lisälaitteena hankittavan Streamer-vastaanotinpalikan avulla. Laite kytketään puhelimeen akun tapaan ja teknisesti hyödynnetään DVB-H-standardia, joka on eräänlainen "kevytversio" tämän hetken digi-TV:stä. Viestintäviraston mukaan puhelimen omistajan on tehtävä televisioilmoitus matkapuhelimesta, jolla voi seurata tv-lähetystä.
Katso myös.
7700


Kuolleenmeren kääröt.
Kuolleenmeren kääröt ovat noin 850 kirjoituksen joukko, joka löydettiin vuosina 1947–1956 yhdestätoista Qumranin lähistöllä sijaitsevasta luolasta lähellä Kuolluttamerta. Löytöä pidetään 1900-luvun merkittävimpänä arkeologisena löytönä.
Nahka- ja papyruskääröihin kirjoitettujen tekstien joukossa on Vanhan testamentin – tai tarkemmin Tanakin – kirjojen käsikirjoituksia sekä apokryfisiä ja pseudepigrafisia tekstejä, joista suurin osa on entuudestaan tuntemattomia, sekä Qumranissa eläneen uskonnollisen yhteisön omia kirjoituksia. Suurin osa kirjoituksista on katkelmia ja vain kymmenkunta tekstiä on säilynyt kokonaisena. Kääröjen teksteistä on saatu hyvin paljon arvokasta tietoa juutalaisuudesta ja kristinuskon varhaisista vaiheista.
Qumranin yhteisö on yhdistetty yleensä muista lähteistä tunnettuihin essealaisiin. Se oli irroittautunut omaksi lahkokseen noin vuoden 100 eaa. jälkipuolella. Syynä tähän oli kiista ylipapista Jerusalemin temppelissä. Yhteisö eli tiukkojen sääntöjen mukaan aina vuoden 68 jaa. Juutalaissotaan saakka. Kääröt olivat varastoitu yhteisön asuinpaikan lähellä sijaitseviin luoliin.
Suurin osa käsikirjoituksista sijoittuu vuosien 200 eaa. ja 100 jaa. välille. Kääröillä on ollut yli 500 eri kirjoittajaa ja teksteissä on hepreaa, arameaa, kreikkaa ja latinaa. Yleisimmän teorian mukaan Qumranin kääröt kertovat kristinuskoa vanhemmasta juudealaisesta lahkosta essealaisista, joiden oppi on hyvin samanlainen, kuin kristillisen alkuseurakunnan opin kerrotaan olleen.
Kuolleenmeren kääröt ovat tärkeitä Tanakin ja sitä kautta kristillisen Vanhan testamentin, tutkimukselle. Kääröt osoittavat, että Tanakin tekstikokoelma ei ollut vielä valmis vuoteen 68 jaa. mennessä. Kuolleenmeren kääröissä on paljastunut eroja keskenään ja vertailussa masoreettisiin teksteihin. Kuitenkin eroavaisuudet löytyvät lähinnä oikeinkirjoituksessa, ei sisällössä.
Kääröt ja sisältö.
Radiohiiliajoituksen, tekstianalyysien ja käsiala-analyysien perusteella kirjoitukset on tehty eri aikoina 100-luvun eaa. ja ensimmäisen vuosisadan välisenä aikana.
Luolasta löytynyt Suuri Jesajan käärö (käärö 1Qls-a) on radiohiiliajoituksella päivätty vuosien 335 eaa.–107 eaa. välille. Se on toiseksi suurin Qumranista löydetyistä kääröistä, pituudeltaan 6,7 metriä. Se on myös yksi tärkeimmistä kääröistä, sillä sen kopioita on löydetty luolista ainakin 18. Vain Egyptistä löytynyttä Nash-papyrusta pidetään vastaavana hepreankielisenä muinaisjäänteenä. Samankaltaista kirjoitettua materiaalia on löytynyt myös muualta lähistöltä, muun muassa Masadan linnoituksesta. Osa kääröistä on kirjoitettu papyrukselle, mutta monet niistä on tehty gevilinä tunnetulle ruskehtavalle eläimennahalle. Kääröt on kirjoitettu linnunsulilla käyttäen mustetta, joka on tehty hiilimustasta ja valkoisesta pigmentistä. Kuparikäärön nimellä tunnettu kirjoitus on kaiverettu kuparilevyille, jotka on sen jälkeen juotettu yhteen.
Suurin osa kääröistä on kirjoitettu yhdellä kolmesta heprean murteesta: raamatullisella heprealla (eli klassisella heprealla), "Kuolleenmeren kääröjen heprealla" kuten Kuparikäärö ja MMT (4QMMT, "Miqsat Ma'aseh ha-Torah") tai "proto-tannaitisella" heprealla. Osa kääröistä on arameaksi tai koineeksi.
Käärölöydöt voidaan jakaa kolmeen ryhmään: raamatulliset käsikirjoitukset (noin 25 % kaikista löydöistä, näitä on löytynyt kaikista muista nykyisen Vanhan testamentin kirjoista paitsi Esteristä ja Nehemiasta), apokryfit, pseudepigrafit ja muut juutalaiset uskonnolliset kirjoitukset, joita ei löydy kanonisoidusta heprealaisesta Raamatusta (muun muassa Henokin kirja, Riemuvuosien kirja ja Kahdentoista patriarkan testamentti) sekä yhteisön omat tekstit. Noin 15 % kääröistä on tunnistamattomia.
Yhteisön omat tekstit eli kommentaarit jaetaan kuuteen ryhmään: säännöt (muun muassa Yhdyskuntasääntö (1QS/4QSa-j) ja Damaskon kirja (CD)), eksegeettiset eli Vanhan testamentin kirjoja tulkitsevat tekstit, eskatologiset kirjoitukset (mm. Seurakuntasääntö (1QSa) ja Sotakäärö eli Valon lapsien sota Pimeyden lapsia vastaan (1QM)), runolliset ja liturgiset tekstit (mm. Hymnien kirja eli Hodajot (1QH) ja Sapattiuhrin laulut (4QShirShab)), Halakaa eli lain tulkintaa käsittelevät tekstit ja puhtautta käsittelevät säädökset (mm. Tooran määräyksiä (4QMMT)) sekä Vanhan testamentin parafraasit (mm. Genesis-apokryfi (1QapGen)).
Löydön historia.
Löydöt haltuunsa saanut tutkijaryhmä piti ne aluksi tiukasti salassa julkistaen vain tiettyjä valittuja tekstejä. Muut asiantuntijat eivät saaneet tutkia kirjoituksia. Vasta yli neljänkymmenen vuoden kuluttua vuonna 1991 tutkijaryhmän yhä vastustaessa tekstit saatiin julkisuuteen.
Kun ensimmäiset Qumranin luolista löydetyt kirjakääröt tuotiin Betlehemiin antiikkikauppiaalle, tämä käski viedä ne kiireesti takaisin rukoushuoneeseen. Hän piti selvänä, että tekstit olivat varastettuja.
Myyjien puheita olikin vaikea uskoa todeksi. Kolme paimenta oli keväällä 1947 paimentamassa vuohia Qumranissa lähellä Kuolluttamerta, kun eräs heistä havaitsi aukon jyrkänteessä ja heitti sinne kiven. Kuului särkyvän astian helähdys. Hän kiipesi ylös ja ryömi luolaan, josta hän löysi joukon saviruukkuja. Ruukuissa oli kirjakääröjä, jotka sisälsivät Raamatun tekstejä. Myöhemmin todettiin, että ne oli kirjoitettu noin tuhat vuotta aikaisemmin kuin vanhimmat siihen mennessä tunnetut Raamatun käsikirjoituslöydöt.
Kovan kaupanhieronnan ja erilaisten vaiheitten myötä – välillä käytiin myös sota Israelin ja Jordanian välillä – löydöt kiersivät omistajalta toiselle. Kerran ne olivat myytävänä Yhdysvalloissa.
Myöhemmin löytöjä tehtiin vielä lisää: yhteensä yhdestätoista luolasta löydettiin yli kahdeksansataa käsikirjoituskatkelmaa.
Tekstit haltuunsa saanut tutkijaryhmä käänsi ja julkaisi osan niistä. Mutta 1960-luvun jälkeen julkaisujen ilmestymisvauhti hidastui huomattavasti. Toistuvista vaatimuksista huolimatta ryhmä ei luovuttanut tekstejä muiden tutkijain käyttöön, ei edes nähtäväksi. Vain kaksi tutkijaryhmän jäsenistä julkisti kaikki heille selvitettäviksi luovutetut käsikirjoitukset. Toinen heistä oli ryhmän ainoa uskonnoton John Allegro. Hän oli varma siitä, että löydöt muuttaisivat todellisuuskäsityksen täydellisesti. Hän muun muassa kirjoitti tutkijakollegalleen John Strugnellille: ”Kunhan olen saanut tämän työni loppuun, ei enää löydy kirkkoa, johon voisit liittyä!”
Tällöin neljän vuosikymmenen odottamiseen kyllästynyt Hebrew Union Collegen professori Ben Zion Wacholder Cincinnatista Yhdysvalloista oivalsi tilaisuutensa tulleen. Ammattitoverinsa Martin Abeggin avulla hän syötti katkelmat tietokoneeseen, joka oli ohjelmoitu rakentamaan ne takaisin alkuperäisiksi lauseiksi. Syyskuussa 1991 saatiin näin julkisuuteen seitsemäntoista käsikirjoitustekstiä.
Tutkijaryhmä paheksui tekstien luvatonta ennallistusta. Se nimitti julkistajia varkaiksi ja uhkasi heitä oikeusjutulla. Professori Wacholder, joka oli tuolloin 67-vuotias, totesi puolestaan, että hän oli koko tutkijanuransa ajan turhaan odottanut näiden ainutlaatuisten löytöjen julkistamista. Hänen mielestään tekstit haltuunsa saanut ryhmä oli ehdoin tahdoin salannut vertaansa vailla olevia asiakirjoja, jotka valaisevat koko ihmiskunnan historiaa. Tällaista tekoa hän piti anteeksiantamattomana.
Pari viikkoa myöhemmin tilanne kärjistyi lisää: kalifornialaisen Huntington Libraryn kirjastonjohtaja William A. Moffet päätti antaa kirjaston saamat julkaisemattomien Qumranin tekstien mikrofilmit kaikkien tutkijoiden käytettäviksi. Ne oli toimitettu Israelista Kaliforniaan säilöön siltä varalta, että alkuperäiset tekstit tuhoutuisivat sodassa. Myöskään Moffetin mielestä ei tutkijaryhmällä enää neljänkymmenen vuoden kuluttua voinut olla yksinoikeutta kirjakäärölöytöihin.
Ryhmä esitti taas vastalauseita, mutta ennen pitkää sen oli pakko antaa periksi, sillä tiedeyhteisön yleinen mielipide oli kääntynyt sitä vastaan. Tekstien julkistajia pidettiin sankareina. Lopullinen isku tuli, kun marraskuussa 1991 ilmestyi Robert Eisenmanin ja James Robinsonin toimittama ja Biblical Archaelogy Societyn kustantama kaksiosainen kuvateos, joka sisälsi 1 787 ennen julkaisematonta käsikirjoitusvalokuvaa. Lahjoittaja, joka ei halunnut nimeään julkisuuteen, oli ”eettisistä syistä” luovuttanut ne kaikkien käytettäviksi.
Kaikki Qumranin tekstikatkelmat ovat siis vihdoinkin tutkijoiden saatavilla alkukielisinä. Käännöksiä muillekin kielille on ilmestynyt.
Salaliittoteoriat.
Jotkut ovat otaksuneet, että löydön tutkimuksen yhteydessä esiintynyt salailu johtui Vatikaanin vaikutuksesta: Vatikaani olisi mahdollisesti pelännyt löytöjen sisältävän kristinuskolle epäedullista aineistoa. Paavin ja roomalaiskatolisen kirkon vaikutusvalta voisi näin tulla uhatuksi. Salaliittoteorioita ruokki se, että viisi alkuperäisen tutkijaryhmän kahdeksasta jäsenestä oli katolilaisia, ja näistä kolme oli pappeja. Yhtään juutalaista ei valittu tähän juutalaisia tekstejä tutkivaan työryhmään.
Antti Marjasen ja Ismo Dunderbergin mukaan salaliittoteoriat ja perättömät huhut johtuivat siitä, ettei pieni tutkijaryhmä pystynyt julkaisemaan tutkimustuloksia tarpeeksi nopeasti.
Arkeologia.
Beduiinin vuonna 1947 Kuolleenmeren luolissa tekemien tekstilöytöjen jälkeen katolilaisisä Roland de Vaux oli johtanut 1940- ja 1950-luvulla luolien sekä viereisten Qumranin raunioiden kaivauksia. Hän julkaisi luolatutkimuksia sarjassa "Discoveries in the Judean Desert" lyhyitä raportteja aikauskirjasarjassa "Revue Biblique" ja kirjoitti suurelle yleisölle teoksen "Archaeology and the Dead Sea Scrolls", joka julkaistiin englanniksi 1973 (London: Oxford University Press).
Ammattiarkeologit ovat astuneet kuvaan vasta 1980- ja 1990-lukujen taitteesta lähtien. Arkeologit ovat halunneet selvittää, keitä tai millainen yhteisö kirjoitusten takaa voitaisiin jäljittää. Perinteisesti (mm. de Vaux) oli katsottu, että tekstit olivat luostarimaisessa yhteisössä eläneen essealaisiin kuuluneen juutalaislahkon tuottamia. Arkeologien johdolla Kuolleenmeren luolien ja kääröjen rinnalle keskeiseksi tutkimuskohteeksi tulivat nyt Qumranin yhdyskuntarauniot ja hautausmaa löytöineen. Belgialaiset arkeologit Pauline Donceel-Voute ja Robert Donceel poikkesivat jo 1990-luvun alussa de Vauxin luostariteoriasta ja esittivät, ettei Qumranin luolilla ja raunioilla ollut erityistä yhteyttä. Rauniot olivat jäännöksiä roomalaisesta maalaishuvilasta.
2000-luvulla edelleen toiset ammattiarkeologit kirjoittivat tutkimuksistaan kolme yleisteosta, jotka edustavat kolmea eri koulukuntaa. Yhdysvaltalainen Jodi Magness julkaisi teoksen "The Archaeology of Qumran and the Dead Sea Scrolls" (Grand Rapids: Eermans) samana vuonna 2002 suomalaisten Minna Lönnqvistin ja Kenneth Lönnqvistin teoksen "Archaeology of the Hidden Qumran: the New Paradigm" (Helsinki: Helsinki Univesity Press) rinnalla. Magness noudattaa ns. traditionaalista de Vauxin tulkintalinjaa seuraten pitkälti de Vauxin julkaistuja raportteja, kun puolestaan suomalaistutkijat ovat perustaneet tutkimuksensa paikan päällä tehdyille Qumranin raunioiden uusille mittauksille, luonnontieteellisille menetelmille ja de Vauxin alkuperäisten julkaisemattomien arkeologisten löytöjen tutkimuksille. Lönnqvistien teorian mukaan Qumranin yhteisö todennäköisesti koostui essealaisista, mutta se oli juutalaisten riittien ohella omaksunut ns. synkretistisiä hellenistisiä mysteerirituaaleja sekä auringonpalvontaa.
Israelilainen arkeologi Yizhar Hirschfeld puolestaan julkaisi vuonna 2004 teoksen "Qumran in Context: Reassessing the Archaeological Evidence" (Peabody, Mass: Hendrickson). Hirschfeld, joka myös on tutkinut Qumranin raunioita, katsoo Donceelien tapaan, ettei raunioilla ja luolilla ole mitään yhteyksiä, vaan että rauniot edustavat tyypillistä roomalaista linnoitettua maatilaa. Kääröt ovat Hirschfeldin mukaan peräisin Jerusalemin temppelistä, ja ne piilotettiin luoliin juutalaissotin aikana 66-73/74 jaa. Edesmenneen Hirschfeldin teorian kaltaista linjaa noudatetaan nyky-Israelissa, jossa viimeisimmissä kaivauksissa Yizhak Magen ja Yuval Peleg ovat katsoneet alueen rauniot pakolaisten asuttamaksi ja ehdottaneet raunioiden toimineen myös keramiikanvalmistuskeskuksena.
Julkaisu.
Kääröistä on julkaistu viisi keskeistä katkelmaa internetissä syksyllä 2011, julkaisijoina Israelin kansallismuseo ja hakukone Google. Niitä on tarkoitus julkaista myöhemmin lisää yhteensä 30 000 tekstikatkelmaa. Nykyaikaisella tekniikalla arvioitiin saatavan esille sellaisiakin tekstejä, jotka eivät näy ihmissilmin. Tekstit on käännetty myös englanniksi. Myös Israelin museovirastolla on kokoelma, joka on suunniteltu julkaista yhdessä Googlen kanssa, mutta se on tarkoitettu lähinnä tutkijoiden käyttöön.


Kiinan kansantasavallan lippu.
Kiinan kansantasavallan lippu, nimeltään viisitähtinen punalippu (yksinkertaistetut merkit: 五星红旗, pinyin: wǔ xīng hóng qí), on Kiinan kansantasavallan virallinen lippu. Sen suunnitteli Zeng Liansong (曾联松). Lipun esikuvana on käytetty Neuvostoliiton lippua. Lipun punainen tausta on paitsi kommunismin symbolinen väri, myös perinteinen kiinalainen kansallisväri. Keltaisten tähtien symboliikasta on erilaisia tulkintoja. Erään mukaan suurin tähti kuvastaa Kommunistista puoluetta ja pienemmät tähdet kenties neljää yhteiskuntaluokkaa: työläiset, maanviljelijät, pikkuporvaristo ja isänmaalliset kapitalistit. Toisen tulkinnan mukaan se kuvastaisi perinteistä viiden kansanryhmän ajattelua Kiinassa, jolloin iso tähti kuvastaisi han-kiinalaisia, pienet olisivat tällöin mongolit, mantšut, tiibetiläiset ja huit. Tähtien lukumäärä viisi on Kiinassa täydellisyyden ja täyttymyksen luku.


Kiina.
Kiinan kansantasavalta () josta yleensä käytetään nimitystä Kiina (yksinkertaistetut merkit: 中国, perinteiset merkit: 中國, pinyin: Zhōngguó) on maa Itä-Aasiassa. Kiina on 1,3 miljardilla asukkaallaan väkiluvultaan maailman suurin maa ja edustaa noin viidesosaa maapallon väestöstä. Kiinan naapurimaita ovat Intia, Nepal, Bhutan, Myanmar, Laos, Vietnam, Venäjä, Korean demokraattinen kansantasavalta, Pakistan, Mongolia, Kirgisia, Tadžikistan, Afganistan ja Kazakstan.
Kiina on hallitusmuodoltaan kansantasavalta, jota hallitsee Kiinan kommunistinen puolue (KKP). Talousjärjestelmältään se ei kuitenkaan ole kommunistinen, vaan "sosialistinen markkinatalous", joka on eräänlainen yhdistelmä suunnitelmataloutta ja vapaata markkinataloutta.
Nykyinen Kiinan kansantasavalta on entisen Kiinan tasavallan seuraaja. Kansantasavalta syntyi, kun Mao Zedongin johtamat kommunistit voittivat Kiinan sisällissodan ja tasavaltalaiset joukot pakenivat Taiwanin saarelle. Kansantasavalta julistettiin perustetuksi 1949. Kiina joutui alkuaikoinaan kamppailemaan suurten ongelmien, kuten äärimmäisen köyhyyden ja nälänhädän keskellä, mutta laajojen talousuudistusten seurauksena Kiina onnistui lopulta nousemaan köyhästä maatalousyhteiskunnasta teollistuneeksi suurvallaksi. Erityisesti Kiinan taloudellinen avautuminen on tehnyt siitä yhden maailman nopeimmin kasvavista talouksista. Länsimaissa Kiina on tullut tunnetuksi halvan työvoiman maana, jonka seurauksena on alettu puhua ns. Kiina-ilmiöstä. Tosin Kiinan vaurastumisen myötä kiina-ilmiö on siirtynyt enemmän muihin Itä-Aasian maihin.
Nykyään Kiina lasketaan poliittiseksi, taloudelliseksi ja sotilaalliseksi suurvallaksi. Se on väkiluvultaan maailman suurin ja pinta-alaltaan maailman neljänneksi suurin valtio. Kiinan kansanarmeijan miesvahvuus on maailman suurin yli 2,8 miljoonalla sotilaallaan. Lisäksi Kiina on ydinasevaltio. Kiinan markkinat ovat yhdet maailman laajimmista ja kiinalaisten ostovoima on maailman nopeimmin kasvava. Kiinalla on myös suuria ongelmia, muun muassa demokratiavaje, ihmisoikeustilanne, suuret elintasoerot maaseudun ja kaupunkien välillä, kasvavat tuloerot ja ympäristöongelmat. Kiina on nykyään maailman suurin hiilidioksidin päästäjä.
Esihistoria.
Kiinan vanhimpia hominidilöytöjä on Pekingin läheltä luolasta tavattu pekinginihminen, jonka luut ovat noin 400 000-300 000 vuotta vanhoja. Lantianin läheltä löydettiin myöhemmin 700 000 vuotta vanhoja hominidien luita.
Myös Kiinaan saapui nykyihmisen metsästykseen, kalastuksen ja villikasvien keräilyyn perustuva kivikautinen myöhäispaleoliittinen kulttuuri.
Kiistellyn Liujangin luulöydön mukaan nykyihminen olisi tullut jo 67 000 vuotta sitten, eli paljon ennen kuin Eurooppaan. Työkalulöydöistä päätellen Kaakkois-Aasiassa ja Australiassa oli ihmisiä jo noin 50 000-40 000 vuotta sitten, mikä vihjaa ihmisen asuttaneen viimeistään silloin myös Kiinan. Zhoukoudianin ylemmässä luolassa olevat ihmisen jäänteet lienevät 40 000 vuotta vanhoja, ehkä jopa hieman yli 10 000 vuotta nuorempia.
Kiinaan lienee saapunut tai kehittynyt maanviljely ja karjanhoito melko varhain, n. 9 000–8 000 eaa.
Yksi myöhemmistä neoliittisista kulttuureista oli Pohjois-Kiinan niin sanottu Yang-shao-kulttuuri (noin vuodesta 5 000 eaa.), jossa valmistettiin merkittävää keramiikkaa. vuoden 4500 eaa. paikkeilla se sulautui Longshan-kulttuuriin, jolle olivat ominaista pysyvä asutus ja tekninen kehitys ennen kaikkea talojen rakentamisessa ja asumismukavuudessa.
Keisariaika.
Kiina kuuluu maailman vanhimpiin sivilisaatioihin, joissa on katkeamaton historia. Sen kirjalliset lähteet ulottuvat yli 3 500 vuotta ajassa taaksepäin. Riisinviljelyä Kiinassa on harjoitettu jo tuhansia vuosia. Varsinainen kiinalainen sivilisaatio arvioidaan kuitenkin tavallisesti vain noin 5 000 vuotta vanhaksi ja useimmiten historiankertomus aloitetaan ensimmäisestä dynastiasta, eli ajasta jolloin hallitsijavalta siirtyi suvussa tavallisesti isältä pojalle. Kiinan ensimmäinen dynastia, Xia-dynastia, alkoi noin vuonna 2100 eaa.
Kiinan kiistelty ensimmäinen dynastia, Xia-dynastia, alkoi noin vuonna 2100 eaa, mutta todennäköisesti se ei hallinnut läheskään koko nykyisen Kiinan aluetta. Myöhemmin Kiina jakautui moneksi pieneksi valtioksi, ja alkoi taistelevien valtioiden kausi, jolloin ne kävivät alinomaa sotia keskenään. Kiinan yhdisti 200-luvulla eaa. Qin-dynastian keisari Shi Huang Ti. Hän perusti tiettävästi ensimmäisen koko Kiinaa hallinneen dynastian, Qin-dynastian, jonka nimestä myös nimi Kiina johtuu. Tästä lähtien Kiina on eräitä lyhyiksi jääneitä välivaiheita lukuun ottamatta ollut valtiollisesti yhtenäinen. Keisarien on katsottu hallitsevan maata taivaan mandaatilla. Hallitseva dynastia kuitenkin on vaihtunut useita kertoja. Qin-dynastiakin jäi lyhytikäiseksi ja sen syrjäytti pian Han-dynastia, jonka valtakausi kesti useita vuosisatoja.
Kiinalaiset ovat keksineet muun muassa kirjanpainotaidon (Tang-dynastia), paperin valmistuksen (Han-dynastia), ruudin ja ilotulitteet (Eteläiset ja pohjoiset dynastiat) (raketit kuitenkin keksittiin Koreassa), kompassin, leijat, paperirahan (Song-dynastia) ja pankkiluotot (Song-dynastia).
Mongolit valloittivat Kiinan vähitellen 1200-luvulla. Vuodesta 1271 Kiinaa hallitsi mongolien perustama Yuan-dynastia, jonka pääkaupunki oli Dadu eli nykyinen Peking. Sen valtakaudella kaikkia tärkeimpiä virkoja hoitivat mongolit. Kiinan mongolihallitsijoista kuuluisin oli Kublai-kaani, jonka valtakaudella myös Marco Polo teki tutkimusretkensä Kiinaan.
Mongolit kuitenkin karkotettiin maasta vuonna 1368, jolloin valtaan tuli viimeinen kotimainen, Ming-dynastia. Se pysyi vallassa, kunnes maan valloittivat mantšut. Mantšujen perustama Qing-dynastia hallitsi kiinaa vuosina 1644–1912.
Kiinan bruttokansantuote henkeä kohti oli tuhannen vuoden ajan Länsi-Eurooppaa korkeampi. Ming-dynastian aikana kehitys pysähtyi ja BKT henkeä kohti ei noussut käytännössä lainkaan 300 vuoteen. 1800–1900 Kiina eristäytyi kunnes länsimaat pakottivat sen avautumaan kansainväliselle kanssakäymiselle Hongkongissa ja muissa satamissa.
Kiinan tasavalta.
Vuonna 1911 Kiinassa alkoi vallankumous, jonka tuloksena seuraavana vuonna maasta tuli tasavalta. 1920-luvulta lähtien maassa käytiin sisällissotaa pääasiassa Sun Yat-senin ja Tšiang Kai-šekin johtaman Guomindang-puolueen ja kommunistien välillä.
Vuonna 1932 Japani miehitti Mantšurian ja perusti sinne nukkevaltionsa Mantšukuon. Vuonna 1937 ns. Marco Polon sillan välikohtauksen jälkeen Japani aloitti täysimittaisen sodan miehittäen Kiinan rannikon. Miehitys jatkui siihen asti kun Japani antautui toisen maailmansodan lopussa liittoutuneille.
Sisällissota jatkui vuosina 1945–1949, jonka jälkeen Mao Zedongin johtamat kommunistit nousivat valtaan ja tasavaltalaiset vetäytyivät Taiwanin saarelle.
Kiinan kansantasavalta.
Kiinan kansantasavalta perustettiin 1. lokakuuta 1949 Mao Zedongin julistaessa sen syntyneeksi Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla. Mao tunnettiin kirjallisuutta opiskelleena intellektuellina, joka oli noussut puolueen huipulle sisällissodan myötä. Hänen valtansa kasvoi nopeasti. Mao jatkoi Kommunistisen puolueen puheenjohtajana ja siten maan johtajana. Neuvostoliitto tunnusti kansantasavallan lähes välittömästi, Itä-Euroopan maat ja suurin osa Länsi-Euroopankin maista tunnusti sen 1950 vaikka diplomaatit karkotettiinkin.
Pian valtaan päästyään Kiinan kommunistihallitus tuki Kim Il-sungin Pohjois-Korean hyökkäystä Etelä-Koreaan Korean sodassa 1950. YK-joukkojen tehtyä maihinnousun Mao näki mahdollisuuden sotia länsimaiden kanssa ja joukot hyökkäsivät YK-joukkojen kimppuun, mutta raskaat tappiot pakottivat vetäytymään. Vuonna 1951 kommunistit marssivat Tiibetiin.
Neuvostoliiton tuella toteutettu "ensimmäinen viisivuotissuunnitelma" kehitti jonkin taloutta jonkin verran. Kiinan alkuvuosina toteutettiin "Neljä modernisaatiota". Koulutus sosialisoitiin ja maaseudulla osaksi lopetettiin. Vuonna 1957 80 % kaupunkien alakoulusta lähtevistä jätettiin ilman koulutusta, koska voimavarat suunnattiin muualle ja osa opettajista oli jo teloitettu oikeistolaisina. Suuri osa korkeakoulutuksesta oli ulkomaalaisten perustamia ja monet olivat saaneet koulutuksen lännessä, jonka vuoksi heidät luokiteltiin tuhottaviksi liberaaleiksi.
Vuonna 1957 aloitettiin "100 kukkaa kampanja", jonka jälkeen porvarismista epäiltyjä "uudelleenkoulutettiin" tai teloitettiin "Oikeistolaisuuden vastaisen liikkeen" voimin vuodesta 1959. Samana vuonna Kiina valloitti myös alueita Intialta. Toinen viisivuotissuunnitelma, vuosien 1958 ja 1963 välinen Suuri harppaus, pyrki luomaan pieniä raskaasti verotettuja kollektiiveja. Se tappoi arviolta 14–43 miljoonaa ihmistä ja kymmenet miljoonat lapset jäivät syntymättä neljän vuoden aikana. Kiinalaiset söivät eri lähteiden mukaan keskimäärin 1200–1534 kaloria eli jopa vähemmän kuin orjatyöläiset Auschwitzin keskitysleirissä ja esimerkiksi perheenäitien työtaakka kollektiiveissa oli 11 tuntia joka päivä. Suuren harppauksen aikana oli ihmiskunnan historian pahin nälänhätä, ja uhrien määräksi on arvioitu 17-30 miljoonaa.
Vuosina 1958–1959 Kiinan ja Neuvostoliiton suhteet kärjistyivät, kun Kiina syytti Nikita Hruštšovin Neuvostoliittoa liian oikeistolaiseksi. Neuvostoliitto lopetti Kiinan ydinaseohjelman auttamisen ja suunnitteli jopa ydiniskua Kiinaan estääkseen Kiinaa saamasta ydinaseen. Yhdessä Neuvostoliiton ja Kiinan välisissä kiistoissa, Kiina marssitti joukkonsa 150 kilometriä Intian puolelle 1962 saadakseen tahtonsa läpi.
Mao Zedongin jälkeinen aika.
Kommunistien havaittua suuren osan väestöstä olevan kuoleman partaalla, Mao Zedong meni syrjään politiikasta, ja Liu Shaoqi teki uudistuksia kuten yksityisten peltojen palauttaminen ja tuottajien suurempi autonomia. Vuonna 1964 Kiinasta tuli ydinasevaltio. Kiina auttoi Pol Potia Kambodžassa ja Pohjois-Vietnamin kommunisteja valtaamaan tasavaltalaisen Etelä-Vietnamin Vietnamin sodassa.
Vuonna 1966 aloitettiin "Kulttuurivallankumous", jonka päämäärä oli "päästä eroon liberaaleista porvareista" ja jatkaa Liu Shaoqin hidastamaa luokkataistelua. 11 miljoonaa punakaartilaista lähetettiin jahtaamaan jäljellä olevia porvareita ja valvomaan että porvarismia "kritisoidaan" kaikkialla. Ylemmät kouluasteet lopetettiin ja monet hengissä olevat koulutetut teloitettiin. Porvarillisiksi epäillyt vanhat kirjoitukset, taide, museot, temppelit ja muu perintö tuhottiin. Monien tutkijoiden mielestä kiinalaisen kulttuurin pohja hävisi näinä vuosina. Mao nautti laajamittaista suosiota länsimaiden vasemmistolaisten keskuudessa ja maolaisia puolueita perustettiin ympäri maailmaa, mutta ulkomaiden saatua vihjeitä tuhon laajuudesta suosio hiipui. Maasta tiedettiin hyvin vähän sillä ihmisiä ei päästetty maahan sisään tai ulos. Monet tiedoista pohjautuivat Ison-Britannian Hongkongiin ja muualle karanneiden kiinalaispakolaisten tietoihin.
Mao kutsui Richard Nixonin vierailulle 1971 ja pian Jimmy Carterin kaudella Yhdysvallat ja muut länsimaat antoivat YK:n turvallisuusneuvoston jäsenyyden Taiwanin sijaan kommunistiselle Kiinalle. Kulttuurivallankumous kesti vuoteen 1976, jolloin Mao kuoli ja äärivasemmistolainen "Neljän kopla" pidätettiin syyllisenä katastrofeihin.
Zhou Enlai luonnosteli ja Deng Xiaoping aloitti "Neljä modernisaatiota". Puolueen edustajat mm. vierailivat kapitalistisessa Japanissa, mutta sosialismi säilytettiin virallisena ideologiana. Kiinan talousuudistukset vuonna 1978 sallivat kapitalismin ensiksi viidessä kommunistisen puolueen tarkkailemassa koekaupungissa: Shenzhen, Zhuhai, Shantou, Xiamen ja Hainan. Vuonna 1984 näiden lisäksi 14 rannikkokaupunkia avattiin ulkomaisille investoinneille.
Vuosina 1981–2001 jääkaappien, pesukoneiden ja sähkötuulettimien yleisyys kasvoi nollasta lähes yhteen jokaista kaupunkilaista kohti ja puolet vähempään maaseudulla. Kiinalaiset saivat esimerkiksi avioitua ilman kommunistien lupaa, muuttaa toiseen kaupunkiin, omistaa asunnon ja ostaa monia uusia asioita. Akateemiset, tieteilijät, taiteilijat ja yrittäjät saavat toimia joutumatta epäillyiksi oikeistolaisiksi. Kiina hyväksyttiin Maailman kauppajärjestön jäseneksi vuonna 2001. Vuonna 1989 Taivaallisen rauhan aukion demokratiavaatimusten tukahduttaminen asetti kuitenkin rajat poliittiselle vapaudelle, ja kommunismin kritisointi on vapaata vain Hongkongissa ja Macaossa. Ne siirtyivät Kiinalle vuosina 1997 ja 1999, mutta ovat laajasti erillisiä yhteiskuntia. 2000-luvulla Kiinan taloudellisesta noususta tuli yleinen puheenaihe. Tulot ovat jatkaneet maailmaan nopeinta nousua.
Politiikka.
Kiinan kansantasavalta on sosialistinen marxismi-leninismin ja maolaisten ajatusten ohjaama valtio, jota hallitsee Kiinan kommunistinen puolue. Kiinan perustuslaki kuvaa maata sosialistiseksi valtioksi, joka on työväenluokan johtama kansan demokraattinen diktatuuri ja perustuu työläisten ja talonpoikien liitolle. Vuodesta 2002 lähtien kommunistisen puolueen puhemiehenä ja vuodesta 2003 lähtien presidenttinä toimii vuonna 1942 syntynyt Hu Jintao. Aiemmin presidentteinä ovat toimineet: Mao Zedong (Mao Tse-Tung), Liu Shaoqi, Li Xiannian, Yang Shangkun ja Jiang Zemin. Presidentti edustaa Kiinaa ulkomailla, allekirjoittaa kansainvälisiä sopimuksia ja nimittää edustajia valtioneuvostoon. Nykyisin Kiinassa vallitsee kollektiivinen johto ja presidentti on suoraan kansankongressin alaisuudessa.
Kommunistisen puolueen lisäksi Kiinassa on kahdeksan pienpuoluetta. Ne ovat Kommunistisen puolueen valvonnassa toimivia "demokraattisia puolueita". Myös kommunistisen puolueen sisällä on alkanut näkyä oireita jakautumisesta populisteihin ja elitisteihin.
Maa on vuodesta 1978 lähtien siirtynyt markkinatalousjärjestelmään säilyttäen kuitenkin paljon keskusjohtoisuutta. Kiinan 500 suurimmasta yrityksestä (jotka tuottavat yli 80 % BKT:sta) vuonna 2007 349 yritystä on valtion omistuksessa tai valtion hallinnoimia. Yksityisomisteisia yrityksiä oli 89, mistä johtuen maalla on ollut vaikeuksia saada markkinatalousmaan statusta kansainvälisissä kauppaneuvotteluissa.
Suurista talousreformeista huolimatta demokratia ei ole maassa kovin pitkällä, joskin kylätasolla järjestetään nykyisin varsin vapaita vaaleja ja kylätason edustajat pääsevät valitsemaan korkeampia edustajia.
Kommunistinen puolue sallii nykyisin useimmat poliittisetkin kannanotot, mikäli kannanotoilla ei pyritä haastamaan puolueen valtaa maassa. Kaikki yritykset vallanvaihtoon tukahdutetaan, ja sensuuri estää varsinaisen kritiikin johtajia ja puoluetta kohtaan. Sensuuri ei kuitenkaan puutu asioihin, joita puolue ei katso vaaralliseksi, joten poliittisiakin parannusehdotuksia voi tehdä varsin vapaasti asioista, jotka koskettavat ihmisten jokapäiväistä elämää, edellyttäen ettei samalla esitetä vallanvaihdosta.
Tärkeitä poliittisia ongelmia ovat keisariajalta periytyvä korruptio ja kasvaneet tuloerot. Hu Jintao on nostanut tärkeäksi poliittiseksi teemakseen maaseudun hyvinvoinnin edistämisen, poistaen muun muassa vuosituhansia vanhan maaveron.
Ulkopolitiikka.
a> välinen suhde on monimutkainen, ja maailma seuraa sen kehitystä kiinnostuneena.
Kiinan kansantasavalta sai YK:n jäsenyyden ja turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenpaikan ja veto-oikeuden Taiwanille paenneen Kiinan tasavallan sijaan 1971. Jäsenyyttä auttoivat Yhdysvaltain tuki sekä presidentti Richard Nixonin aikaisen ulkoministerin Henry Kissingerin sukkuladiplomatia, jonka jälkeen Kiina on pitänyt yllä diplomaattisuhteita lähes kaikkiin maailman maihin.
Vuonna 1989 Kiina joutui monien maiden boikottiin ja asevientikieltoon kukistettuaan verisesti Taivaallisen rauhan aukiolla opiskelijamielenosoituksen. Tämä vaikutti Kiinan vahvan miehen, taloudellisen uudistuspolitiikan liikkeelle saattaneen ja kulttuurivallankumouksen aikana kapitalistisen tien kulkijana tunnetun Deng Xiaopingin maineeseen. Euroopassa Ranska ja Espanja ovat pyrkineet poistamaan boikotteja Britannian, Alankomaiden ja vähemmässä määrässä Saksan vastustaessa ja Yhdysvaltain painostaessa.
Kiinalla on ollut aluekiistoja lähes kaikkien naapuriensa kanssa, ja 1960- ja 1970-luvulla monet niistä kehkeytyivät aseellisiksi selkkauksiksi.
Venäjän ja Kiinan välit ovat parantuneet vuodesta 1991 alkaen.
Myös Yhdysvaltain ja Kiinan välit ovat parantuneet viime vuosikymmeninä. Pitkällisten kiistojen taustalla on erityisesti Taiwanin tilanne ja Yhdysvaltain sotilastuki sille. Yhdysvaltain suhteita heikensivät myös Tiananmenin tapahtumat, NATO:n koneiden Kiinan lähetystön pommitus Belgradissa 1999 ja vuoden 2001 vakoilukoneskandaali. Vuoden 2002 jälkeen maiden ylin johto on tavannut säännöllisesti.
Kiina on pyrkinyt turvaamaan kasvuaan hankkimalla raaka-aineita, ruokaa, energiaa ja markkinoita Afrikasta. Kiinalaiset ovat ostaneet viljelysmaata, perustaneet viljelijäyhteisöjä ja satojatuhansia siirtolaisia on lähtenyt maatalousyrittäjiksi. Länsimaat ovat arvostelleet Kiinan asekauppaa Afrikassa. Kiinan virallinen politiikka ulkomaansuhteissa on puuttumattomuus sisäisiin asioihin. Kiinan mukaan ihmisoikeudet ovat suhteellisia ja jokaisen maan itsensä määrittelemiä ja ulkomainen painostus rikkoo maan suvereniteettia.
Asevoimat.
Kiinan Kansan vapautusarmeija on mieslukumäärällä mitattuna maailman suurin armeija (varsinaiseen asepalvelukseen kelpaavia asevelvollisia miehiä vuonna 2005 oli noin 281 240 000). Vaikka Kiinalla on myös ydinaseita ja kehittyneet kuljetusraketit, Kiinan asevoimien rakenne on puolustusvoittoinen ja sillä on suuri sotilasvoima vain sen lähialueilla eikä sitä siten tavallisesti lasketa supervallaksi. 1950-luvulla ennen vuoden 1958 Neuvostoliiton ja Kiinan kansantasavallan välirikkoa, Kiina sai merkittävää tukea muun muassa Korean sodan vuoksi Neuvostoliitolta. Välirikon vuoksi Kansan vapautusarmeijan ilmavoimien kehitys hidastui.
Kiinan virallinen sotilasbudjetti vuodelle 2003 oli noin 60 miljardia. Kriitikoiden mukaan Kiinan on arveltu kuluttavan 2-3 kertaa enemmän sotilasmenoja maan omiin virallisiin tilastoihin verrattuna. Kiina on kaksinkertaistanut vuosittaiset asemenonsa vuosien 2001 ja 2007 välillä. SIPRIn mukaan Kiinan asemenot vuonna 2007 olivat 58,3 miljardia US$, eli maailman kolmanneksi suurimmat Yhdysvaltain (692 Mrd US$) ja Britannian (59,7 Mrd US$) jälkeen. Summa vastasi 5 prosenttia koko maailman asemenoista vuonna 2007.
Ympäristö- ja energiapolitiikka.
Kiinan ympäristöhaasteet ovat valtavat. Kiinan ympäristöviranomaisten mukaan 1/4 kiinalaisista juo saastunutta vettä, 1/3 väestöstä hengittää vakavasti saastunutta ilmaa ja 70 % syöpätapauksista johtuu ympäristösaasteista. Kiinan ilmastokaasupäästöt ovat maailman suurimpia. 300 kaupungissa on vakava vesipula, joista 70 % on vakavasti saastuneita. Kiinalaisista eläinlajeista 385 on vaarassa kuolla sukupuuttoon.
Kiina julkaisi ensimmäisenä kehitysmaana kansallisen ilmastosuunnitelman 4. kesäkuuta 2007. Talouskehityssuunnitelma 2006–2010 sisältää energiansäästö- ja ympäristötavoitteita, kuten energiankulutuksen 20 % lasku BKT:hen verrattuna 2010 mennessä.
Greenpeacen Kiinan energiavastaavan Ailun Yangin mukaan Kiinalla on ratkaiseva rooli maailman ilmastonmuutoksen hillitsemisessä. Kiinan energiankulutus ja päästöt vaikuttavat merkittävästi koko maailman energiavaroihin ja ilmastovaikutuksiin. Kiina on ratifioinut Kioton sopimuksen, mutta kehitysmaana sopimus ei velvoita Kiinaa vähentämään kasvihuonekaasupäästöjä ennen vuotta 2012.
Worldwatch instituutin mukaan 80 % Kiinan energiasta oli hiiltä vuonna 2007. Vuonna 2005 Kiinan energiasta oli 70 % hiilivoimaa ja 2 % ydinvoimaa. Hiilen käyttöä edistää sen alhainen hinta. Hiiltä hankitaan halvan työvoiman avulla turvattomista kaivoksista ja päästöistä piittaamatta. Greenpeacen Yangin mukaan hinta nousisi 30 %, jos ympäristö- ja terveysvaikutukset otettaisiin huomioon.
Kiinan tuulivoimamarkkinat kasvavat nopeiten maailmassa. Kiinan hallituksen tuulivoimatavoite 5 GW tuulivoimaa 2010 saavutettiin paljon ennen tavoiteaikaa. Vastaavasti hallituksen tavoite 30 GW vuonna 2020 ennustetaan saavutettavan ennen määräaikaa. Alan teollisuus uskoo, että siihen mennessä voidaan saavuttaa 170 GW.Myös aurinkolämmityksen, aurinkosähkön, vesivoiman ja biopolttoaineiden käytön lisäämistä suunnitellaan.
Hiilen hinnannousu ja sähkön kasvava kysyntä on tehnyt ydinvoimasta tärkeän. Kiina aikoo ohittaa Ranskan maailman suurimpana ydinvoimamaana.
Terveyspolitiikka ja epidemiat.
80 % sairaanhoitoresursseista on kaupungeissa, vaikka 70 % väestöstä asuu maalla. Yrtit - yrttilääketiede, rohdokset, rohdoshoito, osuus lääkemarkkinoista on yhä 30-50 %. Sairaalat saavat tulonsa lääkkeiden myynnistä. Siksi lääkärit myyvät mahdollisimman kalliita lääkkeitä. Sairausvakuutuksen puutteen vuoksi vähävaraisilla ei ole varaa etsiä hoitoa. Järjestelmä tukee antibioottien ylitarjontaa, joka lisää resistenttikantojen riskiä. Tiedonvapauden puute hidastaa terveyskatastrofien torjuntaa.
AIDS.
Tästä on esimerkkinä 1990-luvulla maaseudulla ollut AIDS-katastrofi, joka levisi verenmyynnin kautta. Verenluovutuskertoja lisättiin palauttamalla veren plasma luovuttajille. Plasma oli seos useamman luovuttajan verestä, mikä johti HIV-epidemiaan.
Pekka Mykkäsen mukaan AIDS-katastrofi oli uhrien määrän mukaan todennäköisesti suurin Kiinan tragedia kulttuurivallankumouksen jälkeen ja mittavin ihmisen aiheuttama terveydenhuollon katastrofi. Jotkut saattoivat luovuttaa verta 11 kertaa vuorokaudessa. Tavallista oli kaksi kertaa päivässä. Vuonna 2003 kiinalaisista 20 % ei tiennyt AIDS:sta. 2,6 % tiesi että kondomi suojaa siltä. Ketään virkamiehistä ei ainakaan vuonna 2004 ollut pantu vastuuseen verikaupasta. Laittomien asemien pitäjiä rangaistiin.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 0,1 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 700 000 henkeä. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 190 000 henkeä, mutta sitä sai vain viidennes heistä, noin 35 000 henkeä. Lääkitystilanne oli parantunut, vuonna 2004 lääkettä sai alle viisi prosenttia tarvitsijoista.
Muut epidemiat.
Vuonna 1997 Kiinassa havaittiin lintuinfluenssavirus H5N1. Vuonna 2002 Kiinassa ja Hongkongissa oli 6 700 SARS-tapausta ja yli 600 ihmistä kuoli. Alison Baileyn mukaan terveysviranomaisten hidas reaktio sai aikaan vakavan luottamuspulan.
Alueellinen hallinto.
Kiina on jaettu 22 maakuntaan (省, pinyin: shěng), mutta viralliset tahot laskevat lisäksi usein Taiwanin 23. maakunnaksi, vaikkei se olekaan Kiinan hallituksen alaisuudessa. Taiwanille on tarjottu erityishallintoalueen asemaa, mutta se ei ole sitä hyväksynyt. Maakuntien lisäksi Kiinassa on viisi autonomista aluetta (自治区), joissa suuri osa väestöstä kuuluu vähemmistökansallisuuksiin; neljä itsehallinnollista kaupunkia (直辖市) ja kaksi erityishallintoaluetta (特别行政区).
Tilastot.
Juha Remeksen mukaan Aasiassa tilastoihin on syytä kohdistaa epäilyksiä. Useita tilastoja on laadittu laiskasti tai tuloksia vääristäen. Tuloksiin on syytä suhtautua varauksellisesti ja varmistaa ne useista lähteistä. Tilastojen tehtävä on mielipiteiden muokkaus maan sisällä ja ulkona ja ne voidaan laatia esimerkiksi eurooppalaisia päämääriä ajatellen positiivisesti.
Maantiede, ilmasto ja luonto.
Kiina on pinta-alaltaan Venäjän, Kanadan ja Yhdysvaltojen jälkeen maailman neljänneksi suurin valtio. Kiinalla on 14 rajanaapuria: Afganistan (yhteistä rajaa vain 76 km), Bhutan, Intia, Kazakstan, Kirgisia, Laos, Mongolia, Myanmar, Nepal, Pakistan, Pohjois-Korea, Tadžikistan, Venäjä ja Vietnam.
Kiinan maastonmuodot laskevat neljänä portaana Himalajalta merenpinnan tasolle. Ylimpänä on "maailman katoksi" kutsuttu Tiibetin ylänkö, yli neljä kilometriä merenpinnan yläpuolella. Siellä on myös Kiinan (ja samalla maailman) korkein kohta, Mount Everest. Seuraava askelma, tyypillisesti yhdestä kahteen kilometrin korkeudessa, käsittää Sisä-Mongolian, Lössin ja Yunnanin ja Guizhoun tasangot, Tarimin altaan, Džungarian ja Sichuanin. Kolmas askelma kattaa 500–1000 metriä korkeita kukkuloita näiden alueiden itäpuolella, ja neljäs askelma jatkuu mannerlaattana merenpinnan alle jossa vesi on alle 200 metriä syvää.
Kiinassa on yli 1500 sellaista jokea, jonka valuma-alue on yli tuhat neliökilometriä. Useimmat joista saavat alkunsa Tiibetin ylängöltä. Osa niistä laskee meriin, osa haihtuu autiomaahan tai laskee järveen. Näistä sisäjoista pisin on 2179 km pitkä Tarim. Tyyneenmereen laskevista joista suurimpia ovat Jangtsejoki eli Chang Jiang ja Keltainenjoki eli Huang Ho. Yarlung Zangbo virtaa Tiibetissä ja laskee Intian valtamereen. Irtyš virtaa uiguurialueilta pohjoiseen Jäämereen.
Ilmasto.
Ilmasto Kiinassa vaihtelee subarktisesta pohjoisesta trooppiseen etelään ja vuoristoista aavikoihin.
Aasian monsuunit korostavat vuodenaikojen eroja. Talvella vallitsevat pohjoisenpuoleiset tuulet, jotka tuovat kylmää ilmaa Siperiasta maan pohjoisosiin.
Lämpötilaerot maan osien välillä ovat silloin suurimmillaan, pohjoisimman provinssin Heilongjiangin keskilämpötila on talvikuukausina pakkasen puolella ja ajoittain jopa -30 astetta, kun maan eteläosissa pakkanen on harvinaista, ja lounaassa sitä on harvakseltaan vain vuoristoissa.. Kesämonsuuniin liittyy etelävirtaus, kuuma kausi ja sateet huhtikuusta syyskuuhun.
Kasvillisuus ja eläimistö.
Kiinan kaksi suurta metsäaluetta ovat Mantsuria pohjoisessa ja Lounais-Kiinan subtrooppiset metsät. Pohjoisessa kasvavat koreansembra ja lehtikuuset, sekä koivut, saarnet, poppelit, vaahterat ja lehmukset. Etelän lajeja ovat "Picea asperata", "Pinus yunnanensis", tiikki, santeli, kamferi sekä neidonhiuspuu.
Pandojen ruokakasvia bambua kasvaa metsinä lännempänä kuten Sichuanin maakunnassa. Etelän metsäalue jatkuu Vietnamin puolelle, ja se on määritelty erityiseksi luontotyypikseen. Koska alue on tiheään asuttua, luonnontilaisia metsiä on jäljellä erittäin vähän.
Kiina on eurooppalais-siperialaisen ja kaakkois-aasialaisen eläimistön ja kasvillisuuden kohtaamispaikka. Kiinassa elää hirviä ja ilveksiä, mutta myös apinoita ja alligaattoreita. Kiinassa elää 18 apinalajia, joista suurin osa lauhkealla vyöhykkeellä, mikä on melkein ainutlaatuista. Tunnetuimmat apinat ovat karhumakaki, lumiapina ja muut pystynenäapinat, joista monia on metsästetty hienon turkin takia. Eräs pystynenäapinalaji elää vuoristossa havumetsävyöhykkeellä kolmen tuhannen metrin korkeudessa. Kiinan ikonisimmat nisäkkäät ovat kultapanda ja isopanda, mutta niitä tapaa enää lähinnä Länsi-Kiinan syrjäisessä vuoristossa. Vuoristojen syvissä laaksoissa on kehittynyt muutamia erikoisia eläimiä, kuten maamyyräpäästäinen. Suuria kasvissyöjänisäkkäitä on vain vähän ja monet hirvieläimet ovat pienikokoisia, kuten kiinanmuntjakki, japaninpeura, myskihirvi ja lyyrysarvi. Hieman suurempia ovat serovi, härkägemssi, tupsuhirvi, goraali ja valkonaamahirvi. Tiibetin alueilla elää myös jakkeja.
Kiinan uhanalaisimpia eläimiä ovat kiinanjokidelfiini, kiinanalligaattori ja kiinantiikeri, jotka kaikki ovat välittömässä häviämisvaarassa erityisesti elinympäristön kutistumisen takia. Myös leopardi ja puuleopardi ovat Kiinassa harvinaisia, mutteivät välittömässä vaarassa kuolla sukupuuttoon. Kiinassa elää myös villisikoja ja karhuja. Tiikereiden, leopardien ja apinoiden kohtalona voi tulevaisuudessa olla suosiotaan länsimaissakin nostanut kiinalainen lääketiede, joka käyttää eläinten ruumiin osia erilaisiin vaivoihin, joille ei ole minkäänlaista tieteellistä näyttöä. Kiinan hallinto on kuitenkin ryhtynyt toimiin uhanalaisten eläimien kieltämiseksi lääketeollisuuden ja kansanlääketieteen raaka-aineena.
Linnusto on monipuolinen muiden eliöiden tapaan, etenkin fasaanilajit menestyvät. Kiinassa elää noin kolmasosa maailman fasaanilajeista eli tiettävästi 62 lajia. Kaikkiaan lintulajeja tunnetaan noin 1100. Sini-irenan huilumainen luritus on olennainen osa Kauko-Aasian metsiä. Kaijaset sen sijaan viihtyvät vain subtrooppisilla seuduilla. Kurjetkin ovat Kiinassa hyvin edustettuina, mantsuriankurki, mustakaulakurki ja neitokurki ovat kaikki pääosin kiinassa tavattavia lajeja. Runsaaseen lintulajistoon kuuluu myös punavarpusia, vihertalitiaisia, pyrstötimaleja, minivettejä, tikkoja ja varislintuja. Vesilinnustokin on omalaatuinen, siihen kuuluu mm. mandariinikoskelo, amurinkoskelo ja amurinsorsa.
Sammakko- ja matelijalajisto on melko runsas. Endeemisiä matelijalajeja on yli 140. Suurin sammakkoeläinlaji on 180 cm:n pituiseksi kasvava kiinanjättisalamanteri, joka on äärimmäisen uhanalainen.
Luonnonmullistukset, sääilmiöt ja uhkat.
Sichuanin maanjäristys 2008 oli rajuin Kiinassa kolmeen vuosikymmeneen. Kiinan lumimyrskyt 2008 olivat pahimmat Kiinassa 50 vuoteen: ne aiheuttivat 7,7 mrd. euron vahingot ja tappoivat yli 80 ihmistä. 23 miljoonaa ihmistä oli väliaikaisesti ilman sähköä, 300 000 taloa sortui ja 8 % maatalousmaasta vahingoittui. Vuonna 2006 oli lämpöennätys, kuivuusennätys (Chongqing ja Sichuan), vakava kuivuus Pohjois-Kiinassa, taifuuni Saomai (Zhejiang), joka oli voimakkain vuodesta 1951, 330 000 tonnin pölylaskeuma yhdessä yössä (Beijing) ja vakavimmat metsäpalot vuodesta 1987.
UNEPin mukaan ilmastonmuutos aiheuttaa Kiinassa aavikoitumista ja biodiversiteetin vähenemistä (koralliriutat, mangrovet) ja on uhka Kiinan taloudelle. Vuosi 2006 oli lämpimin Kiinassa aikavälillä 1951–2006. Lämpötila on kohonnut 0,5–0,8°C sadassa vuodessa. Ilmastonmuutoksen arvioidaan vähentävän maan vesivaroja. Tulevaisuudessa sadepäivien määrä kasvaa Pohjois-Kiinassa, kun Etelä-Kiinassa sateiden runsaus kasvaa. Jangtse-joen yläjuoksulla rankkasateet voivat lisätä mutavyöryjä.
Saastuminen ja ympäristön pilaantuminen ovat nousseet Kiinassa vakaviksi ongelmiksi elintason nousun myötä. Pelkästään Hongkongissa ja muualla Etelä-Kiinassa lasketaan saasteiden aiheuttavan 10 000 kuolemaa vuosittain. Kiinan suurten jokien kuntoa pyritään parantamaan Euroopan unionin ja Maailmanpankin tuella. Ilmastonmuutos ja teollistuminen ovat nopeuttaneet Gobin ja Taklimakan aavikoiden laajenemista. Kiinan tavoite on pysäyttää aavikoituminen istuttamalla puita. Kiina on ollut lähes metsän peitossa. Nyt maasta on noin 10 % metsää. Jokainen 11 vuotta täyttänyt on velvollinen istuttamaan 5 puuntainta 5 vuoden aikana.
Talous.
a> kehitys vuodesta 1952 vuoteen 2005.
Etelä-Kiinan työpajat ovat tarjonneet työpaikkoja miljoonille.
a>n rakennuksia. Kiinassa käytetään puolet maailman teräksestä ja kolmasosa betonista.
Vuonna 1978 alkaneet Kiinan talousuudistukset sallivat kapitalistisen järjestelmä ja ulkomaiset yritykset ensiksi viidessä kommunistisen puolueen tarkkailemassa koekaupungissa: Shenzhen, Zhuhai, Shantou, Xiamen, Hainan. Hyvien tulosten myötä uudistuksia laajennettiin muualle Kiinaan. Ulkomaisia investointeja pyritään vauhdittamaan yliopisto-opetuksella, teknologiakeskuksilla ja erityistalousalueilla. Vaikka kaikkien tulot ja työllisyys kasvavat nopeasti, Kiinassa on suuret tuloerot ensimmäisenä kapitalismiin siirtyneiden rannikkokaupunkien ja sisämaan välillä. Kiinan kokonaistuotanto on kasvanut vuosina 2003–2006 joka vuosi yli kymmenen prosentin vuosivauhtia, ja Kiina ollut maailman nopeimmin kasvavia talouksia joka vuosi vuodesta 1989 lähtien. Vuonna 2005 kasvu oli 10,2 ja 2006 10,5 %. Nopea talouskasvu on asettanut energiantuotannon ja ympäristön koetukselle.
Ostovoimakorjattu BKT oli vuonna 2010 arviolta 10 000 miljardia. Suuren väestömääränsä vuoksi Kiina on maailman toiseksi suurin talous Yhdysvaltojen jälkeen (mikäli Euroopan unionia ei lasketa yksittäiseksi alueeksi), ohittaen Japanin talouden koon vuoden 2011 alussa. Kiinan kokonaistuotanto on kasvanut keskimäärin noin kymmenen prosentin vuosivauhtia. Vaikka puolet kiinalaisista elää edelleen alle 2 dollarilla päivässä, Kiinassa on kasvava ja kansainvälisesti merkittävä keskiluokka. Palkat kasvavat kaupungeissa 13 %–19 % vuodessa.
Teollisuus ja rakentaminen ovat noin 46,8 % bruttokansantuotteesta. Maa on suosittu globaalin tuotannon ulkoistamiskohde. Palveluiden osuus oli 40,3 % bruttokansantuotteesta vuonna 2010.
a>in riisipeltoja. Etenevästä kaupungistumisesta huolimatta Kiina on edelleen maaseutuvaltainen maa.
Kiinan maataloussektori ruokkii 20 prosenttia maailman väestöstä vain 8 prosentilla maailman viljeltävästä alasta. Kommunistinen puolue on hiljalleen taipumassa maaseutuväestön vaatimaan yksityistämiseen, jolloin pelloilla työskentelevät omistaisivat pääoman ja paikallispoliitikoiden mahdollisuus korruptioon vähenisi. Kiina on yksi teen tärkeimmistä tuottajista heti Intian jälkeen. Kiinan kalasaalis on ylivoimaisesti maailman suurin, ja maa myös kuluttaa enemmän kalaa kuin mikään muu valtio.
Kommunistinen puolue lupasi aikaisemmin kaikille virkamiesten valitseman turvatyöpaikan eli ns. "rautaisen riisikulhon". Seurauksena työmarkkinat olivat tuottamattomat. Rautaisesta riisikulhosta on luovuttu, ja suuri osa ihmisistä etsii nykyään työt itse ja vaihtaa työpaikkoja.
Korruptio on edelleen yleistä kaikilla tasoilla ja vaikuttaa moniin asioihin. Esimerkiksi ympäristömääräyksien toimeenpaneminen on osoittanut hyvin vaikeaksi. Taloustieteilijät moittivat hallintoa valtavista ympäristöongelmista. EU:n kauppakamarin mukaan eurooppalaisfirmat valittavat Kiinassa tuotekopioinnista, paikallisten suosimisesta ja vaatimuksista yhteistoiminnasta kiinalaisfirmojen kanssa. Korruptiota ja oikeusjärjestelmän puutetta pidetään yhtenä suurimmista taloudellisista ongelmista.
Kiinan yli 100 ministeriötä ja asevoimat pyörittävät edelleen valtionyhtiöitä. Kiinassa on edelleen hintasäätelyä jollain aloilla, ja esimerkiksi bensiinin hintaa tuetaan. Valtion omistama sektori vastaa noin 40 prosentista bruttokansantuotteesta.
Tiede ja teknologia.
Kiinan miehitetty avaruuslento "Shenzhou 5" laukaistiin lokakuun 15. vuonna 2003, mikä teki Kiinasta järjestyksessä neljännen ihmisiä avaruuteen lähettäneen maan. Kiina suunnittelee rakentavansa avaruusaseman lähitulevaisuudessa ja laskeutuvansa kuuhun ensi vuosikymmenellä.
Kiinan hallitus jatkaa merkittävää panostusta tutkimuksen ja kehitykseen. Se kannustaa kekseliäisyyteen sekä uudistaa finanssi- ja verojärjestelmää tukeakseen kasvua tulevaisuuden aloilla. Maassa on esimerkiksi syntynyt lupaavaa geeniteknologiaa viime vuosina. Kiina kehittää ohjelmisto-, mikropiiri- ja energiatoimintaansa, mukaan lukien uusiutuvat energianlähteet kuten vesi-, tuuli- ja aurinkovoima. Vähentääkseen saastuttavia hiilivoimaloitaan Kiina on ollut pioneeri uudenlaisten ydinvoimaloiden kehittämisessä, jotka toimivat viileämmin ja turvallisemmin, ja mahdollistavat vetytalouden.
Koulutus.
Kiinalainen koulu kestää 12 vuotta, ja se jakaantuu viisi- tai kuusivuotiseen alakouluun, kolmevuotiseen yläkouluun ja kolmevuotiseen lukioon tai ammattikouluun. Ensimmäiset yhdeksän vuotta ovat pakollisia. 98,6 % ikäluokasta kävi alakoulua vuonna 2002.
Kiinassa on kirjava joukko erilaisia korkeampaa koulutusta tarjoavia oppilaitoksia. Koulutusjärjestelmässä nähdään olevan monia ongelmia, mutta se kehittyy nopeasti ja Kiinassa on jo kansainvälisesti erittäin kilpailukykyisiä yksiköitä. Monet ulkomaalaiset yliopistot ovat viime vuosina aloittaneet yhteistyöprojekteja tai perustaneet yksiköitä Kiinassa.
Monet vanhemmat haluavat panostaa suuren osan elannostaan lastensa koulutukseen ja yksityinen koulutus on suosittua. Esimerkiksi yksityiset kielikoulut, musiikkikoulut ja erilaiset harrasteet ovat suosittuja keskiluokan parissa, jolla on varaa niihin. Opiskelu ulkomailla on arvostettua.
Hongkongin peruskoulut ja korkeakoulut sijoittuivat PISA-vertailussa maailman huipulle.
Vuodesta 1986 Kiinassa asuneen ja Pekingin yliopistossa matematiikkaa ja kemiaa opiskelleen ruotsalaisen Johan Björkstenin mukaan opiskelu Kiinassa on nykyään kallista, mikä vaikeuttaa vähävaraisten opiskelua. Kiina sijoittaa henkeä kohti opiskeluun vähän. Kokeet ovat pääasiassa monivalintakysymyksiä, jotka testaavat lähinnä tietoja ennemminkin kuin kykyä pohtia käsitteitä. Kilpailu on kovaa ja ryhmätyötä on harvoin. Monien kiinalaisten keskustelijoiden mukaan nykyinen koulutusjärjestelmä soveltuu huonosti moderniin tietoyhteiskuntaan.
Alison Baileyn mukaan (2007) Kiina käyttää alle 3 % BKT:stä koulutukseen, puolet kehittyneiden maiden määrästä, ja siksi koulutus on kallista. Alisonin mukaan vuodesta 2006 maaseudun lapset säästävät koulumaksut 400 yuania (40 euroa), mutta maksavat yhä koulukirjat. Maaseudun vanhemmat ovat muuttaneet maalta kaupunkiin maksaakseen koulumaksuja. Kaupungeissa ei ole riittävästi kouluja kaupunkeihin muuttaneiden lapsille.
Kulttuuri.
a>n maakunnassa. Aterioita pidetään tärkeinä sosiaalisina hetkinä perheen tai ystävien kesken.
Konfutselaiseen ajatteluun sisältyy vahva luokkayhteiskunnan rakenne, jossa ylimpänä on sivistyneistö, heidän alapuolellaan viljelijät ja käsityöläiset ja alimpana sotilaat ja kauppiaat. Luokkakierto on ollut mahdollista, perhe on voinut säästää rahansa lähettääkseen vanhimman pojan opiskelemaan. Kommunistit pyrkivät muokkaamaan arvomaailmaa ja edistämään tasa-arvoa ja kovan työn arvostamista.
Kiinan kirjallisuus on kiinan kirjoitusjärjestelmän varhaisuuden vuoksi kehittynyt jo muinaisina aikoina. Varsinaisen kertomakirjallisuuden kehitys pääsi vauhtiin vasta 1300-luvulla. Tätä varhaisempi säilynyt kirjallisuus on pääosin tietokirjallisuutta, filosofisia tai uskonnollisia teoksia sekä runoutta. Näistä koulutetun ihmisen tulee tuntea "viisi klassikkoa ja neljä kirjaa". Kalligrafia on kiinalaisille sivistyksen korkein mittari. Kertomakirjallisuuden neljä pääteosta ovat Xiyouji (西游记 Lännenmatkan kertomus), Honglou meng (紅樓夢 Punaisen huoneen uni), Shuihu-zhuan (水浒传 Joenvarren kertomus) ja Sanguo yanji (三國志演 Kolmen kuningaskunnan romanssi).
Kiinalainen musiikki, varsinkin perinteinen musiikki, poikkeaa selkeästi länsimaisesta, niin soitinten kuin sävelkuulonkin osalta. Cui Jian oli yksi ensimmäisiä kiinalaisen rock-musiikin 1980-luvun puolivälissä suosioon nostaneita. Kiinalainen näyttämötaide sisältää usein enemmän akrobatiaa kuin länsimainen. Erityisen huomattava näyttämötaiteen osa-alue on kiinalainen ooppera. Kiinalainen maalaustaide on niin ikään omaleimaista. Merkittävin juhlapäivä kiinalaisessa kalenterissa on kiinalainen uusivuosi, joka osuu gregoriaanisessa kalenterissa vuoden alkupuolelle.
Lautapelejä kuten shakkia, kiinalaista šakkia (xiangqi) ja piiritysšakkia (weiqi) pelataan yleisesti. Niistä järjestetään kilpailuja ja turnauksia. Weiqi on sivistyneistön peli. Xiangqi ja majiang puolestaan ovat tavallisen kansan suosiossa.
Fyysisen hyvinvoinnin ylläpitoa pidetään tärkeänä. Aamuharjoitukset ovat yleisiä. Lapsille opetetaan jo koulussa itsehierontaa ja qigong-harjoituksia, joilla monet oppitunnit aloitetaan. Tapa jatkuu yliopistossa ja myöhemmin työelämässä. Vanhuksia näkee puistoissa tekemässä päivittäisiä qigong-harjoituksiaan.
Urheilu.
Kiinan urheilukulttuuri on yksi maailman vanhimmista. Monet historioitsijat uskovat jalkapallon olevan peräisin Kiinasta. Perinteiset kunto- ja taistelulajit kuten qigong ja taijiquan ovat edelleen suosittuja.
Kiina on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1932 vuoteen 1952 ja uudelleen vuodesta 1980 alkaen. Vuoden 2008 kotikisoissa sillä oli 600 urheilijan joukkue, muutkin kesäkisajoukkueet ovat olleet yli 200 jäsenen joukkueita.
Kiinan jalkapallomaajoukkue on saanut Aasian-mestaruuskilpailuissa hopeaa 1984 ja 2004. Lokakuussa 2010 se oli FIFAn rankingissa sijalla 89. Maassa on 2 221 jalkapalloseuraa joissa yli 700 000 rekisteröityä pelaajaa. Rekisteröimättömiä pelaajia on arvioitu olevan yli 25 miljoonaa.
Muita suosittuja lajeja ovat pöytätennis, sulkapallo, koripallo ja nykyään myös golf.
Väestö.
Vuoden 2010 väestönlaskennan tulos, 1,34 miljardia, oli pienempi kuin YK:n ennuste. Väestön kasvuvauhti oli pienempi kuin koskaan 50 vuoden aikana. Hedelmällisyysluku oli laskenut 1,4 lapseen naista kohti. Sataa tyttölasta kohti syntyy 118 poikalasta. Väestön ikääntyminen ja kaupungistuminen on nopeaa, ja koulutettujen osuus on kasvussa. Epätasapainoinen ikärakenne on lisännyt vaatimuksia yhden lapsen politiikasta luopumiseen. Guangdingin provinssi on ehdottanut, että toinen lapsi sallittaisiin sellaisille perheille, joissa kummallakaan vanhemmalla ei ole sisaruksia.
Etniset ryhmät.
Valtaosa (91,5 %) Kiinan kansalaisista on Han-kiinalaisia. Loppu 8,5 %, eli yli 90 miljoonaa ihmistä, edustaa noin 55 etnistä vähemmistöä. Etniset vähemmistöt nauttivat tietyistä etuuksista, esimerkiksi yhden lapsen politiikka ei sido kaikkia vähemmistökansoja.
Jotkut vähemmistöt, kuten mantsut, ovat assimiloituneet valtakiinalaiseen kulttuuriin lähes täysin. Vaikka he ovat säilyttäneet kielensä ja uskontonsa, identiteetiltään he ovat ensisijaisesti kiinalaisia ja etninen ryhmä on toissijainen identiteetti. Toisille ryhmille, kuten mongoleille ja kasakeille, tiibetiläisille ja Hainanin saaren asukkaille, etninen identitetti on ensisijainen. Varsinkin tiibetiläisille ja uiguureille kysymys itsenäisyydestä on ollut tärkeä.
Uskonnot.
Kiinan hallitus hyväksyy viisi uskontoa: buddhalaisuus, taolaisuus, islam, katolisuus ja protestanttisuus. Ateismia ja taikauskon vastaisuutta on opetettu aktiivisesti koko koululaitoksessa vuosikymmenten ajan. Silti Purduen yliopiston 2010 teettämän tutkimuksen mukaan 85 prosentilla oli jonkinlainen uskonnollinen vakaumus, ja buddhalaisia oli enemmän (18 %) kuin ateistisen vakaumuksen omaavia (15 %).
Virallisten tietojen mukaan maassa on noin 100 miljoonaa uskonnollisesti aktiivista ihmistä, eräiden arvioiden mukaan 300 miljoonaa. Näistä noin 200 miljoonaa olisi buddhalaisia, taolaisia tai palvoisi legendaarisia hahmoja kuten lohikäärmekuningasta tai hyvän onnen jumalaa. Buddhalaisuuden suuntauksista theravada- ja tiibetinbuddhalaisuus ovat etnisten vähemmistöjen kannattamia. Perinteisesti islaminuskoisia kansoja, huita, kazakkeja ja uiguureja on Kiinassa noin 20 miljoonaa. Kristittyjä on mahdollisesti jopa 40 miljoonaa, virallisten lukujen mukaan 16 miljoonaa. Toisen tutkimuksen mukaan maassa olisi 40 miljoonaa protestanttia ja 14 miljoonaa katolilaista. Katoliset ovat jakautuneet kommunistihallinnolle uskolliseen niin sanottuun patrioottiseen kirkkoon sekä Vatikaanille lojaaliin maanalaiseen kirkkoon. Vuonna 1949, kun ulkomaiset lähetyssaarnaajat karkotettiin maasta, siellä oli 700 000 kristittyä.
1990-luvun lopulla Kiinassa oli ainakin 70 miljoonaa Falun Gong -menetelmän harjoittajaa. Menetelmän harjoittajat joutuivat väkivaltaisen vainokampanjan kohteeksi, kun heidän lukumääränsä ylitti kommunistipuolueen kokonaisjäsenmäärän, mutta mm. Yhdysvaltain hallituslähteiden mukaan kymmenet miljoonat kiinalaiset saattavat yhä harjoittaa Falun Gongia yksityisesti.
Kielet.
Kiinalaisten luoma yhteinen merkistö on helpottanut kommunikointia Itä-Aasiassa vuosituhansien ajan.
Kiinan "de facto" virallinen kieli on mandariinikiina. Kansan päivälehden mukaan vuonna 2004 sitä puhui äidinkielenään 53 prosenttia Kiinan väestöstä. Mandariinikiina on opetuskieli kaikissa Kiinan oppilaitoksissa, joten lähes kaikki koulutetut kiinalaiset osaavat sitä ainakin vieraana kielenä. Sitä on yritetty saada ainoaksi opetuskieleksi jopa vähemmistöalueilla kuten Tiibetissä. 2000-luvun puoliväliin asti se oli myös televisio-ohjelmien ainoa kieli.
Klassinen ja moderni kiinan kieli ovat kaksi eri kieltä. Kiinassa on tusinoittain kieliä. Merkit voivat olla samoja, vaikka muutoin murteet voivat erota kuten ruotsi ja saksa. Useimmat ymmärtävät mandariinikiinaa, jota yksinomaan käytetään radiossa ja tv:ssä. Kaikki eivät puhu sitä. Vain Guăngzhōussa sallitaan ohjelmat paikalliskielellä. Kiinan puhekieli on verraten helppoa. Siihen ei sisälly sanojen taivutusta, aikamuotoja, yksikköä ja monikkoa, vahvoja verbejä ja akkusatiivia, datiivia jne. Sanajärjestys välittää merkityksen. Merkkikirjoitus sopii tähän kieleen. Äänialoja (tooneja, sävelkorkeuksia) on neljä: ā, á, ă ja à. Laajin kiinan kielen sanakirja vuodelta 1718 sisältää 47 035 merkkiä. Virallinen lukutaito Kiinassa on 2000 merkkiä. Ne vastaavat 97–98 % normaalitekstistä, jossa kirjallisuuden ja lehtien luku on vielä vaikeaa. 4000 merkkiä vastaa jo 99,8 % tekstistä ja on sujuvaa. 5000 merkkiä vastaa täysin sujuvaa kieltä.
Han-kiinalaiset puhuvat siniittisiä kieliä, mutta muilla Kiinan etnisillä ryhmillä on tavallisesti omat kielensä. Virallisesti Kiinassa on 55 etnistä vähemmistöä, kieliä on kuitenkin noin 100–120 vaikka eri kiinat laskettaisiinkin murteiksi, katso siniittiset kielet. Ethnologue-kirjan mukaan Kiinassa puhutaan 292 kieltä.
Suurimmat kaupungit.
Vuonna 2010 maassa arvioitiin olevan 11 yli kolmen miljoonan asukkaan kaupunkia.


Vietnamin kieli.
Vietnam ("Tiếng Việt") on Vietnamin virallinen kieli, jota puhuu yli 65 miljoonaa ihmistä (n. 87 % väestöstä) Vietnamissa ja muutama miljoona muualla. Kielitieteilijät yrittivät pitkään selvittää mihin kielikuntaan vietnam kuuluu, sitä epäiltiin jopa siniittiseksi kieleksi, koska se on saanut niin paljon vaikutteita kiinasta. Nykyään ajatellaan, että se on austroaasialainen kieli, luokitus: austroaasialainen, mon-khmer,
Vietnam on analyyttinen kieli, jossa sanajärjestys on hyvin tärkeä ja useasti käy niin, että lauseen kokonaisen merkityksen voi muuttaa vaihtamalla kahden sanan paikkaa, esimerkiksi Anh ấy không làm được việc này "“Hän ei kykene tekemään tätä työtä”" → Anh ấy không được làm việc này "“Hän ei saa tehdä tätä työtä”".
Kirjoitusjärjestelmä.
Koska Vietnam oli Kiinan vallan alla noin 111 eaa.–938 jaa., vietnamin virallinen kirjoitusjärjestelmä oli klassinen kiina, jota vietnamiksi kutsutaan nimellä "Chu-nho" tai "chữ Hán". Tätä käytettiin myöhempien kirjoitusjärjestelmien rinnalla aina vuoteen 1918 saakka. Noin 1000-luvulla Vietnamissa kehitettiin kiinan kirjoitusjärjestelmän pohjalta oma järjestelmä, nimeltä Chữ Nôm (rahvaanomainen kirjoitus). Chữ-nôm-kirjoitus käyttää tavallisia kiinan merkkejä ja joitakin erityisesti vietnamia varten kehitettyjä merkkejä. Nämä uudet merkit yhdistävät pari muuta kiinan merkkiä, jotka osoittavat merkityksen ja vietnamin summittaisen lausumisen.
1600-luvulla ranskalaiset lähetyssaarnaajat kehittivät Vietnamissa vielä uuden kirjoitusjärjestelmän, latinalaisiin aakkosiin pohjautuvan kirjoituksen nimeltä Quốc Ngữ, kansallinen kieli. Aluksi sillä kirjoitettiin rukouskirjoja ja muuta uskonnollista materiaalia. Kehittäjäksi mainitaan tavallisesti ranskalainen jesuiitta nimeltä Alexandre de Rhodes, vaikkei hän sitä toki yksin keksinyt. 1700-luvun puolivälissä jotkut koulut Vietnamissa alkoivat opettaa Quốc Ngữ-kirjoitusta, mutta laajamittaiseen käyttöön se tuli vasta 1900-luvulla, ja on nykyään oikeastaan ainoa Vietnamissa käytettävä kirjoitusjärjestelmä.
Quốc Ngữ sisältää 30 kirjainta ja viisi toonimerkkiä, jotka kirjoitetaan vokaalien ylä- tai alapuolelle. Eräät kirjainten yhdistelmät ääntyvät yhtenä foneemina.
Sukulaisuus.
Vietnamin kielessä käytetään sukulaisuuteen liittyviä termejä viittaamaan puhujaan itseensä tai kuulijaan. Nämä termit voivat paljastaa puhujan ja kuulijan välillä olevan sosiaalisen suhteen, ikäeron ja jopa puhujan asenteen kuulijaa kohtaan. Tästä syystä oikea termi on valittava tarkkaan, jottei kukaan loukkaannu, ja tuntemattomat saattavat hyvin kysyä toiseltaan iän selvittääkseen, mitä termiä tulee käyttää. Termit vaihtelevat alueesta riippuen ja niistä monet johtuvat kiinan kielestä.
Sukulaistermien käyttö on yleisin tapa viitata itseensä ja termejä voi käyttää kuka tahansa, eivätkä ainoastaan verisukulaiset. Esim. useimmissa parisuhteissa miespuolinen kutsuu kumppaniaan termillä "em" (nuorempi sisarus) ja naispuolinen kumppaniaan termillä "anh" (isoveli)—länsimaisille korville tämä saattaa kuulostaa sukurutsaiselta, mutta vietnamin puhujien keskellä se on täysin normaali ja odotettu.
Pronominit.
Vietnamin kielessä esiintyvät myös pronominit, jotka jakautuvat kahteen alalajiin riippuen siitä, voiko niiden eteen liittää monikkosanan "các" tai "chúng", esim. "tôi" (minä) → "chúng tôi" (me).
Levinneisyys.
Suurin osa vietnamin puhujista asuu Vietnamissa. Suuria vietnamia puhuvia vähemmistöjä asuu muun muassa Yhdysvalloissa, Kanadassa, Ranskassa ja Australiassa. Suomessa asuu viitisen tuhatta vietnamia äidinkielenään puhuvaa, jotka edustavat eri etnisiä ryhmiä: etelä- ja pohjoisvietnamilaisia, khmerejä ja sinovietnamilaisia.


Luettelo elokuvaohjaajista.
__NOTOC__
Tämä on aakkosellinen luettelo elokuvaohjaajista.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
Å.
Elokuvaohjaajat


Hymiö.
Hymiö on Scott Fahlmanin 19. syyskuuta 1982 keksimä tapa lisätä tekstimuotoisen esityksen, kuten sähköpostin tai tekstiviestin, ilmaisuvoimaa. Hymiö, esimerkiksi codice_1, muodostuu normaaleista ASCII-merkeistä ja se voidaan tulkita kääntämällä mielessään kuviota yhdeksänkymmentä astetta myötäpäivään. Tällöin merkkien voi mieltää esittävän naamaa silmineen, nenineen ja suineen; nenä eli viivamerkki tosin jää usein pois. Monet nykyiset keskusteluohjelmistot ovat ottaneet tavaksi korvata tekstipohjaiset hymiöt graafisilla, piirretyillä hymiöillä, jolloin ne myös ovat katselusuunnassa oikein päin. Hymiöt ovat yleisiä nuorisokulttuurissa esimerkiksi tekstiviesteissä tai pikaviestintäohjelmissa.
Yleisimpiä hymiöitä.
Yleisimmin käytössä olevien perushymiöiden kuten codice_2 lisäksi muita vaakahymiöitä on lukuisia. Vaakatasossa esitettyjen hymiöiden lisäksi on olemassa myös hymiöiden kaltaisia, lyhyitä ASCII-kuvioita eli niin sanottua ASCII-taidetta. Välillä näitä yksirivisiä kutsutaan usein erheellisesti hymiöiksi, ehkäpä samankaltaisen käyttötavan johdosta.
Hymiöitä voidaan tehdä pystytasossa. Edellisistä poiketen pystyhymiöt ovat oikein päin eli pystyssä, joten niiden katseleminen ei vaadi juurikaan mielikuvitusta. Pystyhymiöitä sanotaan myös "japanilaisiksi hymiöiksi" tai "animehymiöiksi" — joko siksi, että ne muistuttavat isosilmäisiä japanilaisia animaatiohahmoja, tai koska ne on mahdollisesti keksitty Japanissa. Japanissa käytetään myös sellaisia hymiöitä, joiden tekemiseen vaaditaan japanilaisia kanamerkkejä, esimerkiksi codice_3 (iso hymy).
Pystyhymiöitä ovat muiden muassa codice_4 tai codice_5 tai codice_6 (hymy tai onnellinen) ja codice_7 (tylsistynyt tai vaivaantunut).
Kulttuurierot.
Kulttuurierojen on havaittu vaikuttavan hymiöiden käyttöön. Esimerkiksi Itä-Aasiassa iloiselle ilmeelle käytetään tyypillisesti merkintää codice_8, kun taas länsimaissa codice_9 on tavallisempi. Surullista ilmettä itäaasialaiset kuvaavat hymiöllä codice_10. Erot liittyvät siihen, että itäaasialaiset kohdistavat tunteita tulkitessaan huomionsa pääasiassa silmiin, kun taas länsimaalaiset ottavat suun ja silmien seudun tasapuolisemmin huomioon.
Unicode-hymiöt.
Unicode-merkkijärjestelmä sisältää muutamia valmiita hymiöitä. Niitä käytetään tällä hetkellä hyvin vähän.


Telugu.
Telugu (తెలుగు) on suurin dravidakieli, sitä puhuu n. 70 miljoonaa ihmistä pääasiassa Andhra Pradeshissa ja sen naapuriosavaltioissa Etelä-Intiassa. Se on myös yksi Intian kansallisista kielistä. Äidinkielenään telugua puhuvat yanadit ja bagatat. Lisäksi sitä puhutaan Bahrainissa, Fidžillä, Malesiassa, Mauritiuksella, Singaporessa ja Arabiemiirikunnissa.
Telugulla on oma kirjoitusjärjestelmänsä, joka pohjautuu Intian muinaiseen braahmii-kirjoitukseen. Se muistuttaa läheisesti kannadan kirjoitusjärjestelmää. Vanhimmat tunnetut telugunkieliset kirjoitukset ovat peräisin 500-luvulta, enemmänkin telugunkielistä runoutta ilmestyi 1000-luvulla.
Telugua kirjoitettiin 1900-luvulle saakka tyylillä, joka poikkesi selvästi puhutusta telugusta. 1900-luvun puolivälissä tehtiin uusi kirjoitusstandardi, joka pohjautui puhuttuun teluguun.
Kirjoitusjärjestelmä.
Telugua kirjoitetaan tavuaakkostolla, jossa kaikilla konsonanteilla on ominainen vokaali. Kun tavu kirjoitetaan jollakin toisella vokaalilla, merkitään konsonantin ylä- tai alapuolelle tai sitä ennen tai sen jälkeen erityinen merkki vokaalimuutoksesta. Vokaalit kirjoitetaan itsenäisinä kirjaimina kun ne esiintyvät tavun alussa. Tiettyjä konsonantteja voidaan yhdistää erityisillä yhdistämissymboleilla kun ne esiintyvät yhdessä.


Pietari (kaupunki).
Pietari (, "Sankt-Peterburg", kutsumanimeltään, "Piter", vuosina 1914–1924 Petrograd ja 1924–1991 Leningrad) on noin 5 miljoonan asukkaan suurkaupunki. Se on Venäjän toiseksi suurin ja Euroopan neljänneksi suurin kaupunki ja tärkein Venäjän Itämeren satamakaupunki. Pietari on myös maailman pohjoisin yli miljoonan asukkaan kaupunki. Se sijaitsee Suomenlahden pohjukassa Nevan suistossa, osittain Karjalankannaksen kaakkoisosassa ja suiston saarissa. Pietari on Venäjän suurimpia kulttuurin ja koulutuksen keskuksia. Pietarin historiallinen keskusta on Unescon maailmanperintökohteiden luettelossa.
Pietari on Venäjän federaatiosubjektina "liittokaupunki" ja sitä ympäröi erillinen federaatiosubjekti Leningradin alue. Vastaavanlainen hallintoratkaisu Venäjällä on myös Moskovassa ja sitä ympäröivällä Moskovan alueella. Muut Venäjän suurkaupungit kuin Pietari ja Moskova eivät ole liittovaltiosubjekteja.
Maantiede.
Pietari on rakennettu Laatokasta Suomenlahteen laskevan Nevan suistoalueelle. Kaupungin alueella on 42 saarta, joita yhdistää yli 340 siltaa. Pietaria ympäröivät alueet ovat varsin tasaisia, ja koko kaupungin historiallinen keskusta on alle 4 m:n korkeudella merenpinnasta, osat siitä ovat jopa merenpinnan alapuolella. Maaperä Nevan suistossa on vastoin yleistä käsitystä rakennuskelpoisuudeltaan erinomaista hiekkamaata, jota on kerrostunut suistoon valtavia määriä joen syntyessä 3300 vuotta sitten ja kolmentuhannen vuoden aikana sen jälkeen.
Ilmasto.
Pietarin ilmasto on Eurooppaan nähden mantereinen, mutta Venäjän mantereeseen verrattuna merinen. Ilmasto on lauhempi kuin muualla Venäjällä ja Amerikan mantereella samoilla leveysasteilla. Kylmimmän kuukauden, helmikuun, keskilämpötila on −6 °C ja lämpimimmän, heinäkuun, keskilämpötila on noin 18 °C.
Sateita saadaan kohtuullisesti läpi vuoden, kuivinta on keväällä ja sateisinta loppukesällä ja syksyllä. Vuoden sademäärä on noin 600 mm.
Kaupunkirakenne.
Muiden neuvostokaupunkien tapaan Pietarin rakennusten korkeus keskustasta ulospäin mentäessä on lähes päinvastainen kuin länsimaisissa kaupungeissa, koska suunnitelmatalouden aikana maan hinta ei ohjannut rakennusprojekteja. Pietarin ydinkeskustan rakennuskanta on varsin matalaa ja keskustasta etäännyttäessä rakennusten korkeus kasvaa. Lähempänä keskustaa sijaitsee 1950-luvulla rakennettuja viisikerroksisista taloista muodostuneita lähiöitä, kun taas kauempana on 1970- ja 1980-lukujen 10–20-kerroksisia kerrostaloja.
Pietarissa on panostettu varsin paljon kaupungin historiallisen monumentaalikeskustan säilyttämiseen ja kunnostamiseen. Viime vuosien aikana on ryhdytty myös uudelleenrakentamaan ja kunnostamaan kaupungin kerrostalolähiöitä. Kerrostalolähiöt koostuvat pääasiassa vuosina 1958–70 rakennetuista viisikerroksisista "hruštšovkoista", joiden elinkaareksi suunniteltiin rakennushetkellä noin 30 vuotta. Näillä kerrostaloalueilla asuu noin 600 000 pietarilaista, eli 11 % kaupungin väestöstä. Vasta muutama kaupungin sadasta kvartaalista eli suurkorttelista on kunnostettu ja toiminta on tarpeen huomioon ottaen ollut liian pienimuotoista. Keskimääräinen asumisväljyys kaupungissa on noin 15 neliötä henkeä kohden, mikä on esimerkiksi noin puolet Helsingin asumisväljyydestä.
Ympäristö.
Kaupungin leveät kadut ja meren läheisyydestä johtuva tuulisuus takaavat kaupungin ilman kohtalaisen laadun, vaikka liikenne ja kaupungin teollisuus ovatkin merkittäviä ilmansaastuttajia.
Neva on suuri joki, jonka keskimääräinen virtaus on 2 500 m³ sekunnissa ja jonka valuma-alue on kooltaan 300 000 km². Pietarin jätevesien vaikutus kaupungin lähivesiin ja koko Suomenlahden tilaankin on kuitenkin huomattava. Neva laskee järvimäiseen Nevan estuaariin, johon tulee vain harvoin suolaista vettä muualta Itämerestä. Näin alueen vedenlaatu onkin hyvin riippuvainen Laatokan ja Nevan tilasta ja Pietarista alueelle lasketuista jätevesistä. Vaikutusta on entisestään lisännyt tulvapato, jonka rakentaminen aloitettiin vuonna 1979 mutta joka on vielä osin keskeneräinen. Tulvapadon tarkoituksena on estää Itämeren veden nouseminen kaupungin alueelle.
Perustamisensa jälkeen kaupungissa on tulvinut kolmisensataa kertaa. Pahin tulva oli vuonna 1824, jolloin vesi nousi 421 cm normaalin yläpuolelle ja kaupungissa kuoli 200 ihmistä. Kaupungissa julistetaan tulvivan, jos vesi nousee 160 cm normaalin yläpuolelle.
Monien kansainvälisten projektien avulla Pietarin jätevesikysymykseen on pyritty vaikuttamaan ja tilanne on jo parantunut aikaisemmista vuosista. Kaupungin olemassa olevilla vedenpuhdistamoilla käyttöön otettu tehostettu fosfaatinpoisto parantaa koko itäisen Suomenlahden tilaa. Koska Suomenlahdella plankton ei talvella kuluta jääpeitteen takia mereen päätyneitä ravinteita, Pietarin vaikutus näkyy eniten jäiden lähdön jälkeisessä levien ja planktonin kevätkukinnassa Kaakkois-Suomen rannikolla. Kesällä ravinteiden vaikutus rajoittuu yleensä Nevan estuaariin, jossa havaitaankin voimakasta leväkukintaa koko avovesikauden.
Historia.
Aleksanteri Nevalainen kukisti ruotsalaiset lähellä Nevan suuta vuonna 1240. Nevan suistossa oli 1300-luvulla ruotsalainen linnoitus Maankruunu (), jonka kuitenkin Novgorod nopeasti hävitti. Stolbovan rauhassa 1617 alue siirtyi Ruotsille, ja Kustaa II Aadolf perusti sen suistoon Nevanlinnan, joka sai kaupunkioikeudet 1642. Kaupungissa oli Kaarle IX:n vuonna 1611 rakennuttama linnoitus Nyenskans. Alkuaankin suomensukuisten heimojen (vatjalaisten ja inkerikkojen) asuttamalle Inkerin alueelle suuntautui voimakas muuttovirta Savon ja Äyräpään kihlakunnista. Toisaalta alkuperäistä ortodoksiväestöä pakeni voittomaalta Venäjän puolelle erityisesti ruptuurisodan (1656–1658) ja ruotsalaisten jyrkän uskontopolitiikan seurauksena. Vuoteen 1675 mennessä Suomenlahden ja Laatokan välinen Karjalankannas sekä sen eteläpuoliset alueet luterilaistuivat ja suomalaistuivat merkittävästi, niin että Nevanlinnan ympäristön maalaisasutus koostui suurimmaksi osaksi inkeriläisistä.
Pietari Suuren aika.
a> ruotsalaisten hyökkäyksiä vastaan venäläisten vallattua Pietarin alueen takaisin Ruotsilta.
Suuren Pohjan sodan alussa venäläiset joukot valloittivat alueen Ruotsilta ja Pietari Suuri perusti vuonna 1703 Pietarin Nevanlinnan paikalle. Kaupungin nimeksi tuli hollanninkielinen "Sankt Pieterburg", "Pyhän Pietarin linna" apostoli Pietarin mukaan. Alkujaan kaupunki oli tarkoitettu ainoastaan linnoitukseksi ruotsalaisten uusia hyökkäyksiä vastaan ja sen ensimmäinen rakennus olikin Pietari-Paavalin linnoitus.
Kaupungin rakennustöihin tuotiin joukoittain ruotsalaisia sotavankeja ja venäläisiä maaorjia, ja tuhannet heistä kuolivat sairauksiin ja huonoihin oloihin. Kaupungin rakentamisen Pietari Suuri rahoitti uusilla veroilla, kuten parta-, arkku- ja sieluverolla, joka oli käytännössä alempien yhteiskuntaluokkien miehiin kohdistunut kuolinvero. Vuonna 1712 Pietari Suuri julisti kaupungin Venäjän keisarikunnan pääkaupungiksi, määräsi vastahakoiset virkamiehet, aateliset ja kauppiaat muuttamaan Moskovasta Neva-joen suistoon ja rakentamaan sinne uudet kotinsa.
Pietari Suuren kuollessa 1725 Pietarista oli kasvanut 40 000 asukkaan kaupunki (kahdeksan prosenttia Venäjän silloisesta kaupunkiväestöstä), ja 90 prosenttia Venäjän ulkomaankaupasta kulki sen kautta. Kaupan määrää kasvatti se, että pohjoisen Arkangelin kaupallinen vetovoima väheni, kun reitti Länsi-Eurooppaan oli Suomenlahden kautta lyhyempi. Kaupungin keskustaksi oli muodostunut Nevan etelärannan Amiraliteetin ympäristö.
Katariina Suuren aika.
Katariina Suuri nousi valtaistuimelle 1762 syrjäyttäen aviomiehensä Pietari III:n. Katariina ylläpiti rikasta hovielämää ja oli vasta valmistuneen Talvipalatsin ensimmäinen asukas. Katariina aloitti keisarillisen taidekokoelman kartuttamisen, mistä myöhemmin muodostui nykyisen Eremitaašin taidemuseon kokoelman perusta. Taidekokoelman kasvun takia jouduttiin rakentamaan myös uusia rakennuksia talvipalatsin kylkeen. Nämä rakennukset tunnetaan nykyisin nimellä "Pieni ja Vanha Eremitaaši". Palatsikompleksin yhteyteen rakennettiin teatteri, joka on edelleen toiminnassa.
Katariina oli suuri tieteiden ja taiteiden tukija. Hänen hallintoaikanaan valmistuivat Pietariin tiedeakatemian ja taideakatemian rakennukset, Venäjän ensimmäinen julkinen kirjasto (nykyisen Venäjän kansalliskirjaston perusta), sekä edelleen käytössä oleva Gostinyi Dvorin kauppahalli Nevski prospektin varrelle. Katariinan aikana venäläinen musiikkielämä sai paljon länsimaisia vaikutteita, ja Katariina otti italialaisia kuoronjohtajia ja säveltäjiä hovinsa palvelukseen.
Katariina Suuri uudisti Pietarin hallintoa. Vuonna 1766 perustettiin pormestarin ("gorodskoi golova") virka, ja 1774 muodostettiin kaupunginhallitus ("Magistrat"), joka jo 1786 muutettiin kaupungin duumaksi.
Aleksanteri I:stä II:een.
Katariina Suuren kuoleman jälkeen valtaan nousi vuonna 1796 hänen poikansa Paavali I. Hän toteutti konservatiivista politiikkaa, rajoitti Pietarin paikallishallintoa ja lisäsi byrokratiaa. Tällainen politiikka teki Paavalista hyvin epäsuositun, ja vaikka hän salamurhien pelosta rakennutti itselleen turvallisemman Mihailovskin palatsin, hänet murhattiin kuitenkin omaan vuoteeseensa 12. maaliskuuta 1801. Salamurhan takana oli Paavalin oma poika, josta tuli tsaari Aleksanteri I.
Aleksanteri I:n hallituskaudella Venäjän armeija torjui Napoleonin hyökkäyksen maahan. Voitettujen ranskalaisten sotaviirit ovat edelleen nähtävissä Kazanin katedraalissa, johon myös venäläisten komentaja sotamarsalkka Kutuzov on haudattu. Vuonna 1818 aloitettiin Iisakinkirkon rakennustyöt, jotka saatiin päätökseen vasta 40 vuotta myöhemmin.
a> toimi Venäjän keisarina vuosina 1825–1855
Aleksanteri I:n yllättävä kuolema Taganrogin kaupungissa Siperiassa joulukuussa 1825 aiheutti poliittisen kaaoksen. Aleksanterin veli Konstantin, joka oli perimysjärjestyksessä seuraavana, kieltäytyi kruunusta, ja valtaan nousi hänen sijastaan Aleksanterin toinen veli Nikolai. Joukko liberaaleja nuoria armeijan upseereita ei hyväksynyt Nikolaita keisariksi, ja he toivoivat, että Konstantin olisi allekirjoittanut Venäjälle perustuslain. Kapinaa kutsuttiin dekabristikapinaksi joulukuun venäjänkielisen nimityksen mukaan. Konstantinin kieltäydyttyä kruunusta kapina kukistettiin, ja kapinan johtajat teloitettiin tai karkotettiin Siperiaan.
Nikolai I toteutti äärikonservatiivista hallintoa. Pietarista tuli sotilaallisen tarkasti hallittu kaupunki, ja jopa siviilihallinnossa oli vallalla sotilasakatemioiden hallintokulttuuri. Vaikka maa ajautui Nikolain politiikan seurauksena taloudelliseen taantumaan ja takapajuisuuteen, Venäjällä otettiin samalla teollisen yhteiskunnan ensiaskeleita. Vuonna 1837 valmistui maan ensimmäinen rautatie, joka yhdisti Pietarin ja Tsarskoje Selon, jossa sijaitsi Romanovien kesäpalatsi "Katariinanpalatsi". Pietari kasvoi ja kehittyi. Palatsiaukiolle pystytettiin Aleksanterin pylväs, ja Talvipalatsia vastapäätä rakennettiin yleisesikunnan rakennukset.
Kulttuuri kukoisti Nikolai I aikana kovasta kurista huolimatta. Pietarissa Fjodor Dostojevski kirjoitti mestariteoksensa, Mihail Glinka loi perusteet venäläiselle musiikille säveltämällä maan ensimmäisen oopperan ja kamarimusiikkia, ja Aleksandr Puškin kirjoitti runonsa. Fjodor Dostojevski kirjoitti 1848 novellinsa "Valkoiset yöt", joka kuvaa Pietarin yötöntä yötä, ja jonka nimestä on sittemmin muodostunut kaupungin tunnus. Pietari Suuren uudistuksista oli kulunut sata vuotta, ennen kuin Venäjälle oli muodostunut paikallinen korkeakulttuuri taiteen, kirjallisuuden, musiikin, baletin ja oopperan sekä klassisen musiikin alalla.
Maaorjuuden lakkauttaminen 1861 ja kaupungin voimakas teollistuminen 1800-luvun jälkipuoliskolla loivat Pietariin köyhän työläisluokan. Seurauksena olivat ylikansoitus, huonot hygieniaolot ja tautiepidemioita. Vaikeat elinolosuhteet myötävaikuttivat kaupungin myöhempiin levottomuuksiin.
Vuoden 1905 vallankumous ja ensimmäinen maailmansota.
Venäjän kannalta tuhoisasti päättyneen Japanin sodan jälkeen yhteiskunnalliset levottomuudet puhkesivat kaupungissa vallankumoukseksi. Sotilaat avasivat 9. lokakuuta 1905 tulen kohti rauhanomaista mielenosoitusta, joka oli pappi Gaponin johdolla toimittamassa keisarille vetoomusta. Mielenosoituksia tukahdutettiin asein tämän jälkeen eri puolilla kaupunkia, ja kuolleiden määrä arvioidaan tuhansiksi. Tapahtumat vahvistivat vallankumouksellisia liikkeitä ja saivat poliittisen opposition rivit yhtenäisiksi. Seuraavina kuukausina maanviljelijöiden ja sotilaiden kapinat, joista kuuluisin tapahtui panssarilaiva Potjomkinilla, ja muut mielenosoitukset levisivät koko valtakuntaan. Lev Trotskin johtama Pietarin työläisten neuvosto julisti yleislakon, joka pysäytti koko maan. Keisari Nikolai II antoi lokakuun manifestin, jossa myönnettiin kansalaisoikeuksia, hyväksyttiin perustuslaki ja luotiin kansanedustuslaitos, duuma.
Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä vuonna 1914 saksalaisvastaisuus kasvoi, ja kaupungin liian saksalaiselta kuulostanut nimi venäläistettiin muotoon "Petrograd" (). Tuolloin kaupungissa asui noin 2,1 miljoonaa ihmistä.
a>, josta ammuttiin lokakuun vallankumouksen aloituslaukaus
Vuoden 1917 vallankumous ja sisällissota.
Petrogradin neuvoston kokous vuonna 1917.
Kaupunki oli jälleen vuonna 1917 vallankumouksen näyttämönä. Työläisten mielenosoitukset kääntyivät kaupungissa yleislakoksi, ja sotilaat ryhtyivät maaliskuussa kapinaan. Petrogradin neuvosto toimi rinnakkain väliaikaishallituksen kanssa. Huhtikuussa Lenin palasi kaupunkiin ja otti bolševikkipuolueen ohjat käsiinsä. Lokakuun vallankumous syttyi 24. lokakuuta, kun bolševikit miehittivät keskeiset asemat kaupungista. Aurora-laiva, josta ammuttiin vallankumouksen lähtölaukaus, on nykyisin museona Nevan rannalla. Maaliskuussa 1918 hallitus siirtyi Moskovaan, josta näin tuli jälleen Venäjän jakamaton pääkaupunki.
Leninin kuolemaa 1924 kunnioitettiin muuttamalla kaupungin nimi "Leningradiksi", joka oli käytössä vuoteen 1991 asti. Leningradista tuli 1930-luvulla Stalinin teollistamisohjelman keskus. Vuonna 1939 kaupungissa asui kolme miljoonaa ihmistä, ja sen osuus Venäjän teollisesta tuotannosta oli noin yksitoista prosenttia.Stalin pelkäsi kaupungista muodostuvan kilpailevan valtakeskittymän Kremlille. Leningradin kommunistijohtajan Sergei Kirovin murha 1934 aloitti Stalinin puhdistukset.
Toinen maailmansota.
22. kesäkuuta 1941 Saksan joukot hyökkäsivät Neuvostoliittoon. Saksalaiset etenivät nopeasti ja saartoivat Leningradin. Puolustuslinjan murtamiseen he pyysivät apua Suomen armeijalta, mutta marsalkka Mannerheim ei myöntynyt pyyntöön. Leningradin asukkaat joutuivat kestämään piiritystä vuoteen 1943 asti. Leningradin epäonnistunut valtaus oli Hitlerille suuri arvovalta- ja strateginen tappio, sillä kaupungin piiritys sitoi yhden kipeästi tarvitun armeijaryhmän saksalaisia joukkoja.
Piirityksen aikana ruoka ja polttoaine olivat säännösteltyjä. Talvella 1941–1942 kaupungissa ei ollut juoksevaa vettä, lämmitystä eikä julkista liikennettä, ja sähköä sai vain ajoittain. Pienimmillään henkilöä kohti määrätty annos oli vain 125 grammaa leipää päivässä. Satoja tuhansia ihmisiä evakuoitiin kaupungista Laatokan kuuluisaa "elämän tietä" pitkin, joka oli ainoa piiritetyn kaupungin ulkomaailmaan yhdistävä reitti. Kesäisin ihmisiä kuljetettiin lautoilla, ja talvisin rekat kulkivat aurattua jäätietä pitkin jatkuvan vihollistulituksen alla. Piirityksen aikana Dmitri Šostakovitš sävelsi kaupungissa 7. sinfoniansa, lisänimeltään "Leningrad". Valmis teos esitettiin piiritetyssä kaupungissa 1942. Lähes 900 päivän piirityksen ("blokada") aikana kaupungissa kuoli ainakin 641 000 ihmistä, joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 800 000. Noin puoli miljoonaa piirityksen uhria on haudattu Leningradin liepeillä olevalle Piskarjovin hautausmaalle. Leningrad oli 1945 ensimmäinen kaupunki, jolle myönnettiin sankarikaupungin ("gorod-geroi") arvonimi.
Jälleenrakennus.
Saksalaisten piiritys tuhosi Leningradista 2,2 miljoonaa neliömetriä asuintiloja ja 2,8 miljoonaa vaurioitui, mistä aiheutui asuntopula sodan jälkeen. 1960-luvulle asti suuri osa kaupunkilaisista joutui elämään yhteisasunnoissa, kommunalkoissa. Samaan aikaan kaupunki kasvoi kiihkeästi, ja väkiluku ylitti nopeasti sotaa edeltävän tason. Kymmenessä vuodessa Leningradin väkiluku kasvoi viisinkertaiseksi. Monista muista neuvostokaupungeista poiketen Leningrad jälleenrakennettiin kunnioittaen vanhaa. Monet kulttuurikohteet, kuten Pietarhovi ja Puškinin palatsi rakennettiin käytännössä kokonaan uudelleen.
Pietarin metron ensimmäisen linjan rakennustyöt aloitettiin vuonna 1940. Se yhdisti kaikki tärkeimmät rautatieasemat ja avattiin 15. marraskuuta 1955. Seuraavina vuosina järjestelmää laajennettiin moneen otteeseen, ja se paisui Neuvostoliiton toiseksi suurimmaksi. Vuonna 1961 avattiin toinen linja, vuonna 1967 avattiin kolmas, 1985 neljäs ja 2008 viides linja.
1960-luvulta 1980-luvulle kaupungin ympärille rakennettiin suuria lähiöitä helpottamaan asuntopulaa. Kaupunki kasvoi myös kuntaliitosten kautta: Levašovo, Pargolovo ja Pesotšnyi liitettiin kaupunkiin 1953, Ligovo 1963 ja Lomonosov 1978.
Leningradin juttu.
Tammikuussa 1949 Pjotr Popkov, Aleksei Kuznetsov ja Nikolai Voznesenski järjestivät Leningradin kauppamessut voimistaakseen sodanjälkeistä taloutta ja tuottamalla elintarvikkeita Leningradin asukkaille. Stalin tuli epäluuloiseksi kilpailijoidensa noususta, ja Stalinin lakimiehet ja poliitikot järjestivät sarjan syytöksiä tuhotakseen heidät. Seurauksena oli sarja oikeudenkäyntejä 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa, joissa muun muassa Kuznetsovia ja Voznesenskia syytettiin maanpetoksesta ja kiinnostuksesta muodostaa neuvostovastainen järjestö Leningradissa. Yli 2000 Leningradin merkittävintä henkilöä poistettiin johtavista asemistaan. Joukossa oli tiedemiehiä, kirjailijoita ja opettajia, jotka joutuivat karkotetuiksi, vangituiksi ja Gulagin työleireille. Heidän joukossa oli muun muassa Nikolai Punin. Kaikki syytetyt ja teloitetut rehabilitoitiin myöhemmin Neuvostoliitossa Hruštšovin aikana
Hruštšovin ja Brežnevin kaudet.
Hruštšovin ja Brežnevin kausilla Moskova oli koko Neuvostoliiton poliittinen keskus, mutta Leningrad säilyi tärkeänä kulttuurikeskuksena ja siellä syntyi monia uusia kuvataiteen, populaarimusiikin ja kirjallisuuden suuntauksia. 1960–1980-luvuilla kaupunki kasvoi Suomenlahden suuntaisesti ja myös luoteeseen ja etelään. Kaupunkiin rakennettiin muun muassa Oktjabrski-konserttisali, Jubileinyi-urheilukeskus, Moskva- ja Pulkovskaja-hotellit sekä Pulkovon lentoasema. Vuonna 1979 ryhdyttiin rakentamaan tulvapatoa suojaksi Itämeren veden nousemiselta kaupungin alueelle.
1970-luvusta Neuvostoliiton romahtamiseen.
1970-luku ja 1980-luvun alku oli Leningradissa vakaata aikaa ja vaikka poliittiset oikeudet olivat hyvin rajattuja, oli kaupungin väestö kohtuullisen vaurasta. Mihail Gorbatšov perestroikana tunnettujen uudistusten myötä poliittinen vakaus hävisi ja kaupungin taloudellinen tilanne heikkeni.
Leningrad oli Gorbatšovin demokraattisten uudistusten eturintamassa. Gorbatšov siirsi pitkäaikaisen kommunistisen puolueen Leningradin johtajan Grigori Romanovin ja tämän kannattajat eläkkeelle ja järjesti kaupungissa paikallisvaalit, joiden seurauksena valtaan nousi liberaali Anatoli Sobtšak. Vain kaksi kuukautta historiallisten vaalien jälkeen joukko vanhoillisia kommunistisen puolueen johtohahmoja yritti vallankaappausta, jota vastaan Boris Jeltsin nousi Moskovassa. Pietarissa satatuhatta mielenosoittajaa kokoontui Talvipalatsin aukiolle vastustamaan vallankaappaajia. Sotilaat, jotka oli lähetetty pidättämään Sobtšak, kieltäytyivät noudattamasta komentoa. He sen sijaan saattoivat tämän paikalliselle televisioasemalle, josta Sobtšak tuomitsi vallankaappauksen. Epävarman yön jälkeen selvisi, että vallankaappausyritys oli epäonnistunut.
Neuvostoliiton hajottua kaupungin vanha saksalaisperäinen nimi "Sankt Peterburg" otettiin jälleen käyttöön kansanäänestyksen jälkeen lokakuun alusta 1991.
Väestö.
Viimeisimmän väestönlaskennan mukaan, joka valmistui 9. lokakuuta 2002, Pietarissa oli 4 159 635 asukasta, noin kolme prosenttia koko Venäjän väkiluvusta. Keskipalkka vuonna 2003 oli 2179 ruplaa (noin 176 €). Pietariin saa muuttaa vain, jos voi esittää itselleen asunnon ja työpaikan tai menee pietarilaisen kanssa naimisiin. On todennäköistä, että monilla ihmisillä ei ole tätä pakollista rekisteröintiä, vaan he asuvat kaupungissa laittomasti eivätkä siten ole väestönlaskennassa mukana. ILO:n arvion mukaan Pietarissa oli vuonna 2003 noin 16 000 katulasta.
Virallisten tilastojen mukaan kaupungin asukkaista 89,1 % on venäläisiä, 2,1 % juutalaisia, 1,9 % ukrainalaisia ja noin 1 % valkovenäläisiä. Näiden lisäksi huomattavia vähemmistöryhmiä kaupungissa ovat tataarit, kaukasialaiset, uzbekit, vepsäläiset, suomalaiset ja azerit. Enemmistö kaupungin asukkaista on ortodokseja, mutta kaupungissa on myös toimivia buddhalaisten, muslimien, juutalaisten ja luterilaisten yhteisöjä.
Asukasmäärän kehitys.
Vuoteen 1944 asti luvut ovat arvioita, vuosien 1959 – 2010 tiedot perustuvat väestönlaskentoihin. Vuoden 2010 arvo on laskennan alustava väkiluku.
Hallinto.
Pietari on suoraan Venäjän federaation alainen liittokaupunki, kuten Moskovakin, yksi Venäjän 83 federaatiosubjektista. Pietaria ympäröivä Leningradin alue eli oblasti on oma erillinen federaatiosubjektinsa, mutta Pietari on senkin hallintokeskus. Pietari on myös Venäjän federaation luoteisen federaatiopiirin hallintokeskus.
Muiden federaatiosubjektien tavoin Pietarin liittokaupungin sisäinen paikallinen itsehallinto on järjestetty kaksitasoisena. Ylemmällä tasolla on 18 hallintopiiriä, jotka edelleen jakautuvat yhteensä 111 kunnallishallintoalueeseen, joihin kuuluu kaupunkeja, taajamia ja kuntia (kaupunginosia).
Pietarin korkein päättävä viranomainen on kuvernööri ("gubernator"). Vuoteen 1996 nimikkeenä oli pormestari ("mer"), joka toimii myös kaupunginhallituksen puheenjohtajana. Kuvernööri on syyskuusta 2011 Georgi Poltavtšenko, jota pidetään Vladimir Putinin läheisenä liittolaisena. Hänen edeltäjänsä (2003–2011) oli Valentina Matvijenko. Hänen edeltäjänsä olivat Vladimir Jakovlev (1996–2003) ja Anatoli Sobtšak (1991–1996) pormestarin nimikkeellä. Venäjän federaation pääministeri Vladimir Putin toimi vuosina 1994–1998 kaupungin apulaispormestarina.
Kaupungissa toimeenpanovalta kuuluu kuvernöörille, hänen johtamalleen kaupunginhallitukselle, pormestarin kanslialle ja alueellisille hallintoyksiköille, jotka ovat kuvernöörin alaisuudessa. Kaupungin lainsäädäntövalta kuuluu kokonaan kaupunginvaltuustolle. Kaupunginvaltuusto koostuu 50 valtuutetusta, jotka valitaan yhden edustajan vaalipiireistä. Valtuusto laatii kaupungin järjestyssäännön, kaupungin lait ja asetukset. Se myös vahvistaa kaupungin budjetin, hallinnon rakenteen, kaupungin kehittämisprojektit, hallinnoi kaupungin omaisuutta ja ratifioi kaupungin tekemät sopimukset.
Talous.
Ennen Lokakuun vallankumousta Pietarin talous oli tiiviisti integroitunut Eurooppaan, ja se oli maan pääkaupunkina Venäjän tärkein pääomakeskus. Neuvostoliiton rautaesirippu sulki yhteydet läntiseen maailmaan, ja pääkaupunki siirtyi Moskovaan. Suunnitelmataloudessa Leningrad keskittyi sotateollisuuteen ja sitä palvelevaan tutkimukseen. Leningrad oli Neuvostoliitossa erityisesti laivanrakennuksen ja sähkötekniikan laitteistojen valmistuksen keskus. Sotateollisuuden tärkeä asema maan taloudessa takasi sille maan parhaat resurssit ja koulutetuimman työvoiman.
Suunnitelmatalouden romahdettua kaupunki ajautui vaikeuksiin. Vuosina 1992–1995 teollinen tuotanto laski noin 75 %. Kaupungin elintarviketeollisuuden vähyys aiheutti ongelmia elintarvikehuollolle.
Kaupunkisuunnittelussa 1990-luvulla asetettiin päätavoitteeksi kaupungin elinkeinorakenteen monipuolistaminen ja sopeutuminen uuteen poliittiseen tilanteeseen. Erityisesti pyrittiin panostamaan vientiteollisuuden, kuljetussektorin ja palveluelinkeinojen kehittämiseen. Kaupunki ei kuitenkaan kovin hyvin pystynyt luomaan kasvun edellytyksiä. 1990-luvun puolivälin jälkeen ryhdyttiin aikaisempaa enemmän kiinnittämään huomiota Venäjän talouden vahvoihin sektoreihin ja kaupungin oman kysynnän tyydyttämiseen. Kaupungin kehityksen kannalta hyvin merkittävässä osassa ovat edelleen suhteet federaation keskukseen ja aseteollisuuden tilaukset. Pietarin kaupunkistrategiassa pyritään hyödyntämään kaupungin ainutlaatuista kulttuurihistoriallista arvoa, jolla pyritään houkuttelemaan ulkomaalaista ja ulkovenäläistä pääomaa ja matkailijoita. Kaupungin hyvälle logistiselle sijainnille on myös asetettu suuria odotuksia.
Pietarin työvoiman arvioidaan olevan noin puolet asukasluvusta eli 2,6 miljoonaa ja työttömyyden noin 3 % työvoimasta (2004) vaikka viralliset työttömyystilastot ovat hyvin epätarkkoja, mikä johtuu Venäjän laajasta harmaasta taloudesta.
Suurimmat yritykset.
Venäjän federaation 200:sta tuotannon arvon perusteella suurimmasta yrityksestä yksitoista on pietarilaisia. Kuusi yrityksistä on perinteisiä koneenrakennus- ja telakkayhtiöitä. Kaksi yrityksistä on savuketehtaita ja kaksi elintarviketeollisuutta. Suurin elintarvikeyritys on osittain suomalaisomistuksessa oleva Baltika-panimo. Elintarvikeyritysten kasvu johtui pääosin 1990-luvulla ruplan devalvaation aiheuttamasta venäläisen elintarviketeollisuuden kilpailutilanteen paranemisesta. Pietarilainen panimo- ja savuketeollisuus palvelee Pietarin kaupunkia paljon laajempaa aluetta.
Venäjän kaasujätti Gazprom on siirtämässä pääkonttoriaan Pietariin. Yrityksen uusi 300-metrinen tornitalo suunniteltiin rakennettavaksi Ohta-keskukseen (aiemmin Gazprom City) toiselle puolelle jokea vastapäätä 1700-luvun Smolnan katedraalia/Smolnan luostaria, mikä herätti pelkoja kaupunkikuvan puolesta. Joulukuussa 2010 Pietarin kaupungin johto ilmoitti, että suunnitelma sijoitetaan uuteen paikkaan. Pääkonttorin siirto Moskovasta Pietariin tietää kaupungille myös 5,85 miljardin euron vuotuisia verotuloja. Gazpromin lisäksi kaupunkiin ovat siirtyneet valtion omistamat Vneštorgbank-pankki ja Gazpromin tytäryhtiö Gazprom Neft.
Pietarissa on kolme telakkaa, Baltijski zavod, Admiralteiskie verfi ja Severnaja verf, joilla on rakennettu kauppalaivojen lisäksi lukuisia sotalaivoja sekä ydinkäyttöisiä jäänmurtajia.
Pietarista on tulossa Venäjän autoteollisuuden keskus ja Euroopan suurin autoteollisuuden keskittymä Euroopassa. Fordilla on ollut kokoonpanotehdas Pietarin lähellä Seuloskoissa vuodesta 2002. Fordin lisäksi alueella on tehtaat Renaultilla. Lisäksi kaupunkiin rakentavat tuotantolaitoksia Toyota, Nissan, Suzuki ja General Motors. Hyundain tehtaiden rakentaminen alkaa kesällä 2008, ja Mitsubishi ja Peugeot-Citroën neuvottelevat tehtaista.
Federaation instituutiot.
Venäjän hallinnosta Pietariin siirtyy korkein oikeus, jonka käyttöön kunnostetaan senaatin ja synodin rakennus. Lisäksi Pietarhoviin perustetaan ylin hallintokoulu. Pietarissa toimii myös television viitoskanava, joka on ainoa Moskovan ulkopuolella toimiva valtakunnallinen kanava.
Liikenne.
a> sijaitsee 16 kilometriä Pietarin keskustasta etelään
Pietari on koko kaupungin historian ajan ollut yksi Venäjän tärkeimmistä liikenteen solmukohdista ja satamista, Venäjän "ikkuna länteen". Kaupungissa on merisatama Suomenlahdelle ja jokisatamia Nevan deltassa. Pietari on myös Itämeren Mustaanmereen yhdistävän kanavaverkon päätepiste. Kaupunkia ympäröi 115km pitkä kehätie, josta on hyvät kulkuyhteydet joka suuntaan niin autolla kuin julkisilla kulkuneuvoillakin.
Joukkoliikenne.
Pietarissa on neuvostoajan kaupunki- ja liikennesuunnittelun jäljiltä kattava kaupungin sisäinen joukkoliikenneverkosto. Metroa täydentää 75 km:n mittainen lähijunaverkosto ja 300 km:n raitiovaunuverkko. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen joukkoliikenne on kuitenkin alkanut rappeutua. Vuosina 1990–1997 raitiovaunujen määrä väheni 21 %, johdinautojen 27 % ja linja-autojen 32 %. Metrovaunuista puolet on yli 20 vuotta vanhoja. Joukkoliikenteen ylläpitoa ja kehittämistä on hankaloittanut poliittinen ilmapiiri, jossa päättäjät ovat olleet haluttomia rajoittamaan yksityisautoilua. Yksityisautojen määrä onkin kasvanut. Vielä 1980-luvulla Leningradissa oli 40 autoa 1000 asukasta kohti, mutta 2007 niitä oli jo 300.
Junat.
Pietarissa on viisi rautateiden pääteasemaa, jotka on nimetty kohdesuuntien mukaan: Baltian asema, Suomen asema, Laatokan asema, Moskovan asema ja Vitebskin asema.
Junamatka Moskovaan kestää marraskuussa 2009 liikennöinnin aloittaneella Sapsan-junalla kolme tuntia ja 45 minuuttia. Juna korvasi aiemman Nevski Ekspress -junan. Tavallisella junalla matka Moskovaan kestää noin kahdeksan tuntia. Kaupungista on säännöllistä raideliikennettä Suomeen Allegro ja Tolstoi-junilla.
Metro.
Pietarin metro aloitti toimintansa vuonna 1955, ja se muodostuu nykyisin viidestä linjasta. Se kulkee syvimmällä maailman metroista; asemat ovat keskimäärin 60 m:n syvyydessä. Metrolinjaa on yhteensä 103,4 km ja asemia 60. Metroon on suunnitteilla kaksi uutta linjaa, jotka kaksinkertaistaisivat sen pituuden. Metron lisäksi kaupungissa on julkista bussi- ja raitiovaunuliikennettä sekä yksityistä minibussiliikennettä.
Satamat ja laivaliikenne.
Pietarin suursatama lukeutuu Venäjän merkittävimpien merisatamien joukkoon. Vuoden 2012 tammi-kesäkuun rahtimäärien perusteella satama oli Venäjän 3. suurin rahtisatama. Merimatkustajaliikenteen pääsatama on Vasilinsaaren länsireunalla sijaitseva, vuosina 2009-2011 käyttöön otettu Merimatkustajasatama. Vasilinsaaren lounaisosassa sijaitsevasta Morskoi Vokzal satamasta liikennöi laivayhtiö St. Peter Line niin Helsingin Länsiterminaaliin kuin Tukholmaankin. Nevan yläjuoksulle, Laatokalle tai Ääniselle suuntaavat jokilaivat lähtevät vuorostaan Pietarin jokisatamasta (Retšnoi Vokzal). Kronštadtin saarella sijaitsee Venäjän Itämeren laivaston tärkeä sotilassatama. Vesibussilla pääsee Nevalta muun muassa Pietarhoviin, Lomonosoviin ja Kronštadtiin.
Lentoliikenne.
Kaupungin kehätien ulkopuolella on Pietarin kansainvälinen lentoasema Pulkovo, jossa on kaksi toisistaan erillistä terminaalia.
Koulutus ja tiede.
Pietari on Moskovan ohella Venäjän merkittävin koulutuksen ja tieteen keskus. Vuonna 1724 Pietari Suuri määräsi Pietariin perustettavaksi tiedeakatemian ja yliopiston. Pietarin tiedeakatemia on sittemmin kasvanut Venäjän ylimmäksi tieteelliseksi akatemiaksi. Se on vaihtanut historian murroksessa useasti nimeä ja tunnetaan nykyään Venäjän tiedeakatemiana. Akatemia siirrettiin kuitenkin 1900-luvulla Moskovaan. Nykyään Pietarissa toimii kymmeniä korkeakouluja ja kolme yliopistoa. Yksi Venäjän vanhimmista ja suurimmista yliopistoista on Pietarin valtionyliopisto, jossa opiskelee noin 32 000 opiskelijaa. Opetushenkilökuntaa on 6000 henkeä, heistä tuhat on professoreita.
Kaupunkikuva ja nähtävyydet.
Pietarin keskusta on jo itsessään nähtävyys. Tyypillistä Pietarin keskustan arkitehtuurille on mahtipontisuus ja lukuisat sillat.
Pietarin alkuperäinen rakennussuunnitelma 1700-luvun alusta edustaa kaupunkisuunnittelussaan ainutlaatuista saavutusta suunnitelman vaativuuden ja järjestelmällisyyden suhteen. Muun muassa arkkitehtien Rastrellin, Vallin de la Mothen, Cameronin, Rinaldin, Zaharovin, Quarenghin, Voronihinin, Rossin ja Montferrandin suunnitelmat vaikuttivat voimakkaasti venäläiseen 1700- ja 1800-lukujen arkkitehtuuriin. Kaupungin vanhan keskustan rakennuksissa yhdistyvät barokin ja uusklassismin arkkitehtuurityylit.
Pietari tunnetaan kulttuurikaupunkina, jonka vetonauloja ovat monet nähtävyydet ja yli sata museota, muun muassa maailman merkittävimpiin taidemuseoihin kuuluva Eremitaaši (Эрмитаж). Pietarin historiallinen keskusta on UNESCOn maailmanperintökohteiden luettelossa.
Nevski Prospekt on Pietarin pääväylä. Väylän varrella sijaitsevat monet tunnetut nähtävyydet. Kadun varrella on lisäksi paljon
ravintoloita ja kauppoja. Nevski Prospekt tunnetaan valtaväylänä, joka ei nuku koskaan.
Kirkot.
Pyhien Pietarin ja Paavalin kirkko sijaitsee Pietari-Paavalin linnoituksessa. Venäjän keisarien hautapaikkana toimivan kirkon suunnitteli Domenico Trezzini. Suipon tornin korkeus on 122 metriä.
Iisakinkirkon rakentaminen kesti neljäkymmentä vuotta 1818–1858, mistä suomen kieleen on jäänyt ikuisuushanketta tarkoittava ilmaisu: "Rakennetaan kuin Iisakin kirkkoa". Iisakinkirkko on maailman neljänneksi korkein kupolirakennus (101,5 metriä), Rooman Pietarinkirkon, Lontoon St Paulin katedraalin ja Firenzen Santa Maria del Fiore -tuomiokirkon jälkeen, ja sen joka puolelta kaupunkia näkyvään kultakupoliin on käytetty sata kiloa kultaa.
Verikirkko eli Kristuksen ylösnousemuksen katedraali rakennettiin käskystä 1883–1907 Gribojedovin kanavan varrelle paikalle, jolla hänen isänsä ja edeltäjänsä Aleksanteri II murhattiin vuonna 1881. Uusbysanttilaista tyyliä edustavan, arkkitehti Alfred Parlandin suunnitteleman kirkon arkkitehtonisena esikuvana oli Moskovan kuuluisa Pyhän Vasilin katedraali.
Kazanin jumalanäidin kirkko on rakennettiin 1801–1811 Nevski prospektin varrelle arkkitehti Andrei Voronihinin suunnitelman mukaan latinalaisen ristin muotoon. Katedraalin arkkitehtuuri edustaa tyyliltään uusklassismia, vaikkakin siinä voi nähdä myös piirteitä barokista. Pian valmistumisensa jälkeen Kazanin katedraali sai kunnian säilyttää voitonmerkkejä isänmaallisesta sodasta. Sotasankari ja Napoleonin voittaja marsalkka Mihail Kutuzov haudattiin kirkkoon 1813. Katedraali toimi Pietarin pääkirkkona aina lokakuun vallankumoukseen saakka, jonka jälkeen kirkko suljettiin 1929, ja 1932 sen tiloissa avattiin "uskonnon ja ateismin historian" museo. Kazanin kirkko luovutettiin Venäjän ortodoksiselle kirkolle 1991, avattiin 1992, ja vihittiin uudelleen 1998. Nykyään Kazanin Jumalanäidin katedraali on taas Pietarin pääkirkko.
Pietari Suuri perusti vuonna 1710 Nevski prospektin eteläpäähän Aleksanteri Nevskin lavran eli luostarin. Luostariin sijoitettiin uuden pääkaupungin suojelupyhän Aleksanteri Nevskin pyhäinjäännös. Se sai "lavran" aseman vuonna 1797. Luostarin alueella ovat myös Lasarevin ja Tihvinän hautausmaat, joihin on haudattu monia merkittäviä venäläisiä, muun muassa Modest Musorgski, Feodor Dostojevski ja Pjotr Tšaikovski.
Pyhän kolminaisuuden kirkko kuului alun perin Izmailovin rykmentille, joka oli yksi tsaarin henkivartiokaartin joukko-osastoista. Izmailovin katedraali rakennettiin vuosien 1828 ja 1835 välillä arkkitehti Vasili Stasovin suunnitelmien mukaan. Korinttilaisen ristikirkon arkkitehtuuri edustaa myöhäistä empiretyyliä, ja se muistuttaa ulkoasultaan hieman Helsingin tuomiokirkkoa. Kirkkoa koristaa viisi kupolia, jotka on maalattu huomiota herättävästi sinisiksi.
Linnakkeet ja palatsit.
Pietari-Paavalin linnoitus sijaitsee Jänissaarella Nevajoen rannalla. Pietari Suuri perusti linnoituksen 16. toukokuuta 1703 Suurta Pohjan sotaa varten. Kronstadtin merilinnoituksen valmistuttua Pietari-Paavalin linnoitus jäi vaille sotilaallista käyttöä. Nykyisin se on osa Pietarin kaupungin historian museota. Siellä toimii myös Pietarin rahapaja.
Pietari oli Venäjän keisarikunnan pääkaupunkina ja siksi siellä sijaitsee useita palatseja. Näistä suurin on Venäjän keisarien entinen Talvipalatsi () joka rakennettiin vuosina 1754–1762 italialaissyntyisen arkkitehdin Bartolomeo Rastrellin piirustusten mukaan. Keisari vietti Talvipalatsissa kylmät talvikaudet, kesäisin hän asui noin 20 kilometrin päässä Tsarskoje Selossa (nykyinen Puškin) sijaitsevassa Katariinan palatsissa tai Pietarhovissa. Vuonna 1917 Talvipalatsissa kokoontui väliaikainen hallitus. Talvipalatsi vallattiin lokakuun vallankumouksessa. Rakennus liitettiin vuonna 1922 Eremitaašin museoon.
Pietarhovin palatsi- ja puistokokonaisuuden keskipiste on vuosina 1714–1721 rakennettu Suuri suihkulähdekaskadi, jotka koristavat kullatut pronssipatsaat (mm. Leijonankitaa aukipitävä Simson, Vladimir Simonovin vuonna 1947 tekemä kopio). Suihkulähteiden yläpuolella kohoaa vuonna 1714–1725 rakennettu ja arkkitehti Bartolomeo Rastrellin vuosina 1747–1752 uudistama barokkityylinen Suuri palatsi. Sen eteläpuolella on 1700-luvun alussa suunniteltu Yläpuisto säännöllisine käytävineen, lampineen ja veistosten koristamine suihkulähteineen (mm. Neptunuksen suihkulähde).
Jusupovin palatsi () on Pietarin keskustassa Moikan rannalla sijaitseva klassistisen arkkitehtuurin muistomerkki. Sen pohjana on 1700-luvun puolivälissä rakennettu kaksikerroksinen kreivi Pjotr Šuvalovin talo. 1770-luvun alussa arkkitehti Jean-Baptiste Vallin de la Mothe rakensi sen uudelleen Andrei Šuvalovia varten. 1830-luvulla rakennus siirtyi ruhtinas Nikolai Jusupoville. Joulukuun 29. päivän vastaisena yönä 1916 (gregoriaanisen kalenterin mukaan) Feliks Jusupovin johtamat salaliittolaiset murhasivat siellä tsaariperheen suosioon päässeen seikkailijan Grigori Rasputinin.
Muut.
Muita tunnettuja nähtävyyksiä Pietarissa ovat muun muassa Mars-kenttä, Amiraliteetti, risteilijä Aurora ja Vaskiratsastajapatsas.
Mars-kenttä on viheristutuksin somistettu aukio Pietarin keskustassa. Se rajoittuu Joutsenkanavan ja Moikan rantakatuihin, Millionnaja-katuun ja Suvorovin aukioon. Nimensä kenttä on saanut siellä järjestetyistä sotilasparaateista roomalaisen sodanjumalan Marsin mukaan. Vuosina 1918–1940 sen virallisena nimenä oli "ploštšad Žertv Revoljutsii" (”Vallankumouksen uhrien aukio”).
Amiraliteetti on Venäjän amiraliteetin käytössä ollut rakennus. Se edustaa klassista rakennustyyliä. Sen tornin huipussa oleva pieni laiva on yksi kaupungin symboleja, joita ovat myös Vaskiratsastaja sekä Nevan ylittävät kaarevat sillat, joiden taustalla näkyy Pietari-Paavalin linnoitus.
Aurora on Venäjän Itämeren laivastoon kuulunut risteilijä, joka tuli kuuluisaksi osallisuudestaan lokakuun suureen vallankumoukseen. Lokakuun 25. päivänä vuonna 1917 Auroran keulatykin ampuma laukaus toimi lähtömerkkinä Talvipalatsin valtaukselle. Neuvostovallan aikana risteilijää pidettiin yhtenä vallankumouksen symboleista.
Vaskiratsastaja on Pietarin kuuluisimpiin kuuluva julkinen monumentti, tsaari Pietari Suuren ratsastajapatsas, joka on pystytetty näkyvälle paikalle Nevan rannalle Amiraliteetin ja Iisakinkirkon läheisyyteen Senaatinaukiolle. Patsaan alkuperä juontaa vuoteen 1765, jolloin keisarinna Katariina II halusi osoittaa kunnioitusta suurta ihannettaan Pietari I:stä kohtaan nimenomaan muistomerkin muodossa.
Kulttuuri.
Pietari oli venäläisen kulttuurielämän keskus erityisesti sen 200-vuotisen pääkaupunkiajan, jolle sijoittui venäläisen kulttuurin kulta-aika. Yhä edelleen monet katsovat Pietarin olevan Venäjän kulttuuripääkaupunki sen monien kulttuurilaitosten, muun muassa museoiden, kuten Eremitaašin ja Venäläisen taiteen museon sekä taidekoulujen, kuten Pietarin konservatorio vuoksi.
Kirjallisuus.
Pietarissa ovat eläneet ja vaikuttaneet useimmat tunnetut 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuoliskon venäläiset kirjailijat. Venäjän tunnetuin runoilija Aleksandr Puškin syntyi kaupungissa vuonna 1799. Hänet karkotettiin 1820 tilapäisesti Pietarista Etelä-Venäjälle, ja hän sai palata takaisin vasta Nikolai I astuttua valtaan. Puškin kuoli kaksintaistelun seurauksena 27. tammikuuta 1837. Monet runoilijan kuuluisimmista runoista sijoittuvat tai kertovat Pietarista.
Fjodor Dostojevski (1821–1881) oli tarkka Pietarin köyhälistön ja kaupungin vaarallisen puolen kuvaaja. Pietarissa järjestetään nykyisin "kaupunkikierroksia", joissa voi tutustua sekä kirjailijaan että Rikos ja rangaistus -romaaniin liittyviin rakennuksiin. Nikolai Gogol (1809–1852) vaikutti suuren osan urastaan Pietarissa. Hän ei pitänyt kaupungista, mikä käy ilmi myös kokoelmasta "Pietarilaisnovelleja", jossa kaupunki esitetään pienen ihmisen kannalta painostavana ja järjettömänä.
Postmodernia Pietaria, sen asukkaita ja arkkitehtuuria, Venäjän ja Neuvostoliiton historian kautta on kuvannut pietarilaisen avantgarden ja samizdatin johtohahmoihin kuulunut Viktor Krivulin (1944–2001).
a> on yksi romantiikan ajan tunnetuimpia säveltäjiä
Musiikki.
Katariina Suuri perusti hovinsa yhteyteen hovikapellin, joka lauloi hovin jumalanpalveluksissa. Hän kutsui myös säveltäjiä ja kuoronjohtajia Pietariin ulkomailta, erityisesti Italiasta, tuomaan länsimaisia vaikutteita venäläiseen musiikkielämään. Vuosien saatossa hovikapellin kuoronjohtajina toimivat muun muassa Giuseppe Sarti ja Baldassare Galuppi, joista jälkimmäinen toimi myös hovikapellin pitkäaikaisen kuoronjohtajan ja säveltäjän Dmitri Bortnjanskin opettajana.
Anton Rubinsteinin johtamasta "Venäjän musiikkiseurasta" muodostettiin vuonna 1861 Pietarin konservatorio, ensimmäinen Venäjällä. Konservatoriosta tuli koko Venäjän taidemusiikin keskus, ja siellä ovat opiskelleet ja opettaneet vuosien saatossa muun muassa Nikolai Rimski-Korsakov, Pjotr Tšaikovski, Sergei Rahmaninov, Sergei Prokofjev ja Dmitri Šostakovitš.
Sosialismin aikana rockmusiikkia pidettiin länsimaisena porvarillisena hapatuksena, eikä sen esittämistä ja julkaisua tuettu, mutta siitä huolimatta 1960-luvulla Beatlesin ansiosta se levisi myös Neuvostoliittoon. Aluksi rock-yhtyeet matkivat läntisiä esikuviaan, mutta vähitellen alkoi syntyä myös paikallista musiikkia. Leningradissa syntyi 1980-luvulla useita merkittäviä yhtyeitä, ja Rubinšteinin kadun rock-klubi oli maan edelläkävijöitä. Sellaisten yhtyeiden kuin Zoopark, Akvarium, Alisa ja Kino musiikkia levitettiin laittomilla nauhoilla ("magizdat"). Vuodesta 1983 Leningradissa pidettiin vuosittain rock-festivaaleja, ja kaupungista muodostui neuvostoliittolaisen rock-liikkeen epävirallinen pääkaupunki.
Nykyään Pietarissa on useita aktiivisia rock-klubeja ja kaupallisen MTV-tarjonnan lisäksi aktiivinen "underground"-musiikkielämä. Tunnettuja pietarilaisia yhtyeitä ovat muun muassa ska punk -yhtye Leningrad, Kino ja Nol.
Kuvataiteet.
Pietarissa on useita suuria taidemuseoita, joista kuuluisin on Talvipalatsin yhteydessä oleva maailman suurin taide- ja kulttuurihistoriallinen museo Eremitaaši. Taidekokoelman pohjana ollutta Katariina II:n yksityiskokoelmaa ovat sittemmin kartuttaneet muun muassa tsaarit Aleksanteri I ja Nikolai I. Nikolai I:n aikana 1840–1852 museorakennusta uudistettiin huomattavasti arkkitehti Leo von Klenzen johdolla ja samalla museosta tuli julkinen. Lokakuun vallankumouksen jälkeen museo sai suunnattoman lahjoituksen valtiolta Venäjän ylhäisön omistaman taiteen jouduttua valtiollistetuksi. Kokoelmat ovat karttuneet myös vuonna 1945 Puna-armeijan Berliinin museoista haalimien taideaarteiden myötä. Sen kokoelmassa on yli kolme miljoonaa esinettä.
Venäläisen taiteen museon yli 400 000 taideteosta on sijoitettu neljään entiseen palatsiin kaupungin keskustaan, ja niissä on esillä venäläistä taidetta aina 900-luvulta tähän päivään. Museo perustettiin huhtikuussa 1895 Nikolai II:n käskystä taiteen, kulttuurin ja historian museoksi ja avattiin maaliskuussa 1898 nimellä Aleksanteri III:n venäläisen taiteen museo. Museon kokoelma koostui alkuvaiheessa Eremitaašin ja muiden palatsien tauluista. Vuonna 1902 museossa avattiin etnografinen osasto. Museon empiretyylinen päärakennus, entinen Mihailovskin palatsi, joka oli alun perin suuriruhtinas Mihail Pavlovitšin yksityisasunto, rakennettiin 1819–1825 arkkitehti Carlo Rossin piirustusten mukaan. Se sijaitsee Pietarin kaupungin pääkadun Nevski prospektin tuntumassa Taiteiden aukiolla. Museon edustan puistossa seisoo Aleksandr Puškinin patsas (Mihail Anikušin, 1957). Museo on erityisen tunnettu venäläisen avantgardetaiteen kokoelmasta.
Urheilu.
Pietarin suurin jalkapalloseura Zenit (vuoteen 1940 "Stalinets") perustettiin vuonna 1925. Seura on saavuttanut muun muassa Venäjän valioliigan ja UEFA Cupin mestaruuden. Erityisesti ottelut Moskovan Spartakia vastaan herättävät kaupungissa suuria tunteita. Kaupungin johtava jääkiekkoseura SKA perustettiin vuonna 1946, ja se on osallistunut maan mestaruussarjaan joka vuosi lukuun ottamatta kausia 1947–1948, 1949–1950 sekä 1991–1992. SKA sijoittui vuosina 1971 ja 1987 Neuvostoliiton mestaruuskilpailuissa toiseksi.
Pietarin kaupunki isännöi vuonna 1994 Hyvän tahdon kisoja.
Pietari-Paavalin linnoitus toimii pietarilaisten uimapaikkana ympäri vuoden. Talvisin Nevan jäähän sahataan 10 metrin mittainen avanto uimareille. Paikan tunnistaa helposti linnakkeen muuriin maalatusta mursusta (mursu on venäjän kielessä avantouimarin lempinimi).


LD50.
LD50 (myös) on aineen myrkyllisyyden mittayksikkö. LD50 on annos, joka tappaa puolet koe-eläimistä kokeen aikana. LD50 on lyhenne englannin kielen ilmauksesta ”Lethal Dose, 50%”. LD50-kokeen kehitti J. W. Trevan vuonna 1927. Tavallisesti LD50 ilmoitetaan tietylle antotavalle ja suhteutettuna eläimen ruumiinpainoon suhteutettuna. Esimerkiksi metallisen arseenin LD50-arvo suun kautta rotalla on 763 mg/kg. Kaasumaisille aineille käytetään toksikologiassa myrkyllisyyden mittarina LC50:tä.
Esimerkkejä.
Oheisessa taulukossa on eräiden aineiden LD50-arvoja.


Toksikologia.
Toksikologia ('nuolimyrkky'; "logos", 'oppi') on oppi vieraiden aineiden haitallisesta vaikutuksesta eläviin organismeihin. Sen olennainen osa ei ole "myrkkyoppi", sillä yleisesti myrkyllisinä pidettyjen aineiden (kuten liuottimien, torjunta-aineiden ja raskasmetallien) lisäksi käytännössä kaikilla muillakin aineilla on haitallisia vaikutuksia käytöstä ja annoksesta riippuen. Tällaisia aineita ovat esimerkiksi lääkkeet, vitamiinit, kivennäisaineet ja jopa ravintoaineet. Laajemman tulkinnan mukaan myös eräät fysikaaliset tekijät kuten ultraviolettivalo, ionisoiva säteily ja sähkömagneettiset kentät luetaan toksikologian tutkimusalueisiin.
Jaottelu.
Toksikologia voidaan jakaa osiin usealla eri tavalla. Yleinen käytäntö on jakaa se yleiseen toksikologiaan, jonka tärkeimpiä osa-alueita ovat työtoksikologia, ympäristötoksikologia ja kliininen toksikologia, sekä ekotoksikologiaan, joka keskittyy tutkimaan vieraiden aineiden haittavaikutuksia ekosysteemiin.
Varhaishistoria keskiajalle saakka.
Toksikologia on eräs vanhimmista tieteenaloista. Myrkyllisten kasvien ja eläinten tunnistaminen ja välttäminen on ollut kautta aikojen välttämätöntä ihmisten hengissä säilymiselle. Jo noin 1500 vuotta eaa. peräisin olevassa egyptiläisessä Ebersin papyruksessa (vanhin säilynyt farmakopoea eli lääkekirja) kuvattiin esimerkiksi myrkkykatkon ja oopiumin ominaisuuksia. Myös useat klassilliset myrkyt kuten arsenikki tunnettiin jo niihin aikoihin. Myrkkyjen vaikutuksia on kuvattu myös Hippokrateen, Aristoteleen ja Theofrastoksen kirjoituksissa 400–250 eaa. Varhaisimman yrityksen luokitella myrkkyjä teki kreikkalainen lääkäri Dioscorides noin vuonna 50. Hänen jaottelunsa kasvi-, eläin- ja mineraalimyrkkyihin sekä kasvien jaottelu käyttötarkoituksen mukaan säilyi standardina seuraavat 1600 vuotta. Tuolloin akuutit myrkytykset olivat arkipäivää; esimerkiksi roomalaisten lyijyä sisältävistä tina-astioista liuennut lyijy sekä viineihin lisätyt lyijysuolat aiheuttivat nykyisten luututkimusten valossa runsaasti lyijymyrkytyksiä. Siihen liittyvää enkefalopatiaa sairastivat oletettavasti ainakin Rooman keisari Nero sekä hänen edeltäjänsä keisari Claudius.
Kun tietämys myrkyistä laajeni, myös niiden hyväksikäyttö lisääntyi. Jo pitkään myrkkyjä oli hyödynnetty metsästyksessä valmistamalla myrkkynuolia, mistä toksikologian nimi juontaakin juurensa. Myrkkyjä käytettiin myös hyväksi halutessa päästä eroon epätoivotuista henkilöistä. Sitä varten myös tavoitteena oli kehittää entistä vahvempia myrkkyjä. Tunnetuin myrkyllä teloitettu lienee Sokrates, joka tiettävästi päätti päivänsä kupillisella myrkkykatkouutetta. Myrkyttäminen alkoi Rooman valtakunnassa saada lähes epidemian luonteen. Sen seurauksena noin vuonna 82 eaa. Sulla julkaisi Lex Cornelian, ensimmäisen myrkyttämisen kieltävän lain. Keskiajalla myrkytykset näyttelivät kuitenkin jälleen merkittävää osaa erityisesti poliittisten riitojen ratkaisukeinona. Italiassa tästä kehittyi suorastaan oma taiteenlajinsa, jossa myrkyttäjien ammattikunnasta tuli tärkeä osa poliittista näyttämöä. Kuuluisa henkilöhahmo tuolta ajalta oli nainen nimeltä Toffana, jonka väitetään olleen vastuussa jopa 600 ihmisen myrkyttämisestä. Hän kaupusteli varta vasten tähän tarkoitukseen valmistettua, yksityiskohtaisin käyttöohjein varustettua kosmetiikkatuotetta (Aqua Toffana), joka sisälsi arseenia.
Keskiajalta moderniin toksikologiaan.
Myöhäiskeskiajalla muurattiin nykytoksikologian peruskivi. Paracelsus (1493–1541) oli lääkäri ja alkemisti, joka käytti elohopeayhdisteitä syfiliksen hoitoon. Kun häntä syytettiin ihmisten myrkyttämisestä, hän puolustautui vuonna 1564 ilmestyneessä kirjassaan: {Sitaatti|, "kaikki aineet ovat myrkyllisiä; vain annoksesta seuraa, että aine ei ole myrkyllistä". Näin hän ilmaisi erään toksikologian keskeisistä periaatteista, annos-vastesuhteen. Samalla hän hengenheimolaisineen suuntasi biotieteellistä tutkimusta uusille urille karistamalla niistä antiikin magiikan jäänteet.
1600-luvulla syntyi uusi toksikologian ala, työtoksikologia, tiettyihin työympäristöihin kuten hiilikaivoksiin (ongelmana hiilimonoksidin aiheuttamat myrkytykset) ja metalleja prosessoiviin laitoksiin (lyijy ja elohopea riskeinä) liittyvien selkeiden terveysriskien johdosta. Bernardino Ramazzini julkaisi klassisen teoksen työtoksikologiasta vuonna 1700. Toisaalla Percival Pott osoitti vuonna 1775 Englannissa yhteyden nuohoojana työskentelemisen ja kivespussin ihosyövän välillä, mikä oli ensimmäinen raportoitu esimerkki polyaromaattisten hiilivetyjen karsinogeenisesta vaikutuksesta. Sekä Paracelcus että Ramazzini huomauttivat jo savun ja noen myrkyllisyydestä.
Moderni toksikologia.
Modernin toksikologian katsotaan syntyneen, kun espanjalainen lääkäri Mathieu Orfila (1787–1853) julkaisi vuonna 1815 ensimmäisen pelkästään toksikologiaa käsittelevän teoksen. Hän kohdisti huomionsa kemikaalien haitallisiin vaikutuksiin sekä niiden terapiaan. Hänen toiminnastaan sai alkunsa myös nykyaikainen oikeustoksikologia, sillä hän käytti ensimmäisenä järjestelmällisesti kemiallista analytiikkaa ruumiinavausmateriaalin tutkimisessa myrkytysten oikeudelliseen todistamiseen.
Orgaaninen kemia kehittyi 1800-luvun lopulla vauhdikkaasti, sillä silloin oli syntetisoitu jo yli 10 000 orgaanista yhdistettä. Myös lääkkeiden teollinen tuotanto laajeni ja farmakologia kehittyi uudeksi, puhtaaksi tieteeksi. Kolmas kokeellisen toksikologian syntyyn myötävaikuttava tekijä oli sisäsiittoisten, tasalaatuisten hiirikantojen kehittäminen. Tarvetta toksikologialle oli, sillä pian havaittiin, että uusien kemikaalien käyttöönottoon liittyi toisinaan merkittäviä terveysriskejä. Esimerkkinä mainittakoon, että Saksassa siirryttiin vuonna 1916 käyttämään lihan säilöntään nitraatin asemesta nitriittiä kauniimman punaisen värin saamiseksi. Seurauksena oli lukuisia sairaustapauksia ja ainakin yhden pikkulapsen kuolema. Lääkkeistä uudet anesteetit kloroformi ja eetteri aiheuttivat useiden potilaiden kuoleman. 1930-luvulla taas uutta bakteeri-infektioiden hoitoon käytettyä ihmelääkettä sulfanilamidia keksittiin liuottaa etanolin sijasta etyleeniglykoliin, johon se liukeni vielä paremmin. Seurauksena oli oksalaattikiteiden muodostuminen munuaisiin ja useiden potilaiden kuolema akuutin munuaisvaurion takia.
Toisen maailmansodan aikoihin tehtiin useita merkittäviä keksintöjä kuten mullistavat hyönteismyrkyt organofosfaatit sekä DDT, joka oli löydetty jo 1800-luvulla mutta jonka insektisidiset ominaisuudet paljastuivat vasta myöhemmin. Sillä pelastettiin todennäköisesti miljoonia ihmishenkiä hävittämällä Italiasta 1940-luvulla malaria sekä täin levittämä pilkkukuume, mutta vasta vuonna 1962 ekologi Rachel Carson osoitti kirjassaan "Silent Spring" DDT:n ja muiden hitaasti luonnossa hajoavien torjunta-aineiden vaarat ekosysteemille. Tämä toimi ratkaisevana sysäyksenä ekotoksikologian synnylle.
1960-luvulta tähän päivään toksikologisen tutkimuksen kasvu on ollut lähes eksponentiaalista. Tähän johtivat esimerkiksi talidomidikatastrofi 1960-luvun alussa, joka synnytti entistä tiukemmat vaatimukset lääkkeiden turvallisuuden tutkimiseksi, sekä useat kemikaalionnettomuudet sen jälkeen. Osaltaan kasvua selittää myös orgaanisen kemian tuotteiden räjähdysmäinen lisääntyminen.
Toksikologia nykyään.
Nykyään toksikologian pääasiallinen tavoite on ennaltaehkäistä vieraiden aineiden haitallisia terveysvaikutuksia. Painopiste on siirtynyt muutosten kuvailusta niiden vaikutusmekanismien ymmärtämiseen. Samalla se on tullut osaksi myös muita tieteitä kuten fysiologiaa ja biokemiaa palvelevaa perustutkimusta. Uusien molekyylibiologisten menetelmien käyttöönotto on avaamassa uusia mahdollisuuksia: esimerkiksi geenilastujen ja proteomiikan käyttö saattaa mahdollistaa sen, että aineiden geenitason haittavaikutukset pystytään havaitsemaan jo testauksen alkuvaiheessa ja auttaa kemikaalien luokittelussa, tai mahdollisesti kertoa jo etukäteen, ketkä ovat perimänsä puolesta erityisen herkkiä tietyille vierasaineille. Näiden menetelmien käyttö auttaa vähentämään testaamiseen tarvittavien eläinkokeiden määrää. Toisaalta testattavien kemikaalien määrä kasvaa jatkuvasti esimerkiksi Euroopan unionin vaatimusten myötä.
Nykyään akuutit myrkytykset pystytään hoitamaan melko tehokkaasti. Myrkytyskuolemien tärkeimmät aiheuttajat ovat alkoholi ja lääkkeet. Uusia haasteita ovatkin vierasaineiden pitkäaikaisvaikutusten selvittäminen sekä eri vierasaineiden seosten yhteisvaikutukset. Yksi ongelmallisimista kemikaalien pitkäaikaisvaikutuksista on karsinogeenisuus; muille toksisille aineille on kohtalaisen yksinkertaista asettaa kynnysarvo, jota pienemmälle pitoisuudelle altistuminen on yleensä haitatonta. Karsinogeeneille kynnysarvon olemassaolo on vahvasti kiistanalaista, samoin se ekstrapolointi eläinkokeista ihmiseen. Asiaa vaikeuttaa entisestään Paracelsuksen annos-vasteajattelu, josta on jo olemassa lukuisia epätavallisia esimerkkejä ja joiden määrä todennäköisesti tulee kasvamaan. Esimerkiksi eräillä tunnetuilla myrkyillä saattaa pieninä annoksina olla terveydelle suotuisa, suojaava vaikutus (tätä ilmiötä kutsutaan nimellä "hormeesi"). Toisaalta on näyttöä siitä, että elimistöä vapailta happiradikaaleilta suojaavat antioksidantit voivatkin paradoksaalisesti joissakin tilanteissa suurina annoksina aiheuttaa itse oksidatiivisia vaurioita.


Formaldehydi.
Formaldehydi eli metanaali (CH2O) on voimakashajuinen kaasu ja aldehydeistä yksinkertaisin. Sen itsesyttymislämpötila on 430 °C, CAS-numero 50-00-0 ja rakennekaava HCHO. Aineesta käytetään formaldehydin ja metanaalin lisäksi myös nimiä "formoli", "metyylialdehydi" ja "metyleenioksidi". Formaldehydin 37–55-prosenttisesta vesiliuoksesta käytetään nimeä formaliini.
Valmistus.
Metanaalia tuotetaan hapettamalla metanolia. Prosessissa katalyyttinä on hopea, kupari tai jokin metallioksidi
Käyttö.
Formaldehydi liukenee erittäin hyvin veteen ja sen vesiliuosta käytetään pääasiallisesti erilaisten hartsien sekä vuorivillan valmistukseen. Formaldehydin vesiliuosta käytetään myös tekstiilien, kosmeettisten tuotteiden, erilaisten liimojen, selluloosan ja räjähdysaineiden valmistukseen.
Formaldehydistä tuotetaan monia eri kemiakaaleja, kuten paraformaldehydiä, 1,4-butaanidiolia, heksametyleenitetramiinia sekä 1,3,5-trioksaania.
Formaldehydin terveysvaikutteista johtuen sitä käytetään tavallisesti 40-prosenttisena vesiliuoksena, formaliinina, pieneliöiden tappamiseen.
Useimmin kankaat käsitellään siliävyyden parantamiseksi formaldehydipitoisella lakalla.
Terveysvaikutukset.
Formaldehydi ärsyttää silmiä ja hengitysteiden limakalvoja 2–4 ppm:n pitoisuudessa. Silmissä ilmentyvää polttavaa tunnetta, sekä yskää voi aiheuttaa 5–20 ppm formaldehydiä. Vaarallinen pitoisuus on 40–100 ppm, joka voi aiheuttaa kurkun turvotusta, keuhkoputkien supistumista, keuhkotulehdusta sekä maksa- ja munuaisvaurioita.
Väkevä silmään kohdistunut formaldehydin vesiliuos voi aiheuttaa sarveiskalvon samentumisen ja jopa näön menetyksen.
Liuoksena formaldehydi voi aiheuttaa iholle joutuessaan kihelmöintiä, rikkinäistä ja verestävää ihoa, sekä kuivumista.


Peli.
Peli on ajanvietteeksi harjoitettava määrämuotoinen ja -sääntöinen kilpailu tai leikki, jossa on välineenä esimerkiksi kortteja ja nappuloita. Pelin aikana osallistujat toimivat peliä ohjaavien sääntöjen mukaan. Pelin kulkuun voivat lisäksi vaikuttaa pelaajien tekemät valinnat ja strategiat, sattuma sekä urheilullisissa peleissä pelaajien fyysiset kyvyt.
Pelaajat kilpailevat yksin tai joukkueina toisiaan vastaan. Voittajaksi julistetaan ensimmäisenä säännöissä määrätyn tavoitteen, kuten suurimman pistemäärän, saavuttanut osapuoli. Palkintona voi olla esimerkiksi rahasumman tai määräävän aseman toisiin pelaajiin nähden. On olemassa myös yksin pelattavia pelejä (pasianssit ja videopelit) ja pelejä, joissa ei ole voittajaa (roolipelit).
Pelejä tutkii pelitutkimus. Pelien, pelaajien ja kannattavien pelistrategioiden ominaisuuksia ja säännönmukaisuuksia tutkii peliteoria, joka on matematiikan ja taloustieteen osa-alue.
Lautapelit.
Lautapeli on yhden tai useamman pelaajan peli, jota pelataan tyypillisesti pelilaudan ja pelinappuloiden tai muiden pelimerkkien avulla. Useimmiten lautapelejä kuvaa se, että pelimerkkien sijainti pelilaudalla (absoluuttisesti tai suhteessa toisiinsa) on pelin kannalta tärkeässä asemassa. Osassa uusia lautapelejä on satunnaisesti arvottu pelilauta, ja joissakin pelilauta itsessään voi muuttua pelin aikana.
Videopelit.
Videopeleissä pelataan tietokoneen tai pelikonsolin avulla tekoälyä tai toisia pelaajia vastaan. Toista pelaajaa vastaan saatetaan pelata joko Internetin välityksellä tai toisen samaan laitteeseen liitetyn ohjaimen avulla. Suosittuja verkkopelejä on mm. RuneScape ja World of Warcraft
Pallopelit.
Pallopeli on urheilullinen peli, jota pelataan pallolla. Pelaajia voi olla kaksi tai useampia. Usein pelissä on kaksi toisiaan vastaan pelaavaa joukkuetta.
Korttipelit.
Korttipelejä voi pelata pelistä riippuen joko yksi tai useampi pelaaja. Korttipelejä pelataan pelikorteilla ja pelejä on suunniteltu lukematon määrä. Peleissä on erilaisia tavoitteita ja sääntöjä, joilla pelissä edetään.
Rahapelit ja uhkapelit.
Raha-automaattiyhdistys eli RAY on yleishyödyllinen yhdistys, joka jakaa osan voitostaan hyväntekeväisyyteen. Lisäksi RAY omistaa Grand Casino Helsingin, joka sijaitsee Helsingissä Mikonkadulla. RAY:n ydinliiketoiminta perustuu raha-automaatteihin, joita on yleisissä tiloissa. Raha-automaatit ovat koneita, joihin syöttämällä rahaa voi voittaa suuremman summan rahaa, kuitenkin ne on suunniteltu siten että niiden omistaja voittaa pitkällä aikavälillä.
Raha-automaatit.
Raha-automaatit jaetaan RAY:n mukaan seuraaviin luokkiin: hedelmäpeleihin, jotka ovat yleisimpiä peliautomaatteja, pokereihin, jotka ovat pelikoneessa ruudun kautta pelattavia korttipelejä, ventteihin joilla pyritään saamaan korteilla 21 pistettä, ruletteihin, jotka ovat hiukan harvinaisempia ja löytyy yleensä RAY:n pelihalleista sekä pajatsoihin. Lisäksi on tehty monipeliautomaatteja, joilla voi pelata edellä mainittuja kaikkia pelejä näytön avulla.


Ultraviolettisäteily.
Ultraviolettisäteily eli lyhennettynä UV-säteily'", on sähkömagneettista säteilyä. Sen aallonpituus on lyhyempi kuin näkyvän valon, mutta pidempi kuin röntgensäteilyn. Lyhyt aallonpituus merkitsee sitä, että ultraviolettisäteilyn taajuus ja vastaavasti fotonin energia on suuri.
Suurina kerta-annoksina, usein ja pitkään altistettaessa ultraviolettisäteily on haitallista eliöille ja useimmille materiaaleille. Ultraviolettisäteily on lämmittävää, ja säteilyalueista UVC on polttavaa. Ultraviolettisäteilyllä on mahdollista tappaa bakteereja, minkä vuoksi sitä käytetään juomaveden puhdistamiseen ja esimerkiksi kirurgien leikkausvälineiden steriloimiseen.
Ultraviolettisäteily tarkoittaa ”yliviolettisäteilyä”, jonka nimessä sana ultra on latinaa. Violetti on lyhyin näkyvän valon aallonpituuden väri. Ultraviolettisäteilyä kutsutaan usein mustavaloksi, koska ultraviolettisäteily on ihmissilmälle näkymätöntä ja mahdollinen näkyvä aallonpituus on väriltään tummanviolettia.
Löytäminen.
Pian infrapuna- eli lämpösäteilyn löytämisen jälkeen, saksalainen fyysikko Johann Wilhelm Ritter alkoi tutkia näkyvän valon spektrin toista päätä. Vuonna 1801 valoherkän kemikaalin hopeakloridin avulla Ritter osoitti kauimmaisten violettien aallonpituuksien jälkeen olevan vielä säteilyä. Ritter kutsui säteilyä ”kemikaalisäteiksi”.
Valaistus.
Tunnetuin ultraviolettisäteilyn käyttökohde lienee mustavalolamppu. Se on loisteputki, joka lähettää pitkäaaltoisinta UVA-säteilyä sekä vähän violettia valoa. Mustavalolampun lasi on usein violetti, jolloin mahdollisesti näkyvä violetti valo saadaan häivytetyksi. Ultraviolettisäteily on sellaisenaan ihmissilmälle näkymätöntä, mutta kohdistettaessa UV-säteilyä tiettyihin materiaaleihin ne hohtavat kirkkaina fluoresenssin tai fosforesenssin vaikutuksesta. Mustavalolamppuja käytetään muun muassa erikoisefektien luomiseen ja setelien aitouden varmentamiseen. Hieman lyhytaaltoisempaa UVA-säteilyä lähettäviä mustavalolamppuja käytetään solariumissa.
Valaisimissa ultraviolettisäteilyä hyödynnetään laajalti. Loisteputkivalaisimet tuottavat ultraviolettisäteilyä alipaineistetun elohopeakaasun avulla. Lasiputken sisäpinnan fosforoituva vuoraus absorboi ultraviolettisäteilyn ja säteily muuttuu näkyväksi. Elohopealampuissa pääasiallinen säteily on UVC-alueella, joten fosforoituvan aineen puuttuminen olisi vaarallista. Hehkulampun säteilystä vain alle sadasosa on ultraviolettisäteilyä. Ultraviolettisäteilyä lähettävään lamppuun perustuvat eräät kärpäsloukut, jossa hyönteinen kiinnittää huomionsa säteilevään kappaleeseen ja lähelle tullessaan saa surmansa.
Astronomia.
Astronomiassa erittäin kuumat kappaleet lähettävät ultraviolettisäteilyä Wienin lain mukaan. Avaruuden kappaleita on mahdollista tutkia ultraviolettisäteilyn avulla, sillä varsinkin nuoret tähdet lähettävät paljon ultraviolettisäteilyä. Tutkimista rajoittaa maata suojaava otsonikerros, joten tutkimukset tehdään avaruudesta käsin.
Eläinten aistit.
Jotkin eläimet, kuten linnut, matelijat ja hyönteiset, näkevät UVA-säteilyä. Kukkien, hedelmien ja virtsan väri korostuu ultraviolettivalossa, joten sen näkemisestä on eläimille hyötyä.
Vitamiinisynteesi.
Monet matelijat tarvitsevat UVB-säteilyä D3-vitamiinisynteesiin. UVB-säteily muodostaa matelijan iholla D3-vitamiinia, joka on elintärkeää kalkin imeytymisen vuoksi. UVB-säteily on elintärkeää useimmille päiväaktiivisille liskoille ja kilpikonnille, mutta käärmeille ja yöaktiivisille liskoille UVB-säteilyn merkityksestä ei ole varmaa tietoa. Terraario-oloissa päiväaktiivisille matelijoille tarjotaan aina tarkoitukseen valmistettuja UVB-säteilyä emitoivia valaisimia.
Desinfiointi.
Ultraviolettisäteilyä käytetään desinfiointiin; suurienergiainen UVC-säteily on tehokas keino bakteerien tappamiseen. Alun perin ultraviolettisäteily otettiin käyttöön jäteveden puhdistamisessa, mutta nykyisin yleisempi käyttökohde on juomaveden puhdistus. Myös uima-altaissa käytetään ultraviolettisäteilyyn perustuvia desinfiointilaitteita, jotka vähentävät kemikaalien tarvetta. Ultraviolettilampuilla desinfioidaan myös leikkaussaleja.
Kovettaminen.
Hammaslääkäri käyttää ultraviolettisäteilyä lähettävää ”pistoolia” paikkojen kovettamiseen.
Useat nykyaikaiset teollisesti käytettävät pintakäsittelyaineet ovat UV-kovettuvia, jolloin prosessi haihtuvien VOC-yhdisteiden("Volatile organic compound") määrä voidaan minimoida. Kuivumisprosessissa pinnoitteesta ei haihdu juuri mitään vaan nestemäisen pinnoitteen kuiva-ainepitoisuus on lähes 100 % kun se perinteisissä vesi- ja liuotinmaaleissa voi olla reilusti alle puolet.
Auton ikkunalaseihin tulleita halkeamia korjataan UV-kovettuvan epoksin avulla.
Auringon ultraviolettisäteily.
Suurimpia ultraviolettisäteilyn tuottajia ovat erittäin kuumat kappaleet eli tähdet, joista meidän kannaltamme tärkeimpänä Aurinko. Aurinko säteilee kaikkia ultraviolettityyppejä. Säteilystä yhteensä noin 7 prosenttia on ultraviolettisäteilyä, mutta ilmakehän stratosfäärissä sijaitseva otsonikerros absorboi suurimman osan UV-B-säteilystä ja kaiken UV-C-säteilyn. Niinpä noin 99 prosenttia maahan saapuvasta ultraviolettisäteilystä on UV-A-tyyppiä. Otsonin eli kolmiatomisten happimolekyylien (O3) määrä ilmakehässä on kuitenkin vähentynyt, mahdollisesti mm. ihmisen levittämien kemikaalien takia, ja siten maanpinnalle saapuvan ultraviolettisäteilyn määrä kasvaa jatkuvasti.
UV-indeksi.
Ultraviolettisäteilyn voimakkuudesta tiedotetaan standardoidulla UV-indeksillä, mikä kertoo yksinkertaisella ja helposti ymmärrettävällä lukemalla ultraviolettisäteilyn voimakkuuden keskipäivällä säteilyn ollessa voimakkaimmillaan.
Terveysvaikutukset.
Ultraviolettisäteilyn on todistettu olevan mutageeninen eli geenivaurioita aiheuttava säteilytyyppi. Kaikki ultraviolettisäteilyn säteilyalueet vaurioittavat kollageenia, ja siten vanhentavat ihoa. Koska ultraviolettisäteilyn määrä on yhteydessä ihosyövän esiintyvyyteen, tutkijat pitävät otsonikatoa vakavana huolenaiheena.
Ihosyöpä.
UVA- ja UVB-säteily vahingoittavat ihoa. Ihosyöpä oli vuonna 2004 yksi yleisimpiä syöpiä Suomessa. Vuonna 2004 miehillä havaittiin 411 melanoomaa, 501 muuta ihosyöpää ja 2748 basalioomaa. Naisilla vastaavasti 389, 388 ja 3296. Melanooma on vaarallisin ihosyöpä. Puolet melanoomista saa alkunsa luomesta. Suurin osa luomista on vaarattomia. Jos luomi näyttää huolestuttavalta, se kannattaa näyttää lääkärille. Varhainen syövän havaitseminen ja ehkäisy ovat parhaat hoitokeinot. Varhaisessa vaiheessa havaittu ihomelanooma on hoidettavissa leikkauksella. Pitkälle edennyt melanooma voi levitä muihin elimiin.
UVA.
Yleisesti ottaen UVA on ultraviolettisäteilyn vaarattomin säteilyalue, mikä johtuu siitä, että sen fotoni on pienienergiaisinta, mutta se vanhentaa ihoa ja saattaa aiheuttaa geenivaurioita ja siten ihosyöpää. UVA-säteily tunkeutuu syvälle kudokseen, mutta ei aiheuta ihon palamista. Iho ruskettuu, kun UVA-säteily osuu melanosyytteihin eli ihon väriainetta eli melaniinia muodostaviin soluihin.
UVA-säteily tunkeutuu myös silmässä mykiöön asti ja aiheuttaa sen samentumista eli harmaakaihia.
UVB.
UVB-säteily on yhdistetty ihosyöpiin, kuten melanoomaan. Ultraviolettisäteily muuntaa ihosolujen DNA:ta aiheuttaen tymiinien välille kovalenttisia sidoksia, jolloin syntyy tymidiinia. Tymiinidimeeri aiheuttaa DNA-ketjuun "mutkan" tai taipuman, jonka yli DNA-polymeraasi ei pysty kulkemaan. Dimeeri ei mahdu DNA polymeraasin aktiiviseen kohtaan ja DNA-synteesi pysähtyy. Jos solu omat korjausmekanismit eivät pysty korjaamaan virhettä DNA-ketjussa, siihen syntyy pysyvä mutaatio. Mutaatiot voivat johtaa proteiinien vääränlaiseen laskostumiseen ja niiden toimintakyvyn muutokseen. Pahimmillaan DNA-mutaatiot voivat kokonaan estää tärkeiden proteiinien toiminnan, mikä voi johtaa solun säätelyjärjestelmien häiriintymiseen. Solun kontrolloimaton kasvu ja jakaantuminen johtavat edelleen syövän syntyyn. Säteilyn mutageenisyyden voi havaita altistamalla bakteereja ultraviolettisäteilylle. UVB-säteily vaikuttaa myös silmään, mutta tunkeutuu vain sarveiskalvolle asti, joka uusiutuu nopeasti, ja vaikutukset (valonarkuus, vetisyys) ovat siis lyhytaikaisia.
UVC.
UVC-säteily on vaarallisinta, koska sillä on säteilyalueista lyhin aallonpituus ja siten suurin fotonin energia. Se imeytyy kokonaan otsonikerrokseen. Otsoni absorboi voimakkaasti UVC-säteilyä, ja se myös synnyttää tavallisista happimolekyyleistä otsonia.
Ultraviolettisäteilyn myönteinen vaikutus on D-vitamiinin tuotannon kiihottaminen. D-vitamiinin puutos aiheuttaa luuston pehmenemistautia ja osteoporoosia.
Ultraviolettisäteilyllä voidaan myös hoitaa ihotauteja, kuten psoriasista, aknea, atopiaa sekä punajäkälää. Hoitoon käytetään luonnonvalon lisäksi UVA- ja UVB- sekä SUP-lamppuja. SUP tulee sanoista "Selective Ultraviolet Phototherapy".
Vaikutukset materiaaleihin.
UV-säteily aiheuttaa vuosittain suuria kustannuksia tuhoamalla ihmisen valmistamien tuotteiden pintarakennetta. Säteily voi aiheuttaa pintarakenteessa muun muassa halkeilua, haalistumista, värimuutoksia ja rakkuloitumista. Tämän takia ulkokäyttöön tarkoitettujen tuotteiden UV-säteilyn kesto yleensä testataan ennen markkinoille päästämistä. Testaukseen on käytännössä kaksi mahdollisuutta. Luotettavimpia ovat ulkokenttäkokeet, jotka antavat todenmukaisia tuloksia, mutta ne kestävät varsin pitkään. Vaadittavaa aikaa on pyritty lyhentämään sijoittamalla suuria ulkotestauskenttiä alueille, jotka ovat voimakkaasti säälle ja auringolle alttiina. Merkittävimmät tällaiset kentät sijaitsevat Floridassa (korkea lämpötila ja suuri ilmankosteus) ja Arizonassa (korkea lämpötila ja pieni ilmankosteus).
Usein on huomattavasti nopeampaa testata säteilynkestoa laboratorioon sijoitetuissa, erikoisvalmisteisissa kaapeissa, joissa säteilyvaikutus moninkertaistetaan käyttämällä erikoislamppuja. Laboratoriotestauksessa ei kuitenkaan saada yhtä luotettavia tuloksia, johtuen prosessin huomattavasta nopeutuksesta ja siitä, ettei lamppujen säteilyspektri ole aivan samanlaista, kuin auringon UV-säteily.


Luettelo vuosikymmenistä.
Tämä on luettelo eräistä länsimaiseen ajanlaskuun sisältyvistä vuosikymmenistä.
Vuosikymmenet


Vuosaari.
Vuosaari () on meren rannalla sijaitseva Helsingin 54. kaupunginosa Itä-Helsingissä. Se on pinta-alaltaan (15,38 km²) Helsingin suurin kaupunginosa. Vuosaaressa sijaitsevat laajat Uutelan, Meri-Rastilan, Kallahdenniemen ja Mustavuoren ulkoilualueet. Se liitettiin Helsinkiin 1966 Helsingin maalaiskunnasta, jolloin Helsingin maalaiskunta menetti lähes koko rannikkonsa.
Vuosaaressa oli vuoden 2011 alussa asukkaita lähes 36 000. Työpaikkoja alueella on asukaslukuun nähden vähän, vain noin 4000 (31.12.2005: 3773), minkä takia päivittäinen työmatkaliikenne alueelta on suurta. 30.11.2008 avatun Vuosaaren sataman myötä työpaikkojen määrän arvioitiin nousseen noin 4000:lla. Vuosaaren asukkaista suomenkielisiä on 81 %, ruotsinkielisiä 5,2 % ja muunkielisiä 13,8 %. Väestö on hieman nuorempaa kuin kaupungissa keskimäärin; alle 16-vuotiaita on 20,1 % asukkaista. Vuokra-asuntojen osuus Vuosaaressa on 43,1 % eli hieman pienempi kuin koko kaupungissa (45,0 %).
Vuosaaren kaupunginosa ja peruspiiri jakaantuu seuraaviin osa-alueisiin, joista viidellä ensiksi mainitulla on merkittävästi asutusta: Keski-Vuosaari, Kallahti, Meri-Rastila, Rastila, Aurinkolahti, Uutela, Niinisaari, Nordsjön kartano ja Mustavuori.
Luonnehdinta alueesta.
Vuosaari on kasvanut isoksi, ja kaupunkisuunnitteluvirasto pitää sitä kasvun painopistealueena. Vuosaaren keskustassa on kauppakeskus Columbus ja vuonna 1998 valmistunut metroasema. Vuotalo, urheilutalo (jossa uimahalli) ja lukio ovat Columbuksen välittömässä läheisyydessä. Kauppakeskuksessa on ravintola on Fregatti, jonka terassi on Vuosaaren Cirruksen vieressä. Cirrus on 26-kerroksinen asuinkerrostalo, korkeus 92 metriä.
Vuosaaren osa-alueista Rastila on pääasiassa pientaloaluetta, ja siellä sijaitsee Rastilan kartanon päärakennuksen ympärillä myös Rastilan leirintäalue. Keski-Vuosaari on tyypillinen 1960-luvulla rakennettu lähiö ja Meri-Rastila 1990-luvulla rakennettu moderni asuntoalue. Uutela ja Mustavuori ovat laajoja viheralueita kuten myös Kallahden niemi ja Meri-Rastilan alueella sijaitseva Ramsinniemi, joissa on myös vanhoja huviloita.
Vuosina 1991–2000 rakennettu Kallahti on tiivis ja moderni asuinalue. Talot ovat suhteellisen matalia, mikä tuo väljyyttä. Kallahti on rakennettu inhimilliseen mittakaavaan, on ehkä haettu keskiaikaista pikkukaupunkitunnelmaa. Puuton Mustankivenpuisto on Kallahden keskuspiste, ihmisen muovaama ympäristötaideteos, lähempänä golfkenttää kuin luonnontilaista puistoa. Puiston pohjoispäässä rakennusten fasadit ovat kaarevia. Kokonaisuutena puisto on ainutlaatuinen kaupunkitila.
Kallahden lounaisnurkassa on pieni merenrantapuisto, Ullaksenpuisto, jonka itäpäässä on venesatama. Venesataman jälkeen alkaa rantakatu, "Itä-Helsingin Riviera". Rantakadun Kallahden puoleinen osa eli Hiekkajaalanranta tekee loivan mutkan. Kallahden rantatalot ovat tässä mutkassa ja Hiekkalaiturintien eteläpäässä, jossa sisämaahan työntyy pieni kanava. Iiluodontie ja Lillkalvikinpuiston länsireuna toimivat Kallahden ja Aurinkolahden rajana.
Aurinkolahti on uudempi alue, rakennettu vuosina 2000–2008 kovan rahan asunnoiksi. Asukkaiden keskitulo on huomattavasti korkeampi kuin muualla Vuosaaressa, samaa luokkaa kuin Töölössä ja Lauttasaaressa. Asemakaava on selkeä. Alueen keskellä on kolme pientä puistoa ja pientaloja kerrostalokortteleiden sisällä. Alueella sijaitsi aiemmin myös Pauligin tehdas, mutta se muutti Vuosaaren satamaan vuonna 2009. Tehdas on nyt purettu ja sen paikalle rakennetaan kerrostaloja.
Keskuspiste on Aurinkolahdenaukio, jonka itäpuolella on pitkä hiekkaranta. Alue päättyy venesatamaan, jonka päästä työntyy sisämaahan kahdella putouksella varustettu pitkä kanava. Kanavan pohjoispäässä on puoliympyränmuotoinen amfiteatterimainen talo.
Vuosaaren itäosassa sijaitsee Helsingin rahtilaivasatama, Vuosaaren satama, joka otettiin käyttöön vuonna 2008.
Vesiliikennekaudella 2012 Vuosaaresta on aloitettu risteilyliikenne keskustan suuntaan. Kesäsesonkina Hiekkalaiturintien päässä olevalta laiturilta risteillään Hakaniemeen kaksi kertaa päivässä puisella idyllisellä risteilijällä, M/S Okeanoksella. Reitti kulkee Satamasaaren, Iiluodon, Vartiosaaren, Laajasalon ja Herttoniemen kautta Hakaniemenrantaan. Risteilyliikennettä hoitaa Suoman Saaristokuljetus.
Nimen alkuperä.
Alueen alkuperäinen ruotsinkielinen nimi oli "Norsö", mikä voidaan kääntää nuoransaareksi - tai Vuosaareksi. Nimessä esiintyvä sana "nor" (genetiivissä "nors") tarkoittaa varsinaisesti nuoraa, mutta tässä yhteydessä se on maastotermi, joka tarkoittaa pitkää ja kapeaa, virtaavaa salmea. Vielä 1500-luvulla Vuosaari olikin suuri saari, jonka tällainen salmi erotti manteresta. Salmen keskiosa oli kuitenkin niin matala, että sen keskiosa on myöhemmin maankohoamisen vuoksi muuttunut kuivaksi maaksi ja Vuosaari samalla niemimaaksi. Nykyiset Vartiokylänlahti ja Porvarinlahti ovat jäännöksiä entisestä salmesta. Aikojen kuluessa myös paikannimi vääntyi nykyiseen muotoonsa "Nordsjö", ikään kuin se tarkoittaisi pohjoista merta. 1900-luvun alkupuolella alueesta käytettiinkin kartoissa joskus myös suomennettua nimeä Pohjoismerenmaa. Vuonna 1957 vahvistettu suomenkielinen nimi Vuosaari perustuu kuitenkin nimen alkuperäiseen merkitykseen.
Historia.
Aiemmin Sipooseen kuulunut Vuosaaren kylä on Helsingin pitäjän vanhoja, jo keskiajalla asutuksensa saaneita rannikkokyliä. Alueen lukuisista tiloista muodostuivat Vuosaaren ja Rastilan kartanot.
Kallahdenniemi ja Ramsinniemi saivat huvila-asutuksensa 1900-luvun alussa. Vuosaari oli kuitenkin maatalousvaltaista ruotsinkielistä aluetta aina 1930-luvulle asti, jolloin "Saseka Oy" aloitti tehdastuotantonsa nykyisen Kallahden asuinalueen tienoilla; Saseka valmisti kalkkihiekkatiiliä ja kevytbetonia.
Ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjän armeija rakensi myös Vuosaareen maalinnoitteiden ketjun, josta on nähtävänä edelleen tykkiteitä nykyisen sataman tienoilla sekä vahva betoninen rannikkotykkipatteri Skatanniemellä Uutelassa.
Jatkosodassa kevään 1944 aikana Vuosaarella oli tärkeä rooli Helsingin ilmapuolustuksessa. Neuvostoliiton ilmavoimien pommittaessa Helsinkiä sytytettiin Vuosaaressa kokkoja lavastamaan palavaa kaupunkia, millä saatiin osa lentäjistä pudottamaan pomminsa väärään kohteeseen.
1960-luvun puolivälissä alkaneen rakennusvaiheen tuloksena syntyi Keski-Vuosaaren kerros- ja rivitalovaltainen asuinalue. Rakentamisen ideointi ja toteutus tapahtui paljolti Asuntosäästäjät ry:n toimesta. Hieman myöhemmin muodostui myös Rastilan pientaloalue. Vuosaaren silta valmistui 1966, jolloin Vuosaari myös liitettiin Helsingin kaupunkiin.
Vuosaaren asukasluku on kasvanut nopeasti 1990-luvun alusta lähtien uuden rakennusvaiheen tuloksena. Etelä-Vuosaareen ovat syntyneet Kallahden, Meri-Rastilan ja Aurinkolahden alueet. Helsingin metron laajennos Vuosaareen avattiin matkustajakäyttöön 31. elokuuta 1998. Avajaisjuhlallisuuksiin osallistui muun muassa presidentti Martti Ahtisaari puolisoineen. 1. tammikuuta 2006 Vuosaaressa oli asukkaita 34 000, ja on arvioitu että 2010 asukasluku tulee olemaan noin 40 000. Kauppakeskus Columbuksen eteläpuolelle on valmistunut Suomen korkein asuintalo, Vuosaaren tornitalo. Vuosaaren satama otettiin käyttöön vuonna 2008.
Urheilu.
Vuosaaren urheiluelämä keskittyy varsin pitkälle Vuosaaren Viikingit -urheiluseuran ympärille. Emäseurasta irtaantunut jalkapallo-osasto, FC Viikingit, nousi Veikkausliigaan kaudeksi 2007. Se kuitenkin putosi Ykköseen kaudeksi 2008. FC Viikingit pelaa kotiottelunsa Vuosaaren Urheilukentällä, joka tunnettaan kansan suussa yleensä joko "Hettarina" tai "Monttuna" sijaintinsa (Heteniityntien päässä) ja muotonsa vuoksi. FC Viikingit on lisäksi vireä junioriseura ja sen riveissä kirmaa n. 750 pelaajaa 40 eri joukkueen riveissä.
Vuosaaren toinen suosittu urheilulaji on salibandy kaupunginosan ykkösjoukkueen ollessa SSV (vaikka se pelaakin kotiottelunsa Pasilassa).
Vuosaaren keskustassa sijaitseva Vuosaaren urheilutalo uimahalleineen ja kuntosaleineen on suosittu liikuntapaikka. Valmistuneen uudistuksen myötä kävijämäärän lasketaan nousevan yli 750 000 vuodessa. Nordsjön kartanon viereen on rakenteilla Vuosaaren liikuntapuisto, joka parantaa oleellisesti vuosaarelaisten liikunta- ja harjoittelumahdollisuuksia valmistuessaan.


Luettelo sarjakuvalehdistä.
Tämä on luettelo sarjakuvalehdistä kertovia artikkeleita luokiteltuna lehden julkaisumaan mukaan.
Yhdysvallat.
Lehti


Harkova.
Harkova (,) on Ukrainan toiseksi suurin kaupunki. Se sijaitsee Koillis-Ukrainassa ja on samannimisen alueen pääkaupunki. Asukkaita noin 1,4 miljoonaa. Kaupungissa on merkittävää aseteollisuutta, panssarivaunujen ja lentokoneiden valmistusta. Se on myös yksi Ukrainan kulttuurin ja koulutuksen keskuksista.
Harkovan metroverkon pituus on 35 kilometriä ja siinä on 28 asemaa. Kaupungin keskusaukio (Площа Свободи, "Ploštša Svobody") on Euroopan kuudenneksi suurin ja maailman 12. suurin.
Historia.
Harkova perustettiin 1600-luvun puolivälissä, ja kaupungissa on ollut yliopisto vuodesta 1805. Neuvostoliiton alkuaikoina Harkova oli Ukrainan sosialistisen neuvostotasavallan pääkaupunki vuosina 1917–1934.
1930-luvulla nälänhädät ajoivat ihmisiä kaupunkiin maaseudulta, mutta monet myös menehtyivät.
Toisessa maailmansodassa natsi-Saksa valloitti kaupungin Operaatio Barbarossassa lokakuussa 1941. Puna-armeija valloitti sen taas helmikuussa 1943, saksalaiset keväällä ja puna-armeija jälleen 23. elokuuta 1943. Yhteenotoissa 70 prosenttia kaupungista tuhoutui ja kymmenet tuhannet kuolivat.


Helium.
Helium () on alkuaine, joka on väritön ja hajuton jalokaasu. Se on tunnetun maailmankaikkeuden toiseksi yleisin alkuaine vedyn jälkeen, ja sitä on maailman­kaikkeuden tunnetusta massasta noin neljäs­osa.
Heliumilla ei ole tunnettuja stabiileja yhdisteitä ja se esiintyy luonnossa aina yksiatomisena. Heliumilla on kaikista alkuaineista alhaisin kiehumispiste (−268,9 °C), joten se on normaaleissa olosuhteissa kaasu. Helium esiintyy kiinteässä olomuodossa vain erittäin korkeassa paineessa ja matalassa lämpötilassa. Heliumkaasua käytetään mm. säähavaintopalloissa, ilmalaivoissa ja ilmapalloissa, sillä se on ilmaa kevyempää. Nestemäistä heliumia käytetään suprajohteiden jäähdyttämiseen. Heliumin löysivät 1868 tähtitieteilijät Pierre Janssen ja Joseph Lockyer sekä kemisti Edward Frankland tutkiessaan Auringon spektriä.
Fysikaaliset ominaisuudet.
Helium on väritön ja hajuton kaasu. Koska heliumin moolimassa on suhteellisen pieni, sen lämmönjohtavuus, ominaislämpö ja äänen nopeus ovat suurempia kuin muilla kaasuilla, paitsi vedyllä. Helium jähmettyy korkeassa paineessa ja matalassa lämpötilassa (noin 1–1,5 K). Kiinteä helium on väritöntä, lähes näkymätöntä ja erittäin kokoonpuristuvaa. Helium pystyy myös läpäisemään monia aineita läpi diffuusion avulla. Koska helium on hyvin kevyttä, se karkaa avaruuteen maan ilmakehästä.
Heliumin kiehumispiste on alhaisin kaikista alkuaineista (−268,9 °C). Ainoana alkuaineena helium ei kiinteydy absoluuttista nollapisteen lähellä normaalissa paineessa. Riittävän suuren paineen alaisena sen jähmettymispiste on −272,2 °C.
Kemialliset ominaisuudet.
Helium kuuluu jalokaasuihin. Helium on kaikista alkuaineista kemiallisesti passiivisin, ja se on lähes kaikissa olosuhteissa atomaarinen ja reagoimaton. Molekulaarista heliumia esiintyy vain heikkona yhdisteenä ja lähellä absoluuttista nollapistettä. Heliumin liukoisuus veteen on pienin kaikista tunnetuista kaasuista. Heliumin Joulen ja Thomsonin ilmiön arvo on negatiivinen, eli helium lämpenee, kun se laajenee.
Helium voi muodostaa epästabiileja yhdisteitä volframin, jodin, fluorin, rikin ja fosforin kanssa, jos helium ensin ionisoidaan, sitä pommitetaan elektronien avulla tai se on plasman muodossa. Näin on muodostettu muun muassa HeNe-, HgHe10- ja WHe2-molekyylit sekä He+-, He22+-, HeH+- ja HeD+-ionit sekä myös neutraali He2-molekyyli. Ainoa aikaansaatu stabiili heliumyhdiste on molekyyli, jossa heliumatomi on sitoutunut fullereenipallon sisälle. Lisäksi eräiden yhdeisteiden arvellaan olevan laskennallisesti mahdollisia, mutta niitä ei ole vielä pystytty valmistamaan. Tällaisia ovat muun muassa HHeF ja HeBeO.
Myrkyllisyys ja vaikutus ihmiseen.
Ihmisen hengittäessä heliumia hänen äänenkorkeutensa nousee. Tämä johtuu siitä, että äänen nopeus heliumissa on kolme kertaa niin suuri kuin ilmassa. Helium myös nostaa äänihuulten resonanssitaajuutta, jolloin tuotetun puheen spektri nousee. Helium on myrkytöntä, mutta suurina määrinä syrjäyttää hapen verestä. Helium voi aiheuttaa ilmarinnan. Keuhkoihin imetty helium ei myöskään toimi hengitysrefleksin aiheuttajana siten kuin esimerkiksi hiilidioksidi.
Tutkimuksen historia.
Helium on siitä poikkeuksellinen alkuaine, että se löydettiin alun perin maapallon ulkopuolelta, kun tähtitieteilijät Pierre Janssen ja Joseph Lockyer sekä kemisti Edward Frankland vuonna 1868 havaitsivat Auringon spektrissä siihen saakka tuntemattoman alkuaineen spektriviivan. Viiva näkyi vain täydellisen auringonpimennyksen aikana, ja sen aallonpituus oli 587,49 nm. Viiva nimettiin D3:ksi, sillä D2 ja D1 ovat natriumin viivoja. Heliumin nimi tulee kreikan Aurinkoa tarkoittavasta sanasta "helios". Helium oli ensimmäinen ennen avaruudesta kuin maasta löytynyt alkuaine. Heliumin ium-pääte viittaa siihen, että löytäjät epäilivät löytäneensä metallin eikä kaasua. Kun muut jalokaasut myöhemmin löydettiin, ne saivat "-on"-päätteiset nimet.
Ensimmäisen kerran heliumia löydettiin maasta 1895, kun William Ramsay käsitteli kleveiittiä typpihapolla ja erotti syntyvästä kaasusta typen ja hapen. Hän oletti löytävänsä argonia, mutta analysoituaan kaasun spektrin, hän huomasi siinä spektriviivan, joka täsmälleen vastasi auringosta otetun spektrin D3 viivaa. Samana vuonna Per Teodor Cleve ja Abraham Langlet eristivät heliumia niin paljon, että saivat määritettyä sen atomipainon.
Vuonna 1907 Ernest Rutherford ja Thomas Royds osoittivat, että alfahiukkaset ovat heliumytimiä. Vuonna 1908 hollantilainen kemisti Heike Kamerlingh Onnes jäähdytti heliumia alle 1 kelvinin lämpö­tilaan, jolloin se muuttui nestemäiseksi. Hän yritti myös saada heliumin jähmettymään laskemalla lämpötilaa edelleen, mutta yritys epäonnistui. Ensimmäisen kerran kiinteää heliumia muodosti Willem Hendrik Keesom, joka nosti heliumkaasun paineen noin 25 ilmakehän paineeseen. Vuonna 1938 venäläinen Pjotr Kapitsa huomasi, että helium-4 muuttui supranesteeksi lähellä absoluuttista nollapistettä. Yhdysvaltalaiset fyysikot Douglas Dean Osheroff, David Morris Lee ja Robert Coleman Richardson huomasivat saman ilmiön helium-3:lla vuonna 1972. Yhdysvaltalaiset saivat tutkimuksestaan Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1996.
Ensimmäisen maailmansodan aikana Yhdysvallat tuotti noin 5 700 m3 heliumia, josta osa käytettiin maailman ensimmäiseen heliumkäyttöiseen ilmalaivaan US Navy's C-7:hen. Vuonna 1925 Yhdysvallat perusti Texasiin heliumvaraston sekä aseellista että siviilikäyttöä varten.
Esiintyminen ja tuottaminen.
Helium on tunnetun maailmankaikkeuden toiseksi yleisin alkuaine vedyn jälkeen, ja sitä on maailman­kaikkeuden tunnetusta massasta noin neljäs­osa (23 %). Heliumia syntyy tähdissä vetyatomien fuusioituessa. Nykyisen alkuräjähdysteorian mukaan suurin osa heliumista on kuitenkin syntynyt jo 1–3 minuutin kuluessa alkuräjähdyksestä.
Maan ilmakehässä heliumia on 5 ppm, joka vastaa noin 0,0005 tilavuusprosenttia. Pieni määrä selittyy sillä, että helium karkaa avaruuteen keveytensä takia. Lähes kaikki Maassa esiintyvä helium on syntynyt raskaiden alkuaineiden kuten uraanin ja toriumin radio­aktiivisessa hajoamisessa. Alfahajoamisessa syntyy helium-4-ydin, joka saatuaan ympärilleen kaksi elektronia muuttuu neutraaliksi heliumatomiksi.
Suurin osa ihmisen käyttöön tuotetusta heliumista on peräisin maakaasusta, josta sitä erotetaan teollisesti. Eniten sitä tuotetaan Yhdys­valloissa (84 %) ja Algeriassa (10 %). Muita tuottajia ovat Kanada, Kiina, Puola, Qatar ja Venäjä. Kaikkiaan heliumia on tuotettu noin 150 miljoonaa kuutiometriä. Koska heliumilla on erittäin matala kiehumispiste, maakaasun (metaani ja typpi) muut kaasut voidaan nesteyttää. Saadusta kaasuseoksesta helium voidaan erottaa aktiivihiilellä, joka sitoo muut kaasut itseensä. Tuotteena syntyy 99,995 % heliumia. Heliumia voidaan myös puhdistaa puoliläpäisevien kalvojen avulla, sillä helium ei reagoi muiden aineiden kanssa. Helium voi tällöin diffuusion avulla mennä erittäin pienenkin aukon läpi toisin kuin muut kaasut.
Heliumia voidaan tuottaa myös pommittamalla litium- ja booriatomeja erittäin nopeilla protoneilla, mutta tämä tuotantotapa ei ole taloudellisesti kannattava.
Maassa käytettävissä olevat heliumvarannot saattavat loppua noin vuonna 2040, vaikka maailmankaikkeudessa heliumia riittää. Noin puolet maailman heliumista on varastoitu Texasin Amarillossa olevaan entiseen kaivokseen. Varasto on noin miljardi kuutiometriä.
Käyttö.
Heliumin ja neonin seoksesta tehty laser.
Helium, joka on ilmaa kevyempi, soveltuu käytettäväksi ilmalaivoissa, sääpalloissa ja ilmapalloissa. Se ei ole lainkaan räjähdysherkkää, toisin kuin vety, ja siitä syystä se on turvallisempi. Heliumin aiheuttama noste on noin 93 % vedyn aiheuttamasta nosteesta.
Alhaisen kiehumislämpötilansa vuoksi nestehelium on erittäin hyödyllinen aine alhaisten lämpö­tilojen tutkimuksessa, koska tutkittava näyte saadaan riittävän kylmäksi yksinkertaisesti saattamalla se kosketuksiin nesteheliumin kanssa. Nesteheliumin tärkeä käyttöalue on myös suprajohtavien magneettien jäähdytys −269 celsius­asteeseen magneettikuvauslaitteissa ja hiukkaskiihdyttimissä. Korkean lämmönjohtavuutensa ja keveytensä ansiosta heliumia voidaan käyttää ydinvoimaloiden jäähdytyksessä.
Heliumia voidaan käyttää metallien suojakaasuna, jos metallit reagoivat herkästi ilman hapen kanssa. Heliumia saa käyttää myös elintarvikkeiden pakkauskaasuna (E-koodi 939).
Heliumia voidaan käyttää myös lasereissa neonin kanssa seoksena. Heliumia on käytetty myös raketeissa viilentämään polttoainevetyä, paineistamaan polttoainetta sekä laukaisuissa.
Heliumin ja hapen tai tavallisen ilman seosta käytetään hengityslaitteissa hyvin syvälle sukellettaessa. Heliumin ja hapen seokseen voidaan lisätä myös typpeä (Trimix) tai vetyä (Hydreliox). Helium on myrkytöntä eikä liukene vereen, mutta voisi silti teoriassa aiheuttaa tukehtumisen, jos se syrjäyttää hapen keuhkoista. Heliumin käyttö ehkäisee typpinarkoosia sekä happimyrkytystä.
Isotoopit.
Heliumilla on tunnettuja isotooppeja helium-3:sta helium-10:een. Näistä vain isotoopit 3He ja 4He ovat stabiileja. Ylivoimaisesti yleisin on isotooppi 4He, jonka ytimessä on kaksi protonia ja kaksi neutronia. Helium-4-ytimiä syntyy myös raskaiden ydinten alfa­hajoamisessa.
Helium-3, heliumin ei-radioaktiivinen isotooppi, on mahdollinen ratkaisu maailman energiapulaan, jos fuusioreaktio kyetään ottamaan hyötykäyttöön. Robert Coleman Richardson sai Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1996 helium-3-isotooppia koskevista tutkimuksista. Lähimmät helium-3-varannot sijaitsevat Kuussa.


Luettelo lyhenteistä.
__NOTOC__
Tämä on luettelo yleisistä lyhenteistä.
A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z Å Ä Ö
Ä.
*


Suomalais-ugrilaiset kielet.
Suomalais-ugrilaiset kielet on perinteisen käsityksen mukaan uralilaisten kielten toinen päähaara. Uralilaiseen kielikunnan toinen päähaara olisivat tämän käsityksen mukaan samojedikielet. Yhdessä nämä muodostavat uralilaisen kielikunnan.
Jotkut kielentutkijat käyttävät termejä "suomalais-ugrilainen" ja "uralilainen" toistensa synonyymeinä. Tämä liittyy siihen, että erilliselle suomalais-ugrilaiselle kielentasolle ei viimeaikaisessa tutkimuksessa enää ole nähty riittäviä perusteluja.
Suomalais-ugrilaisten kielten puhujia on maailmassa noin 23 miljoonaa. Pienemmistä suomalais-ugrilaisista kielistä useat ovat uhanalaisia ja vaarassa kuolla sukupuuttoon. Suomalais-ugrilaisten kielten tutkimusta nimitetään fennougristiikaksi.
Asema uralilaisten kielten joukossa.
Vanha oletus uralilaisten kielten kahtiajaosta suomalais-ugrilaisiin ja samojedikieliin perustuu lähinnä siihen havaintoon, että samojedi jakaa selvästi vähiten yhteisiä sanoja muiden kielihaarojen kanssa. Vaikka joitain äännetason piirteitäkin on ehdotettu vanhan kahtiajaon tueksi, ehdotusta on myös kritisoitu ja esitetty toisenlainen tulkinta, jossa äännetason perusteella pikemminkin samojedi- ja ugrilaiskielet palautuisivat yhteiseen kantamurteeseen. Äännetasolta ei siis löydy selvää tukea vanhalle kahtiajaolle, ja pelkkä sanaston lukumääräero voi selittyä niinkin, samojedi on vaihtanut sanastoaan suuremmassa mitassa kuin läntisemmät kielihaarat.
Tästä syystä useimmat tutkijat ovat nykyisin sitä mieltä, että samojedikielten ja suomalais-ugrilaisten kielten välinen etäisyys ei ole niin suuri kuin on aikaisemmin oletettu ja että kielikunnan jako samojedilaiseen ja suomalais-ugrilaiseen päähaaraan on kyseenalainen. Monet tutkijat pitävät parempana neutraalimpaa kielikunnan ryhmittelyä suoraan seitsemään (saame, itämerensuomi, mordva, mari, permi, ugri, samojedi) tai yhdeksään päähaaraan (saame, itämerensuomi, mordva, mari, permi, unkari, mansi, hanti, samojedi).
Tutkimuksen historiaa.
Suomalais-ugrilaiset kielet polveutuvat uralilaisesta kantakielestä, jota puhuttiin tuhansia vuosia sitten.
Nykyisessä tutkimuksessa edellä kuvatulla tavalla jo kyseenalaistetun suomalais-ugrilaisen kantakielen tarkemmasta ajoituksesta ja esiintymisalueesta on ollut erilaisia teorioita. Ensimmäisenä siitä olisi perinteisen, nykyisin jo monilta osin kyseenalaistetun uralilaisten kielten monipolvisen sukupuumallin mukaan mukaan eronnut ugrilaisten kielten ryhmä, josta myöhemmin olisivat erkaantuneet muun muassa unkari ja muut obinugrilaiset kielet. Tämän kantakielen läntinen haara olisi edelleen jakautunut kantapermiksi, joka suhteellisen myöhään jakautui komin ja udmurtin kieliksi, sekä suomalais-volgalaiseksi kantakieleksi. Tästä olisivat erottautuneet marin kieli, mordvan kieli ja varhaiskantasuomi eli suomalais-lappalainen kantakieli. Tämä olisi jakautunut kantalapiksi ja kantasuomeksi, joka hajaantui viimeisellä vuosituhannella eaa. itämerensuomalaisiksi kieliksi.
Nyttemmin useat tähän binääriseen sukupuumalliin sisältyvistä välikantakielistä kuten esimerkiksi volgalainen välikantakieli (joka olisi mordvan ja marin yhteinen kantakieli) ja suomalais-volgalainen välikantakieli (joka olisi saamen, itämerensuomen, mordvan ja marin yhteinen kantakieli) ovat yleisesti hylättyjä ainakin suomalaisten tutkijoiden keskuudessa, kun taas eräitä muita välikantakielitasoja on hiljattain myös puolustettu. Näistä kiistanalaisia ovat suomalais-saamelainen kantakieli (vs.) sekä kantaugri ja kantaobinugri (vs.). Ehkä parhaiten perusteltu välikantakielitaso on suomalais-permiläinen kantakieli (joka olisi saamen, itämerensuomen, mordvan, marin ja permin yhteinen kantakieli), koska sille on esitetty sekä sanastollista että äännetason tukea.
Suomalais-ugrilaisten kielten tutkimus on ollut pitkään sukulaiskielien osoittamista ja todistelua. Ensimmäiset luettelot suomalais-ugrilaisista kielistä laati ruotsalainen Philipp Johann von Strahlenberg vuonna 1730 ja perusteli kielien sukulaisuutta sanaston vertailulla. Myöhemmin unkarilaiset János Sajnovics (1770) ja Sámuel Gyarmathi (1799) ulottivat vertailun käsittämään myös kielien muotoaineksia. 1800-luvulla omia teorioita ovat esittäneet kielten sukulaisuussuhteista Rasmus Rask, Matthias Alexander Castrén, József Budenz ja Otto Donner. Nykyisin kielitutkimuksissa pääpaino on ollut suomalais-ugrilaisten kielten äänteistön, sanaston ja muoto-opin tutkimisella.
Aiemmin suomalais-ugrilaisten kielten sukupuussa nähtiin samalla kartta kansojen vaelluksista nykyisille asuinpaikoilleen, mutta tätä teoriaa ei nykyään pidetä enää oikeana. Nykyisen käsityksen mukaan on ollut alun perin suppeahkolla alueella puhuttu kantakieli, joka on levinnyt laajemmalle alueelle ehkä pikemminkin kielenvaihtojen kuin vaellusten kautta.
Rakenne.
Suomalais-ugrilaiset kielet ovat luonteeltaan synteettisiä kieliä, niissä on paljon sijamuotoja ja suhteellisen vähän adpositioita.
Kantakielen muotopiirteitä olivat muun muassa seuraavat: deklinaatiossa oli kuusi sijaa (nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi, lokatiivi, ablatiivi ja latiivi), nominien ja verbien taivutuksessa tunnettiin yksikön lisäksi monikko ja kaksikko, verbien taivutukseen kuului eri aikaluokkia (preesens, mennyttä aikaa ilmoittava preteriti) ja tapaluokkia (indikatiivi, imperatiivi, konjunktiivi). Lauserakenteelle oli ominaista muun muassa nominin esiintyminen predikaattina (ns. nominaalilauseissa) ja määritteen asema pääsanan edellä. Paikallissijoista lienee tulo- ja erosijojen käyttö ollut indoeurooppalaisiin kieliin verrattuna yleisempää.
Aiheesta muualla.
*


Jonathan Carroll.
Jonathan Samuel Carroll (s. 26. tammikuuta 1949) on amerikkalainen fantasiakirjailija. Carrollia on luonnehdittu tyyliltään myös maagiseksi realistiksi. 1980-luvun alusta alkaen Carroll on asunut Wienissä, jonne hän muutti opettamaan englantia. Carrollin teosten tavaramerkki on niissä esiintyvä koira, yleensä bullterrieri.
Carrollin mukaan hänen romaaninsa ovat itsenäisiä teoksia, jotka voi lukea missä järjestyksessä tahansa. Sanojensa mukaan hän toivoo olevansa niin hyvä kirjailija, että hänen tuotantoonsa tutustumisen voi aloittaa mistä kirjasta tahansa.


CIA.
Central Intelligence Agency (CIA, ääntyy engl. muk. [si:aiei]) on Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu. Yksi CIA:n lempinimistä on ensimmäisen alkukirjaimensa mukaan ”The Company” (vrt. ”The Firm”, joka viittaa). CIA:n tehtävä on kerätä ja analysoida tiedustelutietoja ulkomaisista hallituksista, järjestöistä ja yksilöistä, ja raportoida niitä hallituksen eri osille.
CIA:n päämaja sijaitsee Langleyssä Virginiassa. CIA toimii (National Security Council) alaisuudessa ja sitä kautta on Yhdysvaltain kongressin valvoma. Apuna CIA käyttää eri maissa toimivia asiamiehiä eli agentteja ja vakoilusatelliitteja sekä muun muassa kuunteluasemia ja monia muita keinoja. Keskustiedustelupalvelun lisäksi Yhdysvalloilla on muitakin tiedustelupalveluita, esimerkiksi eri puolustushaaroilla ja digitaalista tiedustelua harjoittava NSA.
CIA on joidenkin tahojen mukaan syyllistynyt ihmisoikeusrikoksiin ja tukenut niihin syyllistyneitä, sekä syyllistynyt sotarikoksiin.
Organisaatio.
CIAssa on esikunnan lisäksi neljä suurta direktoraattia ja lukuisampia pienempiä yksiköitä. Direktoraatit ovat
Historia.
CIA:ta edeltänyt sotilastiedusteluun keskittynyt Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu oli vuosina 1942–1945 toiminut Office of Strategic Services (OSS). Sen jälkeen kahden vuoden ajan toimi Central Intelligence Group (CIG). Varsinainen CIA perustettiin syyskuussa 1947, OSS:n perustajan kenraalimajuri William J. Donovanin ehdotuksesta. CIA:n ensimmäinen päämaja perustettiin Yhdysvaltain pääkaupunkiin Washingtoniin ja sen ensimmäiseksi johtajaksi nimitettiin amiraali Roscoe H. Hillenkoetter.
CIA:n salaiset operaatiot.
CIA:n salaiset operaatiot ovat USA:n aktiiviseen voimaan perustuvan ulkopolitiikan jatke.
CIA:han perehtynyt ja kirjan "Legacy of Ashes: The History of the CIA" kirjoittanut Tim Weiner pitää CIA:n tiedustelua kylmän sodan aikana toisluokkaisensa ja sanoo sen pystyneen ainoastaan hallitusten kaatamisiin, muttei tietojen keräämiseen Yhdysvaltain vihollisista. Ensimmäisen upseerinsa Neuvostoliittoon CIA sai lähetettyä 1953, mutta eversti vietteli hänet, valokuvasi ja hän joutui kiristetyksi. Puolaan sijoitettuun vakoilurenkaaseen sijoitettiin miljoona dollaria, mutta se oli Puolan tiedustelupalvelun hallinnassa. Vuonna 1961, kun Berliinin muuri pystytettiin, CIA uskoi Neuvostoliitolla olevan 500 mannertenvälistä ballistista ohjusta, kun niitä todellisuudessa oli neljä.
Vuonna 1953 CIA auttoi syrjäyttämään Iranissa öljyteollisuuden valtiollistaneen pääministerin Muhammad Mossadeqin ja palauttamaan šaahi Muhammad Reza Pahlavin valtaan.
Vuonna 1954 CIA kaatoi Guatemalan vasemmistolaisen hallituksen. Kaappausta seurasi sotilasdiktatuuri ja yli 30-vuotinen sota, jossa kuoli 200 000 ihmistä.
Fidel Castron noustua valtaan Kuubassa 1959 CIA teki Sikojenlahdella maihinnousuoperaation, joka päättyi huonosti. Maihinnousseet joukot olivat CIA:n kouluttamia Kuubasta Yhdysvaltoihin loikanneita siviilejä. Jälkeenpäin CIA yritti moneen otteeseen murhata Castron.
Vietnamin sota.
Vietnamin sotaan liittyi Laosin ”salainen sota”, jossa CIA:n kouluttamat paikalliset pyrkivät katkaisemaan Laosin kautta kulkevan huoltotien itäiseen vaikutuspiiriin kuuluneesta Pohjois-Vietnamista Etelä-Vietnamiin, jossa kommunistisissit taistelivat Yhdysvaltain tukemaa Etelä-Vietnamin hallitusta vastaan. Operaatio ei loppujen lopuksi ollut menestys. Onnistuneempi CIA:n operaatio oli afgaanisissien tukeminen neuvostomiehittäjiä vastaan Afganistanin sodassa. CIA tuki myös vuonna 2001 Afganistanin sodassa Pohjoisen liittoa, joka kaatoi talibanit.
CIA toimitti myös School of the Americasissa koulutettaville sotilaille sissisodan käsikirjan, jossa neuvotaan muun muassa kidutusta ja sabotointia. Pentagon julkaisi otteita kirjoista 1997.
Huumekauppa.
Monet tutkijat, kuten William Blum ja Mahmood Mamdani, kertovat, että CIA on tukenut ja auttanut huumekauppiaita ja rahoittanut niistä saaduilla rahoilla salaisia operaatioitaan, joihin ei USA:n lain mukaan ole lupa antaa valtion avustusta. Tällaiset operaatiot ovat yleensä ihmisoikeusrikkomuksia tekevien sissiliikkeiden tukemista tms. Akselilla Burma-Laos-Thaimaa kukoisti huumekauppa Vietnamin sodan aikaan, ja Afganistanin sodan aikaan Yhdysvallat tuki unikkoviljelyä ja jalostamista Afganistanissa ja Pakistanissa. Näillä oopiumituloilla tuettiin islamistitaistelijoita, jotka taistelivat Neuvostoliittoa vastaan Afganistanissa. Myös Nicaraguan contra-sissien tukea on väitteiden mukaan rahoitettu huumekaupalla. Myös huumeita vastaan taistelevat Yhdysvaltain virastot ovat myöntäneet, että useasti CIA oli kytköksissä huumeparoneihin jollain tavalla.


Yhdysvaltain kongressi.
Yhdysvaltain kongressi () on Yhdysvaltain lainsäädäntöelin. Se muodostuu edustajainhuoneesta ja senaatista. Edustajainhuoneessa on kaikkiaan 435 äänivaltaista edustajaa ja senaatissa 100 senaattoria. Edustajainhuoneeseen valitaan joka toinen vuosi edustajat jokaisesta osavaltiosta. Edustajien lukumäärä on suhteutettu osavaltion asukaslukuun, kuitenkin siten, että jokaiselle osavaltiolle on taattu vähintään yksi edustajanpaikka. Senaattiin jokaisesta osavaltiosta pääsee kaksi edustajaa kuusivuotiskaudelle riippumatta osavaltion väkiluvusta. Sekä senaatin että edustajainhuoneen edustajat valitaan osavaltioissa suoralla kansanvaalilla. Kongressi kokoontuu United States Capitol -rakennuksessa.
Yhdysvaltain perustuslain mukaan liittovaltion kaikki lainsäädännöllinen valta on kongressilla. Perustuslaki määrittelee kongressille kuuluvan vallan; kaikki muu valta kuuluu osavaltioille ja kansalle. Kongressi voi säädellä muun muassa osavaltioiden välistä kaupankäyntiä, kansainvälistä kauppaa ja liittovaltion tuomioistuinten kokoonpanoja. Se voi myös säätää veroista, ylläpitää asevoimia ja julistaa sodan.
Edustajainhuone ja senaatti ovat yhdenvertaisia kamareita. Niitä sanotaan joskus ala- ja ylähuoneeksi, mutta nämä nimitykset ovat tässä mielessä epätarkkoja. Kahden vuoden välein valittava edustajainhuone on tarkoitettu antamaan kuva kansalaisten senhetkisistä mielipiteistä, kun taas hitaammin muuttuva senaatti on tarkoitettu pohdiskelevammaksi kamariksi. Joissakin suhteissa kamareiden oikeudet poikkeavat toisistaan. Senaatti vahvistaa tietyt presidentin tekemät nimitykset korkea-arvoisiin virkoihin ja liittovaltion oikeusistuimiin. Se myös vahvistaa kansainväliset sopimukset. Edustajainhuoneella on esitysoikeus kaikkien niiden lakien osalta joilla pyritään hankkimaan rahaa tai saattamaan alulle virkasyyteprosessi.
Lakiehdotus on hyväksyttävä kongressin molemmissa kamareissa täsmälleen samanlaisena, jotta se voidaan lähettää presidentille allekirjoitusta tai vetoa varten. Kongressin kamarien välillä käydäänkin usein neuvottelu kompromissin aikaansaamiseksi toisistaan eroavien lakiehdotusten välillä ("conference committee").
Termillä kongressi voidaan tarkoittaa paitsi elintä sinänsä, myös valtiopäivien kulloistakin koostumusta. Vuoden 2009 alussa aloitti 111. kongressi. Yhdysvaltain perustuslaki kieltää kansanedustajia pitämästä julkista liittovaltion virkaa. Tästä syystä, toisin kuin monissa muissa demokratioissa, Yhdysvalloissa hallituksen jäsenet eivät ole kansanedustajia.
Senaatti.
Senaattiin kuuluvien senaattorien määrä riippuu aina suoraan osavaltioiden lukumäärästä. Perustuslain mukaan jokaiselle osavaltiolle kuuluu kaksi senaattoria, osavaltion koosta ja väkimäärästä riippumatta; koska nykyisellään Yhdysvaltoihin kuuluu 50 osavaltiota, senaattoreita on siten tasan sata. Senaattorin toimikausi on kuusi vuotta. Paikat on jaettu siten, että yksi kolmasosa paikoista vaihtuu kahden vuoden välein. Senaattorit valitaan enemmistövaalilla siten, että kustakin osavaltiosta valitaan kerrallaan yksi senaattori. Vaalien kierron mukaan seuraava senaattori samasta osavaltiosta valitaan joko kahden tai neljän vuoden kuluttua. Jokaisen senaattorin virkakausi on kuitenkin kuusi vuotta. Osavaltio muodostaa yhtenäisen vaalipiirin.
Senaatin toimintatavat.
Vaikka muodollisesti senaatti päättääkin asioista yksinkertaisten enemmistöjen turvin, käytännössä jo 40 prosentin vähemmistöllä on mahdollista estää itselleen epämieluisten lakiesitysten läpimeno. Koska senaattoreiden puheoikeus on periaatteessa rajoittamaton, ja vaaditaan vähintään 60 senaattorin äänet keskustelun katkaisemiseksi, viivytyspuheet voivat pakottaa enemmistökannan kompromissiin tai jopa luopumaan toivomastaan laista, jotta normaalia työskentelyä voitaisiin jatkaa.
Edustajainhuone.
Yhdysvaltain edustajainhuonetta usein virheellisesti kutsutaan kongressiksi. Tämä johtuu siitä, että sen edustajia kutsutaan kongressiedustajiksi, kun senaattoreita kutsutaan senaattoreiksi, vaikka senaattoritkin ovat muodollisesti katsottuna myös kongressiedustajia. Sitä että kaikki kongressiedustajat, senaattorit mukaan lukien, istuvat samassa edustajainhuoneen salissa (esimerkiksi merkittävien valtiovieraiden kunniaksi tai kuunnellakseen presidenttinsä vuosittaista puhetta Yhdysvaltojen tilasta) kutsutaankin kongressin yhteisistunnoksi ("joint session").
Edustajainhuoneen kokoonpano.
Tietokoneohjelmalla suunniteltu kalifornialainen edustajainhuoneen vaalipiiri vuodelta 2004. Piirijaon oli tarkoitus varmistaa paikallisen demokraattiedustaja Grace Flores Napolitanon läpimeno.
Edustajainhuoneen paikat jaetaan osavaltioiden kesken väkiluvun mukaisessa suhteessa, kuitenkin niin että kullakin osavaltiolla on vähintään yksi edustaja. Vuoden 1929 "Reapportionment Act" määrittelee edustajainhuoneen kokonaispaikkamääräksi 435 ja antaa kongressille itsenäisen oikeuden päättää sen muuttamisesta. Kongressiedustajat valitaan enemmistövaalilla yhden henkilön vaalipiireistä kahden vuoden toimikaudeksi. Edustajainhuoneen kaikki paikat valitaan samalla kertaa. Louisianan osavaltiossa on poikkeuksellisesti käytössä kaksivaiheinen vaalitapa, jossa valintaan edellytetään yli puolet annetuista äänistä. Ellei kukaan saa vaadittua enemmistöä, järjestetään vaaleissa toinen kierros kahden eniten ääniä saaneen välillä. Osavaltioilla on suuri sisäinen itsenäisyys päättää vaalien toteutuksesta.
Osavaltiot saavat myös määrittää vaalipiirien rajat lain sallimissa rajoissa. Lain mukaan vaalipiirien tulee esimerkiksi olla väestöltään likimain yhtä suuria. Osavaltioiden suuri harkintavalta vaalipiirijaossa on johtanut joissain osavaltioissa tarkoitushakuisesti uudelleenpiirrettyihin vaalipiireihin. Kummankin puolueen edustajat ovat usein pyrkineet vaalipiirien uudelleenmäärittelyllä takaamaan omien edustajiensa mahdollisimman hyvän menestyksen. Tämä termillä gerrymandering kutsuttu operaatio voidaan suorittaa esimerkiksi tarkoitukseen erikseen suunnitelluilla matemaattisilla tietokoneohjelmistoilla ja se saattaa johtaa hyvin omalaatuisen muotoisiin vaalipiireihin.
Edustajainhuoneen edustajilla on suuri mahdollisuus säilyttää asemansa niin kauan kuin he haluavat, elleivät he jättäydy vapaaehtoisesti sivuun tai eläkkeelle. Keskimäärin edustajista valitaan uudelleen kaudelle yli 90 % ja esimerkiksi vuonna 1998 98 % edustajainhuoneen jäsenistä valittiin uudelleen.
Voimasuhteet.
Paikkajakauma lähihistoriassa. R=republikaanit, D=demokraatit, I=sitoutumattomat. Paikkajakauma on muuttunut istuntokausien aikana useaan otteeseen esimerkiksi edustajien sairastumisen tai kuoleman ja täytevaalien takia.
Kongressin rakennus.
Capitol on saanut nimensä Rooman hallintokeskuksesta Capitoliumista (), joka sijaitsi samannimisellä kukkulalla (). Myös itse rakennuksen tyylisuunta heijastaa antiikin Kreikan ja Rooman tyyliä.
Aiheesta muualla.
Kongressi


Luettelo Internetin uutispalveluista.
Tällä sivulla on luettelo Internetissä tarjolla olevista uutispalveluista, joista valtaosa on eri maiden televisioyhtiöiden ja sanomalehtien nettisivustoja.
Verkkolehtihakemistoja.
Internetin uutispalveluista


Halha-mongolin kieli.
Mongolin kieli (монгол хэл, "mongol hel") on useimpien Mongolian asukkaiden äidinkieli. Suurin osa puhuu sen "halha"-murretta. Kieltä puhutaan myös Sisä-Mongolian, Liaoningin, Jilin ja Heilongjiangin provinssissa Kiinassa, Issyk-Kulin alueella Kirgisiassa, Burjatiassa Venäjällä. Mongoli kuuluu mongolilaisiin kielikuntaan ja kiistanalaiseen altailaiseen kielikuntaan, johon lukeutuu myös turkki. Kieli on voimakkaasti agglutinoiva, ja se käyttää yksinomaan suffikseja. Mongolissa ei voi olla peräkkäin kolmea eikä useampaa konsonanttia.
Aakkoset.
"Mongol" kirjoitettuna perinteisellä mongolin kielen merkistöllä. Sitä luetaan ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle.
Mongolia on kirjoitettu monilla eri aakkosilla aikojen saatossa. Virallinen mongolin kirjaimisto luotiin 1100-luvulla. Sitä käytettiin vuoteen 1941 asti, kunnes se korvattiin kyrillisillä aakkosilla. Ennen sitä vuosina 1930–1932 kirjoitusasuna olivat myös latinalaiset aakkoset.
Vuosina 1991–1994 Mongoliassa yritettiin palata takaisin vanhoihin mongoliaakkosiin, mutta tämä kaatui yleiseen vastustukseen. Mongolin kieltä kirjoitetaan yhä useimmiten kyrillisillä aakkosilla, mutta mongolikirjaimia on alettu käyttää arkielämässä.
Läheistä sukua oleviin kieliin kuuluu muun muassa kalmukki.


Tunguusikielet.
Tunguusikielet ovat itäaasialainen kielikunta, johon kuuluu 12 keskenään varsin läheistä sukua olevaa kieltä. Niillä on yhteensä noin 75 000 puhujaa Pohjois-Kiinassa, Mongoliassa ja Siperian itäosissa Obin ja Jenisein seudulta Ohotanmerelle asti. Kielikunnasta käytetään myös nimityksiä tunguusilaiskielet, tunguusilaiset kielet ja mantšu-tunguusilaiset kielet. Aikaisemmin niiden sekä turkkilais- ja mongolikielten katsottiin kuuluvan oletettuun altailaiseen kielikuntaan.
Historia.
Kiinan koillisosassa aikaisemmin puhuttu mantšu on vanha sivistyskieli, jota kirjoitetaan hieman muunnetulla mongolilaisella aakkostolla. Nykyisin kuitenkin kiina on lähes täysin syrjäyttänyt sen puhekielenä Mantšuriassakin. Kirjakielenä sitä käyttävät enää yksi mantšun murre sekä solonit ja Mantšurian mongolilaiset daguurit. Mantšunkieliset käännökset kiinalaisista klassikoista ovat suuresti auttaneet vaikeaselkoisen vanhan kiinan lauseopin tulkitsemisessa.
Muilla tunguusikielillä suullinen kansanperinne on rikas, mutta kirjallisuutta ruvettiin luomaan vasta neuvostoajalla. Kirjaimistona on nykyisin kyrillinen aakkosto; välillä kokeiltiin latinalaisia kirjaimia.


Murre.
Kielitieteessä murre on jonkin ryhmän tai yksilön puhuma kielen muoto. Murteet voidaan jakaa aluemurteisiin, puhujaryhmien kielimuotoihin eli sosiolekteihin, ja yksilömurteisiin eli idiolekteihin.
Murretyypit.
Yleensä murteella tarkoitetaan aluemurretta eli kielen alueellista muotoa, jota puhutaan tietyllä seudulla. Murrealueen koolle tai murteen puhujien määrälle ei ole rajaa. Laajalla alueella puhuttu murre voi jakaantua moniin (ala)murteisiin, jotka vuorostaan voivat muodostua vielä pienemmistä murteista, ja niin edelleen.
Sosiaalinen murre, "sosiolekti", on tietyn sosiaalisen ryhmän puhemuoto. Esimerkiksi tiettyjen ammattikuntien tai tieteenalojen "erikoiskielet", sekä yhdistysten ja harrastajien "slangit" ovat sosiolekteja. Ammattislangeilla on tyypillisesti runsas yleiskielestä poikkeava sanasto eli "leksikko".
Yksilömurre, "idiolekti", on yhden henkilön puheenparsi. Siihen luetaan kaikki yksilön käyttämät rekisterit (ihminen puhuu eri tavalla äidilleen tai poliisille). Koska puhetapa muuttuu ja kehittyy ajan kuluessa, yksilömurre on syytä rajata tiettyyn ajanjaksoon.
Aluemurteet, idiolektit ja sosiolektit, eivät eroa toisistaan vain "sanastoltaan", vaan eroja on myös "kieliopissa", "äänteissä" ja "painotuksessa".
Kielen ja murteen raja.
Kielen ja murteen välinen raja on veteen piirretty viiva; yksiselitteistä rajaa ei voida vetää. Voidaan todeta, että murre on asenne. Kielitieteessä tavanomainen määritelmä on, että jos kielimuotojen puhujat ymmärtävät toisiaan ilman, että kummankaan tarvitsee erikseen opetella toistensa kieltä, ovat kyseessä saman kielen murteet, muussa tapauksessa eri kielet. Tämäkin määritelmä on silti ongelmallinen, sillä monissa rajatapauksissa kielimuotojen puhujat ymmärtävät toisiaan jotenkuten, mutta puutteellisesti. On olemassa myös "murrejatkumoita" eli alueita, joiden sisällä murteet vaihtelevat vähitellen siten, että alueen ääripäiden asukkaat eivät ymmärrä toisiaan, mutta missään kohdassa matkan varrella ei ole sellaista jyrkkää rajaa, jonka eri puolilla naapurit eivät ymmärrä toisiaan. Sellaisia murrejatkumoita oli varsinkin vanhan maatalousyhteiskunnan aikana, jolloin ihmiset liikkuivat vähän ja joutuivat vain harvoin tekemisiin kirjakielen kanssa. Yhden sellaisen muodostivat esimerkiksi hollannin sekä ala- ja yläsaksan murteet Alankomaiden rannikolta Itävaltaan saakka. Kielen ja murteen erottelun häilyvyyden vuoksi on myös vaikea määritellä, kuinka monta kieltä maailmassa puhutaan.
Usein sosiolingvistisesti kuitenkin murretta kutsutaan murteeksi
Kielimuodon luokittelu kieleksi tai murteeksi, ja sen sukulaisuus muiden puheenparsien kanssa voi olla epäselvää ja kiistanalaista - aivan samoin kuin politiikka, joka vahvasti vaikuttaa kielen asemaan (esimerkiksi makedonian kieli). Myös norjaa ja ruotsia (joiden puhujat ymmärtävät toisiaan) luultavasti pidettäisiin saman kielen eri murteina ilman valtionrajaa. Rauman murretta taas pidetään suomen murteena, vaikka valtaväestö ei ymmärrä sitä. Varsinkin Euroopassa puhutuista lähisukuisista kielimuodoista on monessa tapauksessa katsottu eri kieliksi nimenomaan ne, jotka ovat jonkin valtion virallisena kielenä, minkä Max Weinreich on kärjistetysti ilmaissut näin: "Kieli on murre, jonka puhujilla on armeija, laivasto ja ulkoministeriö."
Antropologisessa kielitieteessä murre on jonkin kielen puhuttu kielimuoto. Toisin sanoen kielen ja murteen erottaa se, että edellinen on abstrakti ja yleinen käsite, kun taas jälkimmäinen on konkreettinen ja erityinen. Tästä näkökulmasta katsoen kieltä ei puhu kukaan, vaan kaikki puhuvat kielen murretta. Ne, jotka pitävät jotain murretta kielen "oikeana", muita parempana muotona, itse asiassa käyttävät näitä termejä tuomaan ilmi sosiaalista eroa. Kirjakieli on usein lähinnä pääkaupunkiseudun eliitin sosiolektin kaltainen.
Kun arvoasetelmat unohdetaan, murteella voi yksinkertaisesti viitata vähäisiin alueellisiin eroihin kielimuodoissa, joita pidetään keskenään ymmärrettävinä. Puheenparsi paljastaa muukalaisen, ja kertoo vieraan alkuperästä; mistä kylästä tai kaupunginosasta, tai miltä seudulta hän on kotoisin. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan alkuperäiskielillä "navajolla" ja "apassilla" on monia ilmeisiä, laajalle levittäytyneitä murteita, millä kielitieteilijät tarkoittavat vain, että vaihtelusta huolimatta puhujat suurelta osin ymmärtävät toisiaan ja tiedostavat kaikkien puhuvan yleisesti ottaen samalla tavalla.
Kielen asemaa eivät määritä ainoastaan kielitieteelliset kriteerit, vaan se on myös historiallisen ja poliittisen kehityksen tulos. Kirjakielen asemaan päätynyt "retoromaani" tunnustetaan omaksi kielekseen, vaikka se ei juuri eroakaan Lombardian alppimurteista. Vastakkainen esimerkkitapaus on kiinan kieli, jonka muotoja usein pidetään kielten sijaan murteina, koska niillä on yhteinen kirjoitusjärjestelmä - välittämättä siitä, että niiden keskinäinen ymmärrettävyys on olematonta.


Väylä.
Väylä on tietokonetekniikassa alijärjestelmä, joka siirtää tietoa tai virtaa tietokoneen osille tietokoneen sisällä tai koneiden välillä. Toisin kuin kaksipisteyhteys (point-to-point -yhteys, vrt. Point-to-Multipoint eli monipisteyhteys), väylä yhdistää useita lisälaitteita saman väylän varrella johdotuksilla. Väylä mahdollistaa hyvinkin erilaisten oheislaitteiden liittämisen tietokonejärjestelmään yhtenäisen standardoidun rajapinnan kautta.
Väyliä käytetään useisiin eri tarkoituksiin, väylä voi olla tietokoneen sisäinen "laiteväylä" (system bus), jolloin se siirtää tietoa tietokoneen emolevyllä suorittimen, keskusmuistin ja emolevyllä olevien laitteiden välillä. "Laajennusväylä" on tietokoneen emolevyllä oleva väylä, johon voidaan liittää erilaisia laajennuskortteja siinä oleviin korttipaikkoihin. Tämä voi olla tekniikaltaan sama kuin emolevyn laiteväylä (esimerkiksi ISA tai PCI) tai sitten laiteväylä on nopeampi väylä, johon laajennusväylä on liitetty yhtenä laitteena (esimerkiksi ISA-korttipaikat PCI-väyläisillä emolevyillä). Väylä voi myös ulottua tietokoneen ulkopuolelle, jolloin siihen voi liittää erilaisia hitaan tiedonsiirron laitteita (näppäimistöt, hiiret, tulostimet, skannerit) tai jopa massamuisteja (ulkoiset kiintolevyt, DVD- ja CD-kirjoittimet).
Varhaiset väylät olivat kirjaimellisesti rinnakkaisia sähköisiä väyliä useilla yhteyksillä, mutta termiä käytetään nykyään mistä tahansa fyysisestä liitännästä, joka tarjoaa saman loogisen toiminnon kuin rinnakkainen sähköinen väylä. Modernit tietokoneväylät voivat käyttää joko rinnakkais- tai sarjayhteyksiä, ja ne voidaan johdottaa joko multidrop-menetelmällä (sähköinen rinnakkainen) tai ketjutopologialla, tai liittää keskittimiin kuten USB:n tapauksessa.
ISA.
Varhainen IBM PC sisälsi ensimmäistä sukupolvea edustaneen oheislaiteväylän, jota kloonivalmistajat alkoivat kutsua ISA-väyläksi ("Industry Standard Architecture"). Se on kaikkein laajimmalle PC-tietokoneissa levinnyt laitteistoväylä sen valmistamisen yksinkertaisuuden sekä edullisuuden vuoksi. Siihen liitettiin kaikenlaisia kortteja, kuten kiintolevyohjaimia, verkkokortteja ja tehokkaampia näytönohjaimia. Myöhemmin ISA-väylän tiedonsiirtokapasiteetti osoittautui liian heikoksi vaativille oheislaitteille kuten esimerkiksi näytönohjaimille.
Suoritintehojen kasvaessa ISA-väylä alkoi käydä hitaaksi ja sille alettiin etsiä nopeampaa seuraajaa. 1980-luvulla oli ns. väyläsotia. IBM kehitti aikaansa edellä olleen eli mikrokanavan ("Micro Channel Architecture") ja Compaq kumppaneineen EISA:n ("Extended ISA"), mutta ne eivät menestyneet suuremmin.
Intel i486 -suorittimeen perustuvissa koneissa ja varhaisissa Pentium-suorittimeen perustuvissa tietokoneissa käytettiin jonkin verran VLB-paikallisväylää ("VESA Local Bus"), näytönohjaimen liittämiseen. VLB-korttipaikkoja oli tietokoneessa tyypillisesti vain yksi, siinä missä tyypillisessä emolevyssä oli 4–6 paikkaa ISA-väyläisille oheislaitteille. VLB tarjosi kuitenkin moninkertaisen suorituskyvyn ISA-väylään verrattuna.
PCI.
Väylien toisena sukupolvena pidetään vielä vallalla olevaa PCI-väylää ("Peripheral Component Interconnect"), jonka kehittivät vuonna 1992 Intel, Compaq ja Digital.
PCI:tä käytetään yleisesti tietokoneen sisäisenä laiteväylänä, siirtämään tietoa koneen sisällä emolevyllä oleville muille laitteille. PCI on myös yleisin tapa liittää oheislaitteita emolevyyn. PCI-väylän avulla ns. väylänhaltija-tyyppiset oheislaitteet voivat kommunikoida suoraan muiden oheislaitteiden kautta käyttämättä prosessoria.
PCI:stä on tullut kymmenen vuoden aikana useita eri variaatioita. Väylän muodostuessa pullonkaulaksi nopeiden verkkoliitäntöjen ja massamuistien myötä, sitä nopeutettiin lisäämällä väylän nopeutta (66 MHz PCI) ja leveyttä (64-bittinen PCI). PCI:n variaatioita kannettavissa tietokoneissa ovat PCMCIA ja CardBUS-väylät ja teollisuusmikroissa CompactPCI.
AGP.
AGP-väylä kehitettiin alati nopeutuvien oheislaitteiden, erityisesti 3D-näytönohjainten, yleistyttyä markkinoilla. AGP ("Advanced Graphics Port") ei ole varsinaisesti väylä, koska siihen voi liittää vain yhden oheislaitteen.
AGP Pro on AGP-väylän laajennos, joka sisältää ylimääräisen virtaliittimen paljon tehoa käyttäville näytönohjaimille. Sitä ei ole hyödynnetty missään kuluttajatason näytönohjaimessa.
1X = 66 MHz = 266 Mt/s
2X = 133 MHz = 533 Mt/s
4X = 266 MHz = 1,066 Gt/s
8X = 533 MHz = 2,133 Gt/s
PCI Express.
PCI Expressistä on tullut PCI- ja AGP-väylän korvaaja erityisesti suuria tiedonsiirtonopeuksia vaativien laitteiden kuten näytönohjainten liittämisessä, ja sen odotetaan syrjäyttävän vanhemmat väylät kokonaan tulevaisuudessa.
PCI Express on merkittävästi erilainen kuin useat aikaisemmat väylät, sillä se käyttää laitteiden liittämiseen sarjamuotoisia laitekohtaisia linkkejä kaikille laitteille jaetun rinnakkaisväylän sijasta. Siitä on tarjolla myös erinopeuksisia mutta keskenään yhteensopivia versioita erilaisia tiedonsiirtonopeuksia vaativille laitteille.
Väylää kehittää käyttäjien ja valmistajien yhteenliittymä.
Kolmannen sukupolven väylät.
"Kolmannen sukupolven väylä" on nimitys nykyisille tietokoneen suorittimen, keskusmuistin ja oheislaiteväylän välisille laiteväylille. Näitä ovat HyperTransport ja InfiniBand. Niihin ei voi liittää ulkoisia laitteita, vaan laajennuskortit liitetään edelleen hitaampaan PCI tai AGP väylään.
USB.
USB ("Universal Serial Bus") on hitaan tiedonsiirron väylä, joka oli aluksi tarkoitettu lähinnä näppäimistöjen ja muiden osoitinlaitteiden, kirjoitinten ja skannereiden liittämiseen. USB:n suurin etu tässä käytössä on mahdollisuus kytkeä ja liittää oheislaitteet virtaa katkaisematta. USB on nopeutettu 2.0 versiossaan, ja siihen on nykyään käytännöllistä kytkeä myös massamuisteja, siirrettäviä kiintolevyjä tai CD-kirjoittimia. USB tukee vain liikennöintiä isännältä oheislaitteelle, joten kahta oheislaitetta, esimerkiksi digitaalikameraa ja tulostinta yhteen kytkettäessä, kannattaa ensin varmistaa, että valmistaja vakuuttaa yhteensopivuuden.
FireWire.
FireWire on alun perin Apple Computerin kehittämä väylä, joka tarjoaa samat edut kuin USB ja lisäksi laitteille mahdollisuuden liikennöidä suoraan toistensa kanssa. FireWire on yleistynyt lähinnä massamuistikäytössä ja tapana kytkeä digitaalivideokamera tietokoneeseen.
Kiintolevyt.
Yleisimmät liitäntätavat kiintolevyille ovat SCSI ("Small Computer System Interface") ja IDE ("Integrated Drive Electronics"). SCSI:lla on laajempaakin käyttöä, siihen on perinteisesti liitetty skannereita ja ulkoisia massamuisteja ennen lennossa kytkettävien USB 2.0 ja Firewire -väylien yleistymistä. SCSI on erittäin monipuolinen ja on edelleen pääasiallinen liitäntätapa vakavammassa palvelinkäytössä.
Kuluttajatasolla SATA ("Serial ATA"), sarjamuotoiseen tiedonsiirtoon perustuvat väylä, on korvaamassa IDE-liitäntäiset kiintolevyt.
Muita.
Jotkut valmistajat ovat käyttäneet emolevyillään portteja, joihin voidaan liittää valmistajan modeemi tai verkkokortti. Tällaisia ovat muun muassa ACR, AMR, ASUS MediaBus ja CNR.
Vanhemmissa Macintosh-tietokoneissa käytettiin ADB-väylää ("Apple Desktop Bus") näppäimistöjen ja hiirten liittämiseen sekä NuBus-väylää laajennuskorteille. Uudemmissa malleissa USB- ja PCI-väylä korvasivat nämä väylät.
Sun Microsystemsin valmistamissa vanhemmissa koneissa on käytetty SBus-väylää, se jäi käytöstä siirryttäessä 64-bittisiin suorittimiin.


Debian.
Debian GNU/Linux on suosittu Linux-jakelupaketti. Debian perustuu Linux-ytimeen, kun taas useimmat perustyökalut ja ohjelmat ovat peräisin GNU-hankkeesta. Tämän ja sponsoroinnin vuoksi nimeksi on valittu Debian GNU/Linux. Yleensä jakeluun viitataan nimellä "Debian".
Debian koostuu periaatteessa ainoastaan vapaasti lisensoiduista ohjelmista, joskin käytännössä mukaan paketoidaan myös muilla tavoilla lisensoituja ohjelmia. Debian-hanke on kehittänyt myös arvostetun APT-paketinhallintatyökalun.
Historia.
Debianin perusti Ian Murdock vuonna 1993. Hän laati julkilausuman, jossa hän vaati sellaisen Linux-distribuution luomista, jota ylläpidettäisiin samalla avoimella asenteella kuin Linuxia ja GNU-hanketta. Murdock muodosti nimen "Debian" omasta ja silloisen tyttöystävänsä Debran etunimistä.
Debian-hanke eteni aluksi hitaasti, ja sen ensimmäiset 0.9-alkuiset versiot ilmestyivät vuosina 1994 ja 1995. Ensimmäiset muille kuin i386-suoritinarkkitehtuurille tehdyt versiot ilmestyivät 1995, ja ensimmäiset 1.x-alkuiset versiot julkaistiin 1996. Hankkeen johtajaksi Ian Murdockin tilalle tuli samana vuonna Bruce Perens.
Bruce Perens lähti hankkeesta vuonna 1998 ennen Debian 2.0:n julkaisua. Se oli ensimmäinen glibc:hen perustuva Debian. Hankkeelle valittiin uudet johtajat, ja pian julkaistiin kaksi muuta 2.x-versiota, joissa kummassakin oli tuki entistä useammalle arkkitehtuurille ja entistä laajempi pakettivalikoima. Tänä aikana kehitettiin myös APT-työkalu ja Debianista alettiin laatia versiota, joka käyttää Hurd-ydintä. Ensimmäiset Debianiin perustuvat mutta itsenäiset Linuxit Corel Linux ja Stormixin Storm Linux ilmestyivät vuonna 1999. Niitä ei enää nykyisin kehitetä, mutta ne aloittivat Debianiin perustuvien käyttöjärjestelmien esiinmarssin.
Vuoden 2000 lopussa hanke muutti pakettien järjestelyä ja julkaisemista ottamalla käyttöön testaushaaran. Vuonna 2001 kehittäjät pitivät ensimmäisen Debconf-kokouksen, joka sittemmin järjestettiin vuosittain. Debianin vuonna 2002 ilmestynyt versio yli kaksinkertaisti Debianin pakettien lukumäärän ja tuki viittä uutta suoritinarkkitehtuuria. Hankkeen kymmenvuotisjuhlia vietettiin ympäri maailman 16. elokuuta 2003.
Paketinhallinta.
Debian tunnetaan vakautensa lisäksi erityisesti paketinhallintajärjestelmästään, joka pohjautuu ".deb"-paketteihin. Järjestelmää hallitaan "dpkg"- (Debian Package Manager) ja "APT"-ohjelmilla, joiden avulla päivittäminen käy helposti. APT-työkalun suosiosta kertoo se, että se on muokattu toimimaan myös RPM-paketinhallintajärjestelmässä. APT-työkalulla voi tutkia, onko järjestelmän nykyisiin paketteihin tullut päivityksiä, ja asentaa mahdolliset päivitykset automaattisesti. Myös kokonaan uusien pakettien asennus ja vanhojen pakettien poisto on yksinkertaista. Työkalujen toimintaan voi vaikuttaa komentoriviparametrein.
Versiot.
Debian GNU/Linuxin saa ilmaiseksi Internetistä. Debianissa on kolme kehityshaaraa: "stable", "unstable" ja "testing". Stable on vakaa julkaisu. Siihen julkaistaan lähinnä tietoturvapäivityksiä, jotka sovitetaan ohjelmien vanhoihin versioihin.
Päivittäinen kehitys tapahtuu unstable-kehityshaarassa, jolla on aina koodinimi "Sid". Testing- eli testauskehityshaarassa kootaan seuraavaa vakaata versiota. Siihen lisätään yleensä ohjelmat, jotka ovat unstablessa toimineet kaksi viikkoa ilman ongelmia.
Debian Live.
Debian Live -järjestelmä on versio, jonka voi käynnistää suoraan ulkoiselta tallennusvälineeltä (CD, DVD, USB-muisti) tai verkon kautta ilman kiintolevylle suoritettavaa asennusta. Tätä järjestelmää voi käyttää Debianin kokeiluun ennen varsinaista asennusta tai sitä voi käyttää myös tietokoneen käynnistyslevynä. Valmiita Debian Live CD-levykuvia löytyy "rescue"- ja "standard"-levyille
(tekstipohjainen käyttöliittymä) sekä GNOME-, KDE-, Xfce- ja LXDE-työpöytäympäristöillä i386- ja amd64-arkkitehtuureille. Kiintolevyasennuksen voi suorittaa käyttämällä CD:n sisältämää Debian-asenninta. Mukautettuja CD-levykuvia voi valmistaa live-helperin avulla. Live-helperillä voi tehdä CD-levykuvien lisäksi myös koneen käynnistäviä DVD-levyjä, levykuvia USB-muistitikuille tai verkkokäynnistyslevykuvia. Live-magic on livehelperin
graafinen käyttöliittymä. Ging on taasen kFreeBSD Live-CD.
Debianista johdettuja käyttöjärjestelmiä.
Debianista on johdettu useita jakeluhaaroja, jotka käyttävät Debianin pakettienhallintaa. Yksi suosituimmista Debianiin perustuvista jakeluista on Ubuntu ja sen rinnakkaisversiot Kubuntu, Xubuntu ja Edubuntu.


Unix.
Unix on laitteistoriippumaton käyttöjärjestelmä, jonka kehityksen aloittivat AT&T:n Bell Labsin työntekijät, ml. Ken Thompson ja Dennis Ritchie vuonna 1969. UNIX®-tavaramerkkiä hallitsee The Open Group. Single UNIX Specification -standardin käyttävistä ja sertifioiduista käyttöjärjestelmistä (esimerkiksi Solaris, HP-UX, Mac OS X ja AIX) saavat käyttää tätä nimeä.
Nykyään on olemassa useita alkuperäisestä Unixista polveutuvia käyttöjärjestelmiä, joista käytetään nimitystä Unix tai Unixin kaltaiset käyttöjärjestelmät. Toisinaan ”unixeihin” lasketaan kuuluvaksi myös Linux. Unix-sukuiset käyttöjärjestelmät ovat perinteisesti olleet suosittuja monen käyttäjän keskuskoneissa, palvelimissa ja tehokkaissa työasemakoneissa. 1990-luvulta alkaen niitä on käytetty yhä enemmän myös harrastajien ja peruskäyttäjien keskuudessa tavallisilla kaltaisilla koneilla ilmaisten ja vapaiden varianttien kuten Linuxin, ja ilmestymisen myötä.
Historia.
Unixin pääarkkitehteina toimivat Ken Thompson ja Dennis Ritchie, joista jälkimmäinen kehitti myös C-ohjelmointikielen järjestelmän pohjaksi. Kehitystyön aikana he olivat töissä AT&T-yhtiön tutkimuskeskuksen Bell Labsin Computer Research Groupissa (CRG).
1960-luvulla MIT, AT&T:n Bell Labs ja General Electric kehittivät Multics-käyttöjärjestelmää GE-654-tietokoneelle. Tavoitteena oli kaupallinen tuote, josta tuli varsin epäonnistunut. Käyttöjärjestelmä pääsi lopulta myyntiin asti, mutta sen suorituskyky oli huono. AT&T päätti lähteä projektista ja siirtää voimavaransa muualle. Bell Labsin työntekijä Ken Thompson sen sijaan jatkoi työskentelyä GE-654:n parissa ja kirjoitti Multicsille pelin nimeltä ”Space Travel”. Hän kuitenkin huomasi, että peli oli liian hidas ja sen ajaminen vei 75 dollarin arvosta tietokoneaikaa. Tuolloin Thompson löysi käyttämättömän DEC:n PDP-7-koneen, jossa oli hyvä grafiikkanäyttö ja kirjoitti pelin uudelleen assembly-kielellä sille.
Peliä kehitettiin GECOS-käyttöjärjestelmällä, jolla se myös käännettiin ja siirrettiin paperinauhoilla PDP-7:lle. Kesällä 1969 siihen lisättiin aluksi tiedostojärjestelmä, sitten komentotulkki, editori ja kääntäjä, jolloin järjestelmässä itsessään pystyi kääntämään ohjelmia. PDP-7-kone, jota ryhmä ei edes omistanut, vanheni nopeasti. Vuonna 1970 tilattiin PDP-11-kone 65 000 dollarin hintaan. Tutkimusosaston päälliköt huomasivat käyttöjärjestelmän edut ja tukivat hanketta. Ensimmäinen Unixin hankkinut asiakas oli Bell Labs Patent Department, joka käsitteli patenttihakemuksia.
Ensimmäinen versio Unixista oli kirjoitettu assemblyllä, mutta Thompson pyrki kirjoittamaan sen uudelleen korkean tason kielellä. Ensimmäinen yritys oli siirtää järjestelmä Fortranille 1971, mutta siitä luovuttiin ensimmäisenä päivänä. Tämän jälkeen hän kirjoitti B-ohjelmointikielen. Ritchie lisäsi B:hen tyyppijärjestelmän, ja antoi sille aluksi nimen NB (New B) ja alkoi kirjoittaa kääntäjää. Kesällä 1972 Unix kirjoitettiin uudelleen NB:stä kehitetyllä C-kielellä.
Vuosina 1976–1977 Ken Thompson otti kuuden kuukauden vapaan Bell Labsilta ja opetti University of Californian Berkeleyn kampuksella tietojenkäsittelytieteen laitoksella Unixin pohjalta. Siellä hän kehitti myös Version 6 Unixin (V6), joka oli ensimmäinen laajasti Bell Labsin ulkopuolelle levinnyt. Järjestelmä levisi nopeasti akateemisessa maailmassa. Thompsonin palattua Bell Labsiin Berkeleyn tutkijat ja opiskelijat jatkoivat Unixin kehittämistä. Näistä tuloksista tuli lopulta Berkeley Software Distribution (BSD) Version 4.2, jonka monet yliopistot ostivat. Vuodesta 1975 Unixia myytiin sekä halpoina akateemisina versioina että valtion laitoksille. UCB perusti Computer Systems Research Groupin, joka sai myös liittovaltion DARPAn rahoitusta. CSRG teki suuren osan kehitystyöstä. Professori John Lionsin kirjan "Lions' Commentary on UNIX 6th Edition, with Source Code" (1976), joka sisälsi myös järjestelmän täydellisen lähdekoodin, myötä Unixista tuli suosittua opetusmateriaalia. Vuoteen 1978 mennessä Unixia käytti yli 600 tietokonetta.
Vuonna 1984 AT&T hajotettiin monopolioikeudenkäynnin seurauksena seitsemään erilliseen yhtiöön, ja se perusti tietotekniikkaliiketoimintaa varten AT&T Computer Systems -yksikön. AT&T julkaisi 1983 Unix System V -järjestelmän, joka toimi AT&T:n 3B-sarjan tietokoneilla. AT&T:n Unix-liiketoiminta yhtiöitettiin 1989 UNIX Software Operationiksi ja Bell Labsilla perustettiin myös 1989 UNIX System Laboratories. USO ja USL yhdistyivät 1990 ja siitä tuli AT&T:n tytäryhtiö.
Tästä syntyi vielä nykypäivänäkin selvästi näkyvä ero kahden Unix-päähaaran välillä. Osa nykyisistä Unix-järjestelmistä polveutuu Berkeleyn yliopiston Berkeley Software Distribution (BSD) -haarasta, osa taas System V Release 4 (SVr4) -haarasta.
Vuonna 1992 AT&T haastoi BSD-haaran kehittäjät Berkeley Software Design, Inc:in ja Californian yliopiston oikeuteen ja väitti tuotteen sisältäneen AT&T:n koodia. Unix Systems Laboratories (USL) myytiin vuonna 1992 Novellille.
Näiden lisäksi useat eri tahot ovat kehittäneet Unix-yhteensopivia käyttöjärjestelmiä. Yksi BSD:n pääkehittäjistä, Bill Joy oli perustamassa Sun Microsystemsia 1982. Sun kehitti SunOS-käyttöjärjestelmän, aluksi BSD:hen ja versiosta 5.0 System V:hen perustuen. Vuonna 1980 Microsoft julkaisi 16-bittisen Xenixin, jonka Santa Cruz Operation siirsi Intel 8086 -suorittimelle ja nimesi SCO UNIXiksi 1989. Vuonna 1990 Open Software Foundation julkaisi OSF/1:n Mach-mikrokerneliin ja BSD:hen perustuen. OSF/1:stä tuli Digital UNIX vuonna 1995.
Bob Swartz kehitti ja julkaisi kaupallisen järjestelmän nimeltä Coherent vuonna 1983. Andrew Tanenbaum kehitti käyttöjärjestelmäkurssiaan ja oppikirjaansa varten järjestelmän nimeltä MINIX vuonna 1986. Tunnetuin näistä Unix-klooneista on kuitenkin Linux, jonka kehityksen aloitti Richard Stallman vuonna 1984 ja jonka kernelin suomalainen Linus Torvalds kehitti 1990-luvun alussa.
Unixin standardointi.
Unixin ja C-ohjelmointikielen suosio ja niiden monet eri versiot ja kloonit aiheuttivat tarpeen standardoida Unix ja sen C-kirjasto. POSIX-standardeilla pyritään siihen, että ohjelmoijat voivat kehittää skriptejä ja ohjelmia, jotka toimivat kaikissa POSIX-yhteensopivissa käyttöjärjestelmissä. Ensimmäinen POSIX-standardi, IEEE std 1003.1, julkaistiin 1990-luvun alussa. Unix-yhtiöiden yhteenliittymä, Open, nykyiseltä nimeltään Open Group, alkoi myös julkaista POSIXia laajempia "X/Open Portability Guide" eli XPG-määrittelyjä vuodesta 1985 alkaen. Novellin luovutettua UNIX-tavaramerkin X/Open-konsortiolle, se alkoi julkaista Single UNIX Specification-standardeja. Vuodesta 1999 lähtien IEEE:n POSIX- ja Open Groupin SUS-määrittelyjä on kehitetty yhteisessä työryhmässä nimeltä Austin group.
Unix-versiot nykyään.
Useimmat niin kutsutut kaupalliset Unixit ovat tietokonevalmistajien kehittämiä ja tarkoitettu käytettäviksi nimenomaan valmistajan omilla laitteilla. Esimerkiksi Sun Solaris on tarkoitettu käytettäväksi Sunin omilla SPARC-pohjaisilla koneilla, vaikka siitä onkin versioita myös X86-laiteympäristölle. Linux, FreeBSD ja muut sen kaltaiset vapaat käyttöjärjestelmät eroavat tässä suhteessa kaupallisista Unixeista. Ne on tarkoitettu nimenomaan PC:n kaltaisille koneille, joille ei ole ”omaa” Unix-käyttöjärjestelmää. Nykyään osaa näistä järjestelmistä, varsinkin NetBSD ja GNU/Linux, on sopeutettu toimimaan hyvin erilaisissa laitteissa, myös perinteisissä Unix-koneissa.


Macromedia Freehand.
Macromedia Freehand MX on graafiseen suunnitteluun käytettävä ohjelma. Freehand sopii sekä sähköiseen että painettuun julkaisuun. Se käyttää tekniikkanaan vektorigrafiikkaa. Vektorigrafiikka käyttää tallennustilaa säästeliäämmin kuin bittikartat ja sitä voidaan suurentaa ilman laadun heikentymistä. Ohjelmalla voidaan tehdä esitteitä, mainoksia ja muita vastaavia painotöitä. Ohjelman tukemat PostScript ja monisivuisten PDF-tiedostojen tulostus ovat ammattilaisten käyttämiä painotöissä ja HTML-tallennus mahdollistaa nettisivujen tekemisen. Ohjelmassa on kattava tuki standardiksi muodostuneelle Macromedian Flash-formaatille. Flash antaa mahdollisuuden tehdä tiedostokooltaan pieniä vektorimuotoisia kuvia ja animaatioita nettisivuille.
Freehand on nykyisin Adoben omistuksessa, yhtiön ostettua Macromedian vuonna 2005. Adobe on ilmoittanut, ettei se tule enää julkaisemaan uusia versioita Freehandista.


Eurovision laulukilpailu 2002.
Eurovision laulukilpailu 2002 pidettiin Tallinnassa Virossa 25. toukokuuta, ja kyseessä olivat järjestyksessään 47. Euroviisut. Kilpailun juontajina toimivat Annely Peebo ja Marko Matvere. Latvian edustaja Marie N voitti kilpailun kappaleella "I Wanna". Suomi jätti edellisen vuoden kisat väliin, mutta palasi tänä vuonna. Suomea edusti Laura Voutilainen kappaleella "Addicted to You", joka sai yhteensä 24 pistettä joka heitti Suomea pois kisasta vielä vuonna 2003. Vuoden 2002 isäntämaa Viro lähetti kisaan ruotsalainen laulaja nimeltä Sahlene.
Osallistujat.
Seuraavan vuoden Euroviisuihin pääsivät tänä vuonna välivuotta pitäneet maat, Euroviisujen suurimmat rahoittajamaat (Espanja, Ranska, Iso-Britannia ja Saksa) sekä näiden ulkopuolelta tämän vuoden 15 parasta maata. Vapaaehtoisesti pois vetänyt Portugali päästi Latvian mukaan kisaan täksi vuodeksi. Latvia lopulta voitti vuoden 2002 kilpailun. Ensi vuodeksi jäähylle jääneet maat on merkitty oranssinkeltaisella taustavärillä.
Pistetaulukko.
Ensi vuodeksi jäähylle jääneet maat on merkitty keltaisella taustavärillä. Euroviisujen neljä suurinta rahoittajamaata on merkitty vaaleanvihreällä.


Varsova.
Varsova (, jidd. וואַרשע Varshe,,) on Puolan pääkaupunki. Se sijaitsee Veikselin varrella noin 370 kilometrin päässä Itämerestä. Vuonna 2008 Varsovassa asui noin 1,7 miljoonaa ihmistä (lähialueineen 2,4 miljoonaa). Varsova on Euroopan unionin kahdeksanneksi suurin kaupunki.
Maantiede ja ilmasto.
Varsova sijaitsee Puolan keskiosissa Karpaattien vuoriston ja Itämeren välissä, sadan metrin korkeudella merenpinnasta. Kaupungin ympärillä leviää Masovian alanko.
Historia.
Saksilainen aukio (nyk. Pilsudskinaukio) vuonna 1919
Varsova on Puolan historiassa varsin nuori kaupunki. Ensimmäiset asutuksen jäljet ovat 900-luvulta ja vasta 1300-luvun alussa Masovian ruhtinaat rakensivat tukikohdan nykyisen Kuninkaanlinnan paikalle. Kuten useimmat Puolan keskiaikaiset kaupungit, se perustui ruutuasemakaavaan keskusaukion ympärillä ja kaupunkia suojaaviin muureihin.
Vuonna 1413 ruhtinaat tekivät Varsovasta pääkaupunkinsa ja se alkoi kehittyä nopeammin. Vuonna 1526 viimeinen herttua kuoli ilman perillisiä, ja Varsova siirtyi Krakovan kuninkaan alaisuuteen. Vuonna 1569 aatelisparlamentti sejm äänesti kaupungin pääpaikakseen, ja 1596 ("lähteet antavat myös vuosiluvut 1594 ja 1609") kuningas Sigismund III Vaasa siirsi Puola-Liettuan pääkaupungin lopullisesti Krakovasta Varsovaan. Kuninkaan syyt olivat käytännölliset: Varsova oli Krakovaa lähempänä hänen kotimaataan, mutta myös keskemmällä kauas itään ulottunutta suurvaltaa.
Varsova säilyi Puola-Liettuan pääkaupunkina aina vuoteen 1795, jolloin siitä tuli Puolan jaoissa osa Preussin kuningaskuntaa, kunnes Napoleonin armeija valtasi kaupungin 1807. Varsovasta tuli muutamaksi vuodeksi Ranskasta riippuvaisen Varsovan herttuakunnan pääkaupunki. Kun Wienin kongressin päätöksellä vuonna 1815 perustettiin Venäjän keisarin alaisuudessa oleva Puolan kuningaskunta (Kongressi-Puola), Varsova tuli sen pääkaupungiksi. Myöhemmin, tammikuun 1869 Venäjän-vastaisen kansannousun jälkeen, Puola liitettiin kiinteämmin Venäjän imperiumin alaisuuteen ja säilyi siinä aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sen jälkeen Varsova on ollut itsenäisen Puolan pääkaupunki, toisen maailmansodan saksalaismiehityksen vuosia lukuun ottamatta.
a>. Myöhemmin muun muassa kuvassa näkyvä Vanhakaupunki on uudelleen rakennettu.
Historiansa aikana Varsova on kärsinyt pahoin sodissa lukuisia kertoja. Viimeksi Varsovan kansannousun yhteydessä toisessa maailmansodassa elo-syyskuussa1944 puolalaisten noustessa kapinaan saksalaismiehittäjiä vastaan. Saksalaiset joukot kukistivat kapinan 63 päivän rajujen taisteluiden jälkeen ja Hitlerin käskystä tuhosivat suuret osat kaupungin keskustaa maan tasalle. Eloon jääneet ja kiinni saadut kapinalliset lähetettiin keskitysleireille ja siviiliväestö karkotettiin kaupungista. Jo edellisenä vuonna, huhtikuussa 1943, Varsovan silloin vielä elossa olleet, gettoon suljetut juutalaiset olivat nouseet kapinaan, joka oli niin ikään kukistettu verisesti.
Sodan jälkeen Puolaan muodostettu kommunistihallinto piti Varsovan pääkaupunkina, ja jälleenrakennettu Varsova palautui jälleen talouden, tieteen ja kulttuurin keskukseksi. Monia historiallisia kohteita, esimerkiksi Varsovan Vanhakaupunki ja historialliset pääkadut, rekonstruoitiin vanhaan asuunsa. Taidokkaan ja kokonaisvaltaisen jälleenrakennustyön ansiosta Vanhakaupunki on Unescon maailmanperintökohde.. Muu kaupunki rakennettiin pääosin moderniksi, sosialistiseksi metropoliksi.
Kylmän sodan aikana Neuvostoliiton johtama itäblokki solmi 1955 kaupungissa NATO:n itäisen vastineen, Varsovan liiton.
Liikenne.
a> on tällä hetkellä Puolan ainoa metro. Se avattiin vuonna 1995.
Varsovalla ei ole kehä- eikä ohitusteitä, vaan kauttakulkuliikenne kulkee kaupungin keskustan läpi. Useita ohitustievaihtoehtoja on ollut harkinnassa. Paikallisliikennettä hoitavat bussit, raitiovaunut, paikallisjunat, metro ja kevytraitiotie. Junia lukuun ottamatta julkinen liikenne on kunnallisen liikennelaitoksen hoidossa. Varsovan metro avattiin vuonna 1995. Siinä on 12 asemaa yhdellä pohjois-eteläsuuntaisella linjalla. Parhaillaan metroa laajennetaan itä-länsisuuntaisella linjalla, joka risteää vanhemman linjan kanssa keskustassa, Marszałkowska- ja Świętokrzyska-katujen risteyksessä.
Varsovan keskusasemalta liikennöi junia myös Puolan ulkopuolelle, muun muassa Moskovaan, Berliiniin, Frankfurt am Mainiin ja Wieniin.
Lentoliikennettä palvelee Fryderyk Chopinin kansainvälinen lentoasema, joka sijaitsee 10 km kaupungin keskustasta lounaaseen.
Koulutus.
Varsovassa toimii kolmetoista yliopistoa tai korkeakoulua. Niistä vanhimmassa, vuonna 1816 perustetussa Varsovan yliopistossa, on 18 tiedekuntaa. ja noin 20 000 opiskelijaa. Teknillinen korkeakoulu ("Politechnika Warszawska") on vain kymmenen vuotta nuorempi, ja sitä käy lähes 30 000 opiskelijaa. Muita korkeakouluja ovat lääketieteellinen korkeakoulu, musiikkiakatemia, taidekorkeakoulu ja maanpuolustuskorkeakoulu.
Aluejako.
Varsova muodostaa oman piirikuntansa. Kaupunki on jaettu 18 kaupunginosaan, joilla on omat hallintonsa.
Arkkitehtuuri.
Harvat Varsovan 1400-luvulta säilyneet rakennukset edustavat goottilaista tyyliä.
Vanhankaupungin pohjoispuolella sijaitsee Uusikaupunki (Nowe Miasto), joka oli vuoteen 1791 asti oma kaupunkinsa.
Złote Tarasy -kauppakeskus edustaa modernia rakennustyyliä Varsovan ydinkeskustassa.
Kaupunkiin on 1990-2000-luvuilla rakennettu suuret määrät uudisrakennuksia, ja Varsovan liikekeskustaa leimaavat useat pilvenpiirtäjät ja tornitalot. Uusiin kauppakeskuksiin lukeutuu muun muassa Keskusaseman pohjoispuolelle vuonna 2007 valmistunut Złote Tarasy (suom. Kultaiset terasit), jossa on kauppakeskus, toimistoja ja ravintoloita.
Kulttuuri.
Varsovan filharmoninen orkesteri on perustettu vuonna 1901. Vuodesta 1927 lähtien Varsovassa on joka viides vuosi, paitsi toisen maailmansodan aikana, järjestetty Kansainvälinen Frédéric Chopin -pianokilpailu.
Toisen maailmansodan jälkeen Varsova on ollut tärkein elokuvateollisuuden keskus Puolassa. Varsovassa on tuotettu lukuisia elokuvia mm. Andrzej Wajdan ohjaamat elokuvat Kanal - kirottujen tie ja Korczak, Krzysztof Kieślowskin Dekalogi sekä myös Roman Polańskin Oscar-palkinnon voittanut elokuva Pianisti.
Urheilu.
Jalkapallo on suosittu urheilulaji Varsovassa. Varsova järjesti yhdessä Ukrainan kanssa Jalkapallon Euroopan-mestaruuskilpailut 2012.
Varsovalaisia ammattilaisurheilujoukkueita ovat KP Legia Varsova ja Polonia Varsova, joilla on edustusta jalkapallossa ja koripallossa. Lentopallossa Varsovaa edustaa AZS Politechnika Warszawa.


Belisarius.
Flavius Belisarius (; noin 500 – maaliskuu 565) oli itäroomalainen sotapäällikkö. Hän oli tärkeässä osassa keisari kunnianhimoisessa suunnitelmassa vallata takaisin Länsi-Euroopasta alueet, jotka Rooman valtakunta oli menettänyt sata vuotta aikaisemmin. Uransa aikana Belisarius taisteli persialaisia vastaan, esti Justinianuksen syöksemisen vallasta, valtasi osia Pohjois-Afrikasta ja Italian, ja kukisti Konstantinopolia uhkaavat hunnit.
Belisarius mainitaan ensimmäisen kerran upseerina magister militum Justinianuksen henkivartiokaartissa. Justinianuksen noustua keisariksi Belisarius nimitettiin Mesopotamian sotilaskomentajaksi. Itä-Rooman ja sassanidien Persian välisen sodan aikana Belisarius taisteli persialaisia vastaan Armeniassa ja Mesopotamiassa. Vuonna 529 hänet nimitettiin itäisten joukkojen komentajaksi, ja seuraavana vuonna hän kukisti persialaiset Daran taistelussa. Belisarius kärsi kuitenkin 531 tappion Callinicumin taistelussa, ja hänet kutsuttiin takaisin Konstantinopoliin. Konstantinopolissa Belisarius kukisti vuonna 532 yhdessä Narseksen ja Munduksen kanssa Nika-kapinan.
Justinianus lähetti vuonna 533 Belisariuksen valtaamaan African provinssia eli nykyisen Tunisian aluetta, jonka vandaalit olivat 400-luvulla vallanneet Roomalta. Sotaretki oli menestyksekäs, ja vandaalit kukistettiin. Vuonna 535 Belisarius lähetettiin Italiaan sotimaan ostrogootteja vastaan. Hän kukisti gootit ja valtasi niemimaan Itä-Roomalle. Sen jälkeen Belisariuksen ja Justinianuksen välit viilenivät. Belisarius johti kuitenkin vielä joukkoja persialaisia vastaan vuosina 541–542 ja gootteja vastaan 540-luvun lopulla.
Belisarius palasi Konstantinopoliin 549, mutta sai 559 kutsun takaisin komentajantehtäviin, sillä hunnit uhkasivat kaupunkia. Vuonna 562 häntä syytettiin maanpetoksesta, ja hän menetti omaisuutensa ja kunnianosoituksensa. Seuraavana vuonna hänet kuitenkin vapautettiin syytöksistä. Belisarius kuoli 565.
Keskiajalla syntyi legenda, jonka mukaan Justinianus olisi sokaissut Belisariuksen, joka joutui viettämään loppuelämänsä kerjäläisenä. Belisariuksen elämä on ollut monien romaanien, näytelmien ja maalausten aiheena. Monet nykyajan historioitsijat kutsuvat häntä yhdeksi "viimeisistä roomalaisista".
Nuoruus.
Belisarius syntyi Germania- tai Germana-nimisessä kylässä, joka sijaitsi Traakian ja Illyrian rajalla nykyisen Bulgarian länsiosassa. Paikalla on nykyään Sapareva Banjan kylä. Belisarius syntyi vuoden 500 tienoilla, mutta täsmällisempää ajankohtaa ei tiedetä. Hän syntyi todennäköisesti paikalliseen aristokraattiseen perheeseen ja saattoi olla traakialaista tai kreikkalaista syntyperää. Äidinkielenään hän puhui latinaa. Belisarius mainitaan ensimmäisen kerran upseerina "magister militum" Justinianuksen henkivartiokaartissa. Hän näyttää nousseen nopeasti arvoasteikossa upseeriksi asti, mihin saattaa olla syynä hänen uskollisuutensa ja luotettavuutensa, joihin Justinianus varmasti kiinnitti huomiota. Belisarius ja Justinianus olivat kumpikin hyvin samanlaisia ja kotoisin samankaltaisista oloista, mikä edisti heidän ystävyytensä syntymistä.
Ensimmäiset taistelut.
Rooman ja Persian välinen raja myöhäisantiikin aikana.
Justinianus lähetti vuonna 527 Belisariuksen ja Sittaan johtamaan armeijaa, joka teki kaksi sotaretkeä Persarmeniaan. Ensimmäinen sotaretki onnistui hyvin, joukot ryöstelivät aluetta ja ottivat paljon vankeja. Toinen retki armenialaisia komentajia Aratiusta ja Narsesta vastaan päättyi tappioon. Joukkojen riittämättömyyden vuoksi Belisarius ei saanut enempää aikaan. Justinianus oli kuitenkin tyytyväinen Belisariuksen saavutuksiin, sillä hänen tarkoituksenaan arvellaan olleen pelkkä voimannäyttö persialaisia vastaan. Keisari Justinus I kuoli 1. elokuuta 527, jonka jälkeen Justinianus nousi yksinvaltiaaksi. Belisariuksen ja Sittaan sotaretket ajoittuivat sitä edeltävään aikaan. Kesällä 527 magister militum Libelarius oli edennyt joukkoineen aina Nisibiksen vastaiselle rajalle asti, mutta oli perääntynyt kuultuaan tappiosta Persarmeniassa. Mesopotamian dux Timostratos oli kuollut, ja Justinianus nimitti Belisariuksen Timostratoksen seuraajaksi. Libelariuksen seuraajaksi tuli Hypatius. Belisariuksen päämaja sijaitsi Darassa. Lainopilliseksi avustajakseen ja sihteerikseen Belisarius nimitti Prokopioksen, joka lähti mukaan sotaretkille.
Roomalaiset yrittivät linnoittaa Tanurinin aluetta, joka sijaitsi aavikolla Nisibiksen eteläpuolella, mutta persialaiset toivat armeijansa paikalle ja estivät aikeet. Justinianus käski koota armeijan, johon tuli sotilaita monelta suunnalta, ja mukana olivat Belisarius ja osa hänen joukoistaan. Roomalaiset kärsivät kuitenkin raskaan tappion Tanurinin luona. Belisarius pakeni ratsuväen kanssa Daraan, mutta suurin osa jalkaväestä joutui joko vangiksi tai kaatui. Belisariusta ei kuitenkaan syytetty tappiosta, ja on mahdollista, että syytökset kohdistuivat muihin roomalaisiin komentajiin, jotka hyökkäsivät liian innokkaasti persialaisten asemiin. Prokopios on ilmeisesti sekoittanut Tanurinin taistelun roomalaisten myöhemmin kärsimään tappioon Mindouoksen luona, sillä aikalaishistorioitsijoiden Zakharias Mytileneläisen ja Johannes Malalaksen mukaan taisteluja käytiin itse asiassa kaksi: Tanurinissa ja Minduoksessa. Zakharias antaa myös ensimmäisen kuvauksen Belisariuksen persoonallisuudesta. Hänen mukaansa Belisarius ei ottanut vastaan lahjuksia, oli lempeä siviileille eikä antanut sotilaidensa vahingoittaa heitä.
Tämän epäonnistumisen jälkeen Justinianus määräsi Belisariuksen rakennuttamaan linnoituksen Mindouokseen, joka sijaitsi Nisibiksen pohjoispuolella. Persialaiset saapuivat kuitenkin paikalle, ja Melebasonvuorella käytiin taistelu, jonka roomalaiset hävisivät. Tanurinin taistelu käytiin luultavasti joskus vuoden 528 alkupuolella ja Melebasonin taistelu myöhemmin samana vuonna. Seuraavaksi Belisarius mainitaan Lazicaan suuntautuneen sotaretken komentajana. Tieto lienee kuitenkin väärä, sillä esimerkiksi Johannes Malalas mainitsee retken komentajaksi eri henkilön.
Daran taistelu.
Epäonnistumisista huolimatta Justinianus luotti Belisariukseen, jota hän piti kyvykkäänä ja uskollisena. Huhtikuussa 529 Justinianus nimitti Belisariuksen itäisten joukkojen komentajaksi, magister militum per Orientemiksi. Belisariuksesta tuli ylipäällikkö persialaisia vastaan käydyssä sodassa, ja hän sai tehtäväkseen valmistella sotaretkeä Persiaan.
Belisarius eteni Daraan suuren armeijan kanssa ja sai seurakseen magister officiorum Hermogeneen, jonka tuli auttaa Belisariusta joukkojen organisoimisessa. Osapuolet alkoivat nyt neuvotella rauhasta. Sotatoimissa syntyi tauko, jonka Belisarius luultavasti hyödynsi joukkojen kouluttamiseen. Neuvottelut kuitenkin epäonnistuivat, sillä persialaiset halusivat Daran kaupungin, joka oli aiheuttanut närkästystä persialaisten parissa siitä lähtien, kun se oli rakennettu keisari Anastasioksen ajalla. Kesäkuussa 530 persialaiset käynnistivät suurhyökkäyksen, jonka painopiste oli Daran alueella. Perozin johtama persialaisten noin 30 000– 40 000 miehen armeija leiriytyi Daran lähellä sijaitsevaan Ammodiukseen. Belisarius ja Hermogenes saivat kuulla persialaisten aikomuksesta vallata Dara ja määräsivät tehtäväksi kaivantoja armeijan suojaksi. Ensimmäinen taistelupäivä kului joukkojen kahakoidessa ilman suuria ratkaisuja. Seuraavana päivänä Belisarius ja Hermogenes kävivät vilkasta kirjeenvaihtoa persialaisten komentajan kanssa. Kolmantena päivänä persialaiset saivat vahvistukseksi 10 000 miestä ja päättivät valmistautua taisteluun. Nähdessään persialaisten etenevän Daraa kohti Belisarius järjesti armeijansa puolustukseen.
Taistelu alkoi iltapäivällä, kun osapuolet alkoivat ampua nuolia toisiaan kohti. Kun ampumatarvikkeet loppuivat, persialaisten ratsuväki hyökkäsi ja murtautui roomalaisten vasemman siiven läpi. Belisarius oli kuitenkin piilottanut heruliratsuväkensä vasemmalla siivellä olevan mäen taakse, ja ne iskivät nyt persialaisten kimppuun takaa päin. Samaan aikaan roomalaisten hunniratsuväki iski toiselta puolelta persialaisten sivustaan. Persialaisten ratsuväki joutui pakokauhun valtaan ja pakeni jalkaväkensä suojiin. Peroz vahvisti nyt vasemman siiven ratsuväkeään ja lähetti sen roomalaisten oikeaa siipeä vastaan. Belisarius ja Hermogenes kuitenkin huomasivat sen ja vahvistivat oikeaa siipeään. Persialaiset hyökkäsivät roomalaisten oikeaa siipeä vastaan, mutta Belisariuksen hunnit tekivät vastahyökkäyksen, joka jakoi persialaiset kahteen osaan. Prokopioksen mukaan surmansa sai 5 000 persialaista, ja loppu armeija pakeni. Belisarius ja Hermogenes ryhtyivät nopeasti estämään miehiään ajamasta persialaisia takaa liian pitkälle, sillä nämä olivat tunnettuja kyvystään toipua paostaan ja iskeä takaa-ajajiensa kimppuun. Belisarius ei halunnut hävitä taistelua, jonka hän oli jo voittanut.
Taistelun jälkeen loppuvuodesta 530 Belisarius sai kiinni viisi samarialaista, jotka olivat matkalla Persiasta kotiin. Kidututtamalla samarialaisia Belisarius sai tietää, että he olivat salaa neuvotelleet Persian kuninkaan Kavadhin kanssa ja olivat valmiita pettämään roomalaiset.
Callinicumin taistelu.
Keväällä 531 persialaisten komentaja Azarethes teki arabiliittolaistensa lakhmidien neuvoa noudattaen yllätyshyökkäyksen Eufratin eteläpuolella, kaukana niiltä alueilta, joihin taistelut olivat ennen keskittyneet. Prokopioksen mukaan kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun persialaiset olivat hyökänneet tältä suunnalta. Persialaisten armeijaan kuului 15 000 ratsumiestä, mukaan lukien heidän lakhmidiliittolaisensa Al-Mundhirin 5 000 miestä. Hyökkäys yllätti Belisariuksen, eikä hän aluksi ollut varma, oliko kyseessä vain harhautus vai täysimittainen invaasio. Emmittyään hetken Belisarius jätti varuskuntia Mesopotamian kaupunkeihin ja lähti marssimaan Eufratin yli persialaisia vastaan. Hänellä oli komennossaan jalka- ja ratsuväestä koostuva 25 000 miehen armeija, johon kuului 5 000 ghassanidia komentajanaan Al-Harith (Arethas).
Huomattuaan Belisariuksen armeijan persialaiset lähtivät heti vetäytymään omille alueilleen, sillä he eivät halunneet taistella roomalaisten suuremman armeijan kanssa. Roomalaiset seurasivat perässä ja tavoittivat persialaisten armeijan viimein pitkänäperjantaina 18. huhtikuuta Callinicumin kaupungin lähettyvillä. Prokopioksen mukaan Belisarius ei olisi halunnut taistella, sillä hänen mukaansa se olisi ollut pääsiäisenä epäkunnioittavaa Jumalaa kohtaan. Lisäksi miesten olisi täytynyt paastota seuraavana päivänä pääsiäissunnuntaita varten, eivätkä voimat olisi riittäneet raskaaseen taisteluun. Belisarius sanoi myös, että taistelulla ei saavutettaisi mitään, sillä vihollista oltiin jo nyt karkottamassa omalta maalta. Joukot kuitenkin halusivat taistella, ja lopulta Belisarius taipui vaatimuksiin. Belisarius järjesti joukkonsa ja kävi taisteluun. Hän ei kuitenkaan ehtinyt laatia yhtä huolellisesti valmisteltuja asemia kuin Darassa, eikä hän maastonmuotojen takia pystynyt näkemään persialaisten liikkeitä. Pääsiäispäivänä 19. huhtikuuta 531 käyty Callinicumin taistelu päättyi tappioon, mutta joukko jalkaväkeä onnistui pidättelemään persialaisia niin kauan, että loppu armeija ehti paeta Eufratin yli.
Taistelun jälkeen Justinianus nimitti Contantioluksen tutkimaan Belisariuksen toimintaa, ja tätä syytettiin Tanurinin ja Callinicumin tappioista. Prokopios väittää, että Belisarius jalkautui Callinicumissa ja taisteli jalkaväen kanssa persialaisten perääntymiseen asti. Luultavasti Prokopios yrittää vain suojella Belisariusta, sillä Johannes Malalas kertoo, että Belisarius ylitti joen jo aiemmin ja jalkaväki jäi taistelemaan yksin. Lisäksi Prokopios ei kerro mitään Constantioluksen tutkinnasta, vaikka Malalaksen ja Zakhariaan ansiosta tiedetään, että se järjestettiin. Belisarius syytti Callinicumin tappiosta joukkojen kurin puutetta ja liikaa innokkuutta, ja tätä tuki myös Hermogeneen keisarille antama lausunto. Lopulta Belisarius vapautettiin syytteistä, ja hänet kutsuttiin takaisin Konstantinopoliin. Hän joutui kuitenkin luopumaan "magister militum per Orientemin" virastaan, ja hänen seuraajakseen tuli Mundus. Prokopioksen mukaan todellinen syy Belisariuksen kutsumiselle takaisin oli se, että Justinianus oli suunnitellut sotaretkeä vandaaleja vastaan ja aikoi nimittää Belisariuksen sen komentoon. Sitä ennen Konstantinopolissa puhkesi vakava kapina, joka oli syöstä Justinianuksen vallasta.
Nika-kapina.
Jokaisessa tarpeeksi suuressa Rooman valtakunnan kaupungissa oli niin sanottuja circuspuolueita ("factiones"), jotka huolehtivat kilpa-ajojen järjestelyistä, kuten hevosten hankinnasta ja kilpailijoiden valmennuksesta. Ryhmittymiä oli neljä: punaiset, valkoiset, vihreät ja siniset, joista kaksi viimeistä olivat Justinianuksen ajalla tärkeimpiä. Circuspuolueilla oli, etenkin Konstantinopolissa, myös poliittisia merkityksiä.
Sinisten ja vihreiden erimielisyydet yltyivät joskus rajuihin katumellakoihin. Justinianus itse oli sinisten kannattaja, mutta hänen uudistuksensa olivat saaneet molemmat circuspuolueet tyytymättömiksi. Monet olivat myös tyytymättömiä korkeisiin veroihin. Lauantaina 10. tammikuuta 532 Konstantinopolin kaupunginprefekti Eudaimon pidätti seitsemän molempiin puolueisiin kuulunutta miestä ja tuomitsi heidät kuolemaan murhasta. Munkit onnistuivat pelastamaan kaksi heistä, sinisen ja vihreän, ja veivät heidät kirkkoonsa. Tiistaina 13. päivänä käytyjen kilpa-ajojen aikana siniset ja vihreät vaativat Justinianusta armahtamaan tuomitut, mutta eivät saaneet vastausta. Lopulta molemmat puolueet liittoutuivat keskenään ja aloittivat yleisen mellakan. Justinianus pakeni palatsiinsa, ja mellakoitsijat polttivat kaupunginprefektin päämajan ja lukuisia muita rakennuksia, mukaan lukien Hagia Sofian kirkon.
Seuraavana päivänä Justinianus yritti rauhoitella mellakoitsijoita määräämällä kisat uudestaan pidettäväksi, mutta tämä ei saanut heitä rauhoittumaan. Mellakoitsijat vaativat Justinianusta erottamaan epäsuosittuja virkamiehiä, kuten Johannes Kappadokialaisen, Tribonianuksen ja kaupunginprefekti Eudaimonin. Justinianus suostui vaatimuksiin, mutta seuraavana päivänä mellakoitsijat vaativat hänen eroaan. Kapinaan liittyi myös monia senaattoreita, jotka vihasivat Justinianusta ja Theodoraa ja olivat päättäneet syrjäyttää heidät. Lauantaihin 17. päivään mennessä Justinianus oli menettänyt tilanteen hallinnan kokonaan, ja seuraavana päivänä mellakoitsijat julistivat uudeksi keisariksi Anastasioksen sukulaisen Hypatiuksen. Prokopioksen mukaan Justinianus oli jo valmis pakenemaan pääkaupungista, mutta keisarinna Theodora sai hänet pysymään kaupungissa.
Justinianuksen onneksi palatsissa oli läsnä kaksi luotettavaa sotapäällikköä: Mundus, joka johti joukkoa heruleita, ja Belisarius, jolla oli mukanaan osasto veteraaneja idästä. Mundus ja Belisarius poistuivat nyt palatsista ja suuntasivat kohti hippodromia, minne Hypatiuksen tukijat olivat kokoontuneet. Belisarius yritti ensin päästä hippodromin keisarilliselle aitiolle ("kathisma") keisarien käyttämän yksityisen kulkureitin läpi, mutta hippodromiin johtavalla portilla olevat vartijat kieltäytyivät avaamasta hänelle ovea, sillä he olivat päättäneet pysyä neutraaleina.
Belisarius palasi Justinianuksen luokse ja ilmoitti, että joukot olivat kapinoimassa. Justinianus käski Belisariuksen poistua palatsin pääportin ("Khalke") kautta Augustaionin aukiolle. Belisariuksen joukot kiipesivät savuavien raunioiden yli ja pääsivät lopulta hippodromin länsipuolen portin eteen lähelle keisarin aitiota. Ovi aitioon oli kuitenkin kiinni ja sitä vartioi joukko Hypatiukselle uskollisia miehiä. Belisarius ei halunnut hyökätä heidän kimppuunsa, sillä tämä olisi altistanut hänen joukkonsa mellakoitsijoiden hyökkäyksille. Sen sijaan Belisarius komensi joukkonsa hyökkäämään mellakoitsijoiden kimppuun, sillä nämä olivat pääasiassa aseettomia siviilejä.
Nähdessään tämän Mundus komensi omat joukkonsa hyökkäykseen "nekraksi" kutsutun portin läpi. Sen tarkkaa sijaintia ei tiedetä, mutta J. B. Buryn mukaan se saattoi sijaita samalla puolella, mutta etelämpänä kuin Belisariuksen joukkojen käyttämä portti. Samaan aikaan Narses, joka oli jo aiemmin heikentänyt puolueiden liittoa lahjomalla sinisiä, asetti miehensä vartioimaan hippodromin uloskäyntejä.
Kapina kukistettiin verisesti ja yli 30 000 ihmistä sai surmansa. Hypatius ja hänen veljensä Pompeius pidätettiin, teloitettiin ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin.
Vandaalisota.
Tammikuussa 532 Mundus nimitettiin Illyricumin "magister militumiksi". Mahdollisesti näihin aikoihin Belisarius nimitettiin hänen seuraajakseen "magister militum per Orientemiksi", mutta nimityksen tarkka ajankohta on epäselvä. Belisarius oli virassa ainakin helmikuusta 533 lähtien, ja Prokopios antaa ymmärtää, että hän toimi tässä virassa vuoteen 542 asti.
Vuonna 533 Justinianus lähetti Belisariuksen kukistamaan vandaalien kuningaskuntaa Pohjois-Afrikassa, nykyisen Tunisian alueella. Areiolainen Gelimer oli syrjäyttänyt roomalaismielisen kuninkaan Hilderikin vuonna 530, ja siitä oli aiheutunut kitkaa vandaalien ja Itä-Rooman välille. Hilderik oli pyytänyt apua Justinianukselta, joka vaati hänen vapauttamistaan ja uhkasi sodalla, jos vaatimuksiin ei suostuttaisi. Gelimer kieltäytyi eikä uskonut, että roomalaiset onnistuisivat hyökkäämään kuningaskuntaan. Gelimer oli menettänyt suosiotaan joidenkin alamaistensa keskuudessa, jotka sitten ryhtyivät suunnittelemaan kapinaa, ja Justinianus tarjosi sille tukensa. Nika-kapina ja sota Persiaa vastaan kuitenkin viivästyttivät Justinianuksen sotilaallista vastausta, joten hän pääsi käynnistämään sotaretken vasta vuonna 533. Justinianus sai Hilderikin vangitsemisesta tekosyyn aloittaa sodan vandaaleja vastaan. Areiolaiset vandaalit olivat myös vainonneet kuningaskuntansa katolista väestöä, jotka olivat pyytäneet apua Itä-Roomalta. Tätäkin pidettiin sodan perusteena.
Belisariuksen joukot lähtivät matkaan kesäpäivänseisauksena 533. Vandaalien laivasto oli Sardiniassa taistelemassa kapinoitsijoita vastaan, joten Belisarius sai rauhassa laskea joukkonsa maihin Tunisiassa. Hän kohtasi vandaalien kuninkaan Gelimerin Ad Decimumin taistelussa 13. syyskuuta. Taistelu päättyi roomalaisten voittoon, ja Karthago antautui Belisariuksen joukoille 15. syyskuuta. Gelimer kutsui joukkonsa kotiin Sardiniasta ja marssi uudestaan Belisariusta vastaan. Armeijat kohtasivat joulukuussa 533 Trikamaronissa, 30 kilometriä Karthagosta. Belisarius kukisti Gelimerin joukot ja valtasi Hippo Regiuksen. Gelimer pakeni Numidian rajalle ja antautui maaliskuussa 534 Belisariukselle, joka palasi Konstantinopoliin voittajana.
Justinianus myönsi Belisariukselle triumfin – kunnian, jonka keisari Augustuksen jälkeen vain keisarit olivat saaneet osakseen. Belisarius ei kuitenkaan ajanut vaunuilla, vaan käveli triumfikulkueen kärjessä kotoaan Konstantinopolin läpi hippodromille, missä Belisarius ja vangittu Gelimer heittäytyivät maahan Justinianuksen ja Theodoran eteen. Belisarius nimitettiin myös vuoden 535 konsuliksi. Sen kunniaksi vandaalisoturit kantoivat Belisariusta kaupungin halki konsulin kantotuolissa, ja matkalla hän jakoi kansalle sodasta saatuja voittoja.
Valloituksen nopeus yllätti monet, mutta Justinianuksella oli jo muita tehtäviä Belisariukselle. Afrikan sotaretken aikana ostrogoottien ja Itä-Rooman välit olivat nopeasti huonontuneet, ja seuraavaksi Justinianus aikoi lähettää Belisariuksen Italiaan.
Goottisota.
a> viidestä ensimmäisestä vuodesta. Roomalaiset valtaavat Belisariuksen johdolla Italian. (535–540)
Goottien kuningas Theodahad oli antanut käskyn teloittaa roomalaismielisen kuningatar Amalasuntan vuonna 535, minkä jälkeen Italiaan oli syntynyt Itä-Roomalle vihamielinen ryhmittymä. Justinianus havitteli Italiaa valtakuntaansa, ja Amalasuntan kuolema antoi hänelle tekosyyn julistaa sota gooteille. Belisarius nousi 7 500 miehen kanssa maihin Sisiliaan 535, ja valtasi saaren vuoden loppuun mennessä. Belisariuksen joukot pääsivät Syrakusaan 31. joulukuuta. Hän luopui siellä konsulinvirastaan ja vietti talven 535–536 kaupungissa.
Pääsiäisenä 536 Pohjois-Afrikassa Itä-Rooman armeijassa puhkesi kapina. Prokopios ja afrikkalaisten joukkojen komentaja Solomon pyysivät Belisariusta palaamaan Afrikkaan kukistamaan kapina. Belisarius otti mukaansa Solomonin ja sata luotettua "bucellariustaan" ja matkusti Karthagoon, joka oli Stotzas-nimisen kapinallisen hallussa. Hänellä oli komennossaan 8 000 miestä. Belisariuksen saavuttua kapinalliset pakenivat, mutta Belisarius kokosi 2 000 miehen joukon ja lähti Stotzasin perään. Hän sai kapinalliset kiinni Membressassa (nykyinen Majaz al Bab) noin 64 kilometriä Karthagosta ja pystytti leirin Medjerdajoen varrelle. Seuraavana päivänä osapuolet kävivät taistelun, jonka Belisarius voitti. Stotzasin joukkoja päin puhalsi kova vastatuuli, ja he yrittivät siirtyä parempiin asemiin. Belisariuksen joukot hyökkäsivät, kun kapinalliset olivat epäjärjestyksessä, ja ajoivat heidät pakoon. Belisarius päätti olla jahtaamatta vihollista mutta salli joukkojensa ryöstää kapinallisten leirin. Sitten hän palasi Karthagoon, missä hän sai tietää armeijansa vaikeuksista Sisiliassa. Belisariusta tarvittiin siellä. Hän jätti Afrikan joukkojen komennon Ildigerille ja Theodorukselle ja palasi Sisiliaan. Sotaretki Stotzasta vastaan mainitaan Prokopioksen lisäksi Jordaneksen kirjoituksissa.
Theodahad ja Justinianuksen lähettiläät neuvottelivat Italian luovuttamisesta roomalaisille ja Belisariuksen käskettiin olla valmiina marssimaan Italiaan. Theodahad kuitenkin rikkoi sopimuksen ja Belisarius sai käskyn hyökätä Italiaan. Napoli vallattiin 536 ja Rooma 9. joulukuuta samana vuonna. Gootit syrjäyttivät Theodahadin ja valitsivat uudeksi kuninkaakseen Vitigesin. Hän piiritti Rooman ja saartoi Belisariuksen kaupunkiin 5 000 miehen kanssa. Piiritys kesti yli vuoden, ja sen aikana Belisarius syrjäytti paavi Silveriuksen petturuuden vuoksi. Gootit vetäytyivät, kun roomalaiset olivat vallanneet Ariminumin (Rimini), ja uhkasivat Ravennaa. Belisarius ja hänen rinnalleen lähetetty Narses torjuivat goottien hyökkäyksen Ariminumiin, mutta heidän erimielisyytensä haittasivat sotatoimia. Gootit valtasivat Milanon ja tappoivat kaupungin miespuoliset asukkaat vuonna 539, eivätkä Belisarius ja Narses pystyneet riitojensa vuoksi estämään sitä. Narses kutsuttiin Belisariuksen pyynnöstä takaisin Konstantinopoliin, mutta Justinianuksen epäluottamus Belisariukseen hidasti tätä saavuttamasta lopullista voittoa gooteista.
Belisarius piiritti Ravennan joko vuoden 539 lopulla tai 540 alussa. Justinianus ehdotti nyt gooteille rauhaa ja olisi antanut heidän säilyttää oman valtakuntansa Pohjois-Italiassa, sillä hän olisi halunnut Itä-Rooman ja frankkien välille puskurivaltion, koska persialaiset olivat taas alkaneet vaivata itärajalla. Belisarius kuitenkin vastusti ehdotusta, sillä hän oli erittäin lähellä totaalista voittoa. Hän ei halunnut antaa kenellekään mahdollisuutta väittää, että olisi voinut helposti valloittaa koko goottivaltakunnan, jollei olisi ollut joko haluton tai kyvytön siihen.
Vitigesiin tyytymättömät gootit tarjosivat tässä vaiheessa Belisariukselle Länsi-Rooman keisarin titteliä. Belisarius ei halunnut virkaa, mutta uskoi voivansa manipuloida tilanteen edukseen. Hän teeskenteli ottavansa kruunun vastaan, mutta päästyään Ravennaan toukokuussa 540 hän vangitsi Vitigesin ja otti haltuunsa goottien valtion rahavarat. Persialaiset olivat saman vuoden maaliskuussa hyökänneet roomalaisten hallitsemaan Syyriaan, joten Justinianus kutsui Belisariuksen takaisin Konstantinopoliin. Tosin Justinianuksen motiivina saattoi olla myös epäluottamus Belisariukseen. Kesällä 540 Belisarius nousi laivaan ja matkasi Konstantinopoliin, valmiina ottamaan osaa Persian sotaan.
Ensimmäinen sotaretki.
Belisarius palasi Konstantinopoliin vangitun Vitigesin ja goottien rikkauksien kanssa, mutta sai tylyn vastaanoton. Justinianus oli alkanut epäillä Belisariuksen uskollisuutta. Belisariukselle ei myönnetty triumfia, ja hän vietti talven 540–541 Konstantinopolissa yksityishenkilönä.
Varhain keväällä 541 Belisarius lähetettiin uudestaan itään persialaisia vastaan, jotka olivat vuonna 540 hyökänneet kuninkaansa Khosraun johdolla Syyriaan ja ryöstäneet Antiokian. Mesopotamiassa Belisarius huomasi, että monet hänen sotilaistaan olivat ilman aseita tai rintapanssareita, joten ensi töikseen hän järjesti, että joukot olivat asianmukaisesti varustettuja. Hän lähetti myös vakoojia persialaisten luokse. He saivat selville, että persialaisten armeija oli Lazicassa ja Belisarius päätteli, että oli oikea aika hyökätä Persiaa vastaan. Hän sai pian vahvistukseksi ghassanidien arabijoukkoja, joita johti ghassanidien kuningas Harith. Belisarius kutsui ylimmät upseerinsa koolle Daraan ja kysyi heidän mielipidettään. Suurin osa kannatti hyökkäystä, mutta Phoenice Libanensiksen provinssin "duxit" Theoctistus ja Rhecithangus olivat huolissaan siitä, että heidän provinssinsa altistuisi persialaisten lakhmidiliittolaisten hyökkäyksille. Belisarius sanoi kuitenkin, että nyt oli kesäpäivänseisaus, eivätkä lakhmidit uskonnollisista syistä voineet aloittaa sotaa kahteen kuukauteen.
Belisarius eteni Darasta kahdeksan kilometrin päähän persialaisten hallitsemasta Nisibisistä ja pystytti leirin. Upseerien mielestä he jäivät liian kauaksi kaupungista, mutta Belisariuksen mukaan persialaiset olivat vahvoissa asemissa kaupungissa. Hän oli sitä mieltä, että roomalaisilla oli paremmat mahdollisuudet kukistaa heidät, jos heidät saisi houkuteltua taistelemaan kaupungin ulkopuolelle. Belisariuksen upseerit Petrus ja Johannes Troglita siirtyivät kuitenkin joukkoineen viisi kilometriä lähemmäs kaupunkia, mutta persialaisten yllätyshyökkäys ajoi heidät pakoon. Belisarius eteni nopeasti suojaamaan niskuroivia alaisiaan ja esti Petruksen ja Johanneksen joukkojen täydellisen tuhon. Persialaiset perääntyivät takaisin Nisibisiin, ja roomalaiset palasivat leiriinsä.
Belisarius päätteli, että kaupunkia ei pystyttäisi valtaamaan, ja hän eteni kaupungin ohi Sisauronin linnoituksen luo. Belisarius pysytti leirin ja aloitti linnoituksen piirityksen. Roomalaiset hyökkäsivät muureja vastaan, mutta he joutuivat vetäytymään kärsittyään raskaita tappioita. Belisarius päätti kuitenkin jatkaa piiritystä, mutta lähetti Harithin arabit erään Johanneksen ja Trajanuksen komentamien 1 200 "bucellariuksen" kanssa ryöstelemään persialaisten alueita. Belisarius sai sitten kuulla vangiksi saaduilta persialaisilta, että Sisauronin tarvikkeet olivat pahasti lopussa. Hän lähetti yhden alaisistaan neuvottelemaan linnoitukseen jääneiden kanssa, jotka suostuivat antautumaan. Belisarius päästi kristityt asukkaat menemään, mutta persialaiset sotilaat ja heidän päällikkönsä vangittiin ja lähetettiin Konstantinopoliin. Linnoituksen muurit hajotettiin maan tasalle.
Harith oli sillä välin koonnut valtavan ryöstösaaliin, mutta hän ei Prokopioksen mukaan halunnut jakaa sitä koko Belisariuksen armeijan kanssa. Harith käski joidenkin miestensä ratsastaa hevosillaan ulos leiristä ja takaisin ja väittää, että suuri persialaisten armeija oli lähestymässä. Harith kehotti sitten Johannesta ja Trajanusta ottamaan osansa saaliista ja palaamaan takaisin omille alueille. Harith puolestaan palaisi joukkoineen ja ryöstösaaliineen kuningaskuntaansa. Johannes ja Trajanus hyväksyivät ja, ilmoittamatta Belisariukselle, palasivat kotiin. Belisarius ei koskaan enää tavannut Harithia.
Belisarius oli huolissaan siitä, ettei Harithista oltu kuultu mitään, ja lisäksi monet olivat sairastuneet kovassa helteessä. Theoctistus ja Rhecithangus muistuttivat Belisariusta, että kaksi kuukautta oli jo melkein kulunut ja heidän täytyi palata kotiin suojelemaan kaupunkejaan. Belisarius järjesti kokouksen, jossa päätettiin perääntymisen puolesta. Belisarius lähetti sairaat ja haavoittuneet edeltä ja palasi Itä-Rooman alueelle. Justinianus kutsui Belisariuksen takaisin Konstantinopoliin, jossa hän vietti talven 541–542.
Prokopios antaa eri syyn Belisariuksen perääntymiselle teoksessaan "Salattu historia". Siinä Belisarius sai tietää vaimonsa Antoninan ja tämän rakastajan Theodosiuksen suhteesta ja siitä, että Antonina oli matkalla Belisariuksen luo. Hän joudutti perääntymistä Sisauranonista päästäkseen nopeasti Antoninan luo. Prokopioksen mukaan Belisariuksen sotilaat syyttivät häntä henkilökohtaisten ongelmiensa asettamisesta valtion etujen edelle. Prokopios väittää, että perääntymällä hän menetti tilaisuuden persialaisiin kohdistuvaan ratkaisevaan iskuun, mikä taas antoi näille mahdollisuuden vastahyökkäykseen seuraavana vuonna. Prokopioksen kuvauksessa saattaa olla hiven tottakin, mutta siihen on syytä suhtautua varauksella.
Vuoden 542 tapahtumat ja joutuminen epäsuosioon.
Belisarius kieltäytyy goottien tarjoamasta kruunusta. Vuonna 1830 julkaistu puukaiverrus.
Keväällä 542 Khosrau ylitti Eufratin ja hyökkäsi Palestiinaan. Kun tieto siitä saapui Konstantinopoliin, Belisarius lähetettiin kiireellä uudestaan itään. Roomalaiset komentajat olivat paenneet Hierapolikseen, ja he yrittivät saada Belisariusta liittymään heihin. Belisarius päätti kuitenkin matkata Europumiin, missä hän kokosi armeijan ja kutsui Hierapoliksen komentajat luokseen. Persialaiset lähettivät lähetystön roomalaisten luokse ja Belisarius otti heidät vastaan loisteliaasti esitellen sotilasmahtiaan. Prokopioksen mukaan se teki persialaisiin niin suuren vaikutuksen, että he kehottivat Khosrauta perääntymään. Khosrau päättikin palata Persiaan ja luultavasti hänen päätökseensä vaikutti myös juuri puhjennut kulkutauti. Persialaiset ylittivät Eufratin ja perääntyivät alueilleen roomalaisten seuratessa sivusta. Belisarius seurasi pian perässä ja jatkoi neuvotteluja Khosraun kanssa. Persialaiset suostuivat aselepoon, ja Belisarius lähetti Khosraulle panttivangiksi yhden Edessan merkittävimmistä asukkaista.
Samoihin aikoihin persialaiset olivat kuitenkin vallanneet ja ryöstäneet Callinicumin, mistä Belisarius sai syyt niskoilleen. Heti saatuaan panttivangin persialaiset kuitenkin perääntyivät sopimuksen mukaisesti. Prokopios sanoo, että Belisariuksen saavutus saada persialaisten paljon suurempi armeija perääntymään ilman taistelua teki häneen suuren vaikutuksen. Prokopioksen mukaan Belisariusta syytettiin kuitenkin pelkuruudesta ja velvollisuuksiensa laiminlyönnistä, kun hän ei seurannut ja rankaissut persialaisia Callinicumin ryöstämisestä.
Tämän jälkeen Belisarius kutsuttiin takaisin Konstantinopoliin. Prokopioksen mukaan syynä oli se, että Justinianus oli sairastunut kulkutautiin, ja useat korkea-arvoiset upseerit alkoivat keskustella mahdollisesta seuraajasta ja sanoivat, etteivät he hyväksyisi ketään Theodoran valitsemaa keisaria. Theodora sai kuitenkin tietää tästä. Avioliitto Justinianuksen kanssa oli Theodoran suuren vaikutusvallan ainoa lähde, ja jos Justinianus olisi kuollut, Theodoran olisi täytynyt nopeasti etsiä korvaaja Justinianukselle pysyäkseen vallassa. Olisi kuitenkin ollut epätodennäköistä, että sotapäälliköt olisivat hyväksyneet Theodoran ehdokasta. Sen sijaan joku sotapäälliköistä, kuten Belisarius, olisi todennäköisesti valittu uudeksi keisariksi.
Kun Theodora kuuli upseereiden keskustelusta, hän piti sitä henkilökohtaisena hyökkäyksenä itseään vastaan. Justinianuksen parannuttua Theodora kutsui Konstantinopoliin kaksi sotapäällikköa, Bouzesin ja Belisariuksen, joiden oletettiin osallistuneen tapaamiseen. Bouzes joutui 28 kuukaudeksi vankilaan petoksesta syytettynä, kunnes Theodora armahti hänet. Belisarius ei onnekseen sattumalta ollut paikalla tapaamisessa, joten oli vaikeaa syyttää häntä petoksesta. Sen sijaan häntä syytettiin Afrikan ja Italian sotaretkien aikana saatujen rahojen pitämisestä itsellään, sen sijaan että olisi luovuttanut ne keisarille. Belisarius erotettiin magister militum per Orientemin virasta, ja Theodora takavarikoi hänen omaisuutensa. Monia Belisariuksen läheisiä upseereita siirrettiin muihin tehtäviin, hänen henkivartiostonsa hajotettiin, ja hänen ystäviään kiellettiin olemasta tekemisissä hänen kanssaan.
Paluu hovin suosioon.
a>. Theodora on keskellä, ja kaksi naista hänen vasemmalla puolellaan saattavat olla Antonina ja tämän tytär Joannina.
Belisarius jäi asumaan yksityishenkilönä Konstantinopoliin. Hänelle sallittiin pääsy keisarilliseen palatsiin, mutta hän ei päässyt Justinianuksen ja Theodoran lähelle. Belisariuksella oli ennen ollut suuret "bucellarius"-joukot ja laaja palveluskunta, mutta nyt hänellä oli Prokopioksen mukaan vain muutama palvelija. Prokopios sanoo myös, että Justinianus ja Theodora antoivat lakeijoidensa kohdella häntä huonosti, ja että hän eli jatkuvasti salamurhan pelossa.
Theodora halusi näin rangaista Belisariusta siitä, että tämän kerrottiin osallistuneen upseerien suunnitelmaan valita uusi keisari omista riveistään Justinianuksen kuoltua. Toinen syy saattoi olla myös se, että Belisarius ja Antonina olivat riidelleet, ja Theodora halusi näyttää, miten tärkeä Antonina oli Belisariuksen suosiolle hovissa. Lopulta vuonna 544 Theodora päätti palauttaa Belisariuksen kunnian ja omaisuuden. Prokopioksen mukaan tämä tapahtui Antoninan väliintulon ansiosta. Koko tapahtuma järjestettiin luultavasti Belisariuksen vahvan aseman heikentämiseksi ja hänen muistuttamisekseen, että hän oli Justinianuksen ja Theodoran alainen. Lisäksi osittain myös sen varmistamiseksi, että Belisarius pysyisi uskollisena Theodoran luotetulle ystävälle ja apulaiselle Antoninalle, jonka kautta Theodora pystyi tarkkailemaan Belisariusta tämän mahdollisten kapina-aikeiden varalta.
Belisariuksen uskollisuuden varmistamiseksi keisarillista perhettä kohtaan hänen tyttärensä Joannina järjestettiin naimisiin Theodoran lapsenlapsen Anastasiuksen kanssa. Prokopioksen mukaan tämä oli myös Theodoralle keino saada Belisariuksen suuri omaisuus itselleen tämän kuoltua. Belisarius pyysi, että hänet nimitettäisiin uudestaan magister militumiksi ja lähetettäisiin takaisin persialaisia vastaan, mutta Prokopioksen mukaan Antonina vastusti tätä, koska Belisarius oli loukannut häntä. Lisäksi Italiassa tarvittiin uutta komentajaa, ja Justinianus aikoi ehkä lähettää Belisariuksen sinne. Magister militum per Orientemin virka oli lisäksi yhä Belisariuksen seuraajan Martinuksen hallussa, ja olisi ollut ehkä harkitsematonta korvata tämä niin lyhyen ajan jälkeen.
Sotaretken alku.
Vuoden 544 lopulla Belisarius lähetettiin sotimaan gootteja vastaan Italiaan, missä goottien uusi kuningas Totila oli vallannut lähes koko niemimaan. Hänen arvonimensä oli magister militumia alempi "comes sacri stabuli" eli armeijan hevosista ja kuormajuhdista vastaava virkamies. Vaikka virka oli yhä korkea-arvoinen, se osoittaa, ettei Belisarius ollut vielä täysin hovin suosiossa. Belisarius oli virassa vuoteen 549 asti.
Belisariukselle ei annettu tätä uutta sotaretkeä varten hänen vanhoja joukkojaan, jotka olivat juuri palvelleet häntä. Sen sijaan ne oli jätetty itään, sillä niitä tarvittiin sodassa persialaisia vastaan. Lisäksi Belisariuksen henkilökohtainen armeija eli "comitatus" oli jaettu muille sotapäälliköille eikä Belisarius pystynyt värväämään tarpeeksi "bucellariuksia". Belisarius värväsi vapaaehtoisia armeijaansa kotiprovinssistaan Traakiasta ja joutui käyttämään sotilaiden värväämisessä omia rahojaan. "Magister militum per Illyricumin" Vitaliuksen kanssa hän sai kerätyksi 4 000 miestä. Belisarius itse piti näitä joukkoja vähälukuisina, surkeina ja kokemattomina.
Belisarius päätti matkata Salonaan ja sieltä maitse Ravennaan, Pohjois-Italiaan. Gootit hallitsivat suurta osaa Italiasta, joten Belisarius ei marssinut suoraan Roomaan, sillä hänellä ei ollut tarpeeksi joukkoja goottien voittamiseksi avoimessa taistelussa. Belisarius yritti vuonna 545 Ravennasta käsin johtaa sotatoimia Pohjois-Italiassa, mutta hän ei pystynyt tekemään paljonkaan, sillä hänen joukkonsa olivat liian pienet, niiden moraali oli heikko ja sotilaskarkuruus yleistä. Belisarius ei myöskään ollut keisarillisen hovin suosiossa. Kun Totila piiritti Firmumin (nykyinen Fermo) ja Asculumin (nykyinen Ascoli Piceno), Belisarius lähetti sotapäällikkö Johanneksen pyytämään Justinianukselta rahaa ja lisäjoukkoja. Justinianuksella ei kuitenkaan ollut paljonkaan joukkoja saatavilla.
Rooman piiritys.
Apu ei ehtinyt ajoissa, sillä Firmum ja Asculum antautuivat pian, minkä jälkeen Totila piiritti Spoletiumin (nykyinen Spoleto) ja Assisin. Nämäkin kaupungit antautuivat nopeasti, ja Totila yritti vielä vallata Perusian (nykyinen Perugia), mutta goottien hyökkäykset kaupunkiin torjuttiin. Totila marssi nyt Roomaa vastaan ja piiritti kaupungin joulukuussa 545. Belisarius tajusi, ettei hänellä ollut tarpeeksi joukkoja piirityksen murtamiseksi, joten hän matkasi Adrianmeren yli Epidamnokseen (nykyinen Durrës). Justinianus oli tähän mennessä saannut koottua sekalaisen joukon tavallisia sotilaita ja foederateja, joita Johannes ja eräs armenialainen komentaja Isaak lähtivät viemään Belisariuksen luo.
Belisarius ja Johannes eivät kuitenkaan päässeet yksimielisyyteen sopivasta strategiasta. Belisarius halusi matkata laivoilla Rooman lähelle Portuksen satamaan ja käyttää sitä tukikohtana piirityksen murtamiseksi. Johannes sen sijaan halusi nousta maihin Calabriassa ja edetä sieltä Roomaan. Lopulta joukot jakaantuivat: Isaak ja Belisarius matkasivat Portukseen, ja Johannes nousi maihin Calabriassa. Totilan lähettämät 300 ratsumiestä estivät kuitenkin Johanneksen etenemisen Capuassa. Portuksessa Belisarius odotti Johannesta turhaan samaan aikaan kuin Rooman varuskunta ja asukkaat näkivät nälkää.
Lopulta Belisarius yritti saada 200 kevyellä laivalla ruokatarvikkeita kuljetetuksi jokea pitkin kaupunkiin. Samaan aikaan uloshyökkäys kaupungissa kiinnittäisi goottien huomion, mutta Rooman varuskunnan komentaja Bessas ei kuitenkaan käynnistänyt hyökkäystä. Prokopioksen mukaan hän myi jäljelle jääneitä ruokatarvikkeita asukkaille kohtuuttomaan ylihintaan. Kaiken lisäksi Isaak, joka oli jätetty Portukseen, ei totellut käskyjä, vaan hyökkäsi lähellä olevien goottien asemien kimppuun. Gootit ajettiin pakoon, ja heidän komentajansa haavoittui, mutta roomalaiset hajaantuivat ryöstelemään. Gootit tekivät vastahyökkäyksen ja kukistivat roomalaiset. Isaak vangittiin ja myöhemmin teloitettiin. Kun Belisarius sai tietää Isaakin jääneen vangiksi, hän kauhistui ja luuli, että gootit olivat vallanneet Portuksen. Hän palasi nopeasti Portukseen mutta huomasi, että tieto olikin ollut väärä. Belisarius olisi luultavasti voinut vielä korjata tilanteen palaamalla johtamaan hyökkäystä, mutta hänen hermonsa pettivät. Belisarius sairastui, hänelle nousi kuume, ja hän oli lähellä kuolemaa.
Rooma antautui gooteille joulukuussa 546. Neljä isaurialaista sotilasta olivat pettäneet puolensa ja avanneet portit gooteille. Bessas oli kuullut siitä huhuja, mutta ei ottanut niitä vakavasti. Hän ja suurin osa sotilaista ja senaattoreista pakenivat. Totilalla ei ollut joukkoja Rooman varuskunnaksi, joten hän aikoi tuhota kaupungin, mutta Belisarius vastusti sitä kirjeessään, ja Totila päätti evakuoida Rooman. Hän otti senaattorit mukaansa ja lähetti muut asukkaat Campaniaan. Gootit perääntyivät, ja Belisariuksen onnistui saada Rooma takaisin haltuunsa keväällä 547. Hän rakennutti väliaikaiset puolustusmuurit, täytti kaupungin varastot ja kutsui asukkaat takaisin kaupunkiin. Totila siirtyi Etelä-Italiaan taistelemaan Johannesta vastaan, mutta kuullessaan, että Belisarius oli ottanut Rooman hallintaansa, hän päätti hyökätä kaupunkia vastaan. Goottien hyökkäykset Roomaan kuitenkin torjuttiin. Sota jatkui, mutta kummatkaan osapuolet eivät pystyneet saamaan ratkaisevaa voittoa toisesta.
Paluu Konstantinopoliin.
Belisarius lähetti Antoninan kesäkuussa 548 Konstantinopoliin pyytämään vahvistuksia. Theodora oli kuitenkin kuollut 28. kesäkuuta, ja Antonina uskoi, ettei Belisariuksella olisi enää juuri mahdollisuuksia Italiassa. Tukijansa Theodoran kuoltua Antonina pystyi vain Belisariuksen avulla pysymään arvovaltaisena. Theodoran läheisenä ystävänä Antonina oli saanut paljon vihollisia, ja hänen mahdollisuutensa olisivat menetetyt, jos Belisarius kuolisi. Luultavasti tämän takia Antonina pyysi miehensä kutsumista takaisin kotiin Justinianukselta.
Prokopioksen mukaan Belisarius pyysi vapautusta tehtävistään, mikä on myös mahdollista. Hän oli ehkä turhautunut Italian tilanteeseen ja kokenut sen niin huonoksi, että halusi vain päästä pois rintamalta. Belisarius oli käynyt sotaa Italiassa viisi vuotta, mutta ei ollut onnistunut turvaamaan niemimaata, ja monet hänen suunnitelmistaan olivat epäonnistuneet. Prokopios syyttää vaisusta menestyksestä keisari Justinianusta, joka ei ehkä luottanut Belisariukseen eikä siksi antanut tälle riittävästi resursseja, mutta todennäköisemmmin hänellä vain ei ollut joukkoja annettavaksi Belisariukselle. Valtakunnan voimavarat olivat Persian sodan, African kapinoiden ja hunnien, slaavien sekä muiden kansojen invaasioiden takia venyneet äärimmilleen. Lisäksi valtakunnassa riehui kulkutauti, joka pahensi tilannetta entisestään. Kuitenkin Belisariuksen ansiosta roomalaiset säilyttivät jalansijan Italiassa.
Konstantinopolissa.
Belisarius lähti Italiasta vuoden 549 alussa ja saapui Konstantinopoliin viimeistään huhtikuussa. Tällä välin oli paljastunut Justinianuksen ja Belisariuksen murhaamiseksi suunniteltu salaliitto, joka pystyttiin estämään. Belisarius päätti asettua kaupunkiin pysyvästi. Hän oli tässä vaiheessa varakas ja arvostettu mies, ja hän pääsi pian takaisin hovin suosioon. Justinianus ei kuitenkaan enää lähettänyt Belisariusta johtamaan sotatoimia, vaan piti hänet Konstantinopolissa. Keisari nimitti Belisariuksen jälleen kerran "magister militum per Orientemiksi" ja, ehkä vain nimellisesti, keisarillisen henkivartioston päälliköksi. Belisarius ilmeisesti luopui viroista vuoteen 552 mennessä. Belisariusta ei kuitenkaan nimitetty Italiaan suuntautuneen sotaretken komentajaksi vuonna 550. Justinianus oli ehkä yhä kateellinen Belisariukselle eikä halunnut tämän saavan menestystä rintamalla, tai sitten hän tarvitsi Belisariusta luotettavana neuvonantajana, kun Theodora oli kuollut.
Belisarius ja Antonina olivat vastustaneet tyttärensä Joanninan ja Theodoran lapsenlapsen Anastasiuksen kihlausta. Theodoran kuoleman jälkeen Antonina perui kihlauksen. Palattuaan Italiasta Belisarius puolusti vaimoaan. Belisarius oli Konstantinopolissa vuosina 551–553 ja toimi korkeissa valtion tehtävissä. Uskonnollinen keskustelu niin sanotusta "kolmesta luvusta" () oli tuolloin kuumimmillaan. "Kolmella luvulla" viitataan kolmen piispan, Theodoros Mopsuestialaisen, Ibas Edessalaisen ja Theodoretos Kyrroslaisen kirjoituksiin, joita monofysiitit eli Egyptin ja Armenian kirkot pitivät hengeltään nestoriolaisina. Houkutellakseen monofysiittejä palaaman takaisin kirkon piirin Justinianus antoi vuonna 544 ediktin, joka tuomitsi "kolme lukua". Useat asiakirjat osoittavat Belisariuksen olleen aktiivinen esimerkiksi Konstantinopolin toisen ekumeenisen kirkolliskokouksen aikana vuonna 553, jolloin "kolme lukua" tuomittiin uudestaan. Justinianus oli kutsunut paavi Vigiliuksen Konstantinopoliin ottamaan osaa keskusteluun, mutta tämä oli paennut Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkkoon koettuaan itsensä uhatuksi.
Elo- tai syyskuussa 551 Justinianus lähetti Belisariuksen yhdessä muutaman muun henkilön kanssa suostuttelemaan Vigiliusta palaamaan Placidian palatsiin Konstantinopoliin. Belisarius ei enää toiminut sotilastehtävissä, mutta Justinianus oli valmis lähettämään hänet näin arkaluontoiseen tehtävään ja Vigilius oli valmis kuuntelemaan delegaatiota. Nämä osoittavat Belisariuksen olleen yhä suosiossa ja että häntä pidettiin arvovaltaisena miehenä. Vigilius palasi palatsiin mutta pakeni myöhemmin Pyhän Eufemian kirkkoon Khalkedoniin. Belisarius lähetettiin ryhmänsä kanssa tammikuussa 552 uudestaan Vigiliuksen luokse, mutta heidän ei onnistunut taivutella Vigiliusta lähtemään Konstantinopoliin. Toukokuussa 553 Belisarius sai yhdessä seitsemän muun tärkeän henkilön kanssa tehtäväkseen suostutella paavia osallistumaan kirkolliskokoukseen, mutta siinä he epäonnistuivat. Vigilius kutsui samassa kuussa Belisariuksen, kolme maallikkoa ja kolme piispaa luokseen ja yritti saada heidät viemään tuomionsa "kolmen luvun" ediktistä Justinianukselle, mutta he kieltäytyivät.
Hunneja vastaan.
a>in maalaus "Belisarius pyytämässä almuja" vuodelta 1781.
Kutrigurien hunnien (joissakin lähteissä bulgaareja) armeija ylitti vuonna 559 jäätyneen Tonavan ja hyökkäsi Balkanille. Hunnien armeija jakaantui kolmeen osaan. Ensimmäinen eteni Kreikkaan, mutta pysähtyi Thermopylaissa. Toinen suuntasi Gallipoliin, ja kolmas, jota johti hunnien kaani Zabergan, suuntasi 7 000 miehen joukkona kohti Konstantinopolia. Aikalaishistorioitsija Agathiaan mukaan Zabergan halusi päästä Vähään-Aasiaan, joka oli erittäin rikas alue ja säästynyt ryöstöretkiltä. Justinianuksella ei ollut joukkoja saatavilla, ja kaikki hänen sotapäällikkönsä olivat kiinni toisaalla eivätkä pystyneet palaamaan niin lyhyellä varoitusajalla. Agathias antaa värikkään kuvauksen hunnien hyökkäyksen herättämästä kauhusta. Palatsien vartijat, jotka oli tarkoitettu ennemmin paraateihin kuin sotimiseen, kutsuttiin aseisiin, eikä Justinianuksella ollut muuta vaihtoehtoa kuin asettaa iäkäs Belisarius johtamaan puolustusta hunneja vastaan. Hunnit olivat pystyttäneet leirin Melantias-nimiselle paikalle Athyrasjoen varrelle noin 30 kilometriä Konstantinopolista.
Belisariuksen joukkojen laatu ja määrä oli kehno. Hänen armeijansa paras osa koostui 300 veteraanista. Loppujen kerrotaan olleen huonosti varustettuja ja koulutettuja siviilejä maaseudulta ja kaupungista. Belisarius otti käyttöönsä jokaisen löytämänsä hevosen ja aseisti joukkonsa. Sitten hän johti joukkonsa vähän matkan päähän Konstantinopolista ja käski perustaa leirin Chettus-nimisen kylän lähistölle. Belisariuksen käskystä leirin ympärille tehtiin kaivanto. Hän lähetti myös tiedustelijoita urkkimaan tietoja vihollisen joukkojen koosta ja liikkeistä. Belisariuksen joukot onnistuivat vangitsemaan ja tappamaan hunneja jonkin verran. Yöllä Belisarius käski sytyttää soihtuja ympäri tasankoa antaakseen kuvan siitä, että paikalla oli paljon suurempi armeija kuin todellisuudessa. Agathiaan mukaan Belisariuksen joukkojen itsevarmuus alkoi olla liioiteltua, ja komentaja varoitteli heitä sen vaaroista.
Hunnit lähettivät 2 000 ratsumiestä hyökkäämään Belisariuksen leiriin. Belisarius sai siitä kuitenkin tiedustelijoiltaan tiedon ja päätteli, että hunnit joutuisivat kulkemaan läheisen metsän peittämän notkon kautta. Belisarius jakoi veteraaninsa kolmeen sadan miehen osastoon. Kaksi niistä sai käskyn siirtyä notkon vastakkaisille puolille odottamaan Belisariuksen merkkiä ja hyökätä sitten hunnien sivustaan ja selustaan. Näin Belisarius suunnitteli ajavansa hunnien armeijan ahtaalle, jolloin heidän lukumääräisestä ylivoimastaan ei olisi mitään hyötyä. Belisarius itse asettui keskustaan kolmannen osaston kanssa ja asetti kouluttamattomat siviilit taakseen, ja nämä saivat käskyn pitää mahdollisimman paljon meteliä.
Kun hunnit huomasivat roomalaiset, he etenivät notkoon. Belisarius komensi joukkonsa hyökkäykseen, mutta piti siviilit paikoillaan. Metsikköön piilotetut kaksi osastoa hyökkäsivät hunnien sivustaan ja selustaan. Agathias kertoo, että talonpoikien nostattaman pölypilven aiheuttama meteli ja kaaos olivat taistelun kokoon nähden suhteettomia. Hunneille kävi nyt niin kuin Belisarius oli odottanutkin: heidän joukkonsa pakkautui yhteen suureksi massaksi, jolloin hunnit eivät pystyneet puolustautumaan, käyttämään jousiaan eivätkä käsittelemään hevosiaan. Lopulta hunnit ajettiin sekasortoisena joukkona pakoon. Agathiaan mukaan hunnit menettivät nelisensataa miestä, kun taas roomalaiset eivät kärsineet tappioita ollenkaan. Belisarius piti joukkonsa tiukasti ohjissa eikä antanut viholliselle tilaisuutta vastahyökkäykseen. Hunnien hyökkäykset Kreikkaan ja Gallipoliin epäonnistuivat myös, ja Justinianus solmi sopimuksen loppujen hunnien kanssa, jotka rahallista korvausta vastaan suostuivat palaamaan Tonavan pohjoispuolelle.
Voiton ansiosta Belisariuksesta tuli suosittu, mutta Agathiaan mukaan moni oli hänelle myös kateellinen. Huhuttiin, että Belisarius aikoi syrjäyttää Justinianuksen ja nousta uudeksi keisariksi. Belisariusta ei palkittu hunnien kukistamisesta mitenkään. Vuonna 562 toinen hunnijoukko hyökkäsi uudestaan Balkanille, mutta Belisariusta ei nimitetty heitä vastaan suunnatun armeijan komentoon. Mahdollisesti Belisariusta pidettiin liian vanhana sotilaskomentajaksi, sillä hän oli jo noin 60-vuotias.
Viimeiset vuodet ja kuolema.
a>in "Bélisaire" vuodelta 1776. Maalauksessa Belisariuksen entinen sotilas tunnistaa sokaistun ja kerjäläisenä elämänsä viettävän komentajansa.
Marraskuussa 562 paljastui salaliitto keisari Justinianusta vastaan. Salaliittolaiset olivat suunnitelleet keisarin murhaa, ja heihin kuului myös kaksi Belisariuksen palvelijaa. Heidät vangittiin, ja kuulusteluissa yksi heistä kertoi kidutettuna Belisariuksen olleen myös juonessa mukana. Belisarius vietiin Konstantinopolin kaupunginprefektin eteen, ja hän joutui vastaamaan syytteisiin keisarillisessa palatsissa joulukuussa 562. Belisarius joutui luopumaan palvelijoistaan, omaisuudestaan ja kunnianosoituksistaan, ja hänet asetettiin kotiarestiin. Belisarius alistui tuomioon eikä vastustellut. Tutkimusten jälkeen Belisarius todettiin syyttömäksi, ja heinäkuussa 563 hänen omaisuutensa ja kunniansa palautettiin. Belisarius vietti kuitenkin loppuelämänsä katkerana ja pettyneenä. Hän kuoli Konstantinopolissa maaliskuussa 565 vain muutama kuukausi ennen Justinianusta.
Perhe.
Belisarius avioitui keisarinna Theodoran hyvän ystävän Antoninan kanssa. Ajankohta ei ole tiedossa, mutta luultavasti Nika-kapinan jälkeen ja ennen vandaalisotaa, sillä Prokopios ei mainitse Antoninaa Justinianuksen ensimmäisen Persian sodan tai Nika-kapinan aikana. Mainitsemattomuus ei kuitenkaan tarkoita, ettei Antonina ollut Belisariuksen kanssa ennen vandaalisotaa. Todisteiden puutteessa asia jää kuitenkin epäselväksi. Syy avioliittoon oli todennäköisesti poliittinen: Theodora pystyi siten tarkkailemaan Belisariusta Antoninan kautta, ja tämä olisi voinut helposti raportoida Theodoralle Belisariuksen kapina-aikeista.
Prokopios inhosi Antoninaa suuresti, ja tämä on syytä muistaa hänen kirjoituksiaan luettaessa. Prokopios pitää teoksessaaan "Salattu historia" Antoninaa pilkkanaan ja kertoo tämän luonteesta, hurjastelevasta yksityiselämästä ja alhaisesta syntyperästä. Antonina oli kilpa-ajajan tytär ja ammatiltaan näyttelijä. Hänen vanhempansa olivat molemmat alhaista syntyperää. Antonina syntyi noin vuonna 484, joten hän oli melkein 20 vuotta Belisariusta vanhempi. Nuorena hänen sanotaan pyörineen Konstantinopolin Hippodromin ympärillä alhaisessa seurassa, mikä toi hänelle kyseenalaisen maineen, ja tästä Prokopios kertoo innokkaasti.
Belisarius sai Antoninan kanssa yhden tyttären, Joanninan. Antoninalla oli aikaisemmasta avioliitosta ainakin yksi poika, Photius, ja myös tytär, joka avioitui Belisariusta palvelleen korkea-arvoisen sotilaskomentaja Ildigerin kanssa. Prokopioksen mukaan Antoninalla oli "monta" lasta ennen kun hän meni naimisiin Belisariuksen kanssa. Vuonna 533 Belisarius adoptoi Theodosiuksen.
Joannina avioitui Theodoran vaatimuksesta tämän lapsenlapsen Anastasiuksen kanssa vuonna 548, vaikka oli alaikäinen. Theodoran kuoltua Antonina purki liiton, vaikka pari vastusti purkamista, sillä he näyttävät olleen oikeasti rakastuneita.
Belisariuksen palvelusväen johdossa oli jossain vaiheessa Paulus Kilikialainen. Vuonna 539 tässä asemassa oli Theodosius. Belisariusta palveli myös Konstantinopolin patriarkan Eutychiuksen isä Aleksanteri, joka arvosti Belisariusta suuresti.
Belisarius oli myös varakas mies. Prokopioksen mukaan hänen vartiostonsa ("bucellarius", miehet jotka kuuluivat komentajansa talouteen) oli 7 000 ratsumiehen suuruinen. Vaikka lukumäärä on varmasti liioiteltu, vartiosto lienee kuitenkin ollut erittäin suuri. Prokopioksen mukaan kaikki olivat ensiluokkaisia. Belisariuksen voittoja kuvattiin Konstantinopolin keisarilliseen palatsiin johtavan Khalke-portin eteisaulan katossa olevassa mosaiikissa. Belisarius omisti Panteikhionissa Bithyniassa maata, jonka hän sai perintönä ennen vuotta 533. Hän omisti myös vuodesta 541 lähtien huvilan Rufinianain esikaupunkialueella Bithyniassa. Myöhemmin hän sai haltuunsa Johannes Kappadokialaisen entisen talon. Belisariuksen kuoleman jälkeen hänen omaisuutensa meni valtiolle.
Antonina ja Theodosius.
Prokopioksen mukaan Belisariuksen adoptoimasta Theodosiuksesta tuli Afrikan sotaretken aikana Antoninan rakastaja, eikä Belisarius aluksi tiennyt asiasta. Vaikka Belisarius sai heidät kiinni itse teossa, Antoninan onnistui Prokopioksen mukaan antaa miehelleen uskottava selitys. Antoninan ja Theodosiuksen suhde jatkui kuitenkin Afrikan ja Italian sotaretkien ajan. Belisariuksella saattoi olla oikeasti tunteita Antoninaa kohtaan, mikä voi selittää hänen suuttumuksensa. Lisäksi suhde teki Belisariuksen naurunalaiseksi, kun hän ei voinut tilanteelle mitään.
Goottisodan aikana Sisiliassa Macedonia-niminen orja kertoi Belisariukselle Antoninan ja Theodosiuksen suhteesta. Belisarius käski teloittaa Theodosiuksen, joka ehti paeta Efesokseen. Antonina sai kuitenkin Belisariuksen pyörtämään päätöksensä ja teloituttamaan Macedonian ja tämän avustajat. Antonina sai Belisariuksen vakuuttumaan Theodosiuksen syyttömyydestä ja taivutteli hänet kutsumaan Theodosiuksen takaisin. Tämä kuitenkin pelkäsi Antoninan poikaa Photiusta ja kieltäytyi. Antonina sai Photiuksen lähtemään Konstantinopoliin ja kutsui Theodosiuksen luokseen Italiaan. Kun Belisarius kutsuttiin vuonna 540 takaisin Konstantinopoliin, Antonina ja Theodosius lähtivät mukaan.
Kun Belisarius lähti vuonna 541 sotaretkelle persialaisia vastaan, Antonina jäi Theodosiuksen kanssa Konstantinopoliin. Prokopioksen mukaan Theodosius alkoi kuitenkin jo ennen tätä katua tekemisiään ja tunsi olonsa epämukavaksi Antoninan kanssa. Hän pakeni uudestaan Efesokseen ja ryhtyi munkiksi. Antonina yritti turhaan taivutella Belisariusta kutsumaan Theodosiuksen takaisin. Kun Belisarius sitten lähti sotaretkelle itään, Theodosius palasi ja suhde jatkui. Myöhemmin Antonina lähti Belisariuksen luo itään ja Theodosius palasi Efesokseen. Photius kuitenkin kertoi heidän suhteestaan Belisariukselle, joka käski hänen matkustaa Efesokseen ja tappaa Theodosius.
Belisarius vangitutti Antoninan ja harkitsi Prokopioksen mukaan hänen tappamistaan, mutta ei tehnyt sitä, koska välitti hänestä yhä. Tämä saattaa olla totta, mutta toisaalta on todennäköistä, että Belisarius pelkäsi Theodoran rankaisevan häntä, jos Antoninalle tapahtuisi jotain. Theodora kutsui Antoninan ja Belisariuksen Konstantinopoliin, minne saapui pian myös Photius, joka oli vanginnut Theodosiuksen ja jättänyt tämän Kilikiaan. Theodora pakotti Antoninan ja Belisariuksen sopimaan ja vangitsi Photiuksen seuralaisineen. Photiusta ja hänen alaisiaan kidutettiin, jotta Theodosiuksen olinpaikka paljastuisi. Lopulta Theodora sai tietää Theodosiuksen olinpaikan ja tuotatti hänet takaisin Konstantinopoliin. Theodosius kuitenkin sairastui punatautiin ja kuoli pian.
Belisariuksen jälkimaine.
Myöhemmin Belisariuksesta alkoi syntyä tarinoita, joista kuuluisin oli, että Justinianus antoi sokaista hänet ja hän joutui viettämään loppuelämänsä kerjäläisenä Konstantinopolin kaduilla. Se on kuitenkin varmasti tarinaa. Sen mainitsi ensimmäisen kerran bysanttilainen munkki Johannes Tzetzes 1100-luvulla, ja sitä kehitti tuntematon runoilija 1300-luvun lopulla. Seuraavien vuosisatojen aikana kertomuksesta tuli kirjallisuudessa yleinen teema. Se on antanut aiheen moniin tarinoihin, romaaneihin, näytelmiin, ja innoittanut runoilijoita, oopperasäveltäjiä ja taidemaalareita.
1700-luvun ranskalainen kirjailija Jean-François Marmontel käytti Belisariuksen tarinaa hyökkäyksessä kuningas vastaan romaanissaan "Bélisaire" (1767). Romaani oli erittäin onnistunut, ja sen ansiosta Belisariuksen tarinasta tuli suosittu aihe 1700-luvun lopun taidemaalareiden keskuudessa.
Philip Stanhope kirjoitti Belisariuksen elämästä kertovan kirjan "Life of Belisarius", joka julkaistiin vuonna 1829. Robert Graves julkaisi vuonna 1938 romaanin "Valtamarski Belisarius" ("Count Belisarius"), joka kertoo kuvitteellisen tarinan Belisariuksen elämästä Antoninan palvelijan Eugeniuksen näkökulmasta. Isaac Asimovin kirjoittamassa Säätiö-sarjan toisessa osassa "Säätiö ja Imperiumi" (1952) esiintyvä Bel Riose -niminen kenraali perustuu Belisariukseen.
Aikalaisarviot.
Belisariuksen lainopillisena avustajana ja yksityisenä sihteerinä toimi 13 vuoden ajan Prokopios, joka nimitettiin tehtäväänsä vuonna 527. Hän seurasi Belisariusta Persian sotaretkelle, (527–531) vandaalisotaan (533–534) ja Italian sotaretkelle (535–540), ja hän saattoi olla myös läsnä Konstantinopolin keisarillisessa palatsissa Nika-kapinan aikana vuonna 532. Prokopios lähti Belisariuksen palveluksesta vuonna 540 kirjoittaakseen historiateoksen tämän sotaretkistä. Prokopios ihaili aluksi Belisariusta, mutta myöhemmin ihailu vaihtui pettymykseen ja jopa vihaan tätä kohtaan. Prokopios syytti Belisariusta siitä, että tämä ei rankaissut Antoninaa tämän uskottomuudesta. Hän piti Belisariusta vastuullisena myös tämän alaisen Constantinuksen teloitukseen vuonna 538 ja oli myös tyytymätön Belisariuksen päätökseen sallia Antoninan ja Theodosiuksen suhteen paljastaneiden orjien teloitus sekä Antoninan pojan ja Prokopioksen ystävän Photiuksen karkottaminen Italiasta, jotta Antonina olisi voinut tuoda rakastajansa Theodosiuksen takaisin luokseen. Myöhemmin hän syytti Belisariusta siitä, että tämä ei auttanut Photiusta, kun hänet vangittiin ja pettyi kun Belisarius ei noussut kapinaan Justinianusta ja Theodoraa vastaan. Prokopios myös pettyi syvästi, kun Belisarius ei onnistunut valtaamaan Italiaa takaisin toisella sotaretkellään siellä (544–549). Prokopios myös kirjoittaa, että Belisarius antoi avioliitto-ongelmiensa haitata sotilastoimia, mikä johti moniin strategisiin virheisiin.
Tiedot Belisariuksen elämästä ja sotaretkistä ovat suurelta osin peräisin Prokopioksen kirjoituksista, jotka ovat perusteellisia ja yleisesti hyväksytty suhteellisen luotettavina. Prokopioksen pääteokset, joissa Belisarius mainitaan, ovat kahdeksanosainen "Justinianuksen sotien historia" ja "Salattu historia". Kirjat ovat täysin erilaisia sävyltään. "Justinianuksen sotien historia" kuvaa Belisariuksen energisenä ja pätevänä sotapäällikkönä, ja se myös ylistää keisari Justinianusta. "Salattu historia" -teoksessa Prokopios purkaa vihaansa Belisariusta, Antoninaa, Theodoraa ja Justinianusta kohtaan. Justinianus kuvataan julmana, ahneena, holtittomana, ja epäröivänä juonittelijana, jota hänen vaimonsa Theodora manipuloi. Belisarius kuvataan heikkotahtoisena aisankannattajana, joka on ilkeän ja murhanhimoisen vaimonsa Antoninan vallan alla. Prokopioksen äärimmäisen vihamielinen asenne "Salattu historia" -teoksessa on saanut monet tutkijat uskomaan, että hän uskoi kokeneensa vääryyksiä Justinianuksen ja Belisariuksen alaisuudessa ja halusi näin kostaa heille. On kuitenkin Prokopioksen ansiota, että Belisariuksella on nykyään erinomainen maine sotahistorioitsijoiden parissa.
Toinen tärkeä lähde Belisariuksen elämästä on Agathias, jonka historiateos on päälähde vuosista 552–559. Muita lähteitä ovat Jordaneksen, Zakharias Mytileneläisen, Vigiliuksen, Johannes Malalaksen, Johannes Nikialaisen ja Marcellinus Comeksen teokset.
Myöhempiä arvioita.
Belisariuksen komentamat armeijat eivät koskaan olleet suuria, mutta historioitsija James Allan Evansin mukaan hän osasi johtaa niitä taitavasti. Englantilainen sotateoreetikko Basil Liddell Hart kuvasi Belisariusta 'taktisen puolustuksen' strategian isäksi. Jotkut tutkijat kuitenkin arvostelevat Belisariusta siitä, ettei hän koordinoinut jalka- ja ratsuväen yhteistyötä paremmin, vaan laiminlöi jalkaväen. Belisariuksen luottamus ratsuväkeen olikin vahvaa koko hänen uransa ajan, ja jalkaväkeä hän käytti usein vain kaikkein suotuisimmissa olosuhteissa. Tämä oli kuitenkin yleistä Itä-Rooman sodankäynnissä. Huolimatta siitä, että Belisarius osallistui Nika-kapinan veriseen kukistamiseen, hänet tunnettiin sotaretkiensä aikana rehellisenä ja kunniallisena miehenä verrattuna Prokopioksen mainitsemiin muihin itäroomalaisiin sotapäälliköihin ja virkamiehiin. Myöhäisantiikin aikana elänyt itäroomalainen historioitsija Zakharias Mytileneläinen kertoo, että Belisarius ei ottanut vastaan lahjuksia, oli lempeä siviileille eikä antanut sotilaidensa vahingoittaa heitä. Sotaretkiensä aikana hän harvoin uhrasi miestensä henkiä ilman vahvoja strategisia tai taktisia syitä. Hänen huolenpitonsa omista joukoistaan teki hänestä suositun miestensä keskuudessa.
Historioitsija Ian Hughes katsoo Belisariuksen menestysten johtuneen suurelta osin erittäin hyvästä onnesta, mutta tarpeen vaatiessa hänellä oli kuitenkin myös päättäväisyyttä ja taitoa. Hughes muistuttaa myös, että sodankäynnissä onni on aina ollut tärkeä osatekijä. Hughes on tullut siihen loppupäätelmään, että Belisariuksen sotilaalliset taidot olivat keskivertoa parempia ja hänen moraalintajunsa oli korkeampi kuin muiden. Hänen strateginen ajattelukykynsä oli vertaansa vailla ja hänen reaktionsa tapahtumiin lähes virheettömiä. Hughesin mukaan Belisarius oli ensisijaisesti erinomainen puolustava komentaja, mistä kertoo hänen voittonsa Darassa vuonna 530. Hyökkäyskannalla ollessaan, kuten Callinicumissa vuonna 531, hän kuitenkin osoitti puutteensa. Hän hävisi taisteluita joko huonon suunnittelun tai omien joukkojen painostuksen takia, joten hän ei ollut suurten sotapäälliköiden, kuten Julius Caesarin tai Aleksanteri Suuren tasoinen, mutta ei kuitenkaan kovin kaukana heistä.


Prokopios.
Prokopios (;; noin 500 Kesarea — noin 554/555 tai noin 562) oli itäroomalainen historioitsija.
Prokopios kirjoitti kahdeksan kirjaa keisari Justinianus I:n käymistä sodista ja yhden kirjan keisarin rakennuttamista rakennuksista. Hänen kuuluisin kirjansa "Salattu historia" (lat. "Historia Arcana", kr. "Anekdota") kertoo keisarillisen hovin skandaaleista ja juoruista, joita Prokopios ei voinut virallisiin historiankirjoihinsa panna. Teos on kirjoitettu joskus vuosien 550 ja 562 välillä.
Prokopios toimi sotapäällikkö Belisariuksen lainopillisena avustajana ja kirjurina. Hän seurasi Belisariuksen mukana hänen sotaretkillään persialaisia, vandaaleja ja gootteja vastaan. Prokopios on tärkein lähteemme vandaalisodasta, jonka Justinianus kävi Pohjois-Afrikassa vandaaleja vastaan.


Justinianus I.
Justinianus I (; 11. toukokuuta 483 Tauresium – 13./14. marraskuuta 565) oli Itä-Rooman keisari 1. elokuuta 527 lähtien aina kuolemaansa saakka. Justinianuksen arvioidaan yleisesti kuuluvan myöhäisantiikin merkittävimpiin hallitsijoihin. Hänen merkittävimpänä saavutuksenaan pidetään Rooman lakien kokoelmaa, "Corpus Juris Civilis", joka oli tärkeä tärkeä lakikokoelma Itä-Rooman keisarikunnalle vuosisatojen ajan ja joka loi pohjan useiden muiden Euroopan maiden lainsäädännölle.
Justinianuksen hallituskauden aikana Bysantti valloitti takaisin barbaareille menetettyjä alueita Afrikassa ja Italiassa. Hän myös uudisti hallintoa ja lainsäädäntöä merkittävästi. Justinianus aloitti suuren rakennusohjelman, jonka kuuluisin aikaansaannos oli Hagia Sofian kirkko Konstantinopolissa.
Justinianuksen kunnianhimoiset uudistukset ja valloitukset saivat myös aikaan kielteisiä seurauksia. Tuhannet ihmiset saivat surmansa niin sanotussa Nika-kapinassa. Justinianuksen kuoleman jälkeen valtakunta oli voimavarojensa rajoilla, tai ainakin näin hänen seuraajiensa propaganda väitti. Justinianus antoi myös sulkea Ateenan akatemian.
Justinianuksen hallituskaudesta tiedetään paljon etupäässä historioitsijoiden Prokopios ja Agathias ansiosta.
Nuoruus.
Justinus, synnyinnimeltään Petrus Sabbatius, syntyi vaatimattomiin oloihin. Justinianuksen kotipaikka oli Tauresion eli Tauresium, joka sijaitsi latinankielisellä alueella, nykyisen Skopjen lähistöllä (ent. Jugoslavia).
Aikalaislähde Johannes Malalas kertoo Justinianuksen ulkonäöstä että hän oli muun muassa lyhyt, vaaleaihoinen, kiharatukkainen, pyöreäkasvoinen ja komea. Prokopios vertaa Justinianuksen ulkonäköä tyrannimaiseen Domitianukseen, mutta tämä on luultavasti vain panettelua.
Justinianuksen eno Justinus I, traakialainen oppimaton talonpoika, oli saapunut Konstantinopoliin jo 470-luvulla ja oli päässyt keisari Leon uuteen kaartiin, joka tunnettiin nimellä "excubitores". Justinus I oli pätevä sotilas ja eteni helposti urallaan. Vaurastuessaan hän kutsui sukulaisiaan pääkaupunkiin, heidän mukanaan tuli myös Justinuksen siskon poika Petrus, jonka koulutuksen Justinus I kustansi. Justinus I:lla ei ollut omia lapsia, minkä takia hän adoptoi pojan vuoteen 520 mennessä ja tämä otti uudeksi nimekseen Justinianus.
Keisari Anastasiuksen kuollessa vuonna 518 Justinus oli upseerina yhdessä keisarin palatsikaarteista. Anastasius ei ollut nimittänyt itselleen seuraajaa, vaikka hänellä oli kolmekin veljenpoikaa. Kronikoitsija Joannes Malalas kertoo miten Justinus I pääsi keisariksi. Korkea-arvoinen eunukki Amantius, joka ei itse olisi voinut päästä keisariksi, yritti saada tukea omalle ehdokkuudelleen. Amantius antoi Justinukselle rahaa, joilla hänen tuli lahjoa kaartin sotilaat. Justinus lahjoikin sotilaat, mutta ei kannattamaan Amantiusta vaan itseään.
10. heinäkuuta vuonna 518 senaatti, armeija ja kansa julistivat Justinuksen uudeksi keisariksi. Justinus antoi siskonpojalleen heti arvonimen "comes". Prokopios väittää että Justinus oli miltei lukutaidoton ja että Justinianuksella oli todellinen valta heti alusta alkaen. Heti Justinuksen noustua keisariksi Justinianus heittäytyi innolla politiikan syövereihin. Kolme kuukautta Justinuksen noustua valtaan Justinianus kirjoitti jo paaville kärsimättömän kirjeen jossa hän vaati tätä saapumaan Konstantinopoliin. Justinianuksen asema Justinuksen seuraajana ei kuitenkaan ollut täysin selvä.
Seuraavien vuosien aikana Justinianuksen arvovalta kasvoi suunnattomasti. Prokopioksen mukaan Justinianus oli sekaantunut vuoden 520 konsulin Vitalianuksen murhaan. Vitalianus oli myös "magister militum praesentalis", pääkaupungin tärkein sotilaskomentaja. Tämän jälkeen Justinus nimitti Justinianuksen uudeksi "magister militum praesentalikseksi". Justinianus nimitettiin myös vuoden 521 konsuliksi. Justinianus järjesti konsulivuotenaan suurenmoiset ajot, mitkä kasvattivat hänen suosiotaan entisestään.
Theodora.
Keisarinna Theodoran kuva Ravennan St. Vitalen kirkossa sijaitsevassa mosaiikissa.
Vuonna 522 Justinianus tapasi tulevan vaimonsa Theodoran. Justinianus oli jo lähes 40-vuotias ja Theodora oli tätä paljon nuorempi. Suurin osa Theodoraa koskevista tiedoista on peräisin Prokopioksen "Anekdotasta". Tässä kirjassa historioitsija purkaa vihaansa keisarinnaa kohtaan. Prokopioksen kuvauksessa Theodora manipuloi heikkotahtoista miestään.
Theodora oli ammatiltaan näyttelijätär. Tähän aikaan näyttelijöitä ei arvostettu ja heidät laskettiin prostituoituihin. Justinianus ei olisi itse asiassa voinut mennä Theodoran kanssaan naimisiin, ellei keisari Justinus olisi säätänyt lakia, joka mahdollisti korkeasäätyisten ja näyttelijättärien väliset avioliitot. Theodoran isä oli toiminut hippodromissa "vihreän puolueen" karhujen kesyttäjänä. Theodora alkoi vihata vihreitä, koska he eivät olleet auttaneet hänen äitiään isän kuoltua. Theodora oli tästä lähtien, samoin kuten Justinianuskin, sinisten kannattaja. Ei tiedetä, miten Justinianus ja Theodora kohtasivat, mutta ilmeisesti Justinianus rakastui Theodoraan. Eräässä myöhemmin säätämässään laissa hän sanoi, että avioliitto syntyy yhteisestä kiintymyksestä ja se ei tarvitse lisäkseen myötäjäisiä. Justinianus korotti Theodoran patriisiksi. Suurin uhka Justinianuksen ja Theodoran liitolle oli Justinuksen vaimo keisarinna Euphemia, joka ei voinut sietää Theodoraa. Euphemia kuoli kuitenkin vuonna 524 ja vuonna 525 Justinianus ja Theodora menivät naimisiin.
Vuonna 527 Theodora sai arvonimen Augusta. Kuten Justinuksen perhe aikaisemmin, myös Theodoran perhe sai jakaa hänen uudesta arvostaan saaman hyödyn. Theodoran siskot naitettiin korkeasäätyisiin perheisiin. Theodoran ja myös Justinianuksen tausta loi paljon vastustusta pääkaupungissa. Justinianuksen ja Theodoran hovissa etiketti nousi entistä tärkeämpään rooliin. Prokopios kertoo muutaman tarinan, kuinka Theodora nöyryytti yläluokkaan kuuluneita henkilöitä. Theodora käyttikin hovietikettiä pitääkseen kiinni uudesta asemastaan.
Theodora oli monofysitismin kannattaja. Monofysitismi oli tuomittu harhaoppina Khalkedonin kirkolliskokouksessa jo vuonna 451. Justinianus kannatti enonsa tapaan Khalkedonin kokouksen päätöksiä. Theodora ei pitänyt monofysitismiään salassa ja pariskunta riiteli usein uskonnollisista asioista. Toisaalta valtakunnan monofysitistien uskollisuus keisaria kohtaan pysyi lujana kun he tiesivät keisarinnan olevan monofysitisti.
Keisarina.
Prokopioksen mukaan Justinianuksella oli todellinen valta jo ennen Justinuksen kuolemaa. 4. huhtikuuta 527 Justinus antoi kruunata Justinianuksen ja Theodoran keisariksi ja keisarinnaksi. Neljä kuukautta myöhemmin Justinus kuoli ja Justinianuksesta tuli yksinvaltias.
Verotuksen uudistaminen.
Rahoittaakseen kaikki haluamansa uudistukset Justinianus antoi Johannes Kappadokialaiselle tehtäväksi uudistaa valtakunnan verotusta. Johanneksen johdolla byrokratiaa karsittiin ja uusia veroja säädettiin. Verotus iski niin aristokratiaan kuin talonpoikiin.
Osa uudistuksista oli suorastaan haitallisia. Johannes ajoi läpi uudistuksen joka rajoitti keisarillista postilaitosta. Tämä sai seurauksia. Talonpojat olivat aikaisemmin pystyneet myymään viljaansa postilaitokselle, joka tarvitsi ruokaa hevosille. Nyt talonpojat eivät pystyneet myymään viljaansa, koska viljan kuljetus maitse oli yleensä erittäin kallista. Johanneksen yritykset karsia Belisariuksen vandaaleja vastaan suunnatun sotaretken menoja oli myös kostautua. Laivaston muonaan kuuluva leipä ei ollut tarpeeksi hyvin paistettua ja se pilaantui matkan aikana. Viisisataa sotilasta kuoli syötyä pilaantunutta ruokaa. Kova verotus ajoi talonpoikia kodeistaan. Suuri osa heistä muutti Konstantinopoliin. Johannes Lyydialainen kertoo Kappadokialaisen päästäneen lauman villipetoja, eli veronkerääjiä, Lyydian kimppuun. Pian Johannes olikin valtakunnan vihatuin mies.
Valtakunnan itäosissa kreikka syrjäytti latinan hallintokielenä.
Lainsäädännön uudistukset.
Justinianus antoi kirjoittaa uudestaan vanhat roomalaiset lait Tribonianuksen johdolla. 8. huhtikuuta 529 valmistui "Codex Iustinianus" ja viikkoa myöhemmin se syrjäytti kaikki vanhat lait tuomiostuimissa kautta valtakunnan. Vuonna 530 alettiin koota vanhojen lakimiesten teksteistä yhtenäinen "Digesta". Kolmas lakeihin liittyvä kirja oli "Institutiones", joka oli tarkoitettu oppikirjaksi lakia opiskeleville. Nämä kolme teosta tunnetaan nimellä "Corpus iuris civilis".
Justinianus ja uskonto.
Justinianus kannatti enonsa tapaan Khalkedonin kirkolliskokouksen päätöksiä. Theodora oli kuitenkin monofysitismin kannattaja. Justinuksen hallituskauden alussa monofysiitteja sorrettiin, mutta Justinianus – Theodoran kannustamana – suosi neuvotteluja.
Vuoteen 527 mennessä monofysitistit olivat jakaantuneet kahteen leiriin, Severuksen johtamiin maltillisiin ja niin sanottuihin julianisteihin, jotka kannattivat jyrkempää monofysitismin muotoa. Julianisteilla oli suuri kannatus kansan joukossa.
Vuonna 531 monofysiittien delegaatio saapui Konstantinopoliin jossa Theodora ja Justinianus ottivat heidät vastaan. Monofysiitteja varten keisari antoi rakennuttaa jopa oman kirkon pääkaupunkiin. Justinianus yritti saada aikaan dialogin khalkedonilaisten ja monofysiittien välillä. Vuonna 532 hän järjesti kokouksen johon osallistui munkkeja kummastakin leiristä. Kokous ei kuitenkaan johtanut mihinkään ja vuonna 536 Severus ja muita monofysiittien johtajia saapui Justinianuksen pyynnöstä pääkaupunkiin. Monofysiitit tapasivat Konstantinopolin uuden patriarkan Anthimuksen. Severus edusti monofysitismin maltillista suuntausta ja osapuolet pääsivät pian sopuun. Severus sai myös paavi Johannes II:n hyväksymään monofysitisteille mieluisan muutoksen Khalkedonin uskontunnustukseen. Severuksen kannatus Egyptissä oli kuitenkin laskussa. Vuonna 536 paavi Agapetus I saapui Konstantinopoliin. Justinianus ja Agapetus puhuivat kummatkin äidinkielenään latinaa ja paavi sai helposti Justininuksen takaisin khalkedonilaisten puolelle. Justinianus erotti Anthimuksen ja nimitti tämän sijaan patriarkaksi erään Pauluksen. Severus ja Anthimus karkotettiin pääkaupungista ja Serverus kuoli pian tämän jälkeen. Hänen seuraajakseen monofysiittien johtajaksi nousi Theodosius, joka oli valittu Aleksandrian patriarkaksi.
Seuraava käänne tapahtui vuonna 541 kun ghassanidien emiiri Harith saapui Konstantinopoliin. monofysiittinä Harith kääntyi Theodoran puoleen ja pyysi saada piispoja omalle heimolleen. Harithin kannatus oli tärkeä Bysantille ja Theodora sai Justinianuksen ylipuhuttua. Monofysiittien johtaja Theodosius sai näin ollen luvan vihkiä kaksi munkkia Edessan ja Bostran metropoliitoiksi. Bostra oli Arabian provinssin pääkaupunkiin ja sen uusi metropoliitta Theodoros oli itsekin arabi. Hän ei kuitenkaan oleskellut Bostrassa vaan seurasi Ghassanidien heimon mukana. Myös Edessan metropoliitti Jakob liikkui ympäri lähi-itää ja väitteiden mukaan hän vihki 100 000 pappia ja melkein 30 piispaa. Vaikka luvut eivät olisikaan tosia, niin idässä monofysiitit rakensivat oman rinnakkaisen hierarkian. Ghassanidien lojaalisuus oli näin ollen taattu, mutta valtakunnan uskonnollisen yhtenäisyyden saavuttaminen hankaloitui entisestään.
Samalla keisari yritti saada aikaan sovin osapuolten välillä. Suurin ongelma olivat paavit, jotka eivät olleet valmiita minkäänlaiseen teologiseen kompromissiin. Kun Agapetus kuoli, Theodora halusi hänen seuraajakseen erään Vigiliuksen, joka oli saapunut Konstantinopoliin Agapetuksen seurassa ja joka oli osoittanut olevansa halukas sovitteluun. Roomassa uudeksi paaviksi valittiin kuitenkin ostrogoottien tuella Silverius. Belisariuksen ja Antoninan avulla Silverius saatiin syrjäytettyä ja Vigilius valittiin paaviksi.
Vuosina 542-543 Justinianus julkaisi ediktin, joka tuomitsi Origeneen opit. Origenismi oli aiheuttanut suuria ongelmia Palestiinassa. Vuonna 544 Justinianus julkaisi toisen ediktin, joka tunnetaan nimellä "kolme lukua" (), jossa tuomittiin useita nestorialaisuuteen liittyvien henkilöiden oppeja. Monofysitistien mielestä khalkedonilaisten ja nestoriolaisten välillä ei ollut suurta eroa. Osa tuomituista opeista oli hyväksytty Khalkedonin kirkolliskokouksessa. Justinianus uskoi ediktin auttavan saamaan sopua monofysiittien ja khalkedonilaisten välillä. Latinankielisessä Italiassa ja Afrikassa ediktiä vastustettiin kuitenkin jyrkästi. Yllättynyt Justinianus kutsui paavin Konstantinopoliin neuvottelemaan. Vigilius saapui vuonna 547. Justinianus pakotti hänet hyväksymään ediktin. Tämän seurauksena Vigilius tuomittiin Karthagossa pidetyssä kokouksessa. Justinianus pyysi tämän jälkeen Afrikan piispoja saapumaan Konstantinopoliin. Sinne saavuttuaan Justinianus antoi erottaa ja vangita useita piispoja, heidän joukossaan Karthagon piispan Rapatuksen. Myös idässä oli ongelmia ja Justinianus sai patriarkat allekirjoittamaan ediktin vasta pakon edessä.
Justinianus päätti kutsua koolle kirkolliskokouksen keskustelemaan asiasta. Ennen kokousta Konstantinopolin patriarkka Menas kuoli vuonna 552 ja hänen seuraajakseen valittiin Eutykcius, joka oli vankka Justinianuksen kannattaja. Viides ekumeeninen kirkolliskokous pidettiin Konstantinopolissa vuonna 553. Kokoukseen osallistui 166 piispaa. Illyriasta piispoja osallistui vain yhdeksän ja Italiasta, Roomaa ja Milanoa lukuun ottamatta, ei ketään. Jerusalemin patriarkka ei osallistunut kokoukseen, vaikka hän olikin kaupungissa ja Vigilius kieltäytyi osallistumasta. Vigilius antoi kuitenkin periksi vuonna 554 ja hyväksyi kokouksen päätökset. Kokous alkoi 5. toukokuuta. Justinianus ei itse osallistunut kokoukseen, mutta sai kaikki haluamansa asiat ajettua läpi. Lopputulos oli kuitenkin laiha. Monofysiitit eivät olleet vieläkään valmiita sopuun.
Justinianuksen rakennusohjelma.
Keisariksi päästyään Justinianus aloitti kunnianhimoisen rakennusohjelman. Valtakunnan suojaksi hän antoi rakennuttaa uusia linnoituksia ja kunnostaa vanhoja. Konstantinopoliin hän rakennutti maanalaisia vesisäiliöitä. Pääkaupunkiin Justinianus antoi myös rakennuttaa valtavan Hagia Sofian kirkon. Oman synnyinkaupunkinsa Justinianus rakennutti uudelleen ja antoi sille nimeksi Justiniana Prima. Justinianuksen aikana rakennettiin myös San Vitalen basilika Ravennassa, jossa sijaitsevat kuuluisat Justinianusta ja Theodoraa esittävät mosaiikit.
Sota Persiaa vastaan.
Kaukasuksella, Bysantin ja sassanidien valtakuntien välissä, sijaitsi useita pienempiä kristittyjä kuningaskuntia. Justinuksen viimeisten vuosien aikana bysanttilaiset ja sassanidit tekivät pienempiä sotaretkiä alueella. Sota syttyi toden teolla Justinianuksen ensimmäisenä vuonna yksinvaltiaana. Idässä olleita joukkoja johti entisen keisari Anastasiuksen veljenpoika Hypatius. Justinianus nimitti kuitenkin aikaisemmin omaan henkivartioonsa kuuluneen Belisariuksen Hypatiuksen tilalle "magister militum per Orientemiksi" Belisariuksen "assessorina", eräänlaisena kirjurina ja neuvonantajana, toimi tuleva historioitsija Prokopios. Samaa aikaan samarialaiset nousivat kapinaan Kavadhin yllyttämänä. Belisarius kukisti persialaiset Daran taistelussa kesäkuussa vuonna 530. Samalla Sittas esti sassanideja etenemästä Armeniaan. Seuraavana vuonna käyty Callinicumin taistelu päätyi bysanttilaisten tappioon. Sota loppui vuonna 531 kuningas Kavadh I:n kuoltua. Rauhanneuvottelussa vuonna 532 Bysantti lupautui vuosittaan maksamaan 11 000 paunaa kultaa sassanideille. Rauhansopimusta kutsuttiin "ikuiseksi rauhaksi", mutta se tuli kestämään vain seitsemän vuotta.
Samana vuonna Justinianus lähetti mahtavan 30 000-päisen armeijan valtaamaan Armeniaa Persialta. Persialaiset löivät kuitenkin tämän armeijan helposti ja Justinianuksen oli solmittava rauha vuonna 545. Sota jatkui kuitenkin Lazicassa, Mustanmeren itärannalla. Persialaiset jäivät täällä alakynteen ja joutuivat lopulta luopumaan alueesta. Vuonna 561 solmittiin uusi rauha, jonka piti kestää 50 vuotta.
Nika-kapina.
11. tammikuuta 532 Konstantinopolissa käynnistyi kapina, jota johtivat Hippodromissa eli hevosradalla toimivat vihreä ja sininen "puolue". Justinianus oli sinisten kannattaja, mutta he kääntyivät häntä vastaan. Kapinoitsijat vaativat keisaria erottamaan Johannes Kappadokialaisen, Tribonianuksen ja kaupunkiprefektin Eudaimonin. Heidät vaihdettiin keisarin määräyksestä, mutta sen jälkeen kapinoitsijat halusivat syöstä itse keisarin vallasta. 17. tammikuuta Justinianus ei enää voinut hallita tilannetta koko kaupungin mellakoidessa, eikä hän voinut luottaa edes keisarilliseen kaartiinsa. Kapinalliset hakivat Hypatiuksen, keisari Anastasiuksen veljenpojan, aikoen kruunata hänet keisariksi. Keisari määräsi Belisariuksen, joka oli juuri palannut Persiasta, ja Munduksen, jolla oli vielä komennossaan uskollisia heruleja, kukistamaan kapinan. Belisariuksen ja Mundon joukot tappoivat Hippodromissa olevat kapinalliset ja veivät Hypatiuksen keisarin luo. Hypatius ja toinen Anastasiuksen veljenpoika, Pompeius, tapettiin ja heidän ruumiinsa heitettiin mereen. Jopa 30 000 henkilöä sai surmansa kapinan aikana.
Pohjois-Afrikan valloitus.
Bysantin valtakunta ennen Justianuksen valloituksia merkitty punaisella. Valloitetut alueet merkitty vihreällä.
Vuonna 533 Justinianus lähetti valtakunnan lupaavimman upseerin, Belisariuksen, valtaamaan takaisin Pohjois-Afrikan rannikon vandaaleilta. Belisariuksen joukot nousivat maihin Tunisiassa ja kukistivat vandaalien kuningas Gelimerin 13. syyskuuta käydyssä Ad Decimumin taistelussa. Belisarius marssi 15. syyskuuta Karthagoon, joka antautui roomalaisille. Roomalaiset kukistivat Gelimerin toistamiseen Trikamaronin taistelussa joulukuussa 533. Gelimer antautui Belisariukselle maaliskuussa 534 ja sota päättyi.
Vaikka sota oli ohi Itä-Rooman joukot joutuivat taistelemaan etelästä hyökänneitä maureja vastaan vielä moneksi vuodeksi. Belisariuksen seuraaja oli hänen alaisensa, "domesticus" Solomon. Hänet nimitettiin uuden Afrikan provinssin maaherraksi huhtikuussa 534. Solomon aloitti sotaretken maureja vastaan ja rakennutti linnoituksia suojaamaan Itä-Rooman rajaa. Jotkut niistä ovat säilyneet nykyhetkeen asti. Vuonna 536 armeija kuitenkin kapinoi Solomonia vastaan, joka joutui pakenemaan Sisiliaan. Belisarius palasi Italiasta Pohjois-Afrikkaan ja torjui kapinallisten hyökkäyksen Karthagoon, mutta hänen täytyi pian palata johtamaan sotatoimia Italiassa. Justinianus lähetti serkkunsa Germanuksen Afrikkaan. Hän onnistui kukistamaan kapinan ja Pohjois-Afrikka oli rauhallinen kahden vuoden ajan. Vuonna 539 Solomon nimitettiin uudestaan Afrikan joukkojen komentajaksi. Hän sai mukaansa uusia joukkoja.
Solomon kitki kapinan ytimet armeijastaan ja aloitti sotaretken maureja vastaan Aurèsvuorilla. Roomalaiset valtasivat Mauretania Priman ja liittivät sen valtakuntaansa. Solomon rakennutti lisää linnoituksia suojaamaan aluetta. Vuonna 543 maurit kapinoivat jälleen. Tällä kertaa syy oli Solomonin veljenpoika Sergius, joka nimitettiin ensin Tripolitanian duxiksi ja sitten Solomonin seuraajaksi tämän kuoltua vuonna 544. Hän oli kuitenkin täysin epäpätevä ja laajalti vihattu. Vuonna 545 Justinianus nimitti toisen upseerin Areobinduksen armeijan johtoon, mutta hänkin osoittautui epäpäteväksi ja hänet murhattiin seuraavana vuonna. Seuraavaksi Justinianus lähetti alueelle kokeneen Johannes Troglitan, joka kukisti maurit vuonna 548. Tämän jälkeen Pohjois-Afrikka näyttää nauttineen suhteellisen rauhallisesta kaudesta aina 600-luvulla tapahtuneisiin arabien valloituksiin asti.
Goottisota.
Justinianus lähetti Belisariuksen valloittamaan Italian ostrogooteilta vuonna 534. Hän nousi maihin Sisiliassa ja valtasi saaren vaikeuksitta. Rooma vallattiin vuonna 536 ja Milano ja Ravenna vuonna 540. Justinianus ehdotti nyt gooteille rauhaa ja olisi antanut heidän säilyttää oman valtakuntansa Pohjois-Italiassa, mutta Belisarius vastusti tätä. Gootit olisivat tässä vaiheessa halunneet Belisariuksen omaksi kuninkaakseen. Belisarius otti kruunun vastaan, mutta päästyään Ravennaan hän vangitsi goottien johtajat ja valtasi koko goottivaltakunnan Bysantille. Justinianukselle tämä ei kelvannut, hän olisi halunnut neutraalin valtion Bysantin ja frankkien välille, koska persialaiset olivat taas alkaneet vaivata itärajalla. Justinianus lähetti Belisariuksen sotimaan persialaisia vastaan ja asetti eunukki Narseksen hänen tilalleen Italiassa.
Rutto.
Vuonna 542 rutto iski Konstantinopoliin. Pelkästään Konstantinopolissa kuoli arviolta 300 000, ehkä jopa 40 % kaupungin asukkaista. Justinianus sairastui ja vähän aikaa näytti siltä, että hänkin menehtyisi. Tavan mukaan armeija valitsi seuraavan keisarin. Idässä oleva armeija kokoontui ja päätti, ettei se hyväksyisi uutta keisaria, jos sellainen valittaisiin armeijan poissa ollessa. Justinianus kuitenkin parani taudista. Theodora, joka ei ollut ikinä pitänyt Belisariuksesta, näki tilaisuutensa ja sai Justinianuksen erottamaan tämän itäisen armeijan johdosta. Belisariuksen omaisuus takavarikoitiin ja hänen henkilökohtainen kaartinsa lakkautettiin.
Justinianus armahti Belisariuksen vuonna 543, ja tämä sai takaisin omaisuutensa. Belisariuksen ainut lapsi Joannina meni naimisiin Theodoran lapsenlapsen Anastasiuksen kanssa. Theodora hyväksyi tämän ehkä siksi, että oli hyvä ystävä Belisariuksen vaimon Antoninan kanssa. Antoninalla oli samanlainen tausta kun Theodoralla.
Vuonna 544 Justinianus lähetti Belisariuksen jälleen Italiaan. Belisariuksen poissa ollessa gootit olivat lyöneet Italiaan jääneet joukot. Belisarius ei kuitenkaan pystynyt estämään ostrogoottien johtajaa Totilaa valtaamasta Roomaa vuonna 546. Totila kuitenkin jätti Rooman ja Belisarius valtasi sen takaisin. Vuonna 549 Belisarius kutsuttiin takaisin Konstantinopoliin ja Totila sai taas vallattua Rooman. Vuonna 550 Justinianus aikoi lähettää armeijan serkkunsa Germanuksen johdolla, mutta tämä kuoli ennen lähtöä.
Vuonna 551 Bysantti valtasi Etelä-Espanjan visigooteilta.


Luettelo Bysantin keisareista.
Tämä on luettelo Itä-Rooman eli Bysantin keisareista.
Konstantinuksen dynastia.
Konstantinus Suuri yhdisti Rooman valtakunnan yhden hallitsijan alaiseksi ja perusti uuden pääkaupungin Konstantinopolin.
Julianus Apostatan kuoleman jälkeen armeija valisti keisariksi Jovianuksen, joka oli keisarin henkivartioston komentaja.
Jovianuksen kuoleman jälkeen Länsi-Rooman keisari Valentinianus I nimitti veljensä Valensin Itä-Rooman keisariksi.
Theodosiuksen dynastia.
Kun Valens kuoli vuonna 378 nimitti Länsi-Rooman keisari Gratianus Theodosiuksen Itä-Rooman keisariksi. Theodosius oli viimeinen keisari joka hallitsi koko Rooman valtakuntaa. Hänen poikansa Arkadius ja Honorius jakoivat valtakunnan keskenään, tällä kertaa jaosta tuli lopullinen.
Leon dynastia.
Marcianuksen kuoleman jälkeen "magister militum" Aspar teki Leosta keisarin.
Zenonin kuoleman jälkeen hänen vaimonsa Ariadne meni naimisiin Anastasioksen kanssa ja nimitti hänet keisariksi.
Justinianuksen dynastia.
Anastasioksen kuoleman jälkeen keisarillisen kaartin komentaja Justinus nousi keisariksi.
Fokas kaappasi vallan Maurikiokselta vuonna 602.
Herakleioksen dynastia.
Herakleios kaappasi vallan Fokakselta vuonna 610.
Leontios kaappasi vallan Justianianukselta ja pakotti tämän maanpakoon. Apsimaros kaappasi puolestaan vallan Leontiokselta ja hallitsi nimellä Tiberius III.
Justinianus palasi maanpaosta vuonna 705 ja syrjäytti Tiberius III:n.
Justinianus syrjäytettiin toisen kerran vuonna 711. Hänen seuraajakseen tuli armenialainen Filippikos.
Filippikoksen kuoleman jälkeen hänen kirjurinsa Artemios nousi keisariksi nimellä Anastasios II.
Anastasios syrjäytettiin ja hänen tilalleen nousi verojen kerääjän aikaisemmin toiminut Theodosius III.
Isaurialainen dynastia.
Leo III ja Konstantinos V
Anatolian teeman komentaja Leo syrjäytti Theodosius III:n ja perusti isaurialaisen eli syyrialaisen dynastian.
Valtionvarainministeri Nikeforos syrjäytti Irenen ja nousi tämän jälkeen valtaistuimelle.
Leo syrjäytti Mikeal I:n vuonna 813.
Amorionilainen dynastia.
Fryygian Amorionista kotoisin oleva Mikeal syrjäytti Leo V:n ja perusti amorionilainen eli fryygialaisen dynastian.
Makedonialainen dynastia.
Romanos IV ja keisarinna Eudokia Makrembolitissa.
Komnenosten dynastia.
Isaak Komnenos syrjäytti Mikael VI:n ja perusti Komnenosten hallitsijasuvun. Isaak erosi kuitenkin virastaan, mutta Komnenoksen pääsivät valtaan uudelleen vuonna 1081.
Dukasten dynastia.
Mikael Pselloksen ansiosta uudeksi keisariksi nousi Konstantinos Dukas.
Laskaristen dynastia.
Maanpaossa Nikaiassa Latinalaisen keisarikunnan aikana.
Palaiologosten dynastia.
Konstantinos XI Dragses, Bysantin viimeinen keisari.
Mikael Palaiologos toimi aluksi nuoren Johannes IV:n holhoojana, mutta hänet kruunattiin kanssahallitsijaksi vuonna 1259.
Vuonna 1453 Mehmed II otti itselleen caesarin arvonimen, ja hänen seuraajansa jatkoivat tätä tapaa. Katso: Osmaanien valtakunta
Viitteet.
*
Bysantin keisarit


Steven Spielberg.
Steven Allan Spielberg (s. 18. joulukuuta 1946 Cincinnati, Ohio) on yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja ja yksi maailman menestyneimmistä elokuvantekijöistä. Hänen tuotoksiaan ovat monet menestyneet elokuvat, kuten "Tappajahai", "Kadonneen aarteen metsästäjät", "Jurassic Park" ja seitsemän Oscaria voittanut "Schindlerin lista". Oscar-palkinnon hän on voittanut kahdesti ohjaajana ("Schindlerin lista", 1993, ja "Pelastakaa sotamies Ryan", 1998) ja kerran tuottajana ("Schindlerin lista", 1993)
Varhainen elämä.
Steven Spielberg syntyi juutalaiseen perheeseen Cincinnatissa, Ohion kaupungissa. Hänen isänsä oli tietokoneteknikko ja äitinsä ravintolanpitäjä sekä konserttipianisti. Hän vietti lapsuutensa New Jerseyssa ja myöhemmin Arizonassa. Kun hän oli neljävuotias, hänen isänsä vei hänet katsomaan meteorisadetta, joka teki häneen vaikutuksen. Spielberg on sanonut, ettei hän sen jälkeen "enää katsonut taivaalle ja pitänyt sitä pahana paikkana", mikä on vaikuttanut hänen tieteiselokuviensa tunnelmaan ja inspiroi merkittävästi elokuvaa "Kolmannen asteen yhteys". Hän kuului lapsena partioon ja ansaitsi ansiomerkin valokuvauksesta filmattuaan 9 mm filmikameralla lyhytelokuvan "Last Gunfight". Spielbergin vanhemmat erosivat vuonna 1966.
Kun perhe muutti San Franciscoon hänen viimeisenä lukiovuotenaan, hänen luokkatoverinsa kohtelivat häntä juutalaisvastaisesti. Hänen kouluarvosanansa laskivat kiusaamisen ja vanhempien eroamisen aiheuttamien vaikeuksien takia. Spielberg valmistui, mutta hänen hakemuksensa sekä ja elokuvakouluihin hylättiin. Hän opiskeli kolme vuotta Kalifornian osavaltionyliopistossa Long Beachillä, mutta keskeytti opintonsa tavoitellakseen uraa elokuva-alalla. Spielberg suoritti yliopisto-opintonsa loppuun vasta vuonna 2002, yli 30 vuoden tauon jälkeen.
Uran alku ja läpimurto.
Spielbergin ensimmäinen elokuva, lyhytfilmi "Amblin" (1968), pääsi Atlantan elokuvafestivaaleille. Ensimmäisenä laajempaan teatterilevitykseen pääsi "Kovat ratsastajat" (1974, "The Sugarland Express"), mutta varsinaisesti ensimmäisenä Spielbergin pitkänä elokuvana pidetään "Kauhun kilometrit" -elokuvaa (1971, "Duel"), joka on myöhemmin kerännyt arvostusta.
Spielbergin lopullinen läpimurto oli vuonna 1975 ensi-iltansa saanut "Tappajahai". Elokuva ylitti budjettinsa ja valmistui aikataulusta jäljessä, mutta siitä tuli suurmenestys. Sitä on luonnehdittu ensimmäiseksi kesällä ensi-iltansa saaneeksi menestyselokuvaksi, koska Tappajahaita mainostettiin poikkeuksellisen laajasti ja se oli ilmestyessään maailman menestynein elokuva.
1980-luku.
Spielbergin seuraava elokuva, tieteiselokuva "Kolmannen asteen yhteys" sai kriitikoilta positiivisen vastaanoton ja oli myös menestys, vaikka valmistui niin ikään myöhässä aikataulustaan ja yli annetun budjetin. Sama toistui komedian "1941 – Anteeksi, missä on Hollywood?" kohdalla, joka tosin oli taloudellinen pettymys.
Spielbergin lomaillessa ystävänsä George Lucasin kanssa Havaijilla Lucas esitteli tälle luomansa uuden sankarihahmon, seikkailija-arkeologi Indiana Smithin. Hahmon nimi vaihdettiin myöhemmin Indiana Jonesiksi, koska Spielberg ei pitänyt alkuperäisestä nimestä. Hahmo esiintyi seikkailuelokuvassa "Kadonneen aarteen metsästäjät", josta tuli vuoden 1981 menestynein elokuva Pohjois-Amerikassa. Elokuva palkittiin myös Oscareilla. Elokuvaa tehdessään Spielberg asetti itselleen henkilökohtaiseksi tavoitteeksi pysyä annetussa budjetissa ja aikataulussa. Elokuva valmistuikin 17 päivää etuajassa ja pysyi tiukasti määrätyssä budjetissaan. Myöhemmin Spielberg teki Lucasin kanssa elokuvalle peräti kolme jatko-osaa. 1980-luvulla Spielberg ohjasi myös elokuvat "Häivähdys purppuraa" 1985, joka sai 11 Oscar-ehdokkuuta, mutta ei voittanut yhtäkään. Lisäksi hän julkaisi taloudelliset pettymykset "Auringon valtakunta" (1987) ja "Always – ikuisesti" (1989).
Spielbergin suurinpia menestyksiä 1980-luvulla oli "E.T.", joka voitti neljä Oscaria ja kaksi Golden Globea. Siitä tuli myös maailman siihen asti menestynein elokuva. Elokuvan jälkeen hän perusti Amblin -tuotantoyhtiön, joka on ollut mukana tuottamassa monia menestyselokuvia kuten "Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?" sekä "Casper", jotka Spielberg tuotti.
1990-luku.
1990-luvulla Spielberg ohjasi useita menestyselokuvia. Hänen henkilökohtaisin teoksensa on 1993 ensi-iltansa saanut "Schindlerin lista", jonka hän sekä tuotti että ohjasi. Elokuva kertoi natsien juutalaisvainojen kauhuista ja emaliastioita valmistaneen saksalaisen tehtaan omistajasta Oskar Schindleristä, joka pelasti yli tuhannen juutalaisen hengen. Elokuva sai kuusi Oscaria, joista Spielbergille henkilökohtaisesti myönnettiin palkinnot parhaasta elokuvasta ja ohjauksesta. Samana ilmestyi myös "Jurassic Park", joka perustui Michael Crichtonin kirjaan "Dinosauruspuisto". Elokuvasta tuli taloudellinen menestys maailmanlaajuisesti ja sen uraauurtavia, erityisesti tietokoneilla luotuja tehosteita kehuttiin. Juonta kuitenkin pidettiin köykäisenä. Elokuvan jatko-osa ' ilmestyi 1997 ja oli edeltäjänsä tavoin menestys. Spielbergin samana vuonna ohjaama "Amistad" puolestaan oli taloudellinen pettymys, mutta sai kiitosta kriitikoilta. Noina vuosina Spielberg ohjasi myös sotaelokuvan "Pelastakaa sotamies Ryan". Se sai viisi Oscaria, joista yksi jälleen Spielbergille parhaasta ohjauksesta.
Vuonna 1994 Spielberg perusti Jeffrey Katzenbergin ja David Geffenin kanssa DreamWorks SKG -elokuvastudion. Kirjaimet SKG tulevat yhtiön perustajien sukunimien alkukirjaimista.
2000-luku.
Spielbergin elokuvat ovat menestyneet 2000-luvullakin, kuten "Ota kiinni jos saat", "Minority Report" ja "Maailmojen sota". ' -elokuva valmistui vuonna 2011. Spielberg ohjasi ensimmäisen osan, seuraavan ohjaa Peter Jackson.
Spielberg käyttää yleensä elokuvissaan elokuvasäveltäjä John Williamsin säveltämää elokuvamusiikkia ja Industrial Light & Magicin tekemiä erikoistehosteita. Hänet on joskus nähty myös cameo-roolissa; tunnetuin lienee verovirkailija elokuvassa Blues Brothers.
Tuottajana.
1980-luvun loppupuolella ja 1990-luvun alussa hän toimi vastaavana tuottajana Robert Zemeckisin "Paluu tulevaisuuteen" -trilogiassa.
Hän on ollut tuottajana myös monissa muissa menestyneissä elokuvissa kuten, "Zorro"-elokuvissa, "Transformers"-elokuvissa ja sotaelokuvissa "Kirjeitä Iwo Jimalta" ja "Isiemme liput". Myös "Men in Black - miehet mustissa" elokuvassa hän oli tuottajana.
Yksityiselämä.
Steven Spielbergiä pidetään yhtenä Hollywoodin vaikutusvaltaisimmista ohjaajista ja hänen hyviä ystäviään ovat tunnetut elokuvantekijät Martin Scorsese, Francis Ford Coppola, Robert Zemeckis ja George Lucas. Spielberg on Hollywoodin rikkaimpia asukkaita. Vuonna 2005 hänen omaisuutensa arvo oli 2,7 miljardia dollaria ja tulonsa 332 miljoonaa dollaria – näin ollen hän on kaikkien aikojen rikkain elokuvaohjaaja. Hän asuu Kaliforniassa Los Angelesissa.
Spielberg on ollut kaksi kertaa naimisissa. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli Amy Irving, jonka kanssa hän oli avioliitossa vuodesta 1985 vuoteen 1989 asti. Hänen toinen ja nykyinen vaimonsa on Kate Capshaw, joka esitti Willie Scottia "Indiana Jones ja tuomion temppeli" -elokuvassa. Spielberg tapasi Capshaw'n kuvauksissa ensimmäistä kertaa ja on myöhemmin sanonut, että vaikka hänellä onkin vähän hyvää sanottavaa "Tuomion temppelistä", on elokuva hänelle tärkeä, koska ilman sitä hän ei olisi tavannut Capshawta. He menivät naimisiin vuonna 1991.
Avioliitoistaan Spielbergillä on kuusi lasta, joista yhden hän sai ollessaan naimisissa Amy Irvingin kanssa ja viisi muuta nykyisen vaimonsa Kate Capshaw’n kanssa.
Steven on myös Drew Barrymoren kummisetä.


Tikkurila.
Tikkurila () on Vantaan kaupunginosa pääradan varrella, Keravanjoen pohjoispuolella, noin 16 kilometriä pohjoiseen Helsingin keskustasta. Se on Vantaan hallinnollinen keskus ja merkittävin taajama Myyrmäen ohella. Tikkurilasta ei ole kehittynyt selkeää keskustaa Vantaalle, Lentokentän kaupunginosa jakaa Vantaan kahtia. Länsi-Vantaan keskuksena toimii Myyrmäki. Tikkurilan väestö on vanhusvoittoista, koska palvelut ovat lähellä. Verrattaessa Tikkurilaa muuhun Vantaaseen, on siellä eniten yksin asuvia ja vähiten suuria perheitä. Tikkurila kuuluu niiden kymmenen Vantaan kaupunginosan joukkoon, joiden asunnoista alle puolet on omistusasuntoja. Vuokra-asunnoista suurin osa on vakuutusyhtiöiden tai) omistamia. Asumisoikeusasuntoja on vain yksi prosentti. Asuntojen keskikoko on Vantaan matalin, vain 58 neliömetriä.
Tikkurilan kaupunginosa, aluekeskus ja suuralue.
Hallinnollisesti Tikkurilan kaupunginosa käsittää vajaan neliökilometrin kokoisen alueen. Sen rajoina ovat idässä päärata, pohjoisessa Valkoisenlähteentien tielinjaus ja lännessä Talvikkitie. Etelässä Tikkurila rajautuu Vantaan ja Helsingin väliseen kaupunginrajaan. Kaupunginosan asukasluku oli 4 727 vuoden 2006 alussa, jolloin se oli kasvanut hieman yli 20 prosenttia runsaan 10 vuoden aikana.
Tikkurila muodostaa ympäröivien kaupunginosien (Hiekkaharju, Jokiniemi, Kuninkaala, Simonkylä, Viertola) kanssa yhteinäisen taajaman. Eri kaupunginosien väliset rajat ovat lähinnä hallinnollisia, ja arkipuheessa nimitystä Tikkurila käytetään usein virallista kaupunginosaa laajemmasta alueesta. Tämä heijastuu myös alueen virallisessa nimistössä: esimerkiksi Tikkurilan urheilupuisto on Viertolan kaupunginosassa ja Tikkurilan lukio Jokiniemen kaupunginosassa.
Tikkurila on myös yksi pääkaupunkiseudun aluekeskuksista. Tikkurilan suuralueeseen (2007-) kuuluu seuraavat kymmenen kaupunginosaa: Hiekkaharju, Tikkurila, Jokiniemi, Viertola, Kuninkaala, Simonkylä, Hakkila, Ruskeasanta, Koivuhaka ja Helsingin pitäjän kirkonkylä. Tikkurilan suuralueella asuu 37 064 asukasta (1.1.2010).
Tikkurilan yleisilme.
Tikkurila on rakennettu melko väljästi ja sitä hallitsevat viheralueiden ympäröimät autotiet, joiden väliin on rakennettu matalia 2–4-kerroksisia taloja. Suurin osa rakennuskannasta on 1970-luvulta tai uudempaa. Tikkurilan yleisilmeelle on leimallista hajanaisuus, sillä alue kasvoi nopeasti ja suunnittelemattomasti maalaiskunnan asemakylästä Suomen neljänneksi suurimman kaupungin hallinto- ja liikekeskukseksi. Merkitystä on myös autokaupungin ihanteella: alueen kiivain kasvu ajoittui samaan aikaan autoistumisen ollessa voimakkaimmillaan. Kaupunginosaa on kuitenkin pyritty muuttamaan entistä tiiviimmäksi ja keskustamaiseksi esimerkiksi uusien hallintorakennusten ja korkeiden kerrostalojen myötä. Uusimpana maamerkkinä Tikkurilaan on valmistunut 16-kerroksinen Kielotorni, ja suunnitelmissa on muun muassa uuden mittavan asemakeskuksen rakentaminen. Toisaalta pysäköintipaikkoja on huomattavan paljon ja ne ovat lähes aina katutasossa. Tikkurilaan on mahdollista rakentaa vielä paljon, jos siitä halutaan saada suuren kaupungin keskustan tuntuinen.
Historiaa.
Tikkurila tunnettiin markkinapaikkana jo 1500-luvulla, mistä se on myös saanut nimensä: "tikkuri" tarkoitti kymmenen nahan nippua. Turun ja Viipurin välinen vanha tie, Kuninkaantie, kulki Tikkurilan kautta nykyisen Kuriiritien ja Tikkurilantien kohdalla. Alue säilyi kuitenkin harvaan asuttuna Helsingin pitäjän takamaana 1800-luvun loppupuolelle asti.
Vuonna 1862 otettiin käyttöön Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rautatie. Yksi sen seitsemästä asemasta rakennettiin Tikkurilaan, koska siellä rautatie ylitti vanhan Turku–Viipuri-maantien (ns. Kuninkaantie). Hämeen läänin lääninarkkitehti Carl Albert Edelfelt (taidemaalari Albert Edelfeltin isä) suunnitteli Tikkurilalle uusrenessanssia ja varhaista eurooppalaista rautatiearkkitehtuuria edustavan tiilisen asemarakennuksen, joka toimii nykyään Vantaan kaupunginmuseon näyttelytilana sen poistuttua asemakäytöstä 1970-luvulla. Rautatie toi teollisuutta Keravanjoen Tikkurilankoskelle, jossa aloitti 1860-luvulla toimintansa öljynpuristamo ja vernissakeittämö. Näistä sai alkunsa nykyinen maalikonserni Tikkurila Oy joka toimii edelleen paikkakunnalla. Rautatie toimi alkusysäyksenä myös asutuksen kasvulle. 1900-luvun alussa Tikkurilasta tuli hallinnollisesti taajaväkinen yhdyskunta, joka tosin kuului Helsingin maalaiskuntaan, mutta jolla oli rajoitettu itsehallinto-oikeus. Tämä asema sillä oli vuoden 1955 loppuun saakka, jolloin kaikki tällaiset yhdyskunnat lakkautettiin.
Vuonna 1946 Tikkurilasta tuli Helsingin maalaiskunnan uusi keskus Malmin siirryttyä Helsingin kaupungille suuressa alueliitoksessa. Sotien jälkeinen asutustoiminta sekä 1960- ja 1970-luvun maaltamuutto kasvattivat Tikkurilasta maalaiskunnan suurimman taajaman.
Tikkurilaan valmistui 1960-luvun lopulla ajan hengen mukaista arkkitehtuuria edustanut uimahalli.
Ensimmäinen punatiilisten kerrostalojen yhtenäinen alue, Kukkaketo, rakennettiin lähelle Keravanjokea 1960-luvun loppupuolella. Sen talot ovat keskimäärin kuusikerroksisia.
Liikenne.
Tikkurila on Suomen kolmanneksi vilkkain rautatieasema. Junalla pääsee Helsingin keskustaan 14 minuutissa ja vuoroja kulkee tiheästi. Matka-aika Lahteen on nopeimmillaan 32 minuuttia, Kouvolaan 67 minuuttia, Tampereelle 67 minuuttia ja Hämeenlinnaan 47 minuuttia. Tikkurilasta on linja-autoyhteys lentoasemalle, jonne on etäisyyttä noin viisi kilometriä.
Alueellisesti ja paikallisesti Tikkurila on itä-Vantaan bussiliikenteen keskus, josta on tarjolla vuoroja kaupungin ja pääkaupunkiseudun eri osiin.
Henkilöautolla pääsee kulkemaan Tikkurilan kohdalla Kehä III:n moottoritien tasoista osuutta.
Kehä III:lla sijaitsee Tikkurilan tienhaaran pikavuoropysäkki, jossa pysähtyy lentoaseman, Porvoon ja Kotkan välisiä linja-autovuoroja.


Philip K. Dick.
Philip Kindred Dick (16. joulukuuta 1928 Chicago – 2. maaliskuuta 1982) oli yhdysvaltalainen tieteiskirjailija. Dickin kirjoissa toistuu usein todellisuuden ja kuvitelman epäselvä raja. Arkinen olemassaolo paljastuu hänen teoksissaan usein joksikin muuksi kuin miltä se näyttää.
Elämä.
Philip K. Dick syntyi Chicagossa. Hänellä oli kaksoissisar Jane, joka kuoli kuitenkin viiden viikon ikäisenä. Perhe muutti Kaliforniaan ja Dickin vanhemmat erosivat. Philip jatkoi äitinsä hoivissa ensin ja uudelleen San Franciscon alueella.
Dick opiskeli jonkin aikaa Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä. Hän työskenteli levykaupassa 1948–1952 ja hoiti klassisen musiikin radio-ohjelmaa ennen kuin julkaisi ensimmäisen novellinsa vuonna 1952. Dick kirjoitti paljon ja nopeasti, sillä kirjoituspalkkiot olivat pieniä.
Ensimmäisen romaaninsa "Solar Lottery", Dick julkaisi vuonna 1955. Vuonna 1963 hän voitti Hugo-palkinnon romaanillaan "Oraakkelin kirja" (1962), joka kuvaa vaihtoehtohistoriaa, jossa Yhdysvallat on akselivaltojen hallussa.
"Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi" (1974) sai parhaan romaanin John W. Campbell Memorial Award -palkinnon 1975. Se kertoo televisiotähdestä, joka herää eräänä päivänä toisesta todellisuudesta, jossa hän on täysin tuntematon, vailla henkilöllisyyttä.
Dick kuoli aivohalvaukseen vuonna 1982, neljä kuukautta ennen hänen romaaniinsa "Palkkionmetsästäjä" (Do Androids Dream of Electric Sheep?, 1968) löyhästi perustuvan "Blade Runner" -elokuvan ensi-iltaa.
Dickin näyt.
Vuoden 1974 helmi-maaliskuussa Dick näki sarjan outoja näkyjä ollessaan kipulääkityksessä. Dick kuvasi näkyjään lasersäteiksi, geometrisiksi kuvioiksi, lyhyiksi vilauksiksi Jeesuksesta ja antiikin Roomasta. Näkyjen jatkuessa Dick kertoi elävänsä rinnakkaiselämää Thomas-nimisenä antiikin kristittynä, jota roomalaiset vainosivat. Vaikka Dick käytti huumeita (muun muassa LSD:tä), hän ei uskonut, että näyt olisivat niiden aikaansaannosta. Dick päätteli, että jokin jumalallinen olento oli ottanut häneen yhteyttä. Olentoa Dick kutsui Zebraksi, Jumalaksi, tai nimellä VALIS, sanoista "Vast Active Living Intelligence System" (valtava, aktiivinen, elävä älykkyysjärjestelmä). Dick käytti tätä myöhemmin yhden romaaninsa nimenä.
Myöhemmin hän arveli, että VALIS olisi satelliitti, joka viesti maapallon ihmisten kanssa jonkinlaisilla säteillä. Dick käytti loput elämästään yrittäen saada selvyyttä tapahtuneeseen. Hän kirjoitti laajan käsikirjoituksen, jota hän kutsui nimellä "Exegesis".
Elokuvia.
Useat elokuvat perustuvat vain löyhästi Dickin teksteihin.


Valo.
Valo on sähkömagneettisen spektrin ihmissilmällä nähtävä osa.
Näkyvä valo asettuu noin aallonpituuksille 350–700 nanometriä (nm) ja taajuuksille 380–750 terahertsiä (THz). Ihmissilmä näkee parhaiten keltaista tai kellanvihreää valoa aallonpituudella 555 nm. Valoa lyhytaaltoisempaa säteilyä kutsutaan ultravioletiksi, ja pitempiaaltoista infrapunaiseksi. Valoaaltojen kolme perusominaisuutta ovat kirkkaus (eli amplitudi), väri (eli aallonpituus) ja polarisaatio (eli värähtelykulma). Aalto-hiukkasdualismin vuoksi valolla on sekä hiukkasten että aaltojen ominaisuudet ja valo etenee valokvantteina eli fotoneina. Näkyvän valon fotonin energia on noin 1,5-3,1 eV.
Teorioita valon luonteesta.
Eri aikoina tutkijat ovat tehneet erilaisia johtopäätöksiä valon luonteesta.
Isaac Newton tutki optiikkaa 1600-luvulla ja esitti hiukkasteorian, jonka mukaan valo etenee hiukkasina. Hänen mukaansa valohiukkasia oli useita eri laatuja, joista jokainen vastaa tiettyä väriä, ja että valkoinen valo sisältää kaikkia näitä hiukkaslajeja. Valon hiukkasteoriaa kannatti vielä 1700-luvun lopulla myös ranskalainen kemisti Antoine Laurent Lavoisier, jonka laatimaan alkuaineiden luetteloon myös valo samoin kuin lämpökin (kalorikki) sisältyivät oletettuina alkuaineina. Niitä ei kuitenkaan voitu punnita, minkä vuoksi ne tunnettiin nimellä imponderabiliat.
Alankomaalainen fyysikko Christiaan Huygens sen sijaan väitti jo vuonna 1678 valon olevan aaltoliikettä, joka etenee aaltoina ja tarvitsee väliaineen edetäkseen. Newtonin ja Huygensin ajatukset olivat selvästi ristiriidassa, mutta yli sadan vuoden ajan kummallakin teorialla oli tutkijoiden keskuudessa kannattajia. Vasta Youngin kaksoisrakokoe vuonna 1801 osoitti vakuuttavasti valon käyttäytyvän aallon tavoin. Vähän myöhemmin Etienne Louis Malus (1775–1812) havaitsi ilmiöitä, jotka johtuivat valon polarisoituvuudesta. Augustin Jean Fresnel (1788–1827) päätteli tästä valon olevan poikittaista aaltoliikettä. Sitä vastoin esimerkiksi ääni on pitkittäistä aaltoliikettä. James Clerk Maxwell esitti 1860-luvulla että valoaallot ovat sähkömagneettista aaltoliikettä. Hän totesi, että valon käyttäytymistä voidaan kuvata yhtälöillä, jotka sittemmin nimettiin hänen mukaansa. Nämä löydöt vahvistivat aaltoteorian voittokulkua.
Valon ja muun sähkömagneettisen aaltoliikkeen oletettiin etenevän erityisessä väliaineessa, jota nimitettiin eetteriksi. Michelsonin–Morleyn koe 1887 osoitti kuitenkin, ettei Maan liikettä eetteriin nähden pystytty havaitsemaan. Vuonna 1905 Albert Einsteinin suhteellisuusteoria selitti valon kulun ilman eetteriä, mikä johti eetteriteorian nopeaan ja lopulliseen hylkäämiseen.
Vuonna 1900 mustan kappaleen säteilyä koskevassa tutkimuksessaan Max Planck havaitsi kuitenkin, että valoaallot muodostuvat energiapaketeista. Näitä energiakvantteja alettiin kutsua fotoneiksi. Albert Einstein taas selitti valosähköisen ilmiön vuonna 1905 Planckin kaavojen avulla. Einsteinin ja Planckin tutkimuksen johtivat kvanttimekaniikan kehittymiseen ja teoriaan, jonka mukaan valolla on sekä hiukkas- että aaltoluonne.
Valon nopeus tyhjiössä ja väliaineissa.
Toisin kuin ääni, valo pystyy etenemään tyhjiössä tarvitsematta muuta väliainetta. Valon nopeus tyhjiössä (vakio "c") on tarkalleen 299 792 458 metriä sekunnissa. Vuonna 1982 SI-järjestelmän pituusyksikkö metri määriteltiin matkaksi, jonka valo kulkee 1/299 792 458 sekunnissa, joten tämän jälkeen tämä valonnopeuden arvo on määritelmän mukaan tarkka. Valon nopeus tyhjiössä on suhteellisuusteorian mukaan suurin mahdollinen signaalin nopeus.
Tyhjiössä valon nopeus voidaan lausua muodossa
missä "ε0" on tyhjiön permittiivisyys ja "μ0" on tyhjiön permeabiliteetti. Väliaineessa valon nopeus on pienempi,
missä "εr" on väliaineen suhteellinen permittiivisyys ja "μr" on väliaineen suhteellinen permeabiliteetti.
Valon aallonpituus "λ" riippuu valon nopeudesta ja taajuudesta
missä "f" on taajuus ja formula_4 on valon nopeus väliaineessa. Jos valo kulkee tyhjiössä, pätee
Väliaineessa formula_4 voidaan ilmaista myös kaavalla
missä "n" on vakio (taitekerroin), joka riippuu läpäistävän aineen ominaisuuksista sekä aineesta riippuen valon aallonpituudesta ja polarisaatiosta. Tyhjiön taitekerroin on 1.
Optiikka.
Valon käyttäytymistä ja ominaisuuksia sekä valon ja aineen vuorovaikutusta tutkiva fysiikan osa-alue on optiikka. Sen osa-alueista geometrinen optiikka (sädeoptiikka) tutkii ja selittää valonsäteiden kulkua väliaineissa sekä niiden taittumista ja heijastumista. Sen sovelluksia ovat esimerkiksi prismat, linssit ja peilit sekä niitä yhdistelemällä tehdyt monimutkaisemmat optiset laitteet kuten mikroskoopit ja kaukoputket.
Fysikaalinen optiikka (aalto-optiikka) puolestaan tarkastelee valoa aaltokenttänä ja valon luonnetta, ominaisuuksia ja siihen liittyviä ilmiöitä, esimerkiksi valon intensiteettiä, sirontaa ja diffraktiota. Fysikaalisessa kemiassa paljon käytetyllä tutkimusmenetelmällä, staattisella valonsirontamenetelmällä () voidaan esimerkiksi selvittää makromolekyylien tai kolloidien hitaussäde "R"g ja molekyylimassa "M". Myös hiukkasen muoto voidaan saada selville. Dynaamisella valonsirontamenetelmällä () voidaan sitä vastoin selvittää makromolekyylien diffuusiokertoimet ja sitä kautta niiden kokojakauma ja hydrodynaaminen säde "R"h.
Valo ja värit.
Näkyvän valon aallonpituus on välillä 400−700 nm, ja tämän aallonpituusalueen eri osat vastaavat näkyvän valon spektrin eri värejä. Aistittu väri määräytyy valon aallonpituudesta tai, jos valo ei ole monokromaattista, sen fotonien energiajakaumasta eli spektristä. Väriä ei kuitenkaan pidä ajatella valon fysikaalisena ominaisuutena sillä sama väriaistimus voidaan saavuttaa monella erilaisella spektrillä. Tätä käyttävät hyväksi muun muassa valkoinen LED ja väritelevisio. Fysiikassa valkoisella valolla tarkoitetaan tavallisesti valoa, jonka spektri on tasainen eli sen intensiteetti on taajuudesta riippumaton näkyvän valon alueella.
Valoa kuvaavia ominaisuuksia.
Tavanomaisista lähteistä lähtevän valon spektrissä on yleensä useita taajuuksia. Jos spektri taas on hyvin kapea, sanotaan, että valo on yksiväristä eli monokromaattista.
Jos valonsäteessä kaikki "valoaallot" ovat keskenään samanvaiheisia, sanotaan, että valo on koherenttia. Monokromaattista ja koherenttia valoa tuotetaan laserilla.
Mikäli valon sähkömagneettinen kenttä värähtelee vain yhdessä tasossa, tai pyörii säännöllisesti, sanotaan, että valo on polarisoitunut.
Valo ja eliöt.
Auringon valo on osallisena monissa elämään liittyvissä prosesseissa.
Vihreiden kasvien yhteyttäminen eli fotosynteesi käyttää auringonvaloa energianlähteenä, kun hiilidioksidista ja vedestä tuotetaan glukoosia, josta kasvi edelleen valmistaa muita orgaanisia yhdisteitä. Yhteyttämisen sivutuotteena syntyy happea, joka puolestaan on välttämätöntä useimmille elämänmuodoille.
Kehittyneempien eläinten silmissä on soluja, jotka aistivat näkyvän valon aallonpituuksia. Näköaistin avulla eläin tulkitsee valon kantamaa informaatiota ja rakentaa visuaalisen havainnon kehon ympäristöstä. Näkö on kaukoaisti eikä vaadi fyysistä kosketusta kohteeseensa. Myös joillakin alkeellisemmilla eläimillä, kuten merijäniksillä, on valolle herkkiä soluja.
Valon määrän vaihtelu vaikuttaa eliöiden hormonitoimintaan, ja auttaa niitä sopeutumaan vuorokaudenajan ja vuodenajan muutoksiin. Melatoniini vaikuttaa ihmisen unirytmiin, muuttolinnut ajoittavat matkansa päivän pituuden muutosten mukaan ja jotkut kasvilajit kehittävät kukkanuppuja vasta, kun joko valoisa tai pimeä aika on tarpeeksi pitkä.
Hehkuvalo.
Kaikki kappaleet lähettävät sähkömagneettista säteilyä sitä enemmän, mitä korkeampi niiden lämpötila on. Tätä lämpösäteilyä kuvaa Planckin mustan kappaleen säteilylaki. Säteilyn kokonaismäärä on verrannollinen absoluuttisen, kelvin-lämpötilan neljänteen potenssiin, ja säteilyn keskimääräinen aallonpituus on sitä lyhempi, mitä korkeampi on lämpötila.
Huoneenlämpöisten kappaleiden säteily on käytännöllisesti katsoen kokonaisuudessaan infrapunasäteilyä eli sen verran pitkäaaltoista, ettei se ole näkyvää. Mutta jos kappale on "hehkuvan kuuma", toisin sanoen lämpötila ylittää noin 500 °C, merkittävä osa sen lähettämästä säteilystä on jo näkyvän valon aallonpituudella. Jos lämpötila ylittää tämän rajan vain niukasti, siitä lähtee vain pitkäaaltoisinta näkyvää, siis punaista valoa, joten tällöin kappale on "punahehkuinen". Mutta jos lämpötila on vielä korkeampi, siitä lähtee jo kaikkia näkyvän valon aallonpituuksia (värejä), joten kappale loistaa "valkohehkuisena".
Hehkuvalon lähteitä ovat esimerkiksi Aurinko ja muut tähdet, tulenliekit sekä hehkulamput. Ennen sähkölampun keksimistä ihmiskunnan tärkeimpiä keinovalon lähteitä olivat palavista aineista syntyvät liekit esimerkiksi öljy- ja kaasulampuissa sekä kynttilöissä,
Muita valonlähteitä.
Kaikkien valonlähteiden valo ei synny hehkumisesta. Muita tapoja tuottaa näkyvää valoa ovat muun muassa kuvaputkinäyttöjä valaisevat katodisäteet eli elektronisuihkut, jotka tuottavat valoa elektronien jarruuntuessa, ydinreaktorissa hohtava Tšerenkovin säteily, bioluminesenssi ja muu kemiluminesenssi. On olemassa myös fluoressoivia ja fosforisoivia aineita, jotka niihin osuvan ultraviolettisäteilyn vaikutuksesta alkavat lähettää valoa. Sellaisia käytetään loistelampuissa. Jotkin kiteiset aineet kuten sokeri lähettävät sähkömagneettista säteilyä, kun niiden kiderakennetta rasitetaan tai särjetään; joidenkin kohdalla säteily osuu näkyvän valon alueelle. Tätä ilmiötä sanotaan triboluminesenssiksi. Valoa syntyy myös sähkövirran vaikutuksesta tietyistä materiaaleista valmistetuissa diodeissa eli LEDeissä.
Valo kulttuureissa.
Koska valo on välttämätöntä näkemiselle, sitä pidetään järjen, uskon ja johdatuksen symbolina useimmissa kulttuureissa. Buddhalaisuuden tavoite on valaistuminen. Raamatun luomiskertomuksen mukaan "valkeus tuli", kun Jumala sanoi: "Tulkoon valkeus". Kristinuskon perusoppeja on "Jeesus on maailman valo", ja hän toi "valoa kansalle, joka pimeydessä vaeltaa". Puhutaan järjen valosta, ja tyhmä ihminen on "pimeä".
Valon yksiköitä.
Fysikaalisesti luonnollisin valon määrän mitta on valon intensiteetti, toisin sanoen teho pinta-alayksikköä kohti. Sen yksikkö SI-järjestelmässä on watti neliömetriä kohti (1 W/m2).
Ihminen ei kuitenkaan aisti fysikaalisesti yhtä voimakkaita, mutta eri taajuisia (erivärisiä) valoja yhtä voimakkaina. Sen vuoksi käytännön tarkoituksiin käytetään myös "fotometrisia" yksiköitä, jotka on määritelty siten, että ne vastaavat ihmisen näköaistimuksen voimakkuutta eri aallonpituuksilla.
SI-järjestelmässä fotometrisena perussuureena on valovoima, jonka yksikkö on kandela (1 cd). Yksi kandela on sellaisen valonlähteen valovoima, joka lähettää tiettyyn suuntaan monokromaattista taajuudeltaan 540 · 1012 hertsin valosäteilyä 1/683 watin säteilyteholla steradiaania kohden. Yksikön nimi kandela johtuu latinan kynttilää tarkoittavasta sanasta, ja yksi kandela vastaakin suurin piirtein tavallisen kynttilän kirkkautta.
Kandelan avulla on määritelty myös valovirran yksikkö luumen (1 lm = 1 cd · sr) sekä valaistusvoimakkuuden yksikkö luksi (1 lx = 1 lm/m2). Missä ei ole muista lähteistä tulevaa valoa, siellä yhden kandelan vahvuinen valonlähde saa metrin etäisyydelle aikaan yhden luksin valaistuksen.


Isaac Newton.
Sir Isaac Newton PRS, FRS (juliaanisen kalenterin mukaan 25. joulukuuta 1642 – 20. maaliskuuta 1727, gregoriaanisen kalenterin mukaan 4. tammikuuta 1643 – 31. maaliskuuta 1727) oli englantilainen fyysikko, matemaatikko, tähtitieteilijä, alkemisti ja filosofi. Newton loi perustan klassiselle mekaniikalle teoksessaan "Philosophiae Naturalis Principia Mathematica" vuonna 1687. "Principiassa" Newton esitteli painovoima- ja liikelakinsa. "Principiaa" pidetään Keplerin 1600-luvun alussa aloittaman tietellisen vallankumouksen kohokohtana. Newtonia pidetään Gottfried Leibnizin ohella differentiaali- ja integraalilaskennan keksijänä. Newtonia pidetään myös modernin optiikan kehittäjänä. Hän huomasi, että valkoinen valo koostuu useista eri väreistä eli eri aallonpituuksista, jotka taittuvat eri tavalla prismassa ja synnyttävät spektrin. Hän myös ymmärsi, että spektri voitiin koota uudelleen valkoiseksi valoksi toisella prismalla. Newton loi empiirisen jäähtymislain sekä tutki äänen nopeutta. Newton keksi myös oman version peilikaukoputkesta huomattuaan linssien aiheuttavan väriaberraatiota, joka oli vältettävissa peileillä.
Newton toimi Englannin parlamentissa, joskaan ei ollut aktiivinen jäsen, sekä Englannin rahapajan Royal Mintin johtajana. Myöhempi tutkimus on osoittanut, että Newton oli vahvasti uskonnollinen ja hänellä oli laaja kokoelma okkultistisia kirjoituksia. Newton tutki myös alkemiaa.
Poika Woolsthorpe-by-Colsterworthista.
Isaac Newton syntyi Woolsthorpe-by-Colsterworthin kylässä Lincolnshiressä Woolsthorpen kartanossa 25. joulukuuta vuonna 1642 silloin käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan (nykyisen ajanlaskun mukaan 4. tammikuuta 1643). Hän syntyi ennenaikaisena eikä hänen odotettu selviytyvän ensimmäistä elinpäivää pitempään. Newtonin isä, hänkin nimeltään Isaac Newton, kuoli noin 1. lokakuuta vuonna 1642 eli kolme kuukautta ennen esikoisensa syntymää. Isaac Newton vanhempi oli kohtalaisen varakas maanviljelijä, joskaan hänellä ei ollut minkäänlaista koulutusta. Tiettävästi hän ei edes osannut kirjoittaa omaa nimeään.
Isaac Newtonin äiti Hannah Ayscough solmi uuden avioliiton Pohjois-Withamin kirkkoherran, Barnabas Smithin, kanssa. Isaac oli tuohon aikaan kaksivuotias. Hänet jätettiin uuden avioliiton jälkeen äidinäitinsä, Margery Ayscoughin, hoidettavaksi Woolsthorpeen. Hänen lapsuutensa ei ollut kovinkaan onnellinen, ja häntä kohdeltiin kuin orpoa. James Ayscoughia, Isaac Newtonin äidinisää, ei mainita missään Newtonin myöhempää elämää koskevissa teksteissä. Hän kuoli Isaacin ollessa 10-vuotias eikä jättänyt tälle testamentissaan mitään. Arvioiden mukaan Isaacin ja hänen isoisänsä välillä ei ollut minkäänlaista suhdetta. On myös ilmeistä, että Newton oli syvästi katkera äidilleen ja isäpuolelleen, koska nämä olivat hylänneet hänet.
Newton kävi aluksi pientä kyläkoulua Stoke Rochfordissa ja sitten Skillingtonissa. Sitten hän aloitti opiskelun Grantham Grammar Schoolissa. Granthamissa hän asui paikallisen apteekkarin William Clarken luona, joskin matka koulusta kotiinkin oli vain viisi mailia. Isaac on itse kertonut, että hän ei ollut lainkaan ahkera opiskelija eikä hän suoriutunut opinnoista kovin hyvin. Häntä on luonnehdittu hyvin rauhalliseksi ja ujoksi, mutta hän oli myös osallisena riidoissa. Eräänä päivänä Isaac oli matkalla kouluun, kun samaa koulua käynyt poika potkaisi häntä kipeästi vatsaan. Koulun jälkeen Isaac haastoi kiusaajansa, joka oli myös luokkansa paras opiskelija, tappeluun. Isaac kaatoi kiusaajansa maahan ja työnsi tämän kasvot mutaan. Isaacin voitettua tappelun muut oppilaat alkoivat arvostaa häntä. Itse hän ajatteli, että jos hän pystyi voittamaan kiusaajan tappelussa, miksei hän voisi olla myös parempi opiskelija. Pian hänestä tulikin luokkansa paras.
Koulussa Isaac piti eniten opiskelusta yksin ja mekaanisten esineiden rakentelusta. Hän rakensi muun muassa tuulimyllyjä, vesikelloja ja aurinkokelloja. Hänen väitetään myös keksineen nelipyöräisen vaunun, jota ratsastaja ohjaa. Hän myös aiheutti yhden ensimmäisistä ufohavainnoista lennättämällä myöhään illalla leijaa, johon oli sidottu paperilyhty.
Isaac Newtonin isäpuoli kuoli 71-vuotiaana vuonna 1653, ja hänen äitinsä muutti vuonna 1656 takaisin Woolsthorpeeen. Isaac asui suurperheessä, johon kuului hänen ja äidin lisäksi myös isoäiti, velipuoli Benjamin ja sisarpuolet Mary ja Hannah. Hänellä ei ollut muita veljiä tai sisaruksia. Isaacin äiti oli muuttanut takaisin, koska hän toivoi, että hänen pojastaan tulisi maanviljelijä ja sukutilan jatkaja, ja siksi hän otti poikansa pois koulusta. Isaacilla ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia maanviljelytaitoja eikä hän edes halunnut oppia niitä. Erään tarinan mukaan hän piileskeli opiskelemassa, kun hänen olisi pitänyt olla Granthamin torilla myymässä tilan tuotteita. Hänen enonsa päätti ottaa ohjakset käsiinsä ja määräsi pojan takaisin kouluun, jotta tämä voisi valmistautua yliopistoa varten. Nyt Grantham Grammar Schoolin rehtori, Henry Stokes, lupautui ottamaan pojan luoksensa asumaan veloituksetta. Newton aloitti opiskelun uudelleen vuoden 1660 syksyllä lähinnä Trinity Collegeen pääsyä varten.
Opiskelu- ja työvuodet Cambridgessa.
Newtonin huone Cambridgessa sijaitsi torniportin oikealla puolella ensimmäisessä kerroksessa.
Vuonna 1661 Newton aloitti opinnot Trinity Collegessa, Cambridgessa. Pian hän alkoi saada vaikutteita vanhemmilta oppineilta, jotka olivat huomanneet hänen lahjakkuutensa ja kannustivat häntä opiskelussa. Tärkeimpiä olivat yliopiston opettajat Henry More ja Isaac Barrow. Molemmat olivat luonnonfilosofeja mutta harrastivat lisäksi alkemiaa, ja tämän kiinnostuksen he juurruttivat myös Newtoniin. Teologi ja matemaatikko Isaac Barrowin vaikutuksen Newtoniin arvellaan olleen erittäin merkittävä. Noihin aikoihin koulun opetus perustui ennen muuta Aristoteleen kirjoituksiin, mutta kolmantena lukukautena opinnot olivat vapaampia ja Newton pääsi lukemaan moderneja ajattelijoita, kuten Descartesia, Pierre Gassendia, Galileo Galileita, Nikolaus Kopernikusta, Johannes Kepleriä ja erityisesti Robert Boylea.
Abraham de Moivren mukaan Newtonin kiinnostus matematiikkaa kohtaan heräsi syksyllä vuonna 1663, jolloin hän osti astrologiaa koskevan kirjan messuilta Cambridgessa. Pian hän huomasi, ettei ymmärtänyt lainkaan siinä käytettyä matematiikkaa, joten hänen oli opeteltava sitä enemmän. Yrittäessään lukea trigonometriaa käsittelevää kirjaa hän huomasi pian myös geometrian osaamisensa olevan heikkoa. Hän päätti aloittaa geometrian opiskelun lukemalla Barrowin kääntämän teoksen Eukleideen "Alkeista". Luettuaan "Alkeet", jonka lukemisen hän oli vähällä lopetttaa kesken, hän jatkoi opiskelua William Oughtredin "Clavis Mathematica" -teoksen avulla ja jatkoi vielä Descartesin "La Géométriehin" sekä moniin muihin kuuluisten matemaatikkojen teoksiin.
Vuonna 1665 hän kehitti myöhemmin Newtonin binomikaavaksi nimetyn lauseen ja alkoi myöhemmin tutkia differentiaalilaskentaan johtanutta matematiikkaa. Newton valmistui yliopistosta samana vuonna, mutta yliopisto suljettiin pian, koska Lontoossa riehunut paiserutto oli levinnyt myös Cambridgeen. Newton palasi kotiinsa Lincolnshireen, jossa hän kahden vuoden ajan työskenteli optiikan, mekaniikan, painovoiman ja differentiaalilaskennan parissa.
Kun Trinity College taas aloitti toimintansa vuonna 1667, Newton valittiin opettajakuntaan. Kaksi vuotta myöhemmin, hieman ennen kuin hän täytti 27 vuotta, hänet valittiin Barrowin seuraajaksi Lucas-professoriksi. Enimmäkseen Newton luennoi tutkimusaiheistaan, matematiikasta, optiikasta ja mekaniikasta. Pääosan ajastaan hän käytti tieteelliseen tutkimukseen. Hänellä oli varsin vähän oppilaita, eikä hän opettanut paljon. Newtonin luennot eivät herättäneet mielenkiintoa, koska hänen sanotaan luennoineen hyvin vaikeaselkoisesti.
Lontoo ja Royal Society.
Isaac Newton 46 vuoden ikäisenä
Newton hyväksyttiin vuonna 1672 Royal Societyn jäseneksi, ja samalla hän esitteli kehittämäänsä peilikaukoputkea. Samana vuonna Newton julkaisi valoa ja värejä käsittelevän teoksen "Philosophical Transactions of the Royal Society". Teos hyväksyttiin yleisesti, mutta sitä myös vastustettiin. Robert Hooke ja Christiaan Huygens kritisoivat sitä, että Newton pyrki osoittamaan valon olevan pienten hiukkasten liikettä. Hooken ja Newtonin välit heikkenivät selvästi vuonna 1675, kun Hooke väitti Newtonin varastaneen häneltä joitakin optiikkaan liittyviä tuloksia. Kirjeiden perusteella tiedemiehet sopivat riitansa, mutta Newton etääntyi Royal Societystä, koska Hooke oli yksi seuran johtajista. Newton julkaisi optiikkaa käsittelevän teoksen "Opticks" (1704) vasta Hooken kuolemaan jälkeen. Hän kävi valoteoriastaan myös kiivasta kirjeenvaihtoa englantilaisten jesuiittojen kanssa. Tämä kirjeenvaihto johti Newtonin henkiseen väsymykseen ja vakavaan emotionaaliseen kriisiin vuonna 1678. Seuraavana vuonna hänen äitinsä kuoli, minkä jälkeen hän oli tekemisissä toisten ihmisten kanssa mahdollisimman vähän. Yhdeksän vuoden kuluttua hän julkaisi pääteoksensa, "Principian".
Newton koki seuraavan romahduksen vuonna 1693. Tämän jälkeen hän jäi sivuun aktiivisesta tutkimustyöstä. Romahdukselle on ehdotettu useita vaihtoehtoisia syitä: Newton oli saanut myrkytyksen alkemististen kokeiden seurauksena, hän oli turhautunut omiin tutkimuksiinsa, hänen ystävyytensä sveitsiläissyntyisen Fatio de Duillierin kanssa oli päättynyt, ja hän kärsi uskonnollisista ongelmista. Newton itse syytti vähäistä unta, mutta se oli ehkä pikemminkin ongelman oire kuin syy. Newton kärsi mielenterveydellisistä ongelmista koko elämänsä ajan.
Useat Newtonin teksteistä tuhoutuivat hänen laboratoriossaan sattuneessa tulipalossa vuonna 1693. Tarinan mukaan palon aiheutti Newtonin koira Diamond, joka hyppäsi pöydälle ja kaatoi kynttilän, minkä seurauksena 20 vuoden työ tuhoutui. Tapahtuman jälkeen Newtonin kerrotaan sanoneen koiralleen: ”Voi Diamond, Diamond. Minkä vahingon sinä pikkuinen oletkaan tehnyt.” Historioitsijat eivät ole kuitenkaan täysin varmoja edes siitä, oliko Newtonilla koskaan koiraa.
Newtonista tuli Englannin parlamentin jäsen vuonna 1698, ja hän pysyi virassa yhteensä kolme vuotta. Ainoa muistiinpantu kommentti, jonka Newton lausui parlamentin täysistunnossa, oli ehdotus ikkunan sulkemisesta vedon estämiseksi. Newton valittiin parlamenttiin kahdesti, ja hän yritti sinne vielä kolmannenkin kerran, muttei tullut enää valituksi. Vuonna 1696 Newton siirtyi töihin rahapajaan ja vuonna 1699 hänestä tuli rahapajan johtaja. Hän suoritti valuuttauudistuksia ja rankaisi ankarasti väärentäjiä. Rahapajan johtajana Newtonista tuli myös hyvin rikas. Vuonna 1701 hän vetäytyi velvollisuuksistaan Cambridgessa. Kahden vuoden kuluttua hänestä tuli Royal Societyn puheenjohtaja, ja hänet valittiin uudelleen joka vuosi aina kuolemaansa asti. Royal Societyn puheenjohtajana Newton johti Englannin tiedettä. Asemansa vuoksi hän joutui riitoihin kuninkaallisen tähtitieteilijän John Flamsteedin kanssa. Vuonna 1705 Englannin kuningatar Anna löi Isaac Newtonin ritariksi. Newton oli ensimmäinen tiedemies, joka lyötiin ritariksi. Newtonia ei tosin aateloitu työstään tieteen parissa tai rahapajassa.
Newtonin viimeiset vuodet olivat raskaita. Hänen ja Leibnizin välille puhkesi kiista siitä, kumpi keksi differentiaalilaskennan ensimmäisenä. Newton työskenteli laskennan parissa paljon aikaisemmin, mutta julkaisi tavalliseen tapaansa tulokset myöhään. Leibniz oli sillä välin ehtinyt jo julkaista oman tutkimuksensa. Nykyään kunnia laskentatavan keksimisestä annetaan molemmille. Newtonia arvostettiin hyvin paljon, vaikka hän sai osakseen myös kritiikkiä. 27. toukokuuta 1722 Newton muutti Etelä-Lontooseen Kensingtoniin keuhkotulehduksen takia. Hän kuoli Kensingtonissa 20. maaliskuuta 1727, ja hänet haudattiin suurin juhlallisuuksin Westminster Abbeyyn hautausmaalle. Voltaire oli läsnä Newtonin hautajaisissa, ja hänen mukaansa hautajaiset olivat kuin kuninkaan, joka oli tehnyt työnsä hyvin. Newton ei koskaan mennyt naimisiin, eikä hänellä ollut lapsia. Hän oli tosin kerran kihloissa, mutta kihlaus ei johtanut avioliittoon.
Newtonin luonne.
Newton oli luonteeltaan eristäytynyt ja vakava. Hän oli myös äkkipikainen, minkä hän itsekin tiedosti ja pyrki välttämään julkisia kiistoja. Joidenkin kertomusten mukaan hän nauroi koko elämänsä aikana vain kerran, joten hänen tapauksessaan nimi ei ollut enne: Isaac nimittäin tulee hepreankielisestä sanasta, joka tarkoittaa ”Hän, joka nauraa”. Newtonin ystäväpiiri oli varsin pieni, eikä hän puhunut tunteistaan kenellekään. Newtonia pidettiin jo hänen elinaikanaan ihmisenä, joka kykeni ymmärtämään muilta salattuja totuuksia, eikä hän pyrkinyt vähentämään itseensä kohdistuvaa palvontaa. Nykyaikaisten tutkimusten perusteellla on arvioitu, että Newton kärsi Aspergerin oireyhtymästä.
Newton oli myös hyvin uskonnollinen, mistä syystä hän oli haluton julkaisemaan tutkimuksiaan, kuten "Principiaa". Arvellaan, että Newton piti tutkimuksiaan itsensä ja Jumalan välisinä salaisuuksina, jotka vain ”valitut” kykenisivät selvittämään. Hän uskoi, että tutkimusten avulla voitaisiin lopulta saada selvyys Jumalan perimmäisistä ajatuksista. Hän myös halusi mustasukkaisesti varjella tutkimustensa tuloksia, jotteivat ne joutuisi väärien ihmisten tietoon, ja siksi hän julkaisi tutkimuksiaan vasta kun muut tutkijat olivat päässeet hänen kannoilleen. Tämä johti moniin riitoihin toisten tiedemiesten kanssa, joista kuuluisin oli Leibniz.
Newton oli uskonnolliselta suuntaumukseltaan areiolainen, eli hän ei uskonut Jumalan kolminaisuuteen. Vakaumuksensa hän piti salassa, sillä tuohon aikaan kolminaisuusoppia vastustaneita vainottiin. Koska Newtonin lähtökohtana olivat alkukristilliset periaatteet, hän piti katolista kirkkoa Ilmestyskirjan petona.
Matematiikka.
a>, jonka kanssa Newtonilla oli erimielisyyksiä differentiaalilaskennan keksimisestä
Newton on itse kertonut, että hän teki tärkeimmät matemaattiset työnsä vuosina 1665–1667. Newtonin matematiikan perusteemana oli muuttuvien suureiden kalkyylin kehittäminen laskennallisesti käyttökelpoiseen asuun ja tämän kalkyylin käyttäminen liikeongelmien käsitteelliseen ja laskennalliseen hallitsemiseen.
Newton kehitti systemaattisten sarjojen teoriaa, joka liittyi muun muassa John Wallisin ja William Brounckerin töihin. Vuonna 1669 valmistunut kirjoitus "De analysi per aequationes numero terminorum infinitas" julkaistiin vasta vuonna 1711. Kirjoituksessa esiintyy äärettömien sarjojen teoria ensimmäisen kerran itsenäisenä osa-alueena, jolla on omat menetelmänsä. Toinen Newtonin matemaattinen kirjoitus oli "De methodis serierum et fluxionum", joka julkaistiin Newtonin kuoleman jälkeen vuonna 1736 englanninkielisenä käännöksenä "On the Methods of Series and Fluxions".
Newtonin matemaattiset työt merkitsivät monien 1600-luvun matemaatikkojen, kuten Pierre de Fermat'n, Francesco Cavalierin ja Blaise Pascalin kehittämien tangentinmääräys- ja pinta-alalaskentamenetelmien yhtenäistämistä kalkyyliksi. Newtonista riippumatta Gottfried Leibniz kehitti myös samantapaisen kalkyylin, joka tunnetaan nykyään differentiaali- ja integraalilaskentana. Näiden kehitys oli välttämätöntä nykyaikaisen matemaattisen analyysin ja fysiikan synnylle. Newtonin sisäpiirin mukaan Newton oli työskennellyt metodinsa parissa vuosia ennen Leibniziä. Toisaalta on epäilty, että Newton olisi plagioinut Leibnizin töitä, mutta Leibnizin ei uskota plagioineen Newtonia. Toisen teorian mukaan Jean Bernoulli oli antanut sekä Newtonille että Leibnizille kaksi matemaattista ongelmaa ratkaistavaksi. Newton ratkaisi ne nopeammin ja todisti näin keksineensä laskennan itse. Newton ei kuitenkaan julkaissut mitään uuden laskutavan keksimiseen viittaavaa työtä ennen vuotta 1693. Leibniz taas oli julkaissut jo yhdeksän vuotta aiemmin omiin menetelmiinsä perustuvia teoksia. Tämä johti Leibnizin ja Newtonin väliseen ikävään prioriteettiriitaan.
Newton tutki myös algebraa ja ilmeisesti luennoi siitä Cambridgessä vuosina 1673–1684. Newtonin vuonna 1707 julkaisema oppikirja, "Artihmetica universalis", käsittelee klassista yhtälöteoriaa. Newton nimitti fluenttiensa eli funktioidensa x ja y ”aikaderivaattoja” fluksioiksi. Fluksioiden merkitsemiseen hän käytti merkintöjä formula_1 ja formula_2. Fluentteja hän merkitsi heittomerkkien avulla: formula_3 ja formula_4. Fluksioiden merkintätapaa käytettiin Englannissa matematiikassa vielä 1900-luvulla, ja mekaniikassa niitä käytetään yleisesti edelleen.
Optiikka.
Varhaisimmat Newtonin fysiikan tutkimukset kohdistuivat optiikkaan. Hän havaitsi, että väriaberraation poistamiseksi kaukoputken linssi olisi korvattava peilillä. James Gregory oli tosin jo aikaisemmin esitellyt kahdesta peilistä koostuvan kaukoputken periaatteen, mutta hän ei onnistunut valmistamaan tarpeeksi hyviä peilejä. Newton rakensi ensimmäisen peilikaukoputken vuonna 1668, ja parannetun kappaleen hän esitteli Royal Societylle vuonna 1671. Newton kehitti peilikaukoputkea noin kymmenen vuotta, mutta huonon näkönsä takia hän ei koskaan käyttänyt kaukoputkea tähtitieteellisiin havaintoihin.
Isaac Barrowilta Newton sai virikkeen värioppia koskeviin tutkimuksiin. Newton laati vuosina 1664–1666 tutkielman "New Theory about Light and Colors". Hänen perusajatuksensa oli, että valkoinen valo koostuu erivärisistä säteistä, jotka taipuvat prismassa eri tavalla, ja sen seurauksena valo hajoaa spektriin. Teoriaa vastustettiin, koska silloisen käsityksen mukaan valkoinen valo oli kaikkien eriväristen säteiden pohja eikä niiden summa.
Newton katsoi partikkelifilosofiansa mukaisesti valon koostuvan hiukkasista. Toisaalta hän tutki paljon ilmiöitä, kuten valon interferenssiä, joita ei voitu selittää hiukkasten avulla. Alankomaalainen fyysikko Christiaan Huygens osoitti vuonna 1678 valon olevan aaltoliikettä. Newtonin ja Huygensin ajatukset olivat selvästi ristiriidassa, ja kilpailu teorioiden paremmuudesta kesti vielä 1850-luvun alkuun saakka. Newtonin teoriaa pidettiin heikompana kuin Huygensin, mutta Newtonin saavutukset mekaniikassa olivat niin vakuuttavia, ettei hänen optiikkaa käsitteleviä teorioitaan uskallettu kyseenalaistaa. Myöhemmin pystyttiin osoittamaan, että valolla on sekä hiukkas- että aaltoluonne.
Newtonin optiikan pääteos on vuonna 1704 julkaistu "Opticks", jota hän luonnosteli hyvin pitkään.
Mekaniikka ja painovoima.
Newtonin oma kopio "Principian" ensimmäisestä painoksesta, jossa on hänen tekemiään korjauksia toista painosta varten
Newton julkaisi 5. heinäkuuta 1687 pääteoksensa "Philosophiae Naturalis Principia Mathematica". Teoksessa Newton käsittelee yleistä dynamiikkaa ja gravitaatioteoriaa sekä niiden sovellutuksia taivaankappaleisiin. "Principiassa" esitetyt kolme aksioomaa tunnetaan nykyään mekaniikan peruslakeina. Newton tunsi jo vuonna 1666 Keplerin lait ja päätteli, että Keplerin kolmannesta laista seuraa, että Aurinko vetää planeettoja puoleensa voimalla, jonka suuruus on kääntäen verrannollinen planeettojen etäisyyksien neliöön. Monien muiden tiedemiesten, muun muassa Giovanni Alfonso Borellin, Christopher Wrenin, Edmund Halleyn ja Robert Hooken, havainnot olivat sopusoinnussa tämän kanssa.
Newtonin ensimmäisen lain eli jatkavuuden lain mukaan kappale, johon ei vaikuta tai vaikuttavien voimien summa on nolla, pysyy levossa tai jatkaa liikettään suoraviivaisesti muuttumattomalla nopeudella. Ajatus oli ajastaan poikkeava, sillä vallalla ollut ajatus oli, että liikkeeseen tarvitaan aina voimaa. Galilei tiesi jo ennen Newtonia, että voimaa tarvittiin ainoastaan liiketilan muuttamiseen, mutta Newton tarkensi tätä ensimmäisessä ja toisessa laissaan. Newtonin toinen laki eli dynamiikan peruslaki on totuttu näkemään skalaarisessa muodossa: "F=ma". Newton esitti lain kuitenkin sanallisesti ja täsmällisesti se voidaan ilmoittaa moderneilla matemaattisilla merkinnöillä:formula_5. Newton esitti siis kappaleeseen vaikuttavan voiman liikemäärän ja ajanmuutoksen avulla. Newtonin toinen laki sisältää myös ensimmäisen lain. Mikäli kappaleeseen vaikuttavien voimien summa on nolla, on myös kiihtyvyys nolla. Koska kiihtyvyys tarkoittaa nopeuden muutosta ei nopeus muutu kun kiihtyvyys on nolla. Kolmannessa laissa Newton määrittelee, etteivät voimat ole koskaan yksin vaan ne ilmenevät pareittain. Tämä tarkoittaa sitä, että jos kappale A vaikuttaa kappaleeseen B tietyllä voimalla, vaikuttaa kappale B kappaleeseen A yhtä suurella, mutta vastakkaismerkkisellä voimalla. Lakia kutsutaan usein voiman ja vastavoiman laiksi. Nykyään tätä kutsutaan vuorovaikutukseksi.
Itse asiassa koko painovoimateorian idea oli peräisin Hookelta. Hooke ja Newton olivat kirjeenvaihdossa, ja eräässä kirjeessä Hooke esittelee hypoteesin, jonka mukaan Aurinko vetää planeettoja puoleensa voimalla, joka on kääntäen verrannollinen etäisyyden neliöön. Hooken mielestä tämä aiheutti planeettojen elliptisen radan. Newton mainitsee vastauksessaan, ettei ole koskaan kuullutkaan moisesta ajatuksesta. Pian hän kuitenkin alkoi työskennellä ongelman parissa, ja vähän ajan kuluttua hän pystyikin todistamaan, että elliptinen rata voi johtua Auringon vetovoimasta. Hän alkoi pitää Hookea kilpailijanaan muttei uskonut Hooken matemaattisten taitojen olevan kyllin hyvät, jotta hän pystyisi todistamaan hypoteesinsa. Newton ei halunnut kertoa löytämästään todistuksesta kenellekään, varsinkaan Hookelle. Samoihin aikoihin brittiläinen astronomi Edmond Halley aloitti vanhojen komeettoja koskevien merkintöjen tutkimisen, ja vuonna 1682 hän havaitsi kirkkaan komeetan. Halley kokosi keräämänsä tiedot, ja kun Newton kuuli niistä, hän pyysi niistä kopioita. Muutama vuosi myöhemmin Hooke väitti Halleylle, että hänellä oli todisteita hypoteesinsa tueksi. (Nykyään uskotaan, ettei hänellä todella ollut niitä.) Halley piti tätä haasteena. Pian hän kuitenkin ymmärsi, että tarvitsisi Newtonin apua, ja alkoi vierailla säännöllisesti Newtonin luona. Vierailujen aikana Newton esitteli todistuksensa sekä muita tutkimuksia. Halley ymmärsi todistuksen olevan todellinen kultakaivos ja vaati Newtonia julkaisemaan tulokset. Newton oli haluton, mutta Halley ei antanut periksi, ja lopulta Newton julkaisi ajatuksensa "Principiassa". Ennen "Principia"-teosta Newton julkaisi pääteoksensa esiteoksen nimeltä "De motu", joka valmistui vuonna 1684.
Newtonin perusidea oli, että kaikki kappaleet vetävät toisiaan puoleensa ja taivaankappaleiden liike tapahtuu tämän voiman alaisena mekaniikan peruslakien mukaisesti. Newton myös ymmärsi, että Maassa tapahtuvat ilmiöt johtuvat samasta ilmiöstä kuin Kuun liike Maan ympärillä. Newtonilaiselle mekaniikalle on ominaista käsitys absoluuttisesta ajasta ja avaruudesta.
Luonnonfilosofia.
Newtonin luonnonfilosofiassa oli keskeistä, että kaikki havaitut ilmiöt olivat hiukkasissa eli atomeissa vaikuttavien voimien seurausta. Newton ei pystynyt selittämään näiden voimien perimmäistä olemusta silloisen descartesilaisen mekanistisen luonnonfilosofian avulla, vaan jätti tämän kysymyksen täysin avoimeksi. Näillä kysymyksillä on suora yhteys Newtonin teologisiin spekulaatioihin. Hänen mielestään gravitaatiolain ja mekaniikan lakien mukaisesti toimiva maailmankaikkeus olisi mahdoton, ellei sitä pitäisi yllä Jumala, joka voi tarpeen vaatiessa puuttua maailmankaikkeuden toimintaan.
Vaikutus valistusaikaan.
Newtonin tieteellisten tutkimusten pohjana oli luonnontieteellinen menetelmä. Newton loi kokeelliseen tutkimukseen perustuvan induktiopäättelyn avulla kvantitatiivisen matemaattisen teorian, jonka avulla mittaustuloksista johdetaan yksinkertaisia perushypoteeseja sekä ennustetaan uusia ilmiöitä. Samaa periaatetta oli käyttänyt Galileo Galilei jo aiemmin tutkimuksissaan. Newtonin ohjenuora oli "Hypotheses non fingo", "en tee hypoteeseja". Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että hänen näkemyksensä perustuivat kokeellisiin tuloksiin ja vain niihin. Newtonin ja Galilein käyttämä menetelmä on myöhemmin muuttanut maailman niin maailmankatsomuksellisesti kuin materiaalisestikin. Myöhemmin Royal Societyn puheenjohtajana hän kirjoitti, että luonnontieteiden perusperiaatteet ovat ”luonnon kehyksien ja toiminnan löytäminen, sen pelkistäminen yleisiksi säännöiksi ja laeiksi, näiden sääntöjen kokeellinen todentaminen ja siten syiden ja seurauksien johtaminen”. Luonnontieteellisestä menetelmästä tuli valistusajan keskeisimpiä periaatteita.
Okkultistiset tutkimukset.
Newton aloitti alkemian tutkimuksen jo nuorena ja harrasti sitä noin 30 vuotta. Hän laati useita käsikirjoituksia, mutta julkaisi vain yhden pienen tutkielman, "De natura acidorum" (1704). Siinä hän selostaa, kuinka happohiukkaset ja rautahiukkaset vetävät puoleensa toisiaan ja aiheuttavat näin raudan liukenemisen happoon. Newton oli vankkumaton Robert Boylen kehittämän atomiopin kannattaja ja tulkitsi kemian sen mukaisesti. Alkemian harjoittaminen oli Newtonin elinaikana laitonta, ja Newtonin kuoltua hänen alkemiaa käsittelevät tutkimuksensa leimattiin tekstillä: ”Ei kelvollisia julkaistavaksi.” Osin tästä syystä Newtonin alkemian töistä vaiettiin hyvin pitkään ja ne haluttiin pitää salassa. Lisäksi ajateltiin, että Newtonin akateeminen maine olisi turmeltunut, jos moinen puuhailu olisi paljastunut. Newtonin okkultistiset puuhastelut tosin ovat voineet olla olennaisia painovoimalain ja muiden Newtonin oivallusten kannalta. Newtonin ajan fysiikka nojasi ajatukseen maailmasta törmäilevien hiukkasten valtakuntana, kun taas kaukovaikutus oli tuntematon käsite. Okkultistisissa teoksissa oli mainintoja mystisistä vetovoimista kappaleiden välillä, pohdintoja äärimmäisen pienestä ja suuresta ja muutakin, mikä ehkä antoi aihetta pohdiskeluihin kirkon ja aristotelisen järjestelmän ulkopuolisista käsitteistä.
Myöhempi tutkimus on osoittanut, että Newton oli perin pohjin kiinnostunut alkemiasta. Hän kopioi alkemistisia teoksia ja teki itse suunnattoman paljon muistiinpanoja ja kokeita. Newton uskoi itse asiassa, että hän pystyi saavuttamaan alkemian päämäärän eli valmistamaan mistä tahansa aineesta kultaa. Arvioiden mukaan Newton kirjoitti alkemiasta ja sen tutkimuksesta noin miljoona sanaa, mikä vastaa 4 000–5 000 konekirjoitettua paperiarkkia. Newton työsti myös kemiallista hakemistoa, "Index chemicusta", lähes kymmenen vuotta. Hakemiston tarkoituksena oli jäsentää Newtonin lukemaa alkemistista kirjallisuutta. Kun ensimmäinen hakemisto tuli suhteettoman laajaksi ja hankalaksi käyttää, hän aloitti uuden työstämisen. Lopulta hakemistossa oli yli sata sivua tiivistä kirjoitusta ja 5 000 viittausta lähes 150 teokseen. Newton luotti kirjoituksissaan Filalethekseen, Sędziwójiin, D'Espagnetiin ja Michael Maieriin.
Newtonin alkemian tutkimukset kestivät koko hänen parhaimpien miehuusvuosiensa ajan. Kun hänet nimitettiin vuonna 1669 Cambridgen yliopiston matematiikan professoriksi, hän matkusti ensimmäiseksi Lontooseen ja osti kemikaaleja, kaksi uunia, lasiastioita sekä alkemian perusteoksen, "Theatrum Chemicum Britannicum". Sen jälkeen hän aloitti käytännön kokeet. Newton rakennutti asuntonsa sisäpihalle Trinity Collegeen laboratorion, jossa hän suoritti huolellisia kokeita lähes 20 vuoden ajan.
Newton luopui alkemian tutkimisesta 1690-luvun puolivälissä. Varmaa syytä tähän ei tiedetä, mutta lopettaminen saattoi johtua heikosta menestyksestä tutkimuksissa. Newton myös uskoi vuoden 1693 hermoromahduksen johtuneen kokeissa käyttämistään kemikaaleista, mikä voi uusien tutkimusten perusteella pitää paikkansa. Eräässä Newtonin hiuksesta otetussa näytteessä oli lähes 40-kertainen määrä elohopeaa tavalliseen verrattuna. Lontooseen muutto vuonna 1696 ja nimitys Englannin rahapajan johtajaksi sinetöivät Newtonin alkemian tutkimusten loppumisen, sillä hänen oli pakko työskennellä käytännöllisempien asioiden parissa.
Maailmanloppu, vuosi 2060.
Jerusalemin kansallis- ja yliopistokirjastossa sijaitsevasta Newtonin vuonna 1704 kirjoittamasta kirjeestä ilmenee, että Newton ennusti maailmanlopun koittavan vuonna 2060. Newton päätteli Danielin kirjan avulla, että maailma loppuisi tasan 1 260 vuoden jälkeen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan perustamisesta.
Putoavan omenan tarina.
Tiedosto:Newton's tree, Botanic Gardens, Cambridge.JPG|thumb|right|180px|left|Kuvan puun uskotaan olevan "omenan pudottaneen puun" jälkeläinen. Omenapuu sijaitsee Botanic Gardensissa Cambridgessa.
Isaac Newtonin uskotaan keksineen painovoimalain vuoden 1666 kesällä, kun hän näki omenan putoavan puusta, joka kasvoi hänen synnyinpaikallaan. Tälle tarinalle on olemassa historiallista todistusaineistoa. Useat ensimmäiset Isaac Newtonin elämäkertojen kirjoittajat, kuten William Stukeley ja David Brewster, mainitsevat omenan vaikuttaneen Newtonin ajatuksiin painovoimasta. Tarinasta on olemassa eri versioita, jotka eroavat vain hieman toisistaan. Newton kertoi tarinan vasta myöhempinä elinvuosinaan neljälle läheiselle ystävälleen Catherine Bartonille, Martin Folkesille, John Conduittille ja William Stukeleylle. Vaikka tapahtumasta oli kulunut jo pitkän aikaa, ei ole syytä epäillä, etteikö Newton olisi muistanut sitä riittävän tarkasti. On kuitenkin ihmetelty, miksei hän kertonut asiasta aiemmin.
Tarina kerrotaan ensimmäisen kerran Voltairen vuonna 1727 julkaistussa esseessä "Essay on the Civil War in France". Voltaire mainitsee Newtonin saaneen inspiraation, kun hän käveli puutarhassaan ja näki putoavan omenan. Voltaire oli saanut tietonsa Newtonin sisarpuolen (tai velipuolen) tyttäreltä Catharine Bartonilta. Bartonilla oli läheiset suhteet Newtoniin, ja lisäksi hänen aviomiehensä John Conduitt oli Royal Societyn jäsen ja Newtonin ystävä. Voltairen tarinan paikkansapitävyydestä ei voida kuitenkaan koskaan päästä täyteen varmuuteen. Tarina kerrotaan joskus myös niin, että omena putoaa Newtonin päähän. Tämä versio on englantilaisen kirjailijan Isaac D'Israelin keksimä.
David Brewsterin mukaan puu, josta omenan arvellaan pudonneen, oli hajonnut pahoin 1800-luvulle tultaessa. Noin vuonna 1820 puu kaatui myrskyssä, vaikka sitä oli yritetty aiemmin kunnostaa. Puun osia otettiin talteen, ja nykyään niitä säilytetään hyvin varoen. Edward Turnor, kartanon omistaja, dokumentoi omenapuun hyvin tarkasti. Hänen mukaansa omenapuussa kasvoi hieman päärynän muotoisia omenia ja niiden maku oli hyvin omalaatuinen.


Eiffel-torni.
Eiffel-torni eli Eiffelin torni () on Ranskan pääkaupungissa Pariisissa sijaitseva torni. Rakentajansa Gustave Eiffelin mukaan nimetty torni on Pariisin kaupungin symboli, Euroopan kuuluisimpia nähtävyyksiä ja koko Ranskan suosituin matkailukohde. Torni avattiin yleisölle vuonna 1889, minkä jälkeen siellä on vieraillut yli 220 miljoonaa kävijää. Torni sijaitsee Champ de Mars-nimisellä puistoalueella Seinen vasemmalla eli etelärannalla ("Rive gauche").
Perustietoja.
Eiffel-torni on televisioantenni mukaan lukien 324 metrin korkuinen. Ylin ravintolakerros on 300 metrin korkeudessa: tämä oli suunnitteluvaiheessa tärkeä symbolinen mittaennätys, joka tuli saavuttaa. Kolmas kerros on 275 metrin ja toinen 115 metrin korkeudella. Ensimmäinen sijaitsee 57 metrin korkeudella. Tornin takorautainen runko painaa 7 300 tonnia, kokonaispaino on 10 100 tonnia: betoniset perustukset on laskettu kahden metrin syvyyteen. Runko on rakennettu kokonaisuudessaan takorautaisena kehärakenteena levyistä ja profiileista, jotka niitattiin yhteen 3,5 miljoonalla niitillä. Suunnittelijoina olivat Eiffelin toimistossa työskentelevät Maurice Koechlin ja Émile Nouguie, sekä Stephen Sauvestre, joka teki kaksikon alkuperäissuunnitelmaan merkittäviä muutoksia.
Valmistuttuaan torni oli 40 vuoden ajan maailman korkein rakennelma, kunnes menetti tittelin vuonna 1930 New Yorkiin rakennetulle, 319-metriselle Chrysler Buildingille.
Eiffel-torni on jaettu kolmeen kerrokseen, joista ensimmäinen sijaitsee noin 60 metrin korkeudessa. Ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevat matkamuistomyymälät sekä postitoimisto, josta voi lähettää Eiffel-tornin leimalla varustettuja postikortteja. Toinen kerros on 120 metrin korkeudessa ja kolmas melkein huipulla 280 metrin korkeudessa. Huipulta avautuu selkeällä säällä näköala 30 kilometrin päähän. Tornissa toimii hissejä, joilla matkustetaan joka vuosi arviolta 100 000 kilometriä. Yleisen uskomuksen mukaan Eiffelin tornissa olisi 1 792 porrasta, mutta todellisuudessa portaiden lukumäärä on 1 665.
Tornissa toimii kaksi ravintolaa: ensimmäisessä kerroksessa sijaitseva "Altitude 95" ja toisessa kerroksessa sijaitseva "Jules Verne". Yhdellä Michelin-tähdellä palkitulla Jules Vernellä on maine erittäin kalliina ravintolana, jossa työskentelee muun muassa maailmankuulu ranskalaiskokki Alain Ducasse.
Torni on huomattava tulonlähde Pariisin kaupungille. Suuren suosionsa takia Eiffel-torniin on vilkkaimpina turistikausina yleensä hyvin pitkät jonot, joten torniin pääsemistä joutuu odottamaan useita tunteja. Tornissa vieraili 6 719 200 kävijää vuonna 2006. Eiffel-tornin pinnat maalataan käsin seitsemän vuoden välein. Tornin ensimmäisen kerroksen parvekkeen ulkopuolella on 72 ranskalaisen tiedemiehen ja insinöörin sukunimet.
Rakennustyöt.
Eiffel tornin rakennustyömaa kesäkuussa 1888.
Eiffel-torni rakennettiin vuosien 1887 ja 1889 välisenä aikana juhlistamaan 1889 Pariisin maailmannäyttelyä. Pariisin kaupunki nimitti arkkitehdiksi sillanrakennusinsinööri Gustave Eiffelin ja suunnittelijaksi Eiffelin assistentin Maurice Koechlinin. Tornin rakentajiksi värvättiin 300 ranskalaista työmiestä, jotka joutuivat urakoimaan miltei kahden ja puolen vuoden ajan. Eiffel-tornin rakentaminen maksoi Pariisin kaupungille 7 800 000 frangia.
Koska Eiffel-torni oli suunniteltu maailman korkeimmaksi rakennukseksi, monet pariisilaiset pitivät rakennustöitä liian riskialttiina ihmisille. Onnettomuusriski oli suuri, sillä torni oli pelkkä avonainen kehikko, jossa ei ollut kahta välitasoa lukuun ottamatta lainkaan kerroksia. Eiffel kuitenkin ymmärsi rakennustöiden vaarallisuuden ja käytti lukuisia turvamenetelmiä, kuten ikkunoita, turvakaiteita ja siirrettäviä telineitä. Turvatoimien takia ainoastaan yksi rakennusmies kuoli hissien asentamisen yhteydessä, mikä oli aikoinaan merkittävä saavutus, ottaen huomioon 1800-luvun työturvallisuuden.
Kun Eiffel-tornin rakennustyöt saatiin viimeisteltyä 31. maaliskuuta 1889, monet Pariisin asukkaista kokivat suuren järkytyksen. Heidän mielestään torni ei sopinut lainkaan Pariisin katukuvaan ja he vaativat tornin välitöntä purkamista, mutta Eiffel oli jo ehtinyt hankkia luvan pitää torni pystyssä 20 vuoden ajan, kunnes vuonna 1909 tornin omistus siirtyisi Pariisin kaupungille. Alkuperäisten kilpailusääntöjen mukaisesti tornin täytyi olla helposti purettavissa, joten myös kaupunki oli jo alun perin suunnitellut hävittävänsä tornin määräajan umpeuduttua.
Tornin vastustajiin kuului myös kirjailija Guy de Maupassant. Kuitenkin hänen kerrotaan käyneen joka päivä lounaalla tornin ravintolassa. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän käy vihaamassaan paikassa, hän sanoi "Se on Pariisin ainoa paikka, josta ei näy Eiffel-tornia".
Tapahtumia.
Vaikka Eiffel-tornista ei aluksi pidetty, ajan mittaan pariisilaiset tottuivat siihen. Kun määräaika umpeutui, kaupunki ei enää tahtonut purkaa tornia, koska tornia käytettiin radiolähetyksien lähettämiseen. 12. tammikuuta 1908 maailman ensimmäinen pitkänmatkan radioviesti lähetettiin juuri Eiffel-tornista.
Ensimmäisessä maailmansodassa Ranskan armeija käytti tornia Marnejoen taistelun etulinjaan menevien taksien tiedotusten välittämiseen. Eiffel-tornilla oli myös pieni, mutta huomattava rooli Mata Harin sieppauksessa, sillä tornia käytettiin Mata Harin pidätykseen johtaneen saksalaisten radioviestin sieppaamiseen. Vuonna 1925 tšekkiläissyntyinen huijari Victor Lustig "myi" tornin kaksi kertaa romuraudaksi.
Kun kansallissosialistinen Saksa miehitti Ranskan toisen maailmansodan alkuvaiheessa, isänmaalliset ranskalaiset leikkasivat tornin hissikaapelit poikki, jotta vuonna 1940 Pariisissa vieraillut Adolf Hitler olisi joutunut kiipeämään tornin huipulle portaita pitkin. Hitler ei kuitenkaan noussut torniin. Vuonna 1944 hän määräsi Pariisin kuvernööriksi nimetyn kenraali Dietrich von Choltitzin tuhoamaan Pariisin, mukaan lukien Eiffel-tornin, mutta von Choltitz kieltäytyi tottelemasta Berliinistä saamiaan määräyksiä.
3. tammikuuta 1956 tulipalo vaurioitti tornia. 1959 nykyinen radioantenni asennettiin paikoilleen ja 1964 torni julistettiin kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi nähtävyydeksi. Vuonna 2000 torniin asennettiin valoesitysten järjestämistä varten valoheittimiä. 22. heinäkuuta 2003 tornissa syttyi jälleen tulipalo ja radioantenni vaurioitui, mutta ihmishenkiä ei menetetty. Vuoden 2004 joulukuussa torniin avattiin uusi luistelurata.
Populaarikulttuurissa.
Koska Eiffelin torni on maailman kuuluisimpia rakennuksia, se on nähty lukemattomissa elokuvissa, televisiosarjoissa ja videopeleissä. Erityisesti Hollywood-elokuvissa on yleinen klisee, jonka mukaan Eiffel-torni näkyisi jokaisen pariisilaisen rakennuksen ikkunasta, mutta todellisuudesta tornin voi nähdä vain Pariisin korkeimmista kerrostaloista.


Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun kansainvälinen liike.
Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun kansainvälisen liikkeen toimintaan osallistuu noin 97 miljoonaa jäsentä ja 20 miljoonaa aktiivista vapaaehtoista. Yksin Punaisen Ristin katastrofiapu tavoittaa vuosittain yli 30 miljoonaa apua tarvitsevaa eri puolilla maailmaa. Liikkeen tehtävänä on antaa apua kaikkein heikoimmassa asemassa oleville ihmisille, välittämällä apua ihmiseltä ihmiselle. Punaisen Ristin seitsemän perusperiaatetta, jotka näkyvät sen kaikessa toiminnassa, ovat inhimillisyys, tasapuolisuus, puolueettomuus, riippumattomuus, vapaaehtoisuus, yleismaailmallisuus ja ykseys.
Alun perin Punainen Risti toimi vain sodan uhrien auttamiseksi. Vähitellen 1900-luvun kuluessa Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun liike alkoi antaa apua myös katastrofi- ja onnettomuustilanteissa. Useissa maissa Punainen Risti vastaa muun muassa veripalvelutoiminnasta, antaa ensiapukoulutusta, tekee kehitysyhteistyötä, harjoittaa valistustoimintaa ja ylläpitää auttamisvalmiutta.
Punaisen Ristin toiminta perustuu Geneven sopimuksiin, joissa määritellään esimerkiksi se, että kussakin valtiossa voi olla vain yksi joko Punaisen Ristin tai Punaisen Puolikuun kansallinen yhdistys.
Punaisen Ristin kansainvälinen komitea.
Punaisen Ristin kansainvälisen komitean (ICRC) kotipaikka on Genevessä. Siihen kuuluu 25 jäsentä, jotka ovat Sveitsin kansalaisia. Komitea nimittää uusia jäseniä, jos edelliset erovat tai kuolevat. Komitea on perustettu 1863 sveitsiläisen liikemiehen ja humanistin Henri Dunantin aloitteesta, johon aihetta antoivat varsinkin kokemukset neljä vuotta aikaisemmin käydystä Solferinon taistelusta ja hänen kirjoittamansa kirja "Solferinon muisto".
Komitea on saanut Nobelin rauhanpalkinnon 1917, 1944 ja IFRC:n kanssa 1963. ICRC on yksi harvoista kansainvälisesti tunnustetuista ei-valtiollisista organisaatioista. Sen asema perustuu Geneven sopimuksiin, jotka ovat yksi kansainvälisen humanitaarisen oikeuden perusasiakirjoista ja joista käytetään usein myös nimitystä "sodan lait" ("jus in bello").
Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun kansallisten yhdistysten liitto.
Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun yhdistysten kansainvälinen liitto (IFRC) perustettiin toukokuussa 1919 koordinoimaan eri maihin perustettuja Punaisen Ristin kansallisia yhdistyksiä. Siihen kuuluvat kaikki eri maiden Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun kansalliset yhdistykset.
Eri maiden kansalliset yhdistykset järjestävät katastrofiapua, kehittävät paikallista auttamisvalmiutta, ylläpitävät veripalvelutoimintaa useissa maissa, huolehtivat pakolaisista, antavat ensiapukoulutusta sekä pyrkivät edistämään yleistä tietoisuutta kansainvälisistä humanitaarisista periaatteista.
Suomen Punaisen Ristin kansallinen yhdistys perustettiin 7. toukokuuta 1877 haavoitettujen ja sairaiden sotilaiden hoitoa varten.
Punaisen Ristin kansalliset yhdistykset käyttävät tunnuksenaan punaista "Geneven ristiä" valkoisella pohjalla. Ensimmäisen Geneven sopimuksen mukaan sairaanhoitoon tarkoitettuja ajoneuvoja ja rakennuksia vastaan hyökkääminen on kiellettyä.
Punaisen ristin ja punaisen puolikuun tunnusten rinnalle järjestön viralliseksi tunnukseksi hyväksyttiin vuonna 2005 joulukuussa punaisen kristallin merkki. Merkin tarkoitus on olla uskontojen ja kulttuurien kannalta neutraali.
Viitteet.
*


Dysprosium.
Dysprosium on ranskalaisen kemistin Paul Émile Lecoq de Boisbaudranin vuonna 1886 löytämä alkuaine, joka kuuluu harvinaisiin maametalleihin. Sen lyhenne on Dy ja atomiluku 66 sekä CAS-numero 7429-91-6. Dysprosiumin atomimassa on 162,50. Alkuaineella on kuusi stabiilia isotooppia.
Alkuaineen nimi tulee kreikan kielen sanasta "dysprositos" eli "vaikeasti saatavissa oleva".
Käyttö.
Puhtaana metallina dysprosiumilla ei ole käyttöä, koska se syöpyy nopeasti. Sen sijaan dysprosiumim neodyymin, raudan ja boorin seoksesta valmistetaan laadukkaita kesto­magneetteja. Terfenol on dysprosiumia sisältävä magneto­striktiivinen metalli­seos, joka magneetti­kentässä pitenee tai lyhenee silminnähtävästi. Sitä voitaisiin käyttää pienissä moottoreissa.
Dysprosiumin ja halogeenien yhdisteitä, varsinkin dysprosium­in jodidia käytetään monimetallilampuissa.


Pluto (kääpiöplaneetta).
Pluto (virallisesti 134340 Pluto, symboli: 20px) on plutoidi ja kääpiöplaneetta, joka kiertää Aurinkoa Neptunusta kauempana Kuiperin vyöhykkeellä. Se on varsinaisen vyöhykkeen kappaleista suurin, mutta vasta toiseksi suurin kaikista transneptunisista kohteista (Hajanaisen kiekon Eris on suurin). Pluto on jäästä ja kivestä koostuva pienehkö ulkoplaneettojen kuita muistuttava kappale, jonka läpimitta on hieman alle 2 400 kilometriä. Pluto saattaa olla samankaltainen kuin Neptunuksen kuu Triton.
a>a ja Aurinko näyttää noin tuhat kertaa etäisemmältä kuin Maasta katsottuna.
Pluton löytäminen ja määrittely.
Clyde Tombaugh löysi Pluton järjestelmällisen valokuvaetsinnän tuloksena 18. helmikuuta 1930 Lowellin observatoriossa, Arizonassa – tosin valokuva kohteesta oli otettu jo 19. maaliskuuta 1915. Ennen Tombaughia oli varsinkin Percival Lowell vuodesta 1905 lähtien etsinyt Neptunuksen takaista ””, jonka olemassaolo oletettiin Neptunuksen kiertoradassa havaittujen poikkeamien perusteella. Hän ei kuitenkaan onnistunut löytämään sitä. Käytännössä Pluto löytyi täysin sattumalta, sillä sen massa on liian pieni aiheuttaakseen häiriöitä suurten planeettojen ratoihin. Pluton massa selvisi vasta 1970-luvun lopussa, kun siltä löytyi kuu, Kharon.
Pluto on nimetty roomalaisen manalan jumalan Pluton mukaan, ja se on elämälle erittäin epäedullinen paikka. Nimen valintaa perusteltiin kuitenkin myös sillä, että se sisältää tuntematonta planeettaa pitkään etsineen Percival Lowellin nimikirjaimet PL. Niistä muodostettiin myös Pluton symboli 20px.
Aina 1930-luvulta vuoteen 2006 saakka Plutoa pidettiin planeettana. 24. elokuuta 2006 Prahaan kokoontunut Kansainvälinen tähtitieteellinen unioni äänesti uudesta planeetan määritelmästä, jonka mukaan Plutoa ei enää lasketa planeetaksi vaan kääpiöplaneetaksi. Päätöksen jälkeen Pluto liitettiin myös IAU:n ylläpitämään pikkuplaneettojen luetteloon numerolla 134340. Vuonna 2008 IAU loi uuden nimityksen, jonka määritelmän perusteella Pluto on plutoidi. Osa tähtitieteilijöistä oli eri mieltä uudesta nimityksestä.
Pluto ei kuitenkaan ole ensimmäinen planeetaksi kutsuttu aurinkokunnan kohde, joka on menettänyt asemansa. Ensimmäisinä löydettyjä nykyään asteroideiksi kutsuttuja taivaankappaleita Cerestä, Vestaa, Pallasta ja Junoa pidettiin planeettoina siinä missä muitakin monen vuosikymmenen ajan, kunnes vuonna 1845 uusia asteroideja alkoi löytyä kiihtyvällä tahdilla (Astraea löytyi kyseisenä vuonna) ja edellä mainitut menettivät asemansa 1850-luvulla. Näitä kohteita kutsuttiin sen jälkeen yleisesti pikkuplaneetoiksi tai asteroideiksi. Vuonna 2006 Cereksestä tuli kääpiöplaneetta Eriksen ja Pluton rinnalle, sillä se täytti tarvittavan määritelmän.
Kiertorata.
Pluto poikkeaa planeetoista muutenkin kuin kokonsa puolesta. Sen rata on huomattavan kallellaan (17°) Maan ratatasoon eli ekliptikaan nähden. Rata on myös varsin elliptinen (eksentrisyys 0,25), ja Pluto tuleekin lähimmillään Aurinkoa Neptunuksen radan sisäpuolelle (esimerkiksi vuosina 1979–1999). Neptunus ja Pluto eivät silti voi törmätä toisiinsa, koska niiden kiertoaikojen suhde on lukkiutunut arvoon 2:3. Pluton lisäksi tällaisilla radoilla kiertää muitakin taivaankappaleita kuten Orcus ja Ixion. Plutoa ja näitä muita 2:3 resonanssissa Neptunuksen kanssa olevia kohteita sanotaan plutinoiksi Pluton mukaan. Plutoa pidetään tyypillisenä Kuiperin vyöhykkeen kohteena ja sen kierto Auringon ympäri kestää 248 vuotta.
Pluton pinta ja rakenne.
Ohut kaasukehä koostuu pääasiassa metaanista ja typestä, ja sen paine on hyvin alhainen, mikrobaarin luokkaa. Pinnan lähellä on ohutta utua. Pluton pakonopeus on 1,2 km/s. Pluton pinnalla arvioidaan olevan metaanijäätä. Pluton väri on punaisempi kuin Kharonin. Plutosta ei ole olemassa tarkkaa kuvaa, mutta parhaimmista kuvista on havaittavissa tummien ja vaaleiden alueiden vaihtelua. Päiväntasaajan tienoilla on pitkulainen tummahko alue.
Plutosta ja Kharonista mitatun infrapuna-absorptiospektrin perusteella Pluton pinta muodostuu enimmäkseen metaanijäästä. Samat mittaukset myös osoittavat, että Pluton pinnalla puhtaan metaanijään suhde typpipitoiseen metaanijäähän on suurempi kuin Neptunuksen kuu Tritonilla. Plutolla ei myöskään esiinny yhtä paljon puhdasta typpeä. Pluton (samoin kuin Tritonin) spektrissä on myös nähtävissä kapea, mutta syvä 4,0 µm:n absorptioviiva, jonka aiheuttajaa ei tunneta. Se kuitenkin liittyy mahdollisesti hiilimonoksidijäähän.
Pluton kaasukehä on typpeä ja häkää, joita tiivistyy aika-ajoin Pluton pinnalle. Pluton kaasukehän paineeksi mitattiin vuonna 1988 tähdenpeittohavainnon perusteella 0,15 Pa, noin 1/700 000 maan ilmakehän paineesta. Pluton kaasukehän arvellaan tihentyneen kaksinkertaiseksi seuranneiden parin vuosikymmenen aikana. Ehkä Pluton napalakki on kääntynyt Aurinkoon päin ja alkanut sulaa. Pluto on melko kirkas, sen Bondin albedo on 0,4–0,6 ja geometrinen albedo 0,5–0,7. Pluton pinnasta on kiinteää typpeä 98 prosenttia, hieman metaania ja jälkiä hiilimonoksidista. Kirkkailla alueilla on typpeä, metaania, etaania ja hiilimonoksidia. Tummilla alueilla on orgaanista materiaalia, joka on syntynyt eri yhdisteiden reagoidessa kosmisten säteiden vaikutuksesta.
Plutosta katsottuna Aurinko näyttää kirkkaalta tähdeltä, ja sen säteilystä saapuu vain 0,89 W/m2. Plutossa on todella kylmä, lämpötila on vain noin 43 kelviniä (−230 °C). Lämpötila vaihtelee Pluton kierron mukana −228–−238 °C. Ilmakehän paksuutta kuvaava skaalakorkeus on 60 km, ja keskimääräinen molekyylipaino 16–25 g/mol.
Pluto saattaa muistuttaa Tritonia, jossa tulivuorista purkautuu nestemäistä typpeä.
Pluto on 50–70-prosenttisesti kiveä, ja loput massasta on lähinnä jäätä. Pluton tiheys on 1 750 kg/m3. Niinpä Plutossa olisi jäätä noin 30–50 prosenttia. Jään alhainen osuus viittaa siihen, että Aurinkokunnan synnyssä alueella olevasta hapesta suuri osa tiivistyi alhaisessa lämpötilassa hiilimonoksidiksi CO eikä vedeksi niin kuin lähempänä Aurinkoa.
Vuoden 2006 alussa Plutoa tarkkailtiin Keck- ja Hubble-teleskoopeilla. Sen pinnan lämpötilaksi mitattiin 43 K eli kymmenen astetta alhaisempi kuin Kharonilla. Viileyden syynä on välillisesti auringonsäteily, joka höyrystää pinnan typpijäätä kaasuksi. Vaikutus on sama kuin iholta haihtuvalla hiellä.
Pluton pinta lämpenee.
Tähtitieteilijät ovat tehneet vuonna 2002 tapahtuneen tähdenpeiton perusteella laskelmia, joiden mukaan Pluton pinta saattaa olla lämpiämässä ja vastaavasti ilmakehä viilenemässä. Laskelmat perustuvat havaintoihin vuonna 2002 tapahtuneesta tähdenpimennyksestä, jolloin Pluto kulki tähden P126A edestä.
Kharon.
Pluton suurin kuu Kharon löytyi vuonna 1978. Se on 1 200 kilometrin läpimittaisena samaa kokoluokkaa 2 250-kilometrisen Pluton kanssa. Kappaleiden pyörähdysajat ja kiertoajat toistensa ympäri ovat täsmälleen samat (6,39 vuorokautta), joten niistä näkyy aina sama puoli toisiinsa.
Plutoa ja Kharonia voidaan pitää kaksoisplaneettana (Oikeastaan kaksoiskääpiöplaneettana, koska Pluto ei ole planeetta vaan kääpiöplaneetta.), sillä tosiasiassa ne kiertävät yhteistä massakeskipistettä, joka sijaitsee Pluton ulkopuolella. Järjestelmän yhteinen massa on vain 0,2 prosenttia maan massasta eli noin 1,36 × 1022 kg. Pluton ja Kharonin välinen etäisyys on noin 20 000 kilometriä. Kharon koostuu enimmäkseen jäästä, toisin kuin Pluto. Sen tiheys on vain 1,2–1,3 g/cm3. Kharonin pinnalla on paljon vesijäätä, mikä hallitsee myös sen absorptiospektriä. Kharonin spektrissä on tuntematon absorptioviiva 3,7 µm kohdalla.
Kesällä 2005 sattuneen tähdenpeiton aikana tehdyistä havainnoista ESOssa on mitattu Kharonin säteeksi 604 km ja tiheydeksi 1,71 g/cm3. Lisäksi voitiin päätellä, ettei Kharonilla ole kaasukehää ja että sen paine voi olla korkeintaan miljoonasosan Maan ilmakehän paineesta.
Hydra ja Nix.
Toukokuussa 2005 Plutolta löydettiin kaksi kuuta, S/2005 P 1 ja S/2005 P 2, joille annettiin kesäkuussa 2006 pysyvät nimet Hydra ja Nix. Nämä kuut sijaitsevat suunnilleen samalla ratatasolla kuin Kharon ja kiertävät Plutoa noin kahdesta kolmeen kertaa kauempana. Kumpikin on läpimitaltaan arviolta 44—130 km, mutta niiden kokoa ei ole mitattu vielä tarkkaan. Nix on toiseksi lähin kuu ja Hydra kolmanneksi.
Hydra ja Nix eivät suoranaisesti kierrä Plutoa, vaan koko järjestelmän yhteistä massakeskipistettä, joka on Pluton ja Kharonin välissä, eli ne ovat yhtä lailla kuita myös Kharonille.
S/2011 (134340) 1.
Avaruusteleskooppi Hubble löysi heinäkuussa 2011 neljännen Plutoa kiertävän kuun. Väliaikaisesti 2011 (134340) 1:ksi nimetyn (se tunnetaan myös epävirallisesti nimellä P4) pienikokoisen kuun arvioidaan olevan halkaisijaltaan 13–34 kilometriä, ja se on siten Pluton tunnetuista kuista pienin. S/2011 (134340) 1 näyttää sijaitsevan noin 59 000 kilometrin päästä Plutosta.
S/2012 (134340) 1.
Kesäkuussa 2012 avaruusteleskooppi Hubble löysi viidennen kuun, 2012 (134340) 1:n, tunnettu myös nimellä P5.
Pluton rataelementit.
Keskimääräiset rataelementit epookin J2000.0 suhteen. Kaavoissa "t" on epookista J2000.0 kulunut aika vuorokausina ja "T" sama vuosisatoina. Siis kun juliaaninen päivämäärä on "J", on "t = J - 2451545.0 " ja "T = t/36525".
Luotaimet.
Plutoa ei vielä ole tutkittu luotaimilla. 19. tammikuuta 2006 NASA lähetti New Horizons -ohilentoluotaimen kohti Plutoa. Luotain ohitti Jupiterin käyttäen planeettaa painovoimalinkona helmikuussa 2007, ja sen on määrä saapua kohteeseensa heinäkuussa 2015.


Kreikkalainen kirjaimisto.
Kreikkalainen kirjaimisto on aakkosto, jota on käytetty kreikan kielen kirjoittamiseen 800-luvulta ennen ajanlaskun alkua lähtien (tosin muinaiskreikassa kirjainten edustamat äänteet olivat osin erilaiset kuin nykyään). Kreikkalainen kirjaimisto oli ensimmäinen, johon sisältyivät konsonanttimerkkien lisäksi myös vokaalimerkit, ja se on toiminut mallina niin latinalaiselle kuin kyrillisellekin kirjaimistolle. Antiikin aikana kreikkalaisia kirjaimia käytettiin myös numeroina.
Matematiikan ja fysiikan kaavoissa kreikkalaisia kirjaimia käytetään monenlaisten suureiden ja muuttujien merkitsemiseen. Lisäksi kreikkalaisia kirjaimia (tai niiden muunnelmia) voi esiintyä muiden tieteenalojen erikoismerkinnöissä (esimerkiksi kansainvälisen foneettisen kirjaimiston ja suomalais-ugrilaisen tarkekirjoituksen merkkeinä).
Siirtokirjoitus.
Kreikkalaisia kirjaimia latinaistettaessa noudatetaan suomenkielisissä teksteissä pääsääntöisesti standardia SFS 5807 (joka pohjautuu saksalaiseen standardiin DIN 31 634 ja osin eroaa kansainvälisestä standardista ISO 843). Se sisältää nykykreikan transkribointisääntöjen lisäksi translitterointisäännöt etenkin muinaiskreikkaa varten.
Kansainväliseen yhtenäistämiseen vedoten YK on suositellut latinaistamaan kreikkalaiset "paikannimet" kreikkalaisen standardin ELOT 743 mukaisesti. Tätä suositusta noudatettaessa paikannimien latinaistus osin poikkeaa suomen äänne- ja oikeinkirjoitusjärjestelmään mukautetusta transkriboinnista.
Aiheesta muualla.
*


Keskiviikko.
Keskiviikko on viikon kolmas viikonpäivä. Keskiviikon nimi johtuu siitä, että se on keskellä vanhaa, sunnuntaista alkavaa viikkoa. Nykyisin kalenteriviikko alkaa maanantaista.
Keskiviikko muissa kielissä.
Kreikkalaiset käyttivät omien jumaliensa nimiä viikonpäivissä (keskiviikko, "hemera Hermu" eli Hermeen päivä) ja roomalaiset omiensa (keskiviikko, "dies Mercurii" eli Mercuriuksen päivä).). Ranskaksi keskiviikko onkin "mercredi". Germaanisissa kielissä päivät nimettiin uudelleen germaanisten jumalien mukaan, keskiviikko yhdistettiin Odin-jumalaan ("onsdag") ja sen germaaniseen "Wotan" muotoon ("Wednesday"), joskin nykysaksassa keskiviikko on nimetty samoin kuin suomessa, "Mittwoch".
Eurooppalaisista kielistä portugali hylkäsi täysin pakanalliset nimet ja siirtyi numeroituihin viikonpäiviin, siispä keskiviikko on "quarta-feira". Numeroidut päivät ovat käytössä myös mm. seemiläisissä kielissä, kiinassa ja vietnamissa, keskiviikko on näissä kielissä joko kolmas tai neljäs päivä. Samaa periaatetta noudatetaan viron kielessä: keskiviikko on "kolmapäev" (vaihtoehtoinen nimi "kesknädal" eli keskiviikko). Myös venäjässä keskiviikko on keskellä, среда.
Japanissa keskiviikko on veden päivä, 水曜日 (Suiyōbi).


Austronesialaiset kielet.
Austronesialaiset kielet on yli 1 200 kieltä käsittävä kielikunta, jonka kieliä puhutaan laajalla alueella Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Oseaniassa. Alueista merkittävimmät ovat Madagaskar, Indonesia, Malesia, Filippiinit, Taiwan, Uusi-Seelanti, Mikronesia, Polynesia ja Melanesia. Uudessa-Guineassa puhutaan austronesialaisia kieliä pohjoisrannikolla, mutta saaren muissa osissa papualaiskieliä.
Ennen 1400-luvun suuria löytöretkiä ja niiden jälkeistä indoeurooppalaisten kielten levittäytymistä austronesialaiset kielet olivat maailman laajimmalle levinnyt kielikunta.
Luokittelu.
Austronesialaiset kielet jakautuvat neljään pääryhmään: atajalikieliin, paiwanilaisiin kieliin, tsoukieliin ja malaijilais-polynesialaisiin kieliin. Atajalikieliä, paiwanilaisia kieliä ja tsoukieliä on yhteensä 23 ja niitä puhutaan vain Taiwanin saarella. Näistä seitsemän kieltä on sammunut sinotiibetiläisten kielten puhujien levittäytyessä saarelle. Malaijilais-polynesialaisia kieliä on 1 239 ja niiden levinneisyysalue kattaa koko muun austronesialaisten kielten alueen Madagaskarista lännessä aina Pääsiäissaarelle saakka idässä. Kielten luokittelu on esitetty tarkemmin alla. Kielten suurten lukumäärän vuoksi tässä mainitaan vain joitakin tärkeimpiä.
Paiwanilaiset kielet
Malaijilais-polynesialaiset kielet
Kielet.
Kielikunnan merkittävimpiä kielet on luetteloitu alla. Sulkeissa on mainittu puhujamäärä.
Aiheesta muualla.
*


Jin ja jang.
Jin (kiinaksi "yīn", perinteinen: 陰; yksinkertaistettu: 阴) ja jang (kiinaksi yáng, perinteinen: 陽; yksinkertaistettu: 阳) ovat kiinalaisessa filosofiassa maailmankaikkeuden kaksi vastakkaista, toisiaan täydentävää perusvoimaa.
Aikojen alussa oli tyhjyys (無極 wuji). Wujissa syntyi taiji (太極), äärimmäisen mahdollisuuden tila. Taijista syntyi kaksi vastakkaista voimaa, jin (negatiivinen) ja jang (positiivinen), joiden vuorovaikutuksesta syntyi maailmankaikkeus. Kun Han-dynastian aikana eri perinteitä yhdistettiin, viiden elementin teoria liitettin jinjang-teoriaan. Uuden synkronistisen selityksen mukaan yinyang synnytti viisi elementtiä, jotka tuottivat maailmankaikkeuden 10 000 asiaa.
Jin symboloi muun muassa naisellisuutta, negatiivisuutta, pimeyttä sekä passiivisuutta ja jang vastaavasti miehisyyttä, positiivisuutta, valoa sekä aktiivisuutta.
Jiniä pidetään usein virheellisesti "pahana" ja jangia "hyvänä". Jinin ja jangin käsitteistä puhuttaessa on kuitenkin olennaista, ettei kumpikaan ole "parempi" kuin toinen. Jangia ei voi olla ilman jiniä ja päinvastoin.
Yleensä taolaisuuteen yhdistettävässä taiji-symbolissa (太極圖, 太极图, tàijítú) jin ja jang kuvataan toisiinsa kietoutuvien mustan ja valkean (tai mustan ja punaisen) "pisaran" muodostamana ympyränä. Tumman osan keskellä on valkoinen piste ja valkoisen osan keskellä taas tumma. Symboli esiintyy muun muassa Etelä-Korean lipussa ja vaakunassa.
Periaatteet.
Kaikki voidaan kuvata jinin ja jangin keskinäisen suhteen tuloksena.


Ohutkalvotransistori.
Värillisen TFT-nestekidenäytön rakenne, 9 = ohutkalvotransistori
Ohutkalvotransistori (, TFT) on transistori, jota käytetään erityisesti nestekidenäytöissä. Siinä ohutkalvoja kasvattamalla luodulla kalvorakenteella saadaan aikaan puolijohde kiinteälle pinnalle, esimerkiksi lasille. Useimmat TFT-rakenteessa käytetyt aineet eivät itse ole läpinäkyviä. Ensimmäinen läpinäkyvä TFT-materiaali, joka perustui sinkkioksidiin, keksittiin 2003 Oregonissa.


Aurinkokenno.
Aurinkokenno on laite, jolla auringon säteily muunnetaan hyödynnettäväksi sähköenergiaksi valosähköisen ilmiön avulla. Kennon toiminta perustuu kahteen pääperiaatteeseen: saapuva fotoni synnyttää absorboivaan puolijohteeseen varauksenkuljettajia, jotka kerätään kulutuslaitteeseen tai akkuun virtaa johtaviin johtimiin. Aurinkosähköä voidaan tuottaa myös infrapunavalosta. Yleisimpiä aurinkokennojen materiaaleja ovat yksikiteinen pii, monikiteinen pii, galliumarsenidi ja amorfinen pii.
Käyttökohteita.
Aurinkokennoja käytetään esimerkiksi maata kiertävissä satelliiteissa, avaruusluotaimissa, kannettavissa laitteissa, kuten taskulaskimissa ja rannekelloissa ja sähköverkon ulottumattomissa olevilla alueilla esimerkiksi valaistukseen ja veden pumppaukseen. Vuoden 2008 asennuksista aurinkokennoilla tuotetusta sähköstä liitettiin sähköverkkoon 98,7 %, EU:ssa ja 3 % Suomessa.
Helsingin ekologisen rakentamisen alueella Viikissä on Suomen ensimmäinen aurinkosähköä käyttävä asuinkerrostalo. Viidennes kiinteistösähköstä saadaan aurinkokennoilla. Järjestelmä on liitetty Helsingin Energian sähkönjakeluverkkoon, johon kesäaikana ylimäärä aurinkosähköä siirtyy. Talossa on 39 asuntoa. Sähköteho on 24 kW. Aurinkokennot ovat osa parvekejulkisivuja. Asukkaat voivat seurata tuotettua energiaa ja säteilytehoja reaaliaikaisesti internetistä. Projekti kuuluu EU:n PV-Nord –hankkeeseen. Viikissä oli tarkoitus myydä sähkö Helsingin energialle, siten että sama määrä sähköä olisi myöhemmin saatu tarvittaessa. Verovirasto ja tulli estivät sen. Koska määräykset tekivät sähkön myynnin mahdottomaksi, saa Helsingin energialaitos ylimääräisen sähkön toistaiseksi ilmaiseksi (vuonna 2007). Aurinkokennot tuottavat 16 % käytetystä sähköstä (vai viidennes?).
Saksassa yli 90 % järjestelmistä on kytketty sähköverkkoon. Baijeriin valmistui vuonna 2006 kaksi maailman suurinta PV-aurinkopuistoa: 12 MW:n Gut Erlase ja 10 MW:n Pocking. Pocking-puistossa on kuusi 1,67 MW:n yksikköä, 57 600 paneelia, ja sen pinta-ala on 10 jalkapallokenttää. Moduulit ovat neljässä rivissä, ja niiden yhteispituus on 16,5 km. Puisto vähentää hiilidioksidipäästöjä fossiilisiin polttoaineisiin verrattuna 10 000 tonnia vuodessa 20 vuoden ajan. Järjestelmän on kehittänyt Shell Solar. Järjestelmä vihittiin tasan vuorokausi Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden 20-vuotismuistopäivän jälkeen.
Lokakuussa 2006 Google ilmoitti rakentavansa 1,6 MW:n järjestelmän pääkonttoriinsa. Kalifornian kuvernööri Arnold Schwarzeneggerin tavoite on asentaa Kaliforniaan 3 000 MW:n aurinkokennoja (2017).
Aurinkokennojen tehokkuus riippuu auringon säteilyenergian määrästä, eli se riippuu maasta, paikallisesta ilmastosta ja ilmansaasteiden määrästä. Parhaimmillaan aurinkoenergiajärjestelmät ovat aurinkoisissa maissa päiväntasaajan molemmin puolin.. Useimpien aurinkokennojen teho kuitenkin laskee lämpötilan noustessa ja pohjoisessa päivänvaloa saadaan kesäaikana ympäri vuorokauden, joten vuositasolla aurinkoenergiaa voidaan taloudellisesti hyödyntää pohjoisillakin leveysasteilla.
Perinteisesti aurinkokennoille suosittuja käyttökohteita ovat olleet pienkohteet, kuten vesipumput ja taskulaskimet. Kesämökkien, asuntovaunujen, veneiden ja autojen ilmastointilaitteiden käyttövoiman tuottajana ne ovat yleisiä. Jääkaapit, pakastimet, viestintälaitteet ja kannettavat tietokoneet saavat sähköä aurinkokennoista myös erämaassa. Syrjäiset kohteet, kuten majakat tai tukiasemat, on järkevintä sähköistää aurinkoenergialla tai hybridijärjestelmällä liittämällä verkkoon.
Aurinkoenergian tärkeä tulevaisuuden sovellutus saattaa olla veden hajottaminen elektrolyyttisesti vedyksi ja hapeksi polttokennoja varten. ESA on kehittänyt aurinkoenergialla kulkevan auton ja Husqvarna ruohonleikkurin. Saksassa asennettiin vuonna 2006 3,5 MW autoihin, liikennevaloihin jms. Etenkin Kiina, Saksa ja Japani tukevat aurinkokennojen rakentamista.
Aurinkokenno.
Kennojen tyypillinen käyttöikä on noin 30 vuotta. Aurinkokennot voidaan jakaa tasapaksuihin levykennoihin (flat-plate PV), joissa auringonvalo tuottaa suoraan sähköä sekä keskittäviin aurinkokennoihin (concentrating PV (CPV) panels), joissa auringonvalo keskitetään tai tiivistetään sähkön tuotantoa varten. Levykennojen huipputeho on yleensä 5-300 W. CPV-kennojen huipputeho vaihtelee 0,5-40 kilowattiin. PVC-markkinat kasvavat tällä hetkellä nopeimmin. Vuonna 2004 CPV:n osuus markkinoista oli 1 %.
Aurinkokennojen tuotanto.
"Katso myös tilastot aurinkoenergian tuottaminen artikkelissa Aurinkoenergia."
1990-luvulla PV(photovoltaic)-markkinat kasvoivat vuosittain 33 %: 60 MW (1994) 1 GW (2004). Vuonna 2004 kapasiteetti kasvoi 60 %. Uusista järjestelmistä 80 % kytkettiin verkkoon (2004). Kasvu on merkittävintä Saksassa, Japanissa ja joissakin Yhdyvaltojen osavaltioissa, kuten Kaliforniassa, New Jerseyssä ja Arizonassa. Kasvusta on aiheutunut hetkellinen piimateriaalien pula. Se on antanut hetkellisen markkinaedun ohutkalvomateriaaleille ja keskittäville aurinkokennoille.
Suurin aurinkokennojen tuottaja vuonna 2010 oli Kiina (13 018,4 MWp - megawatt-peak tai http://en.wikipedia.org/wiki/MWp). Euroopan suurin aurinkokennojen tuottaja oli Saksa (2 656,2 MWp, 9,8 % osuudella koko maailman aurinkokennojen tuotannosta).
Aurinkokennojen tuotantoalueet vuonna 2007 jakautuivat: Eurooppa 29 %, Japani 25 %, Kiina 22 %, Taiwan 10 %, USA 7 % ja muut 8 %.
Jos yritysten laajennustiedotteet ja arviot toteutuvat, aurinkokennojen tuotantokapasiteetti olisi 4,8 GW 2006/2007. Piin tuotantomäärät ovat olleet rajoittava tekijä. 2006–08 vuosituotanto voi lisääntyä jopa 2 GW:lla. Aurinkokennojen tuotanto oli 1,7 GW vuonna 2005, 1,15 GW vuonna 2004 ja 0,56 GW vuonna 2002. Valoenergiamarkkinat kasvoivat 40 % vuonna 2001 ja 2002. Maittain tuottajat olivat (2005): Japani 830 MW, Eurooppa 470 MW, Kiina 200 MW ja USA 150 MW. Markkinaosuudet maittain 2002 ja (1997): Japani 44 % (25 %), Eurooppa 25 % (23 %) ja USA 20 % (41 %). Vaikka hinta on yhä muita energiamuotoja kalliimpaa, aurinkoenergian mahdollisuudet edulliseksi energiaksi ovat suuret. Tuotannon lisäys laskee hintaa ja kehitys nostaa tehoa. Kokemuksen mukaan tuotannon kaksinkertaistaminen on laskenut hintaa 20 %. Sharp ennustaa hyötysuhteen nousevan 17 %:sta 23-24 %:iin 2010-luvulla.
Eurooppalainen Q-Cells kaksinkertaisti tuotantonsa 2005. Japanilaiset Sharp ja Kyocera lisäsivät
tuotantoaan 30 % vuonna 2005. Sanyo kasvoi neljänneksi suurimmaksi japanilaisyritykseksi seitsemänneltä tilalta. Kiinan aurinkokennotuotanto kolminkertaistui 65 MW:sta 200 MW:iin vuonna 2005. Vuoden 2005 lopussa Kiinan tuotantokapasiteetti oli 300 MW. Kolme kiinalaista yritystä on ilmoittanut laajentavansa tuotantoaan 1500 MW:lla 2008–10 mennessä (Nanjing CEEG PV Tech,
Yingli Solar ja Suntech Power).
Amerikkalaisten mukaan maailman ohutkalvo-pV-tuotanto oli 85 MW vuonna 2005 ja he ennakoivat vuoden 2008 kapasiteetiksi 500 MW, josta puolet USA:ssa. United Solar Ovonic tuotti amorfisen silikonin aurinkokennoja 22 MW (2005). First Solar tuotti kadmium-telluridi (CdTe) -ohutkalvokennoja 20 MW vuonna 2005. Yritys suunnittelee laajentavansa 100 MW:n (2007). Shell Solarin ohutkalvokennot perustuvat kupari-indium-diselenidiin (CIG), johon lisätään gallium Ga ja rikki S (CIGSS). Hyötysuhde on 11,7 % - tutkijat ovat saaneet hyötysuhteen 19 %:iin. Kennoja on myyty Euroopassa vuodesta 2006. Ruotsalainen ohutkalvokennoja tutkiva Solibro AB ja Q-Cells muodostivat yhteisyrityksen tuotteiden kaupallistamiseksi marraskuussa 2006. Alustavan tehtaan kapasiteetti on 25-30 MW Thalheimissa.
Yritykset.
Euroopassa aurinkokennojen liikevaihto oli 9,2 mrd. € vuonna 2007 ja 5,7 mrd. € vuonna 2006. Vuonna 2007 Saksassa oli yli 10 000 alaan liittyvää yritystä ja 80 osien tuotantoyritystä. BSW:n mukaan Saksan myynti oli 5,46 mrd. € vuonna 2007 ja 4,45 mrd. € vuonna 2006. Euroopan työllisyys oli 70 000 ihmistä vuonna 2007. Saksan työllisyys kasvoi 30 000:sta 40 000:een (50% asennus, 43% tuotanto ja 7% myynti). Saksassa oli vuonna 2008 15 tehdasta rakenteilla vastaten 10 000 työpaikkaa. Schott
Solar ja Solarworld suunnittelivat vuonna 2008 tuotannon lisäämistä Amerikassa. Piistä oli vuonna 2008 yhä pula, mutta vuoden 2010 tuotannoksi arvioidaan 8000-10000 MWp. Sharp on tiedottanut rakentavansa 1 000 MWp amorfisen piikennotehtaan vuoteen 2010 mennessä.)
Vuonna 2004 10 suurimman yrityksen osuus oli 80 % markkinoista ja loput jakautui 30 yrityksen kesken. Vuoden 1,2 GW:n aurinkokennojen lisäys jakautui yritysten kesken järjestyksessä seuraavasti: Sharp (jp) 27 % (314 MW), Kyocera (jp) 9 %, BP Solar (us, es, aut, in) 7 %, Q-Cells (de) 6 %, Mitsubishi Electric (jp) 6 %, Shell Solar (us, de) 6.0%, Sanyo (jp) 5 %, RWE - Schott Solar (de, usa) 5 %, Isofoton (es) 5%, Motech (tw) 3% ja muut 20 %. Ala on nopeasti kasvava.
Japanissa suurin PV valmistaja on Sharp. Japanissa tuotanto on 0,71 GW/vuosi. Yrityksellä on Euroopan markkinoita varten tehdas Walesissa, jota se laajensi 2007 kaksinkertaiseksi 220 MW/a. Muita japanilaisyrityksiä on mm. Sanyo (260 MW/a 2007), Kyocera ja Mitsubishi.
German Solar Industry Federation arvioi, että aurinkokennot työllistivät maassa 6000 yritystä ja niiden liikevaihto oli 3,8 miljardia euroa 2006. Saksassa aurinkokennoja valmistaa 8 yritystä: Deutsche Cell, ErSol Solar Energy, EverQ, Q-Cells, Scheuten Solar (ennen Shell Solar), Schott Solar, Solarwatt Cells ja Sunways.
Yhdysvaltalaisia yrityksiä on mm. GE (osti AstroPower:n 2006), BP Solar, United Solar Ovonic ja First Solar.
Vuonna 1997 Suomen 400 000 kesämökistä 5-/ % oli aurinkokennot sähkönlähteenä. Suomessa Neste Oilin NAPS oli suurin myyjä. Markkinoiden johtajat olivat: Siemens 18 MW, Kyocera 12 MW, Solarex 8 MW, BP 8 MW, Solec 3,5MW, Astropower 3 MW, ASE 3 MW, Photowatt 2,5 MW, Eurosolar 2,5 MW, Isophoton 2 MW ja NAPS (Suomi) 2 MW. Yhteensä tuotanto oli 93 MW.
Kustannukset.
Yhdysvaltojen energiaministeriön mukaan multikidekennojen takaisinmaksuaika on 2-4 vuotta ja ohutkalvokennojen 1-2 vuotta.
Feed in tariff –järjestelmällä tuetaan uusiutuvan energian käyttöönottoa lähes kaikissa teollisuusmaissa. Kreikka sääti aurinkoenergialain helmikuussa 2007, Italia 25.8.2006 ja Espanja 26.3.2007. Kreikan takuutariffi on Saksaakin suurempi. Espanjan hintatuki on 44 eurosenttiä/kWh 25 vuoden ajan. Ruotsi antaa toukokuusta 2006 julkisille rakennuksille 60 % tukea aurinkokennojen asennukseen. Suomessa tukea voi saada yritykset ja yhteisöt maksimissaan 60 % kustannuksista
Tulevaisuus.
Kuva:Gossamer penguin.jpg|thumb|280px|left|Aurinkokennoja käyttävä Gossamer Penguin lennossa 25.7.1979
EPIA:n mukaan (9/2008) aurinkokennoilla (PV) voidaan tuottaa 12 % Euroopan sähköstä vuonna 2020. Aurinkokennojen hinta on laskenut 20 % kapasiteetin kaksinkertaistuttua. Saksan aurinkoteollisuuden yhdistyksen (BSW-Solar) mukaan Saksassa aurinkosähkön hinta asennettuna on laskenut 35 % vuodesta 2006 vuoden 2008 loppuun. Teknologinen kehitys ja massatuotanto laskevat hintaa. Siksi teollisuuden tavoite on 40 % vuosikasvu.
Aurinkokennojen hinta on laskenut hitaasti verrattuna muihin puolijohdetuotteisiin, kuten mikropiireihin. Piikiekolle tehtävien aurinkokennojen valmistuksessa on käytetty kustannussyistä mikropiiripiirituotannolle kelpaamatonta laatua, jonka määrä on ollut rajoitettua. Aurinkokennojen vapauduttua yksikiteisestä piistä, on tämä riippuvuus jäänyt toissijaiseksi. Tulevaisuudessa panostukset kasvihuoneilmiön välttämiseen tulee auttamaan aurinkokennotekniikan edistymistä. European PV Industry Assosiation (EPIA) ja Greenpeace arvioivat kapasiteetiksi 200 GW vuonna 2020 ja vuonna 2040 tuotannoksi 25 % koko maailman sähkönkulutuksesta. EPIA eli Euroopan aurinkokennoteollisuuden yhdistys ennustaa aurinkokennot kilpailukykyisiksi huipputunteina Etelä-Euroopassa vuonna 2015 ja muualla Euroopassa vuonna 2020. EPIA:n mukaan aurinkoenergiasta kehittyy merkittävä halpa sähkölähde tulevina vuosikymmeninä.
Aurinkokennotavoitteet: Japani 4 820 MW (2010), Italia 1 000 MW (2015), Korea 1300 MW (2012) ja USA 5-10 GW (2015)(s.100) ja USA 30 GW (2020). EU arvioi, että Saksaan on asennettu 4500 MW aurinkokennoja 2010.
Aurinkoenergian haittana on auringonpaisteen jaksoittaisuus ja investointikustannukset. Jaksoittaisuuden aiheuttamia ongelmia voidaan poistaa säätövoimalla ja energian varastoinnilla. Aurinkokennoihin ja alan kilpailuun panostavat maat ovat ottaneet käyttöön syöttötariffi-järjestelmän tukemaan pientuottajia.
Aurinkokennoja käytetään myös voimanlähteenä kokeellisissa autoissa, mutta tehot ovat vielä pieniä ja aurinkoautoilla on toistaiseksi vain kilpailtu Australiassa ja muissa valoisissa maissa.
Saharan reuna-alueiden ja muiden vastaavien kuivien alueiden varustaminen aurinkokennojen käyttämillä kastelujärjestelmillä on eräitä suuria haaveita, joiden toteutuminen helpottuu tekniikan kehittyessä.
Satelliittiaurinkovoima on kallista ja toistaiseksi vasta tutkimusasteella. Japani ja Yhdysvallat ovat suunnitelleet lähettävänsä avaruuteen aurinkovoimaloita eli satelliitteja, joihin on kiinnitetty kilometrien pituisia aurinkokennoja. Tuotettu sähkö siirrettäisiin maahan ilmeisesti mikroaalloilla tai IR-laserilla. NASA esitti jo 1970-luvulla avaruusvoimalan rakentamista. Suunnitelman mukaan se olisi riittänyt kattamaan koko Yhdysvaltain sähköntarpeen. 1980-luvulla oli huhuja, että Neuvostoliitto kokeili langatonta sähkönsiirtoa avaruudesta maahan. Tässä tekniikassa on niin suuria turvallisuusongelmia, että se ei toteutune lähitulevaisuudessa. Myös kuuhun on suunniteltu sijoitettavan aurinkopaneeleja ympäri kuun, muodostaen aurinkopaneeliketjun, jolla saataisiin sähkö tulevaisuuden kuutukikohdille vuorokauden ajasta riippumatta.
Useimpien avaruusalusten sähköteho tuotetaan aurinkokennoilla, koska vaihtoehtoina on vain polttokenno (esim. Apollossa käytössä) ja ydinenergia (esim. Cassini-luotain). Tällöin aluksen käyttöjännite on 28 V, 40 V, 100 V tasavirtaa tai 400 V vaihtovirtaa (esim. ISS-avaruuasema) ja tehonkulutus kymmenistä wateista satoihin kilowatteihin.
Teoria.
Aurinkoenergia on uusiutuvaa energiaa, jossa ei ole polttoainekustannuksia, ja josta ei synny hiilidioksidipäästöjä tai jätteitä. Aurinkokennojen käyttöä on kuitenkin hidastanut kennon korkeahko hinta. Kehityssuuntana on ollut kustannuksien alentaminen, hyötysuhteen parantaminen ja materiaalien kehitys. Aurinkokennojen valmistuskustannukset alenevat 2–4 prosenttia vuosittain teknisen kehitystyön ja suurtuotannon etujen ansiosta. Tärkein valosähköisten kennojen raaka-aine on pii, jota maapallolla esiintyy yltäkylläisesti teollisuuden tarpeisiin. Aurinkokennoja kohtaan osoitettu kritiikki kohdistuu usein pieneen hyötysuhteeseen ja valmistuksesta aiheutuviin päästöihin. Valmistuksesta aiheutuvat päästöt ovat todellakin melko korkeita, mutta nykytekniikalla niitä voidaan vähentää.
Aurinkokennojen hyötysuhde riippuu kennon valmistusmateriaalien ja -tekniikoiden lisäksi osittain kennoon tulevan säteilyn spektristä. Osa säteilystä heijastuu jo kennon pinnasta, minkä merkitystä pyritään vähentämään valitsemalla mahdollisimman heikosti heijastava materiaali pintaan. Myös säteilyn absorptoituminen pintakerroksiin heikentää hyötysuhdetta, minkä merkitys vähenee sopivilla materiaalivalinnoilla. Fysiikassa auringon säteilyn ajatellaan koostuvan pienistä massattomista hiukkasista, fotoneista, jotka sisältävät tietyn määrän energiaa. Aurinkokennoissa fotonit absorptoituvat p-tyypin puolijohteeseen vapauttaen elektroneja valosähköisessä ilmiössä, kuljettuaan ensin n-tyypin kerroksen ja n/p-liitoksen läpi.
Hyötysuhteen maksimoimiseksi pyritään säätämään p-tyypin materiaalin ominaisuudet siten, että suurin osa elektroneista vapautuu mahdollisimman lähellä liitosta, jotta sähkökenttä kykenisi auttamaan elektronit kennon yläosan läpi ulkoiseen piiriin. Luonnollisesti fotonien absorptio pyritään saamaan mahdollisimman suureksi, ja siten vapauttamaan mahdollisimman paljon elektroneja. Ja kaiken lisäksi elektronien yhtyminen aukkojen kanssa on estettävä mahdollisimman tehokkaasti. Näiden vaatimusten toteuttamiseksi äärimmäisen puhtaaseen puolijohderaaka-aineeseen lisätään tarkasti määriteltyihin paikkoihin epäpuhtauksia eli muita atomeja. Pinnasta tapahtuvia heijastuksia vähennetään ainakin kahdella eri tavalla: peittämällä pinta monella kerroksella sopivaa materiaalia esimerkiksi piimonoksidia tai käsittelemällä kennon pinta kemikaalein sellaiseksi, että se heijastaa pintaheijastukset takaisin kennoon.
Los Alamosin laboratorion tutkijat ovat onnistuneet kokeellisesti osoittamaan, että käyttämällä nanokiteistä puolijohdetta voidaan aurinkokennojen tuottaman sähkön määrää nostaa jopa 35 % nykyisestä. Hyötysuhteen nousun taustalla se, että nanokiteinen puolijohde vapauttaa useita elektroneja kerralla ja käyttää kennoon tulevien fotonien energian tarkemmin kuin aiemmin. Kennon perusperiaate ei muutu miksikään, vaan keksinnössä on kyse kuljettajien moninkertaistumiseksi kutsutun ilmiön, joka on tunnettu 1950-luvulta lähtien, hyödyntämisestä: kennoon tuleva fotoni irrottaa yhden elektronin puolijohteesta, mutta ylimääräinen energia ei muutukaan lämmöksi vaan se siirtyy törmäysionisaatioksi kutsutussa prosessissa toiselle elektronille. Hyötysuhteen huomattava nosto edellyttää nanoluokan puolijohteita, sillä perinteisin menetelmin hyötysuhde kasvaisi vain noin prosentilla. Käytännössä edellä kuvattu ilmiö tarkoittaa fotonin osumasta irtoavien elektronien määrän kaksinkertaistumista.
Useimmilla tehokkailla aurinkokennomateriaaleilla irrotustyön suuruus on välillä 1,0-1,6 eV. Fotonit, joiden energia on tällä välillä vapauttavat elektroneja tuottamatta ylimääräistä lämpöä. Useimmat aurinkokennot eivät pysty hyödyntämään kuin 55 % auringon säteilyn energiasta, sillä joko irrotustyö tai kuljettajien vaatima energia suurempi kuin tulevien fotonien energia. Kennoissa käytettävät puolijohteet pyritään optimoimaan käyttämään hyödykseen mahdollisimman suurta osaa kennoihin osuvan säteilyn energiasta. 25 %:lla tulevista fotoneista on irrotustyötä pienempi energia, 30 % tulevasta energiasta kuluu kennon sisäisissä prosesseissa (syntyy esimerkiksi lämpöä ja valoa). Kennon tehokkuuteen vaikuttaa siis valmistustekniikan ja -materiaalien lisäksi käyttöolosuhteet. Aurinkokennon tuottaman sähkön määrää voidaan lisätä käyttämällä keskittimiä, jotka kohdistavat laajemmalle alueelle osuvan auringon säteilyn kennoihin jolloin kennoon osuvan säteilyn intensiteetti kasvaa. Kyse on siis eräänlaisesta vippaskonstista, jonka ongelmana on tosin kennon ja muidenkin rakenteiden normaalia voimakkaampi lämpeneminen. Keskitysjärjestelmiin eli linsseihin ja peileihin liittyy häviöitä ja myös heijastuminen keskittimistä on merkittävä tekijä.
Aurinkokennossa vapautuvien elektronien saaminen ulkoiseen piiriin on tärkeä osa aurinkoenergiateknologiaa, sillä elektronien siirtämiseen tarvittavat kontaktit eivät saisi peittää kuin korkeintaan muutaman prosentin kennon pinnasta ja niiden pitäisi johtaa hyvin kaikissa suunnissa. Se mitä materiaaleja kontakteissa käytetään ja miten ne asennetaan kennon pinnalle on merkittävä tekijä kennon hyötysuhteen ja hinnan kannalta. Aurinkokennoja kootaan yleensä suuremmiksi kokonaisuuksiksi, joita kutsutaan moduuleiksi ja taulukoiksi. Kokonaisen aurinkoenergiajärjestelmän voi ajatella koostuvan kolmesta osasta: tehontuotto eli aurinkokennot, jotka tuottavat tasavirtaa; kuorma, joka voi olla tasa- tai vaihtovirtaa käyttävä; näiden välissä on erittäin merkittävä, järjestelmän tasapainoksi kutsuttu, osajärjestelmä, joka muuntaa kennon tuottaman sähkön käyttökelpoiseksi kuormalle. Tämä osajärjestelmä sisältää moduulien kiinnitysjärjestelmän, virran ja jännitteen suodatuskomponentit sekä tarvittaessa vaihtosuuntauksen. Myös varastointi kuuluu tähän järjestelmään.
Aurinkokennojen kiinnitysjärjestelmien on oltava kestäviä ja pitkäikäisiä, sillä ne ovat jatkuvasti sään armoilla. Itsenäisiin aurinkoenergiajärjestelmiin usein kuuluvat akut on vaihdettava joka viides tai kymmenes vuosi, näihin järjestelmiin saattaa kuulua myös dieselgeneraattori tai pieni tuulivoimala. Isommissa aurinkovoimaloissa käytetään jäljitysjärjestelmiä maksimaalisen energiantuoton saamiseksi eli taulukot on kiinnitetty moottoroituihin kiinnityksiin, jotka pitävät kennot optimaalisessa kulmassa aurinkoon nähden. Jännitteen säätö on tärkeä osa energian tuotantoa, sillä yli- ja alijännitteet voivat olla tuhoisia. Aurinkoenergiajärjestelmien yleistyminen on kiinni järjestelmien hinnasta ja käytettävyydestä sekä niiden eliniästä. Akkuteknologian kehittäminen on äärimmäisen tärkeää, sillä aurinkoenergiajärjestelmiin tarvitaan tehokkaita akkuja, jotka eivät saisi laskea järjestelmän hyötysuhdetta paljoa. Nykytekniikalla akkujen käyttö pienentää hyötysuhdetta noin 20 %.
Aurinkokennojen suunnittelussa täytyy huomioida se, miten valo osuu kennoon, sillä valo voi joko osua kennoon suoraan tai se saattaa heijastua esimerkiksi pilvistä tai maasta. Keskitinjärjestelmät voivat hyödyntää vain niihin suoraan osuvaa valoa, kun taas litteät kennot pystyvät hyödyntämään heijastuneenkin komponentin. Suoraan kennoon tulevan valon määrä vaihtelee välillä 0-90 %.
Materiaalit.
Vuonna 2004 piipohjaiset materiaalit hallitsivat markkinaosuuksissa: polykiteinen pii 62 %, yksikiteinen pii 29 %, amorfinen pii 5 % ja nauhapii () 4 %. Ohutkalvotekniikan (polykiteinen kadmium-telluridi CdTe, kupari-indium-gallium-diselenidi [CIGS] ja amorfinen pii [a-Si]) markkinaosuus oli alle 10 % (2004). Ohutkalvotekniikat muun muassa säästävät puolijohdemateriaalikustannuksissa ja mahdollistavat automaation lisäämisen. Tekniikka saattaa kehittyä muita edullisemmaksi.
Aurinkokennot voidaan jakaa piipohjaisiin ja ohutkalvotekniikkaan perustuviin kennoihin. Piipohjaiset kennot, joiden toiminnallinen osa on 100-300 µm, eivät ole teollisuuden kannalta yhtä kiintoisia kuin ohutkalvotekniikkaan pohjautuvat kennot, joiden toiminnallisen osan paksuus on 1-10 µm, sillä ohutkalvotekniikka vaatii vähemmän raaka-aineita ja on helpommin sovellettavissa massatuotantoon. Piitä, kuten muitakin aurinkokennojen puolijohteita on olemassa useaa eri tyyppiä: yksi- ja monikiteistä sekä amorfista. Puolijohteen ominaisuudet, kuten kiteen koko ja rakenne riippuvat aineen tyypistä. Yksikiteisen piin atomit muodostavat erittäin säännöllisen kiderakenteen, jossa kiteen koko on yli 10 cm. Niiden materiaalien, jotka koostuvat useista pienemmistä kiteistä kiderakenne ei ole yhtä säännöllinen kuin yksikiteisten materiaalien, sillä kiteiden pienuuden vuoksi kiteissä olevien atomien tai molekyylien väliset vetovoimat tulevat merkityksellisiksi.
Piiatomien elektronien käyttäytyminen piikiteissä on merkittävä tekijä tarkasteltaessa piikiteissä tapahtuvaa valosähköilmiötä, sillä kiteiden muodostumisperiaate on omalaatuinen. Joitakin ohutkalvokennoja voidaan kuvata n-i-p-rakenteella, missä n ja p ovat erityyppisiä puolijohteita, n-tyypin puolijohteessa on ylimääräisiä elektroneja ja p-tyypissä on ylimääräisiä aukkoja. P/n-liitoksen yli muodostuu sähkökenttä, koska aukot ja elektronit vaihtavat jatkuvasti puolta eli kaksi puolijohdetta käyttäytyy pariston tavoin, joten niitä voidaan käyttää erilaisissa piireissä. Aurinkokennoahan voidaan pitää diodina. Amorfinen pii on erittäin mielenkiintoinen materiaali ohutkalvotekniikan kannalta ja sitä tutkitaan nykyisin erittäin paljon, sillä sen ominaisuudet tekevät siitä johtavan ohutkalvomateriaalin. Amorfisen piin korvaajiksi ovat ehdolla nanokiteinen ja "pienijyväinen" monikiteinen pii.
Shell Solar vaihtoi 2006 tuotannon Euroopassa perinteisestä piitekniikasta CIS-ohutkalvotekniikkaan (kupari-indiumdiselenidi). PV Industry Assosiation ja Greenpeace arvioivat kapasiteetiksi 200 GW vuonna 2020 ja tuotannon 25 %:ksi koko maailman sähkönkulutuksesta vuonna 2040. The U.S. PV Industry ennustaa Yhdysvaltojen kapasiteetiksi (2020) 36 GW, mikä on alle 5 % tämänhetkisestä potentiaalisesta kapasitettista. Kapasiteetti kasvaa tekniikan kehittyessä.
Muita monikiteisessä ohutkalvotekniikassa käytettyjä materiaaleja ovat kupari-indiumdiselenidi ja kadmiumtelluuri, jonka n-i-p on kemiallisin merkein kirjoitettuna CdS-CdTe-ZnTe. Molemmat edellä mainituista materiaaleista absorboivat tehokkaasti fotoneja ja ovat valmistusteknillisesti edeltäjiään parempia. Yksikiteisessä ohutkalvotekniikassa käytetään galliumarsenidiä, jolla on laaja soveltuvuusalue, sillä galliumarsenidi kestää erittäin hyvin säteilyäkin, mikä tekee siitä ihanteellisen materiaalin avaruussovellutuksiin. Galliumarsenidiä voidaan kerrostaa hieman erilaisin koostumuksin, jolloin saadaan parannettua tehokkuutta ja vietyä hyötysuhde aina vain lähemmäksi ja lähemmäksi teoreettista rajaa. Ohutkalvotekniikaan perustuvien kennojen tuotanto on yleensä laaja-alaista eli tapahtuu suurella pinta-alalla ja voidaan automatisoida; ohutkalvotekniikkaan perustuvat kennot ovat myös taipuisia.
Kolmannen sukupolven väriherkistetty aurinkokenno.
Kolmannen sukupolven aurinkokennot ovat kehityksen alkuvaiheessa, mutta niiden oletetaan laskevan tuotantokustannuksia huomattavasti. Uusia kennoja voidaan pinnoittaa esimerkiksi lasiin tai seinäpintaan ja kennoja voidaan tuottaa suurina sarjoina edullisesti. Michael Grätzel palkittiin vuonna 2010 Millennium-palkinnolla kolmannen sukupolven väriaineherkistettyjen aurinkokennojen kehityksestä. Kennon toimintaperiaate muistuttaa luonnon fotosynteesiä ja se tunnetaan nimellä Grätzelin-kenno tai Dye-sensitised solar cell, DSC (kts. linkki EN:).
Millenium palkinnon perusteluissa Grätzelin kennoa pidetään lupaavana vaihtoehtona hallitsevalle piipohjaiselle aurinkokennoteknologialle. DSC-kennot valmistetaan edullisista materiaaleista eikä tuotantoon tarvita monimutkaisia laitteita. Väriaineherkistetyssä kennossa on nanokokoisia titaanidioksidihiukkasia, jotka on pinnoitettu valoa absorboivilla väriainehiukkasilla ja upotettu elektrolyyttiliuokseen. Kennon voi valmistaa yksinkertaisista aineista kotioloissa; Punaista absorboivaa ainetta saa esimerkiksi vadelmista ja titaanin oksideja valkoisesta titaanioksidi-maalista. Valon osuessa väriainehiukkasiin vapautuu elektroneita, positiivisen varauksen kantajia. Puolijohtava titaanidioksidipartikkelikerros johtaa elektronit ulkoiseen virtapiiriin.
DSC-kennoilla on saatu 12 prosentin hyötysuhde laboratoriossa ja 9 prosentin hyötysuhde todellisissa käyttöolosuhteissa. Grätzelin mukaan hyötyero pii-pohjaisiin kennoihin saattaa kaventua todellisissa olosuhteissa, koska DSC-kennon pitäisi toimia tehokkaammin pilvisissä ja jopa sateisissa olosuhteissa. DSC-kenno ei menetä myöskään tehoaan lämpötilan noustessa, kuten piipohjaiset kennot.
Historia.
Albert Einstein selitti valosähköisen ilmiön, johon piipohjaiset aurinkokennot perustuvat. Valosähköilmiö havaittiin ensimmäisen kerran 1830-luvulla, mutta vasta 1880-luvulla ilmiötä alettiin ymmärtää edes jollain tasolla. Tuolloin Hertz havaitsi, että pinnan valaiseminen helpotti jonkin pakoa (vuonna 1887), tunnemme nämä oliot elektroneina. Tämä ajatus ei ollut mitenkään vallankumouksellinen, sillä pinnan potentiaalienergiavyöhykkeen olemassaolo tiedettiin jo. Edison havaitsi vuonna 1883, että materiaalin kuumentaminen erittäin korkeaan lämpötilaan vapautti elektroneja (Edison ei tuntenut elektronia). Pienintä energiaa, jolla elektroni irtoaa kappaleen pinnasta kutsutaan irrotustyöksi (f) ja se on materiaalivakio. Hertzin käyttämät kappaleet eivät olleet riittävän kuumia, jotta elektroni olisi irronnut lämpöenergialla.
Vuosina 1886-1900 saksalaiset fyysikot Wilhelm Hallwachs ja Philipp Lenard tutkivat yksityiskohtaisesti valosähköilmiötä ja saivat melko odottamattomia tuloksia: monokromaattisen valon osuessa kennoon elektroneja ei irtoa ellei käytetyn valon taajuus ollut korkeampi kuin rajataajuus; käytetyn valon intensiteetti ei vaikuta pysäytysjännitteeseen (jännite, jolla elektronien kulku katodilta anodille saadaan estettyä). Klassinen fysiikka ei kyennyt selittämään valosähköilmiön ominaisuuksia, vaan siihen vaadittiin elektronia ja Max Planckin kvanttihypoteesia. Vuonna 1905 Albert Einstein kehitti valosähköilmiölle tarkan analyysin olettamalla, että valon säde koostuu pienistä energiapaketeista, joita hän kutsui fotoneiksi tai kvanteiksi. Osuessaan kappaleen pintaan fotoni absorptoituu elektroniin, mutta vastoin klassisen fysiikan käsitystä energian siirtymisestä elektroni saa joko koko fotonin energian tai ei mitään. Jos absortoituvan fotonin energia on suurempi kuin irrotustyö, elektroni voi paeta pinnalta. Suurempi intensiteetti taajuuden pysyessä samana tarkoittaa sekunnissa emittoituvien elektronien määrän kasvua eli suurempaa jännitettä. Suurimmalla osalla metalleista rajataajuus on UV-alueella, mutta kaliumin ja cesiumin oksideilla rajataajuus on näkyvän valon alueella.
Yhdistykset.
Kansainvälisellä energiajärjestöllä (IEA) on Photovoltaic power systems –ohjelma, jossa vuonna 2006 oli 21 jäsentä: EPIA, Euroopan Unioni, Alankomaat, Espanja, Iso-Britannia, Italia, Itävalta, Kreikka, Norja, Portugali, Ranska, Ruotsi, Sveitsi, Tanska, Australia, Israel, Japani, Kanada, Korea, Mexico ja Yhdysvallat.
Euroopan teollisuuden järjestö on The European Photovoltaic Industry Assosiation eli EPIA. Sillä on 110 jäsentä. Se edustaa 95 % eurooppalaisten kennojen ja 80 % maailman aurinkokennojen tuotannosta. Japan Photovoltaic Energy Association (JPEA) on asettanut tavoitteeksi, että Japani on maailman johtava PV-maa.
PV-ERA NET on eurooppalainen aurinkokennojen tutkimus- ja kehitysohjelmien verkosto. Tavoitteena on vahvistaa tutkimusta verkostolla. EU tukee hanketta. Verkostolla on 20 jäsentä 13 maasta. Suomesta ei ole vielä jäseniä.


Videopeli.
Videopeli on elektroninen peli, jonka pelaamiseen tarvitaan käyttöliittymä ja näyttölaite. Käyttöliittymän kanssa vuorovaikuttaminen tuottaa välittömän visuaalisen palautteen näyttölaitteen ruudulle. Alkujaan termi "video" viittasi bittikarttagrafiikalla toteutettuihin tietokonepeleihin, mutta termin yleistyttyä populaarikulttuurissa ja peliteollisuuden markkinoinnissa se alkoi tarkoittaa kaikkia pelejä jotka vaativat näyttölaitetta. Termi "tietokonepeli" on tarkempi ilmaisu, sillä useimmat pelit vaativat toimiakseen mikroprosessoria, eivätkä kaikki pelit vaadi näyttölaitetta. Käytössä termillä viitataan yleensä henkilökohtaiselle tietokoneelle julkaistuihin videopeleihin.
Videopelin pelaamiseen tarvitaan alusta, joka voi olla esimerkiksi henkilökohtainen tietokone, pelikonsoli tai matkapuhelin. Myös kolikkopelit lasketaan videopeleiksi. Videopelejä kontrolloidaan peliohjaimella, jonka ominaisuudet vaihtelevat alustan mukaan. Pelikonsoleilla ohjaimet ovat varta vasten pelaamista varten suunniteltuja, mutta tietokonepelejä pelataan yleisimmin näppäimistön ja hiiren kanssa.
Videopeliteollisuus on kasvanut nopeasti. PC-pelien myynti on tosin viime vuosina ollut selvässä laskussa ainakin Yhdysvalloissa, ja pelaamisen painopiste on siirtynyt konsoleihin. Videopelit ovat akateemisen pelitutkimuksen merkittävimpiä tutkimuskohteita.
Historia.
Varhaiset tietokonepelit syntyivät 1950-luvulla ja liittyivät tieteelliseen tutkimukseen. Ristinollan ja shakin kaltaisia pelejä pelaavat ohjelmat olivat mielenkiintoisia paitsi tekoälytutkimuksen, myös tietokoneen interaktiivisen käytön kannalta. Vuonna 1958 Willy Higginbotham teki laitteen, jolla kaksi pelaajaa saattoi oskilloskoopin avulla pelata yksinkertaista tenniksen tapaista peliä. Tällä pelillä ei ollut kuitenkaan yhteyttä myöhempään Pongiin, joka oli toinen tenniksestä inspiraationsa saanut peli.
Television avulla pelattavien joka kodin videopelien pioneeri oli televisiolaitteita valmistavassa amerikkalaisessa Magnavox-yrityksessä työskennellyt saksalaissyntyinen keksijä Ralph Baer. Baer esitti ajatuksen esimiehelleen jo vuonna 1951, mutta tämä tyrmäsi idean. Baer kuitenkin jatkoi kehitystyötä myöhemmin, ja vuonna 1968 hänellä oli prototyyppilaitteisto, jolla pystyi pelaamaan useita erilaisia pelejä. Prototyypin pohjalta kehitettiin ensimmäinen kotikäyttöön tarkoitettu pelikonsoli, Magnavox Odyssey, joka julkaistiin vuonna 1972.
Vuonna 1962 MIT:n oppilaat kehittivät PDP-1-tietokoneelle ensimmäisen reaaliaikaisen videografiikkaa käyttävän tietokonepelin nimeltään "Spacewar", jossa ideana oli tuhota toisen pelaajan alus putoamatta itse aurinkoon. Vuonna 1971 ilmestyi ensimmäinen kolikoilla toimiva videopeliautomaatti, "Spacewarista" ideansa saanut "Computer Space", jonka kehittivät Nolan Bushnell ja Teb Dabney. Peli ei kuitenkaan menestynyt, koska sitä pidettiin liian vaikeana. Vuonna 1972 Bushnell pääsi pelaamaan messuilla esittelyssä ollutta Ralph Baerin Magnavox Odysseusta, josta vakuuttuneena hän perusti pian Atari-yhtiön. Atari julkaisi vielä samana vuonna "Pong"-pelin, joka muistutti läheisesti Baerin koneen tennispeliä. Pongista tuli huippumenestys, ja Atari myi kaikkiaan 19000 Pong-automaattia.
1970-luvun alkupuolella julkaistiin monia erilaisia kolikkopelejä ja tv-pelejä, mutta ne eivät vielä sisältäneet varsinaista tietotekniikkaa, vaan toteuttivat pelilogiikan yksinkertaisemmalla elektroniikalla. Mikroprosessorin käyttö mahdollisti kuitenkin monipuolisempien pelien teon vähemmällä vaivalla, ja vuonna 1975 julkaistiinkin ensimmäinen mikrosuoritinpohjainen videopeliautomaatti, "Gunfight". Tietotekniikka tuli parin vuoden sisällä myös pelikonsoleihin (Fairchild VES ja Atari 2600).
1980-luvun vaihteessa myytiin sekä pelikonsoleita että kotitietokoneita, jotka kilpailivat nyt pitkälti samoista markkinoista. Kotitietokoneiden ansiosta videopelien suunnittelu ja toteutus eivät olleet enää ammattilaisten yksinoikeus, vaan kuka tahansa ohjelmointiin perehtynyt harrastaja pystyi helposti toteuttamaan omia pelejään. Monista yksinäisten harrastajien tekemistä peleistä tuli kaupallisia menestystarinoita ja kokonaisten lajityyppien alullepanijoita.
Laitteiden kehittyessä myös pelien teknisiltä ominaisuuksilta vaadittiin aina vain enemmän, ja 1990-luvulle tultaessa peliteollisuus olikin käytännössä siirtynyt yksittäisiltä tekijöiltä suurille jopa satoja ihmisiä työllistäville pelitaloille. Pelaajille haluttiin myydä aina vain suurellisempaa audiovisuaalista toteutusta, ja nykyisin monien pelien tuotanto muistuttaakin elokuvateollisuutta. Useimmat nykyisin suositut pelityypit pohjautuvat kuitenkin 1970- ja 1980-luvuilla syntyneisiin perusideoihin.
Suomalaisista videopeleistä maailmalla tunnetuimmat ovat Remedy Entertainmentin kehittämät "Max Payne" ja "Alan Wake".
Alustat.
Alusta viittaa erityiseen tietokoneeseen tai elektroniseen laitteistoon joka yksinkertaisen ohjelmiston kanssa mahdollistaa videopelin toiminnan. Alustan sijaan voi myös käyttää yleistä termiä pelikonsoli.
Yleisessä käytössä termi tietokonepeli viittaa videopeliin jota pelataan henkilökohtaisella tietokoneella. Konsolipeli puolestaan tarkoittaa videopeliä, jota pelataan erityisellä televisiovastaanottimeen tai näyttölaitteeseen kytketyllä alustalla. Käsikonsoli viittaa kannettavaan pelikonsoliin jossa on itsessään integroituna näyttölaite. Kolikkopelit ovat yleensä kabinetteja, joissa voi pelata vain yhtä peliä. On myös olemassa laitteita, joilla voi pelata videopelejä, mutta jotka eivät itsessään ole videopelikonsoleita. Näihin lasketaan muun muassa matkapuhelimet ja graafiset laskimet.
Genret.
Videopelit jaetaan erilaisiin genreihin eli lajityyppeihin pelimekaniikan mukaan, sen sijaan että kiinnitettäisiin huomiota visuaalisiin tai kerronnallisiin eroavaisuuksiin. Lajityyppejä on tullut lisää sitä mukaa mitä videopeliteollisuus on kehittynyt, ja nykyään yhä useampi peli on yhdistelmä monesta eri lajityypistä. Tekniikan kehittyminen ja tuotantoarvojen kasvu ovat luoneet kehittäjille uusia mahdollisuuksia kehittää lajityyppejä uusiin suuntiin.
Haitat.
Ikärajalliset pelit saattavat sisältää väkivaltaa. Tutkimukset väkivallan vaikutuksesta ovat olleet ristiriitaisia. On myös pidetty vaarana sitä, että liiallisen pelaamisen vuoksi lasten koulunkäynti ja muu sosiaalinen elämä kärsii.
Hyödyt.
Vuoden 2008 American Psychological Associationin kokouksessa käsitellyn tutkimuksen mukaan tietyntyyliset videopelit voivat kehittää pelaajan kätevyyttä ja ongelmanratkaisukykyä. 33 laparoskooppisen leikkauksen pohjalta tehty tutkimus osoitti, että videopelejä pelanneet kirurgit olivat 27 prosenttia nopeampia leikkausoperaatioissa ja tekivät 37 prosenttia vähemmän virheitä kuin ne kirurgit, jotka eivät olleet pelanneet videopelejä. Toisen, 303 laparoskooppista leikkausta käsittäneen tutkimuksen (82 % miehiä, 18 % naisia) mukaan kirurgit, jotka pelasivat tilanhahmottamista ja kätevyyttä vaativia videopelejä ja sen jälkeen tekivät poraustestin, olivat huomattavasti nopeampia kuin kirurgit, jotka eivät olleet pelanneet videopelejä.
Tuotanto.
Videopeliteollisuus koostuu pääasiassa pelejä kehittävistä itsenäisistä pelitaloista ja kehitystä rahoittavista julkaisijoista.
Videopelikehityksen voidaan katsoa koostuvan kolmesta eri vaiheesta, jotka ovat suunnittelu, esituotanto ja tuotanto (toisinaan on myös neljäs vaihe, jälkituotanto). Jokainen vaihe sisältää erilaisia päämääriä, mutta vaiheet voivat myös sulautua toisiinsa kehityksen aikana. Suunnitteluvaiheessa kehittäjät miettivät kuinka peliä pelataan ja miltä peli näyttää, mutta varsinaista ohjelmointia ei vielä tehdä. Esituotannossa suunnitteluvaiheen ideoita toteutetaan ja pelistä tehdään pelattava prototyyppi, jota käytetään varsinaisen tuotannon pohjana. Monissa projekteissa esituotanto ja varsinainen tuotanto ovat yksi yhtenäinen prosessi.
Varsinaisessa tuotannossa peliin lisätään yksityiskohtainen sisältö, ja yleensä tässä vaiheessa projektin henkilökunta kasvaa. Jokaisella uudella jäsenellä on oma erikoistumisalansa, joka voi olla esimerkiksi tasosuunnittelu, musiikin säveltäminen tai tarinan kirjoittaminen. Valmista peliä, joka sisältää kaikki suunnitellut ominaisuudet kutsutaan alpha-versioksi; peliä josta on korjattu kaikki tunnetut ohjelmointivirheet kutsutaan beta-versioksi. Kun peli on valmis markkinoille, sitä kutsutaan "kulta"-versioksi.


Alkaloidit.
Alkaloidit eli kasviemäkset ovat kasveissa esiintyviä typpipitoisia, emäksisiä, elimistön toimintoihin yleensä merkittävästi vaikuttavia orgaanisia yhdisteitä. Alkaloidit ovat usein kitkerän makuisia.
Vaikka useimmat alkaloidit ovat myrkyllisiä, joitakin käytetään kivun lievityksessä, nukutuksessa, piristeenä tai päihteenä. Joitakin tunnetuimpia alkaloideja ovat mm. morfiini, kokaiini, kofeiini, kiniini ja nikotiini.


Oppiminen.
Oppiminen tarkoittaa käyttäytymisessä havaittavia pysyviä muutoksia, jotka syntyvät pääasiassa olion ja ympäristön vuorovaikutuksessa. Oppiminen voi tapahtua joko tahattomasti, tai ympäristön systemaattisella tuella eli opetuksella.
Psykologiassa oppiminen tarkoittaa yleensä ihmisen tai eläimen oppimista, didaktiikassa taas oppimista tarkastellaan nimenomaan opetuksen näkökulmasta. Muilla tieteenaloilla puhutaan oppivista dataohjelmista, oppivista organisaatioista ja oppivista alueista.
Perustasollaan oppiminen edellyttää muistia ja aistitoimintaa. Oppimista tapahtuu lähes aina kun ihminen vertailee tapahtunutta ja aiottua toimintaa (palaute) tai tapahtunutta ja aiempaa toimintaa (oppiminen kokemuksesta).
Oppimistapoja on hyvin erilaisia, koska eri tilanteisiin soveltuvat erilaiset oppimisen menetelmät, ja koska oppijoissa on yksilöllisiä eroja.
Oppiminen on muutosta, muuttumista, eroa, siis periaatteessa tietoa ja taitoja, arvoja ja asenteita.
Oppimisen uudet tuulet.
Viimeaikaisessa oppimisen tutkimuksessa on korostettu tunteiden ja vaikuttimien vaikutusta oppimiseen, sekä niin sanottujen yhteisöllisen oppimisen ja yhteistoiminnallisen oppimisen tarjoamia etuja perinteiseen opettajajohtoiseen kouluoppimiseen verrattuna.
Nykyisessä informaatioyhteiskunnassa opetuksessa ja oppimisessa korostetaan yhä enemmän taitoja tietojen sijaan. Tiedot vanhenevat yhä nopeammin, mutta taidot säilyvät hyödyllisinä pidempään. Tärkeitä opittavia taitoja ovat metakognitio (joka vastaa kakkostason oppimista, yllä), mediakriittisyys, ajanhallinta, sosiaaliset taidot sekä väittely- ja perustelutaidot. Digitalisoituvat työn ja opiskelun kulttuurit vaativat samalla panostusta tieto- ja viestintätekniikan hyödyntämiseen opiskelussa ja opetuksessa.
Sulautuva oppiminen viittaa oppimisen ympäristöjen sulautumiseen. Termi on vielä uusi ja sen määrittely on vielä muotoutumassa, joten määritelmät vaihtelevat jonkin verran käyttökontekstista riippuen. Yhteistä kaikille on, että sulautuva oppiminen ottaa oppijalähtöisesti huomioon eri paikoissa, eri aikoina, eri välineillä ja eri tavoin tapahtuvan oppimisen ja antaa näin oppijalle ja opettajalle vapauden mitata osaamista ilman kytköstä siihen tapaan, millä osaaminen on hankittu. Sulautuva oppiminen eroaa monimuoto-opetuksesta siten, että monimuoto-opetuksessa yhdistyy opetuksen menetelmien monimuotoisuus (luokka-, verkko-, luento-, ryhmä-, lähi-, etäopetus), kun taas sulautuva oppiminen kuvaa oppimisen ympäristöjen sulautumista uudeksi kokonaisuudeksi.
Oppimisen edellytykset.
Havainnot, muisti, ajattelu ja käsitteenmuodostus muodostavat kognitiivisen ajattelumallin mukaan oppimisen perustan. Toisin kuin behavioristisessa oppimiskäsityksessä, kognitiivisessa oppimiskäsityksessä oppija ei ole passiivinen tiedon vastaanottaja, vaan aktiivinen tiedon muokkaaja. Oppija asettaa toiminnalleen tavoitteita ja hankkii tietoa voidakseen toimia. Oppiminen tapahtuu oman psyykkisen työn avulla, strategioita kehittämällä ja oppimismotivaatiota ja -orientaatiota muuttamalla.
Virallinen, epävirallinen ja arkioppiminen.
Oppimista voi tapahtua virallisen koulutuksen tuloksena, epävirallisen tavoitteellisen opiskelun tuloksena tai arkitoiminnassa spontaanisti. Spontaania arkioppimista tapahtuu jatkuvasti ja se voi olla myös tiedostamatonta. Varsinkin pikkulapset oppivat paljon asioita spontaanisti, mistä tärkeänä esimerkkinä on kielen omaksuminen.


Neutroni.
Neutronit ovat sähkövarauksettomia hiukkasia, jotka yhdessä protonien kanssa muodostavat atomiytimet (lukuun ottamatta vedyn yksinkertaisinta isotooppia, "protiumia", joka koostuu vain yhdestä protonista). Neutroni kuuluu baryoneihin, ja se muodostuu kolmesta alkeishiukkasesta, kahdesta alas-kvarkista sekä yhdestä ylös-kvarkista. Neutronista ja protonista käytetään myös yhteisnimitystä "nukleoni".
Neutronin stabiilisuus.
Tämän beeta-miinus-hajoamisen puoliintumisaika on T½ = 885,7 ± 0,8 sekuntia (n. 15 minuuttia). Vastaava hajoamisreaktio voi tapahtua myös joissakin radioaktiivisissa atomeissa (erityisesti isotoopeissa, jotka sisältävät protonien lukumäärään nähden reilusti neutroneja). Stabiileissa ytimissä tätä hajoamista ei tapahdu, ei myöskään neutronitähdissä, joissa neutronit ovat yhtä tiheässä kuin atomiytimissä.
Vuorovaikutukset.
Neutroni vuorovaikuttaa kaikkien neljän perusvuorovaikutuksen kautta.
Neutronien sovellukset.
Neutroneilla on merkittävä osa sekä rauhanomaisen ydinvoiman kuin ydinaseenkin toiminnassa. Molemmissa ketjureaktio saadaan aikaan neutronien avulla, siten että fissioreaktioissa syntyvät neutronit aiheuttavat uusia reaktioita osuessaan polttoaineytimiin. Reaktion nopeutta voidaan siis säädellä säätämällä neutronivuon voimakkuutta reaktoriin sijoitettavan, neutroneja absorboivan aineen avulla (esimerkiksi säätösauvat).
Neutroneja voidaan käyttää myös aineen rakenteen tutkimiseen samaan tapaan kuin röntgensäteitä, sillä varauksettomina hiukkasina ne tunkeutuvat varsin syvälle aineeseen. Ominaisuutta on myös hyödynnetty lääketieteessä esimerkiksi BNCT-hoidoissa. Vapaita neutroneja syntyy kuitenkin vain ydinreaktioissa, joten neutronilähteiden saatavuus rajoittaa neutronien käyttöä näihin tarkoituksiin.
Historiaa: Neutronin löytäminen.
Vuonna 1930 tutkijat Walther Bothe ja H. Becker havaitsivat, että energisten alfahiukkasten osuessa tiettyihin alkuaineisiin, etenkin berylliumiin, poloniumiin ja litiumiin, syntyi erittäin läpitunkevaa säteilyä, jota luultiin aluksi gammasäteilyksi. Kaksi vuotta myöhemmin Irène Joliot-Curie ja Frédéric Joliot huomasivat, että tämä säteily, osuessaan vetyä sisältäviin yhdisteisiin, tuotti korkeaenergiaisia protoneja. Jos kyseessä olisi ollut gammasäteily, olisi sen energian täytynyt olla huomattavasti korkeampi kuin koskaan aiemmin oli havaittu ja suurempi kuin säteilyn synnyttävistä reaktioista saatava energia. Myöhemmin samana vuonna James Chadwick näytti, että energian säilymisongelma ratkeaa, jos kyseessä onkin protonin kanssa yhtä suuren massan omaava, sähköiseltä varaukseltaan neutraali hiukkanen, jolle myöhemmin annettiin nimeksi "neutroni".


Marilyn Monroe.
Marilyn Monroe (1. kesäkuuta 1926 Los Angeles, Kalifornia – 5. elokuuta 1962 Los Angeles, Kalifornia) oli yhdysvaltalainen näyttelijä, laulaja ja malli. Hänen syntymänimensä oli Norma Jeane Mortenson, mutta kasteessa hän sai nimen Norma Jeane Baker. Hän otti taiteilijanimen Marilyn Monroe vuonna 1946 ja virallisti sen oikeaksi nimekseen vuonna 1956.
Rikkinäisen lapsuuden jälkeen Monroe aloitti uransa mallina, mikä johti ensimmäiseen filmisopimukseen vuonna 1946. Hänen varhaiset roolinsa olivat pieniä, mutta hänen suorituksensa elokuvissa "Asfalttiviidakko" ja "Kaikki Eevasta" (molemmat vuodelta 1950) saivat hyvän vastaanoton. Hänen komediennen kykyjään ylistettiin muun muassa elokuvissa "Herrat pitävät vaaleaveriköistä," "Kuinka miljonääri naidaan," "Piukat paikat" ja "Kesäleski," ja hänestä tuli yksi Hollywoodin suosituimmista tähdistä.
Monroen luokittelu “tyhmäksi blondiksi” rajoitti hänen uramahdollisuuksiaan, joita hän yritti aktiivisesti laajentaa. Hän opiskeli Actors Studiossa ja perusti oman tuotantoyhtiön, Marilyn Monroe Productionsin. Kriitikot kehuivat hänen roolisuoritustaan elokuvassa "Bussipysäkki", ja hän sai parhaan naisnäyttelijän Golden Globe -palkinnon musiikki- tai komediaelokuvan kategoriassa roolisuorituksestaan elokuvassa "Piukat paikat".
Hän kuoli barbituraattien yliannostukseen, ja hänen kuolemastaan on esitetty erilaisia arvioita. Virallisesti kuolinsyyksi annettiin ”todennäköinen itsemurha”.
Monroe on kaikkien aikojen tunnetuimpia filmitähtiä. Vuonna 1999 American Film Institute listasi Monroen kaikkien aikojen kuudenneksi parhaaksi naiselokuvanäyttelijäksi.
Lapsuus.
Monroe syntyi Los Angeles County Hospitalissa 1. kesäkuuta 1926. Hän oli Gladys Pearl Bakerin kolmas lapsi.
Monroen syntymätodistus nimeää hänen isäkseen Edward Mortensonin ja tämän asuinpaikaksi ”tuntematon”. Gladys Baker oli avioitunut Martin E. Mortenson -nimisen miehen kanssa vuonna 1924, mutta he olivat eronneet ennen Gladysin raskautta. Useat Monroen elämäkerran kirjoittajat ovat esittäneet, että Gladys Baker käytti miehen nimeä välttääkseen aviottoman lapsen leimaa. Kun Mortenson kuoli 85-vuotiaana, löydettiin Monroen syntymätodistus sekä hänen vanhempiensa avioliitto- ja eropaperit. Paperien mukaan Mortenson haki avioeroa Gladysista 5. maaliskuuta 1927, ja lopullinen päätös annettiin 15. lokakuuta 1928.
Koko elämänsä ajan Marilyn Monroe kielsi, että Mortenson olisi ollut hänen isänsä. Hän kertoi, että hänelle oli lapsena näytetty valokuva miehestä, jonka Gladys oli kertonut olevan hänen isänsä, Charles Stanley Gifford. Hän muisti, että miehellä oli ollut ohuet viikset ja että tämä oli muistuttanut jonkin verran Clark Gablea, joten hän oli huvikseen kuvitellut Gablen olevan hänen isänsä.
Ura.
Rouva Norma Jeane Dougherty armeijan Yank-viikkolehden kannessa vuonna 1945.
Monroe työskenteli 1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alussa Hollywoodissa mallina. Hän sai ensimmäiset osansa statistina elokuvissa "Ihannesihteeri" (1947), "Dangerous Years" (1947) ja "Scudda Hoo! Scudda Hay!" (1948). Merkittäviä sivuosia olivat "Asfalttiviidakko" (1950) ja "Kaikki Eevasta" (1950). Kun Monroe oli saanut menestystä näissä kahdessa roolissa, agentti Johnny Hyde neuvotteli hänelle seitsenvuotisen sopimuksen 20th Century Foxin kanssa vähän ennen kuolemaansa joulukuussa 1950. Ensimmäisen pääroolinsa koko illan filmissä Monroe sai vuonna 1952 elokuvassa "Draama hotellissa". Vaikka Monroen suoritusta kiitettiin, elokuvan menestys jäi vaatimattomaksi.
Supertähti Monroesta tuli vuonna 1953, kun hän esiintyi psykopaattisena vamppina Henry Hathawayn film noir -draamassa "Niagara". Samana vuonna valmistuneet komediat, Howard Hawksin "Herrat pitävät vaaleaveriköistä" ja Jean Negulescon "Kuinka miljonääri naidaan", sinetöivät hänen asemansa yhtenä ajan valovoimaisimmista filmitähdistä. Seuraavat kahdeksan vuotta Monroe esiintyi pääosassa useissa elokuvahistorian klassikoissa kuten "Kesäleski" (1955), "Bussipysäkki" (1956), "Prinssi ja revyytyttö" (1957), "Piukat paikat" (1959) ja "Sopeutumattomat" (1961).
1950-luvun puolivälissä Monroe opiskeli New Yorkissa näyttelemistä Lee Strasbergin johtamassa The Actors Studiossa. Vuonna 1956 hän perusti oman Marilyn Monroe Productions -tuotantoyhtiönsä. Nämä uravalinnat olivat sen ajan Hollywood-tähdelle poikkeuksellisia.
Monroen vastanäyttelijöitä olivat muiden muassa Cary Grant, Clark Gable, Laurence Olivier, Lauren Bacall, Montgomery Clift ja Tony Curtis. Monroen ohjaajiin lukeutuivat esimerkiksi John Huston, Howard Hawks sekä Billy Wilder.
Monroe tuli tunnetuksi myös lauluistaan. Hänen kuuluisimpia esityksiään ovat "Diamonds Are a Girl's Best Friend" elokuvasta "Herrat pitävät vaaleaveriköistä" sekä "Piukat paikat" -elokuvan "I Wanna Be Loved By You". Vuonna 1954 hän kävi konsertoimassa sotilaille Koreassa, ja 1962 hän lauloi syntymäpäivälaulun "Happy Birthday, Mr. President" Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedylle.
Monroelle myönnettiin useita Golden Globe -palkintoja. Vuonna 1999 American Film Institute valitsi hänet vuosisadan kuudenneksi tärkeimmäksi naisnäyttelijäksi. Hän sai italialaisen David di Donatello -patsaan sekä ranskalaisen Crystal Star Awardin elokuvasta "Prinssi ja revyytyttö" (1957). Suomessa Apu-lehden yleisöäänestyksessä 1997 Monroe valittiin kaikkien aikojen merkittävimmäksi Hollywood-tähdeksi. Monroella on elokuvaurastaan tähti Hollywood Walk of Famella, osoitteessa 6774 Hollywood Blvd.
Tähtikuva.
a>" ("Some Like It Hot", 1959)
Monroen tähtikuvaan kuuluu traaginen yksityiselämä: epäonninen lapsuus, haparoivat miessuhteet, ammatillinen epävarmuus ja salaperäinen kuolema. Vaikka hän oli koko maailman palvoma tähti, yksityiselämässään hän oli onneton. Monroe kärsi mielenterveysongelmista ja heikosta itsetunnosta. Hän halusi lapsen, mutta hänen raskautensa päättyivät keskenmenoon. Hänen epävarmuutensa vaikeutti hänen työskentelyään ja ihmissuhteitaan.
Monroesta on kuolemansa jälkeen tullut Elvis Presleyn ja James Deanin veroinen myytti, ja hänestä lienee kirjoitettu enemmän elämäkertakirjoja kuin kenestäkään muusta lähihistorian henkilöstä. Hänen vaikutustaan naiskuvaan ja länsimaiseen filmitähtikulttiin pidetään merkittävänä. Häntä pidetään myös vedenjakajana vanhan ajan tähtikuvan sekä myöhemmän arkisemman tähtikuvan välillä. On sanottu, että Monroe rakensi 1950-luvun murroskaudessa olevaan länsimaailmaan uudenlaisen seksisymbolin mallin, joka oli yhtä aikaa eteerinen ja inhimillinen. Hänen asemansa pop-ikonina onkin vaikuttanut muun muassa Andy Warholin ja Madonnan taiteeseen.
Monroe oli naimisissa kolme kertaa, merisotilas James Doughertyn (1942-1946), baseballtähti Joe DiMaggion (1954) ja näytelmäkirjailija Arthur Millerin kanssa (1956-1961).
Kuolema.
Marilyn Monroe kuoli 36-vuotiaana Los Angelesissa unilääkkeiden yliannostukseen.
Hänet löydettiin kotoaan kuolleena 5. elokuuta 1962. Los Angelesin poliisille Monroen kuolemasta ilmoitti tämän psykiatri Ralph Greenson. Hän makasi sängyllään puhelimen kuuloke kädessään, kun taloudenhoitaja Eunice Murray löysi hänet. Yöpöydällä oli pilleripurkkeja.
Ruumiinavauksessa Monroen elimistössä todettiin kloraalihydraattia kahdeksan milligrammaa millilitrassa ja pentobarbitaalia 4,5 mg/ml, ja Los Angelesin kuolinsyyntutkijan viraston tohtori Thomas Noguchi merkitsi kuolinsyyksi “akuutti barbituraattimyrkytys”, jonka syynä oli “mahdollisesti itsemurha”.
Kaikki eivät uskoneet itsemurhan mahdollisuuteen. 1982 Monroen kuolemaa alettiin tutkia uudelleen. Itsemurha suljettiin pois laskuista ruumiista löytyneiden lääkemäärien ja paikkojen perusteella. Monroe oli aiemmin yrittänyt itsemurhaa lääkkeillä: hän oli ottanut yliannostuksen ja sitten soittanut tutulle, joka oli tullut paikalle pelastamaan hänet. Kuoliniltansa aikana hän oli soittanut ainakin Peter Lawfordille, joka ei tullut paikalle. Ei ole täysin varmaa kuitenkaan, tekikö Monroe itsemurhaa ollenkaan.
Mahdolliseksi kuolinsyyksi on tarjottu myös vahinkoa. Unettomuudesta kärsinyt Monroe otti pillerin toisensa jälkeen, kun ei saanut unta. Lopulta hän sammui puhuessaan puhelimessa Peter Lawfordille, vaipui koomaan ja menehtyi lääkkeiden yliannostukseen.
Kolmannen version mukaan Monroe murhattiin piikittämällä rauhoittavia lääkkeitä hänen kehoonsa. Eräs selitys oli se, että Monroe olisi aikonut kertoa suhteestaan sekä John F. että Robert Kennedyyn, ja Kennedyt olisivat halunneet vaientaa hänet. Toisen teorian mukaan tähti oli liian vaarallinen presidentille ja tämän veljelle. Tämän selityksen mukaan presidentti nautti Monroesta, joka luuli pääsevänsä Valkoisen talon valtiattareksi, mutta hänestä tuli kiusankappale, jonka presidentti siirsi veljelleen. Robert Kennedyn on väitetty käyneen salaa Los Angelesissa Monroen kuolinpäivän tienoilla. Jopa mafiaa on epäilty, sillä Frank Sinatralla, Monroen ystävällä, oli suhteita mafiaan.
Levytykset.
Marilyn Monroe elokuvassa "Herrat pitävät vaaleaveriköistä"


Tunguskan räjähdys.
Tunguskan räjähdyksen (Tunguska Event) arvioitu sijainti kartalla
Tunguskan räjähdys tapahtui vuonna 1908 Siperiassa Venäjällä nykyisen Evenkian alueella. Tämän ilmassa tapahtuneen voimakkaan räjähdyksen syytä ei ole varmuudella saatu selville vieläkään, mutta todennäköisesti sen aiheutti asteroidin tai komeetan räjähtäminen ilmakehässä. Räjähdys oli voimaltaan suuren vetypommin luokkaa ja kaatoi valtavat määrät metsää ja sytytti metsäpaloja.
Räjähdys tapahtui Siperiassa Kivinen-Tunguska-joen latvoilla Vanavaran kauppa-aseman lähistöllä korkealla 30. kesäkuuta 1908 monena erillisenä jyrähdyksenä. Korkealla ilmassa tapahtuneesta räjähdyksestä levinnyt paineaalto ja myrskytuuli ja kaatoi noin 60 miljoonaa puuta 2 150 neliökilometrin suuruisella alueella eli noin 40 kilometrin säteellä. Räjähdyksen kuumuus tuntui polttavana 60 km:n päässä ja poltti metsää noin 14,5 kilometrin säteellä. Palamisalue oli muodoltaan pitkulainen ja puiden kaatumisalue perhosmainen. Tuhoalueesta tuli epäsäännöllinen kumpuilevan maaston takia, ja myös siksi, että räjähdyksen keskipiste liikkui ilmassa räjähdyksen kestäessä.
Mikäli mahdollinen kappale olisi iskeytynyt maahan vain muutamia tunteja myöhemmin, se olisi voinut tuhota esimerkiksi Helsingin, Tukholman, Tallinnan, Oslon tai Pietarin, jotka sijaitsevat suunnilleen samalla leveyspiirillä kuin Tunguska. Jos vastaava räjähdys sattuisi nykyään jonkin suurkaupungin kohdalla, miljoonia ihmisiä kuolisi. Ainakin asteroidit ovat nykyään periaatteessa muita luonnonmullistuksia helpommin vältettävissä, koska niiden rataa voidaan mahdollisesti poikkeuttaa nykymenetelmillä.
Tapahtuma.
Tunguskan räjähdyksen kaatamia puita Leonid Kulikin ottamassa kuvassa.
Noin kello 7.15 paikallista aikaa asukkaat Baikaljärven luoteispuolella sijaitsevilla kukkuloilla havaitsivat halki taivaan liikkuvan tulipallon, jonka kirkkaus lähenteli auringon kirkkautta. Silminnäkijälausuntoja saatiin muun muassa seudulla liikkuneilta venäläisiltä turkiskauppiailta ja alkuperäisasukkailta. Kello 7.17 näkyi suuri välähdys, joka valaisi puolet taivaasta. Sumumainen, pyrstön kasvattanut kappale sukelsi ilmakehään pystysuunnasta katsoen 30–35 asteen kulmassa. Kappaleen pyrstö venyi lopulta 800 km pitkäksi. Sitten kappale räjähti korkealla ilmakehässä. Tämä tapahtui Podkamennaya Tunguska -joen ('Kivenalainen Tunguska') yllä. Luultavasti räjähdyksiä tapahtui peräkkäin ainakin kolme ja sitä seurasi iskuaalto. Paineaalto tuntui jopa tuhannen kilometrin päässä. Lähellä räjähdystä olleet porolaumat paloivat tuhkaksi.
Vanavarassa 60 kilometrin päässä räjähdyksestä kuultiin voimakas räjähdysääni, havaittiin maanjäristys ja tunnettiin polttava kuumuus ja paineaallot, jotka heittivät ihmisiä maahan kahden metrin päähän niin, että ihmiset menettivät tajuntansa. Räjähdyksen tulihehku oli aurinkoa kirkkaampi. Eräs vanhempi mies lensi 12 metriä ja sai kuolettavia vammoja. Monet ikkunat särkyivät, kuuma tuuli puhalsi valtavalla nopeudella. Noin 40 kilometrin päässä räjähdyspaikasta metsä syttyi tuleen, sekä puita kaatui. Ensimmäiset pamaukset kuultiin kappaleen vielä lentäessä nopeasti tulipallona taivaan yli. Kappaleen kokoa ja muotoa ei kyetty hahmottamaan sen nopeuden vuoksi. Kappale kosketti taivaanrantaa, ja liekki leimahti halkaisten taivaan kahtia, ja pian huomattiin kummallinen pilvi. Liekin hehku heijastui huoneisiin voimakkaana. Liekki katosi juuri pamausten tullessa.
Uusimpien tietokonesimulaatioiden mukaan Tunguskan räjähdyksen voima olisi ollut vain noin 3–5 megatonnia, mutta puut kaatuneet hyvin laajalla alueella, koska olivat alueella heikompia kuin havumetsissä normaalisti. Tämä olisi johtanut yliarvioon räjähdyksen tehosta. Aiemmin räjähdysvoimaksi arvioitiin noin 10–15 megatonnin räjähdysainemäärää vastaavaa, ja jotkut väittivät voimakkuudeksi jopa 50 megatonnia. Tämä on noin 1017 joulea. Räjähdyspaikalta on löydetty hyvin pieniä kivisiruja, lasipallosia ja nikkelirautaa.
Tunguskan räjähdyksen tuhoalue.
Kaatuneita puita Tunguskassa. Valokuva vuodelta 1927.
Räjähdyspaikan koordinaatit ovat 60° 53' pohjoista leveyttä ja 101° 53' itäistä pituutta. Melko kaukana etelässä Tunguskan räjähdyspaikasta sijaitsevat eri suuntiin suuret kaupungit Krasnojarsk ja Irkutsk. Lähempänä ovat Kežma, Tetere ja Vanavaran pieni kauppa-asema.
Tunguskan räjähdyksen tuhoalue on epäsäännöllisen ja epäsymmetrisen muotoinen, soikea tai viuhkamainen tai perhosmainen. Puiden kaatuminen ei ole säteittäistä vaan puiden kaatumisella on ollut monta leikkauspistettä. Elämä hävisi kokonaan 250 km² alalta. Guinnessin ennätyskirjan mukaan tuhoalue oli 3 900 km².
Vaikutukset kauempana Venäjällä ja muualla maailmassa.
Muuten pilvettömällä taivaalla pohjoisessa nähtiin tuhkanharmaa pilvi, joka häipyi iltapäivään mennessä. Noin 1 000 poroa paloi räjähdysalueella tuhkaksi. Räjähdys rekisteröitiin seismisillä asemilla ympäri Euraasiaa, jopa Potsdamissa Saksassa saakka. Se aiheutti vaihteluita ilmanpaineessa, jotka havaittiin vastakeksityllä barometrilla Lontoosta käsin vielä viisi tuntia räjähdyksen jälkeen, jolloin räjähdyksen synnyttämä paineaalto oli kiertänyt maapallon kahdesti.
Räjähdyksen ilmakehään levittämä pöly heijasti auringon valoa toiselta puolelta maapalloa ja vaalensi esimerkiksi Lontoon öitä viikkokausiksi. Seuraavina viikkoina yötaivas Euroopan ja läntisen Venäjän yllä oli poikkeuksellisen valkea ja Yhdysvalloissa havaittiin ilmakehän läpinäkyvyyden lasku, jota kesti useita kuukausia. Ilmakehän vaaleneminen havaittiin pari päivää ennen räjähdystä voimistuen kesäkuun 23. päivästä kesäkuun 30. päivään. Tätä on selitetty komeettateoriassa komeetan pyrstön saapumisella ilmakehään ennen emokappalettaan.
Euroopassa vaalenemisilmiöitä nähtiin Tukholman–Pohjois-Italian leveyksillä Jeniseijoen pituuksilta yli Euroopan kauas Atlantille asti. Vaaleneminen oli voimakkainta heinäkuun 1. ja 2. päivänä, mutta jatkui heikentyen yli kuukauden ajan. Englannissa oli pohjoistaivas oudon kirkas. Hohtavia yöpilviä näkyi kaikkialla, keltaisenpunainen valaistus oli niin kirkas, että kesäkuun 30. ja heinäkuun 1. päivänä ei ollut yötä lainkaan. Valokuvia voitiin ottaa Tukholmassa keskiyöllä ilman salamaa, sanomalehtiä näki lukea. Suomen leveyksillä vaalenemista ei nähty, koska Suomessa on luonnostaan valoisat kesäyöt. Valaistusilmiöt johtuivat komeetan tai asteroidin räjähdyksessä syntyneestä pölystä ja ehkä myös ionisoituneesta kaasusta. Ilmiö toi mieleen Krakataun tulivuorenpurkauksen pölyn aiheuttamat iltojen vaalenemiset. Helsingin Sanomat otsikoi näyttävästi "Keltasenpunanen Valaistus Pohjoisella Taivaalla" 4. päivänä heinäkuuta 1908: "Berliinissä, Kööpenhaminassa... ja koko Itämeren alueella huomattiin viime yönä omituinen keltasenpunanen valaistus pohjoisella taivaalla joka muistutti Krakataun tulivuoren v. 1883 tapahtuneen purkauksen aikana huomatusta ilmiöstä".
Tutkimukset.
Johtuen Tunguskan alueen syrjäisestä sijainnista tapahtuma ei juuri herättänyt tieteellistä mielenkiintoa, ja mikäli räjähdyspaikalle tehtiin varhaisia tutkimusmatkoja, hävisivät niiden dokumentit seuraavina sotien ja vallankumousten varjostamina vuosina. Ensimmäinen vierailu tapahtumapaikalle tehtiin vasta vuonna 1927, kun venäläinen mineralogi Leonid Kulik päätteli räjähdyksen johtuneen meteoriitin törmäyksestä ja suostutteli Neuvostoliiton hallituksen rahoittamaan tutkimusmatkan mahdollisten rautaesiintymien toivossa. Yllätyksekseen retkikunta ei löytänyt lainkaan kraatteria, vaan noin 50 kilometrin läpimittaisen alueen, jonka puut olivat palaneet pahoin ja kaatuneet säteittäin poispäin räjähdyksen keskuksesta. Alle viiden kilometrin etäisyydellä räjähdyskohdasta puut olivat kuitenkin säilyneet pystyssä, ja ne olivat menettäneet oksansa ja kaarnansa. Vuonna 1938 Kulikin järjestämässä ilmakuvauksessa havaittiin, että kaatuneiden puiden alue muodosti suuren perhosen muotoisen kuvion. Alueelta löydetyt kuopat todettiin kuitenkin normaaleiksi luonnonmuodostelmiksi eikä kraattereiksi.
Kulik jatkoi tutkimuksiaan, mutta toinen maailmansota keskeytti ne ja seuraavan kerran tutkimusryhmiä kävi paikalla vasta 1950-luvun loppupuolella. 1950- ja 1960-luvuilla tutkimusryhmät löysivät maaperästä mikroskooppisia lasipisaroita, jotka sisälsivät meteoriiteille tyypillistä iridiumia ja nikkeliä. Gennadi Plehanovin johtama ryhmä ei havainnut normaalista poikkeavaa radioaktiivista säteilyä alueella, mikä rajasi pois mahdollisuuden ydinperäiseen räjähdykseen.
Räjähdyksen mahdollinen aiheuttaja.
Räjähdyksen syytä ei ole varmuudella kyetty selittämään, mutta yleisesti hyväksytyin teoria on asteroidin tai komeetan räjähtäminen alueen yläpuolella. Yksi todennäköinen vaihtoehto on muutaman kilometrin korkeudessa räjähtänyt kivimeteoriitti, joka on läpimitaltaan 60–100 metriä. Toisaalta todennäköinen vaihtoehto on myös 5–10 kilometrin korkeudella räjähtänyt läpimitaltaan 500-metrinen komeetta: meteoriitista olisi jäänyt jäljelle isompia kappaleita, ja komeetan pyrstön valo selittäisi nähdyt valoilmiöt. Guinnessin ennätyskirja pitää syynä halkaisijaltaan 30-metristä ääntä nopeammin liikkunutta asteroidia, joka hajosi palasiksi 10 km:n korkeudessa. Heidän mukaansa kyseessä on suurin nähty osunut törmäys.
Yleisesti ottaen kappale on melko varmasti peräisin ulkoavaruudesta, oli se sitten mikä tahansa, koska räjähdyspaikalta on löydetty iridiumia, jota on vähän maankuoressa mutta paljon meteoriiteissa ja asteroideissa. Tunguskan alueen suoturpeesta löytyy meteoriperäisen nikkeliraudan siruja. Etelämantereen ja Grönlannin vuosina 1908 ja 1909 muodostuneesta jäästä on löydetty epätavallisen paljon iridiumia ja meteoripölyä, jotka ovat saattaneet joutua ilmakehään ja sitä kautta jäähän juuri Tunguskan räjähdyksen seurauksena.
Tutkijat ovat esittäneet useita teorioita Tunguskan räjähdyksen syyksi, mutta yhtäkään niistä ei ole varmasti voitu todistaa. Seuraavassa esitetään tunnetuimpia teorioita sekä nykyään yleisesti kumottuja hypoteeseja, jotka sisältävät liikaa olettamuksia ollakseen hyväksyttäviä selityksiä.
Meteoriitti tai asteroidi.
Ensimmäisten joukossa esitetyn ja yleisesti hyväksytyimmän teorian mukaan Tunguskan räjähdyksen aiheutti avaruudesta pudonnut kappale, joka saapui hyvin matalassa kulmassa. Meteoriitti olisi ilmakehään saapuessaan kuumentunut ja räjähtänyt juuri ennen törmäämistään maanpintaan. Tässä tapauksessa tuho olisi voinut olla ihmishenkien kannalta paljon suurempi. Erään teorian mukaan törmännyt kappale olisi ollut 50–60 metrin läpimittainen C- tai S-tyypin asteroidi, joka olisi törmännyt Maan ilmakehään nopeudella 20 km/s.
Luigi Foschinin johtaman italialaisen tutkimusryhmän mukaan asteroidi olisi ollut hauras pienistä kivistä koostunut kappale, joka hajosi pölyksi ennen kuin osui Maahan. He ovat käyneet paikan päällä useita kertoja, tutustuneet silminnäkijälausuntoihin ja aikaisempiin raportteihin. Kappaleen mahdollisen radan laskemiseksi he kartoittivat puiden kaatumissuuntia ja vertasivat niitä tietoja Siperiassa vuonna 1908 tehtyihin seismologisiin mittauksiin. Tuloksena oli 886 mahdollista vaihtoehtoa, joista 83 % oli asteroidien ja loput komeettojen ratoja, jonka perusteella he pitävät siis todennäköisempänä asteroidia.
Space Science Institutessa työskentelevän Alan W. Harrisin tekemän simulaation mukaan avaruudessa on suunnilleen puoli miljoonaa asteroidia, jotka vastaavat kooltaan Tunguskaan mahdollisesti osunutta ja hän on arvioinut, että Maahan niistä voisi jokin osua aina 1000 tai 2000 vuoden välein.
Metaaniräjähdys.
Venäläisen geologin Vladimir Epifanovin ja saksalaisen astrofyysikon Wolfgang Kundtin mukaan Tunguskan räjähdys saattoi olla peräisin maan alta purkautuneesta metaanikaasupilvestä, joka räjähti kovassa paineessa sisäsyntyisen salaman sytyttämänä. Kyseessä olisi Kundtin mukaan ollut siis sulien kivimassojen Maan sisuksista pintaan nostaman maakaasupurkauksen aiheuttama räjähdys. Metaani olisi ollut peräisin vulkaanisesta toiminnasta: räjähdyksen episentrumi sijaitsee keskellä 250 miljoonan vuoden ikäistä Kulikovski-nimistä vulkaanista kraatteria, ja alueen läpi kulkee useita siirroslinjoja. Eräs toinen venäläinen geologi näytti tutkimuksillaan 1980-luvulla, että räjähdyksen episentrumi sijaitsee suuren kaasukasaantuman yläpuolella. Metaaniräjähdykseen viittaavat myös muun muassa Euroopassa havaitut valoisat yöt, jotka alkoivat jo 29. kesäkuuta eli ennen varsinaista räjähdystä ja joita on aiemmin havaittu lähinnä Krakataun tulivuorenpurkauksen yhteydessä. Samoin puut eivät kaatuneet täysin yhdensuuntaisesti yhdestä pisteestä poispäin, vaan niiden muodostamat säteittäiset kuviot ovat lähtöisin kahdesta tai useammasta keskipisteestä ja ovat luonteeltaan aaltoilevia ja maastoa seuraavia. Osa puista on selvinnyt hengissä laaksossa lähellä räjähdyksen tapahtumapaikkaa, ja myös varsinaisen tuhoalueen ulkopuolella on pieniä kaatuneiden puiden saarekkeita. Siten ne eivät välttämättä olisi ulkopuolelta tulleen räjähdyksen aiheuttamia. Kaasuräjähdyksen vaikutukset vastaavat muuten vetypommia, paitsi radioaktiivinen säteily puuttuu.
Putosiko Tunguskaan ufo?
1950-luvulla Tunguskan räjähdyksen syyksi esitettiin ulkoavaruudesta peräisin olevaa avaruusalusta, joka putosi maahan. Monet ufotutkijat uskovat teoriaan vieläkin. Esimerkiksi japanilaisen ufotutkijan Kozo Kawain mukaan kyseessä oli kurssiltaan eksyneen avaruusaluksen törmäys. Elokuussa 2004 eräät venäläiset ufotutkijat ilmoittivat löytäneensä Tunguskasta ufon hylyn.
Kumottuja hypoteeseja.
1965 esitetty teoria väittää, että räjähdyksen aiheutti avaruudesta pudonnut antimateriasta koostunut antikappale. Joutuessaan kosketuksiin tavallisten atomien kanssa, se aiheutti äärettömän voimakkaan räjähdyksen, joka puolestaan aiheutti Tunguskan räjähdyksen. Löydetyt hiukkaset ovat kuitenkin peräisin normaalista taivaankappaleesta.
Amerikkalaisten tiedemiesten vuonna 1973 esittämän teorian mukaan Siperiaan putosi pieni musta aukko, joka lävisti koko maapallon. Se putosi Tunguskaan aiheuttaen räjähdyksen ja tuli esiin Atlantilla. Musta aukko olisi siis ollut hyvin pieni, ehkä pölyhiukkasen kokoinen. Jos musta aukko olisi ollut suurempi, se olisi voinut nielaista sisäänsä koko maapallon. Teoria ei ole kuitenkaan erityisen suosittu, ja sitä pidetään epäuskottavana. Mustan aukon olisi esimerkiksi pitänyt aiheuttaa maapallon sisästä ulos tullessaan vastaavan kokoinen räjähdys, ja sitä se ei tehnyt.
Kulttuuriviittaukset.
Monissa science fiction -aiheisissa elokuvissa, televisiosarjoissa, kirjoissa ja sarjakuvissa kuten "Salaisissa kansioissa" Tunguskan räjähdyksen selitettiin olevan pudonneen ufon syytä. Stanisław Lem kehitti kirjassaan "Astronaucij" (suom. "Kuoleman planeetta") erään tällaisen teorian; kirjan pohjalta tehtiin aikanaan elokuva "Der Schweigende Stern" (1960) (suom. Venus on vaiti).
Vuonna 2006 Deep Silver julkaisi PC:lle videopelin Secret Files: Tunguska, joka pohjautuu Tunguskan räjähdykseen. Peli on toteutettu klassisella "osoita ja klikkaa" -tekniikalla ja on genreltään puhdas seikkailu. Pelistä julkaistiin vuonna 2009 versiot myös Nintendo DS:lle ja Wii:lle.


Torstai.
Torstai on viikon neljäs päivä. Torstaita ennen on keskiviikko ja sen jälkeen tulee perjantai.
Torstai muissa kielissä.
Torstai-sana on tullut suomen kieleen todennäköisimmin ruotsin kielen torstaita tarkoittavasta sanasta, "torsdag" (Tor-jumalan päivä). Myös saksassa 'torstai' on ukkosen jumalan päivä: "Donnerstag" (Donner tarkoittaa sekä ukkosta että on myös ukkosen jumalan nimi).
Myös englannin "Thursday"-sanan etymologia on sama kuin ruotsin ja saksan torstaita merkitsevillä sanoilla.
Useissa muissa kielissä se on Rooman Juppiterin päivä. Juppiter-nimen latinalaisesta genetiivistä "Iovis" ("Jovis") johtuvat muun muassa espanjan "Jueves" ja ranskan "jeudi".
Venäjässä torstai on четверг (neljäs päivä), portugalissa "Quinta-feira" (viides päivä).
Japanissa se on puun päivä 木曜日 (mokuyōbi).


Playboy.
Playboy on Hugh Hefnerin Chicagossa vuonna 1953 perustama aikakauslehti, josta on kehittynyt eräs maailman tunnetuimmista tuotemerkeistä. Lehti ilmestyy kuukausittain. Se sisältää naisten alastonkuvia sekä novelleja, julkisuuden henkilöiden haastatteluja ja asia-artikkeleita. Artikkelikirjoittajissa on ollut tulevia menestyskirjailijoita, esimerkiksi Stephen King. Lehti on aika ajoin – etenkin Yhdysvaltain suurempien vaalien tienoilla – julkaissut poliitikkojen haastatteluja, joista kuuluisin lienee Jimmy Carterin haastattelu presidentinvaalin aikana 1980.
Lehdellä on tarkoin harkittu imago, jota se myy lukijoilleen. Imagoon kuuluvat kauniit naiset, kalliit autot ja erilaiset kalliit ylellisyystarvikkeet. Playboy on oman näkemyksensä mukaan juhlinut naiskauneutta sen sijaan, että se olisi alentanut naisia. Lehteen liittyi klubitoiminta ja softcore-seksivideot, joiden molempien taloudellinen menestys on hiipunut sitten 1970-luvun. Myös tarinat Hugh Hefnerin suhteista keskiaukeamatyttöihin "(Playmates)" herättivät aikoinaan pahennusta ja kritiikkiä.
Aikoinaan lehti aiottiin tehdä nimellä Stag Party (engl. "sulhasen polttarijuhla"). Lehti löi läpi Marilyn Monroen alastonkuvilla 1950-luvulla.
Tunnus.
Graafinen suunnittelija Art Paul loi kuuluisan Playboy-logon, joka esittää rusettikaulaista jäniksen sivuprofiilia. Logo ilmestyi lehden toisessa numerossa ja on ollut siitä lähtien erottamaton osa Playboyn imagoa. Jäniksenpää esiintyy miltei poikkeuksetta jossakin muodossa lehden kannessa, joko näkyvästi tai piilokuvana. Aikoinaan jäniksen löytämisestä oli kussakin numerossa kilpailu.
Suomalaiset Playboyssa.
Playboyn julkaisuissa on nähty myös suomalaisia. Lehdessä ovat esiintyneet ainakin Gina Goldberg (Tiina Virenius), Kata Kärkkäinen ("Playmate of the Month" joulukuussa 1988) ja Linda Lampenius. Lampenius on ainoa suomalainen, joka on ollut lehden julkkis-kansikuvahahmo. Lampenius oli "Sex & Music" -erikoisnumerossa ja hänestä tehtiin kymmenen sivun artikkeli. Susanna Penttilä on poseerannut Playboy-konsernin toiselle lehdelle nimeltä Voluptuous Vixens.


Aika.
Aika on fysiikan perussuure, jonka yksikkö on sekunti. Ajalla voidaan tarkoittaa myös ihmisen luomaa käsitettä tapahtumahetkien suhteista.
Aikaa on ensin mitattu sen selkeimmistä merkeistä eli vuorokausina (päivän ja yön vaihteluna) ja vuodenaikoina, minkä perusteella on kehitetty kalentereita. Vanhimmatkin tuntemamme sivilisaatiot ovat jakaneet aikaa ainakin kuukausiksi ja tunneiksi. 3000 vuotta vanhoissa babylonialaisissa teksteissä puhutaan, miten kuukauden 7., 14., 21. ja 28. päivä ovat lepopäiviä; viikotkin ovat siis olleet käytössä jo kauan. Minuutit ja sekunnit ovat tulleet tarpeeseen vasta tähtitieteen myötä, ja vaikka nekin on tunnettu jo pari tuhatta vuotta, on niitä käytetty vasta 1600-luvulta lähtien. Tunnin ja minuutin jako kymmenjärjestelmästä poiketen kuuteenkymmeneen periytyy babylonialaisilta. Sekunnin käyttöönoton aikoihin esiintyi myös tapa jakaa sekunti 60 terttiin ja tertti 60 kvarttiin. Nykyään sekuntia lyhyemmistä ajoista käytetään sekunnin desimaaliosia.
Aika fysiikassa.
Fysiikassa perussuure aika (, tunnus "t") määritellään tapahtumien välisenä etäisyytenä aika-avaruuden neljännellä akselilla. Einsteinin suppean suhteellisuusteorian mukaan aikaa ei voi esittää muuten kuin aika-avaruuden osana. Tapahtumien välinen etäisyys riippuu tapahtumia tarkkailevien havainnoitsijoiden suhteellisesta nopeudesta tapahtumaan nähden. Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria muutti ajan määritelmää vielä enemmän esittämällä kaareutuneen aika-avaruuden käsitteen. Eristetyssä järjestelmässä ajan kuluessa eteenpäin entropia eli haje aina kasvaa, joten hajeen kasvusta voidaan päätellä ajan suunta. Normaalisti syy-seuraussuhteen mukaisesti syy on myös aina ennen seurausta.
Ajan voi käsittää myös nopeudeksi, jolla eri ilmiöt tapahtuvat. Esimerkiksi suuressa painovoimakentässä aika kuluu suhteellisuusteorian mukaan hitaammin kuin pienessä painovoimakentässä, mikä näkyy esimerkiksi kemiallisten reaktioiden ja kellojen käynnin hidastumisena. Ihmiset eivät kuitenkaan voi itse huomata ajan kulumisessa tapahtuvia muutoksia lähiympäristössään, sillä aivot ja havainnot toimivat samalla aikaan sidotulla nopeudella.
Ajan mittaaminen.
Ajan perusyksikkö on SI-järjestelmän mukaisesti sekunti. Ajan mittaus perustuu jonkin muutoksen havaitsemiseen: osoittimellisen kellon viisarit kääntyvät, tiimalasin hiekka valuu kuvusta toiseen, vesikellon vesi valuu astiasta tai astiaan ja aurinko liikkuu taivaalla. Jos mikään ei muutu, ei aikaakaan voi havaita.
Kellonaika kertoo, kuinka monta tuntia, minuuttia ja sekuntia on kulunut vuorokauden vaihtumisesta (vertaa päivämäärään). Suomessa käytetään kirjoitetussa kielessä kellonajan 24-tuntista esitystapaa, mutta muun muassa anglosaksisissa maissa käytössä on 12-tuntinen esitystapa. Tällöin erikseen ilmoitetaan tarkoitetaanko aamupäivää (AM) vai iltapäivää (PM). Puhekielessä Suomessakin käytetään joskus 12-tuntista esitystapaa, jolloin asiayhteys kertoo, puhutaanko aamu- vai iltapäivästä.
Aikakäsityksiä.
Eri lähteet viittaavat siihen, että aikakäsitys ja sen muotoutuminen liittyvät ihmisten käyttäytymiseen ja kulttuurihistoriaan. Tyypillisesti voidaan mieltää yön alkavan vuorokauden alussa eli klo 00, aamuyön alkavan klo 05, aamun klo 07 ja aamupäivän klo 10. Päivän voidaan ajatella alkavan klo 12 ja iltapäivän klo 14. Alkuilta alkaa klo 18 ja ilta klo 21 jatkuen vuorokauden loppuun. Nämä ovat kulttuurisidonnaisia sanattomia sopimuksia, jotka ovat muotoutuneet ihmisten välisessä käyttäytymisessä.
Nykyaikana ajan määritykset liittyvät vahvasti käyttäytymiseen, esimerkiksi koska syödään lounasta ja koska sanotaan "hyvää päivää". Näihin kysymyksiin neuvoja antavat erilaiset käytösoppaat ja nämä käytännöt vaihtelevat maittain.
Tähtitieteellisessä mielessä aamu alkaa siitä, kun auringon yläreuna pilkistää ensimmäisen kerran taivaanrannan takaa, ja yö siitä, kun auringon yläreuna katoaa horisontin taakse. Tähtitieteellinen keskipäivä on se hetki, jolloin aurinko on havaintopaikan meridiaanilla, joko suoraan pohjoisessa, suoraan etelässä tai suoraan yläpuolella.
Suomalaisessa kulttuurissa vuorokausi vaihtuu keskiyöllä. Tämä on vain sopimuskysymys, sillä vuorokaudessa on muitakin sopivia aloituskohtia. Vuorokausi voisi alkaa vaikkapa auringon noustessa, auringon ollessa korkeimmillaan taivaalla tai auringon laskiessa. Kaikkia näitä vuorokauden alkukohtia on käytetty eri kulttuureissa. Islamilaisessa ja juutalaisessa kulttuurissa vuorokausi alkaa auringon laskusta. Samoin useimmissa kristillisissä kirkoissa liturginen vuorokausi vaihtuu illalla.
Myös koko käsite "aika" käsitetään eri kulttuureissa ja uskonnoissa eri tavoin. Suoraviivainen aikakäsitys mieltää ajan janana, jolla on alku ja loppu. Itämaisissa uskonnoissa, kuten hindulaisuudessa, vallitsee kiertävä aikakäsitys, joka mieltää ajan kehänä.
Aikatutkimuksen piirissä on kehitetty teesi ajan nopeutumisesta, akseleraatiosta. Sen mukaan myöhäiskapitalistisessa yhteiskunnassa on siirrytty non-stop - elämään ja 24/7-kulttuuriin, jota leimaa ajallinen samanaikaisuus, epälineaarisuus, katkonaisuus ja välittömyys. Seurauksena on jatkuva kiire ja aikapula niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin. Lisäksi ajan nopeutuminen johtaa nykyhetken laajentumiseen ja tulevaisuuden kutistumiseen, sillä nopeasti muuttuvissa olosuhteissa aiemmat saavutukset menettävät merkityksensä ja tulevaisuutta on aina vain vaikeampi ennustaa.
Aika on illuusio.
Erään käsityksen mukaan aikaa ei ole olemassa, vaan se on aivojen luoma illuusio liikkeestä. Ei ole olemassa aikaa, on vain tämä hetki joka tunnetaan ikuisuutena. Tämä illuusio luultavasti syntyi kun ihminen oppi mittaamaan aikaa. Esimerkiksi kun mitataa aikaa tiimalasilla, niin syntyy illuusio ajasta kun tiimalasin hiekka valuu pikkuhiljaa. Todellisuudessa hiekka vain siirtyy paikasta toiseen, mutta aika pysyy edelleen samalla paikalla. Se on vain mekaanista liikettä.


Vakuutus.
Vakuutus on menettely, jolla tietyn riskin alaiset henkilöt tai yritykset sopivat vahinkojen tasaamiseen erikoistuneen laitoksen kanssa siitä, että laitos riskin toteutuessa korvaa aiheutuneen vahingon. Näin syntyvää sopimusta kutsutaan vakuutukseksi.
Liiketaloudellisesti vakuutus voidaan määritellä keinoksi, jolla sattumanvaraisesti toteutuvasta vahingosta aiheutuvat kustannukset voidaan muuntaa tasaisesti vuosittain jatkuvaksi vuosikustannukseksi.
Vakuutuslajit.
Vakuutukset jaotellaan yksityisvakuutukseen ja sosiaalivakuutukseen


John Wayne Gacy.
John Wayne Gacy (17. maaliskuuta 1942 Chicago, Illinois – 10. toukokuuta 1994 Crest Hill, Illinois) oli yhdysvaltalainen sarjamurhaaja. Hänet tuomittiin vuosina 1972–1978 tapahtuneista 33 miehen raiskauksista ja murhista. Gacya kutsuttiin "tappajaklovniksi", koska hän toimi usein viihdyttäjänä ja pukeutui ja naamioitui "Pogo"-nimiseksi klovniksi.
Lapsuus ja nuoruus.
Gacy syntyi ja varttui Chicagossa, Illinoisin osavaltiossa. John oli perheen kolmesta lapsesta toinen ja ainoa poika. Johnin lapsuus oli hyvin vaikea; erityisesti hän kärsi vaikeasta suhteesta väkivaltaiseen, aggressiiviseen ja alkoholisoituneeseen isään: John Samuel Gacy, Sr. (20. kesäkuuta 1900 – 25. joulukuuta 1969) oli vaativa isä ja vaati lapsilta täydellistä käytöstä. Rangaistukseksi hän hakkasi heitä armotta suurella nahkavyöllä, mutta erityisesti John Jr. piti pintansa eikä koskaan itkenyt. Tämä tuntui usein tekevän isän entistä vihaisemmaksi.
Erityisen vaativasti isä suhtautui ainoaan poikaansa, joka ei täyttänyt hänen asettamiaan vaatimuksia juuri lainkaan. Isä piti kalastuksesta ja metsästyksestä ja yritti opettaa pojalleen näitä taitoja, mutta John Jr. ei ollut kiinnostunut. Sen sijaan hän reunusti taloa kukkapenkillä, ja teki leivonnaisia sisartensa ja äitinsä kanssa, johon tällä oli hyvinkin läheiset välit.
Sairastuminen.
John Jr. tuntui olevan isälleen täydellinen pettymys. Paitsi että hän ei täyttänyt isänsä asettamia vaatimuksia, hän jäi jälkeen myös koulunkäynnissä sairastellessaan usein nuorena alkaneen oudon pyörtyilyn vuoksi. Syy löytyi kuitenkin vasta vuosien päästä: Gacylla oli eräiden muiden sarjamurhaajien (Albert Fish, Henry Lee Lucas, Arthur Shawcross, Andrei Tšikatilo) tavoin päähän kohdistunut trauma: kun poika oli 11-vuotias, hän sai keinusta otsaansa iskun, joka aiheutti aivoihin verenpurkauman ja hyytymän. Oireilu alkoi Gacyn ollessa 16-vuotias, ja verihyytymä löydettiin ja hänelle määrättiin hyytymiä liuottava lääkitys.
Sairastelun takia Gacy ei voinut suorittaa high schooliaan loppuun, ja lopulta hän jätti perheensä, aggressiivisen isänsä ja muutti länteen. Rahojen loputtua Las Vegasissa hän työskenteli hetken saadakseen ansaittua riittävästi rahaa matkustaakseen takaisin Chicagoon. Hän ei palannut high schooliin mutta suoritti kauppatieteiden tutkinnon. Gacy alkoi jälleen ansaita rahaa kenkäkauppiaana pian valmistumisensa jälkeen, ja vuonna 1964 hän sai siirron Springfieldiin, Illinoisiin. Syyskuussa 1964 Gacy meni naimisiin Malynn Myersin kanssa.
Ura ja kaksoiselämä alkaa.
Samana vuonna hän muutti Iowaan, ja hänen appensa palkkasi hänet johtamaan vaimonsa perheen omistamaa Kentucky Fried Chicken -ravintolaa. Gacy rakasti työtään ja halusi työskennellä johtajana. Hän vaati työntekijöitä kutsumaan häntä everstiksi.
Perheidylli ei kestänyt kauan. Toukokuussa 1968 Gacy houkutteli nuoren pojan kotiinsa ja katsellessaan tämän kanssa pornofilmiä harrasti pojan kanssa oraaliseksiä. Gacy yritti maksaa pojan hiljaiseksi, mutta lopulta poika murtui ja kertoi asiasta vanhemmilleen. Gacy tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen, mutta kiisti syyllistyneensä minkäänlaiseen rikokseen tai olleensa pojan kanssa ylipäätään tekemisissä. Hän vaati päästä valheenpaljastustestiin, ja pääsi, mutta testi ei pelastanut häntä vankilatuomiolta. Tutkijat jopa vitsailivat, että Gacy puhui totta vain kun häneltä kysyttiin hänen nimeään. Gacy kiisti homoseksuaalisuutensa koko elämänsä ajan ja painotti olevansa biseksuaali.
Tapahtuman johdosta Gacyn vaimo otti avioeron, eikä Gacy enää koskaan tavannut tätä saati kahta lastaan.
Vuonna 1971 Gacy pääsi ehdonalaiseen vapauteen ja palasi Chicagoon, jossa hän työskenteli rakennusalalla. 1975 hän osti Norwood Parkista talon, jossa hän asui leskeksi jääneen äitinsä kanssa. Gacy perusti oman firman ja meni naimisiin naisen kanssa, jonka oli tuntenut high schoolista asti. Vaimo muutti kahden lapsensa kanssa asumaan Gacyn kanssa, ja äiti muutti pois. Gacystä tuli tunnettu paikallinen liikemies. Näihin aikoihin Gacy tappoi ensimmäisen uhrinsa: nuoren teinipojan, jonka hän oli löytänyt bussipysäkiltä. Avioliitto hajosi, ja vaimo otti eron vuoden 1976 puolivälissä. Gacy aloitti kaksoiselämän vapauduttuaan perhevelvoitteista: päivisin hän oli lähiön arvostettu jäsen, öisin hänestä tuli saalistaja ja murhaaja.
Kukaan ei epäillyt mitään ennen vuoden 1978 loppua. Tällöin poliisi tutki teini-ikäisen Robert Piestin katoamista, joka oli viimeksi nähty Gacyn seurassa. Etsivä Joseph Kozenczak tutki talon ja löysi joukon raskauttavia todisteita, jotka yhdistivät Gacyn muihin katoamisiin. Joulukuussa 1978 Gacy meni poliisin luo ja tunnusti. Hän sanoi tappaneensa ensimmäisen kerran tammikuussa 1972. Yhteensä hän tunnusti 33 murhaa ja näytti 28 ruumiin sijainnin – hän oli haudannut ne oman talonsa alle. Loput viisi hän sanoi heittäneensä Des Plaines -jokeen. Suurin osa uhreista oli nuoria miespuolisia prostituoituja. Osa uhreista oli teinipoikia, jotka Gacy oli ottanut yhtiöönsä töihin. Ruumiita löytyi joulukuusta 1978 aina huhtikuuhun 1979 asti, jolloin viimeisen uhrin ruumis löydettiin Illinois Riveristä.
Oikeudenkäynti.
Gacyn oikeudenkäynti alkoi 6. helmikuuta 1980 Chicagossa. Hän vetosi mielisairaudesta johtuvaan syyntakeettomuuteen, mutta vetoomusta ei hyväksytty. 13. maaliskuuta hänet todettiin syylliseksi ja tuomittiin kuolemaan. Hänet teloitettiin myrkkyruiskeella Illinoisin vankilassa 10. toukokuuta 1994. Teloituksen ympärille syntyi medianäytelmä, ja vankilan ympärille kerääntyi suuria väkijoukkoja. Kauppiaat myivät T-paitoja ja muuta Gacy-aiheista rihkamaa, ja väkijoukko puhkesi hurraahuutoihin, kun ilmoitus Gacyn kuolemasta saapui.
Gacy ei ilmeisesti ilmaissut katumusta. Hän totesi viimeisissä sanoissaan, ettei hänen tappamisensa toisi ketään takaisin. Viimeisiksi sanoiksi jäivät: "Kiss my ass".
Teloituksen jälkeen Gacyn aivot poistettiin. Ne ovat tällä hetkellä tohtori Helen Morrisonin hallussa, joka haastatteli Gacya ja muita sarjamurhaajia toivoen, että hän löytäisi yhdistäviä persoonallisuustekijöitä. Tohtori Morrison tutki Gacyn aivot ja etsi fyysisiä poikkeavuuksia, mutta ei löytänyt mitään normaalista poikkeavaa.
Uhrit.
Lista Gacyn tunnistetuista uhreista ja surmien ajankohdista.
Kahdeksaa Gacyn uhria ei ole vieläkään tunnistettu. Yhdeksäs tuntematon uhri tunnistettiin vuoden 2007 kesäkuussa Timothy McCoyksi Nebraskasta. McCoy oli Gacyn ensimmäinen tunnettu uhri.
Elokuvat.
Gacysta on tehty TV-elokuva "To Catch A Killer", joka julkaistiin vuonna 1992. Täysipitkä elokuva "Gacy", jonka pääosassa nähdään Mark Holton, julkaistiin vuonna 2003.
Vuonna 2010 valmistui Ford Austinin kauhukomedia Dahmer vs. Gacy, jossa käytetään Jeffrey Dahmerin ja John Wayne Gacyn hahmoa


Osama bin Laden.
Osama bin Laden (koko nimeltään, "Usāma ibn Muḥammad ibn `Awad ibn Lādin") (10. maaliskuuta 1957 Riad, Saudi-Arabia – 2. toukokuuta 2011 Abbottabad, Pakistan) oli terroristijärjestö al-Qaidan perustaja ja johtaja, joka tunnetaan syyskuun 11. päivän iskujen epäiltynä suunnittelijana. FBI ei näytön puutteesta johtuen etsintäkuuluttanut häntä kyseisistä iskuista. Osama bin Laden itse kiisti osallisuutensa, mutta myöhemmin otti vastuun niistä.
Syyskuun 11. päivän iskujen lisäksi Osama bin Ladenia epäiltiin vuonna 1998 tehdystä pommi-iskusta Yhdysvaltain suurlähetystöön Dar es Salaamissa ja lukuisista muista terrori-iskuista ympäri maailmaa. FBI oli luvannut 25 miljoonan dollarin palkkion Osama bin Ladenin kiinni saamiseen johtavista vihjeistä.
Osama bin Ladenin olinpaikasta ja terveydentilasta liikkui syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen erilaisia tietoja. Marraskuussa 2008 johtaja arvioi, että Osama bin Laden elää, mutta on syrjässä aktiiviterrorismista. CIA piti Osaman kiinnisaamista silti ensiarvoisen tärkeänä hänen symboliarvonsa vuoksi. Osama piileskeli pitkään Pakistanissa, vaikka hänen uskottiin erääseen aikaan olevan yhä Tora Boran vuoristossa missä hänet nähtiin viimeksi. Osama kuoli Yhdysvaltain laivaston erikoisjoukkojen iskuun 2. toukokuuta 2011, 40 minuuttia kestäneen tulitaistelun jälkeen.
Nimi.
Osaman nimi voidaan translitteroida eri kieliin useilla tavoilla, kuten "Usāma ibn Lādin" (SFS 5755:n mukainen suomenkielinen muoto), "Usama bin Laden" (FBI:n ja käyttämä englanninkielinen muoto).
Tausta.
Osama bin Laden vietti enimmän osaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan Saudi-Arabiassa Jeddassa. Hänen isänsä oli jemeniläissyntyinen Muhammad bin Ladin (k. 1968) ja äitinsä syyrialaissyntyinen Alya Ghanim.
Vanhemmat erosivat pian Osaman syntymän jälkeen, ja hän jäi äitinsä luokse Saudi-Arabiaan. Hän oli vanhempiensa ainoa poika, mutta hänellä on yli 50 sisarpuolta isänsä avioliitoista 10–20 naisen kanssa. Kun isä kuoli, Osama peri ensi arvioiden mukaan noin 300 miljoonan Yhdysvaltain dollarin omaisuuden; myöhempien arvioiden mukaan omaisuus olisi vajaan 25 miljoonan arvoinen.
Osama bin Laden opiskeli Jeddassa Al Thagherin Model School -lukion oppilaana. Hänen uskotaan omaksuneen uskonnollisen vakaumuksensa opiskeluaikoinaan islamistisen veljeskunnan tapaamisissa. Hän on itse kertonut opiskelleensa taloushallintoa Kuningas Abdulazizin yliopistossa. Eri lähteissä Osama bin Ladenilla kerrotaan olevan joko rakennusinsinöörin tai julkishallinnollisen alan tutkinto tai ei kumpaakaan tai molemmat.
Toiminta.
Osama bin Laden siirtyi syntymämaastaan Saudi-Arabiasta Afganistaniin vuonna 1979 22-vuotiaana liittyäkseen Neuvostoliiton miehitysjoukkoja vastaan ja tuella taistelevien muslimisissien riveihin. Vuoteen 1984 mennessä hän oli perustanut Maktab al-Khadamat -peiteorganisaation (MAK), joka toimitti aseita, rahaa ja taistelijoita Afganistanin sotaa varten.
Hän antoi elokuussa 1986 lontoolaisessa "Al-Quds al-Arabi" -lehdessä julkaistun sodanjulistuksen ”kahden pyhän paikan maata miehittäviä amerikkalaisia vastaan”.
Vuonna 1988 Osama erosi MAKista ja perusti uuden al-Qaida-nimisen ryhmän, johon liittyi useita MAKin äärijäseniä. Neuvostoliitto vetäytyi Afganistanista 1989, ja Osamasta tuli Saudi-Arabiassa sankari. Persianlahden sodan aikoihin hän kuitenkin kritisoi Saudi-Arabian riippuvuutta Yhdysvaltain armeijasta ja vaati kaikkien ulkomaalaisten poistumista maasta. Hän arvosteli kuningaskuntaa ja joutui lopulta pakenemaan Sudaniin 1991, jossa hän aloitti uudet operaatiot. Elokuussa 1998 hän organisoi terroristi-iskut Yhdysvaltain Kenian ja Tansanian suurlähetystöihin. Iskuissa kuoli yli 200 ihmistä. Tämä isku toi Osaman länsimaiden tietoisuuteen. Varsinaisesti lehtien etusivuille Osama nousi syyskuun 11. päivän iskuissa 2001.
Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen 2001 Yhdysvallat aloitti kiivaan jahdin terroristijohtajan löytämiseksi, mutta Osama onnistui pysymään piilossa. Hänen olinpaikakseen epäiltiin Afganistanin ja Pakistanin rajaseudun al-Qaidalle myötämielistä heimoaluetta. Toisaalta Osaman epäiltiin myös kuolleen.
Huhtikuussa 2006 julkaistiin ääninauha, jossa Osama bin Ladeniksi esitelty mies vaati länsimaisia ja yhdysvaltalaisia tuotteita boikottiin profeetta Muhammadista julkaistujen pilakuvien takia.
Huhujen mukaan Osama bin Laden olisi kuollut elokuun lopulla 2006. Asiasta kertoi ranskalaislehti L’Est Républicain verkkosivullaan. Tiedot on kiistetty. Lehti sanoi saaneensa tietonsa salaiseksi luokitellusta asiakirjasta, jonka oli laatinut Ranskan tiedustelupalvelu DGSE. Raportin tiedot on lehden mukaan välitetty presidentti Jacques Chiracille, pääministeri Dominique de Villepinille ja Ranskan sisä- ja puolustusministereille. ”Tavallisesti luotettavan lähteen mukaan sauditiedustelu on nyt vakuuttunut siitä, että Osama bin Laden on kuollut.” raportissa todetaan. Raportin mukaan Osama olisi 23. elokuuta 2006 sairastunut harvinaisen ärhäkkään lavantautiin, mikä aiheutti hänen sisäelintensä lamaantumisen. Sauditiedustelu olisi saanut tietää tapahtumasta ensi kertaa 4. syyskuuta 2006.
Pakistanilainen journalisti Hamid Mir haastattelee Osama bin Ladenia 1997
8. syyskuuta 2007 tuli julki video, jossa Osama muun muassa kehotti kannattajiaan tekemään iskuja Irakissa olevia yhdysvaltalaisjoukkoja vastaan. Video oli ensimmäinen lähes kolmeen vuoteen.
20. maaliskuuta 2008 tuli julki äänitallenne jossa Al-Qaida-johtaja Osama bin Laden uhkaa Euroopan unionia ”vakavalla rangaistuksella” Muhammed-pilapiirrosten uudelleenjulkaisun vuoksi. Osama sanoo internetiin välitetyllä ääninauhalla tanskalaisten ja muunmaalaisten lehtien julkaisemien piirrosten olevan osa ”ristiretkeä”, johon myös paavi on osallisena. Äänitallenne Osaman puheesta julkaistiin al-Qaidan viestejä aiemminkin julkaisseella islamistisella verkkosivulla ja on suunnattu EU:ta vastaan. Viestin kesto on runsaat viisi minuuttia ja sen yhteydessä näytetään still-kuvaa Osamasta. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu mukaan ääninauha on aito.
Osallisuus syyskuun 11. päivän iskuihin.
Osama bin Laden kielsi aluksi osallisuutensa iskuihin lausunnossa, jonka qatarilainen al-Jazeera -satelliittikanava lähetti 16. syyskuuta 2001. Joulukuussa 2001 Yhdysvaltain hallitus julkisti videonauhan, jossa bin Laden iloitsi iskuista ja kertoi tienneensä niistä etukäteen. Viranomaisten mukaan nauha oli tehty syyskuussa Kandaharissa. Samassa kuussa al-Jazeera lähetti uuden videon, jossa bin Laden ylisti Yhdysvaltoja vastaan tehtyjä terrori-iskuja ja kehotti iskemään erityisesti talouselämää vastaan. Hän ei kuitenkaan sanonut olevansa itse iskujen takana. Lokakuussa 2004, neljä päivää ennen Yhdysvaltain presidentinvaaleja, al-Jazeera lähetti nauhoituksen, jossa bin Laden myönsi osallisuutensa syyskuun 11. päivän iskuihin. Al-Jazeera ilmoitti nauhan olevan peräisin Pakistanista, ja Yhdysvaltain turvallisuusviranomaiset pitivät sitä aitona. Nauhoituksessa bin Laden sanoo muun muassa: ”Olimme sopineet komentaja Attan kanssa – Allah olkoon hänelle armollinen, – että kaikki operaatiot pitäisi toteuttaa 20 minuutissa, ennen kuin Bush ja hänen hallintonsa huomaavat”. Hänen mukaansa vahinkoja olisi tullut vähemmän, jos Bush olisi toiminut nopeammin. ”Mutta nyt, Jumalan kiitos, meillä oli kolme kertaa enemmän aikaa”.
Syyskuussa 2002 al-Jazeera lähetti haastattelun, jossa Khalid Sheikh Mohammed ja Ramzi Binalshibh kertoivat iskujen suunnittelusta. Heidän kertomansa mukaan iskuista oli päätetty vuoden 1999 alussa ja bin Laden sai tietää tarkan päivämäärän 6. syyskuuta 2001.
Kuolema.
Osama bin Laden surmattiin 2. toukokuuta 2011 noin klo 1.30 paikallista aikaa Pakistanin pohjoisosassa sijaitsevassa Abbottabadissa sijaitsevassa
talossaan. Noin 50 kilometriä Islamabadista pohjoiseen, alle 140 kilometrin päässä Pakistanin heimoalueilta sijaitseva ylellinen ja linnoitettu rakennuskokonaisuus (”compound”) valmistui vuonna 2005.
Yhdysvaltain tiedustelujoukot olivat tarkkailleet rakennuksia elokuusta 2010, kun presidentti Barack Obama antoi käskyn operaatiosta, jonka toteutti parikymmentä Yhdysvaltain merivoimien erikoisjoukkojen SEALin jäsentä. Neljäkymmentä minuuttia kestäneessä hyökkäyksessä sai surmansa vähintään neljä bin Ladenin talossa oleskellutta: yksi bin Ladenin pojista sekä hänen yhteistyökumppaneitaan. Yhdysvaltalaisjoukot ottivat mukaansa bin Ladenin ruumiin, kuljettivat sen ensin Afganistaniin. ja hautasivat sen samana päivänä mereen Arabianmeren pohjoisosassa. Yhdysvaltain puolustusministeriö ilmoitti, että sekä ruumiin valmistelussa että hautauksessa oli noudatettu mahdollisimman tarkasti islamilaisia tapoja. Yhdysvaltain presidentti Barack Obama ilmoitti vielä samana päivänä julkisesti pienen erikoisyksikön onnistuneen surmaamaan bin Ladenin.
Yhdysvaltain viranomaiset päätyivät hautaamaan bin Ladenin mereen, sillä he olettivat ettei yksikään maa halunnut hänen hautaansa alueilleen. Haudasta ei myöskään haluttu pyhiinvaelluspaikkaa. Merihautaus ei kuitenkaan tyydytä sunnimuslimeja, joiden tärkeimmän uskonoppineiden keskus ilmoittaa, ettei ruumiin laskeminen mereen ole islamin mukaista, eikä kunnioittavaa ruumiin kohtelua.
Osama bin Ladeniksi oletettu ruumis tunnistettiin alustavasti kasvontunnistustekniikoiden avulla. Yhdysvaltain hallitus päätti kuitenkin salata kuolleesta Osama bin Ladenista otetut kuvat. Suoritetut DNA-testit varmistivat nopeasti Abbottabadissa kuolleen miehen 99,9 prosentin varmuudella Osama bin Ladeniksi. Vertailussa käytettiin Osama bin Ladenin jo aikaisemmin kuolleen sisaren DNA:ta.
Al-Qaida julkaisi 6. toukokuuta 2011 tiedonannon perustajansa Osama bin Ladenin kuolemasta ja levitti tietoa islamistisesti suuntautuneilla keskustelupalstoilla.
Isku.
Osama bin Laden surmattiin Yhdysvaltain laivaston erikoisjoukkojen johtamassa iskussa. Iskun tekijä, erikoisryhmä 6 oli koulutettu varta vasten terrorismin vastaiseen taisteluun.
Iskun tavoitteena ei ollut vangita, vaan tappaa Osama bin Laden. Iskuun Abbottabadiin päädyttiin, kun eräs Osama bin Ladenille läheinen lähetti jäljitettiin sinne neljän vuoden etsintöjen jälkeen. Itse operaatio kesti noin 40 minuutin ajan. Iskussa yhdysvaltalaiset joukot tappoivat kolme miestä, joiden joukossa oli aseeton Osama bin Laden ja tämän poika. Surmansa sai myös ristituleen joutunut nainen. Alunperin Yhdysvallat tiedotti virheellisesti, että naista käytettiin ihmiskilpenä, mutta myönsi tiedon myöhemmin täysin vääräksi. Yksi yhdysvaltalaisten helikopteri sai operaatiossa osumia ja joutui tekemään pakkolaskun, jonka päätteeksi erikoisjoukot tuhosivat sen. Sotilaat sen sijaan säilyivät vahingoittumattomina iskun aikana.
Nimettömänä pysyttelevä yhdysvaltalaisviranomainen kertoi Yhdysvaltain salanneen operaation valmistelun Pakistanilta. Lähteen mukaan Yhdysvallat ei turvallisuussyistä paljastanut suunnitelmaansa etukäteen millekään muulle maalle. Vielä ei ole selvää, onko Pakistanin poliisilla ollut tietoa Osama bin Ladenin olinpaikasta.


Pioneer 10.
Pioneer 10 on NASAn Pioneer-avaruusohjelman avaruusluotain, joka laukaistiin 2. maaliskuuta 1972. Se on ensimmäinen ihmisen tekemä laite, joka on kulkenut asteroidivyöhykkeen läpi, tehnyt Jupiterista ensimmäiset lähihavainnot ja poistui ensimmäisenä aurinkokunnasta ohittaessaan Pluton kiertoradan vuonna 1983.
Pioneer 10 jatkaa matkaansa tähtienvälisessä avaruudessa. Se ohittaa Härän tähdistöön kuuluvan Aldebaranin (α Tau, "Härän silmä") noin kahden miljoonan vuoden kuluttua. Tässäkään ei tosin voida puhua varsinaisesta ohilennosta. Välimatkaa jää useita valovuosia.
Tehtävä.
Pioneer 10 ja Pioneer 11 ovat lähes identtisiä. Luotaimia rakennettiin kaksi, jotta Pioneer 11 voisi hoitaa tehtävän, jos Pioneer 10 sattuisi hajoamaan. Tähän järjestelyyn päädyttiin, koska kyseessä oli ensimmäinen lento ulkoplaneetoille ja luotainten oli pakko kulkea asteroidivyöhykkeen läpi. Molemmat luotaimet laukaistiin järeällä Atlas-Centaur-monivaiheraketilla, joka kykeni antamaan luotaimelle riittävän nopeuden suoraan matkaan kohti Jupiteria. Kaikki sujui hyvin ja Pioneer 10 & 11 kuvasivat ja tutkivat Jupiteria sekä Pioneer 11 myös Saturnusta. Pioneerit ottivat ensimmäiset lähikuvat Jupiterista ja Saturnuksesta sekä havaitsivat monia uusia asioita kuten sen, että Jupiter on pääosin nestemäinen.
Jupiterin ohilento moninkertaisti luotainten nopeuden ja moottorien käyttö vielä lisäsi sitä. Planeettatutkimuksen päätyttyä luotaimet ohjattiin ulos aurinkokunnasta ja niiden liikkeitä alettiin tarkkailla huolellisesti. Luotaimet tutkivat kosmista säteilyä ja aurinkotuulen hiukkasia. Pioneer 11 vaikeni joulukuussa 1995 ja Pioneer 10 vaikeni vuonna 2003. Luotaimet on suunniteltu siten, että niiden kulkua pystytään seuraamaan tarkasti toisin kuin esimerkiksi Voyager-luotaimet.
Pioneer 10 ja 11 sekä ja Voyager-luotainten lentoradat Aurinkokunnan halki
Pioneerien korkeus on 2,9 metriä ja leveyttä niillä on 2,74 metriä eli niiden lautasantennien halkaisijan verran. Alusten kahdeksan watin lähettimet käyttävät alusten lautasantenneja. Mittalaitteet ovat antennin alapuolella olevassa säiliössä, jonka lämpötilaa säädellään mahdollisuuksien mukaan. Maasta tulevat radiosignaalit vastaanotetaan kartion muotoisella antennilla, joka sijaitsee lautasantennin keskellä. Sähkö tuotetaan neljällä ydinparistolla kahden puomin päässä, jotka ovat noin kolmen metrin päässä pyörimisakselista. Luotaimen kolmas puomi on noin 6,6 metriä pitkä ja magnetometrit sijaitsevat sen päässä. Kahden puomin välinen kulma on aina 120 astetta. Luotainten plutoniumkennot tuottivat uusina kummassakin luotaimessa 2580 watin lämpötehon, josta muuttui sähköksi 160 wattia. Nykyisin Pioneer 10:n kennoista saadaan lämpötehoa enää 2000 wattia ja sähköä 60 wattia. Samoja tutkimuslaitteita Pioneer 10:ssä & 11:ssä on 11 kappaletta ja Pioneer 11:ssä on lisäksi yksi ylimääräinen laite. Koska luotaimen antennin on jatkuvan yhteydenpidon takia osoitettava tarkkaan kohti Maata, vaaditaan usein tapahtuvia suunnankorjauksia, jotka suoritetaan lyhyillä sopivasti suunnatuilla kaasusuihkuilla. Pioneerit eivät käytä tätä tekniikkaa vaan ne pyörivät lautasantennin akselin ympäri, koska usein toistuvat pienetkin suunnankorjaukset muuttavat luotaimen suuntaa ja nopeutta nykäyksittäin vaikeuttaen jatkuvaa nopeusseurantaa. Pyöriminen vakauttaa aluksen vähentäen huomattavasti tarvetta jatkuviin suunnankorjauksiin.
Pioneer-anomalia.
Tämä ilmiö havaittiin vasta 1980, jolloin Pioneer 10 oli niin kaukana Auringosta, että aavevoima alkoi tulla esiin Auringon valon ja aurinkotuulen vaikutuksen takaa. Kyseessä on Aurinkoon päin suuntautuva kiihtyvyys, jonka aiheuttavan voiman suuruus on vain kymmenesmiljardisosa painovoimasta Maan pinnalla. Luotaimen nopeutta seurataan edelleen tarkalla
Doppler-tutkalla ja seurannasta saatua nopeudenvaihtelua verrataan kaikkiin mahdollisiin luotaimen nopeuteen vaikuttaviin tekijöihin, jolloin tulokseksi saadaan aavevoima. Aluksi syynä pidettiin seurantamenetelmässä olevaa vikaa, mutta sitä ei löytynyt. Kaikki tulokseen
vaikuttavat pienetkin tekijät pyrittiin ottamaan huomioon piinallisen tarkasti. Pioneer 11:ltä saatiin vahvistus aavevoimalle 1987, jolloin se oli riittävän kaukana Auringosta. Tässä tapauksessa seuranta-aika jäi lyhyeksi, sillä 1990 sattui laitevika ja luotain mykistyi 1995. Voyagereiltä vahvistusta ei voida saada niiden erilaisen navigointijärjestelmän vuoksi, mutta 19. tammikuuta 2006 laukaistu NASAn New Horizons -luotain on saatettu rakentaa ilmiön havainnointia silmällä pitäen.


Mooren laki.
Mooren laki on Gordon E. Mooren tekemä havainto, jonka mukaan transistorien lukumäärä kaksinkertaistuu halvasti toteutettavissa mikropiireissä joka toinen vuosi.
Moore loi "lakinsa" vuonna 1965. Hän kiinnitti huomiota piireissä käytettyjen komponenttien määrän suurin piirtein kaksinkertaistuvan vuoden ajanjaksossa ja päätteli, että trendi jatkuisi ainakin seuraavan 10 vuoden ajan. Vuonna 1975 hän muutti tarvittavan ajan kahdeksi vuodeksi.
Mooren laki siteerataan usein virheellisesti; sen kerrotaan kuvailevan tietokoneen laskutehon kaksinkertaistumista 18 kuukauden välein. Mooren Intel-kollegan päättelemä aika 18 kuukautta on kuitenkin seuraus sekä Mooren laista että transistorien nopeutumisesta. Transistorien määrän kasvu yksinään ei välttämättä johda laskutehon kaksinkertaistumiseen, vaan siihen vaikuttavat lukuisat muut tekijät.
Viimeisimpien arvioiden mukaan laki näyttää pitävän paikkansa vielä vuosien ajan.


Immanuel Kant.
Immanuel Kant (22. huhtikuuta 1724 Königsberg – 12. helmikuuta 1804 Königsberg), oli merkittävä preussilainen filosofi, jota pidetään valistusajan viimeisenä suurena henkilönä ja etenkin pohjoismaisessa perinteessä eräänä historian vaikutusvaltaisimmista ajattelijoista.
Kant määritteli valistuksen esseessään "Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus?" latinaksi sanoilla "Sapere aude" ("uskalla tietää", "käytä rohkeasti "omaa" järkeäsi"). Hän tarkoitti tällä itsenäistä ajattelua, joka on vapaata ulkoisten auktoriteettien sanelusta. Kantin työt rakensivat siltaa aikakauden rationalististen ja empirististen koulukuntien välille. Hänellä oli suuri vaikutus romantiikkaan ja 1800-luvun saksalaisiin idealisteihin. Hänen työnsä ovat olleet myös monien nykyfilosofien lähtökohtana.
Kant katsoi, että filosofiassa oli puhjennut kriittisen ajattelun "kopernikaaninen vallankumous". Kantin perustana tälle vallankumoukselle olivat toisaalta hänen transsendentaaliseen idealismiin perustunut tietoteoriansa ja toisaalta hänen itsenäiseen järkeen perustunut moraalifilosofiansa. Nämä asettivat aktiivisen, rationaalisen ihmissubjektin tiedollisen ja moraalisen maailman keskipisteeseen. Tietoteoriassa Kant katsoi, että maailman rationaalinen järjestys, sellaisena kuin tiede saattoi sen tuntea, ei voinut selvitä ihmisille pelkästään sattumanvaraisten aistimusten kasautumisen kautta. Sen sijaan tieto muodostui sääntöihin perustuvan synteesin menetelmällä. Tämä koostui aistimuksia hyödyntävien "ymmärryksen kategorioiden" käsitteellisestä yhdistämisestä ihmismielessä. Aistimukset ovat kyllä välttämättömiä kaikelle kokemukselle, mutta luonnon järjestys ja siinä vaikuttavat kausaaliset välttämättömyydet ovat mielen tuotteita, jotka syntyvät sen vuorovaikutuksesta mielen ulkopuolella olevien asioiden ("Ding an sich", "olio sinänsä", "oleva sellaisenaan") kanssa. Moraalin suhteen Kant katsoi, että hyvän alkuperä ei ollut missään ihmisten ulkopuolisessa, ei sen enempää luonnossa kuin Jumalassa, vaan pelkästään hyvässä tahdossa. Hyvä tahto on sellainen tahto, joka toimii niiden universaalien moraalilakien mukaan, jotka itsenäinen ihmisolento antaa itselleen vapaasti. Nämä lait velvoittavat ihmisiä kohtelemaan toisia ihmisiä päämäärällisesti, ei ainoastaan keinoina päästä päämäärään.
Kantin ajatukset ovat hyvin suuressa määrin vaikuttaneet ja muodostaneet viitekehyksen kaikelle myöhemmälle filosofiselle keskustelulle ja analyysille. Hänen ajatuksensa aiheuttivat välittömästi kiistoja, jotka jatkuvat edelleen. Hänen ajatuksensa, että mieli itse osallistuu perustavalla tavalla sen sisältämään tietoon, joka on siksi ylitsekäymättömien rajoitusten alainen; että moraali perustuu ihmisten vapauteen, toiminnan itsenäisyyden ollessa rationaalisten moraalisääntöjen mukaan toimimista; ja että filosofiaan kuuluu oleellisesti itsekriittinen toiminta, ovat joka tapauksessa muokanneet koko filosofian alaa peruuttamattomasti.
Kant oli klassinen liberaali, jonka mielestä "laki ei saa erotella ihmisiä syntyperän, varallisuuden tai sukupuolen mukaan - - Ihmisten tasa-arvoisuus kansalaisina on sen sijaan täysin yhteensopivaa sen kanssa, että heidän välillään vallitsee suuria varallisuuseroja"
Lapsuus ja nuoruus.
Immanuel Kant – joka kastettiin nimelle "Emanuel" mutta vaihtoi nimensä myöhemmin muotoon "Immanuel" – syntyi vuonna 1724 Saksan Königsbergissä, nykyisessä Venäjän Kaliningradissa, joka oli tuohon aikaan Itä-Preussin pääkaupunki. Hän vietti koko elämänsä kotikaupungissaan tai sen liepeillä. Hänen isänsä oli Johann Georg Kant, memeliläinen satulaseppä, nykyisen Liettuan Klaipėdasta, ja hänen äitinsä Anna Regina Reuter. Hänellä oli useita sisaruksia. Kant opiskeli muun muassa kaupungin Collegium Fridericianumissa. Nuoruudessaan Kant oli tasainen mutta ei huomiota herättävä oppilas. Hänen kasvatettiin pietistisessä kodissa painottaen hartautta, nöyryyttä ja Raamatun kirjaimellisuutta. Näin Kant sai ankaran ja kurinalaisen kasvatuksen, joka suosi latinaa ja uskonnollisia aiheita matematiikan ja luonnontieteen sijasta. Myöhemmin Kant kuvasi tuota aikaa onnettomaksi. Kantin äiti kuoli vuonna 1737.
Nuori oppinut.
Kant kirjautui Königsbergin yliopistoon 16-vuotiaana 24. syyskuuta vuonna 1740. Hän opiskeli Leibnizin ja Wolffin filosofiaa Martin Knutsenin alaisuudessa. Knutsen oli rationalisti, joka oli tietoinen myös brittiläisen filosofian ja tieteen kehityksestä ja opetti Kantille myös Newtonin matemaattista fysiikkaa. Kantin isän äkillinen kuolema vuonna 1746 keskeytti hänen opintonsa. Kantista tuli Königsbergin ympärillä olleissa pienissä kaupungeissa toiminut yksityisopettaja, mutta hän jatkoi myös tutkimuksiaan. Vuonna 1749 hän julkaisi ensimmäisen filosofisen teoksensa, "Gedanken von der wahren Schätzung der lebendigen Kräfte". Tämän jälkeen hän julkaisi useita muita teoksia luonnontieteellisistä asioista. Kant valmistui maisteriksi 13. toukokuuta 1755, ja 27. syyskuuta valmistui väitöskirja "Principiorum Primorum Cognitionis Metaphysicae Nova Dilucidatio". Saman vuoden lopulla hänestä tuli yliopiston lehtori. Nimityksestä lähtien hän suuntautui yhä enemmän filosofisiin aiheisiin, mutta jatkoi myös luonnontieteistä kirjoittamista koko elämänsä.
1760-luvun alkupuolella Kant kirjoitti joukon merkittäviä filosofisia teoksia. Logiikkaa käsitellyt "Die falsche Spitzfindigkeit der vier syllogistischen Figuren" julkaistiin vuonna 1762. Seuraavana vuonna ilmestyivät "Versuch den Begriff der negativen Größen in die Weltweisheit einzuführnen" ja "Der Einzig Mögliche Beweisgrund zu einer Demonstration des Dasein Gottes". Vuonna 1764 Kant kirjoitti teoksen "Beobachtungen über das Gefühl des Schönen und Erhabenen" ja sijoittui teoksellaan "Untersuchungen über die Deutlichkeit der Grundsätze der Natürlichen Teologie und der Moral" Moses Mendelssohnin jälkeen toiseksi Berliinin akatemian kilpailussa. 1766 Kant nimitettiin kuninkaallisen linnan kirjaston apulaiskirjastonhoitajaksi, jossa virassa hän toimi vuoteen 1772.
Kant oli hakenut professuuria useita kertoja jo 1750-luvun loppupuolella. Vuonna 1770 45-vuotias Kant nimitettiin lopulta Königsbergin yliopiston logiikan ja metafysiikan vakinaiseksi professoriksi. Hän kirjoitti professorinväitöskirjansa "De mundi sensibilis atque intelligibilis forma et principiis" tämän nimityksen puolustamiseksi. Tässä teoksessa alkoivat kehittyä monet hänen kypsän iän filosofiansa keskeiset teemat, mukaan lukien ero älyn kykyjen ja aistillisen havaitsemiskyvyn välillä.
Kriittinen käänne.
46-vuotiaana Kant oli vakiinnuttanut asemansa oppineena ja hänen vaikutusvaltansa filosofina kasvoi jatkuvasti. Häneltä myös odotettiin paljon. Vastauksessa oppilaalleen Markus Herzille Kant havaitsi, että hän oli epäonnistunut professorinväitöskirjassaan selittämään havaintokyvyn ja älyllisten kykyjemme välistä suhdetta. Hän myös kiitti David Humea ja erityisesti tämän teosta "Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä" siitä, että oli herännyt "dogmaattisesta unesta". Tämä tapahtui joskus vuonna 1770. Seuraavan yhdentoista vuoden aikana Kant ei julkaissut mitään filosofiaa käsittelevää.
Kant käytti hiljaisen vuosikymmenensä pohtien ratkaisua esitettyyn ongelmaan. Kun hän lopetti hiljaisuuden toukokuussa 1781, hänen vastauksensa oli "Puhtaan järjen kritiikki". Vaikka "Kritiikkiä" pidetään nykyään yhtenä filosofian historian suurimmista teoksista, siitä ei välitetty juuri lainkaan sen ensimmäisellä julkaisukerralla. Kirja oli pitkä, alkuperäisenä saksankielisenä painoksena yli 800 sivua, ja se oli kirjoitettu kuivalla koulufilosofisella tyylillä. Se sai vain muutamia arvosteluja, ensimmäisen ilmestyessä vasta tammikuussa 1782, eivätkä arvostelijat ymmärtäneet "Kritiikin" vallankumouksellista luonnetta. Kant pettyi teoksen saamaan vastaanottoon. Hän kuitenkin ymmärsi teoksen epäselvyyden ja kirjoitti sen "johdannoksi" teoksen "Prolegomena", joka teki yhteenvedon "Kritiikin" pääkohdista. Kant myös rohkaisi ystäväänsä Johann Schultzia julkaisemaan lyhyen selitysteoksen "Kritiikkiin".
Kantin maine kasvoi vähitellen 1780-luvun mittaan. Tätä vauhdittivat useat merkittävät teokset: vuonna 1784 hän julkaisi esseen "Beantwortung der Frage: Was ist Aufklärung?" ("Mitä on valistus?"); vuonna 1785 teoksen "Grundlegung zur Metaphysik der Sitten", joka oli hänen ensimmäinen moraalifilosofinen teoksensa; ja vuonna 1786 teoksen "Metaphysiche Anfangsgründe der Naturwissenschaft". Loppujen lopuksi Kantin maineen kasvu sai kuitenkin alkunsa odottamattomasta lähteestä. Vuonna 1786 Kantin oppilas Karl Reinhold alkoi julkaista avoimia kirjeitä kantilaisesta filosofiasta. Näissä kirjeissä Reinhold esitti Kantin filosofian vastauksena ajan keskeiseen älylliseen kiistaan: panteismikiistaan. Friedrich Jacobi oli syyttänyt hieman aiemmin edesmennyttä G. E. Lessingiä spinozismista. Lessingin ystävä Moses Mendelssohn kiisti tämän. Heidän välilleen kehittyi kitkerä julkinen kiista. Reinhold esitti kirjeissään, että Kantin "Kritiikki" voisi saada riidan asettumaan puolustamalla järjen auktoriteettia ja rajoja. Reinholdin kirjeitä luettiin laajalti ja ne tekivät Kantista aikansa kuuluisimman filosofin. Vuonna 1786 Kant valittiin Königsbergin yliopiston rehtoriksi sekä Berliinin tiedeakatemian jäseneksi.
Kantin myöhemmät teokset.
Kant julkaisi toisen painoksen "Puhtaan järjen kritiikistä" vuonna 1787. Tässä uudessa painoksessa kirjan alkuosaa oli muokattu laajalti. Suurin osa hänen myöhemmistä teoksistaan keskittyi muihin filosofian osa-alueisiin, kuten moraalifilosofiaan ja estetiikkaan. Hän jatkoi moraalifilosofiansa kehittämistä erityisesti vuonna 1788 julkaistussa "Käytännöllisen järjen kritiikissään", joka tunnetaan myös nimellä "toinen "Kritiikki" ja vuonna 1797 ilmestyneessä teoksessa "Metaphysik der Sitten". Vuonna 1790 ilmestynyt "Arvostelukyvyn kritiikki" ("kolmas "Kritiikki") sovelsi kantilaista järjestelmää estetiikkaan ja teleologiaan. Hän kirjoitti myös joukon puolipopulaareja esseitä historiasta, uskonnosta, politiikasta ja muista aiheista. Nämä teokset saivat Kantin aikalaisilta hyvän vastaanoton ja takasivat hänen keskeisen asemansa 1700-luvun filosofiassa. Tuohon aikaan ilmestyi useita aikakausjulkaisuja, jotka oli tarkoitettu pelkästään kantilaisen filosofian puolustamiseen ja kritisoimiseen. Vuonna 1791 Fichte saapui Königsbergiin tapaamaan Kantia. 1794 Kant valittiin Pietarin tiedeakatemian jäseneksi.
Kantin suosiosta huolimatta filosofiset virtaukset alkoivat kuitenkin kulkea toiseen suuntaan. Monet Kantin merkittävimmistä oppilaista, kuten Reinhold, Fichte ja Beck, etenivät kantilaisuudesta yhä radikaalimpaan idealismiin. Tämä sai aikaan saksalaisen idealismin nousun. Kant vastusti tätä kehitystä ja arvosteli Fichteä avoimessa kirjeessään vuonna 1799. Tämä oli yksi hänen viimeisiä filosofisia tekojaan. Hänen terveytensä, joka oli pitkään ollut huono, kääntyi yhä huonommaksi ja hän kuoli Königsbergissä vuonna 1804. Hänen keskeneräinen viimeinen teoksensa, katkelmallinen "Opus Postumum", julkaistiin nimensä mukaisesti postuumisti.
Vuosina 1873–1881 kerättiin rahaa Kantin hautamuistomerkin rakentamiseksi. Hänen hautansa pilareineen lähellä Königsbergin katedraalia Pregolja-joen varrella on yksi harvoja saksalaisajan muistoja, jotka neuvostoliittolaiset säästivät vallattuaan kaupungin vuonna 1945. Kantin alkuperäinen hauta tuhoutui pommituksessa aiemmin samana vuonna. Kaupungin yliopiston edessä seisova uusi Kantin patsas on saksalaisten vuonna 1991 lahjoittama.
Kantin persoona.
Kant oli aikanaan pidetty seuramies. Hän piti myös suosittuja maantiedon luentoja, vaikkei koskaan itse poistunut Königsbergistä. Kant sanoi, että olisi halunnut nuorena naimisiin, mutta hänellä ei ollut rahaa siihen. Vanhempana hänellä taas olisi ollut rahaa, mutta hän ei ollut enää kiinnostunut ajatuksesta.
Vanhemmalla iällä Kant oli hyvin säntillinen ja noudatti joka päivä tarkkaa aikataulua. Hän esimerkiksi kävi päivittäin aina samaan aikaan kävelyllä. Kerrotaan, että hänen naapurinsa asettivat kellonsa hänen kävelyaikojensa perusteella. Kerran hänen ollessaan kävelyllä hän törmäsi sattumalta ystäväänsä, joka oli liikkeellä rattain. Ystävä sai hänet taivuteltua mukaansa vastusteluista huolimatta. Kant meni tolaltaan tästä järjestelmällisyyden rikkomisesta ja päätti, ettei enää toiste poikkeaisi suunnitellusta aikataulustaan tällä tavoin – hän oli jopa valmis tekemään tästä päätöksestä kategorisen imperatiivin mukaisen käskyn. Vuonna 1778 Kantille tarjottiin professuuria ja hovineuvoksen arvonimeä Hallessa, mutta Kant kieltäytyi, koska se olisi häirinnyt liikaa hänen tottumuksiaan.
Terveydellisten pakkomieltymystensä takia Kant pelkäsi niin kovasti vilustumista, ettei koskaan ottanut ketään mukaansa kävelyilleen, koska silloin hän olisi joutunut hengittämään suunsa kautta, ja hän pelkäsi siten sairastuvansa. Hän myös inhosi hikoontumista niin, että piti aina työhuoneensa lämmittämättömänä, oli ulkona pakkasta kuinka paljon tahansa, ja hän puhui pelkästä paidassaan olevasta hikitahrasta palvelijalleen kuin maailman pahimmasta asiasta.
Dogmaattisesta unesta herääminen.
Kant oli nuorena metafyysikko perinteisemmässä mielessä, mutta hän sanoi David Humen herättäneen hänet "dogmaattisesta unesta". Hume esitti esimerkiksi, että kausaliteettia ei voida havaita aistein eikä myöskään johtaa ihmisen järjestä. Kant piti tällaisia ajatuksia tieteenfilosofian perustan murentavina, ja pyrki luomaan filosofisen järjestelmän, jossa kausaliteetti ja muut havaitun maailman säännönmukaisuudet voidaan "pelastaa" skeptisiltä vastaväitteiltä. Kantin filosofian yhtenä lähtökohtana on myös kristinuskon puolustaminen, kuten hän itse ilmoitti.
Transsendentaalinen idealismi.
Immanuel Kant, yksityiskohta Gottlieb Doepplerin vesivärimaalauksesta vuodelta 1791.
Näiden luokkien lisäksi Kant painotti, että jo syntyessään ihmiselle on annettu käsitys ajasta ja paikasta. Jonkin asian ymmärtääkseen tai kuvitellakseen ihminen siis luontaisesti liittää olion johonkin aikaan ja paikkaan. Tämän apriorisen tiedon lisäksi Kant teki perinteiseen tiedon luonnetta käsittelevään keskusteluun uuden jaon. Hän pilkkoi tiedon lajit edelleen analyyttiseen tietoon, joka on totta jo termien perusteella eikä kaipaa siksi erityisiä todisteluita, sekä synteettiseen tietoon, joka taas käsittää kokemuksesta riippuvaisen, kontingentin tiedon kuten esimerkiksi värit.
Moraalifilosofia.
Moraalifilosofiassa Kant oli velvollisuusetiikan kannattaja. Hänen mielestään järjellä voimme nähdä tietyt käskyt objektiivisesti oikeiksi moraalin ohjenuoriksi. Näiden oikeiden käskyjen perustana on kategorinen imperatiivi, jonka mukaan "ihmisen on toimittava aina siten, että hänen toimintansa kantava ajatus voi periaatteessa tulla laiksi kaikkina aikoina". Esimerkiksi valehtelu on väärin, koska jos valehtelusta tulisi yleinen ohjenuora, silloin puhumisesta menisi merkitys, jota valehtelija ei itsekään halua.
Kantin mukaan kategorinen imperatiivi on selkeä, yksittäinen moraalinen velvoite, joka on johdettu velvollisuuden käsitteestä.
Kategorinen imperatiivi on siis ehdottoman velvoittava, eli se velvoittaa meitä riippumatta tahdostamme tai haluistamme. Näin se on vastakkainen hypoteettiselle imperatiiville. Kantin mukaan kaikki muut moraaliset velvoitteet on johdettu kategorisesta imperatiivista ja voidaan koetella sitä vastaan. Kant uskoi, että moraalilaki on itsessään järjen periaate, eikä perustu satunnaisiin tietoihin maailmasta, kuten tietoon siitä, mikä voisi tehdä meidät onnelliseksi. Vastaavasti hän uskoi, että tämä moraalinen velvoite pätee kaikkiin ihmisiin.
Ajatus empatiasta kuuluu myös kiinteästi velvollisuusetiikkaan. Aina jonkin teon tehdessään moraalisen agentin tulisi asettua täydellisesti toisen henkilön asemaan ja pohtia näin, miten muita tulee kohdella tietyissä tilanteissa. Kant painotti sosiaalisessa vuorovaikutuksessa etenkin, että "toisia ihmisiä tulee aina käsitellä päämääränä sinänsä eikä välineenä jonkin asian hankkimiseen".
Esimerkki universaalista laista.
Nykyfilosofian vastineena voidaan nähdä John Rawlsin hypoteettinen tilanne, nk. alkuasetelma ("the original position").
Usko Jumalaan.
Vaikka Kant ei osallistunut säännöllisesti kirkonmenoihin, hän ilmaisi "Puhtaan järjen kritiikissä" uskonsa Jumalaan ja esitti moraalisen argumentin Jumalan olemassaolon puolesta sanoen: "Jotta moraalilla olisi merkitystä, meidän täytyy olettaa täydellisen hyvä ja oikeudenmukainen olento moraalin perustaksi." Eräät Kantin elämäkertojen kirjoittajat ovat huomauttaneet, että Kantin uskomusten yksityiskohdat saatettiin vaientaa aikakauden herkän uskonnollisen tilanteen vuoksi, ja että jopa ne, jotka tunsivat Kantin, antoivat erilaisia lausuntoja koskien hänen uskonnollisuuttaan.
Estetiikka.
a>n Friedrichswerderschen kirkossa, Friedrich Hagemann (1773–1806).
Estetiikassa Kant kannatti näkemystä, jonka mukaan esteettinen arvostelma tehdään tunteella, mutta tunne voi olla objektiivisessa mielessä joko oikeassa tai väärässä. Kantin panos estetiikan alueella on nähtävissä jo "Puhtaan järjen kritiikissä". Kant oli ensimmäisiä, jotka ottivat estetiikan osaksi filosofista järjestelmäänsä, ja sen ajatukset näyttelivät merkittävää osaa hänen filosofiassaan.
"Kritiikin" osassa "Kauneuden analytiikka" Kant sanoi, että kauneus ei ole taide-esineen tai luonnonilmiön ominaisuus vaan mielentila – nautinto joka seuraa mieltymystä koskevasta arvostelmasta. Vaikka vaikuttaa siltä, että käytämme järkeämme päättäessämme mikä on kaunista ja tunnemme, että voimme saada toiset vakuuttuneeksi mielipiteestämme, mieltymystä koskeva arvostelma on puhtaasti subjektiivinen eikä perustu mihinkään muuhun kuin olion arvostukseen itseensä: se on epäitsekäs nautinto. Kant uskoi myös, että mieltymystä koskevien arvostelmien tekemiseen käytetyt kyvyt ovat samoja joita käytetään moraalisten arvostelmien tekemiseen: kummatkin ovat epäitsekkäitä ja katsomme kummankin olevan universaaleja. Hän väitti myös, että jalouden ja ylevyyden kokeminen auttaa moraalisen luonteen kehittymisessä.
Poliittinen filosofia.
Kantin mukaan ajatus yhteiskuntasopimuksesta on kategorisen imperatiivin kaltainen käytännöllisen järjen puhdas idea. Tämä tarkoittaa sitä, että järkemme ymmärtää luonnostaan, että valtion olemassaolo on oikeutettu niin kauan kuin se kykenee ylläpitämään järjestystä. Oikeudenmukainen valtiomuoto ja lainsäädäntö voidaan tunnistaa siitä, että kaikkia kansalaisia kohdellaan tasapuolisesti. Kantin mukaan riitti kuitenkin se, että tasapuolisuus täyttyy, jos voidaan periaatteessa ajatella, että jokainen kansalainen antaisi valtiomuodolle ja laeille hyväksyntänsä.
Valtiomuodoista Kant kannatti perustuslaillista tasavaltalaisuutta. Hän vastusti demokratiaa, ajatellen enemmistön vallan uhkaavan yksilönvapauksia. Hän sanoi: "Demokratia on välttämättä despotismia, koska se asettaa toimeenpanovallan yleistahdon vastaisesti; kun kaikki voivat tehdä päätöksen yhtä vastaan, jonka mielipide saattaa olla toinen, kaikkien tahto ei täten ole kaikkien tahto, mikä on ristiriitaista ja vastakkaista vapauden kanssa" ("Ikuiseen rauhaan" II).
Kantin mukaan kansalaisilla ei ollut oikeutta vastustaa valtiovaltaa, sillä valtiovallan toiminta, joka takasi yhteiskuntarauhan, perustui sen oikeuteen määrätä ja rangaista. Kansalaisilla tuli kuitenkin olla täysi vapaus ilmaista mielipiteitään ja osallistua tällä tavoin yhteiskunnan kehittämiseen.
Kantin mukaan vapaus on vapautta pakottamisesta ja valtiolla ei ole oikeutta rajoittaa kenenkään vapautta muuten kuin estääkseen tätä loukkaamasta toisten vapautta.
Myöhempi näkökulma.
Kantia on usein pidetty jopa uuden ajan suurimpana filosofina. Hänen ajattelullaan oli huomattavan laaja vaikutus filosofiaan ja vielä 1900-luvulla monet ovat pitäneet itseään kantilaisena. Nykyaikainen neurologia käyttää yhä osittain kantilaista käsitteistöä. Toisaalta Kantin filosofiansa perusajatus, jonka mukaan ihmisen tietokyky antaa havaitulle maailmalle sen muodon jopa kausaliteettia ja joitain fysiikan perusominaisuuksia myöten, ei ole suosittu nykyään. Kant tiivisti aikansa ajatuksia ja tarjosi valtavan haasteen myöhemmille filosofisille ajattelijoille empirismin, rationalismin ja moraalifilosofian kriittisellä synteesillään.
Teokset.
Kantin kuuluisin teos "Puhtaan järjen kritiikki" (1781) käsittelee tieto-oppia ja ontologiaa. Kirja on pyrkimys pelastaa tieteenfilosofia David Humen esittämiltä skeptisiltä väitteiltä ja luoda pohjaa uudelle ihmisen tietokykyyn huomiota kiinnittävälle ajattelutavalle filosofiassa. Teos on erittäin pitkä ja vaikeaselkoinen. Kun se aikanaan julkaistiin, meni monta vuotta, ennen kuin teoksesta alkoi ilmestyä kommentaareja. Kantin kaksi muuta pääteosta ovat nimeltään "Käytännöllisen järjen kritiikki" (1788), joka käsittelee etiikkaa, sekä "Arvostelukyvyn kritiikki" (1790), joka käsittelee estetiikkaa. "Tapojen metafysiikan perustus" (1785) on ehkä vielä Käytännöllisen järjen kritiikkiä merkittävämpi etiikan teos.
Luettelo Kantin teoksista.
"Puhtaan järjen kritiikin" vuoden 1781 painoksen kansilehti.
Vaikutus.
Kant muutti lopullisesti filosofian merkitystä, ajattelutapoja ja kieltä. Näin hänen suurin ja vallankumouksellisin vaikutuksensa filosofiaan oli itse asiassa enemmän "negatiivinen" siinä mielessä, että hän rajoitti sitä aluetta, jolta tieto on mahdollista, kuin "positiivinen" siinä mielessä, että hän olisi tuottanut maailmasta väittämiä, joista olisi tullut hyväksyttyjä totuuksia. Kant siis teki filosofiasta "kriittistä" ja erityisesti itsekriittistä. Kantin ajatus "kritiikistä" oli tutkia mielen ja tiedon oikeutettua aluetta. Tässä mielessä "puhtaan järjen kritiikki", mikä oli myös hänen tunnetuimman teoksensa nimi, tarkoitti sen tutkimista, mitä varmaa ja oikeutettua tietoa ihmiset voivat saavuttaa pelkästään ajattelemalla asioita itsenäisesti, riippumatta kokemuksesta ja aistihavainnoista. Hänen johtopäätöksensä oli: ei paljoakaan.
Ennen Kantia lähes kaiken filosofian toimintatapana oli johtopäätösten tekeminen maailmankaikkeuden luonteesta, Jumalasta tai sielusta pelkästään loogisella päättelyllä, mikä vaikutti olevan mielekästä "a priori" -menetelmällä, pelkästään loogisella päättelyllä. Tällaisen logiikan kautta on "selvää", että Jumala tai maailmankaikkeus on niin tai näin, koska se on loogisesti pätevää. Filosofian historiassa jokaista tällaista maailmankaikkeutta tai Jumalaa koskevaa teoriaa vastaa kuitenkin joku toinen teoria, jossa joku on ajatellut asiat juuri päinvastoin. Kant kutsui tätä tuottamatonta, ratkaisematonta ja edestakaisin kulkevaa dogmaattista ajattelua "puhtaan järjen dialektiikaksi". Se oli väistämätön seuraus siitä, että tietoon pyrittiin pääsemään pelkästään loogisesti ilman kokemusta tai tieteellisesti perusteltua aistien todistusta. Kantille tällainen filosofia oli kokenut vararikon ja se tuli hylätä. Kantin mukaan filosofian tuli siitä lähtien toimia kapeissa "puhtaan järjen rajoissa" ja tunnistaa, että suurin osa positiivisesta tiedosta saattoi tulla ainoastaan aistihavaintoihin perustuvasta tieteestä, ei metafysiikasta, joka koski asioita joista emme koskaan voisi saada aistihavaintoja.
Filosofi Arthur Schopenhauer sai paljon vaikutteita Kantin transsendentaalisesta idealismista. Hän hyväksyi eron kahden tiedon lajin, maailman havaittuna ilmiöinä ja maailman ajateltuna ei-ilmiöinä ("oleva sellaisenaan";), välillä. Kantille oleva sellaisenaan ei voi olla aistikokemuksella tunnettu olio. Schopenhauerille oleva sellaisenaan voi olla suoraan ja välittömästi koettu perustana sellaiselle, mikä eläimen elämässä tunnetaan tahtona, haluna, pyrkimisenä, himoitsemisena tai viettinä. Schopenhauer katsoi, että tahto sellaisenaan, kuten oleva sellaisenaan, on koko koetun maailman sisin, olennaisin luonto.
Monet merkittävät filosofit ja koulukunnat, kuten saksalaiset idealistit, uustomistit ja muut teologisesti suuntautuneet filosofit sekä Heideggerin "fundamentaaliontologia" ovat kieltäytyneet hyväksymästä niitä rajoja, jotka Kant asetti filosofialle ja pyrkivät löytämään uuden metafyysisen järjestelmän tiedolle "Absoluutista", "Jumalasta" tai "Korkeimmasta Olennosta". Nämä filosofit ovat kuitenkin pyrkineet tähän myös Kantin asettamissa rajoissa. Yleisesti voidaan sanoa, ettei Kantin jälkeinen filosofia ole koskaan kyennyt palaamaan niihin tapoihin ajatella, väitellä ja vetää johtopäätöksiä jotka edelsivät Kantia. Tällä tavoin Kant oli oikeassa siinä, että hän oli tuonut "kopernikaanisen vallankumouksen" myös filosofiaan. Kantin mielestä Kopernikuksen vallankumous maailmankaikkeuden ymmärtämisessä perustui siihen, että hän otti tarkkailijan sijainnin huomioon laskelmissaan. Tämä selitti sen, miksi näyttää siltä, että aurinko kiertää maata vaikka tosiasiassa maa kiertää aurinkoa. Kun tarkkailijan sijainti otetaan huomioon, vältetään tiedostamaton tarkkailijan oman havainnon, näkökulman tai sijainnin projisointi maailmankuvaan. Kant näki analogian tämän ja filosofian rakennemuutoksen välillä: kun ajattelijan "sijainti" otetaan huomioon, vältetään tiedostamaton ajattelijan omien ajattelutapojen ("puhtaan järjen") projisointi filosofiseen todellisuuden kuvaan. Kantin mukaan tällainen tiedostamaton filosofien parissa tapahtunut projisointi oli tuottanut metafysiikan illuusiot, jotka olivat hallinneet filosofian aiempaa historiaa. Kant katsoi tämän vallankumouksen olevan osa valistusta ja siihen liittyvää valistuneen kansalaisen sekä dogmatiikasta ja irrationaalisista auktoriteeteista vapaan yhteiskunnan luomista.
Näin Kantin ajatuksesta syntetisoivasta, järjestävästä mielen toiminnasta on tullut keskeinen osa modernia ajattelua.


Sunnuntai.
Sunnuntai on eurooppalaisen SFS-EN 28601-standardin mukaan seitsemäs ja viimeinen viikonpäivä.
Roomalaisessa ja juutalaisessa kalentereissa sunnuntai on viikon ensimmäinen päivä. Päivä on egyptiläisen ajanlaskun mukaan perinteisesti nimetty suurimman taivaankappaleen eli Auringon mukaan ("dies solis").
Länsimaissa ja nykyisin laajalti muuallakin sunnuntai on perinteellinen viikoittainen lepopäivä ja samalla lakisääteinen pyhäpäivä. Joillakin työpaikoilla on kuitenkin tehtävä työtä myös silloin, mutta sellaisissa tapauksissa on työaikalain mukaan maksettava korotettu palkka, jota paitsi on vastaava vapaapäivä myönnettävä jonakin muuna viikonpäivänä.
Suomessa monet kaupat ja virastot ovat kiinni sunnuntaisin. Viime vuosina monet liikkeet (esimerkiksi alle 400 neliön ruokakaupat) ovat tosin alkaneet olla useammin auki myös sunnuntaisin, erityisesti kesällä ja joulun aikaan. Nykyisen (vuonna 2009 voimaan tulleen) lain mukaan kaupat saavat pääsääntöisesti olla avoinna sunnuntaisin klo 12-18, kuitenkin isänpäivän ja jouluaaton välisenä aikana klo 12–21. Pienet alle 400 neliön kaupat saavat olla vapaasti avoinna sunnuntaisin juhlapyhiä lukuun ottamatta.
1900-luvun loppupuolella Suomessa ja monissa muissakin maissa yleistyi viisipäiväinen työviikko, jolloin sunnuntain lisäksi myös lauantai on laajalti vapaapäivä, joskaan ei virallinen pyhäpäivä.
Kristittyjen pyhäpäivä.
Useimmissa kristillisissä suuntauksissa (poikkeuksena seitsemännen päivän adventistit) sunnuntai on pyhäpäivä ja lepopäivä, koska Jeesus nousi kuolleista ensimmäisenä sapatin jälkeisenä, viikon ensimmäisenä päivänä. Kristillisessä teologiassa sunnuntaita pidetään myös viikon kahdeksantena päivänä. Juutalaisen sapatin vieton merkitys on myöhemmin siirretty sunnuntaihin. Juutalainen sapatti oli lepopäivä sen muistoksi, että Jumala lepäsi viikon viimeisenä, seitsemäntenä päivänä. Ylösnousemista juhlittiin jumalanpalveluksen kautta jo kristillisen kirkon syntymästä lähtien. Useissa muissa kielissä sunnuntain nimi on nykyään kristillisperäinen latinasta tuleva Herran päivä (Dominicus tai Dies Domini): espanjassa ja portugalissa Domingo, ranskassa dimanche ja italiassa Doménica. Venäjässä sunnuntaita kutsutaan ylösnousemuksen päiväksi ().
Monissa kielissä sunnuntai on Auringon päivä. Päivä oli nimetty Auringon mukaan egyptiläisessä kalenterissa, josta se siirtyi Rooman valtakuntaan ja myöhemmin myös germaaneille. Latinaksi päivän nimi on "dies solis", Auringon päivä. Myös saksan kielessä (Sonntag), flaamissa (Zondag), englannin kielessä (Sunday), japanin kielessä (日曜日 / Nichiyōbi) ja ruotsin kielessä (söndag) nimi johdetaan auringosta. Germaanisissa kielissä nimi tulee Sunnelta, saksien auringonjumalalta tai Sunnalta, joka oli skandinaavien auringonjumala.


Pajut.
__NOTOC__
Pajut ("Salix") on puuvartisten kasvien suku pajukasvien ("Salicaceae") heimossa. Pajujen suvussa on noin 450 kaksikotista varpu-, pensas- tai puumaista lajia. Suomessa eri pajulajeja kasvaa noin 20. Niitä kasvaa varsinkin purojen, ojien ja pienten jokien varsilla.
Nopeakasvuisuutensa vuoksi pajuja hyödynnetään energiapuuna (vesipaju). Pajun kuoressa on salisylaatteja, minkä vuoksi sitä on käytetty lääkekasvina. Salisylaatit imeytyvät ruoansulatuskanavasta elimistöön ja hajoavat siellä salisyylihapoksi, joka on tulehduskipulääke. Rohdosten raaka-aineeksi tarkoitettua salisylaattipajua voidaan myös viljellä. Pajut ovat notkeita ja nopeasti pitkän ohkaisiksi vitsoiksi kasvavina hyvin soveltuvia punontatöihin siinä missä rottinki tai bambukin. Useimmista pajuista voidaan valmistaa pajupilli.
Paju versoo uinuvista silmuista ja juurivesoista ja on siksi vaikea hävitettävä. Pelto-ojien varsilla kasvavat pajut ovat usein haitallisia rikkakasveja. Perimätiedon mukaan pajukot saadaan katoamaan lopullisesti siten, että katkaistaan ne 7–8 päivää ennen mustaa- eli uuttakuuta.
Useimmat pajut kukkivat varhain keväällä, ennen kuin niihin on kasvanut lehtiä. Niiden kukintoja sanotaan pajunkissoiksi.
Pajulajeja ja -lajikkeita.
Pajulajeista, joita kasvaa Pohjoismaissa, erotetaan usein alalajeja ja muunnoksia. Pajut myös risteytyvät helposti ja risteymät muistuttavat vaihtevasti kantalajejaan.


Lämpö.
Tulikuuma rautatanko säteilee lämmön lisäksi näkyvää valoa.
Lämpö on atomien tai molekyylien värähtelyliikettä.
Lämpöä syntyy monesta eri syystä. Esimerkiksi kitka tuottaa lämpöä, samoin sähkövastuksen läpi kulkeva virta – mm. hehkulampun kuumeneminen johtuu jälkimmäisestä. Myös kemiallisissa reaktioissa voi vapautua lämpöä. Tällaisia reaktioita kutsutaan eksotermisiksi. Kemiallisia reaktioita, jotka sitovat lämpöä, kutsutaan endotermisiksi.
Lämpöenergiaa tarvitaan muun muassa aineiden olomuotojen muuttamiseen: sulattamiseen, höyrystämiseen ja sublimoitumiseen. Vastaavasti lämpöenergiaa vapautuu aineiden jähmettyessä, tiivistyessä tai härmistyessä.
Lämmön siirtyminen.
Lämmön siirtyminen on lämpöenergian välittymistä eri lämpötiloissa olevien kappaleiden välillä. Tämä tapahtuu aina kuumemmasta kappaleesta kylmempään lämpöopin sääntöjä noudattaen, eli lämpötilaeroja tasoittavasti. Lämmön siirtyminen voi tapahtua johtumalla, säteilemällä tai konvektiolla (kuljettumalla). Konvektiossa eli kuljetuksessa lämpö siirtyy virtaavan kaasun tai nesteen mukana. Johtuessa lämpö siirtyy suoraan kahden tai useamman aineen kosketuspinnan kautta.
Lämpötilan muutos.
Jos kappaleen lämpötila muuttuu arvosta formula_1 arvoon formula_2, niin kappaleeseen siirtynyt lämpömäärä on
formula_3
jossa m on kappaleen massa ja c ominaislämpökapasiteetti massayksikköä kohti, joka on oletettu vakioksi.
Lämpölaajeneminen.
Yleensä aine laajenee lämmetessään ja kutistuu jäähtyessään. Poikkeuksen tekee jäätyvä vesi, joka laajenee muuttuessaan kiinteäksi. Nämä kappaleen koon muutokset riippuvat kappaleen massasta, lämpötilan muutoksesta, sekä joka aineelle ominaisesta lineaarisesta lämpölaajenemiskertoimesta (kun lasketaan kappaleen pituuden muutoksia) tai tilavuuden lämpölaajenemiskertoimesta (kun lasketaan kappaleen tilavuuden muutoksia).
Absoluuttinen nollapiste.
Absoluuttinen nollapiste on lämpötila, jossa tasapainossa olevat atomit ovat alimmalla energiatilallaan. Se on siten myös matalin mahdollinen lämpötila ja siten Kelvin-asteikon alkuarvo. Fysikaalisesti sen saavuttaminen on kuitenkin mahdotonta. Matalin koskaan saavutettu lämpötila on ollut kuitenkin varsin lähellä nollaa, vain 100 pK (0,000 000 000 1 K). Tämä ennätys saavutettiin vuonna 2000 Teknillisessä Korkeakoulussa Espoossa.
Tieteenhistoria.
Aikaisemmin lämpöä pidettiin yleensä erityisenä aineena, josta esimerkiksi Antoine Laurent Lavoisier käytti nimitystä kalorikki. Sen oletettiin olevan massatonta tai ainakin äärimmäisen harvaa, näkymätöntä ja nestemäistä ainetta, jota kaikki kappaleet sisälsivät sitä enemmän, mitä korkeampi niiden lämpötila oli. Lämmön johtumisen oletettiin johtuvan kalorikin siirtymisestä kappaleesta toiseen.
Kalorikkiteorian avulla voitiin selittää monia ilmiöitä kuten lämpölaajeneminen ja lämpötilaerojen tasoittuminen. Vaikeasti selitettäväksi osoittautui kuitenkin kappaleiden lämpeneminen kitkan vaikutuksesta niitä hangatessa.
Jo 1100-luvulla esitettiin hypoteesi, että lämpö on jonkinlaista aineen pienimpien osien liikettä. Myöhemmin saman teorian esittivät muun muassa Francis Bacon ja Robert Hooke sekä 1700-luvun lopulla Rumfordin kreivi Benjamin Thompson Yleisesti hyväksytyksi tämä käsitys tuli kuitenkin vasta vähän ennen 1800-luvun puoliväliä, kun energian säilymislaki tuli tunnetuksi ja voitiin määrittää myös lämmön mekaaninen ekvivalentti.


SI-perusyksiköt.
Kansainvälinen yksikköjärjestelmä määrittelee seitsemän SI-perusyksikköä.
Kaikki muut fysikaaliset yksiköt voidaan johtaa näistä perusyksiköistä, joten ne tunnetaan johdannaisyksikköinä. SI-etuliitteitä tulee käyttää pitkiä numeroita käytettäessä.


Jousisoitin.
Jousisoittimet ovat kielisoittimia, joita soitetaan jousella. Tavallisesti jousisoittimilla tarkoitetaan viuluperheeseen kuuluvia viulua, alttoviulua ja selloa sekä gambaperheen jälkeläisiin kuuluvaa kontrabassoa, jotka ovat vakiintuneet nykyaikaisiin yhtye- ja orkesterikokoonpanoihin.
Jousisoittimille on yhteistä se, että niitä soitetaan jousella. Poikkeus on keskiajalla kehitetty kampiliira, jossa jousen tehtävää hoitaa kieliä hankaava puukiekko. Kiekkoa pyöritetään kammella.
Jousten muodot ja koot vaihtelevat, mutta kaikissa on puusta, hiili- tai lasikuidusta tehty kaari, jonka päihin on jännitetty hevosen häntäjouhia. Jouhia kiristetään vääntämällä nuppia, joka liikuttaa frossin (jousen tyvipään) mekanismia saaden jouhet kiristymään. Frossi on yleensä rakennettu eebenpuusta, kilpikonnankuoresta tai norsunluusta.
Historiallisesti jousella on soitettu monia soittimia. Vanhoista soittimista nykypäivänä käytetään esimerkiksi suomalaisessa kansanmusiikissa jouhikkoa, ruotsalaisessa kansanmusiikissa avainviulua ja barokkiorkestereissa viola da gambaa.
Soittotekniikat.
Tavallinen tapa soittaa jousisoittimia on "détaché" (). Se tarkoittaa, että jousta vedetään kielen päällä eteen- tai taaksepäin erikseen joka nuotin kohdalla. Romantiikan ajan musiikissa sävelet tyypillisesti soitetaan legatomaisesti yhteen, kun taas vanhemmissa teoksissa ne on tapana soittaa selvemmin erillään.
Legatokaarella merkityt nuotit soitetaan aina yhdellä jousenvedolla. Staccato voidaan tehdä nopeassa tempossa "spiccato"-tekniikalla eli käyttämällä hyppivää jousta. Hitaammissa staccatoissa jousi voidaan pitää kielellä eli käyttää kiinteää jousta. Tämän tekniikan nimi on "martelé".
Jousisoittimilla voidaan tuottaa myös huiluääniä.


Klavikordi.
Klavikordi on pienikokoinen, hyvin hiljainen historiallinen eurooppalainen kosketinsoitin. Se keksittiin 1300-luvulla ja sitä valmistettiin vielä 1840-luvulle asti. Klavikordi on eräs pianoa edeltävä kosketinsoitin, jonka piano myöhemmin lopulta syrjäytti.
Klavikordia suositeltiin sen monien hyvien ominaisuuksien vuoksi harjoitussoittimeksi niin cembalisteille kuin urkureillekin. Klavikordia soittamalla oppii hienostuneen soittotavan, soitin on helppo huoltaa ja lisäksi edullinen ja pieniääninen. Klavikordin vivahteikkaan soinnin ansiosta sitä alettiin 1700-luvulla arvostaa muutoinkin kuin harjoitussoittimena. Se on ainoa akustinen kosketinsoitin, joka kykenee vibratoon.
Vanhojen esikuvien mukaisia klavikordeja ryhdyttiin rakentamaan jälleen 1900-luvun jälkipuoliskolla. Suomessa klavikordeja ovat rakentaneet mm. Pentti Pelto, Henk van Schevikhofen sekä Pekka Vapaavuori.


Lämpötila.
Lämpötila on suure, joka kuvaa, miten kuuma jokin esine tai aine on. Lämpötila on makroskooppinen fysikaalinen suure — se voidaan siis havaita vain suurella atomijoukolla, muttei yksittäisillä atomeilla.
Lämpöliike on aineen perusosasten, atomien tai molekyylien, epäsäännöllistä värähdysliikettä. Mikroskooppisella tasolla termisessä tasapainossa olevan aineen lämpötila voidaan määritellä hiukkasen (atomin tai molekyylin) keskimääräiseksi liike-energiaksi vapausastetta kohti kerrottuna tietyllä vakiolla, joka on Boltzmannin vakio jaettuna kahdella. Alin teoreettisesti mahdollinen lämpötila eli absoluuttinen nollapiste on tila, jossa tämä liike-energia on nolla. Makroskooppisella tasolla lämpötila osoittaa, kumpaan suuntaan lämpöenergia virtaa kappaleesta toiseen niiden ollessa kosketuksessa. Tällöin lämpö virtaa kuumemmasta kappaleesta eli siitä, jolla on korkeampi lämpötila, kylmempään kappaleeseen eli siihen, jolla on alempi lämpötila.
Lämpötilan nousu aiheuttaa materiaaleissa lämpölaajenemista. Lämpötilasta riippuvia ilmiöitä ovat myös aineen olomuodon muutokset. Kuumetessaan aineet sulavat ja höyrystyvät tietyssä lämpötilassa ja vastaavasti tiivistyvät ja jähmettyvät lämpötilan laskiessa. Myös metallien sähkönjohtavuus riippuu lämpötilasta. Metalleissa lämpötilan kasvattaminen pienentää sähkönjohtavuutta. Lämpötilan mittausvälineenä käytetään erilaisia lämpömittareita, jotka perustuvat esim. lämpölaajenemiseen, metallin sähkönjohtavuuden muutoksiin tai lämpösähköiseen ilmiöön.
"Jäähdyttäminen" tarkoittaa kappaleen lämpötilan alentamista siirtämällä siihen sitoutunutta lämpöenergiaa muualle, kuten veteen, ilmaan tai johonkin metalliin. Usein käytetään erilaisten jäähdytysmenetelmien yhdistelmiä.
Lämpötilan yksiköitä.
Lämpötilaa (, tunnus "T") mitataan SI-järjestelmässä kelvineillä (K) tai celsiusasteilla (°C). Celsiusasteikko määriteltiin merkitsemällä puhtaan veden jäätymispistettä nollalla ja normaalia kiehumispistettä luvulla 100. Kelvin-asteikko sen sijaan on määritelty niin, että absoluuttinen nollapiste on nolla kelviniä, mutta lämpötilaeroja ilmaistaessa kelvin on yhtä suuri kuin celsiusaste. Celsius-lämpötila muunnetaan Kelvin-asteikkoon lisäämällä luku 273,15.
Etenkin USA:ssa lämpötilan mittaukseen käytetään Fahrenheit-asteikkoa. Fahrenheit-asteikon nollapisteeksi valittiin alin jäätymispiste, joka minkäänlaisella suolan ja veden liuoksella tiedettiin olevan, ja ihmisen normaali ruumiinlämpö määriteltiin arvoksi 96. Celsius-lämpötila muutetaan Fahrenheit-asteikkoon kertomalla luvulla 1,8 ja lisäämällä luku 32.
Muita aikoinaan käytettyjä lämpötilan asteikkoja ovat Delisle (°De), Leiden, Newton (°N), Rankine (°R), Réaumur (°Ré) ja Rømer (°Rø).
Maksimi.
Lämpötilan maksimi nk. Planckin lämpötila on fyysikko Max Planckin keksimä tila, jossa maailmankaikkeus oli alkuräjähdyksen ensimmäisenä hetkenä. Sitä korkeammasta lämpötilasta ei ole mielekästä puhua.
Lämpötilakäsitteitä meteorologiassa.
Kun ilmanlämpötila on Suomessa yli 25 °C, on hellettä. Kun maanpinnan lähellä on kasvukaudella pakkasta, sitä sanotaan hallaksi.
Virallinen ilmanlämpötila mitataan kahden metrin korkeudelta maanpinnasta. Tähän vaikuttavia tekijöitä ovat tuulisuus, auringonpaiste ja korkeus merenpinnasta.


Paine.
Yksiköt.
SI-järjestelmässä paineen yksikkö on newton neliömetriä kohti (1 N/m2), jolla on nimi pascal (Pa). Sen kerrannaisista käytetään varsinkin ilmatieteessä yleisimmin hehtopascalia (hPa), joka on 100 pascalia.
1 bar = 100 kPa = 0,1 MPa = 1000 hPa
1 bar = n. 1 kp/cm2 = n. 1 atm = n. 10 197 mm vp = n. 750 mmHg = n. 14,5 psi
Paineen olemus.
Kineettisen kaasuteorian mukaan kaasun paineen synty aiheutuu hiukkasten (atomit, molekyylit yms.) törmäilystä pintaan. Törmätessään ne antavat pintaan liikemääräimpulssin, jonka ansiosta kappale alkaisi liikkua partikkeleista poispäin. Esimerkiksi ilmakehässä oleva esine ei lähde liikkumaan mihinkään suuntaan, koska sen joka puolella on ilmamolekyylejä, jotka kaikki tönivät sitä poispäin ja kumoavat toistensa vaikutuksen.
Jos tämän ilmakehässä olevan kappaleen sisällä ei olisi ilmamolekyylejä niin tiheästi kuin sen ympärillä, ei sisällä olevien molekyylien kappaleen seinämien sisäpintoihin aiheuttama paine pystyisi kumoamaan ulkopuolella olevien ilmamolekyylien aiheuttamaa painetta, jolloin kappale puristuisi kasaan, jos seinämät eivät kestäisi paine-eron aiheuttamaa voimaa.
Ylipaine ja alipaine.
Jokapäiväisessä kielenkäytössä paineella tarkoitetaan toisinaan ylipainetta tai alipainetta, eli erotusta ympäröivän ilmakehän paineeseen. Monet paineen mittausmenetelmät, kuten U-putki, mittaavat juuri tätä erotusta. Mm. autonrenkaiden paine ilmoitetaan ja mitataan edelleen säännöllisesti ylipaineena. Nk. absoluuttista painetta voidaan tarvittaessa merkitä mittayksikön alaviitteellä ”abs”.
Ylipaine.
Ylipaine tarkoittaa kohteen suurempaa painetta verrattuna ympäristöön. Kohde voi olla eristetty ympäristöstään, jolloin ylipaine säilyy. Esimerkiksi kaasupullossa voidaan säilyttää kaasua ylipaineessa. Tällöin kaasu vie pienemmän tilan kuin normaalipaineessa. Ylipaineventtiili (yleinen nimitys myös varoventtiili) avautuu, kun suljetun tilan paine kohoaa säädetyn rajan yli verrattuna ulkoiseen paineeseen.
Eristämätöntä ylipainetta voi olla kaasuvirtauksissa. Rajaamaton ylipaine pyrkii normalisoitumaan siten, että kohteesta virtaa ympäristöön kaasua kunnes erot tasoittuvat (saturaatio).
Lääketieteessä tunnetaan positiivinen ylipainehengitys vaativana tehohoitomuotona.
Alipaine.
Alipaine tarkoittaa kohteen pienempää painetta verrattuna ympäristöön. Kohde voi olla eristetty ympäristöstään, jolloin alipaine säilyy. Eristämätöntä alipainetta voi olla kaasuvirtauksissa. Rajaamaton alipaine pyrkii normalisoitumaan siten, että ympäristöstä virtaa kaasua kunnes erot tasoittuvat (saturaatio).
"Alipaineventtiili" on tekninen turvalaite, joka avautuu, kun suljetun tilan paine laskee säädetyn rajan alle verrattuna ulkoiseen paineeseen.
Dynaaminen paine.
Dynaaminen paine (joskus myös patopaine
Staattinen paine.
Staattinen paine on paine, jonka fluidi kohdistaa ollessaan paikallaan.
Paineen mittaaminen.
On olemassa monia painemittarien eli manometrien toimintaperiaatteita: esimerkiksi U-putki, paineputkimanometri ja pietsokidepaineanturi.
Erilaisia paineen mittaamiseen tarkoitettuja laitteita ovat mm. verenpainemittari, rengaspainemittari ja ilmapuntari.


Myyrmannin räjähdys.
Myyrmannin räjähdys tapahtui Vantaalla Myyrmäen kaupunginosassa Myyrmannin kauppakeskuksessa 11. lokakuuta 2002. Kesken pelle-esityksen kauppakeskuksen keskellä räjähti hauleilla päällystetty pommi, joka surmasi seitsemän ihmistä ja haavoitti 80:tä. Kuolonuhreista kolme oli täysi-ikäisiä, loput alaikäisiä. Räjähdyksessä kuoli kolme lasta, joista kaksi oli syntynyt 1985 ja yksi 1995. Kuolleet aikuiset olivat 1963 ja 1965 syntyneet naiset sekä 1983 syntynyt mies, joka oli pommin valmistajaksi paljastunut vantaalainen kemiantekniikan opiskelija ja kemian harrastaja Petri Erkki Tapio Gerdt (s. 17. huhtikuuta 1983). Paineaalto, haulit ja lasinsirut haavoittivat kymmeniä ihmisiä.
Teorioita räjähdyksen syystä.
Pommin räjähdyksen syy ei ole selvä. Pommin epäillään räjähtäneen vahingossa. On esitetty, että Gerdtin tarkoituksena oli jättää pommi sopivaan paikkaan ja asettaa ajastin räjäyttämään se kauppakeskuksen sulkemisajan jälkeen. Siinä tapauksessa hänen aikomuksenaan ei ehkä olisi ollut surmata ketään. On myös esitetty, että Gerdtin tarkoitus oli räjäyttää pommi täydessä ostoskeskuksessa, kun hän olisi ensin itse poistunut paikalta. Arviota on perusteltu sillä, että pommi sisälsi ihmisten vahingoittamiseen hyvin soveltuvia hauleja. Toisaalta haulit lisäävät tuhovoimaa myös kiinteitä kohteita vastaan. Hauleja käytetään myös yleisesti tutkittaessa räjähdyksen tehoa ja tuhovaikutusta ympäristöön. Petri Gerdtin isä Armas Gerdt arveli, että Gerdt saattoi olla viemässä pommia räjäytettäväksi läheiseen metsään, ja oli vain kulkemassa kauppakeskuksen läpi.
Kotikemian forum.
Gerdt oli internetissä toimineen, räjähteisiin erikoistuneen Kotikemia-foorumin vakiokeskustelija nimimerkillä ”RC”. Hänellä ei tiettävästi ollut yhteyksiä ääriliikkeisiin, vaan hän oli kiinnostunut pommien valmistamisesta harrastuksena. Keskustelupalstalla keskusteltiin räjähteistä, muttei jutun tutkijan mukaan yllytetty ketään rikokseen. Myöhemmin oikeus antoi internetin keskustelupalstan ylläpitäjänä toimineelle, ”Einstein”-nimimerkillä kirjoittaneelle 17-vuotiaalle hämeenlinnalaisnuorelle vapauttavan tuomion. Foorumi suljettiin pian räjähdyksen jälkeen, mutta keskusteluista voi löytää kopioita internetistä.
Reaktioita.
Tapaus järkytti varsinkin Suomea ja muita Pohjoismaita, joissa ihmishenkiä vaativat räjähdykset ovat erittäin harvinaisia. Monet suomalaiset ja ulkomaalaiset poliitikot, kuten tasavallan presidentti Tarja Halonen, pääministeri Paavo Lipponen ja Ruotsin pääministeri Göran Persson esittivät suruvalittelunsa iskun uhreille ja haavoittuneille. Räjähdyksessä kuolleiden muistotilaisuus pidettiin Myyrmäen kirkossa pari päivää iskun jälkeen. Myyrmannin kauppakeskuksen aineelliset vahingot olivat mittavia. Myyrmanni joutui korjattavaksi saamiensa vaurioiden vuoksi ja avattiin muutama viikko tapauksen jälkeen. Räjähdyksen jälkihoitoa on myöhemmin puitu julkisuudessa. Osa vammautuneista katsoo jääneensä ilman asiallista tukea yhteiskunnan taholta.
Tapauksesta kirjoitettua.
Petri Gerdtin isä Armas Gerdt kirjoitti tapahtuman jälkeen pojastaan kirjan "Petrin matka Myyrmanniin" (Gummerus, 2004). Se on tilitys tapahtumista, jotka johtivat tuohon tragediaan. Kirjaa ei ole tehty puolustuspuheenvuoroksi, vaikka kirjassa käsitelläänkin koulukiusaamista, yksinäisyyttä, eristäytymistä ja koko perheen surua ja koko tapahtuman käsittämättömyyttä.


Assembly (tapahtuma).
Assembly on Suomessa järjestettävä demoparty ja tietokonefestivaali, joka on lajissaan maailman suurimpia. Vuodesta 1992 lähtien järjestetty tapahtuma on demoskene-kulttuurin keskeinen vuosittainen tapahtuma, mutta nykyisin tapahtuma yhdistää myös verkkopelaajia ja useita muita tietokonealakulttuureja, kuten IRC-käyttäjiä ja muita tietokoneista kiinnostuneita ihmisiä. Suuri osa kävijöistä tuo tapahtumaan omat tietokonelaitteistonsa, joilla voi muun muassa hyödyntää tapahtuman nopeaa verkkoyhteyttä.
Vuodesta 2007 lähtien tapahtumaa on järjestetty kaksi kertaa vuodessa, joista "Assembly Winter" alkuvuodesta Kaapelitehtaalla, yleensä helmikuussa, ja "Assembly Summer" kesäisin, yleensä elokuussa Hartwall-areenalla. Talvitapahtuma keskittyy pelaamiseen, kesätapahtuma jatkaa perinteistä Assembly-perinnettä laaja-alaisena tietokonefestivaalina.
Muiden demopartyjen tapaan Assemblyn ohjelmaan kuuluu kilpailut eli kompot, joita järjestetään useissa kategorioissa, kuten demoissa, tietokonegrafiikassa ja musiikissa. Perinteisten ja tärkeimpien kompojen rinnalle on vuodesta 1994 alkaen otettu myös pelikompoja. Verkkopelit muodostavat nykyään tärkeän osan Assemblyä. Assemblyillä esiintyy nykyään joka vuosi myös artisteja ja DJ:itä, muun muassa Machinae Supremacy on esiintynyt kahdesti ja viimeksi vuonna 2011.
Assemblyn järjestämisestä vastaa yli kahdesta sadasta vapaaehtoisista koostuva Assembly Organizing, muodollisesti Assembly Organizing Oy. Pääjärjestäjinä ovat lähes koko tapahtuman historian toimineet Pekka Aakko ("Pehu/Accession") ja Jussi Laakkonen ("Abyss/Future Crew").
Historiaa.
Ensimmäisen kerran Assembly järjestettiin 24.-26. heinäkuuta vuonna 1992 Kasavuoren koulukeskuksessa Kauniaisissa, ja se oli jo tällöin yli 700 kävijällään suurin Suomessa koskaan järjestetty demotapahtuma. Seuraavina vuosina tapahtuman kävijämäärä moninkertaistui vuosittain, jota heijastaa myös tapahtumapaikan koon kasvaminen. Vuonna 1994 tapahtuma järjestettiin jo Helsingin jäähallissa ja vuodesta 1995 Helsingin messukeskuksessa. Vuonna 1999 Assembly siirtyi Hartwall-areenalle.
Vuonna 2007 alkaneet Assembly Winter -tapahtumat järjestettiin ensin Tampereella Tampereen Messu- ja Urheilukeskuksessa. Vuodesta 2010 lähtien talvitapahtuma on järjestetty Helsingissä Kaapelitehtaalla.
Assemblyä on kritisoitu jo lähes alkuvuosista alkaen asiaan perehtymättömien vieraiden houkuttelusta esimerkiksi lehtimainoksin sekä liiallisesta kaupallisuudesta. Demopartyt olivat perinteisesti olleet underground-tapahtumia, joista eivät edes tienneet juuri muut kuin piireissä liikkuvat. Nykyisin demoskene on avoimempi kuin 1990-luvun alkupuolella, mutta esimerkiksi pelaajien haluttomuus sulkea koneidensa näytöt kilpailujen ajaksi on aiheuttanut ristiriitatilanteita vielä viime vuosinakin.
Vuodesta 2000 alkaen Assembly on huomioinut demoskeneläiset erityisryhmänä tarjoamalla kunnostautuneille demontekijöille - niin uusille kuin vanhoillekin - mahdollisuuden halvempiin "oldskool-lippuihin" ja päähallista erilliseen "oldskool-alueeseen". Tietoinen keskittyminen demoskeneen on onnistunut pitämään tapahtuman suosittuna myös alkuperäisen kohderyhmänsä keskuudessa, minkä ansiosta Assembly ei ole pelkistynyt pelkäksi valtavaksi LAN-tapahtumaksi tanskalaisen vastineensa "The Partyn" tapaan.
9. marraskuuta 2006 Assembly sai Mindtrek Grand Prix -pääpalkinnon, 20 002 euroa. Kilpailun päätuomari Risto Linturi sanoi palkinnon heijastavan mm. sitä, että tapahtuma on osaltaan vaikuttanut esimerkiksi menestyneen suomalaisen peliteollisuuden syntymiseen.
Nykytilanne.
Assembly on edelleen kansainvälisesti arvostetuimpia ja suurimpia demotapahtumia. Vuonna 2003 se houkutteli Hartwall Areenalle noin 6 600 kävijää kotimaasta ja ulkomailta, ja näistä yli kolmella tuhannella oli mukana oma tietokone. Vuoden 2009 tietojen mukaan kävijämäärä on vakiintunut reiluun 5 000:een.


Kivi.
Kivi on materiaali, joka muodostuu mineraaleista ja luokitellaan mineraalisisältönsä mukaan.
Kivilajit jaotellaan syntyperänsä mukaan magmakivilajeihin, sedimenttikivilajeihin ja metamorfisiin kivilajeihin.
Magmakivet ovat muodostuneet kiteytyneestä magmasta, sedimenttikivet vanhempien kivilajien rapautuessa ja muodostaessa iskostuneita yhdisteitä, metamorfiset kivet taas kun magma- ja sedimenttikivet joutuvat syvällä maan kuoressa lämpötilan ja kovan paineen alaiseksi.
Kivi on epäorgaaninen eli elottoman luonnon aine, mikä tarkoittaa ettei se sisällä hiiltä tai muita elollisen orgaanisen luonnon aineita. Niinpä kivestä tehdyt esineet säilyvät maaperässä tuhansien vuosien ajan mätänemättä. Kun orgaaninen materiaali jättää jälkensä kiveen, tulos tunnetaan nimellä fossiili.
Suomen peruskallio on suurimmaksi osaksi graniittia, gneissiä ja Kaakkois-Suomessa rapakiveä.
Kiveä käytetään teollisuudessa moniin eri tarkoituksiin, kuten keittiötasoihin. Kivi on materiaalina kalliimpaa mutta kestävämpää kuin esimerkiksi puu.


Luettelo vuorijonoista.
Tämä on luettelo vuorijonoista maanosittain aakkosjärjestykseen ryhmiteltyinä. Jäljempänä Maan ulkopuolisia vuorijonoja.
Kuu.
Vuorijonot


Polyamidi.
a> on erittäin kestävä polyamidikuitu. Sen rakenteessa toistuvat amidisidokset.
Polyamidi (lyhenne PA) on polymeeri, jossa monomeerit ovat yhdistyneet amidisidoksin. Polyamideilla tarkoitetaan yleensä vain keinotekoisia polymeerejä, vaikka luonnon proteiinejakin voidaan pitää polyamideina. Polyamideista tunnetuin on 1930-luvulla kehitetty nailon.
Polyamidi luetaan teknisiin muoveihin. Sen kitkakerroin terästä vasten on 0,25-0,35.
Polyamideista valmistetaan muun muassa vaatteita, mattoja, köysiä ja erilaisia koneenosia, kuten pieniä hammaspyöriä. Vaatteissa polyamideja käytetään sellaisenaan tai sekoitteina. Polyamidivaatteet ovat kevyitä ja kestäviä mutta helposti sähköistyviä. Aromaattisista polyamideista eli aramideista voidaan valmistaa lämpöä kestäviä ja erityisen lujia tekstiilejä, kuten palomiesten suojavaatteita.


Tee.
Tee () on teepensaan ("Camellia sinensis") lehdistä uuttamalla valmistettava juoma. Teessä on kofeiinia (eli teiiniä), tanniineja, teaniinia ja meteaniinia. Tanniinit tekevät teestä kitkerää, jos teetä haudutetaan kauan. Teaniini ja meteaniini ovat miedosti rauhoittavia aineita.
Teen laatu riippuu monista tekijöistä, joista tärkein on lehtien ikä. Arvostetuimpia ovat kasvin latvuksen nuoret lehdet, ennen kaikkea kukintojen kiinnityskohdista kasvavat lehdet. Kalleimmat teelaadut maksavat useita satoja euroja kilolta. Teelaadut jaetaan valmistustavasta riippuen esimerkiksi mustaan, vihreään, valkoiseen ja keltaiseen teehen.
Muiden kasvien kuin teepensaan lehdistä valmistettuja juomia kutsutaan yleisesti yrttiteeksi.
Historiaa.
Kartta maista, joissa tuotetaan teetä.
Tee saapuu Eurooppaan.
Teen kulkeutuminen Eurooppaan tapahtui hieman myöhemmin kuin kahvin. Vaikka teen historia arvostettuna seurapiirijuomana onkin huomattavasti vanhempi kuin kahvin, sen syntysijoilta Kiinasta tee ei tullut eurooppalaisten tietoisuuteen ennen kuin vuonna 1556, jolloin portugalilainen jesuiitta isä Jasper de Cruz maistoi sitä ja kirjoitti siitä. Tuohon aikaan portugalilaisten kiinnostus löytää sopiva kauppatie Kaukoidästä Lissaboniin heräsi. Vasta vuonna 1600 sellainen löytyi, ja tuolloin myös ensimmäinen teelasti päästiin purkamaan Lissabonin taivaan alla. Väitetään kuitenkin, että ensimmäiseksi tee olisi kulkeutunut arabialaisten kauppiaiden mukana Venetsian läpi vuonna 1559. Jälleen kerran arabit olivat edelläkävijöitä eurooppalaisiin nähden, sillä ensimmäiset maininnat teestä arabien keskuudessa ovat jo noin vuodelta 850. Säännölliset teekuljetukset alkoivat virrata Eurooppaan hollantilais-portugalilaisena yhteistyönä vuonna 1610. Maidon lisäämisestä tähän juomaan on ensimmäinen mainita kuitenkin vasta 1680. Suomeen teenjuonti on tullut laajemmassa mitassa alun perin Venäjän kautta.
Useisiin eurooppalaisiin kieliin nimi ”tee” (,) on tullut Aminissa puhutusta minnan-kiinasta. Mandariinikiinan nimi taas on lainattu lukuisiin slaavilaisiin kieliin (venäjän чай, tšekin čaj).
Teelaadut.
Teet voidaan jakaa pääryhmiin niiden valmistustavan mukaan. Erona on lehtien tuoreus, hapetusprosessi ja jälkifermentointi.
Musta tee.
Musta tee on teelaaduista käsitellyintä. Mustan teen annetaan muista teelaaduista poiketen hapettua loppuun saakka. Hapetuksessa teen lehdissä oleva luontainen kitkeryys häviää ja siksi mustan teen valmistuksessa voidaankin käyttää vanhoja lehtiä, jotka ovat kitkerämpiä kuin nuoret. Mustaa teetä myydään lukemattomin eri tavoin maustettuna ja se on teelaaduista halvinta. Musta tee on länsimaissa suosituin tee ja sitä valmistetaankin enemmän kuin mitään muuta teelaatua.
Perinteisissä teemaissa Kiinassa ja Japanissa musta tee ei ole kovin suosittua. Kiinassa, Japanissa ja Koreassa sitä kutsutaan juoman värin mukaisesti punaiseksi teeksi (,), mikä saattaa aiheuttaa sekaannuksia. Mustaksi teeksi kutsutaan Kiinassa puer-teetä.
Oolong-tee.
Oolong-tee on samalla tavoin alkukäsiteltyä kuin musta tee, mutta sen hapettuminen on keskeytetty. Sen annetaan hapettua yleensä noin 2–3 päivää. Oolong on länsimaissa melko tuntematonta, mutta Kiinassa ja Japanissa sitä juodaan kohtalaisen paljon. Oolong-tee jätetään yleensä kokonaan maustamatta tai maustetaan vain hyvin kevyesti. Se on suunnilleen vihreän teen hintaista.
Vihreä tee.
Vihreän teen käsittelyssä hapetus keskeytetään välittömästi altistamalla tee lämmölle, joko japanilaisittain höyryttämällä tai kiinalaisittain kuumissa pannuissa. Se on yleensä haalean vihreän tai keltaisen väristä. Länsimaissa vihreä tee on lähinnä terveysjuoman asemassa, mutta Kiinassa ja Japanissa sitä juodaan enemmän kuin mitään muuta teelaatua. Vihreää teetä myydään usein maustamattomana tai vain miedosti maustettuna.
Valkoinen tee.
Valkoinen tee on tehty pelkästään teepensaan yläosan nupuista ja kärkilehdistä, eikä siihen ole sekoitettu muita teepensaan osia. Nimitys valkoinen tee tulee nuppujen ja kärkilehtien pintaa peittävästä hennosta valkoisesta karvasta. Valkoisen teen ei ole annettu hapettua. Länsimaissa valkoinen tee on melko harvinaista, mutta Kiinassa ja Japanissa sitä juodaan kohtuullisen paljon. Valkoinen tee on keltaisen teen ohella kallein teelaatu.
Keltainen tee.
Keltaisen teen ei ole myöskään annettu hapettua. Muista teelaaduista se poikkeaa käsittelyn osalta siten, että heti keräämisen jälkeen teenlehdet laitetaan pimeään ja hapettomaan tilaan, jossa ne saavat keltaisen värin. Usein osa lehdistä on myös kevyesti paahdettu. Lehtien väri vaihtelee keltaisesta kellanruskeaan. Keltainen tee on valkoisen teen ohella kallein teelaatu.
Puer-tee.
Puer-tee (usein myös pu-erh-tee), on hapettamatonta teetä, joka höyrytetään ja tiivistetään tyypillisesti 357 gramman painoisiksi kakuiksi pitkäaikaista luontaisilla bakteereilla ja homeilla tapahtuvaa fermentoitumista tai pikemminkin kompostoitumista varten. Puer-tee on ainoa tee, joka paranee ja kallistuu vanhetessaan. Hyvälaatuinen puer-teekakku saattaa kestää satakin vuotta ja olla ikäännyttyään pienen auton hintainen. Kiinalaiset kutsuvat luokituksessaan puer-teetä mustaksi teeksi (erotukseksi meillä tavallisesta hapetetusta punaisesta teestä) ja pitävät sitä vihreää teetä terveellisempänä. Valmiina juomana puer-tee on tummanpunaista.
Haudutus.
Tee valmistetaan hauduttamalla teelehtiä teetyypistä ja tarkemmasta lajikkeesta riippuen 1–15 minuuttia. Lyhin haudutusaika on vihreällä teellä, pisin joidenkin alueiden valkoisella teellä.
Pussiteen kohdalla haudutuksen yksityiskohdilla ei ole yleensä suuremmin väliä maun kannalta, mutta korkealaatuisen irtoteen kohdalla parhaaseen tulokseen pääsemiseksi tee täytyy hauduttaa huolellisesti.
Keitettävän veden tulee olla raikasta, esimerkiksi vasta hanasta otettua, jotta se sisältäisi riittävästi happea irrottamaan teestä täyden maun.
Teekannu tulee ensin kuumentaa kiehuvalla vedellä, jotta haudutuslämpötila pysyisi riittävän korkeana. Tällä voi olla yllättävän paljon vaikutusta mustan teen makuun. Kunnollinen kuumentaminen edellyttää, että vähintään neljännes teekannusta täytetään kiehuvalla vedellä ainakin puolen minuutin ajaksi. Tehokkaampi ja huomattavasti käytännöllisempi keino on lämmittää teekannu mikroaaltouunissa, jolloin teekannuun kaadetaan puoli desilitraa vettä ja sitä kuumennetaan minuutin ajan täydellä teholla. Myös valurautaiset teekannut kuumentuvat erittäin kuumiksi, mutta niiden kuumentamiseen voi kulua enemmän aikaa.
Nautittavaan teemäärään nähden tulisi käyttää mahdollisimman pientä kannua, siten että se on täynnä. Silloin aromit eivät pääse haihtumaan ja kannu pysyy paremmin kuumana.
Haudutuslämpötila ja -aika.
Veden lämpötila vaikuttaa teen makuun merkittävästi. Useimpien mustien teiden kohdalla vesi voi olla 95 - 100 °C. Kun vesi on lämmennyt lähes kiehuvaksi, se voidaan kaataa pannuun. Teelaadusta riippuen vesi tulee kaataa joko lehtien päälle, tai upottaa teepallolla tai vastaavalla lehdet hitaasti veteen. Mikäli veden antaa kiehua kauan, se menettää happea, eikä enää pysty irrottamaan teestä täyttä makua. Parhaan tuloksen saa, kun vettä ei päästä aivan kiehuvaksi asti.
Haudutusajan kesto on kaikkein tärkein tekijä maun kannalta. Jos haudutus kestää liian kauan, teestä voi tulla kitkerää tai samean makuista, ja liian lyhyt haudutus ei anna makua.
Hauduttaessa valtaosa teen kofeiinista liukenee ensimmäisen minuutin aikana, joten pidempi haudutusaika ei lisää teen kofeiinipitoisuutta.
Vihreän teen hauduttaminen.
Mustaa teetä tulee hauduttaa juuri kiehumaan alkaneessa vedessä, kun taas yleisesti herkempää vihreää teetä tulee hauduttaa hieman alhaisemmassa lämpötilassa, yleensä noin 70–80 asteessa kitkeröitymisen välttämiseksi. Teen kitkeröitymisen lisäksi liian kuuma vesi tuhoaa vihreästä teestä joitain terveellisiä ainesosia. Jotkut hienot vihreät teet tulee hauduttaa jopa niin alhaisessa kuin 60 asteen lämpötilassa. Joissakin vedenkeittimissä on sisäänrakennetut termostaatit, jolloin veden voi lämmittää suoraan halutun lämpöiseksi, muuten on turvauduttava erillisiin lämpömittareihin. Eräs keino alentaa veden lämpötilaa on sen kaataminen astiasta toiseen. Nyrkkisääntönä veden lämpötila laskee noin 10 °C, kun sen kaataa lämmittämättömään astiaan. On myös mahdollista sekoittaa kuumaan veteen kylmää vettä sopivan lämpötilan saavuttamiseksi. Korkealaatuisia teelaatuja voidaan yleensä hauduttaa useita kertoja, ja monien laatujen kohdalla toinen uutos on vivahteikkain.
Puer-teen haudutus.
Puer-teekakusta irrotetaan teetä työntämällä tukeva, lyhyt veitsi kakun sivusta sisään varoen lehtien rikkoutumista. Kakusta tulisi irrottaa samalla sekä sisällä että pinnalla olevat lehdet, koska niiden maku saattaa vaihdella, ja tarkoitus on sekoittaa ne ennen käyttöä. Ennen ensimmäistä pannua teelehdet huuhdellaan 1-2 kertaa kuumalla teevedellä. Teeveden lämpötilan tulisi tuoreemmalla puer-teellä olla 90-95 astetta ja vanhemmalla 85-90 astetta. Samoista lehdistä voidaan tehdä monta pannullista teetä, jopa 20 kertaa. Lehtiä pidetään vedessä vain lyhyehkön ajan eli niitä ei hauduteta. Ensimmäisissä pannullisissa sopiva aika voi olla vain 12 sekuntia, mutta viimeisissä pannullisissa jopa pari minuuttia.
Teen tarjoilu.
Kiinassa tee juodaan yleensä sellaisenaan siihen mitään lisäämättä. Myöskään länsimaissa luonnostaan aromaattiseen kiinalaiseen teehen ei lisätä maitoa tai sitruunaa, jotka peittäisivät teen oman maun. Näitä lisukkeita on alettu käyttää alkaen englantilaiselta kulttuurialueelta vahvemman ja vähemmän aromaattisen intialaisen, ceylonilaisen ja afrikkalaisen teen kanssa näiden teelaatujen valloitettua vähitellen maailmanmarkkinat 1800-luvun lopulla. Maito tai sitruuna parantaa laadultaan keskinkertaisen tai huononkin teen makua. Makeuttamiseen käytetään yleensä sokeria. Hunaja sen sijaan peittää teen oman maun, minkä vuoksi sitä yleensä saatetaankin käyttää erityisesti maustettuun teehen. Oolong-tee, useat vihreät teet sekä Puer-tee ovat luonnostaan makeahkoja.
Jos tee juodaan maidon kanssa, se saa olla melko vahvaa; perinteinen ohje annostella yksi pieni lusikallinen teetä kuppia kohti ja yksi kannulle koskee juuri teen nauttimista maidon kera. Kerma, rasvaton maito, UHT-maito tai kalsium-maito eivät sovi hyvin yhteen teen kanssa. Sitruunamehua kannattaa käyttää harkiten, ettei se peitä teen omaa makua. Alkajaisiksi voi kokeilla kymmentä tippaa kahden desilitran kupilliseen ja säännöstellä määrää maun mukaan. Perinteisempi tapa on tarjota teen kanssa puolitettuja sitruunanviipaleita, jollainen laitetaan teekuppiin. Tällöin maku tulee teehen sitruunan kuoresta.
Teenjuonti eri kulttuureissa.
Eri puolilla maailmaa on totuttu erilaisiin tapoihin nauttia teetä. Esimerkiksi Japanissa teeseremonialla on tärkeä sosiaalinen merkitys, ja sen ovat myös joissain luostareissa zen-munkit ottaneet osaksi henkistä harjoitustaan. Suurimmaksi osaksi Japanissa juodaan kuumaa vihreää teetä sekä kylmää pullotettua vihreää teetä.
Englannissa teetä juodaan usein maidon ja sokerin kanssa, ja englantilainen kello viiden iltapäivätee on yli 300 vuotta vanha perinne. Ilmiönä teenjuonti yleistyi Englannissa portugalilaisen Katariina Braganzalaisen (1638–1705) myötäjäisten myötä vuoden 1662 jälkeen Englannin saatua Bombayn sataman.
Venäläiset juovat useimmiten teetä ilman maitoa mutta maustettuna sokerilla ja hillolla. Venäjällä tavallista mustaa teetä kutsutaan nimellä 'tšai' (чай).
Tuotteen terveysvaikutukset.
Teen terveysvaikutuksia on tutkittu erityisesti Japanissa varsin tarkkaan, ja tutkimuksissa onkin selvinnyt teen myönteinen vaikutus ihmisen terveyteen. Varsinkin runsaasti antioksidantteja sisältävät teet (vihreä tee ja rooibos) estävät solujen vanhenemista ja rappeutumista. Teellä on lisäksi sanottu olevan muun muassa syöpää ehkäiseviä ja ruoansulatusta edistäviä vaikutuksia. Nivelreuman riskin on kuitenkin todettu lisääntyvän runsaasti teetä juovien, vaihdevuodet ylittäneiden englantilaisnaisten kohdalla.. Tee myös piristää, ja joidenkin teelaatujen sisältämät ainekset toimivat jopa mietoina masennuslääkkeinä. Mikäli tee juodaan maidon kanssa, maito estää teen flavonoidien toiminnan.
Teen valmistusvaiheet.
Teen valmistuksessa on monia eri vaiheita, joista kaikkia ei kuitenkaan käytetä kaikkien eri teelaatujen valmistuksessa.
Poiminta ja keräily.
Lehdet poimitaan pensaista. Lähes kaikki teet poimitaan käsin, koska koneellinen poiminta rikkoo lehden ja koska ainoastaan ihmissilmä tunnistaa oikean katkaisukohdan. Koneet eivät myöskään erottele pehmeimpiä lehtiä. Niinpä ainakaan laatuteen tuotannossa ihmispoimijoita ei voi korvata koneilla.
Teellä ei ole erityistä satokautta, joten teen lehtiä poimitaan vuoden jokaisena päivänä. Poiminta tehdään aamuisin, kasvupaikasta riippuen aina 5-10 päivän välein samasta pensaasta. Tarkastuksen jälkeen lehdet kuljetetaan säkkeihin pakattuna tehtaalle.
Nuudutus.
Kun teelehdet on poimittu, ne levitetään laakeille kuivausritilöille esikuivatusta (nuudutusta) varten. Siinä ne ovat 12-24 tuntia. Lämmin ja kuiva tuuli muuttaa teelehdet nahkeiksi. Tämä valmistusvaihe kuuluu jokaiseen teelaatuun.
Rullaus.
Kun teelehdet kerätään nuudutusalustoilta ne rullataan (yleensä koneellisesti), jolloin teelehtien solukko rikkoutuu ja teelehden sisältämät solunesteet, öljyt ja entsyymit vapautuvat. Silloin ne saavat oikean kokonsa, mutta ovat edelleen vihreitä ja kosteita. Rullausta ei kuitenkaan suoriteta kaikille teelaaduille.
Hapettaminen.
Rullauksen jälkeen teelehdet siirretään suurille pöydille kosteaan tilaan. Huoneen lämpötilaa ja kosteutta tarkkaillaan ja säädetään jatkuvasti. Tämä vaihe kestää 1-3 tuntia ja sinä aikana solunesteestä muodostuu ilman ja entsyymien vaikutuksesta erilaisia maku- ja väriaineita, lehdet muuttuvat tummemmiksi ja teen maku, tuoksu ja väri vahvistuvat. Hapettamista ei suoriteta valmistettaessa vihreätä, valkoista tai keltaista teetä. Hapettamista kutsutaan usein virheellisesti fermentoinniksi, mutta vain puer-tee on varsinaisesti pieneliöiden avulla fermentoitua teetä.
Kuivaus.
Hapetuksen (vihreän, valkoisen ja keltaisen teen ollessa kyseessä, rullauksen) jälkeen teelehdet kuivatetaan niin että niistä poistuu käytännössä kaikki kosteus. Tässä vaiheessa ne muuttuvat erittäin kevyiksi ja hauraiksi.
Lajittelu.
Kuivauksen jälkeen tee ravistellaan erilaisten siivilöiden läpi, jotta erikokoiset lehdet saadaan eroteltua. Suuremmista lehdistä tehdään korkealaatuista irtoteetä, pienempien päätyessä halvempiin seoksiin. Yli jäävästä pölystä ja hyvin pienistä paloista tehdään pussiteetä.
Tee sekoitetaan useammasta laadusta, koska sato ei ole aina samanlaista. Saman teelaadun ominaisuuksien pitäminen samanlaisina on kaupallisesti tärkeää. Tästä syystä teen makua ja muita ominaisuuksia tarkkaillaan huolellisesti ja kaikki menevät testattavaksi maistajille, joita esimerkiksi Liptonilla on yli 50. Jotta arvioinnit olisivat vertailukelpoisia, tee on valmistettava toistettavalla tavalla. Tässä voidaan noudattaa esimerkiksi kansainvälistä standardia ISO 3103, joka kuvaa tarkoin teen valmistusmenetelmän sekä käytettävän teekannun ja -kupin.
Maailmanmarkkinat.
Suurin osa maailman vientiteestä kasvaa Sri Lankassa, Keniassa, Kiinassa, Intiassa, Vietnamissa ja Indonesiassa. Kenia on maailman kolmanneksi suurin teentuottaja (osuus 11 %). Kenia on kuitenkin maailman suurin viejä. Intia ja Kiina kylläkin tuottavat molemmat noin neljäsosan maailman teestä, mutta kuluttavat siitä suurimman osan itse.
Suurin osa maailman teestä myydään maahantuojille kansainvälisissä raaka-ainehuutokaupoissa, joista suurimmat sijaitsevat Intiassa, Sri Lankassa ja Keniassa. Seitsemän yritystä myy 90 % kaikesta Euroopassa myytävästä teestä. Maailman suurin teekauppias on brittiläis-hollantilainen Unilever, joka hankkii käyttöönsä 12 % maailmanmarkkinoilla myytävästä teestä.
Viimeisten 25 vuoden aikana teen maailmanmarkkinahinta on laskenut: yli kolmasosan tai jopa puoleen. Hinnat laskevat edelleen, koska teetä tuotetaan enemmän kuin kysytään. Tuotanto on kasvanut, koska viljelymenetelmät ovat kehittyneet tehokkaammiksi, sadot ovat kasvaneet ja uusia pientuottajia on ilmestynyt markkinoille. Palkat ja kulut nousevat samalla kun teestä saatu tulo laskee.
Kolme viidesosaa eurooppalaisista kuluttajista väittää ottavansa ympäristö- ja eettiset arvot huomioon, mutta todellisuudessa selvästi harvempi ostaa sen mukaisia tuotteita. Tähän asti reilun kaupan tee on tullut lähinnä pieniltä paikallisvalmistajilta. Tästä huolimatta ekologisesti ja eettisesti tuotettujen hyödykkeiden kysyntä on selvässä kasvussa ja niiden käyttö yleistyy maailmanlaajuisesti.
Kuluttajan kaupassa maksamasta hinnasta 80–90 % menee pakkaajalle ja kauppiaalle.
Teemerkeistä.
Teemerkeistä Suomessa tunnetuimmat lienevät Associated British Foodsin Twinings ja Unileverin Lipton. Niiden valmistamat teet on useimmiten pakattu teepusseihin. "Forsmanin" ja "Nordqvistin" teet ovat useimmiten irtoteetä, mutta Nordqvist myy suosituimpia laatujaan myös pusseissa. Myös Reilun kaupan teetä on tarjolla useita eri lajeja. Luontaistuotteita teemarkkinoille tarjoaa Golden Temple ja Teehuone/Deli Finland Oy, joiden eri laatuja ovat muun muassa vihreä Jasmine-tee, vihreä Guardian-tee, sekä miesten ja naisten teet.
Lipton ja Twinings ovat mukana suurten teeyhtiöiden "Ethical Tea Partnership" -ohjelmassa, joka pyrkii parantamaan työntekijöiden oloja viljelmillä. ETP-ohjelma kuitenkin koostuu enimmäkseen suosituksista ja siihen kuuluu ainoastaan kolme pakollista ehtoa: ei lapsityövoimaa, ei pakkotyötä ja työntekijöille puhdasta juomavettä. Ympäristöasioihin ETP ei puutu ollenkaan. ETP-ohjelman toteuttamista ei valvota. Yritykset saavat ostaa teetä muiltakin kuin järjestelmään kuuluvilta tiloilta, joten asiakas ei voi tietää, onko ostoksen valmistus ollut valvottua vai ei. Unilever on omissa ohjeissaan korjannut monia ETP-ohjelman puutteita, mutta myös korjatut säännöt ovat epämääräiset.
Tarkasteltaessa teenpakkaajien itsensä tekemiä linjauksia yhteiskuntavastuusta taloudelliselta, sosiaaliselta ja ekologiselta kannalta, Lipton todettiin Twiningsiä eettisemmäksi. Asteikolla 1–5 Twinings sai arvosanan 3 ja Lipton 3,5 (tyydyttävä). Linjausten käytännön toteutumista ei ole tutkittu. Teenpakkaajien yhteiskuntavastuuilmoituksia tarkastelleen tutkimuksen mukaan eettisimmäksi todettiin Reilun kaupan luomutee, toiseksi sijoittui tavallinen Reilun kaupan tee ja kolmanneksi luomutee.
Unilever pyrkii sertifioimaan kaikki Lipton-merkkiset teet vuoteen 2015 mennessä "Rainforest Alliance" -järjestön sammakkomerkillä. Rainforest Alliancen periaatteet ovat muita vastaavia organisaatioita lähempänä Unileverin omia kestävän kehityksen periaatteita, joihin kuuluu myös markkinavoitto. Sammakkomerkin kriteerit eivät ole yhtä tiukat kuin Reilun kaupan tuotteilla tai luomutuotteilla. Viljelijän näkökulmasta sammakkomerkki tarkoittaa enemmän työtä samalla palkalla. Puutteista huolimatta Rainforest Alliancen hyväksymillä teetiloilla edistetään uusiutuvaa energiaa, metsien suojelua ja inhimillistä työympäristöä. Järjestelmän etuihin kuuluvat työntekijöiden saama ilmainen asunto, perusterveydenhuolto ja lasten koulutus.
Rainforest Alliancen sertifioiduilla tiloilla järjestetään vuosittain tarkastus.. Rainforest Alliance tarkastaa vuosittain 15 000 tilaa. Rainforest Alliancelle on edullista, että Unilever myös pääsee tarkastuksista läpi. Reilun kaupan takuita myyvät yritykset käyvät kovaa kilpailua suurista asiakkaista. Unilever-sopimuksen merkitys Rainforest Alliancelle on kyseisen järjestön edustajan sanoin "erittäin suuri".
Viljelyolosuhteet.
Teetä viljellään sekä perhetiloilla että tuhansien hehtaarien kokoisilla suurtiloilla. Tällaisella suurtilalla työskentelee kymmeniä tuhansia ihmisiä, sillä teen viljelyyn tarvitaan paljon työvoimaa. Teenviljelyhehtaarilla työskentelee keskimäärin kolme työntekijää, kun kahvipelloilla riittää kaksi ja banaaniviljelmillä yksi työntekijä hehtaaria kohden.
Neljän eurooppalaisen kuluttajajärjestön teettämän tutkimuksen mukaan teen tuotantoon liittyy useita ongelmia: Surkeat palkat, vaaralliset työolot, lapsityövoiman käyttö, ympäristömyrkyt, etnisten vähemmistöjen syrjintä sekä naisten ja lasten hyväksikäyttö ovat tavallisia teetä viljelevillä tiloilla.
Huono palkka ja työehdot: Työlakeja ja minimipalkkasäännöksiä rikotaan laajasti. Intiassa teenpoimijan päiväpalkka on selvästi vähemmän kuin laillinen minimipalkka, eikä se riitä pakollisiin menoihin. Keniassa poimijat palkataan pätkätyösuhteisiin, ja he jäävät vaille vakituisten poimijoiden etuja, joita ovat työsuhdeasunto ja ilmainen työterveydenhuolto. Palkan suuruusluokasta kertoo se, että Unileverin sertifioudulla tilalla Kerichossa, Länsi-Keniassa poimijalle maksetaan minimiä enemmän: 6-7 euroa päivässä.
Vaaralliset työolot: Teetä poimitaan monesti ilman suojavaatteita, alttiina torjunta-aineille, hyönteistenpistoille ja käärmeenpuremille. Lisäksi teesäkkien kantaminen aiheuttaa poimijoille selkävaivoja.
Lapsityövoima: Tansaniassa tiloja on jäänyt kiinni lapsityövoiman käytöstä vaarallisissa olosuhteissa. Intian teentuottajien järjestö on arvioinut, että maan teeviljelmillä työskentelee ainakin 80 000 lapsityöläistä, jopa alle 12-vuotiaita. Kenian teetyöläisistä kolmanneksen on arvioitu olevan alle 15-vuotiaita.
Eurooppalaisen kuluttajajärjestön Vietnamissa, Malawissa, Indonesiassa ja Keniassa tekemissä tarkastuksissa ei kuitenkaan löytynyt näyttöä laajasta lapsityövoiman käytöstä. Lapsityövoiman käyttö on vähentynyt suurilla plantaaseilla, mutta köyhillä perhetiloilla se lienee silti edelleen yleistä. Tutkijoiden mukaan lapsityövoimasta ei päästä eroon ennen kuin viljelijät saavat sadostaan oikeudenmukaisen hinnan.
Naisten asema: Suurin osa teenpoimijoista on naisia. Heille maksetaan työpäivästä vähemmän palkkaa kuin miehille, tai vaihtoehtoisesti he tekevät pidempiä päiviä. Afrikkalaisilla teeviljelmillä miespuoliset työnjohtajat ahdistelevat työntekijöitä.


Perjantai.
Perjantai on viikon viides päivä ja tavallisimmin viikon viimeinen työpäivä. (Lauantai on viikon viimeinen arkipäivä). Torstai on perjantaita ennen ja lauantai sen jälkeen. Perjantai on muslimien pyhäpäivä.
Muissa kielissä.
Perjantai germaanisissa kielissä, kuten englannissa, hollannissa, saksassa ja ruotsissa – ja näistä lainautuneena myös suomessa, tulee Freija- tai Frigg-nimisen aasajumalattaren nimestä.
Romaanisissa kielissä se on Venus-jumalan päivä: "Veneris dies", josta espanjan "viernes", ranskan "vendredi") ja italian "venerdì".
Venäjässä perjantai on пятница ("pjatnitsa"; viides päivä). Japanissa perjantai on kullan päivä: 金曜日 (Kin'yôbi).
Perjantai on yhdessä lauantain kanssa päivä, jolloin on tapana viettää muita viikonpäiviä useammin juhlia ja käydä erilaisissa vapaa-ajan vietoissa kuten elokuvissa, teatterissa ja ravintolassa. Monet voivat valvoa huoletta perjantaina ja lauantaina tavallista pidempään, koska seuraava päivä on monissa ammateissa ja koulussa vapaapäivä. Perjantai on myös tavallisin juhlien pitopäivä.
Perjantai 13. päivä on yleisen taikauskoisen käsityksen mukaan epäonnen päivä.


Viikko.
Viikko on seitsemän vuorokauden mittainen ajanjakso, joka summittain vastaa yhtä neljännestä kuunkierrosta.
Roomalaisen ja juutalaisen kalenterin mukaan viikko alkaa sunnuntaista ja päättyy lauantaihin. Nykyisen 1970-luvun alussa annetun eurooppalaisen SFS-EN 28601-standardin mukaan viikko kuitenkin alkaa maanantaista ja päättyy sunnuntaihin. Useimmissa Euroopan maissa sovelletaan nykyisin tätä standardia. Suomessa sitä on käytetty vuodesta 1973. Virossa viikon on jo vanhastaan ajateltu alkavan maanantaista, sillä viron kielessä maanantai on esmaspäev (ensimmäinenpäivä), tiistai teisipäev (toinenpäivä) ja torstai neljapäev (neljäspäivä). Sen sijaan esimerkiksi Yhdysvalloissa viikon ensimmäisenä päivänä pidetään edelleen sunnuntaita ja viimeisenä lauantaita.
Miksi viikonpäiväksi annettu, mennyt tai tuleva päivämäärä sattuu, voidaan gregoriaanisen kalenterin voimassa ollessa määrittää ikuisen kalenterin avulla. Koska vuoden päivien luku on seitsemällä jaollinen 364 plus yksi, siirtyy jokainen vuoden päivä normaalisti yhden viikonpäivän eteenpäin vuodessa, tai jos välissä on karkauspäivä, kaksi päivää eteenpäin.
Länsimaissa viikko on vanhastaan ollut käytössä ennen kaikkea uskonnollisista syistä. Nykyajan maallistuneessa yhteiskunnassakin sillä on silti tärkeä merkitys ennen kaikkea työaikajärjestelyihin liittyvistä syistä. Viikon välein toistuvat useimpien työntekijöiden säännölliset vapaapäivät, jotka tavallisimmin ovat viikonloppuna.
Viikkojen numerointi.
Nykyisin kansainvälisessä käytössä oleva viikkojen numerointi perustuu ISO:n standardiin ISO-8601 ja otettiin Suomessa käyttöön vuonna 1973. Sen mukaan viikko alkaa maanantaista, ja vuoden viikot numeroidaan vuoden alusta lähtien siten, että viikko 1 on ensimmäinen viikko, johon kuuluu vähintään neljä alkaneen vuoden päivää. Täten vuoden alussa saattaa 1–3 päivää kuulua vielä edellisen vuoden viimeiseen viikkoon tai vuoden lopussa 1–3 päivää jo seuraavan vuoden viikkoon 1. Korkein viikkonumero on 52, paitsi 53 sellaisina vuosina, joiden ensimmäinen päivä on torstai sekä myös sellaisina karkausvuosina, joiden ensimmäinen päivä on keskiviikko.
Historiaa.
Uusimmat arkeologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että jo kivikaudella ihmiset kaiversivat luusta tehtyihin seremoniallisiin tikareihin kuunkierron jaettuna 14 päivän jaksoihin. Kuunkierto on kuitenkin lähempänä 29 päivää (joka on alkuluku, ja siten jaoton).
Planeettoihin viittaavat nimet ovat enimmäkseen yhä käytössä romaanisissa kielissä, osittain englannissakin (Saturday, Sunday, Monday). Germaanisissa kielissä päivien nimissä korvattiin roomalaisten jumalien nimet germaanisten jumalien nimillä. Ruotsista nämä germaaniset nimet ovat lainautuneet suomeenkin. Venäjän ja viron kielissä suuri osa päivien nimistä perustuu päivien järjestysnumeroihin.
Viikko oli varhain käytössä myös juutalaisilla, jotka uskoivat sen periytyvän maailman luomisesta saakka. Viikon välein toistuu heidän joka lauantai viettämänsä pyhäpäivä, sapatti. Raamatun luomiskertomuksen mukaan se sai alkunsa, kun Jumala loi maailman kuudessa päivässä ja lepäsi seitsemäntenä. Kristityt sitä vastoin ovat varhaisista ajoista viettäneet pyhäpäivänä sunnuntaita. Muslimeillakin yksi viikonpäivä, perjantai, on uskonnollisesti muita merkittävämpi, mutta ei varsinainen lepopäivä.
Seitsenpäiväinen viikko omaksuttiin roomalaisajalla ja keskiajalla kaikkialla nykyisessä Euroopassa.
Kiinan vanhin ”viikko” oli 10-päiväinen xǔn (旬). Seitsemän planeetan jaksotus kopioitiin Kiinaan 300-luvulla, jossa sen käyttö kuitenkin kuoli pois ennen siirtymistä seitsenpäiväiseen viikkoon. Japaniin järjestelmä tuli buddhalaisten kirjoitusten myötä Intiasta 800-luvulla ja siellä samoin kuin Koreassa järjestelmää käytetään edelleen viikonpäivien merkitsemiseen, tosin planeettoihin yhdistettyjen elementtien nimillä, joten esimerkiksi keskiviikko japaniksi ja koreaksi on "veden päivä", sillä Merkurius on "Vesitähti" (水星, shuǐxīng).


1 (luku).
1 (yksi) on pienin positiivinen luonnollinen luku. Lukua 1 edeltää kokonaisluvuissa luku 0 ja seuraa luku 2. 1 voidaan kirjoittaa joko suorana pystyviivana jossa on vasemmassa yläreunassa pieni alaspäin kääntyvä viiva tai ainoastaan pystyviivana. Jälkimmäinen tapa on opetushallituksen nykyinen oikeinkirjoitussuositus, joka opetetaan Suomen kouluissa. Esseetyylisessä tekstissä yksi kirjoitetaan yleensä kirjaimin.
1 matematiikassa.
Luku 1 on itsensä neliö, kuutio, neliöjuuri, kuutiojuuri ja mikä tahansa n:s juuri. Se on jaollinen luonnollisista luvuista vain itsellään. Sitä ei silti määritellä alkuluvuksi, koska tällöin monien lukuteorian jaollisuutta koskevien lauseiden muotoilu on helpompaa.
Yksi on ensimmäinen luku monissa lukujonoissa, kuten Fibonaccin lukujonossa. Matemaattisessa logiikassa merkkiä 1 käytetään ilmaisemaan totuusarvoa "tosi". Luku 1 voidaan ilmaista myös joukkona, jossa on siis vain yksi alkio.
Lukuun 1 liittyvät seuraavat laskusäännöt. Näissä merkintä formula_1 tarkoittaa mitä tahansa lukua.


0 (luku).
Nolla ilmaisee lukumäärää ”ei yhtään”. Nollaa alettiin käyttää suhteellisen myöhään ja tapa on peräisin intialaisilta. Nollaa ei ole perinteisesti pidetty luonnollisena lukuna ja vasta 1800-luvun lukuteoreetikot alkoivat keskustella sen asemasta. Kyseessä on heidänkin mukaansa lähinnä määrittelykysymys.
Vaikka nolla ilmaisee määrän ”ei mitään”, on sen mukaanotto "paikkamerkinnässä" vaikuttanut merkittävästi laskutoimitusten sujuvuuteen. Monet laskutoimituksien algoritmit vaativat nolla-merkin käyttöä lukuesityksessä toimiakseen ilman poikkeussääntöjä. Laskuja on voitu tehdä kirjoittamalla paperille välitulokset muistiin ja viemällä laskut loppuun ilman apuvälineitä. Laskemisesta on näin tullut suurten ihmisjoukkojen opittavissa oleva taito.
Nolla desimaalijärjestelmässä.
Luvun desimaaliesityksen paikkamerkinnässä nolla ilmaisee puuttuvaa kymmenpotenssikerrointa. Esimerkiksi luvussa 4206 nollalla on merkitty kymmenien lukumäärää. Luku muodostetaan siten, että lasketaan yhteen 4 tuhatta, 2 sataa ja 6. Kymmeniä ei luvun muodostamiseen tarvita, joten niiden lukumäärää merkitään nollalla.
Monissa muinaisissa paikkamerkintää käyttävissä lukujärjestelmissä ei nollaa aina käytetty. Muun muassa babylonialaiset luvut kirjoitettiin jättämällä tyhjä paikka puuttuvalle kertoimelle.
Nollan aritmetiikka.
Nolla voidaan tulkita parilliseksi luonnolliseksi luvuksi tai kokonaisluvuksi, jonka seuraaja on yksi. Luonnollisen luvun määritelmässä ei oteta nollaa aina mukaan, mutta joskus näin tehdään. Nolla on suurin ei-positiivinen luku ja pienin ei-negatiivinen luku. Nolla itse ei ole positiivinen eikä negatiivinen.
Yhteenlaskussa toinen operandi voi olla nolla. Nolla ei vaikuta summaan, joka saa toisen operandin arvon. Nollaa kutsutaankin yhteenlaskussa neutraalialkioksi.
Vähennyslaskussa nolla liittyy vastaluvun käsitteeseen.
Kun kertolaskussa toinen operandi on nolla, saadaan tuloksi nolla.
Jakolaskussa nolla voi olla vain osoittajana.
Jos nolla asetetaan nimittäjäksi, on tulos määrittelemätön.Potenssimerkinnässä sallitaan kaksi nollan käyttötapaa.
Jos molemmat ovat nollia, on tulos määrittelemätön. Nollan kertoma eli
Nollalla jakaminen.
Nollalla ei voi jakaa, koska on mahdotonta määritellä reaalilukujen jakolaskua siten, että nollalla jakaminen olisi mahdollista ja että tutut jakolaskun laskusäännöt olisivat yhä voimassa. Asiaa havainnollistetaan joskus esittämällä nollalla jakamisen absurdeja seurauksia. Esimerkkinä "osoitetaan" seuraavassa, että formula_7.
Historia.
Varhaisimmissa lukujärjestelmissä ei ollut nollan käsitettä lainkaan. Niissä luvut olivat laadullisia. Luvut vastasivat kysymyksiin, kuten "kuinka monta halkoa olemme kasanneet". Tällaisessa lähtötilanteessa nollalla ei ole juurikaan merkitystä.
Nollaa vastaavaa symbolia käyttivät ensimmäistä kertaa babylonialaiset osana lukujärjestelmänsä paikkamerkintää jo noin 300-luvulla eaa. tai aiemmin. Luvulla, joka kuvattiin kahdella vinolla nuolenpäämerkillä, merkittiin luvun keskellä olevan nollan paikkaa, mutta ei koskaan luvun lopussa olevia nollia.
Kreikkalainen Ptolemaios Aleksanterilainen käytti nollaa jännetaulukoissaan jo vuonna 130 jaa. osana kuusikymmenlukujärjestelmää. Muita lukuja hän merkitsi joonialaisilla kirjaimilla aikansa normaaliin tapaan. Ptolemaioksen nolla oli pieni ympyrä, jonka päälle oli vedetty pitkä viiva. Merkintä on saattanut tulla tyhjää merkitsevästä sanasta "ouden", jonka ensimmäinen kirjain omikron se olisi.
Esimerkki nollasta kreikkalaisesta käsikirjoituksesta noin 200 jaa.. Nollamerkki löytyy tekstin oikeasta alakulmasta
Aristoteles tunsi nollan tai tyhjän käsitteen mutta ei pitänyt sitä merkityksellisenä. Hänen mukaansa nolla ja ääretön olivat käsitteitä, jotka liittyivät lukuihin mutta jotka eivät olleet lukuja. Aristoteleen mukaan ei voi olla 0 jotakin; nolla jostakin tarkoittaa, että ei ole mitään jostakin. Tällöin ei ole mitään. Aristoteles perusteli nollan hyödyttömyyttä myös sillä, että nollaan ei ikinä päädytä jakamalla. Tavaroita voi jakaa siten, että joku saa 1:n tai jopa murto-osia 1:stä, mutta ei nollaa.
Intialaiset saivat nollan käsitteen ilmeisesti kreikkalaisilta. He liittivät sen lukujärjestelmäänsä menestyksekkäällä tavalla. Nollaa pidettiin ilmeisesti myös lukuna, jolla voitiin laskea. Brahmagupta kirjoitti Keski-Intiassa vuoden 628 jaa. tienoilla kirjan Brahmasphuta Siddhāntan. Siinä hän luettelee joitakin nollaan ja negatiivisiin lukuihin liittyviä ominaisuuksia vapaasti suomennettuna: "Nollan ja negatiivisen luvun summa on negatiivinen. Nollan ja positiivisen luvun summa on positiivinen. Kahden nollan summa on nolla. Positiivisen ja negatiivisen luvun summa on lukujen erotus tai nolla, jos ne ovat yhtä suuret. Positiivien- tai negatiivisen luvun jakolaskun tulos, kun nolla on jakajana, on murtoluku, jossa nolla on jakaja. Nolla jaettuna positiivisella tai negatiivisella luvulla on nolla tai murtoluku, jossa osoittajana on nolla ja nimittäjänä on mainittu luku. Nolla jaettuna nollalla on nolla." Viimeinen lause, jossa nolla jaetaan nollalla, ei vastaa nykykäsitystä laskun tuloksesta.
Nollaa käyttivät yleisesti myös mayat omassa lukujärjestelmässään, mahdollisesti jopa aiemmin kuin intialaiset. Mayojen lukujärjestelmällä ei kuitenkaan tiettävästi ollut vaikutusta intialaisten nollan keksimiseen. Mayojen käyttämä nollasymboli muistuttaa ulkomuodoltaan silmää.
Intialaisarabialaisessa lukujärjestelmässä nollasymbolia käytti ensimmäistä kertaa intialainen matemaatikko Aryabhata noin vuonna 500. Intiassa ja osassa Arabian niemimaata käytetään nollan symbolina edelleen alkuperäisen kaltaista keskitettyä pistettä eurooppalaistyylisen ympyrän tai soikion sijaan. Ensimmäinen voimallinen yritys kotiuttaa indoarabialainen lukujärjestelmä eurooppaan on "Gerbert d'Aurillacin" ansiota. Hän vietti paljon aikaa Espanjassa, missä hän tutustui luonnontieteisiin ja arabien matematiikkaan. Myöhemmin hän opetti tietojaan eri puolilla Eurooppaa ennen valintaansa Paavi Sylvester II vuonna 999.
Eurooppalaisia nollaa mainitsevia tekstejä on vain muutamia ennen sen yleistä käyttöä laskemisessa. Vuodelta 1247 olevasta teoksesta löytyy sauvanumeroilla kirjoitettuna luku 1 405 536 siten, että nollana käytettiin soikeaa ympyrää. 1300-luvun Bysantissa käytettiin jo kymmenjärjestelmää numeroinaan yhdeksän ensimmäistä kreikkalaista kirjainta. Nollan virkaa hoiti ylösalaisin kirjoitettu h-merkki. Nicolas Chuquet esitteli vuonna 1484 julkaistussa Triparty'ssa arabialaisista numeroita ja nollan, sanoen sen olevan "ei mitään" tai "se ei tarkoita arvoa" tai "numero, jolla ei ole arvoa". Leonardo Pisalainen eli Fibonacci kirjoitti vuonna kirjassaan "Liber abaci" arabialaisista numeroista ja paikkamerkinnästä ylistäen sitä. Hän mainitsee nollan arabialaisen nimen "zephirum", joista saatiin eurooppalaisiin kieliin nimet "cipher" ja "zero".
Elias Lönnrot ehdotti vuonna 1839 suomen kielen nolla-sanaksi "tyhjykkää".


2 (luku).
2 (kaksi) on luonnollinen luku, joka tulee luvun 1 jälkeen ja jota seuraa luku 3. Esseetyylisessä tekstissä kaksi kirjoitetaan yleensä kirjaimin.
2 matematiikassa.
Luku 2 on pienin alkuluku ja samalla ainoa parillinen alkuluku. Se kuuluu myös sekä Fibonaccin lukuihin että Catalanin lukuihin.
2-kantalukujärjestelmä eli binäärijärjestelmä on erityisen tärkeä tietojenkäsittelytieteessä.


3 (luku).
3 (kolme) on luonnollinen luku, joka tulee luvun 2 jälkeen ja jota seuraa luku 4. Esseetyylisessä tekstissä kolme kirjoitetaan yleensä kirjaimin.
3 matematiikassa.
Kolme on toiseksi pienin alkuluku, pienin pariton alkuluku ja pienin Fermat'n alkuluku. Se on myös toiseksi pienin kolmioluku.
Luku 3 on ainoa kokonaisluku, joka on Neperin luvun e ja luvun pii välissä.
Monikulmio, jossa on kolme kulmaa, on kolmio.


Filippiinit.
Filippiinien tasavalta eli Filippiinit on 7 107 saaren ja noin 89 miljoonan asukkaan trooppinen saaristovaltio Kaakkois-Aasiassa. Suurin osa asukkaista elää 11 saarella. Alueella on usein maanjäristyksiä ja 20 toimivaa tulivuorta. Se on myös trooppisten hirmumyrskyjen reitillä.
Saaret saivat nimensä Espanjan kuninkaan mukaan vuonna 1543. Espanjan ja Yhdysvaltojen vaikutus näkyy edelleen maan kulttuurissa ja hallintojärjestelmässä. Ferdinand Marcos hallitsi maata lähes yksinvaltiaana yli 20 vuoden ajan, kunnes kansa pakotti hänet eroamaan 1986.
Varhaishistoria ja islam.
Saarten varhaisten asukkaiden uskotaan olleen negriittejä, joiden muuttaessa Filippiineiltä oli maayhteydet Malesiaan ja Kiinaan. Negriittien uskotaan tulleen alueelle noin 30 000 vuotta sitten. Viimeisimmän jääkauden jälkeen maayhteys saarille katkesi, mutta sen jälkeenkin ihmisiä on saapunut meritietä pitkin. Ensimmäiset asukkaat järjestäytyivät "barangay"-nimisiksi kyliksi, joita johti "datu".
Vuonna 1380 islamin levittäytyminen alkoi Sulusta ja Mindanaosta. Vuoteen 1565 mennessä se oli levinnyt Manilaan asti. Islamin mukana tuli sulttaanien ylipäällikkyyteen perustuva hallintojärjestelmä.
Espanjalaisten aika (1565–1898).
Fernao de Magalhães saapui saarille 1521, jolloin siellä oli jo itsenäisiä kuningaskuntia. Espanja valloitti saaret ja hallitsi niitä 300 vuotta. Saaret nimettiin kuningas mukaan. Saaria hallittiin Uudesta Espanjasta, jonka pääkaupunkina oli México. Historian tuloksena on aasialainen maa, jossa on paljon latinalaisamerikkalaisia piirteitä. Filippiinit on Itä-Timorin ohella ainoa katolinen maa Aasiassa.
Amerikkalaiset (1898–1946).
Espanjan ja Yhdysvaltain sodan jälkeen 1898 Espanja luovutti saaret Pariisin rauhansopimuksessa Yhdysvalloille 20 miljoonalla dollarilla. Filippiiniläiset olivat jo julistautuneet itsenäisiksi ja sotivat Yhdysvaltoja vastaan. Sota loppui virallisesti 1901, mutta taisteluja käytiin vielä 1913. Filippiinit kärsi sodassa suurta tuhoa, ja kun viimeiset filippiiniläiset oli lyöty, kuolleita oli 600 000.
Toinen maailmansota ja itsenäisyys.
Toisessa maailmansodassa Japani valloitti saaret. Sodan loppuvaiheessa Yhdysvallat valloitti ne lyhyeksi ajaksi takaisin, mutta jo vuonna 1946 Filippiinit itsenäistyivät. Yhdysvallat sai kuitenkin pitää saarilla sotilastukikohtiaan. Rauha Japanin kanssa solmittiin 1951, ja Filippiinit sai runsaat sotakorvaukset.
Kommunistihenkinen Huk-kapina (1945–1953) tukahdutettiin presidentti Ramon Magsaysayn johdolla. Hänen seuraajansa Carlos P. Garcia (1957–1961) ja Diosdado Macapagal (1961–1965) pyrkivät lähentymään aasialaisiin naapurimaihin, toteuttamaan uudistusohjelmia ja kehittämään kansantaloutta monipuolisemmaksi.
Marcosin aika.
Vuonna 1965 presidentiksi valittiin Ferdinand Marcos. Hänen uudelleenvalintansa yhteydessä 1969 puhuttiin vaalivilpistä. Vuonna 1972 julistettiin poikkeustila, ja vuonna 1973 perustuslaki antoi Marcosille yksinvallan. Marcosin aikana maassa rehotti korruptio ja hyvä veli -politiikka. Talouskehitys kääntyi kurjistumiseksi, ja kuka tahansa saattoi joutua vangituksi tai pidätetyksi. Oppositiojohtaja Benigno Aquino tuomittiin kuolemaan, mutta hän sai matkustaa Yhdysvaltoihin sairaalahoitoon. Kun hän palasi, hänet ammuttiin lentokentällä. Vuoden 1986 vaaleissa Marcosin vastaehdokkaana oli Aquinon leski Corazon Aquino. Marcos julistautui voittajaksi, mutta kansanjoukot pakottivat hänet eroamaan ja pakenemaan Havaijille.
Marcosin jälkeinen aika.
Corazon Aquinon hallituskaudella (1986–1992) demokratia vahvistui, mutta hallitusta pidettiin heikkona ja sitä vastaan tehtiin useita kaappausyrityksiä. Fidel V. Ramos (1992–1998) pyrki eheyttämään kansakuntaa ja käymään neuvotteluja kaikkien kapinallisryhmien kanssa. Joseph Estrada (1998–2001) oli suosittu näyttelijä, jota alettiin kuitenkin pian syyttää korruptiosta. Hän erosi ennen aikojaan, ja valtaan nousi varapresidentti Gloria Macapagal-Arroyo (2001–2010). Vuoden 2010 vaaleissa valittiin entisen oppositiojohtaja Benigno Aquinon ja presidentti Corazon Aquinon poika Benigno Aquino III. Hänen ohjelmaansa kuului demokratian edistäminen ja korruption vastustaminen.
Politiikka.
Presidentti on sekä valtionpäämies että hallituksen johdossa. Presidentti ja varapresidentti valitaan suoralla vaalilla kuusivuotiskaudelle. Parlamentti on kaksikamarinen: 24-jäsenisen senaatin jäsenistä puolet valitaan kolmen vuoden välein kansanäänestyksessä kuusivuotiskaudeksi. Edustajainhuone käsittää 230 suoraan valittua ja 57 vähemmistöryhmien nimittää jäsentä. Presidentti nimittää ministerit.
Hallinnollinen jako.
Filippiinit on jaettu kolmeen maantieteelliseen osaan: Luzon, Visayas ja Mindanao. Maa jakaantuu 18 alueeseen, 81 provinssiin, 117 kaupunkiin, 1 501 kuntaan, ja 41 982 barangayihin.
Useimmilla valtion virastoilla on alueelliset toimipisteet, jotka palvelevat kunkin alueen provinsseja. Alueilla ei ole erillistä paikallishallintoa, poikkeuksena Mindanaon autonominen alue.
Maantiede.
Filippiinit on 7 107 saaren saaristovaltio, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on 300 000 km². 11 suurinta saarta muodostaa 95 % koko valtion pinta-alasta. Suurimpien saarten Luzonin ja Mindanaon osuus maan pinta-alasta on yli kaksi kolmannesta.
Suurin osa saaristosta on vuoristoista. Rannikolla on sangen vähän tasankoa, joskin Luzonin keskiosassa on laaja ja taajaan asuttu tasankoalue. Tärkeimmät joet ovat Cagayan, Pampanga, Abra, Agusan, Magat, Laoang ja Agno. Monet joet on valjastettu vesivoiman tuotantoon. Maan korkein kohta on Mount Apo, 2 954 m. Filippiinien itäpuolella sijaitsee Filippiinienmeri.
Luzonin ja Mindanaon vuoristoisilla alueilla kasvaa sademetsää, jossa asuu edelleen useita vuoristolaisheimoja. Sademetsissä elää myös filippiinienkotka ja noin 500 muuta lintulajia, sekä 800 orkidealajia ja 8 500 muuta putkilokasvilajia.
Maanjäristykset.
Maanjäristykset ovat maassa yleisiä. 6. helmikuuta 2011 siellä sattui 6,7 Richterin asteikon järistys, jossa on kuollut ja kateissa kymmeniä.
Ilmasto.
Filippiinien eteläisillä saarilla vallitsee päiväntasaajan ilmasto, jossa sateita saadaan ympäri vuoden. Keski- ja pohjoisosissa on trooppinen ilmasto, johon liittyy yksi sadekausi vuodessa. Useimmissa osissa sataa eniten heinäkuusta lokakuuhun, jolloin Aasian monsuuni vaikuttaa Tyynenmeren ilmavirtauksiin. Elokuusta lokakuuhun esiintyy taifuuneiksi kutsuttuja trooppisia hirmumyrskyjä, jotka kehittyvät Etelä-Kiinan merellä. Manilassa vuoden kuumimman kuukauden, huhtikuun, keskimääräinen ylin lämpötila on 33,5 astetta, ja viileimmän eli tammikuun keskimääräinen alin 23,5 astetta. Elokuussa saadaan keskimäärin 486 mm sadetta, helmikuussa alle 10 mm.
Talous.
Lähes kolmannes työvoimasta toimii maataloudessa, joka tuottaa noin 14 % bruttokansantuotteesta (2010). Riisi ja maissi ovat väestön tärkeimmät ravinnonlähteet. Riisistä saadaan kolme satoa vuodessa, ja valtio pitää riisivarastoa luonnontuhojen varalta. Kookospähkinää, sokeriruokoa, ananasta ja banaania taas viljellään vientiin. Myös puuteollisuus on merkittävässä asemassa, mutta viljelyalan kasvattaminen on verottanut metsiä tuntuvasti. Tärkeimpiä teollisuusaloja ovat tekstiilit, elintarvikkeiden jalostus ja sähkötekniikka. Maassa on muun muassa kuparia, kromia, kultaa, maaöljyä ja nikkeliä. Ulkomailla työskentelevien filippiiniläisten kotimaahan lähettämät palkat ovat merkittävä ulkomaanvaluutan lähde.
Merkittävimmät vientituotteet ovat elektroniikka ja tekstiilit. Merkittävimmät luonnonvarat ovat puu, öljy, nikkeli, koboltti, hopea, kulta, suola ja kupari.
Liikenne.
Filippiineillä on 254 lentokenttää, joista neljällä on yli kolmen kilometrin kiitotie. Maassa on 995 kilometriä rautateitä. Satamakaupunkeja ovat Batangas, Cagayan de Oro, Cebu, Davao, Liman ja Manila.
Väestö.
Filippiineillä puhutaan useita malaijilais-polynesialaisia kieliä, joista suurimmat ovat tagalog ja sen standardimuoto filipino, cebu ja Iloko. Virallisina kielinä ovat filipino ja englanti. Varsinkin aikaisemmin maassa on puhuttu myös espanjaa.
Etnisiä ryhmiä on monia. Vuoden 2000 väestönlaskennassa suurimmat ryhmät olivat tagalogit 28,1 %, cebut eli cebuanot 13,1 %, ilokanot 9 %, bisayat 7,6 %, hiligaynon ilonggot 7,5 %, bikolit 6 % ja warayt 3,4 %. Muihin ryhmiin kuului 25,3 % väestöstä.
Suurin osa (80,9 %) filippiiniläisistä on katolisia. Vähemmistönä ovat muslimit (5 %), joita sanotaan moroiksi.
Väestönkasvu kuuluu Aasian nopeimpiin. Hallitus on yleensä varonut ottamasta asiaan voimakkaasti kantaa, sillä katolinen kirkko vastustaa syntyvyyden säännöstelyä.
Kulttuuri.
Filippiiniläisten kansallistunne on hauras, oma suku ja provinssi ovat tärkeämpiä samaistumisen kohteita. Kansallisuus syntyi espanjalaisten valtakaudella, ja katolisella uskolla on sen syntymisessä keskeinen sija.
Koulutus.
Filippiiniläisessä koulussa on kuusi ensimmäistä luokkaa pakollisia ja ilmaisia. Ne suorittaa 85 % väestöstä. Seuraavat neljä luokkaa ovat ilmaisia mutta eivät pakollisia. Ne suorittaa 61 % ikäluokasta.
Ruokakulttuuri.
Riisi on niin keskeinen osa filippiiniläistä ruokakulttuuria, että kyseessä ei ole ateria ellei tarjolla ole riisiä. Myös kalaa tai äyriäisiä syödään päivittäin. Ruoka ei ole kovin mausteista, mutta valkosipulia käytetään paljon ja pidetään terveellisenä. Vihanneksia käytetään keitoissa ja pataruoissa, yleisimmin vihreitä papuja ja perunaa.
Filippiiniläinen ruokakulttuuri on jo saanut paljon länsimaalaisia vaikutteita, mutta erikoisuuksiakin on; Balut-muna (keitetty muna, jossa ankanpoikanen jo lähes kuoriutumisvaiheessa), koiranliha, kalan päät, sian nahka (erityisesti arvostetulle vieraalle tarjottu herkku) sekä veriruoat. Alkoholi on varattu lähinnä miehille ja rikkaille. Koiranlihan myyminen toreilla on nykyisin kielletty sen levittämän vesikauhun takia.
Paikallinen erikoisuus on kohtuullisen yleinen turo-turo-ravintola (osoita-osoita). Tiskillä asiakas osoittaa haluamiaan ruokia, jonka jälkeen vastaavat ateriat tuodaan pöytään. Ruokailussa käytetään haarukkaa ja lusikkaa.
Urheilu.
Maan suosituin urheilulaji on koripallo. Filippiinien koripallomaajoukkue on sijoittunut lajin MM-kilpailuissa parhaimmillaan pronssille vuonna 1954.
Filippiinit on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1924 alkaen. Se on saanut yhdeksän mitalia, joista kaksi hopeista ja seitsemän pronssista. Suurin osa mitaleista on tullut nyrkkeilyistä.
Filippiinien jalkapallojoukkue on FIFA:n rankingissa sijalla 164.


Jouluaatto.
Jouluaatto on joulupäivää edeltävä päivä, jota vietetään 24. joulukuuta. Jouluaatto ei ole virallinen almanakkaan merkitty pyhäpäivä, jos päivä ei osu sunnuntaille.
Jouluaaton viettoon on perinteisesti kuulunut muun muassa joulukuusen koristelu, jouluaterian syöminen, hautausmaalla käyminen, jouluaaton jumalanpalveluksessa käyminen, joululahjojen antaminen sekä joulusauna. Monissa perheissä lauletaan tai kuunnellaan joululauluja. Kristillisissä perheissä saatetaan veisata Enkeli taivaan -virsi sekä lukea jouluevankeliumi.
Joulupukki käy perinteisesti jouluaattona lapsiperheitä ilahduttamassa ja jakaa myös mahdolliset joululahjat, tosin joskus lahjat saattavat olla jo aattona joulukuusen alla. Monissa anglosaksisissa maissa lahjat avataan vasta joulupäivänä. Venäjällä joulupukkia vastaava pakkasukko saapuu vasta uutenavuotena.
Televisiossa esitetään perinteisesti jouluaiheisia televisio-ohjelmia, kuten vuodesta 1990 alkaen esitetty "Joulupukin kuumalinja" sekä Raymond Briggsin samannimiseen kirjaan perustuva "Lumiukko"-animaatioelokuva, josta on tullut monille suomalaisille tärkeä osa jouluviettoa, johon suhtaudutaan nostalgisesti. Radioon on viime vuosina ilmestynyt tauotta joulumusiikkia soittavia kanavia. Joulumusiikkikanavia löytyy myös internetistä.
Suomessa joulurauha julistetaan monissa kaupungeissa kello 12.00. Kuuluisin on Turun julistus, joka esitetään myös televisiossa, radiossa ja internetin kautta.
Päivittäistavarakaupat ovat saaneet vuodesta 2009 alkaen pitää ovensa auki kello 12 saakka (ennen klo 13 asti). Vaikka jouluaatto ei olekaan virallinen, almanakkaan merkitty pyhäpäivä, nykyisin se käytännössä on useimmilla työpaikoilla vapaapäivä ja täten jouluaattona töitä tekeville pitää maksaa kaksinkertaista palkkaa.
Monet kristilliset kirkot viettävät perinteistä jouluyön messua jouluaattona keskiyöllä, joka merkitsee joulupäivän alkua. Jouluyön messut ovat lisänneet suosiotaan viime vuosina. Muut kirkot, kuten anglikaaninen kirkko juhlivat kynttilänvalon palvelua, jota vietetään aikaisemmin illalla. Jouluaatto on vuoden suosituin kirkossakäyntipäivä, vaikkei edes ole pyhäpäivä muulloin kuin sunnuntaille sattuessaan. Muun muassa vuonna 2003 jouluaaton jumalanpalveluksiin osallistui 386 000 suomalaista, mutta esimerkiksi ensimmäisenä joulupäivänä jumalanpalveluksissa kävijöitä oli alle puolet siitä määrästä.


Don Rosa.
Keno Don Hugo Rosa, taitelijanimeltään Don Rosa (s. 29. kesäkuuta 1951 Louisville, Kentucky) on yhdysvaltalainen sarjakuvapiirtäjä ja -käsikirjoittaja. Rosa on tunnetuimpia Disneyn sarjakuvamaailman piirtäjiä. Koulutukseltaan Rosa on rakennusinsinööri.
Ennen Aku Ankka -sarjakuvia Rosa piirsi collegensa lehteen "The Kentucky Kerneliin" "The Pertwillaby Papers" -nimistä seikkailusarjakuvaa, joka sai jatkoa paikallisessa sanomalehdessä julkaistusta "The Adventures of Captain Kentucky" -sarjakuvassa. Monet Disneyn eläinmaailmaan sijoittuvat tarinat ovat olleet uusintoja näistä Rosan vanhoista tarinoista, jotka norjalainen kustantamo Gazette Bok julkaisi 2000-luvulla "The Don Rosa Archives" -kokoelmassaan, joka on ollut saatavilla englanninkielisenä myös Suomessa.
Rosa on tunnettu yksityiskohtaisesta piirrosjäljestään, tarkoista historiallisista viittauksistaan sekä ihailemansa Carl Barksin tarinoihin tekemistään jatko-osista (Barks itse on sanonut, ettei Rosan tyyli sovi Aku Ankka-tarinoihin; Rosa epäilee lausunnon olevan peräisin Barksin managereilta.). Rosan ensimmäinen Aku Ankka -sarjakuvatarina oli yhdysvaltalaiselle Gladstone-kustantamolle tehty "Auringon poika" ("Son of the Sun") vuodelta 1987. Vuonna 1989 hän siirtyi tanskalaisen Egmont-kustantamon palvelukseen, jonka kautta hänen tarinansa levisivät myös Suomen Aku Ankka -lehteen. Ensimmäinen Aku Ankassa julkaistu Rosa-tarina on numerossa 1 vuonna 1990 julkaistu "Jos metsään haluat mennä nyt..." ("Mythological Menagerie"). Hänen merkittävimpänä työnään pidetään kuitenkin 12-osaista "Roope Ankan elämä ja teot" -sarjaa, joka kertoo Roope Ankan elämän vaiheista Barksin tarinoissaan esittämien viittausten perusteella. Rosa palkittiin tarinasta Eisner-palkinnolla.. Hänen historiaan ja mytologiaan kytkeytyviin töihinsä lukeutuu myös Kalevala-aiheinen Aku Ankka -sarjakuva "Sammon salaisuus" (), jossa Roope Ankka etsii Sampoa, Kalevalassa esiintynyttä taikaesinettä.
Rosa lopetti uusien tarinoiden piirtämisen vuonna 2005. Vuonna 2011 julkaistiin hänen elämästään kertova tanskalainen dokumenttielokuva "Life and Times of Don Rosa".
Lapsuus ja nuoruus.
Rosan isä Hugo Rosa syntyi Maniagon kylässä lähellä Venetsiaa, mutta muutti vuonna 1917 siirtolaisisänsä Gioachino Rosan mukana Yhdysvaltoihin, jossa Hugo Rosa myös tapasi Rosan äidin, Chilistina Titianon. Yhdysvalloissa Gioachino Rosa perusti rakennusyhtiö Keno Rosa Companyn lempinimensä ’Keno’ mukaan, joka syntyi, kun hänen yhdysvaltalaiset ystävänsä eivät osanneet lausua hänen nimeään. Myöhemmin rakennusyhtiö periytyi Rosan Hugo-isälle.
Rosa syntyi 29. kesäkuuta vuonna 1951. Hän sai ensimmäisen nimensä isoisänsä lempinimestä ja kolmannen nimensä isältään. Alunperin Rosan isä nimesi vauvan itsensä mukaisesti, ja siitä seurasi suuri riita Rosan isän ja isoisän välillä. Kuitenkin jossain vaiheessa Rosan isoisä tarjosi pojalleen tuhat dollaria, jotta hän vaihtaisi Rosan etunimen Kenoksi, ja tähän Rosan isä myöntyi. Näin paljastettiin Don Rosan koottujen ensimmäisessä osassa. Italialaisista sukujuuristaan huolimatta Rosalle ei koskaan opetettu italiaa. Rosan kerrotaan aloittaneen piirtämisen jo hyvin varhaisessa iässä, jolloin hänen vanhempansa täyttivät piirrosten puhekuplat. Rosa ei nauttinut niinkään piirtämisestä vaan tarinoiden tekemisestä. Niinpä hänen piirroshahmonsa olivatkin aina pitkälle nuoruuteen asti pelkkiä pikku-ukkoja nimeltä Holey ja Joe. Hahmot pysyivät pitkään samanlaisina, sillä niiden tehtävänä oli vain viedä itse tarinaa eteenpäin.
Rosan perheeseen kuului vanhempien lisäksi Rosaa yksitoista vuotta vanhempi isosisko, Diana Rosa, jolta Rosa peri sarjakuvainnostuksensa. Isosiskolla oli suuri kokoelma sarjakuvalehtiä, joista osa oli Dell-kustantamon Disney-lehtiä. Rosa luki nämä sarjakuvat ja sai näin lukea Carl Barksin tarinoita vuodesta 1949 eteenpäin. Hänestä tuli Barksin ihailija, vaikkei hän tuolloin vielä tuntenutkaan tämän nimeä. Myöhemmin Rosa peri isosiskonsa sarjakuvat, mutta heitti ne hieman yli kymmenvuotiaana oman sarjakuvakokoelmansa mukana pois kahta suosikkiaan lukuun ottamatta. Jälkeenpäin hän hankki tuhansia sarjakuvalehtiä käsittäneeseen kokoelmaansa kaikki hävittämänsä lehdet takaisin, mutta aivan viime vuosina hän on myynyt osan kokoelmastaan tuttavansa kautta pois.
Ensimmäiset sarjakuvat.
Rosa kävi nuoruudessaan muutamia collegen taidehistorian luentoja lukuun ottamatta ainoastaan poikakouluja. Jopa koulutunteina hän piirteli satiirisarjakuvia opetettavista asioista, mutta yhdessäkään koulussa hän ei ottanut taidekursseja. Yliopisto-opiskelujensa aikana Rosa piirsi myös pilapiirroksia yliopiston lehteen, Kentucky Kerneliin. Lehti halusi kuitenkin julkaista poliittista satiirisarjakuvaa, minkä vuoksi Rosa tekikin yhden lukukauden ajan päivittäin ilmestynyttä sarjakuvaa nimeltä The Pertwillaby Papers. Myöhemmin sarjan hahmot siirtyivät aarteenmetsästystarinaan nimeltä "Lost in (an Alternative Section of) the Andes", jonka juonen pohjalta syntyi myöhemmin myös Rosan ensimmäinen Disney-tarina, "Auringon poika".
Valmistuttuaan rakennusinsinööriksi yliopistosta vuonna 1973 Rosa meni töihin lattioiden laatoittajaksi isoisänsä perustamaan rakennusyhtiöön, jonka Rosan isä oli perinyt ja joka Rosan itse oli tarkoitus periä. Vapaa-aikanaan hän jatkoi The Pertwillaby Papers -sarjakuvansa piirtämistä The Rocket's Blast Comicollector -fanzinelle, jolle hän piirsi kaiken kaikkiaan kolme tarinaa.
Vuonna 1979 Rosa alkoi tehdä paikalliselle sanomalehdelle lauantaisin ilmestynyttä sunnuntaisarjakuvan kokoista The Adventures of Captain Kentucky -sarjakuvaa, joka kertoi supersankari Captain Kentuckyn seikkailuista. Rosan päätös tehdä The Adventures of Captain Kentuckysta supersankarien kustannuksella irvaileva parodia pohjautui pitkälti siihen tosiasiaan, ettei Rosa koskaan ymmärtänyt yhdysvaltalaisten valtaisaa innostusta supersankareista kertoviin sarjakuviin. Rosa on sanonut, että ainoat supersankarisarjakuvat, joiden lukemisesta hän on nauttinut, olivat 1940-luvun loppupuolella ilmestyneitä Teräsmies-sarjakuvia. Niitä kunnioittaakseen Rosa piirsi Ankka-tarinassaan "Musta ritari" ("The Black Knight") nähdyn oranssihiuksisen ja pisamanaamaisen toimittajan Teräsmies-sarjakuvien Jimmy Olsenin näköiseksi.
Piirrettyään The Advantures of Captain Kentuckya kolmen vuoden ajan ja saatuaan 150 episodia piirretyksi hän lopetti sen tekemisen vähäisen palkan vuoksi. Niinpä hän pakkasi piirustusvälineensä pois eikä ajatellut jatkaa enää koskaan. Hän ei piirtänyt sarjakuvia ollenkaan ennen vuotta 1986. Samana vuonna hän myi perheen rakennusyrityksen ryhtyäkseen kokopäiväiseksi sarjakuvapiirtäjäksi.
Vuonna 1980 Rosa oli mennyt naimisiin erityisopettaja Ann Paynen kanssa trooppisella saarella.
Ensimmäiset Disney-sarjakuvat.
1980-luvun puolivälissä Disneyn sarjakuvia julkaissut Western Publishing päätti luopua lisenssistään julkaista Disneyn hahmoja sisältäviä sarjakuvia. Disneyn sarjakuvat eivät olleet Yhdysvalloissa enää suosiossa, joten Disney päätti, ettei sarjakuvien massatuotanto ollut kannattavaa ja vuokrasi lisenssin halvalla kolmen tai neljän arizonalaisen Disney-fanin Gladstone-kustantamolle. Eräänä päivänä vuonna 1986 Rosa näki pienessä sarjakuvaliikkeessä Gladstonen julkaiseman sarjakuvalehden. Rosa innostui tästä heti ja soitti Byron Ericksonille, Gladstonen silloiselle päätoimittajalle, ja ilmoitti, että hänen kohtalonsa oli kirjoittaa ja piirtää Roope Ankka -seikkailu. Jo seuraavana päivänä Rosa alkoi tehdä ensimmäistä Disney-tarinaansa, "Auringon poikaa". Rosa oli käyttänyt samaa juonta jo vuonna 1973 ilmestyneessä The Pertwillaby Papers -sarjakuvassaan. Hänellä ei ollut aikomustakaan tehdä Gladstonelle lisää sarjakuvia, mutta kun seikkailu sai Uncle Scrooge -lehdessä ilmestymisensä jälkeen paljon positiivista palautetta ja nimettiin jopa Harvey Awardin ehdokkaaksi parhaasta tarinasta, hän myi isoisänsä perustaman rakennusyhtiön ja ryhtyi täysipäiväiseksi sarjakuvataiteilijaksi.
Gladstonelle työskentelemisen ohessa Rosa teki Disney-sarjakuvia myös alankomaalaiselle Oberonille. Oberonin budjetti oli kuitenkin liian pieni, jotta Rosa olisi voinut tehdä sille tarinoita koko ajan. Niinpä hän työskentelikin Oberonille vain Gladstonelle tehtyjen töiden välissä, ja silloinkin hän yleensä sai piirrettäväkseen valmiin käsikirjoituksen. Rosa ehti Oberonilla työskennellessään piirtää Gary Leachin, Ruud Straatmanin, Evert Geradtsin ja Buitinkin käsikirjoittamia tarinoita, ja nämä tarinat ovat Rosan tuotannon ainoat, joita hän ei ole käsikirjoittanut itse lukuun ottamatta tarinaa "Ankkalinnan pillipiipari" ("The Pied Piper of Duckburg"), jonka kolme ensimmäistä sivua ovat Carl Barksin käsikirjoittamia.
Vuonna 1989 Rosa lopetti Gladstonelle työskentelyn, sillä Disney ei antanut sen enää palauttaa taiteilijoille heidän tarinoidensa alkuperäisiä piirroksia, eikä Rosa voinut omasta puolestaan hyväksyä tällaista käytöstä, varsinkaan kun hän sai osan elannostaan myymällä niitä. Hän sai kuitenkin pian paljon korkeampipalkkaista työtä yhdysvaltalaiselta DuckTales (Ankronikka) -lehdeltä, jossa julkaistiinkin yksi hänen tarinansa, "Back in Time for a Dime!" Rosa ei kuitenkaan pitänyt siitä, että joku lehden toimittajista muokkasi hänen käsikirjoituksiansa poistaen muun muassa vitsejä, ja lisäksi hänellä oli usein vaikeuksia saada palkkaansa. Niinpä hän erosikin toimestaan.
DuckTalesin jälkeen Rosa siirtyi töihin Disney Televisionille käsikirjoittamaan Pilipalipilotit ("TaleSpin") -nimistä piirrossarjaa. Disney Television oli jo vuotta aikaisemmin tarjonnut Rosalle töitä Ankronikan käsikirjoittajana. Rosa kuitenkin lopetti työt kolmen käsikirjoitetun jakson jälkeen, koska hän ei aina voinut olla varma saisiko hän palkkaa vai ei, ja koska televisiokäsikirjoittajana hän ei saanut olla yksin vastuussa tekemisistään.
Rosa on sanonut omistavan lähes kaikki Walt Disney Picturesin kokopitkät piirroselokuvat. Rosan ehdottomia suosikkeja piirroselokuvista ovat kuitenkin japanilaisen Hayao Miyazakin ohjaamat anime-elokuvat, koska ne ovat hänestä hienostuneempia ja älyllisempiä kuin yksikään Disney-piirretty. Rosa on nimennyt vuonna 1986 ilmestyneen Miyazakin ohjaaman ja Studio Ghiblin tuottaman ' parhaimmaksi näkemäkseen piirroselokuvaksi.
1990-luvulta nykypäivään.
Rosa sai tietää, että Egmont-kustantamo oli julkaissut Euroopassa uusintapainoksia hänen tarinoistaan ja halusi niitä vielä lisää. Myös Oberon oli kiinnostunut hänen tarinoistaan, mutta Rosa valitsi kustantajakseen Egmontin, koska sillä oli suurempi budjetti ja näin ollen varaa maksaa kunnon palkkaa. Egmont oli sitä paitsi ilmoittanut eurooppalaisten lukijoiden kaipailevan jatko-osia vanhoihin Barks-tarinoihin. Samoihin aikoihin Disney otti Gladstonelta oikeuden sarjakuvien kustantamiseen ja se halusi myös Rosan sarjakuvia. Disney ei kuitenkaan suostunut antamaan hänelle alkeellisimpiakaan freelancerin oikeuksia, minkä vuoksi Rosa päätti jäädä Egmontille. Hän teki kuitenkin Disneylle yhden tarinan, "Ahneen palkan" ("The Money Pit"), jolla hän halusi kertoa voivansa työskennellä heille, jos he muuttaisivat sopimusta. Vielä nykyäänkin Rosa tekee sarjakuviaan pääasiassa Egmontille, vaikka hän virallisesti onkin freelancer. Hän on tehnyt myös tarinat "Kolikko karussa" ("The Coin"), "Hakkaa päälle!" ("Attaaaaack!") ja "Culebran liikenero" ("The Sharpie of the Culebra Cut") ranskalaiselle "Picsou"-lehdelle lähinnä siksi, ettei Egmont ollut suostunut kustantamaan niitä. Rosa on tehnyt myös lukuisia yhden sivun kuvia samaiselle lehdelle, koska hän saa niistä työmäärään nähden paremman palkkion kuin sarjakuvista.
Vuonna 1990 julkaistiin ensimmäistä kertaa Rosan tarina, "Jos metsään haluat mennä nyt..." Suomen Aku Ankassa ja vastaavissa skandinavialaisissa julkaisuissa. Vuonna 1991 hän vieraili Skandinaviassa ja huomasi olevansa erittäin suosittu jo silloin. Vuonna 1995 Rosa oli Suomessa ja Skandinaviassa jo niin suosittu, että hän alkoi saada nimensä jokaisen lehden kanteen, jossa julkaistiin jokin hänen tarinansa. Aikaisemmin vain Barksin tarinoita oli mainostettu samalla tavalla. Vuoden 1995 lopulla julkaistiin myös maailman ensimmäinen ainoastaan Rosan tarinoita sisältävä kovakantinen sarjakuvakokoelma, Kadonneen kirjaston vartijat ja muita Don Rosan parhaita. Rosa tuli juhlistamaan kirjan julkaisua Suomeen ja jakoi sen julkistuksen yhteydessä tuhansia nimikirjoituksia ja omistuspiirroksia.
Vuosina 1991, 1992 ja 1993 Rosa teki suurimman ja arvostetuimman työnsä, 12-osaisen "Roope Ankan elämä ja teot" -sarjan, joka kertoo Roope Ankan elämäntarinan kymmenenvuotiaasta pojasta vuoden 1947 joulupäivään. Vuonna 1995 Rosa sai teoksesta parhaan sarjakuvamuotoisen tarinan Eisner-palkinnon. Vuonna 1997 hänet palkittiin parhaana huumorisarjakuvien piirtäjä-käsikirjoittajana.
Vuonna 1999 julkaistiin Rosan kenties tunnetuin teos Suomessa, Kalevalan sammon etsimisestä kertova "Sammon salaisuus", kokoelmassa Sammon salaisuus ja muita Don Rosan parhaita. Rosa kävi tälläkin kertaa juhlistamassa kirjansa julkaisua Suomessa. Vuonna 2001 Suomen Posti julkaisi kaksi postimerkkiä, joissa oli otteita Sammon salaisuudesta. Vuonna 2000 julkaistiin vuodelle 2001 myös ensimmäinen Don Rosa -vuosikalenteri, jollainen julkaistiin myöhemmin myös vuosille 2003 ja 2005.
Maaliskuussa 2001 Rosa kävi Norjassa juhlistamassa hänen aikaisemmista sarjakuvistaan — The Pertwillaby Papersistä ja The Adventures of Captain Kentuckysta — tehtyjä kokoelmia. Kokoelmia tuotiin useita kappaleita myös Suomeen. Saman vuoden kesäkuussa Rosa täytti 50 vuotta, mitä Suomen Aku Ankka -lehti juhlisti muun muassa haastattelulla ja Rosalle omistetulla sarjakuvalla.
Rosa on hyvin perfektionistinen ja osoittaa usein tyytymättömyyttä sarjakuviinsa. Suosiostaan huolimatta hän sanoo näkevän teoksissaan kömpelöä käsikirjoitusta ja amatöörimäistä piirrosjälkeä. Rosalla on vain muutamia sarjakuvia, joista on ilmaisut tyytyväisyyttä käsikirjoituksen ja piirrosten laadusta. "Roope Ankan elämien ja tekojen" lisäksi Rosa on sanonut olevan ylpeä vain tarinoista "Lumikenttien kimallus" ("Last Sled to Dawson"), "Andien kutsu" ("Return to Plain Awful"), "Takaisin Xanaduun" ("Return to Xanadu") ja "Olla kuin ei olisikaan" ("The Duck Who Never Was").
Kesällä 2002 Rosa lopetti työskentelyn. Hän oli kyllästynyt Egmont-kustantamon toimintaan. Amerikkalaisen "Comic Buyer’s Guiden" marraskuun numerossa Rosa totesi: ”He [Euroopan suuret kustantajat] ovat tottuneet uudelleen julkaisemaan töitäni keskustelematta kanssani. Rojaltien puuttumisen lisäksi heidän tuloksensa saavat minut häpeään. Tarinoitani julkaistaan uudelleen usein väärillä kuvituksilla, huonoilla tai väärillä värityksillä, tekstaus on vajavaista tai puuttuu kokonaan ja tietokoneella tehty uuspainos on pikselöitynyttä. Enkä edes tiedä mitä käsikirjoituksilleni tapahtuu käännösvaiheessa. Lukijat, jotka paitsi luulevat että saan kirjoista korvausta, myös olettavat että minulla on jonkinlaista sanavaltaa lopputulokseen ja luonnollisesti syyttävät minua virheistä!” Rosan mukaan syynä lakkoon eivät olleet Suomessa julkaistut kovakantiset kokoelmat, joiden tekemisessä hän oli itse ollut mukana. Rosa totesi, että hän on erittäin tyytyväinen suomalaisen Aku Ankan toimituksen väkeen. Joulukuussa 2002 Rosa ilmoitti päässeensä yhteisymmärrykseen Egmontin kanssa, ja lakko päättyi.
Vetäytyminen eläkkeelle.
Don Rosa on omien sanojensa mukaan lopettanut sarjakuvien piirtämisen pysyvästi.Lopettamisen syiksi Rosa kertoi vakavan silmäsairautensa, palkkakiistan julkaisijan kanssa, sekä jatkuvat ongelmat tekijänoikeuksien ja lisenssimaksujen kanssa. Eläkkeelle siirtymisen jälkeen Rosa on kiertänyt maailmaa tavatakseen ystäviään ja fanejaan. Suomessa Don Rosa vieraili 2.–14. joulukuuta 2009 välisenä aikana ja syyskuussa 2010, kun uusi Rosan kovakantinen Pako Kielletystä laaksosta julkaistiin Suomessa.
Piirrostyyli.
Rosa luonnostelee ihailijalle Aku-piirrosta Stuttgartissa lokakuussa 2006.
Rosa on tunnettu erityisen tarkasta piirrostyylistään, mikä on harvinaista Disney-sarjakuvissa. Rosa piirtää myös taustoille hyvin paljon yksityiskohtia, joissa on pieniä vitsejä, ja jotka voivat jopa sisältää oman pienen tarinan. Toisaalta piirrostyyli on eräs Rosan suosion syistä, mutta monet myös kritisoivat sitä. Lukuisat yksityiskohdat lisäävät joidenkin mielestä sarjakuvan mielenkiintoisuutta, mutta toisaalta ne tekevät lukemisen raskaammaksi.
Rosan mukaan hänen omintakeinen piirrostyylinsä johtuu siitä, ettei hän ole koskaan opiskellut piirtämistä, vaan valmistui insinööriksi. Tämän vuoksi hän käyttää apuna piirtämisessä mallineita ja piirtää jopa Roope Ankan rahasäiliön jokaisen kolikon mallineilla. Piirrosten yksityiskohtaisuus johtuu osittain myös siitä, että Rosa on lukenut lapsuudestaan Barksin lisäksi myös muiden 1950-luvulla työskennelleiden yhdysvaltalaisten sarjakuvakäsikirjoittajien ja -piirtäjien teoksia. Esikuvikseen hän on maininnut muiden muassa MAD-lehden Harvey Kurzmanin ja Will Elderin, Alex Raymondin Flash Gordonin, Curt Swanin ja Kurt Schaffenbergerin Teräsmies-sarjakuvat sekä Will Eisnerin sarjakuvia. Rosa on sanonut nauttivansa seikkailu-, kauhu-, ja tieteisfiktio-aiheisista sarjakuvista. Hän on myös sanonut saaneen vaikutteita eräästä René Goscinnyn ja Albert Uderzon Asterix seikkailee -sarjakuvasta, jonka hän löysi kerran hyllyltä high schoolin kirjastossa. Näistä sarjakuvista Rosa sai vaikutteita omaan tyyliinsä.
Koska jutuissa on sovittu määrä sivuja, Rosa piirtää ensin tarinaa lopusta alkuun päin ja sitten siirtyy piirtämään alusta päin jatkaen niin, että molemmat puoliskot yhdistyvät — siten hän pystyy keskittymään paremmin tarinan tärkeimpiin osiin eli alkuun ja loppuun. Saatuaan piirroksen valmiiksi hän käy katsomassa sitä peilistä, että näkisi paremmin siinä olevat virheet.
Viittaukset Carl Barksin tarinoihin.
Koska Rosa varttui lapsuutensa ja nuoruutensa lukemalla Carl Barksin tarinoita, hänestä tuli Barksin suuri ihailija. Erityisesti ensimmäisissä Disney-sarjakuvissaan Rosa otti mallia Barksin piirroksista ja piirrostyylistä. Jo näissä tarinoissa voi huomata lukuisia viittauksia Barksin klassisiin tarinoihin, kuten Rosan ensimmäisessä Ankka-tarinassa "Auringon pojassa" ("The Son of the Sun") esiintyvät Roope Ankan löytämiin aarteisiin kuuluvat arvoesineet, Barksin klassikkoseikkailussa "Kulmikkaat munat" ("Lost in the Andes") nähdyn vanhan vikunjanmetsästäjän cameo-rooli ja muut vastaavanlaiset yksityiskohdat.
Rosa on myös tehnyt jatko-osia moniin Barksin kuuluisiin Ankka-tarinoihin, kuten "Andien kutsu" ("Return to Plain Awful") "Kulmikkaille munille", "Kolumbukset kartat" ("The Lost Charts of Colombus") "Kultaiselle kypärälle" ("The Golden Helmet") sekä "Pako Kielletystä laaksosta" ("Escape from Forbidden Valley") "Kielletylle laaksolle" ("The Forbidden Valley"). Rosan mukaan jatko-osien käsikirjoittamisen suhteen on oltava varovaisia, ettei tarinoihin syntyisi ristiriitoja alkuperäisen tarinan tapahtumien ja hahmojen kanssa; esimerkki tällaisesta virheestä tapahtui "Andien kutsussa", jossa Barksin "Kulmikkaiden munien" vanha vikunjanmetsästäjä nähdään Kulta-Into Piin oppaana, vaikka alkuperäisessä tarinassa hahmo oli likinäköinen. Rosa on myös saanut moitteita jatko-osistaan. Esimerkiksi kun "Sankari ylitse muiden" ("Super Snooper Strikes Again"), jonka Rosa teki jatko-osaksi Barksin vitsisarjalle "Vahva-Jussi" ("Super Snooper"), julkaistiin Euroopassa, useiden maiden kääntäjät poistivat tekstistä Rosan kirjoittamat lukuisat viittaukset Barksin alkuperäiseen tarinaan, minkä seurauksena monet lukijat epäilivät Rosan tahallisesti ryövänneen Barksin tarinaidean ja esittävän sitä omanaan.
Huomattavin ja tunnetuin Rosan tekemistä viittauksista Barksin tarinoihin on 12-osainen, Roope Ankan elämänvaiheista kertova "Roope Ankan elämä ja teot" -sarjakuvakokoelma, jonka tarinoiden tapahtumat pohjautuvat Barksin tarinoissa mainittuihin tietoihin Roopen nuoruudesta. Koska Barksin tarinoiden viittaukset Roopen nuoruuteen ovat satunnaisia eivätkä tarkoituksellisesti muodosta yksityiskohtaista jatkumoa, ne sisältävät myös monia pieniä ristiriitaisuuksia. Niinpä Rosa joutui käsikirjoitusvaiheessa soveltamaan paljon ja jopa hylkäämään Roopen elämäkerrastaan eräitä Barksin kertomuksissa esiintyviä "vääriä tosiasioita". Esimerkiksi Barksin seikkailukertomus "Taikatiimalasi" ("The Magic Hourglass"), joka oli yksi Roope Ankan varhaisimmista esiintymistä, esittää Roopen rikastuneen lumotun tiimalasin taikavoimien ansiosta, mutta koska myöhempien Barksin tarinoiden mukaan Roope ansaitsi omaisuutensa päinvastoin vuosikymmenten uuraalla työnteolla, Rosa päätti sivuuttaa "Taikatiimalasin" kokonaan Roopen elämäkerrasta.
Toinen huomattava Barksin antamien tietojen pohjalta tehty Rosan teos on Aku Ankan sukupuu, joka pohjautuu keskeisimmiltä osin Barksin 1950-luvulla omaan käyttöönsä luonnostelemaan näkemykseen Ankkojen suvun sukulaissuhteista. Rosan oma näkemys Ankkojen sukupuusta tuli kuuluisaksi, kun Italiassa – maassa jonne on syntynyt oma Ankka-tarinoita piirtävä ja käsikirjoittava sarjakuvateollisuus – kehkeytyi kohu siitä, että Roope ja Mummo Ankka eivät olekaan sukua toistensa kanssa: monissa Euroopan maissa vallitsi Ankka-fanien keskuudessa käsitys, jonka mukaan Roope ja Mummo Ankka ovat sisaruksia. Barksin tarinoissa heitä ei kuitenkaan koskaan esitetä sisaruksina. Eurooppalaisten kustantajien vaatimuksesta Rosan täytyi poistaa sukupuusta Taavi Ankka.
Koska Carl Barks piirsi useimmat Ankka-tarinansa 1950-luvulla ja siksi myös sijoitti Ankat seikkailemaan näihin aikoihin, Rosa on päättänyt osoittaa uskollisuutensa Barksille sijoittamalla myös omat tarinansa 1950-luvulle. Tämän takia Rosan tarinoissa Ankkalinnan arkkitehtuuri, kulkuneuvot, elektronikkalaitteet ja muut vastaavanlaiset visuaaliset yksityiskohdat on suunniteltu ja piirretty 1950-luvun mallisiksi.
Viittaukset historiallisiin tapahtumiin.
Rosalla on tapana sijoittaa tarinoihinsa monia viittauksia historiallisiin tapahtumiin. Jotkut tarinat perustuvat kokonaan historiallisiin tositapahtumiin, esimerkiksi "Kadonneen kirjaston vartijat" ("The Guardians of the Lost Library") käsittelee Aleksandrian kirjaston historiaa, "Ankka kuningas Arthurin hovissa" ("The Once and Future Duck") tarinoita kuningas Arthurista ja "El Doradon viimeisessä valtias" ("The Last Lord of El Dorado") myyttiä El Doradosta. Rosalla on myös tapana piilottaa tarinoihin suuret määrät tarinan etenemisen kannalta epäolennaisia tiedonjyväsiä, joiden ainoana tarkoituksena on Rosan mukaan viihdyttää häntä ja tehdä tarinasta entistä mielenkiintoisemman.
Koska Rosa haluaa tehdä tarinoista historialliselta kannalta mahdollisimman tarkkoja, hän tekee käsikirjoitusvaiheessa valtavan määrän taustatyötä hankkimalla tietoja muiden muassa tarinan historiallista aihetta käsittelevistä tietokirjoista ja valokuvista, minkä jälkeen hän kirjoittaa muistiinpanoja ja aloittaa niiden pohjalta tarinan käsikirjoittamisen. Erityisesti pitkien seikkailutarinoiden taustatyö pidentää sarjakuvien valmistumisaikaa huomattavasti, mutta Rosan mielestä historiallisten viittauksien etsiminen tietoteoksista tekee käsikirjoittamisesta paljon mielekkäämpää. Rosan tarinoissa myös tieteelliset seikat on otettu huomioon, vaikka hahmot seikkailevatkin fiktiivisessä sarjakuvamaailmassa.
Rosan historiallisissa viittauksissa esiintyy tarinan aihetta käsittelevien taustatietojen tai historiallisten paikkojen ohella myös monia historiallisia henkilöitä, joita myös Roope on kohdannut "Roope Ankan elämän ja tekojen" tarinoissa ja niiden niin sanotuissa "b-osissa". Nämä tarinat suorastaan vilisevät erilaisia 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alun merkkihenkilöitä, mukaan lukien Jesse James, Theodore Roosevelt, Buffalo Bill, Annie Oakley, Wyatt Earp, Jack London ja Nikolai II. Hahmot kuitenkin yleensä esiintyvät vain muutaman sivun mittaisissa, yleensä humoristisissa kohtauksissa, vaikka muutamilla henkilöillä kuten Theodore Rooseveltilla on merkittävämpikin rooli Rosan tarinoissa.
Rosa on myös lainannut hahmojensa nimiä historiasta, esimerkiksi "Temppeliherrojen kätketyssä kruunussa" ("The Crown of the Crusader Kings") ja "Kirjeessä kotoa" ("A Letter from Home") esiintyvä temppeliherrojen suurmestari Molay on nimetty Temppeliherrojen ritarikunnan viimeisen johtajan Jacques de Molayn mukaan.
Viittaukset elokuviin.
Historiallisten viittauksien ohella Rosan tarinat sisältävät runsaasti viittauksia esimerkiksi tunnettuihin elokuviin. Monet repliikit, tai toisinaan jopa kokonaiset kohtaukset, voivat olla suoria lainauksia vanhoista klassikkoelokuvista. Rosan mukaan suurinta osaa näistä ei voi edes huomata, mutta historiallisten viittauksien tavoin ne tekevät tarinoiden tekemisestä hauskempaa.
Miltei huomaamaton elokuvaviittaus on esimerkiksi kuorma-auto, jonka Roope vuokraa Andien ylittämistä varten kertomuksessa "Eldoradon viimeinen valtias". Se on tarkka jäljennös autosta, jota käytetään samaan tarkoitukseen ranskalaisessa seikkailuelokuvassa "Pelon palkka" () vuodelta 1953. Toisinaan elokuvaviittaukset ovat helpomminkin tunnistettavia, kuten "Roope Ankan elämän ja tekojen" viimeiseen osaan, "Ankkapalatsin erakkoon" ("The Recluse of McDuck Manor"), sisältyvät useat viittaukset Orson Wellesin kuuluisaan "Citizen Kaneen" vuodelta 1941. Samaan elokuvaan Rosa on viitannut useasti.
Silloin tällöin Rosan tarinoissa hahmojen lausahdukset ovat peräisin suoraan elokuvista, esimerkiksi "Maailman rikkaimmassa ankassa" afrikkalainen poppamies Fuula Tsuula huutaa raivoissaan Roope Ankalle: "M'gawa! Niktimba!" – kyseinen repliikki on peräisin Johnny Weissmullerin tähdittämistä Tarzan-elokuvista. Rosan tarinoissa myös esiintyy elokuvahahmoja, kuten "Kolme caballeron paluun" ("The Three Caballeros Ride Again") konna nimeltä "Kultahattu", joka pohjautuu alun perin Alfonso Bedoyan samannimiseen roolihahmoon vuoden 1948 seikkailuelokuvassa "Sierra Madren aarre".
Tyypillinen "D.U.C.K."-omistus Don Rosan sarjakuvan "Hämäyksen hurrikaani" ensimmäisessä ruudussa. Omistus löytyy Roopen leikekirjan avoinna olevan aukeaman oikeasta alareunasta.
D.U.C.K.-omistukset.
Sarjakuvassa "Olla kuin ei olisikaan" ("The Duck Who Never Was") Mikki Hiiri -nukke esiintyy taustalla vitriinissä. Myöhemmässä ruudussa se ei olekaan enää yhtä iloinen kuin normaalisti.
"D.U.C.K." on akronyymi, jonka Rosa on piilottanut lähes jokaiseen piirtämäänsä Disney-tarinaan ja yhden sivun kuvaan aina ensimmäisestä tarinasta lähtien. Se on omistus Carl Barksille ja tarkoittaa "Dedicated to Unca Carl from Keno" eli "omistettu Carl-sedälle Kenolta".
Aluksi Rosa kirjoitti omistuksen ruudun alakulmaan, mutta toimittajat pitivät sitä signeerauksena, minkä vuoksi se jouduttiin poistamaan. Niinpä Rosa alkoi huolellisesti piilottaa omistukset kuviin, jotteivät julkaisijat löytäisi niitä. Myöhemmin Rosa kertoi omistuksestaan toimittajille, eivätkä he enää poistaneet sitä.
Kahdessa ensimmäisessä Rosan Disney-tarinassa omistus sijaitsee viimeisessä ruudussa, mutta siitä lähtien Rosa on piilottanut omistuksen tarinan aloitusruutuun, paitsi tarinoissa "Onnesta turtana" ("Oolated Luck"), jossa se on viidennessä ruudussa, "Lumikenttien kimallus" ("Last Sled to Dawson"), jossa se on toisessa ruudussa ja "Tyylittä taaplaten" ("Metaphorically Spanking"), jossa se sijaitsee tarinan kolmannessa ruudussa. Rosa piilottaa omistuksensa yleensä myös tarinoiden kansikuviin. Silloin tällöin Rosa itse unohtaa piilottaa omistuksen, tai se katoaa väritysvaiheessa.
Piilotetut Mikki Hiiret.
Rosa on sanonut pitävänsä Mikki Hiirtä mielenkiinnottomana hahmona, eikä hän siksi aio koskaan piirtää Mikki Hiiri -tarinaa. Rosan tapana onkin pilailla hahmon kustannuksella sijoittamalla Mikkiä muistuttava objekti tai kuvio tarinan taustalle, usein nöyryyttäviin paikkoihin. Joskus toimittajat poistavat nämä hahmot julkaisuvaiheessa, erityisesti Yhdysvalloissa, jossa sarjakuvasensuuri on tiukka.
Tuotanto.
Don Rosan Disney-tarinoiden sivumäärä vuosittain
Don Rosan nykyiseen sarjakuvatuotantoon kuuluvat muun muassa 127 Pertwillaby Papers -episodia, 150 Captain Kentucky -episodia, vajaat sata yhteensä noin 1–500 sivua kattavaa Disney-tarinaa, sekä lukuisat kansi- ja pin-up-piirrokset. Hänen tuotantoaan on julkaistu ainakin 23 maassa: Alankomaissa, Brasiliassa, Egyptissä, Espanjassa, Indonesiassa, Islannissa, Isossa-Britanniassa, Italiassa, Kiinassa, Kolumbiassa, Kreikassa, Latviassa, Norjassa, Portugalissa, Puolassa, Ranskassa, Ruotsissa, Saksassa, Suomessa, Tanskassa, Tšekissä, Virossa ja Yhdysvalloissa.
2000-luvulla sivumäärä on laskenut reilusti 1990-luvulta, jolloin Rosa piirsi sivumäärällisesti eniten. Tarinoiden sivumäärien keskiarvo on noussut 1980-luvun noin kymmenen sivun tarinoista nykyisiin keskimäärältään jopa yli 20 sivun tarinoihin.
Yleensä Disney-piirtäjät käyttävät sivua kohti noin kahdeksan ruutua, mutta Rosalla on tapana käyttää jopa 10–12 ruutua. Tämä johtuu siitä, että Rosan on yleensä lupa käyttää tarinoihinsa vain noin 25–30 sivua, mutta hänen suunnitelmansa ovat yleensä huomattavasti pidempiä. Niinpä hänen täytyy mahduttaa yhdelle sivulle mahdollisimman paljon.
Rosa on harvoja Disney-piirtäjiä, jotka sekä käsikirjoittavat että piirtävät tarinansa. Hän on kuitenkin aikaisemmin tehnyt yhteen Ankronikka-tarinaan pelkän käsikirjoituksen, sekä Oberonille työskennellessään piirtänyt muutamia muiden käsikirjoittajien tarinoita.
Rosa lopetti sarjakuvien tekemisen vuonna 2005 osittain siitä syystä, ettei ollut tyytyväinen siihen, että Disney halusi häneltä enemmän lyhyttä materiaalia. Hän itse piti eniten pitkien tarinoiden tekemisestä.
Rosa Suomessa.
Ensimmäinen Suomessa julkaistu Don Rosan tarina oli "Jos metsään haluat mennä nyt...", joka julkaistiin Aku Ankka -lehden vuoden 1990 ensimmäisessä numerossa. Erottuva piirrostyyli keräsi heti huomiota, ja jo numeron 8/1990 toimituspalstalla kyselijöille paljastettiin "jenkkiläisten ankkaintoilijoiden piirissä todelliseksi kulttipiirtäjäksi" luonnehditun taiteilijan nimi. kun taas toinen lukija kritisoi loppuvuodesta julkaistua "Mestaripuutarhuria" piirrosjäljeltään surkeaksi ja tarinaltaan sekavaksi.
Vuoden 1990 jälkeen on Aku Ankassa julkaistu Rosan tuotantoa vuosittain. Kaiken kaikkeaan lehdessä on ilmestynyt noin 70 Rosan tarinaa sekä lukuisia kansi- ja keräilykuvia. Marraskuussa 1995 julkaistiin ensimmäinen Rosa-aiheinen erikoisnumero, 45/1995, joka sisälsi 24-sivuisen tarinan "Kolumbuksen kadonneet kartat" kokonaisuudessaan. Myös Roope-sedässä on julkaistu Rosan piirtämä juliste, kansikuva ja keräilykuva, sekä liitteenä tarina "Takaisin Xanaduun" ("Return to Xanadu"). Aku Ankan sukupuu -juliste julkaistiin alun perin Aku Ankan taskukirjan liitteenä.
Sanoma Magazines Finland (entinen Helsinki Media) on julkaissut vuodesta 1995 lähtien joka toinen vuosi Rosan tarinoita sisältävän kovakantisen kokoelman. Tähän mennessä ovat ilmestyneet kokoelmat "Kadonneen kirjaston vartijat" (1995), "Roope Ankan elämä ja teot" (1997), (2007), "Sammon salaisuus" (1999), "Temppeliherrojen kätketty kruunu" (2001), "Kymmenen avataran aarre" (2003), "Musta Ritari" (2005), "Roope Ankan elämä ja teot 2" (2007), "Kolmen caballeron paluu" (2009) ja "Pako Kielletystä laaksosta" (2010). "Pako Kielletystä laaksosta" kirjan myötä kokoelmateoksissa on julkaistu yhtä tarinaa ("Back in Time for a Dime!") lukuunottamatta koko Don Rosan Disney-tuotanto. Rosan sarjoja on julkaistu myös monissa muissa kokoelmissa, jotka sisältävät useiden eri piirtäjien tarinoita.
Vuonna 2001 kahdessa Suomen Postin julkaiseman Aku Ankka -lehden 50-vuotisjuhlaa juhlistaneen postimerkkiarkin postimerkissä oli otteita Rosan tarinasta Sammon salaisuus. Suomessa on julkaistu myös kolme Rosan julistekuvia sisältävää vuosikalenteria vuosille 2001, 2003 ja 2005. Lisäksi Rosa on piirtänyt Disney-uran ulkopuolella Betoniporsas-yhtyeen vuonna 1998 julkaistun "Rämpätirää"-albumin kannen.
Aiheesta muualla.
*


Pohjois-Irlanti.
Pohjois-Irlanti (, iir. Tuaisceart Éireann) on Irlannin saarella sijaitseva maa, joka kuuluu Yhdistyneeseen kuningaskuntaan. Sen pinta-ala on 13 576 km2, ja asukkaita on vuoden 2009 arvion mukaan noin 1 789 000. Pääkaupunki on Belfast ("Béal Feirste"). Muita kaupunkeja ovat Londonderry, jota kutsutaan usein Derryksi, (iir. "Doire"), Newry, Armagh ja Lisburn.
Kielet.
Pohjois-Irlannin virallinen kieli on englanti. Vuonna 1998 protestanttien ja katolisten välillä solmitun niin sanotun Pitkänperjantain rauhansopimuksen perusteella sekä iirillä että ns. Ulsterin skotilla (Ulster Scots) on ainakin jossain määrin virallinen asema. Ulsterin skotti on paikallinen englannin murre, joka eroaa standardienglannista niin paljon, että sitä voidaan pitää miltei erillisenä kielenä. Iiriä on 1900-luvun alkupuolelle asti puhuttu mm. Rathlin-saarella ("Oileán Reachrann") ja eräissä muissa nykyisen Pohjois-Irlannin osissa, mutta nyt olemassa olevat iirinkieliset yhteisöt ovat syntyneet ennen kaikkea katolisten keskuudessa harjoitetun tietoisen kulttuurityön tuloksena: itse asiassa Pohjois-Irlannin viimeiset alkuperäiset iirinpuhujat olivat etupäässä protestantteja, eivätkä he kyenneet samastumaan katolisen nationalismin elähdyttämään iirinkielisyysliikkeeseen. Belfast on ainoa paikka maailmassa, jossa on pystytty keinotekoisesti luomaan uusi iirinkielinen "kyläyhteisö" pelkästään kielen harrastajien voimin. Nykyään tässä niin sanotussa "Shaw's Road Gaeltachtissa" on jo syntymässä toinen iiriä äidinkielenään puhuva sukupolvi.
Maantiede.
Pohjois-Irlantia kutsutaan erityisesti katolisten keskuudessa nimellä "kuusi kreivikuntaa" ("the Six Counties, na Sé Chontae"), koska siihen kuuluu kuusi perinteisen Ulsterin ("Cúige Uladh") maakunnan yhdeksästä kreivikunnasta: Antrim ("Aontroim"), Armagh ("Ard Mhacha"), Derry ("Doire"), Tyrone ("Tír Eoghain"), Fermanagh ("Fear Manach") ja Down ("An Dún"). Nykyinen hallinnollinen jako ei kuitenkaan noudata perinteisiä kreivikuntarajoja. Esimerkiksi Belfastin kohdalla tällainen olisi epäkäytännöllistäkin, koska kaupunki ulottuu sekä Antrimin että Downin kreivikuntiin. Sen sijaan Pohjois-Irlanti jakaantuu 26 alueeseen; kaupungit ("cities") ja kauppalat ("boroughs") lasketaan alueiden ("districts") kanssa samanarvoisina yksikköinä tähän lukuun mukaan. Jokaista kuntaa hallitsee valtuusto tai neuvosto, "council".
Protestantit kutsuvat Pohjois-Irlantia mielellään Ulsteriksi, vaikka perinteinen Ulsterin maakunta ei kuulu siihen kokonaisuudessaan. Protestantit ovat omaksuneet käyttöönsä myös Ulsterin maakunnan vaakunasymbolin, punaisen käden.
Pohjois-Irlannin ja Irlannin tasavallan rajaa ei ole vedetty yksiselitteisesti eikä sen pituudesta olla yksimielisiä, koska Irlannin itsenäistyessä ei saatu molempien maiden rajaviranomaisia yhteiseen neuvottelupöytään. Tästä syystä esimerkiksi Pettigoen ("Paiteagó") kylä ei sijaitse yksiselitteisesti kummassakaan maassa. Salakuljetus ja monenlaiset kielletyt huvit, kuten kukko- ja koiratappelut, ovatkin Pohjois-Irlannin synnystä asti olleet merkittävä elinkeino rajaseudun asukkaille, eikä terroristeilta ole puuttunut piilopaikkoja.
- Londonderry/Doire
- Down/An Dún
Pohjois-Irlannista käytetyt nimet.
Pohjois-Irlannin virallisena nimenä pidetään Pohjois-Irlantia (Northern Ireland/Tuaisceart na hÉireann), mutta myös monia muita nimiä alueesta käytetään. Osa tasavaltaisista (enimmäkseen katolilaisia) käyttää nimitystä "The Six Counties" (Kuusi kreivikuntaa) tai jopa "The Occupied Six Counties" (Miehitetyt kuusi kreivikuntaa). Varsinkin jälkimmäistä nimikettä pidetään poliittisesti epäsopivana.
Unionistit ja lojalistit (enimmäkseen protestantteja) käyttävät usein Pohjois-Irlannista nimeä Ulster. Tämä nimike on kuitenkin yksiselitteisesti epäkorrekti, koska Ulsterin yhdeksästä kreivikunnasta vain kuusi kuuluu Pohjois-Irlannille. Unionistit ja lojalistit käyttävät muutenkin paljon Ulsterin provinssin symboliikkaa, kuten Ulsterin punaista kättä.
Poliittisesti sopivin nimike on siis Pohjois-Irlanti, mutta silläkin nimellä on ongelmansa. Varsinkin osa irlantilaisista vierastaa nimikettä, koska Irlannin saaren pohjoisin kolkka ei edes sijaitse Pohjois-Irlannissa, vaan Donegalin kreivikunnassa Irlannin tasavallan puolella.
Väestö.
Pohjois-Irlanti jakaantuu kahteen uskonnolliseen pääryhmään, protestantteihin (presbyteerit merkittävin suuntaus, toiseksi merkittävin Irlannin kirkko) ja katolisiin.
Yleisen käsityksen mukaan Pohjois-Irlannin protestantit ovat 1600-luvulla maahantuotujen skottien jälkeläisiä, kun taas katoliset ovat alkuperäisväestöä. Iirin kielen pohjoisissa murteissa sana "Albanach" (skotlantilainen) tarkoittaakin melkein yksiselitteisesti nimenomaan pohjoisirlantilaista protestanttia. Populääri käsitys ei ole aivan yksiselitteisesti totta, koska skottiasutuksen alkuaikoina esiintyi paljonkin kääntymyksiä ja seka-avioliittoja.
Katolisilla on yleensä tyypillisiä irlantilaisia sukunimiä, jotka ovat iirinkielistä tai normandianranskalaista alkuperää. Tämä ei ole tavatonta protestanttisellakaan puolella, mutta silmiinpistävää on, että monilla protestanteilla on englantilaisen tai skotlantilaisen kaupungin nimi sukunimenä - esimerkiksi Paisley. Tämä johtuu siitä, että taistellessaan gaelilaista kulttuuria vastaan Englannin kruunu suositteli tai suorastaan määräsi gaelilais- tai iirinkielisnimiset protestantit ottamaan paikannimen sukunimekseen.
Katoliset ovat yleensä nationalisteja eli kannattavat ainakin periaatteessa Irlannin yhdistämistä yhdeksi valtioksi, protestantit taas ovat unionisteja eli haluavat pysyä Ison-Britannian yhteydessä.
On vaikea sanoa, onko "katolisuus" ja "protestanttisuus" Pohjois-Irlannissa uskonnollinen vai etninen identiteetti. Pohjoisirlantilaisen määrittelevät katoliseksi tai protestantiksi monet muutkin tekijät kuin se, missä kirkossa hän käy (tai on käymättä): myös puhetapa (vain katoliset ääntävät h-kirjaimen nimen muodossa [heitš], protestanteille se on [eitš]), asuinpaikka, kotikatu ja ystäväpiiri ovat osa "protestanttisuutta" tai "katolisuutta".
Politiikka.
Pohjoisirlantilaiset ovat perinteisesti jakautuneet unionisteihin eli lojalisteihin, jotka kannattavat unionia Britannian kanssa, ja nationalisteihin eli tasavaltalaisiin, jotka kannattavat itsenäisyyttä tai liittymistä Irlantiin. Unionistit eli lojalistit ovat olleet uskonnoltaan pääosin protestantteja, nationalistit eli tasavaltalaiset katolisia. Vuoden 2005 kyselyssä 40 % pohjoisirlantilaisista nimesi itsensä unionisteiksi, 22 % nationalisteiksi ja 35 % ei kummaksikaan.
Puolueet.
Pohjois-Irlannin ainoat uskontorajat ylittävät puolueet, Alliance Party, Green Party ja Women's Coalition, ovat varsin marginaalisia vaikuttajia. Vaalitaistot käydään pääosin kahden unionistipuolueen ja kahden nationalistipuolueen kesken. Miltei poikkeuksetta nationalistit keräävät tukensa katolisilta ja unionistit protestanteilta. Unionistien äänistä kilpailevat ennen muuta Ulster Unionist Party sekä pastori Ian Paisleyn ja Peter Robinsonin kiivaista kannanotoista tunnettu Democratic Unionist Party. Muitakin unionistipuolueita on, jos kohta ne eivät ole onnistuneet keräämään kovinkaan suurta kannatusta. Osalla niistä on likeiset suhteet aseellisiin lojalistiryhmittymiin. Katolisten puolella keskiluokka sekä aseellista toimintaa kaihtavat ovat äänestäneet yleensä Social Democratic Labour Partya (kansan suussa tunnettu pilkkanimellä "Stoop Down Low Party"), joka ei nimestään huolimatta ole erityisen vasemmistolainen tai sosiaalidemokraattinen, nuoret ja työväestö tukevat IRA:ta lähellä olevaa Sinn Féiniä. 2000-luvulla DUP ja Sinn Féin ovat keränneet yhteishallintoprosessin hitauteen kyllästyneiden äänestäjien turhautuneisuuden hedelmät ja ovat nousseet alueen suurimmiksi puolueiksi.
Aseellinen toiminta.
Britannian armeija päätti 38 vuotta kestäneen operaationsa Pohjois-Irlannissa 31.7.2007. Pohjois-Irlantiin jää 5 000 hengen rauhanajan varuskunta, kun enimmillään järjestystä ylläpiti 27 000 sotilasta.
Aseellinen toiminta ei ole kadonnut Pohjois-Irlannin katukuvasta. Aseelliset ryhmät, kuten katoliset IRA, INLA, CAC ja RIRA sekä protestanttiset UDA, Ulster Volunteer Force, Ulster Freedom Fighters, Red Hand Commando ja muut, joiden yhteistoimintaelimenä on esiintynyt CLMC (Combined Loyalist Military Command) jatkavat edelleen toimintaansa, joskin pienemmässä mittakaavassa kuin ennen syksyn 1994 tulitaukoja.
Väkivalta ei myöskään ole enää poliittisesti motivoitunutta. Useimmat aseelliset ryhmittymät ovat sekaantuneet järjestäytyneeseen rikollisuuteen, ja tämän päivän aseelliset yhteenotot keskittyvät ennen kaikkea toimintareviireistä kamppailemiseen. Metodit ovat kuitenkin samat kuin esimerkiksi vuosikymmen sitten.
Tasavaltalaisryhmittymät ovat mielellään esiintyneet uskontorajat ylittävinä monikulttuurisen yhdistyneen Irlannin puolestapuhujina, mutta käytännössä mm. IRA:n terrori-iskut ovat vaatineet runsaasti sivullisia ihmishenkiä ja kohdistuneet sekä katolisiin että protestanttisiin siviileihin. Protestanttien kuolinlukuja lisää myös se, että IRA kohdisti kampanjansa erityisesti poliiseihin ja brittisotilaisiin. RUC:sta (nyttemmin Police Service of Northern Ireland, PSNI) yli 90 prosenttia oli protestantteja. IRA:lle uhrit olivat legitiimi viholliskohde, mutta protestanteille iskut näyttäytyivät heidän väestönosansa etnisenä puhdistamisena. IRA (kuten muutkin puolisotilaalliset ryhmittymät) on myös surmannut tai vammauttanut huumekauppiaiksi väittämiään henkilöitä, mutta arvostelijat ovat epäilleet IRA:ta omista huumebisneksistä ja kilpailijoiden raivaamisesta tieltä.
Poliisivoimien vinoutuneen "etnisen" rakenteen ja huonon maineen vuoksi IRA on onnistunut esittämään itsensä katolisen työväestön asuinalueiden järjestyksenpitäjänä ja suojelijana, jonka arvovalta on pitkälti perustunut uhkailuun ja ns. rankaisupahoinpitelyihin.
Parlamentti.
Vuoden 1998 Belfastin sopimuksen (tunnetaan myös nimellä Pitkänperjantain sopimus) jälkeen Pohjois-Irlanti, jota vuodesta 1972 oli hallittu suoraan Lontoosta, sai oman osavaltioparlamentin. Parlamentin toiminta on ollut jo viisi kertaa keskeytyksissä Pohjois-Irlannin poliittisen tilanteen epävakauden vuoksi. Unionistit katsovat, että Belfastin sopimus ja erityisesti siihen sisältyvä yhteistyö Irlannin tasavallan kanssa on askel kohti yhdistynyttä Irlantia samalla, kun Tony Blairin linjanvedot ovat näyttäneet heidän mielestään vain sarjalta myönnytyksiä IRA:lle ja Sinn Féinille.
Unionistien veto-oikeus perustuu heidän enemmistöasemaansa Pohjois-Irlannissa, mutta he ovat ottaneet vakavasti koulutetun protestanttiväestön maastamuuton, Sinn Féinin kasvun sekä tasavaltalaisten vihjaukset katolisten suuren syntyvyyden suosiollisesta vaikutuksesta saaren yhdistymiselle. Unionistien enemmistöasema ei ole täten taattu. Tosin on hyvä muistaa, että kaikki katoliset eivät tue saaren yhdistämistä ja että väitteet uskonnon ja politiikan deterministisestä suhteesta ovat pelkästään politikointia. Tasavaltalaisten strateginen IRA:lla kiristäminen on lisännyt Paisleyn johtaman DUP:n kannatusta. Äänestäjien mielestä David Trimble (UUP) ei vaatinut tarpeeksi paljon tarpeeksi ajoissa tasavaltalaisilta sekä Britannian ja Irlannin tasavallan hallituksilta. Samaten Paisleyn räväkkä esiintyminen on nostattanut Sinn Féinin kannatuslukuja. Puolueesta on tullut erilaisten vähemmistöjen oikeuksien innokas puolestapuhuja, mikä on vedonnut erityisesti nuoriin äänestäjiin.
Sinn Féin on myös onnistunut esittämään itsensä maltillisena myönnytysten tekijänä ja kompromissien hakijana katolisten ja kansainvälisen median keskuudessa. Tämä asetelma on korostunut erityisesti jokakesäisen marssikauden aikana, jolloin protestanttisen Oranialaisveljeskunnan ehdottomuus on näyttäytynyt vihamielisempänä kuin katolisten väkivaltainen mellakointi. Toukokuussa 2005 pidetyt vaalit osoittivat kuitenkin, että Sinn Féin oli tullut tiensä päähän äänisaaliin kasvattamisessa siihenastisella strategiallaan, ja heinäkuussa IRA ilmoitti lopettavansa aseellisen toimintansa. IRA:sta oli ehtinyt tulla Sinn Féinille taakka erityisesti Irlannin tasavallassa, jossa sen kannatus ei ole vieläkään noussut mainittavaksi. Ryhmittymä alkoi etsiä kunniallista tietä pois aseellisesta toiminnastaan jo 1970-luvulla, mutta sisäiset kiistat ja toisaalta muiden osapuolten linjaukset hidastivat prosessia. 1990-luvulla IRA:n pääasiallisena tehtävänä oli toimia neuvotteluaseena, jotta Sinn Féin saisi aikaan mahdollisimman otolliset olosuhteet saaren yhdistämiselle. Lontoo vastasi IRA:n ilmoitukseen vapauttamalla ns. Shankillin pommittajaksi kutsutun IRA:n jäsenen, kiihdyttämällä joukkojen vetäytymistä alueelta sekä lakkauttamalla erikoisosaston RIR:n (aikaisemmin UDR), jonka jäsenistä enemmistö oli protestantteja. Unionistit ovat suhtautuneet itse ilmoitukseen skeptisesti, mutta Blairin toimiin suorastaan vihamielisesti väittäen, ettei heille oltu kerrottu aiotuista toimista etukäteen. Lisäksi unionistit katsovat, että lisämyönnytyksiä ei tulisi tehdä ennen kuin IRA:n lausunto on todettu paikkansapitäväksi myös pidemmällä aikavälillä. On myös syytä huomata, että IRA ei lakkauttanut itseään kuten Paisley on vaatinut.


Sauvo Puhtila.
Niilo Sauvo Pellervo Puhtila (s. 27. huhtikuuta 1928 Helsinki), tunnettu paremmin nimellä Saukki, on sanoittaja (monella eri nimimerkillä), säveltäjä ja radiotoimittaja. Saukki on ollut vahva vaikuttaja suomalaisella musiikkialalla. Uransa aikana hän työskenteli monien suomalaisen viihteen suurnimien, kuten Laila Kinnusen, Jaakko Salon, Annikki Tähden ja Olavi Virran kanssa. Hän vaikutti myös Yleisradiossa toimittajana, nuorten ajanvieteohjelmien päällikkönä ja lopulta viihdepäällikkönä.
Sauvo Puhtila oli mukana perustamassa ELVIS RY:tä, ja hän muun muassa juonsi ensimmäisen Sävel on vapaa -lähetyksen vuonna 1970.
Toimittuaan noin 25 vuotta musiikkialalla Sauvo Puhtila jäi eläkkeelle Yleisradion viihdepäällikön tehtävästä vuonna 1979. Reino Helismaa -palkinnon Puhtila sai 1999 ja Juha Vainio -palkinnon 2002. Useiden eri nimimerkkien käytön vuoksi hänen työnsä ei ole aiemmin saanut sille kuuluvaa huomiota. Hän on myös pysynyt pois julkisuudesta omasta halustaan.
Sauvo Puhtilan puoliso oli toimittaja, kirjailija ja sanoittaja Kirsti Puhtila (1929-2006) ja pojat toimittaja Matti Puhtila (1958-2005) sekä sanoittaja-sarjakuvapiirtäjä Petri (Putri) Puhtila.
Sauvo Puhtila on nykyään jättäytynyt kokonaan pois julkisuudesta ja hän asuu helsinkiläisessä vanhainkodissa.
Sauvo Puhtilan sanoitusura.
Sauvo Puhtilan ensimmäiset sanoitukset julkaistiin 1951. Aikaa myöten hänestä tulikin Suomen ahkerimpia sanoittajia. Saukki sanoitti ja käänsi etupäässä iskelmiä, 1950-luvulla varsinkin italialaisia. Aikaa myöten mukaan tulivat myös esimerkiksi lastenlaulut ja hengelliset laulut. Saukin hedelmällisin kausi sanoittajana sijoittuu aikavälille 1955−1965. Sanoitustyön lisäksi hän sävelsi muutamia iskelmiä, kuten Annikki Tähden Humppa-Veikkojen kanssa vuonna 1961 levyttämän "Villit ruusut", sekä lastenlauluja.
Saukki piti tärkeänä, että hänen tekstinsä täyttivät runousopin vaatimukset. Esikuvikseen runoilijoina hän on maininnut Eino Leinon, Yrjö Jylhän, Aaro Hellaakosken ja Aale Tynnin.
Saukin sanoitukset ovat helposti laulettavia ja mieleen jääviä. Niiden tunnettuutta heikentää kuitenkin hänen käyttämiensä nimimerkkien runsas määrä: 13. Toisaalta niiden taakse piiloutumisen ymmärtää, sillä toimittajana ja viihdepäällikkönä hän oli työnsä puolesta paljon julkisuudessa.
Hänen arvioidaan sanoittaneen ja kääntäneen noin 9 000 laulua, joista suurin osa on vielä levyttämättä.
Pääperiaatteena nimimerkkien käytössä oli, että Scandialle sanoituksia tehdessään hän käytti Saukkia ja muille tehdessään muita nimimerkkejä.
Saukki ja Oravat.
Parhaiten Puhtila muistetaan Saukista ja Pikkuoravista; Pikkuoravien osat lauloi Eino Virtanen. Levytettäessä hän lauloi hitaasti, ja levyn kierroksia lisättäessä saatiin oravaääni. Virtasen äänen tunnistaa laitettaessa 45 kierroksen levyn soimaan 33 nopeudella. Vaikka levytysten kohdalla useimmiten puhutaan Pikkuoravista, etiketeissä esittäjät olivat muodossa Saukki ja Oravat. Saukista ja Pikkuoravista tuli aikojen mittaan käsite; vielä nykyäänkin heidän esittämiään lauluja soitetaan radion lastenohjelmissa. Saukin ja Pikkuoravien ensimmäinen levytys "Pikkuoravien joululaulu" tehtiin vuonna 1959 ja viimeinen "Pikkuoravien hyppyrilinko" vuonna 1978. Saukin ja Pikkuoravien ensimmäinen EP-levy (Jöröjukka-rock, Saukki-sedän lastentunti, Elmerin humppa, Pikkuoravien tuutulaulu) nousi Suomen myydyimpien EP-levyjen listalla vuonna 1961 kahdeksanneksi. Kråklund Records julkaisi esityksistä cd-levyn vuonna 1999.
Aiheesta muualla.
*


Euroopan avaruusjärjestö.
Euroopan avaruusjärjestö (European Space Agency, ESA) on vuonna 1975 perustettu avaruustutkimukseen keskittynyt kansainvälinen järjestö. Siihen kuuluu 20 eurooppalaista jäsenmaata. Suomi liittyi vuonna 1987 ESA:n liitännäisjäseneksi ja 1. tammikuuta 1995 alkaen jäseneksi (samaan aikaan kuin Suomen EU-jäsenyys alkoi). Kanada on ollut vuodesta 1979 ESA:n yhteistyöjäsen.
Järjestön pääjohtaja on vuoteen 2015 asti ranskalainen Jean-Jacques Dordain.
Uusimmat jäsenmaat.
Romania liittyi ESA:n 19. jäseneksi vuoden 2011 aikana, se solmi liittymissopimuksen 20. tammikuuta 2011 – kun Romanian parlamentti on hyväksynyt sopimuksen ja Romania on maksanut liittymismaksun, jäsenyys astuu voimaan. Puola hyväksyttiin ESAn jäsenmaaksi 13. heinäkuuta 2012. http://www.esa.int/esaCP/SEMYJ7KXB4H_index_0.html ESA Council approves the accession of Poland, www.esa.int 13.7.2012
EU-alueen avaruustoiminnan runko.
Vuoden 2004 puolivälissä ESA:lla oli 1 904 työntekijää. Sen budjetti vuodelle 2005 oli 2 977 miljoonaa euroa - vuonna 2011 ESA:n budjetti on edelleen 2975 miljoonaa euroa, joka merkitsi sitä, että 14 sen jäsenmaista korotti vuosimaksuaan ESA:lle huolimatta julkisen velan ongelmista EU-kansantalouksissa. Budjetin päälle tulee "kolmansien tahojen ohjelmat", lähinnä EU:n Galileo-satelliittipaikannusohjelma ja EU:n GMES Sentinel-kaukokartoitussatelliittien rahoitusosuus, jotka yhdessä merkitsevät vuonna 2011 ESA:lle 778 miljoonan euron tuloa vuosittain ja EUMETSAT maksaa ESA:lle noin 200 miljoonaa euroa. ESAn suurimmat rahoittajat ovat Ranska (29 %), Saksa (23 %), Italia (14 %) ja Englanti (9 %). Nämä neljä suurinta jäsenmaata rahoittavat 75 % ESA:n toiminnasta.
ESA:n ohella muita suuria avaruusalan toimijoita ovat Ranskan (CNES), Saksan (DLR), ja Italian (ASI) avaruusjärjestöt sekä Englannin avaruuskeskus (BNSC eli UK Space Agency), jotka edustavat maitaan ESAn toimielimissä. Näiden maiden valta on suurin ESA:ssa, mutta Espanja (CDTI-teknologiarahoitusorganisaatio) on noussut rahoittajana lähelle Englannin tasoa.
Euroopan (pois lukien Venäjän ja Ukrainan) avaruustoiminta työllistää 40 000 ihmistä. Euroopan avaruustoiminnan volyymi on noin viisi miljardia euroa. ESA kattaa tästä noin 60 % ja on sitenkin Euroopan suurin ja maailman toiseksi suurin avaruusjärjestö. ESA:n avaruustoiminta on sen peruskirjan mukaisesti rauhanomaista, ja valtaosa myös muusta EU-alueen avaruustoiminnasta on siviililuonteista.
ESA:n jäsenmaiden avaruusteollisuuden suurimmat yritykset ovat monikansallinen EADS Astrium ja ranskalais–italialainen Thales Alenia Space, joille ESA on merkittävin avaruusalan markkina.
Suomen rahoitusosuus ESAssa on 0,6 % eli noin 20 miljoonaa euroa vuodessa. EU:n avaruustoimintaan Suomi maksaa EU-veron kautta BKT-osuutensa mukaisesti noin prosentin. Suomen avaruusteollisuudessa työskentelee noin 150-180 ihmistä.
Historia.
ESA perustettiin vuonna 1973 kehittämään eurooppalaista avaruustutkimusta. Se aloitti työnsä kaksi vuotta myöhemmin. Se jatkoi kahden 1960-luvun alussa perustetun eurooppalaisen avaruusorganisaation, ESRO:n ja ELDO:n, toimintaa ja syntyi näiden fuusiona. ESRO:n jäsenmaat olivat ESA:n alkuperäiset luojat. Niiden jälkeen Irlanti liittyi ESA:an vuonna 1975, Itävalta ja Norja vuonna 1987 ja Suomi vuonna 1995. Suomea ovat seuranneet 2000-luvulla Portugali, Luxemburg, Kreikka ja Tšekki.
ESRO, "European Space Research Organisation", perustettiin 14. kesäkuuta 1962, ja se aloitti toimintansa 20. maaliskuuta 1964. Se rakensi alkujaan vain tieteellisiä satelliitteja, sittemmin myös sää- ja tietoliikennesatelliitteja. Sen jäsenmaat olivat Belgia, Englanti, Espanja, Hollanti, Italia, Ranska, Ruotsi, Saksa, Sveitsi ja Tanska. Aloite perustamiseen tuli italialaiselta professori Amaldilta ja muilta CERNin keskeisiltä henkilöiltä. Kun ESRO:n toiminta laajeni, sen taloudenhoito vaikeutui, koska isot ohjelmat nielivät enenevästi rahaa, ja jäsenvaltioiden oli vaikea myöntää sille riittävää rahoitusta 1970-luvulla, jolloin inflaatio, työttömyys jne. alkoivat vaivata Länsi-Euroopankin kansantalouksia.
ELDO, European Launcher Development Organisation, pyrki rakentamaan eurooppalaisen kantoraketin, Europan, epäonnistuen pyrkimyksessään. Sen jäsenmaat olivat Belgia, Englanti, Hollanti, Italia, Ranska ja Saksa. Aloite tuli Englannilta, joka oli luopumassa Blue Streak -ydinohjukseksensa kehittämisestä. Eisenhowerin hallitus painosti Englantia siirtymään Yhdysvalloissa valmistettavien Polaris-ohjusten käyttäjäksi, kuten tapahtuikin. Englanti halusi kyseisen keskimatkan ohjuksen kehityskustannuksistaan jotain hyötyä itselleen. ELDO:a on pidetty muun muassa projektinhallinnallisena painajaisena eri maiden risteävien tavoitteiden vuoksi. Europa-kantoraketin seuraajaksi tuli pääasiassa CNESin kehittämä LS3-raketti, josta tuli kaupallisesti menestynyt Ariane 4 -kantoraketti.
Toiminta.
Nykyisin järjestöllä on käytössään lukuisia satelliitteja, avaruusluotaimia, maa-asemia jne. ESA tekee yhteistyötä NASAn ja Venäjän avaruusjärjestön kanssa muun muassa osallistumalla Kansainvälisen avaruusaseman (ISS) rakentamiseen. ESA:n yhteistyö Venäjän kanssa alkoi 5. lokakuuta 1994 solmitulla yhteistyösopimuksella ja laajenee Sojuz-kantoraketin laukaisuihin Kourousta. Kiinan ja Intian (ISRO) kanssa ESA tekee yhteistyötä muun muassa Galileo-paikannussatelliittien kehittämisessä.
Euroopan avaruusjärjestön toiminnan määrittelee konventio (Convention), jonka hyväksymisallekirjoitukset alkoivat Pariisissa 30. toukokuuta 1975. Se astui voimaan 30. lokakuuta 1980.
Neuvosto.
Koska ESA on monikansallinen valtioiden rahoittama organisaatio, sen päätöksiä tekevät eri maiden edustajat ESA:n neuvostossa ja eri ohjelmien ohjelmakomiteoissa. Neuvosto on ylin päättävä elin.
22. kesäkuuta 2005 sen puheenjohtajaksi valittiin 2 vuodeksi saksalainen Sigmar Wittig. Hänen seuraajakseen tuli vuonna 2007 ruotsalainen Per Tegner, jota seurasi CDTIn pääjohtaja Marice Lucena, jota seuraa kesäkuusta 2010 alkaen englantilainen David Williams.
EU ja ESA ovat pitäneet yhteisiä ministeritasoisia European Space Councileita vuodesta 2003 alkaen likimain vuosittain. Syy tähän on EU:n suurempi rooli Länsi-Euroopan avaruustoiminnassa ja ESA:n rahoittajana.
ESA:n direktoraatit ja ohjelmat.
ESA:n toiminta toteutetaan ohjelmittain, joita hoitavat direktoraatit (osastot). Vuonna 2003 ESA:n organisaatiota uudistettiin. Tällöin osa osastojen nimistä ja johtajista vaihtui.
Tiedeohjelma (Science Programme).
Tiedeohjelma toteuttaa ESA:n avaruustieteen avaruusluotainten ja satelliittien valinnan, rahoituksen ja toteutuksen. Tiedeohjelma on pakollinen ohjelma, johon kaikki ESA:n jäsenvaltiot osallistuvat niiden bruttokansantuotteen suuruuden mukaisella panoksella. ESRO:ssa tämä ohjelma edusti kaikkea tiedettä (kaukokartoitus, sääsatelliitit, tietoliikennesatelliitit), josta sen nimi tiedeohjelma johtuu. Ohjelma loi 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa muun muassa ESA:n ensimmäiset sääsatelliitit ja tietoliikennesatelliitit. Tiedeohjelman budjetti on ollut 1990-luvun puolivälistä, jolloin Toulousessa pidetyssä ministerikokouksessa jäsenmaat pysäyttivät sen budjetin kasvun, alkaen noin 400 miljoonaa euroa. Tämä on hieman yli 10 % ESAn kokonaisbudjetista. Direktoraatin nimi on 2000-luvulla muuttunut muotoon Directorate of Science and Robotic Exploration (D/SRE). Pääosa tiedeohjelman henkilöstöstä toimii ESA:n tiede- ja teknologiakeskuksessa ESTEC:issä, Hollannissa, mutta osa toimii ESAC:issa, Espanjassa.
17. lokakuuta 1994 Tiedeohjelma esitteli Horizons 2000 Plus-ohjelman, joka pohjautui aiempaan, 1980-luvun puolivälissä hahmoteltuun, Horizon 2000-ohjelmaan. Nykyinen pitkän aikavälin ohjelma on Cosmic Vision, jonka toteutus alkoi vuonna 2007. Vuonna 2005 valittiin alustavasti vuosina 2015-2025 laukaistavien avaruuslentojen teemat, jotka kuuluvat Tiedeohjelman "Cosmic Vision"-suunnitelmaan. Tutkimusteemat ovat planeetat ja elämä ja Aurinkokunta, perusfysiikka (Fundamental Laws) ja universumi.
Kilpailevat suuret missioehdotukset (900 M€/kpl) ovat pitkin 2000-lukua olleet LISA (gravitaatioaallot), entinen XEUS eli IXO (röntgen) ja LAPLACE/EJSM (Jupiterin Europa-kuu), mutta näistä mikään ei välttämättä toteudu. Keskenään kilpailevia keskikokoisia (300-600 Meuroa) missioita ovat Euclid (pimeä energia; missio päätettiin toteuttaa), Plato (maankaltaiset planeetat) ja Solar Orbiter
Luotainrakettiohjelma.
ESRO aloitti tieteellisen avaruustutkimuksen luotainraketeilla, joita edelleen laukaistaan Ruotsin Kiirunasta.
Suomi ei osallistu tähän ohjelmaan, mutta suomalaisia tiedelaitteita on lentänyt 2000-luvulla ESAn luotainrakettien kyydissä.
Kaukokartoitusohjelma.
ESA:n kaukokartoitusohjelma (Earth Observation Programme) toteuttaa kaukokartoitussatelliittien toteutuksen. Se rahoittaa myös datan käyttöä, alan tutkimusta ja sen alkavia sovellutuksia. Toisaalta data ei ole ilmaista kuten avaruustieteessä. Pääosa ohjelman henkilöstöstä toimii ESRIN:issä, Italiassa. Ohjelman johtaja on saksalainen Volker Liebig.
ESA:n toteuttamia kaukokartoitussatelliitteja ovat ERS-1, ERS-2, ENVISAT-1 ja laukaisussa menetetty CryoSat. Rakenteilla ovat GOCE, SMOS ja ADM-Aeolus -satelliitit. Tulevista missioista SWARM päätettiin toukokuussa 2004 rakentaa ja se laukaistaan vuonna 2012. EarthCARE on rakenteilla vuonna 2012 ja laukaistaneen vuonna 2014. Sitä seuraavia missioita esisuunnittellaan (CoreH2O, Premier, Biomass, Flex jne. - kilpailevat keskenään).
ESRO ja ESA aloittivat aikoinaan EUMETSAT-organisaation (Euroopan sääsatelliittiorganisaation, joka toimii Darmstadtissa, Saksassa) rahoittamalla ja toteuttamalla sen ensimmäiset sääsatelliitit, jotka olivat ESA:n ensimmäiset kaukokartoitussatelliitit. Vuonna 2012 suunnitteilla on Meteosat Third Generation (MTG) säässatelliitti ja kaavailuissa MeTOP Second Generation.
Tämä ohjelma on vapaaehtoinen, mutta useimmat ESA:n jäsenvaltiot osallistuvat siihen. Ohjelma koostuu monista vapaavalintaisista aliohjelmista. Sen budjetti on noin 400 miljoonaa euroa.
ESA:n satelliittitietoliikenteen ja integroitujen sovellutusten ohjelma.
Pitkään nimellä Tietoliikenneohjelma (ARTES) toiminut ESA:n ohjelmalinja kehittää uusia kokeellisia tietoliikennesatelliitteja ja niiden käytön sovellutuksia. Tietoliikenneohjelman nimi muuttui vuonna 2007 muotoon "Telecommunications and Applied Initiatives" (TIA). Sen ohjelmat kulkevat edelleen nimellä "ARTES + numero"
Ohjelman ohjelmaneuvoston (JCB, Joint Communications Board) puheenjohtajana toimi vuosina 2005-2008 ensi kertaa suomalainen dipl.ins. Heikki Hannula ja 2008 syksystä alkaen saksalainen Gerhart Kraft.
Tietoliikenneohjelma on osa ESA:n "European Union and Industrial Programmes"-osastoa. Sitä johti vuodet 2002-2008 italialainen Giuseppe Viriglio ja vuodesta 2008 alkaen ranskalainen Magali Vaissière. Tietoliikenneohjelmasta erotettiin vuoden 2008 kesällä Galileo-ohjelma, jota oli aiemminkin hallinnut erillinen ohjelmaneuvostonsa (PB NAV). Vuonna 2009 Galileo-ohjelma sai uuden nimen, Navigaatio-ohjelma. Sitä johtaa Didier Faivre.
ESA:n toteuttamia tietoliikennesatelliitteja ovat muun muassa
ESA avusti Länsi-Euroopan satelliittitietoliikenteen organisaation INMARSAT ja EUTELSAT 1970-luvulta lähtien. Organisaatiot olivat lähinnä kansallisten posti- ja telelaitosten rahoittamia. ESA toteutti niiden ensimmäiset tietoliikennesatelliitit. Molemmat organisaatiot on 2000-luvulla muutettu valtioiden välisistä organisaatioista yksityisiksi yrityksiksi.
ESA:n satelliittipaikannusohjelma.
ESA:n satelliittipaikannusohjelma käynnistyi vuonna 1998. Vuoteen 2008 asti Galileo-ohjelmaa johdettiin ESA:n tietoliikennedirektoraatista. Huhtikuussa 2008 direktoraatti jaettiin kahtia Tietoliikenne ja sovellutukset -ohjelmaksi (D/TIA) sekä Navigaatio-ohjelmaksi (D/NAV; entinen nimi: Galileo-ohjelma eli D/GAL). Jälkimmäistä johti René Oosterlinck talveen 2011 asti, jonka jälkeen johtoon tuli ranskalainen Didier Faivre vuoden 2015 tammikuuhun asti.
Direktoraatti on toistaiseksi väliaikainen. Se kehittää 2010-luvulla Galileo-satelliittipaikannusjärjestelmän ja EGNOS-tukijärjestelmän kokonaan Euroopan komission rahoituksella. Jatkossa satelliittien teknisen kehityksen voi johtaa Euroopan komission satelliittipaikannusvirasto (GNSS Supervisory Authority). Satelliittien palvelut eli maanpäälliset sovellutukset on 2000-luvun alusta lähtien kehitetty Euroopan komission kuudennen ja seitsemännen puiteohjelman projekteissa.
Miehitetyt lennot ja mikrogravitaatio-ohjelma.
ESA:n Miehitetyt lennot -ohjelma (Human Space Flight Directorate; 2000-luvun alussa "Human Spaceflight, Microgravity and Exploration Programmes"-niminen) sai alkunsa avaruussukkulaan toimitetusta Spacelab-laboratoriosta, joka lensi parikymmentä kertaa vuoteen 1998 mennessä, jolloin sen käyttö lopetettiin. Ohjelma toimii pääosin ISS-avaruusaseman kehittämisessä ja käytössä. ESAn avaruusasemamoduulit ja ATV-huoltoalus on vuoteen 2010 mennessä laukaistu avaruusasemalle.
Ohjelma on osa direktoraattia, jota johti ranskalainen Daniel Sacotte vuoteen 2008 asti, jolloin italialainen Simona di Pippo valittiin sen johtoon. Häntä seuraa keväästä 2011 alkaen saksalainen astronautti Thomas Reiter.
ESA-jäsenmaista Suomi, Englanti ja Irlanti eivät osallistu tähän ohjelmaan. Suomi on kuitenkin osallistunut vuodesta 2004 alkaen Euroopan komission kuudennen puiteohjelman IMPRESS-projektiin, joka on ESA:n mikrogravitaatio-osaston johtama.. Tähän projektiin liittyvä ensimmäinen Texus 42-luotainraketin laukaisu tapahtui Kiirunasta 1. joulukuuta 2005 klo 09:06 (UTC).
Vuonna 2008 kaikki ESA:n jäsenmaat olivat mukana uuden astronauttiryhmän valinnassa, ts. myös suomalaiset voivat hakea ESA:n astronauteiksi ("katso Euroopan astronauttijoukot").
Aurora-ohjelma on osa miehitettyjä lentoja - se keskittyy aurinkokunnan tutkimiseen, tutkimusmatkailuun (exploration) siinä merkityksessä, että jatkossa tutkimusta tekisivät astronautit Kuussa, planeetoilla ja asteroideilla. Tässä on nähtävissä yhteinen tavoite NASAn kaavaileman Moon-to-Mars-tutkimusmatkaohjelman kanssa. EU:n puolella Aurorasta käytetään kuvausta Inspirational Programme, jolla viitataan sen yleiseen kiinnostavuuteen. Auroran tavoite on viedä eurooppalaisia astronautteja Marsiin vuoteen 2030 mennessä. Ensimmäisten 15 vuoden ajan ohjelmassa laukaistaan avaruuteen vain miehittämättömiä avaruusluotaimia. Ohjelmassa on kahdenlaisia avaruusaluksia, suuria Flagship-missioita ja pieniä Arrow-missioita.
Suomi ei ole osallistunut Auroraan sen perustamisesta 2001 lähtien.
Kantoraketti-ohjelma.
ESAn kantoraketti-ohjelma on kehittänyt Ariane- ja Vega-kantoraketit. Ariane 5-rakettien kaupallinen myynti tapahtuu Arianespace-yhtiön kautta. Ohjelma kehittää Ariane 5:stä voimakkaampaa versiota. Ohjelma kehitti pienemmän italialaisen Vega-raketin, jonka esilento tehtiin 13. helmikuuta 2012. Venäläisen Sojuz-kantoraketin käyttö ESAssa kuuluu myös sen tehtäviin. Ensimmäinen Sojuz-laukaisu Kourousta tapahtui syskyllä 2011.
Suomi ja Englanti eivät osallistu tähän ohjelmaan: Kaikki ESAn jäsenmaat osallistuvat Kouroun avaruuskeskuksen kustannuksien kattamiseen.
Muuta.
ESA on johtava toimija Euroopan avaruustekniikan standardointia tekevässä ECSS-organisaatiossa. Vielä 1990-luvun puolivälissä ESA julkaisi PSS-julkaisusarjassaan omia standardejaan.
ESAn ulkosuhteiden johtaja oli vuoteen 2008 asti René Oosterlinck.
ESA:n avaruuslentäjät.
2005 alkuun mennessä ESA on toteuttanut 18 astronauttilentoa, 12 Sukkuloilla, 3 Mir-avaruusasemalle ja 5 Sojuz-lentoa ISS-avaruusasemalle.
Nykyisiä lentokelpoisia astronautteja (kotimaa, ikä vuoden 2011 alussa)
"Non-flight status"-astronautteja (kotimaa, ikä vuoden 2011 alussa)
Vuonna 2001 ESA:lla oli 16 astronauttia, joista monet odottivat ensimmäistä lentoaan. Vuonna 2007 ESA:lla oli seitsemän lentokelpoista astronauttia. Luku putoaa joissain skenaarioissa (astronauttien lähtiessä muihin töihin) ilman uuden koulutusjakson aloittamista nollaan vuoden 2010 ja 2013 välillä. Eläköityminen (ESAn eläkeikä on 60 vuotta) kutistaa astronauttien määrän kuuteen vuoteen 2014 mennessä, mutta ko. astronautit olisivat aika vanhoja eikä välttämättä lentokelpoisia.
Vuoden 2009 valitut astronauttikokelaat.
Vuonna 2008 ESA avasi uuden astronauttien haun, johon voi hakea kuka tahansa ESA-jäsenmaan kansalainen (tavoiteikä: alle 37-vuotias). Keväällä 2008 ESA aloitti neljän uuden avaruuslentäjän hakemisen siten että valinta olisi valmis keväällä 2009. 2008-09-19 alkaneessa ja 2008-06-18 päättyneessä avoimessa haussa hakemuksen jätti lähes 10 000 hakijaa. Näistä 8413 täytti alustavat kelpoisuusvaatimukset. Edelleen 918 valittiin psykologisten kokeiden ensimmäiseen vaiheeseen ja näistä 192 valittiin psykologisten testien toiseen vaiheeseen 2008-09-24. Psykologisten testien jäljelle jääneille 80 ehdokaalle tehdänä kattavat lääketieteelliset testit tammi/helmikuussa 2009. Sitten noin 40 hakijaan näistä haastatellaan. Lopulta kuusi henkilöä valittiin astronauttikoulutukseen (katso Euroopan astronauttijoukot – astronauttihaku).
Valitut astronauttikokelaat ovat vuonna 2010 aloittaneet koulutuksensa
Painottomuuslennot lentokoneilla.
ESAn miehitettyjen lentojen direktoraatti järjestää painottomuuslentoja Airbus A300 -lentokoneella, joihin muun muassa suomalaiset teekkarit ovat osallistuneet muutamia kertoja.
Jäsenmaat.
ESAn jäsenmaat, niiden ESA-vastuuorganisaatiot ja niiden ulkoiset linkit (ks. myös Luettelo avaruusjärjestöistä)
Jäsenehdokkaat.
Plan for European Cooperating State eli PECS-sopimuksen puitteissa yhteityötä tekevät EU-maat voivat toimia ESAn ohjelmissa ennen jäsenyyttä ja jäsenyyttä huokeammin kustannuksin.
Yhteistyö muiden maiden kanssa.
Merkittävin ja pitkäaikaisin ESAn yhteistyökumppani on NASA. Toinen pitkäaikainen ESAn yhteistyökumppani on Japanin avaruusjärjestö, JAXA.
ESAlla on jonkin verran yhteystyötä Intian avaruusjärjestön, ISROn, kanssa. PROBA-luotain laukaistiin intialaisella kantoraketilla. Vuoden 2005 talvella ESA päätti osallistua (tieteellisiä laitteita toimittamalla) Intian Kuu-luotaimeen, Chandrayaan-1:een.
Kanada on ollut ESAn liitännäisjäsen 1. tammikuuta 1979 alkaen. Kanada on ollut avaruustoiminnan alalla edistyksellinen maa muun muassa tietoliikennesatelliittien käytössä, ks. Anik. Kanadan avaruusjärjestö on CSA.
ESAn yhteistyö Venäjän (Venäjän avaruusjärjestö) kanssa on laajentunut koko 2000-luvun ajan.
ESA ja Euroopan unioni ovat koko 2000-luvun etsineet yhteistyönsä muotoja. Vuonna 2005 hyväksyttiin EU:n Euroopan avaruuspolitiikka (ESP, European Space Policy). Vuonna 2009 koottiin eri EU- ja ESA-jäsenmaiden, ESAn ja EUn avaruustoiminnoista väljästi kuvattu Euroopan avaruusohjelma (ESPro, European Space Programme).
Vuonna 2009 ESA aloitti yhteistyön Euroopan puolustusviraston (EDA) kanssa. Lokakuussa 2010 ESA solmi Yhdysvaltain asevoimien tutkimuskeskuksen DARPAan kanssa sopimuksen linkkisatelliittien tutkimisesta sekä siviili- että sotilaskäyttöön. ESAn omassa "avaruustilannekuva"-ohjelmassa (SSA, Space Sitiational Awareness) laajentaa toimialaan "peaceful use"-rajoituksen ulkopuolelle. ESAn SSA-ohjelmalla on linkkejä Saksan ja Ranskan asevoimiin.


Kristalli.
Kristalli on lasia, joka sisältää normaalin lasin piidioksidin (silikan, SiO2) lisäksi lyijyoksidia. Kristallilasi on pehmeämpää kuin tavallinen lasi ja siten helpompaa hioa. Hiottavuuden ja suuren taitekertoimen ansiosta se soveltuu koristeellisten lasiesineiden valmistamiseen sekä linssien valmistukseen. Lyijykristalliksi lasia voidaan kutsua, jos lyijyoksidia on vähintään 24 painoprosenttia.
Kiteitä kutsutaan joskus virheellisesti kristalleiksi. Kyseessä on käännösvirhe, sillä monissa kielissä sekä kristallia että kiteitä kutsutaan kristalleiksi. Lasina kristalli on amorfista, eikä sillä ole kiderakennetta. Kristalli voi kuitenkin tarkoittaa kiteen muotoon hiottua lasia. Vuorikristalli eli vuorikide ei nimestään huolimatta ole kristalli.


Brasilia.
Brasilian liittotasavalta eli Brasilia on Etelä-Amerikan suurin valtio sekä pinta-alaltaan että asukasluvultaan, ja se on myös maailman viidenneksi suurin valtio sekä pinta-alaltaan että asukasluvultaan. Brasilian rajanaapurit ovat Uruguay, Argentiina, Paraguay, Bolivia, Peru, Kolumbia, Venezuela, Guyana, Surinam ja Ranskan Guayana. Maassa on sekä laajoja viljelysalueita että sademetsiä. Sen kerrotaan saaneen nimensä brasilianpuun mukaan.
Brasilian suurimmat kaupungit ovat São Paulo ja Rio de Janeiro.
Argentiinasta, Brasiliasta ja Chilestä on toisinaan käytetty yhteisnimitystä ABC-valtiot.
Maantiede.
Brasilian alue kattaa melkein puolet Etelä-Amerikan pinta-alasta. Maa rajoittuu koillisessa ja kaakossa Atlanttiin, jonka rannikon pituus on 7400 km, lännessä maalla on yhteistä rajaa jokaisen Etelä-Amerikan valtion kanssa lukuun ottamatta Chileä ja Ecuadoria.
Kallioperä ja vesistöt.
Brasilia jakautuu pinnanmuotojen perusteella kolmeen alueeseen: Amazonasin alankoon, maan osuuteen Guayanan ylängöstä ja etelän ylänköön.
Amazonasin alanko on 3500 kilometriä pitkä alanko Andien ja Atlantin välissä. Se on leveimmillään pohjois-eteläsuunnassa 2000 kilometriä leveä. Alue peittää Etelä-Amerikasta viidenneksen eli 3 600 000 neliökilometriä, josta 2 300 000 neliökilometriä kuuluu Brasilialle. Amazonasin alangon osuus Brasilian valtion pinta-alasta on 27 %.
Kolmesta Brasilian päävyöhykkeestä pienin on Guayanan ylänkö, jonka Brasilian osuudella on pinta-alaa noin 400 000 neliökilometriä eli vain 5 % maan kokonaispinta-alasta. Guayanan ylängön, joka on hyvin vanha massiivi, peruskallio muodostuu gneissistä, kiilleliuskeesta, graniitista ja kvartsiitista. Alueella on myös nuorempia, vulkaanisia kivilajeja, jotka ovat kerrostuneet vanhojen kivilajien päälle.
Ylängön massiivin ja Amazonasin rajalla on paljon koskia ja putouksia, koska alueella on jyrkkä murros. Kosket vaikeuttavat pääsyä sisämaahan niin paljon, että alueella elää vain karaib-intiaaneja. Alueen länsiosassa on maan korkein huippu Pico da Neblina (2994 m).
Brasilian ylänkö eli Planalto on pinta-alaltaan noin 6 miljoonaa neliökilometriä. Se sijaitsee Etelä-Amerikan keskiosan itäpuolella, rajoittuen idässä jyrkästi laskien Atlantin valtamereen ja lännessä Pampan ja Gran Chacon alankoihin. Ylängön korkeus on sen keskivaiheilla 500–1000 metriä, etelässä ja idässä se nousee 2000–3000 metrin korkeuteen. Alueen korkein huippu ja koko Brasilian kolmanneksi korkein vuori on Pico da Bandeira (2890 m).
Amazonjoen ja sen sivujokien lisäksi Brasiliassa on muitakin pitkiä jokia. Maan koillisosassa sijaitsevan São Francisco -joen pituus on 3160 kilometriä, Tocantins-joen pituus on noin 2400 kilometriä, Parnaíba-joen pituus on noin 1700 kilometriä, Paraná-joen pituus on noin 2570 kilometriä ja Paraguay-joen pituus on 2549 kilometriä.
Ilmasto.
Keskimääräinen ylin lämpötila on Manauksessa koko vuoden +31..+33 astetta, Porto Alegressa heinäkuussa +19 astetta ja helmikuussa +31 astetta.
Amazonin altaassa sataa tyypillisesti 1500–2000 mm vuodessa, sateita saadaan ympäri vuoden. Brasilian ylängöllä on selvä sadekausi lokakuusta huhtikuuhun, jolloin sadetta saadaan 1250–1500 mm.
Kasvillisuus.
Joki Amazonin sademetsässä, joka on maailman suurin yhtenäinen metsäalue.
Sademetsät Amazonin altaalla muodostavat maailman suurimman yhtenäisen metsäalueen, joka työntyy Amazonjoen suistoalueelta Andien rinteille saakka ja myös Brasilian ylängölle. Amazonasin alangolla on erittäin rehevä kasvillisuus kuuman ja kostean ilmaston takia, vaikka maaperä on pääosin vähäravinteista ja hapanta. Koko maailman trooppisista metsistä 34 % sijaitsee Brasiliassa. Metsää kuitenkin katoaa plantaasiviljelyyn, erityisesti itäisten rannikkovuorten alueella. Maassa Amazonian sademetsän lisäksi myös rannikkosademetsä, joka ulottuu kapeana rannikon suuntaisena vyöhykkeenä Koillis-Brasiliasta etelään saakka. Rannikkosademetsä sijaitsee Brasilian tiheimmin asutulla alueella, jonka vuoksi suuri osa siitä on tuhoutunut. Amazonian sademetsistä on hävinnyt 15 % ja rannikkosademetsästä yli 90 %. Alun perin rannikkosademetsää oli 1,3 miljoonaa neliökilometriä, nykyään jäljellä on enää 92 000 neliökilometriä. Amazonin sademetsää raivataan vuosittain noin 10 000 – 25 000 neliökilometriä laidunmaaksi tai soijapelloksi, mutta metsän hävitys on hieman vähentynyt viime vuosina. Metsä hylätään muutaman vuoden päästä raivauksen jälkeen, koska sen tuotantokyky on laskenut. Alueen trooppiset sateet kuluttavat pintamaan, joka valuu pois liettämään jokia. Pintamaan alla oleva latosoli kuivuu kovaksi lateriitiksi.
Brasilian pinta-alasta on alle 50 % sademetsää, muita luontotyyppejä ovat cerrado, caatinga, restinga, campos ja pantanal.
Brasiliassa tavattavien kasvilajien määrää on vaikea arvioida, mutta tiede tuntee niitä tällä hetkellä yli 60 000. Pelkästään rannikkosademetsäalueella kasvaa noin parikymmentätuhatta lajia, joista puolet on kotoperäisiä: rannikkosademetsien suojelu onkin tärkeää eläimien lisäksi myös kasvien takia. Amazonian sademetsässä voi olla yhden hehtaarin alueella 300 puuvartista kasvia.
Brasilialle tyypillisiä kasveja ovat bromeliat, jotka kasvavat päällyskasveina puiden rungoilla ja oksilla. Nämä kasvit luovat sademetsille niille tyypillisen rehevän ilmeen, eniten näitä kasveja kasvaakin erilaisissa metsissä.
Brasiliassa tavataan 56 000 kukkakasvi- ja saniaislajia, joista monet ovat hyötykasveja, kuten kumipuu, kaakao, ananas ja guaraná. Maailman 20 000 orkidealajista 2500 lajia tavataan Brasiliassa.
Eläimistö.
Maailman monimuotoisin luonto löytyy Brasiliasta: nisäkäslajeja on 524, lintulajeja 1800, matelijalajeja 500 ja sammakkoeläinlajeja 500. Kaikkien ryhmien, kuten hyönteisten, lajimäärää ei tunneta. Uhanalaisia lajeja on 202, joista 171:n asuinalue sijaitsee rannikkosademetsässä.
Brasiliassa elää noin 1800 lintulajia, eli noin 18 % koko maailman lajeista ja yli 1100 niistä Amazonin sademetsissä. Lajeista 250 on sellaisia, ettei niitä esiinny missään muualla. Maassa tavataan 80 kolibrilajia, 70 papukaijalajia ja 21 tukaanilajia.
Käärmeitä löytyy noin 250 eri lajia, 70 niistä myrkyllisiä. Maassa tavataan miljoonia hyönteislajeja ja siellä on myös eniten sammakkoeläinlajeja maailmassa.
Sademetsissä eläviä nisäkkäitä ovat esimerkiksi jaguaari, joka on Etelä-Amerikan suurin kissaeläin, kapybarat ja tapiirit. Muita sademetsän eläimiä ovat jättiläiskäärmeet, vampyyrilepakot, jättilierot ja lehdenleikkaajamuurahaiset. Mangrovemetsissä eläviä eläimiä ovat esimerkiksi hyppyravut ja mangroveravut.
Brasilian savannin eli cerradon asukkeja ovat esimerkiksi seebut, harjasudet, isomuurahaiskarhut ja nandut. Seebut ja muut nautaeläimet ovat ihmisen mukanaan tuomia, sillä alun perin cerradoilta puuttuivat suuret nauta-, antilooppi- ja kengurulaumat ja niiden vastineet.
Pääosin Brasiliassa sijaitseva Pantanal on maailman suurin tulvatasanko, jonka eläimistö on erittäin runsas: alueella elää 30 miljoonaa alligaattoria, paljon lintuja, kuten haikaroja ja satoja kalalajeja. Pantanal on myös maailman suurimman haikaralajin jabirun esiintymisalue.
Kansallispuistot ja luonnonsuojelu.
Brasilian Atlantin saaret: Fernando de Noronhan ja Rocasin atollin suojelualueet, Cerradon suojelualueet: Chapada dos Veadeirosin ja Emasin kansallispuisto, Iguaçun kansallispuisto, Jaún kansallispuisto (osana Keski-Amazonin suojelualuetta), Mata Atlântican suojelualueet (erikseen Bahian ja Espírito Santon sekä etelämpänä Paranán São Paulon osavaltioissa) sekä Pantanalin suojelualue.
Kaikkiaan Brasiliassa on 57 kansallispuistoa, joiden ensisijainen tarkoitus on suojella uhanalaisia elinympäristöjä. Puistosta vain puolet on avattu yleisölle ja monet niistä ovat puitteiltaan vaatimattomia matkailutulojen pienuudesta johtuen.
Esihistoria ja siirtomaavalta.
Ennen eurooppalaisten tuloa Brasilian alueella on ollut asutusta jopa 30 000 vuoden ajan. Asukkaat muodostivat kymmeniä tai jopa satoja heimoja, jotka puhuivat eri kieliryhmiin kuuluvia kieliä.
Portugalilaiset saapuivat Brasiliaan 1500-luvun alussa. Pedro Álvares Cabral valtasi maan Portugalin kuninkaan nimissä vuonna 1500. Ensimmäinen siirtokunta perustettiin kuitenkin vasta vuonna 1532. Vuonna 1549 siitä tuli kenraalikuvernöörikunta, jolloin maahan tuli jesuiittalähetyssaarnaajia. Intiaanien orjuus kiellettiin vuonna 1758, mutta heidän sijaansa käytettiin mustia orjia, joita oli vuonna 1818 puolet asukasluvusta. Kolmen vuosisadan aikana eurooppalaiset hakivat maasta brasilianpuuta. Maassa viljeltiin myös runsaasti sokeriruokoa.
Itsenäisyys.
Kun Ranska valloitti Portugalin vuonna 1807, pakeni sen kuningas Juhana VI Brasiliaan, joka korotettiin Portugalin kanssa personaaliunionissa olevaksi kuningaskunnaksi. Hänen poikansa Pedro I, jolle kuningas oli uskonut hallituksen pois lähtiessään, julisti yleisen mielipiteen pakottamana Brasilian itsenäiseksi ja hänet tunnustettiin perustuslailliseksi keisariksi. Pedro I:tä (1822–1831) seurasi hänen poikansa Pedro II (1831–1889), jonka aikana maakunnat saivat omat lakiasäätävät kokoukset ja laajennetun itsehallinnon. Orjuuden poistaminen aiheutti 1889 vallankumouksen, jolloin Brasilia julistettiin tasavallaksi. Brasilia julisti sodan Saksalle 1917 takavarikoiden satamissaan olevia saksalaisia laivoja, sillä saksalaiset sukellusveneet olivat tuhonneet Brasilian kauppalaivastoa.
Toisessa maailmansodassa Brasilia oli aluksi sitoutumaton, mutta liittyi liittoutuneiden puolelle vuonna 1943.
Brasiliaan muutti yli kaksi miljoonaa siirtolaista Euroopasta ja Aasiasta 1800-luvun lopulla sekä 1900-luvun alussa. Tällöin maa alkoi teollistua, ja asutus laajeni maan sisäosiin. Demokratia vaihtui diktatuuriin kolme kertaa; maa oli 1930–1934 ja 1937–1945 Getulio Vargasin alla sekä 1964–1985 asevoimien nimittämien kenraalien hallitsemana.
Intiaanien oikeudet ovat olleet varsin heikot pitkälle 1990-luvulle saakka. Vielä 1950-luvulla intiaaneilla ei ollut juuri mitään oikeuksia edes maihinsa, missä he asuivat. Vuoden 1988 perustuslaki tunnusti intiaanien oikeuden perinteisiin maihinsa, mutta määrätty viiden vuoden siirtymisaika venyi monin paikoin kohtuuttomasti. Vasta 2000-luvulla intiaanien elinoloja on alettu parantaa. Silti muun muassa padonrakennus- ja kaivostyöhankkeet ovat turmelleet useita jokia, joista ei voida enää harjoittaa kalataloutta, joten useiden heimojen on ollut pakko muuttaa muualle.
Brasilian pääkaupunkina oli alun perin Rio de Janeiro. Vuonna 1956 päätettiin sisä­maahan perustaa uusi pää­kaupunki, Brasília, jonne maan hallitus siirtyi vuonna 1960.
2000-luku.
Lula da Silva ja Rousseff 2007
Vuonna 2002 Luiz Inacio Lula da Silva valittiin maan ensimmäiseksi vasemmistolaiseksi presidentiksi yli 40 vuoteen. Vuonna 2006 hänet valittiin toiselle kaudelle. Vuonna 2010 saman puolueen Dilma Rousseffista tuli maan ensimmäinen naispresidentti.
Vuonna 2007 hallitus myönsi ihmisoikeusrikkomuksia tapahtuneen vuosien 1964-1985 aikana. Vuonna 2009 asetettiin komissio tutkimaan niitä.
Vuonna 2009 Rio de Janeiro ja Sao Paulo kärsivät sähkökatkoista suuren vesivoimalan ongelmien takia. Vuonna 2010 Brasilia ilmoitti rakentavansa lisää vesivoimaa Amazonin sademetsäalueelle vastustuksesta huolimatta.
Politiikka.
Vuoden 1988 perustuslain mukaan presidentillä on laajat valtaoikeudet, ja muutenkin valta on keskittynyt liittovaltion hallinnolle.
Parlamentti eli kansalliskongressi ("Congresso Nacional") on kaksikamarinen: ylähuoneessa eli senaatissa ("Senado Federal") on 81 paikkaa, eli kolme edustajaa kustakin 26 osavaltiosta ja liittovaltiopiiristä kahdeksan vuoden toimikaudelle kerrallaan. Senaatin paikoista 2/3 ja 1/3 vaihtuu neljän vuoden välein.
Alahuoneeseen eli edustajien kamariin ("Câmara dos Deputados") valitaan 513 jäsentä suhteellisella vaalitavalla nelivuotiskaudeksi. Äänioikeuden ikäraja on 16 vuotta. Äänestäminen on pakollista kaikille lukutaitoisille 18-69-vuotiaille ja vapaaehtoista 16-18- ja yli 70-vuotiaille sekä lukutaidottomille brasilialaisille.
Viimeksi vaalit olivat lokakuussa 2010, tuolloin valittiin presidentti, alahuone sekä senaatin jäseniä erovuoroisten tilalle. Vuoden 2006 vaalien jälkeen kaudella 2007–2010 viidellätoista puolueella on edustajia.
Brasilian puolustusvoimat on Latinalaisen Amerikan suurimmat. Vuonna 2009 maa käytti puolustusvoimien rahoitukseen 1,7 % BKT:sta.
Hallinnollinen jako.
Osavaltiot ovat jaettu suuralueisiin ("mesorregião"), jotka ovat jaettu edelleen ala-alueisiin ("microrregião"). Suuralueilla ei ole hallinnollista merkitystä vaan ne on muodostettu väestönlaskua ja tilastointia varten. Ala-alueita pienempi paikallishallinnon yksikkö on kunta ("município"). Eräät suurimmat kunnat on myös jaettu piireihin ("districto").
Talous.
Brasilian bruttokansantuote on Etelä-Amerikan suurin. Maatalous, kaivostoiminta, teollisuus ja palvelusektori ovat hyvin kehittyneet. Tulo- ja varallisuuserot ovat suuria. Maan valuutta real oli sidoksissa Yhdysvaltain dollariin vuoteen 1999 asti.
Maataloustuotteet vastaavat noin 36 % Brasilian viennistä. Brasilia on maailman suurin sokeriruo'on, kahvin, trooppisten hedelmien ja pakastetiivistetyn appelsiinimehun tuottaja. Sillä on maailman suurin myyntiin kasvatettu nautakarja, ja se on maailman toiseksi suurin soijapapujen tuottaja. Myös maissin, puuvillan, kaakaon, tupakan ja metsätuotteiden tuotanto on merkittävää.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat rautamalmi, kulta, bauksiitti, mangaani, uraani, öljy, tina, nikkeli, vesivoima ja puutavara. Merkittävimmät vientituotteet ovat kahvi (noin neljännes koko maailman tuotannosta), rauta, kulkuneuvot, soijapavut ja jalkineet.
Maan sähköenergiasta 84 % tuotetaan vesivoimalla.
Brasilia on maailman ensimmäisiä johtavia biopolttoaineiden tuottajia, mutta kilpailu on noussut uhkaamaan sen asemaa 2000-luvulla.
Liikenne.
Brasiliassa on yli neljätuhatta lentokenttää. Useimmat kansainväliset lennot lähtevät Rio de Janeirosta tai São Paulosta.
Kaikki Brasilian suuret asutuskeskukset on liitetty toisiinsa päällystettyjen teiden avulla, mutta pienemmät tiet ovat usein päällystämättömiä. Rautateitä on lähinnä São Paulossa ja Rio de Janeirossa, muualla ne ovat lähinnä malmeja kuljettavia tavaraliikennerautateitä. Monille pohjoisille alueille pääseekin vain lentäen tai vesitse.
Konttisatamia ovat Santos ja Itanai, muita rahtisatamia Ilha Grande (Gebig), Paranagua, Rio Grande, Santos, Sao Sebastiao ja Tubarao.
Väestö.
Brasilian väestössä näkyvät laajan siirtolaisuuden ja sulautumisen seuraukset. Hieman yli puolet väestöstä on eurooppalaisten jälkeläisiä, lisäksi on etnisesti sekoittuneita eurooppalaisia, afrikkalaisia ja intiaaneja.
Vuoden 2011 väestönlaskennassa 50 % asukkaista ilmoitti olevansa roomalaiskatolisia, 43 % protestantteja.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 0,6 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 730 000 henkeä. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 230 000 henkeä, ja sitä sai noin 80 % heistä, noin 181 000 henkeä.
Kulttuuri.
Brasilian kulttuuri on hyvin monimuotoista johtuen kirjavataustaisesta väestöstä. Maa jakaantuu karkeasti vauraaseen etelään ja köyhään pohjoiseen. Etelässä asuu eurooppalais- ja japanilaistaustaista väestöä. Afrikkalaisperäisistä asukkaista suuri osa elää maan koillisosassa, kun taas intiaanit asuvat suurelta osin maan pohjois- keski- ja länsiosissa. Portugalin kieli yhdistää koko väestöä, ja 1900-luvun puoliväliin asti lähes kaikki kuuluivat ainakin nimellisesti katoliseen kirkkoon. Samba ja capoeira ovat maailmalle levinneitä brasilialaisia lajeja. Rock in Rio -festivaalit ovat kotoisin Brasiliasta. Rio de Janeiron karnevaalit tunnetaan koko maailmassa.
Brasiliassa on 16 Unescon maailmanperintöluettelon kohdetta, joista kulttuurikohteita ovat Bom Jesus do Congonhasin pyhäkkö, Brasilian kaupunki, Diamantinan historiallinen keskusta, Goiásin historiallinen keskusta, Olindan historiallinen keskusta, Ouro Preton historiallinen kaupunki, Salvadorin historiallinen keskusta, São Luísin historiallinen keskusta ja Serra de Capivaran kansallispuisto.
Kirjallisuus.
Brasilialaisen kirjallisuuden juuret ulottuvat 1500-luvulle, jolloin ensimmäiset portugalilaiset tutkimusmatkailijat, kuten Pêro Vaz de Caminha, kirjoittivat kuvauksia Brasilian eläimistä, kasvillisuudesta ja alkuperäisasukkaista, jotka ihmetyttivät Brasiliaan saapuneita eurooppalaisia. Brasilia tuotti merkittäviä romantiikan ajan teoksia. Esimerkiksi kirjailijat Joaquim Manuel de Macedo ja José de Alencar kirjoittivat romaaneja rakkaudesta ja tuskasta. Alencar myös kohteli alkuperäiskansoja sankareina romaaneissaan "O Guarany", "Iracema", "Ubirajara". Jorge Amado on nykykirjallisuuden suuri nimi, jonka teoksia on käännetty viidellekymmenelle kielelle.
Musiikki.
Brasilialainen musiikki käsittää useita alueellisia tyylejä sisältäen afrikkalaisia, eurooppalaisia ja amerintialaisia muotoja. Siitä on kehittynyt muun muassa samba, Música Popular Brasileira (MPB), choro, sertanejo, brega, forró, frevo, maracatu, bossa nova, brasilialainen rock ja axé. Brasilian kuuluisin klassisen musiikin säveltäjä on Heitor Villa-Lobos. Kevyen musiikin puolelta tunnettuja brasilialaisia ovat muun muassa Elis Regina ja Antonio Carlos Jobim, jota pidetään yhtenä tärkeimmistä bossa novan kehittäjistä.
Ruokakulttuuri.
Brasilialainen keittiö vaihtelee suuresti alueittain heijastellen maan monimuotoista ja monitaustaista väestöä. Sen myötä kansallista ruokakulttuuria määrittelee alueellisten erojen säilyttäminen. Riisi, pavut ja maniokki ovat kuitenkin kaikille yhteisiä perusruoka-aineita. Muutamia esimerkkejä ruokalajeista ovat mustista pavuista ja erilaisista lihanpalasista hitaasti kypsytetty pataruoka Feijoada, jota pidetään maan kansallisruokana, ja alueelliset ruokalajit kuten vatapá, kookos-äyriäispata moqueca, polenta ja friteerattu katkarapusämpylä acarajé.
Brasilialla on oma valikoimansa erilaisia makeisia kuten brigadeiroja ja beijinhoja. Kansallisjuoma on kahvi. Cachaça on brasilialainen tislattu alkoholijuoma, jota tehdään sokeriruo'osta ja käytetään trooppisiin drinkkeihin kuten caipirinhaan.
Urheilu.
Urheilussa Brasilia on tunnettu etenkin jalkapallosta. Sen jalkapallomaajoukkue on voittanut maailmanmestaruuden viisi kertaa vuosina 1958, 1962, 1970, 1994 ja 2002. Brasilia on kerran isännöinyt jalkapallon maailmanmestaruuskilpailua vuonna 1950. Tuolloin isäntäkaupunkina toimi São Paulo. Mestaruuden voitti Uruguay, Brasilian jäätyä hopealle.
Merkittävimpiä brasilialaispelaajia ovat olleet muun muassa Arthur Friedenreich, Pelé, Carlos Alberto, Leonardo, Garrincha, Vavá, Zico, Romário, Rivaldo, Ronaldo, Ronaldinho, Kaká ja Marta.
Toinen merkittävä laji Brasiliassa on lentopallo. 2000-luvulla Brasilian maajoukkue on hallinnut miesten puolella kenttiä suvereenisti. Joukkue on voittanut peräti viisi kertaa 2000-luvulla lentopallon maailmanliigan, maailmanmestaruuden kaksi kertaa (2002, 2006) ja vielä olympiakultaa Ateenassa 2004. Merkittävimpiä brasilialaislentopalloilijoita ovat olleet muun muassa Giba, Ricardo Garcia, Sérgio, Gustavo Endres, Murilo, Nalbert, André Nascimento.
Brasilialla on myös monia menestyneitä formula 1 -kuljettajia, kuten Felipe Massa, Nelson Piquet, Emerson Fittipaldi, Ayrton Senna ja Rubens Barrichello. Maassa ajetaan myös vuosittain F1-osakilpailu São Paulossa Interlagosin radalla.
Brasiliassa on kehitetty oma jujutsusuuntauksensa, Brasilialainen jujutsu.
Brasiliassa järjestetään vuoden 2014 jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut ja Rio de Janeirossa vuoden 2016 kesäolympialaiset.
Brasilia on menestynyt myös hyvin Judossa. Saavuttaen siinä maailmanmestaruuksia ja useita olympiamitaleita. Tunnettuja judokoita ovat: Leandro Guilheiro, Tiago Camilo ja Flavio Canto.


Kvanttitietokone.
Kvanttitietokone on tietokone, joka suorittaa laskut käyttäen kvanttitilojen superpositiota apuna. Pieniä kvanttitietokoneita on rakennettu hiljattain, ja tutkimus jatkuu edelleen. Kanadalainen D-Wave-niminen yritys yritti valmistaa kaupallisia laskentapalveluja tarjoavan, tunneling-tekniikkaan perustuvan kvanttitietokoneen vuoteen 2008 mennessä. Yritys demonstroi omien sanojensa mukaan 16-kubittistä kvanttitietokonetta vuonna 2007, mutta näitä tuloksia on kritisoitu.
Mikäli suurempien kvanttitietokoneiden rakentaminen onnistuu, niillä voidaan ratkaista tiettyjä ongelmia huomattavasti klassisia tietokoneita nopeammin.
Techforecast-asiantuntijapaneeli arvioi kvanttitietokoneiden olevan yleisesti käytössä 2020-luvulla.
Kvanttitietokoneiden rakenne.
Kvanttimekaniikan mukaan hiukkanen voi olla samanaikaisesti kahdessa tilassa tai kahdessa eri paikassa. Tilannetta havainnollistetaan tavallisesti Schrödingerin kissan nimellä tunnetulla ajatuskokeella. Tätä tilannetta kutsutaan superpositioksi.
Tavallinen tietokone käyttää laskennassa bittejä. Jokainen bitti sisältää joko ykkösen tai nollan, ja laite suorittaa laskutoimitukset bittien arvoja muuttamalla. Kvanttitietokone käyttää laskutoimituksissa kubittejä. Yksi kubitti voi sisältää joko ykkösen, nollan tai ykkösen ja nollan superposition, jolloin se on sekä ykkönen että nolla.
Superpositio mahdollistaa sen, että kvanttitietokoneilla on potentiaalia ratkaista joitain ongelmia nopeammin kuin klassisilla tietokoneilla: kvanttitietokoneessa moni luku on superpositiotilassa, ja kvanttitietokone suorittaa tätä kautta laskutoimituksen kaikille näille luvuille rinnakkain. Kvanttitietokoneessa yhden kubitin tila kaukovaikuttaa toisen tilaan ilman aikaviivettä, vaikka ne olisivat hyvinkin kaukana toisistaan. Tällä tavalla eräät aikaisemmin liikaa laskenta-aikaa vaatineet ongelmat voidaan ratkaista tehokkaasti. Kuuluisin esimerkki tästä on Peter Shorin 1994 kvanttitietokoneelle suunnittelema algoritmi, jolla luku voidaan jakaa tekijöihinsä tehokkaasti. Algoritmia voitaisiin käyttää murtamaan nykyisin yleisesti käytetty RSA-salakirjoitus.
Kvanttitietokoneiden rajoituksena on se, että mittaushetkellä superpositiot romahtavat, jolloin kvanttitietokoneella kyetään ratkaisemaan vain sellaisia ongelmia joiden vastaus löytyy yhdellä kysymyksellä. Useampia kysymyksiä ongelman ratkaisemiseksi ei siis voida kysyä.


Vernor Vinge.
Vernor Steffen Vinge (s. 10. helmikuuta 1944) on yhdysvaltalainen matemaatikko, tietotekniikan ammattilainen ja tieteiskirjailija, joka tunnetaan parhaiten Hugo-palkinnon voittaneesta teoksesta "Linnunradan ääret" sekä teknologista singulariteettia käsittelevästä esseestään "The Coming Technological Singularity", jossa hän arvioi tekniikan kehityksen eksponentiaalisen kasvun johtavan pisteeseen, jota edemmäs emme pysty tekemään mielekkäitä arvauksia tulevaisuudesta.


Teknologinen singulariteetti.
Teknologinen singulariteetti tarkoittaa tulevaisuudentutkimuksessa hypoteesiä, jossa yli-inhimillinen tekoäly kiihdyttää teknologisen kehityksen ja sosiaalisen muutoksen niin nopeaksi, että singulariteettiä edeltäneet ihmiset eivät pysty ymmärtämään tai mielekkäästi ennustamaan tulevaisuutta. Ilmiön nimitys on analogia, joka viittaa modernin fysiikan sääntöjen kaatumiseen lähellä mustan aukon singulariteettia.
Useimmat tulevaisuudentutkijat arvioivat singulariteetin tapahtuvan aikaisintaan 2030-luvulla, mutta arviot ovat kiistanalaisia.
Historia.
Käsitteestä puhuttiin jo 1950-luvulla, mutta se tuli yleiseen tietoisuuteen vasta 1980-luvulla matemaatikko ja tieteiskirjailija Vernor Vingen myötä.
Teknologisen singulariteetin ajankohdasta on tehty useita erilaisia ennusteita, jotka vaihtelevat vuodesta 2007 (Dan Clemens 1996) vuoteen 2017 (Terence McKenna 1996), ja siitä vuosikymmeniä tai vuosisatoja eteenpäin. Yleisin tarjottu ajanjakso on noin 2030-luvulta eteenpäin.
Yksityiskohtaisemmin määriteltynä teknologisella singulariteetilla voidaan viitata ihmistä korkeamman älyn (tehostetun ihmisälyn tai tekoälyn) syntymiseen, ja siitä seuraavaan pikaiseen kehitykseen, koska tällöin esimerkiksi itseään kehittävä tekoäly voi nostaa omaa älykkyyttään sitä mukaa mitä älykkäämmäksi se tulee.
Singularitarianismi.
Singularitarianismi on moraalifilosofia, jonka mukaan turvallisen teknologisen singulariteetin käynnistäminen on mahdollista ja toivottavaa. Alun perin termin ”singularitarianisti” määritteli Mark Plus vuonna 1991 tarkoittamaan ”singulariteettiin uskovaa”, mutta myöhemmin termi on määritelty uudelleen tarkoittamaan ”singulariteettiaktivistia” eli ihmistä, joka näkee singulariteetin rakennusprojektina ja toimii tavoilla, joiden arvelee edistävän turvallisen ja ihmisystävällisen supertekoälyn rakentamista.
Ajatuksen kritiikki.
Psykologi Steven Pinkerin mukaan singulariteetin tapahtumiseen ei ole pienintäkään syytä uskoa. Hänen mukaansa pelkästään se, että voimme kuvitella jonkin tulevaisuuden vision, ei tarkoita, että se olisi todennäköinen tai edes mahdollinen, sillä lukuisat tulevaisuudenvisiot ovat jääneet toteutumatta.


Keskiaika.
"Manessen koodeksi (Codex Manesse)", saksalainen vaakunakirja 1300-luvulta.
Keskiaika on Euroopan historian ajanjakso niin sanottujen ”vanhan ajan” ja ”uuden ajan” välissä, karkeasti 500-luvun alusta 1400-luvulle. Kuvan keskiajasta ”pimeänä” kautena loivat uuden ajan alun oppineet, jotka halusivat siten korostaa renessanssina tunnetun oman aikakautensa merkitystä.
Määritelmä.
Länsi-Rooman tuho vuonna 476 nähtiin pitkään historiallisena taitekohtana, jolloin antiikin ajan nähtiin päättyneen ja keskiajan alkaneen. Tämän käsityksen ongelmana on länsikeskeisyys ja yksinomaan poliittisluonteisten tapahtumien merkityksen korostaminen. Joskus myös islamin syntyminen lasketaan jaottelun kannalta merkittäväksi murrokseksi. Yhteiskuntahistoriallisesti suuntautuneet tutkijat korostavat taloudellis-yhteiskunnallisia murroksia ja kieli- tai kirjallisuushistoriallisesti suuntautuneet tutkijat kansankielten etääntymistä latinasta. Keskiajan päättymistä perustellaan muun muassa kansallisvaltion synnyllä, suurilla löytöretkillä ja keksinnöillä (esimerkiksi kirjapainotaidon kehityksellä) ja varsinkin protestanttisten alueiden historiankirjoituksessa reformaatiolla.
Keskiaika on leimallisesti eurooppalainen käsite kuvaamaan antiikin ja uuden ajan välistä ajanjaksoa. Joskus termiä käytetään kuvaamaan osittain päällekkäistä ajanjaksoa myös muussa maailmassa, kuten käsitteessä Kiinan keskiaika, mutta näillä ei ole yhteyttä varsinaiseen Euroopan keskiaikaan. Tälle ajalle tunnusomainen yhteiskuntajärjestelmä oli feodalismi, ja erityisesti Keski- ja Pohjois-Euroopassa keskiajan katsotaan yleensä alkaneen vasta kristinuskon saatua vallan. Niinpä Pohjoismaiden viikinkiaika lasketaan yleensä keskiaikaa Pohjois-Euroopassa edeltävän esihistorian osaksi.
Keskiajan jaottelu.
Keskiaika jaetaan usein varhaiskeskiaikaan (noin 400–800), sydänkeskiaikaan (noin 800–1200) ja myöhäiskeskiaikaan (noin 1200–1500). Suomeen keskiaika tuli vasta rautakauden jälkeen ristiretkien myötä, ja Suomen keskiaika jaetaan varhaiskeskiaikaan (noin 1150–1323), sydänkeskiaikaan (1323–1397) ja myöhäiskeskiaikaan (1397–1520). Tämä jaottelu perustuu yksinomaan valtiollisen historian käännekohtiin.
Keskiajan ja sen eri alajaksojen tarkka ajoittaminen voi kuitenkin olla harhaanjohtavaa, koska keskiaikaa määrittäville yhteiskunnallisille, kulttuurisille ja poliittisille tapahtumasarjoille ei yleensä voi määrittää alkamis- tai päättymisajankohtaa kovinkaan täsmällisesti. Tarkat ajoitukset historiallisille ajanjaksoille ovatkin kiinnostavia lähinnä oppihistorian kannalta; ne kertovat ennen kaikkea esittäjiensä käsityksistä historiallisesti merkittävistä tapahtumista ja rakenteista. Useimmat nykytutkijat käyttävätkin ilmaisua keskiaika vain käytännöllisenä lyhenteenä ajanjaksolle, joka alkoi joskus 400–600-luvuilla ja päättyi joskus 1300–1500-luvuilla.
Ajoituksia.
Tämänkaltainen tiukka jako aikakausiin ei kuitenkaan ole nykyään käytössä.
Varhaiskeskiaika.
Varhaiskeskiaikaa kuvaa osittainen siirtyminen rahataloudesta vaihtokauppaan, talouden ja kaupan taantuminen sekä asutuskeskusten pieneneminen. Germaanit eivät omaksuneet roomalaista valtiorakennetta, vaan käytössä olivat yksinkertaisemmat hallinto- ja valtarakenteet. Maatalouden tuottavuus varsinkin Alppien pohjoispuolella oli heikkoa, sillä viljelytekniikka oli kehittymätöntä ja ilmasto kylmeni aina 700-luvulle asti. Väestön elinikä oli alhainen, kuten esimodernissa maailmassa yleensäkin. Feodaalijärjestelmä syntyi. 700-luvulta lähtien kirjallinen kulttuuri alkoi elpyä.
Käytettävissä olevan lähdeaineiston määrä varhaiskeskiajalta on vähäistä verrattaessa antiikkiin. Luku- ja kirjoitustaito lähes katosivat useasta entisestä Rooman provinssista.
Rooman valtakunta oli alkanut taantua jo myöhäisantiikissa. Väestömäärä pieneni. Ihmisten liikkuvuus väheni ja maaorjuus yleistyi. Pohjoisesta alueelle saapui germaaneja, jotka saattoivat Rooman puolustuskannalle. Hunnien saapuminen lisäsi väestöpainetta ja Rooman alueille saapui gootteja. Talouden taantuma vaikeutti Rooman valtakunnan alueiden puolustusta.
Vuonna 410 visigootit ja vuonna 455 vandaalit hävittivät Rooman kaupunkia. Lopulta Itä-Rooma onnistui pitämään pintansa, mutta Länsi-Rooman tilalle syntyi useita germaanikuningaskuntia. Useimmissa tapauksissa näissä kuningaskunnissa ohut germaaniluokka hallitsi latinaa puhunutta väestöä. Yhteiskunnallinen alusrakenne rappeutui ja talous taantui. Maan tuottavuus ja viljelty ala väheni. Itä-Rooma yritti vielä valloittaa takaisin lännen menetettyjä alueita tässä kuitenkaan pysyvästi onnistumatta. Islam syntyi, vahvistui ja levisi Välimeren ympäristöön. Islamilaiset joukot valtasivat muun muassa Iberian niemimaan, jota he kutsuivat nimellä al-Andalus.
700-luvulta lähtien Länsi-Eurooppa alkoi elpyä. Ilmaston viileneminen pysähtyi ja maataloustuotanto kasvoi. Feodaalinen yhteiskuntajärjestelmä erilaisine muunnelmineen tuli käyttöön. Kaarle Suuri palautti keisariuden länteen, kun paavi kruunasi hänet keisariksi vuonna 800. Kulttuurielämä elpyi Kaarlen kaudella. Kaarlen kuoleman jälkeen epävakaus kuitenkin jälleen lisääntyi Frankkien valtakunnan hajottua pienempiin osiin, ja Kaarlen jälkeläisten hallitsemat alueet ajautuivat yksitellen hallituksettomaan tilaan. Vaikka tätä seurannut vuosisata oli myrskyisä, kehittyi tällöin silti uusia vasallisuhteisiin perustuvia yhteiskunnallisia rakenteita, jotka johtivat feodalismin kehittymiseen.
Viikingit, madjaarit ja saraseenit nousivat uhkaksi Kaarle Suuren kauden jälkeen. Viikingit hyökkäsivät pohjoisille rannikkoalueille sekä jokia pitkin sisämaahan, ja muun muassa Köln ja Bordeaux oli vallattu vuoteen 888 mennessä. Tämän johdosta länsifrankkien kuningas Kaarle Yksinkertainen antoi vuonna 911 heille läänityksiä Normandiasta, jonka jälkeen viikinkipäällikkö Rollo kastettiin kristityksi ja hänen jälkeläisensä hallitsivat Normandiaa herttuoina. Muslimit ryöstelivät Lounais-Eurooppaa orjien toivossa ja poistuivat Sisiliasta vasta vuonna 1066 normannien, entisten viikinkien, ajettua heidät pois. Madjaarit etenivät ryöstöretkillään aina Etelä-Ranskaan asti, kunnes heidät pakotettiin vuonna 924 vetäytymään Unkariin.
Paavi nousi lännessä yhä selvemmin kirkon johtajaksi. Katolisen kirkon organisaatio selvisi Rooman luhistumisesta. Se toimi tärkeänä antiikin kulttuuriperinnön välittäjänä ja kulttuurillisena yhdistävänä tekijänä Euroopassa. Kirjallinen kulttuuri rajoittui varhaiskeskiajalla pitkään vain kirkon piiriin. Koska kristinusko oli kirjallinen uskonto, sille oli luonnollista ja välttämätöntä kouluttaa lukutaitoista papistoa. Varhaiskeskiajalla luostarilaitos syntyi. Opetus siirtyi vähitellen aiemmista kouluista luostarien yhteyteen ja katedraalikouluihin. Kirkon organisaatio ja sen piispanistuimet olivat aikaan nähden tehokas hallintokoneisto. Lännen kirkko levittäytyi yhä pidemmälle pohjoiseen. Samoin teki idän kirkko.
Varhaiskeskiajan lopullakin, tapahtuneesta toipumisesta huolimatta, Eurooppa oli edelleen talouselämältään ja kirjallisen kulttuurin osalta jäljessä verrattuna maailman todellisiin kulttuurikeskuksiin idässä. Kiinassa kehitys oli nopeaa ja islamilainen kulttuuri kukoisti. Länsieurooppalaiset kaupungit olivat pieniä muun maailman kaupunkeihin verrattuna. Kristikunnan suurin kaupunki oli Konstantinopoli, joka oli monilta osin säästynyt läntisen Euroopan melskeiltä.
Sydänkeskiaika.
Sydänkeskiajalla väestönkasvu kiihtyi ja Euroopan poliittinen tilanne vakiintui. Talouskasvu kiihtyi, maataloustekniikka edistyi ja kulttuurin kehitys nopeutui. Seurasi lukuisia sosiaalisia ja poliittisia muutoksia. Tuottavampi maanviljely teki ammatillisen erikoistumisen ja siirtymisen pois maatalouden perustuotannosta mahdolliseksi yhä useammalle. Rahan käyttö yleistyi jälleen.
Tilanne tarjosi myös pohjan oppineisuuden uudelle nousulle ja skolastiikan kehitykselle. Opetuksen tason nostamista edesauttoivat myös kirkon sisäiset vaatimukset papiston tason nostosta. Tämä johti yliopistojen syntyyn. Kaupungit kasvoivat sekä väestöltään että merkitykseltään. Myös kristilliset harhaopit kuten kataarilaisuus yleistyivät. Näiden muutosten yhteydessä on puhuttu 1100-luvun renessanssista.
Luostarilaitos muuttui merkittävästi, kun uusia luostarijärjestöjä perustettiin. Suuri skisma johti 1000-luvulla idän ja lännen kirkon lopulliseen eroon. Ristiretkiaate syntyi paavin aloitteesta 1000-luvun lopulla. Väestönkasvu taittui lopulta muun muassa mustan surman ja ruoantuotannon vähentymisen vuoksi.
Varhaiskeskiajan lopulla Pohjolaan levisi kristinusko ja sinne syntyi kolme kristillistä kuningaskuntaa: Tanska, Norja ja Ruotsi. Tanska oli näistä kehittynein. Ruotsi suuntasi katseensa itään. Normannit valloittivat Englannin 1066. 1100-luvulla Englantiin muodostettiin ensimmäinen parlamentti, jonka suhteet hallitsijaan määritettiin Magna Cartassa 1215.
Frankkien valtakunnan raunioille muodostuivat nykyisten Saksan ja Ranskan edeltäjät. Saksin herttua Otto I Suuri kruunattiin keisariksi vuonna 962 ja Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta sai alkunsa. Keskiajan maailman kaksi valtakeskusta, maallinen keisarius ja hengellinen paavius, ottivat lopulta yhteen investituurariidassa. Olennaisesti samoista asioista kiisteltiin edelleen Hofenstaufenien dynastian kaudella. Pelissä oli myös Italian poliittinen valta. Italiassa alkoi muodostua yhä itsenäisempiä kaupunkivaltioita. Ranskassa kaptingien johdolla kuninkaan valta vahvistui merkittävästi. Iberian niemimaalla takaisinvalloitus eli reconquista jatkui.
Idässä slaavilaisvaltio Kiovan Rus oli pitkään merkittävä vaikuttaja. Mongoli-invaasio aiheutti epävakautta Itä-Euroopassa 1200-luvulla. Bysantin valtakunta jatkoi olemassaoloaan idässä, vaikkakin entisestä heikentyneenä. Muun muassa seldžukit aiheuttivat tappioita Bysantille. Eurooppalaiset onnistuivat ristiretkillään hetkellisesti valloittamaan Pyhän maan arabeilta, esimerkiksi Jerusalemin ympäristöön perustettiin Jerusalemin kuningaskunta. Kristittyyn Konstantinopoliin harhautunut neljäs ristiretki hävitti sen ja alueelle perustettiin Latinalainen keisarikunta.
Myöhäiskeskiaika.
Myöhäiskeskiajan katsotaan alkaneen, kun myöhäiskeskiajan alussa musta surma, jatkuvat sodat, maatalouden kriisi ja lukuisat muut ongelmat johtivat Euroopassa taloudellisen kehityksen ja väestönkasvun pysähtymiseen. Myöhäiskeskiajan lopun ilmiöistä renessanssi muutti etenkin kulttuurielämää. Alkavat löytöretket, painokone, uskonpuhdistus ja tieteellinen vallankumous vaikuttivat maailmankuvaan. Eurooppa alkoi hiljalleen siirtyä uudelle ajalle. Ajan ongelmiin lukeutuivat poliittinen epävakaus, joka kuvastui muun muassa Konstantinopolin osmanivalloituksessa ja Bysantin valtakunnan lopullisessa murskaantumisessa.
Vuonna 1437 Habsburgit saivat haltuunsa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kruunun heikolta Luxemburg-suvulta. Keisarikunta oli sydänkeskiajan kuluessa heikentynyt merkittävästi. Itämeren piirissä vaikuttivat Hansaliitto ja voimakkaat kauppiassuvut. Pohjolassa muodostettiin 1397 Kalmarin unioni, joka yhdisti Ruotsin, Norjan ja Tanskan yhteiseen liittoon. Tanska oli liiton hallitseva osapuoli ja tilanteeseen tyytymätön Ruotsi irtautuikin siitä 1523. Norjan ja Tanskan liitto jatkui pitkälle uudelle ajalle.
Ranskan ja Englannin välillä käytiin satavuotinen sota. Englantilaiset saivat aluksi merkittäviä voittoja esimerkiksi Agincourtin taistelussa 1415. Heräävä ranskalainen kansallistunne kuvastui esimerkiksi Jeanne d'Arcin toiminnassa. Sota kääntyi lopulta Ranskalle voitolliseksi sen tehokkaan vakinaisen armeijan avulla. Vuodesta 1453 eteenpäin Englannin kruunusta käytiin kiivasta kamppailua kilpailevien sukujen kanssa. Syttyi ruusujen sota, jonka seurauksena Tudorit nousivat valtaan.
Espanja syntyi, kun Aragonian Ferdinand II ja Kastilian Isabella menivät naimisiin ja yhdistivät valtakuntansa. Espanjan reconquista saatiin lopulliseen päätökseen 1492, kun kristityt valtasivat Granadan. Samana vuonna Kristoffer Kolumbus etsiessään Intiaa löysi Amerikan. 1498 Portugalin varustama Vasco da Gama löysi meritien Intiaan.
Italiassa paavius palasi Roomaan niin sanotusta Avignonin vankeudesta 1397. Paaveja oli Avignoniin siirtymisestä alkaneen katolisen kirkon suuren skisman aikana yhtä aikaa useita. Kiistan loppuminen kuitenkin lujitti Rooman merkitystä. Firenze nousi johtavaksi kaupunkivaltioksi vahvan taloutensa ansiosta. Medicien suku tuki kulttuurin kehitystä ja syntyi renessanssina tunnettu ilmiö.
Idässä osmanit valloittivat Konstantinopolin 1453. Bysantin valtakunta tuhoutui. Venäjällä Kultainen orda vetäytyi. Iivana III loi pohjan nyky-Venäjän synnylle. Bysantin kukistumisen myötä Moskova alkoi nähdä itsensä kolmantena Roomana.
Tieteet.
Tähtitieteen ja geometrian opiskelua keskiajalla. Teoksessa" La Vraye Histoire du Bon Roy Alixandre", 15. vuosisadan alku, Ranska.
Vaikka renessanssi palauttikin paljon antiikin taiteellisia ja tieteellisiä käsityksiä käyttöön, muutos keskiaikaan ei ollut läheskään niin jyrkkä kuin renessanssin oppineet antoivat ymmärtää. Yksi näistä käsityksistä on ajatus, että keskiajalla ei juuri tapahtunut tieteiden ja tekniikan kehitystä, koska katolinen kirkko usein jarrutti kaikenlaista kehitystä esimerkiksi luonnontieteissä peläten kehityksen ja uusien ajatusten uhkaavan valta-asemaansa. Toisaalta keskiajan kirkon luostarit ja niiden koulut olivat oikeastaan ainoa paikka, missä oli mahdollista saada opetusta yliopistojen lisäksi, jotka olivat myös tiiviissä yhteydessä kirkkoon. Esimerkiksi logiikan tutkimus eteni keskiajan yliopistoissa voimakkaasti.
Keskiajan Euroopassa omaksuttiin myös muualta useita keksintöjä, kuten kompassi, silkki ja paperi, mutta kehitettiin myös omia laitteita, kuten katalonialainen ahjo ja edelleen masuuni. Arabialaisista kirjoituksista saatiin tietoa muun muassa linsseistä. Viljelyssä otettiin käyttöön pyöräaura, hevosen valjaat ja kolmivuoroviljely, viljan jauhamisessa ja muussa työssä tuuli- ja vesimyllyt. 1200-luvulla keksittiin myös kellokoneisto. Leonard Fibonacci esitteli 1202 arabialaiset numerot. Lumpuista alettiin valmistaa paperia jo 1100-luvulla. Sodankäynnissä ja kaivostoiminnassa otettiin käyttöön Kiinassa keksitty ruuti, jonka ensimmäinen tunnettu kirjallinen valmistustapa Euroopasta on peräisin Roger Baconilta 1260-luvulla. 1200-luvulta alkaen monet antiikin aikaiset keksinnöt löydettiin uudelleen, ja varsinkin sisterssiläismunkit tulivat tunnetuiksi taitavina arkkitehteina, rakentajina, insinööreinä ja metallurgeina.
Ylimystön välisen yksityissodankäynnin vähentyminen sydänkeskiajalla, samalla kun monarkiat vahvistuivat, mahdollisti myös kaupankäynnin ja kaupunkien voimakkaan kasvun sekä porvariston nousuun merkittäväksi yhteiskunnalliseksi tekijäksi.
Kaupunkien nousun myötä syntyi myös uusia yliopistoja aikaisemmin opinharjoituksen keskuksina toimineiden luostari- ja katedraalikoulujen rinnalle. 1100-luvulta lähtien perustettiin kymmenittäin yliopistoja ympäri Eurooppaa, jossa annettiin paitsi hengellistä, myös humanistista, lainopillista ja luonnontieteellistä koulutusta. Yliopistoissa toimi varsinkin fransiskaaneja ja dominikaaneja.
Oikeustiede keskiajalla perustui kahteen perinteeseen. Ensimmäisen näistä muodosti roomalaisen oikeuden kommentointi sydänkeskiajalta alkaen, toinen perinne nousi kanonisen oikeuden tutkimuksesta 1100-luvulta alkaen. Monet modernit kysymykset nousivat tuolloin esiin, esimerkiksi kysymykset ihmisoikeuksista, tyranniasta ja vaikkapa todistuskäytännöistä oikeudenkäynneissä.
Yhteiskunta.
Keskiajan yhteiskuntaa leimasivat säätyjako, hierarkkisuus, vapauden ja epävapauden, herruuden sekä alamaisuuden eri muodot. Nämä sekä läänityslaitos muodostivat yhteiskunnan, jota on kuvattu sanomalla sitä feodaaliseksi.
Rooman yhtenäisvaltakunnan hajottua 395 Itä- ja Länsi-Roomaan ja Länsi-Rooman luhistuessa 476 Länsi-Eurooppa muodostui pikkuvaltakunniksi, joissa yhdistyivät sekä germaaninen että roomalainen juridinen ja yhteiskunnallinen traditio. Itä-Roomassa puolestaan antiikin kulttuuri säilyi.
Vaikka sääty-yhteiskunta olikin epätasa-arvoinen ja nykykäsityksen mukaan epäoikeudenmukainen, siinä jokaisella ihmisellä oli oma paikkansa, velvollisuutensa ja oikeutensa. Keskiajan säätyajattelulle noin 900-luvulta alkaen oli ominaista ajatus kolmesta säädystä: niistä jotka sotivat (aatelisto), niistä jotka rukoilevat (hengellinen sääty) ja niistä, jotka tekevät työtä (kolmas sääty, talonpojat ja käsityöläiset). Kullakin oli oma paikkansa ja tehtävänsä maailmassa.
Keskiajan yhteiskuntaa leimasivat myös universaaleiksi käsitetyt vallat, paavius ja keisarius. Rooman yhtenäisvaltakunnan muisto eli yhä eurooppalaisten mielissä, ja vaikka vuonna 800 uudelleen synnytetty keisarikunta olikin vain varjo Länsi-Rooman keisarikunnasta, aikalaiset kuitenkin yhdistivät sen mielessään Roomaan, ja Kaarle Suuri sekä Fredrik I Barbarossa olivat heille aivan yhtä lailla Rooman keisareita kuin Augustus tai Trajanus. Paavi puolestaan oli katolisen kirkon pää, ja hänen valtansa oli luonteeltaan niin hengellistä, juridista kuin taloudellistakin. Kirkko oli merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja, ja kirkko hoiti yhteiskunnassa nykyisen sosiaalitoimen alaan kuuluvia tehtäviä pitäen huolta köyhistä, vammaisista ja vanhuksista.
Aateliston ja papiston rinnalle nousi kolmanneksi tärkeäksi vaikuttajaksi 1100-luvulta alkaen porvaristo, joka sijoittui papiston ja talonpoikien väliin. Kapitalismin kehittyminen merkitsi yleistä talouden nousua, ja talouden kehittyminen puolestaan katalysoi arkkitehtuurin ja tekniikan kehittymistä.
Kuvataide.
Varhaiskeskiajalla Euroopassa vallitsi varhaiskristillisen taiteen tyylisuunta, joka keskittyi lähinnä kirkkotaiteeseen ja uskonnolliseen esineistöön. Tästä esimerkkejä ovat Sant'Apollinare Nuovon mosaiikit 500-luvun alusta sekä San Vitalen kirkko Ravennassa.
800-luvun alussa karolinginen renessanssi muutti taidetta klassisempaan suuntaan ja pyrki palauttamaan antiikin ajan kauneuskäsityksiä taiteeseen. Sydänkeskiajalla Saksassa ottolainen taide pyrki elvyttämään karolingista tyyliä, ja tämä jatkui romaanisen tyylin valtakautena, joka levisi Italiasta Pohjois-Eurooppaan. Myöhäiskeskiajan myötä tyyli muuttui goottilaisemmaksi ja tämä vaikutti erityisesti arkkitehtuuriin, minkä myötä Eurooppaan rakennettiin paljon suuria goottilaisia katedraaleja.
Keskiaika Suomessa.
Suomessa keskiajan sanotaan usein alkaneen noin vuonna 1155, jolloin Varsinais-Suomen alueelle tehtiin epävarmojen tietojen mukaan niin sanottu ensimmäinen ristiretki. 1100-luvun jälkipuoliskolle ajoittuvat joka tapauksessa ensimmäiset Suomea sivuavat asiakirjalähteet, ja siten voidaan katsoa historiallisen aikakauden alkaneen Suomessa suoraan keskiajasta. Suomessa ja Ruotsissa uuden ajan yleensä sanotaan alkaneen Kustaa Vaasan noustessa valtaan vuonna 1523.Tällöin pidetään kansallisvaltioiden syntyä ja reformaatiota keskeisenä murroksena, joiden katsotaan olevan periodijaon pohjalla. Toisaalta yhteiskuntahistoriallisesti orientoitunut tutkimus korostaa yhteiskunnan perusrakenteiden pysyneen Suomessa pitkään 1500-luvulle hyvin vakaina. Siten keskiajan ja uuden ajan rajana on voitu pitää myös esimerkiksi 1570-lukua.


L. L. Zamenhof.
Ludovic Lazarus (Ludwik Lejzer) Zamenhof (15. joulukuuta 1859 – 14. huhtikuuta 1917) oli silmälääkäri, kielitieteilijä ja sionisti, joka tunnetaan parhaiten kaikkien aikojen puhutuimman keinotekoisen kielen esperanton luojana. Hänen äidinkieliään olivat venäjä ja jiddiš, mutta hän puhui sujuvasti myös puolaa ja saksaa. Hän osasi myös ranskaa, latinaa, kreikkaa, hepreaa ja englantia sekä oli kiinnostunut italiasta, espanjasta ja liettuasta.
Zamenhof syntyi liettuanjuutalaiseen perheeseen 15. joulukuuta 1859 Białystokin kaupungissa, joka tuolloin oli osa Venäjää mutta kuuluu nykyään Puolaan. Białystokin väestö koostui pääosin kolmesta etnisestä ryhmästä: puolalaisista, valkovenäläisistä ja jiddišiä puhuvista juutalaisista, joiden keskinäisistä vihamielisyyksistä Zamenhof oli huolestunut. Hänen mielestään näiden ryhmien viha ja ennakkoluulot johtuivat yhteisen käyttökielen puutteesta, mikä aiheutti ryhmien keskinäisiä väärinkäsityksiä. Zamenhof uskoi, että tällaiset eri kieliä puhuvat etniset ryhmät tarvitsivat yhteisen, tasa-arvoisen kommunikointikielen.
Opiskellessaan toisen asteen oppilaitoksessa Varsovassa Zamenhof loi kansainväliseksi kieleksi useita malleja, joilla oli kuitenkin hyvin monipuolinen ja monimutkainen kielioppi. Englantia opiskellessaan hän tajusi, että kansainvälisen kielen kieliopin täytyy olla suhteellisen helppo ja sen täytyy käyttää hyväkseen uusien sanojen muodostamiseen tarkoitettuja etu- ja jälkiliitteitä.
Vuonna 1878 Zamenhofin projekti "Lingwe uniwersala" oli melkein valmis, mutta hän uskoi olevansa liian nuori julkaisemaan työnsä. Koulusta päästyään hän alkoi opiskella lääketiedettä, aluksi Moskovassa ja myöhemmin Varsovassa. Hän valmistui yliopistosta 1885 ja aloitti harjoittelun silmälääkärinä jatkaen kuitenkin samalla kieliprojektinsa parissa.
Kahden vuoden ajan hän yritti hankkia varoja julkaistakseen kansainvälistä kieltään kuvaava kirjasen, kunnes sai taloudellista apua tulevan vaimonsa isältä. Vuonna 1887 Zamenhof vihdoin julkaisi kirjan nimeltä "Lingvo internacia. Antauparolo kaj plena lernolibro" ('Kansainvälinen kieli. Esipuhe ja täysi oppikirja') salanimellä "Doktoro Esperanto" ('Tohtori Toiveikas'), johon myös kielen nimi pohjautuu. Zamenhofille tämä kieli ei ollut pelkkä kommunikoinnin väline, vaan myös keino välittää omia ajatuksiaan eri ihmisten ja kulttuurien rauhallisesta rinnakkaiselosta. Zamenhof käänsi esperantoksi useita teoksia, kuten Vanhan testamentin ja William Shakespearen teoksia.
Zamenhof ja hänen vaimonsa Klara saivat kolme lasta, Adamin, Sofian ja Lidian. Erityisesti Lidia oli kiinnostunut esperantosta ja opetti aikuisena esperantoa ammatikseen matkustaen ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa kielen opettajana.
Zamenhof kuoli Varsovassa 14. huhtikuuta 1917. Kaikki hänen lapsensa kuolivat holokaustissa.
Aiheesta muualla.
Zamenhof, L. L.
Zamenhof, L. L.


Red Hat.
Red Hat on yhdysvaltalainen pörssiyhtiö, joka on tuottanut Red Hat Linux -nimisen Linux -käyttöjärjestelmän jakelupaketin. Red Hat on luultavasti tunnetuin yhtiö, jonka liiketoimintamalli perustuu avoimeen lähdekoodiin.
Ensimmäisen Red Hat -nimisen Linux-jakelun loi Marc Ewing, joka 31. lokakuuta 1994 julkaisi version 0.9 (Halloween). Bob Youngin ACC Corporation osti Ewingin liiketoiminnan ja nimesi uuden yhtiön Red Hatiksi. Vuonna 1995 yhtiö julkaisi Red Hat Commercial Linux 2.0 -jakelun, jossa käytettiin RPM-ohjelmaa käyttöjärjestelmän ohjelmien asennukseen.
Red Hat Linux 3.0.3 (Picasso) julkaistiin 15. maaliskuuta 1996 ja viimeiseksi Red Hat Linux -nimiseksi Linux-jakeluksi jäi Redhat 9.0 (Shrike), joka julkaistiin 31. maaliskuuta 2003. Red Hatin Linux -jakeluiden sarja jatkuu tuotelinjalla Red Hat Enterprise Linux, joka on yrityksille suunnattu, tuettu jakelu, ja nopeammin päivittyvällä Fedora -jakelulla, jota Red Hat kehittää ja sponsoroi.
Red Hat on ollut yksi avoimen koodin merkittävimpiä kehittäjiä ja se, tai sen työntekijät, kuten Alan Cox ja Ulrich Drepper ovat ylläpitäneet keskeisimpiä avoimen koodin ohjelmistoja.
Red Hat listautui 11. elokuuta 1999. Se osti marraskuussa 1999 Cygnus Solutionsin, joka myi tukea vapaille ohjelmistoilla ja ylläpiti GNU-ohjelmistoja gdb ja binutils. Myöhemmin Red Hat on hankkinut WireSpeedin, C2Netin ja Hell's Kitchen Systemsin. Vuonna 2001 se osti Planning Technologies, Incin ja hankki 2004 AOL:in iPlanetin oikeudet. Vuonna 2006 se hankki Java-sovelluspalvelinta kehittävän JBossin ja vuonna 2007 Metamatrixin ja Mobicentsin.
Vuonna 1999 Red Hat teki 3,6 miljoonaa dollaria tappiota 5,4 miljoonan dollarin liikevaihdolla. Vuonna 2008 yrityksen liikevaihto oli 523 miljoonaa dollaria ja se kasvoi 31 % edellisestä vuodesta. Sitä edellisenä vuonna kasvu oli 44 %. Red Hat:llä on toimistoja ja henkilöstöä ympäri maailmaa, myös Pohjoismaissa ja Suomessa.
Viitteet.
*


Sotahistoria.
Sotahistoriaa voi tänä päivänä luonnehtia ammattitutkijoiden 1960-luvulta käydyn keskustelun kautta. Tähän debattiin on kuulunut kiistatta jako vanhan ja uuden sotahistorian suuntauksiin.
Termiä vanha sotahistoria on alettu käyttämään tutkimuksesta, jossa tutkija on kiinnittänyt ensisijaisen huomionsa esimerkiksi joukko-osastojen liikkeisiin, sodan strategiaan sekä poliitikkojen ja sotilasjohtajien toimintaan. Sota on koettu diplomatian jatkeeksi. Lisäksi sota ilmiönä on usein sijoitettu ajallisesti irralleen rauhan ajan maailmasta.
Uusi sotahistoria on käsitteenä hiljalleen alkanut tarkoittaa nykyaikaisen historiatieteen keinoin toteutettua sotien tutkimista. Ensinnäkin tutkijat tutkijat ovat pyrkineet saamaan niin kutsutun tavallisen ihmisen äänen kuuluville, mistä on seurannut muun muassa naisten toiminnan ulottaminen myös sotahistorian tutkimuksen piiriin. Toiseksi, tutkijat ovat vaihtaneet tapahtumatason kuvauksen analyyttisempään tarkasteluun, mikä on johtanut sodan taustalla olevien rakenteiden tutkimiseen. Molemmat yllä mainitut seikat ovat johtaneet havaitsemaan sodan kiinteänä osana rauhan ajan siviiliyhteiskuntaa sekä moniaikaisena ilmiönä, joka juontuu ajasta ennen sotaa ja jatkuu sen jälkeen. Kolmanneksi, tutkijat ovat työskennelleet poikkitieteisesti. Erityisesti sosiaalihistorian, etnografian, antropologian, taloushistorian, ja kulttuurihistorian tutkimusteorioiden- ja metodien soveltaminen sotahistoriaan on johtanut uusien näkökulmien ja tulosten löytämiseen.


Maanjäristys.
a>, 1973-2004. Väri kuvaa maanjäristyksen esiintymissyvyyttä.
Maanjäristysten keskipisteet 1963-1998. 358 214 järistystä.
a>n raunioita vuoden 1906 maanjäristyksen jälkeen
Maanjäristys on Maan peruskallion tärähtelyä, joka on voimakkaana hyvin tuhoisaa rakennuksille ja ihmisille. Heikko järistys heiluttaa lamppuja, voimakas järistys romahduttaa talot, hyvin voimakas myllää maaperääkin.
Meren pohjassa tapahtunut maanjäristys voi aiheuttaa voimakkaan hyökyaallon, tsunamin. Maanjäristyksen voimaa mitataan yleensä Richterin asteikolla ja tuhoisuutta Mercallin asteikolla.
Järistykset, jotka ovat voimakkuudeltaan yli seitsemän Richterin asteikolla, ovat hyvin tuhoisia. Maajäristyksiä syntyy muun muassa mannerlaattojen liikkuessa toistensa suhteen, tulivuorenpurkauksen, asteroiditörmäyksen, maanvyöryn tai ydinräjähdyksen takia. Maanjäristyksiä esiintyy eniten mannerlaattojen rajoilla alueilla, joissa on runsasta tulivuoritoimintaakin. Maanjäristyksen maanalainen tapahtumapaikka on hyposentrumi, ja maanpintakeskus episentrumi. Hyposentrumi voi olla satojen metrien tai jopa satojen kilometrien syvyydessä.
Maanjäristyksiä pystytään toteamaan kaukaakin seismometriksi kutsutulla laitteella. Maanjäristysaallot jaetaan pitkittäisiin ja poikittaisiin. Järistysaaltojen heijastumisia tutkimalla voidaan selvittää jossain määrin peruskallion ja koko Maan rakennetta.
Synty.
Maanjäristys on maan kuoren värähtelyä, jota syntyy tulivuorenpurkauksissa ja mannerlaattojen liikkuessa toistensa suhteen. Värähtelyt leviävät aaltoina järistyskeskuksesta maan kuoreen ja sisään. Aaltotyyppejä on kolme: primääri- (P), sekundaari- (S) ja pinta-aallot (L). Maanjäristykset ovat endogeenisiä tapahtumia.
Maanjäristykset johtuvat litosfäärilaattojen välille syntyneen energian äkkinäisestä purkautumisesta. Litosfäärilaattojen liikkeestä johtuen laatat voivat juuttua toisiinsa kiinni. Kohta, josta laatat ovat kiinni, ei kuitenkaan hajoa vaan juuttumiskohdassa laatta taipuu. Taipumisen seurauksena laattojen välille syntyy jännite, joka purkautuu jossakin vaiheessa. Purkautuminen havaitaan maan järkkymisenä ja joskus tsunamina.
Aaltotyypit.
Primääri- eli pitkittäisaallot kulkevat nopeimmin ja saapuvat nimensä mukaisesti ensimmäisinä havaintopaikalle. Aallot kulkevat myös Maan nestemäisen ytimen läpi aina maapallon vastakkaiselle puolelle asti. Kaikkia alueita P-aallot eivät kuitenkaan saavuta, koska edetessään ne kääntyvät kohti Maan pintaa ja taipuvat vaipan ja ytimen rajalla. Ytimen ohi kulkevat aallot kulkevat etäisimmillään 103 asteen päähän järistyskeskuksesta. Ytimen läpäisseet aallot puolestaan peittävät noin 20 asteen säteisen alueen vastapuolella.
Sekundaariaallot ovat poikittaista aaltoliikettä, joka ei voi edetä nesteessä eikä siten läpäise Maan ydintä. Ne kulkevat P-aaltoja lähes puolet hitaammin. P-aaltojen tavoin S-aallot voidaan havaita 103 asteen säteisellä vyöhykkeellä järistyspaikasta, mutta ei kuitenkaan sen ulkopuolella.
Mittaaminen ja ennakointi.
Maajäristysten voimakkuus ilmaistaan yleensä yksikköinä logaritmisella Richterin asteikolla tai momenttimagnitudilla jotka likimain vastaavat toisiaan. Pienimmät ihmisaistein havaittavat järistykset ovat kolme yksikköä ja suurimmat mitatut yli yhdeksän yksikköä. Yhden askelman kasvu asteikossa vastaa värähtelyn noin kymmenkertaistumista ja energiamäärän 32-kertaistumista. Erityisillä mittalaitteilla, seismografeilla, havaitaan yhdenkin yksikön järistykset. Joskus arviointiin käytetään Mercallin asteikkoa, joka perustuu järistyksen vaikutusten havainnointiin.
Maapallolla on tiettyjä seutuja, joilla järistyksiä sattuu tiheään. Alttiita alueita ovat esimerkiksi Turkki, Iran, Kalifornia ja Japani. Voimakas järistys voi tuhota kokonaisen kaupungin, jos se sattuu sijaitsemaan lähellä järistyskeskusta. Tuhoja yritetään lieventää rakentamalla maanjäristyksen kestäviä rakennuksia ja muita rakenteita.
Maanjäristysten ennustaminen on vaikeaa. Tiedetään kyllä, että tietyllä alueella maa järisee ennemmin tai myöhemmin, mutta päivämäärää ja tarkkoja koordinaatteja ei pystytä antamaan. Joskus päästään kuitenkin kohtalaiseen tarkkuuteen. Esimerkiksi Turkissa on havaittu maanjäristysten seuraavan toisiaan muutaman vuoden välein, ja aina noin saman verran edellistä lännempänä. Vuoden 1999 voimakas järistys oli surullinen todiste tutkijoiden tuloksille. Seuraavan suurjäristyksen Turkissa ennustetaan sattuvan Istanbulin lähellä.
Suurta maanjäristystä seuraa usein heikompia jälkijäristyksiä. Jälkijäristykset ovat yleensä joitakin yksikköjä pääjäristystä heikompia.


HTML.
HTML (, suomennettuna "hypertekstin merkintäkieli") on avoimesti standardoitu kuvauskieli, jolla voidaan kuvata hyperlinkkejä sisältävää tekstiä eli hypertekstiä. HTML:llä voidaan myös merkitä tekstin rakenne eli esimerkiksi, mikä osa tekstistä on otsikkoa ja mikä leipätekstiä. HTML tunnetaan erityisesti kielenä, jolla nettisivut on koodattu.
HTML5:tä edeltävien HTML-versioiden syntaksi on määritelty SGML:n sovelluksina. HTML 4.01:stä on muokattu myös XML:n sovellukseksi luokiteltava versio XHTML 1.0, ja HTML 5:n luonnoksesta on rinnakkainen XML-versio XHTML 5.
Elementit ja tunnisteet.
HTML-koodi on rakenteista tekstiä, joka muodostuu sisäkkäisistä ja perättäisistä elementeistä. Koodauksen tasolla elementtejä edustavat kulmasulkein merkityt tunnisteet eli tägit, jotka nimeävät elementin tyypin. Selaimet eivät näytä tunnisteita sellaisinaan vaan käsittelevät niitä teknisinä ohjeina, joiden mukaan sivun varsinainen sisältö tulee jäsentää.
Rakenteellinen merkkaus määrittää elementin tarkoituksen. Esimerkiksi merkintä codice_5"Golf"codice_5 tarkoittaa, että sana "Golf" on toisen asteen otsikko (joka näkyy selaimessa samanlaisena kuin "Merkintä ja koodaus" -otsikko tämän osion alussa). Rakenteellinen merkkaus ei periaatteessa määritä sitä, miltä tekstin pitää selaimessa näyttää, mutta yleensä selaimet noudattavat jotain oletusarvoista tapaa esittää erityyppisiä elementtejä. Tekstien ulkoasua voidaan lisäksi säädellä tarkemmin CSS (Cascading Style Sheets) -tyyliohjeilla.
Esityksellinen merkkaus määrittää elementin ulkoasun, mutta ei tarkoitusta. Esimerkiksi codice_5"sisältö"codice_5 tarkoittaa, että elementin sisältö tulisi näyttää lihavoituna tekstinä. Esityksellinen merkkaus ei kuitenkaan ota kantaa siihen, miten sisältö pitäisi esittää, jos tulostuslaite ei pysty lihavoimaan sisältöä (ei ole itsestään selvää, miten esimerkiksi puhesyntetisaattorin pitäisi käsitellä lihavointia, kun se muuntaa tekstin ääneksi). Sen sijaan rakenteellinen merkkaus codice_5"sisältö"codice_5 tarkoittaa, että sisältö tulee esittää voimakkaasti, mutta ei ota kantaa siihen, tarkoittaako voimakkuus tekstin lihavointia vai puheen painokkuutta. Suurin osa esityksellisistä merkkauksista katsotaankin HTML 4.0 -spesifikaatiossa vanhentuneeksi.
Merkki- ja nimiviittaukset.
HTML-koodiin voi sisällyttää erikoismerkkejä merkki- tai nimiviittauksilla, jotka alkavat codice_17-merkillä (et eli ampersandi) ja loppuvat puolipisteeseen. Esimerkiksi nimiviittauksella codice_18 voidaan tuottaa kreikkalainen suuraakkonen Ω eli oomega (jota kansainvälisen yksikköjärjestelmän mukaan käytetään myös ohmin tunnuksena).
Koodaus.
HTML-dokumentteja on mahdollista kirjoittaa millä tahansa tekstieditorilla, mutta käytettävissä on myös erityisiä HTML-editoreja. Periaatteessa HTML-koodin tulisi aina läpäistä validointi, mutta käytännössä monet selaimet hyväksyvät myös dokumentteja, joiden HTML-koodi ei ole standardin mukaista. Perinteisesti HTML:n validointi on ollut sikäli työlästä, että sen jäsentäminen ei ole aivan triviaalia. HTML:n säännönmukaisempi muunnelma XHTML sen sijaan perustuu XML-kieleen, jolle on olemassa huomattava joukko hyviä jäsentimiä ja validaattoreita, joten XHTML:ää voi kirjoittaa helposti myös millä hyvänsä XML-editorilla.
Jos koodissa on kaksi tai useampia peräkkäisiä välilyöntejä, ne näyttävät selaimessa yhdeltä välilyönniltä. Myös koodiin sisältyvät rivinvaihdot ilmenevät selaimessa pelkkänä välilyöntinä, ja jos rivinvaihdon halutaan näkyvän selaimessa, se on tuotettava erityisellä merkinnällä.
Historia ja standardointi.
HTML:n historia alkoi vuonna 1989, kun Tim Berners-Lee ja "Robert Caillau" hahmottelivat korviketta "CERNin" dokumenttien kirjavalle formaatille. Rinnalle suunniteltiin yksinkertainen verkkoprotokolla HTTP. HTML-dokumenttien verkkoa internetissä kutsutaan World Wide Webiksi eli lyhyesti "webiksi". Joillekin se on yhtä kuin Internet. CERN käynnisti oman WWW-palvelimensa vuonna 1991, ja monet ideasta kiinnostuneet liittyivät siihen nopeasti. HTML-standardia ylläpitää vuonna 1994 perustettu kansainvälinen yritysten ja yhteisöjen yhteenliittymä W3C ("World Wide Web Consortium").
HTML:n alkuperäinen tarkoitus oli pikemminkin kuvata WWW-sivun rakennetta kuin sen ulkoasua, mutta sivujen kirjoittajat halusivat ennen pitkää paremmat mahdollisuudet vaikuttaa myös dokumenttiensa ulkoasuun. Selainvalmistajat vastasivat tarpeeseen esittelemällä HTML-määritykseen kuulumattomia elementtejä, joilla esitystapaa saattoi kuvailla. Monet näistä elementeistä jouduttiin myöhemmin ottamaan mukaan viralliseen HTML-määritykseen käytännön standardeina. Nykyisin monia elementtejä jälleen puuttuu itse HTML:sta, sillä ulkoasun kuvailussa on siirrytty erillisiin tyyliohjeisiin, jotka kuvataan CSS-kielellä. CSS:ään siirtyminen paitsi yksinkertaisti HTML:ää, myös helpotti sivujen luomista ja päivittämistä.
Ensimmäiset määrittelyt.
Berners-Lee julkaisi ensimmäisen kuvauksen HTML:sta Internetissä vuoden 1991 lopulla. Siinä oli 22 elementtityyppiä, joista 13 on edelleen käytössä HTML 4:ssä. Berners-Lee suunnitteli HTML:n SGML:n sovellukseksi, mutta vasta IETF toteutti määrittelyn sen avulla vuonna 1993. IETF:n määrittely oli vedos, joka raukesi kuuden kuukauden päästä. Se sisälsi NCSA Mosaicin tukeman kuvien lisäyksen dokumentteihin. Dave Raggett julkaisi kilpailevan HTML+:n, joka sisälsi myös jo käytössä olleet taulukot ja lomakekentät.
HTML 2.0.
Alkuvuodesta 1994 IETF muodosti HTML-työryhmän laatimaan "HTML 2.0" -määritelmän, joka julkaistiin vuonna 1996 koodinimellä RFC 1866. Siihen tehtiin joitain lisäyksiä, kuten tiedoston tallennus palvelimelle, RFC 1867; taulukot, RFC 1942; kuvakartat, RFC 1980; merkistömäärittelyt ja LANG-attribuutti, RFC 2070.
HTML 3.0 ja 3.2.
IETF julkaisi huhtikuussa 1995 myös standardiehdotuksen HTML 3.0:sta, mutta sekin raukeni viiden kuukauden kuluttua ilman toimenpiteitä. Tämä standardiehdotus sisälsi monia Raggettin HTML+:n ominaisuuksista, kuten matemaattisten kaavojen sisällyttämisen dokumenttiin, taulukot ja tekstin sijoittelun kuvien ympärille. Ainoa selain joka osasi HTML 3.0:aa oli W3C:n Arena.
IETF:n työryhmän toiminta hiipui, ja työryhmä lakkautettiin syyskuussa 1997. Pitkään HTML:n kehittäminen oli omia koodejaan määritelleiden selainvalmistajien, lähinnä Netscapen ja Microsoftin, varassa.
Standardointityö jatkui, kun W3C julkaisi HTML 3.2:n tammikuussa 1997. Siitä jätettiin kokonaan pois matematiikan tuki ja siihen lisättiin pääosa Netscapen määrittelemistä sivun ulkomuotoa kuvaavista koodeista.
HTML 4.0.
Loppuvuodesta 1997 julkaistiin HTML 4.0. Siinä on kolme tasoa: "tiukassa" versiossa monia vanhentuneita elementtityyppejä on määritelty laittomiksi, kun taas "siirtymävaiheen" versiossa näiden käyttö on yhä sallittu; kolmas versio sallii lisäksi Netscape 2.0:n aikoinaan esittelemät kehykset, joiden avulla sivun voi koostaa useasta erillisestä osasivusta.
HTML 4:aa päivitettiin huhtikuussa 1998 ja joulukuussa 1999 HTML 4.01:ksi. Siitä julkaistiin myös toukokuussa 2000 tiukkaan standardiin perustuva ISO-standardi ISO/IEC 15445:2000. HTML 4.01 määriteltiin myös XML:n avulla, jolloin syntyi XHTML.
HTML 5.
Ensimmäinen versio HTML 5:n vedoksesta julkaistiin tammikuussa 2008. HTML 5:n uusia ominaisuuksia ovat muun muassa CANVAS- ja VIDEO-elementit, joiden avulla sivulle voidaan sijoittaa piirtoalue ja videopätkä.
Hypertext Application Technology Working Group aloitti HTML 5:n kehitystyön vuonna 2004, kun W3C keskittyi kehittämään XHTML 2.0:aa ja kun HTML 4.01:tä ei ollut päivitetty vuoden 2000 jälkeen. XHTML 2.0:n kehitys lopetettiin ja nykyisin kehittäjät työskentelevät HTML 5:n kehitystyössä.


Lapinlahti.
Lapinlahti () on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnan keskiosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Lapinlahden naapurikuntia ovat Iisalmi, Maaninka, Nilsiä, Rautavaara, Siilinjärvi ja Sonkajärvi.
Miltei koko kunnan läpi etelästä pohjoiseen ulottuu Iisalmen reittiin kuuluva Onkivesi. Kuntakeskus sijaitsee järven itärannalla rautatien ja valtatie 5:n varrella. Järven länsirannalla sijaitsee korkea Väisälänmäki. Myös kunnan itäosat ovat selvästi keskiosia korkeampaa mäkimaastoa. Lapinlahti sijaitsee 58 kilometrin päässä Kuopiosta ja 24 kilometrin päässä Iisalmesta. Lapinlahdella on oma karting-rata, joka sijaitsee Humpilla.
Halosten taiteilijasuku on lähtöisin Lapinlahdelta, jonka vuoksi kunta on ottanut teemakseen taiteen ja kirkonkylällä onkin jopa kymmeniä erilaisia taidekohteita. Lisäksi paikkakunnalla toimii kuvataidelukio.
Varpaisjärvi liittyi Lapinlahden kuntaan vuoden 2011 alussa. Kunnilla on ollut yhteinen kunnanjohtaja jo vuodesta 2007 saakka.
Elinkeinot.
Lapinlahden yritykset kuuluvat Lapinlahden Yrittäjiin, joka on Savon Yrittäjien paikallisyhdistys. Lapinlahden merkittävin yksittäinen työllistäjä on 300 työpaikkaa tarjoava Valion tehdas. Muita merkittäviä työllistäjiä ovat Nelko-keittiöt, Midas Touch, sekä hieman päälle 100 työpaikkaa tarjoava Mellano Oy.
Kyliä.
Alapitkä, Heinäaho, Horsmanmäki, Karvasalmi, Kivistö, Kiukonmäki, Lahdenperä, Lappetelä, Leppälahti, Luhi, Martikkala, Mäkikylä, Mäntylahti, Nerkoo, Ollikkala, Pajujärvi, Pitkämäki, Puoliväli, Pällikäs, Taipale, Tölvä, Väisälänmäki
Katso myös.
Lappalainen – lappalainen-nimityksen historia ja vaikutus paikannimistöihin


Iisalmi.
Iisalmi () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnassa. Kaupunki perustettiin vuonna 1891 (kauppala 1860), jolloin se erotettiin ympäröivästä Iisalmen maalaiskunnasta. Kaupungin perustamiseen vaikutti itseoppinut kansanmies Petter Kumpulainen. Hän esitti kenraalikuvernööri Bergille osoittamassaan anomuskirjelmässä Ylä-Savon suurimpia puutteita, joita olivat oman kaupungin puuttuminen ja vesireitin kanavoimattomuus.
Iisalmen rajanaapureita ovat Kiuruvesi, Lapinlahti, Maaninka, Pielavesi, Sonkajärvi ja Vieremä.
Historia.
Asutusta alueella on ollut 1500-luvusta ja seudulle suunniteltiin Pohjois-Savon kaupallista keskusta jo 1700-luvulla (toteutui vasta 1856). Iisalmi kasvoi hitaasti. Kaupunkioikeuksien myöntämisen aikaan asukkaita oli noin tuhat ja vuonna 1959 noin 6 000.
Iisalmen maalaiskunta liitettiin kaupunkiin vuoden 1970 alusta. Asukasluku on ja pinta-ala  km2, josta maata on  km2 ja vettä  km². Rantaviivan pituus on 495 kilometriä.
Rautatien tulo Iisalmeen vuonna 1902 oli eräs ratkaisevista kasvun edellytyksistä. Iisalmen rautatieasema oli pitkään useiden pikajunien pohjoinen pääteasema, koska sähköistetty rata päättyi sinne. Sähköistys Iisalmesta Kontiomäen kautta Ouluun valmistui 2006.
Iisalmen historian kuuluisimpia tapahtumia on vuonna 1808 käyty Koljonvirran taistelu, jota J.L. Runeberg kuvaa Vänrikki Stoolin tarinoissaan. Kaupungin lähihistorian dramaattisin hetki on Putkolan pamauksen nimellä tunnettu onnettomuus, jossa Iisalmen keskustassa sijainnut tavaratalo Putkola tuhoutui maali-, lakka- ja kaasupullovaraston räjähdettyä 14. syyskuuta 1965.
Iisalmessa Ohenmäen alueella on toiminut Puolustusvoimien Iisalmen Asevarikko (IisAseV), joka lakkautettiin puolustuspoliittisen selonteon perusteella vuoden 2003 alussa.
Kaupunginosat ja kylät.
Huotari, Haapasaari, Hernejärvi, Iisalmi, Jokela, Jordan, Kankaa, Kangaslampi, Kihmula, Kilpisaari, Kirma, Kirkonsalmi, Kurenpolvi, Kääriänsaari, Lappetelä, Luuniemi, Makkaralahti, Marjahaka, Nerkoo, Nerkoonniemi, Niemisjärvi, Paloinen, Pappila, Partala, Peltosalmi, Pihlajaharju, Pitolamminmäki, Porovesi, Pölönmäki, Pöllösenlahti, Pörsänmäki, Rohmula, Ruotaanlahti, Runni, Ruotaanmäki, Ryhälänmäki, Sankariniemi, Savipelto, Soinlahti, Sourunsalo, Touhula, Ulmala, Valkeamäki, Varpanen, Vieremäjärvi, Viitaa.
Suurin lähiö on Lippuniemi (2 700 asukasta).
Talous.
Paikkakunnan tunnetuimmat yritykset ovat olutta ja muita mietoja alkoholijuomia sekä virvoitusjuomia valmistava Olvi Oyj, kaiutinvalmistaja Genelec ja erikoisajoneuvoja tuottava Profile Vehicles sekä kaivosajoneuvojen valmistuksesta tunnettu Normet Group Oy. Lähes kaikki alueen yritykset ovat jäseniä Iisalmen Yrittäjissä, joka on Savon Yrittäjien paikallisyhdistys. Iisalmessa sijaitsevat myös maailman pienin ravintola, Ravintola Kuappi ja panimomuseo.
Kulttuuri.
Kuvataiteilija Kaarina Kaikkonen on syntynyt Iisalmessa. Kuvataiteilija Osmo Monto asuu ja työskentelee Iisalmessa.
Urheilu.
Kaupungin tunnetuimmat urheiluseurat ovat melkein tuhannen jäsenen ulkoiluun keskittynyt, jalkapalloseurat PK-37 (2. divisioona), Iisalmen Pallo-Veikot (5. divisioona) ja Klubi-36 (Naisten kakkonen), salibandyseura FBI (2. divisioona), jääkiekkoseura Iisalmen Peli-karhut eli "IPK", uimaseura Iisalmen Uimarit sekä lähinnä yleisurheiluun ja hiihtoon keskittyvä Iisalmen Visa. Myös Iisalmen naisvoimistelijat (Iina), Iisalmen Urheilu-Vesat (IUV) ja ratsastusseura Koljonvirran ratsastajat (KvR) ovat tunnettuja ja toiminnassaan aktiivisia urheiluseuroja.
Uskonnolliset yhteisöt.
Iisalmessa toimii evankelisluterilainen Iisalmen seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii herännäisyys, sekä lestadiolaiset uusheräys ja vanhoillislestadiolaisuus, jolla on paikkakunnalla Iisalmen rauhanyhdistys. Viidesläisyyttä edustaa paikkakunnalla Kansanlähetys. Lisäksi Iisalmella toimii Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisö.
Muita kirkkokuntia edustavat Suomen ortodoksiseen kirkkoon kuuluva Iisalmen ortodoksinen seurakunta, jonka toimialueena on Iisalmen lisäksi Sonkajärven, Vieremän, Lapinlahden ja Varpaisjärven kunnat, helluntaiherätykseen lukeutuva Iisalmen helluntaiseurakunta, Suomen vapaakirkkoon kuuluva Iisalmen Vapaaseurakunta sekä Suomen Adventtikirkon Iisalmen adventtiseurakunta.


Keiko.
Keiko (1976, Islanti – 12. joulukuuta 2003, Norja) oli miekkavalas, joka tuli tunnetuksi Free Willy -elokuvissa, ja joka yritettiin valtavan yleisökampanjan siivittämänä vapauttaa ja sopeuttaa villinä elämiseen norjalaisessa vuonossa. Se ei kuitenkaan koskaan oppinut ruokkimaan itseään, vaan palasi aina ruokittavaksi.
Alun perin Keiko vangittiin Islannin vesiltä 1979, ja myytiin islantilaiseen Hafnarfjörður meriakvaarioon. Kolme vuotta myöhemmin Keiko myytiin eläinteemaiseen Marinelandin huvipuistoon Kanadaan, jossa sille alettiin opettaa temppuja. Keikon terveydentila alkoi heikentyä, ja vuonna 1985 eläin myytiin Reino Aventuran huvipuistoon, jonka nimi on sittemmin muutettu Six Flags Mexicoksi. Vuonna 1993 Keiko esiintyi elokuvassa Free Willy. Elokuvassa valas oli inhimillistetty, mikä aiheutti yleisössä sympatiaa Keikoa kohtaan. Se haluttiin palauttaa takaisin mereen. Luontoon palauttaminen epäonnistui kuitenkin täydellisesti, sillä eläin oli jo tottunut ihmisiin, eikä osannut enää toimia luonnossa. Keiko kuoli keuhkokuumeeseen aliravittuna Norjassa joulukuussa 2003.


Vuono.
Vuono on korkeiden jyrkänteiden ympäröimä kiilamainen lahti. Niitä on syntynyt paikoille, joissa jäätikkö virtaa tai on aikaisemmin virrannut mereen. Maailman pisin vuono on Scoresbynsalmi Grönlannissa.
Norja on tunnettu vuonoistaan. Norjan lisäksi vuonoja on Islannissa, Grönlannissa, Uuden-Seelannin lounaisrannikolla, Newfoundlandin länsirannikolla, Brittiläisen Kolumbian rannikolla, Alaskan etelä- ja länsirannikoilla sekä Etelä-Chilessä. Skotlannissa sijaitsevia vuonoja kutsutaan nimellä ”sea lochs”. Lisäksi Luoteis-Espanjan Galician rannikolla sijaitsee vuonomaisia jokisuistoja (). Ne eivät kuitenkaan ole syntymistavaltaan vuonoja, vaikka niitä kutsutaan suomen kielellä vuonoiksi.
Suomen vuonot.
Suomeenkin syntyi viimeisen jääkauden päätyttyä vuonoja. Ancylusjärven pohjoisten vuonojen arvioidaan ulottuneen jokilaaksoja pitkin ehkä jopa pitkälle Keski-Lappiin. Vuonoja syntyi rannikkoalueilla tuhansien vuosien ajan, muun muassa Pohjanmaan Lestijokilaaksossa Vetelinjoen, Porasjoen ja Ullavanjoen uomiin. Itämereen liittyneet vuonot ovat myöhemmin maankohoamisen vuoksi yleensä menettäneet vuonoluonteensa ja muuttuneet esimerkiksi jokiuomien osaksi. Lapissa koko Inarijärvi oli jääkauden jälkeen muutamia satoja vuosia Jäämeren vuonona, mutta maankohoamisen myötä se muuttui järveksi, joka laskee Paatsjoen kautta Jäämereen. Inarijärvellä on kuitenkin edelleen monia sinne syntyneitä sisävesivuonoja, joista tunnetuimpia ovat muun muassa Suolisvuono, Kyynelvuono, Surnuvuono, Kuoskervuono, Koskivuono, Sarmivuono, Juutuanvuono ja Nanguvuono.
Eteläisemmän Suomen ainoaksi vuonoksi luetaan nykyisin Paarlahti Teiskon Kämmenniemessä. Muita usein vuonoiksi kutsuttuja vuonomaisia lahtia ovat Maaninkajärven Tuovilanlahti ja Pohjanpitäjänlahti.


I-mode.
i-mode on Japanissa 1999 lanseerattu järjestelmä, jonka avulla matkapuhelimen käyttäjät voivat käyttää erilaisia palveluja, kuten sähköposti, urheilutulospalvelu, säätietojen seuranta, pelit, pankki- ja pörssipalvelut ja juna- ja lentolippujen tilaus. i-moden kehitti japanilainen yritys NTT DoCoMo Mari Matsunagan johdolla.
i-mode on levinnyt myös Japanin ulkopuolelle. i-modea käytetään tai testataan seuraavissa maissa: Saksa, Alankomaat, Belgia, Ranska, Espanja ja Italia. Käyttäjiä on yli 40 miljoonaa ja sisältöä tarjoavia yrityksiä noin 3000. Yhdysvalloissa on käytössä m-mode.
i-mode-puhelimet.
i-mode-puhelimille tyypillisiä piirteitä ovat niin sanottu simpukkamalli ja suuret näytöt (250x320 pikseliä). Useissa puhelimissa on kaksi näyttöä läpän molemmin puolin. Lisäksi puhelimissa on runsas varustelu, esimerkiksi megapikselin digitaalikamera. Näytöissä on normaalisti 65 536 väriä, mutta uusimmissa malleissa 262 144 väriä. Puhelinten ulkonaiset mitat ja painot ovat suunnilleen samoja kuin Nokian malleissa.
i-mode toimii sekä DoCoMon PDC (markkinointinimi "MOVA", 2G) että W-CDMA ("FOMA", 3G) -verkoissa. MOVA-puhelimet ovat hitaampia, mutta niille on tarjolla palveluita, joita ei ole vielä FOMA-puhelimille, esimerkiksi sijaintipalvelut.
i-mode käytännössä.
i-mode-puhelimissa on erityinen "i"-näppäin, jolla käyttäjä pääsee valikkoon. "Virallisten" sivujen sisältöä valvoo NTT DoCoMo, ja sisältö on usein maksullista. Virallisille sivuille pääsee valikoiden kautta, mutta epävirallisille sivuille päästäkseen pitää osoite naputella käsin. Virallisia sivuja on tuhansia ja epävirallisia kymmeniä tuhansia.
i-moden käyttäjä maksaa sekä lähetetystä että vastaanotetusta datasta. Vastaanoton hinta on noin puolet lähettämisen hinnasta. Käyttäjille on tarjolla erilaisia palveluja, joiden avulla pystytään vähentämään turhaa vastaanottamista. Kuukausimaksu on 2,5 — 5 euroa, joka sisältää puheaikaa sekä datansiirtoa. FOMAn käyttö- ja kuukausimaksut ovat halvempia, mutta vastaavasti datan siirtomäärät ovat suurempia.
i-mode-sivut.
i-moden sivut rakennetaan käyttäen cHTML-kieltä, johon on lisätty muutamia i-modelle tarkoitettuja tageja. i-moden lisäominaisuus i-appli käyttää J2ME:tä ja uusimmissa malleissa on tuki Flash-animaatioille.


Simo Frangén.
Simo Juhani Frangén eli maisteri Frangén (s. 6. syyskuuta 1963 Ulvila) on Nakkilasta lähtöisin oleva tamperelainen koomikko, käsikirjoittaja ja juontaja. Frangén tunnetaan parhaiten yhtenä Alivaltiosihteeri-ryhmän jäsenistä sekä tv-visailuiden "Maailman ympäri" ja "SF-studio" sekä tv-ohjelmien "Keksijätehdas" ja "Mieletön maailma" juontajana.
Biografia.
Frangén kirjoitti ylioppilaaksi 1982 ja valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi Tampereen yliopistosta 1990 pääaineenaan sosiologia. Opiskeluaikanaan hän perusti Pasi Heikuran, Jyrki Liikan ja Satu Kurvisen kanssa rockyhtye Alivaltiosihteerin, jossa Frangén toimi basistina ja sanoittajana. Yhtye keikkaili ja teki levyjä vuosina 1985–1995, jonka jälkeen se laitettiin ”telakalle”. Opiskeluaikanaan Frangén toimi myös Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan Aviisi-lehden toimittajana 1987, Tampereen City-lehden toimittajana 1988 ja Pahkasika-lehden avustajana 1983–1990 ja on toiminut Rumban avustajana vuodesta 1985 lähtien. Lisäksi hän juonsi paikallisradiossa huumoriohjelmia, kuten ”Maisteri Westermarckin tanssituntia”, joka sai nimensä suomalaisen sosiologin Edvard Westermarckin mukaan.
Vuonna 1990 Frangén, Pasi Heikura ja Jyrki Liikka aloittivat Yleisradion nuorisokanavalla Radiomafialla viikoittaisen huumoriohjelmansa "Alivaltiosihteeri - Suomen virallinen ohjelma". Kanavauudistuksen jälkeen YleQ:lle ja Radio Suomelle siirtynyt ohjelma täytti 20 vuotta kesäkuussa 2010, ja sen sketseistä on koostettu viisitoista kirjaa. Frangénilla oli myös Radiomafiassa vuosina 1990–1992 ja 1995–2000 oma "Kaupparatsu Frangénin kokonaisedullinen levypaketti" -mainosparodiaohjelma. TV2:n Ekoisti-ohjelmassa Frangén 1997–2001 ensin esitteli ympäristömerkkejä, sitten piti parodista "Maisteri Frangénin niksinarikkaa", sitten TV-uutisparodiaa, Maisteri Frangénin Uutispöytää, jossa hän pystytti uutispöytänsä milloin mihinkin ja kertoi huumorimielessä hyvät ja huonot uutiset.
Koko kansan tietoisuuteen Frangén nousi 2000, kun hänen juontamansa visailuohjelma "Maailman ympäri" alkoi TV1:ssä. Frangénin persoonallinen tyyli, huitovien käsien säestämä tauoton puhevirta sekä tietoisen huonot sanaleikit ja puujalkavitsit jakoivat yleisön: Frangénista on sanottu, ettei häneen voi suhtautua neutraalisti, vaan häntä voi vain joko rakastaa tai vihata. Ohjelma saavutti kuitenkin suuren suosion ja korkeat katsojaluvut, sekä poiki Frangénille lukuisia palkintoja, muun muassa parhaan tv-esiintyjän Venlan ja kaksi parhaan miespuolisen tv-esiintyjän Telvistä. Vuonna 2004 Maailman ympäri -ohjelma loppui, ja Frangén siirtyi juontamaan uutta visailua SF-studiota, joka ei kuitenkaan kerännyt yhtä hyviä katsojalukuja kuin edeltäjänsä. "SF-studio" päättyi keväällä 2006, ja sen jälkeen Frangén on esiintynyt muun muassa Yleisradion digi-TV-tietoiskuissa, Suomen euroviisukarsintojen uutisankkurina ja Eurotanssien juontajana. Lisäksi hänestä esitettiin dokumentti "Maan mainiot: Simo Frangén" TV2:ssa 13. toukokuuta 2007. Vuonna 2009 heinäkuun 23. päivä TV2 esitti Frangénista ohjelman "Kesäduuni", jossa maisteri palasi vanhaan kesätyöpaikkaansa Nakkilan kunnalle sekatyömieheksi. Tämä ohjelma oli paitsi paluu Nakkilaan, myös varsin laaja henkilökuva Frangénista.
Vuoden 2011 alkupuoliskolla Frangén isännöi "Keksijätehdas" -televisio-ohjelmaa. Syyskuussa hän alkoi juontaa "Keksijätehtaan" tuomaristossa toimineen Jethro Rostedtin kanssa "Mieletön maailma" -viihdeohjelmaa.
Frangénilla on vahva tamperelaisidentiteetti. Se on ilmennyt muun muassa, kun hän on sanonut leikillisesti arvostelevia mielipiteitä Turusta ja kun hän Maailman ympäri -ohjelman lopussa aina sanoi: ”Minä olen teidän matkaoppaanne Simo Frangén, ja minä en lähde matkalle maailman ympäri. Minä lähden Tampereelle. Moi!”
Frangén on vieraillut lukuisissa suomalaisissa viihdeohjelmissa. Hän on muun muassa tuurannut kahdesti "Uutisvuodossa" juontaja Peter Nymania sekä kuusi kertaa kapteeni Jari Tervoa.
Frangénin perheeseen kuuluvat avopuoliso Rosa Meriläinen sekä tammikuussa 2006 syntynyt poika Frans Jekku Artturi Frangén. Harrastuksikseen Frangén ilmoittaa sulkapallon, salibandyn, jääkiekon ja jatkojen etsimisen kapakoiden sulkemisajan jälkeen.


Ku Klux Klan.
Ku Klux Klan (KKK) on Yhdysvalloissa toimiva poliittinen liike, joka koostuu joukosta itseään klaaneiksi kutsuvia salaseuroja ja järjestöjä. Näiden "klaanien" ideologia vaihtelee, mutta keskeisimmät aatteet ovat olleet valkoinen ylivalta, juutalaisvastaisuus, valkoinen rotutietoisuus, antikatolisuus (varsinkin 1920-luvulla), liittovaltion vastustaminen, homovastaisuus, antikommunismi ja maahanmuuton vastustaminen sekä siihen liittyvä syntyperäisen amerikkalaisuuden korostaminen. Klaanien toimintatapoihin on kuulunut ajoittain terrori, väkivalta ja joukkovoiman osoitukset, jotka ovat kohdistuneet erityisesti Yhdysvaltojen mustaan väestönosaan ja muihin KKK:n vastustamiin väestöryhmiin, kuten juutalaisiin ja romaneihin.
Ku Klux Klan perustettiin vuonna 1865 Yhdysvaltain sisällissodan ja orjuuden lakkauttamisen jälkimainingeissa. Liikkeen toiminta tukahdutettiin 1870-luvun alkupuolella. KKK perustettiin uudestaan vuonna 1915. Liikkeen kultakausi oli 1920-luvulla, jolloin joka seitsemäs amerikkalainen oli sen jäsen. Ku Klux Klan on yhä olemassa, mutta sen jäsenmäärä ja vaikutusvalta ovat nykyisin selvästi vähäisemmät kuin liikkeen suuruudenajalla.
33/5 on Ku Klux Klanin tunnusnumero. 33 tarkoittaa 3 kertaa 11. K-kirjain on aakkosjärjestyksessä yhdestoista. 5 tarkoittaa viidettä aikakautta eli nykypäivää. Ku Klux Klanin jäsenillä saattaa olla numero tatuointina.
Perustaminen.
Ku Klux Klanin perustamiselle omistettu muistolaatta, joka on kiinnitetty Klaanin perustamisrakennuksena toimineen vanhan lakitoimiston seinään.
Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeen alkuperäisen Ku Klux Klanin perustivat 24. joulukuuta 1865 kuusi koulutettua, keskiluokkaista Konfederaation armeijan veteraaniupseeria, jotka olivat kotoisin Pulaskista, Tennesseestä. He olivat turhautuneita, eivätkä olleet sopeutuneet sodan loppumiseen ja oman kotimaansa sekä sen armeijan tappioon. Tavoitteena oli jatkaa sotaa Unionia eli "jenkkejä" ja näiden liittolaisia vastaan terrorin ja sissisodan keinoin. Perustajat olivat John C. Lester, John B. Kennedy, James R. Crowe, Frank O. McCord, Richard R. Reed ja J. Calvin Jones.
Nimi Ku Klux Klan keksittiin kreikan pyörää tarkoittavasta sanasta "κύκλος" ("kyklos"). Tarinan mukaan Reed ehdotti nimeksi "Kyklos" ja Kennedy lisäsi tähän perään sanan "clan", joka skottienglannissa tarkoittaa perhettä. Toisen tarinan mukaan Kennedy keksi molemmat sanat, mutta Crowe käänsi sanan "kyklos" muotoon "kuklux".
Alun perin järjestö keskittyi taistelemaan pohjoisvaltioista tulleita valkoisia onnenonkijoita ja uudisasukkaita ("carpetbaggers") sekä Republikaaniseen puolueeseen liittyneitä ja Unionin puolelle loikanneita etelävaltion valkoisia ("scalawags") luopioita vastaan. Jälkimmäisiä KKK ja muut konfederaatiota kannattavat pitivät maanpettureina ja takinkääntäjinä. Järjestö myös aloitti taistelun.
Ku Klux Klan levisi pian lähes jokaiseen etelävaltioon. Järjestö julisti terrorikampanjan Republikaanisen puolueen valkoisia ja mustia johtohenkilöitä vastaan. Kampanjan aikana surmattiin Arkansasisin kongressimies James M. Hinds, kolme Etelä-Carolinan lainsäätäjää ja useita miehiä, jotka olivat mukana perustuslaillisissa puoluekokouksissa.
Vuosina 1867–1868 Klaani aloitti mustien saarnaajakokousten hajottamiset ja mustien koteihin yöllä tunkeutumisen tuliaseiden varastamiseksi. Näissä tapahtumissa ilmeisesti matkittiin sellaisia Tennesseen tapahtumissa kunnostautuneita ryhmiä kuin "Yellow Jackets" ja "Redcaps".
Vuoden 1867 kokouksessa Nashvillessa, Tennesseessa, yritettiin luoda järjestöstä hierarkkinen organisaatio, jossa paikalliset ryhmät olisivat vastanneet piirikunnan johtajalle, joka olisi vastannut aluepiireille. Aluepiiri olisi taas vastannut osavaltiolle, joka olisivat vastannut kansalliselle päämajalle. Tämän suunnitelman nimeltä "The Prescript" kehitti Konfederaation prikaatikenraali George Gordon. Suunnitelma sisälsi Klaanin tavoitteet ja kysymykset, jotka esitettäisiin järjestön jäseniksi haluaville. Kysymykset olivat sellaisia, jotka keskittyivät jälleenrakennuksen ja republikaanisen puolueen vastustamisen ympärille. Jäsenhakijalta kysyttiin oliko hän republikaani, Unionin armeijan veteraani tai "Loyal League"n jäsen. Loyal League eli "Union League" oli Unionia tukevien järjestö. Samoin hakijalta kysyttiin vastustiko tämä "neekereiden sosiaalista ja poliittista tasa-arvoisuutta" ja oliko tämä "valkoisen miehen hallituksen" suosiossa. Hakijalta kysyttiin myös pitikö tämä "kiinni Etelän perustuslaillisista oikeuksista" sekä kannattiko hän "Etelän valkoisen miehen vapautta ja etelän väestön kaikkien oikeuksien palauttamista" sekä "ihmisten oikeutta suojella itseään mielivaltaiselta ja luvattomalta vallalta".
Huolimatta tällaisen perustuskirjan ja ohjesäännön luomisesta ainutkaan paikallinen osasto ei hyväksynyt sitä. Ryhmät jatkoivat toimintaansa itsenäisinä ilman alueellisia, osavaltiollisia tai kansallisia päämajoja.
Suullisen tiedon mukaan Gordon meni entisen orjakauppiaan ja konfederaation kenraalin Nathan Bedford Forrestin luo ja kertoi tälle uudesta järjestöstä, johon tämä vastasi: "Se on hyvä juttu. Se on pirun hyvä juttu. Voimme käyttää sitä pitämään nekrut paikallaan". Muutamaa viikkoa myöhemmin Forrest julistettiin KKK:n kansalliseksi johtajaksi eli suurvisiiriksi ("The Great Wizard", "Suurvelho"), mutta myöhemmissä haastatteluissaan Forrest väitti, ettei hänellä ollut otetta KKK:n ryhmiin eikä valtaa järjestössä.
Toiminta.
Ku Klux Klan näki tehtäväkseen kontrolloida vapautettujen orjien sosiaalista ja poliittista asemaa. Erityisesti Klaani yritti rajoittaa mustien koulutusta, taloudellisen aseman kohentumista, äänioikeutta ja aseenkanto-oikeuksia. Vaikka Klaanin pääasiallinen kohde oli mustassa väestössä, joutuivat myös etelävaltioiden republikaanit ankaran ja vihamielisen uhkailun kohteeksi. Väkivalta saavutti tuloksensa. Esimerkiksi huhtikuussa 1868 Georgian kuvernöörivaaleissa Columbian piirikunta antoi 1 222 ääntä republikaanien Rufus Bullockille, mutta marraskuun presidentinvaaleissa republikaanien ehdokas Ulysses Grant sai vain yhden äänen piirikunnasta.
Myös toisenlaista voimaa käytettiin. Klaanin jäsenet surmasivat yli 150 mustaa pelkästään yhdessä Floridassa sijaitsevassa piirikunnassa. Satoja muita surmattiin muissa piirikunnissa.
Vain kaksi vuotta järjestön perustamisen jälkeen vuonna 1868 Klaanin toiminnan aktiivisuus alkoi laskea. Kuten Gordonin selvitys todistaa, järjestön toiminnassa poliittisuus oli vähentynyt entisestään. Toiminnan ideana oli lähinnä se kuinka välttää syytökset väkivallasta. Moni vaikutusvaltainen etelän demokraatti alkoi nähdä järjestön rasitteena, joka antoi liittovaltion hallitukselle tekosyyn säilyttää valtansa etelävaltioissa. Georgialainen B.H. Hill meni jopa niin pitkälle, että väitti "eräät näistä levottomuuksien aiheuttajista ovat itse asiassa surmattujen ystäviä". Tämä lausunto väitti siis Klaanin olevan itse asiassa liittovaltion ja republikaanien asialla.
a> julkaistu kuva, joka uhkaa Klanin lynkkaavan "carpetbaggerit"
Sanomalehtihaastattelussa 28. elokuuta 1868 prikaatikenraali kertoi ylpeänä, että Klaanilla oli etelävaltioissa noin 550 000 miestä ja Tennesseessä yli 40 000. Hän kertoi myös, että voisi viiden päivän varoitusajalla kutsua aseisiin jopa 40 000 miestä. Samoin hän sanoi, ettei itse asiassa ollut järjestön jäsen, vaan sen yhteistyökumppani ja tukija. Gordon väitti myös, ettei Klaanin vihollisia niinkään olleet mustat kuin pohjoisen puolelle kääntyneet etelävaltiolaiset eli "scalawagit" ("scalawags") ja pohjoisesta tulleet maahanmuuttajat eli "carpetbaggerit" ("carpetbaggers"). Tämä oli puolitotuus, koska nämä valkoiset ryhmät juuri estivät sen, että Klaani voinut lähteä suoraan toimiin ja ponnisteluihin entisiä orjia vastaan. Tämän takia Klaani yritti tavoittaa juuri näihin ryhmiin kuuluvia valkoisia, erityisesti opettajia, jotka Freedmen's Bureau oli tuonut etelään. Näistä opettajista moni oli ollut ennen sotaa abolitionisti tai aktiiveja "maanalaisessa rautatiessä", joka oli etelästä karanneet orjat pohjoiseen auttanut eri etappipisteistä ja- reiteistä koostunut organisaatio. Monet valkoiset etelävaltiolaiset uskoivat, että mustat äänestivät republikaanista puoluetta vain, koska Loyal Leaquet olivat huijanneet näitä.
Järjestön hajoaminen.
Kenraali Nathaniel Bedford Forrestin kansallisella organisaatiolla oli vähän kontrollia paikallisiin ryhmiin, jotka olivat erittäin itsenäisiä. Eräs Klaanin toimihenkilö valittikin, että hänen oma "niin sanottu johtajuus oli puhtaasti muodollista. Minulla ei ole vähäisintäkään auktoriteettia holtittomiin nuoriin maalaispoikiin, jotka ovat aktiivisimmillaan yöratsastuksessa, ruoskimisessa jne.. Kaikki, mikä oli vastoin alkuperäistä aikomusta ja Klanin perustusasiakirjaa..." Forrest määräsi Klaanin hajotettavaksi 1869 ilmoittaen, että järjestö oli "poikennut sen alkuperäisistä kunniallisista ja isänmaallisista tarkoitusperistä tullen laittomaksi toimijaksi sen sijaan, että palvelisi yhteiskuntarauhaa". Koska kansallisen organisaatio kärsi vaikutusvaltansa puutteesta, tämä julistus oli lähinnä oire Klaanin heikentymisestä, eikä niinkään heikentymisen aiheuttaja. Historioitsija Stanley Horn kirjoittaa, että "yleisesti ottaen Klaanin loppu johtui lähinnä paikallisesti alkavasta, hitaasta ja lopullisesta hajaannuksesta kuin virallisesta ja ratkaisevasta hylkäämisestä." Georgialainen toimittaja kirjoitti tammikuussa 1870, että "Todellinen väite ei ole se, että Ku Klux olisi organisoitu ryhmä ammattirikollisia, vaan se, että rikoksia suorittavat miehet kutsuvat itseään nimellä Ku Klux."
Pohjois-Carolinan kuvernööri William Woods Holden
Monesti Klaania käytettiin vain peitenimenä epäpoliittisia rikoksia tehdessä. Osavaltioiden tai paikallisten alueiden hallitukset hyvin harvoin toimivat järjestöä vastaan. Mustien lynkkaustapauksissa valkoisista koostuvat lakimiesoikeudet tuskin koskaan nostivat syytettä lynkkauksen tehneistä valkoisista. Vaikka syyte olisikin nostettu, valkoisista koostuvat tuomioistuimet jättivät monesti lynkkaajat tuomitsematta. Lisäksi monissa osavaltioissa pelättiin, että mustan miliisin käyttäminen aiheuttaisi rotusodan. Kun republikaaninen Pohjois-Carolinan kuvernööri William Woods Holden komensi miliisin Klaania vastaan vuonna 1870, tuloksena oli tilanteen kärjistyminen, joka johti republikaanien enemmistön menetykseen osavaltion parlamentissa. Lopulta kriisi johti kuvernöörin itsensä syytteeseen asettamiseen ja erottamiseen. Tämä oli Klaanille erinomainen tuen osoitus, olihan Holden myös "scalawag".
Huolimatta Ku Klux Klanin tuesta, vastustajiakin löytyi. Ajoittain järjestäytyneen ryhmät onnistuivat onnistuneesti vastustamaan Klaania. valkoiset Unionin armeijan veteraanit organisoivat "Blount"in piirikunnassa, Alabamassa "anti-Ku Klux"in, joka uhkasi kostotoimenpiteilla, jollei Klaani lopettaisi unionistien ruoskimisia ja mustien koulujen sekä kirkkojen polttamista. Toinen esimerkki Klaanin vastustamisesta oli se, kun aseistautuneet mustat partioivat "Bennetsville"n kaduilla Etelä-Carolinassa estääkseen Klaanin hyökkäykset.
Oli myös olemassa kansallinen liike Ku Klux Klanin kaatamiseksi, vaikka monet kansallisen tason demokraatit kyseenalaistivat koko Klaanin olemassaolon ja pitivät sitä vain hermostuneiden etelävaltioiden republikaanikuvernöörien kuvitelmana. Tammikuussa 1871 Pennsylvanian republikaaninen senaattori John Scott perusti komitean, joka otti todistajanlausunnot 52:lta Klaanin hyökkäysten silminnäkijältä. Moni etelävaltio oli jo sivuuttanut Ku Klux Klanin vastaisen lainsäädännön ja helmikuussa etelävaltioissa parjattu kongressiedustaja sekä Unionin armeijan entinen kenraali Benjamin Franklin Butler Massachusettsista ehdotti liittovaltiollista Klaanin vastaista lakia. Lakiesitys kääntyi suosioon sen jälkeen, kun Etelä-Carolinan kuvernööri pyysi liittovaltion joukoilta apua samaan aikaan, kun saapui raportteja yhteenotoista ja verilöylystä "Meridian"issa, Mississippissä, jonka oikeustalolta musta valtion edustaja oli joutunut pakenemaan metsään.
1871 presidentti Ulysses S. Grant allekirjoitti Ku Klux Klan -lain ("The Ku Klux Klan Act"), jota käytettiin yhdessä vuoden 1870 "voimalain" ("1870 Force Act") kanssa panemaan täytäntöön Yhdysvaltain perustuslaissa kirjatut säädökset. Klaani-lain aikana liittovaltion joukkoja käytettiin mieluummin kuin osavaltioiden miliisejä. Samoin klaanilaiset vietiin tuomittavaksi liittovaltion tuomioistuimeen, joita hallitsivat pääasiassa mustat. Klaanilaiset hävitettiin kaikista muistakin osista maata, vaikka Klaani oli ollut taantuneena jo useita vuosia.
Syyttäjänä toimi oikeusministeri Amos Tappan Ackerman. Hallitus toteutti Klaani-lakia noin vuosina 1871–1874, jolloin Klaani hävitettiin lopullisesti. Joillakin alueilla toiminta, johon kuului uhkailu ja mustien äänestäjien surmat, jatkui paikallisesti erilaisina pienempinä järjestöinä, kuten "Valkoisena liigana" ("White League"), Punapaitoina ("Redshirts") sekä erilaisina sapeli- ja kivääriseuroina. Vaikka varsinainen Ku Klux Klaani ei ollut enää olemassa, oli se saavuttanut monet tavoitteistansa, kuten etelävaltioiden mustien äänioikeuden poistamisen.
Klaani-ilmiöiden kitkeminen kuitenkin vei useita vuosia. Pääsiäissunnuntaina 1873 tapahtui Colfaxin verilöyly, joka on verisin yksittäinen esimerkki rodullisesta väkivallasta jälleenrakennuksen aikana. Verilöyly alkoi, kun mustat asukkaat tekivät vastarintaa Klaania ja sen liittolaista Valkoista liigaa vastaan. Louisianan musta opettaja ja osavaltion kansanedustaja John G. Lewis kuvaili tilannetta: "He yrittivät [aseellista itsepuolustusta] Colfaxissa. Tuloksena oli se, että auringon laskiessa illalla pääsiäissunnuntaina vuonna 1873 maassa makasi 280 neekerin ruumiit".
Vuonna 1882, useita vuosia ensimmäisen Klaanin jälkeen, Yhdysvaltain korkein oikeus tuomitsi jutun "Yhdysvallat v. Harris" käsittelyssään, ettei Ku Klux Klan ole perustuslain vastainen todeten, koska kongressin valta ei oikeuta perustuslain 14. kohdan perusteella puuttumaan yksityisiin salaliittoihin. Kuitenkin voimalaki ja Klaani-laki ovat nousseet myöhemmissä oikeustaisteluissa esille muun muassa vuonna 1964, jolloin Ku Klux Klan murhasi kansalaisoikeusaktivistit James Chaneyn, Andrew Goodmanin ja Michael Schwernerin. Chaney oli musta ja Goodman sekä Schwerner olivat juutalaisia. Samoin lait ovat tulleet esille, kun Ku Klux Klan murhasi kansalaisoikeusaktivisti Viola Liuzzon. Lait nousivat esille myös vielä vuonna 1991 aborttiklinikoita koskevassa oikeusjutussa "Bray v. Alexandria Women's Health Clinic", jossa todettiin 13. tammikuuta 1994, ettei Klaani-lakia voida soveltaa aborttiklinikoiden saartojen lopettamiseen.
Toinen Ku Klux Klan.
Neljä ja puoli vuosikymmentä alkuperäisen Klaanin hajottamisen jälkeen rotujen väliset suhteet pysyivät edelleen erittäin huonoina. Yleensä Amerikan rotujen välisten suhteiden synkin aika ajoitetaan juuri Klanin loppumisen jälkeiselle ajalle 1800-luvun lopulle ja 1900-luvun alkuun. Tuona aikana väkivaltaisuudet ja murhat olivat itse asiassa paljon yleisempiä kuin Klaanin aikoina. Esimerkiksi Tuskogee Instituten mukaan 1890-luvulla lynkkausten määrä saavutti huippunsa.
Perustaminen.
D. W. Griffithin "Kansakunnan synty" ylisti alkuperäistä Klaania, joka oli tuohon aikaan enää pelkkä katoava muisto. Hänen elokuvansa perustuivat Thomas Dixonin kirjaan ja näytelmään nimeltä "Klaanilaiset" ("The Clansmen") sekä kirjaan "Leopardin täplät" ("The Leopards Spots"). Dixon sanoi tarkoituksekseen "mullistaa pohjoinen asenneilmapiiri sellaisella historian esityksellä, joka muuttaisi jokaisen yleisössä istuvan miehen hyväksi demokraatiksi!". Elokuvasta tehtiin Klaanin kansallisen ylistyskertomus.
Los Angelesissa ennakkonäytöksen aikaan klaanilaisiksi pukeutuneet näyttelijät palkattiin ratsastamaan mainostustarkoituksessa. Myöhemmin ensinäytöksen aikaan oikeat toisen Klaanin jäsenet ratsastivat ylös ja alas Atlantan katuja. Etelävaltioissa sattui myös sellaisia tapauksia, että innostunut elokuvayleisö alkoi ammuskella valkokankaalle.
Elokuvan suosiota ja vaikutusta vahvisti myös se laajasti toistettu tieto, että historioitsijan taustan omaava Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson oli sanonut elokuvan olevan faktoiltaan totuudenmukainen. Wilson halusi sanoa näin tehdäkseen palveluksen vanhalle ystävälleen. Uuden modernin klaanin tunnuspiirteet, kuten valkoinen kaapu ja ristien polttaminen, oli matkittu tästä elokuvasta. Kansakunnan synty- elokuvan kuvakieli perustui Dixonin romantisoituun käsitykseen vanhasta Skotlannista sellaisena kuin se on kuvattu Sir Walther Scottin romaaneissa ja runoissa pikemminkin kuin ensimmäiseen Klaniin.
Kansakunnan synty sisältää useita laajoja lainauksia Woodrow Wilsonin teoksesta "History of the American People". Yksi tunnetummista kohdista on tämä: "Valkoiset miehet sai liikkeelle pelkkä itsesuojeluvaisto... kunnes esiin nousi suuri Ku Klux Klan, Etelän todellinen valtakunta, suojelemaan etelävaltioita.". Nähtyään elokuvan erityisessä Valkoisen talon yksityisnäytöksessä 18. helmikuuta 1915 Wilson totesi, että elokuva "on kuin salamalla kirjoitettua historiaa ja minun ainut murheeni on se, että se kaikki on niin valtavan totta". Wilsonin perhe oli sympatisoinut Konfederaatiota sisällissodan aikana ja perheenjäsenet olivat hoitaneet sen haavoittuneita sotilaita kirkossa. Kun Wilson oli nuori mies, hänen puolueensa vastusti ankarasti jälleenrakennusta ("Reconstruction") ja presidenttinä hän aloitti uudelleen rotuerottelun ensimmäistä kertaa sitten jälleenrakennuksen aloittamisen.
Kun tiedetään elokuvan olleen vahvasti demokraattimielinen ja Wilsonin dokumentoidut näkemykset rodusta sekä Klaanista, ei ole perusteetonta tulkita Wilsonin elokuvan jälkeistä lausuntoa Klania tukevaksi. Lausunnosta selviää Wilsonin pitäneen murheellisena koko radikaalirepublikaanien toteuttamaa jälleenrakennusta, joka vapautti orjat ja murskasi Etelävaltioiden Konfederaation itsenäisyyden. Myöhempi kirjeenvaihto elokuvaohjaaja Griffithin kanssa vahvistaa Wilsonin innostuneen elokuvasta. Wilsonin huomautukset raportoitiin laajasti ja niistä tuli heti kiisteltyjä. Wilson yritti pysyä erossa lausuntojansa aiheuttamasta väittelystä, mutta viimein 30. huhtikuuta hän antoi julki kaksimerkityksisen poliittisen lausunnon, joka vaikutti aikaisempien lausuntojen kiistämiseltä, muttei todellisuudessa ollut sitä. Wilsonin tuki elokuvalle kuitenkin kasvatti sen suosiota laajasti ja helpotti Griffithiä puolustautumaan NAACP:n kritiikkiä vastaan. "National Association for the Advancement of Colored People" ("Kansallinen järjestö värillisen väestön kehityksen puolesta", "NAACP") on mustan ja värillisen väestönosan etuja sekä kansalaisoikeuksia ajava järjestö, jonka vaikutusvaltaisimmat johtajat ovat olleet näihin päiviin asti juutalaisia. Järjestö on edelleen maailman vanhimpia ja suurimpia kansalaisoikeusjärjestöjä. Joka tapauksessa elokuvalla oli suuri vaikutus toisen Klaanin syntymiseen myöhemmin samana vuonna.
a>, jota syytettiin lapsen murhasta ja raiskauksesta.
Toinen merkittävä tapahtuma toisen Klaanin syntymiselle oli juutalaisen tehtaanomistajan Leo Frankin lynkkaus 17. elokuuta 1915. Phagan työskenteli Frankin tehtaassa. Frank tuomittiin oikeudenkäynnissä Georgiassa murhasta. Tuomaristo oli pyytänyt, etteivät Frank ja hänen asianajansa näyttäytyisi tuomion julistamisen aikana, koska vihainen ja väkivaltainen ihmisjoukko ympäröi oikeustaloa. Frankin vetoomukset ja valitukset hylättiin. Yhdysvaltain korkeimman oikeuden jäsen Oliver Wendell Holmes oli kuitenkin eri mieltä todeten, ettei valamiehistö ollut pelottelun takia toiminut asian käsittelyssä puolueettomasti. Kuvernööri lähetti Frankin elinikäiseen vankeuteen, mutta "Mary Phaganin ritarit" -järjestö ("Knights of the Mary Phagan") kaappasi Frankin vankilan pihalta ja lynkkasi tämän. Itse asiassa oikeudenkäynneissä tuli esiin paljon todisteita sen puolesta, että tehtaan musta portinvartija oli syyllinen lapsen murhaan ja raiskaukseen. Syyttäjä kuitenkin väitti portinvartijan vain auttaneen Frankia piilottamaan ruumiin.
Monelle Frankin syyllisyyteen uskovalle etelävaltiolaiselle Frankin oikeudenkäynnin ja elokuvan "Kansakunnan synty" välillä oli voimakas yhteenliittyvyys. He näkivät yhtenäisyyden Mary Phaganin ja elokuvan henkilöhahmon Floran välillä. Elokuvassa nuori neitsyt Flora hyppää mieluummin kalliolta alas kuin jää häntä jahtaavan mustan Gusin raiskaamaksi. Elokuvassa kerrotaan, että Gus on "luopio, "carpetbagger"ien levittämän petomaisen opin tuote".
Frankin oikeudenkäyntiä käytti taidokkaasti hyödykseen georgialainen poliitikko ja julkaisija Thomas E. Watson, joka oli "The Jeffersonian" -lehden päätoimittaja. Myöhemmin hän oli uudelleenjärjestäytyneen Klanin johtaja, joka myöhemmin valittiin Yhdysvaltain senaattiin. Uusi Klan vihittiin tehtäväänsä metodistisaarnaaja William J. Simmonsin johdolla "Stone Mountain"in huipulla. Tapahtumaa seurasivat vanhat ensimmäisen Klanin ikääntyneet jäsenet "Knights of Mary Phagan"in jäsenten kanssa.
Jäsenyys.
Klan onnistui värväyksessään hyvin, mutta liittymisten määrä kääntyi pian nopeasti. Silti edelleen miljoonia liittyi ja 1920-luvulla jäsenmäärä saavutti huippunsa, kun 15 prosenttia järjestön jäseniksi kelpaavista Yhdysvaltojen valkoisista miehistä kuului järjestöön. Klaaneja perustettiin myös Kanadaan, jossa merkittävin klaani oli Saskatchewanissa. Täällä klaani taisteli katolisia maahanmuuttajia vastaan.
Klanin johto tavoitteli alkuperäiselle Klanille poikkeuksellisesti rahallista hyötyä. Siksi järjestö liittyi aikanaan salaseurojen nousukauteen. Paikalliset organisaattorit värväsivät useita satoja uusia jäseniä, jotka maksoivat jäsenmaksuja sekä ostivat KKK-asuja. Organisaattori piti puolet rahoista ja lähetti loput osavaltiollisille ja kansallisille virkailijoille. Kun värväys oli toteutettu alueella, järjesti organisaattori alueella suuret Klan-tapahtumat, joissa poltettiin ristejä ja pidettiin mahdollisesti paikallinen Raamatun esittely paikalliselle protestanttiministerille. Tämän jälkeen organisaattori lähti rahojen kanssa kaupungista. Paikalliset Klan-yhdistykset toimivat, kuten veljeskunnat ja salaseurat, silloin tällöin ansaiten rahaa puhujilla. Osavaltiollisilla tai alueellisilla virkailijoilla ei ollut juurikaan tai ollenkaan vaikutusvaltaa paikallisiin ryhmiin ja harvoin yrittivät pakottaa paikallisia niitä poliittisiksi aktivistiryhmiksi.
Toiminta ja tavat.
Palava risti ja muutamia toisen Ku Klux Klanin jäseniä
Toisen Ku Klux Klanin aatteellinen perusta oli Leo Frankin lynkkaukseen johtaneessa ilmapiirissä. Siksi uusi Klan oli antisemitistinen, antikommunistinen, antikatolinen ja maahanmuuton vastainen. Antikommunismi oli uusi aate, joka johtui maailman kaksinapaistumisesta. Ensimmäisen Klanin aikaan Yhdysvalloissa ei vielä ollut mitään tietoa kommunismista saatikka Neuvostoliitosta. Klan siis omaksui antikommunismin saman ajan Euroopan alkavalta oikeistoradikaalilta liikehdinnältä. Antikatolisuus oli siten alkuperäisen Klanin peruja, että Klan oli aina korostanut etelävaltioiden protestanttisuutta. Ensimmäinen Klan lähinnä vastusti maahanmuuttoa eli uudisasutusta pohjoisvaltioista etelävaltioihin, muttei ottanut kantaa Yhdysvaltoihin suuntautuvaan maahanmuuttoon. Kuitenkin toisen Klanin aatteet tunnetaan paremmin ja samaistetaan yleensä kuuluviksi koko Ku Klux Klaniin.
Uusien aatteidensa takia Klan sai kannatusta lähinnä Keskilännessä eikä niinkään etelävaltioissa. Sen sijaan, että ensimmäinen Klan syytti etelävaltioiden köyhyyden johtuvan Yhdysvalloista eli pohjoisvaltioista, uusi Klan syytti joidenkin Euroopan radikaaliryhmien tapaan Yhdysvaltojen ongelmista vaikutusvaltaisia juutalaisia, joiden sanottiin käyttävän mustia välineenä valkoisia ja valkoisten kulttuuria vastaan. Ensimmäinen Klan oli ollut lähinnä sisällissodan jälkeinen viimeinen keino taistella Unionia vastaan etelävaltion oman demokratian ja itsenäisyyden puolesta.
Toinen merkittävä ero ensimmäiseen Klaniin oli se, että alkuperäinen nojasi ehdottomasti Demokraattiseen puolueeseen ja etelävaltioihin, kun taas toinen Klan nojasi edelleen demokraatteihin, mutta yhä enemmän republikaaneihin. Ensimmäisellä klaanilla sisällissodan hävinneen osapuolen edustajana ei ollut suurta vaikutusta politiikkaan tai poliitikkoihin, mutta toisella Klanilla oli erittäin merkittävä. Monet Yhdysvaltojen ja sen osavaltioiden myöhemmistä korkea-arvoisista poliitikoista on kuulunut toiseen Klaniin.
1920- ja 1930-luvuilla Klanista erosi radikaali alajärjestö "Musta legioona" ("Black Legion"), jonka noin 20 000–30 000 jäsentä operoi mustiin univormuihin pukeutuneena pitkin Keskilänttä. Se oli Klanin väkivaltaisin ja häikäilemättömin haara, joka kunnostautui erityisesti kommunistien ja sosialistien murhissa.
Klanin ryhmät ottivat osaa lynkkauksiin. Klan lynkkasi ensimmäisestä maailmansodasta palaavia mustia sotilaita niin nopeaan tahtiin, että monella lynkatulla oli vielä asepuku päällä. Klan muistutti, että mustien tuli kunnioittaa valkoisia "joiden maassa heille oli lupa asua".
Ku Klux Klaniin yleensä samaistettavat rituaalit ja tavat ovat toisen Klanin keksintöjä ja pääasiassa Kansakunnan synty-elokuvan tuotetta. Legendaariset valkoiset kaavut ja huput ovat kyseisen elokuvan romantisoitua kuvitelmaa. Ensimmäiselle Klanilla oli kylläkin huppu tai naamio päässä, muttei sellaista kaapua kuin nykyään KKK:n ajatellaan käyttävän. Ilmeisesti rekvisiittana ensimmäisellä Klanilla oli kylläkin päällään valkoisia viittoja tai jonkintyylistä kaapua. Monesti ensimmäisen Ku Klux Klanin jäsenillä oli Konfederaation armeijan asepuku tai etelävaltiolaisen maanviljelijän asu. Mitään yhtenäistä univormua ei ensimmäisillä Klanilla siis ollut. Kuuluisa ristien polttaminen on ilmeisesti toisen Klanin perustajan metodistisaarnaaja William J. Simmonsin keksintö. Hän keksi tämän liikkeen kristillisyyttä pelottavalla tavalla korostavan tavan vuonna 1915. Kuitenkin jo keskiajalla skottiklaanit polttivat ristejä uhmatakseen vastustajiaan. Toinen Klan ilmeisesti omaksui paljon tapoja muinaisilta, erityisesti skotlantilaisilta salaseuroilta ja veljeskunnilta. Samoin kaikki salaseuratyyliset soihtukulkueet ja kehäkokoukset ovat Kansakunnan synty-elokuvan keksintöä ja toisen Klanin kehittelemiä sekä omaksumia.
Poliittinen vaikutus.
Toisen Ku Klux Klanin vaikutus oli erittäin suuri ja sen toiminta levittäytyi etelävaltioista Keskilänteen ja pohjoisvaltioihin sekä Kanadaan. Huippukaudellaan, jolloin sen jäsenmäärä ylitti 4 miljoonaa, joidenkin suurten alueiden valkoisista miehistä 20 prosenttia kuului Klaniin ja joillain alueilla jopa 40 prosenttia. Suurimmat jäsenmäärät olivat Keskilännessä.
Ku Klux Klan kontrolloi KKK-mielisten viranomaisten kautta Tennesseen, Indiana, Oklahoman ja Oregonn osavaltioiden hallituksia ja myös joitakin etelävaltioiden parlamentteja. Klanin vaikutusvalta oli erityisen suuri Indianassa, jossa republikaaninen klaanilainen Edward Jakcson valittiin kuvernööriksi vuonna 1924. Täten samalla koko osavaltiohallinto tuli salaperäisesti klaanilaisten haltuun. Toinen tunnettu esimerkki samalta vuodelta on se, kun Klan päätti tehdä Anaheimista klaanilaisen mallikaupungin. Klan otti haltuunsa salaisesti neljällä jäsenellään kaupunginvaltuuston, mutta nämä neljä klaanilaista äänestettiin valtuustosta ulos erityisillä ylimääräisillä vaaleilla.
Klanilla oli erittäin suuri ja tärkeä vaikutus presidenttiehdokasasettelussa vuoden 1924 Demokraattien puoluekokouksessa ("1924 Democratic National Convention") Madison Square Gardenissa, New Yorkissa. Kokous tunnetaankin nimellä "Klanbake Convention" (Klanbake on väännös sanasta "clambake", joka tarkoittaa meluista poliittista kokousta. "Convention" taas tarkoittaa yleisesti puoluekokousta). Heti alussa puoluekokous asetti klaanilaisen ehdokkaan William McAdoon vastakkain New Yorkin kuvernöörin Al Smithin kanssa, joka sai katolisen uskonsa takia Klanin ja sitä tukevien demokraattien vastustuksen päälleen. Useiden päivien umpikujaan johtaneiden väittelyiden ja rähinöinnin jälkeen molemmat ehdokkaat vetäytyivät ehdokkuudesta kompromississa. Klan myös onnistui kumoamaan puolueohjelman kohdat, jotka olisivat tuominneet sen toiminnan. 4. heinäkuuta tuhannet klaanilaiset kokoontuivat New Jerseyn läheisellä kentällä ja polttivat ristejä sekä Smithin kuvia juhlien voittoa puolueohjelman KKK:n tuominneista kohdista.
On myös useita todisteita siitä, että joissakin osavaltioissa, kuten Alabamassa, KKK ei ollut vain ns. "viharyhmä", vaan se vaati myös poliittisia ja sosiaalisia uudistuksia. Klan vastusti Alabaman konservatiivista poliittista ilmapiiriä ja vaati parempia julkisia kouluja, tehokkaampaa kieltolain toimeenpanoa, teiden kunnostusta ja muita edistyksellisiä poliittisia vaatimuksia. Nämä uudistukset hyödyttivät pääasiassa tavallista ja köyhempää valkoista väestöä. Klan tarjosi tälle köyhälle valkoiselle väestölle mahdollisuudet saada edustajan poliittisiin virkoihin ja päästä vaikuttamaan omiin oloihin. Vuodesta 1925 lähtien Klan oli merkittävä poliittinen voima Alabaman valtiossa, jonka voimakkaat johtohahmot, kuten senaattori J. Thomas Heflin, kuvernööri David Bibb Graves ja senaattori Hugo Black, manipuloivat Klanin jäsenistöä taistelemaan alueen suurtehtaanomistajia ja suurtilallisia vastaan. Black valittiin senaattoriksi 1926 ja hänestä tuli johtava New Dealin kannattaja. Kun hänet valittiin korkeimpaan oikeuteen vuonna 1937, selvisi hänen olleen Klanin jäsen. Tämä aiheutti hieman skandaalia maassa, mutta hän pysyi silti korkeimman oikeuden virassaan. Vuonna 1926 Klanin tuella kuvernööriksi valittiin Bibb Graves, joka oli alun perin Klanin paikallisjaoston johtaja. Hän johti Klanin tuella osavaltion historian edistyksellisimpiä lakialoitteita painostamalla koulutuksen rahoittamiseen, parempaan julkiseen terveydenhuoltoon, valtateiden kunnostamiseen ja työlainsäädännön parantamiseen.
Kun Klan sai näitä vaatimiaan poliittisia saavutuksia, sen iskuryhmät ajattelivat nauttivansa hallituksen suojelusta ja käynnistivät Alabamassa 1927 laajan terroriaallon, joka kohdistui sekä valkoisiin että mustiin. Klan ei vain varjellut myös rotutietoisuutta, vaan se myös taisteli moraalista rappiota vastaan kristillisten arvojen puolesta, tosin kovin keinoin. Alabaman "Birmingham"issa KKK poltti bordelleja ja majataloja. Alabaman "Troy"ssa Klan julkisesti ilmoitti vanhemmille kaikista teineistä, jotka se oli löytänyt lemmiskelemästä autoista. Eräs paikallinen klaani kaappasi myös "erään eronneen valkoisen naisen, riisui hänet vyötäröön asti, sitoi puuhun ja ruoski villisti". Konservatiivinen eliitti teki vastahyökkäyksen. "Motgomery Advertiser"-lehden päätoimittaja "Grover C. Hall vanhempi" alkoi kirjoittaa useita pääkirjoituksia ja artikkeleita, joissa hyökättiin Klania tämän "rodullisen ja uskonnollisen suvaitsemattomuuden" takia. Hall sai Pulitzer-palkinnon Klanin vastaisen ristiretkensä ansiosta. Myös useat muut sanomalehdet aloittivat voimakkaan ja kovaäänisen hyökkäyksen Klania vastaan syyttäen sitä väkivaltaiseksi ja "epäamerikkalaiseksi". Sheriffit murskasivat ja kuihduttivat Klanin väkivallan. Vastahyökkäys onnistui; katolinen Al Smith sai osavaltion kannatuksen vuoden 1928 presidentinvaaleissa. Vuonna 1930 Klanin virallinen jäsenmäärä Alabamassa laski alle kuuden tuhannen.
Klanin poliittisen vallan huipulla useat erittäin korkeat poliittisen vaikuttajat Yhdysvalloissa ja Kanadassa liittyivät Klanin tai olivat läheisessä yhteistyössä sen jäsenistön kanssa. Klanin jäsenistöön tai sen piireihin on väitetty kuuluneen mm. kaksi korkeimman oikeuden tuomaria ja kaksi Yhdysvaltain presidenttiä, joista toinen oli Harry S. Truman ja toinen Warren G. Harding. Truman kuului vuonna 1924 Klanin rivijäsenistöön, eikä ollut kovin aktiivinen. Hardingia on väitetty Klanin jäseneksi, mutta hänen jäsenyytensä on erittäin epätodennäköistä. Korkeintaan hän saattoi olla vain rivijäsen. Sen sijaan korkeimman oikeuden tuomari Hugo Black oli erittäin aktiivi ja Klanin johtoa. Korkeimman oikeuden päätuomari Edward Douglass Whiten on sanottu väittäneen olleensa ensimmäisen Klanin jäsen, muttei toisen. Hän ainakin oli Konfederaation sotilas. Demokraattinen senaattori Robert Byrd taas on edelleen taistellut Klanin arvojen ja aatteiden puolesta. Hän on tunnetusti ollut 1920-1930-luvuilla Klanin jäsen. Klanin on väitetty järjestäneen 16 miestä (yhdeksän republikaania ja seitsemän demokraattia) Yhdysvaltain senaattiin, 11 kuvernööriä (kuusi republikaania ja viisi demokraattia) osavaltion johtoon ja tietämättömän määrän kongressiedustajia Kongressiin.
Hajoaminen.
Näiden skandaalien myötä järjestön julkinen kannatus väheni pitkin 1930-luvun ja järjestö vetäytyi päivänpolitiikasta. Suurvisiiri ("Grand Wizard") Hiram Wesley Evans myi järjestön indianalaiselle eläinlääkäri James Collescottille ja atlantalaiselle synnytyslääkäri Samuel Greenille, mutta he eivät pystyneet pysäyttämään jäsenmäärän vähenemistä. Klanin mainetta vahingoittivat myös Colescottin suhteet kansallissosialistismielisiin järjestöihin, sen osallistuminen Detroitin rotumellakkaan vuonna 1943 ja yritykset sekoittaa Yhdysvaltojen sotaponnistelut toisessa maailmansodassa. Yhdysvaltain verojen perintätoimisto "Internal Revenue Service" peri 685 000 Yhdysvaltain dollaria maksamattomia veroja ja Colescott oli pakotettu purkamaan ja lakkauttamaan järjestöä vuonna 1944.
Eräs amerikkalainen folkloristi ja kirjailija Stetson Kennedy soluttautui pienentyneeseen Klaniin toisen maailmansodan jälkeen ja tarjosi Klanista saamaansa luottamuksellista tietoa medialle ja virkavallalle. Hän tarjosi myös Klanin tietoja, kuten salasanoja, amerikkalaisen "Teräsmies"-radioshow'n käsikirjoittajille. Näistä tiedoista syntyikin neljä kuunnelmajaksoa, joissa Teräsmies taisteli Klania vastaan. Kennedyn pyrkimyksillä riisua Klanin salaperäisyys ja mitätöidä salasanat vähäpätöisiksi oli todennäköisesti negatiivinen vaikutus Klanin värväykseen ja jäsenmäärään. Kennedyn kirja "I Rode With The Ku Klux Klan" julkaistiin vuonna 1954 ja se vahingoitti entisestään Klania.
Myöhemmät Klaanit.
Klaanit surmasivat myös useita muita näihin aikoihin, mutta moni näistä tapauksista jäi ilmoittamatta. Esimerkiksi vuonna 1951 opettaja ja NAACP:n osavaltiojohtaja Harry T. Moore kuoli vaimonsa Harrietten kanssa, kun heidän makuuhuoneensa lattian alle asetettu pommi räjähti. Vaikka FBI:n tutkimuksissa nousi esille useita eri epäiltyjä, ketään vastaan ei nostettu syytteitä. Myöhemmin eräs klaanilainen ja Yhdysvaltain merijalkaväen sotilas kertoi NAACP:n toimijoilla, että hän ja eräät muut klaanilaiset olivat viranomaisten kanssa suunnitelleet Mooren murhaa ja sen toteuttamista. Atlantan
"Southern Regional Council"in tekemän murhanjälkeisen raportin mukaan neljänkymmenen mustan etelävaltiolaisen perheen koteja oli pommitettu 1951-1952 välisenä aikana. Moore oli juuri sellaisia henkilöitä, jotka olivat jatkuvasti vaarassa, mutta suurin osasurmansa saaneista oli viattomia tai sellaisia, jotka eivät välittäneet klaaneja myötäilevästä ilmapiiristä.
Sodanjälkeiset klaanit olivat erityisen väkivaltaisia. Itse asiassa Klanin todellinen maine väkivaltaisena järjestönä perustuu juuri näihin aikoihin. Kuitenkin Klan kärsi myös tappioita voimannäytöistään huolimatta. Esimerkiksi yöllä 18. tammikuuta 1958 käytiin "Hayes Pond"issa, Maxtonissa, Pohjois-Carolinassa intiaanien ja Klanin välinen taistelu, jossa intiaanit piirittivät Klanin kokouksen eräällä aukealla kaupungin lähettyvillä ja avasivat tulen kohti kokoontujia. Klaanilaisista neljä haavoittui, muttei kovin vakavasti. Ennen kokoontumista klaanilaiset olivat polttaneet ristejä intiaanien kotien edustoilla.
Vuonna 1964 FBI:n COINTELPRO alkoi soluttautua Klaniin ja häiritä tämän toimintaa. COINTELPRO ("Counter Intelligence Program") soluttautui kaikkiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin niin mustien kansalaisoikeusliikkeeseen ja Martin Luther Kingin Southern Christian Leadership Conferenceen kuin radikaaleihin oikeisto- ja vasemmistoliikkeisiin, kuten The Weather Undergroundiin ja Ku Klux Klaniin. Päätarkoituksena oli pitää yllä yhteiskuntarauhaa ja neutralisoida kaikki yhteiskuntajärjestystä mahdollisesti horjuttavat järjestöt. FBI sai tärkeitä avainpaikkoja järjestössä, mutta se tuotti myös ristiriitaisia ongelmia. Kuuluihan Liuzzon murhanneeseen klaanilaisjoukkoon myös yksi FBI:n yhteistyöhenkilö. FBI yritti muuttaa tilannetta edukseen syyttämällä Liuzzon olleen kommunisti, joka hylkäsi lapsensa harrastaakseen seksiä mustien kansalaisoikeustyöntekijöiden kanssa. Ongelmista huolimatta soluttautuminen toi tulosta. Klaniin vuonna 1979 soluttautunut toimittaja Jerry Thompson raportoi, että COINTELPRO:n toimet olivat huomattavasti vaikeuttaneet ja häirinneet Klanin toimintaa. Kilpailevat klaanit syyttivät toistensa johtajia FBI:n soluttautujiksi. Esimerkiksi "Invisible Empire, Knights of the Ku Klux Klan"-klaanin johtaja Bill Wilkinson paljastuikin myöhemmin FBI:n palkkalistoilla olleeksi.
Kun vuosisadan kestänyt kamppailu mustien äänioikeudesta etelävaltioissa päättyi, klaanit päättivät keskittyä muihin aihepiireihin, joita olivat positiivinen syrjintä, maahanmuutto ja erityisesti tuomioistuimien pyrkimykset taistella rotuerottelun perintöä vastaan muuttamalla julkiset koulut pakkokeinoin monirotuisiksi. Esimerkiksi oppilaita vietiin kouluihin pitkien matkojen päähän koulubussien avulla, tästä tulee toiminnan amerikkalainen termi "Desegregation busing". Vuonna 1971 klaanilaiset aloittivat pommi-iskuilla tuhota koulubusseja Pontiacissa, Michiganissa ja karismaattinen ja legendaarinen klaanijohtaja David Duke oli aktiivinen Etelä-Bostonissa vuoden 1974koulubussikriisin aikana. Duke myös yritti parantaa Klanin imagoa kehottamalla klaanilaisia "siirtymään lehmien laidunmaalta hotellihuoneisiin". Duke oli "Knights of the Ku Klux Klanin" johtaja vuodesta 1974 eroamiseensa vuoteen 1978 asti. Vuonna 1980 Duke perusti National Association for the Advancement of White Peoplen (NAAWP, vastavoima NAACP:lle), joka oli valkoista nationalismia edustava poliittinen organisaatio. 1989 hänet valittiin Lousianan osavaltion alahuoneeseen republikaanina, vaikka puolue veti tukensa toiselle ehdokkaalle. Duke on sittemmin ollut voimakas ja merkittävä konservatiivipoliitikko Yhdysvalloissa kuuluen välillä niin demokraatteihin kuin republikaaneihinkin. Duke edusti Ku Klux Klanissa siis modernimpaa ja sivistyneempää puolta hajanaisista, erittäin väkivaltaisistakin klaaneista.
Ku Klux Klanin marssi johti mellakkaan "Mobile"ssa, Alabamassa vuonna 1977.
Tähän 1970-luvun lopun ja 1980-luvun aikoihin Klanin vastustuksesta tuli yleistä ja avointa. Toimittaja Jerry Thompson raportoi, että hänen klaanijäsenyyden aikana hänen autoaan ammuttiin, mustat lapset huusivat hänelle ja eräs klaanikokoontuminen muuttui mellakaksi, kun läheisen sotilastukikohdan mustat sotilaat alkoivat pilkata klaanilaisia. Klaanilaisten yritykset tehdä marsseja kohtasivat yleensä vastamielenosoituksia ja joskus nämä johtivat väkivaltaisiin yhteenottoihin.
Ku Klux Klan on ollut erittäin haavoittuvainen amerikkalaisille oikeusjutuille. Tämä haavoittuneisuus on johtanut siihen, että loputkin keskitetyn organisaation piirteet ovat kadonneet ja on syntynyt useita erillisiä autonomisia klaaneja. Esimerkiksi mustan Michael Donaldin lynkkaamisesta 20. maaliskuuta 1981 syntynyt oikeudenkäynti johti erään klaanin, "United Klans of America" ("Amerikan yhdistyneet klaanit") konkurssiin. Oikeusjutut halvaannuttivat klaanien toiminnan. Esimerkiksi eräässä tapauksessa toimittaja Thompson huomasi, kuinka klaanijohtajat olivat erittäin huolestuneita siitä, että Southern Poverty Law Center (enimmäkseen mustien kansalaisoikeuksia ajava, antirasistinen järjestö) haastaisivat heidät yksilöinä useita miljoonia maksavaan oikeusjuttuun, koska muutama klaanin jäsen oli ajautunut tulitaisteluun mustien kanssa. Klaanijohtajat yrittivät pysyä neutraaleina ja supistivat klaanin toimintaa, jotta rahaa säästyisi oikeusjuttua varten. Southern Poverty Law Centeristä on tullut klaaneille suuri uhka, koska se on ottanut tehtäväkseen kaataa kaikki klaanien tapaiset järjestöt omaisuuksia maksavien oikeusjuttujen avulla. Kuitenkin myös klaanit ovat käyttäneet oikeusjuttuja, esimerkiksi toimittaja Thompsonin teoksesta taskukirjaversio jätettiin julkaisematta klaanin nostettua oikeuskanteen.
Klanin toiminta on myös jakautunut useisiin eri ryhmiin ja järjestöihin, joilla ei ole välttämättä mitään tekemistä alkuperäisen Ku Klux Klanin kanssa, kuten uusnatseihin, skinheadeihin ja useiden löyhästi liittoutuneiden yleensä protestanttisten ryhmien muodostamaan Christian Identity-aatesuuntaan. Klaanien tapoja ja aatteita on siirtynyt muihin järjestöihin ja toisin päin. Näin ollen monet klaanit lasketaan nykyään äärioikeistolaisiksi, koska ne ovat omaksuneet monia piirteitä juuri skineiltä ja uusnatseilta. Sen sijaan Klanille alun perin tärkeitä protestanttisia ja arvokonservatiivia aatteita on jatkanut rauhanomaisesti kristillinen oikeisto 1980-luvulta lähtien. Väkivaltaa vastustavat, mutta valkoista nationalismia kannattavat, kuten esimerkiksi David Duken kannattajat, ovat sen sijaan perustaneet omia järjestöjään.
Nykyään.
Tällä hetkellä eri hajanaisten klaanien jäseniä on yhteensä vain muutamia tuhansia ja ne ovat jakautuneet yli 100 eri ryhmään, jotka ovat eristäytyneet eivätkä pidä välttämättä lainkaan yhteyttä toisiinsa. Juutalaisten etuja avoimesti ajavan Anti-Defamation League-järjestön "Extremism in America"-raportissa vuodelta 2002 sanottiin, että "Tänään ei ole enää olemassakaan sellaista järjestöä kuin Ku Klux Klan. Haaroittuminen, hajautuminen ja rappeutuminen ovat jatkuneet heikentymättä". Raportti kuitenkin huomautti, että "tarve [liikkeen olemassaolon] oikeutukselle, joka pohjautuu tyytymättömyyteen, tuskin katoaa huolimatta siitä kuinka syvälle Klan vajoaisi". Samoin järjestö oli sitä mieltä, että eri "Ku Klux Klan"-nimisiä klaaneja olisi olemassa noin 40 ja niihin kuuluvia jäseniä olisi noin 5000. Vuonna 2006 Anti-Defamation League tarkisti näkemyksiään klaanien suhteen väittäen, että "The Ku Klux Klan, joka muutama vuosi sitten näytti halvaantuneelta tai jopa kuolleelta [...] on yllättävästi ja huolestuttavasti herännyt tämän hetkisten kuumien kysymysten, kuten maahanmuuton, homoavioliittojen ja kaupunkirikollisuden, hyväksikäytön avulla".
Vaikka kristillisellä oikeistolla ja oikeistokonservatiivisilla poliitikoilla on Yhdysvalloissa valtaa, ei Klanilla sitä enää ole. Viime vuosina tunnetuin liittovaltion virassa ollut entinen Ku Klux Klanin jäsen oli senaattori Robert Byrd Länsi-Virginiasta. Hän on sanonut "syvästi katuneensa" kuulumistaan Klanin yli puolivuosisataa sitten, jolloin hän oli liittyessään 24-vuotias.
Lisäksi on lukemattomia pienempiä järjestöjä, jotka käyttävät Klanin nimeä.
Vuonna 2005 arveltiin maassa olevan noin 3000 klaanilaista, jotka olivat jakautuneet noin sataan klaaniin ja 158 jaostoon. 2/3 näistä klaaneista sijaitsee etelävaltioissa, entisen Amerikan Konfederaation alueella. Loput 1/3 sijaitsee Yhdysvaltojen Keskilännessä.
Huolimatta useista kilpailevista klaaneista, mediassa ja yleisessä kielenkäytössä puhutaan edelleen Ku Klux Klanista niin kuin olisi edelleen olemassa yksi iso yhtenäinen organisaatio, vaikka näin ei todellakaan ole.
American Civil Liberties Union (amerikkalaisten perustuslaillisia kansalaisvapauksia puolustava järjestö) on antanut laillista tukea useille klaaneille perustellen perustuslain ensimmäisellä lisäyksellä, joka takaa kansalaisten ja järjestöjen oikeudet pitää kokoontumisia, marsseja ja muita tilaisuuksia sekä asettaa poliittisia ehdokkaita ja edustajia.
Heinäkuussa 2005 hispaanomiehen talo paloi sen jälkeen, kun tätä oli syytetty yhdeksänvuotiaaseen valkoiseen tyttöön sekaantumisesta. Jälkeenpäin ilmaantui klaanilaisia Klanin viittoihin pukeutuneina jakamassa julistuksia. Toukokuussa 2006 eräs klaani järjesti maahanmuutonvastaisen marssin Russellvillen kaupungissa, Franklinin piirikunnassa, Alabamassa.
Ku Klux Klan -sanastoa.
Klanin jäsenyys on salaista, ja Klanilla, kuten muillakin salaseuroilla ja veljeskunnilla, on omat keinonsa tunnistaa järjestön jäsen. Klanin jäsen voi kysyä klaanilaiseksi epäilemältään henkilöltä akronyymilla "AYAK" ("Are you a Klansman?", "Oletko klaanilainen?"), johon toinen vastaa "AKIA" ("A Klansman I am", "Klaanilainen minä olen")
Kaiken edellä mainitun sanaston loi pastori William Simmons perustaessaan toisen Ku Klux Klanin vuonna 1915. Alkuperäinen ja ensimmäinen sisällissodan jälkeisen jälleenrakennuksen aikainen Ku Klux Klan käytti useita arvonimiä, joista ainoita nykypäivään asti kantaneita on "Wizard" (tai Imperial Wizard). Wizard tarkoittaa suomeksi velhoa ja Imperial Wizard vapaasti suomennettuna imperiaalista velhoa eli suurvelhoa, mutta monesti tämä Klanin korkeinta johtajaa tarkoittava arvonimi suomennetaan "visiiriksi" tai "suurvisiiriksi". Muita ensimmäisen Klanin ajalta peräisin olevia arvonimiä on "Night Hawk" (yöhaukka), joka vastaa turvallisuudesta. Lisäksi on säilynyt muita, lähinnä aluejohtajia tarkoittavia, arvonimiä.
Klaanien kotisivuja.
*


IRC-Galleria.
IRC-Galleria on suomalainen WWW-yhteisöpalvelu, johon suomalaiset Internetin käyttäjät voivat lisätä valokuvia ja tietoja itsestään. Rekisteröityneet käyttäjät voivat kommentoida valokuvien alle. Palvelun perusti Tomi Lintelä joulukuussa 2000 ja se oli nimensä mukaisesti tarkoitettu alun perin vain IRC:n käyttäjille. Toiminta-ajatuksena oli mahdollistaa keskustelukumppanin näkeminen muutoin tekstipohjaisessa IRC-keskustelussa. Käyttäjämäärän kasvaessa IRC-Galleria alkoi kiinnostaa myös muita kuin Internet Relay Chatin käyttäjiä. Marraskuussa 2006 IRC:n käyttäjiksi on IRC-Gallerian käyttäjistä ilmoittautunut noin 20 %.
Omistussuhteet.
Maaliskuusta 2003 lähtien palvelun takana on ollut varta vasten IRC-Galleriaa varten perustettu Dynamoid Oy. Sitä ennen IRC-galleria toimi Finnish IRC and Internet Users Ry:n alaisuudessa. Huhtikuussa 2007 Suomalainen Sulake Corporation Oy osti Dynamoidin. Kauppahinta oli 12,5 miljoonaa euroa eli Dynamoidin liikevaihtoon verrattuna 6,6-kertainen ja tulokseen verrattuna 25-kertainen.
Maaliskuussa 2011 Sulake myi IRC-gallerian Sulake Dynamoid Oy:n johdon perustamalle Somia Reality Oy:lle.
Tilastotietoa IRC-Galleriasta.
IRC-Galleriasta on muutamassa vuodessa kasvanut Pohjoismaiden käytetyin WWW-palvelu ja sillä oli marraskuussa 2006 yli 375 000 rekisteröitynyttä käyttäjää. Rekisteröityneistä käyttäjistä lähes 70 % kirjautuu palveluun päivittäin ja 98 % kuukausittain. Marraskuussa 2008 IRC-Galleriaan oli rekisteröitynyt yli 505 000 jäsentä ja palvelussa oli näkyvillä 9 405 909 kuvaa.
IRC-Gallerian käyttäjien keski-ikä on noin 21 vuotta. Yli 18-vuotiaita käyttäjistä on 60 %. TNS Gallupin Metrix-mittauksen mukaan palvelussa on yli 800 000 viikoittaista kävijää, ja sivustolle ladataan joka kuukausi yli kaksi miljardia sivua. Käyttäjän rekisteröimiseen vaaditaan vähintään 12 vuoden ikä.
Eduskuntavaaleja 2007 varten IRC-Galleria perusti myös vaalisivuston.
IRC-Gallerialle myönnettiin Avainlippu-alkuperämerkki vuoden 2007 lopussa. IRC-Galleria on ainoa Avainlippu-tunnuksen saanut Internet-yhteisö.
6. lokakuuta 2009 IRC-Gallerian ulkoasu muuttui ja jotkin sen ominaisuudet kokivat muutoksia.
Vuoden 2011 alussa IRC-Galleriassa oli 449 108 käyttäjää eli huomattavasti vähemmän kuin marraskuussa 2008. Joulukuussa 2011 palvelun uutisoitiin menettäneen nuorison keskuudessa Facebookille asemaansa keskeisenä sosiaalisena mediana.
IRC-Galleria ja IRC.
IRC-Galleria on hämärtänyt "irkki"- ja "irkkaus"-käsitteiden merkitystä. Nuorten puhekielessä niillä viitataan usein IRC-Galleriaan ja sen käyttöön. Termien alkuperäinen merkitys on kuitenkin Internet Relay Chat ja sen käyttö. Puhekielessä IRC-Galleriasta käytetään myös nimityksiä "galleria" ja "galtsu".
Koska IRC-Galleriaan pääsevät rekisteröitymään muutkin kuin IRC-käyttäjät, sivustolle lisättiin ominaisuus, jolla IRC-käyttäjät voivat erottautua muista. IRC-käyttäjä voi tunnistautua irkkaajaksi IRCnetissä ja QuakeNetissä olevien IRC-bottien kautta. Tällöin käyttäjällä on mahdollisuus valita asetukset siten, että hänen profiilinsa näkevät vain toiset irkkaajiksi tunnistautuneet.


Joulupukki.
Joulupukki on hyvänsuopa fiktiivinen mieshahmo, joka tuo jouluna lahjoja. Sanalla viitataan myös hahmoa toimenaan esittäviin henkilöihin.
Suklaajoulupukki, folioon on kuvattu joulupukki.
Historiaa.
Nykyisin kansainvälisesti tunnetun joulupukin taustalla on 300-luvulla elänyt Myran piispa Pyhä Nikolaus (tunnetaan myös Nikolaus Barilaisena), jonka nimestä () johtuvat hahmon nimet monissa kielissä, esimerkiksi englanninkielinen nimitys Santa Claus ja alankomaalainen Sinterklaas. Hänen kotikaupunkinsa Myra sijaitsi Anatoliassa, nykyisen Turkin alueella. Pyhä Nikolaus oli tunnettu hyväntekijä, ja hänestä tuli merimiesten, kauppiaiden ja lasten suojeluspyhimys.
a>ja kanadalaisessa julkaisussa "Canadian Illustrated News" vuodelta 1875.
Legendan mukaan Pyhä Nikolaus kohdisti paljon huomiota lapsiin, jonka vuoksi häntä pidettiin keskiajalla lasten suojelijana. Esimerkiksi Hollannissa lapsille jaettiin lahjoja Nikolauksen päivänä 6. joulukuuta. Tapa levisi hollantilaisten protestanttien mukana Pohjois-Amerikkaan, jossa vuosisatojen kuluessa Nikolaoksen legendasta muodostui yhdysvaltalainen Santa-hahmo. Nimensä Santa Claus sai hollannin "Sinterklaas"-nimestä, joka puolestaan polveutui Nikolauksesta.
Euroopassa puolestaan Martti Luther halusi korvata mielestään liian paavillistuneen Nikolauksen juhlan, ja kehitti jouluaatoksi "Christkind"-juhlan (), jossa lahjat toi Jeesus-lapsi eikä Nikolaos. Myöhemmin Keski-Euroopassa juhlan nimi muuttui muotoon "Kriss Kringle", jota nykyisin pidetään esimerkiksi Saksassa Joulupukin toisena nimenä.
Suomessa lahjoja jakava Nikolaus tuli tunnetuksi 1800-luvun alussa. Tavan levitessä maahan se yhdistyi suomalaisten joulunajan naamiohahmojen kanssa. Syntyi suomalainen joulupukki, joka perinteisesti pukeutui harmaaseen turkkiin, mutta toisen maailmansodan jälkeen vaihtoi asunsa punaiseen nuttuun yhdysvaltalaisen Santa Claus -joulupukin vaikutuksesta.
Santa Clausin nykyinen ulkoasu kehittyi Yhdysvalloissa, jossa Pyhä Nikolaus ja Kris Kringle () yhdistyivät ja syntyi "Santa Claus"-joulupukkihahmo.
Philadelphialainen kauppias J. W. Parkinson palkkasi noin vuonna 1841 markkinointitemppuna Criscringle-asuisen miehen kiipeämään kauppansa savupiippuun. Vuonna 1863 pilapiirtäjä Thomas Nast kehitti oman versionsa Joulupukista. Hän lisäsi hahmolle viikset ja parran sekä puki sen turkikseen. Hänen vuonna 1881 julkaistu teoksensa "Merry Old Santa Claus" on jo melko lähellä nykyään tuntemaamme Joulupukkia. Vuonna 1885 bostonilainen kirjanpainaja Louis Prang painoi joulukortteja, joissa hän esitteli punapukuisen Joulupukin. Tätä ennen Joulupukin asut olivat olleet vaihtelevasti sinisiä, vihreitä, violetteja tai harmaita.
Yhdysvaltalainen Haddon Sundblom, jonka isä oli ahvenanmaalaista syntyperää ja äiti Ruotsista, piirsi vuonna 1931 Coca-Colalle joulumainoksen, jossa oli Joulupukki. Ensimmäistä kertaa Sundblomin Pukki esiintyi "Saturday Evening Postissa" vuonna 1931. Sundblom sai tehtäväkseen seuraavienkin vuosien joulumainoksen piirtämisen, ja aina hän teki Pukille punaiset vaatteet. Lyhyessä ajassa tämä hahmo vakiintui, ja niinpä nykyisinkin ovia kolkuttelee punanuttuinen Pukki.
Nykyisin Joulupukki kuvataan kilttinä, punanuttuisena, pyöreävatsaisena vanhana miehenä, jolla on suuri valkoinen parta ja silmälasit. Pukin kotipaikkana pidetään kulttuurin mukaan joko Suomen Korvatunturia, pohjoisnapaa, pohjoista Kanadaa, Grönlantia tai Taalainmaata.
Suomi.
Joulupukin suomenkielinen nimitys juontaa ilmeisesti vanhan suomalaisen perinteen nuuttipukkiin ja kekripukkiin. Nuuttipukit, jotka usein olivat pukin taljaan pukeutuneita nuoria, kiertelivät nuutinpäivän (13. tammikuuta, vuoteen 1708 asti 7. tammikuuta) aikaan taloissa kerjäämässä joulun tähteitä.
Vanhassa pakanallisessa Suomessa nuuttipukki oli mies, joka pukeutui hedelmällisyysriitin hahmoksi, pukiksi. Hän laittoi pukin sarvet päähän muuttuakseen šamanistisen perinteen mukaan pukin kaltaiseksi. Asuun kuuluivat myös tuohinaamari ja nurin käännetty turkki. Pukki vaelteli talosta taloon juoden tarjottua alkoholia. Hän saattoi pelotella lapsia ja olla humalassa. Joskus pukki myös jakoi lahjoja kilteille ja vitsoja tuhmille lapsille.
Nykyisen suomalaisen jouluperinteen mukaan Joulupukki asuu Joulumuorin, tonttujen ja porojen kera Korvatunturilla, Suomen Lapissa. Joulutontut auttavat Pukkia tekemään lahjat Joulupukin pajassa Korvatunturilla ja tarkkailemaan, ketkä lapsista ovat olleet kilttejä. Suomessa Pukki tulee taloon jouluaattoiltana ja juttelee asukkaiden kanssa. Joulupukki sanoo yleensä tullessaan "Onkos täällä kilttejä lapsia?". Brittiläis–amerikkalainen joulupukkiperinne on vaikuttanut suomalaiseen perinteeseen huomattavasti. Suomessa on tapahtunut niin sanottu perinteiden sekoittuminen, jossa joulun isähahmo "Father Christmas" (brittiperinteen mukaan) on saanut Joulupukin nimen (suomalaisen perinteen mukaan). Vanha pakanallinen joulupukki todellakin muistutti ulkonäöllisesti pukkia. Amerikkalaisten Coca Cola -joulupukki on Suomessa hyvin tyypillinen joulupukin ulkomuoto nykyään, sen piirsi vuonna 1931 suomalaiset juuret omaava Haddon Sundblom. Vanhan ajan joulupukilla oli joskus musta kaapu, nykyään hän käyttää sen sijaan yleensä punaista kaapua, ja hänellä on valkoparta. Eräs yhdysvaltalaista alkuperää oleva laulu on tehnyt Petteri Punakuonon tunnetuksi yhtenä joulupukin rekeä vetävistä poroista.
Nykyisen jouluperinteen mukaan joulupukilla on joulutonttuja apureinaan. Suomalaisessa jouluperinteessä joulutonttu on pienikokoinen partainen mieshahmo, hyvin paljon kuin minikokoinen joulupukki. Joulutontut ovat osittain peräisin kansanperinteen tuntemista haltijoista ja muista pikkuolennoista. Joulupukki taas on isovatsainen, isokokoinen naurava mies, jolla on valkoinen parta, "kuuraparta". Hän on erittäin vanha, iältään jopa satoja vuosia. Joskus hän saattaa olla raihnainen ja käyttää puista kävelykeppiä. Silti hän jaksaa nauraa ja jakaa lahjoja lapsille. Lahjoja varten pukilla on usein juuttisäkki.
Joulupukki asuu tonttuineen Korvatunturilla ja käyttää kulkuvälineenään porovaljakon vetämää rekeä. Joulupukki on ns. myyttinen hahmo. Suomalainen joulupukki kulkee reellä maan pintaa pitkin toisin kuin amerikkalainen joulupukki, jonka pororeki osaa lentää. Suomessa joulupukki ei tule sisään savupiipusta vaan ovesta. Suomalainen joulupukki ei ole henkiolento eikä näkymätön vaan verta ja lihaa, ihmishahmo. Joulupukki on osa joulumytologiaa.
Joulupukin puoliso on joulumuori, joka on myös iäkäs. Joulutonttujen, joulupukin ja joulumuorin yhteinen tehtävä on hoitaa lasten lahja-asiat kuntoon Korvatunturilla niin, että joulupukki voi kuljettaa lahjat reellään perille. Suomessa joulupukki on myyttinen isähahmo, joka päättää, kuka on kiltti ja kuka ei. Joulutontut ovat vakoojia, jotka katselevat ikkunasta lapsien touhuja ja päättelevät, ovatko lapset kilttejä vai eivät ja raportoivat sitten joulupukille.
Monien perheiden perinteeseen kuuluu, että lapset kirjoittavat Joulupukille kirjeitä. Lapsilla on tapana kirjoittaa lista toivomistaan lahjoista. Kirje annetaan usein vanhemmille perille toimitettavaksi. Joulupukki, joka tuo lahjat, on tyypillisesti tuttu mieshenkilö, jota lasten ei kuitenkaan ole tarkoitus tunnistaa. Yhä enemmän myös käytetään maksullista joulupukkia. Lapsille joulupukki tuottaa jännitystä erityisesti lahjojen odotuksen vuoksi. Joulupukki onkin suuressa suosiossa lasten keskuudessa.
Vanha, pakanallinen joulu on keskitalven niin sanottu hedelmällisyysriitti ja talvipäivänseisahduksen jälkeinen valojen vapautumisen juhla, jonka mukaan pian taas aurinko tulee esiin ja maa rupeaa kasvamaan viljaa. Pukki on hedelmällisyyden symboli. Kristillinen joulu on Jeesuksen syntymäjuhla, jota vietetään 25. joulukuuta. Suomessa valmistetaan nuuttipukkeja, olkipukkeja, jotka muistuttavat tästä hedelmällisyysriitistä. Niillä on neljä jalkaa, joilla ne seisovat tavanomaisella tavalla. Sarvet ovat käyrät eivätkä terävät. Silmiä ei yleensä piirretä. Pukki onkin ns. karikatyyri, hahmotelma eläimestä.
Jouluaattoisin televisiosta tulee "Joulupukin kuumalinja" -niminen ohjelma, jossa lapset voivat soittaa Kosti Kotirannan näyttelemälle Joulupukille.
Hollanti/Alankomaat.
Hollantilainen joulupukki mustan apulaisensa kanssa.
Nimi Sinterklaas on hollantilainen mukaelma Pyhän Nikolauksen (Sint Nikolaas) nimestä. Hollantilaiset merimiehet toivat alkujaan mukanaan tiedon pyhän Nikolauksen jaloista teoista. Kun sitten 1400-luvulla Alankomaista tuli Espanjaan kuuluva alue, Nikolaus alkoi purjehtia sieltä käsin alusmaittensa alamaisia tervehtimään. Myöhemmin hänen nimensä muuntui muotoon Sinterklaas.
Hänen mukanaan kulki usein Zwarte Piet eli Musta Pekka, joka sulki tuhmat lapset säkkiin ja vei mukanaan Espanjaan. Tällä "uskomuksella" on juurensa keskiajan orjakulttuurissa, jolloin ainoat tummaihoiset olivat Espanjassa asuvia maurilaisorjia. Nikolaus taas oli parrakas pyhimys, jolla oli päällään papinkaapu ja joka ratsasti valkoisella hevosella. Aikoinaan hollantilaiset lapset jättivät puukenkäänsä Sinterklaasin hevoselle heinää, porkkanaa ja sokeripaloja. Zwarte Pietin tyhjennettyä kengät Sinterklaas täytti ne lahjoilla: kilteille lapsille lahjoja, tuhmille vitsakimppu.
Nykyisin piispanasuinen Sinterklaas purjehtii Espanjasta höyrylaivalla Hollantiin marraskuun puolivälissä, eri vuosina eri kaupunkiin, jossa hänet otetaan juhlallisesti vastaan. Marraskuun lopulla ja joulukuun alussa Sinterklaas ja Zwarte Piet kiertävät Hollantia, kuten Suomessa tontut, seuraamassa lasten käytöstä.
Hollannissa lahjat jaetaan illalla 5. joulukuuta, Pyhän Nikolauksen muistopäivän aattona. Jouluaatto on tavallinen työpäivä ja joulupäivä kirkollinen juhlapäivä.
Yhdysvallat.
Joulupukin englanninkielisistä nimistä tunnetuin on Santa Claus eli lyhyemmin Santa. Alun perin joulupukkiperinne kulkeutui 1600-luvulla Yhdysvaltoihin Alankomaista muuttaneiden siirtolaisten mukana Amsterdamista silloiseen New Amsterdamiin (nykyisin New York). Yhdysvalloissa alettiin viettää Pyhän Nikolauksen päivää.
Washington Irving kirjoitti aikanaan amerikkalaisten rakastamia mielikuvituksellisia ja jännittäviä kertomuksia. Häntä on myös kiittäminen tai vihaaminen Joulupukin aiempaa iloisemmasta, koristeellisemmasta ja muhkeammasta ulkomuodosta.
Anglosaksisten maiden Pukki huutaa tullessaan: "Ho! Ho! Ho!" ja Yhdysvalloissa Pukki jakaa jouluaattona lahjat lentävien porojen vetämällä reellä ja kulkee sisään taloihin savupiipun kautta. Lahjat löydetään takan yläpuolella riippuvista sukista (tai isommat lahjat olohuoneen lattialta) vasta joulupäivän aamuna.
Saksa.
Protestanttisessa Saksassa Joulupukkia kutsuttiin kahdella nimellä: "Weihnachtsmann" ("Joulumies") tai pelkkä "Nikolaus". Katolisessa Etelä-Saksassa Pukki taas oli nimeltään "Nikolaus". Joulukuun kuudentena hän kulki punaisessa nutussa säkki selässä kertomassa joulusta. Mukanaan hänellä saattoi olla mies, "Knechtruprecht" (Pukin apulainen). He eivät tuoneet tuolloin lahjoja, vaan ne antoi jouluaattona tai -päivänä "Christkind" ("Jeesus-lapsi"), joka jätti paketit talon ulkopuolelle.
Iso-Britannia.
Isossa-Britanniassa Joulupukista käytetään nimitystä Father Christmas ("Isä Joulu"). Hänen uskotaan jättävän joulukuun 25. päivänä pikkulahjat joulusukkiin ja isommat kuusen alle. Joulusukat ripustetaan yleensä jouluaattoiltana takan reunukselle. Ainakin ennen muinoin lapset asettivat takan reunukselle joulupiiraan ja isä lasillisen sherryä. Näin pukki saattoi rentoutua hetkisen ennen kuin lähti taas kiipeämään ylös ja ulos savupiipusta jatkaakseen matkaansa ilmojen halki poroineen.
Itävalta.
Itävallassa joulupukkina toimii piispa Nikolaus ja hänen kanssaan kulkee Mustan Pekan serkku, Krampus-niminen musta paholainen. Krampuksella on mukanaan tyhjä hiilisäkki. He kulkevat 6. joulukuuta yhdessä talosta taloon kyselemässä, ovatko lapset olleet kilttejä. Joka on, sille Pyhä Nikolaus antaa lahjan (hedelmiä tai makeisia), joka taas ei, se tuodaan ovelle Krampuksen nuhdeltavaksi. Jos on ollut todella tuhma, Krampus saattaa sulkea hiilisäkkiinsä hetkeksi. Paatuneimmatkin rikollisenalut säikähtävät siitä pahanpäiväisesti. Syntinsä voi kuitenkin sovittaa täyttämällä Pyhän Nikolauksen pyynnön laulamisesta. Ihmiset antavat Krampukselle usein hehkuviiniä. Ikkunalaudalle jätetyistä tyhjistä sukista ja kengistä löytyy aamulla pieniä lahjoja ja makeisia.
Itävallassa on myös Saksasta tullut Christkindl-perinne. Jouluaattona (24. joulukuuta) "Jeesus-lapsi" tuo lisää lahjoja taloon. Christkindl on muutenkin hyvin mielenkiintoinen hahmo, koska kukaan ei oikeastaan tiedä, miltä hän näyttää.
Ranska.
Ranskalaiset lapset saavat lahjansa joulupäivän aamuna. Père Noël ("Isä Joulu") on laskeutunut taloon yöllä savupiipun kautta ja jättänyt lahjat lasten kenkiin.
Viime vuosisadan alussa Ranskassa oli useita lapsille lahjoja jakavia hahmoja: täti Arie, ukko Chalende, Barbassionne tai Olentzaro. Kaikki asuivat eri maakunnissa. Nykyään kuitenkin ainoa lahjojen tuoja on Saint Nicolas, joka asuu taivaassa ja laskeutuu sieltä joulupäivänä. Tunnettu ranskalainen joululaulu alkaakin jotensakin näin: "Jouluisä pikkuinen, milloin laskeudut taivaasta tuhansien lelujesi kanssa, älä unohda minun pientä joulukenkääni."
Ruotsi.
Ruotsissa on lähellä Moran kaupunkia kylä nimeltä Gesunda, jonka nimikkovuoren juurella on Tonttumaa, missä Joulupukkia vastaava, yli 400 vuotta vanha "Tomten" ("Tonttu"), "Jultomten" ("Joulutonttu"), asuu ja työskentelee. Hänellä on paljon aputonttuja, joten jos menet joskus käymään Tonttumaassa, sinun kannattaa varoa pieniä apureita.
Tomten on myös Ruotsista muihin Pohjoismaihin levinneen glögikulttuurin isä. Alun perin hän paransi glögillä yskää.
Suomenruotsissa joulupukki on "Julgubben" ("Joulumies").
Norja.
Oslon lähellä, Oslovuonon rannalla on Drøbak-niminen pikkukaupunki, missä Norjan joulupukki eli Julnissen asuu tonttujensa kanssa.
Koska Julnissenin koti sijaitsee etelässä, ei sillä ole poroja, vaan vuonohevosia. Niiden nimet ovat Joulutähti ja Jouluilo. Pitkillä matkoilla hän lainaa serkkutonttujensa poroja. Nissen esi-isät olivat noin puolen metrin korkuisia; he ratsastivat vuonoponeilla ja porsailla. Nykyinen Nisse-tonttu on isokokoinen mies, jolla on punaiset posket, iso pyöreä vatsa ja lempeät silmät.
On myös huhuttu, että yksi Nissen tontuista löysi Amerikan ennen Kolumbusta, koska hän nousi Norjassa viikinkilaivaan ja oli ainoa, joka oli hereillä, kun laiva saapui Amerikan mantereelle.
Grönlanti.
Grönlannin Joulupukin toimisto sijaitsee saaren pääkaupungissa Nuukissa, vuonon rannalla. Talon edessä on viisimetrinen postilaatikko, johon maailman lapset lähettävät pukille kirjeitä ja kortteja, jotka pukki avaa vasta ennen joulua ja jokaiseen hän vastaa. Toimiston edessä on myös maailman korkein tuttitorni, johon tuhannet lapset lähettävät tuttinsa – siitä on helpompi luopua, kun tietää, että se menee Pukille eikä roskiin.
Pukki ei asu toimistossaan, vaan Pohjoisnavalla. Sieltä on ensiluokkaiset näkymät kaikkiin maailman koteihin. Joulupukki on iloinen ja hyväsydäminen. Hän uhkuu terveyttä, vaikka onkin pieni ja pyöreä. Koska hän on kuitenkin nopea ja ketterä, ei hänellä ole vaikeuksia hypätä jo liikkeellä olevaan rekeen. Pukilla on vaimo ja seitsemän lasta. Hän korostaa perheen tärkeyttä.
Hänellä on myös myrskymittari, jota hän tarkastelee useita kertoja päivässä. Sillä on suuri merkitys etenkin jouluaattona.
Venäjä.
Pakkasukko () on venäläinen versio Joulupukista.
Hän tosin ilmestyy vasta uudenvuodenaattona eli 31. joulukuuta. Uskovaiset venäläiset juhlivat myös joulua, tosin vasta 7. tammikuuta, mutta siihen eivät vieläkään liity niinkään lahjat, vaan paremminkin hyvä ruoka sekä talon siistiminen.
Tšekki.
Tšekissä joululahjat on perinteisesti tuonut Jeesus-lapsi, "Ježíšek". Jeesus yritettiin 1950-luvulla korvata Neuvostoliitosta tuodulla Pakkasukolla, kun Antonín Zápotocký julisti 1952 joulupuheessaan kapitalistisen Jeesuksen muistuttavan köyhiä siitä että heidän paikkansa on tallissa. Pakkasukosta ei kuitenkaan muodostunut perinnettä. Vasta 1990-luvulla amerikkalaistyyppinen joulupukki on vallannut alaa. Tšekissä onkin alettu kampanjoida myös amerikkalaista joulupukkia vastaan.
Pohjoisamerikkalaisen perinteen mukainen punaposkinen joulupukki kiiltokuvassa
Kirjeet Joulupukille.
Kirjeiden kirjoittaminen Joulupukille on jo pitkään kuulunut lasten jouluperinteisiin monissa maissa. Nämä kirjeet sisältävät usein lahjatoivelistan. Monissa maissa postilaitos palkkaa työntekijöitä tai antaa vapaaehtoisten hoitaa kirjeisiin vastaamisen. Esimerkiksi Kanadan postilla on oma postinumeronsa Joulupukin kirjeille: H0H 0H0, ja Grönlannin joulupukki saa noin 200 000 kirjettä vuodessa. Myös Suomen Joulupukki saa vuosittain yli puoli miljoonaa kirjettä yli 190 maasta, erityisesti Isosta-Britanniasta, Puolasta ja Japanista. Joulupukin postitoimisto sijaitsee Rovaniemellä.
Kritiikki.
Euroopassa monet kristilliset ryhmät ovat kritisoineet joulupukkia siitä, että se vie huomion pois joulun todellisesta sanomasta. Saksassa ja Itävallassa alkoi vuonna 2006 "Kieltäkää pukki" -kampanja, jonka johdosta joulupukkia ei päästetty joulumarkkinoille. Wienin joulumarkkinoilla pukkijulisteet ja -kuvat piti poistaa. Kampanjan järjestäjien mielestä Joulupukki on kaupallinen ja Coca Colan markkinamiesten luoma hahmo. Wienin kaupungintalon tiedottaja sanoi, että ne, jotka haluavat nähdä Joulupukin, voivat mennä Amerikkaan.


Havaiji.
Havaiji (,) on 122 saaresta koostuva saariryhmä pohjoisella Tyynellämerellä. Havaiji on ollut Yhdysvaltojen hallussa virallisesti vuodesta 1898 ja maan osavaltio vuodesta 1959 lähtien. Ennen Yhdysvaltojen miehitystä se oli itsenäinen kuningaskunta 1810–1893.
Vuonna 2010 osavaltiossa oli 1 360 301 asukasta. Osavaltion pääkaupunki on Honolulu. Havaijin virallisena kielenä on englannin kielen lisäksi alkuperäinen havaijin kieli.
Saaret.
Havaijin kahdeksan pääsaarta ovat järjestyksessä kaakosta luoteeseen Havaiji (Big Island), Maui, Kahoolawe, Lanai, Molokai, Oahu, Kauai ja Niihau.
Havaijin saaret ovat tuliperäisiä ja koralliriuttojen reunustamia seisahtaneen veden vuoksi. Havaijin saari eli Big Island on geologisesti nuorin ja pinta-alaltaan yli kaksi kertaa suurempi kuin muut saaret yhteensä. Oahu, jolla muun muassa pääkaupunki Honolulu ja sotilastukikohta Pearl Harbor sijaitsevat, on saariryhmän väestön ja talouden keskittymä. Taloudellisesti toiseksi merkittävin saarista on suosittu lomakohde Maui. Kahoolawe on asuttamaton, Yhdysvaltain sotilaallisessa käytössä oleva saari, kun taas Niihau on yksityisomistuksessa oleva, alkuperäisväestöä lukuun ottamatta ulkopuolisilta lähes suljettu saari. Pääsaarilta luoteeseen on 1 800 kilometriä pitkä Luoteis-Havaijin (The Northwestern Hawaiian Islands) asuttamattomien pikkusaarten ketju, Nihoasta Kureen.
Havaiji on maailman eristynein asutettu maa-alue, josta on 3 800 km Kaliforniaan ja Marquesas-saarille ja 6 100 km Japaniin.
Geologiaa.
Havaijin saariryhmä on syntynyt Tyynenmeren mannerlaatan liikkuessa luoteeseen niin sanotun kuuman pisteen yli. Kuuman pisteen kohdalla muodostuu tulivuori, joka ajan myötä nousee merenpinnan yläpuolelle synnyttäen saaren. Mannerlaatan liikkuessa vuosimiljoonien kuluessa ovat tulivuoret liikkuneet pois kuumasta kohdasta luoteeseen, sammuneet, ja eroosion vaikutuksesta pienentyneet. 35 km Hawai'in saarelta etelään on syntymässä uusi saari, Loihi. Havaijin tunnetuimpia tulivuoria ovat Haleakala Mauilla, sekä Mauna Kea, Mauna Loa, ja Kilauea Havaijilla, joista kaksi viimeisintä ovat edelleen aktiivisia.
Havaiji on erittäin vuoristoinen maa-alue: 50 % saarten maa-alasta sijaitsee yli 600 metrin korkeudessa ja 10 % yli 2 000 metrin korkeudessa.
Ilmasto.
Vaikka saaret tunnetaan enimmäkseen rannikoidensa trooppisesta ilmastosta, etenkin vuoristoisilla Mauilla ja Havaijin saarella voidaan tunnistaa seitsemästä jopa yhteentoista eri ilmastotyyppiä, jotka jakautuvat niin sanottuihin windward- ja leeward-alueisiin. Leeward-ilmastotyypit ovat kuivempia, vähäsateisempia ja aurinkoisimpia, josta johtuen suurin osa matkailualueista keskittyykin leeward-puolen rannikoille vuoristoisten saarten länsi- ja kaakkoisosiin. Lämpötilavaihtelut ilmastovyöhykkeiden sisällä ovat pienet. Honolulussa lämpimin kuukausi on elokuu, jonka keskilämpötila on 28 °C, ja kylmintä on helmikuussa, 23 °C. Vuorilla, etenkin Mauna Kealla, Mauna Loalla ja Haleakalalla, lämpötila voi laskea nollan alapuolelle, eikä lumi ole lainkaan tuntematon ilmiö. Mauna Kealla on mitattu saarten kylmyysennätys, −11 °C vuonna 1979, kun taas saarten lämpöennätys, 38 °C, on mitattu Pahalassa, Havaijin saaren etelärannikolla vuonna 1931. Waialealen vuori Kauailla on maailman toiseksi sateisin paikka, jonka vuotuinen sademäärä on muhkeat 11,7 m.
Luonto.
Havaijin eristyneisyys on muokannut siitä ainutlaatuisen ekosysteemin. Saarilla on 1 400 muualla esiintymätöntä kasvilajia, joista useita esiintyy vain tietyissä laaksoissa ja vaikeapääsyisillä vuorilla. Myös saarien linnusto on ainutlaatuista – saarilla esiintyy muun muassa 28 kotoperäistä tangaralajia, joista osa elää vain yhdellä saarella. Saarten kansallislintu on vaarantunut havaijinhanhi eli nene, jonka kanta oli alimmillaan 30 yksilön tienoilla, mutta on suojelun ansiosta elpynyt jo muutamaan sataan yksilöön. Marras-huhtikuun välillä Mauin ja Havaijin saaren vesille tulevat leikkimään ja lisääntymään ryhävalaat. Vedet vilisevät trooppisia kaloja ja muun muassa merikilpikonnalajeja, joiden havainnointi snorklaamalla ja sukeltamalla onkin suosittua ajanvietettä. Ainoat saarilla luontaisesti elävät nisäkkäät ovat muutama lepakkolaji, joiden lisäksi rannikoilla ja lähivesillä liikkuu valaita ja hylkeitä. Havaijinhylje on Havaijisaarten kotoperäinen laji.
Löytöretkeilijät.
Havaijin alkuperäisväestö on polynesialaista. Havaijin arvioidaan tulleen asutetuksi kahdessa aallossa. Ensimmäinen aalto polynesialaisia löytöretkeilijöitä tuli ilmeisesti Marquesas-saarilta jo 300 eaa. tienoilla. Toinen asutusaalto saapui Seurasaarilta noin 1100-luvulla. Havaijilainen yhteiskunta muodostui luokkajakoiseksi. Ensimmäisenä eurooppalaisena saarille saapui englantilainen kapteeni James Cook 20. tammikuuta 1778, kohdaten paikallisia ihmisiä Kauain ja Niihaun rannikoilla. Tosin Cook antoi tuolloin "löytämälleen" saariryhmälle nimen Sandwich Islands.
Havaijin kuningaskunta 1810–1893.
Ennen eurooppalaisten saapumista saariryhmä oli hajautunut lukuisiin pieniin, keskenään usein sotineisiin heimokuntiin, kunnes kuningas Kamehameha I, joka tunnetaan myös Kamehameha Suurena, yhdisti saaret yhdeksi kuningaskunnaksi vuonna 1810. Samoihin aikoihin ulkomaisia laivoja alkoi saapua saarille yhä enemmän, tuoden mukanaan uusia eläinlajeja, puulajeja, hedelmiä, tuliaseita, alkoholijuomia – sekä tauteja. Pian alkuperäisasukkaat alkoivat kuolla sankoin joukoin koleraan, tuhkarokkoon, tippuriin ja silkan elämänhalun menettämiseen vanhojen perinteiden murrosvaiheessa. Vaikka Cookin saapuessa havaijilaisia on arvioitu olleen useita satoja tuhansia, oli heitä jäljellä vuonna 1848 enää 88 000.
Yhdysvaltojen vaikutus alkoi voimistua Havaijilla 1830-luvulta lähtien, jolloin aloitettiin laajamittaisempi sokeriruo'on viljely. Viljelykset olivat pääosin Yhdysvalloista tulleiden siirtolaisten omistuksessa. Sokeriruokoviljelmät houkuttelivat myös sankoin joukoin eri kansallisuuksia edustaneita siirtotyöläisiä. 1820 saapuivat myös ensimmäiset amerikkalaiset puritaanilähetyssaarnaajat, jotka perustivat saarille lukuisia kouluja ja dokumentoivat ensi kertaa havaijin kielen kirjalliseen muotoon.
Kuningas Kamehameha I:n vaimo, kuningatar Kaahumanu toimi tärkeässä roolissa saarten tabu (kapu) -järjestelmän kumoamisessa yhdessä vuonna 1819 valtaan astuneen kuningas Kamehameha II:n kanssa. 1823 Kamehameha II, vaimonsa Kamamalu, sekä useita hovin jäseniä matkustivat valtiovierailulle Englantiin 1823, jossa kuningas ja kuningatar vastustuskyvyttöminä kuolivat tuhkarokkoon.
1868 tapahtui saariston historiassa sen tuhoisin maanjäristys.
Vaikka kuningas Kamehameha III julisti Havaijin perustuslaissa maan monarkiaksi 1840 ja sai Yhdysvallat tunnustamaan saarten itsenäisyyden 1842, kasvoi saarten riippuvuus Yhdysvalloista jatkuvasti. Yksityinen maanomistus tuli mahdolliseksi 1848, jonka jälkeen pääomainvestoinnit maahan kasvoivat huomattavasti. Kamehameha III:n jälkeen maata hallitsivat kuninkaat Kamehameha IV (1854-1863), Kamehameha V (1863-1872) ja Lunalilo (1872-1874).
Vuonna 1874 Havaijin valtaistuimelle nousi kuningas Kalākaua, joka suosi alkuperäisväestön nimittämistä julkisiin asemiin. Havaijilainen sokeri sai suosituimmuusaseman Yhdysvaltojen markkinoilla vuonna 1875 solmitun kauppasopimuksen pohjalta, joka uusittiin 1884 ja lopullisesti ratifioitiin 1887. Samalla Yhdysvallat sai luvan perustaa laivastotukikohdan Pearl Harboriin. Kalãkauan valtaa rajoitettiin merkittävästi lopulta uuden perustuslain voimin, ja hän joutui lopulta väistymään kokonaan epäonnistuneen vallan takaisinkaappausyrityksensä jälkeen.
Kalãkauan sisaren, kuningatar Lili'uokalanin, noustessa seuraavana hallitsijana valtaan tilanne maassa oli jo varsin hankala. Omistava luokka eli lähinnä valkoiset siirtolaiset kannattivat maan yhdistämistä Yhdysvaltoihin ja tavallisen kansan enemmistö oli itsenäisen monarkian puolella. Vuonna 1893 kuningatar Lili'uokalani syrjäytettiin valkoisten sokeriruokoliikemiesten järjestämässä vallankaappauksessa Yhdysvaltojen merijalkaväen avulla. On sanottu, että kuningatar olisi voinut julistaa sotatilan ja aloittaa laajamittaisen aseellisen konfliktin, mutta ilmeisesti viattomien kuolonuhrien pelossa ei näin halunnut toimia.
Tasavalta ja Yhdysvaltojen protektoraatti 1893–1900.
Havaijille perustettiin poikkeustilahallitus ja John L. Stevens, Yhdysvaltain Havaijin lähettiläs, julisti Havaijin Yhdysvaltojen protektoraatiksi. Presidentti Grover Cleveland kuitenkin kieltäytyi Havaijin haltuunotosta, koska useimmat alkuperäisasukkaat eivät olleet vallankumouksen takana. 1894 poikkeustilahallitus julisti Havaijin tasavallaksi valiten Sanford Ballard Dolen presidentiksi. Ryhmä kuningattarelle uskollisia havaijilaisia yritti kuitenkin vielä 1895 nousta kapinaan ja palauttaa vanhan kuningattaren valtaistuimelle, mutta yritys murskattiin ja kuningatar Lili'uokalani pantiin kotiarestiin. Seuraava Yhdysvaltojen presidentti, saarten haltuunottoa kannattanut William McKinley, allekirjoitti viimein 7. heinäkuuta 1898 päätöslauselman, jolla Yhdysvallat otti Havaijin haltuunsa., Suuret joukot havaijilaisia järjestivät allekirjoituspäivänä hiljaisen mielenosoituksen kuningattaren kotitalolla.
Yhdysvaltojen territorio 1900–1959.
Päätöslauselman pohjalta saaret julistettiin Yhdysvaltojen territorioksi 1900, jolloin Sanford B. Dolesta tuli kuvernööri.
Havaijia ehdotettiin kongressissa osavaltioksi ensi kertaa jo 1937, mutta ehdotus hylättiin saarten sekalaisen asujaimiston ja etäisen sijainnin vuoksi..
7. joulukuuta 1941 Japanin ilmavoimat hyökkäsivät varoittamatta Pearl Harboriin, mikä veti Yhdysvallat mukaan Toiseen maailmansotaan. Sodan aikana Havaiji oli Yhdysvaltain Tyynenmeren-joukkojen päätukikohta ja sotatilalain alainen 7:nnestä joulukuuta 1941 maaliskuuhun 1943.
Ammattiyhdistystoiminta lisääntyi räjähdysmäisesti sodan jälkeen ja saaret olivat yleislakossa 1946, 1949 ja 1958. Vuodesta 1930 alkanut matkailu lisääntyi merkittävästi ilmailun teknologisen kehittymisen myötä ja houkutteli saarille uusia investoijia.
Yhdysvaltojen osavaltio 1959–.
Havaijista tuli Yhdysvaltojen 50. osavaltio heinäkuussa 1959. Suuria levottomuuksia tai vastarintaa ei syntynyt, vaikkakin itse prosessi oli eräiden lähteiden mielestä arveluttava. Asiasta järjestettiin kansanäänestys, jossa vaihtoehtoina olivat joko territoriona jatkaminen tai Yhdysvaltoihin osavaltiona liittyminen. Itsehallinto- tai itsenäisyysvaihtoehtoa ei äänestyksessä ollut vastoin YK:n suosituksia. Äänioikeutettuja olivat Yhdysvaltojen kansalaiset, jotka olivat asuneet Havaijilla vähintään vuoden. Henkilöiltä, jotka eivät olleet Yhdysvaltojen kansalaisia tai eivät kansalaisuutta halunneet ottaa, evättiin äänioikeus.
Kulttuuri ja väestö.
Havaijin alkuperäisväestön ikiaikaista kulttuuria edustanee parhaiten hula. Hulaan kuuluvat olennaisina lauletut tarinat (chant), joita hula-tanssi puolestaan elävöittää. Jokainen laulu kertoo uniikin tarinan suullista perimätietoa havaijilaisten uskonnosta, arvoista, historiasta, legendoista, isänmaanrakkaudesta ja ihmisten välisestä rakkaudesta.
Nykyisin Havaijin väestö on etniseltä ja kulttuuriselta taustaltaan rikkaampaa kuin minkään muun Yhdysvaltojen osavaltion. Jo vuodesta 1852 lähtien maan sokeriruokoplantaaseille alkoi saapua kiinalaisia siirtotyöläisiä. 1800-luvulla maahan saapui myös lukuisia portugalilaisia, saksalaisia, japanilaisia ja puertoricolaisia. Viimeisimpiä siirtolaisaaltoja tuli vuoden 1900 jälkeen Filippiineiltä, Koreasta ja Samoalta. Eri kansallisuudet ovat sekoittuneet voimakkaasti keskenään, ja puhdasveriset havaijilaiset edustavat enää erittäin pientä osaa saariryhmän kokonaisväestöstä.
Havaijin suurimmat etniset ryhmät ovat japanilaiset (16,7%), havaijilaiset (16%), filippiiniläiset (14,1%), saksalaiset (5,8%), kiinalaiset (4,7%), irlantilaiset (4,4%), englantilaiset (4,3%) ja portugalilaiset (4,0%).
Talous.
Elinkeinoista tärkein on matkailu, jonka jälkeen toiseksi tärkein tulonlähde saariryhmälle ovat Yhdysvaltojen sotilastukikohtien henkilöstön ja niiden vaatimien palvelujen tuottamat tulot. Sokeriruoko ja ananas, joiden viljely on pääasiassa yritysmuotoisten plantaasien hallussa, ovat saarten pääasialliset maataloustuotteet. Muita maataloustuotteita ovat makadamia-pähkinät, papaijat, vihannekset ja kahvi. Kalastuksella on myös tärkeä rooli ja saarten vesiltä saadaan muun muassa runsaasti tonnikalaa.. Havaijin bruttokansantuote asukasta kohden oli 32 625 USD vuonna 2004 ja työttömyysaste 2,8% vuonna 2005.


Kiinan tasavalta.
Kiinan tasavalta (perinteinen: 中華民國, yksinkertaistettu: 中华民国, Wade-Giles: Chung¹ hua² min² kuo², pinyin: zhōng huá mín guó, zhuyin: ㄓㄨㄥ̄ ㄏㄨㄚ́ ㄇㄧㄣ́ ㄍㄨㄛ́) on lähinnä Taiwanin saarella toimiva valtio Itä-Aasiassa. Epävirallisesti maasta käytetään nimeä Taiwan.
Vuodesta 1912 vuoteen 1949 "Kiinan tasavalta" tarkoitti valtiota, joka käsitti suurin piirtein nykyisen Kiinan alueen. Kiinan sisällissodan jälkeen tasavallan hallinto pakeni Taiwanin saarelle, jota se on joidenkin Etelä-Kiinan meren saarten lisäksi hallinnut ainoana alueenaan siitä lähtien.
Taiwanin konfliktin vuoksi Kiinan tasavallan itsenäisyys on kiistanalainen, ja suurimmalla osalla valtioista ei ole diplomaattisia suhteita Kiinan tasavallan kanssa. Kiinan kansantasavallan toteuttaman yhden Kiinan politiikan vuoksi vain 23 valtiolla on diplomaattisuhteet maahan, ainoa eurooppalainen valtio on Vatikaani. Manner-Kiinaa hallitsee nykyään Kiinan kansantasavalta. Taiwan ei kuulu Yhdistyneisiin kansakuntiin, jossa sen paikka annettiin Kiinan kansantasavallalle 1971.
Historia.
Kiinan tasavalta perustettiin Qing-dynastian kaatuessa vuonna 1911 Kiinassa. Kiina ajautui kuitenkin pian sisällissotaan eri sotaherrojen välillä.
Taiwanin saari kuului Kiinalle keskiajalta lähtien, mutta joutui vuonna 1895 Japanille. Toisen maailmansodan aikana Japani miehitti osan Manner-Kiinastakin, mutta kun Japani oli hävinnyt sodan, myös Taiwan palautettiin Kiinalle.
Nationalistipuolue Guomindang hallitsi Kiinaa vielä muutamia vuosia toisen maailmansodan jälkeen, mutta maassa vallitsi sisällissota. Vuonna 1949 kommunistit tulivat valtaan Manner-Kiinassa ja perustivat Kiinan kansantasavallan. Tällöin tasavaltalaiset pakenivat Taiwanin saarelle, jota he edelleen pitivät hallinnassaan. Taiwanilla toiminut Kiinan tasavallan hallitus väitti yhä olevansa koko Kiinan laillinen hallitus kun taas kansantasavallan hallitus pitää Taiwania Kiinan maakuntana ja itseään koko Kiinan, myös Taiwanin laillisena hallituksena.
Kiinan tasavalta oli yksi Yhdistyneiden kansakuntien perustajajäsenistä ja myös yksi turvallisuusneuvoston pysyvistä jäsenmaista. Senkin jälkeen, kun Guomindangin hallitus menetti valtansa Manner-Kiinassa, se edusti 22 vuoden ajan koko Kiinaa YK:ssa, kunnes se vuonna 1971 joutui luovuttamaan paikkansa Kiinan kansantasavallalle.
Kiinan tasavalta on vähitellen demokratisoitunut, ja Guomindang-puolue luovutti lopulta vallan rauhanomaisesti vaaleissa vuonna 2000. Vuoden 2008 parlamenttivaaleissa Taiwanin itsenäiseksi julistamista kannattava Demokraattinen edistyspuolue kärsi vaalitappion ja Guomindang sai 81 paikkaa 113 paikan parlamentista.
Politiikka.
Kiinan tasavalta vaatii itselleen alueita kymmeneltä muulta valtiolta.
Taiwan on käytännössä itsenäinen valtio. Kiinan kansantasavallan tavoin se on katsonut edustavansa myös manner-Kiinaa, joka puolestaan on katsonut edustavansa myös Taiwania. Näkemysero on ollut siis siinä, kumman valtion hallitus on vallanpitäjänä koko Kiinassa. Tämän vastakkainasettelun vuoksi vain harvat maailman valtiot ovat tunnustaneet Taiwanin itsenäisyyden.
Kiinan tasavallan vaatimat alueet ovat osaksi erilaiset kuin Kiinan kansantasavallan ja sen aluevaatimukset ulottuvat muihinkin maihin. Vuoteen 1999 Taiwanilla oli voimassa laki, joka kielsi muunlaisten karttojen, kuin suur-Kiinaa kuvaavien julkaisun. Vasta 2000-luvun alussa maan sisäministeriö myönsi Mongolian valtion hallitsevan ennen Kiinaan kuulunutta Ulko-Mongoliaa ja Ulan Batorin sen pääkaupungiksi. Sittemmin maiden välille on solmittu kaupalliset suhteet.
Poliittisesti ja taloudellisesti Taiwan ja Kiinan kansantasavalta ovat kuitenkin kulkeneet jo vuosikymmeniä eri suuntiin. Yhdysvallat tasapainoilee kahden valtion välillä. Se pyrkii toisaalta parantamaan suhteitaan Kiinaan, mutta silti sillä on lainsäädännössään Taiwanin puolustamiseen liittyvä laki, ns. Taiwan Relations Act, joka takaa Yhdysvaltojen tuen Taiwanille mahdollisen hyökkäyksen sattuessa.
Taiwan oli 1960-luvulla yksi maailman suurimmista kehitysavun saajista. Etenkin Yhdysvallat tuki voimakkaasti saaren taloudellista ja sotilaallista kehittämistä.
Yhdysvaltain tuella Kiinan tasavalta sai pitää valtiollisen asemansa Kiinan edustajana Yhdistyneissä kansakunnissa (YK) 1949, vaikka tasavaltalaiset olikin ajettu Taiwanille. Muutos tasavallan ulkopolitiikkaan tuli vuonna 1971, kun Taiwan menetti paikkansa YK:ssa ja sen turvallisuusneuvostossa Kiinan kansantasavallalle. Sen jälkeen tasavalta on menettänyt diplomaattisuhteissaan valtiollisen asemansa monien maiden kanssa. Kiinan kansantasavalta ei hyväksy Taiwanin itsenäisyyttä.
Taiwanissa Guomindang kannattaa edelleen ajatusta yhdestä, Kiinan tasavallan hallitsemasta Kiinasta, kun taas 2000–2007 hallinneet liberaalit kannattavat Taiwanin itsenäistymistä manner-Kiinasta erilliseksi valtioksi. Viimeisin Taiwanin tunnustanut valtio on Makedonia.
Itsenäistymispyrkimyksiä monimutkaistaa myös kansantasavallassa 14. maaliskuuta 2005 voimaan tullut irtautumisenvastainen laki, joka sallii Kiinan käyttää voimakeinoja Taiwanin itsenäistyessä.
Maat, joilla on diplomaattisuhteet Kiinan tasavallan kanssa.
Suluissa vuosi jolloin diplomaattisuhteet solmittiin. Tähdellä (*) merkityillä mailla on lähetystö Taipeissa.
Kiinan tasavallasta Taiwaniksi.
Vuonna 2007 Kiinan tasavalta pyysi ensimmäistä kertaa jäsenyyttä Yhdistyneiden kansankuntien yleiskokoukselta nimellä "Taiwan". Hakemusta ei otettu käsiteltäväksi. Aikaisemmin Kiinan tasavalta on pyytänyt jäsenhakemuksensa käsittelyä nimellä Kiinan tasavalta.
Taiwania hallinnut Demokraattinen edistyspuolue ehdotti vuonna 2007 perustuslakia, jossa Kiinan tasavalta korvataan Taiwanilla, jolloin muodostuu mahdollisuus luopua yhden Kiinan politiikasta.
Kiinan kommunistisen puolueen Taiwanin työn toimisto kiistää jyrkästi Taiwanin demokraattinen edistyspuolueen Chen Shuibianin liikkeelle paneman esityksen, jonka mukaan Taiwan on suvereeni valtio. Kiinan tasavallan virallinen näkemys Taiwanista on puhua valtioista "erillisinä poliittisina entiteetteinä, jotka ovat osa samaa maata".
Maantiede.
Kiinan tasavallan hallitsemista osista merkittävin on Taiwanin saari. Se on osa merenalaista vuorijonoa, jonka korkein kohta on Yu Shan (3 997 m). Saaren keski- ja itäosa ovat vuoristoista seutua, mutta länsiosa on laajaa rannikkotasankoa, jota viljellään tehokkaasti. Sisämaassa on runsaasti ikivihreitä metsiä.
Muita Taiwanille kuuluvia saaria ovat mm. Pescadorit, Kinmen, Matsu ja Wuchiu.
Talous.
Vaikka Kiinan kansantasavalta ei sallikaan poliittisia yhteyksiä tasavallan kanssa, se ei vastusta kaupallisia yhteyksiä. Niinpä Kiinan tasavalta onkin mm. WTO:n ja APECin jäsen nimellä Taiwanin, Penghun, Kinmenin ja Matsun erillistullialue (台灣、澎湖、金門及馬祖個別關稅領域, Separate Customs Territory of Taiwan, Penghu, Kinmen and Matsu).
Väestö.
Kiinan tasavalta kuuluu maailman tiheimmin asututtuihin maihin, jos minivaltioita ei oteta huomioon. Maan syntyvyys- ja kokonaishedelmällisyysluvut kuuluvat kuitenkin maailman pienimpiin, joka on herättänyt kasvavaa huolta maan päättäjissä.
Väestöjakauma.
Virallisena kielenä olevan mandariinikiinan lisäksi merkittäviä kieliä ovat min-kiina ja hakka-kiina. Etnisistä ryhmistä suurin on han-kiinalaiset, joita on noin 98 % väestöstä. Taiwanin alkuperäisasukkaat ovat malaiji- ja polynesialaiskansojen jälkeläisiä. He asuvat reservaattialueella ja heitä on jäljellä noin 300 000, joka on vajaa kaksi prosenttia väestöstä. Maan väestöstä 35 % on uskonnoltaan buddhalaisia ja 33 % on uskonnoltaan taolaisia, kristittyjen osuus väestöstä jää alle neljän prosentin.
Maan suurimman ulkomaalaisryhmän muodostavat vietnamilaiset, joita maassa on arviolta sata tuhatta.
Kulttuuri.
Chang Chunin temppeli, Tarokon kansallispuisto.
Uskonnoista buddhalaisia, kungfutselaisia ja taolaisia on väestöstä 93 %, kristittyjä 4,5 % ja muihin uskontoihin kuuluvia 2,5 %. Vuonna 1998 lukutaitoprosentiksi arvioitiin 94.


Skruuvi.
Skruuvi on vanha Venäjältä peräisin oleva neljän hengen korttipeli, jota pelattiin aikaisemmin paljon Suomessa, mutta joka nykyisin on varsin harvinainen ja pääosin bridgen syrjäyttämä.
Pelin esi-isä on venäläinen peli vint, joka tarkoittaa ruuvia. Pelin säännöt julkaistiin Suomessa vuonna 1895 vihkosessa ”Regler för skruf-whist”, mutta skruuvia on pelattu Suomessa jo aiemmin, mahdollisesti jo 1870-luvulla. Skruuvi on pareittain pelattava tarjoustikkipeli.


Slovenia.
Slovenian tasavalta eli Slovenia sijaitsee Balkanin niemimaalla ja on pinta-alaltaan melko pieni valtio, noin 20 000 neliökilometriä. Asukkaita on kaksi miljoonaa.
Poliittinen ja fyysinen maantiede.
Slovenia lasketaan kuuluvaksi Keski-Eurooppaan, ja sen rajanaapureita ovat Italia, Kroatia, Itävalta ja Unkari. Valtion pinta-ala on 20 273 neliökilometriä, ja sillä on hieman yli 45 kilometriä rantaviivaa Adrianmerellä.
Slovenia on pääosin vuoristoista, ja yli 90 prosenttia maasta on yli 200 metrin korkeudella merenpinnasta. Korkein vuori on Triglav, jonka korkeus on 2 864 metriä. Slovenia voidaan jakaa maantieteellisesti jopa 12 osaan, mutta siitä voidaan erottaa myös neljä erilaista topografista aluetta. Kaksi viidesosaa maasta kuuluu Alppien alueeseen, joka levittäytyy maan pohjois- ja luoteisosissa. Maan lounaisosassa on Dinaaristen alppien jatke Karstin ylänköalue, joka on tyypillistä karstimaata ja myös antanut nimen muodostelmalle. Siellä sijaitsevat Škocjanin luolat ovat Unescon Maailmanperintöluettelossa. Viidesosa Slovenian alasta kuuluu Karpaattien altaseen. Hedelmällinen tasanko sijaitsee maan itä- ja koillisalueilla. Tasankoa halkovat myös muun muassa Sava-, Drava- ja Murjoet. Neljäs merkittävä alue on Primorska, johon Slovenian osuus Istriasta sekä Soča- ja Vipavajokien laaksot.
Ilmasto.
Ljubljanan ilmastodiagrammi (sademäärä sinisellä, lämpötila punaisella).
Slovenia voidaan jakaa kolmeen ilmastovyöhykkeeseen. Istrian seutu on Dalmatian välimerenilmaston ja mannerilmaston välistä siirtymävyöhykettä. Maan keski- ja pohjois-osien mannerilmasto on leutokesäistä. Sen sijaan itäisessä Sloveniassa on kuumat kesät ja kylmät talvet. Tammikuu on kylmin kuukausi, ja sen keskipäivälämpötila on –2 astetta. Heinäkuun keskilämpötila on puolestaan 21 astetta. Vuotuinen sademäärä on idässä 800 ja luoteessa jopa 3 000 millimetriä. Rannikon leutoja talveja viilentää välillä kylmä bora-tuuli.
Luonto.
Noin kaksi viidesosaa Sloveniasta on metsän peitossa. Vuoriston yläosissa puurajalla kasvaa katajia ja alppiniittyjä. Alempana on sekametsävyöhyke, jossa kasvaa havupuita ja koivuja sekä pyökkejä. Adrianmeren rannikolla on tyypillistä Välimeren kasvillisuutta, kuten macchiaa. Sloveniassa on kaikkiaan 3 200 kasvilajia, ja niistä 70 on joko kotoperäisia tai ensimmäisen kerran luokiteltu Sloveniassa. Triglavin kansallispuistossa on useita kotoperäisiä kukkivia kasveja.
Sloveniassa elää noin 15 000 eläinlajia. Eläimistöön kuuluu muun muassa eurooppalaisia nisäkkäitä, kuten hirvieläimiä, gemssi, villisika, murmeleita, susi, ilves ja karhu. Karhuja on erityisen suuri populaatio Kočevjen alueella.
Noin 12 prosenttia Sloveniasta on suojeltu. Triglavin kansallispuisto, joka on 838 neliökilometrin laajuinen, on maan ainoa kansallispuisto. Se käsittää ison osan Juliaanisista Alpeista. Lisäksi Sloveniassa on kolme aluellista luonnonpuistoa, 44 maisemapuistoa, noin 50 suojelualuetta ja yli 600 luonnonperintökohdetta.
Varhaiset vaiheet.
Slaavit asuttivat alueen 500-luvulla ja vuodesta 788 sitä hallitsivat frankit ja 907–955 Unkari. Vuodesta 1335 nyky-Slovenian alueet olivat Habsburgien hallinnossa. Se oli osa Itävallan Krainin, Steiermarkin ja Kärntenin kruununmaita aina Itävalta-Unkarin romahdukseen asti 1918.
Osa Jugoslaviaa.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Sloveniasta tuli osa Jugoslaviaa. Jugoslavian nimi olikin aluksi (1918–1929) "Serbien, Kroaattien ja Sloveenien kuningaskunta". Päinvastoin kuin naapuri Kroatiassa, maassa ei ollut juuri autonomiahaaveita. Toisessa maailmansodassa Italia, Unkari ja Saksa miehittivät Slovenian.
Maailmansodan jälkeen Josip Broz Titon johdolla perustettiin Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta ja Sloveniasta tuli yksi sen tasavalloista (Slovenian sosialistinen tasavalta). Siihen liitettiin myös pieni osa aikaisemmin Italialle kuuluneesta Istrian niemimaasta. Sloveniassa alkoi kollektivisointi 1949 jatkuen vuoteen 1952. Jugoslavian johto päätti aloittaa rakentamaan yhteiskuntajärjestelmää ei-neuvostoliittolaisten oppien mukaan, jonka seurauksena alettiin tammikuussa 1950 perustaa työläisten itsehallintoneuvostoja, jotka olivat vastavoima yksipuoluediktatuurille. Pienestä koostaan huolimatta Slovenia oli sosialistisen Jugoslavian talousveturi ja poliittisesti sen vapain.
Titon kuoleman jälkeen 1980 Belgrad pyrki vallan keskittämiseen. Alkoi talouden alamäki ja kansallismieliset mielialat voimistuivat. Vuonna 1986 Milan Kučan nousi Slovenian puoluejohtajaksi. Slovenian itsenäistymisliike alkoi voimistua vuonna 1988. Sloveenien tukiessa Kosovon albaaneja helmi- ja maaliskuussa 1989 Serbia alkoi saartaa Sloveniaa talouspakottein. Toukokuussa 1989 Sloveniassa julkistettiin julistus, jossa vaadittiin suvereniteettia, vaikka maa pysyisi Jugoslavian osana. 22. tammikuuta 1990 ensin sloveenit ja sitten kroaatit erosivat Jugoslavian kommunistien liitosta, jossa heitä painostettiin. Kommunistien liitto hajosi ja Jugoslavian hajoamiskehitys kiihtyi.
Vuonna 1989 puolueiden perustaminen tuli mahdolliseksi ja huhtikuussa 1990 pidettiin ensimmäiset monipuoluevaalit. Kommunistit nimesivät itsensä Demokraattisten uudistusten puolueeksi (SDP) ja otti käyttöön sosiaalidemokraattisen ohjelman, mutta hävisivät kuuden puolueen Slovenian demokraattiselle oppositiolle (DEMOS). Oikeistolainen ja nationalistinen DEMOS ajoi itsenäisyyttä, mutta SDP:n Kučan, joka valittiin vapaasti presidentiksi, loi uuden hallituksen joka ajoi löyhempää Jugoslavian liittovaltiota, mitä Serbia vastusti.
Itsenäistyminen ja kymmenen päivän sota.
23. joulukuuta 1990 pidetyssä kansanäänestyksessä 88,2 prosenttia kannatti Slovenian itsenäisyyttä ja sitä alettiin valmistella. Keväällä 1991 perustettiin Slovenian alueellinen puolustusvoima. Toukokuun 1991 ilmoituksen jälkeen, että sekä Slovenian että Kroatia irtaantuisivat Jugoslaviasta, alkoivat maan rajoilla levottomuudet joissa kuoli yli sata ihmistä. Euroopan yhteisö neuvotteli tulitauon Slovenian lykätessä itsenäisyysjulistusta kolmella kuukaudella ja Jugoslavian kansallisen armeijan (JNA) vetäytyessä maasta.
Slovenia julistautui itsenäiseksi 25. kesäkuuta 1991 samanaikaisesti Kroatian kanssa. Varsinaista sotaa ei käyty; vain kymmenen päivän ajan käytiin taisteluita. Sloveenit voittivat, koska Jugoslavian serbijohtoinen armeija ei ollut varautunut sloveenien lujaan, päättäväiseen ja nopeaan vastarintaan. Hajoavan Jugoslavian keskukseksi jäävä Serbia ei tosissaan halunnut pitää hallussaan Sloveniaa, jonka alueella asui vain hiukan serbejä. JNA vetäytyi Kroatiaan, jossa oli suurempi serbivähemmistö. Sota päätyi Brionin sopimukseen.
Itsenäinen Slovenia.
Joulukuussa 1991 Slovenia otti käyttöön uuden perustuslain. Samassa kuussa DEMOS hajosi. Euroopan yhteisö ja Yhdysvallat tunnustivat Slovenian tammikuussa 1992. Yhdistyneisiin kansankuntiin Slovenia liittyi 22. toukokuuta 1992.
Hallitus hajosi huhtikuussa 1992, jonka jälkeen Janez Drnovšek nimettiin uudeksi pääministeriksi. Joulukuun 1992 vaalit voittivat liberaalidemokraatit, sosialistit ja kristillisdemokraatit ja Milan Kučan valittiin uudelleen presidentiksi. Tammikuussa 1993 parlamentti valitsi Janez Drnovšekin uudelleen pääministeriksi. Sosiaalidemokraatit (ZLSD) vetäytyivät hallituksesta tammikuussa 1996.
Kesäkuussa 1996 Slovenia allekirjoitti lähentymissopimuksen Euroopan unionin kanssa ja haki jäsenyyttä. Marraskuun 1996 vaaleissa pääministeri Drnovšekin Liberaalidemokraatit menettivät asemiaan oikeistopuolueille. Yksi oikeiston edustaja kuitenkin vaihtoi puoluetta ja konservatiivinen Kansanpuolue (SLS) liittyi myös Drnovšekin rinnalle, jolloin hän sai jatkaa. Myös Milan Kučan valittiin uudelleen marraskuussa 1997.
Pankkiiri Andrej Bajukin oikeistohallitus nousi valtaan kesäkuussa 2000. Sen hallituskoalitio kesti kuitenkin vain kuukauden, jonka jälkeen Kučan määräsi uudet vaalit ja Janez Drnovšekista tuli taas pääministeri marraskuussa. Kučanin toinen kausi päättyi joulukuussa 2002 ja Drnovšek voitti vastaehdokkaansa merkittävällä enemmistöllä ja aloitti presidenttikautensa 22. joulukuuta 2002. Valtiovarainministeri Anton Rop seurasi häntä pääministerinä. Lokakuun 2002 vaaleissa oikeistolainen Slovenian demokraattinen puolue sai 29 prosenttia äänistä ja sen johtajasta Janez Janšasta tuli pääministeri 9. marraskuuta 2004.
Slovenia liittyi NATO:on 29. maaliskuuta 2004 ja Euroopan unioniin 1. toukokuuta 2004, ja otti käyttöön euron vuoden 2007 alusta tolarin tilalle.
Sosiaalidemokraatteja edustava diplomaatti Danilo Türk valittiin presidentiksi marraskuussa. Syksyllä 2008 vasemmisto nousi valtaan myös parlamentissa. Pääministeri Janša joutui hiukan ennen vaaleja Patria-kauppoja koskevien lahjusepäilyjen kohteeksi. Vuonna 2011 järjestettiin ennenaikaiset vaalit. Janša palasi pääministeriksi vuoden 2012 alussa.
Politiikka.
Valtionpäämies on presidentti, joka valitaan kansanvaalilla viiden vuoden välin, sama presidentti voi olla vallassa korkeintaan kaksi kautta. Toimeenpanovaltaa edustaa pääministeri ja hallitus, jonka pääministeri kokoaa ja josta parlamentti äänestää. Pääministeriksi valitaan yleensä parlamenttivaalien jälkeen suurimman puolueen tai koalition puheenjohtaja.
Vuoden 1991 perustuslain mukaan Slovenian parlamentin (Parlament Slovenije) alahuoneen eli kansalliskokouksen (Državni zbor) jäsenistä 38 valitaan suoraan, 50 suhteellisella vaalitavalla ja kaksi nimettyä edustajaa edustavat kansallisia vähemmistöjä: italialaisia ja unkarilaisia. Nämä kaksi edustajaa valitaan Bordan menetelmällä ja heillä on veto-oikeus vähemmistöjä koskevissa asioissa.
40-jäsenisessä ylähuoneessa tai kansallisneuvostossa (Državni svet) on 22 jäsentä, jotka valitaan paikallisesti ja 18 edustaa eri intressiryhmiä, kuusi ei-kaupallisia järjestöjä, neljä työntekijöitä ja neljä työnantajia sekä neljä maanviljelijöitä, kauppaa, käsityöläisiä ja itsenäisiä ammatinharjoittajia. Kansalliskokouksen kausi on nelivuotinen ja kansallisneuvosto kootaan samassa yhteydessä.
Vuoden 2011 vaalien jälkeen alahuoneen suurimmat puolueet ovat "Positive Slovenia" (PS, 28 paikkaa), keskustaoikeistolainen "Slovenska demokratska stranka" (SDS, 26), sosiaalidemokraatit (SD 10), keskustaliberaalinen " Državljanska lista Gregorja Viranta" (LGV 8), eläkeläisten puolue "Demokraticna stranka upokojencev Slovenije" (DeSUS 6), konservatiivinen "Slovenska ljudska stranka" (SLS 6) ja kristillisdemokraattinen "Nova Slovenija – Kršcanska ljudska stranka" (NSi, 4 paikkaa).
Slovenia luopui yleisestä asevelvollisuudesta 2003, ja nykyisin asepalvelus on vapaaehtoista 18-25-vuotiaille. Slovenian liityttyä NATOon 2004, Italia hoitaa sen ilmavalvonnan. Maan omat ilmavoimat, joilla on helikoptereita ja lentokoneita, keskittyvät maavoimien tukemiseen ja NATOn rauhanturvaoperaatioihin.
Osat.
Sloveniassa on 210 kuntaa (občine, yksikkö - občina), joista yhdellätoista on kaupungin asema. Kaupunkeja ovat Celje, Koper, Kranj, Log-Dragomer, Maribor, Murska Sobota, Nova Gorica, Novo Mesto, Ptuj, Slovenj Gradec ja Velenje.
Sloveniaa on myös jaettu eri tavoin perinteisiin alueisiin, jotka vastaavat entisiä Habsburgien kruununmaita, maatieteellisen jaon mukaan sekä tilastotieteellisiin alueisiin. Näillä ei ole hallinnollista merkitystä. Hallitus suunnittelee kuitenkin alueiden (pokrajina) luomista ja sitä varten tarvittu perustuslakimuutos on tehty ja neljäntoista alueen nimet ilmoitettiin toukokuussa 2007. Vuonna 2009 alueesta vastaava ministeri kertoi että provinsseja tulee olemaan kolmesta kahdeksaan kappaletta.
Vuodesta 2002 Sloveniassa on ollut 12 tilastoaluetta ja 193 kuntaa.
Talous.
Slovenian talous on vakaa ja menestyksekäs. Se liittyi euron käyttäjiin vuonna 2007, ensimmäisenä ns. "Uusista jäsenmaista" eli niistä, jotka liittyivät EU:hun vuonna 2004. Merkittävä osa maan taloutta on matkailu, joka kohdistuu pääasiallisesti meren rannalle ja Alpeille. Lisäksi raskas teollisuus, tekstiiliteollisuus ja kaivokset työllistävät kansalaisia.
Merkittävimmät luonnonvarat ligniitti, lyijy, kivihiili, sinkki, elohopea, hopea ja uraani. Merkittävimmät vientituotteet ovat koneet ja kemikaalit.
Liikenne.
Sloveniassa on 16 lentokenttää, joista yhdellä on yli kolmen kilometrin kiitotie. Rautatietä on 1228 km, maantietä 38 925 km, josta 658 km moottoritietä.
Sloveniassa ei ole maan sisäistä aikataulunmukaista lentoliikennettä. Tieverkosto on hyväkuntoinen, mutta vuoristoteiden jyrkkyys voi pelottaa. Polkupyöräily on suosittua ja pyöriä voi kuljettaa linja-autoissa. Rautateillä on jäljellä viisi höyryveturia, joita käytetään joskus kesäaikaan matkailijoiden iloksi.
Väestö.
Novo meston historiallinen kaupunki talvella.
Heinäkuussa 2011 slovenialaisia arvioitin olevan kaksi miljoonaa. Etnisistä ryhmistä slovenialaisia (83,1 %) seuraavat serbit 2 %, kroaatit 1,8 %, bosniakit 1,1 %. Muita tai määrittelemättömiä oli 12 % vuoden 2002 laskennassa. Sloveniaan on muuttanut toisen maailmansodan jälkeen monia asukkaita muualta entisen Jugoslavian alueelta lähinnä taloudellisista syistä.
Slovenian virallinen kieli on sloveeni (puhujia 91,1 %), joka on latinalaisilla aakkosilla kirjoitettu slaavilainen kieli. Italia ja unkari ovat virallisia kieliä kyseisen kielen vähemmistöjen asuttamissa kunnissa. Vuoden 2002 väestönlaskennassa sloveenin lisäksi merkittävin kieli oli serbokroatia (4,5 %), muiden kielten puhujia oli 4,4 %.
Uskonnoltaan katolisia on 57,8 %, uskonnottomia 10,1 % muslimeita 2,4 %, ortodokseja 2,3 %, muita krisittyjä 0.9 %, kirkkokuntiin kuulumattomia kristittyjä 3,5 %, muita tai määrittelemättömiä 23 %.
Maailman terveysjärjestön vuonna 2004 tekemän selvityksen mukaan alkoholinkäyttö Sloveniassa on maailman keskitasoa, puhtaaksi alkoholiksi muunnettuna noin 6,5 litraa aikuista kohti vuodessa. Kaikissa naapurimaissa kulutus on selvästi suurempaa, Kroatiassa ja Itävallassa yli 12,5 litraa vuodessa.
OECD:n ja Slovenian opetusministeriön 1990-luvun lopussa tekemän tutkimuksen mukaan aikuisten lukutaito oli Sloveniassa huonompi kuin useissa muissa maissa; noin 70% aikuisista ei saavuttanut lukutaidon tasoa 3. Uudempiin tutkimukseen Slovenia ei ole osallistunut. Myös slovenialaiset nuoret ovat menestyneet huonosti PISA-tutkimuskessa.
Alakoulu on pakollinen ja alkaa kuusivuotiaana. Opetuskielion slovenia, paitsi unkarin- ja italiankielisten vähemmistöjen alueilla.
Sloveniassa toimii neljä julkista yliopistoa: Ljubljanan, Mariborin, Primorskan ja Nova Gorican yliopistot.
Kulttuuri.
Slovenialaiset ovat katsoneet kuuluvansa Keski-Eurooppaan myös silloin kun Slovenia oli osa Jugoslaviaa. Maassa ylläpidetään tasapainoa slaavilaisen kulttuuriperinnön ja läntisten vaikutteiden välillä.
Slovenialainen keittiö yhdistää Välimeren, Alppien ja Itä-Euroopan perinteitä. Ateriat ovat tärkeä osa perhe-elämää, ja sosiaaliseen elämään kuuluu viinilasillisen tai kahvikupin nauttiminen ystävien kanssa baarissa tai kahvilassa. Eri alueilla on omia perinneruokiaan, mutta yleisiä raaka-aineita ovat jauhot, tattari, ohra, peruna ja kaali.
Slovenialainen kemisti Fritz Pregl sai Nobelin kemianpalkinnon vuonna 1923.
Nykyisen Slovenian alueella on muodostettu laaja-alainen taiteilijakollektiivi Neue Slowenische Kunst, joka on sittemmin julistautunut itsenäiseksi valtioksi. Taiteilijaryhmittymää oli perustamassa mm. industrial-yhtye Laibach, joka on antanut vaikutteita saksalaiselle Rammsteinille.
Slovenialainen kirjailija Boris Pahor on ollut ehdokkaana Nobel-palkinnon saajaksi. Vladimir Bartol on toinen kuuluisa kirjailija. Hänen pääteoksensa "Alamut" kertoo islamilaisesta fanaatikosta, joka kouluttaa taistelijoita. Kirjassa on myöhemmin nähty ennustuksia Al-Qaidan noususta.
Slovenian perustuslaki tukee mielipiteiden ilmaisun vapautta. Maassa ilmestyy kolme päivittäistä yleissanomalehteä Dnevnik, Delo ja Vecer, yksi iltapäivälehti ja yksi päivittäinen talouslehti. Televisiota hallitsevat julkinen verkko RTV Slovenia sekä yksityiset Pop TV ja Kanal A. Monissa kotitalouksissa on digitaalinen satelliitti- tai kaapelivastaanotto. Myös maanpäällinen digitaalinen antenniverkko on varsin kattava.
Urheilu.
Slovenia on osallistunut itsenäisenä valtiona olympialaisiin Albertvillen talvikisoista 1992 lähtien. Se on saavuttanut yhteensä kolme kulta-, seitsemän hopea- ja 12 pronssimitalia (tilanne Vancouverin 2010 talvikisojen jälkeen). Sydneyssä 2000 kultaa voittivat Rajmond Debevec pienoiskivääriammunnan kolmiasentokilpailussa sekä Iztok Čop ja Luka Špik soudun pariairokaksikossa. Primož Kozmus voitti kultaa moukarinheitossa Pekingissä 2008. Ammunnan, soudun ja yleisurheilun lisäksi Slovenia on saanut olympialaisissa mitaleja alppihiihdossa, judossa, maastohiihdossa, melonnassa, mäkihypyssä, purjehduksessa sekä uinnissa.
Slovenian jalkapallomaajoukkue on selviytynyt MM-lopputurnaukseen 2002 ja 2010 sekä EM-kilpailuihin 2000. Koripallomaajoukkue on sijoittunut EM-kilpailuissa parhaimmillaan neljänneksi 2009. Maan käsipallomaajoukkue sai hopeaa EM-kilpailuissa 2004. Jääkiekkomaajoukkue on pelannut MM-kisojen A-ryhmässä, lentopallo- ja vesipallomaajoukkueet puolestaan EM-kilpailuissa. Tennispelaaja Katarina Srebotnik on voittanut kolme sekanelinpelin Grand Slam -turnausta.


Kuuloaisti.
Kuulo on ihmisistä puhuttaessa kyky havainnoida ympäröivää ääntä. Useimmilla nisäkäslajeilla ja myös ihmisellä on kaksi korvaa, jotka toimivat yhdessä pään ja muun vartalon muodon kanssa äänen välittämiseksi aivoihin.
Äänen välittyminen.
Korva jakautuu ulko-, väli- ja sisäkorvaan. Ulkokorvaan kuuluvat korvalehti ja korvakäytävä, jotka siirtävät ilman ääniaallot tärykalvon värähtelyiksi. Välikorvassa sijaitsevat kuuloluut: vasara (malleus), alasin (incus) ja jalustin (stapes). Ääni kulkee tärykalvosta kuuloluiden kautta eteisikkunaan, joka erottaa väli- ja sisäkorvan. Lopulta ääni välittyy sisäkorvassa olevaan nesteen täyttämään simpukkaan.
Ääni saa simpukassa olevan basilaarikalvon värähtelemään. Värähtely liikuttaa kuuloreseptorisoluja, ja solujen värekarvojen osuessa yläpuolellaan olevaan katekalvoon lähtee kuuloreseptoreista kuulo-tasapainohermoa pitkin hermoimpulssi isoaivokuoren kuuloalueelle. Kuuloreseptoreina toimivien karvasolujen karvat muodostavat niitä ympäröivien tukisolujen kanssa Cortin elimen. Mitä matalampi ääni, sitä pidemmälle se kulkee simpukassa. Nämä impulssit välittyvät kuulohermosäikeiden kautta aivokuorella sijaitsevaan kuulokeskukseen, jossa syntyy kokemus äänestä ja sen ominaisuuksista.
Sisäkorvan luusokkelon sisällä oleva kalvosokkelo välittää aivoille tasapaino- ja liikeimpulsseja. Kalvosokkelon kaarikäytävissä sijaitsevat liikereseptorit ja pyöreässä ("sacculus") sekä soikeassa rakkulassa ("utriculus") asentoreseptorit. Liikereseptorit reagoivat pään kiihtyvään tai hidastuvaan kiertoliikkeeseen. Asentoreseptorit puolestaan reagoivat kiihtyvään tai hidastuvaan suoraviivaiseen liikkeeseen, josta myös painovoimakenttä on yksi erikoistapaus.
Äänen havaitseminen.
Ihminen prosessoi korviensa välittämää ääntä monin tavoin niin, että äänestä erotetaan informaatiota ja ääntä tulkitaan ihmisen havaintomaailman perusteella, yhdistäen muistikuviin ja opittuun tietoon.
Ihmisen kuuloalue on noin 20–20 000 Hz ja se huononee iän mukana. Erityisesti korkeiden taajuuksien kuuleminen heikkenee ensimmäisenä, jolloin vanhukset voivat todeta muun muassa, että "heinäsirkat ovat kadonneet heidän elämästään". Korkeimpia ääniä kuulevat lepakot (max. noin 150 kHz) ja matalimpia myyrät (min. noin 1 Hz).
Äänen suunnan havaitseminen perustuu siihen, että äänellä on oikeaan ja vasempaan korvaan eri matka. Kahden korvan välisen äänen aikaeron ihminen huomaa hyvin, mutta ei kovin pienillä taajuuksilla. Korkeilla äänillä on lyhyt aallonpituus – muutamasta senttimetristä muutamaan kymmeneen –, ja siksi niiden tulosuunta voidaan arvioida varsin tarkasti. Matalien äänien tulosuuntaa ihminen ei pysty havaitsemaan. Siksi yksi bassokaiutin riittää, mutta korkeille äänille pitää olla useampia lähteitä.
Korvien välinen välimatka vaikuttaa siihen, miten äänen tulosuunta osataan arvioida. Norsu on tässä parempi kuin hiiri. Toisaalta norsulla korvien välinen matka on korkeilla äänillä useita äänen aallonpituuksia ja tämä voi aiheuttaa virheellisiäkin aistimuksia.
Äänen tulosuunnan arviointi liittyy myös muihin aisteihin, erityisesti näköön. Äänen kuvitellaan tulevan sieltä, mistä se näköhavainnon perusteella tulee. Tämä kehittää korvia: joistakin äänistä saadaan muilla aisteilla vahvistus tulosuunnasta, joistakin ei. Ihminen oppii pikkuhiljaa arvioimaan äänen suunnan kuulonvaraisesti, vaikka muut aistit eivät havaintoa vahvistakaan.


Itsetyydytys.
Itsetyydytys, masturbaatio tai masturbointi on omien sukupuolielinten hyväilyä ja koskettelua seksuaalisen mielihyvän saamiseksi, usein orgasmiin asti. Masturbointi voi tarkoittaa myös toisen henkilön sukupuolielinten hyväilyä. Itsetyydytyksellä usein viitataan kuitenkin yksin toimimiseen. Itsetyydytys liittyy laajempaan autoerotiikkaan, johon voivat liittyä myös seksivälineiden käyttö ja muiden kuin sukupuolielinten stimulointi.
Yleistä.
Yleisesti itsetyydytyksen katsotaan olevan mitä normaalein ja turvallisin seksuaalisen toiminnan muoto. Sitä esiintyy aina varhaislapsuudesta vanhuuteen saakka, niin ihmisillä kuin kaikilla muillakin nisäkkäillä. Pienet lapset saattavat masturboida, vaikka he eivät tietoisesti tiedä mistä on kysymys. Yleensä se on sattumalta opittua. Ei ole mitään todisteita itsetyydytyksen minkäänlaisesta lääketieteellisestä haitallisuudesta muille kuin Peyronien sairaudesta kärsiville. Kielteinen vaikutus itsetyydytykseen liittyen on orgasmin yhteydessä koettu väsymyksen tunne, joka johtuu endorfiinien vaikutuksesta ja parasympaattisen hermoston aktivoitumisesta. Samoin runsaasta tai kovakouraisesta itsetyydytyksestä miehillä nahka voi rasittua tai iho voi verestyä. Tyypillinen virhe itsetyydytyksessä on käyttää liukasteena saippuaa tai muuta pesuainetta: se johtaa nopeasti ihovaurioihin, tulehduksiin ja jopa allergian puhkeamiseen. Vaihtoehtoina kosteusvoide tai varsinainen liukuvoide ovat parempia.
Miesten itsetyydytys.
Mies tyydyttää itseään liikuttelemalla esinahkaansa kädellä edestakaisin terskan yli.
Miesten itsetyydytys on usein käden avulla esinahan liikuttamista terskan yli ja takaisin siittimen ollessa erektiossa. Terskaa voi hyväillä suoraan kädelläkin. Kivespussien hyväily on tavallista, samoin peräaukon seutu. Toiset pitävät siittimen puristelusta ja esinahan tai kivespussien vetämistä kireälle sekä kivesten puristelusta. Toimintaa yleensä jatketaan, kunnes orgasmi saavutetaan. Orgasmissa sukukypsillä miehillä purkautuu siittimen päästä vaaleaa siemennestettä. Orgasmiin liittyy voimakas, miellyttävä tunne. Monet miehet pitävät siemennesteen purkautumisen aiheuttamasta tunteesta. Itsetyydytyksessä voidaan käyttää myös seksivälineitä lisäämässä mielihyvän tunnetta.
Eturauhasen tulehduksen ehkäisyssä ja hoidossa säännöllinen masturbointi on jopa suositeltavaa. Graham Gilesin johtama australialainen tutkimusryhmä julkisti vuonna 2003 lääketieteellisen tutkimuksen, jonka mukaan säännöllinen masturbointi vähentää eturauhassyövän riskiä.
Autofellaatio.
Autofellaatio on eräs itsetyydytyksen muoto, jossa mies pystyy stimuloimaan suullaan ja kielellään omaa siitintään. Autofellaation edellytyksinä on taipuisa selkäranka ja/tai riittävän pitkä siitin. Riittävä taipuisuus voidaan saavuttaa fyysisellä harjoituksella. Myös ennen autofellaatiota tehtävä venyttely auttaa paljon. Kinseyn tilastojen mukaan alle prosentti miehistä pystyy nuolemaan tai imemään siitintään. Eläimet näyttävät harjoittavan autofellaatiota usein, mutta kyse on yleensä sukuelinten puhdistamisesta eikä itsetyydytyksestä.
Naisten itsetyydytys.
Naiset pitävät usein häpyhuulten ja klitoriksen pään hyväilystä. Klitoriksen pää on ihmiselimistön herkin paikka, sillä siinä on tuhansia hermopäätteitä. Emättimeen voidaan työntää sormia ja stimuloida G-pistettä ja emättimen aukkoa. G-piste on emättimen etupuolella, noin 3-4 senttimetrin syvyydessä oleva kohta, joka on erityisen herkkä. Peräaukon seutua voidaan myös hyväillä, samoin rintoja. Jotkut naiset pitävät hävyn stimuloimisesta suihkulla. Seksivälineitä, kuten hieromasauvoja käytetään yleisesti. Itsetyydytystä jatketaan yleensä orgasmiin asti niiden naisten kohdalla, jotka saavat orgasmeja. Orgasmi on naisilla samankaltainen tuntemus kuin miehilläkin. Jotkut naiset ejakuloivat orgasmissa virtsaputkesta nestettä, joka ei kuitenkaan ole virtsaa. Normaalisti häpy ja emätin kostuvat kiihottumisen vuoksi.
Itsetyydytyksen hyväksyntä.
Katolisen kirkon näkemyksen mukaan seksuaalisuus kaikissa muodoissaan kuuluu vain ja ainoastaan avioliittoon. Monet protestantit alkoivat sallia itsetyydytyksen 1900-luvun puolivälistä alkaen. Nykyään osa protestanteista suhtautuu itsetyydytykseen hyvinkin myönteisesti, mutta konservatiivisemmat tuomitsevat sen edelleen.
Filosofi Immanuel Kant piti masturbaatiota moraalilain rikkomuksena. "Tapojen metafysiikassa" (1797) hän esittää a posteriori-argumentin, jonka mukaan on jopa epämoraalista mainita itsetyydytystä nimeltä. Kantin mukaan ihminen luopuu persoonallisuudestaan, kun hän käyttää itseään pelkkänä keinona eläimellisen vietin tyydyttämiseen. Kantin näkökanta kuvastaa hyvin sitä, miten itsetyydytykseen on suhtauduttu menneinä aikoina. Alkuaikojen englantilaisissa sisäoppilaitoksissa masturboinnista epäiltyjen oppilaiden kädet saatettiin jopa sitoa sängyn päätyyn itsetyydytyksen estämiseksi.
Nykyisin itsetyydytystä pidetään kuitenkin yleisesti hyväksyttävänä ja hyvänä tapana tutustua seksuaalisuuteensa.
Lempinimiä.
Itsetyydytykselle on monia lempinimiä ja kiertoilmauksia. Käytettäviä termejä ovat muun muassa "sooloseksi" ja slangissa miehen itsetyydytyksestä voidaan käyttää muun muassa sanaa "runkkaaminen" ja "itsensä hekuman huipulle hyväily". Internetissä miehen itsetyydytykseen viitataan usein termillä "fappaus" (engl. "fap"). Naisen itsetyydyttämistä saatetaan kutsua myös "sormettamiseksi".
Myös "onanointi"-termiä käytetään usein. Se viittaa Raamatun tarinaan, jossa mies nimeltä Onan ”läikytti siemenensä maahan”, jottei hänen kuolleen veljensä vaimo tulisi raskaaksi. Koska toiminta ei miellyttänyt Jumalaa, hän löi Onanin kuolleena maahan (1.Moos.38:4-10). Yleisin tulkinta tarinasta nykyisin kuitenkin on, että se viittaa keskeytettyyn yhdyntään eikä masturbointiin, mutta onania-termiä käytetään kuitenkin vielä jonkin verran.


Guinness.
Guinness on Diageon valmistamaa dry-stout -olutta. Guinness on maailmanlaajuisesti tunnetuin stout-tyyppinen olut. Olutta on valmistettu St. James's Gatessa, Dublinissa, Irlannissa 1759 lähtien. Nykyään Guinnessia valmistetaan myös kymmenissä muissa maissa. Guinness valmistetaan ohrasta, humalasta, vedestä ja hiivasta.


Kolminaisuusoppi.
Kolminaisuusoppi on kristillinen opetus Jumalan kolminaisuudesta, eli kolmiykseydestä. Sen esittää kristillisen opetuksen siitä, miksi on yhtä aikaa yksi Jumala, mutta kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki.
Pyhän Kolminaisuuden kilpi, kuvaa Jumalan ykseyttä ja persoonien eriävyyttä
Kolminaisuusoppi dogmina syntyi tarpeesta määritellä käsitteellisesti ja analyyttisesti kristillisiä totuuksia kristinuskon levitessä hellenistiseen ja roomalaiseen maailmaan. Ensimmäisenä käsitettä "kolminaisuus" käytti Tertullianus 200-luvulla.
Kristillisten kirkkojen järjestäytyessä vainojen päättymisen jälkeen kolminaisuusoppia käsiteltiin laajasti Nikaian kirkolliskokouksessa vuonna 325. Nikaiassa pohdittiin erityisesti Jeesuksen Kristuksen olemusta. Aiheen kirkolliskokoukselle antoi Aleksandrian erään presbyteerin, Areioksen, opetus Jeesuksen asemasta luotuna oliona.
Areios käytti apunaan uusplatonistisen filosofian käsitteitä ja määritteli jumalakäsityksen siten, että vain Isä Jumala kuului ehdottoman transsendenttiseen Ykseyteen. Sen sijaan pre-eksistentti Jumalan Sana eli Logos oli luomakunnan esikoinen, mutta kuului yhtä kaikki luotuun taivaalliseen maailmaan. Koska Logos kuului luotuun todellisuuteen, Areioksen sanojen mukaan "oli aika, jolloin häntä ei ollut". Areioksen vastustajat korostivat Logoksen jumaluutta ja ikuisuutta.
Nikaian kirkolliskokouksen päätös oli, että areiolaisuus julistettiin harhaopiksi. Tunnustuksen mukaan Jeesus oli "Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt eikä luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä, jonka kautta kaikki on tehty". Tässä tunnustuksessa ei vielä määritelty Pyhän hengen olemusta.
Kirkon vanhoista uskontunnustuksista myös Athanasioksen uskontunnustus on suunnattu areiolaisuutta vastaan.
Konstantinopolin kirkolliskokouksessa vuonna 381 taas käsiteltiin erityisesti Pyhää Henkeä. Konstantinopolissa kolminaisuusoppia täsmennettiin siten, että jumaluudessa on kolme persoonaa, jotka ovat yksi ja sama entiteetti, yksi täydellisyys, yksi Jumala.
Kolminaisuus Raamatussa.
Modernin ekseettisen tutkimuksen varsin laajan konsensuksen mukaan Vanhassa testamentissa ei esiinny käsitystä kolmiyhteisestä Jumalasta. Vanhan testamentin kuvaamat kertomukset kuitenkin sisältävät piirteitä, joita on myöhemmin kristinuskossa voitu pitää merkkeinä kolminaisuudesta, ikään kuin kolmiyhteisen jumalakäsityksen aiheina. Israelin kansan jumalausko on ollut luonteeltaan enemmänkin monolatriaa kuin tiukkaa monoteismiä (Ks. esim. Kymmenen käskyn ensimmäinen käsky: "sinulla" ei saa olla muita Jumalia", tai šema-rukous "Herra on meidän Jumalamme, "Herra yksin"). Monoteismi ilmaistaan selkeästi vasta Jesajan kirjan 45. luvussa.
Vanhassa testamentissa yksi Jumalasta käytetty hepreankielinen nimi on monikollinen Elohim, joka merkitsee kirjaimellisesti "Jumalat". Kolminaisuusopin näkökulmasta monikon voi ymmärtää edustavan Jumalan kolmea persoonaa. Jo luomiskertomuksessa mainitaan Jumalan Henki, joka liikkui "vetten päällä". Viisauskirjallisuudessa (Psalmit, Sananlaskut) mainitaan Jumalan Poika sekä persoonallinen Viisaus (Hokma), jonka kristityt ovat tulkinneet pre-eksistenttiseksi Jeesukseksi (Snl. 8).
Erityisen merkityksellinen kertomus on ollut Aabrahamin ja kolmen miehen tapaaminen Mamren tammistossa (1 Moos. 18: 1–5). Tämän kertomuksen pohjalta on syntynyt luultavasti tunnetuin kuva kolminaisuudesta, Pyhän Kolminaisuuden ikoni.
Juutalaisuudessa odotettiin ennen Jeesuksen aikaa voittoisaa messiashahmoa, jonka piti olla Israelin nationalistinen ja etninen vapauttaja. Tämä oli erityisesti seloottien poliittissävytteinen käsitys Messiaasta. Kuitenkin rabbiinisessa juutalaisuudessa ennen ajanlaskun alkua Messiaan katsottiin olevan Vanhan testamentin mukaan itse Jumala (mm. Ps. 2, Snl. 8, Jes 53 jne.) Ajan kuluessa rabbiininenkin juutalaisuus on siirtynyt odottamaan enemmän nationalistista vapauttajaa, koska Jeesusta ei tunnustettu odotetuksi messiaaksi ja siksi myös haluttiin erottautua kristinuskosta. Messiaaniset juutalaiset korostavat, että Jeesusta edeltävän ajan rabbiinisessa juutalaisuudessa Jumalan kolminaisuus ei ollut ongelma vaan yksi Jumalan (Elohim) määreistä.
Myös Uuden testamentin jumalakuva on eksegeettisen tutkimuksen mukaan jonkin verran heterogeeninen. Uuden testamentin aineisto sisältää kuitenkin jo selviä viitteitä kolmiyhteisestä jumamalakäsityksestä. Isä, Poika ja Pyhä Henki mainitaan kaikki yhdessä kastekäskyssä (Matt. 28:19) sekä apostolisessa siunauksessa (2 Kor. 13:13). Evankeliumeissa Jeesus antaa viitteitä samastumisestaan Jumalan kanssa ("Minä ja Isä olemme yhtä") sekä tunnustaa olevansa Jumalan Poika. Juutalaisille tämä oli jumalanpilkkaa, ja siitä seurasi kuolemanrangaistus. Apostolisissa kirjeissä Jeesuksen sanotaan olevan Jumala (Room. 9:5, 1. Joh. 5:20). Paavali kuvaa Kristuksen kahtalaista luontoa mm. Room. 1: 3–4. Pyhä Henki mainitaan Uudessa testamentissa sekä Jumalan että Jeesuksen Henkenä. Jeesuksen kasteessa oli läsnä Isän Jumalan sanat ja Pyhä Henki kyyhkysen muodossa (Matt. 3:16-17). Johanneksen evankeliumissa Jeesusta kutsutaan kahdesti Jumalaksi, evankeliumin alussa ja lopussa (Joh. 1:18; 20:28).
Toisaalta, vaikka jotkin yksittäiset raamatunkohdat näyttävät tukevan kolminaisuusoppia, tekstiyhteyden ja muiden raamatunkohtien tarkasteleminen voi johtaa kuitenkin eri päätelmään. Esimerkiksi Jeesus sanoi: "Minä ja Isä olemme yhtä" (Joh 10:30). Yksinään tämä jae näyttäisi viittaavan kolminaisuuteen. Kuitenkin Johanneksen 17. luvun jakeissa 21,22 Jeesus rukoilee seuraajistaan: "Että he "kaikki" "olisivat" "yhtä", niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että "hekin" "meissä" "olisivat", niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt. Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että "he" "olisivat" "yhtä", niinkuin "me" "olemme" "yhtä". Jeesus käytti sanaa "yhtä" vastaavaa samaa kreikkalaista sanaa ("hen") kaikissa näissä tapauksissa. "Yhtä"-oleminen ei siis selvästikään viittaa kolminaisuuteen, vaan keskinäiseen ykseyteen, joka vallitsee Jeesuksen seuraajien keskuudessa, samoin kuin Jeesuksen ja Jumalan välillä.
Kolminaisuusopin eräs välttämätön piirre on käsitys Jeesuksen pre-eksistenssistä, olemassaolosta ennen syntymää ihmiseksi. Sen tueksi on viitattu Sananlaskujen kirjassa esiintyvään jumalalliseen ja personifioituun viisauteen (Snl. 8). Uudessa testamentissa pre-eksistenssi näkyy selvimmin Johanneksen evankeliumin alussa (Joh. 1: 1–18) ja Paavalin kirjeessä filippiläisille (kenosis-hymni Fil. 2: 6–7).
Jehovan todistajat on kristillisperäisistä yhteisöistä suurin, joka ei usko kolminaisuusoppiin, minkä takia sitä ei yleensä pidetä kristinuskon suuntauksena.
Kolminaisuusopin vastustajien mielestä Raamattu ei tue ajatusta kolminaisuudesta (Joh. 14:28, KR-38; Mark. 13:32, KR-38; 1.Kor. 8:6, KR-38; 1. Kor. 15:27-28, KR-92). Isän ja Pojan yhteys on heidän mukaansa verrattavissa seurakunnan hengelliseen yhteyteen, koska ilmaisu on alkukielessä sama, kuin esimerkiksi: "Mutta istuttaja ja kastelija ovat yhtä;..." 1. (Kor. 3:6-8, KR-38). Myös ns. korotuskristologinen käsitys siitä, että Jeesuksesta tuli Herra ja Kristus vasta ylösnousemuksessa, asettaa kysymyksiä Nikealais-konstinopolilaisen uskontunnustuksen mukaiselle kolminaisuusopille (ks. em. Room 1:3-4).
Myös mm. "Otavan suuri ensyklopedia" mainitsee: ”Kolminaisuusopilla ei ole välitöntä perustaa Raamatussa.” (1977, 3. osa, s. 2435.) "Iso tietosanakirja" sanoo: ”Varsinaista kolminaisuusoppia ei ole raamatussa. Kolminaisuusdogmin kehittäminen suoritettiin pääasiallisesti loppuun 300-luvulla. Länsimailla se valettiin Athanasiuksen tunnustuksen kaavoihin.” (1934, 6. osa, palsta 1123.)
Kolminaisuusopin historiaa.
Sana kolminaisuus (kr. "trias") esiintyy ensimmäisen kerran Theofilos Antiokialaisen kirjoituksissa vuonna 180 muodossa "Jumalan Kolminaisuus: Jumala, hänen Sanansa ja hänen Viisautensa". Latinaksi kolminaisuus ("trinitas") esiintyy ensimmäisen kerran Tertullianuksen (n. -220) kirjoituksissa. 200-luvulla termistä vakiintuu kristilliseen kielenkäyttöön.
Ensimmäinen ekumeeninen konsiili.
Keisari Konstantinus Suuren kokoonkutsumassa Nikean kirkolliskokouksessa, johon osallistui yli 220 piispaa päästiin yhteisymmärrykseen siitä, että Isän ja pojan olemus on yhteinen. Poika ei ole Isää alempi tai hänestä erillään olevan jumalallinen sanansaattaja, vaan he yhdessä ja samalla myös erillään edustavat yhden Jumalan yhtäaikaista transsendenssia ja immanenssia. Tätä oppia vastaan asettui areiolainen oppi, joka opetti Isän ja Pojan olevan eriarvoisia jumalia, joista Jumala (Isä) on korkeampi ja Poika on Isän luoma. Nikean konsiilin lopputulos oli, että ainosyntyinen Poika on samaa olemusta kuin Isä; "tosi Jumala tosi Jumalasta".
Toinen ekumeeninen konsiili.
Nikean konsiilissa oli saatu aikaan ensimmäinen selitys Isä-Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen suhteesta ja triniteettiopin oikeasta ymmärtämisestä. Jumala, Kristus ja Pyhä Henki määriteltiin eri hypostaaseiksi eli he ovat olemassa omina persooninaan, mutta muodostavat yhden olemuksen. Vuonna 325 käsiteltyjä käsitteitä tarkennettiin ja täten areiolainen teologia julistettiin lopullisesti harhaopiksi. Nikean ja Konstantinopolin kirkolliskokouksissa laadittiin Nikean-Konstantinopolin tunnustus.
Kolmas ja neljäs ekumeeninen konsiili.
Kyrilloksen johtamana kokous sai työnsä päätökseen heinäkuun lopussa. Varsin pian oli päädytty siihen, ettei mitään uutta opillista lausumaa muotoilla, vaan että päätösten oli rakennuttava Nikean varaan. Kaikki päättävät osapuolet olivat jo siihen mennessä hyväksyneet sen sana sanalta sitovaksi, koskemattomaksi ja muuttumattomaksi.
Muita kolminaisuuksia.
Kolme on tärkeä luku monissa uskonnoissa, mytologioissa ja filosofioissa. Filosofisen kolmen kiven teorian mukaan maailman monimutkaisuuden taustalla on vähintään kolme pohjimmaista aiheuttajaa. Teoria vertaa maailmaa veden pintaan, johon heitetään kiviä. Yhdestä kivestä tulee erittäin yksinkertainen aaltokuvio, sisäkkäisiä laajenevia kehiä. Kahdesta kivestä tulee ristiaallokko, mutta se on kuitenkin vielä symmetrinen ja suhteellisen yksinkertainen, ja myöhemmän tilanteen pohjalta on suhteellisen helppoa selvittää tai laskea mihin kivet alun perin heitettiin. Kolmesta kivestä tulee hyvin monimutkainen ja kaoottinen kuvio, jonka alkuperää on jo hyvin vaikea havaita ja kehitystä ennustaa edes laskemalla. Itse asiassa neljä tai mikä tahansa suurempi määrä kiviä tekisi lopulta yhtä monimutkaisen kuvion kuin kolmekin, joten enempää ei tarvita. Samantapaisia ajatuksia on ollut jo monissa muinaisissa mytologioissa. Kaksi on vielä liian yksinkertainen perusluvuksi, mutta jo kolme on "monta", siinä on siemen äärettömään. Kolme on kolmiulotteisuuden, ulottuvuuden luku. Kolme on myös alkuperän luku sillä tavalla, että se kuvaa vanhempia ja lasta. Kolme on myös tasapainon luku, sillä vasta kolmella tukijalalla seisova pysyy varmasti pystyssä, ja sitä useammasta jalasta joku voi olla turhakin, eikä kosketa maata lainkaan, jos kolme muuta jo tukeutuvat maahan.
Eräiden käsitysten mukaan maailma on koostunut kolmesta perusvoimasta, jotka voivat taistella toisiaan vastaan. Esimerkiksi erää hindulaisuuden opin mukaan nämä ovat sattva, rajas ja tamas. Ne ovat erkaantuneet toisistaan, joten niillä on yhteinen alkuperä. Ehkä jollain tavoin kristinuskon pyhää henkeä vastaava sattva on kirkas ja alkuperäinen, erkaantumaton voima. Siitä erkaantunut rajas on raivokas ja kiihkeä voima, tamas taas rauhallinen ja koossa pitävä. Maailma on syntynyt ja pysyy yllä näiden yrittäessä hallita toisiaan.


Astronominen yksikkö.
a> "apoapsis") kilometrin välillä kiertoratansa eri pisteissä.
Astronominen yksikkö eli tähtitieteellinen yksikkö (lyhenne au, aiemmin AU,) on alkuperäisen määritelmän mukaan Maan keskietäisyys Auringosta, joka on noin 149,6 miljoonaa kilometriä. Maapallo kiertää siis Aurinkoa keskimäärin yhden astronomisen yksikön etäisyydellä. Astronominen yksikkö on paikallaan pysyvän Auringon ja Maan, joka kulkee lähes pyöreää ellipsimäistä kiertorataa pitkin, välisen etäisyyden aritmeettinen keskiarvo lievän etäisyyden vaihtelun vuoksi, kun janan alkupiste on Maan keskipisteessä ja janan loppupiste Auringon keskipisteessä. Etäisyys Maan pinnalta Auringon pinnalle ei siis ole astronomista yksikköä vastaava vaan lyhyempi etäisyys. Astronominen yksikkö vastaa 4,84 · 10−6 parsekia tai 1,581 · 10−5 valovuotta tai noin 215 Auringon sädettä. Auringon säde on noin 0,005 astronomista yksikköä.
Historia.
Koska Maan etäisyydelle Auringosta ei voi antaa tarkkaa arvoa, määriteltiin vuonna 1968, että astronominen yksikkö on tarkalleen 1,496 · 1011 metriä. Tällöin Maan radan isoakselin puolikas on hieman enemmän kuin 1 AU.
Kansainvälinen tähtitieteellinen unioni (IAU) määritteli vuonna 1976 astronomisen yksikön siksi etäisyydeksi Auringosta, jolla hiukkanen kiertäisi häiriöttä 365,2568983 päivässä. Näin ollen yksi astronominen yksikkö on tarkoin 149 597 870,691 kilometriä.
Vuonna 1984 yksikkö määriteltiin yhden AU:n pituudeksi 1,495 978 70 · 1011 m.
Vuonna 2012 IAU määritteli uudeksi arvoksi tarkalleen 149 597 870 700 metriä. Pekingissä pidetyssä kokouksessa päätettiin samalla, että jatkossa lyhenne kirjoitetaan pienellä: au. Määritelmää muutettiin, koska Auringon vetovoimaan perustuva arvo ei pysy vakiona Auringon massan vähetessä. Tarkkojen mittausten tultua mahdolliseksi karkea Maan etäisyys Auringosta ei enää ole tarpeellinen.
Käyttötarkoitus.
Astronominen yksikkö on lähinnä tähtitieteessä käytetty metripohjaiseen SI-järjestelmään kuulumaton pituuden mittayksikkö. Kun mitattavat pituudet kasvavat niin suuriksi, ettei metrien käyttö ole enää järkevää, voidaan siirtyä astronomisiin yksiköihin.
Tähtitieteessä käytetään astronomista yksikköä myös siksi, että käytettäessä yksikköä AU pituudelle, sideeristä vuotta ajalle ja Auringon massaa massalle, gravitaatiovakio G saa arvon formula_1. Koska gravitaatiovakio on yksi epätarkimmin tunnetuista luonnonvakioista, saadaan laskentatarkkuutta taivaanmekaniikkaan liittyvissä laskutoimituksissa parannettua.


Uranus.
Uranus (symboli: ♅ tai 18px) on aurinkokunnan seitsemäs planeetta Auringosta lukien. Se on jättiläisplaneetta, planeetoista kooltaan kolmanneksi ja massaltaan neljänneksi suurin. Uranoksen mukaan nimetty planeetta on aurinkokunnassamme ainoana nimetty kreikkalaisen jumalan mukaan; kaikki muut on nimetty roomalaisten jumalien mukaan. Planeetalla on himmeä rengasjärjestelmä ja 27 tunnettua kuuta.
Rakenne.
a> kuvassa. Kaasukehässä on havaittavissa voimistunutta aktiviteettia.
Uranus koostuu pääasiassa kivestä ja eri alkuaineiden muodostamasta jäästä; vetyä on vain 15 % ja heliumia vähän – toisin kuin Jupiter ja Saturnus, jotka koostuvat pääasiassa vedystä. Uranuksen 1–2:ta Maan massaa vastaava pintakerros koostuu lähinnä molekyylisestä vedystä, heliumista ja metaanista. Punaista valoa absorboiva metaani aiheuttaa planeetan vihertävän värin. Metaanipilvien yläpuolella leijuu savusumun tapainen kerros, joka peittää useimmat pilvimuodostumat näkyvistä ja joka on syntynyt todennäköisesti auringonvalon pilkkoessa metaania radikaaleiksi, jotka puolestaan muodostavat muun muassa asetyleeniä ja eteeniä. Savusumu aiheuttaa planeetan pinnan voimakkaan reunatummenemisen, mikä hankaloittaa planeetan läpimitan määrittämistä. Uranuksen pintaa peittää vaalea usva, ja siksi planeetta on hyvin piirteetön.
Pintakerroksen alla on todennäköisesti tuhansien kilometrien paksuinen, lähinnä vettä ja vähäisemmässä määrin metaania ja ammoniakkia sisältävä vaippa, jossa aineet ovat korkeassa lämpötilassa ja paineessa. Vesi on siksi hajonnut hydronium- ja hydroksidi-ioneiksi, ammoniakki ammoniumioneiksi sekä metaani protoneiksi ja hiiliatomeiksi. Seos käyttäytyy sulan suolan tavoin, ja johtaa hyvin sähköä. Uranuksen suuresta etäisyydestä Aurinkoon johtuu, että sen vesipitoisuus on huomattavasti suurempi kuin Jupiterilla ja Saturnuksella. Vaipan massa vastaa noin 10–15:tä Maan massaa. Jäinen ja kivinen ydin on todennäköisesti korkeintaan Maan massan suuruinen, ja kivimateriaalin uskotaan olevan tasaisemmin jakautunut koko planeettaan kuin suuremmilla kaasujättiläisillä.
Akselin kallistuma.
Yksi Uranuksen silmiinpistävimmistä piirteistä on sen pyörähdysakselin poikkeuksellisen suuri kallistuma. Planeetta vaikuttaa ikään kuin vierivän radallaan toisen navoista osoittaen Aurinkoon toisen jäädessä pimentoon. Akselin kallistuman yleisesti ajatellaan olevan 98 astetta, joten planeetan toinen puoli on puolet kiertoradasta Aurinkoon ja päinvastoin. Vaikka Uranuksen napa-alueet saavat auringonvalosta enemmän energiaa kuin päiväntasaajan seutu, on päiväntasaaja toistaiseksi tuntemattomasta syystä napoja lämpimämpi. Voyager 2 -avaruusluotaimen ohittaessa planeetan sen pinnalla havaittiin vain hyvin heikkoja pilvimuodostumia; Hubble-avaruusteleskoopin havainnoidessa planeettaa 1990-luvulla se havaitsi voimakkaampia, vyöhykemäisiä pilvirakenteita Auringon lähestyessä päiväntasaajaa. Vuonna 2007 aurinko on suoraan päiväntasaajan yläpuolella. Retrogradisesti nähtynä planeetan kallistuma on 82 astetta.
Syytä Uranuksen kallistumiseen ei varmuudella tunneta, mutta vallitsevana selityksenä on ollut esillä törmäys suuren protoplaneetan kanssa aurinkokunnan syntyvaiheessa. Kannatusta saanut ranskalaistutkija Alessandro Morbidellin teoria ehdottaa, että törmääjiä on täytynyt olla vähintään kaksi. Näin siksi, koska muutoin Uranuksen kuut olisivat jääneet kiertämään planeettaa vastakkaiseen suuntaan, kuin mitä nykyään havaitsemme. Lähiaikoina planeettojen syntyä kuvaavia teorioita jouduttaneenkin tarkistamaan. Standarditeorian mukaan jättiläisplaneetat muodostuivat suhteellinen rauhaisissa olosuhteissa, kun taas nyt julkaistu tulos viittaa suurten planeettatörmäysten olleen aurinkokunnan alkuvaiheissa luultua yleisempiä.
Kaasukehä.
Uranus näyttää turkoosin tai sinertävän väriseltä piirteettömältä kiekolta näkyvässä valossa. Uranuksen syaani väri johtuu kaasukehän metaanista jota on siinä 2 %. Metaani sirottaa sinisen valon joka suuntaan, ja imee punaisen. Uranuksen pinnasta tekee piirteettömän asetyleenistä ja etaanista koostuva savusumua eli smoggia muistuttava utu. Asetyleeni ja etaani syntyy auringonsäteilyn pommittaessa metaania, ja hajottaessa metaanimolekyylejä. Hajonneet molekyylit yhdistyvät uudestaan isommiksi yhdisteiksi. Lämpötila on sekä päivä- että yöpuolella noin 55 kelviniä eli noin -218 C. Uranuksen ilmakehän yläosa, stratosfääri, on viileämpi kuin Jupiterin tai Saturnuksen. Metaani muodostaa Uranuksen kaasukehään pilviä. Avaruusluotaimen väärävärikorostetussa kuvassa näkyy kymmenen sisäkkäistä ympyrää planeetan navan ympärillä, ne ovat pilvinauhoja. Korkeilla keskileveyksillä näkyy lämpökuvassa voimakas kirkas nauha, ja toisella puolella tumma pitkulainen täplä kooltaan 1700x3000 km. 15–40 asteen leveyksillä näkyy lämpökuvassa 2-3 astetta viileämpi nauha. Uranuksen piirteettömyyden arvellaan johtuvan sisäisen lämmönlähteen heikkoudesta. Muilla planeetoilla sisäinen lämpö tuottaa planeetan kaasukehään pilvinauhoina näkyvää liikettä. Uranuksen kaasukehä on kylmimmillään planeetan tropopaussissa, jossa paine on 0,1 ilmakehää ja lämpötila 52 K.
Ylimmät pilvet ovat cirruspilviä, joista 20-30 km ylempänä on vielä utua. Pilvien huipun lämpötila on 59 K. Metaanipilviä on noin 60 km pilvien huipun alla noin 1,3 bar paineessa. Noin 80 K:n lämpötilaa vastaavassa korkeudessa metaanipilvien alla on luultavasti vetysulfidipilviä, jotka eivät näy pinnalle asti. Uranuksella on samat pilvikerrokset, ammoniakkipilviä ja muita, kuin Jupiterilla, mutta ne eivät näy ylempien pilvien takia. Uranuksen kaasukehän lämpötilakäyrä korkeuden mukaan muistuttaa Saturnuksen kaasukehän vastaavaa, olleen yläosaltaan tropopaussin yllä viileämpi.
Magneettikenttä.
Uranuksen magneettikenttä on voimakkaampi kuin Saturnuksella. Magneettikentän keskipiste ei sijaitse planeetan keskipisteessä, ja se on kallistunut 59° pyörähdysakselin suhteen. Uranuksenkin magneettikentän uskotaan aiheutuvan ionisoituneen aineen virtauksesta planeetan sisuksissa. Havaitun magneettisen akselin suuren poikkeaman pyörimisakselista on aiheuttanut todennäköisesti virtausliike melko matalalla pinnan alla. Myös monin tavoin Uranusta muistuttavan Neptunuksen magneettikentässä on havaittavissa vastaavanlainen ilmiö. Magneettikentän lähde on toistaiseksi tuntematon, sillä sähköä johtavan vesipitoisen vaipan olemassaolo on epävarma.
Yleisesti kuitenkin ajatellaan Uranuksen ja Neptunuksen tyyppisten planeettojen magneettikenttien syntyvän paineen takia ionisoituneen veden, ammoniakin ja metaanin virtauksissa. Nämä aineet hajoavat Uranuksen vaipan suurissa lämpötiloissa ja paineissa hydroksidi-ioneiksi, hydroksyyli-ioneiksi, ammoniumioneiksi, hiileksi ja protoneiksi, jotka pystyvät virratessaan kuljettamaan sähköä. Hajonneet yhdisteet ovat ominaisuuksiltaan aivan erilaisia kuin ehjät. Ionisoitunut vesi muistuttaa sulaa suolaa, ja omaa metallin ominaisuuksia. Uranuksen kierto itsensä ympäri aiheuttaa magneettikentän venymisen korkkiruuvimaiseksi kierteeksi planeetan taakse sen kiertäessä radallaan.
Löytö ja nimeäminen.
Uranus oli ensimmäinen planeetta, jonka voidaan sanoa löytyneen. Vaikka se näkyy juuri ja juuri paljain silminkin, merkittiin kohde tähdeksi useilla ensimmäisillä havaintokerroilla. Varhaisin tällainen merkintä on vuodelta 1690, kun John Flamsteed luetteloi sen 34 Tauriksi. Flamsteed havaitsi Uranuksen myöhemmin vielä kaksi kertaa, vuosina 1712 ja 1715. James Bradley puolestaan näki planeetan 1748, 1750 ja 1753 sekä Mayer 1756. Pierre Charles Le Monnier ei osannut yhdistää kohteesta tekemiään lukuisia havaintoja. Hän havaitsi kohteen neljästi vuonna 1750, kahdesti 1768, kuudesti 1769 ja vielä kerran 1771.
Lopulta maaliskuussa 1781 Sir William Herschel löysi planeetan käytyään läpi taivasta uudella kaukoputkellaan. Hän huomasi kohteen, joka näytti tähteä suuremmalta, mutta ilmoitti sen kuitenkin aluksi komeetaksi. Saman vuoden elokuussa kohteen liikuttua tähtien suhteen suomalainen tähtitieteilijä Anders Johan Lexell laski kohteelle radan ja sai todeta Herschelin löytäneen uuden planeetan. Herschel nimesi sen Yrjön tähdeksi ("Georgium sidus") silloisen Englannin kuninkaan Yrjö III:n kunniaksi muuttaen sen kuitenkin myöhemmin Yrjön planeetaksi. Nimestä ei koskaan tullut suosittua Englannin ulkopuolella; Jérôme Lalande ehdotti vuonna 1784 nimeä "Herschel", jonka ranskalaiset tähtitieteilijät pian omaksuivat. Uppsalan yliopiston Erik Prosperin ehdotti nimiä "Astraea", "Cybele" ja "Neptunus", joista kaksi ensimmäistä ovat nykyisin asteroidien nimiä. Anders Johan Lexell puolestaan ehdotti "Yrjö III:n Neptunusta" ja "Ison-Britannian Neptunusta", Daniel Bernoulli "Hypercroniusta" ja "Transaturnista" ja eräät muut "Austräata" ja "Minervaa".
Johann Bode "Berliner Astronomisches Jahrbuchin" päätoimittajana päätyi tukemaan "Uranusta" planeetan nimeksi; Maximilian Hell yhtyi tähän käyttämällä nimeä ensimmäisessä efemeridissä, joka julkaistiin Wienissä. Nimen omaksuivat myös brittiläiset tähtitieteilijät; vuoden 1827 "Royal Astronomical Societyn" julkaisuissa Uranus oli jo selvästi yleisin planeetasta käytetty nimitys. Siitä huolimatta muutamat tahot Englannissa jatkoivat "Georgium Sidus"- tai "the Georgian" -nimen käyttöä; niistä viimeisimpänä kuninkaallinen merialmanakkatoimisto, joka siirtyi käyttämään Uranusta vasta vuonna 1850.
Uranuksen löytöä edeltäneet lukuisat havainnot osoittautuivat pian hyödyllisiksi: niiden avulla planeetan rata voitiin laskea tarkasti. Radan huomattiin kuitenkin poikkeavan lasketusta, ja häiriön aiheuttajaksi epäiltiin toistaiseksi tuntematonta ulompaa planeettaa. Näin tapahtumat johtivat lopulta Neptunuksen löytämiseen vuonna 1846.
Tutkimus.
Uranuksesta tiedettiin melko vähän ennen Voyager 2:n, ainoan planeettaa lähietäisyydeltä tutkineen avaruusluotaimen, ohitusta vuonna 1986. Lähimmillään planeettaa luotain oli 24. tammikuuta. Se havaitsi Uranuksen magneettikentässä muutoksia, joista pystyttiin laskemaan planeetan kiertoaika. Aiemmin kiertoaikaa ei tunnettu lainkaan, sillä sen pinnalta ei maasta käsin ollut havaittu lainkaan yksityiskohtia. Luotaimen ottamien kuvien avulla löydettiin myös kymmenen uutta kuuta. Lisäksi Voyager 2 tutki planeetan ilmakehää ja rengasjärjestelmää.
Hubble-avaruusteleskooppi havainnoi Uranusta ensimmäisen kerran vuonna 1994. Teleskoopin kuvien perusteella planeetan pilvivyöhykkeiden huomattiin voimistuneen; vuonna 1999 otetut kuvat paljastivat yhä kasvanutta aktiviteettia.
Uranus ei aina ole ollut 7. planeetta Auringosta. Tutkimusten mukaan vastasyntynyt Neptunus oli lähempänä Aurinkoa kuin Uranus. 650 miljoonaa vuotta muodostumisensa jälkeen planeetat kuitenkin vaihtoivat paikkaa. Tutkimuksessa tutkittiin planeettojen protoplanetaarisen kaasu- ja pölykiekon tiheyttä sekä planeettojen liikkeitä ja kokoa. Tutkijat pääsivät vastaukseen, että Neptunus on vaihdellut paikkaa Uranuksen puolelta toiselle.
Havaitseminen.
Uranuksen näennäinen kirkkaus on 5,5–6,0, joten se on mahdollista nähdä paljain silmin himmeänä tähtimäisenä kohteena hyvissä havainto-olosuhteissa pimeällä ja selkeällä taivaalla. Kiikarilla planeetta erottuu jo selvästi, ja pienellä kaukoputkella se näkyy neljän kaariminuutin laajuisena vihertävänä levynä. Lisää yksityiskohtia planeetan pinnasta paljastuu vain kaikkein tehokkaimmilla kaukoputkilla.
Kuut.
Uranuksella on 27 tunnettua kuuta. Kaksi suurinta kuuta, Titanian ja Oberonin, löysi Herschel 13. maaliskuuta 1787. William Lassell löysi Arielin ja Umbrielin vuonna 1851. William Herschelin poika John nimesi vuotta myöhemmin silloin tunnetut neljä kuuta. Seuraavan kuun, Mirandan, löysi Gerard Kuiper vuonna 1948. Voyager 2:n ohitus lisäsi tunnettujen kuiden määrää kymmenellä, ja myöhemmin löydettiin vielä yksi kuu lisää luotaimen vanhoja kuvia tutkimalla. Sen jälkeen lisää kuita on löydetty Maasta käsin kaukoputkilla: kaksi vuonna 1997, kolme vuonna 1999, kolme vuonna 2001 ja kolme vuonna 2003. 1990-luvulla löytyneet kuut ovat pienikokoisia, ja osa niistä on todennäköisesti planeetan kiertoradalleen kaappaamia asteroideja, sillä ne kiertävät emäplaneettaansa kaukaisilla, epäsäännöllisillä ja retrogradisilla radoilla. On todennäköistä, että Uranuksella on lisää pieniä kuita yhä löytämättä.
Kuiden tiheys on noin 1,5–1,7 g/cm³, joten ne koostuvat puoliksi kivestä ja puoliksi jäästä. Useimmat kuista ovat hyvin tummia, erityisesti Umbriel, joka on yksi aurinkokunnan tummimmista kappaleista. Mirandassa on dramaattisia jälkiä geologisesta aktiivisuudesta, kuten valtavia kanjoneita ja jyrkänteitä, jotka ovat syntyneet törmäysten tai vuorovesivoimien seurauksena. Suurin kuista on Titania, joka lähes 1600 kilometrin läpimitallaan on aurinkokunnan kahdeksanneksi suurin kuu. Uranuksen kaikki kuut on nimetty William Shakespearen ja Alexander Popen teoksissa esiintyvien henkilöhahmojen mukaan.
Renkaat.
Uranuksen rengasjärjestelmä löydettiin sattumalta vuonna 1977, kun James L. Elliot, Edward W. Dunham ja Douglas J. Mink tutkivat tähdenpeiton avulla Uranuksen ilmakehää Kuiperin ilmakuljetusobservatoriosta käsin. Käsitellessään havaintojensa tuloksia he huomasivat, että tähti oli kadonnut lyhyeksi aikaa viisi kertaa sekä ennen peittymistään Uranuksen taakse että sen jälkeen. Tuloksista pääteltiin renkaiden olemassaolo, joka varmistettiin visuaalisesti Voyagerin kuvista. Päärenkaita on yhteensä yhdeksän, ja lisäksi Voyager löysi kaksi himmeämpää rengasta. Uloin ε-rengas on noin 40 kilometrin levyinen ja hyvin selvärajainen, sillä sen molemmin puolin kiertää kaksi paimenkuuta, Cordelia ja Ofelia. Kaikkien renkaiden paksuus on noin 100 metriä ja albedo vain noin 0,03. Renkaan kappaleet ovat pääasiassa useiden metrien kokoisia, eikä hienojakoista pölyä juurikaan ole.


Perustuslaki.
a> on vanhin yhä voimassa oleva kirjoitettu perustuslaki. (ensimmäinen sivu)
Perustuslaki on muodolliselta asemaltaan kansallisen oikeusjärjestyksen normihierarkian ylimmänasteinen säännös, joka määrittelee oikeus- ja yhteiskuntajärjestelmän perusteet. Näihin kuuluvat oikeusjärjestyksessä noudatettavat perusoikeudet, ylimpien valtioelinten valintatapa ja valtasuhteet sekä se menettely, jolla alemmanasteisia oikeusnormeja voidaan pätevästi antaa. Perustuslain voidaan sanoa sisältävän kansakunnan elämää koskevat valtiolliset perusratkaisut.
Perustuslain säätäminen ja muuttaminen on lähes kaikkialla maailmassa mahdollista vain erityisessä, vaikeutetussa lainsäätämisjärjestyksessä. Esimerkiksi Suomessa tarvitaan eduskunnan 2/3 tai 5/6 määräenemmistö. Perustuslain sanotaan siksi nauttivan korotettua muodollista lainvoimaa.
Perustuslakien esikuvana pidetään Magna Cartaa vuodelta 1215.
Suomen perustuslaki.
Nykyinen Suomen perustuslaki säädettiin vuonna 1999 ja tuli voimaan 1. maaliskuuta 2000. Sitä ennen Suomessa oli monista muista maista poiketen neljä lakia, jotka olivat voimassa perustuslain veroisina, nimittäin vuoden 1919 hallitusmuoto, vuoden 1928 valtiopäiväjärjestys sekä vuonna 1922 annetut lait valtakunnanoikeudesta sekä
eduskunnan oikeudesta tarkastaa valtioneuvoston jäsenten ja oikeuskanslerin sekä eduskunnan oikeusasiamiehen virkatointen lainmukaisuutta. Myös Ahvenanmaan itsehallintolaki on edelleen perustuslain luontoinen, ja sen muuttaminen edellyttää sekä eduskunnan että Ahvenanmaan maakuntapäivien yhtäpitävää päätöstä, joista eduskunnan päätös on tehtävä perustuslain säätämisjärjestyksessä.
Suomessa perustuslakia voidaan muuttaa kahdella eri menettelytavalla: joko
Tämä säätämisjärjestys perustuslakia koskeville asioille vahvistettiin jo vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksessä, ja samassa järjestyksessä ne on käsiteltävä nykyisenkin perustuslain mukaan.
Perustuslain säätämisjärjestyksessä voidaan Suomessa säätää myös sellaisia lakeja, ns. poikkeuslakeja, jotka eivät muuta perustuslain sanamuotoa, mutta merkitsevät poikkeamista jostakin perustuslain säännöksestä. Tällaisessa järjestyksessä on eri aikoina säädetty muun muassa joukko talouselämän säännöstelyä koskevia lakeja, jotka sisältävät poikkeuksen perustuslain vahvistamasta omistusoikeuden suojasta. Samalla menettelyllä on muutaman kerran (viimeksi 1973) säädetty myös laki, joiden nojalla presidentinvaali on suoritettu poikkavassa järjestyksessä tai laissa nimetty henkilö on valittu presidentiksi. Varsinkin toisen maailmansodan aikana ja muutamana vuotena sen jälkeen tämä poikkeuslakimenettely oli runsaassa käytössä, ja siinä järjestyksessä säädettiin myös esimerkiksi maanhankintalaki ja laki sotasyyllisten rankaisemisesta.
Tulkinta.
Monissa maissa perustuslakia tulkitsee jonkinlainen perustuslakituomioistuin tai maan korkein oikeus, joka koostuu juristeista. Suomen korkein perustuslakia tulkitseva elin on eduskunnan perustuslakivaliokunta, jonka jäsenet ovat kansanedustajia.
Asema.
Eräistä maista, kuten Israelista ja Britanniasta, perustuslaki puuttuu. Saksassa on perustuslain (Verfassung) sijassa "perusasetus" (Grundgesetz) historiallisista syistä.
Juhlapäivä.
Joissain maissa perustuslain päivää vietetään kansallispäivänä, etenkin jos maan itsenäistymiseen ei liity sotimista tai muuta dramatiikkaa. Esimerkiksi Norjan kansallispäivä on 17. toukokuuta, vuonna 1814 vahvistetun perustuslain vuosipäivänä.
Konstitutionalismi.
"Konstitutionalismi" on ajattelutapa, jossa tietyillä järjestelyillä rajoitetaan poliittisten vallanpitäjien valtaa ja hallintaa. Se pyrkii estämään absoluuttisen vallan keskittymisen hallitsijalle ja pakottamaan hänet noudattamaan tiettyjä sääntöjä tai periaatteita hallinnassaan. Sitä voidaankin pitää eräänlaisena yhteiskuntasopimuksena, jossa hallitut alistuvat hallitsijan valtaan, mutta saavat itselleen jonkinlaisia oikeuksia ja rajaavat itselleen tietyn liikkumatilan, johon vallanpitäjä ei voi puuttua.
"Konstituutio" on menettelytapa, jolla yhteisön asioista päätetään. Yleensä se ymmärretään perustuslaiksi, mutta se on laajempi ja monisyisempi käsite, kuin perustuslaki ymmärrettynä yksinkertaisesti tiettyinä juridisina pykälinä. Konstituutio on hallitsijan persoonan ja jopa itsensä valtion yläpuolella, sillä se määrää kuinka valtion on toimittava. Hallitus ei voi toimia perustuslain vastaisesti, eikä lainsäätäjä kumota perustuslakia tavallisella lailla. Konstituution ei tarvitse olla välttämättä kirjallinen tai formaalisti sovittu, vaan myös spontaanisti kehittyneet hallinnan tavat ja traditiot voidaan ymmärtää konstituutioksi, mikäli niiden asema on riittävän vankka.


Pervez Musharraf.
Kenraali Pervez Musharraf (urduksi پرويز مشرف, s. 11. elokuuta, 1943, Delhi) oli Pakistanin sotilasjohtaja vuosina 1999–2008, vuodesta 2001 presidenttinä. Hän nousi valtaan verettömällä vallankaappauksella. Musharraf erosi virastaan 18. elokuuta 2008.
Sotilasura.
Musharraf syntyi vuonna 1943 Delhin Daryaganjin kaupunginosassa Brittiläisessä Intiassa. Intian jaon jälkeen perhe siirtyi Pakistaniin lähelle Karachia vuonna 1947. Musharraf oli toinen kolmesta pojasta. Hänen isänsä oli keskiluokkaa, isä Syed Musharrafuddin työskenteli Pakistanin Turkin suurlähetystössä virkamiehenä 1949--1956, jolloin perhe asui Ankarassa.
Musharraf kävi Forman Christian College -yliopistoa Lahoressa. Vuonna 1961 hän meni Pakistanin sotilasakatemiaan Kakulissa ja määrättiin valmistuttuaan 1964 tykistörykmenttiin. Myöhemmin hän liittyi erikoisjoukkoihin. Hän opiskeli mm. Royal College of Defence Studiesissa Isossa-Britanniassa. Musharraf yleni nopeasti siitä huolimatta, että puhui äidinkielenään urdua pääosin punjabien hallitsemassa armeijassa.
Musharraf osallistui Intian vastaiseen sotaan 1965 tykistön 2. luutnanttina osana 1. panssaridivisioonaa. Toisessa sodassa 1971 hän palveli kommandokomppanian päällikkönä. Myöhemmin hän komensi tykistörykmenttejä, tykistöprikaatia ja 15. tammikuuta 1991 kenraalimajuriksi ylennettynä jalkaväkidivisioonaa.
Vuonna 1998 häneen luottanut pääministeri Nawaz Sharif nimitti hänet pääesikunnan päälliköksi vanhempien upseerien ohi. Häntä edeltänyt kenraali Jehangir Karamat oli joutunut eromaan vaadittuaan armeijalle osaa valtion päätöksenteossa. Vuoden 1998 Kashmirin kriisin aikana kenraali Musharraf oli usein esillä mediassa antamassa lausuntoja. Raporttien mukaan armeijan johto oli tyytymätön pääministerin yrityksiin hakea kriisiin diplomaattista ratkaisua, kun Pakistanin tukemat sissit estivät Intian menestyksen.
Pakistanin johdossa.
Musharrafista tuli maan johtaja vallankaappauksessa 12. lokakuuta 1999. Tuona päivänä pääministeri Nawaz Sharif yritti erottaa hänet ja nimittää armeijan johtoon ISI-tiedustelupalvelun johtajan Khwaja Ziauddinin. Vanhemmat armeijan kenraalit kieltäytyivät hyväksymästä erottamista. Musharraf oli tuolloin poissa maasta ja astui välittömästi lentokoneeseen palatakseen. Sharif määräsi Karachin lentokentän suljettavaksi estääkseen koneen laskeutumisen, mutta kenraalit ottivat sen haltuunsa ja poistivat Sharifin vallasta.
Tuolloin virassa ollut presidentti Muhammad Rafiq Tarar sai jäädä asemaansa kesäkuuhun 2001 asti, jonka jälkeen Musharraf nimitti itsensä presidentiksi 20. kesäkuuta 2001. Pian tämän jälkeen hän neuvotteli Intian pääministeri Atal Behari Vajpayeen kanssa Agrassa.
Pian Musharrafin kaappauksen jälkeen hänen valtansa laillisuus haastettiin, jonka jälkeen Musharraf määräsi tuomarit vannomaan uskollisuutta sotilashallinnolle. Monet tuomarit kieltäytyivät ja korkein oikeus täytettiin kenraalien luottomiehillä. Tämän jälkeen järjestettiin 12. lokakuuta 2002 uudet vaalit, joissa koottiin kaappauksen jälkeen hajotetun parlamentin tilalle uusi. 30. huhtikuuta 2002 järjestettiin kansanäänestys, jolla Musharrafin kautta jatkettiin viisi vuotta. Parlamentissa enemmistön sai Musharrafia tukeva muslimiliiga-Q (PML-Q). Hänen vastustajansa kuitenkin estivät parlamentin työskentelyn yli vuodeksi, kunnes Musharraf teki sopimuksen Muttahida Majlis-e-Amal -koalition kanssa ja lupasi jättää armeijan, mitä hän ei kuitenkaan vielä tehnyt. Tällä tuella säädettiin perustuslain 7. lisäys, joka laillisti vuoden 1999 vallankaappauksen ja sen jälkeiset määräykset. Musharraf voitti myös valitsijamiesten luottamusäänestyksen 1. tammikuuta 2004 ja presidenttikaudelle lokakuuhun 2007 asti.
11. syyskuuta 2001 tapahtuneen terrori-iskun jälkeen Musharraf on toiminut läheisesti Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin kanssa sodassa terrorismia vastaan. Neuvotteluissa ulkoministeri Colin Powellin kanssa Pakistan luovutti Yhdysvaltain käyttöön kolme lentotukikohtaa Afganistanin kampanjaa varten.
Musharrafin vastustus.
Kenraali Musharraf on yritetty murhata useaan kertaan hänen hallintokautensa aikana. Kolmas yritys tapahtui 14. joulukuuta 2003 pommilla ja 25. joulukuuta 2003 kaksi itsemurhapommittajaa iski ja surmasi 16 ihmistä, mutta Musharraf selvisi molemmissa tapauksissa erittäin vähin vammoin. 6. heinäkuuta 2007 hänen lentokonettaan ammuttiin.
Ehkä vakavin haaste Musharrafin vallalle sitten vuoden 1999 alkoi kun hän erotti 9. maaliskuuta 2007 korkeimman oikeuden presidentin Iftikhar Muhammad Chaudhryn syytettynä korruptiosta. Chaudhry kieltäytyi eroamasta armeijan ja turvallisuuspalvelun painostuksesta huolimatta. Lain mukaan Musharrafin oli luovuttava vuoden 2007 lopussa asevoimien komentajan asemasta, minkä pitämistä häntä vastustavat tuomarit vaikeuttivat. Oikeutta kiinnostivat lisäksi maan katoamistapaukset, joihin tiedustelupalveluja pidettiin osallisina.
Päätuomaria kannattavat mielenosoittajat järjestivät protesteja, joista osa kääntyi väkivaltaisiksi. Muun muassa uskonnollisten puolueiden blokki MMA yritti saada Musharrafia eroamaan ja vaati aikaistettuja vaaleja. Kiistan aikaan tapahtui myös Punaisen moskeijan piiritys, jonne linnoittautuneiden islamistien kukistamisessa armeija surmasi satoja ihmisiä. Samassa heinäkuussa tapahtui myös viimeisin murhayritys. Moskeijan verilöylyn jälkeen maassa oli levotonta. Elokuun alkuun mennessä itsemurhapommittajat surmasivat yli 200 ihmistä, lähinnä sotilaita ja poliiseja, ja maan pelättiin ajautuvan sisällissotaan.
Korkein oikeus päätti 20. heinäkuuta 2007 palauttaa erotetun Chaudhryn virkaansa vastoin Musharrafin tahtoa.
Toinen presidenttikausi.
Musharraf valittiin uudelle presidenttikaudelle 6. lokakuuta 2007. Valinnan tekivät hänen tukijoidensa hallisema parlamentti ja neljän paikallisparlamentin jäsenet. Parlamentissa hän sai 252 annetusta 257 äänestä. Hänen kilpailijansa Wajihuddin Ahmed sai kaksi ääntä. Opposition jäsenet erosivat vastalauseeksi parlamentista.
Korkein oikeus päätti tutkia Musharrafin ehdokkuuden laillisuutta, koska hän oli edelleen armeijan johdossa, mutta lupasi taas erota asemasta, jos tulisi valituksi presidentiksi.
Musharraf julisti 3. marraskuuta 2007 maan hätätilaan, keskeytti perustuslain voimassaolon ja erotti korkeimman oikeuden presidentin. Yksityisten ja kansainvälisten televisiokanavien lähetykset keskeytettiin. Poliisi saartoi korkeimman oikeuden ja tuomarit määrättiin vannomaan vala ”väliaikaiselle perustuslailliselle järjestykselle”. Tästä kieltäytyneet seitsemän tuomaria yhdestätoista erotettiin. Musharrafia vastustanut Chaudhry korvattiin häntä tukevalla Abdul Hamid Dogerilla.
Musharraf vannoi ensimmäisen kerran virkavalan siviilipresidenttinä 29. marraskuuta 2007, kahdeksan vuotta sotilasvallankaappauksensa jälkeen.
Puheessaan 18. elokuuta 2008 Musharraf ilmoitti eroavansa presidentin virasta. Samalla hän puolustautui virkavirhesyytöksiä vastaan.


Evangelista Torricelli.
Evangelista Torricelli (15. lokakuuta 1608 – 25. lokakuuta 1647) oli italialainen fyysikko ja matemaatikko, Galileo Galilein oppilas. Hän tutki tilavuuksien ja käyrien kaarenpituuksien määrittämistä menetelmillä, jotka johtivat integraalilaskennan syntyyn.
Galileon kuoleman jälkeen Torricelli nimitettiin matematiikan professoriksi Firenzen akatemiaan. Vuonna 1643 hän keksi kokeen, jossa saatiin aikaan tyhjiö. Hän täytti pitkän, toisesta päästä umpinaisen lasiputken elohopealla ja työnsi sen alassuin elohopealla täytettyyn altaaseen. Tällöin osa putkessa olleesta elohopeasta siirtyi altaaseen siten, että sen pinta putkessa oli 76 cm korkeammalla kuin altaaseen. Putken yläosaan oli täten muodostunut tyhjiö, ja tällaista laitetta, ensimmäistä ilmapuntaria, voitiin käyttää myös ilmanpaineen mittaamiseen. Paineen yksikkö torr on nimetty hänen mukaansa.
Torricelli on myös kuuluisa Gabrielin torvena tunnetun kappaleen keksimisestä: sen pinta-ala on ääretön, mutta tilavuus on äärellinen. Aikanaan tätä pidettiin uskomattomana paradoksina, ja löytö sai aikaan kiivaan keskustelun äärettömyyden olemuksesta.
Torricelli keksii elohopeabarometrin. Kaiverrus Camille Flammarionin teoksessa (1923)
Torricelli keksii elohopeabarometrin. Kaiverrus Camille Flammarionin teoksessa (1923)


Murrosikä.
Murrosikä eli puberteetti on ihmisen kehityksessä vaihe, jossa saavutetaan sukukypsyys ja ihmiselimistö kehittyy biologisesti aikuiseksi. Fyysinen murrosikä alkaa tavallisimmin 9–14 vuoden iässä, tytöillä sukurauhaset, eli munasarjat alkavat yleensä kasvamaan jo noin 10-vuotiaana ja ulkoiset muutokset, kuten rintojen kasvu ja kasvun kiihtyminen ilmaantuvat keskimäärin 11 vuoden iässä. Poikien sukurauhaset, eli kivekset alkavat kasvamaan noin 12–vuotiaana ja fyysinen kehitys on kiihkeintä pojilla yleensä vasta 14–vuotiaana. Kuitenkin kumpikin sukupuoli saavuttaa sukukypsyyden noin 13 vuoden iässä. Murrosiän fyysiset muutokset kestävät kummallakin sukupuolella 3–5 vuotta. Pojilla lihakset kasvavat ja karvoitus lisääntyy vielä sen jälkeenkin; miehen lihaksisto tulee täysin valmiiksi vasta hieman alle 30 vuoden iässä. Murrosiälle on ominaista nopea pituuskasvu, sekundaaristen sukupuoliominaisuuksien kehittyminen ja usein henkinen ailahtelevuus. Fyysisen murrosiän alkaminen käynnistää myös nuoren henkisen kasvun kohti aikuista, johon liittyy herääminen seksuaalisuuteen, vuorovaikutustaitojen kehittyminen aikuisen tasolle, empatiakyvyn kehittyminen ja henkinen irtautuminen vanhemmista. Nuorten niin henkiset kuin fyysisetkin kehityserot ovat valtavia ikävälillä 10–16 vuotta. Murrosiän alkamisen ajankohta, kuin sen eteneminenkin, muutosten voimakkuus ja kesto ovat täynnä erilaisia variaatioita, mitkä kaikki ovat aivan normaaleja.
Biologinen perimä, luuston kypsyysaste, sukupuoli, psykososiaaliset seikat ja ravinto vaikuttavat siihen, missä vaiheessa muutokset alkavat yksilöllä. Murrosiän aiheuttavat muutokset johtuvat hormonien erityksestä; gonadotropiinien eritys käynnistää ne. Vielä ei ole selvitetty mikä on se signaali, joka aiheuttaa ensin gonadotropiinin erityksen ja sitä kautta sukupuolihormonituotannon kiihtymisen. Tytöillä kynnys tämän signaalin tapahtumiseen alenee lapsuudessa iän myötä poikia nopeammin, mistä johtuen tytöillä murrosikä alkaa aikaisemmin. Joka tapauksessa murrosiän alkamisajankohta kuitenkin on luultavasti monen yksittäisen tekijän summa. Tytöillä esimerkiksi lihavuuden ja varhaisessa vaiheessa alkaneen rintojen kasvun on huomattu kulkevan käsi kädessä. Toisaalta myös joidenkin maasta toiseen adoptoitujen lasten on huomattu kehittyvän jonkin verran tavallista varhaisemmin.
Murrosiän alkamisajankohta on aikaistunut historian kuluessa, ja tätä kutsutaan akseleraatioksi. Nykyään on jo kuitenkin havaittu merkkejä akseleraation pysähtymisestä, nimittäin kuukautisten alkamisiän varhaistuminen on pysähtynyt jo pitkäksi aikaa keskimäärin noin kolmeentoista ikävuoteen, vaikkakin vielä sata vuotta sitten tyttöjen kuukautiset alkoivatkin yleensä vasta 15–16-vuotiaana.
Sukupuolihormonit.
Sukupuolirauhasiin vaikuttavia hormoneja ovat gonadotropiinit, FSH eli follikkeleita stimuloiva hormoni ja LH eli luteinisoiva hormoni, jotka erittyvät aivolisäkkeestä. Gonadotropiinin vaikutuksesta sukupuolirauhaset alkavat tuottaa yhä runsaammin sukupuolihormoneja ja myöhemmin kypsiä sukusoluja. Kaikilla ihmisillä on molempien sukupuolien hormoneita, mutta eri suhteessa. Tästä johtuu, että sukupuolihormonien suhteellisen määrän muutos saa aikaan myös muutoksia sekundaarisissa sukupuoliominaisuuksissa. Anaboliset steroidit eli keinotekoiset miessukupuolihormonit saavat naisella äänen madaltumaan ja parran kasvamaan. Myös miehillä keinotekoiset miessukupuolihormonit voivat aiheuttaa häiriöitä, muun muassa siittiöiden tuotanto voi lakata, ja kivekset kutistua.
Hormonaaliset muutokset.
Murrosikä alkaa, kun aivolisäke alkaa erittää gonadotropiineita, joita ovat FSH ja LH. Tämä tapahtuu kaikilla terveillä ihmisillä ikävuosien 8 ja 15 välillä. Gonadotropiinien eritys saa aluksi sukupuolirauhaset tuottamaan yhä runsaammin sukupuolihormoneita. Tytöillä vallitsevin sukupuolihormoni on estrogeeni ja pojilla testosteroni. Tytöillä estrogeenitasot saavuttavat aikuisen naisen tason noin 23 vuoden iässä, jolloin on naisen paras ikä lisääntymiselle. Miehillä sen sijaan testosteroni tasot kohoavat hitaasti vielä noin 27-vuotiaaksi saakka.
Sekundaariset ja primaariset sukupuoliominaisuudet.
Sekundaariset, eli toissijaiset sukupuoliominaisuudet tarkoittavat muita kuin sukupuolielinten eroavaisuuksia sukupuolten välillä. Ne kehittyvät suunnilleen samaan aikaan kuin sukukypsyyskin saavutetaan. Yksi selkeimmistä murrosiän aikana kehittyvistä ihmisten sekundaarisistä sukupuoliominaisuuksista on miesten suurempi lihasvoima suhteessa naiseen. Ennen murrosikää tytöt ja pojat ovat suhteellisesti yhtä vahvoja, mutta murrosiän päätyttyä pojat ovat selkeästi tyttöjä vahvempia. Tytöillä selkeä murrosiässä kehittyvä sekundaarinen sukupuoliominaisuus ovat rinnat, jollaisia taas pojille ei tavallisesti kehity murrosiässä. Primaariset sukupuoliominaisuudet taas tarkoittavat eroja eri sukupuolten sukuelinten välillä, nekin kehittyvät murrosiän aikana lisää.
Tytöt.
Aivolisäkkeen erittämät LH- ja FSH-nimiset hormonit käynnistävät munasarjojen naissukupuolihormonituotannon runsastumisen. Murrosiän muutokset alkavat munasarjojen kasvulla, mikä ei ole havaittavissa ulospäin. Tämän takia tyttöjen murrosiän tarkkaa alkamisajankohtaa on vaikea määrittää. Munasarjat aloittavat hitaan kasvunsa yleensä jo varhain, keskimäärin 9-10 vuoden välillä, selvästi aiemmin ennen kuin mitään ulkoisia merkkejä, tai edes valkovuotoa on ehtinyt ilmestyä. Naishormonit alkavat runsastuttuaan keräämään kehoon rasvaa, ja jo 10-vuotta täyttäneen tytön kehon rasvaprosentti on naishormonien johdosta hieman suurempi kuin samanikäisillä pojilla. Munasarjojen kasvun alettua seuraava varsinainen murrosiän ilmoittava merkki on valkovuodon ilmaantuminen, yleensä jo vähän ennen yhtätoista ikävuotta, ja heti tämän perään arastavat pienet hernemäiset kyhmyt nännien alla. Tämä on merkki rintojen kasvun alkamisesta, ja ilmaantuu keskimäärin noin 11-vuoden iässä. Tästä selkeästä murrosiän alkamisesta ilmoittavasta merkistä kestää keskimäärin noin 2.3-vuotta ensimmäisiin kuukautisiin. Heti rintojen kasvun alkessa, alkaa myös pituuskasvun kiihtyminen, osalla pituuskasvu tosin alkaa kiihtyä jo ennen rintojen kasvun alkamista. Noin puolesta vuodesta- vuoteen myöhemmin alkaa tavallisesti ilmaantua häpykarvoitusta häpyhuuliin, tosin kolmasosalla tytöistä häpykarvoitusta alkaa kasvaa jo ennen rintojen kehityksen alkamista, ja toisilla häpykarvoitusta alkaa ilmaantua vasta myöhemmin murrosiässä pituuskasvun jo alettua hidastumaan. Sekä rintojen kasvu, että häpykarvoituksen ilmaantuminen voivat alkaa jo 8-vuotiaana, tai vasta 13-vuotiaana ollen silti täysin normaalia. Nämä ovat kuitenkin ääripäät, ja tyypillisimmillään murrosiän merkit tulevat näkyville tytöillä 10–12 ikävuosien välillä, keskimäärin 11-vuotiaana. Eli keskimäärin 11-vuotta täyttäneellä tytöllä ei ole mitään ulkoisia merkkejä murrosiästä, mutta niitä alkaa ilmestyä nopeasti tämän jälkeen, ja murrosiän fyysiset merkit ovat jo selkeästi nähtävissä ulkopuolisille tytön saavuttaessa 12-vuoden iän, kuukautiset tulevat noin 13-vuotiaana ja keho hyvin lähellä aikuista 15–16-vuotiaana. Henkinen murrosikä etenee noin vuoden-parin vuoden viivellä ja kestää kaksi kertaa fyysistä pidempään, yli 20-vuotiaaksi. Karkeasti voidaan sanoa, että vain harvalla juuri 10 vuotta täyttäneellä tytöllä on mitään fyysisiä murrosiän merkkejä, sen sijaan niitä on jo useimmiten lähes kaikilla juuri 13 vuotta täyttäneistä tytöistä.
Tytöillä pituuskasvu alkaa kiihtyä useimmiten heti murrosiän alettua, eli keskimäärin jo 11 vuoden iässä, ja kasvu on nopeimmillaan yleensä noin 12-vuotiaana. Kuukautisten alkaessa kasvupyrähdyksen huippu on yleensä jo ohitettu aikaa sitten. Tytöillä kasvupyrähdys ei usein ole aivan yhtä voimakas kuin pojilla, ja pituutta voi tulla vuodessa esimerkiksi 7–10 cm, kun taas pojilla ylittyy helposti 10 cm voimakkaimman kasvuvuoden aikana. Tytöillä pituuskasvu on murrosiässäkin usein melko tasaista, vaikkakin se kiihtyy jonkin verran. Pituuskasvu on nopeimmillaan hieman yli vuoden kuluttua ensimmäisten merkkien ilmaantumisesta, eli keskimäärin noin 12 vuoden iässä, tämän jälkeen kasvu hidastuu asteittain ja keskimäärin noin 13-ikävuoden alussa alkavat kuukautiset. Tytöt saavuttavat aikuispituutensa keskimäärin kaksi vuotta kuukautisten alkamisen jälkeen, eli nykyisin noin 15-vuotiaana, mutta osalla se päättyy jo 13-vuotiaana ja osalla vasta 17-vuotiaana. Murrosiässä eri ruumiinosien luut kehittyvät eri tahtia. Ensin aikuiskokonsa saavuttavat jalkojen luut, sitten sääret ja lopulta muu keho. Tytön lantionluut levenevät, jotta lapsi mahtuisi synnytyksessä ulos. Myös arat kyhmyt nännien alla kasvavat, mikä näkyy rintojen kasvamisena. Nännit kasvavat, kehittyvät ja tummenevat. Rinnat kehittyvät noin neljän vuoden ajan. Toisilla kasvu alkaa nopeasti, toisilla rintojen kasvu saattaa aluksi olla toissijaista, kiihtyen vasta myöhemmässä vaiheessa. Toisilla tytöillä rinnat kasvavat alun alkaenkin erittäin hitaasti ja jäävätkin myös pienehköiksi. Rasvakudosta kertyy tytöillä murrosiän aikana lantion seudulle, pakaroihin ja reisiin. Ilmiön biologinen tarkoitus on ollut sekä kiihottaa miehiä, että suoda vararavintoa raskaana olevalle naiselle. Valkovuotoa tulee yleensä aluksi niukasti, mutta ajan myötä vuodot runsastuvat aikuisen tasolle ja asettuvat lopulta kuukautisten mukailemaan rytmiin kuukautisten alettua. Valkovuodon tarkoitus on toimia emättimen puhdistusnesteenä. Kainaloihin kasvaa karvoitusta, ja hiki alkaa haista voimakkaammin. Häpyhuulet kasvavat ja tummenevat, ja klitoris eli häpykieli kasvaa hieman. Häpyhuulista pienet häpyhuulet kasvavat selvästi eniten. Ulkoisten sukupuolielinten lisäksi myös tytön sisällä tapahtuu murrosiässä nopeasti muutoksia: emätin pitenee ja vahvistuu, immenkalvo vahvistuu ja aukenee ja kohdun massa kasvaa.
Osalle tytöistä kasvaa murrosiän loppupuolella tummia säärikarvoja, mikä johtuu miessukupuolihormonien läsnäolosta. Tytöille ei tule äänenmurrosta, toisin kuin pojille, mutta miessukuhormonien läsnäolon takia tytön ääni madaltuu hitaasti koko elämän ajan alkaen noin 13–14 vuotiaasta, tämän takia naisen ääni on yleensä vähemmän korkea, kuin nuoren tytön ääni ja edelleen vanhuksella ääni on nuorta naista matalampi. Naisen iän voikin yleensä miestä helpommin päätellä äänen perusteella. Tytöillä kasvonpiirteet eivät muutu paljoa murrosiässä, toisin kuin pojilla, joilla kasvonpiirteet miehistyvät. Veren hemoglobiinitaso ei nuose tytöillä murrosiässä, eikä lihasmassa juurikaan kasva, toisin kuin pojilla. Kuukautisten alkamisen jälkeen voi esiintyä kuukautisrytmin tietyissä vaiheissa mielialan suurempaa vaihtelua, mikä johtuu vaihtelevista naishormonitasoista. Mieshormonit, jotka myös aiheuttavat naisille karvoituksen kasvun, voimistavat naisen sukupuoliviettiä. Poikien tahattomien erektioiden tapaan myös monilla tytöillä voi murrosiässä sattua välillä tahattomia kiihottumisia, jotka ilmenevät emättimen kostumisena, häpykielen jäykistymisenä ja häpyhuulien turpoamisena.
Noin 2.3 vuotta rintojen kehityksen ja valkovuodon alkamisesta ja noin vuosi kasvupyrähdyksen nopeimman vaiheen jälkeen alkavat yleensä ensimmäiset kuukautiset. Suomalaisilla tytöillä kuukautiset alkavat noin 13-vuotiaana, mutta ajankohta vaihtelee 10 ja 16 ikävuoden välillä. On siis täysin normaalia, jos kuukautiset alkavatkin jo alakoulussa tai vasta yläkoulun lopulla, tai vasta sen jälkeen. Ensimmäiset kuukautiset tulevat lähes aina kasvun nopeimman vaiheen mentyä, eli kuukautisten alkaminen kertoo tytön murrosiän olevan jo hidastumisvaiheessa. Kuukautisten jälkeen hidastuvaa kasvua on odotettavissa vielä noin kaksi vuotta, kuitenkin luusto vahvistuu ja vankistuu tämän jälkeenkin. FSH käynnistää kantasolun kypsymisen munasarjassa munasoluksi. Kantasolun ympärille muodostuu munarakkula, joka erittää rakkulahormonia eli estrogeeniä. LH saa valmiin munasolun irtoamaan munasarjasta (ovulaatio), ja munarakkula muuttuu keltaiseksi keltarauhaseksi. Se alkaa erittää keltarauhashormonia eli progesteronia. Kuukautiset tulevat pari ensimmäistä vuotta epäsäännöllisesti, mutta sitten ne pikkuhiljaa tasoittuvat kuukausittaiseen rytmiin, joka on jokaisella hieman eri pituinen, mutta keskimäärin 28 päivää.
Kuukautisten alkamisen jälkeen tytön pituuskasvu hidastuu selvästi ja pituutta tulee yleensä enää 2–8 cm, mutta aikuisen keho on muotoutunut täysin vasta kahdenkymmenen vuoden iässä.
Pojat.
Pojilla murrosikä alkaa noin 9–15 vuoden iässä. Pojilla murrosikä alkaa kuitenkin tyttöjä hitaammin. Keskimääräinen murrosiän alkamisikä on pojilla noin 12.0 vuotta, jolloin keskimäärin kivesten kasvu lähtee käyntiin. Muutokset etenevät pojilla kuitenkin aluksi hitaasti, ja lähinnä vain sukupuolielinten seudulla, joten merkit ovat kuitenkin ulkopuolisille nähtävissä vasta 14 vuoteen mennessä, ja keho on hyvin lähellä aikuista vasta 17–19-vuotiaana. Karkeasti voidaan sanoa, että vain harvalla 11-vuotiaalla pojalla on mitään fyysisiä merkkejä murrosiästä, sen sijaan lähes kaikilla 14-vuotiailla pojilla on jo murrosiän merkkejä.
Pieni osa pojista näyttää ulkonäöltään aikuismaiselta jo 14-vuotiaana, mutta toisaalta osa on siinä iässä keholtaan vielä toistaiseksi täysin lapsia. Kehitys on loppujen lopuksi kuitenkin siis yksilöllistä. Poikien kesken murrosiän alkamisessa on suurempaa hajontaa, kuin tytöillä, jopa kuusi vuotta (murrosiän alkaminen 9–15-vuotiaana). Poikien suuren vaihtelun murrosiän aikataulussa huomaa äänenmurroksen ajankohdasta, kaikkein aikaisimmilla pojilla ääni muuttuu jo 11-vuoden iässä, ja kaikkein myöhäisimmillä vasta 17-vuotiaana. Pojilla pääsääntöinen murrosiän muutoksia aiheuttava hormoni on testosteroni, joka saa aikaan useimmat poikien muutoksista. Mieshormonit aiheuttavat pojille muun muassa sukupuolielinten kasvun, äänenmurroksen, lihasmassan kasvamisen ja kehon runsaahkon karvoittumisen. Lisäksi sillä on osansa kasvuhormonin lisääntymisen alkamiseen, ja näin kasvun kiihtymiseen. Muutokset tapahtuvat pojilla varsinkin alussa hitaasti, sillä pituuskasvu alkaa kiihtyä vasta noin reilun vuoden, toisilla jopa kahden vuoden kuluttua murrosiän alkamisesta, kun taas tytöillä pituuskasvu kiihtyy hiljalleen heti murrosiän alettua, tai ainakin vähän sen jälkeen. Tytöillä kasvun kiihtyminen ei toisaalta ole yhtä voimakasta kuin pojilla.
Pojilla murrosiän muutosten sarjan käynnistää kivesten kasvu. Se alkaa keskimäärin 12,25-vuotiaana, mutta aikaisintaan jo yhdeksänvuotiaana, ja myöhäisintään vähän ennen viittätoista ikävuotta. Kehitysvaiheena kivesten kasvun alkaminen vastaa tyttöjen munasarjojen kasvun alkamista, mikä tapahtuu yleensä jo 9–10-vuotiaana. Kivesten kasvu alkaa kun aivolisäkkeen erittämät LH- ja FSH-hormonit alkavat stimuloida sitä osaa kiveksistä yhä enemmän, joka tuottaa sukupuolihormoneita. Kivekset ovat olleet koko lapsuuden lähes lepotilassa, mutta nyt ne alkavat tuottaa yhä runsaammin testosteronia. Koska kivesten tuottama testosteronimäärä on aluksi vähäistä, se aiheuttaa aluksi yksinomaan kivesten kasvua. Kivekset kasvavat murrosiän aikana vajaasta kahdesta sentistä viisisenttisiksi. Pääasiassa tämä kasvu kestää noin neljä vuotta, eli fyysisen murrosiän alusta loppuun. Kivesten kasvu jatkuu kuitenkin murrosiän jälkeenkin hitaana reilun kahdenkymmenen vuoden ikään saakka, jolloin miesten testosteroniarvot ovat suurimmillaan. Vanhuksilla kivesten koko on huomattavasti nuoria miehiä pienempi, ja ne tuottavat vähemmän testosteronia. Siitin kasvaa tavallisesti noin kivesten toisena ja kolmantena kasvuvuotena, eli keskimäärin ikävuosina 13,25–15,25. Kivesten koko toimii siis indikaattorina sille missä vaiheessa murrosiän kehitys suunnilleen on, sillä isommat kivekset tuottavat enemmän testosteronia. Kivesten aikuiskoko ei kuitenkaan määrää esimerkiksi sitä, kuinka pitkäksi siitin kasvaa, vaan se on täysin riippuvaista geeneistä. Kivesten koko vaikuttaa kuitenkin oleellisesti hedelmällisyyteen. Aikuisen miehen kivesten tulisi olla ainakin 4,5 cm pitkät, jotta siitoskyky ja siittiömäärä olisi tarpeeksi hyvä. Yleensä kivesten koko on maksimissaan keskimäärin 5 cm. 4,5–5 cm pitkät normaalit kivekset ovat yleensä tilavuudeltaan 20 millilitraa, ja näin hedelmälliset. Sen sijaan jos kivesten pituus aikuisella on vain 4,0 cm, niiden tilavuus on tällöin usein vain 10 millilitraa, jolloin mies on hedelmätön. Siemennestettä alkaa erittyä jo siinä vaiheessa kun kivekset saavuttavat noin vajaan 3 cm pituuden, mikä tapahtuu noin 13-vuotiaana. Tästä on kuitenkin vielä pitkä matka siihen, kun ne ovat tarpeeksi isot tuottaakseen siitoskykyistä runsasta siittiömäärää. Näin ollen voidaankin sanoa, että vaikka pojalla olisivatkin jo juuri siemensyöksyt alkaneet, ei se välttämättä tarkoita heti sitä, että hän voisi saada vielä lapsia, vaan sukukypsyys saavutetaan pikkuhiljaa.
Noin reilun puolen vuoden kuluttua kivesten kasvuun lähdöstä, eli noin 13.0-vuotiaana alkaa sukupuolielinten ympärille kasvaa häpykarvoitusta. Tämä on useimmiten ensimmäinen merkki murrosiästä, jonka poika voi itse huomata.
Kun kivekset ovat kasvaneet noin vuoden verran, ne tuottavat jo tarpeeksi testosteronia, jotta seuraavien muutosten sarja voi alkaa. Tämä vaihe alkaa keskimäärin 13,25-vuotiaana, mutta vaihtelee eri henkilöillä 11 ja 15.5 ikävuoden välillä. Nyt alkavat kasvupyrähdys, siemensyöksyt, kainalokarvoituksen kasvaminen ja hien hajun voimistuminen, sekä peniksen kasvu. Siittimen erektiopituus kasvaa seuraavan kahden vuoden aikana seitsemästä sentistä noin neljääntoista senttiin, mutta aikuisten erektiokoot vaihtelevat kuitenkin yhdeksästä sentistä yli kahteenkymmeneen senttiin. Siemennestettä erittyy aluksi vähän, ja se on melko läpinäkyvän vesimäistä ja siittiömäärältäänkin niukkaa, mutta parin vuoden aikana sen siittiömäärä kasvaa ja itse nestekin muuttuu liisterimäiseksi ja samean vaaleaksi. Poika saa ensimmäisen siemensyöksynsä yleensä masturboimalla, mutta varsinkin nuoruudessa on tavallista että siemensyöksyjä tulee myös yöaikaan, varsinkin eroottisten unien aikana. Pojat aloittavat säännöllisen masturboinnin yleensä 12–13 vuotiaana, se saattaakin olla ensimmäinen merkki alkavasta puberteetista ja seksuaalisesta kehityksestä.
Kasvupyrähdys kestää yleensä vuodesta kahteen vuotta. Se alkaa suunnilleen samaan aikaan kuin siemennesteen eritys, eli noin 13.25–13.5 vuoden iässä. Kasvupyrähdys on keskimäärin kaikkein nopeimmillaan pojilla hieman yli 14-vuotiaana, ja jatkuu yleensä nopeana vielä 15-vuotiaaksi. Tässä vaiheessa poika voikin kasvaa jopa 10–17 cm vuodessa, ja toisinaan jotkin pojat saattavat venähtää lyhyemmässäkin ajassa saman verran. Kasvupyrähdyksen aikana pojan kasvonpiirteet miehistyvät ja harteet levenevät. Pojilla kasvupyrähdys on usein tyttöjä selkeämpi ja kasvupyrähdeyksen hidastuminen nopeimman vaiheen mentyä on nopeampaa, kuin tytöillä. Jo ennen varsinaisen pituuskasvun kiihtymistä on havaittavissa jalkapöytien kasvua.
Lähes kaikki pojat kärsivät finneistä ja aknesta murrosiässä. Tämä on tavallista juuri kasvupyrähdyksen aikoihin ja sen jälkeenkin. Pahinta aknea sairastavatkin usein 14–17-vuotiaat pojat. Finnejä tulee paitsi kasvoihin, mutta myös hartioihin, yläselkään ja jopa kaulaan. Pojan tulisi käydä pesulla joka päivä. Pojat sairastavat murrosiässä usein herkemmin aknea, kuin tytöt.
Usein äänenmurros alkaa hieman alle kahden vuoden kuluttua kivesten kasvun alkamisesta, keskimäärin kasvupyrähdyksen nopeimmassa vaiheessa, eli noin 14-vuotiaana. Äänenmurroksen alkamisessa ja sen kulussakin on paljon yksilöllistä vaihtelua: Ensimmäisillä äänenmurros alkaa jo 11-vuotiaana ja viimeisillä vasta 17-vuotiaana. Toisilla ääni muuttuu radikaalisti alle puolessa vuodessa, toisilla hitaampi vaiheittainen madaltuminen kestää parikin vuotta. Nämä ovat kuitenkin ääripäät. Äänenmurroksessa pojan ääni madaltuu noin oktaavin verran. Äänenmurroksen edetessä aataminomena laskeutuu niin, että se tulee varsinkin laihemmilla pojilla helposti näkyviin. Aikuisen miehen ääni muuttuu hitaasti vielä aikuisuudessakin ikääntymisen myötä.
Hormonitasojen heittelemisen takia yli puolella pojista esiintyy gynekomastiaa, eli rintojen väliaikaista arastusta ja pientä turpoamista. Se menee yleensä ohi muutamassa kuukaudessa, viimeistään parissa vuodessa. Gynekomastia ilmenee pojilla yhtäkkiä ilmestyvinä arkoina hernemäisinä kyhmyinä nännien alla, eli oire on sama kuin tyttöjen rintojen kasvun alussa. Monesti tämä kyhmy tulee vain toisen nännin alle kerrallaan, joskus kummankin. Gynekomastia on tavallisinta 13–15-vuotiailla pojilla, joista 60 prosenttia kärsii siitä jossakin vaiheessa. Monille pojille tämä on kova paikka, ja gynekomastiaa yritetään peitellä kaikin mahdollisin tavoin, vaikka se kehittyy harvoin näkyväksi. Testosteroni vaikuttaa mielentiloihin, mistä johtuu etteivät miehet itke aivan yhtä helposti kuin pikkupojat. Miehet ovatkin testosteronin ansiosta keskimäärin mielentiloiltaan vakaampia kuin naiset. Testosteroni lisää myös seksuaalista halukkuutta. Kuitenkin, sekä miehissä, että naisissa on seksuaalisesti erittäin aktiivisia ja vähemmän aktiivisia yksilöitä. Tahattomat erektiot ovat tavallisia murrosikäisillä pojilla, mutta myös nuorilla miehilläkin ja niitä saattaa tulla jopa sellaisissa tilanteissa, jotka eivät itse pojasta ole lainkaan kiihottavia.Miehisen vartalokarvoituksen kehittyminen iän karttuessa
Murrosiän lopulla, 15–20-vuotiaana lihasmassa kasvaa ja häpykarvoitus leviää ohuena vanana napaan saakka. Monilla säärien karvoitus tummuu ja lisääntyy miesmäiseksi. Yleensä varsinainen partakarvoitus ilmestyy vasta murrosiän lopulla tai vasta lähempänä 25. ikävuotta, tosin pieniä tummia viiksen haivenia saattaa ilmestyä ylähuuleen jo 13–15-vuotiaana.Yleensä rintakarvoitus kasvaa viimeisenä, tosin joillekin se voi ilmaantua runsaana jo ennen 16 vuoden ikääkin. Pojan lihasmassa ja veren hemoglobiinitasot kasvavat murrosiän lopulla huimasti, mikä näkyy usein urheilusuoritusten paranemisena. Vaikka murrosikä ja pituuskasvu päättyvätkin pojilla noin 18-vuotiaana, kuitenkin pojan vartalo rotevoituu ja vahvistuu aina 25-vuotiaaksi saakka, vaikkei pituuskasvua enää tapahdukaan. Testosteroni tehostaa proteiinisynteesiä, minkä ansiosta aikuisen miehen on aikuista naista helpompi kasvattaa lihasmassaa.
Varhainen tai myöhäinen puberteetti.
Murrosiän alkamiseen vaikuttavat muun muassa perimä ja ympäristö. Nämä erot ovat niin suuria, että on hankala sanoa, mikä on liian varhaista ja mikä liian myöhäistä puberteettia. Pojilla puberteetti on liian varhainen, jos kivesten kasvua ja häpykarvoituksen ilmaantumista on jo ennen yhdeksää ikävuotta, tai äänenmurros alkaa jo ennen kuin poika täyttää 11 vuotta. Vastaavasti tytöillä puberteetti on liian varhainen jos merkkejä häpykarvoituksesta tai rintojen kasvusta ilmenee jo kahdeksanvuotiaana tai aiemmin. Aikainen puberteetti on syytä estää lääkehoidoin, kunnes lapsi on vähintään 10-vuotias, mielellään 11–12-vuotias. Jos lapsi on henkisesti tai pituuskasvultaan ikäisiään selvästi jäljessä, voidaan puberteettia tarpeen tullen viivästyttää 13-vuotiaaksi saakka. Liian aikaisesta puberteetista on lapselle yleensä henkistä haittaa, ja liian aikainen kasvupyrähdys johtaa yleensä vähentyneeseen aikuispituuteen. Aikainen puberteetti lisää myös sukupuolitautien tarttumisriskiä. Puberteetti on kummallakin sukupuolella liian myöhässä jos mitään merkkejä ei ole vielä 15-vuotissyntymäpäivänäkään nähtävissä. 14-vuotiaana alkava puberteetti kuuluu vielä normaaleihin puberteetin alkamisen variaatioihin osalla pojista, mutta tytöillä kyseessä voi tällöin olla kyse jo kehityshäiriöstä. Tytöillä valkovuodon tulisi alkaa viimeistään 13-vuoden iässä, ja rintojen kasvun tulisi olla viimeistään 14-vuoteen mennessä jo näkyvillä. Myöhäisestä puberteetista voi tietyissä tapauksissa olla lapselle hyötyä, jos hän on henkisesti selvästi jälkeenjäänyt muista ikäisistään. Tällaisissa tapauksissa murrosikää ei tarvitse välttämättä välittömästi vielä käynnistää keinotekoisesti, vaikka lapsi olisikin jo 15-vuotias ja myöhäisestä kehityksestä ei ole lapselle henkistä haittaa. Monille myöhään kehittyville 14–15-vuotiaille pojille myöhäinen kehittyminen on kova paikka, ja jos se haittaa merkittävästi pojan elämää, tulisi murrosiän aikaistamista harkita. Näillä pojilla on usein ensin huolen aihe heidän pieni kokonsa, myöhemmin puuttuva tai liian hidas sukupuolinen kehitys. Tytöille vastaavasti liian aikainen murrosikä on usein ongelmallinen. Tytöille normaalia myöhemmin alkanut puberteetti ei yleensä tuo niin suurta henkistä haittaa. Tavallista myöhäisemmästä puberteetista on nuorelle lähinnä henkistä ja sosiaalista haittaa, eikä myöhään alkanut puberteetti esimerkiksi yleensä vähennä odotettua aikuispituutta, mutta se saavutetaan yleensä myöhemmin. Lisäksi myöhään kehittynyt nuori saattaa näyttää vuosia tavallista nuoremmalta pitkälle aikuisuuteen. On mahdollista, että myöhäisellä murrosiän kehityksellä olisi yhteys tavallista hieman hitaampaan vanhenemiseen ja pidempään elinikään. Kuitenkaan varhain alkaneella murrosiällä ei ole yleensä yhteyttä nopeampaan vanhenemiseen, tai lyhyempään elinikään.
Nuorison terveydenhoidon ammattilaiset, kouluterveydenhoitaja ja koululääkäri, pystyvät arvioimaan onko yksittäisen teini-ikäisen murrosikä luontaisesti myöhäinen vai onko kyseessä jokin muu tila, jota pitää tutkia ja mahdollisesti hoitaa.
Kuten yllä on kuvattu, murrosiän tuomat muutokset etenevät eri yksilöillä hiukan eri tahdissa. Joskus ero on niin suuri, että asiaa on syytä tutkia tai hoitaa. Tutkimuksen tarvetta voi arvioida vertaamalla asianomaisia elimiä tietoteoksissa löytyviin kuviin.
Poikkeuksia normaalista.
Pojan on syytä hakea apua, jos siitin on voimakkaasti taipunut tai ei ojennu erektiossa. Paisuvaisten tulee olla jotakuinkin samankokoiset ja täyttyä verellä niin, että siitin ojentuu suurin piirtein pystyyn ja eteen. Esinahka pitää saada kokonaan terskan taakse. Siittimen koko vaihtelee päivästä toiseen, joskus se voi olla pitkä ja kapea, seuraavana päivänä paksumpi, joten koon vaihtelusta ei kannata välittää. Jos siitin ei lainkaan kehity, vaan pysyy vielä 15–17-vuotiaana samanmuotoisena ja -kokoisena kuin lapsuusiällä, on syytä ottaa yhteyttä esimerkiksi kouluterveydenhoitoon. Siellä voidaan tutkia kuinka kivekset toimivat tai onko kyseessä hormonihäiriö, joka häiritsee kehitystä.
Jos poikalapsella on sukupuolikromosomihäiriö, lääkäri voi määrätä testosteronilisän, jolla saadaan alkamaan murrosikään kuuluvat muutokset. Yksi tällainen häiriö on Klinefelterin syndrooma, jossa pojalla on kolme tai useampi sukupuolikromosomi tavanomaisen kahden sijaan. Jos pojalla on liian lyhyt virtsaputki, täytyy puberteetin jälkeen varmistaa, että virtsaputki on riittävän pitkä eikä häiritse erektiota.
Tytön kuukautisten pitäisi alkaa kuudenteentoista ikävuoteen mennessä. Joskus biologisen ja hormonaalisen kierron käynnistämiseen tarvitaan hormonihoitoa, kuten esimerkiksi ehkäisytabletteja. Tätä ei voida kuitenkaan käyttää, ellei ulkoisten sukuelinten karvoituksen määrä ja laatu osoita riittävää kypsyyttä. Myös tytöillä voi olla sukupuolikromosomiston häiriöitä, joita on hoidettava estrogeenillä ennen kuin heille voi kehittyä naiseuden ulkoisia tunnuksia, kuten rinnat, selkeästi erottuva vyötärö ja pyöreä lantio. Yksi esimerkki tällaisesta häiriöstä on Turnerin syndrooma, jossa tytöllä on vain yksi sukupuolikromosomi kahden sijaan.
Myös muut geenihäiriöt voivat johtaa puberteetin häiriöihin. Monia niistä voidaan helpottaa merkittävästi, jos apua haetaan ajoissa. Joskus syntyy intersukupuolisia lapsia, joilla on sekä miehen että naisen sukupuolikudosta. Heitä on vanhastaan kutsuttu hermafrodiiteiksi. Näiden lasten sukupuoli-identiteetti täytyy päättää heidän ulkoisen kehityksensä mukaisesti. Tunnetaan myös tila, jota kutsutaan testosteroniresistenssiksi. Sitä ei välttämättä saada selville, ennen kuin 16–20-vuotias tyttö tulee hoitoon puuttuvien kuukautisten vuoksi. Kyseessä on nainen, jolla on naisen sukupuoli-identiteetti, mutta miehen kromosomisto ja heikosti kehittyneet naisen sukupuolituntomerkit. Näillä naisilla on heikosti kehittyneet kivekset, jotka tuottavat testosteronia, johon heidän ruumiinsa ei lainkaan reagoi. Kivekset poistetaan ja kehitystä voidaan sen jälkeen suunnata naisellisempaan suuntaan estrogeenin avulla.
Murrosiän ja nuoruuden psyykkinen kehitys.
Murrosikä on henkisesti todella suurta kasvun aikaa. Aivoissa muun muassa etulohkossa tapahtuu murrosiän alussa muutoksia. Murrosikään kuuluu selvä ajatusmaailman muuttuminen ja kypsyminen, sekä itsenäistyminen vanhemmista ja lähentyminen ikätovereihin. Tämä saattaa näkyä nuorison uppiniskaisuutena ja kapinointina vanhempia ja muita auktoriteetteja kohtaan. Joidenkin nuorten vanhemmat joutuvat koeteltaviksi kun heidän lapsensa tulee murrosikään, kun taas toisten vanhemmat pääsevät vähemmällä. Joidenkin niin kiltit lapset muuttuvat murrosiän myötä vaikeammiksi, kun taas joidenkin vanhempien lapset muuttuvat ajoittain jopa sulkeutuneiksi. Kehon fyysisten muutosten seurauksena nuori joutuu muodostamaan itsestään uuden kehonkaavan, eli kokemuksen omasta kehosta. Monenlaiset kokeilut ovat murrosikäisillä ja vanhemmilla nuorilla tavallisia. Murrosikäisillä on usein huono itsetunto, ja erityisesti monien murrosikäisten tyttöjen ongelmana on anoreksia. Murrosiässä tulee vastaan kaksi tärkeää kehityskriisiä: Identiteettikriisi ja ihmissuhdekriisi. Murrosiän ailahteleva henkinen kehityskausi ajoittuu henkisesti terveillä tytöillä useimmiten 13–16 vuosien väliselle kolmevuotiskaudelle, terveillä pojilla taas välille 14–17. Kuitenkin jo ennen tätä on 10–12-vuotiaana huomattavissa merkkejä alkavasta henkisestä murrosiästä, ja henkinen seestyminen jatkuu tämän jälkeen noin 20-vuotiaaksi saakka.
Murrosikää edeltää latenssivaihe, jolloin lapsi elää sovussa vanhempiensa kanssa, ja on erittäin riippuvainen heistä, niin henkisesti kuin taloudellisestikin. Myös seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat tällöin taka-alalla. Tässä vaiheessa lapsi keskittyy lähinnä oppimaan kaikenlaisia uusia asioita, samalla kun sosiaaliset taidot edelleen kehittyvät. Murrosiän henkinen kypsyminen lopettaa kuitenkin tämän vaiheen, jota kutsutaan myös kultaiseksi lapsuudeksi. Tämä murrosikää edeltävä vaihe kattaa ikävuodet 5–11.
Murrosiän psyykkinen kehitys tapahtuu kolmessa vaiheessa. Vaiheilla ei ole selviä rajoja, vaan vaiheiden vaihtumisvaiheessa on pitkä jakso, jolloin nuoren käytöksessä on kummankin vaiheen piirteitä, lisäksi kehitystä tapahtuu myös vaiheiden aikana, eli vaiheiden vaihtuminen ei tarkoita välitöntä ”hyppäystä” tasolta tasolle. Seuraavana esitetty vaihejärjestelmä kuvaa tasapainoisessa ideaaliympäristössä kehittyneiden nuorten psyykkistä kehitystä, kun mahdolliset häiriötekijät ovat minimissään. Vanhempien ero, koulukiusaaminen ja nuoruusiän masennus usein pahentavat henkistä murrosikää, ja arimmassa kehitysvaiheessa saattavat jopa rikkoa nuoren itsetunnon kehityksen pysyvästi.
Ensimmäisessä vaiheessa nuoren suurin tehtävä on sopeutua omaan nopeasti muuttuvaan kehoonsa. Tässä vaiheessa myös nuoren ristiriidat vanhempiin alkavat kasvaa, esimerkiksi nuoresta saattaa olla erittäin vastenmielistä katseltavaa, kun hänen vanhempansa esimerkiksi halailevat toisiaan. Välillä vanhemmat tuntuvat vastenmielisiltä, kun taas toisena hetkenä nuori kömpii mielellään vanhemman kainaloon. Vanhemmat merkitsevät nuorelle tässä vaiheessa vielä lähes yhtä paljon kuin aikaisemmin, tosin itsenäistymistä on jo alkanut tapahtua. Nuoren käytös on kuitenkin yleisellä tasolla vielä melko lapsenomaista, samoin ajatusmaailma. Esimerkiksi koulussa saatetaan leikkiä aikuista, kun taas kotona leikitään legoilla pikkusisaruksen kanssa. Koulukiusaaminen on rajuinta ikävaiheen lopulla, nuoren saattaa olla vaikea hyväksyä erilaisuutta. Seksuaalisuus herää tässä vaiheessa ensimmäistä kertaa varhaislapsuuden mentyä, mikä on hämmentävää ja saattaa aiheuttaa jo sinällään ristiriitaisia tunteita. Varsinkin pojilla masturbointi on tavallista. Tässä vaiheessa tytöt että pojat alkavat pyrkiä yhä selvemmin erottumaan toisistaan. Ajoittuu noin 11–14 ikävuosiin, riippuen sukupuolesta ja yksilöstä. Vaihe alkaa tavallisesti fyysisten muutostenkin alkaessa. Vaihe kestää jokaisella noin 2–3 vuotta, aikaisilla kehittyjillä kesto on usein myöhäisempiä pidempään ja eteneminen hitaampaa. Myöhään kehittyvät tytöt ja pojat voivat olla tässä vaiheessa vielä 15-vuotiaanakin, toisinaan ensimmäinen vaihe jätetään taakse jo 13,5-vuotiaana.
Toisessa eli keskivaiheessa kiinnostus ja kontaktit vastakkaiseen tai samaan sukupuoleen lisääntyvät, vaikkei vielä välttämättä seurustella. Tässä vaiheessa myös omat seksuaalisuuteen ja identiteettiin liittyvät kysymykset painavat mieltä, ja nuori irtaantuu vanhemmista yhä enemmän. Nuori alkaa huomata vanhemmissa vastaavanlaisesti henkiset vahvuudet ja heikkoudet, kuin hänen ystävissäänkin. Kuitenkin suvaitsevaisuus eri lailla käyttäytyviä, tai muuten erilaisia ihmisiä kohtaan on usein vielä vähäistä. Toisaalta massasta erottuminen positiivisella tavalla on usein nuorten keskuudessa arvostettua. Toisen vaiheen suurin tehtävä on hyväksyä oman henkisen minän ja mielen muuttuminen lapsesta nuoreksi ja sitä kautta aikuiseksi. Nuoren on myös opittava uusi kehon kaava, sillä keho on vasta äskettäin saanut nopeasti aikuisen muotonsa. Tässä vaiheessa ollaan yleensä 15–17-vuotiaana, riippuen yksilöstä. Suurin osa siirtyy tähän vaiheeseen noin 15 vuoden iässä ja siirtyy vaiheesta pois noin 18-vuotiaana. Tässä vaiheessa voi jo nuoren käytöksessä huomata monia aikuismaisia piirteitä, vaikka monen nuoren sisällä toisinaan kuohuu. Nuoren oikeuden taju alkaa kehittyä, ja hän pystyy yhä helpommin asettumaan toisen asemaan. Nyt nuori alkaa enemmän punnitsemaan asioita, mikä on oikein ja mikä väärin. Monelle nuorelle on tässä iässä tärkeää kuulua johonkin, esimerkiksi tiettyyn kaveriseuraan tai toisista erottuvaan nuorten ryhmään. Pukeutuminen ja ulkonäkö alkavat kiinnostaa enemmässä määrin myös osaa pojista.
Kolmannessa vaiheessa ollaan jo murrosiän loppusuoralla. Silloin nuori pyrkii itsenäistymään vanhemmistaan lopullisesti, ja kodista poismuutto sekä seurustelusuhteet alkavat tulla ajankohtaisiksi. Tässä vaiheessa ollaan noin 18–22-vuotiaana. Vaiheelle on tyypillistä lopullinen seestyminen, moni nuori alkaa hyväksyä itsensä omana itsenään itsetuntemuksen kasvaessa. Nuori ei enää tarkkaile koko ajan ympäristössään sitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Lisäksi toisten erilaisuuden hyväksyminen ja suvaitsevaisuus kasvavat. Ihminen on henkisesti täysin kehittynyt vasta 23-vuotiaana, mutta ikääntymisen johdosta muutoksia tapahtuu lisää vielä myöhemmin. Tytöt kokevat ensimmäisen yhdyntänsä keskimäärin 17-vuotiaana ja pojat 18-vuotiaana, mutta myöhäisimmät kokevat sen vasta yli 20-vuotiaana ja aikaisimmat jo selvästi alle 15-vuotiaana, mikä on kuitenkin usein liian varhaista sukupuolisesti aktiiviselle elämälle. Kaverisuhteet tulevat nuorelle entistäkin tärkeämmiksi, samoin kumppanin etsintä.


Aikavyöhyke.
Maailman aikavyöhykkeet (alkaen 20. marraskuuta 2011)
Aikavyöhyke on maapallon alue, jolla käytetään samaa aikaa.
Aikaero vierekkäisten aikavyöhykkeiden välillä on yksi tunti tai puoli tuntia siten, että itään päin mentäessä kellonaika kasvaa. Aikavyöhykkeet suunnilleen myötäilevät 15 pituusastetta leveitä kuvitteellisia vyöhykkeitä, joita on kaiken kaikkiaan 24 kappaletta. Aikavyöhykkeitä on yhteensä 39: 24 tasatunnin välistä aikavyöhykettä, puolen tunnin väliset vyöhykkeet sekä kansainvälisen päivämäärärajan länsipuolella käytettävät kaksi vyöhykettä, joilla on yli + 12 tunnin ero UTC-aikaan nähden.
Matemaattisina rajoina aikavyöhykkeiden välillä voidaan pitää pituuspiirejä 7,5; 22,5; 37,5 jne. astetta itäistä tai läntistä pituutta aina 15 asteen välein. Nämä rajat sijaitsevat niiden pituuspiirien puolivälissä, joissa aikaero nollameridiaaniin verrattuna on täysiä tunteja. Useimmissa valtioissa on kuitenkin koko valtion alueella käytössä sen aikavyöhykkeen aika, johon maan keskeisimmät osat kuuluvat. Täten aikavyöhykkeiden rajat poikkeavat jonkin verran pituuspiireistä ja noudattelevat sen sijaan valtioiden rajoja. Poikkeuksena ovat jotkin länsi-itäsuunnassa pitkät valtiot kuten Venäjä, Yhdysvallat ja Kanada, joiden eri osissa on eri kelloaika; tällöinkin niiden rajat noudattavat yleensä osavaltio- tai muita hallinnollisia rajoja eivätkä pituuspiirejä. Keskusjohtoisessa Kiinassa on vain yksi aikavyöhyke, vaikka sen alueella voisi olla viisi, joista kolme kokonaista vyöhykettä. Lisäksi on huomattava, että esimerkiksi Ranskassa ja Espanjassa on voimassa Keski-Euroopan aika (UTC + 1 h), vaikka nämä maat sijaitsevat pääosin Länsi-Euroopan aikavyöhykkeellä (UTC). Muutamissa maissa on myös käytössä aika, jonka ero UTC:hen verrattuna ei ole tasatunteja vaan esimerkiksi 3 ½ tai 5 ½ tuntia.
Aikavyöhykkeet määritellään suhteellisina "nollameridiaaniin", joka kulkee Greenwichin kuninkaallisen observatorion läpi Lontoossa, Britanniassa. Tästä aikavyöhykkeestä käytetään tunnusta UTC. Esimerkiksi Suomi on normaaliaikaan kaksi tuntia nollameridiaanin aikaa edellä, joten Suomen aikavyöhyke on "UTC+2" ja kesäaikaan "UTC+3".
Kesäaika.
Kesäaika tarkoittaa kellonajan muuttamista siten, että auringon valoisuus osuu paremmin päiväsaikaan. Tämä tehdään niin, että tiettynä päivänä keväällä kelloja siirretään tunnilla eteenpäin ja vastaavasti tiettynä päivänä syksyllä taaksepäin. Talvella noudatetaan "normaaliaikaa", kesäaika on siis poikkeama siitä.
Kesäaika Euroopan unionissa.
Euroopan unionin jäsenmaat, mukaan lukien Suomi, siirtyvät kesäaikaan maaliskuun viimeisenä sunnuntaina ja poistuvat kesäajasta lokakuun viimeisenä sunnuntaina. Kesäajan aikaan Suomi on kolme tuntia UTC-aikaa edellä, sillä UTC-aika ei siirry kesäaikaan ollenkaan.
Kesäaika Yhdysvalloissa ja Kanadassa.
Valtaosa Yhdysvaltojen osavaltioista ja useimmat Kanadan provinssit ja territoriot siirtyvät kesäaikaan maaliskuun toisena sunnuntaina ja palaavat normaaliaikaan marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina (vuodesta 2007 alkaen). Vuosina 1986–2006 kesäaika alkoi huhtikuun ensimmäisenä sunnuntaina ja normaaliaikaan palattiin lokakuun viimeisenä sunnuntaina.
UTC.
"UTC" (Universal Time, Coordinated eli Coordinated Universal Time, "asetettu yleisaika"), joka on maailmanlaajuinen atomikellojen avulla laskettu standardiaika otettiin käyttöön 1. tammikuuta 1972, jolloin se korvasi aikaisemmin käytetyn Greenwichin ajan (GMT).


Tamil.
Tamil tai tamili on tamilien puhuma eteläintialainen dravidakieli.
Kielellä on noin 61 miljoonaa puhujaa, ja se on yksi virallisista kielistä Intiassa, Sri Lankassa ja Singaporessa.
Historia.
Tamilia on pidetty dravidakielien vanhimpana ja voimakkaimpana edustajana. Sitä on puhuttu Intiassa jo yli 2500 vuotta. Sitä pidetään yhtenä maailman klassisista kielistä. Varhaisin säilynyt tamilinkielinen teos on tamilin kielioppia käsittelevä "Tholkappiam". Se on vapaa jo tuolloin Intian pohjoisosissa voimakkaassa asemassa olleen sanskritin vaikutuksesta. Laajimmalti tunnetuin tamilin ilmaisuvoimaa kuvaava kirjallinen tuotos on nimeltään "Silappathikaram", joka on samalla ensimmäinen tamiliksi kirjoitettu eeppinen runoelma.
Kirjoitus.
Tamilin kirjoitus polveutuu Intian muinaisesta brahmi-kirjoituksesta ja on siten sukua muun muassa hindille. Tamilin kirjallisessa asussa on 12 vokaaliäännettä kuvaavaa ja 18 konsonanttia kuvaavaa merkkiä. Vokaalin ja konsonantin yhdistelmiä kuvaavia, tamilinkielisen tekstin lukemisessa ja kirjoittamisessa välttämättömiä symboleja on kuitenkin 216. Tamilia kirjoitetaan vasemmalta oikealle, kuten useimpia intialaisiakin kieliä, eikä siinä ole isoja tai pieniä kirjaimia. Tamilin erikoisuus on, että neutrimuotoisilla substantiiveilla ei ole yksikkö- tai monikkoarvoa, vaan substantiivit on luokiteltu 'inhimillisiin' ja 'ei-inhimillisiin', minkä ominaisuuden mukaan niihin liittyvät sanat taipuvat.


Teknillinen korkeakoulu.
Teknillinen korkeakoulu (lyh. TKK,) oli yliopisto, jonka alaan kuuluivat tekniset tieteet. Se oli alallaan Suomen suurin ja vanhin, ja toimi 1950-luvulta alkaen Espoon Otaniemessä. Vuoden 2010 alusta TKK liitettiin Aalto-yliopistoon, jossa se toimi yhden vuoden nimellä Aalto-yliopiston teknillinen korkeakoulu, kunnes se vuoden 2011 alussa jakautui neljäksi tekniikan kouluksi (”school”): Aalto-yliopiston insinööritieteiden, kemian tekniikan, sähkötekniikan ja perustieteiden korkeakouluksi.
Korkeakoulussa oli noin 3 300 henkilöstön jäsentä ja noin 15 000 perus- ja jatko-opiskelijaa. Professoreita TKK:ssa oli 250.
Korkeakoulun johtavana dekaanina toimi Matti Pursula, joka toimi vuosina 2003–2010 Teknillisen korkeakoulun rehtorina ja sitä ennen liikennetekniikan (apulais)professorina ja vararehtorina.
Historiaa.
TKK perustettiin 1849 Helsinkiin nimellä Helsingin teknillinen reaalikoulu. Oppilaitoksen tarkoituksena oli mahdollistaa Suomen elinkeinoelämän modernisointi kouluttamalla henkilöitä, jotka kykenivät työskentelemään uudenaikaisissa teollisissa ammateissa tai toimimaan nykyaikaisen valtion virkamiehistöltä vaadittavalla ammattitaidolla teknillisissä tehtävissä esimerkiksi liikenteen tai yhdyskuntarakenteiden suunnittelun parissa.
Helsingin Teknillinen reaalikoulu aloitti työskentelynsä Helsingissä Aleksanterinkadun varrella Litoniuksen talossa ja siirtyi vuonna 1877 Hietalahdentorin lähellä sijaitsevaan, sittemmin useita kertoja laajennettuun rakennukseen sekä sen ympärille kasvaneelle alueelle. Vuonna 1872 nimi muuttui Polyteknilliseksi kouluksi, 1879 Polyteknilliseksi opistoksi ja lopulta 1908 Suomen Teknilliseksi Korkeakouluksi asetuksella 2.4.1908. Tällöin yliopisto toimi vielä Helsingissä. Polyteknillinen-sanasta juontaa juurensa myös yhä edelleen käytössä oleva puhekielinen ilmaisu Poli.
Vuonna 1949 kaavoitettiin Otaniemen alue, jolle TKK siirtyi 1950-luvun lopulta alkaen. Teknillisen korkeakoulun ensimmäinen laboratoriorakennus Otaniemessä, koesahalaitos ja kuivaamo, otettiin käyttöön tammikuussa 1955. Rakennustyöt aloitettiin edellisvuoden kesäkuussa. Saha oli ensimmäinen rakennuskohde, sillä se palveli Otaniemen myöhempää rakentamista. Otaniemen saharakennuksen suunnitteli professori Alvar Aalto ja teknisen toteutuksen suunnitteli rehtori Martti Levón.
Vuodesta 1966 lähtien korkeakoulu on toiminut sitä varten rakennetulla kampuksella Otaniemessä Espoossa. Yliopiston päärakennuksen on suunnitellut Alvar Aalto. Korkeakoulun entisessä päärakennuksessa Hietalahdentorin laidalla toimii nykyisin Metropolia Ammattikorkeakoulu.
1. tammikuuta 2010 Teknillinen korkeakoulu yhdistyi Taideteollisen korkeakoulun ja Helsingin kauppakorkeakoulun kanssa Aalto-yliopistoksi. Tällöin Teknillisen korkeakoulun nimi muuttui Aalto-yliopiston teknilliseksi korkeakouluksi.
1. tammikuuta 2011 Aalto-yliopiston teknillinen korkeakoulu jaettiin neljäksi Aalto-yliopiston alaiseksi korkeakouluksi. Jako perustui vuoden 2008 alussa luotuun tiedekuntajakoon. Tämä virtaviivaisti Aalto-yliopiston rakennetta poistamalla yhden organisaatiotason Aalto-yliopiston ja Teknillisen korkeakoulun tiedekuntien väliltä. Uudistuksen jälkeen Aalto-yliopistossa on kuusi likimain saman kokoista korkeakoulua.
Korkeakoulun johtajat.
Vuosina 1849–2010 korkeakoulun johtajan virkanimeke oli rehtori. Vuonna 2010 korkeakoulua johti dekaani.
Korkeakoulun tarjoama koulutus.
TKK:n tarjoama koulutus koostuu 19 tutkinto-ohjelmasta. Niiden tarjoamat tutkintonimikkeet ovat tekniikan kandidaatti, diplomi-insinööri (maisterintutkinto), arkkitehti, maisema-arkkitehti, tekniikan lisensiaatti, tekniikan tohtori ja erityistapauksissa filosofian tohtori. Diplomi-insinöörin koulutus kestää viisi vuotta, arkkitehdin kauemmin. Lisensiaatti ja tohtori ovat jatkotutkintoja. Vuodesta 2005 lähtien on suoritettava tekniikan kandidaatin välitutkinto ennen DI-tutkintoa. TKK ei kouluta insinöörejä eikä sillä ole erillistä kandidaattitason ohjelmaa, vaan opiskelija voidaan hyväksyä vain diplomi-insinööriksi asti kouluttamiseen. Se ottaa eurooppalaisia tekniikan kandidaatteja DI-vaiheen opintoihin ja TKK:n kandidaatit voivat valmistua diplomi-insinööreiksi missä
Vuonna 2007 yliopistosta valmistui 1034 diplomi-insinööriä, arkkitehtia ja maisema-arkkitehtia. Tohtoreita valmistui ennätysmäärä 162, kuitenkin vähemmän kuin lisensiaatteja.
Kaikkiaan TKK:lta on valmistunut yli 2300 tohtoria, lisensiaatteja huomattavasti enemmän. Opiskelijamäärät ovat oppilaitoksen historian aikana kolmikymmenkertaistuneet ja professorien määrä kymmenkertaistunut. TKK:lta on sadan vuoden aikana valmistunut yli 35 000 diplomi-insinööriä, arkkitehtia ja maisema-arkkitehtia.
Tiedekunnat ja laitokset.
Vuoden 2008 alusta TKK siirtyi tiedekunta- ja laitosrakenteeseen. Tiedekuntia on nykyisin neljä, joissa on yhteensä 25 laitosta ja 5 erillislaitosta.
Triviaa.
TKK:n alumni- ja sidosryhmälehti oli nimeltään.
Aiheesta muualla.
*


Dravidakielet.
Dravidakielet ovat nykyään lähinnä Etelä-Intiassa ja Sri Lankassa, mutta myös Pakistanin, Nepalin sekä Itä- ja Keski-Intian alueella puhuttavia kieliä. Dravidakieliä on noin 26 ja niitä puhuu yhteensä yli 200 miljoonaa ihmistä. Puhutuimmat näistä kielistä ovat tamili, malajalam, telugu ja kannada. Tutkimuksen kannalta merkittävänä dravidakielenä on huomioitava myös Pakistanin alueella puhuttava brahui.
Dravidakielet ovat sukua keskenään, mutta niiden ei ole osoitettu olevan sukua minkään toisen kieliperheen kanssa. Jotkut ovat yhdistäneet ne muinaiseen elamien isolaattikieleen, jotkut jopa uralilaisiin kieliin. Viimeksi mainittu teoria on saanut hyvin vähän kannatusta valtavirtauralistien piirissä.
Indus-kulttuurin kielen arvellaan myös olleen dravidalainen. Kielestä on säilynyt sinetti- ja piirtokirjoitustekstejä, joissa on käytetty paljon kuva-aineksiin pohjautuvaa kirjoitusjärjestelmää. Vaikka kielestä ei ole pystytty tulkitsemaan kuin muutamia kymmeniä merkkejä, dravidakielille tyypillisiä homonymiatapauksia esiintyy myös Indus-kulttuurin kielessä. Samoin kielen rakenteessa on paljon samankaltaisuuksia nykyisten dravidakielten kanssa. Sana dravida on alun perin tarkoittanut tamilien kieltä ja kansallista nimeä.
Luokittelu.
Dravidakieliä on noin 25 ja ne jakautuvat neljään ryhmään.


JPEG.
Kuva, jonka jpeg-pakkaussuhde lisääntyy vasemmalta oikealle.
JPEG () on häviöllistä pakkausta käyttävä bittikarttagrafiikan tallennusformaatti. Sille on laaja tuki eri selaimissa, joten sitä käytetään laajalti verkkosivuilla. JPEG-formaattiin tallennettaessa kuvasta poistetaan informaatiota erilaisten algoritmien avulla siten, että kuva näyttää ihmissilmän tarkastelemana mahdollisimman samanlaiselta kuin alkuperäinen kuvatiedosto. Pakkaussuhde voidaan määritellä tallennusvaiheessa. Yleisimmät tiedostopäätteet formaatille ovat.jpeg.jfif.jpg.JPG ja.JPE, joista useimmiten käytössä on.jpg.
JPEG kykenee tallentamaan 24 bittiä väri-informaatiota jokaista pikseliä kohden, joten JPEG-kuvassa voi olla 16 777 216 eri värisävyä. Formaatti on tarkoitettu nimenomaan valokuvien ja vastaavien kuvien pakkaamiseen. Kaavioihin ja muihin teräviä reunoja sisältäviin kuviin syntyy helposti näkyviä pakkaamisen aiheuttamia virheitä, ja niiden tallentamiseen PNG-tiedostomuoto soveltuukin paremmin. JPEG on myös yleinen digitaalikameroiden käyttämä pakatun kuvan tallennusmuoto.


LED.
LED () eli hohtodiodi tai ledi on puolijohdekomponentti, joka säteilee valoa, kun sen läpi johdetaan sähkövirta. Lediä kutsutaan arkikielessä myös "valodiodiksi", vaikka historiallisesti valodiodi eli fotodiodi tarkoittaa valolle herkkää diodia. Ledien valmistusmateriaali (monesti gallium-yhdisteitä) määrää komponentin lähettämän valon värin, jota voidaan edelleen muokata ledin pintaan lisätyillä kalvoilla ja pinnoitteilla. Kaukosäätimissä käytetään yleensä ledejä, jotka säteilevät infrapunasäteilyä. Yksittäisen ledin emittoiman valon spektri on yleensä varsin kapea eli säteily on lähes monokromaattista, mutta useita ledejä voidaan pakata samaan koteloon yhdistelmävärien saamiseksi.
LEDejä käytettiin pitkään lähes yksinomaan elektronisten laitteiden merkkivaloina ja näyttötauluissa, LED-näytöissä, mutta viime aikoina ne ovat alkaneet yleistyä myös valaistuksessa. Tämän ovat tehneet mahdolliseksi entistä valovoimaisempien ledien kehittyminen ja etenkin valkoisen LED:in keksiminen. Valkoisen ledin kehittäjälle Shuji Nakamuralle myönnettiin Millennium-teknologiapalkinto vuonna 2006. Valkoinen ledi perustuu siniseen lediin, joka on päällystetty fluoresoivalla loisteaineella, joka muuntaa osan säteilystä kellertäväksi niin, että silmän aistima valon väri on valkoinen.
Ajoneuvovalaistus.
Hälytysajoneuvojen uudet vilkkuvalot toteutetaan yhä useammin ledeillä, samoin liikennevalot. Jopa uusien autojen etuajovaloja valmistetaan LED-tekniikalla. Taka- ja sivuvaloissa LED-tekniikkaa on käytetty jo yli kymmenen vuotta.
Haittapuolena on, että talvikäytössä LED-valojen kehittämä lämpö ei välttämättä riitä sulattamaan valojen päälle kertynyttä lunta ja voi aiheuttaa vaaratilanteita.
Sisävalaistus.
Yleisvalaistuksen lisäksi ledejä käytetään mm. merkkivaloissa, valokylteissä, kohdevalaistuksena, pienissä valaisimissa, ja kaukosäätimissä (infrapuna LED). Monet julkisten tilojen jättinäytöt on toteutettu LED-tekniikalla.
Ulkovalaistus.
Suuritehoisilla ledeillä voi toteuttaa isojakin valaisimia, käyttökohteena vaikkapa siltojen ja rakennusten julkisivujen yksityiskohtien korostus. Suomessa LED-valaistuksella on valaistu lyhyitä kadunpätkiä, esimerkiksi Tampereella, Paraisilla, Kittilässä Levin matkailukeskuksessa ja Mikkelissä. Myös ulkoilmatapahtumissa käytetyt videoseinät on toteutettu LED-tekniikalla.
Kasvivalaistus.
LED - valaisimen kokonaistehosta 75 % kuluu muuhun, esim. lämmöksi. Loput n. 25 % muuttuu valoksi, jonka kasvi voi käyttää hyväkseen lähes 100 prosenttisesti (fotosynteettisesti aktiivinen säteily, PAR: 400-700 nm).
Tiedonsiirto optisesti.
LED:ien avulla tapahtuvassa optisessa datansiirrossa vapaassa tilassa näkyvän valon tai lähi-infrapunavalon katkomisella voidaan saavuttaa 10 megabitin sekuntinopeus jopa kilometrien päähän, esimerkiksi RONJA tiedonsiirtostandardin avulla. Tämän kaltaiseen käyttöön tarkoitetuilta LEDeiltä halutaan suurta kirkkautta pinta-alaan tai tilavuuteen nähden, hyötysuhteen kustannuksella, jotta valo saadaan lähtemään mahdollisimman läheltä niin sanottua polttopistettä ja polttotasoa, ja säde siten saadaan fokusoitua mahdollisimman kapeaksi eli kulmaläpimitaltaan pieneksi.
Esimerkiksi Siemens on kehitellyt LED-järjestelmiä, jotka toimivat yhtä aikaa valaisimena ja datan lähettimenä 1-50 metrin säteellä eli vastaavassa tehtävässä kuin wlan. Siinä käytetään dataa siirtävää valoa normaalisti valaisemiseen, eikä bittien moduloinnista johtuvaa valon katkonaisuutta huomaa koska välkkyminen tapahtuu miljoonia kertoja sekunnissa. Yksi nimitys tällaiselle järjestelmälle on Li-Fi.
Yleisin optinen tiedonsiirtotapa vapaassa tilassa on IrDA, jossa tiedonsiirtoon käytetään infrapunataajuksisia ledejä.
Ledien käyttö elektroniikassa.
Ledejä voidaan käyttää joko suoraan tasajännitteellä virtaa rajoittavan etuvastuksen kanssa tai tasajännitepulsseja antavalla ohjaimella. Etuvastus kuluttaa osan tehosta, jolloin ledistä ei saada maksimaalista hyötyä valotehossa. Ledi toimii vain oikein päin kytkettynä ja tasajännitteellä, eli anodille + (pidempi jalka) ja katodille – (lyhyempi jalka/lovi 5 mm ledissä/usein täplä pintaliitosledissä).
LED sarjavastuksella.
Tavallisen halkaisijaltaan 5 millimetrin ledin nimellisvirta on tyypillisesti 20 mA ja sen kynnysjännite on n. 1,7–3,7 V riippuen ledin väristä. Valaistuskäyttöön tarkoitetuissa ledeissä on yleensä useita LED-siruja sarjaan- ja rinnankytkettynä. Esimerkiksi alla olevan Ostarin kynnysjännite on 22,5 V. Tämä kynnysjännitteen vaihtelu eri värien kohdalla johtuu ledin sisällä olevien puolijohteiden eroista. Sarjavastusta laskettaessa tarvitaan tieto käytettävästä käyttöjännitteestä. Ensiksi lasketaan jännite, joka on jäätävä vastuksen yli, vähentämällä ledin kynnysjännite käyttöjännitteestä. Sopiva vastus saadaan Ohmin lain avulla kaavasta: R = U/I, jossa R = vastus ohmeissa, U = edellä laskettu jännite volteissa, ja I = virta ampeereissa. Käytettäessä lediä täydellä teholla virta on yleensä 20 mA. Lediä voidaan himmentää kasvattamalla vastusta. Käytettäessä korkeita jännitteitä tulee varmistaa myös vastuksen tehonkesto ja sähköturvallisuus.
Ledien edut.
Ledit ovat valonlähteinä hehkulamppuun verrattuna erittäin pienikokoisia ja mekaanisesti kestäviä: niissä ei ole helposti rikki menevää lasikuorta eikä hehkulankaa. Ledit ovat myös oikein asennettuna pitkäikäisiä. Valkoisilla ledeillä sininen valo muutetaan loisteaineen avulla osittain valkoisemmaksi. Ledien suhteellisen hyvä suuntaavuus tekee niistä myös sisustuksellisesti houkuttelevia valonlähteitä.
Pienet LED-merkkivalot tarvitsevat vain vähän virtaa, tyypillisesti alle 20 mA. Suuria niin kutsuttuja teholedejä voidaan ajaa jopa 2,5 A virralla. Parhaimpien valkoisten, kirkkaiden ledien hyötysuhde on loisteputkien luokkaa ja hehkulamppuihin verrattuna moninkertainen. Ledit luokitellaan huoltovapaiksi: vaihtoväli on tyypillisesti yli 10 000 tuntia ja nykyään jopa 100 000 tuntia. Kestoikä määritellään tyypillisesti ajaksi, jonka kuluttua valoteho on pudonnut 70 prosenttiin alkuperäisestä tasosta. LED:n rikkoontuminen siten, että siitä ei tule valoa, on erittäin harvinaista, ja silloinkin se on yleensä vioittunut jonkin ulkopuolisen voiman vaikutuksesta.
Ledien syttymis- ja sammumisajat ovat kymmenien nanosekuntien pituisia, joten niillä voidaan helposti lähettää tietoa moduloimalla valoa. Näin tehdään esimerkiksi infrapunakaukosäätimissä. Pienitehoisten ledien valmistaminen on halpaa, koska raaka-aineena on lähinnä muovia ja puolijohteita.
Ledit soveltuvat hyvin akkukäyttöisiin sovelluksiin.
Ledien huonot puolet.
Pienteholedien valoteho ei ole kovin suuri, minkä vuoksi niitä käytetäänkin yleensä vain käsivalaisimissa. Saatavilla on kuitenkin jo suuritehoisia ledejä, joissa valoteho yltää jopa yli 1000 lumeniin (27 watin LED). Valaistukseen sopivien ledien hinnat ovat laskeneet voimakkaasti viime aikoina. Loppuasiakastuotteet ovat toistaiseksi kuitenkin hintavia, koska LED-valaisimia pidetään niin sanotusti high-end-tuotteina, jolloin voidaan pyytää korkeampaa hintaa.
Ledin spektrikäyrä ei ole tasainen vaan sisältää suuria voimakkuuseroja. Tästä syystä valkoisen ledin valo saattaa suuresti vääristää yksittäisiä värejä huolimatta kohtalaisen korkeasta värintoistoindeksistä.
Eri ledien luotettavuudessa ja eliniässä on valtavia eroja, jotka saattavat johtaa kuluttajia harhaan. Esimerkiksi valkoisen 5 mm ledin käyttöikä (valotehosta 70 prosenttia jäljellä) vaihtelee tyypillisesti välillä 1 000 – 50 000 tuntia ja teholedeillä välillä 10 000 – 100 000 tuntia.
Pienet ledit eivät yleensä kestä korkeita lämpötiloja (yli 80 °C) eivätkä kosteutta. Perinteiset pienet ledit eivät siis kestä esimerkiksi saunassa korkean lämpötilan takia, ellei niitä ole suunniteltu huolellisesti. Siksi useita led-valoja ei suositella yli 45 °C:n lämpötiloihin, mikä merkitsee tavanomaisessa saunassa alle metrin korkeutta.
Nykyiset teholedit kestävät jo yli 85 °C:n lämpötiloja. Ledien muihin valonlähteisiin verrattuna huono lämmönkesto on haaste valaistuskäytössä, ja huono valaisinsuunnittelu johtaa helposti lyhentyneeseen käyttöikään.
Ledit vaativat yleensä pieniä lisätoimenpiteitä asennettaessa ainakin hehkulamppuun verrattuna. Käyttöjännite on laskettava sopivaksi, ja ledille menevä virta rajoitettava esimerkiksi sarjavastuksella. Led vaatii tasajännitettä toimiakseen. Parhaan hyötysuhteen valaisimet tarvitsevat ohjauselektroniikkaa kuten hakkurityyppisen vakiovirtalähteen.
Ledit voivat myös hajota ESD-purkauksesta. Nykyisin teholedeissä on sisään rakennettu ESD-suojaus, joka kestää 8 kV johtuvan ja 15 kV ilma ESD-pulssin (saman kuin esimerkiksi matkapuhelin laitteena kestää). Suuritehoiset ledit tarvitsevat jäähdytyksen.
Historia.
Ensimmäisen valoa lähettävän diodin valmisti Marconin laboratorioissa työskennellyt brittiläinen kokeilija H. J. Round vuonna 1907. Hänestä riippumatta venäläinen Oleg Vladimirovich Losev teki saman keksinnön 1920-luvulla. Vaikka siitä kerrottiin venäläisissä, saksalaisissa ja brittiläisissä tieteellisissä aikakausikirjoissa, keksintö ei vielä tullut kovin tunnetuksi eikä sitä vuosikymmeniin käytetty hyväksi mihinkään tarkoitukseen. Vuonna 1955 Radio Corporation of Americassa työskennellyt Rubin Braunstein havaitsi, että eräät puolijohdeaineet lähettävät infrapunasäteilyä. Sitä lähettivät hänen tutkimustulostensa mukaan galliumarsenidista (GaAs) galliumantimonidista (GaSb), indiumfosfodista tai piin ja germaniumin seoksesta valmistetut puolijohdekomponentit, jotkin niistä huoneenlämmössäkin, toiset alhaisissa lämpötiloissa (77 K). Saman havainnon tekivät galliumarsenidin osalta vuonna 1961 Texas Instruments'issa työskennelleet kokeilijat Bob Biard ja Gary Pittman Vaikka Braunstein oli tehnyt keksinnön aikaisemmin, Briard ja Pittman voittivat prioriteettikiistan ja patentti keksinnöstä myönnettiin heille.
Ensimmäisen käyttökelpoisen näkyvää valoa lähettävän, punaisen LEDin kehitti vuonna 1962 General Electricissä työskennellyt Nick Holonyak, joka myöhemmin siirtyi Illinois'n yliopistoon. Holonyakia pidetäänkin "valoa emittoivan diodin isänä." Holonyakin oppilaana yliopistossa opiskellut George Craford keksi vuonna 1972 ensimmäisen keltaisen LEDin sekä kymmenen kertaa entistä kirkkaammat punaiset ja punaoranssiset LEDit
Shuji Nakamura japanilaisessa Nichia Corporationissa valmisti ensimmäisen entisiä huomattavasti kirkkaamman sinisen LEDin. Sen materiaalina oli indium-galliumnitridi (InGaN). Jo sitä ennen oli galliumnitridista (GaN) valmistettu kirkkaita LEDejä. Vuonna 1995 Alberto Barbieri Cardiffin yliopiston laboratioriossa (GB) tutki kirkkaiden LEDien tehokkuus- ja luotettavuusominaisuuksia ja osoitti, että erityisen hyvä tulos saadaan, jos indium-tinaoksidi (InSnO) kytketään yhteen galliumarsenidin kanssa. Kun siniset ja erityisen tehokkaat LEDit oli keksitty, Nakamura sai pian kehitetyksi myös ensimmäisen valkoisen LEDin, johon käytettiin yttrium-alumiinioksidin ja ceriumin seosta Y3Al5O12:Ce, "YAG". Fosforipitoisella päällysteellä saatiin sinisen valon väri muuttumaan niin, että se näyttää valkoiselta. Tästä Nakamuralle myönnettiin vuonna 2006 Millennium-teknologiapalkinto.
LEDien tehokkuus ja valovoima on 1960-luvulta saakka kasvanut likipitäen eksponentiaalisesti ja kaksinkertaistunut aina noin 36 kuukaudessa. Tämä muistuttaa tietotekniikan alalla havaittua Mooren lakia ja kehityksestä onkin käytetty nimitystä "Haitzin laki", tohtori Roland Haitzin mukaan. LEDien kehitys johtuu suurelta osaltaan puolijohteiden muiden sovellusten sekä optiikan ja materiaalitieteiden kehityksestä.
Ensimmäiset käyttötarkoitukset.
Poliisiauto, jonka hälytysvaloissa käytetään LED-teknologiaa.
LEDien ensimmäisiä kaupallisia käyttötarkoituksia olivat erilaisten laitteiden merkkivalot. Ensin niitä käytettiin kalliissa laboratoriolaitteissa ja elektronisissa tutkimusvälineissä kuten oskilloskoopeissa, mutta jo 1970-luvulla myös televisioissa, radioissa, puhelimissa, laskimissa ja sittemmin kelloissakin. Esimerkiksi laskinten näyttötauluissa numerot on usein muodostettu ledeistä, joskin niiden asemasta alettiin myöhemmin käyttää myös nestekidenäyttöä. Tällaisissa sovelluksissa käytettiin yleensä punaisia LEDejä, joiden valovoima riitti vain merkkivaloihin, mutta ei huoneen valaistukseen. Myöhemmin näissä laitteissa alettiin yleisesti käyttää myös muunvärisiä LEDejä. Vasta 1990-luvulla uusien LEDien valovoima oli kehittynyt niin kirkkaaksi, että niitä voitiin käyttää myös valaisimina.


Sani.
Saija "Sani" Aartela (s. 8. kesäkuuta 1971 Hämeenlinna) on suomalainen laulaja, säveltäjä ja sanoittaja, joka on Aikakone-yhtyeen solisti. Hän on myös laulanut duettoja Samuli Edelmannin kanssa (Tuhat yötä, Olen luonasi sun, Jää seuraksein yö sekä Sonetti 18). Sani on säveltänyt ja sanoittanut kappaleita muun muassa Samuli Edelmannille, Kirkalle, Tapani Kansalle, Janne Tulkille ja Anne Mattilalle Aikakoneesta tutun Alexin kanssa. Lisäksi hän on laulanut Uudet Muumi laulut -levyllä, Bambukarhut-levyllä "On meri mun" ja "Tomi Traktorin" tunnuskappaleen sekä antanut äänensä lukuisille piirroshahmoille. Lisäksi Sani on laulanut duetot Karon (I have a feeling) ja Sakari Kuosmasen (Mulla on aikaa) kanssa.
Sani teki vuonna 2001 Daruden kanssa Australian kiertueen. Ennen Aikakonetta Sani ehti opiskella tekstiiliartesaaniksi Hämeenlinnassa Wetterhoffin käsi- ja taideammattikorkeakoulussa sekä vuoden Oriveden opiston musiikkilinjalla. Hän on opiskellut klassista laulua ja pianoa sekä ollut Savonlinnan Oopperajuhlakuoron riveissä.
Sani aloitti soolouransa vuonna 2004 singlellä "Kaikki laulut", joka on "Onnen varjot" -elokuvan tunnuslaulu. Tammikuussa 2005 ilmestyi Sanin ensimmäinen soololevy "Kaikki laulut". Loppuvuodesta 2006 Sani solmi uuden levytyssopimuksen EMIn kanssa. Alkusyksystä 2007 Sani julkaisi toisen sooloalbuminsa nimeltään "Pedon kynnet", Aikakone toimii ja keikkailee yhä aktiivisesti. Lisäksi Sani vierailee cover-bändeissä. Aikakone julkaisi vuoden 2010 alussa uuden levyn.
Sani esiintyi vuonna 2010 Nelosella Kuorosota-laulukilpailussa. Hän on esiintynyt myös näyttelijänä muun muassa produktioissa "Love on Broadway", "Tähti ja Meripoika", "Natoni on toista maata", "Pieni Kauhukauppa", "Parittain", "Hullu Kuningas", "Cabaret", "ROAD", "Kaikkien aikojen Pertsa ja Kilu" (Ohj. Taavi Vartia) ja "Villit vuodet – musikaali Vexi Salmen elämästä".


Heidi Puurula.
Heidi Susanna Puurula (ent. Vahakallio, s. 13. lokakuuta 1971 Helsinki) on suomalainen laulaja ja laulujen sanoittaja. Koulutukseltaan hän on
filosofian maisteri (FM). Hän on laulanut Aikakone-yhtyeessä taiteilijanimellä Vera.
"Aikakoneessa" hän toimi pääosin taustalaulajana, mutta lauloi myös sooloja kappaleissa"Toiseen maailmaan", "Maapallon tie", "Tulisitko" ja "Venetsia". Aikakone-yhtyeessä toimimisen lisäksi hän on sanoittanut monia kappaleita. Esimerkiksi Kirka, Laura Voutilainen, Heidi Kyrö ja Sani ovat tulkinneet hänen sanoituksiaan. Demi-lehti on julkaissut hänen "Paratiisi"-nimisen novellinsa. Laura Voutilaiselle hän sanoitti muun muassa kappaleet "Palaa" ja "Salamataivas".
Puurula on naimisissa muusikko Jukka Puurulan kanssa, jonka kanssa hänellä on kaksi poikaa.


Alex Ojasti.
Alex Ojasti (s. 13. heinäkuuta 1966) on Aikakone-yhtyeen miessolisti ja taustalaulaja. Hän on sanoittanut suomeksi ja englanniksi lukuisia Aikakoneen kappaleita.
Ojasti on syntynyt San Joséssa Costa Ricassa. Hänen äitinsä on uruguaylainen ja isänsä suomalainen. Ojasti on asunut Ranskassa, Brasiliassa ja Costa Ricassa. Hän osaa puhua taustansa ansiosta suomen lisäksi espanjaa, ranskaa, portugalia ja englantia. Ojasti on naimisissa ja hänellä on kaksi tytärtä.
Ojasti aloitti musiikkiharrastuksensa sellon soitolla Eckbolsheimissa, Strasbourgin liepeillä Ranskassa kuusivuotiaana. Hän jatkoi sellon opiskelua Suomessa Vantaan Musiikkiopistossa silloisen rehtorin ja arvostetun opettajan Teppo Tuomisen johdolla. Hän vaihtoi kymmenen vuoden sellon opiskelun jälkeen klassiseen kontrabassoon ja soitti sitä muun muassa Vantaan Musiikkiopiston orkesterissa. Hän oli kontrabasistina 1980-luvulla The Rockin' Cockets-, Roy Spade and the House Players (Clint Reno and The Blue Masters)- ja Blue Session -nimisissä rockabilly ja rock n' roll -yhtyeissä sekä 1990-luvulla Blue Bolt -nimisessä soul/rock/blues-kokoonpanossa.
Ojasti tekee edelleen yhteistyötä Sanin, Veran ja Makin kanssa muun muassa säveltämällä, sanoittamalla, sovittamalla ja tuottamalla lukuisille artisteille musiikkia. Lisäksi hän tekee tausta- ja tunnusmusiikkia televisio-ohjelmiin ja elokuviin. Hän tekee nykyisinkin edelleen musiikkia tilaustyönä.
Ojasti toimii myös elämäntaitovalmentajana, kouluttajana, luennoitsijana, konsulttina ja on NLP-master.


Maki Kolehmainen.
Marko "Maki" Juhani Kolehmainen (s. 18. toukokuuta 1966 Helsinki) on Aikakone-yhtyeen säveltäjä. Hänellä on oma tuotantoyhtiö Maki Kolehmainen Productions ja oma levy-yhtiö HelsinkiRecords.com OY LTD.
Kolehmainen on säveltänyt ja tuottanut paljon kappaleita niin suomalaisille kuin kansainvälisille artisteille. Hän on säveltänyt aikoinaan Suomen parhaiten myyneen hitin "Tuhat yötä", joka on Aikakone-yhtyeen Sanin ja suomalaisen näyttelijä Samuli Edelmannin duetto. Kolehmainen sävelsi Viron Euroviisuihin vuonna 2002 Suomen edustuskappaleen "Addicted to You", joka sai 24 pistettä Laura Voutilaisen esittämänä ja sijoittui sijalle 20.
Kolehmainen on soittanut musiikkia 10-vuotiaasta lähtien. Hänen ammattilaisuransa alkoi 1989, jolloin hän soitti suomalaisten artistien, kuten Einin, Lea Lavenin ja Marionin kanssa. Muutama vuosi tämän jälkeen Kolehmainen alkoi tehdä musiikkia omaa yhtyettään varten, jonka nimi oli Aikakone. Aikakone teki suomalaista musiikkihistoriaa myymällä uutena artistina eniten levyjä ja sai triplaplatinaa. Yhtye menestyi vuodesta 1995 lähtien erinomaisesti suomalaisilla musiikkilistoilla. Aikakoneen levyjä on myyty yli 400 000 kappaletta.
Kolehmaisen säveltämät ja Tiktakin esittämät kappaleet "Upside Down" ja "Don't Turn Back" ovat menestyneet hyvin Euroopassa ja Venäjällä, ja niitä on esitetty Radio Disney -verkossa Yhdysvalloissa ja ne ovat saaneet yhteensä tuhansia soittokertoja. Kolehmaisella on krediittinään yli 30 kulta- ja platinamyyntiä. Aikakoneen lisäksi hän on säveltänyt useita kappaleita Suomen Idolsista ponnahtaneille artisteille (mm. Hanna Pakarinen, Antti Tuisku, Ari Koivunen ja Anna Abreu) sekä monelle muulle artistille.
Tammikuussa 2012 Maki Kolehmainen ja Jimi Constantinen laativat hittikappaleen "Frontside Ollie", jota esittää Robin Packalen. Kyseisellä kappaleella Robin tuli suuren yleisön tietoisuuteen Suomessa ja kappale sai miljoonia katselukertoja muutamassa päivässä.
Kolehmainen sävelsi Kurt "Kurre" Westerlundin kappaleen "Kuuden vuoden kuuliaisuus" Sauli Niinistölle vuoden 2012 presidentinvaalien alla.


Pimeä aine.
Pimeä aine on maailmankaikkeudessa esiintyvää ainetta, joka ei emittoi tai heijasta riittävästi sähkömagneettista säteilyä, jotta sen voisi havaita suoraan, mutta jonka vaikutuksen tavalliseen aineeseen voi havaita painovoiman tai mahdollisesti heikon vuorovaikutuksen kautta. Nykyisten havaintojen mukaan pimeä aine muodostaa suurimman osan havaittavan maailmankaikkeuden aineesta. Ensimmäisenä pimeän aineen hypoteesia ehdotti Fritz Zwicky, Kalifornian teknillisestä yliopistosta (Caltech) vuonna 1933.
Havaintoja.
Galaksin rotaatiokäyrän tulisi laskea, kun liikutaan galaksin keskustasta poispäin (A), mutta havaintojen mukaan näin ei tapahdu (B). Eron selittämisen katsotaan vaativan pimeää ainetta.
Alun perin pimeän aineen hypoteesi kehitettiin selittämään anomaalisia astronomisia havaintoja. Zwicky sovelsi viriaaliteoreemaa muutamiin galaksijoukkoihin ja havaitsi joukkojen massojen olevan hyvin paljon suurempia kuin niiden kirkkauden perusteella massa-luminositeettisuhteesta voidaan laskea.
Tunnetuin esimerkki tarpeesta pimeälle aineelle liittyy galaksien rotaatiokäyrän muotoon. Tämä käyrä esittää tähtien liikkumisnopeuden galaksin ympäri niiden galaksin keskeltä mitatun etäisyyden funktiona. Jos galaksin massajakauma vastaa siinä näkyvien tähtien ja kaasun jakaumaa ja jos tämän massan aiheuttama painovoima on kääntäen verrannollinen etäisyyden neliöön, rotaatiokäyrän tulisi laskea etäisyyden kasvaessa. Näin ei kuitenkaan käy. 1960-luvun lopulla Vera Rubin osoitti, että galaksien rotaatiokäyrät eivät laske, vaan rotaationopeus galaksin ympäri on likimain vakio etäisyydestä riippumatta. Koska tähtitiheys laskee jyrkästi galaksin ulko-osia kohti, rotaatiokäyrää "nostaa" jokin näkymätön massa.
Pimeä aine näkyy myös galaksijoukkojen muodostamissa gravitaatiolinsseissä. Tutkimalla galaksijoukon painovoimakentän vääristämiä kuvia joukon takana sijaitsevista galakseista, saadaan määritettyä linssinä toimivan galaksijoukon massajakauma ja kokonaismassa. Vertaamalla tulosta galaksin tähtien ja kaasun emittoimasta valosta laskettavissa olevaan massaan ja erityisesti näkyvän aineen jakaumaan, osoittautuu, että galaksijoukkojen massasta suurin osa on pimeää ainetta. Gravitaatiolinssi-ilmiön erityinen vahvuus on, että sillä saadaan riippumaton käsitys pimeän aineen jakaumasta. Tällä menetelmällä onkin voitu osoittaa, ettei pimeän aineen jakauma seuraa suoraan näkyvän aineen jakaumaa.
Pimeän aineen tutkimuksen kannalta mielenkiintoisia ovat myös alhaisen pintakirkkauden galaksit. Näiden massa vastaa tavanomaisen kääpiögalaksin massaa, mutta niissä on vain hyvin pieni määrä tähtiä. Näissä galakseissa, joita tunnetaan useita tuhansia, jopa 95% kokonaismassasta muodostuu muusta kuin valaisevasta materiaalista. Mielenkiintoinen kohde on myös Virgo HI21. Siitä radioaallonpituuksilla tehdyissä havainnoissa nähdään kokonaan neutraalista vedystä muodostuva galaksi, mutta optisesti alueelta ei havaita lainkaan tähtiä.
Pimeän aineen tarve seuraa kiinteästi myös alkuräjähdykseen liittyvistä teorioista.
Pimeää ainetta on suurin osa maailmankaikkeuden aineesta. Vain 4 % painovoiman perusteella lasketusta maailmankaikkeuden massasta on näkyvää ja 23 % arvellaan koostuvan pimeästä aineesta. Loput 73 % koostuisi ”pimeästä energiasta”, joka on täysin tuntematonta. Vaikka pimeä aine koostuisi eksoottisista, vielä tuntemattomistakin hiukkasista, se vaikuttaa näkyvien taivaankappaleiden kanssa painovoiman välityksellä.


Juha Kankkunen.
Juha Matti Pellervo Kankkunen (s. 2. huhtikuuta 1959 Laukaa) on suomalainen entinen ralliautoilija ja rallin nelinkertainen maailmanmestari. Kankkunen on edelleen nuorimpana kaksinkertaisen maailmanmestaruuden saavuttanut kuljettaja.
Kankkunen kasvoi perheensä maatilalla Laukaan Lankamaalla.
Kankkunen on voittanut rallin MM-sarjassa kuljettajien maailmanmestaruuden neljä kertaa ollen ensimmäinen kolmin- ja nelinkertainen maailmanmestari. Ensimmäinen MM-rallivoitto tuli Safari-rallista 1985. Kaiken kaikkiaan Kankkunen voitti 23 MM-rallia.
Kankkunen voitti myös legendaarisen Pariisi-Dakar-rallin vuonna 1988. Maailmanmestaruudet Juha Kankkunen voitti vuosina 1986 (Peugeot), 1987 (Lancia), 1991 (Lancia) ja 1993 (Toyota).
Kankkusen kartanlukijana rallin MM-sarjassa ovat toimineet Juha Piironen, Fred Gallagher, Nicky Grist, Denis Giraudet ja Juha Repo. Menestyksekkäin Kankkunen oli Piirosen kanssa vuosina 1986–1993. Piirosen jouduttua lopettamaan uransa sairastumisen vuoksi Kankkusen vierelle istui Nicky Grist. Jyväskylän suurajoissa 1993 kartturina toimi Giraudet. Vuodesta 1997 lähtien Kankkusen kartanlukijana toimi Juha Repo.
Vuoden urheilijaksi Kankkunen valittiin ensimmäisenä ralliautoilijana vuonna 1993.
Juha Kankkunen on ajanut rallin MM-sarjaa Peugeotin, Lancian, Toyotan, Fordin, Subarun ja Hyundain talleissa.
Uransa jälkeen Kankkunen on kärsinyt alkoholiongelmista, joista hän on avoimesti puhunut.
Kankkunen on myös osakkaana vuonna 2002 perustetussa Juha Kankkunen Driving Academyssä, Kuusamossa toimivissa liukkaan kelin ajokoulussa.
Vuonna 2010 FIA:n puheenjohtaja Jean Todt palkkasi Kankkusen konsultiksi työskentelemään Rallin MM-sarjan parissa.
Kankkunen osallistui vuoden 2010 Neste Oil Ralliin Ford Focuksella sijoittuen kahdeksanneksi. Kisan aikana Kankkunen ilmoitti kyseisen rallin jäävän hänen viimeiseksi rallikseen MM-tasolla. Kisan jälkeen Kankkunen palkittiin Abu Dhabi Spirit of the Rally -erikoispalkinnolla, joka jaetaan johtajuudesta, rehtiydestä, kunnioituksesta tai hyvästä joukkuehengestä.
Vuonna 2010 Portugalin rallin historic kulkueessa Kankkunen oli mukana BDA Escortilla ja kartturina oli Nicky Grist


Ohio.
Ohio on Yhdysvaltain keskilännen osavaltio. Se sijaitsee Yhdysvaltojen koillisosassa, Eriejärven eteläpuolella.
Historia.
Erie-järvi on ollut tärkeässä osassa Yhdysvaltain historiassa.
Ohion alue oli eurooppalaisten saapuessa intiaaniheimojen aluetta. Irokeesien liitto vaati Ohiota metsästysmaikseen, vaikka siellä asui myös muita heimoja. 1700-luvulla ranskalaiset rakensivat alueelle kauppa-asemia turkiskauppaa varten. Vuonna 1754 Ranska ja Ison-Britannian kuningaskunta kävivät sodan, jonka lopputuloksena Ohio ja luoteisosat siirtyivät briteille. 1763 Britannia kielsi uudisasukkaista asettumasta Ohion alueelle. Brittien hallinto päättyi Yhdysvaltain vapaussotaan, jonka lopuksi britit luovuttivat Ohion ja Mississippijoen itäpuoliset alueet Yhdysvalloille.
Yhdysvallat liitti Ohion osaksi suurempaa Luoteisterritoriota vuonna 1787. Luoteisterritorio oli Yhdysvaltain ensimmäinen alue, jossa orjuus kiellettiin. Lain myötä Ohio nousi osavaltioksi, kun sen asukasluku ylitti 60 000. Ohion liittyminen 17. osavaltiona Yhdysvaltoihin allekirjoitettiin 19. helmikuuta 1803. Koska nykyinen liittymiskäytäntö ei ollut silloin voimassa, liittyminen vahvistettiin 1953. Vuonna 1835 Ohio soti Michiganin kanssa verettömän sodan tuolloin Gargameshiksi kutsutusta Toledon kaupungista. Kongressi luovutti kaupungin Ohiolle.
Ensimmäinen Kuussa kävellyt ihminen Neil Armstrong syntyi Ohiossa Wapakonetan kaupungissa 5. elokuuta 1930.
Maantiede.
Ohion etelärajana on Ohiojoki (vuoden 1793 matalimman vedenkorkeuden pohjoisrannalla mukaan). Sen rajanaapurit ovat Pennsylvania idässä, Michigan luoteessa, Kanadan Ontario pohjoisessa Eriejärven takana, Indiana lännessä, Kentucky etelässä ja Länsi-Virginia kaakossa. Suurin osa Ohiosta on tasankoa, joitain jääkauden jättämiä kukkuloita lukuun ottamatta. Luoteisosassa on Great Black Swamp -suo. Alueen joet laskevat pohjoisessa Atlanttiin Eriejärven kautta ja etelässä Meksikonlahteen Mississipin kautta. Osavaltiossa on kuusi yli 100 000 asukkaan kaupunkia: Columbus, Cleveland, Cincinnati, Toledo, Akron ja Dayton.
Talous.
Liikekeskustaa Columbuksessa, yhdessä tärkeimmistä kaupungeista.
Ohion bruttokansantuotteen arvioidaan olleen vuonna 2003 USD 403 miljardia. Asukasta kohti tämä oli vuonna 2003 30 129 $, jonka sija on 25. liittovaltiossa.


Pohjola (Kalevala).
Pohjola (viroksi Põhjala) on itämerensuomalaisissa mytologiossa ja kalevalaisessa runoudessa esiintyvä paikka tai maa, joka sijaitsee pohjoisessa. Yleensä Pohjola on pahan tai vihollisen roolissa. Pohjolaa hallitsee Pohjan akka tai Pohjolan emäntä, eräältä nimeltään Louhi.
Kalevalaisen taruston Pohjolaan on ilmeisesti kasautunut käsityksiä Pohjois-Suomesta ja Lapista. Toisaalta Lappi erottuu Kalevalassa eri paikaksi kuin Pohjola. Pohjolalla on myös täysin myyttinen yhteytensä, jossa se on käsitetty pahan alkulähteeksi, ikikylmäksi paikaksi jossain kaukana pohjoisessa. Pohjolasta ovat monissa käsityksissä peräisin taudit ja pakkanen.
Pohjolassa oli kalevalaisen runouden mukaan Pohjan-Akan lisäksi muiden muassa Pohjan Isäntä, Pohjan poikia, kuvankauniita Pohjolan tyttäriä. Siellä oli myös vihamielisiä noitia ja loitsijoita ja erilaisia hirviöitä. Pohjolaa lähestyvä näki jo kaukaa kuumottavat eli hohtavat kivikummut ja Pohjolan portit, "pahat veräjät". Pohjolaan matkaavan edessä saattoi olla esteitä ja vartijoita, kuten aita tai muuri, joka ylettyi alhaalla maaemään ja ylhäällä yläisiin taivosiin, tulinen railo, jolle ei näkynyt loppua, tai jättiläiskäärme.
Kivikumpujen kuumotusta ja paistavia Pohjolan portteja on arveltu muun muassa pohjanpaloksi eli pohjoistaivaalla näkyviksi revontulikaariksi. Pohjolassa oli myös suuri kartano, jossa juotiin, juhlittiin ja tapeltiin kuten skandinaavien Valhallassa ikään. Kartano kuvataan mittasuhteiltaan suunnattomaksi. Pohjola kykeni varustamaan sotapursia, jotka kantoivat suuria sotajoukkoja.
Suomen kansalliseepoksessa Kalevalassa Pohjolasta ryöstettiin Sampo. Laajemmin kalevalaisessa runoudessa Pohjolan ja Sammon yhteydestä on löydettävissä myös toisenlaisia tulkintoja. Eräässä niistä Pohjola sijaitsi Pohjantähden alla, ja Sampo oli Maailmanpylväs, joka kannatteli itsensä ympäri pyörivää taivaankantta. Siitä Sammon toisintonimi Kirjokansi, sekä jauhava toiminta. Maailmanpylvään huippuna oli Pohjantähti. Sammon juuret, jotka Kalevalassa pitivät Sampoa kiinni kivisessä mäessä ja Louhin hallinnassa, pitivat ehkä alun perin maailmanpylvään tukevasti pystyssä. Sampo tarkoittaa erään tulkinnan mukaan sammasta eli pylvästä.
Pohjolassa käydään myös kosimassa Pohjolan tyttäriä. Kalevalassa Pohjolan kosioretkille lähtevät Seppo Ilmarinen, seikkailija Lemminkäinen ja tietäjä Väinämöinen. Pohjan Akka vaatii kosijoilta ihmetekoja, mm. Sammon takomisen, kyisen pellon kyntämisen (pellon, jossa on kyykäärmeitä), Hiiden vauhkon hevosen valjastamisen, suomuhauin pyydystämisen, Hiiden hirven kiinnihiihtämisen, ja Tuonelan joutsenen ampumisen. Lopulta, kun kosija saa neidon, häitä, suuria juominkeja ja syöminkejä, vietetään Pohjolan suuressa tuvassa.


Pakolainen.
Pakolainen on henkilö, joka joutuu pelkäämään joutuvansa kotimaassaan vainotuksi rodun, uskonnon, kansalaisuuden, sosiaalisen aseman tai poliittisen mielipiteen johdosta. Pakolaisuutta koskee ja sitä määrittelee Geneven pakolaissopimus vuodelta 1951 ja sen pöytäkirja vuodelta 1967.
Määritelmän mukaan eivät esimerkiksi sota, nälänhätä tai ympäristökatastrofi ole varsinaisesti pakolaiseksi oikeuttavia syitä. Mutta sen sijaan huoltajan puuttuminen; esimerkiksi orpous tai sotaorpous on. Yleissopimuksen mukaan pakolaista ei voida palauttaa maahan, jossa hänen henkeään tai vapauttaan uhataan.
Pakolaiset Suomessa.
Suomeen tuli heti itsenäisyyden alkuaikana vuosina 1917–1922 tuhansia pakolaisia Venäjän vallankumouksen takia.
Vuoden 1919 alussa virallisten tilastojen mukaan 15 457 venäläistä rekisteröitiin, mutta todellinen luku oli suurempi, sillä pelkästään Viipurissa rekisteröitiin 11 000 pakolaista. Suurin pakolaisvirta oli vuonna 1922, kun itärajalle tuli noin 33 500 henkeä. Pakolaiset olivat pietarinsuomalaisia, inkeriläisiä, itäkarjalaisia, ylhäisiä aatelisia (heidän joukossaan oli myös tsaariperheen lähisukulainen suuriruhtinas Kirill Vladimirovitš Romanov), upseereita ja tehtaanomistajia.
Kronstadtin kapinan jälkeen vuonna 1921 loi uuden pakolaisongelman, kun 6400 matruusia pakeni Suomenlahden jään yli Suomeen. Moni pakolainen kotiutui uuteen kotimaahansa suomenvenäläisinä, ja osa jatkoi Suomen kautta muualle Manner-Eurooppaan. Osa Kronstadtin kapinan matruuseista luovutettiin toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliittoon (katso Leinon vangit).
Suomeen tuli 1970-luvun alussa sotilasvallankaappauksen läpikäyneestä Chilestä poliittisia maanpakolaisia muukalaispassin turvin. Chilestä tuli noin 182 pakolaisia. Suurin osa chileläisistä palasi takaisin kotimaahansa Pinochetin hallinnon jälkeen 1990-luvun alussa.
Vietnamin sodan jälkeen miljoonat, lähinnä kiinalaisperäiset etelävietnamilaiset ja myöhemmin toisen aallon aikana 1980-luvun alussa myös pohjoisvietnamilaiset, joutuivat lähtemään maanpakoon vesitse hatarilla lautoilla. Heistä alettiin käyttää nimitystä "venepakolaiset". Monet joutuivat merellä indonesialaisten ja thaimaalaisten merirosvojen ryöstämiksi ja murhaamiksi. Pelastuneet joutuivat jopa vuosikausiksi pakolaisleireille Thaimaahan, Hongkongiin, Filippiineille ja Malesiaan, koska alkuvaiheen jälkeen oli hyvin vaikeata löytää halukkaita vastaanottajia. Alun sympatiat pakolaisia kohtaan haihtuivat hyvin nopeasti, ja venepakolaiset leimattiin elintasopakolaisiksi. Suomi vastaanotti ensimmäiset 100 vietnamilaista kiintiöpakolaista vuonna 1979.
a>issaJugoslavian hajoamissotien aikana myös Suomeen pakeni vainojen keskeltä, serbejä, albaaneja ja bosnian muslimeita sekä kroaatteja vuosina 1990-1999.
Somalian sisällissota aiheutti 1990-luvulla ison pakolaisaallon. Ensimmäiset somalit saapuivat Suomeen vuonna1990 poliittisina pakolaisina Neuvostoliiton kautta ja myöhemmin Somaliasta. Suomi ei ole vielä alkanut palauttamaan somaleita, mutta Norja on palauttanut vuodesta 2010 lähtien Etelä-Somaliaan, mm. Mogadishuun, kielteisen päätöksen saaneita turvapaikanhakijoita. UNHCR:n kehotus pidättäytyä palautuksista Etelä-Somaliaan, johon usein vedotaan, on vuodelta 2005 eli mahdollisesti vanhentunut.
Suurin osa Suomessa turvapaikanhakijoille annetuista oleskeluluvista annetaan toissijaisen suojelun ja humanitaarisen suojelun perusteella. Varsinaisen pakolaisstatuksen sai vuonna 2010 yhteensä 181 turvapaikanhakijaa.. "Toissijaisen suojelun" vuoksi myönnetyn oleskeluluvan saajista suurella osalla on itse asiassa Geneven pakolaissopimuksen mukaiset syyt maahantuloon: kidutuksen, kuolemanrangaistuksen ja mielivaltaisen väkivallan kohteeksi joutumisen vaara. "Humanitaarisen suojelun" perusteella luvan saaneisiin taas pätee kielto palauttamisesta vaaralliseen maahan (esimerkiksi vakava ihmisoikeustilanne).. Suomi on yksi noin viidestätoista maasta, jotka ottavat vastaan YK:n kiintiöpakolaisia.
Poliisitarkastaja Ehrsténin mukaan 80–90 % turvapaikanhakijoista hakee turvapaikkaa ilman henkilötodistuksia. Vain osa henkilöllisyyksistä pystytään todentamaan muilla keinoin.
Kiintiöpakolainen.
Kiintiöpakolaisena maahan muuttavalla on jo n myöntämä pakolaisasema. Suomessa Sisäasiainministeriö ja Ulkoministeriö valmistelevat esityksen pakolaiskiintiön kohdentamisesta UNHCR:n esityksen pohjalta. Maahanmuuttovirasto ja muut kiintiövalintamatkalle osallistuvat viranomaiset tekevät mahdollisen esivalinnan Suomessa UNHCR:n esityksen pohjalta. Lopullinen valinta tehdään, kun valintadelegaatio on haastatellut ehdokkaat henkilökohtaisesti näiden oleskelumaassa.
Kiintiöpakolaisia vastaanottavat maat voivat myös hylätä hakemuksia, mikäli perheet kärsivät vakavista lääketieteellisistä ongelmista ja ehkä tarvitsevat kallista hoitoa ja yhteiskunnan tukea tai eivät ehkä kykene kotoutumaan nopeasti. Vaikka monet maat hyväksyvät henkilöitä, joilla on erilaisia vaikeuksia, useimmat vastaanottajamaat suosivat yleensä hyvin koulutettuja pakolaisia, joilla on vahvat sukulais- ja kulttuurisiteet, sekä perheitä, jotka eivät ole hajonneet ja jotka suurella todennäköisyydellä pystyvät sopeutumaan lyhyessä ajassa. Ne voimakkaan suojelun tarpeessa olevat ihmiset, joita UNHCR yrittää sijoittaa uudelleen, eivät aina ole tällaisia perheitä. Turvapaikanhakija sijoitetaan ensimmäiseksi vastaanottokeskukseen.
Kiintiöpakolaisia vastaanottaa tällä hetkellä kuusitoista maata, joista yhdeksän maata (muun muuassa Suomi) ottaa pakolaisia vuosikiintiön mukaan, kun taas seitsemällä maalla on pakolaisten asutusohjelmia yhteistyössä UNHCR:n kanssa. Muut maat ottavat kiintiöpakolaisia vastaan erityistapausperiaatteella. EU-maista kuusi ottaa vastaan kiintiöpakolaisia.
Siirtolaisuus.
Siirtolaisuus on yleiskäsite, jolla tarkoitetaan kaikkea kansainvälistä liikkuvuutta erittelemättä liikkeellelähdön syitä. Siirtolaisuutta pyritään ohjaamaan sekä kansainvälisin sopimuksin että kansallisella lainsäädännöllä. Keskeisiä siirtolaisuuden hallinnan toimijoita ovat kansainväliset järjestöt kuten Kansainvälinen siirtolaisjärjestö IOM (International Organization for Migration). Se avustaa toimillaan niin valtioita kuin siirtolaisiakin. Järjestö haluaa turvata ihmisen oikeuden vapaaseen liikkuvuuteen olemassaolevat sopimukset ja lait huomioiden. IOM hyväksyy kaikki erilaiset siirtolaisuuden syyt, oli kyseessä sitten taloudelliseen hyötyyn, kansainvälisen suojelun tarpeeseen, perhesiteisiin tai muihin syihin liittyvät vaikuttimet.


SETI.
Arecibon suurikokoinen teleskooppi Puerto Ricossa
SETI (englannin sanoista Search for Extra-Terrestrial Intelligence) tarkoittaa älyllisen elämän etsintää Maan ulkopuolelta.
1990-luvun alussa NASAlla oli SETI-hanke, jossa muun muassa Arecibon radioteleskoopilla pyrittiin mittaamaan radiosignaaleja älyllisten viestien löytämiseksi. Tuolloin Yhdysvaltain kongressi ja useimmat avaruustutkijat vastustivat hanketta muun muassa siksi, että se voi viedä tieteellistä uskottavuutta kaikelta NASAn tutkimukselta. Kun 1990-luvun lopussa alettiin havaita toisten tähtien eksoplaneettoja, elämän etsiminen tuli mukaan sekä NASAn että Euroopan avaruusjärjestö ESAn avaruustieteeseen. Seuraavien 20–30 vuoden suunnitelmat eivät kuitenkaan sisällä älyllisen elämän etsintää.
Mitä tulisi etsiä ja miten?
SETI on erittäin haastava tehtävä. Linnunrata on halkaisijaltaan noin 180 000 valovuoden mittainen ja sisältää 1011 tähteä. Koko taivaan käyminen läpi ei ole käytännöllistä, joten vaihtoehtojen karsimiseksi on tehty joitakin oletuksia.
Eräs tällainen hypoteesi on, että Linnunradan eliöistä suurin osa on hiilipohjaisia Maan eliöiden tapaan. Vaikka elämä voi olla mahdollista muillakin yhdisteillä, hiili on epätavallisen tehokas muodostamaan lukuisia eri molekyylejä.
On myös loogista olettaa, että elämiseen tarvitaan nestemäistä vettä; divetyoksidi on yleinen molekyyli ja tarjoaa erinomaisen ympäristön monimutkaisempien hiilipohjaisten yhdisteiden muodostumiselle.
Kolmannen hypoteesin mukaan kannattaa keskittyä tutkimaan Auringon kaltaisia tähtiä. Jättiläistähtien elinkaari on suhteellisen lyhyt, jolloin älyllinen elämä ei ehdi kehittyä niitä ympäröivillä planeetoilla. Erittäin pienet tähdet säteilevät niin vähän valoa ja lämpöä, että ainoastaan lähikiertolaiset saattaisivat olla sulia. Lisäksi niin lähellä tähteä planeetan pyöriminen "lukittuu", jolloin toinen puoli kärventyy paahteessa ja toinen puoli jää ikijään peittämäksi.
Noin kymmenen prosenttia Linnunradan tähdistä on Auringon kaltaisia, ja sadan valovuoden säteellä Maasta sijaitsee noin tuhat tällaista tähteä. Ne ovat hyviä ensisijaisia kohteita signaalien tarkkailua varten.
Missä "he" ovat?
Toistaiseksi eivät suoritetut SETI-kokeet ole löytäneet jälkeäkään tähtienvälisestä viestinnästä. Frank Draken mukaan "tiedämme nyt ainoastaan, että avaruus ei ole täynnä voimakkaita mikroaaltolähettimiä". Drake myös arvioi Linnunradan sivilisaatioiden lukumäärää Draken yhtälöllä.
Italialainen fyysikko Enrico Fermi esitti 1950-luvulla, että tähtienvälinen sivilisaatio – jos sellainen olisi olemassa – ei voisi piiloutua tarkkailijoilta.
Oletetaan, että tähdet ovat keskimäärin 10 valovuoden etäisyydellä toisistaan, että tähtienvälinen matka voidaan suorittaa nopeudella, joka on 10 % valon nopeudesta, ja että siirtokunnalta kestää 400 vuotta kasvaa tarpeeksi suureksi, jotta se voisi lähettää kaksi uutta siirtokuntaa matkaan. Tällöin siirtokuntien määrä kaksinkertaistuisi joka 500. vuosi ja koko galaksi olisi asutettu viiden miljoonan vuoden kuluttua.
Vaikka oletusarvoja muutettaisiin pessimistisemmiksi (korkein matkanopeus 1 % valon nopeudesta, tuhat vuotta kahden siirtokunnan lähettämiseen), koko galaksi olisi silti asutettu 20 miljoonassa vuodessa. Kosmisessa mittakaavassa tämä on erittäin lyhyt ajanjakso.
Havaittavien signaalien puuttuminen viittaa siihen, ettei tähtienvälistä sivilisaatiota ole olemassa. Tämä tunnetaan Fermin paradoksina. Vuonna 1977 havaittua "Wow!-signaalia" on usein pidetty todisteena Maan ulkopuolisesta älystä, mutta koska signaalia ei ole havaittu uudestaan, sen pohjalta ei voida tehdä kovin mullistavia johtopäätöksiä.


Kelvin.
Kelvin on SI-järjestelmän yksikkö lämpötilalle (symboli: K). Kelvinasteikko on määritelty niin, että asteikon nollapisteessä (0 K) on absoluuttinen nollapiste, jossa aineen lämpöliike lakkaa kokonaan. Yksi kelvin on 1/273,16 veden kolmoispisteen termodynaamisesta lämpötilasta. Astekoko kelvinasteikossa on sama kuin celsiusasteikossa. Asteikko on saanut nimensä brittiläisen fyysikon William Thomsonin eli lordi Kelvinin mukaan.
Yksikön nimi "kelvin" kirjoitetaan pienellä k-kirjaimella, eikä sen yhteydessä nykyään käytetä aste-sanaa tai symbolia °, toisin kuin yksiköissä celsiusaste (tunnus °C) tai Fahrenheit-aste (tunnus °F).
Kelvinin symboli on tavallinen iso K-kirjain, myös Unicode-merkistössä. Unicodessa on tosin olemassa ns. yhteensopivuusmerkki U+212A (KELVIN SIGN), mutta se on tarkoitettu ainoastaan teknisiin erityistarkoituksiin merkistönmuunnoksissa.
Vuoden 2007 kansainvälisessä mitta- ja painokonferenssissa on käsitelty ehdotusta kelvinin määrittelemiseksi uudestaan Boltzmannin vakion avulla. Tällöin mainittu vakio saisi tarkkaan määritellyn arvon 1,3806505 · 10-23 joulea kelviniä kohti.


Washington (DC).
Washington on Yhdysvaltain pääkaupunki. Kaupunki ei kuulu mihinkään osavaltioon, vaan se muodostaa suoraan Yhdysvaltain kongressin alaisuuteen kuuluvan hallintopiirin eli Amerikan löytäjän Kristoffer Kolumbuksen mukaan nimetyn "Columbian piirikunnan" ("Columbian liittopiirikunnan",), jolla on rajoitettu itsehallinto. Historiallisista syistä kaupungista käytetään yleisesti nimeä Washington, jonka perään liitetään piiriä ilmoittava lyhenne DC erottamaan se Washingtonin osavaltiosta maan länsirannikolla ja lukuisista samannimisistä paikkakunnista toisissa osavaltioissa.
Washington sijaitsee Yhdysvaltain itärannikolla, Potomacjoen varrella. Washingtonia rajaa lounaassa Virginian osavaltio ja muissa suunnissa Marylandin osavaltio. Kaupungin asukasluku on 601 723, mutta arkipäivisin sen väestö nousee ympäröivistä osavaltioista saapuvien työmatkalaisten myötä yli miljoonaan. Laajemman Washingtonin suurkaupunkialueen asukasluku on 5,4 miljoonaa, minkä johdosta se on Yhdysvaltain kahdeksanneksi suurin suurkaupunkialue.
Yhdysvaltain liittovaltion kaikkien kolmen valtiomahdin keskukset sijaitsevat Washingtonissa. Kaupungissa on 174 ulkomaiden suurlähetystöä, sekä Maailmanpankin, Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF), Amerikan valtioiden järjestön (OAS), Amerikan kehityspankin (IDB), ja Amerikan terveysjärjestön (PAHO) päämajat. Washingtonissa ovat myös monen ammatti- ja etujärjestön keskustoimistot.
Washingtonia johtaa pormestari ja 13-henkinen kaupunginvaltuusto. Yhdysvaltain kongressilla on kuitenkin ylin päätäntävalta kaupungissa, ja se voi kumota paikallisia lakeja. Tämän johdosta hallintopiirin asukkailla on rajoitetumpi itsehallinto kuin osavaltioiden asukkailla. Hallintopiiriä edustaa kongressissa äänivallaton edustaja, mutta sillä ei ole omaa senaattoria. Washingtonin asukkaat eivät voineet äänestää Yhdysvaltain presidentinvaaleissa ennen 1961 tehtyä perustuslain muutosta.
Historia.
Washington perustettiin vuonna 1790 varta vasten Yhdysvaltain hallinnolliseksi pääkaupungiksi. Nimensä se sai maan ensimmäisen presidentin George Washingtonin mukaan. Vuonna 1800 maan hallitus siirtyi Philadelphiasta Washingtoniin. Columbian piirikunnan alue lohkaistiin Marylandin ja Virginian osavaltioista. Se on ollut vuodesta 1801 Yhdysvaltain kongressin alaisuudessa. Vuonna 1814 brittijoukot polttivat kaupungin. Potomacin länsiranta, jossa sijaitsevat Arlingtonin sotilashautausmaa ja Pentagon, palautettiin Virginialle vuonna 1847.
Maantiede.
Yhdysvaltain tilastokeskuksen United States Census Bureaun mukaan kaupungin pinta-ala on 177,0 km², josta maata on 159,0 km² ja vettä 18,0 km². Vesistöjen osuus on 10,16 %. Kaupungin pinta-ala oli alkuaan 100 neliömailia (266 km²), kunnes osa lähinnä sen lounaisneljänneksestä irtaantui kaupungista vuonna 1846 ja palautui osaksi Virginian osavaltiota. Nykyinen Washingtonin kaupunki koostuu ainoastaan Marylandin pääkaupungille luovuttamista alueista. Washingtonia ympäröi Maryland kaakossa, koillisessa ja luoteessa, ja Virginia lounaassa. Kaupungin alueella virtaa kolme jokea: Potomacjoki, sekä siihen laskevat Anacostiajoki ja Rock Creek. National Mall -puistoalueen poikki aiemmin virrannut Tiber Creek -joki ohjattiin maanalaiseen uomaan 1870-luvulla.
Ennen kaupungin perustamista Washingtonin alueella oli lähinnä maatiloja ja puustoisia kukkuloita, sekä vesistöjen varrella kosteikkoja. Washingtonin alueen korkein kohta on Point Reno (125 m merenpinnasta) Tenleytownin kaupunginosassa sijaitsevassa Fort Reno Park -puistossa. Alin kohta on Potomacjoki, joka on likimain merenpinnan tasossa.
Väestö.
Pääkaupungin asukasluku on 591 833 (2008). Se on osa suurempaa metropolialuetta (Baltimore–Washington Metropolitan Area), jonka alueella asuu yli kahdeksan miljoonaa asukasta. Kaupungin asukkaista noin 55,6 % on mustia ja 36,3 % valkoisia. Loput ovat lähinnä aasialaisperäisiä tai latinoita.
Washington. Keskellä kupolikattoinen kongressitalo Capitol ja sen takana National Mall, jonka päässä Washingtonin obeliski.
Kaupunkikuva ja nähtävyydet.
Washingtonin asemakaava muodostuu suorakulmaisesta katuverkosta, jota leikkaavat viistot, eri osavaltioiden mukaan nimetyt puistokadut eli "Avenuet". Kaupungin huomattavin rakennus on uusklassinen, kupolikattoinen kongressitalo Capitol (1793–1851), jossa kokoontuvat USA:n senaatti ja edustajainhuone. Capitolin ympäristössä on useita huomattavia hallintorakennuksia kuten Korkeimman oikeuden talo ja Kongressin kirjasto (Yhdysvaltain kansalliskirjasto). Kaupungin pääkatu Pennsylvania Avenue yhdistää sen Yhdysvaltain presidentin virka-asuntoon Valkoiseen taloon (1792–1800). Capitolin edestä alkaa leveä puisto National Mall, jonka keskellä, Capitolin ja Valkoisen talon leikkauskohdassa on 170 metrin korkuinen George Washingtonin muisto-obeliski. Kauempana puistossa, Potomac-joen rannalla on Thomas Jeffersonin ja Abraham Lincolnin näyttävät muistomerkit. Potomac-joen toisella puolella Virginian puolella on Arlingtonin sotilashautausmaa ja puolustusministeriön viisikulmainen rakennus Pentagon. Kaupungissa on lisäksi vuonna 1976 avattu metro.
Washington on suosittu matkailukohde siellä olevien lukuisten historiallisten muistomerkkien, museoiden ja urheilujoukkueiden takia.
Organisaatiot.
Liittovaltion monien toimielinten keskukset ovat pääkaupungissa. Myös useiden kansainvälisten järjestöjen kuten Maailmanpankin, Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ja Amerikan valtioiden järjestön (OAS) päämaja on siellä. Tämän vuoksi kaupunki on suosittu myös mielenosoitusten järjestämispaikkana.
Hallinto.
Yhdysvaltain kongressilla on korkein valta Washingtonin hallinnossa. Kaupungista valitaan kongressin edustajainhuoneeseen yksi delegaatti, jolla ei kuitenkaan ole äänioikeutta, toisin kuin osavaltioiden edustajilla. Alun perin kaupungin asukkailla ei ollut äänioikeutta presidentinvaaleissa ja kaupunki sai vaaleilla valitun pormestarin ja kaupunginvaltuuston vasta 1970-luvulla. Äänioikeutettujen edustajien puute kongressissa on herättänyt vastustusta Washingtonissa.
Talous.
Washington ei käytännössä juurikaan kärsi lamakausista kuten maan muut kaupungit, sillä siellä on paljon julkisen vallan toimintoja – lama-aikaan julkista hallintoa usein laajennetaan, jolloin työpaikkoja syntyy lisää ja tehdään enemmän hankintoja.
Liikenne.
Washingtonin metro palvelee kaupunkia ja sen lähialueita. Metrojärjestelmän ensimmäinen osa avattiin vuonna 1976, nykyään verkosto on noin 170 kilometrin pituinen ja sisältää viisi linjaa sekä 86 metroasemaa. Ronald Reagan Washington National Airport ja Dullesin kansainvälinen lentoasema palvelevat alueen lentoliikennettä.
Aiheesta muualla.
*


Laktaasi.
Laktaasi on laktoosia eli maitosokeria pilkkova entsyymi. Suomalaisessa väestössä on tavallista, että laktaasin tuotanto ohutsuolessa jatkuu imeväisiän jälkeenkin, mutta noin joka kuudennella suomalaisella laktaasin tuotanto lakkaa imetyksen jälkeen. Laktaasin tuotanto saattaa vähetä myös vanhuuden myötä.
Laktoosi-intoleranssi on tila, jossa henkilö ei tuota laktaasia, vaan laktoosia sisältävien tuotteiden nauttiminen aiheuttaa mm. ripulia tai lievempänä ilmavaivoja ja vatsakipuja. Nykyisin on saatavilla laktaasivalmisteita, joita käyttämällä laktoosi-intolerantit henkilöt voivat välttää laktoosia sisältävien tuotteiden aiheuttamia oireita.


Laktoosi-intoleranssi.
Laktoosi-intoleranssi on oireyhtymä, jossa laktoosia eli maitosokeria sisältävät ruoka-aineet, tärkeimpänä maito ja maitotuotteet, aiheuttavat ruoansulatuskanavan oireita, kuten ilmavaivoja, turvotusta ja vatsakipuja. Sen aiheuttaa laktoosia glukoosiksi ja galaktoosiksi pilkkovan laktaasientsyymin vähyys tai puute ohutsuolessa (ks. hypolaktasia).
Laktaasientsyymin väheneminen alkaa imeväisiän jälkeen ja on normaaliin kehitykseen liittyvä ilmiö. Ilmiö on tavallinen myös muilla nisäkkäillä. Jonkinasteinen laktoosi-intoleranssi on suurimmalla osalla maailman väestöä. Niillä alueilla, joilla laktoosi-intolerantteja on vain vähemmistö ihmisistä, se kuitenkin saattaa johtaa samantapaisiin erityisjärjestelyihin kuin ruokavaliota rajoittavat sairaudet.
Laktoosi-intolerantti on henkilö, joka saa oireita nautittuaan maitosokeria. Se on disakkaridi eli muodostunut kahdesta monosakkaridista. Laktaasin tehtävä on katkaista laktoosin muodostavan glukoosin ja galaktoosin välinen sidos.
Arvioiden mukaan 75 % maailman väestöstä on laktoosi-intolerantteja lapsuusiän jälkeen. Laktoosi-intoleranssi vaihtelee maantieteellisesti: Pohjois-Euroopassa laktoosi-intolerantteja on noin 5 % väestöstä, kun taas joissain Aasian ja Afrikan maissa jopa yli 90 %. Suomalaisista aikuisista noin 83 % pystyy käyttämään maitoa ravinnokseen ainakin jossain määrin.
Oireet.
Laktoosi-intoleranssiin liittyy tyypillisesti ruoansulatuskanavan oireita, kuten ilmavaivoja, turvotusta ja vatsakipuja.
Koska laktaasi-entsyymi puuttuu, pääsee laktoosi paksusuoleen asti, jossa se sitoo itseensä paksusuolen aktiivisia molekyylejä, jotka puolestaan sitovat vettä poistuessaan elimistöstä. Muita hypolaktaasian oireita ovat vatsakipu ja ilmavaivat, jotka ovat seurausta paksusuolessa symbioosissa elävien bakteerien muodostamista suolistokaasuista.
Alkuperä.
Laktaasientsyymin tuotannon jatkumisen ohutsuolessa aiheuttava mutaatio on Suomessa yleisempi kuin vastaava mutatoitumaton geeni, joka ei tuota laktoosia pilkkovaa laktaasia. Tämän mutaation arvellaan kehittyneen kahdella alueella sekä Etelä-Uralilla että Saharan pohjoispuolella. Osa tutkijoista uskoo myös kolmannen vastaavan alueen olemassaoloon Ugandan ja Ruandan välimaastossa.
Akatemiaprofessori Leena Palotie työryhmineen paikansi vuonna 2005 maitotuotteiden siedon aiheuttavan geenimuunnoksen Ural-vuoriston eteläpäähän tai Pohjois-Kaukasiaan. Kyky sietää maitotuotteita johtuu yhdestä geenimuunnoksesta, joka kehittyi ehkä 5 000–12 000 vuotta sitten. Tiedot perustuvat 1 611 geeninäytteeseen, jotka kerättiin 37 eri väestöstä ympäri maailmaa. Tutkijat keskittyivät mutaatioiden määrään sen geenin ympärillä, joka tuottaa maitosokeria pilkkovaa entsyymiä eli laktaasia.
Diagnoosi ja ruokavaliomuutokset.
Hypolaktaasia todetaan joko itse tai lääkärin tekemällä laktoosirasitustestillä, jossa testattava nauttii tyhjään vatsaan 50 g annoksen veteen liuotettua laktoosia. Testiannoksen jälkeen seurataan verensokeripitoisuudessa tapahtuvia muutoksia. Ellei veren glukoosipitoisuus nouse, viittaa se hypolaktasiaan eli laktaasientsyymin heikentyneeseen tuotantoon. Hypolaktasiasta aiheutuvia laktoosin imeytymishäiriön oireita kutsutaan kansankielellä laktoosi-intoleranssiksi.
Hypolaktasiaa tutkitaan nykyään myös geenitestillä. Tällöin vältytään laktoosirasituskokeen aiheuttamilta suolisto-oireilta. Geenitesti paljastaa, onko tutkittavalla genotyyppi, joka aiheuttaa laktaasientsyymin muodostumisen pysähtymisen kouluiässä. Geenitesti soveltuu kuitenkin lapsille huonosti, sillä se osoittaa vain sen, onko lapsella perinnöllinen taipumus laktaasiaktiivisuuden vähenemiseen. Testi ei selvitä, onko entsyymin väheneminen lapsella jo alkanut. Laktaasientsyymin pitoisuus alenee tavallisesti vasta 5–12 vuoden iässä.
Vähälaktoosisen ruokavalion toteuttaminen onnistuu valitsemalla vähälaktoosisia (esimerkiksi Hyla, Into) tuotteita, täysin laktoosittomia maitotuotteita tai pysymällä täysin erossa kaikista maitotuotteista. Täysin laktoosittomaan ruokavalioon vähälaktoosiset tuotteet eivät sovi. Vähälaktoosiset sekä laktoosittomat maitotuotteet sisältävät samoja tärkeitä ravintoaineita
kuin tavanomaiset maitotuotteet, muun muassa kalsiumia ja maidon hyvälaatuista proteiinia. Myös soijavalmisteet sopivat, ellei ole melko yleistä soija-allergiaa. Kaurasta ja riisistä valmistetaan myös maitotuotteita vastaavia elintarvikkeita, mutta ne ovat selvästi kalliimpia kuin maidosta valmistetut eivätkä kasviperäisestä raaka-aineesta valmistetut juomat sisällä luonnostaan kalsiumia. Laktoosi-intolerantit sietävät pitkään kypsytettyjä juustoja, koska niissä ei ole laktoosia.
Laktaasientsyymit ja probiootit.
Laktoosi-intoleranssin oireiden välttämiseksi hypolaktasiasta kärsivät voivat nauttia vaihtoehtoisia laktaasientsyymitabletteja tai -tippoja. Laktoosia hajottavia entsyymejä nautitaan laktoosia sisältävän aterian yhteydessä.
Toinen vaihtoehto on probioottien eli luonnosta eristettyjen laktoosia pilkkovien bakteerien sekoitus. Esimerkiksi prolaktaasi on probioottinen kapseli, joka täytyy ottaa päivittäin. Valmisteiden sisältämät bakteerit pilkkovat laktoosia noin 24 tunnin ajan ennen menehtymistään.
Monet maitovalmisteiden valmistajat tarjoavat tuotteistaan laktoosittomia tai vähälaktoosisia vaihtoehtoja, joista laktoosi on yleensä entsymaattisesti hajotettu etukäteen.
Maitoallergia ei vaikuta laktoosiin.
Laktoosi-intoleranssia ei tule sekoittaa maitoallergiaan. Maitoallergia on yliherkkyys maitoproteiinille. Laktoosia pilkkoo entsyymi, mutta kaikki allergiat johtuvat proteiineista.


FBI.
Federal Bureau of Investigation (FBI, ääntyy engl. muk. [efbi:ai]) on Yhdysvaltain keskusrikospoliisi, joka tutkii erityisen vakavia ja osavaltioiden rajat ylittäviä rikoksia. Se toimii Yhdysvaltojen oikeusministeriön alaisuudessa. FBI:n motto on "Fidelity, Bravery, Integrity" ("uskollisuus, rohkeus, rehellisyys").
FBI:lla on myös tiedusteluun liittyvä vakoilutehtävä, koska CIA ei saa toimia Yhdysvaltojen alueella vastavakoilun toimialueella. FBI:n tehtävänä on myös ylläpitää kansallista turvallisuutta NSA:n kanssa ja vastata kansallisen erikoisjoukon, koulutuksesta.
Historiaa.
Liittovaltion syyttäjä Charles Joseph Bonaparte perusti FBI:n alun perin nimellä "Bureau of Investigation" 26. heinäkuuta 1908. Nykyisen nimensä se sai vuonna 1935. Toimiessaan J. Edgar Hooverin alaisuudessa virasto käytti huomattavan osan ajastaan poliittisten aktivistien tutkintaan. Myöhemmin viraston Martin Luther Kingiin kohdistama tutkinta sai huomattavasti julkisuutta, kun kävi ilmi, että virasto oli yrittänyt kiristää Kingiä nauhoituksilla tämän osallistumisesta seksuaalisiin aktiviteetteihin.
1980-luvulta eteenpäin viraston tärkein tutkintakohde oli mafia. Kuitenkin Syyskuun 11. päivän iskut vuonna 2001 saivat FBI:n vaihtamaan tärkeintä kohdettaan mafiasta terrorismiin ja vuodesta 2002 viraston tärkein tutkintakohde onkin ollut terrorismi ja sen torjuminen. Virastolle myönnetyt uudet valtuudet kiistellyn "Patriot Act" -lain myöntämänä ovat mahdollistaneet entistä laajemman salakuuntelun ja Internetin seurannan.
Organisaatio.
FBI:n päämaja on J. Edgar Hoover Building maan pääkaupungissa, Washingtonissa. Lisäksi sillä on 56 aluetoimistoa ympäri Yhdysvaltojen tärkeimpiä kaupunkeja, noin 400 pienempää toimistoa sekä yli 50 kansainvälistä toimistoa, joista käytetään nimitystä "Legal Attaché Offices". FBI:n agentit koulutetaan Quanticossa, Virginiassa.
Etsityimpien rikollisten lista.
FBI julkaisi ensimmäistä kertaa etsityimpien rikollisten listansa vuonna 1950. Idea syntyi erään toimittajan loppuvuodesta 1949 tekemä kysely FBI:lle etsintäkuulutettujen kovimmista nimistä. FBI kertoi toimittajalle kymmenen nimen listan ja lehtijuttu herätti suurta huomiota. J. Edgar Hoover ymmärsi listan julkisuusarvon ja teki siitä osan FBI:n virallista toimintaa 14. maaliskuuta 1950.


Tiheys.
Tiheys on suure/määrä, joka ilmaisee kappaleen massan suhteessa sen tilavuuteen. Sen tunnus on ρ (rhoo). Tietyn lämpötilan ja paineen vallitessa tiheys on kullekin aineelle ominainen vakio.
Yhtälöitä.
missä formula_2 on massa ja formula_3 tilavuus.
Ideaalikaasun tiheys.
formula_4,
missä R on yleinen kaasuvakio. Todellisten kaasujenkin tiheydet ovat yleensä tätä lähellä, elleivät ne ole lähellä nesteytymistään.
Yksiköt.
SI-järjestelmässä tiheyden yksikkö on kg/m3 (kilogramma kuutiometriä kohti). Se on kuitenkin varsin pieni yksikkö, jota yleensä käytetään kaasuille. Käytännössä tavallisempia tiheyden yksikköjä ovat g/cm3 (gramma kuutiosenttimetriä kohti) ja kg/dm3 (kilogramma kuutiodesimetriä kohti eli kilogramma litraa kohti).
Tavallisesti tiheydellä tarkoitetaan "keskitiheyttä", jolloin oletetaan massan olevaan kauttaaltaan homogeenista.
Tiheyden yksiköiden suhteet toisiinsa ovat: 1000 kg/m3 = 1 kg/dm3 = 1 g/cm3
Tiheyttä kutsutaan joskus ominaispainoksi. Tällöin se ilmoitetaan usein ilman yksikköä, suhteena veden tiheyteen: esimerkiksi ominaispainolla 2,5 tarkoitetaan tiheyttä 2,5 kg/dm3.
Esimerkkejä tiheyksistä.
Veden tiheys on varsin lähellä arvoa 1 kg/dm3. Tämä johtuu siitä, että kilogramma määriteltiin alkujaan yhden vesilitran massaksi.
Maan päällä vallitsevissa olosuhteissa suurin tiheys on osmiumilla, 22,61 kg/dm3. Kiinteistä aineista pienin tiheys on eräillä orgaanisilla materiaaleilla kuten korkilla (noin 0,2–0,5 kg/dm3) sekä erittäin huokoisilla aerogeeleillä (jopa 0,001–0,002 kg/dm3).
Kaasujen tiheys on huomattavasti pienempi kuin tyypillisten kiinteiden aineiden. Esimerkiksi ilman tiheys on NTP-tilassa (lämpötila 0 °C, paine 1013 hPa) 1,293 kg/m3 ja 15 °C:ssa samassa paineessa 1,225 kg/m73. vedyn tiheys NTP:ssä on vain 0,0899 kg/m3.
Suuren paineen vallitessa aineiden tiheys voi olla paljon suurempikin. Esimerkiksi Auringon keskuksessa tiheys on noin 150 000 kg/m3. Vielä suurempia tiheyksiä esiintyy maailmankaikkeudessa esimerkiksi valkoisissa kääpiöissä kuten Sirius B:ssä (suuruusluokkaa 109 kg/m3) ja neutronitähdissä (jopa 1018 kg/m3). Toisaalta tähtienvälisen aineen tiheys on erittäin pieni, eri arvioiden mukaan keskimäärin 10-25 – 10-15 kg/m3.
Alkuaineiden tiheyksiä.
Tiheydet on ilmoitettu NTP-lämpötilassa ja paineessa (0 °C, 1013 hPa)


Hiroshima.
Hiroshima () on Hiroshiman prefektuurin pääkaupunki Chūgokun alueella Japanissa. Vuonna 2003 Hiroshiman väkiluku oli arviolta 1,14 miljoonaa ja asukastiheys 1532,44 asukasta neliökilometrillä. Kokonaispinta-ala on 741,75 km². Hiroshima on Nagasakin rinnalla toinen niistä kahdesta kaupungista, joihin Yhdysvallat pudotti atomipommin toisen maailmansodan aikana.
Hiroshima perustettiin vuonna 1589. Kaupunkioikeudet se sai 1. huhtikuuta 1889. Mazda on tällä hetkellä kaupungin suurin työnantaja.
Hiroshiman pommitus toisessa maailmansodassa.
Hiroshima ja Nagasaki ovat surullisen kuuluisia Yhdysvaltojen toisessa maailmansodassa pudottamien atomipommien ansiosta.
Räjähdysvoimaltaan 13 kilotonnia TNT:tä vastaava atomipommi, "Little Boy", pudotettiin Hiroshimaan 6. elokuuta 1945. B-29 Superfortressista 9 450 metrin korkeudesta pudotettu pommi räjähti 550 metrin korkeudessa kello 8.15 paikallista aikaa aamulla. Arviolta 70 000–100 000 ihmistä sai välittömästi surmansa räjähdyksessä ja yhtä moni loukkaantui. Myöhemmin moni menehtyi ydinlaskeuman ja syövän seurauksena.Hiroshima atomipommin jälkeen
Kaupunki jälleenrakennettiin toisen maailmansodan jälkeen. Hiroshima sai lahjoituksena suuren määrän raitiovaunuja. Kaupungissa onkin nykyään Japanin laajamittaisin raitiovaunuverkosto. Vuonna 1949 Japanin parlamentti julisti Hiroshiman Rauhan kaupungiksi kaupungin pormestarin Shinzō Hamain aloitteesta. Kaupungista tuli suosittu rauhaa ja yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevien konferenssien pitopaikka. Hiroshiman rauhantutkimuslaitos perustettiin vuonna 1998 Hiroshiman yliopiston yhteyteen.


Zimbabwe.
Zimbabwen tasavalta eli Zimbabwe on 390 000 neliökilometrin suuruinen noin 13 miljoonan asukkaan sisämaavaltio eteläisessä Afrikassa Sambian, Mosambikin, Etelä-Afrikan ja Botswanan välissä. Zimbabwen pääkaupunki on noin 700 000 asukkaan Harare.
Maa julistautui alun perin itsenäiseksi jo 1965 Ian Smithin johdolla nimellä Rhodesia. Vuonna 1980 maassa siirryttiin enemmistövaltaan ja sen nimeksi muutettiin Zimbabwe, minkä jälkeen sitä on hallinnut Robert Mugabe. Mugabe on toiminut presidenttinä vuodesta 1987.
Mugaben politiikan aikana maan talous on romahtanut. Elinajanodote on laskenut 60 vuodesta (Afrikan korkeimpia) vain 37 vuoteen (maailman alhaisin). Länsimaissa Mugaben hallinnon jäsenet ovat boikotissa.
Historia.
Zimbabwessa enemmistönä olevat shonat muuttivat Zimbabwen alueelle ensimmäisinä vuosisatoina ajanlaskun alun jälkeen. 1000-luvulla syntynyt Mwene Mutapan valtakunta oli merkittävä kaupan ja kulttuurin keskus, joka kuitenkin hajosi portugalilaisten tullessa alueelle 1500-luvulla.
Buurien tieltä Etelä-Afrikasta väistymään joutuneet ndebelet alistivat shonat vuonna 1837 ja perustivat lyhytikäisen kuningaskunnan. Britit valtasivat maan 1890-luvulla. Vuonna 1895 Zimbabwesta tuli Ison-Britannian siirtomaa nimellä Etelä-Rhodesia, Cecil Rhodesin mukaan. Pohjois-Rhodesiana tunnettu alue on nykyään Sambia. Vuonna 1953 Etelä- ja Pohjois-Rhodesia sekä Njassamaa (nyk. Malawi) yhdistettiin Keski-Afrikan liittovaltioksi. Valtioliitto kuitenkin hajosi vuonna 1963.
Kun Sambia ja Malawi siirtyivät kohti demokratiaa ja enemmistövaltaa, valkoisten vähemmistöhallitus julisti Rhodesian itsenäiseksi Ian Smithin johdolla. Maa jäi vaille kansainvälistä tunnustusta ja koko sen ensimmäisen itsenäisyyden ajan Rhodesia oli valkoisen eli noin 5 % vähemmistön hallitsema. Maan rotupolitiikka tuomittiin laajasti ja Yhdistyneet kansakunnat julisti sitä vastaan ensimmäiset talouspakotteet. Maan tukijoita olivat lähinnä Etelä-Afrikka ja tuolloinen Portugalin siirtomaa Mosambik, joka itsenäistyi sittemmin vuonna 1975. YK:n julistama kauppasaarto vuosi pahasti, kun Etelä-Afrikka ei liittynyt siihen.. Musta valtaväestö nousi avoimeen chimurenga-kapinaan ja alkoi hyökkäillä valkoisten maatiloja vastaan.
Maan johto luopui Rhodesian itsenäisyydestä vuoden 1979 lopulla tappiollisen sisällissodan kasvettua ja Etelä-Afrikan tuen vähennyttyä. Rhodesia palasi Ison-Britannian kruununsiirtomaaksi, mutta Mugaben johtaman ZANU-puolueen noustua valtaan helmikuussa 1980 maa julistautui uudelleen itsenäiseksi Zimbabwen tasavaltana. Siirtymäaikana valkoiset saivat pitää 20 paikkaa parlamentissa. Kiintiöstä luovuttiin vasta vuonna 1987.
Mugaben noustessa pääministeriksi 70 % maan viljelymaasta oli valkoisen vähemmistön hallussa. Myönteisenä pidetyn alkutaipaleen jälkeen Mugaben johtama Zimbabwe on noussut uutisiin muun muassa valkoisiin kohdistuvista väkivallasta ja rotusorrosta. Maassa on tehty maauudistus, jossa valkoisten maanviljelijöiden maita on jaettu mustille. Valkoisten tilojen pakkolunastuksissa ja häädöissä on ollut mukana Zimbabwen armeija ja muita aseellisia joukkoja. Valkoisia ja heidän mustia työntekijöitään sekä heidän perheitään on pahoinpidelty, murhattu ja raiskattu. Valkoisilta anastettuja tiloja on luovutettu tahoille, joilla ei ole kokemusta maanviljelystä, muiden muassa Mugaben hallituksen suosikeille ja sotilashenkilöille. Alun perin Mugabe lupasi antaa valkoisilta riistetyt tilat mustille sisällissodan veteraaneille.
Vuoden 1992 kuivuus johti maan julistamiseen hätätilaan ja maan velkakierteeseen. 1990-luvun lopulla 11 000 zimbabwelaista sotilasta oli vuosia Kongossa tukemassa maan hallitusta kapinallisia vastaan. Joukkojen varustaminen ja ylläpito tulivat Zimbabwelle kalliiksi.
Vuoden 2005 vaalien jälkeen aloitettiin "Operaatio Murambatsvina", jossa hajotettiin kaupunkien yhteyteen muodostuneet slummit ja laittomat torit, jotka olivat muodostuneet Mugaben vastaisen opposition tukialueiksi.
Maan ruuantuotanto romahti valkoisten entisten tilojen jouduttua rappioille epäonnistuneen maareformin seurauksena. Tämä johti ulkomaanvaluuttavarantojen tyrehtymiseen ja hyperinflaatioon, koska maatalous oli ollut maan tärkein vientiala..
Zimbabwen ihmisoikeustilanne on synkkä: toisinajattelijoita vainotaan ja tiedotusvälineitä valvotaan. Maan talous on romahduksen partaalla. Syitä kriisiin ovat koko alueeseen vaikuttava kuivuus, maan HIV/AIDS-epidemia ja maan hintasäännöstely sekä maiden pakkolunastukset. Huhtikuussa 2007 elinkustannukset Zimbabwessa kaksinkertaistuivat, kun inflaatio kiihtyi yli 3 700 prosenttiin. Heinäkuussa 2007 sen arvioitiin olevan lähes 5 000 prosenttia, ja Kansainvälinen valuuttarahasto varoitti, että nykytahdilla inflaatio saattaa kiihtyä jopa yli 100 000 prosenttiin ennen vuodenvaihdetta. Vuoden 2008 lopulla inflaatio oli 231 miljoonaa prosenttia. Mugabe on syyttänyt talousvaikeuksista Zimbabwen nykyjohdon länsimaisia vastustajia, erityisesti Britanniaa ja sen liittolaisia.
Maassa järjestettiin presidentinvaalit maaliskuussa 2008. Tuloksien laskennassa kuitenkin esiintyi epäselvyyksiä ja vaaleissa jouduttiin järjestämään toinen kierros kesäkuun lopussa. Oppositiojohtaja Morgan Tsvangirai luopui ehdokkuudestaan ennen toista kierrosta väkivaltaisuuksien vuoksi. Hänen johtamansa MDC-puolue sai kuitenkin enemmistön parlamenttiin. Syyskuussa solmitussa vallanjakosopimuksessa Tsvangirai sai pääministerin aseman Mugaben jatkaessa presidenttinä.
Politiikka.
Pääministeri Morgan Tsvangirai Oslossa 2009
Zimbabwen valtionpäämies on presidentti, joka valitaan suoralla kansanvaalilla viisivuotiskaudelle, kausien lukumäärää ei ole rajoitettu. Kaksikamarisen parlamentin ylähuoneessa eli senaatissa on 93 jäsentä, joista 60 valitaan vaaleilla, 10 on hallintoalueiden kuvernöörejä, 18 perinteisiä kyläpäälliköitä ja viisi presidentin nimeämiä edustajia. Alahuoneen 210 jäsentä valitaan suoralla vaalilla.
Vuoden 2008 vaalien jälkeen maan suurimmat puolueet ovat pääministeri Tsvangirain puolue Movement for Democratic Change MDC (30 senaattoria, 109 kansanedustajaa) ja presidentti Mugaben puolue Zimbabwe African National Union-Patriotic Front ZANU-PF (30 senaattoria, 97 kansanedustajaa).
Hallinnolliset alueet.
Zimbabwe on jaettu kahdeksaan provinssiin ja kahteen kaupunkialueeseen, joilla on provinssin status.
Maantiede.
Zimbabwe on sisämaavaltio Etelä-Afrikan, Botswanan, Sambian ja Mosambikin välissä. Luoteisrajalla virtaa Sambesi, jonka patoaltaassa sijaitsee yksi maailman suurimmista tekojärvistä, Karibajärvi. Sambesissa sijaitsee myös suuri turistinähtävyys: Victorian putoukset. Ne ovat Unescon maailmanperintökohde.
Zimbabwe sijaitsee suurimmaksi osaksi korkealla tasangolla. Idässä on pieni vuoriketju, jolla on myös valtion korkein kohta Inyangani (2 592 metriä).
Alankoalueilla on varsin kuiva ilmasto, vuotuinen sademäärä jää 400-600 millimetriin. Itäisillä ylängöillä vuodessa voi sataa 1600-2000 mm.Suuressa osassa maata vuosisademäärä jää 750 ja 1200 millimetrin välille. Suurin osa sateesta saadaan marraskuun ja maaliskuun välillä. Ylänköaluella tyypillinen päivälämpötila vaihtelee kesä-heinäkuun 21 asteen ja loka-marraskuun 29 asteen välillä, öisin voi olla alle 10 astetta. Alavilla alueilla hellettä voi olla lokakuussa lähes 40 astetta.
Talous.
Viime vuosina Zimbabwen taloudellinen vapaus on heikentynyt pahasti. Talouden infrastruktuuri on kärsinyt pahasti, ilmapiiri on lähes vihamelinen ulkomaalaisia sijoittajia kohtaan. Työmarkkinoita säännellään rajusti, työllistäminen on työlästä, sivukulut suuret ja työntekijän irtisanominen on vaikeaa. Vuonna 2008 työttömiä oli 80%, vuonna 2009 luvun arvioitiin nousseen 95%:iin.
Vuonna 2009 julkiset menot olivat 98.7 % bruttokansantuotteesta. Ne rahoitettiin pitkälti painamalla seteleitä, mikä on johtanut hyperinflaatioon. Valtionyrityksiä tuetaan vahvasti, verot ja tullit ovat korkeita. Taloudellinen sääntely tulee yrityksille kalliiksi, yrityksen aloittaminen tai lopettaminen on hidasta ja kallista. Inflaatio nousi satoihin prosentteihin vuonna 2006 ja on sen jälkeenkin kiihtynyt. Hyperinflaation vuoksi Zimbabwe kasvatti seteliensä kokoa useaan otteeseen vuonna 2008. 16. tammikuuta 2009 Zimbabwe ilmoitti alkavansa painaa sadan biljoonan dollarin seteleitä. Setelin arvo oli vain n. 250 euroa. Aikaisemmin samana vuonna se otti käyttöön myös 50 miljardin dollarin setelin. Hyperinflaatiosta johtuen Zimbabwe hylkäsi oman valuuttansa tammikuun lopussa 2009.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat kaivosteollisuuden tuotteita: kivihiili, kromi, asbesti, kulta, nikkeli, kupari, rauta, vanadiini, litium, tina ja platina-ryhmän metallit. Merkittävimmät vientituotteet ovat olleet platina ja kulta, puuvilla ja muut tekstiilit sekä tupakka.
Kaupallinen maanviljelys on 2000-luvulla lakannut lähes kokonaan. Maissi on tärkein ruokakasvi ja perinteisesti tärkein myyntiin kasvatettava kasvi on ollut tupakka, toiseksi tärkein puuvilla.
Väestö.
Zimbabwen tärkeimmät etniset ryhmät ovat shonat (82 %) ja ndebelet (14 %). Muihin afrikkalaisiin kansoihin kuuluu 2 % väestöstä, valkoisia on alle 1 %, aasialaisia ja sekarotuisia noin 1 %.
Noin neljännes Zimbabwen väestöstä on kristittyjä ja lisäksi noin puolet kristinuskon ja alkuperäisuskontojen sekoitusta harjoittavia. Loput ovat pääosin perinteisen animistisen uskon harjoittajia. Muslimeita on noin yksi prosentti.
HIV ja AIDS ovat maassa vakavia ongelmia. vuonna 2008 arvioitiin,että 15,3 % aikuisista oli HIV-positiivisia. Vuonna 2007 AIDSiin kuoli 140 000 henkeä, ja tautia sairasti 1,3 miljoonaa zimbabwelaista.
Vuonna 2008 maassa puhkesi koleraepidemia, ja ainakin 550 henkeä sai surmansa.
Kulttuuri.
Monet Afrikan mantereen tärkeimmistä englanninkielisistä kirjailijoista ovat zimbabwelaisia, kuten Dambudzo Marechera, Chenjerai Hove, Yvonne Vera, Charles Mungoshi, Tsitsi Dangarembga ja Shimmer Chinodya. Maassa on julkaistu kirjallisuutta myös paikallisilla kielillä jo 1950-luvulta alkaen.
Perinteisen ruokavalion perusta on maissipuuro, jota kutsutaan shonankielisellä nimellä "sadza". Sen kanssa syödään vihanneksia, lihaa tai kalaa, etenkin kuivattu kala on suosittua.
Mbira eli sormipiano on tunnettu alueella jo tuhat vuotta. Sitä soittaa myös zimbabwen tunnetuin perinnemuusikko Thomas Mapfumo, joka yhdistää shonien perinteistä musiikkia länsimaisiin vaikutteisiin..
Shona-kansan veistoksissa on omaleimainen tyyli. Niitä on tehty ainakin 2000 vuoden ajan.
Media.
Kaikki Zimbabwen sähköiset mediat ovat valtion hallinnassa ja seuraavat hallituksen linjaa.
Valtio julkaisee myös kahta sanomalehteä, Haharessa ilmestyy Herald ja Bulawayossa Chronicle.
Kesäkuussa 2010 Zimbabwessa alettiin julkaista riippumatonta päivittäistä sanomalehteä ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2003.
Koulutus.
Vuoden 1980 itsenäistymisestä asti Zimbabwe on panostanut koulutukseen kovasti. 1970-luvulla vain puolet mustista lapsista kävi koulua, mutta nykyisin suurin osa lapsista käy ala-astetta siitä huolimatta, että koulutus on maksullista. Yksityisisissä ja kirkkojen ylläpitämissä kouluissa on korkeammat maksut ja parempi varustelutaso kuin valtion kouluissa. Valtio ylläpitää seitsemää yliopistoa, joista suurimmat ovat Zimbabwen yliopisto Hararessa ja Teknillis-luonnontieteellinen yliopisto Bulawayossa. Kirkot ylläpitävät kolmea yliopistoa. maassa toimii myös useita ammattikorkeakouluja, joista valmistuu opettajia, sairaanhoitajia ja insinöörejä.
Urheilu.
Zimbabwen ehkä suosituin urheilulaji on jalkapallo, jota harrastaa yli 600 000 maan asukasta. Maan miesten edustusjoukkue on pelannut Afrikan-mestaruuskilpailuissa kaksi kertaa, vuosina 2004 sekä 2006, ja jäänyt kummallakin kerralla ensimmäiselle kierrokselle. Joukkue on ollut FIFA-rankingissa parhaimmillaan sijalla 40.
Jalkapallon lisäksi suosittuja lajeja ovat muun muassa kriketti, maahockey ja rugby union. Maa on menestynyt hyvin varsinkin kriketissä, jossa se on yksi maailman parhaista joukkueista Zimbabwen naisten maahockey-maajoukkue voitti kultaa vuoden 1980 kesäolympialaisissa.
Zimbabwe on osallistunut olympialaisiin yhteensä 11 kertaa vuoden 1928 kisoista lähtien. Maan menestynein olympiaurheilija on seitsemän mitalia voittanut uimari Kirsty Coventry.


Uniapnea.
Uniapnealla (G47.3) tarkoitetaan unihäiriötä, joissa hengitys keskeytyy hetkellisesti nukkuessa useita kertoja yössä. Uniapnea on neurologinen tai obstruktiivinen sairaus. Hoitamattomana (CPAP- tai vastaava hoito) se vaikuttaa vireystilaan ja sillä on yhteys sydän- ja verenkiertohäiriöihin sekä aikuisiän diabeteksen aktivoitumiseen.
Apnealla tarkoitetaan yli 10 sekunnin katkosta nukkuvan hengityksessä. Hengityskatkos voi kestää jopa parikin minuuttia. Vakavissa tapauksissa yli 10 sekunnin katkoksia voi esiintyä yön aikana satoja. Tästä aiheutuu aivojen happivajeesta johtuva vireystilan aleneminen - nukahtelutaipumus, jatkuva voimakas väsymys. Muita vaikutuksia ja seurauksia ovat muun muassa päänsärky, muistivaikeudet, aggressiivisuus, henkisen ja ruumiillisen toimintakyvyn alentuminen ja ylipaino. Uniapnealla on yhteys muun muassa diabetekseen, aivo- ja sydäninfarktiin, verenpainetautiin, impotenssiin jne.
Uniapneaa on perinteisesti pidetty ylipainoisten keski-ikäisten miesten sairautena. Sitä todettiin 1990-luvulla myös naisilla, mutta vähemmän kuin miehillä. Tuoreiden tutkimusten perusteella uniapnea vaivaa vaihdevuosi-iän ohittaneita naisia yhtä paljon kuin miehiä.
Kuorsaaminen ja uniapnea.
Kuorsaamista esiintyy ajoittain melkein kaikilla, mutta jokaöinen kuorsaaminen voi olla terveysriski. Sillä on todettu olevan yhteys sydän- ja aivoinfarkteihin. Tupakointi ja alkoholi lisäävät kuorsaamista huomattavasti ja samoin riskejä. Jos kuorsaaminen on äänekästä, katkeilevaa, välillä on selviä taukoja hengittämisessä ja tauot päättyvät erityyppisiin "korahduksiin", "poksahduksiin", "ähinään" ja "puhinaan" ja lisäksi henkilöllä esiintyy voimakasta päiväaikaista väsymystä sekä nukahtelutaipumista, voidaan epäillä henkilön sairastavan jonkin asteista uniapneaa.
Lasten uniapnea.
Tietämys uniapnean tarkasta esiintymisestä imeväisikäisillä on toistaiseksi puutteellista. Hengitystä ahtauttavia apneoita esiintyy usein ennenaikaisena syntyneillä, mutta täysiaikaisena syntyneillä harvemmin. Apneaoireilu lisääntyy kahden kolmen kuukauden ikään asti ja alkaa tämän jälkeen vähetä. Puolivuotiaista kuusivuotiaisiin lapsiin uniapneaa on arvioitu esiintyvän vähintään kahdella prosentilla. Eräiden tutkijoiden mielestä uniapnea on eräs kätkytkuoleman riskitekijä. Lasten uniapnea voi oirehtia muun muassa yöhikoiluna, äänekkäänä hengityksenä, suu auki nukkumisena, säpsähtelyinä ja hengityksen pidätyksinä. Lapsille hoitomuotona suositellaan kotiseurantaa erilaisin liikeanturein ja CPAP- hoitoa ja mahdollisesti erilaisia kirurgisia hoitoja. Nielurisojen ja kitarisojen poisto saattaa korjata tilanteen täysin. Oikojahammaslääkärin osuus lasten uniapnean hoidossa on keskeisen tärkeätä. Imeväisillä vaikea-asteisen uniapneataudin tiedetään voivan johtaa henkiseen kehitysvammaisuuteen, kasvuhäiriöön, kuopparintaan tai keuhkosydänvikaan.
Uniapnean diagnosointi.
Uniapneaa epäilevän henkilön on syytä ottaa yhteys ensin omalääkäriin, jolta saa tarvittaessa lähetteen jatkotutkimuksiin. Uniapnean diagnosointi on perinteisesti keskittynyt kaikkiin keskussairaaloihin ja eräisiin hyvin varustettuihin aluesairaaloihin sekä eräisiin yksityisiin sairaaloihin ja laitoksiin. Nykyisin uniapneaa voidaan diagnosoida osin myös perusterveydenhuollossa, terveyskeskuksissa ja yksityisillä lääkäriasemilla. Uniapnean tutkimus ja hoito vaatii usean erikoisalan osaajien yhteistyötä.
Uniapnean diagnosointi tapahtuu ns. suppealla tai laajalla unirekisteröinnillä. Suppeassa unirekisteröinnissä tutkittavalle asetetaan akuilla toimiva tutkimuslaite, joka rekisteröi ja tallentaa muistiinsa yön aikana eri anturien avulla mitattavat pulssin, veren happikylläisyyden (oksimetri), nenän ja suun kautta kulkevan ilmavirran vaihtelun, potilaan asennon (selällään/kyljellään/mahallaan) sekä rintakehän liikkeen (keuhkojen liike). Laitteen asettaminen tapahtuu sairaalassa (ja/tai sille annetaan käyttökoulutus, jolloin asettaminen kotona) ja itse tutkimusyön tutkittava saa yleensä nukkua kotona. Yön jälkeen laite toimitetaan sairaalaan, jossa tiedot ladataan tutkimuslaitteesta lääkärin tulkittavaksi.
Laaja unirekisteröinti tehdään sairaalassa ja siinä voidaan mitata myös aivojen toimintaa yön aikana.
Myös dosentti Jukka Alihangan ideoimaa SCSB (Static Charge Sensitive Bed)-menetelmää on sovellettu uniapnean diagnosoinnissa.
Uniapnea on kansantauti.
Uniapneaa sairastaa yli 100 000 suomalaista. Sitä on Suomessa ruvettu tutkimaan ja diagnosoimaan vasta 1970-luvun alussa. Sitä oletetaan sairastavan 30–60-vuotiaista miehistä noin 4 prosenttia ja naisista 2 prosenttia eli lähes 120 000–200 000 suomalaista kärsii tästä unihäiriöstä.
Terveys 2000 -tutkimuksen mukaan miehistä 13 prosentilla ja naisista kolmella prosentilla oli viikoittain hengityskatkoksia unen aikana.
Uniapnealla oletetaan olevan myös yhteyttä lasten kätkytkuolemiin. Sairauden hoito ja tutkimus vaatii lääkäreiden ja hoito- ja kuntoutushenkilöstön yhteistyötä useammalla erikoisalalla.
Uniapneatutkimuksen historiaa.
Suomessa on uniapneaa alettu tutkia ja diagnosoida 1970-luvun lopussa. Maan ensimmäiset uniapneadiagnoosit tehtiin HYKS:n neurologian klinikassa vuosina 1976-1978 dosentti Markku Partisen toimesta. Stanfordin Yliopiston tutkimusprofessuurinsa (1985-1986) jälkeen hän toi maahamme mukanaan ensimmäisen CPAP-laitteen. Suomessa CPAP-hoidot aloitettiin Ullanlinnan Palvelukeskuksessa ja HYKS:ssä vuonna 1987. CPAP-hoitoa pidetään nykyisin ensisijaisena hoitolaitteena. CPAP-hoitomenetelmän kehitti vuonna 1980 australialainen professori Colin E. Sullivan. Tosin silloinen laite oli kovin äänekäs "häirikkö". Nykyiset laitteet ovat lähes äänettömiä ja moderneimmat laitteet ovat niin sanotusti "ajattelevia" eli niiden vastapaine on automaattisesti säätyvä. Uniapnean diagnosointi ja hoitomenetelmät ovat kehittyneet pioneeriajoista valtavasti. Ja hoidon "marssijärjestykseksi" on vakiintunut CPAP-hoito, laihdutushoito, hammaskiskohoidot ja kirurgiset hoidot.
CPAP-hoito.
CPAP ("Continuous Positive Airway Pressure") -laite on puhaltimesta, nenän tai nenän ja suun peittävästä maskista ja letkusta koostuva laite, joka pitää nielun ylipaineen avulla avoimena nukuttaessa. Tavallisin maski lienee nenän peittävä, jolloin puhutaan nenä-CPAP-hoidosta ja -laitteesta. Suomessa on tällä hetkellä julkisen sektorin puolella käytössä yli 5000 CPAP-laitetta ja henkilökohtaisesti ostettuja lienee muutama sata. Suomessa arvioidaan olevan kymmenkertainen määrä CPAP-hoitoa tarvitsevia. CPAP-hoito antaa yleensä välittömän avun oireisiin. Lopullinen tulos riippuu potilaan hoitomyönteisyydestä, laitteen aiheuttamista epämukavuuksista ja laitteen soveltuvuudesta yleensä potilaalle. CPAP-hoidon etuna leikkaushoitoon verrattuna on se, että ylipainehoito auttaa koko hengitysmatkalla, kun taas leikkaukset kohdistuvat tiettyyn alueeseen ja ahtaumat voivat tulla muualle leikkauksen jälkeen. Leikkaustulos ei ole aina pysyvä, ja leikkaushoito soveltuu vain pienelle osalle potilaita.
Laihdutus uniapnean hoitomuotona.
Koska 2/3 uniapneetikoista on ylipainoisia ja ylipaino selvästi lisää apneoita, suositellaan usealle laihdutusta eräänä hoitomuotona. Laihdutus onnistunee parhaiten laihdutusryhmissä, joista on saatu hyviä tuloksia. Jo 10 prosentin laihdutus merkitsee huomattavaa vähennystä uniapneoiden lukumäärässä ja kestossa. Laihtumisella on suuri merkitys myös muiden sairauksien ja terveysriskien kannalta, kuten esimerkiksi kohonnut verenpaine, diabetes, masennus ja tulehdusvaivat. Parhaita esimerkkejä ovat henkilöt, jotka ovat voineet luopua laihdutuksen avulla CPAP-laitehoidosta. Laihdutuksen asiantuntijat painottavatkin, että jokainen osaa laihduttaa, mutta saavutetun painon säilyttäminen on vaikeaa. Meidän tulisikin puhua painon hallinnasta, mikä edellyttää aina ruokailu- ja liikuntatapojen pysyvää muuttamista.
Hammaslääketieteen mahdollisuudet uniapnean hoidossa.
Obstruktiivisen uniapnean syntyyn vaikuttavat sekä anatomiset että neurologiset seikat, joiden vaikutus vaihtelee eri potilailla. Suun, nielun ja leuan anatomian tutkiminen on johtanut kehittämään kojeita, jotka siirtävät alaleukaa eteenpäin tai vaikuttavat kielen asentoon. Näitä ovat muun muassa erilaiset hammaskiskot. Ne ovat edullisia ja hoitomyönteisyys on korkeaa tasoa. Niiden käyttöä voidaan harkita lievää tai keskivaikeaa uniapneaa sairastaville. Hammaskoje sopii monille joko ainoaksi hoidoksi lievän uniapnean hoidossa tai osana muuta hoitoa.
Leikkaushoidoilla lievitystä uniapneaan.
1980-alussa japanilainen lääkäri Fujita kehitti pehmeän suulaen typistykseen perustuvan leikkauksen (UPPP = Uvulopalatofaryngoplastia tai LUPPP, jossa käytetään laseria leikkauksessa). UPPP:sta kehittyikin maailmanlaajuisesti tavallisin kirurginen hoitomuoto. Stanfordin yliopistossa unihäiriöiden tutkimusyksikössä kirurgit, joista eräillä oli myös hammaslääkärikoulutus ja kokemusta suulakihalkioleikkauksista, huomasivat uniapneetikoilla alaleuan ja usein myös alakasvojen olevan huomattavasti lähempänä nielun takaseinää kuin ”terveillä”. He kehittivät leikkausmenetelmiä, joilla alaleukaa siirretään eteenpäin ja näin lisätään ilmatilaa nieluun. Näitä leikkauksia toteutetaan Suomessa vuosittain muutama sata. Uniapneetikoilla kieli kuitenkin usein valuu nukkuessa tukkimaan nielun ja sen estämiseksi kehitettiin ns. box-leikkauksen, jossa alaleukaan leikataan ”laatikko” (engl. box) kohtaan, johon kielen lihakset ovat kiinnittyneet ja se vedetään leukaluun ulkopuolelle, käännetään 90 astetta ja kiinnitetään kahdella titaaniruuvilla leukaluun ulkopuolelle. Tällä operaatiolla kieli ei enää laskeudu ahtauttamaan nielua. Uusin menetelmä nielun avarrukseen on RFA-hoito (Radio-frequency Thermal Ablation), jolla saadaan laajennusta nieluun. Molemmista viimeksi mainituista leikkauksista ei ole vielä pitkäaikaisia seurantatutkimuksia, mutta subjektiivisesti saadut tulokset ovat rohkaisevia.
Perimällä on vaikutusta uniapnean syntyyn.
Uniapnean tutkimus- ja hoitotyö on pitkälti "palokuntatyötä" eli potilaan tämän hetkisessä elämänkaaressa vaikuttavien asioiden hoitoa. Kuorsausta esiintyy suvuittain ja lähes kaikilla on lähiomaisia tai tuttavia, joiden kanssa ei yksinkertaisesti voi nukkua samassa huoneessa. Kuorsaus on erittäin kovaa, katkonaista, ähisevää, poksahduksellista ja välillä on pitkiä hiljaisia toveja, jolloin epäillään jo hengen lähteneen, kunnes "moottori" taas käynnistyy pakkokäynnistystä muistuttavilla ääniefekteillä ja kuulijan kärsimys jatkuu. Tulevaisuudessa geenitutkimus tuonee uusia mahdollisuuksia ja ratkaisuja mahdollistaen muun muassa täsmälääkityksen.


Kansainvälinen yksikköjärjestelmä.
Metri- ja SI-järjestelmän kansainvälistyminen(vuosi, johon mennessä otettu käyttöön).
Kansainvälinen yksikkö­järjestelmä eli SI-järjestelmä () on maailman yleisin mittayksikkö­järjestelmä. SI-järjestelmästä päätetään Kansain­välisen paino- ja mittatoimiston (, BIPM) järjestämissä konferensseissa. SI-järjestelmä sai nykyisen nimensä 1960, mutta keskeisimmiltä osiltaan se perustuu Ranskassa jo 1700-luvun lopulla käyttöön otettuun metrijärjestelmään.
SI-järjestelmän mittayksiköitä voi käyttää maailmanlaajuisesti, ja useissa maissa lainsäädäntö määrää niiden käytön. Toisaalta joissain yhteyksissä saatetaan yhä suosia muita mittayksiköitä: esimerkiksi moottorien tehot ilmoitetaan usein hevosvoimina, ja jopa Suomen aluevesiraja on määritetty meripeninkulmina.
Britanniassa puolestaan on lain mukaan liikennemerkeissä yhä käytettävä maileja ja jaardeja (tosin nämä perinteiset brittiläisen järjestelmän mittayksikötkin on nykyään määritelty SI-yksiköiden avulla).
Yhdysvalloissa metrijärjestelmä laillistettiin jo vuonna 1866, mutta sitä ei ole otettu käyttöön. Yhdysvaltain lisäksi Myanmar eli Burma ja Liberia ovat tiettävästi ainoat maat, joissa SI-järjestelmää ei ole virallistettu. Suomessa SI-järjestelmän toteutuksesta vastaa Mittatekniikan keskus.
Kirjoitussäännöt.
SI-yksiköihin voidaan viitata käyttäen täydellisiä nimiä (esimerkiksi metri, sekunti, kilogramma) tai virallisia tunnuksia (m, s, kg). Esimerkiksi Euroopan unionin virallisessa viestinnässä mittayksiköiden nimet kirjoitetaan kuitenkin yleensä täydellisinä.
SI-järjestelmän tunnukset eivät ole varsinaisesti lyhenteitä, vaikka monet niistä on alun perin muodostettu lyhentämällä, ja SI-tunnusten käyttöön liittyy joitain erikoissääntöjä, jotka eivät koske tavanomaisia lyhenteitä.
Lyhenteitä koskevat suomen oikeinkirjoitussäännöt ovat kuitenkin varsin yhdenmukaiset SI-järjestelmän sääntöjen kanssa. SI-järjestelmän mukaan tunnuksen perään ei esimerkiksi merkitä pistettä (jollei se päätä virkettä), mutta vastaavasti suomenkin oikeinkirjoitussääntöjen mukaan kaikki mittayksiköiden lyhenteet ovat pisteettömiä.
Suur- ja pienaakkosten käyttö.
Tunnukset kirjoitetaan pienaakkosin, paitsi jos yksikön nimi on johdettu erisnimestä, jolloin tunnuksen alkukirjaimena on suuraakkonen. Yksikön nimessä isoa alkukirjainta ei kuitenkaan käytetä (jollei se aloita virkettä). Esimerkiksi paineen mittayksikön tunnus on Pa (keksijän Blaise Pascalin mukaan), mutta yksikön nimi on pascal. Pienaakkosella kirjoitettu tunnus viittaa melkein aina toiseen yksikköön kuin vastaavalla suuraakkosella kirjoitettu tunnus: s = sekunti, mutta S = siemens.
Poikkeuksellisesti litran tunnus voidaan kirjoittaa paitsi pienaakkosella (l) myös suuraakkosella (L), jos halutaan varmistaa, ettei se sekaannu isoon i-kirjaimeen tai numeroon 1.
Kerrannaisyksiköiden muodostamiseen käytettävät etuliitteet kirjoitetaan pienellä kirjaimella kiloa eli tuhatkertaisuutta merkitsevään k-etuliitteeseen asti, mutta sitä suurempaa kerrannaisuutta osoittavat etuliitteet kirjoitetaan isolla kirjaimella: mm = millimetri (metrin tuhannesosa), mutta Mm = megametri (miljoona metriä).
Kursivoinnin käyttö.
Mittayksikön tunnusta ei koskaan kursivoida, vaikka ympäröivä teksti kirjoitettaisiin kursiivilla. Sen sijaan aina kursiivilla kirjoitetaan SI-järjestelmän suureiden tunnukset, kuten ajan tunnus "t" ja massan tunnus "m". Kursivoitu tunnus tarkoittaa siis eri asiaa kuin kursivoimaton: s = sekunti, mutta "s" = matka; S = siemens, mutta "S" = näennäisteho.
Tunnus kytketään lukuun välilyönnillä.
Lukuarvon ja yksikön tunnuksen väliin kirjoitetaan sanaväli (mieluiten sitovana välilyöntinä). Tämä koskee myös celsiusasteen tunnusta: 10 °C. Poikkeuksellisesti kiinni lukuarvoon kirjoitetaan kulma-asteen, kulmaminuutin ja kulmasekunnin tunnukset: 30° 22′ 8″.
Desimaalierottimena pilkku tai piste.
Alun perin SI-järjestelmä hyväksyi desimaalierottimeksi ainoastaan pilkun. Vuonna 1997 sallittiin myös pisteen käyttö sellaisissa teksteissä, jotka ovat pääosin englanninkielisiä, ja vuonna 2003 sääntöä väljennettiin edelleen, niin että desimaalipistettä saa käyttää kielestä riippumatta, jos se on joissain tilanteissa tapana. Useimmissa Euroopan maissa desimaalierottimena käytetään silti pilkkua.
Suomessa desimaalierotin on standardin SFS 4175 mukaan yhä nimenomaan pilkku. Suomen puolustusvoimat on kuitenkin siirtynyt käyttämään aseluokituksissaan desimaalipistettä, joten esimerkiksi 7,62 RK 62 on nykyään 7.62 RK 62.
Pitkät luvut voidaan jaksottaa välilyönnein.
SI-järjestelmä suosittelee hyödyntämään yksiköiden etuliitteitä niin, että lukuarvot pysyvät 0,1:n ja 1000:n välillä: 25 km; 0,25 mg. Jos pitkiä lukuja kuitenkin käytetään, ne voidaan selvyyden vuoksi jaotella kolmen numeron sarjoihin desimaalierottimen paikasta lähtien, vaikka SI-järjestelmä ei tätä varsinaisesti edellytä. Tällöin tuhaterottimena käytetään (sitovaa) välilyöntiä, ei pistettä tai pilkkua (joista kumpi tahansa voi esiintyä desimaalierottimena): 25 000 m; 0,000 25 g.
Lisätunnus liittyy suureeseen.
Lisätunnusta ei voida liittää yksikön tunnukseen, mutta suureen tunnukseen sellainen voidaan liittää alaindeksinä: "U" (jännite), "U"eff (tehollinen jännite); "U"eff = 230 V (tehollinen jännite on 230 volttia). Jos alaindeksiä ei ole mahdollista käyttää, lisätunnus voidaan kuitenkin mainita sulkeissa yksikön tunnuksen jälkeen: "U" = 230 V (eff).
SI-järjestelmän perusyksiköt.
SI-järjestelmä koostuu seitsemästä "perusyksiköstä" suureille pituus, massa, sähkövirta, aika, lämpötila, ainemäärä ja valovoima. Muut paitsi kilogramma on määritelty pohjautuen luonnonilmiöihin ja -vakioihin. Kilogramma pohjautuu prototyyppikappaleeseen.
Määritelmät on päätetty yleisissä paino- ja mittakonferensseissa (, CGPM).
Ehdotetut uudet määritelmät.
Vuonna 2007 Pariisissa pidetyssä yleisessä paino- ja mittakonferenssissa on käsitelty ehdotuksia kilogramman, moolin, ampeerin ja kelvinin määrittelemiseksi uudestaan. Uudet määritelmät perustuvat fysiikan keskeisiin luonnonvakioihin, mutta uudelleen määriteltyinäkin nämä yksiköt olisivat mahdollisimman tarkkaan, useamman desimaalin tarkkuudella entisen suuruisia.
Ampeeri määriteltäisiin siten, että alkeisvaraus olisi tarkalleen 1,60217653 · 10-19 ampeerisekuntia eli coulombia. Ampeeri olisi siis virta, jossa kulkee yksi elektroni 1,60217653 · 10-19 sekunnissa. Mooli taas määriteltäisiin ainemääräksi, jossa on 6,0221415 · 1023 molekyyliä tai muuta hiukkasta, joten Avogadron vakio olisi tarkalleen 6,0221415 · 1023 mol-1. Kelvin taas määriteltäisiin siten, että termodynamiikassa tärkeä Boltzmannin vakio olisi tarkalleen 1,3806505 · 10-23 J/K.
Kilogrammalle on esitetty kahtakin vaihtoehtoista määritelmää. Toisen ehdotuksen mukaan kilogramma olisi 6,0221415/12 · 1026 (eli 0,501845125 · 1026) kertaa hiili-12-atomin massa. Tämä määritelmä liittyisi läheisesti moolin määritelmään, sillä gramman ja atomimassayksikön suhde olisi edelleen tarkalleen sama kuin Avogadron vakion luku­arvo. Vaihtoehtona olisi määritellä se Planckin vakion avulla, joka saisi tarkkaan määritellyn arvon 6,6260603 · 10-34 Js. Tällöin kilogramma olisi massa, jota Einsteinin kaavan E=mc2 mukaan vastaava energia olisi teoriassa sama kuin sellaisella fotonilla, jonka taajuus olisi 1,356392664 · 1050 Hz (tosin näin suuritaajuista säteilyä ei tiettävästi ole olemassa).
Metrin, sekunnin ja kandelan määritelmiin sitä vastoin ei ole ehdotettu muutoksia.
Uudet määritelmät vahvistetaan mahdollisesti CGPM:n kokouksessa vuonna 2011 tai 2015.
Kerrannaisyksiköt.
Etuliitteillä muodostettavat kerrannaisyksiköt ilmoittavat perusyksiköiden monikertoja, esimerkiksi yksi kilometri (1 km) on tuhat metriä (1000 m). Kerrannaisyksiköiden ja etuliitteiden avulla voidaan hyvin suuria tai pieniä lukuja esittää tiiviisti.
Etuliitteitä suositellaan käytettäväksi siten, että lukuarvo asettuu 0,1:n ja 1 000:n väliin (esimerkiksi 2,5 kJ, ei 2 500 J). Ensisijaisesti käytetään etuliitteitä, joita vastaava eksponentti on kolmella jaollinen. Jos johdannaisyksikkö on muodostettu jakolaskulla, etuliitettä käytetään ensisijaisesti osoittajassa; etuliitettä voidaan käyttää nimittäjässä, jos havainnollisuus sitä vaatii. Osoittajassa ja nimittäjässä etuliitteen yhtäaikainen käyttö ei ole suositeltua.
Kahta etuliitettä ei saa käyttää samanaikaisesti samassa yksikössä: ei esimerkiksi mµm (”millimikrometri”), vaan nm (nanometri). Massan kerrannaisyksiköt muodostetaan grammasta, ei kilogrammasta, vaikka se onkin historiallisista syistä massan perusyksikkö.
Yksikköjärjestelmien historia.
Metrisen SI-yksikköjärjestelmän juuret ovat jo 1700-luvun lopussa, jolloin Ranskan kuningaskunnassa aloitettiin yksikköjärjestelmän järkeistystyö. Loppuun työ saatettiin vasta 1790-luvulla Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen, jolloin määriteltiin metri ja kilogramma. Samalla niille rakennettiin mittanormaalit eli vertailukappaleet. Muutos oli suuri, sillä metri ja gramma kerrannaisyksiköineen korvasivat vaikeaselkoisen perinteisen mittajärjestelmän, jossa eri tavaralaatujen painoja, tilavuuksia ja mittoja käsiteltiin omina suureinaan. Samalla yksikköjärjestelmä muuttui kymmenkantaiseksi, mikä helpotti yksikkömuunnoksia. Seuraavalla vuosisadalla metrijärjestelmä tuli vähitellen käyttöön muissakin maissa varsinkin sen jälkeen, kun asiasta vuonna 1875 tehtiin kansainvälinen metrisopimus.
Nykyisen SI-järjestelmän perusyksiköistä yksi, sekunti, oli kuitenkin jo ollut käytössä kaikkialla Euroopassa jo kauan sitä ennen ja määritelty vuorokauden tiettynä murto-osana. Suunnitelmat vuorokautta lyhempien aikayksiköiden muuttamisesta kymmenkantaiseksi eivät toteutuneet. Kun sekunti tuli metrin ja kilogramman ohella kolmanneksi perusyksiköksi, nimitettiin käyttöön tullutta yksikköjärjestelmää MKS-järjestelmäksi. Kuitenkin myös sekunti on myöhemmin määritelty uudestaan.
Sähköopin kehitys 1800-luvulla teki tarpeelliseksi määritellä uusia yksiköitä. Vuonna 1832 Gauss laati ehdotuksen yksikkö­järjestelmäksi, jonka perus­yksikköinä olisivat olleet millimetri, gramma ja sekunti ja jossa muut, myös sähkö­suureiden yksiköt, olisi johdettu niistä. Vuonna 1874 brittiläiset tiede­miehet laativat Maxwellin ja Thomsonin johdolla cgs-järjestelmän (lyhenne toisinaan C.G.S), jossa perus­yksiköt olivat senttimetri, gramma ja sekunti. Näistä johdettiin muut yksiköt samaan tapaan kuin Gaussin järjestelmässä. Cgs-järjestelmää käytettiin tieteellisissä yhteyksissä yleisesti 1960-luvulle saakka. Käytännön kannalta sen sähkö­suureiden yksiköt olivat kuitenkin epämukavaa koko­luokkaa, minkä vuoksi 1880-luvulla laadittiin niin sanottu "käytännöllinen järjestelmä". Siihen sisältyivät muun muassa sähkö­virran yksikkö ampeeri, resistanssin yksikkö ohmi ja jännitteen yksikkö voltti.
Vuonna 1901 Giovanni Giorgi osoitti, että oli mahdollista yhdistää MKS-järjestelmä ja sähkö­yksiköiden käytännöllinen järjestelmä yhdeksi johdon­mukaiseksi yksikkö­järjestelmäksi. Kun ampeeri vahvistettiin järjestelmän neljänneksi perusyksiköksi, alettiin käyttää nimitystä MKSA-järjestelmä tai Giorgin järjestelmä. Vuonna 1954 kymmenes kansain­välinen mitta- ja paino­konferenssi (CGPM) vahvisti ampeerin ohella myös kelvinin ja kandelan perusyksiköiksi. Nimi SI-järjestelmä otettiin käyttöön vuonna 1960.
Erona cgs- ja SI-järjestelmien välillä on mekaniikan yksiköissä pelkkä vakiokerroin, joka on kymmenen potenssi. Sen sijaan sähköopin yksiköissä ero on suuri. Cgs-järjestelmässä voidaan määritellä joko sähköstaattiset tai sähkömagneettiset yksiköt. Sähköstaattisissa yksiköissä tyhjiön permittiivisyys on 1, kun taas sähkömagneettisissa yksiköissä tämä arvo annetaan tyhjiön permeabiliteetille. Monet sähkömagneettiset yksiköt kuitenkin erotti ampeeriin perustuvista SI-yksiköistä niin ikään vain vakiokerroin, joka oli kymmenen potenssi, kun taas sähköstaattiset yksiköt poikkesivat niistä täysin. Vaikka järjestelmä oli nykyistä monimutkaisempi, useat sähköopin kaavat saivat cgs-järjestelmässä yksinkertaisemman muodon kuin MKSA- ja SI-järjestelmässä.
Monilla tekniikan aloilla on paljon käytetty myös ns. teknistä järjestelmää, jossa kolmantena perussuureena pituuden ja ajan lisäksi ei ollut massa vaan voima. Sen yksikkö, kilogramman voima (kgf) eli kilopondi (kp), määriteltiin voimaksi, jolla Maa vetää puoleensa 1 kg:n massaa. Täten esimerkiksi energian yksikkönä käytettiin kilopondimetriä ja tehon yksikkönä kilopondimetriä sekunnissa. Tähän järjestelmään perustui myös lisäyksikkö hevosvoima, joka vastasi 75 kilopondimetriä sekunnissa.
Viimeisin uusi perusyksikkö, mooli, lisättiin järjestelmään virallisesti vuonna 1971, mutta sekin oli ollut tieteellisissä yhteyksissä käytössä jo kauan ennen sitä.


Ampeeri.
Ampeeri (tunnus A) on sähkömagnetismin keksijän André-Marie Ampèren mukaan nimetty SI-järjestelmän mukainen yksikkö sähkövirralle. Määritelmän mukaisesti yhden ampeerin sähkövirta kahdessa toisistaan metrin päässä tyhjiössä samansuuntaisesti sijaitsevassa äärettömän pitkässä ja ohuessa johtimessa aiheuttaa näiden johtimien välille 2 × 10-7 newtonin suuruisen voiman johdinmetriä kohti.
Ampeeria pienempiä sähkövirran yksiköitä ovat esimerkiksi milliampeeri (1 mA = 1 tuhannesosa ampeeria) ja mikroampeeri (1 µA = 1 miljoonasosa ampeeria).
Ampeeri vahvistettiin sähkövirran yksiköksi kansainvälisellä sopimuksella vuonna 1881. Sen oli tarkoitus olla kymmenesosa cgs-järjestelmän "sähkömagneettisesta virtayksiköstä". Sähkömagneettinen virtayksikkö oli virta, joka kulkiessaan kahdessa yhdensuuntaisessa, 1 cm:n päässä toisistaan olevassa johtimessa aiheutti näiden johtimien välille kahden dynen voiman senttimetriä kohti. Mittausteknisistä syistä ampeerille kuitenkin vahvistettiin elektrolyysiin perustuva virallinen määritelmä. Sen mukaan yhden ampeerin virta vapautti hopeanitraattiliuoksesta sekunnissa 1,118 mg hopeaa. Myöhemmin tarkemmat mittaukset osoittivat, että näin määritelty ns. "kansainvälinen ampeeri" oli hieman tarkoitettua pienempi; 0,099985 sähkömagneettista virtayksikköä eli 0,99985 nykyistä ampeeria.
Vuonna 1948 kansainvälinen mitta- ja painokonferenssi vahvisti ampeerin nykyisen määritelmän viralliseksi. Asiallisesti ottaen tämä merkitsi paluuta alkuperäiseen määritelmään, joka vain muotoiltiin uudestaan käyttämättä cgs-yksiköitä apuna.
Vuoden 2007 mitta- ja painokonferenssissa ehdotettiin ampeerin määrittelemistä uudelleen alkeisvarauksen avulla. Uuden määritelmän mukaan alkeisvaraus olisi tarkalleen 1,60217653 × 10-19 ampeerisekuntia eli coulombia.


Mooli.
Mooli (tunnus mol) on kemiassa käytetty ainemäärän yksikkö ja yksi SI-järjestelmän seitsemästä perusyksiköstä. Aikaisemmin siitä on käytetty myös nimitystä "grammamolekyyli".
Mooli on sellaisen systeemin ainemäärä, jossa on yhtä monta perusosasta kuin on atomeja tasan 12 grammassa hiili-12-isotooppia. Perusosaset voivat olla atomeja, molekyylejä, ioneja tai muita hiukkasia tai hiukkasryhmiä. Mooli mitä tahansa ainetta vastaa siis yhtä monta grammaa kuin on aineen molekyylin tai muun perusosasen massa atomimassayksikköinä. Yhdessä moolissa on perusosasia Avogadron vakion verran eli noin 6,0221415 · 1023 kpl.
Kansainvälisessä mitta- ja painokonferenssissa vuonna 2007 on käsitelty ehdotusta, jonka mukaan mooli määriteltäisiin uudestaan ainemääräksi, jossa hiukkasia on edellä mainittu määrä, 6,0221415 · 1023. Siinä tapauksessa edellä esitetty likiarvo muuttuisi määritelmän mukaiseksi tarkaksi arvoksi.
Moolia käytetään varsinkin kemiassa mutta myös eräillä fysiikan aloilla, etenkin termodynamiikassa, sekä erinäisissä lääketieteellisissä yhteyksissä kuten veren kolesterolipitoisuuden mittauksissa. Moolia käytetään, koska sillä on kätevä ilmaista suuria lukumääriä ja tietyissä yhteyksissä molekyylien lukumäärä on oleellisempi kuin niiden massa. Esimerkiksi kilogrammassa (litrassa) vettä on noin 3,34 · 1025 molekyyliä, mikä on noin 55,5 moolia. Yksi mooli ideaalikaasua 0 °C lämpötilassa ja normaalipaineessa (101 325 Pa) on tilavuudeltaan noin 22,4 litraa.
Laskuesimerkki.
2 H2 + O2 → 2 H2O.
Kun 4 grammaa vetyä ja 32 grammaa happea reagoivat, syntyy 36 grammaa vettä. Määrät vastaavat kahta moolia vetyä, yhtä moolia happea ja kahta moolia vettä.
Ainemäärän voi laskea, kun tiedetään aineen massa ja sen perusosasten massa eli moolimassa. Alkuaineiden moolimassat saadaan suoraan atomimassataulukosta.
Vetyatomin moolimassa on noin 1 g/mol (u), joten yksi mooli vetykaasua (H2) painaa noin 2 grammaa. Hapen atomimassa on noin 16 g/mol, joten yhden happikaasumoolin (O2) massa on 32 grammaa. Veden (H2O) moolimassa on 2 · 1,0080 + 16,000 = 18,016 g/mol.


Kandela.
Kandela (cd) on SI-järjestelmän mukainen mittayksikkö valon intensiteetille eli valon voimakkuudelle eli valovoimalle. Kandela on myös luumen steradiaania kohti (lm/sr). Yksi kandela on sellaisen valonlähteen valovoima, joka lähettää tiettyyn suuntaan monokromaattista taajuudeltaan 540 x 1012 hertsin valosäteilyä 1/683 watin säteilyteholla steradiaania kohden. 1 kandela vastaa suurin piirtein tavallisen kynttilän () kirkkautta.
Kandelan nykyinen määritelmä vahvistettiin 16. kansainvälisessä mitta- ja painokonferenssissa vuonna 1979. Aikaisemman, vuonna 1967 vahvistetun määritelmän mukaan kandela oli valovoima, jolla mustan kappaleen pinta, jonka pinta-ala oli 1/600 000 neliömetriä, säteili platinan sulamispisteen lämpötilassa, kun paine oli 101 325 newtonia neliömetriä kohti.
Yksiköt valovoimalle ja valovirralle ovat tarpeen, koska fysikaalinen säteilyintensiteetti (yksikkö watti/steradiaani) ja säteilyteho (yksikkö watti) eivät kuvaa ihmisen havaitsemaa valon voimakkuutta vaan ihmisen silmän herkkyys säteilylle riippuu sen aallonpituudesta (vrt. äänenvoimakkuus). Lisäksi herää kysymys, miten eriväristen valonlähteiden intensiteettejä olisi vertailtava. Valaistukseen liittyvät yksiköt on viime kädessä määriteltävä sopimuksenvaraisesti. Koehenkilöillä tehtyjen mittausten perusteella on muodostettu ns. V(λ) -funktio, joka kuvaa keskivertoihmissilmän herkkyyttä valolle aallonpituuden funktiona. Funktion kuvaaja muistuttaa kellokäyrää, ja sen huippu on 555 nanometrin kohdalla (jolloin taajuus on em. määritelmässä esiintyvä 540 x 1012 Hz). V(λ) -funktion määrittelystä vastaa Kansainvälinen valaistuskomissio CIE.


Klassismin musiikki.
Klassismi on länsimaisen taidemusiikin tyylikausi, joka sijoittuu noin vuosiin 1750–1820. Klassismin musiikille ovat tyypillisiä laulavat, jaksottuvat melodiat, joita säestettiin kevyillä harmonioilla. Klassismin aikana sävellysmuodoista saivat nykyisen muotonsa muun muassa sonaatti, sinfonia ja jousikvartetto. Barokin aikana syntyneen oopperan suosio jatkui, mutta aikaisemman mahtipontisen ja jäykän "opera serian" rinnalle kehittyi keveämpiä ja koomisempia oopperan lajeja kuten "opera buffa".
Klassismin loppupuolella musiikkielämän keskus siirtyi Wieniin, jossa ainakin uransa loppupuolella asuivat kaikki kolme merkittävintä aikakauden säveltäjää: Joseph Haydn, Wolfgang Amadeus Mozart ja Ludwig van Beethoven. Tämän vuoksi aikakautta nimitetään usein myös wieniläisklassismiksi.
Termillä "klassinen musiikki" tarkoitetaan usein koko länsimaisen taidemusiikin perinnettä. Tämä johtuu romantiikan aikana syntyneestä ajatuksesta taidemusiikin keskeisten historiallisten teosten kaanonista (taidemusiikin "klassikoista"), jotka aluksi koostuivat pääasiassa keskeisten klassismin ajan säveltäjien teoksista.
Klassismin ajan yhteiskunta ja taide.
Klassismin ajan Eurooppaa hallitsivat suuret keskitetysti johdetut valtiot. Läntisen Euroopan keskeisiä valtioita olivat Ranska ja Englanti. Itä-Euroopassa johtavasta asemasta kilpailivat Preussin, Itävalta-Unkarin ja Venäjän yksinvaltaiset monarkiat. Maatalouden kehittyminen johti Euroopan väkiluvun voimakkaaseen kasvuun. Kaupan ja teollisuuden lisääntyminen vahvisti varakkaan porvarissäädyn yhteiskunnallista asemaa, ja niin keskiajalta jatkunut valtakamppailu aristokratian ja porvarissäädyn välillä alkoi kallistua porvarissäädyn puolelle. Euroopan suurkaupungit ja hovit olivat hyvin kosmopoliittisia. Monet monarkit olivat ulkomaalaisia: esimerkiksi Englannin, Ruotsin ja Puolan kuninkaat sekä Venäjän keisarinna Katariina Suuri olivat saksalaissyntyisiä. Ranskaa käytettiin hovien kielenä niin Venäjällä kuin Preussissakin. Tiedemiehet ja taiteilijat matkustivat laajalti ja toimivat eri hoveissa. Aikansa merkittävin oopperalibretisti, italialainen Pietro Metastasio, työskenteli keisarin hovissa Wienissä.
Ajan merkittävin filosofinen koulukunta oli valistus, jonka juuret olivat edellisvuosisadan tieteen edistysaskelissa. Yleisesti ajateltiin, että yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ongelmia voitaisiin ratkaista ilmiöiden tarkalla havainnoinnilla ja kokemuspohjaisella järkeilyllä samalla tavoin kuin luonnontieteellisiä ongelmiakin. Valistuksen ajan merkittävimpiä filosofeja olivat Voltaire ja Jean-Jacques Rousseau, jotka aikansa yhteiskunnan räikeiden sosiaalisten epäoikeudenmukaisuuksien takia kehittivät ihmisoikeuksien käsitteen. Heidän vapauskäsityksensä johti välillisesti Ranskan suureen vallankumoukseen, ja monet heidän yhteiskunnallisista ajatuksistaan sisältyvät Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistukseen, perustuslakiin ja "Bill of Rights":iin.
1700-luvun Euroopan kosmopoliittisuus ilmeni ajan musiikista. Johann Joachim Quantz esitti vuonna 1752, että ihanteellinen musiikki yhdistäisi kaikkien kansallisten perinteiden parhaat puolet. Quantzin näkemys sai osakseen niin suurta suosiota, että erään ranskalaisen musiikkikriitikon mukaan jo vuoteen 1785 mennessä oli olemassa enää "vain yksi, koko Euroopan musiikki". Musiikkia luotiin edelleen pääasiassa hoveissa ja kirkon piirissä, mutta uudenlaiset julkiset konsertit toivat muusikoille mahdollisuuden luoda uraa myös näiden instituutioiden ulkopuolella. Musiikin harrastaminen oli levinnyt suuresti kasvaneessa keskiluokassa, mikä loi kysyntää laajalle musiikin kustannustoiminnalle. Säveltäjät hankkivat usein lisätuloja säveltämällä ja julkaisemalla teoksia amatöörien esitettäväksi. Musiikkielämän yleisen vilkastumisen myötä myös musiikkia käsitteleviä lehtiä alkoi ilmestyä ja mielenkiinto musiikin historiaa kohtaan lisääntyi.
Klassismin musiikin yleisiä piirteitä.
1700-luvulla käsitys ihmisen tunteista muuttui, kun barokin ajan affektiopista luovuttiin. Uuden näkemyksen mukaan tunteet olivat jatkuvasti muuttuvia ja joskus jopa ristiriitaisia reaktioita yksilön ympäristöön ja ajatuksiin. Tämä mahdollisti myös ristiriitaisten tunteiden esittämisen yhden teoksen osan tai jopa teeman sisällä.
Klassismin musiikissa keskityttiin aikaisempaa enemmän melodioihin. Melodiaa käsiteltiin tavallisesti periodeina: teoksen melodinen aines jakautui pienempiin jaksoihin, ja näiden lyhyiden jaksojen välisistä suhteista muodostui koko teoksen rakenne. Pienimmät musiikilliset ajatukset esitettiin yleensä kahden tai neljän tahdin mittaisissa jaksoissa. Kahdesta tai useammasta jaksosta muodostui periodi, joka päättyi kadenssiin, ja koko teos tai teoksen osa koostui kahdesta tai useammasta peräkkäin esitetystä periodista. Jaksojen ja osien ajatus oli lainattu retoriikasta. Heinrich Christoph Koch vertasi teoksessaan "Versuch einer Anleitung zur Composition" musiikillisen fraasin osia lauseen subjektiin ja predikaattiiin ja totesi, että jaksoista ja osista koostuva musiikin rakenne on välttämätön, jotta melodia saataisiin ymmärrettäväksi ja tunteisiin vetoavaksi, samalla tavalla kuin lauseet ja virkkeet tekevät puheen ymmärrettäväksi. Teosten harmonia rakennettiin tukemaan teoksen rakennetta. Eri osien väliset kadenssit oli organisoitu niin, että heikoimmat sijoittuivat jaksojen ja vahvimmat periodien, osien ja teosten loppuun. Sointukulut oli myös hierarkisoitu. Sointukulku I–V–I toistui yleensä sekä pienessä mittakaavassa jaksojen sisällä että myös suuremmassa mittakaavassa.
a>in sonaatin KV 331 6. muunnelmassa
Koska teosten harmonia toimi melodian tukena ja korostajana eikä enää ajanut teosta eteenpäin, soinnut vaihtuivat sävellyksissä hitaammin kuin aikaisemmin. Säveltäjät pyrkivät kompensoimaan hitaampaa harmonista rytmiä käyttämällä sointujen kuviointia tai muita rytmisiä keinoja. Erityisesti kosketinsoitinmusiikissa yleinen tehokeino oli niin sanottu Albertin basso. Se on nimetty italialaisen säveltäjän Domenico Albertin mukaan, joka käytti tehokeinoa usein. Albertin bassossa sointu hajotetaan lyhytkestoisten yksittäisten nuottien toistuvaksi kuvioksi, joka luo teokselle melodiaa korostavan erityisen sointutaustan.
Klassismin aikana säveltäjät suosivat duurisävellajeja. Barokin aikana Antonio Vivaldin konsertoista yli neljännes oli mollisävellajissa ja Johann Sebastian Bachin konsertoista noin puolet, mutta klassismin ajan säveltäjien, kuten Johann Christian Bachin, Joseph Haydnin tai Mozartin, teoksissa mollisävellajien osuus on alle kymmenesosa. Duuria pidettiin mollia luonnollisempana ja miellyttävämpänä. Lisäksi keskittyminen duureihin mahdollisti läheisten mollisävellajien käyttämisen kontrastina teoksen sisällä. Klassismin musiikille tyypilliseksi muodoksi muodostui teoksen sisäinen liike alun duurisävellajista ja pääteemasta runsaan moduloinnin ja teeman kehittelyn sävyttämään mollisävellajiin sekä lopuksi takaisin alun sävellajiin. Musiikki ikään kuin esitti tarinan, jossa alun tasaisesta onnellisuudesta kuljettiin vaikeuksien kautta voittoon – takaisin alun onnen tilaan.
Sonaattimuoto.
Klassismin ajalle tultaessa monet barokkimusiikin muodot jäivät pois muodista. Säveltäjien lakattua säveltämästä preludeja, toccatoja, fuugia ja tanssisarjoja vallitsevaksi kosketinsoitinmusiikin muodoksi nousi kolmi- tai neliosainen sonaatti. Sonaatin kaltaisia moniosaisia teoksia sävellettiin myös erilaisille kamarimusiikkikokoonpanoille. Niitä nimitettiin sonaateiksi, jos ne oli sävelletty vain kosketin- ja soolosoittimelle; muissa tapauksissa ne nimettiin esittäjien lukumäärän mukaan, esimerkiksi duetto, trio, kvartetto ja niin edelleen.
Sonaatin, kamarimusiikkiteoksen ja sinfonian ensimmäisen osan tavanomaista muotoa nimitetään sonaattimuodoksi. 1800-luvulta eteenpäin tämä muoto on hahmotettu yleensä kolmiosaisena "teema–kehittely–teeman kertaus"-rakenteena, mutta 1700-luvulla se nähtiin kaksiosaisena rakenteena, joka perustui periodien ja harmonian rakenteisiin. Heinrich Christoph Koch esittelee sonaattimuodon teoksessaan "Versuch einer Anleitung zur Composition" perustuen aikaisemmin määrittelemiinsä melodian jaksoihin ja periodeihin siten, että ensimmäisessä osassa on yksi periodi ja jälkimmäisessä kaksi. Ensimmäisessä osassa siirrytään harmonisesti toonikasta dominanttiin ja jälkimmäisessä osassa palataan takaisin toonikaan.
Soittimet ja soitinyhtyeet.
Vaikka cembaloita ja klavikordeja valmistettiin 1800-luvun alkuun asti, molemmat alkoivat 1700-luvun jälkipuolella korvaantua fortepianolla (ital. "lujaa–hiljaa"), jonka keksi vuonna 1700 Venetsiassa Bartolomeo Cristofori. Fortepiano mahdollisti äänenvoimakkuuden säätämisen koskettimen painamisen voimakkuutta muuttamalla ja siten myös crescendojen ja diminuendojen tuottamisen. 1700-luvun pianoissa oli kevyempi koneisto kuin moderneissa pianoissa, ja niiden vasarat oli usein päällystetty nahalla. Siksi niiden ääni oli pehmeämpi sävyltään ja vaihtelevampi eri korkeuksilla kuin nykyaikaisen pianon ääni.
Musiikkia sävellettiin monille erilaisille kokoonpanoille, mutta yleinen muoto oli soolosoittimen ja harmoniasoittimen, kuten viulun, sellon tai huilun sekä pianon, harpun tai kitaran yhdistelmä. Kun jälkimmäinen soitti basso continuota, se toimi soolosoittimen säestyksenä, mutta silloin, kun sen osa oli kokonaan kirjoitettu auki nuotteihin, se tavallisesti otti johtoäänen roolin soolosoittimen toimiessa säestävänä elementtinä. Harmoniasoittimen solistisille osuuksille oli käytännön syy. Porvariperheissä niitä soittivat tavallisesti naiset, joilla oli enemmän aikaa harjoitella ja joiden koulutuksessa musiikkia ja taiteita pidettiin tärkeinä. Melodiasoittimia puolestaan soittivat yleensä miehet, joille perheen ulkopuolisten tehtävien ja velvollisuuksien vuoksi jäi vähemmän aikaa musiikillisille harrastuksille. Näin naisille, jotka olivat usein teknisesti taitavampia, haluttiin myös tarjota haastavia osuuksia soitettavaksi. Basso continuon jäädessä pois käytöstä 1700-luvun viimeisen neljänneksen aikana alettiin myös kosketinsoittimen stemma kirjoittaa kokonaan auki nuotteihin.
Yleinen kamarimusiikin muoto oli myös jousikvartetto kahdelle viululle, alttoviululle ja sellolle. Ensimmäinen viulu toimi yleensä päämelodiasoittimena, mutta kvartettoja sävellettiin myös "concertante"-tyyliin, jolloin kaikkien soittimien osat olivat keskenään tasavertaisia. Vaikka kamarimusiikkiteoksia esitettiin satunnaisesti konserteissa, ne oli yleensä tarkoitettu amatöörimuusikoille kotona soitettaviksi.
Klarinetti keksittiin vuoden 1710 tienoilla, ja vuosisadan loppupuolella se oli vakiinnuttanut paikkansa oboen, fagotin ja huilun rinnalla puupuhaltimien vakiokokoonpanossa. Poikkihuilu syrjäytti suosiossaan nokkahuilun, joka jäi pääasiassa harrastelijoiden soittimeksi. Vielä tuolloin kaikki puupuhaltimet valmistettiin tavallisesti puusta. Orkesterien koko oli 1700-luvulla paljon pienempi kuin nykyisessä sinfoniaorkesterissa. Joseph Haydnin orkesterissa oli yleensä noin 25 soittajaa. Vuosisadan viimeisellä neljänneksellä basso continuo -ryhmästä luovuttiin, ja orkesterin johtamisen vastuu siirtyi cembalistilta ensiviulujen johtajalle eli konserttimestarille.
Ooppera.
Monet klassismin ajan musiikin keskeisistä piirteistä kehittyivät aluksi italialaisen koomisen oopperan piirissä 1720- ja 1730-luvuilla, koska koominen ooppera oli vähemmässä määrin perinteen ja etiketin säätelemää kuin vakava ooppera, "opera seria". Italiassa syntyi monia oopperan tyylisuuntia kuten "dramma giocoso", "dramma comico" ja "opera buffa", joista viimeinen on vakiintunut koko aikakauden koomisen oopperan yleisnimitykseksi. "Opera buffa" on useasta näytöksestä koostuva koominen ooppera, jossa on tavallisesti yli kuusi lauluroolia. Muiden maiden koomisen oopperan perinteistä poiketen "opera buffa" roolihahmojen kaikki repliikit esitettiin laulaen. Monet roolihahmot ja juonenkäänteet on lainattu "commedia dell'artesta", osittain improvisoidusta italialaisesta kansanteatterista. Oopperoiden dialogi esitettiin yleensä nopeatempoisena resitatiivina, jota basso continuo-ryhmä tai vain cembalo kevyesti säesti. Opera buffan perinne kehittyi paljon 1700-luvun aikana ja vuosisadan puolivälin tienoilla. Libretot alkoivat käsitellä vakavampia ja sentimentaalisempia aiheita erityisesti libretisti Carlo Goldonin vaikutuksesta. Myös musiikki kehittyi ja erityisesti näytösten loppuun alettiin säveltää yhtyekohtauksia eli "ensembleja", joissa oopperan hahmot tuotiin näyttämölle yksi kerrallaan draaman samalla jatkuessa. Yhtyekohtaus päättyi huippukohtaan, jossa kaikki hahmot lauloivat yhtä aikaa.
Toinen keskeinen italialaisen koomisen oopperan tyylilaji oli "intermezzo", lyhyt ooppera, joka esitettiin kahdessa tai useammassa osassa "opera serian" tai näytelmän väliajalla. Koominen "intermezzo" toimi kontrastina vakavahenkiselle ja mahtipontiselle pääteokselle. Joskus intermezzoissa jopa parodioitiin sen ylilyöntejä. Tunnetuimpia intermezzoja on Giovanni Battista Pergolesin "La serva padrona" ("Palvelija emäntänä") vuodelta 1733.
"Opera buffan" piirissä kehittyneet muodot löysivät tiensä ennen pitkää myös vakavampaan "opera seriaan", jonka keskeisimpiä vaikuttajia oli libretisti Pietro Metastasio. Useat eri säveltäjät, muun muassa Christoph Willibald Gluckin ja Mozart, käyttivät Metastasion librettoja sävellyksissään satoja kertoja. Metastasion sankarillisissa oopperoissa esitetään usein konflikteja eri ihmisten intohimojen välillä, esimerkiksi rakkauden ja velvollisuudentunnon välisenä valintana. Oopperoissa on lähes poikkeuksetta kolme näytöstä, joissa resitatiivit ja aariat vuorottelevat. Resitatiivit kuljettavat juonta eteenpäin, ja aarioissa joku oopperan hahmoista kuvailee yksinpuheluna näytöksen tapahtumien herättämiä tunteitaan. Aariat olivat yleisesti "da capo" -muotoisia (eli ABA), mutta joissakin aarioissa kertausta saatettiin lyhentää jättämällä pois alkuritornello. Johann Adolf Hasse oli vuosisadan puolivälin suosituimpia eurooppalaisia oopperasäveltäjiä, joka opiskeltuaan Italiassa omaksui italialaisen tyylin niin perinpohjaisesti, että hän sai italialaisilta lempinimen "il caro Sassone" ("rakas saksi"). Suurin osa hänen yli kahdeksastakymmenestä oopperastaan on sävelletty Metastasion librettoihin.
Romantiikan mukanaan tuomaa kansallisen musiikin perinnettä enteili klassismin aikana kansankielisen oopperan syntyminen monissa Euroopan maissa. Saksassa kehittyi oma saksankielinen oopperalaji, "Singspiel" eli laulunäytelmä, jossa dialogi esitettiin puhumalla. "Singspielien" aiheet olivat tavallisesti koomisia. Englannissa puolestaan suosittu kansankielisen oopperan muoto oli Ballad opera. Siinä puhutun dialogin välissä oli lauluosuuksia, joiden melodiat oli usein lainattu kansanmusiikista ja -tansseista. Erityisen suosituksi nousi "Beggar's Opera" ("Kerjäläisooppera"), jonka luultavasti Johann Christoph Pepusch sovitti John Gayn librettoon.
Oopperan uudistuminen.
1700-luvun puolivälissä monet musiikkivaikuttajat alkoivat kritisoida "opera seriaa", jonka katsottiin kangistuneen kaavoihin ja etääntyneen kauaksi Jacopo Perin oopperalle asettamista ihanteista. Vuonna 1755 Francesco Algarotti (1712–1764) julkaisi kirjoituksen "Soggia sopra l'opera in musica" ("Essee oopperasta"), jossa hän totesi että "musiikki on rapistunut entisestä arvokkuudestaan... mikä johtuu pahanlaatuisesta intohimosta kaikkea uutta kohtaan". Algarottista alkaneessa oopperan uudistusliikkeessä vaikutti monia libretistejä, säveltäjiä ja mesenaatteja, mutta liikkeen keulahahmoksi on musiikin historiassa noussut Christoph Willibald Gluck, jonka "Orfeo ed Euridice" ja "Alceste" olivat ensimmäiset uusien ihanteiden mukaisesti sävelletyt oopperat. Gluck pyrki palauttamaan musiikin tukemaan draamaa. Saavuttaakseen tämän hän luopui "da capo" -aariamuodosta ja poisti aarioista esiintyjien laulutaitoja esittelevät laajat koloratuurit. Hän pyrki myös liittämään oopperan alkusoiton tiiviimmin osaksi oopperan draamakokonaisuutta sekä lieventämään aarian ja resitatiivin eroa. Gluckin uudistukset eivät juurtuneet oopperamaailmaan välittömästi, mutta oopperan muotokieli ja librettojen rakenne alkoivat hitaasti muuttua, vaikka vanhan perinteen mukaisia "opera serioita" sävellettiin vielä 1800-luvun alkupuolellakin.
Myöhäisklassismin oopperat.
Haydn sävelsi Esterházassa ainakin viisitoista oopperaa, joita kuitenkin esitetään nykyisin vain harvoin. Oopperat olivat pääasiassa koomisia. Kolmesta vakavasta oopperasta tunnetuin oli "Armida" (1784), jonka säestetyt resitatiivit ja suurelliset aariat ovat vaikuttavia.
Useamman nuoruuden oopperan jälkeen Mozart saavutti suurmenestyksen vuonna 1782 ensiesitetyllä oopperallaan "Ryöstö Seraljista" ("Die Entführung aus dem Serail"), jonka on katsottu nostaneen saksalaisen Singspielin vakavasti otettavaksi taiteeksi. Oopperan aiheena oli romanttis-koominen pelastustarina, joka sijoittui turkkilaiseen haaremiin. Turkkilaiseksotiikka oli Mozartin aikana suosittua. Mozart kuitenkin rikkoi aikansa konventioita kuvaamalla turkkilaisia inhimillisinä ja kokonaisvaltaisina ihmisinä sen sijaan, että olisi esittänyt heidät karikatyyreinä, mikä oli tuohon aikaan tavallista.
Tämän jälkeen Mozart sävelsi kolme koomista italialaista opera buffaa: Figaron häät (1786), Don Giovannin (1787) ja Così fan tutten (1790). Näiden oopperoiden libretot olivat Lorenzo da Ponten käsialaa. Da Ponten librettojen syvälliset henkilöhahmot ja Mozartin psykologinen silmä nostavat nämä tavanomaisten opera buffaa vakavammaksi taiteeksi. Viimeisenä elinvuotenaan Mozart sävelsi vielä kaksi oopperaa, "La clemenza di Titon" ("Tituksen lempeys") ja "Taikahuilun" ("Zauberflöte"). Taikahuilu on "Singspiel", jossa dialogi käydään resitatiivin sijaan puhumalla ja osa henkilöhahmoista ja tapahtumista on lajilleen tyypillisesti koomisia. Teos on kuitenkin täynnä symboliikkaa ja musiikillisesti niin rikas ja syvällinen, että sitä on pidetty ensimmäisenä suurena saksalaisena oopperana. Teoksen symboliikassa ja tunnelmassa on paljon yhteyksiä vapaamuurariliikkeeseen, johon Mozart kuului.
Viimeiseksi suureksi oopperateokseksi klassismin aikana jäi Ludwig van Beethovenin Fidelio, joka oli säveltäjän niin sanotun "välikauden" keskeisimpiä teoksia. Siinä, kuten muissakin tämän kauden teoksissaan Beethoven korosti sankaruuden merkitystä ja se sai vaikutteita Euroopan aikakauden poliittista vapautta ajaneista liikkeistä.
Sinfonia.
Merkittävin orkesterimusiikin muoto 1700-luvun puolestavälistä eteenpäin oli sinfonia, kolmi- tai neliosainen orkesteriteos. Sinfonia syntyi 1730-luvulla Italiassa ja levisi nopeasti kaikkialle Eurooppaan. Sinfonian useista kantamuodoista keskeisimpiä olivat myös sinfonioiksi kutsutut italialaisen oopperan alkusoitot, Giuseppe Torellin ja muiden säveltäjien orkesterikonsertot sekä "sonata de chiesa" eli kirkkosonaatti. Nämä teokset noudattivat usein nopea–hidas–nopea –rakennetta.
Ensimmäiset sinfoniat sävellettiin Milanossa, Pohjois-Italiassa. Kuuluisin milanolaisista sinfoniasäveltäjistä oli Giovanni Battista Sammartini (n. 1700–1775), jonka sinfoniat oli yleensä sävelletty jousisoittimille neliäänisesti. Teokset ovat kolmiosaisia ja noudattavat nopea–hidas–nopea-rakennetta. Ensimmäinen osa on Kochin mallin (katso Sonaattimuoto) mukaisesti sonaattimuotoinen. Osat ovat kohtalaisen lyhyitä ja koko teoksen esittämiseen kuluu noin kymmenen minuuttia.
Jan Stamic () (1717–1757) toimi Mannheimin vaaliruhtinaan hovissa hovisäveltäjänä ja orkesterinjohtajana. Mannheimin orkesteri oli kansainvälisesti kuuluisa kurinalaisuudestaan ja korkeasta teknisestä tasostaan. Säveltäjä Charles Burney nimittikin sitä "kenraalien muodostamaksi armeijaksi". Stamic saattoi käyttää orkesterin korkeaa tasoa hyväkseen sävellyksissään. Hän käytti ensimmäisenä säveltäjänä säännöllisesti sinfonioissaan myöhemmin vakiintunutta neliosaista rakennetta. Neliosaisen sinfonian kolmas osa oli menuetti ja trio, ja viimeinen osa oli hyvin nopea, tempomerkintänä usein "presto". Stamicin sinfonioiden ensimmäiset osat noudattavat Kochin sonaattimuotoa, mutta siten että osat olivat huomattavasti pitempiä kuin aikaisemmin sävelletyissä sinfonioissa.
Jan Stamicin luoman perinteen jatkajiksi ilmaantui joukko muitakin säveltäjiä, muun muassa Karel Stamic ja Christian Cannabich, joita musiikkihistoriassa on ryhdytty nimittämään Mannheimin koulukunnaksi. Mannheimin koulukunnan tyypillisiä musiikillisia piirteitä olivat puupuhaltimien itsenäisempi osa orkestroinnissa ja kuuluisa koko orkesterin "crescendo". Mannheimin koulukunta vaikutti myös muihin säveltäjiin: Haydnin sinfonioissa on paljon vaikutteita koulukunnan musiikista ja Mozart ystävystyi Cannabichin kanssa vierailullaan Mannheimissa.
Joseph Haydnia kutsutaan usein "sinfonian isäksi", sillä hänen säveltämillään 104 sinfonialla oli merkittävä panos sinfonian kehitykseen. Haydnin sinfonioille on tyypillistä neliosainen rakenne, jossa ensimmäinen osa on nopea ja sonaattimuotoinen ja sisältää usein hitaan johdannon. Toinen osa on hidas, kolmas koostuu menuetista ja triosta ja viimeinen osa on usein sonaatti- tai rondomuotoinen nopea finaali. Kaikki osat ovat samassa sävellajissa lukuun ottamatta hidasta osaa, joka on jossain läheisessä sävellajissa, usein dominantissa tai subdominantissa.
Haydnin alkukauden (vuodet 1761–1767) sinfoniat on sävelletty kreivi Morzinin ja Esterházyn hoveja varten. Niissä on paljon soolo-osia, jotta eri soittajat voisivat esitellä niillä taitojaan. Tämän kauden tunnetuimpia teoksia ovat sinfoniat nro. 6–8 lisänimiltään "Le matin" (Aamu), "Le midi" (Keskipäivä) ja "Le soir" (Ilta). Haydnin vuosina 1768–1772 säveltämässä musiikissa on havaittavissa kypsempi tyyli kuin alkukauden teoksissa. Sinfoniat ovat pitempiä sekä rytmisesti monimutkaisempia ja ne käyttävät enemmän kontrapunktia.
Vuodesta 1780 eteenpäin Haydn sävelsi yhä enemmän suoraan yleisölle myymällä sävellyksiään kustantamoille ja mesenaateille ympäri Eurooppaa. Vuosien 1785–86 "Pariisi-sinfoniat" nro:t 82–87, jotka tilattiin Haydnilta Pariisista, olivat Haydnin siihenastisen uran suurimuotoisimmat. Haydnin suurimpana saavutuksena pidetään kahtatoista "Lontoon sinfoniaa", jotka valmistuivat Lontoossa Johann Peter Salomonin kutsuttua hänet sinne säveltäjä-kapellimestariksi. Lontoon sinfonioissa (nrot 93–104 vuosilta 1794–1795) Haydn käytti rohkeampia harmonioita, aikaisempaa intensiivisempiä rytmisiä kuvioita ja ennen kaikkea kekseliäämpiä melodisia ideoita. Myös orkesterin koko oli suurempi kuin aikaisemmin: siihen kuului nyt myös trumpetteja ja patarumpuja sekä joissakin teoksissa myös klarinetteja. Sotilas-sinfoniassaan (nro 100) Haydn laajensi lyömäsoitinsektiota entisestään. Lontoon sinfonioista tunnetuin on nro 94, lisänimeltään "Yllätys". Sen hitaassa osassa on yllättävä painottomalle iskulle osuva "fortissimo"-paukahdus, jonka tarkoituksena Haydnin omien sanojen mukaan oli saada ihmiset unohtamaan hänen entisen oppilaansa Ignaz Pleyelin kilpaileva konserttisarja.
Wolfgang Amadeus Mozart sävelsi viimeisten kymmenen elinvuotensa aikana vain kuusi sinfoniaa tuotettuaan niitä nuorempana lähes viisikymmentä. Varhaiset sinfoniat toimivat yleensä teatteriesitysten alkusoittoina ja konserttien lämmittelyteoksina, mutta esikuvansa Haydnin tavoin Mozart suhtautui viimeisiin sinfonioihinsa suuremmalla vakavuudella. Mozart sävelsi myöhäiskauden sinfoniansa usein jotain tiettyä tilaisuutta varten, esimerkiksi "Haffner"-sinfonia, KV 385 (1782), esitettiin Mozartin lapsuudenystävän Sigmund Haffnerin aateloinnin kunniaksi. Arvellaan, että Mozartin sinfoniat ovat voineet toimia Haydnin Lontoo-sinfonioiden innoittajina. Eräs sinfonioiden vaikuttavimmista osista on "Jupiter-sinfonian" (nro 40, KV 551) finaali, jossa Mozart lainaa fuugan esimerkkinä käytetyn teeman Johann Joseph Fuxin "Gradus ad Parnassum" -kirjasta ja yhdistää sen kontrapunktisesti viiden muun teeman kanssa.
Konsertto ja "sinfonia concertante".
Julkisten konserttien yleistyttyä 1770-luvun aikana syntyi Pariisissa uusi sävellysmuoto, jonka tarkoituksena oli tyydyttää yleisön kiinnostus sekä kauniiseen orkesterisointiin ja melodioihin että virtuoosisiin soolo-osuuksiin. "Sinfonia concertante" on konserttomainen teos, jossa on kaksi tai useampia soolosoittimia sekä tavanomainen orkesteri. Keskeinen melodinen aines on solisteilla. Sävellysmuoto antoi säveltäjävirtuooseille mahdollisuuden esitellä taitojaan julkisissa konserteissa uusien oppilaiden ja teosten paremman myynnin toivossa. 1770- ja 1780-luvuilla Pariisissa sävellettiin satoja "sinfonia concertanteja" ja pian muoto levisi muuallekin Eurooppaan. "Sinfonia concertante" jäi muodista 1830-luvulle tultaessa, kun virtuoosisuuden esittely sooloresitaaleissa tuli muotiin.
Vaikka sinfonian suosio kasvoi koko 1700-luvun ajan, konsertto säilytti asemansa säveltäjä-muusikoiden piirissä. He sävelsivät tavallisesti konserttoja, joiden solistina he itse toimivat. Ensimmäiset pianokonsertot sävelsi J.S. Bachin nuorin poika Johann Christian Bach, jota olivat opettaneet hänen isänsä ja vanhempi veljensä. Johann Christian muutti vuonna 1762 Lontooseen, jossa hän toimi opettajana, säveltäjänä ja säveltämiensä konserttojen solistina. Johann Christian Bachin konsertot toimivat esikuvina nuorelle Mozartille, joka vieraili Lontoossa vuonna 1764.
Konsertot olivat tavallisesti kolmiosaisia teoksia, joissa keskimmäistä hidasta osaa reunustivat nopeat osat. Hitaan osan ja viimeisen nopean osan rakenteet oli tavallisesti lainattu muista musiikkityyleistä, mutta teoksen ensimmäinen osa oli rakenteeltaan nimenomaan konsertoille ominainen. Siinä oli säilynyt osia barokin ajan konserttojen ritornello-muodosta, jossa orkesterin ritornellot vuorottelivat solististen osien kanssa. Kochin esityksen mukaisesti osassa oli kolme soolojaksoa, jotka vastasivat sonaattimuodon kolmea periodia. Soolo-osuuksien ympärillä on neljä orkesterijaksoa, joista ensimmäinen esittelee pääosan teoksen musiikillisista ideoista ja muut kolme ovat suhteellisen lyhyitä. Konserton ensimmäinen osa oli siis käytännössä sonaattimuodon ja ritornellomuodon yhdistelmä.
Konsertoille oli tyypillistä, että solisti esitti usein improvisoidun säestyksettömän kadenssin ennen viimeistä orkesteriritornelloa. Nämä kadenssit kehittyivät oopperan piirissä syntyneestä tavasta lisätä trillejä ja juoksutuksia varsinkin ennen "da capo" -aarian kertauksen alkamista. Kadenssi aloitettiin yleensä voimakkaalla kvarttisekstisoinnulla, ja solisti ilmoitti orkesterille kadenssin päättymisestä soittamalla ponnekkaan dominanttisoinnun päälle pitkän trillin.
Wolfgang Amadeus Mozartin pianokonsertoista keskeisimpiä ovat seitsemäntoista Wienissä sävellettyä konserttoa, vaikka jo Salzburgin aikana hän sävelsi monta konserttoa. Mozart esitti pianokonserttojaan konserteissa, joissa hän toimi itse impressaarina ja solistina. Konsertot muodostivat tärkeän osan säveltäjän tuloista. Jokainen Wienissä sävelletyistä pianokonsertoista on mestarillinen ja edustaa Mozartia parhaimmillaan. Konsertot noudattivat perinteistä nopea–hidas–nopea-rakennetta. Ensimmäisessä osassa käytetään samanlaista ritornello- ja sonaattimuodon yhdistelmää kuin J.C. Bachin konsertoissa. Mozart myös lisäsi usein pitkien soolo-osuuksien väliin lyhyitä osuuksia koko orkesterille, jotka toimivat ikään kuin ylimääräisinä ritornello-osina. Konserttojen toinen osa oli yleensä aariamainen ja sävelletty subdominanttisävellajiin, harvemmin dominanttisävellajiin tai rinnakkaiseen mollisävellajiin. Rakenteeltaan se oli tavallisesti sonaatti ilman kehittelyjaksoa tai joskus rondomuotoinen. Finaali oli tavanomaisesti virtuoosinen rondo tai sonaattirondo, jossa oli yksi tai useampi kadenssijakso.
Kamarimusiikki.
Haydnin lisänimi "jousikvarteton isä" on perustellumpi kuin vastaava nimitys "sinfonian isä". Vaikka Haydn ei ollut ensimmäinen jousikvartettojen säveltäjä, hän oli yksi ensimmäisistä ja lajin suurin mestari omana aikanaan. Toisin kuin sinfoniat, jousikvartetot oli tarkoitettu amatöörien esitettäväksi. Haydnin jousikvartetot puhuttelevatkin ennen kaikkea soittajia. Niitä kuvaillaan usein soittimien keskusteluksi: 1. viulu johtaa yleensä puhetta, mutta sello tai jokin väliäänistä saattaa kuljettaa melodiaa tai osallistua vuoropuheluun. Haydnin jousikvartettojen kehitys vastaa paljolti hänen sinfonioidensa kehitystä alku-uran kokeiluista myöhäiskauden mestarillisiin teoksiin. Haydnin jousikvartetoista tunnetuimmat lienevät opus 33:een kuuluvat kuusi erityisen nokkelaa, kepeää ja melodista kvartettoa. Kvartettojen menuetit, jotka on nimetty scherzoiksi (ital. "vitsaillen"), pilailevat hovitanssin kustannuksella rikkomalla tanssin rytmikuvioita yllättävillä tauoilla. Opus 33:n muissakin osissa on paljon huumoria. Koska kvartettoja ei julkaistu partituurina vaan jokainen soittaja näki vain oman stemmansa, monet vitsit ymmärsi vasta esityksen yhteydessä. Useiden tarinoiden mukaan esiintyjät ovat purskahtaneet nauruun kesken esityksen musiikin yllättävien käänteiden vuoksi.
Mozart oli jo lapsena virtuoosinen pianisti, mikä ilmenee hänen säveltämästään pianomusiikista. Mozartin 19 pianosonaattia kuuluvat hänen useimmin esitettyihin teoksiinsa. Sonaateille ovat ominaisia pitkät laulavat melodiat, mikä eroaa Haydnin tavasta koota melodiat pienistä motiiveista.
Joseph Haydn.
Joseph Haydn oli aikansa suosituin säveltäjä, joka vaikutti kaikkiin aikansa musiikkilajeihin, vaikka hänet erityisesti muistetaan lukuisista sinfonioistaan ja jousikvartetoistaan. Ne muodostuivat lajityypin malleiksi, joita lukuisat myöhemmät säveltäjät pyrkivät jäljittelemään. Hän toimi suurimman osan urastaan unkarilaisen aatelisperheen Esterházyjen palveluksessa. Hänet palkkasi virkaansa ruhtinas Paul Anton Esterházy vuonna 1761, ja hän jatkoi tämän veljen Nikolaus Esterházyn palveluksessa edellisen kuoleman jälkeen vuonna 1762. Esterházyt olivat suuria musiikinystäviä, ja heidän linnassaan Esterházassa toimi kaksi teatteria, ooppera ja kaksi ylellistä musiikkihuonetta. Haydn johti ruhtinaan noin kaksikymmentäviisihenkistä orkesteria viikoittaisissa konserteissa ja pienempää kamarimusiikkiryhmää lähes päivittäisissä konserteissa, joissa myös ruhtinas Nikolaus Esterházy usein soitti selloa, viola da gambaa tai baritonia, suurta kielisoitinta, joka muistutti basso viola da gambaa, mutta jossa oli ylimääräinen kerta resonoivia metallisia kieliä, joita voitiin näppäillä kuin harppua.
Haydn sävelsi pääasiassa instrumentaalimusiikkia ruhtinaan tarpeisiin: orkesterimusiikkia konsertteihin ja erilaista kamarimusiikkia ruhtinaan soitettavaksi. Lisäksi hän sävelsi kirkkomusiikkia hovin tarpeisiin ja oopperoita palatsin teattereissa esitettäväksi. Vaikka Haydnin sopimus kielsi häntä luovuttamasta musiikkiaan ulkopuolisille, luvaton teosten julkaiseminen erityisesti Lontoossa ja Pariisissa kasvatti hänen mainettaan Euroopassa. Tehtyään uuden sopimuksen vuonna 1779, joka salli hänen myydä teoksiaan myös muille, Haydn sävelsi orkesteri- ja instrumentaalimusiikkiaan teosten julkaisemista silmällä pitäen. Vuonna 1790 ruhtinas Nikolaus kuoli, ja hänen poikansa Anton lakkautti hovin orkesterin valtaan noustuaan. Haydn asettui asumaan Wieniin saatuaan taiteilijaeläkkeen ruhtinasperheeltä ja eli siellä ulkomaanmatkojaan lukuun ottamatta elämänsä loppuajan.
Haydnin tyyli ja teokset.
Haydnin tyyliä pidettiin hänen omana aikanaan hyvin persoonallisena. Hän pyrki säveltämään teoksensa helposti lähestyttäviksi säveltämällä teemoja, jotka vaikuttivat ensikuulemalla tutuilta ja noudattivat fraseerauksen, muodon ja harmonian konventioita. Hän kuitenkin lisäsi musiikin kiinnostavuutta lisäämällä teoksiin yllätyksellisiä elementtejä. Nämä musiikin vastakkaiset elementit tukivat toisiaan: tuttu ja turvallinen sai mielenkiintoa yllätyksistä ja perinteisiin muotoihin tukeutuminen loi kuulijalle odotuksia, jotka saivat yllätykselliset elementit erottumaan selvästi.
Vuonna 1776 julkaistua itävaltalaista tietosanakirjaa varten kirjoittamassaan lyhyessä omaelämäkerrassaan Haydn luettelee onnistuneimmiksi teoksikseen kolme oopperaa, italialaiset oratoriot ja vuonna 1767 sävelletyn Stabat Materinsa. Hän ei edes mainitse yli kuuttakymmentä siihen mennessä säveltämäänsä sinfoniaa ja toteaa jousikvartetoistaan vain, että berliiniläiset kriitikot suhtautuivat niihin liian kriittisesti. Aikansa esteettisten teorioiden mukaisesti Haydn piti vokaalimusiikkia instrumentaalimusiikkia arvokkaampana.
Haydn sävelsi uransa aikana kaksitoista messua, joista tunnetuin on "Lordi Nelsonin messu" vuodelta 1798. Lontoon vierailunsa yhteydessä Haydn tutustui Händelin oratorioihin. Kuultuaan Westminster Abbeyssa Messias-oratorion Halleluja-kuoro-osuuden hän oli niin vaikuttunut, että purskahti itkuun ja sanoi Händelin olevan "meidän kaikkien mestari". Händelin vaikutus näkyy erityisesti Haydnin myöhäiskauden messuissa ja hänen kahdessa oratoriossaan: "Luominen" vuodelta 1798 ja "Vuodenajat" vuodelta 1801.
Haydnin vaikutus.
Haydn jätti kuollessaan vuonna 1809 jälkeensä valtavan teosmäärän, vaikka säveltäjän maine lepäsikin aikanaan pääasiassa vain hänen sinfonioidensa, vuosien 1770–1790 välillä säveltämiensä jousikvartettojen ja kahden viimeisen oratorion varassa. Nämä teokset, jotka olivat hyvin suosittuja ja joita esitettiin paljon, vaikuttivat suuresti tuleviin säveltäjiin ja tulivat nopeasti osaksi taidemusiikin pysyvää repertuaaria. Haydn vaikutti myös voimakkaasti kahteen nuorempaan suureen klassismin ajan säveltäjään, W.A. Mozartiin ja Beethoveniin, joiden molempien opettajana hän ehti toimia.
Wolfgang Amadeus Mozart.
a> ja Wolfgang Amadeus Mozart soittamassa yhdessä vuonna 1776.
Wolfgang Amadeus Mozart (1756–1791) ehti lyhyen mutta tuotteliaan uransa aikana vaikuttaa ja viedä eteenpäin kaikkia aikansa merkittäviä musiikinlajeja. Mozartin isä Leopold Mozart oli ammattimuusikko, joka toimi Salzburgin arkkipiispan hovissa viulistina ja vuodesta 1763 eteenpäin vara-"Kapellmeisterina". Hän oli vuonna 1756 julkaissut arvostetun esityksen viulunsoitosta ja hän nautti myös arvostusta säveltäjänä. Isä havaitsi Wolfgangin lahjakkuuden nuorena ja osittain uhrasi oman uransa poikansa ja tämän vanhemman siskon Maria Anna Mozartin kouluttamiseksi. Vuodesta 1762 vuoteen 1773 Mozartin perhe kiersi Eurooppaa esittelemässä Wolfgangia ja Maria Annaa musiikillisina lapsineroina. Matkojen aikana Mozart pääsi tutustumaan lähes kaikkeen Euroopan musiikkielämään ja tutustui aikansa suuriin säveltäjänimiin kuten Johann Christian Bachiin ja Johann Schobertiin.
Kuusitoistavuotiaana Mozart siirtyi Salzburgin arkkipiispan hoviin, jossa työskenteli seuraavat kahdeksan vuotta. Mozart ei viihtynyt hovissa ja ilmaisee useissa säilyneissä henkilökohtaisissa kirjeissään tuohtumuksensa siitä, että häntä kohdeltiin hovissa kuin palvelijaa. Kahdeksan vuoden palvelun jälkeen hän erosi hovin palveluksesta vastoin isänsä ohjeita ja muutti Wieniin, jossa hän päätti toimia vapaana säveltäjänä ja opettajana. Mozart oli ensimmäisiä taiteilijoita, joka ei toiminut jonkin kirkon tai hovin palveluksessa vaan pyrki saamaan toimeentulonsa vapaana säveltäjänä. Tämä enteili romantiikan aikana tapahtunutta uuden vapaan taiteilijan käsitteen syntymistä. Aluksi Mozart menestyi hyvin, mutta vuoden 1788 jälkeen hänen oppilaittensa ja tilaustöidensä määrä alkoi vähentyä luultavasti turkkilaisia vastaan käydyn sodan tilapäisesti köyhdytettyä Wieniä. Mozart oli kuitenkin elämänsä loppuun asti kyllin varakas piian palkkaamiseen ja pukeutuakseen sosiaalisen asemansa mukaisesti. Ilmeisesti Mozartin elämän loppupuolen taloudelliset vaikeudet eivät niinkään johtuneet taiteilijan tulojen vähenemisestä vaan hänen holtittomasta rahankäytöstään ja kykenemättömyydestään huolehtia omasta taloudestaan, kuten hänen sisarensakin aikanaan esitti.
Mozartin maine ja vaikutus.
Rikkaan aatelisen Mozartilta tilaama Requiem jäi kesken, koska viimeisenä elinvuotenaan säveltäjä oli kiireinen Taikahuilun ja "La clemenza di Titon" sävellystyön kanssa. Vuosien saatossa kesken jääneestä sielunmessusta on tullut koko Mozartin kesken jääneen luomistyön metafora, ja Mozartista muokattiin romantiikan aikana uuden ihanteen mukainen sankaritaiteilijamyytti. 1800-luvun alkuun mennessä Mozartin ja Haydnin keskeisestä tuotannosta oli muodostunut taidemusiikin repertuaarin ydin, joka toimi innoittajana Beethovenille ja muille seuraavan sukupolven säveltäjille.
Ludwig van Beethoven.
Ludwig van Beethovenin ura sijoittui klassismin ja romantiikan aikakausien kuohuvaan taitekohtaan. Hän oli perehtynyt valistuksen ajatteluun ja omaksunut Mozartin ja Haydnin musiikin. Hän eli myös Ranskan suuren vallankumouksen ajan ja ensin ihastui ja myöhemmin pettyi Napoleoniin. Hänen musiikissaan oli sekä klassismin että romantiikan piirteitä, ja säveltäjänä hänen sijoittamisensa yksiselitteisesti kumpaakaan kategoriaan ei ole mahdollista. Beethovenin työurakin kuvasi muuttuvaa maailmaa: hän oli ensimmäinen säveltäjä, joka työskenteli koko elämänsä vapaana säveltäjänä oppilaiden, konserttien ja tilaustöiden varassa eikä ollut virkasuhteessa mihinkään hoviin tai kirkkoon.
Pian Beethovenin kuoleman jälkeen musiikkitieteilijät jakoivat hänen teoksensa kolmeen ajanjaksoon, joista ensimmäinen, vuosiin 1770–1802 sijoittuva, oli musiikillisen kielen ja muotojen opiskelua ja hidasta oman äänen löytämistä säveltäjänä. Toinen luova jakso (1802–1814) oli uuden tyylin löytämisen aikaa, jolloin Beethovenin musiikki saavutti uuden dramaattisuuden ja ilmaisuvoiman tason, joka teki hänet valtavan kuuluisaksi. Kolmannen ja viimeisen jakson (1815–1827) aikana säveltäjän musiikki muuttui sisäänpäin kääntyneeksi ja vaikeammaksi esittää sekä kuulijoille haastavammaksi.
Varhaistuotanto.
Beethovenin varhaistuotanto koostui yleensä Bonnissa ja vuoden 1792 jälkeen Wienissä sävelletyistä pianosonaateista, jotka Beethoven aikansa tavan mukaisesti sävelsi amatöörien esitettäväksi, vaikka jo ensimmäiset teokset asettivat soittajien tekniikalle tavanomaista suuremmat vaatimukset. Usein suhteellisen vaativia osia on sävelletty teoksiin helpompien kohtien sekaan mahdollisesti haasteeksi pianistille. Vasta saavutettuaan kohtuullisen tunnetun aseman pianoteoksillaan uskalsi Beethoven suoraan haastaa entisen opettajansa Haydnin tämän yhdellä omimmalla alueellaan säveltämällä ensimmäiset kuusi jousikvartettoaan (op. 18) vuonna 1800. Jousikvartetoissa on paljon vaikutteita sekä Haydnilta että Mozartilta, mutta ne eivät jää puhtaiden imitaatioiden tasolle, vaan Beethoven tuo niihin oman persoonallisen otteensa. Myös Beethovenin ensimmäinen sinfonia C-duuri sisälsi paljon vaikutteita Beethovenin esikuvien myöhäiskausien sinfonioista.
Toinen luomiskausi.
Napoleon, joka toimi alun perin "Eroica"- sinfonian innoituksena
Vuoden 1803 jälkeen Beethovenin musiikki muuttui kunnianhimoisemmaksi. Uuden haastavamman musiikin säveltämisen mahdollisti Beethovenin Wienissä hankkima vankka suosio ja useiden varakkaiden suosijoiden rahallinen tuki. Myös Beethovenin kuulon heikkenemisen aikaansaaman psykologisen kriisin katsotaan edesauttaneen uudenlaisen musiikin syntymistä. Keskimmäisen luomiskauden musiikki jatkoi Haydnin ja Mozartin luomalla tiellä musiikin melodioiden, muotojen, fraseerauksen ja tekstuurien osalta. Beethoven käytti usein Haydnin tapaan vain muutamia musiikillisia ideoita ja rakensi niiden pohjalta monimutkaisia kehittelyitä pikemmin kuin kirjoitti "valmiita" melodioita Mozartin tapaan.
Keskikauden merkittävimpänä teoksena pidetään säveltäjän kolmatta sinfoniaa "Eroica" (eli sankarillinen), joka oli pitempi kuin mikään aikaisemmin sävelletyistä sinfonioista. Sinfonian alkuperäiseksi nimeksi piti tulla "Bonaparte" Beethovenin ihaileman Ranskan vallankumouksen sankarin mukaisesti, mutta Beethovenin kuultua Napoleonin kruunanneen itsensä keisariksi hän repi teoksen kansisivun irti ja nimesi sinfonian uudelleen. Muita keskikauden sävellyksiä oli säveltäjän ainoaksi jäänyt ooppera Fidelio vuodelta 1805. Kantaesitystä viivyttivät sekaannukset ja säveltäjän tyytymättömyys esityksen suunnittelussa. Kun teos lopulta esitettiin marraskuussa, se ei saanut kovin suurta menestystä, ja Beethoven kirjoittikin oopperasta useita versioita ennen kuin se viimein saavutti suosiota vuonna 1813. Vuoteen 1814 mennessä Beethovenista oli tullut aikansa suosituin säveltäjä, ja "Eroica"-sinfonian ja muun muassa "Razumovski-kvarteton" luoma uusi sankarillinen sävellystyyli, johon aluksi oli suhtauduttu varauksellisesti, oli laajasti arvostettu.
Myöhäistuotanto.
Viimeisinä elinvuosinaan Beethoven eristäytyi enenevässä määrin ympäristöstään lähes täydellisen kuurouden, perhe- ja terveysongelmien ja taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Napoleonin sotien päättyminen vuonna 1815 johti vaikeaan sodanjälkeiseen taantumaan, jonka vuoksi suurten julkisten teosten tilaukset vähenivät. Moninaiset ongelmat myös hidastivat Beethovenin sävellysvauhtia, ja viimeisinä kahtenatoista elinvuotenaan Beethoven tuotti vain kaksi suurta julkista teosta: "Missa solemniksen" ja yhdeksännen sinfonian. Muita merkittäviä ajanjakson sävellystöitä olivat Diabelli-muunnelmat, viisi viimeistä pianosonaattia ja jousikvartettoa.
Beethovenin myöhäistuotannossa ääripäät kohtaavat toisensa, groteski ja hengellinen yhdeksännessä sinfoniassa ja "Missa solemniksessa" sekä naiivi ja syvällinen jousikvartetoissa. Klassismin piirteet olivat edelleen havaittavissa teoksissa, vaikka Beethovenin tyyli oli erkaantunut kauaksi Mozartin ja Haydnin konventioista. Teoksien ominaispiirteitä ovat uusien soittamistapojen ja sointien käyttäminen (esimerkiksi soittaminen "sul ponticello" eli viulun tallalta ohuen äänen aikaansaamiseksi), lisääntynyt kontrapunktin ja erityisesti fuugan käyttö (esimerkiksi jousikvarteton op. 133 "Grosse Fuge" (Suuri fuuga) tai yhdeksännen sinfonian finaalin kaksi tuplafuugaa). Hän myös rikkoi perinteisiä teosten rakenteen konventioita muun muassa kirjoittamalla viiteen viimeiseen pianosonaattiinsa jokaiseen perinteisestä sonaattimuodosta eri tavoin eroavan rakenteen ja käyttämällä yhdeksännen sinfonian mahtipontisessa finaalissa laulusolisteja ja kuoroa.
Beethovenin merkitys.
Romantiikan aikana Beethoven nousi uuden sankaritaiteilijamyytin suurimmaksi edustajaksi. Se korvasi klassismiin asti vallalla olleen näkemyksen taiteilijoista käsityöläisinä, ja vasta 1900-luvun aikana elämäkertakirjailijat ja tutkijat alkoivat paljastaa inhimillisemmän Beethovenin romantiikan aikakauden luoman myytin alta. Beethoven on kuitenkin säilynyt yhtenä taidemusiikin keskeisimmistä hahmoista, ja hänen musiikkiaan on esitetty lakkaamatta taiteilijan elämästä asti. Vapaana säveltäjänä toiminut Beethoven oli nauttimansa suuren suosion ansiosta varsin varakas. Hän ei ollut edeltäjiensä tavoin velvollinen tuottamaan tilauksesta teoksia hovin tai kirkon tarpeisiin, ja siten hänellä oli suurempi vapaus sävellystensä aiheiden ja tyylin suhteen. Tätä vapautta Beethoven käytti usein omien kokemuksiensa ja tuntemuksiensa ilmaisuun musiikissa, ja hänestä tuli "itseilmaisua" korostaneen romantiikan aikakauden ensimmäinen edustaja.
Viitteet.
*


Justinus I.
Justinus I (450? –527) oli Itä-Rooman Bysantin keisari vuosina 518–527.
Justinus syntyi Traakiassa köyhiin oloihin. Hän muutti Konstantinopoliin noin vuonna 470 ja astui armeijan palvelukseen.
Kun keisari Anastasius I kuoli 10. kesäkuuta vuonna 518, hänellä ei ollut seuraajaa. Konstantinopolin senaatti joutui nyt ensimmäistä kertaa valitsemaan uuden keisarin. Lopulta päädyttiin Justinukseen, joka oli keisarillisen "excubitores"-palatsikaartin päällikkö.
Tullessaan keisariksi Justinus oli jo vanha mies ja todellinen valta hänen hallituskautensa aikana oli ilmeisesti hänen sisarenpojallaan, tulevalla keisarilla Justinianus I:lla.
Justinus I rakennutti vuonna 525 uudelleen maanjäristyksessä tuhoutuneen Anazarban kaupungin, joka nimettiin uudelleen hänen kunniakseen Justinianopolikseksi.


Bysantin keisari.
Bysantin keisarit eli Itä-Rooman keisarit hallitsivat myöhäisantiikin ja keskiajan Bysantin valtakuntaa. Myös eräät Bysantin keisarinnat, kuten Irene, Zoe ja Theodora, hallitsivat valtakuntaa yksinään. Tarkkaa rajaa Itä-Rooman valtakunnan ja Bysantin valtakunnalle ei voida asettaa. Ensimmäiseksi Bysantin keisariksi voidaan laskea vaikkapa Konstantinus Suuri (ensimmäinen kristitty keisari), Valens (Adrianopolin taistelua pidetään joskus keskiajan alkuna), Arcadius (Theodosius I oli viimeinen koko valtakuntaa hallinnut keisari), Zenon (oli keisarina kun Länsi-Rooman Romulus Augustus syrjäytettiin) tai Herakleios (joka uudisti hallintoa merkittävästi).
Arvonimet.
Vuoteen 610 keisari käytti vanhoja roomalaisia arvonimiä "imperator", "augustus" ja "caesar" (tai "kaisar"). Keisari Herakleios vaihtoi vanhat latinankieliset nimet kreikkalaiseen kuningasta merkitsevään nimeen "basileus". Keisarinnaa kutsuttiin nimellä "basilissa". Keisari käytti myös arvonimeä "autokrator" eli itsevaltias.
Caesaria käytettiin yleensä kruununperillisen arvonimenä, mutta se jäi kolmannelle sijalle kun Aleksios I Komnenos loi arvonimen "sebastokrator".


Justinus II.
Justinus II (520–578) oli Itä-Rooman eli Bysantin keisari vuosina 565–578.
Justinus oli sisarenpoika. Hän rikkoi rauhansopimuksen, jonka Justinianus oli solminut Persian kanssa. Sotaa Persiaa vastaan käytiin moneen otteeseen erityisesti Armeniassa ja Syyriassa.
Justinusta vaivasi mielisairaus, jonka johdosta hän teki vuonna 574 kenraali Tiberiuksesta caesarin eli kruununperillisen. Justinus jätti hallitustehtävät seuraajalleen ja kuoli vuonna 578.


Tiberius II Constantinus.
a>, yllä konsulin asu, 579 jaa.
Tiberius II Constantinus (540–582) oli Bysantin keisari vuosina 578–582.
Tiberiuksesta tuli caesar vuonna 574 ja täysivaltainen keisari vuonna 578 Justinus II:n kuoltua. Tiberiuksen hallituskauden aikana slaavit valtasivat suuria osia Balkanista, koska sota Persiaa vastaan vaati kaikki keisarin käytössä olevat sotajoukot.
Vuonna 582 Tiberius sairastui ja teki kenraali Maurikioksesta caesarin. Tiberius kuoli elokuussa 582.


Maurikios.
Maurikios () (539 – 27. marraskuuta 602) oli Itä-Rooman eli Bysantin keisari vuosina 582–602.
Maurikioksen hallituskaudella sota persialaisia vastaan saatiin päätökseen, kun Persian kuninkaaksi nousi Khosrau II. Bysantti sai suuren osan Persian hallussa olleesta Armeniasta.
Maurikioksen sanotaan olevan kuuluisan sodankäynnistä kertovan kirjan "Strategikonin" kirjoittaja.
Armeija kapinoi vuonna 602, koska ei halunnut jatkaa sotaretkeä Tonavan takaisessa erämaassa. Maurikios teloitettiin, ja hänen seuraajakseen tuli Fokas.


Fokas.
Fokas (k. 610) oli Bysantin keisari vuosina 602–610.
Fokas nousi keisariksi kaappaamalla vallan edeltäjältään Maurikiokselta. Fokas tapatti Maurikioksen ja monia Bysantin aristokraattisukujen jäsenistä.
Keisarin hirmuvallan aikana Bysantin koki monia vastoinkäymisiä. Persian kuningas Khosroes II päätti kostaa Maurikioksen kuoleman ja persialaiset joukot tunkeutuivat syvälle Vähä-Aasiaan. Samalla Slaavit ja Avarit valloittivat lisää maita Balkanilla.
Bysantin pelasti Karthagon eksarkki Herakleios vanhempi joka lähetti poikansa Herakleiosin Konstantinopoliin kukistamaan Fokasin. 3. lokakuuta 610 Herakleiosin laivasto saapui kaupunkiin jossa hänet vastaanotettiin pelastajana. 5. lokakuuta Konstantinopolin patriarkka kruunasi hänet keisariksi.


Herakleios.
Herakleios () (noin 575 – 11. helmikuuta 641) oli Itä-Rooman eli Bysantin keisari vuosina 610–641.
Herakleioksen aikana kreikasta tehtiin Bysantin virallinen kieli latinan sijaan. Vanhat roomalaiset arvonimet "imperator", "augustus" ja "caesar" jäivät syrjään keisarin alkaessa käyttää kreikaksi kuningasta tarkoittavaa arvonimeä "basileus".
Herakleios kaappaa vallan.
Herakleios vanhempi, joka oli Karthagon eksarkki, lähetti laivaston poikansa Herakleioksen johdolla hirmuvaltias Fokasta vastaan. Herakleioksen laivasto saapui 3. lokakuuta 610 Konstantinopoliin, missä hänet vastaanotettiin pelastajana. 5. lokakuuta Konstantinopolin patriarkka kruunasi hänet keisariksi.
Sota Persiaa vastaan oli vielä käynnissä ja vuonna 613 persialaiset valtasivat Damaskoksen ja Armenian. Suurin isku kristittyjen moraalille tuli, kun persialaiset valtasivat Jerusalemin ja ottivat sotasaaliiksi Pyhän Ristin, jota uskottiin samaksi jolle Jeesus oli ristinnaulittu. Vuonna 614 persialaiset taas etenivät Vähään-Aasiaan ja osa heidän armeijasta pääsi Bosporinsalmelle asti. Egypti vallattiin 619 ja samaan aikaan avaarit ja slaavit etenivät Balkanilla.
Herakleioksen aikana Vähässä-Aasiassa olevat alueet, joihin vihollinen ei ollut vielä koskenut, järjestettiin sotilaallisesti "teemoihin" (). Teemat tulivat olemaan osa Bysantin hallintoa monen vuosisadan ajan. Teemoja johti "strategos", jolla oli korkein valta niin sotilas- kuin siviiliasioissa. Sotilaille annettiin maita teemoissa ja sotilaspalveluksesta tuli perinnöllinen. Teemojen ansiosta Bysantille voitiin luoda luotettava armeija eikä tarvittu enää barbaarien palkkasotureita.
Persialaiset ja avaarit lyödään.
Herakleios sai aikaan rauhansopimuksen avaarien kanssaan suurta rahapalkkiota vastaan. Näin hän pystyi siirtämään armeijansa Vähään-Aasiaan. Koko vuoden 622 Herakleios koulutti uutta armeijaansa teemoissa. Armeija koostui nyt suurelta osin ratsuväestä ja ratsastavat jousiampujat olivat ilmeisesti Herakleioksen mielestä erittäin tärkeä osa armeijaa. Bysantin armeija siirtyi syksyllä Armeniaan kiertäen persialaiset, jotka jättivät valtaamansa alueet ja seurasivat keisarin armeijaa. Kun armeijat kohtasivat Armeniassa, Bysantin menestys oli täydellinen.
Herakleios joutui palaamaan Konstantinopoliin koska avaarit olivat taas alkaneet käyttäytyä vihamielisesti. Heille maksettiin lisää lunnaita, ja keisarin sukulaisia lähetettiin avaarien kaanille panttivangeiksi. Sota Persiaa vastaan jatkui vuonna 623, kun Herakleios suuntasi taas Armeniaan ja sieltä eteenpäin Ganzakiin, joka oli persialaisten uskonnollinen keskus. Kristityt kostivat nyt Jerusalemin kärsimät tuhot kun he polttivat Zarathustran temppelin.
Persialaiset tekivät vastahyökkäyksiä vuonna 626 ja pääsivät Bosporille asti kenraali Sahrbarâzin johdolla. Vähän myöhemmin avaarien kaani piiritytti Konstantinopolin toiselta puolelta. Voiton vei lopulta Bysantin laivasto, joka tuhosi avaarien ja slaavien laivaston 10. elokuuta. Kun keisarin veli Theodoros löi yhden persialaisen armeijosta, Sahrbarâz joutui vetäytymään Syyriaan. Samalla kun pääkaupunki oli ollut uhattuna, keisari oli kaukaisessa Lazicassa solmimassa liittoa kasaarien kanssa.
Kasaarien avustamana keisari hyökkäsi Persiaan syksyllä 627 ja pääsi joulukuuksi Niniveen. Niniven taistelussa Persian armeija lakkasi käytännössä olemasta. Vuonna 628 vallattiin Dastegers, Persian kuninkaan suosikkiasuinpaikka, josta hänen oli paettava. Kuningas Khosrau murhattiin vähän tämän jälkeen ja hänen seuraajaansa Kavadh-Siroe solmi Herakleioksen kanssa rauhan. Bysantti sai takaisin Mesopotamian, Syyrian, Palestiinan ja Egyptin. Kun uusi kuningas kuoli muutaman kuukauden jälkeen, hän nimitti Herakleioksen poikansa holhoojaksi.
Herakleios palasi voittajana Konstantinopoliin kuusi vuotta kestäneen sotaretken jälkeen.
Muslimien valloitukset.
Vuonna 634 muslimit hyökkäsivät kalifi Omarin johdolla Persialta juuri takaisin valloitetuille alueille. Jarmukin taistelussa 20. elokuuta 638 he löivät bysanttilaisen armeijan. Antiokia kuten monet muutkin kaupungit antautuivat valloittajille. Vuonna 639 arabit kukistivat Persian ja jatkoivat valtaamalla Mesopotamian (639), Armenian (640) ja Egyptin (641).
Herakleios ei johtanut joukkoja arabeja vastaan, ja Antiokian valtauksen jälkeen hän vetäytyi murtuneena miehenä Konstantinopoliin. Koko hänen elämäntyönsä oli ollut turhaa.
Kotirintama.
Herakleioksen ensimmäinen vaimo Fabia Eudocia kuoli vuonna 612 saatuaan yhden tytön ja yhden pojan (tulevan keisari Konstantinos III:n). Herakleios meni uusiin naimisiin siskontyttärensä Martinan kanssa. Tätä avioliittoa kirkko ja kansa ei olisi halunnut hyväksyä, olihan se lain vastainen. Yli yhdeksästä lapsesta, jotka Herakleios sai Martinan kanssa, neljä kuoli lapsena ja kaksi vanhinta poikaa olivat vammaisia. Martina yritti saada keisarinvallan omille lapsillensa mutta Herakleios määräsi että Konstantinos ja hänen velipuolensa Heraklonas hallitsisivat yhdessä hänen kuoltuaan.
Herakleios kuoli 11. helmikuuta 641.


Flash Airlines.
Flash Airlines oli yksityinen charter-lentoyhtiö, joka toimi Egyptin Kairosta käsin. Se oli osa Flash Group -matkailuyhtiötä. Lentoyhtiöllä oli kaksi Boeing 737-300 -lentokonetta, jotka oli tehty vuonna 1993, ja ne hoitivat kaupallisia tilauslentoja kansainvälisillä ja kotimaan reiteillä.
3. tammikuuta 2004 Flash Airlinesin lento 604 syöksyi Punaiseenmereen hetken Šarm al-Šaikhista lähdön jälkeen.
Onnettomuuden jälkeen Sveitsin ilmailuviranomainen kertoi, että tutkimukset huhti- ja lokakuussa 2002 olivat paljastaneet turvallisuusongelman Flash Airlinesin koneissa, ja koska Flash ei korjannut näitä asioita, lentoyhtiötä kiellettiin lentämästä Sveitsiin. Kuitenkin Egyptin ilmailuviranomaiset väittivät Sveitsin oletuksia valheellisiksi ja sanoivat, että heidän asiakirjojensa mukaan Flash Airlinesin koneet olivat turvallisia. Suomen Ilmailulaitos antoi yhtiölle luvan tehdä charterlentoja Suomesta Egyptiin syyskuussa 2003, koska Sveitsistä lähetetty varoitussähköposti oli mennyt vahingossa väärään kansioon sähköpostiohjelmassa.
Yhtiö meni konkurssiin kaksi kuukautta onnettomuuden jälkeen.


Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankki.
Säästöpankkien keskuspankkina toiminut, vuonna 1908 perustettu Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankki (SKOP, myös Skop) oli keskeisessä osassa Suomen pankkikriisissä 1980-luvun ja 1990-luvun vaihteessa. Kriisi tuli yleiseen tietoon 19. syyskuuta 1991, kun Suomen Pankki ilmoitti, että se ottaa SKOPin haltuunsa.
SKOP:n roskaluotot siirrettiin vuonna 1991 Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenalille. SKOP:n sijoituskiinteistöt ja osakesalkku siirrettiin Spondalle.
SKOPille haettiin ulkomaista tai kotimaista ostajaa ja sen yhdistämisestä muihin suomalaisiin pankkeihin neuvoteltiin tuloksetta vuosina 1992–1994. Vuonna 1995 terve osa SKOPin luottokannasta ja pankin omistamat Teollistamisrahaston sekä SKOP-rahoituksen osakkeet myytiin Svenska Handelsbankenille. Vuonna 1996 pankin nimeksi muutettiin "Yrityspankki Skop". Vuonna 1999 pankki hakeutui vapaaehtoiseen selvitystilaan, jossa se on edelleen (marraskuu 2007). Pankki oli viimeisen kerran listattuna Helsingin Pörssissä 1. maaliskuuta 2004. Itsenäisen SKOP:in viimeinen pääjohtaja ennen Suomen Pankin haltuunottoa oli Christopher Wegelius.


Pankkikriisi.
Pankkikriisi on tilanne, jossa pankki tai useampi pankki samaan aikaan ajautuu maksukyvyttömyyteen tai vaihtoehtoisesti pankista pakenee suuret määrät talletuksia. Siinä tilanteessa yleensä valtio tai keskuspankki joutuu ottamaan pankille kuuluvia vastuita ja mahdollisesti koko pankin hallintaansa, mikä saattaa tulla kalliiksi veronmaksajille mutta turvaa pankkiin talletetut rahat. Yleinen talletuspako ja talletusten menettäminen voivat aiheuttaa yllättäviä kerrannaisvaikutuksia.
Pankkikriisit liittyvät yleensä lamaan tai muuhun kriisiin, joka laukaisee luottotappioaallon. Pankkikriisin on usein katsottu aiheutuneen holtittomasta luotonannosta.
Lähes puoleen pankkikriiseistä liittyy myös valuuttakriisi. Myös mittavat likviditeettioperaatiot ovat kriiseille tyypillisiä. Pankkikriisien nettokustannukset ovat yleensä mittavia, keskimäärin 13,3 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Kansainvälinen valuuttarahasto IMF:n on laskenut 124 eri pankkikriisiä vuodesta 1980 vuoteen 2008.
Luottoluokitusyhtiö Moody´s on selvityksessään vuodelta 2008 löytänyt viime vuosikymmeniltä 26 pankkikriisiä, joista ulospääsemiseen on tarvittu joko keskuspankin tai valtiovarainministeriön apua. Yhdeksän kriiseistä sattui rikkaissa teollisuusmaissa.
Pankkikriisi on muuttunut globaaliksi ongelmaksi. Se heijastaa koko maailman rahoitusmarkkinoilla kytevää kriisiä. Myös Kiinan ja Intian tapaiset kehittyvät taloudet ovat vaaravyöhykkeessä.


Zeoliitti.
Zeoliiteilla tarkoitetaan alumiinisilikaateista koostuvien huokoisten mineraalien ryhmää. Zeoliitteja käytetään laajalti teollisuudessa missä niillä on monia käyttötarkoituksia kuten suodatus, hajun poisto, molekyyliseulat ja tunnetuimpana veden pehmennys. Zeoliittien ryhmä on suosittu mineraalien keräilijöiden keskuudessa sillä niiden joukossa on useita kauniita, harvinaisia tai kiderakenteeltaan erikoisia mineraaleja. Luonnossa esiintyviä zeoliitteja on viitisenkymmentä, lisäksi synteettisesti valmistettuja on vähintään saman verran.
Zeoliittia kutsutaan myös keinotekoiseksi saveksi. Pyykinpesukoneen pesuaineissa zeoliittia voi olla jopa 30 prosenttia vedenpehmennysaineena.


Televisiomaksu.
Televisiomaksu (aikaisemmin Suomessa televisiolupa tai televisiolupamaksu), lyhyemmin TV-maksu, on useissa maissa televisiolaitteen hallussapidosta valtiolle maksettava veroluonteinen maksu. Suomessa televisiomaksu on maksettava television käytöstä, ja sitä kerätään valtion televisio- ja radiorahastoon ensisijaisesti toiminnan rahoittamiseksi. Laki määrittelee television "laitteeksi tai laiteyhdistelmäksi, jota voidaan käyttää televisio-ohjelmiston vastaanottamiseen". Tämä määrittely on laajentanut televisiomaksun kattamaan esimerkiksi tietokoneeseen liitetyt vastaanottimet.
Vastaavia maksujärjestelmiä on käytössä useimmissa Euroopan maissa, esimerkiksi Englannissa oli vuonna 2006 vielä mustavalkoisen TV-luvan maksuvaihtoehto.
Televisiomaksun korvikkeeksi on kaavailtu yleisradiomaksua.
Tausta.
Suomessa televisiomaksujen keräämisen hoitaa Ficora (eli "Viestintävirasto", entinen "Telehallintokeskus"). Suomessa televisiomaksu tuli käyttöön 1958 heti televisiolähetysten säännöllisen lähetyksen alkaessa. Värilisälupamaksu tuli ajankohtaiseksi väritelevisiolähetysten myötä vuonna 1969. Vuonna 1996 mustavalkovastaanottimiin sidottu TV-lupa poistui käytöstä, ja hinnaltaan yhtenäinen TV-lupa tuli käyttöön koko maassa.
Vuonna 1999 voimaan astuneen valtion televisio- ja radiorahastolain myötä televisiolupa muuttui "television käyttöönottoilmoitukseksi" ja televisiolupamaksu "televisiomaksuksi". Televisiomaksut tilitetään valtion televisio- ja radiorahastoon, josta rahaa siirretään valtioneuvoston päätöksellä. Lain mukaan valtioneuvosto voi osoittaa rahastosta varoja myös muuhun televisio- ja radiotoiminnan edistämiseen. Rahasto on lisäksi rahoittanut mobiilitelevision kehittämiseksi käynnistettyjä tutkimushankkeita.
Toistaiseksi eduskunta on lähtenyt siitä, että Yleisradion rahoitus hoidetaan vastaisuudessakin televisiomaksulla, jota korotetaan asteittain vuoteen 2010 asti, jotta sillä voidaan kattaa television digitalisoinnista aiheutuvat kustannukset sekä rahoitusvaje, joka on syntynyt muiden televisioyhtiöiden Yleisradiolle maksaman toimilupamaksun poistamisesta.
Julkinen palvelu.
Julkisen palvelun käytännön soveltamiseksi YLE:n hallintoneuvosto on 17. joulukuuta 2008 hyväksynyt niin sanotun Mahdollistajastrategian. YLEn julkisen palvelun roolista on tämän jälkeen käyty keskustelua, sillä erityisesti kaupallinen media ja STT ovat katsoneet YLEn julkisen palvelun velvoitteen heikentävän mahdollisuuksiaan harjoittaa liiketoimintaa. Huhtikuussa 2009 Viestinnän keskusliitto ja Sanomalehtien liitto julkaisivat jäsenilleen paimenkirjeen, jossa ”pääviesti on, että YLE vääristää mediakilpailua ja uhkaa maakunta- ja paikallislehtien sekä Suomen tietotoimiston asemaa”.
Valvonta.
Televisiolupia tarkastivat talosta taloon kiertävät televisio- ja radioluvan tarkastajat. Nykyisin TV-maksua maksamattomia talouksia jäljitetään osoite- ja TV-maksurekisterin tietoja vertaamalla, ja tarkastaja käy vain talouksissa, joissa TV-maksua ei ole maksettu. Luvattomasta katselusta kiinni jäämisestä joutuu maksamaan 100 euron tarkastusmaksun sekä takautuvasti TV-maksun kaksinkertaisena (vähintään 60 euroa), kuitenkin enintään vuoden ajalta.
Televisiomaksutarkastajalla ei ole oikeutta tulla kenenkään kotiin ilman henkilön lupaa.
Aiemmin lupatarkastajilla oli rekisteri niistä talouksista, joissa ei ole televisiovastaanotinta. Rekisteri poistettiin käytöstä, ettei rekisteri tietosisältönsä puolesta vaaranna kuluttajan yksityisyyden suojaa.
Joissakin maissa televisioluvattomien talouksien televisioita etsitään radioaaltoihin perustuvalla peilausjärjestelmällä.
Televisiomaksun ja kotitalouksien määrän kehitys.
Televisiomaksun kehitys vuodesta 2003, 12 kuukauden laskutusjaksolla. Vuonna 2000 lupamaksu oli Suomessa 882 markkaa ja vuosina 2001–2002 sata markkaa enemmän.
Tärkeä julkinen palvelu.
Laki Yleisradio Oy:stä säätää Yleisradiolle ylempänä määritellyt julkisen palvelun tehtävät. Toisaalta sama laki edellyttää, että Valtioneuvosto turvaa yhtiön toimintaedellytykset. Lakiin kirjattu julkisen palvelun tehtävä ei ole pelkästään ”kielivähemmistöjen ja hätätiedotteiden julkaisemista”, vaan käytännössä täyden palvelun ohjelmistoa, joka sisältää myös kulttuuria ja viihdettä.
Yleisradion kanavilla voi katsoa televisiota myös ilman mainoksia, mikä mahdollistaa kaupallisista toimijoista riippumattoman tiedonvälityksen ja uutisoinnin. Yleisradion ei esimerkiksi tarvitse valita ohjelmistoaan sen mukaisesti, mikä eniten kiinnostaa maksukykyisintä ja siksi mainostajia eniten kiinnostavaa kohderyhmää.
Riippumattomuus.
Tiedonvälityksen vapauden sekä objektiivisuuden kannalta voidaan katsoa, että on tärkeää ylläpitää demokraattisesti johdettua ja julkisin varoin rahoitettua, riippumatonta toimijaa. Tällä estetään muun muassa kaupallisten kanavien sidosryhmien (omistajien yms.) tai yksittäisten poliittisten puolueiden mahdollisuutta vaikuttaa tai dominoida informaatiota.
Riippumattomuus päivänpolitiikasta.
Mikäli maksu maksettaisiin suoraan valtion budjetista, Eduskunnalla olisi oikeus (ja velvollisuus) puuttua yhtiön sisäiseen toimintaan samalla tavoin kuin minkä tahansa muun valtion viraston tai laitoksen toimintaa ohjataan.
Verotusmallin epätasainen kohdentuminen.
Rahoitusta pohtinut 2010 -työryhmä tilasi Valtion Taloudelliselta Tutkimuskeskukselta raportin televisiomaksun veropohjaiseksi muuttamisen vaikutuksista. VATT päätyi vastauksessaan kahteen erilaiseen malliin ja niiden ongelmiin. Mikäli maksu kerättäisiin kiinteänä maksuna tietyn tulotason ylittyessä seurauksena olisi tuloloukkuja. Jos taas vero olisi progressiivinen, se hyödyttäisi enemmän yksin asuvia.
Sananvapauskysymys.
Yleisradion rahoituksen turvaamiseksi pakollinen maksu on asetettu televisiolaitteelle, eikä Yleisradion lähettämälle ohjelmistolle. Televisiolla ei saa vastaanottaa tietoa mistään Yleisradion ulkopuolisesta lähteestä, ellei Yleisradiolle tuloutettavaa maksua ensin makseta. Satelliittikanavat mukaan lukien Suomessa näkyy tuhansia kanavia. Ne edustavat niin suurta tietomäärää, että se nostaa sananvapauskysymyksen esille, koska sananvapauteen kuuluu ”vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”. Jo pelkkä televisionkäytön valvonta ja sanktiointi sopii huonosti länsimaiseen avoimeen viestintäilmapiiriin.
Julkisen palvelun rahoitus.
KTM Ville Pohjanheimon mukaan hyödykkeen rahoitus riippuu hyödykkeen luonteesta. Yleisradio voidaan katsoa osittain yleishyödylliseksi julkiseksi palveluksi. ”Jos hyödyke on julkishyödyke, sitä synnyttävä toiminta ei välttämättä ole mahdollista ilman, että valtio tavalla tai toisella rahoittaa toiminnan”, Pohjanheimo täsmentää. Valtion budjettirahoitus vapauttaisi Yleisradion erillisestä televisiomaksujen keruusta.
Maksun suuruus.
TV-maksu on kaikille sama tuloista riippumatta. Tämä tekee maksusta tuntuvan opiskelijoille ja eläkeläisille, kun taas suurituloisille summa on mitätön. Joissain Euroopan maissa kyseinen seikka huomioidaan: esimerkiksi Saksassa opiskelijat ja työttömät on vapautettu maksusta.
Tekninen tarkoituksenmukaisuus.
Televisiolupa tai TV-maksu on joka tapauksessa periaatteessa rinnastettavissa maksu-tv-tarjontaan, koska maksu on ainakin tarkoitettu kohdistettavaksi palvelun käyttäjille. Tästä syystä maksun kohdistamiseen ja perimiseen voitaisiin käyttää samaa teknologiaa, joka on tullut mahdolliseksi digitaalisen televisio-ohjelmien jakelun myötä.


Agit Prop.
Agit Prop on 1970-luvulla perustettu suomalainen kommunistinen lauluyhtye.
Poliittinen laululiike.
1970-luvun vasemmistolaisen poliittisen laululiikkeen ja varsinkin Agit Propin syntyyn vaikutti perustajiensa folktausta: perustajajäsenillä Pekka Aarniolla ja Launiksen veljeksillä (Tapanilla, Martilla eli Cuculla ja Mikalla) oli kokoonpano nimeltään "Guldgurkorna" ja Sinikka Sokalla "Sinkat" (puhelimessa väärin kuultu nimi "Sinikat" sai sitten jäädä muotoon "Sinkat"). Kaikki olivat tuttuja keskenään jo rippikouluajoilta ja Töölön seurakunnan Mustasaaresta, jossa oli mukana myös edellisiä hieman nuorempi Hannu Nurmio. Muun muassa Linnanmäen kalliolla kokoontui 1960-luvun loppupuolella folk-klubi, jossa istuskeltiin ja kuunneltiin heidän lisäkseen myös muun muassa Hectoria. Voimakas politisoituminen 1970-luvun alussa vei mukaansa ja Suomen kommunistisen puolueen Leninin satavuotisjuhlia voidaan pitää laululiikkeen alkuna.
Perustaminen.
Sinikka Sokka, Pekka Aarnio ja Martti Launis lauloivat omien kokoonpanojensa lisäksi myös yhdessä, ja kun mukaan tuli vielä Kiti Neuvonen oli Agit Propin runko koossa. Varsinaisesti Agit Prop oli alun perin Uudenmaan sosialistisen nuorisoliiton (USNL) ohjelmatoimintaa johtamaan perustettu osasto ja toiminnassa oli mukana lukuisia eri henkilöitä. Nimi tulee sanoista agitaatio ja propaganda. Agit Prop -yhtyeenä sittemmin tunnettu ryhmä syntyi Berliinin II poliittisen laulun festivaalia varten vuonna 1971. Esiintyminen oli menestys ja siitä uutisoitiin laajasti kotimaan lehdistössä. Kvartettia kysyttiin ahkerasti esiintymään eri tilaisuuksiin. Kokoonpanossa tapahtui muutoksia. Kiti Neuvosen tilalle tuli Anu Saari noin vuoden ajaksi ja hän oli mukana myös ensimmäisellä levyllä. Monna Kamun korvattua Anu Saaren kvartetti sai lopullisen muotonsa. Agit Propista tuli yksi taistolaisen liikkeen julkisista keulakuvista.
Levytykset.
Agit Prop levytti Love Recordsille kaksi omaa levyä: "Agit Prop" vuodelta 1972 ja "Laulu kaikille" vuodelta 1974. Lisäksi Agit Prop on mukana useilla eri kokoelmalevyillä. Yhtyeen huippukautta olivat vuodet 1972–1975, jolloin se esiintyi noin 50 kertaa vuodessa. Virallisesti yhtye ei ole koskaan lopettanut toimintaansa. Se on jatkanut konsertointia näihin päiviin asti, tosin välillä pitkinkin tauoin ja pääasiassa kaveripiirin sisäisissä tilaisuuksissa.
Comeback.
2000-luvulla Agit Prop on taas nostanut päätään. Ehkä osin Ultra Bran synnyttämän kiinnostuksen myötä nuoremmatkin ikäluokat ovat innostuneet Agit Propin levyistä, jotka on myös uudelleenjulkaistu CD-muodossa. Yhtye esiintyi muun muassa Työväen musiikkitapahtumassa Valkeakoskella, Seinäjoen Provinssirockissa ja Kaustisella kesällä 2003. Yhtye oli mukana myös dokumenttielokuvassa "Kenen joukoissa seisot" vuonna 2006. Tässä yhteydessä se levytti pitkän tauon jälkeen myös uusia kappaleita, jotka julkaistiin elokuvan soundtrack-levyllä.


Tapahtumahorisontti.
Tapahtumahorisontti on aika-avaruuden rajapinta, jonka takaa ulkopuolisen tarkkailijan ei ole mahdollista saada minkäänlaista informaatiota. Tunnetuin esimerkki on musta aukko, joka kaukaisen ja paikallaan pysyvän tarkkailijan näkökulmasta on tapahtumahorisontin ympäröimä. Rajapinnassa pakonopeus vastaa valon nopeutta. Koska minkään kappaleen nopeus ei nouse yli valon nopeuden, ei rajapinnan ulkopuolelle voi päästä yksikään hiukkanen. Rajapinnan sisäpuolella pakonopeus kasvaa valon nopeutta suuremmaksi, joten edes valo ei pääse karkaamaan tapahtumahorisontin ulkopuolelle. Ulkopuolella pakonopeus on valon nopeutta pienempi, jolloin pakeneminen on vielä mahdollista. Täten, vaikka musta aukko on täysin pimeä, siihen putoava aine loistaa kirkkaasti niin kauan kuin sitä on jäljellä, mutta vain tapahtumahorisontin ulkopuolella.
Tapahtumahorisontti on matemaattinen rakennelma, eikä fyysinen kappale tai ihminen, joka ohittaisi tapahtumahorisontin, havaitsisi mitään outoa. Ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta tapahtumahorisontin ohittanut kappale näkyy punertavampana ja himmeämpänä ja näyttää hidastuvan paikalleen lähestyessään tapahtumahorisonttia. Mustaan aukkoon putoava aine ei itse koe ikinä osumista singulariteettipisteeseen kokemansa ajan hidastumisen vuoksi.
Tapahtumahorisontti oli aiemmin tärkeä teoreettinen rakennelma, koska uskottiin että mustaan aukkoon putoavien hiukkasten informaatio säilyisi tapahtumahorisontin pinnassa. Sittemmin Stephen Hawking pyörsi kantansa ja on sitä mieltä, että mustan aukon massa voi palata universumiin vain tunnistamattomassa muodossa.


Alkuräjähdys.
Alkuräjähdys tai Big Bang on nykyisen luonnontieteellisen tiedon mukaan tunnetun maailmankaikkeuden syntytapahtuma. Alkuräjähdysteoria on saavuttanut kosmologiassa vakiintuneen aseman.
Teorian mukaan maailmankaikkeus syntyi äärimmäisen tiheästä ja kuumasta tilasta noin 13,7 miljardia vuotta (13,7 Ga) sitten ja on siitä lähtien jatkuvasti laajentunut.
Havaintoihin perustuva tutkimustieto tukee alkuräjähdysteoriaa. Galaksien on havaittu etääntyvän Maasta sitä nopeammin mitä kauempana ne ovat. Tätä periaatetta kutsutaan Hubblen laiksi. Kun tämä havainto yhdistetään niin sanottuun kopernikaaniseen periaatteeseen, jonka mukaan missä tahansa päin kaikkeutta sijaitsevat havainnoijat havaitsisivat samoin, voidaan päätellä itse avaruuden laajenevan. Seuraamalla laajenemista teoreettisesti ajassa taaksepäin päädytään olettamukseen, jonka mukaan alussa on ollut äärimmäisen tiheä ja kuuma tila. Tämä kuuma alkutila on koko teorian pääpremissi.
Tutkimuksissa havaittu kevyiden alkuaineiden suhteellinen runsaus vastaa alkuräjähdyksen ydinsynteesin ennusteita. Alkuräjähdysteoria ennustaa myös koko kaikkeuden täyttävän heikon mikroaaltosäteilyn eli niin sanotun kosmisen taustasäteilyn olemassaolon. Taustasäteilyn varmistuminen vuonna 1964 johti alkuräjähdyksen hyväksymiseen parhaaksi maailmankaikkeuden alkuperää ja kehitystä kuvaavaksi teoriaksi.
Kosmologian perusteoria, yleinen suhteellisuusteoria, kuvaa kaikkeutta vain joko laajenevana tai supistuvana. Friedmannin–Lemaîtren–Robertsonin–Walkerin metriikka -niminen Einsteinin kenttäyhtälöiden ratkaisu on alkuräjähdyksen teoreettinen perusta.
Historia.
Alkuräjähdysteorian mukaan kaikkeus syntyi äärimmäisen tiheästä ja kuumasta tilasta.
Alkuräjähdysteorian kehitys perustuu sekä maailmankaikkeuden kokeellisiin havaintoihin että teoreettisiin tarkasteluihin. Vesto Slipher mittasi ensimmäisen kerran vuonna 1912 'spiraalitähtisumun' punasiirtymän ja havaitsi pian miltei kaikkien vastaavien kohteiden etääntyvän Maasta. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt havaintonsa kosmologista merkitystä. Samaan aikaan käytiin kiihkeää väittelyä siitä, olivatko nämä 'spiraalitähtisumut' itse asiassa Linnunratamme ulkopuolisia saarekkeita ().
Nykytietämyksen mukaan nämä kohteet ovatkin kierteisgalakseja eivätkä tähtisumuja.
Albert Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria on alkuräjähdysteorian teoreettisen tarkastelun lähtökohta, sillä sen kenttäyhtälöiden mitkään ratkaisut eivät tarjonneet staattista kaikkeutta. Koska ratkaisut eivät vastanneet silloista käsitystä, Einstein lisäsi kaavoihinsa niin sanotun kosmologisen vakion, jonka avulla Einstein sai yhtälöiden ratkaisut vastaamaan silloista käsitystä. Aleksandr Fridman johti vuonna 1922 kenttäyhtälöistä Friedmannin yhtälöt, jotka osoittivat, että maailmankaikkeus saattaa laajeta.
Edwin Hubblen lähimmän 'kierteistähtisumun' etäisyyden mittaus vuonna 1924 osoitti näiden taivaankappaleiden todella olevan Linnunradasta erillisiä galakseja. Georges Lemaîtren johdettua itsenäisesti Friedmanin yhtälöt vuonna 1927 hän ennusti 'tähtisumujen' etääntymisen johtuvan kaikkeuden laajenemisesta.
Lemaître meni vielä pidemmälle vuonna 1931 ehdottaessaan, että maailmankaikkeus on alkanut yksinkertaisesta "alkuatomista". Tämä muistutti varhaisia luomiskertomuksia, joissa maailmankaikkeus sai alkunsa kosmisesta munasta.
Vuodesta 1924 alkaen Hubble kehitti sarjan etäisyyden määrittämistapoja, joiden pohjalta kehitettiin myöhemmin kosmiset etäisyystikapuut (). Näiden Mount Wilsonin observatoriossa tehtyjen tutkimusten ansiosta hän pystyi arvioimaan etäisyyksiä niihin galakseihin, joiden punasiirtymiä Slipher oli mitannut. Hubble havaitsi vuonna 1929 nykyisin Hubblen lakina tunnettavan korrelaation etäisyyden ja etääntymisnopeuden välillä.
Lemaître oli tosin jo osoittanut tämän olevan odotettavissa, mikäli kosmologinen periaate pitää paikkansa.
a>-satelliitista, joka kerää tietoa kosmisesta taustasäteilystä.
1930-luvulla ehdotettiin lukuisia nykyisin epästandardeiksi laskettavia malleja selittämään Hubblen havaintoja. Näihin kuuluivat muiden muassa Milnen malli, Richard Tolmanin puolustama niin kutsuttu syklisen kaikkeuden -malli
ja Fritz Zwickyn väsynyt valo -hypoteesi.
Toisen maailmansodan jälkeen oli jäljellä kaksi teoriaa. Toinen oli Fred Hoylen ryhmän kehittämä pysyvän tilan teoria. Sen mukaan maailmankaikkeuden laajetessa tilalle syntyy jatkuvasti uutta ainetta, jolloin maailmankaikkeus on suunnilleen samanlainen minä ajan hetkenä tahansa.
Toinen teoria oli Lemaîtren alkuräjähdysteoria, jota kehitti ja puolusti alkuräjähdyksen ydinsynteesin esittänyt George Gamow.
Gamowin työtoverit Ralph Alpher ja Robert Herman ennustivat kosmisen taustasäteilyn vuonna 1948.
Lemaîtren teoriaa vastustanut Hoyle antoi koko ilmiölle sen nykyisen englannin kielisen nimen viitatessaan siihen radiolähetyksessä sarkastisesti "suuren pamauksen ideana" ().
Jonkin aikaa molemmilla teorioilla oli yhtäläinen tuki, mutta lopulta havainnot suosivat alkuräjähdystä. Kosmisen taustasäteilyn löytyminen vuonna 1964
takasi alkuräjähdyksen aseman parhaana teoriana kaikkeuden alkuperästä ja kehityksestä.
Standardimallissa oli kuitenkin lukuisia ongelmia ja 1981 Alan Guth ehdotti niiden ratkaisuksi inflaatioteoriaa.
sekä Andreas Albrecht ja Paul Steinhardt
muokkasivat itsenäisesti teoriaa moderniin muotoonsa. Vaikka inflaation yksityiskohtainen hiukkasfyysinen mekanismi on tuntematon, on se kelpuutettu niin kutsutun kosmologian standardimallin osaksi, sillä jo sen perusperiaate antaa lukuisia ennustuksia, jotka on voitu havainnoilla vahvistaa.
1990-luvun lopulta alkaen alkuräjähdyskosmologia on edennyt suurin harppauksin teleskooppien teknisen kehityksen ja satelliiteista kuten COBE
Hubble-avaruusteleskooppi ja WMAP saadun runsaan havaintoaineiston avulla.
Yleiskatsaus.
Maailmankaikkeuden laajentumisen ekstrapolointi ajassa taaksepäin yleistä suhteellisuusteoriaa käyttäen johtaa äärettömään tiheyteen ja lämpötilaan äärellisessä ajassa.
Siitä, kuinka lähelle singulariteettia ajallisesti voidaan ekstrapoloida, kiistellään mutta Planckin epookkia pidetään ehdottomana rajana. Usein alkuräjähdyksellä tarkoitetaan maailmankaikkeuden 'syntymää' mutta siitä, mitä tarkkaan ottaen lasketaan kuuluvaksi alkuräjähdykseen ei ole saavutettu yksimielisyyttä. Määrittelyt vaihtelevat pelkästä alun kuumasta ja tiheästä vaiheesta koko kaikkeuden historiaan. Tavallisesti kuitenkin alkuräjähdykseen lasketaan vielä kuuluvaksi muutamat ensimmäiset minuutit. Tyypin Ia supernovilla tehtyihin laajentumismittauksiin, kosmisen taustasäteilyn lämpötilaerojen mittauksiin ja galaksien korrelaatiofunktion mittauksiin perustuen kaikkeuden iäksi on laskettu 13,7 ± 0,2 miljardia vuotta.
Maailmankaikkeuden varhaisimmat vaiheet ovat vielä varsin spekulatiivisia. Useimpien mallien mukaan kaikkeus oli täysin homogeeninen ja isotrooppinen, sillä oli äärimmäisen korkea energiatiheys sekä valtaisa lämpötila ja paine, ja se laajentui ja jäähtyi hyvin nopeasti. Arviolta 10−35 sekunnin laajenemisen jälkeen tapahtunut faasimuutos johti kosmiseen inflaatioon, jonka aikana kaikkeus laajeni eksponentiaalisesti. Inflaation jälkeen maailmankaikkeuden koko oli 1028-kertainen kuin ennen inflaation alkua. Inflaation pysähtyessä kaikkeus koostui kvarkki-gluoniplasmasta (QGP) ja muista alkeishiukkasista. Lämpötila oli niin korkea, että hiukkasten satunnaisliike oli nopeudeltaan relativistista ja erilaisia hiukkas-antihiukkaspareja syntyi ja tuhoutui törmäyksissä jatkuvasti. Jossain vaiheessa tuntematon baryonigeneesiksi () nimetty tapahtuma rikkoi baryoniluvun säilymislakia ja johti kvarkkien ja leptonien ylimäärään suhteessa antimateriaan. Yhtä kvarkkia kohti tuhoutui 30 miljoonaa antikvarkkia. Tämä johti nykyisessä kaikkeudessa olevaan materian vallitsevuuteen suhteessa antimateriaan.
Maailmankaikkeuden laajeneminen ja jäähtyminen jatkui johtaen hiukkasten keskimääräisen energian pienenemiseen. Symmetriarikoksi nimetyssä faasimuutoksessa perusvuorovaikutukset ja alkeishiukkaset saivat nykyisen muotonsa.
Noin 10−11 sekunnin jälkeen spekulatiivisuus vähenee, sillä hiukkasten energia väheni hiukkaskiihdyttimissä saavutettavissa oleville tasoille. Noin 10−6 sekunnin kohdalla kvarkit ja gluonit yhdistyivät baryoneiksi kuten protoneiksi ja neutroneiksi. Pieni kvarkkien ylimäärä suhteessa antikvarkkeihin johti pieneen ylimäärään baryoneja verrattuna antibaryoneihin. Lämpötila ei ollut enää riittävän korkea uusien protoni-antiprotoniparien eikä neutroni-antineutroniparienkaan syntymiseksi. Näin käynnistyi massiivinen annihilaatio, josta jäi jäljelle vain yksi 1010:stä alkuperäisestä protonista ja neutronista eikä yhtään antihiukkasta. Vastaava annihilaatio tapahtui elektroneille ja positroneille noin yhden sekunnin paikkeilla. Annihilaatioiden jälkeen jäljelle jääneet protonit, neutronit ja elektronit eivät enää liikkuneet relativistisilla nopeuksilla.
Muutaman minuutin kuluttua lämpötilan laskettua noin miljardiin kelviniin ja tiheyden ollessa ilman tiheyden luokkaa neutronit ja protonit yhdistyivät deuterium- ja heliumytimiksi alkuräjähdyksen ydinsynteesiksi kutsuttavassa prosessissa. Useimmat protonit säilyivät yhdistymättöminä vety-ytiminä. Noin 380 000 vuotta myöhemmin elektronit ja ytimet yhtyivät lähinnä vetyatomeiksi ja fotonit vapautuivat aineesta, jolloin muodostui nykyisin havaittava kosminen taustasäteily.
Ajan myötä hivenen tiheämmät alueet keräsivät gravitatiivisesti puoleensa läheistä ainetta ja kasvoivat edelleen tiheämmiksi muodostaen kaasupilviä, tähtiä, galakseja ja muita nykyisin havaittavissa olevia taivaankappaleita. Tämän rakenteen muodostumisen yksityiskohdat riippuvat kaikkeuden aineen määrästä ja tyypistä. Kolme tunnettua aineen tyyppiä ovat kylmä pimeä aine, kuuma pimeä aine ja baryoninen eli nk. tavallinen aine. Parhaat lähinnä WMAP:sta saadut mittaustulokset osoittavat kylmän pimeän aineen olevan yleisin ainetyyppi. Kaksi muuta muodostavat vähemmän kuin 20 % kaikkeuden aineesta.
Nykyinen maailmankaikkeus vaikuttaa olevan tuntemattoman pimeän energian vallitsema. Arviolta 70 % koko kaikkeuden energiasta on tässä muodossa. Tämän pimeän energian uskotaan aiheuttavan kaikkeuden kiihtyvän laajenemisen. Pimeän energian yksinkertaisin formulointi on kosmologinen vakio Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian kenttäyhtälöissä, mutta sen koostumus on tuntematon. Pimeän energian kosmologisen tilanyhtälön yksityiskohdista sekä yhteensopivuudesta hiukkasfysiikan standardimallin kanssa tehdään jatkuvaa teoreettista ja kokeellista tutkimusta.
Kaikki nämä havainnot voidaan selittää kosmologian ΛCDM-mallilla. Se on alkuräjähdyksen matemaattinen malli, jossa on kuusi vapaata parametria. Ensimmäiselle 10−11 sekunnille ei ole pätevää fysikaalista teoriaa. Alun singulariteetin fysikaaliseen ratkaisemiseen tarvitaan kvanttigravitaatiota. Tämän alkuhetken ymmärtäminen on yksi suurimmista fysiikan ratkaisemattomista kysymyksistä.
Teoria.
Alun perin nämä ideat otettiin postulaatteina, mutta nykyisin niitä pyritään myös testaamaan. Esimerkiksi ensimmäistä oletusta on testattu havainnoilla, joiden mukaan suurin mahdollinen hienorakennevakion poikkeama suurimman osan kaikkeuden iästä on luokkaa 10-5. Yleinen suhteellisuusteoria on läpäissyt testejä aurinkokunnan ja kaksoistähtien mittakaavassa. Yleisen suhteellisuusteorian pätevyyden laajentamista kosmiseen mittakaavaan tukee alkuräjähdyksen kokeellinen menestys.
Jos suuren mittakaavan kaikkeus näyttää isotrooppiselta Maasta katsottuna, voidaan kosmologinen periaate johtaa yksinkertaisemmasta kopernikaanisesta periaatteesta, jonka mukaan ei ole olemassa etuoikeutettua havainnointipaikkaa. Kosmista taustasäteilyä havainnoimalla kosmologisen periaatteen pätevyys on varmennettu tasolle 10-5. Kaikkeuden epähomogeenisuuden on mitattu olevan suurimmassa mittakaavassa 10 %:n luokkaa.
Friedmann-Lemaître-Robertson-Walkerin metriikka.
Yleisessä suhteellisuusteoriassa käytetään metrisiä tensoreita kuvaamaan kahden pisteen välistä etäisyyttä aika-avaruudessa. Itse pisteet (kuten galaksit, tähdet, jne.) kuvataan koko aika-avaruuden päälle laitettavaa 'koordinaattikaaviota' tai ruudukkoa käyttäen. Kosmologinen periaate edellyttää, että metriikka on homogeeninen ja isotrooppinen suurilla mittakaavoilla, mikä johtaa Friedmannin–Lemaîtren–Robertsonin–Walkerin metriikkaan eli FLRW-metriikan valintaan kuvaustavaksi. Metriikassa on skaalauskerroin, joka kuvaa, miten kaikkeuden koko muuttuu ajan myötä. Tämä mahdollistaa mukana liikkuvan etäisyyden koordinaatiston käytön. Tällöin itse koordinaatisto laajenee kaikkeuden mukana jolloin kiinteät, vain laajentumisen vuoksi liikkuvat, kappaleet, pysyvät kiinteissä koordinaatiston pisteissä. Kappaleiden välisen 'koordinaattietäisyyden' pysyessä vakiona niiden fysikaalinen etäisyys kasvaa kaikkeuden skaalakertoimen mukaisesti.
Alkuräjähdys ei ole todellisuudessa räjähdys, jonka seurauksena ainetta leviää ympäröivään tyhjään avaruuteen, vaan itse metrisen avaruuden laajenemista. Koska FLRW-metriikassa oletetaan massan ja energian tasaista jakautumista, se pätee kaikkeuteen vain suuressa mittakaavassa. Paikalliset aineen kasaumat kuten oma galaksimme ovat gravitaation kasassa pitämiä ja eivät siten koe avaruuden suuren mittakaavan laajenemista.
Horisontit.
Alkuräjähdyksen avaruuden keskeinen ominaisuus on horisonttien olemassaolo. Koska kaikkeuden ikä on äärellinen ja valokin etenee vain äärellisellä nopeudella, menneisyydessä on saattanut olla tapahtumia, joilla ei ole ollut riittävästi aikaa matkata havaittavaksi. Tämä asettaa 'menneisyyshorisontin', jota kaukaisempia asioita emme voi havaita. Vastaavasti, koska kaikkeus laajenee ja kaukaisimmat kohteet etääntyvät yhä vain nopeammin, lähtenyt valo ei saata koskaan tavoittaa hyvin kaukaisia kohteita. Tämä asettaa 'tulevaisuushorisontin', joka asettaa rajan asioille, joihin voidaan tulevaisuudessa vaikuttaa. Ymmärtämys kaikkeuden varhaisimmista vaiheista viittaa menneisyyshorisontin olemassaoloon, mutta varhaisimpien vaiheiden vaillinainen tietämys rajoittaa tämän näkemyksen varmuutta. Mikäli kaikkeuden laajeneminen jatkaa kiihtymistään, myös tulevaisuushorisontti on olemassa.
Kokeelliset todisteet.
Varhaisimmat ja kaikkein suorimmat alkuräjähdysteorian kokeelliset todisteet ovat Hubblen lain havaitseminen galaksien punasiirtymissä, kosmisen taustasäteilyn yksityiskohtaiset mittaukset ja kevyiden alkuaineiden havaittu runsaus. Monet gravitaation muovaamat kaikkeuden suuren mittakaavan rakenteet ovat alkuräjähdysteorian mukaisia.
Hubblen laki.
Kaukaisten galaksien ja kvasaarien havainnointi paljastaa, että näiden punasiirtymän eli niiden lähettämän valon spektri on siirtynyt pidemmälle aallonpituudelle. Käytännössä tämä tehdään havaitsemalla kohteen taajuusspektri ja vertaamalla spektroskopian menetelmin tämän spektriviivoja tai absorptioviivoja vastaavan lähellä sijaitsevan atomin lähettämiin. Jos tätä siirtymää pidetään Doppler-ilmiönä, kappaleen etääntymisnopeus voidaan laskea. Joidenkin kappaleiden etäisyys voidaan määrittää kosmista etäisyysporrasta käyttäen. Kun etääntymisnopeuksia ja etäisyyksiä verrataan, voidaan havaita Hubblen lakina tunnettava lineaarinen riippuvuus.
Hubblen lailla on kaksi mahdollista selitystä. Joko olemme kaikkeuden laajentumisen keskipisteessä, mikä on vastoin kopernikaanista periaatetta tai sitten kaikkeus laajenee kauttaaltaan tasaisesti. Kaikkeuden laajentuminen ilmeni yleisen suhteellisuusteorian tarkasteluissa jo ennen Hubblen havaintoja ja päätelmiä.
Teorian mukaan relaatio formula_5 pitää paikkansa kaikkina hetkinä. Sen sijaan formula_2, formula_7 ja formula_3 kaikki muuttuvat kaikkeuden laajetessa. Hubblen siirtymä ei ole todellinen Doppler-siirtymä, sillä se johtuu avaruuden laajenemisesta valon lähtöhetken ja saapumishetken välillä eikä kohteen ja havaitsijan suhteellisesta liikkumisesta.
Kosminen taustasäteily.
Parin ensimmäisen päivän ajan kaikkeus oli täydellisessä lämpötasapainossa, jossa fotoneita emittoitui ja absorboitui jatkuvasti, mikä johti säteilyn mustan kappaleen spektriin. Kaikkeuden laajetessa lämpötila laski tasolle, jossa fotoneja ei enää jatkuvasti syntynyt ja tuhoutunut. Sen sijaan ne heijastuivat vapaista elektroneista Thomsonin sironnaksi kutsutussa ilmiössä, sillä lämpötila riitti vielä pitämään elektronit ja ytimet erillään. Tämän jatkuvan sironnan vuoksi kaikkeus oli vielä 'läpinäkymätön' valolle.
Kun lämpötila laski muutamaan tuhanteen kelviniin, elektronit ja ytimet alkoivat yhdistyä atomeiksi rekombinaatioksi kutsuttavassa tapahtumassa. Koska fotonit siroavat harvoin neutraaleista atomeista, säteily vapautui aineesta, kun lähes kaikki elektronit olivat sitoutuneet ytimiin noin 380 000 vuotta alun jälkeen. Nämä fotonit muodostavat nykyisin havaittavan kosmisen taustasäteilyn, ja siinä havaittavat vaihtelut ovat suora kuva senaikaisesta kaikkeudesta. Kaikkeuden laajeneminen on aiheuttanut fotoneihin suuren punasiirtymän, mikä on pidentänyt niiden aallonpituuden sähkömagneettisessa spektrissä mikroaalto-luokkaan. Säteily on kuitenkin säilyttänyt mustan kappaleen spektrijakauman. Säteilyn on arveltu olevan havaittavissa missä tahansa kaikkeuden pisteessä ja tulevan kaikista suunnista lähestulkoon samalla intensiteetillä.
Arno Penzias ja Robert Wilson löysivät vuonna 1964 kosmisen taustasäteilyn sattumalta käyttäessään uutta Bell Laboratoriesin mikroaalto-vastaanotinta. Löytö oli ennustusten mukainen. Sen havaittiin olevan isotrooppista ja sillä oli noin 3 kelvinin asteisen mustan kappaleen spektri.
NASA laukaisi vuonna 1989 COBE-satelliitin ja sen varhaisimmat, 1990 julkaistut, löydökset olivat yhdenmukaiset alkuräjähdysteorian ennustusten kanssa. COBEn havaintojen mukaan säteilyn lämpötila oli 2,726 K ja 1992 siinä havaittiin ensimmäistä kertaa fluktuaatiota (anisotropiaa).
Seuraavan vuosikymmenen aikana säteilyn anisotropiaa tutkittiin edelleen lukuisilla maasta käsin ja ilmapalloilla tehdyillä kokeilla. Vuosina 2000–2001 tehdyt lukuisat kokeet, joista merkittävin oli BOOMERanG, mittasivat anisotropioiden tyypillistä kulmakokoa ja osoittivat kaikkeuden olevan geometrialtaan likimain laakea.
Vuonna 2003 julkaistut Wilkinson-mikroaaltoanisotropiasatelliitin eli WMAP-satelliitin ensimmäiset tulokset tarjosivat aikansa tarkimmat arvot joillekin kosmologisille parametreille. Tulokset myös kumosivat lukuisia yksityiskohtaisia kosmisen inflaation teorioita, mutta ne olivat kuitenkin yleisesti yhdenmukaisia inflaation kanssa. WMAP kerää edelleen tietoa, ja uusi Planck-satelliitti laukaistaan muutaman vuoden sisällä. Se tulee tekemään tarkempia mittauksia taustasäteilyn anisotropioista. Myös lukuisia maasta ja ilmapalloista käsin tehtäviä kokeita on meneillään.
Keveiden alkuaineiden runsaus.
Alkuräjähdysteoriaa käyttäen voidaan laskea helium-4:n, helium-3:n, deuteriumin ja litium-7:n konsentraatiot kaikkeudessa suhteina tavallisen vedyn määrään.
Suhteelliset runsaudet riippuvat yhdestä parametrista eli fotonien ja baryonien suhteesta, joka voidaan laskea itsenäisesti kosmisen taustasäteilyn yksityiskohtaisesta rakenteesta. Ennustetut massasuhteet ovat 4He/H:lle noin 0,25; 2H/H:lle noin 10-3, 3He/H:lle noin 10-4 ja 7Li/H:lle noin 10-9.
Mitatut runsaudet vastaavat ennustettuja ainakin suurin piirtein. Vastaavuus on erinomainen deuteriumin osalta, lähellä 4He:n osalta ja tekijällä kaksi eri 7Li:lle. Kahdessa viimeisimmässä on merkittävää systemaattista epävarmuutta. Joka tapauksessa yleistä yhdenmukaisuutta pidetään vahvana todisteena alkuräjähdyksestä, sillä se on ainoa tunnettu teoria, joka tarjoaa selityksen keveiden alkuaineiden suhteelliselle runsaudelle. Lisäksi on käytännössä mahdotonta 'säätää' alkuräjähdys tuottamaan enemmän tai vähemmän kuin 20–30 % heliumia.
Galaksien kehitys ja jakaantuminen.
Yksityiskohtaiset havainnot galaksien morfologiasta sekä galaksien ja kvasaarien jakautumisesta tarjoaa vahvan todisteen alkuräjähdysteorialle. Teoria ennustaa ensimmäisten kvasaarien ja galaksien syntyneen noin miljardi vuotta alun jälkeen. Tämän jälkeen muodostui myös suurempia rakenteita kuten galaksijoukkoja ja superjoukkoja. Kaukaiset galaksit, jotka havaitaan niiden varhaisissa kehitysvaiheissa, näyttävät hyvin erilaisilta myöhäisemmissä kehitysvaiheissa havaittaviin läheisiin galakseihin verrattuna. Lisäksi samoilla etäisyyksillä olevat mutta eri-ikäiset galaksit ovat keskenään merkittävästi erilaisia. Tähtien muodostuminen, galaksien ja kvasaarien jakaantumisen sekä isompien rakenteiden havainnointi tuottaa alkuräjähdyksen mallinnuksen kanssa yhtäpitäviä tuloksia ja auttaa tarkentamaan teorian yksityiskohtia.
Muita todisteita.
Hubblen laajenemisen ja kosmisen taustasäteilyn pohjalta arvioitu kaikkeuden ikä vastaa hyvin vanhimpien tähtien ikää: se on niitä vain hivenen suurempi. Tähän on päädytty sekä mittaamalla pallomaisia tähtijoukkoja että määrittämällä radiometrisesti yksittäisten ikiä.
Alkuräjähdysteorian ongelmia.
Vaikka alkuräjähdysteoria on niin kutsuttu kosmologian standardimalli, siihen liittyy lukuisia ongelmia ja puutteita. Tarkka moderni alkuräjähdyksen teoria nojaa lukuisiin ilmiöihin, joita ei vielä ole todennettu kokeissa. Näistä ilmiöistä pimeä energia ja pimeä aine ovat varmimpia, kun taas inflaatio ja baryonigeneesi ovat spekulatiivisempia, sillä ne on mahdollista korvata jollain muulla idealla vaikuttamatta loppuosaan teoriaa. Nämä kysymykset kuuluvat fysiikan ratkaisemattomiin ongelmiin.
Horisonttiongelma.
Horisonttiongelma seuraa premissistä, jonka mukaan informaatio ei voi liikkua nopeammin kuin valo. Iältään äärellisessä kaikkeudessa tämä asettaa hiukkashorisontin, joka määrittää suurimman etäisyyden, mistä hiukkanen on voinut matkata havaitsijan luo kaikkeuden iässä. Kuinka kaikkeus sitten on voinut muodostua niin homogeeniseksi?
Ratkaisuna tähän on esitetty kosmista inflaatiota, jossa homogeeninen ja isotrooppinen skalaarienergiakenttä dominoi kaikkeutta, jossain hyvin varhaisessa vaiheessa ennen baryonigeneesiä. Inflaation aikana kaikkeus laajenee eksponentiaalisesti ja hiukkashorisontti laajenee paljon aiemmin oletettua nopeammin joten alueet, jotka nykyisin ovat havaittavan kaikkeuden vastakkaisilla laidoilla, ovat toistensa hiukkashorisonttien sisällä. Havaittava taustasäteilyn isotropia seuraa siitä, että tämä alue oli kausaalisessa yhteydessä ennen inflaation alkamista.
Heisenbergin epätarkkuusperiaate ennustaa, että inflatorisen vaiheen aikana olisi ollut kvanttifluktuaatiota, joka olisi myöhemmin laajentunut kosmiseen mittakaavaan. Nämä fluktuaatiot olisivat toimineet pohjana kaikelle myöhemmälle rakenteen muodostumiselle.
Laakeus/vanhuusongelma.
Laakeusongelma on Friedmannin–Lemaîtren–Robertsonin–Walkerin metriikkaan liittyvä ongelma.
Kaikkeudella voi olla positiivinen, negatiivinen ja olematon avaruudellinen kaarevuus sen kokonaisenergiatiheydestä riippuen. Kaarevuus on negatiivinen mikäli tiheys on vähemmän kuin kriittinen tiheys, positiivinen mikäli enemmän ja olematon mikäli tasan kriittinen tiheys. Mikäli kaareutuminen on olematonta kaikkeus on laakea. Ongelmana on se, että pienikin poikkeama kriittisestä tiheydestä kasvaa ajan myötä ja silti nykyinen kaikkeus on hyvin lähellä laakeaa. Tarkkaan ottaen pimeä energia kosmisen vakion muodossa ajaa kaikkeutta laakeaksi, mutta kaikkeus pysyi likimain laakeana useita miljardeja vuosia ennen kuin pimeä energiatiheys tuli merkittäväksi. Olettaen, että 'luonnollisen' laakeasta tilasta poistumisen aikaskaala saattaa olla vain Planckin ajan luokkaa eli 10−43 sekuntia se, ettei kaikkeus ole saavuttanut lämpökuolemaa tai loppurysäystä edes miljardien vuosien kuluessa, vaatii selitystä. Esimerkiksi verrattain 'myöhäisessä' vaiheessa, muutama minuuttia alun jälkeen, kaikkeuden on täytynyt olla kriittisessä tiheydessä tarkkuudella yksi 1014:sta tai kaikkeutta ei olisi olemassa nykyisessä muodossaan.
Ratkaisuna tähän ongelmaan on tarjottu inflaatioteoriaa. Inflaation aikana aika-avaruus laajeni siten, että sen kaarevuus tasoittui pois. Näin kaikkeudelle tuli likimain kriittinen tiheys.
Magneettiset monopolit.
Magneettisten monopolien olemassaolon mahdollisuus nousi esiin 1970-luvun lopulla. Suuri yhtenäisteoria ennustaa avaruuden topologisia virheitä, jotka ilmenisivät magneettisina monopoleina. Näitä kohteita olisi syntynyt kuumassa varhaisessa kaikkeudessa. Magneettisia monopoleja ei ole kuitenkaan havaittu ainuttakaan. Myös tämän ongelman ratkaisuksi tarjotaan inflaatioteoriaa, joka poistaa kaikki virheet havaittavasta kaikkeudesta samaan tapaan kuin se poisti kaarevuuden.
Baryoniepäsymmetria.
Vielä ei tiedetä miksi kaikkeudessa on enemmän ainetta kuin antiainetta. Tämä on ongelma, koska kaiken, myös aineen, katsotaan syntyneen alkuräjähdyksessä. Tällöin baryoniluvun on täytynyt olla nolla. Vaihtoehdoiksi jää, että alussa ollut epäsymmetria säilyi alkuräjähdyksessä tai se syntyi jollain baryonigeneesiksi nimetyllä mekanismilla. Havaintojen mukaan kaikkeus on pääosin ainetta eikä antiainetta ole havaittu merkittäviä määriä. Mikäli ainetta ja antiainetta olisi ollut yhtä paljon olisivat ne kumonneet toisensa fotoneiksi ja kaikki aine olisi tuhoutunut.
Baryonigeneesin tapahtuminen vaatii Saharovin ehtojen täyttymistä. Näihin kuuluu baryoniluvun säilymislain rikkoutuminen, C-symmetrian ja CP-symmetrian rikkoutuminen ja kaikkeuden poistuminen termodynaamisesta tasapainosta.
Kaikki nämä ehdot täyttyvät standardimallissa, mutta ilmiö ei ole riittävän voimakas selittämään nykyistä baryoniepäsymmetriaa.
Pallomaisten tähtijoukkojen ikä.
1990-luvun puolivälissä pallomaisten tähtijoukkojen havaitseminen osoitti niiden iän olevan ristiriidassa alkuräjähdyksen kanssa. Pallomaisten tähtijoukkojen tähtipopulaatioiden havaintojen kanssa yhdenmukaiset tietokonesimulaatiot ehdottivat niiden olevan noin 15 miljardia vuotta vanhoja. Tämä on ristiriidassa maailmankaikkeuden 13,7 miljardin vuoden iän kanssa. Tämä ongelma ratkesi pitkälti 1990-luvun lopulla, kun uudet tietokonesimulaatiot, jotka huomioivat myös tähtituulen aiheuttaman massahäviön, osoittivat pallomaisten tähtijoukkojen olevan jonkun verran nuorempia.
Näiden tähtijoukkojen tarkka ikä on vielä epäselvä, mutta ne ovat joka tapauksessa eräitä kaikkeuden vanhimmista kohteista.
Pimeä aine.
1970- ja 1980-luvuilla lukuisat havainnot, erityisesti galaksien rotaatiokäyristä, osoittivat, ettei galakseissa ole riittävästi ainetta tuottamaan niiden sisäistä tai niiden välistä gravitaatiota. Tämä johti ajatukseen, jonka mukaan 90 % kaikesta aineesta on pimeää ainetta, joka ei lähetä valoa eikä reagoi tavallisen baryonisen aineen kanssa. Lisäksi oletus, jonka mukaan kaikki aine on tavallista ainetta, johtaa vahvasti havaintojen vastaisiin ennustuksiin. Itse asiassa kaikkeus on nykyisin paljon epätasaisempi ja sisältää vähemmän deuteriumia kuin voidaan ilman pimeää ainetta päätellä. Vaikka pimeä aine oli aluksi kiistanalaista sillä on nykyisin lukuisten kokeellisten havaintojen tuki. Kosmisen taustasäteilyn anisotropia, galaksijoukkojen nopeushajonta, suuren mittakaavan rakenteen jakauma, gravitaatiolinssitutkimukset ja galaksijoukkojen röntgensäteilyn mittaukset ovat sen olemassaolon mukaisia.
Pimeän aineen todisteet tulevat sen gravitaationaalisesta vaikutuksesta muuhun aineeseen eikä itse pimeää ainetta ole havaittu laboratorioissa. Monia hiukkasfysiikan kandidaatteja pimeäksi aineeksi on esitetty ja meneillään on lukuisia tutkimuksia, joissa pimeää ainetta pyritään havaitsemaan.
Pimeä energia.
Tyypin Ia supernovien punasiirtymien mittaukset ovat paljastaneet kaikkeuden laajenemisen kiihtyneen siitä lähtien, kun kaikkeus oli noin puolet siitä iästä, joka sillä tällä hetkellä on. Selittääkseen kiihtymisen yleinen suhteellisuusteoria vaatii, että suurin osa kaikkeuden energiasta koostuu energiasta, jolla on suuri negatiivinen paine. Tätä energiaa kutsutaan pimeäksi energiaksi. Pimeällä energialla on myös muita todisteita. Kosmisen taustasäteilyn mittaukset osoittavat kaikkeuden olevan lähestulkoon laakea, jolloin yleisen suhteellisuusteorian mukaan sillä tulee olla lähestulkoon kriittinen massa/energiatiheys. Kaikkeuden massatiheyden on kuitenkin mitattu gravitaationaalisen ryhmittymisen perusteella olevan vain 30 % kriittisestä tiheydestä Koska pimeä energia ei ryhmity tavallisella tavalla, se on paras selitys 'puuttuvalle' energiatiheydelle.
Negatiivinen paine on tyhjiön energian ominaisuus, mutta sen tarkka luonne on edelleen yksi alkuräjähdysteorian suuria mysteerejä. Vuonna 2006 julkaistut WMAP-ryhmän tulokset osoittavat, että kaikkeuden koostumus on nykyisin seuraava: 74 % pimeää energiaa, 22 % pimeää ainetta ja 4 % tavallista ainetta. Aineen energiatiheys laskee kaikkeuden laajetessa, mutta pimeän energian tiheys säilyy likimain vakiona. Tämän vuoksi aine muodosti menneisyydessä suuremman osuuden kaikkeuden energiasta kuin nyt ja sen osuus jatkaa tulevaisuudessa laskuaan.
Parhaassa nykyisessä mallissa pimeä energia selitetään kosmologisen vakion olemassaololla yleisessä suhteellisuusteoriassa. Kuitenkin pimeän energian selittämiseen riittävän kosmologisen vakion arvon suuruus on yllättävän pieni verrattuna kvanttigravitaatioon perustuviin arvioihin. Pimeän energian selityksen etsiminen on aktiivisen tutkinnan alla.
Tulevaisuus alkuräjähdysteorian mukaan.
Ennen pimeän energian havaitsemista kosmologeilla oli kaksi mahdollista tulevaisuusskenaariota maailmankaikkeudelle. Mikäli kaikkeuden massatiheys olisi suurempi kuin kriittinen tiheys, kaikkeus saavuttaisi maksimikokonsa ja alkaisi sen jälkeen romahtaa. Se tihentyisi ja kuumenisi uudelleen ja päätyisi alkua vastaavaan tilaan niin kutsutussa loppurysäyksessä. Vaihtoehtoisesti mikäli tiheys olisi tasan tai vähemmän kuin kriittinen tiheys, laajeneminen hidastuisi mutta ei koskaan loppuisi. Tähtien muodostuminen lakkaisi, kun kaikki tähtienvälinen kaasu galakseissa olisi käytetty. Tähdet kuluisivat ja jättäisivät jälkeensä valkeita kääpiöitä, neutronitähtiä ja mustia aukkoja. Hiljalleen näiden väliset törmäykset johtaisivat yhä vain suurempiin mustiin aukkoihin ja kaikkeuden lämpötila laskisi asymptoottisesti kohti absoluuttista nollapistettä niin kutsutussa loppujäähtymisessä. Lisäksi, mikäli protonit olisivat epävakaita, baryoninen aine hajoaisi ja jäljelle jäisi vain säteilyä ja mustia aukkoja. Lopulta mustat aukot haihtuisivat Hawkingin säteilynä. Entropia kasvaisi maksimiinsa ja seuraisi niin kutsuttu lämpökuolema.
Modernit havainnot kiihtyvästä laajenemisesta viittaavat siihen, että yhä suurempi osa nykyisin nähtävästä kaikkeudesta joutuu hiukkashorisontin taakse ja meille tavoittamattomiiin. Lopulta aine itsessään repeää kappaleiksi kiihtyvää laajenemista seuraavassa loppurepeämässä.
Alkuräjähdysteorian tulevaisuus.
Euroopan avaruusjärjestö lähetti vuonna 2008 Planck-satelliitin avaruuteen mittaamaan mikroaaltotaustan anisotropioita. CERN:issä aiotaan tutkia lähivuosina muiden muassa pimeää energiaa ja pimeää ainetta hiukkastörmäytyskokeilla LHC-törmäyttimessä.
Alkuräjähdyksen seuraajat.
Kysymys siitä, mitä oli ennen alkuräjähdystä, voidaan tulkita merkityksettömäksi kysymykseksi, sillä, jos aikaa ei ole olemassa, käsite ennen ei merkitse mitään.
Kvanttimekaniikan kuvaamassa atomia pienemmässä mittakaavassa tapahtuu spontaaneja, ilman ilmeistä syytä tapahtuvia, ilmiöitä. Koska alkuräjähdyksen alussa kaikkeus oli kooltaan tätä luokkaa, on alettu tutkia niin kutsuttua kvanttikosmologiaa.
Filosofiset ja uskonnolliset tulkinnat.
Alkuräjähdysteoria on tieteellinen teoria ja sellaisena sen totuusarvon määrittävät havainnot. Kuvaamastaan aiheesta johtuen se kuitenkin herättää myös filosofisia ja uskonnollisia kysymyksiä, kuten mitä oli ennen alkuräjähdystä tai mistä se sai alkunsa. 1920- ja 30-luvuilla lähestulkoon kaikki kosmologit suosivat ikuista kaikkeutta ja monet valittivat, että ajan alun kuvaaminen toi fysiikkaan uskonnollisia aineksia. Tämä oli myös pysyvän tilan kaikkeuden kannattajien keskeinen väite.
Tätä vaikutelmaa lisäsi se, että teorian kehittäjä Georges Lemaître oli roomalaiskatolilainen pappi. Lemaître itse piti aina kiinni siitä, että alkuräjähdysteoria on fysikaalinen teoria eikä sellaisena sisällä uskonnollisia viittauksia.
Alkuräjähdysteorian uskonnollisia tulkintoja vastusti muun muassa tähtitieteilijä Viktor Ambarzumjan. Ambarzumjanin mukaan aine pyrkii muodostamaan yhä uudenlaisia järjestelmiä, kun siirrytään pienemmistä järjestelmistä suurempiin. Ambarzumjanin mukaan voidaan kuvitella, että aine voi muodostaa äärettömän määrän erilaisia, sisäkkäisiä järjestelmiä, joista ihminen on toistaiseksi havainnut kvarkkien ja havaitsemamme kaikkeuden väliset järjestelmät. Ambarzumjanin mukaan mikään ei estä ajattelemasta kaikkeutta äärettömäksi ja ikuiseksi. Ambarzumjanin mielestä havaitsemaamme osaa kaikkeudesta ei voida kutsua kaikkeudeksi, koska on mahdollista, että havaittu osa kaikkeutta on vain osa suurempaa järjestelmää, joka voi puolestaan olla osa suurempaa järjestelmää ja niin edelleen. Ambarzumjan varoitti tekemästä ihmisen lähiympäristöä koskevista havainnoista liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä koko kaikkeuden suhteen. Ihmisen toistaiseksi havaitsemaa kaikkeuden osaa Ambarzumjan kutsui metagalaksiksi. Voi olla olemassa muita samanlaisia metagalakseja, jopa ääretön määrä.


Maataloustiede.
Maataloustiede eli "agronomia" keskittyy ruoan ja rehun tuottamiseen kasveja ja kesyjä eläimiä hyödyntämällä. Maataloustiede tutkii muun muassa maatalouden menetelmiä ja prosesseja. Maataloustieteen perinteisiä osa-alueita (maataloustieteitä) ovat mm. maatalousekonomia (maatalouden liiketaloustiede ja maatalouspolitiikka), kasvintuotantotieteet (nyk kasvintuotannon biologia) ja kotieläintieteet (kotieläinravitsemus ja kotieläinjalostus). Maataloustieteitä tutkitaan ja opetetaan Suomessa Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa.
Maatalouden liiketaloustiede.
Maatalouden liiketaloustiede (aikaisemmin maanviljelystalous) tutkii maatalousyritysten (maatilojen) toimintaa, johtamista, kannattavuutta, maksuvalmiutta yms. liiketaloudellisia seikkoja. Se on siis maatalousyrityksiin sovellettua liiketaloustiedettä.
Maatalouspolitiikka.
Maatalouspolitiikka tutkii maa- ja elintarviketaloutta sekä maaseutua yhteiskunnallisesta ja kansantaloudellisesta näkökulmasta. Se on siis lähinnä maatalouteen sovellettua kansantaloustiedettä. Maatalouspolitiikan tutkimuskenttänä ovat sekä kansalliset että että kansainväliset maataloustuotteiden markkinat. Suomen liityttyä Euroopan unioniin on Euroopan unionin yhteinen maatalouspolitiikka korostunut merkitykseltään Suomen maatalouden ja maaseudun tutkimuksen kannalta.
Kasvintuotannon biologia.
Kasvintuotannon biologia käsittää useita kasvinviljelyyn liittyviä opintosuuntia. Näistä kasvinviljelytiede tutkii peltokasvien sadonmuodostusta ja viljelytekniikkaa ja puutarhatiede vastaavia asioita puutarhakasveilla. Agroekologia tutkii pelto- tai maatilaekosysteemiä ja sen vuorovaikutusta ympäristönsä kanssa. Kasvipatologiassa kseskitytään kasvien sairauksiin ja maatalouseläintieteessä viljelyksille mahdollista vahinkoa aiheuttaviin tuholaisiin.
Kotieläinten ravitsemustiede.
Kotieläinten ravitsemustieteen (aikaisemmin kotieläintiede) tutkimuskohteena ovat erityyppisten kotieläinten (märehtijät ja yksimahaiset) ravitsemusfysiologia, ruokinta ja hoito. Kotieläinten ravitsemustiede tutkii lisäksi rehujen koostumusta, käsittelyä, säilöntää ja käyttömahdollisuuksia sekä syönnin ja syöntikäyttäytymisen vaikutuksia tuotantoon.
Kotieläinten jalostustiede.
Kotieläinten jalostustiede soveltaa sekä kvantitatiivista genetiikkaa että molekyyligenetiikkaa kotieläinaineksen perinnöllisessä parantamisessa. Lisäksi tutkimusta tehdään eläinaineksen ja -kantojen perinnöllisestä monimuotoisuudesta.


TETRA.
a>TETRA "(TErrestrial Trunked RAdio)" on viranomaisille suunnattu digitaalinen puheradioverkko. Suomessa käytössä oleva viranomaisradioverkko VIRVE (VIranomaisRadioVErkko) oli aloittaessaan ensimmäinen valtakunnallinen TETRA-radioverkko. TETRA tukee sekä puheen- että tiedonsiirtoa. Tiedonsiirto on mahdollista sekä paketti- että piirikytkentäisenä.
Historia.
TETRA:n historia alkoi 1980-luvun alkupuolelta, kun kyseistä standardia alettiin kehitellä. Vuonna 1990 ETSI (European Telecommunications Standards Institute) pyysi telekommunikaatioalan laitevalmistajia valmistelemaan ja lähettämään oman ehdotuksensa TETRA-standardiksi. Työ valmistui vuonna 1995 jolloin julkaistiin versio 1.0 TETRA-standardista. Helsingin Energia otti TETRA-radiopuhelinverkon koekäyttöön ensimmäisenä maailmassa jo vuonna 1997. Standardin kehittelyä on jatkettu ja uusien teknologioiden myötä se uudistuu jatkuvasti.
Taajuusalueet.
TETRA:n Euroopassa käyttämät taajuudet ovat 380–400 MHz ja 410–430 MHz sekä Aasiassa noin 800 MHz. Taajuusalue 380–400 MHz on sotilasliitto NATO:n aikoinaan käyttämä taajuusalue, joka luovuttettiin Euroopan viranomaisverkkojen käyttöön uuden standardin myötä. Taajuusalue 410–430 MHz on taas varattu kaupallisille lisensseille, joita myöntävät yksittäisten maiden viranomaiset. Ainakin Isossa-Britanniassa on lisensoitu kaksi kaupallista lisenssiä TETRA sovelluksille, jotka toimivat kyseisellä taajuusalueella. Muitakin taajuusaluita on otettu Euroopassa käyttöön väliltä 380–921 MHz, mutta ne eivät vielä ole kovinkaan suuressa käytössä. Tulevaisuudessa on tarkoitus laajentaa TETRA:n käyttämät taajuusalueet välille 130 MHz – 1000 MHz mahdollista TETRA:n maailmalle leviämistä varten. Tällä hetkellä TETRA:a käytetään lähinnä vain Euroopassa yleisesti.
Tiedonsiirto.
Tiedonsiirrossa TETRA käyttää aikajakoista TDMA-kanavointia. TETRA:ssa taajuudet on jaettu 25 kHz kokoisiin kanaviin ja jokainen taajuuskanava jaetaan neljään aikaväliin. Tiedonsiirron enimmäisnopeus on 28,8 kbit/s mikäli käytettävissä on kanavan kaikki neljä aikaväliä eli yhden kanavan nopeus on 7,2 kbit/s. Yhden kanavan todellinen siirtonopeus on 9,0 kbit/s, mutta osa kanavan nopeudesta menee eri ohjaus- ja välitystietojen käsittelyyn. TETRA käyttää pakkausohjelmaa joka pakkaa puheen viemään kaistaa 4,8 kbit/s.
Puhelut.
TETRA-verkossa puhelu muodostuu nopeasti (0,3 sekuntia). Käytettävissä on yhdensuuntainen radiopuhelu sekä kahdensuuntainen puhelu päätteiden välillä. TETRA mahdollistaa myös monenväliset ryhmäpuhelut. Puhelimet voivat muodostaa yhteyden keskenään ilman verkkoa "(Direct Mode Operation, DMO)". Näin voi myös verkon ulkopuolella sijaitseva pääte päästä verkkoon käyttämällä siltana verkon kuuluvuusalueella olevaa toista päätettä.
Salaus.
TETRAn perusominaisuuksiin kuuluu todennus ja salaus. Todentamisessa käytetään haaste-vastaus-menetelmää, jossa päätelaite pystyy todentamaan käytettävän verkon sekä verkko päätelaitteen. Salauksille ei ole määritelty kiinteitä algoritmeja vaan verkon ylläpitäjä pystyy valitsemaan ne itse. TETRA:ssa on mahdollista salata liikenne joko ilmarajapintasalauksella tai päästä päähän -salauksella. Ilmarajapintasalaus on yleisesti käytössä oleva salaus, joka salaa päätelaitteen ja tukiaseman välisen liikenteen. Tarvittaessa suurempaa tietoturvan tasoa kuin normaaliliikenteessä on TETRA:ssa mahdollista salata liikenne myös koko matkalta kahden päätelaitteen väliltä. Tällöin tukiasemat eivät pura salausta vaan salauksen purku tapahtuu vasta päätelaitteessa liikenteen saapuessa perille.
GSM:stä poiketen TETRA:lla on käytössä useita eri salausavaimia. TETRA käyttää eri salausavaimia riippuen siitä onko kyseessä yksilö-, ryhmä- vai päästä päähän -puhelu. TETRA:ssa on myös sisäänrakennettuna ominaisuus, joka havaitsee häirinnän. Jos verkko havaitsee tietyillä taajuusalueilla tahallista häirintää se vaihtaa automaattisesti omaa taajuusaluettaan taajuuksille, joilla häirintää ei esiinny.


Raha.
Raha on yleinen vaihdon väline, arvon mitta, omaisuuden muoto sekä valuutta. Sen tärkein tehtävä on toimia yleisesti hyväksyttynä maksuvälineenä eli sen voi vaihtaa hyödykkeisiin eli palveluihin ja tavaroihin. Raha on myös yhteiseen sopimukseen perustuva arvon säilyttäjä ja kirjanpidon yksikkö. Talousjärjestelmää, jossa raha on kaikissa vaihdantatilanteissa yleisesti hyväksytty maksuväline, kutsutaan rahataloudeksi. Luontaistalous on talous, jossa ei käytetä rahaa.
Hyvältä maksuvälineeltä vaaditaan, että se on helposti kuljetettavissa ja myös jaettavissa, jotta sitä voidaan käyttää pienissä maksuissa. Sen pitää olla tasalaatuista, aitoudeltaan helposti tarkistettavissa ja arvoltaan vakaata.
Rahan arvo on täysin sopimuksenvaraista. Konkreettisena rahana käytetään valtion viralliseksi määrittämiä, vaikeasti väärennettäviä seteleitä ja kolikoita, joskin nykyisin suurin osa kaikesta liikkeessä olevasta rahasta onkin vain bittejä pankkien tietokoneiden muisteissa.
Historioitsija Niall Ferguson on laskenut, että vuonna 2006 maailman tuotanto olisi voitu mitata rahassa 47 000 miljardin dollarin arvoiseksi ja maailman pörssien yhteenlaskettu arvo oli 51 000 miljardia. Johdannaisiin oli sidottu "laskennallista mielikuvitusrahaa" peräti 473 000 miljardin dollarin summa. Kansainvälinen järjestelypankki (BIS) on puolestaan arvioinut, että maailman johdannaissopimusten nimellisarvo oli suurimmillaan 2008 vuoden kesäkuussa, 684 000 miljardia dollaria.
Etymologia.
Suomen sana "raha" tarkoitti alun perin oravannahkaa, joka aikoinaan toimitti vaihdon välineen virkaa. Raha on tarkoittanut nimenomaan kuivunutta eläimen nahkaa.
Latinan "moneta", joka on alun perin Juno-jumalattaren lisänimi, on antanut rahan nimen moniin kieliin, esimerkkinä englannin "money". Moneta on johdos sanasta "monere" ('varoittaa'). Rooman tasavallan ensimmäinen rahapaja sijaitsi Juno Monetan temppelissä, mistä kytkös rahaan on tullut jäädäkseen. Monissa kielissä raha tarkoittaa samaa kuin hopea tai kulta. Ranskan "argent" tarkoittaa hopeaa. Myös heprean sanan "kesepph" merkitys on sekä "hopea" että "raha".
Historia.
a> ajalta n. 561-546 eaa. Etuosassa härän ja leijonan pää.
Rahatalous syntyi vähitellen, kun yhteiskunnat kehittyivät monimutkaisemmiksi ja vaihtokauppa eli esineiden yhteismitallinen vaihtaminen toisiin esineisiin kävi epäkäytännölliseksi. Esineitä alettiin vaihtaa rahaan ja rahaa taas muihin esineisiin. Rahana saatettiin käyttää monenlaisia tavaroita arvometalleista oravannahkoihin.
Metalleja, etenkin kultaa ja hopeaa, käytettiin laajalti maksuvälineenä jo tuhansia vuosia sitten. Kulta- ja hopeakappaleet olivat kuitenkin erikokoisia ja ne oli aina punnittava erikseen kaupanteon yhteydessä. Valtiollinen raha ja rahapolitiikka sai alkunsa, kun metallikappaleita alettiin lyödä tietyn kokoisiksi ja hallitsijat leimasivat ne arvon vakuudeksi. Ensimmäiset metallirahat lyötiin Lyydiassa noin 650 eaa., ja hopearahan lyönti Roomassa alkoi 268 eaa. Keisariajan Roomassa tärkein rahayksikkö oli hopeinen denarius, joka vastasi neljää sestertiusta. Keisariajan lopulla hopearahan arvo alkoi heiketä ja kultarahoista tuli yleisempiä maksuvälineitä niiden arvon vakauden ansiosta.
Kiinalaiset ottivat käyttöön setelirahan 800-luvulla. Setelit olivat suunnilleen nykyisen A4-arkin kokoisia riisipaperiarkkeja, ja niitä kutsuttiin "lentäväksi rahaksi". Vesileima keksittiin 1200-luvulla.
Setelit otettiin Euroopassa käyttöön 1600-luvulla, koska kolikot painoivat ja veivät liikaa tilaa. Edelläkävijöitä olivat ruotsalaiset, jotka olivat käyttäneet jopa 19 kilon painoisia kupariplootuja. Euroopan ensimmäiset setelit laskettiin liikkeelle Tukholmassa 1661. Seteleitä laskivat liikkeeseen keskuspankit. Aluksi ne sitoutuivat lunastamaan setelit tietyllä määrällä hopeaa ja myöhemmin kultaa, kun useimmissa maissa siirryttiin kultakantaan.
Ensimmäisen maailmansodan kansainvälinen rahajärjestelmä pyrittiin rakentamaan uudelleen. Pahimmin epäonnistuttiin Saksassa, missä vuoden 1923 hyperinflaatio teki rahasta lopulta arvotonta. Kultakantaan palattiin kansainvälisesti 1920-luvun puolivälissä, mutta kansainvälinen valuuttakriisi romautti järjestelmän 1931. Tapahtumasarja alkoi erään itävaltalaisen pankin kaatumisesta ja johti kansainvälisen pankkijärjestelmän vaikeuksiin, valuuttakriisiin ja lopulta useimpien maiden luopumiseen kultakannasta syksyllä 1931.. Monet valtiot joutuivat etsimään uusia ratkaisuja määritelläkseen valuuttansa arvon. Esimerkiksi Suomi liittyi muiden Pohjoismaiden mukana niin sanottuun puntaklubiin eli kytki rahansa arvon Englannin puntaan.
Kansainvälisen talouslaman jälkeen syntyi ajatus, että valtion tulisi ohjata talouden kehitystä ja taata kansalaisten toimeentulo huonompinakin aikoina, ja näin syntyivät suhdanne- ja työllisyyspolitiikan käsitteet. Tämän uuden talouspolitiikan teoreettisen pohjan loi John Maynard Keynes, ja sen tunnettuja sovelluksia olivat Yhdysvaltain New Deal -politiikka ja Ruotsin pyrkimys rakentaa "kansankoti". Länsimaisen yhteiskuntamallin kilpailijaksi nousi keskitetty suunnitelmatalous, joka oli käytössä Stalinin Neuvostoliitossa. Saksassakin siirryttiin vähitellen keskusjohtoiseen talousjärjestelmään, kun Hitler nousi valtaan.
Vuonna 1944 Bretton Woodsissa pidettiin konferenssi, jossa sovittiin kansainvälisen valuuttayhteistyön periaatteista. Valuuttajärjestelmää hoitamaan perustettiin Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF). Bretton Woods -järjestelmässä oli käytössä periaatteessa kiinteät valuuttakurssit, jotka kuitenkin olivat myös korjattavissa. Järjestelmän perustana oli Yhdysvaltain dollari, jolle oli määrätty kiinteä kulta-arvo, 35 dollaria unssilta. Järjestelmä kesti 1970-luvun alkuun asti.
Bretton Woods -järjestelmä ajautui vaikeuksiin 1970-luvun alussa, kun Yhdysvaltain maksutaseen alijäämä oli kasvanut muun muassa Vietnamin sodan takia ja Yhdysvaltain dollareita oli alkanut kasautua ulkomaalaisten haltuun. Keskuspankit pelkäsivät dollarin devalvoitumista ja alkoivat vaihtaa dollarimääräisiä saataviaan kultaan. Lopulta Yhdysvaltojen oli pakko elokuussa 1971 keskeyttää dollareiden lunastaminen kullalla. Tämän jälkeen kiinteitä valuuttakursseja yritettiin vielä pitää yllä keskuspankkien välisillä sopimuksilla, mutta vuodesta 1973 keskeisimpien valuuttojen keskinäiset kurssit määräytyivät kellunnan perusteella.
Kun Bretton Woods -järjestelyn romahti, useimmat EY-maat sopivat keskinäisestä valuuttakurssiyhteistyöstä. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että muut valuutat sidottiin Saksan markkaan. Vuonna 1979 perustettiin Euroopan valuuttajärjestelmä (EMS). Valuuttayhteistyö tiivistyi ja valmisti tietä yhteiselle rahalle, josta sovittiin Maastrichtin sopimuksella 1992.
Euroopan talousyhteisössä oli suunniteltu yhteistä rahaa jo 1970-luvun alussa, ja vuonna 1989 EY:n asettama Delorsin komitea ehdotti talous- ja rahaliiton toteuttamista. Asiasta sovittiin yhteisön jäsenmaiden kokouksessa Maastrichtissa 1991. Tavoitteena oli helpottaa kauppaa ja matkailua, poistaa valuuttakurssivaihtelu ja lujittaa yhteisöä poliittisesti. Suunnitelma oli kolmivaiheinen, ja siihen kuului muun muassa pääoman liikkeiden vapauttaminen ja keskuspankkien itsenäisyys. Yhteinen raha otettaisiin käyttöön viimeisessä vaiheessa.
Eurooppaan luotiin yhteinen keskuspankkijärjestelmä, jonka päätavoite oli hintavakauden ylläpitäminen. Järjestelmään kuuluvat Euroopan keskuspankki EKP ja EU-maiden kansalliset keskuspankit, ja se alkoi toimia heinäkuussa 1998. Yhteinen rahapolitiikka alkoi vuoden 1999 alusta, jolloin rahaliittoon liittyi 11 maata. EKP ja euroalueeseen liittyneiden maiden keskuspankit alkoivat hoitaa yhteistä rahapolitiikkaa.
Euro otettiin käyttöön tilivaluuttana vuonna 1999, jolloin rahaliiton 11 jäsenmaan rahayksiköt lukittiin peruuttamattomilla muuntokursseilla yhteiseen rahayksikköön euroon. Vuoden 2002 alusta eurosta tuli myös käteisraha ja virallinen maksuväline kaikissa euroalueen maissa.
Tulevaisuus.
Suurin osa eurovaluutankin varannoista on olemassa vain lukuina pankkien kirjanpidoissa. Raha onkin yhä etenevissä määrin siirtymässä pelkästään sähköiseen muotoon. Nykyään voidaan myös puhua virtuaalitaloudesta.
Rahan merkitys.
Rahalla on kolme päätarkoitusta. Ensinnäkin se on vaihdon, kaupankäynnin, väline. Toisaalta sitä käytetään arvon mittaamiseen. Raha on myös erittäin hyvä arvon säilyttäjänä, ellei inflaatio vallitse. Viimeisessä tehtävässä se kilpailee paikasta muun muassa kiinteistöjen tai taiteen kanssa. Koska useimmiten rahan arvo ei heittele yhtä paljon kuin esimerkiksi osakkeiden, sitä pidetään hyvänä arvon säilyttäjänä. Taloustieteen teorioissa raha ja hintamekanismi nähdään keskeisenä talouden suunnannäyttäjänä, jonka ohjaamina vapaat markkinat säätelevät tuotteiden ja palveluiden, sekä myös itse rahan, kysyntää ja tarjontaa. Suunnitelmatalouksissa rahan merkitys on ollut pienempi kuin markkinatalouksissa.
Valtiot.
Omaa rahaa on pidetty keskeisenä kansallisvaltion luomisen projekteissa. Suomessa autonominen suuriruhtinaskunta otti jo 1860-luvulla käyttöön "markan" omana rahayksikkönä. Oman rahan tuottaminen on tunnusomaista esimerkiksi itsenäistyville valtioille siinä kuin lipun ja kansallislaulunkin käyttöönotto.
Uskonnot.
Uskonnoista kristinuskossa Jeesuksen mukaan ihminen ei voi palvella yhtä aikaa Jumalaa ja mammonaa, ja Paavalin mukaan ”rahanhimo on kaiken pahan alku ja juuri” (1. Tim. 6:10). Kritiikki ei tällöin kohdistu rahaan sinänsä. Tosin protestanttinen kristinusko, erityisesti kalvinismi, liitetään usein kapitalismin syntyyn; aihetta on tutkinut esimerkiksi Max Weber. Juutalaiset ovat usein menestyneet liiketoimissa, mutta tähän lienee vaikuttanut enemmän heidän kulttuurinsa kuin uskontonsa. Islamissa on koronottokielto.
Valuutta.
Valtion rahaa kutsutaan valuutaksi. Valuutan arvo toisiin valuuttoihin nähden voi määräytyä eri tavoin. Se voi esimerkiksi olla kiinteä tai vapaasti vaihtuva. Vaihdettavuudeltaan valuutta voi olla vapaasti tai rajoitetusti vaihdettava, tai ei lainkaan vaihdettava. Muun muassa suunnitelmatalouksissa saattaa olla käytössä kaksi valuuttaa, joista toinen on vaihdettava ja toinen ei.
Rahan arvo määräytyy rahajärjestelmän perusteella. Valuuttojen keskinäisen arvon määräytymistä kutsutaan valuuttajärjestelmäksi.
Yhteisvaluutat.
Euroopan unionin sisällä on euroalue, johon EU:n 27 jäsenmaasta kuuluu 15 jäsenmaata vuonna 2008. Yhteinen valuutta euro on korvannut 12 kansallista valuuttaa vuoden 1999 alusta. Rahaliiton ulkopuolelle ovat jääneet Britannia, Ruotsi ja Tanska.
Yhteisrahoja on suunniteltu lisäksi ainakin Pohjois-Amerikkaan ja Afrikkaan kauppaliittojen yhteyteen. Länsi-Afrikan entisissä Ranskan siirtomaissa on yhteinen ns. CFA-frangi.
Maailmanvaluutta.
Taloustieteiden tohtori Kaj Björkin mielestä euroon siirtymisestä on saatu niin hyviä kokemuksia, että nyt voitaisiin luoda globaali rahayksikkö valuutoilla tapahtuvan nollasummapelin lopettamiseksi. Jos maailmassa olisi vain yksi valuutta, pääomaa ja työvoimaa vapautuisi muihin, tuottavampiin tehtäviin ja yksi tuloeroja aiheuttava tekijä olisi pois markkinoilta. Vastuun globaalista valuutasta voisi Björkin mukaan ottaa aluksi esimerkiksi YK tai Maailmanpankki.
Rahaliitto.
Rahaliitoksi kutsutaan järjestelmää, jossa useammalla maalla on yhteinen raha. Taloudelliselta painoarvoltaan suurin rahaliitto on Euroopan unionin talous- ja rahaliito ERM, joka käyttää euroa.
Yksityinen raha.
Suurimmassa osassa maailmaa yksityinen raha on kiellettyä. Esimerkiksi Australiassa vuoden 1910 setelilaki käytännössä kielsi kovalla verotuksella yksityiset rahat. Lähes kaikissa muissa maapallon maissa on samanlaisia lakeja. Isossa-Britanniassa ei valtiolla ole yksinoikeutta painaa rahaa ja siksi muun muassa Skotlannilla on oma puntansa ja maassa monia pienempiä yhteisöjä, jotka käyttävät omaa rahaansa.
Mielenkiintoinen esimerkki rahan sopimusvaltaisesta luonteesta on New Yorkissa, Ithacassa käyttöönotettu Ithacan Hours -raha, joka on täysin yksityinen. Se on Ithacan asukkaiden keskenään kontrolloima ja järjestämä ja kelpaa jo kyseisellä alueella laajasti maksuvälineenä. Raha esiteltiin PBS-kanavalla pitkässä ohjelmassa ja jopa Kiinan keskuspankin pääjohtaja on osoittanut kiinnostustaan kyseiseen maksuvälineeseen.
Paikallisvaluutat.
Paikallista saksalaista valuuttaa, 5 Zschopautaleria.
Kuuluisin paikallisen eli "lokaalin rahan" kokeilu tapahtui 1930-luvun Itävallassa. Pula-ajan kirvoittama kokeilu edisti paikallisrahan kiertoa soveltamalla negatiivista korkoa ("negative interest money"). Lopulta Itävallan keskuspankki kielsi paikalliseksi menestykseksi osoittautuneen kokeilun.
Paikallisia valuuttoja on 1900-luvun lopulla laskettu liikkeelle ainakin Meksikossa.
Vuosituhannen vaihteen jälkeen Saksassa ja Itävallassa on käynnistetty 16 uutta paikallista valuuttaa ja 49 muusta on suunnitelmia. Esimerkiksi Hampurissa niitä toimii kaksi: Alto ja Hansemark. Baijerilaisen Chiemgauer-valuutan kuukausittainen liikevaihto on 135 000 euroa.
Nämä paikallisvaluutat eivät ole viranomaisten hallinnassa, vaan hankkeita ajavat aktivistit, maanviljelijät, ympäristönsuojelijat, globalisaation vastustajat ja kansalaistoimikunnat.
Professori Gerhard Rösl kuvailee niitä paikallisia kulttuureita suojelevien idealistien esittämäksi vastalauseeksi kapitalistiselle globalismille. Hänen mukaansa uudet paikallisvaluutat ovat "käyttäjiensä statusta kohottava ylellisyystuote", joka kukoistaa taloudellisesti menestyvillä seuduilla.
Bundesbankin peruskirja kieltää "näennäisvaluutat", mutta näitä kokeiluja kohdellaan harmittomana erikoisuutena.
Monesti valuuttakriisit ovat antaneet vauhtia kokeiluihin. Rahan spekulatiivinen luonne on pyritty minimoimaan ja korostamaan sen tehtävää vaihdon välineenä. Tietotekniikan kehitys on helpottanut lokaalirahojen käyttöä, ja nämäkin rahat ovat nyttemmin monesti merkkejä tietokoneen ruuduilla, verkoissa ja muisteissa. Paikallisiin rahaprojekteihin viranomaiset eivät yleensä ole puuttuneet.
Verotuksen näkökulmasta paikallisrahan käyttö on vaihtotyötä.
Niissä Yhdysvaltain vankiloissa, joissa maan valuutan käyttö vankien keskuudessa on kiellettyä, toimii vaihdannan välineenä jokin muu hyödyke, kuten savukkeet.
Korko.
Nykyajan rahajärjestelmässä keskeinen osa on liikepankeilla, joiden rooli kansantalouden kannalta on laskea uutta rahaa liikkeeseen luotonannon kautta. Tällöin lainansaajan on kuitenkin maksettava korkoa. Myös pankki maksaa pankkitileillä olevalle rahalle korkoa, joskin alemman korkokannan mukaan.


Pituuspiiri.
Pituuspiiri ("longitudi", "meridiaani") kuvaa maanpinnan kohdan sijaintia itä-länsi -suunnassa. Yhdessä leveyspiirin kanssa se määrittää minkä tahansa paikan sijainnin. Meridiaani on navalta navalle ulottuva isoympyrän puolikas. Termi meridiaani johtuu latinan puolipäivää tai etelää merkitsevästä sanasta "meridies". Pituus- ja leveysasteista myös käytetyt nimet longitudi ja latitudi johtuvat latinan sanoista "longus" (pitkä) ja "latus" (leveä).
Pituuspiiriä merkitään joskus kreikkalaisella kirjaimella lambda, λ. Toisin kuin leveyspiirillä, jonka luonnollinen nollakohta on päiväntasaaja, pituuspiirin nolla-asteen valinta on sopimuksenvarainen. Washingtonissa vuonna 1884 pidetyssä kansainvälisessä kokouksessa sovittiin Greenwichin pituuspiiri yhteiseksi 0-longitudiksi. Samalla sovittiin myös Greenwichin aika maapallon aikavyöhykejärjestelmän perustaksi, jonka mukaan muidenkin aikavyöhykkeiden kelloaika määräytyy.
Vanhat pituuspiirien nollakohdat.
Aikaisemmin oli käytetty monia muitakin nollapituuspiirejä. Ptolemaioksen kartassa pituusasteet laskettiin Ferrosta (nyk. El Hierro), Kanariansaarten läntisimmästä saaresta, joka oli tuolloin tunnetun maailman läntisin kohta. Saman pituuspiirin määräsi vuonna 1634 myös Richelieu Ranskassa käytettävien karttojen nollapituuspiiriksi, mutta myöhemmin tarkoitukseen alettiin käyttää Pariisin observatorion pituuspiiriä. Suomessa pituusasteita mitattiin Ferrosta vielä 1800-luvulla; esimerkiksi Valtiokalenterissa ilmoitettiin Helsingin sijaitsevan 42°37,5' itään Ferron meridiaanista tai 5°21,9' länteen Pulkovan observatoriosta. Sen sijaan Britanniassa Greenwichin pituuspiiriä alettiin käyttää nollameridiaanina jo 1700-luvulla, ja jo ennen Washingtonin konferenssia sitä käytettiin noin 70 %:ssa maailman merikartoissa. Ennen sopimusta tässä tehtävässä on käytetty mm. Roomaa, Kööpenhaminaa, Jerusalemia, Pietaria, Pisaa ja Philadelphiaa.
Pituuspiirien asteet.
Pituuspiiri annetaan asteina välillä 0-180° läntistä tai itäistä pituutta. Yksi pituusaste (°) voidaan jakaa kuuteenkymmeneen minuuttiin ('), jotka puolestaan voidaan jakaa kuuteenkymmeneen sekuntiin ("). Itäistä pituutta merkitään yleensä kirjaimella E, läntistä kirjaimella W. Esimerkiksi Helsingin pituuspiiri on 24°56'55" E. Joskus läntistä pituutta merkitään negatiivisilla asteilla, itäistä positiivisilla. Itäinen ja läntinen 180. pituuspiiri yhtyvät, ja päivämääräraja kulkee suurimmaksi osaksi tätä pituuspiiriä pitkin.
Pituuspiirin määrittäminen tähtitieteellisesti.
Tähtitieteellisesti paikan pituuspiiri voidaan laskea paikan leveyspiirin, jonkin tunnetun taivaankappaleen deklinaation ja taivaankappaleen korkeuden avulla. Laskutoimitus tapahtuu pallotrigonometrisesti pallokosiniväittämää käyttäen. Oikean pituuspiirin saamisen edellytyksenä on kronometrin näyttämä GMT:n mukainen aika. Lasketun pituuspiirin ja todellisen pituuspiirin ero on sama kuin kronometriajan korjaus. Entisinä aikoina kun aikamerkkien saaminen ei ollut mahdollista pitkien etäisyyksien vuoksi, oli mahdollista saada selville kronometrin virhenäyttö matkan varrella olevan tunnetun maamerkin mukaan. Tuntikulmalaskussa oli tässä tapauksessa oltava huolellinen. Auringon, kuun ja planeettojen deklinaatiot ja laskutoimituksessa käytettävät logaritmit oli interpoloitava. Kiintotähdillä on lähestulkoon muuttumaton deklinaatio. Kiintotähtien deklinaatioihin kuitenkin vaikuttaa maapallon akselin huojunta ja ns. nutaatio, vapina.
Pituuspiiri tähtitieteessä.
Tähtitieteessä taivaanpallolle voidaan määritellä koordinaatistot leveys- ja pituuspiireineen useillakin eri tavoilla. Yleisimmin on käytössä Maan päiväntasaajan tasoon perustuva ekvatoriaalinen koordinaatisto. Sen mukaisesta longitudista käytetään termiä rektaskensio. Se ilmoitetaan yleensä aikayksikköinä, tunteina, minuutteina ja sekunteina, ja nollakohtana käytetään kevättasauspistettä, toisin sanoen sitä kohtaa taivaanpallolla, jossa Aurinko on kevätpäiväntasauksena. Aikayksiköt ilmaisevat, kuinka paljon myöhemmin kyseinen pituuspiiri on suoraan etelässä kuin kevättasauspiste.
Tähtitieteessä käytetään muitakin koordinaatistoja. Galaktinen koordinaatisto onkin kätevä merkittäessä Linnunradan kohteita. Auringon ja planeettojen sijaintien ilmaisemiseen käytetään usein "ekliptistä koordinaatistoa", jonka leveyspiirit lasketaan maan radan tasosta eli ekliptikasta ja pituuspiirit ovat kohtisuorassa ekliptikaa vastaan.


Infrapunasäteily.
Infrapunasäteily on sähkömagneettista säteilyä, jonka aallonpituus on suurempi kuin näkyvän valon mutta pienempi kuin mikroaaltojen. Infrapunasäteilyn aallonpituus on siis väliltä 700 nm...1 mm.
Auringosta Maan ilmakehään saapuvasta lyhytaaltoisesta säteilystä yli puolet on infrapunasäteilyä (53 % kokonaisenergiasta). Ultraviolettisäteilyä on 8 % ja näkyvää valoa 39 %.
Infrapunasäteilyä kutsutaan myös lämpösäteilyksi, koska kappaleet säteilevät infrapuna-alueella sitä voimakkaammin, mitä lämpimämpiä ne ovat. Takka, keittolevy, Aurinko ja muut kuumat kappaleet ovat voimakkaita infrapunalähteitä.
Historia.
Infrapunasäteilyn löysi William Herschel vuonna 1800. Hän antoi Auringon valon kulkea prisman läpi, jolloin se hajosi aallonpituuden mukaan spektriksi. Hän piti lämpömittaria spektrin eri kohdissa ja mittasi siten säteilyn tehoa. Mitä punaisempi väri, sitä voimakkaammin valo lämmitti mittaria. Mittari kuumeni näkyvän valon alueen ulkopuolellakin. Tästä voitiin päätellä, että Aurinko säteilee myös ihmissilmälle näkymätöntä valoa.
Infrapunasäteilyn kulkemista ja yhteyttä kappaleen lämpötilaan tutki Wilhelm Wien ("Wienin siirtymälaki"), joka sai asiasta Nobelin fysiikanpalkinnon 1911
Sovelluksia.
Jokaisella molekyylillä on sille ominainen infrapunaspektri, jota kutsutaan spektraaliseksi sormenjäljeksi. Aineen kemiallinen koostumus voidaan määrittää infrapunaspekroskopian keinoin. Infrapunaspektroskopia on hyvin tärkeä analyyttisen kemian teknologia.
CD-soittimissa CD-levyn alapintaa lukee lasersäde, joka on silmälle näkymättömällä infrapuna-alueella. Samanlaista tekniikkaa käytetään myös tietokoneiden CD-ROM-asemissa. Suljetun rakenteen ansiosta lasersäde ei pääse laitteista ulos, ja siten nämä laitteet luokitellaan vaarattomiksi. Laitteissa käytettävät laserit voivat periaatteessa olla haitallisia silmälle, mutta säteen saaminen silmään vaatii suurta teknistä taitoa.
Erilaisten viihde-elektroniikkalaitteiden kaukosäätimet lähettävät infrapunasäteilypulsseja, joilla ohjataan laitteiden toimintoja. Säteilylähteenä on infrapunadiodi, jonka teho on niin pieni ja säteilykeila niin leveä, ettei säteily missään tilanteessa aiheuta silmävaurioita.
Esimerkiksi kadonneiden ihmisten etsimiseen helikopterista käsin, sotilaallisissa tähtäin- ja maalinetsinlaitteissa, talojen lämpövuodon määrityksessä jne. käytetään infrapunasäteilyn mittaamista.
Paperiteollisuudessa infrapunaa käytetään paperin ja sen päälle levitettävän päällysteen kuivaamiseen. Autoteollisuudessa sillä voidaan lyhentää maalin kuivumisaikaa huomattavasti.
Elintarviketeollisuudessa infrapunaa käytetään erilaisissa uuneissa muun muassa tuotteiden kypsennykseen sekä pintapastörointiin. Kemian laboratorioissa sitä käytetään muun muassa infrapunaspektrometriassa. Sään havaitsemisessa käytetään infrapunaa mm. erilaisissa näkyvyysmittareissa ja pilvenkorkeusmittareissa.
Infrapunaa käytetään lämmittämiseen myös ulkotiloissa, koska lämpöenergia siirtyy lämmitettävän kohteen pintaan säteilyn kautta. Ympäröivän ilman lämmittämistä ei tällöin tarvita (esimerkiksi terassi- ja katsomolämmittimet).
Useimmat digitaalikamerat havaitsevat infrapunasäteilyä; jos sopivalla kameralla kuvaa esimerkiksi TV-kaukosäädintä sen lähettäessä infrapunasignaaleja, näkyy infrapunavalo kameran digitaalisessa etsimessä sinertävänä valona.


TCP/IP.
TCP/IP "(Transmission Control Protocol / Internet Protocol)" on usean Internet-liikennöinnissä käytettävän tietoverkkoprotokollan yhdistelmä. IP-protokolla on alemman tason protokolla, joka vastaa päätelaitteiden osoitteistamisesta ja pakettien reitittämisestä verkossa. Sen päällä voidaan ajaa useita muita verkko- tai kuljetuskerroksen protokollia, joista TCP-protokolla on yleisin. Se vastaa kahden päätelaitteen välisestä tiedonsiirtoyhteydestä, pakettien järjestämisestä ja hukkuneiden pakettien uudelleenlähetyksestä. Vaikka TCP/IP-protokollaperheeseen kuuluu monia muitakin protokollia, pääosa liikennöinnistä tapahtuu TCP-yhteyksinä IP-protokollien päällä. Tämän takia protokollaperhe yleensä tunnetaan nimellä TCP/IP.
Standardit.
TCP/IP-protokollaperheestä vastaa IETF-standardointiorganisaatio. Sovellus-, kuljetus- ja verkkokerroksen protokollat määritellään sen hyväksymissä RFC-sarjan dokumenteissa. Peruskerroksen protokollat eivät kuulu TCP/IP-protokollaperheeseen vaan ne ovat usein IEEE-standardointiorganisaation määrittelemiä. Internetissä käytettävän sisällön esitys on eri tahojen määrittelemää, esimerkiksi W3C-standardointiorganisaatio on määritellyt HTML- ja XML-esitystavat.
IP-protokolla.
Verkkokerroksen IP-protokolla on TCP/IP-protokollan ydin. Verkossa tietoa välittävät reitittimet välittävät ainoastaan IP-paketteja, mikä perustuu IP-pakettien otsikkokenttien tietoihin. Kaikki ylemmän tason protokollat, kuten TCP, ovat sisällytetty, "enkapsuloitu", IP-paketin data-osioon. Näin ollen IP-tasolla toimiva verkko ei ole tietoinen ylemmän tason protokollista ja yhteyksistä.
IP-protokollaa voidaan ajaa lähes minkä tahansa verkon päällä, joten sillä on helppo yhdistää erilaisia verkkoja isommiksi kokonaisuuksiksi. Internet on vain yksi mutta merkittävin tällä tavalla rakentunut verkko. Internet-protokolla-sanassa internet tarkoittaa verkkojen välistä verkkoa.
Lähes mitä tahansa sovellusta voidaan ajaa internet-protokollan päällä. Yksinkertainen internet-protokolla, jonka päälle on helppo rakentaa kaikenlaista, voi toimia pohjana lähes minkälaiselle sovellukselle tahansa.
Internet-protokollan suunnitteluperiaatteena on ollut "IP over everything, everything over IP".
TCP-protokolla.
Kuten TCP/IP-protokollaperheen nimestä voi päätellä, toinen tärkeä perheen protokolla on TCP-protokolla, joka luo yhteydet tietokoneiden sovellusten välille käyttäen IP-paketteja. Se huolehtii vuonhallinnasta, luotettavuudesta, kuittauksista ja pakettien laittamisesta oikeaan järjestykseen.
Muut kuljetus- ja verkkokerroksen protokollat.
UDP "(User Datagram Protocol)" on sovelluksille tarjottava tietosähke. Se on kuin IP-paketti, mutta siinä on lisäksi sovelluksien tarvitsema porttimekanismi kuten TCP:ssä.
SCTP ja RTP ovat uudemmat vaihtoehdot TCP:lle ja UDP:lle puhelinverkkosovellusten tyyppiseen luotettavampaan käyttöön. Niitä kuitenkin käytetään vielä vähän.
ICMP "(Internet Control Message Protocol)" on internet-protokollan valvontaprotokolla, jolla laitteet kommunikoivat keskenään IP-pakettien perille toimittamiseen liittyviä kiireisiä viestejä.
Lähiverkkoratkaisuilla on protokollat, joilla IP-osoitteen perusteella löydetään vastaava lähiverkon osoite. Tavallisin tällainen protokolla on Ethernet-verkkojen MAC-osoitteiden etsimiseen tarkoitettu protokolla ARP "(Address Resolution Protocol)".
DHCP "(Dynamic Host Configuration Protocol)" protokollalla tietokone, joka ei tiedä omaa IP-osoitettaan, voi kysyä sitä verkosta. Tämä on välttämätöntä esimerkiksi kannettavissa tietokoneissa, joiden on saatava kulloiseenkin sijaintipaikkaansa soveltuva IP-osoite.
DNS "(Domain Name Service)" on palvelu, jolla Internetin domain-nimet, kuten "www.firma.fi", muunnetaan IP-osoitteeksi.
Internetin reitittimet vaihtavat keskenään reititystietoa, jonka avulla voidaan löytää optimaalinen reitti kahden solmun tai verkon välillä. Reititysprotokollia ovat esimerkiksi OSPF, BGP ja RIP.


Uraani.
Uraani () on raskas, lievästi radioaktiivinen alkuaine. Jaksollisessa järjestelmässä sen kemiallinen merkki on U, järjestysluku 92 ja CAS-numero 7440-61-1. Uraanin sulamispiste on 1 132 °C ja tiheys 19 050 kg/m3. Uraani on myrkyllinen raskasmetalli. Uraania käytetään yleisesti ydinpolttoaineena.
Uraanin yleisimmät isotoopit ovat 235U (U-235) ja 238U (U-238).
Isotooppia 235U käytetään sekä ydinreaktoreissa että ydinaseissa, koska se on ainoa luonnossa esiintyvä isotooppi, jolla saadaan aikaan fissioiden ketjureaktio termisillä neutroneilla. Myös isotoopista 238U tuotetaan ydinpolttoainetta. Absorboidessaan neutronin se muodostaa radioaktiivisen, fissiokelpoisen plutonium-isotoopin 239Pu.
Fissioituva on myös keinotekoinen isotooppi 233U, jota tuotetaan pommittamalla toriumin isotooppia 232 neutroneilla.
Uraani oli ensimmäinen fissioituvaksi havaittu alkuaine. 235U muodostaa erittäin lyhytikäisen isotoopin 236U, joka jakaantuu heti pienemmiksi ytimiksi vapauttaen samalla energiaa ja neutroneita. Jos neutronit osuvat toisiin 235U-ytimiin, tuloksena on "ydinketjureaktio". Ketjureaktiosta seuraa "ydinräjähdys" vain hyvin erityisissä olosuhteissa. Tällä tavoin toimi ensimmäinen atomipommi (ydinfissio). Täsmällisempi termi sille ja vetypommille (ydinfuusio) on "ydinpommi", koska reaktiossa ovat mukana vain ytimet.
Tärkeimpiä uraania sisältäviä aineita.
Nykyisten erottelulaitosten tuottama uraanioksidi (U3O8) on lähes mustaa tai vihertävää. Vanhempien laitosten tuote oli kellertävää. Erottelualtaissa uraanimalmin uraanioksidipitoisuus nostetaan kemiallisesti jopa 90 prosenttiin malmin painosta. Erotteluprosessin välivaiheena uraani muodostaa kirkkaankeltaista ammoniumdiuranaattia.
Uraanimalmi on uraanin mineraaleja sisältävää kiveä, jota on taloudellisesti kannattavaa louhia. Tyypillisesti uraanimalmista 0,05–0,20 prosenttia on uraanioksidia. Kaivoksen yhteydessä rikastamolla louhittu uraanimalmi rikastetaan, eli malmista poistetaan annottomat mineraalit (harmeet). Saatu uraanirikaste toimitetaan jatkojalostukseen, jossa uraanin 235U isotoopin määrää lisätään isotoopin 238U suhteen. Tätä prosessia kutsutaan väkevöinniksi.
Uraanitetrafluoridi (UF4) on välivaihe uraaniheksafluoridin tuotannossa.
Uraaniheksafluoridi (UF6) on valkoista kiinteää ainetta, joka kaasuuntuu yli 56 celsiusasteen lämpötilassa. UF6 on väkevöinnissä yleisimmin käytetty uraaniyhdiste.
Väkevöidyssä uraanissa 235U-isotoopin pitoisuutta on nostettu 0,711 prosentista, joka on lähes kaiken nykyään louhitun uraanin luonnontilainen pitoisuus. Rikastamoissa 238U-isotooppia poistetaan joko diffuusioprosessissa tai sentrifugissa, kunnes saavutetaan noin neljän prosentin 238U-pitoisuus. Alhaisella 3–5 %:n rikastusasteella uraani kelpaa ydinpolttoaineeksi. Ydinaseissa käytetään yli 90 %:n rikastusastetta.
Köyhdytetyssä uraanissa 235U-pitoisuus on alle 0,711 prosenttia. Se on yleensä väkevöinnin jätetuote, mutta sitä on löydetty myös Afrikasta Oklon alueelta. Sitä käytetään lentokoneiden vastapainoissa ja ammuksissa.
Uraanin esiintyminen.
On arvioitu, että maapallolla lienee noin 63 biljoonaa tonnia uraania. Tästä valtaosa on kertynyt geologisten prosessien kautta maankuoreen. Maapallon sisäosien kuumuus johtuu osittain siellä olevan uraanin hajoamisesta.
Nykyiset varannot ovat pääosin vuosikymmeniä sitten tehdyn etsintätyön tulosta. Epäilemättä varantoa voitaisiin tarvittaessa laajentaa nopeasti uusilla etsinnöillä, kuten 1950- ja 1970-luvuilla tehtiin. Uraanin hinnan nousu viime vuosina onkin uudistanut kiinnostusta uraaninetsintään.
Tällä hetkellä kaivostoiminta edellyttää vähintään 1000 ppm pitoisuutta uraania malmissa, jotta sen hyödyntäminen olisi kannattavaa. Tällaisia pitoisuuksia sisältävät suonimaiset uraaniesiintymät, pegmatiitit, inkonformiteettiesiintymät, alluviumkivettymät ja hiekkakivet. Näissä esiintymissä on maankuoressa arviolta 90 miljoonaa tonnia uraania.
Historiallista taustaa.
Uraanin löysi saksalainen kemisti Martin Heinrich Klaproth vuonna 1789 pikivälkkeestä. Pikivälkettä löydettiin varsinkin Böömissä sijainneen Joachimsthalin vanhasta hopeakaivoksesta. Se nimettiin Uranus-planeetan mukaan, joka oli löydetty kahdeksan vuotta aikaisemmin.
Klaprothin tiedetään harkinneen uraanille nimeä klaprothium sen aikaisen nimeämiskäytännön mukaisesti. Ilmeisesti hän oli kuitenkin liian vaatimaton antamaan uudelle alkuaineelle omaa nimeään ja sen sijaan ehdotti vasta löydetyn Uranus-planeetan mukaan "väliaikaista" nimeä uraani, kunnes parempi nimi löydettäisiin. Nimi uraani kuitenkin jäi käyttöön. Myöhemmin jaksollisen järjestelmän seuraavat alkuaineet, neptunium ja plutonium nimettiin seuraten Klaprothin vahingossa aloittamaa tapaa liikkuen planeettakunnassa ulommas: Neptunus ja Pluto ovat Uranusta kauempana Auringosta. Pluto menetti kuitenkin asemansa planeettana vuonna 2006, kun aurinkokunnan ulko-osista oli löytynyt useita samanlaisia kohteita ja Pluton huomattiin olevan vain yksi niistä. Pluto luokiteltiin uudelleen kääpiöplaneetaksi. Pluton kohtalo ei kuitenkaan ole ainutlaatuinen. Kun ensimmäiset nykyään asteroideina tunnetut kappaleet löydettiin 1800-luvun alussa, niitäkin pidettiin planeettoina. Tästä syystä myös kahden ensimmäiseän löydetyn asteroidin, kääpiöplaneetta Cereksen (löyd. 1801) ja toisena löydetyn Pallaksen (löyd. 1802) mukaan on nimetty alkuaineet cerium ja palladium. Nämäkin kaksi alkuainetta on siis nimetty Klaprothin aloittaman tavan mukaan. Cerium ja palladium eivät kuitenkaan sijaitse jaksollisessa järjestelmässä uraanin jälkeen, sillä niiden järjestysluvut ovat 58 ja 46. Toisaalta myös Ceres ja Pallas sijaitsevat aurinkokunnassa lähempänä Aurinkoa kuin Uranus.
Uraaniyhdisteitä käytettiin 1800-luvulla varsinkin lasin ja keramiikan värjäämiseen. Uraanioksidi värjää lasin hohtavan kellanvihreäksi. Vuonna 1896 Henri Becquerel tutki useille uraaniyhdisteille ominaista fluoresenssia ja havaitsi tällöin odottamatta niiden radioaktiivisuuden.
Radioaktiivisten malmien tutkinta ja louhinta Yhdysvalloissa alkoi 1900-luvun vaihteessa, kun mm. kellotauluissa käytetyn itsevalaisevan maalin raaka-aineeksi etsittiin radiumia, jota uraanimalmikin sisältää. Sotakäyttöön uraani valjastettiin toisessa maailmansodassa, kun ns. Manhattan-projektissa kehitettiin ensimmäinen ydinase. 1970-lukuun mennessä Yhdysvaltain hallitus luopui uraanintuotannon tukemisesta, koska uraani ei ollut enää sotilaallisesti tärkeää. Samoihin aikoihin uraanille avautui uudet markkinat ydinvoimaloiden polttoaineena.
Tilastoja.
Yhdysvaltain siviilireaktorit ostivat vuonna 2001 kaikkiaan 21 300 tonnia uraania, josta maksettiin keskimäärin 26,39 dollaria kilolta. Hinta oli pudonnut 16 prosenttia vuoden 1998 tasosta. Huhtikuussa 2007 uraani taas rikkoi 100 dollarin naulahinnan (noin 235 dollarin kilohinnan) maksettuaan vielä kesällä 2006 noin 40 dollaria naulalta (noin 94 dollaria/kilo).
Vuonna 2001 Yhdysvallat tuotti 1 018 tonnia uraania seitsemältä kaivauspaikalta, jotka kaikki sijaitsevat Mississippijoen länsipuolella.
Uraania jaellaan maailmanlaajuisesti, erityisesti Ranskasta. Yleensä suuret maat tuottavat uraania pieniä maita enemmän, koska uraani on jakautunut maaperään melko tasaisesti. Australialla on laajat uraanivarat, jotka muodostavat arviolta 30 % maailman tunnetuista uraanivarannoista.
Suurin osa maailman uraanista tuotetaan Kanadassa ja Australiassa. Muita yli 1000 tonnia uraania vuodessa tuottavia maita on Kazahstan, Niger, Venäjä, Namibia, Uzbekistan ja Yhdysvallat. Yhdessä ne tuottavat yli 90 % maailman uraanista.
Uraani ei ole kovin harvinaista; se on suurin piirtein yhtä tavallista kuin tina. Uraania on maapallon meriin liuenneena arviolta viisi miljardia tonnia. Suomessa uraania on maaperässä keskimäärin 4,5 g kuutiometrissä.
Uraaninetsintä Suomessa.
Kauppa- ja teollisuusministeriö teki päätöksen uraanivaltauksesta Enon ja Kontiolahden rajalle 10. lokakuuta 2006. Päätös antaa ranskalaiselle Cogema-yhtiölle (Compagnic Générale des Matières Nucléaires, nykyisin Areva) oikeuden uraanin ja muiden malmien etsintään. Päätös ei oikeuta koelouhintaan tai koerikastukseen. Valtaus on voimassa 5 vuotta. Yhtiö sai Enossa ja Kontiolahdella valtausoikeudet 18 alueeseen, joiden kokonaispinta-ala on noin 1 500 hehtaaria. Valtausalueilta etsitään uraania ja toriumia.
Uusien valtausten hakeminen on vilkastunut, koska uraanin hinta on noussut viime vuosina. Aiheesta kerrotaan lisää artikkelissa uraanin esiintyminen.
Köyhdytetyn uraanin käyttö.
Köyhdytettyä uraania käytetään mm. lentokoneissa, lääketieteellisissä laitteissa, panssareissa ja panssarinläpäisevissä ammuksissa. Sitä käytettiin aikaisemmin myös tekohampaissa. Se on tiheä, edullinen ja terveysriskit ovat vähäisiä tai olemattomia verrattuna esimerkiksi lyijyyn. http://www.world-nuclear.org/info/inf14.html
Köyhdytetyllä uraanilla ei ole merkittäviä terveyshaittoja, mutta esimerkiksi Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan köyhdytetylle uraanille altistuminen saattaa aiheuttaa häiriöitä munuaisten ja keuhkojen toiminnassa.
Kansainvälinen atomienergiajärjestö toteaa vuoden 2003 raportissaan, että tieteellinen näyttö todistaa että köyhdytetyllä uraanilla ei ole merkittäviä terveyshaittoja ("based on credible scientific evidence, there is no proven link between DU exposure and increases in human cancers or other significant health or environmental impacts"). Järjestö huomauttaa, että kuten muut raskasmetallit, se saattaa hengitettynä tai syötynä olla suurissa pitoisuuksissa myrkyllinen erityisesti munuaisille ("Like other heavy metals, DU is potentially poisonous. In sufficient amounts, if DU is ingested or inhaled it can be harmful because of its chemical toxicity. High concentration could cause kidney damage").
Säteilyturvakeskuksen mukaan tavallisten suomalaisten porakaivoveden käyttäjien virtsan uraanipitoisuudet ovat olleet samaa luokkaa kuin sellaisilla sotilailla, jotka ovat saaneet kehoonsa uraaniammusten sirpaleita. Raskasmetallien ominaisuuksien vuoksi Säteilyturvakeskus on varoittanut suomalaisia rauhanturvaajia keräämästä uraanikärkiä matkamuistoiksi.
Juomaveden uraani.
Suomen kallioperän ollessa uraanipitoista on monilla alueilla kaivovedessä suuria uraanipitoisuuksia, erityisesti porakaivoissa. Maailman terveysjärjestön tuoreen arvion perusteella suositus enimmäispitoisuuden ohjearvoksi on vain 0,015 mg/l, kun taas 0,1 mg/l on tavallinen pitoisuus uraanialueilla. Tosin Suomessa on tavattu yksittäistapauksissa jopa yli 1 mg/l pitoisuuksia. Aikaisemmat ohjearvot perustuivat radioaktiivisuuteen, joka ei luonnon uraanin osalta ole merkittävin riski. Pahin tunnettu haitta on myrkyllisyys munuaisille. Suomessa pitoisuuksien on todettu korreloivan kalsiumin ja fosfaatin lisääntyneeseen eritykseen virtsaan, mutta merkitystä ihmisen terveydelle ei tiedetä. Asia on aktiivisen tutkimuksen kohteena.


Euraasia.
Euraasia on manner (tai oikeammin osa Vanhaa mannerta), jota ympäröivät Pohjoinen jäämeri, Atlantin valtameri, Välimeri, Punainenmeri, Intian valtameri ja Tyyni valtameri. Se on mantereista suurin. Mantereella sijaitsee kaksi maanosaa, joiden mukaan se on nimetty: Eurooppa ja Aasia. Jako Eurooppaan ja Aasiaan on kuitenkin pikemmin historiallinen kuin maantieteellinen. Rajaksi on katsottu yleensä Uralvuoret ja Kaukasus sekä Musta- ja Kaspianmeri. Eurooppaa voidaan pitää Euraasian niemimaana.
Laattatektonisesti suurin osa Euraasiaa muodostaa Euraasian laatan. Intia ja Lähi-itä muodostavat kuitenkin omat mannerlaattansa.
Euraasian ihmistyyppien jakautuminen.
Euraasiassa esiintyy euripidisiä ja mongolidisia ihmistyyppejä, joiden jakautuminen ei kuitenkaan vastaa Euroopan ja Aasian maantieteellistä jakoa, kun Lähi-idän ja Intian (samoin kuin Pohjois-Afrikan) väestöistä valtaosa on euripidisia, ja euripidistä väestöä on historiallisena aikana levinnyt myös Siperiaan.
Euraasian kulttuuripiirit.
Useat kulttuurihistorioitsijat, esimerkiksi Arnold J. Toynbee ja myöhemmin Samuel P. Huntington, jakavat Euraasian viiteen tai kuuteen kulttuuripiiriin, jotka ovat länsimaisen kulttuurin kanta-alue Länsi-Euroopassa, ortodoksinen kulttuuri Itä-Euroopassa, islamilainen kulttuuri Lähi-idässä, intialainen kulttuuri ja Itä-Aasian kulttuuri, joista viimeksi mainittu saatetaan jakaa edelleen kiinalaiseen ja japanilaiseen kulttuuripiiriin.


Sveitsi.
Sveitsi (,, retorom. "Svizra"), virallisesti Sveitsin valaliitto (, lyhenne CH) on valtio Keski-Euroopassa. Sveitsi on liittovaltio, joka koostuu 26 kantonista. Sen naapurimaat ovat pohjoisessa Saksa, etelässä Italia, idässä Itävalta ja Liechtenstein sekä lännessä Ranska. Sveitsin pääkaupunki on Bern.
Sveitsi on sisämaavaltio, joka jakautuu maantieteellisesti kolmeen alueeseen: Alppeihin, Sveitsin Mittellandiin ja Juravuoristoon. Sveitsin pinta-ala on 41 285 neliökilometriä, ja vaikka Alpit vievät valtaosan maan pinta-alasta, väestö on pääosin keskittynyt pohjoisen tasangolle, jossa suurimmat kaupungit sijaitsevat. Niihin kuuluu kaksi maailmankaupunkia, Zürich ja Geneve. Sveitsissä on noin 8 miljoonaa asukasta.
Sveitsin valaliitolla on pitkä historia puolueettomana valtiona. Se ei ole osallistunut sotiin vuoden 1815 jälkeen ja liittyi Yhdistyneisiin kansakuntiin vasta vuonna 2002. Sveitsissä sijaitsee paljon kansainvälisiä järjestöjä, kuten YK:n toiseksi suurin tukikohta, Punainen Risti, Maailman kauppajärjestö, Kansainvälinen työjärjestö ja urheilujärjestöjä, kuten FIFA ja Kansainvälinen olympiakomitea. Euroopan tasolla maa oli yksi Euroopan vapaakauppajärjestön perustajista ja kuuluu Schengen-alueeseen, vaikka se ei olekaan liittynyt Euroopan unioniin.
Sveitsi on yksi maailman vauraimmista valtiosta. Nimellinen bruttokansantuote henkeä kohden oli Sveitsissä 69 838 dollaria vuonna 2010. Keskimääräinen vauraus henkeä kohden on Sveitsissä maailman suurin (372 692 dollaria vuonna 2010). Maailman talousfoorumi valitsi Sveitsin samana vuonna maailman kilpailukykyisimmäksi maaksi.
Sveitsi jakautuu kolmeen kieli- ja kulttuurialueeseen: saksankieliseen, ranskankieliseen ja italiankieliseen. Näiden lisäksi muutamassa alppilaaksossa puhutaan retoromaanin kieltä. Siten sveitsiläiset eivät muodosta etnisesti tai kielellisesti yhtenäistä kansakuntaa. Yhteinen identiteetti perustuukin jaettuun historiaan, jaettuihin arvoihin ja Alppeihin liittyvään symboliikkaan.
Fyysinen maantiede.
Sveitsin topografinen kartta. Juravuoret sijaitsevat maan luoteisrajalla, Alpit kohoavat etelässä ja kattavat yli puolet Sveitsin pinta-alasta. Mittelland jää niiden väliin.
Sveitsin pinta-ala on 41 277 neliökilometriä. Maa voidaan jakaa maantieteellisesti kolmeen osaan: Juravuoristoon, Mittellandiin ja Alppeihin.
Metsien ja niittyjen peittämät Juravuoret laskeutuvat luoteesta jyrkästi Sveitsin Mittellandiin, joka ulottuu noin 50 kilometriä leveänä vyöhykkeenä Geneve­järvestä Boden­järveen. Kaikki suuret kaupungit ja pääosa väestöstä keskittyvät tälle alueelle. Keskimaa on noin 400–900 metriä korkeaa, mutta siitä kohoaa muutamia korkeita huippuja. Järvistä ovat suurimpia muun muassa Genevejärvi, Bodenjärvi ja Neuchâtelinjärvi.
Sveitsin maisemaa hallitsevat Alpit, jotka kulkevan maan läpi. Sveitsi kattaa noin 20 prosenttia Alpeista, jotka taas käsittävät noin 60 prosenttia maan pinta-alasta. Sveitsissä sijaitsee noin 100 vuorenhuippua, jotka ovat lähes tai yli 4 000 metriä korkeita merenpinnan tasoon nähden. Korkein kohta on Dufourspitze, 4 634 metriä, joka sijaitsee Lounais-Sveitsin Wallisin Alpeilla, Italian rajalla. Muutkin Sveitsin korkeimmat huiput sijaitsevat lähinnä Rhônen laakson eteläpuolisilla Wallisin Alpeilla. Näiden pohjoispuolella ovat Bernin Alpit, joiden huipuista osa niin ikään saavuttaa yli 4 000 metrin korkeuden.
Monet Euroopan suuret joet saavat alkunsa Sveitsin Alpeilta. Rhônen alkujäätikkö on Valais’ssa. Reinin ja Tonavan sivujoen Innin alkujoet ovat Graubündenissä. Pojoen sivujoki Ticino laskee Maggiorejärven kautta etelään. Sveitsin alueen pisimmät joet ovat Rein, 375,5 kilometriä, Aare, 288,2 kilometriä ja Rhône 266,3 kilometriä.
Ilmasto.
Ilmastonsa puolesta Sveitsi voidaan jakaa neljään vyöhykkeeseen: Alppien eteläpuoleen, Alppeihin, Mittellandiin ja Juravuoristoon. Alppien eteläpuolisessa osassa vallitsee välimerenilmasto. Kesällä sää muistuttaa muuten Italiaa, mutta sateet ovat yleisempiä ja voivat olla rankkojakin. Talvella pitkät pakkasjaksot ovat harvinaisia. Alppien alueella korkeuseroista johtuvat lämpötilojen ja sademäärien vaihtelut ovat suuria. Talvisin laaksoissa on usein sumuista mutta ylhäällä rinteillä aurinkoista. Kesällä pilvet voivat ympäröidä vuorenhuiput, kun taas laaksoissa on aurinkoista. Paikalliset laaksotuulet ovat voimakkaita. Alpeilta puhaltaa usein keväisin lämmin ja kuiva föhntuuli. Mittellandissa on talvisin kylmää, usein sumuista ja varsin lumista. Kesällä on lämmintä mutta melko sateista. Juravuoret ovat korkeudeltaan vain puolet Alpeista mutta niiden rinteet ovat jyrkkiä. Täällä sataa paljon enemmän kuin keskitasangolla. Lumi pysyy vuorilla pitkään, ja laaksoissa on talvella joskus erittäin kylmää purevien laskutuulten takia.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Juravuorilla ja Mittellandissa kasvaa lehtimetsiä 600–800 metrin ja Alpeilla 1 400 metrin korkeudelle. Niiden yläpuolella on havumetsiä 1 500–2 400 metrin korkeudelle. Ylinnä on alppiniittyjä. Pysyvän lumen raja on noin 3 000 metrissä.
Sveitsissä on noin 1 600 eri tavalla suojeltua luontokohdetta. Laajoja suojelualueita on kaikkiaan 18, ja niiden yhteispinta-ala on 6 109 km² eli noin 15 % maan pinta-alasta. Suojelualueet on määritelty kolmeen luokkaan. Kansallispuistoja on yksi, Sveitsin kansallispuisto Engadinissa; alueellisia luonnonpuistoja on kymmenen ja luontokokemuspuistoja yksi. Ennen puistoksi nimeämistä alueet ovat puistoehdokkaita. Näitä alueita on kuusi (tammikuu 2012).
Historia.
Vuoden 1291 valaliiton perustanut sopimus
Lunnernin taistelu vuoden 1847 sisällissodassa
Varhaiset vaiheet.
Vanhimmat ihmisasutuksen merkit Sveitsissä ovat 150 000 vuoden takaa, ja vanhin sieltä löytynyt piikivinen työkalu on arvioitu sadantuhannen vuoden ikäiseksi. Tunnetuin esihistoriallinen löytöpaikka on Cotencherin luola, jonne neanderthalin ihmiset jättivät kivisiä työkaluja 60 000 vuotta sitten. Vanhimmat jäänteet maataloudesta on ajoitettu 5300-luvulle eaa. Kupari otettiin käyttöön noin 3800 eaa., pronssi 1500 vuotta myöhemmin, ja rautakausi alkoi Sveitsissä noin 800 eaa.
Roomalaiset kutsuivat nykyistä Sveitsin aluetta nimellä Helvetia. Siellä asui kaksi kelttiheimoa, helvetialaiset ja raetialaiset. Roomalaiset valloittivat alueen gallialaissodissa 15 eaa. ja hallitsivat sitä 400-luvulle asti. Rooman vallan luhistuttua alueen itäosan valtasivat alemannit, länsiosan burgundit.
Keskiaikainen valtioliitto.
Vuonna 1291 kolme metsäseutua, Uri, Schwyz ja Unterwalden solmivat valaliiton ja yhdistivät voimansa taistelussa Habsburg-sukua vastaan. Valaliiton perustamispäivänä pidetään perinteisesti 1. elokuuta 1291, jota vietetään Sveitsin kansallispäivänä. Morgartenin taistelussa 1315 liittolaiset löivät Habsburgien joukot.
Liitto sinällään oli yksi lukuisista tuonaikaista kaupunkien ja muiden alueiden muodostamista liitoista, eikä sen tavoitteena ollut itsenäisyys, vaan turvata alueen asema epävakaana aikana Saksan kuninkaan Rudolf I Habsburgilaisen kuoltua. Ajatus yhtenäisestä Sveitsistä alkoi syntyä huomattavasti myöhemmin. Laajempaan tietoisuuteen tarina valaliiton perustamisesta Rütli-järven rannalla vannotulla juhlalisella valalla levisi vasta Friedrich Schillerin näytelmän ”Wilhelm Tell” (1804) myötä.
1300-luvulla liitto alkoi laajentua, kun Luzern liittyi siihen 1322. Zürich seurasi vuonna 1351, Zug vuonna 1352 ja Bern vuonna 1353. Glarus otettiin mukaan vähäisemmin oikeuksin vuonna 1352. Kyse oli siis kaupunkien ja laaksojen muodostamasta liitosta, eikä se ollut yhtenäinen, vaan oli muodostunut joukosta erillisiä liittosopimuksia yksittäisten osallisten välillä.
Myöhäiskeskiajalla liittolaiset joutuivat uusiin konflikteihin Habsburgien kanssa: itävaltalaiset voitettiin Sempachin taistelussa 1386. Lisäksi valaliiton sisällä käytiin Vanha Zürichinsota 1449–1450 ja 1474–1478 valaliittolaiset osallistuivat burgundilaissotiin. Svaabilais­sodan (1499) myötä valaliittolaiset ('Yläsaksan liitto') saavuttivat Baselin rauhassa käytännössä itsenäisen aseman keisarikunnasta.
Reformaation aikana liitto rakoili osan kantoneista liityttyä Ulrich Zwinglin ja Jean Calvinin johtamaan reformaatioon toisten pysyttyä katolilaisina. Uskonriita johti sisällissotaan, ja vuoden 1531 rauhassa päädyttiin kompromissiin: Zürich, Bern, Basel, Schaffhausen ja osia Graubündenistä reformoitiin; Luzern, Zug, Solothurn ja Freiburg pysyivät katolisina.
Kolmikymmenvuotisen sodan päättäneen Westfalenin rauhan yhteydessä 1648 muut eurooppalaiset valtiot tunnustivat Sveitsin itsenäisyyden keisarikunnasta ja sen suvereniteetin. Ranskan vallankumouksen sotien yhteydessä Sveitsi jäi Ranskan ja Itävallan armeijoiden väliin ja joutui valloitetuksi. Siitä tehtiin Helvetian tasavalta 1798. Tämä Ranskan vasallivaltio lakkautettiin muodollisesti 1803. Wienin kongressi (1815) palautti Napoleonin häviön jälkeen Sveitsin itsenäisyyden. Tällöin Valais’n, Neuchâtelin ja Geneven kantonit liittyivät Sveitsiin ja antoivat sille maan nykyiset rajat. Wienin kongressissa myös Euroopan suurvallat tunnustivat maan puolueettomuuden.
Liittovaltio tiivistyy.
Vuonna 1847 sisällissota puhkesi jälleen katolisten ja protestanttisten kantonien välillä ("Sonderbundskrieg"). Se kesti kuitenkin vain kuukauden ja kuolonuhrien määrä jäi alle sataan. Sveitsi välttyi mullistuksilta ”Euroopan hulluna vuonna” 1848, mutta sääti kuitenkin perustuslain, joka otti käyttöön kansan­äänestykset tärkeimmistä laeista, siirsi puolustuksen, kaupan ja lakiasiat liittovaltiolle ja jätti muut asiat kantonien omaan päätäntävaltaan. Vuonna 1874 perustuslaki uudistettiin täysin, minkä jälkeen se pysyi pienin muutoksin voimassa vuoteen 1999 saakka.
1900-luvulta nykyaikaan.
Sveitsi on tunnettu puolueettomuudestaan eikä se osallistunut kumpaankaan maailmansotaan. Ensimmäisen maailmansodan aikana se organisoi Punaisen Ristin toimintaa. Vuonna 1920 maa liittyi Kansainliittoon. jäsenyyttä harkittiin toisen maailmansodan aikana ja vuonna 1986, mutta vasta vuoden 2002 täpärän kansanäänestyksen jälkeen Sveitsi liittyi YK:hon. Sitä ennen Sveitsi oli liittynyt EFTAan vuonna 1959 ja Euroopan neuvostoon 1963, ja vuonna 1972 se solmi vapaakauppasopimuksen kanssa.
Sveitsin talouskasvu alkoi 1900-luvun alussa. Tekstiileitä valmistettiin aluksi lähinnä kotiteollisuuden keinoin. Toisen maailmasodan jälkeen talous kasvoi voimakkaasti. 1970-luvulle asti tärkein sektori oli teollisuus, etenkin kellojen ja koneen osien valmistus. Maahan tuli vierastyöläisiä etenkin Italiasta. 1970-luvulla palvelusektori ohitti teollisuuden merkityksen.
Vuonna 2011 maa ilmoitti, että frangi tullaan sitomaan euroon.
Poliittinen järjestelmä.
Sveitsin hallintojärjestelmä on ainutlaatuinen maailmassa. Sveitsillä ei ole varsinaista valtionpäämiestä, vaan toimeenpanovaltaa edustaa seitsenjäseninen liittoneuvosto, jonka puheenjohtaja valitaan jäsenistä yksivuotiselle kaudelle. Kaksikamarinen parlamentti eli liittokokous hallitsee yhdessä kansanäänestyksissä äänestävien sveitsiläisten kanssa. Liittokokouksella on oikeus lainsäädäntöön, mutta suuri osa laeista käy läpi hyväksymisprosessin kansan­äänestyksessä. Ylähuoneen 46 jäsentä – kaksi jokaisesta kantonista ja yksi entisistä puolikantoneista – valitaan suoralla vaalilla ja alahuoneen eli kansallisneuvoston 200 jäsentä suhteellisella vaalilla. Toimikausi on molemmissa kamareissa neljä vuotta.
Sveitsin naiset saivat äänioikeuden valtioliiton vaaleissa vuonna 1971, viimeisten valtioiden joukossa Euroopassa. Samalla Sveitsistä tuli kuitenkin maailmanlaajuisesti ensimmäinen valtio, jonka miehet ovat äänestäneet naisille äänioikeuden. Vielä vuoden 1959 kansanäänestyksessä aiheesta äänioikeus tyrmättiin 67 prosenttia äänestäneistä vastustaessa lainmuutosta. Kantonitasolla naisten äänioikeus ulottui koko Sveitsin kattavaksi vasta vuonna 1990, jolloin Appenzell Innerrhodenin naiset saivat äänioikeuden valtioliiton tuomioistuimen tulkittua paikallisen lainsäädännön perustuslain vastaiseksi.
Suora demokratia.
a> on vanha suoran demokratian muoto. Sitä harjoitetaan vielä kahdessa kantonissa.
Sveitsin kansalaiset elävät kolmen toimivallan eli kunnan, kantonin ja valaliiton lainsäädännön vaikutuksessa. Jo valaliiton perustuslaissa vuonna 1848 määriteltiin suoran demokratian järjestelmä (jota kutsutaan joskus vain puolittain suoraksi tai edustukselliseksi suoraksi demokratiaksi, koska sitä täydentävät tavallisemmat parlamentaarisen demokratian instituutiot). Suoran demokratian välineet (kansalaisoikeudet, "Volksrechte", "droits civiques") ovat valaliiton tasolla oikeus tehdä perustuslakialoite ja oikeus kansanäänestykseen ("referendum"). Molemmilla voidaan kumota parlamentin tekemiä päätöksiä.
Määräämällä lain valaliiton laajuiseen kansanäänestykseen ryhmä kansalaisia voi haastaa jo parlamentin hyväksymän lain, jos he saavat kerättyä lakia vastaan 50 000 allekirjoitusta 100 päivän aikana. Tällöin sovitaan maanlaajuinen äänestyspäivä, jolloin äänioikeutetut päättävät lain hyväksymisestä määräenemmistöllä. Äänestys voidaan aloittaa myös kahdeksan kantonin yhteisestä vaatimuksesta.
Samoin perustuslakialoite sallii kansalaisten äänestää valaliiton tasolla lisäyksestä perustuslakiin, jos he saavat kerättyä 18 kuukauden sisällä 100 000 äänioikeutetun allekirjoitukset lisäyksen puolesta. Parlamentti voi tehdä ehdotetulle lisäykselle vastaehdotuksen, jolloin äänestäjien täytyy vaalipäivänä merkitä äänestyslippuun, kumpaa ehdotusta he kannattavat, siltä varalta että molemmat hyväksytään. Perustuslain lisäykset täytyy hyväksyä kaksinkertaisella enemmistöllä (valaliiton laajuinen kansanäänestys ja enemmistö eri kantonien äänestystuloksista).
Ulkosuhteet ja kansainväliset instituutiot.
Sveitsi on pitkään välttänyt joutumasta liittoihin, jotka voisivat vaatia suoria sotilaallisia, poliittisia tai taloudellisia toimia. Maa on ollut käytännössä puolueeton vuodesta 1515. Muut eurooppalaiset suurvallat tunnustivat sen puolueettomuuden jo Napoleonin sotien jälkeen vuonna 1815. Sveitsistä tuli Yhdistyneiden kansakuntien jäsen vasta 10. syyskuuta 2002. Maaliskuussa 2002 järjestetyssä kansanäänestyksessä 54 % kansalaisista oli äänestänyt liittymisen puolesta. Sveitsillä on diplomaattisuhteet lähes kaikkien valtioiden kanssa, ja historiallisesti maa onkin toiminut usein välittäjänä kansainvälisissä kiistoissa. Maa ei kuulu Euroopan unioniin; sveitsiläiset ovat hylänneet toistuvasti liittouman jäsenyyden kansanäänestyksissä.
Epätavallisen suuri määrä kansainvälisiä järjestöjä on perustanut tukikohtansa Sveitsiin, osittain maan puolueettomuuden vuoksi. Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun kansainvälinen liike on syntynyt Genevessä, ja vaikka Sveitsi on yksi Yhdistyneiden kansakuntien uusimmista jäsenvaltioista, Geneven Kansojen palatsi on järjestön toiseksi merkittävin toimipaikka New Yorkin päämajan jälkeen. Se toimi alun perin Kansainliiton päämajana. Euroopan-päämajan lisäksi Sveitsissä on monia muitakin YK:n järjestöjä, kuten Maailman terveysjärjestö (WHO) ja Kansainvälinen televiestintäliitto (ITU) – yhteensä Genevessä toimii noin 200 kansainvälistä järjestöä. Kaupungissa sijaitsevat Euroopan yleisradiounionin päämaja ja Maailman talousfoorumi, joka tunnetaan parhaiten vuosittaisesta Davosissa järjestettävästä konferenssista, jossa poliitikot ja talousjohtajat keskustelevat maailman ongelmista.
Eri puolella Sveitsiä toimii lisäksi useita urheilujärjestöjä. FIBA-koripalloliiton pääpaikka on Genevessä, UEFAn (Union of European Football Associations) päämaja Nyonissa, FIFAn (Fédération Internationale de Football Association) ja (International Ice Hockey Federation) päämajat Zürichissä, Union Cycliste Internationale sijaitsee Aiglessa, Kansainvälinen olympiakomitea toimii Lausannessa ja niin edelleen.
Armeija.
Sveitsin asevoimat muodostuvat maavoimista ja ilmavoimista (Schweizer Luftwaffe). Vuodesta 2005 Sveitsin asevoimat on tukenut EU:n rauhanturvaajien EUFOR-missiota Bosnia-Herzegovinassa Cougar-helikoptereillaan.
Sveitsin armeijalla on ainutlaatuinen käytäntö aseiden suhteen. Maan armeija perustuu järjestelmään, jossa reserviläiset säilyttävät henkilökohtaista asettaan kotona myös varusmiespalveluksen jälkeen kertausharjoitusten välisenä aikana. Itse varusmieskoulutus muodostuu yhdestä 90 päivän peruskoulutusjaksosta ja sen jälkeen noin kolmen viikon kertausjaksoista kahden vuoden välein 42 ikävuoteen asti. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että suurella osalla alle 42-vuotiaista miehistä on kotonaan rynnäkkökivääri ja myös vähän ammuksia. Maassa ei ole valtakunnallista aserekisteriä, mutta arvioidaan, että kodeissa on 2–3 miljoonaa ampuma-asetta.
Aluejako.
Sveitsin valaliitto koostuu 26 kantonista. Kantonit puolestaan jakautuvat yhteensä 2 596 kuntaan (1. tammikuuta 2010). 19 kantonissa on myös hallinnollinen välitaso, jonkinlainen piirikunta- tai osa-aluetaso, jonka nimitys vaihtelee kantonista toiseen.
Kantonien asema on määritelty Sveitsin perustuslaissa, ja ne ovat muiden valtioiden osiin verrattuna hyvin itsenäisiä. Kaikki kantonit ovat valaliiton perustuslain mukaan tasaveroisia. Jokaisella kantonilla on oma perustuslakinsa, oma parlamenttinsa, hallintonsa ja oikeusistuimensa. Yksittäiset kantonit eroavat toisistaan kuitenkin paljon esimerkiksi pinta-alan ja asukasluvun suhteen. Pienimmässä kantonissa (Appenzell Innerrhoden) on vain noin 16 000 asukasta, suurimmassa (Zürich) noin 1,4 miljoonaa. Pinta-alaltaan pienin kantoni (Basel-Stadt) on vain 37 neliökilometrin suuruinen, laajin (Graubünden) yli 7 000 neliökilometriä. Sveitsin sisällä sijaitsee kaksi enklaavia: Saksalle kuuluva Büsingen ja Italialle kuuluva Campione d'Italia.
Talous.
a> on merkittävä sveitsiläinen kellomerkki. Kellot ovat edelleen tunnettu vientituote.
a> rannalla. Rautateillä on merkittävä osa Sveitsin liikenteessä.
Sveitsi on yksi Euroopan vauraimmista maista. Euroopan talousyhteisön jäsenyys hylättiin kansanäänestyksessä joulukuussa 1992, mutta Sveitsi on avannut kauppaansa bilateraalisilla sopimuksilla. Maailman talousfoorumi (WEF) on useasti arvioinut Sveitsin maailman kilpailukykyisimmäksi valtioksi, muun muassa syksyllä 2011. Arvio perustuu sekä julkisiin tunnuslukuihin että yritysjohtajien haastatteluihin. WEF on myös nimennyt maan maailmantalouden vakaimmaksi valtioksi.
Sveitsin talous perustuu koulutettuun ja erikoistuneeseen työvoimaan. Suurin sektori on palvelusektori (vuonna 2003 noin 72 prosenttia). Teollisuuden tuotteista tunnetaan ulkomailla perinteisesti parhaiten kellot, linkkuveitset, suklaa, viinit ja juustot. Maataloudesta elantonsa hankkii vain noin viisi prosenttia väestöstä, vaikka yli puolet pinta-alasta on maatalouteen sopivaa. Sveitsi on pitkään ollut sijoittajien suosiossa tiukan pankkisalaisuuden ja valuuttansa vakauden ansiosta. Veronkierto ei monissa tapauksissa anna Sveitsissä oikeutta rikkoa pankkisalaisuutta, mikä on tuonut sveitsiläisiin pankkeihin myös rahanpesua ja varallisuuden piilottamista. Vuonna 2004 sovittiin kuitenkin, että EU-kansalaisten varoja sveitsiläisissä pankeissa voidaan verottaa.
Sveitsin merkittävimmät luonnonvarat ovat vesivoima, suola, puu ja maataloustuotteet. Sveitsin vuotuinen viennin arvo on noin 200 miljardia frangia. Merkittävimmät vientituotteet ovat lääkkeet ja vitamiinit, teollisuuden koneet ja laitteet, kellot, hienomekaniikka sekä sähkö- ja elektroniikkalaitteet. Erityisesti lääketeollisuus on kasvattanut osuuttaan: sen osuus viennin arvosta nousi 10 vuodessa (vuosina 2000–2010) 17 prosentista 30 prosenttiin, ja vuonna 2010 sen arvo oli 61 miljardia frangia. Samana vuonna kelloteollisuuden viennin arvo oli 16 miljardia frangia.
Energia.
Sveitsin energian kulutus on yli 900 PJ vuodessa. Yli puolet energiasta on peräisin fossiilisista polttoaineista. Vuonna 2010 käytetystä energiasta 54 % tuotettiin öljyllä, 12,7 % maakaasulla ja 0,7 % kivihiilellä.
Sähkö tuotetaan Sveitsissä suurimmaksi osaksi vesivoimalla (55 prosenttia) ja ydinvoimalla (40 prosenttia). Konventionaaliset fossiilisia poltto­aineita tai uusiutuvia energian­lähteitä käyttävät lämpövoimalat tuottavat noin 5 prosenttia kokonaistuotannosta. Vuonna 2010 Sveitsi kulutti 66,8 miljardia kilowattituntia sähköä ja tuotti 66,3 miljardia kilowattituntia. Kotitaloudet, teollisuus ja palvelut kuluttavat kukin noin kolmanneksen sähköstä. Vuonna 2003 sveitsiläiset hylkäsivät kaksi ydinvoiman vastaista lakiehdotusta: "Moratorium Plus", joka olisi jatkanut uusien ydinvoimaloiden rakennuskieltoa, ja "Strom ohne Atom", joka olisi johtanut ydinvoimaloiden alasajoon. Toukokuussa 2011, Fukushiman onnettomuuden jälkimainingeissa, Sveitsi ilmoitti ensimmäisenä Euroopan maana luopuvansa ydinvoimasta.
Liikenne.
Sveitsissä on Euroopan tihein, yli 5 000 kilometrin pituinen rautatieverkko, joka kuljettaa noin 450 miljoonaa matkustajaa vuosittain (vuonna 2009). Vuonna 2007 sveitsiläiset matkustivat rautateitse keskimäärin 2 103 kilometrin matkan, mikä tekee heistä maailman innokkaimpia rautatiematkustajia (ennen japanilaisia). Merkittävin rautatieliikennöijä on valtiollinen rautatieyhtiö SBB-CFF-FFS. Maassa on lisäksi useita kymmeniä kapearaiteisia rautateitä ja yksityisiä rautatieyhtiöitä. Esimerkiksi Graubündenin kantonissa toimii Rhätische Bahn -rautatieyhtiö, jonka verkostoon kuuluu myös kaksi Unescon maailmanperintöluetteloon otettua rautatielinjaa. AlpTransit-hankkeeseen liittyy useiden pitkien tunnelien rakentaminen Alppien läpi rautatieyhteyksien nopeuttamiseksi. Näistä pisin on Gotthardin pohjatunneli.
Päällystettyjä teitä Sveitsissä on yhteensä 71 384 kilometriä. Niistä 1 793 kilometriä on moottoriteitä (vuonna 2009). Moottoriteiden käytöstä veloitetaan maksu: auton tuulilasiin kiinnitetään tarra ("vignette"), joka on voimassa kalenterivuosittain (14 kk joulukuun alusta tammikuun loppuun).
Sveitsin merkittävin lentoliikenteen solmukohta on Zürichin kansainvälinen lentoasema. Vuonna 2009 lentoasemaa käytti lähes 22 miljoonaa matkustajaa. Merkittävin Sveitsissä toimiva lentoyhtiö on saksalaisen Lufthansan omistama Swiss, joka seurasi konkurssiin mennyttä kansallista Swissairia. Swissin keskuskenttiä (hubeja) ovat Zürichin lisäksi Geneven ja Baselin lentoasemat.
Tiede ja teknologia.
Sveitsi on ollut jo kauan keskeinen kansainvälisen tutkimuksen maa. Se investoi 2,6 % bruttokansantuotteestaan tutkimukseen. Viime vuosina keskeisiä tutkimusaloja ovat olleet nanoteknologia, avaruustutkimus ja ilmastotutkimus. Monet Sveitsissä syntyneet ja asuneet tutkijat ovat saaneet Nobeleita. Vuoden 1975 jälkeen fysiikan Nobelin ovat saaneet 1987 Alexander Müller ja 1986 Heinrich Rohrer, kun taas kemian Nobelilla palkittiin vuonna 1991 Richard Ernst ja vuonna 2002 Kurt Wüthrich.
Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus CERN toimii Geneven liepeillä Sveitsin ja Ranskan rajalla.
Kielet ja etniset ryhmät.
Sveitsin virallisten kielten maantieteellinen jakauma.
Zürich on Sveitsin suurin kaupunki.
Sveitsissä on yli 7,9 miljoonaa vakinaista asukasta, ja maa onkin suhteellisen tiheään asuttu. Sveitsi sijaitsee kolmen eurooppalaisen suurvallan kupeessa. Ne ovat kaikki vaikuttaneet maan kulttuuriin ja kielitilanteeseen. Sveitsissä on neljä kansalliskieltä: saksa (63,7 prosenttia väestöstä) maan pohjois-, itä- ja keskiosissa, ranska (20,4 prosenttia) lännessä, italia (6,5 prosenttia) etelässä ja retoromaani (0,5 prosenttia) kaakossa Graubündenin kantonissa. Retoromaania puhuu vain pieni vähemmistö, ja vuoteen 1996 saakka hallinnossa käytettiin vain saksaa, ranskaa ja italiaa. Kansallisella tasolla sillä ei ole juuri näkyvyyttä. Kielellä on viisi murretta, mutta virallisesti käytetään vain yhtä keinotekoisesti luotua kirjakieltä (Rumantsch Grischun). Vain saksa, ranska ja italia ovat perustuslain mukaan virallisia kieliä.
Ulkomaalaiset muodostavat noin 22 prosenttia Sveitsin vakinaisesta väestöstä (vuonna 2009). Osuus on suurin Geneven kantonissa (39 prosenttia) ja pienin Urissa (9 prosenttia). Kaikista Sveitsin asukkaista, sekä vakinaisesti että tilapäisesti asuvista (7,9 miljoonaa vuonna 2010), ulkomaalaisten osuus oli runsas 23 prosenttia eli noin 1,8 miljoonaa.. Suurin osa heistä on eurooppalaisia (85 prosenttia vuonna 2010) ja EU- tai EFTA-maista (63 prosenttia vuonna 2010). Italialaiset (noin 290 000) ovat ulkomaalaisten suurin ryhmä, heidän jälkeensä tulevat saksalaiset (noin 280 000) ja portugalilaiset (noin 220 000 henkeä). 2000-luvulla sveitsiläiset ja ulkomaiset instituutiot ovat ilmaisseet huolensa erityisesti Sveitsin politiikassa lisääntyneestä ksenofobiasta. Tästä huolimatta ulkomaalaisten suuri osuus Sveitsin väestöstä ja maahanmuuttajien suhteellisen ongelmaton sopeutuminen maan oloihin ovat osoituksia maan avoimuudesta.
Kaupungit.
Noin kaksi kolmasosaa–kolme neljäsosaa sveitsiläisistä asuu kaupunkialueilla. Sveitsi on muuttunut maatalousvaltaisesta maasta kaupungistuneeksi maaksi 70 vuodessa. Vuoden 1935 jälkeen kaupunkimainen rakentaminen on vaatinut lähes yhtä paljon maa-alaa kuin edellisen 2 000 vuoden aikana. Kaupunkirakenteen hajoaminen vaikuttaa pohjoisen tasankoalueen lisäksi myös Juran alueella ja Alppien reunoilla. Kuitenkin 2000-luvulla kaupunkien väestö on kasvanut nopeammin kuin maaseudulla.
Sveitsissä on tiheä kaupunkien verkko, jossa suuret ydinkaupungit ja pienemmät kaupungit täydentävät toisiaan. Tasankoalue Sveitsin Mittelland on hyvin tiheästi asutettu – väestötiheys on noin 450 henkeä neliökilometriä kohden – ja ihmisen kädenjälki on näkyvissä kaikkialla. Tämä maa-alue on käytetty tehokkaasti hyväksi. Suurimpien metropolialueiden eli Zürichin, Geneven–Lausannen, Baselin ja Bernin painoarvo on kasvanut, ja niiden merkitys on kansainvälisesti suurempi kuin niiden asukasluvusta voisi päätellä. Zürich ja Geneve ovat lisäksi menestyneet erittäin hyvin elämänlaatua mittaavissa tutkimuksissa.
Uskonto.
Sveitsissä ei ole virallista valtionuskontoa, ja perustuslaki takaa uskonnonvapauden. Uskonnolliset asiat ovat kuitenkin kantonien vastuulla, ja suurin osa kantoneista (paitsi Geneven ja Neuchâtelin kantonit) tukee jotakin kristittyä kirkkokuntaa, katolista tai protestanttista. Näitä kirkkoja ja joissakin kantoneissa vanhakatolista kirkkoa ja juutalaisia seurakuntia tuetaan verovaroin. Kristinusko onkin Sveitsin valtauskonto: vuoden 2000 väestönlaskennan mukaan 41,8 prosenttia väestöstä oli katolisia ja 35,3 prosenttia protestantteja. Maahanmuuton myötä kolmanneksi suurimmaksi uskonnoksi on noussut islam, jota noudattaa 4,26 prosenttia väestöstä; ortodokseja on vuorostaan 1,8 prosenttia. Pienempiin kristittyihin suuntauksiin lukeutuvat muun muassa uuspietismi (0,44 prosenttia), uusapostolinen kirkko (0,38 prosenttia), helluntailaisuus (0,28 prosenttia), jehovan todistajat (0,28 prosenttia) ja metodismi (0,12 prosenttia). Hindulaisia on 0,38 prosenttia, buddhalaisia 0,29 prosenttia ja juutalaisia 0,25 prosenttia. 11,11 prosenttia ei tunnusta mitään uskontoa, ja 4,33 prosenttia ei kertonut väestönlaskennassa mielipidettään. Vuoden 2005 Eurobarometri-tutkimuksen mukaan 48 prosenttia sveitsiläisistä uskoi Jumalaan, 39 prosenttia jonkinlaiseen henkeen tai elämänvoimaan, 9 prosenttia ei uskonut minkäänlaiseen yliluonnolliseen voimaan ja 4 prosenttia ei osannut vastata.
Koulutus.
Sveitsissä koulutukseen liittyvä päätöksenteko on kantonien tasolla, liittovaltiolla ei ole opetusministeriä, ja alueellisia eroja on paljon. Kouluvuoden ja koulu-uran pituus on kuitenkin päätetty liittovaltion tasolla. Koulutus muodostuu neljästä asteesta: esikoulu, alakoulu, kaksivaiheinen yläkoulu, korkea-aste ja aikuisopiskelu. Ala- ja yläkoulu ovat pakollisia. Yksityiskouluja on, mutta suurin osa lapsista käy julkista koulua.
Noin kuusitoistavuotiaina oppivelvollisuus päättyy, ja nuoret voivat valita ammatillisen tai korkeakouluun tähtäävän opetuksen väliltä. Tämä vaihe kestää 3–4 vuotta, ja 90 % ikäluokasta menee ainakin johonkin kouluun.
Perinteisesti alakoulussa luetaan äidinkielen lisäksi toista kotimaista kieltä. Vuonna 2000 Zurichin kantoni alkoi opettaa alakoululaisille englantia. Jotkut saksankieliset kantonit seurasivat mallia, monet ranskankieliset olivat kauhuissaan.
Sveitsissä on kaksi liittovaltion ylläpitämää teknillistä yliopistoa, EPFL Lausannessa ja ETH Zürich. Yliopistoja on kymmenen, lisäksi on ammattikorkeakouluja ja opettajankoulutuslaitoksia sekä neljä muuta yliopistotason oppilaitosta.
Erityispiirteet.
Sveitsin alueellinen kielellinen jakautuminen tekee vaikeaksi puhua yhtenäisestä sveitsiläisestä kulttuurista. Sveitsin kulttuurista traditiota leimaavat yhteydet italian-, ranskan- ja saksankielisiin naapurimaihin. Myös monet ulkomaalaiset kirjailijat ja taiteilijat – kuten Voltaire, James Joyce ja Charlie Chaplin – ovat asuneet tai asettuneet maahan. Muuttoliike voimistui erityisesti kansallissosialismin ja fasismin aikakaudella pakolaiskirjailijoiden muuttaessa Sveitsiin; heistä kuuluisin Saksasta tullut on epäilemättä Thomas Mann. Vastapainoksi moni sveitsiläinen taiteilija – kuten Le Corbusier, Paul Klee ja Jean-Luc Godard – on jättänyt maansa viedäkseen nimensä ulkomaille. Kuvataiteilijoista kuuluisimpia ovat Klee ja Alberto Giacometti. Tunnetuimpiin sveitsiläissyntyisiin arkkitehteihin lukeutuvat vuorostaan Le Corbusierin lisäksi Mario Botta ja Herzog & de Meuron.
Vuorilla on pitkään ollut merkittävä vaikutus sveitsiläiseen kulttuuriin. Jo keskiajalla ne toimivat esteinä, jotka sallivat pienten yhteisöjen vastustaa ulkopuolisia valloitusyrityksiä, mutta toisaalta ulkoisten uhkien ympäröimien yhteisöjen piti liittoutua toistensa kanssa suojellakseen itseään. Sveitsiläisiä onkin välillä syytetty ”käpertymisestä kerälle”; esimerkiksi sveitsiläinen kirjailija Charles-Ferdinand Ramuz (1878–1947) piti maansa asukkaita toisaalta ”hyväkäytöksisinä, varovaisina ja tunnollisina” mutta toisaalta ”pikkumaisina”. Sveitsillä ja sveitsiläisillä on kuitenkin ollut merkittävä vaikutus eurooppalaiseen kulttuuriin, ja Euroopalle yhteiset kulttuuriaallot aina karolingisesta renessanssista ja romaanisesta arkkitehtuurista humanismiin ja reformaatioon ovat kukoistaneet maassa. Laajaa kulttuurista merkitystä on ollut muun muassa Zürichissä vuonna 1916 syntyneellä dadaismilla.
Alpeilla ja niihin liittyvällä symboliikalla on muutoinkin ollut tärkeä merkitys Sveitsin kulttuurille ja kansalliselle identiteetille; nykyäänkin monilla vuoristoalueilla on vallalla talvisin eloisa hiihtokeskus- ja kesäisin vuorostaan patikointikulttuuri. Monilla alueilla on säilynyt perinteinen maanviljelys- ja paimenkulttuuri, ja kaupunkien ulkopuolella on lukemattomia pientiloja. Sveitsiläistä kansantaidetta pidetään yllä erilaisissa järjestöissä ympäri maata. Sen tärkeimpiä muotoja ovat musiikki, tanssi, runous, puukaiverrukset ja kirjonta. Perinteisen sveitsiläisen musiikin symboleiksi ovat nousseet alppitorvi ja jodlaus, yhdessä haitarin kanssa.
Unescon Maailmanperintöluettelossa on Sveitsistä 11 kohdetta: kahdeksan kulttuurikohdetta ja kolme luontokohdetta.
Kirjallisuus.
Koska Sveitsin valaliitto oli perustamisestaan vuonna 1291 aina 1700-luvun loppuun saakka lähes kokonaisuudessaan saksankielistä aluetta, varhaisin sveitsiläinen kirjallisuus oli saksankielistä. Toisaalta ranskan vaikutus kasvoi Bernissä ja muualla jo 1700-luvun aikana, kun kieltä alettiin pitää muodikkaana. Varsinaista yhtenäistä sveitsiläistä kirjallisuutta ei ole, sillä maa koostuu useista kielialueista. Sveitsinsaksalaisen kirjallisuuden klassikoihin lukeutuvat Jeremias Gotthelf (1797–1854) ja Gottfried Keller (1819–1890). Myöhemmin 1900-luvulla vaikuttaneita kirjailijoita olivat Robert Walser (1878–1956), Max Frisch (1911–1991) ja Friedrich Dürrenmatt (1921–1990).
Merkittäviä Sveitsissä vaikuttaneita ranskankielisiä kirjailijoita olivat 1700-luvulla ja 1800-luvun vaihteessa Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) ja Germaine de Staël (1766–1817). Rousseau syntyi Genevessä, joka ei tosin tuolloin kuulunut Sveitsiin. 1900-luvulla kirjoittivat Charles Ferdinand Ramuz (1878–1947), jonka romaanit kuvaavat ankarissa mutta kauniissa olosuhteissa asuvien talonpoikien ja vuoristolaisten elämää, ja Blaise Cendrars (s. Frédéric Sauser, 1887–1961). Kuuluisin sveitsiläinen kirjallinen luomus lienee kuitenkin "Heidi", tarina isoisänsä kanssa Alpeilla elävästä orpotytöstä. Se oli yksi kaikkien aikojen suosituimmista lastenkirjoista ja sen kirjoittaja Johanna Spyri (1827–1901) laati myös muita samanaiheisia teoksia.
Ruokakulttuuri.
Sveitsillä ei ole suurta synnynnäistä ruokaperinnettä. Sen sijaan sveitsiläiset ateriat lainaavat parhaimmistoa ranskalaisesta, italialaisesta ja saksalaisesta keittiöstä. Sveitsiläiset juustot kuten appenzeller, emmental, gruyère ja sbrinzjuusto ovat tunnettuja maailmalla. Emmental ja gruyère yhdessä valkoviinin kanssa tuottavat fonduen, joka tarjoillaan kulhossa ja syödään leipäkuutioiden kera. Tyypillinen sveitsiläinen juustoruoka on myös raclette, joka sulatetaan sille omistetussa pannussa ja syödään muun muassa kinkkusuikaleiden, suolakurkun, hillosipuleiden ja päärynöiden kera. Röstit – rapeat, rasvassa paistetut, paloitellut perunat – ovat sveitsinsaksalaisten kansallisruoka. Tuore kala, erityisesti ahven ja kirjolohi, on myös suosittua. Maailmankuulua sveitsiläistä suklaata tarjoillaan usein jälkiruoissa ja kakuissa. Mysli on lähtöisin Sveitsistä.
Sveitsissä tuotetaan myös runsaasti viiniä. Merkittävimpiä viinialueita ovat lounaiset Valais’n ja Vaudin kantonit. Viljellyin punaviinirypälelajike on Pinot Noir (paikallisesti saksaksi "Blauburgunder"). Valkoviineistä eniten viljellään Gutedel-lajiketta, jota Sveitsissä kutsutaan nimellä "Chasselas" ja paikallisesti Valais’ssa nimellä "Fendant". Vuonna 2004 tapahtuneen laillistamisen jälkeen maassa on jälleen alettu valmistaa myös neuchâtelilaiset juuret omaavaa absinttia. Juoma oli alun perin kielletty kansanäänestyksessä vuonna 1908. Kielto oli kirjattu vuodesta 1910 lähtien jopa valtioliiton perustuslakiin.
Tiedotusvälineet.
Sveitsin perustuslaki takaa lehdistön- ja ilmaisunvapauden. Maan uutistoimisto Schweizerische Depeschenagentur tuottaa kellon ympäri tietoja median käyttöön kolmella kielellä, saksaksi, ranskaksi ja italiaksi. Uutistoimiston tuottamaa sisältöä käyttävät lähes kaikki Sveitsin tiedotusvälineet ja useat ulkomaiset tiedotusvälineet.
Historiallisesti Sveitsissä on ollut maan kokoon nähden suurin määrä sanomalehtiä maailmassa, ja lähes kaikissa tärkeimmissä kaupungeissa ilmestyy ainakin paikallislehti. Vaikutusvaltaisimmat sanomalehdet ovat saksankieliset "Tages-Anzeiger" ja "Neue Zürcher Zeitung" sekä ranskankielinen "Le Temps". Kulttuurin monimuotoisuuden ja lukuisten alueellisten identiteettien ansiosta lehtiä on paljon, mutta monet niistä ovat pieniä. Maan kielitilanteen vuoksi Sveitsissä on saatavilla suuri määrä ulkomaisia sanomalehtiä.
Sveitsin yleisradio SRG SSR on vastuussa televisio- ja radio-ohjelmien tuotannosta. Sen tehtävänä on tuottaa maan kaikilla kielillä laadukkaita ja monipuolisia ohjelmia, ja sillä on studioita kaikilla kielialueilla: radio-ohjelmia tuotetaan kymmenessä eri studiossa ja televisio-ohjelmia Genevessä, Zürichissä ja Luganossa. Laajan kaapeliverkon ansioista sveitsiläiset voivat katsoa useita ulkomaisia televisiokanavia, ja keskimääräisessä kodissa näkyykin yli 20 kanavaa. Vuonna 2010 noin 75 prosenttia sveitsiläisistä käytti Internetiä. Sveitsin latinankielinen virallinen nimi on "Confoederatio Helvetica", josta johdettua lyhennettä CH käytetään esimerkiksi valtion maatunnuksena Internetissä.
Urheilu.
Hiihto, laskettelu, lumilautailu ja vuorikiipeily ovat Sveitsissä suosittuja, ja maan luonto sopiikin niiden harrastamiseen hyvin. Talviurheilulajeihin kuuluu myös rattikelkkailu, joka aloitettiin St. Moritzissa 1800-luvun lopulla. Ensimmäiset alppihiihdon maailmanmestaruuskilpailut pidettiin Sveitsin Mürrenissä vuonna 1931, ja St. Moritz vuorostaan toimi kahteen otteeseen talviolympialaisten pitopaikkana vuosina 1928 ja 1948. Menestyneitä sveitsiläisiä alppihiihtäjiä ovat esimerkiksi Pirmin Zurbriggen (neljä maailmancupin voittoa 1984–1990) ja Didier Cuche (neljä syöksycupin voittoa 2007–2011).
Kaikkein suosituin urheilulaji on kuitenkin jalkapallo. Maan pääsarjassa Super Leaguessa pelaa kymmenen joukkuetta, ja Sveitsin jalkapallomaajoukkue on pelannut yhdeksän kertaa maailmanmestaruuskilpailujen lopputurnauksessa. Maaliskuussa 2012 se oli FIFA:n rankingissa sijala 18. Jalkapallon Euroopan-mestaruuskilpailut 2008 pelattiin Sveitsissä ja Itävallassa. Myös jääkiekko on suosittua; Sveitsin korkein liigataso on nimeltään National League A. Viimeksi maa toimi jääkiekon maailmanmestaruuskilpailujen isäntänä vuonna 2009. Lentopallo lienee naisten keskuudessa suosituin joukkueurheilulaji – koripallo on vuorostaan suosittua erityisesti ranskankielisellä alueella, käsipallo saksankielisellä. Salibandyssä (Unihockey) naisten maajoukkue voitti maailmanmestaruuden 2005. Sveitsistä on tullut myös menestyneitä tennispelaajia, kuten Roger Federer ja Martina Hingis.
Perinteisiin sveitsiläisiin urheilulajeihin kuuluu sveitsiläinen paini eli "Schwingen". Sitä harrastetaan erityisesti maaseudulla. Vastaavanlainen perinteinen laji on "Hornussen", jossa kiekko lyödään mailalla ilmaan.


MPEG-1.
MPEG-1 standardi (ISO-11172) oli ensimmäinen MPEG-komitean tulos ja se valmistui 1995.
Standardi on tarkoitettu kuvan ja äänen pakkaamiseen digitaaliselle tallennusmedialle kuten CD-ROMille. MPEG-1 koodaus voidaan jakaa kolmeen osaan; systeemi, video ja ääni. Koodaus MPEG-1 muotoon tapahtuu kiinteää datavirtaa käyttäen (CBR), videon maksimi datavirta on 100 Mbit/s, ja maksimi kuvakoko 4095×4095. MPEG-1 video on aina lomittelematonta.
Video-CD järjestelmän pakkauksessa käytetty kuvakoko PAL-järjestelmälle on 352 x 288 kuvapistettä, ja NTSC-järjestelmälle 352 x 240 kuvapistettä. Maksimi videon datavirta on 1,1519 Mbit/s. Videokuva voidaan pakata suhteessa 50:1, jolloin kuvan laatu säilyy kohtalaisena. Suurempaa pakkauskerrointa (200:1) voidaan käyttää silloin kun laadusta voidaan tinkiä.
Audiokoodeekkina voidaan käyttää joko Audio-CD:ltä tuttua PCM-ääntä tai MPEG-1 Audio Layer II pakkausta, jonka datavirta on kiinteä 224 kbit/s. Tällä pakkauksella ääni voi olla kaksikanavainen mono, stereo, intensity stereo tai joint stereo. Äänen ja kuvan synkronoinnin takaamiseksi ääni- ja kuvadata ovat lomitettuna MPEG:n videosektoreissa.
Stillvideo on koodattava mpeg-Intra kuviksi. Normaali kuvakoko on 352 x 240 kuvapistettä NTSC- ja 352 x 288 kuvapistettä PAL-järjestelmässä. Käytettävissä on myös suurempikokoinen (High Resolution) kuva, jolloin kuvakoot NTSC- ja PAL-järjestelmissä ovat vastaavasti 704 x 480 ja 704 x 576 kuvapistettä.
MPEG-2 on "päivitetty" versio MPEG-1:stä, jonka kehittäminen aloitettiin jo ennen kuin MPEG-1 standardi oli saatu valmiiksi. MPEG-2 toi mukanaan mm. tuen lomitetulle videolle sekä useammalle äänikoodekille.


MPEG-2.
a> enkooderi pakkamassa videota DVD-yhteensopivaksi MPEG-2 videoksi.
MPEG-2 (ISO-13818) on 1997 valmistunut standardi yleisradiotasoisen kuvan pakkaukseen. Sitä käytetään melkein kaikissa DVD-videolevyissä, Super VCD -levyissä, kaapeli- ja satelliittitelevisioissa, Digi-TV-lähetyksissä sekä HDTV:ssä. MPEG-2 perustuu vahvasti edeltäjäänsä, MPEG-1:een, ja on tämän jonkinlainen päivitetty versio. MPEG-2 tukee huonommin alhaisia bittinopeuksia (alle 1 Mb/s), mutta tukee myös lomitettua videota sekä useampia äänikoodeekkeja. Resoluution ja kuvan bittinopeuden suhteen valinta on melko vapaata. MPEG-2 pystyy pakkaamaan videota ja ääntä 2–300 Mb/s:n siirtonopeuksilla. MPEG-2-koodatun kuvan HDTV-tasoinen maksimikoko on 1920×1152. Formaatti tukee vaihtelevaa bittinopeutta (VBR) eli esimerkiksi toimintakohtauksiin voidaan käyttää hitaissa kohtauksissa säästettyjä tavuja ja välttyä kuvan palikoitumiselta.
Ääniformaattina voidaan käyttää jotain seuraavista: MPEG audio layer 1, MPEG audio layer 2, Dolby AC-3, DTS ja PCM, joka on pakkaamaton standardi. DVD-levyt käyttävät useimmiten AC-3:a eli Dolby Digitalia. Digi-TV-lähetyksissä käytetään pienempää bittinopeutta ja kaksikanavaista MPEG layer 2 -ääntä; tulevaisuudessa siirryttäneen DVD:n tapaan AC-3-ääneen.
DVD-Video on ”pakattu” studio ITU-R 601 -formaatista MPEG-2-formaattiin, joka poistaa datavirrasta
tarpeettomat tiedot, joita ei voi havaita ihmissilmällä. MPEG-2 on häviöllinen digitaalinen koodausjärjestelmä. Häviöllisyys merkitsee, ettei kerran koodattua signaalia voi enää palauttaa alkuperäiseksi. Lopputuloksena syntynyt video, varsinkin jos se on monimutkainen tai kuvat vaihtuvat nopeasti, voi joskus sisältää häiriötekijöitä, kuten esimerkiksi kuvan sekaisuutta. Tämä riippuu tekemisen laadusta ja pakkauksen määrästä. Normaalissa 3,5 Mb/s määrässä saattavat jotkut häiriötekijät esiintyä.
MPEG-2-pakkaus tapahtuu yksinkertaistettuna niin, että osa kuvien passiivisista kohdista jätetään pois ja keskitytään niihin kuvajaksoihin, joissa on liikettä.
Häviöttömästi digitoidun kuvasignaalin ja MPEG-2:n suhde on samantapainen kuin CD-levyn
suhde MiniDisciin. Sekä MPEGissä että MD:ssä (MiniDisc) muokataan rohkeasti signaalia
oletuksella, että lopputulos on vielä prosessin jälkeen kelvollista. Jos pakkausta ei tehtäisi, järjestelmien toteuttaminen olisi kaupallisesti mahdotonta. Pakkauksen rajuus hämmästyttää numeroarvoina.
Digitaalisen kuvasignaalin häviöttömänä siirtonopeutena pidetään ammattipiireissä arvoa 270
Mb/s, mutta DVD-kuvasignaalin keskimääräinen datavirta on vain 3,5 Mb/s eli noin 1/80. Laite tosin kiihdyttää lukunopeuden tarvittaessa jopa kymmeneen megabittiin sekunnissa. Bittivirta laajenee ja supistuu sen mukaan, minkä verran kuvassa esiintyy muuttuvia yksityiskohtia. Nopeatempoinen, paljon yksityiskohtia sisältävä toimintaelokuva syö DVD:n kapasiteettia aivan eri tahdissa kuin pitkissä kuvissa viipyilevä rakkausdraama. Vaakaerotteluksi luvataan yli 500 viivaa, ja kuva on tyypillisesti laajakangasformaattia.
Ihmissilmää pystyy harhauttamaan erittäin paljon, mutta hyvässäkin MPEG-2-kuvassa on havaittavissa lievä luonnottomuus, varsinkin kuvan selvää pehmenemistä nopeissa liikkeissä.
Ensimmäinen periaatteista on sama, jota käytetään esimerkiksi tietokoneohjelmien pakkauksessa. Menetelmiä on useita ja ne perustuvat erilaisiin matemaattisiin malleihin. Tuloksena on data, jonka avulla voidaan rakentaa täysin identtinen kuva alkuperäisen kanssa. Kyseessä on siten häviötön pakkausmuoto. Häviöttömien menetelmien heikkoutena on rajallinen pakkaussuhde, eivätkä ne siten yksin riitä video-ohjelmaa pakatessa.


MPEG-4.
MPEG-4 kansainvälisen MPEG:n (Motion Picure Experts Group) kehittämä joukko videon ja äänen pakkaamistapoja. MPEG-4-standardi (ISO-14496) julkaistiin vuoden 1998 lokakuussa ja virallisesti siitä tuli kansainvälinen standardi vuoden 1999 alussa. MPEG-4-standardi on yhä kehitteillä ja se on jaettu kehitysvaiheittain "osiin" (part), joista oleellisimpia ovat muiden muassa DivX:n ja Xvid:n käyttämä ASP ja muiden muassa Quicktime 7:n ja Blu-rayn käyttämä uudempi MPEG-4 AVC.
Käyttö.
MPEG-4 -standardia voidaan käyttää digitaalisessa videossa, interaktiivisissa grafiikkasovelluksissa ja interaktiivisessa multimediassa, ja mm. Sonyn PSP ja PlayStation 3 tukevat tätä pakkausmenetelmää yhteensopivissa videoissa.
MPEG-4 on yleisin videoformaatti vertaisverkoissa. Sen variantteja ovat DivX ja XviD. Divx 3.11-koodekki oli alun perin Microsoftin koodekin hakkeroitu versio, eikä se ole täysin MPEG-standardin mukainen. Seuraavat versiot DivX 4 ja 5 ovatkin jo täysin uudelleen koodattuja — ne noudattavat standardia eikä niissä ole alkuperäisen version laillisuusongelmia. Avoimen lähdekoodin yhteisö on tehnyt ilmaisen kloonin DivX-koodekista. Se kulkee nimellä XviD ja on täysin yhteensopiva DivXin kanssa. Se on saatavilla sekä Windowsille että Linuxille. MPEG-4 esiintyy eri kääreissä: mm. AVI, MP4, OGM, Matroska ja QuickTime. Ääniformaattinaan se käyttää yleensä MP3:ta tai AAC:ta.


Etanoli.
Etanoli eli etyylialkoholi on primäärisiin alkoholeihin kuuluva väritön, tulenarka ja antiseptinen neste. Alkoholijuomissa käytettävä etanoli on maailman yleisimmin käytetty päihde. Kaupallisesti myytävä etanoli eli sprii denaturoidaan eli tehdään juomakelvottomaksi.
Kemia.
Etanoli sekoittuu veteen kaikissa suhteissa tuottaen lämpöä ja aiheuttaen kokonaistilavuuden pienentymisen. Puhdas etanoli absorboi vesihöyryä eikä pysy siis puhtaana avoimessa astiassa. Tislattaessa etanolin vesiliuoksia saadaan tuotteena seos, joka sisältää korkeintaan 96 % etanolia ja loput vettä. Vesi ja etanoli muodostavat tällöin ns. atseotrooppisen seoksen. Seosta kutsutaan väkiviinaksi. Tätä puhtaampaa etanolia, ns absolutoitua etanolia voidaan valmistaa poistamalla 96 % etanolista vettä esimerkiksi molekyyliseuloilla, jolloin saadaan noin 99,5 % etanolia. Vettä voidaan poistaa vielä tätäkin enemmän esim tislaamalla etanolia sopivan kuivausaineen, kuten esim. natriumboorihydridin kanssa.
Etanoli on monipuolinen liuotin ja useiden orgaanisten yhdisteiden valmistuksessa käytetty lähtöaine. Etanoli on lievästi polaarinen yhdiste, ja siksi etanoli liukenee täydellisesti veteen ja muihin polaarisiin liuottimiin. Etanolin hiilivetyrunko taas mahdollistaa sen liukenemisen poolittomiin orgaanisiin yhdisteisiin, kuten hiilivetyihin, bensiiniin ja dieselöljyyn.
Etanoli on hyvin tulenarka yhdiste, ja se palaa nokeamattomalla, sinertävällä liekillä. Se kelpaa ottomoottorin polttoaineeksi, ja sitä käytetään bioetanolin valmistuksessa. Etanolia käytetään myös desinfiointiaineena, sillä väkevä etanoli tappaa pieneliöitä.
Etanolin tuotanto.
Luonnossa etanolia syntyy pieniä määriä käymisreaktioissa. Myös ihmiselimistössä etanolia muodostuu aineenvaihduntatuotteena vähäisessä määrin.
Etanolia valmistetaan käymisreaktiolla käymiskelpoisista hiilihydraateista (sokeri- ja tärkkelyspitoisista aineista, tavallisimmin rypäleistä, hedelmistä, viljasta ja perunoista).
Katalyyttinä toimivat hiivan entsyymit.
Katalyytteinä käytetään muun muassa zeoliittejä. Reaktioon tarvitaan korkea paine. Lämpötilan on oltava vähintään 100 °C. Eteeniä valmistetaan kevyestä bensiinistä, joten myös tuotettu etanoli on fossiilinen. Molemmat prosessit tuottavat etanolin ja veden seoksen, joten jatkokäsittely (tislaus) on sama. Prosessien kannattavuus toisiinsa nähden riippuu etanolin ja eteenin kunkinhetkisestä hinnasta. Toisekseen bioetanolin tuotantoa tuetaan suoraan tai välillisesti valtiontuilla ja lainsäädännöllä.
Kolmas mahdollinen prosessi on synteesikaasusta Fischer-Tropsch -synteesin kautta. Tämä prosessi on vähän käytetty, mutta myös mahdollinen.
Etanolin metabolia.
Etanolia hapettaa elimistössä asetaldehydiksi alkoholidehydrogenaasi, joka on muun muassa maksassa toimiva entsyymi. Etanaalin muuttumista puolestaan katalysoi aldehydidehydrogenaasi, jonka toiminnan kautta etanoli saadaan sitruunahappokiertoon, energiaa tuottavaan muotoon. Etanoli sisältää siis energiaa siinä missä hiilihydraatti. Kehoon kerääntyvä asetaldehydi aiheuttaa etanolin nauttimisesta aiheutuvan pahoinvoinnin.
Etanolin vaikutukset päihteenä.
Etanoli lisää dopamiinin ja endorfiinien eritystä, ja estää NMDA-reseptoreita sekä aktivoi GABA-A-reseptoreita. NMDA on tärkeä monissa aivotoiminnoissa. Krooninen alkoholinkäyttö vahingoittaa NMDA-järjestelmiä pysyvästi. Muita vastaavia aineita ovat esimerkiksi gammahydroksivoihappo, barbituraatit ja bentsodiatsepiinit, jotka aktivoivat GABA-reseptoreita.
Etanolin nauttiminen aiheuttaa päihtymistä ja suurina annoksina myrkytysoireita. Etanolin hapettuessa elimistössä syntyy asetaldehydiä, joka on myrkyllistä ja aiheuttaa pahoinvointia (krapula). Alkoholin pitkittynyt liikakäyttö voi johtaa alkoholismiin ja korvikealkoholien käyttöön. Suomessa alkoholijuomien kulutusta säännöstellään alkoholiverolla.
Etanoli saattaa aiheuttaa häiriöitä näköaistissa, tasapainoaistissa ja tuntoaistissa. Myös harkintakyky voi hämärtyä, mikä voi johtaa irrationaaliseen käyttäytymiseen. Liian korkea alkoholikonsentraatio elimistössä voi aiheuttaa kuolettavan myrkytystilan, oksentamista ja sydämen pysähtymisen.
Alkoholijuomien säännöllinen käyttö pienentää jonkin verran aivojen kokoa jo varsin kohtuullisilla määrillä. Alkoholin säännöllinen käyttö saattaa johtaa muistin ja älyllisten toimintojen heikkenemiseen, empatiakyvyttömyyteen ja käytöshäiriöihin. Osa muistivaurioista saattaa jäädä pysyväksi, vaikka etanolin käyttö lopetettaisiin.
Lääkekäyttö.
Etanolilla on melko vähän lääkinnällisiä käyttötarkoituksia. Sitä käytetään desinfektioon 70 % liuoksena, joidenkin lääkeaineiden saattamiseen liuosmuotoon (10–15 %), sekä metanolin ja etyleeniglykolin aiheuttamissa myrkytyksissä, koska se estää niiden normaalin metabolian haitallisiksi aineiksi.
Laadut.
Etanolia myydään useissa laaduissa eri käyttötarkoituksiin alkoholijuomien lisäksi. Etanolia ei voi rikastaa tislaamalla yli atseotroopin 96 til-%, joten sitä vahvemmat seokset on tuotettava joko kuivaamalla esim. sahanpurulla tai lisäämällä atseotrooppiseen seokseen bentseeniä, jolloin atseotrooppi häviää ja tislaaminen onnistuu. Bentseeni on kuitenkin valitettavasti myrkyllistä ja aiheuttaa maksavaurioita.
Etanoli polttoaineena.
Etanolia eli spriitä käytetään polttoaineena eräissä teollisuusprosesseissa sekä myös esimerkiksi retkikeittimissä. Etanolia voidaan käyttää myös moottoriajoneuvojen polttoaineena bensiinin asemasta.
Moottoripolttoaineena.
thumb
Ottomoottorissa on mahdollista käyttää polttoaineena etanolia. Etanolin oktaaniluku ja sitä myötä puristuskestävyys on huomattavasti bensiiniä parempi (väkiviinalla 110, 106), mikä mahdollistaa puristussuhteen nostamisen kertoimeen 12. Korkea puristussuhde parantaa moottorin hyötysuhdetta. Lisäksi polttoaineen sisältämän hapen ansiosta moottorin tehon tuotto kasvaa bensiiniin verrattuna. Etanolin lämpöarvo on kuitenkin huomattavasti bensiiniä alhaisempi (etanolin 26,8 MJ/kg, moottoribensiinin 43,0 MJ/kg), minkä vuoksi litramääräinen kulutus kasvaisi lähes puolella, ellei moottorin hyötysuhde paranisi. Sensijaan E95:n lämpöarvo on 42,19 MJ/kg ja gasoholin eli E10:n lämpöarvo puolestaan 41,38 MJ/kg. Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen arvion mukaan litrakulutus kasvaa 25–40 % etanolipitoisuudesta riippuen, kun on kyse E85, jossa 50-85 % etanolia.
Teknisesti etanolia on mahdollista lisätä joko bensiinin joukkoon tai käyttää sellaisenaan. Moottoriin tehtävät muutokset ovat vähäisiä, mutta etanolin vaatiman korkeamman höyrystymislämmön ja alhaisemman höyrynpaineen vuoksi moottorin käynnistäminen kylmänä vaikeutuu merkittävästi. Talvilaadun etanolipolttoaineeseen onkin siksi usein lisätty helposti haihtuvia ja palavia yhdisteitä, kuten eetteriä tai pentaania. Etanolin valmistaminen käymisprosessin kautta esimerkiksi sokerijuurikkaista on teknisesti varsin helppo toteuttaa, mutta törmää Suomessa lainsäädännöllisiin ongelmiin sekä liikennepolttoaineiden verotuksen että alkoholilainsäädännön osalta. Etanolin valmistaminen liikennepolttoaineeksi ei toisaalta ole myöskään käyttäjän kannalta toistaiseksi taloudellisesti houkutteleva vaihtoehto nykyisillä polttoaineiden hinnoilla ja verokohtelulla Euroopassa, mutta kansantaloudelliset näkökohdat saattavat johtaa sen suosimiseen. Unohtaa ei kuitenkaan pidä synteesikaasusta katalyytin avulla tuotettua etanolia, jonka tuotannon edullisuus on kiistatonta.
Etanolin vaihtoehto polttoaineena on metanoli helpomman ja halvemman valmistuksen ansiosta. Metanolin haittapuolena on suuri myrkyllisyys; jo vähäinen määrä metanolia voi olla kuolettava.


Suolahappo.
Suolahappo (vetykloridihappo, kloorivetyhappo) on vahva happo, joka on vetykloridin (HCl) vesiliuos. Se on voimakkaasti syövyttävää ja sitä löytyy luonnostaan mahanesteestä.
Vetykloridi on pistävänhajuinen kaasu (kiehumispiste –85 °C), joka liukenee runsaasti veteen (725 g/l, 20 °C). Muita synonyymejä ovat vetykloridihappo ja kloorivetyhappo.
Vetykloridia voidaan valmistaa laboratoriossa muun muassa ruokasuolasta (NaCl) ja väkevästä rikkihaposta (H2SO4). Kun vetykloridimolekyyli joutuu veteen (H2O), se jakaantuu ioneiksi. Se hajoaa vetyioniksi H+ ja kloridi-ioniksi Cl-. Vetyioni liittyy vesimolekyyliin jolloin muodostuu oksoniumioni H3O+.
Suolahapon suolat ovat nimeltään "klorideja". Esimerkiksi ruokasuola NaCl, natriumkloridi, on suolahapon natriumsuola. Natriumkloridia käytetään teolliseen suolahapon valmistukseen.


Etikkahappo.
Etikkahappo ("metaanikarboksyylihappo") eli etaanihappo on karboksyylihappo, jossa on yksi karboksyyliryhmä. Se on kirkasta, pistävän hajuista, syövyttävää veteen sekoittuvaa nestettä. Etikkahapon rakennekaava on CH3COOH ja kemiallinen kaava C2H4O2. Etikkahappo on heikko monoproottinen happo, joka pKa-arvo vesiluoksessa on 4,75. Sen konjugaattiemäs on asetaatti-ioni (CH3COO−). Kotitaloudessa käytettävä etikka on etikka­hapon laimea liuos.. Vedetöntä tai yli 80-massaprosenttista etikkahappoliuosta sanotaan jääetikaksi. Vedetön etikkahappo kiteytyy jo 16,7 °C:ssa eli vain vähän alle huoneenlämpötilan. Etikkahapon moolimassa on 60,1 g/mol, sulamispiste 16,7 °C, kiehumispiste 118 °C, tiheys (20 °C:ssa) 1,05 g/cm3 (vesi = 1,0 g/cm3), leimahduspiste 39 °C c.c., itsesyttymislämpötila 427 °C ja CAS-numero 64–19–7. Etikkahapon suoloja ja estereitä nimitetään asetaateiksi.
Etikkahappo on tärkeimpiä kemianteollisuuden raaka-aineita. Sitä käytetään muun muassa elintarvikkeiden lisäaineena (E260), monien lääkeaineiden (kuten aspiriinin), hajuaineiden, painovärien, muovien, selluloosa-asetaatin, pehmitinaineiden ja asetaattikuitujen valmistukseen. Suomessa etikkahappoa käytetään muun muassa seuraavien kemikaalien valmistukseen: karboksimetyyliselluloosa (CMC), peretikkahappo (C2H4O3) ja kloorietikkahappo (C2H3ClO2).
Etikkahappoa valmistetaan hapettamalla etanolia. Tämän reaktion saavat aikaan etikkahappobakteerit, ja sen reaktioyhtälö on
CH3CH2OH + O2 → CH3COOH + H2O.
Nykyisin etikkahappoa valmistetaan myös hiilivetyjä, esimerkiksi butaania hapettamalla, sekä kalsiumkarbidista. Puun kuivatislaustuote sisältää etikkahappoa noin 50 %.


Konstantinopoli.
Konstantinopoli () oli Itä-Rooman eli Bysantin valtakunnan pääkaupunki vuosina 330–1453. Samalla paikalla sijaitsi vuonna 667 eaa. perustettu kreikkalainen siirtokuntakaupunki Byzantion (). Nykyään kaupunki tunnetaan nimellä Istanbul. Islantilaisissa saagoissa kaupunki tunnetaan nimellä Miklagardr eli nykyruotsalaistetussa muodossa Miklagård. Venäläiset ja bulgaarit kutsuivat sitä nimellä Tsargrad (Царьград) tai Tsarigrad (Цариград), "Keisarin kaupunki".
Konstantinopoli oli Euroopan tärkein uskonnollinen ja kulttuurillinen keskus. Renessanssin aikana alettiin Rooman valtakuntaa kutsua nimeltä Bysantti siitä hetkestä, kun valtakunnan läntinen puoli romahti. Bysantin (kaupungin ja valtakunnan) asukkaat kutsuivat itseään roomalaisiksi aina Konstantinopolin menetykseen saakka. Nykyisinkin Istanbulin kreikkalaisvähemmistö kutsuu itseään 'roomalaisiksi' (turkiksi 'Rum').
Vuosina 1204–1261 kaupunki oli katolisten ristiretkeläisten vallassa ja se oli latinalaisen keisarikunnan pääkaupunki. Tänä aikana Bysantin keisari piti pääkaupunkinaan Nikaiaa.
Turkkilaiset valtasivat Konstantinopolin vuonna 1453 ja tekivät siitä pääkaupunkinsa.
Byzantion (667 eaa. – 330 jaa.).
Vuonna 667 eaa. megaralaiset siirtolaiset perustivat kaupungin Bosporinsalmen länsirannalle. He antoivat kaupungille nimen "Byzantion" johtajansa Byzasin mukaan. Kaupunki sijaitsi strategisesti tärkeällä paikalla, josta käsin voitiin hallita Mustanmeren ja Aigeianmeren välistä liikennettä. Lisäksi kaupungilla oli hyvä satamapaikka Kultaisessa sarvessa.
Kaupunki joutui persialaissotien jälkeen osaksi Ateenan hallitsemaa Deloksen meriliittoa. Peloponnesolaissodan aikana se riistäytyi Ateenan vallasta. Vuonna 410 eaa. ateenalaiset valtasivat kaupungin, mutta kaupunki säilytti itsenäisyytensä Ateenan hävittyä sodan Spartaa vastaan.
341 eaa. Makedonian kuningas Filippos II yritti vallata Bysantin osana suurempaa hankettaan vallata Aigeianmeren pohjoisrannikon kreikkalaiskaupungit. Ateenalaiset pelkäsivät Filippoksen pysäyttävän heille elintärkeät viljakuljetukset Mustaltamereltä ja julistivat tämän takia sodan Filipposta vastaan. Filippoksen oli luovuttava aikeistaan.
Hellenistisen ajan lopulla Bysantti joutui osaksi Rooman valtakunnan valtapiiriä. Kaupunki asettui Pescennius Nigerin puolelle sisällisodassa Septimius Severusta vastaan. Severuksen piirityksen yhteydessä vuonna 196 suuri osa kaupungista tuhoutui. Severus antoi laajentaa kaupunkia ja rakennutti sen ympärille uudet muurit.
Konstantinuksen Uusi Rooma.
Rooman keisari Konstantinus Suuri valitsi 320-luvulla jaa. Byzantionin uuden pääkaupunkinsa paikaksi. Rooma ei enää sopinut valtakunnan pääkaupungiksi, koska se sijaitsi liian kaukana valtakunnan tiheään asutuista itäosista, missä keisaria eniten tarvittiin. Byzantionista käsin keisari olisi lähellä levottomia Tonavan ja itärajan (Syyrian) alueita sekä valtakunnan vilja-aittaa, Egyptiä. Konstantinus kiinnitti myös huomiota kaupungin edulliseen sijaintiin Bosporinsalmen rannalla kolmiomaisen niemen kärjessä. Kaupunkia ympäröi kahdelta puolelta meri ja maapuolelta muurit. Lisäksi alueella sijaitsi yhteensä seitsemän kukkulantapaista, aivan kuin alkuperäisessä Roomassakin.
Konstantinus laajensi kaupunkia, jakoi sen 14 alueeseen, rakennutti uudet muurit sekä useita julkisia rakennuksia ja teki siitä uuden pääkaupunkinsa 11. toukokuuta 330 jaa. Legendan mukaan hän oli nähnyt kaupungin sijainnin unessa, mutta todellisuudessa hän epäröi pitkään eri vaihtoehtojen välillä (hän oli jo aloittanut rakennustyöt myös Helelspontoksen rannalla, lähellä Troijaa). Konstantinus halusi tehdä kaupungista Uuden Rooman (kreikaksi "Nea Roma"), joksi hän sen virallisesti nimesi Byzantion-nimen sijasta. Kuitenkin jo 330-luvulla kaupunkia alettiin kutsua Konstantinuksen mukaan Konstantinopoliksi ("Konstantinuksen kaupunki"), ja nimitys vakiintui vähitellen. Valtakunnan hajottua kahtia siitä itseoikeutetusti tuli Itä-Rooman pääkaupunki. Konstantinus perusti kaupunkiin myös senaatin ja aloitti samanlaisen ruuanjakelun kun Roomassakin. Väitetään, että kaupungissa jaettiin päivässä 80 000 annosta ruokaa.
Rakennukset.
Konstantinus antoi tuhota kaikki entisen Byzantionin pakanalliset temppelit ja rakennutti uuden kirkon Hagia Sofian. Kirkko tuhoutui kuitenkin pariinkin otteeseen, ja nykyinen kirkko on Justinianus I:n rakennuttama. Konstantinus antoi myös rakennuttaa useita muita kirkkoja kuten Hagia Irenen ja Pyhien Apostolien kirkon.
Kaupungin keskelle rakennettiin Augusteum-aukio, jonka pohjoispuolella Hagia Sofia sijaitsi. Senaatin uusi kokoontumispaikka eli Curia sijaitsi basilikassa sen itäpuolella. Aukion eteläpuolelle rakennettiin keisarillinen palatsi. Aivan palatsin lähellä sijaitsi Konstantinopolin hippodromi, jonne mahtui noin 80 000 katsojaa. Hippodromia koristivat muun muassa neljä pronssihevosta, jotka myöhemmin ryöstettiin ristiretkien aikana Venetsiaan. Aukion länsilaidalla sijaitsi "Milion", monumentti, josta kaikki valtakunnan etäisyydet laskettiin.
Augusteumilta ulos kaupungista johti suuri tie Mese, joka ohitti muun muassa Konstantinuksen foorumin. Augusteumista Meseä pitkin matkaa Theodosiuksen muureille oli seitsemän roomalaista mailia.
Konstantinuksen jälkeen.
Keisari Valens rakennutti Hebdomon-palatsin Propontiksen (Marmarameren) rannalle, lähelle Kultaista porttia. Kaikki keisarit Zenoniin asti kruunattiin keisareiksi juuri Hebdomonissa. Theodosius I rakennutti Johannes Kastajan kirkon, jonne pyhimyksen kallo myös siirrettiin. Sen jälkeen, kun Länsi-Rooma tuhoutui 400-luvulla, Konstantinopolista tuli valtakunnan kiistaton pääpaikka.
Theodosius I:n toimesta kaupungissa pidettiin toinen ekumeeninen kirkolliskokous vuonna 381.
Theodosiuksen muurit.
Theodosius II:n aikana vuosina 413–414 rakennettiin uudet, entisiä laajemmat, noin 20 metriä korkeat muurit kaupungin ympärille. Muurien rakennuttajana toimi eräs Anthemius, joka oli valtakunnan itäosan prefekti. Ensimmäiset muurit merelle päin rakennettiin vuonna 439. Theodosiuksen muurit romahtivat maanjäristyksen yhteydessä vuonna 447. Muurit saatiin korjattua pikavauhtia, juuri ennen kun Attila oli hyökkäämässä kaupunkia vastaan. Keisari Leo I antoi vahvistaa muurien pohjoisosaa, koska se oli verrattaen heikompi. Maalle päin suuntautuvissa muureissa oli massiivisia neli- ja kuusikulmaisia torneja. Muurin eteläisimmässä kärjessä Marmaranmeren rannalla sijaitsi niin sanottu Marmaratorni. Muureissa oli kymmenen porttia, joista tärkeimmät olivat
Vanhan kaupunkialueen länsirajalla Marmaranmeren rannalta Kultaisen sarven rannalle ulottuva muuri on suurimmaksi osaksi yhä pystyssä, joskin rappeutunut. Sitä vastoin kaupunkia rantoja pitkin kiertäneet muurit on kauan sitten purettu.
Justinianus I.
Hagia Irene. Kuva vuodelta 1912.
Hippodromissa järjestetyt ajot olivat jo Roomassa olleet suosittuja. Konstantinopolissa hippodromista tuli ajan myötä myös tärkeä poliittinen areena. Hippodromissa kansalaiset kunnioittivat uutta keisaria, mutta he saattoivat myös avoimesti kritisoida hallitsijaansa tai kovaäänisesti vaatia jonkun erityisen virkamiehen eroa. Justinianuksen aikana hippodromissa toimivat kaksi joukkuetta, "vihreät" ja "siniset". Vuonna 532 hippodromissa alkaneet mellakat johtivat vallankaappausyritykseen, niin sanottuun Nika-kapinaan. Kapinassa sanotaan kuolleen jopa 30 000 ihmistä.
Mellakoitsijoiden aloittamat tulipalot tuhosivat Hagia Sofian kirkon. Justinianus määräsi arkkitehti Isidoros Miletoslaisen ja matemaatikko Anthemios Tralleslaisen suunnittelemaan vanhan tuhoutuneen basilikan tilalle uuden ja mahtavamman kirkon. Uusi Hagia Sofia vihittiin käyttöön 26. joulukuuta 537. Siitä tuli pian Konstantinopolin ja koko Bysantin valtakunnan tärkein kirkko.
Hagia Sofialla oli edeltäjä, joka on sittemmin hajonnut, Pyhän Polyeuktoksen kirkko. Sen rakennutti prinsessa Anicia Juliana, ja se valmistui vuonna 527 tai 528. Pyhän marttyyri Polyeuktoksen kirkossa on ollut keskuskupoli, jollainen rakennettiin sittemmin Hagia Sofiaan. Lisäksi kirkon sisätiloja kiersi marmoriin koverrettu runo, joka oli kirjoitettu heksametrillä. Kirkko oli koristeltu ylenpalttisesti. Joitakin fragmentteja siitä on löytynyt, ja ne ovat lähinnä Istanbulin arkeologisessa museossa, Venetsiassa ja Barcelonassa.
Justinianus antoi myös rakentaa uudelleen Pyhien Apostolien kirkon, jota käytettiin keisarien hautauspaikkana aina 1000-luvulle asti. Kirkko hävitettiin lopulta turkkilaisten valloituksen jälkeen. Justinianus kutsui myös koolle viidennen ekumeenisen kirkolliskokouksen, joka pidettiin Konstantinopolissa vuonna 553.
Justinianuksen hallitusajalla, vuonna 542, kaupunkiin saapui paiseruttoepidemia, joka käänsi kaupungin väkiluvun laskuun. Konstantinopolissa tauti levisi nopeasti kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Keisarikin sairastui, mutta toipui. Prokopioksen mukaan tauti tappoi Konstantinopolissa pahimpina päivinä jopa 10 000 ihmistä; kaiken kaikkiaan Konstantinopolissa kuoli 200 000–300 000 ihmistä, jopa 2/5 kaupungin asukasluvusta. Kaiken lisäksi tauti jäi alueelle endeemiseksi, ja seuraavan parinsadan vuoden aikana se puhkesi ajoittain uudelleen. Seurauksena oli työvoimapula, erityisesti sotilaista oli puutetta. Ruttoa on pidetty eräänä tärkeimmistä syistä siihen, ettei Bysantti voinut estää islamin vallan leviämistä suureen osaan alueistaan 600-luvulla.
Herakleios.
Justinianuksen jälkeen Bysantti joutui sotilaallisiin vaikeuksiin. Lännessä valtakuntaa uhkasivat avaarit ja idässä Persia. Keisari Herakleioksen aikana tilanne hellitti ja bysanttilaiset kukistivat vastustajansa. Herakleios hellenisoi koko valtakunnan vaihtamalla kreikan viralliseksi kieleksi entisen latinan sijaan. Herakleioksen kuoleman jälkeen muslimit valtasivat suuren osan Bysantin valtakunnasta, muun muassa Syyrian, Palestiinan ja Egyptin. He piirittivät myös Konstantinopolia vuosien 674 ja 678 välillä, mutta eivät pystyneet valtaamaan kaupunkia. Kalifi Umarin veljen Maslaman johdolla muslimit palasivat piirittämään Konstantinopolia toistamiseen vuonna 717. Tällä kertaa kaupunkia piiritettiin 80 000 sotilaan kanssa maalta käsin ja lähemmäs 2000 laivan avulla mereltä käsin. Kaupungin puolustajat käyttivät hyväkseen kreikkalaista tulta vihollisen laivastoa vastaan. Seuraavana vuonna bulgaarit tulivat bysanttilaisten avuksi, ja muslimien oli pakko lopettaa piiritys ja perääntyä. Konstantinopolin toista piiritystä on verrattu Toursin taisteluun, käännekohtana joka pysäytti muslimien hyökkäyksen Eurooppaan.
Kulta-aika.
Konstantinopolin keskusta ja tärkeimmät rakennukset.
700-luvulla ikonoklasmi riivasi Bysantin valtakuntaa. Keisari Leo III määräsi vuonna 726 tuhottavaksi ikonien ohella myös keisarillisen palatsin sisäänkäynnin yllä sijainneet Jeesusta esittäneet patsaat. Syvästi uskovaiset kansalaiset vastustivat tätä, mutta suuria määriä ikoneja ja muita kuvia tuhottiin. Vuonna 787 ikonoklasmi loppui keisarinna Irenen ansiosta.
Bysanttilainen kulttuuri kukoisti 800–1000-lukujen aikana. Tuolloin Konstantinopoli oli Euroopan, ehkä koko maailman, suurin ja rikkain kaupunki.
Keisari Romanos IV kärsi ratkaisevan tappion selžukkeja vastaan vuonna 1071 Manzikertin taistelussa. Häntä seuranneiden heikkojen keisareiden aikana Bysantti menetti suuren osan alueistaan Vähässä-Aasiassa turkkilaisille. Vuonna 1081 keisariksi nousi Aleksios I Komnenos, joka sai pysäytettyä valtakunnan täydellisen romahtamisen. Aleksioksen aikana Konstantinopolin kautta Pyhälle Maalle matkustivat ensimmäisen ristiretken jäsenet. Manzikertin tappion jälkeen Bysantti oli joutunut entistä enemmän luottamaan ulkomaalaisiin palkkasotilaisiin, muun muassa länsimaalaisiin ritareihin.
Aleksios rakennutti uuden keisarillisen palatsin Blachernai-kaupunginosaan, joka alun perin oli sijainnut Theodosiuksen muurien ulkopuolella. Muureja oli 600-luvulla laajennettu suojaamaan myös tämä osa kaupunkia. Blachernaissa sijaitsi myös Pyhän Marian kirkko, josta tuli kaupungin toiseksi tärkein kirkko Hagia Sofian jälkeen.
Neljäs ristiretki.
Neljännen ristiretken tarkoitus oli alun perin vallata Egypti, mutta Venetsian painostuksesta retken lopulliseksi päämääräksi tuli Konstantinopoli. Alkuperäisenä aikeena oli palauttaa valtaistuimelle syrjäytetty keisari Isaak II Angelos ja tämän poika Aleksios IV Angelos. Aleksios lupasi tästä avusta suuren palkkion ristiretkeläisille. Kun ristiretkeilijät olivat saaneet Isaakin ja Aleksioksen valtaan, huomattiin pian, ettei heillä ollutkaan tarpeeksi varoja maksaa luvattuja summia. Aleksios yritti hankkia varoja sulattamalla vanhoja ikoneja, mikä sai tietysti kaupungin asukkaat raivostumaan. Pian Aleksios oli niin kreikkalaisten kun latinalaistenkin, eli länsimaalaisten, vihaama. Lopulta riita johti suoranaisiin taisteluihin Konstantinopolin sisällä. Yrittessään pakoon venetsialaiset sytyttivät eräitä rakennuksia palamaan. Tuli levisi kuitenkin nopeasti ja tuhosi suuren osa kaupungista. Latinalaiset hyökkäsivät toistamiseen kaupunkia vastaan kun Aleksios Dukas syrjäytti Aleksios III:n. Ristiretkeilijät päättivät nyt vallata kaupungin itselleen. Pitkän ja vaikean taistelun jälkeen he saivat halttuunsa Blakhernain kaupunginosan ja saivat sieltä käsin vallattua koko kaupungin. Ristiretkeilijät ryöstivät Konstantinopolia kolmen päivän ajan. Lukemattomat roomalaiset ja kreikkalaiset taideteokset tuhoutuivat näiden päivien aikana.
Venetsialaiset ja ristiretken johtajat jakoivat kaupungin ja Bysantin valtakunnan keskenään. Ristiretken jäsenet perustivat oman, niin sanotun latinalaisen keisarikunnan, josta ei tullut pitkäikäistä. Maanpakoon lähteneet bysanttilaiset perustivat oman Nikaian keisarikunnan, joka valtasi takaisin kaupungin vuonna 1261.
Konstantinopolin piiritys ja valtaus.
Konstantinopolin piiritys alkoi 2. huhtikuuta 1453 ja loppui kaupungin valtaukseen 29. toukokuuta. Tästä hetkestä lähtien Bysantin valtakunta lakkasi olemasta. Osmanien sulttaani Mehmed II siirsi Osmanien valtakunnan pääkaupungin vallattuun kaupunkiin ja teki Hagia Sofiasta moskeijan.
Turkkilaisvalloituksen jälkeen kaupunki sai uuden nimen Istanbul, jota turkkilaiset ovat käyttäneet siitä lähtien. Kaupungissa asuvan kreikkalaisväestön keskuudessa samoin kuin kaikkialla länsimaissa se kuitenkin tunnettiin yhä paremmin Konstantinopolin nimellä siihen saakka, kunnes Kemal Atatürk vuonna 1930 päätti, että kaupungista on myös kansainvälisissä yhteyksissä käytettävä turkkilaista nimeä Istanbul.
Väestö.
Konstantinopolin asukasmäärää eri aikoina ei tiedetä tarkasti. Arvioiden mukaan kaupungissa oli 400-luvulla noin 300 000 asukasta, 500-luvun alussa lähemmäs puoli miljoonaa. 540-luvulla rutto ja 600–700-lukujen arabien piiritykset kuitenkin käänsivät asukasluvun laskuun. 800- ja 900-lukujen nousukauden aikana kaupungin asukasluku lähti taas kasvuun. Arvioiden mukaan asukkaita oli tuolloin 500 000–800 000. Suuren asukasmäärän ruokkimiseen tarvittiin paljon muualta tuotua viljaa. Aluksi vilja tuotiin pääasiassa Egyptistä, mutta Egyptin muslimivalloituksen jälkeen (vuonna 639 jaa.) vilja piti tuoda muualta.
Kaupungin vesihuollosta huolehti keisari Valensin 300-luvun lopulla rakennuttama Valensin akvedukti, joka on yhä edelleen olemassa ja jota käytettiin vielä pitkälle 1900-luvulle asti. Se kuljetti vettä noin 100 km:n päässä sijaitsevilta vuoristolähteiltä kaupunkiin.


Persia.
Akemenidien hallitsema Persian valtakunta laajimmillaan noin 490 eaa.
Persia on Lähi-idän alueella sijainnut historiallinen valtio, jonka nimi on nykyään Iran. Persialaiset löivät heitä hallinneet assyrialaiset vuonna 612 eaa. Akemenidien suku hallitsi Persiaa vuoteen 330 eaa., jolloin Aleksanteri Suuri kukisti kuningas ja poltti silloisen pääkaupungin Persepoliin. Persia kävi monia sotia Roomaa ja Bysanttia vastaan. Vuonna 628 Persia oli romahtanut pitkän Bysanttia vastaan käydyn sodan jälkeen, ja arabit pystyivät valloittamaan sen vuonna 639.
21. maaliskuuta 1935 Persia vaihtoi virallisesti nimensä Iraniksi.
Muinainen Persia.
Muinoin Etelä-Persiassa lähellä Etelä-Babyloniaa oli Elam-niminen valtio. Mesopotamian kauppatiet veivät Iranin sisäosiin, joissa oli monia paikallisia valtioita. Persian imperiumilla tarkoitetaan yleensä Akemenidien dynastiaa 648–330 eaa. Akemenidit nousivat kapinaan Meediaa vastaan, ja vuosisatojen kuluttua Aleksanteri Suuri valtasi Persian. Kyyros Suuri loi Persian muinaisen suurvallan yhdistäen alueen 559 eaa. Persia laajeni Turkkiin ja Keski-Aasiaan. Kyyros Suuri valloitti Uus-Babylonian 539 eaa.
Kyyroksen seuraaja Kambyses II valtasi Egyptin, ja aikana muinainen akemenidien Persia oli laajimmillaan. Valtakuntaan kuuluivat myös Vähän-Aasian länsirannikolla sijainneet kreikkalaiset kaupungit kuten Miletos. Kun ne vuonna 499 eaa. nousivat kapinaan, alkoivat persialaissodat, joiden aikana Persia yritti valloittaa Kreikankin. Kreikkalaiset pysäyttivät Dareioksen alaisten persialaisten etenemisen Marathonin taistelussa. Dareioksen poika Kserkses I koetti myös vallata Kreikan, mutta kreikkalaiset löivät persialaiset Plataian taisteluissa.
Muinainen Persia oli ensimmäinen todellinen supervalta, joka yhdisti toisiinsa valtavan alueen. Persian alueita hallitsivat satraapit. Persia kukistui, kun makedonialainen valloittaja Aleksanteri Suuri kukisti Persian 334–330 eaa. Aleksanteri Suuren kuoltua Persia jäi Seleukokselle, ja maata hallitsivat kreikkalaiset (hellenistiset) seleukidit.


Konstantinos III.
Konstantinos III (612–641) oli Bysantin keisari 11. helmikuuta – 25. toukokuuta vuonna 641.
Konstantinos III hallitsi velipuolensa Heraklonasin kanssa heidän isänsä Herakleioksen kuoltua. Konstantinos oli sairaalloinen ja kuoli hallittuaan vain kolme kuukautta. Pian Konstantinos III:n kuoltua hänen kannattajansa nousivat kapinaan ja hänen nuori poikansa Konstans II kruunattiin keisariksi ja Heraklonas karkotettiin.


Heraklonas.
Heraklonas (626–641) oli Bysantin keisari 11. helmikuuta – syyskuu vuonna 641.
Heraklonas hallitsi velipuolensa Konstantinos III:n kanssa heidän isänsä Herakleioksen kuoltua. Konstantinos III:n kuoltua toukokuussa 641 todellinen valta oli Heraklonasin äidillä Martinalla.
Pian Konstantinos III:n kuoltua hänen kannattajansa nousivat kapinaan ja hänen nuori poikansa Konstans II kruunattiin keisariksi. Syyskuussa Heraklonas ja Martina karkotettiin. Persialaisen mallin mukaan Martinan kieli ja Heraklonasin nenä leikattiin pois.


Konstans II.
Konstans II, Herakleios Pogonatus (630–668), oli poika ja Bysantin keisari vuosina 641–668. Konstans sai lisänimeä Pogonatus, "parrakas", koska hänellä oli vanhempana pitkä ja tuuhea parta.
Konstans II:sta tuli keisari, kun hänen 15-vuotias setänsä Heraklonas syrjäytettiin vallasta vuonna 641. Konstans oli tuolloin vasta vain yksitoistavuotias. Hän oli ristimänimeltään Herakleios, mutta otti nimekseen kruunajaisten yhteydessä Konstans. Todellinen valta oli sotapäällikkö Valentinoksella, joka pakotti nuoren keisarin menemään naimisiin tyttärensä Faustan kanssa. Valentionos yritti julistaa itsensä keisariksi vuonna 644, mutta vihainen väkijoukko tappoi hänet.
Keisari Heraklonasin alulle panema sopimus arabien kanssa pantiin käytäntöön heti Konstansin noustua valtaistuimelle. Bysantin joukot jättivät Aleksandrian 12. syyskuuta 642 ja arabit valloittivat kenraali Amrin johdolla Pohjois-Afrikan rannikkoa Tripoliin asti. Kun kalifi Omar I kuoli vuonna 644, tuli Bysantille hyvä tilaisuus vastaiskuun. Vahva laivasto lähetettiin Egyptiin kenraali Manuelin johdolla ja se saikin vallattua takaisin Aleksandrian vuonna 645. Vuonna 646 Amr kuitenkin löi Manuelin joukot.
Kun arabit olivat varmistaneet valloittamansa Syyrian ja Mesopotamian, he hyökkäsivät Armeniaan ja Vähään-Aasiaan vuonna 642 ja Kappadokiaan vuonna 647. Kenraali Muawijan johdolla arabit rakensivat ensimmäisen laivastonsa, jolla he vuonna 649 valloittivat Kyproksen. Bysantti neuvotteleman kolmen vuoden aselevon jälkeen Muawijan valloitti vielä Rodoksen ja Kosin. Oli selvää, että arabien seuraavana kohteena oli Konstantinopoli. Konstans otti nyt itse Bysantin laivaston johdettavakseen ja kohtasi arabien laivaston vuonna 655. Arabien voitto oli täydellinen ja keisari pääsi vain täpärästi pakenemaan. Vuonna 656 Uthman ibn Affan murhattiin ja Muawijan julistautui kalifiksi Syyriassa. Sisällissodan uhatessa Muawijan solmi rauhansopimuksen Bysantin kanssa vuonna 659.
Idän uhan hellitäessä Konstans pystyi vuonna 658 johtamaan retkikuntaa slaaveja vastaan Balkanilla. Suuria joukkoja slaaveja pakkosiirrettiin Vähään-Aasiaan. Vuonna 653 Konstans lähetti armeijan syrjäyttämään paavi.
Varmistaakseen keisarinvallan perillisilleen Konstans tapatti veljensä Theodosiuksen ja teki pojastaan Konstantinoksesta keisarin. Sama kunnia annettiin nuoremmille pojille Herakleiokselle ja Tiberiukselle vuonna 659. Vuonna 663 Konstans aloitti kampanjan langobardeja vastaan Italiassa. Aluksi kaikki meni hyvin, mutta talven tultua armeijan oli vetäydyttävä Napoliin. Täältä keisari matkasi Roomaan, jossa uusi paavi Vitalianus vastaanotti hänet. Hän jatkoi matkaansa pian Sisiliaan, jonka puolustusta oli kohennettava arabien hyökkäyksiä vastaan. Konstansin toiminnasta Sisiliassa ei tiedetä paljon, mutta kesällä 668 hänet murhattiin Syrakusassa, kun hän oli kylpemässä. Konstansin kuoltua hänen pojastaan Konstantinista tuli keisari.


Psykoakustiikka.
Psykoakustiikka tutkii kuuloa psykofyysisillä kokeilla. Psykoakustiikassa tutkitaan äänen aiheuttamaa vastetta kuulossa epäsuorasti havainnoimalla eikä suorilla fysiologisilla mittauksilla. Psykoakustiikan avulla on löydetty monia lainalaisuuksia ja koneistoja, joilla kuulo toimii, mutta se ei selvitä kovin matalalla tasolla kuulon toimintaa. Kuulo on kuitenkin niin monimutkainen asia, että psykoakustiikan avulla saadaan tärkeitä tuloksia, joita voidaan soveltaa monilla eri aloilla (esimerkiksi äänenpakkaus) – fysiologisella tasolla vastaavanlaajuisten tulosten saaminen ei ole vielä mahdollista, koska aivojen toimintaa ei tunneta riittävän hyvin. Fysiologinen tutkimus kuitenkin täydentää ja varmentaa tiettyjä havaintoja psykoakustiikassa.
Psykoakustisia käsitteitä ovat muun muassa peittoilmiö, äänekkyys, äänenkorkeus, aistittu dissonanssi ja äänenväri.


Peittoilmiö.
Peittoilmiöllä tarkoitetaan äänen peittymistä jonkun toisen äänen alle. Tätä tapahtuu sekä taajuusalueessa (äänenkorkeudeltaan läheinen ääni peittyy helposti viereisen, vähänkin voimakkaamman äänen alle) että aika-alueessa (esipeitto ja jälkipeitto).
Ihmisen korvassa ääniä käsitellään taajuusalueittain summaten (kriittinen kaista). Lähellä toisiaan taajuusalueessa olevat äänekset (eli sinivärähtelyt) ärsyttävät lähes samoja aistinsoluja, jolloin voimakkaampi äänes kumoaa helposti heikomman ääneksen. Taajuusalueen peittoilmiö tapahtuu siten jo varhaisessa vaiheessa kuuloa.
Aika-alueen peittoilmiöt tapahtuvat suurelta osin syvemmällä aivoissa. Esipeitossa myöhemmin tulevat, mutta voimakkaammat signaalit saavat aikaisemman tiedon käsittelyn keskeytymään, jolloin aikaisempaa signaalia ei tietoisesti havaita. Jälkipeitto, jossa myöhemmin tulevat (heikommat) signaalit peittyvät, kestää huomattavasti pidempään kuin esipeitto.
Peittokuulokynnys ja erilaiset peittoäänet.
Kun siniäänisignaalin peittoäänenä käytetään siniääntä, äänien välinen huojunta aiheuttaa alemman peittokuulokynnyksen kuin jos peittoäänenä käytetään laajakaistaista kohinaa. Laajakaistainen kohina kuitenkin toimii peittävästi vain signaalin kriittisen kaistan taajuusalueella. Peittokuulokynnys kertoo, kuinka voimakas signaali on, jotta se juuri ja juuri havaitaan peittoäänen aikana.
Kriittinen kaista.
Kun signaalia peitetään peittoäänellä, peittoilmiön voimakkuus riippuu peittoäänen ja signaalin voimakkuuden lisäksi peittoäänen kaistaleveydestä. Useassa tutkimuksessa on todettu, että peittoäänen, joka on keskitetty signaalin taajuuteen, kaistaleveyden lisääminen nostaa signaalin kuulokynnystä. Kaistaleveyttä lisättäessä vastaan tulee kuitenkin piste, jonka jälkeen kaistaleveyden lisääminen ei enää vaikuta merkittävästi signaalin kuulokynnykseen.
Tämä johtuu taajuuserottelusta. Korva mukautuu kuultavan äänen mukaan ja erottelee kompleksista äänistä eri taajuusalueita (auditory filter). Taajuusalueet ovat keskittyneet voimakkaimpien ääneksien ympärille ja yksittäisen signaalin tapauksessa signaalin taajuuden ympärille. Kriittinen kaistaleveys kuvaa näiden taajuusalueiden leveyttä. Kun peittoäänen kaistaleveys ylittää kriittisen kaistaleveyden eli yhden taajuusalueen leveyden, peittoäänen kaistaleveyden lisääminen ei vaikuta signaalin kuulokynnykseen koska korva tulkitsee kriittisen kaistaleveyden ylittävän osan eri taajuusalueella.
Kriittinen kaista on oleellinen suure myös useamman kuin yhden äänen erottelussa; jos kaksi ääntä on taajuudeltaan niin lähellä toisiaan, että ne osuvat samalle taajuuskaistalle (äänten välinen taajuusero on vähemmän kuin kriittinen kaistaleveys), kaksi ääntä kuullaan yhtenä. Tässä tapauksessa kahden äänen vaikutus havaitaan karheutena tai huojuntana. Kun äänet ovat riittävän kaukana toisistaan (taajuusero ylittää kriittisen kaistan), ne kuullaan yksittäisinä ääninä.
Kriittinen kaistaleveys ei ole vakio vaan on riippuvainen esimerkiksi signaalin taajuudesta.
Peittoilmiön ja dissonanssin havaitsemisen kriittiset kaistat ovat pitkälti samankaltaisia.
Esipeitto ja jälkipeitto.
Peittoilmiötä tapahtuu myös aika-alueessa. Kun peittoääni edeltää signaalia, kyseessä on esipeitto ja kun signaali edeltää peittoääntä kyseessä jälkipeitto. Esipeiton ja jälkipeiton toimintaa ei tunneta kovin hyvin. Esipeiton arvellaan johtuvan lyhyestä kuulokynnyksen nousemisesta minkä peittoääni aiheuttaa. Vastaavaa tapahtuu kaikissa sensorisissa toiminnoissa, esimerkiksi kirkkaan valon näkeminen heikentää hetkellisesti näköä.
Jälkipeiton arvellaan johtuvan hetkellisestä signaalin ja peittoäänen sekoittumisesta havainnossamme.
Cocktail party-efekti.
Cocktail party-efekti on peittoilmiön erikoistapaus, joka tarkoittaa kykyä erottaa yksi ääni ja keskittyä siihen muiden äänien joukosta. Ilmiö on saanut nimensä esimerkistä, jossa henkilö pystyy keskittymään keskustelukumppaninsa puheeseen juhlien puheensorinassa. Cocktail party-efekti on monisäikeinen käsite, eikä sitä tunneta hyvin, mutta keskittymisen lisäksi sillä on tekemistä ääniaaltojen vaiheiden kanssa: jos puhuja, jota kuuntelemme on suoraan edessä ja turhaa ääntä tulee sivuilta, puhujan ääni saavuttaa molemmat korvat yhtäaikaa ja muut äänet eivät.


NMT.
NMT (, myöhemmin "Nordisk Mobiltelefon") oli yhteispohjoismainen radiopuhelinverkko.
Sen kehitys aloitettiin 1970-luvulla. 450 MHz:n taajuusalueella toimiva NMT-450 otettiin ensimmäisenä kaupalliseen käyttöön Saudi-Arabiassa 1. syyskuuta vuonna 1981, kuukautta aikaisemmin kuin ensimmäinen verkko Pohjoismaissa. Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa NMT-toiminta käynnistettiin 1981 ja seuraavana vuonna myös Suomessa. NMT-450 -verkon kapasiteetin alkaessa loppua kaupunkialueilla, otettiin 1987 käyttöön kapasiteetiltaan suurempi 900 MHz:n taajuusalueella toimiva NMT-900 -verkko.
Myöhemmin NMT sai tehdä tilaa uudempien digitaalisten matkapuhelinjärjestelmien, lähinnä GSM:n tieltä, ja lopulta Suomessa NMT-verkko suljettiin vuoden 2002 lopussa. Samoihin aikoihin suljettiin NMT-450 taajuusallokaation reunalla samalle NMT-tekniikalle perustuneet yksityisten puhelinyhtiöiden alueelliset AutoNet-verkot.
Tekniikka.
Näistä tukiasema huolehtii lähinnä oman solunsa/alueensa yhteyksien laadusta ja ylläpidosta. NMT-keskus puolestaan huolehtii periaatteessa lähes kaikista muista NMT-verkon hallintaan liittyvistä asioista, kuten verkon hallinnasta, tukiasemien ohjauksesta, puhelinyhteyksien hallinnasta, laskutuksesta ja yhteyksistä kiinteään puhelinverkkoon.
Verkko.
NMT oli maailman ensimmäinen täysautomaattinen matkapuhelinverkko. Se tarjosi myös ensimmäisenä matkapuhelinverkkona mahdollisuuden verkkovierailuun, eli se mahdollisti esimerkiksi suomalaisen puhelimen ja liittymän käytön Ruotsissa.
Alkuperäisessä NMT-standardissa ei ollut mahdollisuutta puheen salaukseen. Tämän takia NMT-puheluita oli mahdollista kuunnella sopivasti viritetyllä FM-skanneriradiolla. Myöhemmin NMT-spesifikaatioon lisättiin mahdollisuus kaksikaistaiseen kantataajuuskääntöön perustuvaan salaukseen. Vaikka tämä ei ole vahva salaus sanan digitaalisessa mielessä, se estää kuitenkin satunnaisen kuuntelun. Jotta NMT-salausta voisi käyttää, täytyy joko tukiaseman tai molempien käytettävien puhelinten tukea salausta. Jälkimmäisessä tapauksessa salaus täytyy kääntää puhelimista käsin päälle. Suomessa Telen NMT-verkko ei tukenut salausta.
Puhelimet.
Itse NMT-puhelin koostuu radio-osasta, ohjauselektroniikasta ja kontrollisignaaleja välittävästä modeemista. Puhelimet olivat varsinkin NMT-450-verkon alkuaikoina nykymittapuun mukaan erittäin kookkaita ja alkeellisia. NMT-standardi sinänsä ei aseta erityisiä minimivaatimuksia puhelimen koolle: viimeiseksi NMT-450-puhelimeksi jäänyt (Benefonin) Exion on 10 cm pitkä ja painaa akkuineen 109 grammaa. Valmiusaikaa puhelimessa on noin viikko. Tätä edesauttaa se, että alun perin NMT-900-verkkoa varten kehitetyt virransäästöominaisuudet siirrettiin myöhemmin myös NMT-450-verkon puolelle.


Ääni.
Ääni on mekaanista aaltoliikettä tai mainitun aaltoliikkeen kuuloelinten kautta aiheuttama kuuloaistimus aivoissa. Ääniaalto etenee väliaineessa. Väliaine voi olla missä tahansa olomuodossa, kuten nesteenä, kaasuna, kiinteänä tai plasmana. Ääni ei etene tyhjiössä. Kaasuissa ja nesteissä etenee vain pitkittäinen aaltoliike, kiinteissä aineissa esiintyy myös poikittaisia aaltoja. Tieteellistä äänentutkimusta kutsutaan akustiikaksi.
Ääni voidaan havaita kuuloaistimuksena, tuntoaistimuksena tai mittaamalla. Ääntä hyödynnetään viestinnässä puheen muodossa.
Korkeataajuuksisen ultraäänen avulla suoritettavilla mittauksilla voidaan selvittää mm. paksuuksia, etäisyyksiä tai jonkin kohteen sijainti. Ultraääntä käytetään lämmönlähteenä hitsauksessa erityisesti muoveja hitsattaessa. Kaikuluotaimien toiminta perustuu ultraääneen.
Erityisen matalia ääniä kutsutaan infraääniksi.
Ääntä käytetään musiikissa ja laulamisessa taiteellista tai viihteellistä arvoa sisältävien kuuloaistimusten tuottamiseen. Taiteen piirissä ääniä voidaan myös koota äänimaisemiksi tai käyttää erilaisten taideteoksien elementteinä. Ympäristössä esiintyy myös erilaisia ei-toivottuja ääniä, joiden yleisnimitys on melu.
Äänen tuottaminen.
Ääntä voi synnyttää massan, voiman, liikemäärän ja lämmön tuotto kaasuun tai nesteeseen. Kiinteään väliaineeseen ääntä voi synnyttää vain voiman tuotto. Yleisiä äänen syntytapoja ovat mekaaninen värähtely ja virtaukset. Ääntä voi syntyä erilaisten kemiallisten reaktioiden tai fysikaalisten ilmiöiden seurauksena, tai se voi olla ihmisten tai eläinten toiminnan tulosta. Ihminen tuottaa ääntä tarkoituksellisesti äänihuulten avulla. Ääntä tuotetaan myös erilaisten soitinten ja äänentoistolaitteiden avulla, kuten syntetisaattori tai kosketinsoittimet.
Äänen havaitseminen.
Ääni voidaan havaita kuuloaistimuksena, tuntoaistimuksena tai erilaisten mittausten avulla. Äänen havaitsemista tutkitaan psykoakustiikassa. Ihmiset ja useat eläimet havaitsevat ääntä kuulonsa avulla käyttäen korviaan. Mikäli äänen taajuus on alle 20 hertsiä tai yli 20 kilohertsiä ihminen ei sitä kuule. Matalat äänet voidaan myös tuntea värähtelynä mikäli ääni on riittävän voimakas. Ikää myöten ihmisen kuulo heikkenee, kyky havaita korkeita taajuuksia heikkenee iän myötä. Erityisen voimakkaat äänet voivat tuottaa kipua.
Äänen vaimentaminen.
Ääntä voidaan vaimentaa äänenvaimentimella, absorption tai vastakkaisvaiheisten aaltojen avulla. Melun torjuntaan voi käyttää kuulonsuojaimia tai korvatulppia.
Äänen taajuus ja spektri.
Äänen taajuuden yksikkö on hertsi (Hz). Taajuus kertoo ääniaaltojen värähtelyjen lukumäärän sekunnissa. Mitä nopeammin ääniaallot värähtelevät, sitä korkeampana ääni kuullaan. Ihmiskorva on herkimmillään aistimaan ääniä 500–4 000 hertsin välillä. Ihmisen korva erottaa yleensä taajuuksia 20–20 000 Hz, ja ääniä, joiden taajuus on niiden yläpuolella, kutsutaan ultraääniksi. Ääniä, jotka ovat taajuudeltaan niin matalia, että ihmiskorva ei kykene niitä havaitsemaan, kutsutaan infraääniksi. Yleensä infraäänellä tarkoitetaan alle 20 hertsin taajuisia ääniä. — Pianon äänialue on n. 30–5 000 Hz. Äänen taajuuden kaksinkertaisuminen tai puolittuminen merkitsee oktaavin muutosta sävelkorkeudessa.
Yleensä äänen spektri koostuu useista eri ääneksistä, mutta puhtaan siniaallon voidaan katsoa olevan äänes, jolla on vain yksi taajuus ja amplitudi.
Äänen voimakkuus.
Äänen voimakkuutta kuvataan äänenpaineen tai äänenpainetason avulla.
Äänenpainetason yksikkö on desibeli (dB). Normaalikuuloisen ihmisen kuulokynnystaso, eli hiljaisin ääni, jonka hän kuulee, on 0–20 dB:n välillä. Metrin päästä kuunneltuna kuiskaus on noin 30 dB:n ja tavallinen puhe noin 60 dB:n tasolla.
Äänen nopeus.
Äänen etenemisnopeuteen väliaineessa vaikuttavat monet seikat, kuten esimerkiksi väliaineen rakenne, olomuoto ja lämpötila. Äänennopeus 21 °C:n lämpöisessä ilmassa merenpinnan tasalla on 344 m/s ja 20 °C:n lämpöisessä vedessä 1 483 m/s. Kiinteissä aineissa äänennopeus on tyypillisesti välillä 2 000–10 000 m/s.
Äänen tallennus.
Ääntä voidaan tallentaa usealla eri tavalla. Useimmiten käytetään mikrofonia josta tuleva signaali vahvistetaan ja tallennetaan tiettyyn formaattiin esim. mp3 muotoon digitaaliseksi tiedostoksi. Aiemmin käytettiin magnetoituvia nauhoja, kuten C-kasettia.


Järjestysluku (kemia).
Kemiassa ja fysiikassa järjestysluku (Z) on atomin ytimessä olevien protonien lukumäärä. Esimerkiksi hiilen järjestysluku on kuusi (Z = 6), koska hiiliatomin ytimessä on kuusi protonia. Jaksollisessa järjestelmässä alkuaineet on järjestetty kasvavan järjestysluvun mukaisesti.
Historia.
Dmitri Mendelejevin jaksollisessa järjestelmässä oli ongelmana alkuaineiden järjestys. Kun alkuaineet järjestettiin ryhmiin kemiallisen käyttäytymisen perusteella, ne eivät olleet täydellisesti atomimassan mukaisessa suuruusjärjestyksessä. Esimerkiksi telluuri oli jaksollisessa järjestelmässä ennen kevyempää jodia.
Ongelman ratkaisi Henry Gwyn Jeffreys Moseley vuonna 1913. Moseley päätteli eri alkuaineiden röntgenspektrien avulla, että atomissa on perussuure, joka kasvaa tasaisesti siirryttäessä jaksollisen järjestelmän alkuaineesta seuraavaan. Tämä suure on järjestysluku, joka osoittaa alkuaineen paikan jaksollisessa järjestelmässä. Järjestysluku on yhtä suuri kuin atomin ytimen positiivinen varaus. Moseleyn kokeet osoittivat, että alkuaineen kemialliset ominaisuudet määrää järjestysluku eikä atomimassa. Siten voitiin hyväksyä se, että telluuri on jaksollisessa järjestelmässä ennen jodia.


Moolimassa.
Moolimassa ("M", yksikkö g/mol tai kg/mol) on se massa, joka on yhdellä moolilla (formula_1) atomeita tai molekyylejä.
missä "M" on moolimassa, "m" on aineen massa, ja "n" on ainemäärä mooleissa.
Esimerkkejä.
Hiilen (isotooppi 12) moolimassa "M"(12C) on määritelmän mukaisesti 12,000 g/mol, toisin sanoen yksi mooli hiiltä on massaltaan 12,000 g. Systeemin perusosaset voivat olla atomeja, molekyylejä, ioneja, elektroneja tai muita määriteltyjä hiukkasia.
Alkuaineen moolimassa on sama kuin alkuaineen suhteellinen moolimassa. Luonnossa hiili esiintyy pääasiassa isotooppien 12C (98,9 %) ja 13C (1,1 %) seoksena, jolloin suhteelliseksi moolimassaksi saadaan 12,011 g/mol.
Yhdisteen moolimassa saadaan laskemalla yhdisteen kaavassa esiintyvien atomien moolimassat yhteen. Veden moolimassa "M"(H2O) = 2 · "M"(H) + "M"(O) = 2 · 1,008 g/mol + 16,00 g/mol = 18,016 g/mol. Tässä vedyn atomimassa on 1,008 u ja hapen atomimassa on 16,00 u.
Polymeerien moolimassa.
Polymeerimateriaaleille ei voida laskea yhtä yksittäistä moolimassaa, koska polymeerimateriaali sisältää käytännössä aina eripituisia ja täten myös erimassaisia polymeeriketjuja: kysessä on siis eräänlainen seos. Polymeerimateriaaleille onkin olemassa erilaisia keskimääräisiä moolimassoja, kuten painokeskimääräinen moolimassa (Mw), lukukeskimääräinen moolimassa (Mn) ja viskositeettikeskimääräinen moolimassa (Mv). Näistä yleisimmin käytetään Mn:aa ja Mw:aa. Mw:n ja Mn:n osamääränä (Mw/Mn) polymeerille saadaan polydispersiteetti-indeksi (PDI). Sijoittamalla polymeerimateriaalin polymeeriketjujen pituudet massan suhteen graafiseksi esitykseksi saadaan aikaan polymeerin moolimassajakauma.


GPS.
GPS eli Global Positioning System on Yhdysvaltain puolustusministeriön kehittämä ja rahoittama satelliittipaikannusjärjestelmä, viralliselta nimeltään Navstar GPS. Se on nykyään yleisimmin käytetty GNSS-järjestelmä ("Global Navigation Satellite System"). Navstar-GPS:n kehitystyö aloitettiin 1970-luvun puolivälissä ja tarkoituksena oli luoda sekä sotilas- että siviilikäyttöön tarkka, reaaliaikainen ja yksisuuntainen paikannusmenetelmä.
Historia.
Satelliitin radiosignaalin käyttö navigoinnissa syntyi Johns Hopkinsin yliopistossa, kun Sputnik 1:n signaalia mitattiin satelliitin lentäessä Yhdysvaltojen yli lokakuussa 1957. Yhdysvaltain laivaston Polaris-ohjuksin varustettujen ydinsukellusveneiden paikantamista varten kehitettiin 1950-luvun jälkipuolelta alkaen ja 1960-luvun puolivälissä valmiiksi Transit-navigaatiosatelliittijärjestelmä, joka oli Yhdysvaltain laivaston käytössä kunnes GPS korvasi sen 1990-luvulla.
Yhdysvaltain ilmavoimat kehitti Timation- ja laivasto omaa Transitin korvaavaa järjestelmää 1960-luvun lopulta alkaen. Hankkeet yhdistettiin 1970-luvun alkupuolella, jolloin GPS:n kehitys alkoi.
Ensimmäinen navigointikäyttöön tarkoitettu Navstar-satelliitti (Block I) laukaistiin vuonna 1978. Viimeinen ensimmäisen sukupolven Block I -satelliitti laukaistiin lokakuussa 1985. Viimeinen Block I -satelliitti poistettiin käytöstä marraskuussa 1995. Nykyisin käytössä olevat satelliitit ovat toisen sukupolven Block II, Block IIA ja Block IIR -tyyppisiä. 27. huhtikuuta 1995 paikannusjärjestelmä oli täydessä toimintakunnossa (FOC, "Full Operational Capability"). Toimintakuntoiseen järjestelmään kuuluu vähintään 24 satelliittia, joista yhtä aikaa voi olla näkyvissä 12.
Vuonna 2010 piti laukaista GPS 2F-satelliitteja, mutta Boeing on niiden toteutuksessa 3,5 vuotta myöhässä ja on kaksinkertaistanut 8 satelliitin toteutuskustannukset. Lockheed-Martin kehittää GPS III-satelliittiversiota.
Yhdysvallat on 1970-luvulta alkaen panostanut 35 miljardia dollaria GPS-järjestelmään ja sen vuosikustannus on yksi miljardi dollaria.
Toimintaperiaate ja paikannustarkkuus.
Navstar-GPS-järjestelmä koostuu kolmesta segmentistä, jotka ovat avaruus, kontrolliverkko ja käyttäjäosa. Avaruussegmentin muodostavat satelliitit. Satelliitteja on 24 kappaletta noin 20 200 km:n korkeudessa. Jokainen satelliitti kiertää maapallon kaksi kertaa vuorokaudessa. GPS-vastaanotin mittaa aikaa, jonka signaali tulee maahan vastaanottimelle. Kun satelliittien sijainti tunnetaan, eri satelliiteista tulevien signaalien aikaeron avulla kyetään laskemaan vastaanottimen sijainti. Kontrolliverkossa tarkkaillaan satelliittien tilaa, ratoja ja toimintoja. Päävalvontakeskus on Yhdysvalloissa, Colorado Springsissä. Päävalvontakeskuksen lisäksi päiväntasaajan tuntumassa on neljä tarkkailuasemaa. Käyttäjäosan muodostavat miljoonat GPS-vastaanottimet.
GPS-paikannus perustuu siihen, että satelliitit lähettävät atomikellon ajan ja navigaatiosignaalin, jonka GPS-laite vastaanottaa. GPS-laite vastaanottaa signaalia samanaikaisesti useasta satelliitista. Satelliitteja tulee olla vähintään neljä, sillä päätelaitteen kello ei ole tarkka kuten satelliittien atomikellot. Päätelaitteen kellon ja todellisen ajan ero (kellovirhe) täytyy asettaa yhtälöissä tuntemattomaksi, jolloin tarvitaan vähintään neljän yhtälön ryhmä, jotta ratkaisu on yksikäsitteinen. Tämä vaatii havaintoa vähintään neljästä satelliitista.
Päätelaite laskee vastaanottamistaan radiosignaaleista joko pseudoetäisyyttä – käyttämällä satelliittisignaalin päälle moduloituja pseudosatunnaiskoodeja (PRN) – tai kantoaallon vaihetta. Pseudoetäisyyden ratkaisu perustuu olennaisesti signaalin kulkuajan mittaukseen. Paikkaratkaisu pystytään tekemään C/A-koodista (coarse acquisition) eli salaamattomasta koodista. Toisella radiotaajuudella lähetettävä P-koodi eli salattu koodi tuottaa tarkemman paikkaratkaisun. Molempia - koodi ja kantoaalto - voidaan käyttää paikannukseen, jälkimmäistä tosin vain monimutkaisissa geodeettisissa GPS-tarkkuusvastaanottimissa, sillä kantoaaltoa käytettäessä laskentaa ei voi tehdä reaaliajassa.
Simulaatio 24 maata kiertävästä GPS-satelliitista. Paikannus tietyssä pisteessä on mahdollista, kun siitä katsottuna on havaittavissa vähintään neljä satelliittia yhtä aikaisesti.
formula_1
formula_7, formula_8, formula_9 ja formula_6 ovat tuntemattomia muuttujia jotka voidaan ratkaista neljän sopivissa paikoissa olevan satelliitin avulla.
Lauseketta kutsutaan "pseudoetäisyydeksi" koska siinä on tuntemattomia kellovirheitä. Satelliittikello on erittäin tarkka atomikello. Vastaanottimen kello on yleensä halpa kvartsikello, joka on tarkka vain lyhyellä aikavälillä eikä sen aikatietoa voi käyttää navigaatioratkaisussa.
Pseudoetäisyyden ja todellisen etäisyyden käyttäjän ja satelliittien välillä eli käyttäjän paikan virhe riippuu marginaalisesti kellovirheestä, mutta ilmakehä (sekä troposfäärin vesihöyryn tuntematon jakauma että ionosfäärin elektronien määrä, joka riippuu muun muassa Auringon aktiivisuudesta) on pysyvä epätarkkuuden lähde. Se tuottaa muutaman metrin virheen paikkaan. Tätä pyritään korjaamaan muun muassa Klobucharin algoritmilla.
GPS-paikannusta voidaan kutsua "hyperboliseksi paikannusmenetelmäksi" koska se perustuu etäisyys"erojen" eikä etäisyyksien käyttöön. Laskemalla alkuperäisistä havainnoista erotussuureet kahden satelliitin tai kahden mittauspaikan välillä saadaan kellotuntemattomat eliminoiduiksi. Vrt. Decca-järjestelmä.
Vaikka satelliittien minimimäärä on neljä, päästään sitä tarkempaan lopputulokseen mitä useamman satelliitin avulla laskutoimitukset tehdään. Mitä enemmän mittauksessa käytettävät satelliitit ovat erillään toisistaan sitä tarkempi lopputulos saadaan. Paikannus onnistuu myös kolmen satelliitin avulla, kun oletetaan, että vastaanotin on jollakin tietyllä korkeudella vertailuellipsoidista. Tällöin vastaanottimen korkeuskoordinaattia ei ratkaista, jolloin tuntemattomia suureita on vain kolme (kaksi koordinaattia ja kellovirhe). Tämä oletus on hyvä merellä, jossa korkeuseroja ei ole, mutta esimerkiksi vuoristossa oletusta vakiokorkeudesta ei voi tehdä jos vastaanotin liikkuu.
Paikannustarkkuus.
Navstar-GPS:n tarkkuus on siviilikäytössä vaakasuunnassa muutama metri. Korkeussuunnassa tarkkuus on n. 2–3 kertaa heikompi. 1. toukokuuta 2000 asti Yhdysvaltojen puolustusministeriö heikensi tahallisesti satelliittien siviilikäyttäjiin lähettämät rataelementit ja kellon käyntitiedot ("Selective Availability", SA), jota ennen siviilikäyttöön suunnattujen GPS-laitteiden tarkkuus oli vaakasuunnassa 100 metriä ja korkeussuunnassa 156 metriä. Paikannusvirhettä tuovat satelliittien rata- ja kellovirhe, ilmakehä, monitieheijastuminen, satelliittigeometria, paikantimen virheet, tahallinen häirintä ja käyttäjän virheet.
Differentiaalinen GPS.
Differentiaalinen GPS kehitettiin SA-häirinnän aiheuttaman epätarkkuuden poistamiseen muun muassa merenkulkijoiden tarpeisiin. Kun SA-häirintä (poistui 2000-luvun alussa) oli päällä, paikannustarkkuus oli 100 metrin paikkeilla, mikä ei taannut järin turvallista merenkulkua. Sumuinen sää ja kapea väylä olisivat voineet olla tuhoisa yhdistelmä. Uusi tukiasema, nk. referenssiasema, jonka sijainti oli tarkkaan tiedossa, laski SA-häirinnän aiheuttaman virheen kuuntelemalla satelliittien lähettämää dataa sekä vertaamalla sitä omaan tarkkaan paikkaansa. Näin saatiin laskettua virheen suuruus. Asemia jouduttiin kuitenkin perustamaan useita, sillä virheen suuruus vaihtelee eri paikoissa maapalloa. Esimerkiksi Itämeren alueella liikuttaessa on eri paikoissa käytettävä muutamaa eri referenssiasemaa. Kun kaksi tukiasemaa on kantoetäisyydellä, vastaanotin ei välttämättä tiedä kumpaa lähetystä tulisi kuunnella. Tällöin saattaa signaali jäädä kokonaan saamatta, ja DGPS-vastaanotin ilmoittaa, että paikkakoordinaatit eivät ole saatavilla. Itämerellä tällainen paikka löytyy likipitäen Gotlannin pohjoiskärjen kohdalla.
Järjestelmän hyviin puoliin lukeutuu korjaustiedon lähetys radioteitse paikallisesti, vaikkakin usein maksullisesti, koska DGPS-tukiasemia ylläpitävät kolmannet osapuolet. Valtakunnallisten radioasemien RDS-kanavalta voi kuunnella korjaustietoa Digita Oy:n Fokus-palvelusta, jolloin paikannuksessa päästään parin metrin tarkkuuteen. Merenkulkulaitokselta palvelun saa ilmaiseksi rannikkoalueiden vesillä liikkuessaan. Vaikka SA-häirintä onkin poistettu, auttaa DGPS-järjestelmä ilmakehän aiheuttamien häiriöiden korjaamisessa.
DGPS:n ja GPS:n ohella on olemassa vielä yksi, entistäkin tarkempi tapa paikantaa: relatiivinen GPS. Se perustuu vähintään kahteen samanaikaisesti mittaavaan laitteeseen, joilla koordinaattierot pisteiden välillä määritellään. Maanmittauksessa relatiivinen GPS on hyödyllinen menetelmä.
Assisted GPS.
Assisted GPS (A-GPS) eli avustettu GPS kattaa alleen monenlaisia eri tekniikoita.
Vastaanottimien herkkyyden ja toimintanopeuden parantuminen A-GPS:n myötä on johtanut siihen, että jopa sisätiloissa nopeasti toimivia GPS -vastaanottimia on kyetty rakentamaan matkapuhelimiin, joissa on jouduttu tekemään kompromisseja GPS-antennin, virrankulutuksen ja koon suhteen. Samoin A-GPS on auttanut merkittävästi erilaisten henkilö- ja eläinpaikantimien toimintaa.
Real Time Kinematic.
Reaaliaikainen kinemaattinen mittaus on käytetyin GPS-mittausmenetelmä maanmittauksessa. Se perustuu signaalin kantoaallon vaihe-eron mittaukseen itse pseudoetäisyyden määrittämisen lisäksi. Koska kantoaallon lähetystaajuus on yli tuhatkertainen itse PRN- signaaliin verrattuna, päästään tekniikalla erittäin tarkkoihin mittaustuloksiin. Menetelmän hankaluudeksi muodostuu se, että koska jokainen signaalin kierros on samanlainen, on mahdotonta pelkästään mittaamalla selvittää kuinka monta kokonaista aallonpituutta signaali heittää, ja tämä aiheuttaa mittaustarkkuuteen allonpituuden tai sen moninkerran suuruista virhettä, joka on L1- signaalin tapauksessa noin 20 senttimetriä. Tästä syystä reaaliaikaista kinemaattista mittausta käytetään pseudoetäisyyden mittauksen lisänä, jolloin pseudoetäisyydestä arvioidaan kokonaisten aallonpituuksien lukumäärä
Virtual Reference Station.
VRS-mittauksessa toista vastaanotinta ei viedä enää tukiasemaksi maastoon, vaan tukiaseman virtuaalinen paikka lasketaan kiinteiden tukiasemien mittausten perusteella ja tieto välitetään VRS-laskentakeskuksesta vastaanottimeen satelliitista saaman tiedon tueksi, jolloin korjaukset tehden tulee mittauksesta tarkka. Suomessa kiinteiden tukiasemien verkko virtuaaliasemien määrittämiseksi on Maanmittauslaitoksella ja Geotrim Oy:llä.
EGNOS - European Geostationary Navigation Overlay Service.
Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Meksikossa käytetään GPS-mittauksien tarkkuuden parantamiseksi WAAS-tukijärjestelmää. EU kehittää Eurocontrolin kanssa vastaavan järjestelmän EU:n alueelle. Sen mini on EGNOS ja se siirtyi operatiiviseen käyttöön vuonna 2009, muttei vielä esim. ilmailukäyttöön.. Vastaavat järjestelmät ovat rakenteilla vuonna 2009 Japanissa ja Intiassa (GAGAN).
GPS-signaali.
Nimityksiä L3, L4 ja L5 käytetään myös geodeettisessa GPS-teoriassa, jossa ne ovat ns. "ionosfäärivapaa", "geometriavapaa" ja "wide lane" –taajuus. Toista käytetään ionosfääritutkimuksessa, ensimmäistä geodeettisessa paikannuksessa. Kaikki kolme ovat havaintojen käsittelyssä muodostettuja kahden signaalin laskennallisia yhdistelmiä eivätkä satelliittien oikeasti lähettämiä signaaleja.
Vuoden 2011 alussa on Yhdysvalloissa käyty keskustelua siitä, aikaansaanko Light-Squared-yhtiön kaavaileman satelliittikännykkä-maanpäällinen kännykkä (LTE)-järjestelmän tukiasemat, joiden lähetysteho on miltei 16000 wattia, häiriöitä GPS-paikannukseen Yhdysvaltain alueella.
GPS:n palvelut.
GPS tarjoaa kahden tasoista palvelua: SPS ("Standard Positioning Service") ja PPS ("Precise Positioning Service"). SPS on käytössä maailmanlaajuisesti kaikille ilman suoraa maksua. SPS käyttää L1-taajuutta ja tarjoaa n. 5–10 metrin paikannustarkkuuden. PPS on maailmanlaajuisesti käytössä USA:n valtuuttamille käyttäjille. PPS edellyttää paikantimen sotilaallista versiota, joka pystyy P(Y)-koodin purkamiseen. PPS käyttää molempia taajuuksia ja kykenee SPS:ä parempiin tarkkuuksiin.
Vuonna 1984 Ronald Reagan vapautti Navstar-GPS:n siviilikäyttöön järjestelmän oltua ennen tätä vain Yhdysvaltojen puolustusministeriön käytössä.
Clintonin hallinto poisti häirinnän siviilisignaalista, joka paransi sen paikannustarkkuutta, 1990-luvun lopussa.
Nykyään Venäjä ylläpitää GLONASS satelliittipaikannusjärjestelmää. Euroopan komissio rakentaa globaalia satelliittipaikannusjärjestelmäänsä, Galileo-GPS:ää, joka valmistunee Kiinan Beidou/Compass-järjestelmän kanssa samaan aikaan. Intia on ilmaissut aikeensa toteuttaa globaali satelliittipaikannusjärjestelmä. Täten satelliittipaikannus on osa suurvaltojen ominaisuuksia.
GPS:n sotilaallisesta merkityksestä.
Persianlahden sodassa 1991 Navstar-GPS-laitteet olivat vielä harvinaisia. Niillä oli merkittävä osuus koko sodan voittamisessa siinä, että ne mahdollistivat koukkauksen lännen kautta, halki piirteettömän, tasaisen autiomaan, jossa irakilaisten kokemuksen mukaan ei pysty operoimaan suurilla joukoilla. Harvat GPS-laitteet mahdollistivat suurten joukkojen koordinoinnin piirteettömällä ja tasaisella aavikolla. GPS auttoi koordinoimaan panssarijoukkoja ja polttoainehuoltokolonnia.
GPS-vastaanotin kalliin risteilyohjuksen tutkaa halvempana suunnistusjärjestelmänä yksinkertaisti ja halvensi oleellisesti niiden maalin määrittämistä. GPS-vastaanotin poistaa sään haitallisen vaikutuksen ohjuksen tai muun ohjattavan ammuksen suunnistuksesta. Sää oli merkittävä rajoittava tekijä vielä Persianlahden sodassa 1991, mutta sen jälkeen GPS:n käyttöön perustuvilla aseilla alkoi olla merkitystä Kosovon sodassa 1999 ja sodassa Afganistanissa 2001.
Irakin sodassa 2003 GPS sai taktisen sovelluksen aseissa. JDAM-liitopommijärjestelmä mahdollisti GPS:ään perustuvan ja säästä riippumattoman taktisen massavaikutuksen. JDAM maksaa alle 20 000 dollaria, mikä ei ole paljon verrattuna aikaisempiin ratkaisuhin.
Vuonna 2010 ilmeni, että uudistettu GPS ei ole yhteensopiva useiden kymmenien yhdysvaltalaisten asejärjestelmien kanssa.
Koska GPS-paikannuksen edut ovat ilmeiset, on GPS-laitteista tehty puhtaita sotilasversiota, kuten Rockwell Collins DAGR.
GPS:n häirintä.
GPS:n merkityksen kasvaessa sen häirinnästä ja harhauttamisesta tulee osa sodankäyntiä. Irakin sodassa 2003 yhdysvaltalaiset väittivät irakilaisten käytössä olevan Aviakonversijan () valmistamia venäläisiä GPS-häirintälähettimiä. Yhtiön johtaja Oleg Antonov kiisti asian AP:lle antamassaan haastattelussa. Laitteiden merkitystä kuvaa se, että yhdysvaltalaiset tuhosivat kuuden häirintäaseman laitteet, joista yhdet juuri häirittävän GPS:n avulla. ChipCenter.com:in asiantuntija Alex Mendelsohnin mukaan Aviakonversijan laitteet maksavat 40 000 dollaria ja kykenevät häiritsemään GPS:ää satojen kilometrien päähän. Aviakonversijan 1997 esittelemän GPS-häirintälaitteen ulostuloteho on neljä wattia, ja se kykenee torjumaan GPS-signaaleja 200 kilometrin päähän.
Erilaisia GPS-häirintälaitteita on ollut saatavilla maailmalla jo useita vuosia. GPS:n häirintä ja harhautus on väistettävissä muun muassa teknisillä vasta-aseilla, mutta ne lisäävät GPS-pohjaisten aseiden hintoja ja monimutkaistavat näiden aseiden käyttöä. Ensisijaisesti Irakissa kysymys oli 225 ja 450 kilon JDAM-ohjattujen pommien kyvystä ohjautua maaliinsa. Kalliimmat risteilyohjukset voivat hakeutua maaliinsa myös tutkan avulla.
GPS-ohjatut laitteet eivät tarvitse tutkaa, minkä vuoksi niiden hinta on murto-osa tutkalla varustettujen täsmäaseiden hinnasta. Etelä-Ossetiassa käytyjen taisteluiden aikana 2008 GPS-signaalia oli heikennetty siten, että venäläisten joukkojen saaman GPS-signaalin tarkkuus oli vain 300 m.
GPS:n siviilimerkityksestä.
GPS-järjestelmää käytetään laajasti geodesiassa ja geoinformatiikassa. Geodeettisissa perusverkkojen mittauksissa ns. staattinen GPS on nykyisin standardimenetelmä, ja myös kartoitus- eli detaljimittauksissa käytetään ns. kinemaattista GPS:ää (RTK, "Real Time Kinematic").
Geodeettisessa käytössä mitataan yleensä pseudosatunnaiskoodien (PRN) sijasta (tai niiden lisäksi) kantoaaltojen vaihekulmat, jolloin saavutettava tarkkuus on senttimetrien luokkaa metrien sijasta. Ei-reaaliaikaisessa käytössä voidaan lisäksi käyttää jälkilaskennan avulla generoituja rataelementtejä, jolloin tarkkuus kasvaa entisestään.
GPS:n mukana on geodesiassa luotu ensimmäiset aidosti globaaliset, geosentriset vertausjärjestelmät, joiden ansiosta paikkatietojen vaihto kansainvälisestikin helpottuu. Järjestelmien maailmanlaajuinen tarkkuus liikkuu muutaman senttimetrin tasolla, jolloin voidaan jo seurata laattatektoniikkaa ja postglasiaalista maannousua.
Geotrim ylläpitää Suomessa VRS-korjaussignaalia jonka ansiosta GPS-laitteen tarkkuus on noin 15 mm luokkaa sivusuunnassa ja noin 25 mm korkeussuunnassa.
Tämän lisäksi GPS tunkeutuu yhä enemmän päivittäiseen elämään. Saatavissa on jo matkapuhelimeen integroitu GPS-paikannus, ja monet taksit ja henkilöautot käyttävät paikkatietojärjestelmään integroitua GPS-paikannusjärjestelmää.
Joissain tapauksissa GPS:n laajaa käyttöä ja uskoa GPS-karttoihin kritisoidaan siksi, ettei enää seurata maastoa ja ympäristöä enää niin tarkkaan kuin kartalla ja kompassilla suunnistettaessa. Puolassa kuljettaja ajoi pienikokoisen linja-auton järveen uskoessaan GPS-paikantimen ilmeisesti vanhentunutta karttaa.


Fraktaali.
Fraktaali ('murtunut') on joukko, joka on "itsesimilaarinen", eli joukko näyttää samalta tai samankaltaiselta, katsoi sitä millä suurennoksella tahansa. Fraktaalille ei ole täsmällistä määritelmää, mutta erään luokituksen mukaan se on joukko, jonka fraktaaliulottuvuus on erisuuri kuin joukon topologinen ulottuvuus. Tavallinen fraktaali on itsesimilaarinen jossain määrätyssä mittakaavassa, jolloin sen fraktaaliulottuvuus on vakio. On myös mahdollista määritellä fraktaaleja, joissa itsesimilaarisuus toteutuu useammassa eri mittakaavassa. Tällaista joukkoa kutsutaan multifraktaaliksi.
Fraktaalifunktio voidaan määritellä funktioksi, joka on jatkuva kaikkialla mutta ei derivoituva missään pisteessä. Tällainen on esimerkiksi Weierstrassin funktio.
Fraktaalin suomenkieliseksi vastineeksi on esitetty "murtomuoto".
Ominaisuudet.
Fraktaalista löytyy samanlaisia rakenteita suurennettiinpa sitä kuinka paljon tahansa. Luonnosta löytyviä fraktaalin kaltaisia kohteita ovat esimerkiksi pilvet, vuoristot, salamat, rantaviivat, lumihiutaleet, monet vihannekset (kuten kukkakaali ja parsakaali) sekä eläinten kuviointi. Kaikki itsesimilaariset kohteet, kuten suora viiva eivät kuitenkaan ole fraktaaleita. Vaikka suora viiva onkin itsesimilaarinen, se on kuitenkin tarpeeksi yksinkertainen kuvattavaksi Euklidisella geometrialla.
Historiaa.
Fraktaaleihin liittyvä matematiikka sai alkunsa 1600-luvulla, kun matemaatikko ja filosofi Gottfried Leibniz tutki rekursiivisia itsesimilaarisia kohteita (vaikkakin hän virheellisesti ajatteli suoran viivan olevan myös fraktaalinen).
Vuonna 1872 esimmäinen fraktaalina pidettävä funktio esiteltiin, kun Karl Weierstrass antoi esimerkin funktiosta joka oli jatkuva kaikkialla muttei derivoituva missään pisteessä. Vuonna 1904, Helge von Koch esitteli Kochin käyrän. Wacław Sierpiński muodosti kolmionsa vuonna 1915 ja vuotta myöhemmin neliönsä. Itsesimilaarisia käyriä tutki enemmän Paul Pierre Lévy, joka vuonna 1938 julkaistussa artikkelissaan "Plane or Space Curves and Surfaces Consisting of Parts Similar to the Whole" kuvasi uuden fraktaalikäyrän Lévy C käyrän. Georg Cantor taas antoi esimerkin eräästä toisesta fraktaalista, Cantorin joukosta. Fraktaali-sana keksittiin kuitenkin vasta myöhemmin.
Kompleksitason iteroitavia funktioita tutkivat 1800- ja 1900-luvuilla Henri Poincaré, Felix Klein, Pierre Fatou and Gaston Julia. Ilman nykyaikaisista tietokonetekniikkaa fraktaalien kuvantaminen oli kuitenkin haasteellista.
1960-luvulla Benoît Mandelbrot tutki itsesimilaarisuutta esimerkiksi artikkeleissaan "How Long Is the Coast of Britain? Statistical Self-Similarity and Fractional Dimension", joka perustui Lewis Fry Richardsonin tekemiin tutkimuksiin. Vuonna 1975 Mandelbrot keksi sanan "fraktaali" kuvaamaan kohdetta, jonka Hausdorffin dimensio on suurempi kuin sen topologinen dimensio. Hän osoitti tämän määritelmän huomiota herättäneillä tietokoneitse tehdyillä visualisoinneilla.
Tunnettuja fraktaaleja.
Eräät fraktaalit on nimetty löytäjänsä mukaan
Fraktaalitaide.
Fraktaaleja voidaan suurentaa rajatta. Niillä on yksityiskohtia kaikissa mittakaavoissa eli yksityiskohdat jatkuvat äärettömiin. Fraktaaleista voidaan laatia taideteoksia ohjelmoitavan tietokonegrafiikan keinoin.


Miles Davis.
Miles Dewey Davis III (26. toukokuuta 1926 Alton, Illinois Yhdysvallat – 28. syyskuuta 1991) oli yhdysvaltalainen jazzmuusikko ja -säveltäjä, jonka pääsoitin oli trumpetti. Häntä pidetään yhtenä jazzin keskeisimmistä suunnannäyttäjistä ja ylipäänsä modernin musiikin vaikutusvaltaisimmista hahmoista.
Varhaiset vuodet.
Davis syntyi varakkaaseen afroamerikkalaiseen perheeseen. Hänen isänsä oli hammaslääkäri Miles Dewey Davis ja hänen äitinsä Cleota Mae (Henry) Davis oli soitonopettaja. Perhe muutti vuotta myöhemmin itäiseen St. Louisiin. Hänen äitinsä Cleota halusi poikansa soittavan viulua. Hän oli kyvykäs bluespianisti, mutta piti tämän salaisuutena pojaltaan, sillä ei pitänyt bluesia tarpeeksi hienona. Davis sai ensimmäisen trumpettinsa 9-vuotiaana, mutta aloitti trumpetinsoiton varsinaisesti vasta 13 vuoden iässä, kun hänen isänsä hankki uuden trumpetin lisäksi poikansa soitonopettajaksi paikallisen trumpetisti Elwood Buchananin. Buchanan painotti soittamista ilman vibratoa, ja tämä painuikin nuoren Davisin mieleen koko hänen tulevan uransa ajaksi. Myös Clark Terry vaikutti vahvasti hänen soittoonsa. 16-vuotiaana Davis liittyi paikalliseen muusikkojen liittoon ja aloitti ammattimaisen soiton. Pian hän soitti Eddie Randlen yhtyeessä "Blue Devils" ja vuoden pestin jälkeen Davisiä pyydettiin erilaisiin yhtyeisiin, mutta hänen vanhempansa halusivat pitää opinnoista kiinni, niin että Miles kävisi koulun loppuun. Vuonna 1944 Charlie Parkerin ja Dizzy Gillespien tähdittämä Billy Eckstinen yhtye vieraili St. Louisissa. Davis pääsi soittamaan sairastuneen Buddy Andersonin tilalle kolmanneksi trumpetiksi pariksi viikoksi. Yhtyeen matka jatkui kuitenkin pian ilman Davisiä, sillä hänen vanhempansa olivat edelleen ankaria opintojen suhteen.
1960-luku ja hard bop.
1960-luvun alkupuolella Davis soitti konserteissaan samoja standardeja, kuten oli tehnyt 1950-luvulla. Hänen oli vaikeaa löytää tenorisaksofonisti, joka olisi paikannut John Coltranen jättämän aukon. Davis tiesi, että Art Blakeyllä oli yhtyeessään saksofonisti nimeltä Wayne Shorter, jonka soittoon Davis oli ihastunut. Vasta Wayne Shorterin liityttyä yhtyeeseen sai Davis haluamansa kokoonpanon valmiiksi. Siinä soitti Davisin ja Shorterin lisäksi rumpali Tony Williams, basisti Ron Carter ja pianisti Herbie Hancock. Tällä kokoonpanolla Miles Davis saavutti yhden uransa hienoimmista vaiheista. Yhtyeen kollektiivinen osaaminen oli vailla vertaa.
Fuusion merkkipaalut.
Davisin 1960-luvun kvintetti hajosi lopulta, kun mukaan alkoi tulla yhä uusia muusikoita. Hancockin ollessa häämatkalla Brasiliassa, hänen saappaisiinsa astui Tony Williamsin tuttava, Chick Corea. Studiossa oli toisinaan mukana myös toinen tunnettu pianisti, Joe Zawinul. Bassoon tuli Dave Holland, rumpalina kuultiin esimerkiksi Jack DeJohnettea ja kitaraa soitti nuori John McLaughlin.
Miles Davis ei ollut ensimmäinen niistä monista artisteista, joka rupesivat yhdistelemään jazzia ja pop-musiikkia 1960-luvulla, mutta hän sai kuitenkin lopulta aikaan merkittävimmät levytykset tällä saralla. Davis lähestyi selvästi fuusiota jo levyillään "Miles in the Sky" (1968) ja "Filles de Kilimanjaro" (1968). Ensin mainitun levyn avausraidalla Herbie Hancock siirtyi sähköpianon ääreen, Ron Carter sähköbassoon ja Tony Williams soitti tango-komppia muistuttavaa rytmiä. Lisää oli kuitenkin luvassa: vuosina 1969 ja 1970 Davis julkaisi kolme levyä, joita pidetään fuusiojazzin ehdottomina merkkipaaluina: "In a Silent Way" (1969), "Bitches Brew" (1971) ja "Tribute to Jack Johnson" (1970).
1970-luku.
Kolmen merkittävän fuusiolevyn jälkeen Davis julkaisi vielä muutamia vastaavia levyjä. Vuonna 1972 ilmestynyt "On the Corner" vei rytmit vielä lähemmäksi funkia. Davis ihaili Sly Stonen ja James Brownin musiikkia. Näiden lisäksi hän otti mukaan vaikutteita esimerkiksi intialaisesta musiikista. "On the Corner" -levystä tuli lopulta melkoinen keitos. Davis oli tähän aikaan toivonut saavansa yleisökseen mustan nuorison, mutta levy oli hyvin hankala pala nieltäväksi monille kuulijoille. 1970-luvun puoliväliin mennessä Davis julkaisi vielä muutamia fuusiolevyjä, joista osa oli äänitetty konserteissa. Tämän jälkeen Davis vetäytyi asuntoonsa käyttämään huumeita. Omien sanojensa mukaan hän ei kolmeen vuoteen koskenutkaan trumpettiinsa. Davis oli tuolloin ajoittain varsin huonossa kunnossa. Hänen uransa ei päättynyt kuitenkaan vielä tähän.
Davisin paluu ja viimeinen vuosikymmen.
1970-luvun lopussa Davis päätti taas tarttua trumpettiinsa ja teki paluun. 1970-luvulta kuolemaansa vuoteen 1991 asti Davis levytti 1970-luvun funkista ja 1980-luvun pop-musiikista vaikutteita saaneita levyjä. Myös hip hop -vaikutteinen levy ehti ilmestyä. Sanotaan että Miles Davis ei koskaan pysähtynyt. Tällä tarkoitetaan, että hän ei koskaan palannut vanhan akustisen jazzin pariin (paitsi ehkä muutamassa konsertissa). Davisin 1980-luvun tuotanto on varsin kiisteltyä. On kuitenkin lähes yleisesti hyväksytty, että varsinaisia klassikkolevyjä Davis ei enää tehtaillut 1970-luvun lopussa tapahtuneen paluunsa jälkeen. Jazz-puristit eivät tietenkään lämpene Davisin 1980-luvun tuotannolle sen enempää kuin hänen aiemmillekaan fuusio-levyilleen, mutta tämän ajan levyt ovat saaneet osakseen myös arvostusta jazzin ja laajemmin afroamerikkalaisen musiikin uudemmista suuntauksista kiinnostuneiden ihmisten parissa. 1980-luvun levyillä Davis sävelsi itse tuskin ollenkaan. Yksi syy oli, että tehdessään levytyssopimusta hän päätyi erehdyksessä antamaan tulevien sävellystensä oikeudet levy-yhtiölle. Monella levyllä hän tukeutui basisti-multi-instrumentalisti Marcus Milleriin ja hänellä oli yhtyetovereinaan vanhaan tapaan muita nousevia kykyjä, kuten kitaristi John Scofield.
Syyskuussa 1991 Davis joutui keuhkokuumeen johdosta santamonicalaiseen sairaalaan. Hän sai siellä aivoinfarktin ja koomaan vaivuttuaan kuoli 28. syyskuuta.
Davis konsertoi Suomessa 1964, 1967, 1984 ja 1987.


New York.
New York tai New York City, viralliselta nimeltään City of New York, on Yhdysvaltain New Yorkin osavaltiossa sijaitseva kaupunki. Kaupungissa asui vuoden 2010 väestönlaskennassa 8 175 133 ihmistä. New York on Yhdysvaltain runsasväkisin ja tiheimmin asuttu kaupunki. New York on maailman tärkeimpiä talous- ja kulttuurikeskuksia ja "Globalization and World Cities Study Groupin" mukaan yksi maailman neljästä tärkeimmästä maailmankaupungista Tokion, Pariisin ja Lontoon ohella. Kaupunki on myös ja monien muiden kansainvälisten järjestöjen kotipaikka.
Historia.
New Yorkin perustivat Manhattanin saareen eteläosaan hollantilaiset uudisasukkaat nimellä Nieuw Amsterdam (Uusi Amsterdam) vuonna 1626. Vuonna 1664 Englannin laivat valtasivat kaupungin ilman taistelua, ja se nimettiin Yorkin herttuan mukaan New Yorkiksi. Toisen Englannin ja Hollannin välisen sodan jälkeen, vuonna 1667, Alankomaat luovutti New Yorkin englantilaisille ja sai vastineeksi Surinamen siirtokunnan.
Luonto on suonut New Yorkille mahdollisesti Atlantin rantojen parhaan sataman, joka kasvatti suuresti kaupungin merkitystä 1700-luvulla kun Uuden-Englannin siirtokunnat vaurastuivat kaupankäynnillä. Uuden-Englannin hollantilaista ja englantilaista alkuperää olevien asukkaiden, jenkkien, joukossa oli erinomaisia merenkulkijoita. Tyypillisesti kauppaa käytiin kolmionmuotoisilla reiteillä, joiden yhdessä kärjessä oli Englanti. Mistään muusta ostajamaasta ei nimittäin ollut saatavilla ylellisiä teollisuustavaroita, joita amerikkalainen yläluokka halusi. Legitiimin kaupankäynnin lisäksi jenkkipurjehtijat eivät kaihtaneet ryhtyä moraalisesti arveluttavampiinkin hankkeisiin. Tuottoisin ja vähiten kunniallinen kolmioreiteistä oli "orjakolmio", jonka liikenteelle eteläisten siirtokuntien maataloustuotteiden massatuotanto merkitsi paljon.
Kapteeni Kidd New Yorkin satamassa
Lisäksi jenkit olivat valmiita suoranaiseen merirosvoukseenkin. Utrechtin rauha 1713 vei kapteeneilta laillisen oikeuden ryöstää Englannin vihollisia, mutta käytännössä se merkitsi vain kaikkien maiden kauppalaivojen joutumista saaliiksi. New York oli itse asiassa johtavien merirosvopäälliköiden avoin turvapaikka ja heidän miehistöjensä eniten suosima satama. New Yorkin kauppiaat puolestaan pitivät merirosvojen tuomista edullisista kauppatavaroista, sekä heidän avokätisestä kulutuskäyttäytymisestään. Vuoden 1700-vaiheilla kapteeni Kidd ja hänen hurjapäiset miehensä pitivät New Yorkia kohtauspaikkanaan. Hieman myöhemmin siirtokunnan kuvernööri vaati Lontoon amiraliteetilta laivaa, joka olisi riittävän nopea "tuhoamaan nämä konnat, jotka ovat pitäneet New Yorkia turvapaikkanaan". Mitään ei kuitenkaan tapahtunut pariinkymmeneen vuoteen, ja säännöllisen kaupan harjoittajat suosivat Bostonia, jossa vallitsi kunnollisen kveekarikaupungin järjestys ja vakaus. Vielä 1770 New York oli vasta siirtokuntien neljänneksi merkittävin satama Philadelphian, Bostonin ja Charlestonin jälkeen, mihin kylläkin vaikutti myös Hudson- ja Mohawk-joen laakson taloudellisen kehityksen hitaus.
Mulberry Street noin vuonna 1900
Yhdysvaltain itsenäisyyssodassa kaupunki joutui brittien haltuun, ja se vapautettiin vasta 1783 brittien peräännyttyä.
1800- ja 1900-luvuilla New York oli tärkeä Euroopasta tulevien siirtolaisten tulosatama.
Sisilian mafia muutti kaupunkiin 1920-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeen kaupunki ajautui talousvaikeuksiin ja rappeutui väestön muutettua lähiöihin ja teollisuuden vähennyttyä. New York kärsi vakavista rotumellakoista 1960-luvulla, ja 1970-luvulla se sai maineen rikollisuuden pesänä. Pohjanoteerauksena vuonna 1975 kaupunki ajautui konkurssiin.
1980-luvulla Wall Streetistä ja New Yorkista tuli jälleen kansainvälisen rahoitusteollisuuden ja pankkitoiminnan keskus. Kaupunkiin muutti kosmopoliittisen elämäntyylin omaksuneita ihmisiä ja siirtolaisia. Vuonna 1980 The Beatlesin laulaja John Lennon murhattiin New Yorkissa. 1990-luvulla rikollisuus väheni merkittävästi pormestari Rudolph W. Giulianin (1994–2001) käyttöön ottaman nollatoleranssipolitiikan ja poliisivoimien lisäyksen ansiosta.
Vuonna 2001, syyskuun 11. päivän iskujen yhteydessä terroristit törmäsivät kahdella kaapatulla matkustajalentokoneella World Trade Centerin kaksoistorneihin tuhoten rakennukset täydellisesti. Iskussa kuoli lähes 3 000 ihmistä. Tuhoutuneiden rakennusten paikalle on rakenteilla One World Trade Center, josta tulee valmistuttuaan 2011 katonrajastaan 417 metriä ja neulasta 541 metriä korkea. Kerroksia tulee olemaan 82.
14. elokuuta 2003 kaupungissa koettiin suuri, koko Yhdysvaltain itärannikon kattanut sähkökatko, joka vaikutti 40 miljoonaan ihmiseen.
Maantiede.
New York City sijaitsee Yhdysvaltain koillisrannikolla Hudsonjoen suulla. Kaupunki on rakennettu pääosin kolmelle saarelle, jotka ovat Manhattan, Staten Island ja läntinen Long Island. Kaupungin kokonaispinta-ala on 1 214,4 km2, josta 785,6 km2 on maata ja 428,8 km2 vettä. Veden osuus on 35,31 %.
Alueet.
Kaupunki sijaitsee 22,7 miljoonan asukkaan kokoisen New Yorkin metropolialueen sydämessä, ja se on eräs maailman suurimmista urbaaneista keskittymistä. New Yorkin metropolialueeseen kuuluu alueita myös New Jerseyn ja Connecticutin osavaltioiden puolelta sekä Long Islandilla sijaitseva "Nassau-Suffolk", jota pidetään joissain laskelmissa itsenäisenä miljoonakaupunkina.
Ilmasto.
Tuuliolosuhteista johtuen New Yorkissa vallitsee kostea mannerilmasto, mutta koska kaupunki sijaitsee meren rannalla, se kärsii pienemmistä lämpötilavaihteluista kuin sisämaan alueet. Keskimäärin joka kolmas päivä sataa, vähiten syys-lokakuussa.
New Yorkin talvet ovat tyypillisesti kylmiä (tosin eivät äärimmäisen kylmiä, lämpötila laskee –17 °C keskimäärin kerran vuosikymmenessä). Joskus lumimyrskyt saattavat peittää kaupungin 30 cm lumikerroksen alle. Keväät ovat kaupungissa leutoja, maaliskuun lopun 10–15 °C keskilämpötilasta ja kesäkuun alun 25–30 °C keskilämpötilaan. Kesät kaupungissa ovat kuumia ja kosteita, lämpötilan yleisesti ylittäessä 32 °C ja korkeimman lämpötilan ollessa 38 °C, joka tosin on yhtä harvinainen kuin kylmin lämpötila talvella. Syksyt ovat leutoja ja lämpötiloiltaan samanlaisia kuin keväät.
New Yorkin ilmasto on huomattavan arvaamaton ja se vaihtelee leudoista, lähes lumettomista talvista ja suhteellisen kylmistä kesistä yllätyksellisiin lumimyrskyihin huhtikuussa. Matkailijoita kehotetaan tarkastamaan sääennuste ja ottamaan mukaan useita erilaisia vaatekertoja loppusyksystä loppukevääseen.
Erityisen kylmä viime vuosien talvista on ollut esimerkiksi talvi 2002–2003, jonka näkee muun muassa Michel Gondryn ohjaamasta elokuvasta Tahraton mieli, jota kuvattiin silloin osittain kyseisessä kaupungissa. Tosin siihen liittyi myös lämpimiä päiviä, esimerkiksi uudenvuodenpäivä. Talvi 2006–2007 oli tammikuun puoliväliin asti kestäneen pitkän lämpimän jakson jälkeen erittäin kylmä New Yorkissa.
Politiikka ja talous.
Viime vuosikymmeninä New Yorkin osavaltiossa on tuettu yleensä demokraattista puoluetta. Demokraattien presidenttiehdokas Barack Obama sai viime presidentinvaaleissa vuonna 2008 New Yorkissa yli 25 prosenttiyksikköä äänistä.
Kaupungin tämänhetkisenä pormestarina toimii Michael Bloomberg.
New York City on merkittävimpiä keskuksia liiketoiminnalle, kaupalle ja on yksi kolmesta kaupungista (Lontoon ja Tokion ohella), jotka kontrolloivat maailman finanssimaailmaa.
Luova tuotanto, kuten suunnittelu, media ja arkkitehtuuri ovat kasvava osa työmarkkinoita. Kaupungin lääketieteelliset laboratoriot, tutkimuskeskukset, tiede ja tutkimus ovat toinen vahva kasvusektori. Työpaikat kasvoivat 4,9 % vuosina 2004–2005. Huipputeknologian tuotanto, kuten ohjelmistokehitys, pelisuunnittelu ja Internet-palvelut ovat myös kasvamassa; New York on johtava kansainvälinen verkkoliikenteen solmu Yhdysvalloissa, koska se on monen transatlantisen valokuidun vetolinjan päätepiste.
Väestö.
New Yorkissa asuu monen kansan edustajia. New Yorkissa puhutaan yli 170 kieltä, eivätkä läheskään kaikki osaa englantia. Pelkästään Manhattanilla on jo monia etnisiä kaupunginosia, mm. Chinatown (kiinalaiskaupunki), Little Italy (suom. Pikku-Italia), Little Ukraine (Pikku-Ukraina), Little India (Pikku-Intia), Harlem (varsinkin afroamerikkalaiset asuvat täällä) ja El Barrio (latinoväestön asuinalue). Muun muassa puolalaisia on New Yorkissa noin 210 000 ja italialaisia kaupungissa on yli kolme miljoonaa Afroamerikkalaiset ovat New Yorkin suurin ihmisryhmä. New York on myös maailman suurin juutalaiskaupunki, sillä kaupungin väestöstä lähes 12 prosenttia on juutalaisia. Puolet juutalaisista asuu Brooklynissä. Noin 36 prosenttia kaupungin väestöstä on syntynyt ulkomailla. New Yorkin suomalaiset asuvat mielellään Brooklynissa, Sunset Parkin alueella.
Uskonto.
Katolilaisia kaupunkilaisista on yli 40 prosenttia, protestantteja on noin 30 prosenttia, juutalaisia on 8,4 prosenttia, muslimeja 3,5 prosenttia ja buddhalaisia noin prosentti väestöstä. Suurimpia protestanttisia kirkkoja New Yorkissa on Metodistikirkko ja baptistikirkot.
Kulttuuri.
a> symboloi yhä edelleen vapautta ja toivoa.
Museot.
Joka vuosi järjestetään kaupungissa nykytaiteeseen keskittyvät taidemessut, jotka ovat Yhdysvaltojen merkityksellisimmät Miamin vastaavien messujen jälkeen, sillä niihin osallistui 154 taidegalleriaa ja 340 muuta näytteilleasettajaa vuonna 2006.
Kaupunkikuva.
New York on jaettu viiteen hallintoalueeseen, jotka ovat Manhattan, Brooklyn, Bronx, Queens ja Staten Island.
Arkkitehtuuri.
New York tunnetaan erityisesti pilvenpiirtäjistään, joita on rakennettu runsaasti asuin- ja toimistokäyttöön korkean maanhinnan ja väestötiheyden vuoksi. Kaupungissa on kuitenkin paljon tunnettuja rakennuksia, jotka edustavat eri arkkitehtuurisuuntauksia. Woolworth Building (1913) on tehty goottilaista tyyliä noudattaen, ja Chrysler Building (1930) toimii esimerkkinä art deco -tyylin rakentamisesta. Uudempaa arkkitehtuuria edustavat Seagram Building (1957) ja Condé Nast Building (2000).
Pilvenpiirtäjien ohella New Yorkissa on myös monia merkittäviä riippusiltoja, jotka pääasiassa yhdistävät Manhattanin ympäröiviin kaupunginosiin. Ikonisimpana New Yorkin silloista erottuu Brooklyn-silta, joka oli aikoinaan maailman pisin silta.
Turismi ja nähtävyydet.
New Yorkissa vierailee vuosittain noin 47 miljoonaa turistia. Suosittuja turistikohteita ovat Empire State Building, Vapaudenpatsas, Ellis Island, Rockefeller Center, Times Square, teatteriesitykset Broadwaylla ja lukuisat museot, kuten MoMA eli Museum of Modern Art tai Metropolitan Museum of Art. Kuuluisia puistoja ovat Central Park, Washington Square Park, New York Botanical Garden -puutarha ja Bronx Zoo -eläintarha. Fifth Avenue ja Madison Avenue ovat tunnettuja ostoskatuja.
Turismi on kaupungissa suuri elinkeinomuoto. Toisin kuin monissa muissa kohteissa, New Yorkissa ei ole varsinaista turismin sesonkiaikaa. New Yorkilla on rikas musiikkikulttuurihistoria. Näin ollen kaupunkiin järjestetään useita jazz, rock and roll ja rhythm and blues -matkoja. Suosittuja paikkoja musiikin saralla ovat erityisesti Harlem ja East Village.
Tunnettuja urheiluseuroja.
New York Yankees -joukkueen kotikenttä Yankee stadium
New York on useiden tunnettujen urheiluseurojen kotikaupunki.
Rikollisuus.
Järjestäytyneellä rikollisuudella on pitkään ollut aktiivista toimintaa New Yorkissa. Kaupungin ensimmäinen organisoitu rikollisjärjestö oli 1820-luvulla perustettu "40 Thieves". New Yorkissa oli jo 1850-luvulla yli 200 jengien välistä "sotaa". Tuolloin jengit käyttivät aseina esimerkiksi nyrkkirautoja. Tuon ajan jengejä olivat esimerkiksi "Daybreak Boys", "Swamp Angels" ja "Fourth Avenue Tunnel Gang". 2000-luvulla kaupungissa ovat voimistuneet niin mafiat kuin Bloodsien, Cripsien, Latin Kingsien ja tapaiset nuorisojengit.
1990-luvulla New Yorkin rikollisuus romahti niin poliisin tilastojen kuin uhritutkimustenkin mukaan alle puoleen entisestä. Vuonna 2009 New Yorkin murhaluvut olivat pudonneet alimmilleen yli 40 vuoteen, ja New Yorkista oli tullut FBI:n mukaan Yhdysvaltain turvallisin suuri kaupunki.
Aiheesta muualla.
*


New York (osavaltio).
New York on Yhdysvaltojen itäosassa sijaitseva osavaltio ja yksi maan 13 perustajaosavaltiosta. Se on, asukasluvultaan kolmanneksi suurin ja seitsemänneksi tiheimmin asuttu.
Osavaltion kaakkoiskulmassa sijaitseva 8,1 miljoonan asukkaan New York on Yhdysvaltain väkiluvultaan suurin kaupunki. Se tunnetaan talouden, kulttuurin ja liikenteen keskuksena sekä historiallisena maahanmuuttajien porttina maahan.
Historia.
Ensimmäiset tunnetut asukkaat olivat hollantilaisia uudisraivaajia, jotka perustivat alueelle Uuden Amsterdamin siirtokunnan vuonna 1613. Britit vaihtoivat nykyisin Surinamina tunnetun siirtomaansa Uuteen Amsterdamiin vuonna 1664 ja nimesivät sen New Yorkiksi Yorkin herttuan mukaan. Vuonna 1683 siirtokunta, jota tuolloin kutsuttiin New Yorkin territorioksi, jaettiin 12 maakuntaan. Territorio oli paljon suurempi kuin nykyinen New Yorkin osavaltio, koska sillä ei periaatteessa ollut muuta länsirajaa kuin Tyyni valtameri ja se sisälsi myös osia nykyisistä Mainen, Massachusettsin ja Vermontin osavaltioista.
New York oli 11. osavaltio, joka allekirjoitti Yhdysvaltain perustuslain, 26. heinäkuuta 1788; se oli yksi niistä 13 osavaltiosta, jotka perustivat Yhdysvallat. Sisällissodassa New York oli pohjoisvaltioiden puolella, ja se kielsi orjuuden jo vuonna 1827.
Maantiede.
New York on asukasuvultaan, mutta myös pinta-alaltaan Yhdysvaltojen luoteisen Uuden Englannin osavaltioista suurin, jopa eteläistä naapuriaan Pennsylvaniaa laajempi. New York on pinta-alaltaan 141 205 neliökilometrin suuruinen alue ja on 27:nneksi suurin osavaltio. Osavaltio rajoittuu New Yorkin suurkaupungin kohdalla Atlantin valtamereen, lännessä ja pohjoisessa Erie- ja Ontariojärviin.
Vuonna 2008 osavaltiossa oli viisi yli sadantuhannen asukkaan kaupunkia: New York, Buffalo, Rochester, Yonkers ja Syracuse.
On huomattava, että monien Yhdysvaltojen suurkaupunkien lailla New Yorkin metropolialue ulottuu myös toisten osavaltioiden alueille, nimittäin New Jerseyn alueelle etelässä ja Connecticutin alueelle pohjoisessa. Osavaltion merkittävin saari on Atlantin Long Island, joka on nykyään osa New Yorkin metropolia. Sen länsipäässä sijaitsevat New Yorkin kaupunginosat Brooklyn ja Queens, idempänä osin itsenäinen Nassau-Suffolkin parimiljoonainen kaupunki.
Väestö.
New York on väkiluvultaan Kalifornian ja Texasin jälkeen Yhdysvaltain kolmanneksi suurin osavaltio. Vuonna 2005 sen väkiluku 19 254 630, mikä on 0,1 % kasvua edellisvuodesta ja 1,5 % vuodesta 2000. Väestö kasvaa osavaltiossa melko hitaasti työpaikkojen vähäisyyden ja elämisen kalleuden vuoksi, ja ennustetaankin, että Florida ohittaa New Yorkin väkiluvun vuoden 2010 paikkeilla.
Asukkaista 6,2 % on alle 5-vuotiaita, 22,6 % alle 18-vuotiaita ja 13,4 % yli 65-vuotiaita; naisia on 51,5 %. Noin kaksi kolmannesta osavaltion väestöstä asuu korkeintaan kahden tunnin ajomatkan päässä New Yorkin kaupungista.
Politiikka.
Viime vuosikymmeninä New Yorkin osavaltion enemmistö on presidentinvaaleissa asettunut demokraattien ehdokkaan taakse. Viimeksi presidentinvaaleissa New York kannatti republikaaneja Ronald Reaganin puolesta Walter Mondalea vastaan hänen toiselle vaalikaudelleen vuonna 1984.
New Yorkin senaattorin paikka liittovaltion hallinnossa on nyt toista kautta Hillary Clintonilla.
Urheilu.
New York on isännöinyt talviolympialaisia Lake Placidissa vuosina 1932 ja 1980. Osavaltiossa on lukuisia vanhoja ammattilaisjoukkueita eri urheilulajeissa, joista miltei kaikki sijaitsee New Yorkin metropolialueella.
Aiheesta muualla.
*


Vandaalit.
Vandaalit olivat germaanikansa, joka tunkeutui Rooman valtakunnan alueelle ja perusti kuningaskunnan Pohjois-Afrikkaan Karthagon ympärille.
Aikaisemmin on uskottu, että vandaalit tulivat nykyisen Ruotsin alueelta, koska Uppsalan lähellä sijaitsee Vendel-niminen paikkakunta. Vandaalit ilmaantuivat nykyisen Puolan alueelle ehkä 100-luvulla eaa. Historioitsija Tacitus mainitsee vuonna 98 vandaalien asuvan Oderin ja Veikselin välillä. On epäselvää, miten paljon näillä vandaaleilla oli yhteistä 400-luvulla kirjallisiin lähteisiin ilmaantuvien vandaalien kanssa.
31. joulukuuta 406 vandaalit ylittivät Reinin kukistettuaan frankit. Vandaalit tuhosivat Rooman hylkäämää Galliaa kolme vuotta ennen siirtymistään 409 Espanjaan. Rooman kanssa liittoutuneet visigootit voittivat toisen vandaalien ryhmän, silingit, vuosina 416–418.
Vandaalien kuningas Geiserik rakennutti laivaston ja vuonna 429 siirtyi Gibraltarinsalmen yli Pohjois-Afrikkaan. Vuonna 435 roomalaiset antoivat vandaaleille maata Afrikassa, mutta he valloittivat Mauretanian ja Numidian vuoteen 435 mennessä ja Karthagon vuonna 439 ja saivat haltuunsa Pohjois-Afrikan viljavarannot. Geiserik perusti vandaalien kuningaskunnan ja jatkoi valloittamalla laivastoineen Sisilian, Korsikan, Sardinian ja Baleaarit. Vuonna 455 vandaalit valtasivat ja ryöstivät Rooman.
Itä-Rooman eli Bysantin yritykset valloittaa Afrikka epäonnistuivat ja 474 keisari Zenon solmi sopimuksen vandaalien valtakunnan kanssa. Geiserikin perustama dynastia hallitsi pitkään Afrikassa. Vandaalien kuningaskunta kukistui vandaalisodassa aikana vuonna 533 itäroomalaisen sotapäällikkö Belisariuksen ansiosta.
Rooman ryöstön johdosta vandaalit saivat ryöstelijöiden ja hävittäjien jälkimaineen, mihin perustuu ilkivaltaa tarkoittava sivistyssana vandalismi. Todellisuudessa vandaalien tuskin voidaan sanoa olleen sen väkivaltaisempia kuin muutkaan tuon ajan germaanikansat. Afrikassa vandaalien valtakunta oli myöhäisantiikin vauraimpia ja sivistyneimpiäkin valtioita.
Vandaalit ovat luultavasti antaneet nimen Etelä-Espanjan Andalusian maakunnalle (alun perin "Vandalusia", sitten arabiaksi "Al-Andalus"), jossa he asuivat hetken ennen siirtymistään Afrikkaan.


Kilroy was here.
Kilroy was here (tai "Kilroy kävi täällä") on yleinen graffiteissa käytetty ilmaus, joka on lähtöisin Yhdysvalloista.
Lauseen alkuperä on hämärän peitossa ja sen synnystä on liikkeellä useita versioita. Erään tarinan mukaan James J. Kilroy olisi ollut alusten tarkastajana Bethlehem Steel Shipyardin telakalla Quincyssä, Massachusettsissa ja jättänyt käynnistään merkin tarkastamiinsa kohteisiin. Laivat rakennettiin suurina sarjoina lohkoista. Kun vaakatasossa tehty lohko sitten nostettiin laivan koontivaiheessa oikeaan asentoon päätyivät tarkastajan hyväksymiskuittaukset merkillisiin paikkoihin, jopa ylös kattoon. Nämä herättivät Eurooppaan toisen maailmansodan taisteluihin kuljetettavien sotilaiden huomion. Joku sitten keksi ruveta kirjoittelemaan Kilroyn nimeä muuallekin. Amerikkalaiset sotilaat kirjoittelivat tuota tekstiä seiniin liikkuessaan Euroopassa.
Usein tekstin yhteyteen on piirretty tyylitelty hahmo, jossa mies katsoo aidan takaa siten, että hänestä näkyy vain päälaki, silmät ja nenä. Tästä lienee lähtöisin myös Apu-lehden vuosikymmeniä vanha kilpailu "Missä Jallu luuraa". Siinä tehtävänä on etsiä lehden sivuille kätketty vastaavanlainen isonenäinen Jallu-hahmo.


Skandinavia.
Skandinavia on Pohjois-Euroopassa sijaitseva kulttuurihistoriallinen, lingvistinen ja maantieteellinen alue, johon vakiintuneen käytännön mukaan kuuluvat Norja, Ruotsi ja Tanska. Skandinavian niemimaahan puolestaan luetaan Suomen Lapin luoteiset osat, mutta ei Tanskaa. Pohjoismaiden ulkopuolella erityisesti saksan ja englannin kielissä Suomi, Islanti ja Färsaaret lasketaan joskus Skandinaviaan, jolloin käsite on Pohjoismaiden synonyymi. Fennoskandiaksi kutsutaan sen sijaan aluetta, johon kuuluvat Skandinavian niemimaan lisäksi Suomi, Kuolan niemimaa, Itä-Karjala, Suomen toisessa maailmansodassa Neuvostoliitolle luovuttamat alueet ja Jäniskosken–Niskakosken alue, jonka Suomi myi Neuvostoliitolle 1947. Toisaalta Skandinaviaan kuuluva Skåne ei kuulu Fennoskandiaan.
Skandinavian kielet.
Skandinaviassa puhutaan nykyisin pääasiassa indoeurooppalaiseen kielikuntaan kuuluvia pohjoisgermaanisia kieliä, joita kutsutaan yhteisnimellä skandinaaviset kielet tai pohjoismaiset kielet. Skandinaavisiin kieliin luetaan ruotsi, norja ja tanska sekä Skandinavian ulkopuolella puhutut islanti ja fääri.
Skandinaviassa on vanhastaan puhuttu skandinaavisten kielten lisäksi myös suomalais-ugrilaisiin kieliin kuuluvia kieliä: saamelaiskieliä ja suomea (joissakin yhteyksissä, ei kuitenkaan kielitieteessä, kutsutaan Pohjois-Ruotsissa puhuttuja suomalaismurteita meänkieleksi). Pohjois-Ruotsissa murteellisesti kirjoitettavaa suomea kutsutaan Tornionlaakson suomeksi () tai meänkieleksi. Aikaisemmin myös metsäsuomalaisia asui keskisessä Ruotsissa ja Norjassa.


Pohjoismaiden neuvosto.
Pohjoismaiden neuvosto ja Pohjoismaiden ministerineuvosto ovat Pohjoismaiden parlamentaarikkojen ja hallitusten yhteistyöfoorumeita. Pohjoismaiden neuvosto perustettiin vuonna 1952 ja ministerineuvosto vuonna 1971. Pohjoismaiden neuvostolla ei ole itsessään mitään muodollista valtaa, mutta jokaisella hallituksella on valta sisällyttää päätökset maansa lainsäädäntöön parlamenttien hyväksynnällä.
Pohjoismaisen yhteistyön tuloksena syntyi esimerkiksi vuonna 1954 sopimus Pohjoismaiden yhteisistä työmarkkinoista, vuonna 1954 hyväksytty Pohjoismaiden välinen passivapaus sekä pohjoismainen sosiaaliturvasopimus vuodelta 1955. Pohjoismaat ovat solmineet kymmeniä yhteistyösopimuksia eri aloilla. Viime vuosina on keskitytty erityisesti Pohjoismaiden kansalaisten arkea haittaavien ns. rajaesteiden poistamiseen.
Pohjoismaiden neuvoston ja Pohjoismaiden ministerineuvoston sihteeristöt sijaitsevat Kööpenhaminassa. Kunkin Pohjoismaan parlamentissa toimii lisäksi Pohjoismaiden neuvoston kansallinen sihteeristö, joka on sidoksissa kyseisen maan valtuuskuntaan. Pohjoismaiden ulkoministeriöissä taas toimivat erityiset pohjoismaisen yhteistyön sihteeristöt.
Pohjoismaiden neuvosto käyttää työkielinään ruotsia, tanskaa ja norjaa. Suomea ja islantia ei ole hyväksytty virallisiksi kieliksi, koska se loisi maaperää englannin kielen käyttöön organisaatiossa joka painottaa pohjoismaalaisuutta, samalla kun ruotsi toinen on Suomen virallisista kielistä ja Islannin kouluissa opiskellaan pakollista tanskaa. 1960-luvulla oli suunnitelmia kehittää pohjoismaista yhteistyötä samanlaiseksi organisaatioksi kuin Euroopan talousyhteisö. Pohjoismaat neuvottelivat uuden talousorganisaation, Nordekin, perustamisesta. Nordekin pääpaikaksi olisi tullut Malmö. Suomi ei ratifioinut sopimusta Neuvostoliittoon liittyvien suhteiden vuoksi. Neuvostoliitto olisi saattanut pitää Suomen liittymistä Nordekiin mahdollisena uhkatekijänä Suomen puolueettomuudelle, mistä Neuvostoliitto hyvitti Suomea runsaalla bilateraalikaupalla.
Ilman Suomen mukana oloa idea ei toiminut, ja Norja ja Tanska hakivat jäsenyyttä. Tanskasta tuli EEC:n jäsen 1973, mutta norjalaiset hylkäsivät EEC:n kansanäänestyksessä.
Puolueryhmät.
Neuvostossa toimii neljä pohjoismaista puolueryhmittymää: Vasemmistososialistinen vihreä ryhmä, Sosiaalidemokraattinen ryhmä, Keskiryhmä ja Konservatiivinen ryhmä. Ryhmän perustamiseen vaaditaan vähintään viisi jäsentä kolmesta maasta. Tanskan kansanpuolueen (DF) ja Norjan Edistyspuolueen (FrP) edustajat toimivat ryhmien ulkopuolella.
Aiheesta muualla.
*


Maanantai.
Maanantai on sunnuntain ja tiistain väliin jäävä viikonpäivä.
Maanantai on viikon ensimmäinen päivä ja useimmiten myös työviikon ensimmäinen päivä. Juutalaisessa traditiossa se on viikon toinen päivä.
Suomessa maanantaista tuli viikon ensimmäinen päivä vuoden 1973 alussa, kun Suomessa siirryttiin kansainvälisen standardin mukaiseen viikkonumerointiin. Aikaisemmin viikon oli katsottu alkavan sunnuntaista.
Maanantai muissa kielissä.
Sanan 'maanantai' etymologia on muinaisskandinaavisessa sanassa 'mánandagr' ("kuupäivä").). Maanantai on useissa muissakin kielissä kuun päivä. Latinan kielellä se on "Dies lunae", englannin kielellä Monday (muinaisenglanti: Mōnandæg) ja ranskan kielellä lundi (latinan sanasta "luna").
Venäjän kielellä maanantai taas on понеде́льник, "taas uusi viikko", portugalin kielellä "Segunda-feira", 'toinen päivä', ja viron kielellä "esmaspäev", 'ensimmäinen päivä'.
Japaniksi maanantai on kuun päivä 月曜日 (getsuyōbi).


Tiistai.
Tiistai on viikonpäivä maanantain jälkeen ja ennen keskiviikkoa.
Muissa kielissä.
Sanan 'tiistai' etymologia on ruotsin sanassa "tisdag". Tämä, samoin kuin vastaavat saksan ja englannin sanat tarkoittavat Tyr-jumalan päivää: "Dienstag" tai "Tuesday". Useissa muissa kielissä se on Mars-jumalan päivä, "Dies Martis", espanjaksi "martes", ranskaksi "mardi" ja italiaksi "martedi". Japaniksi se on tulen päivä 火曜日 (kayōbi).
Venäjässä tiistai on вторник (toinen päivä), kuten myös kiinaksi ja portugaliksi kolmas.


Roskapankki.
Roskapankki on kansanomainen nimitys omaisuudenhoitoyhtiölle, joka hoitaa valtion tukea saaneen pankin omaisuuden tai vastuiden hoitamisen ja myymisen.
Käytännössä roskapankki ostaa liikepankilta ongelmaluotot ja omaisuuden, jotka on yliarvostettu pankin taseessa ja joita kukaan muu ei halua pankilta ostaa. Hinta on yleensä varsin alhainen ja ostomenettelyssä voidaan käyttää esimerkiksi käänteistä huutokauppaa. Roskapankki pyrkii pidemmän ajan kuluessa saamaan rahaa luotoista erilaisilla maksujärjestelyillä tai realisoimalla ostettua omaisuutta ja lainojen vakuutena olevaa omaisuutta. Roskapankkijärjestelyllä pyritään vakauttamaan liikepankin rahatilannetta siten, että liikepankin konkurssi vältetään.
Historia.
Yhdysvalloissa perustettiin 1980-luvun säästöpankkikriisin takia "Resolution Trust" -roskapankki.
Roskapankin perustaminen Suomeen.
Suomeen roskapankkeja perustettiin Yhdysvaltain mallin innoittamana hoitamaan 1990-luvun alun lamaa ja pankkikriisiä. Näihin omaisuudenhoitoyhtiöihin siirretään pankkien luotonannon erittäin riskipitoiset osat eli niin kutsutut ongelmaluotot (pahimmat luottotappiot ja niiden vakuuksina olevat kiinteistöt). Suomen lama-ajan pankkikriisissä veronmaksajat käytännössä maksoivat luottotappiot pankkitukena. Tunnetuin roskapankki Suomessa oli Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal, joka perustettiin 18. marraskuuta 1993 hallinnoimaan Suomen Säästöpankki – SSP Oy:n järjestämättömiä ja muita luottoja sekä realisoimaan sen kiinteistöomaisuutta ja muuta omaisuutta.
Subprime-kriisi.
Subprime-kriisin takia Yhdysvalloissa hyväksyttiin suunnitelma roskapankin perustamisesta 3. lokakuuta 2008. Suunnitelma oli kaatunut aiemmin Yhdysvaltain edustajainhuoneessa 29. syyskuuta 2008, mikä sai Dow Jones-osakeindeksin laskemaan vajaat 7 % eli 777 pistettä, joka on kaikkien aikojen ennätyspudotus pisteissä yhden päivän aikana.


Senegal.
Senegalin tasavalta eli Senegal on valtio läntisessä Afrikassa. Sen pinta-ala on 196 722 neliökilometriä ja väkiluku 12,6 miljoonaa. Maan pääkaupunki on Dakar, jossa on asukkaita noin kaksi miljoonaa. Senegal on Afrikan läntisin valtio ja sen naapurivaltiot ovat Gambia, Guinea-Bissau, Guinea, Mali ja Mauritania. Nimensä Senegal on saanut Senegaljoesta. Gambia ja Gambiajoki jakavat Senegalin kahteen eri alueeseen, jotka poikkeavat toisistaan maantieteellisesti, kulttuurillisesti ja etnisesti.
Varhainen historia.
Senegalin alueen ensimmäinen järjestäytynyt hallinto oli Ghanan kuningaskunta 700–800-lukujen välillä. Islam levisi Senegaliin 1000-luvulla arabialaisten kauppiaiden välityksellä. Ghana-kuningaskunnan tuhouduttua Malin kuningaskunta otti alueen hallintaansa ja piti sen 1400-luvulle saakka, tosin Wolofien valtakunta, joka oli Malin vasalli Senegaljoen varrella, irtautui Malista 1300-luvulla ja onnistui pysymään itsenäisenä 500 vuotta.
Malin tuhoutuminen merkitsi suurta muutosta alueella. Aiemmin islam oli ollut vain ylimystön uskonto, mutta 1500-luvusta lähtien se levisi myös muun kansan keskuuteen. Songhai onnistui saamaan hallintaansa osia Malin hallitsemista alueista Senegalissa, mutta alue pirstaloitui lukuisiksi pieniksi kuningaskunniksi Senegal- ja Gambiajokien välillä. Tuaregit tuhosivat Songhain 1591, mikä antoi pienille kuningaskunnille entistä enemmän tilaa. Useat alueen heimot hallitsivat itsenäisiä valtakuntiaan, kuten Cayor, Samlou ja Sine, seuraavat 200 vuotta.
Eurooppalaiset tulevat.
Portugalilaiset purjehtivat rannikolle 1400-luvulla ja perustivat linnoitteen Goréesaarelle 1444. Hollantilaiset valtasivat saaren 1588, mutta hävisivät sen ranskalaisille 1677. 1600-luvulla myös britit ilmaantuivat Senegalin rannikolle. Britit perustivat kauppa-asemakseen Bathurstin 1651 ja ranskalaiset Saint-Louisin 1659 ja muita pienempiä asemia. Aluksi eurooppalaiset kävivät kauppaa paikallisten kuningaskuntien kanssa, mikä muutti monen talouden riippuvaiseksi orjakaupasta. Muita kauppatuotteita olivat norsunluu, kulta ja mausteet, jotka vaihdettiin alkoholiin ja aseisiin.
Britit valloittivat Senegalin Goréeta lukuun ottamatta seitsenvuotisessa sodassa, mutta Ranska valloitti alueen takaisin Yhdysvaltain itsenäisyyssodan aikana. Senegal pysyi Ranskan tärkeimpänä orjakaupan keskuksena 1600- ja 1700-lukujen ajan.
Orjakaupan loputtua 1800-luvulla Ranska otti hallintaansa myös Senegalin sisämaan, josta tuli siirtokunta 1864. Sisämaan valtaus ei sujunut vaivatta ja esimerkiksi Cayorin kuningas Lat Dior taisteli ranskalaisia vastaan vuoteen 1886 saakka. Samaan aikaan Toucouleurin kuningaskunta pyrki levittäytymään alueelle idästä. Myös muslimifanaatikot kapinoivat uusia siirtomaaisäntiään vastaan. Brittien siirtokunta Gambiajoen suussa jakoi Senegalin kahtia, ja ranskalaiset halusivat ostaa tai vaihtaa Gambian Norsunluurannikkoon, mutta britit eivät olleet kiinnostuneita.
Senegalin siirtokunnan pääkaupunkina oli aluksi Saint-Louis ja myöhemmin Dakar, josta tuli koko Ranskan Länsi-Afrikan hallinnollinen keskus. Tämän vuoksi Dakarin infrastruktuuria kehitettiin ja satamaa laajennettiin.
Itsenäistyminen.
Toisen maailmansodan jälkeen islamistiset ja marxilaiset liikkeet vaativat Senegalin itsenäistymistä, mutta lopulta Léopold Sédar Senghorin perustamasta "Progressiivinen senegalilainen unioni" -järjestöstä tuli maan nationalismin lipunkantaja. Senegal ja autonominen Ranskan Sudan yhdistettiin 1959, ja se itsenäistyi seuraavana vuonna nimellä Malin liittovaltio. Jo kahden vuoden kuluttua liittovaltio hajosi poliittisiin erimielisyyksiin, ja Senegal ja Mali perustettiin. Senghorista tuli Senegalin ensimmäinen presidentti.
Senegalissa oli sen ensimmäisen vuosikymmenen aikana yksipuoluejärjestelmä, mutta maasta ei koskaan tullut kuitenkaan diktatuuria. Ainoa puolue oli Progressiivisen senegalilaisen unionin seuraaja Senegalin sosialistinen puolue, joka säilytti enemmistön parlamentissa vuoteen 2000 asti. Yksipuoluejärjestelmästä tuli nelipuoluejärjestelmä 1974 ja monipuoluejärjestelmä 1980.
Vuonna 1981 Senghor luopui presidenttiydestään ja Abdou Dioufista tuli hänen seuraajansa. Samana vuonna maassa yritettiin vallankaappausta, mutta Diouf pysyi vallassa armeijan tuella. Vuonna 1982 muodostettiin Senegalin ja Gambian muodostama valtioliitto Senegambia, joka kesti vuoteen 1989 saakka. Vuonna 1982 alkoi myös pitkä sisällissota maan eteläisessä maakunnassa Casamancessa, joka halusi itsenäistyä. Mauritanian etniset levottomuudet vuonna 1989 eskaloituivat lopulta rajakonfliktiksi maiden välillä. Maat uusivat diplomaattisuhteensa vuonna 1992.
Neljä vuosikymmentä hallinnut Senegalin sosialistinen puolue hävisi vaalit ensimmäisen kerran vuonna 2000, ja Senegalin demokraattinen puolue nousi valtaan. Demokraattisen puolueen perustaja on vuosina 2000–2012 presidenttinä toiminut Abdoulaye Wade.
Wade alkoi neuvotella Casamancen kanssa rauhasta, joka saatiin aikaan vuonna 2004. Yli 20 vuotta kestäneessä sisällissodassa on avustusjärjestöjen mukaan kuollut noin viisituhatta ja 60 000 on joutunut lähtemään kodeistaan. Rauha Casamancessa ei kuitenkaan ole kestänyt. Syksyllä 2009 Casamancessa oli jälleen levottomuuksia.
Politiikka.
Senegal on tasavalta, jonka presidentti valitaan vuoden 2001 lakimuutoksen mukaan joka viides vuosi. Ensimmäinen presidentti oli Léopold Sédar Senghor. Kaksikamarisen parlamentin kansalliskokouksessa (alahuone) on 150 edustajaa ja senaatissa 100 edustajaa. Demokratia on vakiintunut, joskin silloinen presidentti Abdoulaye Wade pyrki lykkäämään vuoden 2006 presidentinvaaleja. Wade valittiin vuoden 2007 vaaleissa toiselle kaudelle. Presidentinvaalit sujuivat rauhallisesti.
Yksi Waden vuoden 2000 presidentinvaalikampanjan teemoista oli korruption vastustaminen. Waden kaudella korruptio kuitenkin lisääntyi.
Senegal on yksi Afrikan suurimmista rauhanturvaajamaista.
Aluejako.
Senegalin nykyinen aluejako vahvistettiin vuonna 2008. Senegal jakautuu 14 alueeseen, jotka jakautuvat 34 departementtiin ja edelleen 103 arrondissementiin.
Maantiede.
Dakar on Afrikan läntisin piste. Senegalin jakavat kahtia Gambia ja Gambiajoki. Muita tärkeitä jokia ovat maan pohjoisosassa virtaava Senegal ja eteläosassa virtaava Casamance. Senegalin sisämaa on pääosin tasankojen savannia ja puoliaavikkoa. Rannikolla on laajoja hiekkadyynejä. Etelä-Senegal on viljavampaa ja metsäisempää aluetta, ja sen rannikolla on mangrovesoita. Gambiajoen tulvatasangot ovat maan rehevintä aluetta.
Sahelin alueeseen kuuluva Pohjois-Senegal on ilmastoltaan kuivempi kuin Etelä-Senegal. Ilmastoltaan maa on trooppinen ja sadekausi on kesäkuusta lokakuuhun.
Unescon maailmanperintöluettelossa on Senegalista kolme kulttuurikohdetta – Goréen saari, Saint-Louisin saari, Senegambian kivikehät – ja kaksi luontokohdetta (Djoudjin kansallinen lintujensuojelualue ja Niokolo-Koban kansallispuisto). Gambiajoen varressa sijaitsevassa Niokolo-Kobanissa tavataan norsuja, leijonia, leopardeja, simpansseja, paviaaneja ja virtahepoja sekä monia lintuja, matelijoita ja sammakkoeläimiä.
Talous.
Maatalous on selvästi Senegalin tärkein elinkeino. Viljelysala on väkilukuun nähden yksi Afrikan suurimmista. Vain eteläosaa voidaan viljellä kunnolla, mutta myös sateisimmilla savannialueilla kasvatetaan durraa. Casamancejoen tulvatasangoilla viljellään riisiä. Maapähkinät ovat maan talouden perusta, mutta niiden viljely vie puolet viljelyalasta. Valtio on pyrkinyt tuilla monipuolistamaan maataloutta. Sokeriruo’on, hirssin, puuvillan ja riisin kasvatusta onkin lisätty.
Maan kuivassa pohjoisosassa karjanhoito on pääelinkeino. Senegalin karjakantakin on väkilukuun ja maan pinta-alaan nähden suuri. Monet savanni- ja puoliaavikkoalueiden heimot elävät paimentolaisina.
Senegalilla on vähäiset luonnonvarat. Casamancen rannikolla tosin on maaöljyesiintymiä. Kuitenkin Senegal on kansainvälisen kehitysavun vastaanottaja.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat fosfaatti, rautamalmi ja kala. Merkittävimmät vientituotteet ovat kala, maapähkinät, öljytuotteet, fosfaatit ja puuvilla.
Väestö.
Senegalin väestöstä 94 % on muslimeita ja 5 % on kristittyjä. Senegalin puhutuin kieli on wolof, jonka lisäksi maassa puhutaan vähemmistökielinä sereriä, fulania, mandinkaa, soninkea ja jolaa. Kaikkiaan maassa puhutaan 38 kieltä. Useimmat kielet ovat pääasiassa puhekieliä, vaikka nuoret senegalilaiset ovat alkaneet kirjoittaa niitä latinalaisella aakkostolla. Islaminuskoiset senegalilaiset kirjoittavat äidinkieltään joskus myös arabialaisella kirjaimistolla. Maan virallista kieltä ranskaa käyttää yleisesti vain eurooppalaistaustaisia kouluja käynyt vähemmistö.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin prosentti aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 67 000 henkeä. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 12 000 henkeä, ja sitä sai noin puolet heistä, noin 6 700 henkeä.
Kulttuuri.
Senegalilaista perusruokaa on riisi ja mausteinen kala-vihanneskastike, jota kutsutaan nimellä "chep-bu-jen i". Toinen yleinen ruoka on sitruunamehussa marinoitua, uunissa paahdettua kanaa sipulien ja riisin kanssa.
Senegalin kirjallisuuden juuret ovat suullisessa tarinankerronnan perinteessä. Sen pohjalta julkaistiin ensimmäisiä ranskankielisiä tekstejä 1800-luvulla. Maan ensimmäisen presidentin Léopold Sédar Senghorin runot nousivat kansainväliseen kuuluisuuteen 1930-luvulla, jolloin afrikkalainen kulttuuri oli muutenkin muodissa länsimaissa. Toisen maailmansodan jälkeen vaikuttaneisiin kirjailijoihin kuuluvat Ousmane Socé, Ousmane Sembène, Cheikh Hamidou Kane ja Abdoulaye Sadji. Birago Diop ja Mariama Bâ nousivat kansainväliseen kuuluisuuteen viimeisinä elinvuosinaan 1980-luvulla.
Musiikki.
Senegalin musiikkiteollisuus on läntisen Afrikan kehittyneimpiä. Senegalista kotoisin oleva mbalax-muusikko ja laulaja Youssou N’Dour on tunnettu myös muualla maailmassa, etenkin Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Rap-artisti Akon on myös kotoisin Senegalista. Senegalissa kehitynyt mbalax-musiikki syrjäytti afrokuubalaisen musiikkityylin 1970-luvulla.
Urheilu.
Amy Mbacke Thiam voitti naisten 400 metrin juoksun maailmanmestaruuden Edmontonin MM-kilpailuissa 2001, lisäksi hän sai pronssia Pariisin MM-kilpailuissa 2003. Senegalin ainoa olympiamitalisti on Amadou Dia Ba, joka otti hopeaa miesten 400 metrin aidoissa Soulissa 1988. Maa on osallistunut kesäolympialaisiin vuodesta 1964, ja sillä on toisinaan ollut myös edustaja talviolympialaisissa.
Senegalin jalkapallojoukkue selviytyi kahdeksan parhaan joukkoon vuoden 2002 MM-kilpailuissa. Erityisen makea oli kisojen avausottelussa saavutettu voitto entisestä siirtomaaisännästä Ranskasta. Maaliskuussa 2011 Senegal oli FIFA-rankingissa sijalla 69.


Mac OS.
Mac OS on Applen kehittämä käyttöjärjestelmä Macintosh-tietokoneille. Mac OS voidaan jakaa kahteen kehitysvaiheeseen, vanhempaan Mac OS -järjestelmään ja nykyiseen Mac OS X -järjestelmään.
Käyttöjärjestelmä tuli markkinoille vuonna 1984 Applen Macintosh-tietokoneessa. Alun perin se oli vain osa tietokonetta nimellä "Järjestelmä" (). Mac OS oli ensimmäinen laajaan käyttöön otettu graafinen käyttöjärjestelmä, joka käytti työpöytää ja kuvakkeita. Järjestelmää voitiin käyttää vain Applen valmistamissa tai Applen lisenssillä valmistetuissa tietokoneissa.
Suuri osa käyttöjärjestelmästä oli sijoitettu ennen PowerPC-suorittimen käyttöönottoa Macintosh-tietokoneiden emolevyn ROM-piireille. Alkuperäisenä tavoitteena oli säästää levytilaa aikana jolloin massamuistina käytettiin levykkeitä. Järjestely nopeutti koneen käynnistystä ja salli Macin käynnistyä suoraan graafiseen tilaan ilman komentoriviä. Myös virheilmoitukset ohjelmien kaatumisesta ja rikkinäisistä levykkeistä tulivat graafisen käyttöliittymän kautta. Tästä huolimatta Macintosh-tietokoneita ei voinut käynnistää ilman levykettä (lukuun ottamatta yhtä vuoden 1991 Mac Classic-mallia). Eräiden ohjelmien vaatimia päivityksiä käyttöjärjestelmään jaettiin käynnistyslevykkeiden muodossa.
Edistyksellisestä graafisesta käyttöliittymästään huolimatta Mac OS oli teknisesti varsin vajavainen. Käyttöjärjestelmässä ei ollut muistinsuojausta, joten kaatuva ohjelma pystyi kaatamaan koko koneen. Käyttöjärjestelmä ei myöskään tukenut irrottavaa moniajoa, vaan moniajo tapahtui yhteistoiminnallisesti (System 7:sta eteenpäin) samoin kuin 16-bittisissä Windows-käyttöjärjestelmissä ohjelmien luovuttaessa suoritusvuoron toisilleen. Käyttöjärjestelmä ei varsinaisesti tukenut laiteajureita, mutta niiden tekemiseen (esimerkiksi TCP/IP, USB tai Firewire -tuet) muodostuivat käytännöksi ns. extension-ohjelmat, jotka ladattiin käynnistysvaiheessa muistiin. Näiden luomiseen ei ollut mitään virallista menetelmää, ja extensionien keskinäiset konfliktit muodostuivat käyttöjärjestelmän vakautta heikentäväksi tekijäksi.
Mac OS käytti alun perin Macintosh File Systemia (MFS), joka ei tukenut alihakemistoja. Sen korvasi jo 1985 Hierarchical File System (HFS), joka tuki oikeaa hakemistopuuta. Toisin kuin Unix-tyyppisissä tiedostojärjestelmissä, Mac OSin tiedostojärjestelmä tallensi tiedoston datan lisäksi ns. resource forkin, johon tallennettiin metatietoa tiedostosta, kuten sen tyyppi ja ikoni. Tästä syystä Mac OS ei käyttänyt tiedostopäätteitä, kuten MS-DOS. Resource forkin käyttö oli kuitenkin metadataa laajempi ja esimerkiksi ohjelmat tallensivat siihen tiedon menuistaan ja ikkunoistaan, joita voi muokata ns. resource editorilla ohjelmia uudelleenkääntämättä.
Myöhemmin Microsoft kehitti Mac OS esikuvanaan oman DOS-käyttöjärjestelmänsä päälle kehitetyn Windows-käyttöliittymän, josta myöhemmissä versioissa kehittyi käyttöjärjestelmä. Koska Windows oli kehitetty avoimemman tekniikan tietokoneisiin, siitä tuli muutamassa vuodessa lähes standardi käyttöjärjestelmä mikrotietokoneisiin.
Mac OS 7 tai System 7, kuten sitä yleensä kutsutaan, julkaistiin toukokuussa 1991. System 7 lisäsi Mac OSiin virallisesti (yhteistoiminnallisen) moniajon, joka aiemmin oli mahdollista vain MultiFinder-laajennoksella, sekä virtuaalimuistin. Käyttöjärjestelmä ei kuitenkaan tukenut suojattua muistia, joten sovellukset pystyivät kirjoittamaan toistensa ja käyttöjärjestelmän muistialueille. Se sisälsi myös useita käyttöliittymän innovaatioita kuten aliakset, jotka olivat linkkejä toisiin tiedostoihin ja hakemistoihin, raahaa-ja-pudota-toiminnon tiedostojen avaukseen, vihjeikkunat sekä skaalattavat TrueType-fontit. Järjestelmä oli liian laaja toimiakseen levykkeiltä ja vaati kiintolevyn, sekä oli ensimmäinen käyttöjärjestelmän versio, jota toimitettiin CD-ROMilla.
Mac OS koki suuren muutoksen vuonna 1994, kun Macintoshien Motorola 68000 -sarjan CISC-suorittimet korvattiin Motorolan, ja Applen yhdessä kehittämällä PowerPC -RISC-suorittimella. Käyttöjärjestelmä pysyi päällepäin samanlaisena vaikka se jouduttiin suurelta osin suunnittelemaan uudelleen. Aiemmat ohjelmat toimivat käyttöjärjestelmän sisältämän emulaattorin avulla käyttäjän kannalta kuten ennenkin.
Käyttöjärjestelmän uudistamisen tarve oli jo tässä vaiheessa ilmeinen ja sen suunnittelu oli aloitettu jo 1989 (ns. Project Pink) tarkoituksena julkaista uudistettu käyttöjärjestelmä vuoden 1993 paikkeilla. Tavoitteena oli Nukernel-mikroytimen päällä ajettava oliopohjainen käyttöjärjestelmä, joka näyttäisi Maciltä ja ajaisi vanhoja ohjelmia. Samalla oli tarkoitus lyödä Windows 95 -projektia kehittävä Microsoft vuodella. Applen projekti oli kunnianhimoinen ja ajautui ongelmiin ja viivytyksiin. Kun System 7.5 oli julkaistu, uuden käyttöjärjestelmän koodinimeksi ilmoitettiin Copland ja sitä demottiin toukokuun 1995 messuilla. Projekti jatkui kaksi vuotta, jonka jälkeen se hylättiin ja osa toiminnallisuudesta siirrettiin vanhalta perustalta kehitettyyn Mac OS 8 -käyttöjärjestelmään. Mac OS 8 oli ensimmäinen merkittävä päivitys Mac OSiin kuusi vuotta System 7:n julkaisun jälkeen. Copland-projektin uusi käyttöjärjestelmä siirrettiin Applen ja IBM:n yhteisyritykseen Taligent, josta Apple luopui ja se lopetettiin 1998.
Apple osti vuonna 1996 NeXTSTEP-käyttöjärjestelmää kehittäneen NeXTin 429 miljoonalla dollarilla. Samalla yhtiön palvelukseen palasi sen entinen perustaja Steve Jobs.
Mac OS X perustuu NeXTSTEP ja BSD-käyttöjärjestelmiin. Sen ensimmäinen versio, Mac OS X Server 1.0 julkaistiin maaliskuussa 1999. Käyttöjärjestelmä käytti NeXTSTEPin ikkunointia ja DisplayPostScriptia, jonka päälle oli rakennettu Mac OS 8:aa muistuttava käyttöliittymä. Vanhoja Mac OS -ohjelmia ajettiin Blue Box -emulaattorissa. Kuluttajakäyttöön tarkoitettua Mac OS X:ää saatiin odottaa vuoteen 2001.


Protoni.
Protoni (p tai p+) on sähkövaraukseltaan positiivinen hiukkanen, varaukseltaan 1 alkeisvaraus. Yhdessä neutronien kanssa protonit muodostavat atomiytimet (lukuuonottamatta vedyn yksinkertaisinta isotooppia, H+ eli "protiumia", joka koostuu vain yhdestä protonista). Neutronista ja protonista käytetään myös yhteisnimitystä "nukleoni". Protoneja voi esiintyä myös vapaana esimerkiksi plasmassa.
Protoni on sähkövaraukseltaan yhtä suuri, mutta vastakkaismerkkinen kuin elektroni, minkä seurauksena positiivisesti varautunut atomiydin pyrkii keräämään ympärilleen elektroniverhon, jossa on täsmälleen yhtä monta elektronia kuin ytimessä on protoneja. Tässä tilassa elektronipilven negatiivinen varaus kumoaa ytimen positiivisen varauksen, ja atomit ovat ulkoisesti neutraaleja.
Hiukkasfysiikan standardimallissa protoni on hadroni, eli yhdistelmähiukkanen, joka koostuu vahvan vuorovaikutuksen yhteenliittämistä kvarkeista. Protoni muodostuu kahdesta u-kvarkista sekä yhdestä d-kvarkista, joiden lepomassa muodostaa noin 1% protonin kokonaismassasta (loppu muodostuu kvarkkien liike-energiasta). Protonin antihiukkanen on antiprotoni, joka koostuu kahdesta u-antikvarkista ja yhdestä d-antikvarkista.
Yleisiä ominaisuuksia.
Protoni, jolla on spinistä aiheutunut liikemäärämomentti formula_1 sekä magneettinen momentti formula_2.
Protoni kemiassa.
H3O+ + OH- ⇒ 2 H2O.
Atomin ytimessä olevien protonien määrä antaa myös alkuaineelle järjestyslukunsa. Neutronien määrä puolestaan voi vaihdella samassa alkuaineessa, jolloin puhutaan alkuaineen isotoopeista. Esimerkiksi, jos vetyionin ytimessä on neutroni, kyseessä on isotooppi vety-2 eli deuterium.
On myös arveltu, että jos vahva vuorovaikutus olisi hieman voimakkaampi, voisi esiintyä erittäin epävakaata isotooppia helium-2. Isotoopin ytimessä olisi kaksi toisiinsa sitoutunutta protonia eikä yhtään neutronia. Tämä ei kuitenkaan ole nykyisillä vuorovaikutuksien nykyisillä arvoilla mahdollista.


Elektronivoltti.
Elektronivoltti (symboli eV) on energian yksikkö, jota käytetään usein atomi- ja ydinfysiikassa. Se on suuruudeltaan energiamäärä, jonka elektroni saa kulkiessaan tyhjiössä yhden voltin suuruisen potentiaalieron lävitse. SI-järjestelmässä 1 eV = 1,6021773·10-19 J.
Hiukkasfysiikassa yksikkönä käytetään megaelektronivolttia (1 MeV = 106 eV) mitattaessa alkeishiukkasten massaa käyttäen luonnollista yksikköjärjestelmää. Tämä perustuu massan ja energian ekvivalenssiin ja suppean suhteellisuusteorian kaavaan
missä "E" tarkoittaa energiaa, "m" massaa ja "c" valon nopeutta tyhjiössä.
Näitä yksiköitä käyttäen elektronin massa on noin 0,5 MeV ja protonin massa noin 940 MeV.
Elektronivoltit ja lämpötila.
Esimerkiksi tyypillinen magneettisesti rajoitetun fuusion plasma on 15 keV, tai 175 megakelviniä.


Friedrich Engels.
Friedrich Engels (28. marraskuuta 1820 Barmen, Preussi – 5. elokuuta 1895 Lontoo) oli sosialistinen filosofi ja toimi yhteistyössä Karl Marxin kanssa modernin kommunistisen teorian luomisessa. Yhdessä he julkaisivat "Kommunistisen manifestin" 1848. Engels toimitti kaksi osaa "Pääomaa" Marxin kuoleman jälkeen.
Elämä.
Engels oli menestyvän saksalaisen tekstiiliyrittäjän vanhin poika. Hänen isänsä lähetti nuoren Engelsin Englantiin auttamaan Manchesterissä sijaitsevan puuvillatehtaansa hoitamisessa. Järkyttyneenä työntekijöiden kammottavista työoloista hän aloitti raportin "Työväenluokan asema Englannissa" kirjoittamisen. Raportti julkaistiin 1844.
Samana vuonna Engels aloitti avustajana "Deutsche-Französische Jahrbücher"-lehdessä, jota Pariisissa toimitti ja kustansi Karl Marx. Heidän ensi tapaamisellaan kävi ilmi, että heidän näkemyksensä kapitalismista olivat yhtenevät, joten he päättivät tehdä läheisempää yhteistyötä. Kun Marx karkotettiin Ranskasta Tammikuussa 1845, he päättivät siirtyä Belgiaan, jossa oli suurempi mielipiteenvapaus kuin muissa Euroopan maissa.
Heinäkuussa 1845 Engels vei Marxin Englantiin, jossa he tapasivat monia chartistijohtajia, kuten esimerkiksi George Harneyn. He palasivat Brysseliin tammikuussa 1846, jossa he perustivat kommunistisen yhteydenpito-organisaation. Heidän tavoitteenaan oli yhdistää Euroopan eri osissa asuvat sosialistijohtajat. Marxin innoittamana sosialistijohtajat pitivätkin konferenssin Lontoossa, missä muodostettiin uusi organisaatio, "kommunistiliiga". Engels osallistui konferenssiin delegaattina ja vaikutti suuresti päätettyihin toimintastrategioihin.
1847 Engels ja Marx aloittivat yhteisen pamfletin kirjoittamisen. Se perustui Engelsin aikaisemmalle teokselle "Kommunismin periaatteet". 12000-sanainen pamfletti valmistui kuudessa viikossa ja sen tavoitteena oli muotoilla kommunistinen aate tarpeeksi yksinkertaisesti, että suuri yleisö ymmärtäisi sen. Sen nimeksi tuli "Kommunistinen manifesti" ja se julkaistiin helmikuussa 1848. Maaliskuussa Marx ja Engels karkotettiin Belgiasta. He muuttivat Kölniin, jossa he julkaisivat radikaalia lehteä, "Neue Rheinische Zeitung"ia.
Vuonna 1849 heidät karkotettiin Saksasta, eikä jäljellä ollut enää kuin Lontoo. Preussin viranomaiset yrittivät painostaa Englannin viranomaisia karkottamaan miehet Britteinsaarilta (siis todennäköisesti Yhdysvaltoihin), mutta tuloksetta. Engels jatkoi Englannissa puuvillateollisuuden harjoittamista, eläen varsin rikkaasti, mutta nipistäen aina silloin tällöin avustuksia Marxille, joka eli perheineen yli varojensa, kovassa köyhyydessä.
Marxin kuoleman (1883) jälkeen Engels omisti loppuelämänsä Marxin teosten toimittamiselle ja kääntämiselle. Hän kuoli Lontoossa 5. elokuuta 1895.


Konstantinos IV.
Konstantinos IV (652–685) oli Bysantin keisari vuosina 668–685.
Konstantinoksesta tuli keisari kun hänen isänsä Konstans II murhattiin. Konstantinos riisti veljiltään Herekleiosilta ja Tiberiukselta heidän keisarilliset arvonimensä ja antoi silpoa heidän nenänsä niin ettei heistä olisi tulevaisuudessa keisareiksi.
Arabien laivasto eteni vuonna 674 Konstantinopolin edustalle mutta joutui perääntymään syksyn tullessa. Lopulta arabit piirittivät Konstantinopolia vuonna 678, mutta heidät lyötiin kun Bysantin laivasto käytti "kreikkalaista tulta". Kalifi Muawija solmi nyt rauhan kolmeksikymmeneksi vuodeksi Bysantin kanssa.
Pohjoisesta uhkasi jo uusi vaara kun bulgaarit ylittivät Tonavan ja vuonna 680 Konstantin lähetti laivaston heitä vastaan. Laivasto purjehti Mustanmeren rantaa Tonavan suistolle samalla kun ratsuväkeä seurasi Thracen kautta. Yrityksistä hulimatta bulgaareihin ei saatu kosketusta ja armeija joutui vetäytymään kun keisari sairastui. Ylittäessään Tonavaan Bysantin armeija joutui bulgaarien hyökkäyksen kohteeksi ja koki suuria tappioita. Bulgaarit tunkeutuivat nyt Bysantin alueelle ja perustivat uuden kuningaskunnan, Bulgarian.
Vuonna 680 Konstantinos kutsui koolle kuudennen ekumeenisen kirkolliskokouksen Konstantinopolissa.
Konstantinos kuoli syyskuussa 685 ollessaan vain 33-vuotias. Hänen vanhimmasta pojastaan Justinianuksesta tuli uusi keisari.


Justinianus II.
Justinianus II Rhinotmetos (, 669–711) oli Bysantin keisari vuosina 685–695 ja 705–711.
Justinianus oli vain 16-vuotias kun hänestä tuli keisari isänsä kuoltua vuonna 685. Justinianus oli lahjakas nuorukainen joka tosin oli edeltäjiensä tapaan myös julma despootti.
Arabien kalifi Abdulmalikin kanssa saatiin aikaan rauhansopimus, joka oli erittäin suotuisa Bysantille. Kyproksen, Armenian ja Kaukasian Iberian verotulot jaettiin kahtia Bysantin ja Kalifaatin välillä. Kypros jäikin tällaisen kaksoisomistukseen pitkäksi aikaa.
Vuonna 688 Justinianus lähti armeijansa kanssa sotaretkelle slaaveja vastaan. Hän eteni Thessalonikaan, joka oli käytännössä slaavien saartama. Justinianus siirsi voittamansa slaavilaiset heimot Vähään-Aasiaan ja heidän tuli asettaa 13 000 miehen joukko-osasto keisarilliselle armeijalle. Samanlaisia kansansiirtoja tapahtui esimerkiksi Kyproksella, josta siirrettiin kalifin protesteista huolimatta ihmisiä lähemmäksi pääkaupunkia, jossa tarvittiin merenkävijöitä. Tästä syystä syttyi sota vuonna 691. Vasta armeijaan liitetyt slaavit pakenivat muslimien puolelle, jotka asettivat heidät asumaan Syyriaan. Tämän vuoksi Bysantti kärsi tappion Sebastopoliksen taistelussa Armeniassa. Armenia joutui taas Kalifaatin valtapiiriin.
Justinianuksen kansansiirrot ja kovat verot eivät olleet kansan mieleen ja hän oli erittäin epäsuosittu. Vuonna 695 Justinianus yritti syrjäyttää paavi, mutta epäonnistui ja joutui pian luopumaan kruunustaan. Tilalle nousi kapinallisten johtaja Hellaksen "strategos" Leontios. Justinianuksen nenä leikattiin pois ja tästä syystä hän sai lisänimen ”Rhinotmetos”.
Kuultuaan vallankaappauksesta vuonna 698 Justinianus pakeni Chersonin saarelta, jonne hänet oli karkotettu. Hän löysi suojapaikan kasaarien khanin luota ja meni jopa naimisiin khanin siskon kanssa. Vaimo vaihtoi uskonsa kristinuskoon ja nimensä Theodoraksi. Konstantinopolissa Justinianuksen seikkailut hermostuttivat keisari Tiberiusta ja hän pyysi khanian luovuttamaan pakolaisen takaisin. Justinianus sai vihiä juonesta ja pakeni taas päätyen lopulta bulgaarien khanin Tervelin hoviin. Vuonna 705 Justinianus palasi Konstantinopoliin bulgarialaisen armeijan kanssa ja kappasi taas keisarinvallan itselleen.
Tervelille annettiin kunnianimi "caesar", jota ei ennen ollut annettu ulkomaalaisille, olihan se heti keisarinarvosta seuraava. Entiset keisarit Tiberius ja Leonitius joutuivat julkisen pilkkauksen kohteeksi ja tämän jälkeen heidät teloitettiin. Tämä oli vain alku Justinianuksen hirmuvallalle, jota tuli kestämään kuusi vuotta. Toisella hallituskaudellaan Justinianus ansaitsi sen verenhimoisen tyrannin maineen, josta hänet tultiin muistamaan. Justinianus teloitti vihollisiaan ja lähetti joukkoja tuhoamaan Ravennan, joka oli vastustanut häntä ensimmäisen hallituskauden aikana.
Vuonna 711 käynnistyi kapina, jota kasaarit avustivat. Armenialainen Bardanes nostettiin keisariksi nimellä Philippikos. Hän leikkasi Justinianuksen pään irti ja lähetti sen Ravennaan ja Rooman kansan nähtäväksi. Justinianuksen perillinen, nuori Tiberius murhattiin ja Herakleiosin alullepanema dynastia päättyy tähän.


Leontios.
Leontios () oli Bysantin keisari vuosina 695–698.
Leontios oli keisari Justinianus II:n kenraali, mutta hänet vangittiin Sebastopoliksen tappion jälkeen vuonna 691.
Vapauduttuaan Leontios johti kapinaa Justinianusta vastaan ja hänet julistettiin keisariksi vuonna 695. Vuonna 697 arabit valloittivat Karthagon ja Leonitios lähetti laivaston kukistamaan heidät. Vaikka laivasto onnistuikin aluksi, se kärsi tappion seuraavana vuonna kun arabit hyökkäsivät uudelleen. Laivasto kapinoi ja sen johtajasta Apsimarista tuli keisari Tiberius III.
Leontios vangittiin luostariin ja hänen nenänsä ja kielensä halkaistiin, kuten hän oli silponut Justinianus II:n kolme vuotta aikaisemmin. Justinianus II teloitti Leonitioksen palattuaan keisarin valtaistuimelle.


Maarianhamina.
Maarianhamina () on Ahvenanmaan itsehallinnollisen maakunnan hallintokeskus ja ainoa kaupunki. Maarianhaminassa asuu ihmistä eli lähes puolet koko Ahvenanmaan väestöstä. Kaupunki on yksikielisesti ruotsinkielinen ja prosenttia sen asukkaista puhuu äidinkielenään ruotsia. Suomenkielisiä on  prosenttia ja muunkielisiä yhteensä  prosenttia. Maarianhamina on Suomen suurin yksikielinen ruotsinkielinen kunta.
Kaupungissa sijaitsee Ahvenanmaan maakuntahallitus ja maakuntapäivät, jotka toimivat arkkitehti Helmer Stenrosin suunnittelemassa, vuonna 1978 valmistuneessa itsehallintotalossa "(Självstyrelsegården)" kaupungin keskustassa. Maarianhamina on tunnettu myös kesäisenä matkailukaupunkina. Vuosittain siellä vierailee noin 1,5 miljoonaa matkailijaa. Kaupungissa toimii useita hotelleja ja keskustan kaakkoispuolella on Gröna uddenin leirintäalue.
Maarianhaminan vaakunan on suunnitellut Nils Byman, ja se on vahvistettu vuonna 1951.
Maantiede.
Maarianhamina sijaitsee suhteellisen kapealla niemellä, ja niemen kummallakin puolella on satama. Maarianhaminan kunnan alueella ei ole yhtään järveä. Länsipuolella sijaitsevasta Västerhamnista lähtevät päivittäin autolautat Helsinkiin, Tukholmaan, Turkuun ja Kapellskäriin sekä Tallinnaan. Yöaikaan laivat pysähtyvät Lumparlandin Långnäsissä. Keskustan itäpuolisessa Österhamnissa on suuri pienvenesatama.
Maarianhaminan alueen korkein kohta on lähellä Västerhamnia sijaitseva Lotsberget (40 m mpy.), jonka tuntumassa on merivartioasema. Lähes yhtä korkea huippu on vähän pohjoisempana oleva Badhusberget, jonka huipulla on vesitorni. Keskustan kaakkoispuolella on luonnonsuojelualueeksi rauhoitettu Tullarns ängin puisto.
Maarianhaminan naapurikunnat ovat Jomala ja Lemland. Kaupunki itse kuuluu on Mariehamns stad -seutukuntaan, jonka ainoa jäsenkunta se on. Seutukunnan LAU 1 (NUTS 4) -numero on 211.
Kaupunkikuva.
Maarianhamina oli aiemmin tunnettu puutalokaupunkina, mutta useimmat keskustan puutalot joutuivat väistymään 1960- ja 1970-luvuilla uusien liike- ja asuinkerrostalojen tieltä. Eniten kohua herätti seurahuoneen "("Socis")" purkaminen nykyisen itsehallintotalon paikalta vuonna 1975. Vanhoja puutaloja on silti edelleen säilynyt keskustan eteläpuolella. Keskustan pohjoispuolen asuintalot ovat enimmäkseen kerrostaloja. Eteläisimmissä ja pohjoisimmissa kaupunginosissa on pääosin uudehkoja omakotitaloja.
Maarianhaminan pääkadut ovat Stora gatan, Torggatan, Nygatan ja Ålandsvägen. Osa Torggatanista on muutettu kävelykaduksi. Keskustan halki lännestä itään ulottuu Esplanadi, jonka ansiosta Maarianhaminaa on joskus kutsuttu "tuhansien lehmusten kaupungiksi".
Maarianhaminan huomattavimpia julkisia rakennuksia ovat Pyhän Yrjön kirkko, kaupungintalo, itsehallintotalo, valtion virastotalo, Ahvenanmaan museo, merenkulkumuseo ja kaupunginkirjasto. Huomattavia muistomerkkejä ovat Emil Cedercreutzin veistämä, hukkuneille merimiehille omistettu "Ruorimies"-patsas (1933), Matti Hauptin "Meren kansa" -patsas (1971) sekä Viktor Janssonin veistämä Julius Sundblomin patsas (1948).
Kaupunginosat.
Apalängen, Backeberg, Dalberg, Dalbo, Espholm, Främmanberg, Hindersböle, Johannebo, Kasberget, Klinten, Kvarnberg, Lotsberget, Nabben, Norrböle, Nyängen, Rossen, Sjukhuset, Storgärdan, Storängen, Strandnäs, Styrsö, Sveden, Svinö, Vreten, Västra Klinten, Västra Ytternäs, Ytternäs, Österbacka, Östernäs
Historia.
Maarianhamina perustettiin 21. helmikuuta 1861. Kaupunki on saanut nimensä ("Mariansatama") Maria Aleksandrovnan, Venäjän keisari Aleksanteri II:n puolison mukaan. Kaupungin paikalla sijaitsi aiemmin pieni Jomalaan kuulunut Övernäsin kylä, josta on jäljellä yksi asuinrakennus, "Övernässtugan", keskustan kaakkoiskulmalla. Arkkitehti Georg Theodor von Chiewitzin laatimaa ja vuonna 1871 hyväksyttyä asemakaavaa noudatettiin 1960-luvulle saakka.
Kaupunki kehittyi aluksi hitaasti, kunnes sinne vuonna 1869 muuttanut kauppias Nikolai Sittkoff hankki ensimmäisen purjelaivansa ja pani alkuun Maarianhaminan kehityksen merenkulkukaupungiksi. Myöhemmistä laivanvarustajista nousi huomattavimmaksi Gustaf Erikson, joka sai merenkulkuneuvoksen arvonimen. Erikson omisti uransa aikana yhteensä kymmeniä purje-, höyry- ja moottorialuksia ja 1930-luvulla yli puolet kaikista Maarianhaminaan rekisteröidyistä aluksista.
Maarianhaminassa alkoi merenkulkuopetus vuonna 1866, kun sinne siirrettiin aluksi Finströmin Godbyssä toiminut merikoulu. Samana vuonna avattiin myös kaupungin postitoimisto. Maarianhaminan ensimmäinen kansakoulu aloitti toimintansa syksyllä 1874. Kaupunkiin perustettiin puhelinlaitos vuonna 1887.
Vuonna 1889 Maarianhaminaan perustettiin kylpylaitos ja kylpyläelämä oli vilkasta ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen saakka, jolloin se loppui miltei tyystin. Kylpylähotelli paloi vuonna 1916. Kylpylaitos sijaitsi Västerhamnin pohjoispuolella ja siitä muistuttavat Badhusparken- ja Badhusberget-nimet.
Maarianhaminan seurakunta itsenäistyi Jomalan seurakunnasta vuonna 1905. Seurakunta kuuluu Porvoon hiippakuntaan.
Maarianhaminan maistraatti ja raastuvanoikeus aloittivat toimintansa vuonna 1928. Vuonna 1993 toteutetun alioikeusuudistuksen jälkeen kaupungissa on toiminut Ahvenanmaan käräjäoikeus. Maarianhamina ja koko Ahvenanmaa kuuluvat Turun hovioikeuspiiriin.
Kaupungin alue laajeni nykyiselleen vuoden 1961 alussa, kun Maarianhaminaan liitettiin vajaan seitsemän neliökilometrin alue Jomalasta ja noin puolentoista neliökilometrin alue Lemlandista. Jomalasta Maarianhaminaan tuolloin liitetyllä alueella sijaitsevat mm. Hindersbölen, Johannebon, Klintenin, Strandnäsin ja Ytternäsin kaupunginosat sekä Lemlandista liitetyllä alueella Espholmin, Styrsön ja Svinön saaret. Ennen liitosta kaupungin maapinta-ala oli ollut vain 3,1 neliökilometriä.
Maarianhaminan asukasluku kasvoi melko tasaisesti 1900-luvun aikana samalla kun kaupungin osuus maakunnan koko väestöstä lisääntyi. Vuoden 1950 väestönlaskennan mukaan kaupungissa asui 3 264 henkeä ja kymmenen vuotta myöhemmin 6 688 henkeä. Vuoden 1970 lopussa Maarianhaminassa oli 8 461 asukasta, vuoden 1985 lopussa 9 885 asukasta ja vuoden 2001 alussa 10 488 asukasta.
Elinkeinoelämä.
Palvelut ja julkinen sektori työllistävät yli 60 prosenttia kaupungin asukkaista. Liike-elämä on keskittynyt keskustan itäosaan torin ympärille ja sen lähikatujen varsille. Keskustan pohjoispuolella Maarianhaminan ja Jomalan rajan molemmin puolin toimii muutamia pienehköjä teollisuusyrityksiä, joista tunnetuimpia on leikkikaluja ja taloustavaroita valmistava Plasto.
Maarianhamina on ollut ja on edelleen Suomen merkittävimpiä merenkulku- ja laivanvarustamokaupunkeja. Aina kaupungin perustamisesta saakka kaupungin elinkeinoelämä on keskittynyt merenkulun ympärille. Kaupungissa sijaitsee edelleen suuri määrä varustamoja ja iso osa väestöstä on jollain tavalla tekemisissä merenkulun kanssa. Muun muassa Viking Line -konsernin ja Eckerö-konsernin pääkonttorit sijaitsevat Maarianhaminassa. Monet Ahvenanmaan vesillä purjehtivat alukset on rekisteröity Maarianhaminaan.
Ålandsbankenin pääkonttori sijaitsee Maarianhaminan keskustassa. Pankilla on kaupungin alueella myös kaksi sivukonttoria.
Ahvenanmaan keskussairaala sijaitsee runsaan kilometrin päässä keskustasta pohjoiseen.
Koulutus.
Maarianhaminassa toimii kolme peruskoulua, Ytternäsin, Övernäsin ja Strandnäsin koulut – viimeksi mainitussa on myös yläaste –, sekä Ahvenanmaan ainoa lukio Ålands lyceum. Kaupungissa toimivat myös ammattikoulu ja merenkulkuoppilaitos.
Liikenne.
Suuret autolautat pysähtyvät Maarianhaminassa, koska Ahvenanmaa ei kuulu EU:n veroalueeseen ja näin lautoilla voidaan edelleen jatkaa verovapaata myyntiä. Laivoilla pääsee Helsinkiin, Tukholmaan, Tallinnaan ja Turkuun. Virolaisen Tallink-varustamon alukset Tallinna–Tukholma-reitillä ovat poikenneet Maarianhaminassa Viron liityttyä EU:hun, jotta voisivat jatkaa verovapaata myyntiä. Helsingin linjan lautat ovat pysähtyneet Maarianhaminassa vuodesta 1999.
Maarianhaminan lentoasema sijaitsee kolmen kilometrin päässä keskustasta ja sieltä on päivittäiset lentoyhteydet Helsinkiin, Turkuun ja Tukholmaan. Lähellä lentoasemaa sijaitsee Ahvenanmaan postikeskus.
Keskustan pohjoispuolella olevasta liikenneympyrästä lähtee kolme Ahvenanmaan päätietä: päätie 1 Hammarlandiin ja edelleen Eckeröhön, päätie 2 Finströmin Godbyhyn ja sieltä Sundin Prästöhön sekä päätie 3 Lumparlandin Långnäsiin.
Maarianhaminan julkinen liikenne hoidetaan pääosin linja-autoin. Bussit, eli, liikennöivät kahdella kahdeksikkomaisella linjalla, koulupäivisin ajetaan myös linjaa Maarianhaminan ja Järsön välillä. Busseilla matkustaminen on kaikille maksutonta. Linja-autoyhtiöt Sundqvists Buss ja Williams Buss ajavat kaukolinjoja Maarianhaminasta eri puolille Ahvenanmannerta.
Urheilu.
Tunnetuimmat maarianhaminalaiset urheiluseurat ovat miehissä jalkapallon Veikkausliigaa pelaava IFK Mariehamn ja naisten jalkapallon SM-liigaa pelaava Åland United.
Maarianhaminassa järjestettiin 14.–19.8.2007 ensimmäistä kertaa beach volleyn World Tourin eli Swatch FIVB World Tourin osakilpailu. Maarianhaminan turnaus järjestettiin ensimmäistä kertaa FIVB:n historiassa yhteistyönä kahden eri maan Lentopalloliiton kanssa, sillä Maarianhaminan turnaushakemusta on tukenut myös Ruotsin Lentopalloliitto.


Riihimäki.
Riihimäki on kaupunki Etelä-Suomessa, noin 70 km Helsingistä pohjoiseen ja 28 km Hämeenlinnasta kaakkoon. Se kuuluu Kanta-Hämeen maakuntaan. Riihimäen naapurikunnat ovat Hyvinkää etelässä, Loppi lännessä, Janakkala pohjoisessa ja Hausjärvi idässä.
Riihimäellä sijaitsee Riihimäen vankila ja Riihimäen varuskunta.
Historia.
Riihimäki syntyi alun perin rautatieaseman ympärille. Riihimäen rautatieasema on yksi vuonna 1862 avautuneen Helsinki–Hämeenlinna-radan alkuperäisistä asemista. Tarina kertoo, että tämä silloin harvaan asuttu Hausjärven kolkka nimettiin yksinkertaisesti aseman lähettyvillä, mäen päällä, sijainneen riihen mukaan. Asemasta tuli Suomen ensimmäinen risteysasema, kun sieltä itään johtavan Riihimäki–Pietari-radan ensimmäinen osuus Riihimäeltä Lahteen avattiin vuonna 1869.
Vähitellen aseman ympärille alkoi syntyä lisää asutusta. Sotilasstrategisesti tärkeälle rautatiepaikkakunnalle riittävän matkan päähän Suomenlahden rannikosta perustettiin myös venäläinen ratsuväkivaruskunta, missä nykyään toimii Viestirykmentti, Suomen viestijoukkojen keskuspaikka.
Vuonna 1910 Riihimäelle perustettiin lasitehdas, Riihimäen lasi, joka toimi paikkakunnalla vuoteen 1990 saakka.
Tulevat riihimäkeläiset anoivat keväällä 1915, että osasta Hausjärveä muodostettaisiin Riihimäen taajaväkinen yhdyskunta. Kuvernööri kehotti Hausjärven kuntaa ryhtymään toimiin Riihimäen asemaseudun muuttamiseksi taajaväkiseksi yhdyskunnaksi, jolla olisi itsehallinto taloudellisissa kysymyksissä ja järjestysasioissa. Asetettu toimikunta laati ehdotuksen tarvittaviksi säännöiksi ja tilasi asemakaavan arkkitehti Harald Andersinilta. Ensimmäinen asemakaava valmistui tammikuussa 1916.
Riihimäki erosi vuonna 1922 Hausjärvestä itsenäiseksi kauppalaksi. Kaupunki Riihimäestä tuli vuonna 1960.
Vuonna 1907 loppilainen tehtailija H. G. Paloheimo rakennutti kapearaiteisen hevosrautatien Riihimäeltä Lopen Kesijärvelle. Myöhemmin Riihimäen–Lopen rautatie muutettiin höyryveturivetoiseksi. Rata toimi vuoteen 1952 asti, jolloin se lakkautettiin.
Kylät.
Arolampi, Erkylä, Herajoki, Hiivola, Kara, Karhi, Kernaala, Kytöjärvi, Vantaa, Kytäjärvi
Kaupunginosat.
1. Harjukylä | 2. Suokylä | 3. Koivistonmäki | 4. Peltokylä | 5. Jokikylä | 6. Vantaa | 7. Petsamo (Riihimäki) | 8. Juppala | 9. Parooninmäki | 10. Patastenmäki | 11. Hirsimäki | 12. Pukantienristeys | 13. Uramo | 14. Kumela | 15. Uhkola | 16. Huhtimo | 17. Räätykänmäki | 18. Tienhaara | 19. Kirjaus | 20. Peltosaari | 21. Mattila | 22. Koivuranta | 23. Kuuloja | 24. Kaunola | 25. Herajoki | 26. Pohjankorpi | 27. Merkos | 28. Taipale | 29. Parmala | 30. Vahteristo | 31. Metsäkorpi
Kulkuyhteydet.
Riihimäki on hyvien kulkuyhteyksien päässä pääkaupunkiseudulta. Se toimii edelleenkin tärkeänä risteysasemana, vaikka asemalla pysähtyvien junien määrä väheni Lahden oikoradan valmistuttua syyskuussa 2006. Riihimäki on myös pääkaupunkiseudun lähiliikenteen junien pohjoinen pääteasema. Riihimäen ja Helsingin välillä kulkevat junat tunnuksilla, ja. Riihimäen ohi kulkee myös Helsingin ja Tampereen välinen valtatie 3, sekä Lahden ja Forssan välinen kantatie 54.
Koulutus.
Riihimäellä on kaksitoista peruskoulua: yhdeksän alakoulua ja kolme yläkoulua. Esiopetusta järjestetään sekä päiväkotien että koulujen yhteydessä. Riihimäellä on yksi päivälukio ja yksi aikuislukio. Hyria-kouluyhtiöön kuuluu Riihimäeltä entiset Riihimäen ammattioppilaitos ja Hyvinkään-Riihimäen aikuiskoulutuskeskuksen Riihimäen yksikkö. Riihimäellä on myös Suomen ympäristöopisto SYKLI sekä Hämeen ammattikorkeakoulun (HAMK) Riihimäen yksikkö. Lisäksi kaupungissa on kansalaisopisto, kuvataidekoulu ja musiikkiopisto.
Koulutoimeen kuuluu myös kaupunginkirjasto, oppimateriaalikeskus ja kaupungin kutomo.
Riihimäellä on myös aikuiskoulutusta vartijaksi pyrkiville, koulutus kestää kaksi vuotta.
Terveys.
Riihimäkeläisten perusterveydenhuollosta vastaa Riihimäen seudun terveyskeskuksen kuntayhtymä ja erikoissairaanhoidosta Kanta-Hämeen sairaanhoitopiiri, jonka laitoksista aluesairaala sijaitsee Riihimäellä.
Kulttuuri.
Riihimäellä on kuusi eri museota. Riihimäellä sijaitsevat Suomen lasimuseo ja Suomen Metsästysmuseo sekä Viestimuseo. Riihimäen taidemuseon peruskokoelmiin kuuluu mm. useita Schjerfbeckin teoksia.
Lisäksi kaupungissa toimii ammattiteatterin lisäksi nuorisoteatteri ja harrastajateatteri.
Muita kulttuuripalveluita ovat mm. kaupunginkirjasto ja vuosittaiset tapahtumat.
Nuoret.
Riihimäellä toimii seitsemän nuorisotilaa: Monari, Peltsin Clubi, Jukolan nuorisotila, Petsamon nuorisotila, Mäkikujan kerhokeskus, Hämeentornin kerhotila ja seurakuntanuorten Narnia. Lisäksi nuorille aikuisille on Nuorten palvelupiste (Nuppi) joka tarjoaa ohjausta ja tietoa alle 25-vuotiaille riihimäkeläisille.
Riihimäen nuorisotoimi järjestää erilaisia tapahtumia ympäri vuoden. Riihimäellä toimii myös Nuorisovaltuusto. Nuorisovaltuusto on saanut "läsnäolo-oikeuden" eri lautakuntien kokouksiin. Nuorisovaltuusto ottaa myös kantaa päätöksiin ja järjestää erilaisia tapahtumia nuorille.


Eksoterminen reaktio.
Eksoterminen reaktio on kemiallinen reaktio, joka vapauttaa lämpöä. Eksotermisessä prosessissa systeemistä virtaa lämpöä ympäristöön. Systeemin potentiaalienergia on lopussa pienempi kuin alussa. Jos eksoterminen prosessi tapahtuu vakiopaineessa, systeemin entalpia eli energiasisältö pienenee eli Δ"H" < 0.
Veden jäätyminen on eksoterminen prosessi, eli siinä vapautuu lämpöä.
Lämpöä "sitovaa" prosessia sanotaan endotermiseksi.


Oksidi.
Oksidi on hapen ja jonkin toisen alkuaineen yhdiste. Esimerkiksi ruosteessa on raudan oksideja. Oksideja on paljon maankuoressa.
Useimmat alkuaineet muodostavat oksideja. Oksideja syntyy yleensä hapetusreaktioissa.
Nimeäminen.
Samoja etuliitteitä voidaan käyttää myös ilmoittamaan muiden alkuaineiden määrää. Etuliitteet jätetään yleensä merkitsemättä, jos alkuaineiden määrän suhteessa toisiinsa pystyy päättelemään niiden hapetusluvuista.
Metallioksidit.
Metallien oksidit ovat yleensä ioniyhdisteitä. Niissä metalli on positiivisina kationeina ja happi oksidi-ioneina, O2-. Metallioksidit ovat kiinteitä aineita, ja monet tavalliset malmit ovatkin oksidimalmeja. Korroosioreaktioissa metallit tavallisimmin muuttuvat takaisin metallioksideiksi.
O2- + H2O ⇒ 2 OH-.
Epämetallioksidit.
Epämetallioksidit ovat kovalenttisia yhdisteitä. Monet niistä muodostuvat pienistä muutaman atomin muodostamista molekyyleistä. Ne ovat usein kaasuja tai helposti haihtuvia aineita. Muutamien aineiden oksideissa on kuitenkin kokonaisen kiteen atomit toisiinsa kovalenttisesti sitoutuneita. Näin on esimerkiksi piidioksidissa eli kvartsissa, joka sen vuoksi onkin erityisen kovaa.
Oksidin happamuutta tai emäksisyyttä onkin pidetty yhtenä kriteerinä, jonka perusteella alkuaineet jaetaan metalleihin ja epämetalleihin.


Vaihtovirta.
Vaihtovirta on sähkövirtaa, jonka suunta vaihtelee ajan funktiona. Valtakunnan sähköverkossa käytetty vaihtovirta on sinimuotoista. Vaihtovirran merkkinä käytetään symbolia "~" tai merkintää "AC" ().
Suomessa kotitalouksissa käytettävä verkkovirta on sinimuotoista vaihtovirtaa, jonka vaihejännitteen tehollisarvo on nimellisesti 230 volttia ja taajuus 50 hertsiä. Standardin mukaan jännitteen tehollisarvo voi vaihdella 207 ja 244 voltin välillä mm. sähköverkon kuormituksen vaihtelun takia. Samanlaista sähköä tarjotaan myös suurimmassa osassa muuta Eurooppaa.
Toinen yleinen verkkovirta maailmalla on 120 voltin ja 60 hertsin vaihtovirta. Kyseinen vaihtovirta on käytössä muun muassa Yhdysvalloissa.
Vaihtovirran tehollisarvo määritellään siten, että vaihtovirran lämmittävä vaikutus vastuksessa on yhtä suuri kuin tehollisarvoltaan saman suuruisen tasavirran. Tehollisarvo lasketaan vaihtovirrasta RMS-keskiarvostamalla. Tämän vuoksi puhutaankin yleensä RMS-arvosta tehollisarvon sijaan.
Vaihtovirralla sähköinen teho jakaantuu pätötehoon, loistehoon ja näennäistehoon. Ainoastaan pätöteho on energiaa siirtävää ja työtä tekevää.
Vaihtovirran käytön sähkönsiirtojärjestelmissä keksi Nikola Tesla.


Hongkong.
Hongkong (,), virallisesti Hongkongin Kiinan kansantasavallan erityishallintoalue, on kaupunki eteläisessä Kiinassa. Hongkongin kiinankielinen nimi tarkoittaa 'tuoksuvaa satamaa'.
Hongkong on yksi maailman liberaaleimmista talouksista ja tärkeimmistä kansainvälisen talouden keskuksista. Hongkong on erittäin tiheästi asuttu pilvenpiirtäjäkaupunki ja sen seitsemän miljoonaa asukasta nauttivat keskimäärin korkeaa elintasoa: tosin varallisuuserot ovat teollisuusmaiden korkeimpia ja noin miljoona hongkongilaista elää köyhyysrajan alapuolella. Entinen Britannian siirtomaa on nyt Kiinan hallinnassa ”yksi maa, kaksi järjestelmää” -periaatetta soveltaen. Sille on perustuslaillisesti taattu suhteellisen korkea autonomia, sillä esimerkiksi on oma lainsäädäntönsä, valuuttansa, tullinsa, lentoliikenneoikeudet ja maahanmuuttolakinsa. Vain puolustus ja diplomaattiset suhteet ovat Pekingin keskushallinnon vastuulla.
Historia.
Britannia miehitti Hongkongin saaren ensimmäisen oopiumisodan yhteydessä 1841. Nankingin rauhassa 1842 Kiina luovutti saaren Britannialle. Kyseessä oli ensimmäinen ns. epäoikeudenmukaisista sopimuksista, jotka Kiinan Qing-dynastia joutui solmimaan. Tätä ennen paikka oli varsin merkityksetön eikä siellä ollut merkittävää asutusta. Toisen oopiumisodan jälkeen solmitussa Pekingin sopimuksessa vuonna 1860 osa Kowloonin niemimaasta luovutettiin myös Britannialle, joka liitti alueen Hongkongiin. 1. heinäkuuta 1898 Kowloonin niemimaan tyvi ja parisataa saarta (nk. Uudet territoriot) vuokrattiin Britannialle 99 vuodeksi. Kun Kiinasta tuli kommunistinen vuonna 1949, tuhannet kiinalaiset pakenivat Hongkongiin. Pakolaisvirrat lisääntyivät Suuren harppauksen aikana. 1960-luvulla talous alkoi nousta, mutta maahan tuli pakolaisvirtoja.
Vuonna 1982 Kiina ja Britannia aloittivat viralliset neuvottelut Hongkongin luovuttamisesta Kiinalle. 19. joulukuuta 1984 kiinalais-brittiläinen yhteisjulistus ilmoitti siirtokunnan muuttuvan Kiinan erityishallintoalueeksi 1. heinäkuuta 1997, Uusien territorioiden vuokrasopimuksen umpeutuessa. Yhteisjulistus ilmoitti Hongkongissa noudatettavan ”yksi maa, kaksi järjestelmää” -järjestelyä, jonka kansantasavalta alun perin suunnitteli Taiwanin varalle. Sopimus tarjosi Hongkongille autonomian kaikissa asioissa ulkopolitiikkaa ja puolustusta lukuun ottamatta.
1980-luvulta lähtien Britannia alkoi luoda Hongkongille itsehallinnollisia instituutioita vanhan kolonialistisen järjestelmän tilalle. Vaaleilla valittu osuus hallinnosta jäi kuitenkin aina pieneksi.
Politiikka.
Hongkongin johdossa on korkea virkamies ("chief executive"), jonka valitsee 800-jäseninen vaalikomitea viideksi vuodeksi kerrallaan. Donald Tsang valittiin toiselle kaudelle 2007, seuraavat vaalit ovat odotettavissa 2012. Hänen alaisinaan on kaksitoista ylempää virkamiestä, jotka johtavat kukin omaa toimistoaan. Myös kolme muuta tärkeää virkamiespaikkaa (pääsihteeri, taloussihteeri ja oikeusasioiden sihteeri) täytetään poliittisin perustein.
800-jäsenisen vaalikomitean jäsenet valitaan edustamaan eri hallintopiirejä monimutkaisen järjestelmän mukaisesti. Vaalitavan muuttamista suoraksi kansanvaaliksi on harkittu jo vuoden 2012 vaalien yhteyteen, mutta se saattaa jäädä vuoteen 2017.
Piirit.
Jokaista piiriä edustaa piirivaltuusto, joka neuvoo kaupungin hallintoa paikallisissa asioissa kuten julkisten tilojen, yhteishankkeiden, kulttuuristen aktiviteettien ja ympäristön kehittämisessä.
Maantiede.
Hongkongin alue muodostuu Hongkongin saaresta, mantereeseen kuuluvasta Kowloonin niemimaasta ja Kiinan rajalle ulottuvista Uusista territorioista ("New Territories"). Kiinan vastainen raja kulkee Shenzhenjokea pitkin. Alue on vuoristoista ja sen asutus on keskittynyt korkeisiin kerrostaloihin, joten pienelle alueelle asettuneista seitsemästä miljoonasta asukkaasta huolimatta yleiskuva on varsin vihreä. Noin 75 % alueesta on rakentamatonta maata. Shing Mun -joki on siirretty suurelta osaltaan keinotekoiseen uomaan ja sen varret on rakennettu täyteen. Hongkong on Kiinan neljänneksi suurin kaupunki Pekingin, Chongqingin ja Shanghain jälkeen.
Hongkong, Shenzhen ja Guangzhou muodostavat yhdessä yhden maailman suurimmista taajama-alueista, jossa asui vuonna 2010 yhteensä yli 120 miljoonaa ihmistä.
Ilmasto.
Hongkongissa on subtrooppinen ilmasto. Kuuminta on toukokuusta syyskuuhun, jolloin myös sataa eniten. Kylmintä ja kuivinta on taas marraskuusta helmikuuhun. Kaupungissa esiintyy kesäisin myös pyörremyrskyjä.
Talous.
Hongkong on jatkuvasti Heritage Foundationin vuosittaisessa taloudellisen vapauden tutkimuksissa ensimmäisellä sijalla. Lähiaikoina taustalla on ollut pelko, että Kiinan kasvava vaikutus Hongkongin politiikkaan aiheuttaisi tilanteen muuttumisen.
Vuonna 2010 ostovoimakorjattu bruttokansantuote henkeä kohti oli 45600 Yhdysvaltojen dollaria eli maailman 11. korkein.
Hongkongin merkittävin luonnonvara on maasälpä. Merkittävimmät vientituotteet ovat tekstiilit, elektroniikka ja pienteollisuustuotteet.
Liikenne.
Hongkongissa on pitkälle kehitetty julkisen ja yksityisen liikenteen verkosto. Yli 90 % päivittäisistä matkoista tehdään joukkoliikenteellä.
Melkein kaikissa junissa, metroissa, busseissa ja lautoissa maksujärjestelmänä on RFID-tekniikkaa käyttävä Octopus card -sirukortti. Kaupungin parkkimittarit hyväksyvät maksun pelkästään Octopus cardilla.
Hongkongin junaliikenteestä vastaa "Mass Transit Railway (MTR)", joka muodostettiin vuonna 2007 yhdistämällä Hongkongin metro ja Manner-Kiinan ja Hongkongin välillä liikennöivä Kowloon-Canton Railway (KCR). MTR:ään yhdistettiin myös KCR:n pikaraitiotieverkko luoteisissa Uusissa territorioissa. Lisäksi Hongkongissa on raitiotiejärjestelmä, joka kattaa Hongkongin saaren pohjoisosan. Se on yksi harvoista raitiovaunujärjestelmistä maailmassa, jota liikennöidään yksinomaan kaksikerrosvaunuilla.
Hongkongissa on yksi kansainvälinen lentoasema, Hongkongin kansainvälinen lentoasema, joka sijaitsee Chek Lap Kokissa. Lentoasema korvasi aiemman kansainvälisen Kai Takin lentoaseman vuonna 1998, joka sijaitsee Kowloon Cityssä. Finnair lentää Helsingistä Hongkongiin sekä matkustaja- että rahtilentoja.
Vaikka Manner-Kiinassa on oikeanpuoleinen liikenne, Hongkongissa on yhä vasemmanpuoleinen liikenne. Ajoneuvoja on rekisteröity 517 000, joista 64% on yksityisten omistamia henkilöautoja. Hongkongissa on hyvin harvakseltaan nähty oikeanpuoleisessa liikenteessä yleisiä, vasemmalta puolelta ohjattavia autoja, jotka on ajettu pohjoisesta Manner-Kiinan puolelta. Hongkongin tieliikennesäännöstö käyttää samaa liikennemerkkijärjestelmää kuin Yhdistynyt kuningaskunta.
Hongkongin takseja on vajaat 18 000 ja niiden värit ovat punainen, vihreä ja vaaleansininen. Ainoastaan punaiset taksit saavat kulkea kaikkialla Hongkongin alueella. Kowloonissa on vain punaisia takseja, vaaleansiniset Lantaun saarella ja vihreät Uusissa Territorioissa.
Hongkongin kauppalaivasto on maailman viidenneksi suurin, siihen kuuluu yli 1400 alusta.
Väestö.
Hongkongin väkiluku kasvoi huikeasti läpi 1990-luvun, yltäen 6,99 miljoonaan vuonna 2006. Noin 95 % Hongkongin asukkaista on kiinalaista alkuperää. Jäljelle jäävä viisi prosenttia väestöstä koostuu ei-kiinalaisesta selvästi erottuvasta väestönosasta huolimatta sen verrattain pienestä osuudesta. Arviolta 140 000 filippiiniläistä työskentelee Hongkongissa kotiapulaisina. Myös indonesialaisten kotiapulaisten lukumäärä kasvaa jatkuvasti. Taloussektorilla työskentelee paljon eurooppalaisia, yhdysvaltalaisia, australialaisia, kanadalaisia, japanilaisia ja korealaisia.
Vuonna 2006 elinajanodote oli 81,6 vuotta, viidenneksi korkein maailmassa.
Koulutus.
Hongkongissa on samankaltainen koulutusjärjestelmä kuin Britanniassa.
Hongkongissa on kahdeksan julkista yliopistoa. Vanhin niistä, Hongkongin yliopisto, on perustettu 1911. Pääasiallinen opetuskieli on englanti. Lisäksi on lukuisia yksityisiä korkeakouluja.
Kulttuuri.
Hongkongin arkkitehtuurissa ei ole säilynyt paljoakaan siirtomaa-ajan piirteitä. Uusgoottilainen anglikaaninen katedraali muistuttaa menneistä ajoista, samoin jotkut englantilaistyyppiset paikannimet. Vanhan tilalle on rakennettu paljon modernia arkkitehtuuria, jonka näkyviä edustajia ovat messukeskus Hong Kong Exhibition Centre sekä Bank of Chinan pilvenpiirtäjä.
Kaupungin kosmopoliittinen tunnelma näkyy ruokakulttuurien laajassa kirjossa. Suosituimpia ovat erilaiset kiinalaiset kalaruokalajit, lisäksi löytyy eurooppalaisia, amerikkalaisia, japanilaisia, korealaisia ja muunmaalaisia ravintoloita. Tyypillinen ruokalaji on "dim sum", höyryssä kypsennetyt taikinanyytit.
Hongkong on maailmankaupan keskus, mutta ehkä yksi tunnetuimmista kaupungin kulttuurillisista tuotoksista on sen viihdeteollisuus, joka on erityisen tunnettu taisteluelokuvista.


Karthago.
Puunilaiselta ja Euralaiselta ajalta jäljelle jääneet rauniot nyky-Karthagon kartalla
Karthago on nykyisin 15 922 (2004) asukkaan lähiö Tunisiassa. Se oli historiallinen kaupunki Pohjois-Afrikassa lähellä nykyistä Tunisia. Nimi tulee foinikian kielen sanoista "Qart-Hadašt", jotka tarkoittavat uutta kaupunkia. Karthagolla tarkoitetaan myös kaupungin muodostamaa imperiumia siirtokuntineen.
Tyroksen kaupungista tulleet foinikialaiset perustivat Karthagon vuonna 814 eaa. Kaupankäynnin ansiosta Karthagosta tuli 500-luvulla eaa. läntisen Välimeren alueen suurvalta.
Roomalaiset löivät Karthagon niin sanotuissa puunilaissodissa. Sana puunilainen tarkoittaa juuri karthagolaista; se tulee latinan sanasta "punicus" ja johtaa juurensa samaan kantaan kuin foinikialaiset. Karthago tuhottiin 146 eaa. kolmannen puunilaissodan jälkeen. Tuota sotaa edelsi kuuluisa senaattori Caton lausahdus ”ceterum censeo Carthaginem esse delendam”: ”muuten olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava”. Caesarin aikana alkoi kaupungin jälleenrakennus, sillä sen maantieteellinen sijainti oli niin edullinen, ettei sitä voitu olla hyödyntämättä.
Tämän jälkeen Karthagosta tuli tärkeä osa Rooman valtakuntaa. Roomalainen Karthago oli jälleen sekä kauppa- että sotilaallinen keskus. Erityisen merkittävä se oli laivaston kannalta.
Rooman valtakunnan oloihin nähden Karthagoon syntyi merkittävä kristillinen yhteisö jo varhain ja siitä tulikin piispanistuinkaupunki. Esimerkiksi kirkkoisä Augustinus kasvoi siellä. Karthago eli loistokauttaan ja oli Rooman jälkeen suurin kaupunki valtakunnan länsiosissa (latinankielisessä Roomassa).
Vuonna 439 vandaalit valtasivat Karthagon, mutta bysanttilainen kenraali Belisarius valtasi sen takaisin vuonna 533. Bysantti menetti Karthagon arabeille vuonna 698.
Nykyisin Karthago on Tunisin läheisyydessä sijaitseva huvilaesikaupunki. Sen alueella sijaitsee kuitenkin myös arkeologinen kaivausalue, jossa roomalaisaikaisen Karthagon keskeisimmät osat on kaivettu esiin.


Puunilaissodat.
Puunilaissodat olivat kolmen sodan sarja, jotka käytiin Rooman ja Karthagon välillä vuosina 264-146 eaa. Sotien nimet tulevat siitä, että roomalaiset kutsuivat Karthagon asukkaita "puunilaisiksi". Sana viittaa karthagolaisten foinikialaiseen alkuperään.
Tärkein syy oli eturistiriita Karthagon ja Rooman tasavallan välillä. Roomalaiset olivat aluksi kiinnostuneita laajentamisesta Sisilian suuntaan. Osa Sisiliasta oli Karthagon valvonnassa.
Rooma voitti sodan kaikilla kolmella kerralla. Ensimmäisessä puunilaissodassa Karthago menetti Roomalle Sisilian, toisessa Iberian. Kolmannessa puunilaissodassa Karthago tuhottiin täysin, ja sen alueet liitettiin kokonaisuudessaan Rooman valtakuntaan.
Taustaa.
Vuonna 264 eaa., Karthago oli suuri satamakaupunki, joka sijatsi nykyisen Tunisian rannikolla. Foinikialaiset olivat perustaneet kaupungin 800-luvun puolivälissä eaa. Se oli voimakas kaupunkivaltio, suuri ja tuottoisa kaupan keskus. Karthagon maa-armeija koostui pääosin vierasmaalaisista palkkasotureista, mutta sen laivasto oli Välimeren voimakkaimpia ja koostui pelkästään syntyperäisistä karthagolaisista.
Ensimmäinen puunilaissota.
Ensimmäinen puunilaissota alkoi paikallisena yhteenottona Sisiliassa. Taisteluja käytiin Afrikassa ja merellä.
Ensimmäistä puunilaissotaa seurasi Karthagon sisällä palkkasoturien sotana tunnettu kapina 240 eaa. – 238 eaa.
Toinen puunilaissota.
Karthagolainen sotapäällikkö Hannibal teki sotaretken alppien yli Italian niemimaalle.
Kolmas puunilaissota.
Rooma saartoi, valloitti ja tuhosi Karthagon kaupungin. Karthagon valtakunta lakkasi olemasta.


Latvia.
Latvian tasavalta eli Latvia () on yksi Baltian maista. Se rajautuu pohjoisessa Viroon, idässä Venäjään sekä Valko-Venäjään ja etelässä Liettuaan. Maan pääkaupunki Riika on Baltian maiden suurin kaupunki. Latvia on yksi niistä kymmenestä valtiosta, jotka liittyivät Euroopan unioniin 1. toukokuuta 2004.
Latvia on alavaa, kalkkipitoista moreenimaata. Sen alasta neljännes on metsää, ja kalkkipitoinen maaperä suosii näyttäviä kasveja kuten kämmeköitä. Nykyisen Latvian muodostavat Liivinmaa ja Kuurinmaa ovat olleet vuosisatojen varrella kalparitarien, Puolan, Ruotsin, Saksan, Venäjän ja Neuvostoliiton vallan alla. Ensimmäinen itsenäisyyskausi oli 1918-1940 ja toinen alkoi 1991. Neuvostokauden jälkeen talouden toipuminen alkoi vauhdikkaasti 2000-luvulla, mutta 2008 alkanut kansainvälinen lama koetteli maata pahasti.
Topografia ja vesistöt.
Suurin osa Latviasta on alavaa maata, jonka maaperä on jääkauden muokkaamaa moreenia. Myös kalkkikivipitoisia reheviä seutuja on runsain mitoin. Kohtuullisen korkuiset kukkulat kattavat yhteensä noin neljänneksen maan pinta-alasta. Kolme ylänköaluetta sijaitsevat Kuurinmaalla maan länsiosassa, Vidzemessä maan keskiosassa ja Latgalessa maan itäosassa. Maan korkein kohta, Gaiziņkalns, on vain 311,6 metriä korkea.
Soita on vähemmän kuin muualla Baltiassa, noin 10 % maa-alasta. Latgalen alueella maan itäosassa on suurin osa Latvian järvistä, jotka ovat kaikki hyvin pieniä. Järviä on kaikkiaan 2 256. Tärkein joki on Riianlahteen laskeva Väinäjoki. Muita jokia ovat Lielupe, Venta, Gauja ja Aiviekste. Riianlahti on Latvian luoteispuolella sijaitseva Itämeren lahti.
Ilmasto.
Latviassa vallitsee lauhkea meri-ilmasto. Kesä on lämmin; kevät ja syksy ovat leutoja. Joskus talvella voi olla purevan kylmää, kun kylmä ilmavirtaus Venäjältä saavuttaa Latvian. Silloin sataa yleisesti lunta. Sadetta esiintyy ympäri vuoden, määrällisesti eniten elokuussa. Riiassa lämpimimmän kuukauden heinäkuun keskimääräinen ylin lämpötila on 21,7 astetta ja kylmimmän eli tammikuun keskimäääräinen alin -7,8 astetta.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Maisemaa koristavat suuret metsät, järvet ja muutamat suot, jotka ovat pääosin keidassoita. Metsiä on maan pinta-alasta noin neljännes, ja metsäteollisuus onkin tärkeä teollisuuden ala. Latvian metsät ovat hemiboreaalista sekametsää. Noin 90 % puustosta on havupuita, kuusta ja mäntyä. Valtion metsissä kasvaa enemmän havupuita, yksityismailla lehtipuita. Puuston tilavuudesta on mäntyä 40 %, rauduskoivua 30 % ja kuusta 17 %.
Kaikkiaan Latviassa on tavattu 27 700 eliölajia. Suuriin nisäkkäisiin kuuluvat susi, ilves, saksanhirvi, metsäkauris, villisika ja saukko. Kuurinmaalla vaeltaa villejä visenttejä ja villiintyneitä hevosia. Linnuista näyttävimpiä ovat kattohaikara, mustahaikara ja pikkukiljukotka. Kasveihin kuuluu yli 30 harvinaista kämmekkälajia.
Merkittävä osa Latvian pinta-alasta kuuluu erityyppisten suojelualueiden piiriin. Maan suojelualueisiin sisältyy muun muassa neljä luonnonpuistoa, neljä kansallispuistoa, biosfäärialue ja yhdeksän maisemansuojelualuetta.
Balttiheimot jäävät saksalaisvallan alle.
Nykyisen Latvian alueella on ollut asutusta pian jääkauden jälkeen. Muinaisbalttilaiset saapuivat alueelle kolmannen esikristillisen vuosituhannen alkupuolella. Heidän tullessaan aluetta asuttivat itämerensuomalaiset heimot, joista Latvian liiviläiset polveutuvat ja joilta muinainen Liivinmaa sai nimensä.
Keskiajalle saakka Itämeren rannikko oli tunnettu meripihkasta. Osaksi meripihkakaupan ansiosta Latvia oli osa Pohjois- ja Itä-Euroopan kauppareittejä Euroopan keskeisimmille alueille. Itämeren meripihka tunnettiin muinaisessa Kreikassa ja Roomassa saakka.
Baltit järjestäytyivät heimoittain ensimmäisen vuosituhannen aikana. Niistä muodostui länsirannikolla kuurilaisten, idässä latgallit ja Väinäjoen eteläpuolella seelit eli selonit sekä keskellä Lielupejoen laaksossa semgallit. Liiviläiset vetäytyivät Riianlahden rannoille. Semgallit ja latgallit nousivat ajan myötä johtaviksi heimoiksi. Keskiajalta 1900-luvun alkuun saakka nykyisen Latvian alue oli jakautuneena Liivinmaahan ja Kuurinmaahan, joista Liivinmaa käsitti myös nykyisen Viron eteläosan. Rajana Liivinmaan ja Kuurinmaan välillä oli Väinäjoki.
Vilkkaan kauppareitin ansiosta alueelle alkoi 1100-luvun loppupuolella muuttaa saksalaisia kauppiaita. He toivat mukanaan myös kristinuskon: munkki Meinhard perusti 1186 Väinäjoen varteen Ykskylään (nyk. Ikšķile) kirkon. Hänestä tuli Liivinmaan piispa, joka kuului Bremenin arkkipiispan alaisuuteen. 1199 Liivinmaan piispaksi nimitettiin Albert von Buxhövden, joka ryhtyi käännyttämään Liivinmaan kansoja. Hän perusti 1201 Väinäjoen suuhun Riian kaupungin, ja hänen johdollaan siellä luotu kalparitaristo eli Liivinmaan ritarikunta valtasi nopeasti koko Liivinmaan ja käännytti sen väestön kristinuskoon. Kuurinmaakin valloitettiin vuosien 1230 ja 1231 aikana. Semgallit jatkoivat vastarintaa vielä vuoteen 1264 saakka. Kalparitaristo liittyi 1237 saksalaiseen ritarikuntaan ja balttien kukistamisen myötä Liivinmaan rajat vakiintuivat.
Puolan, Ruotsin ja Venäjän vallan alla.
Ritarikuntavaltion hajoaminen 1500-luvulla synnytti valtatyhjiön, jonka täytti ensin Puola. Vuosina 1558–1583 käytiin Venäjän ja sen länsinaapurien, lähinnä Puolan kesken Liivinmaan sota, jonka lopputuloksena Vironmaa joutui Ruotsille, Liivinmaa ja Latgale Kuurinmaan herttuakunnalle. Ruotsi vahvisti asemiaan valtaamalla 1621 Riian, joka samoin kuin koko Liivinmaa liitettiin Ruotsiin Altmarkin rauhassa 1629. Liivinmaan papiston ja virkamiehistön kouluttamiseksi kuningas Kustaa II Aadolf perusti Tarttoon yliopiston 1632.
Samaan aikaan kun Saksalainen ritarikunta hajosi, Latvian alueelle alkoi Keski-Euroopasta tulla uskonpuhdistuksen vaikutuksia. Jo 1520-luvulla Riika oli Itämeren länsirannan merkittävin uskonpuhdistuksen keskus. Parissa vuosikymmenessä alueen valtaeliitti omaksui luterilaisuuden, vaikkakin katolinen kirkko vakiinnutti valta-aseman itäisellä Latgalen alueella.
Strategisesti tärkeä Kuurinmaa kiinnosti sekä Ruotsia että Puolaa, ja ne kävivät sen omistajuudesta sodan 1600–1629. Kuurinmaan ja Semigallian herttuakunta jäi kuitenkin Puolan vasalliksi. 1600-luku oli Kuurinmaalle taloudellisen noususuhdanteen aikaa. Herttua Jacob Kettlerin valtakaudella (1642–1682) merenkulku ja kauppa kukoistivat jopa siinä määrin, että Kuurinmaa hankki siirtokunnat Gambiasta ja Tobagosta. Ne kuitenkin menetettiin Jacob Kettlerin kuoltua ja laivaston hajottua.
Koko Raamattu käännettiin latviaksi 1689. 1600-luvun kuluessa alueen väestöstä muodostui hiljalleen yhtenäinen kansakunta ja kulttuuri, jota alettiin kutsua latvialaisiksi ("latvieši"). Varsinainen kansallinen herääminen tapahtui Latviassa kuten muuallakin vasta 1800-luvulla, jolloin perustettiin monia kulttuurilaitoksia ja Riian Latvialainen Seura 1868.
Kuuluessaan Ruotsille oli Riika koko Ruotsin suurin kaupunki. Ruotsi menetti Liivinmaan ja Vironmaan Venäjälle suuressa Pohjan sodassa ja lopullisesti Uudenkaupungin rauhassa 1721. Puolan jaossa 1772 Venäjä sai myös Latgalen alueen ja Puolan kolmannessa jaossa 1795 Kuurinmaan. Sekä Liivinmaa että Kuurinmaa olivat vuoteen 1917 saakka Venäjään kuuluneita kuvernementteja, joista Liivinmaahan kuului myös nykyisen Viron eteläosa. Lisäksi nykyisen Latvian itäosa kuului Vitebskin kuvernementtiin. Teollisuuden lisääntymisen myötä latvialaisprovinssien talous koheni ja väestö lisääntyi nopeasti, niin että Liivinmaan kuvernementti ja Kuurinmaan kuvernementti olivat koko Venäjän imperiumin kehityksen kärjessä. Maatalousväestön olot heikkenivät kuitenkin aluksi maaorjuuden vuoksi. Maaorjuus lakkautettiin Liivinmaalla 1817, Kuurinmaalla 1819 ja Latgalliassa vasta 1861. Maakysymys ratkaistiin niin, että aatelisto säilytti omistusoikeutensa maaorjuuden loputtuakin. Maanosto-oikeuden maatalousväestö sai vasta 1863.
Kansallinen herääminen ja tie itsenäisyyteen.
Kansallinen herääminen alkoi 1800-luvulla myös latvialaisten keskuudessa. 1822 alkoi ilmestyä ensimmäinen latviankielinen sanomalehti "Latweeschu Avise", 1824 perustettiin Latvialaisen kirjallisuuden seura ja 1868 Riian latvialainen seura, josta tuli kansallisen toiminnan keskus. 1873 järjestettiin ensimmäiset kansalliset laulujuhlat. 1870-luvulla aletaan Riian teatterissa esittää myös latviankielisiä näytelmiä. Oma osuutensa kansallishengelle on kerätyillä ja julkaistuilla kansanlauluilla ("daina") ja kansanrunoudella. Andrejs Pumpurs julkaisi 1888 kansantaruihin pohjautuvan kansalliseepoksen Lāčplēsis (Karhunkaataja, suom. 1988). Aktiivisimmin kulttuurielämässä toimivat niin sanotut nuorlatvialaiset ("jaunlatvieši"), jotka vaativat muun muassa latvialaisille samanlaisia kansallisia oikeuksia kuin muilla sivistyskansoilla. Samalla arvosteltiin saksalaisylimystön ylivaltaa kulttuurielämässä ja politiikassa.
Sosialismin aatteet valtasivat alaa Latviassa nopeasti 1890-luvulta lähtien, ja ensimmäisenä poliittisena puolueena maahan perustettiinkin Latvian sosialidemokraattinen työväenpuolue 1904. Yhteiskunnalliset paineet ja valtaväestön tyytymättömyys purkautuivat vuoden 1905 vallankumouksessa. Se suuntautui kaupungeissa erityisesti venäläistämistoimia vastaan, maaseudulla taas maata omistavaa saksalaisaatelistoa vastaan. Vallankumouksen yhteydessä esitettiin myös ensi kertaa ajatus latvialaisalueiden yhdistämisestä. Ylimystön vähäiset myönnytykset eivät enää saaneet yleisen mielipiteen suuntaa kääntymään, vaan demokratia- ja kansalliset autonomiavaatimukset lisääntyivät. Ensimmäisen maailmansodan toisena vuonna 1915 Saksa miehitti Kuurinmaan ja loputkin latvialaisalueet 1917. Tsaarin armeijassa palveli latvialainen jalkaväkiosasto, joka kävi ankarimman taistelunsa Riiasta jouluna 1916.
Vuodesta 1917 lähtien latvialaiset alkoivat tavoitella kansallista itsemääräämisoikeutta. Riiassa puolueet perustivat yhteisen demokraattisen rintaman ("Demokratiskais bloks"). Valkassa perustettiin Latvian väliaikainen kansallisneuvosto ("Latviešu pagaidu nacionālā padome"), joka päätti 30. tammikuuta 1918 muodostaa riippumattoman ja demokraattisen Latvian valtion, johon kuuluisivat kaikki latvialaisten asuttamat alueet. 17. marraskuuta demokraattinen rintama ja väliaikaisneuvosto päättivät yhdessä muodostaa parlamentin, Latvian kansallisen neuvoston ("Tautas padome"), ja seuraavana päivänä se antoi Latvian kansallisteatterissa Latvian eli ”Lättiläisen Liivinmaan” itsenäisyysjulistuksen. Kansallisneuvoston puhemieheksi valittiin Jānis Čakste ja pääministeriksi Kārlis Ulmanis. Maailmansodan loppuvaiheessa maan olivat miehittäneet saksalaiset, ja näiden tukemat baltiansaksalaiset muodostivat oman maaneuvoston huhtikuussa 1918 ja kaappasivat vallan saksan tuella vuotta myöhemmin. Puna-armeija ajoi saksalaisia maasta ja bolsevikit julistautuivat maan hallitsijoiksi helmikuussa 1919. Kolmen hallituksen välinen vapaussota päättyi Ulmanisin hallituksen voittoon heinäkuussa 1919. Saksa tunnusti man itsenäisyyden heinäkuussa 1920 ja Neuvosto-Venäjän kanssa solmittiin rauha elokuussa 1920.
Vuonna 1934 Ulmanis kaappasi vallan, hajotti parlamentin määräämättömäksi ajaksi, kielsi poliittiset puolueet ja ryhtyi hallitsemaan maata diktatorisesti. Presidentti Alberts Kviesisin virkakauden päätyttyä vuonna 1936 Ulmanis otti itselleen perustuslain vastaisesti myös presidentin tehtävät. Ulmanis pyrki diktaattorina lähentämään Latviaa natsi-Saksaan, mutta yritys kariutui Molotov–Ribbentrop-sopimuksen solmimiseen elokuun lopulla 1939. Toisen maailmansodan sytyttyä Latvia julistautui puolueettomaksi.
Latvian neuvostotasavalta.
Molotov–Ribbentrop-sopimuksen seurauksena Neuvostoliitto ryhtyi tavoittelemaan Latviaa haltuunsa. Lokakuussa 1939 solmitun sopimuksen nojalla se perusti Latvian länsiosiin ilma-, meri- ja maavoimien tukikohtia ja sijoitti niihin yli 25 000 sotilasta, enemmän kuin Latvian rauhanaikaisen armeijan vahvuus. Neuvostoliitto valtasi maan 17. kesäkuuta 1940, perusti Latvian sosialistisen neuvostotasavallan ja käynnisti laajan terrorin. Latvian liittämistä Neuvostoliittoon johti varapääministeri Andrei Vyšinski. Valtionpäämies Kārlis Ulmanis vangittiin ja kuljetettiin Turkmenistaniin, jossa hän menehtyi pari vuotta myöhemmin; hänen tarkka kohtalonsa selvisi vasta Mihail Gorbatšovin kaudella 1980-luvulla. Toisessa maailmansodassa Saksa miehitti Latvian heinäkuussa 1941. Latvian juutalaisista 90 % eli 80 000 henkeä likvidoitiin vuosina 1941–1942. Sodan loppuvaiheessa perustettiin latvialainen Waffen-SS-joukko, joka taisteli Saksan puolella puna-armeijaa vastaan. Siihen värvättiin noin 100 000 miestä.
Neuvostoliitto valtasi Latvian uudestaan 1944–1945. Latvialaiset taistelivat pitkään puna-armeijaa vastaan, ja vielä 1953 osia maasta oli Puna-armeijan kontrollin ulottumattomissa. Vuoden 1944 jälkeen lähes viidesosa latvialaisista pakeni länteen tai kyyditettiin itään, ja Neuvostoliitto tuotti maahan siirtolaisia muualta paikkaamaan syntynyttä työvoimapulaa sekä venäläistämään ja neuvostolaistamaan tätä osatasavaltaansa. Vuosien 1951 ja 1989 välillä Latviaan muutti 400 000 henkeä. Useat länsimaat eivät koskaan tunnustaneet Baltian maiden liittämistä Neuvostoliittoon, sillä kansainvälisoikeudellisesti ne olivat teoriassa itsenäisiä kaikkien miehitysvuosien ajan.
Latvian tasavalta.
Latvia itsenäistyi Viron ja Liettuan kanssa samaan aikaan uudelleen Neuvostoliiton vallankaappauksen kaaduttua 21. elokuuta 1991. Vuonna 2004 Latviasta tuli Naton ja Euroopan unionin jäsen.
Vuonna 2006 säädettiin tiukka kansalaisuuslaki, joka edellyttää latvian kielen hyvää osaamista.
Latvian valtion talous romahti kansainvälisen pankkikriisin seurauksena. IMF myönsi sille joulukuussa 2008 pelastuspaketin. Tammikuussa 2010 työttömyys nousi kahteenkymmeneen prosenttiin.
Politiikka.
Latvian yksikamarisessa parlamentissa "Saeimassa" on sata jäsentä, jotka valitaan vaaleissa joka neljäs vuosi. Jäsenet valitaan suhteellisella vaalitavalla ja puolueilla on 5 % äänikynnys. Vaalit järjestetään lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina. Saeima valitsee presidentin neljän vuoden välein. Ennen vuotta 1997 kausi oli kolmivuotinen. Presidentti nimittää haluamansa ehdokkaan pääministeriksi, joka kokoaa hallituksen. Pääministerin on saatava parlamentin luottamus.
Syksyn 2011 vaaleissa Zatlerin Reformipuolue sai alun perin 22 paikkaa, mutta kuusi edustajaa muodosti myöhemmin lokakuussa oman ryhmän, jolloin Zatlerin Reformipuolue paikkamääräksi jäi 16. Reformipuolueen osuus äänistä oli 20,82 prosenttia.
Suhteet Venäjään.
Latvian suhteita Venäjään luonnehdittiin vuonna 2007 huonoiksi. Venäläisvähemmistö on Latviassa Baltian maista suurin, noin 700 000 henkeä eli lähes kolmannes väestöstä. Venäläisistä noin puolet on Latvian kansalaisia. Venäläisvähemmistön taloudellinen asema on huomattavasti parempi kuin esimerkiksi Virossa. Max Jakobson on väittänyt, että Venäjä käyttää vähemmistön tukemista verukkeena poliittiselle painostukselle. Kiistelty poliitikko Tatjana Ždanoka on Latvian venäläisvähemmistön edustaja EU-parlamentissa ja edustaa Euroopan vihreitä.
Paikallishallinnollinen jako.
Latvian kunnat ja tasavallan tason kaupungit kartalla
Paikallishallinnollisesti Latvia jakautuu 110 kuntaan () ja lisäksi yhdeksän tasavallan tason kaupunkiin ("republikas pilsētas"), jotka eivät kuulu osana mihinkään kuntaan. Kuntajako on peräisin vuoden 2009 hallinnonuudistuksesta, jossa entisestä piiritasosta luovuttiin kokonaan ja samalla toteutettiin laajoja kuntaliitoksia. Ennen uudistusta maassa oli 26 piiriä, seitsemän erillistä kaupunkia, ja piirien sisällä yli 500 kuntatason yksikköä.
Suurimmat kaupungit.
Oheisessa taulukossa on lueteltu Latvian suurimmat, yli 10 000 asukkaan kaupungit (1.1.2012). Tasavallan tason kaupunkeja on yhdeksän, jotka on esitetty vahvennettuna. Loput Latvian yhteensä 77 kaupungista on organisoitu kuntahallinnon alaisuuteen. Viereinen kartta kertoo kaupunkien sijainnin.
Kappalemääräisesti enemmistö Latvian 77 kaupungista on siis pieniä, alle 10 000 asukkaan kaupunkeja.
Talous.
a> on yksi Latvian tunnetuimpia yrityksiä
Latvian reaalisen bruttokansantuotteen vuosimuutos 1996–2006.
Latvian talous oli 2000-luvun alkupuolella yksi Euroopan nopeimmin kasvavia talouksia. Vuonna 2006 bruttokansantuote kasvoi 11,9 % ja inflaatio oli 6,2 %. Työttömyysprosentti oli 8,5 %, ja se pysyi muuttumattomana kahteen edelliseen vuoteen nähden. Työttömyys lähti kuitenkin tuolloin laskuun, etenkin Irlantiin ja Britanniaan kohdistuneesta muuttoliikkeestä. Yksityistäminen on suurilta osin saatu päätökseen lukuun ottamatta suuria valtion omistamia energia- ja vesilaitoksia.
Maailmalla levinnyt taantuma syksyllä 2008 tuntui Latviassa poikkeuksellisen rajusti. Tätä ennen Latvian talous kasvoi erittäin voimakkaasti, kunnes syksyllä 2008 talous ajautui vakavaan laskuun. Maassa mellakoitiin rajuimmin sitten Neuvostoliiton hajoamisen. Helmikuussa 2009 Latvia anoi 7,5 miljardin lainaa Kansainväliseltä valuuttarahastolta ja EU:lta. Maaliskuussa työttömyys oli kasvanut 7 %:sta 16,8 %:iin. Työttömyys oli tuolloin 23 % ja sen kasvu korkeinta koko EU:n alueella.
Latvian taloudessa, kuten kaikissa Baltian maissa, on edelleen Neuvostovallan ajalta periytyviä ongelmia. Heti itsenäistymisen jälkeen 1992 talous kutistui kolmanneksella, kun tuotteille piti alkaa etsiä markkinoita uusista suunnista. Neuvostoliiton aikaan Latviassa valmistettiin melkein kaikki valtakunnan rautateiden matkustajavaunut, ja puolet puhelimista. Maaliskuussa 1993 Latvia julistautui taloudellisesti itsenäiseksi siirtyessään käyttämään Venäjän ruplan sijasta Latvian ruplaa. Myöhemmin samassa kuussa siirryttiin käyttämään Latvian omaa rahayksikköä latia. Lati on sidottu euroon, ja tavoite euroon siirtymiselle on vuodessa 2014. Riian pörssi on perustettu 1993. Nykyisin sen omistaa OMX. maa liittyi 1999.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat meripihka, turve, kalkkikivi, vesivoima ja puu. Merkittävimmät vientituotteet ovat koneet, puutavara, elintarvikkeet ja tekstiilit. Vuonna 2004 Latvian energiasta 36% tuli uusiutuvista energialähteistä, 30% öljystä ja 29% maakaasusta. Uusiutuvat energialähteet ovat lähinnä vesivoimaa mutta kasvavassa määrin myös tuulivoimaa ja biopolttoaineita. Kaasua ja öljyä tuodaan pääasiassa Venäjältä.
Liikenne.
Latviassa on 42 lentokenttää. Rautateitä on 2 239 km, päällystettyä maantietä 14 459 km. Satamakaupungit ovat Riika ja Ventspils.
Riiasta on lauttayhteyksiä Tukholmaan ja Lyypekkiin. Myös Ventspilsistä pääsee Ruotsiin ja Saksaan ja lisäksi neljä kertaa viikossa Viroon. Useimmissa kaupungeissa on toimiva paikallisliikenne, johon käytetään busseja, raitiovaunuja ja johdinautoja. Junalla pääsee kätevästi esimerkiksi Riiasta Jurmalaan 40 minuutissa tai Liepājaan kolmessa tunnissa.
Väestö.
Maaliskuun 1. päivänä 2011 suoritetun väestönlaskennan mukaan Latvian asukasluku oli 2 067 887. Kansallisuutensa mukaan suurin väestöryhmä ovat latvialaiset, joita oli 1 284 194 (62,1%). Suurimpia etnisiä vähemmistöjä muodostivat venäläiset (556 422, eli 26,9%), valkovenäläiset (68 174, 3,3 %), ukrainalaiset (45 699, 2,2%), puolalaiset (45 783, 2,2 %) liettualaiset (24 426, 1,2%), romanit (6 452 eli 0,3%), juutalaiset (6 416 eli 0,3%), saksalaiset (3 023 eli 0,1 %)ja virolaiset (2 000, 0,1 %). Suuri osa muiden vähemmistöryhmien edustajista on tullut Latviaan neuvostovallan aikana. Valkovenäläiset ja puolalaiset ovat osaksi historiallisia vähemmistöjä, kuten myös osa venäläisistä. Historiallisista vähemmistöistä juutalaiset, baltiansaksalaiset ja liiviläiset ovat supistuneet ajan kuluessa merkityksettömiksi.
Latvian kansalaisia oli 2011 väestönlaskennassa 83,8% maan asukkaista, mikä oli selvästi enemmän kuin edeltäneessä eli vuoden 2000 väestönlaskennassa, jolloin heitä oli 74,5% asukkaista (tuolloin 2 377 383). Latvian väkiluku laski vuosien 2000–2011 väestönlaskentojen välillä merkittävästi eli 13 prosenttia. Väkiluvun laskussa näkyi selvästi muiden kuin Latvian kansalaisten määrän väheneminen (ns. ei-latvialaisten osuus laski yli 200 000, muiden maiden kansalaisten määrä laski lähes 60 000). Maan väkiluvun laskemisen syynä on pidetty voimakasta maastamuuttoa ja alhaista syntyvyyttä.
Latvian kieli on ainoa virallinen kieli, ja sen asemaa vahvistetaan tiukahkolla kielipolitiikalla, mutta venäjän kieltä käytetään myös paljon. Latvian kieltä osaa 79 % väestöstä ja venäjää 81 %. Latviassa järjestettiin 18. helmikuuta 2012 äänestys venäjän kielen virallistamisesta, vaikka oli tiedossa, ettei virallistaminen saisi riittävästi kannatusta, vähintään puolet äänistä. Äänestysaktiivisuus nousi yli 70 prosentin, ja virallistamista kannatti noin 25 prosenttia äänestäneistä.
Latvialaisten koulutus alkaa pakollisesta esikoulusta 5–7-vuotiaille. Sen jälkeen seuraa pakollinen ilmainen 9-vuotinen peruskoulu, jonka päätteeksi suoritetaan kansallinen testi. Tämän läpäisseet voivat hakea lukioon tai 2–4 vuoden pituisiin ammatillisiin koulutuksiin. Peruskoulun päättötestiä suorittamattomille on tarjolla oma ammatillinen koulutuslinjansa. Korkea-asteen opetus on kaksijakoista - monet yliopistot ja korkeakoulut tarjoavat sekä akateemisia opintoja että soveltavampia ammatikorkeakoulutyyppisiä opintoja. Yliopistoissa on tietty kiintiö valtion rahoittamia vapaaoppilaspaikkoja, niiden ulkopuolelle jääneet voivat päästä opiskelemaan maksamalla lukukausimaksun.
Kirjallisuus.
Ensimmäinen latviaksi julkaistu kirja oli saarnakokoelma vuonna 1525. Pitkään sen jälkeen vain kirkollinen teksti oli arvossaan ja maallinen kirjallisuus hyljeksittyä. Ensimmäinen latvialainen runoilija oli Jēkabs Ķikulis, joka kirjoitti vuonna 1777 lauluja oman aikansa hengessä. Andrejs Pumpurs kirjoitti eeppisen runoelman "Lāčplēsis" ja on yksi kansallisista sankareista kuten myös Eduards Veidenbaums, Jānis Poruks ja Kārlis Skalbe. Proosakirjallisuudessa Kaudzīten veljekset siirtyivät 1880-luvun alussa kansallisromantiikasta kuvaamaan elämän todellisuutta. 1900-luvun alusta asti kirjailijat kuten kansallisrunoilija Jānis Rainis ottivat tehtäväkseen myös latvian kielen kehittämisen. Neuvostomiehityksen aikana monet älyköt muuttivat ulkomaille ja kirjoittivat sieltä sentimentaalista nostalgiakirjallisuutta, kun taas kotimaahan jääneet sinnittelivät sensuurin ja propagandan keskellä tai alistuivat kirjoittamaan puolitotuuksia tai suoranaisia valeita. Kuitenkin esimerkiksi Regīna Ezera, Alberts Bels ja Zigmunds Skujiņš loivat teoksia, joiden ei voisi aavistaa syntyneen rautaesiripun takana. Uuden itsenäistymisen jälkeen myös Latviaan on ilmestynyt nuorten vihaisten naiskirjailijoiden joukko, jota edustavat Gundega Repše ja Andra Neiburga.
Esittävät taiteet.
Laulaminen on Latviassa kiinteä osa kulttuuria. Virret ja koululaulut ovat yhdistäneet kansaa yli yhteiskuntaluokkaerojen. "Daina"-kansanlaulut ovat merkittävä osa kansallista identiteettiä. Ne ovat lyhyitä ja kertovat yleensä perhe- tai rakkaustarinoita tai myyttisiä kertomuksia. Monet kirjailijat ja runoilijat ovat saaneet inspiraationsa "dainoista". Monet musiikkielämän instituutiot on perustettu heti Latvian itsenäistyttyä: kansallisooppera ja konservatorio 1919, Radion sinfoniaorkesteri 1926. Toisen maailmansodan jälkeen neuvostojohto tilasi mahtipontisia teoksia, joilla ylistettiin ja kunnioitettiin poliittista järjestelmää: oratorioita, kantaatteja ja sinfonioita. Riian tuomiokirkko muutettiin urkukonserttien konserttisaliksi.
Popmusiikin levitessä maailmalla Latvia oli rautaesiripun takana. Ensimmäiset kevyen musiikin kappaleet olivat saksalaisperäisiä iskelmiä 1960-luvun alussa. Rock levisi hitaasti ja vaikutteita saatiin brittiläisistä ja amerikkalaisista yhtyeistä. Neuvostoliiton ensimmäinen rockyhtye perustettiin Latviassa 1962. Nykyisin maan kuuluisin rockyhtye on Brainstorm. Ilgi on luonut ainutlaatuisen soundin yhdistämällä latvialaista musiikkiperinnettä maailmanmusiikkiin. Latvia on osallistunut Euroviisuihin vuodesta 2000, ja voitti kilpailun vuonna 2002, kun Marie N esitti kappaleen "I Wanna".
Latviassa järjestetään vuosittain useita musiikkijuhlia: Arēnan uuden musiikin päivät, Varhaisen musiikin juhlat, kahdet oopperajuhlat, kansainväliset kirkkomusiikkipäivät. Liepājan pianomusiikkipäivät, Kremerata Baltica -festivaali, Saxophonia-juhlat, Riian katedraalin urkumusiikkijuhlat, balettiviikot ja Riian jazzfestivaali. Riiassa on järjestetetty laulujuhlat jo vuodesta 1873. Vuodesta 2008 se on ollut Unescon aineettoman maailmanperinnön listalla.
Tanssi on ollut osa Latvian näyttämötaidetta 1870-luvulta asti, jolloin kansallisteatterin näyttelijöiden piti myös laulaa ja tanssia. Tanssijoita kutsittiin teatteriryhmiin myös Puolasta ja Venäjältä. Ulkomaalaisia klassisen baletin seurueita vieraili maassa jo varhain, mutta näytöskissä kävi vain varakkain väestönosa. Oma balettikoulu perustettiin vasta 1932. Mihail Baryšnikov aloitti tanssimisen Riian koreografiakoulussa, ja monista muistakin koulun entisistä oppilaista on tullut maailmantähtiä. Latvialaiset huipputanssijat jatkavat usei aktiivuransa jälkeen kouluttajina ja koreografeina.
Vuonna 1940 valmistunut "Zvejnieka dels" (”Kalastajan poika”) oli Latvian ensimmäinen pitkä äänielokuva mutta myös viimeinen, joka valmistui ennen neuvostomiehitystä. Jānis Streičsin elokuvat ovat suosittuja ironian ja komedian yhdistelmiä. "Cilvēka bērns" (”Ihmisen lapsi”) palkittiin Chicagon lastenelokuvajuhlilla ja se pyrki Oscar-ehdokkaaksi. Laila Pakalniņan elokuva "Kurpe" (”Kenkä”) valittiin Cannesin kilpailusarjaan 1998.
Perinteitä.
Latviassa juhannusta, "ligo", vietetään aina 24.6., ja silloin syödään ja juodaan, ja juhannustapoihin kuuluu myös kokonpoltto. Latvialaisen ruokavalion perustana ovat ruis, vehnä ja peruna. Maitotuotteita kuten maitoa, voita, rahkaa ja smetanaa pidetään terveellisinä. Yleisin liha on porsaanlihaa. Savustettu kala on suosittua Riiassa ja rannikolla.
Unescon Maailmanperintöluettelossa on Latviasta kaksi kohdetta: Riian historiallinen keskusta ja Struven ketju, joka on yhteiskohde monien lähialueen maiden kanssa.
Latvian kansallislintu on västäräkki ja päivänkakkara on maan kansalliskukka.
Urheilu.
Latvian suosituimpia kesälajeja ovat koripallo, lentopallo, käsipallo, yleisurheilu, kun taas talvilajeista suosiossa ovat jääkiekko, ampumahiihto, ohjaskelkkailu ja rattikelkkailu.
Latvian jääkiekkomaajoukkue sijoittui vuosien 2004 ja 2009 maailmanmestaruuskisoissa seitsemänneksi. Jääkiekkoa on pelattu maassa 1930-luvulta asti, ja joukkue osallistui olympialaisiin jo 1936. Dinamo Riga oli Neuvostoliiton menestyksekkäimpiä seurajoukkueita ja osallistuu nykyään KHL-ammattilaisliigaan.
Latvian koripallomaajoukkue voitti Euroopan mestaruuden 1936. Latvian jalkapallomaajoukkue pelasi Euroopan-mestaruuskilpailuissa vuonna 2004. Maaliskuussa 2011 se oli FIFAn rankingissa sijalla 75.
Latvia on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1924. Eniten mitaleita ovat saaneet painonnostaja Viktors Ščerbatihs, meloja Ivans Klementjevs ja BMX-pyöräilijä Māris Štrombergs.


Luuttu.
Replika renessanssin aikaisesta 8-kielisestä luutusta
Luuttu on näppäilemällä soitettava kielisoitin. Sille ovat tyypillisiä lyhyt kaula ja pyöreä, hyvin syvä kaikukoppa sekä verraten pieni kaikuaukko, joka vaikuttaa soittimen dynamiikkaan ja resonanssiin. Luuttu, joka kehitettiin keskiajalla, on saanut alkuperänsä Lähi-idässä keksitystä samankaltaisesta soittimesta. Barokkiluutun tunnistaa leveästä otelaudasta, renessanssin aikana otelauta oli kapeampi.
Historia.
Luuttu kulkeutui Eurooppaan kiinalaisilta tai arabeilta joko ristiretkeläisten aiheuttaman väestöliikkeen tai kaupankäynnin kautta.Keskiajalla luutut olivat pieniä, 4- tai 5-kielisiä soittimia, joita näppäiltiin sulan tyvellä. Renessanssin aikana kieliä lisättiin ja luuttua soitettiin sormin. Samalla myös kehitettiin erikokoisia luuttuja eri äänialueineen. Luuttumusiikki oli aikakaudella hyvinkin suosittua, ja soittimelle sävellettiin paljon teoksia. 1500–1600-lukujen vaihdetta kutsutaan usein englantilaisen luuttumusiikin kultakaudeksi muun muassa John Johnsonin ja John Dowlandin teoksien ansiosta.
Barokin myötä luuttu siirtyi yhä enemmän taustasoittimeksi, kunnes sen lopulta korvasivat lähinnä erilaiset kosketinsoittimet kuten cembalo ja myöhemmin piano. Barokinajalta on kuitenkin joitakin luutturepertuaarin keskeisiä teoksia kuten Johann Sebastian Bachin kuusi luuttusarjaa ja Antonio Vivaldin luuttukonsertot. Lopulta luuttu katosi länsimaisesta soitinperinteestä lähes kokonaan.
Nykyaika.
Viime aikoina luuttu on kokenut paluun keskiajan tultua muodikkaaksi, ja sitä onkin nykyään taas saatavilla. Markkinoilla on kuitenkin lähinnä vain kalliita, käsintehtyjä soittimia. Myös luuttumusiikkiesityksiä on mahdollista kuulla, etenkin erilaisten keskiaikapäivien yhteydessä.


Ulkoistaminen.
Ulkoistaminen tarkoittaa yrityksen (organisaation) osan tai tietyn osatoiminnan siirtämistä ostettavaksi ulkopuoliselta yritykseltä (organisaatiolta) alihankintana. Esimerkkejä ulkoistetuista palveluista ovat tietotekniikan hallinnointi ja ylläpito, siivous, vartiointi, työterveydenhoito, tuotteiden valmistus, sihteeripalvelut, muotoilu ja yrityksen ruokalan ylläpito.
Ulkoistamisessa yritys siirtää aiemmin itse hoitamansa toiminnon ulkopuolisen yrityksen tuotettavaksi. Ulkoistaminen koostuu kahdesta peruselementistä. Ensimmäinen näistä sisältää ulkoistettavan toiminnon lopettamisen yrityksen sisällä ja, milloin toimintoon liittyy siirrettäviä tuotantovälineitä, näiden myynnin. Usein ulkoistamiseen liittyy myös työntekijöiden siirtyminen ulkoistettavan toiminnon mukana. Toisen peruselementin muodostaa ulkoistettavan toiminnon suorittamista koskeva sopimussuhde.
Ulkoistaminen tuli suosituksi tunnuslauseeksi 1990-luvulla, mutta harvat ymmärtävät tai ovat samaa mieltä sen tarkoituksesta. Konseptin loi Ross Perot, kun hän perusti Electronic Data Systems -yrityksen 1950-luvulla. EDS kertoi mahdollisille asiakkailleen: "Tunnette huonekalujen suunnittelun, valmistuksen ja myynnin, mutta me olemme tietotekniikan ammattilaisia. Me voimme myydä teille tarvitsemanne tietotekniikan ja maksatte meille kuukausittaisen maksun palvelusta. Minimiaika on kahdesta kymmeneen vuotta." Ensimmäinen huomattava sopimus, jossa käytettiin nimenomaista termiä "outsourcing" solmittiin Eastman Kodakin ulkoistaessa atk-osastonsa IBM:n ja DEC:n hoidettavaksi vuonna 1989. Yritystoiminnan ulkoistaminen on esimerkki kansainvälisesti laajalle levinneestä taloudellisen toiminnan organisoimisen uudesta muodosta.
Ulkoistaminen merkitsi Suomessa muun muassa tietotekniikkapalveluiden osalta vuonna 2004 noin 200 miljoonan euron edestä uusia sopimuksia. USA:ssa 60 - 70 % yritysten palkanlaskennasta on ulkoistettu.
Ulkoistaminen merkitsee myös erikoistumista, verkostoitumista, tarvetta kompleksisuuden hallintaan, tieto- ja muun liikenteen kasvua sekä standardien merkityksen kasvua.
Näkökulmia ulkoistamiseen.
Ulkoistamiseen on useita näkökulmia ja intressiryhmiä.
Ulkoistamistyyppejä.
1a) Sopimusulkoistaminen, jonka yhteydessä siirtyy omaisuutta ("transfer outsourcing"). Tämä on ulkoistamisen perustyyppi. Yritys myy liiketoimintayksikkönsä alihankkijalle ja solmii tämän kanssa sopimuksen toiminnon ulkoistamisesta.
1b) Sopimusulkoistaminen ilman omaisuuden siirtymistä ("simple outsourcing"). Ulkoistamiseen ei liity liikeomaisuuden myyntiä, vaan yritys yksinkertaisesti lopettaa tietyn toiminnon suorittamisen sisäisesti ja hankkii saman toiminnon markkinoilta.
2) Ulkoistaminen yhteisesti omistetulle yritykselle ("joint venture outsourcing") On mahdollista että yritys haluaa säilyttää osittaisen omistuksen ulkoistettuun liiketoimintayksikköön. Tästä muodostetaan silloin uusi yhtiö, jonka omistus jakaantuu ulkoistajan ja tämän sopimuskumppanin kesken.
3) Ulkoistaminen konsernin sisällä ("group outsourcing"). Konsernin sisällä muodostetaan liiketoimintayksikkö tai tytäryhtiö, joka ryhtyy keskitetysti hoitamaan aiemmin konserniin kuuluvien yritysten itsenäisesti suorittaman toiminnon.
Ulkoistaminen on osin rinnastettavissa alihankintaan, jonka Teollisuuden keskusliitto on määritellyt yritysten tai yritysten ja julkisten laitosten väliseksi yhteistoiminnaksi, jossa päähankkija ostaa alihankkijalta tuotteita tai palveluita. Suomen lainsäädännössä alihankintaa tai ulkoistamista ei ole määritelty.
Ulkoistamisen eduista.
Ulkoistaminen on erikoistumista, koska yritys voi keskittyä ydinosaamiseensa. Erikoistuminen taas lisää yrityksen toiminnan tehokkuutta.
Ulkoistamalla yritys verkottuu myös suurempaan organisaatioon ja saa näin sen koosta johtuvia etuja. Esimerkiksi vartiointia voidaan tehostaa tarvittaessa laaditun sopimuksen puitteissa. Oman vartioinnin tehostaminen edellyttäisi uusia henkilöitä, jotka olisivat erityistarpeen poistumisen jälkeen rasite ulkoistavalle yritykselle.
Ulkoistaminen tekee yrityksen organisaatiosta usein myös joustavamman. Ulkoistettu toiminta voidaan lopettaa helpommin lopettamalla vain siihen liittyvä sopimus. Jos lopetettava toiminta on osa yrityksen varsinaista organisaatiota, tarvitaan yhteistoimintaneuvotteluja, irtisanomisia, eläkejärjestelyjä, tiedottamista, mediasuhteiden hoitoa jne.
Ulkoistamisessa voidaan hyödyntää työehtoshoppailua, jolla työntekijöiden palkkoja pystytään laskemaan keskimäärin 10–20 prosenttia. Työehtoshoppailu liittyy erityisesti ulkoistamisiin.
Ulkoistamisen haitoista ja haasteista.
Ulkoistaminen edellyttää yritykseltä uusia taitoja. Hierarkkinen, käskemiseen liittyvä selkeä johtaminen muuttuu verkottuneeksi, sopimuksiin perustuvaksi, hämärämmäksi johtamiseksi.
Ulkoistettua palvelua tarjoavat yritykset hämärtävät yrityksen organisaation rajoja. Tällä voi olla merkitystä muun muassa turvallisuuden hoitamisessa.
Ulkoistaminen vaatii merkittävää luottamusta sopimuspuolien välillä. Tämä on erityinen haaste ulkoistamispalveluja tarjoavalle yritykselle ja sen henkilöstön toimintatavalle.
Ulkoistamisen myötä siirtyvän henkilöstön sitoutuminen vanhan yrityksen toimintaan siirtyy sitoutumiseen ulkoistuspalveluja myyvälle yritykselle. Samoin ihmisten tietotaitoa ulkoistavan yrityksen toiminnasta häviää, koska ulkoistetun henkilöstön kontaktit vanhaan yritykseen pienenevät.
Ulkoistuspalveluja tarjoavan yrityksen tieto asiakkaansa kulttuurista saattaa olla ohutta. Uuden ulkoistuskierroksen tuloksena "ulkoistetut vanhat osaajat" saattavat jäädä pois uuden sopimuskumppanin piiristä, jolloin ulkoistavan yrityksen on kasvatettava omaa osaamistaan ostetun palvelun hallinnassa. Tämä saattaa johtaa ulkoistavan yrityksen resurssien lisäämiseen ulkoistussopimuskumppaneiden vastapelureina (piilokulut).


Oortin pilvi.
Oortin pilven (sininen vyöhyke) sijainti muun Aurinkokunnan suhteen.
Oortin pilvi eli Öpikin-Oortin pilvi on aurinkokunnan ulko-osissa sijaitseva komeettapilvi. Se on nimetty alankomaalaisen tähtitieteilijän Jan Oortin mukaan. Oortin pilven olemassaolosta ei ole toistaiseksi tehty suoria havaintoja, vaan pilven olemassaolo on päätelty tarkkailemalla komeettojen ratoja. Oortin pilven ulkoraja on noin 100 000 AU:n kohdalla, eli yli 2 000 kertaa Pluton etäisyyttä kauempana ja noin kolmasosassa lähimmän tähden etäisyydestä. 100 000 AU:ta vastaa 15 biljoonan kilometrin eli yli 1,5 valovuoden etäisyyttä. Tässä pallomaisessa "pilvessä" voi olla jopa miljoonia komeetan aihioita. Komeettoja on kaikkiaan ehkä noin 10 Maan massan verran. Teorian mukaan useimmat näistä ovat vakaita, koska tällä etäisyydellä Auringon säteily on erittäin heikkoa. Vain pieni osa käy aurinkokunnan sisimmillä alueilla.
Oortin pilvi on pitkäjaksoisten komeettojen lähde. Nämä komeetat saapuvat aurinkokuntaan satunnaisista suunnista, mikä viittaa Oortin pilven pallomaiseen luonteeseen. Auringon kiertäessä Linnunradan keskustaa sitä seuraisi siis joukko komeettojen ytimiä. Koska nämä ytimet ovat kuitenkin niin kaukana Auringosta, kaukaisenkin tähden ohitus riittää syöksemään komeettojen ytimiä hyvin soikeille radoille. Oortin pilven kappaleet ovat ilmeisesti muodostuneet lähempänä Aurinkoa kuin Kuiperin vyöhykkeen kappaleet.
Arvellaan, että Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus sinkosivat komeetat Oortin pilveen painovoimallaan. Jos jokin kappale ohittaa massiivisen kappaleen hyvin läheltä, se voi saada valtavan nopeuden. Komeetat ovat jääneet Oortin pilveen, koska sen lähellä ja läpi kulkevien tähtien radat ovat muuttaneet komeettojen ratoja niin, että komeetat kiertävät Oortin pilvessä.
Maaliskuussa 2004 löytyneen Sednan on epäilty kuuluvan Oortin pilveen. Se kiertää kuitenkin kauimmillaankin alle 1 000 AU:n päässä Auringosta, joten tällöin Oortin pilven sisäraja jouduttaisiin määrittämään uudelleen. Sednan tapauksessa kyse olisi niin sanotusta Hillsin pilvestä eli sisemmästä Oortin pilvestä.


Kuiperin vyöhyke.
Kuiperin vyöhyke on Aurinkokunnan ulko-osissa sijaitseva vyöhyke, jossa on harvassa jäisiä pikkuplaneettoja ja komeettoja. Useimmiten kohteet näkyvät suurissakin kaukoputkissa vain pieninä valopisteinä. Monien Kuiperin vyöhykkeen kohteiden läpimitta on alle 1500 km, eli ne ovat suunnilleen saman suuruisia kuin monet planeettojen kuut. Se on pääosin Neptunuksen radan takana. Näin ollen useimpia Kuiperin vyöhykkeen kohteita pitäisi kutsua transneptunisiksi kohteiksi. Transneptunisia kohteita ei yleensä pidetä asteroideina, mutta ne luetaan asteroidien tapaan pikkuplaneetoiksi. IAU:n vuoden 2006 planeetan määritelmässäkin asteroidit ja transneptuniset kohteet mainittiin erikseen. Kuiperin vyöhykkeessä on hyvin kylmää, ja muun muassa metaani ja typpikin jäätyy siellä. Siellä on muutamia suhteellisen suuria kappaleita, kuten Pluto, Ixion ja Quaoar. Kuiperin vyöhykettä pidetään lyhytjaksoisten komeettojen lähtöalueena. Monien Kuiperin vyöhykkeen kohteiden radat ovat soikeita ja kaltevia, ja niiden kiertoajat ovat tietty murtoluku kerrattuna Neptunuksen kiertoaikaan. Ne ovat siis rataresonanssissa Neptunuksen kanssa. Mutta niin sanotut klassiset Kuiperin vyöhykkeen kohteet eli cubewanot eivät ole resonanssissa Neptunuksen kanssa. Kuiperin vyöhykkeen uskotaan sisältäneen aikaisemmin enemmän kohteita. Muilta tähdiltä on havaittu Kuiperin vyöhykettä muistuttavia pölykiekkoja, joiden pienkappaleita ei tosin näy Maahan asti.
a> saattaa olla kaapattu Kuiperin vyöhykkeen kappale.
Kuiperin vyöhykkeen pääosa ulottuu Auringosta 30-55 AU:n päähän. Varsinaiset Kuiperin vyöhykkeen kohteet ovat cubewanoja noin 40-50 AU:n päässä Auringosta. Kuiperin vyöhykkeen ulompi osa, hajanainen kiekko ulottuu yli 200 AU:n päähän. Kuiperin vyöhykkeen kohteita ei voi havaita kaukoputkea tehottomammilla laitteilla tai paljain silmin. Myös aikaisemmin uloimpana planeettana pidetty Pluto lasketaan kuuluvaksi Kuiperin vyöhykkeeseen. Muita tunnettuja Kuiperin vyöhykkeen kohteita ovat Haumea, Makemake, Ixion, Quaoar ja Varuna.
Kuiperin vyöhykkeen kohteita tunnetaan noin 1300. Monien Kuiperin vyöhykkeen kappalten radat ovat soikeita ja kaltevia toisin kuin suurten planeettojen. Kuiperin vyöhykkeessä uskotaan olevan jopa yli 70 000 yli 100 km läpimittaista kappaletta. Pieniä Kuiperin vyöhykkeen kohteita uskotaan olevan huomattavasti enemmän kuin suuria, sillä läpimittajakauman arvioidaan olevan verrannollinen neljänteen tai kolmanteen potenssiin. Tällöin 10-kilometrisia kappaleita on 1000-10000 kertaa enemmän kuin 100-kilometrisiä. 99%:ää Kuiperin vyöhykkeiden kohteiden massasta ei voi lainkaan havaita, koska se koostuu kohteista jotka ovat liian pieniä näkyäkseen missään kaukoputkessa.
Kuiperin vyöhyke on 20 kertaa leveämpi kuin asteroidivyöhyke ja 20-200 kertaa massiivisempi. Kuiperin vyöhykkeen uskotaan olevan lyhytjaksoisten komeettojen lähtöalue. Kuiperin vyöhykkeen muodostavat kaukana Auringosta olevat pienet kappaleet, niin sanotut transneptuniset kohteet, jotka eivät ole joutuneet Jupiterin painovoiman vaikutuksen kohteeksi. Lämpötila alueella on noin 50 K eli -223 C. Kohteissa on kiinteästä metaanista, ammoniakista ja vedestä koostuvan lumen ja jään seassa hiilipitoisia orgaanisia yhdisteitä. Monet Kuiperin vyöhykkeen kohteista ovat niin sanotussa rataresonanssissa Neptunuksen kanssa. Resonanssit aiheuttavat Kuiperin vyöhykkeeseen renkaanomaisia tiheitä ja harvoja alueita. Näin ollen Neptunuksen 3:2-resonanssi aiheuttaa tihentymän etäisyydelle 39,4 AU.
Tutkijat uskovat Kuiperin vyöhykkeen kohteita olleen aiemmin paljon enemmän, mutta planeettojen ratahäiriöiden kuluttaneen Kuiperin vyöhykettä huomattavasti. Kuiperin vyöhykkeen ulkopuolella on Oortin pilvi, joka ulottuu noin 100 000 AU:n päähän Auringosta, ja ehkä sitä sisempänä noin 100-3000 AU:n päässä Hillin pilvi. Monilta tähdiltä on löydetty pölykiekkoja, joiden uskotaan olevan Aurinkokuntaa nuorempia Kuiperin vyöhykkeitä. Niissä on vielä niin paljon pölyä, että se näkyy kauas.
Vyöhykkeen löytäminen.
Vyöhykkeen olemassaoloa ehdottivat ensimmäisinä Frederick C. Leonard vuonna 1930 (Pluton löytämisen aikoihin) ja Kenneth E. Edgeworth vuonna 1943. Gerard Kuiper, jonka mukaan vyöhyke on nimetty, esitti 1951, ettei vyöhykkeellä ollut enää jäljellä kohteita. Yksityiskohtaisempia arvioita vyöhykkeen kohteiden olemassaolosta tekivät Al G. W. Cameron vuonna 1962, Fred L. Whipple 1964 ja Julio Fernandez 1980.
Ennen 1990-lukua Pluto ja sen kuu Kharon olivat ainoat tunnetut Kuiperin vyöhykkeen kohteet – tosin vyöhyke sai nimensä vasta sen jälkeen, kun ensimmäinen uusi kohde löydettiin vuonna 1992. Sen jälkeen vyöhykkeeltä on löydetty jatkuvasti uusia kohteita. Tietokonemallinteiden ja teorioiden perusteella on otaksuttu, että vyöhyke saattaa sisältää jopa Marsin tai Maan kokoisia kappaleita.
Luokittelu ja rataresonanssit.
Kuiperin vyöhykkeen etäisyys auringosta on noin 30–55 AU. Ulomman Aurinkokunnan pieniä kohteita kutsutaan monesti kaikkia yhteisnimellä KBO eli Kuiperin vyöhykkeen kohde. Nimitys on epätäsmällinen, sillä jotkut kohteet eivät ole täsmällisesti sanoen Kuiperin vyöhykkeessä.
Nimitys transneptuninen kohde TNO on parempi. Ulomman aurinkokunnan ulko-osien pikkuplaneetat jaotellaan seuraaviin ryhmiin.
Plutinot ja twotinot ovat resonanssissa Neptunuksen kanssa. Plutokin kuuluu plutinoihin. 2:3 resonanssi tarkoittaa, että plutino kiertää 3 kierrosta siinä missä Neptunus kiertää kaksi kierrosta. Sopivan tyyppisissä 2:3 resonansseissa olevat radat ovat teorioiden mukaan vakaita. Twotinot ovat 1:2 resonanssissa. Nämä ja 2:5, 3:4, 3:5, 4:5, tai 4:7 resonansseissa olevat kohteet ovat melko elliptisillä radoilla.
Cubewanot ja hajanainen kiekko.
Cubewanot eli klassiset KBO:t kiertävät ympyrämäisemmillä radoilla tyypillisellä Kuiperin vyöhykkeellä, eivätkä ole resonanssissa. Cubewanojen etäisyys on yli 41 AU. Tunnetuin cubewano lienee Quaoar. Hajanaisen kiekon kohteet ovat noin 44-200 AU:n päässä. Radat voivat olla hyvin kaltevia tosin kuin KBO:jen. Tunnetuin näistä lienee Eris (2003 UB313) ja kaukaisin 2000 CR105. Se sijaitsee hajanaisen kiekon ja sisemmän Oortin pilven rajalla.
Kuiperin vyöhykkeen synty.
Kuiperin vyöhykkeen alkuperää ei tunneta, mutta monesti Kuiperin vyöhykkeen kohteiden uskotaan olevan Aurinkokunnan synnystä jäljelle jääneitä planeettojen raaka-aineita, planetesimaaleja. Näin ollen uskotaan, että Kuiperin vyöhyke olisi ollut aikoinaan tiheämpi. Kun kappaleet sitten törmäsivät keskenään, ne useimmiten hajosivat pölyksi. Aurinkotuuli puhalsi pölyä pois, ja hieman isommat kappaleet ajautuivat planeettoihin ja Aurinkoon Poynting-Robertsonin efektin takia. Myös planeettojen ratahäiriöt suistivat Kuiperin vyöhykkeen kohteita radaltaan. Kuiperin vyöhykkeen vetovoiman uskotaan aikoinaan siirtäneen Uranuksen ja Neptunuksen hyvin hidasta vauhtia nykyisille radoilleen. Uranuksen ja Neptunuksen vaeltaessa ulospäin, Kuiperin vyöhykkeen kohteita sinkoutui niiden vetovoiman vaikutuksesta hyvin läheisiä ohituksessa tähtienväliseen aravuuteen, Oortin pilveen ja Aurinkokunnan sisäosiin, jopa Aurinkoon asti.
Muita Kuiperin vyöhykkeitä.
Monien toisilta tähdiltä havaittujen pölykiekkojen uskotaan olevan Kuiperin vyöhykkeitä. Niissä oleva valtava määrä pölyä säteilee muun muassa infrapunasäteilyä. Noin 15-20% Auringon tyyppisistä tähdistä säteilee paljon kaukoinfrapunasäteilyä, joka liittyy Kuiperin vyöhykkeeseen. Muilta tähdiltä havaittuja Kuiperin vyöhykettä muistuttavia pölykiekkoja on kahdenlaisia: 20-30 AU:n etäisyydellä olevia kapeita vyöhykkeitä, ja yli 50 AU:n päässä olevia leveitä vyöhykkeitä.
Näitä pölykiekkoja on havaittu muun muassa Vegalta, Fomalhautilta ja Epsilon Eridanilta sekä Beta Pictorikselta. Ajan mukana pöly ajautuu keskustähteensä tai pienempi pöly puhaltuu pois keskustähden säteilyn vaikutuksesta, tai putoaa suurempien kappaleiden pinnalle. Näin ollen jonkun mekanismin täytyy tuotata jatkuvasti uutta pölyä. Pölyn uskotaan syntyvän jääpitoisten asteroidien tai komeettojen törmyksistä. Jään seassa on hieman muun muassa hiilipölyä ja kivipölyä.
Suurimmat Kuiperin vyöhykkeen kappaleet.
Vyöhykkeen kappaleet on järjestetty niiden absoluuttisen magnitudin mukaan.
Aiheesta muualla.
*


MiniDisc.
MiniDisc (MD) on magneto-optinen tallennusväline, jota voidaan lukea valolla. MD:n kehittäjiä ovat Sony ja TDK. Ensimmäiset MD-soittimet julkistettiin vuonna 1992. MD:ssä käytetään ATRAC-koodausta joka poistaa musiikista ns. turhat äänet, joita ihmiskorva ei normaalikäytössä kuule. Näin ollen musiikkia saadaan mahtumaan yhdelle pienelle 140 megatavun suuruiselle levylle huomattavan paljon.
__notoc__
Yleistä.
MiniDisc-laitteita on neljää eri päätyyppiä. Näistä useimmiten mukana pidetään kannettavia MD-soittimia niiden pienen koon takia. Kannettavia soittimia on kahta eri tyyppiä. On normaaleja kannettavia soittimia, sekä kannettavia soittimia, joissa on myös tallennusominaisuus. Autosoittimena MD-laite vastaa täysin normaalia auton CD-soitinta. Kotikäyttöön on sekä yhdistelmälaitteistoja, joissa on useimmiten MD- ja CD-soitin, radio, vahvistin ja kaiuttimet, sekä HiFi-vahvistimeen liitettäviä erillisiä MD-soittimia.
MD-Data levyä voidaan käyttää moniraitaäänitykseen. Kahdeksaa yhtäaikaista raitaa tallentavia
laitteita on valmistanut ainakin Yamaha.
Uusimmissa NetMD-soittimissa soittimeen voidaan siirtää musiikkia tietokoneelta. Musiikkia ei kuitenkaan voi siirtää takaisin tietokoneelle soittimessa olevan eston takia. Musiikki siirretään käyttäen SonicStage-ohjelmistoa ja Sonyn omaa tiedonsiirtoprotokollaa. Protokolla on jo lähes kokonaan saatu dokumentoitua, mutta tiedostojen siirtäminen NetMD-laitteeseen esimerkiksi libnetmd-kirjastoa käyttäen ei vielä onnistu.
Hi-MD.
Perusmallisesta MiniDisc -formaatista on kehitetty myös uudempi Hi-MD -versio. Formaatin suurin levytallennuskapasiteetti on peräti yksi gigatavu Hi-MD -levyjä käyttämällä. Hi-MD -soittimillla käyttäjä voi tallentaa omaa äänimateriaalia ATRAC-pakkauksen lisäksi lineaarisena PCM-koodauksella ja siirtää sen tietokoneelle jatkokäsittelyä varten. Sen lisäksi Hi-MD -soittimilla voidaan Hi-MD- ja MiniDisc-levyjä käyttää USB-liitännän avulla tiedostojen massamuistina samaan tapaan kuin muistikortteja.
Saatavuus.
MiniDisc-soitinten valmistus on yhtä mallia (Sony MZ-RH1) lukuun ottamatta lopetettu mp3-soitinten yleistymisen takia.


Kellotus.
Prosessorin ylikellotusta nostamalla ulkoista kellotaajuutta BIOSista käsin.
Ylikellotus tarkoittaa tietokoneen komponentin käyttämistä suuremmalla kellotaajuudella kuin sen valmistaja on tarkoittanut. Tämä parantaa suorituskykyä, mutta saattaa heikentää tietokoneen vakautta, nostaa ylikellotetun komponentin lämpötilaa ja virrankulutusta sekä yleensä lopettaa takuun, sillä jos laite hajoaa kellotuksen seurauksena, ei takuu korvaa laitetta. Useimmiten ylikellotetaan tietokoneen suoritinta, näytönohjainta, piirisarjaa ja keskusmuistia. Ylikellottaminen tehdään yleensä BIOSissa, mutta esimerkiksi Windows-käyttöjärjestelmälle on kehitetty apuohjelmia, joiden avulla tietokonetta voi kellottaa käyttöjärjestelmän ollessa päällä.
Piirin toimintajännitteen nostaminen mahdollistaa sen käyttämisen suuremmilla kellotaajuuksilla, ja suurempi käyttöjännite myös kasvattaa komponentin virrankulutusta ja sen myötä lämmöntuottoa. Sähkö myös kulkee hitaammin suurissa lämpötiloissa, mikä ylikellottaessa lisää jäähdytyksentarvetta. Näiden syiden vuoksi monet ylikellottajat käyttävät järeitä ja kalliita jäähdytysratkaisuja, kuten kuparista valmistettuja jäähdytyselementtejä ja nestejäähdytystä.
Käyttäjä voi itse muuttaa ohjelman tai laitteistomuokkauksen avulla laitteen kellotaajuutta, jota kutsutaan manuaaliseksi muuttamiseksi, kun taas dynaamisessa kellotaajuuden muutoksessa laite huolehtii itse omasta kellotaajuudestaan.
Laitteella on yleensä tietyt fyysiset rajoitukset, jotka asettavat rajat sille, kuinka paljon kellotaajuutta voidaan suurentaa. Kellotaajuuden kasvaessa liian korkeaksi laite yleensä toimii epänormaalisti tai pahimmassa tapauksessa vahingoittuu pysyvästi. Koska laitteet ovat harvoin identtisiä keskenään, voivat laitteiden kestämät korkeimmat kellotaajuudet vaihdella huomattavasti samojen laitteiden kesken. Tämän vuoksi kellotaajuutta suurennettaessa kannattaa testata laitteen toiminta huolellisesti ja kellotaajuutta kannattaa muuttaa pienin askelin, jotta liian suuret muutokset eivät vahingoittaisi laitteita.
Ylikellotuksen historiaa.
Maailman ensimmäistä tietokonetta, Colossusta, ylikellotettiin 1940-luvulla, jotta se purkaisi nopeammin saksalaisten koodeja.
Alkuajan PC-tietokoneita ylikellotettiin vaihtamalla emolevyn kide nopeampaan. 486-aikakaudella yleistyivät emolevyt, joissa jumpperia siirtämällä oli valittavissa suorittimen ulkoinen kellotaajuus, jolloin ylikellotukseen ei enää tarvinnut vaihtaa kidettä. Joillakin 486-emolevyillä pystyi myös vaihtamaan suorittimen jännitettä jumppereilla.
Pentium-aikakaudella alkoivat yleistyä BIOSit, joista emolevyn kellotaajuutta, prosessorin kerrointa sekä jännitteitä pystyi vaihtamaan koskematta emolevyn jumppereihin. Viime aikoina on tullut markkinoille emolevyjä, joissa väylänopeuksia sekä jännitteitä voi muuttaa ohjelmallisesti koneen ollessa käynnissä.
Ylikellotuksen maailmanennätys on 8461,51 megahertsiä, jonka Andre Yang saavutti vuoden 2011 syksyllä. Hän löi aiemmin samana vuonna saavutetun ennätyksen noin 32 megahertsillä. Käytössä ollut suoritin oli AMD:n Bulldozer-arkkitehtuuriin perustuva FX-8150.
Ylikellotuksella on myös toinen merkitys. Sen idea on lähtöisin englanninkielisistä sanoista 'over clocking', jossa kellopulsseilla tahdistetaan koko digitaalisen laitteiston osat. Kellopulssit ohjataan siis koko laitteistoon, sen toiminnan kannalta merkittävimpiin komponentteihin. Kellopulssi antaa komponenteille vuoron ja luvan siirtää dataa tai toimia muuten järjestelmän suunnitellun toiminnan mukaisesti, oikeassa tahdissa. Kellopulssien kautta kello (tai kellotus) ohjataan koko laitteistoon ("yli koko laitteiston" kattaen siis koko komponentit). Tästä toimintaperiaatteesta on kirjallisuuteen tulleet lyhykäisyydessään sanat 'over clocking'.
Alikellotus.
Myös alikellotus on yhtälailla mahdollista. Tällöin suorituskyky pienenee, mutta vastaavasti lämmöntuotossa ja virrankulutuksessa voitetaan. Samalla jäähdytyksen tarve vähenee ja esimerkiksi tuulettimen kierrosnopeutta voidaan laskea, jolloin melu pienenee. Alikellotuskaan ei aina ole ongelmatonta, sillä jotkin järjestelmän komponentit eivät välttämättä toimi oikein epänormaalin alhaisilla kellotaajuuksilla.
Useimmat kannettavat tietokoneet laskevat luonnostaan prosessorin nopeutta silloin, kun kone on vähäisellä kuormituksella. Tästä on hyötyä etenkin akkukeston pidentämisessä. Samanlaisia ominaisuuksia on myös joissain pöytäkoneissa.


Sotilasjuntta.
Sotilasjuntta tarkoittaa asevoimien diktatuuria valtiossa. Usein puhutaan myös sotilasdiktatuurista.
Kuten kaikki valtiomuodot, sotilasjuntta voi olla virallinen tai epävirallinen. Myös välimuodot, joissa armeijalla on merkittävästi vaikutusvaltaa, ovat mahdollisia. Useimmat sotilashallinnot syntyvät kaappaamalla vallan edelliseltä hallitukselta. Tätä voi yrittää perustella suuremman pahan välttämisellä; Latinalaisessa Amerikassa kommunismin uhka tai kansan tyytymättömyys hallintoon siivittivät monia vallankaappauksia. Sotilasvallankaappaus voi olla vieraan valtion salaa tukema. Monet autoritaariset johtajat hakevat voimaa sotilaallisista tunnuksista, esimerkiksi käyttämällä armeijan univormua.
Latinalaisen Amerikan sotilasdiktatuurit purkautuivat 1980- ja 1990-luvuilla.
Sana "juntta" tulee espanjasta, jossa "junta" merkitsee johtoryhmää tai johtokuntaa. Espanjan itsehallintoalueita hallitsee ”juntta”: esimerkiksi Andalusian aluehallitus on espanjaksi "Junta de Andalucía". Juntasta tulee joskus sotilasdiktatuuri, vaikkakaan termit eivät ole synonyymejä.


Doom metal.
Doom metal on metallimusiikin tyylisuunta, jolle on ominaista painostava raskaus, hidastempoisuus ja melankolisuus. Metallin tyylisuunnista doom metal on vanhakantaisin, sillä se pohjautuu musiikillisesti täysin ensimmäiseen metalliyhtye Black Sabbathiin. Doom metalilla ei ole juuri ollut kaupallista vetovoimaa, vaan se on aina ollut vahvasti undergroundia. Suomessa tosin yhtye nimeltä Reverend Bizarre on päässyt singlelistalle.
Musiikilliset piirteet.
Doom metal -yhtyeen orkestraatio rajoittuu perinteiselle metallimusiikille ominaisesti rumpuihin, bassoon, kitaraan ja lauluun. Musiikillisesti doom metal perustuu Black Sabbathissa soittavan kitaristi Tony Iommin riffeille. Tempo on hidas; soittamisessa keskitytään nopeuden sijasta voimaan, ja kitarat on viritetty alas. Klassisessa doom metalissa lauletaan yleensä puhtaasti ja melodisesti, kun taas death/doomissa muristen. Yhteistä laulutyyleille on matalaäänisyys ja uhkaavuus. Soinniltaan doom metal on alakuloista ja tunteisiin vetoavaa.
Doom metalin sanoitukset keskittyvät yleensä arkipäivän lohduttomaan raskauteen ja ihmisen matkan päässä vääjäämättä odottavaan kuolemaan. Death/doom-alasuuntauksessa sanoitukset puolestaan seikkailevat ihmismielen syövereistä ja artisteja piinaavista filosofisista pohdinnoista aina kirjallisuuden ja taiteen aihepiireihin asti, jolloin teksteissä on tavanomaisesti samanlaista ylätyylistä runollisuutta ja haikeutta kuin itse musiikissakin.
Historia.
Doom metal -tyyli syntyi 1970-luvun kuluessa Black Sabbathin, Lucifer's Friendin, Necromanduksen ja samoihin aikoihin uransa aloittaneen Pentagram-yhtyeen musiikin pohjalta. Näiden "proto-doomiksi" luonnehdittua musiikkia esittäneiden kokoonpanojen jälkeen tyylisuunnan merkittävimpiä kehittäjiä olivat 1980-luvun alussa brittiläinen Witchfinder General ja yhdysvaltalaiset Saint Vitus, Trouble ja The Obsessed. Nämä yhtyeet olivat ensimmäisiä, jotka kutsuivat musiikkiaan doom metaliksi. Doom metal -yhtyeiden seuraava sukupolvi kuten Cathedral, Solitude Aeturnus ja Candlemass pyrki täyteen autenttisuuteen Black Sabbathilta kuulostamisessa. Candlemassin vuonna 1986 julkaistu debyyttialbumi "Epicus Doomicus Metallicus" nosti valtavirtasuosiollaan tyylilajin laajemman yleisön tietoisuuteen.
Samoihin aikoihin Pohjois-Englannissa perustetut doom metal -yhtyeet veivät tyylilajia uuteen suuntaan yhdistämällä siihen vaikutteita goottirockista, erityisesti The Sisters of Mercyn kylmästä äänimaailmasta. Näihin innovaattoreihin luetaan Paradise Lost, Anathema ja My Dying Bride, ja heidän musiikistaan lohkesivat uudet tyylilajit goottimetalli ja doom, jossa doom metalin äärimmäinen hitaus, raskaus ja epätoivo yhdistettiin death metalin murinalauluihin, aggressioon ja dissonoivaan soinnutukseen.
1990-luvulla doom metalin pariin oli varttunut uusi polvi muusikoita, jotka eivät olleet syntyneet kun Black Sabbath aloitti uransa. Yhdysvaltojen Kaliforniassa heitä edusti yhtye nimeltä Sleep, joka kutsui musiikkiaan nimellä "stoner rock". Muita stoner rockia tai stoner metalia soittamaan ryhtyneitä yhtyeitä olivat Kyuss, Monster Magnet, Fu Manchu ja Queens of the Stone Age, jotka loivat uuden rennon ja puolikaupallisen tyylilajin. Doom metalisempia menestyneitä Sleepin seuraajia olivat mm. Electric Wizard ja Orange Goblin. Aivan toinen doom metalista lohjennut haara oli sludge metal, jossa tyylilajiin sulautettiin vaikutteita monista eri tyyleistä mm. hardcoresta. Samoihin aikoihin tapahtunut Black Sabbathin comeback alkuperäisessä kokoonpanossaan toi lisää yleisöä doom metalille.
Drone doom.
Kaikkein erottuvin doom metalin suuntaus on drone doom. Toisin kuin muissa doom metalin alasuuntauksissa, drone doomissa ei yleensä ole rumpuja tai minkäänlaista rytmiä. Musiikki perustuu matalavireisten kitaroiden sointukiertoihin, ja tyylillisesti se on erittäin lähellä noise- ja ambient-musiikkia. Kitaralla tai bassokitaralla soitettua ambientia. Ääniä särjetään yleensä paljon, jotta saadaan autio ja kylmä atmosfääri. Kitaraa ei välttämättä edes soiteta, vaan jopa ainoastaan äänen kiertoon perustuva maadoittamattoman vahvistimen vinkuna voi täyttää ilman. Tunnettuja suuntauksen edustajia ovat muun muassa Sunn O))), Earth, Boris, Jesu ja Khanate.


Metallimusiikki.
Metallimusiikki on raskassointista rockmusiikkia, johon kuuluvat tyypillisinä piirteinä intensiiviset rytmit, sähkökitaran särösoundi ja monesti myös sanoitusten synkät aiheet. Tyylilaji kehittyi 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa Yhdysvalloissa ja Englannissa. Sen juuret ovat blues-rockissa ja psykedeelisessä rockissa. Allmusic-sivuston määritelmän mukaan ”kaikista rock and rollin alalajeista metallimusiikki on äärimmäisin, kun puhutaan äänenvoimakkuudesta, miehisyydestä ja mahtipontisuudesta”.
Metallimusiikin syntyhetken ajoittaminen on määrittelykysymys. Ensimmäisinä metallimusiikkia kehittäneinä yhtyeinä, jotka saavuttivat laajaa mainetta, mainitaan usein Led Zeppelin, Black Sabbath ja Deep Purple. 1970-luvun puolivälissä Judas Priestin kaltaiset yhtyeet kehittivät tyylilajia eteenpäin hylkäämällä sen blues-juuret. 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla Motörheadin ja Iron Maidenin kaltaiset yhtyeet lisäsivät tyyliin hevin hyökkäävyyttä ja nopeutta. Vuosikymmenen lopulla metallimusiikki oli saavuttanut maailmanlaajuisen ihailijajoukon, jonka edustajia kutsutaan hevareiksi. 1980-luvun myötä metallimusiikki sai runsaasti suosiota myös Mötley Crüen kaltaisten helppotajuisempaa ja kevyempää metallia soittaneiden yhtyeiden myötä. Käsite heavy metal viittaa ensisijaisesti 1970- ja 1980-lukujen melodisiin metalliyhtyeisiin, silloin kun sitä ei käytetä metallimusiikin synonyyminä.
1980-luvulta lähtien metalli jakaantui lukuisiin eri alatyylilajeihin. Metallican kaltaiset yhtyeet toivat erittäin hyökkäävän thrash metalin valtavirtaan. Underground-piireissä kehittyivät kaikkein äärimmäisimmät tyylit, kuten death metal ja black metal, jotka ovat pysyneet alakulttuuri-ilmiöinä. 1990-luvun puolivälissä metallimusiikin määritelmää laajensivat uudet suositut tyylit, kuten nu metal, joka yhdistää metallimusiikkiin aineksia funkista ja hip hopista, sekä metalcore, joka yhdistää extreme metalia ja hardcore punkia.
Erityispiirteitä.
Metallimusiikin luontaispiirteisiin kuuluvat äänekkäät särökitarat, ponnekkaat rytmit, tiheät basso- ja rumpuäänet sekä voimakas laulu. Metallimusiikin alalajit keskittyvät vaihtelevasti noihin osatekijöihin, tai muuntavat tai omaksuvat yhden tai useamman niistä piirteistä. Suuntaus on ottanut vaikutteita rockista ja taidemusiikista sekä varhaisissa muodoissaan myös bluesista.
Soittimet ja ääni.
Tyypillinen yhtyekokoonpano sisältää rumpalin, basistin, rytmikitaristin, soolokitaristin ja laulajan, joka usein itsekin soittaa jotain soitinta. Sähköurkuja käytettiin 1970-luvun hevissä. Nykyisin yhtyeet suosivat syntetisaattoreita joissakin metallimusiikin tyylilajeissa, kuten progressiivisessa metallissa, power metalissa ja sinfonisessa metallissa.
Kitara.
Sähkökitara ja sen vahvistimella luoma äänivalli ovat historiallisesti metallimusiikin ominaispiirteitä. Kitarat soitetaan usein säröpedaaleilla voimakkaasti yliohjattujen putkivahvistinten läpi, luomaan paksuja, voimakkaita ja raskaita soundeja.
1970-luvun alussa jotkut suositut rockyhtyeet, kuten Thin Lizzy, alkoivat suosia kahden kitaristin yhteissoittoa. 1970 luvun lopulla johtavat heavy-yhtyeet, kuten Scorpions, Judas Priest ja Iron Maiden, jatkoivat tätä kaavaa, jossa kaksi tai kolme kitaristia jakavat osuudet rytmi- ja soolokitaroinnin välillä. Metallimusiikin useimmissa tyyleissä keskeinen osa on myös kitarasoololla. Kitaristit käyttävät teknisesti kehittyneitä soittotapoja, kuten sweep-tekniikkaa, etenkin nopeissa kappaleissa. Monissa metallimusiikin alalajeissa korostuu virtuoosimainen taidonnäyttö. Usein kitaristilla on hyvin keskeinen osa metallimusiikin yhtyeessä.
Basso.
Bassokitaralla on merkittävä osa monissa metalliyhtyeissä, sillä se luo perusalan äänen. Se vaikuttaa ratkaisevasti siihen, mikä tekee musiikista ”raskasta”. Lisäksi bassonkin ääntä on usein särjetty ja sitä toisinaan muunnellaan erilaisilla efektipedaaleilla. Metallimusiikin basistit käyttävät usein plektraa sormien sijasta. Plektra tuottaa voimakkaampia, korostuneempia ääniä.
Metallimusiikissa bassolla yritetään omaksua soittimen syvä ääniala. Tämän takia suuntaus eroaa selvästi esimerkiksi jazzista ja funkista. Metallimusiikissa bassolla soitetaan usein kahdesta oktaavista kitaran mataliin aloihin. Tämä korostaa pohjimmaisia harmonisia riffejä. Siten basson ja rytmikitaran ilmaisua voi verrata sellon ja kontrabasson käyttöön taidemusiikissa. Siinä basso useimmin kaksinkertaistuu oktaavilinjalla sellon kanssa. Tässä asemassa basso vuoraa kitaran ääntä. Joskus bassolla lisätään nuotteja tai nuottien kirjoa rikastamaan aloja. Bassolla soitetaan poljinharmonioita taustalla, kun taas kitaroilla soitetaan eri harmonioita pinnalla.
Perinteisesti bassoa soitetaan kitaraa myötäillen. Joskus bassolla kuitenkin soitetaan itsetietoisemmin ja kitarasta erillään. Tämä on erityisesti havaittavissa Black Sabbathin Geezer Butlerin tai Metallican Cliff Burtonin tyyleissä. Niissä basson soitto ilmaisee vuoropuhelua kitaran kanssa, kuten kappaleissa ”N.I.B.” tai ”For Whom the Bell Tolls”. Basson itsenäisyys on usein toistuva aines alternative metalissa ja olennainen osa funk metalissa. Se sisällyttää basson merkittävän piirteen funkissa. Esimerkkinä yhtye Red Hot Chili Peppers, jossa basso soittaa usein täysin eri kuvioita kuin kitara.
Laulu.
a> edustaa suuntauksen perinteisempää, karkeaa laulutyyliä.
Metallimusiikin laulu vaihtelee yhtyeiden tyylin mukaan. Yksi laulutyypeistä ovat mahtipontiset monioktaavit, kuten Judas Priestin Rob Halford ja Iron Maidenin Bruce Dickinson. Toinen laulajatyyppi taas ottaa tarkoituksellisen karkean lähestymistavan. Tätä edustavat esimerkiksi Motörheadin Lemmy Kilmister ja Metallican James Hetfield. Metallimusiikin alalajeissa on yleistynyt murinatyyli, jonka teki suosituksi Possessedin Jeff Becerra. Sittemmin tyyli on yleistynyt lajeissa kuten death metal, grindcore, doom death ja goottimetalli. Örinän ja kirkunan muista muunnelmista toimivat esimerkkeinä Lamb of Godin Randy Blythe ja At the Gatesin Tomas Lindberg. Black metal -laulajien rääkymistyylistä toimii esimerkkinä Mayhemin Deadin limatukkoinen ja vimmattu ilmaisu. 1990-luvun puolivälissä ilmeni alternative metalin ja rapcoren myötä uusia laulutyylin kehityssuuntia, joissa korostuu melodisuus. Näiden tyylien esimerkkeinä toimivat laulajat kuten Jonathan Davis (Korn) tai Burton C. Bell (Fear Factory). 2000-luvun vaihteessa jotkut yhtyeet alkoivat hyödyntää laulajia, jotka ovat perehtyneet oopperalaulun tekniikkaan. Tämä on yleistä erityisesti sinfonisessa metallissa. Esimerkkinä entinen Nightwish-laulaja Tarja Turunen tai Sarah Jezebel Deva (Cradle of Filth, Therion, Covenant).
Rummut.
Rumpukokoonpano on yleensä huomattavasti isompi kuin muissa rockmusiikin lajeissa. Tavallisesti on tomeja, bassorumpu, pikkurumpu sekä hi-hat-, ride- ja crash-symbaaleja. Näiden lisäksi on vielä lisätomeja ja symbaaleja kuten splash ja china. Muut soittimet kuten lehmänkellot ovat myös yleisiä. Alun perin metallimusiikin rumpalit hyödynsivät perinteisen rockin lyömäsoitintekniikoita. Sittemmin monet suuntauksen alalajit ovat perättäin tehneet suosituiksi erikoistekniikoita kuten tuplabasarin, skank-beatin ja erityisesti blast beatin. Nämä tekniikat antavat soiton luoda eteneviä ja rytmisiä kulkuja, jotka painottuvat nopeuteen ja korostavat kitaran etenevyyttä.
Äänenvoimakkuus.
Konserteissa äänenvoimakkuutta pidetään tärkeänä. Jimi Hendrix ja The Who olivat suunnannäyttäjiä äänenvoimakkuudessa. The Who pitikin joskus hallussaan ”maailman äänekkäimmän yhtyeen” asemaa Guinnessin ennätysten kirjassa. Metalliyhtyeet asettivat pian uusia kiintopisteitä äänenvoimakkuudelle. Blue Cheerin Dick Peterson sanoo: ”Me olimme osaltamme muodostamassa metallimusiikin tyyliä. Vaikka en väitä, että tiesimme mitä olimme tekemässä, koska emme tienneet. Tiesimme vain, että halusimme lisää voimaa.” Uraauurtavan Black Sabbathin kitaristi Tony Iommi kärsii huomattavasta kuuloaistin menetyksestä. Hänelle ja monille muille metallimuusikoille on käynyt niin, koska konserteissa on korkeat äänenvoimakkuudet. Metallimusiikin pakkomiellettä äänenvoimakkuuteen pilkattiin kuvitteellisesta Spinal Tap -yhtyeestä kertovassa parodisessa rockdokumentissa "Hei me rokataan!". Siinä kitaristi Nigel Tufnel paljastaa, että hänen Marshall-vahvistimensa on muunneltu menemään 11 pykälään (”up to eleven”) tavallisen 10 sijasta.
Rytmi ja groove.
Metallimusiikin pääasiallista groovea luonnehtivat lyhyet, kahden tai kolmen nuotin rytmikaavat staccatossa, koska rytmikitaroissa käytetään palm mute -tekniikkaa. Rytmikaavat ovat tahtilajiltaan usein 8 tai 16 nuotista koostuvia. Nopeiden, jyrkkien ja rytmikkäiden osien vuoksi metallimusiikki käsittää usein eteenpäinpyrkiviä ja valmistelemattomia rytmikaavoja. Metallimusiikissa voi olla myös pitkiä osia kuten kokonuotteja. Ne antavat sointujen soida. Kokonuotteja käytetään erityisesti keskitahtisissa kappaleissa kuten balladeissa. Toisinaan kokonuoteilla luodaan ambienssia ja eri kuvioita. Tämä saadaan aikaan, kun yksi kitaristi antaa soinnun soida, ja toinen soittaa nopeita kohtia.
Soinnut.
Yksi lajin tunnusmerkeistä ovat kitaran voimasoinnut. Teknisessä mielessä voimasointu on yksinkertainen: se käsittää vain yhden pääasiallisen intervallin, yleensä kvintin. Juuri (basse fondamentale) voidaan kuitenkin kaksinkertaistaa lisäämällä oktaavi. Muunlaisia voimasointuja käytetään myös: usein perinteinen kvintti korvataan erilaisilla intervalleilla. Näitä ovat esimerkiksi kvartti, pieni terssi tai suuri terssi, alennettu kvintti ja pieni seksti. Voimasointu mahdollistaa korkean tason särön niin, että siinä ei ole dissonanssia. Eri voimasoinnut voidaan soittaa yhdenmukaisella sormijärjestelyllä, joka liukuu helposti ylös ja alas otelautaa.
Harmoniset suhteet.
Metallimusiikki on yleensä riffipohjaista. Riffit luodaan toistuvasti kolmella harmonisella piirteellä: modaalisilla skaalakuluilla, tritonuksella ja kromaattisilla kuluilla.
Perinteinen metallimusiikki tapaa lisätä modaaliskaaloja, erityisesti aiolista (luonnollinen molli) ja fryygistä (molli, b 2. sävel) moodia. Harmonioiden kannalta laji tyypillisesti yhdistää modaalisointukulkuja kuten aiolisia kulkuja tyyliin I-VI-VII, I-VII-(VI) tai I-VI-IV-VII ja fryygisiä kulkuja, jotka viittaavat I ja ♭II -kulkujen yhteyteen (I-♭II-I, I-♭II-III tai I-♭II-VII esimerkiksi).
Aiolisesta harmoniasta esimerkkeinä toimivat Judas Priestin "Breaking the Law", Iron Maidenin "Hallowed Be Thy Name" ja Acceptin "Princess of the Dawn", jotka kaikki käyttävät I-VI-VII kulkuja pääriffeissään.
Fryygisistä harmonioista esimerkkeinä toimivat Mercyful Faten "Gypsy" (pääriffi I-♭II-I-VI-V), Megadethin ”Symphony of Destruction” (pääriffi rakentuu ♭II-I:n suhteeseen) ja Sodomin "Remember the Fallen" (intro ja pääriffi - viimeinen riffi viittaa fryygiseen kadenssiin: I-♭II-III).
Yksi metallimusiikin alalajien tunnusmerkeistä on jännittyneen harmonian käyttö, kuten tritonuksen ja kromaattisuuden suhteet. Tritonus on intervalli, joka koostuu kolmesta kokonuotista kuten C ja F#. Tritonous on yksi länsimaisen musiikin dissonanssin olennaisista ilmaisuista. Tritonus oli kielletty keskiaikaisessa ekklesiostisessa laulussa sen riitasointuisen laatunsa vuoksi. Tämän takia munkit alkoivat kutsua sitä nimityksellä "diabolus in musica" — "piru musiikissa."
Myöhemmin historiassa, kun barokin ja taidemusiikin aikakausi nousi, tuo intervalli tuli hyväksytyksi. Sen käyttöä kuitenkin säännösteltiin tarkasti. Ainoastaan romantiikan ja nykymusiikin säveltäjät alkoivat käyttää sitä vapaasti, ja hyödyntää kulttuurin siihen liittämää pahaa sivumerkitystä.
Alkuperäisen asiayhteytensä vuoksi se tuli länsimaisessa kulttuurissa kuulluksi ”pahana”. Nykyisin intervalli jatkaa mainettaan "uhkaavana,” ”pelottavana,” tai "pahana" äänenä. Metallimusiikki on vienyt eteenpäin "diabolus in musican" käyttöä sen sivumerkityksensä vuoksi: sitä käytetään toistuvasti kitarasooloissa ja riffeissä, kuten esimerkiksi "Black Sabbath" -kappaleessa yhtyeen esikoisalbumilla.
Metallimusiikki käyttää usein laaja-alaisesti urkupistettä () harmonisena pohjana. Urkupiste on pitkittynyt nuotti. Se on tyypillisesti basson alueella. Nuotin keston aikana ainakin yksi ulkopuolinen (eli dissonanssinen) harmonia kuuluu muissa osissa. Metallimusiikin riffit rakennetaan usein kestävälle, jatkuvalle nuotille. Se soitetaan matalilla basson tai rytmikitaran kielillä, yleensä E, A ja D -kielillä. Toisin sanoen yksittäinen bassonuotti — yleensä matala E tai A — toistetaan sitkeästi. Jotkut eri soinnut taas soitettaan peräkkäin. Näihin lukeutuvat myös ne soinnut, jotka eivät yleensä sisälly tuohon bassonuottiin. Esimerkkinä toimii Judas Priestin "You've Got Another Thing Comin'" -kappaleen alkuriffi." Tässä tapauksessa yksi kitara soittaa urkupisteen F#:ssa kun taas toinen kitara soittaa soinnut.
Bluesjuuret.
Yhdysvaltalainen bluesmusiikki vaikutti suuresti varhaisiin brittiläisiin rockmuusikoihin. Metallimusiikin varhaisimpina edelläkävijöinä on pidetty joissakin lähteissä 1940- ja 1950-lukujen rhythm and blues -kitaristeja, jotka olivat mieltyneet kovaan ääneen ja säröiseen kitaratyyliin. Esimerkkinä mainittakoon Howlin' Wolfin taustayhtyeen jo varhain säröä käyttänyt kitaristi Willie Johnson. Sellaiset 1960-luvun puolivälissä mainetta saavuttaneet brittiläiset rockyhtyeet kuin The Rolling Stones ja The Yardbirds äänittivät sähköisiä cover-kappaleita monista perinteisistä blueskappaleista. Brittiläiset yhtyeet kehittivät kovaäänisen särökitaratyylin, joka rakentui voimasointujen ympärille. Brittiläiset yhtyeet vaikuttivat yhdysvaltalaisiin yhtyeisiin, jotka vuorostaan jatkoivat tyylin kehittelyä.
Psykedeelinen rock.
The Kinks vaikutti merkittävästi tämän tyylin suosioon vuoden 1964 menestyskappaleellaan "You Really Got Me". Merkittävä lisä nousevaan kitaratyyliin oli takaisinkytkentä eli kiertoääni, jonka uuden sukupolven vahvistimet tuottivat. Takaisinkytkentää kokeilivat muun muassa The Kinksin Dave Davies, The Whon Pete Townshend ja Tridentsin Jeff Beck. Blues rockin lyömäsoitintyyli alkoi yksinkertaisista, toistuvista rytmeistä pienillä rumpuseteillä. Myöhemmät rumpalit alkoivat käyttää jykevämpiä, monimutkaisempia ja vahvistetumpia soittotyylejä, jotta rummut kuuluisivat kitaraa vasten. Tuolloin kitaran voimakkuus musiikissa nimittäin kasvoi jatkuvasti. Myös laulajat muuntelivat menetelmiään. Äänenvahvistuksesta alkoi tulla tärkeä osa laulua, joten laulajat kehittivät ilmaisujaan tyylitellymmiksi ja mahtipontisemmiksi. The Who vei myös äänenvoimakkuutta uusiin ulottuvuuksiin: yhtye hyödynsi monien Marshall-vahvistinten muuria. Samanaikainen kehitys äänen vahvistuksessa ja äänitysmenetelmissä tekivät mahdolliseksi sen, että tämän tyylin raskas voima voitiin tallentaa myös äänilevylle.
Blues rockin ja psykedeelisen rockin yhdistelmä muodosti suuren osan metallimusiikin perustasta. Yksi näiden tyylien yhteensulautumiseen voimakkaimmin vaikuttaneista yhtyeistä oli Cream. Cream kehitti kitaristi Eric Claptonin ja basisti Jack Brucen yhteissointuisen riffittelyn pohjalta jykevän ja raskaan tyylin. Tähän vielä yhdistyi Ginger Bakerin tuplabasarirummunsoitto. Creamin kahta ensimmäistä albumia, jotka olivat "Fresh Cream" (1966) ja "Disraeli Gears" (1967), on pidetty hyvin merkittävinä uuden ja raskaamman rocktyylin innoittajina. Hyvin vaikutusvaltaisia olivat myös The Jimi Hendrix Experiencen singlet ja esikoisalbumi "Are You Experienced" (1967). Monet metallikitaristit ovat sittemmin jäljitelleet Hendrixin taiturillista kitaransoittotyyliä. Varsinkin singlenä julkaistua kappaletta "Purple Haze" on pidetty ensimmäisenä listamenestystä saaneena metallimusiikkikappaleena.
Varhaismetalli.
Vuonna 1968 tyyli, joka tuli sittemmin tunnetuksi metallimusiikkina, alkoi todella muovautua. Tammikuussa San Franciscosta kotoisin oleva Blue Cheer -yhtye julkaisi cover-version Eddien Cochranin klassisesta kappaleesta "Summertime Blues" albumillaan Vincebus Eruptum. Monet pitävät sitä ensimmäisenä todellisena metallimusiikkikappaleena. Samana kuukautena Steppenwolf julkaisi omaa nimeään kantavan esikoisalbuminsa, joka sisälsi "Born to Be Wildin". Kesäkuussa julkaistiin kaksi muuta käänteentekevää äänitettä. Ensimmäinen oli The Yardbirdsin "Think About It", joka sisältää kitaristi Jimmy Pagen taidonnäytteen. Se ennakoi metallimusiikin tyyliä, jonka hän tekisi pian kuuluisaksi. Toinen oli Iron Butterflyn "In-A-Gadda-Da-Vida" -albumi, joka sisältää 17 minuuttia kestävän nimikappaleen. "In-A-Gadda-Da-Vida" on vahva ehdokas aivan ensimmäiseksi metallimusiikkialbumiksi.
Lokakuussa The Beatlesin ”Revolutionista” tekemä single-toisinto asetti uudet normit kitaran säröäänelle. Kappale sisältää myös metallimusiikille tyypillistä kitaran ja rummun yhteissoittoa. Samassa kuussa Jeff Beck Group, jonka johtohahmo oli ollut The Yardbirdsin kitaristina ennen Jimmy Pagea, julkaisi esikoisalbuminsa "Truthin". Levy sisälsi eräitä ”väkäpäisimmistä ja ilmiselvästi hauskimmista äänistä, joita oli nauhoitettu”, ja uursi uraa metallimusiikin kitaransoitolle. Lokakuussa Jimmy Pagen uusi yhtye Led Zeppelin esiintyi ensimmäistä kertaa lavalla. Marraskuussa Love Sculpture kitaristinaan Dave Edmunds julkaisi britannian singelistoilla menestyneen jytisevän, hyökkäävän toisinnon Aram Hatšaturjanin "Miekkatanssista" ("Sabre Dance", UK#5). The Beatlesin niin kutsuttu "White Album", joka julkaistiin samassa kuussa, sisälsi "Helter Skelterin". Se on yksi raskassointuisimmista kappaleista, jonka suuren luokan yhtye on koskaan julkaissut.
1960-luvun lopun raskasta rockia kutsutaan nykyisin joskus käsitteellä ”proto-metal”, jonka voi suomentaa ”varhaismetalliksi”. Psykedelian ohella proto-metal-musiikissa oli usein voimakkaita bluesvaikutteita.
Tammikuussa 1969 julkaistiin Led Zeppelinin nimialbumi, ja se saavutti sijan 10 Billboardin albumilistalla. Kesäkuussa Zeppelin ja Grand Funk Railroad soittivat Atlanta Pop Festival -tapahtumassa. Grand Funk Railroadin musiikki oli Creamin innoittamaa, mutta yhtyeen ilmaisu oli karkeampaa. Samana kuukautena toinen Cream-vaikutteinen trio, jota johti Leslie West, julkaisi "Mountainin". Sillä on raskasta blues rock -kitaraa ja jylisevää laulua. Elokuussa yhtye, joka nyt nimitti itseään Mountainiksi, teki tunnin kestäneen esiintymisen Woodstock-tapahtumassa. Vaikka yhtye luokitellaan usein ”hard rockiksi”, sen virallinen esikoisalbumi "Climbing!" (1970) saavutti sijan 85 "Top 100 Metal Albums" -listalla, jonka kokosi "Hit Parader" vuonna 1989. Grand Funk Railroadin "Survival" (1971) saavutti sijan 72. Grand Funkin esikoisalbumi, "On Time", julkaistiin myös samana kuukautena. Syksyllä "Led Zeppelin II" meni sijalle 1, ja albumin single "Whole Lotta Love" saavutti sijan 4 Billboardin pop-listalla. Metallimusiikin vallankumous oli alkanut.
Metallimusiikin piirteet vakiintuvat.
Jimmy Pagen särökitaratyylillä ja Robert Plantin mahtipontisella, vaikeroivalla laululla Led Zeppelin määritteli syntyvän musiikkisuuntauksen keskeiset piirteet. Vuonna 1970 julkaistut Black Sabbathin albumit "Black Sabbath" ja "Paranoid" sekä Deep Purplen "Deep Purple in Rock" olivat tärkeitä merkkipylväitä. Black Sabbath oli kehittänyt erityisen raskaan tyylin. Tähän vaikutti osin se, että kitaristi Tony Iommi joutui tehdashallionnettomuuteen ennen kuin oli mukana perustamassa yhtyettä. Iommi ei kyennyt soittamaan totunnaisesti, joten hänen täytyi virittää kitaransa matalammalle ja pitäytyä voimasoinnuissa, koska niihin tarvitaan suhteellisen yksinkertaista sormityöskentelyä. Deep Purple oli häilynyt eri tyylien välillä varhaisina vuosinaan. Kuitenkin vuoteen 1969 mennessä laulaja Ian Gillan ja kitaristi Ritchie Blackmore olivat vieneet yhtyeen kehityksen kohti heavy metal -ilmaisua. Vuonna 1970 Black Sabbath ja Deep Purple saavuttivat suuria listamenestyksiä Yhdistyneessä kuningaskunnassa suosituilla kappaleillaan "Paranoid" ja "Black Night" perättäin. Samana vuonna kolme brittiläistä yhtyettä julkaisi heavy metal -tyylisen esikoisalbumin Uriah Heep julkaisi "Very 'eavy... very 'umblen", UFO "UFO 1:n" ja Black Widow "Sacrificen". Wishbone Ash esitteli kaksoisoolokitara ja rytmikitara -tyylin, jonka monet yhtyeet seuraavissa sukupolvissa omaksuivat. Wishbone Ashia ei kuitenkaan yleisesti luokitella metalliksi. Black Sabbathin, Uriah Heepin ja Black Widow'n käsittelemät okkultistiset aiheet tulivat metallimusiikissa suosituiksi. Myös Led Zeppelin alkoi käsitellä vastaavia asioita albumillaan "Led Zeppelin IV", joka julkaistiin vuonna 1971.
Toisella puolen Atlantin valtamerta kehityssuunnanasettaja oli Grand Funk Railroad. Siitä on kirjoitettu, että se oli "kaupallisesti menestynein yhdysvaltalainen heavy metal -yhtye 1970-luvulta, kunnes se hajosi vuonna 1976. Se edusti 1970-luvun menestyskaavaa: jatkuvaa kiertue-elämää." Yhdysvalloissa ilmaantui myös muita metallimusiikkiin liitettyjä yhtyeitä, kuten Dust (ensimmäinen LP vuonna 1971), Blue Öyster Cult ("Blue Öyster Cult (albumi)", 1972) ja Kiss ("Kiss (albumi)", 1974). Saksassa Scorpions tuli esiin albumillaan "Lonesome Crow" vuonna 1972. Ritchie Blackmore sai huomiota taiturikitaristina Deep Purplen "Machine Head" -albumilla vuonna 1972. Blackmore kuitenkin jätti yhtyeen vuonna 1975 perustaakseen Rainbow'n. Nämä yhtyeet myös keräsivät itselleen suuria yleisömääriä tekemällä jatkuvasti kiertueita ja yhä näyttävämpiä lavaesityksiä.
Kuten edellä on mainittu, on väitelty siitä, olivatko nämä yhtyeet todella luokiteltavissa ”metallimusiikiksi” vaiko pikemminkin ”hard rockiksi”. Ne yhtyeet, jotka ovat lähempänä suuntauksen bluesjuuria tai jotka korostavat enemmän melodioita, luokitellaan nykyisin jälkimmäisenä mainittuun tyyliin. Valioesimerkkinä toimii DC, joka teki esiintulonsa albumilla "High Voltage" vuonna 1975. Vuoden 1983 "Rolling Stone" -tietosanakirjan määritelmä alkaa: ”Australialainen heavy metal -yhtye AC/DC...” Rockhistorioitsija Clinton Walker kirjoittaa: ”AC/DC:n nimittäminen metalliyhtyeeksi 1970-luvulla oli yhtä virheellinen kuin nykyään... se oli rock and roll -yhtye, joka vain sattui olemaan tarpeeksi raskas metalliksi.” Kysymys ei ole vain vaihtelevista määritelmistä, vaan myös pysyvästä erosta musiikkityylin ja yleisön tunnistuksessa: kirjoittaja Ian Christe kuvailee, kuinka AC/DC ”nousi yhtyeeksi, joka ohjasi huikeat määrät yleisöä kohti heavy metal -onnelaa.”
Vaikka Judas Priestilla ei ollut top 40 -albumilistamenestyksiä Yhdysvalloissa ennen 1980-lukua, se oli monille ratkaiseva Black Sabbathin jälkeinen metalliyhtye: sen nopeat ja metalliset kaksoiskitarahyökkäykset olivat merkittäviä vaikuttajia myöhemmille yhtyeille.
Vaikka metallimusiikin suosio kasvoi, suuntaus ei miellyttänyt monia arvostelijoita. Vastustusta herättivät metalliyhtyeiden tapa esiintyä ylikorostuneen näyttävästi sekä muut kaupalliset keinot. Eniten ärsytystä aiheutti metallin musiikillinen ja sanoituksellinen älyttömyys: tunnettu kriitikko Robert Christgau kuvaili erästä Black Sabbath -albumia "tylsäksi ja rappeutuneeksi...vähä-älyiseksi ja siveettömäksi väärinkäytöksi".
Punkrock kohtaa metallimusiikin.
Punkrock ilmaantui 1970-luvun puolivälissä vastatoimena nykyaikaisille yhteiskuntaoloille. Punk vastusti sitä, mitä pidettiin ylimaltillisena ja ylituotetuna ajan rockmusiikkina, mukaan lukien metallimusiikkia. Metallialbumien myyntiluvut laskivat 1970-luvun loppua kohden toisin kuin punkin, diskon ja valtavirran rockin. Kun suuret levy-yhtiöt panostivat innokkaasti punkiin, monet uudemmat brittiläiset metalliyhtyeet saivat innoitusta tästä tyylistä. Vaikutteita otettiin suuntauksen hyökkäävästä, erityisen ponnekkaasta tyylistä ja tavoista, joissa oli tyypillisesti itsetekemisen ja alhaisen äänituotantolaadun toimintamalleja. Valtavirran ulkopuolella olevat metalliyhtyeet alkoivat julkaista halvasti äänitettyjä julkaisuja itsenäisesti ja omistautuneille yleisöille. Brittiläiset musiikkilehdet kuten NME ja Sounds alkoivat antaa huomiota ilmiölle: Sounds-kirjoittaja Geoff Barton nimesi suuntauksen New Wave of British Heavy Metaliksi. NWOBHM-yhtyeisiin kuuluivat Iron Maiden, Motörhead, Saxon, Diamond Head ja Def Leppard, jotka virroittivat metallimusiikin lajin. Seuraamalla Judas Priestin mallia ne karskiinnuttivat ilmaisua, vähensivät bluesaineksia ja painottivat nopeutuvia tahteja. Vuonna 1980 NWOBHM löi itsensä läpi valtavirrassa, kun Iron Maidenin, Motörheadin ja Saxonin albumit saavuttivat sijoituksia Yhdistyneen kuningaskunnan top 10 -albumilistalla. Seuraavana vuonna Motörheadista tuli ensimmäinen suuntauksen yhtye, joka saavutti Britannian listalla kärkisijan "No Sleep 'til Hammersmith" -albumillaan. Toiset NWOBHM-yhtyeet kuten Diamond Head ja Venom vaikuttivat merkittävästi metallimusiikin kehitykseen, vaikka eivät olleet yhtä menestyksekkäitä.
Ensimmäisen sukupolven yhtyeet katosivat yksi toisensa jälkeen: Deep Purple oli hajonnut pian Blackmoren lähdön jälkeen vuonna 1975, ja Led Zeppelin lopetti toimintansa vuonna 1980. Black Sabbath jäi tavallisesti konserteissaan lämmittely-yhtyeensä Van Halenin varjoon. Eddie Van Halen vakiinnutti itsensä yhtenä aikakauden johtavista kitarataitureista. Hänen kitarasoolonsa kappaleella "Eruption" yhtyeen vuoden 1978 nimialbumilta pidetään tyylin kulmakivenä. Randy Rhoads ja Yngwie J. Malmsteen tulivat myös kuuluisiksi kitarataitureiksi, ja he kehittivät myöhemmin neoklassista metallityyliä. Blackmore ja Scorpionsin Uli Jon Roth olivat kärkijoukossa taidemusiikin ainesten omaksumisessa: tämä seuraava sukupolvi kehittyi ja käytti ajoittain klassisia nailonkielisiä kitaroita. Esimerkiksi Rhoads soittaa sitä entisen Black Sabbath -laulaja Ozzy Osbournen sooloalbumin "Blizzard of Ozz" kappaleella "Dee" (1980).
Glam metal ja läpimurto.
Van Halenin menestyksen innoittamana metallipiirit alkoivat kehittyä Etelä-Kaliforniassa, erityisesti Los Angelesissa 1970-luvun lopulla. Los Angelesin Sunset Stripin alueen klubeille kerääntyi yhtyeitä kuten Quiet Riot, Ratt, Mötley Crüe ja W.A.S.P.. Ne ottivat vaikutteita 1970-luvun perinteisestä heavy metalista ja lisäsivät glam rock -yhtyeiden kuten Alice Cooperin ja Kissin mahtipontisuutta sekä joskus meikkejä. Näiden glam metal -yhtyeiden sanoitukset painottuivat nautinnonhakuisuuteen ja villiin käytökseen. Musiikillisesti tyyliä kuvastivat kitaratilutussoolot, tunnuslaulumaiset kertosäkeet ja suhteellisen melodiset pop-vaikutteet. Glam metal -suuntaus tuli suureksi ilmiöksi metallimusiikissa ja yleisemmässä rockmusiikin näkökentässä. Tyyliä hallitsivat Twisted Sisterin kaltaiset New Yorkin yhtyeet.
1980-luvun puoliväliin mennessä glam metal hallitsi Yhdysvaltalaisia listoja, Music Televisionia ja konserttiareenoita. Uudet yhtyeet alkoivat vetää lisää yleisöä. Los Angelesista tuli Warrant ja länsirannikolta Poison sekä Cinderella. Mötley Crüe ja Ratt pysyivät myös suosittuina. New Jerseyn Bon Jovi yhdisti hard rockia sekä glam metalia ja tuli hyvin suosituksi kolmannella albumillaan "Slippery When Wet" (1986). Vuonna 1987 MTV aloitti ohjelman Headbanger's Ball lähetykset. Ohjelma oli erityisesti omistautunut metallimusiikkivideoille. Metallimusiikki oli kuitenkin alkanut jakautua nurkkakuntiin. Pienemmät piirit alkoivat suosia äärimmäisempää tyyliä ja alkoivat kutsua suosittuja tyylejä "lite metaliksi" (kevyt metalli) tai "hair metaliksi" (tukkahevi). Eräs yhtye, joka saavutti moninaisen yleisön, oli Guns N' Roses. Yhtye nähtiin raaempana ja vaarallisempana kuin muut Los Angelesin virkaveljensä. "Appetite for Destruction" (1987) -listamenestyksellään Guns N' Roses "antoi uutta virtaa Sunset Stripin törkytehtaalle ja piti lähes yksinään ilmiötä hengissä vielä useamman vuoden." Seuraavana vuonna Jane's Addiction ilmestyi samoihin Los Angelesin hard rock -klubipiireihin. Yhtye sai huomiota esikoisalbumillaan "Nothing's Shocking". Rolling Stone -lehti julisti albumin arvostelussa: "As much as any band in existence, Jane's Addiction is the true heir to Led Zeppelin." (Jane's Addiction on todellinen Led Zeppelinin perillinen). Jane's Addiction oli ensimmäinen yhtye, joka tunnistettiin alternative metal -kehityssuunnan edeltäjäksi. Alternative metalista tulisi näkyvimpiä tyylilajeja seuraavalla vuosikymmenellä.
Eriytyminen: 1980-luku, 1990-luku ja 2000-luku.
Monet metallimusiikin alalaijt kehittyivät kaupallisen valtavirran ulkopuolella 1980-luvulla. Näitä alalajeja on useaan kertaan yritetty kartoittaa. Näkyvimpiä yrittäjiä ovat Allmusicin toimittajat sekä Rock Detectorin Garry Sharpe-Young. Sharpe-Youngin metallimusiikin hakuteos jakaa underground metalin viiteen suureen luokkaan: thrash metal, death metal, black metal, power metal sekä samansukuiset doom metal ja goottimetalli. Tästä jatkumosta puhuttaessa "heavy metal" -termiä alettiinkin lyhentää usein pelkäksi "metalliksi" tai "metallimusiikiksi", koska heavy metal -termi ei enää riittänyt määrittämään suuntausta tarpeeksi tarkasti. Uusien metallilajien syntyessä heavy metal onkin muuttunut vahvaksi suunnannäyttäjäksi ja vaikutteeksi metalliyhtyeille 1980-luvulta eteenpäin. Kuitenkin termi "hevi" on jäänyt erittäin vahvaksi kansan suuhun, ja sillä pystytään edelleen ymmärtämään koko metallimusiikin kirjo.
Thrash metal.
a>, uraa uurtanut thrash metal -yhtye.
Thrash metal syntyi 1980-luvulla hardcore punkista ja New Wave of British Heavy Metalista. Jälkimmäinen kuuluu varsinkin thrash metalin sukulaisessa, speed metalissa. Suuntaus alkoi Yhdysvalloissa, ja johtavat piirit olivat San Franciscon Bay Areassa. Thrash metal -yhtyeiden kehittämä tyyli oli nopeampi ja hyökkäävämpi, kuin glam metal -edeltäjiensä. Alarekisterin kitarariffien päälle soitetaan tyypillisesti tilutussooloja. Sanoituksissa ilmaistaan tyypillisesti nihilistisiä näkökulmia. Aiheet käsittelevät usein yhteiskunnallisia ongelmia, ja sanastossa hyödynnetään väkivaltaista kuvastoa. Type O Negative -yhtyeen jo edesmennyt basisti ja laulaja Peter Steele on kuvaillut thrash metalia "urbaaniksi tuhomusiikiksi" ja "rapin kalpeakasvoiseksi serkuksi".
Alalajin teki suosituksi "thrashin neljä suurta" eli Anthrax, Megadeth, Metallica ja Slayer. Saksalaisyhtyeet Kreator, Sodom ja Destruction taas toivat suuntauksen Eurooppaan. Näiden lisäksi Testament, Exodus, Overkill ja brasilialainen Sepultura vaikuttivat merkittävästi suuntaukseen. Thrash syntyi pienissä piireissä ja pysyi pienikokoisena suuntauksena vuosikymmenen. Kuitenkin johtavat yhtyeet alkoivat pian saavuttaa suurempaa yleisöä. Metallica toi tyylin Billboardin top 40 -albumilistalle albumillaan "Master of Puppets". Kaksi vuotta myöhemmin yhtyeen "...And Justice for All" saavutti sijan 6. Samoin Megadethin ja Anthraxin albumit pääsivat top 40 -listalle.
Vaikka Slayer ei menestynyt yhtä hyvin kuin muut "neljästä suuresta", yhtyeen albumi "Reign in Blood" (1986) oli suuntauksen uraauurtavimpia julkaisuja. Kerrang!-lehti kuvaili sitä "kaikkien aikojen raskaimmaksi albumiksi." Vuonna 2006 Metal Hammer -lehti palkitsi sen takavuosien parhaana albumina. Äärioikeistolaiset skinheadit alkoivat ihailla yhtyettä. Tämän takia yhtyettä alettiin syyttää väkivallan ja natsismin ihannoinnista. Varhain 1990-luvun alussa thrash saavutti mullistavaa menestystä ja löi itsensä läpi metallimusiikin valtavirrassa. Metallican "Metallica" (1991) saavutti Billboardin listan kärkisijan, Megadethin "Countdown to Extinction" (1992) pääsi sijalle 2 ja Anthrax sekä Slayer pääsivät top 10:iin. Lisäksi Testament ja Sepultura saavuttivat sijoja top 100 -listalla.
Death metal.
a>) on usein kutsuttu "death metalin isäksi".
Thrash alkoi pian kehittyä ja synnytti muita exteme metal -lajeja. Allmusicin mukaan Slayerin "Reign in Blood" "lähes yksinomaan vaikutti koko death metal -lajin syntyyn Yhdysvalloissa." NWOBHM-yhtye Venom oli myös merkittävä kantaisä. Näiltä yhtyeiltä death metal -suuntaus otti rienaavia ja pirullisia vaikutteita. Suuntauksen nimi on ilmeisesti peräisin kappaleesta "Death Metal", joka on Possessed-yhtyeen albumilta "Seven Churches" (1985). Death metal hyödynsi sekä thrashin että hardcore punkin nopeutta ja hyökkäävyyttä. Nämä ainekset sitten yhdistettiin sanoituksiin, jotka saivat innoitusta slasher-elokuvien väkivallasta ja okkultismista. Death metalin laulu on yleensä karkeaa. Tyypillisesti ilmaisu on korisevaa murinaa tai joskus kirkunaa tai muuta epätavallista tyyliä. Rumpujensoitto on nopeaa, ja siinä hyödynnetään tekniikoita kuten tuplabasaria, blast beatia ja synkooppia. Usein vaihtuvat nopeudet ja tahtilajit ovat myös tyypillisiä.
Death metalissa hylättiin suurieleinen lavaesiintyminen, jota tavattiin muissa metallityyleissä paitsi thrashissa. Death metal -muusikot pukeutuvat yleensä arkisiin revittyihin farkkuihin ja nahkatakkeihin. Tästä poikkeutena toimii kuitenkin Deiciden Glen Benton, joka poltti ylöslaisen ristin otsaansa ja käytti haarniskaa lavalla. Morbid Angel taas tunnetaan uusfasistisesta ulkonäöstään. Nämä kaksi yhtyettä sekä Death ja Obituary olivat suuntauksen johtavia yhtyeitä. Death metal -piirit syntyivät näiden yhtyeiden mukana Floridassa 1980-luvun puolessa välissä. Yhdistyneessä kuningaskunnassa death metalin sukulainen oli grindcore. Sitä johtivat yhtyeet kuten Napalm Death ja Extreme Noise Terror, joiden juuret olivat anarcho-punk-suuntauksessa.
Skandinaaviset death metal -piirit alkoivat myös kehittyä, ja uraauurtavia yhtyeitä olivat muiden muassa ruotsalaiset Entombed ja Dismember. Skandinaavisesta death metalista kehittyi melodinen death metal -tyyli, jonka tekivät suosituksi ruotsalaisyhtyeet In Flames, Dark Tranquillity ja At The Gates sekä suomalaisyhtyeet Children of Bodom, Kalmah ja Norther. 1990-luvulla Yhdysvalloissa syntyi tekninen death metal, jota edustivat yhtyeet kuten Atheist ja Cynic. Ne kehittivät kitaransoiton nopeuden ja teknisyyden poikkeuksellisen taitaviksi.
Black metal.
Black metalin ensimmäinen aalto alkoi Euroopassa varhain 1980-luvulla. Suuntausta johtivat brittiläinen Venom, sveitsiläiset Hellhammer ja Celtic Frost sekä ruotsalainen Bathory. 1980-luvun lopulla norjalaisyhtyeet Darkthrone, Mayhem, Burzum ja Emperor johtivat toista aaltoa. Black metalin tyyli ja äänituotanto vaihtelevat yhtyeittäin. Useimmat yhtyeet kuitenkin hyödyntävät kirkuna- tai murinalaulua, raakaa kitarasäröä ja "synkeää" tunnelmaa. Darkthronen rumpali Fenriz kertoo: "Sillä on jotain tekemistä sen kanssa, millainen äänituotanto on, millaiset sanoitukset ovat ja miten muusikot pukeutuvat. Samoin miten he omistautuvat tuottamaan rumaa, raakaa ja karua kamaa. Ei ollut mitään yleistyyliä."
Saatanalliset aiheet ovat tyypillisiä black metalissa. Monet tyylin muusikot kuitenkin hakevat innoituksensa muinaisista pakanauskoista. Tällä usein ilmaistaan tahtoa palata aikaan, jolloin ei ollut kristillisiä arvoja. 1990-luvulla Mayhem käytti lähes aina ruumismaskeja, jotka sitten yleistyivät muiden black metal -muusikoiden lavaesityksissä. Bathory vaikutti viikinkimetalli- ja folk metal -suuntauksien syntyyn, ja Immortal kehitti blast beat -ilmaisun huippuunsa. Samaan aikaan muut skandinaaviset black metal -yhtyeet yhdistettiin tiedotusvälineissä väkivaltaan, jota tapahtui huomattavasti 1990-luvun alussa. Mayhemia ja Burzumia syytettiin kirkonpoltoista ja saatananpalvonnasta. Death metalin kasvanut kaupallinen huomio aiheutti vastakaiun: monet skandinaaviset metalliyhtyeet muuttuivat ja tukivat black metal -piirejä, joissa vastustettiin "laimeaa" musiikkia. Gorgoroth-yhtyeen laulaja Gaahl on sanonut: "Black metalin ei koskaan pitänyt tavoittaa mitään kohderyhmää. Meillä oli yhteinen ongelma. Se oli tietysti kristinusko, sosialismi ja kaikki mitä demokratia edustaa."
Vuonna 1992 black metal -piirejä alkoi syntyä Skandinavian ulkopuolella. Pian niitä oli Saksassa, Ranskassa ja Puolassa. Black metal sai valtavaa huomiota tiedotusvälineissä vuonna 1993, kun Burzumin Varg Vikernes murhasi Mayhemin Euronymouksen. Vuonna 1996 piireistä oli monien mielestä tullut toimettomia. Tämän vuoksi merkittävät yhtyeet kuten Burzum ja suomalainen Beherit alkoivat soittaa dark ambientia. Samaan aikaan ruotsalaisyhtye Tiamat ja sveitsiläisyhtye Samael kehittivät sinfonista black metal -suuntausta. 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa norjalainen Dimmu Borgir toi black metalin lähes valtavirtaan. Samoin teki Cradle of Filth, jota väitetään Iron Maidenin jälkeen Englannin menestyneimmäksi metalliyhtyeeksi. Kriitikoilta arvostusta ovat saaneet muun muassa ruotsalainen Watain, ranskalainen Deathspell Omega, ja yhdysvaltalainen Xasthur.
Power metal ja progressiivinen metalli.
1990-luvun alussa power metal syntyi vastauksena death- ja black metalin julmalle ilmaisulle. Suuntaus on hyvin suosittu Euroopassa mutta lähinnä pienten piirien suosikki Yhdysvalloissa. Power metal keskittyy nopeisiin, eeppisiin melodioihin ja aiheisiin, jotka "vetoavat kuuntelijan urhoollisuuteen ja hempeyteen". Saksalainen Helloween loi tyylin perusmallin 1980-luvulla. Yhtye yhdisti voimariffejä, melodista lähestymistapaa ja kimakkaa laulua, joka muistuttaa Judas Priestia ja Iron Maidenia. Tähän yhtye lisäsi vielä speed- ja thrash metalin voimaa ja tarmoa. Yhtye tuotti nämä ainekset kristallin kirkkaiksi ja synnytti sen käsitteen, joka nykyään tunnetaan power metalina. New Yorkista kotoisin olevat Manowar ja Virgin Steele olivat uraauurtavia yhdysvaltalaisia yhtyeitä. Yngwie J. Malmsteenin "Rising Force" (1984) teki suosituksi tilutuksena tunnetun erittäin nopean kitaroinnin. Lisäksi Malmsteen yhdisti metalliin taidemusiikin aineksia. Tämä vaikutti merkittävästi power metaliin.
Perinteiset power metal -yhtyeet kuulostavat lähes samalta kuin perinteinen heavy metal, kuten ruotsalainen HammerFall ja brittiläinen DragonForce. Yhtyeet kuten Kamelot, italialainen Rhapsody, suomalaisyhtyeet Nightwish, Sonata Arctica ja Stratovarius, sekä venäläinen Catharsis edustavat sinfonista power metal -tyyliä. Siinä painottuvat koskettimet, ja joskus mukana on sinfoniaorkestereita sekä oopperalaulajia. Power metal on synnyttänyt harrastajapiirejä varsinkin Japanissa ja Etelä-Amerikassa. Jälkimmäisessä ovat suosittuja yhteet, kuten brasilialainen Angra ja argentiinalainen Rata Blanca.
Progressiivinen metalli on sukua power metalille. Suuntaus otti monimutkaisen tavan lähestyä musiikkia yhtyeiltä, kuten Rush ja King Crimson. Progressiivinen metalli kehittyi Yhdysvalloissa varhain 1980-luvulla, ja tyylin uranuurtajia olivat Queensrÿche, Fates Warning ja Dream Theater. 1990-luvulla Queensrÿche julkaisi albumin "Empire", joka myi kolminkertaista platinaa. Progressiivisen metallin ja power metalin sekoistusta edustaa Symphony X. Sen kitaristia Michael Romeota pidetään yhtenä merkittävimmistä tiluttajista.
Doom metal ja goottimetalli.
Doom metal -suuntaus syntyi 1980-luvun puolessa välissä, ja kehittäjiin kuuluivat yhdysvaltalaiset Saint Vitus, The Obsessed ja Trouble sekä ruotsalainen Candlemass. Suuntaus hidasti musiikin tahdin laahustavaan nopeuteen ja näin hylkäsi muiden metalliyhtyeiden pakkomielteen vauhtiin. Black Sabbathin varhaiset albumit ja sanoitusaiheet vaikuttivat doom metalin kehitykseen. Sabbathin lisäksi vaikuttajia olivat Blue Cheer, Pentagram ja Black Widow. Myös The Melvins on vaikuttanut merkittävästi doom metaliin ja sen alalajeihin. Doom painottuu melodiaan, alakuloiseen tahtiin ja haudankoleaan mielialaan.
Brittiläisen Cathedral-yhtyeen esikoisalbumi "Forest of Equilibrium" (1991) aloitti doom metalin toisen aallon. Samana aikana brittiläisyhtyeet Paradise Lost, My Dying Bride ja Anathema alkoivat soittaa doom-death-yhdistelmälajia. Nämä kolme yhtyettä synnyttivät pian eurooppalaisen goottimetallisuuntauksen. Tätä tyyliä luonnehtii kahden laulajan yhteislaulu, josta esimerkkeinä toimivat norjalaiset Theatre of Tragedy ja Tristania. Type O Negative esitteli goottimetallin Yhdysvalloille. Myöhemmin ruotsalainen Therion yhdisti taidemusiikin vaikutteita, ja synnytti goottimetallista eriytyneen sinfonisen metallisuuntauksen. Sen merkittäviksi edustajiksi ovat sittemmin nousseet australialainen Virgin Black ja alankomaalaiset Within Temptation sekä After Forever.
1980-luvun lopulla Yhdysvalloissa syntyi sludge metal -suuntaus, joka yhdistää doom metalia ja hardcore punkia. Suuntauksen johtavia yhtyeitä ovat Eyehategod ja Crowbar. Varhain seuraavalla vuosikymmenellä kalifornialaiset Kyuss ja Sleep kehittivät stoner metal -suuntausta kun taas Seattlesta kotoisin oleva Earth auttoi luomaan drone metal -alalajia. 1990-lopulla nousi esille uusia merkittäviä yhtyeitä. Los Angelesin Goatsnake soitti perinteistä stoner-doom-tyyliä. Sunn O))) taas yhdisteli doomia, dronea ja dark ambient metalia. New York Times on kuvaillut sen tyyliä "intiaaniryysyksi keskellä maanjäristystä". Vuonna 2006 atlantalainen Mastodon saavutti sijoja Billboardin top 40 -listalla albumillaan "Blood Mountain".
Alternative metal ja uusmetalli: 1990-luku ja 2000-luku.
Metallimusiikin hallinta valtavirrassa päätyi 1990-luvun alussa, kun Nirvana ja muut grunge-yhtyeet tulivat suosituiksi. Tämä merkitsi vaihtoehtorockin läpimurtoa. Grunge-yhtyeet ottivat vaikutteita metallimusiikista mutta välttivät suosittujen yhtyeiden tapoja. Glam metal menetti suosionsa kahdesta syystä. Ensinnäkin grungen vuoksi. Toiseksi, koska Metallica ja post-thrash-yhtye Pantera tekivät hyökkäävämmän tyylin suosituksi. Vuosikymmenen alussa muutamat uudet metalliyhtyeet saavuttivat kaupallista menestystä: Panteran "Far Beyond Driven" ylsi Billboardin listan kärkeen vuonna 1994. Kuitenkin valtavirran näkökulmasta metallimusiikki oli kuollut. Jotkut yhtyeet yrittivät muuttaa tyyliään. Metallicakin pisti mainekuvansa uusiksi: jäsenet leikkasivat hiuksensa, ja yhtye esiintyi vaihtoehtomusiikin tapahtuma Lollapaloozassa vuonna 1996. Yhtyeen vanhat ihailijat eivät pitäneet tästä muutoksesta. Kuitenkin Metallica pysyi yhtenä vuosisadan menestyneimmistä yhtyeistä.
Jane's Addictionin tavoin monet 1990-luvun menestyneimmät yhtyeet olivat alternative metal -alalajissa. Käsite liitettiin moniin yhtyeisiin, jotka yhdistivät metallimusiikkiin eri tyylejä. Alternative metaliin kuuluivat esimerkiksi grungea yhdistänyt Alice in Chains ja noise rock-vaikutteinen White Zombie. Muutkin yhtyeet kokeilivat eri tyylejä: Faith No More yhdisti alternative rockiin punkia, funkia, metallia ja hip hopia; Primus taas liitti musiikkiinsa aineksia funkista, punkista, thrash metalista ja kokeellisesta musiikista. Tool yhdisti metallia ja progressiivista rockia. Syntetisaattoreita käyttävät ja toisinaan dance-musiikin puolelta etäisesti vaikutteita hakevat yhtyeet, kuten Rammstein, Lacuna Coil ja Velcra sekä industrial metal -laji yleensä. Yhteistä kaikille edellä mainituille yhtyeille on, etteivät ne enää pyri hakemaan äärimmäistä hyökkäävyyttä musiikissaan, vaikka metallimusiikille tyypilliset elementit löytyvät usein niiden sanoituksista ja kitarariffeistä. Ministry sekoitti metallia industrial-tyyliinsä. Samoin teki Marilyn Manson, vaikka se yhdisti myös vaikutteita shock rockista, jonka Alice Cooper oli tehnyt suosituksi. Alternative metal -yhtyeitä yhdisti halu kokeilla metallimusiikkia ja inho glam metalin visuaalisuutta kohtaan. Jälkimmäisesta poikkeuksia ovat White Zombie ja Marilyn Manson. Alternative metalin tyyliyhdistelmät edustivat kirjavaa tulosta siitä, mitä avoimuus eri tyyleille sai aikaan.
1990-luvun lopulla alkoi yhdysvaltalaisen metallin uusi aalto, kun yhtyeet saivat innoitusta alternative metal -yhteiden tyylikokeiluilta. Tätä suuntausta alettiin kutsua uusmetalliksi tai rapcoreksi ("nu metal"). Yhtyeet kuten P.O.D., Korn, Papa Roach, Limp Bizkit, Slipknot ja Linkin Park "olivat kehitelleet uuden kaavan, jossa heavy metalin ukkosmainen kumu kohtasi rapin notkeanfunkyn rytmin. Ja kun nämä kaksi oli saatettu yhteen, kompromissi viimeisteltiin death metalin karmivalla äänivallilla." Uusmetalli sai suosiota MTV-lähetyksillä. Lisäksi Ozzy Osbournen aloittama Ozzfest-tapahtuma sai viestimet puhumaan metallimusiikin uudesta noususta vuonna 1996. Samana vuonna Korn julkaisi "Life Is Peachyn". Se oli ensimmäinen nu metal -albumi, joka saavutti albumilistan top 10:n. Kaksi vuotta myöhemmin yhtyeen "Follow the Leader" meni kärkeen vuonna 1999. Billboard huomioi, että tuolloin Yhdysvalloissa oli 500 metallimusiikkiin erikoistunutta radio-ohjelmaa. Se oli 3 kertaa enemmän kuin 10 vuotta sitten. Vaikka nu metal oli suosittua 2000-luvun alussa, perinteisen metallimusiikin harrastajat eivät pitäneet tyylistä. Vuonna 2005 rapcore-suuntaus alkoi laantua. Kuitenkin P.O.D. ja Korn sekä yhtyeet kuten System of a Down jatkoivat menestystään.
Uudet kehityssuunnat: 2000-luvun puoliväli.
Metalcore-suuntaus ilmestyi vuosina 2002-2003 valtavirtaan ja saavutti kaupallista menestystä. Tyyli oli alun perin yhdysvaltalainen risteytys thrash metalia, melodista death metalia ja hardcore punkia. Tyylin juuret ovat crossover thrash- suuntauksessa, jota kehittivät yhtyeet kuten Suicidal Tendencies, Dirty Rotten Imbeciles ja Stormtroopers of Death 1980-luvun puolivälissä. 1990-luvulla metalcore oli vain pienten piirien tyyli. Vuonna 2004 siitä oli kuitenkin tullut tarpeeksi suosittu, jotta Killswitch Engagen "The End of Heartache" ja Shadows Fallin "The War Within" saavuttivat Billboardin albumilistalla perättäin sijat 21 ja 20. Walesilainen Bullet for My Valentine saavutti samanlaisia sijoituksia brittiläisillä listoilla albumillaan "The Poison" (2005). Lamb of God meni Billboardin top 10 -listalle albumillaan "Sacrament" (2006). Metalcore-yhtyeet myös pääsivät esiintymään Ozzfest ja Download Festival -tapahtumissa.
Euroopassa, erityisesti Saksassa ja Pohjoismaissa, metallimusiikki jatkaa suosiotaan. Ryhmät kuten post-thrash-yhtye The Haunted, melodiset death metal -yhtyeet In Flames ja Children of Bodom, black metal -yhtyeet Cradle of Filth ja Dimmu Borgir, ja power metal -yhtye Nightwish ovat olleet erityisen menestyneitä. Englanninkielisissä maissa termiä "retro-metal" on alettu käyttää yhtyeistä kuten The Darkness ja Wolfmother. The Darknessin "Permission to Landia" (2003) on kuvailtu "pelottavan todenmukaiseksi jäljitelmäksi 1980-luvun metallia ja 1970-luvun glam rockia". Albumi saavutti kärkisijan brittiläisillä listoilla ja myi viisinkertaista platinaa. Wolfmotherin vuoden 2005 esikoisalbumi esitteli Deep Purple ja Led Zeppelin -vaikutteita.
Metallimusiikin tulevaisuuden merkittävinä suunnannäyttäjinä pidetään yleisesti esimerkiksi musiikkimedioissa esiin nostetuttuja, jo 1990-luvulla läpimurtonsa tehneitä metalliyhtyeitä, jotka jatkavat metallille perinteisellä hyökkäävällä linjalla. Näitä yhtyeitä ovat esimerkiksi Pohjoismaissa Children of Bodom, In Flames, Nightwish ja Opeth. Edellä mainitut yhtyeet ovat lähinnä vain esimerkkejä tulevaisuuden metallimusiikin valtavirrasta, sillä maailmanlaajuisesti sekä eri metallilajeja että niiden merkittäviä yhtyeitä on 2000-luvun puolivälissä toiminnassa erityisen runsaasti. Uutta suuntausta edustaa myös Commodore 64:än SID-äänipiiriä ja metallimusiikkia yhdistävä Machinae Supremacy.
Visuaalinen mainekuva.
Metallliyhtyeiden albumien kannet ja konserttiesiintymiset ovat yhtä suuri osa yhtyeen mainekuvaa kuin itse musiikki. Metallimusiikille on luonteenomaista ilmaisun kokonaisvaltaisuus, joka ulottuu musiikin ulkopuolelle. Vaikka musiikki pysyy metalli-ilmaisussa pääosassa, se ei ole ainoa järjestelmällisesti kehitelty aines. Jokaisen yhtyeen mainekuva (imago) juontuu monesta eri seikasta. Näitä ovat albumien kansikuvat ja kansilehden kuvitus, konserttien visuaalinen puoli, logo, sanoitusten sävy ja muusikoiden vaatteet.
Esimerkiksi fantasiakuvittaja Ken Kelly työskentelee pääasiallisesti Manowarin kanssa musiikkialalla. Hän on luonut tunnuspiirteisiä, lihaksikkaita, synkeitä ja kostonhimoisia albumikuvituksia. Näistä muodostuu se mainekuva, joka on nykyisin olennainen osa yhtyettä. Nämä kuvitukset muodostavat albumien yleisen tunnelman. Niiden kautta yleisö voi päästä sisään yhtyeen musiikin maailmaan. Yksi metallimusiikin harrastajien joukossa tunnettu hahmo on Iron Maidenin maskotti Eddie the Head, joka on kuvataiteilija Derek Riggsin käden jälkeä, kuin myös Stratovariuksen ja Gamma Rayn kansitaiteilut. Se on mukana melkein jokaisella yhtyeen albumilla. Toinen tunnistettava maskotti on taiteilija Ed Repkan luoma ja Megadethin käyttämä Vic Rattlehead, joka esiintyi etenkin yhtyeen alkuaikoina usein albumien kansitaiteessa ja oheismateriaaleissa.
Metalliyhtyeiden live-esiintyminen on tunnetusti energistä ja melko rajua. Yhtyeet ovat keskittyneet huolella myös ulko-asuunsa ja lavashow´hun. Yhtyeet käyttävät lähes poikkeuksetta hyödykseen pyrotekniikkaa ja muita näyttäviä efektejä. Raskasta rockia soittava KISS toi pyrotekniikan ja valoshow´n konsertteihinsa ensimmäisten yhtyeiden joukossa. Yhtye tunnetaan myös mm. mustavalkoisista kasvomaskeistaan ja korkeista platform-kengistään. Sittemmin jotkut yhtyeet kuten White Zombie ja Iron Maiden ovat ottaneet selviä vaikutteita 1970-luvun teatraalisista heavyrock -yhtyeistä.
Iron Maidenin maskotti Eddie konsertissa vuonna 2005.
Sanoitukset.
Metallimusiikin sanoituksissa tyypillisiä aiheita ovat seksi, väkivalta, fantasia, okkultismi ja kuolema. Metallimusiikin sanoituksiin jo Led Zeppelinin aikoina kuulunut seksuaalinen luonne on peräisin suuntauksen bluesjuurista. Metallimusiikin kappaleissa on usein epätodellisia, fantasiasta innoituksensa saaneita sanoituksia. Ne ovat yleisilmeeltään todellisuuspakoisia. Muiden muassa monet Iron Maidenin kappaleet hakivat innoituksensa mytologiasta, fiktiosta ja runoudesta. Esimerkiksi kappale "Rime of the Ancient Mariner" pohjautuu Samuel Taylor Coleridgen runoon. Muita tunnettuja esimerkkejä ovat Black Sabbathin "The Wizard", Megadethin "The Conjuring" ja "Five Magics" sekä Judas Priestin "Dreamer Deceiver". Metallimuusikot kirjoittavat usein myös kantaaottavia sanoituksia sellaisista aiheista kuin sota, ydintuho, ympäristöongelmat, politiikka tai uskonto. Esimerkkeinä tästä ovat Black Sabbathin "War Pigs", Ozzy Osbournen "Killer of Giants", Metallican "...And Justice for All", Iron Maidenin "2 Minutes to Midnight", Acceptin "Balls to the Wall" ja Megadethin "Peace Sells".
Sellaisia aiheita kuin pahuutta, pimeyttä, voimaa ja maailmanloppua käytetään metallimusiikissa usein vertauskuvallisesti ilmaisemaan tosielämän ongelmia. Lähes kaikki metallibändit käyttävät niitä sanoituksissaan. Metallimusiikille luonteenomainen ilmaisu, aihepiirit ja tunnelma kehittyivät osittain 1960-luvun hippiliikkeen suosiman musiikin pohjalta ja osittain vastareaktiona sille. Rockhistorioitsijat väittävät usein, että tyylin bluesjuurissa esiintyi totuudenmukaisempia sanoituksia kuin nykyisissä metallimusiikin suuntauksissa. Niissä oli henkistä puhdistumista käsitteleviä aiheita, kuten rakkaan menetys, suru ja yksinäisyys.
Metallimusiikin aiheet ovat olleet vanhastaan arvostelun kohteena. Vaikka joidenkin harrastajien mielestä metallimusiikin sanoma ei ole ankea, kriitikot syyttävät sitä todellisuuden kielteisten asioiden ylistämisestä. Musiikkikriitikot ovat mieltäneet metallimusiikin kuvaston ja sanoitukset tympeiksi. Toiset ovat vastustaneet sitä, mitä näkevät naisvihan ja okkultismin kannatuksena. 1980-luvulla Parents Music Resource Center anoi Yhdysvaltojen Kansanedustuslaitosta säätelemään populaarimusiikkia paheksuttavien sanoitusten vuoksi. Metallimusiikki oli erityisesti syytteiden kohteena.
Käsitteen synty.
Metallimusiikin alkuperäinen nimitys oli "heavy metal", joka suomen kielessä tarkoittaa nykyisin ensisijaisesti suuntauksen perinteisintä alalajia. Käsitteen alkuperästä ei ole varmuutta. Ilmausta käytettiin kemikaali- ja metallialoilla raskasmetallista vuosisatojen ajan. Sittemmin se on julkaistu Oxfordin yliopiston englannin sanakirjassa myös musiikkisuuntauksen merkityksessä. Yksi sanaa ensimmäisistä nykyaikaisessa vastakulttuurissa käyttäneistä oli William S. Burroughs, joka romaanissaan "The Soft Machine" (1961) viittaa hahmoon nimeltä "Uranian Willy, the heavy metal kid". Seuraavassa romaanissaan "Nova Express", joka julkaistiin vuonna 1964, hän kehittää tätä aihetta eteenpäin käyttämällä "heavy metalia" vertauskuvana riippuvuutta aiheuttaville päihteille. Se voi tarkoittaa myös "raskasta tykistöä".
Yhdysvaltalaisessa puhekielessä sana "heavy" merkityksessä "armoton" tai "perusteellinen") oli päätynyt vastakulttuurin slangiin, jossa se jo yleisesti tarkoitti poikkeuksellisen raskassointista musiikkia. Esimerkiksi voi mainita yhtyeen Iron Butterfly, joka teki ensiesiintymisensä San Diegossa vuonna 1966. Yhtyeen nimi (kirjaimellisesti "rautaperhonen"), on selitetty sen albumeilla: "iron" kuvasti äänen raskautta ja "butterfly" taas kevyttä, miellyttävää, mukautuvaa ja vapaasti mielikuvituksen vallassa olevaa oliota. Lisäksi yhtyeen ensimmäinen albumi, joka julkaistiin vuonna 1968, on nimeltään "Heavy".
Led Zeppelin -yhtyeen nimi sai innoituksensa Keith Moonilta, joka sanoi että yhtye "putoaisi" kuin lyijyilmalaiva. Mahdollisesti tämä raskasmetalliin ("lyijy", engl. "lead" → "led") ja ilmalaivaan viittaava nimi vahvisti heavy metal -käsitteen yhdistämisen uuteen rocksuuntaukseen.
Blue Öyster Cult -yhtyeen tuottaja, manageri ja lauluntekijä Sandy Pearlman väittää, että hän oli 1970-luvulla ensimmäinen, joka käytti termiä "heavy metal" rockmusiikin yhteydessä. On totta, että hän oli rock-kritiikin edelläkävijä yhdysvaltalaislehti Crawdaddyssa. Vuonna 1971 hän julkaisi lehdessä arvostelun The Byrds -yhtyeen albumista "The Notorious Byrd Brothers", jossa hän käyttää termiä "heavy metal" kuvaamaan kappaletta "Artificial Energy".
Myöhemmin The Jimi Hendrix Experiencen entinen manageri Chas Chandler esitti kiistellyn väitteen termin alkuperästä yhdysvaltalaisen uutisverkko Public Broadcasting Serciven "Rock and Roll" -ohjelman haastattelussa vuonna 1995. Hän väitti että heavy metal "oli termi joka on peräisin New York Times -sanomalehden artikkelista, jossa arvosteltiin Jimi Hendrixin esitys". Artikkelin kirjoittaja kuvasi konserttia sanoin "kuin kuuntelisi raskasmetallin satavan taivaalta." Chandlerin väitteelle ei koskaan löytynyt lähdettä ja sen paikkansapitävyyttä epäillään.
Tämän jälkeen Creemin arvostelija Lester Bangsille on annettu kunnia henkilönä, joka teki "heavy metal" -termin suosituksi 1970-luvun alussa kirjoittamillaan esseillä. Hän käytti käsitettä Led Zeppelinin ja Black Sabbathin kaltaisista yhtyeistä.
"Heavy metal" saattoi alun perin olla arvostelijoiden käyttämä pilkkanimitys, mutta suuntauksen harrastajat ottivat sen pian omakseen. Eräät Deep Purplen kaltaiset asemansa jo vakiinnuttaneet yhtyeet, joiden juuret olivat psykedeelisessä tai progressiivisessa rockissa, yhdistettiin pian heavy metaliin, jolloin ne omaksuivat entistä hyökkäävämmän musiikkityylin.
Termejä "heavy metal" ja "hard rock" on usein käytetty vaihtoehtoisesti - erityisesti puhuttaessa 1970-luvun yhtyeistä, koska termit olivat tuolloin samanmerkityksisiä. Esimerkiksi vuonna 1983 julkaistussa "Rolling Stone Encyclopedia of Rock & Roll" -kirjassa on lause: "known for its aggressive blues-based hard-rock style, Aerosmith was the top American heavy-metal band of the mid-Seventies."(). Nykyisin harvat luonnehtisivat Aerosmithin perinteistä tyyliä "heavy metaliksi" saati metallimusiikiksi. Kaikkia sellaisiakaan yhtyeitä, jotka yhdistetään metallimusiikin syntyyn, ei nykyisin pidetä metallimusiikkiyhtyeinä. Esimerkiksi Led Zeppelin ja Deep Purple eivät monien mielestä ole varsinaista metallimusiikkia.
Taidemusiikin vaikutus.
Metallimusiikki on ottanut taidemusiikista merkittävästi aineksia. Ne ovat tyypillisesti peräisin barokin, romantiikan ja nykymusiikin säveltäjiltä. Esimerkkeinä Johann Sebastian Bach, Niccolò Paganini, Richard Wagner, Ludwig van Beethoven, Béla Bartók ja Igor Stravinsky. Romantiikan säveltäjät hyödynsivät tritonusta juuri sen synkeän ja ahdistuneen sivumerkityksensä vuoksi. Näitä olivat muiden muassa Franz Liszt ja 1900-luvun taidemusiikin säveltäjät kuten Bartók, Stravinsky ja Arnold Schoenberg. 1970-luvulla Deep Purple ja Rainbow -kitaristi Ritchie Blackmore alkoi kokeilla taidemusiikista lainattuja musiikillisia kuvioita. 1980-luvulla taas kitaristi Randy Rhoads ja Uli Jon Roth hakivat 1700-luvun säveltäjiltä malleja, nopeutta ja tekniikkaa. Samoista juurista vaikutteita on ammentanut Yngwie Malmsteen. Hän on kokeiluillaan innoittanut monia neoklassisen metallin soittajia kuten Michael Romeo, Michael Angelo Batio ja Tony MacAlpine.
Metallimusiikkia ei kuitenkaan voi juuri sanoa taidemusiikin jälkeläiseksi, vaikka monet metallimuusikot ovat maininneet taidemusiikin säveltäjät innoittajikseen. Kuten monet kriitikot ja analyytikot ovat huomanneet, metallimusiikin muusikot keskittyvät lainaamaan taidemusiikin pinnallisia piirteitä kuten motiiveja, melodioita ja skaaloja. Metallimusiikin yhtyeet, mukaan lukien progressiiviset ja neoklassiset metalliyhtyeet, eivät yleensä yritä havainnoida taidemusiikin sävellyksellisiä tai esteettisiä ahdinkoja. Taidemusiikki on sivistysmusiikkia, kun taas metallimusiikki on populaarimusiikkia. Muusikot, jotka mainitsevat esimerkiksi Bachin vaikuttajakseen, harvemmin hyödyntävät kontrapunktia. Se on nimittäin säveltäjän työn keskeinen osa. Sitä paitsi metallimusiikki käyttää laaja-alaisesti voimasointuja. Tämä edellyttää lukuisia perättäisiä kvinttejä ja oktaaveja. Se taas rikkoo sääntöjä, jotka muodostavat taidemusiikin keskeisen olemuksen.
Eleet.
Lavaesityksissään monet metallimuusikot harjoittavat usein headbanging-elettä, johon kuuluu, että päällä taotaan rytmikkäästi tahdin mukaan, mitä korostaa pitkien hiusten liike. Metallimusiikkiin usein yhdistetyn sormilla muodostetun "pirunsarvimerkin" (mano cornuta) käytön aloitti tiettävästi entinen Rainbow-solisti Ronnie James Dio toimiessaan Black Sabbathin laulajana luodakseen edeltäjästään Ozzy Osbournesta erottuvan tyylin. Dion mukaan hän oppi alun perin merkin isoäidiltään ja merkin alkuperäinen tarkoitus on ilmeisesti ollut torjua pahaa silmää. Kiss-yhtyeen Gene Simmons väittää myös ensimmäisenä tehneensä kyseisen merkin konsertissa.
Metallikonserteissa kävijät eivät "tanssi" tavanomaisessa mielessä: "Heavy Metal: A Cultural Sociology" -kirjassa Deena Weinstein on sitä mieltä, että tämä johtuu suuntauksen pääasiassa miespuolisesta yleisöstä ja "ääriheteroseksuaalisesta ideologiasta". Hän nimeää kaksi perusliikettä, jotka vastaavat tanssimista: headbanging-ele ja käden heilutus, jotka molemmat ilmaisevat musiikin arvostamista ja rytmistä elettä. Ilmakitara-ele on suosittu metalliharrastajien joukossa sekä konserteissa että kotona. Muita konserttiyleisön eleitä ovat stage diving, crowd surfing, töniminen ja tuuppiminen kaoottisessa moshpitissä (moshaus) sekä sarvimerkkien tekeminen.
Alakulttuuri.
Deena Weinsteinin mukaan metallimusiikki on kestänyt muita rockmusiikin lajeja kauemmin paljolti siksi, että tyylin myötä syntyi intensiivinen, poissulkeva ja voimakkaasti miehinen alakulttuuri. Vaikka metallimusiikin alakulttuuri on pääsääntöisesti nuorta, valkoista, miespuolista työläiskansaa, ryhmän jäsenet ovat "sisäpiirissään suvaitsevia niitä kohtaan, jotka noudattavat hyväksyttyä pukeutumiskoodia, ulkonäköä ja käytöstapoja." Metallialakulttuuriin yhdistämistä vahvistaa yhteisissä konserteissa käymisen ja muodin lisäksi metallimusiikin lehtiin ja verkkosivuille kirjoittaminen.
Metallimusiikkipiirejä on nimitetty "vieraantumisen alakulttuuriksi", aitouskoodinsa vuoksi. Aitouskoodi asettaa useita vaatimuksia muusikoille: heidän on oltava sekä täysin omistautuneita musiikilleen että uskollisia alakulttuurille, joka tukee sitä; he eivät saa olla kiinnostuneita valtavirran näkyvyydestä ja radiosuosiosta; ja he eivät saa "sortua kaupallisuuteen". Ihailijoille koodi ajaa asianaan "vakiintuneen auktoriteetin vastustamista ja eristäytymistä muusta yhteiskunnasta". Muusikko ja videokuvaaja Rob Zombie totesi, että "suurin osa nuorista, jotka tulevat lavaesityksiini, vaikuttavat todella mielikuvituksellisilta nuorilta, joilla on paljon luovaa energiaa mutta he eivät oikein tiedä mitä sille tehdä" ja että metallimusiikki on "ulkopuolista musiikkia ulkopuolisille. Ei kukaan halua olla outo tyyppi; sitä vain jotenkin päätyy olemaan outo tyyppi. Niin se jotenkin on, mutta metallimusiikin parissa kaikki oudot tyypit päätyvät samaan paikkaan." Metallimusiikin tutkijat ovat huomanneet ihailijoiden taipumuksen luokitella ja tyrmätä jotkut esiintyjät sekä toiset ihailijat "poseeraajiksi", "jotka teeskentelevät olevansa osa alakulttuuria mutta jotka eivät näytä olevan aitoja tai vilpittömiä".


Sami Helenius.
Sami Helenius (s. 22. tammikuuta 1974 Hyvinkää) on suomalainen jääkiekkoilija ja jääkiekkovalmentaja.
Calgary Flames varasi Heleniuksen NHL:ään vuonna 1992 viidennellä kierroksella varausnumerolla 102. Helenius oli ensimmäinen suomalainen tappelija NHL:ssä. Hänelle kertyi tappeluita NHL:ssä sekä farmiliigoissa yhteensä 85. Hän pelasi NHL-uransa aikana 155 ottelua, joissa tehot 2+4=6. Jäähyminuutteja kertyi 260.
NHL-uran jälkeen Helenius palasi takaisin SM-liigaan syksyllä 2003 Helsingin Jokereiden joukkueeseen toimien joukkueen kapteenina, mutta kaudesta muodostui vaikea. Suurin syy tähän oli valmentaja Hannu Jortikan suosima pelityyli, johon kovaotteinen Helenius ei sopinut. Sami siirtyi kaudeksi 2004–2005 Tampereen Ilvekseen, jonka jälkeen kaudet 2005 ja 2006 hänen joukkueensa oli Lahden Pelicans. Kaudesta 2007 alkaen Helenius pelasi jälleen kasvattajaseurassaan Jokereissa. Sopimus jatkui vuoteen 2010, kunnes 13. marraskuuta 2009 Jokerit pestasi puolustaja Alex Brooksin, ja näin Hannu Aravirta päästi Heleniuksen Pelicansiin, jossa hän pelasi loppukauden.
Kaudeksi 2010–2011 Helenius siirtyi Suomi-sarjassa pelaavan HC Keski-Uusimaan valmentajaksi.
Helenius valittiin kunnallisvaaleissa 2008 Järvenpään kaupunginvaltuustoon Kansallisen Kokoomuksen listalta. Hän sai 155 ääntä.


Etelänapa.
Etelänapa on Maapallon eteläisin paikka. Etelänapa on lämpötilaltaan pohjoisnapaa kylmempi, koska se sijaitsee paksun jääkerroksen päällä, enimmillään yli kolme kilometriä merenpinnan yläpuolella. Etelämantereella on tutkimusasema Amundsen-Scott. Kesällä asema kylpee keskiyön auringossa ja jää talveksi kylmään kaamosyöhön, jolloin lämpö karkaa sieltä avaruuteen. Itse etelänavalla lämpimin mitattu lämpötila on −13,6 °C ja kylmin −82,8 °C.
Maantieteellinen etelänapa.
Yleensä etelänavalla tarkoitetaan paikkaa, jossa Maan pyörimisakseli ja Maan pinta kohtaavat pohjoisnapaa vastapäätä. Ensimmäinen ihminen, joka kävi etelänavalla, oli Roald Amundsen 14. joulukuuta 1911. Toisena ihmisenä etelänavalle saapui vain hieman myöhemmin Robert Falcon Scott retkikuntineen. Scottin retkikunta tuhoutui paluumatkalla, miehet kuolivat kylmään, uupumukseen ja nälkään.
1950-luvulla Yhdysvallat aloitti tiedemiesten ja armeijan voimin operaation Deep Freeze Etelämantereen tutkimiseksi. Kansainväliseen geofysiikan vuoteen oli tarkoitus liittää tutkimusasemien perustaminen Etelämantereelle, muun muassa Etelänavalle.
Lokakuussa 1958 amerikkalainen amiraali George Dufekin johtama retkikunta laskeutui etelänavalle muunnellulla DC-3-koneella. Tätä nimenomaista RD4-tyypistä konetta kutsuttiin tuohon aikaan suositun laulun mukaan nimellä "Que Sera Sera". Dufekin kone viipyi navalla 49 minuuttia. Koneen nousu onnistui vain JATO-raketteja apuna käyttäen hyvin ohuessa napaylängön ilmassa. Koneen jälkeen tulivat ensimmäiset laivaston rakennusryhmän koneet. Rakennusryhmä majoittui asemaa rakentaessaan ensin kylmiin telttoihin.
Marraskuun lopulla saatiin pystytetyksi kaksi lämmitettävää Jamesway-tyyppistä puolikiinteää telttaa. Rakentamista vaikeuttivat muun muassa tarvikkeiden katoamiset laskuvarjopudotuksissa.
Noin kuukaudessa helmikuuhun 1957 mennessä napa-asema oli valmis. Ensimmäisenä napayönä lämpötila laski jopa -71 celsiusasteeseen.
Ensimmäinen suomalainen, joka saavutti Etelänavan oli Antero Havola. Ensimmäinen hiihtäen rannikolta Etelänavalle päässyt suomalainen oli Veijo Meriläinen. Hän saavutti etelänavan vuosituhannen vaihteessa.
Ilmasto maantieteellisellä etelänavalla.
a>in asemalla lämpötila pysyy aina 10 pakkasasteen alapuolella ja saattaa pudota alle -76 asteeseen.
Etelänapa on kesällä yöt ja päivät auringonpaisteen alla, ja talvella siellä vallitsee koko päivän kestävä kaamosyö. Etelän kesä on samaan aikaan kuin pohjoisen talvi ja päinvastoin, sillä vuodenajat johtuvat maapallon akselikallistumasta. Siten joulukuun-tammikuun tienoilla on etelänavalla keskikesä, ja kesä-heinäkuun aikoihin keskitalvi. Etelänavan ilmastoon vaikuttaa myös se, että jäätikkö on hyvin korkealla merenpinnasta, ja ilma tämän takia monesti kirkasta ja ohutta. Etelänavalla ollaan noin 2800 metrin korkeudessa merenpinnasta. Etelänavan Amundsen-Scott-tutkimusasemaa korkeammalla on vain Vostokin tutkimusasema.
Etelän keskikesällä etelän kesäpäivän seisauksen aikoihin vuorokauden keskilämpötila on noin −25 °C. Maaliskuun kaamosyön alkamisen ja syyskuun kaamosyön päättymisen aikoihin vuorokauden keskilämpötila on −45 °C. Talvella lämpötila pysyttelee suunnilleen −65 °C:n tienoilla. Korkein mitattu lämpötila etelänavalla on −13,6 °C ja alin −82,8 °C. Vuoden lumisadetta vastaa 60-80 mm korkea vesipatsas. Eläimet ja kasvit eivät siedä kylmää ilmastoa. Lumen hitaan kasautumisen takia pinta vajoaa hiljalleen jäätiköksi. Etelänavalla on joskus nähty lentävän kurssistaan eksyneitä kihuja. Vuonna 2000 tutkijat sanoivat havainneensa mikrobeja Antarktiksen jäässä.
Magneettinen etelänapa.
Magneettisen etelänavan sijainti vaihtelee koko ajan. Tämä johtuu muutoksista maan magneettikentässä, jonka aiheuttavat maapallon nesteytimen virtaukset, jotka muistuttavat merivirtoja. Vuonna 2005 magneettisen etelänavan sijainniksi laskettiin 64,53° eteläistä leveyttä ja 137,86° itäistä pituutta.
Fysikaalisesti maan magneettikentän etelänapa on pohjoisella pallonpuoliskolla sijaitseva magneettinen pohjoisnapa, sillä siellä magneettiset kenttäviivat osoittavat alaspäin. Niinpä virallinen magneettinen etelänapa onkin fysikaalisesti magneettinen pohjoisnapa.


Tiberius III.
Tiberius III Apsimar oli Bysantin keisari vuosina 698–705.
Tiberius tuli keisariksi kaapattuaan vallan. Vuonna 705 Leonitiuksen syrjäyttämä keisari Justinianus II palasi Konstantinopoliin bulgarialaisen armeijan kanssa ja anasti keisarinvallan takaisin itselleen.


Filippikos.
Filippikos Bardanes, oli Bysantin keisari vuosina 711–713.
Bardanes oli patriarkka Nikeforoksen poika, joka palveli kenraali Justianianus II:n armeijassa. Hän johti kapinaa Justinianuksen hirmuvaltaa vastaan ja hänestä tuli keisari nimellä Filippikos.
Bulgarien kaani Tervel kosti entisen liittolaisensa Justinianuksen kuoleman tuhoamalla Konstantinopolin ympäristöä. Vuonna 713 bulgaareja vastaan lähetetyt joukot kapinoivat. Filippikos syrjäytettiin ja Anastasios II:sta tuli keisari.


Anastasios II.
Anastasios II (kuoli 721) oli Bysantin keisari vuosina 713–715).
Artemius oli keisari Filippikoksen aikana virkamies. Kun Filippikos syrjäytettiin vuonna 713 hänestä tuli keisari nimellä Anastasios II (Anastasios I oli myös ollut virkamies ennen keisariksi tulemistaan).
Anastasius lähetti laivaston arabeja vastaan mutta se ei päässyt pitkälle ennen kuin miehistö alkoi kapinoida. Kapinalliset julistivat erään Theodosiuksen keisariksi. Kuuden kuukauden sisällissodan jälkeen Theodosiuksen kannattajat olivat voittaneet ja Anastasios vetäytyi luostariin Thessalonikaan.


Theodosius III.
Theodosius III oli Bysantin keisari vuosina 715–717.
Keisari Anastasius II:a vastaan kapinoivat joukot julistivat Theodosiuksen keisariksi hänen tahtoaan vastaan. Hän karkasi kannattajiensa kynsistä, mutta hänet saattiin kinni ja ylipuhuttua. Kuuden kuukauden sisällissodan jälkeen Theodosiuksen kannattajat olivat voittaneet.
Anatolikonin teeman "stategus" Leo aloitti pian kapinan ja kukisti helposti haluttoman Theodosiuksen joka vetäytyi luostariin.


Tietojenkäsittely.
Tietojenkäsittely (tai "information processing") on tiedon keräämistä, muokkaamista, varastoimista ja jakamista. Tietojenkäsittely voi olla manuaalista tai automaattista; edellisessä tapauksessa tietoa käsitellään käsin tai yksinkertaisilla välineillä, kun taas jälkimmäisessä tapauksessa tietojenkäsittelystä on olemassa selkeät säännöt, joita välineet osaavat itsestään noudattaa.
Sanotaan, että automaattiseen tietojenkäsittelyyn käytetyt välineet muodostavat ATK-järjestelmän. Atk-järjestelmään kuuluvat toisaalta laitteisto ("hardware"), eli laitteet, jotka tietoa käsittelevät ja toisaalta ohjelmisto ("software"), joka ohjaa laitteiston toimintaa käyttäjien antamien käskyjen mukaisesti. Lisäksi ATK-järjestelmään lasketaan joskus mukaan myös mahdolliset laitteiden ja ohjelmistojen toiminnasta vastaavat käyttäjät.


Valovuosi.
Valovuoden (iso kehä) ja valokuukauden (pieni) ero. Viiva on komeetan "1910a1" rata
Valovuosi on matka, jonka valo kulkee yhdessä vuodessa, noin 9,461 biljoonaa kilometriä. Valovuotta käytetään pituusmittana tähtitieteessä, lyhenteenä vv. Esimerkiksi etäisyys Auringosta lähimpiin tähtiin on muutama valovuosi, Linnunradan läpimitta on n. 100 000 vv, ja kaukaisimmat havaitut kvasaarit ovat yli 10 miljardin valovuoden päässä.
Valovuoden täsmällinen pituus.
Kansainvälinen tähtitieteellinen unioni IAU on määritellyt valovuoden täsmällisemmin etäisyytenä, jonka valo kulkee syvässä avaruudessa kaukana painovoima- tai magneettikentistä yhden juliaanisen vuoden eli 365,25 vuorokauden aikana, joista jokaiseen luetaan tarkalleen 86 400 SI-järjestelmän mukaista sekuntia (karkaussekunnit siis jätetään huomioon ottamatta). Määritelmässä käytetty juliaaninen vuosi (365,25 vuorokautta) vastaa juliaanisen kalenterin kalenterivuosien keskimääräistä pituutta.
Koska lisäksi metri on määritelty valonnopeuden avulla, joka määritelmän mukaan on tarkalleen 299 792 458 m/s, on myös valovuoden pituus metreinä tarkalleen määrätty: se on 365,25 · 86400 · 299 792 458 m/s = 9 460 730 472 580 800 metriä. Usein sille käytetään likiarvoa 9,46 petametriä eli 9 461 biljoonaa kilometriä, tai tieteellistä merkintätapaa käyttäen 9,46 · 1015 metriä.
Valovuosi ja parsek.
Valovuotta käytetään pituuden yksikkönä lähinnä tieteen popularisoinnissa. Tähtitieteen tieteellisissä esityksissä käytetään etäisyyden yksikkönä tarkkaan määriteltyä parsekia, joka on noin 3,26 valovuotta. 1 valovuosi on noin 0,307 parsekia.
Valominuutti, AU ja muuta.
Auringon etäisyys Maasta eli 1 AU on 8,3 valominuuttia eli 1,58 · 10−5 valovuotta. Toisaalta taas valovuosi on noin 63 241 AU. 1 valominuutti on 17 987 547,480 kilometriä. 1 AU = 149 296 644,1 km.


Viola da gamba.
Viola da gamba on jousisoitinperhe, jonka eri kokoisia soittimia pidetään polvien välissä. Viola da gambassa on tavallisimmillaan kuusi kieltä (ranskalaisessa bassogambassa seitsemän), jotka viritetään kitaran tavoin kvartteihin ja terssiin. Viuluperheestä se eroaa muutamin tavoin; siinä on otenauhat puolisävelaskelten välein ja C-kirjaimen muotoiset ääniaukot. Myös sen jousta pidetään kämmen pois- tai ulospäin käännettynä kuten kontrabassoa soitettaessa. Viola da gamba oli suosittu soitin 1600- ja 1700-luvuilla, mutta jäi vähitellen pois käytöstä 1700-luvun loppupuolella. Alussa gamba oli basso continuo -soitin, mutta sille on myös solistisia teoksia. Nykyisen ulkomuotonsa se sai jo 1400-luvulla. Nyttemmin vanhan musiikin esittäjät ovat elvyttäneet gambansoittoa. Muun muassa Johann Sebastian Bach ja Marin Marais sävelsivät musiikkia tälle soittimelle. Gamban ääni on hiljaisempi kuin esimerkiksi sellon. Toisaalta gambassa on enemmän yläsäveliä, joten sen ääni on täyteläisempi.
Sibelius-Akatemiassa ja monissa muissa eurooppalaissa musiikkikorkeakouluissa voi nykyisin opiskella myös viola da gamban soittoa.
Yleisesti luullaan gamban olevan sukua lähinnä viululle ja sellolle, mutta todellisuudessa se on enemmän sukua muun muassa kitaralle. Kontrabasso on bassogamban moderni jälkeläinen, eikä sekään siis kuulu viuluperheeseen.
Pardessus gamba.
Pardessus gamba on pienin ja korkeaäänisin gamba. Siinä on joko viisi tai kuusi kieltä. Kaikukopan pituus on noin 300–330 mm eli hieman viulua pienempi. Viisikielisen viritys on g- d1- a1- d2- g2, kuusikielisen g- c1- e1- a1- d2- g2.
Diskanttigamba.
Koko on viulun ja alttoviulun väliltä, kaikukoppa n. 335–390 mm. Viritys d- g- c1- e1- a1- d2.
Alttogamba.
Noin 430–450 mm. Alttogamba on hieman alttoviulua isompi. Viritys A- d- g- h- e1- a1.
Tenorigamba.
Noin 480–550 mm. Viritys G- c- f- a- d1- g1.
Bassogamba.
Kooltaan selloa vastaava, kieliä 6 tai 7, seitsemännen viritys on A1. D- G- c- e- a- d1.
Violone (kontrabassogamba).
Hieman kontrabassoa pienempi, koppa hieman yli tai alle 1000 mm, viritys bassogambaa oktaavia matalampi.


Bollywood.
Bollywood-nimitystä käytetään Mumbaihin keskittyvästä Intian hindinkielisestä elokuvateollisuudesta. Nimi yleistetään joskus virheellisesti kaikkeen intialaiseen elokuvaan.
Yksistään Bollywoodissa tuotetaan noin 150–200 elokuvaa vuodessa, mikä on viidesosa koko Intian elokuvatuotannosta. Kun Bollywoodin tuotokset lasketaan maan muunkielisten elokuvayhtiöiden (tamili, telugu, bengali, malajalam, kannada) teoksien kanssa yhteen, intialainen teollisuus tuottaa joka vuosi huomattavasti enemmän elokuvia kuin Hollywood, eli 800–1000 vuodessa. Elokuvat ovat yleensä tyyliltään musikaaleja ja niitä esitetään lähinnä Intiassa ja sen lähialueilla.
Bollywood-elokuvien piirteitä.
Monia eri tunnetiloja yhdistävää filmiä kutsutaan ”masalaksi”, joka tarkoittaa varsinaisesti tulista maustesekoitusta.
Elokuvia varten sävelletään oma musiikki, joka saa radiossa paljon soittoaikaa ensi-illan edellä. Juonikuviot ammentavat tyypillisesti hindulaisista taruista, mutta joskus juoni on lainattu ei-intialaisista elokuvista ja muokattu intialaiskatsojille sopivaksi. Bollywood-elokuvissa ei perinteisesti suudella suulle, mutta tämä on muuttumassa, ja joissain elokuvissa sitä näkee jo. Intialainen yleisö hyljeksii kuitenkin helposti filmiä, joka harppaa liian kauas perinteisistä intialaisista sopivaisuussäädöksistä.
Paitsi Intiassa, Bollywood-filmejä katsotaan laajalti Afrikassa, Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa. Elokuvat ovat yhä suositumpia myös länsimaissa. Jotkut ovat olleet jopa kassamagneetteja, kuten Ashutosh Gowarikerin ohjaama "Lagaan – olipa kerran Intiassa" ja Yash Joharin tuottama ja Karan Joharin ohjaama "K3G – Ilon päiviä, surun päiviä", molemmat vuodelta 2001.
Elokuvien tekijät.
Näyttelijät ja näyttelijättäret ovat Intiassa puolijumalten asemassa, ja he ovat suoranaisen palvonnan kohteita. Elokuvauransa jälkeen heillä on hyvät mahdollisuudet jatkaa politiikassa. Suosituksi näyttelijäksi pääsy vaatii paitsi näyttely- ja tanssitaitoja, myös suhteita vaikutusvaltaisiin tahoihin tai sukujuuret elokuva-alalla jo menestyneessä suvussa.
Todella suuria elokuvantekijänimiä ovat näyttelijöiden ja ohjaajien ohella koreografit ja säveltäjät, sillä musiikin ja visuaalisuuden merkitys Bollywoodissa on länttä suurempaa. Valkokankaalla tanssivat tähdet eivät laula osuuksiaan itse, ja suosituimmat taustalaulajat ja -laulajattaret nauttivat tähtistatusta hekin.


Elokuvateatteri.
Elokuvateatteri on tila, jossa esitetään elokuvia suurille katsojaryhmille. Elokuvateatterissa voi olla useita saleja, joissa on erilaiset tekniset ominaisuudet (esimerkiksi äänentoistolaitteisto, erikoiskokoinen valkokangas).
Monisalisia elokuvateattereita kutsutaan myös "monisaliteattereiksi" eli "multiplekseiksi". Suomen elokuvasäätiön määritelmän mukaan teatteri luokitellaan multipleksiksi, jos siinä on yli seitsemän salia.
Suomessa oli vuonna 2009 yhteensä 196 elokuvateatteria, joissa oli yhteensä 306 salia. Joissakin maissa on elokuvateatterit kielletty.
Kuva.
Elokuvateattereissa elokuvat esitettiin vielä ennen vuotta 2012 pääasiassa filmiprojektoreilla, jotka käyttävät. Kuva saadaan filmiltä kankaalle projisoimalla kirkasta valoa filmin ja suurentavan optiikan läpi. Nykyään valo tuotetaan tavallisimmin ksenonlampuilla, joiden tehot ovat yleensä useita kilowatteja.
Yhtenäisen liikkuvan kuvan illuusio saadaan aikaan projektorin mekanismilla, joka väläyttää valoa kankaalle tavallisesti 48 tai 72 kertaa sekunnissa ja siirtää filmiä ruudun eteenpäin aina kahden tai kolmen väläytyksen jälkeen, niin että kuvaruutu vaihtuu 24 kertaa sekunnissa.
Elokuvia kuvataan ja esitetään useissa eri muodoissa eli kuvasuhteissa. Koneenhoitaja asettaa ennen esitystä oikean kuvasuhteen vaihtamalla projektoriin oikean kokoisen kuvaportin (valoa läpäisemätön metallilevy, jossa on suorakaiteen muotoinen reikä) ja sopivan optiikan, jolla kyseinen kuvasuhde saadaan halutun kokoisena kankaalle. Useimmat nykyteatterit pystyvät esittämään oikeassa muodossaan ainoastaan yleisimmät kuvasuhteet 1,85:1 ja 2,39:1 ("CinemaScope"), joista jälkimmäinen vaatii anamorfisen erikoisoptiikan.
Ääni.
a> näki murhayönään elokuvan "Bröderna Mozart".
35 mm:n elokuvafilmillä käytetään nykyään sekä analogista että digitaalista ääntä rinnakkain. Jokaisessa esityskopiossa on aina vähintään analoginen optinen ääniraita (vallitseva formaatti nykyään Dolby SR). Analogiäänen lisäksi kopiossa voi olla digitaaliääni 1–3 erilaisessa formaatissa, jotka ovat Dolby Digital (yleisin), SDDS ja DTS. Kaikki elokuvateatterit pystyvät edelleen esittämään ongelmitta myös filmikopion, jossa on ainoastaan analoginen ääniraita.
Niin analoginen ääni kuin Dolby Digital- ja SDDS-formaattien digitaaliäänetkin on tallennettu 35 mm:n filmikopion reunaan paljaalla silmällä näkyviksi raidoiksi tai laatikoiksi. Elokuvaa esitettäessä projektorien optiset äänilukijat lukevat haluttua ääniraitaa ja lähettävät signaalin erilliselle ääniprosessorille. Prosessori purkaa signaalin ääneksi, joka syötetään päätevahvistimiin ja siitä edelleen salikaiuttimiin. Kaiuttimet on sijoiteltu salin seinille (ja usein lisäksi kankaan taakse) niin, että katsojien ympärille saadaan muodostettua niin sanottu surround-toisto.
Edellä mainituista formaateista poiketen DTS-ääni on tallennettu erillisille CD-ROM-levyille, joita lukee erillinen DTS-lukulaite. DTS-ääni on synkronoitu filmikuvan kanssa filmiltä optisesti luettavan aikakoodin avulla.
Myös THX-sertifikaatti on noussut monien tietoisuuteen joissain teattereissa esitettyjen THX-trailereiden vuoksi. Vastoin yleistä käsitystä THX ei itse asiassa ole edellä lueteltujen tapaan ääniformaatti, vaan yhdysvaltalaisen THX Ltd.:n myöntämä laatuluokitus. Luokitus sisältää vaatimuksia, jotka liittyvät muun muassa projisoidun kuvan laatuun, teatterisalin akustiikkaan ja äänentoiston laatuun. Tämän lisäksi koko äänentoistoketjussa käytettyjen laitteistomallien tulee olla THX-hyväksynnän saaneita.
Digitalisoituminen.
Elokuvateatterin sisustusta. Akustiikkaa parantavat seinällä olevat verhot. Seinään on myös istutettu kaiuttimia. Tuoleissa on mukavuutta lisäävät mukitelineet.
35 mm:n elokuvafilmi on säilyttänyt valta-asemansa elokuvakäytössä niin kuvaus- kuin esitysformaattinakin jo yli sata vuotta. Suurimmat muutokset formaattiin tänä aikana ovat olleet äänen, värin, laajakuvan ja stereoäänen lisääminen. Vuonna 2012 digitaalinen projisointiteknologia syrjäytti viimein filmin kaupallisessa elokuvateatteritoiminnassa.
Tällä hetkellä hallitseva digitaalisen elokuvateatteritekniikan standardi on DCI (Digital Cinema Initiatives; käytetään myös nimitystä D-Cinema), joka julkaistiin heinäkuussa 2005. D-Cinema-saleissa käytetään erittäin korkealaatuisia, moninkertaisesti kotiteatteriprojektoreita kalliimpia ja suurempia videoprojektoreita. Projektorit voivat perustua esimerkiksi DLP- tai SXRD-tekniikoihin, joista DLP on tällä hetkellä yleisin. Valo tuotetaan filmiprojektorien tapaan ksenonlampuilla.
Elokuvateatterien digitalisoitumista hidastavat laitteistohankintojen vaatimat suuret investoinnit. Suomen ensimmäinen D-Cinema-laitteisto otettiin käyttöön Helsingin Tennispalatsissa loppuvuodesta 2006 ja toinen Hämeenlinnan Bio Rexissä syksyllä 2007. Kesäkuussa 2009 D-Cinema-laitteisto oli asennettu Suomessa 27 elokuvasaliin, ja vuoden 2011 alkuun mennessä 30 prosenttiin maan saleista. Lokakuussa 2012 saleista oli digitoitu jo yli 90 prosenttia. Osassa digisaleista on edelleen myös perinteinen 35 mm:n projisointilaitteisto.
Kolmiulotteisuus.
Kolmiulotteisia eli 3-D-elokuvia on esitetty elokuvateattereissa maksavalle yleisölle 1920-luvulta alkaen. Ensimmäisen kerran kolmiulotteisuus nousi hetkeksi suursuosioon 1950-luvulla. 3-D-elokuvia on vuosien mittaan esitetty useilla filmiin perustuvilla järjestelmillä, vaihtelevalla yleisömenestyksellä.
Kaikkein alkeellisimpia 3-D-järjestelmiä (esimerkiksi kaksivärisiä laseja käyttävä anaglyfinen järjestelmä) lukuunottamatta kolmiulotteisuus vaatii elokuvateatterilta kallista erikoiskalustoa. Tästä syystä 3-D:tä on viime vuosikymmeninä nähty lähinnä erikoisteattereissa, joissa on esitetty niitä varten erikseen tuotettua erikoisohjelmistoa. Esimerkiksi IMAX-teattereissa on ollut käytössä erittäin korkealaatuinen ja polarisaatioon perustuva 3-D-tekniikka 1980-luvulta saakka.
3D-grafiikan kehittymisen ja elokuvateatterien digitalisoitumisen myötä kolmiulotteisuus on 2000-luvulta alkaen ollut tekemässä paluuta valtavirtaan. Korkealaatuisen 3-D-tekniikan lisääminen digitaaliseen esityslaitteistoon on suhteellisen helppoa, joten digitaalista kalustoa joka tapauksessa hankkivat tavalliset elokuvateatterit voivat pienellä lisäinvestoinnilla tehdä salistaan samalla 3-D-kelpoisen. Sekä 3-D-salien että -ohjelmiston määrä onkin kasvanut huimasti 2000-luvulla; esimerkiksi kaikissa Finnkinon digitaalisaleissa on myös 3-D-esitystekniikka.
D-Cinema-saleihin on saatavilla useita vaihtoehtoisia 3-D-järjestelmiä. Suomessa yleisin näistä on XpanD 3D. Muita maailmalla suosittuja järjestelmiä ovat RealD Cinema ja Dolby 3D. Kaikki mainitut järjestelmät pystyvät esittämään D-Cinema-standardin mukaisia 3-D-kopioita.
Toistaiseksi kaikki elokuvateatterikäyttöön sopivat kolmiulotteiset esitysjärjestelmät – niin filmipohjaiset kuin digitaalisetkin – vaativat katsojilta erikoislasien käyttöä.
Tapakulttuuri elokuvateattereissa.
Hyviin tapohin kuuluu pitää matkapuhelin kiinni elokuvateatterissa.


Tietoyhteiskunta.
Tietoyhteiskunta perustuu uuteen teknologiaan, uusiin toimintatapoihin ja uuteen osaamiseen. Tietoyhteiskunnassa informaation tuottamisella, jakelulla ja käsittelyllä on merkittävä osuus taloudessa ja kulttuurissa.
Tietoyhteiskunnan piirteitä.
Tietoyhteiskuntaa luonnehtii verkostomainen toimintatapa, dynamiikka ja käsitteellisyys. Tietoyhteiskunnassa vaikuttaminen perustuu pääosin tietoon. Vaikuttavan tiedon lähteitä ovat esimerkiksi Internet, kansainvälinen media, tietotekniikka, yleisesti kasvanut ihmisten välinen kommunikaatio ja kansainväliset organisaatiot.
Tietoyhteiskunnalle ei ole olemassa selkeää määritelmää toisin kuin käsitteille maatalous-, teollisuus-, ja palveluyhteiskunta, jotka määrittyvät pääasiassa kansantalouden tuotannon rakenteen mukaan. Tietoyhteiskunta on nähty teollisuusyhteiskunnan jälkeisenä yhteiskunnan kehitysvaiheena, tosin monet katsovat palveluyhteiskunnan pitävän tätä paikkaa. Tietoyhteiskuntaa lähellä olevia käsitteitä ovat myös esimerkiksi jälkiteollinen ja postmoderni yhteiskunta.
Toisinaan käytetään myös termiä informaatioyhteiskunta tarkempana käännöksenä englanninkieliselle termille "information society". Läheinen termi verkostoyhteiskunta ("network society") korostaa tietoyhteiskunnalle luonteenomaista verkostoitunutta tuotanto- ja toimintatapaa.
Suomalainen tietoyhteiskunta.
Tietoyhteiskunnasta tuli Suomessa 1990-luvulla trendikäs termi, jonka tiimoilta spekuloitiin uusien teknologioiden mukanaan tuomia mahdollisuuksia. Suomessa on pidetty tärkeänä sitä, että maa esiintyy yhtenä maailman johtavista tietoyhteiskunnista. Valtion hallinnossa on laadittu säännöllisin väliajoin uusia kansallisia tieto­yhteis­kunta­strategioita. Ensimmäinen strategioista julkaistiin pääministeri Esko Ahon hallituskaudella vuonna 1995, toinen vuonna 1998 ja tuorein vuonna 2007.
Tietoyhteiskunta on Suomessa samastettu usein Internetiin. Tietoyhteiskunnalla on tällöin tarkoitettu kiinteiden ja nopeiden Internet-yhteyksien saamista kaikkien kansalaisten ulottuville lanka- ja matkapuhelinverkkojen ohella. Uusimmassa kansallisessa tietoyhteiskuntastrategiassa 2007–2015 painopiste on siirtynyt pois tietoverkoista ja teknologiasta. Tavoitteena on luoda Suomesta ihmisläheinen ja kilpailukykyinen osaamis- ja palveluyhteiskunta.
Pohjimmiltaan Suomen strategioissa on ollut kyse yrityksistä antaa sanalle "Suomi" myönteisiä ja houkuttelevia merkityssisältöjä.
Kehitystä ei ole kyseenalaistettu, vaan sitä on pidetty väistämättömänä. Ainoaksi merkitseväksi seikaksi on jäänyt sen seuraaminen, miten Suomi pärjää kansainvälisissä, tietoyhteiskunnan tilaa mittaavissa tutkimuksissa.
Kriittistä arviointia tietoyhteiskunnasta.
Tietoyhteiskunta on herättänyt kritiikkiä sekä yhteiskuntatieteellisenä käsitteenä että yhteiskunnallisena ilmiönä.
Tietoyhteiskunnan käsitteen kriitikot voivat pitää käsitettä harhaanjohtavana tai väärin käytettynä. Esimerkiksi Suomen asemaa tietoyhteiskuntana on kritisoitu siltä pohjalta, että Suomi on yksi maailman kuljetusintensiivisimmistä yhteiskunnista. Toisaalta tietoyhteiskuntakehityksen voidaan nähdä kietoutuvan monin tavoin myös osaksi liikkumista ja kuljetuspalveluja.
Tietoyhteiskuntaa ilmiönä arvostelevien mielestä tietoa tulee liikaa. Tiedosta (engl. "data") tai siitä tuotetusta informaatiosta tulisi päästä tietämykseen, ymmärrykseen ja ehkä jopa viisauteen. Tarvitaan enemmänkin tiedon kriittistä ja integroivaa, kokonaisvaltaista käsittelyä kuin lisää tietoa. Datafuusio on esimerkki tästä suunnasta.
Tieto ja osaaminen ovat tehokkaita vallankäytön muotoja ("Tieto on valtaa", Francis Bacon). Ihmisiä voidaan manipuloida esimerkiksi tiedotusvälineillä, informaatiosodankäynnillä, psykologisella sodankäynnillä ja refleksiivisellä kontrollilla.
Tiedolla on taipumus kasaantua kuten vallalla ja varallisuudellakin. Tämä kasvattaa kuilua tietävien ja tietämättömien välillä. Tieto voi myös päätyä vääriin käsiin. Tästä on saatu kokemuksia erilaisten tietomurtojen osalta, kun esimerkiksi luottokorttien numeroita on päätynyt vääriin käsiin. Suomessa kohua aiheutti Sonera-skandaali, jossa ihmisten teletunnistetietoja käytettiin väärin. Tieto ja tietovarastot muodostavatkin merkittävän yhteiskunnallisen kysymyksen.


Hormoni.
Hormoni on elimistön kemiallinen välittäjäaine, joka kulkee erittymispaikastaan kohdesoluihin pääosin verenkierron välityksellä. Hormonit osallistuvat lähes kaikkiin elimistön aineenvaihduntaprosesseihin, ja niitä erittyy eri puolilla elimistöä sijaitsevista umpirauhasista. Aivolisäke säätelee muiden umpirauhasten toimintaa ja hypotalamus säätelee autonomisen hermoston signaalien mukaan aivolisäkeen toimintaa. Hormoni voi vaikuttaa aivan pieninäkin määrinä sellaiseen soluun, jossa on hormonille spesifisiä reseptoreja.
Hormoneja käytetään myös lääkinnällisessä tarkoituksessa ja raskauden ehkäisyssä. Hormonien säännöllinen käyttö johtaa usein elimistön oman hormonituotannon lamaantumiseen.
Hermostolla ja hormonitoiminnalla on yhteinen keskus väliaivojen pohjassa. Sinne tulee sekä hermosolujen välittämää, että verenkierron tuomaa tietoa elimistön sisältä ja ulkopuolelta. Väliaivojen pohja säätelee hormonituotantoa. Aivolisäkkeen hormonit vaikuttavat vuorostaan muihin umpirauhasiin. Hermosto ja hormonit toimivat yhdessä esimerkiksi silloin kun suutumme, pelästymme tai stressaannumme.
Hormonien vaikutus kohdesoluun.
Hormonit voivat olla joko vesi- tai rasvaliukoisia. Vesiliukoisia hormoneja ovat muun muassa katekoliamiinit, glukagoni ja insuliini, jotka vaikuttavat kohdesolunsa solukalvossa oleviin reseptoreihin. Solukalvon reseptorit puolestaan aktivoivat toisiolähettejä eli cAMP:ta, cGMP:ta tai kalsium-ioneja. Nämä toisiolähetit puolestaan aktivoivat solun toimintaa esimerkiksi aktivoimalla proteiinikinaaseja.
Rasvaliukoisia hormoneja puolestaan ovat steroidit, D-vitamiini ja kilpirauhashormonit, jotka kulkevat verenkierrossa veren proteiineihin sitoutuneina ja sitoutuvat kohdesolunsa resptoreihin joko solulimassa tai tumassa, koska rasvaliukoisina ne pääsevät solukalvon läpi. Rasvaliukoiset hormonit aktivoivat tai inhiboivat tiettyjen proteiinien proteiinisynteesiä.
Hormonien rakenne.
Hormonit voivat olla aminohappoyhdisteitä, rasvahappoyhdisteitä, proteiini- tai peptidihormoneja tai steroideja. Aminohappoyhdisteistä muodostuneet hormonit ovat muodostuneet tyrosiinista ja tryptofaanista. Näihin hormoneihin kuuluvat kilpirauhasen erittämät kilpirauhashormonit ja lisämunuaisytimen erittämät katekoliamiinit. Solukalvojen fosfolipidi arakidonihappo toimii rasvahappoyhdisteisten hormonien lähtöaineena. Rasvahappoyhdisteisiä hormoneja ovat eikosanoidit, joita ovat esimerkiksi prostaglandiinit, tromboksaanit ja leukotrieenit. Proteiini- ja peptidihormonit ovat muodostuneet muutamasta tai useista sadoista yhteenliittyneestä aminohaposta. Peptidihormoneja ovat esimerkiksi vasopressiini ja tyreoliberiini. Proteiinihormoneja ovat esimerkiksi insuliini ja kasvuhormoni. Proteiinihormoneja, joihin on liittyneenä hiilihydraattiryhmä, kutsutaan glykoproteiineiksi. Glykoproteiineja ovat esimerkiksi follikkelia stimuloiva hormoni ja luteinisoiva hormoni. Steroidihormonien lähtöaineena toimii kolesteroli. Steroidihormoneja erittyy lisämunuaisen kuorikerroksesta, sukupuolirauhasista ja istukasta.


Silmä.
Silmä on näköelin, jonka reseptoreille adekvaatti eli soveltuva energian muoto on valosäteily. Silmä itse ei aisti valoa, vaan aistimus syntyy aivoissa.
Valon pääsyä silmään säätelee silmän himmentimenä toimiva värikalvo (iiris), jonka aukko on mustuainen eli pupilli. Valoa taittavia osia silmässä ovat sarveiskalvo, lasiainen ja mykiö eli linssi. Silmää onkin usein verrattu kameraan.
Silmien väri riippuu perimästä. Yleisimmät värit ovat ruskea, sininen ja vihreä.
Ihmisen silmän rakenne.
Yleisin ihmissilmän (värikalvon) väri Suomessa on sininen. Tavallisin silmien väri maailmanlaajuisesti on ruskea.Ihmisen silmän rakenne. Huomaa, ettei kaikkien eläinten silmien rakenne ole sama kuin ihmisellä.
Ihmisen silmä on kolmen kalvon muodostama "pallo", silmämuna, jonka näköhermo ja silmälihakset kiinnittävät silmäkuoppaan.
Silmän valoa aistivat solut (sauvat ja tapit) muodostavat yhdessä niistä lähtevien hermosolujen kanssa levymäisen verkkokalvon, joka sijaitsee silmän takaosassa ja jonka hermosolut yhdistyvät lopulta näköhermoksi. Tavallisesti ihmisellä on kolmenlaisia tappisoluja, jotka aktivoituvat herkimmin punaisesta, vihreästä ja sinisestä valosta. Sauvasoluja on vain yhdenlaisia: ne eivät kykene yksinään erottelemaan värejä, mutta toimivat tappisoluja paremmin hämärässä. Karkeasti ottaen voidaan sanoa, että tappisolut reagoivat väreihin, kun taas sauvasolut mahdollistavat hämärässä näkemisen.
Itse näköaistimus syntyy aivoissa, kun sinne saapuu tietoa hermoimpulsseina näkörataa pitkin aistinsolujen välityksellä. Kuvan tulkitseminen alkaa verkkokalvolla ja jatkuu isoaivojen primaarisella näköalueella takaraivolohkossa. Verkkokalvolla kuva on ylösalaisin, ja on väitetty, että aivot kääntävät kuvan oikein päin. Viimeaikaisen tutkimuksen valossa näyttää siltä, että mitään kääntämistä ei tapahdu.
Silmämunan kalvoista uloin on kovakalvo (sclera). Silmän etuosassa sijaitsee hieman kupera, kellonlasin muotoinen sarveiskalvo (cornea), joka on läpinäkyvä.
Kovakalvon alla on suonikalvo (chorioidea), missä silmävaltimot ja -laskimot muodostavat tiheän suoniverkon. Suonikalvo on kovakalvoon liittynyt kaikkialla paitsi silmämunan etuosassa, missä se väliseinän tavoin painuu silmämunan onteloon heti sarveiskalvon takana. Tämän väliseinän keskellä on pyöreä reikä, mustuainen (pupilli), ja sitä "ympäröivä" värillinen reunus värikalvo eli iiris. Iiriksessä olevat säteittäiset lihakset ja sen reunaa kiertävä rengaslihas voi laajentaa tai supistaa värikalvoa. Suonikalvossa on heti värikalvon takana rengasmainen paksunnos, sädekehä, jossa on samanlaisia ja samalla tavalla toimivia lihaksia kuin värikalvossakin. Sädekehään kiinnittyy ohuilla ripustinsäikeillä lasikirkas kaksoiskupera mykiö eli linssi, joka taittaa ulkoapäin tulevat valosäteet ja luo ylösalaisen pienoiskuvan verkkokalvolle.
Sisin silmämunan kalvoista on verkkokalvo (retina), joka on suonikalvon sisäpinnalle levinnyt näköhermon pää. Verkkokalvo verhoaa vain silmämunan taempaa puoliskoa. Siinä ovat silmän valoherkät solut, sauva- ja tappisolut.
Silmämunaa suojelee ulkoapäin ihopoimujen muodostamat ylempi ja alempi silmäluomi, joiden vapaa reuna on silmäripsien reunustama. Kolmas silmäluomi on vilkkuluomi, joka on ihmisellä surkastunut. Se näkyy silmän sisäkulmassa vain pienenä punertavana jäänteenä. Silmäluomien sisäpintaa sekä silmän näkyvää osaa, "valkuaista" sarveiskalvoa lukuun ottamatta peittää sidekalvo (conjunctiva).
Silmämunan pinnan pitää kosteana kyynelneste, joka syntyy silmäkuopan ulkoseinässä olevassa kyynelrauhasessa. Tämän rauhasen ulosvievät putket päättyvät sidekalvopussiin ylemmän silmäluomen sisäpinnalle. Sidekalvopussin sisäreunasta alkaa kyynelkanava kaksiaukkoisena ja päättyy nenäonteloon. Kyynelkanavan alkuosassa on laajennus eli kyynelpussi. Päivisin neste poistuu silmästä kyynelkanavan kautta, mutta öisin suurin osa siitä haihtuu ja jättää jälkeensä likaa, kuolleita soluja ja kivennäisaineita eli rähmää. Tulehduksen aikaan rähmää muodostuu paljon valkosoluista, tulehdusjätteistä ja mikrobien eritteistä.
Vedessä elävillä selkärankaisilla ei tavallisesti ole kyynelrauhasia eikä silmäluomia ja mykiö on niillä pallomainen. Kaloilla mykiö ei voi muuttaa muotoaan. Niillä tapahtuu akkommodaatio eli silmän mukautuminen erityisen mykiötä silmämunan takaosaan yhdistävän lihaksen avulla. Hylkeiden mykiö muuttaa muotoaan mutta se pysyy melko pallomaisena, jotta näkökyky veden alla olisi hyvä. Pinnalla hylkeet ovat hyvin likinäköisiä. Pupilli on supistunut, joiten hylkeet katselevat linssin keskikohdan läpi, jolloin taittuminen on vähäisempää. Monilla linnuilla silmä toimii poikkeavasti. Monilla lajeilla silmämunan muotoa voidaan muuttaa, jolloin tarkennus on mahdollista lennettäessä hyvin korkealla tai jos sukeltavan linnun pitää nähdä sekä pinnalla että veden alla. Joillakin lajeilla on rustoinen tai luinen tukirengas silmän edessä, jota vasten silmän muotoa muutetaan.
Sokea piste.
Silmän sisimmäinen kerros on verkkokalvo. Verkkokalvo peittää silmän takaosan sisäpintaa kaikkialta muualta paitsi näköhermonpään kohdalta. Näköhermonpää sijaitsee silmänpohjassa tarkan näkemisen pisteestä nenään päin n. 3-4 mm. Koska näköhermonpäässä ei ole verkkokalvoa, siitä aiheutuu näkökenttään ns. fysiologinen sokea piste. Silmänpohjan nenänpuoleinen alue vastaa näkökentässä ohimonpuoleista osaa, joten sokea piste sijaitsee katseen kohdistuspisteestä n. 15 astetta ohimoon päin. Sokea piste on laajuudeltaan 5 astetta (kohdistuspisteestä n. 13-18 astetta ohimoon päin). Molempien silmien sokea piste on kohdistuspisteen ohimonpuolella, joten yhteisnäössä toisen silmän näkökenttä kattaa toisen silmän sokean pisteen.
Sokean pisteen voi demonstroida seuraavasti: Piirrä paperille piste ja sen oikealle puolelle 10 cm:n päähän risti. Peitä vasen silmä. Pidä paperi suorassa, jotta piste ja risti ovat vaakasuorassa toisiinsa nähden. Katso pistettä. Voit havainnoida ristin katsoessasi pistettä kaikilla muilla etäisyyksillä paitsi pitäessäsi paperia n. 40 cm:n päässä silmistäsi. Tältä etäisyydeltä (40 cm) risti katoaa näkyvistä, koska siitä muodostuva kuva muodostuu silmänpohjassa näköhermonpään kohdalle = fysiologisen sokean pisteen kohdalle.


Korva.
Korva on ihmisen ja eläimen kuulo- ja tasapainoelin. Ulkokorvaan kuuluva korvalehti kerää ääniaaltoja ja johtaa ne korvakäytävään. Korvakäytävän loppupäässä on joustava ja kimmoisa tärykalvo, joka värähtelee ääniaaltojen ansiosta. Tärykalvosta värähtely siirtyy välikorvan kuuloluihin, jotka voimistavat tärykalvon värähtelyjä ja johtavat värähdysliikkeen sisäkorvan simpukkaan. Nesteen täyttämässä simpukassa olevat aistinsolut ärtyvät ja ne lähettävät impulsseja kuulohermoa pitkin isoaivojen kuuloalueelle, jossa ne tajutaan ääninä. Tasapainoelin ja pään liikeaisti sijaitsevat sisäkorvassa.
Sisäkorvan simpukassa sijaitsee kuuloelin eli Cortin elin. Siinä on kahdenlaisia aistinsoluja. Ulkokarvasoluja on kolmessa rivissä. Niiden tehtävänä on voimistaa tai vaimentaa ääntä ja siten suojata korvaa kovilta ääniltä. Sisäkarvasoluja on yhdessä rivissä ja ne varsinaisesti aistivat ääniaallot. Aistinkarvasolut ovat joustavan tyvikalvon päällä, ja niiden yläpuolella on jäykkä katekalvo. Ääniaallot saavat tyvikalvon värähtelemään, karvat koskettavat katekalvoa ja ärtyvät. Ärsytys saa aikaan välittäjäaineen erittymisen, mikä puolestaa saa aikaan hermoärsytyksen kuulohermoon.
Sisäkorvassa ovat myös nesteen täyttämät kaarikäytävät sekä pyöreä ja soikea rakkula, jotka reagoivat pään liikkeisiin ja toimivat siten tasapainoaistineliminä. Kaarikäytävien sisällä on nestettä, joka liikahtaessaan saa aistinsolut ärtymään ja välittämään tietoa isoaivoihin. Pyöreä ja soikea rakkula taas antavat tietoa pään asennosta.
Korva on kokonaisuudessan hyvin herkkä, ja pitkäaikainen meteli vaurioittaa korvan aistinsoluja pysyvästi. Yli 85 desibelin äänien kuulemista kannattaa välttää. Vaurioituminen aiheuttaa paitsi kuulon heikkenemistä, eli huonokuuloisuutta, myös jatkuvaa ja jopa hyvin voimakasta tinnitusta.
Korvatorvi on yhteydessä nieluun ja korvatulehduksen aiheuttavat bakteerit tulevatkin sen kautta. Tulehduksessa muodostuu märkää ja tärykalvo pullistuu.
Ilmanpaine vaikuttaa myös korvan toimintaan ja lentokoneella matkustaneet (korvan sisällä ylipaine) tai syvälle sukeltaneet (korvan sisällä alipaine) tietävätkin, että korvia alkaa helposti särkeä, jos tärykalvon sisällä olevaa painetta ei tasaa ulkopuolella olevaa painetta vastaavaksi. Tämä tapahtuu avaamalla korvanielukäytävän esimerkiksi nielaisemalla tai puhaltamalla samalla, kun pitää suun ja nenän ulostuloaukot suljettuina.


Hajuaisti.
Hajuaisti eli olfaktorinen aisti on kemiallinen kaukoaisti ja yksi ihmisen viidestä aistista. Haistamisen edellytys on, että hajumolekyyli ärsyttää liikkuessaan hajureseptorisoluja. Hajureseptorisolut sijaitsevat nenäontelon katossa hajuepiteeliksi kutsutulla alueella. Hengitysilman kemialliset aineet liukenevat nenän limakalvon limaan ja ärsyttävät hajusoluja. Hajuradan ensimmäiset neuronit ovat hajureseptorisoluja, joiden soomat sijaitsevat hajukäämissä. Hajukäämistä lähtevät hajuradan toiset neuronit, jotka päättyvät isoaivojen kuorikerroksen hajualueelle, joka on osa tunne-elämää säätelevää keskusta. Ihmisellä on noin tuhat erityyppistä hajusolua, joista jokaisessa on vain yhtä hajureseptoria.
Hajuaisti on yksi vähiten tunnettu ja tutkittu ihmisen aisteista. Vuonna 2004 Nobelin lääketieteen palkinto myönnettiin hajuaistin tutkimisesta Richard Axelille ja Linda B. Buckille.
Monilla eläimillä, kuten koiralla, on ihmistä monin kerroin vahvempi hajuaisti. Vahvaan hajuaistiin liittyy myös usein erittäin tarkka hajumuisti. Esimerkiksi koirat saattavat muistaa hajun perusteella vuosia sitten kohtaamansa ihmisen, jonka kanssa he ovat olleet lähekkäin vain vähän aikaa. Koiran hajuaistia käytetään laajalti apuna poliisitutkimuksissa, turvatarkastuksissa ja laittomien aineiden, kuten huumeiden, löytämisessä.
Viime vuosikymmeninä hajuaistia on pyritty simuloimaan keinotekoisesti. On toivottu, että mekaaninen hajuaisti auttaisi esimerkiksi syövän havaitsemisessa jo sen varhaisvaiheessa.
Toiminnan puutokset.
Hajuaistin puutetta kutsutaan anosmiaksi ja heikentynyttä hajuaistia hyposmiaksi. Yleisin hajuaistin tilapäiseen heikkenemiseen johtava sairaus on virusinfektion aiheuttama nenän ja ylähengitysteiden limakalvon tulehdus. Muita syitä voivat olla allerginen nuha, nenäpolypoosi ja nenän sivuonteloiden krooninen tulehdus. Lisäksi runsas tupakointi heikentää hajuaistia. Harvinaisempia syitä hajuaistin muutoksille ovat Alzheimerin tauti, Parkinsonin tauti, traumaattinen aivovamma tai aivokasvain.
Hajuaisti saattaa puuttua synnynnäisesti geneettisistä syistä.
Ihmisen vanhetessa hajuaisti saattaa heikentyä, koska hajuepiteelin reseptorisolujen määrä vähenee ja ne uusiutuvat hitaammin kuin nuorena. Yksilöiden välinen vaihtelu on kuitenkin suurta.


Makuaisti.
a> ja makunystyt. Kielen eri osilla on lieviä modaliteetteja eri makujen aistimisen suhteen.
Makuaisti eli gustatorinen aisti on aistinjärjestelmä, joka mahdollistaa aistin omaavan saada kriittistä informaatiota nauttimansa aineen luonteesta. Esimerkiksi makea- ja aminohapporeseptorit mahdollistavat ravinteikkaiden ruoka-aineiden tunnistamisen, kun taas karvasreseptorit aiheuttavat luotatyöntäviä vastareaktioita haitallisia aineita vastaan. Ilmiö on havaittavissa jo vastasyntyneillä ihmislapsilla.
Ihmiset ja muut nisäkkäät kykenevät erottamaan ainakin viisi eri perusmakua: makea, hapan, suolainen, karvas ja umami. Laajalle levinnyt käsitys "kielikartasta", jonka mukaan tietty osa kielestä vastaisi tietystä makuaistimuksesta, on suurelta osin virheellinen. Kielen herkkyydessä on alueellisia eroja, mutta kaikki maut voidaan maistaa miltä tahansa kielen makusilmuja sisältävältä osalta.
Ihmisen kielessä on makusilmuja kielen makunystyiksi kutsutuissa nystyrakenteissa (papillae).
Makusilmujen määrä makunystyissä on yksilökohtaista. Etenkin "papillae fungiform" -tyyppisissä makunystyissä saattaa olla vähän tai ei yhtään makusilmuja. Yksilökohtainen vaihtelu ei ole selvästi riippuvainen iästä tai terveydentilasta.
Makusilmu, joka sisältää makureseptorisoluja.Makusilmut ovat sipulimaisia rakenteita, jotka sisältävät makusoluja. Makusolut uusiutuvat läpi elämän. Kun sylkeen liuenneet makuaineet pääsevät makuhuokosten kautta kosketuksiin makusolun kanssa, ne reagoivat joko makureseptorien tai ionikanavien kautta. Tämä aikaansaa jännitevaihteluita, jotka edelleen käynnistävät kemiallisia reaktioita. Lopulta reaktiot muodostavat impulsseja aivoihin joko chorda tympani tai glossopharyngeal-hermon kautta.
Ihminen maistaa sakkaroosin ja aspartaamin makeina, vaikka aineet ovat kemiallisesti hyvin erityyppisiä. Makeita ja karvaita yhdisteitä on monipuolisesti eri yhdisteluokissa. Esimerkiksi makean makuaistimuksen tuottavia makuaineita ovat tai voivat olla sokerit, glykolit, alkoholit, aldehydit, ketonit, amidit, esterit, aminohapot, tietyt pienet proteiinit, halogenoidut hapot sekä lyijyn ja berylliumin epäorgaaniset suolat. Suolaisen tai happaman makuaistimuksen tuottavat makuaineet ovat tyypillisesti ioneja. Puhdas suolainen maku on vain ruokasuolalla eli natriumkloridilla. Happamen maun aiheuttavat happojen liuoksissa esiintyvät oksoniumionit, jotka tekevät liuoksen myös kemiallisessa mielessä happamiksi. Kuitenkin esimerkiksi etikkahappo laimeanakin liuoksena maistuu voimakkaammin happamalta kuin epäorgaanisten happojen liuokset, joiden pH on sama.
Kolmasosa vanhoista ihmisistä ilmoittaa olevansa tyytymättömiä haju- ja makuaistinsa toimintaan. Syitä aistitoiminnan vaimenemiseen voi olla useita. Vajaatoiminta voi johtua anatomian rakenteellisista muutoksista, kuten makusilmujen vähenemisestä ja sen ympäristön muutoksista tai reseptoriproteiinien, ionikanavien ja tiettyjen keskeisten molekyylien tiheyden ja jakauman muutoksista. Myös hammasproteesi luo fyysisen esteen joidenkin reseptorien toiminnalle ja lisäksi heikentää syljen ja yhdisteiden eritystä kiinnikealueilta. Joskus makuaistin heikentyminen voi olla myös seurausta kroonisista sairauksista kuten syövästä, diabeteksestä ja munuaissairauksista tai niiden hoitotoimenpiteistä kuten leikkauksista, lääkkeistä tai säteilystä.
Makuaistin puuttumista kutsutaan ageusiaksi. Makuaistin heikkeneminen on dysgeusia.
Makuharhojen eli parageusioiden yleisimpiä syitä ovat psykiatriset sairaudet ja lääkkeiden sivuvaikutukset. Myös männynsiemenistä on ilmoitettu parageusiaoireita eri puolilta maailmaa.


Iho.
Iho () on elimistön uloin ja suurin elin.
Ihon tehtävät.
1. pintakudos, 2. tyvikalvo, 3. verinahka, 4. ihonalaiskudos
Ihon ensisijaisena tehtävänä on suojata kehoa ulkoa tulevilta uhkatekijöiltä, joita ovat mm. haitallinen säteily, mikrobit ja kemikaalit. Iho toimii myös vesieristeenä, joka estää liiallisen nesteenmenetyksen sekä veden osmoottisen imeytymisen kehoon, kun olemme veden kanssa kosketuksissa. Toisin kuin yleisesti luullaan, talirauhasten erittämä tali ei muodosta tätä läpäisyestettä vaan läpäisyesteelle tärkeät lipidit ovat ihon epidermiksen tuottamia.
Iholla on muitakin tehtäviä, joista tärkein lienee lämmönsäätely. Kuumalla kelillä pintaverisuonet laajenevat, jolloin ihon lähelle virtaa mahdollisimman paljon verta, josta lämpöä pääsee haihtumaan. Kylmällä säällä pintaverisuonet puolestaan supistuvat, jotta veressä oleva lämpö ei pääse haihtumaan. Ihon alla oleva rasvakerros auttaa myös lämmön säilyttämisessä. Iho suojaa ihmistä myös tuntoaistin avulla.
Ihossa olevat hermosyyt auttavat ihmistä tulkitsemaan kehon ulkopuolisia oloja tuntemalla lämmintä, kylmää, painetta ja kipua. Iholla syntyy myös ihmiselle elintärkeää D-vitamiinia auringonvalon vaikutuksesta.
Ihon rakenne.
Orvaskesi ("epidermis") on ihoin uloin kerros, jonka paksuus on 0,05-0,20 mm. Se koostuu pääosin keratinosyyteistä eli sarveissoluista, jotka uusiutuvat pohjalla olevan tyvikerroksen ("stratum basale") soluista. Tyvikerroksen solut ovat basaaliselta (pohjimmaiselta) sivultaan kiinni tyvikalvossa. Tyvikerroksen päällä lepää okasolukerros ("stratum spinosum"), jonka keratinosyyttien väliset desmosomiliitokset näkyvät mikroskopialeikkeissä korostuneina "okina", joista kerros on saanut nimensä.
Okasolukerroksen yläpuolisen jyväiskerroksen ("stratum granulosum") keratinosyyteissä on keratohyaliinijyväsiä, joiden sisältö vapautuessaan edesauttaa solujen sarveistumista (keratinisaatiota). Orvaskeden ylin kerros, marraskesi eli sarveiskerros ("stratum corneum") sisältää sarveistuneita keratinosyyttejä, joiden soluliman keratiini on täyttänyt lähes täydellisesti. Sarveistumisen aikana solu käy läpi ohjelmoidun solukuoleman, apoptoosin, joten marraskeden solukko on kuollutta. Pinnalle päätyessään kuolleet solut hilseilevät pois. Marraskesi on paksuimmillaan kulutusta vaativissa ihon osissa, kuten jalkapohjissa ja kämmenissä, jossa se voi hankautumisen seurauksena känsittyä, paksuuntua entisestään.
Toisinaan jyväiskerroksen ja marraskeden välissä on valomikroskoopin avulla erotettavissa kirkassolukerros ("stratum lucidum"), joka joskus luetaan marraskeden osaksi.
Orvaskeden alla sijaitsee verinahka ("dermis", "corium"), sidekudoksesta muodostunut, verisuonia ja hermoja sisältävä kerros. Verinahan suonet huoltavat verisuonetonta orvaskettä kuljettaen ravintoaineita soluille ja kuona-aineita orvaskeden soluilta pois. Verinahasta työntyy nystyjä ("papillae dermis") orvasketeen, joiden tarkoitus on osaltaan lisätä aineenvaihduntapinta-alaa kerrosten välillä. Nystyt ovat lukuisampia alueilla, joissa ihoon kohdistuva rasitus on suurempaa, sillä ne kasvattavat tyvikalvon pinta-alaa, jolloin tyvikalvolle mahtuu enemmän jakautumiskykyisiä keratinosyyttejä.
Toisinaan ihoon luetaan mukaan verinahan alla oleva ihonalaiskerros ("subcutis"), joka koostuu lähinnä rasvasoluista ja löyhästä sidekudoksesta.
Orvaskeden alueella on keratinosyyttien lisäksi muitakin soluja. Melanosyytit eli tummasolut tuottavat melaniinia, tyrosiinista muokattavaa väriainetta, joka UV-säteilyä absorboimalla suojaa orvaskeden soluja vaurioitumiselta ja ehkäisee näin ihosyövän syntymistä. Melaniini kulkeutuu tyvikerroksessa olevien melanosyyttien muodostamien solun haaraumien, dendriittien, kautta ympäristön keratinosyyteille. Melaniini muuttaa ihon väriä tummemmaksi. Albinismissa joko melanosyytit eivät kykene muodostamaan melaniinia, tai melaniini ei kulkeudu keratinosyyteille normaalisti, jolloin iho jää kalpean vaaleaksi. Melaniini vähentää ihon D-vitamiinin tuotantoa, sillä D-vitamiinin syntetisoituminen vaatii ultraviolettisäteilyn energiaa.
Tyvikerroksen osana ovat myös Merkelin solut, jotka toimivat yhdessä niihin kiinnittyvien hermosolujen kanssa eräänä tuntoaistin reseptorien ryhmänä.
Okasolukerroksessa on Langerhansin soluja, elimistön monosyytti-makrofagijärjestelmään kuuluvia immuunipuolustuksen soluja, joiden päätehtävänä on kuljettaa antigeenejä imusolujen tunnistettaviksi.
Ihon rauhaset.
Kaikkien ihorauhasten toimintaa säätelevät sukupuolihormonit ja ne ovat peräisin epidermistä.
Ihossa on kahdentyyppisiä hikirauhasia: pieniä hikirauhasia ja suuria hikirauhasia. Pienet hikirauhaset osallistuvat lämmönsäätelyyn erittämällä hikeä ja suuret hikirauhaset, joita on kasvoissa, kainaloissa sekä sukupuolielinten ja peräaukon ympärillä, erittävät voimakkaan hajuista eritettä, josta syntyy suurimmaksi osaksi yksilön ominaishaju.
Talirauhaset erittävät kuolleiden rauhassolujen muodostamaa talia, joka voitelee ihon vettä hylkiväksi ja notkeaksi.
Maitorauhaset ovat kehittyneet suurista hikirauhasista ja ne erittävät maitoa naaraan imettäessä jälkeläistä. Maitorauhasia on sekä uroksilla että naarailla, mutta ne ovat useimmiten pidemmälle kehittyneet naarailla.
Korvavaharauhaset sijaitsevat korvakäytävässä. Ne ovat sukua suurille hikirauhasille ja niiden erite vaikku eli korvavaha suojaa korvaa pieneliöiltä. Normaalisti korvavaha tulee ulos korvakäytävästä pintaepiteelin uusiutuessa.
Muuta.
Ihon alle voidaan rokottaa lääkeaineita, kun ei ole tarkoituksenmukaista tai sallittua ruiskuttaa niitä suoraan suoneen tai lihakseen. Lääkkeenantoenetelmää kutsutaan subkutaaniseksi (lyhenne "sc").


Punasolu.
Punasolu eli erytrosyytti () on yksi elimistön pienimmistä soluista, ja sen tehtävänä on kuljettaa veren mukana kudoksiin happea. Punasolun epäkypsä muoto on retikulosyytti. Niitä on noin 1 % veren punasolumäärästä ihmisillä, koirilla ja kissoilla, mutta hevosilla ja märehtijöillä retikulosyyttejä ei esiinny normaalisti veressä. Punasolun keskimääräinen elinikä on 115 vuorokautta.
Hollantilainen Jan Swammerdam löysi vuonna 1658 punasolun käyttämällä mikroskooppia.
Punasolun rakenne.
Punasolu on nisäkkäillä tumaton, muodoltaan litteä, kaksoiskovera kiekkomainen solu. Linnuilla ja sammakkoeläimillä se on tumallinen ja muodoltaan ellipsoidi. Koalalla ja kultahamsterilla osa punasoluista saattaa olla tumallisia. Kaikista veren soluista niitä on 99 %. Se onkin veren tavallisin verisolutyyppi. Koska sen halkaisija on vain noin 8 mikrometriä ja se on kimmoisa ja mukautuva, mahtuu se pienimmistäkin hiussuonista. Kolmasosa punasolusta on hemoglobiinia, joka antaa sille punaisen värin.
Hemoglobiini on punasolun happea sitova osa: keuhkoissa tai kiduksissa happimolekyylit sitoutuvat hemoglobiinin rauta-atomeihin. Hemoglobiini sitoo myös hiilidioksidia, mutta suurin osa hiilidioksidista kuljetetaan veressä bikarbonaattina (HCO3-). Lihaksissa happea varastoidaan myoglobiiniin. Arvioiden mukaan yhdessä punasolussa on noin 280 miljoonaa hemoglobiinimolekyyliä.
Punasolujen muodostuminen.
Punasoluja syntyy jatkuvasti miljoonia luuytimissä. Linnuilla punasoluja muodostuu myös pernassa. Varhaisella sikiöllä punasoluja muodostuu ruskuaispussissa ja myöhemmin pääasiassa maksassa, mutta myös pernassa, luuytimessä ja imusolmukkeissa. Erytropoietiini-hormoni (EPO) stimuloi punasolujen tuotantoa. Hapen niukkuus eli hypoksia puolestaan stimuloi erytropoietiinin muodostumista munuaisissa. Erytropoietiinia erittyy ihmisessä luontaisesti, mutta sitä voidaan käyttää doping-aineena lisäämällä sen määrää keinotekoisesti. Yhden punasolun kehittyminen kestää noin 7 päivää ja sen elinikä on keskimäärin noin neljä kuukautta. Vanhetessaan ne menettävät kimmoisuuttaan, hajoamista tapahtuu eniten pernassa ja maksassa, minkä jälkeen makrofagit korjaavat syntyvän solujätteen. Punasolujen rauta-atomit siirtyvät joko uusien punasolujen käyttöön tai ne varastoidaan maksaan ferritiininä. Makrofagin entsyymit pilkkovat hemoglobiinin peptidit aminohapoiksi ja hemin bilirubiiniksi, joka erittyy maksan kautta sappeen.
Punasolun soluelimet degeneroituvat sen kypsymisen aikana. Punasolun energiansaanti riippuu täysin glukoosista, koska ilman mitokondriota se ei pysty soluhengitykseen. Energiaa punasolu tarvitsee muun muassa pitääkseen hemoglobiinin rauta-atomit kaksiarvoisessa muodossa. Punasolu muuttuu vanhetessaan pallon muotoiseksi, koska ilman soluelimiä se ei pysty korvaamaan rappeutuvia entsyymejään ja kalvoproteiinejaan. Punasolun kyky pumpata natriumioneja pois solusta heikkenee ja solu täyttyy vedellä.
Anemia.
Joskus punasolujen ja hemoglobiinin muodostus tilapäisesti heikkenee, josta on seurauksena anemia. Anemia johtuu sinkin, kuparin tai raudan puutteesta kehossa. Se voi myös johtua A-, B- tai C-vitamiinien puutteesta. Afrikkalaisissa maissa ja afrikkalaisperäisessä väestössä esiintyvä anemian sukulainen, sirppisoluanemia, johtuu poikkeavasta Hb-rakenteesta. Sirppisoluanemian aiheuttaa yhden aminohapon muutos hemoglobiinin toisessa aminohappoketjussa. Kuudes aminohappo on vaihtunut valiiniksi. Tautigeeni on rikastunut tietyissä Afrikan osissa, sillä se antaa immuniteetin malariaa vastaan. Sirppisoluanemiaa esiintyykin lähinnä Afrikassa ja afrikkalaislähtöisessä väestössä.


Pikaruoka.
Pikaruoka on nopeasti valmistettua, usein tuotteistettua ravintoa. Suosittuja pikaruokia ovat muun muassa pizzat, hampurilaiset ja ranskalaiset perunat. 1990-luvun puolivälissä pizza nousi kilpailemaan pihvin kanssa suosituimman ravintolaruoan tittelistä.
Tärkeä merkkipaalu pikaruoan suosion kasvuun oli Saint Louisin maailmannäyttely vuonna 1904.
Tunnettuja pikaruokaketjuja ovat Wendy’s, Carl’s Jr., KFC, Subway, Burger King, McDonald’s ja Pizza Hut.
Pikaruoan terveellisyys.
Keskimääräisessä pikaruoka-ateriassa on huomattavan suuri energiatiheys, puolitoista kertaa perinteisen brittiläisen ja kaksi ja puoli kertaa perinteisen afrikkalaisen aterian verran. Jos pikaruokia syö päivittäin, ruoasta kertyy helposti liikaa energiaa, rasvaa ja suolaa, vaikka annokset eivät olisi erityisen suuria.
Tutkimuksessa Helsingin yliopiston ravitsemustieteen osastolla vertailtiin pikaruoan ravintosisältöjä perinteiseen ruokaan ja todettiin, että suolaa hampurilaisateriassa oli kaksinkertaisesti ja energiaa peräti kolminkertaisesti voileipään verrattuna. Hiilihydraattien, proteiinin ja rasvan määrä kokonaisenergian määrästä oli molemmissa yhtä suuri.
Pikaruokateollisuuden on väitetty olevan suurimpia syyllisiä esimerkiksi yhdysvaltalaisten nuorten erittäin nopeasti yleistyneeseen ylipainoon. Kiistanalaisten tutkimustulosten mukaan pikaruoan sokeriin ja rasvaan voi kehittyä huumeita vastaava riippuvuus.
Pikaruoissa rasvan osuus energiasta on yleensä suositeltua suurempi ja hiilihydraattien osuus selvästi suosituksia niukempi. Esimerkiksi kebabissa ja makkaraperunoissa rasvan osuus on jopa 60–70 prosenttia energiasta. Toisaalta on olemassa pikaruokia, joissa rasvan osuus on lähellä suosituksia, kuten esimerkiksi eineshampurilaiset ja -lihapiirakat, salaattiannokset ja kasvispizza. Monien pikaruokien rasvan laatu ei vastaa suosituksia: niissä on liikaa tyydyttynyttä rasvaa. Monet pikaruokaravintolat myös käyttävät paistorasvana osittain kovetettuja kasvirasvoja, jotka sisältävät suuria määriä terveysvaikutuksiltaan tyydyttyneitä rasvojakin epäedullisempia transrasvoja. Rasvan laatu voi olla suositusten mukainen esimerkiksi salaattiannoksessa, jossa on loraus kasviöljypohjaista salaatinkastiketta.
Annoksen koko vaikuttaa huomattavasti saatuun energia- ja rasvamäärään. Omilla valinnoilla voi vaikuttaa pikaruoan ravitsemukselliseen sisältöön.
Pikaruokaa on kritisoitu myös runsaiden lisäainemäärien vuoksi. Yhdysvaltalainen ruoka-alan virasto ei edellytä yhtiöiden paljastavan lisäaineiden sisältöä, niin kauan kuin kemikaalit luokitellaan yleisesti ottaen turvallisiksi kuluttajille.


Akseli Gallen-Kallela.
Akseli Gallen-Kallela, noin vuoteen 1907 Axel Waldemar Gallén (26. huhtikuuta 1865 Pori – 7. maaliskuuta 1931 Tukholma) oli Suomen merkittävimpiä taidemaalareita. Gallen-Kallela oli etenkin 1890-luvulla keskeisin taiteilija ja kansallisen maalaussuuntauksen pääedustaja. Tyylisuuntana oli 1800-luvun kansallisromantiikan ohella symbolismi ja realismi.
Gallen-Kallela etsi jatkuvasti uusia ilmaisumuotoja. Kalevala-teoksissa Gallen-Kallela loi kansallista ja kansainvälistä yhdistävän tyylin, ja hänen freskonsa olivat aidommin monumentaalisia kuin aiemmin oli totuttu. Myös kotimaisen grafiikan ja uuden kansallisiin aiheisiin perustuvan taideteollisuuden katsotaan alkavan Gallen-Kallelasta.
Gallen-Kallelan tunnettuja maalauksia ovat muun muassa maalaukset "Sammon taonta", "Ad Astra", "Sammon puolustus", "Kullervon kirous", "Symposion" ja "Lemminkäisen äiti".
Vuoden 1907 tienoilla noin 42-vuotiaana Axel Gallén suomensi nimensä Gallen-Kallelaksi, mutta hän signeerasi töitään edelleen myös vanhaan tapaan.
Kansankuvausta ja dekadenssia.
Gallen-Kallelan ensimmäisiä huomattavia teoksia olivat suoran realistiset "Poika ja varis" 1884 sekä "Akka ja kissa" seuraavalta vuodelta. Gallen-Kallela sai Pariisissa vaikutteita muun muassa Jules Bastien-Lepagen maalaamista talonpoikaiskuvauksista. Hän jatkoikin realistista kansankuvausta samoihin aikoihin syntyneissä maalauksissa, kuten "Muikunpaistaja", "Käsikivillä jauhaja" ja "Ensi opetus".
Hän kuvasi kuitenkin myös pariisilaiselämää ja sen henkevän dekadenttia fin de siècle -ilmapiiriä. Tunnetuin esimerkki tästä on "Démasquée" vuodelta 1888.
Kalevala-romantiikasta Symposion-vaiheeseen.
"Démasquéen" aikoihin Gallen-Kallela kuitenkin siirtyi jo kohti Kalevala-aiheita. Näitä varhaisia maalauksia aiheesta nimitetään Kalevala-romantiikaksi, kun myöhemmät ovat enemmänkin Kalevala-mystiikkaa. Ensimmäisiä suurikokoisia teoksia oli triptyykki "Aino-taru", joka valmistui 1890-luvun alussa. Matkat Itä-Karjalaan ja Kuusamoon toivat tuotantoon erämaa-aiheita, kuten "Paanajärven paimenpoika" ja "Palokärki".
Jo erämaamaalauksissa oli koristeellisuutta, joka oli ominaista Gallen-Kallelan Symposion-vaiheelle. Tuolloin hän keskittyi eurooppalaisiin virtauksiin kuten symbolismi ja mystisismi, ja kansalliset aiheet jäivät sivummalle. Pääteoksia tältä kaudelta ovat Symposionin ohella Ainolassa oleva "Sibelius Sadun säveltäjänä", molemmat vuodelta 1894.
Tyyliin ja koristeellisuuteen vaikutti myös Berliinissä 1895 herännyt kiinnostus taidegrafiikkaan ja Gallen-Kallela ryhtyi kehittelemään sopivaa tapaa tehdä väripuupiirroksia. Hänen laaja grafiikan tuotantonsa käsitteli samoja aiheita kuin maalauksetkin. Tunnetuimpia ovat puupiirrokset kuten "Sammon taonta" ja "Kalman kukka" tuoreeltaan vuodelta 1895 sekä etsaukset aiheista "Kullervon kirous" ja "Koskenkuulija" seuraavalta vuodelta.
Yleensäkin Gallen-Kallelan tuotanto oli 1890-luvulla kaksijakoinen, eli realismi ja symbolismi vuorottelivat. Realismia edusti esimerkiksi "Sammon taonta", symbolismia taas "Ad Astra".
Kalevala-mystiikkaa freskojen kautta.
Symposion-kauden jälkeen Gallen-Kallela palasi Kalevala-aiheisiin uudelta kannalta. Italiassa 1890-luvun loppupuolella hän oli perehtynyt freskomaalaukseen, ja monet maalaukset olivat jo aiemminkin olleet freskojen luonnoksia. Freskoiksi ajateltuja olivat olleet "Lemminkäisen äiti" ja "Velisurmaaja", kuin myös temperamaalaus "Sammon puolustus".
Varsinaisesti freskojen pariin Gallen-Kallela pääsi Pariisin maailmannäyttelyssä maalatessaan Kalevala-aiheiset seinämaalaukset Suomen palviljonkiin. Pian sen jälkeen hän maalasi Porissa Juseliuksen mausoleumiin elämän ja kuoleman teemoihin liittyviä freskoja. Kaikki nämä freskot ovat sittemmin tuhoutuneet, mutta hän maalasi maailmannäyttelyn freskot uudelleen 1928 Kansallismuseon eteishallin kattoon. Juseliuksen mausoleumin freskot uusi hänen poikansa Jorma Gallen-Kallela 1934-1939 luonnosten pohjalta. Fresko syntyi myös Vanhan ylioppilastalon musiikkisaliin, jonne Gallen-Kallela maalasi "Kullervon sotaanlähdön" 1901.
Loppuvaiheen tuotanto.
Kansalliset aiheet kuitenkin vähenivät 1900-luvulla. Gallen-Kallelan aiheet olivat uran loppupuolella monipuolisempia, kuten luontoa ja afrikkalaisia kuvaavat värikkäät maalaukset Afrikan-matkalta. Gallen-Kallela julkaisi myös Afrikka-kirjan 1931. Aiemmin 1924 oli julkaistu myös Gallen-Kallelan taiteeseen ja elämään liittyviä pohdiskeluja Kallela-kirjan muodossa.
Opinnot piirustuskoulussa ja kouluvuodet.
Akseli Gallen-Kallela opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1881–1884 sekä Pariisissa Académie Julianissa ja Ferdnand Cormonin ateljeessa 1880-luvulla. Hän teki opintomatkoja muun muassa Lontooseen ja Berliiniin 1895 ja Afrikkaan 1909–1911.
Aluksi Axel Gallen kävi normaalilyseon lisäksi iltaisin Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa vuodesta 1878 ja lisäksi Sigfrid Keinänen ja Adolf von Becker opettivat häntä yksityisesti.
Keväällä 1881 hän jätti lyseo-opintonsa suorittamatta ylioppilastutkintoa. Samana vuonna hän kirjoittautui Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun, jossa sai oppia muun muassa Fredrik Ahlstedtilta. Adolf von Beckerin opetus ja neuvot ovat hänen omien sanojensa mukaan vaikuttaneet eniten.
Opintoja ja työskentelyä Pariisissa.
Päätettyään 1884 Taideyhdistyksen piirustuskoulun Axel Gallén matkusti Pariisiin, jossa asui Emil Wikströmin huonetoverina vuoden 1886 alussa Rue Menessinin varrella. Nuorten taiteilijoiden pohjoismaiseen seurapiiriin kuului tuohon aikaan maalareita ja kirjailijoita, kuten August Strindberg ja Ernst Josephson, Anders Zorn ja Edvard Munch. Gallénin hyvä ystävä oli ranskalainen Henry Dehaulme de Vallombreuse, joka oli keramiikkataiteilija ja monilahjakkuus. Montmartren kahvilat tulivat tutuiksi ja taiteilijat tapasivat toisiaan "Eremitagessa" Montmartrella ja Josephsonin perustaman Jeesus Siirakin veljeskunnan tapaamisissa rue Jacobilla sijainneessa viinituvassa latinalaiskorttelissa.
Keväällä 1886 Gallén palasi taas Suomeen, missä hän vietti seuraavan vuoden työskennellen Korpilahdella ja Keuruulla, vaikka olikin jälleen saanut valtion matka-apurahan. Talveksi 1887–1888 hän jälleen lähti Pariisiin. Gallén oli kosinut ennen lähtöään Mary Slööriä, mutta ilmeisesti tämän vanhempien vastustuksen takia tilanne jää avoimeksi. Gallén viipyi Pariisissa aina vuoden 1889 kevääseen saakka innostumatta enää taideopinnoistaan. Kiinnostus Kalevalaa kohtaan lisääntyi syksyllä 1888 ja hän lopetti opinnot, vuokrasi oman ateljeen niin sanotusta taiteilijaleiristä Montmartrella ja alkoi maalata muun muassa Aino-aihetta.
Jo Ranskassa vietettyjen vuosien aikana Gallén maalasi useita hänen taiteilijan urallaan merkittäviksi tulleita tauluja, kuten "Poika ja varis", "Akka ja kissa", "Ensi opetus" sekä useat muut.
Karelianismia ja rakennushankkeita.
Pariisissa opiskellessaan Gallen-Kallela maalasi boheemielämää, mutta vähitellen suomalainen luonto, korpimaisemat ja erämaiden kansa alkoivat vetää häntä puoleensa. Myös Kalevalan myyttiset aiheet alkoivat kiehtoa häntä. Gallen-Kallela olikin mukana perustamassa Kalevalaseuraa vuonna 1911.
Jo kouluaikana Gallen oli vastustanut muun muassa August Sohlmanin ja P. A. Munchin kehittelemiä rotuteorioita aasialaisperäisistä suomalaisista, joille ruotsalaiset olivat tuoneet kulttuurin. Jossakin vaiheessa 1870-luvulla Axel alkoi lukea Kalevalaa, mitä etenkin äiti, joka edusti ruotsinmielisen skandinavismin ajatusmaailmaa ja piti suomalaisia hiukan moukkamaisina ja talonpoikaisina, ei suvainnut.
Axel Gallén teki avioiduttuaan 1890 häämatkan Kuhmoon ja Vienan Karjalaan. Mukaan lähti myös Sparre. Elettiin "Nuoren Suomen" aikaa, karelianismin, kalevalais-karjalaisen romantiikan alkuaikaa, joka omalla tavallaan vastasi Gauguinin pakoa primitivismiin. Tyylisuuntana kansallisromantiikka läpäisi oikeastaan kaikki taidealueet.
Gallen-Kallela suunnitteli ja rakennutti Tarvaspäähän, Espooseen ateljeekotinsa vuosina 1911–13. Vuonna 1961 se avattiin yleisölle Gallen-Kallelan Museona. Gallen-Kallelalla oli myös Kalela-niminen erämaa-ateljee Ruovedellä, jonka hän rakennutti 1894-95 omien piirustustensa perusteella. Gallen-Kallela asui perheineen Kalelassa moneen otteeseen useita vuosia. Myös Kalela on kotimuseona.
Gallen-Kallela oli venäläistämistä vastaan. Tuohon aikaan taiteilijapiirit olivat laajalti nuorsuomalais-perustuslaillisia. Gallen-Kallela maalasi myös nuorsuomalaisen lähipiirinsä kokoontumisen Kämpissä "Symposion"-maalauksessa. Piiriin kuuluivat muun muassa Jean Sibelius, Eino Leino ja Robert Kajanus. Venäläinen kirjailija, vallankumouksellinen Maksim Gorki piileskeli talvella 1905–1906 Gallen-Kallelan Pirtti-ateljeessa Helsingissä, missä taiteilija maalasi hänen muotokuvansa.
Eurooppaa kohti jälleen.
Karelianistisen vaiheen jälkeen Gallen-Kallela suuntautui uudestaan kohti Eurooppaa. Hän matkusti 1895 Berliiniin ja liittyi mukaan yleiseurooppalaisen "Pan"-lehden toimituskuntaan. Kolme vuotta myöhemmin hän matkusti Italiaan. Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 oli myös merkittävä osuus. Muitakin pitkiä ulkomaanmatkoja oli, kuten Itä-Afrikassa 1909-11 ja Pohjois-Amerikassa 1923-26.
Gallen-Kallela oli myös Unkarissa 1907–1908. Budapestissa pidettiin Gallen-Kallelan taidenäyttely, jossa oli lähes 500 teosta. Budapestiin on pystytetty Gallen-Kallelan muistomerkki Tonavan rantakadun lähellä sijaitsevaan puistoon Budan puolella.
Koru-Kalevala.
Porvoossa toimitalossa työskennellessään Gallen-Kallela alkoi 1922 suunnitella niin sanottua Suur-Kalevalaa. Hän suunnitteli ornamentteja, typografiaa ja kuvitusta muutaman vuoden ajan, mutta vasta Meksikon ja Pohjois-Amerikan matkalla Chicagossa hän lopulta pääsi selvyyteen siitä, kuinka Suur-Kalevalan kuvituksessa, runon hengen tulkitsemisessa maalaustaiteellisin ja typografisin keinoin olisi meneteltävä. Suur-Kalevalasta hän sai valmiiksi noin 75 sivua.
Perhesuhteet ja elämänvaiheita.
Axel Gallén syntyi Porissa ruotsinkieliseen säätyläisperheeseen. Sisaruspuolia hänellä oli isän aikaisemmasta avioliitosta vuonna 1855 kuolleen Sofia Gallénin kanssa viisi. Axel Gallen oli kolmas isän toisesta avioliitosta syntyneistä lapsista. Kaikkiaan perheessä oli 13 lasta, joista kuitenkin Gallenin kasvuvuosina kotona oli enää osa.
Isä Peter Wilhelm Gallén (1817–1879) oli Suomen Pankin Porin konttorin kassanhoitaja ja omisti Tyrväällä Vännin ratsutilan ja pari muuta tilusta, yhteensä noin 150 hehtaaria. Gallen vietti lapsuutensa Jaatsin tilalla.
Isä toimi Tyrväällä muun muassa nimismiehenä ja lakimiehenä sekä oli 1850-luvulla perustamassa lainakirjastoa, Tyrvään Säästöpankkia ja parikymmentä vuotta myöhemmin ensimmäistä kansakoulua. Gallenin isä kuoli 62-vuotiaana pojan ollessa 14-vuotias käräjämatkalla syksyllä 1879. Vuonna 1922 kuollut äiti Anna Mathilda eli 90-vuotiaaksi ollen loppuun saakka hyväkuntoinen, vaikka olikin sairastellut keski-ikäisenä.
Suomen itsenäistymisen jälkeen, vuonna 1918 Suomen sisällissodan aikana Gallen-Kallela liittyi Gustaf Mannerheimin johtamiin hallituksen joukkoihin eli valkoisiin. Hän toimi aluksi Suomen tasavallan joukkojen kartanpiirtäjänä, mutta siirtyi myöhemmin päämajaan. Sisällissodan aikana luodut Vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkit ovat Gallen-Kallelan piirtämiä Mannerheim-ristiä lukuun ottamatta. Sodan jälkeen Gallen-Kallela toimi Suomen valtionhoitajaksi valitun Mannerheimin adjutanttina sekä suunnitteli Suomen sotajoukkojen univormut ja Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkit.
Gallen-Kallela kutsuttiin vuonna 1931 Kööpenhaminaan luennoimaan työstään ja tapaamaan pohjoismaalaisia taiteilijoita. Hän kuoli keuhkokuumeeseen paluumatkalla Suomeen yöpyessään Tukholmalaisessa Hotel Reisenissä. Hänet on haudattu Helsinkiin Hietaniemen hautausmaan taiteilijanmäelle.
Aiheesta muualla.
*
Gallen-Kallela


J. R. R. Tolkien.
John Ronald Reuel Tolkien, CBE, (3. tammikuuta 1892 Bloemfontein, Oranjen vapaavaltio – 2. syyskuuta 1973 Bournemouth, Englanti), yleisimmin tunnettu nimellä J. R. R. Tolkien, oli englantilainen kirjailija ja filologi, joka työskenteli englannin kielen professorina Oxfordin yliopistossa. Hänen tunnetuimpia töitään ovat kuvitteelliseen Keski-Maahan sijoittuvat fantasiaromaanit, kuten "Hobitti eli sinne ja takaisin", "Taru sormusten herrasta" ja "Silmarillion".
Vaikka Tolkien ei ollut ensimmäinen fantasiakirjailija, pidetään häntä usein nykyaikaisen fantasiakirjallisuuden isänä. Tolkien esitteli Keski-Maa-kirjoissaan poikkeuksellisen yksityiskohtaisen fantasiamaailmansa, jolla oli oma historia ja maantiede. Innoituksen ajatukselle luoda tarusto kehittämiensä kielten ympärille Tolkien sai eri maiden mytologioista ja eepoksista, kuten Kalevalasta.
Lapsuus.
John Ronald Reuel Tolkien, Mabel ja Arthur Reuel Tolkienin esikoinen, syntyi 1892 Bloemfonteinissa, silloisen Oranjen vapaavaltion pääkaupungissa Etelä-Afrikassa, missä Arthur Tolkien työskenteli Bank of African paikallisen haarakonttorin johtajana. Arthur oli muuttanut Englannista kulta- ja timanttilöydösten rikastuttamaan Etelä-Afrikkaan parempia urakehitysmahdollisuuksia tavoitellen muutamaa vuotta aiemmin. Hänen kihlattunsa Mabel Suffield oli seurannut perässä täytettyään 21 ja saatuaan viimein isänsä hyväksynnän tulevalle avioliitolle. Pariskunta vihittiin Kapkaupungin katedraalissa 16. huhtikuuta 1891.
Tolkien sai nimen John isoisänsä John Benjamin Tolkienin mukaan, Reuel taas oli myös Arthurin oma toinen nimi. Alun perin se oli tiettävästi ollut John Benjaminin ystävän sukunimi. Perheen käsityksen mukaan nimi oli ranskalaisperäinen, mutta se esiintyy myös "Vanhassa testamentissa". Raskauden aikana Mabel oli uskonut lapsen olevan tyttö ja suunnitellut sen nimeksi Rosalindia. Kun lapsi kuitenkin osoittautui pojaksi, Rosalindin korvasi Ronald. Perheen ja sukulaisten piirissä Tolkienin käyttönimeksi vakiintui Ronald, jota käytti myöhemmin myös hänen vaimonsa. Koulussa jotkut hänen läheiset kaverinsa käyttivät nimitystä John Ronald. Aikuisena ystävät tunsivat hänet ajan tavan mukaan sukunimellä tai siitä johdetulla lempinimellä Tollers.
17. huhtikuuta 1894 perheeseen syntyi toinen poika, Hilary Reuel Tolkien. Huhtikuussa 1895 kolmevuotias Ronald matkusti äitinsä ja pikkuveljensä kanssa vierailulle Englantiin. Arthur Tolkienin – jota työkiireet pidättelivät Bloemfonteinissa – oli tarkoitus seurata myöhemmin perhettään, mutta hän sairastui marraskuussa reumakuumeeseen ja kuoli 15. helmikuuta 1896 saatuaan vakavan verensyöksyn. Mabel Tolkien jäi yllättäen leskeksi ja kahden pienen lapsen elättäjäksi. Arthurin ahkerasta työnteosta ja säästäväisyydestä huolimatta hänen keräämänsä pääoma tarjosi perheelle vain erittäin niukan elannon.
Mabel Tolkien jäi lapsineen asumaan kotikaupunkinsa Birminghamin tuntumaan. Asuttuaan ensin vanhempiensa luona hän hän löysi perheelle pian halvan vuokra-asunnon Sareholen kylästä muutaman kilometrin päästä kaupungin eteläpuolelta. Pikkukylän maalaismiljöö teki Tolkieniin suuren vaikutuksen. Myöhemmin hän kirjoitti neljän Sareholen-vuoden olleen hänen elämänsä ”pisimmältä vaikuttavin ja muovaavin kausi”. Muutenkin Tolkien kiintyi tällöin äidinpuoleiseen Suffield-sukuunsa ja omaksui Länsi-Midlandsin alueen, jolta Suffieldit olivat kotoisin, henkiseksi kotiseudukseen.
Vuonna 1904 myös Tolkienin äiti kuoli ajauduttuaan diabeettiseen koomaan.
Nuoruus.
Tolkien oli kuudentoista, kun hän rakastui tulevaan vaimoonsa Edith Brattiin. Tolkienin huoltaja, katolinen pappi Isä Francis Morgan ei kuitenkaan hyväksynyt suhdetta, joten Ronald ja Edith saattoivat mennä kihloihin vasta 1914, Ronaldin täytettyä 21 vuotta ja tultua siten täysi-ikäiseksi. Pariskunta meni naimisiin 1916 Edithin käännyttyä katolilaisuuteen, ja he saivat 1917 ensimmäisen neljästä lapsestaan. Romanssi innoitti Tolkienia luomaan kertomuksen Berenistä ja Lúthienista.
Tolkien oli jo nuorena hyvin kiinnostunut kielistä. Koulussa opetettujen ranskan, saksan, latinan ja kreikan lisäksi hän tutustui omasta kiinnostuksestaan useisiin muinaiskieliin, kuten muinaisenglantiin, kymriin ja goottiin. Vuonna 1911 Tolkien aloitti opinnot Oxfordin yliopistossa saamansa stipendin turvin. Luettuaan kaksi vuotta klassisia kieliä hän siirtyi englannin kielen laitokselle ja erikoistui muinaisenglantiin ja muinaisnorjaan. Tolkien perehtyi syvällisesti anglosaksisiin ja skandinaavisiin tarustoihin ja niistä kertoviin eepoksiin, kuten muinaisenglantilaiseen "Beowulfiin" ja muinaisislantilaiseen "Eddaan". Innostus kielitiedettä kohtaan myös sai hänet keksimään täysin omia kieliä. Hän innostui suomen kielestä luettuaan "Kalevalan". Tolkienia kiinnosti suomen kielen vokaalivoittoinen ääntäminen ja hän alkoi kehittää sen pohjalle perustuvaa uutta kieltä, josta tuli myöhemmin hänen kirjojensa suurhaltiakieli quenya.
Tolkien valmistui Oxfordista kesäkuussa 1915, ensimmäisen maailmansodan jo sytyttyä. Heti valmistumisensa jälkeen hän astui armeijan palvelukseen. Tolkien komennettiin lyhyen koulutuksen jälkeen Ranskaan länsirintamalle, jossa hän palveli viestiupseerina ja osallistui Sommen taisteluun. Hän sairastui vuonna 1916 ampumahautakuumeeseen ja pääsi pois rintamalta. Tolkien siirrettiin parantumaan Birminghamiin sotilassairaalaan, josta hänet kotiutettiin jouluksi. Tuolloin hän kirjoitti ensimmäiset Keski-Maa-aiheiset tarinansa. Käsikirjoitus oli alun perin nimeltään "The Book of Lost Tales" (suom. "Kadonneiden tarujen kirja"), jonka tarinoista myöhemmin muodostui postuumisti julkaistu "Silmarillion".. Kotiutuksensa jälkeen hänet ylennettiin luutnantiksi.
Yliopistoura.
Päästyään sairaalasta Tolkien sai entisen islannin opettajansa William Craigien kautta työpaikan avustajana "Oxford English Dictionaryn" toimituskunnassa. Hän aloitti työssä 1919 tehtävänään käsitellä muutamia W-kirjaimella alkavia, etymologialtaan germaanisperäisiä sanoja. Noihin aikoihin hän esitteli luomansa maailman ensimmäistä kertaa julkisemmin lukemalla "The Fall of Gondolinin" Exeter Collegen esseekerhossa. Vuonna 1920 Tolkien sai englannin kielen apulaisprofessorin viran Leedsin yliopistosta, ja perhe muutti viideksi vuodeksi Pohjois-Englantiin. Vuonna 1924 hän nousi yliopiston englannin kielen professoriksi. Seuraavana vuonna Tolkien kuitenkin palasi Oxfordiin saatuaan muinaisenglannin professorin viran. Hän opetti Oxfordin yliopistossa vuodesta 1925 vuoteen 1959 asti muinais- ja keskiajan englannin professorina.
Tolkienin tunnetuimpana tieteellisenä työnä pidetään myöhemmin artikkelina julkaistua luentoa ' (1936). Luennossaan Tolkien arvosteli tutkijoita, jotka olivat pyrkineet mitätöimään muinaisenglantilaisen "Beowulf"-eepoksen kirjalliset ansiot ja käyttämään sitä vain Skandinavian muinaishistoriasta kertovana lähteenä. Hänen mukaansa eeposta tulisi lukea ensisijaisesti taideteoksena. Tolkienin luento oli ilmestyttyään merkittävä käännekohta "Beowulfin" kirjallisuustieteellisessä tutkimuksessa.
Saatuaan professuurinsa Oxfordissa Tolkien tutustui moniin muihin kirjallisuudesta kiinnostuneisiin opettajiin, jotka kokoontuivat "Inklings"-nimisenä ryhmänä. Yksi tunnetuimpia jäseniä Tolkienin lisäksi oli C. S. Lewis, keskiajan ja renessanssin kirjallisuuden tutkija, joka työskenteli yliopiston opettajana ja on tullut tunnetuksi fantasiakirjastaan "Narnian tarinat". Tolkienin ja Lewisin välille kehkeytyi ystävyyssuhde, joka kesti ajoittaisista erimielisyyksistä huolimatta Lewisin kuolemaan 1963 asti. Lewis, joka oli aiemmin tunnustautunut ateistiksi tai agnostikoksi, kääntyi 1930-luvun alussa kristinuskoon, osin Tolkienin vaikutuksesta.
Tolkienin arvostus kasvoi iän myötä kaikilla aloilla. Vuonna 1972 hänelle annettiin Oxfordin yliopiston kunniatohtorin arvonimi ja hänestä tehtiin brittiläisen imperiumin komentaja.
Kuolema.
"Silmarillion" jäi kesken J. R. R. Tolkienin kuollessa 1973, 81 vuoden iässä. Hänen puolisonsa Edith Tolkien oli kuollut kaksi vuotta aiemmin ja tuolloin Tolkien oli halunnut kaiverruttaa hänen hautakiveensä nimen "Lúthien" tarinansa "Beren ja Lúthien" rakastavaisten mukaan. Vastaavasti Tolkienin hautakiveen kirjoitettiin "Beren". Pariskunta on haudattu Wolvercoten hautausmaalle Oxfordiin. Heidän hautakivessään lukee kokonaisuudessaan "Edith Mary Tolkien, Luthien, 1889–1971" ja "John Ronald Reuel Tolkien, Beren, 1892–1973".
"Hobitti".
1930-luvun alussa Tolkien korjasi oppilaidensa kokeita, kun hän huomasi erään oppilaan jättäneen yhden vastauslomakkeensa sivun tyhjäksi. Tolkien kirjoitti paperille ”Kolossa maan sisässä asui hobitti” ja hän päätti keksiä selityksen sille, mikä hobitti oikeastaan oli. Hahmot esiintyivät ensimmäisen kerran fantasiaromaanissa "Hobitti eli sinne ja takaisin" ("The Hobbit Or There And Back Again", 1937). Tolkien oli kertonut tarinan alun perin lapsilleen ja lähettänyt keskeneräisen suunnitelman teoksesta eri kustantajille. Se päätyi lopulta kustannusyhtiö Allen & Unwinilla työskentelevälle Susan Dagnalille, joka pyysi Tolkienia kirjoittamaan teoksen loppuun, jonka jälkeen se päätettiin julkaista. Kirja menestyi yllättävän hyvin.
"Taru sormusten herrasta".
"Hobitin" menestyksen johdosta kustantaja alkoi vaatia Tolkienilta jatko-osaa tarinalle. Tolkien oli oikeastaan aloittanut jatko-osan, "Taru sormusten herrasta" ("The Lord of the Rings" 1954–1955), kirjoittamisen vuonna 1936, jo ennen kuin "Hobitti" oli julkaistu. Hän päätti kuitenkin tarjota ensin kustantajalle muutamia kirjoitettuja osia "Silmarillionista", jotka kustannusyhtiö kuitenkin hylkäsi. Vaikka kirjan kieltä ylistettiin, sen katsottiin olevan liian epäkaupallinen julkaistavaksi. Käsikirjoitus palautettiin pettyneelle Tolkienille, jonka jälkeen kustantaja tiedusteli uudelleen, olisiko hän vieläkin valmis kirjoittamaan ”uuden Hobitin”; Tolkien suostui.
"Sormusten herran" kirjoittaminen alkoi ilman merkittäviä juonisuunnitelmia. Tarina sai lopullisen muotonsa kirjoittamisen aikana. Hän työsti kirjaa vuoteen 1949 asti. Tolkienin työskentely eteni puuskittain, mistä kertoo se, että päästyään ensimmäisen osan puoleen väliin hän piti vuoden tauon ja jatkoi kirjaa vasta vuonna 1941, kuitenkaan sitä lopullisesti missään vaiheessa hylkäämättä. Tolkien myös pilkkoi kirjansa osiin ja kirjoitti päähenkilöidensä Frodon ja Samin matkan Mordoriin (neljäs ja kuudes kirja) ennen muita kirjoja, jotka käsittelivät Sormuksen sotaa. Neljännen kirjan luvut hän lähetti ilmavoimissa Etelä-Afrikassa palvelleelle pojalleen Christopherille luettavaksi jatkokertomuksena.
Allen & Unwin oli arvioinut kirjan julkaisun tuottavan kustantamolle noin 1 000 punnan tappiot. Tolkien halusi julkaista yli tuhatsivuisen romaaninsa yhtenä niteenä, mutta kustantaja kieltäytyi tästä. Teos jaettiin kolmeen osaan nimiltään "Sormuksen ritarit", "Kaksi tornia" ja "Kuninkaan paluu", joissa se julkaistiin vuosien 1954–1955 välillä. Yhdysvaltain julkaisuoikeudet myytiin Houghton Mifflinille.
"Taru sormusten herrasta" sai ilmestyessään ristiriitaisia arvosteluja, mutta se keräsi vähitellen suosiota. C. S. Lewis ehdotti Tolkienia ehdokkaaksi Nobelin kirjallisuuspalkintoon vuonna 1961. Viisikymmentä vuotta myöhemmin julkistetun arkistomateriaalin mukaan palkintolautakunta ei pitänyt Tolkienin proosaa tarpeeksi korkeatasoisena.
Teos julkaistiin taskukirjana Yhdysvalloissa vuonna 1965, ja opiskelijaliikkeen innostus vaikutti merkittävästi kirjan sikäläiseen suosioon. Tolkien itse oli imarreltu kirjansa menestyksestä ja hän rikastui sen menestyksen avulla. Kirjan kiihkeimpien ihailijoiden takia Tolkien joutui jopa vaihtamaan osoitettaan ja puhelinnumeroaan, kun lukijat tunkeutuivat hänen kotiinsa kysyäkseen yksityiskohtia hänen luomastaan maailmasta. Ihailijat alkoivat myös perustaa ensimmäisiä Tolkien-seuroja, joihin he kerääntyivät keskustelemaan omista kokemuksistaan Tolkienin teosten parissa.
Sadut.
Keski-Maa-aiheisen päätuotantonsa ohella J. R. R. Tolkien kirjoitti myös perinteisempiä satuja. Näihin kuuluvat "Maamies ja lohikäärme", "Seppä ja Satumaa", "Niukun lehti". Kaksi ensimmäistä olivat perinteisiä keskiaikaiseen maailmaan sijoittuvia satuja.
Kirjailijan kuoleman jälkeen julkaistiin satukirjat "Kirjeitä Joulupukilta", "Herra Bliss" ja "Roverandom". Ensimmäinen teos on kokoelma Tolkienin lapsilleen Joulupukkina kirjoittamia kirjeitä vuosilta 1920–43. Toiset kirjat syntyivät Tolkienin lapsilleen kertomista tarinoista. "Herra Bliss" on 1920- tai 1930-luvulta ja kertoo nimihenkilön seikkailusta uuden autonsa kanssa. "Roverandomin" Tolkien keksi lomaillessaan Englannin rannikolla vuonna 1925. Hänen poikansa Michael kadotti lelukoiransa ja Tolkien keksi tarinan lelukoiran kokemista seikkailuista rauhoitellakseen häntä. Kustantaja ei tuolloin kuitenkaan innostunut tarinasta ja se julkaistiin vasta 1998.
"Silmarillion".
Christopher Tolkien toimitti isänsä jälkeensä jättämistä, hajanaisista ja usein myös keskeneräisistä teksteistä "Silmarillionin", joka julkaistiin neljä vuotta J. R. R. Tolkienin kuoleman jälkeen 1977. Tolkien itse oli pitänyt "Silmarillionia" tuotantonsa pääteoksena, muttei ollut elämänsä aikana ehtinyt saattaa sitä julkaisukelpoiseen muotoon. Julkaistun "Silmarillionin" tavoitteena oli Christopher Tolkienin mukaan koota hänen isänsä ajatuksista mahdollisimman yhtenäinen tarinakokonaisuus. Tämä onnistui pääosin valikoimalla, yhdistelemällä ja järjestelemällä Tolkienin omia kirjoituksia pienin toimituksellisin muutoksin. Vain yhden kirjan luvuista Christopher on joutunut kirjoittamaan melkein kokonaan itse soveltuvien tekstikatkelmien puuttuessa. Ilmestyttyään kirja sai pääosin kielteisiä arvosteluja, joissa sen kerronnan kieltä pidettiin vanhanaikaisena ja sekavana, vaikka Tolkienin yritystä luoda fantasiamaailmalleen oma historia pidettiinkin kunniakkaana. Myöhemmin "Silmarillion" on kutenkin saanut arvostusta.
Muut postuumit teokset.
Vuonna 1980 Christopher Tolkien julkaisi toimittamansa "Keskeneräisten tarujen kirjan", joka sisältää "Silmarillionin" ulkopuolelle jääneitä tarinoita. Vuosina 1983–1996 hän julkaisi paljon muuta jälkeenjäänyttä aineistoa kommentaareineen 12 kirjan sarjana nimeltä "The History of Middle-earth".
Vuonna 2007 julkaistiin Christopher Tolkienin viimeistelemä romaani "Húrinin lasten tarina". J. R. R. Tolkien oli aloittanut tarinan jo vuonna 1918, mutta ei saanut sitä valmiiksi. Tätä ennen tarina oli ehditty julkaista keskeneräisenä sekä "Silmarillionissa" että "Keskeneräisten tarujen kirjassa". "Húrinin lasten tarina" sisältää merkittävästi viittauksia J. R. R. Tolkienin ihailemaan "Kalevalaan" ja varsinkin sen Kullervosta kertovaan osaan.
Vuonna 2009 Christopher työsti julkaisukuntoon isänsä runoelman "The Legend of Sigurd and Gudrún". Toukokuussa 2013 ilmestyy Tolkienin jäämistöstä löytynyt runoelma "The Fall of Arthur". Se kuvaa kuningas Arthurin viimeisiä päiviä. Tolkien aloitti runoelman 1930-luvulla ennen "Hobittia", mutta työ jäi kesken.
Teemat ja mielipiteet.
Tolkienin teoksissa näkyy hänen arvosteleva suhtautumisensa tekniikkaan ja rakkautensa vanhaa, romantisoitua brittiläistä maaseutua kohtaan. Kirjailijan teoksissa on myös toistuvasti esillä kuolemaan ja kaiken loppumiseen viittaavia teemoja. Tolkienin kirjojen edustamia näkemyksiä on pidetty konservatiivisina ja hänen teoksiaan mieskeskeisinä. Tolkienin tunnetuinta teosta, "Tarua sormusten herrasta", on syytetty mustavalkoisesta vastakkainasettelusta, mutta tutkija Tom Shippeyn mukaan Tolkien ei anna yksiselitteistä vastausta siitä, mitä pahuus on. Tutkija Patrick Curryn mielestä "Taru sormusten herrasta" kuvaa oman aikansa ongelmia: rotusortoa, luonnon tuhoutumista ja totalitarismia. Kirjasta on yritetty löytää viittauksia todellisen maailman tapahtumiin, mutta nämä tulkinnat Tolkien totesi vääriksi teoksen toisen laitoksen esipuheessa. Hän kirjoitti inhoavansa allegoriaa ja kiisti kaikki tulkinnat, joiden mukaan "Sormusten herra" käsittelisi vertauskuvallisesti toista maailmansotaa tai olisi ottanut siitä vaikutteita, koska tarinan runko oli hahmottunut jo ennen vuotta 1939.
Perintö.
Vaikka useat muut kirjailijat olivat julkaisseet fantasiakirjallisuutta ennen Tolkienia, "Hobitin" ja "Sormusten herran" suuri menestys johti fantasiakirjallisuuden nousuun suosituksi kirjallisuudenlajiksi. Tämän johdosta Tolkienia on julkisuudessa usein kutsuttu nykyaikaisen fantasiakirjallisuuden isäksi. Vuonna 2008 "The Times" sijoitti Tolkienin "The 50 greatest British writers since 1945" -listallaan kuudennelle sijalle.
Uusiseelantilainen Peter Jackson ohjasi vuosina 2001–2003 kolme "Taru sormusten herrasta" -romaaniin perustuvaa elokuvaa, jotka menestyivät sekä katsojamäärissä että palkinnoissa mitattuna. Vuosina 2012 ja 2013 on määrä ilmestyä niin ikään Jacksonin ohjaama "Hobittiin" perustuva kolmiosainen elokuva.
Aiheesta muualla.
*


Talous.
Talous tarkoittaa ihmisten välistä kanssakäymistä ja instituutioita, jotka liittyvät hyödykkeiden tuotantoon, jakeluun, vaihtoon tai kulutukseen. Taloustiede tutkii talouden toimintaa ja taloushistoria talouden kehitystä sekä aikaisempia ilmiöitä. Taloussosiologia taas tutkii erilaisten taloudellisten ilmiöiden yhteiskunnallisia syitä ja vaikutuksia.
Kansantalouden muodostavat eri ammattiryhmät, yritykset, instituutiot sekä muut toimijat. Taloudellisen toiminnan osa-alueet ovat alkutuotanto, jalostus ja palvelut. Kulutus, säästäminen, investoinnit ja työntekijät ovat talouden keskeiset tekijät, ja ne määrittävät kansantalouden tasapainon. Talouskasvua mitataan bruttokansantuotteen muutoksella.
Historia.
Talouden historia alkaa jo esihistoriallisista ajoista. Aina kun joku on tuottanut vaihdettavaksi tuotteita tai palveluja, on siitä seurannut taloudellista kanssakäymistä. Talous on monimutkaistunut sitä mukaa kun yhteisöt ovat kasvaneet. Sumerilaiset kehittivät laajan hyödykerahaan perustuvan talouden. Babylonialaiset kehittivät taas ensimmäisiä velan käsitteeseen, sopimuksiin ja lakeihin perustuvia kauppatapoja.
Keskiajalle tultaessa talousjärjestelmät eivät olleet vielä juurikaan kehittyneet, ja suurin osa vaihdosta tapahtui ihmisten lähipiirissä. Riskipääoman kerääminen sai kuitenkin alkunsa löytöretkeilijöiden hankkiessa sijoittajia matkoilleen. Löytöretket johtivat aikanaan maailmantalouden alkuun. Ensimmäinen pörssi avattiin vuonna 1513 Antwerpeniin.
Taloustieteen käsitteistön luominen alkoi valistuksen aikakaudella. Moderniin taloustieteen isänä pidetään filosofi Adam Smithiä (1723–1790). Hän ja muut valistusajattelijat, kuten Anders Chydenius, pohtivat kansantalouden sekä markkinoiden toimintaa. Talouspolitiikkaa oli ohjannut tähän asti pitkälti merkantilismi, joka perustui protektionismiin ja tähtäsi lähinnä verotulojen keräämiseen vientikaupasta. Adam Smith oli ensimmäisiä vapaakaupan puolestapuhujia. Teollisen vallankumouksen myötä alkoi työnteon erikoistuminen ja massatuotanto. Kaupankäynnin rajoitukset vähentyivät ja teollisuuden pääomien myötä kapitalismi sai alkunsa.
Maailman talouden vauraudesta 40 prosenttia kuuluu vain 147 eri yritykselle.
Talouden toimialat.
Taloudellinen toiminta jaetaan kolmeen päätoimialaan. Alkutuotanto on raaka-aineiden keräämistä tai tuottamista kuten maatalouden, kalastuksen tai kaivostoiminnan harjoittamista. Jalostus sisältää raaka-aineiden muokkaamista hyödykkeiksi eli esimerkiksi autojen valmistuksen metalleista ja elintarvikkeiden tuotannon. Kolmas talouden ala on palvelut, joka sisältää kuluttajille ja yrityksille suunnatun palvelutoiminnan. Esimerkiksi pankit, elokuvateatterit ja koululaitos kuuluvat palveluihin.
Epävirallinen talous.
Epävirallinen talous koostuu taloudellisesta toiminnasta, joka tapahtuu valtiojohtoisen talouden ulkopuolella. Sen muodostavat suorat epäviralliset vaihtokaupat, katukauppa, pienyhteisöjen keskenäinen vapaaehtoistyö sekä harmaa talous.


Phobos.
Phobos on Deimoksen ohella toinen Marsin kuista. Se on Deimosta suurempi ja kiertää lähempänä Marsia, alle 6 000 kilometrin korkeudessa Marsin pinnasta. Aurinkokunnassa ei minkään muun kuun tiedetä kiertävän lähempänä planeettaa. Phobos on nimetty kreikkalaisen mytologian Foboksen mukaan. "Phobos" tarkoittaa pelkoa, "Deimos" taas kauhua. Phoboksen ja Deimoksen löysi yhdysvaltalainen astronomi Asaph Hall vuonna 1877.
Kiertorata.
Phobos kiertää Marsia synkronisen radan sisäpuolella, eli se kiertää Marsia planeetan kiertymisnopeutta nopeammin. Siten se nousee lännestä, liikkuu hyvin nopeasti taivaanrannan halki ja laskee itään, yleensä kahdesti päivässä. Kiertoaika Marsin ympäri on 7 tuntia 39,2 minuuttia. Matalasta kiertoradasta johtuen se ei näy kaikkialta Marsin pinnalta.
Fyysiset ominaisuudet.
Phoboksessa on lukuisia kraattereita. Se on muodoltaan hyvin epäsäännöllinen, kooltaan 27 kilometriä kertaa 22,4 kilometriä kertaa 18,8 kilometriä. Phobos ja Deimos muistuttavat hieman perunaa ulkomuodoltaan.
Phobos koostuu tummasta pintamateriaalista, samanlaisesta mitä esiintyy uloimmalla asteroidivyöhykkeellä. Phoboksen onkin epäilty olevan Marsin kiertoradan vangiksi jäänyt alun perin ulommasta aurinkokunnasta lähtöisin oleva asteroidi. Luultavammin se koostuu kiven ja jään sekoituksesta. Mars Global Surveyor -luotaimen kuvien mukaan Phobosta peittää noin metrin paksuinen hieno pölykerros, mikä muistuttaa Kuussa esiintyvää regoliittiä.


Rubikin kuutio.
Rubikin kuutio on unkarilaisen Ernő Rubikin vuonna 1974 kehittämä älypeli. Alun perin Rubik kehitti sen arkkitehtiopiskelijoiden kolmiulotteisen ajattelun kehittämisen välineeksi. "Rubikin kuutio" on Seven Towns Limitedin tavaramerkki. Ernő Rubik on patentoinut kuution toimintaperiaatteen.
Kuvaus.
Rubikin kuutio on kuutio, jonka jokainen sivu on jaettu yhdeksään osaan. Jokaista pintaa voi pyörittää, jolloin kuutio näyttää muodostuvan 26 pienemmästä kuutiosta. Lähtöasetelmassa kuution jokainen sivu on erivärinen, mutta kuutiota pyörittämällä pienemmät kuutiot voidaan saada lukuisiin eri asentoihin. Tavoitteena on palauttaa kuutio lähtöasetelmaan mistä tahansa asennosta.
Muunnoksia.
Rubikin kuutioista on myöhemmin kehitetty monta muunnosta. Normaali Rubikin kuutio on kooltaan 3×3×3. Pienempää 2×2×2-kuutiota sanotaan taskukuutioksi. On olemassa myös Rubikin palloja, numerokuutioita, nuolikuutioita, pyraminx, square-1, megaminx, lautapeli ja monia muita.
Ratkaisut.
Rubikin kuutio (3x3x3), Rubikin taskukuutio (2x2x2), Rubikin 4x4x4 kuutio sekä Rubikin mestareiden kuutio (5x5x5). On olemassa myös 6x6x6 ja 7x7x7 kuutioita.
eli noin 43 triljoonassa eri asennossa.
Rubikin kuution ratkaiseminen mistä asennosta tahansa on laskettu olevan mahdollista korkeintaan 20 siirrolla. Tästä on tuskin enää mahdollista päästä alaspäin. Jos yksinkertainen edellisen siirron palautus jätetään pois laskuista, 19 siirtoa voidaan nimittäin tehdä
eri tavalla, joka on vain noin 1,5 kertaa mahdollisten asentojen määrä. Siirtoyhdistelmiä tarvitaan selkeästi useampia kuin on mahdollisia asentoja, sillä yhteen tiettyyn asentoon voidaan päästä useaa eri reittiä pitkin.
Matemaattinen lähestymistapa.
Matemaattisesti tarkasteltuna Rubikin kuutio on oivallinen esimerkki ryhmäteorian, erityisesti permutaatioryhmien teorian, sovellutuksista.
Kuution ominaisuuksia voidaan lähteä tarkastelemaan esimerkkinä formula_3 alkion permutaatioryhmistä. Jokainen sivujen kierto vastaa yhtä permutaatiota.
Permutaatioryhmien käsittelyä varten on olemassa lukuisia erityisohjelmia. Esimerkki tällaisesta ohjelmistosta on ryhmäteoreetikoiden kehittämä Magma-ohjelmisto.
Toinen esimerkki matemaattisesti ja ryhmäteoreettisesti mielenkiintoisesta, mutta yksinkertaisemmasta pelistä on Lloydin numeropeli.
Asetelmien lukumäärä ja rajoitukset.
Sanallisesti ilmaistuna kaava tarkoittaa, että kahdeksan kulmapalaa voitaisiin sijoittaa vapaasti ja kukin niistä voitaisiin kääntää kolmeen eri asentoon ja että 12 särmän keskipalaa voitaisiin sijoittaa vapaasti ja kukin niistä kääntää kahteen eri asentoon.
On kuitenkin todistettu, ettei kuutiota voida lähtöasetelmastaan millään sivujen pyöritysten sarjalla saattaa sellaiseen asentoon, joka eroaa lähtöasetelmasta vain siten, että yksi kulmapaloista on toisessa asennossa. Sitä vastoin se voidaan kyllä saattaa asentoon, jossa joko yksi kulmapala on kiertynyt 1/3 kierrosta myötäpäivään lähtöasetelmaan nähden ja toinen 1/3 kierrosta vastapäivään, tai myös sellaiseen, jossa kolme kulmapalaa ovat kiertyneet 1/3 kierrosta joko kaikki myötäpäivään tai kaikki vastapäivään.
Kuutiota ei myöskään voida saattaa sellaiseen asentoon, joka eroaisi lähtöasetelmasta vain siten, että yksi tai muu pariton määrä kuution särmien keskuspaloja olisi kääntynyt toiseen asentoon. Lisäksi särmien keskuspalojen sijaintia koskee rajoitus, jonka mukaan vain kymmenen kahdestatoista voidaan sijoittaa vapaasti, minkä jälkeen kahden viimeisen paikkaa ei enää voi vaihtaa keskenään.
Kaikki asetelmat, joihin kuutio voitaisiin tällaisista poissuljetuista asennoista sivuja pyörittämällä saattaa, ovat myös mahdottomia. Nämä rajoitukset pienentävät mahdollisten asentojen määrän 1/12 -osaan yllä lasketusta "teoreettisesta" maksimista. Loput asennot voidaan saavuttaa vain rikkomalla kuutio ja kokoamalla se eri tavalla, jolloin ei ole enää mahdollista saada kuutiota kääntelemällä sellaiseen asentoon, että jokaisella sivulla olisi vain yhtä väriä.
Ennätykset.
Rubikin kuution ratkaisemisen virallinen maailmanennätys on 5,66 sekuntia. Ennätystä pitää hallussaan australialainen Feliks Zemdegs.
Rubikin kuution suomenennätys on Anssi Vanhalalla (8,06 sek.).
Feliks Zemdegs pitää hallussaan 4x4x4-kuution sokkona ratkaisemisen (3:37.80). Suomalainen Ville Seppänen pitää hallussaan 5x5x5-kuution sokkona ratkaisemisen (9:48:58) maailmanennätystä.
Viiden tuloksen keskiarvon ennätys, 7.87 sekuntia (8.56 7.31 8.22 7.31 8.09), on myös australialaisen Feliks Zemdegsin nimissä.
Jaloilla ratkaisun maailmanennätys, 31,56 sekuntia, on myös suomalaisella Anssi Vanhalalla.
Ensimmäiset maailmanmestaruuskilpailut pidettiin kesäkuussa 1982. Ne voitti yhdysvaltalainen vietnamilaissyntyinen Minh Thai ajalla 22,95 sekuntia.
20 siirron menetelmä elokuussa 2010.
Ratkaisuun tarvittavien siirtojen maksimimäärää selvitti kesällä 2010 projektiryhmä, johon kuuluivat Morley Davidson, John Dethridge, Herbert Kociemba ja Tomas Rokicki. Laskennassa käytettiin Googlen käyttämien tietokoneiden ns. idle-aikaa ja sen tuloksena Rubikin kuution voi ratkaista mistä tahansa lähtötilanteesta enimmillään 20 siirrolla. Pienintä lukua, jolla kaikki Rubikin kuution tilanteet voidaan ratkaista, kutsutaan "Jumalan luvuksi".
3x3x3.
Ennen ratkaisua kuutio sekoitetaan tietokoneen arpomalla sekoituksella (26 siirtoa).
Alkutilanteessa sekoitettu kuutio tuodaan kilpailijalle pienessä laatikossa. Kuution sekoitus on kaikille sama ja sekoitus tehdään niin että muut eivät näe sitä. Kilpailijalla on 15 sekuntia aikaa katsella kuutiota. Kuution käänteleminen on kielletty. Kun aika on kulunut umpeen, kuutio laitetaan laatikon sisään. Kun tuomari on nostanut laatikon, kello aloittaa ajan laskemisen. Jos kuutio on yhtä siirtoa vaille valmis, ratkaisu on "+2". Tällöin aikaan lisätään 2 sekuntia. Jos taas kuutio on 2 siirtoa vaille valmis, tulos hylätään.
Kuutio jota ei ratkaista loppuun asti tai tulos hylätään merkitään tulokseksi "DNF" (did not finish). Mikäli ratkaisua ei aloiteta ollenkaan on tilanne "DNS" (did not start).
Kuutio ratkaistaan 5 kertaa, joista paras ja huonoin aika karsitaan pois ja sen jälkeen lasketaan keskiarvo. (poikkeus: jos ratkaisijalla on 2-5 kokonaan hylättyä aikaa, keskiarvoa ei lasketa.)
Sokkona ratkaisu.
Sokkona ratkaisussa kuution värit on muistettava ilman muita apuja.
Sokkoratkaisussa aika lähtee käyntiin heti kun kuutio näytetään. Kuutiota saa katsella niin kauan kuin itse haluaa.
Kuutio ratkaistaan sokkona ratkaisussa 3 kertaa.
Yhdellä kädellä.
Yhdellä kädellä ratkaisussa on lähes samat säännöt kuin normaalissa kuution ratkonnassa. Yhden käden rubikin kuution ratkaisemisen maailman ennätys on puolalaisella Piotr Alexandrowiczillä. Hänen aikansa on 11,19 sekuntia.
Jaloilla ratkaisu.
Jaloilla ratkaisussa kuutio ratkaistaan jaloilla 3 kertaa joista lasketaan keskiarvo.
Jarrusukkien käyttö on koettu liian helpottavaksi tekijäksi ja ne ovat usein kielletty.


Tove Jansson.
Tove Marika Jansson (9. elokuuta 1914 Helsinki – 27. kesäkuuta 2001 Helsinki) oli suomenruotsalainen kirjailija, taidemaalari, filosofian tohtori, pilapiirtäjä ja sarjakuvataiteilija, joka tunnetaan parhaiten Muumi-hahmojen luojana. Taiteilijaperheeseen syntynyt Jansson oli jo lapsuudestaan asti tuottelias, ensin etenkin kuvataiteilijana ja myöhemmin kirjailijana ja kuvittajana. Menestykseen Jansson nousi 1950-luvulla, kun ensimmäiset muumikirjat ilmestyivät. Muumitarinoita valmistui Janssonin elämän aikana proosana ja kuvakirjoina toistakymmentä, sanomalehtien sarjakuvina kaikkiaan tuhatviisisataa sarjaa.
Boheemien, suvaitsevaisten ja humorististen muumien kautta Jansson on luontevasti käsitellyt myös vaikeita aiheita, kuten yksinäisyyttä, riittämättömyyttä, alkoholia ja kuolemaa. Muumikirjojen filosofia on antanut paljon myös aikuisille lukijoille ja Jansson olikin koko tuotannossaan taitava lasten ja aikuisten roolien kuvaaja.
Myöhemmällä iällä Jansson keskittyi enemmän aikuisille tarkoitettuun kirjallisuuteen sekä kuvataiteeseen ja kirjojen kuvituksiin. 1970-luvun lopulta eteenpäin hän keskittyi teoksissaan yhä enemmän oman aikansa maailmaan ja etenkin ihmissuhteisiin. Myöhemmissä kirjoissa korostuu yhtäältä koti ja perusturva, toisaalta luova epävarmuus ja kaiken suhteellisuus.
Jansson otti tuotannossaan usein kantaa vähemmistöjen, naiseuden ja homoseksuaalisuuden teemoihin. Jansson piti itseään aina ensisijaisesti taidemaalarina. Taiteilijaperheen tyttärenä hänelle oli lapsesta asti itsestään selvää, että hänestä tulee kuvataiteilija. Janssonin merkittävintä kuvataiteellista tuotantoa ovat julkiset tilaustyöt ja koristelumaalaukset muun muassa Auroran lasten­sairaalaan, kouluihin ja lastentarhoihin.
Jansson on nykyisinkin yksi Suomen rakastetuimpia ja tunnetuimpia kirjailijoita. Hänen teoksiaan, etenkin muumikirjoja, on käännetty yli 30 kielelle ja hän on Suomen käännetyin kirjailija. Lisäksi muumeista on tehty useita teatteri-, ooppera-, filmi-, tv- ja radiosovituksia. Vuonna 2004 Jansson sijoittui sijalle 19 Yleisradion järjestämässä Suuret Suomalaiset -äänestyksessä.
Lapsuus ja perhe.
Tove Jansson syntyi sunnuntaina 9. elokuuta 1914 kello 11.55 Helsingissä. Hänen vanhempansa olivat suomenruotsalainen kuvanveistäjä Viktor Jansson sekä ruotsalaissyntyinen piirtäjä Signe Hammarsten-Jansson, jotka olivat tavanneet toisensa Pariisissa opiskellessaan Académie de la Grande Chaumièressä ja olleet naimisissa vuodesta 1913. Vanhemmat olivat erityisen iloisia siitä, että lapsi oli tyttö ja toivoivat hänestä alusta asti taiteilijaa. Perheeseen syntyi myöhemmin vielä kaksi poikaa, Per Olov Jansson vuonna 1920 ja Lars Jansson vuonna 1926. Myös Toven molemmista veljistä tuli taiteilijoita.
Janssonit asuivat Toven lapsuuden ja nuoruuden ajan Helsingin Katajanokalla Luotsikatu 4:ssä. Talo oli viereisessä korttelissa toimineen kahviyhtiö Pauligin omistama vuokratalo, ja siinä asui paljon taiteilijoita. Janssonien hallussa oli ylimmän kerroksen ateljeehuoneisto, jonka edellinen asukas oli ollut taidemaalari Hugo Simberg. Tove vietti suuria osia lapsuudestaan myös Ruotsissa äidinpuoleisten sukulaistensa luona. Suomen itsenäistymisen jälkeisten levottomuuksien aikana Signe ja Tove asuivat pidemmän aikaa Ruotsissa, kun Viktor Jansson taisteli Suomen sisällissodassa valkoisten puolella. Hammarsten-suvun yhteinen kesänviettopaikka oli Ängsmarnin huvila Blidön saarella Tukholman saaristossa; myös Tove vietti lapsuutensa kesät Ängsmarnissa, ja vanha puuhuvila sekä sitä ympäröinyt vehreä laakso toimivat myöhemmin esikuvina Muumitalolle ja Muumilaaksolle.
Omaelämäkerrassaan "Kuvanveistäjän tytär" (1968) Tove Jansson kuvaili lapsuuttaan impulsiivisen kuvanveistäjä-isän ja käytännönläheisen piirtäjä-äidin tyttärenä. Viktor Jansson oli boheemi taiteilijaluonne, jonka ateljeessa järjestetyt juhlat saattoivat jatkua päiväkausia. Hänen lähipiiriinsä kuului useita sukupolvensa johtavia taiteilijoita, kuten Alvar Cawén, Marcus Collin, Jalmari Ruokokoski ja Tyko Sallinen, jotka istuivat usein iltaa Janssoneilla. Tove nukkui isänsä kuvanveistoateljeen parvella ja sai seurata läheltä tämän taiteilijajuhlia. Nuoruudessaan hän oli myös muutamien isänsä tekemien veistosten mallina; kuuluisin näistä on "Convolvulvus", joka voitti Helsingin kaupungin kuvanveistokilpailun vuonna 1930 ja pystytettiin Kaisaniemen puistoon. Koska Viktorin kuvanveistäjäntulot olivat epäsäännölliset, perheen päivittäisestä toimeentulosta huolehti Signe Hammarsten-Jansson. Hän työskenteli päivisin Suomen Pankin setelipainon graafikkona ja teki huomattavan uran etenkin suomalaisten postimerkkien suunnittelijana. Iltaisin Signe hankki lisäansioita piirtämällä kirjankansia ja kuvittamalla suomenruotsalaisia lehtiä.
Taiteilijakodin ilmapiirin ja etenkin äitinsä esimerkin innostamana Jansson aloitti jo varhain uransa kuvittajana. Hän julkaisi ensimmäiset piirroksensa 14-vuotiaana "Allas Krönika" –lehdessä nimimerkillä "Toto". Piirrossarjan nimi oli "Hej hurra för Mannerheim!" (”Hei hurraa Mannerheimille”) ja se kuvasi sisällissodan 10-vuotisjuhlaparaatia. 15-vuotiaana Jansson ryhtyi avustamaan vakituisesti suomenruotsalaista pilalehti "Garmia" jonka toimituskuntaan hänen äitinsä kuului. Vuonna 1933 Jansson asetti ensimmäistä kertaa töitään näytteille ja samana vuonna julkaistiin myös hänen ensimmäinen kuvakirjansa "Sara och Pelle och Neckens bläckfiskar" (suom. "Pipu ja Kalle ja Ahdin mustekalat") salanimellä "Vera Haij"; hän oli kirjoittanut ja kuvittanut kirjan jo viisi vuotta aiemmin, 14-vuotiaana.
Nuori kuvataiteilija.
Tove Jansson kävi keskikoulun Helsingin suurimmassa ruotsinkielisessä yhteiskoulussa Brobergska samskolanissa, samassa kuin isänsä aiemmin. Isänsä tavoin koulunkäynti oli hänelle vaikeaa, ja hän totesi myöhemmin: "Koulunkäynti oli ikävää ja olen suurimmaksi osaksi unohtanut sen". Keväällä 1930 15-vuotias Tove Jansson päätti koulunsa Brobergska samskolanissa, ja saman vuoden syksyllä hän kirjautui Tukholman taideteolliseen kouluun opiskelemaan mainospiirtämistä ja muotoilua; samasta oppilaitoksesta hänen äitinsä oli aikanaan valmistunut piirustuksenopettajaksi. Hän opiskeli Tukholmassa kolme vuotta ja asui enonsa, lääkekemian professori Einar Hammarstenin luona.
1933 Jansson palasi Helsinkiin ja jatkoi opintojaan Ateneumissa eli Suomen Taideyhdistyksen Piirustuskoulussa. Opiskeluvuodet Tukholmassa olivat vakuuttaneet Janssonin siitä, että hänen ominta alaansa on maalaaminen, ja Ateneumissa hän valitsi taidemaalariluokan. Ateneumissa Jansson opiskeli William Lönnbergin ja Uuno Alangon oppilaana, mutta kummallakaan ei ollut suurta vaikutusta hänen tyyliinsä. Sen sijaan ystävyys kuusi vuotta vanhemman Sam Vannin kanssa oli merkityksellinen ja vahvisti Janssonin näkemystä värien merkityksestä maalaustaiteessa. Taidemaalariluokan oppilaat olivat tyytymättömiä Ateneumin opetusta ja etenkin pääopettaja Lönnbergiä kohtaan, ja keväällä 1936 tämä muuttui avoimeksi kapinaksi: suurin osa taidemaalariluokan oppilaista jätti Ateneumin. Tove Jansson ja kolme muuta oppilasta, Runar Engblom, Christian Sibelius ja Unto Virtanen, vuokrasivat yhteisen ateljeen Ullanlinnan Tähtitorninkadulta. Samana vuonna Jansson esiintyi ensimmäisen kerran vapaana taiteilijana Suomen Piirtäjäliiton yhteisnäyttelyssä Taidehallissa.
Jansson palasi myöhemmin Ateneumiin, mutta päätti opintonsa siellä lopullisesti vuonna 1937. Samana vuonna hän muutti omaan ateljeehensa Vänrikki Stoolin kadulle Etu-Töölöön. Hän asetti maalauksiaan näytteille useisiin eri näyttelyihin ja sai hyviä arvosteluja. Hän sai myös joitakin palkintoja, ja matka-apurahojen turvin hän opiskeli ja työskenteli Pariisissa kevään 1938 sekä teki matkan Italiaan kevätkesällä 1939. Taidemaalarin työ ei kuitenkaan taannut toimeentuloa, ja Jansson oli taloudellisesti riippuvainen kuvitustyöstä. Hän avusti ahkerasti suomenruotsalaisia lehtiä kuvituksillaan ja alkoi kirjoittaa myös lehtinovelleja: ensimmäinen näistä oli Helsingfors-Journalenissa julkaistu "Bulevarden" (1934). Hän sai myös kuvitettavakseen kirjoja, pääasiassa lastenkirjoja, kuten Brita af Hiörnäsin "Pikku-Olli ja Jänis Suurisuu" (1943) sekä Solveig von Schoultzin "Nalleresan" (1944). Kaivattuja lisäansioita toivat myös postikorttien ja mainoskuvien piirtäminen.
Tove Jansson on maalannut Elsi Borgin suunnitteleman 1953 valmistuneen Teuvan kirkon alttaritaulun "Kymmenen neitsyttä".
Tämä on ainoa hänen urallaan maalama alttaritaulu.
Erityisen merkitykselliseksi muodostui suhde pilalehti Garmiin, jota Jansson oli avustanut 15-vuotiaasta lähtien. Hän työskenteli Garmin vakituisena kuvittajana viitisentoista vuotta ja piirsi siihen noin sata kansikuvaa sekä noin viisisataa muuta piirrosta. Ahkerin kausi oli 1940-luvun alussa toisen maailmansodan aikana, jolloin Jansson oli Garmin johtava taiteilija. Hän kuvasi piirroksissaan sekä taiteilijaelämää että sota-ajan karua arkea, mutta kaikkein eniten hän nautti poliittisten pilapiirrosten tekemisestä ja siitä että sai olla "sikamainen Hitleriä ja Stalinia kohtaan". Janssonin terävä kynä johti Garmin ajoittain jopa ongelmiin esivallan kanssa. Vuonna 1938 Garmissa julkaistiin Janssonin piirtämä kansikuva, joka kritisoi Münchenin sopimusta: kuvassa Adolf Hitler on kuvattu kiukuttelevana pikkupoikana, joka vaatii huutaen lisää kakkua vaikka on jo saanut runsaasti kakunpaloja (Puolan käytävän, Elsass-Lothringenin, Danzigin jne.). Garmin päätoimittajan Henry Reinin mukaan lehti oli vähällä saada rangaistuksen "vieraan ystävällismielisen valtion päämiehen loukkaamisesta". Maaliskuussa 1940, juuri ennen Moskovan välirauhaa, sensuuri kielsi Garmia julkaisemasta Janssonin piirtämää kansikuvaa jossa irvailtiin Stalinin sotilaalliselle kyvyttömyydelle.
Muumien synty.
Muumipeikon hahmo syntyi Tove Janssonin mielikuvituksessa jo 1930-luvulla. Ensimmäinen piirros muumista syntyi Janssonien kesäpaikan ulkohuusin seinälle. 1930-luvun alkupuolella hänen akvarelleissaan esiintyy mustia muumin kaltaisia olentoja, ja pian Jansson alkoi käyttää hahmoa Garmin pilapiirroksissaan, joissa se toimi tekijän tunnusmerkkinä yhdessä signeerauksen kanssa. Varhaisessa vaiheessa hahmon nimi oli "Snork" (niisku), mutta myöhemmin se sai nimen "Mumin" tai "Mumintroll" (muumi/muumipeikko). Tämä nimi oli peräisin Tukholman taidekoulun ajoilta ja oli Toven enon Einar Hammarstenin keksimä; tämä oli kertonut ruokaa näpistelevälle sisarentyttärelleen kauhutarinoita ruokakomerossa asuvasta "muumipeikosta".
Ensimmäistä muumikirjaa hädin tuskin huomattiin maailmansodan jälkeisillä kirjamarkkinoilla, ja siitä ilmestyi vain yksi – joskin positiivinen – arvostelu. Jansson oli kuitenkin innoissaan uudesta aluevaltauksesta ja ryhtyi välittömästi kirjoittamaan uutta muumikirjaa. "Kometjakten" (suom. "Muumipeikko ja pyrstötähti") ilmestyi syksyllä 1946. Jansson teki kirjan pohjalta myös jatkosarjakuvan "Mumintroll och jordens undergång" ("Muumipeikko ja maailmanloppu") joka ilmestyi vasemmistolaisessa "Ny Tid" -lehdessä 1947–1948. Muumien saama vastaanotto oli kuitenkin edelleen vaisu. Kometjakten sai hieman edeltäjäänsä enemmän huomiota, mutta sen myyntiluvut olivat huonot, ja Söderström & Co kieltäytyi julkaisemasta enempää muumikirjoja koska piti niitä taloudellisesti kannattamattomina. Ny Tidin lukijat puolestaan valittivat, että muumiperhe on liian porvarillinen, eikä lehti tilannut Janssonilta enempää sarjakuvia.
Janssonin kirjoitustarmoa nämä takaiskut eivät kuitenkaan kyenneet lannistamaan. Kolmannen muumikirjan "Trollkarlens hatt" (suom. "Taikurin hattu") hän vei kilpailevalle kustantajalle Schildtsille, joka julkaisi sen syksyllä 1948. "Trollkarlens hatt" oli Tove Janssonin kirjallinen läpimurto. Se sai ylistävät arvostelut sekä Suomessa että Ruotsissa, jossa se edeltäjiensä tapaan julkaistiin samaan aikaan. Kirjasta tehtiin myös nopeasti englanninkielinen käännös "Finn Family Moomintroll", joka ilmestyi 1950.
Vuonna 1984 valmistuneessa televisiosarjassa "Tove ja meri" Jansson kertoo Muumien synnystä.
Myöhempi elämä ja työt.
Omien Muumi-kirjojensa lisäksi Jansson kuvitti myös muita lastenkirjallisuuden klassikoita, kuten J. R. R. Tolkienin "Lohikäärmevuoren" sekä Lewis Carrollin romaanin "Liisan seikkailut ihmemaassa" ja runoelman "The Hunting of the Snark" ruotsinnokset. Hän on kirjoittanut myös useita aikuisille suunnattuja kirjoja, muun muassa novelleja. Muumi-sarjakuvaa Jansson piirsi itse 1947–1961 suomalaisiin ja ulkomaisiin lehtiin, minkä jälkeen sarjakuvia jatkoi hänen veljensä Lars. Parhaimmillaan 1950-luvulla sarjakuva ilmestyi yli 40 maassa ja 60 kielellä.
Jansson sai työstään useita palkintoja. Vuonna 1966 Jansson sai Hans Christian Andersenin palkinnon työstään lastenkirjallisuuden hyväksi. Valtion kirjallisuuspalkinnon hän sai vuosina 1963, 1971 ja 1982. Jansson sai myös Suomen Kulttuurirahaston palkinnon 1990 sekä Suomi-palkinnon 1993. Monien suomalaisten mielestä Jansson olisi ansainnut elämäntyöstään myös Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Janssonille itselleen palkinnot eivät merkinneet suuria. Paljon tärkeämpänä hän piti läheistensä hyväksyntää ja arvostusta.
Janssonin elämänkumppani oli taidegraafikko Tuulikki Pietilä, jonka kanssa hän vietti useat kesät Pellingissä sijaitsevassa Klovharun saaressa. He kirjoittivat yhdessä kirjan "Haru, eräs saari" (1996), jossa he kertoivat kesistään saaressa. Jansson ja Pietilä asuivat ja pitivät yllä galleriaa Helsingin Kaartinkaupungissa Ullanlinnankadulla. Pietilän kuvaamista kaitafilmeistä on koottu useita TV-dokumentteja, joissa on käsitelty niin heidän kesiään Klovaharunilla kuin heidän matkusteluaan ympäri maailmaa. Pietilä oli Janssonin seuralainen vuonna 1992 Presidentinlinnan itsenäisyyspäiväjuhlissa.
Kuolema.
Tove Janssonin hauta Hietaniemen hautausmaalla.
Tove Jansson sairastui 1990-luvulla sekä keuhko- että rintasyöpään. Hän oli tupakoinut pitkään, ja myös hänen isänsä oli sairastanut keuhkosyöpää. Sairastumisensa myötä Jansson vetäytyi julkisuudesta; hänen viimeinen huomattava julkinen esiintymisensä oli vuonna 1994 Tampereella, hänen 80-vuotispäivänsä kunniaksi järjestetyssä kirjailijasymposiumissa. Jansson sai keväällä 2000 vaikean aivoverenvuodon. Hän vietti koko seuraavan vuoden sairaalassa ja kuoli 27. kesäkuuta 2001, 86-vuotiaana. Hänet on haudattu sukuhautaan Hietaniemen hautausmaalle vanhempiensa sekä veljensä Larsin viereen.
Tove Jansson -seura ry.
Tove Jansson sai oman nimikkoseuransa 9. marraskuuta 2007. Seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko Kirsi Piha. Seuraan liittyi heti sen perustamisvaiheessa jo noin 50 henkilöä.
Seuran tarkoituksena on edistää tietoutta Tove Janssonin kirjallisuudesta ja elämästä sekä innostaa lukemisen harrastamiseen. Seura suunnittelee kirjailija-taiteilijalle muistomerkkiä, joka voisi olla perinteinen patsas tai jopa epämuodollinen kävelyraitti Helsingissä.


Biljoona.
Biljoona on miljoona miljoonaa (tai tuhat miljardia) eli miljoonan toinen potenssi, 1 000 000 000 000 formula_1 (tuhat miljardia). Sana koostuu osista b(i)- ja -iljoona, joista alkuosa tarkoittaa kahta ja loppuosa viittaa miljoonaan. SI-järjestelmässä biljoonaa vastaava kerrannaisyksikkö on tera.
Huomaa, että nykyenglannin sana "billion" tarkoittaa yleensä miljardia eli lukua 109. Englannin kielessä biljoonasta käytetään usein sanaa "trillion".


Richterin asteikko.
Richterin asteikko (oikeammin paikallisen magnitudin asteikko "ML") on matemaattinen menetelmä, jolla mitataan maanjäristysten voimakkuutta. Asteikon kehitti yhdysvaltalainen seismologi Charles Richter yhdessä Beno Gutenbergin kanssa vuonna 1935 tutkittuaan satoja maanjäristyksiä.
Asteikko perustuu kymmenkantaiseen logaritmiin, ts. arvon kasvaessa yhdellä järistyksen voimakkuus on kasvanut kymmenkertaiseksi. Kuitenkin vapautuva energiamäärä nousee aina 32-kertaisesti.
Asteikolla mitataan vapautuvaa energiamäärää. Asteikkoa kutsutaan avoimeksi, koska asteikolla ei ole ylä- eikä alarajaa. Järistykset mitataan herkällä piirturilla, seismografilla. Laitetta, joka vastaanottaa maanpinnan liikkeitä, kutsutaan seismometriksi.
Richter mielivaltaisesti määritteli voimakkuudeltaan eli magnitudiltaan 0-arvoisen maanjäristyksen olevan sellainen, joka näyttää maksimissaan yhden mikrometrin pystysuuntaisen siirtymän käytettäessä Wood-Andersonin kiertymäseismometriä 100 km maanjäristyksen keskipisteestä. Sen valinnan hän teki välttääkseen negatiivisia magnitudiarvoja. Herkillä nykyaikaisilla seismografeilla voidaan kuitenkin mitata myös negatiivisia arvoja.
Alkuperäisen Wood-Andersonin seismometrin rajoituksien vuoksi alkuperäistä Richterin ML-arvoa ei voi mitata 6,8-arvoisia suuremmille järistyksille. Sitä laajentamaan on kehitetty monia muita asteikkoja: käytetyimmät ovat pinta-aallon magnitudin asteikko MS ja perusaallon magnitudin asteikko Mb.
Lukemien merkitys.
Suurin tunnettu maanjäristys oli Suuri Chilen maanjäristys, jonka voimakkuudeksi mitattiin 9,5 (MW).
Richterin asteikon ongelmat.
Richterin asteikon suurin ongelma on, että sen arvoilla, yksiköillä ei ole yhteyttä järistyslähteen fysikaalisiin ominaisuuksiin. Lisäksi järistyksissä, jotka ovat suuruusluokaltaan vähintään 8,3—8,5 yksikköä, tapahtuu mitattaessa saturaatioilmiö. Se ilmenee siten, että perinteisillä mittaustavoilla (kuten MS) saadaan samoja arvoja järistyksille, jotka kuitenkin selvästi ovat erilaisia voimakkuudeltaan. Vuonna 1979 seismologi Hiroo Kanamori ehdotti momenttimagnitudin asteikkoa (MW), joka kuvaa tavan ilmaista seismisiä momentteja muodossa, jota voidaan suurin piirtein verrata perinteisiin seismisten magnitudien mittaamistapoihin (kuten Richterin asteikko).
Maanjäristyksen voimakkuutta ilmaistaan tavallisesti Richterin avoimella asteikolla.
Magnitudia ei saa sekoittaa intensiteettiin. Makroseisminen intensiteetti kuvaa maanjäristyksen vaikutusten voimakkuutta ja se on yhteenveto tietyssä paikassa tehdyistä havainnoista maanjäristyksen vaikutuksista rakennettuun ympäristöön ja elollisiin olentoihin. Intensiteettiä kuvataan muun muassa Rossi-Forelin ja Mercallin asteikoilla.


Nastola.
Nastola on Suomen kunta, joka sijaitsee Päijät-Hämeen maakunnassa. Se on Lahden itäinen rajanaapurikunta. Nastolassa oli asukasta, ja sen pinta-ala oli maanmittauslaitoksen mittausten mukaan  km², josta  km² on maata ja loput  km² sisävesialueita.
Nastolan naapurikuntia ovat Asikkala, Heinola, Hollola, Iitti, Lahti ja Orimattila.
Vapaa-ajan asuntoja Nastolassa on 1 545.
Nastolaan pääsee muun muassa Lahti-Kouvola-radalla kulkevalla taajamajunalla. Nastolassa on kolme junapysäkkiä, kun Nastolan pysäkin lisäksi Villähteelle ja Uuteenkylään rakennettiin uudet pysäkit vuonna 2010. Arkisin junia kulkee Lahden suuntaan 5 ja Kouvolan suuntaan 6 kertaa päivässä. Junamatka Helsinkiin kestää Lahden oikoradan avauduttua 66 minuuttia. Nastola sijaitsee valtatie 12:n varrella, joka kulkee leveäkaistatienä Lahdesta Nastolan Uuteenkylään.
Lisäksi Nastolaan kulkee säännöllinen bussiliikenne Lahdesta.
Nastolan kunnanjohtajana toimii Pauli Syyrakki. Kunnanhallituksen puheenjohtaja on Reijo Savurinne (sd.) ja kunnanvaltuuston puheenjohtajana toimii Reijo Oksanen (kok.).
Kokoomus 11, Keskusta 10, Vasemmistoliitto 2, Kristillisdemokraatit 4 ja Perussuomalaiset 3.
Nastolassa sijaitsi jatkosodan aikana suuri neuvostoliittolaisia sotavankeja varten varattu vankileiri (Sotavankien järjestelyleiri 1). Leirin paikalla on vuonna 1987 paljastettu muistomerkki.
Kyliä.
Arrajoki, Immilä, Koiskala, Lankila, Pyhäntaka, Ruuhijärvi, Uusikylä, Vanaja, Villähde, Kirkonkylä, Rakokivi, Seesta- Luhtaanmaa, Järvinen, Tapiola


Charles Richter.
Charles Francis Richter (, 26. huhtikuuta 1900 - 20. huhtikuuta 1985) oli yhdysvaltalainen seismologi, joka syntyi Hamiltonissa Ohiossa. Hän on kuuluisa Richterin asteikon, joka määrittelee maanjäristyksen voimakkuuden, luomisesta. Richter käytti asteikkoa ensimmäisen kerran vuonna 1935. Hän loi asteikon yhteistyössä Beno Gutenbergin kanssa, joka myös työskenteli Kalifornian teknillisessä instituutissa.


C++.
C++ on yksi tärkeimmistä kaupallisessa ohjelmistokehityksessä käytettävistä ohjelmointikielistä. Bjarne Stroustrup kehitti C++:n 1980-luvulla C-kielestä lisäämällä siihen muun muassa olio-ohjelmointiin ja geneerisyyteen liittyviä ominaisuuksia. C++-kielen standardi ISO/IEC 14882:1998 vahvistettiin vuonna 1998, uusin standardi C++11 vuonna 2011.
C++ sisältää muun muassa luokat, periytymisen, mallit (templates) ja poikkeukset. C++ perustuu C-kieleen siten, ettei kieltä ole suunniteltu uudelleen, vaan uusia ominaisuuksia on lisätty. Kielen suunnittelun eräänä pääperiaatteena on ollut kaiken ylimääräisen suorituksenaikaisen koodin jättäminen pois, joten kieleen itseensä ei ole esimerkiksi sisällytetty roskienkeräystä.
C++:lla on kirjoitettu suuri osa maailman käyttöjärjestelmä-, laiteohjain-, ohjelmisto-, sulautettu järjestelmä-, verkko-, ja peliohjelmista, esim. Microsoftin ja Adobe Systemsin ohjelmat.
Standardikirjastot.
C++ sisältää C:n C-kirjaston hieman muokattuna ja algoritmeja sisältävän Standard Template Libraryn (STL).
Standard Template Library sisältää yleisiä ohjelmoijien tarvitsemia säiliöitä (containers), algoritmeja ja funktioita. Esimerkiksi taulukon voi korvata vektorilla (std::vector), joka kasvaa automaattisesti sen sisältämien alkioiden määrän mukaan. Merkkijonojen käsittelyyn on string-luokka, joka abstrahoi merkkijonojen käsittelyn syntaksiltaan lähemmäs kielen perustietotyyppien käsittelyä.
Erot C:hen.
Monet C:llä kirjoitetuista ohjelmista ovat myös kelvollista C++:aa. Eivät kuitenkaan kaikki, muun muassa uusien varattujen sanojen ja tarkemman tyyppitarkistuksen vuoksi.
Hello, World! -esimerkkiohjelma.
Tämä on yleisin käytetty esimerkkiohjelma kaikissa C++ -oppaissa. Se tulostaa näytölle tekstin ”Hello, world!” Kuten C:ssä, ohjelma alkaa komennoilla esikääntäjälle, tässä kirjaston liittämisellä #include-käskyllä. Funktiot rajataan aaltosuluilla, ja main-funktio suoritetaan aina ensimmäisenä. Ohjaamalla tekstin cout-olioon «-operaattorilla teksti tulostuu stdout-virtaan (näytölle). Funktio palauttaa arvon 0.
C++:n kielioppi on samantapaista kuin C:n ja Javan. Lauseet päättyvät puolipisteeseen ";". Välilyöntejä tai muuta tyhjää tilaa ei oteta huomioon. Lohkot ympäröidään aaltosulkeilla '. Kommentit aloitetaan "/*" -merkinnällä ja päätetään "*/" -merkinnällä. Yhden rivin kommentti merkitään kahdella vinoviivalla "//". Kaikki standardikirjaston luokat, funktiot ja globaalit muuttujat ovat std-nimiavaruudessa (namespace).


Kaarle XVI Kustaa.
Kaarle XVI Kustaa, (alk. Carl Gustaf Folke Hubertus, s. 30. huhtikuuta 1946) on ollut Ruotsin kuningas vuodesta 1973. Hän on Ruotsin ensimmäinen hallitsija, jolla ei ole muodollistakaan poliittista valtaa.
Kaarle XVI Kustaan vanhemmat olivat Ruotsin prinssi Kustaa Aadolf (1906–1947) ja Saksi-Coburg-Gothan suvun Sibylla (1908–1972). Syntyessään hän sai Jämtlandin herttuan arvonimen. Maata hallitsi tuolloin hänen 90-vuotias isoisoisänsä Kustaa V, ja Kaarle Kustaa oli kruununperimysjärjestyksessä kolmas isoisänsä Kustaa Aadolfin ja isänsä jälkeen. Kaarle XVI Kustaan toinen isoisä oli Charles Edward, englantilainen prinssi joka menetti arvonimensä ja ryhtyi myöhemmällä iällä natsiksi Saksassa. Vuonna 1947, Kaarle Kustaan ollessa vain vuoden ikäinen, hänen isänsä kuoli lento-onnettomuudessa. Kun hänen isoisänsä Kustaa VI Aadolf 1950 nousi valtaistuimelle, nelivuotiaasta Kaarle Kustaasta tuli Ruotsin kruununperijä.
Kaarle Kustaa nousi Ruotsin valtaistuimelle 19. syyskuuta isoisänsä kuoltua 15. syyskuuta 1973. Yli hypätyn sukupolven vuoksi hän oli kuninkaaksi tullessaan vain 27-vuotias. Perustuslakiuudistus 1974 vei häneltä käytännöllisesti katsoen kaiken vallan, ja kuninkaasta tuli vain maan keulakuva.
Kuninkaan nimipäivä 28. tammikuuta ja syntymäpäivä 30. huhtikuuta ovat Ruotsissa virallisia liputuspäivä.
Hän meni naimisiin Silvia Sommerlathin kanssa 19. kesäkuuta 1976, jolloin Silviasta tuli Ruotsin kuningatar. Kuningas asuu Drottningholmin linnassa Tukholman ulkopuolella. Hän harrastaa metsästystä ja autoilua ja on Ruotsin laivaston amiraali ja armeijan ja ilmavoimien kenraali. Kuningas on myös innokas urheilusukeltaja ja otti osaa mm. kuuluisan Kronan-hylyn tutkimiseen.
Kansainvälisesti tunnetuin Kaarle XVI Kustaan edustustehtävä on Nobel-palkintojen jako, jonka lisäksi hän jakaa myös "Polar Music Prize" -palkinnon Tukholmassa vuosittain.
Kaarle XVI Kustaa on tehnyt Suomeen viisi valtiovierailua, vuosina 1974, 1983, 1996, 2003 ja 2009. Kolmeen viimeksi mainittuun vierailuun osallistui myös kuningatar Silvia, ja vuosina 1996 ja 2003 myös kruununprinsessa Victoria. Lisäksi Kaarle XVI Kustaa ja Silvia ovat osallistuneet mm. Tampereen kaupungin 200-vuotisjuhliin vuonna 1979 ja Vaasan kaupungin 400-vuotisjuhliin 2006. Kesäkuussa 1978 he vierailivat Neuvostoliitossa ensimmäisinä Ruotsin kuninkaallisina.
Ruotsissa marraskuussa 2010 ilmestynyt paljastuskirja "Carl XVI Gustaf - Den motvillige monarken", jonka kirjoittajat ovat Thomas Sjöberg, Deanne Rauscher ja Tove Meyer, sai viestimissä runsaasti julkisuutta. Paljastukset ovat osin nimettömiä. Kirjan toimittajista Tove Meyer sai potkut Ruotsin radiosta, kun tieto hänen osuudestaan kirjan tekoon tuli julki.


Määräävä markkina-asema.
Määräävä markkina-asema tarkoittaa, että yritys tai yritysryhmä voi kilpailijoiden toimista välittämättä jotakuinkin itsenäisesti päättää hinnoistaan ja toimitusehdoistaan. Se voi vallita koko maassa tai tietyllä alueella. Määräävässä asemassa olevan ei tarvitse kiinnittää paljoakaan huomiota kilpailijoiden, tavarantoimittajien tai asiakkaiden reaktioihin. Nämä ovat usein riippuvaisia määräävässä asemassa olevasta yrityksestä. Esimerkiksi asiakkaiden on pakko ostaa tällaisen yrityksen tuotteita, joille ei ole korvaavia vaihtoehtoja.
Tyypillisiä esimerkkejä määräävässä markkina-asemassa olevista yrityksistä ovat yritykset, jotka toimivat sellaisilla markkinoilla, joilla tuotannon järjestäminen tehokkaimmin on johtanut vain yhden yrityksen toimintaan markkinoilla. Esimerkiksi monilla teleyrityksillä on määräävä markkina-asema joillakin taloudellisilla markkinoilla. Toinen esimerkki määräävän markkina-aseman omaavasta yrityksestä on oman sähkönsiirtoverkon omistava sähköyritys.
Määräävän markkina-aseman saavuttaneella yrityksellä voi olla kilpailijoita, mutta näiden asema markkinoilla on heikko. Määräävän markkina-aseman voi saavuttaa jo 20 % markkinaosuudella, riippuen kilpailijoiden määrästä ja heidän markkinaosuuksistaan. Jo yhden tuotteen toimittaja voi omata määräävän markkina-aseman markkinoilla vaikka ei itse toimittaisi tuotteita muille markkinoille, mutta niillä markkinoilla toimivat tahot ovat riippuvaisia kyseisen toimittajan tuotteista.
Määräävän markkina-aseman äärimmäinen muoto on monopoli, jossa ei ole lainkaan kilpailua tai kilpailun uhkaa. Monopolin käänteisilmiö on monopsoni, jossa markkinoita hallitsee vain yksi ostaja tai ostajaryhmä. Markkinaosuus ei yksin määritä määräävää asemaa, vaan on tarkasteltava myös yrityksen kilpailukäyttäytymistä ja markkinoiden rakennetta. Jos ostajalla on hyviä vaihtoehtoisia kauppakumppaneita, ei yhden muita suuremman yrityksen markkinoilla olo vielä merkitse määräävää asemaa. Merkki määräävästä markkina-asemasta on esimerkiksi asiakkaiden altistuminen yksipuolisiin saneluratkaisuihin.
Suomen kilpailunrajoituslaki (480/1992) kieltää määräävän markkina-aseman väärinkäytön (6 §). Seurauksena tällaisesta toiminnasta voi olla seuraamusmaksu (kilpailunrikkomismaksu), jonka määrää kilpailuviraston esityksestä markkinaoikeus (7 §). Yleisimmät kilpailuoikeudellisen aseman väärinkäyttötavat ovat monopolihinnoittelu, saalistaminen, sitominen ja syrjintä. Monopolihinnoittelussa yritys pystyy kilpailun puutteen vuoksi nostamaan hintansa kilpailtua tilannetta korkeammiksi. Saalistaminen tarkoittaa kilpailijan poissulkemista markkinoilta alihinnoittelulla ja kustannusten myöhempää peittämistä määräävän aseman avulla. Sitominen tarkoittaa, että tietty hyödyke toimitetaan vain, jos ostaja suostuu ostamaan toisenkin hyödykkeen. Syrjintä merkitsee samanlaisten asiakkaiden erilaista kohtelua. Sen äärimmäinen muoto on pidättäytyminen liikesuhteista.


Luettelo suomen kielen lyhenteistä.
Tässä luettelossa on yleisiä suomen kielessä käytettäviä lyhenteitä.
Aiheesta muualla.
Lyhenteistä
Suomen kielen lyhenteistä


Empire State Building.
Empire State Building on 102-kerroksinen Art Deco -tyylinen pilvenpiirtäjä, joka sijaitsee New Yorkin kaupungissa New Yorkissa Yhdysvalloissa. Vuonna 1931 valmistunut Empire State Building on yksi New Yorkin tunnetuimmista maamerkeistä ja maailman kuuluisimmista pilvenpiirtäjistä.
Piirteitä.
Empire State Building sijaitsee Manhattanin keskustassa osoitteessa 350 Fifth Avenue, 33. ja 34. kadun välissä. Pilvenpiirtäjä itse on 381 metrin korkuinen, mutta sen huipulle asennettu radiomasto tekee rakennuksesta 449-metrisen. Empire State Building on New Yorkin kaupungin toiseksi korkein rakennus heti One World Trade Centerin jälkeen. Empire State Building on Yhdysvaltain kolmanneksi korkein rakennus. Korkeutensa takia pilvenpiirtäjä erottuu selkeästi kaupungin muiden rakennusten joukosta.
Rakennuksen ensimmäiset 85 kerrosta koostuvat enimmäkseen toimistotiloista, ja 86. kerroksessa on kaupunkilaisten ja matkailijoiden suosima näköalatasanne. 86. kerroksen jälkeen alkaa 16-kerroksinen torni, jossa ovat pilvenpiirtäjän radiomasto ja ukkosenjohdatin. Viimeisessä 102. kerroksessa on toinen näköalatasanne, joka ei kuitenkaan ole yhtä suosittu kuin 86. kerroksen näköalatasanne, koska toisinaan pilvisyys ja sumu saattavat peittää näkyvyyden. Empire State Buildingin huipun radiomastolla on tärkeä rooli New Yorkin radiolähetysten kannalta, koska suurin osa osavaltion radiolähetyksistä kulkee pilvenpiirtäjän radiomaston kautta.
Empire State Buildingissä on 6 500 ikkunaa, 1 860 porrasta ja 254 000 neliömetriä kerrospinta-alaa. Pilvenpiirtäjän rakenteissa on arviolta 70 mailia (113 km) vesiputkistoja ja 2 500 000 jalkaa (762 km) sähköjohtoja. Koko rakennuksen paino on erään laskelman mukaan 370 000 tonnia. Rakennuksessa toimii noin tuhat liikeyritystä ja työskentelee päivittäin noin 20 000 työntekijää, mikä tekee Empire State Buildingista Yhdysvaltain toiseksi suurimman toimistorakennuksen puolustusministeriön hallintorakennuksen Pentagonin jälkeen. Empire State Buildingin aula on kolmen kerroksen korkuinen, ja sen seinälle on laitettu esille alumiinista veistetty pilvenpiirtäjän kohokuva.
Empire State Buildingin hissien lukumäärä oli alun perin 64 kappaletta, ja ne on rakennettu keskelle rakennusta. Nykyisin Empire State Buildingin kunnostukset ovat nostaneet hissien lukumäärän yhteensä 73 kappaleeseen, mukaan lukien rakennuksen kaikki tavarahissit. Hissit kulkevat 336 metrin minuuttivauhdilla, joten matka 86. kerroksen näköalatasanteelle vie hississä alle minuutin.
Empire State Buildingin huipulle on asennettu valojärjestelmä, joka käynnistetään vuoden juhlapäivien kunniaksi, esimerkiksi joka joulu rakennus valaistaan vihreillä ja punaisilla valoilla. Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen pilvenpiirtäjä valaistiin muutamien kuukausien ajaksi punaisilla, sinisillä ja valkoisilla ledeillä viitaten Yhdysvaltain lippuun.
Historia.
Empire State Buildingin maatontilla oli alun perin ylellinen loistohotelli Waldorf-Astoria, joka oli New Yorkin kaupungin hienoston suosiossa. Vuonna 1928 rakennusyhtiö Starlet Brothers and Even kuitenkin osti maatontin Astorin suvulta, hotelli Waldorf-Astoria purettiin ja tilalle päätettiin rakentaa uusi 102-kerroksinen pilvenpiirtäjä. Yhdysvaltalaisten rakennusyhtiöiden välillä oli kilpailu rakentaa maailman korkein rakennus, ja Empire State Buildingin suurin kilpailija oli vuonna 1930 valmistunut, 77-kerroksinen ja 319-metrinen Chrysler Building. Empire State Buildingin suunnittelivat yhdysvaltalainen arkkitehti Gregory Johnson ja hänen yrityksensä Shreve, Lamb & Harmon Associates. Pilvenpiirtäjän pääurakoitsijan Starlet Brothers and Evenin rakennustöitä rahoitti DuPontissa ja General Motorsissa työskennellyt liikemies John J. Raskob.
Empire State Buildingin rakennustyöt aloitettiin 22. tammikuuta 1930, ja rakennus valmistui jo 410 vuorokaudessa. Rakennustöissä työskenteli noin 3 400 työmiestä, joista viisi menehtyi kesken rakennustöiden erilaisissa työtapaturmissa. Empire State Buildingin avajaiset olivat 1. maaliskuuta 1931, ja pilvenpiirtäjän valaistuksen käynnisti Yhdysvaltain presidentti Herbert Hoover. Pilvenpiirtäjän huipun radiomasto oli alun perin tarkoitettu ilmalaivojen telakoitumiseen, mutta se osoittautui epävarmaksi ja hengenvaaralliseksi. Radiolähetykset Empire State Buildingin kautta alkoivat 22. joulukuuta 1933, ja vuonna 1952 radiomastoon asennettiin myös uusi televisioantenni.
Koska Empire State Building avattiin 1930-luvun laman alussa, suurin osa pilvenpiirtäjän toimistotiloista pysyi tyhjinä 1940-luvulle asti. Rakennukset toimistotilat olivat täynnä vasta vuonna 1950. Empire State Building oli maailman korkein pilvenpiirtäjä ja Yhdysvaltain korkein rakennus 41 vuoden ajan, kunnes World Trade Center valmistui vuonna 1972. Kun World Trade Centerin kaksoistornit romahtivat syyskuun 11. päivän iskuissa, 2001, Empire State Buildingistä tuli jälleen New Yorkin korkein rakennus ja myös Yhdysvaltain toiseksi korkein pilvenpiirtäjä. Empire State Buildingin korkeus oli aikoinaan historiallinen saavutus, koska pilvenpiirtäjä on maailman ensimmäinen yli 100-kerroksinen rakennus.
Lauantai-aamuna 28. heinäkuuta 1945 New Yorkin yläpuolella lentänyt B-25 Mitchell -pommikone törmäsi Empire State Buildingin 79. ja 80. kerroksen välille, koska pommittajan lentäjä everstiluutnantti William F. Smith ei nähnyt eteensä tiheän sumun takia. Onnettomuudessa menehtyi neljätoista ihmistä ja pilvenpiirtäjän ylempien kerrosten toimistotilat kokivat savuvaurioita törmäyksen aiheuttaman tulipalon takia. Empire State Buildingissa työskennellyt Betty Lou Oliver oli onnettomuuden tapahtuessa hississä, kun törmäys katkaisi hissikaapelin ja hissi putosi 75 kerrosta alaspäin. Oliver kuitenkin selviytyi hengissä, mikä on Guinnessin ennätysten kirjan mukaan pisin hissin pudotus, josta ihminen on selviytynyt hengissä. Palokunta sammutti tulipalon 40 minuutissa ja vauriot korjattiin nopeasti, joten Empire State Building avattiin uudelleen jo seuraavana maanantaina 31. heinäkuuta.
Yli kolmekymmentä ihmistä on tehnyt itsemurhan hyppäämällä Empire State Buildingista. 86. kerroksen näköalatasanteen ympärille laitettiin verkkoaita vuonna 1947, koska viisi ihmistä oli yrittänyt itsemurhaa kolmen viikon sisällä. Viimeisin itsemurha tapahtui 13. huhtikuuta 2007, kun lakimies Moshe Kavynsky teki itsemurhan hyppäämällä 69. kerroksesta.
Empire State Buildingissa on vuodesta 1978 lähtien järjestetty juoksukisa, jossa kilpailijat juoksevat portaita pitkin 86. kerroksen näköalatasanteelle. Matkan pituus on 320 metriä ja siihen kuuluu 1 576 porrasta. Vuonna 2003 australialainen maantiepyöräilijä Paul Crake teki ennätysajan juoksemalla portaita pitkin yhdeksässä minuutissa ja 33 sekuntissa.
Vuonna 1976 hard rock -yhtye Kissistä otettiin kuva, jossa he poseeraavat Empire State Buildingin korkeimmassa mahdollisessa paikassa, jossa kuvan pystyi ottamaan. Kuva on saatavilla esim. julisteena.
Empire State Building lisättiin Yhdysvaltain historiallisten paikkojen rekisteriin historiallisena maamerkkinä vuonna 1986.
360 asteen näköala Empire State Buildingin 86. kerroksesta


Kalevi Sorsa.
Taisto Kalevi Sorsa (21. joulukuuta 1930 Keuruu – 16. tammikuuta 2004 Helsinki) oli suomalainen poliitikko, Suomen pitkäaikaisin pääministeri, SDP:n puoluesihteeri ja puheenjohtaja, ulkoministeri, eduskunnan puhemies, sekä Suomen Pankin johtokunnan jäsen.
Lapsuus ja nuoruus.
Taisto Kalevi Sorsa syntyi 21. joulukuuta 1930 Keuruulla. Kansakoulun Sorsa kävi Joutsassa, keskikoulun hän aloitti Jyväskylässä ja suoritti loppuun Lappeenrannassa. Koulut vaihtuivat, sillä tiemestari-isän työn takia perhe joutui muuttamaan aika ajoin paikkakunnalta toiselle. Koulunkäynnin ohessa Sorsa kävi uitto- ja metsätöissä.
Kirjalliset harrastukset johtivat Sorsan harjoittelijaksi sanomalehteen, ja vuonna 1949 hän aloitti sanomalehtitutkinnon opinnot Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa Helsingissä. Sanomalehtitutkinnon Sorsa sai valmiiksi vuonna 1957. Sorsa rahoitti opintonsa työskentelemällä toimittajana Työväen Sanomalehtien Tietotoimistossa, Suomen Sosialidemokraatissa ja Työläisnuoriso-lehdessä (myöhemmältä nimeltään Vihuri).Lisäksi Sorsa kävi töissä rakennustyömailla, ja hän oli rakentamassa mm. Olympiakylää, Koskelan kisakylää ja Salmisaaren voimalaa. Sorsa suoritti vuonna 1963 yhteiskuntatieteiden kandidaatin tutkinnon Tampereen yliopistossa pääaineenaan kotimainen kirjallisuus. Sorsan pro gradu -tutkielman aiheena olivat sisällissodan syyt Joel Lehtosen "Putkinotko"-romaanin valossa.
Asevelvollisuuden suorittamisen jälkeen Sorsa sai vuonna 1956 Kustannus Oy Tammesta kirjallisen toimittajan paikan. Sorsa toimitti muun muassa entisen kommunistisen sisäministerin Yrjö Leinon muistelmat sekä torjui Kalle Päätalon yrityksen julkaista ensimmäinen romaaninsa Tammella.
Sorsa oli ”vanhan työväenliikkeen” ja Suomen sosialidemokraattisen nuorisoliikkeen kasvatti. Hän oli aktiivisesti mukana nuoriso-osastojen toiminnassa aina sillä paikkakunnalla, jolla asui.
Pariisin vuodet 1959-1965.
Tammen kauden jälkeen Kalevi Sorsa muutti vuosiksi 1959-1965 puolisonsa Irenen kanssa Pariisiin YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO:n virkamieheksi. Tutkija Simo Laaksovirran mukaan Pariisissa vietetty aika oli Sorsalle erittäin merkittävä ajanjakso: hän oppi tuntemaan hyvin ranskalaisen kielen ja kulttuurin, tutustui ranskalaisiin poliitikkoihin sekä solmi läpi elämän jatkuneita ystävyyssuhteita. Ranskassa asuessaan Sorsa sai etäisyyttä kotimaan politiikkaan ja pysyi sosialidemokraattisen puolueriidan ulkopuolella. Pariisista Sorsa siirtyi Suomen Unesco-toimikunnan pääsihteeriksi ja opetusministeriön kansainvälisten asiain osaston apulaisosastopäälliköksi.
SDP:n puoluesihteeriksi ja puheenjohtajaksi.
Sorsan elämä sai uuden suunnan vuoden 1969 puoluekokouksessa, missä hänet valittiin Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen puoluesihteeriksi. Vaikka Sorsa oli ollut sosialidemokraattisen puolueen aktiivijäsen jo nuoruusvuosistaan lähtien, oli puoluesihteeriksi valinta yllätys hänelle itselleenkin. Valinnan takana oli puolueen puheenjohtaja Rafael Paasio, joka etsi kielitaitoista, puolueriidassa ryvettymätöntä, uutta kasvoa.
Uudessa asemassaan Sorsa sai nopeasti paljon kannatusta. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa Sorsa sai tukiryhmänsä ja suosittelijoidensa avulla (mm. Mauno Koivisto, R.H. Oittinen ja Keijo Liinamaa) suuren äänisaaliin, 17 311 ääntä. Kannatusta kertyi sosialidemokraattisen puolueen perusjäsenistöltä. SDP oli selvästi suurin puolue, ja Sorsa valittiin heti ensimmäisen kauden kansanedustajana ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajaksi. Sorsa toimi SDP:n Helsingistä valittuna kansanedustajana tasan 20 vuotta, vuodet 1970-1990.
Sorsasta tuli Paasion ”pari piirua vasemmalle” -linjan toteuttaja, mutta aluksi Sorsa joutui kuitenkin selvittämään rajalinjoja puolueen vasemmistosuuntauksen eli pälkäneläisten kanssa. Puoluejohto ja Sorsa puuttuivat liikkeeseen tiukoin ottein puolueen yhtenäisyyden palauttamiseksi. Toinen uuden puoluesihteerin koetinkivi oli EEC- vapaakauppasopimuksen läpivieminen, mutta voimakkaasta vastustuksesta huolimatta presidentti Urho Kekkonen ja Sorsa ajoivat sopimuksen läpi. EEC-sopimuksen solmimiseen kytkeytyi tiiviisti Zavidovo-vuoto, sekä presidentti Urho Kekkosen toimikauden jatkaminen poikkeuslain avulla.
Puoluesihteerin paikalta Sorsa valittiin puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1975, ja tässä toimessa hän oli vuoteen 1987 eli yhteensä 12 vuotta. Sorsan nimi oli esillä presidenttiehdokaskaavailuissa 1970-luvun lopulta lähtien, mutta lähimpänä presidenttiehdokkuus oli vuonna 1994. Tuolloin SDP järjesti kaikille avoimen esivaalin puolueen presidentinvaaliehdokkaan valitsemiseksi. Sorsa hävisi esivaalin Martti Ahtisaarelle, joka oli Suomen presidenttinä vuosina 1994-2000.
Pääministerinä neljässä hallituksessa.
Kalevi Sorsa toimi pääministerinä neljässä hallituksessa: Sorsan I hallitus istui vuodet 1972-1975, Sorsan II hallitus vuodet 1977-1979, Sorsan III hallitus vuodet 1982-1983 ja Sorsan IV hallitus vuodet 1983-1987. Kaikkiaan Sorsa oli pääministerinä 3653 päivän eli noin 10 vuoden ajan. Samaan aikaan suomalaista yhteiskuntaa kehitettiin hyvinvointivaltioksi, maa muuttui perinteisestä maatalousyhteiskunnasta teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi, julkisia palveluja kehitettiin ja sosiaaliturvaa parannettiin. Muita suuria yhteiskunnallisia ratkaisuja olivat peruskoulun toteuttaminen, päivähoidon kehittäminen ja kansanterveyslain laatiminen. Lisäksi yhteiskunnan ohjailua varten perustettiin uusia virastoja, muun muassa Työsuojeluhallitus. Suomi muuttui sosiaalisesti ja koulutuksellisesti tasa-arvoisemmaksi ja vaurastui. Erityisesti Sorsan I hallitus harjoitti voimallista reformipolitiikkaa johtokaksikkonaan pääministeri ja varapääministeri, valtiovarainministeri Johannes Virolainen. Öljykriisin jälkeisestä lamasta noustiin Sorsan II hallituksen elvytyksellisin toimin. Kansallista talkoohenkeä nostatettiin vuonna 1977 kokouksessa, joka ”Korpilammen hengessä” eli konsensuksen hengessä kokosi yhteen elinkeinoelämän, työnantajien, ay-liikkeen ja julkisen vallan edustajia. Ympäristöministeriön perustaminen valmisteltiin ja käynnistettiin Sorsan 1980-luvun hallitusten aikana.
1970-luvun lopulla Sorsa joutui ankaran ryöpytyksen kohteeksi Valcon, valtion kuvaputkitehtaan hallintoneuvoston puheenjohtajan ominaisuudessa tehtaan heikon tuotannon takia. Kiistan taustalla saattoi näkyä myös heijastuma sosialidemokraattisen teollisuuspolitiikan ja yksityisen elektroniikka-alan yritystoiminnan välisestä kamppailusta.
SMP nimitteli Kalevi Sorsaa vielä pitkän aikaa jälkeenpäin "Valco-Sorsaksi.
Sorsa piti vuoden 1984 SDP:n puoluekokouksessa kuuluisaksi tulleen Infokratia-puheen, jossa hän syytti tiedotusvälineitä epäolennaisuuksiin puuttumisesta ja epä-älyllisyydestä. Sorsan mielestä tiedostusvälineet eivät kirjoittaneet yhteiskunnallisista ongelmista vaan keskittyivät pinnallisiin asioihin.
Eduskunnan puhemies ja Suomen Pankin johtokunnan jäsen.
Kalevi Sorsan parlamentaarikon ura huipentui kahteen kauteen eduskunnan puhemiehenä vuosina 1989-1990.
Aktiivisen poliittisen uransa päätteeksi Sorsa nimitettiin Suomen pankin johtokuntaan 1987. Hän työskenteli johtokunnassa vuoteen 1996, jolloin jäi eläkkeelle. Sorsan toimikaudelle Suomen Pankissa osuivat 1990-luvun syvä lama ja pankkikriisi, joka johti monen pankin lakkauttamiseen ja fuusioihin.
Ulkopoliittinen vaikuttaja.
Sorsa oli kiistatta merkittävä suomalainen ulko- ja turvallisuuspoliittinen vaikuttaja. Pääministerinä ja puoluejohtajana Sorsa joutui automaattisesti mukaan ulkopoliittiseen päätöksentekoon. Ulkoministerinä Sorsa toimi kolmeen otteeseen, vuosina 1972, 1975-1976 ja 1987-1989, ja ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana vuosina 1970-1972, 1976-1977 ja 1979-1982.
On arvioitu, ettei Kekkonen olisi 1970-luvulla voinut toteuttaa ulkopolitiikkaansa ilman sosialidemokraatteja; Kekkonen tarvitsi sosialidemokraattien laajoja kansainvälisiä yhteyksiä. Toisaalta SDP:n sisäpoliittinen vallankäyttö ei olisi onnistunut ilman presidentin myötävaikutusta. Kekkosen ja Sorsan luottamukselliset suhteet konkretisoituvat esimerkiksi ETYK-neuvotteluprosessissa ja Saksojen tunnustamiskysymyksessä.
Toisen maailmansodan jälkeen Suomen ulkopolitiikan hoidon tärkeimpiä tehtäviä on ollut järjestää suhteet itäiseen naapurimaahan, Neuvostoliittoon, ja sen hajottua Venäjään. Näiden suhteiden hoitamisessa Sorsa oli poliittisten tehtäviensä kautta Kekkosen jälkeen ja presidentti Koiviston ohella ehkä keskeisin henkilö. Neuvostosuhteiden hoitaminen alkoi puoluesihteerinä ja jatkui Paasion niin sanotun nappulaliigan ulkoministerinä, ja myöhemmin niin puheenjohtajan, pääministerin kuin ulkoministerinkin ominaisuudessa. Yhteydenpito koski erilaisia asioita, joista keskeisimpiä olivat ulko- ja ulkomaankauppapolitiikka.
Suomalais-neuvostoliittolaisen taloudellisen yhteistyökomission puheenjohtajana Sorsa toimi vuosina 1983-1989. Suomalainen historiantutkimus on osoittanut, että kaikki merkittävät suomalaiset poliitikot presidenttejä myöten ja Sorsa mukaan lukien pitivät yhteyksiä neuvostodiplomaatteihin ja KGB:n edustajiin. ”Kotiryssä” –järjestelmä oli ajalle tyypillistä neuvostosuhteiden ylläpitoa ja ajatustenvaihtoa, eikä mitään raskauttavaa tai luotettaviin lähteisiin perustuvaa näyttöä toiminnan lainvastaisuudesta ole kenenkään merkittävän poliitikon osalta tullut ilmi.
Sorsa toimi jo varhain aktiivisesti eurooppalaisen integraation puolesta. Suomen EU-ratkaisua selviteltiin muun muassa integraationeuvottelukunnassa, jonka jäsen Sorsa oli vuosina 1990-1994. Ammattipolitiikan jätettyään hän oli mukana EU:n jäsenyyskampanjassa.
Kansainväliset tehtävät.
Nuoruudessaan Sorsa osallistui lukuisiin kansainvälisiin tilaisuuksiin. Työskentely Pariisissa Unescon alaisuudessa entisestään syvensi Sorsan kansainvälisyyttä ja suhteita Euroopan suuntaan.
Kansainvälisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ”raskassarjalainen” Sorsasta tuli vuonna 1978, jolloin hänet valittiin vetämään Sosialistisen Internationaalin aseistariisuntatyöryhmää. Sorsa toimi mm. 1978 Helsingissä järjestetyn SI:n aseidenriisuntakonferenssin isäntänä.. Aseistariisuntatyöryhmän puheenjohtajana Sorsa toimi 1978-1980 ja neuvoa-antavan aseistariisuntaneuvoston (SIPSAD) puheenjohtajana 1980-1996. Samaan aikaan Sorsa oli myös Sosialistisen Internationaalin varapuheenjohtaja, kunniapuheenjohtajaksi hänet nimitettiin vuonna 1996. Aseistariisuntatyöryhmän puheenjohtajana Sorsa oli turvallisuuspoliittisen keskustelun ytimessä, ja hänen ystäväpiiriinsä kuului merkittäviksi eurooppalaisiksi johtajiksi nousseita sosialidemokraatteja kuten Willy Brandt, Harold Wilson ja Olof Palme. Sorsalla oli myös korkean tason henkilöyhteyksiä niin Moskovassa kuin Washingtonissakin. Erityisen tiivistä yhteyttä Sorsa piti pohjoismaisiin veljespuolueisiin.
Toinen merkittävä kansainvälinen järjestö, jossa Sorsa toimi aktiivisesti, oli InterAction Council. Tähän kansainvälisen solidaarisuuden puolesta toimivaan eräänlaiseen entisten valtiomiesten neuvostoon Sorsa kutsuttiin jäseneksi vuonna 1994, ja hän säilytti jäsenyytensä kuolemaansa saakka. Järjestö valmisteli merkittävän ”Ihmisen velvollisuuksien yleismaailmallisen julistuksen”, jonka se pyrkii saamaan hyväksytyksi YK:n ihmisoikeuksien julistuksen rinnalle. Sorsa osallistui aktiivisesti järjestön toimintaan ja kokouksiin eri puolilla maailmaa.
Sorsa oli tunnustettu ja arvostettu luennoitsija monilla kansainvälisillä foorumeilla. Vielä eläkkeellä ollessaankin häntä kutsuttiin luennoimaan ulko- ja turvallisuuspoliittisista sekä talouspoliittisista aiheista esimerkiksi Intiaan, Itävaltaan ja Japaniin. Viimeinen virallinen kansainvälinen tehtävä Sorsalla oli ulkoministeriön mandaatilla julkisuudelta piilossa toteutettu neuvottelutoiminta Kyproksen kysymyksen ratkaisemiseksi.
Teokset.
Sorsa oli kiinnostunut kirjoista ja kirjoittamisesta jo nuoresta lähtien. Päiväkirjan kirjoittamisen ohella hän kirjoitti runoja ja osallistui runokilpailuihin. Yliopistossa Sorsa paneutui erityisesti kirjallisuuden opintoihin. Kustannusosakeyhtiö Tammen palveluksessa hän luki, toimitti ja arvosteli kotimaisia käsikirjoituksia. Aktiivisesta päivänpolitiikasta ja työelämästä jäätyään Sorsalla oli aikaa omistautua uudelleen kirjallisiin harrastuksiinsa.
Kunnianosoituksia.
Kalevi Sorsalle ehdotettiin useaankin otteeseen valtioneuvoksen arvonimeä, mutta hän kieltäytyi vastaanottamasta sitä vedoten taustaansa työväenliikkeessä, jossa oli perinteisesti pidättäydytty kunnianosoituksista.Sorsa siis kaihtoi koko elämänsä ajan julkisia tunnustuksia työstään ja saavutuksistaan, mutta hän suostui promovoitavaksi Tampereen teknillisen korkeakoulun kunniatohtoriksi vuonna 1987 ja Tampereen yliopiston hallintotieteiden kunniatohtoriksi vuonna 1992.
Suomen Sosialidemokraattisen Sanomalehtimiesliiton järjestämässä juhlatilaisuudessa Sorsan pitkäaikaisen kotitalon seinään Helsingin Merihaassa kiinnitettiin Kansanvallan päivänä 17.7.2005 muistolaatta..Hietaniemen hautausmaalla (U25-12-1) paljastettiin Kimmo Pyykön veistämä Sorsalle omistettu hautamuistomerkki nimeltään Elämäkaari.
Kalevi Sorsan arkisto.
Työväen Arkistoon luovutettuun Kalevi Sorsan arkistoon sisältyy asiakirjoja Sorsan nuoruus- ja opiskeluvuosilta lähtien vuoteen 2004 saakka. Aihepiireiltään arkisto käsittää Sorsan koko työ- ja luottamustoimihistorian sekä elämänkaaren. Paperiaineistoja on noin 35 hyllymetrin verran ja valokuvia tuhansia kappaleita. Kalevi Sorsan arkisto avautuu tutkijoiden käyttöön vuonna 2019, jolloin hänen kuolemastaan tulee kuluneeksi 15 vuotta ja salassapitoaika päättyy. Tämä kulttuuriarvoltaan merkittävä kansallinen arkisto tulee olemaan avauduttuaan Urho Kekkosen, J. K. Paasikiven ja Johannes Virolaisen henkilöarkistojen ohella tärkeimpiä lähteitä omasta lähihistoriasta.
Suomen arkistoyhdistys myönsi Kalevi ja Irene Sorsalle Vuoden arkistoteko –kunniamaininnan vuonna 2004.
Kalevi Sorsa –bibliografia.
Kalevi Sorsa –bibliografia sisältää Kalevi Sorsan eri elämänvaiheissaan ja erilaisissa työ- ja luottamustehtävissään kirjoittamat kirjat, artikkelit ja puheet. Bibliografiaan on luetteloitu myös tärkeimpien päivä- ja aikakauslehtien julkaisemat haastattelut Sorsasta sekä muut Sorsaa käsittelevät artikkelit ja kirjoitukset. Aineistoa on vuosilta 1951-2005, ja se on luetteloitu ARTO-tietokantaan


PAL.
PAL () on SDTV:n laajalti käytössä oleva analogisen videokuvan värijärjestelmä ja koodausmenetelmä. Muita järjestelmiä ovat NTSC ja SECAM. PAL-järjestelmässä TV:n kuva on määrätty 576 vaakajuovaan, lomitettuna, 50 ruutua per sekunti. Kuvan vaakaresoluutio ei ole tarkasti määritelty, koska signaali on analoginen mutta usein 4:3 kuvasuhteen kuvien digitoinnissa jokaisesta juovasta talletetaan 768 näytettä, jolloin resoluutioksi tulee 768 x 576. PAL-järjestelmän kuvasuhde on 4:3 mutta PAL-kuva voidaan skaalata 16:9:ään (laajakuva). Laajakuva-skaalauksessa venytetään joko tasaisesti koko kuva-alaa tai pelkästään kuvan reunoja lisäpisteiden luomiseksi, tällöin kuva kuitenkin vääristyy alkuperäiseen verrattuna. Kuvaa voidaan leventää myös kaventamalla pystysuunnassa ja sen jälkeen suurentamalla kuvaa, jolloin taas pystyresoluutio todellisuudessa pienenee ja kuvanlaatu huononee sitä kautta.
PAL-järjestelmän levinneisyys.
PAL-järjestelmä on käytössä analogisissa SDTV-televisiolähetyksissä Euroopassa (muutamia maita lukuun ottamatta), Australiassa ja joissain Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan maissa. Myös Itä-Euroopan ja Ranskan SECAM pohjautuu PAL-tekniikkaan, vaikkakin värien koodaus on eri muodossa. Pohjois-Amerikassa käytetään varhaisempaa NTSC-järjestelmää, jonka teknisiä puutteita PAL jonkin verran korjaa.
Kuvan siirtotekniikka.
PAL kehitettiin, koska NTSC on herkkä vaihevirheiden aiheuttamille värivääristymille, jonka takia NTSC- vastaanottimissa on värikylläisyyden sekä värisävyn säätö. Vaihevirhe kuitenkin vaihtelee, ja säätimellä asetettu pysyvä taso ei sen takia ole tyydyttävä ratkaisu.
PAL kiertää ongelman kääntämällä joka toisen juovan vaiheen päinvastaiseksi. Tällöin juovaan vaikuttava vaihevirhe on päinvastainen seuraavassa juovassa. Vanhimmat vastaanottimet näyttivät juovat sellaisenaan, ja silmän ominaisuuksien takia katsoja näkee kuvan tyydyttävänä, vaikka siinä onkin vuorotellen päinvastaisesti vääristyneitä juovia. Tämä ei kuitenkaan riitä, jos vaihevirheet ovat vakavia. Uudet vastaanottimet sekoittavat näytettävän sekä sitä edeltävän juovan väri-informaation, jolloin saadaan lähes täydellinen immuniteetti vaihevirheiden aiheuttamille värisävyvääristymille. Tämän takia PAL-vastaanotin ei tarvitse värisävynsäätöä.
Edes PAL ei ole immuuni vaihevirheiden aiheuttamalle värikylläisyyden vaihtelulle. Ihmissilmä ei kuitenkaan huomaa värikylläisyyden vaihtelua yhtä helposti kuin värisävyvääristymiä, ja useimmat ihmiset eivät huomaa ongelmaa suurillakaan vaihevirheillä.
Kuvataajuus ja lomitus.
PAL televisojärjestelmässä kuvataajuus on normaalisti 25 Hz ja kuvassa on 625 vaakajuovaa. Välkkymisen vähentämiseksi kuva lähetetään lomiteltuna kahteen kenttään, joista kumpikin sisältää vain puolet vaakajuovista: joka toinen kenttä sisältää parilliset juovat ja joka toinen parittomat juovat joten kenttätaajuus on eurooppalaista verkkotaajuutta vastaava 50 Hz. Lomituksesta huolimatta kuvassa esiintyvät ohuet vaakasuorat viivat usein välkkyvät mutta koska televisiossa näytetään pääasiassa liikkuvaa kuvaa, tätä ei normaalisti huomaa. Ilmiö erottuu silti selvästi esimerkiksi säätiedotusten grafiikassa tai käytettäessä tavallista televisiota tietokoneen näyttölaitteena.
Vertailun vuoksi, NTSC:ssä käytössä on 525 vaakajuovaa ja 60 Hz kenttätaajuus. Siksi NTSC-kuvan erottelukyky on PAL-kuvaa heikompi mutta välkyntä vähäisempää. Jotkut ihmiset, varsinkin NTSC:n taajuuteen tottuneet, huomaavat PAL-kuvan välkkymisen ja pitävät sitä häiritsevänä. Esimerkiksi DVD-levyjen tapauksessa termejä käytetään usein kuvaamaan pelkkää kuvataajuutta sekä juovien lukumäärää - DVD-levyllähän kuva on tallennettu digitaalisesti komponenttimuotoon, ja DVD-soitin muuttaa sen halutunlaiseksi signaaliksi.
Monien viihde-elektroniikan laitteiden tapauksessa varsin yleinen on myös PAL60, eli PAL 525 vaakajuovalla sekä 60 hertsin kenttätaajuudella. Tämä on yleensä peräisin NTSC-standardin mukaisista lähteistä, esimerkiksi NTSC-toistoon pystyvät videonauhurit muuttavat nauhalla olevan NTSC-signaalin värikoodauksen PAL-standardin mukaiseksi. Myös jotkut DVD-soittimet mahdollistavat NTSC-taajuudella tallennettujen levyjen toistamisen niin, että soitin antaa PAL-värikoodattua signaalia. Kuvataajuuden muuttaminen nostaisi laitteiden hinnan monikymmenkertaiseksi. PAL60 ei ole missään määritetty standardi, ja siksi erityisesti vanhoissa televisioissa voi esiintyä ongelmia, esimerkiksi kuvan synkronisoinnin katoamista ("pyörimistä" pysty- tai vaakasuunnassa).
PAL-resoluutio.
PAL-standardin mukaisen TV-kuvan digitoinnissa käytetään standardia D1-PAL, jonka resoluutio on 720 x 576i. Vaikka itse PAL-lähetteessä on 625 vaakajuovaa, niistä näytettäviä juovia on 576 ja loput on varattu signaalin tahdistukseen ja teksti-tv:lle. Vanhemmissa analogisissa kuvaputkissa näytöstä rajataan pois teksti-tv:n juovat kuvan yläreunasta ja joitakin juovia alareunasta. D1-PAL signaalista on teksti-tv signaalit poistettu, joten uusissa LCD- ja plasma-näytöissä voidaan näyttää kaikki 576 juovaa.


Vapaudenpatsas.
Vapaudenpatsas (, ääntäminen IPA: tai), varsinaiselta nimeltään Vapaus valaisee maailmaa (,), on Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen muistomerkki, jonka yksityiset, Yhdysvaltain vapautta ihailevat ranskalaiset lahjoittivat Yhdysvaltain valtiolle. Patsas sijaitsee Liberty Islandin saarella New Yorkiin johtavan laivaväylän varrella. Se esittää Vapauden jumalatarta kädessään vapauden soihtu ja itsenäisyysjulistuskirja, jaloissaan murtunut kahle.
Vapaudenpatsas on Yhdysvaltain ja New Yorkin tunnetuimpia nähtävyyksiä. Patsas itse on 46 metriä korkea, mutta jalusta mukaan lukien sen korkeus nousee 93 metriin. Saarelle pääsee New Yorkista lautalla. Ensimmäiset lautat lähtevät aamulla kello kuusi. Patsas on ontto, ja sen sisäänkin pääsee. Vastoin yleistä käsitystä ylhäällä patsaan lampussa tai päässä ei ole ravintolaa ja jalustassa pidetään nykyisin museota, jossa ravintola ja alkuperäinen soihtu sijaitsee.
Vapaudenpatsaan rakentamiseen käytettiin 31 tonnia kuparia ja 125 tonnia terästä. Patsaan jalusta on tehty betonista ja painaa 27 000 tonnia. Patsas oli alkujaan pinnoitusmateriaalinsa kuparin värinen, mutta meri-ilma on vuosien saatossa patinoinut kuparin vihreäksi. Vain patsaan pinta on varsin ohutta kuparipeltiä. Patsaan sisällä on teräsristikkorakenne, joka muistuttaa radiomastojen tai terässiltojen rakennetta. Tuolloin rakennustekniikka oli uusi ja valtaisan patsaan pystytys hämmästyttävä suoritus.
Patsaan itsenäisyysjulistuskirjassa lukee ”JULY IV MDCCLXXVI”, Yhdysvaltain itsenäisyyspäivän päivämäärä. Patsaan kruunun seitsemän kärkeä viittaavat seitsemään mereen tai seitsemään maanosaan.
Historia.
Ranskalaiset rakensivat ja lahjoittivat Vapaudenpatsaan yhdysvaltalaisille vuonna 1886 vietettyjen Yhdysvaltain vapaussodan 100-vuotisjuhlien kunniaksi. Vapaudenpatsaan suunnittelivat kuvanveistäjä Frederic Auguste Bartholdi ja Eiffelin tornin suunnittelijana tunnettu Alexandre Gustave Eiffel.
Bartholdi suunnitteli patsaan ulkomuodon. Patsaan mallina toimi ranskalainen nainen Isabella Eugenie Boyer, ja sen kasvojen on väitetty pohjautuvan Bartholdin äitiin. Eiffel suunnitteli Vapaudenpatsaan tukirakenteet. Eiffeliä auttoi hänen avustajansa Maurice Koechlin, joka oli myös auttanut häntä Eiffelin tornin suunnittelussa. Suunnittelu alkoi vuonna 1869. Patsas rakennettiin Ranskassa ja se tuotiin myöhemmin Yhdysvaltoihin pystytettäväksi. Vapaudenpatsaan esikuvana on väitetty olleen Rodoksen kolossi.
Patsaan sijainnin valitsi kenraali William Tecumseh Sherman vuonna 1877. Patsas pystytettiin Bedloe's Islandin kivisaarelle New Yorkin edustalle, joka pian avajaisten jälkeen nimettiin uudelleen Liberty Islandiksi.
Patsas valmistui Ranskassa kesällä 1884 ja se tuotiin ranskalaisella Isere-laivalla New Yorkin satamaan kesäkuussa 1885. Patsaan osia oli 350, jotka olivat 214 paketin sisällä. Nuorella, vielä kehittyvällä Yhdysvalloilla ei ollut riittäviä varoja patsaan pystyttämiseksi ja niinpä se seisoi pitkään osina laatikoissa New Yorkin sataman varastossa.
Patsaan jalustan suunnitteli yhdysvaltalainen arkkitehti Richard Morris Hunt. Jalustan pystyttäminen saatiin viimeistellyksi huhtikuussa 1886. Patsaan rakentamiseen käytettiin neljää nosturia. Patsas pystytettiin jalustan päälle neljä kuukautta myöhemmin. Patsaan paljastustilaisuus oli 28. lokakuuta 1886. Paikalla oli Yhdysvaltain presidentti Grover Cleveland ja tuhansittain yleisöä.
Pääsy soihtua ympäröivälle parvekkeelle suljettiin turvallisuussyistä 1916.
Vuonna 1936 Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt järjesti patsaan 50-vuotisjuhlat.
Yhdysvaltalaisen CBS-televisiokanavan vuonna 1983 esittämässä televisio-ohjelmassa taikuri David Copperfield haihdutti patsaan hetkellisesti näkyvistä. Patsaan katoamistemppu tehtiin yöllä. Guinnessin ennätysten kirjan mukaan temppu oli maailman suurin taikatemppu.
Vuonna 1984 Vapaudenpatsas liitettiin UNESCO:n maailmanperintöluetteloon.
Patsas kunnostettiin vuonna 1986. Remontin aikana patsaan soihtu kullattiin.
Vuonna 2001 tapahtuneen kaksoistornien tuhon jälkeen Vapaudenpatsaan sisätilat suljettiin ja sitä korjattiin kestävämmäksi terrori-iskujen varalta. Patsaan jalusta avattiin uudelleen elokuussa 2004 ja patsaan kruunu heinäkuussa 2009.
Patsas suljettiin lokakuussa 2011 (päivä patsaan 125-vuotisjuhlien jälkeen) mm. uusien hissien ja liukuportaiden asentamiseksi.
Patsaan pitäisi aueta yleisölle syksyllä 2012, mutta soihdun näköalatasanne pysynee suljettuna jatkossakin.


Suomettuminen.
Suomettuminen () tarkoittaa voimakkaamman valtion vaikutusvaltaa heikomman naapurimaan asioihin. Käsite esiteltiin alun perin Itävallassa jo 1950-luvulla, mutta sitä alettiin käyttää ahkerasti Saksan liittotasavallassa 1960-luvun lopulla. Termiä käyttivät alun perin liittokansleri Willy Brandtin vastustajat kritisoidessaan hänen uutta, Ostpolitik-nimellä tunnettua ulkopoliittista linjaansa liian neuvostomyönteisenä. Brandt tuomitsikin termin käytön suomalaisia loukkaavana. Se merkitsi sananmukaisesti Suomen kaltaiseksi tulemista.
Suomessa suomettumisen ydinaikaa oli Kekkosen hallintokausi. Kekkosen ensimmäisellä presidenttikaudella alkanutta poliittista kehitystä Suomessa on myöhemmin kutsuttu suomettumiseksi. Tavallisesti suomettumisella tarkoitetaan sellaista poliittista kehitystä, jossa pieni demokraattinen maa alistuu suuremman, totalitaarisen naapurivaltion tahtoon. Myös etenkin 1960-luvun alkupuolen Noottikriisi ja 1968–1982 eli jakso Tšekkoslovakian miehittämisen jälkeisestä Brežnevin opin mukaisesta neuvostopolitiikan tarkistuksesta Mauno Koiviston tuloon presidentin sijaiseksi 1981 ja presidentiksi 1982 olivat yhä väkevää suomettumisen aikaa. Esimerkiksi Max Jakobson on pitänyt Suomen sisäpolitiikkaan 1980-luvun alkupuolelle saakka merkittävästi vaikuttaneen ministerineuvos Viktor Vladimirovin paluuta vuonna 1984 Neuvostoliittoon merkkitapauksena suomettumisen ajan vähitellen päättyessä. Mutta vielä 1985 Koivisto pyrki estämään Juho Kusti Paasikiven päiväkirjojen julkaisemisen ja lopullisesti suomettuminen alkuperäisessä merkityksessään päättyi vasta Neuvostoliiton hajoamiseen 1991. Suomalaisesta poliittisesta keskustelusta käsite ei kuitenkaan ole täysin hävinnyt 2000-luvullakaan, ja suomettuneisuuden tai "uussuomettumisen" käsitettä on viljelty milloin puhuttaessa Suomen suhteista Neuvostoliiton seuraajavaltio Venäjään, milloin Euroopan unioniin, milloin Yhdysvaltoihin.
Tarkka suomennos olisi "suomettaminen". Rinnakkaistermi "suomettaminen" tarkoittaa sitä, että pyritään saamaan valtio tai ihminen suomettuneeksi ja "suomettuminen" taas, että suometutaan itsenäisesti. Käsitteellä tarkoitettiin negatiivisesti Suomen joutumista Neuvostoliiton valtapiiriin. Suomessa Neuvostoliiton vaikutusvalta ulottui myös sisäpolitiikkaan ja ilmeni mediassa ns. itsesensuurina. "Uuden Suomen" entinen päätoimittaja Lauri Aho kirjoitti suomettumisen tarkoittavan "tilaa, jossa maa ilman Neuvostoliiton miehitystä, ilman kommunistikaappausta ja ilman demokraattisten laitosten poistamista on tietyn asteisessa riippuvaisuussuhteessa Moskovasta" ("Uusi Suomi" 14. marraskuuta 1971).
Kun suomettumiskeskustelu alkoi levitä, presidentti Urho Kekkonen yritti antaa käsitteelle myönteistä sisältöä yhdysvaltalaiselle Newsweek-viikkolehdelle syyskuun alussa 1973 antamassaan haastattelussa: "Jos suomettumisella tarkoitetaan todellista tilannetta, sitä että sodan hävinnyt pieni eurooppalainen maa on säilyttänyt itsenäisyytensä ja omanarvontuntonsa, päässyt jaloilleen ilman ulkopuolista apua, luonut hyvät ja luottamukselliset suhteet suurvaltanaapuriinsa ja kehittänyt oman puolueettomuuspolitiikkansa, niin pidän sanontaa imartelevana! Mutta näinkään määriteltynä ei suomettuminen ole vientitavaraa."
Historiantutkijoista suomettumisen aikaa ovat selvitelleet etenkin Hannu Rautkallio ja Timo Vihavainen. Vihavainen julkaisi aiheesta vuonna 1991 huomiota herättäneen teoksen "Kansakunta rähmällään" (Otava). Myös suomettumisen ajan huomattava ulkopoliittinen vaikuttaja Max Jakobson on varsinkin teoksissaan "Vallanvaihto" (1992) ja "Tilinpäätös" (2003) ruotinut 1970- ja 1980-lukujen ulkopolitiikkaa ja Suomen ja Neuvostoliiton tuolloisia suhteita. Tuoreeltaan suomettumisilmiötä käsitteli laajasti virolais-ruotsalainen toimittaja Andres Küng vuonna 1976 ilmestyneessä teoksessaan "Vad händer i Finland (Mitä Suomessa tapahtuu)".
Taloudellinen perusta.
Suomi oli YYA-sopimuksen vuoksi Neuvostoliiton vaikutuspiirissä tiukemmin kuin yksikään toinen länsimaa. Suomen puolueettomuus perustui YYA-sopimukseen, joka sisälsi myös sotilasliiton, kun taas Itävallan asema perustui 1955 valtiosopimukseen, jolla Neuvostoliitto tarjoutui luopumaan Itävallan osan miehityksestä, mikäli Itävalta pysyisi puolueettomana senkin jälkeen kun neuvostojoukot olivat vetäytyneet. Neuvostoliitto kävi bilateraalikauppaa sosialistisen valtioiden lisäksi vain Suomen ja Intian kanssa. Suomi oli ajoittain Neuvostoliiton toiseksi suurin länsimainen kauppakumppani bilateraalikaupan ansiosta Saksan liittotasavallan ollessa kaikkein suurin.
Taloudellisessa mielessä oli kysymys Neuvostoliiton kannalta rauhanomaisen rinnakkaiselon periaatteesta eli siitä, että Neuvostoliitto pystyi osoittamaan kansainvälisesti, että kapitalistisen ja sosialistisen maan rauhanomainen rinnakkaiselo on mahdollista.
Suomi Saksan liittotasavallassa varoittavana esimerkkinä.
Länsisaksalaisille konservatiivipoliitikoille, etenkin Baijerin pääministerille Franz Josef Straussille, Suomen tapaus kelpasi varoittavaksi esimerkiksi siitä, kuinka suurvalta määräilee paljon pienempää naapuriaan tämän sisäisissä asioissa ja naapurin itsenäisyys muuttuu muodolliseksi. Axel Springerin mediakonserni käytti ahkerasti finnlandisierung-termiä.
Neuvostoliiton puolueettomuusvaatimus hintana bilateraalikaupasta.
Neuvostoliitto nimitti tietyt suomalaiset puolueet ja poliitikot "neuvostovastaisiksi". Näitä puolueita ja poliitikkoja ei sitten päästetty johtaviin asemiin vaalituloksesta riippumatta. Suomettuminen johti siihen, että moni porvarillinenkin poliitikko pyrki "neuvostoystävälliseksi" eli luottamuksellisiin suhteisiin Neuvostoliiton kanssa.
Yksilötasolla suhteita hoidettiin siten, että Neuvostoliiton suurlähetystö järjesti merkittäville suomalaisille poliitikoille oman kontaktihenkilön, jonka Aarno Laitinen nimesi kirjassaan Tamminiemen pesänjakajat "kotiryssäksi". Kutsu Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystön Lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen vuosipäivänä 7. marraskuuta merkitsi julkista osoitusta virallisella linjalla olemisesta, ja siitä kilpailtiin. Myös elinkeinoelämässä arvostettiin hyviä idänsuhteita suuryritysten johdossa. Merkittävää idänkauppaa käyvien suomalaiskonsernien toimitus- tai pääjohtajia kutsuttiin idänkaupan vuorineuvoksiksi tai kriittisesti asiaan suhtautuvien piirissä "punaisiksi vuorineuvoksiksi".
Tätä kautta Neuvostoliitto pystyi vaikuttamaan Suomen sisäpolitiikkaan taatakseen Suomen pysymisen puolueettomana YYA-sopimuksen määrittelemällä tavalla. Neuvostoystävällisiä ryhmittymiä muodostui eri puolueisiin. Kokoomuksessa tätä edustivat remonttimiehet, Keskustapuolueessa K-linja, SDP:ssä yleensä nuoremman polven vasemmisto 1970-luvulla ja SKP-SKDL:ssä taistolaiset ja Ruotsalaisessa kansanpuolueessa janssonilaiset. Vastakkaisia nopeaa länsi-integraatiota korostaneet ryhmät olivat Kokoomuksen oikeistolaiset, Kokoomuksesta ja Ruotsalaisesta kansanpuolueesta muodostuneet perustuslailliset, SDP:ssä tannerilaiset tai asevelisosialidemokraatit ja Keskustapuolueessa nk. musta tusina.
Kansalaisjärjestötasolla neuvostoystävälliseksi kanavaksi muodostui Suomi-Neuvostoliitto-Seura.
Itsesensuuri.
Suomettumiseen liittyy läheisesti myös termi itsesensuuri. Tässä yhteydessä sillä tarkoitetaan suomalaisten itse suorittamaa julkisen keskustelun valvontaa, jossa kaikki hiukankin Neuvostoliittoa kohtaan negatiiviseksi arvioitu aineisto joutui voimakkaan paheksunnan kohteeksi ja "Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita" vahingoittavan materiaalin julkaisemisesta pyrittiin pidättäytymään.
Juridinen peruste.
Itsesensuurilla oli myös juridinen perusteensa: vuonna 1948 rikoslakiin lisättiin kappale, jonka mukaan Suomen ja vieraan valtion, käytännössä lähinnä Neuvostoliiton, suhteita vahingoittavasta materiaalista voitiin tuomita enimmillään kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Rikokseksi määriteltiin vieraan valtion julkinen ja tahallinen halventaminen "painotuotteella, kirjoituksella, kuvallisella esityksellä tahi muulla ilmaisuvälineellä". Virallinen syyttäjä sai nostaa syytteen kyseisessä lainkohdassa määritellystä rikoksesta vain tasavallan presidentin määräyksestä ja ensimmäisenä oikeusasteena tällaisten tapausten käsittelyssä oli hovioikeus.
Pykälän perusteella tuomittiin sanomalehti Keskisuomalaisen päätoimittaja ja toimitussihteeri sakkoihin syksyllä 1948. Kyse oli sodan jälkeistä liittoutuneiden valvontakomissiota johtaneen Andrei Ždanovin kuolemaan liittyvästä uutisoinnista (1.9.1948), jossa vihjailtiin hänen joutuneen Josif Stalinin terrorin uhriksi. Syytteen nostamista olivat vaatineet presidentti Paasikivi ja valtioneuvosto.
Saman pykälän nojalla presidentti Urho Kekkonen uhkasi erittäin tiukkasävyisessä "myllykirjeessään" toukokuussa 1975 "Uusi Maailma" -lehden päätoimittajaa Jussi Talvea syytteen nostamisella; kyseessä oli ainoa tämänkaltainen tapaus Kekkosen virkakaudella. Lehdessä oli julkaistu nimimerkki "Taisto Virtasen" kirjoitus otsikolla "Toverien kalliit neuvot − lakot"." Nimimerkki oli kirjoittanut Neuvostoliiton kommunistisen puolueen johtomiesten Boris Ponomarevin ja Mihail Suslovin yllyttäneen Moskovassa hieman aiemmin vieraillutta SKP:n valtuuskuntaa lietsomaan Suomessa laajaa tyytymättömyyttä ja järjestämään lakkoja vallankumouksellisen tilanteen aikaansaamiseksi. Kekkonen piti artikkelia "ennenkuulumattoman törkeänä provokaationa" Neuvostoliittoa kohtaan ja yrityksenä saada aikaan kylmän sodan olosuhteet maiden välille sekä sen julkaisemista juuri ETY-kokouksen alla erittäin vaarallisena Suomen mustamaalauksena länsimaiden silmissä. Kirjoituksen oli toimittanut "Uusi Maailma" -lehdelle Kokoomuksen oikean laidan kansanedustaja Eero Lattula.
Kyseinen rikoslain kohta poistettiin rikoslaista vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
Lehdistö.
Myös lehdistössä ja kirjallisuudessa harjoitettiin itsesensuuria, eli Neuvostoliitolle vihamieliseksi katsottua ”neuvostovastaista” materiaalia ei aina suoraan julkaistu. Sanomalehti Uusi Suomi ratkaisi ongelman käyttämällä niin sanottua "neulanpistotaktiikkaa" eli hakemalla neuvostolehdistöstä kriittisiä Neuvostoliittoa koskevia artikkeleita ja julkaisemalla ne Suomessa. Artikkelit eivät voineet olla neuvostovastaisia, koska ne oli julkaistu Neuvostoliitossa. Yksi neuvostoajan kriittisistä lehdistä oli kulttuurilehti Literaturnaja gazeta, jossa sallittiin älyllistä, mutta periaatteisiin käyvää kritiikkiä.
Romaanikirjallisuus.
Jatkosodan päätyttyä kirjastoista poistettiin tai siirrettiin suljettuihin varastoihin liki 300 teosta, joiden opetusministeriö katsoi voivan vahingoittaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Tässä joukossa oli mm. V. A. Koskenniemen, Mika Waltarin, Simo Penttilän (Uuno Hirvonen) ja Samuli Paulaharjun kirjoja, Urho Kekkosen "Pekka Peitsi" -nimimerkillä kirjoittamat kirjat, Kalle Väänäsen runokokoelma "Runoruunalla ryssää päin", Armas J. Pullan "Ryhmy ja Romppainen" -kirjat sekä Ollin (Väinö Nuorteva) pakinakokoelmat "Pisteet lopussa", "Vot, Iivana" ja "Vastikekastike". Myös monet talvisotaa käsitelleet teokset, mm. Hjalmar Siilasvuon "Suomussalmen taistelut" ja "Kuhmo talvisodassa", kuuluivat kyseisiin kirjoihin. Osa kyseisistä kirjoista vapautettiin yleiseen käyttöön vuonna 1958.
Kirjojen osalta Suomessa julkaistiin kyllä neuvostokriittisiä suomalaiskirjoja, mutta Nobel-palkitun Aleksandr Solženitsynin "Vankileirien saariston" suomennos oli kustannettava vuonna 1974 Tukholmassa. Solženitsynin teoksia siihen saakka kustantanut Tammi oli kieltäytynyt sen julkaisemisesta hallituksen kehotuksesta, minkä Tammen toimitusjohtaja Jarl Hellemann paljasti vasta yli 20 vuotta myöhemmin. Pienkustantamo Kustannuspiste julkaisi kolmiosaiseksi muodostuneen teoksen kaksi jälkimmäistä osaa. Myös kirjan ottamisesta kunnallisten kirjastojen kokoelmiin keskusteltiin kulttuurilautakunnan tasolla esimerkiksi Turussa. "Vankileirien saariston" kohtalo Suomessa herätti laajaa huomiota länsimaissa ja silloinen Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtaja ja ulkopoliittinen taustavaikuttaja Max Jakobson katsoi "tapaus Solženitsynin" vahingoittaneen vakavasti Suomen kansainvälistä mainetta.
Musiikki.
Itsesensuuri sai joskus jopa koomiselta vaikuttavia piirteitä, mistä esimerkkinä on Sleepy Sleepersin julkaiseman "Takaisin Karjalaan" -levyn aiheuttama skandaali.
Elokuva.
Jotkut ennen toista maailmansotaa valmistuneet elokuvat leimautuivat sotien jälkeen neuvostovastaisiksi. Esimerkiksi Risto Orkon ohjaamat elokuvat "Jääkärin morsian" (1938) ja "Aktivistit" (1939) pysyivät ”yltiöisänmaallisuutensa” vuoksi esityskiellossa koko sotien jälkeisen ajan 1990-luvulle saakka. Myös hänen Armas J. Pullan teosten pohjalta ohjaamiensa "Ryhmy ja Romppainen" -elokuvien esittäminen kiellettiin sotien päätyttyä vuosikymmeniksi.
Valtion elokuvatarkastamo kielsi vuonna 1972 suomalaissyntyisen Casper Wreden norjalais-brittiläisenä yhteistyönä ohjaaman elokuvan "Ivan Denisovitšin päivä" esittämisen Suomessa, koska sen katsottiin voivan vahingoittaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Elokuva pohjautui Aleksandr Solženitsynin samannimiseen romaaniin. Kun elokuva esitettiin Ruotsissa, Yleisradio esti sen näkymisen Suomessa sulkemalla Ahvenanmaalla olleen lähettimen. Elokuva vapautui esityskiellosta vuonna 1994 ja se esitettiin vuonna 1996.
Elokuvatarkastamo kielsi tammikuussa 1986 suomalaissyntyisen Renny Harlinin Yhdysvalloissa ohjaaman elokuvan "Jäätävä polte" esittämisen ja levityksen Suomessa osittain neuvostovastaiseksi katsotun sisältönsä vuoksi. Elokuvan huomattavasti leikattu versio koki aluksi saman kohtalon, mutta Korkein hallinto-oikeus kumosi kiellon lokakuussa 1986. Elokuva vapautui kokonaisuudessaan esityskiellosta vasta vuonna 2006, jolloin se julkaistiin DVD-muodossa. Vuonna 2008 paljastui, että "Jäätävän poltteen" esityskieltoa oli alun perin vaatinut Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs Vladimir Sobolev.
Tietokirjallisuus.
Kenraalimajuri Pentti Syrjän vuonna 1986 kirjoittama kirja Gruppa Finljandija hänen everstinä vuosia aikaisemmin suorittamistaan opinnoista Frunzen sotilasakatemiassa Neuvostoliitossa aiheutti vuosiksi sen, että oppilasvaihto maiden välillä katkesi.
Useat ulkopoliittisen ns. suojasään aikana 1950-luvun puolivälissä julkaistut Suomen ja Neuvostoliiton suhteita arvioineet kirjat nousivat myyntimenestyksiksi. Tällaisia olivat Unto Parvilahden muistelmateos "Berijan tarhat", sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä käsitellyt Yrjö Soinin "Kuin Pietari hiilivalkealla" sekä Arvo Tuomisen kolmiosainen muistelmasarja "Sirpin ja vasaran tie", "Kremlin kellot" ja "Maan alla ja päällä". Mistään näistä teoksista ei otettu uusia painoksia syksyn 1958 yöpakkaskriisin jälkeen. Yöpakkasten aikana ilmestyneen Yrjö Leinon muistelmateoksen "Kommunisti sisäministerinä" julkitulo estettiin ja miltei kaikki sen painetut kappaleet tuhottiin myöhemmin. Leinon muistelmat julkaistiin lopulta vuonna 1991, jolloin kirja ei enää juuri herättänyt kiinnostusta.
Kun WSOY julkaisi Neuvostoliiton entisen puoluejohtajan Nikita Hruštšovin muistelmat vuonna 1971 (vain hieman ennen Hruštšovin kuolemaa), silloinen ulkoministeri Väinö Leskinen moitti asian vuoksi WSOY:n pääjohtajaa Hannu Tarmiota siitä, että "kirjallisuudessa on jälleen näkyvissä merkkejä uudesta ulkopoliittisesta oikeistolaistumisesta"."
Urho Kekkosen ajan tunnetuimpiin poliittisiin toisinajattelijoihin kuulunut pitkäaikainen Kokoomuksen kansanedustaja Tuure Junnila katsoi suomettumisen olleen ratkaisevana syynä siihen, ettei hänen vakituinen kustantajansa WSOY suostunut julkaisemaan eräitä hänen teoksiaan. Kyseiset teokset, muiden muassa poikkeuslailla tapahtunutta Kekkosen uudelleenvalintaa ruotinut "Vallankaappaus lain ja oikeuden varjolla" (1973) ja 1980-luvun sisä- ja ulkopolitiikkaa kriittisesti tarkastellut "Kekkosen valtakaudesta Koiviston aikaan" (1985), pääsivät kuitenkin eräiden pienempien kustantajien kautta julkisuuteen.
Yleisradio.
Vuonna 1976 ilmestyneessä ruotsalaisen Andres Küngin kirjassa Mitä Suomessa tapahtuu? kerrottiin monista Neuvostoliiton miellyttämisen episodeista, mm. ulkoministeri Ahti Karjalainen ehdotti hallituksen kokouksessa 19.12.1973, että Yleisradion toimilupaa lisättäisiin määräys, joka velvoittaisi noudattamaan tiedottamisessa virallista ulkopoliittista linjaa. Yleisradion toimittajat ja eräät lehdet tuomitsivat jyrkin sanoin Karjalaisen ehdotuksen, joka "unohdettiin" pian. Andres Küng arvelikin Karjalaisen pyrkineen ehdotuksellaan lähinnä lisäämään häntä kohtaan idässä tunnettavaa luottamusta.
Yleisradion ohjelmaneuvosto hyllytti syksyllä 1985 brittiläisen dokumentin "Karhu naapurina", jossa käsiteltiin Suomen ja Neuvostoliiton suhteita ohjelmaneuvoston mielestä epäedullisessa valossa. Helsinkiläinen Radio City esitti talvella 1986 ohjelman "Uusnatsin muotokuva", jossa Pekka Siitoin esitteli ideologiaansa toimittaja Teppo Turkille. Yleisradio oli jo aiemmin torjunut ohjelman ja liikenneministeriö antoi sen esittämisestä Radio Citylle ankarat nuhteet.
Tiedonvälitys yleisesti.
Neuvostoliiton puolustusministerin, marsalkka Dmitri Ustinovin vieraillessa Suomessa heinäkuussa 1978 hän esitti presidentti Urho Kekkoselle ja puolustusvoimain komentajalle, kenraali Lauri Sutelalle Suomen ja Neuvostoliiton välisen sotilaallisen yhteistyön laajentamista ja jopa yhteisiä sotaharjoituksia. Kekkonen ja Sutela torjuivat Ustinovin esityksen, koska jo sotaharjoituksia koskevat neuvottelut olisivat olleet ristiriidassa Suomen noudattaman puolueettomuuspolitiikan kanssa. Vierailun jälkeen Suomen poliittinen johto, ulkoministeriön virkamiehet ja puolustusvoimat kiistivät Ustinovin tehneen mitään sotaharjoitusehdotuksia. Samoin Suomen tiedotusvälineet vaikenivat Ustinovin vierailun todellisesta sisällöstä. Asia tuli kuitenkin Suomessa olleiden ulkomaisten kirjeenvaihtajien välityksellä tietoon Länsi-Euroopassa ja herätti siellä suurta huomiota, mikä antoi SMP:n kansanedustajalle J. Juhani Kortesalmelle aiheen eduskuntakyselyyn. Puolustusministeri Taisto Tähkämaa toisti Kekkosen ja Sutelan kannan ja valitti sitä, että länsieurooppalaiset sanomalehdet olivat antaneet harhaanjohtavia tietoja Ustinovin vierailusta.
Useita muitakin Neuvostoliiton toisinajattelijoiden ja pakolaisten ym. esiintymisiä sekä kirjoja ja artikkeleita mm. Neuvostoliiton kidutuksesta ja Baltian maiden miehityksestä estettiin.
Koulujen oppikirjat.
"Vasta 1990-luvulla todettiin kiertelemättä, että Neuvostoliitto murskasi Itä-Euroopan reformiliikkeet sotilaallisella voimallaan".
Esimerkiksi "Historia ja me 8" -oppikirjassa (1977) väitettiin: "Viro, Latvia ja Liettua, jotka puna-armeija vapautti saksalaisten miehityksestä, liittyivät uusina tasavaltoina Neuvostoliittoon", "Tshekkoslovakian kriisi ratkaistiin rauhallisesti".
Eräs suomettumisen ajan tunnetuin kohu syntyi vuonna 1974 ns. Pirkkalan monisteesta.
Historiaa termin synnylle.
Laillistettu kommunistipuolue SKP saavutti SKDL:n tunnusten alla neljänneksen kannatuksen eduskuntavaaleissa ja kommunistit nousivat hallitusvastuuseen. Myöhemmin vuosia 1944–1948 on kutsuttu vaaran vuosiksi. Myöhemmin on kuitenkin todettu, ettei Stalin halunnut geopoliittisen tilanteen vuoksi tukea suomalaisia kommunisteja, joten vallankaappauksen uhka oli pieni.
Presidentit Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen saivat neuvostojohtajien luottamuksen. Pitkään Suomi oli Neuvostoliiton suurin läntinen kauppakumppani, mikä vaurastutti Suomea merkittävästi. Kylmän sodan aikana oli vallalla "joko puolesta tai vastaan" -ilmapiiri suhteessa Neuvostoliittoon. Välivaihtoehtoja ei ymmärretty muualla maailmassa. Suomalaisen politiikan tapa puhua Suomesta ja Neuvostoliitosta "ystävällisinä naapurivaltioina" toi lännessä hämmennystä, koska termi oli lännessä Neuvostoliiton vasallivaltioiden synonyymi.
Neuvostoliitto piti presidentti Urho Kekkosta takuuna sille, ettei parlamentaarisista syistä Suomen ulkopoliittinen puolueettomuuslinjaus muutu. Kriittisesti YYA-sopimukseen ja sen ulkopoliittisena takaajana toimineeseen tasavallan presidenttiin suhtautuneet poliitikot leimautuivat vähitellen myös "kekkosvastaisiksi". Suomettumista ja Kekkosen linjaa vastustivat näkyvästi muutamat kekkosvastaisiksi leimautuneet poliitikot, kuten Kokoomuksen Tuure Junnila, Eero Lattula ja Pentti Mäki-Hakola, Perustuslaillisen kansanpuolueen Georg C. Ehrnrooth ja Kullervo Rainio, SMP:n Veikko Vennamo ja J. Juhani Kortesalmi sekä Itsenäisyyden Puolesta ry:n puheenjohtaja Heikki Eskelinen.
Suomettuminen ja itsesensuuri selviytymisstrategiana.
Suomettuminen voidaan nähdä myös erikoistapauksena yleisempää reaalipoliittista selviytymisstrategiaa, jota on Suomessa sovellettu tilanteessa jossa Suomen olemassaolo on ollut (esimerkiksi) Venäjän uhkaama.
Tärkein kilpaileva selviytymisstrategia on Suomen historiassa ollut legitimiteettisuuntaus eli laillisuuden ja kansallisen itsemääräämisoikeuden kompromissiton puolustaminen. Sortokaudella strategiaa kutsuttiin laillisuuslinjaksi eli perustuslaillisuudeksi. Vasta tsaarinvallan viimeisinä vuosina syntyi väkivaltainen aktivismisuuntaus.
Turun yliopiston yleisen historian professori Kalervo Hovi löytää kirjassaan "Puolan Historia" hyvin samantapaisia yleisiä selviytymisstrategioita Puolan suhteessa Venäjään.


Warrantti.
Warrantti (kirjoitetaan joskus myös muodossa "varrantti") on pankin tai pankkiiriliikkeen asettama arvopaperi, joka kohdistuu johonkin kohde-etuuteen kuten osakkeeseen, indeksiin, raaka-aineeseen tai valuuttaan. Warranteilla on aina rajoitettu voimassaoloaika, jota kutsutaan myös juoksuajaksi. Warrantit noteerataan pörssissä ja niillä käydään kauppaa kuten osakkeilla.
Tavallisimmat warranttityypit ovat osto- ja myyntiwarrantti. Ostowarrantti antaa oikeuden kohde-etuutena olevan hyödykkeen ostamiseen warranttiehdoissa sovittuun hintaan warrantin päättymispäivänä (tai amerikkalaisissa warranteissa sen voimassaoloaikana). Mikäli kohde-etuuden hinta ei ylitä tuolloin sovittua hintaa, raukeaa warrantti arvottomana. Myyntiwarrantti puolestaan antaa oikeuden myydä kohde-etuus sovittuun hintaan. Mikäli kohde-etuuden hinta jää sovitun hinnan yläpuolelle, raukeaa myyntiwarrantti arvottomana.
Tavallisesti warrantin päättymispäivänä ei suoriteta konkreettisia ostoja tai myyntejä kohde-etuudella, vaan warrantin asettaja maksaa warrantin nettoarvon rahana.
Warranttia käytetään sijoitusten suojaamiseen. Myyntiwarrantilla voidaan suojautua kohde-etuuden kurssin laskua vastaan. Toisaalta warrantilla voidaan saada vipua sijoituksiin – kurssin noustessa ostowarrantin arvo nousee suhteessa enemmän kuin itse kohde-etuuden. Warrantin "oikean" hinnan määrittäminen ei ole triviaali toimenpide; henkilön, joka sijoittaa rahojaan warrantteihin ilman perustietoja, katsotaankin harrastavan lähinnä uhkapeliä. Warranttikauppa on periaatteessa nollasummapeliä, mutta kun kulut otetaan huomioon, niin warranteilla keskimäärin hävitään rahaa pitkällä aikavälillä. Vaikka warrantin liikkeellelaskija todennäköisesti tekee voittoa, ottaa liikkeellelaskija myös riskin, koska tappion mahdollisuus on olemassa. Liikkeellelaskijan voitto johtuu siitä, että liikkeellelaskettaessa warrantilla on aika-arvo, joka pienenee päättymispäivää lähestyttäessä. Lisäksi, jos liikkeellelaskija myös toimii warrantin markkinatakaajana, osto- ja myyntitarjousten erotus eli spread tuo lisätuloja.
Turbowarrantiksi kutsutaan warranttia, joka raukeaa jo voimassaoloaikanaan, mikäli kohde-etuus saavuttaa ehdoissa määritellyn knock-out-tason. Turbowarrantilla päästään, suuremman riskin vastapainoksi, vielä normaalia warranttiakin suurempaan vipuvaikutukseen.


Sijoittaminen.
Sijoittaminen tarkoittaa tavallisesti rahoitusinstrumenttien ostoa, hallussapitoa ja myymistä tarkoituksena tehdä voittoa. Näistä instrumenteista yleisimpiä ovat julkisen kaupankäynnin kohteena oleva pörssinoteeratut osakkeet, mutta sijoituksen kohteena voivat olla myös muun muassa warrantit, rahasto-osuudet, kiinteistöt ja raaka-aineet.
Sijoittamisessa keskeistä on tavoiteltava tuotto sijoittajalle sopivalla riskitasolla. Riskillä tarkoitetaan siitä, että tavoiteltavaa tuottoa ei odotusten mukaan saavutetakaan, vaan sijoitus voi tuottaa jopa tappiota. Sijoitusriskiä voidaan pyrkiä hallitsemaan hajauttamalla.
Normaalisti sijoittaja joutuu ottamaan suuremman riskin tavoitellessaan suurempaa tuottoa.
Sijoittamista on myös yksityisyritykseen - eli pörssissä listaamattomaan yritykseen - sijoittaminen, kun ei toimi yrittäjänä.
Sijoittaja on henkilö, joka omistaa arvopapereita tai osuuksia yrityksistä. Yksityishenkilöiden sijoitustoiminta voidaan nähdä yhtenä pitkäaikaisen säästämisen muotona. Tällöin erityisen suureen arvoon nousee toiminnan pitkäjännitteisyys ja hajauttaminen.


XHTML.
XHTML () on kehitetty www-sivujen merkintäkieli, joka täyttää muotovaatimukset. Sen oli alun perin tarkoitus korvata HTML.
XHTML:n ja HTML:n erot.
XHTML eroaa HTML:stä tiukemmilla muotosäännöillään. Eroja ovat esimerkiksi viittaus käytettyyn XML-määrittelyyn, pakollinen pienten kirjainten käyttö kaikissa tunnisteissa, attribuuttien pakolliset arvot, attribuuttien arvojen pakollinen merkitseminen lainausmerkeillä ja elementtien pakollinen sulkeminen.
Siinä missä HTML-dokumenteissa tulisi käyttää MIME-tyyppiä 'text/html', XHTML-dokumenteissa tulisi käyttää tyyppiä 'application/xhtml+xml'. Käytännössä tämä on kuitenkin huonosta selaintuesta johtuen liki mahdotonta. Tästä syystä myös MIME-tyypin 'text/html' käyttö XHTML 1.0 -dokumenttien tyyppinä on sallittu.
W3C on julkaissut oman ohjeistuksensa HTML-yhteensopivan XHTML:n kirjoittamiseksi.
XHTML-dokumentit on helppo muokata jo olemassa olevista HTML-dokumenteista, mikäli niissä ei käytetä skriptausta. XHTML-tiedosto voidaan monesti jäsentää HTML-jäsentimellä.
Miksi XHTML?
Tärkein syy XHTML:n kehittämiseen lienee se, että sen ajateltiin sopivan hyvin myös muihin medioihin kuin perinteisiin tietokoneisiin. Tällaisia ovat esimerkiksi matkapuhelin ja muut kannettavat päätelaitteet, televisio ja ns. PDA-laitteet. Käytännössä mobiiliselaimet eivät kuitenkaan ole toteuttaneet XHTML:ää määrittelyn mukaan. XML-työkalujen soveltaminen XHTML:ään nähtiin myös etuna.
XHTML 1.0.
XHTML:n ensimmäinen versio oli käytännössä samanlainen kuin HTML 4.01. Eroja ovat lähinnä XHTML 1.0:n rajoitukset isojen ja pienien kirjainten käytössä sekä tagien sulkemisessa. Lisäksi XHTML 1.0 -dokumentit tulisi teoriassa tarjoilla asiakasohjelmistolle MIME-tyypillä "application/xhtml+xml", joka sallii myös muiden XML-nimiavaruuksien käytön dokumentissa.
XHTML 1.1.
XHTML 1.1 on edeltäjäänsä hieman tiukempi dokumenttityyppi. Suositus ei sisällä enää ulkoasun määrittelyyn liittyviä elementtejä, joita oli vielä XHTML 1.0 Transitional- ja Frameset -dokumenttityypeissä. Kaikki ulkoasun määrittelyt tulee tehdä tyyliohjeiden avulla. XHTML 1.1 on jaettu osiin eli moduuleihin, joista jokainen sisältää vain tietyntyyppisiä määrityksiä. Tämä mahdollistaa tulevaisuudessa järkevämmän laajennettavuuden ja helpottaa erityislaitteille rakennettavien selainten toteuttamista.
XHTML Basic.
XHTML Basic on XHTML 1.1:stä supistettu versio, joka on tarkoitettu erityisesti mobiililaitteita varten. Se sisältää samoja osia kuin XHTML 1.1, joista osa on supistettuja.
XHTML5.
HTML 5 -luonnos määrittelee kaksi sarjallistusta: HTML5:n text/html:lle ja XHTML5:n application/xhtml+xml:lle.


XML.
XML ("Extensible Markup Language") on merkintäkieli tai standardi, jolla tiedon merkitys on kuvattavissa tiedon sekaan. XML-kieltä käytetään sekä formaattina tiedonvälitykseen järjestelmien välillä että formaattina dokumenttien tallentamiseen. XML-kieli on rakenteellinen kuvauskieli, joka auttaa jäsentämään laajoja tietomassoja selkeämmin. XML:n kehittäjä on World Wide Web Consortium.
XML-dokumenttien käsittelyyn on tarjolla myös paljon erilaisia työkaluja. Nämä työkalut toimivat samalla tavalla riippumatta siitä kuvaako XML-dokumentti WWW-sivua tai muita tietoja.
XML on tekstimuotoista ja muistuttaa HTML-kieltä, jolla WWW-sivut kirjoitetaan, ja ne kummatkin ovat SGML-kielen yksinkertaistettuja osajoukkoja. XML-kieli ei kuitenkaan ole tarkoitettu sivunkuvauskieleksi kuten HTML, vaan sillä kuvataan tiedon rakenne ilman ennalta määrättyjä koodeja. XML-kielellä voi muodostaa uusia koodeja, joiden avulla voidaan luoda dokumentteja hyvinkin erilaisiin ja erityisiin tarkoituksiin. XHTML on HTML-kielen versio, joka on siivottu puhtaaksi XML-kieleksi.
XML-dokumentin ulkoasu.
XML-dokumentti on tekstiä; tavallisesti UTF-8-muotoista. Standardi vaatii XML-käsittelijöitä tukemaan Unicoden UTF-8 ja UTF-16-koodauksia. Muitakin koodauksia voidaan käyttää, esimerkiksi.
XML-dokumentti alkaa "prologilla", joka sisältää XML-version, sekä mahdollisesti dokumentin koodauksen ja muita tietoja.
<!DOCTYPE html PUBLIC "-//W3C//DTD XHTML 1.0 Transitional//EN"
Isot ja pienet kirjaimet katsotaan elementtien nimissä erillisiksi merkeiksi. Esimerkiksi  ja  muodostavat oikein muotoillun parin, kun taas  ja  eivät näin tee
XML-dokumentin oikeellisuus.
XML:n oikeellisuudelle on kaksi määritelmää: "hyvin muodostettu" (Well-formed) dokumentti täyttää kaikki syntaksisäännöt, jolloin lopetuselementit eivät voi mennä ristiin tai puuttua; sekä "validi" (Valid), jolloin XML-dokumentti on jonkin dokumenttityypin mukainen.
Määritellyn kielen kielioppisäännöt.
XML määrittelee usein johonkin sovellukseen käytetyn tiedon rakenteen. Tätä rakennetta usein sanotaan kieleksi. Jos kieli on määritelty jollakin XML-kuvauskielellä, XML-dokumentin kielen mukaisuus voidaan tarkastaa automaattisella työkalulla eli validaattorilla.
XML-kuvauskieli määrittelee esimerkiksi elementit, niiden väliset suhteet ja arvojen arvoalueet.

Monimutkaisempia ja uudempia määrittelykieliä ovat XML-skeema ja RELAX NG. Ne ovat itsessään XML-dokumentteja. Näiden avulla voidaan esimerkiksi asettaa rajoituksia numeroiden arvoalueille.
Yleisiä XML-työkaluja.
XML-kielet kuvaavat dokumentin loogista rakennetta, eivät niiden esittämistä. Niinpä samasta XML-dokumentista voidaankin luoda useita erilaisia esityksiä. Samasta varastotilanteen kuvaavasta XML-tiedosta voidaan tuottaa esimerkiksi sekä varastotilanteen kuvaavat WWW-sivut että tulostettavat rahtikirjat.
Yksi ratkaisu XML-sivujen muuntamiseen erilaisiin tulostusformaatteihin on kanssa usein käytetty CSS. CSS ei kuitenkaan itse ole XML:n mukainen kieli. Siksi on ehkä tyylikkäämpää käyttää XML:n mukaista XSLT-muunnoskieltä.
XSLT-kielen kanssa määritellään XPath-osoitinkieli, jolla voidaan määritellä helposti osajoukkoja XML-dokumentista.
FO-sivunkuvauskieli on yleinen XML-formaatti, johon dokumentteja voidaan muuntaa helpompaa tulostamista varten. Se siis vastaa jossain määrin HTML-dokumentin ulkoasuominaisuuksia.


Cascading Style Sheets.
CSS (Cascading Style Sheets, "porrastetut tyyliarkit") on erityisesti WWW-dokumenteille kehitetty tyyliohjeiden laji. CSS:ssä dokumentille voi määritellä useita tyyliohjeita, jotka yhdistetään tietyllä tavalla yhdeksi säännöstöksi. CSS-tiedostojen pääte on codice_1
CSS-kielet.
Varsinaisia tyylikieliä ovat muun muassa CSS1 ja sen seuraaja CSS2. World Wide Web Consortium (W3C) ylläpitää CSS-kielien määritelmiä. Kehitteillä on sarjan kolmosversio, CSS3. Sitä odotellessa työn alla on myös CSS2:n päivitysversio CSS21. Kaikista versioista käytetään usein lyhyesti nimitystä CSS.
CSS:llä annetut säännöt ehdottavat, kuinka dokumentti voidaan esittää. Säännöt eivät siis ole ehdottomia, vaan ne voi halutessaan kiertää. Jotkin säännöt saattavat korvautua toisten tyyliohjeiden vastaavilla säännöillä. Esimerkiksi dokumentissa annetut ohjeet ovat yleensä toissijaisia dokumentin vastaanottajan ohjeisiin verrattuna.
CSS:llä voidaan kuvata monipuolisesti sekä nähtävää että kuultavaa esitystapaa. Äänisyntetisaattoreita varten on määritelty muun muassa äänen korkeutta, painotusta ja äänenväriä sääteleviä ominaisuuksia. Visuaalisen esitystavan perusta on ns. laatikkomalli ("box-model"). Jokainen dokumentin elementti käsitetään mallissa laatikoksi, joka sijoitetaan ympäröivän elementin laatikon sisään muiden saman tason elementtien vierelle. Kullakin elementillä on neljä sisäkkäistä laatikkoa, joista uloin on marginaali; sen sisällä on reunus, joka rajoittuu sisäpuolelta sisältöä ympäröivään täytteeseen. Sisältölaatikossa on kuvattavan elementin sisältö.
CSS:ää käytetään luonnollisesti (X)HTML:n kanssa, mutta se sopii yhtä lailla muidenkin rakenteisten dokumenttien (esimerkiksi XML, MathML) tyyliohjeeksi.
CSS:n perussyntaksi.
CSS:n perussyntaksi muodostuu "valitsimesta", "ominaisuudesta" ja "arvosta".
Kaikki ominaisuudet ja arvot tulevat aaltosulkujen sisään. Useita ominaisuuksia ja arvoja voi laittaa valitsimeen peräkkäin erottelemalla ne puolipisteellä;
Esimerkki CSS-määrittelystä.
/* Leipätekstin fontin määritys ja tasaus */
/* Linkit lihavoidaan, mutta ei alleviivata */
/* Kursorin alla olevan linkin tausta mustaksi ja teksti valkoiseksi


Validointi.
Validointi on prosessi, jossa tarkistetaan, että prosessin kohde täyttää jotkin tietyt kriteerit. Kohde voi olla esimerkiksi tietokoneohjelma tai valmistusprosessi. Varsinkin lääketeollisuudessa validointi on yleistä.
Validointi ja HTML-, XHTML- tai XML-dokumentit.
Käyttökelpoisen HTML-, XHTML- tai XML-dokumentin täytyy olla joko oikein muodostettu () tai oikeellinen eli validi (valid).
Oikein muodostettu dokumentti täyttää XML-kielen muotomääritykset siten, että esimerkiksi jokaisella merkinnällä (tag) on vastaava loppumerkintä. Oikeellisen dokumentin rakenne tarkastetaan dokumenttityypin mukaisesti. Dokumenttityyppi määrää mm. mitä elementtejä voi käyttää dokumentissa. Se määrää myös mitkä elementit saavat sijaita minkäkin elementin sisällä ja mitä attribuutteja kuuluu millekin elementille.
Validaattori on ohjelma, joka tarkastaa koneellisesti dokumentin oikeellisuuden dokumenttityypin mukaan.


Ridley Scott.
Ridley Scott (s. 30. marraskuuta 1937 South Shields) on englantilainen elokuvaohjaaja ja tuottaja.
Ura.
Ridley Scott aloitti ohjaajan uransa 1960-luvulla ohjaamalla televisiosarjoja. 1970-luvulla hän perusti Alan Parkerin, Hugh Hudsonin ja nuoremman veljensä Tony Scottin kanssa mainosyrityksen. Hän ohjasi satoja mainoksia ennen ensimmäistä elokuvaansa "Kaksintaistelijat" ("The Duellists", 1977). Elokuva ei menestynyt hyvin, mutta se sai Hollywoodin studiot huomaamaan Scottin. Hänen seuraava elokuvansa oli tieteiskauhuelokuva "Alien – kahdeksas matkustaja". Tämä osoittautui jättimäiseksi menestykseksi ympäri maailmaa.
Scottin toinen Hollywood-elokuva oli tieteiselokuva "Blade Runner" (1982), joka epäonnistui kaupallisesti, mutta on kuitenkin sittemmin saanut yhä enemmän arvostusta. Nykyään "Blade Runneria" pidetään yhtenä tieteiselokuvan suurimmista klassikoista ja se on saanut lukuisia jäljittelijöitä. Scottin näyttävä visuaalinen tyyli ja panostaminen lavastukseen ja innovatiiviseen valaistukseen ovat olleet suuria vaikuttajia kokonaiseen elokuvantekijöiden sukupolveen. Monet ovat suoraan kopioineet Scottin tyylin.
Vuonna 1996 Ridley Scott perusti veljensä Tony Scottin kanssa televisio- ja elokuvatuotantoyhtiö Scott Free Productionsin. Kaikki Scottin elokuvat sen jälkeen on tuotettu hänen oman tuotantoyhtiönsä alla.
Scottin historiallisen seikkailuelokuva "Gladiatorin" (2000) suuri menestys elvytti lähes kuolleen niin sanotun miekka ja sandaali -genren eli antiikin aikaan sijoittuvan seikkailuelokuvan. Vuonna 2004 Scott palasi historiallisen seikkailuspektaakkelin pariin ristiretkistä kertovalla elokuvalla "Kingdom of Heaven – Taivas maan päällä" ("Kingdom of Heaven", 2004). Tämä ei kuitenkaan menestynyt yhtä hyvin kuin "Gladiator".
Vaikka monet hänen elokuvistaan ovat suuresti arvostettuja, Ridley Scottin uralla on myös epäonnistumisia. "Sotilas Jane" ("G.I. Jane", 1997) ja "Hannibal" (2001) saivat kriitikoilta huonon vastaanoton sekä "1492 – Paratiisin valloitus" ("1492: Conquest of Paradise", 1992) ja "Legenda" ("Legend", 1985) olivat suuria kaupallisia epäonnistumisia.
Scott on saanut kolme parhaan ohjauksen Oscar-ehdokkuutta, ne tulivat elokuvista "Thelma ja Louise", "Gladiator" ja "Isku Mogadishuun".
Muuta.
Useassa Ridley Scottin ohjaamassa elokuvassa on päähenkilönä Russell Crowe. Muutamina esimerkkeinä mainittakoon menestyselokuvat "Gladiator" ja "American Gangster".


Napoleon I.
Napoléon Bonaparte (15. elokuuta 1769 Ajaccio, Korsika – 5. toukokuuta 1821 Longwood, Saint Helena), alkujaan "Napoleone Buonaparte", oli Ranskan ensimmäinen konsuli vuodesta 1799 alkaen ja Ranskan keisari Napoleon I 18. toukokuuta 1804 – 6. toukokuuta 1814 välisen ajan. Uransa huipulla hän valloitti ja hallitsi laajoja osia Länsi- ja Keski-Eurooppaa. Tällöin hänen valtakuntansa oli kooltaan, armeijaltaan ja väkiluvultaan Euroopan suurin sitten Rooman valtakunnan. Hänet vangittiin hävityn Waterloon taistelun jälkeen vuonna 1815 ja karkotettiin Saint Helenan saarelle.
Nuoruus ja sotilasuran alku.
Napoleon syntyi Ajaccion kaupungissa Korsikan saarella vuoden kuluttua siitä, kun Genovan tasavalta oli myynyt Korsikan Ranskalle velanmaksuna. Hänen alkuperäinen nimensä oli Napoleone (Nabullione) Buonaparte, mutta hän vaihtoi sen ranskalaisemmalta kuulostavaan Napoléon Bonaparteen vuonna 1796. Nimi Nabullione oli ollut myös hänen sedällään sekä vuonna 1765 kuolleella veljellään.
Napoleonin vanhemmat kuuluivat alhaisaateliseen sukuun. Hänen isänsä, italialaissyntyinen asianajaja Carlo Buonaparte, nimettiin 1778 hoviin, jossa hän vietti useita vuosia. Napoleonin äiti Letizia Ramolino kylvetti kahdeksaa lastaan joka toinen päivä (normaalisti yläluokkakaan ei kylpenyt kuin ehkä noin kerran kuussa.) Napoleonin perheessä vallitsi kova kuri ja nuori Napoleon saikin usein selkäänsä. Viisivuotiaana Napoleonia alettiin opettaa nunnien pitämässä tyttökoulussa, joka oli avoin myös pojille. Muutamaa vuotta myöhemmin pojan kasvatus uskottiin abbé Reccolle, joka opetti Napoleonin lukemaan ja kirjoittamaan italiaa.
Napoleonin äiti synnytti yhteensä kolmetoista lasta, joista viisi kuoli jo nuorena. Kahdeksan selviytyi aikuisikään asti ja heistä tuli kaikista korkea-arvoisia aatelisia. Napoleonista tuli Ranskan keisari ja Italian kuningas, hänen veljestään Josephista Napolin ja myöhemmin Espanjan kuningas, siskostaan Élisasta Toscanan herttuatar, veljestään Ludvigista Hollannin kuningas, siskostaan Carolinesta Napolin kuningatar, veljestään Jérômesta Luoteis-Saksan Westfalenin kuningas, siskostaan Paulinesta Guastallan ruhtinatar ja herttuatar ja veljestään Lucienista Caninon ja Musignanon ruhtinas.
Isä järjesti poikansa koulutuksen Ranskassa, ja nuori Napoleon pantiin Brienne-le-Châteaun sotilaskouluun 1779. Napoleonia pidettiin maalaisena ja moukkana; hän oppi ranskaa vasta kymmenvuotiaana ja puhui sitä italialaisittain. Ensimmäiset sotilasopintonsa hän suoritti Briennen sisäoppilaitoksessa, joka oli siihen aikaan vasta perustettu eikä saavuttanut suurta arvostusta. Koulussa opiskeli useita muita vähäosaisimpien aatelisten lapsia. Napoleon oli kuitenkin ainoa korsikalainen opiskelija, minkä vuoksi muut oppilaat pitivät häntä sivistymättömänä barbaarina. Vaikka Napoleonilla ei ollut ainuttakaan kunnon toveria Briennessa, hän menestyi silti hyvin opinnoissaan. Varsinkin matematiikassa hän oli todella taitava ja oli niiden harvojen oppilaiden joukossa, jotka koulu esitteli ulkopuolisille vieraille. Tällöin Napoleonille povattiin loistavaa uraa meriupseerina, mutta myöskään pääsy tykistöön ei ollut pois suljettu. Vaikka koulu oli vielä muutamia vuosia aiemmin ollut luostarioppilaitos, ei uskonnonopetukseen panostettu kovinkaan paljon ja pappien saarnat saattoivat kestää vain muutaman minuutin. Napoleon itse kertoo menettäneensä kristillisen uskonsa erään koulun opettajan sanoessa, että Napoleonin ihailema sotapäällikkö Julius Caesar paloi yhä helvetissä, koska ei ollut kristitty.
Syyskuussa 1784 Napoleon valittiin Briennen lopputenttien perusteella niiden viiden oppilaan joukkoon, jotka lähetettiin École Militairen eliittikouluun, Ranskan arvostetuimpaan sotilasakatemiaan. Koulu erosi huomattavasti Briennestä, jossa Napoleonin huone oli muistuttanut lähinnä selliä. École Militairessa hänen huonettaan lämmitti kaakeliuuni, hänen mukinsa ja pesuvatinsa olivat tinaa, hänelle annettiin tyylikkään sininen univormu ja kaiken lisäksi koulussa tarjoiltiin viittä eri ruokalajia ja välillä oppilaat saivat valita mieleisensä kolmesta eri jälkiruoasta. Napoleon tunsi kuitenkin olevansa yhä ulkopuolinen, sillä École Militairessakin saattoi yhä huomata sääty-yhteiskunnan olevan voimassa. Monet koulun oppilaista valmistuivat ainoastaan siksi, että sattuivat olemaan ylhäistä syntyperää. Napoleon valmistui tästä sotilasakatemiasta 28. lokakuuta 1785. Hän sai itse valita mihin tykistörykmenttiin hänet sijoitettiin, minkä vuoksi hän valitsi La Fèren rykmentin. Napoleon oli nyt 16-vuotias ja ylennyt tykistön vänrikiksi.
Vänrikistä kenraaliksi.
Napoleon kuudentoista vuoden ikäisenä, Briennen sotilaskoulussa, koulutoverin piirtämänä.
Ranskan vallankumouksen puhjettua 1789 Napoléon palasi Korsikaan, jossa nationalistit kapinoivat irtautuakseen Ranskasta. Buonaparten perhe pakeni sisällissotaa Ranskaan. Napoleon tuki vallankumouksellisia ja nousi nopeasti arvoasteikossa. Vallan saanut kansalliskokous päätti, että korsikalaiset, mielipiteittensä vuoksi karkotetut henkilöt saivat rauhassa palata kotisaarelleen. Heidän joukossaan oli korsikalainen vapaustaistelija Pasquale Paoli, jota Napoleon piti esikuvanaan. Napoleon otti loman rykmentistään ja matkusti Korsikalle tapaamaan Paolia. Paoli suunnitteli muuttavansa Korsikan itsenäiseksi absoluuttiseksi monarkiaksi, jota hän johtaisi ja Napoleon toivoi pääsevänsä saaren joukkojen komentajaksi. Tapaaminen Paolin kanssa oli kuitenkin katastrofi ja Napoleonin onnistui suututtaa Paoli huomauttaen, että tämä oli sijoittanut joukkojaan väärin Korsikan itsenäisyyssodan aikana. Paoli raivostui ja siitä lähtien hän teki kaikkensa jarruttaakseen Napoleonin uraa. Napoleon ei kuitenkaan lannistunut, vaan perusti saarelle jakobiiniklubin. Klubin kautta hänen veljensä Joseph valittiin Bonaparten perheen kotikaupungin Ajaccon kaupunginvaltuustoon. Napoleonin itse oli palattava Ranskaan, koska hänen lomansa oli lopussa, mutta kehnon sään vuoksi yksikään alus ei päässyt poistumaan Korsikalta. Napoleon palasi rykmenttiinsä vasta tammikuussa 1791, kolme kuukautta myöhässä. Hänet olisi saatettu erottaa, mutta Ajaccion kaupunginvaltuuston hänelle kirjoittamat asiakirjat todistivat, ettei Korsikalta olisi voinut lähteä aikaisemmin.
Napoleon ylennettiin pian luutnantiksi ja hän sai sata livreä lisää kuukausipalkkaansa. Samalla hänet siirrettiin takaisin Valencen kaupunkiin. Samoihin aikoihin kuningas Ludvig XVI yritti perheineen paeta Ranskasta, mutta jäi kiinni. Tämän tapauksen seurauksena kaikki upseerit joutuivat vannomaan uuden uskollisuudenvalan, josta kuninkaan osuus oli poistettu. Kolmekymmentäviisi Napoleonin virkaveljeä kieltäytyi, mutta 22-vuotias Napoleon totteli.
Napoleon palasi syyskuussa 1791 takaisin Korsikalle, koska saarella oli päätetty muodostaa kansalliskaarti, jonka johtajat valittaisiin vaaleilla. Napoleon ilmoittautui mukaan ja hänen pahin vastaehdokkaansa oli Bonaparten suvun perivihollinen Pozzo di Borgo. Napoleon ja tämän veli Joseph lahjoivat sotilaita, järjestivät Napoleonia kannattavia tilaisuuksia ja jopa kaappasivat erään de Borgoa kannattaneen vaalivirkailijan. Vaali pidettiin eräässä korsikalaisessa kirkossa, jonne de Borgo saapui pitämään puheen Napoleonin perhettä vastaan. Tämä käynnisti mellakan kirkossa ja de Borgo oli saada surmansa. Napoleon voitti kuitenkin vaalit, mutta samalla Bonaparten ja de Borgon sukujen välillä alkoi vendetta eli verikosto, joka jatkui aina 1800-luvun loppuun asti.
Samaan aikaan Pariisin kansalliskokous päätti sulkea kaikki Korsikan luostarit. Munkit kieltäytyivät tottelemasta ja suurin osa korsikalaisista olikin heidän puolellaan. Napoleon joutui kansalliskaarteineen puuttumaan tilanteeseen. Ajaccion kaupungin linnoituksen johtaja kieltäytyi tottelemasta, jolloin Napoleonin oli pakko hyökätä ranskalaisia joukkoja vastaan. Napoleon haastettiin sotaoikeuteen. Lisäksi hänen oli lähdettävä Korsikalta, koska hänen loma-aikansa rykmentistä oli kulunut loppuun ja hänet oli pyyhitty palkansaajien luettelosta.
Pariisissa häntä ei kuitenkaan enää haluttu syyttää sotaoikeudessa. Ranskassa oli huutava pula tykistöä tuntevista upseereista, koska suurin osa heistä oli ollut aatelisia ja paennut vallankumouksen myötä ulkomaille. Napoleonin yli viidestäkymmenestä kurssitoverista enää kuusi oli Ranskassa. Muut valtiot olivat julistaneet sodan Ranskalle ja taitavia upseereja kaivattiin. Napoleon nimitettiin kapteeniksi. Samalla hänelle alettiin taas maksaa palkkaa ja hänen taloudellinen tilanteensa parani. Pian kuitenkin puhkesi levottomuuksia ja Tuileries’n palatsi vallattiin ja kuninkaalliset vangittiin. Napoleon pakeni Ranskassa olevien siskojensa kanssa jälleen Korsikalle, koska uskoi tulevaisuutensa olevan siellä. Hänestä tuli jälleen Korsikan kansalliskaartin toisen pataljoonan everstiluutnantti. Hän ehdotti saaren johtajalle Paolinille Sardinian valtausta ja lopulta tämän oli pakko suostua. Napoleon toteutti maihinnousun, mutta samassa joukot perääntyivät ja Napoleon jäi Sardiniaan vain oman pataljoonansa kanssa. Hän uskoi Paolinin pettäneen itsensä ja palasi Korsikaan. Tieto joukkojen paosta kulkeutui Ranskaan, joka alkoi tutkia Paolinin toimia. Napoleon katsoi voivansa yrittää vallankaappausta, mutta epäonnistui ja joutui perheineen pakenemaan Korsikasta. Samalla brittijoukot miehittivät Korsikan ja Napoleonin unelma itsenäisestä Korsikasta oli mennyttä.
Ranskassa Napoleon kirjoitti tasavaltaa tukevan romaanin, josta diktaattori Robespierren veli kiinnostui suuresti ja halusi tavata Napoleonin. Tapaaminen toteutui ja Napoleon siirrettiin pian Toulonia piirittäviin joukkoihin. Vuonna 1793 hän vapautti Toulonin rojalisteilta ja näitä tukeneilta brittijoukoilta. Silloisella tykistöupseerilla oli ollut merkittävä osa Toulonin vapauttamisessa, minkä johdosta hänen arvoasteikossa ylenemisensä oli jatkunut entistä nopeammin ja hän oli noussut aina kenraaliksi asti.
Napoleonin elämä olisi voinut päättyä giljotiiniin, sillä hänet pidätettiin Robespierren hallituksen kaaduttua 9. elokuuta 1794. Myös hänen Lucien-veljensä oli pidätettyjen joukossa. Tämä suorastaan rukoili armoa, mutta Napoleon pysyi rauhallisena. Hän kirjoitti kirjeitä uudelle hallitukselle vakuuttaakseen uskollisuutta. Lisäksi monet armeijan johdossa olevat henkilöt vakuuttelivat, että prikaatikenraali Napoleon oli välttämätön Ranskan sotilasmahdin ylläpitämiseksi. Lopulta Napoleon vapautettiin 20. elokuuta 1794.
Napoleon päätettiin siirtää Länsi-Ranskan armeijaan, missä hänestä tehtäisiin jalkaväenkenraali. Tämä arvonalennus johtui siitä, että Napoleon oli kenraaleista nuorin. Hän halusi kuitenkin kumota määräyksen ja pelasi aikaa. Hän teeskenteli sairasta Pariisissa odottaen käskyn kumoamista. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut ja Napoleon menetti johdon armeijaansa. Hän oli nyt kenraali ilman armeijaa toimettomana Pariisissa. Kaiken lisäksi hänen ensirakkautensa oli juuri kirjoittanut kirjeen, jossa kertoi jättävänsä hänet.
Vuonna 1795 rojalistien marssiessa kansalliskokousta vastaan Pariisissa kutsui direktori Paul de Barras – joka muisti Napoleonin Toulonissa kunnostautuneena upseerina – hänet kukistamaan kapinaa. Barras luovutti komennon Napoleonille, joka ensimmäisenä käski asettaa Tuileries-palatsin tykit asemiinsa ja suunnata ne kapinallisia päin. Napoleonin taktiikkana oli antaa rojalistien tulla hyvin lähelle, ennen kuin sotilaat aloittivat tulituksen musketeillaan. Kapinalliset vastasivat tulitukseen ja jatkoivat etenemistä. Silloin Napoleon käski sotilaiden siirtyä syrjään ja lyijykuulilla ladatut tykit paljastettiin. Koskaan aiemmin ei Pariisin mellakoiden tukahduttamiseen oltu käytetty tykkejä. Kapinalliset ryntäsivät pakoon, jolloin ratsu- ja jalkaväki ryhtyivät takaa-ajoon. Jo muutaman tunnin kuluttua kaduilla lojui kapinallisten ruumiita ja kapina oli kukistettu. Kaksi kuukautta myöhemmin Napoleon nimitettiin Ranskan Italiassa olevan armeijan ylipäälliköksi.
Eurooppa Napoleonin ajalla.
Napoleonin kouluttautuessa upseeriksi ja aateliseksi, käsitti Eurooppa suunnilleen kolmesataa itsenäistä valtiota. Pinta-alaltaan Venäjä oli maanosan suurin valtio, seuraavalla sijalla oli Ruotsi. Ranskassa asui 28 miljoonaa ihmistä, Britanniassa vain kymmenen miljoonaa. Pariisin asukasluku oli lähemmäs puolta miljoonaa Napoleonin opiskellessa siellä. Napoleonin noustessa johtamaan Ranskan Italiassa olevaa armeijaa, oli Eurooppa jakautunut kahteen leiriin, joista toisen muodosti Ranska liittolaisineen ja toinen käsitti sen vastustajat.
Ranskan suuri vallankumous oli aluksi herättänyt myönteisiä tunteita naapurimaissa kuten Britanniassa, mutta hirmuvallan aikana sen vastustus oli lisääntynyt ja monet aluksi suopeat maat olivat kääntyneet Ranskaa vastaan. Brittiläistä imperiumia johti periaatteessa kuningas Yrjö III, mutta käytännössä valta oli parlamentilla ja sen kautta pääministeri William Pitt nuoremmalla. Hirmuvallan hallitessa Ranskaa muuttui sen ulkopolitiikkakin jyrkemmäksi ja se alkoi levittää vallankumouksen oppia valloitusretkien avulla. Tässä vaiheessa William Pitt nuorempi kokosi Eurooppaan Ranskaa vastustavan liittouman, johon kuuluivat muun muassa Preussi, Venäjä, Itävalta sekä nykyisen Saksan käsittävän alueen jotkin ruhtinaskunnat. Ranskalla ei ollut liittolaisia, koska Euroopan hovit pelkäsivät vallankumouksen aatteiden leviämistä ja samalla omaa asemaansa. Presidentin johtama Yhdysvallat vaikutti aluksi suopealta Ranskaa kohtaan, mutta mielipiteet sielläkin kiristyivät. Yhdysvallat katsoi olevansa ulkopuolinen Euroopan sisäisissä kiistoissa, minkä vuoksi Ranska jäi ilman tukea.
Ylipäällikkönä Italiassa.
Piirros Napoleonista hänen johtaessaan Ranskan Italian-armeijaa Arcolen taistelussa.
Ranskan armeija eteni tuhoisana eri puolilla Eurooppaa. Tammikuussa 1795 ne olivat miehittäneet Hollannin ja saman vuoden huhtikuussa Preussi oli pakotettu myöntymään Baselin rauhantekoon, jonka seurauksena Preussin kuningas Fredrik Vilhelm II joutui eroamaan William Pitt nuoremman muodostamasta Ranskaa vastustavasta liittoumasta ja käytännössä luovuttamaan Ranskalle kaikki Reinin länsipuolella olevat alueensa.
Myös Napoleonin armeija oli voitokas. Hänen voittojensa uskotaan olleen taitavan strategian ja tykistön erinomaisen hyväksikäytön tulosta.Napoleonista tulikin Ranskan ihailluin sotapäällikkö ja samalla Euroopan pelätyin mies. Napoleon eteni voitosta voittoon ja neljässä viikossa hän oli miehittänyt Piemonten alueen. Muutama viikko tämän jälkeen Napoleon oli vallannut Lombardian ja marssittanut joukkonsa Milanoon.
Napoléon sai lempinimen "Pikku korpraali" voitettuaan Itävallan joukot Lodin taistelussa 1796. Saman vuoden marraskuussa hän löi itävaltalaiset uudelleen, nyt Arcolen luona. Vuoden 1797 tammikuussa hän sai jälleen uuden voiton, joka tuli Rivolissa. Armeija jatkoi etenemistään ja tunkeutui pian Itävallan perintömaihin uhaten jo Wieniä. Huhtikuussa 1797 hän solmi Itävallan keisarin kanssa aselevon. Pian tämän jälkeen hän miehitti Venetsian välittämättä kaupungin puolueettomuudesta. Saman vuoden lokakuussa Itävalta pakotettiin kirjoittamaan lopullinen rauhansopimus Campo Formiossa. Sopimus pakotti Itävallan luovuttamaan Ranskalle Belgian ja Milanon.
Luodessaan Italiaan Ranskan vasallivaltiota nimeltä Cisalppinen tasavalta Napoleon myös varmisti vallan pysymisen direktiolla Pariisissa. Hän lähetti jonkin verran joukkojaan Pariisiin tukemaan direktori Barrasia. Näiden joukkojen avulla Barras suoritti sotilasvallankaappauksen ja Ranskan hallinto siirtyi armeijalle.
Napoleon saattoi Italiassa nopeasti voimaan yhteiskunnallisen ja lainsäädännöllisen järjestelmän, jota Ranskakin oli käyttänyt vallankumouksen jälkeen. Napoleonin oleskellessa Mombellon linnassa Cisalppista tasavaltaa hallitsi muodollisesti asukkaiden valitsema parlamentti, mutta todellisuudessa maassa vallitsi jyrkkä sotilasdiktatuuri, jota johti Napoleon. Linnassa Napoleon majaili nauttien ensimmäisistä suurista riemuvoitoistaan perheenjäsentensä ja aliupseeriensa ympäröimänä. Useat tässä linnassa silloin hänen kanssaan asuneet henkilöt tulivat myöhemmin saamaan kenraalien ja herttuoiden arvonimiä ja muodostamaan Napoleonin suuren armeijan johdon ydinjoukon. Napoleon totesi syksyllä 1797, ettei Italiassa ollut enää mahdollisuuksia edetä korkeammalle. Tämän vuoksi Napoleon palasi saman vuoden joulukuussa Pariisiin, missä kansa otti hänet innokkaana vastaan.
Sotaretki Egyptiin.
Vuonna 1798 Ranskan direktoriohallitus alkoi pelätä Napoléonin kansansuosiota ja määräsi hänet hyökkäämään Egyptiin vaikeuttaakseen Britannian yhteyksiä Intiaan. Britannian hallitus sai kuulla salaiselta asiamieheltään Ranskan suunnitelmista hyökätä Egyptiin, mutta hallitus ei ottanut niitä vakavasti. Egyptin sotaretken valmistelut hukkuivat täysin Ranskan laivaston Britanniaan suuntautuvan maihinnousun valmisteluihin. Napoleon kuitenkin totesi itse, että maihinnousu olisi mahdoton. Britannia keskitti kaiken tarmonsa ranskalaisten suunnitelmien estämiseksi, minkä johdosta se kokosi Englannin kanaaliin suuren laivaston ja jätti Ranskan Egyptin sotaretken valmistelut täysin huomiotta.
Koko Egyptin sotaretki oli mennä myttyyn jo heti alussa, kun Napoleonin johtama laivasto vältti viime tipassa yhteenoton Britannian laivaston valiojoukkojen kanssa. Oli lähellä, ettei Napoleon joutunut kohtaamaan Horatio Nelsonin johtamia joukkoja seitsemäntoista vuotta ennen Waterloon taistelua. Laivastojen voimasuhteet ja taistelutaidot huomioiden historioitsijat ovat lähes yksimielisiä, että yhteenotto olisi lähes pakosta tuhonnut Napoleonin joukkoineen. Yhteenotolta kuitenkin vältyttiin, sillä vaikka laivastojen reitit menivätkin ristiin, ehtivät Ranskan laivat kadota taivaanrannan taakse hetkeä ennen kuin brittialukset olisivat saaneet ne näkyviinsä.
Valistusajan ihanteiden mukaan Napoleon otti mukaansa tiedemiesjoukon, joka teki Egyptissä tutkimuksia. Työn kuuluisin tulos oli Rosettan kiven löytäminen. Tiedemiesten tehdessä tutkimuksiaan Napoleon kukisti Egyptiä hallinneen soturikansan, mamelukkien kokoaman armeijan ja marssi joukkoineen Kairoon. Pian kuitenkin jano, kuumuus ja kulkutaudit alkoivat piinata hänen joukkojaan. Englantilaisten laivasto oli tukkinut paluutien Ranskaan, eikä Napoleon voinut perääntyä joukkoineen Egyptistä. Napoleonin tilannetta ei parantanut se, että Horatio Nelson oli tuhonnut Napoleonin laivaston Abukirin taistelussa, jossa ranskalaisista 1 700 miestä kuoli ja 3 000 jäi vangiksi. Briteistä vain 218 sai surmansa. Egyptissä olevilta neljältäkymmeneltä tuhannelta mieheltä oli katkaistu ainoa realistinen paluutie Ranskaan, koska eteneminen maateitse olisi ollut käytännössä mahdotonta.
Napoleon ei kuitenkaan jäänyt toimettomana paikoilleen, vaan päätti jatkaa sotaretkeään. Hän marssi joukkoineen itään, Syyriaan päin. Siellä hän kohtasi osmanien joukot, joita Britannia tuki. Napoleonin eteneminen hidastui, vaikkakin hänen onnistui miehittää Jaffan kaupunki. Piirittäessään Akkon kaupunkia Napoleon menetti yli 5000 miestä ja joutui perääntymään. Hän ei koskaan päässyt etenemään kauemmas itään. Lopulta hän päätti hylätä Egyptin sotaretken ja palata kotimaahansa, ja silloin hän lähti viidensadan sotilaan kanssa takaisin Ranskaan.
Vallankaappaus.
Ranskaan palattuaan Napoleon pelkäsi, että kansa syyttäisi häntä Egyptin sotaretken epäonnistumisesta. Kansa kuitenkin otti hänet vastaan riemusaatossa valtakunnan pelastajana, sillä Egyptin sotaretken aikana Ranska oli ollut uhatummassa asemassa kuin koskaan suuren vallankumouksen jälkeen.
Marraskuussa Napoleon järjesti vallankaappauksen. Päivämäärä oli Ranskan vallankumouskalenterin mukaan 18. Brumaire (19. marraskuuta 1799). Vallankaappaus toteutettiin armeijan tukemana. Kansalliskokous lakkautettiin, jolloin edustajat kutsuivat Napoleonia diktaattoriksi saattaen tämän hermokohtaukseen. Napoleon luhistui, jolloin hänen henkivartiokaartinsa otti hänet hoiviinsa ja tämän Lucien -veli jatkoi kaappausta. Direktori Barras pakotettiin luopumaan vallasta, joka siirrettiin kolmen tasa-arvoisen konsulin, Napoléon Bonaparten, Jean Jacques Régis de Cambacérèsin ja Charles-François Lebrunin konsulaatille. Konsulit oli tarkoitus valita uudelleen kymmenen vuoden välein, mutta heidät julistettiin kuitenkin vuonna 1802 elinikäisiksi ja Bonaparte ensimmäiseksi konsuliksi. Käytännössä Napoleonista oli tullut Ranskan yksinvaltias.
Napoleon yritettiin murhata 24. joulukuuta 1800, jolloin Pariisissa räjäytettiin pommi hänen ollessaan menossa oopperaan. Attentaattiyritys ei jäänyt ainutlaatuiseksi, eikä kuningasmielisyys ollut kadonnut Ranskasta. Ranskan suuressa vallankumouksessa teloitetun kuninkaan veli Ludvig XVIII eli maanpakolaisena Saksassa odottaen vain sopivaa aikaa palata Ranskaan. Napoleon joutui oman turvallisuutensa takia tiukentamaan turvatoimia ja hänen konsulikaudellaan Ranskasta kehittyikin poliisivaltio. Poliisia johti Joseph Fouché, joka oli työssään ylivertainen muihin nähden. Hän suojeli Napoleonia päättäväisesti, mutta haikaili itsekin Ranskan yksinvaltiaan asemaan. Napoleon tiesi tämän, mutta hän tarvitsi Fouchéa pitääkseen valtakuntansa kurissa. 1802 hän lähetti poliisiministeri Fouchén eläkkeelle, mutta kaksi vuotta myöhemmin hänen oli pakko lähettää lähettiläänsä hakemaan tämä takaisin entiseen virkaansa.
Ensimmäinen konsuli.
"Napoleon ylittää Alpit". Jacques-Louis Davidin maalaus. Vaikka maalauksessa Napoleon ratsastaa hevosella, todellisuudessa hän taittoi matkansa varmajalkaisella muulilla.
Ensimmäiseksi konsuliksi tultuaan Napoleon oli päättänyt jälleen käydä taisteluun itävaltalaisia vastaan. Hän lähti toukokuussa 1800 St. Pierrestä mukanaan 40 000 miestä ylittämään Alppeja. Alppien ylitys kesti seitsemän vuorokautta ja tänä aikana Napoleonin sotilaat joutuivat kuljettamaan raskaiden kantamustensa lisäksi myös armeijan tykit. Tykit irrotettiin laveteistaan ja laitettiin onttojen puunrunkojen sisälle. Yhtä tykkiä veti sata miestä.
Ylitettyään Alpit hän kävi Marengon taisteluun itävaltalaisia joukkoja vastaan. Taistelusta ei kuitenkaan tullut sellaista kuin Napoleon oli toivonut, vaan tappio oli todella lähellä. Ranskalaiset vetäytyivät tasangolta, jolle vyöryi lisää ja lisää itävaltalaisia. Kranaattisateessa vetäytyvien ranskalaisten perääntyminen alkoi jo muistuttaa pakenemista. Napoleonin kerrotaan vielä kahden vuosikymmenen päästä St. Helenalla ollessaan ja kuolinvuoteellaan maatessaan vielä kuumehoureissaan toistelleen Marengon nimeä epätoivon vallassa mutisten epämääräisiä sanoja. Taistelu tosiaan näytti täysin menetetyltä, mutta hetkessä taistelun kulku kääntyi. Kenraali Desaux Napoleonin joukoista toi oman divisioonansa taistelukentälle muuttaen ranskalaisten vetäytymisen vastahyökkäykseksi. Muutamassa tunnissa itävaltalaiset olivat hävinneet ja Napoleon oli kiistaton voittaja. Kenraali Desaux kaatui itse Marengon taistelussa, eikä hänestä täten voinut muodostua kilpailijaa Napoleonille. Marengon taistelun voitto lujitti Napoleonin valtaa entisestään ja rauhanteossa Itävallan kanssa Ranska sai koko Reinin länsirannan Hollantiin saakka. Samalla Itävallan keisarin oli tunnustettava Batavian tasavalta, Helvetian tasavalta, Cisalppinen tasavalta sekä Ligurian tasavalta.
Konsulina ollessaan Napoleon vakiinnutti valtansa Ranskan kiistattomana hallitsijana. Hän teki Ranskan vallankumouksen aatteiden mukaisia koulutuksen, lainsäädännön, talouden ja hallinnon uudistuksia. "Code Napoléon", joka oli pääasiassa toisen konsulin Jean Jacques Régis de Cambacérès’n laatima lakikokoelma, korvasi feodalismin ajan paikalliset lait yhdellä yhtenäisellä lakikokoelmalla. Useat Euroopan maat ottivat siitä myöhemmin mallia omaan lainsäädäntöönsä.
Napoleon teki rauhan Britannian kanssa 26. maaliskuuta 1802. Hän myös myi 1802 Pohjois-Amerikasta suuren maa-alueen Yhdysvalloille, koska ei olisi kyennyt puolustamaan sitä. Tällä maakaupalla silloisen Yhdysvaltojen pinta-ala kaksinkertaistui. Tässä ns. Louisianan maakaupassa yli 2 000 000 km² maata vaihtoi omistajaa vain 15 miljoonalla dollarilla. Ranskan Louisianasta muodostettiin myöhemmin 13 osavaltiota. Napoleon laajensi vaikutusvaltaansa Sveitsiin ja Saksaan, mutta kiista Maltasta johti jälleen Ison-Britannian sodanjulistukseen 1803 ja tukeen Napoleonia vastustaville rojalisteille.
Keisari Napoleon I.
Napoleon kruunaa itsensä keisariksi Jaqcues-Louis Davidin piirroksessa
Paavi Pius VII kruunasi Napoleonin keisariksi 2. joulukuuta 1804. 26. toukokuuta 1805 hänet kruunattiin Milanon katedraalissa Lombardian rautakruunulla myös Italian kuninkaaksi. Paavin suorittamalla kruunauksella oli symbolinen merkitys, koska lähes tuhat vuotta sitten eli vuonna 800 paavi oli kruunannut Kaarle Suuren keisariksi. Korostaakseen olevansa kaikkia muita ylempänä, Napoleon otti kruununsa paavin käsistä ja kruunasi itse itsensä Ranskan keisariksi. Paavin tehtäväksi jäi vain suorittaa pyhä voitelu. Tykkien laukaukset kunnioittivat Napoleonia ja kansan keskuudessa niiden sanottiin kuuluneen Britteinsaarten rannikolle saakka.
Seuraavana päivänä Napoleon tarkasti joukkojaan Mars-kentällä. Hänen rykmenteilleen annettiin nyt tunnuksikseen kultaiset keisarilliset kotkat, aivan kuten Rooman valtakunnan sotilailla tuhansia vuosia sitten. Napoleon valmistautui jälleen uuteen sotaan.
Napoleonin sodat.
Keisariksi tultuaan Napoleon ryhtyi jälleen käymään sotia muita Euroopan maita vastaan. Näitä vuosina 1803–1815 käytyjä sotia kutsutaan yleisnimityksellä Napoleonin sodat.
Napoleonilla oli nyt komennuksessaan 120 000:n miehen armeija, "La Grande Armée". Napoleon alkoi rakentaa Ranskan pohjoisosiin uusia satamia ja uusia laivoja laivastoihinsa, sillä hän halusi miehittää Britannian. Hän oli yhä vihollisten ympäröivä, varsinkin Britannia ja Venäjän keisarikunta olivat vielä suurina uhkina. Vuodet 1803–1805 olivat briteille ”suuren pelon aikaa” ja tuolloin odotettiin Napoleonin hyökkäystä päivästä toiseen. Napoleon rakensi suuria tasapohjaisia aluksia, joiden oli tarkoitus kuljettaa hänen mahtava armeijansa Englannin kanaalin yli miehittämään Britannia. Samoihin aikoihin valta Venäjällä vaihtui ja tsaariksi nousi Aleksanteri I. Napoleon ei kuitenkaan saanut tästä itselleen liittolaista vaan vihollisen. Eurooppalaisten suhtautuminen Napoleoniin oli yhä viileämpää ja Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf piti häntä jopa ilmestyskirjan petona. Euroopassa muodostettiin Napoleonia vastustava kolmas liittokunta, johon Itävaltakin liittyi muutamaa kuukautta sen muodostamisen jälkeen.
Napoleonin uudet tasapohjaiset laivat osoittautuivat kuitenkin merikelvottomiksi, eikä Napoleon aikonut enää tuhlata aikaansa Englannin kanaalin laivastojen kilpavarusteluun ja päätti lähteä armeijoinensa liikkeelle. Napoleon marssi joukkoineen itään ottaakseen yhteen Itävallan pääarmeijan kanssa. Napoleonin matkatessa kohti taistelua, lähti Horatio Nelson joukkoineen purjehtimaan kohti Trafalgaria. 20. lokakuuta 1805 Itävallan armeijan ylipäällikkö Mack antautui joukkoineen Ulmin kaupungin luona. Seuraavana päivänä Ranskan ja Espanjan suunnitelma tuhota brittien kuninkaallinen laivasto koki kuitenkin takaiskun Trafalgarin taistelussa 21. lokakuuta 1805, ja vaikka amiraali Nelson sai siinä surmansa, Britannia sai pysyvän yliotteen merellä seuraavaksi sadaksi vuodeksi. Nelson kuvitteli kuolemansa hetkillä kukistaneensa Napoleonin lopullisesti, eikä Napoleonillakaan ollut aavistustakaan Trafalgarin tappiosta hänen voitettuaan Mackin armeijan.
Taistelussa kolmatta liittoumaa vastaan 1805 Napoleon saavutti jälleen suuren voiton Itävaltaa ja Venäjää vastaan Austerlitzissa 2. joulukuuta 1805. Tätä taistelua on sanottu Napoleonin elämän kohokohdaksi ja siellä hän kukisti itseään suuremman armeijan nerokkaan strategiansa avulla. Napoleon oli valinnut itse taistelutantereen ja jäänyt odottamaan vihollista. Hänen armeijansa teeskenteli väsynyttä ja heikkoa. Napoleon itse pyysi silmänlumeeksi aselepoa ja näytteli lopen uupunutta rauhanlähettiläälle. Itävaltalais-venäläisen armeijan johto sai tietenkin kuulla lähettinsä raportin, jonka mukaan Napoleonin armeija oli heikko ja hän itse uupunut. Vihollisarmeijat uskoivat saaneensa loistavan tilaisuuden tuhota Napoleonin joukot. Liittoutuneiden voitto näytti varmalta. Liittoutuneiden joukot aloittivat marssinsa kohti ranskalaisten ”heikkoa” oikeaa sivustaa, mutta samalla hetkellä ranskalaisten pääjoukko hyökkäsi sivuilta liittoutuneiden keskikohtaan ja löi armeijan hajalle. Yhdeksän tunnin taistelussa vihollisarmeija nujerrettiin perusteellisesti. Jopa venäläisten eliittijoukot lyötiin kevyesti maahan. Viimeiset venäläiset pakenivat järven jäälle, mutta Napoleonin tykit hajottivat sen ja tuhansia hukkui. Napoleonin joukot olivat vain puolet vihollisen joukoista, mutta silti hänen oli onnistunut puolittaa koko liittoutuneiden armeija. Taistelua on pidetty yhtenä Napoleonin loistavimmista ja Napoleon itse kuvasi sitä ”kauneimmaksi taistelukseni”.
Seuraavana vuonna hän löi myös Preussin Jenassa ja Auerstedtissa (14. syyskuuta 1806). Näin Napoleonista tuli myös Saksan tosiasiallinen hallitsija. Marssittuaan Puolan halki ja voitettuaan Venäjän armeijan Friedlandissa hän solmi Venäjän keisarin kanssa rauhan ja liiton, jolla nuo kaksi suurvaltaa jakoivat Euroopan keskenään. Venäjä hyökkäsi Ruotsiin ajatuksena pakottaa Ruotsi mukaan Britannian kauppasaartoon. Suomesta tuli tällöin Venäjän vallan alainen ja 1809 perustettiin Suomen suuriruhtinaskunta. Ranskan osasta Puolaa tehtiin Varsovan suuriruhtinaskunta, jonka johtoon asetettiin saksilainen kuningas.
Vielä 1809 Napoleon liitti Kirkkovaltion Ranskan keisarikuntaan. Veljensä hän asetti Espanjan kuninkaaksi. Espanjalaiset alkoivat kuitenkin kapinoida, ja britit nousivat maihin Portugalissa. Itävalta hyökkäsi Saksaan, mutta kärsi tappion Wagramissa 6. heinäkuuta 1809.
Hyökkäys Venäjälle.
Hyökätessään Venäjälle Napoleon oli valtansa huipulla 1810-luvun alussa. Venäjän sotaretki oli kuitenkin valtava virhe, jossa hän menetti lähes koko armeijansa. Tappio Venäjälle oli Napoleonin keisariuden lopun alkua.
Napoleon marssitti Niemenjoen yli kaikkiaan noin 450 000 sotilasta. Heidän joukossaan oli pelätty keisarillinen kaarti, ”50 000 kuolematonta”. Heidät oli valittu erityisellä huolella: jokaisen kaartilaisen oli oltava vähintään 176 senttimetriä pitkiä. Kaarti kulki ruskeilla hevosilla. Kaarti oli Napoleonin armeijan ylpeys. Venäjän sotaretken kulku vaikutti vielä hyvin lupaavalta ja Napoleon oli varma voitostaan.
Napoleon päätti marssittaa joukkonsa ensimmäiseksi Vilnaan, mutta marssista tuli yllättävän raskas. Tuuli yltyi, alkoi sataa ja yöllä esiintyi jo pakkasta. Armeijan iloinen tunnelma vaihtui masennukseen ja moni kuoli matkalla Vilnaan. Napoleon oletti löytävänsä sieltä paljon muonaa voidakseen täydentää ruokavarastojaan. Vilna oli kuitenkin evakuoitu ja pellot poltettu. Kaupungissa oli enää muutamia asukkaita ja luostarien munkkeja.
Napoleon oli hyökkäykseen lähtiessään kuvitellut koko Venäjän valtauksen kestävän suunnilleen kaksi kuukautta, mutta Venäjän armeijan perääntyminen ja sen käyttämä poltetun maan taktiikka pitkittivät sotaa ja sekoittivat Napoleonin suunnitelman.
Napoleonin olisi tässä vaiheessa pitänyt huomata Venäjän sotaretken olevan Ranskalle ylivoimainen haaste: tuhansia ranskalaisia kuoli päivässä. Napoleon oli jo menettänyt 20 000 hevosta ennen ainuttakaan yhteenottoa venäläisten kanssa. Napoleon päätti kuitenkin jatkaa, sillä hänellä oli kaikesta huolimatta paljon suurempi armeija kuin Aleksanteri I:llä ja joukkoja johtavalla Mihail Illarionovitš Kutuzovilla. Napoleon järjesti nopeasti Vilnaan vasallihallituksen ja kiirehti jatkamaan sotaretkeä.
Venäläiset vetäytyivät eivätkä suostuneet taisteluun, mutta Napoleonin onnistui silti erottaa kaksi venäläisarmeijaa toisistaan. Napoleon olisi voinut yrittää iskeä, mutta hän päätti odottaa armeijansa jälkijoukkoja vielä vuorokauden. Sinä aikana venäläisarmeija oli jo perääntynyt. Napoleonin oli jatkettava matkaa. Venäjän kaksi armeijaa yhdistyivät jälleen.
Oli kulunut jo kuukausi, mutta vieläkään ei oltu käyty ainuttakaan taistelua ja Napoleonin armeija menetti silti miehiään päivittäin. Napoleon julistikin joukoille, että sotaretki olisi ohi ja joukot majoittuisivat Venäjälle talven ajaksi. Seuraavana päivänä hän kuitenkin katui julistustaan ja antoi pian lähtökäskyn kohti Moskovaa. Napoleon tiesi, että venäläisten joukkojen oli pakko puolustaa Smolenskin kaupunkia, koska se oli Venäjän tärkeimpiä ja pyhimpiä kaupunkeja.
Ensimmäinen suuri taistelu käytiin 7. syyskuuta Borodinossa Moskovan edustalla. Taistelu oli äärimmäisen verinen ja molempien osapuolten tappiot olivat raskaat. Napoleonin strateginen taito tuntui olevan kadoksissa ja hän hyökkäsi suoraan edestä suureen verilöylyyn. Napoleon menetti taistelussa 25 000 sotilasta ja Kutuzov 38 000. Napoleonin armeijan voidaan katsoa olleen niukasti voitollinen, mutta toivomaansa ratkaisevaa voittoa hän ei saanut. Lisäksi hänen armeijansa oli kärsinyt raskaita tappioita syvällä vihollisen maaperällä. Hän jatkoi Moskovaan odottaen Aleksanteri I:n nyt anovan rauhaa. Moskova ei antautunut vaan pormestari Fjodor Rostoptsinin käskystä Moskova poltettiin. Kuukauden kuluttua Napoleon alkoi pelätä vallan Ranskassa riistäytyvän hänen käsistään. Koska armeijan ruokahuolto oli vaikeaa, hän lähti syyssäässä paluumarssille. Hän lähti 19. lokakuuta paluumatkalle. Ensilumi satoi 15. lokakuuta.
Ranskan Grande Armée kärsi hirvittävät tappiot: vain 75 000 miestä valloitukselle lähteneistä 600 000:sta pääsi marraskuussa 1812 takaisin Ranskaan.
Napoleonin vastoinkäyminen Venäjällä yllytti Ruotsin, Preussin, Itävallan ja jollain panoksella Englannin, Espanjan ja Portugalin valtiot nousemaan Venäjän rinnalla häntä vastaan. Ranskan häviö koitti viimein Leipzigin taistelussa 16.–19. lokakuuta 1813. Taistelussa Napoleon hävisi itseään paljon suuremmalle viholliselle ja joutui perääntymään Ranskaan. Hän menetti kokonaisen armeijan ja liittoutuneilla oli nyt valtava ylivoima.
Taistelu Ranskasta ja karkotus Elballe.
Palattuaan Venäjältä Napoleon kokosi nopeasti uuden armeijan Venäjällä menetetyn tilalle. Tämä armeija koostui kuitenkin paljolti kokemattomista sotilaista, eikä ollut yhtä tehokas kuin "La Grande Armée" oli ollut. Ranska ei ollut koskaan Napoleonin keisariajalla ollut yhtä heikko. Euroopan valtiot eivät olleet kuitenkaan vielä valmiita hyökkäämään yhdessä, koska historialliset keskinäiset erimielisyydet pidättelivät armeijoita. Itävalta ja Preussi epäilivät Venäjän aikeita edetä niin syvälle Euroopan sydämeen kuin Ranskaan, kun taas Venäjän tsaari Aleksanteri I halusi päästä kostamaan Moskovan palon, mutta hänen kenraalinsa pidättelivät tätä. Itävalta epäili Preussin aikeita ja pelkäsi sen pyrkivän hankkimaan koko Saksan alueen itselleen ja kasvattamaan vaikutusvaltaansa huomattavasti. Preussin komentaja oli jo valmis marssimaan Pariisiin, mutta kuningas kieltäytyi. Myös Britannia epäröi, sillä nykyinen tilanne oli sille uutta. Jo keskiajalta asti se oli yllyttänyt muita Euroopan maita toisiaan vastaan, mutta nyt se oli liitossa entisten vihollistensa kanssa. Ratkaisuna epätietoisuuteen liittoutuneet päättivät tarjota Napoleonille rauhaa 1813. Rauhassa Ranska olisi vetäytynyt ”luonnollisille rajoilleen”, jolloin maa olisi joutunut luovuttamaan kaikki hankkimansa valloitukset lukuun ottamatta Belgiaa ja joitain rippeitä Alpeilla. Liittoutuneet olettivat Napoleonin kieltäytyvän, jolloin nämä saisivat loistavan syyn hyökätä. Napoleon suostui ehtoihin. Uusi käänne sekoitti liittoutuneiden suunnitelmat ja ne vetivät tarjouksensa pois.
Napoleon jatkoi armeijansa kokoamista. Virallisesti joukkoja oli 300 000 miestä, mutta lopulta heistä vain 150 000 taisteli sodassa. Tämän lisäksi armeijalla oli pulaa kaikesta, ruoasta, rahasta ja hevosista. Taistelutahto oli alhaalla, eikä moni uskonut enää Ranskan nousevan samaan asemaan kuin ennen sotaretkeä Venäjälle. Valtaa Napoleonin kanssa pitävät porvarit olivat epätietoisia tilanteestaan, eivätkä halunneet asettua suoraan Napoleonin taakse. Myös oma suku oli hylännyt Napoleonin ja muun muassa Espanjan kuningas Josef juonitteli Ruotsia johtavan Napoleonia vastustavan Bernadotten kanssa pelastaakseen kruununsa. Samaan aikaan Louis-veli mielisteli Itävallan keisaria.
Liittoutuneiden riidellessä keskenään päätti Ruotsin kuningas Kaarle XIV Juhana, aikaisempi Napoleonin liittolainen Bernadotte, iskeä. Hän halusi Norjan itselleen jo nyt, jottei joutuisi käymään siitä pitkiä neuvotteluita liittoutuneiden kanssa sodan ollessa ohi. Hän hyökkäsi Tanskaan ja kukisti sen nopeasti. Rauhanteossa Tanska luovutti Ruotsille Norjan. Samalla Tanskan oli sitouduttava mukaan sotaan Napoleonia vastaan ja liittoutuneiden voimavarat vain kasvoivat.
Napoleon kävi yhdeksässä päivässä kuusi taistelua. Tämän lisäksi ranskalaiset kapinoivat maahansa tunkeutuneita vihollisia vastaan. Napoleonilta pyydettiin aselepoa, mutta tämä ei suostunut. Sen sijaan hän tarjosi rauhaa, jossa Ranska saisi pitää ”luonnolliset rajansa”. Liittoutuneet vaativat Napoleonia luovuttamaan Belgian, joka oli ollut osa Ranskaa jo vuodesta 1795. Napoleon kieltäytyi ja sota jatkui 28. helmikuuta. Napoleon sai jälleen voiton, sillä hänen onnistui 35 000 miehen armeijallaan häätää preussilaisten 85 000 sotilaan armeija Pariisin lähettyviltä. Vaikka maaseuduilla yhä kapinoitiin vihollista vastaan, oli mieliala Pariisissa maassa. Napoleon kuitenkin jatkoi taistelujaan ja 14. maaliskuuta hän otti viimeisen voittonsa venäläis-preussilaisesta armeijasta saaden itselleen 5 000 vankia ja 25 tykkiä.
Voitot eivät kuitenkaan riittäneet. Vihollinen oli ylivoimainen ja Napoleonin joukot alkoivat väsyä. Wellingtonin herttua jatkoi etenemistään Pariisiin ja Ranskaan hyökättiin kaikista suunnista. Vaikka Napoleon olikin saanut kaksitoista suurta voittoa, oli hänen valtakuntansa hukassa. Liittouman joukot marssivat Pariisiin 31. maaliskuuta 1814. Voittajat määräsivät Napoleonin luopumaan kruunusta ja hän luovutti sen 6. huhtikuuta pojalleen. Voittajat vaativat kuitenkin ehdotonta antautumista ja Napoleon luopui kruunusta toistamiseen 11. huhtikuuta. Fontainebleaun sopimuksessa voittajat karkottivat Napoleonin Elban saarelle 20 kilometrin päähän Italian rannikosta. Hän sai pitää keisarin arvon, mutta keisarikunta rajoittui nyt tuohon pieneen saareen.
Paluu valtaan ja satapäiväinen keisarikunta.
Napoleon yritti myrkyttää itsensä, mutta epäonnistui. Matkalla Elballe hänet yritettiin salamurhata. Ranskassa rojalistit ottivat vallan ja Ludvig XVIII nostettiin valtaan. Napoleon huolestui vaimonsa ja poikansa kohtalosta itävaltalaisten käsissä, eikä Ranskan hallitus maksanut hänelle luvattua eläkettä. Lisäksi hän kuuli huhuja karkottamisestaan edelleen jollekin Atlantin saarelle. Napoleon pakeni Elbalta 26. helmikuuta 1815 ja saapui Ranskaan 1. maaliskuuta. Häntä vastaan lähetetyt armeijan joukot kääntyivät hänen puolelleen. Hän saapui Pariisiin 20. maaliskuuta armeijan 140 000 vakituisen ja 200 000 vapaaehtoisen tukemana ja kaappasi vallan. Tämä hänen toinen valtakautensa jäi kuitenkin lyhyeksi, ja se tunnetaan nimellä "satapäiväinen keisarikunta".
Päästyään Pariisissa valtaan Napoleon kävi vihollisiaan vastaan. Hän kohtasi 16. kesäkuuta 1815 marsalkka Blücherin joukot. Hän voitti taistelun, muttei onnistunut tuhoamaan koko armeijaa. Viimeisen tappionsa hän koki Wellingtonin herttua Arthur Wellesleyta ja Gebhard Leberecht von Blücheria vastaan Waterloon taistelussa nykyisessä Belgiassa 18. kesäkuuta 1815. Napoleon olisi voinut voittaa britit, vaikka keisarillinen kaarti joutuikin perääntymään sen menetettyä todella suuren määrän miehiä. Vain Preussin tulo esti Napoleonia voittamasta taistelua. Napoleonin häviöön vaikutti myös se että Marsalkka Michel Neyn epäonnistunut ratsuväen hyökkäys oli vienyt Ranskalta ratsuväen. Napoleonin armeija oli noin 80 000 miestä, brittien joukot käsittivät suunnilleen 70 000 sotilasta ja preussilaisia oli 50 000. Napoleon allekirjoitti virallisen antautumissopimuksen HMS Bellerophonin kannella Rochefortin sataman ulkopuolella 15. heinäkuuta 1815.
Karkotus Saint Helenalle ja kuolema.
Napoleonin vangitsijat veivät hänet maanpakoon Saint Helenan saarelle, 2 800 kilometrin päähän Guineanlahden rannikosta 15. syyskuuta 1815 lähtien, jossa häntä vartioi 2 000 miestä ja kaksi sotalaivaa, jotka kiersivät saarta kellon ympäri. Saarella hän oli pelkkä vanki, toisin kuin Elballa, jossa hän oli ollut keisari. Siellä hän kirjoitti muistelmansa ja testamenttinsa kritisoiden vangitsijoitaan. Napoleon kuoli 5. toukokuuta 1821.
Napoleonin kamaripalvelijan Louis Marchandin päiväkirjat julkaistiin 1955. Niistä pääteltiin, että Napoleon olisi myrkytetty arsenikilla. Vuonna 2001 Napoleonin hiuksista otetussa näytteessä mitattiin 73 kertaa normaalia suurempi määrä arsenikkia. Arsenikkia käytettiin kuitenkin tuolloin yleisesti tapeteissa, maaleissa ja jopa lääkkeissä ennen antibioottien keksimistä.
Nykytutkimuksen valossa Napoleon ei menehtynyt ainakaan arsenikkimyrkytykseen. Hän kuoli todennäköisesti vatsasyöpään, minkä totesivat Italian kansallisen ydinfysiikan laitoksen tutkijat. Asiasta tiedotettiin lehdistöä 12. helmikuuta 2008 Suomessa. Heidän mukaansa ei ollut merkkejä kohonneista arsenikkipitoisuuksista. Tutkimus tukee nyt epäsuorasti olettamusta, jonka mukaan keisari kuolikin vatsasyöpään huonon ruokavalionsa takia.
Napoleon söi paljon suolassa säilöttyjä elintarvikkeita ja vähän hedelmiä sekä vihanneksia, mikä osaltaan oli heikentämässä hänen terveyttään.
Napoleon haudattiin aluksi Saint Helenalle, mutta hänen ruumiinsa kaivettiin ylös 1840 ja haudattiin uudelleen hänen toivomuksensa mukaisesti Pariisin Invalidikirkkoon Seinen rannalle. Hänet on haudattu sarkofagiin, jonka sisällä on viisi päällekkäistä puusta ja metallista valmistettua arkkua. Vastoin usein esitettyjä tietoja sarkofagi ei ole porfyyria tai graniittia eikä Suomesta.
Napoleonin vaikutus maailmanhistoriaan.
Napoleonin vaikutus maailmanhistoriaan on valtaisa. Hänen sotansa, päätöksensä ja taistelunsa vaikuttavat yhä eri osiin Eurooppaa, Amerikkaa ja Aasiaa. Hänen vahvistamansa lakikokoelma (Code Civil, joka tunnetaan myös nimellä "Code Napoléon"), on tärkeänä osana monien maiden lainsäädäntöä, jopa Japanissa saakka.
Hän organisoi uudelleen Ranskan koulujärjestelmän, kehitti useita tieteenaloja, rakensi Euroopan ensimmäisen lennätinjärjestelmän, otti ensimmäisenä käyttöön joukkorokotukset isorokkoa vastaan, rakensi useita kaupunkeja ja sairaaloita sekä perusti Ranskan keskuspankin. Hänen valloittaessaan Egyptin hän tuli samalla luoneeksi nykyaikaisen egyptologian, minkä lisäksi myös Rosettan kivi löydettiin ja Suezin kanava suunniteltiin. Hänen valloituksensa Italiassa herättivät kansallistunteen, mikä johti alueella sijainneiden valtioiden yhdistymiseen myöhemmin. Napoleonin takia Ruotsi ajautui mukaan sotiin, mikä johti valtion hajoamiseen ja muun muassa Suomen alueen liittämisen Venäjään. Samalla Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf syöstiin vallasta ja nykyään Ruotsia hallitseva Bernadotte-suku nousi valtaan. Tämän lisäksi Napoleonin Espanjan valloitus johti useiden Etelä-Amerikan valtioiden itsenäistymiseen. Kaiken tämän lisäksi hän myös myi Yhdysvalloille Ranskan Louisianan, huomattuaan, että kyseisen maa-alan puolustaminen olisi mahdotonta, mikä kaksinkertaisti Yhdysvaltojen silloisen pinta-alan ja mahdollisti Yhdysvaltojen kehittymisen varteenotettavaksi tekijäksi maailmanpolitiikassa.
Avioliitot.
Napoleon kruunaa vaimonsa Joséphinen Ranskan keisarinnaksi Jacques-Louis Davidin maalauksessa.
Napoleon oli naimisissa kahdesti. Ensin Joséphine de Beauharnais'n kanssa, jonka hän myöhemmin kruunasi keisarinnaksi. Ennen avioliittoa Joséphine oli ollut suosittu seurapiirinainen, eikä Napoleon ollut hänen ainoa rakastettunsa. Josephinen päätös naida silloinen kenraali Napoleon ei johtunut rakkaudesta, vaan huolellisesta harkinnasta. Joséphine ei ollut enää aivan nuori ja hänen oli ajateltava tulevaisuuttaan. Siksi hän meni naimisiin Napoleonin kanssa toivoen tämän voivan pitää huolta perheestään. Myös Napoleon hyötyi liitosta, sillä naimalla suositun seurapiirittären hän pääsi heti seurapiireihin ja lähemmäs direktiohallitusta. Napoleonin ja Joséphinen liitosta ei kuitenkaan syntynyt tarvittavaa kruununperijää, minkä vuoksi se päättyi lopulta avioeroon. Napoleon oli jo useasti suunnitellut eroavansa vaimostaan muun muassa tämän syrjähyppyjen vuoksi, mutta oli kuitenkin pysynyt liitossa. Joséphine osasi johdatella Napoleonia itselleen suotuisalla tavalla. Valtakunta kaipasi kuitenkin kruununperijää ja lopulta Napoleon päätti erota vaimostaan.
Hänen toinen vaimonsa oli Itävallan arkkiherttuatar Marie Louise, josta tuli toinen keisarinna. Marie-Louise synnytti yhden lapsen: Napoléon Francis Joseph Charles Bonaparten (1812–1833), joka sai Rooman kuninkaan arvonimen. Napoleonilla oli myös aviottomia lapsia: "Kaarle", Léonin kreivi (1806–1881), "Catherine Eléonore Denuelle de la Plaignen" (1787–1868) kanssa ja "Alexandre Joseph Colonna", myöhemmin Walewskin kreivi (1810–1868), Walewskin kreivittären Marian kanssa.
Myös "Émilie Louise Marie Françoise Joséphine Pellapraa" (äiti Françoise-Marie LeRoy), "Karl Eugin von Mühlfeldia" (äiti Victoria Kraus) ja "Hélène Napoleone Bonapartea" (äiti Montholonin kreivitär) on väitetty Napoleonin aviottomiksi lapsiksi.
Se ei jäänyt kuitenkaan pelkäksi keskusteluksi. Napoleon vei tytön hotellihuoneeseensa, missä hän siihen aikaan oleskeli. Tällöin Napoleon makasi ensimmäisen kerran naisen kanssa. Hän tuli pian katumapäälle ja palasi tapaukseen useita kertoja elämässään.
Mielenterveys.
Ennen keisariksi tuloaan Napoleon allekirjoitti kaikki paperinsa nimellä "Bonaparte". Keisariksi tultuaan hänen allekirjoituksensa olivat yleensä joko "Nap." tai "Np.". Tämä johtui todennäköisesti siitä, että nimi Napoleon oli ollut Napoleonin veljellä, joka oli kuollut nuorena ennen Napoleonin syntymää. Lapsen kuoleminen kohdistaa vanhempien rakkauden erityisesti seuraavaan lapseen, mikä oli tälle hyväksi, mutta kolmannelle lapselle huonoksi. Napoleon oli juuri perheensä kolmas lapsi ja toinen, joka selvisi aikuisikään asti.
Toinen Napoleonin mielenterveyteen liittyvä asia oli hänen äitisuhteensa. Napoleon ihaili äitiään koko elinikänsä, eikä pyrkinytkään vähentämään tämän merkitystä elämässään. Kruunajaisiinsakin hän maalautti valtavan kuvan äidistään, vaikkei tämä edes osallistunut tilaisuuteen. Tosin Sigmund Freudin mukaan Napoleonin äidin uskottomuus poikansa ollessa nuori sai Napoleonin myöhemmällä iällään suhtautumaan epäillen jokaiseen naiseen ja uskomaan, että nämä tulisivat jossain välissä pettämään tämän.
Muuta.
Napoleon kärsi ailurofobiasta eli pelkäsi kissoja.
168 senttimetriä pitkän Napoleonin pienikokoisuudelle on myöhemmin naurettu, mutta hänen aikanaan ranskalaisten keskipituus oli 164 senttimetriä.


Tyyliohje.
Tyyliohje on rakenteisen dokumentin esitystapaa eli tyyliä kuvaava säännöstö. Kantavana ideana on erottaa rakenteen ja esitystavan kuvaus toisistaan. Siten rakenne pysyy yksinkertaisena ja se voidaan esittää monin tavoin. Omana kokonaisuutenaan esitettyä tyyliä puolestaan on helppo muokata tai päivittää.


Rakennuksen pinta-ala.
Rakennuksen pinta-ala on rakennuksen kaikkien kerrosten alojen yhteenlaskettu pinta-ala. Rakennuksen eri aloja määritettäessä käytetään useita eri määrityksiä, joista puhekielessä yleisimmin käytettyjä ovat huoneistoala ja pinta-ala (jolla yleensä viitataan rakennuksen kerrosalaan).
Kerrosala.
Kerrosala rakennusoikeudellisena käsitteenä on rakennuksen kerrosten yhteenlaskettu pinta-ala. Kerrosalaan lasketaan yleensä kunkin kerroksen pinta-ala aina ulkoseinien ulkopintaan asti. Jos ulkoseinän paksuus on yli 250 mm, ylimenevä osa katsotaan sallituksi rakennusoikeuden ylitykseksi. Toisin sanoen rakennusoikeutta laskettaessa kerrosalasta huomioidaan ulkoseinien sisällä oleva pinta-ala ja ulkoseinistä vain se osa, joka on paksuudeltaan enintään 250 mm. Ylittävää osuutta ei lueta rakennusoikeuden käyttämiseksi.
Asuinrakennuksen kerrosalaan lasketaan MRL:n mukaan mukaan muun muassa
Eri kuntien rakennustarkastusviranomaisten tulkinnat kerrosalan laskutavasta voivat poiketa toisistaan. Monissa kunnissa on annettu myös kuntakohtaisia lisämääräyksiä rakennusjärjestyksissä.
Rakennuksen kerrosala on rakennuksen kaikkien kerrosten alojen summa. Kerroksella tarkoitetaan sellaista kerrosta, joka on "kokonaan" tai "pääasiassa maanpinnan yläpuolella", ja jonne saa sijoittaa asuinhuoneen. Rakennuksen kerrosalaan ei lasketa mukaan ullakkoa, eli sellaista maan päällä olevaa kerrosta, jonne "ei" saa sijoittaa asuinhuoneita.
Tontin tai rakennuspaikan kerrosalalla tarkoitetaan tontille rakennettujen kaikkien rakennusten yhteenlaskettua kerrosalaa. Sanonta voi myös tarkoittaa tontille määritettyä rakennusoikeutta. Asiaa selvennetään käytännössä lisämääreellä: sallittu kerrosala (=rakennusoikeus) / käytetty kerrosala.
Asemakaavassa voidaan määrittää kerrosalalle poikkeavia laskusääntöjä, kun kaavoituksella tavoitellaan tietynlaista rakennustapaa. Kaavassa voidaan määrätä esimerkiksi porrashuoneista laskettavaksi kerrosalaan enintään 15 m², tai kerrosalasta voidaan määrätä vähennettäväksi erkkereiden tai kerroksissa sijaitsevien yhteistilojen viemä pinta-ala.
Aiemman lain aikana vahvistettujen asemakaavojen mukaan rakennettaessa laskusäännöt voivat poiketa edellä esitetystä. Esimerkiksi sekakerros (kellari- tai ullakkotiloja ja asuintiloja samassa kerroksessa) voi olla mahdollinen.
Esimerkki: ohessa olevasta kuvasta lasketaan kerrosalaan kuuluvaksi kaikki tilat, ulkoseinien mittojen mukaisesti.
Huoneala.
Huoneala on huoneen seinien sisäpintojen mukaan laskettu pinta-ala. Jos huoneen katto on vino, lasketaan pinta-alaan mukaan vain se osa lattia-alasta, jossa huonekorkeus ylittää 160 cm.
Huonealaan lasketaan mukaan liesien, kaappien ja muiden kiintokalusteiden pinta-ala, mukaan lukien takat, elleivät ne ole rakenteellisia, esimerkiksi seinään upotettuja.
Huonealaan ei lasketa mukaan esimerkiksi pilareiden, hormien, seiniin upotettujen takkojen tai muuraamalla tehtyjen komeroiden pinta-alaa.
Huoneistoala.
Huoneistoala on yhtä huoneistoa ympäröivien seinien sisäpintojen mukaan laskettu pinta-ala. Jos huoneistossa on päällekkäisiä kerroksia, lasketaan huoneistoala eri kerrosten summana. Jos katto on vino, lasketaan pinta-alaan mukaan vain se osa jossa huonekorkeus ylittää 160 cm.
Huoneistoalaan lasketaan mukaan huonealaan laskettavat alat, sekä
Huoneistoalaan ei lasketa lämpöeristämättömiä tiloja, kellarikerroksessa sijaitsevaa varastotilaa, eikä autotallin, teknisen tilan, parvekkeen tai irtaimistovaraston tilaa. Hormeja ja välipohjan aukkoja ei lasketa huoneistoalaan. Esimerkkikuvan mukaisesta huoneistosta lasketaan huoneistoalaan kaikki tilat ulkoseinien sisäpinnan kohdalta.
Asuinhuoneiston huoneistoalan on oltava vähintään 20 m².
Jyvitetty pinta-ala.
Ennen vuotta 1992 valmistuneissa asunto-osakeyhtiöissä voidaan yhtiön kustannusten ja äänivallan jakamiseen käyttää huoneistoalasta jyvityskertoimien perusteella kullekin asunnolle laskettua jyvitettyä pinta-alaa. Yleensä jyvitetyn pinta-alan käytöllä pyritään kohdistamaan kustannukset paremmin kuluja vastaaviksi, tai tasataan asuntojen laadullisia eroja.
Asuinpinta-ala.
Asuinpinta-alaan lasketaan mukaan kaikki rakennuksen jatkuvaan asumiskäyttöön tarkoitetut tilat.
Asuinhuone on jatkuvaan asumiskäyttöön tarkoitettu tila. Asuinhuoneen huonealan tulee olla vähintään seitsemän neliömetriä. Asuinhuoneen huonekorkeuden tulee olla pääosiltaan vähintään 250 cm (pientalossa riittää 240 cm). Asuinhuoneen pinta-alaan ei lasketa huonetilaa, jonka huonekorkeus on alle 160 cm.
Asuinhuoneesta tulee olla ikkuna ulos, ikkunan valoaukon pinta-alan on oltava vähintään 1/10 asuinhuoneen pinta-alasta. Ikkunan tai sen osan tulee olla avattavissa. Ikkunan edessä pitää lisäksi olla vähintään 8 m rakentamatonta tilaa. Pientalossa saa etäisyys olla pienempikin.
Asuinhuoneen lattiapinnan on oltava ainakin ikkunaseinän puolella maanpinnan yläpuolella. Vähäinen osa lattiaa voi olla myös maanpinnan alapuolella.
Asuinhuoneita ovat muun muassa olohuone, keittiö, makuuhuone ja ruokahuone. Asuinhuoneita eivät ole käytävä, pesuhuone, sauna, eteinen tai muut vastaavat tilat.
Kokonaisala.
Kokonaisalaan lasketaan kaikkien kerrosten, kellareiden ja lämpöeristettyjen ullakoiden pinta-ala ulkoseinien ulkopinnasta. Mukaan ei pääsääntöisesti lasketa parvekkeita, katoksia eikä 160 cm matalampia tiloja. Joissakin kunnissa lupaviranomaisen tulkinta voi poiketa tästä.
Rakennusala.
Rakennusala on se osa tontista, jolle saa sijoittaa rakennuksia. Rakennusala ilmaistaan kaavakartassa tai tonttikartassa joko piirustusmerkinnöin (esimerkiksi pistekatkoviivalla) tai kaavamääräyksissä tekstinä. Rakennusalaa ei ilmoiteta pinta-alamitoin.
Rakennuksen ala.
Rakennuksen ala on rakennuksen kaikkien kerrosten projektion ala. Rakennuksen alaa käytetään lähinnä rakennuslupamenettelyssä ja tilastoinnissa.
Tilavuus.
Rakennuksen tilavuus on tila, jota rajoittaa rakennuksen vaipan ulkopinta: alapohjan alapinta, ulkoseinien ulkopinta ja yläpohjan yläpinta.
Alapohja on rakennuksen tilan alin pohja lämmöneristyksineen ja yläpohja on rakennuksen ylintä lämmintä tilaa yläpuolelta rajoittava rakennusosa, johon kuuluu lämmöneristys suojauksineen.


Tuomaanristi.
Tuomaanrististä oikealla uudempi ja vasemmalla vanhempi malli.
Tuomaanristi, vinoneliömäinen puusta vuoltu lasturisti on joulukoriste saaristoalueelta, lähinnä Korppoosta ja Iniöstä.
Joulukoristeen nimi viittaa apostoli Tuomaaseen. Tuomaan päivä (21. joulukuuta) aloittaa perinteisesti joulun ja silloin asetetaan suojelevat ristit oville tai ikkunoille. Esikuvana ovat olleet kirkkojen takorautaiset ristit.
Tuomaanristin ristisymboli edustaa myös kristillistä perinnettä vanhempaa vertauskuvallisuutta, sillä risti on alun perin kuvannut aurinkoa. Ristillä karkotettiin pahoja henkiä, jotka olivat liikkeellä erityisesti vuoden pimeimpään aikaan. Tervaristi maalattiin navetan oveen tai portin pieleen, Pohjanmaalla pihaan pysytytettiin lyhtyjen koristama mäntyristi.
Tuomaanristi on vähitellen 1930-luvulta lähtien levinnyt koko maahan. Ruotsissa on myös Tuomaanristiä muistuttava koriste Ansgarin risti, joka on saanut nimensä Pohjolan apostolin Ansgarin mukaan.


Taru sormusten herrasta.
"Taru sormusten herrasta", usein lyhennettynä "TSH", on J. R. R. Tolkienin kirjoittama 1950-luvulla ilmestynyt fantasiakirjallisuuden klassikko. Kirjan suomennoksen ovat tehneet Kersti Juva, Eila Pennanen ja Panu Pekkanen. Kirjan suomennos pohjautuu alkuteoksen toiseen, korjattuun laitokseen, joka ilmestyi vuonna 1966.
"Taru sormusten herrasta" julkaistiin suomeksi yhtenä niteenä ensimmäisen kerran vuonna 1985. Teos on yksi kaikkien aikojen myydyimmistä kirjoista; vuonna 2007 sitä arvioitiin myydyn maailmanlaajuisesti noin 150 miljoonaa kappaletta.
"Taru sormusten herrasta" eli lyhyemmin "Sormusten herra" on esitetty Suomessa ja maailmalla myös lukuisina näytelminä ja radiokuunnelmina.
Kirjan pohjalta ilmestyivät suuren yleisömenestyksen saaneet elokuvat 2001, 2002 ja 2003. Elokuvat ohjasi uusiseelantilainen Peter Jackson.
Teoksen osat alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä.
Osa julkaistiin 29. heinäkuuta 1954. Suomennos ilmestyi 1973; suomentaneet Kersti Juva ja Eila Pennanen, runot suomentanut Panu Pekkanen.
Osa julkaistiin 11. marraskuuta 1954. Suomennos ilmestyi 1974; suomentaneet Kersti Juva ja Eila Pennanen, runot suomentanut Panu Pekkanen.
Osa julkaistiin 20. lokakuuta 1955. Suomennos ilmestyi 1975; suomentanut Kersti Juva, runot suomentanut Panu Pekkanen.
Teoksen historia ja tausta.
Tolkienin kustantaja pyysi tätä kirjoittamaan jatko-osan lastenromaanille "Hobitti eli sinne ja takaisin", joka oli ilmestynyt vuonna 1937. Kirja oli menestynyt hyvin ja Tolkien alkoi kirjoittaa uutta kirjaa luomastaan hobitti-kansasta. Kirja muotoutui kuitenkin pitkäaikaisen kirjoittamisprosessin aikana erilaiseksi. Tolkien kirjoitti kirjansa katkonaisesti ja oli aloittanut sen jo ennen "Hobitin" ilmestymistä.
"Taru sormusten herrasta" julkaistiin ensimmäisen kerran alkuperäiskielellä vuosina 1954–1955. Teos jakaantuu kuuteen kirjaan sekä liitteisiin, mutta on yleensä julkaistu kolmessa niteessä ja siksi sitä on usein kutsuttu trilogiaksi. Tolkien halusi, että kirja julkaistaisiin heti yhtenä suurena niteenä. Julkaisija ei kuitenkaan suostunut siihen, koska kirja oli yksinkertaisesti liian pitkä. Paperi oli tuohon aikaan kallista, joten yhden suuren niteen julkaiseminen olisi ollut liian suuri riski.
Teoksen taustalla on tarkasti suunniteltu mytologinen maailma. Kirjasta ilmenevät Tolkienin kiinnostus kieliin ja myytteihin, kuten skandinaaviseen ja kreikkalaiseen mytologiaan sekä anglosaksiseen epiikkaan. Myös kelttiläinen ja suomalainen mytologia ovat tunnistettavissa. Ennen "Taru sormusten herrasta" -trilogiaa ilmestynyt "Hobitti" loi alkuperäisen pohjan tarinalle. Myöhemmin ilmestyivät saman mytologisen maailman historiaa valottavat, Tolkienin laajoista muistiinpanoista kootut ja hänen poikansa Christopherin toimittamat "Silmarillion" ja "Keskeneräisten tarujen kirja". Tolkien oli aloittanut mielikuvitusmaailmansa luomisen jo ensimmäisen maailmansodan aikana, mutta ei perfektionistina onnistunut viimeistelemään kuin osan kertomuksistaan.
Kielet.
Teoksissa esitellään useita Tolkienin itsensä luomia haltiakieliä kuten harmaahaltioiden kieli sindar sekä suurhaltiakieli quenya. Quenyaa kirjoitettiin tengwar-aakkosilla. Lisäksi Tolkienin teoksissa esiintyy haltioiden sekä kääpiöiden käyttämiä cirth-riimuja. Haltiakielistä quenya perustuu monin osin suomen kieleen ja sindar lähinnä Walesin kieleen eli kymriin. Kielien monimutkaisuudesta näkee Tolkienin suuren kiinnostuksen lingvistiikkaan. Tolkien loi kielet myös muun muassa kääpiöille ja örkeille, vaikkakaan ei yhtä laaja-alaisesti. Lisäksi hän loi Keski-Maalle yleiskielen, westronin, jonka hän julkaistuissa kirjoissa kuitenkin ”korvasi” englannilla. Tämä tarkoittaa, että kaikki haltiakieliset ilmaukset on säilytetty sellaisinaan, mutta kaikki englanniksi (tai suomennoksessa vastaavasti suomeksi) kerrotut asiat on kerrottu alun perin westronilla.
Vastaanotto.
"Taru sormusten herrasta" on jakanut kriitikoiden ja yleisön mielipiteet ilmestymisestään alkaen. Sunday Telegraphin mukaan romaani kuuluu 1900-luvun fiktiokirjallisuuden merkittävimpiin teoksiin. Sunday Times sanoi arvostelussaan ”"englanninkielisen maailman jakaantuneen niihin, jotka ovat lukeneet Sormusten herran, ja niihin, jotka aikovat lukea sen"”.
Ristiriitaisia tunteita on seurannut sitä, että Tolkienin konservatiivinen ja perinteinen maailmankuva välittyy teoksesta avoimesti. Hyvän ja pahan taistelu kuvataan hyvin mustavalkoisin sävyin. Tätä vasten on ehkä yllättävää, että 1960-luvulla hipit ottivat kirjan omakseen. Heihin vetosivat ehkä kirjan teknologiakritiikki, romanttinen maaseutunostalgia, ekologiset teemat ja eskapismi. Jotkut lukijat kokevat "Sormusten herran" myös heijastavan avoimen rasistista maailmankuvaa: tumma iho yhdistyy kirjassa yleensä pahuuteen tai raakalaismaisuuteen, olipa kyse sitten mielikuvitusolioista tai etelän ja idän ihmisistä. Tolkien itse vastusti rasismia hyvin jyrkästi, ja vihasi natseja syvästi.
Toisaalta on myös esitetty, että puhtaasta todellisuuspaosta "Sormusten herrassa" ei ole kyse. Monien analyysien mukaan tarina heijastelee eri tavoin 1900-luvun historian traagisia piirteitä, kuten Tolkienin itse nuorena rintamaupseerina kokemaa ensimmäistä maailmansotaa, totalitarismin uhkaa ja teollistumisen aiheuttamia ympäristötuhoja. Varsinkin kirjan loppukohtauksissa ovat voimakkaasti läsnä myös luopumisen ja menetyksen teemat. Kirjasta on etsitty symbolisia yhteyksiä myös toiseen maailmansotaan, mutta nämä Tolkien jyrkästi kiisti, ja ilmoitti vihaavansa allegoriaa.
Ensimmäinen kirja.
Konnussa hobitti Bilbo Reppuli (päähenkilö kirjassa "Hobitti eli sinne ja takaisin") valmistelee 111. syntymäpäiväänsä. Hän päättää kadota juhlien aikana kirjoittaakseen kirjansa loppuun jossakin muualla ja matkustaakseen vielä kerran. "Hobitissa" löytämänsä näkymättömäksi tekevän sormuksen avulla hän onnistuu ja lähtee Konnusta. Kaiken omaisuutensa, mukaan lukien sormuksen, hän jättää ottopojalleen Frodo Reppulille. Bilbon vanha ystävä velho Gandalf Harmaa alkaa epäillä jotakin nähtyään, kuinka sormuksen luovuttaminen tuottaa Bilbolle vaikeuksia. Hän lähtee Konnusta tutkimaan asiaa, varoitettuaan ensin Frodoa sormuksen mahdollisesta vaarallisuudesta, ja palaa vasta 17 vuotta myöhemmin. Silloin Frodo saa kuulla Gandalfilta, että hänen sormuksensa on yksi mahtisormuksista, eikä mikä tahansa niistä, vaan kaikkein mahtavin, joka kuului Mordorin hallitsijalle, Sauronille. Hän kertoo, kuinka Sauron voitettiin ja kuinka Sormus lopulta joutui Bilbolle ja sitä kautta Frodolle. Gandalf mainitsee myös Sormuksen edellisen omistajan Klonkun, joka on jo yli viisikymmentä vuotta etsinyt sitä ja paljastanut Sauronille että Sormus on Bilbolla.
Gandalf käskee Frodoa lähtemään vähin äänin, joten Frodon täytyy keksiä tekosyy, miksi hän lähtee Konnusta. Hän lähtee Bukinmaahan, josta hän on ostanut itselleen uuden kodin, ja muuttaa sinne. Gandalfia ei näy, joten Frodo ei enää voi odottaa häntä ja hänen on lähdettävä. Hän lähtee matkaan puutarhurinsa ja uskollisen ystävänsä Samin kanssa. Lisäksi heidän mukaansa lähtee Merri ja Pippin. Merri on jo aikaisemmin lähtenyt valmistelemaan Frodon uutta kotia. He eivät voi kulkea suoraa tietä, sillä mustat ratsastajat vainoavat heitä. Bukinmaassa Frodon täytyy kertoa ystävilleen ettei hän voi jäädä Bukinmaahan, vaan hänen on lähdettävä Rivendelliin. Frodolle kuitenkin selviää, että he ovat saaneet salaa tietää jo kaiken siitä mitä hänen täytyy tehdä. Niinpä neljä hobittia lähtee matkaamaan kohti Rivendelliä.
Matkalla he kulkevat läpi Vanhan Metsän, jossa he tapaavat Tom Bombadilin, jonka luokse he jäävät pariksi yöksi. Jatkettuaan matkaansa Bombadilin antamilla poneilla, hobitit jäävät kuitenkin haudanhaamujen vangiksi josta Bombadil pelastaa heidät ja opastaa metsän reunalle. Hobitit jatkavat tästä Briihiin, Pomppivan Ponin majataloon, missä tapaavat Gandalfin ystävän, Konkari-samoojan, joka on oikealta nimeltään Aragorn, Isildúrin perillinen ja Gondorin kuningas. Gandalf ei pääse auttamaan hobitteja, sillä petturiksi paljastunut Saruman Valkoinen on ottanut hänet vangiksi. Gandalf oli kyllä jättänyt hobiteille kirjeen jossa kertoi että hobittien olisi lähdettävä mahdollisimman pian Konnusta ja suunnattava Rivendeliin. Mutta kirje ei pääse perille, koska henkilö, jolle Gandalf on kirjeen jättänyt, ei saa toimitettua sitä määränpäähänsä. Aragorn johdattaa heidät erämaan kautta Rivendelliin. Eräämaassa mustat ratsastajat hyökkäävät heidän kimppuunsa ja niiden johtaja Angmarin Noitakuningas haavoittaa Frodoa tikarilla Viimapää-kukkulalla. Seurue pääsee pakenemaan ratsastajilta ja kiirehtimään Rivendelliin, jotta Frodon haavaa saataisiin hoidettua. Kahlaamon taistelun jälkeen Frodo viedään Rivendelliin, jossa Elrond onnistuu parantamaan Frodon.
Toinen kirja.
Rivendellissä Frodo tapaa Bilbon, joka muutti sinne syntymäpäiviensä jälkeen. Rivendellissä päätetään, että Sormus yritetään tuhota. Se onnistuu vain Tuomiovuoressa, joka on Mustan Ruhtinaan maassa Mordorissa sijaitseva tulivuori. Frodo lupaa tuhota Sormuksen ja saa matkalle mukaan ihmiset, Gondorin käskynhaltijan pojan Boromirin ja Aragornin, haltia Legolasin, kääpiö Gimlin, velho Gandalfin, sekä hobitit Merri, Pippin ja Sam. Saattue lähtee matkaan kohti Mordoria, mutta muiden teiden ollessa suljetut heidän täytyy suunnata Morian kaivoksiin. Moriassa saattue löytää kääpiövaltakunnan rauniot ja päiväkirjasta saavat tietää örkkien olleen tuhon syynä. Hiidet ja luolapeikko hyökkäävät saattueen kimppuun ja he taistelevat, kunnes balrog lähtee ajamaan heitä takaa. Gandalf putoaa syvyyksiin taistellessaan sitä vastaan, mikä murentaa huomattavasti Saattueen itseluottamusta.
Loput Saattueesta pääsevät pois Moriasta ja jatkavat matkaansa Lothlórieniin, jossa asuva valtiatar Galadriel ottaa heidät vastaan. Galadriel antaa saattueen yöpyä maillaan ja antaa jäsenille lahjoja, kuten miekkoja, vöitä ja muuta vastaavaa, ja hän pukee Saattueen oman kansansa vaatteisiin. Näin Saattue jatkaa matkaa Lothórienista veneillä Anduin-jokea pitkin Raurosin putouksille saakka. Matkalla he joutuvat koskeen, josta heillä on vaikeuksia päästä pois varsinkin kun örkit ovat ampumassa heitä nuolilla. He huomaavat myös että Klonkku on seurannut heitä. Örkkien takia saattue rantautuu joen varteen, missä Boromir antautuu himolleen ja yrittää ottaa Sormuksen Frodolta. Frodo onnistuu pakenemaan käyttäen Sormusta apunaan ja päättää lähteä Mordoriin yksin. Sam kuitenkin lähtee etsimään isäntäänsä, ja näin kaksi hobittia jatkaa matkaa hoti Mordoria.
Kolmas kirja.
Saattueesta jäljelle jääneet Aragorn, Legolas ja Gimli löytävät kuolemaa tekevän Boromirin, joka ennen viimeistä henkäystään kertoo kaiken mitä on tapahtunut. Kolmikko ei pysty kiireen takia hautaamaan Boromiria, joten hänen ruumiinsa ja varusteensa nostetaan veneeseen, jonka annetaan ajelehtia pois. Hautajaisten jälkeen kolmikko lähtee ajamaan örkkejä takaa. Takaa-ajo kestää päiväkausia ilman minkäänlaista taukoa. Juuri ennen örkkien pääsyä Fangornin metsään Éomerin johtama Rohanin ratsastajien joukko-osasto yllättää örkit ja tappaa heidät. Seuranneessa sekaannuksessa Merri ja Pippin pakenevat Fangorniin, jossa he kohtaavat Puuparran, joka luulee hobitteja ensin örkeiksi, kunnes nämä onnistuvat selittämään keitä ovat. Puuparta kertoo enttien ja entvaimojen historiasta, ja metsästään, miten mahtava se oli aikoinaan, sekä suhtautumisestaan muihin rotuihin ja Sarumaniin, jolle tämä on katkera puiden kaatamisen takia.
Aragorn, Legolas ja Gimli tapaavat Rohanin ratsastajat, saavat heiltä hevoset ja jatkavat matkaa etsiäkseen ystäviään. Aragorn löytää hobittien jäljet ja johtaa heidät Fargorniin. Siellä he tapaavat yllätyksekseen Gandalfin, joka kertoo kukistaneensa balrogin. Gandalf kuoli taistelun jälkeen, mutta hänet herätettiin uudelleen henkiin Gandalf Valkoisena jatkaakseen tehtävänsä loppuun. Gandalf opastaa Aragornin, Legolasin ja Gimlin Edorasiin, jossa Gandalf vapauttaa Rohanin kuninkaan Théodenin neuvonantajansa, todellisuudessa Sarumanin kätyrin, Grima Kärmekielen lumouksesta. Vapauduttuaan Théoden antaa Grimalle mahdollisuuden todistaa uskollisuutensa taistelemalla Sarumanin armeijaa vastaan, mutta tämä pakenee Rautapihaan. Theoden siirtää kansansa turvaan Helmin syvänteeseen ja Gandalf lähtee hakemaan lisäjoukkoja taistelua varten. Sarumanin örkkien hyökkäys torjutaan Helmin syvänteen taistelussa Gandalfin tultua joukkoineen viime hetkellä.
Samaan aikaan entit käyvät Rautapihassa sotaan Sarumania vastaan. He onnistuvat kukistamaan Sarumanin, jonka lähes kaikki örkit ovat samaan aikaan sodassa Rohania vastaan. Entit rikkovat padon, jonka jälkeen vesi tulvii ja tuhoaa Orthancin tornia lukuun ottamatta koko Rautapihan. Gandalf, Aragorn, Legolas, Gimli, Théoden ja Éomer ratsastavat Rautapihaan, jossa he tapaavat Puuparran, Merrin ja Pippinin. He neuvottelevat Sarumanin kanssa, joka kuitenkin kieltäytyy rauhasta, jolloin Gandalf katkaisee Sarumanin sauvan ja erottaa hänet viimein Velhojen neuvostosta. He saavat käsiinsä Sarumanin "palantirin", johon Pippin katsoo yöllä salaa ja joutuu Sauronin kuulusteltavaksi. Pippinin kertoman näyn perusteella Gandalf tajuaa Gondorin olevan vaarassa ja lähtee Pippinin kanssa Minas Tirithiin, varoittamaan Gondorin käskynhaltijaa Denethoria. Toiset jäävät keräämään voimia Rohaniin.
Neljäs kirja.
Sam ja Frodo matkaavat Emyn Muilin kallioilla kohti Mordoria. Siellä he vangitsevat Klonkun, Sormuksen aiemman haltijan, ja ottavat tämän oppaakseen. Klonkku johdattaa heidät Kalmansoiden yli Mustalle Portille, joka todetaan kuitenkin läpipääsemättömäksi. Klonkku kertoo heille toisesta salaisemmasta tiestä ja he päättävät epätoivossaan kokeilla sitä. Matkalla Ithilienin poikki Sam ja Frodo törmäävät Faramirin johtamaan Gondorin sotajoukkoon. Gondorilaiset vangitsevat heidät ja vievät salaiseen tukikohtaansa. Frodon avulla gondorilaiset vangitsevat myös Klonkun ja Faramirille selviää matkaajien tehtävä. Faramir osoittautuu veljeään Boromiriä viisaammaksi ja päästää Frodon ja Samin jatkamaan tehtäväänsä. Klonkku opastaa heidät Minas Morgulin ohi kohti Cirith Ungolin solaa ja tunnelia sen läpi. Tunnelissa Klonkku katoaa ja Frodon kimppuun hyökkää suuri hämähäkki, Lukitari. Se onnistuu pistämään Frodoa, mutta Sam saa ajettua sen pakosalle ennen kuin se vie Frodon mukanaan. Sam luulee Frodon kuolleen, joten hän ottaa Sormuksen ja päättää jatkaa tehtävää yksin. Paikalle tulee kuitenkin örkkejä, jotka ottavat Frodon mukaansa. Sam kuulee örkkien sanovan, ettei Frodo olekaan kuollut, vaan ainoastaan hämähäkin myrkyn lamauttama. Örkit kiiruhtavat linnoitukseensa ja Sam säntää heidän peräänsä.
Kuninkaan paluu.
Minas Tirithissä Pippin pestautuu Denethorin palvelijaksi kiitollisuudesta Boromirin uhraukselle. Gandalf alkaa johtaa kaupungin armeijaa sodassa Sauronin joukkoja vastaan. Sillä välin Rohanin armeija lähtee ratsastamaan kohti Minas Tirithiä. Éowyn, Theodenin sisarentytär ja Merri lähtevät salaa armeijan mukaan. Aragorn, Legolas, Gimli ja pohjoisen samoojat lähtevät Kuolleiden Kulkuteille komentamaan valapattojen aaveet taistelemaan heidän puolellaan. Yhdessä aaveiden kanssa he valtaavat Sauronin liittolaisten, merirosvojen laivat, joilla he purjehtivat Minas Tirithiin taisteluun.
Sodan alkaessa Faramir johdattaa tiedustelupartion örkkejä vastaan jonka kaikki jäsenet surmataan kuitenkin johtajaa lukuun ottamatta. Faramir tulee takaisin Minas Tirithiin vakavasti haavoittuneena, Denethorin luullessa poikansa olleen kuollut. Järkytyttyään sukunsa sammumisesta Denethor päättää tehdä itsemurhan sytyttämällä itsensä ja poikansa ruumiin tuleen. Pippin huomaa kuitenkin Faramirin olevan elossa ja lähtee Gandalfin kanssa pelastamaan heitä. Faramir onnistutaan pelastamaan, mutta öljyyn itsensä valellut Denethor hyppää roviolle ja kuolee. Taistelussa Gondor on alakynnessä kunnes Rohanin armeija saapuu apuun. Théoden saa kuitenkin surmansa jäätyään hevosensa alle Angmarin noitakuninkaan takia. Suojellakseen vielä elossa ollutta enoaan, Éowyn taistelee Noitakuningasta vastaan. Merri yllättää Noitakuninkaan takaapäin iskien tätä miekalla jalkaan, jonka jälkeen Éowyn surmaa Noitakuninkaan jota elävä mies ei voinut tappaa. Théodenin ruumis kuljetetaan kunniallisesti pois, Eowyn ja Merri viedään haavoittuneina Minas Tirithin turvaan. Aragornin johtamien joukkojen saapuessa taistelu kääntyy lopullisesti ihmisten puolelle jotka kukistavat Sauronin armeijan. Aragorn antaa näin viimein rauhan aaveille jotka toteuttivat lupauksensa.
Aragorn päättää antaa viimeisen tukensa Frodolle harhauttamalla Sauronia. Hän kokoaa eloonjääneet gondorilaiset ja rohanilaiset yhdeksi armeijaksi ja marssivat Mustalle Portille. Sam pelastaa Frodon örkeiltä ja he ylittävät Gorgorothin tasangon päästen lopulta vaikeuksien jälkeen Tuomiorotkolle. Siellä sormuksen voima on saanut kuitenkin Frodon otteeseensa eikä hän kykene tuhoamaan sormusta. Frodo työntää sormuksen sormeensa, jonka kuitenkin Klonkku puraisee irti ja putoaa rotkoon. Sormus ja Sauron tuhoutuvat Mordorin mukana, Gandalf pelastaa Frodon ja Samin.
Hobittien herätessä päiviä myöhemmin he saavat huomata Gandalfin olevan kuin olevankin elossa ja saavat tietää että Aragorn kruunataan kuninkaaksi. Kruunajaisten jälkeen he palaavat kotiinsa, jossa kohtaavat matkan varrella kerjäläisiksi ajautuneet kostonhimoisen Sarumanin ja Gríman. Hobittien palatessa kotiin he huomaavat Sarumanin tehneen tuhojaan ja ottaneen Konnun hallintaansa. Vastarinta tuottaa kuitenkin tulosta ja hobitit onnistuvat ajamaan Sarumanin kätyrit pois ja vangitsemaan hänet. Kaltoin kohdeltu Gríma surmaa yllättäen isäntänsä Sarumanin, minkä jälkeen hobitit ampuvat nuolilla Gríman. Tuon jälkeen elämä on taas entisensä Konnussa, mutta Frodo ei ikinä toivu matkasta, varsinkaan Viimapäällä saamastaan haavasta, Sam sitä vastoin nai Ruusa Töllin. Kaksi vuotta kotiin paluun jälkeen Frodo lähtee Bilbon, Gandalfin, Galadrielin ja Elrondin kanssa meren yli Valinoriin.
Aiheesta muualla.
*


Rooman valtakunta.
Rooman valtakunta (usein "antiikin Rooma") oli antiikin aikaisen Rooman kaupunkivaltion pohjalta kasvanut laaja imperiumi, joka käsitti koko Välimeren alueen. Varhaisimmat merkit asutuksesta Rooman kaupungin alueella ovat pronssikaudelta noin 1300-luvulta eaa. Kaupungistuminen lienee alkanut 700-luvulla eaa. Rooma kehittyi vuosisatojen aikana Välimeren ympäröiväksi maailmanvallaksi. Vuonna 395 valtakunta jakautui kahtia, Länsi- ja Itä-Rooman valtakunniksi, joista Länsi-Rooma kuitenkin kukistui jo vuonna 476, jolloin sen viimeinen keisari syrjäytettiin. Rooman valtakunnan yhdistämisyritykset Itä-Rooman johdolla päättyivät islamin nousuun 600-luvulla. Silti Itä-Rooma eli Bysantti oli olemassa, joskin alueeltaan huomattavasti pienentyneenä, Konstantinopolin turkkilaisvaltaukseen saakka 1453.
Alkuvaiheet.
Tiedot Rooman kaupungin alkuajoista ovat suurelta osin peittyneet myyttien ja legendojen alle. Rooman perustivat tarun mukaan veljekset Romulus ja Remus 21. huhtikuuta 753 eaa. 700–650 eaa. Rooman kukkulat yhdistyivät, tästä kertoo esimerkiksi tarina sabiinittarien ryöstöstä. 600-luvulla Rooma levittäytyi Latiumiin ja tuhosi emäkaupunkinsa Alba Longan. Tradition mukaan Roomaa hallitsivat tällöin kuninkaat.
Nykykäsityksen mukaan Rooma sai alkunsa pronssikautisena kyläyhteisönä ehkä noin vuoden 1000 eaa. tienoilla, ehkä jonkin verran aiemmin tai myöhemmin. Alueella on ilmeisesti ollut jo tätä ennen metsästyksestä ja kalastuksesta elänyttä ihmisasutusta. Vähitellen arkeologiseen todistusaineistoon ilmestyy jälkiä paimentolaisuudesta, maanviljelystä ja hautausrituaaleista, sitten kaupasta, sosiaalisesta hierarkiasta, sodankäynnistä ja kylämäisestä asutuksesta.
Nykyisen Italian alueella asui tuolloin monia kansoja. Pohjoisosan, "Gallia cisalpinan" eli "Alppien etelänpuoleisen Gallian", ei oikeastaan katsottu kuuluvaan Italiaan, vaan se luettiin Galliaan. Tämä maa, "Padus"- eli Po-joen jakama kahteen puolikkaaseen, oli metsäinen ja hedelmällinen. Sen asukkaat olivat pääosin gallialaisia. Keskiosassa, jota varsinaisesti sanottiin Italiaksi, asui kolme pääheimoa: etruskit, sabiinilaiset ja latinalaiset. Etruskit, joita vahva pappishallitus piti koossa, kehittyivät varhain paikallisesti merkittäväksi sivistyskansaksi esimerkiksi kaupan ja rakennustaiteen alalla. Sabiinilaiset, joita merkkisukujen päämiehet hallitsivat, olivat Italian suurin heimo, moneen pienempään kansaan jakautuneena. Latinalaiset, joiden yhteiskunta oli kansanvaltaisempi, tekivät aikaisin keskenään vapaiden kaupunkien liiton, ja sen johtajana oli ensin Alba Longa, sittemmin Rooma.
800-luvulta eaa. on merkkejä kreikkalaisvaikutteista, ehkä Etelä-Italian kreikkalaissiirtokunnista. Suur-Kreikan kaupungit, varsinkin "Cumae" ja sen siirtolaisista kasvanut "Neapoli" (Napoli), ja doorialainen Tarentum, toivat Italiaan kreikkalaisia vaikutteita. 700-luvulta on löytynyt Rooman alueelta merkkejä paalutuksista, jotka kertovat jonkinlaisesta linnoittautumisesta. Rooma alkoi etruskikulttuurin vaikutuksesta muodostua kaupunkimaiseksi yhteisöksi 600-luvun eaa. kuluessa. Kukkuloiden välinen suo kuivatettiin. Tässä vaiheessa Rooma ei juuri eronnut muista Latiumin kaupungeista. Eriytymistä ilmenee 500-luvulla. Tältä ajalta löytyy muureja, hallintorakennuksia ja uskonnollisia rakennuksia. Lisäksi on löydetty kreikkalaisin kirjaimin kirjoitettuja piirtokirjoituksia.
Rooma, ollen paikalla, jossa etruskien, sabiinilaisten ja latinalaisten alueet sattuivat yhteen, otti itseensä vaikutteita kaikilta näiltä kolmelta kansalta. Kaupungin varhaisin väestö oli tarinoiden mukaan pääosin latinalaista syntyperää olevia maanpakolaisia ja irtolaisia. Myöhemmin kaupunkiin muutti sabiinilaisia. Viimeisenä oli voimakkaan etruskivaikutuksen kausi. Jo Rooman vanhimmassa yhteiskunnassa esiintyi voimakasta vastakkainasettelua sabiinilais-etruskilaisen ylimysvallan ja latinalaisen kansanvallan välillä.
Tasavalta.
Tradition mukaan Rooman viimeinen kuningas Tarquinius Superbus syrjäytettiin vuonna 509 eaa. Tarinat kertovat pienen joukon vallankumouksesta. Kyseessä saattoi olla myös roomalaisten ja etruskien välinen yhteenotto tai kuninkaan ja ylimysten välinen konflikti. Siirtymä saattoi olla myös vähittäinen. Toisaalta tasavaltaan saatettiin siirtyä vasta 400-luvulla eaa. plebeijien ja patriisien konfliktissa.
Roomasta tuli tasavalta, jota johtivat kaksi konsulia, jotka kansalaiset valitsivat senaatin jäsenistä vuoden mittaisiksi virkakausiksi. Rooman kansalaiset jaettiin perinnöllisesti etuoikeutettuihin patriiseihin ja alempiarvoisiin plebeijeihin. Senaatissa olivat edustettuna vaikutusvaltaiset patriisisuvut, joten valtion johto oli käytännössä kapean kansanosan käsissä. Konsulit ottivat aluksi kuninkaan roolin lukuun ottamatta Juppiterin ylipapin asemaa. Tämän tehtävään valittiin "rex sacrorum" eli pyhien asioiden kuningas.
Avioliittoja luokkien välillä ei sallittu ennen vuotta 445 eaa. Plebeijeitä varten perustettiin 494 eaa. kansantribuunin virka, johon ei voitu valita patriisia. Tämä oli ainut alemmalle luokalle avoin virka, mutta sillä oli suuret oikeudet. Uskonnolliset asemat oli myöhemminkin rajattu vain patriiseille. Yhteiskuntaluokkien välille tuli joskus niin suuria erimielisyyksiä, että plebeijit ottivat perheensä ja tavaransa ja lähtivät kaupungista leiriytyen sen ulkopuolelle, kunnes heidän vaatimuksiinsa suostuttiin. Näin kävi 494, 450 ja 287 eaa. Tavallisin riidanaihe oli maanjako. Vähitellen patriisien etuoikeudet purettiin ja virat avattiin plebeijeille. Vanhat patriisisuvut ja menestyneet plebeijisuvut sulautuivat yhteen uudeksi yläluokaksi.
Nousu maailmanvallaksi.
Rooma laajensi hallitsemaansa aluetta vähitellen. 400- ja 300-luvuilla eaa. käytiin monia sotia Italian muita valtioita ja heimoja vastaan. Aluksi Rooma oli vain yksi Italian monista kaupunkivaltioista. Voitokkaat sodat ja taitava diplomatia saattoivat kuitenkin vähitellen etruskilaiset, kreikkalaiset, latinalaiset, samnilaiset, kelttiläiset jne. yhteisöt Rooman valtaan. Niiden asukkaat eivät yleensä saaneet Rooman kansalaisoikeuksia.
Apenniinien niemimaa oli kokonaan Rooman hallussa 270 eaa. Seuraavaksi laajeneminen jatkui läntisen Välimeren rannikoille, jolloin käytiin puunilaissodat Karthagoa vastaan. Puunilaissotien tuloksena Rooma sai haltuunsa Sisilian, Hispanian ja Pohjois-Afrikan. Sitten vuorossa oli Makedonia, jota vastaan roomalaiset kävivät ns. makedonialaissodat. Makedonia voitettiin 197 eaa.. Seleukidit lyötiin nykyisessä Syyriassa 189 eaa. Rooman sanottiin puolessa vuosisadassa levittäneen herruutensa Italiasta koko antiikin tuntemaan maailmaan.
Sisällissotien kausi.
Rooma ajautui kriisiin vuodesta 133 eaa. alkaen. Tämä johti sarjaan sisällissotia ja diktatuureja. Osa ongelmaa oli sosiaalisen rakenteen muutos. Roomalaisen yhteiskunnan selkärankana pidetty vapaiden talonpoikien luokka supistui orjatyövoimalla viljeltyjen suurtilojen kasvaessa. Ihmisiä hakeutui kaupunkeihin, joihin muodostui levoton ja köyhä väestöaines. Gracchuksen veljekset yrittivät toteuttaa talonpoikaiston elvyttämiseen tähtäävän maareformin, mutta suurmaanomistajia edustava senaatti järjesti heidät hengiltä.
Senaatin johtama armeija kärsi tappioita Numidian kuningasta Jugurthaa vastaan 111–105 eaa., Sisilian ensimmäisessä ja toisessa orjakapinassa sekä kimbrejä vastaan 105 eaa. Kimbrien voittaja Marius korvasi asevelvollisista talonpojista koostuvan armeijan ammattisotilailla, jotka värvättiin köyhän väestön keskuudesta. Seuraavien vuosikymmenten kuluessa sotapäälliköt, jotka tavoittelivat valtaa itselleen uskollisten legioonien avulla, muodostuivat toistuvaksi ilmiöksi Rooman politiikassa. Kaupunkivaltion tasavaltainen hallintomuoto ei enää toiminut kitkatta imperiumissa.
Orjat nousivat jälleen kapinaan 73 eaa. Spartacuksen johdolla kolmannessa orjakapinassa. Spartacuksen joukot löivät monta legioonaa ennen häviötään Crassukselle. Kapinan seurauksena 6000 orjaa ristiinnaulittiin Via Appian varrelle. Vuonna 91 eaa. lähes koko Italia kapinoi, ja se rauhoitettiin vain antamalla kaikille Po-joen eteläpuolisille asukkaille kansalaisuus. Samaan aikaan Pontoksen kuningas Mithridates VI valtasi Bithynian, ja häntä kukistamaan lähetetty sotapäällikkö Sulla marssikin Roomaan legioonien kanssa julistaen itsensä diktaattoriksi. Sullan jäätyä eläkkeelle 79 eaa. tasavalta palautettiin.
Sotapäälliköt Pompeius ja Julius Caesar valloittivat Syyrian ja Gallian Reiniltä Atlantille asti. Vuonna 49 eaa. Caesar palasi Roomaan armeijansa kanssa aloittaen sisällissodan, jonka päätyttyä Caesar kaappasi vallan nousten diktaattoriksi. Vuonna 44 eaa. salaliittolaiset murhasivat Caesarin senaatissa, minkä jälkeen alkoi uusi sisällissotien kausi.
Keisariajan alku.
Caesarin kuoltua hänen sisarentyttärensä pojasta, Octavianuksesta, tuli uusien sisällissotien jälkeen Rooman ensimmäinen keisari nimellä Augustus. Augustusta seurasivat Juliusten-Claudiusten suvun keisarit (mm. Tiberius ja Nero) ja näitä Flaviukset (mm. Vespasianus). Vuosia 96–180 pidetään keisarikunnan suurimman kukoistuksen kautena. Tällöin hallitsivat Nerva, Trajanus, Hadrianus, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius. Marcus Aurelius joutui taistelemaan Tonavan rajalla germaaneja vastaan. Tämä markomannisota antoi esimakua tulevien vuosisatojen ongelmista. Vuonna 193 valtaan nousi voimakas Septimius Severus, jota seurasi vuoteen 235 saakka hallinnut Severusten dynastia.
Augustuksen voitettua Marcus Antoniuksen ja Kleopatran Egypti liitettiin Rooman valtaan 31 eaa. Tämän jälkeen Välimeri oli kokonaisuudessaan Rooman alueiden sisällä. Augustus teki myös yrityksen liittää valtakuntaan Germania Elbeen saakka. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä Rooman armeija hävisi Teutoburgin taistelun vuonna 9. Tämän jälkeen valtakunnan pohjoisraja kulki Mustastamerestä Pohjanmereen saakka etupäässä suuria jokia, Tonavaa ja Reiniä pitkin.
Augustuksen ajan jälkeen tehtiin vielä muutamia valloituksia. Claudiuksen aikana Rooma valloitti Britannian. Viimeiset merkittävät valloitukset tehtiin Trajanuksen aikana. Vuonna 106 valloitettiin Daakia (likimain nykyinen Romania), joka menetettiin 270. Idässä Mesopotamian valloitus jäi lyhytaikaiseksi (114–117).
200-luvun kriisi.
200-luvun kriisi on nimitys, jota yleisesti käytetään Rooman valtakunnan hajoamiskaudesta, joka vallitsi noin vuosina 235–275. Valtakunta kävi tällöin tuhon partaalla. Samaan aikaan sijoittuu myös niin kutsuttu sotilasanarkian aika 235–284.
Kun tällaista menoa oli kestänyt 35 vuotta, valtakunta oli kuoleman kielissä. Rooman lahjakkaimpien keisareiden joukkoon luettu Aurelianus kuitenkin onnistui turvaamaan valtakunnan rajat. Diocletianus vakiinnutti oloja edelleen. Selviytyminen kriisistä oli luultavasti kuitenkin enemmän sattumaa ja rakenteellisten tekijöiden sanelemaa kuin yksilöiden ansiota.
Tetrarkia eli neljän keisarin valta.
Tetrarkia eli ”nelivalta” oli hallintojärjestelmä, jonka keisari Diocletianus otti käyttöön vuonna 293 ratkaistakseen valtakunnan vakavat sotilaalliset ja taloudelliset ongelmat. Valtakunta jaettiin länsi- ja itäosaan. Diocletianus piti itse idän vallassaan ja antoi lännen kanssahallitsija Maximinianukselle. Kahdeksan vuotta myöhemmin Diocletianus katsoi, että sekä sotilaallisiin että siviililuontoisiin ongelmiin tulisi kiinnittää vielä enemmän huomiota. Tällöin kummallekin keisarille, ”augustukselle”, nimitettiin alikeisari eli ”caesar”. Tämä tetrarkkinen järjestelmä säilyi noin vuoteen 324. Ensimmäiset tetrarkit olivat Diocletianus (idän keisari), Galerius (idän alikeisari), Maximianus (lännen keisari) ja Constantius Chlorus (lännen alikeisari).
Myöhäisantiikki.
Myöhäisantiikilla tarkoitetaan yleensä noin vuosien 300 ja 600 jaa. välistä aikaa. Myöhäisantiikkisen Rooman kehitys on perinteisesti mielletty rappioksi, joka ilmeni keisarillisen keskushallinnon romahduksena sekä talouden ja yhteiskunnan perusrakenteiden järkkymisenä. Tämän näkemyksen kritiikin mukaan kyseessä oli pikemmin muutosprosessi, jota ei pidä arvostella lopputuleman eli keskiajan pohjalta. Rappiota korostava tulkintalinja korostaa länsiroomalaisen keisariuden katoamista, sotilaallisia tappioita, kansainvaelluksia sekä kaupunkikulttuurin taantumista erityisesti Länsi-Roomassa. Muutosta ja jatkuvuutta korostavat tutkijat taas korostavat (kristillisen) kulttuurin kukoistusta, antiikin perinnön säilymistä sekä erityisesti Itä-Rooman kukoistusta 400-luvun lopulla ja keisari Justinianuksen aikana.
Myöhäisantiikin merkittävin piirre on kristinuskon leviäminen ja sen aseman vakiintuminen. Samalla syntyi myös luostarilaitos. Monet keisarit suhtautuivat kristinuskoon vihamielisesti ja käynnistivät vainojakin, mutta Konstantinus I Suuren valtakaudella vuonna 313 jaa. annettu Milanon edikti salli kristinuskon harjoittamisen ja nosti sen samalla yhdeksi Rooman virallisista uskonnoista. Konstantinus siirsi myös pääkaupungin Konstantinopoliin, "Uuteen Roomaan", vaikka vanhakin Rooma säilytti suuren symbolisen merkityksensä. Konstantinus jatkoi myös keisari Diocletianuksen aloittamia taloudellisia ja sosiaalisia uudistuksia.
Myöhäisantiikissa syntyi käsitys kirkon ja valtion yhteydestä. Keisari Theodosiuksen hallitessa (379–395) kristinuskosta tuli Rooman ainoa virallinen uskonto. Keisari nähtiin Jumalan sijaisena maan päällä ja häntä pyrittiin samaistamaan monin tavoin Jeesukseen. Toisaalta kristittyjen näkemys Jeesuksesta otti vaikutteita keisari-instituutiosta. Kirkko alkoi muistuttaa "valtiota valtiossa". Erityisesti valtakunnan länsiosassa keisarillisen hallinnon rapautuessa Rooman piispan eli paavin merkitys kasvoi myös maallisen vallankäytön osalta.
Theodosiuksen kuoltua vuonna 395 Rooma jakautui lopullisesti itäiseen ja läntiseen keisarikuntaan, joiden kohtalot alkoivat kulkea eri polkuja. Jako ei näyttänyt aikalaisista lopulliselta, mutta sellaiseksi se osoittautui.
Valtakunnan länsiosissa keskushallinto alkoi halvaantua 400-luvun alussa. Vuonna 410 visigootit hävittivät Roomaa Alarikin johdolla. Vaikka hävitys ei ollut totaalista, tämän tapahtuman merkitys oli aikalaisten silmissä suuri. Yleisesti tässä yhteydessä on puhuttu kansainvaellusten ajasta. Siirtyneet ihmismäärät lienevät kuitenkin olleet pieniä, korkeintaan joitakin kymmeniätuhansia ihmisiä kerrallaan. Germaaniheimot perustivat Rooman alueelle useita kuningaskuntia, joiden väestö oli lähes kokonaan roomalaista. Germaanit itse omivat monia roomalaisten tapoja ja hyödynsivät esimerkiksi roomalaista paikallishallinnon koneistoa.
Itä- ja Länsi-Rooma vuonna 476.
Keisarius sortui valtakunnan länsiosassa vuonna 476 ostrogoottien valloittaessa Rooman kaupungin ja syrjäyttäessä viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen. Rooman senaatti jatkoi kokoontumisia ilmeisesti pitkälle 500-luvulle asti. Itä-Rooma, josta nykyään käytetään nimeä Bysantti, säilytti mahtiasemansa vielä vuosisatoja. Se menetti itsenäisyytensä lopullisesti vasta vuonna 1453, joskin aikojen kuluessa se oli pienentynyt lähes pelkästään Konstantinopolin käsittäneeksi kaupunkivaltioksi.
Rooman hajoamisen syyt.
Rooman valtakunnan hajoamisen syistä on väitelty loputtomiin. Edward Gibbon esitti kolmisenkymmentä selitystä, muun muassa kristittyjen moraalittomuuden ja valtakunnan koon. Jo antiikissa itäroomalainen ei-kristitty Zosimos syytti muun muassa Konstantinusta ja kristittyjä. Kenraali Vegetiuksen mukaan Rooman armeija heikentyi korruption ja kurin höltymisen takia. Toisaalta on epäilty syyksi myöhäisantiikin henkistä köyhyyttä, rotujen sekoittumista, kansainvaelluksia, talouden rappiota, valtiorakenteiden heikkenemistä ja valtion desentralisaatiota, lyijyä vesijohdoissa ja aristokratian degeneroitumista, ilmastonmuutosta, ryöstöviljelyä ja eroosiota, korruptiota ja tehotonta hallintoa, provinssien ryöstöä, epätasaista tulonjakoa, epätasapainoa maaseudun ja kaupungin välillä, orjuutta, teknologisen kehityksen pysähtymistä ja lukemattomia muita asioita.
Nykyisissä tulkinnoissa korostetaan eniten imperiumin taloudellisia vaikeuksia, sisäisiä sosiaalisia muutoksia ja ulkoisten uhkien aiheuttamaa painetta.
Politiikka.
Roomalaiset kutsuivat valtiotaan tasavallaksi ("libera res publica"), mutta se ei missään historiansa vaiheessa ollut demokraattinen sanan nykymerkityksessä. Rooman poliittinen järjestelmä oli luonteeltaan konservatiivinen, ja uudistuksiin oltiin yleensä varsin haluttomia. Läpi Rooman historian keskeinen poliittinen kysymys oli maanomistus ja maan jakaminen.
Varhaisemmissa vaiheissa Rooma oli kuningasvaltainen. Tästä siirryttiin harvainvaltaiseen tasavaltaan, jota hallittiin monimutkaisella senaatin, virkamiesten ja vinoon jyvitettyjen kansankokousten järjestelmällä. Vähitellen tietyt yksilöt omivat enenevissä määrin valtaa. Tästä syntyi käytännössä monarkistinen, aluksi ulkoisesti vanhat tasavaltalaiset muodot säilyttänyt keisarijärjestelmä Augustuksen ja hänen seuraajiensa aikana.
Hallinnollinen jako.
Rooman laajetessa vallatuja alueita hallittiin provinsseina. Ensimmäinen näistä oli Sisilia, jonka Rooma valtasi ensimmäisen puunilaissodan aikana. Provinssia hallitsi rauhan aikana roomalainen virkamies. Ajan myötä provinssien määrä kasvoi Rooman vallatessa lisää alueita, mutta myös koska isompia provinsseja jaettiin pienemmiksi. Kun Augustuksesta tuli Rooman ensimmäinen keisari, hän järjesti provinssit uudelleen. Provinsseja joissa oli roomalaisia sotajoukkoja Augustus hallitsi itse, muut provinssit hän jätti senaatin hallittaviksi vanhaan tapaan. Omiin provinsseihinsa Augustus nimitti legaatteja, jotka hallitsivat niitä Augustuksen nimissä.
Provinssien hallinto pysyi lähes samana prinsipaatin ajoista aina 200-luvun kriisiin asti. Vasta Diocletianuksen aikana provinssien hallintoa uudistettiin merkittävästi. Aluksi hän jakoi valtakunnan sataan pienempään provinssiin, joiden kuvernöörit, jotka olivat aikaisemmin voineet komentaa alueillaan olleita joukkoja, saivat tästedes hoitaa vain siviilihallintoa. Valtakunta jaettiin kahteentoista diokeesiin (kreik. dioikesis), joiden johtajaksi tuli vicarius.
Roomalainen oikeus.
Roomalainen oikeus sai ensimmäisen kirjoitetun muotonsa 450 eaa. kahdentoista taulun laeissa ("leges duodecim tabularum"). Ajatus kaikkien kansalaisten tuomitsemisesta saman lain mukaan rajoitti ylimystön valtaa. Tälle pohjalle kehittyi roomalainen oikeus, joka kehittyi edelleen vuosisatojen kulussa. Se kodifioitiin lopulta keisari Justinianuksen aloitteesta vuosina 529–534 julkaistussa "Corpus iuris civilis" -lakikokoelmassa.
Maantiede.
Rooman valtakunnan rajat eri aikakausina.Laajimmillaan Rooman valtakunta rajautui pohjoisessa Germanian metsiin, koillisessa aroihin, lännessä Atlanttiin ("Oceanus Atlanticus") ja etelässä Saharaan. Sahara oli kuitenkin antiikin aikana selvästi nykyistä pienempi. Idässä rajoittava tekijä ei ollut niinkään luonto kuin ajan kuluessa vaihtuneet suurvallat, esimerkiksi Parthia.
Keskeinen yhdistävä tekijä oli Välimeri ("Mare nostrum" – meidän meremme), joka mahdollisti kaupan ja liikkumisen suhteellisen laajalla alueella. Purjehtiminen oli tärkein liikkumistapa läpi antiikin, maakuljetukset olivat paitsi kalliita myös alttiita esimerkiksi rosvojen hyökkäyksille. Purjehtiminen onnistui kuitenkin vain kesällä, talvella sateet ja myrskyt tekivät liikkumisen vaaralliseksi. Toinen merkittävä meri oli Mustameri ("Pontus Euxinus", suora laina kreikasta, tarkoittaa vieraanvaraista merta).
Joet olivat myös merkittävä liikenneväylä. Italian joet ovat yleensä helppokulkuisia, kun taas Kreikan joet usein kuivuivat.
Valtakunnan alueilla esiintyi monin paikoin myös vulkaanista toimintaa ja maanjäristyksiä, mistä tunnetuin esimerkki lienee Pompeji.
Rooman kaupunkikin syntyi joen eli Tiberin rannalle. Sitä ympäröivät kukkulat olivat vulkaanisia. Kukkuloiden välissä oli kosteikko, joka myöhemmin kuivattiin. Rooman sijainti oli valtakunnan laajenemiselle alkuvaiheessa tärkeää: Rooma pystyi kontrolloimaan vesitietä sisämaahan ja siten kauppaa.
Huomattava, jo antiikissa havaittu ja vaikuttanut ilmiö oli eroosio. Rankkasateista johtunut eroosio saattoi liikutella jokien uomia huomattavastikin. Ihmisen toiminnan, erityisesti puunhakkuiden seurauksena eroosio kiihtyi monin paikoin.
Ilmasto oli perustyypiltään sama kuin nykyäänkin, eli välimerenilmasto. Tutkijat ovat myös pohtineet erilaisten ilmastonmuutosten vaikutuksia antiikissa. Ilmeisesti ilmasto ehti muuttua Rooman historiankin aikana useaan kertaan. Lämpötilavaihteluja on yritetty jäljittää esimerkiksi taiteessa kuvattujen ihmisten vaatetuksen vaihteluista eri aikoina.
Talous.
Kärjistäen roomalaisen talouspolitiikan voi sanoa pohjautuneen suunnitelmien puutteeseen. Aikana, jolloin raha-asioita pidettiin hienommalle väelle sopimattomana puuhasteluna, rahavarojen riittävyyteen ei usein kiinnitetty liiemmälti huomiota. Yhteiskunnan konservatiivisuus esti monet välttämättömät uudistukset, ja talous pääsi toistuvasti kriisiytymään.
Rooman talousjärjestelmän peruskivi oli maatalous. Maan tuottavuus oli alhainen, ja teknistä kehitystä ei juurikaan tapahtunut. Rooman laajetessa sotasaalis muodostui merkittäväksi tulonlähteeksi. Valloitettuja kansoja alettiin myös verottaa. Rooma alkoi kasvaessaan imeä hyödykkeitä yhä laajemmalta alueelta. Näkemykset orjien merkityksestä taloudelle vaihtelevat.
Keisariajalla ylimääräinen raha sijoitettiin edelleen mieluiten maahan. Syntyi pienimuotoista teollisuutta, mutta se ei muodostanut merkittävää osaa tuotannosta. Kaupankäynti oli kohtuullisen vilkasta, joskaan ei valtaisaa. 200-luvun kriisiin liittyi myös vakavia taloudellisia ongelmia, kuten inflaatio ja valtion tulojen hupeneminen. Myöhäisantiikissa taloudessa alkoi näkyä jo monia tulevan keskiajan piirteitä, esimerkiksi siirtyminen rahataloudesta kohti luontaistaloutta sekä maaorjuus.
Väestö.
Nykyarvioiden mukaan Rooman valtakunnan väkiluku oli keisariajan alussa (14 jaa.) vähän yli 45 miljoonaa, joista 20 miljoonaa asui valtakunnan itäosissa ja 25 miljoonaa lännessä. Asukastiheys olisi näin ollut 13,6 asukasta neliökilometrille, joka on alhainen nykyaikaan verrattuna. Idässä asukastiheys oli lähes kaksinkertainen länteen verrattuna. Orjien osuus väestöstä oli noin 15%, eli noin 7 miljoonaa ihmistä. Noin jopa kuudesosa valtakunnan väestöstä asui kaupungista, mikä on epätavallisen suuri luku ennen nykyaikaa. Noin 750 000 ihmistä asui Rooman kaupungissa, mikä oli noin kymmenesosa koko Italian väestöstä. Suurin osa kaupungeista oli paljon pienempiä (noin 10-15 000 asukasta). BKT per henkilö oli noin 380 sestertiusta.
Vuonna 164 valtakunnan väkiluku oli korkeimmillaan. Tuolloin Rooman valtakunnassa asui 60 miljoonaa henkilöä. Samaan väkilukuun Välimeren alueella päästiin taas vasta 1500-luvulla. Suurin väkiluvun kasvu tapahtui läntisissä provinsseissa, jotka saavuttivat saman asukastiheyden kun taajemmin asutettu Italia. Idässä väkiluku pysyi lähes ennallaan.
Väkiluvun kasvu taittui 200-luvulla, jolloin monet tautiepidemiat koettelivat väestöä. Tultaessa 300-luvulle väkiluku oli ehkä noin 30 miljoonaa.
Kulttuuri.
Rooman imperiumi oli kulttuurillisesti hyvin hajanainen. Roomalainen kulttuuri otti runsaasti vaikutteita kreikkalaisesta (käytännössä hellenistisestä) maailmasta sekä Italian varhaisemmista kulttuureista, etenkin etruskeilta. Myös Karthagon vaikutus oli merkittävä. Rooman kaupunkivaltion alkuperäinen kieli oli latina. Rooman laajetessa latina vähitellen syrjäytti paikalliset kielet imperiumin länsiosissa. Itäosissa ja Afrikassa paikalliset kielet pitivät paremmin pintansa. Latina oli myös pääasiallinen hallintokieli, mutta kreikan asema vahvistui jatkuvasti.
Roomalaisten valtauskonto muuttui historian kuluessa animistisesta luonnonuskonnosta polyteistiseen kreikkalaisvaikutteiseen valtionuskontoon ja edelleen erilaisten itämaisten mysteerikulttivaikutteiden kautta kristinuskoon. Valtakunnan laajuus varmisti sen, että sen sisään mahtui varsin erilaisia uskonnollisia näkemyksiä. Roomalainen mytologia oli myös kreikkalaisvaikutteista.
Kaikista aloista juuri taiteessa näkyivät kreikkalaisvaikutteet selvimmin. Maalaustaiteessa ja kuvanveistossa jäljiteltiin surutta kreikkalaista tyyliä. Kirjallisuudessa esikuvista onnistuttiin jossain määrin irtautumaan. Rooma tuotti monia klassikoiksi muodostuneita kirjailijoita, kuten Vergilius, Cicero, Ovidius, Horatius ja Juvenalis. Roomalainen luonnontiede ei koskaan yltänyt kreikkalaisten esikuviensa tasolle. Luonnontieteistä kehittyivät lähinnä käytännönläheiset alat, ennen muuta lääketiede, mutta myös tekniikka. Arkkitehtuurikin uudistui. Filosofian alalla tärkeimmiksi muodostuivat epikurolaiset, stoalaiset ja uusplatonistiset koulukunnat.
Antiikki käsitetään helposti läheisemmäksi kuin se olikaan. Monien säilyneiden kulttuurivaikutteiden johdosta roomalaisesta elämänmenosta on helppo löytää samaistumiskohteita. Antiikin maailma oli kuitenkin kovin toisenlainen kuin nykyään.
Sotahistoria.
Rooman vallan näkyvin merkki provinsseissa oli usein sen armeija. Se oli Rooman politiikan toteuttaja, mutta myös politiikan luoja ja keisarintekijä. Se toimi tärkeänä sosiaalisen nousun väylänä ja roomalaistamisen työkaluna. Rooma oli luonteeltaan hyvin sotilaallinen valtio. Armeija kehittyi vähitellen Välimeren mahtavimmaksi sotilasmahdiksi, kun tarpeen vaatiessa kootuista sotajoukoista siirryttiin ammattiarmeijaan Gaius Mariuksen uudistusten yhteydessä noin 100 eaa. Lopulta syntyi legioona, noin 5 000 miehen hyvin järjestäytynyt yksikkö. Alun perin armeijassa palvelivat vain kansalaiset, mutta keisariajalla armeijaan alettiin ottaa myös niin sanottuja barbaareja. Rooman armeija käytti myös monia sotakoneita, esimerkiksi katapultteja ja piiritystorneja. Rooman myöhemmin merkittäväksi kehittynyt laivasto syntyi puunilaissotien yhteydessä, kun aiemmin lähes purjehdustaidottomat roomalaiset löysivät haaksirikkoutuneen karthagolaisen laivan ja kopioivat sen millintarkasti.
Rooma ja jälkimaailma.
Vuonna 800, kolmesataa vuotta sen jälkeen kun niin sanotut barbaarit olivat saattaneet Länsi-Rooman polvilleen, paavi kruunasi Kaarle Suuren keisariksi. Kaarle perusti näin maallisen valtansa Rooman perinnölle. Kaarlen jälkeen lukemattomat tahot, sekä valtiomiehet että muut, ovat suunnanneet katseensa kohti antiikkia ja jäljitelleet Roomaa mitä erilaisimmilla tavoilla. Sekä Saksan että Venäjän keisarit ovat pitäneet itseään Rooman keisarien seuraajina, ja vuoteen 1806 saakka Saksan virallisena nimenä olikin Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Niin Napoleon kuin Mussolinikin etsivät esikuvia muinaisesta Roomasta.
Rooman valtakunnalla oli suuri ja pysyvä vaikutus myös Euroopan kielioloihin. Valtakunnan suuruuden aikana roomalaisten kieli, latina, levisi laajalle alueelle valtakunnan länsiosiin ja syrjäytti useimmat siellä ennestään puhutut kielet kokonaan. Latina pysyi kaikkialla Länsi-Euroopassa oppineiden kansainvälisenä yleiskielenä yli tuhat vuotta valtakunnan hajoamisen jälkeenkin. Kansan keskuudessa siitä syntyi eri alueilla toisistaan poikkeavia murteita, jotka vähitellen eriytyivät toisistaan niin paljon, että niitä alettiin pitää eri kielinä. Täten syntyivät nykyiset romaaniset kielet, kuten italia, ranska ja espanja.
Lähteitä Roomasta.
Nykymaailman tietämys Roomasta perustuu lukuisiin eri lähteisiin. Pitkään historian tutkimuksessa käytettiin lähteenä ennen kaikkea keskiaikaisen kopiointitradition kautta säilynyttä kirjallisuutta. Luonnollisesti tärkeimpänä lähteenä pidettiin historiankirjoitusta. Esimerkiksi kirjekokoelmia pidettiin myös arvokkaina, "autenttisina" lähteinä. Toisaalta suurin osa kirjallisuudesta oli eliitin kirjoittamaa ja kuvasi asioita heidän näkökannaltaan.
Kirjallisten lähteiden tulkinta ei ole ongelmatonta, oli kyse sitten ns. kertovista lähteistä (historiankirjoitus) tai kaunokirjallisuudesta. Jo se, että vain murto-osa ajan kirjallisuudesta on säilynyt meidän aikoihimme, nostaa esiin kysymyksen säilyneen kirjallisuuden todistusvoimasta. Teosten säilymiseen on vaikuttanut paitsi sattuma, myös eri aikakausina vallinneet näkemykset (kauno)kirjallisuuden esteettisestä tai moraalisesta arvosta.
Modernin tutkimuksen käyttämä lähdeaineisto on huomattavasti laajempaa. Tämä johtuu osin jo kysymyksenasettelujen laajentumisesta. Kiinnostus alempien sosiaaliryhmien, naisten, lasten, yhteiskuntaryhmien jne. historiaan on tehnyt esimerkiksi piirtokirjoituksista keskeisen tärkeää lähdeaineistoa. Vaikkapa hautakiviin laaditut hautapiirtokirjoitukset voivat kertoa paitsi ikärakenteesta, myös esimerkiksi perhesuhteista ja tunne-elämästä. Arkeologiset kaivaukset tuovat jatkuvasti esiin uutta piirtokirjoitusaineistoa. Runsaasti tietoa saamme myös meidän aikoihimme säilyneistä papyruksista, rahoista ja lakiteksteistä.
Äärimmäisen suuri merkitys on myös ei-tekstuaalisilla arkeologisilla löydöillä, joista Pompejin kaupunki on kuuluisa, muttei ainoa esimerkki. Monista asioista ihmisten ja eläinten jäännökset, keramiikka ja muut arkisten kulutustavaroiden jäänteet jne. antavat tietoa paljon enemmän kuin kirjalliset lähteet.
Syntyvään kuvaan Roomasta on siis syytä suhtautua terveellä kriittisyydellä. Arkeologinen tutkimus kykenee omalta osaltaan tasapainottamaan tilannetta ja tuomaan vertailukohtia kirjallisiin lähteisiin sisältyville tendensseille. Mielekkään kokonaiskuvan rakentaminen edellyttää sekä kirjallisten että arkeologisten lähteiden tasapuolista ja lähdekriittistä käyttöä. Tärkeintä kuitenkin – kuten kaikessa historiantutkimuksessa – on se, minkälaisia kysymyksiä säilyneelle, vaikkakin fragmentaariselle, lähdeaineistolle asetetaan.
Aiheesta muualla.
*


Zen Café.
Zen Café on Turussa vuonna 1992 perustettu suomalainen rockyhtye. Nimi pohjautuu Robert M. Pirsigin romaaniin "Zen ja moottoripyörän kunnossapito". Nimen keksi yhtyeen basisti Kari Nylander. Yhtyeen alkuperäisjäsenistä yhtyeessä on mukana myös Samuli Putro (laulu, kitara). Mikko Oesch (kitara, laulu) ja Tuomo Mäkipaavola (rummut) jättivät yhtyeen ennen ensimmäistä levyä. Yhtyeen kaikkien alkuperäisjäsenten kotikaupunki on Raahe. Rumpuja soittaa nykyisin Pete Parkkonen. Yhtyeen kappaleet sanoittaa Samuli Putro, mutta koko yhtye osallistuu sävellysten tekoon.
Alkutaipaleella radioasemat pitivät singleistä ja pieni yleisö yhtyeestä, mutta levyt eivät käyneet kaupaksi. Menestys alkoi vasta albumista "Ua ua" vuonna 1999. Sittemmin yhtye onkin ollut yksi Suomen suosituimpia. Tunnetuimpia kappaleita ovat muun muassa "Todella kaunis", "Harri", "Aamuisin", "Mies jonka ympäriltä tuolit viedään" ja "Tavallaan jokainen on surullinen", sekä "Piha ilman sadettajaa".
Yhtyeen seitsemäs ja viimeisin albumi "STOP" julkaistiin 13. syyskuuta 2006 laajamittaisen mainoskampanjan siivittämänä, johon kuului muun muassa yhtyeen liittyminen IRC-Galleriaan. Ensimmäinen single kyseiseltä levyltä oli nimeltään "Rakastele mua".
Vuoden 2008 alussa Zen Cafén jäsenet ilmoittivat kotisivuillaan pitävänsä kyseisen vuoden taukoa keikkailusta ja levyjen tekemisestä. Tauko jatkuu edelleen, ja Putron mukaan voi olla mahdollista, että yhtye ei jatka enää toimintaansa.
Kari Nylander ja Pete Parkkonen, Tavastia Klubi, Helsinki, 16. huhtikuuta 2006


Sähkömoottori.
Sähkömoottori on sähköllä toimiva moottori, jonka avulla sähköenergiaa muutetaan mekaaniseksi energiaksi. Sähkömoottorissa luodaan kelalle käärittyjen johtimien eli käämien väliseen magnetoituvaan metalliin sähkön avulla magneettikenttä, jonka napaisuutta sopivalla taajuudella vaihtelemalla moottori saadaan pyörimään.
Generaattoreista ja sähkömoottoreista käytetään yhteistä nimitystä sähkökoneet. Sähkömoottori voi joissain tapauksissa toimia myös generaattorina, kun sitä pyöritetään ulkopuolisella voimalla.
Sähkömoottorin historiasta.
Englantilainen tiedemies Michael Faraday teki vuonna 1821 kokeen, jossa hänen keksimäänsä laitetta voidaan pitää ensimmäisenä alkeellisena sähkömoottorina. Kokeessa vapaasti roikkuva johdin upotettiin elohopea-astiaan, jonka keskellä oli kestomagneetti. Kun johtimeen kytkettiin sähkövirta, johdin kääntyi magneetin ympäri osoittaen, että sähkö muodosti magneettikentän johtimen ympärille.
Ensimmäisen varsinaisen sähkömoottorin, jossa sähkömagneetteja käytettiin sekä pyörivässä että paikallaan pysyvässä moottorin osassa, esitti unkarilainen Ányos Jedlik vuonna 1828.
Englantilainen tiedemies William Sturgeon kehitti ensimmäisen tasavirtasähköllä ja kommutaattoria hyödyntävän käyttökelpoisen sähkömoottorin vuonna 1832. Sturgeonin työtä seuraten ensimmäisen kaupallisin tavoittein tehdyn sähkömoottorin rakensi yhdysvaltalainen keksijä ja seppä Thomas Davenport, joka sai myös tällä patentin vuonna 1837. 1800-luvun alkupuolella sähkövirtaa saatiin vain kemiallisista paristoista, ja se oli aina tasavirtaa. Tämä sähkö oli kallista, mikä johti myös Davenportin yrityksen kaatumiseen. Suuri paine kohdistuikin muiden sähkövirran lähteiden kuten generaattoreiden kehittämiseen. Vaihtovirtasähkömoottorin keksimistä pidetään tämän kehityksen tuottamana sattumana, kun huomattiin, että rinnankytketyistä generaattoreista toinen alkoi pyöriä, kun toista pyöritettiin ulkoisella voimalla. Vaihtovirtatekniikan ja vaihtosähkömoottoreiden kehittäjänä pidetään kroatialaissyntyistä Yhdysvalloissa vaikuttanutta keksijää Nikola Teslaa, joka kilpaili Edisonin kannattamaa tasavirtatekniikkaa vastaan.
Sähkömoottorin toiminta.
Sähkömoottorin toiminta perustuu siihen, että magneettisuus saadaan kytkettyä päälle ja pois. Sähköinen magneetti saadaan aikaan sähköjohtimen avulla, joka magnetisoituu, kun johtimessa kulkee virta. Heikkoa magneettisuutta voidaan vahvistaa kiertämällä johdinta useita kierroksia rullalle. Kun näin muodostuneen kelan sisällä on magnetisoituva sydän (useimmiten rautaa), myös sydän magnetisoituu.
Magneetti tai magnetisoituva materiaali tarvitaan sekä paikalla pysyvään osaan eli staattoriin että pyörivään osaan eli roottorin. Jommassakummassa sähköiset magneetit voidaan korvata kestomagneeteilla.
Vaihtosähkömoottorissa sähkökenttä saadaan pyörimään eli siirtymään staattorin navasta seuraavaan vaihtosähkön taajuudella, jolloin roottorin magneetit seuraavat tätä pyörivää magneettikenttää ja sähkömoottori alkaa pyöriä.
Tasavirtamoottoreissa magneettien napaisuutta vaihdetaan roottorissa kommutaattorin avulla. Kommutaattorissa roottoriakselin pyörimisliike saa aikaan napaisuuden vaihdon.
Ankkurikäämitykseksi sanotaan pyörivän sähkökoneen ulkoiseen sähköverkkoon kytkettyä käämiä. Sen pari on magnetointikäämitys. Yleensä ankkurikäämitys on staattorissa ja magnetointikäämi roottorissa, sillä magnetointiin riittää pienempi sähköteho, mikä helpottaa sähkötehon siirtämistä pyörivään osaan. Kommutaattorikoneissa ankkurikäämi on roottorissa.
Roottori ja staattori.
Sähkökoneen pyörivää osaa sanotaan roottoriksi (pyörijä). Tämä on samalla moottorin pyörimisakseli ja yleensä sisempi osa. Sähkömoottori rakennetaan joskus sellaiseksi, että ulkokehä pyörii, jolloin tämä osa on roottori. Tällaista moottoria kutsutaan rumpu- tai ulkonapa- tai rengasmoottoriksi. Näitä käytetään esimerkiksi nostimien rumpukeloissa ja hihnakuljettimien vetorullina.
Sähkökoneen paikalla pysyvää osaa sanotaan staattoriksi (seisoja).
Sähkökoneet.
Pyörivät sähkökoneet voidaan sähköisen toimintaperiaatteensa mukaan jakaa vaihtosähkökoneisiin ja tasavirtakoneisiin. Vaihtosähkökoneet jaetaan vielä tahti- ja epätahtikoneisiin. Oikosulkumoottori, joka on hyvin yleinen moottorirakenne, kuuluu epätahtikoneisiin. Näiden pääryhmien lisäksi on erikoiskoneita, kuten askelmoottoreita ja lineaarimoottoreita. Ennen tehopuolijohteita ja taajuusmuuttajia vaihtosähkömoottoreiden nopeudensäätö oli ongelmallista ja tähän tarkoitukseen kehitettiin useita erilaisia koneita, jotka nyt ovat historiaa. Toisaalta elektroniikka on luonut uusia sähkömoottoriratkaisuja, joita ei aikaisemmin kyetty toteuttamaan kuten askel- ja reluktanssimoottorit.
Piensähkömoottorit.
Piensähkömoottoreiksi nimitetään yleensä koneita, joiden teho on alle 500 W. Näille on tyypillistä rakenteiden suuri vaihtelu käyttökohteiden mukaan. Piensähkömoottorit ovat useimmiten yksivaiheisia vaihtosähkökoneita, joita rakennetaan on epätahti-, tahtikoneina ja kommutaattorisarjamoottoreina sekä tasasähkömoottoreita.
Kolmivaiheinen sähkömoottori.
Kolmivaiheinen vaihtosähkömoottori on yleisin sähkökone, erityisesti epätahtimoottori on yksinkertaisena rakenteena edullinen valmistaa. Kolmivaiheinen sähkömoottori voi olla myös tahtimoottori.
Yksivaiheinen vaihtosähkömoottori.
Yksivaiheisesta vaihtosähköstä puhutaan silloin, kun vaihe on vasten nollajännitettä kuten tyypillisessä sähköpistokkeessa kodeissa tai toimistoissa. Kolmivaiheinen sähkömoottori jatkaa pyörimistään, jos yksi vaihe katkaistaan. Tämä kaksivaiheinen (jännite kahden vaiheen välistä) tila vastaa yksivaiheista (jännite vaiheen ja nollan välistä). Kaksivaiheisena tai yksivaiheisena kolmivaiheista sähkömoottoria ei kuitenkaan saada käynnistymään, vaan käynnistymistä avustetaan yksivaiheisessa sähkömoottorissa kondensaattoreilla siten, että magneettikenttä saadaan pyörimään kondensaattorin apukäämiin antaman virran avulla. Jos kondensaattoria käytetään vain käynnistämiseen, on kyseessä "käynnistyskondensaattorimoottori" ja jos kondensaattori jää käyttöön puhutaan "käyntikondensaattorimoottorista", joka teknisesti on oikeastaan kaksivaiheinen sähkömoottori.
Kaksikääminen epätahtimoottori.
Kaksikäämistä epätahtimoottorirakennetta käytetään myös joissakin "servomoottoreissa". Tällöin vaihekäämiin, jota tässä nimitetään magnetoimiskäämiin, syötetään muuttumaton jännite ja toiseen vaihekäämiin, jota nimitetään ohjauskäämiksi, muuttuva jännite. Käytettävässä kytkennässä ohjauskäämiin vaikuttavan jännitteen suuruus ja suunta ovat säätövastuksilla muuttavissa, mikä muuttaa myös virran suuntaa ja samalla pyörimisuuntaa. Säätövastukset taas ovat riippuvaisia roottoriakselin asentomittauksesta siten, että mitä kauempana asema on halutusta asemasta, sitä suuremmalla voimalla moottori pyrkii tavoiteasemaansa.
Sulkunapamoottori.
"Sulkunapamoottorissa" kummankin pääkäämin toiseen sivuun on tehty suljettu apukäämitys, jonka magneettivuon purkautumista hidastaa varsinaisen käämin siihen indusoima virta. Oikosulkuroottori tuntee tämän kahtena erillisenä kääminä eli magneettikentän pyörimisenä ja saa roottorin pyörimään. Sulkunapamoottorin hyötysuhde on pieni. Tätä hyvin yksinkertaista moottorirakennetta käytetään esimerkiksi pienpuhaltimissa ja hiustenkuivaajissa.
Kommutaattorisarjamoottori.
"Kommutaattorisarjamoottori" eli "yleisvirtakone" on rakenteeltaan samankaltainen kuin tasasähkömoottori sarjakäämityllä kenttäkäämillä. Erona on lähinnä siinä, että myös staattorin rautaosat on tehty levyrakenteisina. Pyörimisnopeutta säädetään roottorin magnetoimisvirralla. Näitä koneita käytetään käsityökaluissa. Pyörimisnopeudet ovat suuria, noin 3000-10000 kierrosta minuutissa.
Yksivaiheinen pientahtimoottori.
Yksivaiheinen pientahtimoottori on esimerkiksi "reluktanssimoottori", jossa on sähkölevystä tehty uritettu roottori ilman käämitystä eli hammastettu reluktanssiroottori. Reluktanssi eli magneettivastus on suurin uran kohdalla, joten magneettikenttä pyrkii siirtämään roottorin hampaan staattorin käämin kohdalle. Moottori pyörii vaihtosähköllä siten, että yksi vaihe vaihtaa roottorin hampaiden magnettikentän suunnan ja seuraava siirtää roottoria yhden hammasvälin. Moottori ei pysty itse käynnistymään vaan vaatii alkunopeuden. Reluktanssimoottoreita, joissa on sama määrä hampaita niin staattorissa kuin roottorissa, käytetään kelloissa ja aikareleissä.
Askelmoottori.
"Askelmoottorissa" käytetään kestomagneettiroottoria. Syöttämällä staattorille yhden virtapulssin roottori kääntyy yhden staattorin napavälin verran eli yhden askeleen. Askelmoottori tarvitsee toimiakseen ohjausyksikön. Näitä moottoreita käytetään automaattisissa koneissa, kuten tulostimissa. Toisin kuin servomoottorilla askelmoottorilla ei ole paikalla pitävää momenttia eli jos askelmoottori menettää pulssiliikkeensä vaikka jonkin mekaanisen esteen ansiosta, myös ohjausyksikkö menettää tiedon akselin todellisesta asemasta. Tämän vuoksi esimerkiksi mustesuihkukirjoittimessa ajetaan tulostinpäät aina tulostuksen jälkeen toiseen päähän, jossa pulssilaskuri nollataan eli laite tahdistetaan.
Tasavirtamoottori.
"Tasavirtamoottoreita" pienmoottoreina käytetään tyypillisesti akkukäyttöisissä sovelluksissa, joissa ei ole vaihtosähköä tarjolla. Vanhemmissa koneissa käytettiin paljon kommutaattoreita, joissa olivat kuluvat hiilet. Kulumisen lisäksi hiilikommutaattorin ongelmana on kipinöinti. Tämän vuoksi käytetään usein elektronista kommutaattoria, jolloin kestomagneetit ovat roottorisssa. Elektronisessa kommutaattorissa on käämejä ohjaamassa puolijohdetranistorit, joiden virtaa elektroninen ohjausyksikkö säätää akselin asemaa mittaavien antureiden avulla.
Aksiaalinen, radiaalinen ja lineaarinen moottorirakenne.
Yleisin sähkömoottorirakenne on radiaalinen, jossa käämitys on akselin suuntainen. Jos tarvitaan hyvin lyhyt moottori, niin se voidaan rakentaa kahdesta kiekosta, jossa käämit ovat säteittäisiä tällaisia moottoreita kutsutaan aksiaalivuokoneiksi. Tällaisia moottoreita käytetään esimerkiksi hisseissä. Sähkömoottori voidaan rakentaa myös lineaarisena, jolloin sillä saadaan aikaan päädystä päätyyn liike.
Reluktanssimoottori.
"Reluktanssimoottori", jolla on käynnistysvääntömomentti ja jota voidaan käyttää normaalin sähkömoottorin tapaan, on rakennettava siten, että roottorin ja staattorin hammaslukumäärät ovat eri suuria. Tällainen kone ei kuitenkaan voi toimia normaalista sähköverkosta, vaan se vaatii taajuusmuuttajan. Idea katkojakäyttöisesta reluktanssimoottorista on jo yli sata vuotta vanha, mutta teknisesti sellaisen rakentaminen on onnistunut vasta tehoelektroniikan kehityksen myötä. Reluktanssimoottorilla on paljon hyviä puolia, minkä vuoksi sille ennustetaan tulevaisuudessa laajempaa käyttöä. Etuina on muun muassa se, että roottorilla ei ole käämitystä ja hitausmomentti on pieni, jolloin moottorilla saavutetaan nopea dynamiikka ja sitä voidaan käyttää suurilla pyörimisnopeuksilla. Staattorikäämityskin on yksinkertainen ja helposti jäähdytettävissä. Pienillä nopeuksillakin saadaan aikaan suuri vääntömomentti ja jopa paikoillaan olevalla roottorilla. Kaupallisia korkean hyötysuhteen synkronireluktanssimoottoreita on jo markkinoilla.
Lineaarimoottori.
"Lineaarimoottori" ei ole pyörivä, vaan liikkuva osa liikkuu suoraviivaisesti. Näillä saadaan aikaan suoraviivainen liike ilman mekaanisia välityksiä. Lineaarimoottorissa on staattori- ja roottorikäämitykset levitetty tasoon. Pyörivän magneettikentän sijasta syntyy vaeltava magneettikenttä. Lineaarimoottoreita käytetään joissakin työstökoneissa.
Kartiojarrumoottori.
"Kartiojarrumoottori" on erikoisrakenteinen kolmivaiheinen induktiomoottori, jonka roottori ja staattori ovat kartion muotoisia. Roottorin akselilla on myös jousi ja jarru. Kartionmuotoisesta ilmavälistä johtuen magneettikentällä on myös akselin suuntainen komponentti. Moottorin käynnistyessä magneettikenttä siirtää akselia jousen suuntaan ja vapauttaa jarrun. Sähköjen katketessa jousi painaa jarrun kiinni. Rakenne on hyvin yksinkertainen ja käyttövarma.
Massiiviroottorikone.
"Massiiviroottorikone" voidaan rakentaa tahti- tai epätahtikoneena. Massiiviroottori ei ole normaalin vaihtosähköroottorin tapaan levyrakenteinen vaan yhtä magnetoituvaa, yleensä teräksistä, rakennetta. Massiiviroottorin etuna on mahdollisuus käyttää sitä hyvin suurilla pyörimisnopeuksilla, varsinkin epätahtimassiiviroottorikonetta. Tyhjiöpumpuissa ("turbopumppu") käytetyillä massiiviroottorikoneilla saavutetaan jopa luokkaa 100 000 kierrosta minuutissa olevia pyörimisnopeuksia.
Sähkömoottorin hyötysuhde.
Parhaat hyötysuhteet saavutetaan suurimmilla sähkömoottoreilla ja se voi olla jopa 97%. Pienitehoisimpien moottoreiden hyötysuhde on noin 60...70%. Häviöt muodostuvat tuulettimen vaatimasta voimasta, laakerikitkasta ja käämien lämpenemisestä. Kaikesta maailmassa tuotetusta sähköenergiasta sähkömoottorit kuluttavat 40% (kehittyneissä maissa 60-65%) ja tästä 90% käyttävät moottorit tehoalueella 0,75...200 kW. Tämä on tyypillinen teollisuussovelluksissa ja erilaisissa pumpuissa käytetty moottorikoko. Euroopassa sähkömoottorit on luokiteltu vuodesta 1997 vapaaehtoisen EFF-standardin mukaan kolmeen luokkaan tehoalueella 1,1-90 kW. Huonoin teholuokka EFF3 on poistunut Euroopan markkinoilta. Hyötysuhteeltaan parhaat moottorit käyttävät suprajohtavuutta hyödyksi. Näillä kryomoottoreilla on kaupallisia valmistajia, mutta korkean hinnan vuoksi suurta kysyntää ei ole muodostunut.
Sähkömoottori on hyötysuhteeltaan parempi kuin polttomoottori, koska exergiana sähkö on energiana käyttökelpoisemmassa muodossa kuin lämpö. Ottomoottorilla hyötysuhde on lähellä 25 %:ia ja voimalaitosdieseleillä 40 % luokkaa. Lämpövoimakoneen ja sähkömoottorin hyötysuhteiden suora vertaileminen tarkasteltaessa päästöjä ja luonnonvarojen kuluttamista ei kuitenkaan ole mielekästä, koska sähköstä vain pieni osa (vesivoima, tuulivoima, aurinkokennot) on tuotettu muutoin kuin päästöjä tuottavilla lämpövoimakoneilla. Toisin sanoen polttomoottoria vastaavat häviöt ja päästöt ovat syntyneet jo voimalaitoksella ja sähkönsiirrossa. Ydinvoima on sähkön tuottamista lämpövoimakoneella ilman merkittäviä tuotannonaikaisia päästöjä.
Sähkömoottorin käyttökohteet.
Sähkömoottoreita on käytössä alkaen hyvin pienestä koosta, kuten tietokoneiden kiintolevyjen pyörityslaitteista, aina useita metrejä korkeisiin kaivoshisseihin ja laivamoottoreihin. Teollisuus on suuri sähkömoottorien käyttäjä, jossa käytettävät esimerkiksi kuljettimien moottorit ovat IEC-standardien mukaan rakennettu. Sähkömoottori on yli sata vuotta vanha kone, joka rakenteet ovat vakioituneet, ja standardien mukaan rakennetut koneet ovat vaihtokelpoisia eri valmistajien välillä.
Eräs teollinen sähkömoottoreiden käyttösovellus ovat servo-ohjatut koneet, kuten robotit. Näihin tarkoituksiin on kehitetty erikoisia DD eli Direct Drive-moottoreita, joissa akseli ei pyörähdä edes täyttä kierrosta. Kun tällaisella moottorilla saadaan riittävä vääntömomentti, niin ei tarvita erikseen vaihteistoa.
Liikenteessä sähkömoottoreita käytetään pitkillä matkoilla rautateiden sähkövetureissa sekä kaupunkien sisäisessä joukkoliikenteessä kuten metroissa, raitiovaunuissa ja johdinautoissa. Nämä edellyttävät, että tien tai kiskojen yläpuolelle on asennettu kiinteät sähkönjohtimet. On olemassa myös sähköautoja, jotka eivät sellaista edellytä vaan joiden sähköenergia saadaan akuista, mutta ne ovat jääneet paljon harvinaisemmiksi kuin polttomoottorilla kulkevat autot. Useimmissa autoissa on kuitenkin pienempiä sähkömoottorilla toimivia laitteita kuten ovilasien nostomoottorit.
Sähkömoottoreita käytetään myös hisseissä sekä pienempiä moottoreita monenlaisissa kodinkoneissa kuten pesukoneissa ja pölynimureissa.


Viihde-elektroniikka.
Videopelit ovat yksi viihde-elektroniikan osa-alue
Viihde-elektroniikka on yleisnimitys nykyaikaisille kuvaa ja ääntä välittäville ja tallentaville sekä sähköisesti tietoa käsitteleville laitteille. Viihde-elektroniikkaan lasketaan yleisesti ottaen kuuluvaksi televisiot, radiot, videot, DVD-laitteet, pelikonsolit, viritinvahvistimet, CD-soittimet, kasettidekit, virittimet, digiboksit, satelliittivirittimet, yms. kuluttajan käyttämät elektroniset laitteet.
Ammattielektroniikkaan taas katsotaan kuuluvan tiedonsiirron runkoliikenne kuten satelliittiyhteydet, nopeat (Gbit/s-Tbit/s) kansainväliset tai mannertenväliset yhteydet.
Yleistäen voi sanoa, että raskas elektroniikka on hupielektroniikan alusta.
Käytännössä kaikki kotitalouksiin tarkoitetut elektroniset laitteet, jotka eivät ole puhtaasti hyötykäyttöön tarkoitettuja kodinkoneita, ovat viihde-elektroniikkaa. Myös matkapuhelimia voidaan pitää viihde-elektroniikkana niiden viihteellisten ominaisuuksien ansiosta. Esimerkiksi Nokia N-Gage on käytännössä kannettava pelilaite, jolla voi soittaa puheluita. Useimmilla viihde-elektroniikkaan laskettavilla laitteilla on myös paljon hyötykäyttöä; raja hyöty- ja viihdekäytön välillä on hämärä.


Kodinkone.
Kodinkone on suuri kone, joka suorittaa jotain rutiininomaista kotitaloustyötä. Tämä voi liittyä esimerkiksi ruoanlaittoon, ruoan säilytykseen tai siivoukseen.
Suuret kodinkoneet erotetaan pienkoneista, koska ne ovat suuria, vaikeita liikuttaa ja yleensä jollakin tapaa kiinteästi asennettuja.


Pienkone.
Pienkone tarkoittaa sellaista kodinkonetta, joka on siirreltävä tai jota käytetään tasojen päällä. Kodinkoneet ovat sähköisiä tai mekaanisia laitteita, jotka tekevät jotain kotitaloustyötä, kuten ruuanlaittoa tai siivousta.


Anna Kurnikova.
Anna Sergejevna Kurnikova (, yleisesti käytetään myös ranskankielistä kirjoitusasua Kournikova, s. 7. kesäkuuta 1981 Moskova, Neuvostoliitto) on venäläinen tennispelaaja. Hän asuu nykyisin Bradentonissa, Floridassa. Hän on perheensä ainoa lapsi.
Kurnikova voitti ensimmäisen Grand Slam -tittelinsä vuonna 1999 Australian avoimissa naisten nelinpelistä parinaan Martina Hingis. Kurnikova ja Hingis ovat otelleet varsin usein nelinpeliparina. Vaikka Kurnikova on usein sijoittunut 20 parhaan joukkoon WTA-kiertueilla, hän ei ole koskaan voittanut WTA-tason turnausta kaksinpelissä. Hän on kuitenkin selviytynyt useasti finaaleihin ja semifinaaleihin. Parhaimmillaan Kurnikovan WTA-ranking kaksinpelissä on ollut kahdeksas (marraskuu 2000) ja nelinpelissä ensimmäinen (marraskuu 1999).
Vuonna 2003 Kurnikova jätti kauden kesken eikä ole sen jälkeen ottanut osaa WTA-kiertueen turnauksiin. Hän on kuitenkin silloin tällöin pelannut näytösotteluissa, joilla on kerätty rahaa hyväntekeväisyyteen. Kurnikova on myös tehnyt muuta hyväntekeväisyystyötä.
Lukuisia Kurnikovan suhteita on käsitelty iltapäivälehdissä, ja hän on ollut niukkapukeisissa kuvissa useissa miestenlehdissä. Hän toimiikin nykyään tennisuransa ohella mallina. Hän pääsi "People"-lehden 50 kauneimman ihmisen joukkoon vuonna 1998, ja hänellä on ollut pieni motellinhoitajan rooli vuonna 2000 ilmestyneessä elokuvassa Me kaksi & Irene ("Me, Myself and Irene"), jonka pääosaa näytteli Jim Carrey.
Kurnikova on kihloissa laulaja Enrique Iglesiasin kanssa.


Katolisuus.
Ilmaisulla katolinen tarkoitetaan yhtä, yhtenäistä ja alkuperäistä Kristuksen ja apostolien perustamaksi ajateltua kirkkoa. Sana tulee kreikan sanasta "katholikein" (καθολικην), joka tarkoittaa ”yleistä”.
Roomalaiskatolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko määrittelevät olevansa 'katolisia' kirkkoja, ja nykyisten oppineuvotteluiden jälkeen tunnustavat toisensa katolisuuden. Myös jotkut protestanttiset kirkot määrittelevät ominaisuudekseen katolisuuden, kuten anglikaaninen kirkko ja luterilainen kirkko, mutta näillä ei ole vanhojen kirkkojen, roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon, hyväksyntää määrittelylleen.
Antiokian piispa Ignatius on tiettävästi ensimmäinen, joka käytti ilmaisua ”katolinen kirkko” viitaten ilmaisullaan kaikkiin kristittyihin kirjeessään Smyrnan kristityille noin vuonna 107. Ajatus kirkon katolisuudesta näkyy nykyisin esimerkiksi kristinuskon tärkeimmissä uskontunnustuksissa, kuten apostolisessa uskontunnustuksisessa sekä Nikaian uskontunnustuksessa.
Kirkon eri osiin syntyi ajan mittaan erilaisia uskonkäsityksiä, joiden edustajat usein kieltäytyivät ehtoollisyhteydessä toisensa kanssa. Näin syntyi niin sanottuja skismoja, joissa oman näkemyksensä mukaan oikeaa oppia tai järjestystä edustavat paikalliskirkot erosivat toisistaan erillisiksi tunnustuskunniksi. Näistä tunnustuskunnista suurin, josta tuli Rooman (myöhemmin Länsi-Rooman) valtakunnan valtionkirkko, tunnetaan nykyisin katolisena kirkkona.


Jokelan junaturma.
Jokelan junaturma sattui 21. huhtikuuta 1996 Tuusulassa. Neljä ihmistä kuoli ja 75 loukkaantui, kun Oulusta Kontiomäen ja Kouvolan kautta Helsinkiin matkalla ollut yöpikajuna P82 suistui raiteilta sakeassa sumussa.
Tuntia ennen aikataulun mukaista saapumisaikaa Helsinkiin juna suistui raiteilta Jokelan rautatieaseman pohjoispäässä. Jokela sijaitsee noin 50 km Helsingistä pohjoiseen.
Junassa oli 139 matkustajaa ja 5 henkilökuntaan kuuluvaa, ja se oli ylittämässä onnettomuushetkellä poikkeavalle raiteelle asetettua vaihdetta. Juna ylitti 35 km/h sallitulle nopeudelle suunnitellun vaihteen kovalla ylinopeudella, mikä aiheutti veturin ja 12 vaunun raiteiltasuistumisen. Useimmat suistuneet vaunut olivat makuuvaunuja.
Sakean sumun ja suuren nopeuden takia veturinkuljettaja ei havainnut esiopastinta, joka ilmoitti raiteenvaihdosta Jokelan aseman pohjoispäässä ja rajoitti vaihteessa junan suurimmaksi sallituksi nopeudeksi 35 kilometriä tunnissa. Sumun vuoksi näkyvyys oli ajoittain vain muutamia kymmeniä metrejä. Ennen onnettomuutta tapahtumapaikan ohittaneiden junien veturinkuljettajat kertoivat, että opastimien näkyvyys oli erittäin huono. Lisäksi raiteenvaihdon tarpeesta ennakkoon ilmoittava painettu tieto, viikkovaroitus, oli epäjohdonmukaisesti laadittu.
Pääopastimelle saavuttaessa junan nopeus oli 133 kilometriä tunnissa, vaikka junan suurin sallittu nopeus saisi pääopastimen opasteen mukaan olla vaihteessa 35 kilometriä tunnissa. Havaitessaan pääopastimen kuljettaja teki hätäjarrutuksen, mutta siitä huolimatta junan nopeus oli veturin saapuessa vaihteeseen 124 kilometriä tunnissa. Matkan aikana kuljettaja oli ajanut useaan otteeseen lievää ylinopeutta välttääkseen aikataulusta myöhästymisen.
Onnettomuuden vahingot olivat noin 25 miljoonaa markkaa; yhteiskunnalle aiheutuneet kokonaismenetykset lähes kolminkertaiset. Onnettomuusjunan veturi Sr1 3048 hylättiin ensimmäisenä Sr1-veturina onnettomuudessa syntyneiden vaurioiden vuoksi. Myös neljä junan vaunuista – Eip 23147, CEmt 24098, Rkt 23837 ja Eit 23101 – jouduttiin hylkäämään.


Jyväskylän junaturma.
Jyväskylän junaturma sattui 6. maaliskuuta 1998 Jyväskylässä. Junaturmassa Turusta Pieksämäen kautta Joensuuhun matkalla ollut pikajuna P105 veturinaan Sr1 3089 suistui kiskoilta. Surmansa onnettomuudessa saivat toinen veturinkuljettaja ja yhdeksän matkustajaa. 94 matkustajaa loukkaantui. Junassa oli noin 300 matkustajaa. Aineelliset vahingot olivat 22 miljoonaa markkaa (3,7 milj. €). Veturi ja osa vaunuista hylättiin onnettomuuden seurauksena.
Onnettomuuden syy oli inhimillinen erehdys opasteiden tulkinnassa. Juna suistui kiskoilta poikkeavalle raiteelle asetetussa vaihteessa liian suuren nopeuden vuoksi. Veturi ja junan kaksi ensimmäistä vaunua kaatuivat ratapihalle, ja junan veturi syöksyi noin 50 metrin päähän radasta. Juna oli Tampereelta lähtiessään jäänyt 20 minuuttia aikataulustaan myöhässä. Vaunut kaatuivat osittain ratapihan vieressä kulkevalle Rantaväylälle, joka on kaupungin pohjois–eteläsuuntainen ohitustie.
Junalle oli turvattu uuden aikataulun mukaisesti tulokulkutie raiteelle 3, jonne kuljettiin ns. lyhyiden vaihteiden kautta. Nopeus näissä vaihteissa sai olla korkeintaan 35 km/h. Aiemmin junan tuloraide oli ollut raide 1, jonne kuljettiin ns. pitkien vaihteiden kautta (80 km/h). Veturin rekisterilaitteen tulosteesta on voitu päätellä, että kuljettaja on tulkinnut opastimien näyttämät opasteet väärin, ja lähestynyt Jyväskylän asemaa sellaisella nopeudella, jonka perusteella hänen tulkittiin valmistautuneen saapumaan raiteelle 1 nopeudella 80 km/h.
Aiheesta muualla.
Junaturma 1998


Asevelvollisuus.
Asevelvollisuus tarkoittaa valtion määrittelemää kansalaisen velvollisuutta osallistua valtion puolustukseen ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen takaamiseen. Asevelvollisuuteen kuuluu usein miesten pakollinen asepalvelus asevoimissa. Monissa maissa on kuitenkin käytäntönä tukeutua valikoivaan asevelvollisuuteen tai palkka-armeijaan yleisen asevelvollisuuden sijaan.
Monien valtioiden lainsäädäntö mahdollistaa asepalveluksen suorittamisen rauhan aikana siviilipalvelun muodossa.
Suomen lain mukaan asevelvollisuus alkaa sen vuoden alusta, jolloin mies täyttää kahdeksantoista vuotta. Asevelvollisuus jatkuu sen vuoden loppuun, jona asevelvollinen täyttää kuusikymmentä vuotta.
Asevelvollisuus nykyään.
Nykyään 28 Nato-maasta 4:ssä on asevelvollisuus. Asevelvollisuus on voimassa monissa Aasian maissa sekä useimmissa entisen Neuvostoliiton, Latinalaisen Amerikan, Afrikan ja Lähi-idän maissa. Euroopasta laajamittainen asevelvollisuus on kylmän sodan jälkeen lähes kadonnut: Suomen lisäksi Kreikassa, Tanskassa, Norjassa, Sveitsissä, Itävallassa ja Kyproksella on laaja, kaikkia miehiä koskeva asevelvollisuus.
Asevelvollisuus Suomessa.
Suomessa asevelvollisuus koskee 18–60-vuotiaita miehiä, siten että asevelvollisuus alkaa sen vuoden alusta, jonka aikana henkilö täyttää 18 vuotta ja jatkuu sen vuoden loppuun, jonka aikana henkilö täyttää 60 vuotta. Aseellinen varusmiespalvelusaika on 180, 270 tai 362 päivää koulutuksesta riippuen ja aseeton 270 tai 362 päivää. Jos vakaumukseen perustuvat syyt estävät asevelvollista suorittamasta palvelusta, määrätään hänet suorittamaan siviilipalvelusta, jonka kesto on 362 päivää. Kokonaan palveluksesta kieltäytyvät tuomitaan ehdottomaan vankeuteen 181 päiväksi. Aseeton voidaan kutsua kertausharjoituksiin yhteensä enintään 75 päivän ajaksi.
Valikoiva asevelvollisuus.
Valikoivassa asevelvollisuudessa palvelukseen kutsutaan huomattavasti pienempi osa ikäluokasta kuin yleisen asevelvollisuuden tapauksessa. Siinä palveluksen sisältöä on muokattu vastaamaan nykyaikaisia turvallisuusuhkia. Valikoivaa asevelvollisuutta on kokeiltu Saksassa ja Ruotsissa. Valikoivan asevelvollisuuden kannalla Suomessa on ollut Vihreät rp.
Kesällä 2009 yhdessä viimeisistä puheistaan puolustusvoimain komentajana amiraali Juhani Kaskeala esitti näkemyksen, jonka mukaan nuorten erittäin huonon kunnon vuoksi Suomessa jo käytännössä toteutetaan valikoivaa asevelvollisuutta.
Asevelvollisuus koskee useimmissa sitä soveltavissa maissa vain miehiä, mitä on pidetty sukupuolten tasa-arvon vastaisena.
Asevelvollisuuden kustannukset.
Nuorten pakollinen asepalvelus on ollut OECD-maissa yhteydessä keskimääräistä heikompaan talouskasvuun vuosina 1960–2000. Asevelvollisuudesta luopuminen näyttäisi nostavan talouskasvua 4 prosenttia vuosikymmenessä. Sen sijaan puolustusmenoilla ei ole ollut merkitsevää vaikutusta talouskasvuun.
USA:n asevelvollisuudesta luopumiseen ratkaisevasti vaikuttanut Nobel-palkitun Milton Friedmanin mukaan asevelvollisten työ ei muutu kansantaloudellisesti halvemmaksi sillä, että siitä ei makseta.
Professori Panu Poutvaaran empiiristen tutkimusten mukaan asevelvollisuus näyttää halvemmalta ainoastaan siltä osin kuin pakkotyön hinta jätetään huomioimatta ja asevelvollisuus on siis pakkotyöpiiloveroa nuorille miehille, ja tämä tulisi hänen mukaansa korvata avoimella verolla. Koko kansantalouden mittakaavassa asevelvollisuusarmeija se tulee 1 - 2 % BKT:stä kalliimmaksi kuin palkka-armeija. Tämä tarkoittaa, että puolustusvoimien todellinen kustannus Suomessa olisi 2,5 - 3,5 % BKT:stä.
Poutvaara esittää tulokselle myös teoreettisia todisteita, esimerkiksi palkka-armeija mahdollistaa tehokkaamman ja tarkoituksenmukaisemman rekrytoinnin sekä koulutusaikojen eriyttämisen tehtävänkuvasta riippuen. Varusmiespalvelus usein keskeyttää työuran tai pitkittää opintoja, pakon vuoksi palvelukseen joutuvat myös siitä eniten kärsivät. Vapaaehtoiseen asepalvelukseen hakeutuisivat tavallista useammin ne, jotka siitä eniten hyötyisivät. Reserveihin vapaaehtoisesti sitoutuvista miehistä ja naisista saataisiin nykyistä paremmin koulutettu reservi.
Asevelvollisuuden historia.
Aikoinaan sotaväkeen pakottaminen (asevelvollisuus) oli mielivaltaista. 1300-luvun Italiasta 1700-luvun lopulle käytettiin lähinnä palkka-armeijoita. Ranskan vallankumouksen luisuessa liberaaleilta sosialistien käsiin vuonna 1793 otettiin jälleen käyttöön sotaväkeen pakottaminen, jota korvautui 1800 efektiivisesti palkka-armeijalla, ja vuoden 1814 Preussissa asevelvollisuus tuli nykymuodossaan käyttöön.
Aiemmin sotavoimat perustuivat yleensä palkka-armeijoihin, muun muassa Suomessa osin myös veroluonteiseen ruotujakoon, jossa tietty määrä taloja, eli ruotu oli velvollinen kustantamaan sotamiehen.
Ranskan suuren vallankumouksen ajauduttua sotiin, vuonna 19 fructidoria vuonna VI (5.9.1798) annettiin Jean-Baptiste Jourdanin nimeä kantanut asevelvollisuuslaki, jossa määrättiin "jokainen ranskalainen on sotilas ja velvollinen puolustamaan isänmaataan." ("Tout Français est soldat et se doit à la défense de sa patrie") Asevelvollisuuden avulla armeijan koko kyettiin kasvattamaan lähes 20-kertaiseksi "ancien regime"n aikaisiin armeijoihin verrattuna. Ranskan asevelvollisuusarmeija löi useimmat Euroopan ammattiarmeijat. Tähän oli kaksi syytä: Ranskan asevelvollisuusarmeijoilla oli musertava numeerinen ylivoima - usein jopa kymmenkertainen, ja toisaalta Ranskan upseerikunta muuttui meritokratiaksi, jossa upseerin osaaminen ratkaisi ylenemisen, ei hänen aatelisarvonsa. Käytäntö levisi myöhemmin muihin maihin, ja militaristisen Preussin esimerkki oli tärkeimpiä esikuvia otettaessa asevelvollisuus käyttöön vuonna 1871, tosin keisarin määräyksestä.
Asevelvollisuus oli voimakkaasti kytköksissä nationalismiin, jolloin valtion etujen katsottiin olevan yksilön etuja korkeammalla. Suurien palkka-armeijoiden aikakausi oli 1800- ja 1900-luvuilla, kulminoituen ensimmäiseen maailmansotaan ja erityisesti toiseen maailmansotaan. Yhdysvalloissa asevelvollisuus otettiin käyttööön vasta vuonna 1917, koska vastustus asevelvollisuutta kohtaan oli suurta Amerikan sisällissodan (1861–1865) aikaan. Yhdysvalloissa asevelvollisuus lakkautettiin Vietnamin sodassa koettujen tappioiden aiheuttamaan yleiseen vastustukseen. Nykyään puolustusvoimille kaluston tekniikka ja tulivoima ovat sotilaiden lukumäärää tärkeämpiä, minkä vuoksi asevelvollisuuden merkitys on länsimaissa pienentynyt. Myös suuren sotilaallisen hyökkäyksen uhka on monilla alueilla olematon. Asevelvollisuus voidaan kuitenkin käynnistää useimmissa maissa sotilaallisen hyökkäyksen uhatessa.
Ruotsin asevelvollisuuden historia.
Vuonna 1808 sattuneen Gotlannin miehityksen johdosta 7 000 gotlantilaismiestä koulutettiin ja aseistettiin, jotta vastaavaa ei tapahtuisi uudestaan. Vuonna 1812 maanpuolustuskoulutus laajennettiin valtakunnalliseksi, ja vuonna 1904 tuli Ruotsiin yleinen asevelvollisuus.
Vuonna 2009 Ruotsin porvarihallitus päätti lakkauttaa asevelvollisuuden. Ammattiarmeijan kooksi tulee 50 000 sotilasta. Ruotsi siirtyi palkka-armeijaan 1. heinäkuuta 2010.
Asevelvollisuuden puolustajien argumentteja.
Asevelvollisuuden tarvetta perustellaan yleensä ulkoisen sotilaallisen potentiaalin muodostamalla uhalla, joka vaatii suuren kenttäarmeijan käyttöä osana puolustusratkaisua. Mailla, joilla on pienet resurssit käytettäväksi puolustukseen, on yleensä tällainen omaa aluetta hyväksi käyttävä puolustusratkaisu, joista eräät versiot ovat käytössä Suomen tai Sveitsin puolustusvoimilla. Riskien hallinnan periaatteen (riski = todennäköisyys * riskin vakavuus toteutuessaan) mukaisesti vaikka todennäköisyys sotilaallisen voiman käyttöön esimerkiksi Suomea vastaan on tällä hetkellä pieni, niin mahdollisesti toteutuessaan sen seuraukset olisivat hyvin vakavat. Tässä tilanteessa sotilaallisiin syihin nähden yhä tärkeämmäksi asevelvollisuutta oikeuttavaksi tekijäksi Suomessa on noussut sellaiset tekijät kuin maanpuolustustahdon ylläpitäminen, toisin sanoen armeijakoulutuksessa omaksuttavien arvojen levittäminen laajalle yhteiskuntaan. Asevelvollisuutta perustellaan useimmiten yksilön velvollisuuksilla yhteisöä kohtaan.
Yleisen asevelvollisuuden käyttöä perustellaan usein sen väitetyllä kustannustehokkuudella palkka-armeijaan verrattuna. Uskottavan ts. riittävän suuren kenttäarmeijan ylläpitäminen ei puolustajien mielestä olisi muuten mahdollista valtion käytettävissä olevilla resursseilla. Taloustieteilijät tosin ovat pitäneet palkka-armeijaa päinvastoin kansantaloudellisesti halvempana.
Lisäksi yleisen asevelvollisuuden puolustajat toteavat, että kouluttamalla jokainen ikäluokka kriisitilanteiden varalle, voidaan luottaa siihen, että mahdollisen kriisin, kuten suuronnettomuuden, sattuessa paikalla löytyy järjestelmälliseen toimintaan tottuneita ihmisiä. Muina etuina he pitävät myös yleisen asevelvollisuusjärjestelmän avoimuutta ympäröivälle yhteiskunnalle sekä yksittäisen sotilaan taistelutahdon riippumattomuutta hänelle maksetun palkan suuruudesta ja maksajasta.
Asevelvollisuuteen perustuvan armeijan laatua usein epäillään verrattuna ammattiarmeijaan. Näkemykset tämän väitteen paikkansapitävyydestä vaihtelevat. Toisaalta esimerkiksi Israelin armeijan tehokkuus ja toisaalta esimerkiksi Venäjän armeijan ongelmat (molemmat asevelvollisuusarmeijoita) tuovat esille erilaisia kokemuksia asevelvollisuusarmeijoiden käytettävyydestä. Suomessa armeijan laatua ei pidetä niinkään ongelmana. Puolustusvoimat kun saavat käyttöönsä reservin kautta myös korkeammin koulutettua väestöä toisin kuin useimmat ammattiarmeijat.
Moraali.
Puolustajien mukaan asevelvollisuus luo moraalista ja henkistä selkärankaa palveluksessa olevaan ikäluokkaan lisäämällä yleistä lainkuuliaisuutta sekä isänmaallisuutta. Asevelvollisuus lisää käsitystä siitä, että kansalaiset itse ovat vastuussa maansa kehittymisestä ja sen turvallisuudesta, mikä lisää vastuuntuntoa kansalaisina.
Erä- ja muut kansalaistaidot.
Joidenkin mukaan asevelvollisuus antaa jo nyt valtaosalle asevelvollisista ainutkertaisia kokemuksia mm. eräretkeilystä, ja ennen kaikkea opettaa niiden taitoja, mikä on yhä tärkeämpää johtuen suomalaisten vieraantumisesta luonnosta ja erätoiminnasta. Myös muut käytännön kansalaistaidot esim. ryhmässä toimiminen mainitaan tärkeiksi taidoiksi.
Sosiaalinen pääoma.
Puolustajien mukaan asevelvollisuus luo merkittäviä ja pitkäaikaisia ystävyys- yms verkostoja, mikä lisää suomalaisten sosiaalista pääomaa. Myös ainutkertainen mahdollisuus tutustua omaan ikäluokkansa maantieteellisesti ja sosiaalisesti laajaan otantaan lisää ymmärrystä Suomesta ja sen kansasta ja sen sosiaalisista rakenteista. Myös tunne yhteenkuulumisesta ja yhteisestä tahdosta puolustaa isänmaata lisää sosiaalista pääomaa.
Johtajakoulutusta.
Puolustajien mukaan asevelvollisuus antaa mahdollisuuden arvostettuun ja monipuoliseeen johtajakoulutukseen, jonka antamia taitoja ja oppeja voi hyödyntää laajasti siviilitehtävissä.
Asevelvollisuuden vastustajien argumentteja.
Asevelvollisuutta vastustetaan monista lähtökohdista. Pasifistit vastustavat sotimista ylipäänsä. Monet liberaalit vastustavat pakkotyötä. Taloustieteilijät ovat laskeneet, että tehokkaammat puolustusvoimat saataisiin halvemmalla, jos asevelvollisuudesta siirryttäisiin palkkatyöhön. Jotkut katsovat asevelvollisuuden sitovan vanhentuneeseen ja maanpuolustuksellisesti tehottomaan armeijan koulutus- ja varustelumuotoon.
Asevelvollisuus on orjuutta.
Tämä argumentti lähtee siitä olettamuksesta, että maanpuolustustyö on verrattavissa mihin tahansa suojelutyöhön, jossa tehdään tietty työpanos, josta saadaan hyödykettä (turvallisuutta). Orjuus tarkoittaa epävapaan työvoiman tekemää palkatonta työtä rangaistuksen uhalla. Vastustajien mukaan asevelvollisuus täyttää orjuuden tunnusmerkit: siinä nuoret miehet joutuvat tekemään työtä rangaistuksen uhalla ilman palkkaa ja ilman itsemääräämisoikeutta, ja he joutuvat riskeeraamaan työkykynsä, terveytensä ja henkensä ilman minkäänlaista korvausta.
"Tämän kohdan mukaisella pakkotyöllä ei tarkoiteta:"
"...... mitään asepalvelun luonteista palvelusta ja maissa, joissa tunnustetaan kieltäytyminen asepalveluksesta omantunnonsyistä, palvelua, joka lain mukaan vaaditaan omantunnonsyistä kieltäytyjältä;"
Näin ollen tämän valtioiden keskenään sopiman ihmisoikeussopimuksen puitteissa asevelvollisuutta ei tulla katsomaan orjuudeksi tai pakkotyöksi.
Moraalittomuus.
Monissa maissa, kuten useissa Länsi-Euroopan maissa, on turvallisuusympäristön analyysissä päädytty siihen, että sotilaallista koulutusta on tarve antaa vain osalle ikäluokasta muiden ollessa siitä vapautettu. Lisäksi joidenkin käsitysten mukaan asevelvollisuudella ei ole kestävää moraalista pohjaa.
Demokratia.
Valtion demokraattisuus korreloi negatiivisesti asevelvollisuuden kanssa. Kansan oman päätäntävallan voi tällä perusteella väittää tietyssä valtiossa johtavan siihen, että asevelvollisuutta ei kyseisessä valtiossa ole.
Kalleus.
Professori Poutvaaran mukaan asevelvollisuuden lakkauttaminen vahvistaisi kansantaloutta ja "vahva kansantalous pystyy rahoittamaan maanpuolustuksensakin paremmin kuin heikko". Poutvaaran mukaan myös palkallisen varusmiespalveluksen työsopimukseen voidaan liittää sitoutuminen reserviin kuten muissakin maissa.
Nobel-palkittu taloustieteilijä Milton Friedman piti asevelvollisuutta sekä moraalittomana että kalliina ja tehottomana ratkaisuna.
Tehottomuus.
Asevelvollisuuden vastustajat väittävät nykyisen asevoimien teknisen kehityksen tehneen yleisestä asevelvollisuudesta paitsi kalliin myös hyödyttömän verrattaessa sen suorituskykyä tekniseen palkka-armeijaan. Asevelvollisuuden vastustajat pitävät käsitystä asevelvollisuuden halpuudesta myyttinä, joka johtuu vaihtoehtoiskustannusten tuntemattomuudesta: he väittävät että yleinen asevelvollisuus käyttää enemmän resursseja verrattuna palkka-armeijaan, esimerkiksi työvoiman käyttönä, kuin sillä säästetään rahaa. Toisaalta jotkut esittävät että valtioiden itsemääräämisen takaamista ja alueellisen koskemattomuuden turvaamista uskottavasti ei viime kädessä voi tarkastella vain taloudellisena kysymyksenä.
Alankomaissa 1990-luvulla tehdyn tutkimuksen mukaan asevelvollisuuden suorittaminen laski siellä ansiotasoa keskimäärin viidellä prosentilla vielä kymmenen vuotta palveluksen jälkeen. Suomalais-saksalais-yhdysvaltalainen tutkimus Panu Poutvaaran, Katarina Kellerin ja Andreas Wagenerin tekemänä osoittaa, että nuorten pakollinen asepalvelus on ollut OECD-maissa yhteydessä keskimääräistä heikompaan talouskasvuun vuosina 1960–2000. Kielteinen kasvuvaikutus on sitä pahempi, mitä suurempi osa työikäisestä väestöstä joutuu palvelukseen ja mitä pitempi keskimääräinen palvelusaika on.
Asevelvollisuus vähentää korkeakoulutusta.
Kolmen professorin teoreettisen mallin perusteella asevelvollisuus vähentää korkeakoulutusta. Empiirinen data OECD-maista 1960-2000 vahvisti johtopäätöksen.
USA:n asevelvollisuuden lakkauttaminen.
Professori Milton Friedmanin moraaliset ja taloudelliset argumentit saivat presidentti Richard Nixonin nimittämään asevelvollisuuden lakkauttamista pohtivan 15-jäsenisen komission, jonka epävarmat jäsenet kääntyivät vähitellen Friedmanin argumenttien kannalle, ja asevelvollisuus lakkautettiin Yhdysvalloissa vuonna 1973..
Vietnamin sodan komentaja William Westmorelandin sanoessa em. komission kuulustelussa, ettei hän haluaisi johtaa palkkasoturiarmeijaa, professori Milton Friedman vastasi: "Johdatteko mieluummin orja-armeijaa?". "En pidä siitä, että isänmaallisia asevelvollisiamme kutsutaan orjiksi", Westmoreland sanoi. "En pidä siitä, että isänmaallisia vapaaehtoisia kutsutaan palkkasotureiksi", Friedman vastasi, ja lisäsi Westmorelandin olevan palkkakenraali.
Vastustavia kannanottoja.
"Tänä elektronisen sodankäynnin ja mediamanipulaation aikana emme voi kieltää vastuutamme toimia ajoissa, omatuntomme mukaisesti."
--Asevelvollisuuden ja armeijajärjestelmän vastainen julistus, 1993-2007 (Serge Tolstoi, Ela Gandhi, Luciano Pavarotti, Dario Fo, Linus Pauling, Zygmunt Bauman, Bernardo Bertolucci, Pete Seeger ym.)
"Asevelvollisuus alistaa yksilöt militarismille. Se on orjuutta. Se, että kansakunnat sallivat sen, on todiste sen heikentävästä vaikutuksesta."
--Asevelvollisuuden ja nuorten armeijakoulutuksen vastainen julistus, 1930 (Arvid Järnefelt, Albert Einstein, Sigmund Freud, H.G. Wells, Bertrand Russell, Thomas Mann ym.)
"Valtio, joka ajattelee olevansa oikeutettu pakottamaan kansalaisensa sotimaan, ei tule koskaan pitämään oikeassa arvossa heidän elämäänsä ja onnellisuuttaan rauhan aikana"
--Asevelvollisuuden vastainen manifesti, 1926 (Einstein, Gandhi ym.)


Värisokeus.
Värisokeuden havaitsemiseen käytetty testi. Puna-vihersokeat eivät näe tässä mitään lukua. Muut näkevät luvun 49 (tai 44). Huomioitavaa on, että tietokoneen näytön asetukset voivat vaikuttaa testin toimivuuteen.
Värisokeus on tila, jossa ihmisen väriaisti on häiriintynyt.
Täysin värisokea ihminen näkee vain tummuuden ja vaaleuden eri asteet (kaikki on hänelle kuin mustavalkoista) eikä voi ymmärtää, mitä värit ovat. Tämä on erittäin harvinaista (yksi tällainen henkilö 300 000 henkilöä kohti), esim. Suomessa on vain muutama tällainen henkilö. Suomessa todettiin vuonna 1937 ensimmäisen kerran täysin värisokeita henkilöitä, kaksi sisarusta. Se mistä tavallisesti käytetään nimitystä värisokeus on todellisuudessa vain väriheikkoutta, jolloin ihminen näkee edes joitakin värejä. Yleisin väriheikkouden muoto, puna-vihersokeus on miehillä varsin yleinen; siitä kärsii noin 8 prosenttia miehistä. Naisista sen sijaan vain noin 0,4 prosenttia on puna-vihersokeita. Puna-vihersokeutta on eri asteista: jotkut puna-vihersokeat eivät koskaan erota punaista ja vihreää, jotkut sekoittavat nämä värit vain niiden joutuessa vierekkäin. Sinisokeus on erittäin harvinainen väriheikkoustyyppi. Mahdollisia ovat myös esimerkiksi ruskean ja vihreän eri sävyjen rajoittunut erottelukyky. Kaiken kaikkiaan jonkin asteisesta värinäkökyvyn puutteesta kärsii miehistä noin 10 prosenttia ja naisista vastaavasti noin 0,5 prosenttia.
Näön ollessa normaali silmän verkkokalvon valoherkät tappisolut reagoivat valon eri aallonpituuksiin ja tunnistavat ne väreinä. Värisokealla jokin tappityyppi saattaa puuttua tai olla viallinen.
Värisokeus on yleensä perinnöllistä, mutta se voi joissakin harvoissa tapauksissa johtua myös alkoholimyrkytyksestä, tulehduksesta tai näköhermon sairaudesta. Yleensä molemmat silmät ovat värisokeita. Värisokeus periytyy X-kromosomissa sijaitsevan resessiivisen geenin kautta. Naisesta voi tulla perinnöllisesti värisokea vain jos hän saa resessiivisen alleelin sekä äidiltä että isältä. Miesten värisokeus periytyy aina äidiltä. Värisokean lapsen äiti ei välttämättä ole värisokea, mutta värisokean naisen isä on.
Värisokeuden aikainen toteaminen on tärkeää, jottei värisokea henkilö joutuisi ammattiin, jossa tarvitaan normaalia väriaistia. Näitä ammatteja ovat esimerkiksi veturinkuljettaja, lentäjä sekä sähköasentaja. Useimmiten värisokeus ei kuitenkaan haittaa ihmisen elämää, ja monet värisokeat saavat tietää värisokeudestaan vasta aikuisiässä. Värisokeustutkimuksissa testattavalle näytetään pilkullisia väritauluja, joihin on piilotettu värillisiä numeroita. Värisokea henkilö ei pysty erottamaan niitä tai näkee eri numeroita kuin tavallisesti näkevät. Värinäköä voidaan tutkia Ishiharan testillä.
Yöeläimillä kuten mm. lepakoilla ja maasioilla on värisokeutta. Eläinten aistit kehittyvät pitkälti aktiivisuusajan mukaisesti. Yöeläimillä on usein kokoonsa suhteutettuna suuremmat silmät ja ne ovat likinäköisiä. Yöeläinten suuret silmät johtuvat siitä, että suuret silmät kasvattavat verkkokalvon pinta-alaa, jolloin verkkokalvolle pääsevän valon määräkin suurenee. Verkkokalvolla yöeläimillä on paljon valoa aistivia sauvasoluja, jotka parantavat hämäränäköä. Kääntöpuolena taas on, että yöeläimillä on erittäin vähän värinäköön erikoistuneita tappisoluja eli yöeläimet ovat käytännössä värisokeita. Päiväsaikaan yöeläimet pystyvät kyllä kulkemaan, mutta niiden on suojeltava silmiään turhalta valolta.


Absoluuttinen sävelkorva.
a> on absoluuttisen sävelkorvan omaavalle turha kapistus.
Absoluuttinen sävelkorva määritellään kyvyksi tunnistaa tai tuottaa säveliä niiden äänenkorkeuden perusteella ilman ulkoista referenssiääntä. Äänen tuottaminen eli aktiivinen absoluuttinen sävelkorva on vielä harvinaisempi kuin passiivinen.
Olennaisia ovat siis kapeat kategoriat äänenkorkeuksille sekä tietyn äänenkorkeuden liittäminen tiettyyn symboliin. Nämä taidot ovat harvinaisia – vain noin yhdellä ihmisellä kymmenestä tuhannesta on absoluuttinen sävelkorva tiukkojen kriteereiden perusteella. Tämä tarkoittaa sitä, että he kykenevät nimeämään ja tuottamaan säveliä nopeasti ja tarkasti. Ilmiössä on kuitenkin kyse jatkumosta, jotkut saattavat vaikkapa tunnistaa vain yhden äänen. Itse asiassa lähes kaikilla ihmisillä on havaittavissa absoluuttiseen sävelkorvaan viittaavia piirteitä. Esimerkiksi tunnettuja lauluja laulaessaan ihmiset aloittavat ne usein johdonmukaisesti samalta äänenkorkeudelta.
Absoluuttista sävelkorvaa läheisesti muistuttava taito on nk. "absoluuttinen tonaalisuus". Tämä tarkoittaa kykyä tunnistaa sävellaji, jossa kappale esitetään, mutta ei yksittäisten sävelten korkeuksia. On pohdittu, voisiko absoluuttinen tonaalisuus olla absoluuttisen sävelkorvan heikko muoto. Tätä vastaan kuitenkin puhuu se, että henkilöt, joilla on absoluuttinen sävelkorva, eivät välttämättä yhtä helposti ja nopeasti taas tunnista sävellajeja.
Absoluuttinen sävelkorva ei ole edellytys suurelle musikaaliselle lahjakkuudelle tai seuraus siitä. Esimerkiksi Joseph Haydnilla, Maurice Ravelilla, Richard Wagnerilla tai Igor Stravinskylla ei ollut absoluuttista sävelkorvaa.
Tunnetuimpia absoluuttisen sävelkorvan omaavia laulajia ovat muiden muassa tenori Luciano Pavarotti.
Absoluuttisen sävelkorvan etiologia.
Absoluuttisen sävelkorvan on ajateltu joko olevan periytyvä eli geneettisesti määräytynyt tai opittu varhaisessa lapsuudessa. Jälkimmäisen teorian mukaan absoluuttisen sävelkorvan kehittymiselle on olemassa tietty herkkyyskausi, jolloin taidon oppiminen on mahdollista. Useimpien tutkijoiden mielestä tämä herkkyyskausi on 6-9 vuotta. Olennaista kuitenkin on, että lapsi alkaa tuona aikana yhdistää symboleja äänenkorkeuksiin. Pelkkä musiikin kuuleminen ei siis riitä. Tämänhetkisen tutkimuksen valossa näyttää siltä, että varhainen musiikinopetus ja geneettinen alttius ovat molemmat välttämättömiä ehtoja absoluuttisen sävelkorvan kehittymiselle.
Herkkyyskausiteoriaa puoltavat useat havainnot. Ensinnäkin varhainen musiikinopetus ja absoluuttinen sävelkorva näyttävät esiintyvän tiukasti yhdessä: henkilöt, joilla on absoluuttinen sävelkorva, ovat pääsääntöisesti aloittaneet musiikinopiskelun yhdeksän vuoden ikään mennessä. Lisäksi on havaittu, että pienet lapset kiinnittävät enemmän huomiota sävelten absoluuttisiin korkeuksiin kuin niiden välisiin suhteisiin, päinvastoin kuin vanhemmat ihmiset.Ympäristötekijöiden merkitykseen viittaa myös se, että syntymästään saakka sokeilla absoluuttisen sävelkorvan esiintyvyys on tavanomaista suurempaa.
Absoluuttinen sävelkorva näyttää olevan yleisempi aasialaisten kuin länsimaisten muusikkojen keskuudessa, minkä on osin tulkittu tukevan herkkyyskausiteoriaa. Tämän on ajateltu johtuvan joko erilaisesta musiikinopetustyylistä tai kielen vaikutuksesta. On nimittäin olemassa viitteitä siitä, että länsimainen musiikinopetus saattaa jopa estää absoluuttisen korvan kehittymistä. Länsimaisessa varhaisessa musiikinopetuksessa on käytössä ns. "movable do" – metodi, jossa säveliä ei nimetä johdonmukaisesti. Monissa Aasian maissa puolestaan on keskeistä sävelten nimeäminen absoluuttisen korkeuden mukaan ("fixed do"-metodi).
Myös puhutun kielen on ajateltu selittävän absoluuttisen sävelkorvan yleisyyttä Aasiassa. Esimerkiksi mandariinikiina ja vietnam ovat tonaalisia kieliä, joissa sävelkorkeuden muutokset liittyvät sanan merkitykseen. On myös havaittu, että näiden kielten puhujat tuottavat samat sanat hyvin konsistentisti samalta äänenkorkeudelta. Toisaalta jotkin tutkimustulokset tuntuvat olevan ristiriidassa teorian kanssa. Ensimerkiksi Koreassa ja Japanissa on havaittu esiintyvän enemmän absoluuttista sävelkorvaa kuin länsimaissa, vaikka korea ja japani eivät olekaan tonaalisia kieliä. Itse asiassa jopa aasialaisperäisillä amerikkalaisilla, jotka useimmiten puhuvat äidinkielenään englantia, on todettu tavallista useammin absoluuttinen sävelkorva. Nämä tulokset näyttävät puolestaan viittaavat geeniperimän vaikutukseen.
Perimän vaikutusta tukevat myös havainnot, joiden mukaan absoluuttista sävelkorvaa esiintyy enemmän tietyissä suvuissa. Hankalaksi asian tutkimisen on tosin tehnyt se, että musiikillisesti lahjakkaissa suvuissa lapset ovat myös kosketuksissa musiikin kanssa jo varhain, joten on vaikea erottaa ympäristötekijöiden ja geenien vaikutusta toisistaan. Uusimmissa tutkimuksissa on kuitenkin huomattu, että vaikka musiikkiharrastuksen aloittamisikä otetaankin huomioon ja kontrolloidaan tilastollisesti, löytyy sukujen väliltä silti eroja.


Sparta.
Sparta (tai, "Spartē";) oli kaupunkivaltio antiikin Kreikassa. Se sijaitsi Eurotas-joen varrella Peloponnesoksen niemimaan eteläosassa. Kaupungin entinen nimi oli myyttisen perustajansa mukaan Lakedaimon (). Sparta (Σπάρτα) on nykyinenkin Lakonian pääkaupunki Irin (Eurotaksen) varrella.
Sparta oli muinaisen Lakonian eli Lakedaimonian () pääkaupunki ja sen vallassa ollut alue käsitti myöhemmin Lakonian lisäksi myös Messenian. "Lakedaimon"-nimeä on käytetty viittaamaan alueeseen, joka koostuu Spartan kaupungista ja sen vallan alla olleista kaupungeista; nykyisin Spartalla voidaan tarkoittaa molempia.
Sparta oli Kreikan johtavia kaupunkivaltioita noin vuosina 700 – 500 eaa. Sparta johti niin sanottua peloponnesolaisliittoa, johon kuului monia muita kreikkalaisia kaupunkeja. Vuosina 431 ja 404 eaa. peloponnesolaissodan aikana Spartan tärkein vihollinen oli Ateena, jonka kanssa Sparta taisteli Kreikan herruudesta. Sparta menetti valta-asemansa Kreikassa vuonna 362 eaa, kun sen hallitseva sotilaallinen voima oli päättynyt.
Doorilainen Sparta oli tyypillisimpiä Kreikan ylimysvaltioista: kaupunkivaltio, jonka hallitusmuoto oli lopulta suorastaan oligarkkinen. Spartan valtiojärjestys, jonka säätäminen perimätiedon mukaan liittyy Lykurgoksen nimeen, oli kuitenkin pitkän kehityksen tulos.
Arkaainen aika.
Spartalaiset saapuivat pohjoisesta Lakedaimonin tasangolle ja alistivat valtaansa alkuperäisasukkaat, joita kutsuttiin helooteiksi. Sparta koostui aluksi neljästä kylästä, joiden nimet olivat Pitana, Mesoa, Limnai ja Kynosoura. Myöhemmin myös läheinen Amyklain kylä liitettiin Spartaan. Spartalaiset valtasivat pian koko Lakonian maakunnan ja tekivät sen asukkaista orjia, helootteja. Lakonian rajaseuduilla asuneet perioikit pysyivät vapaina, mutta he eivät saaneet Spartan kansalaisoikeuksia.
Sparta valloitti noin vuonna 720 eaa. Messenian maakunnan niin sanotussa ensimmäisessä Messenian sodassa. Messenialaiset kapinoivat kuitenkin Spartan valtaa vastaan noin vuosina 648 eaa.—631 eaa. Messenian asukkaista tehtiin myös helootteja; tämän jälkeen heloottien ryhmä koostuikin pääasiassa messenialaisista.
Klassinen aika.
Sparta nousi Kreikan johtavaksi valtioksi 500-luvulla eaa. Vuosisadan alussa se kukisti Tegeian, joka oli Arkadian merkittävin kaupunki. Tämän jälkeen ainoastaan Argos Peloponnesoksen kaupungeista pystyi vastustamaan Spartan aikeita. Mutta vuonna 546 eaa. Sparta kukisti Argoksen ja valtasi samalla Kynurian, joka sijaitsi Lakonian ja Argoliksen välissä. Spartan merkittävyydestä kertoo myös se, että Lyydian kuningas Kroisos solmi sen kanssa liiton. Kun Persian kuningas Kserkses I hyökkäsi Kreikkaan, nähtiin Sparta kreikkalaisten selvänä johtajana. Thermopylain taistelussa spartalaiset taistelivat Persiaa vastaan Leonidaan johdolla. Persialaissotien jälkeen Spartan johtoasema alkoi kuitenkin heikentyä. Ateenan johdolla perustettiin Deloksen meriliitto, josta pian muodostui kilpailija Spartan johtamalle liitolle.
Tegeia kapinoi vuosina 473-471 eaa. Spartan valtaa vastaan ja vuonna 464 eaa. messenialaiset nousivat jälleen kapinaan. Kolmannen Messenian sodan jälkeen ateenalaiset asuttivat messenialaisia Naupaktokseen. Ateenan ja Spartan välit heikkenivät 400-luvun puolessavälissä ja vuosina 459 eaa.-453 eaa. Sparta kävi niin sanotun ”ensimmäisen peloponnesolaissodan” Ateenan kanssa. Sodan alkuvaihetta kutsutaan yleensä nimellä ”Arkhidamoksen sota” Spartan kuninkaan Arkhidamoksen mukaan. Sota loppui ilman selvää voittajaa. Varsinaisessa peloponnesolaissodassa, joka alkoi 431 eaa. Sparta soti liittolaistensa Korintin ja Theban kanssa Ateenaa vastaan. Sota loppui Persian avustuksella Spartan voittoon vuonna 404 eaa.
Peloponnesolaissodan jälkeen Sparta yritti valloittaa Joonian kreikkalaiset kaupungit Persian vallasta, mutta Spartan viholliset Kreikassa aloittivat Persian yllyttäminä Korintin sodan vuonna 395 eaa. Sota loppui vuonna 387 eaa. ilman selvää voittajaa. Persian kuningas toimi sodan päättäneen Antalkidaan rauhan takaajana. Sparta ajautui pian sotaan Theban kanssa ja vuonna 371 eaa. thebalaiset kukistivat spartalaiset taistelussa. Seuranneen Theban hegemonian aikana thebalaiset tuhosivat Spartan imperiumin. Vuonna 362 eaa. thebalaiset kukistivat spartalaiset Mantineian taistelussa ja vapauttivat Messenian ja Arkadian Spartan vallasta. Näiden tappioiden nöyryyttämä Sparta ei ottanut osaa Ateenan ja Theban taisteluun Makedonian vastaan ja oli ainut kreikkalainen kaupunki, joka ei osallistunut Filippoksen perustamaan Korintin liittoon. Sparta yritti kapinoida Makedoniaa vastaan vuonna 331 eaa., mutta epäonnistui.
Hellenistinen aika.
Jälleen 200-luvulla eaa. Sparta yritti kasvattaa valtaansa, mutta Makedonia ja Peloponnesoksen uusi suurvalta Akhaian liitto kukistivat sen lopullisesti Sellesian taistelussa vuonna 222 eaa. Filopoimen pakotti vuonna 190 eaa. Spartan mukaan Akhaian liittoon. Rooman valtakunta kukisti Akhaian liiton vuonna 146 eaa. ja liitti Peloponnesoksen "Achaea"-provinssiin.
Hallinto.
Tarun mukaan Spartan yhteiskuntajärjestyksen oli määrännyt kuningas Lykurgos, vaikka se lieneekin vähitellen kehittynyt.
Vanhalla ajalla valtio merkitsi yleensä kaikkea, yksilö ei mitään, ja tämä ajattelu oli Spartassa kehittynyt huippuunsa. Ainoastaan doorilaiset spartalaiset olivat täysivaltaisia kansalaisia. Alkuperäisen väestön edustajat, "perioikit", olivat kyllä henkilökohtaisesti vapaita talonpoikia ja velvollisia osallistumaan sotapalvelukseen, mutta kuitenkin vailla kaikkia poliittisia oikeuksia. "Helootit" olivat sorrettu ryhmä, he olivat valtion orjia.
Spartassa oli kaksi kuningasta, jotka toimivat ylimpinä pappeina, tuomareina ja sotapäällikköinä. Toinen kuninkaista toimitti valtion uhrit, toinen toimi sodassa ylimpänä päällikkönä. Kuninkaat valvoivat myös toisiaan. Vähitellen heidän valtaansa rajoitettiin, mutta ylipäällikkyys säilyi. Vallan painopiste oli neuvostolla, "gerusialla", ja viiden "eforin" virkakunnalla, joka sai vähitellen yhä suuremman vallan. Gerusialla, joka muodostui 28 vähintään 60-vuotiaasta eliniäksi valitusta ylimyksestä, oli valtion ylin johto ja heillä oli aina veto-oikeus. Se oli korkein tuomioistuin ja johti hallitusta. Neuvoston tekemistä ehdotuksista äänesti kansankokous ("apella"), johon kuuluivat kaikki 30 vuotta täyttäneet spartalaiset, siis vapaat miehet. Kansankokouksella ei ollut aloiteoikeutta, mutta se valitsi gerusian jäsenet ja virkamiehet sekä hyväksyi tai hylkäsi ilman keskustelua gerusian sille esittämät asiat. Lopulta viiden eforin virkakunta sai kaiken tarkastusvallan valtiossa.
Spartalaisia kuninkaita ovat olleet Lykurgos, Prokles- ja Eurysthenes-sukuiset kuninkaat sekä Leonidas.
Tunnetuimpia eforeista on spartalainen filosofi Khilon, Χίλων, (n. 500 eaa.). Häntä pidetään yhtenä Kreikan seitsemästä viisaasta.
Sparta oli vanhoillisuuden tyyssija Kreikassa. Sen asukkaat, spartalaiset, muinaisen Lakonian vallitseva doorilainen yläluokka, olivat valloittajina tulleet maahan. Ainoastaan spartalaiset olivat täysinoikeutettuja kansalaisia; Lakonian muut asukkaat olivat perioikkeja tai helootteja. Spartalaisiksi pääsivät kuitenkin myös sodassa kunnostautuneet perioikit tai spartalaisen ja heloottinaisen poika, joka oli saanut spartalaisen kasvatuksen. Spartan valtiojärjestyksen nojalla oli spartalaisten kesken jaettu viljelysmaat yhtä suuriksi palstoiksi, joita ei saanut ostaa eikä myydä. He olivat yksinomaan sotilaskasti. Kasvatuksella, joka oli kokonaan valtion käsissä, oli päämääränä vain sotilasavujen kehittäminen.
Jotkut ovat anakronistisesti esittäneet, että Sparta olisi ollut ensimmäinen kommunistinen valtio. Joskin on totta, että Sparta ei suoraan kunnioittanut orjuuden instituutiota eikä sillä ollut selkeätä aristokratiaakaan, on tämä tulkinta yleisesti katsottu turhan yksinkertaistetuksi.
Väestö.
Spartan kansa koostui monesta eri kansanryhmästä. Spartan kansalaisia kutsuttiin nimellä "homoioi" (tasavertaiset) tai "spartiatai", jotka saivat toimeentulonsa maatiloiltaan joilla valtion omistamat helootit, maaorjat, tekivät kaiken työn. Toinen tärkeä ryhmä olivat perioikit, jotka olivat vapaita, mutta joilla ei ollut Spartan kansalaisoikeuksia. Perioikit asuivat muissa Lakonian kaupunkivaltioissa. He olivat kauppiaita, käsityöläisiä ja maanviljelijöitä. Spartan armeijassa oli yhtä paljon perioikkeja ja spartalaisia. Muita ryhmiä olivat muun muassa "mothakes", jotka olivat köyhien spartalaisen lapsia tai spartalaisen isän ja heloottiäidin lapsia. "Skiritai" taas oli perioikkeihin verrattava ryhmä, jonka jäsenet asuivat Pohjois-Lakoniassa Arkadian rajalla. "Neodamodeis" olivat vapautettuja helootteja, jotka olivat palvelleet Spartan armeijassa hopliitteina. Heitä esiintyi erityisesti Peloponnesolaissodan ja Agesilaioksen Persian sotaretken aikana. Spartan kansalaisten alapuolella oli muita alempiarvoisia ryhmiä kuten ”hypomeiones” (alempiarvoiset), ”tresantes” (pelkurit) ja ”nothoi” (äpärät). Eräst toinen ryhmä olivat "trofimoi", jotka olivat ulkomaalaisten lapsia, jotka olivat saaneet spartalaisen koulutuksen.
Spartan kansalaisten määrä väheni historiallisella ajalla merkittävästi. Naisten osuutta kansalaisista on vaikea arvioida, mutta heitä on saattanut olla enemmistö, koska miehiä kuoli aina taistelussa ja spartalaisilla oli tapana tappaa poikalapset, jotka eivät vastanneet lain määräämiä kriteerejä. Arkaaisella ajalla Spartan kansalaisista miehiä oli 9 000. Vuonna 479 eaa. heitä oli noin 8 000, joista 5 000 otti osaa Plataian taisteluun. Herodotoksen mukaan jokaisella taisteluun osaa ottaneella spartalaisella oli mukanaan seitsemän heloottia palvelijoina. Tätä voi pitää osoituksena spartalaisten ja heloottien suhteellisesta määrästä. Vuonna 464 eaa. maanjäristys tappoi suuren määrän spartalaisia, mukaan lukien monia efebejä. Vuonna 371 eaa. Sparta pystyi lähettämään vain noin 7 000 spartalaista Thebaa vastaan. 400 heistä kaatui Leuktran taistelussa. Aristoteleen mukaan vuonna 330 eaa. spartalaisia oli enää tuhat ja vuonna 244 eaa. enää vain 700.
Erään arvion mukaan Lakoniassa ja Messeniassa asui 400-luvulla eaa. 55 000 ihmistä, joista 18 000 oli vapaita kansalaisia ja heidän perheidensä jäseniä. Lakonia ja Messenia olisivat näin ollen Peloponnesoksen vähiten asutettu alue.
Spartalainen kasvatus.
Spartalainen poika sai olla kotonaan vain seitsenvuotiaaksi, mutta jo sitä ennen häntä kasvatettiin erikoisella tavalla. Vauvoja ei kapaloitu, jotta ruumiinjäsenet kehittyisivät paremmin. Heidät totutettiin pimeään ja yksinäisyyteen. Ruokapöydässä ei saanut oikutella eikä temppuilla. Pojat opetettiin puhumaan lyhyesti ja nasevasti. Tällaista kutsutaan vieläkin lakoniseksi (lakedaimon) puhetavaksi.
Seitsenvuotiaina pojat otettiin valtion huostaan sisäoppilaitoksiin. Heidät jaettiin ryhmiin iän perusteella. Tärkeintä oli oppia tottelemaan, kestämään ja voittamaan. Pojilta ajeltiin hiukset ja takavarikoitiin mahdolliset jalkineet. He kulkivat ohuilla vaatteilla ja paljain jaloin ympäri vuoden. Kahdennestatoista ikävuodesta lähtien pojille alettiin antaa viittoja. Juhlapäivinä he saivat kylpeä. Ruoska viuhahti vähimmästäkin rikkomuksesta. Ateriat olivat tarkoituksellakin niukkoja, jotta pojat varastaisivat ruokansa ja oppisivat viekkautta. Jos he jäivät kiinni, heitä ruoskittiin, ei siksi että oli varastanut, vaan siksi, että oli ollut taitamaton ja jäänyt kiinni.
16-vuotiaina pojille järjestettiin miehuuskokeita, joissa piti esimerkiksi varastaa juustoa alttarilta, jota muut nuorukaiset vahtivat ruoskat ja seipäät aseinaan. Joskus koe muuttui kestävyyskokeeksi, jossa kokelaat saatettiin ruoskia puolikuoliaaksi. Merkillinen miehuuskoe oli ”lymyily” ("krypteia"), jossa poikien oli ensin piileskeltävä tietty aika yksinään maaseudulla ja sen jälkeen lähdettävä ihmissuden lailla metsästämään helootteja. Ainakin yksi helootti oli surmattava.
Ruumiinharjoitusten lisäksi pojat opetettiin vain lukemaan, kirjoittamaan ja laulamaan kuorolauluja. Kuorolaulu edisti sotajoukkojen täsmällisyyttä. Koska kasvatus keskittyi fyysisiin harjoituksiin, ei olekaan ihme, että spartalaiset menestyivät olympiakisoissa. Sisäoppilaitoksista pojat lähtivät 18-vuotiaina. He olivat 20-vuotiaiksi asti heloottien luona.
Spartalaisen miehen kasarmielämä sotilasleireissä kesti 20-vuotiaasta 30-vuotiaaksi asti, jonka jälkeen hän sai muuttaa perheensä luo. Mies kuului 60 vuoden ikään saakka sotajoukkoihin. Spartalaisella sotilaalla saattoi olla sotaretkillä mukanaan seitsemänkin heloottia eli orjaa.
Spartalainen filosofi Khilon (noin 500 eaa.): ”Valitse mieluummin menetys kuin häpeällinen voitto, sillä se tuo vain kerran murhetta. Sen sijaan häpeä on pysyvää”. (Salosen 2002, 181 mukaan Capelle 1968, 65).
Spartalaistytöt otettiin äideiltään myös seitsenvuotiaina ja asetettiin koulutukseen. Tytöille opetettiin muun muassa painia, voimistelua, heidät opetetiin tappelemaan ja heidät tutustutettiin moniin muihin taistelulajeihin sillä uskottiin että vahvat naiset tuottaisivat vahvoja lapsia. Nuoret naiset kilpailivat (taistelivat) toisiaan vastaan eri tapahtumissa todennäköisesti ilman vaatetusta kuten spartalaiset pojatkin. Mikäli he läpäisivät erilaiset testit heille määrättiin aviomies 18–20-vuoden iässä.
Hääpäivän valmisteluihin kuului muun muassa pukeutuminen miehen vaatteisiin ja hiusten leikkuu lyhyiksi. Itse häät muodostuivat rituaalisesta taistelusta miehen ja naisen välillä joka päättyi miehen "ryöstäessä" naisen mukaansa ja heittäessä tämän olkapäälleen. Miehet ja naiset eivät asuneet yhdessä alle 30-vuotiaina ja spartalaisnaisilla olikin yleensä useita rakastajia, yksiavioisuutta paheksuttiin. Spartalaisnaisten vapaus oli huomattavasti suurempaa kuin muilla aikalaisnaisilla sillä heillä ei ollut vaivaa lapsista enää näiden täytettyä seitsemän ja naiset saivat myös omistaa yksityisomaisuutta.
Armeija.
Spartan armeija oli antiikin Kreikan ylivoimaisesti parhaiten koulutettu armeija. Aina 500-luvulta eaa. 300-luvun eaa. puoliväliin asti Spartan armeija aiheutti pelkoa ja kunnioitusta vastustajissaan. Sparta oli ainoa kreikkalainen kaupunkivaltio, joka ylläpiti pysyvää armeijaa, ja Spartan yhteiskunta oli järjestetty kansalaisten sotilaskoulutuksen ympärille. Spartalaiset hopliitit oli varustettu pitkillä keihäillä, pyöreillä kilvillä, sekä
kypärillä joiden pohjalta myöhemmin roomalaisten legioonalaisten kypärät suunniteltiin. Heitä ei oltu varustettu vahvoin panssarein kuten muiden Kreikan kaupunkien hopliitit, vaan verenpunaisella kaavulla, jonka tarkoitus oli antaa vihollisille illuusio, etteivät spartalaiset saaneet haavoja.
Spartan taide, muinaislöydöt.
Englantilaiset muinaistutkijat ovat löytäneet joen länsipuolisella linnavuorella sijainneen ja esiin kaivetun Athene Khalkioikoksen temppelin raunioista saviasioita, terrakottakoristelua, pronssiastioita ja marmorisen soturin palasia (niin sanottu Leonidas 490 eaa.). Eurotas-joen itäpuolella ovat Artemis Orthian temppelin rauniot.
Tapoja.
Täysivaltaiset spartalaiset aterioivat yhdessä. Tärkein ja ainoa ruokalaji oli kuuluisa musta keitto, "melas zomos". Ruokalajin koostumus on ehkä Kreikan mustan keiton mukainen, sisältäen sian verta ja lihaa, etikkaa ja suolaa. Jokainen huolehti itse kustannuksista.
Nykypäivän Sparta.
1200-luvulta 1800-luvulle Sparta oli kutistunut pienehköksi kyläksi paljon tärkeämmän Mistran kaupungin varjossa. Kreikan itsenäistyttyä kuningas Otto antoi 1834 määräyksen, että Mistran kaupunki oli siirrettävä Spartan paikalle, ja kaupungin nimeksi tulisi sama kuin muinaisaikana. Nykypäivänä Sparta on Lakonian prefektuurin hallintopääkaupunki.


Parafilia.
Parafiliat ovat normista poikkeavia seksuaalisia mieltymyksiä.
Sanat perversio, deviaatio ja parafilia ovat suostuttelumääreitä, jotka kuvaavat etäisyyttä tai eroamista tai "vääristyneisyyttä" suhteessa normiin, erityisesti sukupuoli- ja seksuaalisiin normeihin, usein käytetään myös sanaa häiriö, joka sekin on poikkeama normitilasta. Normitilaksi on länsimaisessa kulttuurissa muodostunut heteronormatiivinen monogaminen ydinperhemalli, joka on sittemmin alkanut muuttua abstraktimmaksi ja hajota, mutta se ei ole kadonnut kokonaan. Kristillisen tradition mukaan normien mukaista seksiä on ainoastaan kirkossa vihittyjen eri sukupuolta edustavien aviopuolisojen välinen seksi. Koska kyseessä on tietenkin ideaalinormi, jonka toteuttaminen kokonaisuudessaan on mahdotonta, tai missä juuri kukaan ei onnistu, on hyväksyttävää erota tästä mallista jossakin määrin, ja perversio kuvaa kohtaa, jossa määrittävä halu alkaa erota "liian" paljon. Osa tästä koostuu puhtaasti sosiaalisista normeista ja interventioista, tästä vakavampi luokka on "mielenterveydellinen häiriö" ja sitäkin vakavammat normirikkomukset liitetään "rikoksen" kategoriaan.
Psykologisessa tautiluokituksessa parafiliat kuuluvat seksuaalisiin käyttäytymis- ja kohdehäiriöihin (ICD-tautiluokituksessa luokka F65) ja ne tarkoittavat erotoseksuaalista ja psykologista tilaa, jossa yksilö on toistuvasti ja pakkomielteisesti riippuvainen jostakin epätavallisesta tai sosiaalisesti ei-hyväksyttävästä ärsykkeestä seksuaalisen mielihyvän kohteena tai välineenä. ICD-tautiluokituksen kolmannessa painoksessa osa luokan F65 koodeista on poistunut käytöstä. Kyseessä on deviaatio (kr. "para"), johon seksuaalinen kiinnostus (kr. "filia") kohdistuu. Termin kehitti seksologi John Money. Termin on määrä korvata käsite perversio. Puhekielessä parafiilisia ihmisiä saatetaan kutsua "pervoiksi".
Häiriöksi on edelleen määritelty transseksuaalisuus eli "seksuaalisen identiteetin häiriö", mitä voidaan pitää puhtaasti pseudotieteellisenä kategoriana, koska se kuvaa terveytenä tilaa, joka on kuitenkin vain sosiaalinen normi ikään kuin se olisi luonnonlaki. Homoseksuaalisuus vastaavasti poistui Suomessa rikoslaista vuonna 1979 ja tautiluokituksesta 1981, siirtyen näin normietäisyyden suhteen harmaalle alueelle, jossa se toki on yhä instutionaalisestikin monien epätasa-arvoisuuksien muodossa.
Parafilinen ärsyke voi ilmetä pelkän fantasian ja mieltymyksen tasolla, tai se voi olla konkreettinen toiminnan kohde tai kiihottumisen ja tyydyttymisen väline. Jotta tila luokiteltaisiin seksuaalilääketieteessä parafiliaksi, on seksuaalisten fantasioiden, tarpeen ja käytöksen kohdistuttava epätavalliseen toimintoon tai kohteeseen vähintään kuuden kuukauden ajan niin että siitä aiheutuu asianomaiselle ahdistusta ja häiriötä. Ilman ahdistusta tai satunnaisesti ilmenevää parafilian kaltaista toimintaa ei lueta tähän ryhmään. Kriteeriä on arvosteltu, sillä se ei pidä esimerkiksi pedofiilista käytöstä parafiliana, mikäli asianosainen itse ei koe toimintaansa ahdistavaksi. Toisaalta voidaan määritellä, että parafilia häiritsee itseä tai muita.
Yleistä.
Pakottavissa eli invasiivisissa parafilioissa henkilö pakottaa toisen ihmisen toimintansa kohteeksi. Näin voi käydä esimerkiksi itsensä paljastamisessa, tirkistelyssä ja pedofiliassa.
Ei-pakottavissa eli ei-invasiivisissa parafilioissa henkilö toteuttaa käyttäytymistään itsekseen, kuten käy esimerkiksi esinefetisismissä.
Eräiden parafilioiden käytännön toteuttaminen on useimmiten rikollista, kun taas toisia pidetään yleisesti harmittomina. Parafilioita ovat muun muassa
Homoseksuaalisuus poistettiin Suomessa tautiluokituksesta vuonna 1981.
Parafilioiden syyt.
Parafiilisten seksuaalisten käyttäytymis- ja kohdehäiriöiden syistä ja kehitysmekanismeista on esitetty lukuisia teorioita. Tarkkoja syitä ei kuitenkaan tunneta, eikä yhtenäistä teoriaa tai edes lääketieteen koulukuntien välistä yhteisymmärrystä ole onnistuttu saavuttamaan. Tunnetuimmat mallit liittyvät biologis-geneettisiin, kognitiivis-behavioraalisiin ja psykodynaamisiin teorioihin.
Fysiologisilla mittauksilla on todettu parafiilikoilla kohonneita testosteroni- ja dehydroandrosteronipitoisuuksia veressä ja poikkeavuuksia androgeenituotannon säätelyssä, jonka uskotaan olevan yhteydessä seksuaalisten impulssien voimistumiseen ja niiden hallinnan samanaikaiseen heikkenemiseen. Pakottavissa parafilioissa, kuten pedofiliassa, on useissa tutkimuksissa todettu aivojen anatomian ja neurofysiologian poikkeavuuksia. Sadisteilla on osoitettu tavallista enemmän isojenaivojen ohimolohkon poikkeavuuksia ja ekshibitionisteilla merkkejä muuttuneesta vasemman isoaivopuoliskon toiminnasta sekä häiriöitä vasemman ja oikean aivopuoliskon vuorovaikutuksessa.
Kognitiivis-behavioraaliset teoriat pitävät parafilioita opittuna käytöksenä, mutta tätä ei ole kyetty todistamaan empiirisillä tutkimuksilla.
Useimmiten parafilian kehitystä pidetään monietiologisena prosessina. Useilla parafiilikoilla on rikkinäinen tausta, jossa vanhemman ja lapsen vuorovaikutus on ollut häiriintynyttä tai puutteellista. Lapsi ei ole oppinut vastaanottamaan läheisyyttä, ja parafiilinen käyttäytyminen korvaa normaalia seksuaalisuuden, läheisyyden ja hellyyden kokemusta. Tämä selittäisi sen, miksi monilla parafiilikoilla ilmenee huonoa itsetuntoa, kyvyttömyyttä hellyyden ja empatian kokemisessa sekä vakavia puutteita sosiaalisissa taidoissa.
Joillakin parafiilikoilla on todettu myös ajattelun vääristymiä: esimerkiksi voyeristi saattaa uskoa tirkistelyn kohteen haluavan olevan katseen kohteena, tai pedofiili uskoa lapsen olevan kiinnostunut seksistä aikuisen kanssa.
Parafilioiden hoito.
Hoitoon ei ole tarvetta, jos toimintaa ei ole kriminalisoitu eikä kyseessä ole pakottava tarve vaan lähinnä mieltymyksen tasoinen variaatio, joka ei tuota henkilölle ahdistusta.
Hoitoa antavat aiheeseen perehtyneet psykiatrian erikoislääkärit ja psykoterapeutit. Yleensä hoitomuotona käytetään kognitiivis-behavioraalisesti suuntautunutta psykoterapiaa, jota saattaa tukea mahdollinen lääkitys. Hoidollisiksi ongelmiksi on nimetty usein esiintyviä samanaikaisia mielenterveysongelmia, päihteiden väärinkäyttöä, huonoja sosiaalisia kykyjä ja syrjäytyneisyyttä. Julkaistut tulokset väkivaltaisten parafiilikoiden hoidosta vaihtelevat välillä 30–90 %.


Mongoliangerbiili.
Mongoliangerbiili eli mongolianhyppymyyrä eli mongolianjirdi ("Meriones unguiculatus") on pienikokoinen jyrsijälaji, joka on kotoisin Aasian kuivilta aroilta. Mongoliangerbiili on suosittu ja helppohoitoinen lemmikkieläin. Mongoliangerbiilien elinikä vankeudessa on 3–4 vuotta, mutta luonnossa ne elävät yleensä vain 1–2 vuotta. Lajia käytetään myös koe-eläimenä, ja tiettyihin kokeisiin se sopii paremmin kuin rotta.
Mongoliangerbiiliä kutsutaan arkikielessä usein pelkästään "gerbiiliksi", mutta gerbiilejä eli hyppymyyriä ("Gerbillinae") on kymmeniä eri lajeja. Nisäkäsnimistötoimikunta on ehdottanut, että nimitys "mongolianjirdi" vahvistettaisiin tämän lajin ensisijaikseksi suomenkieliseksi nimeksi.
Ulkonäkö ja koko.
Aikuisen mongoliangerbiilin vartalo on noin 12 cm pitkä ja häntä voi olla yhtä pitkä. Turkki on ohuehko, luonnonmuodon karvat ovat juuresta harmahtavat, yleissävyltään kellanruskeat ja aivan karvan kärki on musta. Vatsapuolen karva on valkoista ja karvattomissa käpälissä näkyy vaaleanpunainen iho. Koiraat ovat hiukan suurempia kuin naaraat: koiraiden keskipaino on 60 grammaa, naaraiden 50–55 grammaa. Lemmikkigerbiileistä on useita värimuunnoksia.
Alkuperä, elinympäristö ja elintavat luonnossa.
Mongoliangerbiilit ovat kotoisin Mongolian sisämaan ylängöiltä. Niitä tavataan myös läheisiltä alueilta Etelä-Siperiasta ja Pohjois-Kiinasta. Mongoliangerbiilien luontaisilla elinalueilla vallitsee ankara mannerilmasto: talvella voi olla 40 astetta pakkasta, kesällä 50 astetta lämmintä. Sademäärä on pieni (alle 230 mm vuodessa) ja talvi pitkä (lokakuusta huhtikuuhun).
Mongoliangerbiileitä elää hiekka- ja saviaavikoilla, pensaikoissa, aroilla ja vuoriston laaksoissa. Ne kaivavat maahan koloja lähelle kasveja, joiden juuret estävät koloa romahtamasta. Kolot ovat tyypillisesti puolisen metriä syviä ja noin 4 cm leveitä. Samaan luolaan on useita eri sisäänkäyntejä. Niissä ne elävät perhekunnittain ja lepäävät vuorokauden kuumimmat ja kylmimmät hetket. Jos gerbiili havaitsee vaaran uhkaavan, se alkaa rummuttaa takajaloillaan maata varoittaakseen muita vaarasta.
Mongoliangerbiili saa poikasia kerrallaan 5–8 kappaletta, joskus jopa kymmenen, ja gerbiiliemon kantoaika on 15–20 vuorokautta. Poikaset ovat syntyessään karvattomia ja sokeita eikä niihin saa koskea ensimmäisen viikon aikana, varsinkaan jos poikaset ovat emon ensimmäiset.
Luonnossa mongoliangerbiilit syövät pääasiassa marunalajeja ("Artemisia sieversiana" ja "A. commutata"). Niiden ravintoon kuuluu myös meriotakilokin sukulaislaji ("Salsola collina)", pantaheinä ("Setaria viridis") ja rantavehnän sukulaislaji ("Leymus chinensis") Viljelysmaiden lähellä elävät gerbiilit syövät ja varastoivat hirssiä ja tattaria: kesällä niiden lehtiä, talvella siemeniä.Gerbiilit pitävät luonnossa turkkinsa kunnossa hiekka kylvyin joka puhdistaa loiset pois turkista.
Värimuodot.
Mongoliangerbiilin perusväri on hiekantapainen "agouti". Lemmikkigerbiileillä esiintyy myös useita erilaisia värimuunnoksia. Värit on selostettu täysikasvuisen väri-ihanteina ja niiden nimien suomennokset ovat vapaita käännöksiä. Ne eivät ole väritysten virallisia nimiä.
Gerbiili vai gerbilli?
Kielitoimisto oli viime vuosituhannella päätynyt käyttämään suomen kielessä gerbiilistä muotoa gerbilli ja se löytyi kaikista sen toimittamista sanakirjoista vain jälkimmäisessä muodossa, samoin esim. WSOY:n Isossa Tietosanakirjassa vuodelta 1995. Asiasta käynnistettiin kuitenkin keskustelu, jonka pohjalta Lemmikki-lehdessä oli artikkeli vuonna 2000. Tämän jälkeen on Kielitoimiston jyrkkyys vähentynyt ja uusimmassa teoksessa, Kielitoimiston sanakirjassa, gerbiili on varsinainen hakusana ja gerbilli rinnakkaismuoto.


Wolfgang Amadeus Mozart.
Wolfgang Amadeus Mozart (27. tammikuuta 1756 Salzburg – 5. joulukuuta 1791 Wien) oli itävaltalainen klassismin ajan säveltäjä. Hänet sijoitetaan eurooppalaisen taidemusiikin suurimpien säveltäjien joukkoon. Mozart sävelsi kaikkia aikansa teostyyppejä. Hänen arvostetuimpia teoksiaan löytyy niin sinfonia-, ooppera- kuin konsertto- ja kamarimusiikinkin puolelta.
Lapsuus.
Wolfgang Amadeus Mozart syntyi Salzburgissa vuonna 1756. Hän sai nimensä isoisänsä ja pyhimys Johannes Krysostomoksen mukaan: "Johannes Chrysostomus Wolfgangus Theophilus Mozart". Myöhemmin hänen isänsä, hovimuusikko Leopold Mozart lyhensi nimen ja käänsi kreikkalaisen Theophiluksen latinalaiseksi Amadeukseksi (Jumalan rakastama). Mozart käytti itse etunimeä Wolfgang ja sen perään kirjoitti Theophiluksen ranskankielisen (Amadé) tai italiankielisen (Amadeo) käännöksen. Hän ei myöskään käynyt koskaan koulua.
Mozartin sisaresta Nannerlista tuli myös muusikko. Tämän ollessa seitsenvuotias isä alkoi opettaa hänelle klaveerinsoittoa. Wolfgang Amadeus Mozart kirjoitti ensimmäiset sävellyksensä nelivuotiaana, ja lapset edistyivät niin nopeasti, että vuosina 1762–1773 perhe kiersi esittelemässä Mozartin sävellyksiä. Pojalla oli tarkka korva ja hän pystyi muistamaan kokonaisia sävellyksiä kertakuulemalta. Mozart matkusti myöhemminkin erittäin paljon Euroopassa, mutta asui suurimman osan elämästään Salzburgissa. Hän sairasteli lapsena usein, mutta Leopold oli huolestuneempi vähentyneistä tuloista kuin lapsensa terveydestä. Mozartin myöhempään terveydentilaan ovatkin saattaneet vaikuttaa jatkuva matkustaminen ja kylmä ilmasto.
Mozart kirjoitti ensimmäisen sinfoniansa (KV 16) kahdeksanvuotiaana vuonna 1764 ja ensimmäisen oopperansa 12-vuotiaana vuonna 1768. Hän työskenteli aluksi Salzburgin arkkipiispa Schrattenbachin palveluksessa. Kun tämä kuoli vuonna 1771, hänen seuraajakseen tuli ankara Hieronymus von Colloredo, joka oli oikea tyranni jopa Wolfgangin isän Leopoldinkin mielestä. Colloredon hovissa Mozart oli samassa asemassa kuin keittiöhenkilökuntakin.
Vuodet 1775–1788.
Johann Nepomuk della Crocen maalaus Mozartin perheestä vuodelta 1780.
Vuonna 1775 Mozart sävelsi viisi viulukonserttoaan (KV 207, KV 211, KV 216, KV 218 ja KV 219). Tammikuussa 1777 hän sävelsi pianokonserton Es-duuri (KV 271).
Vuonna 1777 Mozart rakastui Aloysia Weberiin. Hän olisi halunnut matkustaa Aloysian ja tämän isän kanssa, mutta isänsä määräyksestä Mozart lähti alkuvuodesta 1778 äitinsä Anna Marian kanssa Pariisiin. Matkan aikana syntyi kuuluisa Pariisin-sinfonia (KV 297). Pian äiti kuitenkin sairastui ja kuoli 23. kesäkuuta. Syyskuussa Mozart tapasi Aloysian jälleen, mutta tämä kohteli Mozartia kylmästi. Tammikuussa 1779 Mozart palasi surullisena Salzburgiin.
Vuonna 1781 Mozart erosi arkkipiispan palveluksesta ja muutti vapaaksi säveltäjäksi Wieniin. Arkkipiispa määräsi Mozartille lähtöpäivän käskien tätä kuljettamaan paketin Wieniin, mistä Mozart kuitenkin kieltäytyi. Arkkipiispa raivostui ja sanoi, ettei kukaan palvele häntä Mozartia kehnommin. Lopuksi hän näytti Mozartille ovea sanoen: "Minä en halua enää olla missään tekemisissä tuollaisen viheliäisen kakaran kanssa." Mozart vastasi: "Enkä minäkään teidän kanssanne!" Ensimmäisinä Wienissä asuminaan viikkoina hän kirjoitti isälleen: "Vihaan arkkipiispaa raivoksi asti."
Näinä aikoina Mozart sävelsi esimerkiksi kuuluisan A-duuri-pianosonaatin, jonka päättää "turkkilainen rondo" (tunnetaan Suomessa "Turkkilaisena marssina"). Mozartin ensirakkaus, Aloysia Weber, avioitui 1781. Mozart rakastui näihin aikoihin Aloysian sisareen, Constanze Weberiin, jonka kanssa hän avioitui seuraavana vuonna. Samana vuonna valmistui myös ooppera "Ryöstö seraljista".
Mozart ystävystyi aikansa suosituimman säveltäjän Joseph Haydnin kanssa, jota usein kutsutaan sinfonian isäksi. Näihin aikoihin hän myös kirjoitti kaksi käyrätorvikonserttoa (KV 417 ja KV 447) sekä kolme pianokonserttoa (KV 413-415). Vuonna 1783 hän sävelsi noin 32 teosta, joista kuuluisin lienee jousikvartetto nro 15 (KV 421). Hän vietti paljon aikaa Haydnin kanssa Wienissä, ja vuonna 1786 valmistui ooppera "Figaron häät". Seuraavana vuonna hän sävelsi yhden kuuluisimmista teoksistaan, serenadin nro 13, "Eine kleine Nachtmusik" (Pieni yösoitto, KV 525). Muutamaa päivää myöhemmin Prahassa esitettiin ooppera "Don Giovanni". Oopperan viimeisessä näytöksessä kuollut komtuuri vaati Don Giovannia parantamaan tapansa, minkä on nähty johtuvan Mozartin isän kuolemasta samana vuonna. Vuonna 1788 Mozart sävelsi 43 teosta, joista kuuluisimmat ovat epäilemättä kolme viimeistä sinfoniaa (numerot 39 Es-duuri, 40 g-molli ja 41 C-duuri "Jupiter").
Vuodet 1789–1791.
Wolfgang Amadeus Mozart vuonna 1789.
Mozartin viimeinen elinvuosi oli kuumeisen luomistyön aikaa. Muiden sävellysten ohella hän sai valmiiksi peräti kaksi oopperaa. Vuonna 1790 esitettiin "Così fan tutte" ja keväällä 1791 hän alkoi suunnitella "Taikahuilu"-oopperaa, joka valmistui saman vuoden syyskuussa. Heinäkuussa tuntematon toimeksiantaja - kreivi Franz Walsegg, jolla oli tapana tilata säveltäjiltä teoksia ja esittää niitä ominaan - tilasi vaimonsa muistoksi Mozartilta sielunmessun eli "requiemin". Mozart kuitenkin menehtyi ennen kuin ehti saada teoksen valmiiksi, eikä kreivi Walsegg onnistunut saamaan teosta nimiinsä. Mozartin oppilas Franz Xaver Süssmayr viimeisteli messun Mozartin luonnosten pohjalta, mutta muutkin muusikot ovat täydentäneet Mozartin käsikirjoitusta.
Mozartin elämä ei ollut niin hankala kuin usein annetaan ymmärtää. Hän tosin sävelsi usein ilmaiseksi, ja ylellinen elämäntapa kulutti nopeasti muista lähteistä saadut varat. Mozart oli myös velkainen, mutta viimeisenäkään vuonna hän ei ollut köyhä ja unohdettu, vaan historiallisista lähteistä päätellen häntä pidettiin arvostettuna säveltäjänä. Joka tapauksessa hänen terveytensä alkoi hänen viimeisenä elinvuotenaan heiketä. Mozartin lopullisesta kuolinsyystä ei ole varmaa tietoa. Muun muassa reumakuumetta, virtsamyrkytystä, kuppaa, antimonimyrkytystä ja murhaakin on epäilty. Uusin teoria viittaisi akuuttiin munuaistulehdukseen, glomerulonefriittiin, jota aiheutti streptokokki-bakteeritartunta. Wienin kuolinsyiden tutkintaan marraskuusta 1791 tammikuuhun 1792 perustuen Amsterdamin yliopiston tutkijat päättelivät juuri näinä aikoina ollutta epidemiaa todennäköisimmäksi syyksi. Säveltäjän kerrottiin olevan pahasti turvoksissa viimeisinä elinpäivinään. Juuri joulukuun 1791 alussa nuoria miehiä kuoli epätavallisen paljon ödeemaan Wienissä. Koska nuoria miehiä oli sotilassairaalassa, epäillään todennäköisimmin tartunnan lähteneen juuri sieltä.
Mozart eli kaksi viikkoa sairastuttuaan; viralliseksi kuolinsyyksi merkittiin kuume ja ihottuma. Käly Sophie Haibel kirjoitti liki 33 vuotta myöhemmin Mozartin olleen tajuissaan ja aivojen toimintakykyiset loppuun saakka. Hän sävelsi viimeiseen asti viimeistä teostaan, Requiemia. Koska hän oli ollut seuraelämässä ja hyväntuulinen koko syksyn, ei sairautta uskota krooniseksi vaan äkilliseksi tartuntataudiksi. Säveltäjä laskettiin nimettömänä joukkohautaan, mikä 1700-luvulla oli normaali käytäntö keisari Joosef II:n asettamista säännöksistä johtuen. Yksi Mozartin käyttämistä asunnoista on edelleen olemassa osoitteessa Domgasse 5. Sitä kutsutaan nimellä "Figarohaus", koska Mozart sävelsi siellä oopperansa Figaron häät.
Mozartin ja Constanzen kuudesta lapsesta kaksi selvisi aikuisikään asti. He olivat pojat Karl Thomas ja Franz Xaver Wolfgang, joista jälkimmäisestä tuli myöhemmin säveltäjä. Molemmat kuolivat naimattomina ja lapsettomina.
Mozartin omalaatuisena pidetty persoonallisuus on kiehtonut ihmisiä. Hänen on väitetty kärsineen muun muassa Touretten oireyhtymästä, mutta väitteen tueksi ei ole esitetty mitään todisteita.
Tyyli.
Mozartin teoksia, kuten myös Haydnin, pidetään arkkityyppeinä klassismin tyylistä. Hänen teoksensa on tehty aikana, jolloin kyseinen tyyli muuttui kontrapunkteja hylkivästä galantista tyylistä jälleen myöhäisbarokin monimutkaista kontrapunktitekniikkaa sisältäväksi. Mozartin oma kehitys heijastelee klassismin tyylin kehitystä varsin läheisesti. Monipuolisena säveltäjänä Mozart sävelsi lähes kaikkia tuon ajan tärkeimpiä teostyyppejä, kuten sinfonioita, oopperoita, konserttoja sekä kamarimusiikkia, kuten jousikvartettoja ja pianosonaatteja. Vaikka mikään näistä sävellysmuodoista ei ollut uusi, Mozart vaikutti erityisesti pianokonserton kehitykseen ja suosioon. Mozart sävelsi myös suuren määrän kirkkomusiikkia, kuten messuja sekä monia kevyempiä teostyyppejä kuten tansseja, divertimentoja ja serenadeja.
Kaikki klassisen tyylin keskeiset piirteet voidaan löytää Mozartin musiikista. Selkeys, tasapaino ja läpinäkyvyys ovat kaikki mukana, joskin tuon ajan musiikille tyypillisen hentouden lisäksi Mozartilla on myös voimakkaasti uhkaavansävyisiä teoksia, kuten 20. ja 24. pianokonsertto, g-molli-jousikvintetto, 40. sinfonia ja "Don Giovanni". Varsinkin elämänsä viimeisen vuosikymmenen aikana Mozart tutki kromaattista harmoniaa ajalleen poikkeuksellisen syvälliseen tapaan. Tuolloin syntynyt Haydnin suuresti ihailema "Dissonanssi-kvartetto" (KV 465) osoittaa erityisen selvästi, ettei Mozartin musiikki ole suinkaan vain kepeää ja hyväntuulista.
Varhaisista vuosistaan asti Mozart oli kyennyt jäljittelemään helposti kuulemaansa musiikkia. Koska hän oli matkustanut paljon, hänellä oli paljon musiikillisia kokemuksia, joista hän rakensi oman sävelkielensä. Lontoossa hän oli tavannut Johann Christian Bachin ja kuullut hänen musiikkiaan; Pariisissa, Mannheimissa ja Wienissä hän kuuli niin ikään näiden kaupunkien säveltäjien töitä. Italiassa hän oli tutustunut italialaiseen alkusoittoon ja opera buffaan, ja molemmat vaikuttivat suuresti hänen kehitykseensä säveltäjänä. Italiassa ja Lontoossa Mozartin kohtaama galantti tyyli oli tuolloin kukoistuksessaan: musiikki oli mutkatonta, kevyttä, kadensseja oli runsaasti, rakenteet yksinkertaisia, muodot symmetristä, perussointuja (toonikaa, dominanttia ja subdominanttia) painotettiin vahvasti. Galantti tyyli oli vastareaktiota myöhäisbarokin musiikin monimutkaisuudelle. Mozartin varhaiset sinfoniat ovat galantin tyylin mukaisia italialaisia alkusoittoja: osia on kolme, ja ne ovat usein keskenään homotonaalisia (eli alku- ja loppuosa ovat samassa sävellajissa ja keskimmäinen hidas osa näiden mollisävellajissa). Jotkin toiset Mozartin varhaiset sinfoniat jäljittelevät selvästi Johann Christian Bachin tyyliä ja jotkin perustuvat wieniläisten säveltäjien suosimiin pyöristettyihin, kaksiosaisiin muotoihin (joissa on kaksi suunnilleen samanpituista osaa eri sävellajeissa).
Vanhemmiten Mozart alkoi lisäillä musiikkiinsa barokin tyylipiirteitä. Esimerkiksi 29. sinfoniassaan (A-duuri, KV 201) hän käyttää ensimmäisen osan pääteemassa kontrapunktitekniikkaa sekä kokeilee eripituisten fraasien mahdollisuuksia. Joissakin hänen kvartetoissaan vuodelta 1773 finaalit ovat fuugia, mikä on todennäköisesti peräisin Haydniltä, sillä tämä oli juuri julkaissut kvartettonsa opusnumeroltaan 20. Molemmat säveltäjistä saivat musiikkiinsa jotain myös saksalaisen kirjallisuuden tuolloin kokemasta romantiikkaa enteilevästä "Sturm und Drang" -tyylikaudesta.
Läpi elämänsä Mozart rikastutti useita musiikinlajeja ja sävelsi välillä instrumentaalimusiikkia ja välillä oopperoita. Hän viljeli oopperoissaan kaikkia tuolloin vallinneita tyylejä: opera buffaa (Figaron häät, Don Giovanni, Così fan tutte), opera seriaa (Idomeneo, Tituksen lempeys) ja singspieliä (Taikahuilu). Myöhemmissä oopperoissaan hän muunteli hienostuneesti soitinnusta ja äänenväriä ilmaistakseen tai painottaakseen tiettyjä mielentiloja tai tunnetiloja sekä juonenkäänteitä. Mozartin oopperoiden ja instrumentaaliteosten kesken oli jatkuvaa vuorovaikutusta. Jatkuva orkesterinkäytön hienostuminen sinfonioissa ja konsertoissa tarjosi resurssit, joista hän ammensi oopperoidensa orkestraatioon, ja oopperoiden psykologisten efektien käyttö heijastui niin ikään hänen muihin sävellyksiinsä.
Sävellyksiä.
Mozart oli hyvin tuottelias säveltäjä ja sävelsi lähes kaikkia teostyyppejä. Mozart sävelsi elämänsä aikana orkesterille 68 sinfoniaa – joista tosin vain 41 on numeroitu – ja 23 pianokonserttoa (sisältäen konsertot kahdelle ja kolmelle pianolle), 5 viulukonserttoa, 4 käyrätorvikonserttoa ja 5 muuta puhallinkonserttoa, joista merkittävin on klarinettikonsertto. Kamarimusiikin alalta mainittakoon 36 viulusonaattia, 23 jousikvartettoa, 6 jousikvintettoa ja klarinettikvintetto. Mozartin näyttämö- ja vokaalimusiikkiin sisältyy 17 messua, sielumessu, 23 oopperaa tai oratoriota ja lukuisa määrä lauluja ja konserttiaarioita.
Teoksista arvostetuimpia ovat (Gramophone-lehden levyoppaan mukaan) viimeiset sinfoniat, pianokonsertot nro 20-27, käyrätorvikonsertto nro 4, klarinettikonsertto, serenadi nro 10, klarinettikvintetto, jousikvartetto nro 19, jousikvintetto nro 4, pianosonaatti nro 11, c-molli-messu ja sielunmessu sekä oopperat "Don Giovanni", "Taikahuilu" ja "Figaron Häät". Näiden teostyyppien lisäksi Mozart sävelsi esimerkiksi muuta kirkkomusiikkia sekä suuren määrän tansseja, divertimentoja ja muuta oman aikansa kevyempää musiikkia. Kaikista tunnetuimmat Mozartin melodiat, joilta kukaan ei ole voinut välttyä, ovat Serenadin nro 13 ("Pieni Yösoitto") johdanto, "Turkkilainen Rondo" 11. pianosonaatin lopusta sekä 40. sinfonian alku.
Aiemmin tunnistamattomia Mozartin sävellyksiä on 50 viime vuoden aikana löytynyt kymmenkunta. Viimeksi vuonna 2009 Mozarteum-säätiö tunnisti kaksi hallussaan ollutta sävellystä Mozartin varhaisiksi pianosävellyksiksi. Sävellykset sisältyvät niin sanottuun Nannerlin nuottikirjaan. Ne on julkaistu 1982, mutta luokiteltu silloin tuntemattoman säveltäjän teoksiksi.
Mozartin sinfonia nro 37 todettiin jo 1900-luvun alussa Michael Haydnin sävellykseksi. Mozart on säveltänyt siihen vain johdannon. Myöhemmin on ihmetelty, miten sinfonioiden alkuperäiset numeroijat ovat voineet pitää Mozartin muita myöhäissinfonioita selvästi vaatimattomampaa teosta Mozartin luomuksena.
Kirjallisuutta.
*


Muinaisjäännös.
a>n kivikehä Englannissa lienee yksi tunnetuimmista muinaisjäännöksistä.
Muinaisjäännökset ovat menneisyydessä eläneiden ihmisten toiminnasta jääneitä jälkiä, jotka ovat Suomessa ja useimmissa muissa maissa lain suojaamia. Ne jaetaan kiinteisiin muinaisjäännöksiin ja irtaimiin muinaisesineisiin.
Suomessa kiinteitä muinaisjäännöksiä ovat Muinaismuistolaissa (295/1963) määritellyt kohteet. Näitä ovat muun muassa maa- ja kivikummut, erilaiset kivirakennelmat ja kiveykset, vanhat haudat ja kalmistot, kalliomaalaukset ja -piirrokset. Lisäksi huomattavat rakennukset ja niiden jäännökset luetaan kiinteisiin muinaisjäännöksiin. Myös muut kuin ihmisen muovaamat luonnonesineet ovat lain piirissä, jos niihin liittyy tapoja, tarinoita tai historiallisia muistoja.
Irtaimia muinaisesineitä ovat Suomessa artifaktit kuten vanhat maasta löydetyt korut, työkalut ja käyttöesineet, joiden omistajia ei tunneta ja jotka ovat arvioitavissa yli sadan vuoden ikäisiksi. Irtaimiin muinaisjäännöksiin lasketaan yleensä kuuluvaksi myös muinaisten yhteisöjen tuottamat jätteet sekä ekofaktit eli ihmistoimintaan liittyvät jäänteet, jotka eivät ole ihmisten valmistamia, mutta joilla kuitenkin on tutkimuksellista arvoa yhteisön toimintaa tutkittaessa, esimerkiksi kotieläinten luut.
Muinaisjäännösten suojelu.
Muinaisjäännökset ovat arvokkaita muistoja Suomen aikaisemmasta asutuksesta ja historiasta. Niitä tulee suojella myös siksi, että niillä on usein opetuksellista ja tutkimuksellista arvoa, mutta yhtä lailla kiinteät muinaisjäännökset voivat olla tärkeitä matkailukohteina, osana maisemaa, symboleina tai jopa esteettisinä kohteina.
Kiinteiden muinaisjäännösten valvonnasta ja hoidosta vastaa Suomessa Museoviraston arkeologian osasto tai Museoviraston rakennushistorian osasto. Irtaimia muinaisesineitä säilytetään konservoinnin jälkeen eri museoissa.
Menettely irtaimen muinaisjäännöksen löytyessä.
Museovirasto on luetellut verkkosivuillaan kuusi kohtaa, joita tulee noudattaa löytäessään irtaimen muinaisjäännöksen.


Relikti.
Relikti eli jäänne on jokin varhaisemmilta ajoilta periytyvä eliölaji tai -populaatio, joka on jäänyt olosuhteiden muututtua erilleen päälevinneisyysalueesta tai joka muodostaa viimeisen säilyneen osan ennen laajemmin esiintyneestä yksiköstä. Esimerkkejä jäännelajeista ovat saimaannorppa ("Phoca hispida saimensis") ja Itämeren kilkki ("Saduria entomon"), joiden yhteys kantapopulaatioihin on katkennut olosuhteiden muututtua viimeisimmän jääkauden loppuvaiheessa.
Jäänne voi myös olla ominaisuus, joka on jäänyt merkityksettömänä tai surkastumana jäljelle. Tällaisia ovat esimerkiksi ihmisen karvapeite, häntäluu, jaokkeinen vatsalihas ja viisaudenhampaat.


Radioaktiivisuus.
Radioaktiivinen hajoaminen on tapahtuma, jossa rakenteeltaan epävakaa atomiydin ilman ulkoista vaikutusta hajoaa ja menettää energiaa muuttuen kevyemmiksi atomiytimiksi. Prosessissa vapautuu ionisoivaa säteilyä, joka on hajoamisesta riippuen joko sähkömagneettista säteilyä, hiukkassäteilyä tai useimmiten molempia.
Osa atomiytimistä on epävakaita luonnostaan, mutta ytimen voi myös saada epävakaaksi pommittamalla sitä muilla hiukkasilla, esimerkiksi neutroneilla. Osuessaan atomiytimeen ylimääräinen neutroni muuttaa ytimen epävakaaksi, jolloin se hajoaa itsekseen. Tätä ilmiötä käytetään hyväksi esimerkiksi lääketieteessä, ydinaseissa ja ydinvoimalaitoksissa.
Mittayksiköitä.
Radioaktiivisen aineen ja myös siitä lähtevän säteilyn määrä vähenee sen hajoamisen vuoksi ajan kuluessa eksponentiaalisesti. Puoliintumisaika on aika, jonka kuluessa puolet radioaktiivisen aineen ytimistä on hajonnut toisiksi ytimiksi. Se vaihtelee eri isotoopeilla miljoonista vuosista nanosekunteihin. Vaikka puoliintumisaika onkin tietyntyyppisille ytimille tunnusomainen, yksittäisen radioaktiivisen ytimen hajoaminen on aidosti satunnainen tapahtuma eikä hajoamisajankohtaa ole mitenkään mahdollista ennustaa.
SI-järjestelmän mukainen aktiivisuuden yksikkö on becquerel. Yksi becquerel vastaa yhtä hajoamista sekunnissa.. Varsinkin aikaisemmin on käytetty myös yksikköä curie, joka vastaa yhden radiumgramman aktiivisuutta. Yksi curie on 37 miljardia becquereliä.
Absorboituneen annoksen yksikkö on gray, J/kg. Ekvivalenttiannosta mittaa sievert, joka on gray kerrottuna säteilyn haitallisuudella. Beeta- ja gammasäteilyllä kerroin on yksi, neutronisäteilyllä 10 ja alfasäteilyllä 20.
Radioaktiiviset reaktiot.
Aineen radioaktiivisuus voi ilmetä monilla eri tavoilla riippuen siitä, millä tavalla atomiytimet hajoavat.
Kaavion vasemmassa ylälaidassa on hajoava isotooppi, eli tässä 198Au. T1/2 ilmaisee puoliintumisajan olevan 2,7 päivää. Kolme viistosti alas oikealle osoittavaa nuolta kertovat, mitä hajoamisreaktioita isotoopilla ilmenee. Tässä kaikki ovat beetahajoamista, kuten β-symbolit osoittavat. Kunkin hajoamisen suhteellinen osuus kaikista hajoamisista on merkitty prosenttilukuna.
Beetahajoamiset päätyvät kolmelle eri energiatasolle, joita kuvastavat kolme vaakasuoraa viivaa kuvan oikealla puolella. Näistä kaksi ylempää ovat metastabiileja eli ne purkautuvat hyvin nopeasti ja atomi emittoi gammasäteilykvantin, mikä ilmaistaan γ-symbolilla purkautumista kuvaavien pystysuorien nuolten vieressä. Kunkin metastabiilin tilan puoliintumisaika on merkitty vastaavan energiatason päälle (tässä 23 ja 2,5 pikosekuntia). Energiatasojen energia on merkitty niiden oikealle puolelle elektronivoltteina. Energia on laskettu suhteessa elohopean isotooppiin 198Hg, joksi kaikki 198Au-atomit lopulta hajoavat jotain kaavion hajoamispolkua pitkin.
Radioaktiiviset hajoamisketjut.
Aine, joka syntyy radioaktiivisen aineen hajotessa, saattaa edelleen olla radioaktiivinen, samoin kuin sen hajoamistuote. Suurin osa luonnossa esiintyvistä radioaktiivisista aineista kuuluukin johonkin kolmesta hajoamis­sarjasta, joista käytetään tunnetuimpien jäsentensä mukaan nimityksiä toriumsarja, uraanisarja (tai radiumsarja) sekä aktiniumsarja. Kukin näistä päättyy stabiiliin lyijyisotooppiin. Toriumsarjan kaikkien jäsenten massaluvut ovat muotoa 4n, radiumsarjan 4n+2 ja aktiniumsarjan 4n+3. Kukin sarja alkaa hyvin pitkäikäisestä isotoopista, joita on säilynyt Maan syntymisestä saakka. Neljäs hajoamissarja, neptuniumsarja, jossa massaluvut ovat muotoa 4n+1, alkaa neptunium­isotoopista Np-237. Kun se kuitenkin on suhteellisen lyhytikäinen, ei sen jäseniä luonnossa enää esiinny, lukuun ottamatta niistä viimeistä, hyvin pitkä­ikäistä vismutti-isotooppia Bi-209.
Turvallisuus.
Radioaktiivisuuteen liittyvistä turvallisuusnäkökohdista kerrotaan artikkelissa säteilyturvallisuus ja ydintekniikan turvallisuudesta kerrotaan artikkelissa ydinturvallisuus.
Historia.
Henri BecquerelBecquerelin kehittämä valokuvauslevy, jossa näkyy säteilyn vaikutus
Radioaktiivisuuden löysi vuonna 1896 ranskalainen tiedemies Henri Becquerel työskennellessään fosforoivien aineiden parissa. Nämä materiaalit loistavat pimeässä, kun ne on altistettu ensin valolle. Becquerel ajatteli, että röntgensäteiden katodisädeputkissa tuottama säteily liittyisi jollakin tavalla tähän. Niinpä hän kääri valokuvauslevyn mustaan paperiin ja laittoi sille erilaisia fosforoivia mineraaleja. Mitään ei tapahtunut, kunnes hän kokeili uraanin suoloja. Näillä yhdisteillä levy tummui voimakkaasti.
Pian kävi kuitenkin ilmi, että tummumisella ei ollut mitään tekemistä fosforenssin kanssa, koska levy tummui mineraalin ollessa pimeässä. Myös ei-fosforoivat uraanin suolat ja jopa metallinen uraani tummensi levyn. Oli selvästi olemassa jokin uusi säteilyn muoto, joka kykeni läpäisemään paperin ja aiheutti valokuvauslevyn tummumisen.
Ensin uusi säteily vaikutti olevan samankaltaista kuin röntgensäteily. Kuitenkin jatkotutkimus, jota Becquerel, Pierre ja Marie Curie, Ernest Rutherford ja muut tekivät, paljasti useita eri radioaktiivisuuden tyyppejä. Nämä tutkijat havaitsivat myös, että useilla eri alkuaineilla esiintyy luonnossa radioaktiivisia isotooppeja.
Säteilyturvallisuuteen ei aluksi kiinnitetty kovin suurta huomiota, sillä ionisoivan säteilyn biologisia vaikutuksia ei tunnettu. Aluksi tieto suurten säteilyannosten vaarallisuudesta saatiin röntgenlaitteiden käyttökokemuksista. Ensimmäisenä tunnistettiin säteilysairaus ja säteilypalovammat, joita syntyy erittäin suuren säteilyannoksen seurauksena. Varhaisin dokumentoitu säteilyn aiheuttama oire oli amerikkalaisen sähköinsinöörin Elihu Thomsonin vuonna 1896 suorittamasta kokeesta, jossa hän tarkoituksella altisti sormensa röntgensäteilylle ja julkaisi hyvin täsmällisen ja seikkaperäisen kuvauksen saamistaan palovammoista. Thomson onnekseen toipui terveeksi ja tuli samalla aloittaneeksi säteilysuojelun, nykyään yli satavuotiaan tieteen.
Kesti jonkin verran pidempään ennen kuin ionisoivan säteilyn vaikutukset geeneihin ja siten syöpäriskiin opittiin ymmärtämään. Vasta vuonna 1927 selvisi, että säteilyllä on geneettisiä vaikutuksia, kun amerikkalainen tutkija Hermann Joseph Muller julkaisi tutkimuksensa röntgensäteiden vaikutuksista kromosomeihin. Vuonna 1947 hänelle myönnettiin tästä uraauurtavasta tutkimuksesta Nobelin palkinto.
Kun 20-luvulla tiedot säteilyn vaikutuksista lisääntyivät, perustettiin Kansainvälinen röntgen- ja radiumturvallisuuskomitea, joka on nykyisen ICRP:n edeltäjä. Se antoi vuonna 1931 ensimmäisen tieteelliselle tutkimukselle perustuneen kansainvälisen suosituksen säteilyannosrajoista, joita sovellettaisiin säteilytöissä. Siitä lähtien säteilyturvallisuudesta on huolehdittu tieteelliselle yhteistyölle perustuvalla menettelyllä ja nykyisin annosrajat ovat yleensä osa lainsäädäntöä.
Ennen kuin radioaktiivisuutta ja säteilyä koskeva turvallisuus saavutti nykyisen tasonsa, oli monenlaisia poppamiehiä ja kauppiaita, jotka markkinoivat radioaktiivisia aineita lääkkeinä, kosmetiikkana ja ylipäänsä hienoina uutuuksina. Esimerkkejä riittää: radioaktiiviset shampoot, ihovoiteet, kylvyt ja jopa peräruiskeet. Jo silloin monet tutkijat, mm. Marie Curie, vastustivat tällaista kaupustelua varoittaen, että säteilyllä voi olla haittavaikutuksia. 30-luvulle tultaessa tuotteet olivatkin miltei kadonneet markkinoilta.
Toisen maailmansodan aikana tajuttiin, että atomiin sitoutunutta energiaa voitaisiin käyttää aseissa. Sekä Akselivallat että Liittoutuneet aloittivat projekteja, joiden tarkoituksena oli kehittää ydinaseita. Manhattan-projekti Yhdysvalloissa onnistui tässä lopulta. Sen tuottamat atomipommit pudotettiin Japaniin.
Maailmansodan päätyttyä ytimen energian hyödyntäminen oli kaksijakoista: toisaalta ydinaseiden tuhovoima ja määrä kasvoivat nopeasti, mutta toisaalta myös ydinvoiman, säteilyn ja radioaktiivisuuden rauhanomainen hyödyntäminen lisääntyi monissa käyttökohteissa kuten lääketieteessä, tutkimuksessa, energiantuotannossa, merenkulussa, maanviljelyssä ja avaruustutkimuksessa.
Yleinen huolestuneisuus kasvoi merkittävästi ydinonnettomuuksien johdosta, erityisesti Three Mile Islandin ja Tšernobylin tapausten johdosta. Säteilyyn ja radioaktiivisuuteen liittyy monia pelkoja. Tämä pelko ei ole kohdistunut mihinkään erityiseen, vaan kaikkeen, johon liittyy sana ”ydin”. Esimerkiksi englannin kielessä termistä "nuclear magnetic resonance imaging" (NMRI) siirryttiin pelon hälventämiseksi termiin "magnetic resonance imaging" (MRI), suomen kielessä magneettikuvaus.


Konservointi.
Konservointi tarkoittaa esineen tai rakennelman käsittelemistä niin, että sen säilyminen turvataan. Konservointia tekevät alan koulutusta saaneet erikoisasiantuntijat, konservaattorit, jotka usein ovat erikoistuneet tiettyyn materiaaliin tai kohdetyyppiin. Konservaattorit työskentelevät muun muassa interiöörien, taideteosten, paperin, valokuvien, tekstiilien, huonekalujen ja erilaisia materiaaleja olevien esineiden parissa. Interiöörikonservointi on konservoinnin suuntautumisala. Interiöörikonservaattori on erikoistunut kulttuurihistoriallisten rakennusten sisäpintoihin ja niiden säilyttämiseen konservoinnin keinoin.
Konservoinnissa tehdään ennalta ehkäisevää konservointia tai keskeytetään tuhoutumisprosessi erilaisilla menetelmillä ja tekniikoilla. Suurimpia yksittäisiä konservoinnin kohteita on ollut ruotsalainen Wasa-laiva. Jos vanha esine tai rakennus halutaan saattaa alkuperäiseen kuntoon, on kysymys entisöinnistä eli restauroinnista.
Kansallisarkisto vastaa Suomessa paperisen aineiston kuten asiakirjojen, karttojen, kirjeiden ja muun vastaavan säilyttämisestä. Toimipisteitä on ympäri maata, mutta pääpaikka on Helsingissä.
Suomessa konservointia voi opiskella Metropolia Ammattikorkeakoulussa ja Seinäjoen ammattikorkeakoulussa.
Työtapoja.
Yleisin toimenpide, joka museoesineelle tehdään, on puhdistus. Esineen pinta on voinut vaurioitua lian ja pölyn takia, koska ne keräävät kosteutta ja voivat siten luoda edellytykset mikrobiologisille muutoksille. Tavallisin puhdistusmenetelmä on pumpulipuikon tai pienen harjan käyttö. Metallin pinnalle kertynyttä ruostetta voidaan raaputtaa pois piikillä tai kirurginveitsellä, kuitenkin niin varovasti, ettei alkuperäistä pintaa vahingoiteta. Erilaisia kemikaaleja pyritään käyttämään hyvin varovasti, sillä niiden pitkän aikavälin vaikutusta eri materiaaleihin ei aina tiedetä. Ihmisen sylki on osoittautunut orgaanisen lian parhaaksi puhdistajaksi. Esimerkiksi maalia sylki puhdistaa hyvin eikä esimerkiksi vahingoita itse maalipintaa. Sylki onkin konservaattorien salainen ase ja helposti saatavissa. Syljen amylaasi hajottaa orgaanisia yhdisteitä ja jotkut syljen entsyymeistä, kuten lysotsyymi, torjuvat bakteereita. Ennen puhdistustyötä ei saa nauttia happamia elintarvikkeita eikä tupakoida, jotta esineen pinnalle ei pääse haitallisia aineita.
Yleisin tekninen toimenpide paperien konservoinnissa on pesu tavallisella vedellä. Vesi poistaa paperin pinnalta mekaanista likaa ja vesiliukoisia haitallisia rautayhdisteitä. Ensin paperit tuetaan paksulla ja huokoisella tukipaperilla.Pesu neutralisoi paperia ja antaa lisäaikaa happamoitumista ja hapettumista vastaan.


Hovinarri.
Hovinarri eli narri oli hoviin kuulunut henkilö, joka huvitti isäntäväkeä muun muassa sukkeluudellaan.
Hovinarreja on ollut länsimaissa keskiajalta uudelle ajalle asti. Narri saattoi olla joko oikeasti mielenvikainen (vrt. englannin sana fool) tai vain näytellä hullua. Narreja ei ollut vain kuninkaan hovissa, vaan useat aateliston edustajat ja jopa kirkonmiehet pitivät itsellään narria. Narri olikin eräänlainen statussymboli siinä missä erikoinen lemmikkikin keskiajan ja uuden ajan alun yhteiskunnassa. Mielenvikaisia henkilöitä oli myös tavallisen kansan parissa ja hekin naurattivat tavallista kansaa omilla tempuillaan ja oudolla logiikallaan. Myös ammatillisia narreja, eli henkilöitä, jotka ottivat itse narrin osan oli paljon ja he kiertelivät joko kaupungista toiseen, tai ottivat roolin vain tietyn juhlan ajaksi.
Hovissa narrien tehtävänä oli viihdyttää isäntäväkeä. Narrin repertuaariin kuuluin paljon erilaisia temppuja, joilla hän sai yleisönsä nauramaan. Luonnolisten hullujen, eli mielenvikaisten käyttäminen narrina oli yleistä. He naurattivat yleisöään omalaatuisella puhetyylillään ja oudolla logiikallaan. He saattoivat myös tehdä paljon hullunkurisia asioita. Isäntä saattoi muun muassa kysyä narrilta jotain asiaa ja tämän hassu selitys nauratti yleisöä. Ammatilliset narrit pyrkivät matkimaan luonnollisia narreja puhetyylillään. He myös suunnittelivat isompia esityskokonaisuuksia, joissa esimerkiksi järjestivät pilaturnajaisia tai muuta vastaavaa. Narrilla oli erityinen oikeus tehdä ja sanoa sellaista mikä muille oli paheksuttavaa tai jopa rangaistavaa. Näin ollen narri saattoi halutessaan jopa kritisoida kuninkaan tai muun mahtimiehen politiikkaa tai pilkata aatelisia, jotka kuuluivat kuninkaan hoviin. Narria saatettiin myös kurittaa sanomisistaan tai tekemisistään.
Narri oli yleensä ulkoiselta olemukseltaan jotenkin poikkeava, kuten lyhytkasvuinen tai rumaksi mielletty. Hänet puettiin usein pukuun, joka korosti hänen hulluuttaan: vihreä-keltaiseen pukuun tai muuten värikkääseen ja monenkirjavaan pukuun. Narrilla oli päässään huppu, tai aasinkorvat, jotka symboloivat hänen tyhmyyttään, sekä monesti tiukuja ja helistimiä ommeltuina vaatteisiin.
Pelikorttien jokerissa on tavallisesti narrin kuva. Helsinkiläinen jääkiekkoseura Jokerit käyttää tunnuksenaan narrin päätä.
Diego Velázquez, "Kääpiö Sebastián de Morra", 1636.


Pyöveli.
Pyöveli oli kuolemanrangaistuksen toimeenpanija, jonka toimenkuvaan kuului joissakin kulttuureissa myös rikollisten kidutus, kuolleiden eläinten korjaaminen kaduilta ja itsemurhaajien hautaaminen. Pyövelin ammattia pidettiin toisinaan halveksuttavana, joten hänelle esimerkiksi määrättiin erillinen istumapaikka kirkoissa. Teloituksessa tunaroivaa pyöveliä saattoi kohdata väkijoukkojen viha ja jopa lynkkaus, varsinkin jos teloitettava oli herättänyt jonkinlaista myötätuntoa. Toisaalta pyövelin ammatin tarpeellisuus tunnustettiin. Teloitettavat tuskattomasti "parempaan maailmaan" lähettäneitä pyöveleitä kiiteltiin.
Valistusajan jälkeen kuolemanrangaistuksen toimeenpano pyrittiin inhimillistämään ja kidutuksen sijaan tuomion tuli olla nopea ja mahdollisimman tuskaton. Teloitustavoiksi vakiintuivat mestaus (usein giljotiinilla), hirttäminen ja teloittaminen ampumalla. Pyöveleistä tuli nyt myös oman alansa ammattimiehiä, ja monet pyövelit kehittivät myös teloitusmenetelmän mahdollisimman nopeaksi ja tuskattomaksi.
Monissa maissa pyövelin ammatti periytyi sukupolvesta toiseen. Mm. Isossa-Britanniassa Pierrepointin suku on tunnettu kolmesta pyövelistään, Henry Pierrepoint, Thomas Pierrepoint ja Albert Pierrepoint.
Ranskan kuuluisin pyövelisuku oli Sansonit. Nämä miehet - isä Charles-Henri, poika Henri ja pojanpoika Henri-Clement - mestasivat huomattavan osan Ranskan suuren vallankumouksen aikana teloitetuista merkkihenkilöistä. Henri-Clement oli sukunsa viimeinen; hänen jälkeensä tehtävään valitut käyttivät aina kuolemanrangaistuksen kieltämiseen saakka peitenimeä Monsieur de Paris. Ranskan viimeinen pyöveli oli Marcel Chevalier.
Kanadassa pyövelin henkilöllisyys pidettiin salassa, ja he käyttivät julkisuudessa peitenimeä "Arthur Ellis". Ellis oli alun perin ensimmäinen Kanadan valtionpyöveli, ja hänen seuraajansa käyttivät hänen nimeään.
Yhdysvallat on ainoa länsimaa, joka yhä käyttää kuolemanrangaistusta. Osavaltioissa ei kuitenkaan ole erillisiä pyöveleitä, vaan niissä joko vankilanjohtaja käyttää sähkötuolin tai myrkytyskoneen katkaisijaa, tai ammuttaessa teloitusryhmä kootaan vapaaehtoisista.
Japanissa kuolemanrangaistus toimeenpannaan hirttämällä, ja sikäläiset pyövelit kuuluvat kaikki yhteen ja samaan buraku-sukuun, joka pidetään salaisena.
Sana "pyöveli" on laina varhaisruotsin sanasta "böfvel" (nykyruotsin sana on "bödel"); samaa kantaa on paholaista merkitsevä "peeveli".


Korko.
Korko on rahan hinta eli rahalainan antajalle (eli sijoittajalle) maksettava korvaus ajalta, jolloin lainattu raha ei ole lainan antajan käytössä.
Rahoitusmarkkinoilla sijoittajalla on pääomaa, jolle sijoittaja etsii tuottavaa sijoituskohdetta. Lainan ottajalla on tuottava sijoituskohde, mutta ei pääomaa. Rahoitusmarkkinoilla lainan antajan ja ottajan tarpeet kohtaavat, ja rahalle syntyy hinta: korko.
Muita perusteluja koron syntymiselle ovat inflaatio (eli makrotaloudellinen rahan ostovoiman aleneminen) ja vaihtoehtoiskustannus (eli rahalla voi tehdä jotain muutakin mukavaa kuin lainata).
Korkeasta riskistä korkeampi korko.
Korkotaso on sitä korkeampi mitä riskipitoisempi kohde on kyseessä. Pankkitalletuksetkin ovat itse asiassa pankin tallettajalta lainaamaa rahaa, mutta pankki maksaa niille vain pientä korkoa.
Käytännössä rahan lainaaminen (omalle, vakavaraiselle) valtiolle ostamalla valtion obligaatioita edustaa "riskitöntä korkoa", ja asettaa siten alarajan korolle, jota vastaan muut kuin pankit voivat saada rahaa lainaksi. Voisi ajatella, että valtion hajotessa menetetty sijoitus on murheista pienin. Koska rahat ovat turvassa obligaatioissa, niistä saa vain muutaman prosentin koron.
Länsimaiden voimakas velkaantuminen ja jatkuvat julkisen talouden vajeet ovat kuitenkin johtaneet siihen, että käsitystä valtion lainojen riskittömyydestä pitäisi tarkistaa. Riskittömyys perustuu oletukselle, että valtioilla on aina veronkanto-oikeus, jonka avulla ne voivat maksaa velkansa takaisin. Valtioita johdetaan kuitenkin länsimaissa demokraattisesti valittujen poliitikkojen toimesta ja yleensä verojen korotukset valtion menojen kattamiseksi ovat epäsuosittuja. Menoja katetaan mielellään lisävelalla. On kuitenkin selvää, että edes valtioilla ei ole loputonta velan sietokykyä.
Jos sijoittaja haluaa korkeamman koron, hän joutuu sijoittamaan riskialttiimpaan kohteeseen. Sijoittaja ei suostu tällöin yhtä pieneen korkoon kuin obligaatioissa, sillä muuten hän välttäisi riskin ja sijoittaisi turvallisemmin.
Valtion obligaatioiden jälkeen hieman korkeampaa korkoa tuottavat lainat pankeille ja sijoitukset korkoindeksiin. Tätäkin suurempaa korkoa voidaan saada sijoittamalla rahat esimerkiksi yrityksien liikkeeseen laskemiin joukkovelkakirjoihin.
Koron laskeminen.
Eri yhteyksissä on käytössä kaksi tapaa korkojen laskemiseksi, "yksinkertainen korko" ja "koronkorko". Lyhyellä aikavälillä nämä eivät juuri eroa toisistaan, mutta tarpeeksi pitkällä aikavälillä ero kasvaa erittäin suureksi. Käytännön velkasuhteisiin sovelletaan Suomessa yksinkertaisen koron laskentaa. Korko maksetaan yleensä vähintään vuosittain. Kun vuotuista korkoa ei suoriteta käytetään Korkoa korolle -laskelmia esim. pitkäaikaisia investointeja arvioitaessa.
Yksinkertainen korko.
Yksinkertaista korkoa käytettäessä korkoa kertyy vain jäljellä olevalle lainapääomalle. Tällöin kertyvä korko on suoraan verrannollinen laina-ajan pituuteen.
Yksinkertaista korkoa laskettaessa korko formula_1 lasketaan kaavasta
formula_2
missä "k" on jäljellä oleva pääoma, "p" vuotuinen korkokanta prosentteina ja "t" aika päivinä.
Joissain yhteyksissä näkee vuotta lyhyemmät aikavälit muunnettavan vuoden murto-osiksi olettamalla, että vuoden jokaisessa kuukaudessa olisi 30 päivää ja vuodessa siten 360 päivää. Tämä laskentatapa omaksuttiin talouselämässä ennen tietokoneiden keksimistä helpottamaan manuaalista koronlaskentaa. Nykyään sen käyttäminen edellyttää, että kyseessä on toimialalla vakiintunut kauppatapa tai asiasta on erikseen sovittu esimerkiksi luottosopimuksessa. Normaalisti tulee siis käyttää todellisia korkopäiviä osoittajassa ja kyseisen vuoden päivien lukumäärää nimittäjässä, jolloin karkausvuonna nimittäjässä tulee käyttää arvoa 366.
Korkoa korolle.
Korkoa korolle -laskelmissa ensimmäisen vuoden jälkeen lasketaan korkoa, paitsi alkuperäiselle pääomalle, myös sen edellisinä vuosina kertyneille koroille. Tällöin korko on joka vuosi hieman edellistä suurempi, ja aikaa myöten se kasvaa eksponentiaalisesti hyvinkin suureksi. Sijoitettaessa pääoma "k" vuosikorolla "p" (prosenttia), sijoitus korkoineen ensimmäisen vuoden lopussa eli toisen vuoden alussa on
formula_3
Esimerkiksi 100 euron sijoitus 10% (10% = 0,10) korolla on tällöin kasvanut formula_4 = 110 euroksi.
Toisen vuoden lopussa eli kolmannen vuoden alussa se on
formula_5.
Esimerkiksi 100 euron pääoma kasvaa kahdessa vuodessa 10 %:n korolla formula_6 euroksi.
Yleisemmin pääoma "k" on "p" prosentin korolla kasvanut "t" vuoden kuluttua arvoon
formula_7. Täten jos pääomaa ei lyhennetä, kasvaa se korkoineen ja koronkorkoineen ajan funktiona eksponentiaalisesti.
On syytä muistaa, että käytännön luottosuhteita säätelevään oikeusjärjestykseemme on kohtuussyistä sisällytetty korkoa korolle -kielto, joka polveutuu jo antiikin roomalaisesta oikeudesta. Poikkeuksena tähän sääntöön on korolliseksi sovitun velan eräpäivään mennessä luottoajalta kertynyt ns. varsinainen korko (joissain yhteyksissä "juokseva korko" tai "velkakirjakorko"), jolle voidaan laskea (yksinkertainen) viivästyskorko maksun viivästyessä eräpäivästä. Maksuviivästyksen pitkittyessäkään ei siten ole sallittua pääomittaa kertyneitä ja edelleen maksamattomia viivästyskorkoja kasvamaan korkoa korolle esimerkiksi vuosittain.
Taulukko.
Taulukko osoittaa, kuinka suureksi 100 euron pääoma kasvaa 1 – 20 vuoden kuluessa eri vuosikorkoprosenteilla, kun vuosittain kertyneet korot pääomitetaan kasvamaan korkoa korolle.
Jatkuva korko.
Näin laskettua korkoa sanotaan jatkuvaksi koroksi, ja kaavoissa esintyvää erän korkoa formula_11
korkointensiteetiksi. Efektiivinen vuosikorko "K" voidaan laskea korkointensiteetistä formula_11 kaavalla
Jatkuvan koron etu verrattuna edellisiin malleihin on se, että korko voidaan laskea helposti mille talletusajalle "t" tahansa.
Nykyarvo.
Minkä arvoinen vuoden päästä varmasti saatava 100 € on tänään? Nykyarvo on rahoitusteorian kannalta oikea tapa arvioida investointeja. Ks. diskonttaus.
Kulujen merkitys ja todellinen vuosikorko.
Monissa käyttöluotoissa ilmoitetun korkoprosentin lisäksi kuluja kertyy mm. lainanjärjestelypalkkioista tai tilinhoitopalkkioista. Näiden kulujen ansiosta lainan todellinen vuosikorko saattaa nousta huomattavan suureksi. Todellisen vuosikoron ongelmana on se, että se ei ota huomioon rahan aika-arvoa.
Lyhennystavat.
Lyhennystavoista kannattaa lukea lisää pankkien omilta www-sivuilta. Kaikki pankit eivät välttämättä tarjoa kaikkia lyhennystapoja.
Annuiteetti.
Annuiteettiluotossa maksuerä pysyy samana koron pysyessä samana. Koron noustessa maksuerä kasvaa. Laina-aika on vakio.
Tasaerä.
Tasaeräluotossa maksuerä pysyy vakiona koko lainan aikana. Laina-aika pitenee korkojen noustessa ja lyhenee korkojen laskiessa.
Tasalyhennys.
Tasalyhennysluotossa lyhennyksen määrä on kussakin maksuerässä sama. Tämän lyhennyksen lisäksi maksetaan maksuerien välillä kertynyt korko. Tasaerälyhennysluotoissa asiakkaan maksurasite luoton alussa on suurempi kuin lopussa. Lainan lyhennysten myötä korkojen määrä maksuerässä vähenee.
Maksu yhdessä erässä - "bullet".
Kertalyhenteisissä eli bullet-luotoissa laina maksetaan takaisin yhdessä erässä laina-ajan lopussa. 1980-luvun lopun suuressa luottojen myyntikilpailussa tämä luottomuoto saavutti suuren suosion. 90-luvun laman aikana pitkiin bullet-luottoihin liittyvät riskit valkenivat sekä pankeille että luottoja ottaneille asiakkaille.
Korkotason keskusjohtoinen säätely.
Suurella talousalueella korot määräytyvät yleensä keskuspankin ohjauksessa siten, että laskusuhdanteessa on matalat korot investointeja innostamassa ja taas noususuhdanteessa korot ovat korkeammalla jarruttamassa talouden ylikuumenemista. Euroopan keskuspankki käyttää ohjauskorkonaan korkoa, jolla se myöntää lyhytaikaista rahoitusta pankeille euroalueella. Lähinnä ohjauskorkoa seuraa Euribor-korko, joka on Euroopan alueen pankkien keskimääräinen antolainauskorko. Euribor-korko lasketaan päivittäin Brysselissä. Suomessa eläkerahastojen korkotuottovaatimuksen, nk. laskuperustekoron, vahvistaa sosiaali- ja terveysministeriö. Laskuperustekorolla on keskeinen merkitys eläkeyhtiön sijoituspolitiikkaan.


Radio edit.
Radio edit tarkoittaa radiosoittoa varten miksattua versiota musiikkikappaleesta.
Radio editin tunnistaa helpoiten siitä, että se on lyhyempi kuin alkuperäinen versio, yleensä kitarasoolon tai intron kohdalta. Siitä on usein sensuroitu kirosanat, ettei se olisi liian loukkaava.
Radio editin ääntä muokataan radioystävällisemmäksi niin, että kappale kuulostaa mahdollisimman hyvältä kompressoinnin jälkeen matkaradiosta tai muusta äänenlaadultaan yleensä heikosta laitteesta kuunneltuna.


Kaupunki.
a> on laaja suurkaupunkialue, jossa asuu yli 30 miljoonaa asukasta.
Kaupunki on suurehko väestökeskittymä, jossa asutus on kaupunkia ympäröivää maaseutua tiheämpää, mutta määrittely on häilyvää ja eri maissa erilaista. Kaupungin erottaa maaseudusta usein hallinnollinen raja. Kaupunkien asukkaiden elinkeinoja ovat lähinnä jalostus ja palvelut, sillä maatalous on enimmäkseen joutunut väistymään asuntojen ja tuotantolaitosten tieltä. Kaupungit ovat talousalueidensa keskuksia, ja niissä sijaitsee hallinnon, terveydenhoidon, kulttuurin ja koulutuksen toimintoja. Toisaalta niille on ominaista, että ne ovat riippuvaisia ulkopuolisesta maataloustyöstä. Itse sana kaupunki on alun perin tarkoittanut kauppapaikkaa.
Kaupungistuminen alkoi maanviljelyn myötä ensimmäisenä Lähi-idässä. Aiemmin historiassa kaupungin ja maaseudun välinen raja oli jyrkkä. Keski-Euroopassa kaupungit olivat keskiajalla erotettu ympäröivästä maaseudusta muureilla, ja kaupankäynnin verottamisen vuoksi kaupunkien rajoilla oli tulliaitaukset. Teollistumisen myötä kaupungit ovat laajentuneet alueellisesti, ja autoistuminen on edelleen laskenut kaupunkien väestötiheyttä 1900-luvulla. Kaupunki oli aiemmin sekä hallinnollisesti että maantieteellisesti selkeästi rajattavissa oleva kokonaisuus, mutta esikaupungistumisen myötä tämä rajaaminen on käynyt hankalammaksi. Kaupunkimaisen asutuksen piirteitä on myös sellaisissa tiheästi asutuissa yhdyskunnissa, jotka eivät kutsu itseään kaupungeiksi.
Kaupunkien koko vaihtelee huomattavasti riippuen siitä, puhutaanko hallinnollisesta kaupungista vai hallinnollisten rajojen yli jatkuvasta kaupunkialueesta. Kaupunkiväestön lisäksi Pohjoismaissa on jo vuosikymmeniä tarkasteltu myös taajamien väestöä. Muualla maailmalla kaupungin määritelmät vaihtelevat huomattavasti, mikä vaikeuttaa tilastojen vertailua. Voidaan kuitenkin arvioida, että vuonna 2007 jo puolet maailman väestöstä asui kaupungeissa tai kaupunkimaisissa taajamissa.
Usean eri kaupungin kasvaessa ja sulautuessa yhteen syntyy konurbaatio. Miljoonakaupungeista käytetään myös nimitystä metropoli. Suurten metropolien yhteensulautumaa kutsutaan megalopoliksi.
Suomessa kaupungilla tarkoitetaan joko kaupunkinimitystä käyttävää kuntaa tai kaupunkinimitystä käyttävän kunnan keskustaajamaa. Kaupungistumisen mittarina voidaan pitää taajamissa kaupunkimaisesti asuvan väestön määrää, vaikka vain muutamaa taajamaa kutsutaan kaupungiksi.
Kaupunkikäsite.
Monissa Euroopan maissa kaupungilla tarkoitettiin aikaisemmin paikkakuntaa, jolle oli valtiovallan päätöksellä myönnetty erityiset kaupunkioikeudet.
Euroopan unionin tilastoviranomainen määrittelee kaupungeiksi sellaiset hallinnolliset alueet, joilla asuu vähintään asukasta ja joiden väestötiheys on vähintään 500 henkeä neliökilometriä kohti. Tämän määritelmän perusteella esimerkiksi Tamperetta ei määritellä kaupungiksi, koska siihen on liitetty harvaan asuttuja naapurikuntia, vaikka sen keskusta onkin hyvin kaupunkimainen. Uudemmissa määrittelyissä kuitenkin myös Tampere ja esimerkiksi Oulu saatetaan jo laskea kaupungeiksi.
Ruotsissa kunnat on monissa tapauksissa muodostettu jonkin vanhan kaupungin ympäryskuntia kaupunkiin yhdistämällä. Näin muodostuneen suuremman kunnan keskustataajamaa kutsutaan silti edelleen kaupungiksi, vaikka virallisesti kunta ei käyttäisikään kaupunkinimitystä. Ennen 1950- ja 1970-lukujen kuntauudistuksia Ruotsissa oli 133 kaupunkia. Tällä hetkellä kaupunkinimitystä Ruotsin kunnista käyttävät vain Borås, Göteborg, Haaparanta, Helsingborg, Lidingö, Malmö, Mölndal, Solna, Tukholma, Trollhättan, Vaxholm ja Västerås. Kaupunkiväestöön lasketaan tilastoinnissa kuitenkin mukaan kaikkien taajamien väestö.
Saksassa on ollut tapana jakaa kaupungit asukasluvun mukaan "maalaiskaupunkeihin" (– asukasta), "pikkukaupunkeihin" – asukasta), "keskikokoisiin kaupunkeihin" (– asukasta), "suurkaupunkeihin" (– asukasta) ja "miljoonakaupunkeihin" eli "maailmankaupunkeihin" eli "metropoleihin " (yli asukasta).
Englannin kielessä käytetään yli:n asukkaan kaupungista nimitystä "city" ja pienemmästä nimitystä "town". Nimellä "city " kutsuttiin alun perin sellaisia kaupunkeja, joihin oli rakennettu katedraali. Englanninkielinen termi "borough" tai "township" on suomennettavissa kauppalaksi.
Kaupungin rakenne.
Aikaisemmin kaupungeissa asuttiin, työskenneltiin ja huviteltiin jopa samoissa rakennuksissa, eivätkä toiminnot olleet eriytyneet toisistaan. Teollistumisen myötä syntyivät teollisuusalueet, ja työväestöä asutettiin omille asuinalueilleen. Nykyisin kaupunkien toiminnot ovat pitkälti eriytyneitä: ihmiset asuvat yhdessä paikassa, työskentelevät usein kaukanakin kotoaan ja hoitavat ostoksensa joko lähikaupoissa, keskustassa tai automarketeissa.
Kaupunkien toimintojen sijoittumista kuvaamaan on kehitetty kehämalli, sektorimalli ja moniydinmalli.
Kaupunkikeskusta.
Kaupungin keskusta on kaupan, hallinnon, julkisten toimintojen, vapaa-ajan, kulttuurin, seurustelun ja huvielämän kohtauspaikka. Suuri väestötiheys mahdollistaa lyhyet kävelymatkat, kattavan joukkoliikenteen ja lukuisat lähipalvelut. Keskusta pyrkii palvelemaan niin kaupungin kuin sen ympäristönkin asukkaita. Hyvä keskusta edistää asiakaskäyntejä ja parantaa liikkeiden kannattavuutta, jos yhdessä liikkeessä kävijät käyvät samalla myös muissa. Tämä puolestaan lisää yrittäjien vuokranmaksukykyä ja kiinteistöjen arvon säilymistä.
Ellei kaupungin keskustaa kehitetä, siitä voi tulla taantuva keskusta. Liikkeet lopettavat toimintansa, asuntojen hinnat laskevat ja rauhattomuus lisääntyy. Kaupallisten palveluiden siirtyminen pois kaupungin keskustasta vaikeuttaa autottomien ja vanhusten mahdollisuuksia hoitaa asioita. Kaupungit ovatkin perustaneet muun muassa kävelykatuja lisäämään keskustan houkuttelevuutta.
Kaupunkien väentiheys.
Kaupunkien väestötiheys kertoo maankäytön tehokkuudesta. Suurin väestötiheys on yleensä kaupungin historiallisessa ydinkeskustassa. Joissakin tapauksissa asuminen ydinkeskustassa on loppunut konttorisoitumisen myötä, jolloin tiheimmät alueet löytyvät liikekeskustan reunoilta. Kaupunkien kerrostalolähiöitä pidetään tiiviinä, mutta väestötiheys niissä jää yleensä alhaisemmaksi kuin vanhoilla puutaloalueilla. Uudemmilla omakotitaloalueilla väestötiheys on alhaisempi. Kaikkein pienimmäksi väestötiheys jää varasto- ja teollisuusalueilla.
Kuntaliitosten johdosta kaupunkikunnan väestötiheys kertoo huonosti kaupungin väestötiheydestä. Liitosalueet ovat pääasiassa haja-asutusaluetta, jota ei nykyisellä väestön kasvunopeudella tulla koskaan rakentamaan täyteen. Kaupungin keskustaajaman väestötiheys on se mittari, jolla kaupungin väestötiheyttä voidaan mitata paremmin.
Länsieurooppalaisten kaupunkien keskustat on rakennettu ennen autoistumisen aikaa, joten ne ovat tiheästi rakennettuja. Kevyellä liikenteellä ja joukkoliikenteellä on näissä kaupungeissa suuri merkitys. Pohjoismaissa kaupungit on rakennettu väljemmin. Suomessa kaupunkien väestötiheys jää Ruotsia ja Norjaa alhaisemmaksi, koska Suomen kaupungistuminen ajoittui samaan aikaan voimakkaan autoistumisen kanssa.
Yhdysvalloissa ennen autoistumista rakennetut kaupungit kuten New York, San Francisco ja Boston muistuttavat tiheydeltään eurooppalaisia kaupunkeja. Autoistumisen ja toisen maailmansodan jälkeen rakennetut kaupungit ovat väljempiä ja perustuvat siihen, että jokaisella asukkaalla on mahdollisuus hoitaa asiansa henkilöauton avulla. Tällaisia kaupunkeja ovat esimerkiksi Los Angeles, Houston ja Atlanta. Esikaupungistumisen myötä yrityksiä ja asukkaita on siirtynyt pois kaupunkien keskustoista moottoriteiden varsille. Kaupunkien keskustat ovat joko slummiutuneet tai sitten ne ovat liikekeskustoja, jotka hiljenevät kokonaan iltaisin. Joukkoliikenteen rooli yhdysvaltalaisissa kaupungeissa on eurooppalaisia kaupunkeja pienempi.
Aasian kaupungit kuuluvat maailman tiheimmin rakennettujen joukkoon, olipa sitten kyse vanhoista kaupungeista tai moderneista pilvenpiirtäjäkaupungeista.
Kaupunkien arvostus.
Kaupunkien arvostus syntyy ihmisten omien mielipiteiden perusteella. Kaupungeilla on erilaisia hyviä ja huonoja ominaisuuksia, joita ovat esimerkiksi työpaikkojen tarjonta, opiskelumahdollisuudet, kulttuuritarjonta, sijainti, ympäristö, harrastusmahdollisuudet ja kunnalliset palvelut.
Kaupunkien ongelmia.
Suurille kaupunkikeskuksille on aina ollut tunnusomaista paitsi hyvinvointi ja vauraus myös sosiaalisten ongelmien yleisyys. Elintasoerot kaupunkien eri alueiden välillä ovat suurempia kuin ympäröivällä maaseudulla. Kaupunkeihin muodostuu helposti alueita, joissa asuu lähes vain hyvintoimeentulevia asukkaita, jolloin joillakin toisilla alueilla huono-osaisuus kasaantuu. Tällaisesta ilmiöstä käytetään nimitystä sosiaalinen segregaatio.
Pahoinvointia voidaan tarkastella esimerkiksi seuraavien asioiden avulla suhteuttamalla niitä väestömääriin: toimeentulotuki, työttömyys, rikokset, alkoholijuomien myynti ja lasten huostaanotot.
Maailman suurimmat kaupunkiseudut.
Globaalit suurkaupungit ovat kaupankäynnin, talouden, kulttuurin ja myös muiden elämänalueiden keskuksia. Tällaisia kaupunkeja ovat esimerkiksi New York, Tokio, Berliini, Hongkong, Moskova, Pariisi ja Lontoo.
Maailman kaupunkeja on vaikea laittaa yksiselitteiseen suuruusjärjestykseen, sillä hallintotapa ja kaupunkien rakenne saattavat erota hyvinkin paljon. Myös suurkaupunkien yhteenkasvaminen megalopoleiksi vaikeuttaa rajanvetoa, kun yhtenäinen kaupunkialue on hyvinkin laaja mutta hallintoalueet erillisiä. Megalopoleja on esimerkiksi Yhdysvaltain itärannikolla, Rheinin-Ruhrin alueella Saksassa ja Japanissa. Maailman suurin kaupunkialue on Japanin Suur-Tokio.


Sähkömagneettinen spektri.
Sähkömagneettinen spektri kattaa kaikki sähkömagneettisen säteilyn aallonpituusalueet. Sähkömagneettisen spektri jaotellaan osiin lähtien suurimmasta aallonpituudesta pienimpään: radioaallot, mikroaallot, infrapunasäteily, valo, ultraviolettisäteily, röntgensäteily ja gammasäteily.
Aallonpituus "λ" on valon nopeus "c" jaettuna sen taajuudella "f"
Suurienergiaista sähkömagneettista säteilyä eli röntgen- ja gammasäteilyä kuvataan yleensä aallonpituuden tai taajuuden sijaan sen kvantin eli fotonin energialla elektronivolttiyksiköissä. Säteilyn energia "E" ilmaistaan taajuuden ja Planckin vakion "h" avulla
Radioaallot.
Radioaaltoihin kuuluvat taajuusalueen 3 Hz–300 GHz säteily. Taajuusalueita ovat ELF, SLF, ULF, VLF. LF, MF, HF ja UHF. Mikroaallot kuuluvat myös radioaaltoihin.
Mikroaallot.
Mikroaallot ovat sähkömagneettista säteilyä, jonka aallonpituus on lyhyempi kuin metri ja pidempi kuin millimetri. Toisin sanoen taajuus on 300 MHz:n ja 300 GHz:n välillä (UHF, SHF, EHF). Lisäksi mikroaaltoihin lasketaan mukaan alimillimetrisäteily, jonka aallonpituus on alle millimetrin.
Infrapuna.
Infrapuna (”alipuna”) eli IR () on lämpösäteilyä. Infrapuna-alueita, 3—30 THz (kaukoinfrapuna) ja 30—300 THz (lähi-infrapuna), käytetään esimerkiksi lämpökameroissa, infrapunasensoreissa (FLIR; Forward Looking Infra Red) sekä infrapuna-alueen lasereissa.
Näkyvä valo.
Ihmissilmä näkee aallonpituuksia välillä 400—700 nm; maksimi on keltaisessa 555 nanometrin paikkeilla. Jotkut näkevät 340—780 nanometriin.
Laser.
Laser-valo koostuu samanvaiheisista ja -suuntaisista valoaalloista. Valokaapelia pitkin kulkeva lasersäde on nykyajan ratkaisu tiedonsiirtopulmiin.
Valoalueelle, 300—3 000 THz, on erikoista erittäin suuri tiedonsiirtokapasiteetti. Jos UHF-alueelle (300—3 000 MHz) mahtuu teoreettisesti 540 kappaletta 5 MHz:n televisiokanavia, mahtuu niitä valoalueelle 540 000 000 kappaletta. Tämän kapasiteetin käytön tekevät teknisesti mahdolliseksi uusimmat valokaapelit ja niihin liittyvät lähetys- ja vastaanottokomponentit (GaAs ja MIMIC). Näkyvä valo on välillä 400—750 THz.
Valokaapelin etuja ovat valtava tiedonsiirtokaista, pieni koko ja paino, sähköinen immuniteetti (ei häiriöitä), kaapelista toiseen kytkeytyvien häiriöiden puute, kuuntelun vaikeus, pieni vaimennus, luotettavuus ja potentiaalinen matala hinta. Kaupalliset sovellukset mahdollistavat 1—2 GHz:n kaistaleveyden ja 40 GHz on teoriassa mahdollista. (1 GHz = 1 000 000 000 Hz = noin 200 000 puhekanavaa.)
Ultravioletti.
Aurinko säteilee rusketusta ja ihosyöpää aiheuttavia ultraviolettisäteitä eli UV-säteitä, joilta Maan ilmakehän otsonikerros kuitenkin suojaa.
Ultravioletti jaetaan lähiultraviolettiin ja kaukoultraviolettiin (Exterme Ulraviolet, EUV). Ihmiskehon kannalta (lähi)ultravioletti jaetaan UVA- ja UVB-säteisiin.
Röntgen.
Röntgensäteilyä käytetään muun muassa röntgenkuvauksessa. Röntgensäteily on ionisoivaa säteilyä ja suurina annoksina ihmiskeholle vaarallista. Röntgensäteilyä syntyy muun muassa radioaktiivisen hajoamisen yhteydessä ja varauksellisten hiukkasten kiihtyessä. Avaruudessa miljoonien asteiden lämpöiset kaasupilvet säteilevät röntgensäteilyä. Röntgensäteily voidaan jakaa pehmeään ja kovaan röntgensäteilyalueeseen. Pehmeän röntgensäteilyn energia on suunnilleen 1−10 keV ja kovan noin 10−100 keV. Raja ei ole tarkkaan määritelty.
Gammasäteily.
Gammasäteilyä (γ-säteilyä) syntyy radioaktiivisten aineiden hajotessa, esimerkiksi ydinreaktiossa. Myös kosmisessa säteilyssä on gammasäteilyä. Läpitunkevuutensa ja kudoksia vaurioittavan vaikutuksensa takia gammasäteily on erittäin vaarallista ihmiselle suurina annoksina.
Käyttöä kaikilla sähkömagneettisen spektrin alueilla.
Kaikkia sähkömagneettisen spektrin alueita käytetään tieteessä ja monissa arkipäivän sovellutuksissa. Yksi kehityssuunta on jatkuva siirtyminen yhä suurempien taajuuksien käyttöön, jotta yhä suurempien tietomäärien siirtäminen olisi mahdollista. Korkeammat taajuudet mahdollistavat muun muassa sotilaallisesti elektronisen sodankäynnin kannalta vaikeasti havaittavat, kuunneltavat ja häirittävät viestijärjestelmät (vertaa 60 GHz:n alue).
Sähkömagneettisen spektrin käytöstä.
Eri sähkömagneettisen spektrin alueiden käyttöön vaikuttaa muun muassa kyseisen alueen etenemismekanismi ja haluttu kantama, käytössä oleva teho, haluttu tiedonsiirron kaistaleveys (sähkötys, puhe, liikuva kuva), sään vaikutus ja se, minne laitteet voidaan sijoittaa (maan tai meren pinnalle, korkeaan mastoon, lentokoneeseen, avaruuteen).
Yhteydet sukellusveneisiin ovat hankalia, koska radioaallot tunkeutuvat huonosti meriveteen. Mitä suurempi taajuus, sitä heikommin se tunkeutuu. Tällöin joudutaan käyttämään erittäin pieniä taajuuksia, jolloin antennirakenteet kasvavat suuriksi (1 000 Hz:n taajuudella aallonpituus on 300 kilometriä, eli tehokkaan antennin on oltava kymmeniä kilometrejä pitkä). ELF-alueen (30—300 Hz) radioaallot vaimenevat 2,72-osaan 14 metrissä.
Esimerkki sähkömagneettisen spektrin käytön ongelmista: haluttaessa siirtää laajakaistaista signaalia (TV-kuva, 5 MHz/kanava) HF-alueelle näitä kanavia mahtuisi vain noin 5—6. SHF-alueelle niitä mahtuisi sen sijaan 5 700 kappaletta.
Toisaalta ilmakehän vaimennus alkaa vaikuttaa EHF-alueella ja siitä ylöspäin aina infrapuna-alueelle asti. Sumu ja sade vaimentavat radioaaltojen etenemistä merkittävästi noin 100—1 000 GHz:stä aina näkyvän valon alueelle asti. Vaimennuksen ollessa 1—10 desibeliä per kilometri ”normaali” yhteys tulee mahdottomaksi. Näin syntyy tiettyjä estoalueita (suuri ilmakehän vaimennus), joilla yhteydet eivät ole mahdollisia ja niin sanottuja ikkunoita, joilla radioaaltoja voidaan käyttää (pieni ilmakehän vaimennus). Ikkunoita ovat muun muassa 0—55 GHz, 94 GHz, ja seuraavat infrapuna-alueella ja näkyvän valon alueella.
Aallonpituus on tärkeä radioaaltoja luonnehtiva seikka. Muun muassa lankamaiset tai piiskamaiset antennit ovat suurin piirtein aallonpituusluokkaa (1/8 osa aallonpituutta tai suurempi) ollakseen tehokkaita. Tällöin esimerkiksi 1 MHz:n taajuudella (sähkötysradiot) antennin on oltava noin 12,5 metrin pituinen (100/8) tai suurempi. Vastaavasti 900 Mhz:n alueella (NMT-900) antennin on oltava noin 4 senttimetriä (0,33/8) tai pidempi.
Maastoesteiden vaikutus on myös suoraan verrannollinen aallonpituuteen. Sama mäki tai talo on sitä suurempi este, mitä suurempaa taajuutta käytetään.
Sähkömagneettinen spektri on rajallinen luonnonvara. Siksi sen siviili- ja sotilaskäytössä törmätään taajuushallinnan ongelmiin. Taajuuksia jaetaan maailmanlaajuisesti ja kunkin maan sisällä. Taajuuksien, siis sähkömagneettisen spektrin, käyttö on voimakkaasti säännösteltyä.


Eratostheneen seula.
Eratostheneen seula on kreikkalaisen filosofi Eratostheneksen kehittämä yksinkertainen algoritmi alkulukujen löytämiseen äärellisestä lukujoukosta. Se on tehokkain tapa löytää pienet (alle 10 miljoonaa) alkuluvut.
Algoritmi.
Ilman viidennen kohdan rajoitusta algoritmi olisi aikaa vievä suurilla lukujoukoilla. Todistus väitteelle, ettei lukua formula_1 suurempia kokonaislukuja tarvitse tarkistaa lainkaan on viitteessä.
Esimerkki.
Kun halutaan tietää kaikki sataa pienemmät alkuluvut, kirjoitetaan listaan luvut 2—100. Aloitetaan pienimmästä luvusta kaksi, joka on alkuluku, ja poistetaan sillä jaolliset luvut 4, 6, 8..., 100. Nyt pienin jäljellä oleva luku on kolme, sekin alkuluku, jonka monikerrat 6, 9, 12..., 99 poistetaan. Koska neljä on poistettu, se ei ole alkuluku, ja siirrytään viiteen. Kun on poisto-operaatioissa on saavutettu sadan neliöjuuri 10, kaikki muut kuin alkuluvut on poistettu listasta.


Elohiiri.
Elohiiri on lihassäikeiden tahdosta riippumatonta toimintaa, lääketieteellisenä terminä "faskikulaatio". Se esiintyy useimmiten lihaksissa, joissa on herkästi suonenvetotaipumus, kramppi, kuten pohkeessa. Silmäluomen seudussa esiintyvä elohiiri huomataan herkimmin.
Lihasjänteyteen, kramppitaipumukseen ja elohiiren herkkyyteen vaikuttavat monet seikat. Tärkein on lihaksen väsyminen.
Sisälmyshermoston (sympaattinen hermosto) aktivaatio edistää sekä silmäluomen elohiirtä että muiden lihasten faskikulaatiotaipumusta. Jotkut ovat erittäin herkkiä kahvin kofeiinille (samoin tee, kolajuomat). Väsymyksen, krapulan tms. aiheuttama sisälmyshermoston aktivaatio lisää elohiiritaipumusta. Kalium- ja magnesiumionien pitoisuus vaikuttaa sekä kramppitaipumukseen että elohiiren herkkyyteen.
Silmän seudun elohiiri on useimmiten ohimenevää, lihaksen venyttely ja hieronta (kuten krampissakin) auttaa. Sen mahdollisia syitä ovat silmien siristelyn aiheuttama lihasväsyvyys (silmälasien virhe, usein väärä tasapainotus tai hajataitteisuuden korjaus). Kaikilla esiintyy käytännössä joka päivä elohiirtä jossain lihaksessa, mutta useimmat eivät niitä huomaa. Ääreishermosairauksissa elohiirtä voi esiintyä mm. lihasten kuihtumiseen liittyen.


Itävalta.
Itävalta (), virallisesti Itävallan tasavalta () on sisämaavaltio Keski-Euroopassa. Se koostuu yhdeksästä osavaltiosta. Itävallan naapurimaat ovat Liechtenstein ja Sveitsi lännessä, Italia ja Slovenia etelässä, Unkari ja Slovakia idässä ja Saksa ja Tšekki pohjoisessa.
Itävallan maiseman tunnusomaisia piirteitä ovat Alpit ja Tonava.
Varhainen historia.
Noin 400 vuotta ennen ajanlaskun alkua kelttiläisiä heimoja asettui asumaan Alppien itäpuolelle. Roomalaiset valloittivat alueen vuonna 9 eaa.
Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen Rooman Noricumin valloittivat hunnit, ostrogootit ja frankit. 900-luvulta 1200-luvulle Itävaltaa hallitsivat Babenbergit, joita seurasi Habsburg-suku.
Itävalta tuli 1400-luvulla arkkiherttuakunnaksi. Se oli yksi Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan kuuluneista käytännössä itsenäisistä valtioista, mutta sikäli erikoisasemassa, että sen arkkiherttuana oli lähes poikkeuksetta sama henkilö kuin keisarinakin. Kun Itävalta joutui toistuvasti sotiin Osmanien valtakuntaa vastaan, se valloitti vähitellen myös sille kuuluneita alueita, erityisesti Unkarin. Näitä ei kuitenkaan katsottu Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan kuuluviksi.
Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta lakkasi vuonna 1806, kun keisari Frans II luopui sen keisariudesta. Kaksi vuotta aikaisemmin hän oli kuitenkin julistanut Itävallan keisarikunnaksi ja tullut sen keisariksi nimellä Frans I. Tästä keisarikunnasta tuli vuonna 1867 Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia. Itävallan keisari oli Itävalta-Unkarin johdossa aina ensimmäisen maailmansodan päättymiseen vuonna 1918.
Tasavallan alkuhistoria.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen keisarikunta hajotettiin lukuisiin valtioihin Saint-Germainin sopimuksella vuonna 1919.
Itävallasta tuli tasavalta juridisesti 10. marraskuuta 1920.
Vuosina 1918–1919 Itävalta kutsui itseään nimellä "Republik Deutschösterreich", joka muutettiin ententen vaatimuksesta Itävallan tasavallaksi. Syksyllä 1922 Itävalta sai Kansainliitolta lainan, jolla sen taloutta pyrittiin kohentamaan. Tasavalta kesti vuoteen 1934, jolloin oikeistolainen kansleri Engelbert Dollfuss hajoitti parlamentin politiikan ajauduttua sisäisten ristiriitojen vuoksi ongelmiin. Diktatorinen austrofasistiseksi kutsuttu hallinto alkoi jo vuonna 1933 toimia Italian fasistien ja suojeluskuntien tuella.
Itävalta liitettiin natsi-Saksaan vuonna 1938. Saksan aseellista maahantuloa ei vastustettu, toisin sanoen hallinto toimi miehittäjän apuna.
Uusi Itävalta 1945.
Liittoutuneet miehittivät Itävaltaa toisen maailmansodan jälkeen vuosina 1945–1955. Valtion alue ja pääkaupunki Wien jaettiin neljään voittajaltioiden miehitysvyöhykkeeseen. Valvontakomissio sopi syksyllä 1945 väliaikaisen hallituksen täydentämisestä ja vapaiden vaalien järjestämisestä. Hallituksella oli lupa hoitaa ulkosuhteita valvontakomission valvonnassa. Maasta tuli vuonna 1955 jälleen itsenäinen tasavalta sillä ehdolla, että se jäisi neutraaliksi puskurivyöhykkeeksi Naton ja Varsovan liiton väliin. Sen aseostoilla oli vuosikymmenet samanlaiset rajoitteet kuin Suomella tosin ilman kauppataseiden asettamia velvoitteita ostaa Neuvostoliitosta aseita. Maa profiloitui tukijaksi, liennyttäjäksi ja arabien ystäväksi lukuisissa Lähi-idän kriiseissä.
Neuvostoliiton romahdettua Itävalta lähestyi muita Euroopan maita ja liittyi Suomen ja Ruotsin mukana Euroopan unioniin vuonna 1995 ja otti ensimmäisten joukossa käyttöön euron vuonna 1999.
Äärioikeistolainen Vapauspuolue Jörg Haiderin johdolla sai 27 % äänistä vuonna 1999. Se pääsi hallitukseen vuonna 2000 ulkomaiden vastustuksesta huolimatta. Vuoden 2002 vaaleissa puolue menetti suosiotaan.
Sosiaalidemokraattisen puolueen (SPÖ) hallittua kolme vuosikymmentä vuonna 2000 muodostettiin oikeistokoalitio, johon kuuluivat konservatiivinen kansanpuolue (ÖVP) ja oikeistolainen vapauspuolue (FPÖ). EU julisti Itävallan diplomaattiseen eritykseen seitsemäksi kuukaudeksi vastalauseena Vapauspuolueen asemalle. Vapauspuolueen politiikan ja johdon aiheuttaman kuohun jälkeen liittokansleri Wolfgang Schüssel (ÖVP) julisti 9. syyskuuta 2002 vaalit pidettäväksi ennenaikaisesti. 24. lokakuuta vaaleissa ÖVP voitti maanvyöryvoiton; 42,3 % äänistä ja FPÖ jäi 10,1 %:iin.
Koalitiohallitus ÖVP:n ja FPÖ:n välillä jatkui 28. helmikuuta 2003 pitkällisten hallitusneuvottelujen jälkeen ja Wolfgang Schüssel jatkoi liittokanslerina. Maahan säädettiin uudet turvapaikanlakijoita koskevat lait, joita pidetään Euroopan tiukimpina.
Vuoden 2006 vaaleissa 1. lokakuuta 2006 sosiaalidemokraatit otti voiton. SPÖ kieltäytyi yhteistyöstä Vapauspuolueen kanssa, eivätkä sen paikat riittäneet Vihreidenkään kanssa hallituksen muodostamiseen. Kolmikuukautisten hallitusneuvottelujen jälkeen SPÖ ja ÖVP sopivat suuresta koalitiohallituksesta Alfred Gusenbauer kanslerina.
Huhtikuussa 2008 paljastuivat Josef Fritzlin järkyttävät teot lapsiaan kohtaan.
Vuoden 2008 vaalit järjestettiin ennenaikaisesti suuren koalitiohallituksen kaaduttua. Niiden voittajiksi nousivat kaksi oikeistopopulistista maahanmuuttovastaista puoluetta FPÖ ja BZÖ, jotka saivat yhteensä lähes 30 % kannatuksen. Suurimpana puolueena säilyi sosiaalidemokraatit.
BZÖ:n johtaja ja entinen FPÖ:n johtaja Jörg Haider kuoli auto-onnettomuudessa pian vaalien jälkeen.
Huhtikuussa 2010 Fischer valittiin toiselle presidenttikaudelle. Lokakuussa Wienin kunnalllisvaaleissa Vapauspuolue kiri sosiaalidemokraattien ohi suurimmaksi puolueeksi 26 prosentin ääniosuudella.
Politiikka.
Itävallan valtionpäämies on presidentti, joka valitaan kuuden vuoden välein kaksivaiheisella suoralla kansanvaalilla. Presidentti nimittää liittokanslerin, joka on yleensä parlamentin enemmistön muodostavan koalition ehdokas, usein parlamentin suurimman puolueen puheenjohtaja.
Itävallan perustuslaki perustuu Bundes-Verfassungsgesetz 1920:n vuoden 1929 versioon. Itävallan valtiosopimus ("Österreichischer Staatsvertrag"), joka hyväksyttiin 15. toukokuuta 1955, päätti liittoutuneiden miehityksen toisen maailmansodan jälkeen. Sopimuksen mukaan parlamentti julisti perustuslain lisäyksellä 26. lokakuuta 1955 maan pysyvästi puolueettomaksi, mitä päivämäärää juhlitaan maan kansallispäivänä.
Itävallan parlamentissa on kaksi kamaria, "Bundesrat", jossa on 64 osavaltioiden valitsemaa edustajaa ja "Nationalrat", jossa on 183 kansan nelivuotiskausille valitsemaa ehdokasta (vuoden 2010 vaaleista viisivuotiskausille). Parlamentin alahuone tai presidentti voi erottaa kanslerin. Puolueiden on ylitettävä neljän prosentin äänikynnys saadakseen ehdokkaita, mutta ehdokas voi tulla valituksi myös joltakin 43 vaalipiirin "Direktmandat"-paikalla. Ylähuone eli "Bundesrat" voi viivyttää lakien hyväksymistä palauttamalla ne kerran uuteen käsittelyyn alahuoneessa. Äänestysikä on 16 vuotta.
Maantiede.
Itävallan maantieteen tärkeimmät piirteet ovat Alpit ja Tonava. Baijeriin vuonna 1992 valmistunut kanava yhdistää Tonavan Reiniin ja Mainiin, ja muodostaa siten vesireitin Pohjanmereltä Mustallemerelle. Alppien vedenjakajan pohjoispuolen joet ovat Tonavan sivujokia ja laskevat suoraan Tonavaan, kun taas maan keski- ja itäosan joet virtaavat etelään ja yhtyvät Serbiassa Dravaan, joka vie niiden vedet Tonavaan.
Itävallan Alppien korkein huippu on Großglockner, 3 798 metriä merenpinnasta, toiseksi korkein on Wildspitze, 3 774 metriä. Matalin paikka on Neusiedler See, 115 metriä Audrianmeren pinnasta.
Alpit peittävät 62 prosenttia maan pinta-alasta. Loppuosakin on varsin kukkulaista: Tonavan laakso ja Alppien pohjoinen reuna-alue, matalampi alue maan itä- ja koillisosassa sekä Alppien reuna-alue niiden eteläpuolella.
Itävallassa on myös jonkin verran vesistöjä. Järviä ovat muun muassa Wolfgangsee, Neusiedler See, Wörthersee, Bodensee ja Mondsee, jokia taas Tonava (Donau), Mur, Drava ja Inn.
Ilmasto.
Suurten korkeuserojen takia sää ja ilmasto voivat muuttua rajusti pienelläkin matkalla. Talvet ovat kylmiä kaikkialla. Suurimmat sademäärät saadaan kesäkuukausina, mutta koska sateet tulevat silloin ukkosluontoisina kuuroina, sateinen sää ei kestä kauaa. Talvisaikaan ylhäällä Alpeilla sää on keskimäärin aurinkoisempaa kuin laaksoissa, joissa on useammin pilvistä ja sumuista. Kesällä taas laaksoissa on useammin aurinkoista silloinkin, kun vuorenhuiput jäävät pilvien sisään. Alppien keskiosassa esiintyy ajoittain lämmin ja kuiva föhntuuli.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Itävallan eläimistö on tyypillisen keskieurooppalaista: jäniksiä, saksanhirviä, fasaaneita, kettuja, mäyriä, näätiä, peltopyitä. Vuorisoissa elää gemssi, metsämurmeli, kotka ja naakka. Pannonian alueelle luonteenomaisia ovat Neusiedl-järven ruovikoissa viihtyvät suuret määrät kahlaajalintuja. Viime vuosina maan keski- ja eteläosien metsissä on jälleen tavattu joitakin karhuja.
Suurten korkeuserojen takia kasvillisuus on monimuotoista. Itävalta on Euroopan metsäisimpiä maita. Tyypillisiä ovat lehtimetsät (tammi ja pyökki) ja sekametsät (kuusi ja pyökki), korkeammalla myös havumetsät (kuusi, lehtikuusi ja mänty). Alppiniittyjen kasvillisuus on erityisen värikästä ja vaihtelevaa: siellä kukkivat alppitähti, katkerot, etelänarnikki, kanervat ja monet muut lajit.
Itävallassa on kuusi kansallispuistoa: Tonavan ja Auenin kansallispuisto, Gesäusen kansallispuisto, Hohe Tauernin kansallispuisto, Kalkki-Alppien kansallispuisto, Neusiedler Seen kansallispuisto ja Thayatalin kansallispuisto.
Suurimpia kaupunkeja.
Kaupungin nimen perässä on sen asukasluku 1. tammikuuta 2009
Talous.
Itävalta on korkean elintason maa, jonka talous on pitkälti sidoksissa EU-maihin, erityisesti Saksaan. Toisen maailmansodan jälkeen monia yrityksiä kansallistettiin pelättäessä niiden joutuvan Neuvostoliiton käsiin sotakorvauksina. Pääosa valtionyrityksistä yksityistettiin 1990-luvun alussa.
Itävallassa on vahva ammattiyhdistysliike. Yli 40 % työvoimasta kuuluu Österreichischer Gewerkschaftsbundiin (ÖGB). Teollisuus, ammattiliitot, maatalouden eturyhmät ja hallitus (ns. sosiaalipartnerit, Sozialpartner) neuvottelevat laajan tulopoliittisen kokonaisratkaisun. Vuoristoisessa maassa maatilat ovat pieniä ja hajanaisia, ja tuotanto on ollut kallista. Itävallan oma maatalous tuottaa noin 80 % maan elintarvikkeista, mutta vain 1,7 % bruttokansantuotteesta ja työllistää 5,5 % työvoimasta. Maatalous on joutunut uudistuksiin maan liittyessä EU:hun 1995.
Ylivoimaisesti suurin kauppakumppani on Saksa, jonne viedään 29 % viennistä ja josta tuodaan yli 40 % tuonnista. Merkittävimmät vientituotteet ovat koneet ja teollisuustuotteet. Vuonna 2009 muut EU-27-maat käsittivät 72 % ulkomaankaupasta.
Sähköstä noin 65 % tuotetaan vesivoimalla. Itävallassa ei ole ydinvoimaloita. Vuonna 1972 aloitettiin voimalaitoksen rakentaminen Zwentendorfiin Tonavan varrella. Vuonna 1978 järjestettiin kuitenkin kansanäänestys, jossa 50,5 % äänestäjistä vastusti ydinvoiman käyttöönottoa, eikä voimalaa ikinä avattu ja säädettiin laki ydinvoiman kieltämiseksi. Vuonna 2009 voimala muutettiin aurinkovoimalaksi.
Merkittävimpiin luonnonvaroihin kuuluvat rautamalmi, öljy, puu, lyijy, kivihiili, ligniitti ja kupari.
Liikenne.
Itävallassa on 55 lentopaikkaa, joista vain yhdellä on yli kolmikilometrinen kiitotie. Wienin kansainvälinen lentoasema on suurin lentoasema, mutta myös Graziin, Linziin, Klagenfurtiin, Salzburgiin ja Innsbruckiin tulee ulkomaanlentoja. Rautateitä on noin 6400 kilometriä. Vesiväylää on 358 km. Satamakaupunkeja ovat Enns, Krems, Linz ja Wien. Tonavaa pitkin on myös säännöllistä kansainvälistä matkustajaliikennettä.
Väestö.
Itävallan väestö on varsin homogeenista, 88,6 % puhuu saksaa päivittäisenä käyttökielenään. Etnisistä ryhmistä suurin ovat itävaltalaiset, joita on noin 91,1 % maan väestöstä. Merkittäviä vähemmistöjä ovat entisen Jugoslavian alueen kansalaisuudet, eli kroaatit, serbit, sloveenit ja bosniakit, joita on yhteensä noin 4 % väestöstä. Lisäksi noin 1,6% on turkkilaisia ja 0,9% saksalaisia.
Burgenlandin osavaltiossa elää unkarilaisten, romanien, slovakien ja kroatien historialliset vähemmistöt. Unkarilaisia elää lisäksi Wienissä ja romaneja ympäri maata. Itävallan sloveenit ovat keskittyneet maan etelärajalle Kärntenin ja Steiermarkin osavaltioihin. Itävallan turkkilaiset ovat maahan 1960-luvulta lähtien töihin tulleiden jälkeläisiä.
Itävallan vuoristoissa on kehittynyt monta erillistä saksan murretta. Kaikki kuuluvat itävaltalais-baijerilaiseen ryhmään lukuun ottamatta Vorarlbergin alemannimurretta.
Vuonna 2001 73,6 % itävaltalaisista oli katolilaisia. Muut tärkeät uskonnot ovat islam ja protestanttiset liikkeet. 1930 Itävallassa asui 100 000 juutalaista, nyt heitä on 10 000–20 000.
Kulttuuri.
Itävallan historiassa Alpit ovat muodostaneet luontaisen kulkuesteen, ja niiden rajaamissa laaksoissa on syntynyt erilaisia perinteitä. Nykyisin media ja ihmisten helpottunut liikkuvuus ovat pienentäneet alueellisia eroja.
Noin kolmannes itävaltalaisista asuu viidessä suurimmassa kaupungissa. Loput asuvat pikkukaupungeissa tai maaseudulla. Maatilat ovat usein kuuluneet samalla suvulle vuosisatojen ajan, ja niissä on kellotorni, jonka avulla väki on voitu kutsua pelloilta syömään. Maan länsiosissa on sveitsiläistyyppisiä jyrkkäkattoisia puutaloja, kun taas itäosissa Tonavan alueen taloissa on enemmän slaavilaisia vaikutteita ja rapattuja seiniä.
Ruokakulttuuri on saanut vaikutteita Saksasta, Unkarista, Tsekistä ja Pohjois-Italiasta. Aamiainen on tyypillisesti kevyt: kahvia tai maitoa ja hillovoileipiä. Makkarasämpylä on tyypillinen aamupäivän välipala. Lounas on päivän pääateria ja siihen kuuluu keitto ja lihapitoinen pääruoka kuten wieninleike lisukkeineen. Kaupungeissa iltapäiväkahvi on tärkeä tapahtuma, ja kahvilakulttuuri on vilkasta. Ilta-ateria on kevyenpuoleinen, esimerkiksi leikkeleitä, leipää ja viiniä tai olutta.
Itävallassa ovat syntyneet klassisen musiikin keskeiset säveltäjät Wolfgang Amadeus Mozart, Joseph Haydn, Franz Schubert, Gustav Mahler, Anton Bruckner, Johann Strauss vanhempi ja Johann Strauss nuorempi. Toisen Wienin-koulukunnan säveltäjiä ovat Arnold Schönberg, Anton Webern ja Alban Berg.
Kuvataiteiden piirissä tunnetuiksi ovat tulleet taidemaalarit Gustav Klimt ja Oskar Kokoschka.
Itävallan kirjallisuus on kehittynyt osana saksankielistä kirjallisuutta. Varhaisista kirjailijoista Franz Grillparzer (1791-1872) kirjoitti mahtipontista, isänmaallista runoutta jota koululaiset joutuvat edelleen lukemaan. Rainer Maria Rilke oli lahjakas filosofinen runoilija 1900-luvulla. Kirjailija Robert Musil tuli tunnetuksi maailmansotien välisenä aikana. Runoilija Peter Rosegger oli Nobel-ehdokkaana 1913, kirjailija Elfriede Jelinek sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2004.
Kolme itävaltalaista fyysikkoa on saanut Nobelin: Erwin Schrödinger, Victor F. Hess ja Wolfgang Pauli. Veriryhmien keksijän Karl Landsteinerin lisäksi kuusi muuta lääketieteilijää ja neljä kemistiä on palkittu Nobelilla. Filosofialle Itävalta on antanut Ludwig Wittgensteinin ja Karl Popperin. Maan tunnetuin matemaatikko on ollut loogikko Kurt Gödel. Ihmistieteiden alalla eittämättä tunnetuin itävaltalainen on psykoanalyysin isä Sigmund Freud. Itävallassa ovat syntyneet taloustieteilijät Joseph Schumpeter ja Friedrich Hayek. Tekniikan historiaan on jäänyt insinööri Ferdinand Porsche.
Muita Itävallassa syntyneitä kuuluisuuksia ovat diktaattori Adolf Hitler, Insesti-isä Josef Fritzl, Oscar-palkittu näyttelijä Christoph Waltz, näyttelijä Arnold Schwarzenegger laulaja Falco sekä kolminkertainen F1 maailmanmestari Niki Lauda.
Maailmanperintökohteet.
Unescon maailmanperintöluettelossa on kahdeksan kohdetta Itävallasta
Urheilu.
Itävallan urheilu on tunnettu menestyksestä alppilajeissa: Toni Sailer, Hermann Maier, Annemarie Moser-Pröll, Stephan Eberharter, Anita Wachter ja Benjamin Raich ovat tunnettuja itävaltalaisia alppihiihtäjiä. Suosituin urheilulaji Itävallassa on kuitenkin Jalkapallo. Itävallan maajoukkue on pelannut jalkapallon MM-lopputurnauksessa seitsemän kertaa ja sen paras saavutus on kolmas sija vuodelta 1954. Jalkapallon Euroopan-mestaruuskilpailuissa Itävalta on pelannut vain yhden kerran, vuonna 2008, jolloin Itävalta järjesti lopputurnauksen yhdessä naapurimaansa Sveitsin kanssa.
Myös mäkihyppy on Itävallassa suosittua ja esimerkiksi Thomas Morgenstern, Gregor Schlierenzauer, Andreas Kofler ja Wolfgang Loitzl lukeutuvat maailman kärkihyppääjien joukkoon.
Itävalta on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1896. Sillä on nykyisin yleensä noin 70 urheilijan joukkue sekä kesä- että talviolympialaisissa. Eniten mitaleita on tullut alppihiihdosta, mäkihypystä ja taitoluistelusta.


Vietnam.
Vietnam (), virallisesti Vietnamin sosialistinen tasavalta () on valtio Kaakkois-Aasiassa. Sen rajanaapurit ovat Kambodža, Kiina ja Laos. Valtion pinta-ala on noin 330 000 neliökilometriä, joten se on lähes Suomen kokoinen. Asukkaita on yli 91 miljoonaa eli Vietnam on maailman 14. suurin maa väestöltään.
Vietnam oli vuodesta 111 eaa. tuhannen vuoden ajan osa kiinalaisia valtioita, kunnes vietnamilainen dynastia nousi valtaan 939. Vuoden 1471 jälkeen se valloitti Champa-kuningaskunnan nykyisessä Keski-Vietnamissa, ja vietnamilaisten asutus levisi etelään aina Mekongin suistoon asti. Vuonna 1858 Ranska aloitti siirtomaavalloitukset Etelä-Vietnamista, ja 1885 Annam, Tonkin, ja Kotšinkiina liitettiin osaksi Ranskan Indokiinaa. Toisen maailmansodan ja Japanin miehityksen aikana maassa syntyi antikolonialistisia liikkeitä kuten Việt Minh, ja sodan jälkeen 2. syyskuuta 1945 vietnamilaiset kommunistit Hồ Chí Minhin johdolla julistivat maan itsenäiseksi. Ranska ei halunnut luopua siirtomaastaan ja kävi sotaa aina vuoteen 1954, jolloin se kärsi tappion Điện Biên Phủn taistelussa.
Genevessä sovittiin siirtomaavallan lopettamisesta ja maa jaettiin Pohjois-Vietnamin kommunistisen hallinnon ja etelän Bảo Đạin keisarinvallan välillä. Etelä-Vietnam julistautui 1955 Vietnamin tasavallaksi Ngô Đình Diệmin noustessa valtaan. Etelä-Vietnamissa nousi Kansallisen vapautusrintaman johtama kapina, jota pohjoinen avusti. Etelä pyysi Yhdysvaltain sotilasapua sen kukistamiseksi. Etelä-Vietnamissa vallan kaappasivat 1963 kenraalit. Yhdysvallat lisäsi tukeaan sille ja aloitti myös Pohjois-Vietnamin pommitukset. Yhdysvallat vetäytyi sodasta 1973. Vuonna 1975 Pohjois-Vietnamin joukot miehittivät Etelä-Vietnamin ja maa yhdistyi. Vietnam kävi myös lyhyen sodan Kambodžaa ja Kiinaa vastaan.
Vuonna 1986 Vietnam aloitti Kiinan tyyliset talousuudistukset nimellä Đổi Mới. Vietnam on saanut huomiota nopeasta talouskasvusta ja köyhyyden vähenemisestä uudistusten jälkeen. Vietnam pääsi Maailman kauppajärjestön jäseneksi vuonna 2007.
Vuonna 2004 maan budjetista 5–7 prosenttia oli ulkomaista apua. Vietnam on yksi Suomen kahdeksasta kehitysyhteistyön pääkumppanimaasta. Yhteistyön pääkohteita ovat metsät, maaseudun kehittäminen sekä kaupunkien vesihuolto ja sanitaatio.
Historia.
Ensimmäiset ihmiset muuttivat Punaisenjoen suistoalueelle noin 2 500 vuotta sitten. Alueelta on löydetty taidokkaasti koristeltuja pronssirumpuja, jotka on valmistettu 200-luvulla eaa., ehkä jopa 600-luvulla eaa. Pronssilöydöt kertovat korkeasta teknologiasta ja järjestäytyneestä yhteiskunnasta.
Vietnam tulee sanasta Việt Nam, Nam Việt käännettynä toisin päin. Nam Việt (南越, ”eteläinen Việt") oli muinainen kuningaskunta, joka hallitsi suurta osaa nykyistä pohjoista Vietnamia ja eteläistä Kiinaa 200-luvulla eaa. Kiinan Han-dynastia valloitti Pohjois-Vietnamin Punaisen joen suiston 111 eaa., ja tuhannen vuoden ajan Vietnam oli osa kiinalaisia valtioita. Tänä aikana Vietnamiin lainautui kiinan kirjoitusjärjestelmä ja vietnamin kieleen lukematon määrä sanoja kiinan kielestä. Kiinalaisesta kulttuurista lainautuivat myös konfutselaisuus sekä Kiinan poliittinen järjestelmä. Samaan aikaan Mekongin suistossa kehittyivät hindulais-buddhalaiset Funanin ja Champan kuningaskunnat. Khmerien ensimmäinen kuningaskunta Chenla valloitti Funanin 600-luvulla, mutta Champa säilyi 1800-luvulle saakka.
Vietnamilaiset kapinoivat useasti kiinalaisia vastaan, ja Ngô Quyênin johdolla ensimmäinen vietnamilainen keisarikunta Đại Việt nousi valtaan vuonna 939. Keisarikunnan pääkaupunki oli Huế. Đại Việt torjui mongolien hyökkäykset 1200-luvulla, mutta keisarikunta tuhoutui 1400-luvulla Kiinan Ming-dynastian hyökätessä. Lê-dynastia palautti kuitenkin nopeasti vietnamilaisten itsenäisyyden, ja vuonna 1471 vietnamilaiset valloittivat nykyisessä Keski-Vietnamissa sijainneen Champan. Lê-dynastian heiketessä voimakkaat Trịnh- ja Nguyễn-suvut kävivät sisällissotia 1600- ja 1700-luvuilla. Valtakunta jakautui kahtia, ja Nguyễn-dynastian hallitsema eteläosa valloitti chamien ja khmerien asuttaman Mekongin suiston. Tây Sơnista lähtenyt talonpoikaiskapina yhdisti maan uudelleen 1700-luvun lopussa. Nguyễn-suvun keisari Gia Long nousi valtaan 1802 ja aloitti Nguyễn-dynastian.
Ranskan siirtomaaksi.
Ranskan valloitukset Indokiinassa eri sinisen sävyillä vuosi vuodelta.
Ranskalaiset lähetyssaarnaajat ja kauppiaat olivat tulleet Vietnamiin jo 1600-luvulla, mutta vasta vuonna 1858 Ranska aloitti siirtomaavalloitukset Etelä-Vietnamista, josta tuli Ranskan Kotšinkiinan siirtomaa 1867. Keski-Vietnamista tehtiin Annamin ja Pohjois-Vietnamista Tonkinin protektoraatit vuonna 1883. Vuodesta 1885 lähtien koko Vietnam kuului yhdessä Kambodžan ja Laosin kanssa Ranskan Indokiinaan. Maan vietnamilainen kuningassuku sai edelleen jäädä valtaistuimelleen ranskalaisten suojeluksessa. Tänä aikana maahan levisivät ranskan kieli ja katolilaisuus. 1900-luvun alussa nousivat myös koulutettujen vietnamilaisten intellektuellien nationalistiset, anti-kolonialistiset ajatukset, ja 1930-luvusta lähtien kansallismielisten ja vallankumouksellisten liikkeiden levottomuudet kasvoivat.
Japani miehitti Ranskan Indokiinan toisen maailmansodan aikana. Sodan aikana syntyi vastustusta japanilaisten alaista Vichyn Ranskan siirtomaahallintoa vastaan. Japani julisti aivan sodan lopulla perustamansa Vietnamin imperiumin pääministeri Trần Trọng Kimin johdolla itsenäiseksi saadakseen vietnamilaisten tuen. Vietnamilaiset kommunistit Hồ Chí Minhin johdolla perustivat antikolonialistisia liikkeitä kuten Việt Minhin, ja sodan jälkeen 2. syyskuuta 1945 Hồ Chí Minh julisti maan itsenäiseksi. Sodan jälkeen Ranska ei halunnut luopua siirtomaastaan, vaan valtasi maan eteläosat 1946, mikä aloitti Indokiinan sodan. Việt Minh oli saanut hallintaansa Pohjois-Vietnamin ja piti Hanoita pääkaupunkinaan. Ranskalaiset perustivat vastapainoksi maan eteläosaan näennäisesti itsenäisen valtion, jonka johtoon nimitettiin keisari Bảo Đại. Sota päättyi Ranskan raskaaseen tappion Điện Biên Phủssa vuonna 1954. Toukokuussa 1954 Genevessä solmittiin rauha Vietnamin demokraattisen tasavallan ja Ranskan välillä siirtomaavallan lopettamisesta. Maa jaettiin kahtia 17. leveyspiiriä myöten Pohjois-Vietnamin kommunistisen hallinnon ja etelän välillä, jossa Bảo Đạin keisarinvalta jatkui. Maassa piti järjestää vaalit heinäkuussa 1956, mutta etelässä vallan kaapannut Ngô Đình Diệm kieltäytyi ja julisti 26. lokakuuta 1955 Etelä-Vietnamin itsenäiseksi tasavallaksi. Pohjois-Vietnamissa alettiin 1954 maauudistus ja sosialisointiohjelma. Noin 450 000 pohjoisen asukasta, enimmäkseen katolilaisia, pakeni pohjoisesta etelään, ja paljon pienempi määrä siirtyi etelästä pohjoiseen.
Vietnamin sota.
Ngô Đình Diệm ja Dwight D. Eisenhower Yhdysvalloissa 1957.
Etelä-Vietnamin presidentti Ngô Đình Diệm aloitti 1956 kampanjan poliittisia vastustajiaan vastaan, ja 1957 sissiliike Kansallinen vapautusrintama nousi kapinaan etelässä. Pohjoisesta alkoi virrata aseita ja miehiä sille. Joulukuussa 1961 Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy lähetti Ngô Đình Diệmin pyynnöstä Etelä-Vietnamiin sotilasneuvonantajia Etelä-Vietnamin armeijan ARVN:n tueksi. Vuonna 1963 etelässä tapahtui kenraalien vallankaappaus, joka syöksi Ngô Đình Diệmin vallasta, minkä jälkeen Yhdysvallat lisäsi tukeaan Etelä-Vietnamille. Vuonna 1964 tapahtui niin kutsuttu Tonkininlahden välikohtaus, jonka varjolla Yhdysvallat aloitti ennalta suunnitellut Pohjois-Vietnamin pommitukset. Maaliskuussa 1965 presidentti Johnson lähetti ensimmäiset Yhdysvaltain maajoukot maahan. Sota ja pommitukset levisivät myös naapurimaiden alueille.
Yhdysvaltojen joukkoja Dak Tossa vuonna 1966.
Merkittävä käännekohta sodassa oli tammikuun 1968 Tet-offensiivi, joka vahingoitti sekä Yhdysvaltain että Etelä-Vietnamin taistelutahtoa ja aiheutti vakavia tappioita Kansalliselle vapautusrintamalle. My Laissa tapettiin yli 500 siviiliä. Yhdysvalloissa nousi sodanvastainen liike. Tammikuussa 1969 Pariisissa aloitettiin rauhanneuvottelujen ensimmäinen kierros. Enimmillään amerikkalaisia taisteli Vietnamissa kerralla 534 000 miestä samana vuonna. Rauhansopimus solmittiin Pariisissa 27. tammikuuta 1973. Etelä-Vietnam jaettiin hallituksen ja Kansallisen vapautusrintaman hallitsemaksi tilkkutäkiksi ja Yhdysvallat veti joukkonsa maasta. Alkuvuodesta 1975 Pohjois-Vietnamin vakinaiset joukot aloittivat hyökkäyksen ja valtasivat Etelä-Vietnamin. Saigon vallattiin 30. huhtikuuta, ja se sai nimen Hồ Chí Minhin kaupunki vuonna 1969 kuolleen Hồ Chí Minhin mukaan. Maa yhdistyi virallisesti heinäkuussa 1976.
Sodassa kuoli noin kaksi miljoonaa ja neljä miljoonaa vammautui. Puolet asunnoista ja 70 prosenttia teollisuudesta tuhoutui. Maahan jäi valtava määrä räjähtämättömiä maamiinoja ja pommeja, ja laajoja alueita saastui Yhdysvaltain käyttämästä Agent Orange -kasvimyrkystä. Maan yhdistymisen jälkeen sosialistinen järjestelmä kollektivisointeineen ulotettiin koko maahan ja entisen vallan tukijat lähetettiin uudelleenkoulutusleireille, jossa he viettivät kuukausista vuosiin. Suurin osa Etelä-Vietnamin musiikista, taiteesta, ja kirjallisuudesta kiellettiin. Julkaisut myötäilivät sosialistista realismia.
Sodan jälkeen.
Vuonna 1978 Vietnam valtasi Kambodžan, jossa valtaa pitivät Punaiset khmerit, ja asetti valtaan tukijansa Heng Samrinin. Kiina epäili Vietnamin tiukkaa liittolaisuutta Neuvostoliiton kanssa ja arveli sen pyrkivän ylivaltaan koko niemimaalla. Kiina kosti käymällä helmi–maaliskuussa 1979 pienen, mutta verisen rajasodan Vietnamin kanssa. Sota nosti kiinalaisvastaisia mielialoja, ja Vietnamin kiinalaisvähemmistöä pakeni Vietnamista veneillä läheisiin maihin. Myöhemmin heitä seurasi myös muita kansallisuuksia Vietnamin taantuvan talouden ja sisäisten tukahdutustoimien vuoksi. Merimatkasta selvinneet venepakolaiset muodostivat suuria pakolaisleirejä ympäröivissä maissa, mikä sai aikaan kansainvälisen kriisin. Heitä tuli myös Suomeen pieni joukko, nykyiset suomenvietnamilaiset.
Neuvostoliiton Mihail Gorbatšovin uudistustoimien vuoksi Vietnam sai entistä vähemmän apua ja joutui uudistamaan talouttaan. Kommunistijohtaja Nguyễn Văn Linh aloitti vuonna 1986 Đổi Mới -uudistukset. Uudistuksella sallittiin maataloustuotteiden kauppa ja yritysten omistaminen. Osa kolhooseista purettiin, säännöstelyä vähennettiin ja ulkomaalaisia yhteisyrityksiä alettiin rohkaista. Vietnamin talous elpyikin nopeasti maatalous- ja teollisuustuotannon kasvaessa merkittävästi. Uudistukset synnyttivät myös työttömyyttä ja inflaatiota, joka johti 1989–1990 uusien venepakolaisten aaltoon lähinnä Hongkongiin. Nykyisinkin Vietnam on yksi maailman nopeimmin kasvavista talouksista.
Vuonna 1991 Đỗ Mười korvasi Nguyễn Văn Linhin puoluejohtajana. Talousuudistuksia jatkettiin, mutta kommunistipuolueen yksinvalta säilyi. Vuoden 1992 uusi perustuslaki takasi talousvapauksia ja omistusoikeuden. Joukkojen vetäminen Kambodžasta 1989 ja rauhansopimus 1991 normalisoivat suhteet Kiinaan. Myös Etelä-Koreaan solmittiin jälleen suhteet 1992, ja Yhdysvallat lakkautti kauppasaartonsa 1994. Vietnamista tuli ASEANin jäsen 1995. Lê Khả Phiêu valittiin puoluejohtajaksi, Trần Đức Lương presidentiksi ja Phan Văn Khải pääministeriksi 1997. Vuonna 2001 puoluejohtajaksi tuli Nông Ðức Mạnh. Vuoden 2006 vaaleissa presidentiksi valittiin Nguyễn Minh Triết ja pääministeriksi Nguyễn Tấn Dũng.
Politiikka ja hallinto.
Vietnam on sosialistinen yksipuoluevaltio. Vietnamin kommunistinen puolue () muodostaa Kansallisen vapautusrintaman, Vietnamin ammattiyhdistysten, Hồ Chí Minhin nuorisoliiton ja muutamien uskonnollisten ryhmien kanssa Vietnamin isänmaanrintaman (), jolla on perustuslaissa määritelty johtava asema. Puolueen johdossa ovat pääsihteeri ja 15-jäseninen politbyroo. Puolue kokoontuu puoluekokouksiin joka viides vuosi ja valitsee silloin 150-jäsenisen keskuskomitean, joka valitsee myös politbyroon.
Vietnamin tärkeimmät virat ovat kommunistisen puolueen pääsihteeri, Vietnamin presidentti ja Vietnamin pääministeri.
Sisäpolitiikka.
Vuoden 2001 perustuslaissa puolueen asema ei ole enää yhtä vahva, vaan se alistettiin perustuslaille ja laeille. Perustuslain mukaan Kansalliskokous on korkein valtioelin. Se on 496-jäseninen yksikamarinen parlamentti, joka valitaan viisivuotiskausiksi. Kansalliskokous nimittää presidentin, pääministerin, hallituksen, korkeimman kansanoikeuden prokuraattorit sekä valvontaelimen. Vietnamissa on monen ehdokkaan vaalit, mutta virallisen ehdokkuuden saamiseksi on saatava isänmaan rintaman tuki. Noin 75 prosenttia kansalliskokouksen jäsenistä on puolueen jäseniä.
Ulkopolitiikka.
Vietnamin sodan aikana Pohjois-Vietnamin kaksi merkittävintä liittolaista olivat Neuvostoliitto ja Kiina. Suhteet naapurimaa Kiinaan alkoivat kuitenkin heikentyä Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana. Vuonna 1979 Vietnam oli sodassa sekä Kiinan että sen tukeman Kambodžan kanssa. Näiden sotien jälkeen Vietnamin suhteet Neuvostoliittoon ja sen liittolaisiin SEV-valtioihin lähenivät entisestään. Vietnam sai 1980-luvun ajan Neuvostoliitolta ja SEV-mailta taloudellista avustusta lähes kolme miljoonaa dollaria vuodessa. Apu loppui Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen.
a>in johtajia vuonna 2007. Vietnamin Nguyễn Minh Triết neljäs oikealta.
Vietnamin kansainväliset suhteet paranivat sen jälkeen, kun maa vetäytyi Kambodžasta vuonna 1989. Vuonna 1991 Vietnam solmi taloudelliset ja diplomaattiset suhteet monien ASEAN-maiden ja Länsi-Euroopan maiden kanssa. Samana vuonna Vietnam ja Kiina aloittivat yhteiset toimet parantaakseen suhteitaan. Nykyisin Vietnamilla on diplomaattiset suhteet 164 valtion kanssa. Vietnam pyrki 1990-luvulla liittymään maailmanlaajuisiin diplomaattisiin ja taloudellisiin verkostoihin. Se liittyi Maailmanpankkiin, Kansainväliseen valuuttarahastoon ja Aasian kehityspankkiin. Heinäkuussa 1995 Vietnam hyväksyttiin ASEANin jäseneksi, ja se on toiminut siitä lähtien aktiivisesti myös AFTAssa ja ASEMissa. Samana vuonna Vietnam palautti myös normaalit suhteet Yhdysvaltoihin ja solmi puitesopimuksen Euroopan Unionin kanssa. YK:n jäsen Vietnam on ollut jo vuodesta 1977.
Vietnamin ulkosuhteita hiertää edelleen kiista Etelä-Kiinan meren saaristoista, joiden alueella on mahdollisesti laajoja öljylähteitä. Vietnamilla, Kiinalla, Malesialla, Filippiineillä, Bruneilla ja Taiwanilla on omat vaatimuksensa Spratly- ja Paracelsaarien alueelle. Rajanveto Kambodžan kanssa merialueiden osalta on edelleen kiistojen alainen, samoin Kiinan kanssa, vaikka kalastusvesien jaosta sovittiin pääpiirteissään jo vuonna 2004.
Asevoimat.
18-vuotiailla miehillä on pakollinen kaksivuotinen varusmiespalvelus. Naiset voivat mennä asepalvelukseen vapaaehtoisina. Vuonna 2005 maa käytti 2,5 prosenttia kansantuotteestaan sotilasmenoihin. Ilmavoimien kalusto on hankittu Venäjältä, Neuvostoliitosta, Tšekkoslovakiasta, Yhdysvalloista, Puolasta, Espanjasta sekä Ranskasta. Vietnam oli aikoinaan alueensa voimakkain ilmasotavalta, mutta nykyisin kalusto alkaa olla pahasti vanhentunutta. Merivoimilla on fregatteja Venäjältä ja Myanmarista ja muita aluksia Venäjältä ja Neuvostoliitosta. Vuonna 2009 Vietnamin armeija tilasi Venäjältä kuusi sukellusvenettä ja 2009–2010 kaksikymmentä hävittäjää. Sillä on ennestään Pohjois-Koreasta hankittuja Yugo-luokan sukellusveneitä vuodelta 1997.
Aluejako.
Vietnamin 58 maakuntaa ryhmiteltyinä alueiksi.
Maakuntia hallitsee kansanneuvosto. Se valitsee maakunnan kansankomitean, joka on maakuntahallinnon toimeenpaneva elin. Maakuntien hallinnot toimivat keskushallinnon alaisuudessa.
Ihmisoikeudet.
Vietnamin kommunistinen puolue jousti vuonna 2006 sananvapauden puolesta syntyneen painostuksen edessä. Tällöin syntyi oppositioliikkeitä, maanalaisia sanomalehtiä, ihmisoikeusryhmiä ja Ryhmä 8406, joka vaatii demokratiaa. Lisäksi syntyi kaksi ammattiyhdistysliikettä, jotka syyttivät puoluetta siitä, että takavarikoimalla viljelysmaita ihmisiä on pakotettu ilmaiseksi työvoimaksi teollisuuden palvelukseen. Puhkesi lakkoja, joiden jälkeen palkkoja korotettiin mutta ”kumouksellisia elementtejä” vangittiin Human Rights Watchin mukaan satoja. Tilanne jatkuu samanlaisena, sillä tammikuussa 2010 useita henkilöitä tuomittiin jopa 16 vuoden vankeusrangaistuksiin. Phạm Thanh Nghiên sai neljän vuoden tuomion. Yhdysvaltain ulkoministeriö on luonnehtinut vuonna 2004 Vietnamin ihmisoikeustilannetta huonoksi ("poor").
Tunnettu buddhalaisaktivisti Thích Nhất Hạnh palasi maanpaosta vuonna 2005, mutta hänen kannattajansa ovat syyttäneet poliisia ja viranomaisia vainoamisesta.
Fyysinen maantiede.
Vietnam on pinta-alaltaan 331 688 neliökilometriä, suunnilleen Suomen (338 000 neliökilometriä) kokoinen. Se muistuttaa muodoltaan loivaa S-kirjainta ja reunustaa Indokiinan niemimaan itä- ja etelärantoja. Pohjoisosa kaartuu Tonkininlahden ympäri, lounaiskärki rajautuu Siaminlahteen. Väestö ja riisinviljely keskittyvät alankoalueille, etenkin jokien suistoihin. Tärkeimmät joet ovat Punainenjoki ja Mekong. Laajat vuoristoiset alueet kohoavat 2,5 kilometriin etenkin maan luoteisosassa ja keskiosan ylänköalueella. Ne ovat perinteisesti kaskiviljelyä harjoittavien etnisten vähemmistöjen asuma-alueita.
Punaisenjoen kolmiomainen suistoalue on maan tiheimmin asuttua aluetta. Se nousee alle kolme metriä merenpinnasta. Punainenjoki lähtee Kiinan Yunnanista, ja sen kokonaispituus on 1 200 kilometriä. Sen kaksi päähaaraa ovat nimeltään Sông Da ja Sông Lô. Joki tulvii säännöllisesti, ja alueelle on vuosisatojen aikana rakennettu kanavia ja patoja, joilla tulvia hillitään. Tulvien ja kanavajärjestelmien ansiosta alueelta saadaan kaksi riisisatoa vuodessa.
Punaisenjoen koillispuolen ylängöt ovat metsäistä aluetta, jossa asuu etnisiä vähemmistöjä. Maan korkein vuori, 3 143 metrin korkuinen Phan Xi Păng, kohoaa Lào Cain maakunnassa lähellä Kiinan rajaa. Vietnamin pohjoisosassa on myös Halonginlahti, jossa kohoaa tuhansia pieniä dolomiitti- ja kalkkikivisaaria.
Punaisenjoen eteläpuolella kohoaa maan keskiosia hallitseva metsäinen Annamin ylänkö, joka kattaa 66 prosenttia maan pinta-alasta. Ylängön harjanne on vedenjakaja, joka toimii Laosin vastaisena rajana. Vuoriston ja Etelä-Kiinan meren välissä on kapea rannikkokaistale. Rannikolle ovat tyypillisiä dyynit ja laguunit. Rannikkotasanko kohoaa ensin muinaisiksi alluviaaliterasseiksi, ja sitten vuoristoalueeksi. Paikoin Annamin ylänkö saavuttaa rannikon ja muodostaa kallioisia niemekkeitä.
Annamin ylängön eteläpuolella, missä loivan S-kirjaimen muotoinen maa kääntyy länteen, on rikkonainen, metsäinen vuoristoalue, jota kutsutaan keskiylängöksi. Sen selänteet ulottuvat monin paikoin rannalle asti ja hankaloittavat liikennettä maan kahden suuren asutuskeskittymän, Mekongin ja Punaisenjoen suistoalueiden välillä.
Mekong lähtee Tiibetistä ja kulkee myös Laosin ja Kambodžan kautta. Mekong tulvii ympäröiville pelloille joka vuosi, mutta ei yleensä pahemmin. Mekongjoen suistoalue on maan eteläosan asutuksen ja riisinviljelyn keskus.
Kallioperä.
Vietnamin kallioperä jaetaan viiteen alueeseen: koillisosaan, luoteisosaan, Truong Soniin, Kon Tumiin ja Namboon.
Koillisosa on osa Etelä-Kiinan laattaa, josta on löydetty kerrostumia varhaiselta paleotsooiselta kaudelta ja kvartäärikaudelta. Palotsooisella kaudella luoteisosa ja Truong Son poimuttuivat rajusti, ja niihin kertyi paksuja muodostumia tuolta ajalta. Prekambrikauden kerrostumat ovat yleisiä Punaisenjoen siirroksessa ja Fansipanin vuoristossa, samoin kuin Kon Tumin alueella. Nambon aluetta peittää paksu (yli 6 km) kerros kenotsooisia muodostumia, jotka kertyivät aikanaan hautavajoamaan. Moniin vastaaviin hautavajoama-alueisiin kertyi sedimenttejä mesotsooisella kaudella.
Tärkeimpiä Vietnamista löytyviä jalokiviä ovat rubiinit, safiirit, akvamariinit ja topaasit. Rubiineita löydetään maan pohjoisosasta. Topaaseita ja akvamariineja löytyy pegmatiitista Thanh Hóan ja Vinh Phucin maakunnista. Eteläosan kenotsooisesta basaltista voi löytyä taloudellisesti merkittäviä määriä safiireita, zirkoneja ja peridootteja.
Ilmasto.
Ilmasto vaihtelee huomattavasti paikasta toiseen. Vuodessa sataa alankoalueilla 1000 mm, vuoristoissa 2500 mm. Maan etelä- ja keskiosassa on kuumaa läpi vuoden. Pohjoisessa on kylmä vuodenaika, kun koillismonsuuni tuo viileää ilmaa Keski-Kiinasta. Pohjoisosan korkeimmilla huipuilla voi sataa silloin luntakin. Maan keskiosan koilliseen avautuvalla rannikolla on syyskuusta tammikuuhun pilvinen ja tihkusateinen vuodenaika. Silloin alueelle iskee säännöllisesti taifuuneja.
Luonto.
Mangrovemetsää Cần Giờssa, Hồ Chí Minhin kaupungin liepeillä.
Vietnamin hedelmällinen maaperä ja subtrooppinen ilmasto suosivat rehevää kasvillisuutta. Metsissä kasvaa yli 800 puulajia. Vietnamin sodassa tuhottiin arviolta kaksi miljoonaa hehtaaria metsää ja puolet maan mangrovealueista. Sodan jälkeisen väestönkasvun ja talousahdingon aikana metsien tuhoutuminen eteni, mutta talouskasvun myötä metsiä on alettu ennallistaa. Puolet maan pinta-alasta on metsää.
Maassa on tavattu noin 200 nisäkäslajia, 800 lintulajia, 150 matelijalajia ja sata sammakkoeläinlajia. Merialueilla ja murtovesissä elää tuhat kalalajia, makeassa vedessä 250 lajia lisää. Merissä on myös monenlaisia selkärangattomia. Tiheissä metsissä elää monenlaisia apinoita ja pieniä kissaeläimiä. Pohjoisen vuorilla elää kauluskarhuja, malaijikarhuja, kettuja ja muita pieniä petoja. Vielä viime vuosikymmeninä maasta on löydetty tieteelle uusia kasvi- ja eläinlajeja. Laosin rajalla elää harvinainen nautaeläin saola, ja metsissä piileksii myös arkoja muntjakkeja. Muita harvinaisia eläimiä ovat jaavansarvikuono, tonkininlanguri ja sen sukulainen ("Trachypithecus poliocephalus"), aasiannorsu, tiikeri ja puuleopardi.
Halonginlahti ja Phong Nha-Kẻ Bàngin kansallispuisto kuuluvat Unescon maailmanperintöluetteloon. Kaikkiaan maassa on 27 kansallispuistoa, ja suojelualueiksi on merkitty noin kymmenesosa maan pinta-alasta. Valitettavasti suojellut metsät esimerkiksi Annamin ylängöllä ovat pirstaleisia, ja osa suojelualueista on olemassa vain paperilla ilman kunnollista hallintoa ja suojelutoimia.
Talous.
Suurin osa vietnamilaisista asuu maaseudulla, vaikka työpaikat kaupungeissa ovat lisääntyneet nopeasti.
Yleistä.
Vietnamin talouden vahvuuksia ovat rikkaat luonnonvarat, nuoren väestön tarjoama edullinen työvoima, nopea talouskasvu ja kasvavat kotimarkkinat. Huonoina puolina liiketoiminnan kannalta pidetään korruptiota, inflaatiota ja kehittymätöntä lainsäädäntöä ja infrastruktuuria. Maan ulkomaankauppa on monipuolista, toisin kuin monella yhden tuoteryhmän varassa elävällä kehitysmaalla. Suurin osa Vietnamin mineraalivaroista sijaitsee maan pohjoisosissa. Merkittävimpiä mineraaleja ovat antrasiitti, öljy sekä rusko- ja kivihiili. Vuonna 2009 arvioitiin teollisuuden ja rakentamisen tuottavan maan bruttokansantuotteesta yhteensä 39 prosenttia ja palvelusektorin saman verran. Maatalous, metsätalous ja kalastus tuottivat 22 prosenttia. Tärkeimpiä teollisuustuotteita ovat elintarvikkeet, vaatteet, jalkineet, koneet, kaivosteollisuus, sementti, kemikaalit ja lannoitteet, lasi, renkaat, öljy, hiili, teräs ja paperi.
Vietnamin valuutta on đồng. Helmikuussa 2010 yhdellä eurolla sai yli 25 000 đồngia. Kuluttajahinnat nousivat vuonna 2008 peräti 23,1 prosenttia, vuonna 2009 enää noin seitsemän prosenttia. Pahin inflaatiokausi oli 1990-luvun alussa, jolloin kuluttajahinnat nousivat jopa 700 prosenttia vuodessa.
Taloushistoriaa.
Vietnamin yhdistyttyä useat kommunistiset talouskokeilut ja Neuvostoliiton tukien väheneminen johtivat maassa lähes nälänhätään 1980-luvulla. Vuonna 1986 aloitettiin Đổi mới -talousuudistukset, jotka muistuttivat Kiinan markkinaystävällisiä uudistuksia. Vietnam on edelleen suhteellisen suljettu talous. Vuonna 2000 perustettiin Hồ Chí Minhin kaupungin pörssi.
Vuosina 1993–2007 köyhien määrä laski lähes kaksi kolmasosaa, ja Vietnamin elintason nousun onkin katsottu kuuluvan maailman nopeimpiin. Vuosina 2001–2006 talous kasvoi keskimäärin 7,8 prosenttia vuodessa. Vuoden 2000 jälkeen myös inflaatio on kasvanut melko nopeasti: vuonna 2007 se oli 12,7 prosenttia.
Vuonna 2006 maatalous muodosti enää 20 prosenttia bruttokansantuotteesta, mutta se käyttää edelleen 60 prosenttia työvoimasta. Vuonna 2004 teollisuus muodosti 40,1 prosenttia bruttokansantuotteesta, mutta työllisti vain 12,9 prosenttia. Palveluiden osuus oli 38,2 prosenttia bruttokansantuotteesta. Tuotantoteollisuus, informaatioteknologia ja korkeateknologia ovat suuria ja nopeasti kasvavia teollisuuden aloja. Esimerkiksi vuonna 2006 Intel sijoitti Vietnamiin miljardin dollarin mikropiirikeskuksen, jonka sanotaan olevan suurin maailmassa.
Korruptio oli vuonna 2005 yhä yleistä korruptionvastaisesta taistelusta huolimatta. Tuolloin Vietnamin arvioitiin olevan Kiinaa jäljessä omistusoikeuksissa, markkinoiden sääntelyssä sekä työ- ja finanssimarkkinauudistuksissa. Vietnamin taloutta vaivasivat vuonna 2005 tehottomat valtion omistamat pankit. Tuolloin Vietnamin talous käytti enimmäkseen käteistä ja maassa oli vain 300–400 pankkiautomaattia, joita käytti 0,4 prosenttia vietnamilaisista. Ulkomaalaisten pankkien toiminta oli hyvin rajoitettua. Syyskuussa 2005 tehtiin päätös aloittaa kaikkien viiden valtion omistaman pankin osittainen yksityistäminen sekä muita uudistuksia. Vuonna 2008 nopea talouskasvu hidastui, koska kysyntä tärkeässä viennin kohdemaassa Yhdysvalloissa supistui. Kasvua piti yllä kotimainen kulutus. Vuosina 2009–2010 Vietnamin talouskasvun arvioitiin hidastuvan noin viiteen prosenttiin, joka on taantuman aikana hyvä luku. Vietnamin julkaisemia tilastoja pidetään kuitenkin yleisesti epäluotettavina.
Vietnam on pyrkinyt siirtymään alhaisen tulotason maiden joukosta keskituloisiin maihin vuoteen 2010 mennessä. Jotta tavoite saavutettaisiin, Vietnamin täytyy kaksinkertaistaa bruttokansantuotteensa viidessä vuodessa. Pidemmällä aikavälillä Vietnam pyrkii teollisuusvaltioksi vuoteen 2020 mennessä.
Ulkomaankauppa.
Vietnam on yksi Aasian avoimimmista maista vapaakaupalle. Vuonna 2009 vienti (CIA:n arvion mukaan 56 miljardia dollaria) ja tuonti (67 miljardia dollaria) ovat yhteensä 133 prosenttia kansantuotteesta virallisen valuuttakurssin mukaan (92 miljardia), mikä on kolme kertaa Kiinan vastaava prosenttiosuus 44 % (Kiinan vienti 1194, tuonti 921 ja BKT 4 758 miljardia) ja yli neljä kertaa Intian osuus 31% (Intian vienti 155, tuonti 232 ja BKT 1 243 miljardia). Vuonna 2006 vienti kasvoi ennätyksellisen paljon, ja sen arvo oli 39,6 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Vauhdittajia olivat raakaöljy, puunjalostustuotteet, jalkineteollisuus, sähköala, äyriäiset, riisi, kumi ja kahvi. Vietnam on maailman toiseksi suurin riisin viejä Thaimaan jälkeen. Myös palveluiden vienti on ollut nousussa. Suurinta nousua on ollut matkailuviennissä. Vuonna 2006 tuonti oli 44 miljardia. Vuonna 2009 vienti oli 56,6 miljardia ja tuonti 68,8 miljardia, molemmat olivat laskeneet edellisestä vuodesta. Ulkomaisia investointeja tehtiin vuonna 2008 yli 60 miljardin dollarin edestä, mutta kansainvälisen talous- ja kilpailutilanteen takia arvio vuodelle 2009 oli vain puolet siitä. Investointien kasvuun vaikuttivat vuodesta 2007 WTO-jäsenyys, poliittinen vakaus ja voimakas talouskasvu. Suurin ulkomainen sijoittaja vuonna 2008 oli Malesia, sen jälkeen tulevat Taiwan, Japani ja Singapore.
Maatalous.
Riisi on ylivoimaisesti tärkein viljelyskasvi, jota kasvatetaan yli 60 prosentilla viljelyalasta. Riisiä viljellään Mekongin ja Punaisenjoen suistoalueilla. Riisin lisäksi tärkeitä viljelyskasveja ovat bataatti ja kassava. Annamin ylängön rinteillä viljellään plantaaseilla teetä, kahvia ja kumia. Vietnamin karjanhoitoalueet ovat pohjois- ja keskiosien rannikkoseudut. Tärkeitä kotieläimiä ovat siipikarja, sika, vuohi, lammas ja nautaeläimet. Maan eteläosissa harjoitetaan myös kalojen ja äyriäisten kasvatusta.
Liikenne.
Moottoripyörät ja muut kaksipyöräiset ajoneuvot ovat tärkeitä liikennevälineitä. Kuva liikenneruuhkasta Hồ Chí Minhin kaupungissa.
Ranskalaiset rakensivat Vietnamiin tiejärjestelmän. Tiestö vahingoittui pahasti Vietnamin sodassa, mutta sitä on sen jälkeen hitaasti parannettu. Yli 10 prosenttia kylistä on ilman maantieyhteyttä, ja etenkin yhteydet pohjois- ja eteläosien välillä ovat huonot. Ensimmäinen moottoritie avattiin 2000-luvun alussa. Valtatie 1, joka kulkee Hanoista Hồ Chí Minhin kaupunkiin Huến ja Đà Nẵngin kautta on levennetty ja päällystetty uudelleen hiljattain. Yleinen nopeusrajoitus on taajamissa 40 km/h ja muualla 60 km/h.
Polkupyörät, skootterit ja moottoripyörät ovat tärkeimmät liikkumisvälineet. Kaupunkien perinteinen kolmipyöräinen polkupyöräriksa, "cyclo", on käymässä harvinaisemmaksi varsinkin keskusta-alueilla, ja suurkaupungeissa ne keskittyvät enenevässä määrin turistien kuljettamiseen. Niiden tilalle on tullut moottoripyörätakseja ().
Vietnamissa on seitsemän kehittynyttä satamaa. Vietnamissa on 17 siviililentokenttää ja kansainväliset lentokentät Hồ Chí Minhin kaupungissa, Hanoissa ja Đà Nẵngissa.
Vietnamissa on 2 600 kilometriä rautateitä, ja raideverkko yhdistää toisiinsa maan muut asutus- ja teollisuuskeskukset Mekong-joen suistoa lukuun ottamatta. Kiinan puolelle on raideyhteys kahdesta kohdasta, Lào Cain ja Lạng Sơnin maakunnista. Pääosin rataverkko on kapearaiteista 1000 mm raideleveydellä. Standardilevyistä 1435 mm rataa on yhteensä 431 kilometriä, pääosin Hanoin koillispuoleella. Tästä matkasta 253 kilometriä on kiskotettu sekä 1000 mm että 1435 mm kiskoilla. Junamatka Hanoista Hồ Chí Minhin kaupunkiin kestää 30–40 tuntia, kun sama matka taittuu lentäen parissa tunnissa. Vietnam aikoo rakentaa Japanin tuella 1 555 kilometriä pitkän suurnopeusjunaradan yhdistämään maan pohjois- ja eteläosat.
Väestö.
Vietnamin asukasluvun kasvu vuosina 1961–2003.
Vietnamin väestöstä 86 prosenttia on etnisesti vietnamilaisia (vuoden 1999 väestönlaskennan mukaan). Suurimpiin vähemmistökansoihin kuuluvat tàyt, joita on 1,9 prosenttia, thait 1,7 prosenttia, mườngit 1,5 prosenttia, khmerit 1,4 prosenttia, hoat 1,1 prosenttia, nùngit 1,1 prosenttia ja hmongit 1 prosenttia.
Suuri vähemmistö ovat kiinalaiset, joita on perinteisesti elänyt erityisesti maan eteläosissa ja suurissa kaupungeissa. Sukupolvien ajan maassa asuneet perheet ovat edelleen säilyttäneet oman kielensä ja kulttuurinsa. Vuoden 1975 jälkeen monia kiinalaisia on lähtenyt maasta, ja käsitykset heidän nykyisestä lukumäärästään vaihtelevat. Tilastoissa kiinalaisperäinen väestö jaetaan kolmeen ryhmään: huot, ngait ja vuoristoseutujen san diut. Toinen suuri vähemmistöjen ryhmä ovat keskisellä ylänköalueilla asuvat vuoristokansat, jotka jakautuvat noin 50 ryhmään ja käsittävät malaijilais-polynesialaisia sekä mon-khmer-kieliä puhuvia kansoja.
Champa-valtiota aikoinaan hallinneet chamit ovat jakautuneet kahdelle alueelle. Đông Nam Bộn alueen rannikolla elävät chamit ovat enimmäkseen hinduja, kun taas Kambodzan rajalla elää islaminuskoinen cham-väestö. Chamit poikkeavat alueen muista etnisistä ryhmistä uskonnon lisäksi etniseltä taustaltaan ja kieleltään ja ovat lähempänä saariston malaijilais-polynesialaisia.
Vuoden 1999 virallisen väestönlaskennan mukaan 80,7 prosenttia vietnamilaisista ei harjoittanut mitään uskontoa. Uskontonsa ilmoittaneista 48 prosenttia oli buddhalaisia ja 35 prosenttia katolisia. Kahdeksan prosenttia kuului Hoa Haon ja 5,8 prosenttia Cao Dai -uskonnon kannattajiin. Tämän lisäksi maassa on myös protestantteja, muslimeja, taolaisia, animisteja ja hinduja.
Kansanterveys.
Äiti- ja lapsikuolleisuus on viime aikoina vähentynyt. Lapsikuolleisuus on puolittunut 15 vuodessa, ja lähes kaikki lapset rokotetaan tuhkarokkoa vastaan. Jopa 90 prosenttia naisista hyödyntää neuvolapalveluja, ja yhä useampi synnytys tapahtuu koulutetun kätilön avustuksella. Hiv-tartuntojen määrä lisääntyy 15 prosentin vuosivauhtia. Malaria ja tuberkuloosi on sen sijaan saatu kuriin. Malariatapauksia on vain neljäsosa 90-luvun puolivälin tartuntojen määrästä. Puhtaan veden saatavuus on kasvanut 90-luvun puolivälin 26 prosentista 70 prosenttiin.
Aikuisista puolella prosentilla on HIV/AIDS. Vuonna 2007 AIDSiin kuoli 24 000 henkeä. Vuosina 2003–2006 Vietnamissa havaittiin vaarallista lintuinfluenssaa. Sen todettiin tarttuneen varmuudella ainakin 93 ihmiseen, joista 42 menehtyi. Muita vaarallisia tartuntatauteja ovat bakteeriperäinen ripuli, denguekuume, A-hepatiitti, lavantauti ja leptospiroosi.
Koska Vietnam on ollut kehitysmaa, jossa aliravitsemus ja infektiotaudit surmaavat edelleen ihmisiä, syöpä sekä sydän- ja verisuonitaudit eivät ole olleet korkealla sen kuolinsyytilastoissa. Elintason noustessa tilastot voivat muuttua. Tupakointi on maassa yleistä: vuonna 1994 miehistä 74 prosenttia ja naisista 4 prosenttia tupakoi. Maksasyöpä on Vietnamin yleisimpiä syöpälajeja. Sitä on yritetty torjua hepatiitti-B-rokotteen avulla.
Koulutus.
Lähes kaikki lapset käyvät peruskoulun, ja suurin osa jatkaa lukioon. Sukupuolten jakauma on tasainen kouluissa, yliopistoissa ja työelämässä.
Vuonna 2009 maassa oli 376 korkeakoulutason oppilaitosta, ainakin yksi lähes jokaisessa maakunnassa. Niissä opiskeli yhteensä 1,7 miljoonaa opiskelijaa. Samana vuonna ammatilliseen koulutukseen pääsi 1,6 miljoonaa oppilasta. Vietnamin vanhimmaksi yliopistoksi lasketaan vuonna 1076 Hanoissa toimintansa aloittanut "Quốc Tử Giám" (”Kirjallisuuden temppeli”). Se perustettiin kungfutselaisen temppelin yhteyteen, ja siellä koulutettiin Vietnamin mandariiniluokkaa yli 700 vuoden ajan. Moderneista yliopistoista vanhin on Vietnamin kansallinen yliopisto Hanoissa, jonka perinne alkaa Indokiinan yliopistosta vuodelta 1906. Maan suurin yliopisto on Ho Chi Minhin kaupungissa sijaitseva Vietnamin kansallinen yliopisto, joka on perustettu vuonna 1995 yhdistämällä useita kaupungissa toimineita korkeakouluja. Vuonna 2007 yliopistossa oli yli 45 000 opiskelijaa.
Kulttuuri ja media.
Nuori neito pukeutuneena áo dàihin ja nón láhan.
Vietnamin kulttuurissa on kiinalaisia, kristillisiä ja sosialistisia vaikutteita. Vietnamilaisten tärkein juhlapäivä tết (vietnamilaisten kuunkiertoon perustuva uusi vuosi) on tammi- tai helmikuussa. Buddhan syntymäpäivää vietetään täydenkuun aikana neljännessä kuussa. Juhlapäivät ovat hyvin tärkeitä. Niitä korostetaan kulkueilla ja näyttävillä koristeluilla.
Pohjois-Vietnamin miehitettyä Etelä-Vietnamin monet perinteet kiellettiin, vaikka kulttuurinen kontrolli olikin vähäisempää kuin Kiinan kulttuurivallankumouksessa. Läntisiä vaikutteita pidettiin epäilyttävinä, ja ihmisoikeusjärjestöt ovat kiinnittäneet huomiota toisinajattelijoina vangittuihin kirjailijoihin. Vuoden 1975 jälkeen maahan perustettiin kansankulttuurin keskuksia: kulttuurikeskuksia, lukusaleja ja kulttuuritaloja pyrittiin viemään pieniinkin kyliin.
Kommunistinen puolue omistaa tiedotusvälineet ja sensuroi Internetiä. Sosialismin kritisointi on kiellettyä, ja kieltojen rikkojia vangitaan ja kidutetaan. Televisio on seuratuin media. Vietnam Television (VTV,) lähettää Hanoista, ja sen lähetystä voi seurata satelliitin kautta laajalla alueella. On myös paikallisia televisiokanavia. Verkkopalveluiden tarjoajia valvotaan tiukasti. Vuoden 2009 lopussa 23 miljoonalla vietnamilaisella oli internet-yhteys, joista kolmella miljoonalla laajakaista.
Vietnamilaisten perinteinen juhla-asu on nimeltään "áo dài", jota pidetään yleisesti häissä, uuden vuoden juhlissa ja muissa juhlatilaisuuksissa. Aikoinaan sitä käyttivät sekä miehet että naiset, mutta nykyään enimmäkseen vain naiset. "Áo tứ thân" on vanha yleinen vietnamilainen naisten vaate. "Khăn đống" on pään ympärille sidottu päähine ja "nón lá" kartion muotoinen hattu. Nämä hatut valmistetaan valkaistusta oljesta ja pysyvät kantajansa päässä silkkinauhan avulla.
Vietnamilainen ruoka on erilaista maan eri osissa. Pohjoisen ruoka on saanut eniten vaikutteita Kiinasta. Siellä käytetään pippuria, kun etelän khmer-vaikutteisissa ruoissa on chiliä ja curryä. Kaikkialla on saatavina tunnetuimpia ruokalajeja: nuudelikeittoa () ja kevätkääryleitä (). Yleinen mauste on kalakastike () tai voimakkaammin tuoksuva rapukastike (tai "mắm tép"). Terveysvaikutteisina ruokina tai erikoistilaisuuksissa voidaan syödä myös koiria, kissoja, rottia, silkkitoukkia tai käärmeitä. Näihin liittyy monia rajoituksia, esimerkiksi koiranlihaa syödään yleensä vain talvella eikä koskaan kuukalenterin kuukauden kymmenen ensimmäisen päivän aikana.
Vietnamilaiset nimet noudattavat muotoa "sukunimi – välinimi – etunimi"; esimerkiksi Nguyễn Văn Anh. Lapset saavat sukunimen isältään. Välinimi kertoo henkilön sukupuolesta (naisilla useimmiten Thi) tai asemasta perheessä (esikoinen, kuopus, toinen poika). Puhuttelumuoto poikkeaa myös totutusta. Edellä mainittua henkilöä kutsutaan etunimellä (”Anh”) eikä sukunimellä (”Nguyễn”). Henkilöstä keskusteltaessa häneen viitataan useimmiten koko nimeltä ”Nguyễn Văn Anh”. Nguyễn on vietnamilaisten yleisin sukunimi.
Kirjallisuus.
Lukeminen on Vietnamissa suosittua. Lukutaitoprosentti on suhteellisen korkea, ja maassa ilmestyy vuosittain yli 18 000 kirjaa. Vietnamin vanhin kirjallisuus on kiinalaisten hallitusaikana luotua runoutta, joka kirjattiin "chữ Hán" -kirjoitusjärjestelmällä. Sillä julkaistiin myös teoksia maantiedosta ja historiasta. "Chữ Nôm" -kirjoitustapa kukoisti Lê-kuninkaiden kaudella. Ranskalaisten valtakaudella käyttöön otettu "quốc ngữ" -kirjoitus merkitsi myös vapautumista klassisen kiinalaisen runouden muodoista. Ranskalaisten kirjailijoiden (kuten Balzac ja Hugo) teoksia käännettiin vietnamiksi, ja ne lisäsivät kiinnostusta moderniin kirjallisuuteen 1900-luvun alussa. Kommunistivallan aikana sosialistinen realismi omaksuttiin ainoaksi sallituksi tyyliksi. Sen määrittelevä manifesti julkaistiin vietnamilaisissa lehdissä vuonna 1934. Sosialistisen realismin toivat Neuvostoliitosta poliittiset idealistit, jotka halusivat muuttaa kirjallisuuden poliittiseksi aseeksi. Sotien aikana sosialistinen realismi sai nationalistisia sävyjä. Vaikka se oli tuotu Ranskasta ja Neuvostoliitosta, se muuttui vuosien varrella maolaiseksi dogmatismiksi. Đổi mới -uudistusten jälkeen vietnamilainen kirjallisuus on toisaalta nauttinut uusista vapauksista, mutta toisaalta joutunut kaupallisten paineiden kohteeksi. Tekijänoikeus- ja kustannussopimusasioiden ohjeistus on huonosti kehittynyttä, ja sekä kotimaisia että ulkomaisia kirjoja painetaan ilman, että kirjoittaja saisi niistä tuloja.
Musiikki.
Kaksikielinen pitkäkaulainen luuttu, "đàn nguyệt" eli kuuluuttu.
Vietnamilaisen kansanmusiikin muotoja ovat "ca trù", "quan họ", "hát chầu văn" ja "hát xẩm". "Ca trù" sai alkunsa 1400-luvun hovimusiikista. Siinä naislaulajaa säestävät pitkäkaulainen luuttu, bambusta tehty lyömäsoitin ja rumpu. "Quan họ" on vuorolaulua tyttöryhmän ja poikaryhmän välillä. "Hát chầu văn" on uskonnollispohjainen transsilaulun ja tanssin yhdistelmä. "Hát xẩm" eli sokean laulajan laulu periytyy 1200-luvulta. Sen soittimiin kuuluvat kaksikielinen viulu, bambukastanjetit ja rummut.
Talousuudistusten myötä myös popmusiikki sallitaan, ja Vietnamissa on monia moderneja artisteja. Koska CD-levyjen kopiointi on yleistä, muusikot saavat tulonsa konserteista ja televisioesiintymisistä.
Teatteri ja elokuva.
Kiinalainen kulttuuri on vaikuttanut Pohjois-Vietnamin musiikkiin ja oopperan muotoihin. Etelä-Vietnamissa on 1900-luvulla tehty länsimaisia musikaaleja muistuttavia musiikkinäytelmiä. Vesinukketeatterin perinne oli hiipumassa, mutta elpyi uudelleen. Nukketeatterilla on näissä osissa Aasiaa laajat perinteet niin hovissa (etenkin vuosina 1000–1400) kuin kansantaiteenakin, mutta vesinukketeatteri on pohjoisvietnamilainen erikoisuus. Siinä näyttelijät piileksivät bambuverhon takana vyötäisiään myöten vedessä, ja yleisö näkee veden päällä liikkuvat nuket mutta ei pinnan alla liikkuvia keppejä ja nyörejä.
Vietnamissa on tehty elokuvia 1920-luvulta asti. Ranskalaiset siirtomaaisännät esittivät maassa tuontielokuvia ja kuvasivat lähinnä dokumentteja ja uutispätkiä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tehtiin myös joitakin mykkäelokuvia. Ensimmäinen vietnamilaisten oma elokuvayhtiö perustettiin 1920-luvulla. Vietnamin demokraattisen tasavallan propagandaministeriöön perustettiin elokuvaosasto jo vuonna 1945, ja kuvaajia lähetettiin tallentamaan sotatapahtumia.
Maan ollessa kahtiajakautuneena 1945–1975 elokuvakulttuuri kehittyi eri suuntiin. Pohjois-Vietnamiin perustettiin Hanoin elokuva-akatemia, ja vietnamilaisia elokuvia palkittiin esimerkiksi Moskovan filmijuhlilla. Myös Vietnamin sodasta tehtyjä dokumenttielokuvia palkittiin ulkomailla. Etelä-Vietnamiin perustettiin useita yksityisiä studioita, ja kansainvälisiä vaikutteita saatiin toisaalta Hongkongin toimintaelokuvista, toisaalta Hollywoodista. Joseph L. Mankiewiczin elokuva "Hiljainen amerikkalainen" kuvattiin Saigonissa vuonna 1957.
Rebel-toimintaelokuvan tähdet Johnny Tri Nguyen ja Ngô Thanh Vân Bangkokin elokuvajuhlilla 2007.
Vietnamin yhdistymisen jälkeen vallankumouksellinen Giải Phóng -dokumenttistudio asettui Hồ Chí Minhin kaupunkiin eli entiseen Saigoniin, ja siitä tuli kaupungin tärkein studio. Pohjoisen rinnakkaisstudionsa tavoin sen tehtävänä oli kuvata sosialistista realismia. Vuonna 1980 elokuva-akatemia yhdistyi teatterikorkeakouluun, ja niiden muodostama Hanoin teatteri- ja elokuvakorkeakoulu on maan johtava oppilaitos molemmissa taiteenlajeissa. Siirtyminen markkinatalouteen on luonut Vietnamin elokuvateollisuudelle uusia haasteita vuodesta 1986 alkaen. Samaan aikaan television ja videomarkkinoiden yleistyminen söivät yleisöä elokuvilta. Vuodesta 2000 alkaen yhä useammat ohjaajat ovat siirtyneet tekemään ainakin osittain tuotantoa televisiolevitykseen. Kansallisen televisiokanavan on esitettävä vähintään puolet ohjelma-ajastaan kotimaista materiaalia.
2000-luvulla vietnamilaiset Martial arts -elokuvat (”kungfu-elokuvat”) ovat saavuttaneet kaupallista menestystä myös ulkomailla.
Urheilu.
Vietnam ei ole menestynyt urheilun kansainvälisissä kilpailuissa yhtä hyvin kuin muut alueen valtiot. Viime vuosina maan kansalliset ennätykset uinnissa ja yleisurheilussa ovat kuitenkin parantuneet jatkuvasti, ja aiemmin tuntemattomien lajien kuten tenniksen ja golfin harrastus on virinnyt. Jalkapallo kerää suurimmat katsojajoukot. Eniten menestystä on tullut shakissa, ammunnassa ja itämaisissa kamppailulajeissa kuten wushusssa, taekwondossa, judossa ja karatessa.
Perinteisesti rannikoilla on kilpailtu melonnassa, uinnissa ja sukeltamisessa, vuoristoalueilla taas ratsastuksessa ja jousiammunnassa. Taistelulajien perinne on satojen vuosien ikäinen. Vietnamin omia taistelulajeja ovat Vovinam eli Việt Võ Đạo, Võ Bình Định ja Quán Khí Đạo.
Vuosina 1956–1972 Vietnamin nimellä kesäolympialaisissa kilpaili Etelä-Vietnam. Maa on saavuttanut kaksi olympiamitalia. Nyky-Vietnam on ollut mukana vuodesta 1980. Talviolympialaisiin Vietnam ei ole osallistunut. Vietnamin ensimmäinen olympiamitalisti oli taekwondoin Trần Hiếu Ngân, joka saavutti Sydneyn 2000 olympialaisissa hopeaa naisten 57 kilon sarjassa. Pekingin 2008 olympialaisissa painonnostaja Hoàng Anh Tuấn saavutti hopeaa alle 56 kilon sarjassa.
Vietnamin jalkapallomaajoukkue ei ole koskaan esiintynyt jalkapallon MM-kisoissa. Vuoden 2007 Aasian-mestaruuskisoissa, joissa maa toimi yhtenä kisojen isäntämaana, se hävisi neljännesvälierissä Irakille. Asian Indoor Games -tapahtumassa vuonna 2009 Vietnam sijoittui toiseksi 43 osallistujamaan joukossa. Saman vuoden Kaakkois-Aasian kisoissa Vietnam sijoittui toiseksi 11 joukkueesta.


Åbo Akademi.
Åbo Akademi on pääosin Turussa toimiva ruotsinkielinen yliopisto. Se perustettiin 1918 ja oli Suomen kolmas korkeakoulu Helsingin yliopiston ja Teknillisen korkeakoulun jälkeen sekä ensimmäinen ruotsinkielinen yliopisto. Åbo Akademissa on 12 laitosta, joista yksi (kasvatustiede) toimii pääosin ja kaksi (valtio- ja sosiaalitieteet) osittain Vaasassa. Sen lisäksi kasvatustieteellisen tiedekunnan lastenpedagoginen laitos toimii Pietarsaaressa.
Åbo Akademiin kuuluu myös useita erillislaitoksia sekä tutkimusyksikköjä. Opiskelijoita Åbo Akademissa on noin 7 500 ja henkilökuntaa noin 1 200. Yliopisto oli yksityinen vuoteen 1981 asti, jolloin se viimeisenä Suomen yliopistoista valtiollistettiin. Åbo Akademin säätiö omistaa ja ylläpitää edelleen suuren osan Akademin käyttämistä kiinteistöistä.
Åbo Akademilla on vaatimus, että pohjoismaisten hakijoiden, jotka eivät ole suorittaneet ruotsinkielistä ylioppilastutkintoa, on suoritettava ruotsin kielikoe. Muunmaalaiset hakijat, äidinkielestä ja kielitaidosta riippumatta, voivat valita englannin ja ruotsin kielikokeiden väliltä.
Åbo Akademin rehtorina toimii vuodesta 2006 lähtien professori Jorma Mattinen. Jarl-Thure Eriksson toimii yliopiston kanslerina.
Yksiköt.
Åbo Akademin päärakennus Tuomiokirkkotorin laidalla.
Vuoteen 2010 saakka Åbo Akademi jaettiin tiedekuntiin, jotka edelleen jakaantuivat laitoksiin. Vuonna 2010 yliopistossa otettiin käyttöön uusi tiedekuntarakenne, joka toi yliopistoon kolme tiedekunta-aluetta, johon erilliset laitokset (joissakin tapauksissa tiedekunnat) kuuluvat.
Humanistinen, kasvatustieteellinen ja teologinen tiedekunta-ala ("Fakultetsområdet för humaniora, pedagogik och teologi")
Luonnontieteiden ja tekniikan tiedekunta-ala ("Fakultetsområdet för naturvetenskaper och teknik")
Aiheesta muualla.
*


Sponsorointi.
Sponsorointi on tapahtuman, toiminnan, henkilön tai organisaation tukemista joko rahallisesti tai tarjoamalla tuotteita tai palveluita. Sponsori on yksilö tai ryhmä, joka tarjoaa tukea. Sponsorointia harjoitetaan erityisesti urheilun ja kulttuurin eri aloilla. Sponsoroinnin kohteena voi olla myös esimerkiksi televisio-ohjelma, julkinen tila, yhteisö, internetsivusto tai jokin muu kohde, josta sponsori hakee kaupallisen yhteistyön kautta hyötyä omaan liiketoimintaansa.
Hyväntekeväisyys poikkeaa sponsoroinnista siinä, että hyväntekeväisyys on toisten auttamista ilman siihen ensisijaisesti liittyvää oman edun tavoittelua. Sponsorointiyhteistyö on vastikkeellista yhteistyötä kahden eri osapuolen, yrityksen ja kohteen kesken.
Sponsoroinnin peruselementit.
Yrityksen tai kunnan ulkoista viestintää voidaan myös täydentää muun muassa sponsoroinnilla.
Sponsoroinnin historia.
Nykyaikaisen sponsoroinnin katsotaan alkaneen 1960-luvulla, jolloin kaupalliset sponsorointiohjelmat saivat alkunsa Yhdysvalloissa. Euroopassa ja Suomessa sponsorointi yleistyi vuosikymmenen viiveellä.
Suomessa sponsorointi lisääntyi voimakkaasti 1970-luvulla. Pankit ja vakuutusyhtiöt olivat suurimpia sponsoroijia. 1990-luvulla sponsorointi muuttui pelkästä rahoittamisesta laajemmaksi yhteistyökumppanuudeksi.
Kulttuurialan ensimmäinen laaja sponsorointi Suomessa alkoi 1980-luvulla, kun SKOP sponsoroi suurta kansainvälistä nykytaiteen näyttelyä Ars 83:a. Myös myöhempiä Ars-näyttelyitä on sponsoroitu eri tavoin.
Suurimmat urheilusponsorointikohteet maailmalla ovat olympialaiset ja jalkapallo. Viihteen parissa suuria sponsorointikohteita ovat muun muassa Eurovision laulukilpailu Euroopassa ja American Idol Yhdysvalloissa.


Luciano Pavarotti.
Luciano Pavarotti (12. lokakuuta 1935 Modena, Emilia-Romagna, Italia – 6. syyskuuta 2007 Modena, Emilia-Romagna, Italia) oli italialainen oopperalaulaja, äänialaltaan tenori. Hän oli aikakautensa kuuluisin oopperataiteilija ja tuli tunnetuksi erityisesti Donizettin, Puccinin ja Verdin teosten tulkitsijana. Etenkään uransa loppuvaiheessa hän ei vierastanut massaesiintymisiä eikä populaarimusiikinkaan esittämistä yksin tai yhdessä muusikkoystäviensä kanssa. Pavarottin maineen pohjustivat loistelias ja vuolaasti virtaava ääni, luontainen musikaalisuus sekä pettämätön laulutekniikka. Hänen levyjään on myyty kymmeniä miljoonia kappaleita.
Nuoruus.
Pavarotti syntyi Modenassa Italiassa. Hänen isänsä oli lahjakas amatöörilaulaja, ja Pavarotti kuunteli jo lapsena isänsä levyjä, joilta hän kuuli aikansa huipputenoreiden, kuten Beniamino Giglin, Giovanni Martinellin, Tito Schipan ja Enrico Caruson, esityksiä. Yhdeksän vuoden ikäisenä hän alkoi laulaa isänsä kanssa paikallisessa pienessä kirkkokuorossa. Jo lapsena hän sai myös muutamia laulutunteja eräältä professorilta ja tämän vaimolta, mutta tätä opetusta hän ei ole jälkikäteen pitänyt merkittävänä.
Nuori Pavarotti oli myös kiinnostunut urheilusta, erityisesti jalkapallosta, jota hän pelasi kotikaupunkinsa joukkueessa. Valmistuttuaan scuola magistralesta Pavarottilla oli edessään vaikea ammatinvalinta. Hän olisi halunnut tulla jalkapallon ammattilaiseksi, mutta hänen äitinsä sai hänet valitsemaan opettajan uran. Pavarotti opetti peruskoulussa kahden vuoden ajan mutta lähti lopulta musiikkialalle. Isä piti tätä riskialttiina valintana ja antoi suostumuksensa poikansa uravalinnalle varsin haluttomasti. Isänsä kanssa Pavarottilla oli sopimus, että hän saisi vanhemmiltaan ilmaiseksi katon päänsä päälle 30. ikävuoteen asti, minkä jälkeen hän saisi selvitä itse olipa laulajanhaaveiden käynyt miten tahansa.
Pavarotti alkoi vakavammin opiskella musiikkia 19-vuotiaana kaupunkinsa kunnioitetun tenorin ja opettajan Arrigo Polan ohjauksessa. Koska perhe oli köyhä, Pola antoi lahjakkaana pitämälleen pojalle laulutunteja ilmaiseksi. Vasta Polan tunneilla Pavarotti tajusi, että hänellä oli absoluuttinen sävelkorva. Nuotinlukua Pavarotti ei varsinaisesti koskaan oppinut, vaan hän opetteli esitykset nuottikorvansa avulla. Asian paljastuttua 1990-luvulla siitä uutisoitiin maailman medioissa, sillä klassisen musiikin ammattimaista esittämistä ei yleensä pidetä mahdollisena ilman nuotinlukutaitoa. Vuonna 1961 Pavarotti meni naimisiin Adua Veronin kanssa. Polan siirryttyä 1960-luvun alkupuolella Japaniin Pavarotti jatkoi lauluopintojaan Ettore Campogallianin johdolla. Campogalliani opetti myös Pavarottin lapsuudenystävää, sopraano Mirella Freniä. Opiskeluaikoinaan Pavarotti teki osa-aikatöitä pitääkseen itsensä leivässä, ensin peruskoulun opettajana ja tässä työssä epäonnistuttuaan vakuutusmyyjänä.
Opiskeluajan kuutena ensimmäisenä vuonna Pavarottille ei ollut tarjolla kuin pienimuotoisia esiintymisiä pienissä kaupungeissa ja ilman palkkiota. Hänen äänijänteeseensä kehittyi nystyrä, jonka vuoksi Ferrarassa pidetty konsertti epäonnistui täysin. Tässä vaiheessa Pavarotti päätti lopettaa laulajanuransa. Päätöksen jälkeen ongelmat tuntuivat kuitenkin pian katoavan ja Pavarotti tunsi jopa tulleensa paremmaksi laulajaksi ja saaneensa nyt äänensä sellaiseen kuntoon, jota hän oli pitkään tavoitellut. Hän arveli jälkeenpäin, että ikävän tuntuisella päätöksellä oli ollut vapauttava psykologinen vaikutus.
Ammattiura.
Laulajanura siis jatkui, ja Pavarotti teki oopperadebyyttinsä 29. huhtikuuta 1961 oopperassa "La bohème" Rodolfon roolissa. Yhdysvaltain-debyytti tapahtui helmikuussa 1965 Miamissa oopperassa "Lucia di Lammermoor" Joan Sutherlandin kanssa. Pavarottille tuli tällöin esiintymistilaisuus, kun varsinainen tenori oli sairaana, ja Sutherland suositteli kiertueellaan mukanaan kiertänyttä Pavarottia sijaiseksi. Pavarotti tunsi kyseisen roolin entuudestaan hyvin. Pian huhtikuun lopussa hän esiintyi ensimmäistä kertaa myös Italian kuuluisassa La Scala -oopperatalossa oopperassa "La bohème". Sutherland otti tenorilupauksen suojelukseensa ja mukaan myös Australian-kiertueelleen, mikä pohjusti Pavarottin mainetta. Kiertueen jälkeen Pavarotti palasi La Scalaan, missä hän vuonna 1966 lisäsi repertuaariinsa Tebaldon roolin Bellinin oopperassa "Capuletit ja Montecchit". Samana vuonna hän myös esiintyi ensi kertaa Canion roolissa Leoncavallon "Pajatsossa". Tämä esitys pidettiin Lontoon Royal Opera Housessa.
1960-luvun menestyksiin kuuluu myös Roomassa 1969 marraskuussa esitetty rooli Verdin oopperassa "I Lombardi". Tästä oopperasta tehtiin Pavarottin kanssa myös levytys, joka levisi laajalti. Muita varhaisia julkaisuja olivat Donizettin ja Verdin aarioiden levytykset sekä Donizettin "Lemmenjuoma".
Pavarottin suuri läpimurto tapahtui 17. helmikuuta 1972 Donizettin oopperassa "Rykmentin tytär" New Yorkin Metropolitan Operassa. Tuolloin hän sai yleisön hurmioon laulamalla yhdeksän korkeaa C:tä roolinsa tärkeimmässä aariassa. Hänet kutsuttiin lavalle 17 kertaa. Tästä lähtien Pavarotti teki lukuisia televisioesiintymisiä, jotka vetivät enemmän yleisöä television ääreen kuin mitkään aikaisemmat oopperalähetykset. Samoin Pavarotti sai lukuisia kultalevyjä ja Grammy-palkintoja. 1970-lukua pidetään yleisesti hänen huippukautenaan. Hän sai lempinimekseen ”korkean C:n kuningas” kyvystään laulaa näitä säveliä puhtaasti.
Lopullisesti kaikkien tuntemaksi julkisuuden kiintotähdeksi Pavarotti nousi vuonna 1990, jolloin hänen esittämästään Puccinin "Turandot"-oopperan "Nessun Dorma" -aariasta tuli Jalkapallon vuoden 1990 MM-kisojen tunnussävel. Mainetta, mutta myös kritiikkiä, hän sai Plácido Domingon ja Jose Carrerasin kanssa vuosina 1990 ja 1994 järjestetyistä yhteiskonserteista, joissa he esiintyivät nimellä "The Three Tenors", Kolme tenoria. Tätä nimeä jäljiteltiin paljon. Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin Pavarottin äänessä alkoi kuulua ikääntyminen, ja hän sai vaativalta italialaisyleisöltä osakseen jopa buuauksia ja joutui myös perumaan konsertteja.
Hänen viimeiseksi lauluesiintymisekseen jäi Torinon talviolympialaisten avajaiset vuonna 2006.
Luciano Pavarottia ei sanan tiukassa merkityksessä voine pitää laulaja-näyttelijänä, mutta hän kykeni aina täyttämään estradin rehevällä olemuksellaan ja leppoisalla asenteellaan.
Maailmaa parantava taiteilija.
Pavarotti kantoi huolta myös heikko-osaisista. Hän työskenteli muun muassa pakolaisjärjestön kanssa ja hänen esiintymisillään yhdessä populaarimusiikin tähtien kanssa tuettiin sotia paenneita pakolaisia Kosovossa, Pakistanissa, Sambiassa ja Irakissa. Tästä työstä hänelle myönnettiin vuonna 2001 Nansen Refugee Award -palkinto. Myös muuten Pavarotti vastusti julkisesti sotia ja kehotti maailman ihmisiä aseistakieltäytymiseen.
Sairaus ja kuolema.
Pavarottilla havaittiin kesällä 2006 kiertueen yhteydessä tehdyssä terveystarkastuksessa haimasyöpä. Varhaisen toteamisen ansiosta syöpä ei ollut ehtinyt levitä, ja se saatiin hoidetuksi.
Pavarottin oli tarkoitus lähteä New Yorkista jatkamaan maailmankiertuettaan, mutta hän joutui jäämään leikkaukseen. Tenorin manageri ilmoitti, että kasvaimen poistoleikkaus onnistui ja että laulaja on toipumassa vakavasta sairaudestaan hyvin. Kaikki vuoden 2006 esiintymiset jouduttiin kuitenkin perumaan, muun muassa syksyn Helsingin konsertti, eikä hän sen jälkeen enää esiintynyt julkisesti. Pavarottilla oli ollut aiemminkin monenlaisia sairauksia, ja konsertteja oli jouduttu perumaan muun muassa selkäkipujen vuoksi.
Pavarotti oli sairaalahoidossa elokuussa mutta pääsi kotihoitoon. Muutamaa päivää ennen kuolemaansa hän joutui jälleen sairaalaan, missä hän kuoli 71-vuotiaana 6. syyskuuta 2007.


Markkinatalous.
Markkinatalous on talousjärjestelmä, jossa hinnanmuodostus eli hyödykkeiden hintojen määräytyminen on vapaan kysynnän ja tarjonnan säätelemä.
Markkinataloudessa yritykset ja kuluttajat päättävät tahtonsa mukaisesti mitä haluavat ostaa ja tuottaa, ja miten allokoivat resurssinsa ilman valtion väliintuloa. Teoriassa tämä tarkoittaisi muun muassa sitä, että tuottaja eikä valtio päättäisi mitä tuottaa, kuinka paljon tuottaa, kuinka paljon veloittaa kuluttajilta tuotteista, mitä maksaa työntekijöille jne. Näihin päätöksiin markkinataloudessa vaikuttavat kilpailu, tarjonta ja kysyntä. Tämän vastakohta on suunnitelmatalous eli komentotalous; siinä valtio tms. päättää, mitä tuotetaan ja missä määrin.
Ei ole olemassa puhdasta (eli täysin vapaata) markkinataloudellista yhteiskuntaa.. Markkinatalouden vapauden mittariksi on kehitetty kaksi kilpailevaa taloudellisen vapauden indeksiä, joissa kummassakin Pohjoismaat sijoittuvat useimpina vuosina lähinnä sijoille 10 - 15.
Esimerkkejä markkinatalouden moninaisuudesta.
Yhdessäkään maassa tähän asti ei talous ole ollut täysin vapaata. Käytettäessä markkinatalous-termiä tietyn maan talouden yhteydessä termillä tarkoitetaan yleensä maata, jonka taloudessa on suuri määrä vapautta. Siten kaikki valtiot ovat nykyään sekatalouksia jotka yhdistävät vaihtelevia määriä markkinataloutta suunnitelmatalouden piirteisiin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on enemmän markkinatalouden piirteitä kuin monessa Länsi-Euroopan maissa.
Kapitalismi.
Kapitalismilla viitataan yleensä taloudelliseen järjestelmään, jossa melkein kaikki on yksityisesti omistettua ja missä kaikki sijoitukset, tuotanto ja tuotteiden hinnoittelu ja palvelut päätetään markkinatalouden kautta. Kapitalismi on ollut käytössä länsimaissa feodalismin jälkeen, mutta joidenkin mielestä termi "sekatalous" on paljon kuvaavampi käsite, sillä nykytaloudet sisältävät molempia yksityisesti omistettuja sekä julkisesti omistettuja yrityksiä, yhdistäen piirteitä kapitalismista ja sosialismista tai vastaavasti markkinataloudesta ja suunnitelmataloudesta.
Jos kapitalismi määritellään voitonmaksimoinniksi ja markkinatalouden edistäminen määritellään markkinoiden rakenteen edistämiseksi kohti täydellistä kilpailua, niin kapitalismi ja markkinatalous ovat ristiriidassa.
Laissez-faire.
Laissez-faire tarkoittaa puhdasta markkinataloutta, jossa ei siis ole lainkaan valtion sääntelyä. Valistusajalla kerrotun tarinan mukaan ranskalaiselta torikauppiaalta kysyttiin, mitä valtion pitäisi tehdä taloudelle, ja kauppias vastasi: "Laissez-faire" eli "Antaa tehdä" - siis ihmisten tulee antaa toimia keskenään kuten haluavat, valtion sitä mitenkään rajoittamatta.
Kolmas tie ja vastaavat.
Kolmannen tien markkinatalouksissa demokratia nähdään yhteiskunta-organisaation strategisena tasona ja yritystoiminta yhteiskunta-organisaation operatiivisena tasona, eli yhteiskunta nähdään kaksiportaisena organisaationa.
Vapaa markkinatalous.
Vapaa markkinatalous on ideologia, jonka mukaan markkinat olisivat rakenteeltaan täydellisesti kilpaillut, jos markkinat voisivat toimia vapaasti ilman häiritseviä tekijöitä. Suurimmaksi häiritseväksi tekijäksi vapaa markkinatalous-ideologiassa nähdään valtio.
Vapaa markkinatalous-ideologiassa voidaan nähdä Kylmän sodan aikainen vastakkainasettelu Yhdysvallat–Neuvostoliitto. Valtiolla viitataan Neuvostoliiton valtioon ja Neuvostoliiton valtiokeskeiseen talousjärjestelmään.
Täysin vapaata markkinataloutta ei tutkitusti ole esiintynyt oikein missään, edes Yhdysvalloissa, missä esimerkiksi tuonti ja asuntomarkkinat ovat paikoin säänneltyjä. Toisaalta markkinatalous/kapitalismi syntyi sääntelemättömänä (merkantilismin jälkeen kehittynyt klassinen liberalismi) aiheuttaen lopulta yhteiskunnallisia ongelmia joita oli pakko vähentää sääntelyllä.
Vapaus.
Friedrich Hayek ja Milton Friedman ovat todenneet taloudellisen vapauden olevan edellytyksenä luotaessa ja ylläpidettäessä siviili- ja poliittisia oikeuksia. He uskoivat, että tämän taloudellisen vapauden voi saavuttaa vain markkinaorientoituneella taloudella, tarkemmin sanottuna vapaalla markkinataloudella. He kuitenkin myöntävät, että riittävä määrä taloudellista vapautta voidaan saavuttaa toimivan hintamekanismin ja omistusoikeuden avulla. He uskoivat, että mitä enemmän taloudellista vapautta on tarjolla, sitä enemmän yhteiskunnassa on siviili- ja poliittisia oikeuksia.
Valtion rooli markkinataloudessa.
Useimmissa markkinatalouden tulkinnoissa valtio voi olla toimijana markkinataloudessa. Valtion sopivantasoisen roolin määrittäminen on kiistanalaista. Valtaosa markkinatalouden kannattajista uskoo, että valtion pitäisi määritellä markkinoille sääntöjä ja valvoa sääntöjen noudattamista. Erilaisia näkemyksiä esiintyy siitä, kuinka paljon valtaa valtiolla pitäisi olla talouden ohjaamisessa, markkinavääristymien korjaamisessa ja markkinoiden luomien eriarvoisuuksien tasoittamisessa. Ei ole esimerkiksi olemassa yksimielisyyttä tariffeista, keskuspankeista tai sosiaaliturvasta.


Jälkiäänitys.
Jälkiäänitys eli dubbaus tarkoittaa elokuvissa ja televisiosarjoissa ääniraidan äänittämistä jälkikäteen. Jälkiäänitystä käytetään usein käännettäessä elokuvan ääniraitaa toiselle kielelle. Mikäli kuvauksessa nauhoitettu ääniraita on heikkolaatuinen, jälkiäänityksellä voidaan myös luoda uusi ääniraita.
Sana "dubbaus" tulee englannin kielen sanasta "dub", joka puolestaan on lyhenne sanasta "double" ’sijaisnäyttelijä’.
Historia.
Äänielokuvan historian alkutaipaleella jälkiäänitys ei ollut teknisistä syistä mahdollista. Mikäli vieraskielinen elokuva haluttiin saada levitykseen, oli koko elokuva tai ainakin osa siitä näyteltävä uudelleen paikallisella kielellä. Monista elokuvista tehtiinkin kaksi erillistä versiota: esimerkiksi vuonna 1933 valmistunut itävaltalainen elokuva "Leise flehen meine Lieder" toteutettiin vuotta myöhemmin myös englanninkielisenä versiona nimeltä "Unfinished Symphony", jota varten myös elokuvan roolitusta muutettiin hieman. Elokuvista saatettiin tehdä erikielisiä versioita myös ensimmäisellä tuotantokerralla, jolloin sama kohtaus näyteltiin jo valmiiksi eri kieliversioina: esimerkiksi vuonna 1932 ilmestynyt saksalaiselokuva "F.P.1 antwortet nicht" tuotettiin sekä saksan-, ranskan- että englanninkielisenä versiona.
Äänen jälkikäsittely ja synkronointi tuli mahdolliseksi vasta tiettyjen teknisten edistysaskelten myötä, joista tärkeimpiin kuuluu optisen valo- eli filmiäänen käyttöönotto. Valoääni korvasi aiemman levyäänitekniikan, jossa elokuvan äänimaailma oli taltioitu kuvatallenteesta erilliselle äänilevylle, jolloin kuvan ja äänen synkronointi tapahtui vasta esitystilanteessa. Valoäänitekniikassa ääniaallot puolestaan muutetaan valoaalloiksi, jotka voidaan tallentaa ja synkronoida suoraan filmille kuvatallenteen yhteyteen. Koska valoäänitekniikan alkuaikoina dialogi ja taustaäänet taltioitiin filmille yhtenäisenä äänimassana, yksittäisten näyttelijöiden repliikkejä ei edelleenkään ollut mahdollista jälkiäänittää, vaan dubbauksen kohteena oli elokuvan koko ääniraita. Kyseinen ongelma kuitenkin poistui uusien keksintöjen myötä, joiden ansiosta nykyään on mahdollista sisällyttää elokuvaan jo tuotantovaiheessa monta erillistä ääniraitaa.
Tärkein keksintö jälkiäänityksen kannalta oli magneettinauha, jota saksalaisyhtiö BASF kehitteli 1930-luvun puolivälissä. Alun perin se oli magnetisoitua metallilankaa, ja joustavampien johdinmateriaalien kehittelyn myötä käyttöön otettiin nykyaikaiset ääninauhat.
Sekä äänen tallentaminen ääninauhalle että sen toistaminen oli aluksi mahdollista ainoastaan yksikanavaisesti eli niin sanottua monoäänitystä käyttäen. Elokuvan ääninauha sisälsi siten sekä dialogin, taustaäänet että musiikin, kaikki yhdellä ääniraidalla. Näin ollen vieraskielistä elokuvaa dubattaessa piti kaikki äänet nauhoittaa uudelleen. Stereoäänen kehittäminen toi hieman apua tilanteeseen, sillä se johti parempaan tilavaikutelmaan. Ääni oli kuitenkin yhä vain yhdellä kaksikanavaisella nauhalla, ja äänikanavia voitiin käsitellä vain samanaikaisesti.
Kun kehitettiin niin sanottu moniraitaäänitys, oli mahdollista nauhoittaa dialogi, taustaäänet ja musiikki erillään omille raidoilleen ja yhdistää ne lopuksi yhdeksi kokonaisuudeksi. Vieraskielisten elokuvien yhteydessä alkuperäinen dialogiraita voidaan siten helposti korvata kotimaankielisellä dialogilla. Jälkituotannossa dialogiin yhdistetään muut ääniraidat. Muitakin ääniraitoja pystytään toki muokkaamaan kulloisellekin yleisölle sopivaksi, esimerkiksi äänenvoimakkuutta tai diskanttia muuttamalla. On yleisesti tiedossa, että äänellä on selkeä vaikutus katsojan havainnointiin.
Dialogin jälkiäänitys (ADR).
Dialogin jälkiäänitys (ADR, engl. Additional Dialogue Recording tai Automated Dialogue Replacement) on elokuvien jälkituotannossa käytetty menetelmä.
Foley.
Foley-äänet ovat suurimmalta osalta näyttelijöiden tuottamia ääniä. Yleisimpiä foleyääniä ovat esimerkiksi askeleet ja vaatteiden kahinat. Nämä äänet tehdään usein jälkikäteen, koska niiden puhtaaseen äänittämiseen tarvitaan herkempiä mikrofoneja kuin dialogiäänitykseen. Äänityksessä äänen tuottaa foleyartisti, joka yleensä opettelee yhdestä otosta koko kohtaukseen hahmon liikkeet ja toistaa ne kuvan päälle. Ääniraitoja tosin tehdään useita, esim. yhdellä raidalla askeleet, toisella vaatteiden äänet.
Jälkiäänitystekniikka.
Jälkiäänitys tehdään otto kerrallaan. Ottoja on kahdenlaisia: ns. ’’on-take’’ ja ’’off-take’’. "On-take" tarkoittaa, että puhuja näkyy kuvassa. Tällöin täytyy huomioida huulisynkronia. "Off-take" tarkoittaa, että puhuja on kuvan ulkopuolella.
Äänitysten jälkeen dialogia hienosäädetään lähes aina eri tavoin prosessoimalla. Puhetta voidaan esimerkiksi hidastaa tai nopeuttaa tiettyyn rajaan saakka sävelkorkeuden muuttumatta, jolloin huulisynkroniasta saadaan mahdollisimman tarkka.
Dialogi tallennetaan äänenlaadultaan mahdollisimman neutraalina ja kaiuttomana, jotta sitä voitaisiin käyttää eri kohtauksissa. Kaiku ja tilavaikutelma lisätään jälkeenpäin. Ääninäyttelijä työskentelee kaiuttomassa ADR-kopissa, jonka rakenne imee itseensä hajaäänet.
Myös niin sanottu live-ääni nauhoitetaan elokuvia kuvattaessa vielä nykyäänkin mukaan. Se ei kuitenkaan ole tarkoitettu esitykseen, vaan apuvälineeksi jälkituotantoon, ohjaajalle, leikkaajalle, äänittäjille sekä näyttelijöille. Etenkin ulkokohtauksissa mukaan saattaa tallentua ei-toivottuja taustaääniä.
Elokuvat nauhoitetaan yksittäisissä pätkissä, joita kutsutaan otoiksi. Ottojen alku ja loppu ilmoitetaan aina klaffin merkkiäänellä. Myöhemmässä jälkiäänityksessä tämä ääni auttaa pitämään kohtausten kuva- ja ääniraidat samanaikaisina. Äänitysstudiossa elokuva jaetaan näihin kyseisiin osiin ja dialogi nauhoitetaan otto otolta uudestaan.
Äänen jälkikäsittelyssä näyttelijät yleensä puhuvat omat roolinsa itse. Joskus voi käydä niinkin, että elokuvan näyttelijä ei itse puhu ääninauhalla vaan hänet korvataan toisella puhujalla. Niissä maissa, joissa dubbausta yleisesti käytetään, ulkomaisilla näyttelijöillä on usein kullakin omat nimikkoääninäyttelijänsä.
Dubbaus maailmalla.
Pienen markkina-alueen vuoksi Suomessa suositaan tekstittämistä suomennoksen muotona jälkiäänityksen sijaan, sillä jälkiäänitys on huomattavasti tekstittämistä kalliimpaa. Jälkiäänityksellä käännetäänkin lähinnä vain lapsille suunnattuja animaatioita.
Jälkiäänitys on alkanut joissain tapauksissa nationalistisista syistä, esimerkiksi Espanjassa Francisco Francon hallitus sääti vuonna 1941 jälkiäänityksen pakolliseksi ”kielensuojelulailla” Benito Mussolinin fasistisen Italian esimerkin mukaan. Myös Saksassa päädyttiin samoihin aikoihin samanlaiseen ratkaisuun.
Muualla Euroopassa kääntäminen jälkiäänityksellä on huomattavasti yleisempää kuin Suomessa ja kohderyhmänä ovat täten myös aikuiskatsojat. Esimerkiksi Saksassa ja Espanjassa, joissa on hyvin pitkälle kehittynyt dubbauskulttuuri, sijaisäänet nauttivat lähes samankaltaista suosiota kuin alkuperäisnäyttelijät. Esimerkiksi Constantino Romero on tullut tunnetuksi dubatessaan espanjaksi James Earl Jonesin, William Shatnerin, Clint Eastwoodin, Arnold Schwarzeneggerin ja Roger Mooren vuorosanat. Myös englanninkielisissä maissa, Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa dubbausta tehdään laajalti erityisesti vieraskielisten dokumenttien tarpeisiin. Monissa länsimaissa dokumentit ovatkin helpommin saatavilla englanninkielisellä dubbauksella kuin alkuperäiskielellä.
Pohjoismaat.
Pohjoismaista dubbaus on yleisintä Ruotsissa. Pohjoismaissa dubataan pääsääntöisesti vain lastenelokuvia ja -sarjoja. Ruotsissa ja Suomessa on tavallista esittää tekstitetty versio elokuvateattereissa mutta dubata se DVD-julkaisulle. Tästä esimerkkejä ovat ', "Monsteritalo" ja "Silta salaiseen maahan".
Islannissa ja Norjassa dubataan suurin piirtein yhtä paljon kuin Suomessa. Islantiin dubbaaminen rantautui vuoden 1998 alussa, ja Disney-animaatio "Mulan" oli ensimmäinen islanniksi dubattu elokuva. Islannin kielelle dubattu "Harry Potter" ei saanut kovin suopeaa vastaanottoa maassa, ja "Harry Pottereiden" dubbaamista islanniksi ei jatkettu enää "Liekehtivästä pikarista" eteenpäin. Islantilaiset ovat tunnetusti pieneen asukaslukuunsa nähden maailman ahkerimpia elokuvissakävijöitä, minkä vuoksi myös dubbaus on kannattavaa.
Muu Eurooppa.
Maissa toisinaan tuotetaan omia dubbauksia, mutta yleisesti käytetään naapurimaissa tuotettuja dubbauksia läheisen kielen takia.
Saksan- ja italiankielisillä elokuva- ja tv-markkinoilla dubataan lähes kaikki vieraskieliset tuotannot. Näissä maissa käytetään kuitenkin tekstitystä, kun on kyse taiteellisemmista ns. art house -elokuvista.
Ranskankielisissä maissa ei dubata kaikkia elokuvia, mutta suurimmat tv-kanavat näyttävät kuitenkin kaikki kansainväliset tuotannot dubattuina. Sama koskee myös suosittuja teatterilevityksessä olevia elokuvia.
Entisessä Itä-Saksassa (DDR) oli pääosin samanlainen käytäntö kuin silloisessa Länsi-Saksassakin, missä valtiolliset elokuvastudiot vastasivat elokuvakoulujen kanssa dubbauksesta. Siksi joillekin kansainvälisille elokuville on olemassa molempien maiden saksankieliset versiot, mikä mahdollistaa laadun vertailun.
Itävallassa ei yleensä dubata itse, vaan käytetään lähes ainoastaan Saksassa tehtyjä dubbauksia yhteisen kielen ja sen vuoksi, että Saksan dubbauksissa on joskus mukana itävaltalaisia ääninäyttelijöitä. Monet Disney-elokuvat, kuten "Pieni merenneito" ja "Shrek 2", on kuitenkin dubattu erikseen myös Itävallassa.
Sveitsin elokuvateatterissa näytetään pääsääntöisesti elokuvien tekstitettyjä alkuperäisversioita. Elokuvia, jotka ovat samanaikaisesti yhden kaupungin useamman elokuvateatterin ohjelmistossa, esitetään usein myös dubattuina versioina. Sveitsin valtiollisen television kanavat näyttävät kullekin maan kielialueelle dubattuja ohjelmia. Usein elokuvaa katsoessa voi valita alkuperäisen ja dubatun version välillä.
Suurimmassa osassa Euroopan pienistä maista katsojamäärä on niin pieni, ettei laajamittainen dubbaus ole kannattavaa. Näissä maissa näytetään lastenohjelmia lukuun ottamatta tekstitettyjä alkuperäisohjelmia. Poikkeuksia ovat tällä hetkellä Unkari, Slovakia ja Latvia, joissa televisio-ohjelmien dubbaus on lyönyt itsensä läpi, joskin vaatimattomimmin välinein kuin monissa suuremmissa maissa. Tämä pätee myös useisiin teatterilevityksessä oleviin elokuviin. Dubbauksella on Unkarissa erityisen pitkä perinne.
Bulgarian televisiossa esitetään monia ohjelmia dubattuina, vaikkakin usein säästösyistä pelkästään tekstitetään. Kreikassa tekstitys on yleistä ja vain lasten elokuvat ja sarjat dubataan.
Turkissa dubataan usein huolellisesti yleiskielellä, jolla elokuvakouluissa opetetaan ja jota televisiossa puhutaan. Suurin osa turkkilaisista ei kuitenkaan puhu yleiskieltä, joten sillä dubatut ohjelmat antavat huolellisen ja ylätyylisen mutta myös hieman teennäisen vaikutelman.
Venäjällä ja Puolassa on vielä osittain käytössä alkuperäisääniraidan päälle puhuttava dubbaus, jonka läpi alkuperäisäänet vielä kuuluvat. Tämä käytäntö on kuitenkin poistumassa. Uudet elokuvat, erityisesti Blu-ray-tuotannot, dubataan ammattimaisesti.
Entisissä itäblokin maissa tekijänoikeuslait olivat erilaiset. Elokuvantekijöiltä ei yleensä ostettu alkuperäisnauhoja, joissa ääniraidat olisi eroteltu, vaan elokuvasta tuotiin maahan vain elokuvateattereissa näytettävä kopio, joka sitten muokattiin kotimaisille markkinoille sopivaksi mahdollisimman halvalla ja vaatimattomin menetelmin. Valittiin muutamia tai vain yksi ääninäyttelijä, alkuperäiset äänet hiljennettiin ja päälle nauhoitettiin uusi ääniraita. Joskus elokuvat vain puhuttiin päälle kolmannessa persoonassa eli selostettiin. Tällainen dubbaustapa, jossa yhdistyvät veltto kertojanääni ja alta kuuluva alkuperäisääni, vaatii katsojalta totuttelua ja onkin nykyään jo vanhentunut.
Pohjois-Amerikka.
Dubbaaminen on harvinaista Yhdysvalloissa, ja sitä käytetään melkein pelkästään japanilaisen animen yhteydessä. Kaikki japanilainen anime esitetään englanniksi dubattuna, ellei ohjelmaa esitä kanava, joka on erikoistunut alkukielisiin ohjelmiin. Kanadassa ranskankielisessä Québecissa taas lähetetään melkein kaikki televisio-ohjelmat ranskankieliseksi dubattuina. Ohjelmat dubataan osittain paikan päällä Québecin ranskaksi ja osittain käytetään ranskalaisia dubbauksia. Kaksikieliset quebecilaiset pitävät tekstityksestä enemmän, koska he ymmärtävät myös alkuperäistä kieltä. Aikaisemmin Kanadassa esitettiin elokuvia vain ranskalaisilla dubbauksilla, mutta nykyään suositaan Québecin ranskaa. Tästä syystä joistakin elokuvista on olemassa kaksi eri dubbausversiota. Elokuvateattereissa taas näytetään sekä dubattuja että tekstitettyjä versioita elokuvista.
Latinalainen Amerikka.
Kaikista maailman espanjankielisistä maista vain Espanjassa ja Meksikossa dubataan pääsääntöisesti. Latinalaisessa Amerikassa suositaan alkuperäisiä ääniraitoja ja tekstitystä, poikkeuksena lastenelokuvat. Televisiossa dubataan kuitenkin melkein kaikki elokuvat, sarjat ja dokumentit, ja dubbaukset on yleensä tarkoitettu myös Espanjan markkinoille, joissa käytetään standardiespanjaa. Brasiliassa televisio-ohjelmat yleensä dubataan, kun taas teattereissa esitetyt elokuvat tekstitetään, pois lukien lastenelokuvat.
Aasia.
Intiassa dubbaus on yleistä. Koska Intian niemimaalla on paljon eri kieliä (esim. hindi, malaiji, tamil ja telugu), joita ei ymmärretä maan muissa osissa, intialaisia ohjelmia dubataan myös maan sisäiseen levitykseen.
Japanissa ja Kiinan kansantasavallassa dubataan kansainvälisiä elokuvia ja televisio-ohjelmia. Lisäksi omia tuotantoja dubataan englanniksi kansainvälisille markkinoille. Kiinalaisilla on ollut vahva dubbausperinne jo 1930-luvulta lähtien, ja kiinalaiset dubbaukset ovatkin hyvin taidokkaita merkityksen välittämisen ja huulisynkronian suhteen. Dubbaaminen on yleistä myös Thaimaassa, Filippiineillä, Mongoliassa, Pakistanissa ja Vietnamissa, kun taas monikielisessä Singaporessa, Indonesiassa ja Malesiassa suositaan tekstitystä.
Iranissa aloitettiin dubbaus vuonna 1946 elokuvien rantautuessa maahan. Siitä lähtien vieraskieliset elokuvat on aina dubattu. Muun muassa monet kuuluisat musikaalit käännettiin, muokattiin ja esitettiin farsiksi. Viime vuosina tarjolla on ollut tekstitettyjä DVD-elokuvia, mutta katsojat tuntuvat yhä pitävän dubatuista versioista enemmän.
Afrikka.
Etelä-Afrikassa dubattiin ennen monet ohjelmat afrikaansiksi niin, että alkuperäistä, yleensä englanninkielistä ääniraitaa saattoi kuunnella radiosta. Nykyään tämä on vähentynyt, koska Etelä-Afrikassa tuotetaan yhä enemmän ohjelmaa afrikaansiksi. Useita ohjelmia dubattiin myös zuluksi, mutta tämäkin on vähentynyt kotimaisen ohjelmantuotannon lisääntyessä.
Oseania.
Muiden englanninkielisten maiden tapaan dubbaus on harvinaista myös Australiassa. Vieraskieliset ohjelmat ja elokuvat esitetään televisiossa tekstitettyinä. Tilanne on samanlainen myös Uudessa-Seelannissa. Poikkeuksena on maorinkielinen televisio, joka näyttää lasten piirrettyjä maorin kielelle dubattuna. Myös jotkin televisiomainokset dubataan, vaikka alkukielenä olisikin englanti.
Vastaan.
Dubbausta on kritisoitu laajalti erityisesti maissa, joissa suositaan tekstitystä dubbauksen sijaan.
Dubbauksen on ensinnäkin arvosteltu vähentävän elokuvien ja televisio-ohjelmien taiteellista arvoa, sillä jälkiäänitetty versio ei ole alkuperäisen ääniraidan tavoin ohjaajan näkemyksen mukainen. Esimerkiksi elokuvassa "Vaaleanpunainen pantteri" seikkailevan poliisikomisario Clouseaun omalaatuiselta ja epäaidolta kuulostavan ranskalaisaksentin huumoriarvo menetetään ranskankielisessä jälkiäänityksessä. Joidenkin kriitikoiden mielestä myös esimerkiksi italian kieltä dubatessa suuri osa kielen välittämästä tunteikkuudesta katoaa.
Jälkiäänityksen kritisoijat käyttävät yhtenä argumenttina myös sitä, että ääni on näyttelijälle tärkeä työkalu. Monet ikimuistoiset vuorosanat jäävätkin elämään enemmän lausuntatapansa kuin sisältönsä vuoksi, kuten Jack Nicholsonin kuuluisa repliikki "You can't handle the truth!" elokuvassa "Kunnian miehiä". Kritiikkiä on kohdistettu myös komedianäyttelijöiden dubbaamiseen, sillä esimerkiksi Peter Sellersin, Louis de Funèsin, Steve Martinin ja Roberto Benignin huumorin voidaan katsoa olevan voimakkaasti sidoksissa heidän kehonkielensä ja äänensä yhteispeliin. Dubbauksen kritisoijat uskovat myös, että elokuvan tai televisio-ohjelman todenmukaisuus kärsii dubbauksen vaikutuksesta: katsojia voi esimerkiksi hämmentää, mikäli toista maailmansotaa käsittelevissä elokuvissa natsiupseerit eivät puhukaan saksaa. Toisaalta näiden elokuvien saksankielisissä versioissa saksaa ja muita kieliä puhuvien henkilöiden välinen kontrasti katoaa.
Myös englanniksi dubattu anime on saanut osakseen kritiikkiä, sillä pohjoisamerikkalainen aksentti ei kaikkien mielestä vastaa roolihahmojen kansallisuutta tai etnistä taustaa tai vastaavasti tarinan sijoittumista aikaan ja paikkaan. Lisäksi aksenttien täyttä kirjoa ei välttämättä voida siirtää dubattavaan kieleen, vaikka se joissakin tapauksissa onkin tärkeä tarinankerronnan elementti, kuten yläluokkaisen englantilaisperheen ja heidän palvelijoidensa elämää seuraavassa draamasarjassa "Kahden kerroksen väkeä".
Myöskään huulisynkroniaa ei koskaan saada onnistumaan täydellisesti, vaikka kyseessä olisikin dubbaus kahden sukukielen välillä laadukkaalla jälkiäänitysstudiolla. Joitakin elokuvia on jopa jouduttu kuvaamaan ja animoimaan uudelleen huulisynkroniaongelman korjaamiseksi. Erityisesti tiettyjen televisio-ohjelmien dubbaus on joutunut jatkuvan kritiikin kohteeksi, esimerkkeinä "Dynastian" ja monien amerikkalaisten saippuasarjojen ranskankieliset dubbaukset.
Jälkiäänitys voi johtaa ongelmiin myös siinä tapauksessa, että ääninäyttelijät eivät arvosta alkuperäisteosta, vaan ottavat erivapauksia näyttelijäsuoritustensa suhteen. Surullisenkuuluisana esimerkkinä toimii esimerkiksi animesarjan nimeltä "Fist of the North Star" ranskankielinen dubbaus, jonka väkivaltaisia kohtauksia jälkiäänitystyöryhmä vieroksui. Vaikka animefanien mielestä sarjan jälkiäänitetty versio ei tee oikeutta alkuperäiselle animelle, Ranskassa sarjan ylinäytelty, absurdein dialogein ja omituisin sanaleikein varustettu jälkiäänitys on kuitenkin kerännyt oman innokkaan kannattajakuntansa. Samankaltaisen kohtalon koki myös saksaksi dubattu "Monty Pythonin Hullu maailma", sillä dubbaustyöryhmän mielestä elokuvan huumori tuli muokata aivan toisentyyppiseksi, jotta se uppoaisi saksalaisyleisöön.
Koska jälkiäänityksessä alkuperäinen ääniraita korvataan kokonaan, sitä on käytetty myös sensuurin välineenä. Saksassa "Casablancan" saksankielisestä versiosta poistettiin kaikki viittaukset kansallissosialismiin ja Vichyn Ranskaan - esimerkiksi unkarilaisesta vastarintataistelijasta tuli norjalainen atomifyysikko.
Puolesta.
Dubbauksen kannattajien mielestä taas tekstitys häiritsee katselunautintoa, sillä ruututekstit peittävät osan kuvasta. Joidenkin mielestä jo pelkkä ruututekstien lukeminen on ongelmallista, sillä se vie huomion tapahtumien tarkkailulta. Erityisen huonosti ruututekstien voidaan katsoa sopivan toimintaelokuviin, joissa toiminta ja erikoistehosteet ovat usein pääosassa ja dialogi on satunnaista. Lisäksi joidenkin sekä alkuperäiskieltä että tekstityskieltä taitavien mielestä repliikkien prosessointi molemmilla kielillä yhtäaikaisesti on työlästä. Kaikki jälkiäänityksen puolustajat eivät toki ole tekstityksen vastustajia, vaan heidän mielestään kyse on pikemminkin mielipide-erosta kuin dubbauksen objektiivisesta paremmuudesta.
Jälkiäänitystä puolustavien mielestä dubbaus voi myös tuoda lisäarvoa elokuviin ja televisiosarjoihin: esimerkiksi "Starsky & Hutch" sekä "Veijareita ja pyhimyksiä" saavuttivat suuren suosion Ranskassa ylimääräisellä huumorilla taidokkaasti höystetyn jälkiäänityksensä ansiosta. Ranskan "Veijareita ja pyhimyksiä" jälkiäänitettiin itse asiassa saksankielisen version pohjalta, johon oli dubbausvaiheessa lisätty sarjaa kommentoivia humoristisia huomautuksia, kuten "Lakkaa jo vitsailemasta, tai koko sarja lakkautetaan!" sekä "Puhu nopeammin, huulisynkka on pielessä!" Unkarissa lisää huumoriarvoa saadaan erityisesti piirrettyihin ja komedioihin kääntämällä repliikkeihin loppuriimit, joiden ääninäyttelemisestä huolehtivat yleensä tunnetut paikalliset näyttelijät. Tunnetuimpiin esimerkkeihin kuulunee "Kiviset ja Soraset", jonka koko dialogi käydään riimitellyllä unkarin kielellä.


Vinyylilevy.
Vinyylilevy on polyvinyylikloridista valmistettu kiekko, jolle tallennetaan ääntä analogisessa muodossa. Vinyylilevyn molemmille puolille voidaan tallentaa ääntä. Ääni-informaatio on levyn pinnalla spiraalin muotoisessa kapeassa urassa ja se voidaan toistaa levysoittimella, jonka neula seuraa uran muotoa. Urat saavat neulan värähtelemään ja siitä kuuluu heikko ääni, jonka kuulee ihmiskorvallakin. Hifi-levysoittimissa käytettävissä magneettisissa äänirasioissa neula on kiinnitetty magneettiin, jonka ympärillä ovat käämit. Liikkuva magneetti indusoi käämeihin heikon sähkövirran, joka sitten vahvistimessa vahvistetaan ja syötetään kaiuttimiin. Magneettinen äänirasia vaatii RIAA-korjaimen (Recording Industry Association of America), joka toimii taajuuskorjaimena. PHONO-sisäänmeno kertoo, että vahvistimessa on sisäänrakennettu RIAA-muunnin. RIAA-muuntimia saa myös erillisinä, mikä mahdollistaa tavallisen Line/Aux In -sisäänmenon käytön.
Uudemmat vinyylilevyt ovat yleensä stereofonisia mutta alkuaikoina levyt olivat monofonisia. Stereolevyissä vasen ja oikea kanava on kaiverrettu uran eri kyljille ja äänirasiassa on erilliset anturit neulan eri suuntaisille liikkeille.
Nimitykset LP-levy (pitkäsoittolevy) ja EP-levy tarkoittavat tietyn tyyppisiä vinyylilevyjä. LP-levyn kehitti Peter Goldmark Columbia-yhtiölle 1948. Sitä ennen käytettiin 78 kierrosta minuutissa pyöriviä sellakkalevyjä eli savikiekkoja. LP-levy pyörii 33 ⅓ kierrosta minuutissa ja yhdelle puolelle mahtuu noin 20 minuuttia korkealaatuista ääntä. 1970- ja 1980-luvuilla useimmat äänitteet julkaistiin rinnakkain LP-levyinä ja C-kasetteina.
Värilliset ja kuvalevyt.
Vinyylilevyt ovat yleensä mustia, mutta on valmistettu myös värillisiä ja läpinäkyviä levyjä. 1970-luvun lopulla yleistyivät kuvalevyt, joissa läpinäkyvän vinyylin sisään puristettiin valokuva tai muu kuva. Kuva-LP:t myydään yleensä läpinäkyvissä ja taipuisissa muovikansissa, erotuksena tavanomaisista kansista, jotka saattavat jopa aueta. Joskus harvoin kuva-LP:t myydään tavallisissa kansissa, mutta yleensä tämä näkyy levyn hinnassa.
Flexilevyt.
Aikakauslehtien liitteinä on saanut taipuisasta muovista puristettuja ohuita 7" levyjä.
Vinyylilevyn suosio.
Vinyylilevyt olivat yleisin musiikin myyntimuoto vuosikymmenien ajan, kunnes 1980-luvun lopulla digitaaliset CD-levyt alkoivat yleistyä. Vinyylilevyt ovat kuitenkin koko ajan nauttineet suosiota joissain piireissä, esimerkiksi underground-rockissa sekä hip-hop- ja konemusiikissa erityisesti DJ-käytössä. Viime vuosina vinyylin suosio on kasvanut jonkin verran romahduksen jäljiltä, ja esimerkiksi jotkin tavaratalot ovat ottaneet vinyylilevyt jälleen valikoimiinsa. Pienemmistä erikoislevykaupoista vinyylejä on saanut aina. Samoin kirjastojen musiikkiosastolta voi löytyä vinyylilevyjä ja niitä voi myös yleensä lainata.
Jonkin verran kansainvälisten artistien uusista levyistä julkaistaan edelleen vinyylinä, esimerkiksi Robbie Williamsin, Fiona Applen, U2:n ja Metallican uusimmat levyt on saatavana Suomestakin vinyylinä. Myös LCD Soundsystem myi joitain singlejään ainoastaan vinyyleinä, mutta niitä ei ole saatavilla Suomesta. Suomalaisista artisteista esimerkiksi Klamydian, Eppu Normaalin, HIMin, Jimi Tenorin, Nightwishin, Finntrollin, Apulannan, Mokoman, Viikatteen ja Stam1nan levyjä on julkaistu vinyylimuodossa 2000-luvulla, joskin painosmäärät ovat olleet sangen pieniä, yleensä vain 500–1000 kappaletta. Samalla käytettyjen vinyylien hinnat ovat levyjen osto- ja myyntiliikkeissä nousseet selvästi 1990-luvun lopun jälkeen. Monet keräilijät suosivat vinyylejä paremman kansitaiteen ja nostalgisen äänenlaadun takia.
Kestävyys.
Vinyylilevy kuluu soitettaessa, ja se on CD-levyä alttiimpi äänenlaatuun vaikuttaville naarmuille. Soittimen säädöt vaikuttavat levyn kulumiseen. Myös levyssä oleva staattinen sähkö aiheuttaa äänessä kuultavia häiriöitä. Vinyylilevy on lisäksi herkkä taipumaan lämmössä tai painon alla, joten sitä pitää säilyttää huoneenlämmössä pystyasennossa. Pinossa niitä ei ole syytä säilyttää, sillä levy on keskeltä paksumpi kuin reunoilta.
Levytyypit.
Myös muun kokoisia levyjä on olemassa, mutta ne ovat hyvin harvinaisia.


Elämä.
Elämä on moniulotteinen käsite, jolla ei ole yksinkertaista määritelmää. Tämä artikkeli kertoo, mitä elämä tarkoittaa biologisena ilmiönä.
Elämän määritelmä.
Elämän määrittely olisi suhteellisen helppoa, jos pitäydyttäisiin vain siinä, millaista elämää maapallolla on nyt. Kun otetaan huomioon kysymykset elämän synnystä maapallolla, Maan ulkopuolisesta elämästä ja keinotekoisesta elämästä, aihe osoittautuu huomattavasti monimutkaisemmaksi.
"Elinaika" eli "elinikä" lasketaan nisäkkäillä alkavaksi syntymästä, munivilla eläimillä munan kuoriutumisesta ja kasveilla itämisestä.
Elämän synty ja kehitys.
Orgaanisten molekyylien polymeraatiota pidetään avainkysymyksenä elämän synnyn kannalta. Molekyyli, joka pystyy ohjaamaan omien kopioidensa syntyä, omaa täysin ylivertaiset ominaisuudet muihin molekyyleihin nähden. Siitä, miten molekyylit ovat muodostaneet eläviä kokonaisuuksia, on kolme teoriaa.
Geenit ensin eli RNA-maailma-teorian mukaan RNA oli ennen ensimmäisten solujen ilmestymistä pääasiallinen tai todennäköisesti ainoa elämän muoto Maassa. Teoriaa tukee RNA:n kyky säilyttää, siirtää ja monistaa geneettistä tietoa ja sen lisäksi toimia kemiallisia reaktioita katalysoivana molekyylinä, ribotsyyminä.
Aineenvaihdunta ensin -teorian mukaan yksinkertaisia reaktioita ja aineenvaihduntaa on ollut ennen geenien syntyä. Aineenvaihdunta tarkoittaa tässä kemiallisten reaktioiden ketjua, jossa prosesseissa vapautuva energia siirtyy toisten prosessien käyttöön, mikä lopulta johtaa monimutkaisempien molekyylien syntyyn.
Sekamallit ovat koko ajan suositumpia malleja, jotka yhdistävät ajatuksia molemmista edellä mainituista malleista. Teorioissa on vielä joitain puutteita ja niitä voidaan mallintaa ja testata laboratorio-olosuhteissa. Koska koskemattomia kerroskivilajeja Maan alkuajoilta on lähes mahdoton löytää, on teorioiden testaaminen vedenpitävästi käytännössä hankalaa.
John Desmond Bernal ehdotti, että elämän synnystä on tunnistettavissa muutamia "askeleita".
Desmond on myös ehdottanut, että darwinistinen evoluutio sai alkunsa asteiden 1 ja 2 välissä.
Elämän luokittelu.
Carl von Linné jakoi eliöstön kasvi- ja eläinkuntaan. Bakteeritkin luettiin pitkään kasvikuntaan kuuluviksi, mutta nykyisen käsityksen mukaan ne ovat kokonaan oma kuntansa kasvien ja eläinten ohella. Niistä voidaan antaa määritelmä ja suomennos alkueliöt, peruseliöt tai tumattomat. Nekin tietysti ovat luonnollisessa valinnassa kehittyneet paljon miljardin tai puolentoista miljardin vuoden takaisista möykyistä. Jos ne kuitenkin luetaan kasveihin, näiden aika on maapallolla ollut paljon pitempi kuin eläinkunnan.


Yhteyttäminen.
Kasveissa fotosynteesi tapahtuu pääosin lehdissä
Yhteyttäminen eli fotosynteesi on biokemiallinen prosessi, jossa kasvisolut tuottavat hiilidioksidista ja vedestä auringon säteilyenergian avulla happea sekä glukoosia, jota kasvi käyttää ravintona. Prosessin havaitsi ensimmäisenä brittiläinen botanisti Jan Ingenhousz.
Kuusi molekyyliä vettä H2O ja kuusi hiilidioksidia CO2 muodostavat glukoosin lisäksi kuusi happimolekyyliä.
Yhteyttämisellä, eli assimilaatiolla tarkoitetaan tapahtumaa, jossa epäorgaanisessa muodossa otetut aineet sidotaan orgaanisiin yhdisteisiin.
Puhuttaessa yhteyttämisestä tarkoitetaan yleensä tärkeintä ja mittavinta tapahtumaa, eli hiilidioksidin yhteyttämistä, mutta sana voi tarkoittaa kasvifysiologiassa myös hiilen ja typen, toisinaan myös rikin sitoutumista.
Fotosynteesi ja kemosynteesi.
Lehtivihreälliset kasvit käyttävät energian saantiin valoenergiaa, tavallisesti auringon valoa. Valoenergian avulla yhteyttämistä kutsutaan fotosynteettiseksi hiilidioksidin yhteyttämiseksi, eli fotosynteesiksi.
Lehtivihreättömät bakteerit pystyvät yhteyttämään hiilidioksidia saamansa kemiallisen energian avulla. Tätä kutsutaan kemosynteesiksi. Kemosynteesissä ei tarvita auringon valoa ja siksi reaktio on mahdollista myös äärimmäisen syvällä merenpohjalla sekä muissa ääriolosuhteissa. Kemosynteesissä arkit tai jotkut bakteerit tuottavat käyttämänsä energian hapettamalla epäorgaanista ainetta. Hapetusreaktiossa vapautuu energiaa, jonka arkit tai bakteerit käyttävät vesimolekyylien hajottamiseen hapeksi ja vedyksi. Tämän jälkeen vetyä yhdistetään hiilidioksidiin ja syntyy glukoosia. Kemosynteesin avulla energiaa tuottavat esimerkiksi typpi- ja rikkibakteerit. Kemosynteesin uskotaan olevan eliöiden varhaisin energiantuotantomenetelmä.
Hiilidioksidin yhteyttämisen ja nimenomaan fotosynteesin varassa on kaikkien eliöiden elämä alkeellisimmista bakteereista ihmiseen saakka.
Valoreaktiot ja pimeäreaktiot.
Fotosynteesi tapahtuu kahdessa jaksossa. Ensimmäinen on valoreaktiot, joissa osa muunnetusta valoenergiasta sitoutuu ATP-molekyyleihin, NADPH-molekyyleihin ja osa käytetään veden hajottamiseen vedyksi ja hapeksi. Happi pääosin vapautuu pois solusta O2 -molekyyleinä. Osa siitä käytetään solun omaan soluhengitykseen. Valoreaktioissa syntyy ATP- ja NADPH-molekyyleihin sitoutunutta kemiallista energiaa, ja vetyä, jota kasvi tarvitsee pelkistysreaktioihin seuraavassa jaksossa.
Toista jaksoa kutsutaan pimeäreaktioiksi eli Calvinin kierroksi. Enää ei tarvita valoenergiaa, koska se on jo valoreaktioissa muunnettu käytettävään muotoon (ATP-molekyylien sidoksiin). Pimeäreaktiot tapahtuvat valoreaktioiden jatkona, mutta valoreaktioista poiketen ne eivät sinällään tarvitse valoa tapahtuakseen.
Pimeäreaktioissa fosforihappoon sitoutuneet sokerityyppiset yhdisteet muuttuvat toisiksi monien entsyymien avulla, jolloin lopputuotteena syntyy sokereita, joita kasvi varastoi tai käyttää erilaisina rakennusaineina. Pimeäreaktioissa kasvi tarvitsee hiilidioksidia ja valoreaktioista saatua energiaa (ATP ja NADPH). Calvinin kierrosta palaa valoreaktioihin NADP+- ja ADP-molekyylejä, jotka muutetaan valoreaktioiden seurauksena taas uudelleen ATP- ja NADPH-molekyyleiksi. Valoreaktiot ja pimeäreaktiot siis tarvitsevat toinen toisiaan, eivätkä ne tapahdu toisistaan riippumatta.
Hiilidioksidi.
Yhteyttämisen raaka-aineena toimii hiilidioksidi, jonka kasvit ottavat ilmasta, veden alla olevat kasvit vedestä. Hiilidioksidista kasvit saavat kaiken orgaanisiin aineisiin tarvittavan hiilen eli suurimman osan kuiva-aineksestaan. Yhteyttämistuotteisiin sitoutunut hiili palautuu hiilidioksidina takaisin ilmakehään kasvien omassa, kasviainesten välittömien ja välillisten kuluttajien sekä hajottajien hengityksessä.
Jos ilman hiilidioksidipitoisuus on alle 100ppm, yhteyttäminen ei useimmilla kasveilla tuota enempää yhteyttämistuotteita kuin minkä samanaikainen hengitys kuluttaa, vaikka valaistus ja lämpötila olisivatkin suotuisat. Tällöin muun muassa kasvu pysähtyy.
Harvoin ulkoilmassa on niin paljon hiilidioksidia kuin kasvit pystyisivät hyödyntämään.
Valo.
Valoa on usein liikaa, paljon yli käyttökyvyn, mutta usein myös liian vähän. Valo on fotosynteesin osatekijä, joka useimmiten rajoittaa tuottoa niukkuudellaan. Kompensaatiopiste on tasapaino, jossa kulutus ja tuotto ovat oikeassa suhteessa. Se saavutetaan kasvilajista riippuen 100–1000 luksin valaistusvoimakkuudessa. Yhteyttämiselle välttämätöntä 400 – 700 nm aallonpituusaluetta kutsutaan fotosynteettisesti aktiiviseksi säteilyksi ("photosynthetically active radiation", "PAR").
Fotosynteesin kannalta valon määrä ei ole oleellisin seikka, vaan valon säteilykoostumus. Vain lehtivihreään imeytyvä säteily on tehokasta. Suunnilleen tämän valon myös ihmissilmä tajuaa valona (400–700 nm). Tehokkaimmin lehtivihreään imeytyy sininen ja helakanpunainen säteily, vihreä ja keltainen huomattavasti heikommin. Fotosynteesin valoreaktioissa toimivat fotosysteemi 1, joka absorboi parhaiten 680 nanometrin valosäteilyä (red part of the spectrum), ja fotosysteemi 2, joka absorboi parhaiten 700 nanometrin valosäteilyä (far red part of the spectrum).
Fotosynteesin käyttövoimana oleva valoenergia jää kemiallisena energiana talteen reaktioiden lopputuotteisiin. Kasvin kannalta tärkeimpänä tuloksena on rakennusaineiden tuottamisen ohella se, että valoenergia saadaan sidotuksi pysyvään, varastoitavaan muotoon myöhempää käyttöä varten.
Kasveissa on kahdenlaisia väripigmenttejä, joita kutsutaan värinsä mukaan joko lehtivihreäksi (klorofylli) tai karotenoidiksi. Ne toimivat valosäteilyn vastaanottajina ja karotenoidit lisäksi hapettumista estävinä suoja-aineina. Väriaineet ovat viherhiukkasissa (kloroplastit) ja ne toimivat yhteyttämisen suorituspaikkoina. Klorofylli on yhteyttämisessä toimiva väripigmentti, muut väriaineet pääasiassa ottavat vastaan sen valoenergian, jota klorofylli ei pysty yhteyttämiseen hyödyntämään.
Lämpötila.
Valoreaktiovaiheessa lämpötilan vaikutus on vähäinen, mutta jatkovaiheen entsyymireaktiot ovat siitä riippuvia.
Useimmiten fotosynteesi alkaa noin 0°C:ssa, joillain kasveilla jopa –5°C:ssa.
Lämpötilan kasvu vaikuttaa fotosynteesin tehokkuuteen, mutta samalla myös yhteyttämistuotteiden kulutukseen hengityksessä.
Vesi.
Kasvi käyttää fotosynteesiin alle prosentin koko vedenkäytöstään, mutta jotta ilmaraot pysyvät avoinna, tarvitsee kasvi riittävästi vettä.
Hiilidioksidi pääsee kasviin lähinnä ilmarakojen kautta, koska se ei läpäise tiivistä pintakelmua lähes lainkaan. Jos ilmarakoaukot pienenevät tai kokonaan sulkeutuvat, fotosynteesin tuotto hidastuu ja pysähtyy.
Vesi pilkotaan fotosynteesin valoreaktioissa kahdeksi vedyksi ja hapeksi auringon säteilystä saatavan valoenergian avulla.
Lehtivihreä.
Lehtivihreä eli klorofylli toimii valosäteilyn vastaanottajana. Jos lehtivihreää ei muodostu, ei kasvi pysty vastaanottamaan valoa. Klorofylliä on kasvisoluissa hyvin runsaasti viherhiukkasissa eli kloroplasteissa, joita on eniten kasvin vihreissä osissa. Suurin osa lehtivihreästä on nimensä mukaisesti lehdissä, mutta osa kasveista yhteyttää myös varrellaan. Esimerkiksi mustikan varvut yhteyttävät varsillaan ennen lehtien puhkeamista keväällä.
Yhteyttämistuotteet.
Yhteytyksen perustuote on glukoosi eli rypälesokeri, joka on koko kasvien ainestuotannon lähtökohta. Muita tuotteita ovat galaktoosi (C6H12O6) ja eräät hapot, usein myös muutkin sokerilajit, kuten hedelmäsokeri (fruktoosi) ja ruokosokeri (sakkaroosi). Useimmilla siemenkasveilla osa rypälesokerista muuttuu jo viherhiukkasissa veteen liukenemattomaksi tärkkelykseksi. Koska tärkkelys värjäytyy voimakkaasti jodilla, on jodikokeella helppo todeta, onko lehdissä tapahtunut yhteyttämistä. Yhteyttämiseen kuluva aika on sekunnista kolmeen sekuntiin valon aallonpituuden mukaan.
Loppuyhteenveto.
Evoluutioteorian mukaan syanobakteerit olivat ensimmäisiä yhteyttäviä eliöitä. Kasvien kloroplastit ovat endosymbioositeorian mukaan syntyneet kasvisolujen sisään joutuneista syanobakteereista. Myös levät voivat yhteyttää (esimerkiksi viherlevät). Leviä on sekä yksi-, että monisoluisia. Jäkälä puolestaan on sienen ja yhden, mahdollisesti useammankin leväosakkaan symbioosi, jossa on ominaisuuksia molemmista.
Teorian mukaan yhteyttämisen myötä happi tuli hiilidioksidin sijasta typen rinnalle ilmakehän toiseksi ainesosaksi. Happamuus väheni huomattavasti ilmasta ja vesistä, mikä mahdollisti suuremman biodiversiteetin.


Raamattu.
Raamattu (), aiemmin Pyhä Raamattu ja Biblia on kristinuskon ja juutalaisuuden pyhä kirja, kaanon eli ohjeellinen tekstikokoelma. "Alkuperäistä" Raamattua yhtenäisenä kirjakokoelmana ei ole olemassa, vaan alussa oli suuri määrä erilaisia tekstejä, jotka ovat kehittyneet itsenäisesti ja myöhemmin kanonisoitiin.
Kristittyjen käyttämä Raamattu jakaantuu Vanhaan testamenttiin ja Uuteen testamenttiin. Se pohjautuu varhaisempaan juutalaisuuden käyttämään heprealaiseen Raamattuun eli Tanakiin, joka kristinuskon Raamatusta poiketen ei sisällä Uutta testamenttia eikä apokryfisiä kirjoja. Tämä artikkeli käsittelee kristillistä Raamattua. Jehovan todistajat käyttävät Raamatusta omaa Uuden maailman käännöstä, jota ei liikkeen ulkopuolella pidetä kristillisenä. Mormonit käyttävät kristillistä Raamattua, mutta heillä on Raamatun rinnalla muitakin pyhiä kirjoja, mm. Mormonin kirja.
Sana "Raamattu" tulee kreikan kielen sanasta "grammata" eli 'kirjoitukset'. Siitä monissa kielissä, aikoinaan suomessakin käytetty nimi "Biblia" muunnelmineen (esimerkiksi englannin "Bible") puolestaan tulevat kreikan kielen sanasta "(ta) biblia", 'kirjakääröt'. Kuten alkuperäiset nimet osoittavat, heprealainen ja kristillinen Raamattu ovat itse asiassa kokoelma kirjoja, eräänlainen pienoiskirjasto. Protestanttisessa Raamatussa on 66 (39 + 27) erillistä kirjaa. Nämä kirjat on kirjoittanut noin 36 ensisijaista kirjoittajaa. Katolisen kirkon käyttämässä käännöksessä, "Vulgatassa", on lisäksi seitsemän Vanhan testamentin apokryfikirjaa, oikeammin deuterokanonista kirjaa, ja ortodoksisen kirkon Raamatussa lisäksi vielä kuusi muuta Vanhan testamentin apokryfikirjaa. Luterilainen kirkko ei myöskään ole hylännyt apokryfisiä kirjoja, vaan niillä on sekundaarinen asema eräänlaisena Raamatun oheislukemistona, ja ne ovat mukana joissakin Raamatuissa Uuden ja Vanhan testamentin välistä löytyvänä liitteenä. Tuorein suomenkielinen apokryfikirjojen käännös otettiin käyttöön vuonna 2007. Suomenkielinen käännös ja ruotsinkielinen Bibel 2000:n käännös sisältävät 11 Vanhan testamentin apokryfikirjaa kattavan kokoelman..
Raamattu on maailman levinnein kirja. Se on käännetty kokonaisuudessaan 469 kielelle. Lisäksi Vanha tai Uusi testamentti on luettavissa 1 231 kielellä ja vähintään yksi Raamatun kirja on käännetty 2 527 kielelle.
Raamattua tutkiva tieteenhaara on nimeltään eksegetiikka.
Historia.
Raamattu on muodostunut vähitellen vuosisatojen kuluessa. Vanhimmat osat ajoitetaan 1000-vuosituhannen eaa. alkupuolelle. Heprealainen Raamattu eli Tanak vakiintui vuoden 100 jaa. tienoilla. Uuden testamentin kokoaminen alkoi 100-luvulla jaa; vuonna 367 kirkkoisä Athanasios mainitsee kirjeessään Uuden testamentin 27 kirjan kaanonin nykyisin tunnetussa muodossaan. Lopullisesti Uuden testamentin kaanon vakiinnutettiin 390-luvulla kirkolliskokouksissa. Raamatun alkukielet ovat heprea (suurin osa Vanhasta testamentista), aramea (osia Vanhasta testamentista) ja kreikka (Uusi testamentti).
Ensimmäinen raamatunkäännös tehtiin Egyptissä asuvia kreikkaa puhuvia juutalaisia varten noin 250 eaa. Hepreankielisen Raamatun kaikki kirjat oli käännetty kreikaksi ensimmäisen vuosisadan jaa alussa. Muitakin, osin myös alun perin kreikankielisiä kirjoituksia käännettiin. Tuloksena oli "Septuaginta", Raamattua laajempi kreikankielinen pyhien kirjoitusten kokoelma.
Merkitys.
Kristinuskon näkemyksen mukaan Raamattu on Jumalan ilmoitusta ja sisältää sanoman, jonka Jumala haluaa kertoa ihmiskunnalle. Jumala haluaa ilmoittaa ihmiselle itsensä ja tiettyjä asioita maapallon, Israelin ja muiden kansojen historiasta, ihmisen syntisyydestä, sekä pelastuksesta Jeesuksen kautta. Pelastus on tie pois kadotuksesta yhteyteen Jumalan kanssa.
S. Paolo Fuori le Muran Raamattu, esilehti Viidenteen Mooseksen kirjaan, 800-luku.
Tämän vuoksi Raamatusta käytetään kristinuskossa myös nimitystä "Jumalan sana" — se kuvaa ajatusta siitä, että Jumala on inspiroinut Raamatun eri kirjojen kirjoittajia heidän kirjoitustyössään. Tällöin voidaan puhua joko sanainspiraatiosta, jolloin Jumala on ohjannut kirjoittajien työtä yksittäisiä sanavalintoja myöten, tai asiainspiraatiosta, jolloin Jumala on näyttänyt vain asiat joista tulee kirjoittaa. Kristinuskossa Raamatun ei kuitenkaan katsota olevan samalla tavalla syntynyt suoran ilmoituksen tuloksena kuten Koraanin islamissa, sillä kristinuskon näkemyksen mukaan varsinainen "Jumalan sana" (kreik. "Logos") on Jeesus Kristus, Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona.
Raamattu on jaettu kahteen osaan, Vanhaan ja Uuteen testamenttiin. Testamentti on sanana hieman harhaanjohtava — testamentilla tarkoitetaan tässä tapauksessa "liittoa", sitovaa sopimusta ja molemminpuolista sidettä, joka on vahvistettu veren vuodatuksella. Testamentit kuvaavat siis vanhaa ja uutta liittoa, jotka Jumala on tehnyt ihmiskunnan kanssa. Vanha liitto tehtiin juutalaisen kansan kanssa, ja sen merkkinä olivat ympärileikkaus ja uhritoimitukset. Uusi liitto tehtiin koko ihmiskunnan kanssa, ja sen merkkinä on ristiinnaulitun ja ylösnousseen Jeesuksen vastaanottaminen vapahtajaksi ja sen merkkinä otettu kaste.
Koska kristinusko on vallinnut Eurooppaa myöhäisen antiikin ajalta valistusajalle, Raamattu on vaikuttanut suuresti paitsi uskonnossa myös länsimaiseen kulttuuriin, kieleen, tieteeseen, lakeihin sekä ennen nykyaikaa myös luonnonfilosofiaan ja maailmankuvaan. Esimerkiksi lainsäädäntö Euroopassa on kehittynyt ja kehittyy yhä Raamattuun perustuvan moraalin pohjalta. Raamattu on vaikuttanut merkittävällä tavalla ajanlaskuun ja länsimaiseen kalenteriin. Myös useat sananlaskut ja sanonnat ovat raamatullista alkuperää. Raamatulliset teemat ovat myös varsin yleisiä taiteessa, kuten kirjallisuudessa, kuvataiteessa, musiikissa ja elokuvissa. Koska Raamattu on kaikkialla pääosiltaan sama, se on myös kulttuurillisen yhteyden ylläpitäjä koko maailmassa.
Valistusaika ja sen mukanaan tuoma tieteellinen vallankumous Euroopassa ja Amerikassa saivat aikaan sen, että Raamatun ja sen profetioiden jumalalliseen alkuperään ja historialliseen luotettavuuteen alettiin suhtautua skeptisesti. Jumalan ilmoituksen lisäksi useat ihmiset näkevät Raamatun kuitenkin edelleen suurena kirjallisena teoksena, joka sisältää merkittäviä moraalisia opetuksia sekä maailmankirjallisuuden valioluokkaan kuuluvia draamallisia kertomuksia ja runoutta.
Vanha testamentti.
Vanha testamentti (VT) sisältää kertomuksen koko maailman luomisesta ja kertoo, miten Jumala valitsi Israelin omaisuuskansakseen muiden kansojen keskuudesta ja miten hän johdatti kansaansa historian lävitse. "Historiallisiksi kirjoiksi" sanotaan tavallisesti Vanhan testamentin alkupuolen kirjoja Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Esterin kirjaan saakka. Tästä nimityksestä huolimatta ne sisältävät myös runoja, mietelmiä ja ylistyksiä sekä käskyjä ja ohjeita siitä, miten ihmisten tulisi elää — tärkeimpänä juutalaisen lain ja kymmenen käskyä.
Historiallisten kirjojen jälkeen Vanhassa testamentissa seuraa joukko runollisia kirjoja, joista huomattavin on Psalmien kirja, sekä mietelmäkirjoja kuten Saarnaajan kirja.
Vanhan testamentin loppupuoliskon Jesajan kirjasta Malakian kirjaan saakka muodostavat profeettojen kirjat. Profeettakirjoissa on muun muassa ennustuksia tulevasta Messiaasta, joka vapahtaisi maailman synnistä. Profeettakirjat on koottu niiden profeettojen julistuksesta, jotka toimivat Israelin ja Juudan alueilla 700–500 luvuilla eaa. Profeetat jaetaan kirjoitustensa pituuden perusteella suuriin ja pieniin profeettoihin. Suuret profeetat olivat Jesaja, Jeremia, Hesekiel ja Daniel ja pieniä profeettoja muun muassa Aamos, Miika ja Malakia.
Vanha testamentti kirjoitettiin noin vuosina 1000–160 eaa., ja monissa sen kirjoissa on eri-ikäisiä kerrostumia. Siihen kuuluu 39 (Vulgatassa 46, ortodoksisessa Raamatussa 51) kirjaa. Niiden alkuperäinen kieli oli enimmäkseen heprea, arameaa esiintyy vain muutamissa kirjakääröissä. Vanhan testamentin alun Toora eli viisi Mooseksen kirjaa saivat kanonisen muotonsa 300-200-luvuilla eaa., ja koko Vanha testamentti noin vuonna 100 jaa.
Erot Vanhan testamentin kirjojen lukumäärissä johtuvat siitä, että katolisen ja ortodoksisen kirkon käyttämä Vanhan testamentin kaanon perustuu varhaiseen aleksandrialaiseen, kreikankieliseen käännökseen Septuagintaan. Siihen sisältyy myös joukko Vanhan testamentin apokryfisiä kirjoja. 1500-luvulla Martti Luther halusi ottaa sen sijaan käyttöön Vanhan testamentin palestiinalaisen, hepreankielisen version johon apokryfiset kirjat eivät sisälly. Katolisen ja ortodoksisen kirkon piirissä joistakin protestanttien keskuudessa apokryfisiksi katsotuista Raamatun teksteistä käytetään nimitystä deuterokanoniset kirjat, ja näitä tekstejä käytetään mainittujen kirkkojen liturgiassa runsaasti.
Vanhan testamentin kirjat.
Seuraava luettelo sisältää Vanhan testamentin kirjojen nimet siten kuin ne kirjoitetaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuonna 1992 käyttöön ottamassa Raamatun suomennoksessa eli Uudessa kirkkoraamatussa. Suluissa on kirjoista käytetyt lyhennysmerkinnät, joita käytetään viitattaessa tiettyihin Raamatun lukuihin jakeisiin. Historiallisiin kirjoihin kuuluvat kirjat Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Esteriin, runollisiin ja opetuskirjoihin kirjat Jobista Laulujen lauluun, loput ovat profeettakirjoja.
Uusi testamentti.
Uusi testamentti (UT) käsittelee Vanhassa testamentissa luvatun Messiaan, Jeesuksen, ja hänen lähimpien seuraajiensa elämää ja tekoja.
Uuden testamentin evankeliumeissa (Matteus, Markus, Luukas, Johannes) kerrotaan, miten Jeesus eli ja opetti ja miten hänet lopulta tuomittiin, koska hän ilmoitti olevansa Jumalan poika. Evankeliumien lopussa kerrotaan hänen vihamiestensä saattaneen hänet tuomiolle ja ristinkuolemaan ja siitä, miten hänet herätettiin eloon kolme päivää kuolemansa jälkeen jotta hän voisi ilmestyä uudestaan opetuslapsilleen ennustusten mukaan. Evankeliumeissa kerrotaan myös, miten Jeesus lähetti opetuslapsensa viemään hyvää sanomaa hänestä kaikkialle maailmaan.
Evankeliumien lisäksi Uusi testamentti sisältää ensimmäisen kristillisen historiateoksen (Apostolien teot), kolmetoista apostoli Paavalin kirjoittamaa kirjettä, kahdeksan ns. yleistä kirjettä sekä yhden apokalyptisen profetian (Johanneksen ilmestys).
Uusi testamentti kirjoitettiin noin vuosina 50–150. Se sisältää 27 kirjaa. Kirjojen kirjoittajista vanhin ja tunnetuin on Paavali. Muita kirjoittajia ei juurikaan tunneta, vaikka useat kirjat ovat nimetty jonkin apostolin mukaan. Uuden testamentin kirjat on kirjoitettu koinee-kreikaksi.
Lopullisesti Uuteen testamenttiin kuuluvien kirjojen kokoelma kanonisoitiin eli virallistettiin Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 397 Aleksandrian piispa Athanasioksen vuonna 367 esittämän kokoelman mukaiseksi. Sen osat olivat toki olleet kristittyjen yleisessä käytössä koko ajan ennen kanonisointia. Kaanonin määrittely katsottiin tarpeelliseksi toimeksi harhaoppeina pidettyjä suuntauksia vastaan.
Uuden testamentin virallisen sisällön osalta kristilliset kirkot ovat periaatteessa yksimielisiä, joskin käännökset ovat aiheuttaneet erimielisyyksiä Suomenkin luterilaisen kirkon piirissä. Uuteen testamenttiin kuulumattomia ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina liikkuneita Jeesusta ja apostoleja käsitelleitä kristillisiä kirjoituksia nimitetään apokryfisiksi tai pseudepigrafisiksi.
Raamatun jäljentäminen.
Raamatun vanhimmat käsikirjoitukset ovat Kuolleenmeren kirjakääröjen katkelmat. Vanhimmat niistä ovat peräisin 200- ja 100-luvulta eaa. Raamattua alettiin kirjoittaa jo satoja vuosia aikaisemmin. Koska ne kirjoitettiin hauraalle materiaalille, papyrykselle ja pergamentille, kirjakääröjä jouduttiin jäljentämään useaan otteeseen.
Raamatun jäljentämisestä tulikin muinaisessa Israelissa ammatti.
Ammattijäljentäjät olivat äärimmäisen tarkkoja työssään ja he kunnioittivat jäljentämiään sanoja. Jäljentäjäksi käännetty sana on so-fer’, joka viittaa laskemiseen ja muistiin merkitsemiseen. He laskivat, mikä oli Pentateukin (Raamatun viisi ensimmäistä kirjaa) keskimmäinen kirjain, mikä oli kunkin kirjan keskimmäinen virke ja kuinka monta kertaa jokainen (heprealaisten) aakkosten kirjain esiintyi kaikissa Vanhan testamentin kirjoituksissa. Jottei Raamatun tekstistä olisi jäänyt pois yhtäkään kirjainta, he eivät laskeneet pelkkiä sanoja, vaan myös kirjaimet. Heidän sanotaan pitäneen lukua 815 140:stä Vanhan testamentin eri kirjaimesta.
Jäljentäjät eivät saaneet kirjoittaa mitään ulkomuistista ja heidän piti käyttää asianmukaisesti vahvistettua jäljennöstä lähtötekstinään. Kaikki uudet käsikirjoitukset piti lukea tarkkaan läpi ja virheelliset kappaleet piti tuhota.
Kun Kuolleenmeren kirjakääröt löydettiin, tutkijat pääsivät vertaamaan sitä oliko Raamattu muuttunut satojen vuosien aikana, kun sitä oli jäljennetty ja käännetty. Eräässä tutkimuksessa tutkijat vertasivat Kuolleenmeren kirjakäärössä ollutta Jesajan kirjan 53. lukua tuhat vuotta myöhemmin valmistuneeseen masoreettiseen tekstiin. Jesajan 53. luvun 166 sanassa on vain seitsemäntoista kyseenalaista kirjainta. Kymmenessä näistä kirjaimista on kysymys yksinomaan kirjoitustavasta, joka ei vaikuta merkitykseen. Edelleen neljä seuraavaa kirjainta ovat merkityksettömiä tyylillisiä muutoksia, kuten esimerkiksi konjunktioita. Loput kolme kirjainta muodostavat sanan ’valo’, joka on lisätty jakeeseen 11, eikä merkitys muutu suuresti. Yhdessä 166 sanaa käsittävässä luvussa on tuhannen vuoden periytymisen jälkeen vain yksi kyseenalainen sana (kolme kirjainta) – eikä tämä sana muuta olennaisesti tekstikohdan merkitystä.
Monet Jesajan kirjakäärön ja masoreettisen tekstin välisistä eroavuuksista voidaan selittää jäljentämisvirheiksi. Näitä lukuun ottamatta kirjakäärö on kaiken kaikkiaan huomattavan yhtäpitävä keskiaikaisten käsikirjoitusten tekstin kanssa. Koska näin paljon vanhempi käsikirjoitus on niin yhtäpitävä, se on vakuuttava todistus perinteisen tekstin yleisen paikkansapitävyyden puolesta.
Uuden testamentin kirjoittajina ja jäljentäjinä toimivat kristityt. Uusi testamentti kirjoitettiin pääasiassa kreikaksi. Uuden testamentin jäljentäjät eivät olleet varsinaisia ammattilaiskirjanoppineita. Myös Uuden testamentin kirjoituksista voidaan todetta, ettei niissä ole tapahtunut vuosisatojen aikana jäljentämisestä tai kääntämisestä johtuvia muutoksia.
1800-luvulla löydetty Codex Sinaiticus, 300-luvulle ajoitettu pergamenttikäsikirjoitus, vahvisti osaltaan Uuden testamentin satoja vuosia myöhemmin tehtyjen käsikirjoitusten paikkansapitävyyden. Johanneksen evankeliumin papyruskatkelma, joka löydettiin Egyptistä Faijumin alueelta, on ajoitettu 100-luvun alkupuoliskolle, alle 50 vuotta alkuperäiskappaletta myöhäisemmäksi. Se oli säilynyt satoja vuosia kuivassa hiekassa. Teksti on yhtäpitävä paljon myöhäisempien käsikirjoitusten kanssa.
Sir Frederic Kenyon totesi: ”Ei voida riittävästi korostaa sitä, että Raamatun teksti on olennaisilta osiltaan luotettava, ja näin voidaan sanoa varsinkin Uudesta testamentista. Uuden testamentin käsikirjoitusten, pian sen kirjoittamisen jälkeen siitä tehtyjen käännösten ja kirkon varhaisimpien kirjoittajien siitä ottamien lainausten määrä on niin suuri, että jokaisen epäilyksenalaisen kohdan oikea lukutapa on melko varmasti säilynyt jossakin näistä vanhoista lähteistä. Tätä ei voida sanoa mistään muusta vanhasta kirjasta koko maailmassa.” Sir Frederic Kenyon, Our Bible and the Ancient Manuscripts, 1958, s. 55.
Raamatun luvut ja jakeet.
Raamatun kirjat on jaettu edelleen lukuihin ja luvut jakeisiin. Suomenkielisessä Raamatussa on 1189 lukua ja n. 31 166 jaetta. Nykyisin käytössä oleva jako lukuihin ja jakeisiin ei ole yhtä vanhaa perua kuin Raamatun alkutekstit, vaan on tehty vasta keskiajalla. Myöhemmin myös juutalaiset ovat omaksuneet jaon omiin kirjoituksiinsa.
Raamatun käännöksiä ja versioita.
Kuuluisimmat Raamatun käännökset ovat kreikankielinen "Septuaginta" (Vanha testamentti), latinankielinen "Versio Vulgata", Lutherin saksankielinen käännös vuodelta 1534 sekä englanninkielinen "King James Bible" vuodelta 1611. Ruotsiksi Uusi testamentti käännettiin vuonna 1526, koko Raamattu 1541, ja uudet käännökset 1917 ja 2000.
Suomeksi Uusi testamentti ilmestyi Agricolan kääntämänä vuonna 1548 ("Se Wsi Testamenti"), psalttari 1551 ("Dauidin Psalttari") sekä katkelmia Vanhasta testamentista vuosina 1551 ja 1552 ("Weisut ia Ennustoxet", "Ne Prophetat"). Agricolan tavoitteena oli kääntää koko Raamattu suomeksi, mutta työ loppui rahoituksen puutteeseen.
Ensimmäisen suomalaisen Raamatun, "Biblian", nimilehti, 1642
Vuosina 1602 ja 1638 Suomessa asetettiin komiteoita kokonaisen Raamatun kääntämiseksi. Vuoden 1602 komitean asetti kuningas Kaarle IX, ja sen puheenjohtajina toimivat Turun piispat Ericus Erici Sorolainen ja Aeschillus Petraeus. Komitea sai käännöksen valmiiksi, mutta se ei koskaan päässyt painoon. Uutta käännöstyötä johti uusi piispa Isaacus Rothovius, joka hankki käännökselle rahoituksen vuoden 1638 valtiopäiviltä. Uusi komitea hyödynsi kuitenkin todennäköisesti myös aiempien kääntäjien tekemää työtä, koska käännös valmistui kolmessa vuodessa. Vuonna 1642 ilmestyi vihdoin ensimmäinen kokonainen Raamattu suomeksi ("Biblia, Se on: Coco Pyhä Ramattu Suomexi").
Bibliasta tehtiin uusi Henricus Florinuksen toimittama painos vuosina 1683 (UT) ja 1685 (VT). Syynä uuteen painokseen olivat sekä kieliasun tarkistaminen että pienikokoisemman ja halvemman version tarpeellisuus. Kolmas Anders Lizeliuksen toimittama painos valmistui vuonna 1758, ja neljäs painos vuonna 1776. Tämä vuoden 1776 uudistettu versio oli merkittävin vuoden 1642 alkuperäisen käännöksen jälkeen. Siitä otettiin useita painoksia ja se levisi koko maahan ja tavallisiinkin koteihin. Näin se lopulta täytti jo alkuperäiselle käännökselle asetetut uskonpuhdistuksen mukaiset tavoitteet Raamatun saamisesta kaikkien ulottuville. Biblian versiota, johon on lisätty Lutherin kirjoittamat esipuheet kullekin luvulle, koko Raamatulle sekä aakkoselliset selitykset ja mittayksiköt, kutsutaan "Rekisteriraamatuksi". Rekisterin on koonnut luultavasti toimittaja Lizelius. Esipuheet eivät ole kaikilta osin oikeat ja niissä on luterilainen puhdasoppisuuden ajan henki.
1800-luvulla alettiin lopulta valmistella täysin uutta käännöstä. A. W. Ingman julkaisi uuden korjatun laitoksen vuosina 1858 ja 1859. Hänen käännöksensä eivät kuitenkaan saaneet yleistä hyväksyntää. Vuoden 1859 Raamattua kutsutaan "koetusraamatuksi", koska myyntiin laitettujen kappaleiden kanteen määrättiin liimattavaksi lappu "Koetus-käännös".
Vuonna 1861 asetettiin raamatunkäännöskomitea uuden käännöksen aikaansaamiseksi. Komitean 1869–86 valmistamaa Vanhaa testamenttia ei kirkolliskokous kuitenkaan koskaan hyväksynyt. Asetettiin uusi komitea, jonka 1912 julkaiseman Uuden testamentin kirkolliskokous vuonna 1913 erinäisin muutoksin otti vanhan käännöksen rinnalla väliaikaisesti käyttöön. Kokonainen uusi käännös, jota nykyään kutsutaan Vanhaksi kirkkoraamatuksi, hyväksyttiin vuosina 1933 (VT) ja -38 (UT).
Nykyisin käytössä oleva käännös, niin sanottu Uusi kirkkoraamattu, hyväksyttiin ja otettiin käyttöön vuonna 1992. Käännöstyö alkoi kirkolliskokouksen asettaman raamatunkäännöskomitean toimesta vuonna 1973. Komitean jäseninä oli myös edustajia Suomen ortodoksesta kirkosta ja vapaista suunnista. Katolinen kirkko osallistui komitean toimintaan antamalla palautetta.
Raamatun vaikutus kaunokirjallisuuteen.
Raamatulla on ollut suuri vaikutus länsimaiseen kaunokirjallisuuteen, sillä se edisti kirjoitustaitoa länsimaissa sekä edisti kirjapainotaidon syntyä ja leviämistä. Raamattua on käännetty yli 2 000 kielelle, ja moni kirjakieli on syntynyt käännösten myötä.
Monet kirjailijat ovat soveltaneet Raamatun aiheita. Raamattua pidetään myös kristillisen maailman moraalin pohjana. Taistelu oikean ja väärän sekä hyvän ja pahan välillä on nähtävissä lähes jokaisessa kaunokirjallisuuden teoksessa.
Raamatun kirjat ovat vaikuttaneet moniin kirjallisuuden alueisiin. Evankeliumit sisältävät paljon dialogeja, Apostolien teot sisältävät kertovaa runoutta, Psalmit ja Laulujen laulu ovat vaikuttaneet voimakkaasti lyriikkaan. Raamatun vaikutus näkyy selvästi länsimaisen kaunokirjallisuuden suurissa teoksissa, kuten Dante Alighierin "Jumalaisessa näytelmässä".
Näkemyksiä Raamatusta.
Kaikki kristityt kunnioittavat Raamattua ja erityisesti Uutta testamenttia, mutta mielipiteet kirjoitusten luonteesta ja auktoriteetista vaihtelevat. Erityisesti suhtautuminen Raamatun ilmoituksellisuuteen eli siihen, missä määrin Jumala on ollut osallinen kirjoitusten synnyssä, vaihtelee. Yleisesti Raamattua pidetään sitä erehtymättömämpänä ja suurempana uskon auktoriteettina, mitä suuremmaksi Jumalan rooli sen kirjoittamisessa ja kokoamisessa ajatellaan.
Eri aikoina on ongelmia herättänyt se missä määrin Raamattu on jumalallinen ja missä määrin inhimillinen. Epäilyiden taustalla ovat Raamatun ristiriidat ja virheet. Monet kristityt katsovat, että Raamattu sisältää toteutuneita profetioita ja ihmeitä, ja että myös tämä puhuu sen jumalallisen alkuperän puolesta. Tämän näkemyksen vastustajat katsovat, että ihmeitä ei tapahdu, ja että selityksiä tulee siksi etsiä muualta. Muun muassa C. S. Lewis, Norman Geisler, William Lane Craig ja muut kristilliset apologeetikot ovat esittäneet, että ihmeet ovat mahdollisia ja uskottavia. Vastustajat vetoavat usein David Humen ja Baruch Spinozan argumentteihin tai lähestyvät kysymystä deistisesti.
Raamattua tulkitaan eri tavalla vaihdellen kirjaimellisesta vertauskuvalliseen ja runolliseen. Erityisesti näkemykset Raamatun historiallisesta ja faktuaalisesta virheettömyydestä vaihtelevat usein sen mukaan, miten tulkitseva taho suhtautuu yleensäkin luonnontieteeseen tutkimukseen ja sen rajoihin. Seuraavassa on esitetty lyhyt yhteenveto yleisimmistä tulkinnoista eri suuntauksissa.
Katolisuus ja ortodoksisuus.
Katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa ilmoitusta käsitetään olevan kahdenlaista, eli sitä, mikä on kirjattu Raamattuun, ja sitä, joka ilmenee (muussa) apostolisessa seurannossa eli pyhässä traditiossa. Kummatkin käsitetään osaksi kirkon opetusta, ja uskon ja kirjoitusten ymmärtämiseksi vaaditaan oikea ymmärrys kummastakin. Katolisuudessa uskonopin ja kirjoitusten tulkinta kuuluu paavin ja hänen kanssaan yhteydessä olevien piispojen muodostamalle opetusviralle eli "magisterium"ille. Ortodoksisuudessa tulkinta kuuluu ekumeenisille kirkolliskokouksille.
Katolisen kirkon kanta esitetään kirkon katekismuksessa näin: "Kaikki minkä Jumala on meille ilmoittanut, esittää meille katolinen kirkko."; "Jumalan ilmoittama on tullut tietoomme osaksi kirjallisesti, osaksi suullisesti; kirjallisesti pyhässä Raamatussa, suullisesti muistotiedossa eli perimäopissa (traditio)."; "Meidän pitää uskoa muistotietokin, sillä perimätieto on kirjoittamaton Raamattu."; "Kristityn pitää uskoa kaikki, minkä Jumala on ilmoittanut ja katolinen kirkko asettaa uskottavaksi, joko se sitten on pyhään Raamattuun kirjoitettu tai ei."
Tradition merkitykseen viittaa vanhojen kirkkojen käsityksen mukaan myös Johanneksen evankeliumin loppu: "Paljon muutakin Jeesus teki. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta kirjaan, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa."
Protestanttisuus.
Protestantit seuraavat Lutherin muotoilemaa sola scriptura ("yksin kirjoituksista") -oppia, ja uskovat, että uskon, uskonnonharjoittamisen ja raamatuntulkinnan ylin ohje on yksin Raamattu. Perimätieto kuljettaa ainoastaan asioita, jotka ovat peräisin Raamatusta, joten se ei ole itsessään auktoriteetin lähde. Koska oppi perustuu ainoastaan Raamattuun, se on aina avoin ja altis uudelleentulkitsemiselle. Tästä on seurannut joskus jopa perustavanlaatuisimpien oppien uudelleenarviointia, johtaen jopa Raamatun auktoriteetin, opillisen erehtymättömyyden sekä historiallisen ja faktuaalisen virheettömyyden itsensä kyseenalaistamiseen. Tulkinnat vaihtelevat kuitenkin suuntauksesta riippuen.
Luterilainen ortodoksia.
Niinsanotun puhdasoppisen luterilaisuuden teologit 1600-luvulla pitivät Raamattua kristillisen opin ainoana ohjeena. Se on välikappale, jonka kautta ihminen voi oppia tuntemaan Jumalan ja hänen tahtonsa. Muu tieto on johdettava todistusaineistosta, joka voidaan saada kokemusperäistä tietä käyttäen, mutta teologia on johdettava yksin ilmoitetusta ja kirjoitetusta Jumalan sanasta, Raamatusta. Teologi Johann Conrad Dannhauer totesi, että "Ohje ja mitta kuvattaessa [Kristusta] on ilmoitettu sana. Jos joku poikkeaa siitä, hän ei kuvaa Kristusta, vaan omia uniaan". Kaikki ne asiat, jotka ovat välttämättömiä tietää Jumalasta ja hänen palvelemisestaan, on ilmoitettu yliluonnollisesti inspiroitujen miesten välityksellä kirjoitetussa Jumalan sanassa. Ilman Raamattua voidaan luonnollisen teologian myötä päästä selville Jumalan laista, olemassaolosta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta pelastavan tiedon evankeliumista antaa ainoastaan Raamatusta johdettava ilmoitettu teologia.
Raamattu on teologian lähde vain välineellisessä mielessä, sillä teologian olemassaolo ei johdu siitä. Jos johtuisi, se merkitsisi Raamatun jumalallistamista. Jumala on olemisen prinsiippinä teologian ensimmäinen syy, perusta, alku ja loppu. Teologi Johann Andreas Quenstedt ilmaisi asian siten, että on tehtävä ero sen välillä, joka ilmoittaa totuuden, eli Jumala, ja totuuden, joka on ilmoitettu, eli Raamatun. Teologian olemassaolo johtuu Jumalasta, ja Raamatusta käsin tämä teologia tunnetaan ja ymmärretään. Niinpä Raamattu on ainoastaan ohje, jonka avulla arvioidaan opillisia kysymyksiä.
Evankelikaalinen ja fundamentalistinen protestanttisuus.
Konservatiivisten suuntausten eli fundamentalististen, evankelikaalisten tai nk. uudestisyntyneiden kristittyjen joukossa kirjoitusten katsotaan olevan alkuperältään sekä inhimillisiä että jumalallisia: inhimillisiä siinä, että ne ovat ihmisten omista lähtökohdistaan ja omien kykyjensä mukaan kirjoittamia, mutta jumalallisia siinä, että niiden kirjoittamista ohjasi Jumala, Pyhä Henki, joka takasi sen, ettei kirjoituksiin päätynyt mitään totuuden vastaista.
Fundamentalistit hyväksyvät Raamatun auktoriteetin sellaisissa kysymyksissä kuin naisten asema seurakunnassa, abortti ja homoseksuaalisuus. Evankelikaaliset tahot ovat usein taipuvaisempia ajattelemaan, että Raamatun kirjoittajat ovat kirjoittaneet tällaisista asioista kulttuurinsa ehdoilla, ja että myös tällaisista asioista voidaan keskustella kulttuuristen normien muuttuessa ja tieteen kehittyessä.
Seka fundamentalistit että evankelikaaliset tahot uskovat Raamatun erehtymättömyyteen, mutta Raamatun kirjaimellinen tulkinta on johtanut siihen, että jotkut fundamentalistisemmat tahot ovat hylänneet jotkut tieteen teoriat, kuten evoluutio-teorian, ja suosineet sen sijaan kreationismia. Evankelikaaliset tahot puolestaan pyrkivät yleensä välttämään sellaisia Raamatun kirjaimellisia tulkintoja, jotka johtaisivat suuriin ristiriitoihin yleisesti tunnustettujen tieteellisten tosiasioiden kanssa. He eivät katso, että Raamatun kirjoittajat olisivat tehneet virheitä, mutta sen sijaan suosivat erilaisia Raamatun kirjalliseen ilmaisuun liittyviä teorioita, kuten kirjoitusten osittaista vertauskuvallisuutta, jotka tekevät mahdolliseksi hyväksyä sekä inhimillisen tiedon määrän kasvun että kirjoitusten jumalallisen alkuperän.
Pawsonin tulkinta.
David Pawsonin mukaan Raamattu ei ole kirja vaan pikemminkin kirjasto. Raamatussa on 66 kirjaa ja jokaisesta kirjasta löytyy vastaus kysymykseen "Miksi tämä kirja on kirjoitettu". Pawson toteaa, että kulloistakin kirjaa ymmärtää paremmin vasta, kun tietää, miksi se on alun perin kirjoitettu; kuka sen on kirjoittanut ja kenelle se on osoitettu, milloin ja mihin tilanteeseen liittyen se on kirjoitettu. Esimerkiksi neljä eri evankeliumia on kirjoitettu neljää eri tarkoitusta varten. Ilmestyskirjan sisällön ja kirjoituksen syy aukeaa puolestaan kirjan luvussa 14: "Tässä on pyhien kärsivällisyys, niiden, jotka pitävät Jumalan käskyt ja Jeesuksen uskon."
Pawsonin mukaan Raamattua tulisi lukea kirja kerrallaan ja kukin kirja yhtenä kokonaisuutena, jolloin kirjan tekstiä tulisi tulkita kyseisen kirjan omassa asiayhteydessä. Pawson kritisoi voimakkaasti kirjojen jakoa lukuihin ja jakeisiin, mikä on tehty vasta kauan jälkikäteen, koska se on johtanut irrallisten lauseiden, jakeiden ja lukujen erottamiseen alkuperäisestä asiayhteydestään. Tämä on puolestaan johtanut Raamatun alkuperäisen sanoman vääristymiseen, virheellisiin tulkintoihin ja jopa suoranaiseen manipulointiin.
Liberaali protestanttisuus.
Päälinjan protestanttisuus, johon kuuluvat muun muassa jotkin luterilaiset, metodistit, presbyteerit ja anglikaanit, ei opeta Raamatun erehtymättömyyttä samalla tavalla kuin konservatiivisemmat suuntaukset. Kaikkien näiden suuntausten doktriiniin kuuluu virallisesti kirjoitusten auktoriteetti, mutta ne tulkitsevat sitä hyvin monella eri tavalla, joka mahdollistaa hyvin monenlaiset opetukset evankelikaalisuudesta skeptisyyteen. Ei ole täysin epätavallista, että näissä suuntauksissa kirjoitusten katsotaan sisältävän myös virheitä, tai hyvin aikaan, kulttuuriin tai kirjoitustilanteeseen sidonnaisia opetuksia. Tämä on näkynyt erityisesti naispappeuteen, aborttiin ja homoseksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Suuntausten edustajat katsovat usein, että Raamatun ilmoituksessa on kyse kokonaisuuksista, ihmisen jumalasuhteen ja moraalin ylimmistä ohjeista, eikä sen totuus riipu jokaisen pienen yksityiskohdan totuudesta.
Liberaalimmat tahot katsovat, että Raamattu on erehtyväisten ihmisten omasta rajoittuneesta näkökulmastaan kirjoittamaa todistusta Jumalasta ja omasta uskonnollisesta kokemuksestaan. Siksi he eivät katso, että Raamattu olisi erehtymätön. Tällaiset tahot keskittyvät ennemmin laupeudentyöhön ja korostavat kirjoitusten niitä puolia, jotka puhuvat sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja myötätunnosta kaikkia ihmisiä kohtaan. He katsovat, että henkilökohtainen pelastus ilmenee ennen kaikkea sen hyvän kautta, jonka ihminen tuottaa omaan elämäänsä ja maailmaan Uuden testamentin kultaista sääntöä noudattamalla ja välttämällä tekopyhyyttä ja tuomitsemista. Näin Raamatun "henki" olisi sen kirjainta erehtymättömämpi ja autoritaarisempi.
Liberaalien ja konservatiivien väliset kiistat.
Edellä mainituista seikoista johtuen liberaalin ja konservatiivisen raamattunäkemyksen kannattajien välillä on ollut kiistoja Raamatun tulkitsemisesta. Suomessakin raamatuntutkijat ovat kiistelleet muun muassa siitä, tulisiko Raamattua pitää Jumalan sanana vai ei. Teologian tohtori Reijo Arkkilan mukaan varsinainen myrsky suomalaisessa raamattukeskustelussa syntyi vuoden 1985 alussa. Sen lähtökohta oli Heikki Räisäsen marraskuussa 1984 Hufvustadbladetissa julkaistu haastattelu, jossa Räisänen esitti väitteensä Raamatun ja Jeesuksen erehdyksistä vaatien kirkkoa tekemään johtopäätöksensä tieteen tuloksista ja lakkaaman puhumasta Raamatusta Jumalan sanana. Asiasta käytyyn keskusteluun osallistui muun muassa professori Jukka Thurén.
Raamatun ristiriidat.
Nykyään esimerkiksi evankelisluterilaista uskoa opettavissa oppikirjoissa voidaan todeta, että Raamatun tekstit sisältävät keskinäisiä ristiriitoja. Fundamentalistisen raamatuntulkinnan edustajat sen sijaan kiistävät ristiriitojen olemassaolon ja pyrkivät selittämään ristiriitaiseksi katsotut kohdat keskenään yhteensopiviksi.
Eräs tunnettu esimerkki Raamatun tekstien väitetystä ristiriidasta on kertomus Juudas Iskariotin kuolemasta, josta löytyy kaksi eriävää versiota: Matteuksen evankeliumissa "Juudas paiskasi rahat temppeliin, meni pois ja hirttäytyi" ja Apostolien teoissa Juudas "syöksyi päistikkaa alas, niin että hänen vatsansa halkesi ja sisälmykset pursuivat ulos". Fundamentalistien mukaan nämä kaksi kertomusta täydentävät toisiaan ja muodostavat yhdessä tarkemman kokonaiskuvan tapahtumasta; erään selitysmallin mukaan Juudas hirttäytyi aivan Jerusalemin muurin eteläpuolella sijaitsevan Hinnomin laakson luona, heittäytymällä Hakeldaman pellon kohdalla olevan korkean jyrkänteen reunalta. Köysi kuitenkin katkesi, jolloin Juudaksen ruumis paiskautui maahan, hänen vatsansa halkesi ja sisälmykset pursuivat ulos. Kyseisen veripelloksi kutsutun paikan tarkka sijainti tunnetaan nykyäänkin. Nykyaikaisen tutkimuksen valossa kertomukset ovat myöhemmin syntyneitä legendoja ja kuvastavat sitä, kuinka Juudaksen kohtalosta kerrottiin kristittyjen parissa ajan kuluessa yhä kauheampia versioita.
Raamattu verkossa.
Raamatun vuoden 1933/1938 suomennos ääneen luettuna


Yle TV1.
Yle TV1 (puhekielessä Ykkönen) on Yleisradion omistama televisiokanava, joka tarjoaa yleisölle uutisia, urheilua ja viihdettä suomeksi. Lähes 70 % Yle TV1:n ohjelmistosta koostuu asiaohjelmista.
Yle TV1 lähetti ohjelmaa nimellä "Suomen Televisio" vuodesta 1958 vuoteen 1965. Kun Yle osti Tamvision, Suomen Televisio sai nimekseen Yle TV1, ja Tamvisio sai nimekseen Yle TV2.
Säännöllinen arkipäivien ohjelmisto.
Arkipäivien ohjelmisto alkaa kello 5.55 uusinnalla, jonka jälkeen on vuorossa Aamu-TV kello 6.25.
Yle Uutisten viiden minuutin mittaisia sähkelähetyksiä esitetään kello 11.00, 15.00 ja 17.00 alkaen.
Kello 11.05 on vuorossa Yle News ja sen jälkeen on vuorossa ulkomainen sarja.
Kello 12.00–13.00 on vuorossa Tänään otsikoissa, joka on kooste Aamu-TV:n jutuista. Tv-uutisten sähkelähetyksen jälkeen on vuorossa uusintoja kello 15.00 saakka.
Kello 15:n sähkeuutislähetyksen jälkeen on vuorossa ulkomainen sarja. Kello 15.55–16.55 esitetään parina edellisenä päivänä esitettyjen ohjelmien uusintoja paitsi torstaisin jolloin on Eduskunnan kyselytunnin vuoro. Kun eduskunta on lomalla kyselytuntia ei ole ja silloin näytetään muuta ohjelmistoa.
16.55 alkaa Yle Uutiset viittomakielellä.
Kello 17:n Yle Uutisten jälkeen on vuorossa ulkomainen sarja kello 17.10.
Maanantai-illan ohjelmistoon kuuluvat Uutisvuodon uusinta, Prisma-dokumentti sekä Kotikatsomo. Tiistain ohjelmistossa ovat mukana muiden muassa Tosi tarina -dokumentti ja ulkomainen elokuva tai minisarja. Keskiviikon alkuilta on varattu historiadokumentille ja Vielä virtaa-sarjalle. Myöhäisilta Ulkolinja-dokumentille. Torstain ohjelmistossa ovat Kuningaskuluttaja, Kotikatu sekä kulttuuriohjelmia. Perjantai-iltaisin kello 21.30 esitetään ulkomainen elokuva. Kesäisin ohjelmisto poikkeaa syys- ja kevätkauden ohjelmistosta.
Yle TV1:n joka ilta kello 20.30 esitettävä pääuutislähetys on Suomen katsotuin uutislähetys ja kerää kanavalle päivittäin peräti miljoona katsojaa.
Yle Uutisten myöhäislähetyksen alkamisaika riippuu muusta ohjelmistosta.
Viikonloppujen ohjelmisto.
Viikonloppuisin esitetään Yle Uutisten viiden minuutin sähkelähetys tunnin välein kello 8.00 alkaen kello 11.00 saakka. Sunnuntaisin normaalisti kello 10.00 esitettävän uutislähetyksen alkamisaika saattaa aikaistua viidellä minuutilla jumalanpalveluksen takia. Uutislähetysten välissä esitetään uusintoja. Perjantai-iltaisin klo 20.30 uutislähetyksen jälkeen lähetetään A-Zoom ja kuulttuurin viikoittainen road-show Strada.
Lauantai-illan ohjelmistoon kuuluvat muiden muassa Avara luonto, Midsomerin murhat, Ihmisten puolue ja Uutisvuoto, sekä Fitz ratkaisee. Lottoarvonta lähetetään suorana pääuutisten jälkeen ennen Urheiluruutua.
Sunnuntaina puolenpäivän jälkeen esitetään brittikomediat Vielä virtaa ja Kyllä Jeeves hoitaa ja kello 14.15 esitetään brittidekkari Ylikomisario Morse. Sunnuntai-illan ohjelmistoon kuuluvat muiden muassa Arto Nybergin keskusteluohjelma ja Ykkösdokumentti.
Viihde.
Yle lähettää viihdettä pääasiassa toisella pääkanavalla Yle TV2:ssa, mutta Ylen katsotuimmat viihdeohjelmat ovat pääasiassa ykköskanavalla. Kanavan katsotuin viihdeohjelma Uutisvuoto, kerää joka lauantai noin 700 000 ihmistä television ääreen, ja on siten yksi katsotuimmista tv-ohjelmista. TV1 lähettää myös ulkomaisia satiiri- ja komedisarjoja, mm. Pokka pitää, Vielä virtaa ja Kyllä, herra ministeri. Kotimainen klassikkosatiirisarja Itse valtiaat lähetettiin vuosina 2001-2008 myös TV1 -kanavalla, 15 minuuttia ennen Uutisvuotoa.
Logot ja tunnukset.
Suomen Television tunnuksessa oli neljä joutsenta, joiden keskellä luki Suomen televisio.
Taustaväri oli harmaa, koska siihen aikaan ei ollut värilähetyksiä.
Lopputunnuksessa teksti katosi, sitten joutsenet menivät kauemmaksi ja tausta katosi.
Vuonna 1966 tunnuksessa oli mistelinoksa jonka sisälle ilmestyi sana "Suomikanava " ja sen perään joko numero 1 tai 2 riippuen vastaanotettavasta kanavasta.
Lopputunnuksen etenemissuunta oli päinvastainen kuin alkutunnuksen, mutta tekstiä oli lihavoitu. Tosin vuosien 1958-1965 tunnusta käytettiin ainakin jouluna, jolloin siinä oli lumisadetta ja joulupukki.
1970-luvulta vuoden 1991 loppuun TV1:n lähetys alkoi ja päättyi tunnuksella, jossa oli sininen tausta ja jossa neljä joutsenta kohtasi toisensa muodostaen vinoneliön. Neliön sisäpuolen yläosaan ilmestyi sana "Yleisradio" tai (ruotsiksi "Rundradion" ennen FST:n ohjelmia ja niiden jälkeen) ja alaosaan teksti ”TV 1”. TV2:la oli sama tunnus, paitsi alaosaan ilmestyi teksti Yleisradio TV2 (ks. kuva artikkelista YLE TV2).
TV1:llä oli vuoteen 1987 käytössään logo, joka esitti leveähköä ykköstä, jonka sisällä oli kirjaimet "tv". Tuolloin TV1:llä ei ollut tunnusfilmiä, vaan ennen MTV:n ohjelmaosuuksia ja niiden jälkeen näytettiin päivittäin vaihtuvaa luontokuvaa, johon oli liitetty TV1:n logo ja jonka aikana kuului ote joutsentunnuksen sävelestä kellopelillä soitettuna.
Vuonna 1987 TV1 otti käyttöönsä logon, joka esitti ykköstä, jonka jokainen viiva oli erivärinen. Tunnusfilmissä oli tummansininen tausta ja siinä ykkönen ensin kasaantui, näkyi vähän aikaa ja lopulta hajosi. Tunnusfilmiä esitettiin ennen MTV:n ohjelmaosuuksia ja niiden jälkeen. Tunnus oli käytössä vuoden 1992 loppuun asti.
Vuosina 1993–1998 TV1:llä oli käytössä logo, joka oli tummanpunainen neliö, jonka oikeassa reunassa oli valkoinen ykkönen. Tunnusfilmissä käytettiin kuutiota, jonka jokaisella puolella oli eri taustaväri. Kuution jokaisen puolen oikeassa reunassa oli myös läpinäkyvä ykkönen.
Vuosina 1998–2007 käytössä ollut logo oli muunnelma vuosina 1993–1998 käytössä olleesta logosta. Neliö oli muutettu kirkkaamman punaiseksi, sen reunoja oli pyöristetty ja siitä oli lohkaistu irti ykkönen.
Keväästä 2007 maaliskuuhun 2012 käytössä ollut logo muistutti Yleisradion alkuaikojen tunnuksen joutsenta. Taustaväri oli sininen ja logo valkoinen. Illan viimeisen ohjelman jälkeen tuli logo jossa joutsen katoasi kuvaruutuun ja tuli "Hyvää yötä" ja ennen aamun ensimmäisen ohjelman alkamista tulee logo jossa joutsen palasi kuvaruutuun ja tuli "Hyvää Huomenta".
YLE TV1+.
YLE TV1+ oli 1. tammikuuta 2008 YLE Extran tilalla aloittanut YLE TV1:n rinnakkaiskanava, joka lähetti TV1:n ohjelmat samanaikaisesti, mutta siten, että vieraskielisten ohjelmien teksti oli "poltettu" kuvaan kiinni TV1:n käyttämästä DVB-tekstityksestä poiketen. YLE TV1+:n lähetykset päättyivät 4. elokuuta 2008, jotta vapautuva lähetyskapasiteetti saataisiin Pekingin kesäolympialaislähetyksiin. Myöhemmin kanavapaikalla aloitti uusi televisiokanava Liv.


NTSC.
Television värijärjestelmien levinneisyysNTSC () on lähinnä 60 Hz sähkönjakelujärjestelmää käyttävissä Tyynen valtameren ympärysmaissa käytössä oleva SDTV-television värijärjestelmä. Eniten NTSC-vastaanottimia on Pohjois-Amerikassa. TV-kuvan väri-informaatio lähetetään mustavalkoisen kuvan kanssa samaan aikaan "apukantoaallon" avulla, jonka taajuus on useimmiten 3,58 MHz.
NTSC-standardissa TV-kuvan kuvataajuus on 30 Hz lomiteltuna 60 kenttään eli puolikuvaan sekunnissa. Kussakin kokonaisessa kuvassa on 480 juovaa. (Lähetyksessä on kaikkiaan 525 juovaa; näkymättömiä juovia käytetään lisäsignaaleille.) TV-kanavan leveys äänikantoaaltoineen on 6 MHz.
NTSC järjestelmän värien laatu ei ole yhtä hyvä kuin uudemmissa PAL- ja SECAM-järjestelmissä. Sävyeroja aiheuttava värivirhe johtuu radioaaltojen kulkuaikaviiveen aiheuttamasta väriapukantoaallon vaihe-erosta, jolloin kuvan väritasapaino katoaa vastaanottopäässä. Yleisen vitsin mukaan lyhenne NTSC muodostuukin sanoista "Never The Same Color" tai "Never Twice Same Color" (väri ei koskaan vastaa alkuperäistä). Lisäksi järjestelmän 480 juovan pystyresoluutio on huonompi kuin PAL-standardin 576 juovaa.
Kun elokuvia muutetaan NTSC-muotoon, joudutaan tekemään ns. "3:2 pulldown" -muunnos, jossa 24 kuvaa sekunnissa muutetaan 30 kuvaksi sekunnissa näyttämällä joka toista filmiruutua kolmen puolikuvan ajan ja joka toista kahden puolikuvan ajan, mikä aiheuttaa nykimistä. PAL-järjestelmässä sama tehdään nopeuttamalla filmin kuvataajuutta 24 kuvasta 25 kuvaan sekunnissa.


Vesivoima.
Vesivoima on veden liikkeen muuntamista johonkin ihmiselle hyödyllisempään muotoon. Nykykielessä vesivoimalla tarkoitetaan ensisijaisesti uusiutuvan energian tuotantomuotoa, jossa veden potentiaalienergiaa hyödyntävät vesivoimalat tuottavat sähköä.
Vesivoima on tulen jälkeen vanhin tunnettu energian tuottamisen tapa. Aurinko haihduttaa ensin vettä meristä ja vesistöistä pilviin, joista se sataa alas kerääntyen sisävesistöihin merenpinnan yläpuolelle. Koskissa ja putouksissa virtaavalla vedellä on potentiaalienergiaa, joka muuttuu liike-energiaksi. Sitä hyödyntävät vesipyörät ja vesirattaat on tunnettu jo tuhansia vuosia ja niitä on käytetty mekaanisen työn tekoon maanviljelyssä, myllyissä, tekstiilien valmistuksessa ja puusahoissa. Vesiturbiini keksittiin 1800-luvulla.
Vesivoiman historiaa.
Eräänä historiallisena selityksenä Euroopan teollisen mahdin muuta maailmaa nopeammalle kehitykselle pidetään jokien määrää ja siten vesivoiman saatavuutta. Vaikka vesivoimalla jauhettiin viljaa jo antiikin ajan Kaksoisvirtainmaassa, nousi Eurooppa maailmanmahdiksi vesivoiman laajan käytön ansiosta. Ranskalaisessa Troyesin kaupungissa oli samanaikaisesti toiminnassa 40 vesiratasta, joiden voimaa hyödynnettiin kaikessa mahdollisessa; suurien leipomoiden uuneja kuumentavista palkeista aina metallin valssaukseen asti. Vesirattaiden käyttämät puristimet ja prässit mahdollistivat huopien suurtuotannon, jolla oli lähes yhtä suuri sotilaallinen merkitys kuin varsinaisella asetuotannollakin. Vielä Napoleonin sotien aikaan tykinputket porattiin lähes poikkeuksetta vesivoimalla, vaikka höyrykone jo teki tuloaan. Vesirattaan aikaa kutsutaan esiteolliseksi aikakaudeksi.
Ympäristövaikutukset.
Energian varastointi ja kulutushuippujen tasaaminen on helppoa tekojärvien ansiosta, joihin varastoidun veden potentiaalienergia hyödynnetään sähkön kulutushuippujen aikana vesivoimalassa. Hyötysuhde on erittäin hyvä ja voimalan huolto- ja hoitokustannukset ovat alhaiset. Vesivoiman tuotantoa voidaan säätää helposti ja nopeasti, ja siksi niitä käytetään erityisesti säätelyvoiman tuotannossa. Vesivoiman tuotantoa siis lisätään kulutushuippujen ajaksi ja vähennetään alhaisen kulutuksen aikana, mikä poikkeaa merkittävästi esimerkiksi ydinvoimaloista, jotka ovat parhaimmillaan jatkuvan täyden tehon tuottajina. Tekoaltaiden säätelyvoiman käytöllä voidaan korvata CO2-päästöjä aiheuttavia hiilivoimaloita säätelytehon tuottajina.
Vesivoimaa hankitaan usein patoamalla suuret määrät vettä tekojärviksi, jolloin saadaan keskitettyä suuret määrät energiaa hydrostaattiseksi paineeksi. Näin vesivoimaloiden tehoa ja hyötysuhdetta voidaan lisätä merkittävästi. Tekojärvien alle peittyy usein suuria alueita pakottaen väestönsiirtoihin. Usein tekojärven peittämässä maaperässä piilevät saasteet liukenevat veteen. Suuret patoaltaat jättävät helposti alleen alueita, joilla voi olla arkeologisia tai kulttuurillisia muistomerkkejä tai arvokkaita luontokohteita. Esimerkkinä Assuanin pato Egyptissä.
Arvokkaiden viljelysmaiden jääminen patojen hukuttamaksi on ongelmana erityisesti Kiinassa rakennettaessa Kolmen solan patoa. Sen muodostamaan tekojärveen kertyy raskasmetalleja ja muita saasteita, joiden sitten pelätään siirtyvän kaloihin entistä voimakkaammin. Siten tekoaltaissa tavanomaista kalojen kasvatusta ei voida toteuttaa. Tulvien aikaan padon ylivuotoluukut avataan ja tällöin patoaltaan keräämiä saasteita purkautuu kerralla suuria määriä aiheuttaen luonnolle shokin.
Päästöt.
Vesivoima on lähes päästötöntä, koska se ei tuota välittömästi lainkaan päästöjä. Vesivoiman aiheuttamista hiilidioksidipäästöistä tehtyjen elinkaarimallien mukaan kylmässä ilmanalassa vesivoimala tuottaa välillisesti päästöjä 15 g CO2 e/kWh. Vesivoiman aiheuttamat hiilidioksidipäästöt ovat on noin 30-60 kertaa vähemmän kuin vaihtoehtoisten fossiilisten energiantuotantomuotojen aiheuttamat päästöt. Teoreettisten laskelmien mukaan trooppisilla alueilla vesivoiman aiheuttamat päästöt saattavat olla huomattavasti suuremmat kuin muilla alueilla. Todellisia päästöjä ei ole kuitenkaan mitattu, jonka takia asiasta ei ole varmuutta. Trooppisten alueiden mahdollisesti korkeammat hiilidioksidipäästöt johtuvat siitä, että kasvimateriaali hajoaa paikallaan pysyvän veden alla anaerobisessa eli hapettomassa ympäristössä vapauttaen hiilidioksidia ja metaania. Metaanin ilmastoa lämmittävä vaikutus on kuitenkin toisinaan jätetty vesivoimaa koskevista päästölaskelmista pois.
Maailman patokomission raportin mukaan sellaiset padot, joiden sähköntuotanto on pieni patoaltaan pinta-alaan nähden (alle 100 wattia neliömetriä kohden) johtuen esimerkiksi patoaltaan mataluudesta, ja joiden patoaltaiden alle jääviä metsiä ei kaadeta ja puunrunkoja viedä pois, kasvihuonekaasupäästöjä voidaan verrata fossiilisten polttoaineiden päästöihin. Yksi tällainen voimala on Balbinan vesivoimala Brasiliassa. 112 MW voimala on paikoin ainoastaan 4 metrin syvyinen ja sen on arvioitu aiheuttavan 3 miljoonan tonnin hiilipäästöt ensimmäisten 20 vuoden aikana. Kasvihuonekaasupäästöjä on kuitenkin mahdollista ehkäistä raivaamalla tekoaltaiden hukuttamia metsiköitä jälkikäteen.
Boreaalisella vyöhykkeellä kuten Kanadassa ja Pohjois-Euroopassa vesivoimaloiden kasvihuonekaasupäästöt ovat tyypillisesti pienet fossiilisia polttoaineita käyttäviin voimaloihin nähden.
Vaikutukset kalakantoihin.
a> on voittoa tavoittelematon ympäristömerkki, josta tunnistaa sähkötuotteen, joka todennetusti edistää kestävävyyskriteerit täyttävän vesivoiman ja muun uusiutuvan energian tuotantoa.
Vesivoiman vaikutukset kalakantoihin ovat pahimmillaan dramaattisia. Voimalaitosten padot estävät virtakutuisten kalalajien, kuten lohen, taimenen, vaellussiian, nahkiaisen ja toutaimen kutuvaelluksen lisääntymisalueille. Lisäksi patoamisesta aiheutuva vedenkorkeuden nopeutunut vaihtelu vaikeuttaa munien ja poikasten selviytymistä. Patojen yhteyteen on rakennettu ohitusuomia ja kalateitä haittavaikutusten vähentämisen toivossa. Iijoessa ja Kemijoessa on lohen ja taimenen lisääntymiseen soveltuvia vapaita koskialueita tuhansien hehtaarien edestä, mutta nämä alueet sijaitsevat patojen yläpuolella. Oulujoen Merikosken kalatie on hyvä esimerkki nykypäivän kalatierakentamisen osaamisen tasosta Suomessa. Vuosikymmeniä sitten rakennetut toimimattomat kalatiet leimaavat edelleen kalatierakentamista. Uudemmatkin kalatiet toimivat vain välttävästi. Suomeen ei ole saatu rakennettua yhtään kalatietä johon kalat nousisivat merkittävissä määrin (suhtautettuna patoja edeltävään aikaan).
Suomessa vesivoimaa ei juurikaan voi ympäristöä vahingoittamatta rakentaa lisää, ja vesilaki suojeleekin jäljellä olevia luonnontilaisia koskia. Juoksutusten säännöstelyjen seurauksena vedenkorkeuden vaihtelu muuttuu luonnollisesta, mikä voi edelleen haitata kalataloutta ja ekosysteemiä.
Ympäristömerkitty vesivoima.
Suomen ainoa energian ympäristömerkki Ekoenergia ei sertifioi vesivoimalaitoksia, joissa ei ole toimivaa kalatietä. Tästä kriteeristä Ekoenergia tekee poikkeuksen ainoastaan, jos kalatien rakentamisella ei todeta olevan mitään hyötyä vaelluskalakannoille. Myös merkin piiriin hyväksytyt voimalaitokset ovat velvoitettuja maksamaan jokaista vesisähkönä myytyä kilowattituntia kohden rahaa vesivoiman ympäristöhaittoja korjaavaan rahastoon.. Tästä Ekoenergia-rahastosta on tullut Suomen merkittävin yksityinen vaelluskalojen elinolosuhteita parantava rahasto..
Suurimmat vesivoimalat.
Toistaiseksi suurin vesivoimala on Brasilian ja Paraguain yhteinen Paranájoessa sijaitseva Itaipún voimala. Sen padon korkeus on 196 metriä ja pituus 7,76 kilometriä ja se loi taakseen 170 kilometriä pitkän, keskimäärin seitsemän kilometriä leveän järven, pinta-alaltaan yhteensä 1 350 neliökilometriä. Voimalaa rakennettiin vuodesta 1975 lähtien ja 1983 ensimmäinen yksikkö aloitti toimintansa. Laitoksen teho on 12 600 MW.
Suurin rakenteilla oleva laitos on Jangtse-jokeen rakennettava Kolmen solan pato Kiinassa.
Vesivoimalat Suomessa.
Suomessa ensimmäinen vesivoimalla toimiva sähkölaitos otettiin käyttöön 22. syyskuuta 1891 Tampereella. Vuonna 1928 otettiin käyttöön Imatrankosken voimala Vuoksessa, nykyisellä Imatralla. Voimala on 178 MW tehollaan edelleen Suomen toiseksi suurin. Kemijoen ensimmäinen voimalaitos otettiin käyttöön 1948 Isohaarassa. Nyttemmin Kemijoen valuma-alueella on 18 vesivoimalaitosta sekä Lokan ja Porttipahdan tekojärvet. Petäjäskosken voimalaitoksesta on tehonkorotusten myötä tehty Suomen suuritehoisin vesivoimalaitos: laitoksen maksimiteho on marraskuusta 2011 alkaen ollut 182 MW. Suomessa voimalaitosten korkeuserot ovat suurimmillaan joitakin kymmeniä metrejä. Korkeimmat putouskorkeudet ovat Jumiskon voimalaitoksessa Kemijärvellä (96 metriä) ja Pamilon voimalaitoksessa Joensuussa (49 metriä).
Norjan vesivoima ja Suomi.
Norjan vuoristojen ja vuonojen olosuhteet tarjoavat poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet vesivoimalaitosten rakentamiseen. Atlantilta tulevat pilvet nousevat vuorten rinteitä ylös jäähtyen ja tiivistyen sateiksi, jotka täyttävät tekojärvet tehokkaasti. Lisäksi patoaltaita ruokkivat vuorten jäätiköiden sulamisvedet. Norja myy ylimääräisen sähkönsä muihin Pohjoismaiden sähköpörssissä, Nordpoolissa. Sen lisäksi maa myy ulkomaille tuottamansa öljyn ja kaasun, sillä se saa vesivoimaloista tarvitsemansa perusenergian. Norjan vähäsateisina kesinä Suomi joutuu käyttämään enemmän kalliita hiilivoimaloitaan, jolloin sekä sähkön hinta nousee että ilmastoa lämmittävät saastepäästöt kasvavat. Asian merkitys kasvaa Euroopan unionin sisäisen päästökaupan myötä. Toisaalta Norjan sateiden ennustetaan kasvavan ilmaston lämpenemisen seurauksena.
Pienvoimalaitokset.
Pienvoimalaitokset ovat alun perin paikalliseen tarpeeseen syntyneitä voimalaitoksia. Niitä on käytetty toisaalta teollisuuslaitosten, toisaalta syrjäkylien sähköistämiseen. Voimalaitosten pieni koko johti siihen, että useimmat poistettiin käytöstä kannattamattomina. Ekologisen ajattelun myötä tällaisia voimalaitoksia on sittemmin avattu uudelleen käyttöön, osa modernisoituina, osa alkuperäisellä koneistollaan.
Eurooppa laskee pieneksi vesivoimaksi alle 10 MW voimalat.


Sokeripalaliitin.
Sokeripalaliittimellä eli kytkentärimalla liitetään yhteen sähkönjohtimia ruuviliitoksin. Sokeripaloja on olemassa posliinisia ja muovisia, sekä eri kokoisina. Muoviset sokeripalaliittimet myydään tavallisesti katkaistavana liitinrimana, jossa on 10–12 osaa. Sokeripalalla liitetään useimmiten johtoja, joiden poikkipinta-ala on 1,5–6 mm². Mikäli sokeripala on rakenteeltaan johtimeen nähden liian iso, ei sillä kannata kytkeä kovin ohkaista johdinta koska on riski että liitos jää huonoksi vaikka ruuvin kiristäisikin tiukasti. Yleisin sokeripalaliitäntä lienee valaisinliitäntä. Valaisimien kytkemisessä sokeripaloja on kuitenkin korvannut valaisinpistorasia.


Krav Maga.
Krav Maga (eli "kontaktitaistelu") on israelilainen lähitaistelu- ja itsepuolustusjärjestelmä, joka perustuu ihmisen luontaisiin reaktioihin stressitilanteessa. Krav maga on kehitetty ainoastaan itsepuolustusta varten, ja siksi siinä ei järjestetä kilpailuja tai näytöksiä eikä siinä ole sääntöjä, vaikka lajissa onkin tasojärjestelmä. Krav magan kantavana ajatuksena on perustajansa Imrich Lichtenfeldin unelma "So that one may walk in peace", eli vapaasti suomennettuna "Jotta voisit kulkea rauhassa".
Krav Magan historia.
Krav magan kehitti Imrich "Imi" Lichtenfeld, joka syntyi vuonna 1910 Budapestissa. Imi kasvoi Slovakian pääkaupungissa Bratislavassa. Imin isä Samuel Lichtenfeld harrasti sirkuksessa voimannäytöksiä, minkä ohessa hän tutustui mm. kamppailu-urheiluun ja kannusti myös Imin urheilulajien harrastamista.
Imi johti 1930-luvulla nuorten juutalaisten ryhmittymää, jonka tarkoituksena oli hillitä fasististen ryhmien pääsyä juutalaisalueille. Tällöin Imi huomasi eron urheilukamppailun ja todellisen katutaistelun välillä. 1944 Imi aloitti juutalaissotilaiden kouluttamisen.
Myöhemmin Imi muutti Iso-Britannian hallitsemaan Palestiinaan. Siellä hän alkoi opettaa lähitaistelua Haganahille, juutalaiselle puolisotilaalliselle järjestölle. Kun Israel perustettiin vuonna 1948, Imi aloitti Krav Magan opettamisen Israelin armeijalle. 60-luvulla lopetettuaan työnteon armeijassa, hän alkoi opettaa krav magaa myös siviileille. Lichtenfeld menehtyi vuonna 1998.
Ennen 80-lukua lähes kaikki krav maga -harrastajat olivat israelilaisia, mutta vuonna 1981 krav magaa alettiin esitellä Yhdysvalloissa, aluksi lähinnä juutalaisissa piireissä, mutta pian krav magaa esiteltiin jo FBI:lle. Nykyään korkeatasoisia harrastajia löytyy ympäri maailmaa, myös Suomesta. Suomessa Pohjolan Krav Maga Itsepuolustusliiton Ari Kankaalla on 3. danin musta vyö lajissa ja tasoastejärjestelmää käyttävässä Suomen Krav Maga -liitossa toimii kaksi Expert 3 -tason kouluttajaa.
Krav Maga nykyään.
Imi jäi eläkkeelle 1964, mutta jatkoi Krav Magan kehittämistä siviilien tarpeisiin. Krav maga on nykyisin maailmanlaajuisesti levittynyt laajimmin monien kansainvälisten liittojen alaisuuteen, joiden johdoissa toimii hänen parhaita oppilaitaan. Lajilla on useita eri liittoja The Israeli Krav Maga Association (IKMA), European Krav Maga Federation (FEKM) ja The Krav Maga Association of America (KMAA) ja International Krav Maga Federation (IKMF).
Ylivoimaisesti maailman suurimmaksi krav maga- organisaatioksi (liitto) nousi 2010 Rio de Janeiron kansainvälisessä krav maga- kokouksessa European Krav Maga Federation (FEKM) lähes 10 000 jäsenellään (2011 12 000); liiton johdossa toimii lajin perustajan (Imi) oppilas Richard Douieb (6. dan).
Perusperiaatteet.
Kaikki tekniikat tähtäävät suurimpaan mahdolliseen tehokkuuteen tosielämän tilanteissa. Hyökkäyksissä ja puolustautumisissa pyritään lopettamaan hyökkäys mahdollisimman nopeasti ja poistumaan paikalta. Sotilasversiossa pyritään tuottamaan vastustajalle enemmän vahinkoa ja välttämään itseen kohdistuva vahinko.
Tarkoitus on selviytyä aluksi välittömästä uhasta kuten kuristuksesta ja sitten estää hyökkääjää hyökkäämästä uudelleen. Lopuksi hyökkääjästä tehdään vaaraton joko tekemällä hänet taistelukyvyttömäksi tai haluttomaksi jatkamaan hyökkäystä.
Krav Magan tasojärjestelmä.
Krav Magan alkuperäisenä tasojärjestelmänä on budolajeista tuttu vyöjärjestelmä (keltainen, oranssi, vihreä, sininen, ruskea sekä musta jossa on kymmenen dan. astetta). International Krav Maga Federationin (IKMF) ja Krav Maga Global (KMG) käyttävät porrastettua tasoastejärjestelmää, joka sisältää viisi practioner-, viisi graduate- ja viisi expert-tasoa.
Harjoitusasu.
Krav Magan harjoittajat käyttävät harjoituksissa pääsääntöisesti mustia housuja ja t-paitaa. Viralliseen asustukseen kuuluu Krav Maga -liiton tunnuksilla varustettu t-paita ja mustat housut. Asustus voi vaihdella riippuen harjoiteltavasta aiheesta. Jalkineina käytetään sisällä pehmeäpohjaisia tossuja, joko painitossuja tai itsepuolustuslajeja varten suunniteltuja, jotka mahdollistavat potkaisemisen päkiällä. Alasuoja kuuluu pakollisiin varustuksiin. Muita yleisesti käytettäviä suojia ovat hammassuoja, säärisuojat, pääsuoja sekä nyrkkeilyhanskat.


Heikki Westerinen.
Heikki Markku Julius Westerinen (27. huhtikuuta 1944 Helsinki) on suomalainen shakinpelaaja, joka saavutti 1975 kansainvälisen suurmestarin (SM) arvon shakissa. Aikanaan Westerinen saavutti nuorimpana suomalaisena kansainvälisen mestarin (KvM) arvon vuonna 1967. Ennätys säilyi kunnes Joose Norri sai arvon vielä nuorempana. Westerinen on nelinkertainen henkilökohtainen shakin Suomen mestari (viimeksi 1970). Westerinen on filosofian kandidaatti ja perhesuhteiltaan naimaton.
Westerinen oppi shakin siirrot 9-vuotiaana eräältä luokkatoveriltaan. Hänen ensimmäinen shakkikerhonsa oli vuonna 1956 vain vuoden ajan toiminut Kuhmon shakkikerho. Nykyisin Westerinen vaikuttaa Salon Shakkikerhossa. Westerinen edusti pitkään myös saksalaista SC Solingen -seuraa voittaen joukkueessa Euroopan seuramestaruuden. Westerinen on useiden seurojen kunniajäsen.
Nuorella iällä saavutetun kansainvälisen mestarin (KvM) arvonimen lisäksi Heikki Westerinen on yksi harvoista ammattilaisuran luoneista suomalaisista shakinpelaajista.
Hyvästä Westerisen sommitelmasta käy esimerkkinä sisilialainen peli Najdorfin muunnelmalla Sigurjonssonia vastaan New Yorkissa vuonna 1977 (katso peli:).
Yksi kuuluisimmista Westerisen peleistä oli hänen voittonsa Boris Spasskia vastaan (Spasski-Westerinen, Solingen 1974:). Kyseessä oli Spasskin ensiesiintyminen lännessä sen jälkeen, kun hän oli menettänyt maailmanmestaruuden Bobby Fischerille Reykjavíkissa 1972. Peli on julkaistu esimerkiksi aikakausjulkaisussa Shahovski Informator (18) Westerisen omin huomautuksin.


Joose Norri.
Joose Norri (s. 20. kesäkuuta 1971 Hamina) on moninkertainen shakin Suomen mestari. Hän sai kansainvälisen mestarin arvonimen ennätyksellisen nuorena. Suomalaisista kansainvälinen mestari -arvonimen nuoruusennätys oli siihen asti ollut Heikki Westerisellä. Joose Norri on Helsingin Shakkiklubin jäsen.
Norri voitti kaksikymmentävuotiaana vuonna 1991 ensimmäisen Suomen mestaruutensa. Puolitoista kuukautta myöhemmin Aku Ankka -lehdessä mainittiin shakkinero Joose Neutonen. Kymmenen vuotta myöhemmin tuli jo viides Suomen mestaruus. Vuodesta 1922 alkaneen shakin Suomen mestaruushistoriassa vain Kaarle Ojanen ja Eero E. Böök ovat saavuttaneet enemmän mestaruuksia kuin Norri.
Kansainvälisistä pelaajista Norri arvostaa Aleksandr Aljehinia, Anatoli Karpovia ja Mihail Talia.


Eero Raaste.
Eero Raaste (23. huhtikuuta 1954) on suomalainen shakinpelaaja. Hän on kansainvälisillä areenoilla 1970-luvulla pelannut shakin kansainvälinen mestari. Nykyään hän on Helsingin Sanomien vakituinen shakkipalstan pitäjä. Raaste tunnetaan hyvänä ranskalaisen puolustuksen tuntijana Suomessa.


Anatoli Karpov.
Anatoli Jevgenjevitš Karpov (Анато́лий Евге́ньевич Ка́рпов) (s. 23. toukokuuta 1951 Zlatoust, Neuvostoliitto) on venäläinen moninkertainen shakin maailmanmestari. Hän oli kahdestoista kiistaton maailmanmestari vuodesta 1975 vuoteen 1985 (1984) ja FIDE:n maailmanmestari 1993–1999. Vuonna 1985 hän hävisi kiistattoman mestaruusottelun Garri Kasparoville. Uransa huipulla hänen ELO-lukunsa saavutti 2 780 pistettä. Karpov on voittanut urallaan yli 160 turnausta.
Karpov syntyi pienessä Zlatoustin kaupungissa. Hän oppi shakkisiirrot nelivuotiaana ja kehittyi lupaavaksi shakinpelaajaksi 13 ikävuoteen mennessä lukematta ollenkaan shakkikirjoja.
Shakin maailmanmestaruuskarsinnoissa Karpov saavutti oikeuden haastaa hallitsevan maailmanmestarin, Bobby Fischerin. Fischer kieltäytyi puolustamasta titteliään sääntöjen puitteissa. Näin Karpov sai FIDE:n maailmanmestaruuden 1975 ilman loppuottelua. Hyvityksenä hän pelasi ahkerasti turnauksissa osoittaakseen olevansa "pelaava maailmanmestari" erotuksena erakkomaisesta ja oikuttelevasta Fischeristä.
Karpov puolusti mestaruuttaan menestyksekkäästi Viktor Kortšnoita vastaan 1978 ja 1981. Vuoden 1978 ottelu päättyi mahdollisimman niukasti voitoin 6–5 Karpoville, mutta 1981 Kortšnoilla ei ollut käytännössä mahdollisuuksia.
Vuosina 1984, 1985, 1986, 1987 ja 1990 Karpov pelasi maailmanmestaruudesta Garri Kasparovia vastaan ja menetti tittelinsä tälle 1985. Vuoden 1984 MM-ottelussa hän siirtyi nopeasti voitoin 4–0 johtoon Kasparovia vastaan, mutta ei kyennyt millään saavuttamaan silloiseen mestaruuteen vaadittavaa kuutta voittoa. Viiden Karpovin ja kolmen Kasparovin voittaman pelin lisäksi ottelijat pelasivat neljäkymmentä tasapeliä. Kun ottelu oli kestänyt neljä kuukautta ja Kasparov voittanut kaksi viimeisintä peliä, Karpovin fyysinen kunto petti – hän oli laihtunut 10 kiloa. FIDE:n presidentti keskeytti ottelun Kasparovin voimakkaasta vastustuksesta huolimatta. Koska mestaruus voitiin voittaa vain lyömällä hallitseva mestari, keskeytyspäätös tarkoitti sitä, että mestaruus säilyi edelleen Karpovilla. Keskeytynyttä MM-ottelua ei enää jatkettu, vaan vuoden 1985 revanssiottelu aloitettiin alusta.
Vuoden 1984 maratonottelun jälkeen ei enää pelattu kuudesta voitosta, vaan järjestelmällä paras 24:stä pelistä. Voitosta tuli piste ja tasapelistä puoli pistettä. Karpov oli lähellä voittaa mestaruuden takaisin Kasparovilta vuoden 1987 MM-ottelussa. Hän johti ottelua 12–11, ja tasapeli viimeisessä pelissä olisi tuonut mestaruuden. Hän kuitenkin hävisi viimeisen pelin, jolloin päädyttiin tasatulokseen, ja Kasparov hallitsevana mestarina säilytti mestaruustittelin.
Kasparov ja häntä vastaan haastajakandidaattikisasta vuoden 1993 maailmanmestaruusotteluun selvinnyt Nigel Short perustivat oman shakkiliittonsa (Professional Chess Association) 1993. He kieltäytyivät pelaamasta enää FIDE:n alaisuudessa, joten he pelasivat mestaruusottelunsa oman liittonsa alaisuudessa. FIDE päätti antaa oman mestaruusottelunsa haastajakandidaattikisan finaalin hävinneen Jan Timmanin ja semifinaalissa Shortille hävinneen Karpovin pelattavaksi. Karpov voitti Timmanin ja otti jälleen FIDE:n maailmanmestaruuden.


Viswanathan Anand.
Viswanathan Anand (, s. 11. joulukuuta 1969 Madras, Intia), lempinimeltään ”Vishy” tai ”Madrasin tiikeri”, on intialainen shakinpelaaja ja shakin hallitseva maailmanmestari.
Anand voitti maailmanmestaruuden vuonna 2000, jolloin maailmanmestaruus oli jakautunut. Hänen voittonsa shakin maailmanmestaruusturnauksessa 2007 toi hänelle kiistattoman maailmanmestaruustittelin. Hän puolusti mestaruuttaan maailmanmestaruusottelussa lokakuussa 2008 Vladimir Kramnikia vastaan. Anand voitti ottelun pistein 6½–4½. Vuonna 2010 Anand voitti MM-ottelun myös Veselin Topalovia vastaan pistein 6½–5½, joten hän säilytti edelleen mestaruustittelinsä. Vuonna 2012 Anand puolusti mestaruuttaan Boris Gelfandia vastaan. Pitkien pelien jälkeen tilanne oli tasan molempien voitettua yhden pelin. Lopulta mestaruus ratkaistiin neljässä nopean shakin katkaisupelissä, jotka voitti Anand pistein 2½ - 1½.
Anand on ollut maailmanlistan kärjessä huhtikuusta 2007 lähtien, ja hän on yksi neljästä pelaajasta kautta aikain, jotka ovat ylittäneet 2 800 ELO-pisteen rajapyykin. Hän on ollut maailmanlistalla kolmen parhaan pelaajan joukossa yhtäjaksoisesti vuodesta 1997 lähtien.
Vuonna 2007 Anandille myönnettiin Padma Vibhushan -palkinto, joka on toiseksi korkein siviilihenkilölle myönnettävä kunnianosoitus Intiassa.
Varhaiset vuodet.
Anand oppi pelin kuusivuotiaana. 1987 hänestä tuli ensimmäinen aasialainen, joka on voittanut shakin nuorten maailmanmestaruuden.
Anand tavoitteli maailmanmestaruustitteliä jo 1995, kun hän selviytyi pelaamaan Garri Kasparovia vastaan. Kandidaattiotteluissa hän oli kukistanut Michael Adamsin ja Gata Kamskin. Varsinainen ottelu pelattiin New Yorkin World Trade Centerin 107:nnessä kerroksessa ja se alkoi ennätyksellisesti kahdeksalla perättäisellä tasapelillä. Anand voitti yhdeksännen pelin vahvalla laadunuhrauksella, mutta hävisi neljä seuraavasta viidestä pelistä. Hän hävisi ottelun pistein 10½–7½.
Maailmanmestari.
Anandista tuli maailmanmestari jo 2000, kun hän voitti FIDE:n knock out -turnauksen. Samaan aikaan (2000-2006) Vladimir Kramnik piti kuitenkin Kasparovilta perinteisessä MM-ottelussa voittamaansa kilpailevaa klassisen maailmanmestarin titteliä hallussaan. Anand menetti FIDE-tittelinsä 2002, kun Ruslan Ponomarov voitti vastaavan turnauksen.
Anand on hallitseva maailmanmestari 2007 lähtien, jolloin hän voitti Mexico Cityssä pelatun maailmanmestaruusturnauksen tuloksella 9/14. Tällä kertaa kilpailevaa MM-titteliä ei ollut, joten Anand on kiistaton maailmanmestari. Kahdeksan pelaajan MM-turnaus pelattiin 13.–29. syyskuuta. Anandin lisäksi siihen osallistuivat Vladimir Kramnik, Pjotr Svidler, Aleksandr Morozevitš, Péter Lékó, Boris Gelfand, Levon Aronian ja Aleksandr Grištšuk. Anand oli ainoa, joka ei hävinnyt turnauksessa peliäkään.
Anand ja Vladimir Kramnik pelasivat Saksan Bonnissa MM-ottelun 14.–29. lokakuuta 2008. Anand voitti ottelun pistein 6½–4½. Kasparovin mukaan Anandin päätös pelata 1.d4 oli erinomainen ja hän oli valmistellut avauksensa paljon paremmin kuin Kramnik.
Vuonna 2010 Anand puolusti mestaruuttaan Veselin Topalovia vastaan. Ottelu pelattiin Sofiassa, Bulgariassa 24. huhtikuuta – 11. toukokuuta 2010. Anand voitti ottelun pistein 6½–5½ ja säilytti maailmanmestaruustittelinsä.
Vuonna 2012 Anand puolusti mestaruuttaan Boris Gelfandia vastaan. Pitkien pelien jälkeen tilanne oli tasan molempien voitettua yhden pelin. Lopulta mestaruus ratkaistiin neljässä nopean shakin katkaisupelissä, jotka voitti Anand pistein 2½ - 1½.
Nopean shakin maailmanmestari.
Lokakuussa 2003 FIDE järjesti nopean shakin turnauksen Cap d'Agdessa ja nimitti sitä nopean shakin maailmanmestaruusturnaukseksi. Pelaajilla oli 25 minuuttia pelin alussa ja lisäksi lisäaikaa 10 sekuntia siirtoa kohti. Anand voitti tapahtuman kymmenen muun huippupelaajan edellä ja voitti Vladimir Kramnikin finaalissa. Hän on myös voittanut nopean shakin turnauksen Korsikassa kuutena vuotena peräkkäin (1999–2005). Chess Classic -tapahtuman hän on voittanut yhdeksänä vuotena peräkkäin 2000–2008). Hän on myös voittanut Leonissa 2005, Eurotel-turnaksen 2002, Fujitsu Giants-turnauksen 2002 ja Amber-turnauksen viisi kertaa (josta nopean shakin osuuden seitsemän kertaa).
Yksityiselämä.
Anand asuu nykyisin Collado Medianossa, Espanjassa vaimonsa Arunan kanssa.
Tunnustukset.
Shakin Oscar: 1997, 1998, 2003, 2004, 2007 ja 2008.


Aron Nimzowitsch.
Aron Nimzowitsch (; 7. marraskuuta 1886 Riika – 16. maaliskuuta 1935 Kööpenhamina) oli latvialainen shakinpelaaja. Hän oli shakin hypermodernin suuntauksen keskeinen perustaja. Hän ei voittanut shakin maailmanmestaruutta, mutta oli erinomainen lajin opettaja.
Nimzowitsch oli muun muassa ranskalaisen puolustuksen 1.e4 e6 erityinen taitaja. Shakkiavauksista Nimzo-intialainen puolustus 1.d4 Rf6 2. c4 e6 3. Rc3 Lb4 on nimetty hänen mukaansa.


José Raúl Capablanca.
José Raúl Capablanca (19. marraskuuta 1888 Havanna, Kuuba – 8. maaliskuuta 1942, New York, Yhdysvallat) oli kuubalainen shakinpelaaja ja shakin kolmas maailmanmestari. Hän voitti mestaruuden vuonna 1921 ottelussa Emanuel Laskeria vastaan ja menetti sen vuonna 1927 Aleksandr Alehinille.
Capablanca oli lapsinero ja oppi shakin jo neljävuotiaana. Urallaan hän voitti suurimman osan turnauksistaan. Hänellä on positiiviset tilastot kaikkia vahvoja pelaajia vastaan Paul Keresiä lukuun ottamatta. Monet pitävät Capablancaa yhtenä kaikkien aikojen parhaista pelaajista. Capablanca hävisi koko aikuisurallaan vain 37 vakavaa peliä ja hänellä oli noin kahdeksan vuoden tappioton putki vuosina 1916 – 1924. Normaalin shakin lisäksi Capablanca oli erityisen vahva pika- ja simultaanipeleissä.
Capablanca toimi myös kuubalaisena diplomaattina Euroopan eri maissa. Hän oli kahdesti naimisissa ja sai ensimmäisestä avioliitostaan kaksi lasta, tyttären ja pojan. Capablanca kuoli aivoverenvuotoon seuratessaan pelejä Manhattanin Shakkiklubilla 53-vuotiaana.
Perhe ja lapsuus.
José Raúl Capablanca syntyi Kuuban pääkaupungissa Havannassa 19. marraskuuta 1888. Capablancan isä oli kuubanespanjalainen Espanjan armeijan upseeri. Capablancan äiti taas oli ranskalainen. Capablanca oppi shakin isältään nelivuotiaana seuratessaan isänsä ja Espanjan armeijan upseerin välistä shakkipeliä. Capablanca kiinnostui nappuloista ja seurasi pelejä seuraavinakin päivinä. Kolmantena päivänä hän huomasi isänsä siirtävän ratsun valkealta ruudulta valkealle ruudulle, mikä ei ole sallittua. Capablanca huomautti asiasta isälleen, joka ei ollut uskoa lastaan, koska ei tiennyt tämän osaavan edes sääntöjä. He pelasivat kuitenkin useita pelejä keskenään ja nuorempi Capablanca voitti. Capablancan isä oli ylpeä lapsensa taidoista ja vei tämän jo neljävuotiaana Havannan shakkikerhoon pelaamaan. Kerhon mestari pelasi Capablancaa vastaan antaen kuningattaren tasoituksen. Capablanca voitti pelin. Kyseinen peli tekee Capablancasta samalla nuorimman pelaajan, jonka peli on julkaistu. Seuraavina vuosina pojan annettiin kuitenkin pelata vain kotona, sillä vanhemmat eivät halunneet rasittaa häntä liikaa. Kahdeksan vuotta täytettyään Capablanca sai luvan käydä sunnuntaisin shakkikerhossa, jonka parhaalla pelaajalla ei ollut enää varaa antaa tornin tasoitusta hänelle. Espanjan ja Yhdysvaltojen sota aiheutti levottomuuksia Havannassa, minkä takia Capablancan perhe muutti ensin Santa Claraan ja lopulta Mantanzasiin. Capablancan koulukäyntiin tuli jatkuvan muuttamisen takia taukoja, mikä antoi hänelle mahdollisuuden pelata enemmän shakkia. 11-vuotiaana Capablanca pelasi Kuuban mestaria Vasquezia vastaan. Tällä ei ollut enää lopulta varaa antaa kuin sotilaan tasoitus vastustajalleen.
12-vuotiaana Capablanca kohtasi Juan Corzon, Kuuban parhaan pelaajan, epävirallisessa ottelussa. Voittoon vaadittiin neljä voitettua peliä. Capablanca oli ottelua ennen opiskellut ahkerasti loppupeliasemia ystävänsä lahjoittaman shakkikirjan avulla. Capablanca itse sanoi, että hänen vastustajallaan on selvä etulyöntiasema ottelussa, etenkin avausteorian tuntemuksessa. Corzo voittikin kaksi ensimmäistä peliä helposti. Kolmanneskin peli olisi ollut Corzon voitto, mutta Capablanca osasi loppupelit hyvin ja sai Corzon virheiden takia tasapelin. Seuraava peli oli ottelun käännekohta, sillä Capablanca voitti hyödyntäen jälleen hyvää loppupeliosaamistaan. Kolme seuraavaa peliä päättyi tasan, minkä jälkeen Capablanca voitti kahdeksannen ja yhdeksännen pelin. Seurasi tasapeli, minkä jälkeen Capablanca ratkaisi otteluvoiton hienolla kuningattaren uhrauksella. Peli on yksi Capablancan huomattavimmista. Otteluvoitto saattoi vaikuttaa upealta, mutta muutamaa kuukautta myöhemmin pelatussa Kuuban mestaruusturnauksessa Capablanca hävisi molemmat pelinsä turnauksen voittaneelle Corzolle ja jäi vasta neljänneksi.
Varhainen ura.
Vuonna 1904 Capablanca muutti Yhdysvaltoihin oppiakseen englantia sekä opiskellakseen Columbian yliopistossa. Loppuvuodesta 1905 Capablanca kävi New Yorkissa ja sen kuuluisalla Manhattanin shakkiklubilla. Hän alkoi käydä klubilla säännöllisesti pelaamassa, ja vuoden kuluttua hän oli yksi klubin parhaista pelaajista. Erityistä taitoa Capablanca osoitti pikapeleissä. Hän muun muassa voitti 32 pelaajan pikapeliturnauksen, johon osallistui myös maailmanmestari Emanuel Lasker. Vuonna 1906 Capablanca pääsi myös yliopistoon opiskelemaan kemiantekniikkaa.
Capablanca herätti huomiota simultaanitaidoillaan. Tämän ansiosta "American Chess Bulletin" -lehti sponsoroi Capablancalle koko maan laajan simultaanikiertueen. Kiertue alkoi 12. tammikuuta 1909 ja Capablanca teki useita maailmanennätyksiä sen aikana. Hän muun muassa voitti ensimmäiset 132 peliään. Kaksi kuukautta kestäneen kiertueen aikana Capablanca pelasi 27 eri kaupungissa 602, joista hän saavutti yhteensä 96,4 prosentin tuloksen.
Capablancan simultaanimenestys herätti paljon huomiota, minkä seurauksena järjestettiin näytösottelu hänen ja Pohjois-Amerikan parhaana pidetyn pelaajan, Frank Marshallin välille. Pelit alkoivat 19. huhtikuuta 1909. Voittoon vaadittiin kahdeksan pelivoittoa. Marshall oli ottelun selvä ennakkosuosikki, mutta kaikkien yllätykseksi Capablanca voittikin ottelun tuloksella kahdeksan voittoa, yksi tappio ja neljätoista tasapeliä.
Ottelun jälkeen Capablanca piti lomaa ja vieraili kotimaassaan Kuubassa perheensä luona. Tämän jälkeen hän jatkoi uudelle simultaanikiertueelle Pohjois-Amerikkaan. Kiertueen aikana Capablanca saavutti yhteensä 469 voittoa, 17 tappiota ja 23 tasapeliä (94,4%). Vuoden 1910 helmikuussa Capablanca osallistui New Yorkin osavaltion shakkimestaruuskilpailuihin, jotka hän voitti ennen toiseksi tullutta Marshallia. Kesällä Capablanca kutsuttiin Hampurissa pidettyyn kansainväliseen turnaukseen. Hän hyväksyi kutsun, mutta joutui jäämään lopulta pois turnauksesta sairastumisen takia. Talvella Capablanca teki kolmannen simultaanikiertueen. Tällä kertaa hän voitti 234 peliä, hävisi 19 ja 33 päättyi tasan (87,6%). Heti kiertueen jälkeen Capablanca osallistui New Yorkin turnaukseen, jossa hän ylsi heikon alun jälkeen toiselle sijalle.
19. helmikuuta 1911 San Sebastiánissa, espanjalaisessa kylpyläkaupungissa, toimiva Gran Casino järjesti kansainvälisen turnauksen, johon oli kutsuttu vain shakkimestareita, jotka olivat saavuttaneet vähintään kaksi kertaa kolmannen sijan kansainvälisissä turnauksissa. Ainoana poikkeuksena oli Capablanca. Käytännössä kaikki sen ajan parhaat pelaajat osallistuivat turnaukseen Laskeria lukuun ottamatta. Etenkin Ossip Bernstein ja Aron Nimzowitsch vastustivat Capablancan osallistumista, sillä hän ei ollut osoittanut vahvuuttaan kansainvälisissä turnauksissa. Capablanca kuitenkin yllätti voittamalla heidät molemmat ja samalla koko turnauksen puolen pisteen erolla jaetulle toiselle sijalle tulleisiin Akiba Rubinsteiniin ja Milan Vidmariin. Capablanca sai myös ensimmäisen kierroksen pelistään Bernsteinia vastaan turnauksen ensimmäisen kauneuspalkinnon.
Kuubalaisen maine kasvaa.
Capablancan menestys turnauksessa toi hänelle useita turnauskutsuja ympäri maailmaa. Pidettyään muutaman päivän loman Espanjassa Capablanca teki pienien simultaanikiertueen. Hän pelasi Pariisissa, Frankfurtissa, Nürnbergissä, Münchenissä, Berliinissä, Hampurissa ja Kölnissä yhteensä 286 peliä voittaen 234, häviten 19 ja pelaten tasan 33. Tämän jälkeen Capablanca suuntasi Argentiinan shakkiklubin vieraaksi Buenos Airesiin. Hän pelasi siellä kahden kuukauden ajan voittaen kaikki paitsi yhden ottelun. Vuoden 1911 syyskuussa Capablanca aloitti taas uuden simultaanikiertueen Euroopassa. Koska hänelle esitettiin niin paljon esiintymiskutsuja, hän korotti palkkioitaan ennenkuulumattoman korkeiksi, yleensä vielä menestyksekkäästi. Parhaiten Capablancalle pisti kampoihin Lontoon shakkiklubi, joka saavutti häntä vastaan 9 voittoa, 3 tasapeliä ja 16 tappiota. Vuonna 1912 Capablanca teki laajan simultaanikiertueen Yhdysvalloissa ja pelasi seuraavana vuonna kolmesti pienessä turnauksessa. Tammi-helmikuussa hän voitti New Yorkin turnauksen tuloksella 11/13, puoli pistettä Marshallia edellä. Huhtikuussa hän sijoittui Marshallin jälkeen toiseksi Havannan turnauksessa. Heinä-elokuussa Capablanca sijoittui ensimmäiseksi voitettuaan kaikki pelinsä New Yorkissa järjestetyssä turnauksessa.
Syyskuussa Capablanca sai töitä Kuuban ulkoministeriöstä. Hänen työnkuvaansa kuului vierailu Euroopan pääkaupungeissa ja Kuuban tekeminen tunnetuksi shakin avulla.
Lokakuussa Capablanca aloitti taas uuden simultaanikiertueen Euroopan ympäri. Helmikuussa hän vieraili Suomen suuriruhtinaskunnassa. Hän antoi kaksi esitystä Helsingissä ja yhden Viipurissa. Suomen vierailu oli osa laajaa Venäjän-kiertuetta. Simultaanipelien lisäksi Capablanca pelasi useita näytösotteluita ympäri Eurooppaa. Hän saavutti yhteensä 19 voittoa, yhden tappion ja neljä tasapeliä voittaen Jacques Miesesis ja Richard Teichmannin 2–0. Joulukuussa Capablanca pelasi kolme kaksi peliä käsittävää ottelua Pietarissa. Häntä vastaan asettuivat Aleksandr Alehin, Jevgeni Znosko-Borovski ja Fyodor Duz-Khotimirsky. Ainoastaan Znosko-Borovski sai voitettua yhden pelin kuubalaista vastaan Capablancan voittaessa kaikki muut pelinsä. Capablanca jatkoi esiintymisiään Riiassa, jossa hän pelasi näytöspelin Aron Nimzowitschin kanssa. Capablanca vieraili vielä Moskovassa ja Wienissä pelaten muun muassa Richard Rétiä ja Saviely Tartakoweria vastaan ja palasi vuoden 1914 huhtikuussa Pietariin. Hänet oli nimitetty sinne Kuuban varakonsuliksi.
Pietarissa Capablanca pääsi osallistumaan vahvaan kansainväliseen turnaukseen, joka järjestettiin Pietarin shakkiseuran 10-vuotisjuhlan kunniaksi. Turnaukseen osallistui 11 vahvaa pelaajaa, joihin kuuluivat muun muassa Alehin, Blackburne, Capablanca, Rubinstein, Tarrasch sekä maailmanmestari Lasker. Ensin pelattaisiin yksinkertainen alkukilpailu, jonka viisi parasta jatkaisi kaksinkertaiseen finaaliin. Kaikki pisteet laskettaisiin yhteen voittajaa selvitettäessä. Alkukilpailun jälkeen tilanne oli Capablanca 8, Lasker ja Tarrasch 6½, Alehin ja Marshall 6. Lasker kuitenkin otti huiman loppukirin ja voitti turnauksen puolen pisteen erolla Capablancaan. Turnauksen loppujuhlassa Nikolai II julisti kaikki viisi finaaliin päässyttä pelaajaa "shakin suurmestareiksi".
Ensimmäinen maailmansota.
Vuoden 1914 heinäkuussa Capablanca lähti Pietarista aikeenaan matkustaa Etelä-Amerikkaan. Hän matkusti Berliinin ja Pariisin kautta. Berliinissä hän otteli pikapeliottelun Emanuel Laskerin kanssa tuloksella 6½–3½. Hän lähti Cherbourg-Octevillestä höyrylaivalla Atlantin yli. Ensimmäinen maailmansota syttyi Capablancan ollessa matkalla. Capablanca oleskeli muutaman kuukauden Buenos Airesissa pelaten simultaaneja ja näytösotteluita. Sodan takia matkustaminen ei ollut helppoa, mutta Capablanca järjesti suhteillaan itselleen paikan Yhdysvaltoihin lähtevällä rahtilaivalla. Hän saapui vuoden 1915 tammikuussa Philadelphiaan, josta hän jatkoi matkaansa New Yorkiin. Capablanca osallistui New Yorkissa kaksinkertaisena pelattuun turnaukseen, jonka hän voitti pisteen erolla Marshalliin. Seuraavan vuoden alussa Capablanca otti osaa Isaac L. Ricen muistoturnaukseen New Yorkissa. Hän voitti turnauksen kolmen pisteen erolla toiseksi tulleeseen ja sai pelistään Schröderiä vastaan kauneuspalkinnon.
Capablanca piti lomaa turnauksista, kunnes osallistui Manhattanin shakkiklubin järjestämään turnaukseen New Yorkissa vuonna 1918. Ensimmäisellä kierroksella Capablanca sai vastaansa Marshallin, joka oli valmistellut mustilla useamman vuoden ajan espanjalaiseen peliin uutuutta, joka kantaa nykyään nimeä Marshallin gambiitti. Marshall uhrasi kahdeksannessa siirrossaan d-sotilaansa aloitteeseen ja sai lupaavan hyökkäyksen aikaan. Capablanca pystyi kuitenkin torjumaan Marshallin hyökkäykset ja voitti lopulta pelin. Peliä on kutsuttu yhdeksi maailman kauneimmista shakkipeleistä. "British Chess Magazine" -lehden lukijat äänestivät pelin yhdeksi 1900-luvun alun parhaista peleistä ja sitä on analysoitu sadoissa shakkikirjoissa. Capablanca pelasi turnauksessa myös toisen merkittävän pelin, josta hän sai turnauksen toisen kauneuspalkinnon. Capablanca voitti turnauksen lopulta 10½/11 Boris Kostićin ollessa toinen tuloksella 9/11.
Maailmanmestariksi.
Capablancan ja Kostićin välille järjestettiin ottelu Havannaan. Se alkoi 25. maaliskuuta 1919 ja voittajaksi oli tarkoitus julistaa ensimmäisenä kahdeksan voittoa saavuttanut. Capablanca kuitenkin voitti suoraan viisi ensimmäistä peliä, minkä jälkeen Kostić luovutti ottelun.
Elokuussa järjestettiin Hastingsissa, Englannissa kansainvälinen shakkiturnaus, jolla oli tarkoitus juhlia liittoutuneiden voittoa maailmansodassa. Hävinneiden valtioiden pelaajia ei ollut kutsuttu turnaukseen, mikä laski turnauksen tasoa. Capablanca voitti turnauksen pisteen erolla toiseksi sijoittuneeseen Kostićiin. Capablanca jäi Britanniaan loppuvuodeksi ja antoi simultaaninäytöksiä pelaten muun muassa Westminsterin palatsissa parlamentin jäseniä vastaan.
Capablanca oli haastanut Laskerin maailmanmestaruusotteluun ensimmäistä kertaa jo vuonna 1911. Lasker oli tavallaan hyväksynyt haasteen, mutta asetti yhteensä 17 ehtoa, joihin kuului tärkeimpänä se, että haastajan piti voittaa ottelu vähintään kahdella pisteellä, jotta hän olisi voittanut mestaruuden. Capablanca piti ehtoja siksi epäreiluina, eikä suostunut pelaamaan. Pelaajat riitaantuivat, eivätkä olleet enää puheväleissä. Vuoden 1919 marraskuussa Hollannin Shakkiliitto tiedusteli Capablanca halukkuutta otteluun Laskerin kanssa. Pitkien neuvottelujen jälkeen elokuussa 1920 saatiin sopimus valmiiksi. Lasker ehti yhdessä vaiheessa jo luopumaan mestaruudestaan ilman ottelua, mutta Capablanca halusi oikean ottelun. Ottelu alkaisi Havannassa 1. tammikuuta 1921. Ottelupalkkio oli 20 000 dollaria, joista 11 000 menisi Laskerille joka tapauksessa. Voittoon vaadittiin kahdeksan voittoa tai pistejohto 24. pelin jälkeen.
Neljä ensimmäistä peliä olivat Laskerin painostusta, mutta Capablanca puolusti hyvin ja kaikki päättyivät tasan. Viidennessä pelissä Lasker pelasi mustilla ja uhrasi laadun saavuttaakseen hyökkäyksen. Capablanca kuitenkin puolusti tarkasti ja voitti loppupelissä Laskerin tehtyä virheen. Ottelu jatkui taas neljällä tasapelillä. Kymmenennessä pelissä Lasker antoi Capablancan pelata liian vapaasti ja lopulta joutui antautumaan loppupelissä. Myös yhdennestoista peli päättyi kuubalaisen voittoon. Seuraavat kaksi peliä päättyivät taas tasan. 14. pelissä Lasker ajautui aikapulaan, minkä jälkeen hän menetti laadun ja Capablanca vei värinsä voittoon. Tässä vaiheessa Capablanca johti ottelua 4-0 kymmenellä tasapelillä. Lasker olisi halunnut vaihtaa pelikaupunkia, koska tunsi itsensä sairaaksi, mutta kun siihen ei suostuttu, hän luovutti ottelun.
Maailmanmestari.
Kuuba lahjoitti Capablancalle huvilan Havannasta ja diplomaatinviran loppuelämäksi onnitellakseen tätä maailmanmestaruudesta. Capablanca ei pelannut enää loppuvuonna 1921, mutta meni naimisiin rikkaan Gloria Simoni Betancourtin kanssa. He saivat kaksi lasta: José Raúlin vuonna 1923 ja Glorian vuonna 1925. Capablancat kuitenkin erosivat oltuaan 16 vuotta naimisissa.
Vuonna 1922 Capablanca matkusti Yhdysvaltoihin ja antoi Clevelandissa simultaaniesityksen 103 vastustajaa vastaan. Hän voitti kaikki paitsi yhden pelin, joka päättyi tasan. Hän käytti simultaania pelatessaan alle kymmenen sekuntia yhteen siirtoon ja kaikki pelit olivat ohi seitsemässä tunnissa.
Capablancan ensimmäinen merkittävä turnaus maailmanmestarina oli Lontoon vuoden 1922 kansainvälinen turnaus. Turnaukseen osallistui Capablancan lisäksi viisitoista vahvaa mestaria, joihin kuuluivat muun muassa Milan Vidmar, Akiba Rubinstein, Aleksandr Alehin, Efim Bogoljubov, Saviely Tartakower, Géza Maróczy ja Richard Réti. Maailmanmestari voitti kuusi ensimmäistä peliään ja koko turnauksen tuloksella 13/15 puolentoista pisteen erolla toiseksi sijoittuneeseen Alehiniin.
Lontoon turnauksen jälkeen Capablanca kutsui turnauksessa pelanneet johtavat suurmestarit kokoukseen. Kokouksessa keskusteltiin maailmanmestaruusotteluiden säännöistä ja lopuksi Capablanca, Alehin, Bogoljubov, Réti, Rubinstein, Tartakower ja Vidmar allekirjoittivat sopimuksen, joka nykyään tunnetaan nimellä "Lontoon säännöt". Lontoon sääntöjen mukaan maailmanmestarin piti vastata merkittävän mestarin haasteeseen vuoden sisällä ja otella mestaruudestaan tai hän menettäisi tittelinsä. Haastajan taas tuli kerätä 10 000 dollarin summa, josta hallitseva mestari sai joka tapauksessa yli puolet. Maailmanmestaruusottelu päättyisi kun toinen osapuoli voittaisi kuudennen pelinsä. Pelinopeudeksi sovittiin 40 siirtoa kahdessa ja puolessa tunnissa ja päivän aikana pelattaisiin korkeintaan viisi tuntia. Sääntöjen tarkoitus oli välttyä kiistoilta maailmanmestaruusotteluissa, mutta Capablanca halusi niiden avulla myös varmistella omaa mestaruuttaan.
Capablanca jatkoi pelaamista, mutta paljon harvemmin kuin ennen maailmanmestaruuttaan. Vuonna 1924 hän osallistui New Yorkissa pidettyyn vahvaan turnaukseen, jossa olivat myös Alehin, Bogoljubov, Janowski, Marshall, Maroczy, Réti, Tartakower, Yates, Emanuel ja Edward Lasker. Samassa turnauksessa sai alkunsa myös Sokolskin avaus. Viidennellä kierroksella Capablanca koki ensimmäisen tappionsa kahdeksaan vuoteen hävitessään Rétille. Capablancan esitys turnauksessa olikin hieman heikko, sillä hän jäi toiselle sijalle puolentoista pisteen päähän turnauksen voittaneesta Emanuel Laskerista.
Marraskuussa 1925 Moskovaan järjestettiin ensimmäinen Neuvostoliiton kansainvälinen shakkiturnaus, johon osallistui myös huomattavia pelaajia. Capablanca sijoittui turnauksessa kolmanneksi pisteillä 13½/20. Turnauksen voitti Bogoljubov tuloksella 15½ ja toinen oli Lasker pistein 14. Capablanca sai pelistään Subarevia vastaan turnauksen ensimmäisen kauneuspalkinnon. Osa kuubalaisen suhteellisen heikosta menestyksestä voi selittyä sillä, että hän antoi kesken turnauksen simultaaninäytöksen Pietarissa. Esitys kesti viisi ja puoli tuntia, jonka aikana Capablanca voitti 18, hävisi 4 ja pelasi tasan 12 peliä. Turnauksen aikana kuvattiin myös komeadiallinen lyhytelokuva "Shakkikuume", jonka yksi pääosan esittäjä oli Capablanca.
Moskovan turnauksen jälkeen Capablanca osallistui pieneen Lake Hopatcongin turnaukseen, jonka hän voitti tuloksella 6/8.
Alehin oli vuonna 1921 haastanut Capablancan maailmanmestaruusotteluun, kuten myös myöhemmin Rubinstein sekä Aron Nimzowitsch, mutta kukaan ei saanut kootuksi tarpeeksi rahaa ottelua varten. Vuonna 1926 Alehin sai koottua argentiinalaisia liikemiehiä rahoittajiksi maailmanmestaruusottelulle. Capablanca taas halusi New Yorkin 1927 turnauksen olevan virallinen haastajaturnaus, jonka perusteella päätettäisiin maailmanmestaruusottelun haastaja. Alehin kuitenkin vetosi turnauksin järjestäjiin ja lopulta turnaus pelattiin aivan tavallisena. Lopulta mukana olivat Capablanca, Alehin, Marshall, Nimzowitsch, Spielmann ja Vidmar. Turnaus pelattiin nelinkertaisena, jolloin jokaiselle tuli yhteensä 20 peliä. Capablanca voitti turnauksen häviämättä peliäkään. Toiseksi tullut Alehin jäi 11½ pisteellään kahden ja puolen pisteen päähän Capablancasta. Alehinin sijoittuminen toiseksi varmisti edelleen heidän tulevan maailmanmestaruusottelunsa.
Mestaruuden menetys.
Maailmanmestaruusottelu Alehinin ja Capablancan välille saatiin sovittua ja ensimmäinen ottelupeli alkoi 16. syyskuuta 1927 Buenos Airesissa. Capablanca oli ottanut ottelun rennosti. Hän ei valmistautunut paljonkaan, koska ajatteli voittavansa helposti. Voittaja olisi se, joka saavuttaisi ensin kuusi voittoa. Alehin kuitenkin yllätti ja voitti mestaruuden 34 peliä kestäneen maratonottelun jälkeen. Hän voitti kuusi, hävisi kolme ja pelasi tasan 25 peliä.
Ensimmäisessä ottelupelissä Capablanca puolustautui ranskalaisella puolustuksella, jonka Alehin ajoi vaihtomuunnelmaan. Capablancan liian passiivinen peli kuitenkin johti tappioon. Toinen peli oli kuningatargambiittia ja päätti tasan. Alehin käytti kolmannessa pelissä kuningatarintialaista puolustusta ja hävisi pelin. Tämän jälkeen kumpikaan pelaaja ei enää uskaltanut pelata muuta kuin kuningatargambiittia. Capablanca meni hetkellisesti johtoon seitsemännessä pelissä hienon kuningashyökkäyksen ansiosta, mutta Alehin tuli oli ottelun käännekohdaksi osoittautuneissa 11. ja 12. pelissä. Capablanca voitti enää yhden pelin, jota on kuvattu kuin suoraan oppikirjasta otetuksi suoritukseksi.
Osasyy Capablancan tappioon oli hänen liiallisessa itsevarmuudessaan. Siinä missä Alehin harjoitteli otteluun tutkimalla Capablancan pelityyliä, kuubalainen vietti kesän 1927 levätessä Kuubassa. Hän luotti luonnolliseen lahjakkuuteensa, ja siihen, että Alehin ei ollut ennen ottelua voittanut peliäkään heidän välisissä kamppailuissaan. Myös suuri yleisö luotti Capablancan voittoon, mikä vahvisti entisestään tämän käsitystä voittamattomuudestaan. 32 pelissä 34:stä käytettiin torjutun kuningatargambiitin samaa muunnelmaa, mikä sopi Capablancalle, sillä hän oli aina ollut laiska tutkimaan avausteoriaa. Ottelun pitkä kesto kuitenkin ärsytti Capablancaa, joka oli tottunut helppoihin voittoihin. Capablanca itse sanoi, että Alehinin uskomaton vastustuskyky yllätti Capablancan ja sai hänet menettämään tasapainonsa.
Aktiivinen kausi.
Voitettuaan maailmanmestaruuden Alehin lupasi Capablancalle mahdollisuuden uusintaotteluun samoilla Lontoon säännöillä, joita Capablancakin oli vaatinut. Alehin kuitenkin sanoi ottelun olleen väsyttävä ja suostuvansa otteluun aikaisintaan vuonna 1929. Capablanca ehdotti sääntömuutoksia otteluun ensin Alehinille, ja kun tämä ei suostunut. FIDE asettui kuitenkin hallitsevan maailmanmestarin puolelle ja suositti ottelun pelattavaksi Lontoon sääntöjen mukaan. Kiista maailmanmestaruusottelusta ja Alehinin julkaisema Capablancan pelityyliä arvosteleva New Yorkin 1927 turnauksen turnauskirja hiersivät näiden kahden pelaajan välejä, mikä osaltaan vaikutti siihen, että Capablanca ei päässyt enää pelaamaan mestaruudesta.
Yhdeksän kuukauden kuluttua maailmanmestaruusottelusta Capablanca otti osaa Bad Kissingenin pieneen turnaukseen. Capablanca sijoittui toiseksi pisteen jäljessä turnauksen voittaneesta Bogoljubovista.
Syksyllä 1928 Capablanca haastoi Alehinin maailmanmestaruusotteluun Lontoon sääntöjen mukaisesti. Alehin kuitenkin hylkäsi haasteen, koska oli jo hyväksynyt haasteen Bogoljubovilta. Alehin esitti valintansa tueksi lehdistölle vähätteleviä lausuntoja Capablancasta, mikä katkaisi heidän välinsä lopullisesti.
Lokakuussa Capablanca osallistui Berliinissä pidettyyn turnaukseen, jonka hän voitti puolentoista pisteen erolla toiseksi sijoittuneeseen Nimzowitschiin. Tämän jälkeen Capablanca vei nimiinsä Budapestin turnauksen tuloksella 5/7. Capablancan voittoputki jatkui vuoden 1929 huhtikuussa Ramsgatessa, Englannissa, jossa hän voitti pienen turnauksen.
Vuoden 1929 syksyllä Capablanca osallistui Karlsbadin suureen turnaukseen, jossa pelasivat käytännössä kaikki parhaat Alehinia lukuun ottamatta. Hän toimi turnauksessa lehtimiehenä ja seurasi otteluita pelipöytien läheisyydessä. Kuubalainen protestoi kahdesti Alehinin oleskelulupaa vastaan heidän tulehtuneiden väliensä takia, mutta molemmat protestit hylättiin. Turnauksen voitti Nimzowitsch puolen pisteen erolla Capablancaan ja Spielmanniin. Syksyllä alkoi myös Suuri lama, mikä edelleen vaikeutti Capablancan mahdollisuuksia kerätä kymmenen tuhannen dollarin summa maailmanmestaruusotteluun.
Seuraavina vuosina Capablanca osallistui ahkerasti turnauksiin. Syksyllä hän voitti turnauksen Barcelonassa voittaen kaikki paitsi yhden pelin, joka päättyi tasan. Samoin hän voitti Budapestissä ja Hastingsissa pelatut turnaukset, molemmat pisteen erolla toiseksi tulleeseen pelaajaan. Vuonna 1930 Capablanca oli jaetulla toisella sijalla Hastingsissa Mir Sultan Khanin kanssa. Seuraavana vuonna hän voitti ylivoimaisesti New Yorkin turnauksen sekä Max Euwen ottelussa kahdella voitolla ja kahdeksalla tasapelillä.
Alehin taas kulutti vuosia vältellen uusintaottelua ja itse asiassa kieltäytyi pelaamasta missään tilaisuudessa, jossa Capablanca oli, ennen vuotta 1936, jolloin hän oli jo menettänyt tittelinsä Euwelle. Alehin käytti asemaansa maailmanmestarina pitääkseen Capablancan poissa San Remon 1930 ja Bledin 1931 turnauksista.
Vetäytyminen ja paluu.
Capablanca ja Botvinnik Moskovassa turnauksessa vuonna 1936
Seuraavaksi Capablanca vetäytyi vakavasta pelaamisesta. Vuosina 1932 ja 1933 hän ei osallistunut yhteenkään vakavaan turnaukseen. Hän pelasi vain rentoja pelejä sekä muutamia simultaaniotteluita. Hän vietti aikaa Yhdysvaltain länsirannikolla ja antoi muun muassa elokuvatähdille shakkiopetusta. Joulukuussa 1933 hän osallistui pikapeliturnaukseen, jossa hän voitti kaikki yhdeksän peliään.
Capablanca oli tavannut vuonna 1934 Olga Choubarovin, jonka kanssa hän meni myöhemmin naimisiin. Tämä inspiroi Capablancaa jatkamaan pelaamista turnauksissa. Vuoden lopulla Capablanca osallistui Hastingsin turnaukseen. Hän oli yllättäen alkanut käyttää uusia avauksia; yleensä Capablanca ei jaksanut tutkia avausteoriaa, vaan luotti muutamaan vakioavaukseensa. Capablanca sijoittui turnauksessa vasta neljänneksi Max Euwen, Salo Flohrin ja George Alan Thomasin jaettua ensimmäisen sijan. Vuonna 1935 Capablanca osallistui Moskovassa pidettyyn vahvaan turnaukseen. Capablanca sijoittui turnauksessa vasta neljänneksi Salo Flohrin, Emanuel Laskerin ja tulevan maailmanmestarin, Mihail Botvinnikin, jälkeen. Hän voitti kuitenkin pelistään Viacheslav Ragozinia vastaan turnauksen erikoispalkinnon. Seuraavana vuonna Capablanca osallistui uudestaan turnaukseen Moskovassa. Tällä kertaa hän oli kymmenestä osanottajasta paras pistein 13/18. Turnaukseen osallistui muun muassa Mihail Botvinnik, joka jäi lopussa pisteen Capablancasta. Capablanca osallistui vuosina 1935 ja 1936 myös kahdesti Margaten turnauksiin. Hän sijoittui molemmilla kerroilla toiselle sijalle tuloksella 7/9.
Vuoden 1936 elokuussa järjestettiin erityisen vahva turnaus Nottinghamissa. Siinä oli mukana yhteensä viisi maailmanmestaria: Lasker, Alehin, Capablanca, hallitseva mestari Euwe ja tuleva mestari Botvinnik. Turnaus oli myös ensimmäinen, jossa Capablanca kohtasi Alehinin sitten heidän välisensä maailmanmestaruusottelun. Alehinin ja Capablancan välinen peli ajautui monimutkaiseen asemaan, jonka lopuksi Capablancalle jäi kolme kevyttä upseeria Alehinin torniparia vastaan. Capablanca saavutti voittoaseman ja Alehin luovutti 39. siirron kohdalla. Capablanca voitti turnauksen lopulta yhdessä Botvinnikin kanssa tuloksella 10/14.
Viimeiset vuodet.
Vuonna 1937 Alehin voitti maailmanmestaruuden takaisin. Tämä tarkoitti Capablancalle viimeistenkin mestaruusotteluhaaveiden katoamista. Samana vuonna Capablanca erosi vaimostaan, jonka kanssa hän oli ollut naimisissa 16 vuotta.
Capablanca jatkoi vielä aktiivista turnauspelaamista. Kissingenissä ja Baden-Badenissa pelatussa turnauksessa syksyllä 1937 hän jäi vasta neljänneksi Samuel Reshevskyn kanssa. Turnauksen voitti Paul Keres ja toiseksi tuli Reuben Fine. Alkuvuodesta 1038 Capablanca osallistui Pariisissa turnaukseen, joka ei kuitenkaan ollut kovin huomattava. Hän voitti turnauksen tuloksella 8/10. Marraskuussa Capablanca osallistui AVRO-turnaukseen, jossa oli tarkoitus päättää, kuka saisi haastaa Alehinin maailmanmestaruusotteluun. Capablanca meni turnauksen aikana myös naimisiin Olga Chourbarovin kanssa. Capablanca sai turnauksen aikana pienen sydänkohtauksen, mutta siitä ei seurannut mitään vakavaa. Turnaus meni kuubalaiselta hyvin heikosti, sillä hän oli lopulta kahdeksasta pelaajasta seitsemäs jättäen taakseen ainoastaan Salo Flohrin. Vuoden 1939 huhtikuussa Capablanca sijoittui toiseksi pistein 6½/9 tasoissa Flohrin kanssa.
Vuonna 1939 Capablanca osallistui myös shakkiolympialaisiin. Hän pelasi kisoihin ensi kertaa osallistuvan Kuuban kärkipöytää. Kuuba onnistui Capablancan johdolla pääsemään täpärästi finaaliin, jossa Capablanca jätti pelin väliin, koska olisi joutunut pelaamaan Alehinin kanssa. Kuuba sijoittui lopulta yhdenneksitoista. Capablanca voitti kisoista henkilökohtaisen kultamitalin kärkipöydältä tuloksella 11½/16. Esiintyminen olympialaisissa jäi samalla hänen viimeiseksi kilpailukseen.
Capablanca oli maaliskuussa vuonna 1942 tapansa mukaan vierailemassa Manhattanin shakkiklubissa. Hän seurasi muiden pelejä, kun sai yhtäkkiä sairaskohtauksen. Capablanca vietiin Mount Sinain sairaalaan, jossa hän kuoli seuraavana aamuna, kello 5.30 8. maaliskuuta 1942 aivoverenvuotoon ollessaan vasta 53-vuotias. Capablanca oli kärsinyt jo jonkin aikaa sisäisistä verenvuodoista sydänkudoksessaan. Capablancan ruumis siirrettiin Kuubaan, jossa hänet haudattiin sotilaallisin menoin.
Henkilökuva.
Vuoden 1921 joulukuussa Capablanca meni naimisiin rikkaan perheen tyttären, Gloria Simoni Betancourtin, kanssa. He saivat liittonsa aikana kaksi lasta. José Raúl syntyi vuonna 1923 ja Gloria 1925. 16 vuoden avioliiton jälkeen pari erosi. 46-vuotiaana Capablanca tapasi Olga Choubarovin, jonka kanssa hän meni naimisiin neljä vuotta myöhemmin.
Capablancaa on kuvattu naistenmieheksi. Hän oli 173 senttimetriä pitkä, solakka, parraton ja viiksetön tummatukkainen mies. Capablancan toinen vaimo kuvaili miestään luonteeltaan tiukaksi ja mieheksi, joka ei peräänny päätöksistään. Vaimokin piti miestään naistenmiehenä. Venäläinen kansainvälinen mestari Vasili Panov kuvaili Capablancaa iloiseksi, elegantiksi, itsevarmaksi ja toisinaan kevytmieliseksi ihmiseksi.
Shakin lisäksi Capablanca oli hyvin lahjakas opiskeluissaan. Sisäänpääsytesteissä Columbian yliopistoon hän sai 99 prosentin tuloksen algebrassa käytettyään alle puolet sallitusta koeajasta. Edward Lasker sanoi Capablancan olleen shakin lisäksi hyvä niin baseballissa, tenniksessä kuin biljardissakin. Lisäksi hän sanoi Capablancan olleen bridgen asiantuntija.
Pelityyli ja vahvuus.
Capablanca hävisi aikuisena urallaan vain 37 vakavaa peliä, mikä tekee hänestä yhden vaikeimmin voitettavista pelaajista shakin historiassa. Capablanca oli voittamaton kahdeksan vuoden ajan aikavälillä 10. helmikuuta 1916 – 21. maaliskuuta 1924. Hän pelasi tällöin 63 pelin tappiottoman putken. Huomattavaa on, että Capablanca osallistui tällöin Lontoon huippuvahvaan turnaukseen vuonna 1922 sekä otteli maailmanmestaruudesta.
Oikeastaan vain Frank Marshall, Emanuel Lasker, Aleksandr Alehin ja Rudolf Spielmann onnistuivat voittamaan enemmän kuin yhden vakavan aikuisiän pelin Capablancaa vastaan. Marshallin, Laskerin ja Alehinin tulokset Capablancaa vastaan olivat silti negatiiviset. Huippupelaajista vain Paul Keres saavutti positiivisen tuloksen kuubalaista vastaan, tämänkin kaksikymppisenä Capablancan ollessa 50 vuotias.
Chessmetrics.com-sivuston mukaan Capablancan vahvuus kolmen parhaan vuoden aikana oli kaikkien aikojen kolmanneksi paras, heti Garri Kasparovin ja Bobby Fischerin jälkeen. Capablanca debytoi Chessmetricsin listalla keväällä 1909 ja pysyi kärkikymmenikössä aina vuoden 1940 syksyyn asti (lukuun ottamatta kahden kuukauden taukoa alkuvuodesta 1935 inaktiivisuuden takia). Capablanca oli sivuston mukaan vahvin pelaaja yhtäjaksoisesti huhtikuusta 1919 aina joulukuuhun 1923 sekä satunnaisesti muulloinkin, yhteensä 81 kuukauden ajan. Huippupelaajien tilastollisessa tutkimuksessa nimeltä "Warriors of the Mind" Capablanca rankattiin kaikkien aikojen viidenneksi parhaaksi pelaajaksi.
Boris Spasski, maailmanmestari vuosina 1969-1972, piti Capablancaa kaikkien aikojen parhaana pelaajana Samaa mieltä oli myös Mihail Botvinnik, jonka mukaan Capablanca oli kaikkien aikojen lahjakkain shakinpelaaja.
Vladimir Kramnikin mukaan Capablanca oli shakissa luonnonlahjakkuus, jolla oli tuntuma harmonisiin siirtoihin. Häntä voitaisiin verrata Mozartiin, jonka musiikissa on samankaltaista luonnollisuutta ja helppoutta. Lahjakkuuden kääntöpuoli oli, että hänen ei tarvinnut tehdä kovin paljon töitä.
Capablanca rakasti yksinkertaisia asemia ja loppupelejä ja hänet tunnettiinkin erityisesti loppupelimestarina. Hänen tuntemuksena asemista oli niin hyvä, että useimmat häneen kohdistuvat hyökkäysyritykset eivät tuottaneet vaikeuksia. Capablanca kuitenkin pystyi pelaamaan myös hienoa taktista shakkia silloin kuin se oli tarpeen - hänen ehkä kuuluisin pelinsä on Marshallia vastaan Manhattanin shakkiklubin mestaruuskilpailuissa. Marshall käytti pelissä valmistelemaansa uutuutta espanjalaiseen peliin, mutta Capablanca onnistui kumoamaan normaalien aikarajojen sisällä Marshallin pelitavan, joka myöhemmin nimettiin Marshallin gambiitiksi. Capablanca osasi myös käyttää aggressiivista taktista tyyliä saadakseen asemallista etua, jos hän koki pelityylin turvalliseksi ja helpoimmaksi tavaksi voittaa. Capablanca välttikin usein sekavat sommittelujatkot ja yksinkertaisesti realisoi etunsa vaihdoilla.
Maailmanmestareita on vertailtu tietokoneiden avulla sen mukaan, miten tietokone on pisteyttänyt pelaajien siirrot. Tutkimuksen mukaan Capablanca oli kaikista maailmanmestareista tarkin, mutta tutkimusta on kritisoitukin muun muassa käytetyn shakkiohjelman suhteellisen heikkouden vuoksi.
Vaikutus.
Capablanca esitti usein huolensa shakin tulevasta "tasapelikuolemasta". Hänen mukaansa parhaiden pelaajien väliset pelit päättyisivät pian aina tasan. Ratkaisuksi Capablanca esitti uudentyylistä peliä, Capablanca-shakkia. Hän ajatteli sitä pelattavan joko 8x10 -laudalla tai 10x10 -laudalla, mutta päätyi lopulta 8x10 -lautaan, koska siinä taistelut alkaisivat aikaisemmin.
Capablanca selitti uudistuksia siten, että uudet nappulat ja laudan koko lisäisivät pelin monimutkaisuutta ja mahdollistaisivat vahvimmille pelaajille enemmän mahdollisuuksia kääntää peli edukseen. Joidenkin mukaan Capablanca ehdotti varianttia katkerana hävittyään maailmanmestaruuden, mutta tosiasiassa hän esitteli pelin jo maailmanmestaruuskaudellaan. Capablanca pelasi muutamia pelejä varianttiaan Edward Laskeria vastaan. Variantti ei kuitenkaan saanut paljonkaan suosiota.
Capablanca sai kuoleman jälkeen kuvansa useaan kuubalaiseen postimerkkiin ja hänelle järjestetään muistoturnauksia säännöllisesti.
Merkittäviä pelejä.
Seuraavassa on lueteltu Capablancan pelaamia pelejä, joita pidetään hänen hienoimpinaan.
Ottelut.
Vuosi, vastustaja, tulos, +voitot, -tappiot, =tasapelit
Shakkiolympialaiset.
Capablanca osallistui vain kerran shakkiolympialaisiin. Hän edusti Kuubaa ja saavutti kultamitalin kärkipöydältä. Hän voitti 7 peliä ja 9 päättyi tasan.


Aleksandr Alehin.
Aleksandr Aleksandrovitš Alehin (; 31. lokakuuta (J: 19. lokakuuta) 1892 Moskova – 24. maaliskuuta 1946 Estoril) oli venäläinen shakin suurmestari ja neljäs maailmanmestari. 22-vuotiaana hän oli yksi maailman parhaista shakinpelaajista ja yksi niistä viidestä pelaajasta, joille keisari Nikolai II myönsi suurmestarin arvonimen. 1920-luvulla Alehin voitti useimmat niistä turnauksista, joihin osallistui. Vuonna 1927 hänestä tuli shakin neljäs maailmanmestari voitollaan José Raúl Capablancasta.
1930-luvun alussa Alehin hallitsi kansainvälisiä turnauksia. Hän myös pelasi Ranskan kärkipöytää neljissä shakkiolympialaisissa ja voitti jokaisella kerralla henkilökohtaisen palkinnon. Alehinin turnauspelaaminen muuttui epäsäännöllisemmäksi 1930-luvun puolivälin jälkeen, minkä syyksi usein katsotaan alkoholismi. Alehin tarjosi Capablancalle uusintaottelua maailmanmestaruudesta samoilla ehdoilla, joilla hän oli pelannut Capablancaa vastaan, mutta neuvottelut eivät edenneet. Alehin puolusti mestaruuttaan Jefim Bogoljubovia vastaan vuosina 1929 ja 1934. Hän menetti mestaruutensa vuonna 1935 Max Euwelle, mutta nousi uudelleen mestariksi uusintaottelussa vuonna 1937. Toisen maailmansodan sytyttyä Alehin ei enää saanut tilaisuutta mestaruusotteluun. Sodan aikana neuvotteluja käytiin Capablancan, Keresin ja Botvinnikin kanssa.
Alehin pysyi sodan aikana saksalaismiehityksen ulkopuolelle jääneen Vichyn Ranskan kansalaisena ja pelasi siellä shakkiturnauksissa. Alehinin nimellä ilmestyi useita antisemitistisiä artikkeleita. Alehin kielsi ensin kirjoittaneensa ne. Myöhemmin hän myönsi olleensa artikkelien kirjoittaja, mutta sanoi natsien muunnelleen niitä. Hänellä oli useita hyviä juutalaisystäviä, ja hänen neljäs vaimonsa oli juutalainen. Sodan jälkeen muut pelaajat ja turnausten järjestäjät hyljeksivät Alehinia hänen antisemitististen artikkeleidensa takia. Alehin neuvotteli vielä maailmanmestaruusottelusta Mihail Botvinnikia vastaan, mutta kuoli epäselvissä olosuhteissa Estorilissa Portugalissa neuvottelujen ollessa käynnissä vuonna 1946.
Alehin on tunnettu raivokkaasta ja mielikuvituksellisesta hyökkäystyylistään, johon yhdistyy hieno asemapeli- ja loppupelitaito. Vaikka Alehin julistettiin "Neuvostoliiton viholliseksi" hänen annettuaan bolševismin vastaisia lausuntoja, häntä pidettiin silti yhtenä kilpashakkia toisen maailmansodan jälkeen hallinneen neuvostoshakin koulukunnan perustajista. Hän on myös antanut nimensä usealle avausmuunnelmalle sekä Alehinin puolustukselle. Alehin laati muutamia loppupelitehtäviä sekä kirjoitti shakkikirjallisuutta. On myös vahvoja todisteita siitä, että Alehin silloin tällöin syyllistyi julkaistujen peliensä "paranteluun".
Varhainen elämä.
Aleksandr Alehin syntyi Moskovassa varakkaaseen perheeseen. Hän oli perheen nuorin lapsi. Hänen isänsä Aleksandr Ivanovitš Alehin oli rikas maanomistaja, Venäjän duuman jäsen ja valtioneuvos. Hänen äitinsä, Anisja Ivanovna Alehina (o.s. Prohorova), oli rikkaan tehtaanomistajan tytär. Perheen vanhin lapsi oli Aleksei, josta Aleksandrin tavoin tuli shakinpelaaja. Toiseksi vanhin lapsi oli tytär Varvara. Kaikki perheen lapset saivat hyvän koulutuksen, ja Aleksandr opiskeli jo pienenä äidinkielensä lisäksi saksaa ja ranskaa.
Alehin oppi shakin säännöt äidiltään seitsenvuotiaana, ja isä ja isoveli opettivat hänelle shakin strategiaa ja taktiikkaa. Aleksein vahvuudet pelaajana vauhdittivat osaltaan Aleksandrin kehitystä. Alehin otti myös muutamia shakkioppitunteja arvostetuilta mestareilta. Ajan mittaan shakinpeluu alkoi viedä aikaa Alehinin opiskeluilta, ja siksi vanhemmat ottivat häneltä laudan pois. Se ei estänyt Alehinia pelaamasta, sillä hän opetteli pelaamaan sokkona, mikä näkyi myöhemmin hänen sokkoshakkitaidoissaan. Alehinia ei voi kuitenkaan luonnehtia shakin ihmelapseksi, koska hänen menestyksensä perustui ankaraan työntekoon.
Shakkiuran alku (1902–1914).
Kuva Alehinista ja Romanovskista vuonna 1909 pelatun turnauksen turnauskirjassa.
Alehinin ensimmäinen tunnettu peli on kirjeshakkiturnauksesta, joka alkoi 3. joulukuuta 1902 Alehinin ollessa vasta kymmenvuotias. Hän osallistui "Šahmatnoje Obozrenije" -shakkilehden sponsoroimana vuosina 1902–1911 useisiin kirjeshakkiturnauksiin. Kirjepelien runsaus johtuu siitä, että Alehin ei saanut osallistua normaaleihin turnauksiin. Ensimmäisen normaalin turnauksensa, Moskovan shakkikerhon järjestämän kevätturnauksen, Alehin pelasi 1907 ja sijoittui jaetulle yhdennelletoista sijalle. Hänen isoveljensä Aleksei oli samassa turnauksessa jaetulla neljännellä sijalla. Vuonna 1908 Alehin pelasi ensimmäisen kerran kansainvälisessä turnauksessa Düsseldorfin mestariturnauksen lisänä pidetyssä ehdokasturnauksessa (). Alehin jakoi turnauksen neljännen ja viidennen sijan. Samalla matkalla hän otteli Curt von Bardelebenin kanssa. Alehin voitti ottelun neljällä voitolla ja yhdellä tasapelillä. Samana vuonna 14-vuotias Aleksandr voitti Moskovan shakkiklubin kevätturnauksen. Seuraavina vuosina Alehin pelasi yhä enemmän vahvoissa turnauksissa, joista osa oli Venäjän ulkopuolella. Tulokset olivat alussa vaihtelevia, mutta jo 16-vuotiaana Alehin oli vakiinnuttanut itsensä yhdeksi Venäjän parhaista pelaajista. Vuonna 1913 Alehin osallistui Alankomaiden shakkiliiton 40-vuotisjuhlaturnaukseen. Alehin menestyi turnauksessa yllättävän hyvin ja oli varmistanut voiton jo ennen viimeistä kierrosta.
Ensimmäisen Venäjän mestaruudesta pelatun turnauksen Alehin voitti tammikuussa 1914, kun hän jakoi ensimmäisen sijan Aron Nimzowitschin kanssa turnauksessa Pietarissa. Jälkeenpäin Alehin pelasi Nimzowitschia vastaan pienoisottelun ensimmäisestä sijasta. Siinäkään pelissä ei tullut ratkaisua, sillä peli päättyi tasan molempien voitettua yhden pelin. Voittajan piti saada osallistumisoikeus huhtikuussa alkavaan Pietarin kansainväliseen turnaukseen. Koska pienoisottelukin päättyi tasan, molemmat pääsivät osallistumaan turnaukseen. Alehin pelasi tänä aikana useita otteluita, joissa hän menestyi koko ajan paremmin.
Huipputason suurmestari (1914–1927).
Alehin osallistui Pietarin turnaukseen. Hän sijoittui kolmanneksi heti Laskerin ja Capablancan jälkeen. Joidenkin tietojen mukaan Venäjän keisari Nikolai II myönsi turnauksen loputtua suurmestarin arvonimen viidelle turnauksessa pelanneelle mestarille, jotka olivat Lasker, Capablanca, Alehin, Tarrasch ja Marshall. Shakkihistorioitsija Edward Winter kiistää tiedon ja sanoo, että varhaisimmat tunnetut tarinaa tukevat lähteet ovat Robert Lewis Taylorin artikkeli 15. heinäkuuta ilmestyneessä "The New Yorker" -lehden numerossa sekä Marshallin omaelämäkerta "My 50 Years of Chess" vuodelta 1942. Yllättävän menestyksensä ansiosta Alehin oli vakava mestariehdokas. Heinäkuussa 1914 Alehin jakoi ensimmäisen sijan Marshallin kanssa Pariisissa järjestetyssä turnauksessa.
Ensimmäinen maailmansota ja vallankumouksen jälkeinen Venäjä.
Heinä–elokuussa 1914 Alehin oli pelaamassa Mannheimissa Saksassa. Saksan Shakkiliitto oli järjestänyt 35-vuotisjuhlaturnauksen, johon osallistui yhteensä 124 pelaajaa. Alehin oli pääturnauksen johdossa 1. elokuuta. Hän oli saavuttanut yhdeksän voittoa, yhden tasapelin ja hävinnyt yhden pelin, kun ensimmäinen maailmansota puhkesi. Turnaustoimikunta joutui keskeyttämään turnauksen ja jakoi palkinnot vallitsevan pistetilanteen mukaan. Näin yhdestätoista pelistä 9½ pistettä saavuttanut Alehin julistettiin voittajaksi. Venäjän vastaisen sodan julistamisen jälkeen yksitoista venäläistä pelaajaa (Alehin, Bogoljubov, Bogatyrtšuk, Flamberg, Koppelman, Maljutin, Rabinovitš, Romanovski, Saburjov, Seleznjov, Weinstein) otettiin kiinni Rastattissa. Vangitsemisesta huolimatta pelaajilla oli melko vapaat oltavat, mistä kertoo se, että he pystyivät järjestämään keskenään shakkiotteluita. Syys–marraskuussa neljä heistä, Alehin, Bogatyrtšuk, Saburjov ja Koppelman, vapautettiin. Vapauttamisen syistä on esitetty erilaisia teorioita. Yhden mukaan vapauttamisen järjesti Alehinin vaikutusvaltainen suku kansainvälisen Punaisen Ristin avulla. Toisten teorioiden mukaan Alehin joko yksinkertaisesti karkasi tai näytteli mielisairasta, jotta hänet vapautettaisiin. Alehin palasi Venäjälle lokakuun lopulla Sveitsin, Italian, Lontoon, Tukholman ja Suomen kautta. Viides pelaaja, Flamberg, pääsi palaamaan Varsovaan vuonna 1916.
Palattuaan Venäjälle Alehin auttoi keräämään rahaa, jotta vielä Saksaan jääneille shakinpelaajille saataisiin apua. Hän antoi muun muassa simultaaninäytöksiä. Alehin työskenteli ulkoministeriön palveluksessa ja sai lakitieteen opintonsa valmiiksi. Vuosina 1915–1916 Alehin voitti turnauksen Moskovassa. Toukokuussa hän ilmoittautui paikallisen Punaisen Ristin palvelukseen. Hänet lähetettiin Itävallan vastaiselle rintamalle Puolaan. Alehin sai toiminnastaan kaksi kunniamerkkiä. Eräässä hyökkäyksessä hänen osui luoti, ja hänet vietiin Ternopilin sotilassairaalaan, jossa hän makasi useita kuukausia voimatta liikkua mihinkään. Alehin vietti aikansa muun muassa pelaamalla shakkia. Marraskuussa hän pelasi sairaalassa viittä pelaajaa vastaan sokkona. Samana vuonna Alehin voitti Kiovassa pelatussa pienoisottelussa Alexander Evensohnin tuloksella kaksi voittoa ja yksi tappio. Vuonna 1918 Alehin voitti kolmen pelaajan turnauksen Moskovassa. Seuraavassa kesäkuussa Alehin haki töitä Neuvostoliiton hallinnosta, mutta epäilyttävän taustansa takia hän ei saanut merkittävää tointa. Hänet lähetettiin sen sijaan Odessan lähelle rikostutkijaksi. Kesäkuussa Tšeka vangitsi Alehinin Odessassa. Häntä syytettiin vakoilusta ja yhteyksistä bolševikkeja vastustaviin valkoisiin. Länsimaissa esiintyi samaan aikaan huhuja, joiden mukaan bolševikit olisivat tappaneet Alehinin. Syyte Alehinia vastaan raukesi viime hetkellä. Hänet oli aiottu teloittaa ampumalla, mutta yksi niistä viidestä tuomarista, joiden oli tarkoitus vahvistaa tuomio, tunsi Alehinin maineen ja kieltäytyi allekirjoittamasta teloitusmääräystä. Alehin laskettiin lopulta vapaaksi.
Alehin oli kärsinyt sodan ja vallankumouksen takia. Hänen äitinsä oli alkoholisoitunut pahasti ja kuoli mielisairaalassa vuonna 1913. Alehinin isä, jota bolševikit pitivät vaarallisena, ammuttiin ensimmäisten joukossa vallankumouksen alkupäivinä. Suvun omaisuus takavarikoitiin valtiolle, ja Alehin oli vapauduttuaan köyhä ja koditon.
Alehin lähtee länteen.
Alehin ja Romanovski moskovalaisen shakkilehden kuvassa Moskovan shakkimestaruusturnauksessa 1920.
Alehin päätti lähteä kotimaastaan Länsi-Eurooppaan, vaikkakin palasi pian takaisin Venäjälle. Hän kirjoittautui syksyllä 1919 näyttelijäkouluun, mutta palasi pian shakin pariin. Kun olot Venäjällä rauhoittuivat, Alehin osoitti olevansa yksi Venäjän parhaista shakinpelaajista. Esimerkiksi tammikuussa 1920 hän saavutti Moskovan shakkimestaruuden voitettuaan kaikki yksitoista peliä. Alehinia ei tosin noteerattu Moskovan mestariksi, koska hän ei asunut kaupungissa. Saman vuoden lokakuussa Alehin voitti myös Moskovassa järjestetyn Neuvostoliiton ensimmäisen shakkimestaruuden yhdeksällä voitolla ja kuudella tasapelillä. Hänen veljensä Aleksei sijoittui kolmanneksi turnauksen amatöörien lohkossa.
Vuonna 1920 Alehin meni naimisiin häntä useita vuosia vanhemman venäläisen paronittaren Anna von Sergewinin kanssa. Avioliiton pääasiallinen tarkoitus oli laillistaa parille syntynyt tytär. Alehin otti eron vaimostaan sota-ajan ja poliittisten muutosten keskellä. Hän sai työtä tulkkina Kommunistisessa internationaalissa, ja hänet nimitettiin opetusviraston sihteeriksi. Työssään Alehin tapasi sveitsiläisen journalistin ja Kominternin delegaatin Annaliese Rüeggin, joka oli kaksitoista vuotta Alehinia vanhempi. He menivät naimisiin 15. maaliskuuta 1921. Hieman myöhemmin Alehin sai luvan poistua Venäjältä ja matkustaa länteen vaimonsa kanssa. Alehinin tavoitteena oli taistella shakin maailmanmestaruudesta, ja johtavat pelaajat asuivat kaikki lännessä. Kesäkuussa 1921 hän jätti vaimonsa Pariisiin ja meni itse Berliiniin.
Alehin oli Berliiniin saapuessaan lähes varaton, ja hän pelasikin usein pienestä panoksesta kahviloissa. Hän voitti Berliinissä ollessaan Nikolai Grigorjevin kahdella voitolla ja viidellä tasapelillä, otteli tasan Richard Teichmannin kanssa ja voitti Friedrich Sämischin voittamalla kaksi peliä. Alehin sai sen jälkeen kutsun Bogoljubovilta Tribergin pieneen turnaukseen, jonka hän voitti. Alehinin ensimmäinen merkittävä turnaus ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli syyskuussa 1912 järjestetty Budapestin kansainvälinen turnaus. Hän voitti turnauksen puolen pisteen erolla toiseksi tulleeseen Grünfeldiin. Alehin sai turnauksen kauneuspalkinnon pelistään Károly Sterkiä vastaan. Turnauksessa hän myös voitti mustilla pelatessaan Steinerin avaussiirroilla 1.e4 Rf6. Avausta on siitä lähtien kutsuttu Alehinin puolustukseksi. Alehin jatkoi matkaansa Haagiin, jossa hän voitti jo kolmannen turnauksen peräkkäin. Vuonna 1922 hän osallistui Piešťanyssa pelattuun turnaukseen, jossa hän jäi jaetulle toiselle sijalle puolen pisteen päähän turnauksen voittaneesta Bogoljubovista. Alehin sai turnauspeleistään silti jopa kaksi kauneuspalkintoa.
Alehinin seuraava suuri haaste oli Lontoon kansainvälinen turnaus elokuussa 1922. Turnaukseen osallistui nimittäin myös tuore maailmanmestari Capablanca, jonka titteliä Alehin tavoitteli. Alehin pelasi turnauksen ilman tappioita, mutta Capablanca voitti turnauksen puolentoista pisteen erolla toiseksi tulleeseen Alehiniin.
Turnauksen jälkeen johtavat suurmestarit, joihin myös Alehin kuului, vahvistivat Capablancan ehdottamat "Lontoon säännöt". Säännöt vahvistivat maailmanmestarin asemaa haastajien kustannuksella. Niiden mukaan haastajan piti kerätä maailmanmestaruusottelua varten kymmenen tuhatta Yhdysvaltain dollaria, joista hallitseva maailmanmestari saisi vähintään puolet, vaikka häviäisi ottelun.
Lontoon turnauksen jälkeen Alehin osallistui Hastingsin pieneen turnaukseen, jossa taistelu voitosta jäi hänen ja Rubinsteinin välille. Viimeisessä pelissään Bogoljubovia vastaan Alehin varmisti turnauksen voiton korotettuaan komean sommitelman lopuksi sotilaan kuningattareksi. Alehin itse piti sitä uransa toiseksi parhaana pelinä. Marras-joulukuussa Alehin osallistui Wienin turnaukseen, jossa hän sijoittui vasta jaetulle neljännelle sijalle kahden muun pelaajan kanssa. Turnausten ohella Alehin pelasi lukuisia otteluita ja näytöspelejä. Hän voitti muun muassa Ossip Bernsteinin, Arnold Aurbachin ja Manuel Golmayon, kaikki yhdellä voitolla ja tasapelillä. Kaksi ensimmäistä ottelua pelattiin Pariisissa ja kolmas Madridissa.
Seuraavana vuonna Alehin osallistui Margaten turnaukseen, jossa hän jäi peräti sijoille 2–5. Sen jälkeen hän vei nimiinsä suuren Karlsbadin turnauksen yhdessä Bogoljubovin ja Maroczyn kanssa. Turnauksessa jaettiin paljon kauneuspalkintoja, ja Alehin sai kaksi palkintoa peleistään Grünfeldia ja Rubinsteinia vastaan. Elokuussa Alehin voitti vielä Portsmouthissa pelatun avoimen turnauksen. Samana vuonna Alehin voitti André Muffangin ottelussa Pariisissa kahdella voitolla. Seuraavana vuonna hän pelasi vain yhdessä turnauksessa, New Yorkin suurmestariturnauksessa, jossa pelasivat myös entinen ja hallitseva maailmanmestari. Emanuel Lasker voitti turnauksen puolentoista pisteen erolla Capablancaan, joka oli taas kaksi ja puoli pistettä Alehinia edellä. Loppuvuoden Alehin käytti pääasiassa turnauskirjan valmistamiseen.
Alehin oli vuonna 1921 haastanut Capablancan maailmanmestaruusotteluun, kuten myös Rubinstein sekä Aron Nimzowitsch kahta vuotta myöhemmin, mutta kukaan ei saanut kootuksi tarpeeksi rahaa ottelua varten. Rahankeruu oli Alehinin tavoitteena jatkuvasti. Hän jopa teki kiertueen, jossa hän pelasi simultaaniesityksiä huonolla palkalla päivästä toiseen. Alehin rikkoi New Yorkissa pelatessaan 27. huhtikuuta 1924 sokkosimultaanin maailmanennätyksen. Hän pelasi samanaikaisesti kahtakymmentäkuutta vastustajaa vastaan, kun edellinen ennätys oli yksi vähemmän (Gyula Breyer). Alehin voitti kuusitoista peliä, hävisi viisi ja pelasi viisi tasan. Kokonaisuudessaan peleissä meni kaksitoista tuntia. Hän rikkoi oman ennätyksensä 1. helmikuuta 1925 pelattuaan tällä kertaa Pariisissa sokkosimultaanina 28 pelaajaa vastaan. Hän voitti 22 peliä, hävisi kolme ja kolme päättyi tasan.
Vuonna 1925 Alehinista tuli Ranskan kansalainen, ja hän meni Pariisin yliopistoon opiskelemaan lakia, sillä hänen Venäjällä suorittamansa tutkinnot eivät olleet päteviä Ranskassa. Vaikka joidenkin lähteiden mukaan on epäselvää, suorittiko Alehin opintonsa loppuun siellä, hänet tunnetaan 1930-luvulta nimellä tohtori Alehin Alehinin väitöskirja käsitteli kiinalaista vankilajärjestelmää. Pariisissa Alehin osallistui pieneen turnaukseen, jonka hän voitti häviämättä peliäkään. Tämän jälkeen hän vei nimiinsä myös Bernissä järjestetyn pienen turnauksen. Seuraava vakava kilpailu Alehinin uralla oli Tarraschin järjestämä suuren luokan turnaus Baden-Badenissa. Siihen osallistuivat kaikki vahvimmat suurmestarit Laskeria ja Capablancaa lukuun ottamatta. Alehin voitti turnauksen näytöstyyliin häviämättä kertaakaan. Alehin itse kertoi menestyksensä turnauksessa perustuneen vastustajien avauskäsittelyn virheiden hyödyntämiseen ja tarkkaan pelaamiseen loppupelissä. Vuonna 1926 Alehin osallistui Semmeringin vahvaan turnaukseen ja sijoittui siinä heikon alun jälkeen toiseksi. Tämän jälkeen Alehin sijoittui toiseksi myös Dresdenin turnauksessa kilpailun voittaneen Aron Nimzowitschin jälkeen. Alehin voitti vielä täysillä pisteillä pienet turnaukset Scarboroughissa ja Birminghamissa. Lokakuussa Alehin voitti Buenos Airesissa järjestetyn turnauksen. Saman vuoden joulukuusta seuraavan vuoden tammikuuhun Alehin otteli Max Euwen kanssa, jonka hän voitti niukasti tuloksella 5½-4½. Seuraavana vuonna Alehin asettui asumaan yhdessä Nadezhda Semjonovan kanssa. Semjonova oli venäläisen kenraali V. Vasilijevin leski. He eivät kuitenkaan menneet naimisiin.
Maailmanmestariksi.
Alehin (vasemmalla) ja Capablanca pelaamassa shakkia
Vuonna 1927 Alehin sai maailmanmestaruushaasteelleen tukea argentiinalaisilta liikemiehiltä sekä Argentiinan presidentiltä, jotka lupasivat huolehtia kustannuksista ja järjestelyistä. Ottelun järjesti "Club Argentino de Ajedrez", ja se pelattiin Buenos Airesissa. Otteluvoittoon vaadittiin yhteensä kuusi voittoa, joten tasapeleillä ei ollut merkitystä. Alehin valmistautui otteluun perinpohjaisesti ja jopa muutti pelityyliään enemmän vastustajansa pelin kaltaiseksi. Hän kiinnitti paljon huomiota Capablancan vahvuuksiin ja heikkouksiin, kun maailmanmestari taas ei nähnyt mitään syytä valmistautua otteluun. Yleinen mielipide enteili silti Capablancan voittoa aiempien keskinäisten otteluiden perusteella.
Ensimmäinen ottelupeli alkoi 16. syyskuuta 1927 Buenos Airesissa. 34 peliä ja kaksi kuukautta kestänyt maratonottelu päättyi lopulta 29. marraskuuta, kun Alehin saavutti kuudennen voittonsa ja nousi maailmanmestariksi. Hänelle pidettiin ottelun päättymisen ja maailmanmestaruuden voiton kunniaksi juhlat, joista entinen maailmanmestari Capablanca jäi kuitenkin pois, sillä pitkä ottelu oli riitaannuttanut Capablancan ja Alehinin. Alehinin voitto yllätti lähes koko shakkimaailman, sillä hän ei ollut ennen ottelua voittanut Capablancaa yhdessäkään pelissä. Ottelu oli lopulta pidempi kuin yksikään sitten Labourdonnaisin ja McDonnellin vuoden 1834 pelien jälkeen.
Huipulla.
Heti ottelun jälkeen Alehin kertoi antavansa Capablancalle mahdollisuuden uusintaotteluun samoilla ehdoilla, joita Capablanca oli vaatinut ollessaan maailmanmestari. Haastajan pitäisi kerätä kymmenen tuhatta Yhdysvaltain dollaria, joista yli puolet menisi hallitsevalle mestarille siinäkin tapauksessa, että hän häviäisi ottelun. Vaatimus oli erityisen kova Capablancalle Wall Streetin pörssiromahduksen ja sitä seuranneen maailmanlaajuisen laman takia. Capablanca yritti muuttaa vaatimuksia muun muassa avulla. FIDE päätyi suosittelemaan sitä, että maailmanmestaruusottelu pelattaisiin Lontoon sääntöjen mukaan. Neuvottelut ottelusta jatkuivat useita vuosia, mutta keskeytyivät aina, kun sopimus alkoi olla näköpiirissä. Alehinin ja Capablancan välit tulehtuivat, ja Alehin alkoi vaatia paljon suurempia esiintymispalkkioita turnauksista, joissa Capablanca oli mukana.
Pian maailmanmestariksi tultuaan Alehin voitti kaksipelisen näytösottelun New Yorkissa Charles Jafféa vastaan. Jaffé oli auttanut Alehinia analyyseissä maailmanmestaruusottelussa. Maailmanmestaruusottelun jälkeen Alehin palasi Pariisiin, jossa hän antoi bolševismin vastaisia lausuntoja hänen kunniakseen järjestetyissä juhlissa. Alehin oli juonut sinä iltana runsaasti alkoholia ja todennäköisesti oletti bolševikkien vallan olevan vain väliaikaista. Jälkeenpäin Nikolai Krylenko, joka oli Neuvostoliiton shakkiliiton presidentti, julkaisi virallisen muistion, jossa hän sanoi, että Alehinia tulisi pitää Neuvostoliiton vihollisena. Neuvostoliiton shakkiliitto katkaisi kaikki yhteydet Alehiniin aina 1930-luvun lopulle asti. Aleksei, Alehinin vanhempi veli, sanoutui julkisesti irti veljensä lausunnoista ja mielipiteistä oman julkisuuskuvansa takia. Aleksei Alehin murhattiin Venäjällä elokuussa 1939.
Vuonna 1928 Alehin ei osallistunut yhteenkään turnaukseen. Hän keskittyi vuoden 1927 New Yorkin turnauksen kirjaan sekä omien peliensä kokoelmaan, joka kattoi vuodet 1923–1927. Hän myös virkistäytyi matkustelemalla ympäri maailmaa.
Alehinin ensimmäinen turnaus maailmanmestarina oli Yhdysvaltain Bradley Beachin turnaus, jonka hän voitti vaikeuksitta. Samaan aikaan mainetta niittänyt venäläissyntyinen Jefim Bogoljubov lähetti Alehinille maailmanmestaruushaasteen. Yllättäen Alehin suostui haasteeseen, ja ottelu sovittiin alkavaksi syyskuussa 1929. Voittoon vaadittiin vähintään kuusi voittoa ja 15½ pistettä 30 pelistä. Ottelu pelattaisiin Saksan ja Alankomaiden seitsemässä eri kaupungissa. Alehin valmistautui otteluun pitämällä turnaustauon.
Alehin aloitti ottelun vahvasti valkeilla. Peli oli kuningatargambiittia, ja Bogoljubov käytti slaavilaista puolustusta. Alehin sai jatkossa vahvan hyökkäyksen, ja Bogoljubov joutui luovuttamaan jo 26. siirrossa. Seuraava peli päättyi tasan, vaikka Alehinilla oli koko ajan etua. Alehinilla oli eräässä vaiheessa jopa voittoasema, mutta hän ei saanut realisoitua etuaan. Myös kolmas peli päättyi tasan Alehinin pienoisesta edusta huolimatta. Bogoljubov yllätti neljännessä pelissä käyttämällä Alehinin heikon Nimzo-intialaisen puolustuksen avauskäsittelyn hyväkseen ja voitti pelin. Alehin voitti viidennen, Bogoljubov kuudennen ja Alehin taas seitsemännen pelin, jolloin tilanne oli 4–3 maailmanmestarin hyväksi. Seuraavista viidestä pelistä Alehin voitti kolme, ja kaksi päättyi tasan. Sen ansiosta Alehinilla oli jo vakuuttava 8–4-johto. Haastaja kuitenkin voitti kaksi seuraavaa peliä kaventaen tilanteen 8–6:een. 15. peli päättyi tasan. Alehin voitti kaksi seuraavaa peliä, joista toisessa Bogoljubov kokeili Grünfeldin puolustusta mustilla. Bogoljubov voitti taas 18. pelin, jossa Alehin käytti ranskalaista puolustusta. 19. pelin voitti taas Alehin vakuuttavalla loppupelisuorituksellaan. 20. pelissä nähtiin ensimmäistä kertaa espanjalaista peliä. Peli päättyi värikkäiden vaiheiden jälkeen tasan. Alehin voitti kaksi seuraavaa peliä vakuuttavasti ja tarvitsi voiton varmistamiseen enää puolitoista pistettä. Kaikki kolme seuraavaa peliä päättyivät tasan, ja Alehin oli säilyttänyt mestaruutensa tuloksella 11 voittoa, 5 häviötä ja 9 tasapeliä.
Bogoljubov sai uuden yrityksen viisi vuotta myöhemmin, sillä toisin kuin muilla huippupelaajilla, hänellä oli taloudellisia tukijoita. Voittoon vaadittiin taas vähintään kuusi voittoa ja pistejohto 30 pelin jälkeen. Ensimmäinen peli päättyi nolosti Bogoljuboville, sillä Alehin vaati tasapeliä asemassa, joka oli toistunut vasta kaksi kertaa. Ottelun tuomari oli Alehinin kanssa samaa mieltä, ja peli tuomittiin tasapeliksi, vaikka asema oli Bogoljubovin voitto. Alehin voitti toisen ja neljännen pelin, kolmas päättyi tasan. Pelit 5–7 päättyivät tasan. Kaikki seitsemän ensimmäistä peliä olivat olleet kuningatargambiittia. Kahdeksannessa pelissä Bogoljubov vaihtoi nimzo-intialaiseen puolustukseen, mutta ei saanut avauksesta mitään irti, joten peli päättyi tasan. Yhdeksännessä pelissä Alehin puolustautui menestyksekkäästi mustilla benoni-puolustuksella. Bogoljubov luovutti pelin 46. siirron kohdalla. Tämän jälkeen Bogoljubov ja Alehin voittivat molemmat yhden pelin. Tilanne oli 7–4 Alehinin hyväksi. Seuraavat ** peliä päättyivät tasan, minkä jälkeen Alehin voitti kaksi peliä peräkkäin. Toisessa peleistä Alehin avasi vaihteeksi e4-siirrolla, mikä oli yllätys Bogoljuboville. Seurasi taas kolme tasapeliä. Alehin tarvitsi enää kolme pistettä varmistaakseen voiton. Kuudesta seuraavasta pelistä kaksi päättyi tasan, ja molemmat pelaajat voittivat kaksi. Alehin varmisti siten voittonsa. Hän oli voittanut kahdeksan peliä, hävinnyt kolme ja peräti 15 oli päättynyt tasan.
Maailmanmestari ollessaan Alehin hallitsi kilpashakkia aina 1930-puoliväliin asti. Alehin palasi nuorempana pelaamaansa rohkeaan hyökkäystyyliin. Hänen tärkeimpiin turnauksiinsa kuuluvat San Remon turnaus vuonna 1930, jossa hän ei hävinnyt peliäkään ja voitti seuraavana tulleen Aron Nimzowitschin kolmella ja puolella pisteellä, sekä vuoden 1931 turnaus Bledissä, taas ilman tappioita ja viisi ja puoli pistettä Jefim Bogoljubovia edellä. Vuonna 1932 Alehin voitti totuttuun tyyliin Lontoon turnauksen helmikuussa ja Bernin turnauksen heinäkuussa. Alehin voitti suurimman osan turnauksistaan helposti. Ensimmäinen turnaus, jossa hän menestyi heikommin, oli Hastingsin turnaus vuosina 1933–1934, ja hän jakoi toisen sijan puoli pistettä voittajaa perässä. Alehin voitti Rafael Cintronin helposti näytösottelussa San Juanissa vuonna 1933 neljällä voitolla, mutta joutui tyytymään tasapeliin Ossip Bernsteinia vastaan Pariisissa. Vuonna 1934 Alehin teki yhden parhaista suorituksistaan voittaessaan Zürichin turnauksen. Alehin voitti turnauksessa entisen maailmanmestarin Emanuel Laskerin ainoan kerran elämäsään.
Alehin pelasi 1930–1935 neljä kertaa shakkiolympialaisissa Ranskan kärkipöydällä. Hän voitti kisoista monia palkintoja: ensimmäinen nerokkuuspalkinto Hampurissa 1930, kultamitali kärkipöydältä Prahasta 1931 ja Folkestonesta 1933 sekä hopeamitali Varsovasta 1935. Alehinin tappio latvialaiselle mestarille Hermanis Matisonsille Prahassa 1931 oli hänen ensimmäinen tappionsa vakassa** pelissä sitten maailmanmestaruusottelun.
1930-luvun alussa Alehin matkusteli ympäri maailmaa antaen simultaaniesityksiä paikoissa, joihin kuuluvat muun muassa Havaiji, Tokio, Manila ja Singapore, Shanghai, Hongkong ja Alankomaiden Itä-Intia. Heinäkuussa 1933 Alehin pelasi Chicagossa sokkona samanaikaisesti kolmeakymmentäkahta pelaajaa vastaan. Hän voitti yhdeksäntoista peliä, hävisi neljä ja yhdeksän päättyi tasan. Alehin rikkoi samalla edellisen sokkosimultaanin ennätyksen vastustajien määrässä.
Vuonna 1933 Alehin meni neljättä kertaa naimisiin. Alehinin uusi vaimo Grace Wishaar oli häntä kuusitoista vuotta vanhempi. Hän oli amerikkalaissyntyinen ja brittiläisen teenkasvattajan leski. Wishaar harrasti shakinpeluuta ja miniatyyrimaalausta. Wishaar säilytti Britannian kansalaisuutensa loppuun saakka ja oli Alehinin vaimo aina tämän kuolemaan asti.
Tittelin menetys (1935–1937).
Vuonna 1933 Alehin oli lähettänyt saksalaiselle Max Euwelle kirjeen, jossa hän haastoi Euwen kymmenen peliä kestävään otteluun. Pelipaikaksi hän esitti valtamerilaivaa, joka liikennöi Alankomaiden ja Alankomaiden Itä-Intian väliä. Alehin oli valmis asettamaan mestaruutensa panokseksi. Oli ennenkuulumatonta, että maailmanmestari esitti haasteen. Lisäksi ottelun lyhyys hämmästytti yleisöä. Euwe vastasi Alehinin haasteeseen viivyttelyjen jälkeen. Euwe halusi kuitenkin vakavan ottelun ja ehdotti, että ottelu kestäisi 30 peliä. Voittoon vaadittaisiin vähintään kuusi voittoa ja pistejohto 30 pelin jälkeen. Ottelupaikaksi järjestettiin useita Alankomaiden kaupunkeja, ja Alehinin matkustus- ja oleskelukustannukset korvattaisiin täysin. Alehin hyväksyi ehdot heti.
Maailmanmestaruusottelu alkoi 3. lokakuuta 1935 Zandvoortissa, Alankomaissa. Alehin pääsi kuten tavallista johtoon heti ensimmäisessä pelissä. Mustilla pelannut Euwe joutui luovuttamaan Alehinin 30. siirron jälkeen. Toisessa pelissä Alehin käytti Grünfeldin puolustusta. Molemmat sortuivat virheisiin, mutta Euwe saavutti paremman aseman ja tasoitti ottelun. Kolmannessa pelissä Euwe koetti yllättää Alehinin käyttämällä ranskalaista puolustusta, jota hän ei ollut käyttänyt aikaisemmin. Alehin tunsi kuitenkin avauksen loistavasti ja pelasi harvinaista muunnelmaa, jolloin Euwe joutui vaikeuksiin ja hävisi pelin. Neljännessä pelissä Alehin käytti taas Grünfeldin puolustusta. Hän oli löytänyt aikaisempaan pelitapaansa parannuksen ja yllätti Euwen täysin. Euwe pelasi epätarkasti, ja Alehin voitti pelin. Viides peli päättyi tasan molempien pelattua varovaisesti. Kuudennessa pelissä Alehin pelasi slaavilaista puolustusta, ja peli keskeytettiin tilanteessa, joka näytti Alehinin selvältä voitolta. Euwe onnistui kuitenkin asettamaan ansan, johon maailmanmestari meni. Tämän seurauksena peli päättyi tasan. Alehin voitti seitsemännen pelin ja siirtyi jo kolmen pisteen johtoon. Euwe kuitenkin kavensi tilanteen seuraavassa pelissä, minkä jälkeen Alehin voitti taas. Kymmenennessä pelissä Euwe voitti taas, ja tilanne oli 6–4 Alehinin hyväksi. Yhdestoista peli päättyi tasan, minkä jälkeen Euwe voitti otettuaan Alehinin epäkorrektin upseerinuhrauksen vastaan. 13. peli oli ensimmäistä kertaa espanjalaista, mutta se päättyi terävästä pelistä huolimatta tasan. 14. pelissä Euwe tasoitti ottelun Alehinin heikon avauskäsittelyn seurauksena. Ottelu jatkui tasapelillä Alehinin puolustautuessa tarkasti vaikeassa tilanteessa. Seuraavassa pelissä Alehin meni taas johtoon Euwen pelattua vaikean loppupelin heikosti. Ottelu jatkui kahdella nopealla tasapelillä, minkä jälkeen Alehin karkasi jo kahden pisteen johtoon. Euwe kuitenkin tasoitti heti tilanteen voittamalla kaksi seuraavaa peliä. Kolme seuraavaa peliä päättyivät tasan, vaikka Alehinilla oli niistä viimeisessä voittoasema. Hän kuitenkin pelasi sotilasloppupelin virheellisesti, ja Euwe pääsi tasapeliin. Ottelu oli nyt 24 pelin jälkeen tasan 12–12. Seuraavissa peleissä Euwe kuitenkin yllätti kaikki. Hän voitti kaksi seuraavaa peliä. Alehin ei pystynyt enää tavoittamaan haastajaa, ja Euwe nousi lopulta mestariksi 15. tammikuuta 1936. Hän voitti yhteensä yhdeksän peliä, hävisi kahdeksan ja kolmetoista päättyi tasan. Maailmanmestaruusottelu oli samalla ensimmäinen, jossa pelaajat saivat käyttää avustajia. Alehinin apuna oli Salo Landau, ja Euwea auttoi Geza Maroczy. Tappio oli suuri pettymys Alehinille, ja on väitetty, että se olisi vaikuttanut hänen alkoholiongelmaansa. Flohr, joka myös avusti Euwea ottelun aikana, oli sitä mieltä, että liiallinen itseluottamus tuotti Alehinille enemmän ongelmia kuin alkoholi. Alehin olikin sanonut ennen ottelua, että voittaa sen helposti. Myöhemmät maailmanmestarit Vasili Smyslov, Boris Spassky, Anatoli Karpov ja Garri Kasparov ovat analysoineet ottelua ja tulleet siihen tulokseen, että Euwe ansaitsi voittonsa ja että pelin taso oli maailmanmestaruusottelun tasoista.
Maailmanmestaruusottelun jälkeisen puolentoista vuoden aikana Alehin otteli useissa turnauksissa, mutta vaihtelevin tuloksin. Hän oli myös ryhtynyt terveyskuurille: hän laihtui yli 10 kiloa, lopetti tupakanpolton ja ryhtyi absolutistiksi. Alehin sai pian ottelun jälkeen kutsun lokakuun vallankumouksen kunniaksi järjestettyyn shakkiturnaukseen mutta kieltäytyi tarjouksesta. Alehin jakoi ensimmäisen sijan Paul Keresin kanssa Bad Nauheimissa toukokuussa 1936 ja tuli toiseksi Salo Flohrin jälkeen kesäkuussa Poděbradyssa. Lokakuussa Alehin sijoittui vasta kuudenneksi Nottinghamin vahvassa turnauksessa ja jakoi ensimmäisen sijan Salo Landaun kanssa Amsterdamissa neljän pelaajan turnauksessa. Vuodenvaihteessa Alehin osallistui Hastingsin turnaukseen, jonka hän voitti. Hän voitti myös Nizzan neljän pelaajan turnauksen maaliskuussa 1937 ja oli kolmas Margatessa Keresin ja Finen jälkeen. Kesä-heinäkuussa Alehin osallistui Ķemerissä 18 pelaajan turnaukseen, jossa hän sijoittui neljänneksi tasoissa Keresin kanssa Flohrin, Reševskin ja Vladimir Petrovsin jälkeen. Hän sijoittui jaetulle toiselle sijalle heinäkuussa Bad Nauheimin neljän pelaajan turnauksessa. Alehin kohtasi Euwen kaikkiaan kolmessa turnauksessa, joissa kaikissa hän sijoittui uutta maailmanmestaria heikommin.
1937–1939.
Alehin oli varmistellut asemaansa maailmanmestarina. Euwen kanssa tehdyssä ottelusopimuksessa mainittiin, että Alehinilla on mahdollisen tappion jälkeen oikeus uusintaotteluun. Alehin haastoikin Euwen melkein heti edellisen ottelun jälkeen. Ottelu pidettiin taas Alankomaissa vuonna 1937 lokakuusta joulukuuhun. Euwea avusti ottelussa Reuben Fine ja Alehinia Erich Eliskases. Otteluvoittoon vaadittiin taas vähintään 15½ pistettä ja kuusi voittoa 30 ottelusta. Ottelu alkoi 5. lokakuuta 1937 Haagissa.
Euwe sai arvonnassa ensimmäiseen peliin valkeat ja pelasi slaavilaisessa puolustuksessa uutuuden, joka antoi hänelle asemaedun. Euwe voitti pelin lopulta 50. siirrossa. Toinenkin peli oli slaavilaista, mutta tällä kertaa Alehin osoittautui vahvemmaksi. Kaksi seuraavaa peliä päättyivät tasan. Euwe voitti viidennen pelin Alehinin yritettyä pelata vastaanotettua kuningatargambiittia liian terävästi. Kuudennessa pelissä Alehin tarjosi Euwelle upseeria heti avausvaiheessa. Euwe tutki asemaa melkein tunnin ja hylkäsi lopulta uhrauksen. Hänen siirtonsa kuitenkin vain hävisi sotilaan, ja Alehin sommitteli lopulta voiton Euwesta. Alehin pääsi hyvään vireeseen ja voitti kaksi seuraavaa peliä, mitä seurasi yksi tasapeli. Alehin voitti taas kymmenennen pelin, ja seurasi kaksi tasapeliä. Tilanne oli 7½-4½ Alehinin hyväksi. Kahdesta seuraavasta pelistä molemmat voittivat yhden. 15. ja 16. peli päättyivät taas tasan. Seitsemännentoista pelin Euwe voitti jälleen hienosti pelatessaan slaavilaista valkeilla. Ottelu jatkui kolmella tasapelillä, minkä jälkeen seurasi maailmanmestarin romahdus. Viidestä seuraavasta pelistä Euwe hävisi neljä, yhdestä hän sai taisteltua tasapelin. Alehin voitti siten maailmanmestaruuden takaisin kymmenellä voitolla, neljällä tappiolla ja yhdellätoista tasapelillä. Loput viisi peliä, joilla ei enää ollut merkitystä ottelun lopputuloksen kannalta, pelattiin näytösotteluna. Euwe voitti pienoisottelun tuloksella 3–2. Reuben Fine piti Euwen romahduksen syynä hänen jännittyneisyyttään, joka saattoi johtua Euwen yrityksistä vaikuttaa rauhallisemmalta kuin hän todellisuudessa oli. Ottelu jäi Alehinin viimeiseksi maailmanmestaruusotteluksi, ja Alehin oli maailmanmestari kuolemaansa saakka.
Vuosi 1938 alkoi hyvin Alehinille, joka osallistui mestarina taas ahkerasti turnauksiin. Hän voitti alkuvuodesta Montevideon turnauksen. Alehin jatkoi hyvää virettään voittamalla vielä isomman Margatessa järjestetyn turnauksen sekä jakamalla voiton Sir George Alan Thomasin kanssa Plymouthissa. Marraskuussa Alehin sijoittui Alankomaissa järjestetyssä kahdeksan huippupelaajan AVRO-turnauksessa vasta jaetuille 4.–6. sijalle Euwen ja Reshevskyn kanssa jääden Keresin, Finen ja Botvinnikin taakse, mutta voittaen kuitenkin Capablancan ja Flohrin. Turnaus pelattiin useassa kaupungissa muutama päivä kerrallaan, minkä on arveltu johtaneen nuorten pelaajien menestykseen vanhempien kustannuksella.
Kolmannelle sijalle yltänyt Botvinnik haastoi heti turnauksen jälkeen Alehinin maailmanmestaruusotteluun. Pelaajat sopivat kymmenen tuhannen dollarin rahasummasta, josta kaksi kolmasosaa menisi voittajalle. Pelipaikaksi sovittiin Moskova, jonne Alehin kutsuttaisiin kolme kuukautta aikaisemmin, jotta hän voisi valmistautua otteluun pelaamalla turnauksissa. Muut yksityiskohdat jäivät vielä auki, kun toinen maailmansota syttyi ja keskeytti neuvottelut. Neuvotteluja jatkettiin sodan jälkeen.
Myös turnauksen voittanut Paul Keres haastoi Alehinin mestaruusotteluun. Neuvottelut edistyivät hyvin, kunnes keskeytyivät sodan takia. Sodan aikana Keresin kotimaan Viron valloitti ensin Neuvostoliitto, minkä jälkeen Saksa ja taas Neuvostoliitto. Sodan lopussa Keres olisi halunnut jatkaa neuvotteluja, mutta Neuvostoliiton hallitus kielsi tämän väittäen Keresin tehneen yhteistyötä saksalaisten kanssa Viron miehityksen aikana.
Alehin oli edustamassa Ranskaa vuoden 1939 shakkiolympialaisissa Buenos Airesissa, kun toinen maailmansota puhkesi Euroopassa. Kaikkien joukkueiden kapteenit, joihin myös Alehin kuului, kokoontuivat Argentiinan shakkiliiton johdolla ja päättivät jatkaa silti olympialaisia. Alehin päätti heti kieltäytyä pelaamasta Saksan edustajia vastaan, ja niinpä Ranska ei otellut olympialaisissa Saksaa vastaan. Tulokseksi pelistä merkittiin 2–2. Myös muutama muu ottelu jäi pelaamatta. Alehin voitti henkilökohtaisen hopeamitalin suorituksestaan (yhdeksän voittoa ja seitsemän tasapeliä ilman tappioita), ja Capablanca sai kultaa. Olympialaisten voittajamaaksi nousi juuri Saksa, mikä harmitti etenkin Alehinia. Pian olympialaisten jälkeen Alehin osallistui turnauksiin Etelä-Amerikassa. Hän voitti turnaukset Montevideossa ja Caracasissa murskaluvuin ja voitti molemmissa jokaisen pelinsä.
Toinen maailmansota (1939–1945).
Toisin kuin useimmat muut osanottajat, Alehin palasi olympialaisten jälkeen Eurooppaan. Hän matkusti sinne tammikuussa 1940 ja lyhyen Portugalin visiitin jälkeen ilmoittautui Ranskan armeijaan virkamieheksi. Hyvän kielitaitonsa ansiosta Alehin toimi Ranskan tiedustelupalvelussa tulkkina.
Ranskan antauduttua toisessa maailmansodassa (kesäkuussa 1940) Alehin siirtyi ensin miehittämättömälle vyöhykkeelle ja sieltä edelleen Marseilleen. Hän yritti matkustaa Amerikkaan Lissabonin kautta ja anoi viisumia Yhdysvaltoihin. Lokakuussa hän haki lupaa matkustaa Kuubaan pelatakseen Capablancan kanssa, mutta Alehinille ei myönnetty viisumia. Suojellakseen vaimoaan, joka oli amerikanjuutalainen, sekä Ranskassa olevia omistuksiaan, joihin kuului muun muassa linna Saint Aubin-le-Caufessa, Alehin päätti tehdä yhteistyötä natsien kanssa. Tammikuusta 1941 alkaen "Pariser Zeitung" -lehdessä ilmestyi Alehinin nimellä kirjoituksia, joista osa oli hyvin antisemitistisiä. Kirjoitukset ovat myöhemmin herättäneet paljon huomiota ja kysymyksiä. Alehin osallistui shakkiturnauksiin Münchenissä, Salzburgissa, Krakovassa, Varsovassa ja Prahassa. Turnaukset organisoi Ehrhardt Post, joka oli natsien hallinnassa olevan "Grossdeutscher Schachbund" -järjestön () puheenjohtaja. Paul Keres, Jefim Bogoljubov, Gösta Stoltz sekä useat muut vahvat shakkimestarit pelasivat myös samoissa turnauksissa. Vuonna 1941 Alehin jakoi toisen ja kolmannen sijan Erik Lundinin kanssa Münchenissä ja ensimmäisen sijan Paul Felix Schmidtin kanssa Krakovassa ja Varsovassa järjestetyssä turnauksessa sekä voitti joulukuussa Madridin turnauksen. Samana vuonna hän myös voitti pienoisottelussa Lopez Esnaolan. Seuraavana vuonna Alehin voitti turnaukset Salzburgissa ja Münchenissä. Natsit kutsuivat Münchenin turnausta "Europameisterschaftiksi" (). Myöhemmin samana vuonna Alehin voitti Varsovan, Lublinin ja Krakovan turnauksen sekä jakoi ensimmäisen sijan Klaus Jungen kanssa Prahassa Oldrich Durasin muistoturnauksessa. Vuonna 1943 Alehin otteli pienoisottelun tasan Bogoljubovia vastaan Varsovassa ja voitti hänet kuukautta myöhemmin turnauksessa Prahassa. Hän sijoittui ensimmäiseksi Paul Keresin kanssa Salzburgissa kesäkuussa järjestetyssä turnauksessa. Alehin tarjosi Keresille mahdollisuutta maailmanmestaruusotteluun, mutta Keres ei suostunut pelaamaan.
Vuoden 1943 lopulla Alehin oli pysyvästi Espanjassa ja Portugalissa Saksan edustajana shakkitapahtumissa. Sen ansiosta hänen onnistui välttää Neuvostoliiton tuleva eteneminen Itä-Euroopassa. Alehin voitti vuonna 1944 täpärästi ottelun Ramón Rey Ardidia vastaan huhtikuussa Zaragozassa sekä heinäkuussa Gijónissa. Seuraavana vuonna hän voitti turnauksen Madridissa ja jakoi toisen sijan Gijónissa Antonio Medinan kanssa turnauksessa, jonka voitti Antonio Rico. Alehin voitti elokuussa Sabadellin turnauksen ja jakoi voiton Almeriassa. Hän voitti myösMelillassa ja tuli toiseksi Francisco Lupin jälkeen Caceresin turnauksessa vielä samana vuonna. Alehin pelasi viimeisen ottelunsa Estorilissa lähellä Lissabonia Lupia vastaan. Alehin voitti kaksi peliä, hävisi yhden ja pelasi yhden tasan.
Alehin oli kiinnostunut myös shakin lapsineron Arturo Pomarin kehityksestä ja omisti tälle kaksi viimeistä osaa kirjastaan "¡Legado!". He pelasivat vastakkain Gijónissa 1944, jolloin kahdentoista vuoden ikäinen Pomar saavutti Alehinista kunnioitettavan tasapelin.
Viimeiset vuodet.
Toisen maailmansodan jälkeen Alehinia ei enää natsikytköksiensä takia kutsuttu shakkiturnauksiin Pyreneiden niemimaan ulkopuolelle. Hänen alkuperäinen kutsunsa Lontooseen vuoden 1946 turnaukseen peruttiin, kun muut osallistujat vastustivat Alehinin osallistumista. Viimeiset kuukautensa Alehin asui Estorilissa Portugalissa. Hän oleskeli hotellissaan yksinään masentuneena. Helmikuun alussa Alehin sai Botvinnikilta haasteen maailmanmestaruusotteluun, mikä piristi häntä. Alehin alkoi valmistautua otteluun, hän muun muassa kehitti uusia muunnelmia Botvinnikin suosimaa ranskalaista puolustusta vastaan. Ottelua ei kuitenkaan ehditty järjestää.
Alehin kuoli hotellihuoneessaan 24. maaliskuuta 1946 Estorilissa suunnitellessaan maailmanmestaruusottelua Botvinnikia vastaan. Alehin kärsi pitkälle edenneestä maksakirroosista ja pohjukaissuolen tulehduksesta. Kuolinhetken olosuhteet ovat vieläkin kiistanalaisia. Tarjoilija löysi Alehinin kuolleena aterian äärellä viedessään hänelle aamiaista. Tarjoilijan mukaan Alehin ei ollut koskenutkaan ruokaan, vaikkakin oli laittanut jo lautasliinan kaulaansa. Kuolleesta Alehinista otetun kuvan mukaiset olosuhteet poikkeavat tarjoilijan tarinasta, mikä on yksi syy monille salaliittoteorioille. Yleensä kuoleman on arveltu johtuneen sydänkohtauksesta, mutta " Chess Life" -lehden kirjeen mukaan ruumiinavauksessa todettiin, että kuolema johtui tukehtumisesta lihaan. Lihaan tukehtuminen olisi taas ristiriidassa tarjoilijan tarinan kanssa. Joidenkin arvelujen mukaan Alehinin olisi murhannut Ranskan hallituksen salainen murharyhmä. Syynä olisi ollut Alehinin yhteistyö natsien kanssa. Myös itsemurhaa on arveltu kuolinsyyksi, sillä tutkimuksen Alehinin toimista toisen maailmansodan aikana oli määrä valmistua Alehinin kuolemaa seuraavana päivänä. Alehinia ei haudattu kolmeen viikkoon, mutta vihdoin Portugalin shakkiliitto järjesti Alehinin ruumiin hautakammioon paikalliselle hautausmaalle. Vuonna 1956 FIDE järjesti jäännösten siirtämisen pariisilaiselle hautausmaalle, jossa ne ovat nykyäänkin.
Henkilökuva.
Alehin oli naimisissa tai avoliitossa yhteensä neljä kertaa. Kaikki Alehinin vaimot olivat häntä vanhempia. Alehin oli saanut venäläisen paronittaren Anna von Sewerginin kanssa vuonna 1913 tyttären, joka sai nimekseen Valentina. He menivät naimisiin 1920 laillistaakseen aviottoman tyttärensä. Pari kuitenkin erosi pian muun muassa sota-ajan ja poliittisten muutosten tuomien vaikeuksien takia. Toisen vaimonsa Alehin tapasi toimiessaan sveitsiläisen kirjailijan Annaliese Rüeggin tulkkina. He menivät kihloihin 25. joulukuuta 1920 ja naimisiin seuraavan vuoden maaliskuussa. Rüegg oli Alehinia 13 vuotta vanhempi. Alehin sai kesällä 1921 luvan lähteä vaimonsa kanssa länteen. Matkalla Alehin jätti vaimonsa Pariisiin ja meni itse Berliiniin. Alehin tapasi tanssiaisissa hieman ennen Capablancan kanssa pelaamaansa maailmanmestaruusottelua Venäjän armeijan kenraalin lesken Nadezhda Semjonovan. He asuivat yhdessä mutta eivät menneet naimisiin. Alehin ja Semjonova erosivat 1930-luvun alkupuolella. Vuonna 1933 Alehin meni jo kolmatta kertaa naimisiin. Tällä kertaa Alehinin vaimoksi tuli häntä kuusitoista vuotta vanhempi englantilainen Grace Freeman Wishaar. Wishaar oli varakkaan englantilaisen teeviljelijän leski. Hän oli myös shakinpelaaja vaikkakaan ei pelannut ammatikseen. Pari tutustui, kun Wishaar pyysi Alehinilta omistuskirjoituksen yhteen tämän kirjaan.
Alehinilla oli lemmikkinä siamilaiskissa, jolle hän oli antanut nimeksi "Shakki". Hän otti Shakin usein mukaan turnauksiin, sillä hän uskoi sen tuovan onnea. Hän pelasi usein päällään villapaita, jossa oli hänen kissansa kuva. Alehin oli muutenkin hyvin taikauskoinen, ja peliä edeltävät tottumukset olivat hänelle hyvin tärkeitä.
Alehinin perheessä käytettiin jo hänen lapsuudessaan paljon alkoholia. Alehinin äiti oli juonut itsensä kuoliaaksi vuonna 1913, ja myös Alehinista tuli alkoholisti. Alehinin alkoholinkäyttö oli aina runsasta, mutta 1930-luvulla siitä tuli ongelma. Hän joi useissa turnauksissa ja saapui peleihin usein krapulassa tai humalassa. Myös Alehinin kolmas vaimo Wishaar oli alkoholisti. Selvimmin Alehinin alkoholiongelma näkyi hänen ensimmäisessä maailmanmestaruusottelussaan Euwea vastaan. Hän saapui useisiin peleihin alkoholin vaikutuksen alaisena, sillä hänen ottelun aikaisessa hotellissaan oli maailmanmestarille ilmainen alkoholitarjoilu. Toista maailmanmestaruusottelua varten Alehin oli ruvennut absolutistiksi. Voitettuaan ottelun Alehin sai Hollannin raittiusyhdistykseltä lahjaksi lahjakorin, joka sisälsi paikallisia maitotuotteita. Alehin jatkoi kuitenkin alkoholin juomista ottelun jälkeen aina kuolemaansa asti, mikä oli osasyy hänen pitkälle edenneeseen maksakirroosiinsa.
Alehin tupakoi vaihtelevasti. Pahimpina aikoina hän poltti viisi askia päivässä.
Alehin oli kristitty muttei uskonnollinen.
Pelivahvuus ja -tyyli.
Eri tilastointijärjestelmien mukaan Alehinin sijoitus vaihtelee suuresti suhteessa muihin pelaajiin. "Warriors of the Mindin" mukaan Alehin on vasta sijalla 18 kaikkien aikojen pelaajalistalla. Chessmetrics-sivustolla Alehin on sijoilla neljä–kahdeksan sen mukaan, kuinka pitkällä ajanjaksolla vertailu toteutetaan. Sivuston mukaan Alehinin vahvuus oli korkeimmillaan hieman suurempi kuin Laskerilla tai Capablancalla, mutta hieman heikompi kuin Botvinnikilla. Chessmetrics-sivuston luoja Jeff Sonas sijoittaa Alehinin kaikkien aikojen kuudenneksi parhaaksi pelaajaksi vertaillessaan eri aikojen shakinpelaajia. Hän myös arvioi Alehinin voiton San Remon turnauksessa 1930 olleen kuudenneksi paras suoritus kaikissa turnauksissa kautta aikojen. Kirjassaan "The Rating of Chessplayers, Past and Present" vuodelta 1978 Arpad Elo arvioi pelaajien vahvuutta heidän uransa viiden parhaan vuoden mukaan. Hän arvioi, että Alehin oli viidenneksi paras niistä pelaajista, joita hän tutki. Capablanca, Botvinnik, Lasker ja Tal olivat neljä parasta, Morphy ja Alehin jakoivat viidennen sijan.
Alehinin huippuvuodet sijoittuivat 1930-luvun alkuun, jolloin hän voitti melkein jokaisen turnauksen, johon osallistui, usein vielä suurella erolla seuraavaan pelaajaan. Myöhemmin Alehin ei menestynyt yhtä hyvin, eikä hän voittanut enää yhtään suurta turnausta vuoden 1934 jälkeen. Alehinin voitettua maailmanmestaruuden takaisin vuonna 1937 hänellä olisi ollut useita varteenotettavia haastajia, mutta maailmanmestaruusottelua ei järjestetty.
Alehin oli yksi parhaista hyökkäyspelaajista ja pystyi näennäisesti tuottamaan halutessaan voittavia sommitelmia. Hänet erotti muista pelaajista kyky nähdä hyökkäykseen riittävä potentiaali ja valmistella hyökkäystä vastustajan huomaamatta. Richard Réti sanoi Alehinista: "Hän voittaa vastustajansa analysoimalla yksinkertaisia ja harmittoman näköisiä siirtosarjoja nähdäkseen, mitä asemaan voi olla kätkettynä. Mestaritaktikko Rudolf Spielmann, joka pelasi monia nerokkaita pelejä, sanoi että "kyky luoda tilanteita, joissa nerokkaat sommitelmat olivat mahdollisia, oli shakissa Alehinin paras ase". Max Euwen mukaan Alehin oli runoilija, joka luo taideteoksen asiasta, josta kukaan muu tuskin edes lähettäisi kotiin postikorttia. John Nunn kommentoi Alehinia sanoen, että "Alehinilla oli harvinainen ominaisuus aiheuttaa vastustajalle hankaluuksia ottamatta itse tarpeettomia riskejä. Edward Winter on sanonut Alehinia "monimutkaisten asemien ylivertaiseksi neroksi". Jotkin Alehinin sommitelmista ovat niin monimutkaisia, että nykyisetkin mestarit ovat hukassa analysoidessaan niitä. Vladimir Kramnikin mukaan Alehin oli työnarkomaani, jolla oli strategista lahjakkuutta, ja ensimmäinen pelaaja, jolla oli tietoinen tuntuma shakin dynamiikkaan. Jo Lasker oli ymmärtänyt dynamiikan tärkeyden, mutta se ei samalla tavalla muodostanut hänen pelinsä perustaa. Alehin kutoi verkkoaan ensimmäisestä siirrosta alkaen, hyökkäsi ja painosti vastustajaansa dynaamisin keinoin. Hän loi vastustajalle jatkuvasti uusia ongelmia etsimättä pitkäaikaista etua pelissä.
Shakin maailmanmestari Garri Kasparov sanoi Alehinin pelaamisen perustuvan luotettaville asemallisille perusteille ja Harry Golombek meni vielä pidemmälle sanoessaan, että "Alehin on kaikkein monipuolisin shakkineroista, sillä hän oli kuin kotonaan jokaisessa pelityylissä ja kaikissa pelin vaiheissa". Reuben Fine, joka 1930-luvulla oli vakavasti otettava maailmanmestaruuden tavoittelija, kirjoitti myöhemmin, että Alehinin parhaiden pelien kokoelma oli yksi kolmesta parhaasta hänen tuntemastaan kokoelmasta. Alehin teki samalla tavalla vaikutuksen myös Harry Golombekiin.
Alehinilla on peleissään suurempi voittoprosentti kuin kenelläkään muulla maailmanmestarilla, ja hänen tasapeliprosenttinsa on keskiarvoa. Alehin halusi melkein pakkomielteisesti voittaa kaikissa peleissä. Kun Fine voitti Alehinin rennoissa peleissä 1933, Alehin vaati heti ottelua pienestä panoksesta. Alehin pelasi myös pöytätennistä intohimoisesti, tosin huonosti. Hävittyään hän usein rikkoi pallon.
Bobby Fischer nosti artikkelissaan vuonna 1964 Alehinin yhdeksi kaikkien aikojen kymmenestä parhaasta shakinpelaajasta. Fischer, joka oli tunnettu peliensä selkeydestä, kirjoitti Alehinista seuraavasti: "Alehin ei ole koskaan ollut sankarini, enkä ole välittänyt hänen pelityylistään. Siinä ei ole mitään raikasta; se toimi hänelle, mutta tuskin toimisi kenellekään muulle. Hän loi mahtavia konsepteja, täynnä upeita ja aiemmin esittämättömiä ideoita - - Hänellä oli hyvä mielikuvitus; hän pystyi näkemään tilanteen syvemmin kuin yksikään muu pelaaja shakin historiassa. - - Alehin löysi parhaat hetkensä kaikkien monimutkaisimmista tilanteista.
Alehinin tyylillä oli syvällinen vaikutus Garri Kasparoviin, joka sanoi: "Aleksandr Alehin oli suurin nero niiden joukossa, jotka yhä vaikuttavat minuun. Pidän hänen laajasta tietämyksestään, hänen asenteestaan peliin, hänen shakki-ideoistaan. Olen varma, että tulevaisuus kuuluu Alehinin shakille."
Vaikutus.
Alehinin mukaan on nimetty useita shakkiavauksia ja muunnelmia. Tunnetuimpia lienevät Alehinin puolustus (1.e4 Rf6) ja Albin–Chatard–Alehin-hyökkäys ranskalaisessa puolustuksessa. Alehinin muunnelmia on muun muassa wieniläisessä pelissä, espanjalaisen pelin vaihtomuunnelmassa, ranskalaisen puolustuksen winawerin muunnelmassa, sisilialaisen puolustuksen lohikäärmemuunnelmassa, hyväksytyssä kuningatargambiitissa, slaavilaisessa puolustuksessa, katalonialaisessa avauksessa sekä hollantilaisessa puolustuksessa, jossa on peräti kolme Alehinin nimeä kantavaa muunnelmaa.
Alehin laati myös muutamia loppupelitehtäviä. Yksi niistä on oikealla. Ratkaisu: 1.g5! Kc6 2.Ke5 Kd7 3.Kd5! (3.Kf6? Kxd6 4.Kxf7 Ke5) 3....Kd8 4.Kc6 ja valkea voittaa.
Alehin kirjoitti yli kaksikymmentä kirjaa shakista. Suurin osa kirjoista sisälsi suurten turnausten pelejä Alehinin kommentoimana. Hän myös kokosi parhaat pelinsä vuosilta 1908–1937 yhteen kirjaan. Toisin kuin Wilhelm Steinitz, Emanuel Lasker, José Raúl Capablanca ja Max Euwe, Alehin ei kirjoittanut kirjoja, joissa olisi kertonut peli-ideoitaan, tai oppaita aloittelijoille. Alehinin kirjat on tarkoitettu pikemmin ammattilaisille kuin aloittelijoille: ne sisältävät kriittiseen sävyyn kirjoitettuja pitkiä analyysejä muunnelmista.
Esitettyään antibolševistisia lausuntoja vuonna 1928 Alehin oli julistettu Neuvostoliiton viholliseksi, mutta suhtautuminen häneen Neuvostoliitossa muuttui hänen kuolemansa jälkeen. Alehinia alettiin arvostaa enemmän, ja häneen viitattiin yhtenä neuvostoshakin koulukunnan perustajista. Aleksandr Kotovin tutkimukset Alehinin urasta ja peleistä huipentuivat lopulta elämäkertaan sekä useisiin Alehinin muistoturnauksiin Venäjällä. Ensimmäinen niistä pidettiin Moskovassa 1956, ja sen voittivat Mihail Botvinnik ja Vasili Smyslov. Kirjassaan "The Soviet School of Chess" Kotov ja Judovitš omistivat kappaleen Alehinille ja kutsuivat häntä "Venäjän parhaaksi pelaajaksi" ja ylistivät hänen taitoaan ottaa aloite haltuun avauksissa. Botvinnik kirjoitti, että venäläinen shakki oppi Alehinin taisteluominaisuuksista, itsekritiikistä ja sommittelunäkemyksistä. Alehin oli kirjoittanut, että menestyminen shakissa vaati: "Ensinnäkin itsetietoisuutta, toisekseen, kunnollista tietoa vastustajan vahvuuksista ja heikkouksista – –"
Syytökset pelien parantelusta.
Alehinia on jälkeenpäin syytetty peliensä "parantelusta", keksimisestä ja niiden julkaisemisesta useissa shakkilehdissä. Tuoreessa kirjassaan Andy Soltis luettelee "Alehinin 15 parannusta". Tunnetuin esimerkki hänen paranteluistaan on peli Moskovassa 1915, jossa laudalla oli eräässä vaiheessa viisi kuningatarta. Aidossa pelissä Alehin, joka pelasi mustilla, voitti Grigorjevin turnauksessa, mutta yhdessä kirjoistaan Alehin esittää viiden kuningattaren muunnelman alkaen siirrosta, jonka hän itse alun perin hylkäsi pelatessaan mustilla. Alehinin versiossa valkea pelaaja voitti lopulta pelin, mutta hän ei sanonut, että peli olisi pelattu turnauksessa, eikä valkeaa pelaajaa, vaan ilmoitti vain sen olevan Moskovasta vuodelta 1915.
Shakkihistorioitsija Edward Winter tutki peliä, jonka Alehin väitetysti voitti viidessätoista siirrossa kuningattarenuhrauksella Sabadellissa vuonna 1945. Hän tutki pelistä otettuja valokuvia, jotka näyttävät pelaajat shakkilaudan ääressä pelin aikana. Nappuloiden asemaan kuvissa perustuen voidaan todeta, että peli ei voinut millään tavalla jatkua julkisuuteen tuodulla tavalla. Tämä herätti epäilyksiä julkistetun version aitoudesta. Ei ole kuitenkaan todisteita siitä, että Alehin itse olisi ollut 15-siirtoisen voiton alkuperäinen lähde.
Syytökset antisemitismistä.
Alehin pelasi, kuten monet muutkin vahvat pelaajat, toisen maailmansodan aikana useissa Saksassa tai Saksan valloittamilla alueilla pidetyissä turnauksissa. Maaliskuussa 1941 julkaistiin useita artikkeleita Alehinin nimellä "Pariser Zeitung" -lehdessä. Lehti oli saksankielinen ja sitä julkaisivat Pariisin miehittäneet saksalaisjoukot. Artikkeleissa muun muassa sanottiin, että juutalaiset käyttivät hyvin shakkia hyväkseen, mutta eivät näyttäneet merkkejä taiteellisesta pelaamisesta. Artikkeleissa myös kuvattiin Aron Nimzowitschin ja Richard Rétin hypermoderneja teorioita halpana bluffina ja häpeilemättömänä julkisuuden tavoitteluna, jota enemmistö pseudointellektuaaleista anglo-juutalaisista mainostaa. Niissä myös kuvailtiin Alehinin vuoden 1937 ottelua Euwea vastaan riemuvoittona juutalaisesta salaliitosta. Alehinin huomioitiin myös antaneen lisää antisemitistisiä lausuntoja kahdessa espanjalaisessa lehdessä syksyllä 1941.
Lähes välittömästi Pariisin vapauttamisen jälkeen Alehin sanoi julkisesti, että hänen täytyi kirjoittaa kaksi shakkiartikkelia "Pariser Zeitung" -lehdelle, jotta saksalaiset olisivat myöntäneet hänelle viisumin pois maasta. Alehin sanoi saksalaisten kirjoittaneen hänen tieteelliset artikkelinsa täysin uudestaan ja tuoneen shakkiin rodullisen näkökulman. Alehin kielsi kirjoitukset myös avoimessa kirjeessä, jonka hän lähetti Lontoon 1946 turnauksen järjestäjille, sekä kuolemanjälkeisessä kirjassaan.
Muun muassa Ken Whyld on tutkinut artikkelien kirjoittajaa sekä niiden autenttisuutta, mutta ei ole saanut koottua ratkaisevaa todistusaineistoa asian suhteen. Shakkikirjailija Jacques Le Monnier väitti "Europe Échecs" -lehdessä, että vuonna 1958 hän näki osan Alehinin muistikirjoista ja löysi täsmälleen saman tekstin, mikä oli julkaistu "Pariser Zeitungissa" 18. maaliskuuta 1941. Kirjassaan "75 parties d’Alekhine" vuodelta 1973 hän kuitenkin kirjoittaa, että ei saada koskaan tietää, kirjoittiko Alehin itse artikkelit vai manipuloitiinko niitä.
Brittiläinen shakkihistorioitsija Edward Winter huomauttaa, että artikkeleissaan "Pariser Zeitung" -lehdessä Alehin kirjoittaa väärin useiden kuuluisien shakkimestarien nimet, mikä voi kieliä väärennöksistä tai Alehinin yrityksistä viestittää, että hänet pakotettiin kirjoittamaan asioita, joihin hän ei usko. Virheet saattoivat silti olla vain virheitä, sillä Alehinin käsiala oli hyvin epäselvää. Artikkelit sisälsivät myös valheellisia väittämiä, kuten että Carl Schlechter tai Lionel Kieseritzky olisivat olleet juutalaisia, vaikka tosiasiassa he eivät olleet. Winter toteaa, että "vaikka, asiat ovat kuten ovat, on vaikeaa koota todistusaineistoa asiasta; vain artikkelien löytäminen hänen omalla käsialallaan selvittää asian lopullisesti." Ranskan nykyisen tekijänoikeuslain mukaan Alehinin muistivihkot muuttuvat public domainiksi, eli julkisiksi, vasta 1. joulukuuta 2017.
On olemassa todistusaineistoa siitä, että Alehin ei ollut antisemitistinen henkilökohtaisissa suhteissaan juutalaisiin. Vuoden 1919 kesäkuussa Tšeka pidätti Alehinin Odessassa ja tuomitsi hänet kuolemaan. Jakov Vilner, juutalainen shakkimestari, pelasti hänet lähettämällä sähkeen Ukrainan virkamiehille, jotka määräsivät salaista poliisia vapauttamaan Alehinin. Alehin käytti Charles Jaffén analyysejä maailmanmestaruusottelussaan Capablancaa vastaan. Jaffé oli juutalainen New Yorkissa asuva shakkimestari, jonka luona Alehin usein vieraili. Voitetun maailmanmestaruusottelun jälkeen Alehin vieraili myös New Yorkissa ja otteli Jaffén kanssa lyhyen ottelun ilman korvausta. Alehinin avustaja vuoden 1935 ottelusta Euwea vastaan oli hollanninjuutalainen Salo Landau. Amerikanjuutalainen suurmestari Arnold Denker kirjoitti, että hänen mielestään Alehin oli hyvin ystävällinen shakkiasioissa sekä hyvä analyyseissä ja neuvottelupeleissä. Denker myös kirjoitti, että Alehin tarjosi hänelle myös usein lounaita suuren laman aikaan. Denker lisäsi, että Alehin arveli 1930-luvun alussa amerikanjuutalaisen suurmestarin Isaac Kashdanin olevan yksi mahdollisista haastajista hänen maailmanmestaruudelleen. Alehin meni myös naimisiin amerikanjuutalaisen Grace Wishaarin kanssa. Wishaar oli hänen neljäs vaimonsa ja myös shakinpelaaja.
Shakkiolympialaistulokset.
Tässä ovat Alehinin tulokset shakkiolympialaisista. Hän pelasi jokaisella kerralla Ranskan kärkipöytää.


Tongmenghui.
Tongmenghui (同盟會, yksinkertaistetuilla merkeillä 同盟会, pinyinillä Tóng Méng Huì), eli Liittopuolue, oli kiinalainen Qing-dynastian kaatamista ajava puolue. Sen perustivat Sun Zhongshan (Sun Yat-sen) ja Song Jiao-ren (Sung Chiao-jen) Tokiossa 20. elokuuta 1905.
Liikkeeseen yhdistyivät Sun Zhongshanin Xingzhonghui (Kiinan elvytysyhdistys), Guangfuhui (Restaurointiyhteisö) ja muita kiinalaisia vallankumouksellisia ryhmiä. Sen poliittinen tavoite oli "ajaa vallasta mantšubarbaarit, palauttaa Kiina kiinalaisille, perustaa tasavalta ja jakaa maa tasaisesti kansalle."
Kiinan tasavallan perustamisen jälkeen Tongmenghui hajosi yhtenäisen linjan rakoillessa kun päätavoite oli saavutettu. Suuri osa sen jäsenistä ja kannattajista siirtyi Sun Zhongshanin perustamaan nationalistipuolue Guomindangiin.
Katso myös: Kiinan tasavallan historia


Delhi.
Delhi (,, [d̪ɪlːiː]) on Intian toiseksi suurin kaupunki Mumbain jälkeen noin 13,8 miljoonalla asukkaallaan. Kaupungin metropolialueella asuu lähes 22 miljoonaa henkeä. Delhi sijaitsee Pohjois-Intiassa Yamuna-joen varrella ja sillä on Intian aluehallinnossa liittovaltion alueen asema nimellä "National Capital Territory of Delhi" (NCT) (suom. "Delhin pääkaupunkiterritorio"). Lisäys maan perustuslakiin vuonna 1991 antoi Delhille erikoisaseman liittovaltion alueiden keskuudessa: kaupungilla on oma lakiasäätävä kokouksensa, jolla on rajoitetusti valtaa. Delhin alue jakautuu yhdeksään piirikuntaan, 27 tehsiliin, kolmeen erikoisasemassa olevaan kaupunkiin () eli "Municipal Corporation of Delhiin" (MCD), "New Delhi Municipal Committeehen" (NDMC) ja "Delhi Cantonment Boardiin" (DCB), 59 väestönlaskentakaupunkiin () ja 165 kylään.
Delhi kuuluu maailman vanhimpiin jatkuvasti asutettuihin kaupunkeihin. Se oli useiden muinais-Intian valtakuntien pääkaupunki ja merkittävä kaupunki luoteisesta Intiasta Gangesin tasangolle johtavien vanhojen kauppareittien varrella. Lukuisia muinaisia muistomerkkejä ja arkeologisia kohteita on jäänyt jäljelle kaupungin historiasta. Suurmogulit rakensivat kaupungin osan (nykyisin vanhakaupunki), joka toimi heidän valtakuntansa pääkaupunkina kauan aikaa. Brittiläisen Intian aikana rakennettiin New Delhi kaupungin hallinnolliseksi osaksi. New Delhi julistettin Intian pääkaupungiksi, kun maa itsenäistyi brittien hallinnasta vuonna 1947. New Delhi on Intian hallinnon ja politiikan keskus, joten siellä sijaitsee tärkeitä liittovaltion hallinnon elimiä, mukaan lukien Intian parlamentti.
Delhi on kasvanut kosmopoliittiseksi kaupungiksi, sillä sinne on muuttanut väestöä kaikkialta Intiasta. Kuten monet muut maailman suurkaupungit, Delhi kärsii kaupungistumisen mukanaan tuomista ongelmista kuten saasteista, liikenneruuhkista ja luonnonvarojen puutteesta. Delhin ja ympäröivien alueiden nopea kehitys ja kaupungistuminen yhdessä kaupungin väestön korkean keskitulon kanssa ovat suuressa määrin hävittäneet ne sosiaaliset ja kulttuuriset piirteet, jotka olivat Delhille luonteenomaisia vielä muutamia vuosia Intian itsenäistymisen jälkeen. Nykyään Delhi on Intian keskeinen kulttuurinen ja poliittinen keskus.
Nimi.
Nimen "Delhi" etymologia on epävarma. Yleisimmän näkemyksen mukaan se on eponyymi muinaisina aikoina aluetta hallinneen kuningas "Dhillun" nimestä. Jotkut historioitsijat uskovat, että nimi on peräisin sanasta "Dilli", joka on korruptio sanoista "dehleez" tai "dehali" — "kynnys" hindustaniksi — ja joka symboloi kaupungin asemaa porttina Induksen-Gangesin tasangolle. Toisen teorian mukaan kaupungin alkuperäinen nimi oli "Dhillika". Hindin/prakritin sanaa "dhili" ("väljä") käytettiin myös alueesta, ja se olisi voinut vähitellen muuntua paikalliseksi nimeksi "Dilli".
Historia.
a> on maailman korkein vapaasti seisova minareetti.
a> on hieno esimerkki suurmogulien arkkitehtuurista.
a> muistaa ensimmäisessa maailmansodassa kaatuneita intialaisia sotilaita.
Delhissä ja sen ympäristössä oli arkeologisten jäänteiden perusteella ihmisasutusta luultavasti jo toisella vuosituhannella eaa. ja aikaisemmin. Kaupungin uskotaan olleen Pandavojen legendaarisen pääkaupungin Indraprasthan paikka Mahabharata-eepoksessa. Delhi oli merkittävä paikka Maurya-valtakunnan ajalla (300-luvulta eaa.). Seitsemän suuren kaupungin jäänteet on löydetty Delhistä. Tomara-dynastia perusti Lal Kotin kaupungin vuonna 736. Ajmerin Chauhan-dynastian Rajput-kuninkaat valloittivat Lal Kotin vuonna 1180 ja nimesivät sen Qila Rai Pithoraksi. Afgaani Muhammad Ghori voitti Chauhan-kuningas Prithviraj III:n vuonna 1192. Vuonna 1206 Qutb-ud-din Aybak, orjadynastian ensimmäinen hallitsija, perusti Delhin sulttaanikunnan. Hän aloitti Qutub Minarin ja Intian ensimmäisen olemassa olevan moskeijan Quwwat-al-Islamin rakennuttamisen. Orjadynastian kaatumisen jälkeen sarja turkkilaisia ja keskiaasialaisia dynastioita – Khilji-dynastia, Tughluq-dynastia, Sayyid-dynastia ja Lodhi-dynastia – hallitsivat Delhiä keskiajan lopulla ja rakensivat useita linnoituksia ja kaupunkeja, jotka kuuluvat Delhin seitsemään kaupunkiin. Vuonna 1398 Timur Lenk valloitti Intian verukkeenaan Delhin muslimisulttaanien liika suvaitsevaisuus hindulaisia alamaisiaan kohtaan. Timur saapui Delhiin, hävitti kaupungin ja jätti sen raunioiksi. Delhi oli sufilaisuuden (islamin mystisen perinteen) huomattava keskus sultanaattien aikakaudella. Vuonna 1526 Babur voitti viimeisen Lodhi-sulttaanin Panipatin ensimmäisessä taistelussa ja perusti suurmogulien valtakunnan, joka hallitsi Delhistä, Agrasta ja Lahoresta.
Suurmogulien valtakunta hallitsi pohjoista Intiaa yli kolmen vuosisadan ajan, lukuun ottamatta viittä vuotta Sher Shah Surin hallituskaudella 1500-luvun puolivälissä. Mogulikuningas Akbar siirsi pääkaupungin kuitenkin Delhistä Agraan. Shah Jahan rakensi Delhin seitsemännen kaupungin, joka kantaa hänen nimeään (Shahjahanabad) ja joka tunnetaan yleisemmin Delhin vanhanakaupunkina. Se toimi jälleen suurmogulien valtakunnan pääkaupunkina vuodesta 1638 lähtien. Nadir Šah voitti suurmogulien armeijan valtavassa Karnalin taistelussa helmikuussa 1739. Sen jälkeen Nader otti Delhin haltuunsa ja ryösti kaupungin vieden mukanaan useita aarteita, kuten riikinkukkovaltaistuimen. Vuonna 1761 Delhiä hävitti Ahmed Shah Abdali Panipatin kolmannen taistelun jälkeen. Delhin taistelussa vuonna 1803 Englannin Itä-Intian kauppakomppanian joukot voittivat maratien valtakunnan.
Delhi tuli brittiläisten suoraan hallintoon sepoykapinan jälkeen vuonna 1857. Pian kapinan jälkeen Kalkutasta tehtiin brittiläisen Intian pääkaupunki ja Delhistä Pandžabin provinssin osa. Vuonna 1911 Delhi julistettiin brittiläisen Intian pääkaupungiksi. Osia vanhasta kaupungista revittiin New Delhin luomiseksi; se oli monumentaalinen, brittiläisen arkkitehti Edwin Lutyensin suunnittelema uusi kaupunginosa hallintorakennuksia varten. New Delhi, joka tunnetaan myös Lutyensin Delhinä, julistettiin virallisesti Intian hallituskaupungiksi ja tasavallan pääkaupungiksi Intian itsenäistyttyä 15. elokuuta 1947. Intian jaon aikana tuhansia hindulaisia ja sikhiläisiä pakolaisia Länsi-Pandžabista ja Sindhistä muutti Delhiin. Muuttoliike Delhiin muualta Intiasta on jatkunut ja se vaikuttaa Delhin väkiluvun kasvuun enemmän kuin syntyvyys, joka on laskussa.
Vuonna 1984 Intian pääministerin Indira Gandhin murha johti väkivaltaisiin mellakoihin sikhiyhteisöä vastaan; kuolleita oli yli 1700. Lisäys Intian perustuslakiin vuonna 1991 julisti Delhin liittovaltion alueen virallisesti Delhin kansalliseksi pääkaupunkialueeksi (). Lisäys antoi Delhille sen oman lakiasäätävän kokouksen, jolla on kuitenkin vain rajoitetusti valtaa käytössään.
Maantiede.
Delhin kansallinen pääkaupunkialue (NCT) on yhteensä 1483 neliökilometrin suuruinen, josta 783 neliökilometriä on maaseutua ja 700 neliökilometriä kaupunkialuetta. Delhin alueen suurin pituus on 51,9 kilometriä ja suurin leveys 48,48 kilometriä. Alueen kolmesta kaupungista suurin on Municipal Corporation of Delhi 1397 neliökilometrin alueellaan, kun taas New Delhi Municipal Committee pitää hallussaan vain 42,7:n ja Delhi Cantonment Board 43 neliökilometrin suuruisia alueita.
Delhi sijaitsee Pohjois-Intiassa. Sen alue rajautuu Uttar Pradeshin osavaltioon idässä ja Haryanan osavaltioon lännessä, pohjoisessa ja etelässä. Delhi sijaitsee lähes kokonaisuudessaan Gangesin tasangolla; kaupungin kaksi merkittävää maantieteellistä piirrettä ovat Yamuna-joen tulvatasanko ja Delhin harju. Yamuna, joka on hindulaisuudelle pyhä virta, on ainoa merkittävä Delhin läpi kulkeva joki. Suurin osa kaupungista, mukaan lukien New Delhi, sijaitsee joen länsipuolella. Itäpuolella on Shahdaran kaupunginosa. Alavalla Yamuna-joen tasangolla on hedelmällistä, maatalouteen sopivaa tulvamaata, mutta tasangot ovat kuitenkin alttiina toistuville tulville. 318 metrin korkeuteen nouseva Delhin harju on kaupungin alueen dominoivin maantieteellinen piirre. Se saa alkunsa Aravalli-vuorijonosta etelässä ja kaartuu kaupungin läntisten, koillisten ja luoteisten osien ympäri. Delhi kuuluu Intian maanjäristysalue neljään, joten se sijaitsee maanjäristysherkällä alueella.
Delhissä vallitsee puolikuiva ilmasto, jossa kesä- ja talvilämpötilojen erot ovat suuria. Kesät ovat pitkiä ja kestävät huhtikuun alusta lokakuuhun monsuunikausien keskeyttäminä. Rankasta sumustaan tunnettu talvi alkaa lokakuussa ja saavuttaa huippunsa tammikuussa. Äärilämpötilat vaihtelevat −0,6 asteesta celsiusta 47 asteeseen. Vuoden keskilämpötila on 25 astetta, kuukausittaiset keskilämpötilat vaihtelevat 14 asteesta 33 asteeseen. Vuoden keskimääräinen sademäärä on noin 714 millimetriä, josta suurin osa sataa monsuunin aikana heinä-elokuussa. Monsuunituulten keskimääräinen alkamispäivä on Delhissä 29. kesäkuuta.
Hallinto.
Delhin metropolialue sijaitsee Delhin kansallisella pääkaupunkialueella (, NCT). Siihen kuuluu kolme paikallista kuntayhtymää: Municipal Corporation of Delhi (MCD), New Delhi Municipal Council (NDMC) ja Delhi Cantonment Board. MCD on yksi maailman suurimmista kunnista, joka tarjoaa palveluja arviolta 13,78 miljoonalle hengelle. Intian pääkaupunki, New Delhi, on vuorostaan NDMC:n hallinnassa. NDMC:n puheenjohtajan nimittää Intian hallitus yhteistyössä Delhin pääministerin kanssa.
Delhillä on neljä suurta satelliittikaupunkia, jotka sijaitsevat kansallisen pääkaupunkialueen ulkopuolella. Niihin kuuluvat Gurgaon ja Faridabad Haryanassa sekä NOIDA ja Ghaziabad Uttar Pradeshissa. Delhi jaetaan yhteensä yhdeksään piirikuntaan. Jokaista piirikuntaa johtaa apulaiskomissaari () ja piirikunnat jakautuvat kaikki kolmeen ala-alueeseen. Ala-alueita johtaa "Subdivision Magistrate". Delhin piirikuntahallinto vastaa kaikesta valtion politiikan toteuttamisesta ja valvoo useita muita hallinnon alueita.
Delhin korkea oikeus harjoittaa tuomiovaltaa Delhissä. Kaupungissa on myös alempia oikeusasteita: "Small Causes Court" siviilioikeustapauksille ja "Sessions Court" rikosoikeutta varten. Delhin poliisi, jota johtaa kaupungin poliisikomissaari, on yksi maailman suurimmista kaupunkipoliisilaitoksista. Delhi jaetaan yhdeksään poliisialueeseen, jotka jakautuvat edelleen 95 poliisiaseman valvottaviksi.
Politiikka.
Erityisenä liittovaltion alueena Delhin kansallisella pääkaupunkialueella on oma lakiasäätävä kokouksensa, kuvernöörinsä, ministerineuvostonsa ja pääministerinsä. Lakiasäätävän kokouksen paikat täytetään suorilla vaaleilla pääkaupunkialueen vaalipiireistä. New Delhiä kuitenkin hallinnoivat yhdessä Intian liittovaltion hallitus ja Delhin kansallisen pääkaupunkialueen hallitus. Lakiasäätävä kokous perustettiin uudelleen vuonna 1993 ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1956, liittovaltion pitkäaikaisen suoran hallinnon jälkeen. New Delhissä sijaitsevat sekä Delhin osavaltion hallinto että Intian liittovaltion hallinto. Intian parlamentti, Rashtrapati Bhavan (presidentin palatsi) ja Intian korkein oikeus sijaitsevat kaikki New Delhissä. Delhissä on 70 lakiasäätävän kokouksen vaalipiiriä ja seitsemän Lok Sabhan (Intian parlamentin alahuoneen) vaalipiiriä.
Delhi oli perinteisesti Indian National Congressin vahvaa aluetta. 1990-luvulla Bharatiya Janata Party (BJP) Madan Lal Khuranan johdossa nousi valtaan, mutta kuitenkin vuonna 1998 Congress sai valta-asemansa takaisin. Congressin Sheila Dixit on nykyinen pääministeri, ja Congress säilytti valtansa lakiasäätävässä kokouksessa myös vuoden 2003 vaaleissa suurella enemmistöllä. Molemmat puolueet ovat kannattaneet Delhille täysivaltaisen osavaltion asemaa, mutta sen perustamiseen johtava prosessi on edennyt hitaasti.
Palvelut.
Delhin vesihuoltoa hoitaa Delhi Jal Board (DJB). Vuonna 2006 se toimitti kaupunkilaisille 650 miljoonaa gallonaa vettä päivässä, mutta koko vedenkäyttö vuosina 2005–2006 oli arviolta 963 miljoonaa gallonaa päivässä. Lopun vedestä tuottavat yksityiset ja julkiset kaivot ja käsipumput. 240 miljoonaa gallonaa päivässä tuottava Bhakra on DJB:n suurin vesilähde, jota seuraavat Yamuna- ja Ganges-joet. Pohjaveden tason laskiessa ja väestötiheyden noustessa Delhiä uhkaa vakava ja akuutti vesipula. Delhi tuottaa päivässä yhteensä 8 000 tonnia kiinteää jätettä, joka viedään kolmelle kaatopaikalle MCD:n huolitsemana. Päivittäinen kotitalouksien jäteveden tuotto on 470 miljoonaa gallonaa päivässä ja teollisuuden tuotto 70 miljoonaa gallonaa. Suuri osa viemärijätteestä virtaa käsittelemättömänä Yamuna-jokeen.
Kaupungin sähkönkulutus henkeä kohden on noin 1 265 kilowattituntia, mutta todellinen tarve on huomattavasti suurempi. Vuonna 1997 Delhi Vidyut Board (DVB) korvasi "Delhi Electric Supply Undertakingin", jota hallinnoi MCD, kaupungin sähköntuottajana. DVB ei kykene itse tuottamaan tarpeeksi sähköä kaupungin vaatimuksiin, joten se ottaa virtaa Intian pohjoisten alueiden sähköverkosta. Niinpä Delhiä vaivaa sähköpula, joka on johtanut yleisiin sähkökatkoihin erityisesti kesäkautena, jolloin sähkönkulutus on huipussaan. Useat teollisuuslaitokset tukeutuvat Delhissä omiin generaattoreihinsa täyttääkseen omat sähkövaatimuksensa ja suojautuakseen sähkökatkoksia vastaan. Muutamia vuosia sitten sähköala annettiin Delhissä yksityisten yritysten käsiin: sähkönjakelua hoitavat Tata Powerin ja Reliance Energyn johtamat yritykset. Delhin palolaitoksella on 43 paloasemaa, jotka hälytetään noin 15 000 palo- ja pelastustehtävälle vuosittain.
Valtion omistama Mahanagar Telephone Nigam Limited (MTNL) ja yksityiset yritykset kuten Vodafone Essar, Airtel, Idea cellular, Reliance Infocomm ja Tata Indicom tuottavat puhelin- ja matkapuhelinpalveluita kaupunkilaisille. Matkapuhelinverkko on kattava, ja sekä GSM- että CDMA-palveluita on saatavilla. Kohtuuhintaiset laajakaistat yleistyvät kaupungissa.
Talous.
Delhin bruttokansantuote oli vuonna 2005 yhteensä 95 miljardia Yhdysvaltain dollaria, joten Delhi on Etelä-Aasian toiseksi suurin talouskeskus Mumbain jälkeen. Delhin bruttokansantuote on henkeä kohden 53 976 rupiaa, mikä on noin 2,5 kertaa enemmän kuin Intiassa keskimäärin. Palvelusektori tuottaa 70,95 prosenttia Delhin kansantuotteesta, teollisuus 25,2 prosenttia ja alkutuotanto 3,85 prosenttia. Delhin työväestö muodostaa 32,82 prosentin osuuden koko väestöstä, ja sen suuruus kasvoi 52,52 prosenttia vuosina 1991–2001. Delhin työttömyysaste väheni 12,57 prosentista vuosina 1999–2000 vain 4,63 prosenttiin vuonna 2003. Joulukuussa 2004 636 000 henkeä oli rekisteröitynyt Delhissä erilaisiin työnvaihto-ohjelmiin.
Vuonna 2001 hallinnon (liittovaltion ja osavaltion) sekä puoliksi hallinnon palveluksessa olleen työvoiman suuruus oli 620 000 henkeä. Vertailun vuoksi järjestäytynyt yksityissektori työllisti 219 000 henkeä. Delhin palvelusektori on laajentunut osittain suuren, koulutetun ja englantia puhuvan työväestön ansiosta, joka on houkutellut kaupunkiin useita monikansallisia yrityksiä. Keskeisiin palveluelinkeinoihin kuuluvat tietotekniikka, telekommunikaatio, hotelliala, pankkiala, tiedotusvälineet ja matkailu. Delhin teollisuus on myös kasvanut huomattavasti, kun monet kulutustavaroiden valmistajat ovat perustaneet tehtaita ja pääkonttoreita Delhiin ja kaupungin ympärille. Delhin suuret kuluttajamarkkinat yhdessä koulutetun työvoiman helpon saatavuuden kanssa ovat houkutelleet ulkomaisia investointeja. Vuonna 2001 teollisuus työllisti 1 440 000 henkeä ja teollisuuslaitosten lukumäärä oli 129 000.
Liikenne.
Julkinen liikenne koostuu Delhissä busseista, autorikšoista, metrosta, takseista ja lähijunaliikenteestä. Linja-autot ovat suosituin liikennemuoto ja muodostavat 60 prosenttia liikenteen kokonaismäärästä. Valtion omistama Delhi Transport Corporation (DTC) on kaupungin tärkein linja-autoliikennöijä, joka operoi maailman suurinta määrää ympäristöystävällisiä maakaasubusseja. Myös bussimetrolinja Ambedkar Nagarin ja Delhin portin välille on rakenteilla. Yksityisautot muodostavat vuorostaan noin 30 prosentin osuuden liikenteestä. Delhissä on 1922,32 kilometriä tietä sataa neliökilometriä kohden, mikä kuuluu Intian korkeimpiin tietiheyksiin. Vaikka tieliikenteen aiheuttamat saasteet ovat vähentyneet viime vuosina, niitä on yhä paljon. Tieverkko yhdistää Delhin kattavasti muualle Intiaan viiden valtatien eli teiden 1, 2, 8, 10 ja 24 kautta.
Delhin metro palvelee useita kaupungin alueita. Metro koostuu 59 asemasta ja kolmesta linjasta (2007), joiden pituus on yhteensä 65 kilometriä. Useita linjoja on rakenteilla. Rautatiet muodostivat vuorostaan vain prosentin paikallisliikenteestä vuonna 2003. Delhi on kuitenkin Intian rautateiden merkittävä risteysasema ja Intian pohjoisen rautatievyöhykkeen keskus.
Indira Gandhin kansainvälinen lentoasema sijaitsee Delhin luoteisosassa, ja yhdistää kaupungin muualle Intiaan ja ulkomaille. Vuosina 2006–2007 lentoasemaa käytti yli 20,44 miljoonaa matkustajaa, mikä teki siitä yhden Etelä-Aasian vilkkaimmista lentoasemista. Toinen, ilmailuun käytetty lentokenttä Delhissä on Safdarjungin lentoasema.
Väestö.
a> temppeli on maailman suurin hindulainen temppelikompleksi.
Delhissä läsnä olevat lukuisat kulttuurit ja etniset ryhmät antavat kaupungille todellisen maailmankaupungin luonteen. Kaupunki houkuttelee politiikan ja talouden keskuksena puoleensa työntekijöitä kaikkialta Intiasta. Diplomatian keskuksena Delhissä on 160 maan suurlähetystöt ja myös suuri ulkomaalainen väestö.
Intian vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan Delhin väkiluku oli 13 782 976. Väestötiheys oli 9 294 henkeä neliökilometriä kohden, tuhatta miestä kohden naisia oli 821 ja lukutaitoaste oli 81,82 prosenttia. Lukutaitoaste kasvaa jatkuvasti yhä useampien delhiläisten kouluttautuessa pidemmälle. Vuoteen 2003 mennessä Delhin kansallisen pääkaupunkialueen väkiluku oli kasvanut 14,1 miljoonaan, joten se oli Intian toiseksi suurin kaupunkialue Mumbain jälkeen. Lukuun sisältyivät 295 000 New Delhin ja 125 000 Delhi Cantonmentin asukasta. Vuonna 2004 kaupungin väkiluku oli arviolta jo 15 279 000. Tuona vuonna syntyvyysaste oli 20,03, kuolleisuus 5,59 ja lapsikuolleisuus 13,08 tuhatta ihmistä kohden. Delhin väkiluvun arvioidaan nyt kasvaneen jo 17 miljoonaan, joten se on maailman väkirikkain kaupunki (muttei väkirikkain metropolialue, joka on Tokio). Vuosien 1999–2000 arvion mukaan köyhyysrajan alapuolella eli Delhissä 1 149 000 henkeä eli 8,23 prosenttia koko väestöstä. Vuonna 2001 Delhin väkiluku kasvoi 285 000 hengellä muuttoliikkeen ja 215 000 hengellä luonnollisen väestönkasvun vuoksi. Nopea muuttoliike teki Delhistä yhden maailman nopeimmin kasvavista kaupungeista. Vuoteen 2015 mennessä Delhin odotetaan olevan maailman kolmanneksi suurin metropolialue Tokion ja Mumbain jälkeen.
Vuonna 2005 Delhissä tehtiin suurin prosenttiosuus (16,2 prosenttia) Intian 35:n yli miljoonan asukkaan kaupunkien rikoksista. Kaupungissa oli myös korkein naisiin kohdistuvien rikosten suhde (27,6 verrattuna kansalliseen keskiarvoon 14,1 sataa tuhatta kohden) ja lapsiin kohdistuvien rikosten osuus (6,5 verrattuna keskiarvoon 1,4 sataa tuhatta kohden).
Uskonto.
Hindulaisuus on Delhin merkittävin uskonto, jota noudattaa 82 prosenttia kaupungin väestöstä. Kaupungissa on myös paljon muslimeja (11,7 prosenttia), sikhejä (4,0 prosenttia), jainalaisia (1,1 prosenttia) ja kristittyjä (0,9 prosenttia). Muihin vähemmistöihin kuuluvat parsit, anglointialaiset, buddhalaiset ja juutalaiset. Hindi on kaupungin merkittävin puhuttu ja kirjoitettu kieli. Muihin yleisesti puhuttuihin kieliin kuuluvat englanti, pandžabi ja urdu. Niistä englanti on hindin kanssa virallinen ja pandžabi sekä urdu toissijaisesti virallisia. Kaupungissa puhutaan eri kieliryhmien kieliä Intian eri puolilta, kuten maithilia, tamilia, kannadaa, telugua, bengalia ja marathia.
Kulttuuri.
Delhin kulttuuriin on vaikuttanut kaupungin historiallinen asema Intian pääkaupunkina. Se näkyy esimerkiksi kaupungin lukuisissa huomattavissa monumenteissa: Archaeological Survey of India on osoittanut Delhistä 175 monumenttia kansallisiksi perintökohteiksi. Suurmogulit ja turkkilaiset hallitsijat rakensivat Delhin vanhaankaupunkiin useita arkkitehtuurin ihmeitä, kuten Jama Masjidin, Intian suurimman moskeijan, ja Punaisen linnoituksen. Delhissä on kolme maailmanperintökohdetta: Punainen linnoitus, Qutab Minar ja Humayunin hauta. Muihin Delhin monumentteihin kuuluvat Intian portti, Jantar Mantar (1700-luvun tähtitieteellinen observatorio) ja Purana Qila (1500-luvun linnoitus). Laxminarayanin temppeli, Akshardham ja Bahá'ín Lootustemppeli ovat esimerkkejä modernista uskonnollisesta arkkitehtuurista. Raj Ghat ja siihen liittyvät muistomerkit on omistettu Mahatma Gandhille ja muille tärkeille henkilöille. New Delhissä vuorostaan on useita brittiläistä siirtomaa-arkkitehtuuria edustavia hallitusrakennuksia ja residenssejä. Alueen tärkeisiin rakennuksiin kuuluvat Rashtrapati Bhavan, Secretariat Building, Rajpath, Intian parlamentti ja Vijay Chowk. Safdarjungin hauta on esimerkki suurmogulien puutarha-arkkitehtuurista.
Koska Intian pääkaupunki New Delhi kuuluu samaan kaupunkialueeseen, maan kansallisilla tapahtumilla ja juhlapäivillä on korostunut merkitys Delhille. Kansallisia juhlapäiviä, kuten tasavallan päivää, itsenäisyyspäivää ja Gandhi jayantia (Gandhin syntymäpäivää), julhitaan Delhissä innolla. Intian itsenäisyyspäivänä 15. elokuuta pääministeri puhuu kansalle Punaisesta linnoituksesta. Monet delhiläiset julhivat päivää lennättämällä leijoja, joita pidetään vapauden symbolina. Delhissä pidettävä tasavallan päivän paraati on suuri kulttuuri- ja sotilasparaati, jossa esitellään Intian kulttuurin moninaisuutta ja maan sotilasmahtia.
Uskonnollisiin juhliin kuuluvat diwali (valojen festivaali), Mahavir jayanti, Guru Nanakin syntymäpäivä, durga puja, holi, lohri, maha Shivaratri ja Buddha jayanti. Qutub-festivaali on kulttuuritapahtuma, jossa muusikkoja ja tanssijoita Intian eri osista esiintyy yöllä taustanaan Qutub Minar. Muihin vuosittaisiin tapahtumiin kuuluvat leijanlennätysfestivaali, kansainvälinen mangofestivaali ja vasant panchami (kevätfestivaali).
Pandžabin keittiö ja moguliruoat kuten kebabit ja biryanit ovat suosittuja useissa Delhin osissa. Delhin suuren, kosmopoliittisen väestön myötä Intian eri osien keittiöt ovat edustettuna Delhissä, mukaan lukien rajasthanilainen, maharashtralainen, bengalilainen ja hyderabadilainen keittiö sekä eteläintialaiset ruokalajit, kuten idli, sambar ja dosa, joita on saatavilla laajalti. Paikallisiin herkkuhin lukeutuvat chaat ja dahi-papri. Delhissä on myös useita kansainvälisiä, esimerkiksi italialaista ja kiinalaista ruokaa tarjoilevia ravintoloita.
Historiallisesti Delhi on ollut aina Pohjois-Intialle merkittävä kauppakaupunki. Vanhassa Delhissä on säilynyt perinteitä kaupungin rikkaasta mogulimenneisyydestä, jonka voi löytää yhä vanhankaupungin kiemurtelevilta kujilta ja basaareista. Vanhankaupungin nuhruisilla kauppakujilla myydään sekalaisia tuotteita öljytyistä mangoista, limeteistä ja munakoisopikkelsistä hopeakoruihin, hääpukuihin, pellavakankaisiin, mausteisiin ja makeisiin. Joitakin vanhoja kuninkaallisia "haveleita" (palatsiasuntoja) on yhä jäljellä vanhassakaupungissa. Chandni Chowk, kolmesataavuotias kauppa-alue, on yksi suosituimmista korujen ja sarien ostosalueista Delhissä. Delhin käsityöperinteisiin kuuluvat "zardozi" (kultalangalla tehty kirjonta) ja "meenakari" (enamelointi). Dilli Haatissa, Hauz Khasissa ja Pragati Maidanissa on tarjolla erilaisia intialaisia käsitöitä ja kankaita. Delhin on kuitenkin sanottu menettäneen oman identiteettinsä ja sosiaalis-kulttuuriset perinteensä omaksuttuaan kulttuuria Intian eri puolilta ja muunnuttuaan amorfiseksi kulttuurien sekoitukseksi.
Tiedotusvälineet.
Intian pääkaupunkina New Delhi on maan politiikan ja siten myös poliittisten uutisten keskus. Niihin liittyvät esimerkiksi säännölliset televisiolähetykset Intian parlamentin istunnoista. Monet maanlaajuiset uutistoimistot, kuten valtion omistamat Press Trust of India ja Doordarshan, pitävät päämajaansa kaupungissa. Kaupungin televisiotarjontaan kuuluvat kaksi Doordarshanin tarjoamaa ilmaista kanavaa ja useita hindin-, englannin- ja muun kielisiä kaapelikanavia. Satelliittitelevisio ei ole saanut vielä kaupungissa suurta katsojakuntaa.
Sanomalehdet ovat Delhissä edelleen suosittuja. Vuosina 2004–2005 kaupungissa julkaisitiin 1029 sanomalehteä kolmellatoista kielellä. Niistä 492 oli hindiksi, mukaan lukien "Navbharat Times", "Dainik Hindustan", "Punjab Kesri", "Dainik Jagran", "Dainik Bhaskar" ja nopeimmin kasvava viikkolehti "The Stageman International". Englanninkielisiin lehtiin kuuluivat "The Hindustan Times", joka oli yli miljoonan levikillään suurin päivälehti, "Indian Express", "Business Standard", "The Times of India", "The Hindu", "The Pioneer" ja "Asian Age". Radio on Delhissä vähemmän suosittu tiedotusväline, vaikka FM-radio onkin kasvattanut suosiotaan sen jälkeen kun useita uusia kanavia avattiin vuonna 2006. Delhissä toimii useita valtion omistamia ja yksityisiä radioasemia, kuten All India Radio (AIR), joka on yksi maailman suurimista radioasemista ja joka tarjoaa kuutta eri kanavaa kymmenellä kielellä. Muihin radioasemiin kuuluvat Radio Mirchi, Red FM ja Radio City.


Pjotr Svidler.
Pjotr Veniaminovitš Svidler (, s. 17. kesäkuuta 1976 Leningrad, Neuvostoliitto) on shakin suurmestari. Svidler on kuusinkertainen shakin Venäjän-mestari (1994, 1995, 1997, 2003, 2008 ja 2011). Hän saavutti jaetun toisen sijan San Luisin MM-kisoissa vuonna 2005 ja voitti FIDE:n maailmancupin vuonna 2011.
Svidler aloitti pelaamisen kuusivuotiaana. Hän asuu edelleen synnyinkaupungissaan Venäjällä. Korkeimmillaan hän on ollut maailmanlistalla neljäs vahvuusluvulla 2 765 (tammikuussa 2006).
Svidler toimi maailmanmestari Vladimir Kramnikin avustajana MM-ottelussa Brissagossa 2004. Hänen roolinsa oli valmistella avauksia, jotka alkavat 1.e4.
Svidler voitti Mainzissa 2003 shakki960-lajin maailmanmestaruusottelun Unkarin Péter Lékóa vastaan. Tasainen ottelu päättyi lopulta viimeisen pelin voittaneen Svidlerin voittoon pistein 4½–3½. Pelimuoto tuonnetaan myös nimellä Fischer Random -shakki, ja siinä arvotaan upseereiden sijainti pohjarivillä. Svidler puolusti titteliään kaksi kertaa menestyksellisesti, voittaen Levon Aronianin 2004 ja Zoltán Almásin 2005, kunnes hävisi Aronianille 2006.
Svidler on innokas kriketin seuraaja.


Viktor Kortšnoi.
Viktor Lvovitš Kortšnoi (Ви́ктор Льво́вич Корчно́й) (s. 23. maaliskuuta 1931 Leningradissa, Neuvostoliitossa) on shakin suurmestari. Huolimatta korkeasta iästään hän pelaa edelleen aktiivisesti turnauksissa.
Kortšnoi voitti neuvostoliitonmestaruuden lajissa neljä kertaa välillä 1960–1970. Kortšnoi loikkasi vuonna 1976 länteen pelattuaan kansainvälisessä shakkiturnauksessa Amsterdamissa. Sittemmin hän oli asunut Alankomaissa, Länsi-Saksassa ja 1978 lähtien Sveitsissä, jota hän nykyisin edustaa.
Kortšnoi pelasi maailmanmestaruudesta hallitsevan mestari Anatoli Karpovin kanssa 1978 ja 1981. Jälkimmäisellä kerralla hänestä ei ollut Karpoville vastusta, mutta ensimmäinen ottelu päättyi niukimmalla erolla voitoin 6–5 Karpovin voittoon.
Syyskuussa 2006 Kortšnoi voitti senioreiden maailmanmestaruuden.


Judit Polgár.
Judit Polgár (s. 23. heinäkuuta 1976 Budapest Unkari) on menestynyt unkarilainen shakinpelaaja. Jo 13-vuotiaana hän voitti alle 14-vuotiaiden poikien sarjan mestaruuden ja oli shakkiliitto parhaaksi arvioima naispelaaja. 15-vuotiaana hänestä tuli siihen mennessä nuorin suurmestari (SM). Polgár on ainoa naispelaaja, joka osallistuu säännöllisesti maailman parhaimpien miespelaajien turnauksiin. Hän on ollut FIDE:n rankinglistalla usein kymmenen parhaan pelaajan joukossa ja korkeimmillaan kahdeksas.
Myös Juditin vanhemmat siskot Susan ja Zsófia ovat vahvoja naispelaajia, edellinen naisten maailmanmestari vuosilta 1996-99.


Pertti Poutiainen.
Pertti Kalervo Poutiainen (5. joulukuuta 1952 Helsinki – 11. kesäkuuta 1978 Helsinki) oli suomalainen shakinpelaaja. Hän nousi shakkimaailman tietoisuuteen Nizzan shakkiolympialaisissa 1974. Hän oli yksi harvoista suomalaisista, jotka ovat kyenneet kamppailemaan tasaväkisesti maailman eliitin kanssa. Koska shakin suomenmestaruuskilpailuja järjestettiin 1970-luvulla vain joka toinen vuosi, Poutiainen ei ehtinyt lyhyen shakkiuransa aikana mestariksi kuin kahdesti (1974 ja 1976). Vakavat mielenhäiriöt sekä pelillisen täydellisyyden tavoittelu johtivat hänet lopulta itsemurhaan 1978.
Poutiaiselle myönnettiin peliuransa aikana myös kansainvälisen mestarin arvonimi.


Saskatchewan.
Saskatchewan on yksi Kanadan preeriaprovinsseista. Sen pinta-ala on 651 900 km² ja asukasluku 1 033 381 (vuoden 2011 väestönlaskenta). Pääosa väestöstä asuu provinssin eteläosissa, melko lähellä Yhdysvaltain rajaa. Suurin kaupunki on 225 927 asukkaan Saskatoon, toiseksi suurin on provinssin pääkaupunki Regina (asukasluku: 187 500).
Saskatchewan on muodoltaan kutakuinkin suorakulmio. Sen rajanaapurit ovat Alberta lännessä, Luoteisterritoriot pohjoisessa, Manitoba idässä ja Yhdysvaltain osavaltiot Montana ja Pohjois-Dakota etelässä.
Provinssin nimen takana on Saskatchewanjoki, jonka nimi on creen kieltä ja tarkoittaa "nopeasti virtaavaa jokea" ("kisiskatchewan").
Historia.
Ennen eurooppalaista asutusta Saskatchewanissa asuivat Athabaska-, Algonquia- ja Sioux-heimot. Ensimmäinen Saskatchewaniin saapunut eurooppalainen oli vuonna 1690 saapunut Henry Kelsey, joka yritti käydä turkiskauppaa provinssin alkuasukkaiden kanssa. Hän totesi ettei provinssin ilmasto ollut ihmisasutukselle kelvollinen - talvet olivat aivan liian kylmiä ja kesät liian kuumia. Useat nykyiset saskatchewanilaiset ovat aivan samaa mieltä: lämpötilat vaihtelevat rajusti, mutta -40 – -50 astetta talvella ei ole harvinaista, ja kovat tuulet saavat ilman tuntumaan vielä paljon kylmemmältä. Kesällä on usein +40 astetta ja hyttyset ovat jatkuva riesa.
Ensimmäinen pysyvä eurooppalainen asutus provinssissa oli Hudson's Bay Companyn toimipaikka Cumberland Housessa, sen perusti Samuel Hearne vuonna 1774.
Canadian Pacific Railway –rautatien rakentaminen 1870-luvulla toi provinssiin asutusta Kanadan hallituksen antaessa ilmaista maata halukkaille muuttajille. Ratsupoliisit perustivat provinssiin lukuisia linnoituksia.
Alkuasukkaat pakotettiin omiin reservaatteihin. Métis-kansa Louis Rielin johdolla aloitti Saskatchewanin kapinan muodostaakseen oman, Kanadasta riippumattoman hallituksen. Riel antautui kahden kuukauden kuluttua ja tuomittiin maanpetoksesta.
Saskatchewanin väkiluku kasvoi rautatien ansiosta ja siitä tuli varsinainen provinssi vuonna 1905.
Politiikka.
Saskatchewanilla on sama hallintomuoto kuin muillakin Kanadan provinsseilla, sillä on pääministeri, lainsäädäntöelin ja varakuvernööri. Saskatchewan on pitkään ollut yksi Kanadan vasemmistolaisimmista provinsseista.
Talous.
Saskatchewanin talous on pääosin maataloudesta riippuvainen. Päävilja on vehnä, sen lisäksi kasvatetaan rypsiä, pellavaa, ruista, kauraa, kauraa, ohraa, linssejä ja herneitä. Lihakarjan tuotannossa ainoastaan Albertan provinssi tuottaa enemmän naudanlihaa kuin Saskatchewan. Pohjoisosissa metsäteollisuus on tärkeässä asemassa. Provinssissa on myös kaivosteollisuutta, joista merkittävimpinä potaska ja uraani sekä öljyn ja maakaasun tuotanto on noussut provinssin tärkeimpien tuotteiden listalle.


Eveliina Lappalaisen surma.
Kaisa Eveliina Lappalainen oli 14-vuotias koulutyttö, jonka Otto Aleksi Martikainen surmasi Imatralla 14. marraskuuta 2000.
Lappalainen löydettiin kuolleena ojanpenkasta surmaa seuranneena aamuna 15. marraskuuta. Poliisi aloitti surman tutkinnan vaikeista lähtökohdista: teolla ei ollut silminnäkijöitä eikä varsinaista epäiltyä, motiivista puhumattakaan. Vasta vuoden ja kahden kuukauden kuluttua selvisi, että Lappalaisen surmaaja oli häntä vuotta vanhempi Otto Martikainen, joka ilmoittautui poliisille itse. Tekijä kävi Lappalaisen kanssa samaa Kosken yläastetta Imatralla, mutta oli tätä ylemmällä luokalla. Surma oli tutkinnan perusteella edennyt nyrkeillä lyömisestä ja siitä aiheutuneesta tajuttomuudesta kuristamiseen. Lopullinen kuolinsyy oli tukehtuminen mutaiseen veteen. Motiivi ei ole koskaan kokonaisuudessaan selvinnyt.
Eveliinan omaiset vaativat Martikaiselle 12 vuoden vankeutta nuorena henkilönä tehdystä murhasta. Martikainen katsoi itse syyllistyneensä vain pahoinpitelyyn ja törkeään kuolemantuottamukseen ja toivoi enintään kahden vuoden rangaistusta. Imatran käräjäoikeus tuomitsi Martikaisen nuorena henkilönä tehdystä taposta seitsemäksi vuodeksi vankeuteen 19. kesäkuuta 2002.
Tuomiosta valitettiin Kouvolan hovioikeuteen. Hovioikeuden mielestä ihmisen kuristaminen käsin ja hukuttaminen ojaan vaatii poikkeuksellisen voimakasta surmaamistahtoa, joten Martikaisen todettiin syyllistyneen murhaan, ja tuomio kovennettiin yhdeksäksi vuodeksi vankeutta 30. joulukuuta 2002.
Martikainen sai korkeimmalta oikeudelta valitusluvan. Korkein oikeus palautti käräjäoikeuden asettaman seitsemän vuoden tuomion taposta 22. kesäkuuta 2004. Korkeimman oikeuden mielestä teko ei täyttänyt murhan tunnusmerkistöä. Se katsoi teon kyllä olleen tahallinen, mutta ei vakaasti harkittu. Sitä ei myöskään voi korkeimman oikeuden mukaan pitää rikoslaissa tarkoitetulla tavalla erityisen raakana ja julmana.
Vankeusrangaistuksen lisäksi Martikainen tuomittiin korvaamaan Eveliina Lappalaisen vanhemmille ja toiselle sisarelle henkisestä kärsimyksestä yhteensä 35 000 euroa. Eveliinan isä ja äiti saivat kumpikin 14 000 euroa sekä sisko 7 000 euroa. Lisäksi Martikainen velvoitettiin korvaamaan asianomistajille hautajaiskuluina 6 000 euroa ja oikeudenkäyntikuluja yhteensä 6 000 euroa sekä valtiolle oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen kustannuksena ja todistajapalkkioina yhteensä runsaat 826 euroa. Yhteensä korvauksia määrättiin 47 826 euroa. Eveliina Lappalaisen vanhemmille oikeudenkäynnit tulivat maksamaan 50 000 euroa heidän hävittyään asiansa korkeimmassa oikeudessa.
Koska Martikainen oli ensikertalainen, hän joutui istumaan tuomiostaan puolet. Martikaisen vangitsemispäätös tehtiin tammikuussa 2002, joten hän vapautui ehdonalaiseen 20-vuotiaana 7. heinäkuuta 2005. Rangaistus päättyi kokonaisuudessaan tammikuussa 2009. Vankeutensa Martikainen vietti Pyhäselän vankilassa.
Tuomio herätti Suomen oikeuslaitoksen toiminnasta keskustelua, jonka yhteydessä oikeusministeri Johannes Koskinen kehotti korkeinta oikeutta miettimään linjauksiaan uudestaan. Omaisia oikeudenkäynnissä edusti Heikki Lampela. Martikaisen asianajajana toimi Jarmo Salmi.


Bobby Fischer.
Robert James ”Bobby” Fischer (9. maaliskuuta 1943 Chicago, Illinois, Yhdysvallat – 17. tammikuuta 2008 Reykjavik, Islanti) oli yhdysvaltalaissyntyinen shakin yhdestoista maailmanmestari. Häntä pidetään yhtenä kaikkien aikojen lahjakkaimmista shakinpelaajista. Fischer tuli tunnetuksi teini-ikäisenä ihmelapsena. Vuonna 1972 hänestä tuli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa amerikkalainen, joka on voittanut shakin virallisen maailmanmestaruuden, kun hän voitti hallitsevan maailmanmestarin Boris Spasskin MM-ottelussa Reykjavíkissa, Islannissa. Ottelu sai runsaasti huomiota kylmän sodan vuoksi. Islanti myönsi Fischerille myöhemmin kansalaisuuden tunnustuksena siitä, että ottelu laittoi Islannin ”maailmankartalle”.
Vuonna 1975 Fischer menetti tittelinsä, kun hän ei päässyt sopimukseen Kansainvälisen shakkiliitto kanssa ottelun ehdoista. Hänestä tuli erakkomainen, eikä hän pelannut kilpashakkia ennen vuotta 1992, jolloin hän pelasi uuden ottelun Spasskin kanssa. Ottelu käytiin Jugoslaviassa, joka oli tuolloin kauppasaarrossa. Asia johti konfliktiin Yhdysvaltain hallituksen kanssa, eikä Fischer palannut enää synnyinmaahansa.
Myöhäisinä vuosinaan Fischer asui Unkarissa, Saksassa, Filippiineillä ja Japanissa. Tänä aikana hän antoi lisääntyvästi Yhdysvaltainvastaisia ja antisemitistisiä lausuntoja. Vuosina 2004–2005, kun hänen Yhdysvaltain passinsa oli mennyt vanhaksi, japanilaiset viranomaiset pidättivät hänet yhdeksäksi kuukaudeksi, ja häntä uhkasi luovutus Yhdysvaltoihin. Kun Islanti myönsi hänelle kansalaisuuden, Japani kuitenkin vapautti hänet. Hän muutti Islantiin, jossa asui vuodesta 2005 kuolemaansa vuonna 2008 saakka.
Varhaiset vuodet.
left
Robert James Fischer syntyi 9. maaliskuuta 1943 Chicagossa. Hänen isänsä oli saksalainen fyysikko. Äiti oli sveitsiläissyntyinen puolanjuutalainen, mutta jo varhain siirtynyt Yhdysvaltoihin. Bobby, kuten häntä kutsutaan, oli vain parin vuoden ikäinen, kun hänen vanhempansa erosivat. Lapset jäivät äidille, joka hankki elantonsa ensin opettajana ja myöhemmin Brooklynissa New Yorkissa sairaanhoitajana. Fischerillä oli vanhempi sisar Joan, joka lasten joutuessa olemaan päivisin yksin opetti veljelleen erilaisia pelejä ajankuluksi. Shakkipelin Fischer oppi kuusivuotiaana. Hän ei kuitenkaan osoittautunut samanlaiseksi ihmelapseksi kuin esimerkiksi Samuel Reševski tai José Raúl Capablanca. Kuitenkin hän osoitti tavatonta kiinnostusta ja tarmoa kehittyen hitaasti mutta varmasti kohti suurempaa pelitaitoa. Vasta 1955 alkoivat menestykset kerhoturnauksissa.
Shakin maailmanmestari.
Fischer voitti shakin maailmanmestaruuden 1. syyskuuta 1972 Reykjavíkissa Boris Spasskilta.
Ehdokasotteluissa Fischer oli voittanut Mark Taimanovin, Bent Larsenin ja Tigran Petrosjanin. Taimanov ja Larsen olivat hävinneet 6–0, ja entinen maailmanmestari Petrosjan, joka normaalisti hävisi erittäin harvoin kärsi neljä perättäistä tappiota lopputuloksen ollessa 5½–2½. Saavutukset herättivät huomiota ympäri maailmaa. Tämä oli ensimmäinen kerta toisen maailmansodan jälkeen, kun länsimainen pelaaja oli onnistunut murtamaan neuvostopelaajien hegemonian.
Fischerin itsepäisyys tuli esille jo ottelua järjestettäessä. Mahdollisista paikoista Fischer piti Jugoslaviaa parhaana, kun taas Spasski halusi pelata Islannissa. Hetken vaikutti siltä, että kiista voitaisiin ratkaista jakamalla ottelu kahdelle paikkakunnalle, mutta järjestely ei toteutunut. Kun asia saatiin sovittua, Fischer kieltäytyi pelaamasta, ellei palkintosummaa kaksinkertaistettaisi. Lontoolainen rahoittaja Jim Slater lahjoitti 250 000 dollaria, mikä nosti palkkion ennennäkemättömän suureksi 500 000:een dollariin. Fischer sai myös suostuttelevan puhelinsoiton Henry Kissingeriltä. Lopulta, vain tunteja ennen kuin hänet olisi tuomittu hävinneeksi, Fischer ilmestyi Islantiin.
Ottelu pelattiin Reykjavikissa, Islannissa, heinä-elokuussa 1972. Fischer hävisi kaksi ensimmäistä peliä oudolla tavalla: ensimmäisen, kun hän ottamalla suuren riskin söi lähetillään sotilaan loppupelissä, joka olisi muutoin ollut selvä tasapeli. Toisen pelin hän hävisi luovutuksella kieltäydyttyään pelaamasta peliolosuhteita koskevan kiistan johdosta. Fischer olisi luultavasti luovuttanut koko ottelun, mutta Spasski, joka ei halunnut luovutusvoittoa, myöntyi Fischerin vaatimuksiin vain minuutteja ennen kuin ottelu olisi tuomittu luovutetuksi. Tämä saattoi olla ratkaiseva psykologinen virhe Spasskilta. Seuraava peli pelattiin takahuoneessa Fischeriä häirinneiden kameroiden ulottumattomissa ja Fischer voitti ensimmäistä kertaa elämässään Spasskia vastaan. Ottelu sujui sen jälkeen ilman suuria kiistoja, peliä jatkettiin suuressa salissa, mutta ilman kameroita. Fischer voitti seitsemän seuraavista 19:stä pelistä häviten ainoastaan yhden ja 11 päättyi tasan. Näin Fischer voitti ottelun pistein 12½–8½ ja hänestä tuli yhdestoista shakin maailmanmestari.
Mestaruuden menetys ja vetäytyminen julkisuudesta.
Fischer ei pelannut shakkia julkisesti vuoden 1972 MM-ottelun jälkeen kahteenkymmeneen vuoteen. Hän olisi joutunut puolustamaan mestaruuttaan Anatoli Karpovia vastaan 1975, mutta Fischer ja FIDE eivät päässeet sopimukseen ottelun säännöistä. Fischer vaati muun muassa pelkkien voittojen ottamista huomioon pistelaskennassa ja mestaruuden saavuttamisen edellytykseksi kymmentä voittoa. Erimielisyyden takia Fischer menetti mestaruutensa ilman ottelua, ja Karpovista tuli maailmanmestari.
Boris Spasskin mukaan FIDE:n silloisen presidentin Max Euwen olisi pitänyt olla neuvotteluissa tiukempi neuvostoliittolaisten suhteen eikä hylätä Fischeriä. Euwe eräällä tavalla kosti Fischerille tämän itsepintaisen käytöksen vuoksi.
Myöhempi elämä.
Bobby Fischer haastoi Spasskin uusintaotteluun 1992. Ottelu järjestettiin Udvassa Jugoslaviassa, joka oli urheilutapahtumiakin koskevassa kauppasaarrossa. Fischer voitti ottelun ja sai 3,3 miljoonan dollarin palkinnon. Kauppasaarron rikkomisen vuoksi Yhdysvaltain Kolumbian piirin oikeus asetti hänet syytteeseen ja antoi hänestä etsintäkuulutuksen.
Fischer katosi jälleen. Vuonna 1999 hän antoi unkarilaisella radioasemalla haastattelun, joka alkoi hänen vastatessaan kuuntelijoiden kysymyksiin, mutta muuttui pian Fischerin saarnaksi, jossa hän kuvasi itsensä kansainvälisen juutalaissalaliiton uhriksi. Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen 2001 hän antoi haastattelun pienelle filippiiniläiselle radioasemalle, jossa hän ylisti iskua Yhdysvaltoihin ja ilmoitti palaavansa maahan nähdäkseen sen tuhoutuvan. Fischer antoi myöhemmin haastattelun Islannissa ja asui Unkarissa, Japanissa ja Filippiineillä.
13. heinäkuuta 2004 hänet pidätettiin Naritan kansainvälisellä lentokentällä Japanissa hänen käyttämänsä passin vanhennuttua.
Elokuussa 2004 Fischer ilmoitti avioituvansa Japanin shakkiliiton puheenjohtajan Miyoko Watain kanssa. Hän oli asunut Watain kanssa jo vuodesta 2000. Fischer pyysi Yhdysvaltain ulkoministeriltä Colin Powellilta kansalaisuutensa peruuttamista. Japanin oikeusministeriö hylkäsi kuitenkin Fischerin vetoomuksen maahan jäämiseksi ja määräsi hänet karkotettavaksi, mutta syyskuussa oikeus kumosi karkotuspäätöksen. Fischer anoi poliittista turvapaikkaa Islannista, ja Islannin parlamentti hyväksyi 21. maaliskuuta 2005 erityislain, jolla Fischerille myönnettiin Islannin kansalaisuus. Näin Fischer pääsi matkustamaan Islantiin.
1970-luvulla Fischerin vaatimuksia muun muassa MM-ottelun ehdoista pidettiin hulluina, mutta nykyisin hänen ajamansa taloudelliset ja ammattimaiset ottelu- ja turnausehdot ovat arkipäivää maailman huippupelaajien keskuudessa.
Fischer kuoli 17. tammikuuta 2008 oltuaan pitkään vakavasti sairas. Kuolinsyy oli munuaissairaus. Fischer haudattiin Laugardælurin kirkon pienelle hautausmaalle, 60 km Reykjavíkista etelään.
Heinäkuun 5. päivä 2010 Fischerin ruumis kaivettiin haudasta DNA-näytteiden ottamista varten filippiiniläisen Marilyn Youngin 9-vuotiaan tyttären Jinky Youngin isyyden selvittämiseksi.


Äänenkorkeus.
Äänenkorkeus on suure, jolla mitataan koettua äänen aistimuksen korkeutta. Sillä tarkoitetaan myös usein äänentaajuutta, vaikkakin ihmisen kokema äänenkorkeus riippuu myös monesta muusta tekijästä. Äänenkorkeuden ilmaisemiseksi on kehitetty monia asteikkoja, jotka pyrkivät muodostamaan yhteyden ihmisen äänenkorkeusaistimuksen ja äänentaajuuden välille.
Kokeelliset äänenkorkeusasteikot.
Kokeellisesti määritellyissä äänenkorkeusasteikoissa käytetään yleensä yksinkertaisia yhden ääneksen ääniä. Monimutkaisimmilla äänillä äänien käsittely kuuloaivokuorella on myös monimutkaisempaa, jolloin aistittuun äänenkorkeuteen vaikuttaa monta muuta seikkaa.
Meli-asteikko.
Meli-asteikko on subjektiivisilla testeillä määritelty asteikko, jonka tekemisessä koehenkilöitä on pyydetty kertomaan milloin äänenkorkeus kuulostaa esimerkiksi kaksinkertaiselta. Keskiarvoistamalla on päädytty meli-asteikkoon. Taajuuden kaksinkertaistuminen vaikuttaa äänenkorkeuden kaksinkertaistumiseen aina vajaaseen 1 000 hertsiin asti, jonka jälkeen melien suhde hertseihin muuttuu logaritmiseksi eli taajuuden kaksinkertaistuminen ei enää kaksinkertaista melimäärää.
Bark-asteikko.
Bark-asteikossa on lähdetty kriittisen kaistan käsitteestä ja päädytty asteikkoon, joka muodoltaan muistuttaa paljon meli-asteikkoa — 1 Bark on noin 100 meliä.
ERB-asteikko.
formula_1.
Logaritminen äänenkorkeusasteikko.
Musiikissa käytetään yleensä sävelkorkeusasteikkoa, joka on suurin piirtein logaritminen koko taajuusalueella (oktaavi-intervalli on taajuussuhde 1:2).


Hertsi.
Hertsi (tunnus Hz) on kansainvälisen yksikköjärjestelmän mukainen taajuuden yksikkö. Yksikkö on nimetty saksalaisen fyysikon Heinrich Rudolf Hertzin mukaan tunnustukseksi hänen työstään sähkömagnetismin alalla.
Yksi hertsi tarkoittaa taajuutta, jossa värähdysjaksot toistuvat sekunnin välein.
missä "T" on jaksonaika eli yhteen värähdykseen kulunut aika. Koska yhden hertsin taajuudella jaksonaika on yksi sekunti, hertsi voidaan suureyhtälöissä esittää myös muodossa
missä s on sekunti, ajan yksikkö.
Yksi hertsi on käytännön mittauksissa suhteellisen pieni taajuus, joten yleensä yksikön mukana käytetään jotakin etuliitettä (katso taulukko).
Historia.
Hertsi-nimitys alkoi vakiintua vuonna 1930, jolloin IEC otti sen käyttöön. CGPM hyväksyi yksikön 30 vuotta myöhemmin SI-järjestelmän mukaiseksi yksiköksi, mutta vasta 1970-luvulla hertsi korvasi vanhan yksikön sykliä sekunnissa (, "cps").
Tietotekniikassa.
Tietotekniikassa käytetään usein megahertsejä (MHz, 1 000 000 hertsiä) ja gigahertsejä (GHz, 1 000 000 000 hertsiä) kuvaamaan tietokoneen komponenttien kellotaajuutta.
Radiokanavien "sijainnit" ilmoitetaan megahertseinä. Valitsemalla oikean vastaanottotaajuuden on mahdollista kuunnella haluamaansa radiokanavaa.


Taekwondo.
Taekwondo (myös taekwon-do tai tae kwon do) on korealainen itsepuolustuslaji. Sanalla 'taekwondo' viitataan kahteen melko erilaiseen kamppailulajiin – World Taekwondo Federationin (WTF) ja Kukkiwonin hallinnoimaan taekwondoon ja International Taekwon-Do Federationin (ITF) hallinnoimaan taekwon-doon. WTF-tyylinen taekwondo-ottelu on olympialaji. Suomeksi nimi "taekwondo" on käännetty muotoon "jalan ja käden tie". Taekwondoharrastajasta käytetään nimitystä "taekwondoin". Varsin yleisesti käytetään myös nimitystä "taekwondoka". Tämä nimitys on kuitenkin virheellinen, sillä pääte "-ka" on japania.
Historia.
Taekwondo kehittyi saaden vaikutteita jopa 2 000 vuotta vanhoista korealaisista taisteluperinteistä, sellaisista kuten tae kyon (potkutaistelu) ja su bak gi (vrt. japanilainen jujutsu tai korealainen hapkido), mutta näiden lajien vaikutus on pieni, sillä taekwondo on saanut eniten vaikutteita Shōtōkan-karatesta. Ensimmäinen Kwan-koulu perustettiin Koreassa 1975, mutta yhtenä lajin merkittävimmistä kehittäjistä pidetään kenraali Choi Hong Hitä (1918–2002), joka alkoi kehittää Odogwanista modernin kaltaista lajia Korean armeijan 29. divisioonassa. Vuonna 1955 komitea nimesi lajin taekwondoksi ja aloitti lajin levittämisen yliopiston ja armeijan keskuuteen. Choi Hong Hi perusti 1966 International Taekwon-Do Federationin ja jatkoi lajin levittämistä kamppailulajina maailmalle. Poliittiset syyt johtivat World Taekwondo Federationin perustamiseen 1973. On huomattava, että WTF on urheilulajin kattojärjestö, kun taas Kukkiwon vastaa lajin opetuksellisesta sisällöstä. ITF on kamppailulajin organisaatio sekä kilpailuissa että lajin sisällössä. Aikojen saatossa molemmista järjestöistä on lohjennut pienempiä järjestöjä.
Nykyään taekwondo on maailman harrastetuin kamppailu-urheilulaji. Sitä harrastaa noin 70 miljoonaa ihmistä lähes 200 maassa. Taekwondon arvokisat ovat kansainvälisimpiä urheilukilpailuita kaikki urheilulajit huomioon ottaen. MM-kisoissa on parhaimmillaan ollut yli 120 maata.. Kaikki urheilulajit huomioiden taekwondo on maailman 10. harrastetuin urheilulaji ja kaikkein harrastetuin kamppailulaji, jos statusta arvioidaan lajia harrastavien urheilijoiden määrän tai urheilijoiden kansallisuuksien määrän suhteen.
Taekwondon toi Suomeen korealainen mestari Dae Jin Hwang vuonna 1979. Suomen Taekwondoliitto perustettiin 1980. Suomen Taekwondoliitto liittyi 1982 Maailman Taekwondoliittoon (WTF) ja Euroopan Taekwondounioniin (ETU). Tampereelta, Hämeenlinnasta ja Vantaalta olevat entiset WTF-harrastajat perustivat Suomen ITF-liiton 1987.
WTF:n säännöin käytävä taekwondo-ottelu saavutti olympiastatuksen Sydneyssä 2000 oltuaan ensin näytöslajina Soulissa 1988 ja Barcelonassa 1992. Suomalaisista taekwondourheilijoista on olympialaisiin osallistunut Sydneyssä Kirsimarja Kuutschin ja Veera Liukkonen, Ateenassa 2004 Teemu Heino, sekä Lontoossa 2012 Suvi Mikkonen.
Kilpailusäännöt.
WTF-ottelu on täyskontaktiurheilua, jossa pyritään voittamaan vastustaja keräämällä tätä enemmän pisteitä tai tyrmäämällä tämä. Lyönnit päähän ovat kiellettyjä, joten pisteitä kerätään pääasiassa potkuilla, jotka on sallittu täydellä kontaktilla vyötärön yläpuolelle – myös päähän. WTF-ottelussa käytetään suojia päässä, jaloissa ja käsissä sekä vartalossa. Potkuista vartaloon saa yhden pisteen, selän kautta ympäri pyörähtävistä vartalopotkuista kaksi pistettä, suorista potkuista päähän kolme pistettä sekä selän kautta pyörähtävistä potkuista päähän neljä pistettä. Voimakkaista ja hyvin ajoitetuista suorista lyönneistä vartaloon saa yhden pisteen. Perinteisesti pisteitä WTF-tyylin ottelussa ovat jakaneet 3-4 piste-, eli kulmatuomaria, mutta erilaisia elektronisesti pisteosumat tunnistavia järjestelmiä kehitetään jatkuvasti ja niitä on jo käytettykin aina EM- ja MM-turnauksia myöten. Olympialaisissa on toistaiseksi pitäydytty perinteisessä tuomaripisteenannossa, mutta toukokuussa 2011 maailman taekwondoliitto (WTF) ilmoitti vuoden 2012 olympiakilpailuissa käytettävän elektronisesti potkut tunnistavia rintasuojuksia.
ITF:n säännöin käytävässä taekwondo-ottelussa kontakti on rajoitettu hallittuihin suorituksiin, ja liian kova kontakti on kielletty. Potkusta vartaloon saa 2 pistettä, potkusta päähän 3 pistettä ja lyönnistä saa aina yhden pisteen. Ottelussa ideana on nopea liike ja erittäin nopeat, terävät ja hallitut liikkeet. Pistealueeseen kuuluvat pää, rintakehä ja kyljet. Tekniikoita ei saa suorittaa selän puolelle tai vyön alle. Tyrmäykset eivät ole sallittuja, vaikka niin sanottu tekninen tyrmäys onkin mahdollinen. ITF-ottelussa käytetään suojia käsissä ja jaloissa. Juniorit saavat käyttää kypärää, lapsilla se on pakollinen. Vartalopanssareita ei käytetä ITF- otteluissa.
Molemmissa taekwondoliitoissa kilpaillaan myös liikesarjoissa (WTF:llä nimityksenä "poomse" ja ITF:llä "tul"). ITF-liitossa kilpaillaan lisäksi murskauksessa. Murskaukset on jaettu voima- ja erikoistekniikkamurskauksiiin, joista edellisessä kilpaillaan hajotettavien puu- tai muovilautojen määrässä erilaisilla käsi- ja jalkatekniikoilla ja jälkimmäisessä pyritään erilaisilla hyppypotkuilla saamaan riittävän kova osuma mahdollisimman korkealla olevaan maaliin.
Vyöarvot.
Taekwondossa käytetään vyöarvojärjestelmää, jonka tarkoitus on kuvata taekwondon filosofista merkitystä sekä ilmoittaa oppilaan taso. Oppilasarvot eli "kup"- tai "gup"-arvot alkavat kymmenennestä ja päättyvät ensimmäiseen "kup"iin. Mustien vöiden "dan"-arvot alkavat ensimmäisestä ja päättyvät joko yhdeksänteen (ITF) tai kymmenenteen (Kukkiwon) "dan"iin.
Taekwondon kolme ensimmäistä vyön väriä (valkoinen, keltainen ja vihreä) lainautuvat karatesta. Loput (sininen, punainen ja musta) ovat Korean kuningashuoneen värit.
Mustassa vyössä on 9. dania, koska 9 on suurin yksinumeroinen luku ja 3 x 3 = 9. Numero kolme on kuningasnumero.
Oppilasarvot.
Oppilasarvojen vöiden värit vaihtelevat liitoittain ja koulukunnittain. Perinteiset ja yleisimmät vöiden värit on lueteltu alla olevassa taulukossa. Myös muita värijärjestelmiä on käytössä.
Dan-arvot.
ITF:ssä 4–9 "dan" -arvoiset opettajat erottaa housujen ja hihojen sivussa olevasta mustasta pystysuorasta raidasta.
Mustat vyöt tunnistaa vyön lisäksi takin helmassa olevista mustista nauhoista. Nauhat kuvastavat ”kuningashuoneen asemassa olevaa, aatelista”.
Erityispiirteitä.
Potkut ovat taekwondossa merkittävässä osassa verrattuna moniin muihin itämaisiin kamppailulajeihin. Perusharrastajalle molemmat taekwondoliitot tarjoavat potkujen lisäksi myös kattavan määrän torjuntoja ja lyöntejä, jotka tekevät taekwondosta tehokkaan ja suoraviivaisen itsepuolustus- ja taistelulajin.
Nimi taekwondo tulee korean kielen sanoista "tae" (jalka, hyppy, potku, murskaaminen jalalla),
"kwon" (nyrkki, käsi, lyönti, isku, murskaaminen kädellä) ja "do" (ajatus, tie, tapa, taito, periaate). Suomeksi taekwondo on käännetty ”jalan ja käden tieksi”. Kukkiwon translitteroi sanan 'taekwondo' ilman väliviivaa, kun ITF käyttää muotoa 'taekwon-do'.
Kukkiwon puhuu taekwondon hengestä termillä "hongik-ingan", jolla tarkoitetaan taipumatonta, rauhaa rakastavaa ja rehellistä asennetta. ITF:n harjoittelijan pääperiaatteet ovat: kohteliaisuus, rehellisyys ja uutteruus, itsehillintä sekä lannistumaton henki.
Taekwondo elokuvissa.
Taekwondo ei noussut yhtä tunnetuksi, kuin karate levisi länsimaissa elokuvien kautta 1970-luvulta lähtien. Yhdysvaltalainen näyttelijä Chuck Norris harjoitteli alun perin taekwondoa ja tang soo dota, mutta oteltuaan karateturnauksissa hänet liitettiin usein karatenäyttelijäksi. Loren Avedon loi pientä tunnettavuutta taekwondokana 1990-luvulla muutamissa toimintaelokuvissa.


Ninjutsu.
Ninjutsu (joskus translitteroitu väärin ninjitsu) – sananmukaisesti kestävyyden, sitkeyden, kärsivällisyyden tai salassa pysymisen taito – on perinteisten japanilaisten taistelutaitojen muoto, jolle on ominaista viekkauden käyttö, vastustajan välttely ja konfliktien ennalta suunnittelu suoran voimankäytön sijaan. Sotatilanteissa ninjutsun harjoittajia käytettiin usein esimerkiksi neuvonantajina, tiedustelijoina tai vakoojina. Siinä missä jūjutsua harjoitellaan usein aseitta, ninjutsulle leimaa antavaa ovat vanhat japanilaiset aseet kuten heittoaseet ja erilaiset miekat.
Yleinen harhakäsitys on, että "ninjutsu" merkitsisi jotain yksittäistä homogeenistä kokonaisuutta, "lajia". Tosiasiassa sana on yleinen termi, joka kuvaa tietynlaisia taitoja. Tähän kategoriaan sopivia itsenäisiä, yksilöllisiä koulukuntia on arvioitu olleen noin 100. Nykyaikaan asti säilyneitä on vain muutama.
Tunnetuimmat nykyään harjoiteltavat taistelulajit jotka sisältävät ninjutsua ovat Bujinkan budo taijutsu, Genbukan Ninpo Bugei ja Jinenkan Jissen Kobudo. Kahden viimeisen perustajat olivat Bujinkanin päämestarin Masaaki Hatsumin oppilaita.


Biljardi.
Biljardi on nimitys joukolle pallopelejä, jota pelataan veralla päällystetyllä pöydällä, joka on yleensä suorakaiteen muotoinen. Pöytää ympäröivät kumipehmusteiset, verkapäällysteiset vallit noin pallojen puolivälin korkeudella. Biljardipöydässä on tavallisesti kuusi pussia, yksi kussakin kulmassa sekä yksi kummankin pitkän sivun keskikohdilla, mutta joissakin pöydissä ei ole pusseja lainkaan. Biljardipeleissä lyödään kööksi () kutsuttavalla suippenevalla kepillä pöydällä olevia palloja.
Yleisimmät pool-pelit ovat kasipallo (8-ball), ysipallo (9-ball), kymppipallo (10-ball) ja straight pool (14.1). Näiden lisäksi on olemassa variaatioita ja muita epävirallisia pelimuotoja.
Kaisa on myös suosittu laji, lähinnä Itä-Suomessa.
Snookerissa ja englantilaisessa biljardissa pelipöytä on huomattavasti isompi ja pussien suut ovat vain hieman palloa suurempia, poolissa on taas verrattain isot ja leveät aukot.
Suomessa melko harvinainen Carambole eli kara eroaa muista biljardipeleistä siinä, ettei pöydässä ole lainkaan pusseja. Pelin tarkoituksena on osua omalla lyöntipallolla kumpaankin muuhun pöydällä olevaan palloon.
Historia.
Biljardin pitkä ja rikas historia ulottuu lajin alkulähteille 1400-luvulle. Skotlannin kuningatar Maria Stuartin ruumis käärittiin hänen biljardipöytänsä peitekankaaseen vuonna 1586. William Shakespeare mainitsee lajin useasti teoksissaan, mukaanlukien kuuluisat vuorosanat: "let's do billiards" näytelmässä Antony and Cleopatra (1606-07). Muita innokkaita lajin harrastajia ovat olleet mm. Mozart, Ludvig XIV, Marie Antoinette, Immanuel Kant, Napoleon, Abraham Lincoln, Mark Twain, George Washington, Charles Dickens, George Armstrong Custer, Theodore Roosevelt, Lewis Carroll, W. C. Fields, Babe Ruth, Bob Hope, Jackie Gleason.
Kaikkien biljardilajien katsotaan kehittyneen sisällä pelattaviksi peleiksi ulkona pelattavista keppi-ja-pallo- nurmikenttäpeleistä. Ne ovat siis sukua kroketille ja golfille.
Englanninkielisestä kirjallisuudesta löytyy sanan "billiards" maininta ensimmäisen kerran Edmund Spenserin kirjasta "Mother Hubberd's Tale", vuodelta 1591. Kirja mainitsee nopin, kortein ja "balliardsein" pelattavat pelit. Sanan "biljardi" alkuperä saattaa olla ranskan kielen keppiä tarkoittava sana "billart" tai "billette". Sanan alkuperä saattaa myös olla ranskan kielen palloa tarkoittava sana "bille". Biljardikepin nimitys "köö" juontaa juurensa myös ranskan kieleen, häntää tarkoittavaan sanaan "queue". Pelissä alunperin käytetty maila muistutti muodoltaan enemmän golf- tai jääkiekkomailaa. "Köö", eli "häntä" viittaa tapaan käyttää mailan häntäpäätä lyötäessä vallissa kiinni olevaa palloa.


R. A. Salvatore.
Robert ”Bob” Salvatore (s. 20. tammikuuta 1959 Leominster, Massachusetts) on yhdysvaltalainen fantasiakirjailija, joka tunnetaan erityisesti "Tähtien sota" ja "Forgotten Realms" -romaaneistaan.
Opiskellessaan Fitchburg State Collegessa Salvatore kiinnostui kirjallisuudesta, erityisesti fantasiasta luettuaan J. R. R. Tolkienin "Tarun sormusten herrasta". Salvatore valmistui collegesta vuonna 1981. Kirjoittamisen hän aloitti varsinaisesti vuonna 1982, jolloin hän alkoi luonnostella "Echoes of the Fourth Magic"in käsikirjoitusta.
R. A. Salvatoren ensimmäinen julkaistu kirja oli "Kristallisauva" vuonna 1988. Kirja on ensimmäinen osa "Jäätuulen laakso" -trilogiaa.


Edgar Allan Poe.
Edgar Allan Poe (19. tammikuuta 1809, Boston, Massachusetts, Yhdysvallat – 7. lokakuuta 1849, Baltimore, Maryland, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen kirjailija ja runoilija.
Poe on amerikkalaisen romantiikan suuria nimiä. Kiintymys outoon ja yliluonnolliseen kukoistaa hänen kuuluisissa jännitys- ja kauhunovelleissaan. Ne ovat olleet esikuvana myös monille rikos- ja tieteiskirjailijoille.
Elämä.
Poe syntyi irlantilais-skotlantilaiseen perheeseen Bostonissa. Hänen molemmat vanhempansa olivat näyttelijöitä. Poen isä hylkäsi perheensä kun Edgar oli kolmen viikon ikäinen, ja Poen äiti kuoli tuberkuloosiin tämän ollessa kaksivuotias. Poe lähetettiin menestyvän tupakkakauppiaan John Allanin luokse Richmondiin ja kastettiin Edgar Allan Poeksi. Edgar Allanin lapsuuden merkittävin jakso olivat ehkä vuodet 1815–20, jotka hän vietti koulussa Englannissa. Novelli "William Wilson" on saanut vaikutteita tästä ajanjaksosta. Vuonna 1826 Poe aloitti opinnot Virginian yliopistossa, mutta vietti siellä vain vuoden. Hän menestyi opinnoissa, mutta jatko kävi mahdottomaksi, kun hänen holhoojansa John Allan kieltäytyi maksamasta Poen huimia pelivelkoja.
Menetettyään taloudellisen tukensa Poe värväytyi armeijaan vuonna 1827. Tähän mennessä hän oli jo kirjoittanut ensimmäiset, lordi Byron -tyyliset runoteoksensa. Armeijassa Poe menestyi ja pääsi vuonna 1830 West Pointin sotilasakatemiaan. Sieltä hänet erottiin jo seuraavana vuonna sääntörikkomusten takia. Tämän jälkeen hänen elämässään seuraa huonosti tunnettu jakso, mutta vuonna 1833 hänen tiedetään asuneen isänsä siskon luona Baltimoressa.
Voitettuaan 1833 erään kirjoituskilpailun tarinalla "MS Found in a Bottle" Poe muutti takaisin Richmondiin ja pääsi useisiin kirjallisuuslehtiin toimittajaksi, joissa töissä hän toimi 1840-luvulle asti. Tänä ajanjaksona hän kirjoitti eräät tunnetuimmat kirjalliset työnsä. Vuonna 1835 26-vuotias Poe meni salaa naimisiin 14-vuotiaan serkkunsa Virginia Clemmin kanssa. Työskennellessään T. L. Whiten "Southern Literary Messenger" -lehdessä hän avioitui vaimonsa kanssa uudelleen julkisesti toukokuussa 1836. Virginia sai vuonna 1842 verensyöksyn ja eli lähes invalidina, kunnes kuoli vuonna 1847 tuberkuloosiin. Pari vuotta myöhemmin Poe itse kuoli Baltimoressa vuonna 1849 enkefaliittiin eli aivotulehdukseen.
Poen mahdollisesta alkoholin- ja oopiuminkäytöstä on ristiriitaisia tietoja. Hänen niin kutsuttu ystävänsä Rufus Wilmot Griswold kirjoitti Poen kuoleman jälkeen suurimmaksi osaksi itse keksimänsä elämäkerran "Memoirs" Poen elämästä. Siinä hän kuvaili Poeta synkäksi, ystävättömäksi ihmiseksi, joka oli pahasti alkoholiongelmainen. Pahaksi onneksi nämä kuvaukset ovat jääneet elämään aina näihin päiviin asti. Samoin 1800-luvun alkupuolen yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa juopottelu-termiä käytettiin herkemmin kuin nykyään. Ainoat viitteet oopiuminkäyttöön ovat Poen joissain teksteissä esiintyvät kirjan henkilöiden oopiumikokeilut.
Jos Poen kirjoitukset olivat ristiriitaisia, niin sitä oli myös hänen elämänsä näin jälkikäteen tarkastellessa. Ennen kuin uusia tutkimustuloksia saadaan jostain esiin, ei täyttä varmuutta saada.
Tuotanto.
Poe kirjoitti lähinnä novelleja ja runoja. Hänet tunnetaan ennen muuta kauhukirjailijana, mutta hän oli myös rikoskirjallisuuden pioneereja ja eräs varhaisimpia tieteistarinoiden kirjoittajia. Poe käytti usein runoissaan ja novelleissaan symbolismia taivuttaakseen lukijansa ymmärtämään näkemyksensä elämästä, uskonnosta, rakkaudesta ja kuolemasta.
Poe saavutti suosiota ensiksi Ranskassa ja Englannissa, ja vasta hänen kuuluisa runonsa Korppi ("The Raven", 1845) toi hänelle tunnustusta kotimaassaan. Korppi kuvastaa rakkaan menettämisen tuskaa viiltävästi, ja sillä on tausta Poen omassa elämässä; Poen vaimon terveys oli Korpin kirjoittamisen aikaan nopeasti heikkenemässä.
Poen salapoliisikirjallisuuden ytimen muodostavat kolme C. Auguste Dupin -tarinaa "Varastettu kirje"("The Purloided Letter" 1844), "Marie Rogêt'n salaperäinen murha" ("Mystery of Marie Roget" 1842) ja ehkä tunnetuin "Rue Morguen murhat" ("The Murders in the Rue Morgue", 1841). C. Auguste Dupin on sittemmin valtavaksi paisuneen kirjallisen salapoliisikunnan eräs varhaisimmista edustajista ja C. Auguste Dupin -tarinat yhdessä "Kultakuoriaisen" ("The Gold Bug", 1843) ja Poen rikoksen psykologiaa tutkineiden tarinoiden kanssa salapoliisikirjallisuuden varsinainen alku.
Arthur Conan Doyle lainasi C. Auguste Dupin -tarinoista lähes suoraan hahmot (nerokas, eksentrinen harrastelijaetsivä, ja tämän keskinkertainen, tarinoiden kertojana toimiva apuri) ja rakenteen, mutta on sanottu, että hänen Sherlock Holmesinsa ei juuri pärjää Poen C. Auguste Dupinille sen paremmin älykkyydessä kuin eksentrisyydessäkään.
Muita Poen tunnettuja kertomuksia ovat muun muassa "Usherin talon häviö" ("The Fall of the House of Usher", 1839) ja "Punaisen kuoleman naamio" ("The Masque of the Red Death", 1842).


Elvis Presley.
Elvis Aaron (tai Aron) Presley (8. tammikuuta 1935 Tupelo, Mississippi – 16. elokuuta 1977 Memphis, Tennessee) on yksi 1900-luvun tunnetuimpia laulajia. Hänet tunnetaan yleisesti myös pelkällä ensimmäisellä etunimellään Elvis. Häntä kutsutaan usein "rock and rollin kuninkaaksi" ja myös yksinkertaisemmin nimityksellä "Kuningas". Elvis Presleyn levyjä on myyty maailmanlaajuisesti arvioiden mukaan noin 2,5 miljardia. Tämä tekee hänestä kaikkien aikojen myydyimmän artistin. Elviksellä on myös eniten kultalevyjä 82, platinalevyjä 45 ja tuplaplatinalevyjä 24.
Hänet valittiin Rock and Roll Hall of Fameen ensimmäisten joukossa vuonna 1986 ja Country Music Hall of Fameen vuonna 1998, sekä Gospel Music Hall of Fameen vuonna 2001.
Lapsuus.
Elvis Presley syntyi tiistaina 8. tammikuuta 1935 Tupelon pikkukaupungissa Mississippissä isälleen Vernon Presleylle ja äidilleen Gladys Smithille. Hänen kaksoisveljensä Jesse Garon Presley syntyi kuolleena. Elvis kertoi myöhemmin tunteneensa kaksoisveljen kuoleman vuoksi velvollisuudekseen yrittää olla vanhemmilleen mahdollisimman hyvä lapsi. Elviksen etunimi tulee hänen isänsä toisesta nimestä.
Elviksen vanhemmat olivat avioituneet 17. kesäkuuta 1933. Vernon oli valehdellut olevansa vanhempi kuin todellisuudessa oli, sillä siihen aikaan ei katsottu hyvällä, jos vaimo oli miestään vanhempi. Ikäeroa oli muutama vuosi.
Perhe asui suuressa köyhyydessä kaksihuoneisessa puutalossa (shotgun house), jonka Vernon oli rakentanut vuokraisännältään lainaamillaan 200 dollarilla. Vuonna 1939 Vernon väärensi neljän dollarin shekin 40 dollarin suuruiseksi, koska tarvitsi perheelleen rahaa. Hän joutui yhdeksäksi kuukaudeksi vankilaan ja pakkotyöleirille, missä Elvis ja vaimo Gladys kävivät häntä katsomassa.
Kun Vernon vapautui vankilasta, he päättivät muuttaa Tennesseen osavaltiossa sijaitsevaan Memphisin kaupunkiin. Siellä he asuivat useammassa paikassa, mutta elintaso parani Tupelon ajoista, vaikka he olivatkin yhä köyhiä. Kun Elvis 3. kesäkuuta 1953 valmistui keskinkertaisin arvosanoin L. C. Humes High Schoolista, hän pääsi Crown Electric Companylle töihin kuorma-autonkuljettajaksi.
Uran alku.
Elvis haaveili lapsena laulajanurasta. Hän oli 10-vuotiaana pärjännyt erinomaisesti paikallisessa laulukilpailussa kappaleella "Old Shep" (jonka levytti 1956). Vuonna 1972 Elvis muisteli tulleensa viidenneksi kyseisessä kilpailussa. Ensi askeleen kohti levylaulajan uraa hän otti kesällä 1953 levyttäessään ruokatuntinsa aikana omakustanteena kappaleen "My Happiness" paikallisessa Sun Records -levy-yhtiössä. Levyn kääntöpuolelle hän lauloi "That's when your heartaches begin" -nimisen kappaleen, jonka myös levytti myöhemmin uudelleen alkuvuodesta 1957. Hän sanoi tekevänsä levyn syntymäpäivälahjaksi äidille, vaikka todellisuudessa syntymäpäivään oli vielä aikaa. Heti alkuvuodesta 1954 Elvis palasi Sun-studiolle äänittääkseen toisen omakustanteensa. Tällä kertaa hän lauloi nauhalle "I'll never stand in your way" -nimisen kappaleen kääntöpuolellaan "It wouldn't be the same without you". Merkillepantavaa on omakustanteiden kappalevalinnat. Kaikki kahden omakustannelevyn kappaleet olivat sen ajan hittiballadeja. Niissä ei ollut mitään viitteitä Presleyn musiikillisiin juuriin ja vaikutteisiin bluesiin tai gospeliin, musiikkityyleihin, joiden kanssa oli kasvanut ja joita hän lapsesta saakka oli kuunnellut. Omakustanteista kävi ilmi Elviksen viehtymys myös balladeihin. Tehtyään läpimurtonsa vuonna 1956 hän kertoi monesti haastatteluissaan nauttivansa nimenomaan balladien esittämisestä.
Elvis oleskeli vapaa-aikoina levy-yhtiön tiloissa, jonka omistaja Sam Phillips huomasi nuorukaisen kyvyt, mutta ei ollut vielä keksinyt niille käyttöä. Kuitenkin Sam oli pyytänyt paikallista kitaristia Scotty Moorea sekä basisti Bill Blackia, jotka olivat soittaneet ja äänittäneet Sun-studiolla silloisen bändinsä Starlite Wranglersien kanssa, soittelemaan Elviksen kanssa ja ottamaan samalla vähän selvää mikä tämä oli miehiään. Moore ja Black eivät olleet alkuun tästä kovin innoissaan, eikä Elvis tehnyt kumpaankaan heti mitään suurta vaikutusta. Myöhemmin Scotty Moore on muistellut tapahtumia. "Kun kuulin ensi kertaa hänen nimensä, muistan ajatelleeni: Mikä ihmeen tyyppi jonka nimikin on Elvis? Nimikin on kuin jostain tieteiselokuvasta. Ja, kun me sovittiin, että Elvis tulee ensi kertaa kotiini soittelemaan ja juttelemaan pelkäsin, että vaimoni juoksee häntä karkuun. Hänellä oli siihen aikaan aika villit vaatteet" naureskeli Scotty Moore vuosia myöhemmin. Elvis opiskeli isänsä neuvosta myös sähköasentajaksi, sillä Vernon oli sanonut, ettei kitaransoittajista ole mihinkään. Kerran Elvis alkoi levystudiolla tauolla soittaa vanhaa Arthur "big boy" Crudupin "That's All Right (Mama)" -bluesia omaan tyyliinsä. Sam Phillips tunsi heti kappaleen, mutta ei omien sanojensa mukaan ollut tässä vaiheessa tietoinen, että Elvis tuntisi Crudupin kaltaisten blues-artistien musiikkia. Tämä voi olla yksi syy siihen, että hän ei heti keksinyt Elviksen kyvyille käyttöä aikaisemmin tämän äänittäessä omakustanteitaan. Tyyli sai myöhemmin nimen rock & roll. Päivän, 5. heinäkuuta 1954, sanotaan jääneen historiaan päivänä, jolloin rock & rollia kuultiin valkoihoisen suusta. Studion johtaja Sam Phillips oli joskus luvannut ansaita miljoona dollaria, jos löytyy valkoihoinen, joka laulaa kuin musta. Nyt hänellä oli sellainen.
"That's All Right (Mama)" -single sai b-puolelle kappaleen "Blue Moon of Kentucky", ja single ilmestyi 19. heinäkuuta 1954. Sitä myytiin Memphisissä parisenkymmentätuhatta kappaletta, mikä oli paikallinen menestys. Levyä soitettiin radiossa, ja kappale herätti huomiota.
Elvis esiintyi tiiviisti ja teki samana vuonna vielä toisen singlen. Menestys antoi vielä odottaa itseään. Manageriksi ryhtynyt Tom Parker sai neuvotelluksi Elvikselle sopimuksen suuren RCA Victor -levy-yhtiön kanssa, joka osti Presleyn oikeudet marraskuussa 1955. Seuraava vuosi oli Presleyn läpimurtovuosi: hän teki ensimmäiset albumit ("Elvis" ja "Elvis Presley"), levytti "Heartbreak Hotelin", josta tuli ensimmäinen levy maailmassa, jota myytiin yli miljoona kappaletta, sekä esiintyi televisiossa ja päätyi lopulta Hollywoodiin. Vuonna 1956 hän teki myös monia muita loistavasti menestyneitä hittejä, kuten "Hound Dog", "Don´t Be Cruel", "Love Me Tender" ja "Love Me".
Parkerin ansiosta Elvis oli jo vuonna 1956 miljonääri. Hän pystyi ostamaan oman talon Audubon Driveltä ja äidilleen vaaleanpunaisen Cadillacin, jonka oli luvannut ostaa heti kun rikastuu.
1950-luku oli Yhdysvalloissa vielä rotuerottelun aikaa. Elvis Presley sai kielteistä julkisuutta rotuennakkoluuloisten keskuudessa siitä, että hän valkoisena lauloi tummaihoisten lauluja. Elvis itse vastusti rotuerottelua ja syrjintää ja loukkaantui paheksunnasta.
Armeija kutsuu.
22-vuotias Elvis Presley vuonna 1957.
Joulukuussa 1957 Elvis sai kutsun saapua armeijapalvelukseen. Hän sai lykkäystä 60 päivää "King Creole" -elokuvansa kuvausten loppuunsaattamisen vuoksi, ja astui lopulta armeijan palvelukseen 24. maaliskuuta 1958. Taakseen hän jätti perheensä, tyttöystävänsä Natalie Woodin ja kuuluisat pulisonkinsa, joita ei armeijassa saanut pitää.
Lehdet kirjoittivat, että Presley tullaan unohtamaan hänen kahden vuoden mittaisen armeijakiinnityksensä aikana. Väite osoittautui kuitenkin vääräksi, sillä manageri Parker piti Elviksen lippua korkealla julkaisemalla muun muassa elokuvia uudestaan, uusia kokoelmalevyjä sekä fanitavaroita. Elvis sai yllättävän siirron Saksan liittotasavaltaan, jossa hän tuli viettämään suurimman osan armeija-ajastaan tiedustelujeepin kuljettajana. Presleytä kehuttiin hyväksi sotilaaksi, joka teki tunnollisesti työnsä. Hän ei saanut erityiskohtelua kuin asuntoratkaisussa, sillä hän asui fanien piirityksen vuoksi armeijan lähellä sijaitsevassa vuokratalossa.
Äidin kuolema.
Elvis koki 14. elokuuta 1958 suuren menetyksen, kun hänen äitinsä Gladys kuoli maksatulehdukseen 46-vuotiaana. Äidin kasvatuksessa kasvaneena poikana Elvis koki menetyksen erityisen raskaana. Ruumista säilytettiin lasikannen alla Gracelandissa odottamassa hautajaisia.
Seurustelun alku.
Elvis tapasi 14-vuotiaan Priscilla Ann Beaulieun olleessaan armeijassa Saksassa. Priscilla oli muuttaessaan vuonna 1962 Gracelandiin yhä alaikäinen, joten pari sai toisensa virallisesti vasta vuonna 1967, jolloin Elvis vei Priscillan vihille. Elviksen lähipiirin mukaan manageri Parker suostutteli Elviksen sitoutumaan avioliittoon imagosyiden takia. Yhdeksän kuukautta hääyön jälkeen syntyi Elviksen tiettävästi ainoaksi jäänyt lapsi Lisa Marie Presley. Matkalla synnytykseen Elvis hermoili niin paljon, että hänelle piti sanoa, ettei synnyttämään ollut menossa hän vaan Priscilla. Tyttären synnyttyä Elvis tarjoili henkivartija Jerry Schillingin mukaan sairaalassa sikareita ohikulkijoille.
Suosio jatkuu armeijan jälkeen.
Elvis siirtyi armeijasta reserviin 5. maaliskuuta 1960 ja koska hän ei saanut armeijassa värjätä hiuksia, hänellä oli harvinaisesti vaaleat hiukset. Hän esiintyi historiallista korvausta vastaan (125 000 dollaria kuudesta minuutista) Frank Sinatran isännöimässä Timex-televisio-ohjelmassa, joka oli vuoden katsotuin ohjelma. Elvis lauloi muutaman laulun yksin ja yhdessä Sinatran kanssa ja sai palsamia haavoille, joita oli syntynyt Sinatran haukuttua Elvistä ja rockmusiikkia Elviksen noustessa pinnalle. Myöhemmin Elvis ja Sinatra ystävystyivät. Sinatra tarjosi Elvikselle jopa mafiatuttujensa apua estääkseen Elviksen entisten henkivartijoiden Red Westin, Sonny Westin ja David Heblerin paljastuskirjan "Elvis: What happened?" julkaisun, mutta Elvis kieltäytyi Sinatran avuntarjouksesta tuntemattomasta syystä.
Vuonna 1960 Elvis teki ensimmäisen elokuvansa sitten "King Creolen", joka oli saanut kriitikoilta kehut. "Café Europa" oli kuitenkin niin heikko teos – ja taso pysyi myöhemmissä Presley-elokuvissa samanlaisena – että Elvis kyllästyi elokuvan tekemiseen. Naispääosaa esitti Sinatran kihlattu Juliet Prowse. Myöhemmin Elvis teki vielä Sinatran tyttären Nancy Sinatran kanssa elokuvan "Speedway – vauhtihullut" (1968).
Elokuva oli taloudellinen menestys ja kohosi ensi-iltaviikonloppuna "Varietyn" listalla kakkoseksi. Vuositilastoissa elokuva sai 14. sijan. Elokuvan ohjasi Norman Taurog, joka ohjasi kahdeksassa vuodessa yhdeksän Presleyn elokuvaa.
Tauko levyjen teossa.
Elokuvasopimukset estivät Elviksen levynteon vuoteen 1969 asti. Hän teki vain muutamia oikeaa musiikkia sisältäviä levyjä elokuvien soundtrackien ohella. Elokuvavuosina Eversti Parker suhtautui penseästi suojattinsa oikean studioalbumin äänittämiseen, koska studioalbumi söi hänen mielestään aina soundtrack-levyn suosiota ja näin oikeiden studioalbumeiden teko 60-luvun alusta puoliväliin loppui lähes kokonaan. Vielä vuonna 1963 kyllä äänitettiin puhdas studioalbumi, mutta edellä mainituista syistä Parker pisti projektin jäihin ja äänitetyt kappaleet sijoitettiin elokuvien soundtrack-levyille bonusraidoiksi. Tämä "kadonnut levy" julkaistiin vuonna 1990 nimellä "Lost Album". Seuraavaa oikean studioalbumin tekoa saatiin odottaa aina vuoteen 1966, jolloin keväällä Elvis äänitti Nashvillessä itselleen rakkainta musiikkia gospelia kokonaisen albumin. Edellisestä Elviksen gospelalbumista oli kulunut jo kuusi vuotta ("His Hand in Mine", 1960) Uudesta "How Great Thou Art" -nimisestä albumista Elvis sai myös musiikkialan Oscarin eli Grammy-palkinnon. Grammyja Elvis sai elinaikanaan kolme, ja hän sai ne kaikki itselleen rakkaimmasta musiikista, gospelista. Menestys väheni 1960-luvun puolivälin jälkeen, kun elokuvamusiikki ei saanut riittävästi ostajia. Britanniassa menestys oli parempi kuin Yhdysvalloissa.
Vuonna 1961 Elvis sai plakaatin 75 miljoonasta myydystä levystä. Samana vuonna hän esiintyi julkisesti viimeisen kerran ennen paluutaan julkisuuteen vuonna 1968.
Elokuvaura.
Elvis näytteli urallaan 33 elokuvassa vuosina 1956–1969. Lisäksi hän teki kaksi dokumenttielokuvaa ja kolme televisio-ohjelmaa.
Elviksen näyttelijänura alkoi elokuvan "Love Me Tender" myötä vuonna 1956. Normaalisti uusi suuri nimi sai elokuvasta korkeintaan 10 000 dollarin palkkion, mutta Elvis sai ensimmäisestään 125 000 dollaria.
Elvis teki 1950-luvulla neljä elokuvaa, jotka kaikki olivat draamaelokuvia. Love Me Tender on sisällissodan jälkeiseen aikaan sijoittuva rakkaustarina. Loving You oli Elviksen ensimmäinen värielokuva ja se kertoo Deke Riversistä, jonka keplotteleva naispuolinen manageri ottaa esiintyjäryhmäänsä mukaan ja yrittää pitää hänet mukana keinolla millä hyvänsä. Jailhouse Rock on draamaelokuva vankilasta vapautuvasta nuorukaisesta joka kehittää uuden musiikkityylin. King Creole, Presleyn elokuvista ehkä kiitetyin, on tarina Danny Fisheristä, joka ajautuu rikoksiin etsiessään paikkaansa elämässä.
Neljää ensimmäistä elokuvaa pidetään yleisesti hänen parhaimpinaan. 1960-luvulla hän teki 27 elokuvaa, joista vakavia olivat "Flaming Star", "Wild in the Country", "Charro!" ja "Change of Habit". Elvis ei tehnyt mielellään kepeitä musikaalielokuvia, eikä hän ylipäätään olisi halunnut laulaa elokuvissaan, mutta tuottajat ja manageri Parker vaativat sitä katsojien halutessa nähdä myös Elviksen laulavan elokuvissaan.
"Elvis: That's the Way It Is" valmistui vuonna 1970, ja siinä seurattiin dokumentin tavoin Elviksen valmistautumista Las Vegasin sesonkiin. Elokuvan ohjasi Oscar-palkittu Denis Sanders. Oscar-palkittuja olivat myös Pierre Adidge ja Robert Abel, jotka ohjasivat niin ikään MGM:lle tehdyn Elvis on Tour -dokumenttielokuvan, joka sai Golden Globe -palkinnon. Tätä pidetään dokumenttinäkökulmasta näistä kahdesta parempana, mutta ensimmäisessä dokumentissa musiikki on kuitenkin yleisesti ottaen parempaa.
Elviksellä oli myös 8. danin musta vyö karatessa.
Paluu ja televisio-ohjelma.
Vuonna 1968 Elviksen suosio oli alamaissa, eikä tuolloin ollut millään lailla muodikasta olla Elvis-fani. Elokuvasopimukset olivat päättymässä, eikä Elvis enää ollut kiinnostunut jatkamaan halpatuotannoissa. Elviksen uran lopun alun edessä ratkaisuksi tuli NBC-televisiokanavalle tehtävä televisio-ohjelma, jonka oli manageri Parkerin suunnitelmien mukaan tarkoitus sisältää perinteisiä joululauluja esittäjänä valkoiseen smokkiin pukeutunut Elvis. Sopimuksen kylkiäisenä tehtiin myös vuonna 1969 valmistunut Change of Habit -elokuva.
Joululauluohjelma oli ohjaaja Steve Binderin ja Elviksen painajainen. He halusivat tehdä kunnon rockshow'n, joka nostaisi Elviksen taas kirkkaimmaksi tähdeksi. Comebackin tarpeellisuuden osoittamiseksi Elvikselle televisioshow'n ohjaaja Binder vei Elviksen keskellä kirkasta päivää seisoskelemaan Burbank-studioiden ulkopuolella sijaitsevalle Sunset Boulevardille suurimman ihmisvilinän aikaan. Ajat olivat muuttuneet ja sen huomasi konkreettisesti nyt myös Elvis.
Hän sai seisoskella keskellä päivää vilkkaalla kadulla Kaliforniassa, eikä monikaan ohikulkijoista kiinnittänyt huomiota häneen tai pyydystänyt enää intensiivisesti hänen nimikirjoitustaan. Elviksen reaktio oli kaksijakoinen. Hän oli hämmentynyt ja aidosti ihmeissään että häntä ei enää tunnistettu samalla tavalla, kuten aiemmin. Toisaalta koko tilanne myös huvitti häntä, mutta Binder onnistui siinä mitä yrittikin. Hän sai tämän "kokeen" avulla osoitettua Elvikselle comebackin tärkeyden ja sen, että se on syytä tehdä tyylillä ja itsensä likoon laittaen, mikäli Elvis mielisi jatkaa uraansa ja palata huipulle.
Muuten hän saisi seisoskella kadulla rauhassa jatkossakin. Elviksellä itselläänkin oli suuri halu todistaa suurelle yleisölle ja ennen kaikkea itselleen mihin hän todella pystyi ja ohjaaja Binder halusi kaivaa Elviksestä kaiken parhaan ja alkuvoimaisen magian jälleen esiin mikä oli ollut hänen suuren suosionsa salaisuus uran alkuaikoina. Binder halusi herättää vanhan Elviksen henkiin, sen aidon ja oikean rockin kapinallisen. Show nauhoitettiin lopulta Binderin ehdotuksen mukaisesti Parkerin myönnyttyä ideaan, ja itsensä huippukuntoon saanut, ruskettunut ja mustaan nahkapukuun pukeutunut Elvis villitsi koko ympärillään olleen yleisön ja lopulta koko maailman, jälleen. Show oli katsotuin vuoden 1968 tv-ohjelma Yhdysvalloissa.
Elvis oli palannut huipulle. Hän oli taas miljoonien palvonnan kohde, eikä hänen uskollisimpien faniensakaan enää tarvinnut häpeillen tunnustaa ihailun kohdettaan. Presidentti Nixoniakin hän pääsi tapaamaan Valkoiseen taloon ainoastaan ilmoittamalla portilla nimensä paria vuotta myöhemmin 1970.
Vuosina 1968 ja 1969 Elviksen levytykset olivat tyyliltään aiempaa lähempänä soul-musiikkia, sillä letkeä rantapoikamusiikki oli jo poissa muodista, eikä sitä esittämällä voinut enää saada uskottavuutta. Ihmiset ostivat taas Elviksen levyjä, ja tunnetuin single tältä kaudelta on "Suspicious Minds", joka oli Elviksen viimeinen singlemenestys Yhdysvalloissa hänen elinaikanaan.
1970-luku.
Manageri Parker teki monivuotisen sopimuksen Las Vegasin International-hotellin (myöhempi Hilton) kanssa ja Elvis esiintyi siellä neljän viikon ajan kahdesti päivässä. Samalla Elvis jatkoi ahkerasti konsertointia ja teki satamäärin levytyksiä. Näiden 1970-luvun ensimmäisten vuosien sanotaan antaneen yleisölle parasta Elvistä: laulaminen sujui mainiosti vuosien mittaan kypsyneen äänen myötä, ja esiintymisessä oli voimaa. Ajan levytyksiin kuuluivat esimerkiksi "The Wonder Of You", "It's Only Love", "Burning Love", "I Got The Feelin' In My Body" ja "The First Time I Ever Saw Your Face".
Elviksen arvostus, suosio ja kuuluisuus nousivat huippuunsa juuri 1970-luvulla. Häntä arvostettiin kaikissa piireissä, eikä hänen rockmusiikkiaan enää paheksuttu. Suurin syy oli se, että Elvis levytti kaikenlaista musiikkia, aina gospelista bluesiin ja rockiin.
Televisio-ohjelmasta tuli ensimmäinen viihdeohjelma, joka välitettiin ympäri maailman satelliitin välityksellä. Elvis oli asiasta innoissaan. Konsertin toteuttaminen maksoi 2,5 miljoonaa dollaria, joka oli televisiolle tehdyn ohjelman ennätys. Ohjelma keräsi 1,5 miljardia katsojaa ja oli maailman katsotuin tv-ohjelma aina 2000-luvulle asti. Nykyisin se on yhä katsotuin viihdeohjelma. Sen tuotto meni Kui Leen syöpäsäätiölle.
Elvis piti kaikkiaan yli 1 300 loppuunmyytyä suurkonserttia ympäri Yhdysvaltoja suurimmilla areenoilla. Elvis tapasi Richard Nixonin 21.12.1970.
Alamäki.
Avioliitto Priscilla Presleyn kanssa päättyi eroon alkuvuodesta 1973. Ystävä kertoi nähneensä Elviksen silmistä, ettei tämä ollut enää onnellinen. Pitkään jatkunut huumaavien lääkkeiden käyttö sekä epäterveelliset elämäntavat yltyivät entisestään ja ne alkoivat vaikuttaa merkittävästi myös elimistöön. Elvis sai raivonpurkauksia ja oli ajoittain lääkkeiden vaikutuksesta hereilläkin lähes koomankaltaisessa tilassa.
Maksa- ja sydänvaivoja ilmaantui, ja myöhemmin ruumiinavauksessa vuonna 1977 todettiin laajentunut maksa ja sydän. Hänellä oli myös veritulppia jaloissa, viherkaihi silmissä ja paino-ongelmia. Pahinta oli kuitenkin jatkuva unettomuus, jota lääkittiin vahvoilla unilääkkeillä ja taas toisaalta vahvoilla heräämislääkkeillä, josta syntyi pysähtymätön kierre, sillä kun Elvis vihdoin heräsi päivällä yöuniltaan, hän tarvitsi myös vahvoja lääkkeitä pysyäkseen hereillä.
Elvis ei omasta mielestään koskaan ollut lääkeriippuvainen, koska hän käytti aina lääkkeitä, joihin hän oli saanut reseptin lääkäreiltä ja lääkkeet annosteli tai piikitti aina hoitaja tai avustaja, ei potilas itse. Lääkkeistä riippuvaiseksi tultuaan Elvis alkoi käyttää niitä väärin; hän otti niitä liikaa, käytti niitä sekaisin ja aivan liian usein, jonka mahdollisti avokätisesti reseptejä tehtailleet henkilääkärit muun muassa Memphisissä ja Las Vegasissa. Uni- ja virkistyslääkkeiden lisäksi Elvis käytti muun muassa rauhoittavia lääkkeitä sekä viisi kertaa morfiinia vahvempia kipulääkkeitä.
Viimeinen televisio-ohjelma.
Elvis suostui manageri Parkerin painostamana ja heikon rahallisen tilanteen takia vuonna 1977 CBS:n ehdotukseen hänen konserttiensa kuvaamiseksi ja niiden kokoamiseksi talvella esitettäväksi televisio-ohjelmaksi. Ohjelmasta oli ollut puhetta jo vuonna 1975, mutta Elvis ei ollut halukas esiintymään kameroiden edessä. Nyt hän oli elämänsä huonoimmassa kunnossa sekä ylipainoinen, ja lääkkeiden turvottava vaikutus sai hänet näyttämään ylipainoisemmalta kuin todellisuudessa oli, koska Elviksen kasvot ja vatsa olivat huolestuttavasti turvonneet. Lisäksi hänellä oli tulehtunut ja kiertynyt paksusuoli, joka myös aiheutti vakavaa kipua ja turvotusta vatsaan. Maksan kanssa oli ongelmia ja unihäiriöt vakavia.
Rapid Cityn ja Omahan konsertit kuvattiin, ja hän teki parhaansa. Kun Elvis oli nähnyt filmimateriaalia konserteista, hän oli todennut: "En ehkä näytä nyt hyvältä, mutta arkussa näytän". Ohjelma oli jälleen vuoden katsotuin TV-ohjelma, mutta se ei ehtinyt valmistua tähden elinaikana.
Elviksen kuolema.
Yöihmisenä Elvis aloitti päivänsä jo yöllä lähtemällä hoidattamaan kipeitä hampaitaan tohtori Lester Hoffmanin vastaanotolle. Elviksellä oli määrä alkaa seuraavan päivänä konserttikiertue ja särkevät hampaat oli tarkoitus paikata julkisuudelta piilossa yöllä. Myöhemmin aamuyöllä Elvis pelasi racquetsia henkivartijana ja avustajana toimineen serkkunsa Bill Smithin ja hänen vaimonsa kanssa. Tämän jälkeen Elvis vetäytyi sisätiloihin ja tapasi viimeistä kertaa Gracelandissa vierailulla olleen tyttärensä Lisa Marien. Syötyään Elvis suuntasi Gracelandin yläkerrassa sijaitsevaan makuuhuoneeseensa ja käski vahtivuorossa ollutta velipuoltaan David Stanleytä poistumaan alakertaan. Elvis tapasi makuuhuoneessa nukkuneen silloisen naisystävänsä Ginger Aldenin ja sulkeutui kylpyhuoneeseen lukemaan, kieltäen myös Aldenia häiritsemästä.
Virallisen tiedon mukaan herättyään Ginger Alden poistui normaalisti alakertaan. Myöhemmin Alden huolestui ja palasi makuuhuoneeseen löytäen pian Elviksen elottomana kylpyhuoneesta noin klo 14.00 16. elokuuta 1977. Elviksen kiertuemanageri Joe Esposito, apunaan Gracelandin turvamies Al Strada, aloitti jo sinertävän ruumiin elvytyksen, joka jatkui myös ambulanssissa Elviksen henkilääkärin George C. Nichopoulosin johdolla. Elvis kuljetettiin Baptist Memorial Hospital -sairaalaan, jossa näennäisen turhan elvytyksen kerrotaan jatkuneen edelleen. Sairaalan ylilääkäri Eric Muirhead julisti Elviksen lopulta kuolleeksi klo 15:30. Kuolinsyyksi kerrottiin sydämen rytmihäiriö. Ruumiinavaus suoritettiin välittömästi tämän jälkeen sairaalan tiloissa Memphisin poliisin tutkinnanjohtajan ja patologin Jerry Franciscon, ylilääkäri Muirheadin ja Nichopouloksen johdolla.
Yleistyneen tiedon mukaan Elvis olisi ennen sairauskohtaustaan lukenut "The Face of Jesus" -kirjaa, jonka hän oli saanut mystikkoystävältään Larry Gelleriltä. Memphisin poliisin tiedot kirjan sisällöstä ja sen löytymisestä ovat kuitenkin ristiriitaiset. Virallisesti Elviksen kerrotaan lukeneen joko ihmisen anatomiaan tai psykologiaan liittyvää kirjaa ja vaihtoehtoisesti Raamattua.
Elviksen kuolema oli suru-uutinen ympäri maailman. Televisiokanavat ja lehdet ympäri maailman kertoivat asiasta useina päivinä, ja radioissa soitettiin hänen levyjään. Pelkästään 17. elokuuta 1977 hänen levyjään myytiin maailmalla yli 20 miljoonaa kappaletta, ja seuraavan vuoden aikana yli 200 miljoonaa. Gracelandin edustalle kerääntyi arvioiden mukaan vähintään 80 000, korkeintaan 180 000 ihailijaa. Valtavassa ihmisjoukossa kolme menehtyi auton syöksyttyä väkijoukkoon. Yhtä lailla tarinoita kuultiin henkilöistä, jotka tekivät itsemurhan kuultuaan heidän "Kuninkaansa" poismenosta.
Hautajaiset pidettiin 18. elokuuta. Elvikselle oli tehty ruumiinavaus, ja hänet oli balsamoitu. Hautajaisiin kutsuttiin ainoastaan lähimmät ystävät ja sukulaiset. Ihailijoita hautajaissaattueeseen kertyi jopa yli 100 000. Elvis haudattiin yleiselle hautausmaalle, mikä osoittautui virheeksi, sillä lyhyen ajan kuluttua hautauksesta kolme henkilöä yritti avata graniittihaudan todistaakseen omien sanojensa mukaan Elviksen kuoleman olleen huijausta. Heistä vain yksi saatiin kiinni. Perikunta päätti tapauksen jälkeen siirtää haudan Gracelandin takapihalla sijaitsevaan Meditation Gardeniin, jonne siirrettiin myöhemmin myös Elviksen äidin arkku. Sinne haudattiin myös vuonna 1979 kuollut Elviksen isä Vernon Presley ja vuonna 1980 kuollut Elviksen isoäiti Minnie Mae. Myös Elviksen kuolleena syntyneelle veljelle pystytettiin oma muistomerkki. Haudalla käy vuosittain yli 600 000 ihmistä kunnioittamassa edesmenneen legendan muistoa. Myös vuosittainen kynttiläkulkue kerää kymmeniätuhansia osanottajia hänen kuolinpäivänään.
Elviksen kuolema ja kuolinsyy on puhuttanut ihmisiä aina. Virallinen kuolinsyy eli sydämen rytmihäiriö ilmoitettiin lähes välittömästi kuoleman jälkeen, joten eri salaliitoteoriat ja epäilykset tapahtuneesta ovat saaneet lisää epäileviä ihmisiä taakseen. Elviksen henkilääkärinä toiminut George Nichopoulos on kertonut kirjassaan "The King and Dr Nick", että Elviksen todellinen kuolinsyy oli kroonisen ummetus eli ähky. Tätä Nichopoulos perustelee lisätutkimuksillaan, joita hän on tehnyt itsenäisesti yhdessä ummetukseen perehtyneiden lääkäreiden kanssa. Nichopouloksen mukaan Elviksen paksusuoli oli pituudeltaan ja paksuudeltaan poikkeuksellisen suuri ja painon kertyminen edesauttoi ongelman edistymistä. Ruumiinavauksen vastuullaan kantanut Babtist Memorial Hospitalin patologian ylilääkäri Eric Muirhead on myöhemmin kertonut Elviksen kuolinsyyksi reseptilääkkeiden ankaran väärinkäytön. Muirhead perustelee kantaansa sillä, että Elvikselle määrätyt lääkkeet olivat usein huomattavasti vahvempia kuin normaalit huumeet. Elvis oli sairaalan väelle tuttu asiakas ja näin vahvojen reseptilääkkeiden väärinkäyttö oli sairaalan johdon tiedossa. Elviksen ruumiinavauksen varsinainen pääsuorittaja ja valvoja Memphisin piirikunnan kuolinsyytutkija Jerry Francisco on puolestaan aina vakuuttanut, että hänen johtopäätöksensä on ainoa oikea. Vaikka Elvis olikin vahvojen lääkkeiden tehokäyttäjä ja hänelle oli erinäisiä vakavia sairauksia, niin varsinainen kuolinsyy on Franciscon mukaan ehdottomasti virallisesti ilmoitettu sydämen rytmihäiriö..
Hyväntekeväisyyttä.
Pian Elviksen kuoltua hyväntekeväisyysjärjestöt huomasivat lahjoitussummien pienentyneen, kun yksi eniten lahjoittaneista yksityishenkilöistä oli kuollut. Joulua rakastanut Elvis valitsi joulun alla 50 hyväntekeväisyyskohdetta, joille lahjoitti merkittäviä summia, jopa 50 000 dollaria. Lisa Marie Presley on jatkanut myöhemmin aktiivisesti hyväntekeväisyyden tukemista isänsä jalanjäljissä.
Kuolemansa jälkeen eniten ansaitseva.
Elvis Presley ansaitsi elinaikanaan yli 4,5 miljardia dollaria ja oli 1960-luvulla eniten veroja maksanut yhdysvaltalainen. 1970-luvulla hän myi manageri Parkerin ehdotuksesta ja suvun tilapäisen rahapulan vuoksi (syynä manageri Parkerin uhkapeli ja Presleyn suuret hankinnat, muun muassa useat lentokoneet ja kiinteistöt) oikeudet musiikkijulkaisuihinsa, jotka ovat tähän päivään mennessä tuottaneet miljardeja, mutta niistä ei maksettu Presleylle enää sopimuksen jälkeen. Silti Presley on ollut lähes aina kuolemansa jälkeen yksi parhaiten ansaitsevista vainajista.
Vuonna 2005 hän ansaitsi 45 miljoonaa dollaria ja oli parhaiten ansaitseva vainaja. 45 miljoonaa dollaria on vain perikunnalle tuleva summa. Myös hänen yrityksensä ansaitsevat satoja miljoonia. Lokakuussa Vuonna 2006 vuonna 1994 kuollut Kurt Cobain kuitenkin voitti hänet ansaitsemalla 50 miljoonaa dollaria. Vuonna 2007 Elvis otti jälleen ykköspaikan parhaiten ansaitsevista vainajista, John Lennon oli toisena. Vuonna 2009 kuollut Michael Jackson nousi kuolemansa jälkeen eniten ansaitsevaksi artistiksi. Elviksen uskotaan ansainneen satoja miljoonia kuolemansa jälkeen.
Filmografia.
Elokuvan "Tyttöjä! Tyttöjä! Tyttöjä!" (1962) juliste.
Aiheesta muualla.
*


Larry Silverstein.
Larry Silverstein on yhdysvaltalainen kiinteistösijoittaja ja "Silverstein Properties Inc." yhtiön johtaja.
Silverstein, useiden investoijien tukemana, solmi 99-vuotisen vuokrasopimuksen New Yorkin World Trade Centeristä vain viikkoja ennen kuin se tuhottiin 2001. Silverstein omisti jo aiemmin 7 World Trade Center -rakennuksen, joka myös tuhoutui. Silverstein sai vakuutuskorvauksina 2,2 miljardia dollaria. Hän kuitenkin haastoi vakuutusyhtiöt oikeuteen epäselvien vakuutusehtojen vuoksi. Joulukuussa 2004 oikeus päätti Silversteinin eduksi.


Flying Finn.
Flying Finnin OH-LMR Helsinki-Vantaan lentoasemalla marraskuussa 2003
Flying Finn Oy oli Suomen ensimmäinen halpalentoyhtiö. Sen kotikenttä oli Helsinki-Vantaan lentoasema.
Historia.
Flying Finn jätti ansiolentolupahakemuksen 4. marraskuuta 2002. Yhtiön alkupääoma oli 1,7 miljoonaa euroa. Yhtiön liikeidea tuli ravintolatoimintaa harjoittavalta Pekka Rantakarilta ja kuuluisin yhtiön sijoittajista oli entinen ralliautoilija Juha Kankkunen, joka omisti kahdeksan prosentin osuuden yhtiöstä. Halvat lentoliput perustuivat tarkkaan rahankäyttöön, eli lippuja myytiin vain Internetissä ja puhelimitse. Lennoilla ei myöskään tarjottu ilmaisia ruokia, ja peruutusehdot olivat rajoittavat. Lentoyhtiön alku oli lupaava, sillä aikaisemmin linja-autoja ja junia käyttäneet matkustajat ostivat nyt halpoja lentolippuja.
Flying Finnin ensilento lähti sunnuntaina 16. maaliskuuta 2003 aikataulussa kello 17.15 kohti Rovaniemeä, jonne se saapui viisi minuuttia etuajassa. Rovaniemellä kaikki matkustajat toivotettiin tervetulleiksi ruusuilla elävän musiikin säestämänä.
Yhtiön johtaja oli Peter Sevelius. Koneiden kapteenit olivat Finnairilta eläkkeelle jääneitä. Yhtiön kilpailijoita olivat Finnair, Ryanair ja Söder Airlines. Yhtiö pakotti muun muassa Finnairin laskemaan hintojaan vähän kysytyillä reiteillä jopa yli 50 prosenttia, kun Flying Finn tarjosi jopa 19 euron hintaisia lentoja Suomen sisällä.
Flying Finn operoi kahdella MD-83-koneella (OH-LMR ja OH-LMS), jotka oli vuokrattu caymansaarelaiselta yhtiöltä. Yhtiöllä oli lentoyhteydet Helsingistä Ouluun, Kuopioon, Rovaniemelle, Vaasaan, Joensuuhun, Kuusamoon, Ivaloon, Kittilään ja Lontooseen.
Tammikuussa 2004 yhtiötä uhkasi lentokoneiden vuokraussopimuksen päättyminen, joka johtui edellisen vuoden marraskuusta lähtien maksamattomista vuokrista. Pahoissa talousvaikeuksissa (velkaa noin 8 miljoonaa euroa) ollut yhtiö perui lentonsa Lontooseen ja aloitti velkasaneerauksen. 27. tammikuuta 2004 yhtiö lopetti kaikki lentonsa ja valmistautui konkurssiin. Konkurssihakemus Vantaan käräjäoikeuteen jätettiin 11. helmikuuta.
Yhtiön rahoitusrakenteen parantaminen olisi edellyttänyt merkittävää ulkopuolista lisärahoitusta yhtiön omistajatahojen sijoittaman 3,2 miljoonan euron lisäksi.
Yhtiö oli löytänyt sijoittajan, joka saamalla yhtiöstä osake-enemmistön olisi kahdeksan miljoonan euron lainarahoituksen turvin vakauttanut yhtiön rahoitustilanteen. Viranomaisen mukaan tämä ratkaisu ei soveltunut yhtiön tilanteeseen, vaan yhtiön olisi pitänyt nostaa merkittävästi osakepääomaansa. Aiemmin yhtiö oli neuvotellut rahoituksesta vuonna 2003 toistuvasti suomalaisten yritysten ja yksityishenkilöiden kanssa, mutta neuvottelut päättyivät joka kerta siihen, että sijoittajat eivät saaneet määräysvaltaa yrityksessä.
Konkurssissa ilman matkalippua jäi 20 000 ihmistä. Rantakarien perheenjäseniä epäillään taloussotkuista, koska yhtiön kassasta oli kadonnut selittämättömällä tavalla toiminnan jatkamiseksi tarvittua rahaa.
Flying Finnin tietä halvoissa kotimaan lennoissa on seurannut Blue1, joka aloitti toimintansa Suomen sisäisillä lennoilla Ouluun kaksi kuukautta Flying Finnin konkurssihakemuksen jälkeen.


Luettelo Ruotsin hallitsijoista.
Ruotsi on kuningaskunta, jonka nykyinen kuningas on Kaarle XVI Kustaa. Vuonna 1974 voimaan tulleen uuden perustuslain mukaan Ruotsin kuningas on nimellinen valtionpäämies sekä kansakunnan yhtenäisyyden ja perinteiden elävä symboli vailla todellista valtaa.
Historia.
Islantilaisten saagojen mukaan Ruotsia hallitsi monen vuosisadan ajan Ynglinga-suku, jonka kantaisänä oli Odinin jälkeläinen Yngve. Todellisuudessa Ruotsi ei kuitenkaan liene muodostanut yhtenäistä kuningaskuntaa ennen 1100- tai 1200-lukua, vaan oli jakautunut moniin eri alueisiin. Ensimmäinen kuningas, jonka elämästä tiedetään enemmän kuin vain nimi ja muutamia yksittäisiä tapahtumia, on Erik Voittoisa (Segersäll). Hän hallitsi Upplannissa 900-luvun lopulla. Ennen 1200-lukua ei yleensä tarkalleen tiedetä, missä, milloin ja kuinka kauan jokin kuningas hallitsi. Valintansa jälkeen kuningas vieraili eri maakunnissa. Vierailua nimitetään eerikinretkeksi.
Kustaa Vaasa otti 1540-luvulla käyttöön arvonimen "Ruotsin, Göötan ja Venden kuningas" ('). Tämä arvonimi oli käytössä vuoteen 1973 saakka, jolloin kuninkaaksi tullut Kaarle XVI Kustaa lyhensi sen muotoon "Ruotsin kuningas" ().
Munsö-suku.
Anund Jakob oli Olavi Sylikuninkaan poika, joka oli kuningas noin 1022–1050. Emund oli Olavin avioliiton ulkopuolella saama poika. Hän oli kuningas noin 1050–1060.
Stenkilin suku.
Stenkil oli Länsi-Götanmaan jaarlin Ragnvaldin poika. Hän oli kuningas vuoteen 1066, jolloin alkoi valtataistelu Stenkilin pojan Eerikin ja Eerik Pakanan välillä. Kumpikin kuoli vuonna 1067. Kirkkohistorioitsija Adam Bremeniläinen mainitsee, että Stenkilin kuoltua Ruotsin kuninkaana olisi ollut Stenkilin poika Halsten. Myös venäläinen Anund Gårdske mainitaan kuninkaana. Tämän jälkeen kuninkaaksi tuli Haakon Punainen (Håkan Röde), joka hallitsi jonkin aikaa yhdessä Stenkilin pojan Ingen kanssa. Inge mainitaan paavin kirjeessä kuninkaana vuonna 1079.
Pakanallinen reaktio sai aikaan sen, että Inge syrjäytettiin Sveanmaalla, ja Blot-Svenistä tuli kuningas. Inge mainitaan vuonna 1081 vain Länsigöötanmaan kuninkaana. Blot-Sven oli Ruotsin viimeinen pakanakuningas. Inge palasi Sveanmaalle ja syrjäytti Blot-Svenin noin 1087. Tällöin ilmeisesti tuhottiin Upsalassa ollut pakanatemppeli.
Inge kuoli noin vuonna 1110, ja hänen veljenpojistaan Filipistä ja Inge nuoremmasta tuli kuninkaita. Filip kuoli 1118 ja Inge 1120-luvulla. Ragvald Knaphövde mainitaan Länsigöötanmaan kuninkaana 1120-luvulla. Magnus Nilsen (1106–1134) oli tanskalainen prinssi, joka oli Inge vanhemman lapsenlapsi. Hänet valittiin kuninkaaksi Göötanmaalla, mutta ei Sveanmaalla. Sverker vanhempi karkotti hänet Ruotsista noin 1130.
Sverkerin ja Eerikin suvut.
Sverkerin ja Eerikin suvut taistelivat Ruotsin kruunusta yli vuosisadan ajan, lopulta valtaan nousi jaarli Birgerin poika Valdemar. Knuut Eerikinpoikaan asti eri kuninkaiden valtakausien ajoituksissa on pientä epävarmuutta. Kirjailija Jan Guilloun Arn Magnusson -tetralogia kertoo tästä ajasta.
Bjälbo-suku.
Bjälbo-sukua kutsutaan myös Folkunga-suvuksi. Hallituskaudet ovat osittain päällekkäisiä, koska suvun jäsenet toimivat ajoittain toistensa hallitsijakumppaneina.
Kalmarin unioni.
Kalmarin unioni oli Ruotsin, Norjan ja Tanskan valtioliitto vuosina 1389-1521. Hallitsijat olivat samalla Norjan ja Tanskan kuninkaita.
Lähteet.
*
Ruotsi


Sverker vanhempi.
Sverker vanhempi ("Sverker den äldre") oli Ruotsin kuningas noin 1130—1156.
Hän oli ehkä aiemman kuningas Blot-Svenin pojanpoika. Sverker on Sverkerien suvun perustaja. Sverkerin asema oli aluksi vahva ainoastaan Itä-Götanmaalla, mutta vähitellen hänestä tuli koko Ruotsin kuningas hänen ajettuaan tanskalaiset maasta. Sverker murhattiin, kun hän oli menossa joulukirkkoon vuonna 1156.


Eerik Pyhä.
Eerik Pyhä (; k. Upsala 18. toukokuuta 1160) oli Ruotsin kuningas noin 1156–1160. Jälkimaailma on numeroinut hänet Ruotsin kuningas Eerik IX:ksi.
Vaimokseen Eerik sai tanskalaisen prinsessan Kristiinan ("Christina Björnsdotter"), joka oli Inge I:n, erään aiemman mahtavan ruotsalaiskuninkaan tyttärentytär.
Eerik Jedvardinpoika teki myöhäisemmän perimätiedon mukaan vuoden 1155 tienoille ajoitetun ns. ensimmäisen ristiretken Suomeen piispa Henrikin kanssa. Retken historiallisuus on epävarmaa, samoin se, oliko kyse sen paremmin varsinaisesta ristiretkestä kuin valloitusretkestäkään.
Eerikin murhasi tanskalainen prinssi Maunu Henrikinpoika (Magnus Henriksson) Upsalan kirkossa 18. toukokuuta 1160. Eerikistä tuli Ruotsin kansallispyhimys. Vanhemmassa historiantutkimuksessa Eerikin kulttiin on yhdistetty eräs vuodelta 1172 peräisin oleva paavi kirje, jossa kielletään nimeltä mainitsemattoman, juovuspäissään surmatun henkilön kunnioittaminen pyhimyksenä.


Konkurssi.
Konkurssi eli vararikko on tilanne, jossa velallinen henkilö tai organisaatio todetaan tuomioistuimessa kyvyttömäksi maksamaan velkojaan takaisin.
Konkurssi Suomessa.
Konkurssi tähtää velallisen varallisuuden likvidointiin ja siitä saatujen rahojen jakamiseen velkojille.
Velallisen pitää olla ns. konkurssikelpoinen, jotta se voidaan asettaa konkurssiin. Konkurssikelpoisia ovat muun muassa luonnolliset henkilöt ja yhteisöt kuten yhdistys, osuuskunta, osakeyhtiö, avoin yhtiö jne. Myös kuolinpesä voidaan asettaa konkurssiin. Konkurssikelpoisia eivät ole muun muassa valtio, kunta ja seurakunta.
Konkurssiin asettamisen edellytyksenä on se, että velallinen on joko maksukyvytön tai, eräissä tapauksissa, ylivelkainen. Maksukyvyttömyydellä tarkoitetaan sitä, ettei velallinen kykene suorittamaan velkojaan sitä mukaa, kun ne erääntyvät maksettavaksi. Ylivelkaisuudella tarkoitetaan sitä, että velat ylittävät varat.
Velallinen asetaan joko velallisen omasta tai velkojan hakemuksesta konkurssiin. Konkurssiasian käsittelee pääsääntöisesti velallisen kotipaikan tuomioistuin.
Velallisen itse hakiessa yhtiön asettamista konkurssiin tarvitaan osakeyhtiössä hallituksen päätös yrityksen omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin. Itse konkurssihakemus on vapaamuotoinen. Sen tulee kuitenkin sisältää perustelu sille, miksi kyseinen tuomioistuin on asiassa päätösvaltainen, lyhyt perustelu konkurssihakemuksen syistä sekä luettelo tärkeimmistä velkojista yhteystietoineen. Hakemukseen liitetään jäljennös yhtiön hallituksen pöytäkirjasta, jossa omaisuuden luovutuspäätös on tehty, sekä alle kolme kuukautta vanha kaupparekisteriote. Konkurssihakemus jätetään tuomioistuimen kirjaamoon.
Menettelyn aluksi määräysvalta omaisuudesta siirtyy velalliselta "konkurssipesälle". Päätösvaltaa konkurssipesässä käyttävät velkojat siltä osin kuin asia ei kuulu lain mukaan pesänhoitajan päätettäväksi tai hoidettavaksi. Velkojat voivat asettaa velkojatoimikunnan, joka neuvoa-antavana elimenä avustaa pesänhoitajaa, valvoo pesänhoitajan toimintaa sekä suorittaa ne tehtävät, jotka velkojainkokous on sille antanut. Laajassa konkurssipesässä velkojatoimikunta on asetettava, jollei sen asettamatta jättämiseen ole erityistä syytä.
Tuomioistuin määrää konkurssiin asettamispäätöksen yhteydessä konkurssimenettelyn alussa muodostetulle konkurssipesälle pesänhoitajan. Konkurssin hakija voi myös esittää tuomioistuimelle tietyn pesänhoitajan nimittämistä. Pesänhoitajan tehtävänä on ottaa haltuunsa konkurssipesän omaisuus, laatia pesäluettelo ja velallisselvitys sekä huolehtia myös muista säädetyistä tehtävistä.
Konkurssipesään kuuluu koko omaisuus, joka velallisella on konkurssin alkaessa, sekä myös omaisuus, joka sinne saadaan palautettua. Konkurssipesän varallisuuteen lasketaan myös pesän mahdollisesti harjoittaman liiketoiminnan tuotto. Konkurssipesällä on melko paljon harkintavaltaa omaisuuden myynnin suhteen. Omaisuutta voidaa myydä pakkohuutokaupalla tai yrityksen jotkin osat voidaan myydä toimivina kokonaisuuksina. Myynnistä on tavoitteena paras mahdollinen tulos.
Konkurssipesään suoritetaan velkaselvittely kaikkien velkojien kesken eli velallisen omaisuus muutetaan rahaksi ja varat jaetaan velkojille saatavien keskinäisessä suhteessa saatavien etuoikeusjärjestyksen mukaisesti. Pesänkirjoituksen vahvistaa vielä velallinen omalla allekirjoituksellaan. Pesäluetteloa ei nykyisin enää vannota tuomarin edessä oikeaksi.
Konkurssimenettelyä säätelee erityinen konkurssilaki. Suomessa nykyisin voimassa oleva konkurssilaki tuli voimaan 1. syyskuuta 2004. Sitä ennen oli voimassa vuonna 1868 säädetty "konkurssisääntö".. Konkurssin eräitä vaikutuksia koskevia määräyksiä löytyy useista muistakin laeista kuten muun muassa työsopimuslaista.
Suomessa verottaja tai vakuutusyhtiö tekevät 90 prosenttia kaikista konkurssihakemuksista. Taloustaantuman vuoksi Elinkeinoelämän keskusliitto on vaatinut verottajaa muuttamaan käytäntöään ja antamaan yrityksille lisää maksuaikaa turhien konkurssien välttämiseksi.
Luonnollisen henkilön konkurssi.
Konkurssiin voidaan asettaa myös luonnollinen henkilö, mutta se ei tarkoita samaa kuin henkilökohtainen konkurssi eikä sillä siis vapaudu vastaamasta veloista, vaan sen tarkoituksena on saada parempi selko henkilön varallisuudesta esimerkiksi ulkomailla.
Konkurssipesien hallinnon valvonta.
Konkurssipesien hallinnon valvontaa varten on Suomen oikeusministeriön yhteydessä konkurssiasiamies.
Konkurssiasiamies voi erityisestä syystä päättää, että valtio ottaa vastatakseen osakeyhtiön, osuuskunnan ja säätiön selvitysmenettelyn kustannuksista. Konkurssiasiamies voi tällöin määrätä, että selvitysmies laatii yhtiön, osuuskunnan tai säätiön toiminnasta konkurssiasiamiehen tarkemmin määräämällä tavalla selvityksen.
Konkurssi Yhdysvalloissa.
Yhdysvalloissa vallitseva konkurssilainsäädäntö poikkeaa olennaisesti suomalaisesta. Katso pääartikkelit Chapter 7 ja Chapter 11 (lisäksi Chapter 12, joka on maanviljelijä- ja kalastajayrittäjille mahdollinen erityinen konkurssimenettely sekä Chapter 13, joka on yksityishenkilöiden- tai yhtiöiden velkojen uudelleenjärjestely- / lainanhoito-ohjelmamenettely). Konkurssimenettelypetoksesta voidaan rangaista sakolla ja/tai korkeintaan viiden vuoden vankilatuomiolla.
Konkurssimenettelyssä velkoja ei pääse kaikkiin omaisuuden muotoihin käsiksi. Exemption -listaksi kutsuttuja menettelyitä on sekä liittovaltion tasolla, että osavaltioiden tasolla. Niistä voidaan käyttää jompaakumpaa (ellei osavaltiolistaa ole säädetty pakolla käytettäväksi, kuten noin 40 osavaltiossa on tehty). Esimerkiksi henkilökohtaiset tavarat kuten vaatteet eivät joudu konkurssissa likvidoitavaksi ja joissakin tapauksissa myös ammattinharjoittamiseen liittyvä omaisuus on suojattu. Joissakin osavaltioissa myös koti ja auto sekä niiden varustukseen kuuluva omaisuus on turvattu. Tapauskohtaisesti osan turvaamattomasta omaisuudesta voi jopa muuttaa turvattuun muotoon ennen konkurssimenettelyyn hakeutumista.
Kulttuurisesti konkurssin läpikäyminen ei ole samalla tavoin leimaavaa kuin Suomessa, vaan sitä voidaan pitää jopa positiivisena oppimiskokemuksena.
Konkurssi Ruotsissa.
Ruotsissa konkurssin () voivat käydä läpi sekä yritykset että yksityishenkilöt. Joko velkoja tai velallinen itse voivat hakea konkurssia. Henkilö tai yritys eivät pääse käsiksi varoihinsa konkurssissa, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. On tavanomaista että yritykset vähentävät velkojaan konkurssimenettelyn kautta. Entinen tai uusi omistaja perustaa uuden yrityksen joka ostaa konkurssiin menneeltä yritykseltä tärkeimmän omaisuuden jättäen velat jälkeensä.
Muodollista konkurssia harvoin tehdään yksityishenkilöille. Velkojat voivat hakea rahaa viranomaisten avulla muutenkin, ja velalliset eivät hyödy siitä mitenkään koska kuluja tulee lisää ja velat säilyvät. Todella maksukyvyttömät voivat saada velka-armahduksen velanpuhdisusprosessin () kautta. Jätettyään hakemuksen he saavat maksusuunnitelman, jossa he maksavat niin paljon kuin kykenevät viiden vuoden ajan, jonka jälkeen kaikki jäljellä oleva velka armahdetaan. Tämä prosessi tuli mahdolliseksi vuonna 2006, sitä ennen kaikki velat säilyivät läpi elämän.


Kaarle Sverkerinpoika.
Kaarle Sverkerinpoika oli Ruotsin kuningas 1160–1167.
Kaarle oli Sverker vanhemman poika josta tuli kuningas Eerik Pyhän kuoltua vuonna 1160. Hänen aikanaan perustettiin luostareita ja perustettiin vuonna 1164 Uppsalan arkkihiippakunta. Eerik Pyhän poika Knuut tappoi Kaarlen Visingössä vuonna 1167.


Knuut Eerikinpoika.
Knuut Eerikinpoika oli Ruotsin kuningas vuosina 1167–1195.
Knuut joutui maanpakoon isänsä Eerik Pyhän kuoltua vuonna 1160. Hän palasi vuonna 1167 ja kaappasi Göötanmaan ja Upplannin kuninkuuden kuningas Kaarlelta. Seuraavat kuusi vuotta hän taisteli Itä-Göötanmaan vallasta Sverker vanhemman poikien kanssa, ja vasta 1173 Knuut saattoi kutsua itseään koko Ruotsin kuninkaaksi. Knuutilla oli neljä poikaa, joista Jon, Knut ja Joar saivat surmansa Älgaråsin taistelussa 1205, mutta neljäs, Eerik Knuutinpoika, nousi Ruotsin kuninkaaksi 1208.


Sverker II Kaarlenpoika.
Sverker II Kaarlenpoika (noin 1164–1210) oli Ruotsin kuningas 1196–1208.
Sverkerin isän Kaarle Sverkerinpojan kuoltua hänet kasvatettiin Tanskassa. Kun Knuut Eerikinpoika kuoli, Sverker valittiin kuninkaaksi.
Vuonna 1205 hän löi Knuutin pojat Älgaråsin taistelussa mutta hän hävisi Eerik Knuutinpoikaa vastaan käydyn Lenan taistelun vuonna 1208. Hän joutui pakenemaan Tanskaan. Hän palasi vuonna 1210 mutta hävisi Gestrilenin taistelun Eerikiä vastaan.


Killer.
__notoc__
Killer oli suomalainen pop-yhtye, jonka solisti oli Siiri Nordin. Yhtyeen tunnetuimmat kappaleet olivat "Naughty Boy", "Liar" ja "All I Want".
Killerin pääasiallisia tuottajia olivat Lauri Ylönen ja Pauli Rantasalmi. Yhtye oli osa usean yhtyeen kaveriyhteisöä (muun muassa The Rasmus ja Kwan), Dynastyä. Sittemmin Sunrise Avenuen menestysdebyytin tuottanut Jukka Backlund toimi Killer-yhtyeen livekosketinsoittajana sekä co-tuottajana yhtyeen toisella albumilla.
Yhtye jäi keikkatauolle keväällä 2004 ja alkuvuodesta 2005 sen ilmoitettiin hajonneen.


Varkaus (kaupunki).
Varkaus (ennen vuotta 1929 Warkaus) on suomalainen kaupunki, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnan eteläosassa. Kaupungissa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Varkauteen liittyi 1. tammikuuta 2005 Kangaslammin kunta. Varkauden naapurikunnat ovat Heinävesi, Joroinen, Leppävirta, Rantasalmi, Enonkoski ja Savonlinna.
Varkaus on vanha teollisuuskaupunki; siellä sijaitsevat mm. Stora Enson (aiemmin A. Ahlström Osakeyhtiön) Varkauden tehtaat. Kaupungissa ilmestyy paikallislehti, Warkauden Lehti.
Varkaudessa sijaitsee Suomen itäisin ruotsinkielinen koulu, Svenska skolan i Varkaus.
Historia.
Ensimmäinen kirjallinen maininta löytyy vuodelta 1323 Pähkinäsaaren rauhankirjasta, jossa yhtenä rajamerkkinä mainitaan Sithin (nykyinen Siitinselkä) rannalla sijaitseva lappalaisten talvikylä. Vakituista asutusta alueelle alkoi syntyä 1400-luvulla Olavinlinnan (keskiaikainen linna Savonlinnassa) valmistumisen aikoihin ja seuraavan vuosisadan vaihteen seutuvilla perustettiin Varkauteen kruunun kalastamo. Varkaus oli lähellä saada kaupunkioikeudet jo 1700-luvulla, mutta ne saikin Kuopio.
Vuonna 1792 kuninkaallisella asetuksella Varkauteen perustettiin laivastotukikohta johon sijoittui ”Kuninkaallisen armeijan laivaston meritykistörykmentin vapaaehtoiskomppania”. Tästä syystä Varkautta kutsuttiin Laivalinnaksi. Laivalinna oli toiminnassa Suomen sotaan asti jolloin Venäjä valtasi koko Suomen alueen. Kaupungissa on yhä Laivalinnankatu.
Varkaus kehittyi 1800-luvun kuluessa merkittäväksi teollisuuskeskukseksi (puu ja paperiteollisuus sekä laivanrakennus) saatavilla olevan vesivoiman ansiosta, ja koska sillä oli erinomainen sijainti vesireittien varrella. Varkauden Taipaleen kanava oli ensimmäinen Suomessa rakennettu sulkukanava, ja se mahdollisti yläpuolisen Leppävirran reitin yhdistämisen laivaliikenteelle Saimaan alueen vesiteiden kanssa.
Varkauden kaavoitustyö sai alkunsa 1900-luvun alussa Varkauden ruukin siirryttyä A. Ahlström Osakeyhtiön omaisuuteen ja Walter Ahlströmin noustua yhtiön pääjohtajaksi. Ahlström lähti voimakkaasti kehittämään Varkauden puunjalostusteollisuutta. Ruukin väkimäärä kasvoi voimakkaasti suurten rakennusvuosien myötä. Ruukki vastasi niin kaavoituksesta, kuin asuntopolitiikasta ja myös julkisista tehtävistä Varkauden ollessa vielä ilman kunnallista itsenäisyyttä.
Walter Ahlströmillä oli visio kokonaisesta kaupungista, joka muodostuisi teollisuuslaitosten ympärille. Ahlström osallistui kaupunkinsa suunnitteluun aktiivisesti, hänen pyrkimyksensä oli luoda uudenlainen teollisuusyhdyskunta, jossa kaikki toiminnot olivat osana kokonaisuutta.
A. Ahlström Osakeyhtiö tilasi arkkitehtiveljekset Ivar ja Valter Thomélta Varkauden ensimmäisen asemakaavan vuonna 1913. Kaava vahvistettiin vuonna 1916, siinä teollisuusrakennukset sijoittuivat Huruskosken varrelle ja Pirtinniemeen, hallinto ja palvelut Päiviönsaarelle ja asutus hierarkkisessa järjestyksessä Kommilaan ja Kosulanniemeen. Näitä osia yhdisti Ahlströminkatu, bulevardimainen puistokatu. Sisällissota (1918) ja sen jälkeensä jättämä trauma leimasi tehdaspaikkakunnan henkistä ilmapiiriä vuosikymmenten ajan. Jako punaisiin ja valkoisiin säilyi sodan jälkeenkin.
Varkaudesta tuli itsenäinen Leppävirran ja Joroisten kunnista lohkaistu kauppala 1929 ja kaupunki 1962.
Eduskuntavaalit 2011.
SDP oli perinteisesti ylivoimaisesti kannatukseltaan suurin puolue, ja kunnittaisella äänimäärällä mitattuna suurin koko maasta juuri Varkaudessa 38,1 %:lla.
Nähtävyyksiä.
Historiallinen ja kaunis Taipaleen kanavan alue on yksi merkittävistä nähtävyyksistä Varkaudessa. Alueella on nähtävissä 1800 -luvulta peräisin oleva vanha kanava sekä moderni, yksi Suomen tärkeimmistä kanavista, ja kanavamuseo.
Varkaudessa sijaitsee Mekaanisen musiikin museo. Siellä on myös näyttelijä Esa Pakarisen nimeä kantava puisto. Varkauden tärkeimpiä nähtävyyksiä on Kosulanniemen kaupunginosan funkkistyylinen kirkko ja sen suuri fresko, jonka on maalannut professori Lennart Segerstråle. Fresko on Pohjoismaiden suurin.
Koulutus.
Varkaudessa toimii kuusi peruskoulua Luttilassa, Puurtilassa, Kuoppakankaalla, Könönpellossa, Lehtoniemessä sekä Repokankaalla. Lisäksi Varkaudessa toimiin myös yksi ruotsinkielinen koulu. Yläkouluja on kaksi, Päiviönsaaren koulu sekä Kuoppakankaan koulu.
Toiseen asteen koulutukseen voi pyrkiä Varkauden lukioon tai Savon koulutuskuntayhtymä Sakkyn ammatillisiin koulutuksiin. Myös Varkauden lukio kuuluu Sakkyyn.
Varkaudessa on myös mahdollista opiskella Savonia -ammattikorkeakoulussa.
Tapahtumat.
Taipaleen kanavan alueella järjestetään vuosittain lumenveistokilpailut, ja niiden yhteydessä on merkittävä ulkoilutapahtuma.
Varkaudessa järjestetään vuosittain laulukilpailut, joista 3 parasta palkitaan 20–50 eurolla. Kilpailut lauletaan Warkaus-salissa ja voittajat laulavat vielä Varkauden keskuspuistossa.
Varkaudessa järjestetään myös Vekara-Varkaus-viikko, jolloin lapset saavat leikkiä mm. kunnan järjestämissä leireissä, katsomassa näyltelmää jonka lapset ovat tehneet (nykyisin 2 viikossa).


Moottoriajoneuvon varkaus.
Moottoriajoneuvon varkautta ei ole Suomen rikoslaissa erikseen määritelty vaan se kuuluu yleisten varkausrikosten joukkoon. Rikoksen tarkoituksena on varastaa koko ajoneuvo (esim. auto) siten, että se riistetään pysyvästi oikean omistajan hallusta.
Useimmat maat vaativat tunnistenumeroita autoihin varkauksien estämiseksi. Tämä tekee kokonaisten autojen jälleenmyynnin vaikeaksi. Useimmat moottoriajoneuvovarkaat purkavat autot ja myyvät ne osina, jotka eivät ole rekisteröityjä ja joille on suuret markkinat. Toinen vaihtoehto on siirtää ajoneuvo toiseen valtioon, josta ei ole pääsyä samaan tietokantaan. Suosittuja varkaiden keskuudessa ovat myös maat, joissa on heikko tullivalvonta.
Käyttövarkaus eli luvaton käyttö.
Yllä kuvattu varkaus on erotettava moottorikulkuneuvon käyttövarkaudesta, joka tarkoittaa sitä, että joku ottaa toisen auton tai muun moottorikulkuneuvon luvatta käyttöön ilman tarkoitusta saada sitä omakseen. Tästä säädetään rikoslaissa erikseen (). Kun esimerkiksi joukko nuoria murtautuu autoon tarkoituksenaan ajella sillä mutta joiden tarkoituksena ei ole saada autoa omakseen tai saada siitä rahallista hyötyä, he eivät syyllisty varkauteen (RL 28:1) vaan moottorikulkuneuvon käyttövarkauteen (RL 28:9a).


Avaruusalus.
Avaruusalus () on itsenäisesti avaruudessa toimiva järjestelmä.
Laajempi määritelmä.
Avaruuspukua on välillä kutsuttu miniatyrisoiduksi avaruusalukseksi, joka kuvaa sen tarkoitusta pitää siihen pukeutuja toimintakykyisenä, kun hän kulkee avaruuden tyhjiössä. Näihin EVA-toimintoihin on liittynyt myös NASAn nk. avaruusmopo, joka on astronautin pieni "liikehtimisalus".
Avaruusalusten erikoisluokka ovat laskeutumisalukset (lander). Toisinaan laskeutuva alus jaetaan laskeutumisjärjestelmäksi ja pinta-asemaksi. Tällöin pinta-asema jää pitemmäksi aikaa toimimaan esimerkiksi planeetan pinnalle. Lasketumisalusten ajoneuvoja, kulkijoita (esimerkiksi Lunohod 1), (engl. rover) ei ole nimitetty avaruusaluksiksi, vaikka ne ovatkin olleet hyvin autonomisia järjestelmiä. Toisinaan termi rover näkyy suomenkielisissäkin artikkeleissa.
Science fiction.
Avaruusalus on yksi keskeisimpiä elementtejä science fictionissa. Useat tämän lajin romaanit ja novellit on rakennettu erilaisten avaruusalusten suunnitelmien pohjalle. Näissä käytössä on termi avaruuslaiva ().


Unkari.
Unkari (,) on Keski-Euroopassa sijaitseva sisämaavaltio, jonka pääkaupunki on Budapest. Valtion virallinen kieli on suomalais-ugrilainen unkarin kieli ("magyar nyelv" [mɒɟɒr ɲɛlv]). Unkarin rajanaapureita ovat Romania, Slovenia, Slovakia, Kroatia, Serbia, Ukraina ja Itävalta. Unkarin pinta-ala on 93 028 neliökilometriä ja asukasluku noin 10 miljoonaa.
Maantiede.
Unkarin on sisämaavaltio, jonka pinta-ala on 93 028 neliökilometriä. Maan rajojen pituus on yhteensä 2 258 km. Sen naapurimaita ovat lännessä Itävalta ja Slovenia, etelässä Serbia ja Kroatia, pohjoisessa Slovakia,
koillisessa Ukraina ja kaakossa Romania.
Alangot.
Tonava jakaa Unkarin kahteen toisistaan poikkeavaan osaan. Tonavan länsipuolella, Unkarin luoteiskulmassa sijaitsee Unkarin Pieni alanko eli Transdanubia, ja Tonavan itäpuolella levittäytyy Unkarin Suuri alanko (Nagy Alfold). Pienen alangon maasto on vaihtelevaa. Sille on ominaista kevyt kumpuilevuus ja pienet kukkulat. Hedelmällisen lössimaan ja leudon ilmaston ansiosta alueella voidaan mainiosti harjoittaa maanviljelyä.
Suuri alanko kattaa lähes puolet Unkarin pinta-alasta. Se on laaja, hyvin tasainen alue, jonka maa-aines koostuu veden kuljettamista kivistä ja hiekasta. Tisza-joen varrelle ovat tyypillisiä tulvatasanteet ja yksittäiset metsäsaarekkeet. Tulvatasanteiden kuivattaminen ja metsien raivaus ovat johtaneet maaperän lisääntyvään suolaantumiseen. Tällä lailla on syntynyt myös Unkarin pusta, jolle ovat tyypillisiä erillään sijaitsevat maatilat ja laidunkarjaan pohjautuva maatalous. Laajamittaisten kastelutoimenpiteiden ansiosta Suurelle alangolle on luotu uusia, hedelmällisempiä alueita, joilla voi viljellä mm. tupakkaa, maissia ja auringonkukkia. Alkuperäistä pustaa halutaan toisaalta myös suojella: laajin jäljellä oleva pusta-alue on nykyisin Hortobágyin kansallispuisto.
Vuoristo.
Unkarin vuoristo koostuu keskivuoristoista, joiden ketju ulottuu Koillis-Unkarin Bükk-vuoristosta Länsi-Unkarin Bakony'iin. Keskivuoristojen maasto on korkeimmilla kohdilla lähes poikkeuksetta tiheää lehtimetsää. Rinteet ja laaksot ovat hedelmällisiä, mikä mahdollistaa viljan, hedelmien ja viinin viljelyn. Keskivuoristojen laidoilla sijaitsevat kuumat lähteet sekä Bakony'in ja Mátran vulkaaniset kivilajit ovat merkkinä menneiden aikojen vulkaanisesta toiminnasta. Muutoin keskivuoristojen maaperä koostuu dolomiitista ja kalkkikivestä. Lounais-Unkarissa kohoaa metsäinen Mecsek-vuoristo ympäristöstään erottuen 682 metrin korkeuteen. Unkarin korkein kohta, Kékes sijaitsee Mátra-vuoristossa 1 008 metriä merenpinnan yläpuolella. Matalin kohta on Tiszan varrella Hortobagyssa, 78 metriä merenpinnan yläpuolella.
Noin puolet maan pinta-alasta on Suuren alangon vuoksi alle 120 m merenpinnan yläpuolella.
Kaupungit.
Unkarin ylivoimaisesti suurin kaupunki on pääkaupunki Budapest, jossa asuu vuonna 2012 arviolta n. 1,6 milj. ihmistä eli noin 17 % Unkarin asukkaista. Viisi seuraavaksi suurinta kaupunkia ovat Debrecen (noin 204 000 asukasta), Miskolc (n. 172 000 asukasta), Szeged (161 000) ja Pécs (154 000 asukasta) sekä Győr (131 000 asukasta).
Vesistöt.
Pisin joki Unkarin valtion alueella on Tonava (unk. "Duna"), jonka varrella sijaitsee lukuisia kaupunkeja, mm. Komárom, Esztergom, Budapest, ja Dunaújváros. Tonava virtaa aluksi lännestä itään Unkarin ja Slovakian rajajokena, tekee Visegrádin kohdalla noin 90 asteen mutkan ja virtaa sitten etelään kohti Serbiaa. Toinen pitkä joki Unkarin alueella on Tisza. Sen varrella sijaitsevia suuria kaupunkeja ovat Tokaj, Szolnok ja Szeged. Muita tärkeitä jokia ovat Dráva, Hernád, Kőrös, Mur, Rába, Sajó ja Zala.
Kaikki suuremmat joet saavat alkunsa Unkarin ulkopuolelta: Tonava alkaa Etelä-Saksasta, Tisza Ukrainasta, Mur ja Rába Itävallasta, Dráva Italiasta, Zala Sloveniasta, Hernád Slovakiasta ja Kőrös Transilvaniasta (Länsi-Romaniasta).
Unkarin suurin järvi on Länsi-Unkarin Balaton, joka on samalla myös Keski-Euroopan suurin järvi. Balaton on pääkaupungin ohella Unkarin tärkein turistialue ennen kaikkea hiekkarantojensa ja kuumien lähteidensä ansiosta.
Toinen tärkeä järvi on Budapestin ja Balatonin välissä sijaitseva Velence, jonka rannat muistuttavat Balatonin rantoja, mutta se ei ole samassa määrin turistien kansoittama. Järven koillisosassa on lintujensuojelualue, joka tarjoaa monelle uhanalaiselle lajille turvallisen elinympäristön. Neusiedler See (unk. "Fertő-tó") kuuluu Unkariin ainoastaan osittain: 75 prosenttia järven pinta-alasta sijaitsee Itävallan valtion alueella. Fertő-Hanságin kansallispuisto kattaa järven Unkarin puoleisen osan sekä sen eteläpuolella sijaitsevat suot ja Hanság-kosteikon. Yhdessä Itävallan puolella sijaitsevan Neusiedler See - Seewinkelin kansallispuiston kanssa se lisättiin vuonna 2001 UNESCOn maailmanperintöluetteloon.
Alföldillä ei luonnollisia järviä juuri ole. Tiszan varressa on kuitenkin muutama tekoallas, joista ylivoimaisesti suurin on Tiszajärvi. Se perustettiin 1975 joen säännöstelyä varten ja vesivarastoksi, mutta nopeasti siitä muodostui Itä-Unkarin suosituin lomakohde. Laajoine kaislikkoineen ja ruoikkoineen se on myös merkittävä vesilintuparatiisi. Allas on 27 km pitkä ja sen pinta-ala on 127 km2. Keskimääräinen syvyys on 1,3 m, syvin kohta 17 m.
a>ille on tyypillistä veden turkoosimainen sävy.
Ilmasto.
Unkarissa on verrattain kuiva mannerilmasto, jolle ovat tyypillisiä lämpimät kesät ja suhteellisen kylmät talvet. Talvella Unkarin sää voi ajoittain olla yhtä kylmä kuin Suomessa, mutta kevät ja syksy ovat Suomea lämpimämpiä, ja kesällä hellepäivät ovat Suomea yleisempiä. Tammikuun keskilämpötila on −0 °C:n ja −3 °C:n asteen välillä; heinäkuun keskilämpötila puolestaan 22 °C ja 23 °C asteen välillä. Runsaimmat sateet satavat kesällä ja syksyllä. Sademäärät vähenevät yleensä itään päin mentäessä: Länsi-Unkarissa vuoden keskimääräinen sademäärä on sadetta tuovien länsituulien takia n. 900 millimetriä, kun taas Itä-Unkarissa voi keskimääräinen sademäärä olla kuivina vuosina jopa alle 500 millimetriä.
Kasvisto ja eläimistö.
Unkarin kasvillisuus on monipuolista maan vaihtelevuuden takia. Ylängöillä kasvaa tammen, pyökin, saarnen ja muiden jalojen lehtipuiden, sekä kuusen ja männyn muodostamia sekametsiä. Alavilla seuduilla on lännessä enimmäkseen lehtimetsää, kuivassa idässä myös pienialaisia puistomaisia aroja, joilla kasvaa siellä täällä tammia ja lehmuksia. Unkarissa elää n. 45 000 eläinlajia ja 2 200 kasvilajia. Suurin osa näistä on keskieurooppalaisia lajeja, mutta joukossa on myös yksittäisiä pohjois-, itä- ja eteläeurooppalaisia lajeja. 855 eläinlajia ja 535 kasvilajia on virallisesti suojeltu. Harvinaisia, suojeltuja kukkia ovat esim. jouluruusu, tarhapioni ja unkarilainen kylmänkukka ("Pulsatilla pratensis" ssp. "hungarica").
Unkarin metsät tarjoavat kodin monille villisioille, mäyrille, saksanhirville ja ketuille. Unkarissa ei alkuperäisiä suureläimiä, kuten alkuhärkää, visenttiä, villihevosta ja karhua enää tavata luonnostaan. Susia ja Ilveksiä on kuitenkin vuorilla säilynyt. Viljellyillä alueilla sekä alangolla elää paljon rusakoita, fasaaneja, supikoiria, peltopyitä ja viiriäisiä. Vesistöissä elävä saukko on suojeltu harvinaisuus. Syksyllä, lähinnä lokakuun aikana, Unkarin poikki lentää valtavia monituhatpäisiä lintuparvia matkalla pohjoisesta etelään. Näihin kuuluu mm. pääskyjä, kottaraisia ja kattohaikaroita. Suojeltuja lintulajeja ovat esim. pitkäjalka, isotrappi ja avosetti.
Unkarin joissa ja järvissä on rikas kalakanta. Tyypillisiä kaloja ovat mm. lahna, toutain, siika, ahven, särki, kivennuolianen, jokibarbi, karppi, monni ja hauki. Kalalajeja on noin tuplasti verrattuna Suomeen. Kuitenkaan joitain Pohjois-Euroopassa tavattavia kaloja, kuten harjuksia ei Unkarissa tavata. Vieraista joista ja järvistä on tuotu ankeriaita ja itäaasialaisia monneja ("Silurus asotus"), jotka nyt elävät runsaslukuisina Unkarin vesistöissä.
Unkarissa elää 77 nisäkäslajia, 269 lintulajia, 15 matelijaa ja 19 sammakkoeläinlajia.
Matelijoissa on seltopuskeja, vaskitsoja, tarhakäärmeitä, kyitä ja sisiliskoja. Sammakkoeläinten lajisto koostuu konnista, sammakoista, lehtisammakoista ja salamantereista.
Unkariin on kasviston ja eläimistön suojelemiseksi perustettu kymmenen kansallispuistoa, 35 maisemansuojelualuetta ja 145 luonnonsuojelualuetta.
Varhaiset vaiheet.
Unkarilaiset juontavat kansakuntansa juuret madjaareihin, suomalais-ugrilaiseen kansaan, jonka kielestä kehittyi nykyinen unkarin kieli. Heidän alkukodistaan kiistellään, mutta se on todennäköisesti ollut jossain Volgan ja Uralin välillä. Madjaarit viettivät liikkuvaa elämää kalastaen ja metsästäen. 400-luvulta 600-luvulle he olivat läheisissä tekemisissä bulgarialaisten ja turkkilaisten kanssa, aloittelivat maanviljelyä ja omaksuivat turkin kielestä maanviljelyyn liittyviä sanoja.
Madjaarit olivat taitavia ratsumiehiä, sotaisia ja pelättyjä. He olivat tekivät ryöstöretkiä pitkin Keski-Eurooppaaa vuoteen 955 asti, jolloin Saksan kuninkaan, Otto I:n, 4000-8000 -miehinen armeija onnistui aiheuttamaan unkarilaisten ylivoimaiselle sotajoukolle merkittävät tappiot Augsburgin taistelussa.
Kuningaskunta ja Itävalta-Unkarin aika.
Unkarin valtion katsotaan syntyneen vuonna 1000 jolloin maan ensimmäinen kuningas Tapani Pyhä I (István) kruunattiin. Toisinaan myös vuotta 896, jolloin madjaarit saapuivat Unkariin, pidetään Unkarin alkuna. Alkuperäinen kuningaskunta oli huomattavasti nykyistä laajempi; ensimmäisen maailmansodan jälkeisistä rajamuutoksista jäljelle jäi vain sisin alue. Noin 3 miljoonaa unkarilaista asuu edelleen ympäröivissä valtioissa.
Kuningas Andreas II oli yksi Viidennen Ristiretken johtavista hahmoista vuosina 1217-1218. Vuonna 1241 mongolit valtasivat Unkarin ja hävitti sen alueita. Vuonna 1301 Árpád-dynastian sammuttua maa sai hallitsijakseen vieraita kuningassukuja, kuten ranskalainen Anjoun dynastia. Unkarin alueita on ollut itävaltalaisten, turkkilaisten ja roomalaisten hallinnan alla. Vuonna 1699 ottomaanit luovuttivat maan Roomalle.
1400-luvun puolivälissä jälleen uusiutuvien hallitsijakiistojen vuoksi valtionhoitajaksi nimetty aatelinen ja ritari János Hunyadi löi armeijallaan Osmanien valtakunnan hyökkäyksen Nándorfehérvárin (nyk. Belgradin) taistelussa vuonna 1456. Hänen pojastaan Matias (Mátyás) Corvinuksesta tuli kuningas vuonna 1458 ja hänen aikanaan Unkari oli poliittisen ja kulttuurisen vaikutuksensa huipulla.
Vuonna 1514 kansa nousi György Dózsan johdolla kapinaan, mutta se kukistettiin.
1686 länsivaltojen yhtyneet armeijat ajoivat turkkilaiset Budasta ja 1699 koko Unkarista. Habsburgit tulivat valtaan ja ottivat myös Unkarin kuninkaan arvonimen. Kuitenkaan Unkari ei muodollisesti missään vaiheessa kuulunut heidän hallitsemaansa Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan. 1703–1711 käytiin Ferenc Rákóczi II:n johtama itsenäisyyssota.
Vuonna 1848 unkarilaiset kävivät jälleen kapinoimaan vaatien itselleen itsehallintoa. Unkari julistettiin tasavallaksi ja valtionhoitajaksi valittiin Lajos Kossuth. Itävallan keisari Frans Joosef I kukisti kuitenkin kapinan Venäjän avulla ja teloitutti johtajat.
Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia syntyi vuonna 1867, jolloin Unkarista tuli tasavertainen ja itsehallinnollinen
Kansantasavalta 1949-1989.
Vuosina 1949–1989 Unkarin nimi oli Unkarin kansantasavalta ja jolloin se kuului Varsovan liittoon.
Josif Stalinin kuoleman (1953) jälkeen pääministeriksi nousi uudistus- ja kansallismielinen Imre Nagy. 1956 opiskelijat ja työläiset osoittivat mieltään. Vastustus paisui kansannousuksi ja pääministeri ilmoitti Unkarin eroavan Varsovan liitosta. Neuvostoliiton armeija kukisti kansannousun panssarivaunuin. Nagy ja tuhannet muut teloitettiin.
Maan johtoon nousi János Kádár, joka lakkautti turvallisuuspoliisin julmuudet ja vapautti osan poliittisista vangeista 1960-luvun alkuun mennessä.
Kolmas tasavalta 1989 alkaen.
Varsovan liitosta vapautunut Unkari liittyi Natoon vuonna 1999 ja on yksi niistä kymmenestä valtiosta, jotka liittyivät Euroopan unioniin 1. toukokuuta 2004.
Politiikka.
Unkarin presidentin rooli on etupäässä seremoniallinen. Hänellä on kuitenkin oikeus nimittää pääministeri. Presidentin valitsee parlamentti viisivuotiskausille. Pääministeri valitsee hallituksensa ministerit, ja hänellä on oikeus erottaa heidät. Jokainen valittu ministeri esiintyy parlamentin komiteoiden edessä, ja presidentti hyväksyy heidät virallisesti.
Unkarin parlamentti ("Országgyűlés") on yksikamarinen ja 386-jäseninen. Puolueiden on saavutettava viiden prosentin äänikynnys saadakseen edustajia parlamenttiin. Parlamenttivaalit järjestetään neljän vuoden välein, viimeksi ne pidettiin huhtikuussa 2010. Parlamentin lainsäädäntätyötä valvoo yksitoistajäseninen perustuslakituomioistuin.
Vuoden 2010 vaaleissa oikeistokonservatiivinen Fidesz otti yli kaksi kolmasosaa parlamenttipaikoista, mikä sallii sen muuttaa itsenäisesti perustuslakia. Tätä edelsi sosialistipuolue MSZP:n ja liberaalien SZDSZ:n kaksi vaalikautta kestänyt valta. Lisäksi parlamenttiin nousi romanivastainen ja antisemistinen Jobbik. Varsinkin vuoden 2006 skandaali, jossa pääministeri Ferenc Gyurcsány tunnusti valehdelleensa maan taloustilanteesta, ja sitä seuranneet protestit kärjisti kahden pääpuolueen välisiä kiistoja. Riitojen vuoksi tarpeellisten uudistusten toteuttaminen viivästyi ja samalla taloustilanne vaikeutui jatkuvasti.
18. huhtikuuta 2011 Unkarin parlamentti hyväksyi uuden Fideszin kirjoittaman perustuslain. Sosialistit kävelivät ulos ennen äänestystä ja Jobbik vastusti. Perustuslaissa korostetaan Unkarin kristillisiä juuria ja kielletään abortti ja homoavioliitot, sekä rajoitetaan valtion lainan määrää.
Vuoden 1989 perustuslain mukaan maassa on myös mahdollisuus järjestää kansanäänestyksiä, jos neljässä kuukaudessa kerätään 100 000 allekirjoitusta sen järjestämiseksi. 200 000 allekirjoituksella on mahdollista järjestää sitova kansanäänestys. Tämän jälkeen presidentti määrää 90 päivän sisällä äänestyspäivän, ja jos enemmistö äänestäjistä, tai vähintään 25 % äänioikeutetuista (2 miljoonaa n. 8 miljoonasta äänioikeutetusta) kannattaa esitystä, parlamentin on muutettava lakeja sen mukaan eikä uutta lakia saa muuttaa kolmeen vuoteen. Myös parlamentin kolmannes, presidentti tai hallitus voi järjestää neuvoa-antavan kansanäänestyksen.
Hallinnollinen jako.
Kuntia on yhteensä n. 3 500. Kansalaiset valitsevat itselleen kunnallisvaaleissa kunnanjohtajan (pormestarin) neljäksi vuodeksi. Pormestari toimii myös valtuuston puheenjohtajana. Hän on siis samalla luottamusmies ja päätoiminen virkamies.
Talous.
Unkarin reaalisen bruttokansantuotteen vuosimuutos 1996–2006.
Ennen toista maailmansotaa Unkarin talous keskittyi maatalouteen. Kommunistihallinto toteutti nopean teollistumisen ja pyrki omavaraisuuteen. Vuodesta 1968 alkaen Unkarin talous oli itäblokin liberaaleinta, ulkomaankauppa ja pienet yritykset sallittiin taas rajoitetusti.
Idänkaupan kutistumisen myötä kilpailukyky pieneni, tuotanto romahti ja työttömyys kasvoi vuosina 1989-1994. Talous nousi jaloilleen kun maa liittyi EU:hun, mutta vuoden 2008 lopussa kansainvälinen talouskriisi iski pahasti. Marraskuussa 2008 maa sai 25 miljardin USD vakautuspaketin IMF:ltä, EU:lta ja Maailmanpankilta.
Vuonna 2010 Unkarin ostoivoimakorjattu bruttokansantuote oli 187,6 miljardia Yhdysvaltojen dollaria, hiukan suurempi kuin Suomen ja noin uolet Belgian bruttokansantuotteesta.
Yksityinen sektori käsittää nykyisin yli 80 % BKT:stä.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat bauksiitti, kivihiili, maakaasu ja hedelmällinen maaperä. Vuonna 2010 maatalous työllistää 4,7 % työvoimasta ja tuottaa 3,3 % bruttokansantuotteesta. Sen tuotteita ovat vehnä, maissi, auringonkukan siemenet, perunat, sokerijuurikkaat sekä karjataloustuotteet.
Koneet ja tarvikkeet kattavat yli 60 % viennin arvosta. Muita vientituotteita ovat maataloustuotteet sekä sähkö ja polttoaineet.
Liikenne.
Unkarissa on 43 lentopaikkaa, joista kahdella on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Rautatietä on 9 208 km ja päällystettyä maantietä 74 993 km, josta 911 km mottoritietä. Budapestiin ja Bratislavaan pääsee Wienistä myös kantosiipialuksella Tonavaa pitkin. Julkinen liikenne on hyvin hoidettua, ja monissa kaupungeissa on johdinautoja tai paikallisbusseja. Budapestissä, Szegedissä, Miskolcissa ja Debrecenissä on myös raitiovaunuja. Pääkaupunkiseudulla toimii kolmelinjainen metro ja paikallisjunaverkko.
Väestön ikärakenne.
Muiden lännen teollistuneiden valtioiden tavoin Unkarin väestökin ikääntyy vähitellen. Alle 15-vuotiaita on väestöstä 15,9 %, 15–65-vuotiaita on 68,6 % ja yli 65-vuotiaita 15,5 %. Kokonaishedelmällisyysluku (lapsiluvun odote) on hyvin matala, 1,3 lasta jokaista naista kohden. Elinajan odote oli vuonna 2005 miespuolisilla unkarilaisilla 68,3 vuotta ja naispuolisilla 76,5 vuotta.
Unkarin väestön suurimman osan muodostavat unkarilaiset (89 %). Muita kansallisuuksia ovat romanit (5 %), saksalaiset (2,6 %), romanialaiset (2 %), serbit (1 %), slovakit (1 %), ruteenit (0,9 %) ja jenishit (0,5 %).
"Katso myös Unkarin väestöjakauma (vuoteen 1980)"
Uskonnot.
Enemmistö Unkarin väestöstä (54,5 %) kuuluu katoliseen kirkkoon; osa heistä on roomalaiskatolisia, osa idän katolisia. 15,9 % väestöstä on kalvinisteja ja 3 % luterilaisia. Juutalaisia elää Unkarissa nykyään 80 000, mutta ennen holokaustia heidän lukumääränsä oli 800 000. Uskontokuntiin kuulumattomia on väestöstä 14,5 %, mikä on seurausta ennen vuotta 1989 toimineen kommunistisen hallinnon kielteisestä suhtautumisesta uskontoihin.
Kieli.
Unkarin kieli kuuluu suomalais-ugrilaisten kielten ugrilaiseen haaraan, ja se on ainoa ei-indoeurooppalainen kieli, jota puhutaan laajemmalti Keski-Euroopassa. Unkari on saanut lainasanoina vaikutteita erityisesti turkkilaisista kielistä, slaavilaisista kielistä ja saksasta. Unkarissa puhuttavat unkarin murteet poikkeavat toisistaan hyvin vähän.
Kehitystavoitteet.
Vuonna 2007 arvioitiin, että Unkari saavuttaa todennäköisesti viisi. Sen sijaan nälän ja köyhyyden vähentämiseen liittyvä tavoite jäänee saavuttamatta.
Musiikki.
Franz eli Ferenc Liszt (1811–1886)
Tunnetuimpia unkarilaisia säveltäjiä ovat romantiikan ajan lapsinero ja pianovirtuoosi Franz Liszt sekä etnomusikologit Zoltán Kodály ja Béla Bartók. Liszt lienee tunnetuin unkarilaissyntyinen säveltäjä, mutta todellisuudessa hän oli peräisin saksankielisestä perheestä. Unkarilaiset itse pitävät Kodályta ja Bartókia "unkarilaisempina" säveltäjinä. 1900-luvun alussa he keräsivät tuhansia kansanlauluja eri puolilta Unkaria pelastaen näin merkittävän osan Unkarin musiikkiperinnöstä. Myöhemmin Kodálysta tuli merkittävä musiikki- ja kuoropedagogi. Bartók taas siirtyi USA:han pianistiksi.
Unkarilaisten kansallisen heräämisen ajalta merkittävin säveltäjä on historiallisia oopperoita säveltänyt Ferenc Erkel, jonka teos on myös Unkarin kansallislaulu. Kansainvälisesti tunnettuja ovat myös operettisäveltäjät Franz Lehár ja Emmerich Kálmán.
Unkarilaiset muusikot ja säveltäjät ovat saavuttaneet myöhemminkin maailmalla mainetta. Erityisen tunnustettuja ovat nykysäveltäjät György Ligeti ja György Kurtág. Ligetin sävellykset pääsivät Stanley Kubrickin elokuvien ("2001:Avaruusseikkailu" 1968, "Hohto" 1980, "Eyes Wide Shut" (1997) myötä myös suuren yleisön tietoisuuteen. Maailmanlavoilla esiintyvistä kapellimestareista Eugene Ormandy, George Szell ja Sir Georg Solti ovat myös unkarilaisia.
Suomessa tutuiksi tulivat 1970-luvulla musiikkikasvattajat Géza ja Csaba Szilvay, jotka uudistivat suomalaista musiikkipedagogiikkaa Kodályn oppien mukaan. Gézan tytär Réka Szilvay kuuluu Suomen musiikkielämän kärkiviulisteihin. Viime vuosina ovat tulleet Suomessa tunnetuiksi kapellimestari ja sellisti Tibor Bogányi ja hänen veljensä, pianisti Gergely Bogányi. Tibor Bogányi on toiminut mm. Turun kaupunginorkesteri ylikapellimestarina ja Lappeenrannan kaupunginorkesterin taiteellisena johtajana.
Kirjallisuus.
Unkarin nykykirjailijoista tunnetuimpia ovat Péter Esterházy, Sándor Márai, Péter Nádas sekä vuonna 2002 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut Imre Kertész. Heidän teoksensa ovat menestyneet myös Unkarin rajojen ulkopuolella, etenkin Keski-Euroopassa, jossa Máraita ja Kertésziä arvostetaan jopa varauksettomammin kuin Unkarissa.
Unkarin kirjallisuuden klassikoita tunnetaan Unkarin ulkopuolella varsin vähän. Tunnettuja ovat mm. paronitar Emma Orczyn "Punainen neilikka" sekä Ferenc Herczegin romaanit, esim. "Gyurkovicsin tytöt". Unkarilaiset ovat perinteisesti arvostaneet runoutta enemmän kuin proosaa, ja useimmat klassikkokirjailijoista olivatkin ennen kaikkea runoilijoita. Kuuluisimpia runoilijoita ovat Sándor Petőfi, János Arany, Endre Ady, Mihály Babits, Dezső Kosztolányi, Attila József ja János Pilinszky. Muita merkittäviä kirjailijoita ovat Zsigmond Móricz ja Gyula Illyés.
Elokuva.
Unkari on myös tunnettu elokuvamaa. Tästä ansio kuuluu erityisesti Miklós Jancsólle, joka nosti maansa elokuvan kansainväliseen tietoisuuteen 1960-luvulla. "Miehet ilman toivoa" (1966), "Punaiset ja valkoiset" (1967), "Hiljaisuus ja huuto" (1968) sekä "Punainen psalmi" (1971) ovat elokuvia, joissa Jancsó käsitteli maansa väkivaltaista historiaa. Elokuvien taustoina olivat niin Itävalta-Unkarin sisäiset ristiriidat kuin myös ensimmäinen ja toinen maailmansota.
Jancsón elokuvat on tyypillisesti kuvattu cinemascope-versioina ja leikkauksia niissä on harvinaisen vähän (muun muassa elokuva "Eletra" (1974) koostuu vain 12 otoksesta). Laajakuvakamera seuraa ihmisiä, zoomaa pieniin yksityiskohtiin ja vetäytyy lopulta laajaan panoraamakuvaan taustana Unkarin pusta. Näin ollen elokuvanhistorioitsijoiden piirissä aavaa puutonta pustaa kutsutaankin "jancsolaiseksi maisemaksi". Jancsó oli vieraana Sodankylän elokuvajuhlilla 2002.
Jancsón lisäksi toinen merkittävä unkarilainen elokuvaohjaaja on István Szabó, joka tuli erityisesti tunnetuksi Klaus Mann-filmatisoinnista "Mephisto" (1981). Se on yhä ainoa Oscar-palkinnon saanut unkarilainen elokuva. Pääosaa, traagista natsien nurjertamaa teatterinäyttelijää elokuvassa esitti Klaus Maria Brandauer, jolle "Mephisto" merkitsi kansainvälistä tähteyttä. Brandauerin kanssa Szabó teki vielä elokuvat "Eversti Redl" (1985) ja "Hanussen" (1989), joiden jälkeen hän päätyi tekemään kansainvälisiä menestyselokuvia yhdessä Ralph Fiennesin ("Sunshine" 1999), Harvey Keitelin ("Tapaus Furthwängler" 2001) ja Jeremy Ironsin ("Being Julia" 2004) kanssa.
Unkarissa on myös syntynyt ja uransa aloittanut elokuvaohjaaja Manó Kertész Kaminer, josta myöhemmin tuli amerikkalainen menestysohjaaja Michael Curtiz. Hänen lisäkseen Unkarista on noussut useita näyttelijöitä Hollywoodin tähtitaivaalle, kuten Bela Lugosi ja Zsa Zsa Gabor ("Sári Gábor").
Ruoka- ja viinikulttuuri.
Unkarissa laitetaan ruokaa usein avotulella padassa, jota nimitetään "bográcsiksi".
Unkarilainen ruoka on suomalaiseen makuun mausteista, jopa tulista, usein myös suolaista ja rasvaista. Unkarilainen keittiö onkin tunnettu erityisesti liharuoistaan. Yksi tavallisimmista ja tunnetuimmista ruoista on kansallisruoaksikin kutsuttu "pörkölt", eräänlainen käristys, joka voidaan valmistaa joko sian- tai naudanlihasta. Ruoan nimi on peräisin verbistä "pörkölni", joka tarkoittaa lihan paistamista rasvassa sipulin ja paprikajauheen kera. Pörköltin ohessa tarjottavat lisukkeet vaihtelevat alueittain.
Suomessa sekä myös muualla Unkarin ulkopuolella tämäntapaista ruokaa kutsutaan usein gulassiksi, mutta tämä nimitys on peräisin eri ruoasta: Unkarissa tarjottava "gulyás" tai "gulyásleves" on paprikainen lihakeitto, jonka liha paistetaan aluksi samaan tapaan kuin pörköltissä, mutta paistamisen jälkeen kattilaan kaadetaan vettä. Lisäksi keittoon kuuluu myös perunaa ja kuminaa. Tähän ruokaan käytetään perinteisesti ainoastaan naudanlihaa, mikä selittyy ruoan nimellä: "gulyás" merkitsee karjapaimenta. Gulassikeittokin on monille unkarilaisille ja ulkomaalaisille juuri Unkarin kansallisruoka.
Unkarin tunnetuin mauste on paprika, jota käytetään jauhettuna runsaasti unkarilaisissa ruoissa. Esimerkiksi gulassikeitto on siihen lisätyn paprikajauheen vuoksi voimakkaan punaista. Paprikaa käytetään sekä tuoreena, kuivattuna, jauhettuna tai soseena.
Yleisiä ovat myös kanaruoat, erityisesti "paprikás csirke" eli paprikakana, joka valmistetaan pitkälti samaan tapaan kuin pörkölt. Samantapainen ruoka on myös "paprikás krumpli" eli paprikaperuna; siinä voidaan käyttää lihan asemesta makkaraa tai vain silavaa. Suolattu ja paprikalla maustettu tai savustettu silava eli "szalonna" on myös olennainen osa unkarilaisen ruoan valmistuksessa.
Tunnetuimpia unkarilaisia juomia ovat viinit, ja niistä tunnetuimpia ovat Tokajin viinit, erityisesti jälkiruokaviini "Tokaji Aszú" "Viinien kuningas, kuninkaiden viini". Tokajin viinejä tuotetaan Koillis-Unkarista Kaakkois-Slovakiaan ulottuvalla Tokajin viinialueella, ja ne ovat EU:n suojelemia alkuperäistuotteita. Punaviinialueista Villány ja Szekszárd ovat johittamassa Egerin kuuluisan ja tunnetuimman luettelossa.
Muista alkoholijuomista unkarilaisia erikoisuuksia ovat musta ja karvas Unicum–yrttilikööri ja sekä hedelmäviina eli "pálinka". Palinkaa tehdään monista hedelmistä, yleisimpiä ovat luumu- eli "szilvapálinka", persikka- eli "barackpálinka" ja päärynä- eli "körtepálinka".
Unkarin tieteen saavutuksia.
Unkarilaiset ovat ylpeitä keksinnöistään, joita ovat mm. Rubikin kuutio, äänetön tulitikku sekä epäeuklidinen geometria. Unkarista ennen toista maailmansotaa lähteneiden unkarilaisten keksijöiden aikaansaannoksiin kuuluvat lisäksi mm. hologrammi, kuulakärkikynä, vetypommin teoria sekä BASIC-ohjelmointikieli. Unkarista lähti kasvavan antisemitismin vuoksi monia juutalaisia tiedemiehiä, mm. kolme Yhdysvalloissa merkittävän uran tehnyttä matemaatikkoa: "Erdősin luvusta" tunnettu Paul Erdős, Eugene Wigner sekä John von Neumann, eräs tietotekniikan edelläkävijöistä.
Lehdet.
Unkarin tunnetuimmat päivälehdet ovat liberaali Magyar Hírlap, porvarillinen Magyar Nemzet sekä sosialistiset Népszabadság ja Népszava. Kuuluisimpiin aikakauslehtiin kuuluvat mm. kirjallisuutta ja politiikkaa käsittelevä liberaali "Élet és Irodalom", talouslehti "Heti Világgazdaság" (HVG), porvarilliset poliittiset aikakauslehdet "Heti Válasz" ja "Demokrata", liberaalit poliittiset aikakauslehdet "168 óra" ja "Beszélő", naistenlehti "Nők Lapja" ja katolinen aikakauslehti "Igen".
Televisio ja radio.
Kansallisen televisioyhtiön Magyar Televízión ("MTV") kanavien lisäksi Unkarissa on lukuisia yksityisiä televisiokanavia, kuten "ATV", "RTL Klub", "Minimax" ja "Duna TV". Duna TV on ollut näistä kanavista tunnetuin Euroopan ulkopuolella, sillä tämä satelliittikanava lähettää paljon myös ulkounkarilaisille suunnattua ohjelmaa. Huhtikuussa 2006 aloitti Duna TV:n toinen kanava, "Duna TV II Autonómia", joka on erikoistunut Euroopan maiden vähemmistöjen asioihin. Tähän tarkoitukseen sitä rahoitetaan EU-tuilla. Yleisradioyhtiön radiokanavat ovat "Kossuth Rádió" (politiikkaa, kulttuuria, kirjallisuutta), "Bartók Rádió" (klassista musiikkia) ja "Petőfi Rádió" (viihdettä, reportaaseja, suoria lähetyksiä). Näiden lisäksi on monia eri kohderyhmille suunnattuja yksityisiä radiokanavia, kuten "Danubius", "Sláger Rádió", "Tilos Rádió", "Info-Rádió" ja englanninkielinen "Radio Bridge". TV- ja radiolupamaksut poistettiin Unkarissa vuonna 2003.
Maailmanperintö.
Unescon Maailmanperintöluettelossa on Unkarista seitsemän kohdetta.
Urheilu.
Unkari on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1896. Eniten mitaleita, kymmenen kumpikin, ovat tuoneet miekkailija Aladár Gerevich ja voimistelija Ágnes Keleti.
Unkarin suosituin laji on jalkapallo. Unkarin jalkapallomaajoukkue on saanut MM-kisoissa hopeaa 1938 ja 1954. Samoin se on saavuttanut kolme olympiakultaa ja kaksi muuta olympiamitalia jalkapallossa 50-, 60- ja 70-luvuilla. Unkarin jalkapallomaajoukkueesta käytettiin 50-luvulla nimitystä Kultainen joukkue, jonka tunnetuin pelaaja oli Ferenc Puskás. Syyskuussa 2011 se oli FIFAN rankingissa sijalla 27.
Hungaroring on moottoriurheilurata lähellä Budapestiä, jossa ajetaan vuosittain Formula 1:n Unkarin Grand Prix.
Unkarin jääkiekkomaajoukkue pelasi 2009 Sveitsissä 70 vuoden tauon jälkeen pääsarjaa, mutta putosi jo samoissa kisoissa takaisin 1. divisioonaan. Vuoden 2012 I Unkari on sijalla 19.


Kyproksen tasavalta.
Kyproksen tasavalta (kreik. Κυπριακή Δημοκρατία, "Kypriakī́ Dīmokratía"; turk. Kıbrıs Cumhuriyetion) eli Kypros (kreik. Κύπρος, "Kýpros"; turk. Kıbrıs'") on Välimerellä sijaitsevasta Kyproksen saaresta eteläistä kahta kolmasosaa hallitseva tunnustettu valtio. Kyproksen tasavalta kuuluu Euroopan unioniin, Yhdistyneisiin kansakuntiin ja Kansainyhteisöön.
Kypros on tunnettu jo antiikin ajoista lähtien kuparistaan, ja maan kreikkalaisesta nimestä juontuu suomenkielinen nimi kuparille.
Maantiede.
Kyproksen tasavalta hallitsee noin kahta kolmasosaa Kyproksen saaresta. Saaren halki kulkee Kyrenean kalkkivuoret, joiden eteläpuolella Famagustan ja Morfoun kaupunkien välissä on hedelmällinen Mesaorian tasanko. Lähes puolet saaren pinta-alasta on viljelykelpoista.
Troodosin massiivi muodostaa valtaosan Etelä-Kyproksesta. Kyseessä on hyvin mineraalipitoinen veden alla syntynyt doomi, joka on Kyproksen korkein vuoristo. Saaren korkein kohta, 1 951 metriä korkea Olympos-vuori, sijaitsee Troodoksessa. Myös molempien saaren pääjokien, Pedieaksen ja Karyotin, alkulähteet sijaitsevat massiivilla. Pedieas laskee mereen Famagustanlahdessa ja Karyoti Morfounlahdessa.
Kyproksessa sijaitsee lauhkea välimerenilmasto, jonka myötä talvet ovat sateisia ja viileitä ja kesät kuivia ja lämpimiä. Meren läheisyys tasapainottaa ilmastoa sen verran, ettei saarella ole kesäisin niin kuuma kuin mantereella.
Historia.
Kyproksen tasavalta itsenäistyi vuonna 1960 Britannian alaisuudesta kompromissina. Saaren kreikkalais­väestö olisi halunnut saaren liittyvän Kreikkaan ("Enosis") ja turkkilaisväestö siirtomaavallan jatkumista, joten kompromissiksi perustettiin uusi valtio.
Maa ajautui kuitenkin sisällissotaan vuonna 1963, ja tilanne rauhoittui vasta YK:n johdolla 1964 aselevossa, jota valvomaan YK asetti kansainväliset UNFICYP-rauhanturvajoukot.
Turkki miehitti Kyproksen pohjoisosan vuonna 1974 Kreikan sotilashallituksen tukeman vallankaappauksen jälkeen estääkseen Kyproksen liittämisen Kreikkaan. Turkin miehittämät alueet julistautuivat itsenäiseksi vuonna 1975, ja alueelta pakeni yli 200 000 kyproksenkreikkalaista etelään, samalla kun etelästä pakeni noin 80 000 kyproksenturkkilaista pohjoiseen. "Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta" perustettiin 1983. Ainoastaan Turkki on tunnustanut tämän turkkilaishallinnon, jonka alueelle on muuttanut noin 90 000 siirtolaista Turkista. Kyproksen tasavalta, joka hallitsee eteläistä 2/3:aa saaresta, on sen sijaan kansainvälisesti tunnustettu.
YK:n rauhanturvajoukot ovat saarella edelleen - kesäkuussa 2011 mandaattia päätettiin jatkaa joulukuuhun 2011. Suomalaiset ovat osallistuneet näihin joukkoihin operaation alusta vuoteen 2005 saakka. Britannialla on saarella edelleen kaksi tukikohtaa, Akrotiri ja Dhekelia.
Väestö.
Kyproksen väestö jakautuu kielellisesti ja uskonnollisesti kreikkaa puhuviin ortodokseihin ja turkkia puhuviin muslimeihin. Kreikkalaisella puolella on lisäksi tuhatkunta arabiaa puhuvaa, kreikkalaisiksi identifioituvaa henkilöä, jotka vuoteen 1974 asti asuivat yhdessä ainoassa kylässä. Kyproksen arabia on yksinomaan puhuttu kieli; se on läheisintä sukua syyrialais-palestiinalaisille sedentaarimurteille. Lisäksi Kyproksella asuu joitakin tuhansia armeniankielisiä.
Kyproksen kreikka on oma murteensa, joka eroaa varsin paljon standardikreikasta. Kuten suurin osa kreikan murteista, se ei palaudu saaren antiikinaikaisiin murteisiin vaan on kehittynyt koinee-kreikasta. Se on nykyään vain puhekieli, mutta keskiajalta on säilynyt murteella kirjoitettuja lakitekstejä. Se sisältää runsaasti arabialaisia ja turkkilaisia lainasanoja.
Hallinto ja politiikka.
Kyproksen presidentti on sekä valtion että hallituksen päämies. Vuoden 1960 perustuslain mukaan varapresidentti on kyproksenturkkilainen, paikka on nykyisin täyttämättä. Samoin Kyproksen parlamentin 80 paikasta 56 on varattu kreikkalaisille ja 24 turkkilaisille, mutta turkkilaisten paikat ovat täyttämättä. Presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla viiden vuoden välein, samoin parlamentti.
Kypros on yksi niistä kymmenestä valtiosta, jotka liittyivät Euroopan unioniin 1. toukokuuta 2004.
Saaren yhdistämisestä neuvoteltiin taas 2004, ja 24. huhtikuuta 2004 molemmilla puolilla järjestettiin kansanäänestys, jossa pohjoiskyproslaiset kannattivat yhdistymistä kaksinkertaisella enemmistöllä, mutta eteläkyproslaiset hylkäsivät sen kolminkertaisella enemmistöllä. Koska neuvottelut saaren puoliskojen yhdistämisestä eivät johtaneet tulokseen, liittyminen EU:hun koskee käytännössä vain saaren kreikkalaista osaa.
Kyproksen tasavallan suurimmat puolueet ovat kommunistinen AKEL, keskusta-oikeistolainen DISY ja demokraattinen puolue DIKO. Maan presidentti Dimitris Christofias edustaa AKELia, mutta hänen valintaansa tuki myös DIKO ja pienempi sosiaalidemokraattinen puolue EDEK.
Talous.
Kupari on ollut Kyproksen tärkein luonnonvara jo antiikin ajasta lähtien. Nykyään kuitenkin kupariesiintymät on käytetty käytännössä loppuun, eikä niillä ole enää taloudellista merkitystä. Merkittäviä luonnonvaroja ovat asbesti, kipsi, marmori ja meripihka.
Kyproksen tasavalta on teollistunut, ja teollisuuden osuus työllistäjänä on ohittanut maatalouden. Maatalous keskittyy perunan, sitrushedelmien, viinirypäleiden ja pienimuotoisesti viljan viljelyyn sekä karjan kasvatukseen. Tärkeimmät teollisuustuotteet ovat savukkeet, viini, vaatteet, kengät ja sementti. Maan merkittävimmät vientituotteet ovat hedelmät ja tekstiilit.
Kyproksen tasavallan puolella on monipuolisempi aluerakenne, jonka vuoksi se on voinut kehittyä paremmin kuin pohjoinen naapurinsa. Talouden kulmakiviä ovat teollisuus, rahaa tuovat sotilastukikohdat ja tärkeimpänä kasvava turismi. Kyproksen valtiot tekevät sen verran yhteistyötä, että etelässä tuotettua maalämpöä siirretään pohjoiseen, joka puolestaan antaa talousvettä etelään.
Kyproksen tasavallan rahayksikkö on euro, joka syrjäytti vuoden 2008 alussa vanhan Kyproksen punnan.
Kulttuuri.
Unescon maailmanperintöluettelossa on Kyprokselta kolme kohdetta: Choirokoitia, Pafosin kaupunki ja Troodosin maalatut kirkot.
Halumi eli halloumi on Kyprokselta lähtöisin oleva lampaan- ja vuohenmaitojuusto.
Kypros on osallistunut sekä talvi- että kesäolympialaisiin vuodesta 1980 alkaen. Se ei ole saanut yhtään mitalia.
Kyproksen jalkapallomaajoukkue ei ole koskaan esiintynyt Euroopan- tai maailmanmestaruuskilpailuiden lopputurnauksessa. FIFA-rankingissa se oli kesäkuussa 2011 sijalla 80.


Tietojenkäsittelytiede.
Tietojenkäsittelytiede (, "computing science" tai "information processing science", suomeksi myös tietojenkäsittelyoppi) on tieteenala, joka tutkii tietotekniikkaan ja sen käyttöön liittyviä ongelmia, muun muassa tiedon tallennusta, esittämistä ja siirtämistä. Vain hieman yleistäen tietojenkäsittelytiede tutkii sitä, mitä ylimalkaan voidaan laskea ja miten se käy parhaiten päinsä käytettävissä olevien resurssien puitteissa.
Tietojenkäsittelytiedettä opetetaan ja tutkitaan yleensä yliopistojen luonnontieteellisissä tiedekunnissa ja ammattikorkeakouluissa. Alkujaan se on vahvasti sidoksissa matematiikkaan, mutta nykyisin myös moniin muihin tieteisiin, kuten kauppatieteisiin ja erityisesti organisaatiotutkimukseen. Tällöin siitä toisinaan käytetään nimeä tietojärjestelmätiede. Teknillisissä yliopistoissa käytetty nimitys tietojenkäsittelytekniikka puolestaan rajautuu muun muassa digitaalitekniikkaan, signaalinkäsittelyyn, tietoliikennetekniikkaan ja joskus automaatiotekniikkaan.
Tietojenkäsittelytieteen reuna-alueet ulottuvat monien muiden tieteiden alueelle: esimerkiksi käytettävyystutkimus liittyy läheisesti psykologiaan ja bioinformatiikka muun muassa biologiaan. Digitaalisen median tutkimuksella taas on yhteyksiä mediatieteeseen ja viestinnän tutkimukseen. Tietojenkäsittelytieteellä on myös voimakasta vuorovaikutusta eri alueiden laskennallisen tieteen ja tietojenkäsittelyn laajempia vaikutuksia tutkivan tietoyhteiskuntatutkimuksen kanssa.
Tutkimuskohteita.
Seuraavassa on luettelo joistain tietojenkäsittelytieteen tutkimuskohteista. (Listatut osa-alueet saattavat olla osin päällekkäisiä, ja lisäksi kaikkien alojen suomenkieliset nimet eivät ole vakiintuneita.)
Opetus ja tutkimus Suomessa.
Suomessa tietojenkäsittelytiedettä opetetaan ja alan tutkimusta harjoitetaan muun muassa seuraavissa yliopistoissa.
Huomioitavaa on, että alan nimeämiskäytännöt ja jaottelu osa-alueisiin vaihtelevat. Monissa oppilaitoksissa – etenkin teknillisissä yliopistoissa – "tietojenkäsittelytiede" (tai "tietojenkäsittelyoppi") katsotaan suppeaksi osaksi laajempaa "tietotekniikan" tai "informaatioteknologian" kokonaisuutta. Monialaisissa yliopistoissa "tietojenkäsittelytiede" sen sijaan on usein laaja käsite, samoin kuin englannin "computer science".


Eerik X Knuutinpoika.
Eerik Knuutinpojan hautakivessä oleva kuva.
Eerik X Knuutinpoika (n. 1175 – 19. huhtikuuta 1216) oli Ruotsin kuningas vuosina 1208–1216. Hän oli Knuut Eerikinpojan ja tämän tuntemattoman vaimon poika.
Isänsä kuollessa vuonna 1195 Eerik ja hänen veljensä olivat vasta lapsia ja Ruotsin kuninkaaksi valittiin Sverker Kaarlenpoika. Pojat saivat asua kuninkaallisessa hovissa, kunnes vuonna 1203 hänen veljensä ja perheensä alkoivat vaatia kruunua takaisin omalle suvulleen. Sverker ei kuitenkaan tähän myöntynyt, ja Erik pakeni veljineen Norjaan.
Vuonna 1205 veljekset palasivat Ruotsiin norjalaisten joukkojen tukemana ja taistelivat kuningasta vastaan Älgaråsin taistelussa vuonna. He kuitenkin hävisivät, ja kolme Eerikin veljistä menehtyi taistelussa.
Vuonna 1208 Eerik palasi jälleen Ruotsiin, ja tällä kertaa hän löi Sverkerin Lenan taistelussa. Eerikistä tehtiin virallinen kuningas, ja hän oli ensimmäinen Ruotsin kuningas, joka kruunattiin. Sverker yritti saada kruunun valtaansa vielä vuonna 1210, mutta hänet kukistettiin ja surmattiin Gestirlenin taistelussa.
Eerik avioitui Tanskan prinsessan, Valdemar Suuren ja venäläisen prinsessan tyttären, Rikissan ("Richissa") kanssa. Avioliitolla yritettiin luoda diplomaattisia suhteita Tanskaan, joka oli perinteisesti kannattanut Sverker-sukua Norjan kannattaessa Eerikin sukua. Avioliitosta syntyi useita tyttäriä, mutta vain yksi poika, joka syntyi isänsä kuoleman jälkeen ja oli tuleva kuningas Eerik Eerikinpoika.
Eerik kuoli äkillisesti kuumeeseen vuonna 1216 Näsin linnassa Visingsö-saarella. Hänet haudattiin Varnhemin luostariin.


Juhana Sverkerinpoika.
Juhana Sverkerinpoika oli Ruotsin kuningas 1216–1222.
Kuningas Sverker II ja Ingegerd Birgerintyttären ainoa lapsi. Jo vauvana isä korotti hänet äidinisän, jaarli Birger Brosan kuoltua, valtakunnan jaarlin asemaan.
Juhanan isä oli Sverker Kaarlenpoika joka oli ollut Ruotsin kuninkaana 1196–1208. Juhana kruunattiin paavin vastustuksesta huolimatta kuninkaaksi vuonna 1219. Paavi olisi halunnut kuninkaaksi Eerik Eerikinpojan. Juhana kuoli vuonna 1222 ilman rintaperillistä ja lähisukulaisten ollessa naispuolisia, jolloin hän jäi viimeinen Sverkerin sukuun kuuluva kuningas.
Sverkerin suvun sivuhaarasta polveutui äitinsä Ingrid Ylvan kautta folkungisukuinen jaarli Birger Maununpoika, joka meni naimisiin kuningas Eerik Eerikinpojan sisaren Ingeborgin kanssa, kohosi alaikäisen poikansa puolesta valtakunnan sijaishallitsijaksi, ja jonka pojat Valdemar ja Maunu perivät Ruotsin kruunun Eerikin suvun sammuttua miehenpuolelta.


Eerik XI Eerikinpoika.
Eerik XI Eerikinpoika (Sammalkieli) ("Erik den läspe och halte") (1216–2. helmikuuta 1250) oli Ruotsin kuningas 1222–1229 ja 1234–1250.
Eerik Sammalkielestä tehtiin kuningas vuonna 1222 kun Juhana Sverkerinpoika kuoli. Hän oli vielä alaikäinen ja neuvosto hallitsi hänen sijastaan. Neuvoston johtaja Knuut Pitkä syrjäytti kolmetoistavuotiaan Eerikin ja kukisti hänet Olustran taistelussa vuonna 1229. Eerik pakeni Tanskaan. Liikanimensä "Sammalkieli" (oik. "Sammalkieli ja ontuja") Eerik on saanut jälkikäteen. Eerikinkronikan mukaan hän oli änkyttäjä ja sen lisäksi ontui.
Knuutin kuoltua vuonna 1234 Eerikistä tuli taas kuningas. Hän ilmoitti itse olevansa kolmas tämän niminen Ruotsin kuningas. Todellinen valta oli tosin Eerikin jaarlin Birgerin käsissä.
Eerik kuoli ilman perillistä vuonna 1250. Eerik kuvataan heikoksi, mutta viisaaksi hallitsijaksi, joka tunsi omat puutteensa, ja hallitsi Birgerin kautta.


Knuut Pitkä.
Knuut Pitkä oli Ruotsin kuningas 1229–1234.
Knuut oli Ruotsia alaikäisen Eerik Eerikinpojan sijasta hallitsevan neuvoston johtaja. Hän kaappasi vallan Eerikiltä vuonna 1229. Eerikistä tuli taas kuningas Knuutin kuoltua vuonna 1234.


Persianlahden sota.
Persianlahden sota eli operaatio Desert Storm () oli sota, joka käytiin Irakin ja yhdysvaltalaisen kenraali Norman Schwarzkopfin johtaman monikansallisen liittouman välillä vuonna 1991.
Irakin hyökkäys Kuwaitiin 2. elokuuta 1990 johti välittömästi n vaatimukseen Irakin joukkojen vetäytymiseksi ja Irakia vastaan asetettuihin talouspakotteisiin. Yhdysvallat ryhtyi myös pikaisesti lähettämään joukkoja Persianlahden alueelle (operaatio Desert Shield,), ilmoittaen joukkojen välittömäksi tehtäväksi Saudi-Arabian puolustamisen. Kun kansainvälisen yhteisön poliittinen painostus ei saanut Saddam Husseinia vetämään Irakin joukkoja Kuwaitista salli YK:n turvaneuvosto myös voimakeinot miehittäjän karkoittamiseksi maasta. Yhdysvallat kokosi seuraavien kuukausien aikana 34 maan liittouman Irakia vastaan ja siirsi Persianlahdelle yhteensä noin 575 000 sotilasta. 12. tammikuuta 1991 Yhdysvaltain kongressi antoi presidentille valtuudet sotilaallisen voiman käyttöön Irakin ajamiseksi Kuwaitista.
Varhainen historia.
Kuwait ja Yhdistynyt kuningaskunta allekirjoittivat 1899 sopimuksen, jonka mukaan Britannia hoitaa maan ulkopolitiikan sekä ulkomaille tapahtuvan kaupan. Sopimuksen syntyyn vaikutti Saksan keisarikunnan imperialismi alueella. Britannia suojasi maata ensimmäisessä maailmansodassa, jonka seurauksena Arabian niemimaata hallinnut Ottomaanien valtakunta hajosi ja alueelle syntyi useita uusia valtioita kuten Irak. Alueen jako ei ottanut huomioon alueen heimorajoja eikä eri alueiden erilaisia kulttuuritaustoja.
Alueelta löytynyt öljy ja sen käytön jatkuva lisääntyminen sekä sitoutuminen valtioiden taloudellisiin ja poliittisiin etuihin nosti alueen merkitystä. Kuwaitin julistauduttua itsenäiseksi Isosta-Britanniasta 19. kesäkuuta 1961 Irak kieltäytyi tunnustamisesta ja samalla ilmoitti alueen kuuluvan itselleen. Hyökkäyksen uhatessa Kuwait pyysi apua entiseltä emämaaltaan, jonka sotilaallinen väliintulo heinäkuussa 1961 esti tapahtumien etenemisen.
Irak aloitti vuonna 1981 Irakin-Iranin sodan, joka Iranin takia pitkittyessään ajoi Irakin valtaviin velkoihin. Vuonna 1988 päättyneen sodan jälkeen Irak oli velkaa varsinkin Kuwaitille. Irakissa oltiin muille arabimaille
katkeria siitä, että nämä maat eivät olleet tukeneet Irakia kyllin sen taistelussa Iranin islamilaista shiiafundamentalismia vastaan.
Ennen sotaa.
Irakin johtaja Saddam Hussein syytti toukokuun 1990 Arabiliiton huippukokouksessa joitain arabimaita öljyn myymisestä polkuhintaan. Saddam uhkasi 17. heinäkuuta 1990 käyttää voimakeinoja Kuwaitin ylituotannon ja alihinnoittelun estämiseksi. Saddam väitti Kuwaitin ja Arabiemiraattien toimien vieneen Irakilta 14 miljardia dollaria öljytuloina. Heinäkuussa OPEC päätti nostaa öljyn hintoja ja asetti tuotantokiintiöt. Silti Irakin ulkoministeri Tariq Aziz sanoi Kuwaitin vieneen Irakin öljyä maiden väliseltä puolueettomalta alueelta. Aziz otti Kuwaitille takaisin maksettavista lainoista 2 miljardia dollaria pois.
Irak keskitti 24. heinäkuuta 1991 30000 sotilastaan Kuwaitin vastaiselle rajalle.
Egyptin presidentti yritti sovitella kiistaa käymällä Irakin, Kuwaitin ja Saudi-Arabian pääkaupungeissa. 25. heinäkuuta Yhdysvaltain Irakin suurlähettiläs sanoi Saddamille, ettei Yhdysvallat sekaannu arabien keskinäisiin selkkauksiin, mutta suojellakseen ystäviä on valmiina käyttämään voimaa. Irak jatkoi armeijansa lisäämistä Kuwaitin vastaisella rajalla. 17. heinäkuuta Kuwait suostui muihin Irakin korvausvaatimuksiin paitsi ei halunnut luovuttaa Warbajin ja Bubijanin saaria. Pari päivää myöhemmin Jordanian kuningas Husseinin sovitteluyritys meni pieleen, ja heinäkuun viimeisenä päivänä pidetyt Irakin ja Kuwaitin kahdenkeskiset neuvottelut kariutuivat.
Irakin hyökkäys.
Irakin ja Kuwaitin edustajat tapasivat 30. heinäkuuta, 1990 Jeddassa, Saudi Arabiassa sopien öljyn tuotannosta sekä maiden raja-alueiden hallinnasta, mutta Irak aloitti hyökkäyksensä neuvottelujen kestäessä 2. elokuuta 1990 kello 2 aamuyöstä Bagdadin aikaa. Kolme Irakin tasavaltalaiskaartin divisioonaa ylitti maiden välisen rajan. Yksi divisioonista hyökkäsi rantatietä pitkin Kuwait Cityyn, toinen valtasi sisämaan öljykentät ja kolmas siirtyi Saudi-Arabian vastaiselle rajalle estämään mahdollisten apujoukkojen saapumisen.
Kuwaitin joukot kävivät kolmipäiväisen puolustussodan, jonka aikana Kuwaitin maa-, ilma- ja merivoimat tuhottiin tai pakotettiin vetäytymään maasta. Kuwaitin emiiri sheikki Jabir al-Ahmad al-Jabir al-Sabah pakeni helikopterilla Saudi-Arabiaan, jonne hän perusti pakolaishallituksen. Kuwait oli vallattu 3. elokuuta. Seuraavana päivänä Irakin joukot ryhmittyivät maan etelärajalle estääkseen ulkopuoliset hyökkäykset ja mahdollistaakseen etenemisensä Saudi-Arabiaan. Mikäli Irak valtaisi Saudi-Arabian se valvoisi 45 prosenttia maailman öljyvaroista sekä muuttuisi arabimaailman johtajaksi.
Reaktiot maailmalla.
Arabiliitto kutsui Irakin tekemän Kuwaitin valtauksen takia arabimaat hätäkokoukseen. Myös YK:n turvallisuusneuvosto kokoontui poikkeuksellisesti. Irakia tukenut Neuvostoliittokin vaati Irakia vetäytymään pois Kuwaitista. Irakin ja Kuwaitin Yhdysvalloissa, Englannissa ja Ranskassa olleet rahavarat jäädytettiin. YK julisti viikon kuluttua Kuwaitin liittämisen Irakiin laittomaksi ja asetti samalla Irakille talouspakotteet. YK:ta kiinnosti myös Irakin ottamien länsimaisten panttivankien kohtalo. Yhdysvallat uhkaili Irakia voimankäytöllä, samoin Iso-Britannia. 14. lokakuuta Liittouma aloitti propaganda kampanjan Irakia vastaan muun muassa syyttämällä Irakia sotarikoksista Kuwaitin valtauksen yhteydessä, joita ei kuitenkaan sodan jälkeen pystytty näyttämään toteen. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi marraskuun lopussa 1990 voimankäytön päätöslauselmassaan 678, jos Irak ei poistuisi Kuwaitista 15. tammikuuta 1991 mennessä.
Ilmasota.
Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta ja yhdeksän muuta maata vastasi Saudi-Arabian elokuiseen avunpyyntöön lähettämällä ilmavoimien yksiköitä alueelle. Liittoumalla oli alueella 7. elokuuta 323 lentokonetta, joiden määrä kasvoi niin, että 12. elokuuta alueella oli jo 501 lentokonetta, 11. syyskuuta 1220 lentokonetta ja 17. tammikuuta 2430 lentokonetta ja lopulta 24. helmikuuta 2790 lentokonetta. Alueella oli esimerkiksi 46 prosenttia Yhdysvaltain ilmavoimien taisteluyksiköistä.
Hyökkäys.
Liittouma käynnisti irakilaisten häätämiseksi Kuwaitista ilmapommitusoperaation 17. tammikuuta 1991. Pommituksiin käytettiin risteilyohjuksia ja täsmäpommeja. Täsmäiskujen yleisyyden takia sotaa voi kutsua ensimmäiseksi hi-tech-sodaksi. Ilmapommitusten tehtävänä oli musertaa Irakin armeijan komentorakenne, ilmapuolustus ja taistelutahto. Hyökkäyksiä tehtiin sotilaskohteiden lisäksi myös joidenkin muihin strategisiin voimalaitoksiin, siltoihin, asevarikkoihin ja kemiallisten aseiden tuotantolaitoksiin.
Liittouman aiheuttamat siviilitappiot.
Irakilaisia siviilejä kuoli sodassa 2278, ja haavoittui tai vammautui 5965
Ilmaiskuilla oli erityisen tuhoisa vaikutus Irakin sähköverkkoon. Yksitoista Irakin kahdestakymmenestä päävoimalaitoksesta tuhoutui. Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker oli varoittanut Genevessä Irakin varapääministeri Tariq Azizia, että Irak pommitetaan takaisin kivikauteen. Tämä lähes pitkin paikkansa, kun sähköntuotannosta oli pommitusten jälkeen jäljellä 4%. Ilmaiskuilla tuhottiin myös Irakin suurimmat padot, useimmat pumppuasemat ja monet jätevesipudistamot. Tällöin Irakista tuli sähkön, puhtaan veden ja viemäröinnin alalla yksi huonoiten varustetuista arabimaista, kun se oli ollut ennen sotaa kärkisijoilla.
Ilmaiskut vaikeuttivat tuntuvasti elämää Bagdadissa jo kahden pommitusviikon jälkeen. Sähköt olivat poikki ja juomavedestä oli puute monin paikoin. Ruoasta oli jatkuva pula, ja asukkaille ei enää jaettu polttoainetta. Siviilien asunnot kärsivät pahoin ilmapommituksista. 14. helmikuuta 1991 Yhdysvaltain ilmavoimien pudottamat laserohjatut pommit räjähtivät ydinsodan kestäväksi aiotussa pommisuojassa Amiriyahissa. GBU-27-pommi oli räjähtänyt läpäistyään ensin 3 metrin betonikuoren. Tämän jälkeen tuli toinen pommi, joka teki varsinaisen tuhon. Räjähdyksen tuloksena arviolta neljäsataa pommisuojassa ollutta siviiliä kuoli. Osa kuoli vesisäiliön veden kiehuessa ja kastellessa ihmiset. Suurin osa kuolleista oli naisia ja lapsia. Kesti neljä tuntia ennen kuin palomiehet pystyivät raivaamaan tien auki bunkkeriin. Yhdysvaltain ilmavoimat olivat luulleet, että että bunkkeri olisi sotilaallinen johtokeskus, ja prikaatinkenraali Richard Neal syytti Saddamia siviilien sijoittamisesta tähän bunkkeriin tarkoituksella. Tapaus herätti länsimaissa ja arabimaissa laajoja protesteja Yhdysvaltoja vastaan. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA oli valinnut Amriyahin kohteeksi, ja tämän jälkeen CIA:lta ei kysytty pommituskohteiden valinnassa neuvoja.
Maasota.
Helmikuun 24. Yhdysvaltain johtama liittouma käynnisti maahyökkäyksen, joka kukisti ilmaiskujen nujertaman Irakin armeijan varsin helposti ja ajoi sen pakosalle Kuwaitista. Vetäytyessään Irakin armeija tuhosi ja ryösti omaisuutta Kuwaitista, sytytti lukuisia öljylähteitä tuleen ja laski öljyä Persianlahteen.
Irakin vanha liittolainen Neuvostoliitto teki sodassa tulitaukoesityksen ja saikin tappion kärsineen Irakin lupaamaan vetää joukkonsa Kuwaitista. Liittouma ei esitystä tässä vaiheessa enää hyväksynyt vaan sen tavoitteena oli tuhota Saddam Husseinin sotilaallinen mahti ja Al-Kuwaitiin mottiin jäämässä olevat Irakin vakinaisen armeijan joukot, kansalliskaartilaiset (Saddam Husseinin eliittijoukot) sekä palestiinalaismilitantit. Irakilaisten (Al-)Kuwaitissa ollut armeijakunta alkoikin vetäytyä takaisin Irakiin yhtenä valtavana autosaattueena ja muutamana pienempänä saattueena.
Aavikolla kulkeva saattue oli erityisen helppo maali täydellisen ilmaherruuden saavuttaneelle liittoumalle, ja saattuetta tulittaneet nimittivätkin tapausta "kalkkunan ampumiseksi" (; yhdysvaltalainen sanonta, joka kuvaa erityisen helppoa maalitaulua). Kriitikkojen mielestä kyseessä ei ollut varsinaisesti taistelu vaan yksipuolinen tuhoaminen. Oman traagisen sävynsä tuovat saattueessa todennäköisesti olleet kuwaitilaiset panttivangit, ihmiskilvet.
Sotilaskalustoa, ajoneuvoja, ryöstösaaliista ja ihmisten palaneita ruumiita täynnä ollut kilometrien mittainen tieosuus tunnettiinkin pian nimellä Kuoleman moottoritie (). Tien varrelle jäänyt käyttökelpoinen omaisuus hävisi ryöstelijöiden ja keräilijöiden mukaan. Romut raivattiin tien sivuun. Kuolleet haudattiin lähistölle joukkohautoihin. Vainajien määrää ei tällöin laskettu. Autonromutkin on sittemmin siivottu pois omaan "joukkohautaansa".
Helmikuun 27. liittouman joukot ilmoittivat vapauttaneensa Kuwaitin ja 28. helmikuuta Yhdysvallat julisti sata tuntia kestäneen maasodan päätteeksi tulitauon.
Tappiot.
Arviot Irakin armeijan menetyksistä vaihtelevat 20 000 ja 100 000 kuolleen välillä. Haavoittuneiden määrä on korkeimmillaan arvioitu 300 000:ksi, mutta todellinen luku lienee huomattavasti alempi. Irakin hallituksen ilmoituksen mukaan pommituksissa kuoli 2 300 irakilaista siviiliä.
Yhdysvaltain johtaman liittouman tappiot olivat virallisen ilmoituksensa mukaan 378 kuollutta ja 1 000 haavoittunutta. Sodan jälkeisinä vuosina tuhannet Persianlahden sodan veteraanit ovat kärsineet Persianlahden syndroomasta, jonka syyksi on epäilty muun muassa altistumista kemiallisille aseille, käytettyjä köyhdytettyä uraania sisältäviä ammuksia ja sotilaille annettuja pernaruttorokotteita. Persianlahden syndrooman syyt ja olemassaolo ovat yhä kiistanalaisia.
Irakin ohjusiskut Tel Aviviin ja Riadiin.
Irak ampui 12 scud-ohjusta tammikuun 18. päivänä 1991 Israeliin. Hyökkäyksen kohteet olivat Tel Avivin ja Haifan kaupungit.
Kaksitoista ihmistä kuoli ja aineelliset vahingot olivat suuret. Yhdysvallat kehotti Israelia malttiin. Yhdysvallat vakuutti, että iskut Irakin scudeja vastaan voitaisiin lopettaa suuntaamalla ohjusiskuja sen pattereihin.
Scud-iskut olivat kohdistuneet myös Saudi-Arabian pääkaupunki Riadiin ja Dhahranin satamakaupunkiin. Yhdysvallat toimitti Israeliin Patriot-ilmatorjuntaohjuksia. Ohjus iskuilla Irak yritti saada Israelia mukaan sotaan ja rikkoa siten liittoutuman arabirintama. Israel pidättäytyi kuitenkin kostamasta yhä uusista ohjusistuista. Tähän sillä oli varsin pätevä syy: Yhdysvallat kieltäytyi luovuttamasta Israelin ilmavoimille "ystävällinen kone" responderikoodeja jolloin Israelin taistelukoneet olisivat ilmaan noustessaan automaattisesti leimautuneet viholliskoneiksi.
Kuwait sodan jälkeen.
Kun Yhdysvaltain joukot vapauttivat Kuwaitin, tavallisen kansan ongelmat siellä jatkuivat ja jopa pahenivat. Al-Sabahin hallitus alkoi jahdata palestiinalaisia samalla kun jätehuolto ei toiminut, ja ruoasta ja vedestä oli paha pula. Ulkomaalaisia, kansanvaltaa ja palestiinalaisia vastustavia kuolemanpartioita toimi maassa, ja niiden väitettiin olevan hallituksen luomia. Esimerkiksi Irakista sotavankeudesta palanneet upseerit olivat tyytymättömiä hallitsevaan emiirisukuun.
Irakin kapinat.
Irakista paenneet maan kansalaiset kertoivat CIA:lle, että siellä saattaisi syttyä kapina Saddamia vastaan. Niinpä Yhdysvaltain presidentti Bush kehotti Irakin kansaa nousemaan kapinaan. Tämän tuloksena Irakin eteläosien shiiat ja pohjoisen kurdit nousivatkin Saddamia vastaan. CIA pyrki tukemaan kapinaa esimerkiksi propagandan avulla, mutta kapinalliset eivät saaneet esimerkiksi sotilasapua Yhdysvalloilta.
Eteläosien kapinalliset valtasivat monia kaupunkeja ja melkein saivat Basran. Saddamin armeija toimi tällä kertaa tehokkaasti huonosti aseistettuja kapinallisia vastaan ja surmasi kymmeniä tuhansia kapinallisia. Kapinat olivat ohi seitsemässä viikossa. Yhdysvallat ei auttanut Irakin shiia- ja kurdikapinallisia, vaikka olisi pystynyt kaatamaan sotavoimin Saddamin. Yhdysvallat näet pelkäsi kapinallisten pirstovan Irakin osiin, mikä aiheuttaisi pitkään jatkuvaa poliittista epävakautta alueelle. Ajateltiin mahdollisen invaansion tuloksena Saddamin kaaduttua Irakin hajoavan siten että Kurdistanista olisi tullut oma valtionsa, ja maan eteläosien shiiat liittyneet Irakiin tai vastaavaa. Keskusteluun siitä valtaisiko liittouma Irakin, kenraali Schwarzkopf sanoi "minä en aio muuttaa mitään". Saddamin hallinnon kukistaminen sai odottaa vuoteen 2003 ja Irakin sotaan, mitä monet tarkkailijat silloin arvostelivat väkivaltaa lisäävänä.


Mäkikuisma.
Mäkikuisma ("Hypericum perforatum") on monivuotinen, 30–70 senttimetriä korkea ruoho, jolla on keltaiset terälehdet. Mäkikuismaa kasvaa luonnonvaraisena myös Etelä-Suomen kedoilla.
Lääkekäyttö.
Mäkikuismaa ja siitä tehtyjä valmisteita käytetään sisäisesti muun muassa depressiivisen alakuloisuuden, unihäiriöiden sekä tuska- ja jännitystilojen hoitoon. Mäkikuismalla on huomattavilla potilasmäärillä tehdyissä kliinisissä tutkimuksissa havaittu olevan masennustiloja ehkäisevä, tuskaa lievittävä ja rauhoittava vaikutus. Suomessa mäkikuismaa sisältävien rohdoskapselien tuotevalikoima on vuosien saatossa supistunut ja saatavilla on vain "Hyperiforce Nova", jota saa apteekista ilman reseptiä.
Saksassa mäkikuisma on lääkäreiden yleisimmin kirjoittama masennuslääke ohi lääketehdasvalmisteisten tuotteiden.
Mäkikuismalla voi olla yhteisvaikutuksia useiden lääkkeiden kanssa, sillä se laskee muiden lääkkeiden hoidollisia pitoisuuksia maksainduktion kautta ja voi näin heikentää esimerkiksi ehkäisypillereiden, immunosuppressiivien ja HIV-lääkkeiden tehoa. Yhteisvaikutuksia eri lääkeaineiden kanssa ei ole tutkittu laajemmissa tutkimuksissa vaikka mäkikuisma onkin vuosisatoja tunnettu rohto. Yleisen suosituksen mukaan mäkikuismaa tulee nauttia vain jos muita säännöllisiä lääkityksiä ei ole. Mäkikuisma ei yleensä vaikuta ajokykyyn. Sivuvaikutuksina on havaittu huimausta, väsymystä ja suun kuivumista noin 4–8 prosentilla, levottomuutta, päänsärkyä ja unettomuutta 1–2 prosentilla. Harvoissa tapauksissa voi esiintyä lieviä mahavaivoja, herkkäihoisilla saattaa esiintyä herkistymistä valolle. Mikäli muita haittavaikutuksia ilmenee tai tuotetta otetaan yliannostus, tulee ottaa yhteys lääkäriin.


Monivuotinen kasvi.
Monivuotinen kasvi on mikä tahansa kasvi, joka elää ja kasvaa yli kaksi vuotta. Jos se kukkii vain kerran ja kuolee sen jälkeen, sitä kutsutaan nimellä "hapaksantti" eli kerran kukkiva monivuotinen kasvi. Jos kasvi kukkii useina eri vuosina, se on "pollakantti" eli perenna. Perenna-nimitystä voidaan käyttää myös monivuotisista ruohovartisista koristekasveista eli siis lähinnä puutarhakukista.
Monivuotiset kasvit ovat sopeutuneet selviytymään erilaisista epäsuotuisista olosuhdevaihteluista, oli se sitten kuuma, kuiva tai kylmä ajanjakso. Pohjoisessa kasvien lepokauteen pakottaa pimeä ja kylmä talvi. Monivuotiset eivät kuole talven aikana, vaan ne talvehtivat mennen lepotilaan ja sitä syvempään horrokseen.
Kasvien talveentuminen alkaa jo hyvissä ajoin syksyllä, ja useimmilla kasveilla sen käynnistää yön piteneminen eli valoisan ajan lyheneminen. Talveentumisen jatkokehitys riippuu yölämpötilojen laskusta. Nämä yhdessä muuttavat kasvin hormonitasapainoa, joka saa aikaan lehtivihreän hajaantumisen ja arvokkaimpien aineiden siirtymisen varastoon varsiin ja juuriin. Puuvartisten kasvien vuosiversojen ja silmujen uloin osa tiivistyy ja kovettuu.
Kasvin pakkasenkestävyyden kannalta vielä tärkeämpiä ovat solun sisäiset muutokset. Solun vesipitoisuus vähenee, soluneste väkevöityy ja sokeripitoisuus kasvaa. Näiden myötä kasvi sitkistyy ja jäätymis- ja kuivumisvaara vähenee.
Talvilevon purkautuminen käynnistyy vastaavasti ensin yön lyhenemisellä ja elintoiminnot palaavat lämpötilan niin salliessa.


Helsingin metro.
Helsingin metro on Helsingissä toimiva, Suomen ainoa ja maailman pohjoisin metrojärjestelmä. Helsingin metro avattiin 2. elokuuta 1982. Helsingin metrojärjestelmä on yleisestä rautatieverkosta erillinen leveäraiteinen raskas kaupunkirautatie, joka yhdessä kanssa muodostaa pääkaupunkiseudun joukkoliikenneverkon rungon. Valmistuessaan vuonna 1982 Helsingin metrolinja oli Suomen suurin investointi: vuoteen 1985 mennessä sen kustannukset olivat kaksi miljardia markkaa.
Helsingin metro on erittäin suosittu joukkoliikenneväline. Vuonna 2008 metromatkoja tehtiin 57,6 miljoonaa, ja asiakkaat ovat antaneet metrolle matkustajatyytyväisyyskyselyissä hyvän arvosanan useana vuonna. Metro palvelee erityisesti Helsingin itäisiä kaupunginosia, mutta helpottaa myös kantakaupungissa liikkumista.
Suunnittelusta rakentamispäätökseen.
Ensimmäinen aloite Helsingin metron rakentamiseksi tehtiin kaupunginvaltuuston kokouksessa vuoden 1955 syyskuussa. Asiaa pohtimaan asetettiin esikaupunkiliikenteen suunnittelukomitea, joka vaihtoi nimensä kesällä 1959 metrotoimikunnaksi. Helsingin kaupungin esikaupunkiliikenteen suunnittelutoimikunta arvioi kaupungin väkiluvun kasvavan nopeasti, jolloin katuverkoston kapasiteetti ei olisi riittänyt sekä kasvavalle yksityisautoilulle että joukkoliikenteelle. Metrotoimikunta tarjosi ratkaisuna joukkoliikenteen siirtämistä omalle radalleen maan alle, mikä vapauttaisi katuverkon yksityisautoille ja pitäisi joukkoliikenteen suorat ja epäsuorat kustannukset kurissa. Reino Castrénin ja Gunnar Steniuksen johtama toimikunta esitteli maaliskuussa 1963 pohjakaavan, jossa oli 86,5 km metrorataa pitkälle naapurikuntiin ja yhteensä 108 asemaa. Helsingin kaupunginhallitus pyysi vuonna 1963 kolme ulkomaista asiantuntijalausuntoa metroprojektin tarpeellisuudesta. Lausunnot saatiin noin vuoden kuluttua, ja niissä puollettiin metron rakentamista metrotoimikunnan ehdotuksen mukaisesti. Ensimmäiseksi linjaksi valittiin osuus Kamppi–Puotila ja yksityiskohtaisen suunnitelman teko alkoi vuonna 1965, kun suunnittelua varten asetettiin metronsuunnittelutoimikunta. Vuoteen 1966 mennessä suunnittelu oli maksanut 4,67 miljoonaa markkaa, ja Helsingin kaupungin talousarviossa metrolle oli varattu 475 miljoonaa markkaa vuosiksi 1968–1977, vaikka päätöstä rakentamisesta ei vielä varsinaisesti ollut.
Castrenin ja Steniuksen esittelemän suunnitelman jälkeen kaupungin metrotoimiston johtajaksi tuli Unto Valtanen. Tähän aikaan vuonna 1968 kaupunginjohtaja Teuvo Aura ja VR:n pääjohtaja Esko Rekola sopivat kaupunkijunaliikenteen järjestelyistä niin, että VR hoitaisi valtion radalla liikenteen pohjoiseen ja länteen, ja HKL taas omalla radallaan liikenteen itään. Tässä yhteydessä aiempi monen kevyemmän linjan tiheä metromalli hylättiin ja päätettiin rakentaa vain yksi rautatiestandardin mukainen raskas linja, jolla käytettäisiin samaa raideleveyttä kuin valtion rataverkolla. Myös Neuvostoliiton metrotekniikan käyttöönottoa harkittiin, pitkälti poliittisista syistä, mutta lopulta päädyttiin länsimaiseen tekniikkaan.
Rakentamispäätös viivästyi kaupunginhallituksen ja -valtuuston äänestyksien ja pöydälle jättämisten vuoksi. Vasemmisto ja osa ruotsalainen kansanpuolueen valtuutetuista, sekä lopulta myös liberaalit, kannattivat metrojärjestelmän rakentamista, mutta kokoomus vastusti hanketta koko sen suunnittelun ajan. Viimein 7. toukokuuta 1969 Helsingin kaupunginvaltuustossa tehtiin päätös ensimmäisen vaiheen rakentamisesta, ja kaupunginhallitus hyväksyi päätöksen 12. toukokuuta. Tarkoituksena oli saada linja valmiiksi vuoteen 1977 mennessä. Vuonna 1971 valmistui noin 2,8 kilometriä pitkä koerata Roihupellolle rakennetulta varikolta Herttoniemeen. Ensimmäiset koevaunut nostettiin tälle radalle 10. marraskuuta 1971. mikä johti moniin parannuksiin junien paloturvallisuudessa, kuten penkkien pehmusteista luopumiseen. Koejunia ei koskaan käytetty matkustajaliikenteeseen, ja viimeiset niistä romutettiin vuonna 1988.
Metrohanketta varjostaneet epäselvyydet.
Metrotoimikunta tilasi vuonna 1974 sarjajunan prototyypin ja antoi jatkotilauksesta takuun ohittaen kaupunginvaltuuston. Vuonna 1976 metrotoimikunta ja Strömbergin ja Valmetin perustama Metrovaunut-yhtiö allekirjoittivat sopimuksen 13 kuusivaunuisen metrojunan valmistamisesta. Kauppahinta oli 345 miljoonaa markkaa, ja kauppa tehtiin metrotoimikunnan päätöksellä ohi kaupunginvaltuuston, ilman tarjouskilpailua ja asiakirjat julistettiin salaisiksi. Helsingin kaupunginjohtaja Teuvo Aura myönsi Metrovaunut-yhtiölle lainan vaunuja varten, ja metrotoimiston johtaja Unto Valtanen lupasi metrotoimiston hoitavan korot, jolloin kaupunki maksoi ulkopuolisille myöntämänsä velan korkoja itselleen. Metrotoimiston lahjusepäilyt johtivat erilliseen oikeuskäsittelyyn, jossa korkein oikeus totesi vuonna 1985 useiden henkilöiden syyllistyneen lahjusten ottoon. Metrotoimiston johtajan virasta pidätetty Unto Valtanen tuomittiin tuomittiin 23. lokakuuta 1987 lahjusten ottamisesta vuoden ja yhdeksän kuukauden ehdottomaan vankeuteen hänen otettuaan Siemens AG:ltä lahjuksina 80 000 Saksan markkaa ja moottoriveneen. Muiden kohdalla syytökset hylättiin vanhentuneina.
Käyttöönotto.
Yleisölle avoimet koeajot Hakaniemen ja Itäkeskuksen välillä aloitettiin 1. kesäkuuta 1982 (kello 5.32), mutta metron viralliset avajaiset olivat vasta 2. elokuuta, 5 vuotta alkuperäisestä aikataulusta myöhässä. Metro avattiin siis vasta 27 vuotta sen jälkeen, kun aloite sen rakentamisesta oli tehty. Säännöllinen, kokopäiväinen liikennöinti koko välillä Rautatientori–Itäkeskus alkoi seuraavana päivänä. Kaupunginvaltuusto oli vuonna 1977 hyväksynyt metron siirtämisen metrotoimistolta Helsingin kaupungin liikennelaitokselle. Metrotoimisto ja metrotoimikunta lakkautettiin vuoden 1982 lopussa.
Rata.
Radalla on kolme alku- ja pääteasemaa: Ruoholahti lännessä sekä Mellunmäki ja Vuosaari idässä. Radalla on pituutta 21,1 kilometriä ja asemia on 17. Kartoissa linja on väriltään oranssi. Joka toinen metro kulkee reitillä Ruoholahti-Mellunmäki, ja joka toinen reitillä Ruoholahti-Vuosaari.
Rata kulkee Ruoholahdesta Sörnäisiin saakka maanalaisessa tunnelissa, suurelta osin yli kahdenkymmenen metrin syvyydessä. Pitkänsillan kohdalla tunneli kulkee salmen pohjan ali. Sörnäisissä rata nousee maan pinnalle ja kulkee Itäväylän vieressä sieltä Itäkeskukseen saakka. Itäkeskuksesta Mellunmäkeen johtava haara on kokonaan maan päällä ja kulkee suurimmaksi osaksi Kehä I:n ja Kontulantien vierellä. Itäkeskuksesta Vuosaareen johtava rata kulkee Puotilan ali maanalaisessa tunnelissa, mutta nousee maan päälle ennen Vuosaaren siltaa, ja Vuosaaressa oleva osuus on maan päällä Vuotien vieressä.
Linjan asemat.
Asemia on eniten Itä-Helsingissä, mutta kantakaupungissa ovat Kalasatama, Sörnäinen, Hakaniemi, Kaisaniemi, Rautatientori, Kamppi ja Ruoholahti. Näistä vain Kalasatama on maan pinnalla. Alla on lista Helsingin metroasemista.
Tulevaisuus.
Kartta Helsingin seudun metro- ja kaupunkiradoista suunniteltuine laajennuksineen
Metron jatko Ruoholahden asemalta Lauttasaaren kautta Espooseen on rakenteilla. Poliittisesti Helsingin kaupunki kannattaa metron jatkorakentamista Mellunmäestä Itä-Vantaalle ja Sipooseen (kuusi uutta asemaa).
Uudet asemat ja laajennukset.
Kalasataman metroasemaa tullaan laajentamaan uuden kaupunkialueen rakentamisen yhteydessä satamatoimintojen poistuttua aseman ympäristöstä vuonna 2008. Myös Siilitien ja Itäkeskuksen väliin on kaavailtu uutta Roihupellon asemaa, joka palvelisi Roihupellon teollisuusaluetta ja Roihuvuoren kaupunginosaa.
Länsimetro.
Länsimetro on Helsingin metron rakenteilla oleva jatko Espooseen. 13,9 km pitkä linja tulee kulkemaan nykyisen metroradan pääteasemalta Ruoholahdesta Lauttasaaren läpi Otaniemen kautta Tapiolaan ja sieltä eteenpäin Matinkylään asti. Pitkän poliittisen kiistelyn jälkeen Espoon kaupunginvaltuusto päätyi kannattamaan länsimetroa 26. syyskuuta 2006 äänin 45–19. Metron rakennustyöt alkoivat marraskuussa 2009 Ruoholahdesta ja se otetaan käyttöön aikaisintaan vuoden 2015 lopulla.
Jatko itään.
Sen jälkeen, kun Helsinkiin vuoden 2009 alusta liitettiin valtioneuvoston päätöksellä osia Lounais-Sipoosta ja Itä-Vantaasta, on alettu suunnitella metron jatkamista Mellunmäen metroasemalta itään, Sipoon Majvikiin saakka. Osuudelle on suunniteltu kuusi asemaa, joista viisi nimettyä olisivat Länsi­salmen, Salmenkallion, Gumbölen, Östersundomin ja Majvikin asemat. Helsingin apulais­kaupungin­johtaja Hannu Penttilän mukaan radan jatkeen rakentaminen voitaisiin aloittaa vuonna 2015. Suomen luonnonsuojeluliiton Uudenmaan ympäristönsuojelupiiri on vastustanut hanketta, koska se katkaisisi Sipoonkorven luontoyhteydet.
Itämetrolle on esitetty vaihtoehdoksi Östersundomin pikaraitiotielinjausta: on väitetty, että samalla hinnalla (700 M€) saisi pikaraitiotieverkoston koko pääkaupunkiseudulle kuin metron Östersundomiin.
Toinen metrolinja.
Helsingin toiselle metrolinjalle (Santahamina)–Laajasalo–Katajanokka–Kamppi–Pasila–(Lentoasema) on vuoden 2004 yleiskaavassa tehty varaus, ja tärkeimpänä pidetylle välille Pasila–Katajanokka on jo vuonna 2001 laadittu puitesuunnitelma. Käytännössä Helsingin toinen metrolinja esiintyy tällä hetkellä lähinnä virkamiestason suunnitelmissa ja varauksina kaavoituksessa. Toisen metrolinjan vaatima rahoitus edellyttäisi laajaa poliittista hyväksyntää, eikä toista metrolinjaa ole ensimmäisen metrolinjan vielä laajetessa otettu Helsingin tai valtion tasolla poliittisen keskustelun aiheeksi.
Toinen metrolinja kulkisi Pasilasta Meilahden, Stadionin ja Töölön kautta Kamppiin, jossa se risteäisi nykyisen linjan kanssa. Kamppiin on louhittu jo nykyisen aseman rakentamisen aikoihin toinen tunneli nykyisen aseman alle, jota on tarkoitus käyttää risteävän linjan asemana. Kampista linjaa on suunniteltu Esplanadin puiston ja Katajanokan kautta meren ali Öljysatamaan ja Laajasaloon sekä sieltä Yliskylään ja Santahaminaan. Lisäksi Pasilasta on suunniteltu jatkettavan metroa Kumpulaan, Vanhaankaupunkiin ja Viikkiin sekä toisena pohjoislinjana Pasilasta on suunniteltu linjaa Käpylän kautta Maunulaan. Linjaa käsiteltiin 16. joulukuuta 2004 Helsingin kaupungin joukkoliikennelautakunnassa.
Automatisointi.
Helsingin kaupunginvaltuusto päätti 17. toukokuuta 2006, että metroon hankitaan uusi täysautomatisoituun metroliikenteeseen siirtymisen mahdollistava kulunvalvontajärjestelmä. Hankkeen taustalla oli huoli metron nykyisen 1960- ja 1970-lukujen tekniikkaan perustuvan kulunvalvontajärjestelmän vanhentumisesta. Metron laajentaminen ei ole mahdollista nykyisen järjestelmän pohjalta muun muassa siitä syystä, että nykyisen laitteiston osien saatavuus on vaikeutumassa. Liikennelaitos esitti hankkeen etuina matkustajaturvallisuuden paranemisen sekä vuorovälien tihentymisen myötä saavutettavat edut. Varjopuolina automaattijärjestelmissä nähtiin muun muassa hyvin korkeat kustannukset, huolet tällaisen tekniikan toimivuudesta – ja matkustajaturvallisuuskysymykset. Toteutuessaan alun perin suunnitellun laajuisena automatisointi mahdollistaa metrojunien kulun ilman kuljettajaa pelkän valvomosta tapahtuvan kauko-ohjauksen avulla. Kuljettajien arvioiden mukaan on kuitenkin ollut epäselvää, voidaanko täysin kuljettajattomaan ajoon siirtyä hankkeen valmistuttua.
Valtuustolle esitetty hankkeen kustannusarvio oli tuolloin noin 70 miljoonaa euroa ja valmistumisarvioksi asetettiin vuosi 2011. Vuoteen 2011 tultaessa julkisuuteen kerrottu kustannusarvio oli noussut 115 miljoonaan euroon ja valmistumisajankohdan kerrottiin siirtyvän vuodesta 2014 edelleen tarkemmin määrittelemättömään ajankohtaan.
Tammikuussa 2012 Helsingin kaupunki ilmoitti julkisuuteen, että täysautomatisoinnista luovutaan, ja samalla automatisointihankkeen kustannuksiksi kerrottiin julkisuuteen 170 miljoonaa euroa. Pitkällisten viivästysten ja vaikeiden teknisten ongelmien jälkeen Helsingin kaupungin liikennelaitoksen johtokunta päätti lopulta 15.4.2012, että automatisoinnista luovutaan kokonaan ja että ainoastaan asetinlaitteet ja kulunvalvontatekniikka uudistetaan.
Kesäkuussa 2012 kuitenkin tiedotettiin, että automatisoinnin toimittajan ja Helsingin kaupungin välille on saatu aikaan sovinto, jonka myötä automatisointi jatkuu alkuperäisen sopimuksen mukaisesti.
Metro oli Roihupellon varikon turvalaitteiden uusimiseen liittyvien asennustöiden takia kokonaan suljettuna 25.–26.9.2010 lauantai-illasta sunnuntaiaamupäivään, samalla ensimmäisen kerran koko olemassaolonsa aikana. Metroliikenne korvattiin tuolloin busseilla.
Automatisoinnin myötä kaikille metroasemille on tarkoitus rakentaa laituriovet vuonna 2013. Ensimmäisenä ne asennettiin Vuosaaren asemalle lokakuussa 2010, mutta niiden käyttöönotto lykkääntyi toistuvasti..
Tekniikka.
Helsingin metron järjestelmä koostuu 17 asemasta kahdessa haarassa, ja radan pituus on yhteensä 21,1 km, josta noin 30 % tunnelissa. Metroliikenteestä vastaa HKL-Metroliikenne, joka on osa Helsingin kaupungin liikennelaitosta. Ulkomailla lähin sitä teknisesti vastaava järjestelmä on Berliinin S-Bahn.
Helsingin metrojärjestelmä luetaan raskaaksi raideliikennejärjestelmäksi yhdessä paikallisjunien kanssa, eikä sitä siksi pidä sekoittaa raitioliikenteeseen. Helsingin metrojunat ovat teknisesti lähes samanlaisia kuin paikallisjunat, kuten Sm2. 1524 millimetrin raideleveyskin on identtinen junaliikenteen kanssa. Metron laiturit ovat rautatieasemien laitureita korkeampia. Helsingin metrossa sähkö syötetään radan sivussa sijaitsevaa virtakiskoa pitkin ja sähkönä on 750 voltin tasavirta. Alapuoliset virranottimet sijaitsevat päätyteleissä molemmin puolin junaa. M200-sarjan vaunuihin on katolle rakennettu myös varaus yläpuoliselle virranottimelle, mikä mahdollistaa periaatteessa metron laajennusten toteuttamisen ilmajohtovirroituksella. Vaunuparin parittoman numeron vaunuissa oleva taajuusmuuttaja muuttaa tasavirran aina tietyn taajuiseksi vaihtovirraksi oikosulkumoottoreiden nopeudensäätöä varten. Metrojunien vaunut ovat myös hieman paikallisjunia kevyemmiksi rakennettuja, koska niiden tulee kiihtyä nopeasti ja ne joutuvat pysähtymään usein.
Metrojunat.
Helsingin metrossa on tällä hetkellä käytössä kaksi junasarjaa: M100 ja M200. Näistä Saksassa vuosina 2000-2001 rakennetut uudemmat M200:t tulivat käyttöön vuonna 2001. Ensimmäinen juna tuli matkustajakäyttöön 4. kesäkuuta. Junayksiköitä eli vaunupareja tilattiin kaikkiaan 12, ja niiden numerot ovat 201–224. Suomalaisia M100-sarjan vaunupareja rakennettiin vuosina 1977–1984 yhteensä 42 kappaletta, numeroiltaan 101–184. Syyskuussa 2007 Helsingin joukkoliikennelautakunta päätti aloittaa uuden M300-junasarjan tilaamisen valmistelut. Uudet junat ovat tulevaisuudessa tarpeen rataverkon laajentumisen ja vuorovälin tihentämisen vuoksi.
Metrojunien normaali linjanopeus on 80 km/h. Radalla olevat vaihteet on rakennettu joko 35 km/h tai 60 km/h nopeuksille. Molemmissa junasarjoissa on nopeudenrajoitin, joka on säädetty katkaisemaan vetoteho nopeudessa 80 km/h ja kytkemään päälle sähköjarru viimeistään 90 km/h nopeudessa. Junien telikonstruktiosta aiheutuva ns. rakenteellinen maksiminopeus on M100-sarjassa 100 km/h ja M200-sarjassa 120 km/h.
Metrojunan kaikki akselit ovat vetäviä ja jokaisella on oma moottori. Jokaisessa vaunussa on kaksi teliä, joissa kummassakin on kaksi akselia. Yhdessä M100-sarjan junayksikössä eli vaunuparissa on siten yhteensä kahdeksan 125 kW tehoista moottoria, jotka tuottavat vaunuparia kohden yhden megawatin vetotehon. Täysimittaisen kolmivaunuparisen metrojunan moottoriteho on siis 3 megawattia. Jarrujärjestelmiä metrojunassa on kolme: sähköjarru, paineilmajarru ja kiskojarru. Sähköjarrua käytetään hidastamiseen, ja se toimii kytkemällä ajomoottorit generaattoreiksi ja syöttämällä näin syntyvä sähkövirta erityisiin jarruvastuksiin, joiden tuottama lämpö käytetään kylmänä vuodenaikana matkustamon lämmittämiseen. Paineilmajarrua käytetään junan pysäyttämiseen pienestä nopeudesta ja se toimii samalla sähköjarrun varajärjestelmänä. Telin pyörien välissä sijaitsevat magneettitoimiset kiskojarrut on tarkoitettu hätäjarrutuksiin.
Liikennöinti ja liikenteenohjaus.
Helsingin metro on teknisesti ottaen rautatiejärjestelmä, joskin sen asemaväli on lyhyt ja junien vuoroväli tiheä. Metrossa noudatetaan pitkälti samanlaisia käytäntöjä kuin valtion rautatieverkolla: Metrojunan kuljettajat eivät itse valitse käyttämäänsä raidetta, vaan junien käyttämät kulkutiet asettaa ja turvaa liikenteenohjaaja. Kuljettaja ei myöskään saa lähteä liikkeelle ilman liikenteenohjauksen antamaa ajoon oikeuttavaa lupaa eli opastetta. Opasteet annetaan yleensä valo-opastimella mutta tarvittaessa myös suullisesti rataradiolla tai puhelimella. Tässä kohdin raskas raideliikenne eroaa olennaisesti raitioliikenteestä, jossa ajaminen tapahtuu kokonaan kuljettajan varassa ja vastuulla.
Turvalaitejärjestelmän periaate on samankaltainen kuin valtion rataverkon suojastetuilla radoilla: rata on jaettu kiinteisiin suojaväleihin, joille ajamista ohjaa pääopastin. Kahden peräkkäisen aseman lähtöpääopastimien välillä suojavälejä on 2–4. Jokainen suojaväli muodostuu useasta raidevirtapiiristä. Ylikulkevan junan akseli sulkee raidevirtapiirin, jolloin raidevirtapiirin kattama kulkutieosuus varautuu. Sellaiselle suojavälille, jolla on varattu kulkutieosuus, ei ole mahdollista asettaa ajoon oikeuttavaa opastetta – näin estetään junien peräänajo.
Metron kulunvalvontajärjestelmä poikkeaa valtion rataverkolla käytetystä kulunvalvontajärjestelmästä siten, että metron kulunvalvontajärjestelmä perustuu tiettyihin pisteisiin (pääopastimien kohdalle kiskojen väliin) sijoitettuihin ratalaitemagneetteihin. Junan pohjassa ohjaamon alapuolella on tätä magneettia vastaava anturi. Nämä ratalaitemagneetit deaktivoituvat, kun opastimeen asettuu ajoon oikeuttava opaste. Mikäli metrojuna sivuuttaa punaisen opastimen (jolloin magneetti on aktiivisena), laukaisee ratalaitemagneetti junassa hätäjarrutuksen (ns. pakkojarru). Metron kulunvalvonta ei siis periaatteessa estä kuljettajaa sivuuttamasta punaista opastinta, mutta käytännössä punaisen opastimen ohituksen yhteydessä tapahtuu pakkojarrutus. Lisäksi metroradalla on neljässä paikassa vastaavalla ratalaitemagneetilla toimivaa nopeudenvalvontapistettä, joissa ratalaitemagneetti aktivoituu ja laukaisee pakkojarrutuksen, jos juna sivuuttaa magneetin yhteydessä olevan nopeudenmittauspisteen ylinopeudella. Valtion rataverkolla kulunvalvonta on toteutettu pistemäisin radalla sijaitsevin anturein (baliisein), jotka välittävät veturin kulunvalvontalaitteelle tietoa edessäpäin olevilta opastimilta, ja siten valvovat, ettei kuljettaja ylitä ajonopeuksia tai ohita punaisia opastimia.
Metroliikennealueella junien kulkuteistä huolehtii neljä asetinlaitetta. Ne ovat tyypiltään releasetinlaitteita ja mallia Siemens SpDrS 60. Kunkin toiminta-alue on noin kuusi kilometriä, ja ne sijaitsevat Hakaniemessä, Herttoniemessä, Kontulassa ja Vuosaaressa. Kaikkia neljää asetinlaitetta kauko-ohjataan Hakaniemen keskusvalvomosta tietokonepohjaisen käyttöliittymän (Alcatel SEL L90) avulla. Lisäksi Roihupellon metrovarikolla on oma Siemens SICAS -tietokoneasetinlaite, jota käytetään manuaalisesti metrovarikon liikenteenohjausvalvomosta. Normaalioloissa linjaliikenteen liikenteenohjauksen rutiinitoiminnot on automatisoitu siten, että tietokoneella toimiva ohjausjärjestelmä pyytää automaattisesti asetinlaitteelta kullekin junavuorolle aikataulun mukaan kulkutietä aina seuraavalle pääopastimen turvaamalle suojavälille. Liikennehäiriöiden sattuessa liikenteenohjaajat voivat kuitenkin myös asettaa junille kulkutiet manuaalisesti joko tietokoneelta tai myös täysin käsin perinteisestä asetinlaitetaulusta.
Helsingin metrossa käytettävät opastimet ja niillä annettavat opasteet ovat pääpiirteissään samat kuin valtion rautatieverkossa käytettävät. Suurimpana erona on kuitenkin se, että pääopastimella voidaan antaa viisi opastekäsitettä: "Seis" (punainen valo), "Aja" (vihreä valo), "Aja sn 35" (keltainen ja vihreä valo), "Kytkentäopaste" eli ajo varatulle raiteelle sn 20 (keltainen valo) sekä "Poikkeusopaste" eli poikkeuslupa "Seis"-opasteen ohittamiseen (punainen ja valkoinen valo). Esiopastimella annetaan kaksi opastekäsitettä: "Odota aja" (kaksi vihreää valoa) sekä "Odota muu kuin aja" (kaksi keltaista valoa). Erillisiä suojastusopastimia ja raideopastimia ei metroradalla käytetä, sillä vastaavat opasteet annetaan pääopastimella.
Matkustajainformaatio.
Lyhyen junan pysähtymispaikan kertova opaste Puotilan aseman laiturissa
Matkustajille annetaan tietoa näkyvin ja kuuluvin opastein. Yksinkertaisimpia ovat asemien seiniltä löytyvät kyltit, joissa aseman nimi lukee suomeksi ja ruotsiksi (Rautatientorilla myös englanniksi ja saksaksi). Vaunuissa ja asemilla on myös linjakarttoja. Asemien kartoissa on merkittynä myös raiteen kulkusuunta karttaan nähden ja aseman kohdalla on punainen pallo.
Asemilla tiedotetaan seuraavan junan määränpää, pysähdyspaikka ja lähtöön jäljellä oleva aika nestekidenäytöin. Junan lähtöaika esitetään minuutin tarkkuudella ja junan pääteasema suomeksi ja ruotsiksi. Laitteet ovat melko vanhoja ja näytöt edestä valaistuja. Junan lähtöaika on reaaliaikainen ja perustuu junan sijaintiin. Laituritaulujen iästä johtuen esimerkiksi pysähdyspaikkatieto ei ole riittävän tarkka. Siksi asemille on vuoden 2006 huhtikuussa lisätty sinisiä valoja ja lattiamerkintöjä kertomaan lyhyen junan pysähdyspaikka. Informaatiojärjestelmä on myönnetty vanhentuneeksi, mutta uusiminen toteutetaan vasta kulunvalvonnan uusimisen ja automatisoinnin yhteydessä. Tämän takia Kalasataman asemalle ei ole vielä asennettu laiturinäyttöjä laisinkaan. Laiturinäyttöjen lisäksi joidenkin asemien ylätasanteilla on LED-näytöt, joista näkee seuraavien junien määränpäät ja lähtöön kuluvan ajan. Ajat perustuvat aikatauluihin eivätkä todelliseen liikennetilanteeseen.
Junien päissä ja vaunujen sivuilla on määränpääkilvet - 200-sarjassa pistematriisikilvet, peruskorjatuissa 100-sarjan junissa LED-kilvet ja muissa taustavalaistut aukot. Näissä lukee junan määränpää suomeksi ja ruotsiksi.
Asemille on mahdollisuus kuuluttaa liikenteenohjauksesta käsin esimerkiksi liikennehäiriön sattuessa. Itäkeskuksessa kuulutetaan automaattisesti itään kulkevien junien määränpää suomeksi ja ruotsiksi aseman lähellä sijaitsevan näkövammaiskeskus Iiriksen vuoksi. Metrojunissa kuulutetaan seuraava asema suomeksi ja ruotsiksi kerran asemaa lähestyttäessä. Rautatientori kuulutetaan myös englanniksi (Central Railway Station); Kaisaniemen aseman nimi (Kaisaniemi/Kajsaniemi) on ääntämykseltään identtinen kummassakin kielessä, ja siten se kuulutetaan vain kerran. 200-sarjan junissa ja peruskorjatuissa 100-sarjan vaunujen matkustamoissa on LED-näyttöjä, joissa lukee seuraavan aseman nimi suomeksi ja ruotsiksi vuorotellen. 100-sarjan näytöissä näkyvät lisäksi kaikki automatisoidut kuulutukset. Lisäksi metrojunankuljettajalla on mahdollisuus kuuluttaa koko junaan (tai peruskorjatuissa 100-sarjan junissa vaunuparikohtaisesti) esimerkiksi liikennehäiriöiden sattuessa.
Metrolla matkustaminen.
Helsingin kantakaupungin metroasemat Ruoholahdesta Sörnäisiin sijaitsevat maan alla, ja niihin siirrytään katutasolta yleensä liukuportaita pitkin tai hissillä. Kaikki nykyiset metroasemat sijaitsevat Helsingin kaupungin alueella, joten kaikki metromatkat voi maksaa Helsingin sisäisillä lipuilla. Kertalippuja voi ostaa asemilla olevista automaateista tai tilata tekstiviestillä.
Asemilla on hissejä liikuntarajoitteisia ja lastenvaunujen tai polkupyörien kanssa liikkuvia varten. Korkea laituritaso tekee kaikista metrovaunuista esteettömiä, eli vaunun lattia on samalla tasolla kuin laituri.
Itä-Helsingissä asemat rakennettiin säästöbudjetilla uudempaa Vuosaaren haaraa lukuun ottamatta. Idän vanhat asemat ovat koruttomia ja muistuttavat kaupunkiratojen saman ikäluokan asemia. Vähimmäistarpeet täyttävät asemat ovat nykyisin jääneet jälkeen matkustajakapasiteetista. Asemien peruskorjausta on aloitettu Kontulassa ja Itäkeskuksessa. Herttoniemen metroasema tullaan modernisoimaan lähitulevaisuudessa.
Asemilta lähtee metrojunia sekä Ruoholahden että Itä-Helsingin päätepysäkeille vuorokaudenajan mukaan neljän tai viiden minuutin välein. Joka toinen itään lähtevä metro menee Mellunmäen haaraan, joka toinen Vuosaaren haaraan. Matkustajia kuljettavat metrojunat pysähtyvät esimerkiksi paikallisjunista poiketen jokaisella asemalla. Junissa on matkustajien istumiseen tarkoitettuja penkkejä sekä tankoja, joista voi pitää kiinni. Myös pyörätuolilla pääsee metrovaunuun.
Kesäisin radalla suoritetaan muun muassa siltojen korjaustöitä, ja metroliikenteessä on tällöin noudatettu poikkeusaikatauluja. Jos kesällä ajetaan poikkeusliikenteen mukaisesti, junien vuoroväli on pidempi ja junat kulkevat Ruoholahdesta suoraan vain toiselle haaralle. Toisen haaran liikenne hoidetaan pelkästään pääteaseman ja Itäkeskuksen väliä ajavilla vuoroilla. Näitä lyhyttä väliä edestakaisin ajavia vuoroja kutsutaan metroliikenteessä pendelijuniksi. Poikkeusliikenteen aikana kesinä 2004, 2005, 2007 ja 2009 pendelijunat ovat ajaneet Mellunmäkeen, ja vuosien 2003, 2006 ja 2008 kesinä pendelijunat liikennöivät Vuosaareen. Keskustasta pendelinä liikennöitävälle haaralle kulkevat matkustajat joutuvat vaihtamaan junaa Itäkeskuksessa. Kesinä 2005 ja 2006 on korjattu Siilitien ja Sahaajankadun siltoja. Kesällä 2007 korjattiin Kulosaaren siltaa pohjoisen raiteen alta, ja kesällä 2008 eteläisen raiteen alta. Kesällä 2012 metrojunat kulkivat vain Vuosaari-Itäkeskus ja Mellunmäki-Ruoholahti väliä, paitsi 14.-22. heinäkuuta metro kulki vain väliä Vuosaari-Itäkeskus ja Mellunmäki-Kulosaari. Poikkeusjärjestely johtui Kalasataman keskuksen rakennustöistä ja Siilitien metroaseman korjaustöistä, ja liikenne korvattiin busseilla.
Liityntäliikenne.
Koska Helsingin metro on suunniteltu runkokuljetusvälineeksi, kauemmas asemilta matkaavien täytyy jatkaa matkaansa esimerkiksi bussilla. Tätä kutsutaan liityntäliikenteeksi. Liityntäliikennettä voi olla myös lähijunaliikenne (viereinen kuva), joka alkaa Helsingin rautatieasemalta (Rautatientorin metroasema).
Liityntäliikenne aloitettiin vaiheittain syyskuun alussa 1982, ja aluksi sitä oli vain ruuhka-aikojen ulkopuolella. Vuonna 1986 liityntälinjoilla alkoi avorahastus, joka päättyi vuonna 1992.
Turvallisuus.
Metromatkustajien turvallisuusohjeet sijaitsevat metrovaunuissa ovien yläpuolella ja metroasemilla laituri- ja lippuhallitasoilla. Ohjeet opastavat hätäpuhelimien ja hätäpysäyttimien käytössä sekä sisältävät liikennelaitoksen hätäkeskuksen puhelinnumeron. Laitureilla on hätäpysäytyskahvoja, joilla voidaan estää lähestyvän junan tulo asemalle tai lähtevän junan poistuminen asemalta. Pysäytintä käytetään esimerkiksi radalle pudonneen, sinne luvatta menneen tai junan ovien väliin loukkuun jääneen henkilön tai eläimen pelastamiseksi. Junien matkustamon hätäjarrukahvat sijaitsevat ovien vieressä tai vaunujen päädyissä. Junissa ja laituritasoilla on lisäksi hätäpuhelimia.
Laiturin reunassa on erityisesti näkövammaisia varten kohollaan olevia raitoja ilmaisemassa laiturialueen ja turva-alueen rajaa. Lisäksi asemilla ja junissa on alkusammutuskalustoa.
Rautatientorin metroasema kärsi marraskuun alussa 2009 isoja vesivahinkoja, ja sen arvioitiin olevan poissa käytöstä jopa puoli vuotta. Aseman korjaustyöt kuitenkin etenivät suunniteltua nopeammin ja asema saatiin käyttöön 15. helmikuuta 2010 hissejä lukuun ottamatta.
Helsingin kaupungin tutkimuksen mukaan metro koetaan vähiten turvalliseksi liikennevälineeksi, ja vuonna 2007 puolet naispuolisista kyselyyn vastaajista koki metrossa jonkinasteista turvattomuutta ilta-aikaan.
Hiukkaspäästöt ja terveyshaitat.
Metroliikenne on monilta osin ympäristöystävällinen liikkumamuoto. Metron tunneliliikenne on kuitenkin ongelmallista hiukkaspäästöjen osalta, jossa mm. raiteiden, kiskopyörien ja jarrujen kuluma tuottaa ympäröivään ilmaan terveydelle haitallisia pitoisuuksia ja laatuja hiukkaspäästöjä. Helsingin metrossa on mitattu neljä kertaa korkeampia pitoisuuksia epäpuhtauksia kuin katuilmassa. Metroympäristön hiukkasten on todettu vaikuttavan ihmisen solun perimään selvästi enemmän kuin raskaan katuliikenteen hiukkaset.
Tilastoja.
M200-sarjan metrovaunu sisältä. Vaunuparin sisällä voi siirtyä vaunusta toiseen, mikä ei 100-sarjan junissa ole mahdollista.
HKL:n vuosikertomuksen mukaan Helsingin metrolla oli vuonna 2008 57,6 miljoonaa matkustajaa, ja matkustajakilometrejä kertyi yhteensä 420,1 miljoonaa. HKL-Metroliikenteen liikevaihto oli 25,3 miljoonaa euroa ja liikevoitto 5,3 miljoonaa euroa. Metroliikenneyksikössä työskenteli 237 henkeä.
Metron liikennöinti maksaa 9 senttiä/matkustajakilometri, kun raitioliikenne – edullisuudestaan huolimatta – maksaa jopa 40 senttiä/matkustajakilometri.
Aiheesta muualla.
*


Milton Friedman.
Milton Friedman (31. heinäkuuta 1912 New York, Yhdysvallat – 16. marraskuuta 2006 San Francisco, Kalifornia) oli yhdysvaltalainen yhteiskuntafilosofi ja Nobelin palkinnon taloustieteessä 1976 saanut ekonomisti. Yhdysvaltain entinen apulaisvaltiovarainministeri J. Bradford DeLong pitää Friedmania 1900-luvun toiseksi vaikutusvaltaisimpana taloustieteilijänä John Maynard Keynesin jälkeen. Friedmania pidetään monetaristisen taloustieteen ja kansalaispalkan isänä.
Niin sanottua Chicagon koulukuntaa edustanut Friedman vaikutti merkittävästi esimerkiksi Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin ja Ison-Britannian pääministeri Margaret Thatcherin ajatuksiin, vaikka Reagan ja Thatcher eivät täysin harjoittaneetkaan hänen kannattamaansa liberaalia politiikkaa edes talouden alalla. 1990-luvulla Friedmanin oppeja on osin sovellettu muun muassa Virossa ja Uudessa-Seelannissa. Merkittävimpänä saavutuksenaan hän piti asevelvollisuuden ("pakkotyön") lakkauttamista Yhdysvalloissa.
Friedman oli tunnettu taloudellisen liberalismin tukemisesta. Hän osallistui myös aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vuonna 1980 Yhdysvalloissa esitettiin Friedmanin kirjoittama kymmenosainen talouspoliittinen televisiodokumentti "Free to Choose". Ohjelmasarjan ohessa Milton Friedman kirjoitti kirjan "Vapaus valita" (suom. 1982) puolisonsa Rose Friedmanin kanssa. Friedman toimi myös presidentti Reaganin talouspoliittisena neuvonantajana.
Nuoruus ja opiskelu.
Milton Friedman syntyi 1912 New Yorkissa perheen neljäntenä lapsena ja ainoana poikana. Hänen vanhempansa olivat juutalaisia maahanmuuttajia, jotka olivat lähtöisin nykyisen Ukrainan alueella sijainneesta unkarilaisyhteisöstä. Perhe muutti New Jerseyn Rahwayyn, kun Milton oli vuoden vanha. Hänen vanhempansa pitivät Rahwayssä kauppaa.
Friedman pääsi opiskelemaan Rutgersin yliopistoon stipendin ansiosta. Hän opiskeli matematiikkaa ja taloustiedettä ja sai 1932 alemman korkeakoulututkinnon. Rutgersissa Friedman tutustui Arthur Burnsiin, jota hän piti mentorinaan ja merkittävimpänä vaikuttajanaan. Friedman jatkoi opintojaan Chicagon yliopistossa, josta valmistui 1933 maisteriksi, ja Columbian yliopistossa, jossa hänen väitöskirjansa valmistui 1946.
Perhe ja yksityielämä.
Samanikäinen Rose-vaimo oli aktiivinen keskustelija, taloustieteilijä ja Milton Friedmanin pitkäaikainen työtoveri. He tapasivat 1932 ja menivät naimisiin kuusi vuotta myöhemmin. He saivat kaksi lasta, Janetin ja Davidin. David Friedman on tunnettu libertaristi, nimenomaan pisimmälle viedyn liberalismin suunnan anarkokapitalismin edustaja.
Ura.
Friedman sai 1937 paikan New Yorkin National Bureau of Economic Researchista. Hän hyväksyi 1940 paikan Wisconsonin yliopistosta, mutta joutui lähtemään sieltä jo vuoden jälkeen ajauduttuaan muun henkilökunnan kanssa erimielisyyksiin Yhdysvaltain liittymisestä toiseen maailmansotaan. Sodan aikana hän työskenteli valtiovarainministeriölle ja kehitti siellä liittovaltion ennakkoverojärjestelmää.
Sodan jälkeen Friedman oli vuoden Minnesotan yliopistossa ja siirtyi 1946 Chicagon yliopistoon, jossa 1948 täyden professuurin. Chicagossa hän opetti hintateoriaa ja rahataloutta. Friedman aloitti siellä 1953 Raha ja pankkialan työpajan, josta kehittyi merkittävä alan tutkijoiden ja opiskelijoiden foorumi. Hän osallistui 1947 Mont Pelerin Societyn avauskokoukseen. Se oli organisaatio, joka keskittyi vapaan yhteiskunnan tutkimiseen, ja Friedman on myöhemmin sanonut, että siinä mukana oleminen aloitti hänen aktiivisen osallistumisensa politiikkaan.
Friedman alkoi saada tunnettavuutta myös tiedepiirien ulkopuolella, kun 1962 ilmestyi hänen teoksensa "Capitalism and Freedom". Seuraavana vuonna julkaistiin hänen massiivinen Anna Schwartzin kanssa yhteistyössä tehty "Monetary History of the United States". Hänen teostensa saatua julkisuutta hänestä tuli myös merkittävä julkinen vaikuttaja. Friedman oli senaattori Barry Goldwaterin taloudellinen neuvonantaja vuoden 1964 presidentinvaalikampanjassa. Tämän jälkeen hän kirjoitti 1966–1983 vakituisesti kolumneja Newsweekiin. Richard Nixonin vaalikampanjan neuvonantajana Friedman oli vuoden 1968 vaaleissa. Nixonin aikana hän toimi myös Yhdysvaltain asevelvollisuuden lakkauttamista tutkineessa komissiossa. Friedman ei kuitenkaan halunnut ottaa vakituisia poliittisia virkoja, sillä halusi keskittyä tieteelliseen työhönsä.
Friedman vieraili 1975 Chilessä diktaattori Augusto Pinochetin luona ja luennoitsi talouspolitiikasta. Hän ei kuitenkaan avustanut Chilen hallintoa suoraan. Hän teki 1970-luvulla samantapaisia vierailuja myös Etelä-Afrikkaan ja Rhodesiaan.
Nobel-palkinto ja eläkeaika.
Ruotsin keskuspankin taloustieteen palkinto Alfred Nobelin muistoksi eli Nobelin taloustieteenpalkinto myönnettiin Friedmanille 1976. Samana vuonna hän jäi eläkkeelle Chicagon yliopistosta ja sai emeritusprofessorin arvon 1983. Friedmanista tuli 1977 Hoover-instituutin jäsen. Friedmanin ajatuksia esiteltiin 1980 kymmenosaisessa televisiosarjassa "Free to Choose", jonka pohjalta hän julkaisi vaimonsa kanssa teoksen "Vapaus valita". Neljä vuotta myöhemmin ilmestyi toinen televisiosarja "Tyranny of the Status Quo". Friedman palkittiin 1988 National Medal of Sciencella ja Presidentin vapaudenmitalilla. Friedmanit julkaisivat 1998 yhteiset muistelmat, "Two Lucky People".
Friedman eli viimeiset vuotensa San Franciscossa, missä hän kuoli 94-vuotiaana vuonna 2006.
Taloustieteen tutkimus.
Friedman tunnetaan parhaiten kiinnostuksen herättämisestä uudelleen rahan tarjontaa ja erityisesti rahan kvantiteettiteoriaa kohtaan. Hän kyseenalaisti 1970-luvulle asti vallinneen keynesiläisen talouspolitiikan. Friedmanin empiirinen ja teoreettinen tutkimus tukivat näkökulmaa, jonka mukaan rahan määrän lisäys voi elvyttää taloutta lyhyellä aikavälillä, mutta pitkällä aikavälillä se vaikuttaa lähinnä hintatasoon eli kiihdyttää inflaatiota.
Friedman oli monetaristisen koulukunnan tunnetuin kannattaja. Hän uskoi, että inflaation ja rahan määrän välillä on pysyvä riippuvuus ja että keskuspankki voi hallita inflaatiota säätelemällä rahan tarjontaa. Friedman katsoi, että finanssipolitiikalla ei ole roolia talouden kokonaiskysynnän säätelyssä. Hallituksen roolia talouspolitiikassa tuli hänen mukaansa rajoittaa selvästi.
Friedman halusi myös lakkauttaa hallituksen puuttumisen valuuttamarkkinoille ja kannatti kelluvia valuuttakursseja. Hänen esitettyä näkemyksensä aiheesta ruvettiin tekemään paljon tutkimusta. Hänen makrotaloudelliset teoriansa jäivät kuitenkin pian sivuun. Friedmanin ystävä George Stigler onkin todennut, että Friedman ei saanut ajatuksilleen täyttä voittoa, koska uudempi Robert Lucasin kehittämä rationaalisten odotusten teoria sai kannatusta.
Friedman tunnetaan myös kulutusteorian kehittämisestä. Vuonna 1957 hän esitti pysyvän tulotason hypoteesin (), jota hän itse piti parhaana tieteellisenä työnään. Sen mukaan kuluttajat eivät muuta kulutustottumuksiaan, vaikka käteen jäävä ostovoima muttuisi tilapäisesti, vaan olettavat ostokykynsä pysyvän vakiona. Merkittävä saavutus oli myös hänen esittämä Phillips-käyrän kritiikki ja luonnollisen työttömyysasteen käsite () vuodelta 1968.
Politiikassa.
Poliittisesti Friedman tuki republikaani Barry Goldwaterin presidentinvaalikampanjaa 1964 sekä Richard Nixonia. Nixon ei ollut juurikaan kiinnostunut Friedmanin talouspoliittisista linjauksista, mutta hän istui 1969–1970 Nixonin komissiossa, joka lakkautti asepalveluksen Yhdysvalloissa. Friedman itse mainitsi myöhemmin pitäneensä tätä suurimpana saavutuksenaan.
Ensimmäinen paikka, jossa Friedmanin oppeja sovellettiin käytäntöön, oli diktaattori Augusto Pinochetin hallitsema Chile kaksi vuotta verisen vallankaappauksen jälkeen. Friedmanin vieraili luennoimassa Chilessä ja juntan talouspolitiikkaa hoitavat taloustieteilijät tunnettiin nimellä ”Chicagon pojat”. Kun Friedman saapui 1976 Tukholmaan hakemaan Nobelin taloustieteen palkintoaan, häntä vastaan järjestettiin protesteja Pinochetin hallinnon tukemisen vuoksi. Chilen talousuudistukset tekivät vaikutuksen myös Britannian Margaret Thatcheriin. Friedman itse uskoi vapaan markkinatalouden johtavan myös yhteiskunnalliseen vapauteen. Chile ajautui talousromahdukseen 1982–1983, kauan ennen kuin Pinochet luovutti vallan demokraattisesti valituille johtajille 1990. Maan 1980-luvun lopun nopeasta talouskasvusta Friedman käytti mielellään termiä ”Chilen ihme”. Friedmanin opit, joiden mukaan esimerkiksi rakennusmääräykset ovat tarpeettomia, joutuivat huonoon valoon Chilen maanjäristysten jälkeen.
Negatiivinen tulovero.
Milton Friedman tunnetaan myös yleisesti, tosin virheellisesti kansalaispalkka-ajatuksen ensimmäisenä esittäjänä, vaikkakin tosiasiallisesti idean alkuperäinen esittäjä oli Juliet Rhys-Davies 1940-luvulla. Friedman ehdotti 1967 ns. negatiivista tuloverotusta, jossa tietyn tulorajan alapuolella olevat ihmiset saisivat valtiolta avustusta X prosenttia ko. tulorajan ja omien tulojensa välisestä erotuksesta. Ajatuksena oli, että näin tukia saavatkin voisivat työtä tekemällä lisätä ansioitaan sen sijaan, että tuen ehtona olisi täysi työttömyys.
Friedman toimi 1970-luvulla presidentti Richard Nixonin ja 1980-luvulla presidentti Ronald Reaganin talouspoliittisena neuvonantajana ja oli huolestunut muun muassa passivoivasta ja byrokraattisesta sosiaaliturvasta. Friedmanin mielestä olisi järkevämpää maksaa joko kaikille kansalaisille samaa kuukausittaista perustuloa (eli kansalaispalkkaa) tai pienituloisille negatiivista tuloveroa, kuin rahoittaa kalliita ja monimutkaisia byrokraattisia sosiaaliohjelmia.
Friedmanin mukaan kumpi tahansa malli olisi byrokratian minimoiva ja valinnanvapauden maksimoiva köyhien auttamisen ja kannustavuuden säilyttämisen välinen kompromissi. Tämä Friedmanilta peräisin oleva ajatus useiden sosiaalitukimuotojen korvaamisesta yhdellä perustulotyyppisellä järjestelyllä tai negatiivisella tuloverolla on saanut kannatusta muun muassa liberaalien, vihreiden ja radikaalin vasemmiston piirissä.
Huumeiden ja prostituution kriminalisointi.
Milton Friedman vastusti jyrkästi huumeiden kieltolakia ja vertasi sitä tehottomuudessaan jopa sosialismiin. Friedmanin mielestä ei ole mielekästä kanavoida valtavia summia veronmaksajien rahaa huumepolitiikkaan, joka oli osoittautunut hyvin tehottomaksi huumeiden käytön estämisessä.
Friedman kannatti myös prostituution laillistamista. Hänen mukaansa on yksityisasia, pitääkö prostituutiota moraalisesti pahana vai ei.
Palvelut.
Julkiset palvelut pystytään Friedmanin mukaan toteuttamaan palveluseteleillä laadukkaampina ja edullisempina kuin julkisesti tuotettuina, ja samalla maksimoidaan käyttäjän valinnanvara.
Friedman oli huolissaan köyhien lasten koulutuksen tasosta ja omisti viimeiset vuotensa ensisijaisesti tämän asian korjaamiseen: koulutuspalvelusetelien avulla köyhätkin voisivat koulututtaa lapsensa hyvissä kouluissa. Friedman ehdotti palveluseteleitä jo vuonna 1955 ja perusti myöhemmin säätiön ajamaan hanketta. Friedmanin unelma palveluseteleillä tuotetusta koulutuksesta on toteutunut Ruotsissa.
Ideologia.
Friedman käytti itsestään nimitystä liberaali. Hänet luokiteltiin joko markkina- tai sosiaaliliberaaliksi määritelmästä riippuen. Hän ei ollut libertaristi vaan kannatti muun muassa sosiaaliturvaa (perustulo) ja palveluseteleitä, eikä hän katsonut voitavan osoittaa selkeää rajaa sille, kuinka paljon hallitus saa puuttua ihmisten elämään (taloutta sääntelemällä tai muuten).
Kirjassaan "Capitalism and Freedom" hän silti luetteli 14 asiaa, jotka ainakin kuuluvat ”rajan väärälle puolelle”, mutta joita Yhdysvallat silti harjoitti. Näihin lukeutuivat muun muassa ”orja-armeija”, maataloustuet, tullit, tuontikiintiöt, vuokrasääntely, palkkasääntely (vähimmäispalkat), teollisuusalojen yksityiskohtainen sääntely, eläkeläisten pakottaminen ostamaan annuiteetteja sekä kielto harjoittaa yksityistä postitoimintaa.


Renminbi.
Renminbi (perinteiset merkit: 人民幣, yksinkertaistetut merkit: 人民币, pinyin: rénmínbì, kirjaimellisesti "kansan raha") on Kiinan kansantasavallan virallinen rahayksikkö, jota laskee liikkeeseen Kiinan keskuspankki. Renminbi ei kuitenkaan ole käytössä Kiinan erityishallintoalueilla Hongkongissa ja Macaossa, vaan niissä on omat rahayksiköt, Macaossa pataca sekä Hongkongissa Hongkongin dollari. Renminbin virallinen ISO 4217 -lyhenne CNY, vaikka sitä ISO-standardin vastaisesti lyhennetään yleisesti myös "RMB".
Vaihto.
RMB on nykyisin vapaasti vaihdettavissa normaalissa rahaliikenteessä, mutta ei ole merkittävässä roolissa valuuttakaupassa. Kiinan kansantasavallan tavoitteena on täysi vaihdettavuus valuutalleen, mutta vuoden Aasian talouskriisi 1998 ja nk. kuuma raha väijyvät peikkoina vaihdettavuuden takana.
08. huhtikuuta 2008 euron ja CNY:n suhde oli
08. Tammikuuta 2010 euron ja CNY:n suhde oli
Yksiköt.
CNY:n perusyksikkö on yuan (元), joka muodollisesti kirjoitetaan 圆 väärennösten vaikeuttamiseksi. 1 yuan = 10 jiao (角) = 100 fen (分). Renminbin suurin seteli on 100 yuan ja pienin kolikko 1 fen.
Yuanista käytetään usein sanaa kuai (块) mandariinikiinassa. Vastaavasti jiao on usein mao (毛).
Muuta.
Väärennösten ja kirjanpidon virheiden välttämiseksi rahamäärien yhteydessä käytetään usein muodollisia versioita numeromerkeistä. Tarkemmin asiasta artikkelissa Kiinan numeraalit.
Historia.
Renminbi tuli käyttöön 1949, hieman ennen Kansantasavallan perustamista. Sen ansiosta Guomindangin valtakauden loppuaikojen hyperinflaatio saatiin nopeasti pysäytettyä.
Talousuudistusten alkamiseen saakka vuonna 1978 renminbin vaihtokurssit länsivaluuttoihin nähden olivat täysin epärealistiset, minkä vuoksi valuutan vaihtaminen oli erittäin vaikeaa. Vuonna 1978 käyttöön otettiin kahden rahayksikön järjestelmä, jossa kiinalaiset käyttivät renminbitä kun taas ulkomaalaisten oli hankittava valuutanvaihtotositteita. Rahasta käytiin kovaa mustan pörssin kauppaa, sillä vaihtokurssit olivat edelleen epärealistiset.
1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa Kiina tasoitti RMB:n arvon realistiseen vaihtosuhteeseen muihin valuuttoihin nähden ja kahden rahayksikön järjestelmästä luovuttiin.


Jokirapu.
Jokirapu ("Astacus astacus") on kymmenjalkaisiin kuuluva sisävesien äyriäinen. Se on Euroopan yleisin luonnonvarainen rapulaji, ja sen esiintymisaluetta ovat järvet ja virtaavat vedet pohjoisessa ja keskisessä Euroopassa Ranskasta Venäjälle asti. Suomessa se on levinnyt maan eteläosien vesistöistä myös Itä- ja Pohjois-Suomeen.
Jokiravun esiintymistä on voimakkaasti rajoittanut rapurutto, joka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tuhosi jokirapukannat lähes koko Euroopasta. Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva täplärapu ("Pasifastacus leniusculus"), jota on istutettu Euroopan eri maiden (myös Suomen) vesistöihin, kestää rapuruttoa jokirapua paremmin, mutta taudinkantajana saastuttaa vesistöt niin, ettei jokirapukanta enää menesty samassa vesistössä.
Ruumiinrakenne.
Ravulla on kymmenen raajaa ja ravun ruumis koostuu 19 jaokkeesta, joista osa on kasvanut yhteen. Joka jaokkeessa on pari raajoja tai muita lisäkkeitä. Eturaajat ovat kehittyneet voimakkaiksi saksiksi, ja seuraavien jalkaparien päässä on pienet pihdit. Takaruumis eli pyrstö on taipuisa, sillä sen kuusi jaoketta ovat erillisiä; näissä jaokkeissa ravulla on uimaraajat. Ravun koko ruumista suojaa erittäin kehittynyt kitiinikuori. Väritykseltään rapu on tyypillisesti vihertävän tai sinertävän ruskea, mutta myös sinisiä, punaisia ja jopa valkoisia yksilöitä tavataan silloin tällöin.
Rapu vaihtaa kuorta säännöllisesti ja kasvaa vain sinä aikana kun uusi kuori on vielä joustava. Pyyntikokoinen rapu (10 cm) on noin 5–9 vuoden ikäinen. Rapu pystyy aistimaan hajuja ja makuja tuntosarvillaan, suuosillaan ja myös saksien kärjillä. Ravun silmät ovat tappien päässä, ja se voi halutessaan liikuttaa toista niistä siten, että se näkee eteen- ja taaksepäin yhtä aikaa.
Ravun verenkierto on melko avoin, mutta hyvin kehittynyt. Sydän sijaitsee selkäkilven alla. Kiduksista tuleva hapekas, väritön kudosveri kulkee sydämeen, josta sydän pumppaa sen kuuden valtimon kautta eri puolilla kehoa sijaitseviin verionteloihin. Näistä onteloista veri palaa kiduksien kautta sydänpussiin ja sieltä edelleen sydämeen.
Ravinto ja elinympäristö.
Aikuinen rapu on lähes kaikkiruokainen. Etupäässä se syö pohjalle vajonnutta kuollutta ainesta ja kasviravintoa, mutta myös hyönteisiä, toukkia, nilviäisiä, mätiä ja kuolleita eläimiä. Näin ravut vähentävät pohjalle sedimentoituvaa ainesta sekä vesikasvillisuutta. Rapu vie ravinnon suuhunsa raajoillaan. Ravut ovat myös kannibaaleja: ne syövät pienempiä tai heikentyneitä lajitovereitaan. Voimakkaimmat ravut saattavat syödä sairastuneet, mikä on osasyynä esimerkiksi raputautien leviämiseen. Ravut saattavat myös taistella keskenään reviiristään tai ruoastaan. Taistelussa heikommaksi itsensä tunteva saattaa pudottaa saksensa.
Jokiravut viihtyvät kaikenlaisissa vesistöissä, parhaiten ranta-alueella enintään noin viiden metrin syvyyteen asti. Jokirapuja on saatu merroilla jopa 20 metrin syvyydestä järviltä, joilla on ravuille sopivia elinalueita näin syvällä. Parhaiten niille sopii hyvälaatuinen, hapekas, ei liian hapan vesi sekä kiinteä pohja, jossa on piilopaikkoja runsaasti eikä liikaa kasvillisuutta. Ravut ovat hämärissä liikkuvia yksineläjiä. Ravut ovat vaihtolämpöisiä ja niiden aktiivisuutta säätelee siten veden lämpötila, joten talvella ne liikkuvat vain harvakseltaan.
Jokiravut selviytyvät myös vähähappisissa vesissä, joten ne pärjäävät jopa akvaariossa. Vankeudessa ne pitävät pohjakalojen ruokkimiseen tarkoitetuista levätableteista.
Lisääntyminen.
Koirasrapu on sukukypsä yleensä 3-kesäisenä, naaras vuotta myöhemmin. Ravut parittelevat syksyllä omilla oleskelupaikoillaan. Parittelu aloitetaan rituaalinomaisten liikkeiden ja eleiden avulla. Parittelun aikana koiras levittää sukuaukosta tulevan maidin naaraan takimmaisten kävelyjalkojen väliin ja pyrstön alapinnalle. Maiti kovettuu naaraan kuoren pinnalle muutaman millin pituisiksi vaaleiksi paketeiksi. Tavallisesti naaras laskee mätimunat (noin 100–300 kappaletta) 3–6 viikon kuluttua ensimmäisestä parittelusta ja voi siten paritella usean koiraan kanssa. Kovettunut maiti sulaa mädinlaskun yhteydessä ja hedelmöittää mätimunat. Naaras kantaa mätimunia leveän pyrstönsä alla seuraavaan kesään kunnes poikaset kuoriutuvat mätimunista yleensä kesä-heinäkuun aikana. Myös vastakuoriutuneet ravunpoikaset viettävät naaraan pyrstön alla elämänsä pari ensimmäistä päivää.
Rapu ihmisravintona.
Joidenkin kulttuureiden piirissä rapuja on tapana syödä, toiset taas suhtautuvat niihin varauksin. Esimerkiksi juutalaiset ja muslimit eivät uskonnollisten kieltojensa mukaan saisi äyriäisiä syödä. Suomessa maaseutuväestö on ilmeisesti vanhastaan karsastanut rapuja. Papit ovat kuitenkin syöneet rapuja korvikkeena paaston aikana kielletyille lihalle ja kalalle. Ravuista on tullut myös ylhäisön herkku, ja rapuja syödäänkin usein rapujuhlissa, jotka on tapana järjestää loppukesän tai alkusyksyn tienoilla. Ravut keitetään, kunnes niiden kuori on punainen. Ravussa syötävää on esimerkiksi pyrstössä. Ravinnoksi kelpaavat esimerkiksi täplärapu ja jokirapu.
Suomessa ravun pyydystys on kalastusasetuksen mukaan sallittu vain ravustuskautena, joka alkaa vuosittain 21. heinäkuuta klo 12 ja päättyy lokakuun lopussa. Muun osan vuodesta se on rauhoitettu.


Radiopuhelin.
Radiopuhelin on laite, joka radioaaltoja hyväksikäyttäen siirtää puhetta tai dataliikennettä lähettimen ja vastaanottimen välillä.


Ilves.
Ilves eli euraasialainen ilves ("Lynx lynx") on keskikokoinen kissaeläin, ja se on Euroopan ja Siperian metsien tärkeimpiä petoja. Ilves on Suomessa ainoa luonnonvarainen kissaeläin. Se liikkuu enimmäkseen hämärässä ja öisin. Ravinnokseen se saalistaa erityisesti jäniksiä ja kanalintuja mutta myös isompia nisäkkäitä, kuten valkohäntäpeuroja ja metsäkauriita. Ilveskannan kooksi Suomessa arvioidaan nykyään noin 2 000 yksilöä (2008). Yli 90 prosenttia maailman ilveksistä elää Venäjällä. Keski-Euroopassa (muun muassa Puolassa ja Karpaateilla) on noin 5 000 ilvestä. Ilves on Suomen runsaslukuisin suurpeto.
Tuntomerkit.
Ilves on keskikokoinen kissaeläin. Sen ruumiin pituus on noin 80–130 cm ja paino 15 - 29 kg. Uros on jonkin verran naarasta suurempi. Lyhyt häntä ja tupsut korvien päissä ovat ilveksen tärkeimmät tuntomerkit. Ilveksen silmät ovat lähes samankokoiset kuin ihmisellä. Turkin väri on harmaan- tai punertavanruskea. Yleensä turkissa on myös tummia täpliä tai juovia, jotka erottuvat parhaiten jaloissa.
Ilveksellä on suuret tassut, ja sen jäljet voi sekoittaa suden tai ahman jälkiin.
Elinkierto.
Naarasilves tulee kiimaan kevättalvella, Suomen oloissa useimmiten maaliskuussa. Herättääkseen uroksen mielenkiinnon se suihkuttaa virtsaansa ympäri reviiriään ja kirkuu ja mouruaa äänekkäästi. Urokset myös taistelevat keskenään naaraista. Pariteltuaan uros pyrkii etsimään seuraavan naaraan lähes välittömästi.
Toukokuun paikkeilla, noin kymmenen viikkoa parittelun jälkeen, naaras synnyttää tavallisesti yhdestä kolmeen poikasta lämpimästi verhoiltuun pesäluolaan. Ensimmäisen 2–3 viikon ajan pentujen silmät pysyvät kiinni. Emo huolehtii ja imettää niitä noin kaksi kuukautta. Tämän jälkeen poikaset alkavat tutustua ympäristöönsä ja seurata emoa pyyntiretkille. Vasta vuoden ikäisinä ne oppivat tappamaan. Emo ei surmaa pyytämäänsä saalista, vaan luovuttaa tehtävän pennuille. Pian emo karkottaa jälkeläisensä ja ne saavat tulla toimeen omin päin.
Nuoresta ilveksestä tulee sukukypsä toisena elinvuotenaan.
Levinneisyys, elinympäristö ja -tavat.
Ilveksen levinneisyysalue ulottuu Länsi-Euroopasta Venäjän havumetsien läpi Aasiaan. Metsästyksen ja vainon takia levinneisyys on kutistunut huomattavasti alkuperäisestä. Lajia on pyritty palautusistuttamaan muun muassa Alpeille.
Suomessa elää ilveksiä lähes koko maassa, lukuun ottamatta Etelä- ja Keski-Pohjanmaata. Kanta viime vuosikymmeninä ollut kasvussa, ja on nykyisin Euroopan maiden vahvimpia. Runsastumisen syinä ovat olleet vuonna 1968 tapahtunut rauhoitus, ilvesten vaeltaminen Venäjältä ja Ruotsista, metsästyksen väheneminen ja jossain määrin myös ravintoeläinten, kuten valkohäntäpeurojen ja metsäkauriiden, runsastuminen. Lisäksi Hämeen Pirkanmaalle siirtoistutettiin muutamia ilveksiä Itä-Suomesta 1980-luvulla. 2000-luvun voimakkaan kannan kasvun on mahdollistanut kaatolupien vähäinen määrä ja Etelä-Suomessa hyvä ravintotilanne. Etenkin valkohäntäpeuran ja metsäkauriin pyydystys saaliiksi on mahdollistanut pentueiden säilymisen hengissä.
Ilveksen reviiri vaihtelee kooltaan sadasta tuhanteen neliökilometriin. Uroksen reviiri on suurempi, ja sen elinalueella voi elää useampiakin naaraita. Ilves liikkuu useimmiten hämärän aikaan ja öisin. Muiden kissaeläinten tavoin se näkee lähes pimeässäkin hyvin. Yhden yön kuluessa ilves voi saalista etsiessään taittaa taivalta pisimmillään yli 20 kilometriä. Vaikka ilves viihtyykin parhaiten syrjäisillä metsäalueilla, on se muuttuneissa oloissa sopeutunut elämään myös ihmisasutuksen lähettyvillä.
Muihin Euroopan suurpetoihin verrattuna ilveksestä on vain vähän haittaa ihmiselle. Pienuutensa takia ilveksestä ei ole suoraa vaaraa ihmiselle, mutta se voi saalistaa kotieläimiä, lähinnä poroja, lampaita ja irrallaan kulkevia kesykissoja. Yhteenotot metsästyskoirien kanssa ovat myös yleisiä.
Ravinto.
Ilves on lihansyöjä. Ilves ei juurikaan syö raatoja, ja sen syömät haaskat voivat olla enintään vain noin neljä päivää vanhoja. Ilveksen tyypillisintä ravintoa Suomen oloissa ovat jänikset ja valkohäntäpeura sekä Lapissa porot, mutta saalisvalikoimaan kuuluvat myös pikkujyrsijät ja linnut. Koko Euroopassa lajin tärkein ravintoeläin on kuitenkin metsäkauris. Alpeilla elävät yksilöt saalistavat lisäksi gemssejä.
Ilves tappaa mielellään myös kettuja, jotka kilpailevat sen kanssa jäniksistä ja muista pienehköistä saaliseläimistä. Kasvava ilveskanta johtaakin kettujen vähenemiseen ja metsäkanalintujen runsastumiseen, koska ilves syö vähemmän kanalintuja kuin kettu. Pienpeto voi toisaalta kontaktitilanteessa tartuttaa ilvekseen kapin.
Saalistaessaan ilves hiipii matalana huomaamattomasti saaliinsa lähelle ja se yllättää saaliseläimen hyppäämällä muutamalla loikalla saaliin kimppuun. Jos saalis ei heti tässä vaiheessa jää ilveksen kynsiin, voi seurata lyhyt ja raju takaa-ajo. Pitkään takaa-ajoon ei ilves pysty. Suurissa saaliseläimissä kaulassa on siisti purentajälki.
Ilves peittää joskus saaliinsa, muttei palaa sinne yhtä varmasti kuin karhu. Etelässä se pystyy käyttämään saaliinsa ja haaskan paremmin, mutta pohjoisessa kova pakkanen estää usein ilvestä syömästä koko ruhoa. Aiemmin uskottiin, että ilves ei syö jäätynyttä lihaa, mutta riistakameralla on voitu todentaa, että ilves palaa pitkänkin ajan jälkeen peittämälleen peuranruholle ja syö jäätynyttä lihaa. Tämä mahdollistaa hengissä säilymisen äärioloissa ja saattaa olla yksi syy sille, että ilveskanta on vahvistunut Etelä-Suomessa vuosien 2010 ja 2011 kovista talvista huolimatta.
Ilves kulttuurissa.
Ilves on Kanta-Hämeen maakuntaeläin ja Heinolan kaupungin nimikkoeläin. Se on kuva-aiheena Hämeen maakunnan vaakunassa sekä Heinolan, Janakkalan, Mäntän ja Vanajan kunnanvaakunoissa. Lisäksi ilves on kuvattuna virallisesta käytöstä poistuneessa, ruotsinkielisellä Pohjanmaalla sijainneen Purmon kunnan vaakunassa. Ilves esiintyy myös vuonna 1998 valmistuneessa suomalaisessa elokuvassa "Poika ja ilves".


Ahma.
Ahma ("Gulo gulo"), tunnettu myös nimillä osma, osmo, kätkä (pohjoissaamen kielestä geatki) ja kamppi, on Euroopan suurin näätäeläin, hieman mäyrää suurempi. Koko maailman näätäeläimistäkin vain jättiläissaukko ja merisaukko voivat kasvaa sitä suuremmiksi.
Ulkonäkö ja koko.
Pituudeltaan ahma on 65–110 cm, josta häntä on 15–25 cm. Naaras painaa keskimäärin noin 10 kg ja uros 26 kg. Sillä on voimakasrakenteinen ruumis, lyhyet jalat ja leveät käpälät ja litteä pää. Väriltään ahma on tummanruskea tai ruskeanmusta ja kyljessä sillä on vaaleahko raita. Päässä on vaaleita ja tummia kuvioita ikään kuin sillä olisi naamio. Kaulassa ja rinnassa voi olla vaaleita läikkiä. Ahma vaihtaa karvan kaksi kertaa vuodessa: touko-kesäkuussa sekä syys-lokakuussa.
Elintavat.
Ahman vuorokausirytmi ei ole kiinteä, mutta pääsääntöisesti se liikkuu öisin ja hämärässä. Ei ole kuitenkaan mitenkään harvinaista nähdä ahma liikkeellä myös päivällä. Ahma voi liikkua paljon. Ruokaa etsiessään se saattaa päivän aikana liikkua jopa 20–40 km. Sen liikkuminen on hidasta mutta kestävää laukkaa. Vaikka ahma on suurikokoinen, se on hyvin sopeutunut lumessa liikkumiseen suurten käpäliensä ansiosta. Pehmeässä lumessa ahma hyppii aaltomaisesti kuten pienemmätkin näätäeläimet. Suuri koko ei ole ongelma myöskään kiivetessä ja ahma onkin varsin ketterä kiipeilijä. Se kiipeää puuhun tullessaan säikäytetyksi tai leikkiessään. Joskus puusta on pelkästään hyvä tähystää. Joet eivät ole ahmalle este, vaan se ylittää ne tarvittaessa.
Ahmojen sosiaalinen järjestelmä on samanlainen kuin näädällä. Liikkumisalue on laaja eivätkä ne pysty sitä puolustamaan, mutta se merkitään ulosteilla, virtsalla ja perärauhasten eritteillä. Näin eläimet tietävät missä lajitoverit liikkuvat ja osaavat välttää yhteenottoa. Samaa sukupuolta olevat ahmat eivät siedä toistensa läsnäoloa alueellaan.
Ahma toimii pääsääntöisesti hajuaistinsa perusteella, joka on erittäin kehittynyt. Oma ruokavarasto löytyy talvella helposti metrisen lumipeitteen läpi ja haaskat voidaan vainuta jo kaukaa. Ahma ei pidä suuremmin ääntä. Siltä voi kuulla lähinnä murinaa ja sähinää.
Kuten eläimillä yleensä, myös ahmalla kuolleisuus on suuri juuri nuorilla ahmoilla ja normaali elinikä on 5–8 vuotta. Täysikasvuiseksi päästyään se voi elää jopa 12–14-vuotiaaksi.
Lisääntyminen.
Poikasia ahma tekee helmi-maaliskuussa ja tavallisesti niitä syntyy kerrallaan yhdestä kolmeen. Vastasyntynyt poikanen painaa noin 100 g ja on sokea. Niitä peittää ohut vaalea karva. Poikasten silmät avautuvat tavallisesti neljän viikon iässä ja pesästään ne tulevat ulos noin kahden kuukauden ikäisinä. Ahma synnyttää 2–3 poikasta syvälle lumikinokseen kaivettuun onkaloon johon voi johtaa yksi tai useampia käytäviä. Käytäväverkosto voi olla sivukäytävineen, varastoineen ja käymälöineen kymmeniä metrejä pitkä.
Ravinto.
Ahma on pääasiassa raadonsyöjä. Se myös saalistaa poroja ja metsäkauriita, mutta ei pysty kaatamaan aikuista hirveä. Porojen ja metsäkauriidenkin saalistaminen edellyttää yleensä pehmeää hankea, joka kannattaa ahman mutta ei saaliseläintä. Pienemmät nisäkkäät, linnut ja sammakot kuten myös marjat kuuluvat sen ravintoon. Ahma voi kätkeä saaliinsa lumen alle tai raahata niitä puiden oksille. Se palaa usein haaskalleen.
Levinneisyys.
Suomen ja Venäjän rajalla kuvattu ahma.
Suomessa ahmoja on vain noin 120–140. Suomen lisäksi ahmoja esiintyy Norjassa, Ruotsissa ja Venäjällä, jossa sitä on pääasiassa Siperiassa. Suurin osa noin 2 000 ahman kannasta esiintyy Venäjällä (noin 1 500 yksilöä). Ei tarvitse mennä kuin vain sata vuotta ajassa taaksepäin, kun ahmoja oli paljon enemmän. Silloin sitä esiintyi myös muun muassa Puolassa, Liettuassa ja eteläisissä osissa Skandinaviaa. Ahmaa esiintyy myös Kanadassa ja Yhdysvalloissa ainakin yhtenä alalajina "Gulo gulo luscus". Mahdollisesti Kanadan rannikolla sijaitsevan Vancouverin saaren ahmat ovat myös oma alalajinsa "Gulo gulo vancouverensis", mutta kraniologiset tutkimukset viittaisivat että nämäkin ovat "Gulo gulo luscus" -kantaa.
Viime vuosikymmeninä ahmakannat ovat kasvaneet Norjassa ja Ruotsissa. Osaltaan tämän seurauksena ahmojen määrä on jonkin verran lisääntynyt myös Pohjois-Suomessa. Tällä hetkellä Norjassa elää noin 200 ja Ruotsissa noin 300 ahmaa. Norjan ja Ruotsin runsauslukemat perustuvat järjestelmään, jossa etsittiin pentuepesiä.
Suomessa siirtoistutettiin vuosina 1979–1998 kaikkiaan 16 ahmaa poronhoitoalueelta pääasiassa Keski- ja Länsi-Suomeen, yksi yksilö myös Itä-Suomeen Ilomantsiin. Suomenselälle on siirtojen seurauksena muodostunut tiettävästi maailman ainoa istutettu ahmapopulaatio. Siirroista on nyttemmin luovuttu, ja ahmojen toivotaan levittäytyvän eteläiseen Suomeen luontaisesti.
Ruotsissa ei myönnetä yksittäisiä ahmojen pyyntilupia, kun taas Norjassa pyydystetään joka vuosi 20–30 yksilöä. Ahmakannan tiheys on suurimmallaan Ruotsin ja Norjan rajalla.
Uhat.
Ahmaa esittävä piirros 1800-luvun lopulta.
Vaikka ahmalle sopivia elintiloja onkin Skandinaviassa ja Venäjällä, ovat suuret erämaat harvassa. Sopivien elintilojen vähennettyä pieni ahmojen määrä on pirstoutunut pieniksi populaatioiksi. Populaatiot ovat pieniä ja erillään toisista, minkä vuoksi ahma on vaarassa kadota kokonaan. Pienissä populaatioissa geneettinen vaihtelu on vähäistä, mikä voi heikentää kantaa. Mitä pienempi populaation koko on, sitä suuremmaksi sattuman vaikutus kasvaa. Sisäsiittoisuuden määrä saattaa myös lisääntyä. Populaatioiden pirstoutuneisuus johtuu jonkin verran myös siitä, että taannoin sukupuuton partaalla ollut ahmakanta on jälkeenpäin ollut lähes eristyksissä itäisestä esiintymisvyöhykkeestään. Hajanaisuudesta saattaa kuitenkin olla hyötyä esimerkiksi jonkinlaisen ympäristökatastrofin sattuessa. Jos jokin populaatio tuhoutuu ympäristökatastrofin seurauksena, säilyvät kuitenkin muut populaatiot. Jos kaikki taas eläisivät samalla alueella ympäristökatastrofin sattuessa, saattaisi laji kuolla sukupuuttoon.
Suurin uhka ahmalle on kuitenkin ihminen. Ahmalla ei juurikaan ole luontaisia vihollisia, vaikka se sutta karttaakin, on ihminen oikeastaan sen ainoa ja samalla pahin vihollinen. Ihminen on metsästänyt ahmaa, koska ahma aiheuttaa vahinkoja porotaloudelle saalistamalla poroja. Porojen lisäksi ahma pyydystää myös lampaita ja pieniä hirvieläimiä. Ihmiselle itselleen ahma ei kuitenkaan ole vaaraksi, eikä ole yhtään raportoitua tapausta, että ahma olisi tappanut ihmisen.
Edellä mainittujen lisäksi ahmaan, kuten muihinkin uhanalaisiin lajeihin, vaikuttaa muun muassa metsäympäristöjen muutokset. Tähän sisältyvät muun muassa tehometsätalouden aiheuttamat metsien ikärakenteen muutokset, lahopuiden väheneminen ja metsien hoito. Näiden lisäksi vielä perinneympäristöjen sulkeutumisella, rakentamisella ja kemiallisilla haittavaikutuksilla on erilaisia vaikutuksia. Nämäkin asiat ovat ihmisten teoista johtuvia.
Lajin suojeleminen.
Ahma, toisin kuin muut suurpedot, on Suomen metsästyslainsäädännössä täysin omassa luokassaan. Ahma on uhanalaisuutensa takia täysin rauhoitettu. Ahman tapporahan maksaminen lopetettiin vuonna 1975, laji rauhoitettiin poronhoitoalueen eteläpuolella 1977 ja koko maassa se sai rauhoituksen 1982.
Suomella on ahmaa koskevia sitoumuksia muun muassa vuoden 1979 niin sanotusta Bernin sopimuksesta, joka edellyttää ahman tiukkaa suojelua. Sopimus koski tosin myös muita eläimiä. Sopimuksen mukaan kaikki näitä lajeja koskeva tahallinen pyydystäminen ja hallussa pitäminen sekä tahallinen tappaminen on kielletty. Tämä vaatimus on pantu täytäntöön ahman osalta Suomen metsästyslainsäädännössä siten, että ahma on täysin rauhoitettu. Lisäksi EU-jäsenyys velvoittaa Suomea ja Ruotsia noudattamaan erilaisia luontoon liittyviä direktiivejä, jotka rajoittavat kaikkien eläinten kohtelua.
Metsästysasetuksen 28 §:ssä mainitun kohdan mukaan ilveksen ja karhun suojelusta voidaan joissain tapauksissa joustaa, mutta ahmaa ei kuitenkaan mainita asetuksen 28 §:ssä. Tämä johtuu siitä, että luontodirektiivin lajisuojelua koskevat velvoitteet eivät vaikuta ahmaan. Mikäli ahman täydellisestä rauhoituksesta haluttaisiin jostain syystä poiketa, lupaa olisi anottava maa- ja metsätalousministeriöstä. Tällöin tulisi kuitenkin ottaa huomioon, että ministeriön linjauksen mukaisesti lupaa ahman tappamiseen ei ole annettu sitten vuoden 1984.
Maa- ja metsätalousministeriöllä on ollut jo jonkin aikaa selkeä linja ahmojen suhteen. Sen tavoitteena on, että ahmakantoja voitaisiin kasvattaa erityisesti poronhoitoalueen ulkopuolella. Tätä tavoitetta edistettiin runsaasti 1990-luvulle asti, sillä kaiken kaikkiaan 16 ahmaa siirrettiin poronhoitoalueelta sen ulkopuolelle. Tämän jälkeen ihmiset eivät ole siirtäneet ahmoja, vaan tarkoituksena on, että ahma siirtyisi alueelta toiselle omin avuin.
Monet yksityiset järjestöt, kuten vuonna 1996 perustettu "The Wolverine Foundation, inc", ovat keskittyneitä ahmojen suojelemiseen ja tutkimiseen. Lisäksi moni eläinpuisto, kuten Ranuan eläinpuisto, osallistuu ahmojen suojeluun eurooppalaisten eläintarhojen suojeluohjelman kautta. Ahmojen lisääntyminen ei tosin ole kovinkaan yleistä vankeudessa. Esimerkiksi juuri Ranualla syntyi ahman pentu viimeksi vuonna 2003.
Eläinten tarhaamisessa on yleisesti vaarana niin sanottu perustajavaikutus. Se tarkoittaa sitä, että kaikki yksilöt ovat muutaman perustajayksilön jälkeläisiä. Täten niiden geenivalikoima ei edusta koko lajin geenivalikoimaa. Eläintarhat tosin pitävät tarkkaa kirjaa siitä, millaisia eläimet ovat. Tästä on hyötyä varsinkin silloin, kun tarhat vaihtavat eläinyksilöitä keskenään. Vaihtojen avulla on tarkoitus suurentaa perinnöllistä monimuotoisuutta risteyttämällä yksilöitä, jotka ovat geneettisesti mahdollisimman kaukana toisistaan.


Karhu.
Karhu eli ruskeakarhu eli maakarhu ("Ursus arctos") on Euroopan suurin petoeläin. Se on Suomen ja Venäjän kansalliseläin.
Koko ja ulkonäkö.
Karhu on Euroopan suurin maalla elävä petoeläin. Eurooppalaisen ruskeakarhun pituus on 130–250 cm ja hännän pituus on 5–15 cm. Naaraat painavat 60–170 (200) kg, urokset 100–230 (300) kg. Suurin punnittu luonnossa elänyt suomalainen karhu on painanut 373 kg. Kuusamon Suurpetokeskuksessa elävän kesyn Juuso-karhun painoksi on mitattu 483 kg. Pohjoisamerikkalaiset alalajit harmaakarhu ja kodiakinkarhu voivat kasvaa huomattavasti suuremmiksi ja painaa jopa 600 kg. Kaikkein pienin alalaji on luonnosta jo hävinnyt syyriankarhu. Karhun turkin väritys vaihtelee miltei mustasta aina vaalean kellanharmaaseen asti, jopa lähes valkoisia tavataan silloin tällöin. Karhun korvat ovat pienet ja pyöreäpäiset, mutta kuitenkin selvästi erottuvat. Karhulla on hyvä kuuloaisti ja monipuolinen äänivalikoima, johon kuuluu muun muassa karjahteluja, murinaa ja vihellysääniä. Vaikka karhu näyttää kömpelöltä, se voi nopeimmillaan juosta jopa 60 km/h. Yleensä karhu liikkuu metsässä hiljaa aistit valppaina.
Levinneisyys.
Karhu on aiemmin elänyt laajoilla alueilla Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa, mutta on vähentynyt monilta alueilta. Maailmanlaajuisesti karhu ei ole uhanalainen, mutta se on Euroopassa luokiteltu vaarantuneeksi. Amerikassa tavattavat harmaakarhu ja kodiakinkarhu ovat karhun alalajeja, mutta mustakarhu ("Ursus americanus") on oma erillinen lajinsa. Alaskan ABC-saarilla elävä ruskeakarhu on läheisempää sukua jääkarhulle kuin muualla maailmassa eläville ruskeakarhuille.
Ruskeakarhu on Euraasiassa yleensä pohjoisten havumetsien laji. Keski-Aasiassa se saattaa kuitenkin elää vuoristoniityillä ja Pohjois-Amerikassa tundralla.
Karhuja on maailmassa yhteensä noin 200 000 yksilöä, suurimmat populaatiot Venäjällä (noin 120 000), Yhdysvalloissa (32 500) ja Kanadassa (21 750). Euroopassa on yhteensä noin 14 000 karhua, Espanjasta Venäjälle ja Skandinaviaan ulottuvalla alueella. Karhu on hävinnyt Britteinsaarilta, hävinnyt tai häviämässä Ranskasta ja vaikeuksissa suurimmassa osassa Keski-Eurooppaa. Euroopan suurin Venäjän ulkopuolinen populaatio on Karpaateilla (4 500–5 000 yksilöä). Suomessa karhu on silmälläpidettävä laji. Suomessa on arviolta 900-1 300 karhua. Karhuja esiintyy koko Suomessa lukuun ottamatta Ahvenanmaata, mutta kanta keskittyy Itä-Suomeen. Karhu kuuluu Suomessa riistaeläimiin.
Talviuni.
Talvella karhut eivät ole liikkeellä, vaan nukkuvat talviunta. Karhun talviuni kestää noin puoli vuotta.
Karhu vetäytyy talvipesään syksyllä loka-marraskuussa, kun ravintoa on enää niukasti tarjolla. Sen ruuansulatus ei ole tarpeeksi tehokas, jotta se saisi tarvitsemansa ravinnon pelkästään kasveista. Se ei myöskään ole taitava metsästäjä, vaan syö yleensä haaskoja. Keväällä karhu herää talviunesta maalis-huhtikuussa, kun auringon sulattama lumi valuu sen pesään. Toisinaan karhun ajaa ylös nälkä, kun sen ruumiin ravintovarastot ehtyvät ennenaikaisesti.
Talvehtiessaan karhu ei virtsaa eikä ulosta. Osan virtsasta se käyttää nesteytyksenomaisesti, ja talvipesän hengitysaukon lähistö haiseekin voimakkaasti. Kevättalvella aukkoa ympäröivä lumi voi jopa olla väriltään kellertävää.
Lisääntyminen.
Karhujen kiima ajoittuu alkukesään, ja pariutumismenoihin kuuluvat urosten taistelut naaraista. Karhunaaras kantaa pitkään, jopa 270 vuorokautta. Pentuja on yleensä kerrallaan 1–4, ja ne syntyvät talvipesään. Karhunaaras ei saa pentuja joka vuosi, vaan se synnyttää vain 2–4 vuoden välein. Vastasyntyneet pennut ovat sokeita, karvattomia ja vain muutaman sadan gramman painoisia. Pennut oleilevat emonsa seurassa seuraavan vuoden alkukesään asti. Karhu alkaa lisääntyä noin viiden vuoden ikäisenä, ja sukukypsyys jatkuu sen jälkeen pitkään. Karhut elävät luonnossa melko vanhoiksi, jopa 30-vuotiaiksi. Eläintarhoissa ne voivat elää jopa yli 40 vuotta.
Uroskarhujen on todettu tappavan nuoria, alle vuoden ikäisiä karhunpentuja. Tällaisen käyttäytymisen on uskottu kehittyneen siksi, että näin uroksen omat geenit leviävät paremmin.
Karhun pennut lähtevät pesästä kesän aikana. Siihen asti emo ruokkii poikasia pesään.
Ravinto.
Kaikkiruokaisen karhun pääravintoa ovat kasvikunnan tuotteet, ja talven rasvavaraston keruussa marjat ovat tärkeää ravintoa. Karhu syö myös hyönteisiä, toukkia puista ja muurahaisia mylläämällä muurahaiskekoja. Erityisesti talviunen jälkeen keväällä karhut voivat saalistaa hirviä. Myös mehiläispesien sisältö, kuten hunaja ja toukanalut kuuluvat karhun ravintoon. Karhu voi kuljettaa saalistamansa eläimen puuhun tai haudata sen suohon, jolloin muut eläimet eivät pääse herkuttelemaan haaskalla.
Karhu ja ihminen.
Euraasialainen karhu "Ursus arctos arctos".
Karhunpalvonta.
Karhu on ollut muinaissuomalaisille pelätty, mutta myös pyhä ja arvostettu eläin. Karhu on tarinan mukaan laskettu taivaalta Otavan tähtikuviosta ("katso myös:" karhun synty). Usean pohjoisen kansan mytologiassa karhu on ihmisen sukua, ja ehkä myös muinaiset suomalaiset ovat ajatelleet näin. Karhunpyynnin jälkeen on järjestetty karhun kunniaksi juhlat eli peijaiset, joilla karhua on pyydetty palaamaan ihmisten ravinnoksi metsään. Peijaisperinne on säilynyt näihin päiviin, ja paikoin sitä ollaan aktiivisesti elvyttämässä ja palauttamassa alkuperäisempään muotoon.
Karhun nimityksiä.
Karhulla on useita kiertoilmauksia, kuten mesikämmen, kouvo, kontio, otso, metsän omena, metsän kuningas ja nalle. Myös "karhu" on ollut alun perin kiertoilmaus tarkoittaen eläimen karheaa turkkia, mutta sittemmin se on vakiintunut karhun nimeksi. Kiertoilmauksia käyttämällä muinaissuomalaiset ovat halunneet välttää kutsumasta petoa luokseen. Karhun ehkä vanhinta ja alkuperäisintä nimitystä vastaa nykyisessä suomen kielessä sana "otso". Otso-sana on muunnos sanasta "ohto". Ohto taasen on deminutiivi eli hellittelymuoto sanasta "oksi", joka on karhun alkuperäinen nimitys. Oksi-sana taipuu kuten sana kaksi. Sanalle on vastineita kaukaisissakin suomensukuisissa kielissä ja se on näissä kielissä ikivanha ja omaperäinen. Nykykielessä sana "nalle" tarkoittaa useimmiten karhun pentua.
Myös germaanisissa kielissä karhusta käytettiin kiertoilmauksia, ja myös karhun nykyinen nimitys on alkujaan kiertoilmaus. Karhun nimi, joka esimerkiksi englannissa on "bear", tulee sanasta "beowulf", 'mehiläissusi'. Samasta sanasta on tullut myös sankari Beowulfin nimi.
Karhu symboliikassa.
Karhu on Satakunnan vaakunaeläin ja esiintyy myös Porin ja Euran vaakunassa sekä virallisesta käytöstä poistuneessa Porin maalaiskunnan vaakunassa. Pori tunnetaankin "karhukaupunkina", joka on antanut nimensä muun muassa suomalaiselle olutmerkille. Karhuaiheista nimistöä on myös muualla Suomessa. Esimerkiksi Kouvola-nimen perusmuoto "kouvo" tarkoittaa karhua. Satakunnan ulkopuolella karhu on kuva-aiheena Alahärmän, Alavuden, Enon, Ilmajoen, Isokyrön, Kauhajoen, Kontiolahden, Lapuan ja Pudasjärven kunnanvaakunoissa sekä entisen Karhulan kauppalan vaakunassa. Myös eteläkarjalaisen Nuijamaan virallisesta käytöstä poistuneessa vaakunassa on kuvattuna nuijaa pitävä karhun kämmen.
Heraldiikassa karhu symboloi toisaalta ahneutta, koska karhu on perso hunajalle, mutta myös voimaa. 1930-luvun ehdotuksessa Suomen suureksi valtakunnanvaakunaksi oli kilvenkantajina kaksi karhua. Venäjä symboloidaan usein karhuun.
Karhun ja ihmisen vastakkainasettelu.
Normaalisti käyttäytyvä erämaakarhu väistää ihmistä luonnossa, mikäli tämä vain on mahdollista ja mikäli ihminen ei syystä tai toisesta herätä pedon luontaista saalistusvaistoa. Karhu kuitenkin saattaa puolustaa aggressiivisesti pesäpaikkaansa, ja varsinkin emokarhu, joka on liikkeellä pentunsa kanssa, saattaa hyökätä ihmisen kimppuun tulkitessaan tilanteen vaaralliseksi pennulle. Ihmisasumusten lähellä oleilevat karhut ovat hankalampia tapauksia ihmiselle, koska ne ovat tottuneet ihmisten läsnäoloon eivätkä pidä sitä uhkana. Tästä syystä esimerkiksi karhujen kuvaaminen haaskalla on usein kiisteltyä toimintaa, koska karhu hyväaistisena oppii herkästi yhdistämään ihmisen hajun ravinnon saamiseen.
Viimeisen sadan vuoden aikana karhu on tiettävästi surmannut Suomessa vain yhden ihmisen: vuonna 1998 karhu tappoi ruokolahtelaisen miehen lenkkipolulla. Mies oli lenkillään joutunut tilanteeseen, jossa hän oli karhuemon ja sen pennun välissä. Mies yritti juosta karhua pakoon ja hämätä sitä heittämällä paitansa emon päälle. Karhu juoksi miehen kiinni. Tutkimusten mukaan karhu oli huitaissut käpälällään miestä takaapäin kaulavaltimoon. Kuolinsyy oli ilman pääseminen verenkiertoon ja lopulta sydämeen. Tutkimustuloksista kertoneen Ilta-Sanomien mukaan karhu ei ollut juuri lainkaan purrut tai raadellut uhriaan.
Toukokuussa 2006 karhu hyökkäsi lenkillä olleen naisen kimppuun Hankasalmella. Karhu raateli lenkkeilijän jalkaa, mutta pakeni naisen potkaistua eläintä kuonoon. Useita päällekarkaustapauksia tiedetään tapahtuneen lähinnä erilaisissa metsästykseen liittyvissä tilanteissa. Vuonna 2007 hirvenmetsästyksen alettua sattui eri puolilla Suomea kolmen viikon sisään kolme tapausta, jossa hirvenmetsästäjä omien sanojensa mukaan joutui ampumaan päälle karanneen karhun muutaman metrin etäisyydeltä itsepuolustukseksi. Heinäkuussa 2009 karhu puri lenkillä ollutta naista Lappeenrannassa. Nainen joutui sairaalahoitoon. Televisioon ilmaantuneessa viranomaistiedotuksessa kehotettiin ihmisiä pysyttelemään sisätiloissa. Poliisi ampui naista purreen karhun ja sen kaksi nuorta pentua, joita emo oli pyrkinyt puolustamaan. Maailmanlaajuisesti muutamia ihmisiä joutuu vuosittain karhun surmaamaksi.
Tunnetaan useita tapauksia, jolloin karhu on raadellut lammas- tai nautakarjoja, ja mehiläishoitajille hunajan makuun päässyt karhu saattaa muodostua todelliseksi riesaksi, joka säännöllisesti käy "korjaamassa" satoa mehiläistarhoissa. Siksi mehiläishoitajat voivat joutua suojaamaan pesiään karhulta erilaisilla pelotteilla.
Karhu voi kaivella komposteja tai syödä viljelyksiltä jopa taajama-asutuksen lähellä, jolloin se saattaa tottua ihmisiin. Tällaiset kaupunkikarhut koetaan vaarallisiksi, ja niiden kaatoon saattaa saada poikkeusluvan.


Hirvi.
Hirvi ("Alces alces") on hirvieläinten heimoon kuuluva suurikokoinen nisäkäslaji, joka elää Euroopan ja Aasian pohjoisella havumetsävyöhykkeellä.
Ulkonäkö ja koko.
Hirvi on pohjoisiin oloihin sopeutunut eläinlaji, jonka ontot karvat suojaavat sitä pakkaselta. Pitkien vahvojen raajojensa avulla se pystyy kulkemaan hyvin lumessa, soilla ja ryteiköissä. Hirven turkin väri on tummanruskeanharmahtava. Jalat ja jalkoväli ovat luonnonvalkoiset. Päävärityksessä esiintyy myös yksilöllisiä sävyeroja. Muun muassa Etelä- ja Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa on tavattu myös lähes täysin valkoisia hirviä, joita pidetään albiinoeläinten kaltaisina. Hirvisonneilla on täysiluiset hanko- tai lapiosarvet, jotka uusiutuvat vuosittain vanhojen pudotessa talven aikana. Leveitä lapiosarvia on eniten pohjoisilla alueilla. Uudet sarvet kasvavat touko- kesäkuussa samettimaisen nahan alla lopullisiin mittoihinsa elo- syyskuuksi, jolloin sarvien kasvukudos kuolee ja hirvi keloo sarvensa hankaamalla niitä puiden runkoihin ja oksistoihin. Näistä sarviluu saa myös pintaansa usein tummanruskeaa väritystä.
Hirven kaulan alla sijaitsee parta eli kello, joka on sikiövaiheessa muodostuva ihopoimu. Siihen aikuisella saattaa kasvaa yksilöllisesti erityisen pitkiäkin karvoja. Hirvisonnin parta on usein pidempi ja leveämpi kuin hirvilehmällä, mikä tekee sonnin muutenkin jykevämmästä ja lihaksikkaammasta kaulan alueesta entistä raskaamman oloisen.
Suomen nisäkkäistä hirvi on suurin. Skandinaavinen hirvisonni voi saavuttaa joskus jopa 700 kg painon, joka vastaa suunnilleen 320 kilon teuraspainoa. Naaras painaa yleensä enintään 350 kg. Ruumiinpituus voi olla kolme metriä ja korkeus 2,1 metriä.
Levinneisyys.
Hirvi elää pohjoisessa Euraasiassa. Sen levinneisyys ulottuu lännessä Skandinaviaan ja Suomeen, Puolaan ja Etelä-Tšekkiin, etelässä Ukrainaan, Pohjois-Kazakstaniin, Pohjois-Kiinaan ja mahdollisesti Mongoliaan sekä idässä Venäjällä Siperian Jenisei-joelle. Lajia on tavattu satunnaisesti myös Saksassa, Kroatiassa, Unkarissa ja Romaniassa. Pohjois-Itävallassa aiemmin elänyt eristynyt populaatio on todennäköisesti hävinnyt. Laajan levinneisyyden ja runsaslukuisuuden ansiosta hirvi on uhanalaisuusluokituksessa arvioitu lajina elinvoimaiseksi.
Kaukausuksen seudulla elänyt hirven alalaji "A. alces caucasicus" kuoli sukupuuttoon 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa.
Suomessa hirvi on nykyisin levinnyt runsaslukuisena tunturialueita lukuun ottamatta koko maahan. Vielä 1920-luvun alussa laji oli kuitenkin vähällä kuolla Suomesta sukupuuttoon liiallisen metsästyksen takia. Koko maassa eli tuolloin mahdollisesti vain sata hirveä. Kanta alkoi kuitenkin pian kasvaa, ja nopeimmillaan kasvu oli 1970-luvulla, jolloin hirvien ravinnoksi oli tarjolla paljon taimikoita ja jolloin susia ja karhuja oli vähän. 1980-luvulla vuotuinen saalis oli usein jo yli 50 000 yksilöä.
Elinympäristö.
Hirvi elää mielellään yhtenäisissä nuorissa havu- ja sekametsissä. Hirvi voi myös asua suhteellisen lähellä harvaa asutusta. Hirvi vaihtaa elinalueitaan vuodenajan, lämpötilan ja sään mukaan. Ilmojen kylmetessä hirvi muuttaa rannikolta ja saaristosta sisämaahan päin, missä pakkasen purevuus on alkutalvesta pienempi. Tietynlaiset talvikelit ja vuodenajat vaikuttavat hirven viihtymiseen sekä korkeilla kallioisilla, että alavilla alueilla tai taimikoissa ja suojaisemmissa metsiköissä. Myös kiima-ajan tarpeet vaikuttavat oleskelualueisiin, joita suositaan usein kausittain.
Ravinto.
Hirven maksasta voidaan mitata hirven elinalueen radioaktiivisuutta.
Hirven ruokailumaat sisältävät kesäisin nuoria lehtipuita versoineen tai lehtineen, sekä tuoretta metsän aluskasvillisuutta. Talvisin hirvi siirtyy mäntytaimikoihin syömään männyn vuosikasvuja ja nuoren koivun silmuja. Syksyllä hirvi käyttää alueita, joissa on saatavilla siirtymäkauden ravintoa, nuorta mehevää pajua ja koivunvitsaa. Näillä hirvi totuttaa ruoansulatuksensa talviajan ravintoon.
Suuri osa hirven ajasta kuluu syömiseen. Kesällä hirvi syö helposti sulavaa ravintoa jopa 40 kg vuorokaudessa, talvisinkin 20 kg vaikeammin hyödynnettävää ravintoa vuorokaudessa. Keväällä ja kesällä se syö haavan ja pajujen ym. lehtipuiden ja -pensaiden lehtiä ja versoja, mutta myös maitohorsmaa ja muita ruohovartisia kasveja. Se napsaisee versot siististi poikki tai riipii lehdet suuhunsa. Myös vesikasvit ovat hirven suosiossa. Hirvelle on tyypillistä käyttää tiettyjä ravintokasveja vain tietyn ajan vuodesta, esimerkiksi maitohorsma ei kelpaa enää nuppujen puhjetessa hirvelle lainkaan.
Syksyisin hirvet tulevat usein pelloille syömään timoteita tai muuta viljeltyä heinää. Talvisaikaan hirvien ravintoa ovat kataja, mäntyjen latvasilmut, haapojen ja pajujen oksat ja latvat. Myös monet ulkomaiset ja harvinaiset puuntaimet, etenkin lehtikuuset, kelpaavat hirville. Kuusta hirvi ei syö mielellään. Äärimmäisessä ruokapulassa hirvelle kelpaa myös kuusen kuori. Kuoren syöminen kohdistuu yleensä isoihin puihin, joten kuoren syönnin vaikutukset metsätalouteen ovat suuret; etenkin kun kuoren ravintopitoisuus on alhainen.
Talvella, kun hirvien ravinto on tiukassa ja syvät hanget rajoittavat liikkumista, hirvet pysyttelevät usein samoilla alueilla pitkiäkin jaksoja. Tällöin tuhot puustolle, taimikolle tai varttuneemmallekin, halkaisijaltaan jopa kymmensenttiselle puulle ovat usein suuret, sillä hirvillä on tapana katkaista puun latvaosa, jotta ne ylettäisivät syömään myös korkealla olevia oksia. Latvan katkaiseminen altistaa puun sienille ja aiheuttaa puuhun mutkan, joka alentaa puun arvoa. Etupainoisena eläimenä puun katkaisu ei tuota hirvelle ongelmia; se hyppää takajalkojen varassa nojaamaan puuta vasten, ja painovoima hoitaa loput.
Aistit.
Hirven kuulo on hyvä, ja se pystyy myös määrittämään äänilähteen etäisyyden melko hyvin. Ihmisasumusten lähellä asustellut hirvi saattaa kuitenkin olla toisinaan sangen piittaamaton ihmisten päivittäin tuottamista äänistä. Myös hajuaisti on erinomainen. Hirvi pyrkiikin kulkemaan vastatuuleen haistaakseen edessä olevat mahdolliset vaarat.
Lisääntyminen ja yksilönkehitys.
Hirven lisääntymiskierto alkaa loppukesällä, jolloin sonnien sarvikudos on kehittynyt täyteen mittaansa. Tällöin sarvia suojaava nahka alkaa kuivua ja kutista, jolloin hirvi puita ja kiviä vasten hieromalla saa nahan irtoamaan. Syyskuuhun osuvan kiima-ajan ollessa käsillä hirvilehmä houkuttelee ympärilleen sonneja tekemällä suurehkon kierroksen. Sonnit hakeutuvat lehmän seuraan ja tasaväkiset joutuvat käymään kiimatappeluita. Yleensä kuitenkin sonnien väliset kokoerot ratkaisevat paremmuusjärjestyksen. Lehmä valitsee suosikkinsa sonnien joukosta ja parittelu tapahtuu yleensä kolmantena päivänä siitä, kun lehmä on saanut sonnit peräänsä.
Hirvet eivät ole yksiavioisia, vaan sonni saattaa paritella jopa kymmenenkin lehmän kanssa. Koska parinmuodostus on matriarkaalinen, eli lehmä on päättävässä asemassa, se kuitenkin "varaa" usean sonnin ympärilleen useiksi päiviksi, mikä on hirvieläinten keskuudessa poikkeuksellista.
Normaali tiineysaika hirvellä on noin kahdeksan kuukautta (235 vrk). Vasominen ajoittuu pääosin toukokuulle, joskus kesäkuulle. Hirvi synnyttää normaalisti yhden tai kaksi vasaa, mutta kolmois- ja jopa neloisvasoja on tavattu. Taipumus synnyttää useita vasoja on voimakkaasti perinnöllinen. Vasojen määrään vaikuttaa kuitenkin ensisijaisesti yleensä naaraan ikä ja kunto. Hirvenvasa käyttää emän maitoa aina alkusyksyyn saakka ja vasat seuraavat emäänsä aina seuraavaan kevääseen, jolloin naaras ennen uutta synnytystä ajaa edellisen vuoden vasat pois.
Hirvi on vahvimmillaan ja hedelmällisimmillään 5–9 vuoden ikäisenä.
Hirven alalajit.
Aiemmin sekä Amerikassa että Euraasiassa elävä hirvi luettiin yhdeksi "Alces alces"-lajiksi, joka oli "Alces"-sukunsa ainoa laji ja jolla oli 6–7 alalajia. Euraasian länsiosissa katsottiin elävän euroopanhirvi ("Alces alces alces"), itäisessä Aasiassa siperianhirvi ("A. a. pfitzenmayeri") ja mantšurianhirvi ("A. a. cameloides") ja Pohjois-Amerikassa itäkanadanhirvi ("A. a. americana"), länsikanadanhirvi ("A. a. andersoni"), shirashirvi ("A. a. shirasi") ja suurikokoisin alalaji, alaskanhirvi ("A. a. gigas").
Nyttemmin Amerikan ja Euraasian hirvet on erotettu kahdeksi erilliseksi lajiksi, koska ne eroavat toisistaan karyotyypiltään, ruumiinkooltaan ja -rakenteeltaan, kallonpiirteiltään, mittasuhteiltaan, väritykseltään ja sarvien mitoiltaan. Euroopassa ja Jenisei-joen länsipuolisessa Aasiassa elää hirvi ("Alces alces") ja Pohjois-Amerikassa ja Jenisein itäpuolisessa Aasiassa "Alces americanus". Levinneisyysalueidensa laajoilla rajaseuduilla Jenisein yläjuoksulla, Mongoliassa ja Kiinassa näitä lajeja saatetaan tavata samoilla alueilla, jolloin ne myös risteytyvät keskenään. Kummallakin lajilla on kaksi alalajia. Nykyisen luokituksen mukaiset hirven alalajit ovat "Alces alces alces" ja "A. alces caucasicus", joista jälkimmäinen on kuollut sukupuuttoon.
Hirvien aiheuttamat vahingot.
Ajoneuvon ja hirven törmätessä toisiinsa aiheutuu useimmiten vakavia vahinkoja molemmille, sekä joskus myös ajoneuvossa matkustaneille ihmisille. Törmäyksiä on pyritty vähentämään riista-aidoin, heijastinpannoin ja hirvistä kertovin varoitusmerkein. Pitkät raajat ja suuri koko tekevät hirvestä liikenteelle vaarallisen. Suurin osa hirvikolareista tapahtuu ilta- ja aamuhämärässä, jolloin hirvet ovat ruokailuaikojensa vuoksi aktiivisimmillaan.
Hirvikolareita tapahtuu kaikkialla hirven esiintymisalueella. Esimerkiksi Ruotsissa tapahtuu vuosittain yli viisituhatta hirvikolaria. Mainen osavaltiossa Yhdysvalloissa tapahtuu yli tuhat hirvikolaria vuosittain. Norjassa kuolee vuosittain yli tuhat hirveä törmäyksissä junien kanssa. Siksi Norjan valtionrautatiet aikoo tehdä suuria rakenteellisia muutostöitä pitääkseen hirvet poissa radoilta.
Suomen metsissä on noin 80 000 hirveä. Kanta on puolittunut lyhyessä ajassa metsästyksen ansiosta.. Vuosittain sattuu liikenteessä 1 300 hirvikolaria, joissa kuolee keskimäärin 4-5 ja loukkaantuu noin 200 ihmistä. Vuonna 2010 hirvikolareissa ei kuollut yhtään ihmistä. Onnettomuuksia pyritään Suomessakin vähentämään raivaamalla tienvarsia, rakentamalla hirviaitoja ja alikulkukäytäviä.
Hirvet aiheuttavat myös metsävahinkoja talvehtimisalueillaan. Suomessa vahinkoja korvataan yksityisille metsänomistajille valtion varoista.
Vuonna 2004 hirvieläinten aiheuttamien liikennevahinkojen korvaamiseen käytettiin 374 000 euroa, maatalousvahinkojen korvaamiseen 534 000 euroa ja metsävahinkojen korvaamiseen 2 863 000 euroa eli yhteensä yli 3,7 miljoonaa euroa.
Hirven elinympäristöön on ilmestynyt Suomessa 1960-luvulta lähtien hirvikärpänen, joka hakeutuu myös ihmisen iholle ja hiuksiin. Hirven loisiin lukeutuu myös hirvennenäsaivartaja. Hirvillä esiintyy toisinaan papillomatoosi-fibromatoosin aiheuttamia kasvaimia.
Hirvi riistaeläimenä.
Hirvi on Suomen merkittävin riistaeläin. 1800-luvun jälkipuoliskolla hirvikanta pieneni Suomessa liiallisen metsästyksen takia nopeasti sukupuuton partaalle. 1920-luvulla kannan arvellaan olleen koko maassa vain parisataa yksilöä, jonka suurimpana uhkana oli salametsästys. Suojelutoimien seurauksena hirvikanta lähti nopeaan kasvuun 1930-luvulla.
Nykyisin hirvien kantaa säädellään suunnitellulla metsästyksellä. Hirven metsästys on luvallista ja luvanvaraista syyskuun viimeisen lauantain ja 31. päivän joulukuuta välisenä aikana. Vuoteen 2007 asti metsästysaika päättyi jo 15. joulukuuta. Vuonna 2004 kaadettujen hirvien määrä oli noin 68 000. Vuonna 2011 kaatolupia myönnettiin yli 55 000; yhdellä luvalla saa ampua joko aikuisen hirven tai kaksi vasaa. Tällä hetkellä hirvikantoja haluttaisiin pienentää hirvivahinkojen takia, minkä vuoksi kaatomääriä on lisätty jonkin verran.
Hirvenmetsästyksessä käytetään usein apuna hirvitorneja ja hirvikoiria.
Ruotsissa hirvenmetsästyskausi jatkuu syyskuusta tammikuun loppuun; eri lääneissä on jonkun verran eroja. Monilla muilla alueilla metsästyskausi on paljon lyhyempi kuin Pohjoismaissa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa New Hampshiren osavaltiossa metsästys kestää yhdeksän päivää. Osavaltiossa on noin kuusituhatta hirveä.
Hirven liha on vähärasvaista ja sisältää suhteessa runsaasti valkuais- ja kivennäisaineita ja joitakin vitamiineja. Siitä voi valmistaa erilaisia ruokalajeja. Hirven maksan syömistä ei suositella, sillä hirvet saavat ravinnostaan raskasmetalleja, jotka kertyvät maksaan.
Hirven teurastusjäte pitää haudata maahan tai viedä luvalliseen vastaanottopaikkaan. Ongelmajätteistä pidetään kirjaa ja jätteet toimitetaan asianmukaiseen paikkaan. Kirjanpito säilytetään kolme vuotta.
Hirvi kulttuurissa.
Hirvi on Norjan kansalliseläin.


Jokihelmisimpukka.
Jokihelmisimpukka eli raakku ("Margaritifera margaritifera") on kirkkaiden, virtaavien vesien pohjalla elävä suurikokoinen nilviäislaji, jonka alkuperäinen levinneisyys kattaa laajoja alueita pohjoisesta pallonpuoliskosta. Raakku on sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti erittäin uhanalainen. Suomessa se rauhoitettiin ensimmäisenä selkärangattomana vuonna 1955.
Raakun elinkierto riippuu lohikalojen esiintymisestä, sillä sen toukkavaihe elää kalojen kiduksissa. Raakku voi elää yli sadan vuoden ikäiseksi.
Suomi.
Suomessa vahvimmat jokihelmisimpukkaesiintymät ovat Lapin ja Koillismaan joissa. Etelä-Suomen ainoa lisääntymiskykyinen kanta on Viljakkalassa Tampereen luoteispuolella virtaavassa Ruonanjoessa. Raakkua esiintyy kuitenkin paikoin myös muualla Länsi-Suomessa.
Kantojen historia ja suojelutoimet Suomessa.
Aiemmin raakkua tavattiin lähes koko Suomessa, mutta veden happamuutta muuttaneet tekijät sekä erilaiset toimenpiteet, joissa virtaavia vesiä perattiin ja muutettiin tukinuittoon sopiviksi, vähensivät kantoja.
Helmenpyynti.
Jokihelmisimpukan kohtaloksi oli muodostua 1900-luvun alkupuolella yleistynyt massapyynti. Nimensä mukaisesti pieni osa raakuista tuottaa helmen. Nykyarvioiden mukaan sellainen saattaa olla tuhannesta pyydetystä simpukasta vain yhdessä. Helmi kehittyy simpukan sisällä olevan hiekkasirun ympärille vuosikymmenten aikana. Useimmiten helmet ovat heikon laatunsa takia arvottomia.
Ennen rauhoitusta nimenomaan Luttojoki tunnettiin ammattimaisten helmenpyytäjien jokena. Raakun onneksi raju pyynti rasitti kantaa vain tietyillä alueilla ja kanta oli häviämässä vain paikka paikoin. Todellinen uhka raakkuun kohdistui vasta sukellusvälineiden yleistyttyä.
Elpyminen.
Metsähallituksen tuella Suomen, Norjan ja Venäjän pohjoisilla alueilla suorittaman esiintymisalueiden kartoituksen ja raakkukantojen suuruuksien määrittelyn mukaan pohjoiset jokihelmisimpukkakannat ovat elpyneet taannoisten massapyyntien jäljiltä ja voivat hyvin. Muun muassa tunnetussa raakkujoessa Luttojoessa 1900-luvun alkupuolella kokonaan häviämässä ollut laji esiintyy nykyisin elinvoimaisena populaationa.
Raakkukantoja on suojellut ja elpymistä edesauttanut raakun vaikea havaittavuus. Se on tummanruskea, lähes musta, ja elää pohjasoraan kaivautuneena viileissä, puhtaissa ja virtaavissa vesissä. Sitä on erittäin vaikea havaita, ja se saattaa pysytellä lähes paikoillaan jopa vuosikausia.
Suojeluhankkeet.
Rauhoitetun jokihelmisimpukan etsiskelyyn ja kaivamiseen ei nykyisin saa ryhtyä edes huvin vuoksi, ja jos raakun näkisikin, sitä ei saa edes koskea tai käännellä, saati ottaa mukaan.
Suomen luonnonsuojeluliitto on aloittanut yhdessä Fortumin kanssa laajamittaisen hankkeen Mustionjoen alueella Etelä-Suomessa jokihelmisimpukka- ja vuollejokisimpukkakantojen elvyttämiseksi.
Lisääntyminen ja kasvu.
Jokihelmisimpukka lisääntyy vain lohi- tai taimenpitoisissa joissa. Hedelmöittymisen jälkeen raakun munasolut kehittyvät pienen simpukan näköisiksi glokidiotoukiksi, jotka kiinnittyvät väkäsillään lohikaloihin. Elämää jatkaakseen niiden on päästävä lohien tai taimenten kiduksiin, joissa ne elävät toukkavaiheessa talven yli. Kalan kannalta ne ovat vaarattomia ja harmittomia. Keväällä toukat irrottautuvat kiduksista, putoavat joen pohjalle ja kaivautuvat pohjasoraan 2–3 vuodeksi.
Sukukypsäksi raakku tulee 20-vuotiaana. Lapin joissa jokihelmisimpukka voi elää jopa 120-vuotiaaksi, etelämpänä noin 80 vuoden ikäiseksi.
Raakku ekosysteemissä.
Elinympäristössään jokihelmisimpukka kuuluu ekosysteemin niin sanottuihin avainlajeihin. Se esimerkiksi ylläpitää hyvää veden laatua. Ihmisen kannalta raakku on harmiton ja hyödytön, mutta elinalueillaan se on ekosysteemille tärkeä.


Naali.
Naali ("Vulpes lagopus", aiemmin "Alopex lagopus") on pohjoisen pallonpuoliskon tundralla elävä koiraeläimiin kuuluva petoeläin. Skandinaviassa ja Suomessa naali elää puurajan yläpuolisilla tunturi- ja vuoristoalueilla. Suomessa naali on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi.
Ulkonäkö ja koko.
Naali on kettua pienempi koiraeläin. Ruumiin pituus on 55–65 cm, hännän pituus 30–35 cm ja paino 3–5 kg. Naalin säkäkorkeus on noin 30 cm. Naalilla on kaksi värimuotoa, joista napaketun turkki on talvisin kokonaan valkoinen ja kesäisin ruskeanharmaa. Siniketulla turkki on ympäri vuoden tumman sinertävänharmaa. Naalin tunnusomainen piirre onkin juuri tämä tuuhea ja valkoinen talvikarvapeite, joka paitsi suojaa sitä, on osoittautunut myös yhdeksi lajin taantumisen syyksi. Sen myös sanotaan olevan maailman lämpimin karvapeite. Naalin korvat ovat lyhyet ja pyöreäpäiset, jotta ne eivät palellu helposti.
Levinneisyys.
Naali elää pohjoisella napa-alueella Kanadassa, Alaskassa, Venäjällä, Grönlannin reunaosissa, Islannissa, Huippuvuorilla, Skandinaviassa ja Suomessa. Lajia on lisäksi istutettu Aleuteille. Naaleja kasvatetaan myös turkiseläiminä, jolloin niitä kutsutaan nimellä sinikettu.
Elintavat.
Naali on aktiivisimmillaan hämärissä, jolloin se tulee esiin etsimään ruokaa. Sen pääravintoa ovat tunturisopulit ja jossain määrin myös myyrät. Vuosina, jolloin pikkujyrsijöitä on vähän, naali joutuu tyytymään esimerkiksi lintuihin, niiden muniin ja poikasiin sekä marjoihin ja haaskoihin.
Naali elää yksinään tai pareittain, mutta sen mukana voi olla "auttajia", kuten ketuilla. Lisääntymiskauden alkaessa helmikuussa naalipari perustaa reviirin, jota ne ylläpitävät poikaskauden ajan ja jonka rajat ne merkitsevät hajumerkein. Naali tekee pesäluolastonsa koivurajan yläpuolelle hiekkakumpareisiin tai kivilouhikoihin. Naalin tiineysaika on noin 51–53 vuorokautta. Toukokuun loppupuolella naalipariskunta synnyttää 2–4 poikasta. Poikaset pysyvät pesän lähettyvillä alkusyksyn.
Naalin on todettu kykenevän risteytymään ketun ("Vulpes vulpes") kanssa.
Uhanalaisuus.
Lajin tilanne on huono erityisesti Skandinaviassa ja Suomessa. Maailmanlaajuisesti naali ei kuitenkaan ole uhanalainen. Vuonna 2008 julkaistun raportin mukaan naalin kanta on vähitellen vahvistumassa Pohjoismaissa. Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa naaleja elää raportin mukaan kaikkiaan noin 215 yksilöä, joista valtaosa Ruotsissa.
Suomessa naali on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi. Suosittuna turkiseläimenä naali metsästettiin 1900-luvulla Suomesta lähes sukupuuttoon. Vielä 1900-luvun alussa laji oli Lapissa runsaslukuinen, ja talvella 1908-1909 naaleja vaelsi maan etelärannikolle asti. Naali rauhoitettiin Suomessa vuonna 1940, mutta siitä huolimatta kanta ei ole toipunut. Naali on edelleen Suomen uhanalaisin nisäkäslaji. Kanta vaihtelee jyrkästi sopulien ja muiden jyrsijöiden esiintymisen mukaan, mutta koko kannan kooksi arvioitiin Suomessa vuonna 2004 noin 10 yksilöä, ja vuonna 2010 6–12 aikuista yksilöä. Luotettavia ja samalla ensimmäisiä havaintoja luonnonvaraiseksi oletetusta naalista vuosiin olivat havainnot Koillis-Lapista vuoden 2010 alkupuolelta, jolloin siitä saatiin riistakamerakuviakin. Myöhemmin DNA-testit kuitenkin osoittivat, että kyseinen yksilö oli karannut joltakin turkistarhalta.
Hälyttävää on, ettei Suomessa ole havaittu naalin pesintää yli vuosikymmeneen. Viimeinen varmistettu pesintä tapahtui vuonna 1996 Utsjoen Paistunturilla. Suomessa naali joutuu kilpailemaan suuremman ketun kanssa ravinnosta ja varsinkin pesimäpaikoista, kun taas Ruotsin ja Norjan korkeilla tuntureilla ketut eivät menesty. Naalin elinmahdollisuuksia on yritetty parantaa ampumalla kettuja sekä tarjoamalla naaleille ravinnoksi haaskoja ja muuta ravintoa. Naalien selviytymistä vaikeuttaa myös se, että niille ei ole enää tarjolla tarpeeksi susien ja ahmojen tappamien porojen haaskoja.


Kettu.
Kettu eli punakettu ("Vulpes vulpes") on koko Suomessa esiintyvä, yleensä punaruskea koiraeläin. Se on nykyisin maailman levinnein maalla liikkuva petoeläin: sen levinneisyysalue käsittää lähes koko Pohjois-Amerikan ja Euraasian. Lisäksi Pohjois-Afrikassa elää jonkin verran kettuja.
Kettu on aikaisemmin ollut arvokas turkiseläin ja varsinkin sen harvinaiset värimuunnokset ovat olleet haluttua kauppatavaraa vuosisatojen ajan. Näitä muunnoksia ovat muun muassa mustakettu, ristikettu, hopeakettu ja harvinainen, kokonaan valkoinen ja punasilmäinen albiinokettu.
Ulkonäkö ja koko.
Punakettu on kettujen suvun ("Vulpes") kookkain laji, tosin kettujen koon alueellinen vaihtelu on todella suurta. Täysikasvuisen ketun pituus ilman häntää vaihtelee välillä 45–90 cm; tuuhea häntä on 30–55 cm pitkä. Ketun paino vaihtelee muutamasta kilosta jopa yli kymmeneen kiloon. Suomessa ketun keskipaino on hieman yli viisi kiloa.
Väriltään kettu on tavallisesti punaruskea "punakettu"; sävy voi vaihdella vaalean kellanruskeasta hyvinkin syvänpunaiseen. Sillä on valkoinen tai harmaa vatsanalus sekä tavallisesti mustat korvankärjet ja raajat. Myös hännänpää on tavallisesti valkoinen, ja eläimen kurkussa ja rinnassa voi olla valkeita merkkejä. Luonnossa tavataan muitakin värimuotoja, kuten "hopeakettuja" (noin 10 % ketuista, varsinkin Pohjois-Amerikassa ja Siperiassa), joiden sävy vaihtelee hopeanvärisestä lähes mustaan. "Ristikettu" on punaisen ja mustan ketun risteymä, jonka selässä on tavallisesti musta ristikuvio.
Levinneisyys.
Kettuja esiintyy luontaisesti Euroopassa, Aasian pohjoisosissa, Pohjois-Amerikassa ja Saharan pohjoispuolisessa Afrikassa. 1800-luvulla kettu levitettiin ketunmetsästyksen takia myös Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Näillä uusilla elinalueilla se on muiden tuontieläinten tavoin aiheuttanut merkittäviä ongelmia alkuperäiselle luonnolle, mistä johtuen kettua pidetään yhtenä maailman sadasta haitallisimmasta vieraslajista. Ketulla ei ole erityisiä vaatimuksia elinympäristönsä suhteen, vaan se tulee hyvin toimeen metsissä, pelloilla ja niityillä sekä kaupungeissa. Kaikkiruokaisuutensa ja sopeutuvaisuutensa vuoksi se on koiraeläimistä laajimmalle levinnyt.
Elintavat.
Ketut voivat elää pareittain tai muutaman yksilön ryhmissä. Ne viestivät toisilleen elein, äännähdyksin ja hajumerkein. Ketun reviiri on elinympäristöstä riippuen 0,4–50 km²:n laajuinen: kaupunkialueilla reviiri on pienempi ja niukkaravintoisilla seuduilla suurempi. Ketut majoittuvat yleensä toisten eläinten, kuten mäyrien, kaivamiin tai luonnon muovaamiin onkaloihin. Tarvittaessa kettu voi kaivaa pesäkolon itsekin. Pesää käyttää usea kettusukupolvi perätysten. Ketulla voi olla reviirillään useita pesiä, joista yhdessä kasvatetaan poikaset ja muita käytetään esimerkiksi ruuan varastoimiseen. Pesät ja niitä yhdistävät käytävät saattavat muodostaa monimutkaisen labyrintin. Ketunpesää ympäröi usein voimakas, pistävä haju.
Kettu on kaikkiruokainen. Ravinto koostuu lähinnä jyrsijöistä, mutta sille kelpaavat myös hyönteiset, kasvit ja raadot. Kettu jahtaa hiiriä, jäniksiä, kanalintuja ja kaloja. Kasveista se syö marjoja ja hedelmiä sekä viljaa. Kaupungeissa se voi tonkia jätteitä. Ketun tyypillinen saalistustapa on vahtia jyrsijän kololla ja hyökätä salamannopeasti saaliin kimppuun sen tullessa ulos aukosta. Kettu metsästää pääasiassa hämärässä ja öisin.
Ketun luontaisia vihollisia ovat pääasiassa suurpedot, varsinkin susi ja ilves. Ne pyrkivät järjestelmällisesti tappamaan reviireiltään pienemmät pedot vähentääkseen näin kilpailua saaliseläimistä. Esimerkiksi Keski-Suomessa on havaittu, että kun jollekin alueelle muodostuu uusi susireviiri, kettujen ja supikoirien määrä alueella kutistuu ja vastaavasti metsäkanalinnut alkavat runsastua. Nuoret ketunpennut voivat jäädä myös maa- ja merikotkan sekä huuhkajan saaliiksi. Merkittävimpiä uhkia niille ovat kuitenkin taudit, liikenne ja metsästys.
Lisääntyminen.
Kettujen lisääntymiskäyttäytyminen on vaihtelevaa. Kettu voi olla yksi- tai moniavioinen. Yhdellä uroksella voi olla useita naaraita, joista vain yksi tai useammat saavat pentuja. Naaras synnyttää kerrallaan 3–12, Euroopassa tavallisesti neljästä viiteen pentua. Kantoaika on 49–55 vuorokautta. Pennut syntyvät sokeina ja painavat syntyessään noin sata grammaa. Pentujen silmät aukeavat noin 10-14 vuorokauden kuluttua.
Uros auttaa naarasta pentujen kasvattamisessa tuoden pesälle ruokaa. Lisäksi ryhmän muut naaraat saattavat auttaa poikasten hoitamisessa. Vielä saman vuoden syksyllä nuoret ketut etsivät oman reviirinsä. Kettu saavuttaa sukukypsyyden noin kymmenen kuukauden ikäisenä. Se voi elää vankeudessa yli kymmenen vuotta, luonnossa tavallisesti vain muutaman vuoden.
Kettu ja ihminen.
Hopeakettu on ketun tarhattu värimuunnos.
Ketun vanha nimi suomessa on "repo". Kettu on tarkoittanut alun perin nahkaa, jonka hankkimiseksi repoa pyydettiin. Lapsille voitiin kertoa Pohjois-Suomessa, että revontulet syntyvät, kun kettu huiskii hankia hännällään.
Kettua kuvataan monissa kansantarinoissa ovelaksi ja viekkaaksi eläimeksi – tarinoiden taustalla on kaiketi jotakin perääkin, koska kettu on levinnyt niin moniin ympäristöihin ja selvinnyt metsästyksestä huolimatta. Perinteinen ketunmetsästys kiellettiin Isossa-Britanniassa vuonna 2004. Kettuja on metsästetty ja metsästetään edelleen runsaasti tuhoeläiminä tai turkin vuoksi.
Kettu on sopeutunut hyvin eloon ihmisten kanssa, jopa niin hyvin, että on ruvettu puhumaan ns. cityketuista. Esimerkiksi Helsingissä kettuja on nähty kaikkialla aivan ydinkeskustaa lukuun ottamatta. Yhtenä syynä tähän pidetään mm. Helsingin villikanikannan kasvua.
Ketun pitäminen lemmikkinä maaseudulla on mahdollista sillä ketun voi kesyttää. Luonnosta ketun ottaminen lemmikiksi on kuitenkin laitonta.
Kettukantaa harventaa kapi-syyhytauti; myös raivotautia eli rabiesta saattaa kettukannassa esiintyä. Laajamittaiset syöttirokotukset ovat kuitenkin pienentäneet raivotaudin leviämisriskiä.
Turkiseläimenä tarhattu sinikettu ei nimestään huolimatta ole samaa lajia ketun kanssa, vaan se on naalin värimuoto. Turkiseläimenä tarhattua oikeaa kettua kutsutaan yleensä hopeaketuksi, vaikka värimuunnos olisi joku muukin. (Hopea)ketulla on siniketusta poiketen valkoinen hännänpää, kuten villillä kantamuodollaankin.


Kärppä.
Kärppä eli portimo ("Mustela erminea") on näätäeläimiin kuuluva pienikokoinen petoeläin, joka elää pohjoisen pallonpuoliskon lauhkeissa ja viileissä oloissa, muun muassa Suomessa. Kärpän tärkeintä ravintoa ovat vesi-, metsä- ja peltomyyrät sekä oravat ja päästäiset. Kärpän pahimpia saalistajia ovat ketut, näädät sekä petolinnut. Kärppä on kuitenkin nopea eläin, joten saalistaja saa sen harvoin kiinni. Kärppä on hyödyllinen hiirten metsästäjä, mutta joskus harvoin se aiheuttaa vahinkoa käymällä siipikarjan kimppuun. Kärpän nahoilla ei nykyisin ole juurikaan taloudellista arvoa.
Koko ja ulkonäkö.
Kärpän luuranko. Kärpällä on kallossaan 34 hammasta.
Kaksi kärppää vasemmalla, kaksi isolumikkoa oikealla.
Eläintarkkailijoiden iloksi kärppä jää yleensä seurailemaan, mikä sitä häiritsee.
Kärpät ovat melko arkoja petoja. Niiden ruumis on pitkä ja kapea ja jalat lyhyet. Karvapeite on punertava, vatsapuoli valkoinen tai kermanvärinen. Jotkut yksilöt muuttuvat talvella osittain tai kokonaan valkoisiksi, lukuun ottamatta Tyynenmeren rannikon kärppiä, jotka ovat talvisin vaaleanruskeita. Hännänpää on musta, ja sen avulla kärpän erottaa lumikosta. Melko pitkän kaulan kannattelema pää on muodoltaan kolmiomainen, silmät ovat kirkkaat ja mustat, viiksikarvat pitkät ja korvat pyöreät. Uroskärpät ovat suurempia kuin naaraat. Kärpän hännän pituus on kolmasosa ruumiin pituudesta, ja hännän päässä on pitkiä mustia karvoja. Uroskärpän ruumis on 23–27 cm ja naaraan 18–22 cm pitkä, ja hännän pituus on 7–10 cm. Urokset painavat 150–300 g ja naaraat 80–150 g. Ne elävät noin 2–7-vuotiaiksi. Painoissa on kuitenkin suuria alueellisia eroja; Englannissa täysikasvuinen uroskärppä voi painaa 200–445 grammaa, taas Venäjällä vain 134–191. Pohjoisessa elävien yksilöiden on kuitenkin havaittu olevan etelässä eläviä suurikokoisempia. Mustaa kärkeä lukuun ottamatta häntä on ruskea. Ylä- ja alapuolen välinen raja on suora ja terävä. Valkoisen talviturkin kärppä vaihtaa nopeasti, noin parissa viikossa. Myös talviturkissa hännänpää on musta. Pohjoisessa turkki vaihtuu lokakuussa, mutta etelämpänä vaihtokarvaisia kärppiä voi tavata vielä joulukuussa. Kesäturkki vaihtuu takaisin huhti-toukokuussa. Kärpän ääntely on kehräävää. Kiihtyneenä se voi päästää sihiseviä ja kimeitä huutoja. Hyökätessään saaliin kimppuun tai ollessaan kiihtynyt se päästää kimeän kirkaisun.
Levinneisyys.
Kärppiä esiintyy koko Euroopan alueella, lukuun ottamatta Islantia ja Välimeren aluetta. Pienille saarillekin ne ovat selviytyneet jäitä pitkin. Kärpällä on yhteensä 37 alalajia, ja niitä tavataan Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Aasiassa Himalajaa ja Japania myöten. Pohjoiset ja itäiset populaatiot ovat kooltaan suurimpia ja läntiset populaatiot pienimpiä.
Suomessa kärppä on levittäytynyt joka puolelle, mutta on pohjoisessa yleisempi kuin etelässä. Se viihtyy siellä, missä sen pääravintoa pikkujyrsijöitä on saatavilla, erityisesti ryteikköisillä jokivarsilla, heinittyneillä hakkuualueilla ja erilaisilla reunavyöhykkeillä. Sen on kuitenkin todettu välttelevän synkimpiä saloseutuja. Kärppiä voi tavata myös asutusalueiden tuntumassa, ja ne voivatkin mennä sisään vajoihin ja ulkorakennuksiin tai jopa asustaa talojen kuistien alla. Kärppiä kiinnostavat myös pakettipellot, ojat, kiviaidat ja puupinot. Kärppä ei silti suosi mitään tiettyä elinympäristöä, vaikkakin vaihteleva maasto luo sille parhaat mahdollisuudet selviytyä. Se yleensä viihtyy myös lähellä vesialueita.
Suomen kärppäkanta on Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen vuonna 2007 esittämän arvion mukaan vähentynyt 20 vuoden aikana lähes puoleen. Kärppäpopulaation tiheys vaihtelee yleensä jyrsijäpopulaatioiden vaihtelun mukana. Kärpän totaalista populaatiota ei tunneta, mutta IUCN arvioi kannaksi yli 100 000 yksilöä. Kärppien populaatio on vakaa.
Ihminen on yrittänyt hyödyntää kärppiä istuttamalla niitä tuhoamaan pikkunisäkkäitä, mutta istutukset eivät ole täyttäneet odotuksia. Vaikka kärppä on myyrille todellinen vaara, pysyviä kannanmuutoksia se ei luonnonolosuhteissa aiheuta, sillä tavallisesti pienet kasvinsyöjät lisääntyvät petoja nopeammin. Uuteen-Seelantiin kärppiä on istutettu pitämään kaniinikantoja kurissa. Sekään ei onnistunut, koska saarella oli kärpille helpompaa saalista, maassa pesiviä lentotaidottomia lintuja kakapoja, joiden kannat ovat siksi taantuneet. Kärppä luetaankin maailmanlaajuisesti sadan haitallisimman vieraslajin joukkoon.
Käytös.
Kärpät ovat öisin aktiivisia mutta metsästävät myös päivisin. Kärppä on vikkeläliikkeinen. Se liikkuu aaltomaisesti siksak-hyppyjä tehden ja eteenpäin loikkimalla. Välillä se katoaa kasvillisuuteen tai maakoloon mutta ilmestyy hetken kuluttua näkyviin. Nähdäkseen paremmin kärppä pysähtyy välillä paikalleen ja nousee takajaloilleen. Kärpän uteliaasta vilkkaudesta onkin kansan suussa tullut yleinen käsite, kuten sanonnassa "kärppänä paikalla". Metsänkävijät kertovat, kuinka yksi ainoa kärppä vaikuttaa vilahtelevan esiin yhtä aikaa eri puolilta näköpiiriä. Esteet ja pienet vesialueet eivät rajoita kärpän liikkumista, sillä se on varsin sukkela kiipeilijä ja uimari. Kärpät pysyttelevät kuitenkin mieluiten maan pinnalla. Solakan ruumiinrakenteen ansiosta kärppien on helppo edetä sekä maanpinnalla että maanalaisissa käytävissä. Naaraat saalistavat enemmän käytävissä kuin urokset, mikä saattaa selittää sen, että ansoihin jää enemmän uroksia.
Kärppä etenee lumessa helposti. Saalistava kärppä tekee siksak-kuviolla liikkuessaan jopa 50 senttimetrin mittaisia loikkia. Se tutkii jokaisen eteensä osuvan kolon ja painauman, ja niiden ympäristöä tutkiessaan se usein nousee takajaloilleen. Kärpät saattavat kulkea yön aikana jopa 15 kilometriä.
Kärpän lepopaikaksi kelpaa mikä tahansa suojaa tarjoava kolo, röykkiö tai kanto. Vanhat saaliseläinten kolot voivat olla vuorattuja karvoilla ja höyhenillä, ja tällaiseen koloon kärppä tekee poikaset.
Reviiri.
Kärpän reviirin laajuus riippuu vahvasti ravinnon määrästä. Jos ravintotilanne on talvella hyvä, naaras selviytyy muutaman hehtaarin alalla, mutta uros liikkuu 2–3 kertaa suuremmalla alueella. Joissakin paikoissa kärpän elinpiiri voi olla parisataakin hehtaaria, vaikkakin se on yleensä 12–16 hehtaaria. Kärppä voi eksyä myös kaupunkeihin.
Kärpät ovat yksineläjiä eivätkä siedä reviirillään toista saman sukupuolen edustajaa. Uroksen reviirillä voi kuitenkin olla useampia naaraita. Reviirin puolustamiseen on harvoin tarvetta, mutta sitä on merkittävä tiuhaan ulosteella, virtsalla ja hännän tyvessä olevien rauhasten eritteellä. Lisäksi kärppä merkitsee reviiriään hieromalla itseään kasvillisuuteen. Kärpän pesä on yleensä kiviröykkiössä, risukasassa, juurakoiden tai halkopinojen alusissa. Kärpälle käyvät myös vanhat talot sekä maan kolot. Pesässä on yleensä hiirten karvoja.
Aikuiset urokset hallitsevat naaraita ja poikasia. Naaraat pysyvät yleensä syntymäpaikkansa läheisyydessä koko elinaikansa. Urokset laajentavat reviiriään alueelle, joka usein kattaa useamman naaraan elinalueen.
Ravinto.
Kärpän saalistustapoihin kuuluu niin kutsuttu lumoaminen. Kärppä hyppii ja pyörii niin paljon esimerkiksi jäniksen ympärillä, että saalis unohtaa väistää sitä. Kärpät surmaavat saaliinsa puremalla niitä niskaan. Terävät hampaat lävistävät jopa kärppää itseään paljon suuremman eläimen kuten jäniksen lihaksikkaan niskan, mutta niiden kimppuun kärpät käyvät harvoin. Kärpän pääravintoa ovat pikkujyrsijät. Sen päivittäinen ravinnontarve on noin neljäsosa sen ruumiinpainosta, joten yksi vesimyyrä riittää pariksi päiväksi. Mikäli pikkujyrsijöitä on niukasti, kärppä voi korvata puutteen syömällä pikkulintuja, niiden munia ja poikasia sekä hyönteisiä, nilviäisiä ja sammakoita. Lisäksi kärppä on perso kalalle.
Mikäli ravintoa on riittävästi ja olosuhteet sen sallivat, kärppä pyydystää yleensä saalista enemmän kuin kerralla syö, ja ylimäärä päätyy varastoon myöhemmin syötäväksi. Tarhaoloissa mellastamaan päässyt kärppä saattaa tappaa kymmeniä hiiriä, ja se lopettaa vasta väsyttyään.
Lisääntyminen.
Kärppä synnyttää huhti-toukokuussa ravintotilanteesta riippuen 4–9 poikasta, mutta Lapissa synnytys voi tapahtua vielä kesäkuussakin. Naaraalla on 8–10 nisää. Pesue syntyy yleensä jyrsijöiden koloihin. Poikaset ovat syntyessään sokeita ja ohuen karvan peitossa. Ne painavat 5–6 g. Turkki on täysin kehittynyt kahdeksan viikon iässä, ja silmät avautuvat jo 5–6 viikon iässä. Vain naaras osallistuu pentujen hoitamiseen. Ennätyspentueessa on ollut 18 poikasta. Noin kolmiviikkoisena niiden kaulan ympärille muodostuu tumma "harja".
Emo voi paritella heti synnytyksen jälkeen. Naaraspoikanenkin voi paritella jo kolmen viikon ikäisenä, mutta ensimmäiset pennut se synnyttää ollessaan vuoden ikäinen. Kesäistä parittelua seuraa viivästynyt sikiönkehitys ja poikaset syntyvät vasta seuraavana keväänä. Urokset tulevat sukukypsiksi 10–12 kuukauden iässä. Kärppänaaraan kantoaika on 8½–10 kuukautta. Urokset ja naaraat ovat toistensa kanssa tekemisissä vain paritteluaikana.
Metsästys.
Kärppä on ollut haluttu turkiseläin varsinkin hallitsijoiden keskuudessa, ja kärpän nahasta tehty viitta on ollut korkeimpia hallitsijan tunnusmerkkejä.
1200-luvulla gotlantilaiset kauppiaat ostivat suomalaisilta turkiksia, myös kärpännahkoja, ja möivät niitä aina Englantiin asti. Kruunun kirjapidosta vuosilta 1542–1543 selvisi, että kaksi kärpännahkaa riitti kuittaamaan yhden veronahan. Ruotsin kuningas Kaarle IX määräsi vuonna 1607 luokituksen, jonka mukaan yksi kärpän "kiihtelys" eli 40 nahkaa vastasi kahta ketun nahkaa. Yksi ilveksen nahka taas vastasi kymmentä ketun nahkaa, ja yksi karhun tai suden nahka kolmea ketun nahkaa. 1930-luvulla yksin Suomessa myytiin 30 000 kärpännahkaa.
Kärppää metsästetään nykyään varsin vähän, 2000-luvulla vuodessa keskimäärin 3 500 yksilöä.. Suomessa kärppä on rauhoitettu metsästysasetuksen nojalla 1. huhtikuuta – 31. lokakuuta. Muuna aikana kärppää saa metsästää haulikolla ja ansaraudoilla. Kärpän lähisukulainen lumikko on luonnonsuojelulain nojalla Suomessa kokonaan rauhoitettu. Suomessa vuoden huippusaalis on ollut 30 000 yksilöä.
Ekologia ja genetiikka.
Ainoa kärpässä esiintyvä loinen, jota on tutkittu tarkasti, on "Skrjabingylus nasicola" -sukkulamato. Kyseinen sukkulamato aiheuttaa usein nenäonteloihin huomattavaa muodonmuutosta ja mahdollisesti aivopaineen kasvua. Arviolta 20–70 prosenttia Britteinsaarten, Manner-Euroopan ja Venäjän kärpistä kantaa kyseistä loista. Uudessa-Seelannissa loista kantaa joka kymmenes ja Pohjois-Amerikassa jokainen kärppä.
Sukkulamadon välttämättömiä väli-isäntiä ovat nilviäiset, mutta kärpät harvoin syövät metsissä eläviä nilviäisiä. Niinpä väli-isänniksi on ehdotettu myös päästäisiä. Tulkintaa vahvistaa se, että loisen aiheuttama "skrjabingyloosi" yleistyi Newfoundlandissa, kun päästäiset levittäytyivät alueella. Nilviäisten ja päästäisten lisäksi on varmasti muitakin väli-isäntiä, sillä loinen selviytyy myös Uudessa-Seelannissa, missä päästäisiä ei esiinny. Jotkut tutkijat väittävät, että loisinfektio vaikuttaisi kärppien kokoon, hedelmällisyyteen ja turkin kuntoon. Uudessa-Seelannissa tehdyt tutkimukset eivät kuitenkaan ole osoittaneet, että infektoituneet yksilöt olisivat pienempiä tai kevyempiä kuin loista kantamattomat yksilöt.
A. Meylan tutki vuonna 1967 yhden kärpän alalajin "M. erminea cigognanii" karyotyypin. Tutkimuksessa selvisi, että sen diploidinen kromosomien määrä oli 44, ja se koostuu 21:stä autosomiparista ja X- ja Y-kromosomeista. X-kromosomi on metasentrinen, mutta Y-kromosomin rakennetta oli vaikea määrittää.
J. T. Wu ja M. C. Chang raportoivat vuonna 1973 kärppien ja frettien ("M. plutorius furo") keinotekoisesta risteyttämisestä. Kärppien sperma hedelmöitti 78 prosenttia frettien 68 munasolusta. Kahden viikon kuluessa alkio oli kiinnittynyt kohdun seinämään. Yhdessä kolmesta frettinaaraasta havaittiin 42 raskauspäivän kuluttua lähes täysin kehittynyt sikiö. Alkiovaiheessa kuolleisuus oli suurta, mikä todennäköisesti johtui kromosomien yhteensopimattomuudesta. Myös kärppänaaraiden hedelmöittämistä fretin spermalla tutkittiin, mutta munasolut eivät kehittyneet ollenkaan.
Evoluutio.
Ensimmäisiä petoeläimiä, joilla oli näätäeläinten kaltaisia piirteitä, alkoi esiintyä Pohjois-Amerikassa varhaisella mioseenikaudella noin 28–30 miljoonaa vuotta sitten. Ensimmäiset näätäeläimet olivat todennäköisesti näädän kaltaisia puissa liikkuvia petoja. Osa näätäeläimistä levisi myös Euraasian puolelle, ja mioseenikauden alkupuolella näätäeläimistä oli kehittynyt kaksi erillistä linjaa: toinen Euraasiaan ja toinen Pohjois-Amerikkaan. Euraasian puolelle levittäytyneet eläimet olivat kärpän ja lumikon kaukaisia edeltäjiä, kun taas pitkähäntäkärppä kehittyi Amerikan mantereen puolelle jääneistä yksilöistä. Ensimmäinen selkeästi "Mustela"-sukuun kuuluva laji eli itäisessä Euraasiassa mioseenikauden lopulla ja muistutti huomattavasti amerikkalaisia sukulaisiaan.
Plioseenikauden aikana erot "Martes"- ja "Mustela"-sukujen välillä selvenivät. Tuolloin Pohjois-Amerikkaan ja Euraasiaan kehittyi laajoja ruohomaita, joille saapui myyrien ja sopulien edeltäjiä ja sitä myöten myös näätäeläimiä. Plioseenikaudella, noin 4 miljoonaa vuotta sitten, eli kärpän edeltäjä "Mustela plioerminea". Plioseenikauden ja pleistoseenikauden vaihteessa ja Cromer-kompleksin aikana eli yleisenä "Mustela palerminea", josta kärppä kehittyi. Samoihin aikoihin kärppä ja vuorikärppä alkoivat erkaantua omiksi lajeikseen. Pohjois-Amerikkaan kärpän läheiset edeltäjät palasivat Beringinsalmen kautta noin miljoona vuotta sitten. Ensimmäisten varmojen nykymuotoisten kärppien jäännökset on ajoitettu 600 000 vuoden taakse.
Kärppä kulttuurissa.
Kärppä saksalaisessa postimerkissä vuodelta 1967. Merkkejä painettiin melkein kolme miljoonaa.
Historiallisen Pohjanmaan maakunnan vaakunassa on kuusi juoksevaa hopeista kärppää, ja siitä ne ovat periytyneet nykyisen Pohjois-Pohjanmaan maakunnan vaakunaan. Kärppiä esiinty myös Etelä-Pohjanmaan ja Pohjanmaan maakuntien vaakunoissa. Samasta syystä kärpät näkyvät myös Lapin, Oulun ja Länsi-Suomen läänien vaakunoissa. Professori, kulttuurihistorian dosentti Jukka Kemppisen mukaan vanha vaakuna viittaa vaakunoissa rikkauksiin, sillä kärpän nahka oli aikoinaan himottua tavaraa. Heraldiikka tuntee myös heraldisen värin eli turkiksen "kärpännahka" ("Ermine"). Kärppä on myös Pohjois-Pohjanmaan maakuntanisäkäs.
Alankomaiden, Britannian, Luxemburgin, Ruotsin sekä Serbian vaakunoissa on kärpännahka.
Julius Caesarin aikaan kärppiä kesytettiin lumikon ja hillerin ohella kotieläimiksi pitämään talojen hiirikantaa kurissa. Samaa harrastivat myös keskiajan germaanit.
Kristillisessä symboliikassa kärppä kuvaa (moraalisen) puhtauden lisäksi neitseellisyyttä ja viattomuutta. Kärpän liittäminen puhtauteen juontuu valkoisen värin samankaltaisesta symboliikasta, sillä mustaa hännänpäätä lukuun ottamatta kärpän talviturkki on täysin valkoinen. Renessanssin taiteessa se olikin yksi tärkeimmistä ja käytetyimmistä puhtauden symboleista. Kärpän metsästys oli keskiajalla ja uudella ajalla suosiossa ja metsästyksessä käytettiin apuna ihmisten käsitystä, että kärppä mieluummin kuolee kuin antaa turkkinsa tahriutua. Siksi kärppien pesäkolojen eteen kasattiin metsästyskaudella mutaa estämään kärpän pakenemisen. Väite kärppien pelosta tahria turkkinsa on peräisin Aelianukselta. Kärppään liittyvän hyveellisyyden symboliikan vuoksi sen turkkia arvostettiin aateliston piirissä, ja sitä kautta kärpännahka on päätynyt myös heraldiikkaan.
Keskiajalla eli vahvasti uskomus, jonka mukaan kärppä siitti korvan kautta. Korvan taas katsotaan kuvaavan muun muassa Jumalan ilmoitusta Neitsyt Marialle, että tämä synnyttää Jeesuksen. Kärppä siis yhdistetään Jeesuksen inkarnaatioon. Kärppä syö ravinnokseen käärmeitä, joten kristillisessä symboliikassa kärppä yhdistetään luonnollisesti Kristuksen voittoon paholaisesta (käärme). Käärme on Raamatussa Saatanan vertauskuva, kuten vaikkapa Vanhan testamentin kertomuksessa, jossa käärme houkuttelee ihmisen maistamaan hyvän ja pahan tiedon puusta kiellettyä hedelmää.
Oululainen jääkiekkoseura on nimeltään Oulun Kärpät. Joskus puhutaan ”kärppälaumasta”, vaikka kärppä ei luonnossa koskaan esiinny laumassa. Seura sai nimekseen Kärpät, koska oululaiset olivat saaneet Suomen Palloliitolta malliksi Porin Kärppien säännöt, jotka oli helppo muokata muotoon Oulun Kärpät.


Lumikko.
Lumikko ("Mustela nivalis") on Euroopan pienin näätäeläin. Pienuus mahdollistaa saalistamisen myyrien lumeen kaivamissa koloissa. Lumikon lähisukulainen on sitä vain vähän isompi kärppä. Lumikosta käytettyjä muita nimityksiä ovat "pieni portimo" ("portimo" on kärpän rinnakkaisnimi), "talvikko" ja "nirppa".
Levinneisyys.
Lumikko on levittäytynyt koko Eurooppaan Islantia ja Irlantia lukuun ottamatta. Sitä tavataan lisäksi Pohjois-Afrikassa Marokossa sekä Algerian, Tunisian ja Länsi-Saharan pohjoisosissa. Lumikko on tavattu myös suuressa osassa Aasiaa sekä Pohjois-Amerikkaa. Myös saarialueilla, etenkin Välimeren alueella, elää lumikkoja, ja laji lienee saapunut niihin ihmisen avustuksella. Lumikkoa on tavattu myös Japanin pohjoisemmalla saarella, Hokkaidōssa. Lumikko on Suomessa rauhoitettu.
Vaikka lumikko onkin pienin näätäeläin, ei ole tarkoituksenmukaista esittää sen mittoja ilmoittamatta maantieteellistä esiintymisaluetta. Prosentteina laskettuna yhdenkään toisen eurooppalaisen eläinlajin koko ei vaihtele yhtä paljon. Yksilöt ovat suurimpia etelässä ja pienimpiä pohjoisessa. Pieneen pohjoisen lumikkoon tottunut erehtyykin helposti luulemaan eteläisempää kärpäksi. Suurista kokoeroista huolimatta kumpaakin muotoa pidetään nykyisin vain saman lajin maantieteellisinä rotuina.
Ruotsissa raja näiden kahden tyypin välillä on jyrkkä, alueet menevät päällekkäin kapealla alueella Ruotsin suurten järvien tienoilla. Suomessa kaikki lumikot ovat tiettävästi lajin pienempää tyyppiä. Elinpiirin koko vaihtelee saaliin määrän mukaan. Koiraan alue on 0,6–3,0 hehtaaria, naaraan huomattavasti pienempi.
Tuntomerkit.
Pohjoisen pientä eläintä sanotaan pikkulumikoksi ("Mustela nivalis nivalis"). Sen turkki on talvella kokonaan valkoinen, joskin joillakin yksilöillä voi olla ruskeasta kesäturkista jääneitä laikkuja. Pikkulumikon vatsapuoli on myös kesällä valkoinen, selkäpuoli ruskea, ja raja näiden välillä on suora ja terävä. Tassut ovat päältä valkoiset. Ruumiin pituus uroksilla on 15–20 cm, naarailla 13–15 cm. Urokset painavat 40–80 g, naaraat 20–40 g.
Eteläisen isolumikon ("Mustela nivalis vulgaris") selkäpuoli on talvellakin ruskea, kupeiden raja on epämääräisempi, tassujen yläpuoli ruskea ja suupielen takana on ruskea täplä. Ruumiin pituus uroksilla on 21–24 cm, naarailla 16–20cm. Urokset painavat 70–130 g, naaraat 40–75 g.
Elintavat ja käyttäytyminen.
Lajin näkeminen on harvinaista, sillä se pysyttelee suurimman osan ajasta kasviston suojassa ja myyrien koloissa. Välillä eläin kuitenkin tulee esiin, nousee takajaloilleen, tähystää ja jatkaa matkaa kunnes katoaa taas myyränkoloon. Lumikko on liikkeiltään vikkelä ja liikkuu yksinomaan aaltomaisesti loikkien ja jatkuvasti pysähdellen. Pienet vesiesteet ja puut eivät sen menoa estä, sillä se on varsin ketterä uimari ja kiipeilijä. Lumikko on ainoa petoeläin Euroopassa, joka mahtuu kulkemaan myyrien käytävissä.
Ääntelyn voi kuulla vain läheltä. Levoton tai aggressiivinen lumikko sähisee, vikisee tai kirskuu. Kontaktiääni on kehräävä tai värisevä ääni.
Pääravinto vaihtelee alueittain. Etelä-Ruotsissa lumikot syövät ensisijaisesti pelto- ja metsämyyriä. Toisaalla sen pääravintoa voivat olla metsähiiret ja joskus myös kaniinit, linnut sekä lintujen munat. Ruokaa lumikon on syötävä vuorokaudessa kolmannes omasta painostaan ja tämän vuoksi se on aktiivinen ympäri vuorokauden. Myös viljojen jyvät, marjat ja etanat kelpaavat lumikolle.
Kärpän ja lumikon välillä on merkittävä ero myös lisääntymisessä. Alkionkehityksen viivästymistä ei lumikoilla esiinny lainkaan, vaan poikue syntyy 34–37 päivän kantoajan jälkeen. Tämä mahdollistaa myös kärppää nopeamman mukautumisen, mikäli pikkujyrsijäkanta äkillisesti kasvaa. Poikueet, yleensä 3–9 poikasta, syntyvät huhti-kesäkuussa, mutta joskus vielä loppukesällä tai alkusyksyllä. Tällöin kyseessä on kuitenkin vuoden toinen poikue tai saman vuoden nuoren naaraan poikue.


Minkki.
Minkki ("Neovison vison", aiemmin "Mustela vison") on Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva, vesistöjen läheisyydessä elävä näätäeläinlaji. Sitä kasvatetaan Euroopassa turkiseläimeksi, ja tarhoista karanneista eläimistä on muodostunut moniin maihin, myös Suomeen, luonnonvarainen kanta.
Ulkonäkö ja koko.
Villiminkki on väriltään tummanruskea, ja sen pohjavilla on samanvärinen kuin peitinkarvat. Jotkin yksilöt ovat miltei mustia, toiset taas vaaleanruskeita. Alaleuassa sillä on valkea läikkä, joka voi ulottua kaulaan saakka. Talvikarva vaihtuu huhtikuusta heinäkuuhun ja uusi talviturkki tulee loka-marraskuussa. Minkin vartalo on muodoltaan pitkä ja kapea. Luonnonvaraisten urosten ruumiin pituus on 30–46 cm, minkä lisäksi hännän pituus on 13–21 cm. Naaraat ovat huomattavasti pienempiä. Urokset painavat 0,5–1,75 kg ja naaraat yleensä alle kilon. Turkistarhoilla eläimet ovat kuitenkin suurempia.
Minkin erottaminen vesikosta on hankalaa, sillä lajit ovat hyvin samannäköiset. Minkki on hieman suurempi ja sillä on valkoista yleensä vain alaleuassa, kun taas vesikolla myös ylähuuli on valkoinen. Väritys ei kuitenkaan ole varma tuntomerkki, sillä myös joillakin minkeillä on vaalea ylähuuli. Varma määritys voidaankin tehdä vain tutkimalla kuolleen yksilön hampaita ja kalloa. Minkillä yläleuan viimeisen poskihampaan sisäpuolisko on leveämpi kuin ulkopuolisko, mutta vesikolla ne ovat yhtä leveät. Vesikon toinen poskihammas on yksijuurinen, minkin kaksijuurinen.
Äänet.
Aggressiivisena tai kiihtyneenä minkki voi sihistä tai päästää kiljaisun. Kiimassa uros päästää kotkottavia ääniä. Poikasten ääntely koostuu lähinnä vikinästä.
Luontainen levinneisyys.
Minkki on lähtöisin Pohjois-Amerikasta, jossa sitä tavataan Alaskasta ja Kanadasta Floridaan. Se puuttuu mantereen lounaisosan kuivilta alueilta.
Esiintyminen Euroopassa ja Aasiassa.
Villistä minkistä kehitettiin 1920-luvulla tarhamuoto turkiseläinkasvatusta varten. Samalla vuosikymmenellä minkkejä alettiin kasvattaa Euroopan turkistarhoissa; esimerkiksi Ranskassa tarhaus alkoi vuonna 1926. Neuvostoliitossa tuhansia minkkejä myös tarkoituksellisesti istutettiin luontoon vuodesta 1933 lähtien. Virossa minkkitarhaus aloitettiin 1950-luvulla, ja sielläkin tämän vieraslaji villiintyi nopeasti. Muutamista maista, kuten Britanniasta, minkkiä on yritetty hävittää siinä kuitenkaan onnistumatta.
Ruotsiin ensimmäiset minkit tuotiin vuonna 1928 ja muihin Pohjoismaihin vuonna 1929. Ruotsissa ja Norjassa havaittiin villiintyneitä minkkejä heti tarhauksen aloittamisvuonna. Suomessa ensimmäiset villiminkit tavattiin vuonna 1932 silloisen Kymen läänin alueella. Tarhojen vähyyden takia Pohjoismaiden kannat kasvoivat aluksi suhteellisen hitaasti, mutta kuitenkin jo 1950-luvun alkuun mennessä laji oli levinnyt koko Ruotsiin. Sotien aikana turkiseläimille ei ollut Suomessa saatavilla riittävästi ruokaa, joten niitä päästettiin vapauteen. Suomeen vaelsi myös itärajan taakse istutettuja yksilöitä. Toisen maailmansodan jälkeen turkistarhaus yleistyi varsinkin Suomen länsi- ja lounaisrannikolla. Vielä 1960-luvulla minkin levinneisyys Suomessa käsitti vain maan länsi- ja lounaisrannikot sekä naapurimaiden rajojen läheiset alueet. 1970-luvulla laji runsastui huomattavasti ja levisi miltei koko maahan, ja 1980-luvun lopulle mennessä se puuttui Suomessa enää Käsivarresta. Nykyisin minkki elää koko Suomessa ja sitä on löydetty lähes jokaisesta nisäkäslaskentojen 50x50 kilometrin ruudusta.
Aasiassa minkki on villiintynyt Kiinaan ja Japanin Hokkaidōon.
Minkin vaikutus alkuperäisluontoon.
Sopeutuvaisena vieraslajina minkki on vahingollinen ekosysteemien alkuperäisille populaatioille. Sen on epäilty olleen osallisena vesikon häviämiseen Suomesta ja monista muista Euroopan maista. Minkki ja vesikko elävät samanlaisessa ympäristössä ja käyttävät samanlaista ravintoa, mutta minkki on suurempi ja aggressiivisempi, ja syrjäyttää näin alkuperäisen lajin. Luonnonvaraisia vesikoita elääkin nykyään lähinnä vain Espanjassa ja Venäjällä. Tosin vesikko alkoi taantua jo 1930-luvulla, jolloin minkkejä oli vielä vähän. Tätä on yritetty selittää sillä, että minkkien mukana Eurooppaan olisi saapunut jokin vesikolle haitallinen sairaus. On arveltu, että myös hillerin uhanalaistuminen Suomessa johtuisi kilpailusta minkin kanssa.
Aiemmin oletettiin, että minkki kilpailee ravinnosta myös saukon kanssa. Saukko on minkille kuitenkin vesikkoa vahvempi kilpailija, ja Amerikassakin minkki elää samoilla alueilla amerikansaukon kanssa. Ruotsissa on todettu, että saukon väheneminen ennen minkkikannan runsastumista johtui vesien saastumisesta ja liiallisesta metsästyksestä. Minkki sopeutuu saukkoa helpommin ihmisen läheisyyteen, ja menestyy siksi paremmin muuttuneissa elinympäristöissä.
Minkin runsastumisen suurimpana ongelmana pidetään sen vaikutusta lintukantoihin. Maalla ja sisämaan vesistöissä pesivät linnut ovat alun perinkin sopeutuneet minkkimäisiin saalistajiin, kuten vesikkoon ja hilleriin, joten niille minkki ei ole kovin suuri uhka. Sen sijaan ulkosaariston luodoilla minkki on vahingollinen varsinkin ruokkilinnuille ja haahkalle, koska näissä ympäristöissä ei luonnostaan ole ollut minkin kaltaisia pienpetoja. Ruotsissa minkkien tiedetään hävittäneen kokonaisia riskiläyhdyskuntia, ja Suomessakin ne voivat paikoitellen tuhota miltei puolet riskilöiden pesistä.
Elinympäristö.
Minkki suosii vedellistä ympäristöä. Se viihtyy niin makean-, murto- kuin merivedenkin läheisyydessä. Se elää myös saariston karuilla luodoilla, mutta järviä ja jokia valitessaan se suosii paikkoja, joissa on runsas kasvillisuus sekä maalla että vedessä. Pohjois-Amerikassa sen alkuperäistä elinympäristöä ovat preerian pienehköt lampareet. Vaeltavat minkit seuraavat yleensä rantaviivaa, mutta voivat kulkea pitkiäkin matkoja avovedessä tai kuivalla maalla.
Käyttäytyminen.
Villiminkit ovat pääasiassa yö- ja hämäräeläimiä. Tarhasta karanneet minkit taas liikkuvat yleensä päivisin. Vuorokausirytmiin vaikuttaa kuitenkin suuresti ravinnon määrä sekä paikan rauhallisuus, joten ei ole mitenkään harvinaista törmätä minkkiin päivisin. Se ei ole erityisen arka, mutta ei kuitenkaan yhtä utelias kuin kärppä. Aktiivisuus laskee talvisin.
Minkki liikkuu aaltomaisesti loikkien ja kohottautuu välillä takajaloilleen tarkkaillakseen ympäristöä. Vaikka se ei kovinkaan usein kiipeile puuhun, se liikkuu varsin ketterästi kallioilla. Vedessä liikkuessaan se kauhoo etutassuillaan, mutta sukeltaessaan saaliin perään se voi käyttää kaikkia neljää raajaansa.
Minkin elinpiiri on nauhan muotoinen, koska se kulkee pitkin rantoja saalista etsien. Pituudeltaan nauha voi olla useita kilometrejä. Päiväpiilot ovat usein lähellä paikkoja, joissa ravintoa on eniten saatavissa. Samaa sukupuolta olevia vastaan minkki puolustaa reviiriään muiden näätäeläinten tavoin, mutta uroksen ja naaraan reviirit eivät mene samalla tavalla päällekkäin. Myöskään uros- ja naarasminkin reviireissä ei ole niin suuria eroja. Kiima-aikana uros voi jättää reviirinsä ja lähteä vaeltamaan kauemmaksi pariutuakseen mahdollisimman monen naaraan kanssa.
Ravinto.
Minkin ravinto koostuu pääasiassa nisäkkäistä (kuten myyristä), linnuista (varsinkin vesilinnut ja niiden munat ja poikaset), kaloista, sammakoista, ravuista sekä hyönteisistä. Amerikassa sen pääravintoa ovat piisamit, Pohjois-Euroopassa puolestaan kalat. Talvisin minkin ruokavalio on kalapainotteinen ja kesällä se syö enemmän muita eläimiä. Vesikkoon verrattuna minkki syö enemmän kalaa ja vähemmän pikkujyrsijöitä.
Lisääntyminen ja elinikä.
Minkin kiima-aika on alkukeväällä. Urokset vaeltavat silloin pitkiäkin matkoja naaraita etsien. Minkki kaivaa vain harvoin oman pesänsä, sen sijaan se käyttää luonnononkaloita, jotka se vuoraa ruoholla, höyhenillä ja karvoilla. Minkin kantoaika on 39–77 vuorokautta, ja sen pituus riippuu siitä, kuinka nopeasti munasolu kiinnittyy kohdun seinämään. Poikaset syntyvät huhti-kesäkuussa ja luonnossa niitä on kerralla yleensä 5–6. Turkistarhoilla poikuekoko voi olla suurempi, enimmillään noin kymmenen. Syntyessään poikaset ovat sokeita ja lähes karvattomia. Silmät avautuvat noin neljän viikon iässä. Itsenäisiä poikaset ovat syksyllä neljän kuukauden ikäisinä, mutta sukukypsiä ne ovat vasta seuraavana kesänä. Luonnossa minkin ikä on keskimäärin neljä vuotta, mutta tarhoissa se voi olla kaksinkertainen, jopa yli 11 vuotta.
Luokittelu.
Minkki luettiin aiemmin kärppien sukuun ("Mustela"), ja sitä pidettiin samannäköisen vesikon lähisukulaisena. 1980-luvulla kuitenkin huomattiin, että minkin kallonmuoto poikkeaa huomattavasti vesikosta ja muista euraasialaisista lajeista. Niiden samankaltaiset ulkonäkö ja elintavat ovat seurausta konvergentista evoluutiosta. Nykyisin minkki luokitellaan kuuluvaksi "Neovison"-sukuun yhdessä jo sukupuuttoon kuolleen "Neovison macrodon"-meriminkin kanssa.
Minkki riistaeläimenä.
Minkki kuuluu Suomen riistaeläimiin, ja sen metsästysaikaa on koko vuosi. Vain naaras, jolla on poikasia, on rauhoitettu 1.5.–31.7. välisenä aikana. Vuotuinen saalis on 2000-luvulla ollut noin 50 000–85 000 yksilöä. Minkkiä metsästetään useimmiten elävänä pyytävillä loukuilla, joihin tulleet yksilöt lopetetaan ampumalla.


Vesikko.
Vesikko eli tuhkuri ("Mustela lutreola") on alkuperäinen eurooppalainen näätäeläin.
Vesikko on luokiteltu hävinneeksi Suomesta, viimeinen varmistettu havainto Suomessa on vuodelta 1992 Sotkamosta. Käytännössä vesikko oli hävinnyt Suomesta jo 1950-luvulla. Viimeisen havainnon muistoksi on Vuokatissa nimetty Eevalan risteykseen päättyvä tie Vesikkotieksi.
Osasyyksi vesikon katoamiseen Suomesta on epäilty voimakasta minkkikantaa, joka olisi syrjäyttänyt sen voimakkaampana samaan ekologiseen lokeroon sijoittuvana eläimenä. Tutkimusten mukaan vesikkokannan pieneneminen alkoi kuitenkin jo ennen minkin voimakasta leviämistä. On arveltu, että vahva minkkikanta estää tehokkaasti vesikon paluun tai palautumisen Suomeen.
Minkki ja vesikko eivät ole lähisukulaislajeja huolimatta niiden samankaltaisesta ulkonäöstä ja elintavoista. Sen sijaan hilleri ja vesikko saattavat risteytyä keskenään.
Ulkonäkö ja koko.
Vesikko on pitkäselkäinen lyhytjalkainen näätäeläin. Sen turkki on tummanruskea, lähes musta. Aluskarva on ruskea. Talveksi vesikon aluskarva vaihtuu tuuheaan, lähes vedenpitävään kerrokseen. Huulet ja alaleuka ovat valkoiset. Jollakin yksilöillä on valkeita läikkiä muuallakin.
Vesikon ruumis on 28–40 cm pitkä ja sen häntä 12–19 cm pitkä. Vesikon paino voi olla enimmillään 1,5 kg.
Levinneisyys.
Vesikkokannan suuruus on Espanjassa noin 500–1 000, Ranskassa 200–500, Romaniassa Tonavan suistossa alle 1 000 ja Ukrainassa alle 500 yksilöä. Venäjän kannaksi arvellaan muutamaa tuhatta. Hiidenmaalla Virossa on viime vuosina suoritettu palautusistutuksia.
Vesikkokanta on pienentynyt voimakkaasti 150 vuoden aikana. 1800-luvun lopussa sitä tavattiin Pohjois-Espanjasta Uralille ja Arkangelilta Kaukasukselle. Sen jälkeen lajin elinalue on pienentynyt 85 % ja samalla pirstaloitunut. IUCN listasi vuonna 2011 lajin jo äärimmäisen uhanalaiseksi.
Elinympäristö ja ravinto.
Vesikkoja tavataan harvoin yli sadan metrin päässä makean veden rannasta. Ne elävät järvien, jokien ja purojen rannoilla tiheän kasvillisuuden suojassa. Ne metsästävät öisin sekä vedessä että maalla, ja saavat saaliikseen pieniä nisäkkäitä, lintuja, sammakoita, nilviäisiä, rapuja, kaloja sekä hyönteisiä.


Hilleri.
Hilleri eli vanhoilta nimiltään lahokas ja tuhkuri ("Mustela putorius") on eurooppalainen näätäeläinlaji, joka on melko huonosti sopeutunut Suomen talviolosuhteisiin. Ongelmaksi muodostuu lähinnä ravinnon saanti, ei niinkään kylmyys. Tämän vuoksi hilleriä esiintyykin paljon asutuksen liepeillä ja paikoilla, joilla on helposti saatavilla ravintoa esimerkiksi tunkioiden lähettyviltä. Hilleri ei ole minkin tavoin riippuvainen vedestä, mutta se elää kuitenkin usein vesistöjen ja kosteikkojen lähellä. Hilleristä jalostettua frettiä pidetään lemmikkieläimenä ja käytetään apuna rottien ja kaniinien metsästyksessä.
Levinneisyys.
Hillerin levinneisyysalue ulottuu Portugalista Euroopan poikki Venäjälle Ural-vuoristoon asti. Se puuttuu Skandinavian ja Britteinsaarten pohjoisosista ja Kreikan eteläosista.
Hillerikannat.
Hillerikannat vaihtelevat suuresti, ja 1940-luvulla sen luultiin kuolevan Suomesta sukupuuttoon. Sittemmin kanta on toipunut, mutta hilleri on maineeltaan paha tuholainen ja sen vuoksi sitä vainottiin "linturosvona" vielä 1980-luvun alussa. Nykyisin se joutuu kilpaileman vahvemman lajin, minkin, kanssa elintilasta ja ravinnosta.
Hilleri on aktiivinen pääasiassa yöllä ja hämärässä, mutta joskus sitä voi tavata myös päivällä. Päivälevon se viettää usein toisen eläimen kolossa tai kivien ja oksien alla. Hilleri voi kuitenkin kaivaa myös itse oman pesäkolon.
Liikkuminen.
Hillerin liikkuminen on usein laukkamaista hyppimistä, mutta se voi myös ravata selkä suorana, pää alhaalla. Toisin kuin näätä, hilleri ei juurikaan kiipeile. Se osaa uida, mutta tekee sitä sangen vähän. Yölliset pyyntimatkat ovat muutamia kilometrejä pitkiä ja liikkumisalue on noin 1 km2. Uroksilla alueet ovat suuremmat kuin naarailla.
Tuntomerkit.
Hilleri kuuluu pieniin näätäeläimiin. Naaraat ovat selvästi pienempiä kuin koiraat. Hillerille on ominaista pitkä lieriömäinen vartalo ja lyhyet jalat. Ruumiin pituus on uroksilla 35–45 cm ja naarailla 30–37 cm, hännän pituus on 11–19 cm. Uroshillerit painavat 0,7–1,5 kg ja naaraat 0,2–0,8 kg. Kuonon ympärys on vaalea, silmien takana kulkee valkea juova ja korvanlehtien reunat ovat vaaleat. Päällimmäiset karvat ovat ruskeanmustia, mutta pohjavilla on vaalea ja se paistaakin usein läpi etenkin talvella.. Muiden näätäeläinten tavoin hillerilläkin on peräaukon vierellä rauhaset, jotka tuottavat pistävän hajuista eritettä.
Ääntely.
Hillerin ääntely vaihtelee kiljahtelevasta kotkottavaan. Joskus hilleri voi myös kiljaista, mutta täysikasvuiset yksilöt ovat yleensä varsin hiljaisia.
Lisääntyminen.
Hillerit saavat vain yhden poikueen vuodessa. Parittelu tapahtuu keväällä ja raskausaika on noin 6 viikkoa. Pesä on valmistettu kuivista ruohoista, jonne poikaset syntyvät toukokuun loppupuolella tai kesäkuussa. Poikueeseen kuuluu 3–7 poikasta. Ne painavat syntyessään vajaan 10 g, ja ovat sokeita ja karvattomia. Silmät avautuvat noin neljän viikon iässä, ja noin kahden kuukauden iässä poikaset ovat väritykseltään aikuisen kaltaisia. Neljän kuukauden iässä ne ne erkaantuvat sisaruksistaan, ja voivat lisääntyä jo seuraavana kesänä. Tarhoissa hilleri voi elää kymmenenkin vuotta, mutta luonnossa sen ikä on harvoin yli viittä vuotta.
Ravinto.
Hillerin pääravintoa ovat pienet nisäkkäät, etenkin jyrsijät ja jänikset, linnut ja sammakot sekä käärmeet. Myös kalat, hyönteiset ja marjat kuuluvat hillerin ravintoon, ja tilapäisesti ne voivat syödä kasviruokaakin.
Tarhahillerit.
Tarhahilleri on villihilleristä jalostettu turkiseläin. Tarhahillereitä myydään satunnaisesti lemmikeiksi, mihin ne soveltuvat lähes kesyhillerin eli fretin ("Mustela putorius furo") tavoin. Tarhahillerin kesylemmikkinä pitoon on varauduttava kuitenkin tarkoin, koska luonne voi olla vaurioitunut, ja tuntematon perimä on aina tautiriski.


Animorphs.
Animorphs on nuorten scifi-kirjasarja, jonka kirjoittaja on K. A. Applegate. Kirjat olivat alun perin englanninkielisiä ja peräisin Yhdysvalloista, missä ne saavuttivat suuren suosion niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin joukossa. Kirjoja on kuitenkin käännetty monille eri kielelle suomen, ruotsin, ranskan, venäjän, saksan ja kreikan lisäksi.
Kirjasarjassa viisi nuorta (Jake, Rachel, Cassie, Marco ja Tobias) kohtaa kuolemassa olevan avaruusolennon, joka kertoo maata uhkaavasta vaarasta, yeerkeistä. Yeerkit ovat harmaita nilviäisiä, jotka ryömivät korvasta sisään ja ottavat isäntäeliön aivot valtaansa. Nuoret saavat tehtäväkseen pelastaa ihmiset. He saavat kohtaamaltaan avaruusolennolta kyvyn omaksua eläimen DNA ja muuttaa itsensä eläimeksi. Lisäksi myöhemmin joukkoon littyy avaruusolio ja monta muuta.
Sarja päättyy osassa 54, mutta sarjaan kuuluu lisäksi 4 Megamorphsia, 2 Alternamorphsia ja 4 kronikkaa (hork-bajir, andaliitti, Visser ja Ellimisti-kronikat), yhteensä 64 osaa. Kirja, jossa esitellään mm. Yhdysvalloissa ja Ranskassa näytetyn Animorphs TV Show'n esiintyjät, nostaa määrän 65:een.


Näätä.
Näätä eli mäntynäätä ("Martes martes") on näätäeläimiin kuuluva nisäkäslaji. Se on heimonsa tyypillinen edustaja ja siksi antanut nimensäkin sille. Näätää on metsästetty sen tuuhean talviturkin takia ja siitä on myös yritetty jalostaa tarhattua kantaa.
Vuosittainen saalismäärä Suomessa on viimeisten viidentoista vuoden aikana vaihdellut noin kymmenestä tuhannesta runsaaseen kahteenkymmeneen tuhanteen yksilöön vuodessa. Pyyntimenetelmänä käytetään muun muassa loukkuja ja hetitappavia rautoja. Loukku- ja pyydysmalleja on useita: maassa pyydystäviä ja puuhun asetettavia. Näätää metsästetään usein myös jäljittämällä lumijäljeltä, sekä haukkuvaa koiraa, kuten suomenpystykorvaa käyttäen. Näädän metsästyskausi alkaa 1.11. ja päättyy maaliskuun lopussa. Lukuun ottamatta ulkosaaristoa ja pohjoisimpia tunturialueita näätää tavataan koko maassa.
Näätä metsästää tavallisesti vain öisin. Päivällä se pysyy paikoillaan ja valitsee lepopaikakseen esimerkiksi kallionkolon, louhikon, onton puun, petolinnun pesän ja usein oravan tai harakan pesän, joka on tavallisesti tiheässä kuusessa. Majapaikkaansa näätä vaihtaa jatkuvasti. Huonolla ilmalla, esimerkiksi ankarassa tuiskussa, se pysyy paikoillaan joskus päiväkausiakin. Heti myrskyn mentyä ohi näätä lähtee vaellukselleen. Näätänaaras synnyttää maalis-toukokuussa poikaset, joita on tavallisesti 2-5. Pesänä on useimmiten ontto puu tai kivilouhikko.
Ulkonäkö ja koko.
Näädän lämpimän ruskea karvapeite on erittäin pehmeä. Eräs tärkeimmistä näädän tuntomerkistä on kellanvalkea "leukalappu".
Ruumiin pituus on 42–59 cm; hännän pituus 16-18 cm. Näätä painaa 500–1 800 g, koiraat ovat suurempia kuin naaraat.
Levinneisyys.
Näätä elää suuressa osassa Eurooppaa. Levinneisyysalue ulottuu Atlantin rannikolta Länsi-Siperiaan ja Turkkiin asti. Suomessa näätä asustaa koko maassa aivan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.
Ravinto.
Näätä syö sekaravintoa, ja suosii liharuokaa kun sitä on saatavana, varsinkin pieniä nisäkkäitä. Se tutkii öisin kaikki mahdolliset sopet elinpiirillään etsiessään ravinnokseen myyriä ja muita jyrsijöitä, lintuja, sammakoita sekä hyönteisiä. Myös lintujen munat, marjat, hedelmät ja hunaja kuuluvat sen ruokalistalle. Toisinaan sen näkee vierailevan myös muun muassa hirvieläinten haaskoilla. Se voi hätätapauksessa syödä myös sieniä.
Näätä turkiseläimenä.
Näätäturkiksen käyttö on lisääntynyt; nykyään se kilpailee jo minkin kanssa. Kokoturkkien lisäksi siitä valmistetaan muun muassa kauluksia, päähineitä ja rannekkeita.


Industrial Light & Magic.
Industrial Light & Magic on heinäkuussa 1975 perustettu yhtiö, joka tekee elokuviin erikoistehosteita. Kun George Lucas filmasi Tähtien sotaa, hän halusi luoda tehosteita, joita ei ollut koskaan aikaisemmin nähty elokuvissa. Hän otti yhteyttä mieheen nimeltä Douglas Trumbull, joka oli kuuluisa Avaruusseikkailu 2001 -elokuvasta. Trumbull kieltäytyi, mutta ehdotti avustajaansa John Dykstraa. John Dykstra keräsi yhteen pienen tiimin korkeakouluopiskelijoista, taiteilijoista ja insinööreistä, joista tuli Tähtien sodan erikoistehosteyksikkö. Imperiumin vastaiskua tehtäessä Lucas keräsi useimmat tiimistä uuteen yhtiöön nimeltään Industrial Light & Magic. He ovat siitä lähtien tehneet erikoistehosteita moniin elokuviin, tehden joitakin elokuvahistorian kuuluisimmista kohtauksista filmeissä. He ovat vastuussa Ghostbustersin Slimeristä, Jurassic Parkin hirmuliskoista ja muidenkin Tähtien sota -elokuvien efekteistä.
Vuoteen 2007 mennessä ILM oli saanut 15 Oscaria parhaista visuaalisista efekteistä, joiden lisäksi se oli saanut 16 ehdokkuutta. Se oli myös saanut 21 teknistä Oscaria.


Charles Messier.
Charles Messier (26. kesäkuuta 1730–12. huhtikuuta 1817) oli ranskalainen tähtitieteilijä.
Messier syntyi Badouvillier'ssa, Lorrainessa, mutta hänen nuoruutensa on hämärän peitossa aina vuoteen 1751 saakka, jolloin hän saapui Pariisiin ja pääsi töihin kuuluisalle tähtitieteilijälle Joseph Nicolas Delislelle. Vuonna 1774 Charles Messier julkaisi luettelon 45 syvän taivaan kohteesta, joita ovat mm. tähtisumut ja -joukot. Luettelon tarkoituksena oli auttaa komeettojen etsijöitä (kuten häntäkin) ja muita avaruuden tutkijoita erottamaan toisistaan pysyvät ja muuttuvat taivaankappaleet, sillä silloisten kaukoputkien tarkkuuksilla ne oli helppo sekoittaa toisiinsa. Messier löysi 13 komeettaa.
Vuonna 1781 Messierin luettelo oli kasvanut 103 kohteeseen. Siihen on lisätty myöhemmin 7 kohdetta. Kohteiden koodit M1:stä M110:een ovat käytössä nykypäivänäkin. Messierin luettelo sisältää tärkeimpiä tähtitaivaan kohteita; M1 Rapusumusta M110 pieneen Andromedan läheiseen elliptiseen galaksiin. Rapusumun eli ensimmäisen havaitsemansa kohteen Messier havaitsi 28. elokuuta 1758 hieman Härän eteläisen sarven yläpuolella.
Messiermaratonilla tarkoitetaan tapahtumaa, jolloin kaikki Messierin 110 kohdetta pyritään havaitsemaan yhden yön aikana. Useimmiten tämä maraton suoritetaan maaliskuussa sään ollessa kaikkein suosiollisimmillaan taivaan kohteiden tarkkailun kannalta. Suomessa messiermaraton ei liene mahdollista.
Kuussa oleva Messierin kraatteri sekä asteroidi 7359 Messier on nimetty Charles Messierin kunniaksi.
Messier kuoli 12. huhtikuuta 1817 86 vuoden ikäisenä.
Aiheesta muualla.
*


Mäyrä.
Mäyrä ("Meles meles") on ahman jälkeen suurin Suomessa elävä näätäeläin. Se tunnetaan myös nimillä euraasianmäyrä ja metsäsika.
Koko ja ulkonäkö.
Mäyrä on keskisuuri petoeläin. Kolmikulmaisessa päässä mäyrällä on kolme valkeaa pitkittäisjuovaa ja pienet korvat, joiden reunus on valkea. Selän ja kylkien peitinkarvat ovat pitkiä, karkeita ja vaaleita. Pohjavilla on vaaleaa ja paistaa peitinkarvojen alta. Mahan ja jalkojen peitinkarva on mustaa ja pohjavilla harvaa. Sivusta katsottuna mäyrä näyttää raskastekoiselta ja hieman päärynämäiseltä. Sen ruumiin pituus on 65-85 cm ja hännän pituus noin 15 cm. Paino vaihtelee vuodenajan, iän ja sukupuolen mukaan 6-15 kg:n välillä, mutta voi olla jopa 20 kg. Painonsa puolesta eläimet ovat täysikasvuisia vasta kahden tai kolmen vuoden ikäisenä. Urokset ovat keskimäärin suurempia kuin naaraat. Pentuja mäyrällä on 1-5 kpl.
Mäyrä nukkuu talviunta. Talviunen aikana mäyrän hengitys on tavallista hitaampaa ja sen ruumiinlämpö on muutaman asteen alhaisempi kuin muuten. Mäyrä herää joskus uniltaan kesken talven. Silloin se saattaa tehdä pienen kävelylenkin pesän ympäristössä, mutta sitten palaa pesäänsä jatkamaan unta. Yleensä mäyrä herää talviuniltaan vasta maalis-huhtikuussa. Silloin se tuo syksyllä keräämänsä kuivat heinät ja sammaleet ulos pesästä. Ne ovat olleet mäyrän peittona talven kylmyyttä vastaan. Keväällä mäyrä on varsin hoikka, sillä se on menettänyt suuren osan painostaan. Syksyllä kerätty rasvakerros on huvennut nukkuvan eläimen ravinnoksi ja lämmöksi.
Ääntely.
Normaalisti mäyrän ääni on tuhiseva, röhkivä, muriseva ja ähkivä, eivätkä äänet kantaudu kovinkaan kauas. Ruokaa etsiessään se on kuitenkin äänekkäämpi, ja tällöin äänet koostuvat lähinnä tuhinasta, maiskuttelusta sekä lehtien rapinasta.
Levinneisyys.
Mäyrää tavataan koko Euroopassa lukuun ottamatta aivan pohjoisinta osaa sekä eräitä Välimeren, Pohjanmeren ja Itämeren saaria. Idässä se on levinnyt Volgalle ja kaakossa Afganistaniin asti.
Suomessa mäyrää voi tavata kaikkialla Oulu-Nurmes-tasalle saakka. Yksittäisiä havaintoja on tehty pitkälle Lappiin saakka. Pohjoisen mäyräkanta ei ole kuitenkaan yhtä tiheä kuin etelän.
Elinympäristö.
Mäyrän elinalue on yleensä lehti- tai sekametsää. Eläin suosii metsiä, jotka ulottuvat avoimemmille maille kuten pelloille, niityille ja aukioille, mutta se ei ole kuitenkaan kovin tarkka elinalueensa valinnassa.
Mäyrä kaivaa itse omat pesäkolonsa ja -käytävänsä. Se valitsee pesälleen paikan, jossa maaperä on riittävän paksu, sillä luolat voivat ulottua monen metrin syvyyteen ja niitä voidaan käyttää vuosikausia tai jopa vuosisatoja. Yleensä mäyrä kaivaa käytävänsä hiekkaan. Käytävät voivatkin olla yli 100 metriä pitkiä, niissä on useita kammioita ja useita kymmeniä käytäväaukkoja. Pesäkammiot mäyrä vuoraa kuivalla heinällä, saniaisilla ja sammalilla. Vuoraukset se vaihtaa keväisin ja syksyisin. Joskus mäyrä voi pesiytyä myös syrjäisen ladon alle tai kallioisella alueilla käyttää valmiita luonnonluolia.
Liikkuminen.
Ruoanhankinnan mäyrä hoitaa öisin. Se tulee yleensä esiin puoli tuntia auringonlaskun jälkeen, mutta palaa aamulla pesälleen epäsäännöllisemmin.
Kesäisin lyhyiden öiden takia eläin saattaa aloittaa toimintansa jo iltahämärässä ja jatkaa sitä aamuun saakka. Kesäisin mäyrän voi tavata myös keskellä päivää, mutta usein kysymyksessä on päivälevon ulkona viettävä yksilö.
Liikkeiltään mäyrä muistuttaa siiliä. Etsiessään ruokaa se taapertaa kuono maassa, mutta joutuessaan kauemmaksi metsänreunasta se voi alkaa ravata. Tavallisesti mäyrä liikkuu melko hitaasti, mutta vaaran uhatessa se kykenee pakenemaan nopeasti. Mäyrä ei kaihda uimista.
Toisin kuin monet muut näätäeläimet, mäyrä osaa elää myös ryhmässä. Tiheän kannan alueella ryhmässä on yleensä vanha hallitseva uros, pari naarasta sekä viimeisen tai parin viimeisen poikueen poikasia. Ryhmä puolustaa omaa aluettaan yhdessä.
Lisääntyminen.
Havaintoja mäyrän paritteluista on aina varhaisesta keväästä kesään saakka. Suomessa se ajoittuu kuitenkin lähinnä toukokuulle. Vanhat naaraat pariutuvat keskimäärin ensikertalaisia naaraita aikaisemmin, mutta mäyränaaras ei yleensä lisäänny joka vuosi. Lajin sikiönkehitys on viivästynyt ja varsinainen kehitys alkaakin vasta uudenvuoden paikkeilla ja Suomessa poikaset syntyvät huhtikuun paikkeilla. Poikueen koko on tavallisesti 1-5 poikasta ja ne painavat noin 100 g ja ovat sokeita. Vaaleanpunaista ihoa peittää lyhyt, harmaa karva. Pentujen silmät aukeavat kuukauden ikäisenä, kahden kuukauden ikäisenä ne tulevat ulos pesästään ja vieroitus alkaa kolmen kuukauden iässä. Aikaisintaan syyskuussa poikaset kykenevät selviytymään ilman emoa, mutta tavallisesti ne jäävät vanhempiensa luo vuoden ikäiseksi saakka. Joskus yhdessäolo voi jatkua pitempäänkin. Poikasista yli puolet kuolee ensimmäisen elinvuotensa aikana. Yleensä mäyrä ei elä 6–7 vuotta vanhemmaksi, mutta sen tiedetään eläneen kymmenvuotiaaksikin.
Ravinto.
Ruokavalioon vaikuttaa elinalue, mutta yleisesti mäyrän ruokavalio on varsin laaja. Tanskassa sen pääravintoa ovat kosteina öinä kastemadot, ja kesäisin ruokavalioon kuuluvat sittiäiset, kiitäjät, herhiläiset, mehiläiset sekä näiden pesät. Myös hyönteisentoukat, kotilot, siemenet, linnunpoikaset, munat, pikkunisäkkäät ja haaskat kelpaavat mäyrälle. Näätäeläimet eivät tavallisesti syö kasvisravintoa, mutta tässä mäyrä tekee poikkeuksen. Vilja, varsinkin kaura ja maissi, sekä marjat ja hedelmät ovat sen suosiossa.
Talvehtiminen.
Tanskassa mäyrä on aktiivinen lähes koko vuoden, mutta muualla lumipohjolassa se pysyttelee luolastossaan loka-marraskuusta huhti-toukokuuhun. Se ei horrosta, vaan nukkuu talviunta. On kuitenkin todettu, että sen ruumiinlämpö laskee hieman talviunen aikana. Lumen aikaan mäyrän on vaikea löytää ravintoa, mutta jäljistä voi päätellä, että se käy välillä ulkona luolastaan. Talviuni ei siis ole yhtäjaksoista. Yleensä mäyrä viettää koko talven samassa pesässä, mutta myös pesäpaikan vaihtamista kesken talven on havaittu.
Metsästys.
Mäyrä on Suomessa luokiteltu riistaeläimeksi ja sen metsästys on sallittua kaikkina vuodenaikona. Kuitenkaan naarasta, jolla on poikaset ei saa tappaa 1.5.–31.7 välisenä aikana. Mäyrää on perinteisesti pidetty tuhoeläimenä, mutta sen aiheuttamaksi väitettyjä tuhoja muun muassa riistalintukannoille pidetään liioiteltuina. Mäyrää metsästetään aktiivisesti luolakoiralla, passiivisesti loukuilla tai sattumalta muun riistan pyynnin yhteydessä koiran löytäessä sen maastosta. Mäyrä tulee saaliiksi joskus myös supikoiran pyynnin sivutuotteena.
Erityistä.
Mäyrän karvoja käytetään laadukkaiden partasutien valmistukseen.


Saukko.
Saukko eli euraasiansaukko ("Lutra lutra") on vesielämään sopeutunut näätäeläin ("Mustelidae"). Turkin takia saukko oli aikaisemmin haluttu riistaeläin, joten sen kanta pieneni voimakkaasti monilla alueilla. Suomessakin saukko on käynyt pari kertaa sukupuuton partaalla. Saukko rauhoitettiin kokonaan vuonna 1974, ja vaikka kanta onkin sittemmin elpynyt, kuuluu saukko Suomessa yhä uhanalaisiin eläinlajeihin. Se on mainittu Euroopan unionin luontodirektiivin liitteissä II ja IV.
Koko ja ulkonäkö.
Saukon ruumis on noin 50–100 senttiä pitkä ja sen hännän pituus on noin 28–55 cm. Täysikasvuinen saukko painaa 5–10 kiloa. Minkki on samanmuotoinen mutta selvästi pienempi – minkki painaa 0,4–2 kiloa.
Saukon ruumiinrakenne on pitkänomainen ja virtaviivainen. Jalat ovat lyhyet ja häntä kapenee tasaisesti paksusta tyvestä alkaen. Turkki on tuuhea ja vettä hylkivä. Sopeutuminen vesielämään näkyy varpaiden välissä kasvavina räpylöinä ja siinä, että saukko kykenee sukeltaessaan sulkemaan korvansa. Saukko merkitsee reviirinsä hajumerkinnällä ja ulostaa näkyville paikoille.
Levinneisyys.
Saukkoa tavataan kolmessa maanosassa: Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa. Saukkoa tavattiin ennen lähes koko Euroopassa vesistöjen äärellä – merenrannoilla, järvien ja jokien partailla. 1900-luvulla alkanut kannan taantuminen on aiheuttanut sen häviämisen monilta alueilta. Jokseenkin häiriintymätön populaatio on enää vain Norjan rannikolla, Skotlannin länsirannikolla ja Irlannissa.
Suomessa saukkoa tavataan harvalukuisena koko maassa. Suomen saukkokannan kooksi arvioidaan noin 3 000 yksilöä. Runsain saukkokanta on Järvi-Suomessa ja Etelä-Lapissa. Sitä nähdään myös Lounais-Suomessa.
Saukko on periaatteessa makeaan veteen sopeutunut laji, mutta se voi elää myös meressä, jos se saa päivittäin turkkinsa puhdistukseen suolatonta vettä. Muuten sen vettähylkivä ominaisuus kärsii. Tämän takia saukko hankaa turkkiaan kasveihin yrittäessään irrottaa suurimmat suolakiteet.
Käyttäytyminen.
Saukolla on laaja elinpiiri, jonka alueella se pesii yleensä koloissa, jotka ovat kuuluneet muille eläimille kuten ketuille tai mäyrille. Elinalueensa saukko merkitsee ulostemerkeillä. Jotkin saukkolajit puolustavat omaa reviiriä, joillakin elinpiirit voivat olla osittain tai jopa kokonaan päällekkäin. Saukolle luonteva elintapa on jatkuva kiertely. Useimmiten saukot kulkevat erakkoina omaa vesistöreittiään edestakaisin. Koiras voi hallita jopa 40 km:n pituudelta rantaa ja vaellella saalisretkillään keskimäärin noin 10 km yössä. Saukko pysyttelee mieluiten vedessä tai sen läheisyydessä. Se voi kuitenkin kulkea suuriakin matkoja maalla, esimerkiksi nälän ajamana.
Saukot ovat leikkisiä eläimiä ja saattavat esimerkiksi laskea mäkeä lumipenkalta joen jäälle öisin. Saukko on aktiivisempi yöaikaan kuin päivisin, mikä voi johtua ihmisten pelosta. Toisaalta tunnetaan myös lukuisia tapauksia, joissa seurallinen ja leikkisä saukko on hakeutunut ihmisasunnoille, varsinkin jäätyään syystä tai toisesta yksin.
Ravinto.
Saukko syö lähinnä kalaa, esimerkiksi ahvenia, haukia, mateita, särkikaloja ja lohikaloja. Ruokavalioon kuuluu myös pikkunisäkkäitä, lintuja, rapuja, sammakoita ja simpukoita. Aikuinen saukko syö päivässä 1–1,5 kiloa kalaa. Joillakin alueilla, kuten Sri Lankassa saukon ruokavalion pääosa koostuu äyriäisistä.
Talvella saukko joutuu usein kalastamaan jään alla pimeässä. Tämä ei kuitenkaan tuota sille ongelmia, sillä herkkien tuntoviiksiensä avulla se pystyy pimeässäkin seuraamaan kalojen liikkeitä. Tarvittaessa saukko pystyy olemaan veden alla jopa viisi minuuttia yhtäjaksoisesti.
Lisääntyminen.
Saukot ovat yksineläjiä, jotka tapaavat toisiaan vain lyhyenä lisääntymisaikana. Saukkonaaras on sukukypsä noin puolitoistavuotiaana, koiras kaksivuotiaana. Tarhassa yksilöt kypsyvät hitaammin. Kiima-aika toistuu säännöllisesti ympäri vuoden, yleensä se on kuitenkin keväällä, enimmäkseen helmi–huhtikuussa. Kaikki saukot synnyttävät maalle, usein luolaan. Poikasia on kerrallaan 1–5 ja ne syntyvät 63–65 päivän kantoajan jälkeen. Naaras hoitaa poikasensa yksin, ja poikaset seuraavat emoaan miltei koko ensimmäisen vuoden ajan. Emo opettaa poikasiaan kalastamaan, aluksi päästäen niille omaa saalistaan harjoituksen vuoksi.
Eurooppalainen saukko voi elää 17-vuotiaaksi, joskin keski-ikä jää yleensä vain kolmeen tai neljään vuoteen.


Metsäjänis.
Metsäjänis ("Lepus timidus") on jäniseläinten lahkoon kuuluva nisäkäs, joka on sopeutunut pohjoisen Euraasian oloihin.
Kuvaus.
Metsäjänis on 50-60 cm pitkä, painaa 2–5,5 kiloa ja sen hännän pituus noin 7 cm. Metsäjänis voi elää jopa 13-vuotiaaksi. Kesäisin metsäjäniksen selkäpuoli on harmaanruskea ja pohjavilla vaaleanharmaata. Vatsapuoli on valkea lukuun ottamatta kaulan etuosaa. Korvissa on valkoiset reunat ja mustat kärjet. Talvisin metsäjäniksen turkki on valkoinen, ainoastaan korvanpäät ovat mustat. Takajalkojen varpaat metsäjänis levittää ikään kuin lumikengiksi, jolloin se pystyy kulkemaan lumella siihen uppoamatta. Takajalkojen jäljet ovat pehmeässä lumessa päärynänmuotoiset. Metsäjänis kykenee juoksemaan jopa 60 kilometrin tuntinopeudella ja ui hyvin.
Levinneisyys.
Metsäjänis esiintyy Euroopan ja Siperian pohjoisosissa. Lisäksi eristyneitä populaatioita on Alpeilla, Irlannissa, Skotlannissa, Walesissa ja Hokkaidossa.
Lisääntyminen.
Metsäjänikset saavat 3–15 poikasta vuodessa 1–3 eri poikueessa. Tavallisesti lajilla on kaksi poikuetta vuodessa. Kiima alkaa helmikuussa. Naaraan tiineys kestää noin 40 vuorokautta. Naaras jättää pennut omiin oloihinsa tuntikausiksi, ja palaa imettämään niitä ajoittain. Pennut ovat lähes hajuttomia, mikä edesauttaa niiden selviytymisessä pedoilta. Pennut pystyvät huolehtimaan itsestään runsaan kahden viikon ikäisinä.
Ravinto.
Metsäjänis syö talvella lehtipuiden ja pensaiden oksia ja kuorta. Kesäaikaan se syö monenlaisten ruohokasvien varsia ja lehtiä sekä varpuja. Jäniseläinten ja muutamien jyrsijälajien ravinnonkäytössä on erikoisuus: ne syövät säännöllisesti osan ulosteestaan. Näin jänis siirtää umpisuolesta erittyvää ruoansulatusentsyymiä mahalaukkuun. Tuolloin papanoiden sisältö poikkeaa muulloin ulostetusta. Jänis ja muutkin kasvinsyöjät valikoivat ravintonsa ottaen huomioon sekä sen ravinteikkuuden että myrkyllisyyden. Talviaikaan, kun ruokaa on vähän, jänis vierailee mielellään kaatuneilla haavoilla. Jos haapaa tai muuta lehtipuuta ei ole, jänis syö myös koivua.
Saalistajat.
Metsäjänistä saalistavat monet eläimet, esimerkiksi kettu, kanahaukka, maakotka ja huuhkaja. Myös muut petolinnut, muun muassa hiirihaukka, pyydystävät jäniksen poikasia.
Metsästys.
Metsäjänistä metsästetään yleisesti. Vuosittain Suomessa metsästetään noin 200 000 yksilöä.


Rusakko.
Rusakko ("Lepus europaeus") on jäniseläimiin kuuluva laji, joka esiintyy alkuperäisenä Euroopassa ja Aasian länsiosissa. Sitä metsästetään ravinnoksi ja turkkinsa takia. Vuonna 2008 Suomessa metsästettiin noin 86 000 rusakkoa.
Kuvaus.
Rusakko painaa 2,5–7 kilogrammaa. Ruumis on 55–68 cm pitkä ja häntä 8–12,5 cm pitkä. Rusakon selkäpuoli on kellertävän harmaanruskea ja pohjavilla valkea. Sivut, etukaula ja raajat ovat ruosteenkeltaiset tai ruosteenpunaiset. Vatsapuoli on valkea. Häntä on alta valkoinen ja päältä musta. Korvat ovat mustakärkiset ja pitkät, ja ulottuvat kuonon eteen vastakkain käännettynä. Talvipuku vaihtelee melkein kesäpuvun värisestä hopeanharmaaseen. Metsäjänis vaihtaa koko turkkinsa täysvalkoiseen, mutta rusakon talviturkki on vain vähän vaaleampi kuin kesäkarva. Kesäpukuisesta metsäjäniksestä sen erottaa pitemmistä korvista ja kaksivärisestä hännästä, joka on myös pidempi kuin metsäjäniksellä.
Levinneisyys ja elinympäristö.
Rusakon luontainen levinneisyysalue kattaa lähes koko Euroopan, pois lukien muun muassa pohjoisimmat alueet, sekä alueita Länsi-Aasiasta Kiinaan saakka. Suomeen rusakko on levinnyt kaakosta 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Leviämistä edistivät muutamat Lounais-Suomessa 1900-luvun alussa toteutetut istutukset. Erityisen nopeasti laji runsastui 1910-luvulla, ja 1930-luvulle mennessä se oli levinnyt miltei koko maahan. Kylminä sotatalvina kanta kuitenkin taantui, ja vasta vuosisadan loppupuolella se alkoi runsastua uudelleen. Nykyisin se on levinnyt Suomeen Oulun korkeudelle saakka. Ruotsin rusakkokanta on kokonaan peräisin istutuksista, joita tehtiin Ruotsin ja Tanskan välisessä salmessa olevalle saarelle. Uusille alueille levittyään rusakko on yleensä syrjäyttyänyt alkuperäisen jänislajin, metsäjäniksen.
Rusakko on tulokaslaji myös Isossa-Britanniassa. On arveltu, että jo roomalaiset istuttivat ne Britteinsaarille. Rusakkoja on istutettu riistaeläimeksi myös Euroopan ulkopuolelle: Argentiinaan, Australian Tasmaniaan, Barbadokselle, Brasiliaan, Kanadaan, Chileen, Falklandille, Irlantiin, Uuteen-Seelantiin, Réunionille, Uruguayhin ja Yhdysvaltoihin.
Rusakon tyypillistä elinympäristöä ovat peltoaukeat, kun taas metsäjänis viihtyy nimensä mukaisesti paremmin metsissä. Nykyisin rusakoita tavataan yleisesti myös asuinalueilla.
Lisääntyminen.
Rusakkonaaras voi saada samana kesänä jopa neljä poikuetta. Yleensä poikueita on kolme, ja yhdessä poikueessa 2-4 poikasta.
Kiima-aikana rusakkourokset kilpailevat oikeudesta pariutua naaraan kanssa, joka on vain muutamien tuntien ajan hedelmällinen. Naaras on urosta kookkaampi ja se puolustautuu ja saattaa pahoinpidellä liian innokasta kosijaa. Naaraan tiineys kestää noin 42 vuorokautta. Poikaset näkevät heti ja ovat karvapeitteisiä. Kukin niistä hakeutuu omaan piiloonsa tiheän kasvillisuuden sekaan, jotta petoeläimet eivät saisi niitä kerralla kiinni montaa. Emo käy imettämässä niitä vain kerran vuorokaudessa noin kahden viikon ajan. Imetyshetken ajaksi emo kutsuu kaikki poikaset luokseen, minkä jälkeen ne taas palaavat kukin omaan piilopaikkaansa.
Ravinto.
Kehittyneen ruoansulatusjärjestelmänsä avulla rusakko pystyy ottamaan talteen suurimman osan ruohon ym. kasviaineksen sisältämistä ravintoaineista. Sille kelpaavat hyvin monet kasvit, joten ravinto ei mainittavammin rajoita rusakon esiintymistä. Etenkin apilat ja heinät ovat mieluisia. Talvesta rusakko selviytyy napostelemalla silmuja ja nuorten puiden kuorta. Lisäksi ne vierailevat lintujen ruokintapaikoilla herkuttelemassa kauroilla ja auringonkukansiemenillä.


Buckinghamin palatsi.
Buckinghamin palatsi ("Buckingham Palace") on Britannian kuningasperheen virallinen asuinpaikka Lontoossa.
Alun perin palatsi oli nimeltään "Buckingham House", ja sen rakennutti Buckinghamin ja Normandian herttua John Sheffield vuonna 1703. Kuningas Yrjö III osti palatsin hänen jälkeläiseltään Sir Charles Sheffieldiltä vuonna 1762. Palatsia on tämän jälkeen uudistettu ja uudelleenrakennettu. Vuonna 1826 Yrjö IV palkkasi John Nashin uudelleensuunnittelemaan palatsin sisätilat, töitä ei kuitenkaan saatu valmiiksi ennen kuin Vilhelm IV:n kaudella, ja kuningas ei ikinä asunut palatsissa. Monet takat, koristeet ja huonekalut on tuotu Yrjö IV:n Brightonin kuninkaallisesta palatsista ja Carlton Housesta hänen kuolemansa jälkeen.
Palatsista tuli viimein kuninkaallisten asuinpaikka 1837 kuningatar Viktorian valtaannousun jälkeen. Palatsin julkisivu rakennettiin vasta Viktorian naitua prinssi Albertin, ja pariskunnan huomattua palatsin liian pieneksi perheelleen ja hoville vuonna 1847. Tämän johdosta rakennettiin Edward Bloren suunnittelema uusi siipi, joka on nykyisin "The Mall" -kadulle näkyvä julkisivu. Julkisivulla on myös parveke, josta kuningasperhe tervehtii yleisöä juhlatilaisuuksissa.
Viimeinen rakennusvaihe oli kuningas Yrjö V:n aikana 1912 jolloin julkisivua uudistettiin.
Vuoden 1847 laajennuksen jälkeen palatsissa on 19 tapaamishuonetta, 52 makuuhuonetta, 188 makuuhuonetta henkilökunnalla, 92 toimistoa ja 78 kylpyhuonetta. Palatsi ei ole monarkin yksityisomaisuutta, vaan sen ja taidekokoelman omistaa Britannian hallitus.
Palatsi on nykyisin kuningatar Elisabet II:n arkiasunto ja 450:n ihmisen työpaikka. Palatsin päivittäinen vahdinvaihto on suosittu turistinähtävyys.


Supikoira.
Supikoira ("Nyctereutes procyonoides") on alun perin Itä-Aasiasta kotoisin oleva pienikokoinen ja pitkäkarvainen koiraeläinlaji. Se on levinnyt istutettuna vieraslajina Ural-vuoriston länsipuolelle Eurooppaan. Suomeen se on vaeltanut sekä Karjalankannasta pitkin että Laatokan pohjoispuolelta. Supikoira poikkeaa elintavoiltaan muista koiraeläimistä, sillä se syö paljon kasviravintoa ja voi vaipua talviuneen.
Koko ja ulkonäkö.
Supikoiran kokonaispituus on noin 65–100 senttimetriä, josta vartalon osuus on 45–70 cm ja hännän 20–30 cm. Sen säkäkorkeus on 20–30 cm. Eläin painaa 5–10 kilogrammaa, ja on painavimmillaan syksyllä ennen talviunen alkamista. Turkistarhoilla kasvatetut supikoirat voivat kasvaa yli 10 kg painoisiksi ja poiketa väritykseltään luonnonvaraisista yksilöistä. Pitkä ja tuuhea mustan-, ruskean-, harmaan- ja valkoisenkirjava turkki saa sen näyttämään todellista kokoaan suuremmalta. Turkki on paksuin syksyllä ja talvella, ja sen pohjavilla on hyvin tiheää. Nuoret yksilöt ovat lyhytkarvaisempia ja ruskeampia kuin aikuiset. Supikoiran korvat ovat pyöreäkärkiset, lyhyt ja terävä kuono on valkoinen ja silmänympärykset, posket, jalat ja vatsa mustat. Kaukaa katsottuna supikoiran vartalo voi näyttää poikkiraitaiselta. Pää on suhteellisen pieni. Raajat ovat ohuet ja lyhyet. Supikoira muistuttaa ulkonäöltään puolikarhuihin kuuluvaa pesukarhua eli supia, mistä se on saanut suomen- ja englanninkieliset nimensäkin. Myös supikoiran tieteellinen lajinimi "procyonoides" viittaa pesukarhuihin ("Procyon").
Ääntely.
Supikoira on ilmeisesti ainoa koiraeläinlaji, joka ei hauku.
Jäljet ja jätökset.
Supikoiran jalanjäljet muistuttavat ketunjälkiä, mutta ovat hieman leveämmät.
Asutun supikoiranpesän suuaukon edustalla on viuhkan muotoinen maakasa. Koloon johtava kulku-ura on kapeampi kuin ketulla ja vähemmän tallattu kuin mäyrällä.
Luontainen levinneisyys.
Supikoira elää luontaisesti Tyynenmeren läheisyydessä Itä-Aasiassa, jossa sen levinneisyys ulottuu Japaniin, Itä-Kiinaan, Mongoliaan, Korean niemimaalle, Venäjälle ja Vietnamiin. Sen leviämisen luontaisesti Aasian keskiosiin ja lännemmäs ovat estäneet luultavasti mantereen sisäosien ankarat talvet.
Siirtoistutukset.
Vuosina 1929–1955 Istutusalueilta laji on levinnyt muualle Eurooppaan. 1970-luvun lopulla laji saavutti Ranskan. Nykyään sitä tavataan yleisenä myös Baltian maissa ja Puolassa, ja harvinaisempana lähes koko Euroopassa Islantia, Britanniaa ja Välimeren maita lukuun ottamatta. Uzbekistanissa on erillinen populaatio, jonka alkuperää ei tiedetä.
Suomea lähimmät istutukset tehtiin Syvärin eteläpuolelle ja Ilmajärven lähistölle. Ensimmäinen tunnettu supikoirahavainto Suomesta on nykyisin Venäjään kuuluvasta Suistamosta vuodelta 1939. Nykyisen Suomen alueelta ensimmäinen havainto on Keuruulta vuodelta 1949, vaikkakin joidenkin lähteiden mukaan Kainuussa pyydystettiin kolme yksilöä jo vuosina 1935-1939 ja Forssan lähellä yksi vuonna 1941. Vuoteen 1953 mennessä havaintoja oli jo 16 yksilöstä. Ensi kerran lajin tiedetään lisääntyneen Suomessa Uukuniemellä vuonna 1962. Laji saapui maahan Karjalankannasta pitkin ja Laatokan pohjoispuolelta sekä pohjoisesta Kuolan kautta. Supikoira oli Suomessa rauhoitettu vuosina 1955–1960. Laji runsastui 1960-luvun puoliväliin asti varsin hitaasti, mutta 1970-luvulla leviäminen kiihtyi huomattavasti. Kannat olivat huipussaan 1980-luvun puolivälissä ja ovat sen jälkeen hieman taantuneet. Nykyisin sitä tavataan suurimmassa osassa maata napapiiriä myöten, lumisessa Pohjois-Suomessa se ei kuitenkaan tule kovin hyvin toimeen. 2000-luvulla supikoira on kuitenkin alkanut levitä yhä pohjoisemmaksi Lappiin. Suomessa on ollut myös paljon turkistarhoja, joista supikoiria on karannut luontoon. 1990-luvun puolivälissä Suomessa arveltiin olevan keväisin noin 40 000 ja loppukesällä 175 000 yksilöä, ja vuonna 2010 arvio oli kasvanut puoleen miljoonaan yksilöön. Korkean syntyvyyden tuottoa on pienentänyt ja kannan kasvua hidastanut lähinnä supikoirien korkea luonnollinen kuolevuus ja ihmisen harjoittama metsästys.
Muissa Pohjoismaissa supikoira on uudempi ja harvalukuisempi tulokas kuin Suomessa. Ruotsissa tehtiin ensimmäinen supikoirahavainto jo 1940-luvulla, mutta mutta sen jälkeen lajia ei tavattu maassa vuosikymmeniin. Seuraava supikoira pyydystettiin Ruotsissa vasta vuonna 2006, ja vuoteen 2010 mennessä oli metsästetty kaikkiaan noin 60 yksilöä. Suurin osa niistä oli löydetty Pohjoispohjan maakunnasta, minne ne olivat saapuneet Suomesta Tornionjoen ylitse. Vuonna 2010 maan kannan kooksi arvioitiin muutama sata yksilöä. Norjassa oli tuolloin havaittu vasta neljä yksilöä, ja Tanskaankin laji oli vasta leviämässä Saksan kautta. Syksyllä 2010 Pohjoismaat aloittivat yhteistyönä kolme vuotta kestävän ja 5,3 miljoonaa euroa maksavan projektin, jonka tavoitteena on estää supikoiran levinneisyyden laajeneminen Pohjoismaissa. EU:n ja Ruotsin ympäristöhallinnon kustantaman hankkeen pääkeinoina ovat lajin metsästyksen tehostaminen maiden rajaseuduilla, kuten Suomen Länsi-Lapissa, ja eläinten vaellusten tutkimus radiopantojen avulla.
Supikoiran menestyksen syinä ovat olleet sen kaikkiruokaisuus, kyky vaipua talviuneen ja tehokas lisääntyminen. Yksittäinen yksilö saattaa yhden kesän aikana vaeltaa 500 kilometrin päähän lähtöpaikastaan. Nopean alkuleviämisen aikana 1900-luvun puolivälissä lajin levinneisyysalueen raja siirtyi Euroopassa länteen jopa 40 kilometrin vuosivauhdilla, mutta nyttemmin supikoirakantojen kasvu Keski-Euroopassa näyttää hidastuneen. On kuitenkin arveltu, että ilmaston lämpeneminen saattaa tulevaisuudessa edistää lajin leviämistä entistä pohjoisemmaksi. Nykyisin supikoiran levinneisyys rajoittuu alueelle, jolla vuoden keskilämpötila on yli nolla celciusastetta, lumipeite alle 80 senttimetriä paksu, lumisen ajan kesto alle 175 vuorokautta ja kasvukauden kesto vähintään 135 vuorokautta vuodessa.
Laajan levinneisyytensä ansiosta laji ei ole uhanalainen, vaan se luokitellaan elinvoimaiseksi. Se ei myöskään kuulu CITES-sopimuksella suojattaviin lajeihin.
Elinympäristö.
Japaninsupikoirat eli tanukit elävät usein ihmisen läheisyydessä.
Supikoiran tyypillistä elinympäristöä ovat kosteat ja rehevät lehti- ja sekametsät, joissa on runsaasti aluskasvillisuutta. Laji viihtyy erityisesti soiden, järvenrantojen, jokien ja purojen läheisyydessä ja erityisesti syksyisin peltojen laitamilla. Sitä ei yleensä tavata suurissa luonnontilaisissa erämaissa. Suomen saaristossa laji suosii kuitenkin kuivia mäntymetsiä, joissa kasvaa variksenmarjaa. Supikoiria elää myös ihmisasutuksen lähellä, ei kuitenkaan kaupunkien keskusta-alueilla.
Käyttäytyminen.
Supikoira on elintavoiltaan huomattavan samankaltainen kuin näätäeläimiin kuuluva mäyrä. Se on yöeläin, joka viettää päivät pesässään. Supikoira käyttää usein ketun tai mäyrän kaivamaa valmista luolaa, mutta voi myös itse kaivaa kolon esimerkiksi mäenrinteeseen, suuren kiven alle tai rakennuksen, kuten ladon, lattian alle. Joskus se voi elää luolastossa, jota samanaikaisesti käyttää myös mäyrä, mutta tämä on hyvin harvinaista. Pesän lähellä on erityisiä käymälöitä, joihin kaikki reviirin yksilöt tekevät tarpeensa. Käymälät ovat osa reviirin rajojen merkintää, ja niitä on tiheimmässä kesäisin.
Supikoirat elävät yleensä pareittain. Kesästä syksyyn ja toisinaan talvenkin yli emoilla on poikaset seuranaan. Lajin reviirin koko vaihtelee: Japanin tanukeilla tyypillisen elinpiirin laajuus on 10–50 hehtaaria ja Euroopan ussurinsupikoirilla 100–200 hehtaaria, joskus kaikkein karuimmilla alueilla enintään 2 000 hehtaaria. Se on eläimen kokoon nähden siis suhteellisen pieni. Reviirirajat eivät ole kovin tiukat, vaan useat parit voivat käyttää samoja ruokailupaikkoja; samoilla alueilla liikkuvien parien välisiä suhteita ei kuitenkaan tunneta kovin hyvin. Sosiaalisissa tilanteissa ne viestivät pitämällä häntäänsä ilmassa. Arvojärjestyksessä alimpana olevat eivät kuitenkaan heiluta häntäänsä. Yhdessä elävät supikoirat sukivat usein toistensa turkkeja.
Tarvittaessa supikoira voi nukkua talviunta, toisin kuin muut koiraeläimet. Tätä tapahtuu kuitenkin vain pohjoisilla alueilla, Keski-Euroopassa supikoirat ovat hereillä vuoden ympäri. Unen aikana sen aineenvaihdunta hidastuu neljänneksellä. Lumen tulon mukaan marras-joulukuussa alkava ja helmi-huhtikuussa päättyvä talviuni ei ole yhtäjaksoista niin kuin karhulla tai mäyrällä, vaan supikoira voi tulla suojakeleillä tai rasvakerroksen ehtyessä tulla ulos pesästään ulostamaan ja etsimään ravintoa. Matalajalkaisena ja kapeatassuisena se ei kuitenkaan pysty liikkumaan kovin syvässä lumihangessa, joten se käy yleensä vain muutaman sadan metrin päässä ja palaa pesään muutaman tunnin tai päivän kuluttua. Koska supikoiran talviuni alkaa myöhään ja päättyy jo varhain keväällä, se voi toisinaan nukkua samassa luolastossa myöhemmin heräävän mäyrän kanssa. Jos supikoira ei ehdi poistua pesästä tarpeeksi aikaisin, mäyrä saattaa tappaa sen.
Ravinto.
Supikoira on kaikkiruokainen, ja sen ravinnonkäyttö vaihtelee elinalueen ja vuodenaikojen mukaan. Se syö myyriä, hiiriä, sammakoita, kaloja, marjoja, hedelmiä, juureksia, viljaa, hyönteisiä, matoja, etanoita, raatoja ja linnunmunia, jopa ruohoja ja vihanneksia. Eteläisten alueiden yksilöt syövät enemmän hyönteisiä ja kasviravintoa kuin pohjoisten alueiden. Eläin vierailee mielellään tunkioilla ja kaatopaikoilla etsimässä ruuantähteitä. Valmistautuessaan syksyllä talviuneen, supikoira keskittyy syömään etupäässä marjoja, varsinkin mustikkaa ja puolukkaa, sekä viljaa. Niillä eläin kerryttää nahkansa alle ja sisäelinten ympärille paksun rasvakerroksen. Huonoja marjasyksyjä seuraavina talvina supikoiria kuolee paljon, ja hengissä selvinneetkin ovat keväällä huonossa kunnossa.
Saalistajana supikoira on suhteellisen kömpelö, mutta saa toisinaan kiinni jänisten ja maassa pesivien lintujen poikasia. Sen näköaisti on muihin koiraeläimiin verrattuna heikko, joten ravintoa etsiessään se käyttää enimmäkseen hajuaistiaan. Sen hampaistokaan ei sovellu suurten saaliiden tappamiseen, sillä sen kulma- ja raateluhampaat ovat suhteellisen pienikokoiset. Poskihampaat sen sijaan ovat hyvin kehittyneet, kuten muillakin tyypillisesti kaikkiruokaisilla nisäkkäillä. Supikoiran suolisto on myös pidempi kuin muilla, pääasiassa lihaa syövillä koiraeläimillä. Huonoista saalistajaominaisuuksista huolimatta supikoiran yleistymisellä on ollut osuutta metsäkanalintujen ja sorsien vähenemiseen ja supikoiralla voi paikallisesti olla merkittävä vaikutus riistalintu- ja sammakkoeläinkantoihin, sillä se on usein paljon runsaslukuisempi kuin kettu, ja liikkuu mielellään rannoilla, kosteikoissa ja muissa lintujen ja sammakoiden suosimissa pesimäympäristöissä. Vastaavasti supikoirasta on myös hyötyä, kun se syö rottia, myyriä ja piisameita.
Lisääntyminen.
Supikoiran kiima-aika ajoittuu helmi–maaliskuuhun, heti talviunesta heräämisen jälkeen. Pari pysyttelee yleensä yhdessä vuodesta toiseen, joskin urokset saattavat toisinaan nahistella keskenään naaraista. Ne tuottavat yleensä yhden poikueen vuodessa. Muiden koiraeläinten tapaan supikoiratkin jäävät parittelun jälkeen hetkeksi toisiinsa kiinni. Supikoira lisääntyy tehokkaasti, sillä jopa 90 prosenttia naaraista synnyttää vuosittain. Naaras synnyttää 60–63 vuorokauden kantoajan jälkeen touko-kesäkuussa pesäänsä yleensä 6–12 sokeaa tumma- ja pehmeäturkkista pentua. Poikasten lukumäärä vaihtelee edeltäneen talven ankaruuden ja naaraalle tarjolla olleen ravinnon, varsinkin myyrien, määrän mukaan. Vankeudessa poikasia voi syntyä kerralla jopa yli 20. Pentujen silmät avautuvat 9–10 vuorokauden kuluttua, ja muutamia päiviä myöhemmin pennut ottavat ensiaskelensa pesän ulkopuolella.
Uros avustaa poikasten hoidossa heti alusta alkaen. Se vahtii ja lämmittää pentuja naaraan ollessa ravinnonhaussa, ja viettää pesällä jopa enemmän aikaa kuin naaras. Urokset ovatkin alkukesällä usein laihoja, koska ne eivät ehdi itse syödä niin paljon kuin naaraat. Naaras ruokailee paljon, koska pennut syövät vain maitoa; useimmista muista koiraeläimistä poiketen supikoirat eivät tuo pennuille kiinteää ravintoa. Syynä on se, että varsinkin alkukesällä supikoira syö enimmäkseen pienikokoisia saaliseläimiä, kuten hyönteisiä ja sammakoita. Emot voivat siirtää poikaset toiseen pesään, jos ne kokevat ensimmäisen pesäpaikan turvattomaksi. Noin kuukauden ikäisinä poikaset vieroitetaan maidosta. Tällöin niiden karkea päällyskarva näkyy jo selvästi. Noin kolmen kuukauden ikäisinä pennut seuraavat emojaan saalistusretkille. Puolivuotiaana ne ovat miltei täysikasvuisia ja selviytyvät omillaan, mutta pysyttelevät usein seuraavan talven yli emojensa seurassa, kunnes ovat valmiita perustamaan oman perheensä.
Uhat ja elinikä.
Nuorten supikoirien kuolleisuus on suuri: poikasista arviolta vain joka kymmenes jää henkiin. Niitä uhkaavat monet saalistajat, syyhyn, penikkataudin ja rabiesin tapaiset sairaudet, loiset, saasteet, lumi ja liikenne sekä metsästys. Supikoiralla on oma kirppulajinsa, "Chaetopsylla globiceps" (synonyymi "Achaetopsylla kohauti"). Koiraeläimeksi supikoira on hidas ja heikkoleukainen, ja jää siksi helposti suurempien petoeläinten saaliiksi. Ahdistettuna se voi painautua tai heittäytyä maahan ja esittää kuollutta, eikä reagoi silloin edes kosketukseen. Taitavana uimarina se voi myös paeta saalistajaa veteen. Erityisesti susi on merkittävä supikoirien saalistaja. On havaittu, että susikannan runsastuminen tietyllä alueella johtaa siellä kettu- ja supikoirakantojen pienenemiseen ja metsäkanalintujen runsastumiseen, koska suurpedot tappavat pienempiä petoja vähentääkseen kilpailua ravinnosta.
Supikoira voi vankeudessa elää jopa 16-vuotiaaksi, mutta luonnossa elinikä jää yleensä alle puoleen tästä.
Luokittelu.
Tanuki poikkeaa ulkonäöltään muista alalajeista.
Supikoira on "Nyctereutes"-suvun ainoa jäljellä oleva laji. Muut kuusi fossiileista tunnettua lajia ovat kuolleet sukupuuttoon jo esihistoriallisena aikana. Viime jääkaudella Euroopassakin eli supikoiran sukuisia, mutta sitä hieman kookkaampia lajeja.
Supikoira jaetaan viiteen alalajiin: "N. p. procyonoides", "N. p. koreensis", "N. p. orestes", "N. p. ussuriensis" (ussurinsupikoira) ja "N. p. viverrinus" (japaninsupikoira eli tanuki). Jotkin lähteet mainitsevat kuudenneksi alalajiksi "N. p. albus":in. Aiemman luokittelun mukaan alalajeja oli vain kolme. Eurooppaan kotiutuneet yksilöt ovat ussurinsupikoiria ("N. p. ussuriensis"), joita luontaisesti esiintyy Ussuri- ja Amur-jokien alueilla.
Supikoira ja ihminen.
Supikoira on arvokas turkiseläin, jota kasvatetaan paljon turkistarhoissa. Tarhaus aloitettiin ensimmäisen kerran Venäjän Kaukoidässä vuonna 1928. Suomessa supikoiran tarhakasvatusta kokeiltiin ensimmäisen kerran 1940-luvulla. Suomalainen tarhakanta sai varsinaisesti alkunsa kuitenkin vasta vuonna 1972, kolmesta luonnosta pyydystetystä yksilöstä. Luonnosta pyydystettyjen, elävien supikoirien myymistä turkistarhoille harjoitettiin paikoitellen myöhemminkin. Niiden jälkeläisten turkkeja myytiin vuosikymmen myöhemmin, vuonna 1982, jo 27 000 kappaletta. Nykyisin suomalaisilta tarhoilta saadaan vuosittain hieman yli 100 000 nahkaa, ja Suomesta on siten tullut maailman suurin supikoiraturkisten tuottajamaa. Maailman vuosittainen kokonaistuotanto on noin 160 000 nahkaa. Suomessa tuotetusta supikoiraturkiksesta käytetään nimitystä "suomensupi", joka on kuitenkin hieman harhaanjohtava ja soveltuisi paremmin tarhatun pesukarhun eli supin nimeksi. EU-maista supikoiraa tarhataan Suomen lisäksi vain Puolassa. Lajin kasvatus turkiseläimeksi on lopetettu Ruotsissa ja Unkarissa. Japanissa eläimen turkeista valmistetaan vaatteiden lisäksi harjoja, leluja ja muita tuotteita. Turkistarhojen lisäksi lajia kasvatetaan lukuisissa eläintarhoissa ja -puistoissa.
Neuvostoliittolaisten toteuttamien siirtoistutusten syynä oli halu saada uusi laji alueen länsiosien riistavalikoimaan. Supikoira on Suomessa riistaeläin, jota metsästetään sekä turkin vuoksi että lajin vahingollisuuden takia. Yleisimmin supikoiria pyydystetään elävänä pyytävillä loukuilla, joihin tulleet eläimet metsästäjä ampuu. Muita pyyntitapoja ovat koirilla ajattaminen, syöttihaaskalta ampuminen ja rautojen käyttö. Vuotuinen saalis on ollut kymmeniätuhansia yksilöitä, ja määrä on ollut kasvussa. Vuonna 2009 Suomessa pyydettiin jo 172 000 supikoiraa, ja lajista on siten tullut toiseksi eniten metsästetty riistanisäkäs metsäjäniksen jälkeen. Naaras, jolla on poikasia, on Suomessa rauhoitettu 1.5.–31.7., mutta monissa muissa maissa, kuten Ruotsissa, sitä saa metsästää vapaasti ympäri vuoden. Japanissa lajin metsästys on tarkoin säädeltyä, ja vaatii joillakin alueilla erikoisluvan. Alkuperäisellä esiintymisalueellaan Aasiassa supikoiraa on käytetty myös ihmisravinnoksi. Alueilla, joilla esiintyy vesikauhua, supikoira on sairauden merkittävin levittäjä. Rabiesvirus voi säilyä talviunta nukkuvassa supikoirassa seuraavaan kesään asti, kun taas sairastunut kettu olisi tuona aikana jo menehtynyt. Lisäksi supikoirakannat ovat tiheämpiä kuin kettukannat, mikä edistää sairauden leviämistä. Suomessakin oli viimeisimmän raivotautiepidemian aikana, 1980-luvun lopulla, suurin osa todetuista tautitapauksista supikoirissa. Supikoirat voivat levittää myös trikiiniä, myyräekinokokkia ja ketun kääpiöheisimatoa.


Kuomintang.
Kuomintang (中國國民黨 [Zhōnggúo Gúomíndăng], yksinkertaistetuin merkein 中国国民党, lyhenteenä KMT), suomennettuna Kiinan kansallispuolue, on Kiinan tasavallassa (Taiwan) toimiva puolue. Taiwanissa suositun Wade-Giles -latinisaation mukaan nimi kirjoitetaan Kuomintan. Puolueen virallisena tavoitteena on Kiinan yhdistäminen.
Kuomintang perustettiin tasavallan alkuvuosina hajonneen Tongmenghui-puolueen tilalle. Yuan Shikain kiellettyä KMT se palasi Kiinaan 1920 ja alkoi taistella sotapäälliköitä vastaan. Se onnistui yhdistämään maan 1928, mutta alkoi samalla taistella kommunisteja vastaan. Kommunistien vastainen taistelu väheni Japaninvastaisen sodan ajaksi, mutta jatkui tämän jälkeen KMT:n tappioksi. 1949 KMT pakeni Taiwanin saarelle, jossa se oli yksi kolmesta laillisesta puolueesta (hallitseva) ennen vuotta 1991 ja hallitsi maata vuoden 2000 presidentinvaaleihin saakka.
Alkuvuodet.
Sun Zhongshan (Sun Yat-Sen) perusti Kuomintangin yhdessä Song Chiaorenin (Sung Chiao-Jen) kanssa 25. elokuuta 1912. Se oli usean vallankumouksellisen liikkeen yhdistymä, niistä tärkeimpänä Tongmenghui, ja poliittiselta suuntaukseltaan kansallismielinen, vallankumouksellinen ja vasemmistolainen.
Ensimmäisissä vaaleissa 1913 KMT sai enemmistön parlamentissa, mutta kun silloinen presidentti Yuan Shikai toimi diktaattorin ottein, KMT julisti toisen vallankumouksen alkaneeksi, minkä seurauksena Yuan Shikai kielsi puolueen ja se joutui maanpakoon Japaniin.
Puolue teki paluun valloittamalla Guangzhoun (Kanton) ja perustamalla sinne separatistihallituksen 1920. Tämän jälkeen se yritti yhdistää maan sotaretkellä 1922, mutta tämä epäonnistui ja johtoryhmä pakeni Shanghaihin. Komintern halusi tuohon aikaan Kommunistiselle puolueelle liittolaisen, jollaiseksi valittiin KMT. Puolue järjestäytyi uudelleen Kominternin ja Neuvostoliiton tuella sekä poliittisesti että sotilaallisesti ja perusti uudelleen separatistihallituksen Guangzhouhun 1925. Näihin aikoihin puolueen ideologiana toimi Sun Zhongshanin Kansan kolme periaatetta (三民主義, mikä on myös Taiwanin kansallislaulun nimi): nationalismi, demokratia ja elanto kansalle.
Sota-aika.
Sun Zhongshanin kuoltua 1926 Kuomintangin johtoon jäi valtatyhjiö, sillä ketään muiden yli erottuvaa seuraajaa ei ollut näköpiirissä. Kenraali Jiang Jieshi (Chiang Kai-Shek) toimi sovittelijana ääriryhmien välissä ja omaksui puolueen johtohahmon roolin, johdattaen sen pohjoisen sotaretkelle sotapäällikköhallintoa vastaan, tarkoituksena yhdistää Kiina. Sotaretkelle lähdettiin kahtena rintamana, puolueen vasemmistosiipi (mukaan lukien kommunistit) lähti sisämaanreittiä kohti Wuhania ja oikeistosiipi Jiang Jieshin johdolla kulki rannikkoa pitkin. Aluksi eteneminen sujui sutjakasti molemmilla rintamilla. Shanghaissa työläiset olivat jo ottaneet vallan KMT:n saapuessa paikalle, ja kaikkien yllätykseksi Jiang Jieshi järjestikin salaseuratuttavuuksiensa avulla siellä verilöylyn, hävittäen kaupungin työväenliikkeen ja puolueensa kommunistit.
KMT:n Wuhanin siipi irtisanoutui tästä politiikasta ja julisti Jiang Jieshin pois viralta. Jiang taas otti paikan uuden hallituksen päämiehenä Nanjingissa ja ilmoitti olevansa Sun Zhongshanin seuraaja KMT:ssä. Pääosin spontaanisti syntyneen Wuhanin kapinan jälkeen KMT:n Wuhanin siipi muutti mielensä kommunistien suhteen ja yhtyi Jiang Jieshin linjalle. Tällä KMT sai myös liittolaisia pohjoisessa ja jatkoi sotaretkeään. Peking vallattiin 1928. KMT joutui kuitenkin toimimaan yhteistyössä sotapäälliköiden kanssa eikä voinut horjuttaa vallitsevaa järjestelmää tekemällä uudistuksia, olisi se sitten niitä halunnut tai ei. Puolue harjoitti kovaa politiikkaa pitäen kansaa kurissa ja kallistui vähitellen fasismin suuntaan. Suurin vastustuksen aihe oli kuitenkin se, että KMT jätti Japanin uhan lähes huomiotta. Jiang Jieshin ajatus oli, että maan olisi oltava yhtenäinen ennen kuin se saattoi kohdata ulkoisen vastustajan, ja siksi oli ensin hävitettävä kotimaiset ongelmat kuten kommunistit ja japanilaisten suhteen piti olla niin myöntyväinen ettei aseelliseen yhteenottoon jouduttaisi. Niinpä Japanin perustaessa Mantšukuon nukkevaltion, KMT tyytyi tekemään valituksen Kansainliitolle, joka ei saanut mitään aikaan.
Jiang Jieshi pakotettiin kuitenkin yhteisrintamaan kommunistien kanssa Japania vastaan kun hänet kidnapattiin joulukuussa 1936. Pian tämän jälkeen alkoi täysimittainen sota Japania vastaan. Kuitenkin Jiang säästeli armeijansa valiojoukkoja sodanjälkeistä kommunistien vastaista yhteenottoa varten ja KMT järjesti pienempimuotoisia taisteluja sodan aikanakin kommunisteja vastaan.
Kun japanilaiset olivat saaneet haltuunsa Kiinan kehittyneet itäosat, jäi puolueen kannatuspohjaksi lähinnä Keski- ja Länsi-Kiinan maanomistajat sisämaassa, jotka olivat konservatiivisempia kuin Japanin haltuun jääneen alueen kiinalaiset. Sinnikkäällä taistelullaan japanilaisia vastaan alkoi Kiinan kommunistinen puolue nauttia kansallista arvostusta samaan aikaan kun Kuomintangin arvostus laski. Kommunisteille alkoi tulla kansallista uskottavuutta heidänkin kovista otteistaan huolimatta.
Sodan jälkeen syttyikin sitten sisällissota kommunistien kanssa. Jiang Jieshi määräsi joukkonsa puolustamaan kaupunkeja, mikä antoi kommunistien vallata maaseutua vapaasti. Vuoteen 1949 mennessä kommunistit olivat vallanneet lähes koko maan ja KMT joutui pakenemaan Taiwanille.
Kuomintang Taiwanilla.
Kuomintangin diktatuuri ei miellyttänyt joitain 1945 Japanin vallasta vapautuneita taiwanilaisia, vaan he tekivät 1947 epäonnistuneen kapinan Kuomintangia vastaan. Jiang Jieshin aikana ei Taiwanilla oppositiota sotatilan takia suvaittu. Myöhemmin demokratisoinnin yhteydessä Kiinan tasavaltaan muodostui liberaali Demokraattinen edistyspuolue (DPP), joka alkoi kannattaa Taiwanin itsenäisyyttä.
Kuomintang menetti ensimmäisen kerran vuoden 1928 jälkeen valta-asemansa vuoden 2000 vaaleissa DPP:lle ja Chen Shui-bianille. KMT voitti kuitenkin selvin luvuin tammikuun 2008 vaalit saaden 81 113:sta paikasta parlamentissa.


Sorkkaeläimet.
Sorkkaeläimet ("Artiodactyla") on kookkaiden maalla elävien kasvinsyöjänisäkkäiden lahko. Sorkkaeläimet keskittävät painonsa parilliselle määrälle (kaksi tai neljä) sarveisaineen päällystämiä varpaita eli sorkkia. Kavioeläimillä puolestaan varpaita on pariton määrä.
Sorkkaeläinheimoja on kymmenen, ja perinteisesti ne jaettiin edelleen kolmeen alalahkoon, sikaeläimiin ("Suiformes"), kamelieläimiin ("Tylopoda") ja märehtijöihin ("Ruminantia"). Jako ei kaikilta osin vastaa nykyistä käsitystä heimojen sukulaisuussuhteista, eikä itse perinteinen sorkkaeläinten lahkokaan muodosta yhtenäistä kehityslinjaa, sillä valaiden on todettu olevan sorkkaeläimiin kuuluvien virtahepojen lähimpiä sukulaisia. Perinteistä alalahkoluokitusta ei siksi aina käytetä.
Sorkkaeläimet ovat olleet hyvin menestyksellisiä nisäkkäitä. Niihin kuuluu nykyään 240 eri elossa olevaa lajia, ja eri lajit ovat sopeutuneet kylmille ja myös paahtavan kuumille seuduille. Vaikka lajit ovat suurikokoisia, uusia lajeja on löytynyt yhä lisää muun muassa Kaakkois-Aasiasta. Monia lajeja uhkaa salametsästyksen ja metsähakkuista tai muusta seikoista johtuvan elinalueiden pienenemisen vuoksi sukupuuttoon kuoleminen. Virtahevot ovat perinteisistä sorkkaeläimistä ainoita, jotka ovat sopeutuneet ainakin osittain vesielämään. Painavin laji on Afrikassa elävä virtahepo, joka painaa noin 4,5 tonnia, kun taas kevyimpiä ja pienimpiä sorkkaeläimiä ovat kääpiökauriit (n. 1 kg, säkäkorkeus 35 cm). Pisin kaula on kirahvilla.
Monet sorkkaeläimet ovat tärkeitä riistataloudessa ja maataloustuotannossa, muun muassa sika, lammas, vuohi ja nauta.
Sorkkaeläinten alkuperä.
Varhaisin sorkkaeläimeksi luokiteltavan eläimen fossiili on peräisin varhaiseoseenikaudelta, noin 54 miljoonaa vuotta sitten. Eläin kuului "Diacodexis"-sukuun ja luokitellaan kamelieläimiin. Dinosaurukset olivat kuolleet sukupuuttoon noin 10 miljoonaa vuotta aiemmin, minkä ansiosta nisäkkäiden käyttöön vapautui uusia ekologisia lokeroita ja nisäkkäiden oli mahdollista kehittyä yhä suuremmiksi ja hyödyntämään eri ravintolähteitä monipuolisemmin. Ennen liitukauden lopun joukkosukupuuttoa, eli dinosaurusten valtakaudella, nisäkkäät olivat jääneet pienikokoisiksi (suurimmat noin metrin mittaisia) ja söivät lähinnä kasveja.
"Diacodexis"-sorkkaeläimet olivat kaikkiruokaisia ja niillä oli jokaisessa jalassa viisi varvasta, mutta kolmas ja neljäs varvas oli alkanut pidentyä, mikä viittaa vahvasti sorkkaeläimiin. Niiden telaluun rakenne oli myös kuin nykyisillä sorkkaeläimillä. Nämä ensimmäiset sorkkaeläimet olivat kooltaan vielä pieniä (50 cm), mutta pitkäraajaisia, mikä viittaa ketteryyteen ja nopeajalkaisuuteen. Nykyisistä lajeista ne muistuttivat kääpiökauriita, joiden häntä tosin on selvästi esi-isiään vaatimattomampi. Esihistoriallisten sorkkaeläinten alkuperä on jäänyt hieman epäselväksi, mutta läheisin sukulainen lienee ollut varhaispaleoseenikaudella kehittyneet pesukarhua muistuttaneet "Chriacus"-nisäkkäät, jotka kuuluivat "Condylarthra"-lahkoon. Tässä kohtaavat sorkkaeläinten kehityslinja kavioeläinten, valaiden ja "Paenungulata"-nisäkkäiden kanssa (norsut, sireenieläimet ja tamaanit) kehityslinjojen kanssa.
Sorkkaeläinten nopea kehittyminen eoseenikaudella on nähty merkkinä siitä, etteivät ne voineet kehittyä kylmällä holarktisella alueella, mutta juuri tältä alueelta varhaisimmat fossiilit ovat peräisin. Jo varhaisessa vaiheessa kehittyi sorkkaeläimiä, jotka olivat sopeutuneet kosteiden soiden vesielämään. Näistä kehittyi virtahepojen esi-isät ("Anthracotheriidae") ja valaiden edeltäjät ("Archeoceti").
Sorkkaeläinten evoluutio.
Piirros eoseenikauden lopulla eläneestä sikojen esi-isästä, "Entelodontidae".
Nykyiset sorkkaeläinalaluokat (sikaeläimet, kamelieläimet ja märehtijät) kehittyivät 10–15 miljoonassa vuodessa ensimmäisten sorkkaeläinten ilmestymisen jälkeen eli noin 46 mvs. Sikaeläinten kehityksen uskotaan alkaneen "Entelodontidae"-suursioista. Ensimmäiset siat kehittyivät ilmeisesti Aasiassa oligoseenikaudella noin 40 mvs. Sittemmin siat ovat siirtyneet muille vanhan mantereen osiin ja ensimmäiset pekarit kehittyivät. Varhaisimpia pekareita on löydetty ympäri Aasiaa, Afrikkaa ja Amerikkoja, mutta mioseenikaudelta lähtien pekareita löytyy vain Amerikkojen maakerrostumista. Kamelieläimet kehittyivät Pohjois-Amerikassa, josta osa siirtyi Beringinsalmen kautta Aasiaan, Eurooppaan ja Afrikkaan. Kamelieläimet asuttivat vielä plioseenikaudella Pohjois-Amerikan ja Euroopan mantereita, mutta pleistoseenikauteen mennessä ne hävisivät molemmista. Etelä-Amerikkaan ensimmäiset kamelieläimet ilmestyivät pleistoseenikaudella. Hammaslöytöjen perusteella märehtijöiden esi-isä oli myöhäiseoseenikaudella elänyt nelivarpainen (surkastuneet viidennet olivat etujaloissa) "Hypertragulidae". Varhaisimmat sarvelliset sorkkaeläimet ilmestyivät varhaismioseenikaudella ja viimeistään mioseenin lopulla kaikki nykyisin elossa olevat sorkkaeläinheimot olivat olemassa. Sorkkaeläinten varhaista eroa toisistaan tukee vahvasti niiden ruoansulatusjärjestelmien luonne. Sioilla se on kaikkia muita yksinkertaisempi, kun märehtijöillä on hyvin monimutkainen ja pitkälle kehittynyt ruoansulatus.
Kasvinsyöjistä kavioeläimet olivat onnistuneet saamaan hallitsevan aseman, mikä pakotti sorkkaeläimet ahtaalle. Näissä oloissa märehtijöiden monimutkainen ruoansulatusjärjestelmän uskotaan kehittyneet. Se on kilpaileviin kasvinsyöjiin, kuten kavioeläimiin, verrattuna ylivertainen kasviravinnon hyödyntämisessä. Eoseenikauden loppua kohti (38 mvs.) maapallon ilmasto muuttui, joka johti myös muutoksiin kasvillisuudessa ja tätä kautta kasvinsyöjien biologiassa kaikilla mantereilla. Sikoja ja pekaareita lukuun ottamatta kaikista sorkkaeläimistä kehittyi kasvinsyöjiä, joiden poskihampaiden kruunujen reunat kehittyivät sirppimäisiksi ().
Kirahvit ja peurat kehittyivät oligoseenikaudella eläneestä "Eumeryx"-hirvimäisestä märehtijästä. Varhaisimmat kirahvit olivat lyhytkaulaisia. Ensimmäiset pitkäkaulaiset kirahvit kehittyivät plioseenikaudella. "Eumeryx"-hirvistä kehittyi myös nykyisten hirvieläinten edeltäjät. Kääpiökauriit ja myskihirvet ovat saaneet alkunsa ilmeisesti näistä varhaisista hirvieläimistä. Onttosarviset ilmestyivät myöhäisoligoseenikaudella tai aivan mioseenikauden alussa ("Eotragus"). Mioseenikauden alun (20 mvs.) kasvillisuudelle on ominaista heinäkasvien voimakas leviäminen ja maisema muuttui tasangoiksi. Heinät ovat hankalaa ravintoa, mutta sorkkaeläimille, etenkään märehtijöille, se ei tuottanut ongelmia aiempina kausina kehittyneen ruoansulatusjärjestelmän ansiosta. Kavioeläimille sen sijaan se koitui niin kovaksi haasteeksi, että sorkkaeläimet ottivat kasvinsyöjistä hallitsevan roolin. Tämän katsotaan olevan selittävä syy sille, miksi sorkkaeläimet ovat nykyään hyvin runsaslajinen ryhmä, kun kavioeläimiin ei kuulu edes 20 lajia. Kasvinsyöjät alkoivat nyt enenevässä määrin laiduntaa.
Taksonomia.
Elossa olevat sorkkaeläimet on perinteisesti jaettu kolmeen alalahkoon, joissa on yhteensä kymmenen heimoa. Nykyinen luokittelu tulee muuttumaan tulevaisuudessa varsin olennaisesti, sillä DNA-tutkimusten ja kahden uuden Pakistanista löydettyjen fossiilien (mm. "Artiocetus clavis", 2000) avulla on saatu selville, että virtahevot ja valaat ovat läheistä sukua toisilleen, ne ovat kehittyneet samasta kantaisästä. Aiemmin virtahepojen kuviteltiin kehittyneen sioista, mutta tämä on osoittautunut virheelliseksi päätelmäksi. Jo fossiililöytöjen perusteella tunnettiin sorkkaeläinten ja valaiden läheinen yhteys, mutta selvää kuvaa tästä yhteydestä ei saatu ennen DNA-tutkimuksia. Osa tieteilijöistä on ehdottanutkin valaiden ("Cetecean") ja sorkkaeläinten ("Artiodactyla") yhdistämistä uuteen (ylä)lahkoon "Cetartiodactyla". Samalla sikaeläinten taksonomiaa joudutaan korjaamaan siten, että virtahevot siirretään pois omaksi alalahkoksi "Ancondata". Näin ollen sorkkaeläimiin kuuluisi yhteensä viisi heimoa. Alla tähän perustuva luokitus, ylempänä on annettu toistaiseksi voimassa oleva luokittelu, josta puuttuu sukupuuttoon kuolleiden kehityslinjojen luokittelu. Alla sukupuuttoon kuolleet esihistorialliset taksonit on merkitty ristillä (†) ja perässä on aikakaudet, jolloin kyseinen taksoni oli vielä elinvoimainen ja siihen kuuluvat alemmat hierarkiat. Taksonomia perustuu Encyclopedia Britannican ”artiodactyl” artikkelin verkkoversioon (12.2.2009). (Luokittelussa ei valaita). Eri lähteissä käytetyt luokittelut saattavat poiketa suurestikin toisistaan. Esimerkiksi Gentryn & Hookerin (1988) luokittelussa sorkkaeläimet jaetaan niiden hampaiden perusteella "Bunodontia" ja "Selenodontia" -alalahkoihin. Siat kuuluvat ensimmäiseen ja kaikki muut jälkimmäiseen. McKennan & Bellin (1997) luokituksessa alaluokat ovat alla olevan luokituksen mukaisia, mutta alla oleva luokittelu ei ole kuitenkaan McKennan & Bellin mukainen.
Yleistä.
a> on sorkkaeläimistä kaikkein pisin turkki. Sillä on myös sorkkaeläimille tyypilliseen tapaan sarvet ja painoa kannattelee parillinen määrä leveitä varpaita.
Pienimmät sorkkaeläimet kuuluvat kääpiökauriiden heimoon ja massaltaan suurin parivarpainen on 4,5 tonnia painava virtahepo, kun kaikkein korkein on kirahvi. Sorkkaeläinten kallo on pitkänmallinen ja silmät sijaitsevat pään sivuilla. Niiden korvat ovat joko suippomaiset tai lähes pyöreät ja hännän pituus vaihtelee pitkästä pieneen tynkään.
Valtaosalla sorkkaeläimistä on paksu turkki, pohjoisimmilla lajeilla kaikkein paksuimmat. Poikkeuksena virtahevot, jotka ovat käytännössä paljaita, ja jotka ovat myös poikkeuksellisesti sopeutuneet vesielämään. Turkki koostuu kahdesta kerroksesta, joista alempi, pohjavilla, on lyhyempää ja tiiviimpää kuin pidempi peitekarva. Turkin päätarkoituksena on estää lämpökarkailu, mutta myös kosteudelta. Toissijaisena tehtävänä turkki, tai sen kuviot ja väritys, häiritsevät tai harhauttavat saalistajia. Joillakin lajeilla karvoitus viestittää myös iästä, sosiaalisesta asemasta laumassa tai jopa vaarasta.
Sorkkaeläimet imettävät useimpien nisäkkäiden tapaan poikasiaan nännien erittämällä maidolla. Nännien lukumäärä vaihtelee kahdesta neljään, mutta sioilla vaihtelu väli on 6–12.
Suurimmalla osalla sorkkaeläinlajeista on jonkinlainen ulkoinen puolustusmekanismi. Eittämättä yleisin ja silmiinpistävin ovat niiden yksihaaraiset suorat tai kippurat sarvet tai monihaaraiset, kuten hirvieläimillä. Vain onttosarvisilla on varsinaisiksi sarviksi luokiteltavat sarvet. Varsinaisten sarvilta vaaditaan, että ne eivät ole monihaaraiset ja ne kasvavat suoraan otsaluusta. Kirahvien sarvet kasvavat päälaen luista, joten ne eivät ole varsinaisia sarvia, vaikka ovatkin yksihaaraisia. Sikaeläimistä löytyy myös lajeja, joilla on ylipitkät kulmahampaat. Näitä puolustusvälineitä eläimet eivät käytä suojana petoja vastaan, kuten esimerkiksi Charles Darwin arveli, vaan ainoastaan lajinsisäisissä välienselvityksissä. Urosten sarvet ovat naaraita pidemmät, koska urokset kilpailevat naaraista paritteluaikana puskemalla päitään toisiaan vastaan.
Laama levittää suutaan. Kuvasta näkyy kuinka kasviravintoon erikoistuneiden laamojen yläetuhampaat ovat surkastuneet olemattomiin. Vastaavanlainen hammaskalusto löytyy muiltakin kamelieläimiltä.
Hampaat ovat kasvinsyömiseen ja eri tehtäviin erikoistuneita. Suurimmalla osalla märehtijöistä yläetu- ja yläkulmahampaat ovat hävinneet ja kasvinosien leikkaamiseen ne käyttävät alakulmahampaita. Kääpiökauriilla ja myskihirvillä yläkulmahampaat eivät ole hävinneet, vaan pikemminkin suurentuneet. Muilla sorkkaeläimillä kulmahampaissa ei ole havaittavissa minkäänlaisia surkastumisia. Joillakin sioilla hampaat ovat kasvaneet hyvin suuriksi, ulos suusta. Esimerkiksi pahkasialla on komeat kaarevat kulmahampaat. Kitaluun siiven kanava () puuttuu niiltä kokonaan, eikä niiden nenäluissa ole takaosan laajennusta. Sorkkaeläinten hampaiden määrä vaihtelee välillä 30–44.
Liikkuminen.
Kaikki sorkkaeläimet kulkevat neljällä jalalla. Kussakin jalassa on parillinen määrä varpaita, joille ne laskevat painonsa. Jaloissa on hieman korkeammalla kaksi surkastunutta varvasta ja vielä kolmaskin, mutta se ei näy ulkoisesti. Se muistuttaa sorkkaeläinten varhaisista esi-isistä, joilla oli viisi varvasta. Joillakin lajeilla ylempänä olevat varpaat eivät ole surkastuneet niin paljoa, jolloin ne astuvat kaikilla neljällä varpaalla. Esimerkiksi virtahevoilla on neljä yhtä suurta varvasta ja arktisilla alueilla elävillä poroilla takavarpaat ovat säilyneet melko suurina, koska ne helpottavat kulkua lumihangessa. Sorkkaeläimet ovat myös niin sanottuja kärkiastujia, eli kävellessään niiden varpaiden kärjet koskettavat maanpintaa ennen muuta jalkaa.
Poikkeuksen parivarpaisuuteen tekevät kaulus- ja huulipekari, joiden takajaloissa on kahden varpaan lisäksi vielä kolmas surkastunut varvas. Etujaloissa on kummassakin neljä varvasta.
Sorkkaeläimillä toinen ja kolmas jalkapöydän luu ovat joko kokonaan tai ainakin osittain yhdistyneet, pisimmälle tämä yhdistyminen on mennyt kameleilla ("cannon bone"). Raajat ovat yleensä muuhun ruumiiseen nähden pitkät ja luut kevyitä. Sorkkaeläinten raajat ovat parivarpaisuuden ansiosta niin sanotusti paraksonisia () eli kolmannen ja neljännen varpaan välistä kulkeva akseli jakaa jalan symmetrisiin osiin. Nämä ominaisuudet mahdollistavat yhdessä takaraajojen telaluurakenteen kanssa ketterän ja nopean liikkumisen.
Normaalissa kävelyssä sorkkaeläinten jalat liikkuvat järjestyksessä, jossa etumainen jalka ottaa askeleen, jolloin vastakkaisen puolen takajalka ottaa askeleen ja seuraavaksi takajalan samanpuoleinen etujalka ja lopulta viimeinen jalka ottaa askeleen. Esimerkiksi siis vasen etu, oikea taka, oikea etu ja vasen taka. Tämäkin jo yllä olevien jalan ominaisuuksien lisäksi parantaa sorkkaeläinten liikkumisnopeutta ja antavat osaselityksen sille, miksi sorkkaeläimet on niin runsaslajinen ryhmä. Nopeammassa juoksussa askeltahti muistuttaa hevosillakin havaittavaa laukkaa. Kirahvi on ainoa sorkkaeläin, jolla pääosa liikkumiseen tarvittavasta voimasta tulee etujaloista, muilla se tulee takajaloista. Kameli, kirahvi ja okapi poikkeavat kaavasta siinä määrin, että niiden kävellessä saman puoleiset etu- ja takajalat liikkuvat samanaikaisesti. Kameli pystyy kyllä myös liikkumaan muille sorkkaeläimille tyypilliseen tapaan.
Nopein sorkkaeläin on thomsoningaselli. Sen huippunopeus yltää 80 kilometriin tunnissa. Kirahvin, kafferipuhvelin ja pahkasian huippunopeus yltää noin 50 km/h:ssa.
Elinalueet.
Virtahevot ovat ainoita sorkkaeläimiä, jotka ovat sopeutuneet vesielämään.
Sorkkaeläimiä voi tavata kaikilla mantereilla Australiaa ja napa-alueita lukuun ottamatta. Luonnonvaraisia sorkkaeläimiä ei voi tavata merellisillä saarilla, kuten vaikkapa Uudessa-Seelannissa. Ihmiset ovat sittemmin kuljettaneet sorkkaeläimiä näillekin alueille. Evoluutiohistoriallisesti ajateltuna sorkkaeläimet ovat varsin uusia lajeja myös Etelä-Amerikassa. Monipuolisin sorkkaeläinlajisto löytyy Afrikasta. Sorkkaeläimiin kuuluu hyvin erilaisiin olosuhteisiin sopeutuneita lajeja ja sorkkaeläimet ovat asuttaneet kaikki kasvillisuusvyöhyketyypit. Sorkkaeläimiä voi tavata hyvinkin korkealla vuoristossa ja toisaalta makeissa vesissä sukeltelemassa. Koska lajit ovat sopeutuneet elämään niin erilaisille alueille, ovat sorkkaeläimet nykyään hallitsevia kasvinsyöjiä. Kokonsa ansiosta ne eivät joudu juurikaan kilpailemaan muiden kasvinsyöjien kanssa ravinnosta. Suurempina ne kilpailisivat norsujen ja sarvikuonojen kanssa ja pienempinä jäniseläinten tai jyrsijöiden kanssa. Runsaslajisuudesta huolimatta sorkkaeläimet ovat erikoistuneet elämään vain tietyntyyppiseen ympäristöön, muilla nisäkäslajeilla sopeutumiskyky on suhteessa parempi.
a> elää avoimilla savanneilla. Kovalla helteellä ne vilvoittelevat itseään möyrimällä mudassa. Huomaa lajin pitkät, suusta ulostyöntyvät kulmahampaat.
Virtahevot, kirahvit ja okapit ovat eläimiä, joita ei elä luonnonvaraisena Afrikan ulkopuolella. Kameleja ja muita kamelieläimiä (esim. laama) tavataan nykyään Pohjois-Afrikassa, Arabian niemimaalla ja Etelä-Amerikassa. Sikoja elää laajemmin Afrikassa, Aasiassa ja Euroopassa. Etelä- ja Väli-Amerikassa elää kovasti sikoja muistuttavia pekaareja. Onttosarvisia sorkkaeläimiä on levinnyt muutamia lajeja Pohjois-Amerikkaan, mutta runsaslukuisemmin niitä on Afrikan ja Euraasian puolikuivilla ja ruohoalueilla.
Jotkin lajit viihtyvät tiheissä metsissä, kun taas toiset viihtyvät avoimella tundralla tai savannilla. Tiheiden metsien etuna on esimerkiksi mahdollisuus piiloutua saalistajilta eikä ruoastakaan ole puutetta runsaan kasvillisuuden ansiosta, mutta toisaalta petojen havaitseminenkin on hankalampaa. Esimerkiksi savannilla sorkkaeläimet pystyvät paikantamaan lähestyvän vaaran nopeammin ja lähteä pakoon, mutta etenkin kuivakausina ruoasta saattaa tulla pula. Kirahvien pitkä kaula mahdollistaa korkeiden puiden lehtien syömisen, minne muut kasvinsyöjät eivät pääse käsiksi, ja kamelit pystyvät varastoimaan rasvaa ("ei vettä") kyttyröihin huonojen aikojen varalle. Puolittain vedessä elävät virtahevot ovat taas omaksuneet tavan laiduntaa kuivalla maalla ja syödä vesikasveja päiväsaikaan. Korkealla vuorilla elävien sorkkaeläinten etuna on ensisijaisesti petojen vähyys, mutta suurempana riskinä on esimerkiksi kalliolta putoaminen ja ruoan vähyys.
Ravinto.
Kaikki sorkkaeläimet ovat kasvinsyöjiä eli herbivoreja. Siat ja pekarit muodostavat pienen poikkeuksen, sillä ne saattavat syödä myös maassa pesivien lintujen munia, nuoria linnunpoikasia, matelijoita tai eläinten raatoja. Niidenkin pääravinnon lähde on kuitenkin kasvit, hedelmät tai juuret ja edellä kuvattu käytös on marginaalisessa osassa. Kaikilla sorkkaeläimillä on muista nisäkkäistä poikkeava ruoansulatusjärjestelmä. Märehtijöillä kääpiökauriita lukuun ottamatta on varsinaisen mahalaukun lisäksi kolme muuta mahaa eli siis yhteensä neljä eri mahaa. Kamelieläimillä, virtahevoilla ja kääpiökauriilla sen sijaan mahoja on yhteensä kolme mahaa, kun sioilla ja pekaareilla on yksi varsin pieni maha ennen varsinaista mahaa. Märehtijöiden kaikilla neljällä mahalla on oma nimi: pötsi, verkkomaha, satakerta, ja juoksutusmaha.
Millekään nisäkkäälle ei ole kehittynyt entsyymiä, joka pystyisi hajottamaan kasvien ligniinin tai selluloosan, mutta ne pystyvät tähän mahassa elävien symbioottisien bakteerien avulla. Bakteerit ovat myös eläinten tärkeä proteiinilähde. Tämä piirre on yhteinen kavio- ja sorkkaeläimillä. Osalle sorkkaeläimistä on kuitenkin kehittynyt erikoinen tapa syödä ruokaa, märehtiminen. Siinä pureskellun ruoan mentyä ensin pötsiin bakteerit hajottavat siitä ensin selluloosaa. Pötsin pH on hieman hapan, koska kovin happamissa olosuhteissa mahan bakteerit eivät pystyisi hajottamaan ruokaa. Pötsistä ruoka siirtyy verkkomahaan, jossa ruoka lajittuu mahan lihassupistusten ansiosta karkeisiin ja hienompiin paloihin. Verkkomahassa on myös bakteereja, jotka hajottavat lisää nieltyä ruokaa. Karkeat palat lähetetään takaisin pötsiin, josta eläin ”oksentaa” ruoan uudelleen pureskeltavaksi ja nielee uudelleen ruoan. Tämän piirteen ansiosta märehtijät pystyvät hyödyntävään kasviravintoa muita kasvinsyöjiä tehokkaammin. Sillä välin pienet ruoanpalaset työntyvät kohti satakertaa, jossa ruokasulan nesteet imeytyvät. Imeytyksen jälkeen ruoka siirtyy seuraavaksi juoksutusmahaan, jota voidaan verrata yksimahaisten mahalaukkuun, sillä juoksutusmahan pH on suolahaposta ja pepsiinistä johtuen hyvin matala. Juoksutusmahasta ruoka siirtyy ohutsuoleen ja poistuu eläimestä paksu- ja peräsuolen kautta peräaukosta.
Laumat.
Vain muutamat sorkkaeläimet ovat elävät yksin, ja vain muutamat lajit muodostavat parin kolmen yksilön ryhmiä, yleensä metsissä elävät lajit liikkuvat yksin. Yleisempää sen sijaan on laumaelämä. Laumaelämän positiivisena puolena on, ettei saalistajista ole niin suurta uhkaa ja hengissäpysymisen mahdollisuus on korkeampi. Saalistajan uhatessa laumaa, yksilöt lähtevät juoksemaan eri suuntiin, jolloin saalistajan on hankala valita kohdetta. Yleensä saaliiksi jää lauman fyysisesti heikompia yksilöitä, kuten vanhat, haavoittuneet tai nuorimmat. Ilmiötä, jossa lauman yhden teot saa muut tekemään samoin, kutsutaan sosiaaliseksi fasilitaatioksi. Laumoissa on myös havaittu sukupuolista segregaatiota eli erottelua. Tämä tarkoittaa sitä, että lauman naaraat ovat suurimman osan vuodesta erillään lauman nuorista uroksista. Urosten kesken vallitsee oma hierarkia, joka määrittelee esimerkiksi virtahepojen kohdalla sen, kuinka lähellä tietty uros saa olla naarasta. Lauman johtajauroksella on laajimmat oikeudet, mutta häntä alempana olevat urokset voivat haastaa hänet taistelussa ja voittaessaan nousta uroksen tilalle lauman johtoon. Entinen johtaja voidaan joko häätää tai hän saa edelleen pysyä laumassa, mutta alempana uroksena. Esimerkki tällaisesta käyttäytymisestä on saksanhirvi. Nuorimmat yksilöt kulkevat naaraiden kanssa. Naaraiden jälkeläisten hoivaamisessa on erotettavissa altruistisia piirteitä. Ne laiduntavat alueilla, joissa saaliiksi jäämisen riski on vähäinen, vaikka se tarkoittaisi heikompilaatuista ravintoa. Urokset sen sijaan ottavat riskin saadakseen parempaa ravintoa.
Useilla sorkkaeläimillä esiintyy kausittaista alueilta toiselle muuttoa. Muuton hyötypuolena on kasvillisuuden alueittaisen ja kausittaisen kasvun hyödyntäminen tehokkaasti ravinnoksi, vaikka itse muuton tekemiseen kuluukin paljon energiaa. Talven tullen ruoan saanti pohjoisilla tai korkeilla lumisilla alueilla on hankalaa, koska kasvien kasvukausi on loppunut ja ruokaa joutuisi etsimään lumihangen alta. Eläinten kannalta edullista on muuttaa laiduntamaan etelämmäksi tai vaihtoehtoisesti alemmas vuoren rinteelle.
Viestintä.
Ympäri sorkkaeläinten kehoa on rauhasia, jotka tuottavat hajuja. Hieromalla rauhasia ympäristöön eläin jättää hajumerkkejä, joilla se voi viestittää reviirinsä rajoista tai muusta, kuten vaikkapa kiimaan tulosta. Jos eläimellä on sarvet, se voi myös hangata sarviansa puunrunkoon, jolloin joko hankausjäljet tai sarvien tuntomassa olevat rauhaset jättävät merkkejä. Yleisin tapa merkata reviirin rajat kuitenkin ovat ulostaminen ja virtsaaminen.
Hajujen lisäksi sorkkaeläimet viestittävät ääntelyllä ja eleillä. Eleisiin voi kuulua uhmakas käyttäytyminen, kuten virtahevoilla leukojen levittäminen apposen auki. Korvien suuntautuminen, yksilön fyysinen koko ja sarvien suuruus ovat myös lajinsisäisiä viestintäkeinoja.
Lisääntyminen.
Sorkkaeläimet synnyttävät tyypillisesti kasvukauden aikaan, jolloin ravinnonsaanti on jälkeläisille parhaiten taattu. Jälkeläiset kasvavat ja vahvistuvat tällaisen ajoituksen ansiosta nopeammin, jolloin ne eivät joudu petojen saaliiksi niin herkästi. Sorkkaeläimet ovat syntyessään jo niin kehittyneitä, että syntymän jälkeen ne pystyvät muutamassa tunnissa kävelemään ja jopa juoksemaan. Naaraiden kantoaika vaihtelee runsaasti lajeittain. Esimerkiksi kirahveilla ja okapeilla raskaus kestää noin 450 päivää ja kääpiökauriilla noin 150 päivää. Enemmistöllä märehtijöistä kantoajan pituus on 6–9 kuukautta. Sorkkaeläimet synnyttävät kerralla vain yhden poikasen, poikkeuksena siat, joiden pahnueen koko on 4–8. Kesytetyllä, maataloudessa lihantuotannossa käytettävien sikojen kohdalla pahnueeseen saattaa kuulua 12 jälkeläistä. Naaras synnyttää vuoden aikana vain kerran, mutta trooppisilla alueilla kahdesti synnyttäminen on mahdollista.
Emo yleensä joko piilottaa poikasensa, jos se vain elinalueella on mahdollista, tai pitää sitä jatkuvasti mukanaan ja osana laumaa. Emo kuljettaa poikasensa alueelle, jonne poikanen piilottautuu. Näin ollen emo itsekään ei tiedä missä poikanen on. Emo käy huolehtimassa muutamia kertoja päivän aikana poikasestaan, kunnes riittävän vanhana ottaa poikasen mukaansa. Jotkin sorkkaeläimet, kuten siat, rakentavat pienen pesän, jossa ne synnyttävät ja hoivaavat poikasiaan ensimmäiset päivät.
Urokset parittelevat usean eri naaraan kanssa saman parittelukauden aikana. On hyvin harvinaista, että uros ja naaras pysyisivät yhdessä parittelukauden jälkeen. Sinisukeltaja-antiloopit kuitenkin ovat uskollisia parilleen koko vuoden ajan, kunnes uusi parittelukausi alkaa. Kiima-aikana urokset käyvät keskenään kovia taisteluja saadakseen oikeuden paritella naaraan kanssa. Vaikka taistelut ovatkin vaarattomia, voivat ne olla hyvinkin uuvuttavia, joten niihin osallistuneet urokset ovat helppo kohde saalistajille. Siksi taistelupukarit pyrkivät ääntelyin ja elein saamaan vastapuolen luovuttamaan. Uros voi puolustaa joko yhtä tiettyä naarasta (esim. biisoni) tai kokonaista haaremia toisilta uroksilta. On myös mahdollista, ettei uros taistele suoraan naaraista, vaan naaraita houkuttelevan elinalueen puolesta. Esimerkiksi ruoka voi houkutella naaraita tietylle reviirille, jolloin reviirin hallitseva uros saa oikeuden paritella siellä olevien naaraiden kanssa. Topiantiloopit ja kuusipeura ovat menneet tämäntyyppisessä pariutumisstrategiassa vieläkin pidemmälle: puolustettavana alueena voi olla vain muutamien neliömetrien kokoisia maatilkkuja ("lekking").
Sorkkaeläimet ja ihminen.
Eläin- ja kasvilajien uhanalaisuutta listaavan IUCN:n Punaisen listan (2008) mukaan maailman yli 240 sorkkaeläinlajista 97 on luokiteltavissa vaarantuneeksi, äärimmäisen uhanalaiseksi tai jo luonnosta hävinneeksi (elää vain eläintarhoissa jne.). Lähes kaikkien lajien populaatiot ovat laskusuunnassa. Suurimmat sorkkaeläimiä uhkaavia tekijät ovat metsähakkuut, maa-alueiden muuttaminen viljelyksiksi, tieverkosto ja salametsästys.
Sorkkaeläimet ovat olleet keräilijä-metsästäjäkulttuureista lähtien ihmisten pääproteiinilähde. Ihminen kesytti ensimmäiset sorkkaeläimet (lammas ja vuohi) noin 8 000–9 000 vuotta sitten. Yhdysvalloissa pelkästään naudanlihaa kulutetaan vuosittain noin 28 ja sianlihaa 21 kilogrammaa henkilöä kohden. Sianlihan kulutus Yhdysvalloissa on pysynyt koko 1900-luvun ajan melko tasaisena, mutta naudanlihan huippukulutus oli noin 40 kiloa henkilöä kohden vuonna 1979 Yhdysvaltain maatalousministeriön (USDA) tilastojen mukaan. Karitsan ja lampaan lihaa Yhdysvalloissa syödään alle puoli kiloa henkilöä kohden. YK:n alaisen FAO-elimen tilastojen mukaan vuodessa tuotettiin 285,7 miljoonaa tonnia lihaa maailmanlaajuisesti (ei kalanlihaa tai siipikarjaa). FAO:n mukaan vuonna 2007 maailmanlaajuisesti pidettiin tuotantoeläimenä 989,9 miljoonaa sikaa, 1 389 miljoonaa lehmää ja 1 113 miljoonaa lammasta.
Sorkkaeläinten, etenkin lampaiden ja alpakoiden, pehmeää karvaa käytetään teollisuudessa runsaasti. Naudasta lypsetään myös maitoa ja sitä jalostetaan eteenpäin muun muassa voiksi. Sorkkaeläimiä käytetään paikallisesti myös vetojuhtina esimerkiksi maanmuokkauksessa ja kulkuvälineenä, kuten esimerkiksi kamelia. Hirvieläinten metsästäminen on monissa maissa yleinen harrastus, mutta siellä pyritään myös kontrolloimaan eläinkantaa esimerkiksi liikenneonnettomuuksien vähentämiseksi.


Villisika.
Villisika eli metsäkarju ("Sus scrofa") on sorkkaeläimiin kuuluva suurikokoinen sikalaji ja kesyn sian kantamuoto. Sen pääasiallista esiintymisaluetta on Euraasian lauhkea lehtimetsävyöhyke. Suomeen villisika on levinnyt Virosta ja Venäjältä 1900-luvun puolivälistä alkaen, mutta on yhä varsin harvalukuinen.
Ulkonäkö ja koko.
Aikuinen villisika on väritykseltään talvella ruskeanmusta tai mustanharmaa ja kesällä vaaleanharmaa. Sen tiheässä turkissa on paljon pitkiä harjaskarvoja. Talviturkki on lyhyt- ja tiheäkarvainen. Karjun peitinkarvoitus voi keskikesällä olla hyvin vähäistä, ja eläin saattaa silloin näyttää vaalealta ja lähes kaljulta. Pienet porsaat ovat harmaankeltaisen, vaaleanruskean ja valkoisen kirjavia. Villisikanaaras eli emakko painaa noin 100 kg, ja suotuisalla alueella elävä aikuinen uros eli karju voi painaa Euroopassa 300 kg ja Aasian länsiosissa jopa noin 400 kg. Suomessa elävät yksilöt painavat kuitenkin enintään 230 kg, ja Ruotsissa ne saavuttavat harvoin edes 200 kg:n painoa. Villisian säkäkorkeus on 70–110 cm, ja pituutta eläimen vartalolla voi olla 185 senttimetriä. Häntä on 17–26 cm, joskus jopa 40 cm mittainen. Karjuilla on suuret ja voimakkaat kulmahampaat. Emakolla on kuusi paria nisiä.
Kesysiasta villisika eroaa muun muassa siten, että sen otsapenger on hyvin loiva, kun taas kesysialla otsapenger on jyrkkä ja selvästi havaittava. Lisäksi villisialla on pitempi kärsä kuin kesyllä sukulaisellaan.
Äänet.
Villisialla on erilaisia röhkiviä ääniä, jotka muistuttavat kesysian ääniä.
Jäljet ja jätökset.
Villisian jalanjäljet ovat samankaltaiset kuin kesysialla. Luonnossa nähtyinä ne saatetaan sekoittaa hirvieläinten jälkiin. Eläin jättää maastoon paljon muunkinlaisia merkkejä itsestään, esimerkiksi tonkimisjälkiä ja kulku-uria. Myös rypemiskuopat ja niiden viereisten kyljenkyhnytyspuiden saviset rungot erottuvat maastossa selvästi.
Luontainen levinneisyys.
Villisika elää luonnonvaraisena koko manner-Euroopassa, Pohjois-Afrikassa (Algeriassa, Marokossa ja Tunisiassa) sekä Aasiassa aina Japanissa, Taiwanissa ja Sri Lankassa asti. Irlannista, Isosta-Britanniasta ja Skandinaviasta alkuperäiset villisiat ovat kuolleet sukupuuttoon, mutta niitä on takaisinistutettu Englantiin ja Etelä-Ruotsiin.
Siirtoistutukset ja villiintyneet kesysiat.
Villisikoja on tuotu Välimeren saarille Korsikaan ja Sardiniaan jo muinoin. Myöhemmin niitä on istutettu myös Pohjois-Amerikkaan. Afrikassa Egyptissä ja Pohjois-Sudanissa eläneet, istutuksista peräisin olleet kannat ovat hävinneet.
Karanneista ja vapaaksi päästetyistä kesysioista kehittyneitä populaatioita elää Etelä-Afrikassa, Indonesian Pienillä Sundasaarilla, Australiassa, Uudessa-Seelannissa, Yhdysvalloissa, Karibialla, Keski- ja Etelä-Amerikassa sekä lukuisilla valtamerten saarilla, kuten Andamaaneilla ja Mauritiuksella Intian valtamerellä ja Havaijilla, Galápagossaarilla ja Fidžillä Tyynellämerellä. Kaakkois-Aasiassa Molukeilla, Uudessa Guineassa ja Salomonsaarilla elää eläimiä, joiden arvellaan polveutuvan kesysikojen ja sulawesinsikojen ("Sus celebensis") välisistä risteymistä. Villiintyneet kesysiat ovat usein uhka alkuperäisluonnolle, ja niitä pidetäänkin yhtenä sadasta haitallisimmasta vieraslajista.
Esiintyminen Suomessa ja lähialueilla.
Jääkauden jälkeisenä lämpimänä ajanjaksona villisikoja eli Ruotsin ja Norjan eteläosissa ja Karjalassa Laatokan pohjoispuolella. Sen sijaan Suomessa ei tiedetä eläneen villisikoja esihistoriallisena aikana. Ruotsin kuninkaan Kaarle XI:n merkinnöistä vuodelta 1688 ilmenee, että villisikoja eli tuolloin vielä Öölannissa. Pian sen jälkeen laji hävisi koko Fennoskandiasta. Häviämiseen on vaikuttanut villisikojen risteytyminen kesysikojen kanssa. Karjalasta ja Baltiasta vakituinen villisikakanta katosi ilmaston kylmennyttyä 1800-luvun alussa.
Ruotsin Öölantiin istutettiin villisikoja ensimmäisen kerran vuonna 1723. Ne aiheuttivat kuitenkin paljon haittaa, joten ne hävitettiin vuoteen 1770 mennessä. 1940-luvulla Skånelaisesta tarhasta karkasi joukko villisikoja. Nekin jouduttiin poistamaan luonnosta maataloudelle aiheutuneiden vahinkojen takia. Myöhemmin eläimiä karkasi useista tarhoista eri puolelle Ruotsia. Vuonna 1981 tehtiin päätös, että villisiat hävitetään koko Ruotsista Tukholman lääniin jätettävää pientä kantaa lukuun ottamatta. Päätöstä ei kuitenkaan onnistuttu pitämään, vaan 2000-luvulle mennessä Etelä- ja Keski-Ruotsin villisikamäärä oli kasvanut jo noin 100 000 yksilöön. Suomeenkin, Inkoon Hättön saarelle, tuotiin kokeilumielessä karju ja kaksi emakkoa vuonna 1950. Ne elivät saarella kaksi vuotta ja saivat sinä aikana 18 poikasta. Lauma vahingoitti saaren puustoa ja kasvillisuutta, joten se päädyttiin hävittämään. Istutettuja villisikoja eli jonkin aikaa myös Porkkalan vuokra-alueella, josta yksi yksilö karkasi Espoon saaristoonkin.
Kun ilmasto lämpeni hieman 1800-luvun lopulla, villisiat levisivät luontaisesti takaisin Baltiaan. Kanta kasvoi siellä nopeasti susien vähyyden ja ruokinnan ansiosta, ja elintilaa etsineet yksilöt pyrkivät vaeltamaan yhä pohjoisemmaksi. Suomenlahden ylitystä yrittäneiden ja matkalla kuolleiden villisikojen raatoja ajautui Suomen rannikolle ensimmäisen kerran vuonna 1952. Ennätysvuosina 1974–1975 Uuudenmaan merenrannoilta löydettiin miltei 50 hukkunutta villisikaa. Historiallisen ajan ensimmäinen havainto Suomessa luonnonvaraisesta, elävästä villisiasta tehtiin vuonna 1956. Tieto Suomen ensimmäisestä villisiasta Vihdistä vuodelta 1951 on Jahti -lehden (2/08) mukaan väärinkäsitys. Joidenkin lähteiden mukaan ensihavainto elävästä eläimestä saatiin vasta syyskuussa 1972, jolloin yksinäinen karju jäi auton alle Mäntsälässä. Villisikojen arvellaan porsineen Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1977. Maan nykyisen villisikakannan esivanhemmat ovat vaeltaneet pääosin kaakkoisrajan yli Venäjältä, mutta kanta on jäänyt vain pariinsataan yksilöön kylmien talvien ja metsästyksen vuoksi. 1980-luvun loppuun mennessä pohjoisimmat havainnot oli tehty silloisessa Oulun läänissä, ja suurimmissa laumoissa oli ollut 15 yksilöä. Nykyisin pääosa kannasta elää Itä- ja Kaakkois-Suomessa, ja suurimmissa nähdyissä laumoissa on lähes 30 yksilöä. Venäjältä saapuu edelleen lisää yksilöitä vuosittain, lisäksi niitä karkaa silloin tällöin sekä Venäjällä että Suomessa sijaitsevista tarhoista. Talviruokinnan järjestäminen villisioille on edesauttanut kannan kasvua, ja on paikoitellen elinehto sen säilymiselle.
Elinympäristö.
Villisiat elävät mieluiten lehtimetsissä, joissa on kuohkea maaperä. Niitä tavataan myös aroilla. Ne suosivat veden läheisyyttä.
Käyttäytyminen.
Villisikauros eli karju elää enimmäkseen yksikseen, erakkona. Karjut jättävät lauman tultuaan sukukypsiksi ja ottavat siihen yhteyttä vasta emakoiden kiima-ajan tultua, mikä on yleensä joulukuussa. Karjut taistelevat keskenään iskemällä torahampaillaan toistensa olkapäihin, mitä varten niiden harteissa on paksumpi nahka ja karvapeite kuin muualla vartalossa. Kiiman mentyä ohi ja siitostyön tultua tehdyksi karjut palaavat omiin oloihinsa. Emakot, nuoret ja poikaset kulkevat yleensä laumoissa. Niiden reviiri on pinta-alaltaan 10–20 neliökilometriä. Reviirillä on yleensä mutakuoppa, jossa siat käyvät rypemässä ja hankaamassa itseään sen viereisten puiden runkoihin. Villisiat ovat liikkeellä enimmäkseen yöllä. Ne puolustautuvat vihollisia vastaan torahampaillaan, ja voivat esimerkiksi autoon törmäämisen jälkeen olla haavoittuneina ihmisellekin hengenvaarallisia. Myös porsaitaan puolustavat emakot voivat käyttäytyä aggressiivisesti.
Suotuisissa oloissa villisiat voivat lisääntyä nopeasti ja olla hyvin runsaslukuisia, esimerkiksi Puolassa niitä on paikoitellen 100 yksilöä tuhatta hehtaaria kohden.
Ravinto.
Useimmat sorkkaeläimet ovat ehdottomia kasvinsyöjiä. Villisika kuuluu harvoihin poikkeuksiin olemalla kaikkiruokainen. Herkän hajuaistinsa johdattamana villisika tonkii kärsällään maasta ja lehtikarikkeesta esiin makupaloja. Sille maistuvat niin juuret, mukulat, versot, varret, terhot, pähkinät, marjat, hedelmät kuin sienetkin. Villisika syö mieluusti myös selkärangattomia ja pikkujyrsijöitä, eikä ylenkatso haaskojakaan. Villiintyneet kesysiat ovat tappaneet jopa karitsoja.
Villisika voi ruokailla myös kaatopaikoilla. Toisinaan se asettuu majailemaan peltojen ja peruna- ja juuresmaiden lähistölle, ja käy verottamassa pahastikin satoa. Villisiat voivat myös vahingoittaa laitumia ja nurmikoita tonkiessaan niiltä esiin kastematoja, kotiloita ja hyönteistoukkia. Ruotsissa ne ovat tuhonneet jopa jalkapallokenttiä. Keski-Euroopassa villisikoja ruokitaan keväisin ja kesäisin, jotta eläimet eivät söisi niin paljon viljaa pelloilta. Joskus viljelmiä joudutaan suojaamaan aitaamalla. Villisikojen on todettu vaikuttavan myös metsien kasvuoloihin. Maan tonkiminen voi parantaa maan laatua ja edistää puiden kasvua, mutta myös lisätä ravinteiden poishuuhtoutumista ja vähentää karikkeen määrää ja aluskasvillisuutta. Kasvillisuuden muutokset puolestaan vaikuttavat edelleen monien selkärangattomien ja pikkunisäkkäiden runsauteen.
Lisääntyminen ja elinikä.
Villisikaemakot porsivat yleensä keväisin hyvinkin tarkasti samaan aikaan, sillä ne saavat normaalisti vain yhden pahnueen vuodessa ja kiima-aika on usein niiden perimän mukainen. Keskimääräinen kantoaika on 115 vuorokautta. Vuoden ikäinen villisika saa 1–3 porsasta, kun taas aikuinen emakko saa 5–6 porsasta. Emo vieroittaa porsaat seuraavan vuoden kiima-aikaan mennessä.
Villisikakarjut tulevat sukukypsiksi jo varsin nuorina, mutta ne parittelevat ensimmäisen kerran yleensä vasta noin viisivuotiaina. Villisian tyypillinen elinikä on 15–20 vuotta. Vanhin tunnettu yksilö oli eräs riukiunvillisika ("Sus scrofa riukiuanus"), joka eli vankeudessa 27-vuotiaaksi.
Luokittelu.
Villisika jaetaan nykyisin 16 eri alalajiin. Kesysikaa on joskus pidetty omana lajinaan "Sus domesticus", mutta nykyään sen katsotaan olevan samaa lajia villisian kanssa. Kesysika ei kuitenkaan ole erillinen alalaji, vaikka siitä käytetään toisinaan epävirallista nimitystä "Sus scrofa domestica". Euroopan ja Aasian eri alueiden kesysiat on kesytetty erikseen eli eri aikoina ja eri alalajeista. Villi ja kesy sika lisääntyvät helposti keskenään. Suomessa Urjalassa tällaisia risteymiä kasvatetaan lihaksi, nimellä "metsäpossu".
"Sus papuensis" Lesson & Garnot, 1826
Villisika riistaeläimenä.
Suomessa villisika on riistaeläin, joka on rauhoitettu maaliskuun alusta toukokuun loppuun. Naaras, jota seuraa alle vuoden ikäinen poikanen, on rauhoitettu ympäri vuoden. Riistanhoitopiiri voi kuitenkin myöntää poikkeusluvan vahinkoa aiheuttavan yksilön poistamiseksi myös rauhoitusaikana. Villisikoja kaadettiin Suomessa vuonna 2008 75 ja vuonna 2009 110 yksilöä. Villisika on metsästäjien keskuudessa arvostettu saalis. Siitä voidaan hyödyntää niin liha ja nahka kuin hammastrofeetkin. Vanhojen ja kiimassa olevien karjujen liha on tosin joskus syömäkelvotonta sivumaun takia, mutta vastaavasti niiltä saadaan suurimmat torahampaat. Monissa maissa maanomistajat harjoittavat laajamittaistakin kaupallista toimintaa ruokkimalla villisikoja ja järjestämällä maksullisia metsästysretkiä maillaan. Metsästys tapahtuu yleisimmin väijymällä eläimen ruokailupaikan läheisyydessä. Jahti voi olla metsästäjille ja koirille vaarallista, sillä yllätettynä tai uhattuna villisiat voivat käyttäytyä aggressiivisesti ja puolustautua torahampaillaan. Koska villisika on kaikkiruokainen, sen liha on aina tarkistettava mahdollisten trikiini-loisten varalta ennen myyntiä.


Kuusipeura.
Kuusipeura ("Dama dama") on suhteellisen pienikokoinen, alun perin Lähi-idästä kotoisin oleva jalohirvilaji. Sitä on siirretty riista- ja koriste-eläimeksi eri puolille maapalloa, ja sitä kasvatetaan myös tarhoissa lihantuotantoa varten. Kuusipeurat elävät yleensä laumoissa. Uroksilla on eläimen kokoon nähden suuret ja muodoltaan lapiomaiset sarvet. Kuusipeura jaetaan kahteen alalajiin, joista toinen on uhanalainen.
Nimet ja luokittelu.
Kuusipeurasta on toisinaan käytetty rinnakkaisnimeä kuusihirvi. Nimet perustuvat siihen, että suomalaiset kuusipeurat oleilevat talvisin tiheissä kuusikoissa, joissa ne ovat suojassa kylmiltä tuulilta. Nisäkäsnimistötoimikunta ehdotti vuonna 2008, että lajin suomenkieliseksi nimeksi vaihdettaisiin "täpläkauris". Ehdotus on kuitenkin saanut osakseen arvostelua, ja esimerkiksi Suomen Metsästäjäliitto suosittelee käyttämään lajista edelleen metsästyslaissakin esiintyvää kuusipeura-nimeä. Ennen virallistamista uusi nimi on hyväksytettävä Kielitoimistolla. Suomen kielen lautakunta suhtautui toimikunnan nimistöehdotukseen torjuvasti.
Aiemmin kuusipeura luokiteltiin kuuluvaksi sukuun "Cervus", jonka muita lajeja ovat saksanhirvi ja japaninhirvi eli japaninpeura. Tällöin sen tieteellinen nimi oli "Cervus dama". Nykyisen luokituksen mukaan kuusipeura on oman "Dama"-sukunsa ainoa laji, vaikkakin eräät lähteet pitävät sen alalajia "D. d. mesopotamica" erillisenä lajina "Dama mesopotamica". Alalajista käytetään suomenkielisiä nimiä persiankuusipeura, mesopotamianpeura ja mesopotamiankuusipeura. Nisäkäsnimistötoimikunnan ehdotus sen uudeksi nimeksi on "persiankauris".
Kuusipeura on sukupuuttoon kuolleen jättiläishirven eli irlanninhirven ("Megaloceros giganteus") lähin elossa oleva sukulainen. Lajien kantamuodot eriytyivät toisistaan noin kymmenen miljoonaa vuotta sitten.
Ulkonäkö ja koko.
Kuusipeurasta on olemassa poikkeuksellisen monia värivariaatioita. Luultavasti ominaisuus johtuu lajin pitkästä tarhaushistoriasta. Eläimen väritys vaihtelee mustasta valkeaan albiinoon. Tavallisin muoto on kuitenkin väritykseltään kesällä selkäpuolelta punaruskea tai kellanruskea ja aksis- ja japaninhirven tavoin vaaleatäpläinen, ja talvella harmaanruskea ilman täpliä. Vatsapuoli on ympäri vuoden vaalea. Selkää pitkin kulkee musta juova ja valkeaa peräpeiliä reunustavat mustat kehysviivat.
Kuusipeuraurokset ovat tunnettuja leveistä ja monihaaraisista, yläosastaan lapiomaisista sarvistaan, jollaisia ei Pohjois-Euroopassa ole kuusipeuran lisäksi ole muilla lajeilla kuin hirvellä. Sarvien muoto ja koko vaihtelee yksilöittäin. Sarvet putoavat vuosittain keväällä lisääntymisajan jälkeen, ja tilalle alkavat heti kasvaa uudet sarvet. Sarvet kehittyvät melko nopeasti kesän aikana, ja uros keloo ne nahattomiksi ennen loppusyksyllä alkavaa kiima-aikaa. Sarvet kasvavat sitä suuremmeksi, mitä vanhempi ja hyväkuntoisempi uros on. Naarailla ei ole sarvia.
Kooltaan kuusipeura on valkohäntäpeuraa hieman pienempi, mutta kuitenkin metsäkaurista paljon suurempi. Täysikasvuisen uroksen säkäkorkeus on 85–90 cm ja ruumiin pituus 1,3–1,6 metriä. Eläimen häntä on 16–25 cm pitkä. Aikuinen kuusipeura painaa voi 100–120 kilogrammaa, mutta useimmiten paino jää alle sadan kilon.
Levinneisyys.
Kuusipeuran nimialalajin alkuperä on Välimeren itäpuolisella alueella Vähä-Aasiassa, jossa se esiintyi Turkista Persiaan ulottuvalla alueella. Alkuperäisiä luonnonvaraisia populaatioita elää yhä eteläisessä Turkissa.
Kuusipeuran leviäminen vieraslajina ihmisen avustuksella sai alkunsa 3 000 vuotta sitten, kun foinikialaiset kuljettivat niitä kauppa-aluksissaan uhrieläimiksi Etelä-Euroopan rannikoille. Myöhemmin Rooman valtakunnassakin kuusipeuroja käytettiin jumalien palvontamenoissa, ja roomlaiset kuljettivat niitä mukanaan Hispaniaan, Galliaan, Germanian länsiosiin ja Britteinsaarille. Roomalaisajalta peräisin olevia populaatioita on yhä jäljellä Britanniassa ja Saksassa. Suurin osa Lähi-idän ulkopuolisista esiintymistä on kuitenkin saanut alkunsa vasta paljon roomalaisajan jälkeen. Kuusipeura on ollut suosittu tarha- ja puistoeläin esimerkiksi kuninkaallisten eläinpuistoissa. Lajin nykyinen levinneisyys kattaa suurimman osan Keski- ja Etelä-Eurooppaa, ja erityisen runsaslukuinen se on Saksassa. Carl von Linné kuvailikin lajin holotyypin Ruotsista, jossa kuusipeurat elävät istutettuina. Ruotsin lisäksi kuusipeuraa on istutettu Pohjoismaissa myös Etelä-Norjaan, Suomeen ja Tanskaan. Ruotsin ensimmäiset kuusipeurat, joita oli useita kymmeniä yksilöitä, toi maahan kuningas Juhana III 1500-luvulla. Epävarmojen tulkintojen mukaan muutamia yksilöitä olisi tosin tuotu sinne jo aiemmin. Kuitenkin vasta 1800-luvun lopulla Ruotsiin syntyi pysyvä, luonnonvarainen kanta. Nykyisin laji esiintyy maassa monilla alueilla, kuten Götanmaalla ja Sveanmaalla. Norjan pienehkö, Oslonvuonon seudulla elävä kuusipeurakanta sai alkunsa 1900-luvun alussa toteutetuista istutuksista.
1800- ja 1900-luvuilla lajia istutettiin Euroopan lisäksi muillekin mantereille: Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, Etelä-Afrikkaan, Japaniin, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Uudessa-Seelannissa runsaasti lisääntyneistä kuusipeuroista ja muista vierasperäisistä sorkkaeläimistä on ollut paljon haittaa, ja niitä on jouduttu metsästämään suuria määriä. Laji on viety myös muutamille valtamerten saarille, kuten Fidžille ja Pienille Antilleille. Laajan levinneisyytensä ansiosta nimialalaji on elinvoimainen.
Persiankuusipeura sen sijaan on harvinaistunut huomattavasti. Aiemmin sitä tavattiin Irakissa, Israelissa, Jordaniassa, Libanonissa, itäisessä Turkissa ja mahdollisesti Syyriassa, mutta nykyisin vain läntisessä Iranissa. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN luokitteleekin sen erittäin uhanalaiseksi.) sekä Inkoon (1935) ja Paraisten (1972–1973) saaristoihin. Suurin populaatio on Hyvinkäällä. Inkoossa eläimet ovat levittäytyneet alkuperäiseltä istutuspaikaltaan Hättön saaresta muutamille sen naapurisaarille, ja samaa elinalueen laajentamista on tapahtunut myös Länsi-Turunmaan Miraholmissa. Yksittäisiä kuusipeuroja, pääasiassa uroksia, on tavattu vaeltamasta kaukanakin vakituisilta esiintymisalueilta. Vuonna 2006 Suomessa arvioitiin elävän yhteensä noin 600 yksilöä. Kannat kestävät vähäistä metsästystä, mutta talviruokinta on edellytys liian suuren kuolleisuuden vähentämiseksi, koska lajin pakkasensietokyky on heikko ja paksu lumikerros haittaa sen liikkumista ja ravinnonhankintaa. Metsästäjien saama vuotuinen saalis on 2000-luvulla ollut keskimäärin 150 yksilöä.
Syntyneiden kolmen populaation lisäksi kuusipeuraa yritettiin 1800- ja 1900-luvuilla istuttaa Suomessa usealle muullekin paikkakunnalle. Ensimmäinen siirto tapahtui vuonna 1890 Saksasta Karlbergin kartanon maille Aulankoon, nykyiseen Hämeenlinnaan. Nämä yksilöt myöhemmin kuitenkin pyydystettiin ja vietiin Korkeasaaren eläintarhaan Helsinkiin. Eläintarhassa lauma kasvoi, ja vuonna 1935 sitä pienennettiin siirtämällä kaksi paria Tammelassa ja sama määrä Vanajalla sijainneisiin aitauksiin. Tammelassa peurat pysyivät tarhassaan, mutta Vanajalla ne karkasivat ja elivät muutaman vuoden ajan puolivilleinä. Kummaltakin alueelta kuusipeurat hävisivät kokonaan vuoteen 1943 mennessä. Nykyisin Kotkaan kuuluvaan Karhulaan vapautettiin muutamia kuusipeuroja vuonna 1936, mutta niistä ei ole tehty havaintoja 1950-luvun jälkeen. Vuonna 1937 Korkeasaaresta siirrettiin kuusi yksilöä Lieksan Kolille. Ne eivät menestyneet, vaan viimeinen yksilö jouduttiin lopettamaan vuonna 1940.
Elinympäristö.
Euroopassa kuusipeuran tyypillisintä elinympäristöä ovat peltojen ympäröimät pienehköt lehtimetsät. Levinneisyysalueensa pohjoisosissa ne oleilevat talvisin kuusitiheiköissä.
Käyttäytyminen.
Kuusipeura on laumaeläin, joka on liikkeellä enimmäkseen päiväsaikaan. Laumat ovat suurimmillaan talvisin. Lajitovereiden puutteessa yksinäinen kuusipeura voi lyöttäytyä muiden hirvieläinlajien tai laitumella olevien hevosten ja nautojen laumoihin. Laji pyrkii välttämään petoeläimiä oleilemalla aukeilla paikoilla ja juoksemalla nopeasti. Koska syvä lumihanki haittaa juoksemista, kuusipeura on Pohjoismaiden oloissa alttiimpi saalistukselle kuin esimerkiksi valkohäntäpeura ja metsäkauris, jotka pyrkivät ensisijaisesti piiloutumaan pedoilta.
Ravinto.
Muiden hirvieläinten tapaan kuusipeurakin on kasvinsyöjä. Se käyttää ravinnokseen pääasiassa ruohoja, mutta myös juurikasveja, hedelmiä, tammenterhoja ja sieniä. Varsinkin keväisin ja syksyisin se ruokailee mielellään viljapelloilla. Talvella se hyödyntää puuvartisten kasvien osia, kuten neulasia. Talvisin myös ihmisen harjoittamalla ruokinnalla on paikoitellen suuri osuus ravinnonhankinnassa. Kuusipeurojen tapa liikkua suurina laumoina, syödä neulasia ja keloa sarviaan nuoriin puihin voi johtaa paikallisesti merkittäviinkin metsätuhoihin. Ne saattavat aiheuttaa vahinkoa myös puutarhoissa.
Lisääntyminen ja elinikä.
Kuusipeurojen kiima-aika on myöhään syksyllä, Pohjoismaiden oloissa se alkaa yleensä loka-marraskuussa. Naaras synnyttää noin kahdeksan kuukauden tiineysajan jälkeen kesäkuussa. Se saa kerrallaan yleensä vain yhden vasan.
Naaraat ovat täysikasvuisia 4–6-vuotiaina ja urokset 5–9-vuotiaina. Laji voi elää vankeudessa jopa 21-vuotiaaksi, mutta luonnossa elinikä jää yleensä lyhyemmäksi.
Kuusipeura ja ihminen.
Kuusipeura on paikkauskollinen, tottuu helposti ihmisen läsnäoloon, pysyy matalassakin aitauksessa, kestää tauteja, kasvaa nopeasti ja pystyy hyödyntämään runsaskuituistakin heinää, joten se on vuosisatojen ajan ollut suosittu puisto- ja tarhaeläin esimerkiksi linnojen mailla. Kuusipeurojen tarhakasvatus on nykyisin varsin yleistä Amerikassa ja Uudessa-Seelannissa sekä Euroopassa esimerkiksi Ruotsissa ja Saksassa, ja sitä on harjoitettu muutamin paikoin Etelä-Suomessakin. Peuroja kasvatetaan yleensä käytöstä poistuneilla karjan metsälaitumilla tai muilla kesantoalueilla. Kuusipeuraa on jalostettu vähemmän kuin perinteisiä kotieläimiä, mutta senkin kohdalla on suosittu rauhallisia, tehokkaasti lisääntyviä ja lihanlaadultaan hyviä yksilöitä. Kuusipeuran lihaa pidetään yhtenä parhaimmista nisäkäsperäisistä lihalaaduista.
Kuusipeura kuuluu Suomen metsästyslaissa mainittaviin riistaeläimiin. Sen metsästysaika on syyskuun viimeisestä lauantaista tammikuun 31. päivään. Kuten muillakin hirvieläimillä, naaras, jota seuraa alle vuoden ikäinen vasa, on ympäri vuoden rauhoitettu.


Valkohäntäpeura.
Valkohäntäpeura ("Odocoileus virginianus") on Amerikasta kotoisin oleva, peurojen alaheimoon kuuluva hirvieläinlaji. Se elää ihmisen siirtämänä vieraslajina Suomessa ja muutamissa muissa Euroopan valtioissa sekä Uudessa-Seelannissa. Laji tuotiin Suomeen 1930- ja 1940-luvuilla, ja nykyisin se on alueellisesti tärkeä riistaeläin. Luontaisella esiintymisalueellaan valkohäntäpeurasta tunnetaan kymmeniä alalajeja, jotka poikkeavat toisistaan ulkonäöltään ja kooltaan.
Nimet ja luokittelu.
Lajista on aiemmin käytetty suomenkielistä nimeä laukonpeura ensimmäisten maahan tuotujen yksilöiden istutuspaikkana olleen Laukon kartanon mukaan. Nisäkäsnimistötoimikunta ehdotti vuonna 2008, että valkohäntäpeuran nimeksi vaihdettaisiin valkohäntäkauris'", ja peura-nimen käyttö rajoitettaisiin peuran suvun ("Rangifer") jäseniin. Ehdotettu nimenmuutos ei ole saavuttanut suurta kannatusta, koska valkohäntäpeura on nimenä vakiintunut Suomeen, ja sitä käytetään myös lainsäädännössä. On myös pelätty, että ehdotettu nimi aiheuttaisi sekaannusta metsäkauriiseen, jonka kanta Suomessa on viime vuosina kasvanut voimakkaasti. Suomen Metsästäjäliitto on suositellut, että lajista käytettäisiin edelleen metsästyslain mukaista nimeä valkohäntäpeura. Ennen kuin kuin ehdotetut nisäkkäiden uudet voidaan virallistaa, ne täytyy hyväksyttää Kielitoimistolla. Suomen kielen asiantuntijat, kuten suomen kielen lautakunta, ovat yleisellä tasolla suhtautuneet kielteisesti vakiintuneiden nimien muuttamiseen. Toisaalta vuonna 2010 Pirkanmaan liiton maakuntahallitus muutti maakuntaeläimensä nimen teksteissä valkohäntäpeurasta valkohäntäkauriiksi nimistötoimikunnan ehdotuksen mukaisesti.
Luontaisella elinalueellaan Pohjois- ja Etelä-Amerikassa valkohäntäpeura jaetaan yhteensä 38 eri alalajiin. Kolmea venezuelalaista alalajia on toisinaan pidetty erillisinä lajeina. Valkohäntäpeuran lähin sukulaislaji on muulipeura eli mustahäntäpeura ("Odocoileus hemionus"), jonka kanssa se muodostaa "Odocoileus"-suvun.
Ulkonäkö ja koko.
Amerikassa valkohäntäpeurat ovat hieman eri värisiä alalajista ja elinympäristöstä riippuen. Tummimmat peurat elävät kosteilla ja metsäisillä seuduilla, vaaleimmat kuivilla ja aukeilla alueilla ja punertavimmat trooppisissa ympäristöissä. Suomessa elävä Pohjois-Amerikan itärannikon alalaji on väritykseltään kesällä punertavanruskea. Syksyllä sen punertavuus vähenee ja talvisin kylkien ja selän normaalisti ruskea karvapeite saa harmahtavia sävyjä. Maha ja jalkojen sisäsivut ovat valkeat, samoin kuin noin 30 cm pitkän hännän alapuoli ja peräpeili, nenän ja silmien ympärykset sekä kurkku ja alaleuka. Tummien kylkien ja vaalean vatsan väriero on selvärajainen. Vasat ovat nuorena valkopilkullisia, mutta pilkut häviävät 3–4 kuukauden iässä. Amerikassa valkohäntäpeura saatetaan sekoittaa hyvin samannäköiseen muulipeuraan. Muulipeuralla on kuitenkin suuremmat korvat ja eri värinen häntä, minkä lisäksi lajien urosten sarvet ovat muodoltaan erilaiset. Lajit voidaan tunnistaa myös juoksutyyliensä perusteella: muulipeuran loikkiessa sen kaikki jalat kohoavat ja laskeutuvat yhtäaikaisesti, kun taas valkohäntäpeura ponnistaa hyppyyn takajaloillaan ja laskeutuu maahan etujaloillaan.
Valkohäntäpeurauroksilla on monihaaraiset, kaarevapiikkiset ja sisään- ja eteenpäin kaartuvat sarvet. Ne säilyvät päässä niin kauan kuin naaraat ovat kiimassa, mutta yleensä ne putoavat joulukuun lopun tai tammikuun aikana. Kasvavissa sarvissa on aluksi ohut, nukkamainen nahkapeite, joka myöhemmin irtoaa kun urokset keloavat puita ja oksia sarvillaan ennen kiima-ajan alkamista.
Kooltaan valkohäntäpeura on hirveä paljon pienempi, mutta metsäkaurista suurempi. Täysikasvuisen yksilön ruumiinpituus on 150–180 cm, säkäkorkeus 90–105 cm ja paino 70–140 kg. Koska koko kuitenkin vaihtelee alalajin mukaan, mainitut mitat ovat tyypillisiä vain suurimmille alalajeille, kuten Suomessakin esiintyvälle "O. v. borealis"-muodolle. Amerikassa elävien pienimpien alalajien yksilöt painavat vain noin 20 kg. Urokset kasvavat huomattavasti suuremmiksi kuin naaraat. Suomessa täysikasvuisen naaraan teuraspaino on noin 35–40 kg, kun uroksella se vaihtelee yleensä 45–75 kilon välillä, mutta vanhat yksilöt voivat olla painavampiakin.
Äänet.
Valkohäntäpeura on varsin hiljainen eläin, mutta vaaratilanteissa se voi päästää voimakkaita suhahduksia muita varottaakseen. Kiima-aikana uros päästää korahtelevia ääniä. Myös naaraat ja vasat ääntelevät pitääkseen tuntuman toisiinsa. Niiden ääntely on samanlaista kuin urosten, mutta ääni on pehmeämpi.
Levinneisyys.
Valkohäntäpeuran alalajien levinneisyydet Pohjois-Amerikassa. Värien merkitykset on listattu tiedostosivulle, joka avautuu kuvaa klikkaamalla.
Valkohäntäpeuran luontainen levinneisyys Amerikassa ulottuu Kanadan Luoteisterritorioista ja Yhdysvaltojen Yukonin osavaltiosta Meksikon kautta Brasilian pohjoisosiin, Boliviaan ja Peruun asti. Pohjois-Amerikassa laji puuttuu Kalifornian ja Länsi-Coloradon väliseltä kuivalta alueelta. Laji on runsastunut Pohjois-Amerikassa metsien raivaamisen ja saalistajien vähenemisen ansiosta. Alun perin kanta oli vain noin puoli miljoonaa, mutta 1980-luvulle mennessä se oli kasvanut yli 12 miljoonaan yksilöön. Nykyisin pelkästään Yhdysvalloissa arvioidaan elävän noin 15 miljoonaa valkohäntäpeuraa. Runsautensa ja laajan levinneisyytensä ansiosta laji on uhanalaisuusluokituksessa arvioitu elinvoimaiseksi. Muutamaa yksittäistä populaatiota ja alalajia, kuten Floridan Key Islandilla elävää pienikokoista keynvalkohäntäpeuraa ("Odocoileus virginianus clavium"), pidetään kuitenkin uhanalaisina. Guatemalalaiset populaatiot on mainittu CITES-sopimuksen III-liitteessä, joten niillä käytävä kauppa on paikallisesti rajoitettua.
Eri alalajit ja niiden levinneisyysalueet ovat Amerikassa osittain sekoittuneet lukuisten siirtoistutusten takia. Eniten on siirrelty Minnesotan seudulta kotoisin olevan "O. v. borealis"-alalajin yksilöitä, jotka ovat lajinsa suurimpia edustajia. Suomeenkin tuodut valkohäntäpeurat olivat peräisin Minnesotasta, ja edustivat siten todennäköisesti tätä samaa suurikokoista ja pohjoisiin oloihin sopeutunutta alalajia.
Istutettuja valkohäntäpeurakantoja elää myös lajin luontaisen levinneisyysalueen ulkopuolella ainakin Karibialla, Uudessa-Seelannissa, Suomessa ja Tšekissä, joidenkin lähteiden mukaan myös Slovakiassa. Metsästykautena 2010–2011 Tsekissä arvioitiin elävän 411 valkohäntäpeuraa, joista saaliiksi saatiin 45 yksilöä. Siirtoistutuksia on toteutettu myös Kuubassa sekä Karibianmeren Curaçaolla ja Yhdysvaltain Neitsytsaarilla, mutta niiden onnistumisista ei ole tietoa.
Esiintyminen Suomessa.
Suomen valkohäntäpeurakanta on saanut alkunsa Minnesotaan muuttaneiden amerikansuomalaisten lahjasta entiselle kotimaalleen. Siirtolaisten maastalähdön aikoihin Suomessa ei elänyt juuri lainkaan luonnonvaraisia hirvieläimiä, sillä metsäpeurat oli metsästetty sukupuuttoon, hirvikanta näytti olevan kokemassa saman kohtalon eikä metsäkauris ollut vielä levittäytynyt sinne. Yhdysvalloissa sen sijaan eli useita hirvieläinlajeja, joista valkohäntäpeura oli yleisin. Siksi Minnesotan siirtolaiset perustivat vuonna 1932 erityisen peurakomitean, jonka tavoitteeksi tuli saada valkohäntäpeurasta Suomeen uusi riistalaji. Syksyllä 1934 komitea oli saanut hankittua laivalla tapahtuvaa kuljetusta varten kahdeksan peuranvasaa, joista puolet oli uroksia ja puolet naaraita. Yksi uros kuitenkin kuoli jo ennen laivamatkaa, ja kaksi menehtyi laivassa. Helsingin satamaan selvisi hengissä yksi uros ja neljä naarasta, jotka 8. syyskuuta 1934 saapuivat perille Vesilahden Laukon kartanon maille perustettuun tarhaan. Ensimmäiset suomalaiset vasat syntyivät toukokuussa 1937. Maaliskuussa 1938 peurat karkasivat aitauksestaan, eikä urosta enää saatu kiinni. Tällöin tarhassa jäljellä olleet kolme naarasta ja niiden kaksi urosvasaa päädyttiin laskemaan vapauteen. Kannan geneettisen perimän laajentamiseksi Suomeen tuotiin vielä muutamia valkohäntäpeurayksilöitä lisää vuonna 1948. Lentokonematkalle lähti tuolloin joko kuusi tai kahdeksan yksilöä (puolet kumpaakin sukupuolta), mutta niistä 2–3 ehti kuolla ennen Laukossa tapahtunutta vapauttamista. Kanta oli alkanut kasvaa nopeasti jo ennen tätä jatkoistutusta, sillä vuonna 1948 sen kooksi laskettiin noin sata yksilöä ja metsästyksen aloittamisvuonna 1962 tuhat yksilöä. Metsästys ei hidastanut runsastumista, vaan vuonna 1968 peurojen määräksi arvioitiin jo neljä tuhatta. Määrä kasvoi nopeasti varsinkin 1970-luvun alussa ja oli suurimmillaan saman vuosikymmenen lopulla, jolloin talvikannaksi arvioitiin noin 25 000 yksilöä. Valkohäntäpeurojen metsästystä alettiin tehostaa, ja siihenastisena ennätysvuonna 1980 kaadettiin lähes 15 000 yksilöä. Tuon huippujakson jälkeen kantaa on säännöstelty metsästyksellä; se kävi alimmillaan noin 15 000 yksilössä, mutta nyttemmin kannan on annettu kasvaa. Leviämistä rajoittaa luonnollisesti lumipeitteen paksuus ja ravinnon saatavuus, mutta maan itä- ja pohjoisosissa myös suuret yhtenäiset metsäalueet ja vesistöt. 2000-luvulla peurakantaa on pienentänyt ilveskannnan kasvu, joka etenkin vahvoilla peura-alueilla on ollut huomattavan nopeaa. Myös peuran käyttäytymisessä on havaittu muutoksia – se ei tule niin helposti ruokintapaikoille, jonka tienoilla ilvekset odottavat – ja saalismäärät ovat osin senkin vuoksi pienentyneet.
Nykyisin valkohäntäpeuraa tavataan yleisimmin Vaasa–Jyväskylä–Kotka-linjan eteläpuolella, ja satunnaisemmin pohjoisempanakin. Oulun seudulla on jo pitkään ollut erillinen esiintymä. Ahvenanmaalle laji ei ole tiettävästi levinnyt. Vaikka koko Suomen nykyinen valkohäntäpeurakanta, arviolta yli 30 000 yksilöä, polveutuu vain muutamasta yksilöstä se on säilynyt terveenä ja välttynyt sisäsiittoisuuden ongelmilta.
Valkohäntäpeuran siirtämiseen mantereelta toiselle sisältyi huomaamaton riski, joka olisi voinut olla kohtalokas Suomen hirvikannalle. Pohjois-Amerikassa valkohäntäpeura on hirvieläimillä loisivan "Pneumostrongylus tenuis" -sukkulamadon pääisäntä. Loinen ei ole peuroille haitallinen, sen sijaan hirvellä jo muutama yksilö riittää aiheuttamaan keskushermostoon vakavia kudosvaurioita. Amerikassa tämä paikoitellen hyvin yleinen loinen oletettavasti vähentää hirvien määriä niillä alueilla, joilla elää paljon valkohäntäpeuroja. Sukkulamatoja ei ole löydetty Suomesta, mahdollisesti syynä on niiden väli-isänniksi soveltuvien kotilolajien puuttuminen. Valkohäntäpeuran on arveltu voivan kilpailla uuden elialueensa alkuperäisten hirvieläinten, hirven ja metsäkauriin, kanssa ravinnosta, sillä näiden lajien ravintostrategiat ovat keskenään samankaltaiset.
Suomalaiset valkohäntäpeurat ovat vähitellen levittäytymässä Ruotsiin ja Venäjälle. Ruotsissa tehtiin ensimmäinen havainto lajista vuonna 2008, jolloin Tornionlaakson Juoksengissa ammuttiin yksi urospuolinen yksilö. Ruotsin ja Norjan viranomaiset eivät haluaisi lajin leviävän maidensa alueille. Suomesta peräisin olevien valkohäntäpeurojen on havaittu vierailleen myös Venäjän puolella.
Elinympäristö.
Amerikassa valkohäntäpeuran eri alalajit elävät hyvin monenlaisissa olosuhteissa ja ympäristöissä subtrooppisista metsistä hyvin kuiville alueille ja sademetsistä Keski-Amerikan savanneille. Lajia tavataan myös ihmisen läheisyydessä maaseudulla ja asutuksen läheisyydessä. Suomessa laji asustaa mieluimmin viljelyksiin rajoittuvissa lehti- ja sekametsissä ja purojen ja peltojen laidoilla. Se suosii aukkoisia ja pensastoisia lehto- ja kangasmaita. Jos se voi valita, se karttelee suuria havumetsäalueita. Kesäisin se suosii ruokailualueinaan luonnonympäristöjä ja keväisin ja syksyisin vastaavasti peltoja ja puutarhoja. Talvisin valkohäntäpeura muuttaa erillisille talvilaitumille, usein suurten kuusikoiden lähistölle ja asumattomien järvien rannoille, joissa lunta on vähemmän kuin muualla.
Niillä Amerikan seuduilla, joilla elää sekä valkohäntä- että muulipeuroja, valkohäntäpeurat suosivat alavien maiden kosteita puronvarsia ja muulipeurat vastaavasti kuivia ylänkömaita.
Elintavat.
Pelästynyt valkohäntäpeura nostaa häntänsä pystyyn.
Käyttäytyminen.
Kesällä valkohäntäpeura elelee yksin, mutta talvireviireillä ne oleskelevat pienissä 4–8 yksilön laumoissa. Niillä on ympäristön laadusta riippuen 40–500 hehtaarin laajuinen reviiri, jota ei kuitenkaan puolusteta aktiivisesti. Valkohäntäpeura on yöeläin, mutta liikkuu myös päivisin.
Valkohäntäpeura nostaa häntänsä ylös silloin, kun se havaitsee jotakin epäilyttävää, tuntee itsensä uhatuksi tai kiihtyneeksi tai kun se pakenee. Tällöin pitkän hännän valkoinen alapuoli ja sen alta paljastuva vaalea peräpeili toimivat kauas näkyvänä varoitusmerkkinä. Lauman jäsen varoittaa muita peuroja tömäyttämällä etusorkkaansa terävästi maahan. Hännän ajoittainen heilauttaminen ruokaillessa on tarkoitettu pitämään laumaa koossa.
Amerikassa valkohäntäpeuroilla on monia luontaisia vihollisia puumasta suteen ja harmaakarhuun. Paikallisille ilveslajeille, punailvekselle ja kanadanilvekselle, ne ovat kuitenkin luonnonoloissa liian suuria saaliseläimiksi. Sen sijaan Suomen oloissa valkohäntäpeurat kerääntyvät talvisin joukoittain ruokintapaikkojen äärelle ja ovat siksi helpohkoa saalista euraasialaiselle ilvekselle, josta on tullut niiden merkittävin saalistaja uudella elinalueella.
Ravinto.
Valkohäntäpeura aterioi herättyään ensi kerran aamunsarastuksen aikoihin ja toistamiseen illalla, ja jatkaa ruokailua usein yöhön asti. Sen ravinto koostuu monenlaisista kasveista ja kasvinosista, kuten heinistä, ruohoista, varvuista, pensaiden ja puiden lehdistä, viljanjyvistä, tammenterhoista, marjoista ja omenoista sekä sienistä. Erityisesti se pitää maitohorsmasta. Amerikan ankarilla aavikkoilmaston alueilla valkohäntäpeura elää erilaisilla kaktuksilla ja jukilla. Sokerintuotantoalueilla sokerijuurikas on paikoin merkittävä osa syksyn ja alkutalven ravintoa. Talvisin männyn ja varsinkin katajan neulasilla ja vuosikasvaimilla sekä pihlajan, haavan ja pajujen oksilla on ravinnossa suuri osuus. Se myös kaivaa lumen alta ruohoja, mustikan ja puolukan varpuja ja jäkälää.
Paksu, yli puolimetrinen lumikerros haittaa valkohäntäpeurojen liikkumista ja luontaista ravinnonhankintaa. Pienisorkkaisilla jaloilla ei ruoan kaivu lumesta onnistu. Lisäksi eläimet pyrkivät talvisin kerääntymään suuriin laumoihin, jotka helposti kuluttavat pienen alueen ravintovarat loppuun. Suomessa ne selviävätkin talvisin paljolti metsästäjien suorittaman riistaruokinnan avulla. Ruokintaan käytetään eniten omenia ja juureksia kuten perunaa, porkkanaa ja punajuurta sekä viljaa, heinää ja lehtikerppuja. 1990-luvulla suoritettujen kyselyjen ja laskentojen perusteella Suomessa on keskimäärin yksi ruokintapaikka kolmea peuraa kohden.
Lisääntyminen ja elinikä.
Valkohäntäpeuran kiima-aika on yleisimmin loppusyksyllä ja alkutalvella marras-joulukuussa, mutta siinä esiintyy suurta vaihtelua. Joskus naaras saattaa olla kiimassa jopa maaliskuussa. Kiiman aikana uros kerää ympärilleen useita naaraita haaremiksi, jota se puolustaa muita uroksia vastaan. Naaras synnyttää toukokuun lopulla tai kesäkuussa 1–2, joskus jopa 3 vasaa. Hyvissä laidunoloissa kaksivasaisuus on tyypillistä. Aluksi vasat pysyttelevät paikoillaan jossakin heinikon kätköissä, kunnes muutaman viikon ikäisinä alkavat seurata emoaan. Emo imettää niitä neljän kuukauden ikäisiksi asti. Ensimmäisenä elinvuotenaan naaras- ja urosvasat selviytyvät yhtä todennäköisesti, mutta sen jälkeen naaraat säilyvät uroksia selvästi useammin hengissä. Metsästyspaine kohdistuu voimakkaammin uroksiin kuin naaraisiin. Naaraat myös elävät vanhemmiksi kuin urokset.
Valkohäntäpeura saavuttaa luonnossa vain harvoin yli 10 vuoden elinikää. Vanhin tunnettu lajin yksilö eli vankeudessa lähes 22-vuotiaaksi.
Valkohäntäpeura ja ihminen.
Luontaisella levinneisyysalueellaan Amerikassa valkohäntäpeuroista on paikoitellen paljon haittaa maanviljelylle ja metsänkasvatukselle, koska ne syövät pelloilta viljelyskasveja ja taimikoista puiden taimia. Suomessa vastaavat ongelmia ei ole ollut merkittävissä määrin. Esimerkiksi mäntytaimikoille valkohäntäpeura on vähemmän haitallinen kuin hirvi, koska se ei mielellään ruokaile taimikoissa eikä myöskään katko taimien latvoja. Vahinkoja on uudella elinalueella syntynyt lähinnä puutarhoissa ja erikoisviljelmillä, kun peurat ovat syöneet muun muassa mansikoita ja sokerijuurikkaita. Runsastunut kanta on kuitenkin lisännyt liikenteessä sattuvien hirvieläinkolarien määrää, ja paikoitellen valkohäntäpeura on merkittävin hirvieläinonnettomuuksien aiheuttaja.
Valkohäntäpeura on Suomessa riistaeläin, ja sen metsästysaika kestää syyskuun viimeisestä lauantaista tammikuun 31. päivään. Naaras, jota seuraa alle vuoden ikäinen jälkeläinen, on kuitenkin aina rauhoitettu. Metsästäjien saama vuotuinen saalis on 2000-luvulla ollut noin 21 900–25 700 yksilöä.
Suomessa valkohäntäpeura on Pirkanmaan maakunnan nimikkoeläin. Luontaisella esiintymisalueellaan Kanadassa se on puolestaan Saskatchewanin provinssin tunnuseläin ja on kuvattu provinssin vaakunaan.


Poro.
Poro on pohjoisessa Fennoskandiassa elävä puolivilli kotieläin, jota laidunnetaan tuntureilla ja Metsälapin alueella. Poron kantamuoto on peura ("Rangifer tarandus"), erityisesti tunturipeura ("R. tarandus tarandus"), ja kesyttäminen lienee tapahtunut myöhäiskeskiajalla.
Suomessa poronpitoa säätelee poronhoitolaki, ja poronhoitoa tuetaan Maa- ja metsätalousministeriön määrittämällä summalla jokaista eloporoa kohti. Poronhoito on perinteinen saamelaisten elinkeino. Eläimet kerätään syksyllä poroerotukseen lajittelua ja teuraseläinten valintaa varten. Porot kootaan myös kesällä juhannuksen tienoilla vasojen merkintää varten, jolloin niiden korviin leikataan puukolla omistajansa teot eli sanat.
Poroja oli Suomessa vuonna 2001 185 000. Maa- ja metsätalousministeriön asettama porojen sallittu enimmäismäärä oli vuosina 2000–2009 203 700 yksilöä.
Ulkonäkö ja koko.
Poro on sarvellinen hirvieläin, jolla on lämpöä hyvin eristävä turkki. Turkkinsa ansiosta poro kestääkin pohjoisen kylmät talvet. Poron turkissa on peitinkarvat, joissa on eristeenä ilmalokeroita. Peitinkarvoja on neliösenttimetrillä yli 1 700 kappaletta.
Urosporon paino voi olla 90–180 kg ja lapakorkeus jopa 127 cm; naarasporo on jonkin verran pienempi, 60–100 kg. Vastasyntynyt vasa painaa 4–6 kg. Poron pituus on hännästä turvan kärkeen 150–210 cm. Poron elinikä voi olla 18–20 vuotta.
Molemmilla sukupuolilla on sarvet, jotka vaihtuvat vuosittain. Poronsarvi on maailman nopeimmin kasvavaa luuta. Se saattaa kasvaa pituutta vuorokaudessa 2 senttimetriä ja painoakin samassa ajassa puoli kiloa.
Poron turkki on väriltään yleensä harmaan, vaaleanruskean ja valkoisen kirjava, mutta väritys vaihtelee eri yksilöiden kesken.
Ravinto.
Poro kuuluu märehtijöihin ja sillä on neljä mahaa.
Kesällä porot syövät enimmäkseen koivun lehtiä, jäkälää, heinää ja ruohoa, mutta metsissä ne voivat käyttää myös monipuolisempaa ravintoa, kuten suomaiden raatetta ja luonnonniittyjen kasveja. Syksyllä porot keräävät vararavintoa talvea varten syömällä sieniä, jäkälän ja heinien lisäksi. Talvella, kun ravintoa on luonnossa vähemmän, porot etsivät ensisijaisesti jäkälää. Poro pystyykin haistamaan jäkälän metrin paksuisen hangen läpi. Myös heinäkasvit ja varvut kelpaavat porojen ravinnoksi, jos jäkälää ei ole tarpeeksi saatavilla. Poron ruuansulatus yksinkertaistuu talvella ja pötsin merkitys on erittäin vähäinen. Poro muistuttaa talvisin yksimahaista eläintä ja talvi merkitsee porolle laihtumista ja jopa vain hengissäselviämistä. Nykyisin yleistynyt lisäruokinta on muuttanut tilannetta merkittävästi.
Käyttäytyminen.
Porot elävät 5–500, joskus useammankin poron laumoissa eli tokissa, jossa ne vaeltelevat kilometrejä päivässä etsien märehtimispaikkoja ja vettä. Joskus nuoret aikuiset tai urosporot saattavat vaellella yksinkin. Vaadin ja usein myös muu tokka puolustaa alle kolmikuista vasaa aggressiivisestikin uhkaavilta petoeläimiltä. Poro uhkaa vihollista painamalla pään alas ja lähestymällä korahdellen tai pärskähdellen. Jos vaara ei kaikkoa, vaadin joko luovuttaa ja pakenee vasansa kanssa tai hyökkää puskemalla ja potkimalla uhan kimppuun. Yleensä yksinäinen vaadin ja vasa kuitenkin juoksevat pakoon. On myös tavallista, että 2–10 vaadinta muodostavat vasojensa kanssa pienen tokan, jonka kanssa ne vaeltavat vasojen ollessa alle puolivuotiaita.
Poro on yksi sosiaalisimmista sorkkaeläimistä. Luonnossa tavattava poro pakenee ihmistä, mutta vankeudessa ne käyttäytyvät yleensä uteliaasti ja pelottomasti. Syksyllä kiima-aikaan täysikasvuiset hirvasporot voivat olla vaarallisia myös ihmiselle. Hirvakset ottavat rajuja sarvikahakoita vaatimista keskenään siihen saakka, että toinen osapuoli joko alistuu tai menehtyy. Hirvasporo voi otaksua tällöin myös ihmisen kilpailijaksi ja hyökätä tämän kimppuun.
Nimitykset.
Poroilla on useita nimityksiä iän ja sukupuolen mukaan. Porouroksista käytetään nimitystä "hirvas", ja naaraille vastaava termi on "vaadin". Pohjoissaameksi vastaavat nimitykset ovat "sarvvis" sekä "áldu". Jälkeläisiä kutsutaan "vasoiksi". Toisella ikävuodella olevasta naaraasta käytetään nimitystä "vuonelo" ja uroksesta "urakka". Kun poro täyttää kuusi vuotta, nimitykset loppuvat, jolloin nimitys on "nimiloppu".
Poroilla on nimitykset myös värin mukaan. Tumma poro on "musikki", vaalea on "suivakko" ja täysin valkoinen poro on "valkko".


Metsäpeura.
Metsäpeura eli suomenpeura eli petra ("Rangifer tarandus fennicus") on suurikokoinen ja havumetsissä elämiseen sopeutunut peuran ("Rangifer tarandus") alalaji, jota tavataan vain Suomessa ja Luoteis-Venäjällä. Metsäpeura oli kivikaudelta lähtien suomalaisen erä- ja pyyntikulttuurin tärkeimpiä saaliseläimiä, mikä johti sen häviämiseen nykyisen Suomen alueelta 1800-luvun lopulla. Kanta säilyi vain Vienan Karjalassa, josta metsäpeurat alkoivat levitä takaisin Suomen puolelle Kainuuseen 1940–1950-luvuilla. Myöhemmin niitä takaisinistutettiin myös Suomenselälle. Metsäpeura luokitellaan Suomessa nykyisin silmälläpidettäväksi, eikä sitä pidetä enää uhanalaisena. Venäjällä kannan säilymistä sen sijaan uhkaavat salametsästys ja risteytyminen porojen kanssa.
Koko ja ulkonäkö.
Metsäpeura muistuttaa ulkonäöltään muita peuran alalajeja, kuten tunturipeuraa ja sen kesyä muotoa poroa, mutta on niitä kookkaampi ja pidempijalkaisempi. Metsäpeura onkin yksi suurimmista peuran alalajeista. Sen ruumiinpituus on 180–220 senttimetriä ja hännän pituus 10–15 senttimetriä. Hirvaat ovat selvästi vaatimia suurempia, mikä näkyy erityisesti painossa. Vaadin painaa 60-100 kilogrammaa, mutta hirvas voi painaa 150–250 kilogrammaa. Koostaan huolimatta metsäpeura vaikuttaa kevytrakenteisemmalta kuin poro. Syynä ovat sen korkeammat koivet, säärevämmät jalat ja hoikempi ruumis. Pitkät raajat ovat sopeutuma havumetsävyöhykkeen syvään ja pehmeään lumeen. Tunturipeuran ja poron elinympäristössä tundralla ja tuntureilla lunta on vähän tai se on kovaksi pakkautunutta, joten niillä on metsäpeuraa lyhyemmät jalat ja leveät, lumikenkämäiset sorkat. Metsäpeuran sorkat ovat suhteellisen pitkät, minkä ansiosta puolikuun muotoiset askeleet ovat hieman pidempiä kuin porolla. Erona ovat myös tummempi ja tasaisempi väritys, leveämpi kuono ja suuremmat sierainten hajuonkalot kuin porolla. Peuralle tyypilliseen tapaan kummallakin sukupuolella on sarvet. Metsäpeuralla on kapeammat sarvet kuin porolla. Kapeat sarvet helpottavat metsässä liikkumista. Metsäpeuran säkäkorkeus on 10–20 senttimetriä korkeampi ja pää on pidempi ja kapeampi kuin porolla. Varman määrityksen tekeminen on kuitenkin hankalaa, varsinkin kun Kainuussa ja Venäjällä alalajit ovat risteytyneet keskenään.
Alkuperäinen levinneisyys.
Ensimmäiset metsäpeurat vaelsivat Pohjois-Eurooppaan viime jääkauden jälkeen noin 10 000 tai 7 000 vuotta sitten idästä ja kaakosta. Niitä esiintyi muuallakin Euroopassa, esimerkiksi Puolasta metsäpeura hävisi vasta 1500-luvulla. Vielä 1600-luvulla metsäpeuroja tavattiin kaikkialla Suomessa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Venäjän Karjalassa levinneisyys ulottui 1700-luvulla Kantalahdesta Äänisjärvelle. Myöhemmin poronhoito, liiallinen metsästys ja ilmaston lämpeneminen alkoivat verottaa kantaa etenkin Suomessa. Peurakanta taantui ensin varsinkin Pohjois-Pohjanmaalla ja Länsi- ja Keski-Suomessa. Maan viimeiset laumat nähtiin 1880-luvulla Suomenselällä ja vuonna 1910 Kuhmossa, minkä jälkeen metsäpeura hävisi Suomesta kokonaan. Suomen lajistosta silloin jo kadonnut metsäpeura rauhoitettiin vuonna 1913. Vuonna 1921 Kuolan suunnasta vaelsi rajan yli yksinäinen hirvas, joka kuitenkin joutui savukoskelaisen poromiehen ampumaksi.
Kainuu.
Vasta neljänkymmenen vuoden poissaolon jälkeen metsäpeuroja alkoi suuremmissa määrin vaeltaa takaisin Suomen Kuhmoon lähinnä Pieningän alueen erämaista, silloisesta Neuvostoliitosta. Ensimmäiset laumat nähtiin maan rajojen sisäpuolella vuonna 1953. Elimyssaloon perustettiin 1970-luvun alussa laaja luonnonsuojelualue erityisesti seudun metsäpeurakannan suojelemiseksi. Nykyään metsäpeuroja tavataan Suomessa kolmena populaationa Kainuussa, Suomenselällä ja pieni määrä Lieksan alueella. ja vuonna 2001 jo noin 1 700 metsäpeuraa, mutta 2000-luvun alussa kanta on kääntynyt jyrkkään laskuun. Vuonna 2006 peuroja oli enää runsaat tuhat, vuonna 2007 960, vuonna 2010 811 ja vuonna 2011 enää 802. Vuonna 2011 pääosa Kainuun peuroista oleili Ristijärven, Kuhmon ja Sotkamon kuntien alueilla. Metsästys ja Kalastus -lehden haastatteleman tutkija Ilpo Kojolan mukaan suurin syy metsäpeurakantojen pienenemiseen on susikantojen runsastuminen. Susikannan ollessa runsaimmillaan vuonna 2007, yli 60 yksilöä, koettiin Kainuussa seuraavana vuonna metsäpeurakannan siihenastinen aallonpohja. Susikannan pienennyttyä, arviolta 30-40 yksilöön vuonna 2010, on talven yli selviytyvien vasojen määrä on kasvanut noin 40 %. Peurojen kokonaismäärä ei kuitenkaan ole kääntynyt kasvuun. Myöhemmissä haastatteluissa Kojola on muistuttanut, että metsäpeuroja saalistavat suden ohella muutkin suurpedot, karhu etenkin alkukesäisin. Karhujen pyyntilupien määrä on Kuhmossa lisätty kaksinkertaiseksi normaaliin verrattuna juuri peurojen suojelemiseksi. Itse metsäpeurojen metsästäminen on ollut Kainuussa kiellettyä vuodesta 2003 lähtien. Suurpetojen runsastumisen lisäksi metsien pirstaloitumisella arvellaan olleen vaikutusta peurojen vähenemiseen. Kainuun peurakannan selviämistä vaikeuttaa myös se, että Venäjän Karjalan peurakanta on salametsästyksen takia romahtanut eikä sieltä enää vaella uusia yksilöitä Suomen puolelle.
Suomenselkä.
1970-luvun alussa Suomeen haluttiin luoda toinen metsäpeurapopulaatio poronhoitoalueen ulkopuolelle, jotta tämä alalaji ei olisi vain yhden kannan varassa, eikä risteytyisi porojen kanssa. Lisäksi oltiin huolissaan siitä, että Kuhmon Elimyssalon ympäristössä tehtiin metsänhakkuita, jotka saattaisivat heikentää peurojen elinmahdollisuuksia. Vuonna 1973 yritettiin siirtää kuuden yksilön lauma Kuhmosta Korkeasaaren eläintarhaan. Yritys epäonnistui, sillä vain kaksi yksilöä saatiin perille. Niistäkin toinen kuoli pian, ja jäljelle jäi yksinäinen vanha vaadin. Vuosina 1979–1980 siirrettiin kahdeksan vaadinta ja kaksi hirvasta Kainuusta 300 kilometrin päähän Suomenselän Kivijärvelle, Salamajärven kansallispuiston Salamanperässä, Koirajärven lähellä olleeseen 15 hehtaarin aitaukseen. Vuoden 1981 lopulla päästettiin vapauteen kolme aitauksessa syntynyttä vaadinta ja yksi hirvas, ja vuonna 1984 vapautettiin loputkin yksilöt. Istutusten aikaan paikalliset maanviljelijät vastustivat siirtoja ankarasti, koska pelkäsivät peurojan aiheuttavan vahinkoa maataloudelle. Nyttemmin asenteet ovat muuttuneet, ja pohjalaiset suhtautuvat kotiseudullaan eläviin metsäpeuroihin enimmäkseen ylpeydellä. Peurojen kannalta siirto onnistui ennakko-odotuksiakin paremmin, ja kannan nopea kasvu on yllättänyt sekä paikalliset asukkaat että viranomaiset. Kanta kasvoi istutusalueella jopa nopeammin kuin Kainuussa, ja on nykyisin suurempi kuin Kainuun jatkuvasti pienenevä kanta. Vuonna 2006 Suomenselällä arvioitiin elävän noin 1 200 metsäpeuraa, joidenkin lähteiden mukaan jopa 1 500. Helikopterilla tehdyissä tarkoissa laskennoissa peuroja havaittiin vuonna 2008 1 006 ja vuonna 2011 1 076 yksilöä. Nykyisin pääosa (lähes 900 yksilöä) Suomenselän metsäpeuroista oleilee talvisin Alajärvellä ja pienemmät laumat Soinissa ja Vimpelissä. Aiempi talvilaidun oli Halsualla, mutta peurat vaihtavat ruokailualueitaan säännöllisesti, jotta jäkäliköt ehtivät toipua laidunnuksesta. Suomenselän metsäpeurat ovat vähitellen leviämässä etelämmäksi Pohjanmaalle ja Keski-Suomeen, varsinkin Oulujärveä ympäröiville jäkäläkankaille. Syksyllä 2010 noin 15–20 yksilön lauma havaittiin yllättäen Pohjois-Pohjanmaalla, Pyhännnän kirkonkylän lähellä. Pyhäntä on noin puolivälissä Suomenselän ja Kainuun metsäpeura-alueista. Varmistamattomia metsäpeurahavaintoja oli tehty Pyhännällä jo vuonna 2004, jolloin siellä kerrottiin nähdyn emä pienen vasansa kanssa. Näiden havaintojen perusteella arvellaan, että osa Suomenselän istutuskannasta on levittäytymässä kohti itää.
Muut alueet Suomessa.
Metsäpeuroja on vaeltanut Venäjältä Kainuun lisäksi Lieksan alueelle, jossa elää nykyisin pienehkö kanta. Kuten Kainuussa, myös siellä kannan koko on pienentynyt 2000-luvulla. Lieksan peurakanta oli suurimmillaan 200 yksilöä 1970–1980-lukujen vaihteessa, jolloin kannat olivat vahvoja myös Karjalan tasavallassa Venäjällä. Nykyään Lieksassa on metsäpeuroja jäljellä enää muutamia kymmeniä.
Hämeen pohjoisosiin vapautettiin vuonna 1997 Ähtärin eläinpuistosta peräisin olleita metsäpeuroja. Alueelle ei kuitenkaan muodostunut pysyvää kantaa, sillä peurat eivät alkaneet lisääntyä. Osa niistä vaelsi Hämeestä Jämijärvelle asti. Vuonna 2011 näitä istutettuja peuroja arveltiin olevan jäljellä noin 20 yksilöä.
2000-luvulla Maa- ja metsätalousministeriö alkoi suunnitella Suomeen uusia siirtoistutuksia metsäpeuran säilymisen turvaamiseksi. Tarkoituksena on siirtää uusille alueille sekä Kainuun tai Suomenselän kannan edustajia että eläintarhojen ylijäämäpeuroja. Alustavasti on tutkittu, että metsäpeuralle sopivia metsäalueita sijaitsee ainakin Pohjois-Satakunnassa ja Pieksämäen seudulla. Ennen kuin istutukset voidaan totetuttaa, niistä on laadittava tarkat suunnitelmat paikallisten asukkaiden kuulemisineen. Suunnittelu on viivästynyt alkuperäisestä aikataulustaan riistahallinnon uudistusten takia.
Venäjä.
Venäjällä elää vuonna 2010 julkaistun arvion mukaan kaikkiaan noin 8 500 metsäpeuraa. Ne ovat jakautuneet kolmen alueen kesken: Karjalassa peuroja noin 2 500, Arkangelissa 2 500 ja Komissa 3 500 yksilöä. Määrät ovat pienentyneet nopeasti, sillä pelkästään Karjalan kannan kooksi arvioitiin vielä 1980-luvun alussa 7 000 ja vuonna 1994 noin 3 000 eläintä. Vuoden 1994 määrästä noin 500 yksilöä metsästettiin saman vuoden aikana. Nykyisin metsäpeura on Venäjällä virallisesti rauhoitettu, mutta sen salametsästys on yleistä. Eri aluiden populaatiot ovat eriytyneet toisistaan, mikä heikentää niiden geenien vaihtumista. Myös peurojen siirtyminen Venäjältä Suomeen on loppunut.
Moskovan eläintarhaan on alettu kerätä metsäpeuroja eräänlaiseksi geenipankiksi. Vuonna 2011 sinne oli tarkoitus kuljettaa Suomesta Ranuan ja Ähtärin eläinpuistoista yhteensä 16 peurayksilöä.
Poronjäkälä on metsäpeuran tärkeintä talviravintoa, ja hirvailla se kuuluu myös kesäravintoon.
Elinympäristö.
Metsäpeurat laiduntavat kesäisin reheväkasvuisilla soilla ja siirtyvät talveksi sellaisiin metsiin, joissa on hyviä jäkäläkankaita. Ne liikkuvat myös järvien rannoilla laiduntamassa, ja talvisin avosoilla ja järvien jäällä suojassa pedoilta. Järviä käytetään myös vaellusreitteinä. Osa yksilöistä viihtyy talvisin heinäpelloillla syömässä ruohoa.
Ravinto.
Talvella metsäpeurat syövät lähes yksinomaan jäkäliä, lähinnä poronjäkälää, jota ne kaivavat sorkillaan esiin lumesta.. Jäkälässä on vain vähän hivenaineita ja valkuaisia, mutta paljon hiilihydraatteja. Jäkälän osuus talviravinnosta riippuu paljolti siitä, kuinka vaikeaa sen esiinkaivaminen on. Peura löytää jäkäläisimmät kohdat lumen alta tarkan hajuaistinsa avulla. Hankeen jääneet turvanjäljet ovat merkki siitä, että haju ei ollut tarpeeksi voimakas kohdan esiinkaivamiseen. Keski- ja kevättalven vaikeissa lumiolosuhteissa jäkälänkaivu keskittyy ohutlumisimmille alueille, kuten järvien rannoille, joissa lunta on vähemmän kuin syvemmällä metsässä. Kun rannat on kertaalleen kaivettu läpi, peurat siirtyvät seuraavalle järvelle. Kun jäkälän saanti vaikeutuu, metsäpeurat turvautuvat puiden alaoksilla kasvaviin luppoihin ja naavoihin. Peurat käyttävät talvellakin myös kasviravintoa ja syövät etenkin jäkälän puutteessa varpuja, saroja, edelliskesän heinää ja järvikaislaa, jota ne kaivavat soilta ja järvien rannoilta.. Metsäpeuralle kelpaavat esimerkiksi raatteen juuret. Ne saattavat myös tulla pelloille kaivamaan lumen alta ruohoa ja viljan jäänteitä. Talvella metsäpeuran talvilaidunnusalue on noin kymmenesosa kesän laitumesta muun muassa sen takia, että peuralle sopivat talviruokailualueet ovat pieniä. Yleensäkin peuran on vaikeampi saada talvella ravintoa kuin kesällä. Metsäpeura syö ja lepää ympäri vuorokauden 2-4 tuntia kerralaan pimeälläkin.
Jo huhtikuussa metsäpeura alkaa syödä kasvamaan lähtenyttä tupasvillaa.
Metsäpeurat siirtyvät yleensä kesäksi kasviruokavalioon, ja voivat vaeltaa jopa kymmenien kilometrien päähän talvilaitumilta. Peura pystyy syömään satoja erilaisia kasvilajeja, muun muassa saraa, heinää, kortteita ja maitohorsmia.
Erityisesti hirvaat jäävät yleensä talvilaitumille tai niiden tuntumaan. Niiden kesäravintoa ovat lehtipuiden lehdet, ruohot ja poronjäkälä. Vaatimet syövät kesällä pelkästään vihreitä kasveja, ja laiduntavat vasojensa kanssa etenkin soilla. Erityistä herkkua on raate, joka tunnettiinkin aiemmin peuranvehkana. Syksyisin sienet ovat metsäpeuralle tärkeää ravintoa. Ravinnon määrä ja sukupuoli vaikuttavat suuresti peurojen liikkumiseen. Menneinä vuosisatoina peurat tunnettiin pitkistä talvivaelluksistaan, jotka ulottuivat satojen kilometrien päähän kesälaitumista. Vaellusten syynä oli runsaan peurakannan aiheuttama laidunnuspaine, mikä pakotti peurat liikkumaan laajemmalla alueella. Nykyään peuroja on vähemmän ja vaelluksetkin ovat pienempiä jäkälikköjen ja järvenrantalaitumien paremman kunnon ansiosta. Siksi peurojen talvivaellukset ovat pidentyneet Suomessa kannan kasvaessa, ja vastaavaa on havaittu myös Venäjän Karjalassa. Kainuussa kesä- ja talvilaitumet sijaitsevat nykyisin jo yli sadan kilometrin päässä toisistaan. Pidentyneet vaellusmatkat ovat riski pienentyneille populaatioille, sillä eläimet saattavat kulkiessaan esimerkiksi jäädä autojen alle tai joutua petojen saaliiksi.
Lisääntyminen.
Metsäpeurojen kiima- eli rykimä-aika on syys-lokakuussa, jolloin hirvaat hakeutuvat vaatimien ja vasojen kesälaitumille. Hirvaat kokoavat noin 10–30 eläimen kiimatokkia, joissa on yleensä yksi hallitseva hirvas, joka puolustaa tokkaansa muilta hirvailta. Vilkkaimmillaan rykimäaika on lokakuun puolenvälin jälkeen. Kiiman lopulla tokkiaan puolustavat hirvaat ovat niin uupuneita, että muutkin hirvaat saattavat päästä parittelemaan. Metsäpeuravaatimen kanto-aika on noin 7 kuukautta, ja vasat syntyvät touko-kesäkuun vaihteessa. Vasoja on yleensä yksi, harvoin kaksi. Vaadinten on todettu käyttävän samoja vasomisalueita vuodesta toiseen. Paikka on yleensä syrjäinen puronvarsikorpi tai vanha mustikan peittämä kuusimetsä. Peuravaadin viettää aluksi vasansa kanssa hyvin huomaamatonta elämää, ja siirtyy kesäkuun alkupuolella punaruskeiden vasojensa kanssa soille. Syksyn kiima-aikana emo vieroittaa vasansa ja vasa siirtyy kasvisravintoon. Vasa pysyy emonsa mukana koko talven ja seuraa emoaan vasomisalueelle saakka, mutta emä karkottaa sen luotaan ennen uuden vasan syntymää.
Metsäpeura ja poro ovat samaa lajia, joten ne pystyvät saamaan keskenään lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Risteytymistä on tapahtunut Suomessa lähinnä Kainuussa, jossa metsäpeurojen elinalue rajautuu poropaliskuntaan. Alalajien sekoittumisen vähentämiseksi poronhoitoalueen etelärajalle rakennettiin 1990-luvulla yli 80 kilometrin mittainen aita, jolla pyritään estämään peurojen liikkuminen Suomussalmelta Kuhmoon ja toisin päin. Rotupuhtautta edistetään myös aktiivisesti poistamalla havaitut risteymäyksilöt poroerotuksissa ja metsästämällä. Risteymiä on metsästetty erityisissä rodunpuhdistusjahdeissa, jollaiset järjestettiin Kainuussa viimeksi talvella 2002–2003.
Sosiaalinen käytös.
Metsäpeurat viettävät kesät muutaman yksilön laumoissa, hirvaat jopa yksinään. Hirvaat ja vaatimet elävät talvea ja rykimää lukuun ottamatta erillään toisistaan. Pieninä ryhminä peurat eivät ole yhtä näkyviä ja kuuluvia pedoille. Metsämaastossa pedot saavat kuitenkin paremmin näkösuojaa kuin avoimella tundralla, jonka vuoksi huomaamattomuus on saaliseläimille välttämätöntä. Metsäpeurat ovat siksi hiljaisempia kuin porot, eikä vasan valittava kutsu ja vaatimen röhkiminen ole kovin yleistä. Eläin on myös ihmistä kohtaan varsin arka, eikä sitä ole helppo päästä näkemään.
Talvet metsäpeurat elävät kuitenkin kunnollisina laumoina, joiden koko vaihtelee muutamasta kymmenestä jopa pariin sataan yksilöön. Laumat syntyvät, kun hajallaan eläneet peurat vaeltavat parhaille ruokapaikoille, jäkäläkankaille ja järvien rannoille syksyn aikana. Järvillä yhteys lajitovereihin säilyy paremmin kuin metsässä ja lauma vetää puoleensa yksittäisiä peuroja ja pienempiä ryhmiä. Laumat kuitenkin yleensä hajoavat ennen maalis-huhtikuun kevätmuuttoa.
Metsäpeura ja ihminen.
Metsäpeura on ollut aikaisemmin Suomen merkittävin riistaeläin, ja on arvioitu että ensimmäiset asukkaat, jotka nykyiselle Suomen alueelle siirtyivät, olisivat saapuneet juuri metsäpeuralaumojen vaelluksen perässä. Niitä metsästettiin Saarijärven korkeudella vielä Suomusjärven kulttuurin aikana. On esitetty arvioita siitä, että tuon kulttuurin merkittävimmät metsästysaseet, liuskekeihäät, olisi tarkoitettukin nimenomaan peuran pyyntiin. Tällöin niiden vähittäinen käytöstä poisjääminen kampakeraamiselle ajalle tultaessa johtuisi peurakannan pienenemisestä ja häviämisestä. Tähän viittaa myös se, että pohjoisilla alueilla, missä peurakanta säilyi, liuskekärkisiä keihäitä käytettiin vielä koko lopun kivikauden ajan. Metsäpeuroja pyydettiin yleensä niiden vaellusreiteiltä väijytyksillä ja pyyntikuopilla.
Nykyisinkin metsäpeura kuuluu Suomessa riistaeläimiin. Sen metsästysaika kestää syyskuun viimeisestä lauantaista tammikuun 31. päivään. Vaadin, jota seuraa alle vuoden ikäinen vasa, on kuitenkin aina rauhoitettu. Metsäpeura kirjattiin metsästyslakiin vuonna 1993. Peurajahdit alkoivat Kainuussa vuonna 1996 ja Suomenselän Perhossa 1998. Pääsyynä metsästykselle ovat Pohjanmaalla olleet peurojen aiheuttamat maatalousvahingot. Yleisin metsäpeuran metsästysmuoto on pellon laidalla kyttääminen. Metsäpeurojen metsästäminen on nykyisin rajoitettua, ja Kainuussa sitä ei ole sallittu lainkaan vuoden 2002 jälkeen. Metsästysvuodelle 2009-2010 myönnettiin ainoastaan 35 kaatolupaa, kaikki Pohjanmaan Suomenselälle. Vuosina 2004–2009 koko Suomen vuosittainen metsäpeurasaalis on vaihdellut 40 ja 141 yksilön välillä.
Laillisen metsästyksen lisäksi metsäpeuroja kuolee Suomessa jonkin verran salametsästyksen takia. Luvatta tapetun metsäpeuran ohjeellinen korvausarvo on 2 600–3 900 euroa. Huhtikuussa 2011 tuli voimaan rikoslain uudistus, jonka mukaan suden, ahman, karhun, ilveksen, saukon ja metsäpeuran laitonta tappamista käsitellään automaattisesti törkeänä metsästysrikoksena. Poliisi saa hyödyntää törkeän metsästysrikoksen selvittämiseksi muun muassa televalvontaa.
Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos eli RKTL aloitti keväällä 2010 laajan metsäpeuratutkimuksen, jossa peurojen liikkeitä ja määrää tutkitaan radiopantojen avulla. Vuonna 2010 Keski-Pohjanmaalla pannoitettiin seitsemän vaadinta, ja keväällä 2011 vielä 15 yksilöä lisää. Kainuussa pannoitettiin kevään 2011 aikana 43 peuraa. Kaikkiaan pannoitettuja peuroja on siis noin 60.


Metsäkauris.
Metsäkauris ("Capreolus capreolus") on Euroopassa yleisenä elävä pienikokoinen, lyhythäntäinen ja monenlaisiin elinympäristöihin sopeutunut hirvieläin. Laji on levittäytynyt Suomeen 1900-luvulla sekä luontaisesti että siirtoistutusten avulla, ja nykyisin se on tärkeä riistaeläin. Paikannimitutkimuksen perusteella on arveltu, että metsäkauriita olisi elänyt Ahvenanmaan lisäksi manner-Suomessa aiemminkin, mutta asiasta ei ole varmaa tietoa.
Ulkonäkö ja koko.
Metsäkauris on väritykseltään kesällä punaruskea ja talvella harmaanruskea. Ruskeankeltainen vatsapuoli ja posket ovat muuta ruumista vaaleammat, kuten myös hännänympärys, joka on kesällä kellertävä ja talvella valkoinen. Ylähuulen molemmin puolin on musta täplä. Häntä on hyvin lyhyt, vain 2–4 cm mittainen, ja tuskin erottuva. Nuori vasa on täplikäs, mutta täplät häviävät yksilön kasvaessa. Vain uroksella on sarvet. Sarvet ovat pienet, pystyt ja tavallisimmin kolmepiikkiset. Muihin Euroopassa luonnostaan eläviin hirvieläimiin verrattuna metsäkauris on pienikokoinen ja siro. Täysikasvuisen yksilön säkäkorkeus on vain noin 65–75 cm, ruumiin pituus 90–135 cm ja paino 15–35 kg.. Metsäkauriin sanotaan olevan maailman kaunein sorkkaeläin.
Äänet.
Metsäkauriin varoitusääni on matala haukahdus, jota se usein toistaa pari kertaa peräkkäin. Uroksen kiima-aikana päästämä korkea kutsu- ja yhteydenpitoääni muistuttaa vihellystä.
Levinneisyys.
Metsäkauris jaetaan neljään alalajiin, joiden yhteenlaskettu levinneisyysalue kattaa lähes koko Euroopan ja Turkin sekä osia Länsi-Venäjästä, Lähi-idästä ja Kaukasiasta. Lajia ei kuitenkaan tavata Irlannissa eikä monilla Välimeren saarilla. Laji on kuollut sukupuuttoon Israelista ja Libanonista, mutta Israelissa suunnitellaan sen takaisinistutusta. Luulöytöjen perusteella on päätelty lajin eläneen neoliittisella kivikaudella myös Jordaniassa, missä sitä ei enää nykyisin tavata.
Keski-Euroopan metsäkauriskannan kooksi arvioidaan noin 15 miljoonaa yksilöä. Runsautensa ja laajan esiintymislaueensa ansiosta laji on uhanalaisuusluokituksessa arvioitu elinvoimaiseksi. Poikkeuksena on Italiassa esiintyvä alalaji "C. c. italicus", joka on uhanalainen. Kyseistä alalajia on jäljellä enää noin 10 000 täysikasvuista yksilöä. Aasiassa elävää siperianmetsäkaurista ("Capreolus pygargus") pidettiin aiemmin metsäkauriin alalajina, mutta nykyisin sen katsotaan olevan oma, erillinen lajinsa.
Suotuisissa olosuhteissa metsäkauris pystyy lisääntymään ja laajentamaan levinneisyyttään tehokkaasti, koska nuoret yksilöt joutuvat vaeltamaan pois synnyinseudultaan aikuisten voimakkaan reviirinpuolustuksen takia. Merkittävin este nykyisen elinalueen laajentumiselle on pohjoisten alueiden paksu lumikerros. Koska metsäkauris on pieni ja lyhytjalkainen, jo noin puolen metrin syvyinen lumikerros vaikeuttaa merkittävästi sen ravinnonsaantia. Lisäksi lyhyet jalat rajoittavat sen liikkuvuutta hangessa, ja se on siksi altis petoeläinten saalistukselle.
Esiintyminen Suomessa.
Perinteisesti on ajateltu, että metsäkauris on manner-Suomessa aivan uusi eläinlaji, joka ei ole esiintynyt alueella aiemmin. Ei tunneta mitään fosiili- tai luulöytöjä tai muitakaan varmoja todisteita siitä, että lajia olisi elänyt Suomessa esihistoriallisena aikana. On kuitenkin arveltu, että myöhemmin, historiallisen ajan alussa, kauris olisi ollut metsäpeuran ohella runsas ja tärkeä riistaeläin, mutta olisi hävinnyt 1500- ja 1600-luvuilla sukupuuttoon kylmän kauden vallitessa. Oletuksen pohjalla on teoria siitä, että metsäkauris olisi tunnettu nimellä "tarvas", ja tästä nimityksestä olisivat peräisin lukuisat Tarvas-alkuiset paikannimet, kuten Tarvasjoki.
Varmaa tietoa on se, että Ahvenanmaalla on elänyt metsäkauriita ainakin 1500-luvun alusta 1600-luvun alkuun. Kanta ei todennäköisesti ollut sinne luontaisesti levinnyt, vaan istutettu. Yksi ensimmäisistä asiaa koskevista maininnoista on kuningas Kustaa Vaasan kirje vuodelta 1537. Kirjeessä kuningas ilmoittaa kauriit yhdeksi niistä syistä, joiden takia hän haluaa liittä Ahvenanmaan hallinnon Tukholman linnan alaisuuteen. Ahvenanmaan metsäkauriita koskevat maininnat arkistoaineistoissa loppuvat 1600-luvun alun jälkeen, jolloin laji ilmeisesti hävisi saarelta kokonaan. Metsäkauris palautettiin Ahvenanmaalle istuttamalla niitä sinne 1950- ja 1960-luvuilla yhteensä 41 yksilöä. Laji on valittu Ahvenanmaan maakunnan nimikkoeläimeksi.
Norjassa ja Ruotsissa elää luonnonvarainen populaatio, jonka kantavanhemmat vaelsivat sinne jääkauden jälkeen Tanskasta, aluiden välillä tuolloin ollutta manneryhteyttä pitkin. Ilmaston kylmeneminen ja liiallinen metsästys johtivat tämän Skandinavian kannan pienenemiseen keskiajan jälkeen: 1800-luvun alussa kauriit olivat kadonneet Norjasta kokonaan ja Ruotsissa niitä eli vain Etelä-Skånessa. 1900-luvun alussa metsäkauris alkoi runsastua ja levittäytyä Suomea ympäröivillä alueilla sekä Norjassa ja Ruotsissa että Pohjois-Virossa ja Inkerissä. Runsastumisen yhdeksi syyksi on arveltu ilmaston lämpenemistä. Manner-Suomen ensimmäiset metsäkauriit havaittiin Tornion seudulla 1950-luvun tienoilla. Pysyviä populaatioita muodostui aluksi Pohjanlahden perukkaan Tornion-, Kemi- ja Oulujoen varsille, ja vasta myöhemmin Kaakkois-Suomeen. Kauriit olivat vaeltaneeet kyseisille alueille luontaisesti rajojen takaa Pohjois-Ruotsista ja Karjalankannakselta. Kaakkois-Suomen ensimmäiset yksilöt havaittiin Ruokolahdella, ja osa niistä saattoi olla peräisin Inkerinmaan keisarillisesta metsästyspuistosta, jonne metsäkauriita oli aiemmin istutettu. 1980-luvulla eläimiä alkoi vaeltaa myös Koillis-Lappiin Inariin ja Utsjoelle Pohjois-Norjan rannikon kautta.
Siirtoistutukset ovat vaikuttaneet suuresti kannan leviämiseen varsinkin Etelä-Suomessa, jossa niitä tehtiin 1980-luvulla useilla paikkakunnilla. Ensimmäiset kuusi yksilöä vapautettiin vuonna 1980 Kemiöön, jonne ei kuitenkaan muodostunut pysyvää kantaa. Sen jälkeen tarhausta ja istutuksia toteutettiin esimerkiksi Hyvinkään seudulla, Pohjois-Hämeeessä, Rajamäellä ja Lohjalla. Kauriita tuotiin Ahvenanmaalta, Ruotsista, Lapista ja Ähtärin eläinpuistosta. Kannat ovat tätä nykyä vahvat ja elinvoimaiset Etelä- ja Länsi-Suomessa sekä Pohjanlahden rannikolla.
Elinympäristö.
Metsäkauris ei ole vaativa elinympäristönsä suhteen. Sitä tavataan monentyyppisillä alueilla, kuten lehti- ja sekametsissä, niityillä, pelloilla ja harvaan rakennetuilla esikaupunkialueillakin. Erityisesti se viihtyy seuduilla, joilla on lähekkäin sekä metsää että maatalousmaata. Se sopeutuu hyvin myös moderniin maatalousympäristöön.
Käyttäytyminen.
Talvisin metsäkauriit kerääntyvät usein laumoihin.
Metsäkauris voi olla liikkeellä kaikkina vuorokauden aikoina, mutta se on aktiivisin ilta- ja aamuhämärissä. Metsäkauriit elävät usein pienissä perheryhmissä, joihin kuuluu uros, 2–3 naarasta ja vasat. Varsinkin urokset voivat elää yksinäänkin. Urosten sarvet alkavat kasvaa kevättavella, ja ne ovat lopullisessa mitassan jo loppukeväällä. Niitä peittää aluksi verinahka, jonka uros kuitenkin pian hankaa pois kelomalla sarvia puunrunkoihin ja oksiin. Kelomisen yhteydessä eläimen otsassa olevista hajurauhasista tarttuu puuhun hajuainetta, jolla uros merkitsee reviirinsä. Aikuiset urokset valtaavat jo keväällä itselleen reviirin, jolta ne ajavat pois kaikki muut samaa sukupuolta olevat yksilöt. Naaraatkin ovat hirvieläimeksi poikkeuksellisen reviiritietoisia, ja saattavat ajaa omat aikuiset vasansa pois lähistöltään. Karkotetut yksilöt voivat vaeltaa jopa 700 kilometrin päähän talvisesta elinalueestaan. Joillakin alueilla metsäkauriit vaeltavat talvisin myös ravinnon perässä. Pohjoismaissa lumisuus ei yleensä aiheuta vaelluksia, vaan Ruotsissa naaraiden on todettu päinvastoin vähentävän liikkumistaan paksun lumipeitteen aikana. Talvisin ravintoa etsiessään kauriit voivat lyöttäytyä suuriksi laumoiksi.
Metsäkauris pystyy juoksemaan nopeasti ja tekemään pitkiä hyppyjä. Se on myös taitava uimari. Pohjois-Euroopassa aikuisten yksilöiden merkittävin saalistaja on ilves, minkä lisäksi kettu voi syödä pieniä vasoja.
Ravinto.
Metsäkauris kuuluu märehtiviin kasvinsyöjiin. Päivän aikana se voi käydä laiduntamassa jopa runsaat kymmenkunta kertaa, sillä pienenä eläimenä sen suhteellinen energiantarve on suuri. Ravintonaan se suosii energiapitoisia, helposti sulavia kasvikunnan tuotteita. Joillain seuduilla metsäkauriin ruokalistalle voi kertyä vuoden aikana jopa 1 000 kasvilajia. Ravinnonkäyttö vaihtelee vuodenaikojen mukaan. Kesällä metsäkauris syö enimmäkseen metsänreunojen vihreitä heinä- ja ruohokasveja. Myös marjat, jäkälät ja sienet kelpaavat ravinnoksi. Talvisin metsäkauriit joutuvat turvautumaan varpuihin ja puiden ja pensaiden oksiin, versoihin ja silmuihin. Pienen kokonsa takia ne eivät kuitenkaan pysty hyödyntämään niin korkealla olevia puiden oksia ja lehtiä kuin suuremmat hirvieläimet. Ne voivat etsiä latojen ympäriltä maahan pudonnutta kauraa ja heinää. Jos muuta ravintoa ei ole enää saatavilla, metsäkauris voi joutua turvautumaan männynneulasiinkin, joita se ei muutoin syö. Se ei aiheuta mäntytaimikoille niin paljon vahinkoa kuin hirvi, koska ei ylety katkomaan latvoja. Runsaslumisina talvina laji selviytyy hyvin pitkälle lisäruokinnan ansiosta.
Lisääntyminen ja elinikä.
Metsäkauriiden pariutumisaika on loppukesällä. Suomen oloissa kiima-ajan kiivain kausi ajoittuu heinä-elokuun vaihteeseen. Tuolloin urokset puolustavat reviiriään aggressiivisesti muita uroksia vastaan ja yrittävät houkutella sinne naaraita. Naaras synnyttää alkukesällä, ja saa yleensä kaksi tai kolme vasaa kerrallaan.
Vanhin tunnettu metsäkauris eli vankeudessa 17,5-vuotiaaksi. Luonnossakin ne saavuttavat usein 15 vuoden iän.
Metsäkauris ja ihminen.
Metsäkauris on levinneisyysalueillaan tärkeä riistaeläin. Ahvenanmaalla lajin metsästys alkoi vuonna 1973. Manner-Suomessa metsäkauriin metsästys aloitettiin vasta myöhemmin, ensimmäisenä Pohjanlahden perukassa. Suomessa uros on rauhoitettu 16.6.–31.8. ja 1.2.–15.5., naaras ja saman vuoden vasa 1.2.–31.8. Muina aikoina metsäkauriita saa Suomessa metsästää ilman pyyntilupaa. Myös pyyntimenetelmä on vapaa laissa erikseen kiellettyjä menetelmiä lukuun ottamatta, eli metsäkaurista saa ampua myös haulikolla ja jousiaseella. Rihlatulla luotiaseella metsästettäessä ampujan on kuitenkin ensin suoritettava metsästyslaissa säädetty ampumakoe. Metsästäjällä on vuonna 2005 laaditun asetuksen mukaan myös velvollisuus ilmoittaa riistanhoitopiirille kunkin kaadetuksi tulleen metsäkauriin ikä, sukupuoli, pyyntiajankohta ja -paikka. Metsästyksessä voidaan kesäaikaan hyödyntää erityisiä pillejä, joiden tuottama ääni houkuttelee varsinkin uroksia. Metsästäjien saama vuotuinen saalis on 2000-luvulla vaihdellut 2 800 ja 4 200 välillä.
Itävaltalaisen Felix Saltenin kuuluisan ' -lastenkirjan Bambi on metsäkauris, joka on yleinen riistaeläin Keski-Euroopassa. Kirjaan perustuva Disney-yhtiön yhdysvaltalainen piirroselokuva "Bambi" kuvaa kuitenkin valkohäntäpeuraa, koska metsäkaurista ei esiinny Amerikassa.


Rautaristi.
Toisessa maailmansodassa myönnetty ensimmäisen luokan rautaristi hakaristikoristein
Ensimmäisessä maailmansodassa myönnetty 2. luokan rautaristi
Rautaristi () oli korkea saksalainen kunniamerkki, joka perustuu alkuaan Saksalaisen ritarikunnan käyttämään ristitunnukseen.
Preussin kuningas Fredrik Vilhelm III otti rautaristin käyttöön kunniamerkkinä vuonna 1813. Rautaristi oli poikkeuksellinen kunniamerkki, koska sen myöntämisperusteena ei ollut yhteiskunnallinen asema, kuten usein oli tapana tuohon aikaan, vaan pelkästään taistelussa osoitettu urhoollisuus ja johtamistaito. Rautaristiä on jaettu 1. ja 2. luokan risteinä, ritariristeinä variaatioineen (tammenlehvät, miekat, timantit) sekä rautaristin suurristeinä ja suurristin tähtinä, joita on myönnetty vain muutamia kappaleita hyvin korkeille sodanjohtajille (kuten von Blücher, von Hindenburg ja Göring)
Rautaristin historiaa.
Rautaristi oli käytössä vuosina 1813, 1870, 1914 ja 1939 alkaneissa sodissa. Sitä ei ole jaettu vuoden 1945 jälkeen.
Rautaristiä käytettiin kunniamerkkinä keisari Vilhelm II:n aloitteesta myös ensimmäisen maailmansodan alkaessa. Sitä myönnettiin eri luokissaan yli 5,5 miljoonaa kappaletta. Toisen maailmansodan alkaessa rautaristi perustettiin jälleen, ja rautaristejä myönnettiin lukuisissa eri luokissaan useita miljoonia kappaleita. Yksin maavoimissa arvioidaan myönnetyn noin 2,3 miljoonaa toisen luokan rautaristiä ja 300 000 ensimmäisen luokan rautaristiä. Kaiken kaikkiaan toisen luokan rautaristejä myönnettiin noin 3 miljoonaa ja ensimmäisen luokan rautaristejä 450 000. Toisen luokan rautaristin sai 39 naista, ensimmäisen luokan rautaristin sai kaksi, lentokapteeni Hanna Reitsch ja Saksan Punaisen Ristin sisar Elke Grossmann.
Kesäkuussa 1941 perustettiin rautaristin "kunniasolki". Se voitiin myöntää henkilölle, jolla jo oli ensimmäisen ja toisen luokan rautaristit. Solki voitiin myöntää maavoimissa ("Heer") palveleville. Vastaavat soljet perustettiin merivoimille 1943 ja ilmavoimille 1944. Kunniasoljella palkittujen nimet kirjattiin Saksan sotavoimien kultaiseen kirjaan.
Rautaristin esillä pito on nykyisinkin Saksassa sallittua, jos siinä ei näy kiellettyä hakaristiä. Vuonna 1957 otettiin käyttöön vuoden 1813 mallin mukainen tammenlehväkoristeinen rautaristi, johon toisessa maailmansodassa jaetut hakaristillä varustetut rautaristit vaihdettiin. Uusia rautaristejä ei Saksassa myönnetä.
Rautaristin kunniasoljella saaneet suomalaiset.
Kolmelle suomalaiselle myönnettiin rautaristi kunniasoljella. He olivat sotamarsalkka Gustaf Mannerheim (I ja II luokan rautaristit kunniasolkineen), SS-joukonjohtaja (suom. vast. korpraali) Kalevi Könönen ja SS-ampuja (suom. vast. sotamies) Yrjö Pyyhtiä. Kaksi viimeksi mainittua palvelivat suomalaisessa Waffen-SS-vapaaehtoispataljoonassa
Rautaristi ja Suomen juutalaiset.
Kolmelle Suomen armeijassa palvelleelle juutalaiselle myönnettiin rautaristi. Yksi heistä oli majuri Leo Skurnik, toinen kapteeni Salomon Klass ja kolmas lottana palvellut Dina Poljakoff. Kaikki tosin kieltäytyivät ottamasta kunnianosoitusta vastaan.


Augustus.
Gaius Julius Caesar Augustus (synt. "Gaius Octavius Thurinus", myöh. "Gaius Julius Caesar", yleisesti Augustus) (23. syyskuuta 63 eaa. – 19. elokuuta 14), oli Rooman ensimmäinen keisari (valtakausi 16. tammikuuta 27 eaa. – 19. elokuuta 14 jaa.). Augustus oli Julius-Claudius-suvun ensimmäinen keisari. Julius Caesar adoptoi hänet vuonna 44 eaa. ja nimitti seuraajakseen.
Ulkonaisesti Augustus säilytti Rooman tasavallan muodot ja tavat, mutta hallitsi käytännössä yksinvaltiaana yli 40 vuotta. Augustus lopetti veristen sisällissotien kauden verisillä sodilla. Hänen suurimpana saavutuksenaan pidetään pitkää suhteellisen rauhan aikakautta Pax Romanaa.
Augustus julistettiin jumalaksi pian kuolemansa jälkeen. Tulevat Rooman ja Bysantin hallitsijat ottivat Augustuksen sukunimen "Caesar" ja arvonimen "Augustus" keisarien pysyviksi arvonimiksi.
Lapsuus.
Patsaan arvellaan esittävän Augustuksen isää Gaius Octaviusta.
Augustus syntyi Roomassa nimellä Gaius Octavius Thurinus. Octaviukset eivät olleet alkuperäisiä roomalaisia, vaan he olivat kotoisin Latiumin alueen eteläosassa olevasta Velitraen kaupungista. Suku oli kuitenkin arvostettu ja varakas. Octaviuksen isä Gaius Octavius kuului ritarisäätyyn, ja hänen saavutettuaan kvestorin arvon hänet valittiin senaattiin. Päästessään senaattiin vanhempi Octavius oli ollut avioliitossa erään Ancharian kanssa ja saanut tämän kanssa tyttären Octavia maiorin mutta Octavius erosi Anchariasta ja avioitui Julius Caesarin sisarentyttären Atia Balba Caesonian kanssa. Pari sai pian tyttären, jonka nimeksi tuli Octavia minor. Vuonna 63 eaa. pari sai vihdoin odotetun pojan, tulevan keisari Augustuksen. Dio Cassius kertoo, että astrologit ennustivat vastasyntyneelle Gaiukselle huonoa tulevaisuutta, mutta tämä on luultavasti jälkikäteinen keksintö. Pikku Gaius vietti ensimmäiset vuotensa isänsä tilalla Velitraessa. Samalla hänen isänsä eteni urallaan, ja hänen palveltuaan preetorina hänet lähetettiin vuodeksi Makedonian maaherraksi. Ollessaan paluumatkalla Italiaan Makedoniasta vuonna 59 eaa. Octavius kuoli yllättäen. Poika Octavianus oli tuolloin vasta nelivuotias.
Octaviuksen äiti Atia meni uusiin naimisiin erään Lucius Marcius Philippuksen kanssa. Philippus oli Julius Caesarin kannattajia ja entinen Syyrian maaherra. Octavius vietti kuitenkin pääosan lapsuuttaan isoäitinsä, Julius Caesarin sisaren, luona. Isoäiti kuoli noin 51 eaa. Vasta kaksitoistavuotias Octavius piti isoäitinsä hautajaisissa hautajaispuheen. Viisitoistavuotiaana Octavius pukeutui aikuisen miehen "toga virilikseen" ja hänet valittiin pontifex-pappiskollegioon.
Caesar.
Julius Caesar oli Augustuksen äidin eno.
Caesar pyysi nuorta Octaviusta mukaansa African retkelleen, mutta tämän äiti vastusti lähtöä. Octavius sai kuitenkin ottaa osaa Caesarin African triumfiin. Seuraavana vuonna 46 eaa. Caesar lähti Hispaniaan kukistamaan Pompeiuksen poikia, jotka vielä vastustivat häntä. Octavius päätti liittyä Caesarin seuraan ja selvisi tällä retkellään sekä haaksirikosta että vihamielisten alueiden läpi matkustamisesta. Tämä teki vaikutuksen Caesariin, joka muutti salaa testamenttiaan Octaviuksen hyväksi. Hispanian sotaretken päätyttyä Octavius palasi Caesarin kanssa Roomaan, jossa senaatti myönsi Caesarille imperatorin arvonimen perinnölliseksi lisänimeksi. Vuonna 45 eaa. Octavius lähti Apolloniaan opiskelemaan retoriikkaa ja luultavasti myös sodankäynnin taitoja.
Caesarin murha.
Maaliskuussa 44 eaa. tuli Octaviuksen äidiltä kirje, jossa kerrottiin, että Julius Caesar oli murhattu Roomassa. Atia kehotti poikaansa palaamaan Roomaan, koska oli epävarmaa, mitä tapahtuisi. Octavius päätti kuitenkin palata Roomaan. Brundisiumissa Octavius sai kuulla, että lapseton diktaattori oli testamentissaan adoptoinut hänet ja tehnyt hänestä perijänsä. Octavius muutti roomalaisen perinteen mukaisesti nimensä Gaius Julius Caesariksi. Normaalisti nimen perään olisi lisätty myös nimi Octavianus, mutta ei ole todisteita, että Augustus olisi näin tehnyt. Nimi Octavianus, jota hänestä tästä eteenpäin yleisesti käytetään, on myöhempi rekonstruktio. Marcus Antonius väitti Octavianuksen saavuttaneen pääperijän aseman Caesarille suoritetuilla seksuaalisilla palveluksilla, mutta asiasta ei ole todisteita, ja Suetonius kutsuu sitä poliittiseksi loanheitoksi.
Mutinan sota.
Huhtikuussa 44 eaa. Octavianus saapui Roomaan. Hän oli tällöin kahdeksantoistavuotias, eivätkä monet vallantavoittelijat pitäneet häntä todellisena vaihtoehtona valtaan. Italiassa Octavianus tapasi Caesarin vanhoja veteraaneja, jotka liittyivät joukolla hänen kannattajiinsa. Roomassa Caesarin konsulikumppani Marcus Antonius oli noussut valtaan samalla kun Caesarin murhaajat olivat paenneet kaupungista. Ennen kun Octavianuksesta tuli laillisesti Caesarin poika, oli senaatin säädettävä tätä koskeva laki. Antonius ei kuitenkaan halunnut luovuttaa Octavianukselle Caesarin valtavaa perintöä vaan yritti pitkityttää senaatin päätöstä. Antonius esti myös Octavianusta tulemasta valituksi kansantribuuniksi. Octavianuksen suosio kasvoi kuitenkin kansan keskuudessa.
Decimus Junius Brutus Albinus, yksi Caesarin murhaajista, oli Gallia Cisalpinan (Alppien tämänpuoleisen Gallian) maaherra. Caesar oli nimittänyt hänet tähän tehtävään, ja senaatti oli Caesarin murhan jälkeen sen hyväksynyt. Senaatti jakoi sympatiat Caesarin murhaajien kanssa ja vastusti Antoniusta, joka oli nimitetty Makedonian maaherraksi. Antonius sai kuitenkin senaatin vastustuksesta huolimatta provinssinsa vaihdetuksi Gallia cisalpinaksi. Antonius lähti pian Brundisiumiin, jonne osa hänelle uskollisista joukoista oli saapunut. Tilanteen kärjistyessä Octavianus lähti Campaniaan, jossa hän kokosi itselleen armeijan Caesarin veteraaneista. Octavianuksella ei ollut minkäänlaista laillista oikeutta koota tällaista armeijaa, vaan hän käytti rahalahjoja ja asemaansa Caesarin poikana saadakseen sotilaat puolelleen.
Aikaisemmin Antoniukselle uskolliset sotilaat alkoivat myös kannattaa Octavianusta, koska heidän mielestään Antoniuksen olisi pitänyt kostaa Caesarin murha. Octavianus lupasi sotilaille suuremman rahapalkkion kuin Antonius aikoi heille maksaa. Matkalla Roomaan kaksi Antoniukselle uskollista legioonaa loikkasi Octavianuksen leiriin. Silloin Antonius otti itselleen vielä uskolliset joukot ja marssi Gallia cisalpinaa kohti, jossa hän aikoi hyökätä Decimus Brutuksen kimppuun, koska tämä ei aikonut luopua provinssistaan.
Senaatti tuki puolestaan Decimus Brutusta, jota Antonius alkoi piirittää Mutinan kaupungissa. Cicero, jolla oli tuolloin suuri vaikutusvalta senaatissa, alkoi nyt vastustaa Antoniusta. Ciceron tuella Octavianus nimitettiin senaattoriksi propreetorin arvolla alkuvuodesta 43 eaa.. Hänelle myönnettiin myös "imperium", joka laillisti hänen siihen asti laittoman armeijansa. Antonius julistettiin isänmaan viholliseksi. Senaatti lähetti tämän jälkeen Octavianuksen vuoden 43 eaa. konsulien Aulus Hirtiuksen ja Gaius Vibius Pansa Caetronianuksen kanssa kukistamaan Antoniusta. Senaatin joukot voittivat Antoniuksen Mutinan taistelussa huhtikuussa 43 eaa., mutta molemmat konsulit menehtyivät. Taistelun jälkeen Antonius pakeni Galliaan Marcus Lepiduksen luokse.
Toinen triumviraatti.
Senaatin ja Octavianuksen välit kiristyivät. Senaatti epäsi Octavianukselta triumfin. Kimpaantunut Octavianus marssi joukkoineen Roomaan ja otti itselleen konsulin viran. Antonius ehti tällä välin paeta. Tämän jälkeen tapahtui kuitenkin jotain yllättävää. Octavianus, Antonius ja Lepidus pääsivät vallanjaosta sopimukseen. Miehet muodostivat toisen triumviraatin ("triumviri reipublicae constituendae"), jonka asema virallistettiin lailla ("lex Titia").
Liiton vahvistamiseksi Octavianus meni naimisiin Antoniuksen ottotyttären kanssa. Tämän jälkeen triumvirit ottivat asiakseen jahdata Caesarin salaliittolaisia ja muita vastustajiaan. Seuranneissa proskriptioissa moni korkea-arvoinen roomalainen murhattiin, joukossa myös Cicero. Cicero murhattiin Antoniuksen vaatimuksesta, koska Antonius tunsi puhujaa kohtaan syvää vihaa tämän aiempien filippiläispuheiden takia, joissa oli suorasukaisesti arvioitu Antoniuksen toimintaa. Tarinan mukaan Ciceron pää ja kädet pantiin esille forumin rostralle ja Antoniuksen vaimo Fulvia iski toistuvasti neulalla Ciceron turhan terävää kieltä.
27. marraskuuta 43 eaa. senaatti myönsi triumvireille oikeuden säätää lakeja ilman senaatin tai kansan hyväksyntää. He saivat myös nimittää virkamiehiä mielensä mukaan. Triumvirit jakoivat valtakunnan kolmeen osaan. Octavianus sai Sisilian, Korsikan ja Sardinina, Lepidus sai Hispanian ja Gallia Narbonensiksen, ja Antonius sai loput Galliasta.
Filippoin taistelut.
Triumvirit Antonius ja Octavianus kuvattuna kolikkoon. Etupuolella Antoniuksen pää ja teksti ”M ANT IMP AVG III VIR R P C M BARBAT”. Kääntöpuolella Octavianuksen pää ja teksti ”CAESAR IMP PONT III VIR R P C”
Triumvirit aloittivat heti veriset proskriptiot, joissa kolmesataa senaattoria ja parituhatta ritarisäätyistä menetti omaisuutensa ja joutui maanpakoon tai tapettiin. Puhdistus ulottui laajalle Caesarin salaliittolaisten piirin ulkopuolelle, ja sen syynä lienee ollut myös tarve hankkia pikaisesti varoja sotaväen pitämiseen tyytyväisenä.
Antonius ja Octavianus aloittivat nyt sotaretken itään paenneita Brutusta ja Cassiusta vastaan. Yhteensä triumvireilla oli 43 legioonaa, joista noin 22 osallistui idän sotaretkeen. Lepidus jätettiin hallitsemaan Italiassa. Caesarin murhaajien laivasto esti kuitenkin tehokkaasti armeijaa ylittämästä Adrianmerta, vain kahdeksan legioonan etujoukko pääsi ylittämään meren vuoden 43 eaa. alussa. Sextus Pompeius, jonka nimi myös esiintyi triumvirien proskriptiolistoilla, oli ottanut Sisilian hallintaansa ja koonnut suuren laivaston. Monet proskriptioita paenneet kokoontuivat Sextuksen luokse. Octavianus lähetti laivaston kukistamaan Sextusta. Laivastojen välinen taistelu päättyi ilman selvää voittajaa. Sextus ei kuitenkaan sekaantunut sotaan enää tämän jälkeen.
Philippin ensimmäinen taistelu käytiin syksyllä 43 eaa..
Kesällä 42 eaa. triumvirien pääarmeija pääsi ylittämään Adrianmeren. Triumvirien joukot kohtasivat nyt itään paenneet Brutuksen ja Cassiuksen Filippoin luona Traakiassa syyskuussa. Octavianus oli tuolloin sairastunut ja seurasi armeijaa vähän jäljempänä. Antonius pystytti leirinsä röyhkeän lähelle vastustajien armeijan leiriä. Octavianus saapui paikalle kymmenen päivää myöhemmin. Armeijat olivat miltei tasavertaisia. Filippoin ensimmäinen taistelu käytiin lokakuun alussa 42 eaa.. Octavianuksen joukot kärsivät tappion Brutuksen joukkoja vastaan. Toisella siivellä triumvirien Antoniuksen johtamat joukot kukistivat Cassiuksen, joka tietämättä Brutuksen voitosta teki itsemurhan. 23. marraskuuta armeijat kohtasivat jälleen, ja triumvirit kukistivat lopullisesti Brutuksen, joka hänkin teki itsemurhan taistelun jälkeen.
Antonius idässä, Octavianus Italiassa.
Philippin taistelujen jälkeen Octavianus palasi Roomaan ja Antonius lähti itään. Triumvirit järjestivät hallintoalueensa uudelleen, ja Antonius otti tehtäväkseen idän olojen järjestämisen. Hän sai myös mukaansa suuren osan legioonista ja sai jatkossakin hallita Galliaa. Octavianuksen tehtäväksi tuli asuttaa palveluksensa lopettaneet veteraanit Italiaan ja samalla jatkaa sotaa Sextus Pompeiusta vastaan. Octavianus sai myös Hispanian Lepidukselta, jolle jätettiin vain Africa. Lepidus oli selvästi jäämässä kahden kumppaninsa varjoon. Antonius liittoutui Egyptin kuningattaren Kleopatran kanssa. Hänellä oli myös suhde Kleopatraan, ja heille syntyi kolme lasta.
Perusian sota.
a> nuorempi veli ja vuoden 41 eaa. konsuli.
Octavianuksen tehtäväksi tuli veteraanien asuttaminen. Tehtävä synnytti paljon vihaa, koska sotilaille piti saada maata ja ne hankittiin etupäässä takavarikoimalla. Ainoastaan kaikkein pienimmät ja suurimmat maatilat säästyivät. Samalla Italia kärsi nälänhädästä, koska Sextus Pompeiuksen laivasto esti viljalaivojen pääsyn Italian satamiin. Pian koko Italiassa mellakoitiin. Antoniuksen veli Lucius Antonius oli vuoden 41 eaa. konsuli, mutta hän ei edes yrittänyt auttaa Octavianusta vaan yllytti väkivaltaan. Myös Antoniuksen vaimo Fulvia antoi tukensa langolleen. Antonius itse ei kuitenkaan antanut suoraan tukeaan veljelleen. Keväällä 41 eaa. syttyi Luciuksen ja Octavianuksen välillä sota. Lucius miehitti joukkoineen Rooman ja marssi sitten pohjoiseen tavoitteenaan yhdistää joukkonsa Galliassa olleiden Antoniuksen kannattajien kanssa. Octavianus sai kuitenkin hänet piiritetyksi Perusiaan syksyllä 41 eaa.. Antoniuksen kannattajat eivät halunneet puuttua tilanteeseen vaan jättivät Luciuksen oman onnensa nojaan. Kaupunki vallattiin verisessä taistelussa keväällä 40 eaa.. Octavianus säästi Lucius Antoniuksen hengen ja päästi Fulvian pakenemaan Ateenaan. Myös Antoniuksen joukot armahdettiin.
Brundisiumin sopimus.
Vuonna 40 Antoniuksen kannattaja Calenus, joka oli hänen käskynhaltijansa Galliassa, kuoli yllättäen. Octavianus käytti tilaisuutta hyväkseen ja sai helposti Antoniuksen Gallian legioonat puolelleen. Samaan aikaan parthialaiset hyökkäsivät voimalla roomalaisia vastaan Lähi-idässä. Antoniuksen oli kuitenkin pakko palata Italiaan varmistamaan asemiaan. Octavianus ja Antonius yrittivät tämän jälkeen kumpikin saada Sextus Pompeiusta puolelleen. Hänen laivastonsa oli kasvanut käsittämään lähes 250 laivaa. Octavianus menikin naimisiin Sextuksen kannattajan ja apen Lucius Scribonius Libon tyttären Scribonian kanssa. Sextus kannatti luultavasti kuitenkin enemmän Antoniusta, ja hän teki hyökkäyksiä Italian rannikolle vastaan ja valtasi Octavianukselta Sardinian. Octavianuksen joukot miehittivät samalla Brundisiumia, jonne Antoniuksen laivasto yritti päästä. Octavianus saapui paikalle armeijan kanssa, mutta kärsi tappion Antoniuksen joukkoja vastaan käydyssä kahakassa. Octavianus ja Antonius pääsivät pian sopuun ja solmivat keskenään sopimuksen. Sopimus vahvisti aikaisemman Philippissä tehdyn sopimuksen sillä muutoksella, että Octavianus sai pitää Gallian ja hän sai myös Illyrian. Lepidus, joka ei edes ollut paikalla, sai pitää African. Octavianus ja Antonius päättivät myös seuraavan viiden vuoden konsuleista, ja Octavianus lupasi luovuttaa Antoniukselle legioonia korvauksena Calenuksen legioonien menettämisestä.
Antonius solmi avioliiton Octavianuksen sisaren Octavian kanssa. Liiton tarkoitus oli lujittaa triumvirien välejä. Antoniuksen vaimo Fulvia oli kuollut vähän aikaisemmin, ja myös Octavian entinen puoliso Gaius Claudius Marcellus Minor oli kuollut hiljattain. Octavianus ja Antonius saapuivat yhdessä Roomaan, jossa molemmat vastaanottivat ovation. Samoihin aikoihin Octavianuksen sotapäällikkö Helenus valtasi takaisin Sardinian Sextus Pompeiukselta, joka oli jäänyt nuolemaan näppejään Brundisiumin sopimuksen jälkeen. Sextus kiristi puolestaan Italian saartoaan ja valtasi Korsikan. Hän oli saanut jalansijan myös Afrikkaan ja Galliaan. Roomassa jouduttiin taas kärsimään nälkää, ja vuoden 40 eaa. marraskuussa kaupungissa puhkesi levottomuuksia. Triumvirit epäilivät myös toisiaan, ja Octavianus muun muassa teloitutti Gallian armeijansa komentajan Salvidenius Rufuksen, joka oli jo nimitetty seuraavan vuoden konsuliksi. Kerrottiin, että hän olisi juonitellut Antoniuksen kanssa Octavianusta vastaan. Keväällä 39 eaa. triumvirit ja Sextus Pompeius pääsivät yhteisymmärrykseen, ja Sextus sai pitää Sardinian, Korsikan ja Sisilian sekä sai näiden lisäksi Peloponnesoksen. Proskriptioita paenneille myönnettiin myös amnestia.
Sextuksen ja Lepiduksen kukistuminen.
Octavia Thurina Minor oli Octavianuksen sisar ja Marcus Antoniuksen neljäs vaimo.
Antonius lähti Roomasta Octavian kanssa lokakuussa 39 eaa. Antoniuksen alaiset olivat kukistaneet Vähään-Aasiaan tunkeutuneet parthialaiset. Octavianuksen ja Sextuksen välit heikkenivät heti, kun Antonius oli lähtenyt. Syksyllä 30 eaa. Octavianus erosi Scribonasta, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin saadakseen Sextuksen puolelleen, ja meni pian naimisiin Livian kanssa. Italiassa oli vieläkin pula ruoasta, ja Octavianus syytti julkisesti Sextusta. Sota syttyi, kun Sextuksen laivaston päällikkö Menodorus loikkasi Octavianuksen puolelle 60 laivan ja kolmen legioonan kanssa. Octavianus sai myös valtaansa Sardinian ja Korsikan. Keväällä 38 eaa. käytiin kaksi suurta meritaistelua, Cumaen rannikolla ja Messinan salmessa. Octavianus kärsi tappion kummassakin taistelussa, mutta Sextus ei ottanut aloitetta vaan pysyi puolustuskannalla. Octavianus palasi Campaniaan. Octavianus pyysi nyt apua Antoniukselta, joka lupasi lähettää. Octavianuksen ja Sextuksen välinen sota heikentäisi molempia Antoniuksen kustannuksella. Octavianuksella oli ongelmia muuallakin. Galliassa oli syttynyt kapina, jonka Agrippa kukisti loppuvuodesta 38 eaa. Roomassa mellakat jatkuivat. Keväällä 37 eaa. Antonius palasi Italiaan neuvottelemaan Octavianuksen kanssa. Octavianus saapui Tarenteumiin tapaamaan Antoniusta. Loppukesästä miehet pääsivät yhteisymmärrykseen. Octavialla saattoi myös olla osuutensa neuvottelujen kulkuun. Antonius lupautui auttamaan Octavianusta Sextusta vastaan. Octavianus saisi laivoja Antoniukselta, ja Antonius puolestaan tulisi saamaan sotilaita Octavianukselta, hän aikoi nimittäin hyökätä Parthiaa vastaan. Antonius jätti 120 sotalaivaa Octavianukselle, mutta Octavianus ei lähettänyt tälle lupamiaan legioonia.
Samaan aikaan kun Octavianus oli tapaamassa Antoniusta Tarantumissa, hänen tärkein alaisensa Agrippa varusti suurta laivastoa. Agrippa, joka oli vuoden 37 eaa. konsuli, vapautti muun muassa 20 000 orjaa, jotta laivastoon saataisiin merimiehiä. Agrippa rakennutti Campaniaan "portus Iulius" -sataman. Agrippa oli saanut valmistetut loppuun vuonna 36 eaa. Octavianus pyysi apua jopa Lepidukselta, joka ei tähän asti ollut sekaantunut sotaan Sextus Pompeiusta vastaan, ja tämä saapui 12 legioonan kanssa. Heinäkuussa 36 eaa. Octavianus aloitti hyökkäyksen Sisiliaan. Hän hyökkäsi itse pohjoisesta, Statilius Taurus idästä ja Lepidus lännestä. Sextuksella oli suuria ongelmia puolustautua kaikkia kolmea hyökkäystä vastaan, mutta hyökkääjien laivasto joutui myrskyyn, jossa tuhoutui paljon laivoja. Ainoastaan Lepidus sai pääosan joukoistaan maihin ja sai Sextuksen sotapäällikön Lucius Plinius Rufuksen piiritetyksi Lilybaeumiin. Sisilian itäpuolella käytiin useita meritaisteluja, joissa yhdessä Sextus kukisti itsensä Octavianuksen johtaman laivaston. Lopulta Octavianus sai joukkonsa maihin, ja pian hänellä oli 21 legioonaa maissa. Sextuksella oli vain 10 legioonaa, ja kohta hänen vallassaan oli vain saaren koilliskärki. Sextuksen ainoa toivo oli kukistaa vastustajansa merellä, ja jostain syystä Octavianus suostui suunnitelmaan. Naulochuksen meritaistelussa, joka käytiin 3. syyskuuta 36 eaa., kummallakin puolella taisteli 300 laivaa. Octavianuksen laivastoa komensi Agrippa. Ainoastaan 17 Sextuksen laivoista säästyi tuholta. Sextuksen legioonat hylkäsivät hänet, ja Sextus itse pakeni itään. Aluksi näytti siltä, että Sextuksen joukot liittyisivät Lepiduksen armeijaan, mutta Octavianus sai heidät puolelleen. Octavianus riisti Lepidukselta triumviraatin jäsenyyden ja hänellä vielä jäljellä olevat provinssit. Lepidus sai pitää omaisuutensa ja "pontifex maximuksen" arvon. Sextuksen ja Lepiduksen kukistuttua Rooman valtakuntaa hallitsi enää vain kaksi miestä Octavianus ja Antonius.
Octavianus valmistautuu sotaan Antoniusta vastaan.
Augustus virkamiehenä. Patsas korostaa kunnioitusta perinteistä hallitusmuotoa kohtaan.
Octavianukselle oli selvää, että hän ja Antonius ajautuisivat pian sotaan. Sextuksen kukistumisen jälkeen Octavianuksella oli vallassaan 45 legioonaa, jotka kuitenkin olivat lähes valmiita kapinaan. Sotilaat olivat näet alkaneet uskoa Octavianuksen propagandaan, ja nyt kun sisällissota oli saatu päätökseen, sotilaat vaativat vapautusta palveluksesta. Octavianus tiesi kuitenkin pian tarvitsevansa joukkojaan Antoniusta vastaan. Lopulta vain pisimpään palvelleet, kaikki jotka olivat palvelleet Octavianusta Mutinan ja Philippin taisteluissa, päästettiin siviiliin. Kaikille saatiin järjestetyksi maata etupäässä Italiasta ja joillekin Galliasta. Lopuille sotilaille Octavianus lupasi 150 denariusta. Octavianus lupaili heille lisäksi sotasaalista Illyrian sotaretkeltä, jota hän suunnitteli. Roomassa Octavianus juhli ovation, ja hän vihjaili, että tasavalta saatettaisiin palauttaa, kunhan Antonius vain palaisi idästä. Sen jälkeen Octavianus järjesti Roomaan jonkinlaisen poliisivoiman ja määräsi Calvisius Sabinuksen kukistamaan Italiaa vaivaavat rosvojoukot. Octavianus antoi myös tavallisten virkamiesten toimittaa tavanomaisia tehtäviään vapaammin kuin aikaisemmin.
Antonius yritti samalla valmistautua sotaan Armeniaa vastaan, mutta hänen aikeitaan häiritsivät Kreikkaan paennut Sextus, joka epätoivoisesti yritti liittoutua Antoniuksen kanssa. Antoniuksen riesaksi Octavia saapui myös hänen luokseen, ehkä Octavianuksen määräyksestä. Vaikka Antoniuksen ja Kleopatran suhde oli yleinen puheenaihe, ei Octavia kuitenkaan ottanut miehestään avioeroa. Octavianus lähetti Octavian mukana myös osan niistä joukoista, jotka hän oli aikaisemmin luvannut Antoniukselle. Loppuvuodesta 35 eaa. Antonius palasi kuitenkin Aleksandriaan Kleopatran luokse ja jätti Octavian Ateenaan. Seuraavana vuonna Antonius soti Armeniassa. Armenian kukistaminen oli kuitenkin laiha lohtu Antoniukselle Parthiaa vastaan kärsityn häpeällisen tappion jälkeen. Palattuaan Aleksandriaan hän juhli voittoa ylellisellä seremonialla, joka muistutti paljon roomalaista triumfia. Octavianus käytti tätä propagandassaan Antoniusta vastaan. Antonius valmistutti kultaiset valtaistuimet itselleen ja Kleopatralle Aleksandrian Gymnasioniin. Heidän yhteiset lapsensa saivat pienemmät valtaistuimet. Antonius nimitti poikansa Aleksanteri Helioksen Armenian, Meedian ja Parthian – kunhan se vain vallattaisiin – kuninkaaksi. Aleksanterin kaksoissisar Kleopatra Selene nimitettiin Kyrenen hallitsijaksi. Vasta kaksivuotias Ptolemaios Philadelphus nimitettiin Foinikian, Syyrian ja Kilikian hallitsijaksi. Lapset puettiin kuninkaallisiin asuihin, kun heitä esiteltiin kansalle. Roomassa kauhisteltiin tällaista itämaista epäsiveellisyyttä ja Octavianus käytti tätä hyväkseen. Octavianus käytti propagandassaan hyväkseen sisarensa kohtaloa. Antoniuksen ja Kleopatran suhteesta kierteli kaikenlaisia tarinoita. Antonius vastasi tietysti samalla mitalla, mutta hän oli selvästi joutunut puolustuskannalle propagandasodassa Octavianusta vastaan. Propaganda oli suunnattu etupäässä Italian asukkaille ja erityisesti veteraaneille.
Illyrian sota.
Valmistaakseen joukkojaan sotaan Antoniusta vastaan Octavianus aloitti Illyrian valloituksen vuonna 35 eaa. Barbaareja vastaan käyty sota oli monien sisällissotien jälkeen tervetullut. Illyrialaiset olivat jo vuosia tehneet ryöstöretkiä Italiaan ja olivat 40-luvulla eaa. tuhonneet alueelle tunkeutuneet roomalaiset joukot. Cassius Dio kertoo kuitenkin, etteivät illyrialaiset millään tavalla provosoineet sotaa. Octavianus valitsi vain vastustajan, joka oli helposti voitettavissa. Octavianuksen maine sotapäällikkönä oli jokseenkin huono, ja tästäkin syystä hän halusi saavuttaa sotamenestystä ennen kuin lopullinen mittelö Antoniusta vastaan alkaisi. Octavianus osallistui henkilökohtaisesti Illyrian sotatoimiin ja haavoittui kahdesti. Senaatille Octavianus piti puheen, jossa hän vertasi laiskaa ja saamatonta Antoniusta itseensä, Roomaa riivanneiden villien barbaarien kukistajaan. Octavianuksella saattoi kuitenkin olla myös strategisia syitä vallata Illyria. Ehkä hän pelkäsi Antoniuksen joukkojen marssivan alueen kautta Pohjois-Italiaan.
Sodan varsinaiset saavutukset olivat vaatimattomat. Octavianus aloitti sotatoimet 35 eaa. hyökkäämällä iapodes-heimoa vastaan. Heimon tärkein kaupunki Metulum tuhottiin melko pian. Roomalaiset jatkoivat sieltä Sagestaan ja pakottivat sen antautumaan. Sen jälkeen Octavianus palasi Roomaan aikomuksenaan tulla seuraavana keväänä takaisin. Keväällä 34 eaa. Octavianus päätti kuitenkin hyökätä läheiseen Dalmatiaan. Vuonna 33 eaa. dalmatialaiset antautuivat roomalaisille ja lähettivät rahalahjoja ja vannoivat kuuliaisuutta Roomalle. Lähes 30 muutakin heimoa antautui roomalaisille. Todellisuudessa Octavianuksen valtaama alue ei ollut kovin laaja, mutta sen propaganda-arvo oli suuri.
Sota Antoniusta vastaan.
Antoniuksen aika idässä kului sotaretkillä ja Kleopatran kanssa kuherrellessa. Samaan aikaan Octavianus vahvisti lännessä valtaansa, levitti propagandaa ja kokosi liittolaisia. Augustus vihjaili, että Antoniuksen pitkä aika itämailla eksoottisen kuningattaren pauloissa oli muuttamassa häntä vähemmän roomalaiseksi.
Triumvirien toinen viisivuotiskausi päättyi vuoden 33 eaa. lopussa. Tällä kertaa Octavianuksen ja Antoniuksen kauden jatkamisesta ei kuitenkaan ollut puhettakaan. Vuoden 34 eaa. alussa konsuleiksi nousivat Antoniuksen vankat kannattajat Gaius Sosius ja Domitius Ahenobarbus. Sosius hyökkäsi heti julkisesti Octavianusta vastaan. Octavianus itse ei ollut Roomassa mutta palasi pian ja saapui senaatin istuntoon henkivartijoiden kanssa. Senaatin istunnon aikana hän istui konsulien keskellä, vaikkei hänellä tällaista oikeutta ollutkaan. Konsulit pelästyivät ja pakenivat Antoniuksen luokse. Heidän mukanaan seurasi useita, jopa satoja, senaattoreita. Antonius muodosti heistä oman ”vastasenaatin”.
Vuonna 32 eaa. Antonius saapui joukkoineen Kreikkaan. Antoniuksen armeijaan kuului ehkä 100 000 sotilasta ja hänen laivastoonsa 500 sotalaivaa ja 300 kuljetusalusta. Alkukesästä Antonius ilmoitti eroavansa Octaviasta, joka oli asunut Roomassa. Octavianus oli käyttänyt propagandassaan hyväkseen Antoniuksen ja Kleopatran suhdetta. Octavianus maalasi tulevaa sotaa eräänlaisena ristiretkenä itää vastaan. Idässä oli myös monia, jotka halusivat kostaa Roomalle vanhat kaunat. Yllättävä käänne sattui, kun entinen konsuli Plancus ja tämän veljenpoika Titius loikkasivat Octavianuksen puolelle. Plancus piti senaatissa Antoniusta pilkkaavan puheen, mutta ei saanut suurempaa vaikutusta. Sen jälkeen Plancus kertoi Octavianukselle, että Antonius oli jättänyt testamenttinsa vestaalien huostaan. Elossa olevan henkilön testamentin avaaminen oli laiton teko, mutta Octavianus sai kuitenkin testamentin käsiinsä. Testamentin sisältö oli yllättävä. Antonius tuli haudata Aleksandriaan, Julius Caesarin ja Kleopatran äpäräpoika Kaisarion tuli julistaa Caesarin pojaksi, Kleopatran lapsille tuli jakaa suunnattomia rahalahjoja. Testamentin sisältö sopi Octavianuksen propagandaan täydellisesti. Octavianuksen on epäilty itse kirjoittaneen osan testamentin sisällöstä.
Triumvirien kauden päätyttyä Octavianuksen laillinen asema oli epävarma. Kesällä 32 eaa. Octavianus järjesti niin, että Rooman kansalaiset vannoivat hänelle uskollisuusvalan. Lähin vastine tällaiselle valalle oli vala, jonka sotilaat vannoivat sotapäällikölleen. Valan vannominen ei luultavasti ollut täysin vapaaehtoista, ainoastaan Antoniuksen entisten veteraanien koloniat säästyivät.
Kiristyvä tilanne johti sotaan miesten kesken 32 eaa. Aktionin taistelussa vuonna 31 eaa. Octavianus löi Antoniuksen ja Kleopatran, jotka pakenivat Egyptiin. Aktionia on usein pidetty historiallisena rajapyykkinä ja esimerkiksi Cassius Dio laski Rooman uuden hallitsijan "monarkian" alkaneen tästä vuodesta. Egypti oli kuitenkin vielä valtaamatta, ja Octavianuksen joukot pääsivät sinne heinäkuussa 31 eaa. Aleksandria kaatui Octavianuksen piiritykselle 1. elokuuta, jonka jälkeen Antonius otti oman henkensä. Kleopatra joutui Octavianuksen vangiksi, mutta riisti hengen itseltään. Tarinan mukaan antamalla käärmeen purra itseään kuultuaan, että Octavianus aikoi esitellä kuningatarta triumfissa palattuaan Roomaan. Toisaalta Kleopatran kuolemasta oli hyötyä Octavianukselle, koska Egyptissä oli levotonta valloituksen jälkeen ja elossa ollut Kleopatra olisi voinut toimia keulakuvana kansannousussa Roomaa vastaan. Kleopatran ja Caesarin poika Caesarion murhattiin, mutta Antoniuksen ja Kleopatan lapset säästettiin.
Antoniuksen ja Kleopatran tappion jälkeen vuonna Octavianuksen asema koko valtakunnan hallitsijana oli taattu. Octavianus hajotti henkilökohtaiset legioonansa ja valitutti itsensä Roomassa konsuliksi.
Yksinvaltiaaksi.
Vuonna 28 eaa. Octavianus ja Agrippa ottivat vastaan kensorin valtuudet. He olivat myös saman vuoden konsulipari. Octavianus antoi erottaa useita senaattoreita. Senaattiin oli nimittäin otettu jäseniksi useita henkilöitä joita muut senaattorit eivät pitäneen sen arvoisina. Octavianus antoi myös julistaa että kaikki triumvirien säätämät lait, mukaan lukien hänen omansa, tultaisiin kumottamaan vuoden lopussa. Tarkoitus oli selvästi osoittaa että palattaisiin ennen sisällissotia vallinneeseen tilanteeseen.
Vuoden 27 eaa. alussa Octavianus ja Agrippa ottivat jälleen vastaan konsulin virat. Tammikuun iduksena senaatille pidetyssä puheessa Octavianus julisti palauttaneen Rooman valtion takaisin senaatille ja sen kansalle, jotka nyt saisivat päättää valtakunnan tulevaisuudesta. Senaatti antoi Octavianukselle "provincian" eli provinssin, joka käsitti Hispanian, Gallian ja Syyrian, kymmeneksi vuodeksi. 16. tammikuuta senaatti myönsi Octavianukselle ennennäkemättömän arvonimen "Augustus" eli "kunnianarvoisa". Kerrotaan että Octavianus tai hänen avustajansa olisivat aluksi ehdottaneet arvonimeä Romulus, Rooman myyttisen perustajan mukaan, mutta tämä ehdotus oli kaatunut senaatin vastustuksen takia. Augustus, tällä nimellä hänet tästä lähtien tunnettiin, sai myös useita muita kunnianosoituksia.
Tämän vuoden elokuussa Augustus matkusti Galliaan ja sieltä Hispaniaan. Matkan tarkoituksena oli luultavasti antaa kuva että senaatti ja kansa tosiaan oli vallassa Roomassa. Samana vuonna vietettiin kahdet trimfit. Toisen niistä sai Marcus Licinius Crassus, Julius Caesarin triumvirikumppanin pojanpoika, joka oli omin käsin tappanut vihollisen päällikön taistelussa. Tästä uroteosta hänelle olisi tullut myöntää "spolia opima", mutta Augustus esti tämän. Ilmiselvästi kenelläkään ei tullut olla suurempia sotilaallisia saavutuksia kuin hänellä.
Vuonna 27 eaa. Augustus ilmoitti luopuvansa vallasta ja palauttavansa sen senaatille. Tämä siirto oli ehkä Augustuksen uran nerokkain propagandatemppu. Tiettävästi Octavianuksen kannattajat mellakoivat ja senaatti päätyi antamaan Octavianukselle prokonsulin vallan valtakunnan länsiosissa ja Syyriassa. Näin Augustus sai valtaansa pääosan armeijasta. Senaatti antoi Octavianukselle myös arvonimet "Augustus", kunnianarvoisa, ja "princeps", päämies. Ensimmäinen arvonimi nosti Octavianuksen valtakunnan muiden kansalaisten yläpuolelle ja lujitti hänen auktoriteettinsa. Jälkimmäinen, aiemmin muun muassa Pompeiukselle myönnetty arvonimi teki hänestä tasavallan ensimmäisen kansalaisen. Octavianukselle annettiin myös oikeus käyttää "coronaa", seppelettä, jota aiemmin vain triumfaattori oli käyttänyt voittokulkueen aikana.
Näiden ennenkuulumattomien toimien seurauksena Octavianuksesta oli tullut Augustus. Hän ei ollut saanut yksittäistä monarkin virkaa, keisariutta tai kuninkuutta, vaan hänen valtansa perustui useisiin tasavaltalaisiin virkoihin, jotka yhdessä takasivat, että häntä kuultaisiin kaikissa tärkeissä asioissa. Rooman tasavallan taru oli lopussa. Vaikka sen muodot säilyivät vielä pitkään, vastaisuudessa senaatin asema muodostui lähinnä nimelliseksi. Tästä sanotaan alkavan prinsipaatin. Augustuksesta eteenpäin keisarit vahvistivat asemaansa hiljalleen vuosisatojen kuluessa, kunnes Diocletianuksen aikana keisarius oli jo muodollisestikin lähellä itämaista kuninkuutta.
Augustuksen valtakausi.
Seuraavina vuosina Augustus kokosi itselleen hiljalleen lisää valtaa. Hän luopui vuonna 23 eaa. konsulinoikeuksista, mutta säilytti niihin liittyvän "imperium"-käskyvallan. Augustus sai kansantribuunin oikeudet ("tribunicia potestas") ilman tribuunintitteliä. Näiden oikeuksien nojalla hän pystyi halutessaan kutsumaan senaatin tai kansankokouksen koolle ja laatimaan näiden esityslistan. Hän sai veto-oikeuden elinten päätöksiin, luvan puhua ensimmäisenä kaikissa kokouksissa ja kensorinoikeudet moraalinvartiointiin ja censusten suorittamiseen.
Tribuuninoikeuksien ohella Augustus sai Rooman kaupungin imperium-vallan ja "imperium proconsulare maius" -vallan (prokonsulin suurempi imperium), joka antoi hänelle oikeuden puuttua provinssien tapahtumiin. Tämän seurauksena hänestä tuli ainoa, joka saattoi saada triumfin, koska kaikki uskonnollisluonteinen imperium-valta oli nyt hänellä. Vuonna 19 eaa. Augustus sai oikeuden käyttää konsulin arvomerkkejä vaikka ei ollut konsuli. Tämä tehtiin ilmeisesti Augustuksen kannattajien aiheuttamien levottomuuksien ehkäisemiseksi. Lepiduksen kuoltua 13 eaa. hänet nimitettiin pontifex maximukseksi eli pontifex-pappiskollegion esimieheksi.
Kun Augustus oli saanut valtansa vakiinnutetuksi, alkoi perinteisesti Pax Romanaksi kutsuttu kausi, jota kuvasi suhteellisen pieni sotilaallisten yhteenottojen määrä ja myös taloudellinen menestys. Ilmiöiden todellista merkittävyyttä on vaikea arvioida, ja perinteisesti historiankirjoitus on nojannut Augustuksen itsensä antamaan kuvaan.
Augustus loi valtakaudellaan ensimmäisen vakinaisen armeijan ja laivaston. Hän siirsi legioonia valtakunnan raja-alueille. Näin väheni sotilaiden vaikutus politiikkaan ja valtio vakautui. Moniin myöhempien vuosisatojen kriiseihin liittyi armeijan palaaminen lähemmäs valtakunnan keskusta, mikä horjutti valtiollisia instituutioita. Hän loi pretoriaanikaartin suojelemaan Roomaa ja keisaria. Kaartista muodostui tulevina vuosisatoina yksi politiikan voimakeskuksia, joka väkivallan avulla monopolisoi monta keisarinvalintaa. Augustus myös uudisti talouspolitiikka ja verojärjestelmää.
Rooma laajeni Augustuksen kaudella merkittävästi, ja valtakunnan rajat vakiintuivat esimerkiksi Euroopassa Reinille ja Tonavalle. Armeija pidettiin tyytyväisenä rahalla ja köyhä kansa leivällä. Rooman rakennuskantaa uudistettiin, ja Augustus kerskuikin rakentaneensa kaupungin uudestaan marmorista. Talouspolitiikka oli kuitenkin heikolla pohjalla. Valloitussotiin ja ryöstelyyn pohjaava valtiontalous osoittautuisi myöhemmin kestämättömäksi. Verotus oli ankaraa, ja rahat tuhlattiin talouskasvua tuottamattomalla tavalla.
Augustus korosti politiikassaan perinteisiä roomalaisia arvoja ja tapoja. Hän vahvisti Rooman valtionuskonnon asemaa ja sponsoroi taiteilijoita, esimerkiksi Vergiliusta, Horatiusta, Ovidiusta ja Liviusta, jotka kirjoittivat Roomalle suuren historian. Hän hyökkäsi moraalista lepsuutta vastaan, pyrki lisäämään avioliittoja ja syntyvyyttä ja vastusti rappiona pitämäänsä käyttäytymistä, kuten aviorikoksia, prostituutiota ja homoseksuaalisuutta. Moraalikampanjoiden tulokset olivat vaatimattomat, mutta niiden vuoksi joutuivat kärsimään niin hänen oma perheensä kuin esimerkiksi Ovidius.
Kuolema.
Augustus kuoli 19. elokuuta 14 jaa. huomattavan pitkän hallituskauden jälkeen. Suetoniuksen mukaan hän olisi viimeisenä päivänään kutsunut ystävänsä luokseen ja kysynyt heiltä, oliko hän "näytellyt elämänsä näytelmän hyvin". Nämä vastasivat myöntävästi, minkä jälkeen Augustus olisi lausunut viimeisinä sanoinaan: "Niinpä taputtakaa käsiänne." Tästä on syntynyt lentävä lause "Acta est fabula, [nunc] plaudite" (suom. "Näytelmä on päättynyt, [nyt] taputtakaa").
Toisin kuin aiemmat vallanpitäjät, Augustus kykeni päättämään seuraajastaan. Valinta oli monien vaiheiden jälkeen päätynyt lopulta Tiberiukseen. Kuolemansa jälkeen hänet julistettiin pian jumalaksi, ja hänen adoptioisänsä nimestä Caesar ja hänen kunnianimestään Augustus tuli myös tulevien keisarien arvonimiä. Augustuksen jumalkultti jatkui kunnes kristityt keisarit lakkauttivat sen 300-luvulla.
Augustuksesta on säilynyt meille useita patsaita. Lisäksi on löytynyt hänen oma kertomuksensa valtakaudestaan "Res gestae Divi Augusti", joka tunnetaan myös nimellä "Monumentum Ancyranum" löytöpaikkansa Ankaran mukaan.
Perinteisesti Augustusta on pidetty yhtenä merkittävimmistä Rooman keisareista, vertailukohtina esimerkiksi sellaiset keisarit kuin Trajanus tai Konstantinus Suuri. Hänen perintönsä kesti Rooman hallintojärjestelmässä vuosisatoja, hänen nimensä sitäkin kauemmin esimerkiksi elokuun nimessä monella kielillä (lat. "Augustus").
Augustuksen propaganda.
a>, Caesar Augustus"” (”isänmaan isä, keisari Augustus”).
Augustus oli yksi antiikin maailman suurista propagandisteista. Hän palkkasi runoilijoita, historioitsijoita ja taiteilijoita muokkaamaan julkisuuskuvaansa. Kuvanveisto esimerkiksi siirtyi vähitellen realismista kohti ihannoivaa keisariutta palvelevaa kuvaustyyliä. Augustuksen propaganda oli niin tehokasta, että sitä on monin osin toisteltu nykypäiviin asti.
Augustus väitti perustaneensa uudelleen "tasavallan", ja hänen propagandansa takia väite näytti lähes uskottavalta. Toisin kuin Caesar, Augustus kätki todellisen valtansa, eikä häntä kutsuttu diktaattoriksi tai kuninkaaksi vaan tittelillä "princeps", joka tarkoittaa ensimmäistä kansalaista tai hallitsevaa kansalaista. Augustus myös esiintyi usein hyvin vaatimattomana. Hän ei asunut valtavassa palatsissa vaan normaalikokoisessa talossa Rooman perinteisellä aristokraatisella alueella.
Augustuksen vallankumous, joka toi prinsipaatin eli monarkian valtaan, saatiin näyttämään konservatiiviselta restauraatiolta.
Henkilönä.
Augustus sairasteli usein, mutta on epävarmaa mistä sairaudesta oli kyse. On myös esitetty että hän vain tekeytyi sairaaksi, näin hän teki kun Tiberius uhkasi vetäytyä julkisesta elämästä. Ocatvianus oli kuitenkin sairas nuorena, ja oli melkein kuolla teini-ikäisenä. Hän sairastui myös Dyrrakionin ja Filippoin taisteluiden aikana.
Perhe.
Augustus oli naimisissa kolmesti. Ensimmäisen avioliittonsa hän solmi Clodia Pulchran kanssa Julius Caesarin murhan jälkeen. Clodian äiti oli Marcus Antoniuksen vaimo Fulvia, ja hänen isänsä oli Publius Clodius Pulcher. Fulvia tarjosi Clodiaa vaimoksi nuorelle Octavianukselle, kun tämä muodosti toisen triumviraatin Marcus Antoniuksen ja Lepiduksen kanssa. Lepidus tarjosi Octavianukelle vaimoksi oman vaimonsa sukulaista Serviliaa. Octavianus valitsi kuitenkin Clodian.
Octavianus otti avioeron Clodiasta vuonna 40 eaa. ja meni naimisiin Scribonian kanssa. Scribonia oli Lucius Scribonius Libon ja Cornelia Sullan tytär. Scribonian eno oli Sextus Pompeius, jonka kanssa Octavianus yritti solmia liittoa. Avioliitosta ei kuitenkaan tullut pitkäaikainen. Parin ainut lapsi Julia syntyi vuonna 39 eaa., ja lapsen syntymän jälkeen Octavianus otti avioeron vaimostaan.
Octavianus tapasi kolmannen vaimonsa Livian vuonna 38 eaa., ja tarinan mukaan hän rakastui ensisilmäyksellä. Livia oli tuolloin vielä naimisissa erään Tiberius Claudius Neron kanssa. Parilla oli jo yksi lapsi, tuleva keisari Tiberius. Lisäksi Livia oli raskaana. Livian mies suostui tai pakotettiin, eroamaan vaimostaan, ja häät pidettiin pian tämän jälkeen.
Augustuksella oli vain yksi lapsi Julia (39 eaa. – 14 jaa.), joka oli naimisissa kolmesti: Marcus Claudius Marcelluksen kanssa 25 eaa. – 23 eaa., Marcus Vipsanius Agrippan (21 eaa. – 12 eaa.) ja keisari Tiberiuksen kanssa (21 eaa. – 2 eaa.)
Augustus adoptoi Julian ja Agrippan pojat Gaius Caesarin ja Lucius Caesarin vuonna 17 eaa. aikeinaan tehdä heistä seuraajansa. Gaius kuoli vuonna 4 jaa. ja Lucius vuonna 2 jaa. Sen jälkeen Augustus adoptoi Agrippan ja Julian kolmannen pojan Agrippa Postumuksen ja vaimonsa Livian aikaisemmassa avioliitossa saaman pojan Tiberius Claudius Neron.
Antiikin ajalta peräisin olevat lähteet.
Osa "Res gestae Divi Augusti" (Jumalaisen Augustuksen urotyöt) piirtokirjoituksesta.
Ainut antiikin aikainen lähde, joka kattaa koko Augustuksen hallituskauden, on 200-luvulla eläneen Dio Cassiuksen Rooman historia. Dion historian lisäksi tärkeitä lähteitä Augustuksen elämästä ovat Suetoniuksen Augustuksen ja Tiberiuksen elämäkerrat. Elämäkerrat eivät kuitenkaan kerro tapahtumia kronologisessa järjestyksessä. Myös Plutarkhoksen kirjoittamat Brutuksen ja Antoniuksen elämäkerrat ovat tärkeitä lähteitä. Dio, Suetonius ja Plutarkhos eivät kuitenkaan eläneet Augustuksen aikaan, ja esimerkiksi Dion käyttämät lähteet eivät nykyään ole tiedossa. Aikalaislähteistä tärkeimpiä ovat Augustuksen oma "Res gestae" sekä osia Velleius Paterculuksen Rooman historiasta ja Strabonin "Geografiasta". Appianuksen sisällissotia käsittelevä teos päättyy Sextus Pompeiuksen kukistumiseen. Augustuksen ajoilta on säilynyt paljon piirtokirjoituksia.
Hävinneiden lähteiden joukossa on muun muassa Augustuksen omakätinen, tosin osittainen, elämäkerta. Augustuksen sitaateista ja kirjeistä oli olemassa kokoelmia. Agrippan tiedetään myös kirjoittaneen muistelmat, samoin kuin monen muun aikalaisen. Niistä mikään ei kuitenkaan ole säilynyt nykypäivään. Liviuksen historia jatkui vuoteen 9 eaa., mutta nykypäivään on säilynyt vain teoksen sisällysluettelo. Appianuksen hävinnyt Egyptin historia käsitteli Actiumin taistelua ja Egyptin valloitusta.
Augustus mainitaan myös Raamatun Luukkaan evankeliumissa. Sen mukaan hän olisi juuri ennen Jeesuksen syntymää määrännyt koko valtakunnassa (vanhan raamatunkäännöksen mukaan "koko maailmassa") toimeenpantavaksi yleisen verollepanon tai väestönlaskennan. Tämän maininnan historiallinen todenperäisyys on kuitenkin hyvin kiistanalainen.


Itä-Aasia.
Itä-Aasia on maantieteellinen alue Aasiassa, johon Yhdistyneiden kansakuntien aluejaottelun mukaan kuuluvat Etelä-Korea, Japani, Kiinan kansantasavalta (mukaan lukien Hongkong ja Macao), Kiinan tasavalta (Taiwan), Mongolia ja Pohjois-Korea.
Itä-Aasian vanha nimitys on Kaukoitä, jolla tarkoitetaan jotain tarkemmin määrittelemätöntä osaa Itä-Aasiasta ja Kaakkois-Aasiaa sekä Etelä-Aasiasta Nepal ja Bhutan, jotka kulttuurillisesti ovat ei-eurooppalaisia.
38 prosenttia Aasian ja 22 prosenttia koko maailman ihmisistä asuu Itä-Aasian alueella.


Kieliteknologia.
Kieliteknologia on ihmisten kieleen kohdistuvaa tai sitä hyväksikäyttävää teknologiaa. Nimitystä tietokonelingvistiikka on käytetty kieliteknologian keskeisistä teorioista ja menetelmistä, joilla kieltä voidaan tunnistaa, tuottaa ja jäsentää. Kieliteknologia on varsin monitieteistä, se liittyy muun muassa tietojenkäsittelytieteeseen ja yleiseen kielitieteeseen.


Mongolia.
Mongolian tasavalta sijaitsee Aasiassa Venäjän ja Kiinan välissä. Suureksi osaksi aron ja osittain Gobin aavikon peittämä maa on maailman harvimmin asuttu valtio. Mongolia on pinta-alaltaan maailman toiseksi suurin sisämaavaltio Kazakstanin jälkeen.
Historia.
Punainen alue osoittaa etnisten mongolien asuma-alueet nykyisin. Oranssi viiva on Mongolien valtakunnan raja 1200-luvun lopulla.
Varhainen historia.
Arkeologisten löytöjen mukaan Gobin autiomaassa on ollut ihmisiä 100 000 – 200 000 vuotta sitten.
Vanhimmat tiedot mongoleista saattavat olla Kiinasta noin 200 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Mongoli-nimitys ilmestyi lähteisiin mahdollisesti 600-luvulla Tang-dynastian kronikoissa. Sitä ennen kiinalaiset olivat kutsuneet Mongolian aluetta nimellä Xiongnu.
Suurvalta-aika.
Temujin yhdisti valtansa alle alueen muut heimot, kuten uiguurit, naimaanit ja merkiitit, ja hänestä tuli 1206 Mongolian hallitsija, Tšingis-kaani. Hän ryhtyi rakentamaan imperiumia ja hänen ratsumiehensä etenivät nopeasti Kiinaan, Keski-Aasiaan ja Venäjälle. Voittoisaan strategiaan kuuluivat hyvin organisoitu vakoojaverkosto, yllätyshyökkäykset ja kauhupropaganda mongolien vastarinnan harjoittajiin kohdistamista julmuuksista. Mongolivaltakunta ulottui laajimmillaan Kaakkois-Aasiasta Eurooppaan saakka. Viimeinen suurkaani, Kublai-kaani, hallitsi kenties kaikkien aikojen laajinta valtakuntaa - olkoonkin, että valtakunta oli silloin jo käytännössä hajonnut itsenäisiin kaanikuntiin. Se ulottui Koreasta Unkariin ja Siperiasta Pohjois-Intiaan. Kublai siirsi valtakunnan pääkaupungin Karakorumista Pekingiin ja omaksui kiinalaisen dynastianimen Yuan. 1300-luvun lopussa kiinalainen Ming-dynastian ensimmäinen keisari Zhu Yuanzhang karkotti mongolit takaisin pohjoiseen.
1400-luvulta 1900-luvulle.
1400-luvun alussa mongolit jakautuivat kahteen ryhmään Oiradin ja Altain alueille. Vuosina 1400–1451 käytiin pitkällinen sisällissota. Vuonna 1466 Oiradin mongolien päällikkö Dayan yhdisti jälleen suurimman osan Mongoliasta. 1500-luvun alussa alue joutui uzbekkien valtaan. Dayanin kuoltua mongolit hajaantuivat jälleen useaksi riitaisaksi heimoksi tai klaaniksi. Altan Khan (1507-83) kävi sotaa Kiinaa vastaan ja yhdisti jälleen Mongolian. Vanhoilla päivillään hän kääntyi buddhalaiseksi, ja buddhalaisuudesta tuli valtionuskonto 1586.
1600-luvun alkuun mennessä kaanin valta oli heikennyt entisestään. Kun nykyisen Koillis-Kiinan alue siirtyi mantsujen haltuun, nämä alkoivat hyökkäillä Mongolian puolelle. Vuosina 1641–1652 Venäjä levittäytyi itään Baikal-järvelle asti, joten Mongolia jäi kahden suurvallan väliin.
Vuonna 1686 Mongoliasta tehtiin kaksi Kiinan provinssia, Ulko-Mongolia ja Sisä-Mongolia.
Vuonna 1911 Kiinan Qing-dynastia luhistui ja Kiinasta tuli tasavalta. Tällöin Venäjän tuella Ulko-Mongolia itsenäistyi Bogd-kaanin julistuksella. Kiinan tasavalta kuitenkin piti koko Mongoliaa osana Kiinaa. Myös eräät muut Mongolian osat halusivat liittyä itsenäistyneeseen Mongolian valtioon tässä onnistumatta.
Kommunistivallan aika.
Neuvosto-Venäjän synty heikensi venäläisten voimaa Mongoliassa. Kiinalaiset joukot valtasivat vuonna 1919 hetkeksi Mongolian pääkaupungin vuonna 1919 sotaherra Xu Shuzhengin johdolla. Neuvosto-Venäjää vastustaneet, vuoteen 1920 mennessä bolsevikkien Siperiassa lyömät valkoiset joukot vetäytyivät Siperiasta osin myös Mongoliaan. Lokakuussa 1920 Mongoliaan saapui valkoisten joukkoja paroni Roman von Ungern-Sternbergin johtamina. Nämä joukot voittivat kiinalaiset helmikuussa 1921 Ulan Batorissa käydyssä taistelussa. Tämä loi pysyvän uhan Neuvosto-Venäjälle, joka varusti mongolialaisen armeijan. Kommunistit voittivat kiinalaiset joukot maaliskuussa 1921, minkä jälkeen neuvostoliittolaisia joukkoja saapui maahan tukemaan 11. heinäkuuta 1921 luotua itsenäistä Mongoliaa, josta tuli vuonna 1924 Bogd Khanin kuoleman jälkeen Mongolian kansantasavalta.
Japanin hyökkäykset Mongolian miehittämiseksi Neuvostoliitto torjui vuonna 1939. Vuonna 1945 puna-armeija vapautti myös Sisä-Mongolian Japanin miehityksestä, jolloin 20. lokakuuta 1945 pidetty kansanäänestys johti alueen liittämiseen osaksi Mongoliaan. Vuosina 1939–1952 Mongoliaa johti stalinistista politiikkaa Neuvostoliiton suojeluksessa harjoittanut marsalkka Horloogijn Tšoibalsan. Sekä Kiinan tasavalta että Kiinan kansantasavalta tunnustivat Mongolian itsenäisyyden sodan jälkeen, mutta Kiinan ja Neuvostoliiton ajautuessa riitoihin 1958 Mongolia tuki Neuvostoliittoa ja sinne sijoitettiin Neuvostoliiton sotilastukikohtia.
Myös Taiwanille ajettu Kiinan tasavalta piti vuoteen 1999 asti Ulko-Mongoliaa osana Kiinaa ja tunnusti vasta 1990-luvulla Ulan Batorin itsenäisen Mongolian pääkaupungiksi.
Demokratisoituminen.
Vuonna 1990 kommunistinen puolue salli muut puolueet. Mongolian vuoden 1992 perustuslaki Mongolian nimestä poistui kansantasavalta-määrite ja maassa järjestettiin monien puolueiden kesken parlamentti- ja presidentin vaalit. Talousjärjestelmän siirtyminen kapitalismiin oli vaikeaa 1990-luvun alun yleismaailmallisella lamakaudella.
Aiemmin yksipuoluevallassa toiminut Mongolian kansanvallankumouksellinen puolue hävisi vaalit ensi kerran 1996, mutta nousi uudelleen hallitusvastuuseen 2000–2004 ja 2006– pienempien puolueiden tuella. Ensimmäinen ei-MPRP:n presidentti tuli Tsahiagiin Elbegdorjista vuonna 2009.
Maantiede.
Mongolia rajoittuu pohjoisessa Venäjään ja etelässä, idässä sekä lännessä Kiinaan. Maa on pääosin tasaista ylänköä, jota halkovat muutamat suurehkot joet, kuten Selenga ja Kerulen. Lännessä kohoavat Altaivuoret (korkein huippu Nayramadlin Orgil, 4 374 m), Uliastain itäpuolella Hangaivuoret (korkein huippu Tavan Bogd Uul, 4 355 m) ja pääkaupungin Ulan Batorin koillispuolella Hentivuoret. Noin 70 prosenttia maan pinta-alasta on aroa; lisäksi 8 prosenttia on metsää lähinnä Venäjän rajan tuntumassa. Eteläisin osa kuuluu varsinaiseen Gobin aavikkoon. Maan länsi- ja pohjoisosat ovat seismisesti aktiivisia alueita; siellä on kuumia lähteitä ja lukuisia maanjäristyksiä.
Mongolian suurimman järven Uvs Nuurin (3 350 km²) allas on ollut UNESCOn Maailmanperintöluettelossa vuodesta 2003. Alueella ovat edustettuina kaikki itäisen Euraasian merkittävimmät biomit, kuten aro, taiga, hiekka-aavikko ja vuoristokasvillisuus. Siellä elää uhanalaisia lumileopardeja ja argaaleita.
Mongoliassa vallitsee mannerilmasto, jolle on ominaista lämpimät tai kuumat kesät sekä hyvin kylmät ja kuivat talvet. Ulan Bataarissa vuoden kylmimmän kuukauden tammikuun keskimääräinen alin lämpötila on −25 °C, kuumimman kuukauden heinäkuun keskimääräinen ylin 21,8 °C. Suurin osa sateesta saadaan kesällä; sademäärät vaihtelevat vuoristoalueiden 350-500 millimetristä keskiosien 100–200 millimetriin aavikkoalueiden jäädessä toisinaan ilman vettä koko vuonna.
Provinssit.
Mongolia koostuu 18 provinssista eli "aimakista" sekä neljästä kunnasta, jolla on provinssiin rinnastettava asema. Provinssien jaetut osat ovat nimeltään "sum", ja edelleen jaettuna "bag".
Politiikka.
Mongolian päämies on presidentti, joka valitaan suoralla vaalilla nelivuotiskaudelle, korkeintaan kahdelle kaudelle. Presidentti on puolustusvoimien ylipäällikkö ja hän saa ehdottaa pääministeriä, tehdä lakialoitteita ja estää lakeja veto-oikeudella (jonka parlamentin 2/3-enemmistö voi puolestaan kumota). Tämänhetkinen presidentti on Tsahiagiin Elbegdorj, joka valittiin tehtäväänsä 18. kesäkuuta 2009. Presidentin täytyy olla syntyperältään Mongolian kansalainen ja hänen täytyy olla vähintään 45 vuoden ikäinen.
Mongolian pääministeri 29. lokakuuta 2009 alkaen on Sukbaataryn Batbold.
Yksikamarinen, 76-jäseninen parlamentti valitaan yleisillä vaaleilla neljäksi vuodeksi kerrallaan. Äänioikeus on 18 vuotta täyttäneillä.
Ulkopolitiikka.
Mongolian armeija on suhteellisen pieni. Mongolialla on kuitenkin hyvät suhteet naapurivaltioihin, sekä merkittäviin maailmanvaltioihin, kuten Yhdysvaltoihin, Venäjään, Pohjois-, ja Etelä-Koreaan, Japaniin ja Kiinaan. Mongolia tuki liittouman hyökkäystä vuonna 2003 Irakiin, ja lähetti pieniä määriä sotilaita taistelemaan Yhdysvaltojen rinnalla. Myös Afganistaniin Mongoliasta on lähetetty sotilaita rauhanturvaajiksi. Vuodesta 2005 vuoteen 2006 mongolialaisia oli asepalveluksessa Kosovossa. Marraskuussa 2005 George W. Bush vieraili ensimmäisenä yhdysvaltalaisena presidenttinä Mongoliassa. Putin ja Medvedev vierailivat Mongoliassa 2009.
Talous.
Monet mongolit saavat elantonsa karjanhoidosta. Maatalous tuottaa 15 % kansantuotteesta ja työllistää 34 % työvoimasta. Noin kolmannes kansasta kiertää edelleen jurttineen ja eläimineen laitumelta toiselle. Paimennettaviin eläimiin kuuluvat vuohet ja lampaat, pienemmässä määrin myös jakit, kamelit, lehmät ja hevoset. Vuonna 2008 46 % karjasta oli vuohia ja 42 % lampaita.
Paheneva pula kunnon laidunmaista saa yhä useamman harkitsemaan elannon hankkimista maanviljelystä tai kasvimaanpidosta. Valtiontiloilla viljellään viljaa ja rehua suuressa mitassa. Elintarvikkeiden sekä kuparin jalostus ovat merkittävät vientituotteet. Vuonna 2009 julkistettiin uuden suuren kuparikaivoksen jalostussuunnitelma. Mongolia on maailman kolmanneksi suurin fluoriitin tuottaja. Maassa on varsin huomattavat öljy- ja maakaasuvarat, mutta niitä ei hyödynnetä pääoman ja perusrakenteen puutteen vuoksi. Maan tärkein kauppakumppani on Kiina, jonka kanssa se käy yli puolet ulkomaankaupastaan.
Mongoliassa on merkittävä harmaan talouden sektori. Sen tärkein kumppani on Kiina. Harmaaseen talouteen osallistuvat myös monet ulkomailla laillisesti tai laittomasti työskentelevät mongolialaiset. Huoli rahanpesusta on kasvanut.
Neuvostoliitto oli taloudellisesti Mongolian tärkeä tukija, ja sen romahdus aiheutti Mongoliassa syvän talouskriisin. Karjanhoito on ollut hätätilaelinkeino, johon ihmisen siirtyvät muun tulonlähteen puuttuessa. Talousvaikeuksien aikana maahan on syntynyt suuri joukko pientilallisia, joilla on alle 200-päinen karjalauma.
Merkittävimpiä luonnonvaroja ovat öljy, kivihiili, kupari, molybdeeni, volframi, fosfaatti, tina, nikkeli ja kulta.
Väestöjakauma.
Suurin osa Mongolian väestöstä (95 %) on mongoleja, jotka jakautuvat useisiin heimoihin. Näistä suurimman muodostavat halhat, jotka luetaan itämongoleihin ja joita on yli 75 %. Muita heimoja ovat länsimongolit eli kalmukit (5–7 %) ja pohjoismongolit eli burjaatit (3 %), joitten lisäksi on vielä useita pienempiä heimoja. Väestöön kuuluvat mongolien lisäksi kazakit ja muut turkkilaisheimot (5 %). Muihin kansallisuuksiin kuuluvat, lähinnä kiinalaiset ja venäläiset, muodostavat 0,1 % väestöstä.
Vuonna 2004 väestöstä puolet oli buddhalaisia. Šamanistejä ja kristittyjä oli 6 %, muslimeita 4 %. Kaikkiaan 40 % ei tunnustanut mitään uskontoa.
Ethnologue-kirjan mukaan Mongoliassa käytetään 13 kieltä. Tiedot kunkin kielen puhujien määrästä ovat pääosin 1990-luvulta. Yli 25 tuhannen puhujan kieliä olivat tuolloin
Terveydenhuolto.
Mongolian terveydenhuollon päätavoitteena on saada ihmiset elämään pidempään, ja vähennettyä lapsikuolleisuutta. Mongolin keskimääräinen elinajanodote on 67–68 vuotta. Keskimäärin mongolinainen saa elämänsä aikana 1,87–2,25 lasta
AIDS- ja HIV-tapauksia on löydetty Mongoliassa vasta myöhään. Ensimmäinen AIDS-tapaus raportoitiin vuonna 1999, ja vuoteen 2006 mennessä niitä oli kuusi. Vuosina 2005-2007 raportoitiin kymmenkunta HIV-tartuntaa vuodessa, sitä ennen tunnettiin vain joitakin yksittäisiä tapauksia.
Vuonna 1970 mongolinainen sai keskimäärin 7,48 lasta elämänsä aikana. Vuoden 2011 arvio oli 2,21 lasta naista kohti.
Noin 27 % mongolialaisista on alle 14-vuotiaita. Mongolian väestönkasvu on noin 1,5 % vuodessa.
Mongolian kansankuva on muuttumassa. Noin 60 % väestöstä asuu kaupungeissa, kun vuonna 1956 kaupunkilaisten osuus oli noin 20 %..
Mongolian musiikki.
Mongolialaisen kansanmusiikin tunnetuimpia soittimia on ns. hevosenpääviulu, jonka kaulan pää on hevosen pään muotoinen. Soittimessa on kaksi hevosen häntäjouhista tehtyä kieltä, ja sitä soitetaan pystyasennossa.
Yksi suosituimmista nykymusiikin yhtyeistä on Hurd. Se laulaa rockia mongoliksi, mutta on tehnyt joitakin levyjä myös englanniksi. Yhtye esittää myös herkkiä balladeita, ja sekoittaa musiikkiinsa myös klassisia elementtejä.
Ruoka.
Mongolialaista perusravintoa ovat liha ja maitotuotteet, joita saadaan noin 25 miljoonan yksilön karjasta. Ruoka on yleensä yksinkertaista eikä kovin tulisesti maustettua. Tyypillisiä ruokia ovat höyrytetyt lihatäytteiset raviolit, nuudeli-lammaskeitto ja paistetut lihapiirakat. Mongolialaiset juovat paljon teetä, useimmiten maidon ja joskus myös voin kanssa.
Urheilu.
Mongolia on tullut urheilussa tunnetuksi erityisesti maan kulttuuriin liittyvästä hevosurheilusta, kamppailulajeista kuten vapaapainista ja judosta sekä ammunnasta. Mongoliassa erittäin suosittu tapahtuma on vuosittain järjestettävä naadam-festivaali, jossa kilpaillaan mongolialaisessa painissa, ratsastuksessa ja jousiammunnassa.
Mongolia on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1964 lähtien. Se on saanut yhteensä 24 mitalia, kaikki kesäkisoista. Olympialajien lisäksi maa on menestynyt sumopainissa, jossa ensimmäinen mongolialainen mestari oli Asashōryū Akinori.
Mongolia ei ole koskaan menestynyt jalkapallossa; maan maajoukkue ei ole selviytynyt arvoturnauksiin ja on ollut parhaimmillaan FIFA-rankingissa 170. sijalla. Seurajoukkueiden korkein sarjataso on Mongolian jalkapalloliiga, jota on pelattu nykyisessä muodossaan vuodesta 1996 lähtien.
Mongoliassa pelataan myös pienissä määrin jääkiekkoa, mutta maa ei ole menestynyt lajissa. Mongolian jääkiekkomaajoukkue on osallistunut 3. divisioonan maailmanmestaruuskilpailuihin säännöllisesti. Mongoliassa ei ole jäähalleja joten jääkiekkoa pelataan talvisin ulkojäällä.


AGP.
AGP () mahdollistaa laajakaistaisen yhteyden näytönohjaimen ja tietokoneen emolevyn piirisarjan välille. AGP-portti soveltuu erityisesti pelien, 3D-grafiikan ja tieteellisen grafiikan sovelluksiin työasemissa. AGP-portin kehitti Intel vuonna 1997.
AGP-portin alkuperäinen idea oli mahdollistaa tekstuurien tallettaminen koneen keskusmuistiin ja käyttäminen suoraan sieltä, jolloin näytönohjaimesta voitaisiin tehdä nopea vaikka sillä olisi vain pieni määrä omaa muistia. Näytönohjainpiirit kuitenkin kehittyivät AGP-porttia nopeammin eikä portin nopeus riittänyt alkuperäisen idean mukaiseen käyttöön, joten myöhemmin kaikki näytönohjaimet tallettivat tekstuurinsa omaan muistiinsa, ja käyttivät tekstuureita AGP-portin yli vain kun ohjaimen oma tallennustila loppui kesken.


Petoeläimet.
Petoeläimet ("Carnivora") on nisäkäslahko, johon kuuluu noin 270 lajia. Suurin osa petoeläinten lahkon lajeista on lihansyöjiä, osa kaikkiruokaisia, kuten karhut ja osa kasvisyönjiä, kuten isopanda.
Nykyiset petoeläimet jakautuvat kahteen kehityslinjaan: koiramaisten petoeläinten "Caniformia"- ja kissamaisten "Feliformia"-alalahkoihin, joissa puolestaan on kaikkiaan 15 heimoa.


ISA.
ISA-laajennuskorttipaikkoja (musta liitin) vanhanmallisella emolevyllä
ISA () on IBM PC:ssä 1981 esitelty laajennusväylä, joka säilyi käytössä 1990-luvun puoliväliin.
Alkuperäinen väylä oli 8-bittiä leveä rinnakkaisväylä ja kellotaajuudeltaan 4,77 MHz, joka oli synkronissa IBM PC:n 8088-suorittimen kellotaajuuteen. IBM AT esitteli 16-bittisen väylän, joka toimi 6 tai 8 MHz:n taajuudella, jolloin sen käytännön siirtonopeus oli korkeintaan noin 4 MB/s.
ISA-väylä oli aluksi synkronissa suorittimen kelloon, jolloin suorittimien kellotaajuuksien kasvaessa väylän nopeus kasvoi, kunnes jossain vaiheessa ilmeni yhteensopivuusongelmia. Käytännössä kortit toimivat 12–16 MHz taajuuksiin asti. Myöhemmät piirisarjat erottivat ISA-väylän suorittimen kellosta ja se sai signaalinsa eteläsillan kellogeneraattorista. 16-bittisen väylän vakionopeudeksi tuli 8 MHz, jota voi useimmilla emolevyllä nostaa jumppereilla.
8-bittiset ISA-kortit voivat osoittaa 1 MB muistia (jota 8088 tuki) ja käyttivät DMA 1 -linjaa ja jotain kahdeksasta Intel 8259:n keskeytyslinjasta ja bus masterointia, kortin aloittamia DMA-siirtoja muistiin.
16-bittinen ISA laajensi kortin näkemän muistin 16 MB:iin, mahdollisuuden käyttää neljää eri keskeytyslinjaa ja neljää eri DMA-väylää. ISA-väylän DMA-siirtoja varten on edelleen varattava muisti fyysisen muistin ensimmäisen 16 MB:n alueelta.
ISA tunnettiin erityisen hankalasta konfiguroitavuudestaan. Jokaiselle lisäkortille piti varata oma yksilöllinen IRQ, I/O-osoitteet ja DMA-kanava, niistä vaihtoehdoista joita kukin kortti tuki, siten että ne eivät menneet päällekkäin. Säädöt tehtiin tyypillisesti laajennuskorttien dip-kytkimillä tai jumppereilla.
Microsoft kehitti tämän helpottamiseksi myöhemmin ISA PnP -standardin.
ISA-väylää yritettiin korvata moneen otteeseen. Vuonna 1987 IBM korvasi ISA:n 2-koneissaan omalla mikrokanava-arkkitehtuurillaan (Micro Channel Architecture, MCA) yrityksenä saada PC-arkkitehtuuri ja markkinat haltuunsa lisenssimaksujen avulla. Vastineeksi yhdeksän PC-valmistajaa liittoutui seuraavana vuonna ja esitteli 32-bittisen EISA-väylän. Juuri tämä joukko antoi alkuperäiselle väylälle nimen ISA, "teollisuusstandardin mukainen arkkitehtuuri." IBM oli itse käyttänyt AT-koneissaan väylästä nimeä "I/O Channel."
Kumpikaan standardi ei menestynyt. Myöhemmin ISA-väylän hitauden vuoksi kehitettiin mm. VLB-standardi näytönohjainkortin liittämiseksi 486-koneeseen.
Microsoftin PC 97 -standardi suositteli ISA-laajennuskorttipaikkojen jättämistä kokonaan pois. Myöhemminkin sitä käytettiin kuitenkin sisäisesti, jolloin mm. levykeasema ja sarjaportit näkyivät ISA-väylässä.


EISA.
EISA () oli IBM:n kanssa kilpailevien PC-valmistajien esittelemä väylästandardi joka laajentaa ISA:n 32-bittiseksi. EISA kehitettiin avoimeksi vaihtoehdoksi MCA-väylälle, jonka IBM kehitti 2-tyyppisiä tietokoneitaan varten.
EISA:n väylän leveys on 32 bittiä ja taajuus 8,33 MHz, joten teoreettinen tiedonsiirtonopeus on korkeintaan 33 megatavua sekunnissa, käytännössä noin 20 MB/s.


MCA (tietotekniikka).
MCA (Micro Channel architecture) on kehittämä väylätyyppi, jota käytettiin 2 tyyppisissä työasemissa.
MCA-väylän liitin on pienempi kuin aiemmin laajasti käytössä olleessa ISA-väylässä. Muun muassa tästä syystä MCA väylä ei ole yhteensopiva muiden väylätyyppien kanssa.
MCA:ssa oli aikanaan huomattavia etuja muihin väyliin verrattuna, mutta se ei yleistynyt, koska IBM vaati väylän käytöstä maksua. Arkkitehtuuri vaati kokonaan uudet kortit. Vanhat ISA väyläiset kortit eivät käyneet MCA kanavaan, joten muut valmistajat eivät mielellään ottaneet MCA:ta kokoonpanoihinsa mukaan. MCA:n katsotaan olleen IBM:n yritys hidastaa IBM-yhteensopivien kloonien valmistusta.
MCA on huonosta menestyksestään huolimatta vaikuttanut merkittävästi uusien väylätyyppien suunnitteluun.
MCA oli edistyksellinen verrattuna ISA:an muun muassa 32-bittisyyden vuoksi, ja myös siksi että sovittimissa saattoi olla oma suoritin (esimerkiksi ohjainkortti) joka saattoi kommunikoida suoraan muistin kanssa niin, ettei emolevyllä olevan suorittimen tarvitse osallistua prosessiin. Myös PnP (plug & play) on alun perin MCA-väylän ominaisuus, sekä ”IRQ sharing” jolla keskeytysnumerot voitiin jakaa usean laitteen kesken. Samat ominaisuudet ovat edelleen PCI-väylässä.


PS/2.
PS/2 (Personal System/2) on IBM-yhtiön 1980-luvulla valmistama mikrotietokonemallisto, jonka erikoisuutena oli MCA-väyläratkaisu ja VGA-näyttö. Malliston jokaisessa koneessa oli ns. 2-liitännät hiirelle ja näppäimistölle, jotka otettiin käyttöön muidenkin valmistajien koneissa.
PS/2-mallistoon kuului kolme sarjaa, 85-, 95- sekä 8600-sarjat.
Mallia 8530 oli saatavilla sekä 8088- että 80286-suorittimella (286). 8088-suorittimella varustetussa mallissa ei ollut kiintolevyä, vaan kaksi 3.5"-levykeasemaa. 80286-mallissa oli vähintään 20 MB kiintolevy sekä 3.5" 1.44 MB -levykeasema. ISA-väylä oli käytössä malleissa 25, 30, 35 ja 40. Mallissa 8550 oli jo mikrokanavaväylä (MCA), ja siinä oli 1 MB muistia, joka oli laajennettavissa 2 MB asti.
PS/2-mallistot eivät rajoitu vain pöytäkoneisiin, mukana oli myös muutama kannettava kuten ISA-väyläinen L40SX (8040) ja erikoiset, raahattavat 8573-mallit P70 (386) ja P75 (486). Painoa L40SX:llä oli 3,5 kg, P70:llä noin 10 kg ja P75:llä noin 15 kg. Molemmat oli varustettu MCA-väylällä sekä oranssilla plasmanäytöllä.
Suuresta painostaan huolimatta P7x-koneissa ei ollut akkuja, osasyynä paljon virtaa kuluttava ESDI- tai SCSI-levy sekä plasmaruutu. P70:ssä oli kaksi sovitinpaikkaa, P75:ssä viisi.
95-sarjaa alettiin markkinoida nimensä mukaan vuoden 1995 tienoolla. Tässä sarjassa kaikki mallit olivat MCA-väyläisiä.


Jyrsijät.
Jyrsijät ("Rodentia") ovat yleensä pienikokoisia nisäkkäitä, joilla on jyrsimiseen tai järsimiseen erikoistuneet etuhampaat. Ylä- ja alaetuhampaita on kumpiakin kaksi kappaletta, mutta kulmahampaita niillä ei ole lainkaan. Etuhampaiden ja välihampaiden välissä on pitkä väli. Jyrsijöillä on yläpurenta eli yläetuhampaat menevät purtaessa alaetuhampaiden eteen. Jyrsijöiden etuhampaat kasvavat jatkuvasti, saaden alkunsa syvältä leukaluista. Hampaitaan ne teroittavat ja kuluttavat jyrsimällä. Jyrsijöitä elää kaikilla mantereilla paitsi Antarktiksella. Jyrsijät eivät myöskään kuulu Uuden-Seelannin ja muutaman muun merellisen saaren alkuperäiseen eläimistöön.
Jyrsijät ovat kaikista nisäkkäistä kaikkein suurin ja monimuotoisin eläinryhmä. Jyrsijöihin kuuluu 2 277 eri elossa olevaa lajia (Wilson & Reeder, 2005), joka on lähes tasan kaksinkertainen määrä seuraavaksi suurimpaan nisäkäslahkoon lepakoihin verrattuna. Nisäkäslajeista noin 42 prosenttia on jyrsijöitä. Jyrsijöihin kuuluu niin maan alla eläviä lajeja, kuten myyrät, kuin maanpinnalla, puissa ja jopa liitokykyisiäkin lajeja. Jotkin lajit ovat tottuneet myös uimaan. Pääosa jyrsijöistä on pieniä, enintään 20 cm pitkiä. Suurin jyrsijä on kapybara, joka kasvaa 1,3 metrin pituiseksi. Jäniseläimet ovat jyrsijöille kaikkein läheisintä sukua.
Jyrsijöillä on äärimmäisen tärkeä rooli luonnonkiertokulussa. Niiden nopean lisääntymisnopeuden ansiosta jyrsijät ovat monien pienikokoisten petoeläinten tärkein ravinnonlähde.
Evoluutio.
Varhaisimmat jyrsijäfossiilit ovat noin 56 miljoonan vuoden takaa, mikä näyttäisi tukevan ajatusta, että jysijät kehittyivät monien muiden nisäkäslahkojen tapaan dinosaurusten sukupuuton jälkeen. Jyrsijät kehittyivät samasta kantaisästä jäniseläinten kanssa. Varhaisimmat fossiilit ovat peräisin Pohjois-Amerikasta ja Aasiasta, mutta monet seikat osoittavat kuitenkin siihen, että jyrsijät olisivat peräisin Euroopasta ja kauempaa historiasta kuin 56 mvs. Molekyylitutkimukset avulla jyrsijöiden alkuperä on sijoitettu jopa liitukaudelle 100–110 miljoonan vuoden päähän, mikä on poikkeuksellisen radikaali tulos verrattuna fossiililöytöihin. Sittemmin on saatu myös fossiililöytöjä tukevia molekyylitutkimuksia. Jyrsijöiden monofyleettisyyttä on ehditty kyseenalaistaa molekyylitutkimuksiin vedoten, mutta uudelleentehtyjen tutkimusten tulokset näyttäisivät kuitenkin tukevan monofyleettisyyttä. Jyrsijät lajiutuivat erittäin nopeasti eoseenikauden alussa sopeutumislevittäytymisen kautta, mikä selittää sen, miksi jyrsijöihin kuuluu poikkeuksellisen runsas määrä heimoja.
Eoseenikauden loppupuolella (n. 38–45 mvs.) jyrsijät alkoivat uudestaan monimuotoistua nopeasti. Tämä sattui juuri samaan aikaan kuin nisäkkäiden alkuajoilta lähtien elinvoimaisena ollut "Multituberculata"-nisäkkäät kuolivat sukupuuttoon. "Multituberculata"-nisäkkäät muistuttivat ulkoisesti erittäin paljon jyrsijöitä ja söivät samaa ruokavaliota, joten niiden kuoltua jyrsijät ottivat hallitsevan aseman niiden ekologisissa lokeroissa.
Etelä-Amerikan jyrsijät ovat saaneet alkunsa kahden jyrsijämuuttoaallon tuloksena. Eoseenikauden lopulla ensimmäiset afrikkalaiset jyrsijät ("Phiomorpha": maamyyrärotat, ruokorotat, "Petromuridae") siirtyivät Etelä-Amerikkaan nopeasti kehittymisensä jälkeen. Tieto perustuu fossiiliaineistoon, mutta molekyylitutkimukset ovat ehdottaneet siirtymän tapahtuneen 40–60 mvs. Etelä-Amerikassa näistä afrikkalaisista jyrsijöistä kehittyi "Caviomorpha"-jyrsijät. Se miten nämä eläimet pystyivät muuttamaan Afrikasta Etelä-Amerikkaan on hieman epäselvä, sillä Afrikan ja Etelä-Amerikan välillä oli tuolloin 1 700 kilometrin levyinen Atlantin valtameri. Toinen Etelä-Amerikkaan kohdistunut jyrsijäaalto sattui noin 2–3 mvs., kun "Sigmodontinae"-alalahkon jyrsijät muuttivat sinne Panaman maasiltaa pitkin Pohjois-Amerikasta. Ajoitus on kuitenkin aiheuttanut hämmennystä, sillä osa tutkimuksista ehdottaa ajankohdaksi mioseenikautta.
Taksonomia.
Kaavio jyrsijäheimojen lajimääristä "Mammal Species of the World" -teoksen mukaan. Suurimmat heimot ovat "Muridae" (vaaleansininen), "Cricetidae" (punainen) ja "Sciuridae" (vaaleankeltainen).
Nisäkästutkimuksen perusteoksiin lukeutuvan "Mammal Species of the Worldin" (Wilson & Reeder, 2005) mukaan jyrsijöihin kuuluu 2 277 elossa olevaa lajia, jotka jakautuvat 481 suvun kesken. Yhteensä yli puolet jyrsijälajeista kuuluu heimoihin "Muridae" ja "Cricetidae", ja loput jakautuvat 31 suhteellisen pienen heimon kesken.
Alla olevan luokittelun lähteenä on käytetty Wilsonin & Reederin (2005) mukaista luokitusta. Toiset lähteet saattavat käyttää vanhempia lähteitä, kuten McKenna & Bell (1997) mukaista luokittelua tai vanhempia Wilsonin ja Reederin luokituksia. Jyrsijöiden luokitteleminen alalahkoihin perustuu hyvin pitkälle niiden puremalihasten anatomiseen kiinnittymiseen poskikaareen ja alaleukaluuhun. Jyrsijöiden kesken on havaittu neljä erilaista puremalihasjärjestäytymistä.
"Sciuromorpha"-alalahkoon kuuluvat vuorimajavat, oravat ja unikeot. Aiemmin siihen katsottiin kuuluvan myös majavat, muttei enää. Alalahkon heimoja yhdistää muutamat pääkallon piirteet, lähinnä välikorvan luiden ja kallon poskiluiden sekä sen lihasten anatomia, ja sikiökalvon kehitys. Vuorimajavat ja oravat ovat tutkimusten mukaan läheisiä sukulaisia, joten niiden piirteet ovat monilta osin samanlaiset. Ongelmia on tuottanut unikekojen luokitus, sillä niiden poskilihakset muistuttavat paljon "Myomorpha"-alalahkon jyrsijöiden poskiluurakennetta, mutta monet muut seikat puhuvat oravankaltaisuuden puolesta. "Castorimorpha"-alalahkoon kuuluvilla lajeilla on selvästi oravamainen alaleuka ja muu kallon rakenne, mutta niiden hampaiden rakenne erottaa taskuhyppyrotat, taskurotat ja majavat omaksi alalahkokseen. Fossiilitutkimukset ovat tukeneet tätä päätelmää.
Hampaat ja pää.
Jyrsijöiden hampaat kasvavat jatkuvasti, mutta kuluvat samanaikaisesti, kun eläin jyrsii esimerkiksi puuta.
Kaikilla jyrsijöillä on neljä kappaletta etuhampaita, kaksi ylä- ja alaleuassa. Harvoissa tapauksissa etuhampaita voi olla yhteensä kahdeksan kappaletta. Etuhampaat ovat juurettomia ja kasvavat syvällä leuassa. Ne kasvavat jatkuvasti, jolloin jyrsijät joutuvat mekaanisesti kuluttamaan hampaitaan, jottei hampaiden kasvusta aiheutuisi fysiologisia ongelmia. Etuhampaiden ulkopinta on vahvaa hammaskiillettä, mutta suun puoleinen pinta on hauraampaa hammasluuta. Jyrsijöillä ei ole lainkaan kulmahampaita ja etuhampaiden ja välihampaiden välillä on pitkä hampaaton alue (diastema), joka mahdollistaa yhdessä poskipussien kanssa ruoan varastoinnin poskiin. Poskihampaiden, välihampaiden ja etuhampaiden kokonaislukumäärä on vain harvoissa tapauksissa enemmän kuin 22, mutta enemmän kuin 16. Riippuen jyrsijän ruokavaliosta, poskihampaiden rakenne on joko tasainen tai teräväreunainen. Edeltävillä jyrsijöillä ruokavalio koostuu kasveista, kun jälkimmäisillä ravintoon kuuluu myös lihaa tai hyönteisiä eli ne ovat kaikkiruokaisia. Jyrsijöille tyypillinen hammasrakenne löytyy myös jäniseläimiltä, vompateilta, ai-ailta ja tamaaneilta.
Jyrsijöille ominainen jyrsiminen tapahtuu siten, että eläin asettaa yläleuan tukevasti jyrsittävään kappaleeseen ja liikuttaa alaleukaa niin, että ne hankaavat yläetuhampaita vasten pitäen hampaat teräväreunaisina. Jyrsimisen jälkeen eläin liikuttaa alaleukaansa hieman taaksepäin, jolloin etuhampaat eivät enää kosketa toisiaan, ja alkaa pureskella poskihampailla. Jyrsijöiden hampailla tehdyissä kovuustesteissä on ilmennyt, että jyrsijöiden hammaskiille on terästä vahvempaa.
Jyrsijöiden pää on pitkänomainen, jossa silmät ovat asettuneet sivuille ja korvat ovat suipot tai pyöreät. Maan alla elävillä myyrälajeilla silmät ja korvat ovat surkastuneet tai hävinneet kokonaan. Kuonon molemmilla puolilla on tuntokarvoja, joita ne käyttävät lähiympäristössä olevien kappaleiden tuntemukseen muun muassa pimeään tai hämärään aikaan.
Keho.
Jyrsijän kehon rakenne muistuttaa sylinteriä eli se on pitkänmallinen ja pyöreä. Jyrsijät ovat yleensä pienikokoisia, jolloin kehon pinta-alan suhde tilavuuteen on suurempi kuin suurikokoisilla.
Jokaisessa neljässä tassussa on viisi varvasta, kapyabaran kaltaisia poikkeuksiakin on. Jyrsijät kävelevät neljällä jalalla takajalkojensa varassa hyppiviä lajeja lukuun ottamatta, kuten kengururottia. Takajalat ovat yleensä etujalkoihin verrattuna lihaksikkaampia. Ne ovat kanta-astujia eli kävellessään ne astuvat koko jalalla. Hännän pituus ja karvoituksen määrä vaihtelee eliöryhmittäin. Esimerkiksi puussa elävillä oravilla on pitkä ja karvainen häntä, mutta rotilla häntä on kalju. Maassa elävillä oravilla häntä on lyhyt. Jyrsijöitä peittää paksuturkki, muutamia lajeja lukuun ottamatta. Esimerkiksi kaljurotalla on hyvin vähän karvoitusta, se on myös ainoa vaihtolämpöinen nisäkäs.
Lajien pituus vaihtelee erittäin runsaasti, mutta pääosan pituus sijoittuu noin 20 senttimetriin ja painavat muutamia satoja grammoja. Pienimpiin jyrsijöihin kuuluu suohiiri, jonka ruumiin pituus on aikuisena noin 5 senttimetriä ja paino 5–7 grammaa. Suurin nykyään elossa oleva jyrsijä on Etelä-Amerikassa elävä kapybara, joka aikuiseksi tultuaan on 130 senttimetriä pitkä ja painaa 35–65 kilogrammaa. Muita suurikokoisia jyrsijöitä ovat pakaranat ja pakat. Suurimmat jyrsijälajit elävät Etelä-Amerikassa ja mantereen ulkopuolisista jyrsijöistä suurimmat ovat, ja samalla maailman toiseksi suurimmat, majavat. Nämä lajit kulkevat maanpinnalla, mutta puussa kiipeilevistä jyrsijöistä kookkain on muutaman kilon painoinen intianjättiorava. Suurin koskaan elänyt jyrsijä oli plioseenikaudella (2–5 mvs.) elänyt "Josephoartigasia monesi". Se oli kolme metriä pitkä ja painoin tonnin. Elossa olevista lajeista nopein on Etelä-Amerikassa elävä mara.
Intianjättioravan sukulaisen mustajättioravan häntä voi kasvaa metrinmittaiseksi, kun muilla jyrsijöillä se jää korkeintaan oman ruumiin pituiseksi (n. 20 cm). Maanalalla eläviltä lajeilta häntä usein puuttuu kokonaan ja maanpinnalla kuljeksivilla se on vain tynkä. Hännästä ei ole varsinaisesti mitään hyötyä lajeilla, jotka eivät tarvitse hyvää tasapainoa. Majavalla häntä on paljas ja leveä. Se käyttää sitä vedessä liikkumiseen ja vaaran uhatessa iskee sillä veteen varoittaakseen muita.
Yleistä.
Jyrsijät ovat sopeutuneet monipuolisesti erilaisiin elinympäristöihin. Osa elää kuumilla ja kuivilla aavikoilla, kun toiset taas elävät pilkkopimeässä maan alla. Jyrsijät ovat levittäytyneet kaikille mantereille paitsi Antarktikselle, mutta Grönlannissa niitä elää. Merellisillä saarilla ne eivät kaikissa tapauksissa kuulu alkuperäiseen lajistoon, vaan ovat levinneet ihmisen mukana näillekin seuduille.
Kuivilla aavikoilla elävät jyrsijät liikkuvat yleensä öiseen aikaan, jolloin lämpötila on matalampi kuin päivällä ja nestetasapainon ylläpitäminen ei tuota niin suurta ongelmaa. Käyttäytymisen ohella näiden alueiden jyrsijät pyrkivät vähentämään nesteen haihtumista fysiologisin menetelmin. Kengururotilla esimerkiksi munuaiset kestävät väkevääkin virtsaa, ja erikoistuneen nenäväylän muodon ansiosta ne pystyvät keräämään uloshengitysilmasta kosteutta. Päivät aavikkojyrsijät viettävät varjoissa tai maanalaisissa tunneleissa. Kuumien alueiden jyrsijöillä ruumiin ulkonevat osat kuten vaikkapa korvat ovat muuhun ruumiiseen nähden ylisuuret. Tämän morfologisen piirteen tarkoituksena on viilentää eläintä.
Toisen ääripään eli tundravyöhykkeen jyrsijät ovat yhtä lailla sopeutuneet elinalueensa rankkoihin oloihin. Ulkonevat osat ovat pieniä ja niillä on kylmyyttä vastaan paksu ja tuuhea turkki, joka toimii tehokkaana eristeenä. Routaiseen maahan on hankala kaivaa, mutta tunneleiden rakentaminen onnistuu talvisin lumihankeen, joka jo itsessään eristää kovaa pakkasta.
Ääripäiden väliin jää monenlaisia elinympäristöjä. Tundralta ja aavikolta puuttuvat esimerkiksi tiheät metsiköt, joten näillä alueilla ei elä puussa kiipeileviä oravia, jotka ovat yleisiä havu- ja lehtimetsävyöhykkeillä. Muutamat lajit, kuten majavat ovat sopeutuneet puolittaiseen vesielämään.
Eliömaantiede.
Geologisten muutosten ja evoluution ansiosta eri mantereille on muodostunut vain niillä mantereilla tavattavia jyrsijöitä. Esimerkiksi Afrikan saharan eteläpuolisessa osassa elää maamyyrärottia, ruokorottia, "Petromuridae"-jyrsijöitä, suomuhäntäoravia ja hyppyjäniksiä, joita ei voi nähdä missään muualla. Pohjois-Afrikassa elävät lisäksi kengurumaisesti hyppiviä jerboja ("Dipodidae") ja lyhytkorvaisia gundeja. Vaikka Madagaskar irtaantui Afrikasta jo liitukaudella, hyvissä ajoin ennen jyrsijöiden ilmaantumista, on sinne kehittynyt muutamia endeemisiä lajeja, jotka kuuluvat "Nesomyinae"-alaheimoon.
Vain Etelä-Amerikassa tavattaviin kuuluvat "Sigmodontinae"-alaheimon hamsterimaiset jyrsijät. Kapybarat ovat myös olennainen osa Etelä-Amerikan jyrsijäfaunaa. Australian 59 endeemistä jyrsijälajia muodostavat 25 % sen maanisäkäsfaunasta.
Ruokavalio.
Jyrsijät ovat joko kasvinsyöjiä tai kaikkiruokaisia. Jyrsijöiden suolisto on hyvin kehittynyt, minkä turvin se saa tarvittavan määrän ravintoaineita ruoastansa. Eräs kasviravintoa syövien jyrsijöiden suoliston tunnuspiirre on suurentunut umpisuoli. Muiden jyrsijöiden kohdalla ravinto koostuu yleensä hyönteisistä, levästä tai kaloista. Unikekojen kohdalla kasviravinto jää marginaaliin, jolloin sen ravintoon kuuluvat erilaiset munat, hedelmät, hyönteiset ja madot. Unikeoilla ei ole tästä syystä lainkaan umpisuolta.
Jyrsijät eivät välitä mitä kasvinosaa ne syövät, vaan ne syövät kaikki osat juurista alkaen. Havumetsävyöhykkeen oravilla ruokavalioon kuuluvat olennaisena osana kävyt ja eteläisimmillä alueilla elävillä taas pähkinät ja siemenet. Joillakin jyrsijöillä on tapana piilotella ruokaansa kätköihin, joita ne voivat esimerkiksi talvisin hyödyntää, kun ravintotilanne on muutoin heikko.
Sosiaalisuus.
Jyrsijät ovat yleensä hyvin sosiaalisia eläimiä eli ne muodostavat suuriakin yhdyskuntia. Ehkä kaikkein suurin yhdyskuntakoko löytyy kaljurotilta, joiden pesätunneleista voi löytyä jopa 100–300 yksilöä. Äärimmäisen uhanalaiselta kampamyyrälajin maatunneleista voi löytyä myös 100 yksilöä. Laji onkin saanut tieteellisen nimen "Ctenomys sociabilis". Perhekuntien pysyvyys riippuu paljon ympäristötekijöistä, kuten ruoansaannista. Huonon ruokatilanteen vuoksi perhekunta saattaa hajota kokonaan.
Kaikkein pisimmälle yhteisöelämän ovat vieneet Afrikassa elävät maamyyrärotat. Niiden sosiaalinen hierarkia on täysin verrannollinen muurahaisten tai ampiaisten vastaavaan. Maamyyrärottien elämä on matriarkaalinen eli korkeimmalla hierarkiassa on kuningatarnaaras, joka vastaa alemmalla hierarkiaportaalla olevien yhden tai kolmen uroksen kanssa lisääntymisestä. Toisiksi matalammalla portaalla ovat sotilaat eli pesätunnelin suojelijat, jotka huolehtivat ettei ulkopuolisia, kuten käärmeitä tai tuntemattomia maamyyrärottia, pääse pesään. Loput yksilöt ovat työläisiä eli ne kaivavat, korjaavat tunneleita ja hankkivat ruoan. Tunneleiden kaivu on myös yhteistyötä, sillä yhden kaivaessa hampaillaan tunnelia muut taaempana olevat huolehtivat syntyneen jätteen poistosta.
Elämänrytmi.
Jyrsijät ovat suurelta osin hämärä- ja yöajan eläimiä eli ne hankkivat ruokansa näihin aikoihin. Aktiivisuusaika on vahvasti riippuvainen lajin ruokatottumuksista, ympäristön olosuhteista ja muista eläimistä, kuten saalistajista. Kuumilla alueilla on yleensä edullisempaa pysytellä maahan kaivetuissa kuopissa päivät ja lähteä ruoanhankintamatkalle vasta hämärän jälkeen, jolloin lämpötila on alhaisempi. Vaikka jyrsijät eivät pysty hikoilemaan (niillä on kyllä apokriinisiä hikirauhasia) tai läähättämään, niin ne madaltavat ruumiinlämpötilaansa erittämällä runsaasti sylkeä ja nuolemalla sen iholle, jolloin sylki toimii hien sijaisena. Muiden jyrsijöiden yöelämään sopeutumisen taustalla on yleensä yöaikaan saalistavien petojen vähäinen määrä tai muutoin alhaisempi riski kuolla. Päivän ajan jyrsijät piilottelevat joko maanalaisissa onkaloissa tai muualla.
Jotkin lajit ovat luonnostaan päiväaktiivisia eläimiä, kun taas toiset ovat voineet sopeutua päiväelämään ihmisen päivärytmin takia. Pohjoisimmilla alueilla elävät lajit vaipuvat talveksi horrokseen, jolloin niiden ruumiintoiminnot hidastuvat ja käyttävät edellisenä kesänä syömäänsä lisäravintoa vähäisten ruumiintoimintojen ylläpitoon. Talvihorroksen pituus riippuu paljolti paikallisen talven pituudesta. Murmelit ovat kaikkein kookkaimpia talvihorroksessa eläviä nisäkkäitä, mutta napasiiseli on mennyt kaikista pidemmälle äärirajoille, sillä erään tutkimuksen mukaan sen ruumiin lämpötila voi olla talvihorroksen aikana −2,9 °C.
Jyrsijät viestittävät toisilleen haju- ja äänimerkkien ohella elein. Kaksi ensimmäistä viestimistapaa ovat ensisijaisia, sillä tutkimukset ovat osoittaneet, että jyrsijöiden näkö ei ole kovin hyvä, mutta haju- ja kuuloaistit ovat sitä vastoin erittäin tarkat. Jyrsijät ovat lähinäköisiä eli niiden tarkan näkemisen alue ulottuu noin 1,2 metrin päähän.
Lisääntyminen.
Lisääntymistahti ja kantoajan pituus vaihtelee paljon, riippuen jyrsijän eliniästä. Hiirillä ja rotilla elinikä on hyvinkin lyhyt, jolloin niiden kantoaikakin on lyhyt (17–45 päivää). Pitempi-ikäisillä, kuten hamstereilla, piikkisioilla, kapybaroilla ja niiden sukulaisilla, kantoaika on noin 60–283 päivää. Jyrsijän koosta pystyy yleensä hyvin päättelemään kantoajan pituuden, pienillä se on lyhyt ja suurilla pitkä. Jälkimmäiset myös tuottavat vähemmän poikueita yhden vuoden aikana. Jyrsijät pyrkivät ajoittamaan synnytysajankohdan kasvukauteen, jolloin poikasten selviytyminen sukukypsään ikään on todennäköisempää. Poikaset ovat usein täysin avuttomia, mutta piikkisikamaisten ("Hystricognathi") kohdalla poikaset ovat kehittyneet kohdussa jo pitkälle, jolloin emon vieroittaminen alkaa nopeasti synnytyksen jälkeen. Vaikka poikaset ovatkin täysin kaljuja ja avuttomia, kehittyvät ne vain muutamissa viikoissa lisääntymiskykyisiksi. Suurimmilla yksilöillä poikasia syntyy kerralla vähemmän kuin pienemmillä, esimerkiksi kaljurotilla kerralla voi syntyä jopa 27 poikasta (70–80 päivän välein).
Jyrsijöiden raskauteen liittyvät ilmiöt ovat mielenkiintoisia, yksi tällaisista on niin sanottu Brucen ilmiö, jossa vieraan uroksen läsnäolon on havaittu saaneen aikaan naaraan käynnissä olevan raskauden keskeytymisen. Jyrsijät harrastavat runsaasti irtosuhteita, sillä yhdellä poikueella voi olla monta eri isää. Toisaalta jotkin lajit taas ovat hyvinkin sitoutuneita pysyen kumppaninsa rinnalla muutaman parittelukauden ajan. Jyrsijät tulevat nopeasti sukukypsiksi, varsinkin jos niiden elinikä jää luonnostaan lyhyeksi. Hallitsevana lisääntymisstrategiana on niin sanottu r-strategia, joka vaatii korkeaa hedelmällisyysastetta. R-strategian myötä kannat kasvavat yli ympäristön sietorajan, jolloin kanta pienenee äkisti. Kannan nopeat vaihtelut ovatkin r-strategialle tyypillisiä, tutuin esimerkki lienee tunturisopuli. Vastaavasti suurimmat jyrsijät hyödyntävät k-strategiaa, jossa lisääntyminen noudattaa ympäristön sietorajoja eli kannanvaihtelut ovat vähäisiä.
Tietyissä tapauksissa naaras tulee sukukypsäksi vasta, kun se jättää kotipesänsä ja tapaa vieraita uroksia, joiden hajumerkit saavat sukukypsyyden aikaan. Preeriamyyränaaraat käyttäytyvät tällä tavalla. Kaljurottien lisääntymisstrategia poikkeaa muista jyrsijöistä siinä, että yhdyskunnan hallitseva naaras (kuningatar) vastaa lisääntymisestä valitsemiensa urosten kanssa.
Elinkaari.
Jyrsijöiden elinikä vaihtelee alle vuodesta jopa 28 vuoteen.


Lepakot.
Lepakot ("Chiroptera") ovat yleensä pienikokoisia, öiseen aikaan lentäviä nisäkkäitä, joista useat suunnistavat kaikuluotauksen avulla ja nukkuvat pää alaspäin. Ne ovat ainoita nisäkkäitä, joilla on siivet ja jotka osaavat lentää, ja siksi niiden lahkosta onkin toisinaan käytetty nimitystä siipijalkaiset. Muita tunnuspiirteitä ovat eturaajojen pitkät varvasluut sekä lantion ja tarttumaelimiksi muuntuneiden takajalkojen alikehittyneisyys. Lepakoilla on eturaajoissaan joko yksi tai kaksi kynttä. Lepakot ovat jyrsijöiden jälkeen suurin nisäkäslahko; elossa olevia lepakkolajeja tunnetaan 1 116, jotka ovat jakaantuneet 202 suvun kesken. Noin 20 % maailman nisäkäslajeista on lepakkoja. Lepakkoja elää kaikkialla maapallolla, lukuun ottamatta napa-alueita. Eniten lepakkoja elää trooppisella vyöhykkeellä, jossa lepakkolajien lukumäärä on suurempi kuin muiden nisäkäslajien. Etelä-Amerikassa kaikkien lepakkojen yhteisen biomassan arvioidaan olevan suurempi kuin kaikkien muiden nisäkkäiden yhteensä. Suurin osa lepakkolajeista on painoltaan alle 50 grammaa. Pienin lepakkolaji on kaksigrammainen siankuonolepakko ja suurin on "Acerodon jubatus"-hedelmälepakko, jonka siipienväli on 1,5 metriä ja painoa 1,2 kilogrammaa. Intianlentäväkoiralla siipienväli on pienempi, mutta se painaa 1,5 kg. Lepakoiden ulostetta kutsutaan guanoksi.
Lepakot liitetään usein mytologiseen vampyyri-hahmoon ja tätä kautta veren imemiseen. Suurin osa (70 %) lepakoista on kuitenkin hyönteissyöjiä. Loput ovat hedelmän- tai nektariinin syöjiä sekä pienempi osa lihansyöjiä. Varsinaisia vertaimeviä lepakoita tunnetaan kolme lajia, jotka tekevät ihoon haavan ja imevät haavasta veren. Vain yksi laji, isoverenimijä, imee verta ihmisestä. Haavat ovat pieniä eivätkä yletä isoihin verisuoniin. Ruokavalionsa takia lepakot ovat tärkeitä pölyttäjiä ja kasvien siementen levittäjiä, eli ne ovat olennainen osa trooppisen vyöhykkeen kasvillisuuden biodiversiteetin ylläpidossa.
Taksonomia.
Lepakkojen lahko Chiroptera on perinteisesti jaettu kahteen alalahkoon, suurlepakoihin ("Megachiroptera") ja pienlepakoihin ("Microchiroptera"), joskaan tämä ei kuvaa millään tavalla alalahkojen fylogeneettistä eroa. Se ei myöskään kerro koko totuutta lajien suuruudesta, sillä muutamat pienlepakot ovat suurlepakkoja suurempia. Esimerkiksi Wilsonin & Reederin "Mammal species of the World"-teoksessa (2005) lepakoiden alalahkoista on luovuttu kokonaan. Nykyään vallitsevana teoriana on, että lepakot on monofyleettinen eli kaikki lajit ovat kehittyneet samasta kantamuodosta, mutta difyleettisen teorian tukijat näkevät suurlepakkojen olevan läheisempää sukua kädellisille kuin pienlepakoille.
Alalahkojen lajit eroavat koon lisäksi muutamilla muilla tavoilla. Suurlepakot käyttävät suunnistuksessa silmiä hyväkseen (poikkeuksena "Rousettus"-suvun koirankuonolepakot), kun taas pienlepakot suunnistavat kaikuluotauksen avulla. Suurlepakkojen pääkallo on korvien ohessa koiramainen, kun pienlepakoilla päärakenne ja korvat ovat monimutkaisempia. Pienlepakoilla ei ole lainkaan alusturkkia, vaan ainoastaan päällysturkki, tai karvat puuttuvat kokonaan. Eturaajojen toisesta varpaasta puuttuu kynsi.
Suurlepakot jaetaan vain yhteen heimoon hedelmälepakoihin ("Pteropodidae"), joka on saanut nimensä niiden ruokavaliosta. Hedelmälepakoita ei esiinny ollenkaan Euroopassa, vaan ne ovat levittäytyneet Afrikkaan, Aasian eteläosiin ja Australian pohjois- ja länsiosiin. Pienlepakoista löytyy monenlaista ruokavaliota: osa syö hyönteisiä ja osa on erikoistunut hedelmiin. Alle prosentti kaikista lepakoista käyttää ravintonaan lihaa tai verta.
Useimmat tutkijat, muun muassa Wilson & Reeder (2005) tunnustavat 18 heimon olemassaolon. Joidenkin tutkijoiden käsityksen mukaan heimoja olisi 19 ja vanhemmissa lähteissä heimoja on vain 17 kappaletta.
Ulkonäkö.
Suurimmat lepakkolajit ovat kilogramman painoisia, ja niiden siipiväli voi olla lähes puolitoista metriä. Suurimpien lajien ruokavalio koostuu hedelmistä. Lihan- ja hyönteissyöjälepakoiden koko on selvästi pienempi. Suurin hyönteisiä syövä laji on 250 grammaa painava kaljulepakko ("Cheiromeles torquatus"), kun suurin lihaa syövä laji, vampyyrileikko ("Vampyrum spectrum"), on vieläkin pienempi, alle 200 grammaa. Siankuonolepakko eli kimalaislepakko ("Craseonycteris thonglongyai") on kaikista lepakoista pienin, painaen vain kaksi grammaa ja kilpaillen näin myös pienimmän nisäkkään sijasta etruskipäästäisen kanssa. Suurin osa lepakoista painaa alle 50 grammaa, ja yli 100 grammaa painavat lajit kuuluvat vähemmistöön. Muihin nisäkkäisiin verrattuna kaikki lepakkolajit ovat keskimääräistä pienempiä, mutta kaikista nisäkkäistä niiden sydän on ruumiinkokoon suhteutettuna kaikkein suurin. Rasituksessa sydän voi pumpata sekunnin aikana 20 ja levossakin viisi kertaa.
Kaikista nisäkkäistä lepakot ovat ainoita, joilla on lentokyky. Jotkin muut lajit, kuten liito-orava ja kaguaanit, pystyvät kyllä liitämään, mutteivät lentämään. Lepakoiden siivet ovat kehittyneet varhaisempien nisäkkäiden eturaajojen sormienvälisestä ihokudoksesta, ja siivissä on edelleen monille nisäkkäille tyypillinen raajaluusto. Siivistä voidaan erottaa neljä erilaista ihopintaa. Ensimmäinen on propatagium, joka on etujalasta kaulaan liittyvä osa. Sille vastakohtana voidaan nähdä uropatagium, joka on takajalkoja yhdistävän osan nimi. Varpaiden välistä osaa kutsutaan nimellä dactylopatagium, ja viimeisen varpaan sekä kyljen välistä osaa nimitetään plagiopatagiumiksi. Siivet ovat siis kiinnittyneet koko sivun mitalta etujaloista kylkeen ja takajalkoihin. Siipiä kannattelee neljä varvasta, joiden lisäksi niillä on viides tartuntavarvas, jonka päässä on kynsi.
Lepakoiden ruumista hallitsee voimakas ylävartalo, jota tarvitaan lentämiseen. Alavartalo sen sijaan on selvästi alikehittynyt. Takajaloissa on kuitenkin terävät kynnet, joiden turvin lepakot roikkuvat muun muassa puiden oksilla.
Muiden nisäkkäiden tapaan lepakot ovat tasalämpöisiä, eli niiden omat ruumiintoiminnot tuottavat ruumiinlämpötilan, eivätkä ne näin ole riippuvaisia ympäristön lämpötilasta. Tämän lisäksi ne voivat hyödyntää vaihtolämpöisten tapaan ympäristön lämpöä tietyissä puitteissa, mikä tekee niistä heterotermisiä eläimiä. Se helpottaa osaltaan sydämen taakkaa, joka muutoin pumppaa levossakin erittäin nopeasti. Auringon lämpöä lepakot pystyvät hyödyntämään siipiensä suuren pinta-alan avulla.
Luusto.
Lepakkojen luut ovat pieniä ja kevyitä, mikä helpottaa lentämistä vähentämällä tarvittavaa lihasvoimaa. Tämä säästää energiaa, jota lepakoilta muutoin kuluisi jopa niin paljon, etteivät ne pystyisi syömään päivän aikana energiantuotantoon tarvittavaa määrää ravintoa. Hedelmälepakkoja lukuun ottamatta lepakoiden pääkallo yhdistyy selkärankaan erikoistuneen niskanikaman kautta, joka myös mahdollistaa niiden roikkumisen pää alaspäin. Kallonmuodosta voidaan toisinaan päätellä jotain lajin asuinympäristöstä. Esimerkiksi kivien koloissa asuvilla lajeilla on tavallista litteämpi pää.
Hampaiden muodossa pienlepakoilla on dilambdodontiset poskihampaat, mikä tarkoittaa sitä, että niiden hampaissa on yksi reuna, joka on muotoutunut N- tai W-kirjaimen muotoiseksi. Hammastyyppi on otollinen hyönteisten syömiseen. Suurlepakoiden hammastyyppiä on hankala saada selville, mutta hampaiden pinta on hyvin tasainen, mikä on hyödyksi hedelmien syönnissä. Hedelmälepakkojen nenäluut muodostavat pitkänmallisen kuonon, kuten koiralla, joten ne saavat hajuaistin turvin paremmin tietoa lähistön hedelmistä. Pienlepakoilla nenäluut ovat selvästi lyhyempiä.
Kaikuluotaus.
Lepakot kuuluvat poikkeuksellisiin nisäkkäisiin valaiden kanssa, koska useat niistä pystyvät suunnistamaan kaikuluotauksen avulla. Kaikuluotauksessa lepakko lähettää suunsa tai nenänsä kautta ääniaaltoja, jotka heijastuvat kohti lepakkoa osuessaan edessä olevaan kappaleeseen. Lepakoiden lähettämä ääni on ultraääntä, eli se on taajuudeltaan ihmisen kuuloaluetta korkeammalla (20 000 Hz). Taajuus on lajikohtainen, ja joidenkin lajien kohdalla ääntely on ihmiskorvin kuultavaa. Myös lähetettyjen äännähdysten kesto riippuu lajista: pisimmillään yksi äännähdys kestää 20 millisekuntia, kun lyhimmillään se voi olla vain viisi millisekuntia. Mekanismia, jolla lepakot tuottavat äänen, ei tunneta kovin hyvin. Useilla lepakoilla on erikoisen muotoinen nenä, minkä tieteilijät arvelevat parantavan pienten kohteiden, kuten hyönteisten, havaitsemista. Edellisen aktiivisen kaikuluotauksen lisäksi lepakko voi käyttää apuna passiivista kaikuluotausta, jossa se ei itse lähetä ääntä, vaan seura ulkoista äänilähdettä. Tätä hyödyntävät esimerkiksi sammakoita tai hyönteisiä syövät lajit. Ei ole havaittu, että lepakot käyttäisivät kaikuluotausta lajinsisäiseen viestintään, mutta ne käyttävät matalampitaajuista ääntä tähän tarkoitukseen.
Kaikuluotauksen avulla lepakot pystyvät päättelemään liikkuvan kappaleen suunnan ja nopeuden sen perusteella, kumman puoleiseen korvaan heijastunut ääniaalto saapuu ensimmäisenä. Korvien muiden rakenteiden ansiosta lepakko tietää tarkemmin, mistä pystysuunnasta ääni tulee. Lepakon kyky päätellä kappaleen nopeus perustuu Dopplerin ilmiöön. Kappaleen koosta ne saavat tietoa ääniaallon intensiteetin perusteella. Lepakon aivot prosessoivat kaikuluotauksesta saadun tiedon tiedostamattomasti.
Lepakot eivät käytä kaikuluotausta näön sijasta, vaan sen rinnalla. Lepakoiden näkökyky on hyvin tarkka. Lepakot ovat kyllä värisokeita, koska niiltä puuttuu värien aistimiseen tarvittavat tappisolut, joille ei ole pimeässä suunnistamisessa käyttöä. Sen sijaan niillä on sauvasoluja, ja Etelä-Amerikassa elävällä pallasinkielileikolla ("Glossophaga soricina") sauvasolut ovat erikoistuneet tunnistamaan UV-alueen valoa. Lepakko hyödyntää erityisesti niiden kasvien nektariinia, jotka heijastavat UV-valoa. Vastalahjaksi leikko auttaa kasvia pölyttämisessä. UV-näkö on harvinainen nisäkkäillä, mutta esimerkiksi linnuilla se on yleisempi.
Levinneisyys.
Lepakkoja elää jokaisella mantereella Antarktista lukuun ottamatta. Lentokykynsä ansiosta ne ovat levittäytyneet monille merellisille saarille, jonne monet muut nisäkkäät eivät ole päässeet. Lepakkoja ei kuitenkaan tavata Pohjois-Venäjällä tai -Kanadassa eikä Grönlannissa. Mitä lähemmäs päiväntasaajaa mennään, sitä enemmän lepakkolajeja alueella todennäköisemmin elää. Etelä-Amerikan pohjoisosissa elää noin 120 ja Kaakkois-Aasiassa noin 100 eri lajia. Länsi-Afrikassa sitä vastoin lajeja on 97 ja Keski-Afrikassa 60. Suomessa lepakkolajeja on havaittu kolmetoista. Siipat ("Vespertilionidae") on kaikista lepakoista laajimmille levinnyt sekä runsaslajisin heimo. Muutamilla lepakkolajeilla on havaittu kausittaista muuttoliikennettä. Syynä voivat olla sään kylmeneminen tai sopivan horrospaikan etsiminen.
Lepakot ovat sopeutuneet elämään lähes jokaisessa maapallon elinympäristössä aavikoista sademetsiin. Elinalueelta ne kuitenkin vaativat ravintoa ja paikan, jossa ne voivat nukkua. Hyönteisiä syövät lajit elävät usein jokien tai muiden sisävesien lähettyvillä, sillä veden pinnalta nousevat hyönteiset ovat niille helppoa saalista. Horros on päivällä nukkumisen ohella monille pohjoisimmilla alueilla eläville lepakoille ominainen piirre. Ne viettävät horroksensa suojaisessa paikassa, kuten kallioissa tai vanhoissa kaivoksissa. Näissä paikoissa ilmankosteus pysyy korkealla eikä ilmanlämpötila laske pakkaselle. Jotkin Etelä-Amerikassa elävät lajit nukkuvat päivät puiden kääreytyneillä lehdillä, kuten vaikkapa banaanipuissa, ja muuttavat seuraavalle lehdelle kun lehti suoristuu. Monesti pimeät ja rauhaiset rakennusten ullakot tarjoavat lepakoille hyvän nukkumispaikan.
Ravinto.
Lepakot syövät pääsääntöisesti hyönteisiä, mutta osa käyttää ravinnokseen myös kasvien hedelmiä, mettä ja siitepölyä. Muutama laji saalistaa kaloja ja muita pieniä selkärankaisia. Kaksi kolmasosaa lepakkolajeista on hyönteissyöjiä. Ne ovat ensi sijassa yöeläimiä ja saalistavat öisin erityisen kaikuluotauksen avulla, mitä varten niille on kehittynyt huomattavan suuret korvat. Lepakon saalistusmekanismia ei tunneta tarkkaan, mutta ne paikallistavat saaliin ilmasta ja ottavat sen kiinni takaraajoillaan.
Monien lepakkolajien nimessä esiintyy sana vampyyri, esimerkiksi isovampyyrilla eli vampyyrileikolla ("Vampyrum spectrum"). Toisin kuin mitä nimeen yleensä mielikuvissa virheellisesti liitetään, nämä lajit eivät käytä ravinnokseen verta, vaan lähinnä hedelmiä ja vähäisissä määrin hyönteisiä.
Ainoat lajit, jotka käyttävät ravinnokseen verta, kuuluvat leikkojen heimon ("Phyllostomidae") verivampyyrien eli verenimijöiden alaheimoon ("Desmodontinae"), johon kuuluu ainoastaan kolme lajia. Niistäkin vain yksi laji, isoverenimijä ("Desmodus rotundus"), imee verta myös ihmisestä. Verivampyyreja tavataan vain Keski- ja Etelä-Amerikassa. Verivampyyrit laskeutuvat muutaman metrin päähän saaliistaan ja kävelevät tai hyppivät sen luo. Ne tekevät terävillä etuhampaillaan saaliseläimen ihoon viillon, johon ne ruiskuttavat veren hyytymistä estävää ainetta, mikä mahdollistaa veren nauttimisen. Kerralla nautittu verimäärä on hyvin pieni, joten toimenpide on harvoin suoranaisesti vaaraksi saaliseläimelle. Suurin vaara aiheutuu lepakon syljen mukana mahdollisesti leviävistä taudeista, esimerkiksi vesikauhusta. Vampyyrit ovat ainoat tunnetut nisäkäsloiset.
Käyttäytyminen.
Lepakot ovat varsin sosiaalisia, mutta epähierarkkisia eläimiä. Suurimpiin lepakkoyhdyskuntiin voi kuulua tuhansia tai jopa muutama miljoona yksilöä, kuten Teksasin Frio Caven meksikondoggilepakkopopulaatiossa. Suurin syy ryhmäelämään lienee lämmön haihtuminen. Suurimmalla osalla lajeista ei ole havaittu taipumusta suoranaiseen reviiripuolustamiseen, mutta hieman sen kaltaista käyttäytymistä on havaittu muutamilla lajeilla.
Lisääntyminen.
Lepakot synnyttävät muiden nisäkkäiden tavoin poikasia, jotka ovat kehittyneet kohdussa. Suomessa elävät lajit pariutuvat usein syksyllä. Urokset esittävät silloin soidinta, johon kuuluu ihmiskorvin kuultavaa laulua. Parittelun tapahduttua naaras säilöö siittiöitä ruumiissaan hedelmöitystä varten joskus kuukausienkin ajan. Hedelmöitys tapahtuu vasta keväällä talvihorroksen jälkeen. Lepakon kantoaika on 4–8 viikkoa lajista riippuen. Poikasia syntyy useimmilla lajeilla kerrallaan vain yksi. Poikaset ovat pesäviipyisiä eli pysyttelevät pitkään paikoillaan syntymäpaikassaan. Lepakot eivät kuitenkaan rakenna minkäänlaisia pesiä, vaan poikanen kasvaa usein avoimella luolan seinämällä tai puun kolossa. Alkukesän aikana naaras hakeutuu yhdyskuntaan, jossa se perustaa muiden naaraiden kanssa "lastenhuoneen". Urokset viettävät silloin aivan yksinäistä elämää. Poikasen synnyttyä emo imettää sitä muiden nisäkkäiden tavoin.
Lepakko myyttinä.
Lepakko yhdistetään usein pahaan, mutta historian aikana on myös ollut muita uskomuksia. "Lentävä rotta" on yhdistetty laajalti Euroopassa mm. paholaiseen, demoniin ja vampyyriin. Euroopassa on aikaisemmin käytetty lepakkoa noitien ja henkien karkotukseen.
Espanjassa lepakko on hyvänonnen symboli. Myös Karibialla lepakko yhdistetään hyvään ja sen tappaminen katsotaan erittäin pahaksi. Amerikassa lepakkoihin suhtaudutaan ristiriitaisesti. Jotkin Amerikan intiaanit pitivät lepakkoa sateen merkkinä. Afrikassa lepakon pyydystämistä pidetään parantamisen symbolina.
Lepakkoa on pidetty Suomessa Pirun aikaansaannoksena. Tarinan mukaan Piru katseli Jumalan luomistöitä, ihastui pääskyseen ja koetti itsekin tehdä samanlaisen. Tuloksena oli kuitenkin lepakko. Kiukuspäissään Piru määräsi sen lentämään öisin, ettei epäonnistuminen osuisi jokaisen silmiin. Joissakin tarinoissa lepakko kerrotaan tehdyn lintujen ja muiden pienten elukoiden tähteistä. Tai sitten sitä pidetään Jumalan leppälinnulle langettamana rangaistuksena siitä, että tämä varasti toisten lintujen munia ja hautoi ne omiksi poikasikseen, joista syntyikin kirouksen myötä vaivaisia lintuja, lepakoita.
Raivotauti.
Sveitsiläinen lepakkotutkija kuoli 1985 Suomessa raivotautiin. Aluksi hänen epäiltiin saaneen tartunnan Sveitsistä, mutta myöhemmissä tutkimuksissa on todettu, että virustyyppi oli Suomessa esiintyvää lajia. Asia varmistui, kun Turun Kakskerrasta löytyi syksyllä 2009 ensimmäisen kerran lepakko, vesisiippa, joka sairasti raivotautia. Virusta on ykkös- ja kakkostyyppiä, ja Kakskerran lepakolla oli samaa kakkostyyppiä kuin tutkijalla. Sitä ei juuri ole Keski-Euroopassa, jossa ykköstyyppi on yleisempi. Tutkimukset jatkuivat vuonna 2010.
Suomessa tavatut lepakot.
Suomessa on tavattu 13 lepakkolajia.


Euroopanmajava.
Euroopanmajava eli majava ("Castor fiber") on Euroopan ja Aasian alkuperäinen majavalaji. Se oli 1800-luvulla vähällä kuolla sukupuuttoon liiallisen metsästyksen takia, mutta on myöhemmin runsastunut ja alkanut levittäytyä takaisin entisille elinalueilleen.
Ulkonäkö ja koko.
Euroopanmajavalla on kapeampi ja pidempi häntä kuin kanadanmajavalla.
Majava voi kasvaa lähes metrin mittaiseksi ja painaa jopa 35 kiloa. 32–38 cm pituinen häntä mukaan luettuna kokonaispituutta voi kertyä yli 130 cm. Takajalka on noin 17 cm pitkä. Yleisväriltään ruskean eläimen tärkeimpiä tunnusmerkkejä on litteä ja leveä häntä, samoin kuin talttamaiset suuret etuhampaat.
Hampaita on kaksi sekä ylä- että alaleuassa. Ne kasvavat koko ajan kuten muillakin jyrsijöillä ja pysyvät terävinä, koska kovaa kiillettä on vain hampaiden etupuolella. Hampaiden takaosa on pehmeämpää luuta, joka kuluu nopeammin kuin etuosa. Hammas teroittuu tällä tavalla itsestään, kun sitä käytetään jyrsimiseen. Etuhampaat voivat kasvaa 15 sentin pituisiksi. Hampaillaan majava voi katkaista kymmensenttisen puun kymmenessä–viidessätoista minuutissa. Etuhampaiden työskennellessä leuat liikkuvat noin kuusi kertaa sekunnissa. Ruokansa majava taas hienontaa poskihampaillaan. Koska puunkuoren jauhaminen kuluttaa niitä paljon, poskihampaiden kruunu koostuu pystyistä kiillelevyistä, joiden väleissä on vuorotellen hammasluu- ja hammassementtilevyjä. Kiille kuluu niitä hitaammin ja siksi hammaskruunussa on poikittaisia kohoumia. Hampaan juureen kasvaa hammassementtiä, joka korvaa kiilteen kulumista niin, että hampaan purupinta pysyy aina samalla tasolla. Etu- ja poskihampaiden välissä on hammasloma, jota majava käyttää mm. apuna puiden kuljetuksessa.
Euroopanmajavalla on 48 kromosomia ja kanadanmajavalla vain 40. Lajit voi erottaa myös kallon, erityisesti nenäluun, avulla ja hännän sekä turkin värityksen perusteella. Euroopanmajavan enintään 38 cm pitkä ja 10 cm leveä häntä on pidempi ja kapeampi kuin kanadanmajavalla, jolla se on 15 cm levyinen. Mittojen lisäksi myös hännän muodossa on eroa, sillä euroopanmajavan häntä kapenee kärjestään selvemmin kuin kanadanmajavan.
Äänet.
Läimäyttämällä häntäänsä äänekkäästi vettä vasten majava ilmoittaa uhkaavasta vaarasta muille majavaperheen jäsenille. Varsinaisia itse tuotettuja ääniä majavat käyttävät lähinnä vain selvittäessään keskinäistä arvojärjestystään.
Levinneisyys.
Euroopanmajava eli aiemmin runsaslukuisena koko Euroopassa ja nimestään huolimatta myös osassa Aasiaa. Levinneisyysalue kutistui huomattavasti 1900-luvulle mennessä, pääasiassa turkin, lihan ja hausteaineen takia tapahtuneen liikametsästyksen ja elinympäristöjen tuhoutumisen seurauksena. Britanniasta laji hävisi pyynnin takia jo 1300-luvulle mennessä, mutta varsinainen romahdus tapahtui 1800-luvulla, jolloin laji katosi useista Euroopan maista, esimerkiksi Ruotsista ja Suomesta. 1900-luvun alussa euroopanmajavia arvioitiin olleen maailmassa jäljellä enää noin 1 300 yksilöä, ja laji oli vaarassa kuolla sukupuuttoon. Suojelutoimien, metsästysrajoitusten, palautusistutusten ja luonnollisen leviämisen ansiosta kannan koko kääntyi kuitenkin kasvuun. Yksi ensimmäisistä konkreettisista suojelutoimista oli lajin rauhoittaminen Norjassa vuonna 1845. Lajin yksilömääräksi maailmassa arvioitiin vuonna 1998 noin 430 000, vuonna 2002 vähintään 593 000 ja vuonna 2006 ainakin 639 000. Runsastumisen oletetaan jatkuvan edelleen. Alkuperäisiä, säilyneitä euroopanmajavakantoja elää nykyisin Ranskassa, Luxemburgissa, Saksassa, Norjassa, Valko-Venäjällä, Venäjällä, Kazakstanissa, Mongoliassa ja Kiinassa. Laji on onnistuttu palauttamaan istutusten avulla lukuisiin Euroopan valtioihin, esimerkiksi Alankomaihin, Tanskaan, Ruotsiin, Puolaan, Liettuaan, Viroon, Suomeen, Sveitsiin, Italiaan ja Serbiaan. Populaatiot ovat kuitenkin pieniä ja toisistaan eristyneitä, varsinkin Aasiassa, missä Mongoliassa arvioidaan elävän vain 150 ja Kiinassa 700 yksilöä. Turkissa, Moldovassa, Portugalissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa laji luokitellaan edelleen hävinneeksi. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto arvioi euroopanmajavan vuonna 2002 silmälläpidettäväksi ja vuonna vuonna 2008 elinvoimaiseksi lajiksi, koska kannan koko ja levinneisyysalueen suuruus ovat olleet kasvussa.
Esiintyminen Suomessa.
Kanadan- ja euroopanmajavan levinneisyysalueet Euroopassa vuonna 2003.
Suomessa majavayhdyskunnat olivat Kustaa Vilkunan mukaan jo varhain tiettyjen kylien tai metsästäjien omaisuudeksi merkittyjä. Olaus Magnus totesi vuonna 1555 majavia olevan Pohjoismaissa paljon, mutta ankara metsästys oli verottanut niitä jo tuolloin varsinkin Suomen eteläosissa. Esimerkiksi vain vuotta aiemmin eli 1554 Tornion-Lapin ja Kemin-Lapin voudit keräsivät veroina vain 39 majavannahkaa. 1600-luvulla majavaa esiintyikin Suomessa varsinaisesti enää vain Lapissa ja se metsästettiin lopulta Suomesta sukupuuttoon. Viimeinen yksilö ammuttiin vuonna 1868 Sallan Eniöjoesta, joka kuuluu nykyisin Venäjään. Samana vuonna majava oli rauhoitettu metsästykseltä.
Norja oli ainoana Pohjoismaana onnistunut säilyttämään alkuperäisen majavakantansa, vaikka se olikin 1800-luvun lopulla ollut enää muutaman kymmenen yksilön suuruinen. Vuonna 1875 tapahtuneen rauhoituksen ansiosta Etelä-Norjassa oli 1900-luvun alkuun mennessä jo useita satoja euroopanmajavia, ja niitä istutettiin tuolloin sekä Ruotsiin (vuonna 1922) että Suomeen. Suomen hävinneen majavakannan tilalle tuotiin Norjasta monien vaiheiden jälkeen vuonna 1935 17 eläintä ja 1936 vielä kaksi lisää. Nämä euroopanmajavat vapautettiin Lammille, Ruovedelle, Noormarkkuun ja Kittilään sekä Keuruun ja Koskenpään rajalle. Lisäksi Yhdysvalloista tuotiin vuonna 1933 neljä ja vuonna 1937 seitsemän kanadanmajavaa. Vasta 1970-luvulla selvisi, että ne ovat eri lajeja. Kanadanmajava on tehokkaammin lisääntyvänä ja vahvempana kilpailijana sittemmin syrjäyttänyt euroopanmajavan kaikilta niiltä alueilta, joille on istutettu kumpaakin lajia.
Nykyisin euroopanmajavia on Suomessa noin 1 000, lähinnä länsirannikolla Satakunnan alueella erityisesti Noormarkussa ja Kankaanpäässä. Tämä Satakunnan kanta on ilmeisesti peräisin vain kahdesta Noormarkkuun tuodusta majavaparista. Pirkanmaan Kurussa eli ainakin vielä 1980-luvun lopulla Suomen toinen populaatio. Nykyisin euroopanmajava on Suomessa uhanalainen laji. Kansallisessa uhanalaisuusluokituksessa se arvioitiin vuonna 2000 silmälläpidettäväksi ja vuonna 2010 vaarantuneeksi. Muissa Pohjoismaissa euroopanmajavat ovat menestyneet huomattavasti paremmin kuin Suomessa: 1980-luvun lopulla niitä arvioitiin olevan Norjassa 20 000 ja Ruotsissa vähintään 50 000 yksilöä.
Elinympäristö.
Euroopanmajava elää vesistöjen varsilla. Se ei ole kovin valikoiva elinalueensa suhteen, vaan kelpuuttaa monenlaiset makeanveden vesistöt joista ja kastelukanavista järviin ja soihin. Se suosii eniten metsien ympäröimiä, seisovia tai heikosti virtaavia vesialueita, mutta kykenee elämään myös maanviljysseuduilla ja jopa asutuilla alueilla. Elinalueella pitää kuitenkin kasvaa ravinnnoksi kelpaavia puita ja pensaita, eikä maasto saa olla liian jyrkkäpiirteistä. Majava on tyypillisesti alankojen laji ja elää Euroopassa enintään 850 metriä merenpinnan yläpuolella olevilla alueilla. Pohjoisen Skandinavian vuoristoissa euroopanmajava kykenee selviytymään oloissa, joissa niiden kotivesistö on jäässä kahdeksan kuukautta vuodessa ja joissa ainoita kasveja ovat polven paksuiset pajut.
Ravinto.
Majavan perusravintoa ovat lehtipuiden kuori ja kesällä kaikenlaiset vesikasvit. Koivut, pajut ja varsinkin haavat ovat niiden mieliruokaa, samoin pienet pihlajat. Havupuita majava syö sen sijaan vain poikkeustapauksissa, samoin kuin leppiä. Majavan elimistö ei pysty sulattamaan kasvien selluloosaa, mutta se käyttää umpisuolessaan olevia bakteereita ja alkueläimiä hajottamaan ruokaa. Pieneliöt muuttavat typpiyhdisteitä valkuaisaineiksi ja pystyvät tuottamaan majavalle myös vitamiineja. Majava hyödyntää monien jyrsijöiden tapaan niin kutsuttua caecotrofiaa eli syö omia ulosteitaan, mikä on yksi keino saada pieneliöiden tuotokset talteen. Talveksi majava kokoaa pesänsä eteen kekomaisen ravintolautan, joka voi olla usean kuutiometrin kokoinen.
Käyttäytyminen.
Euroopanmajava on elintavoiltaan hyvin sopeutunut elämään vedessä. Sukelluksissa majava voi olla viitisentoista minuuttia kerrallaan. Se ei pysty varastoimaan lihaksiinsa typpeä eikä happea, mutta sen verenkiero veden alla muuttuu niin, että sydämen lyöntitiheys hidastuu ja lihakset toimivat anaerobisesti eli ilman happea. Veden alla majava potkii vauhtia molemmilla takajaloillaan yhtä aikaa, pinnassa taas vuorottain. Myös häntä liikkuu veden alla eri tavalla kuin pinnalla, pystysuunnassa eikä sivuttain. Veden alla majava etenee parhaimmillaan pari metriä sekunnissa. Uimista nopeuttaa majavan takajalan varpaita yhdistävä ihopoimu eli räpylä.
Majavaperheen jäsenillä on keskenään sosiaalinen arvojärjestys. Yksilöt käyttävät oman asemansa osoittamiseen erilaisia ääniä, eleitä ja asentoja.
Kesällä majava merkitsee reviirinsä hajupaakuilla, jotka ovat mudasta sekä kasvien ja puiden osista koottuja kymmenisen senttiä korkeita ja leveähköjä kekoja. Ne majava merkitsee haju- ja anaalirauhasten eritteillään. Tämä erite eli hauste tai hausta tuoksuu ihmisenkin nenään kymmenien metrien päähän. Hajun aiheuttaa alkaloideihin kuuluva castoramiini-niminen haihtuva yhdiste. Haustetta käytettiin aikoinaan lääkkeenäkin, ja se oli turkiksen ohella toinen syy lajin metsästykseen.
Padot.
Majavien padot ovat taidokkaita rakennelmia, jotka on tehty puusta, kivistä, mudasta, oksanpätkistä ja muista vastaavista tarpeista. Rakennustöitä majava tekee yleensä aamuöisin, ruokailtuaan iltayöllä. Patoa rakennetaan ylävirralta myötävirtaan päin, niin että majava tunkee rakennuspuun padon sopivaan rakoon ja virta painaa sen tiukasti patoon kiinni. Ensimmäiset padon puut ovat pohjassa vinossa virtausta vasten. Ohuemmat oksat ja risut muodostavat paksujen puiden väliköt, samoin kuin kivenmurikatkin. Pato tilkitään mudalla, oksilla ja pikkukivillä. Patoihin käytettyjen puiden kuori syödään tavallisesti ennen rakentamista. Jos vesi nousee padon yli, sitä korotetaan tai laajennetaan sivulle. On tavattu yli kolmemetrisiä patoja ja väitetty patojen olleen jopa kilometrin levyisiä.
Pesä.
Padon ohella toinen tärkeä majavan rakennelma on kekopesä, jota käytetään ennen muuta talvisin. Kesäaikaan majava voi asustaa rantapenkkaan kaivetussa pesäkolossa, kekopesä taas suojaa majavia kylmältä ja pedoilta talvisaikaan. Pesän rakennusperiaate ja -tarpeet ovat samankaltaisia patojen kanssa. Pesän rakentamisen lähtökohtana on tyypillisesti rantapenkkaan kaivettu sisäänmenokäytävä, jonka suu on vedenpinnan alla. Käytäviä on yleensä kaksi, toinen pesän edessä ja toinen hieman kauempana. Molempien käytävien alussa on pieni sisälammikko, jonka pinnan liikkeistä majavat voivat seurata asuinlammen vedenpinnan vaihtelua. Pesässä on kaksi kerrosta, joista alempi maahan kaivettu ruokailupaikka ja taaempi maan pinnalla eli keon sisällä oleva nukkumissuoja. Taimmaisen pesänosan lattia on yleensä peitetty lastuilla. Pesää laajennetaan tarpeen mukaan, suurimmillaan se voi olla jopa kolme metriä korkea. Rantatörmään rakennetun rinnepesän sijasta majava voi rakentaa pesän myös keskelle vettä.
Talvella pesässä majaillessa majavan vuorokausirytmi muuttuu pidemmäksi, "majavavuorokausi" jatkuu jopa 29 tuntiin. Tämä johtunee osin siitä, ettei pesään tule valoa, mutta myös aineenvaihdunnan hidastumisesta. Majavat eivät kasva talvella ja kuluttavat silloin jopa 40 % vähemmän ravintoa kuin kesällä. Lumi eristää pesän tehokkaasti talvella, joten sen sisällä on pakkasellakin tavallisesti muutamia lämpöasteita. Majavien talvehtimista auttavat myös niiden tiivis turkki ja kesällä kerätty rasvakerros. Turkissa on enimmillään 23 000 aluskarvaa neliösentillä vatsassa, ja selän puolellakin 12 000. Häntä on majavalle erittäin tärkeä rasvavarasto ja lämpöä säätelevä elin.
Lisääntyminen ja elinikä.
Majava synnyttää poikasensa keväällä, toukokuun lopulla kolmen ja puolen kuukauden jälkeen hedelmöityksestä. Poikaset painavat puolisen kiloa ja euroopanmajavalla niitä syntyy tavallisesti kahdesta neljään, yleisimmin kolme. Euroopanmajavan poikueet ovat keskimäärin puolet pienempiä kuin kanadanmajavan. Emolla on neljä nisää. Pieniä sukelluksia poikaset tekevät jo viikon ikäisinä ja kuukauden vanhoina ne käyttävät pääasiassa kiinteää ravintoa. Majavat lähtevät pesästään vasta kaksivuotiaina etsimään kumppania. Sukukypsiksi ne tulevat silti jo 15 kuukauden ikäisinä. Yhdessä majavapesueessa on siis enimmillään emopariskunta ja kahden vuoden poikaset.
Vanhin tunnettu euroopanmajava on elänyt vankeudessa lähes 14-vuotiaaksi.
Evoluutio ja luokittelu.
Nykyinen euroopanmajava kehittyi kaksi tai kolme miljoonaa vuotta sitten jääkauden kynnyksellä. Majavien heimo on silti paljon vanhempi, peräisin oligoseeniajalta 25–35 miljoonaa vuotta sitten. Muinainen eurooppalainen majava oli "Steneofiber", jonka kallo oli pitkänomainen ja joka oli vain hieman piisamia suurempi. Nykyisten majavien suku "Castor" kehittyi todennäköisesti juuri tästä suvusta. Sen ohella Euroopassa esiintyi aikoinaan kookkaampaa järvimajavaa, "Trogontherium". Euroopanmajavat ja niiden "Castor"-sukuisten edeltäjien Pohjois-Amerikkaan vaeltaneiden kanadanmajavien esi-isät eroavat toisistaan, eli euroopanmajava ja kanadanmajava ovat kaksi eri lajia. Ne eivät esimerkiksi pysty lisääntymään keskenään.
Euroopanmajavasta on aiemmin erotettu kuudesta kahdeksaan alalajia. Saksassa ja Ranskassa elävää niin kutsuttua länsimajavaa ("Castor fiber albicus") pidettiin toisinaan omana "Castor albicus"-lajinaan, koska sen kallon rakenne poikkeaa muista majavista. Nykyisessä luokituksessa euroopanmajavalla ei enää katsota olevan alalajeja, ja länsimajavakin on vain sen synonyymi. Yhtenä syynä luokituksen muuttumiselle on se, että alun perin eri alueilla eläneet ja mahdollisesti toisistaan poikenneet populaatiot ovat sekoittuneet siirto- ja palautusistutusten seurauksena niin paljon, että niiden luotettava erottaminen toisistaan on epävarmaa.
Euroopanmajava ja ihminen.
Euroopanmajava on valittu Satakunnan maakunnan nimikkoeläimeksi.
Euroopanmajava on Suomessa riistaeläin. Metsästysasetuksen mukaan euroopanmajava ja kanadanmajava ovat rauhoitettuja 1.5.–19.8., eli niiden vuotuinen metsästysaika on 20.8.-30.4. Piisamin ja majavan asuttua pesää ei saa rikkoa. Asuttuun pesään liittyvän padon tai muun rakennelman saa vahinkojen estämiseksi kuitenkin rikkoa 15.6.–30.9. välisenä aikana.


Kanadanmajava.
Kanadanmajava ("Castor canadensis") on luontaisesti Pohjois-Amerikassa elävä majavalaji, jota on sen arvokkaan turkin vuoksi siirtoistutettu myös Etelä-Amerikkaan, Itä-Aasiaan ja Eurooppaan. Laji tuotiin Suomeen 1930-luvulla, ja nykyisin se on alueella huomattavasti runsaslukuisempi kuin alkuperäiseen lajistoon kuuluva euroopanmajava. Kanadanmajava on Kanadan kansalliseläin.
Luokittelu ja nimet.
Amerikkalaisten ja euraasialaisten majavien luultiin vielä 1970-luvulla olevan samaa lajia ja enintään eri alalajia, kunnes havaittiin, etteivät ne pysty lisääntymään keskenään ja että niiden kromosomiluvut ja kallonpiirteet poikkeavat toisistaan. Kanadanmajavalla 40 ja euroopanmajavalla 48 kromosomia. Sittemmin on kiistelty kanadanmajavan jakamisesta alalajeihin, minkä suhteen näkemykset ovat vaihdelleet paljon. Jotkin tutkijat ovat määritelleet kanadanmajavalle jopa 18–24 alalajia, mutta nykyisin useimmat auktorit eivät tunnusta alalajeja olevan lainkaan.
Nisäkäsnimistötoimikunta ehdotti vuonna 2008, että kanadanmajavan suomenkieliseksi nimeksi vaihdettaisiin "amerikanmajava".
Tuntomerkit.
Majavat liikkuvat enemmän vedessä kuin maalla.
Kanadanmajava voi kasvaa jopa metrin mittaiseksi, ja häntä mukaan luettuna kokonaispituus voi olla miltei puolitoista metriä. Painoa eläimelle voi kertyä enimmillään 33 kilogrammaa. Tavallisesti majavat painavat kuitenkin vain 10–20 kg. Kanadanmajava on Pohjois-Amerikan suurin jyrsijälaji, ja maailman jyrsijöistä vain kapybara ja euroopanmajava voivat kasvaa sitä suuremmiksi.
Kanadanmajava on yleisväriltään tummanruskea, mutta tämän päällyskarvan alla näkymättömissä oleva aluskarva on harmaata. Ruumiinmuodoltaan ja -ominaisuuksiltaan laji on sopeutunut hyvin elämään vedessä. Takajaloissa on uimista helpottavat räpylät ja etuhampaiden takana suussa on kalvo, jonka sulkemalla eläin voi kuljettaa oksia leuoissaan veden alla. Takajaloissa on räpylöiden lisäksi kampamaiset kynnet, joita eläin käyttää turkkinsa sukimiseen. Etujalkojen taipuisten varpaiden ja pitkien kynsien avulla se puolestaan pystyy käsittelemään ja kantamaan ravintoa sekä pesänrakennusaineita.
Kanadanmajavan erottaminen vastinlajistaan euroopanmajavasta on hankalaa, sillä näillä kahdella lajilla on ulkoisia eroja on lähinnä hännän mitoissa ja muodossa. Pääpiirteissään lajien hännät ovat samanlaiset eli leveät, litteät ja suomupeitteiset, mutta kanadanmajavalla se on hieman lyhyempi ja noin 5 cm leveämpi (kokonaisleveys 15 cm) kuin eurooppalaisella lajilla. Kanadanmajavan häntä on koko pituudeltaan melko tasaisen leveä, kun euroopanmajavalla se selvästi kapenee kärkeään kohti.
Majavat eivät varsinaisesti juurikaan ääntele, mutta varoituskeinonaan ne läimäyttävät häntäänsä vedenpintaan, mikä aiheuttaa kauas kuuluvan loiskahduksen.
Majavat jättävät reviirilleen hyvin monenlaisia jälkiä ja merkkejä padoista, pesistä ja kanavakaivannoista kaadettuihin puihin ja jyrsittyihin kantoihin.
Luontainen levinneisyys.
Kanadanmajavan alkuperäinen levinneisyysalue ulottuu koko Pohjois-Amerikkaan, lukuun ottamatta sen pohjoisimpien osien arktista tundraa, Floridan niemimaata ja Lounais-Yhdysvaltojen aavikkoalueita. Kanadan ja Yhdysvaltojen lisäksi laji elää Meksikon koillisosassa sijaitsevassa Tamaulipasin osavaltiossa. Siirtolaisten turkiksenpyynnin myötä kanadanmajavan elinalue kapeni idästä lähtien ja 1900-luvulle tultaessa laji oli lähellä sukupuuttoa. Sittemmin kanta on pyynnin säätelyn ja rauhoitusten jälkeen kasvanut sekä luontaisesti että palautusistutusten ansiosta, ja laji on palannut takaisin koko alkuperäiselle elinalueelleen. Istututuksista on seurannut se, että eri alueiden populaatiot ovat sekoittuneet keskenään. Nykyisin laji on monilla elinalueillaan runsaslukuinen, ja sitä tavataan myös lukuisilla luonnonsuojelualueilla. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN on siksi uhanalaisuusluokituksessaan arvioinut kanadanmajavan elinvoimaiseksi lajiksi.
Siirtoistutukset.
Istutettujen kanadanmajavien aiheuttamaa metsätuhoa Chilessä.
Lajia on istutettu Etelä-Amerikassa Chilen ja Argentiinan rajalla sijaitsevaan Tulimaahan 1940-luvulla. Luonnollisten vihollisten puuttuessa majavat ovat lisääntyneet siellä lähes räjähdysmäisesti, ja vieraslajina ne ovat aiheuttaneet vahinkoa paikalliselle luonnolle.
Venäjällä on istutuksista peräisin olevia kanadanmajavapopulaatioita Kaukoidässä, Kamtšatkassa ja Sahalinin saarella. Niitä on myös levinnyt Suomen puolelta Karjalan tasavaltaan ja Leningradin alueelle. Karjalan tasavallassa lajin levinneisyysalue ulottuu jo Kostamukseen saakka.
Euroopassa kanadanmajavaa tavataan Suomessa, Puolassa, Saksassa ja Itävallassa. Näistä suurin ja tunnetuin esiintymä on Suomessa. Suomen alkuperäinen euroopanmajavakanta oli metsästetty sukupuuttoon 1860-luvulla. Majavan palauttamista takaisin maan lajistoon alettiin alustavasti pohtia jo 1880-luvulla, mutta varsinaisesti kiinnostus asiaan heräsi 1900-luvun alussa. Syynä oli varsinkin majavan arvo turkiseläimenä. Niinpä Suomeen siirrettiin vuonna 1935 Norjasta yhteensä 17 euroopanmajavaa, ja Yhdysvalloista vuonna 1933 neljä ja vuonna 1937 seitsemän kanadanmajavaa. Tuolloin niiden ei vielä tiedetty olevan eri lajia, ja niiden luultiin lisääntyvän keskenään. New Yorkin osavaltion riistaviranomaisilta lahjoituksena saatuja kandanmajavia oli vuoden 1937 tuontierässä alun perin kahdeksan yksilöä, mutta laivamatkan aikana yksi uros karkasi ja hävisi Atlanttiin. Suomeen asti selvinneistä yksilöistä neljä vapautettiin Saimaan latvavesien puroihin, silloisessa Säämingissä sijainneeseen Lohikosken valtionpuistoon vuonna 1938. Yksi pari päätyi Keuruulle ja yksittäinen naaras Ruovedelle. Ainoastaan Säämingissä kanadanmajavat menestyivät. Myöhemmin 1940- ja 1950-luvuilla näiden kahden sääminkiläisen pariskunnan jälkeläisiä levitettiin Lappiin, Pohjois-Karjalaan ja Hämeeseen. Kanta on kasvanut nopeasti, sillä vuonna 1985 sen kooksi arvioitiin 3 000–4 000 yksilöä, ja vuonna 2010 jo noin 12 000–15 000 yksilöä. Enemmistö näistä kanadanmajavista elää maan kaakkois- ja itäosissa. Hajanaisia esiintymiä on lähes koko Suomen alueella.
Kanadanmajavien poistamista Suomen luonnosta on silloin tällöin pohdittu. Menestyvä ja tehokkaammin lisääntyvä vieraslaji kilpailee harvinaisemman ja uhanalaisen euroopanmajavan kanssa elintilasta, ja on kokonaan syrjäyttänyt sen niiltä alueilta, joille on alun perin istutettu kumpaakin lajia. Kanadanmajava myös aiheuttaa vahinkoa metsille rakentaessaan patoja. Tosin muun luonnon kannalta se ei ole myöskään haitallisempi kuin alueella aiemmin elänyt, nykyisin hävinnyt euroopanmajava. Kanadanmajava on kuitenkin ehtinyt levitä Venäjälle, joten sen kokonaan hävittäminen Suomesta saattaisi ollakin jo liian myöhäistä. Nykyisin pyritään lähinnä estämään lajin leviäminen euroopanmajavan elinalueille Ruotsiin ja Norjaan.
Elinympäristö.
a> on tehnyt oman pesänsä majavanpesän laelle.
Kanadanmajava elää kaikenlaisissa vesistöissä järvistä ja lampareista virtaaviin jokiin. Kanadanmajava on luonteeltaan varsin arka, mutta nykyisin sitä tavataan jonkin verran ihmisasutuksenkin läheisyydessä. Asuinpaikan tärkeimpinä vaatimuksia ovat sopivan ravinnon ja pesänrakennustarpeiden saatavuus. Majavat voivat myös luoda itselleen sopivan elinympäristön rakentamalla patoja ja tulva-altaita. Luonnontilaisilla alueilla majavien aiheuttamilla tulvilla on ollut suuri merkitys metsien uudistumiselle. Tulva-altaisiin kehittyy ensin vesiekosysteemi, ja altaan kuivuttua paikalla alkaa uudelleen metsän kehitys. Veden alle jääneistä maakasveista ja sen jälkeen kuivuneista vesikasveista vapautuu paljon ravinteita, jotka edistävät uuden kasvillisuuden kehittymistä. Patoaltaat ovat sopivia elinympäristöjä majavien lisäksi myös muun muassa piisamille ja vesilinnuille. Altaan kuivumisen jälkeen paikalle muodostunut rehevä kasvillisuus puolestaan houkuttelee esimerkiksi jäniksiä ja hirvieläimiä.
Ihmisen toiminnalle, erityisesti metsätaloudelle, majavien toiminnasta voi kuitenkin olla haittaa. Tulva voi tappaa rahallisesti arvokkaat ja pitkään kasvatetut tukkipuut, minkä lisäksi se vaikeuttaa puunkorjuuta ja muuta metsänhoitoa. Majavat myös suoranaisesti kaatavat puita, Pohjoismaissa tosin pääasiassa vähäarvoista lehtipuuvesaikkoa.
Ravinto.
Kanadanmajava käyttää ravinnokseen erilaisia kasvinosia, lähinnä itse kaatamiensa lehtipuiden kuorta, oksia ja lehtiä. Sille kelpaavat myös havupuiden kuori ja vesikasvit.
Käyttäytyminen.
Kanadanmajavan käyttäytyminen on pitkälti samanlaista kuin euroopanmajavan. Se rakentaa yleensä patoja ja elää rantapenkereellä olevassa risuista, oksista, rungonpätkistä ja mudasta tehdyssä pesässä, jossa on kaksi kammiota ja jonka kulkuaukot ovat veden alla. Pesä voi olla lähes kolme metriä korkea. Rungonpätkistä ja kivistä rakennetulla ja mudalla tilkityllä padolla puolestaan on korkeutta usein yli metri ja pituutta kymmeniäkin metrejä. Patojen ja pesien rakennusmateriaalit majava saa kaatamistaan puista, joiden kuoret se on ensin käyttänyt ravinnokseen. Vedenkorkeutta säätelevien patojen päätarkoituksena on turvata pesän sisäänkäyntien pysyminen vedenpinnan alla ja estää veden tulviminen pesään sekä mahdollistaa uiminen normaalisti maalla kasvavien ravintopuiden luo. Jos pesän lähellä on luonnostaan riittävästi vettä, majavien ei tarvitse rakentaa patoa. Vaikka ne pesässä oleilevat tiiviissä perheryhmissä, ravinnonhankinta ja muu pesän ulkopuolinen toiminta tapahtuu pääasiassa yksin. Majavat ovat liikkellä enimmäkseen öisin. Ne voivat pysytellä veden alla yhtäjaksoisesti jopa 15 minuuttia. Nuoret majavat uivat piisamin tavoin selkä veden pinnan yläpuolella, mutta aikuisilla yksilöillä on uidessa selkä upoksissa ja vain pää näkyvissä.
Suurikokoisella, enimmäkseen vedessä ja tukevarakenteisessa pesässään oleilevalla kanadanmajavalla on vähän luontaisia saalistajia. Merkittävä uhka ovatkin sairaudet, joista etenkin jänisrutto tarttuu kanadanmajavaan hyvin herkästi.
Lisääntyminen ja yksilönkehitys.
Majavat saavat vuosittain enintään yhden poikueen. Kanadanmajavan tiineysaika kestää keskimäärin 128 vuorokautta eli noin neljä kuukautta. Synnytys ajoittuu Suomen oloissa touko-kesäkuuhun. Poikasia syntyy kanadanmajavalle kerrallaan useimmiten neljä, joten se lisääntyy tehokkaammin kuin keskimäärin vain kaksi poikasta saava euroopanmajava. Poikaset lähtevät syntymäpesästään puolen vuoden ikäisinä, mutta palaavat sinne vielä ensimmäisenä ja joidenkin lähteiden mukaan toisenakin talvenaan. Yhden kerran talvehtineet jälkeläiset avustavat vanhempiaan seuraavan vuoden poikasten hoidossa.
Joskus majavien on väitetty voivan elää 50-vuotiaiksikin, mutta todistettavasti vanhin kanadanmajava on saavuttanut vain 23 vuoden iän.
Kanadanmajava ja ihminen.
Kanadanmajava on Kanadan kansalliseläin.
Kanadanmajava on pitkään ollut arvostettu turkiseläin, mikä oli yhtenä merkittävänä syynä lajin siirtoistutuksiin. Turkisten lisäksi majavista saadaan kallotrofeita ja haustetta. Majavia tapetaan myös niiden patojen aiheuttamien tulvien takia. Suomenkin metsästyslainsäädännössä kanadanmajava on määritelty riistaeläimeksi, ja sen metsästysaika on 20. elokuuta–30. huhtikuuta. Vahingollisen tai haittaa aiheuttavan yksilön poistamiseen voi saada riistanhoitopiiriltä pyyntiluvan myös metsästysajan ulkopuolella. Asuttua majavanpesää ei tavallisesti saa rikkoa, mutta riistanhoitopiiri voi vahinkojen estämiseksi myöntää siihen erikoisluvan 1.8.–31.8. välisenä aikana. Majavan padon rikkominen on sallittua eikä vaadi lupaa 15.6–30.9. välisenä aikana, mutta muulloin sekin edellyttää riistanhoitopiiriltä haettua lupaa. Patoamisen aiheuttamaa tulvimista voidaan rajoittaa myös ilman padon rikkomista, asentamalla patoon sen läpi vettä juoksuttava pitkä muoviputki.


Hyönteissyöjät.
Hyönteissyöjät ("Insectivora") on tieteellisessä luokittelussa aiemmin käytössä ollut nisäkäslahko. Lahkoon laskettiin kuuluvaksi esimerkiksi päästäiset, siilit ja almikit. Tutkimusten perusteella todettiin hyönteissyöjien olevan polyfyleettinen ja siitä erotettiin 1990–2000-luvuilla kolme uutta lahkoa, minkä seurauksena hyönteissyöjien lahko jäi tyhjäksi ja näin hyödyttömäksi. Uudet lahkot ovat: "Afrosoricida" (tanrekit, kultamyyrät), "Soricomorpha" (almikit, jättiläispäästäiset, päästäiset, maamyyrät) ja "Erinaceomorpha" (siilit). Aiemmin myös tupaijat, hyppypäästäiset ja kaguaanit luettiin hyönteissyöjiin, mutta ne oli erotettu omiksi lahkoikseen jo 1980-luvulle mennessä.


Calvin Klein.
Calvin Richard Klein (s. 19. marraskuuta 1942) on tunnettu yhdysvaltalainen muotisuunnittelija. Hänen nimeään kantaa myös vaateyritys, jonka hän perusti vuonna 1968. Klein tunnetaan minimalistisista vaatteistaan, ja hän oli esimerkiksi 1990-luvun minimalistisen trendin suurimpia nimiä. Vaatteiden ja asusteiden lisäksi Calvin Klein on brändännyt nimensä myös parfyymeihin, joista tunnetuimmat lienevät unisex-parfyymit "cK Be" ja "cK One".
Suurimmat Calvin Klein- brändit ovat huippumuotia luova "Calvin Klein Collection", valmisvaatteita tekevä "Calvin Klein", urheiluvaatteisiin keskittyvä "cK" ja farmarihousuja tuottava "Calvin Klein Jeans", sekä koruja ja kelloja luova "Calvin Klein Watches & Jewelry". Calvin Klein Collectionin naisten muodin pääsuunnittelija on nykyään Francisco Costa ja miesten muodin pääsuunnittelija on Italo Zucchelli. Muodin lisäksi Calvin Klein valmistaa myös vuodevaatteita ja kodintarvikkeita.
Calvin Klein opiskeli New Yorkin High School of Art and Designissa ja The Fashion Institute of Technologyssa, ennen kuin perusti oman merkkinsä vuonna 1968 yhteistyössä lapsuudentoveri Barry Schwartzin kanssa. Klein sai pian kokoelman miesten ja naisten takkeja myytäväksi Bonwit Teller-tavarataloon. Vuonna 1969 Klein poseerasi yhdysvaltalaisen "Voguen" kannessa, ja 1970-luvun alkuun mennessä Klein suunnitteli myös bleisereitä, alusvaatteita ja urheiluvaatteita naisille. Vuonna 1973 Klein vastaanotti Coty-palkinnon naistenvaatekokoelmansa takia, ja tuli saamaan palkinnon myös kolmena seuraavana vuotena. 1970-luvun loppupuolella Kleinin yhtiön arvo oli kasvanut huomattavasti, ja Klein suunnitteli myös erilaisia asusteita sekä vuodevaatteita. Kleinin katsotaan myös olleen designer-farkkujen keksijä, sillä hänen 1970-luvulla lanseeraamansa merkkifarmarit olivat saavuttaneet huiman suosion, varsinkin teinitähti Brooke Shieldsin mainostettua niitä sloganeilla "Nothing comes between me and my Calvins" (”Mikään ei tule minun ja minun Calvineitteni väliin”) ja "I've got seven Calvins in my closet, and if they could talk, I'd be ruined" (”Minulla on seitsemät Calvinit kaapissani, ja jos ne voisivat puhua, olisin pulassa”). Provokatiiviset mainoskampanjat herättivät ihmisten huomion, ja tuosta kampanjasta lähtien Klein on käyttänyt kampanjoissaan ala-ikäisiä tai ala-ikäisen näköisia malleja yleensä seksuaalisissa kuvissa. Klein toi 1980-luvulla markkinoille alusvaatteita miehille ja naisille. Hänen luomansa miesten bokserit tulivat 1990-luvun mainoskampanjan myötä niin suosituiksi, että niitä alettiin kutsua pelkiksi ”Calvineiksi”.
Calvin Klein kohtasi taloudellisia vaikeuksia, ja huhuttiin, että hänen olisi pitänyt myydä muotitalonsa. Vuonna 1992 Klein ajautui melkein konkurssiin, mutta kohosi yhdeksi 1990-luvun suosituimmista yhdysvaltalaisista muotisuunnittelijoista parfyymi- ja alusvaatemyyntinsä sekä urheiluvaatteita tuottavan sisarmerkki cK:n ansiosta. Vuonna 1993 Klein nimettiin Amerikan parhaaksi muotisuunnittelijaksi. 1990-luvun lopussa Klein harkitsi jälleen muoti-imperiuminsa myymistä, mutta asia ei edennyt. Calvin Klein Inc. myytiin vasta vuonna 2002 Phillips Van Heusen Corp.:ille 400 miljoonalla dollarilla, seuraavan viidentoista vuoden rojalteilla sekä 30 miljoonan dollarin arvolla osakkeita.
Calvin Klein parfyymit.
Calvin Kleinin miehille tarkoitettu "Eternity"-parfyymi


Hylkeet.
Hylkeet ("Phocidae") on eväjalkaisiin kuuluva vedessä elävien petoeläinten heimo, johon kuuluu 19 nykyisin elävää lajia. Heimosta on käytetty yleisesti myös nimeä varsinaiset hylkeet'", erotukseksi korvahylkeistä ("Otariidae"). Suomessa säännöllisesti tavattavia hyljelajeja ovat norppa ja halli eli harmaahylje. Kirjohylje on Suomessa satunnaislaji.
Hylkeet ovat kehittyneet maaeläimistä, varsinaiset hylkeet luultavasti saukon kaltaisista eläimistä.
Ulkomuodoltaan hylkeet ovat sileitä ja pulleita. Ruumiinrakenne soveltuu sulavaan vedessä liikkumiseen. Ranteesta ja kämmenestä ovat muodostuneet etuevät ja nilkasta ja jalkaterästä takaevät. Evät ovat heikot eikä niitä voi käyttää apuna maalla liikkumiseen. Hylkeet liikkuvatkin maalla siten, että ne siirtävät painoa rinnan ja vatsan varaan. Erotuksena lähisukulaisistaan korvahylkeistä, joihin kuuluvat muun muassa merileijonat, varsinaisilla hylkeillä ei ole ulkoisia korvalehtiä. Varsinaisten hylkeiden uiminen tapahtuu evien ja ruumiin takaosan sivuttaissuuntaista liikettä apuna käyttäen.
Hylkeet ovat useimmiten väriltään harmaan ja ruskean sävyisiä. Ihossa on usein tummia täpliä. Joidenkin lajien poikaset ovat syntyessään valkoisia tai kullanruskeita. Hylkeet syövät katkarapuja, kalmareita ja kaloja, isot hylkeet myös merilintuja ja pienempiä hylkeitä. Saalistaminen tapahtuu veden alla. Hylkeet näkevät vedenpinnan alapuolen hämäryydessä hyvin suurten silmiensä avulla. Paksu ihonalainen eristävä rasvakerros suojaa kylmältä merivedeltä.
Kookkain hyljelaji on etelänmerinorsu, joka on suurimmillaan lähes viisi metriä pitkä ja painaa 2 400 kilogrammaa. Pienin hylje on norppa, joka on noin 120 senttimetriä pitkä ja painaa 45 kilogrammaa.
Lisääntyminen.
Hyljenaaras on sukukypsä kolmen tai neljän vuoden iässä. Poikasia eli kuutteja syntyy vain yksi kerrallaan. Synnyttäminen tapahtuu maalla tai jäällä, norpalla lumi- tai jääluolassa, tavallisesti keväällä tai alkukesästä. Syntyessään kuutilla on turkki, joka ei pidä erityisen hyvin vettä. Hylkeen maito on varsin rasvaista ja sitä juodessaan poikanen saa nopeasti lisää painoa. Urokset parittelevat usean naaraan kanssa. Jotkin lajit, kuten pohjanmerinorsu ja harmaahylje, kokoontuvat parittelemaan suurella joukolla rannoille tai jäälle, ja urokset karjahtelevat toisilleen ja iskevät toisiaan hampaillaan. Toiset lajit, kuten norppa ja kirjohylje, taas keskittyvät puolustamaan reviiriään veden alla.
Hylkeiden metsästys.
Hylkeitä on metsästetty esihistoriallisista ajoista lähtien. Muun muassa grönlanninhylje kuoli pari tuhatta vuotta sitten Itämereltä sukupuuttoon todennäköisesti liiallisen metsästyksen takia.
Etelämeren hyljepyynnin historia.
Eteläisellä pallonpuoliskolla tehokas hylkeenpyynti alkoi vuonna 1778 Etelä-Amerikan, Australian ja Uuden-Seelannin vesillä ja vastikaan löydetyllä Etelä-Georgialla. Aluksi pyydettiin merikarhuja niiden turkin vuoksi, myöhemmin pyydettiin myös merileijonia ja merinorsuja niistä saatavan öljyn vuoksi. Hylkeiden valtaisan lukumäärän ja kesyyden vuoksi niiden pyynti tapahtui tappamalla eläimet nuijilla. Hylkeenpyytäjät olivat luultavasti ensimmäiset ihmiset, jotka asuivat Etelä-Georgian, Kerguelenin, Heardinsaarten ja Eteläisten Orkney- ja Shetlandsaarten rannoille. Vuoteen 1800 mennessä useimmilta alkuperäisiltä hyljesaarilta hylkeet oli pyydetty sukupuuttoon ja pyytäjät siirtyivät etelämmäs. Antipodisaaret pyydettiin tyhjiksi vuonna 1800, Aucklandsaaret 1806 ja Campbellinsaaret ja Macquariensaari vuonna 1810. Jokaiselta saarelta tapettiin kaikki hylkeet muutaman vuoden kuluessa. Eteläisiltä Shetlandsaarilta pyydettiin neljän vuoden kuluessa niiden löytämisestä 320 000 merikarhun nahkaa ja 940 tonnia öljyä, jonka jälkeen saarille ei enää kannattanut purjehtia. 1830-luvulla pyyntiä ei enää kannattanut jatkaa nahkojen vuoksi, mutta öljyn vuoksi sitä jatkettiin pienemmässä mitassa koko 1800-luvun. Uudelleen pyynti-innostus alkoi 1870-luvulla, kun Eteläisillä Shetland- ja Sandwichsaarilla hyljekannan havaittiin elpyneen, mutta vuosikymmenen lopussa se oli täysin tuhottu. Uudesta-Seelannista toimineet öljynpyytäjät jatkoivat vielä toimintaansa, joka lopetettiin 1919 yleisen mielipiteen vuoksi.
Nykyinen hyljepyynti.
Hylkeiden pyyntiä jatketaan muun muassa Kanadassa Saint Lawrencen lahdella maaliskuun lopulla, jossa se on joutunut ympäristöaktivistien silmätikuksi. Hylkeet tapetaan perinteisellä menetelmässä hakkaamalla niitä nuijilla (hakapik), kunnes kallo on murskattu. Suurin osa vuosittain pyydetyistä noin 300 000 hylkeestä on alle kolmikuukautisia kuutteja.


Kontiainen.
Kontiainen eli aiemmalta nimeltään maamyyrä ("Talpa europaea") on pääasiassa maan alla elävä hyönteissyöjä. Se ei ole läheistä sukua myyrille, jotka ovat jyrsijöitä. Sekaannusten välttämiseksi Kielitoimisto suosittaa nykyään kontiainen-nimen käyttöä maamyyrän sijasta.
Ulkonäkö ja koko.
Kontiaisen vartalo on sylinterimäinen. Eläin on 12–16 cm pitkä ja painaa 70–130 grammaa, naaraat ovat tyypillisesti pienempiä kuin koiraat. Sen silmät ovat pienet ja korva vain pieni poimu nahkassa. Turkki on musta ja kiiltävä, mutta eturaajat ovat karvattomat. Tunnelien kaivamiseen käytetyt eturaajat ja niiden kynnet ovat lapiomaiset.
Elintavat.
Kontiaiset elävät maan alla käytävissä, joiden suulla on säännöllinen pyramidin muotoinen multakeko, kun taas vesimyyrä tekee epäsäännöllisen muotoisia multaläjiä. Kontiaiset elävät tavallista lyhyemmässä vuorokausisyklissä: ne nukkuvat neljä tuntia ja valvovat sitten neljä tuntia.
Ravinto.
Kontiainen käyttää ravinnokseen selkärangattomia eläimiä, kuten kastematoja ja hyönteisiä. Toisinaan se syö myös liskoja ja pieniä käärmeitä. Se ei syö kasveja toisin kuin myyrät. Ravintoa tulee vastaan tunneleita kaivaessa. Kontiainen varastoi kastematoja puremalla niiltä pään poikki, jolloin madot eivät enää pääse pakoon.
Levinneisyys.
Kontiainen on levinnyt suureen osaan Eurooppaa. Suomessa sitä tavataan maan eteläosissa. Venäjällä sen levinneisyysalue ulottuu aina Ob- ja Irtyš-joelle asti. Laji puuttuu muun muassa Irlannista, Kreikasta ja Portugalista sekä useimmilta Välimeren saarilta.
Kontiainen ja ihminen.
Tuhohyönteisten toukkien syöjänä kontiaisesta on suoranaista hyötyä ihmisille. Sen kaivamista käytävistä on myös hyötyä sadevesien imeyttämisessä maahan ja maan kuohkeuttamisessa. Toisaalta pienten taimien juuret voivat kuivua jos sattuvat maanalaisen käytävän kohdalle. Varsinaiset myyrät voivat myös liikkua kontiaisen käytäviä pitkin ja jyrsiä kasvien juuria.
Koska kontiainen on rauhoitettu Suomessa, sitä ei saa tappaa, pyydystää eikä muutoin tahallaan häiritä. Tapetun tai vahingoitetun yksilön ohjeellinen korvausarvo on 17 euroa.
Laji kulttuurissa.
Tšekkiläisen Zdeněk Milerin luoma Myyrä (Krtek) on tunnettu lastenkirjojen ja piirroselokuvien sankari ("Kun Myyrä sai housut", "Myyrä eväsretkellä"). Myös Kaislikossa suhisee -kirjan myyrä on itse asiassa kontiainen.
Ihmeneloset-sarjakuvan maanalaisen valtakunnan hallitsijan Myyrämiehen nimi juontuu myös kontiaisesta.


Kääpiöpäästäinen.
Kääpiöpäästäinen ("Sorex minutissimus") on Suomen pienikokoisin nisäkäs. Se on rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla.
Ulkonäkö ja koko.
Kääpiöpäästäinen on 4 senttiä pitkä ja sen häntä on 2,5 cm pitkä. Kääpiöpäästäiset painavat 1,5–4 grammaa. Talveksi kääpiöpäästäinen muuttuu pienemmäksi, jopa sen luuston ja aivojen massa vähenee, jotta energian kulutus pienenisi.
Kesäisin kääpiöpäästäisten selkä on suklaanruskea ja talvisin harmaanruskea. Vatsa on vaaleanharmaa.
Levinneisyys.
Kääpiöpäästäinen on hyönteissyöjä, ja sitä esiintyy lähes koko Suomessa, Koillis-Ruotsissa ja pieniltä osin Norjassa. Itään päin sen levinneisyysalue jatkuu läpi Venäjän Euroopanpuoleisen osan ja Siperian, Sahalinille ja Japanin Hokkaidon saarelle asti.
Päästäiset viihtyvät mustikkatyypin metsässä. Kääpiöpäästäisillä on huono näköaisti, mutta hyvä kuuloaisti.


Vaivaispäästäinen.
Vaivaispäästäinen ("Sorex minutus") on Suomessa rauhoitettu nisäkäs.
Levinneisyys.
Vaivaispäästäinen on levinnyt suureen osaan Eurooppaa ja sitä tavataan myös Irlannissa ja Gotlannissa.
Tuntomerkit.
Vaivaispäästäinen on metsäpäästäistä hieman vaaleampi ja sillä on selvästi pienempi ruumis, vain 4,2–6,4 senttiä ja paino 2–7,5 grammaa.
Vaivaispäästäisen hännän tyvi on lyhytkarvainen. Nuorten yksilöiden häntä on karvainen ja erikoisesti keskiosasta miltei tuuhea.
Elintavat.
Vaivaispäästäinen esiintyy yleisenä rehevissä kuusimetsissä ja lehdoissa, kosteissa rantametsissä, rantaniityillä sekä peltojen laiteilla korkeissa heinikoissa. Suomessa tehdyissä pyynneissä parhaalla biotoopilla kosteissa koivuvaltaisissa tiheiköissä vaivaispäästäisiä on ollut peräti 37 % pyydetyistä pikkunisäkkäistä.
Ravinto.
Vaivaispäästäinen syö eri selkärangattomia, kuten hämähäkkejä ja kovakuoriaisia. Se on myös taitava uimari ja kiipeilijä.


Idänpäästäinen.
Idänpäästäinen ("Sorex caecutiens") on Euraasiassa, myös Suomessa esiintyvä päästäislaji. Idänpäästäinen on Suomessa rauhoitettu. Se esiintyy koko Suomessa lukuun ottamatta rannikkoja.
Koko ja ulkonäkö.
Idänpäästäisen pään ja vartalon pituus on 44–70 mm, hännän pituus 31–45 mm ja paino 3–8 grammaa. Hännän sivuilla on selvä väriraja ja hännän päässä on pieni tummahko tupsu. Idänpäästäinen on usein helppo tunnistaa sen saippuamaisesta ominaistuoksusta.
Levinneisyys ja elinympäristö.
Idänpäästäistä tavataan taiga- ja tundravyöhykkeellä joka ulottuu Pohjois-Ruotsista Suomen yli Siperiaan, Mongoliaan ja Koreaan, sekä Sahalinin ja Hokkaidon saarilla. Se elää yleisimmin taigan havu-, seka- ja lehtimetsissä, mutta sitä on tavattu myös puronvarsien vaivaiskoivikoissa tundralla. Se suosii kosteita ympäristöjä kuten paksusammalisia korpimetsiä, ja välttää viljelysmaita.
Ravinto.
Idänpäästäinen syö hyönteisiä, hämähäkkejä ja matoja. Koska se tarvitsee vähemmän ruokaa kuin isommat päästäiset, se pärjää karummilla alueilla.


Metsäpäästäinen.
Metsäpäästäinen ("Sorex araneus") on Suomessa rauhoitettu nisäkäs.
Levinneisyys.
Metsäpäästäinen on metsämyyrän ohella Suomen yleisin nisäkäs, ja sitä esiintyy koko Suomessa. Metsäpäästäinen on levinnyt koko Fennoskandiaan ja myös muualla Euraasiassa laajalle. Metsäpäästäistä tavataan Atlantin valtameren rannikoilta Siperian taigalle ja tundralta Välimerelle sekä Sisä-Aasian aroille saakka. Välimeren maissa sitä tavataan pääasiassa vain Pyreneiden vuoristossa.
Tuntomerkit.
Ruumiin pituus on 5–8 senttimetriä ja hännän pituus 2,5–5,5 senttimetriä. Eläin painaa 5–14 grammaa.
Metsäpäästäinen muistuttaa ulkonäöltään hieman hiirtä. Sillä on pitkä ja terävä kuono, korvat ovat piilossa karvapeitteen sisällä ja silmät ovat pienet. Karva on tasainen, samettinen. Väriltään se on talvella selkäpuolelta ruskeanmusta, kesällä metsäpäästäiselle tunnusomaista on "kolmiosainen" väritys: selkäpuoli harmaanruskea, kyljet kellertävät ja vatsa on vaalea. Häntä on noin puolet ruumiin pituudesta tai hieman pidempi, päältä tumma ja alta vaalea, hännän kärjen väriraja on epäselvä. Keväällä metsäpäästäisten kyljissä erottuvat tummempina laikkuina myös hajurauhaset, jotka antavat niille niiden tunnusomaisen voimakkaan tuoksun.
Elintavat.
Metsäpäästäinen on sopeutunut erilaisiin ympäristöihin, kuten aukioille, metsiin, vesien partaalle ja tuntureille, missä se elää tiheissä kasvustoissa, kaivamissaan käytävissä ja koloissa. Liikkeiltään se on nopea, jopa hermostuneen oloinen. Talvet metsäpäästäinen viettää hereillä, se ei siis vaivu esimerkiksi talvihorrokseen. Suojana pakkasta vastaan metsäpäästäinen vaihtaa talviturkin, ja kesäaikana se kartuttaa etuselän yli ulottuvaa rasvakerrostaan.
Metsäpäästäinen on luonteeltaan erakko ja puolustaa yksilöllisiä reviirejä. Päästäiset partioivat reviiriensä rajoilla ja kahden päästäisyksilön kohdatessa saattaa seurata jopa tappelu. Aggressiivinen käytös alkaa jo poikasiässä eikä sukupuolten välillä ole eroja aggressiivisuudessa. Kahden metsäpäästäisyksilön laittaminen samaan terraarioon johtaa lähestulkoon poikkeuksetta toisen yksilön kuolemaan.
Ravinto.
Metsäpäästäinen on hyönteissyöjä, joten se syö hyönteisiä sekä niiden toukkia ja kotiloita, etanoita, kastematoja ja jopa kuolleita selkärankaisia. Tarpeen tullen se syö kuitenkin myös kasviravintoa, kuten havupuiden siemeniä. Metsäpäästäisellä on vilkas aineenvaihdunta, joten tarvitsee paljon ravintoa. Se saattaakin syödä jopa oman painonsa verran päivässä.
Lisääntyminen.
Metsäpäästäiset saavuttavat sukukypsyyden usein vasta ensimmäisen talvensa jälkeen, ne siis talvehtivat immatuureina. Varsinainen lisääntymiskausi alkaa huhti-toukokuussa ja jatkuu pitkälle kesään. Metsäpäästäisnaaran kiima-aika kestää vain muutamia tunteja kolmen viikon välein kun munasolu irtoaa. Varsinaisia soidinmenoja päästäisillä ei ole. Naaraan ovuloidessa koiraat kerääntyvät sen luokse ja jahtaavat sitä kunnes naaras suostuu paritteluun. Paritteluhaluton naaras ajaa koiraat luotaan pois purren ja sirittäen kovalla äänellä. Paritelleen metsäpäästäisnaaran niskassa on usein kalju kohta siinä mihin koiraat ovat sitä purreet, ja tätä voidaan käyttää myös ikätuntomerkkinä. Naaras saattaa paritella useamman koiraan kanssa saman syklin aikana, ja poikueessa voikin olla useamman isän siittämiä poikasia.
Tiineys kestää noin 3 viikkoa ja kesässä poikueita tulee 2–3. Poikasia syntyy kerralla 2–10, ja ne jättävät pesän varhain. Elinikä metsäpäästäisellä on maksimissaan puolitoista vuotta. Kesällä syntyvät nuoret päästäiset syrjäyttävät vanhat päästäiset reviireiltään ja huonommilla reviireillä vanhojen päästäisten on vaikea selvitä. Usein vanhojen yksilöiden hampaat ovat hyvin kuluneet ja niiden alkaa olla hankalaa saalistaa.


Vesipäästäinen.
Vesipäästäinen ("Neomys fodiens") on Suomessa rauhoitettu nisäkäs.
Lajin tieteellinen nimi muodostuu kreikan kielen sanoista "neo" ("minä uin") ja "mus" ("hiiri"). Tieteellinen lajinimi, "fodiens" tarkoittaa "kaivavaa".
Levinneisyys.
Vesipäästäinen on levinnyt laajalle Euraasiassa. Sitä tavataan Atlantin rannikolta Siperian taigalle ja tundralta Välimerelle sekä Sisä-Aasian aroille saakka. Vesipäästäinen esiintyy koko Fennoskandiassa. Sitä ei kuitenkaan tavata Pyreneiden eteläpuolelta eikä Balkanilta.
Tuntomerkit.
Vesipäästäisen ruumiinpituus on 6,3–9,6 senttiä, häntä 4,7–8,2 senttiä ja paino 8–23 g.
Vesipäästäisen selkä on musta ja vatsa valkoinen tai harmaankirjava, väriraja on jyrkkä.
Elintavat.
Vesipäästäinen viihtyy kaikenlaisissa vesissä, järvissä, joissa ja pikku puroissa. Hyvin nopeajuoksuisia virtoja se karttaa. Vesipäästäinen on sopeutunut hyvin vesielämään. Se kelluu kuin korkki, ui nopeasti ja sukeltaa taitavasti. Koska sen ilmava turkki tekee sen hyvin kelluvaksi, sen on ennen sukellusta hypähdettävä hieman veden pinnan yläpuolelle. Vesipäästäinen liikkuu myös maalla ja kaivaa maanalaisia käytäviä rantatörmään. Vesipäästäinen on paikkauskollinen, joskin asuinvesistön jäätyminen tai muu mullistus voi aikaansaada muuton uuteen ympäristöön.
Ravinto.
Vesipäästäinen saalistaa veden alla, veden pinnalla ja kuivalla maalla. Sen ravintoa ovat hyönteiset ja niiden toukat, madot, kotilot sekä hämähäkkieläimet. Saalislistalta löytyvät myös pikkukalat, kalanmäti sekä sammakot ja pikkunisäkkäät. Vesipäästäisen sylki on myrkyllistä. Myrkky on niin voimakasta, että kerrotaan sen aiheuttavan sammakon kuoleman muutamassa minuutissa. Vesipäästäinen on Suomen ainoa myrkyllinen nisäkäs. Koko maailman nisäkkäistäkin vain almikit ("Solenodontidae"), hidaslorit ("Nycticebus"), vesinokkaeläin ("Ornithorhynchus anatinus") ja lyhythäntäpäästäinen ("Blarina brevicauda") ovat vesipäästäisen lisäksi myrkyllisiä.
Lisääntyminen.
Levinneisyysalueen pohjoisosissa pariutumisaika on huhti–toukokuussa. Suomessa laji poikii yleensä kahdesti: ensimmäinen poikue on touko–heinäkuussa ja toinen myöhemmin kesällä. Poikueessa on 3–10 yksilöä. Heinillä pehmustettu pesä on kasvuston suojassa tai maanalaisessa kolossa. Noin puolet poikasista kuolee ennen kahden kuukauden ikää ja vain 20-30 % selviytyy seuraavaan vuoteen, eli lisääntymisikään, saakka.


Mustapäästäinen.
Mustapäästäinen eli korpipäästäinen ("Sorex isodon") on lähinnä Pohjois-Aasiassa elävä päästäislaji. Lajia tavataan myös Suomessa, jossa se on rauhoitettu. Mustapäästäinen on läheistä sukua Kiinassa elävälle taigapäästäiselle ("Sorex sinalis"), jonka kanssa se luokiteltiin aiemmin samaan lajiin.
Ulkonäkö ja koko.
Mustapäästäinen voi kasvaa jopa 8 cm pitkäksi, lisäksi hännän pituus on noin viisi senttiä, joten se on toiseksi suurin Suomessa elävistä päästäislajeista.
Selkäpuoleltaan mustapäästäinen on hieman tummemman ruskea kuin tavallinen metsäpäästäinen, joskus lähes musta. Vatsapuoli on vaalea. Muiden päästäisten tavoin mustapäästäiselläkin on pitkulainen kuono. Sen voi joskus tunnistaa voimakkaasta ominaishajustaan.
Levinneisyys ja elinympäristö.
Mustapäästäisen levinneisyysalue ulottuu Fennoskandiasta Venäjän ja Siperian poikki Kiinaan ja Sahalinille asti. Se elää metsissä ja jokilaaksoissa. Se suosii paksumultaisia alueita, josta löytyy kastematoja. Suomessa lajia esiintyy maan itä- ja keskiosissa.
Lisääntyminen ja elintavat.
Mustapäästäisemo synnyttää kerralla 5-8 poikasta. Ne talvehtivat keskenkasvuisina, tulevat keväällä sukukypsiksi, lisääntyvät ja lopulta kuolevat noin puolitoistavuotiaina. Yksi kuolinsyy on hampaiden kuluminen loppuun. Ravintoon kuuluu kastematoja ja kärpäsentoukkia.


Siili.
Siili eli eurooppalainen siili ("Erinaceus europaeus") on pieni ja piikikäs yöeläjä ja hyönteissyöjä, jota esiintyy suuressa osassa läntistä Eurooppaa. Siilien heimo on hyvin vanha, ja siilit ovat säilyneet melko muuttumattomina vuosimiljoonia. Siiliä kutsutaankin joskus eläväksi fossiiliksi.
Levinneisyys.
Siiliä tavataan luontaisesti Euroopan lounais-, länsi- ja pohjoisosissa sekä Venäjällä Suomen ja Baltian itäpuolisella alueella. Lajia on istutettu Azoreille ja Uuteen-Seelantiin. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto on arvioinut siilin lajina elinvoimaiseksi. Se on kuitenkin harvinaistunut Sardiniassa, jossa sitä metsästetään koirien avulla.
Esiintyminen Suomessa.
Suomessa siiliä tavataan Etelä- ja Keski-Suomessa Perämeren pohjukasta Kainuuseen saakka ulottuvalle alueelle. Ihmiset ovat siirtäneet siilejä tämän rajan pohjoispuolellekin, minkä vuoksi levinneisyysalueen pohjoisrajaa on vaikea määrittää. Jopa Lapista on löytynyt erillisiä siiliesiintymiä. Siili on Uudenmaan maakunnan nimikkoeläin.
Istutukset, kulttuurimaiseman ja asutuksen lisääntyminen ovat auttaneet siilin leviämistä. Siili onkin Pohjolassa nykyisin huomattavasti laajemmalle levinnyt ja yleisempi kuin vielä 1900-luvun alussa. Suomessa siili on sangen uusi laji, ja näin pohjoisessa se on niin sanottu kulttuurilaji, eli se on tullut ihmisen mukana ja elää vain kulttuuriympäristöissä. Se tuli Suomeen Ahvenanmaan, Viron, ja Ruotsin kautta 1900-luvun alussa. Kaikkialla siiliä uhkaavat liikenne, talvi ja ympäristömyrkyt, joten siili on erilaisin säädöksin rauhoitettu jossakin määrin kaikkialla Euroopassa.
Eurooppalainen siili, kansankielellä pihasiili, on rauhoitettu eläin. Siiliä saa ruokkia ja sille saa rakentaa horrosta varten talvimajan. Siiliä ei saa ottaa kotieläimeksi esimerkiksi pihalle rakennettuun aitaukseen eikä eläintä pidä tuoda kotiin, ellei kysymyksessä ole väliaikainen siirto: esimerkkinä voidaan pitää tapausta jossa siili on silminnähden sairastunut ja sitä ollaan toimittamassa asianmukaiseen hoitoon.
Afrikkalainen valkovatsainen nelivarvassiili on viime vuosina yleistynyt lemmikkieläimenä. Nelivarvassiili poikkeaa tavallisesta siilistä noin puolet pienemmän kokonsa, hieman siromman rakenteensa ja vaalean värityksensä puolesta.
Ulkonäkö.
Siilin pituus on 20–30 senttimetriä ja häntä on 1,5–4 senttimetriä pitkä. Siilin paino vaihtelee 300 gramman ja 1,5 kilogramman välillä vuodenajan ja iän mukaan.
Siilien väritys voi vaihdella tumman ja vaalean, harmahtavan ja ruskean välillä. Väri- ja piirre-erot voivat vaihdella Euroopan eri alueilla huomattavasti.
Siilien selkäkarvat ovat muuttuneet mustavalkeiksi piikeiksi, joita on noin 6 000 ja jotka ovat pituudeltaan 2–3 senttimetriä. Vatsa ja suurin osa päästä on kuitenkin piikkeihin verrattuna vaaleamman karvan peitossa. Siilin tyypillisiä tunnusmerkkejä ovat myös pienet silmät, suuri kuono ja isot tassut pitkine kynsineen.
Elintavat.
Siili on tyypillinen yöeläin, vaikka se saattaa satunnaisesti liikkua päiväsaikaankin. Se lähtee yleensä liikkeelle illan hämärtyessä ja viipyy ravinnon haussa pitkälle aamuyöhön. Siili saattaa viipyä retkillään 7-11 tuntia yössä. Päivän siilit viettävät pesässään kokoon kiertyneenä lepäillen. Siili käpertyy kerälle myös silloin, kun se kokee olonsa uhatuksi. Luonteeltaan siili on yksineläjä ja sietää lajitovereidensa läheisyyttä vain kiima-aikoina. Siilit ääntelevät tuhisemalla.
Vaahdottaminen.
Siilillä on erikoinen käyttäytymistapa, jota kutsutaan "itsensä sylkemiseksi" tai "vaahdottamiseksi". Vaahdottaessaan siili kääntää päänsä kylkensä ja selkänsä lähettyville ja levittää vaahdottunutta sylkeä piikkeihinsä. Syljen arvellaan karkottavan viholliset, sillä sen eritys alkaa siilin jouduttua kosketuksiin jonkin myrkyllisen tai kemiallisen kohteen kanssa. On arveltu myös, että uuden, vieraan tai pelottavan hajun kanssa kosketuksiin joutuminen saa siilin yrittämään poistaa hajua itsestään. Yksi mahdollisuus on lisäksi (tätä lemmikkeinä pidettävät afrikkalaiset kääpiösiilit käyttävät), että siilit yrittävät sulautua ympäristön hajuun ja imeskelevät lähettyvillä olevia kohteita ja erittävät sylkeä sitten itseensä ja puolustautuvat näin vihollisilta.
Ravinto.
Siilit ovat kaikkiruokaisia. Pääasiassa niiden ravinto koostuu hyönteisistä, etanoista, hämähäkeistä ja madoista, mutta siilit syövät myös suurempia eläimiä, kuten käärmeitä, sammakoita, sisiliskoja sekä linnun-, hiiren- ja myyränpoikasia. Siili käyttää ravinnokseen myös sieniä ja kasvisravintoa, kuten terhoja, siemeniä ja marjoja.
Pihasiilin ruokkiminen.
Pihasiileille voi tarjota esimerkiksi keitettyä kalaa ja murskattuja maapähkinöitä. Kalat pitää keittää, jotta siinä mahdollisesti piilevät loiset kuolevat eivätkä leviä siilin elimistöön. Raaka kala on siilille haitallista myös siksi, että se sisältää paljon tiaminaasientsyymiä, joka hajottaa B1-vitamiinia ja voi johtaa puutostauteihin. Siileille voi tarjota myös vaikkapa kissanruokaa, sekä kuiva- että märkäruokaa, koska ne eivät sisällä kovin suuria määriä suolaa tai voimakkaita mausteita, jotka voivat olla siilille haitaksi. Hyönteissyöjänä siilin hampaat eivät sovellu jyrsimiseen, joten kovia pellettejä on suositeltavaa liottaa vedessä ennen siilille tarjoamista. Siilille terveellisimpiä ovat maksapohjaiset kissanruuat, koska lohipohjaisten ruokien liian pieni sinkkipitoisuus voi johtaa eläimen piikkien haurastumiseen. Siilille voi tarjota kaurapuuroa, mutta siitä siili ei saa tarvittavaa energiamäärää.
Siilille voi tarjota myös ruuantähteitä, muttei valmiita einesruokia tai makkaraa niiden sisältämän suolan vuoksi. Siilille voi siis tarjota melkeinpä mitä tahansa laktoositonta, suolatonta ja mausteetonta kotiruokaa tai tähteitä. Siilille annettavan ravinnon tulee olla myös vähärasvaista, että vältetään siilien luonnoton lihominen ja maksan rasvoittuminen. Syksyisin niille voi kuitenkin antaa rasvaisempaa ruokaa, josta ne saavat kerätyksi talvea varten itselleen rasvakerrosta. Siilin pitäisi painaa horrokseen ryhtyessä Suomen oloissa vähintään 700 grammaa.
Juotavaksi siileille tarjotaan matalista astioista vettä, muttei maitoa. Siilien elimistöstä puuttuu laktoosia hajottava entsyymi laktaasi, eli ne ovat laktoosi-intolerantteja. Siileille voi kuitenkin tarjota pieniä määriä "laktoositonta" piimää tai "laktoositonta ja rasvatonta" maitoa.
Lisääntyminen.
Siilin pariutumisaika ulottuu keväästä pitkälle alkukesään. Kantoaika on viidestä kuuteen viikkoa, ja yhdessä poikueessa on 2–10 sokeaa, vaaleanpunaista ja pehmeäpiikkistä poikasta. Ne seuraavat ja imevät emoa kuusiviikkoisiksi, minkä jälkeen ne alkavat elää itsenäisesti. Siilit saavuttavat sukukypsyyden vuoden ikäisinä, mutta yli puolet poikasista kuolee ennen sitä. Jos poikaset selviytyvät ensimmäisen talven yli, eloonjäämismahdollisuudet ovat hyvät. Siili voi elää 7-vuotiaaksi.
Talvehtiminen.
Siili talvehtii esimerkiksi lehtikasassa tai ihmisen tekemässä kopissa. Talvehtimispaikka ei saa olla liian kostea, mutta sen pitää olla melko lämmin. Siili vaipuu talvihorrokseen, jolloin sen elintoiminnot hidastuvat selvästi. Horroksessa siilin ruumiinlämpö voi laskea +2 – +4:n asteen vaiheille. Siili hankkii kesällä talveksi rasvakerroksen, joka toimii talvilevon aikana polttoaineena ja eristävänä kerroksena. Monet muut nisäkkäät vaipuvat talviuneen, joka on paljon virkeämpi olotila.
Suomessa monet siilit kuolevat talvella, jos niiden keräämä rasvakerros ei ole riittävän paksu tai niiden pesät vaurioituvat tai kastuvat. Myös leudot talvet harventavat siilikantoja, sillä jos talven aikana tulee leutoa ja lumet sulavat, siilit saattavat herätä talvihorroksesta liian aikaisin. Silloin uudet pakkaset yleensä koituvat siilien kohtaloksi, koska siilit kuluttavat herätessään paljon energiaa eivätkä välttämättä ehdi suojautua uudestaan talven varalle. Vähälumisuus on myös haitallista: läpi talven kestävät paksut lumikerrokset pesien ympärillä pitävät pesän lämpötilan sopivana ja parantavat siilin selviytymismahdollisuuksia.
Siilille voi rakentaa oman talvipesän. Pesää ei tule tehdä vanerista, sillä se kerää kosteutta ja hometta siinä samalla. Vanha maalaamaton puu on oiva vaihtoehto. Pesän leveys esim. 45 cm kanttiinsa ja korkeus n. 30-40 cm. Majaan kannattaa tehdä harjakatto, jonka voi päällystää huopakatteella, jotta se pitäisi hyvin vettä. Katon alapuolelle voi lisätä tuuletusaukot, jotta ilma vaihtuisi ja kosteus haihtuisi. Oviaukon pitäisi olla alle 15 cm halkaisijaltaan, ja aukkoon olisi parasta rakentaa sisään johtava aukon kokoinen putki, joka pitää kosteuden ja tunkeilijat poissa. Majan alle olisi hyvä laittaa maata vasten esim. kattohuopaa, ettei puu homehdu. Majan voi "päällystää" kuivilla lehdillä, risuilla, heinällä tai/ja turvetupoilla. Puun pintaa kannattaa sivellä turpeella, että se tuoksuisi siilin nenään maalta. Pesän eteen voisi jättää lehtikasan, jotta siiliasukas voi lisätä lämmöneristystä pesäänsä halutessaan. Pohjimmaiseksi pesään laitetaan esim. kuivaa multaa, jota siili voi kaivaa. Mullan päälle runsas, mutta kevyt kerros lehtiä (mieluiten isoja vaahteranlehtiä), ja halutessa heinää, mutta ei esim. timoteitä tai olkea, sillä siili saa niistä hengitystieinfektioita. Kuivatettu saraheinä on hyvä vaihtoehto. Pesän paras sijoituspaikka on tuulelta suojattu, rauhallinen, varjoisa, ja joka on muuta maastoa hivenen korkeammalla, jotteivät sulamisvedet hukuta/palelluta siiliä.
Siili hyötyeläimenä.
Siili on aikojen saatossa ollut myös monenlainen hyötyeläin. Aristoteles käytti siiliä säätilan ennustamiseen. Hän näytti eläimelle ilmansuunnat ja tarkkaili sitten, mihin suuntaan siili pakeni. Se, miten hän todella ennusti säätilan, on jäänyt salaisuudeksi. Säätä siilistä ennustivat myös roomalainen luonnontukija Plinius vanhempi ja 1200-luvulla elänyt saksalainen filosofi Albertus Magnus.
Siilin piikikkäästä selkänahasta on myös tehty hyötyesineitä. Mykeneläissoturit käyttivät noin 1400 eaa. siilistä tehtyjä piikikkäitä kypäriä. Siilistä on myös tehty suojuksia lehmien nilkkoihin ja utareisiin. Tätä tekniikkaa käytettiin vieroitettaessa vasikoita emojen maidosta.
Roomalaisille siilin selkänahka oli haluttua kauppatavaraa. He käyttivät siilin nahkaa muun muassa villan karstaamiseen.
Siilillä on myös uskottu olevan parantavia vaikutuksia. Kiinalaiset, germaanit ja roomalaiset käyttivät siilin rasvaa lukuisien tautien ja vaivojen hoitamiseen. Siilin rasvan on uskottu mm. puhdistavan maksaa.
Siilipaisti on esimerkiksi vuonna 1425 ollut juhlaruokaa Englannissa. Siili on ollut erityisesti romanien suosima ruokalaji. Romanit päällystivät siilin savella ennen paistamista, ja paistin valmistuttua kova savikuori rikottiin, jolloin siilin piikit jäivät saveen.


Viiksisiippa.
Viiksisiippa ("Myotis mystacinus") on Euroopassa elävä siippalaji.
Ulkonäkö ja koko.
Viiksisiippa kuuluu kapeasiipisiin lepakkolajeihin. Sen erottaminen vesisiipasta ja isoviiksisiipasta on todella vaikeaa.
Viiksisiippa on saanut nimensä ylähuulen pitkistä viiksimäisistä tuntokarvoista. Sen varmin tuntomerkki on takajalan ulkosyrjässä varpaisiin ulottuva räpylä. Siipan koko ja väri vaihtelevat huomattavasti; selkäpuolella yleisiä sävyjä ovat melkein yksivärinen musta tai punaruskea. Vatsapuoli on vaalean- tai tummanharmaa. Korvat on mustanruskeat ja erittäin huomattavasti tummemmat kuin toisilla siippalajeilla. Eteenpäin taivutetut korvat yltävät 2–4 mm kuonon kärjen ulkopuolelle. Ruumiin pituus on noin 3,5–4,8 senttimetriä.
Levinneisyys ja elinympäristö.
Viiksisiippaa tavataan miltei koko Euroopassa; se puuttuu vain osasta Iberian niemimaata ja Islannista, Skotlannista, Tanskasta sekä Fennoskandian pohjoisosista. Suomessa se on yleinen, ja sitä tavataan Vaasa–Kuopio-linjalle asti.
Viiksisiippa elää niittymailla ja muilla avoimilla alueilla, kuten asutuksen lähellä ja vesistöjen varsilla. Se saalistaa aukkopaikoissa, metsäteiden päällä ja metsänreunoissa, mutta hakeutuu toisinaan myös avoimemmille alueille.
Viiksisiippa lähtee saalistamaan jo varhain hämärän tullessa ja viettää suurimman osan yötä ulkona. Keväällä ja syksyllä se on liikkeellä erikoisesti myös päiväsaikaan. Yleensä lajilla on kuitenkin kaksi aktiivisuushuippua; toinen auringonlaskun jälkeen ja toinen ennen auringonnousua. Viiksisiipan lento päiväpiilosta saalistusalueelle eroaa tavallisesta pyyntilennosta, joka on tasaista, suunnilleen samalla korkeudella tapahtuvaa.
Viiksisiipan lentokorkeus vaihtelee, vaikka lento onkin suoraviivaista. Viiksisiipalla tunnetaan jopa 2 000 km:n vaelluksia. Talvihorroksen siippa viettää luolissa, kaivoskäytävissä, ladoissa ja kellareissa.
Elintavat.
Viiksisiippa käyttää ravinnokseen pieniä lentäviä hyönteisiä.
Viiksisiipan pariutuminen tapahtuu tavallisesti syksyllä tai talvihorroksen aikana. Naaraat voivat keräytyä suuriksi naaras- ja poikasyhdyskunniksi, joissa on satoja eläimiä ja joissa ne synnyttävät yhden poikasen kesä-heinäkuussa, jolloin ruokaa on runsaimmin tarjolla.


Vesisiippa.
Vesisiippa ("Myotis daubentonii") on lepakkolaji, jota tavataan pääasiassa Etelä-Suomessa, mutta sitä tavataan Keski-Suomeen saakka. Vesisiippa on yleinen koko Euroopassa. Vesisiippa kuuluu kapeasiipisiin lepakkolajeihin.
Ulkonäkö.
ainut ero on se, että vesisiipan takajalan ulkosyrjän räpylä ei ulotu varpaisiin asti.
Ympäristö.
Vesisiipan mieluisinta ympäristöä ovat metsät ja puistot, joissa on jokia, järviä ja lampia. Siellä se lentää edestakaisin matalalla veden yllä tai rantavyöhykkeen puiden ja pensaiden välissä.
Vesisiippa jättää päiväpiilonsa iltahämärässä ja voi olla liikkeellä koko yön; varsinaisia aktiiviaikoja ovat kuitenkin ilta- ja aamuyö. Välillä vesisiippa käy lepäämässä puunkolossa, linnunpöntössä, muurissa tai sillan alla. Talven vesisiippa viettää horroksessa luolissa, kellareissa, kaivoskäytävissä jne. Kaivoksissa talvehtiminen on vesisiipalle tyypillistä. Vesisiippaa tavataan usein vesistöjen varsilla, etenkin Suomen eteläisissä osissa. Laji on vain lyhyen matkan muuttaja ja talvehtii suurimmaksi osaksi Suomessa.
Ravinto.
Vesisiippa pyydystää enimmäkseen pieniä hyönteisiä, kuten sääskiä, vesiperhosia ja yöaktiivisia pikkuperhosia. Vesisiippa saalistaa mieluiten yli puolen hehtaarin kokoisten järvien lähettyvillä. Se saalistaa veden pintaa viistäen siepaten välillä jopa veden pinnasta hyönteisiä. Saalistava vesisiippa kaartelee laajasti lampien pinnan yllä kadoten välillä veden pinnan päälle kaartuneiden oksien lomaan. Laji voi joskus saalistaa myös lehti- ja sekametsien aukoissa.
Veneiden pohjamaaleista liukeneva ja pohjamudassa eläviin surviaissääskien toukkiin siirtyvä orgaaninen tina on uhka vesisiipoille. Kun toukat ovat kehittyneet aikuisiksi lentäviksi sääskiksi, niiden sisältämä tina alkaa rikastua niitä syövien siippojen elimistöön.
Lisääntyminen.
Parittelu tapahtuu syksyllä ja pitkin talvea horroksessa kivikasoissa, luolissa, kellareissa, pöntöissä ja kaivoskäytävissä. Sikiönkehitys viivästyy, ja vasta heinäkuussa syntyy yleensä yksi poikanen, jota emo imettää noin kuukauden. Poikanen alkaa pärjätä itsekseen vasta 6-8 viikon iässä.
Raivotauti.
Sveitsiläinen lepakkotutkija kuoli 1985 Suomessa raivotautiin. Aluksi hänen epäiltiin saaneen tartunnan Sveitsistä, mutta myöhemmissä tutkimuksissa on todettu, että virustyyppi oli Suomessa esiintyvää lajia. Asia varmistui, kun Turun Kakskerrasta löytyi syksyllä 2009 ensimmäisen kerran vesisiippa, joka sairasti raivotautia. Virusta on ykkös- ja kakkostyyppiä, ja Kakskerran lepakolla oli samaa kakkostyyppiä kuin tutkijalla. Sitä ei juuri ole Keski-Euroopassa, jossa ykköstyyppi on yleisempi. Tutkimukset ovat jatkuneet vuonna 2010.


Ripsisiippa.
Ripsisiippa ("Myotis nattereri") on Euroopassa elävä lepakko, joka kuuluu siippojen heimoon.
Levinneisyys.
Ripsisiipan levinneisyysalue ulottuu Afrikan pohjoisrannalta (Marokosta ja Algeriasta) Euroopan halki Suomen ja Ruotsin eteläosiin, Venäjän länsiosiin ja Kaukasukselle ja Iraniin asti.
Ripsisiippa on harvinainen laji Suomessa ja sitä on tavattu aivan eteläisimmästä Suomesta noin 30 kertaa. Se elää todennäköisesti meillä kuitenkin säännöllisesti. Ripsisiippoja on kuitenkin niin vähän, ettei niitä havaita usein. Sen saattaa sekoittaa helposti vesisiippaan tai viiksisiippoihin. Ripsisiippa elää erilaisissa perinneympäristöissä eli puistojen, pihamaiden ja puutarhojen läheisyydessä.
Sen on nähty talvehtivan Turussa ja Virolahdella, mutta lisääntymisestä Suomessa ei ole todisteita.
Tuntomerkit.
Sen turkki on päältä harmaanruskea, alapuolelta hyvinkin vaalea ja väriraja on kaulan sivuilla jyrkkä. Lajille nimen antaneet ripsimäiset karvat kasvavat sen häntäräpylässä. Ripsisiippa on 40–50 mm pitkä ja siipien kärkiväli on 245–300 mm. Painoa sillä on 7–12 grammaa. Korvan pituus on 14-18 mm ja käsivarren pituus 36-43 mm.
Elintavat.
Ripsisiipan elintavat ovat jokseenkin samanlaiset kuin muilla siipoilla. Se on taitava, mutta hidas lentäjä ja saalistaa hämärässä usein puiden oksistoissa, kivimuurien lähettyvillä tai kivisiltojen alla. Valoisan ajan ripsisiippa viettää linnun- tai lepakonpöntöissä, rakennuksissa tai puunkoloissa. Talvihorros kestää yleensä syyskuusta toukokuun loppuun. Ripsisiipat horrostavat tavallisesti yksin.
Lisääntyminen.
Ripsisiipat pariutuvat syksyllä ja kokoontuvat lisääntymisyhdyskuntiin toukokuussa. Ripsisiippanaaras synnyttää ainoan poikasensa heinäkuussa. Se imettää poikasta kuuden viikon ajan. Poikanen oppii lentämään suunnilleen kolmeviikkoisena. Lisääntymisyhdyskunnat ovat usein melko pieniä, mutta Ruotsistakin tunnetaan joitakin kymmenien naaraiden yhteiskuntia.
Uhanalaisuus.
Ripsisiippa kuuluu Suomessa erittäin uhanalaisiin lajeihin ja on rauhoitettu. Sen laskennallinen arvo on 1177 euroa.
Ripsisiipan vähenemisen todennäköisiä syitä ovat lahoavan puuaineksen, kuolleiden tai kuolevien puiden sekä oksien, laho- ja kolopuiden väheneminen sekä häirintä ja liikenne.


Pohjanlepakko.
Pohjanlepakko ("Eptesicus nilssonii"), aiemmin "pohjan yölepakko", on maailman pohjoisin lepakkolaji, jota tavataan napapiirin pohjoispuolellakin. Pohjanlepakko on Suomen yleisin lepakkolaji.
Levinneisyys.
Pohjanlepakon levinneisyysalueeseen kuuluu Suomi, Norja ja Ruotsi, sekä suuri osa koillista Eurooppaa, Keski-Eurooppa laikuttaisemmin ja edelleen itään halki Aasian Tyynellemerelle asti. Suomessa pohjanlepakoita on tavattu ulkosaaristosta aina Utsjoen Kevolla ja Enontekiöllä Käsivarressa. Pohjoisessa levinneisyys on tosin hyvin laikuttainen. Pääosin levinneisyyden pohjoisrajana on 69. leveyspiiri.
Ulkonäkö ja koko.
Pohjanlepakon pituus ilman häntää on 48–70 mm. Siipien kärkiväli on 23,5 ja 28 cm välillä. Eläin painaa noin 8–24 grammaa. Kullanhohtoiset selkäkarvat ovat lajin erityistuntomerkki. Myös selvä väriraja tumman niskan ja vaalean kurkun välillä auttaa tunnistamisessa.
Elinympäristö.
Pohjanlepakko on alun perin metsä-, viljely- ja vuoristoseutujen sekä asutuskeskusten laji, mutta Pohjolassa se on sopeutunut muihinkin elinympäristöihin. Pohjanlepakon päivä- ja talvehtimispiilot ovat useimmiten rakennuksissa. Näin ollen pohjanlepakko on levinneisyydeltään ja kannan tiheydeltään tiukasti sidoksissa ihmiseen.
Lisääntyminen ja elintavat.
Pohjanlepakko parittelee syksyllä ja synnyttää kesä-heinäkuun vaihteessa 1–2 poikasta. Se on horroksessa yleensä lokakuusta huhtikuuhun. Sen elinikä on enimmillään 14–15 vuotta.
Aktiivisena aikanaan se viettää päivät puunkoloissa, luolissa ja rakennuksissa. Yöt ovat sen saalistusaikaa. Pohjanlepakko saalistaa 5–20 metrin korkeudella, pääosin puiden läheisyydessä. Pohjanlepakon ruokalistalle kuuluvat monenlaiset hyönteiset vaihdellen sääskistä kovakuoriaisiin, perhosiin ja varsinkin yökkösiin sekä korentoihin.


Kimolepakko.
Kimolepakko ("Vespertilio murinus") on lepakko, joka kuuluu siippojen heimoon.
Ulkonäkö ja koko.
Kimolepakko on musta tai tummanharmaa, selkäkarvat ovat hopeakärkiset. Sen siipiväli on 25-30 cm ja paino 8-20 grammaa. Nuoren pohjanlepakon voi sekoittaa kimolepakkoon; eroa on lepakoiden korvien muodossa.
Levinneisyys.
Kimolepakkoa esiintyy Keski- ja Länsi-Euroopassa ja Aasiassa. Suomessa se on harvinainen, muuttava laji.
Virossa se on yleinen. Se talvehtii kaupungeissa ja kylissä yleensä ihmisen tekemissä rakennuksissa. Kesäksi kimolepakot muuttavat maaseudulle missä on avarammat saalistustilat. Sielläkin se hakee päivälepopaikaksi yleensä jonkun rakennuksen.
Ravinto.
Kimolepakko syö pieniä lentäviä hyönteisiä kuten sääskiä ja kirvoja.


Korvayökkö.
Korvayökkö ("Plecotus auritus") on isokorvainen lepakkolaji.
Ulkonäkö ja koko.
Korvayökkö on 4,1–5,4 senttiä pitkä, painaa 5–12 grammaa ja sen siipien kärkiväli on 22–28 cm. Se on väritykseltään harmaa.
Korvayökkö on tunnistaa helpoimmin suurista, tyvestä yhtyneistä korvistaan, joiden pituus on noin 2/3 ruumiin pituudesta. Ne erottuvat lentävän lepakon siluetistakin.
Korvayökön korvat ovat sopeutuma, jonka avulla se pystyy saalistamaan yökkösiä ja kehrääjiä.
Levinneisyys ja elinympäristö.
Korvayökön levinneisyysalue ulottuu lähes koko Eurooppaan Pohjoismaiden pohjoisosia ja Välimerenmaiden eteläosia lukuunottamatta. Aasiassa elävät lepakot, jotka aiemmin luettiin samaan lajiin, on nyt erotettu omiksi lajeikseen "P. ognevi" ja "P. sacrimontis".
Korvayökköä tavataan uhanalaisena Suomessa Etelä-Suomesta Vaasan korkeudelle saakka.
Korvayökkö viihtyy hyvin kaupunkien ja kartanoiden puistoissa, joista se löytää päiväpiilonsa vanhoista kivirakennuksista ja puunkoloista. Korvayököt piilottelevat myös linnunpöntöissä.
Elintavat.
Korvayökölle on ominaista sen kolibrimainen lentotapa, paikoillaan tapahtuva lento. Muutenkin korvayökkö on erittäin taitava lentäjä.
Korvayökkö saalistaa usein - muista lepakoista poiketen - lentäen ylöspäin tutkien näin puunrungon tarkasti.
Korvayökkö horrostaa syyskuulta toukokuulle. Horrostaessaan se kääntää korvansa usein siipien suojaan.
Korvayökkö on kausilisääntyjä, joka parittelee loppukesällä tai alkusyksyllä.
Tiineysajan on arvioitu kestävän 45–90 vuorokautta. Lepakot lisääntyvät hitaasti, sillä ne saavat yhden, harvoin kaksi poikasta kesäkuussa. Lepakonpoikaset syntyvät useiden naaraiden perustamiin yhdyskuntiin.


Isolepakko.
Isolepakko ("Nyctalus noctula") on lepakkolaji. Se on Euroopan suurimpia lepakkolajeja.
Ulkonäkö ja koko.
Isolepakon väri on lämpimän ruskea. Se pään ja vartalon yhteispituus on 62-80 mm, siipien kärkiväli 32-40 cm ja paino 19-40 grammaa.
Levinneisyys.
Isolepakoita elää Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa. Sen levinnäisyyden pohjoisraja on 60° pohjoista leveyttä. Isolepakko muuttaa talveksi lämpimämpään ilmastoon. Suomessa isolepakoita tavataan maan lounaisosassa lähes vuosittain muuttoaikana.
Elintavat.
Isolepakot elävät alavilla mailla ja ylätasongoilla, lehti- ja sekametsissä, puistoissa ja puiden reunustamilla kaduilla. Ne elävät puiden onkaloissa ja talvehtivat niissä. Kesäisin lepakkonaaraat muodostavat 20–60 yksilön yhteisöjä ja koiraat viettävät yksinäistä elämää. Isolepakot aloittavat saalistuksen auringonlaskun jälkeen. Ensin ne saalistavat korkealla lentäen ristiin rastiin ja laskeutuvat lähemmäksi maan pintaa vasta yön tullen. Talvisin koiraat ja naaraat talvehtivat yhdessä suurina laumoina, useita satoja, jopa tuhat yksilöä yhdessä. Isolepakot saavat 2 poikasta kerran vuodessa ja voivat elää korkeintaan 8 vuotta.


Pikkulepakko.
Pikkulepakko ("Pipistrellus nathusii") on Euroopassa elävä lepakkolaji, joka kuuluu siippojen heimoon. Laji on saanut tieteellisen nimensä saksalaisen Hermann von Nathusiusin mukaan. Pikkulepakko on Suomessa harvinainen pesimälaji.
Ulkonäkö ja koko.
Pikkulepakko muistuttaa ulkonäöltään viiksi- ja isoviiksisiippaa. Sen selkä on tumman harmaanruskea ja hartioissa on tumma laikku. Selän karvoitus jatkuu myös häntäräpylässä. Vatsapuoli on vaalea ja kellertävän harmaanruskea. Korvan edessä oleva uloke, "tragus", on pyöreäpäinen. Lennossa lajin tärkein tuntomerkki on nilkasta häntäpoimun reunaan ulottuva pitkä kannus.
Nimestään huolimatta pikkulepakko ei ole erityisen pieni, vaan samankokoinen kuin esimerkiksi isoviiksisiippa. Pikkulepakon ruumis on noin 4,5–5,7 cm pitkä ja se painaa 5–10 grammaa. Häntä on 3,5–4 cm mittainen. Siipien kärkiväli on 22–24,5 cm ja kyynärvarren pituus 3,6 cm. Pikkulepakko on hyvin samannäköinen kuin kääpiö- ja vaivaislepakko, ja lajien selkein ero on viidennen sormen pituudessa: kääpiö- ja vaivaislepakolla se on enintään 4,3 cm, pikkulepakolla vähintään 4,4 cm. Pikkulepakko on myös hieman suurempi kuin nämä lähisukulaisensa.
Äänet.
Pikkulepakot viestivät keskenään erilaisilla, ihmiskorvinkin kuultavilla sirisevillä ja rätisevillä äänillä. Ne ääntelevät varsinkin silloin, kun ovat lähdössä päiväpiilostaan. Kuten muidenkin lepakoiden kohdalla, ihminen voi kuulla pikkulepakon lentäessään päästämät korkeataajuiset kaikuluotausäänet vain ultraäänidetektorin avulla. Lajin luotausäänet ovat samankaltaisia, mutta korkeampia (yleensä 36–42 kilohertsiä) ja nopearytmisempiä kuin pohjanlepakolla. Detektorilla ääni on kuultavissa 15–25 metrin päähän.
Levinneisyys.
Pikkulepakon levinneisyysalue ulottuu Länsi-Euroopasta Kaukasukselle, Uralille ja Länsi-Aasiaan. Laji elää myös Britteinsaarten eteläosissa. Pikkulepakot muuttavat talvehtimaan Keski-Eurooppaan, jopa 2 000 kilometrin päähän pesimäalueeltaan. Baltian ja Saksan alueen yksilöt siirtyvät talveksi Atlantin rannikolle tai Pohjois-Italiaan, jossa ne horrostavat. Ne saapuvat takaisin pohjoiseen toukokuun tienoilla.
Ruotsissa pikkulepakko on melko harvinainen, mutta Virossa yleinen. Suomessa pikkulepakoita on aiemmin tavattu keväisin ja kesäisin vain satunnaisesti, lähinnä etelärannikolla. Ensimmäinen havainto tehtiin vuonna 1982 Hangossa, ja vuoteen 1999 mennessä oli nähty vasta alle kymmenen yksilöä. 2000-luvun alussa yksilöitä tavattiin jo useita joka kesä. Heinäkuussa 2006 saatiin itäiseltä Uudellamaalta, Ruotsinpyhtäältä, havainto siitä, että pikkulepakot myös lisääntyvät ja saavat poikasia Suomessa. Lisääntymisyhdyskunnan löytymisen jälkeen pikkulepakkohavainnot ovat yleistyneet Suomen rannikkoseuduilla ja saaristossa, mutta se johtuu osittain myös lepakkoharrastyksen yleistymisestä ja parantuneesta lajintuntemuksesta. Vuoteen 2011 mennessä maasta oli löydetty toinenkin pesimäyhdyskunta. Suomessa lajin muuttokäyttäytymistä ei ole tutkittu paljoa. Havaintoja kevät- ja syysmuutosta on tehty Suomen rannikoilla vasta vuoden 2006 jälkeen. Detektoreilla saatujen havaintojen mukaan pikkulepakot saapuvat maahan toukokuun alussa ja lähtevät elokuun lopulla.
Elinympäristö.
Pikkulepakko elää mieluiten rannikon ja rehevien järvien tuntumassa korkeiden, harvassa kasvavien rantapuiden latvuksissa. Sitä tavataan paljon myös kaupungeissa. Päivät se viettää esimerkiksi rakennuksissa, ontoissa puissa tai kallionkoloissa. Laji talvehtii luolissa ja kellareissa.
Ravinto.
Pikkulepakot syövät yöllä lentäviä hyönteisiä, muiden Suomessa elävien lepakoiden tapaan. Ne syövät varsinkin yöperhosia ja sääskiä. Pikkulepakko on vilkas ja nopea lentäjä.
Lisääntyminen ja elinikä.
Pikkulepakko saa kerrallaan useimmiten kaksi poikasta. Synnytys tapahtuu kesäkuussa. Vanhin tunnettu pikkulepakko on elänyt 11-vuotiaaksi.


Isoviiksisiippa.
Isoviiksisiippa eli vanhalta nimeltään brandtinviiksisiippa ("Myotis brandtii") on lepakkolaji, joka kuuluu siippojen heimoon. Se luokiteltiin vuoteen 1970 asti viiksisiipan ("Myotis mystacinus") alalajiksi. Laji on saanut tieteellisen nimensä saksalaisen luonnontieteilijän Johann Friedrich von Brandtin mukaan. Isoviiksisiippa on Suomessa rauhoitettu, ja sen laskennallinen arvo on 101 euroa.
Ulkonäkö ja koko.
Isoviiksisiipan pään ja vartalon yhteispituus on 37–51 mm, korva noin 15 mm ja siipien kärkiväli 19–22,5 cm. Se painaa tyypillisesti 4–10 grammaa. Se on pitkäkarvainen, kullanruskea ja vatsapuolelta kellertävän vaaleanharmaa. Korvat ja siivet ovat ruskeat ja suhteellisen vaaleat. Lennossa sitä on hyvin vaikea erottaa vesisiipasta. Erona viiksisiippaan ovat korvan edessä olevan ulokkeen eli "traguksen" muoto, hampaat ja penis sekä turkin ja siipien vaaleampi väri. Nimensä mukaisesti isoviiksisiippa on viiksisiippaa hieman kookkaampi.
Äänet.
Isoviiksisiipan kaikuluotausäänet ovat lähes samanlaiset kuin viiksisiipalla.
Levinneisyys.
Isoviiksisiippaa tavataan Keski- ja Itä-Euroopassa, Skandinavian eteläosissa sekä Aasian puolella samoilla leveysasteilla Kiinassa, Mongoliassa, Kazakstanissa ja Koreassa sekä Venäjän Kamtšatkan niemimaalla ja Kuriileilla. Esiintymisalueen länsiosan yksilöt ovat "M. brandtii brandtii" -alalajia ja itäosan "M. b. gracilis" -alalajia. Isoviiksisiippa ei tee pitkiä muuttomatkoja. Suurin todettu siirtymä on ollut noin 200 kilometriä.
Isoviiksisiippa on Suomen yleisimpiä lepakkolajeja. Sitä tavataan Kainuun korkeudelle asti, ja levinneisyyden painopiste on maan itäosissa.
Elinympäristö.
Isoviiksisiippa elää metsissä, ja sitä nähdään vain harvoin kaupunkialueilla. Loppukesällä ja syksyllä se saalistaa myös rannoilla vesistöjen yläpuolella, vesisiipan tapaan. Saalistusalueet ovat yleensä vain parinsadan metrin päässä päiväpiilosta. Päiväpiiloinaan laji käyttää puunkoloja, linnunpönttöjä, rakennuksia ja siltojen alusia. Talvehtimispaikkoina se suosii ainakin luolia, kellareita, kaivoksia ja tunneleita. Kaikkia talvehtimispaikkoja ei tunneta. Suomessa siippojen talvihorros alkaa lokukuussa ja päättyy vapun tienoilla.
Ravinto.
Alkukesällä isoviiksisiipat saalistavat yleensä yksin, mutta syksyn lähestyessä ne siirtyvät ryhmittäin vesistöjen läheisyyteen. Isoviiksisiippa syö pieniä ja kevyitä hyönteisiä, kuten yöperhosia, vesiperhosia, korentoja, kärpäsiä ja hyttysiä. Se pysyttelee lentäessään suhteellisen korkealla, usein puunlatvojen tasalla. Se on vesisiippaa taitavampi lentäjä. Pienikokoiset saaliit se nappaa suoraan hampaisiinsa, mutta suurempien eläinten kiinnipitelyssä se käyttää myös takajalkojaan ja häntäänsä.
Lisääntyminen ja elinikä.
Isoviiksisiipat parittelevat syksyllä, ennen horrokseen vaipumista. Sikiönkehitys alkaa kuitenkin vasta keväällä, sillä siittiöt ovat talven ajaksi varastoituneina naaraan kohtuun. Naaraat kerääntyvät 20–60 yksilön lisääntymislaumoihin kesällä. Ne synnyttävät kukin yhden poikasen kesä- tai heinäkuussa, 2,5 kuukauden tiineysajan jälkeen. Poikanen oppii lentämään noin kolmeviikkoisena, ja kuuden viikon iässä se pystyy saalistamaan itse ruokansa.
Viiksisiipat tulevat sukukypsiksi luultavasti vuoden ikäisinä. Vanhin tunnettu isoviiksisiippa on ollut siperialainen yksilö, jonka tiedetään rengastustietojen perusteella eläneen peräti 41-vuotiaaksi. Pienelle nisäkkäälle poikkeuksellisen korkeaan ikään on saattanut vaikuttaa pitkä talvihorros, joka Siperiassa voi olla kahdeksan kuukauden mittainen.


Jäniseläimet.
Jäniseläimet ("Lagomorpha") on nisäkkäiden lahko. Jäniseläimet ovat pieniä kasvinsyöjiä. Lahko käsittää kolme heimoa, jänikset ("Leporidae"), piiskujänikset eli pikat ("Ochotonidae") ja sukupuuttoon kuolleen sardinianpikan "Prolagidae"-heimon. Näistä jäniksillä on tyypillisesti pitkät korvat ja isot voimakkaat takajalat, piiskujäniksillä ei. Aiemmin jäniseläimiä pidettiin jyrsijöiden alalahkona.
Suomessa esiintyy luonnonvaraisena kaksi jänisten heimoon kuuluvaa lajia, metsäjänis ja rusakko. Lisäksi kaniinia tavataan nykyään villiintyneenä pääkaupunkiseudulla ja Turussa.


Kaniini.
Kaniini eli villikaniini, joskus myös villikani'", ("Oryctolagus cuniculus") on jäniseläinten lahkoon kuuluva nisäkäs. Se on sukunsa (kaniinit, "Oryctolagus") ainoa laji. Kaniini on levinnyt vieraslajiksi monin paikoin ja sitä pidetään yhtenä maailman sadasta haitallisimmista vieraslajista.
Tuntomerkit.
Villikaniini on noin 40–45 senttimetriä pitkä ja hännän pituus on 5–7,5 senttimetriä. Se painaa 1,5–2,5 kilogrammaa. Villikaniinit ovat päältä kellertävänruskeita tai ruskeanharmaita ja alapuolelta vaaleita. Häntä on päältä musta tai ruskeanharmaa ja alapuolelta vaalea. Korvat eivät ulotu eteenpäin taivutettuna kuonon kärkeen ja niiden kärjissä on vain vähäinen musta alue. Kesykaniinien väri ja koko vaihtelevat huomattavasti.
Elintavat.
Kaniinit elävät yleensä yhdyskunnissa kuivilla hiekka- tai hiekkasavimailla aukeassa tai pensaikkoisessa maastossa. Ne rakentavat mutkittelevia koloverkostoja. Pesä pehmustetaan heinillä ja emon vatsavillalla. Kaniineilla on vuodessa 3–5 pesuetta, joissa on 2–12 poikasta kerralla. Poikaset ovat syntyessään sokeita ja karvattomia. Saman kesän poikaset voivat jo lisääntyä. Kaniini voi elää yli 10-vuotiaaksi. Muiden jänislajien tavoin kaniini on kasvinsyöjä ja se syö luonnossa erittäin monipuolista ravintoa kuten erilaisia ruohovartisia kasveja, versoja, oraita, havupuiden silmuja ja puun kuorta.
Saalistajat.
Kaniineja saalistavat muun muassa kettu, hilleri ja genetti. Kannan romahtaminen alkuperäisellä esiintymisalueella on vaikuttanut vähentävästi myös sitä ravinnoksi käyttävien saalistajien, kuten uhanalaisten espanjanilvesten ja iberiankeisarikotkien kantoihin.
Levinneisyys.
Kaniinin alkuperäistä esiintymisaluetta ovat Euroopan lounaisosat (Espanja ja Portugali) ja Afrikan luoteisosat. Kanta on romahtanut alkuperäisellä levinneisyysalueella virustautien, elinalueiden tuhoutumisen ja voimaperäisen metsästyksen johdosta. Portugalissa se on luokiteltu silmälläpidettäväksi ja Espanjassa vaarantuneeksi lajiksi.
Kaniini vieraslajina.
Kaniini on levinnyt Ranskaan jo kristillisen ajan alussa. Britteinsaarille se levisi Ranskasta normannien hallitsijoiden ajalta lähtien (1000–1100-luku).
Australiaan kaniini tuotiin vuonna 1859 riistaeläimeksi. Suotuisan ympäristön ja ilmaston sekä luonnollisten petojen puuttuessa kanta lisääntyi arviolta 600 miljoonaan yksilöön vuoteen 1950 mennessä. Kaniinit aiheuttivat merkittäviä taloudellisia menetyksiä Australian villa- ja lihateollisuudelle. Kantaa rajoitettiin biologisella torjunnalla levittämällä "Myxoma"-virusta, joka aiheuttaa kaniineille myksomatoosi-sairautta. Kanta vähentyi 99 prosenttia muutamassa vuodessa, mutta sairaudelle vastustuskykyisiä kantoja alkoi kehittyä ja virus menetti tehoaan. Kaniinikanta alkoi kasvaa, mutta ei kuitenkaan noussut enää 1950-lukua edeltävälle tasolle. Vuodesta 1995 lähtien kaniineja on torjuttu "Caliciviruksella", joka on ollut tehokkain kuumimmilla alueilla. Kaniinit ovat Australiassa aiheuttaneet alkuperäislajistoon kuuluvan isopussikaniinin kannan vähenemistä, kilpailemalla sen kanssa elintilasta ja ravinnosta. "Myxoma"-virusta on käytetty myös Euroopassa kaniinikannan vähentämiseen. Euroopassa kaniinikannan romahtaminen on vaikuttanut sitä ravinnoksi käyttävien eläinten kantoihin.
Suomessa vakiintuneita, villiintyneistä lemmikkikaneista polveutuvia kaniinikantoja esiintyy ainakin pääkaupunkiseudulla (Helsingin villikanit) ja Turussa, jossa ne ovat selvinneet jo useasta talvesta. Pääkaupunkiseudulla kannan arvellaan syntyneen vuodesta 1985 lähtien. Kannat ovat saaneet alkunsa villiintyneistä lemmikkikaneista. Lisäksi Mäntyharjulla eleli parin vuoden ajan pieni, kolmesta karanneesta lemmikkiyksilöstä alkunsa saanut kanikanta. Se saatiin kuitenkin hävitettyä vuoden 2010 alussa metsästäjien ja alueella saalistaneen ilveksen avulla. Ruotsissa kaniineja elää muun muassa Gotlannissa ja Skånessa. Tukholmassakin on omat citykaninsa.


Yö.
Yö on se aika vuorokaudesta, jona havaintopaikka planeetan pinnalla on kääntynyt poispäin Auringosta niin, ettei Auringosta tuleva valo osu siihen. Joka hetki hiukan alle puolella Maapallon pinnasta on yö. Ilmakehä taittaa valoa niin, että osa siitä osuu maahan silloinkin, kun aurinko on jonkin verran horisontin alapuolella; tällöin on aamu- tai iltahämärä. Yöllä kosteutta kondensoituu esineisiin, sillä lämpö säteilee esineistä avaruuteen ja kosteus tiivistyy esineiden pinnalle.
Menneisyydessä yöllä on nukuttu, koska pimeässä on vaikea työskennellä. Tämä johtuu pitkälti siitä, että ihmisen tärkein aisti on päiväkäyttöön erikoistunut näkö. Kuun valo on auttanut hiukan. Tulen ja keinotekoisen valon myötä ihminen on saanut merkittävän suhteellisen edun ympäristöönsä nähden eloonjäännin ja pimeässä toimimisen kannalta.
Vuorokausi vaihtuu nykyisen käytännön mukaan keskiyöllä.
Yö maagisena elementtinä.
Yö yhdistetään usein vaaraan, koska varkaat ja vaaralliset eläimet voivat piiloutua pimeään. Siksi monet pelkäävät liikkua yöllä ulkona. Monet pelkäävät pimeää myös itsessään, ja tämä on yksi tavanomaisimpia fobioita. Pimeänpelkoa kutsutaan nyktofobiaksi.
Taikausko sisältää ajatuksen, jonka mukaan taikuus ja taikurit ovat voimakkaimmillaan yöllä. Lisäksi vampyyrien ja ihmissusien uskotaan olevan aktiivisimmillaan yöaikaan.
Vain aikuisille tarkoitetut televisio-ohjelmat tulevat yöllä, koska silloin oletetaan lasten nukkuvan.
Usein sanotaan vanhojen ihmisten kuolevan yöllä "suden hetkellä".
Yön määritelmä liikenteessä.
Lentämiseen liittyvä yön ja päivän määritelmä: Yö (night) – Auringon laskun ja nousun välinen aika silloin kun valaisematonta kohdetta (savupiippua, mastoa tms.) ei selvästi voida erottaa 8 km:n etäisyydeltä. Epävarmoissa tapauksissa katsotaan yön vallitsevan. Määrittely löytyy Ilmailulaitoksen julkaisemista lentosäännöistä (Ilmailumääräys OPS M1-1). Yön määrittelyllä on merkittävä rooli lentosääntöjen sisällössä.


Oopiumisodat.
Oopiumisodat käytiin 1800-luvulla pääasiassa Britannian ja Kiinan välillä, toisessa oopiumisodassa myös Ranska oli aktiivisesti mukana Britannian puolella.
Sotien syynä oli Englannin Itä-Intian kauppakomppanian 1800-luvulla harjoittama huumekauppa, erityisesti oopiumin salakuljetus Kiinan markkinoille. Sodissa haastettiin Kiinan valtion oikeus vastustaa huumekauppaa.
Britannia oli ensimmäisenä teollistunut valtio, joka tuotti massatuotteita liukuhihnalla muualle kaupattavaksi, ja toisaalta sillä oli uudenaikaiset asevoimat. Kiina sen sijaan oli Qing-dynastian vastaisten kapinoiden ja sisäisten erimielisyyksien heikentämä.
Oopiumisodissa oopiumi ja siitä käytävän kaupan salliminen Kiinassa oli osasyy sotiin, ei suinkaan ainoa tekijä. Britannia hallitsi tuolloin Intiaa, jossa oopiumia tuotettiin, ja sen oli havaittu käyvän hyvin kaupaksi Kiinassa. Britannia kaipasi lisätuloja Kiinasta, sillä kauppa oli alijäämäistä ennen ensimmäistä oopiumisotaa eikä toivotulla tasolla oopiumisotien välissä.
Britannia sai Kiinalta huomattavia myönnytyksiä oopiumisotien seurauksena, kenties merkittävimmäksi jäi ensimmäisessä oopiumisodassa saatu Hongkong. Toinen oopiumisota taas toi kaikille ulkomaille merkittävästi valtaa Kiinassa.


Ensimmäinen oopiumisota.
Ensimmäinen oopiumisota käytiin Kiinan ja Britannian välillä 1839–1842. Toinen oopiumisota seurasi vuosina 1856–1860.
Sodan taustat.
Koska Britannian tuottamat tekstiilit eivät tehneet kauppaansa Kiinassa, jossa parempilaatuiset käsintehdyt tekstiilit olivat suunnilleen saman hintaisia, maan kauppatase jäi alijäämäiseksi. Etenkään teekaupan rahoittamiseksi ei brittiläisillä ollut kiinalaista osapuolta kiinnostavia kauppa-artikkeleita tarjolla. Ison-Britannian valtio sai merkittäviä tuloja kassaansa teekaupasta saaduista tulli- ym. tuloista. Itä-Intian kauppakomppania alkoi tuottaa oopiumia Intiasta Kiinaan lisätäkseen myyntiään. Oopiumikaupasta saadut tulot tulivat pian myös Intialle tärkeiksi.
Kiina kielsi oopiumin myynnin jo vuonna 1729, mutta lakia alettiin soveltaa vasta 1821. Kun kauppakomppanian mahti alkoi murentua (sen monopolia ei uudistettu 1834), siirtyi kauppa yksittäisten kauppiaiden käsiin. Näiden välille syntynyt kilpailu alensi huumeen hintaa, mikä toi oopiumin massojen käyttöön.
Rahan lisäksi toinen brittejä kannustava tekijä oli Kiinan vapaaseen kaupankäyntiin ja yksilönvapauksiin sopimaton oikeuskäytäntö. Kiinalainen oikeuskäytäntö erosi jyrkästi brittiläisestä, eivätkä britit halunneet tulla tuomituksi kiinalaisissa oikeusistuimissa kiinalaisin laein. Erityisen vaarallisia olivat kollektiiviset rangaistukset. Niinpä Britannia vaati sopimusta tuomiovallan käytöstä. Kiina sen sijaan olisi mieluummin sopinut vain yksittäistapauksista, kuten se oli menetellyt aiemminkin kauppakomppanian kanssa. Tämän neuvottelukumppanin nyt puuttuessa kauppiaat halusivat suojelua Britannian hallitukselta.
Guangzhoun (Kanton) kenraalikuvernöörit lähettivät useita memoriaaleja keisarille oopiuminkulutuksen valvonnan puolesta 1836, sillä laajamittainen käyttö aiheutti suuria ongelmia etenkin Etelä-Kiinassa. Britit päättelivät tästä että oopiumi laillistettaisiin pian ja toivat sitä entistäkin suurempia määriä. Kiinan hallinnon moralistit eivät kuitenkaan suostuneet laillistamiseen.
Lin Zexu oli saanut oopiumikaupan loppumaan Hunanissa, joten hänet lähetettiin Guangzhouhun yrittämään samaa. Britit yllättyivät, kun Lin Zexu pidätytti kauppiaita ja takavarikoi suuren määrän oopiumia. Lin yritti turvautua kansainväliseen lakiin ja kirjoitti kirjeen kuningatar Viktorialle, mutta koska diplomaattisuhteita ei ollut, kirje ei koskaan mennyt perille. Lin Zexu lupasi maksaa kauppiaiden oopiumivarastot teessä, mutta suurin oopiumikauppias piti saada oikeuden eteen.
Britit kieltäytyivät yhteistyöstä, mutta kuuden viikon piirityksen jälkeen Britannian virallinen edustaja Charles Elliott luovutti oopiumin kiinalaisille toukokuussa 1839. Lin Zexu hävitytti takavarikoidun oopiumin polttamalla. Brittikauppiaat halusivat korvauksia menetetystä tulonlähteestä, ja Britannian hallituksen kieltäytyessä maksamasta korvausta haluttiin Kiinalta.
Sodan kulku.
Brittiläinen sotalaiva "HEIC Nemesis" tuhoaa kiinalaisia sota-aluksia ensimmäisessä oopiumisodassa.
Kesäkuussa 1839 kaksi brittimerimiestä murhasi kiinalaisen miehen Guangzhoussa. Britannian oikeusistuin päästi heidät lähes ilman rangaistusta ja Kiina vaati heidän luovuttamistaan Kiinan viranomaisille. Britit kieltäytyivät ja perääntyivät Hongkongiin. Sotatoimet alkoivat kun Kiinan laivasto suojeli kauppakiellon allekirjoittanutta brittialusta. Britannian laivaston alukset HMS Volage ja HMS Hyacinth upottivat 29 kiinalaislaivaa. Kiina asetettiin merisaartoon.
Lin Zexu linnoitti Guangzhoun valmistautuessaan taisteluun. Britit eivät kuitenkaan hyökänneet sinne vaan suuntasivatkin pohjoiseen. Kiina pyrki neuvottelemaan Britannian kanssa, mutta britit halusivat esitellä tykkejään ja hävittivät seutua. Molemmat osapuolet vaihtoivat neuvottelijoita.
Kiinan virallinen armeija osoitti voimattomuutensa, sen sijaan paikallismilitiat tuottivat tappioita briteille. Uudeksi brittiedustajaksi valittu Pottinger päätti katkaista suuren kanaalin ja pysäyttää Kiinan hovin tulot hyökkäämällä Nanjingiin (Nanking). Tämä onnistui, ja Kiina taipui solmimaan Nanjingin sopimuksen, jossa Hongkong luovutettiin Britannialle, viisi kaupunkia avattiin kaupalle, annettiin Britannialle eksterritoriaalioikeudet ja määriteltiin uusi tariffikäytäntö.
Sodan seuraukset.
Kiinalaiset näkivät hallintonsa heikkoudet sodassa. Ulkomaat lisäsivät läsnäoloaan Kiinassa sodan seurauksena ja saivat oikeuksia tehdä lähetystyötä ja oleskella kiinalaisissa satamissa. Yhdysvallat neuvotteli itselleen suosituimmuuslausekkeen, jonka mukaan kaikki muiden Kiinalta saamat myönnytykset koskisivat automaattisesti myös Yhdysvaltoja. Kiinalaiset ajattelivat tämän aiheuttavan tasapainoa ulkomaiden vahtiessa toisiaan, joten se solmi tällaiset sopimukset kaikkien kanssa. Nämä olivat ensimmäisiä sopimuksia jotka Kiina teki pitäen länsimaalaisia yhdenveroisina kumppaneina. Venäjän kanssa se oli jo aiemmin tehnyt tasapuolisia sopimuksia.


Tuomas Akvinolainen.
Tuomas Akvinolainen (; 1225 Roccasecca – 7. maaliskuuta 1274 Fossanova) oli italialainen katolinen filosofi ja teologi, joka edusti skolastista koulukuntaa. Katolinen kirkko itse pitää aristoteelista traditiota ja kristinuskoa yhdistänyttä ajattelijaa suurimpana teologinaan, ja hän onkin yksi kirkonopettajista. Hänen ajattelunsa on tomismin nimellä edelleen katolisen kirkon teologian ja etiikan perustana.
Varhaiset vuodet.
Tuomas Akvinolainen syntyi mitä todennäköisimmin alkuvuodesta 1225 isänsä Landulfin kreivin linnassa Roccaseccassa, Napolin kuningaskunnassa, lähellä Aquinoa. Nykyisin linna on Frosinonen provinssissa Laziossa. Tuomas kuului pienaateliin, hän oli äitinsä kreivitär Theodora Theatelaisen kautta sukua Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Hohenstaufenin keisaridynastialle. Landulfin veli Sinibald toimi apottina ensimmäisessä benediktiiniluostarissa Monte Cassinossa. Tämä oli luonnollinen urapolku myös Tuomaan kaltaiselle nuoremmalle aatelispojalle.
Tuomas aloitti varhaiset opintonsa luostarissa viiden vuoden ikäisenä. Vuonna 1236 hän siirtyi Napolin yliopistoon, jossa hän päätyi dominikaanisääntökunnan vaikutuksen alle. Hän jätti yliopiston kuusitoistavuotiaana opiskeltuaan siellä kuusi vuotta. Sääntökunnan vaihtaminen ei ilahduttanut hänen perhettään. Matkalla Roomaan hänen veljensä ottivat hänet kiinni ja veivät hänen vanhempiensa eteen San Giovannin linnaan. Häntä pidettiin vankina vuoden tai kaksi, jotta hän luopuisi aikeistaan. Tuomaan varhaisten elämäkertojen mukaan hänen perheensä jopa hankki prostituoidun viettelemään Tuomaan, mutta hän ajoi naisen pois. Lopulta paavi Innocentius IV puuttui asiaan. Tuomas liittyi dominikaaneihin seitsemäntoistavuotiaana vuonna 1243.
Tuomaan ohjaajat näkivät hänen lahjansa teologian opinnoissa. Loppuvuodesta 1244 hänet lähetettiin dominikaaniseen kouluun Kölniin, jossa Albert Suuri luennoi filosofiasta ja teologiasta. Vuonna 1245, 20-vuotiaana, hän seurasi Albertia Pariisin yliopistoon, jossa he viipyivät kolme vuotta. Pariisissa hän opiskeli, opetti ja kirjoitti useaan otteeseen tämän jälkeen. Pariisin alkuvuosinaan Tuomas sekaantui yliopiston ja luostariveljien väliseen kiistaan opetuksen vapaudesta. Hän vastusti voimakkaasti yliopiston puheita ja pamfletteja. Kun asiasta kanneltiin paaville, dominikaanit valitsivat Tuomaan puolustamaan sääntökuntaa. Hän onnistui tässä tehtävässä hyvin. Hän voitti jopa Guillaume de St Amourin, yliopiston tuon ajan merkittävimmän miehen, vastaväitteet.
Tuomas valmistui teologian kandidaatiksi. Vuonna 1248 hän palasi Kölniin, jossa hänet nimitettiin toiseksi luennoijaksi ja "magister studentiumiksi". Tuona vuonna hän aloitti myös kirjallisen tuotantonsa ja julkisen osallistumisensa. Hän pysyi Albert Suuren seurassa useita vuosia ja sai suurimman osan vaikutteistaan häneltä. Tältä hän peri erityisesti kiinnostuksen Aristoteleen tuotantoon, joka oli juuri käännetty latinaksi, sekä elämäntyönsä, Aristoteleen filosofian ja kristillisten oppien yhteen saattamisen. Lopulta hänestä tuli vielä opettajaansakin suurempi filosofi ja teologi.
Pariisissa Tuomas kävi lukuisia oppiriitoja toisaalta arabialaisia aristoteelikkoja ja toisaalta Platonin ja Augustinuksen oppeja kannattaneita vastaan. Arabialaiset aristoteelikot kannattivat kahden totuuden oppia, jonka mukaan teologinen ja filosofinen totuus voivat olla erilaisia. Tuomas vastusti tätä jyrkästi. Platonistit taas katsoivat Platonin tavoin, että "sielu on kuin kapteeni laivassa". Tuomas kannatti sen sijaan aristoteelista ajatusta siitä, että sielu on ruumiin muoto.
Ura.
Vuonna 1252 Tuomas palasi Pariisiin suorittaakseen maisterin tutkintonsa. Hänellä oli tässä hieman vaikeuksia, koska yliopiston professorit hyökkäsivät kerjäläisveljistöjä vastaan, mutta lopulta hän sai tutkinnon. Vuonna 1256 hän ja hänen ystävänsä Bonaventura nimitettiin teologian tohtoreiksi, ja hän alkoi luennoida teologiasta Pariisissa sekä Roomassa ja muissa Italian kaupungeissa, kuten Viterbossa ja Orvietossa. Siitä lähtien hänen elämänsä oli pelkkää kovaa työntekoa. Hän palveli sääntökuntaansa, teki usein pitkiä matkoja ja neuvoi paavia useaan otteeseen hallintoasioissa.
Vuonna 1259 Tuomas oli läsnä sääntökuntansa merkittävässä kokouksessa Valenciennesissä. Paavi Urbanus IV:n pyynnöstä hän muutti Roomaan loppuvuodesta 1261. Vuonna 1263 hän osallistui dominikaanien kokoukseen Lontoossa. Vuonna 1268 hän luennoi Roomassa ja Bolognassa. Kautta näiden vuosien hän osallistui myös kirkon asioiden hoitamiseen.
Vuosien 1269 ja 1271 välillä Tuomas toimi jälleen Pariisissa sekä luennoiden, hoitaen kirkon asioita että avustaen kuningas Ludvig VIII:ttä, joka oli sukua hänelle, valtion asioiden hoitamisessa. Vuonna 1272 Firenzen tuomiokapituli antoi Tuomaalle luvan perustaa dominikaaneille uusi "studium generale" valitsemaansa paikkaan. Myöhemmin hänen sääntökuntansa päämies ja kuningas Kaarle II järjestivät hänet jälleen professorin paikalle Napoliin.
Tänä aikana Tuomas saarnasi päivittäin ja kirjoitti saarnoja ja disputaatioita sekä piti luentoja. Hän työskenteli myös suurimman kirjallisen teoksensa "Summa theologiaen" parissa. Kirkko tarjosi hänelle Napolin arkkipiispan ja Monte Cassinon luostarin apotin virkoja, mutta hän kieltäytyi kummastakin.
Tuomas koki mystisen kokemuksen messussa 6. joulukuuta vuonna 1273. Sen seurauksena hän päätti "Summansa" kirjoittamisen. Kun häneltä kysyttiin syytä tähän, hän vastasi: "En voi jatkaa... kaikki mitä olen kirjoittanut vaikuttaa minusta kuin oljilta verrattuna siihen mitä olen nähnyt ja mitä minulle on paljastettu". Myöhemmin muut kertoivat, että Tuomas olisi kuullut ristiltä äänen, jonka mukaan hän oli kirjoittanut hyvin.
Kuolema ja kanonisointi.
Tammikuussa 1274 paavi Gregorius X kehotti Tuomasta osallistumaan Lyonin toiseen kirkolliskokoukseen. Hänen tehtävänsä oli tutkia ja, mikäli mahdollista, sovitella eroja lännen ja idän kirkkojen välillä. Tuomas lähti matkalle vaikka oli kaikkea muuta kuin terve. Matkalla hän sairastui vakavammin. Hän olisi halunnut päättää päivänsä luostarissa. Häntä ei kuitenkaan voitu saattaa dominikaaniluostariin, joten hänet vietiin Fossa Nuovan sisterssiläisluostariin. Tuomas kuoli seitsemän viikon kiduttavan sairauden jälkeen 7. maaliskuuta vuonna 1274.
a> ja Tuomaan seurassa (Fra Angelico, n. 1420).
Dante ("Jumalainen näytelmä: Kiirastuli" xx. 69) esitti, että Tuomas myrkytettiin Anjoun Kaarle I:n käskystä. Villani (ix. 218) on esittänyt saman uskomuksen, ja "Anonimo Fiorentino" kuvaa rikosta ja sen motiiveja. Historioitsija Muratori on kuitenkin esittänyt erään Tuomaan ystävän selonteon, eikä se anna mitään viitteitä rikokseen.
Akvinolainen teki suuren vaikutuksen kaikkiin jotka tunsivat hänet. Hän sai arvonimen "doctor angelicus" ("enkeliopettaja"), mikä nosti hänet apostoli Paavalin ja kirkkoisä Augustinuksen tasolle. Dante kuvasi "Jumalaisessa näytelmässään" Tuomaan taivaassa muiden uskonnollisen viisauden suurten edustajien kanssa.
Vuonna 1319 katolinen kirkko käynnisti alustavat tutkimukset Tuomaan kanonisoimiseksi. 18. heinäkuuta 1323 paavi Johannes XXII julisti hänet pyhimykseksi Avignonissa. Vuonna 1567 paavi Pius V luki Tuomaan neljän suuren latinalaisen kirkkoisän, Ambrosiuksen, Augustinuksen, Hieronymuksen ja Gregorius Suuren, joukkoon yhtenä kirkonopettajista.
Tuomaan "Summa theologiae" julistettiin Trenton kirkolliskokouksessa niin merkittäväksi, että teos sijoitettiin alttarille Raamatun ja dekretaalien rinnalle. Ainoastaan Augustinuksella on ollut yhtä suuri merkitys läntisen kirkon teologiselle ajattelulle ja kielenkäytölle. Paavi Leo XIII julisti ensyklikassaan 4. elokuuta 1879 Tuomaan kirkon suurimmaksi opettajaksi ja sanoi Tuomaan teologian olevan määrittävä selonteko katolisesta opista. Hän määräsi myös kaikki katoliset seminaarit ja yliopistot opettamaan Tuomaan teologiaa ja ohjasi papiston ottamaan Tuomaan opetukset kaikkien teologisten näkökantojen pohjaksi. Mikäli asia koski jotain mitä Tuomas ei ollut käsitellyt, papiston tuli opettaa johtopäätöksiä, jotka olivat johdettavissa hänen opetuksistaan.
Vuonna 1880 Tuomas julistettiin kaikkien katolisten koulujen suojeluspyhimykseksi. Hänen muistopäiväänsä vietetään 28. tammikuuta. Vuonna 1923 paavi Pius XI antoi hänelle arvonimen "studiorum dux" ("opintojen ohjaaja"). Vuodesta 1974 Tuomaan maalliset jäännökset ovat olleet sijoitettuna Toulousen Jakobiinikirkkoon. Napolissa Pyhän Januariuksen katedraalin lähellä olevassa luostarissa näytetään vierailijoille edelleen munkinkammiota, jossa hänen sanotaan eläneen.
Filosofia.
Tuomas Akvinolainen (Gentile da Fabriano, n. 1400)
Tuomaan ajattelu on vaikuttanut suuresti kristilliseen teologiaan, erityisesti katoliseen teologiaan, ja koko eurooppalaiseen filosofiaan yleensä. 1800-luvulla hänen mukaansa nimetty tomismi saavutti virallisen aseman katolisessa kirkossa. Hänen hyve-etiikkansa on vieläkin katolisen kirkon viralliseksi kanonisoituneen kannan lähellä. Filosofiassa hän on ollut merkittävä aristotelismin uudistaja.
Tietoteoria.
Tietoteoriassa Tuomas oli varhainen empiristi. Hänen tunnettu Aristoteleelta sovellettu "peripateettinen aksioomansa" kuului: "Nihil est in intellectu quod non prius in sensu." ("mielessä ei ole mitään mikä ei ensin olisi ollut aisteissa"). Tuomas muun muassa katsoi, että Jumalan olemassaolo voidaan todistaa päättelyllä aistihavainnoista. Hän sovelsi muunnelmaa aristoteelisesta "aktiivisesta ymmärryksestä", tulkiten sen kyvyksi abstrahoida yleisiä merkityksiä yksittäisestä empiirisestä tiedosta, tavalla jota nykyisin kutsutaan induktiiviseksi päättelyksi.
Tuomas uskoi, että ihmiset tarvitsevat Jumalan apua saavuttaakseen mitään tietoa totuudesta, ja että Jumala voi liikuttaa mieltä oikeaan suuntaan. Hän uskoi kuitenkin myös, että ihmisillä on luontainen kyky tietää monia asioita ilman mitään jumalallista ilmoitusta. Jumalallista ilmoitusta esiintyi kuitenkin silloin tällöin, erityisesti uskoa koskevissa kysymyksissä.
Ilmoitus.
Tuomas uskoi kahdenlaiseen ilmoitukseen: yleiseen ja erityiseen. Nämä ovat luonteeltaan toisiaan täydentäviä, eivät ristiriitaisia. Yleinen ilmoitus tapahtuu luomakunnan järjestystä tarkastelemalla. Tällaiset tarkastelut voivat johtaa merkittäviin johtopäätöksiin, kuten Jumalan olemassaolon ymmärtämiseen. Tuomas tunnetaan erityisesti "quinquae viaesta", viidestä tavasta todistaa Jumalan olemassaolo rationaalisesti.
Vaikka Jumalan olemassaolo tai jotkut Jumalan ominaisuuksista voidaan päätellä yleisestä ilmoituksesta, jotkut yksityiskohdat voidaan tietää vain erityisen ilmoituksen kautta. Tuomaan näkemyksen mukaan erityinen ilmoitus ilmenee Jumalan lihaksitulemisessa Jeesuksessa Kristuksessa. Kristinuskon teologian ydinkohdat, kuten kolminaisuusoppi ja inkarnaatio, ilmenevät kirkon opetuksissa ja Raamatussa, eikä niitä voida muuten päätellä.
Analogia.
Merkittävä elementti Tuomaan filosofiassa on hänen analogiateoriansa. Hän katsoi, että deskriptiivisiä eli kuvaannollisia kieliä on kolmea lajia: univokaalisia (yksiselitteisiä), analogisia ja ekvivokaalisia (kaksiselitteisiä). Univokaalista kuvaajaa käytetään samassa tarkoituksessa kahdesta eri objektista puhuttaessa. Ekvivokaatio on muutos kuvaajan merkityksessä ja se on looginen virhe. Analogiassa osa mutta ei kaikki kuvaajan merkityksestä muuttuu. Analogia on tarpeen Jumalasta puhuttaessa, koska osa jumalallisen luonteen piirteistä ovat piilossa ("Deus absconditus") ja osa paljastettuja ("Deus revelatus") ihmisille. Tuomaan mukaan voimme tietää Jumalasta hänen luomistöidensä kautta (yleinen ilmoitus), mutta ainoastaan analogisesti. Voimme puhua Jumalan hyvyydestä vain kun ymmärrämme, että hyvyys ihmisissä on samanlaista mutta ei identtistä kuin hyvyys Jumalassa.
Sielu.
Tuomas kannatti aristoteelista ajatusta siitä, että sielu on ruumiin muoto. Hän kuitenkin laajensi ajatusta sopimaan yhteen kristinuskon kanssa. Aristoteles oli jättänyt jossain määrin avoimeksi sen, voisiko sielusta jokin korkein osa, teoreettinen järkisielu, säilyä olemassa myös kuoleman jälkeen mahdollisesti yhdistyneenä "liikkumattomaan liikuttajaan". Tuomas katsoi sielun olevan kuolematon, ja tulkitsi tämän "liikkumattoman liikuttajan" luonnollisesti kristilliseksi Jumalaksi. Ihmisen korkeimman päämäärän, aristoteelisen "teloksen", hän katsoi olevan Jumalan näkemisen, autuuden, saavuttamisen tuonpuoleisessa.
Etiikka.
Tuomas määritti neljä kardinaalihyvettä ja kolme teologista hyvettä. Kardinaalihyveet olivat antiikin hyveiden mukaan käytännöllinen viisaus ("prudentia"), kohtuullisuus ("temperantia"), oikeamielisyys ("iustitia") ja rohkeus ("fortitudo"). Ne ovat luonnollisia ja ilmoitettuja luonnossa ja koskevat kaikkia ihmisiä. Teologiset hyveet olivat usko, toivo ja rakkaus. Ne ovat luonnoltaan yliluonnollisia ja erottuvat muista hyveistä siinä, että niiden kohde on Jumala, joka on kaiken lopullinen päämäärä ja ohittaa järkemme tiedon. Älylliset ja moraaliset hyveet puolestaan ovat järkemme käsitettävissä. Tämän vuoksi teologiset hyveet ovat niistä selvästi erillisiä.
Tuomas erotti neljä erilaista lakia. Nämä olivat ikuinen, luonnollinen, inhimillinen ja jumalallinen laki. Ikuinen laki on laki, joka hallitsee kaikkea luomakuntaa. Luonnollinen laki on ihmisten osuus ikuisesta laista ja se on tavoitettavissa järjellä. Se perustuu "ensimmäisiin prinsiippeihin".
Halu elää ja lisääntyä kuuluvat Tuomaan mukaan perustaviin (luonnollisiin) inhimillisiin arvoihin, joihin kaikki inhimilliset arvot perustuvat. Inhimillinen laki on positiivinen laki: se on luonnollinen laki, jota hallinto soveltaa yhteiskuntiin. Jumalallinen laki on kirjoituksissa ilmoitettu laki.
Tuomas vaikutti merkittävästi katolisen kirkon näkemyksiin kuolemansynneistä ja lievistä synneistä.
Politiikka: Valtio ja kirkko.
Poliittisessa teoriassaan Tuomas seurasi Aristotelesta siinä, että valtio oli hänen mielestään luonnollinen instituutio hyvää elämää varten. Ihmisen olemukseen ja päämäärään kuului toiminta tällaisessa yhteisössä, sekä alamaisuus hallitsijalle. Valtion jäsenet olivat kuitenkin myös poliittisen vallan haltijoita, ja valta kuului viime kädessä kansalaisille. Tuomaan kanta poikkesi merkittävästi keskiajalla aiemmin yleisestä augustinolaisesta kannasta, jonka mukaan valtio oli synnin palkka ja keinotekoinen. Monarkia oli Tuomaan mielestä paras valtiomuoto, mutta tyrannian välttämiseksi aristokratia ja demokratia olivat käytännössä parempia.
Kirkko oli kuitenkin valtion yläpuolella, koska se oli täysin autonominen eli omalakinen sekä täydellinen yhteisö. Siinä missä valtio kykeni turvaamaan kansalaisten edut vain tämänpuolisessa elämässä, kirkko pystyi turvaamaan tuonpuoleiset edut. Valtion valta ulottui kansalaisoikeuksiin ja -velvollisuuksiin, kirkon valta taas kaikkiin uskonnollisiin kysymyksiin. Tässä kannassa Tuomaan näkemykset vertautuvat platonistisiin ajatuksiin – voidaan katsoa, että hän sijoitti hengellisen vallan käyttäjät filosofikuninkaiden paikalle.
Tuomas kannatti luonnonoikeusteoriaa. Jumalallinen laki oli hänen mukaansa nähtävissä luonnossa ja tavoitettavissa ihmisen omallatunnolla ja järjellä. Täydellisesti se on kuitenkin ilmoitettuna jumalallisessa ilmoituksessa, Raamatussa.
Teologia.
a> (Philipp Veit, maalaus Casino Massimossa Roomassa)
Tuomas näki teologian eli "pyhän opin" tieteenä, jonka tiedonlähteinä olivat pyhät kirjoitukset ja kirkon perimätieto. Ne olivat Jumalan omaa ilmoitusta, joka oli annettu yksittäisille ihmisille ja ihmisryhmille historian kuluessa. Usko ja järki olivat erillisiä mutta toisiinsa liittyviä, ja toimivat työkaluina teologisen tiedon käsittelyssä. Tuomas uskoi, että kummatkin olivat tarpeellisia, tai pikemminkin, että niiden yhtymäkohta oli tarpeellinen, jotta voisimme saada todellista tietoa Jumalasta. Teologian korkeimpana päämääränä oli Tuomaan mukaan saavuttaa totuus Jumalasta ja pelastus tämän tiedon kautta.
Jumalan luonne.
Tuomas katsoi, että Jumalan olemassaolo ei ole itsessään tiedettävissä, mutta että se on todistettavissa. "Summa theologiaessa" hän esitti viisi rationaalista todistusta Jumalan olemassaololle.
Kolminaisuuden luonne.
Tuomas katsoi, että vaikka Jumala olikin täydellisen yksi, hän myös koostui kolmesta persoonasta kolminaisuusopin mukaisesti. Nämä kolme persoonaa (Isä, Poika ja Pyhä Henki) olivat osa Jumalan olemusta niin, että Isä synnytti Pojan (eli Sanan) itsetietoisuudella. Tämä ikuinen synnyttäminen tuotti ikuisen Hengen.
Tämä kolminaisuus ei ollut olemassa maailmasta erillisenä, vaan se kommunikoi Jumalaa itseään ja hänen hyvyyttään ihmisille. Tämä tapahtui Sanan inkarnaatiossa Jeesuksena Kristuksena ja Pyhän Hengen antamisena niille, jotka kokevat pelastuksen.
Kristuksen luonne.
"Summa theologiaessa" Tuomas aloittaa Jeesuksen käsittelyn kertaamalla raamatullisen kertomuksen Aadamista ja Eevasta ja kuvailemalla perisynnin negatiiviset seuraukset. Jeesuksen inkarnaation tarkoituksena oli palauttaa ihmisluonto poistamalla "synnin saastutus", mitä ihmiset eivät voineet tehdä itse. "Jumalainen Viisaus katsoi sen sopivaksi, että Jumala tulisi ihmiseksi, jotta niin yksi ja sama henkilö sekä entistää ihmisen että tarjota hyvityksen".
Tuomas esitti vastaväitteitä useille aiemmille ja samaan aikaan eläneille teologeille, joiden näkemys Kristuksesta oli erilainen. Fotinokselle hän vastasi, että Jeesus oli todella jumalallinen eikä pelkästään ihminen. Nestoriokselle, joka katsoi Jumalan vain vallanneen Jeesuksen ruumiin, hän vastasi, että Jumalan täyteys oli oleellinen osa Jeesuksen olemassaoloa. Apollinarikselle hän vastasi, että Jeesuksella oli samanaikaisesti myös todella inhimillinen (rationaalinen) sielu. Näin Jeesuksen luonto oli duaalinen, päinvastoin kuin Areios oli väittänyt. Tuomas esitti Eutykhestä vastaan, että tämä duaalisuus säilyi myös inkarnaation jälkeen. Nämä kaksi luontoa olivat olemassa samanaikaisesti mutta erottamattomina yhdessä todellisessa inhimillisessä ruumiissa, päinvastoin kuin Mani ja Valentinos olivat opettaneet.
Lyhyesti, Kristuksella oli "todellinen ruumis" samalla tavalla kuin meillä, "todellinen rationaalinen sielu", sekä, yhdessä näiden kanssa, "täydellinen jumaluus". Näin Kristuksessa oli kyseessä sekä ykseys (yksi "hypostaasi" eli persoona) ja moneus (kaksi luontoa, inhimillinen ja jumalainen).
Inhimillisen elämän päämäärä.
Tuomaan ajattelussa ihmisen olemassaolon päämäärä oli yhdistyminen ja ikuinen yhteys Jumalan kanssa. Tämä tavoite saavutettiin autuaaksitekevällä näyllä, joka on tapahtuma jossa henkilö kokee täydellisen, päättymättömän onnellisuuden ymmärtäessään Jumalan olemuksen. Tämä kuoleman jälkeen tapahtuva näky on Jumalan lahja niille, jotka ovat kokeneet pelastuksen ja syntien anteeksiantamisen Jeesuksen Kristuksen kautta eläessään maan päällä.
Tästä päämäärästä seuraa tiettyjä asioita maanpäällisen elämän kannalta. Tuomas katsoi, että yksilön vapaa tahto tulee järjestää niin, että se suuntautuu oikeita asioita, kuten laupeutta, rauhaa ja pyhyyttä, kohti. Ne jotka todella pyrkivät ymmärtämään ja näkemään Jumalan tahdon rakastavat väistämättä sitä mitä hänkin rakastaa. Sellainen rakkaus vaatii moraalisuutta ja kantaa hedelmää ihmisen jokapäiväisissä ratkaisuissa.
Teokset.
"Summa theologiae", Pars secunda, prima pars. Keskiaikainen käsikirjoitus vuodelta 1471.
Tuomas Akvinolaisen kirjallinen tuotanto on valtavan laaja. Hän kirjoitti paljon aikakaudelleen tyypillisiä "summa"-teoksia, jotka pyrkivät antamaan lähes kaikenkattavan esityksen jonkun tietyn alan pääkohdista. Hänen pääteoksensa on "Summa theologiae" ("Teologian summa") joka kokosi yksiin kansiin kaikki tärkeimmät katolisen kirkon opetukset. Kirjaa käytettiin myös ristiretkien ja inkvisition valtuuttamisessa.
Hän laati myös selitysteoksia Raamatun kirjoihin, sekä monien antiikin filosofien kuten Aristoteleen, Boëthiuksen ja pseudo-Dionysios Areiopagitan teoksiin.
Vaikutus ja kritiikki.
Tuomas Akvinolaista esittävä patsas 1600-luvulta.
Monet merkittävät eetikot sekä katolisen kirkon sisällä että sen ulkopuolella, kuten Philippa Foot ja Alasdair MacIntyre, ovat hyödyntäneet Tuomaan hyve-etiikkaa tapana välttää utilitarianismi ja kantilainen deontologia. Sellaisten 1900-luvun filosofien kuin Elizabeth Anscombe kautta (erityisesti hänen teoksensa "Intention") Tuomaan kaksoisvaikutuksen periaate ja erityisesti hänen teoriansa intentionaalisesta toiminnasta ovat vaikuttaneet nykyaikaiseen ajatteluun.
Tuomaan esteettiset teoriat, erityisesti käsite "claritas", vaikuttivat James Joycen kirjallisiin käytäntöihin. Hän piti Tuomasta suurimpana läntisenä filosofina. Tuomaan estetiikka on vaikuttanut myös italialaiseen semiootikkoon Umberto Ecoon, joka kirjoitti vuonna 1956 julkaistun tutkielman hänen esteettisistä ajatuksistaan.
Monet Tuomaan eettiset näkemykset ovat ristiriidassa nykyisten länsimaisten käsitysten kanssa. Hän esimerkiksi katsoi, että harhaoppiset tuli paitsi julistaa kirkonkiroukseen, myös tuomita kuolemaan. Hän piti harhaoppia pahempana rikoksena kuin esimerkiksi rahan väärentämistä, joka sekin oli tuohon aikaan kuolemantuomion arvoinen rikos. Tämän vuoksi harhaoppiset ansaitsivat vähintään yhtä suuren rangaistuksen. Hän myös katsoi naisten kuuluvan miesten alaisuuteen, koska miehessä järki on hallitsevana. Tästä syystä hän vastusti myös naisten pappisvihkimystä. Hän katsoi kuitenkin, että naiset kykenivät käyttämään maallista valtaa. Tuomas katsoi, että vanhemmilla on oikeus lyödä lasta ja että ihmisillä on oikeus pitää orjia.
Nykyiset lukijat saattavat pitää Tuomaan aristotelismin ja kristinuskon yhdistämisessä käyttämää menetelmää rasittavana. Usein hän ratkoo ristiriitoja osoittamalla, että jollakin käsitteellä on itse asiassa kaksi merkitystä, jolloin kristillinen termi viittaa yhteen asiaan ja aristoteelinen toinen asiaan. Näin kumpaakin oppia voidaan pitää totena. Usein hän löytää Aristoteleen kirjoituksista merkityksiä, joihin nykyaikaiset tutkijat eivät yhtyisi, mutta jotka näyttävät itse tekstin valossa uskottavilta ja sopivat yhteen kristillisen ajattelun kanssa.


Visentti.
Visentti eli euroopanbiisoni ("Bison bonasus") on suurikokoinen nautaeläinlaji ja eurooppalainen vastine amerikkalaiselle biisonille. Se oli vähällä kuolla sukupuuttoon 1900-luvun alussa, mutta laji säilyi eläintarhoissa kasvatettujen yksilöiden ansiosta. Tarhoista luontoon palautettuja visenttejä elää nykyisin monilla alueilla eri puolilla Eurooppaa.
Ulkonäkö ja koko.
Visentti on Euroopan suurin maanisäkäs. Täysikasvuinen yksilö on noin 2,9 metriä pitkä ja 1,8–1,95 metriä korkea. Häntä on 80 cm mittainen. Uros voi painaa 800 kilogrammaa. Visentti on amerikkalaisen biisonin lähisukulainen ja voi jopa risteytyä sen kanssa, mutta on sitä hieman pienempi ja lyhytkarvaisempi.
Alkuperäinen levinneisyys.
Keskiajalle asti visenttejä on elänyt lähes koko Euroopan alueella, esimerkiksi Sveitsissä niitä tavattiin vielä 1000-luvulla ja Espanjassa vielä 1200-luvulla. Myös Englannista ja eteläisestä Skandinaviasta on löydetty niiden jäänteitä. Ruotsin Skånen metsissä eläneet visentit hävisivät keskiajalla. Alkuperäinen esiintymisalue on käsittänyt lisäksi ainakin osia Länsi-Siperiasta, idempää tietoa Euraasiasta ei ole.
Esihistoriallisena aikana visenttejä on elänyt myös Suomen lähialueilla. Jatkosodan aikana Karjalasta, Syvärin voimalaitostyömaalta löydettiin kolme subfossiilista visentin luuta. Niiden arvioitiin olevan peräisin litorinakaudelta. Sitä ennen Suomea lähimmät merkit muinaisista visenteistä olivat löytyneet kauempaa Laatokan kaakkoispuolelta.
Häviäminen luonnosta ja palautusistutukset.
Visentin alkuperäinen laaja levinneisyysalue kutistui historiallisella ajalla nopeasti metsien häviämisen ja ihmisten levittäytymisen takia. 1800-luvulle tultaessa lajia eli enää kahdella alueella: Białowiezan metsässä Puolan ja Valko-Venäjän rajalla sekä Kaukasusvuorilla. Näiden alueiden populaatiot kuuluivat eri alalajeihin. Białowiezassa elänyt 700 yksilön suuruinen alamaanvisenttien ("Bison bonasus bonausus") kanta tuhoutui ensimmäisen maailmansodan aikana, viimeinen luonnonvarainen yksilö tapettiin sieltä vuonna 1919. Kaukasuksen alueella 1800-luvun puolivälissä käydyt sodat puolestaan olivat pienentäneet siellä eläneiden kaukasuksenvisenttien ("Bison bonasus caucasicus") kantaa. Niidenkin hävitys eteni nopeasti: 1800-luvun lopulla kaukasuksenvisenttien lukumääräksi arveltiin noin 2 000 ja vuonna 1917 noin 500 yksilöä – ja vuonna 1927 viimeinen yksilö kuoli, minkä jälkeen visenttejä ei enää elänyt luonnossa.
Visentit selvisivät kuitenkin eläintarhoissa, joihin niitä oli sijoitettu vuodesta 1865 lähtien. Vuonna 1919 niitä oli eri eläintarhoissa kaikkiaan 54 yksilöä. Suurin osa näistä tarhayksilöistä oli alamaanvisenttejä. Kaukasuksenvisenteistä saatiin tarhoihin talteen vain yksi naaras, joten tätä alalajia ei ole enää puhdasrotuisena olemassa.
Varsinkin Puolan ja Neuvostoliiton tarhoissa visentit lisääntyivät hyvin. Lajin palauttaminen luontoon aloitettiin vuonna 1952. Ensimmäiset yksilöt vapautettiin Białowiezan metsään Puolan ja Valko-Venäjän rajalle. 2000-luvulle mennessä luontoon oli päästetty eri maissa yhteensä vähintään satoja yksilöitä. Nykyään niitä elää eläintarhojen ja riistapuistojen lisäksi vapaana Puolassa, Saksassa, Slovakiassa, Liettuassa, Valko-Venäjällä, Ukrainassa, Romaniassa ja Sveitsissä sekä Venäjällä muun muassa Kaukasuksella ja Pietarin ympäristössä. Kirgisiassa suoritetut istutusyritykset ovat epäonnistuneet.. Vuonna 2010 muutamia visenttejä siirrettiin Puolasta Pohjois-Espanjaan. Vuonna 2006 visenttien yksilömääräksi arvioitiin luonnossa noin 1 800 yksilöä ja vankeudessa noin 1 400 yksilöä. Vuonna 2008 Maailman luonnonsuojeluliitto paransi visentin uhanalaisuusluokitusta erittäin uhanalaisesta vaarantuneeksi, sillä lajin yksilömäärä oli kasvussa. Keski-Euroopassa visenteistä on paikoitellen jo haittaa, sillä ne levittäytyvät luonnontilaisten metsäalueiden ulkopuolelle.
Yksi suurimmista visenttien kasvatuskeskuksista on sijainnut Venäjällä noin sata kilometriä Moskovan eteläpuolella. Siellä syntyneitä eläimiä on vapautettu eri puolille entistä Neuvostoliittoa. Suomea lähimmät istutuspaikat olivat Pietarin lähellä, mistä eläimiä on myöhemmin vaeltanut luoteeseen Karjalan tasavaltaan. 1990-luvun alussa visenttejä oli havaittu jo Muolaassa ja Hiitolassa. On arveltu, että laji saattaa tulevaisuudessa levitä Karjalasta Suomeen.
Elinympäristö ja elintavat.
Visentin tyypillisintä elinympäristöä ovat vanhat sekametsät, joissa on sekä aluskasvillisuutta että avoimia alueita.
Visentillä on vähän luonnollisia vihollisia, vain sudet ja karhut ovat kyenneet niitä ihmisen lisäksi saalistamaan.
Visentti kulttuurissa.
Visentti on kehittynyt Euraasiassa aikoinaan laajoilla alueilla eläneestä arobiisonista ("Bison priscus"), joka hävisi viime jääkauden loppuvaiheessa noin 10 000 vuotta sitten. Beringinsalmen yli Pohjois-Amerikkaan vaeltaneista arobiisoneista kehittyi visentin nykyinen sisarlaji, amerikkalainen biisoni ("Bison bison"). Muinaiset Euraasiassa asuneet ihmiset maalasivat arobiisonien kuvia luolien seiniin.
Visentti on Valko-Venäjällä sijaitsevan Brestin alueen tunnuseläin.


Alkuhärkä.
Alkuhärkä ("Bos taurus", aikaisemmin "Bos primigenus") on sukupuuttoon kuollut villi nautaeläin, josta nykyisen nautakarjan oletetaan periytyvän. Ennen alkuhärkä erotettiin omaksi lajikseen, mutta nykytietämyksen valossa se kuuluu samaan lajiin kaikkien nykynautojen kanssa. Alkuhärkä oli levinnyt suureen osaan Eurooppaa, Aasiaa sekä osaan Afrikkaa. Eräiden lähteiden mukaan afrikkalais-aasialaiset härät poikkesivat jonkin verran eurooppalaisista, mutta kummatkin olivat nykynautaan verrattuna selvästi suurempia. Oletetaan että nykyisin kotieläiminä pidetyt gaurit, bantengit, intian lehmät ja naudat ovat alkuhärän eri rotujen jälkeläisiä. Jakki on etäisempi sukulainen.
Alkuhärkiä tavattiin suuressa osassa Euroopan alueella ja niistä on olemassa muinaisia luolamaalauksia Ranskassa. Myös antiikin kreikkalaisia ja roomalaisia kuvauksia on säilynyt nykypäivään. Roomalaiset kutsuivat alkuhärkää nimellä urus. Sitä kuvattiin suureksi ja pelottomaksi eläimeksi, jonka metsästäminen vaati erityistä rohkeutta. Alkuhärän säkäkorkeus oli tyypillisesti lähes kaksi metriä ja sillä oli pitkät ja vahvat sarvet. Alkuhärän karva oli lyhyt ja musta ja sillä oli hyvin pitkä häntä.
Levinneisyys.
Alkuhärän ja sen alalajien levinneisyysalue kartalla.
Alkuhärkää tavattiin alunperin suurissa osissa Eurooppaa, Aasiaa ja Pohjois-Afrikkaa. Levinneisyysalue vaihteli kuitenkin voimakkaasti historian aikana. Lajin levinneisyysalue oli esimerkiksi laajempi pleistoseenikaudella kuin holoseenikauden aikana. Jääkaudet pienensivät ajoittain sen levinneisyysaluetta pohjoisessa, mutta laji palasi näille alueille jääkausien välisinä lämpiminä kausina. Pohjois-Afrikassa alkuhärkiä oli rannikolla Marokosta Egyptiin ulottuvalla alueella ja niiden elinalueen rajana etelässä Sahara. Niilin varrelta alkuhärän jäännöksiä on lödetty eteläisimmillään Wadi Halfasta nykyisestä Sudanista. Lähi-Idästä alkuhärkiä esiintyi etenkin Välimeren rannikolla esimerkiksi Israelin ja läntisen Jordanian alueella. Itäisestä Jordaniasta ei ole löydetty lajin jäännöksiä ja sieltä itään alkuhärkää tavattiin vasta Mesopotamian alueella. Myöskään Arabian niemimaalta ei ole löydetty lajin jäännöksiä. Intiassa tavattiin alkuhärän alalajia nimeltä "namadicus". Se oli todennäköisesti kesytetyn nautarotu zebun suora edeltäjä. Kaakkois-Aasiasta ei tunneta lajin jäännöksiä ja lajia ei todennäköisesti myöskään esiintynyt Himalajan alueella. Sitä vastoin sitä tavattiin pleistoseenikaudella Keski-Kiinassa, jonne laji levisi todennäköisimmin pohjoisesta, eikä Himalajan yli. Kiinasta laji oli todennäköisesti kadonnut jo holoseenikaudella. Alkuhärän Keski-Aasian levinneisyyden itärajaa holoseenikaudella ei tunneta tarkasti. Niitä on kuvattu luolamaalauksiin Minusinskissa Etelä-Siperiassa. Venäjällä alkuhärän esiintymisalueen pohjoisraja kulki Itämereltä Japaninmerelle. Pohjoisin alkuhäränäännös Venäjältä on löydetty Laatokan etelärannalta. Suomesta ei tunneta alkuhärän jäänteitä ja levinneisyysalueen raja täällä kulki todennäköisimmin Virossa. Ruotsissa alkuhärkää esiintyi maan eteläosissa, Norjassa niitä ei tavattu. Läntisessä Euroopassa alkuhärän esiintymisalueen raja on kulkenut Britannian ja Irlannin välissä, jälkimmäisestä ei ole tehty alkuhärkälöydöksiä.
Sukupuutto.
Alkuhärän viimeiset vaiheet tunnetaan melko hyvin. Englannista se metsästettiin sukupuuttoon ensimmäisenä ja 1300-luvulla se alkoi olla harvinaisuus muuallakin Euroopassa. Viimeiset yksilöt elivät enää Preussin itäosassa, Liettuassa ja Puolassa. Lopulta kanta hävisi kaikkialta muualta paitsi Jaktorowskin kuninkaallisesta metsästä Puolassa. Vuonna 1564 päätettiin ryhtyä suojelutoimiin kannan pelastamiseksi. Salametsästyksestä tehtiin kuolemanrangaistuksen alainen rikos ja kuninkaallisen metsän lähellä oleva kylä vapautettiin veroista, mutta heidät velvoitettiin ruokkimaan alkuhärkiä. Tällöin laskettiin, että kanta oli pudonnut niin rajusti, että jäljellä oli enää 22 vanhaa lehmää, 3 nuorta ja 5 vasikkaa sekä 8 sonnia. Suojelutoimista huolimatta kanta väheni jatkuvasti ja vuonna 1602 oli jäljellä enää kolme sonnia ja yksi lehmä. Lopulta 1620 jäljellä oli enää yksi lehmä, joka sekin kuoli vuonna 1627. Tärkein sukupuuttoon kuolemiseen johtaneista syistä oli epäilemättä metsästys, mutta myös elintilan väheneminen ja etenkin viime vaiheessa sairaudet verottivat viimeisen lauman kantaa huomattavasti.
Chillinghamissa, Englannin Northumberlandissa on 300 vuotta pidetty yllä karjarotua, jonka uskotaan myös olevan lähellä alkuhärän muotoa.
Takaisinristeytys.
Heckin veljesten kehittämä "uusi alkuhärkä" - lehmä ja kaksi vasikkaa.
Saksalaiset veljekset Heinz ja Lutz Heck yrittivät 1920-luvulla herättää alkuhärän uudelleen henkiin takaisinristeytyskokeiluilla. Heinz Heck teki jalostusta Hellabrunnin eläintieteellisessä puutarhassa Münchenissä ja hänen veljensä Lutz Heck työskenteli samaan aikaan Berliinissä. Heidän käyttämänsä ohjelmat ja rodut poikkesivat hieman toisistaan, mutta lopputulos oli huomattavan samanlainen. Berliinissä risteytetty rotu kuoli toisessa maailmansodassa, mutta Münchenissä tuotettua “alkuhärkärotua” on edelleen nähtävissä useissa maailman eläintarhoista ja sitä kutsutaan nimellä “uusi alkuhärkä”. Uskotaankin, että on onnistuttu luomaan alkuhärkää ulkonäöltään muistuttava karjarotu, mutta alkuhärän geneettinen perimä on kuitenkin lopullisesti kadonnut. "Uusi alkuhärkä" on kuitenkin alkuperäistä alkuhärkää selvästi pienempi. Lelystadin suojellussa puistossa Hollannissa tätä rotua elää vapaana alkukantaisten hevosten kanssa.


Biisoni.
Biisoni eli amerikanbiisoni ("Bison bison") on suurikokoisin maanisäkäs Pohjois-Amerikassa. Se on läheistä sukua Euroopassa elävälle visentille. Biisoneita arvellaan aikoinaan olleen 50 miljoonaa, mutta valtavat metsästykset ajoivat lajin lähes sukupuuton partaalle. Sukupuuttoon kuolemiselta sen pelasti ansiokas suojelutyö.
Tuntomerkit ja ruumiinrakenne.
Biisoni on jyhkeä, majesteettinen eläin.
Biisonilla on tuuhea, tummanruskea talviturkki ja kevyempi, vaaleanruskea kesäturkki. Turkki peittää etujalat, kaulan ja hartiat. Biisoniuros voi olla 3–3,8 metriä pitkä ja naaras 2,1–3,2 metriä pitkä. Hännän pituus on tavallisesti 45–90 senttimetriä. Säkäkorkeudeltaan biisoni voi olla 2 metriä. Painoltaan uros voi olla 455–910 kilogrammaa, toisinaan jopa yli tonnin ja naaras 360–545 kilogrammaa.
Biisoni on suuri, raskasrakenteinen eläin. Sillä on muhkeat hartiat ja pää alhaalla. Vaikka biisoni näyttääkin isolta ja kömpelöltä, se voi juosta lähes 64 kilometrin tuntinopeudella – ainakin lyhyitä matkoja. Se kykenee uimaan suurten jokien poikki. Molemmilla sukupuolilla on lyhyet, kiemuraiset sarvet, joita ne käyttävät tappelussa laumansisäisestä asemasta sekä lauman puolustamiseksi.
Biisoni puhisee, murahtelee ja ääntelee lehmämäisesti. Kiima-aikana sonni mylvii. Biisonien kuulo ja hajuaisti ovat tarkat. Biisoni on esimerkiksi kesyä nautaa nopealiikkeisempi.
Joskus biisoni voi olla valkoinen; tosin sillä saattaa yhä olla pigmenttiä iholla, turkissa ja silmissä, ja turkki voi eläimen vanhetessa muuttua ruskeaksi. Valkoisen turkin voi aiheuttaa geneettinen tekijä tai se, että yksilö on biisonin ja naudan risteymä. Monet intiaanit pitävät valkoisia biisoneita pyhinä.
Biisonin alkuperäinen elinalue kattoi suunnilleen puolet Pohjois-Amerikasta ja ulottui Keski-Meksikosta Ison Orjajärven tienoille. Preerian lisäksi biisonia eli mm. Kalliovuorilla ja Great Basinissa, Kanadan havumetsissä sekä Suurten järvien eteläpuolella Mississippin laajan laaksoalueen lauhkeissa ja lämpimänlauhkeissa metsissä. Biisoni ei elänyt tundralla paitsi holoseenin alussa.
Elintavat ja -ympäristö.
Biisonit liikkuvat päivin ja öin. Muutamista kymmenistä eläimistä koostuva lauma liikkuu hitaasti noin kolme kilometriä päivässä. Ennen biisonit saattoivat vaeltaa pitkiäkin matkoja tuoreille laitumille, mutta nykyisin ne ovat useimmiten aidatuilla alueilla. Niiden elinympäristöjä ovat lyhytruohoinen preeria sekä harvapuustoinen metsä.
Biisoni tulee toimeen melko niukalla ravinnolla. Biisonin syömä preeriaruoho näyttää päältä katsoen lyhyeltä mutta on silti mehuisaa.
Suuren osan valveillaoloajastaan biisonit yleensä lepäävät, mutta ne mieluusti kieriskelevät mudassa tai pölyssä ja hankaavat itseään aidanpylväitä, kivenjärkäleitä ja puita vasten.
Lumisena talvena biisoni kaivaa ravintonsa lumen alta päätään heiluttamalla. Silloin biisoni syö sammalta, jäkälää, oksia, kuivunutta ruohoa ja muuta ravintoa, jonka ravintopitoisuus on alempi kuin vihreiden kasvien. Talveksi preeriabiisonit saattoivat vaeltaa joillain alueilla suurina laumoina 700 km etelään. Kesällä suuret laumat hajosivat ruohikoilla kokoontuakseen taas syksyllä yhteen.
Lisääntyminen.
Naaras on sukukypsä 2–3-vuotiaana ja uros 4,5-vuotiaana. Tiineysaika on 9–10 kuukautta, ja biisonilehmä synnyttää yhden poikasen maalis–elokuussa. Parittelun aikana heinä–elokuussa sonnilla on monta seksuaalista kumppania, joita se "hoivaa" ravaten perässä ja ajaen kilpailijoita tiehensä, kunnes jokin naaras sallii parittelun. Myös voimamittelöt ovat yleisiä urosten keskuudessa: ne puskevat toisiaan ja mylvivät jopa kilometrien päähän kantavalla äänenvoimakkuudella.
Naaras voi poikia joka vuosi, mutta toisinaan synnytysten väliin jää vuosi. Sen ajan naaras voi kerätä rasvavarastoja. Vastasyntynyt vasikka painaa 16–32 kiloa. Emo vartioi sitä ja suojelee pedoilta ja muilta tunkeilijoilta ajamalla ne pois. Kun sudet ja muut suurpedot ovat harvinaistuneet, biisonilla on vain vähän luontaisia vihollisia. Kohtaloksi lähinnä koituukin isännän tai metsästäjän luoti.
Biisonin elinikä on tarhassa pidempi – 40 vuotta – kuin luonnossa, jossa se voi elää 25 vuotta.
Biisonien metsästäminen.
Biisonien elinalue kutistui nopeasti, kun sitä alettiin metsästää eurooppalaisten tuomilla tuliaseilla.
Ennen eurooppalaisperäisten siirtolaisten tuloa Pohjois-Amerikassa arveltiin olevan 50 miljoonaa biisonia. Ne muodostivat suuria vaeltavia laumoja, jotka saattoivat käsittää kymmeniätuhansia yksilöitä. Laajamittainen metsästys kuitenkin vähensi biisoneiden määrä ankarasti 1800-luvun loppupuolella: vuonna 1887 niitä laskettiin löytyvän ainoastaan 541 yksilöä. Sittemmin aloitetut pelastustyöt pelastivat eläinlajin kokonaan sukupuuton partaalta. Vuonna 1995 kokonaiskanta oli noin 150 000, josta lähes 90 prosenttia yksityisillä karjatiloilla.
Intiaanit.
"Tuskin missään muualla maailmassa on tapausta, että yksi eläin määrää koko kansan elämää, kuin preerialla puhveli". (ote kirjasta "tasankointiaanit")
Vasta kun espanjalaiset olivat tuoneet hevosen Pohjois-Amerikkaan ja levittäneet sen intiaanien keskuuteen, syntyi preerian metsästäjäintiaanien elämäntapa. Hevosesta tuli erittäin merkittävä apu metsästyksessä. Myös tuliaseet tulivat intiaanien käyttöön, kaikkialla viimeistään 1800-luvun alussa. Perinteinen jousi kuitenkin hoiti tehtävänsä paremmin, koska se oli huomattavasti nopeampi ladata kuin piilukkokivääri, ja koska nuolen läpäisykyky oli aluksi luotia parempi.
Intiaanit metsästivät vain elääkseen ja käyttivät saaliin kokonaan. Saaliista olikin moneksi: Liha pilkottiin pieniksi suikaleiksi ja kuivattiin auringossa. Nahasta tehtiin vaatteet, kengät ja teltta eli tiipii. Tiipiit olivat kevytrakenteisia ja sopivat siksi heimolle, joka seurasi biisonilaumoja ja vaihtoi niiden perässä asuinpaikkaansa. Saalis tarjosi myös materiaalin tarve-esineisiin ja jousen jänteisiin. Kuivattu lanta kävi polttoaineeksi puuttomalla preerialla.
Intiaanit elivät sopusoinnussa luonnon kanssa. He uskoivat Suureen henkeen, jonka yksi olinpaikka oli eläimet. Niinpä intiaanit kunnioittivat ja rukoilivat niidenkin eläinten henkiä, joita he metsästivät.
Siirtolaiset.
Preerialle asettuessaan alkoivat myös eurooppalaisperäiset siirtolaiset metsästää biisoneita. Niiden nahka ja liha otettiin kauppatavaraksi ja etenkin biisonin kielestä tuli suosittu herkku. Kun rautatie tuli käyttöön, vuodan eli käsittelemättömän nahan ja lihan kysyntä kasvoi ja kaukomarkkinoille vienti mahdollistui kiihdyttäen metsästystä. Myös karjankasvatuksen ja muun asutuksen leviämisen myötä tuli karjatauteja, jotka saattoivat pienentää biisonikantaa, koska villieläimet eivät olleet niille vastustuskykyisiä.
Rautatierakentajat tarvitsivat ruokaa, joten sitä hankkimassa oli ammattimetsästäjiä, kuten William "Buffalo Bill" Cody. Monet heistä metsästivät tuhansia biisoneita vuosittain joka oli omiaan rikkomaan myös intiaanien kanssa tehtyjä sopimuksia kuten mm. Medicine Lodgen sopimus. Se antoi kiowille oman seudun jossa elää ja oikeuden metsästää kaikilla alueilla Arkansas-joesta etelään "niin kauan kun puhveleita kulkee alueella sellaisissa määrissä että niiden metsästäminen on perusteltua". Lopulta valkoiset jättivät käyttämättä lähes koko ruhon vieden vain nahat tai kielet ja loput jätettiin mätänemään. Jotkut eivät ottaneet biisonista mitään ammuttuaan sen. Biisonit toimivat myös maalitauluina, kun liikkuvista junista tahdottiin harjoitella tarkka-ammuntaa. Eräs Montanan puhvelilauma (n. 10 000 eläintä) tuhottiin muutamassa päivässä. Tiedettiin, että laajamittaisella metsästyksellä vaikeutettaisiin intiaanien elinmahdollisuuksia ja voitaisi karkottaa heidät kuten eversti Dodge sanoi: "Ampukaa kaikki puhvelit! Jokainen kuollut puhveli on yksi kuollut intiaani" ja Sheridan: "Antaa heidän tappaa, nylkeä ja myydä kunnes puhvelit ovat kuolleet sukupuuttoon koska se on 'ainoa tapa' saada aikaan pysyvä rauha ja antaa 'sivistyksen' mennä eteenpäin"!"
Esimerkiksi turkiskauppakirjat osoittavat, että Fort Bentonista laivattiin yli 35 000 biisoninnahkaa vuonna 1857. Santa Fen rautateillä vietiin yli 1,3 miljoonaa biisoninvuotaa 1872–1874, ja Bismarckista Pohjois-Dakotasta lähti rautateitse 30 000–40 000 nahkaa vuosittain 1870-luvun lopulla. Laskettiin että niistä n. 3,7 miljoonasta vuosina 1872-74 tapetusta puhvelista vain n. 150 000 oli intiaanien tappamia. Kymmenessä vuodessa kaupankäynti tyrehtyikin, kun biisonikanta romahti sukupuuton partaalle josta eräs kongressin edustaja tuohtuneena kirjoitti: "On selvää että Amerikan päättäjillä ja hallituksella oli osallisuutensa biisonien tuhoamisessa. He eivät tehneet mitään saadakseen hirvittävän tappamisen lopetettua... Tähän tappamiseen on syynä valkoisten ahneus, hillitön tuhoamiskiihko ja mieltymys tuhota kaikki luonnon hänelle antamat antimet!" Myös monet valkoiset uudisasukkaat ilmaisivat vihansa puhvelien teurastusta vastaan samoin kun intiaanit - pääosin metsästäjäheimot joiden toimeentulo oli paljolti puhvelin varassa. Nyt heimot oli pakotettu siirtymään katkerina reservaatteihin. Kun biisonit vähenivät muutamiin tuhansiin halusi moni päästä lehteen "ammuttuaan sen viimeisen biisonin" ja jotkut taidemaalaritkin ilmaisivat aihetta töihinsä.
"Valkoisen miehen on kohdeltava kaikkia eläimiä alueella veljinään. Olen nähnyt tuhansien puhvelien mätänevän tasangoilla valkoisen miehen jäljiltä kun hän ampuu niitä ohi kiitävästä junasta. Minä en voi käsittää että juna olisi tärkeämpi kuin puhveli jonka me tapamme ja syömme vain pysyäksemme hengissä. Mitä on ihminen ilman eläimiä? Jos kaikki eläimet olisivat poissa kuolisi ihminen hengen suureen yksinäisyyteen sillä mitä tahansa tapahtuu eläimille tapahtuu ennen pitkää myös ihmisille. Kaikella on yhteys." (intiaanipäällikkö Seattle)
Levinneisyys nykyään.
C. T. Hornadayn johtama suojelutoimikunta perusti Montanaan ja Oklahomaan biisoninsuojelualueet, joille siirretyistä eläimistä kasvanut kanta kukoistaa. Biisoneita on nykyisin Yhdysvaltain keskilännessä ja Kanadassa. Etelä-Dakotassa joillakin yksityisfarmeilla on suuria laumoja. Kun eläimet ovat olleet turvassa metsästäjiltä ja petoeläimiltä, niiden määrä on kasvanut tasaisesti. Tällä hetkellä biisoneita onkin 200 000–500 000, ja laji on suojelunvarainen.
Nimet ja luokittelu.
Amerikkalaiset kutsuvat biisonia usein nimellä "buffalo", joka suomennetaan "puhveli". Nimityksen takana ovat eurooppalaiset tutkimusmatkailijat, jotka biisonin ensi kertaa nähdessään kutsuivat sitä puhveliksi, koska se muistutti heistä tutumpaa vesipuhvelia.
Biisonilla katsottiin aiemmin olevan kaksi erillistä alalajia, preeriabiisoni ("Bison bison bison") ja metsäbiisoni ("Bison bison athabascae"). Näistä muodoista metsäbiisoni on kookkaampi ja tummempi. Nykyisen luokituksen mukaan preeria- ja metsäbiisoni eivät kuitenkaan ole alalajeja, vaan vain erilaisiin elinympäristöihin sopeutuneita populaatioita.


Näätäeläimet.
Näätäeläimet ("Mustelidae") on lajien määrällä mitattuna suurin petoeläinten lahkoon kuuluva heimo. Niitä on kaikilla mantereilla lukuun ottamatta Etelämannerta ja Australiaa.
Näätäeläimiin kuuluu paljon eri kokoisia eläimiä alkaen pienestä lumikosta (20–130 g) aina suuriin merisaukkoihin (35–40 kg). Niiden ruumiinrakenne vaihtelee, mutta tavallisesti ruumis on pitkä ja jalat lyhyet. Häntä on pitkä, korvat pienet ja pyöreät ja silmät pienet.
Näätäeläimissä on sekä kanta- että varvasastujia mutta yhtä kaikki kaikilla lajeilla on jaloissaan viisi varvasta. Joillakin lajeilla kynnet voivat olla osittain sisäänvetäytyneet, mutta kaikilla ne ovat lyhyet ja kaarevat. Saukoilla jalat ovat räpylämaiset. Etenkin uroksilla luusto on hyvin vankkarakenteinen.
Kallo ei tyypillisesti ole kovin pitkä ja kuono on hyvin lyhyt. Näätäeläimet voivat lukittaa alaleuan yläleukaan ja niiden purema on voimakas. Petoeläimille luonteenomaisesti niillä on viimeinen takahammaspari muodostunut ns. raateluhampaiksi, kulmahampaat ovat pitkät ja terävät.
Näätäeläimistä suurin osa on lihansyöjiä, mutta osa käyttää ravinnokseen myös hyönteisiä, muita selkärangattomia sekä kasvikunnan tuotteita. Näätäeläimet ovat nopeita, ketteriä ja erittäin tehokkaita saalistajia. Haju ja kuuloaisti ovat hyvin kehittyneitä.
Luokittelu.
Näätäeläimiin kuuluvien alaheimojen määrästä on tehty eri tulkintoja. Vuonna 2005 julkaistu teos "Mammal Species of World 3rd Edition" laskee näätäeläimiin kuuluvan vain alaheimot "Mustelinae" (varsinaiset näädät) ja "Lutrinae" (saukot). Teoksen aiemmassa painoksessa (1993) laskettiin näätäeläimiin kuuluvan yhteensä kuusi alaheimoa, jo aiemmin mainittujen kahden lisäksi "Melinae" (mäyrät), "Mellivorinae" (mesimäyrät), "Mephitinae" (haisunäädät) ja "Taxidiinae" (amerikanmäyrät).


Saimaannorppa.
Saimaannorppa ("Pusa hispida saimensis", vanh. "Phoca hispida saimensis") on norpan alalaji, joka on sopeutunut elämään Saimaan järvialtaassa. Se on relikti, joka jäi saarroksiin Saimaaseen viimeisen jääkauden jälkeisen maankohoamisen seurauksena noin 8 000 vuotta sitten. Saimaannorppa on maailman uhanalaisin hylje ja Suomen ainoa kotoperäinen eli endeeminen nisäkäs.
Nykyisin saimaannorppia arvioidaan olevan noin 310 yksilöä (2012). Tutkimuksin todennettuna pienin kanta oli noin 180 yksilöä vuonna 1990. Kannan kehittymistä seurataan tarkasti, ja alalajin sukupuutto on tällä hetkellä ”erittäin todennäköistä”, sillä lisääntymiskykyisiä naaraita on vain noin 70.
Ulkonäkö ja koko.
Aikuisen saimaannorpan ruumiin pituus on 130–145 cm ja paino 50–90 kg. Aikuisen saimaannorpan karvapeitteessä erottuvat selvästi norpan yksilölliset vaaleat rengaskuviot. Karvan perusväri on tummanharmaa, mutta myös lähes mustia yksilöitä on tavattu. Värityksessä on havaittu myös poikkeavaa punaruskeaa kasvojen ja kainaloiden alueilla. Saimaannorpan poikaset eli kuutit ovat tuhkanharmaita, poiketen jäämeren- ja itämerennorpan kermanvaaleista kuuteista sekä laatokannorpan mustanharmaista. Kuutin villan väritys on yksi alalajituntomerkki. Saimaannorpalla on muita norpan alalajeja leveämpi kallo ja lyhyempi kuono. Sillä on myös ruumiinpainoon nähden norpista suurin aivojen tilavuus.
Lisääntyminen.
Saimaannorppa tulee sukukypsäksi 4–5-vuotiaana. Naaras synnyttää yhden poikasen eli kuutin keskimäärin kaksi kertaa kolmessa vuodessa. Kuutti syntyy helmikuun loppupuolella lumipesään, joka on tehty yleensä selkävesien luotojen rantakinoksiin. Pesässä emo imettää poikastaan. Kuutin paino on syntyessä noin viisi kiloa ja huhtikuun loppuun mennessä se on nelinkertaistunut. Käyttöpesän lisäksi jokaisella hylkeellä on 1–2 varapesää.
Elintavat ja ravinto.
Saimaannorppa on sopeutunut täysin makeaan veteen. Se viettää elämästään 65–80 % vedessä, suurimmaksi osaksi veden alla. Sukelluksissa se pystyy olemaan 20 minuuttia kerrallaan ja se pystyy myös nukkumaan vedessä. Karvanlähtöaikaan keväisin norppa paastoaa rantakivillä. Saimaannorpan keskimääräinen elinikä on 20 vuotta.
Saimaannorppa käyttää ravinnokseen pieniä, parvissa liikkuvia kaloja, joita se syö muutaman kilon päivässä (noin 1 000 kiloa vuodessa). Tärkeimpiä ravintokaloja ovat särki, kuore, ahven ja muikku.
Kanta.
Saimaannorppia on arvioitu olleen enimmillään useita tuhansia ja niitä eli joka puolella Saimaata. Vielä 1900-luvun alussa norppakanta on voinut olla tuhannen yksilön suuruinen.
Nykyään saimaannorpan talvikanta on Metsähallituksen seurannan mukaan 290 yksilöä (2011). Suojelun välitavoitteena on talvikannan kasvattaminen 400 yksilöön vuoteen 2025 mennessä. Saimaannorppia on edelleen niin vähän, että satunnaisetkin tekijät, kuten sairausepidemia, voivat tappaa alalajin sukupuuttoon.
Suojelu- ja tutkimustyön ansiosta saimaannorpan kanta on kuitenkin kasvanut hitaasti 1980-luvun alusta, jolloin norppia oli vain noin sata yksilöä.
2000-luvun alkupuolella synnytysikäisten naaraiden lukumäärän on arvioitu vaihdelleen 60–80 yksilön välillä. Vuodelle 2009 synnytyskykyisten naaraiden lukumääräarvio oli 72 yksilöä.
Populaatio on keskittynyt Keski-Saimaalle Savonlinnan etelä- ja pohjoispuolelle, jossa se on vahvistunut. Kanta on vahvin Pihlajavedellä sekä Haukivedellä Linnansaaren kansallispuiston alueella. Pohjoinen Saimaa oli aikoinaan vahvaa norppa-aluetta, mutta norppa on katoamassa viimeisten vanhojen yksilöiden kuollessa. Etelä-Saimaan kanta kärsi todennäköisesti 1980-luvulle asti alueen teollisuuden aiheuttamista korkeista myrkkypitoisuuksista. Kokonaisuudessaan kanta on hieman toipunut, mutta norpat kärsivät lisääntyneestä häiriöstä pesimäaikana.
Saimaannorpan kantaa seurataan tarkoin vuosittaisin laskennoin kevättalvella pesintäajan loppupuolella. Metsähallituksen tutkijoiden lisäksi laskentaan osallistuu runsaasti vapaaehtoisia. Laskennan onnistuminen riippuu Saimaan jäätilanteesta. Vuosina 2005–2006 jäätilanne oli heikko ja 2007 pesintäalueesta jäi tarkastamatta puolet. 2000-luvulla arvioidaan syntyneen vuosittain 50–60 poikasta lukuun ottamatta heikkoa poikasvuotta 2009, jolloin poikasmäärä oli 44. Osa poikasista löytyy pesästä kuolleena, ja normaali pesäpoikaskuolleisuuden määrä on noin 3 poikasta.
Saimaannorppa ja ihminen.
Linnansaaren kansallispuisto on hyvä norpan pesintäalue.
Historiallisesti saimaannorppa ei ollut koskaan merkittävä saaliseläin. 1800-luvun lopulla se luokiteltiin vahinkoeläimeksi, vuoteen 1948 asti siitä maksettiin tapporahaa. Vuonna 1955 saimaannorppa rauhoitettiin metsästykseltä, mutta kanta väheni edelleen 1960- ja 1970-luvuilla.
Rauhoituksen jälkeiselle norppakannan hupenemiselle oli useita syitä. Merkittävintä oli verkkokalastuksen määrän kasvu Saimaalla ja käyttöön otetut sitkeät nailonverkot, joihin norppia sotkeutui ja hukkui. Eläinten lisääntymistä häiritsi metyylielohopea, jonka pitoisuudet Saimaalla olivat poikkeavan korkeita 1960-luvulla ja 1970-luvulla. Nykyisin ympäristömyrkyt eivät ole uhka saimaannorpalle. Saimaan vedenpinnan talviaikainen säännöstely 1920-luvulta 1990-luvun alkuun useina talvina romahdutti rantajäätä ja saimaannorppien pesiä aiheuttaen merkittävää, jopa 40 % pesäkuolleisuutta poikasille. Tämä sukupuuton uhka on lähes poistunut Saimaan ja Vuoksen juoksutuslainsäädännön muutoksella.
Saimaannorppatutkimuksen ja eläimeen liittyvän vapaaehtoistoiminnan yhteistyöelimeksi perustettiin vuonna 1979 WWF:n Suomen rahaston saimaanhyljetyöryhmä. Työryhmän oli määrä selvittää saimaannorpan tilanne, uhkatekijät ja suojelutoimet. Ensimmäiset järjestelmälliset pesä- ja poikaslaskennat alkoivat ja suuren yleisön valistus alkoi. Saimaannorpan suojelun aloittaminen johti komiteamietintöön saimaannorpan suojelun toteuttamiseksi vuonna 1982. Jo aiemmin, vuonna 1980 aloitettiin vapaaehtoiset kalastusrajoitukset, joista myöhemmin maksettiin korvauksia kalastuskunnille mietinnön perusteella. Vuonna 1991 saimaannorppa poistettiin riistaeläinten luettelosta ja sen suojelu siirtyi ympäristöhallintoon. Ympäristöhallinnossa saimaannorpan kannan seurannasta ja suojelusta vastaa Metsähallitus.
Koloveden ja Linnansaaren kansallispuistot ovat ainoita jo suojeltuja saimaannorpan elinalueita. Euroopan suojelualueverkolla, Naturalla, tullaan suojelemaan loput keskeiset elinalueet. Saimaannorppa on uhanalaisin eläin, joka asuu ainoastaan Euroopan unionin alueella. Nykyinen lainsäädäntö edellyttää tiukkaa saimaannorpan suojelua, johon Suomi on sitoutunut kansainvälisin sopimuksin.
Suojelutilanne.
Saimaannorpan tulevaisuus on edelleen uhattuna. Merkittävä riski on pienen kannan alttius tautiepidemioille. Myös ilmaston lämpeneminen voi aiheuttaa ongelmia pesinnälle, jonka onnistuminen riippuu voimakkaasti jää- ja lumitilanteesta. Saimaannorpan sopeutumiskykyä on vaikea arvioida. Suojeluohjelman tavoitteeksi on asetettu kanta, jota sukupuutto ei välittömästi uhkaa. Tämän on arvioitu olevan noin 400 yksilöä ja 80 kuutin syntyvyys.
Saimaannorpalla ei ole luonnossa muuta merkittävää vihollista kuin ihminen. Pyydyskalastuksen seurauksena menehtyy suuri määrä norppia. Saimaalla kalastus on lähinnä vapaa-ajan- ja kotitarvekalastusta. Etenkin kalastamaan opettelevat kuutit joutuvat herkästi verkkoon, jonka vuoksi vaarallisten kalastusvälineiden käyttöä on nykyään rajoitettu 15.4.–30.6. Vielä 1980-luvulla 70–80 prosenttia poikasista menehtyi ensimmäisenä elinvuotenaan verkkoihin.
Toinen vapaa-ajan toiminnasta aiheutuva uhka on moottorikelkkailun ja kesämökkien talvikäytön yleistyminen. Norppa on herkkä häirinnälle ja askelet tai tärinä aiheuttavat imettävälle emolle pakoreaktion. Saimaan kansallispuistot ovatkin norpan parhaita lisääntymisalueita.
Saimaannorppa kulttuurissa.
Suomalainen viiden markan kolikko vuodelta 1995.
Saimaannorppa on Suomen Luonnonsuojeluliiton tunnuseläin, ja sitä on luonnehdittu suomalaisen luonnonsuojelun symboliksi. Sen suojelua varten perustettiin vuonna 2002 Nestorisäätiö. Eläin on kuvattu myös viiden markan kolikkoon. Luontokuvaaja ja -kirjailija Juha Taskinen on tehnyt useita saimaannorppaa käsitteleviä elokuvia ja kirjoja. Juha Vainion säveltämässä ja sanoittamassa laulussa "Vanhojapoikia viiksekkäitä" kuvaillaan saimaannorpan ja Nestori Miikkulaisen ystävyyttä ja kummankin yksinäisyyttä.


Norppa.
Norppa eli kiehkuraishylje ("Pusa hispida", aiemmin "Phoca hispida") on suhteellisen pienikokoinen hyljelaji, joka elää pohjoisilla alueilla ja lisääntyy jäällä. Aikuiset norpat ovat 85–160 senttimetriä pitkiä ja painavat 40–90 kilogrammaa. Norpat voivat elää jopa 35-vuotiaiksi. Muista hylkeistä norpan erottaa muun muassa lyhyempi kuono ja litteämpi naama. Silmät katsovat suoremmin eteenpäin kuin muiden hylkeiden luoden vaikutelman inhimillisistä kasvoista. Norpan erottaa myös sen selässä ja kyljissä olevista vaaleista renkaista.
Viimeksi mainitut kolme alalajia elävät nykyään eristyksissä toisistaan. Ne ovat jääkauden aikaisia reliktejä, jotka ovat sopeutuneet elämään makean tai murtoveden olosuhteissa, eikä niillä ole geenivaihtoa muiden alalajien kanssa. Saimaannorppa on erityisen uhanalainen, jäljellä on noin kolmesataa yksilöä.
Itämerennorppaa on aikaisemmin metsästetty monissa Itämeren valtioissa ja sen on ollut tärkeä riistaeläin. Nykyisin se on Itämerellä rauhoitettu, lukuun ottamatta Suomea, joka salli metsästyksen aloittamisen vuonna 2010.
Itämeren alueella tavataan hylkeistä norpan ohella kirjohyljettä ja hallia eli harmaahyljettä. Jääkauden jälkeisenä aikana Itämeressä on esiintynyt myös grönlanninhylje, mutta se on sittemmin hävinnyt.


CNN.
CNN (ääntyy engl. muk. [si:enen]) eli Cable News Network on Ted Turnerin vuonna 1980 perustama kaapelitelevisioyhtiö, jonka nykyinen omistaja on Time Warner. CNN on perustamisestaan lähtien esittänyt ympärivuorokautista uutistarjontaa. Yhtiön päämaja sijaitsee Atlantassa Yhdysvalloissa. CNN:n sisarkanava on yhdysvaltalainen kaapelitv-kanava TBS.
Kesäkuussa 2008 CNN-kanava oli katseltavissa yli 93 miljoonassa yhdysvaltalaisessa kotitaloudessa. Maailmanlaajuisesti CNN:n ohjelmistoa levitetään CNN Internationalin kautta, joka tavoittaa yli puolitoista miljardia ihmistä 212 maassa.
Historia.
CNN:n ensimmäinen lähetys nähtiin sunnuntaina 1. kesäkuuta 1980. Lähetyksen aloitti Ted Turner, jonka jälkeen nähtiin kanavan ensimmäinen uutislähetys, jonka ankkureina toimivat aviopari David Walker ja Lois Hart.
CNN on laajentanut historiansa aikana tavoitettavuuttaan muun muassa kaapeli- ja sateliittiverkoissa, perustanut useita nettisivuja sekä laajentanut tavoitettavuuttaan jopa radioverkon avulla. Yhtiöllä on yhteensä 36 toimistoa, joista kymmenen sijaitsee Yhdysvalloissa ja loput 26 ovat sijoittuneet ympäri maailmaa.
Vuonna 2004 CNN:n johtoon nousi Jonathan Klein, joka toimii myös nykyään kanavan toimitusjohtajana. CNN:n teräpiirtoversio CNN HD aloitti toimintansa 1. syyskuuta 2007.


Luettelo shakin Suomen mestareista.
Lähteet.
Suomen mestareista


Toinen oopiumisota.
Toinen oopiumisota käytiin Kiinan (Qing-dynastia), Britannian ja Ranskan välillä 1856-1860. Kiinassa käytiin samaan aikaan Taiping-kapinaa.
Sodan taustat.
Ensimmäinen oopiumisota ei tuonut Britannian toivomaa kaupan kasvua, vaikka uusia satamia avattiinkin. Koska tekstiilien myynti ei vieläkään ollut toivotulla tasolla, ulkomaat halusivat oopiumikaupan laillistamista. Toisaalta britit arvelivat että uusien satamien avaaminen voisi lisätä kauppaa, mutta heidän jo ennen ensimmäistä oopiumisotaa toivomaansa neuvotteluyhteyttä Pekingin hallinnon kanssa ei vieläkään ollut. Lisäksi paikallismilitiat hyökkäilivät aika-ajoin ulkomaalaisia vastaan Guangzhoussa (Kanton).
1854 Britannia laati yhdessä Yhdysvaltain kanssa Kiinalle vaatimuksen ehtojen parantamisesta. Sen mukaan Tianjin oli avattava kaupalle, ulkomaalaisten piti saada oikeus matkustaa ja omistaa maata sisämaassa, oopiumi piti laillistaa, Guangzhou rauhoittaa ja Pekingiin piti saada diplomaatteja. Keisari kuitenkin kieltäytyi sopimuksesta.
Sodan kulku.
Taku-linnake pian sen valtauksen jälkeen aamulla 21.8.1860. Kuvassa kaatuneita sotilaita.
8. lokakuuta 1856 Kiinan viranomaiset nousivat Hongkongissa rekisteröityyn, kiinalaisten omistamaan mutta Britannian lipun alla purjehtivaan laivaan nimeltä "Arrow", epäillen että se oli syyllistynyt merirosvoukseen, salakuljetuksiin ja oli mukana oopiumikaupassa. 12 miehistön jäsentä vangittiin.
Ranskan esittämä syy Kiinaan hyökkäämiseen oli se, että kiinalaiset viranomaiset Guangxin provinssissa olivat teloittaneet ranskalaisen lähetyssaarnaajan. Amiraali Sir Michael Seymour komensi Britannian ja Ranskan yhteyshyökkäystä Guangzhouhun 1857. Kaupunki miehitettiin ja laivasto purjehti pohjoiseen vallaten hetkellisesti Taku-linnakkeet lähellä Tianjiniä toukokuussa 1858.
Kesäkuussa 1858 sodan ensimmäinen osa päättyi Tianjinin sopimuksiin, joissa olivat osallisina Ranska, Venäjä ja Yhdysvallat. Näillä sopimuksilla avattiin 11 satamaa lisää länsimaiselle kaupankäynnille. Kiina ei aluksi suostunut ratifioimaan sopimuksia.
1859 Kiinan kieltäydyttyä ulkomaalaisten lähetystöjen perustamisesta Pekingiin, amiraali Sir James Hopen komentama laivasto hyökkäsi Peto-joen suuta vartioivien linnakkeiden kimppuun. Se kärsi kuitenkin tappion ja joutui perääntymään kommodori Josiah Tattnallin komentaman yhdysvaltalaisen laivasto-osaston turvin.
1860 englantilais-ranskalaiset joukot kokoontuivat Hongkongissa ja laskeutuivat maihin 1. elokuuta Pei Tangissa hyökäten onnistuneesti Taku-linnakkeiden kimppuun 21. elokuuta. 26. syyskuuta joukot saapuivat Pekingiin ja olivat miehittäneet kaupungin 6. lokakuuta. Joukot sitten ryöstelivät Kesäpalatsin ja Vanhan kesäpalatsin.
Qing-dynastian hovin paettua Jeholiin, 18. lokakuuta 1860 prinssi Gong suostui Venäjän välittämiin rauhanehtoihin, jotka asettivat Tianjinin sopimukset voimaan. Oopiumkauppa laillistettiin, Britannia, Ranska, Venäjä ja Yhdysvallat saivat luvan avata lähetystöt Pekingiin ja länsimaat saivat luvan tehdä lähetystyötä varsin vapaasti sekä oikeuden omistaa maata Kiinassa.


Kenjutsu.
Kenjutsu () tarkoittaa perinteistä japanilaista miekankäyttötaitoa ja on osa-alue japanilaisessa bujutsussa (sotataito). Erilaisia koulukuntia on ollut satoja. Koulua tarkoittava ryū tarkoittaa suomennettuna "virtaa" ja ryūha sananmukaisesti käännettynä "virran haarauma". Tämä tarkoittaa että useat koulut ovat syntyneet perustajansa soveltaessa jo olemassa olevia kenjutsu-oppeja esim. tuoden mukaan omia oivalluksiaan tai käytännön taistelun esiin tuomia ideoita ja toimintatapoja. Ylipäätään ryūhan tarkoitus on siirtää olemassa olevaa perinnettä eteenpäin, ei kehittää sitä. Tästä seuraa koulujen haarautuminen aina kun uutta tekniikkaa on otettu opetukseen mukaan luovien ja oivaltavien mestarien toimesta. Tällöin on muodostunut kokonaan uusi ainutkertainen perinne, uusi ryūha.
"Kukkaistyylit" vs. "halonhakkuu".
Edo-kaudella Tokugawa-shogunaatti saavutti ja ylläpiti rauhaa ja riisui Japania aseista ("katana gari"). Edo-kaudella vallitseva rauha vaikutti myös miekkailuun koska isojen joukkojen aseellisia yhteenottoja ei liiemmin syntynyt ja sotakentän aseet kuten peitsi ("naginata") ja keihäs ("yari") jäivät pois samurain jokapaiväisestä asevalikoimasta. Siviilivaatteissa kulkevaan samuraihin voitiin myös soveltaa miekanveto- ja miekkatekniikoita jotka olisivat olleet tehottomia tarkkaan haarniskoitua bushia kohtaan. Tällöin alkoi kehittyä kenjutsu-tyylejä ja kouluja, joissa "henkisyys" ja kata-sarjojen muodollinen sisältö muuttuivat itseisarvoksi. Näiden koulujen edustajat usein vähättelivät perinteisiin ja kovaan harjoitteluun perustuvia miekkailukoulukuntia "halonhakkuuksi", kuten esimerkiksi kovuudestaan kuulua Jigen-ryū kenjutsua, jonka harjoittelusta Satsuman maakunnan samurait olivat kuuluja ja pelättyjä taistelussa. Toisaalta esimerkiksi japanilainen miekkapyhimys ("kensen") Miyamoto Musashi arvosteli kirjassaan "Go rin no sho" () "kukkaistyylejä".
Kenjutsu-opetuksen jaottelu.
Sisältää taistelun henkiset ja strategiset pääperiaatteet.
Tekniikkojen ajoitukset, yksityiskohdat, harjoittamisen perusteet fyysisesti sekä henkisen ja kehollisen voiman kasvattamisen.
Sisältää koulun ase- ja aseettomat tekniikat.
Pähkinänkuoressa, opiskellessaan wazaa opettajansa johdolla, te no uchia noudattaen, kenjutsu-oppilas kouluttaa itseään heihōssa.
Kenjutsu-koulujen perinnön välittyminen.
Osa kenjutsu-koulukunnista siirtyi rajoitettuna suku- tai klaaniperintönä hyvinkin suppean harjoittajajoukon piirissä. Tällöin perinne oli helposti vaarassa katketa tai kuihtua. Kenjutsu-perintö usein jaettiin päämestarin ("sōke") ja ammattiopettajiin ("shihanke") kesken. Ominaista opetukselle oli perinteen sanallinen välitys. Keskiajalla monella ryū-halla oli kuitenkin kirjallisia dokumentteja, joihin oli kirjattu kenjutsu-koulun oppien pääkohdat. Nämä kirjalliset tekstit olivat kuitenkin salaisia ja luovutettiin yleensä ainoastaan perinteen pääoppilaille. Näitä tekstikääröjä kutsuttiin salaisiksi "gokuden, gokui" tai "tiikerikääröiksi" "tora no maki".
Suvussa kulkevien kenjutsu ja miekkaperinteiden päämestaria kutsuttiin siis "sōke"ksi. Sukulinjat taistelu- ja miekkakoulukunnissa ovat pikemminkn pokkeus tavanomaisesta. Tosin sukuperintönä välittyvän koulukunnan vaiheet on helpommin mahdolliset selvittää kuin muut perintölinjat koska ryūiden kirjallisesti dokumentoidut sisällöt ovat joko tuhoutuneita, harvinaisia ja vaikeita, usein tarkoituksellisestikin, tulkita.
Saavutettuaan kohtuullisen tason oppilas sai opettajaltaan maininnan "shōmokuroku" tai "mokuroku", jotka tarkoittavat suppeampaa- tai kokonaista tekniikkaluetteloa. Erilaisia opetuksen sisäistämistasoja kuvasivat annetut arvot: shoden, chūden ja okuden. Edistyessään lisää oppilas sai opettajalta opetusluvan "menkyo" ja edelleen vahvistetun todistuksen "kaiden" jolloin oppilaalle oli siirretty kaikki "ryū"n tieto. Mukaan lukien salaiset tekniikat. "Menkyo kaiden" oli osoitus että opettaja oli siirtänyt oppilaalle kaiken osaamansa ja että oppilas sai opettaa käyttäen koulun nimeä. Yleensä pidettiin sääntönä että pääopettaja ("soke" tai "shihanke") myönsi vain yhden menkyō kaidenin Japanilaista maakuntaa kohden. Näin välttiin maakunnan sisäistä kilpailua, kunnianhimoisten opettajien kesken.
Kenjutsu-harjoittelu.
Kenjutsu-harjoittelu koostuu pääosin kata-harjoittelusta, mutta myös leikkausharjoittelusta (Tameshigiri), jossa katkotaan kaislamattorullia tai bambukeppejä. Harjoitusvälineenä käytetään usein bokkenia (puumiekka) tai oikeaa miekkaa (katana, tachi, jne.).
Esimerkkejä vanhoista koulukunnista, jotka ovat vielä toiminnassa, ovat Tenshin shōden Katori shintō-ryū, Kashima shintō-ryū ja Kashima-Shinryū. Toisin kuin nykyaikaisissa budolajeissa, vyön väriä ei käytetä harjoittelijan tason näyttämiseen. Vyöarvojen sijaan harjoittelijalle voidaan myöntää tasoa
osoittavia lisenssejä, kuten "menkyō kaiden".
Kenjutsusta johdettu moderni budolaji on kendo. Myös iaidolla on kenjutsutaustansa, mutta iaijutsusta johdettu osuus on iaidossa merkittävämpi.
Tenshin Shōden Katori Shintō-ryū.
Japanin vanhimpia kenjutsu-koulukuntia on Tenshin shōden Katori shintō-ryū (). Se on yksi arvostetuimmista vanhoista ryū-ha-perinteistä, jota yhä harjoitetaan, ja se onkin määritelty yhdeksi Japanin kulttuuriaarteista. Sen perustaminen voidaan kirjallisten lähteiden perusteella ajoittaa 1400-luvulle. Koulukunta on erikoistunut tachi-miekan käyttöön. Muita aseita (bō, naginata, yari ja shuriken) harjoitellaan ainoastaan miekkailijan harjoittamiseksi näitä aseita vastaan.
Tenshin shōden Katori shintō -ryūn perusti samurai nimeltä Iizasa Chōisai Ienao (,1387–1488). Hän palveli Chiban sukua ja myös Ashikaga shōgunin vasallina 1400-luvulla, ja hänet tunnettiin pätevänä miekan ja keihään käyttäjänä. Hän eli 102-vuotiaaksi, mikä on levottomalla aikakaudella eläneeltä ja sotapalvelusta palvelleelta samurailta poikkeuksellista. Hän otti osaa lukuisiin taisteluihin. Taistelemaan kyllästyneenä hän erosi suvustaan siirtyen munkiksi Katorin šinto-pyhäkköön harjoittamaan askeesia. Pyhäkössä Chōisaille tapahtui Futsunushi-no-kamin, šintojumalan ilmestyminen. 1000 päivän ajan Chōisai puhdistautui harjoittaen taistelutaitoja ja puhdistautumisriittejä palvellen jumalia Katorin pyhäkössä, ja perusti näin Tenshin shōden Katori shintō -ryūn.
Hyōhō Niten Ichi-ryū.
Hyōhō niten ichi-ryū (Musashi kutsui kouluaan niten ichiksi () tai nitō ichiksi () -kenjutsukoulu on legendaarisen japanilaisen "miekkapyhimyksen" Miyamoto Musashin kehittämä. Hyōhō niten ichi -ryūssa harjoitellaan pääasiassa pitkän miekan tekniikoita katana (tachi, ittō no seiho "yhden miekan sarja", 12 kataa) mutta myös lyhyen miekan wakizashi (kodachi seihō "lyhyen miekan sarja", 7 kataa) ja kaksi miekkaa yhdessä (nitō seihō "kahden miekan sarja", 5 kataa) kenjutsu-tekniikoita. Muut harjoiteltavat aseet ovat: jutte, bō (5 shakua pitkä) sekä lisäksi aseettomia jujutsu-tekniikoita.
Shintō-ryū kenjutsu.
Shintō-ryū kenjutsu tai (Kasumi Shintō-ryū kenjutsu) on Shindō Musō-ryū jōjutsuun kuuluva kenjutsu-katasarja, jota harjoitellaan SMR jōjutsussa ja ZNKR seitei jōdōssa. Se sisältää 12 kataa, joista 8 on pitkän miekan (daitō) ja 4 on lyhyen miekan (shōtō).
Ono-ha Ittō-ryū.
Ono-ha Ittō-ryū kenjutsukoulun perustivat: Itō Ittōsai Kagehisa (Ittō-ryū); Ono Jirouemon Tadaaki (Ono-ha Ittō-ryū) aikaisella Edo kaudella, 1630. Ono-ha Ittō-ryū kenjutsua harjoitellaan (ōdachi, kodachi, habiki) aseilla. Nykyinen perinteen edustaja/päämestari: Sasamori Takemi, 14. päämestari
Kashima-Shinryū.
Kashima-Shinryū () on 1400-luvun lopulla perustettu perinteinen japanilainen taistelulajikoulukunta. Koulukunnan perimätiedon mukaan Kashima-Shinryūn perustivat hieman yli 500 vuotta sitten Matsumoto Masamoto yhdessä Kunii Kagetsugun kanssa. Koulukunnan nykyinen johtaja, professori Humitake Seki, on lajin 19. pääopettaja ("shihanke").
Ennen Seki-senseitä Kashima-Shinryū oli pieni koulu, jonka jäseneksi pääseminen oli erittäin vaikeaa ja muille kuin japanilaisille tämä oli mahdotonta. Seki-sensein mukana Kashima-Shinryūn pääsali siirtyi Tsukuban yliopistoon 1976, ja muutama vuosi tämän jälkeen saivat ensimmäiset ulkomaalaiset mahdollisuuden aloittaa harjoittelun.
Kashima-Shinryūta harjoitellaan Japanin lisäksi nykyään myös Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Lajia opetetaan Euroopassa neljällä salilla, Frankfurtissa, Ljubljanassa, Helsingissä ja Tampereella. Suomessa Kashima-Shinryūn opetus alkoi Helsingin Yliopiston salilla kesällä 1996. Tampereella opetus alkoi vuonna 2002.
Kashima Shinden Jikishinkage-ryū.
Kashima shinden jikishinkage-ryū -koulukunnan () perusti Matsumoto Bizen-no-Kami Naokatsu (1467–1524) n. 1570. Kashima shinden jikishinkage-ryū on tunnettu "neljää vuodenaikaa" kuvastavasta "Hojo"-katasta jossa tehdään vaikeita hengitysharjoituksia ja käsitellään painavaa puumiekkaa (~2 kg) bokutoa.
Kashima Shintō-ryū.
Kashima () shintō -ryū on japanilainen kenjutsu-koulu, jonka perusti Tsukahara Bokuden (1489–1571) Muromachi-kaudella (1530) levottomana aikana. Koulu perustuu tekniikoihin, joita on koeteltu taistelukentillä ja jotka ovat osoittaneet siellä arvonsa. Eritoten käytetään hyväksi vastustajan haarniskan suojaamattomia kohtia. Koulussa harjoitellaan miekan, keihään ja naginatan käyttöä. Tämänhetkinen päämestari on Yoshikawa Tsuenetaka.
Suiō-ryū iai kenpō.
Suiō-ryū iai kenpō on klassinen kenjutsukoulu. Koulukunnan perusti Mima Yoichizaemon Kagenobu (1577–1665), joka oli harjoitellut Bokuden-ryūta ja yamabushien jōjutsua ("konga jo joho"). Koulukunnan harjoitteluun kuuluvat: iai, kenpō (kenjutsu), naginata, kogusoku (jūjutsu-tyyppistä tekniikkaa) ja jōjutsu.
Mugai-ryū.
Mugai-ryū on yksi yhä harjoiteltavista japanilaisista miekkailukoulukunnista maailmassa. Mugai-ryūn perusti Tsuji Gettan Sukemochi (1648–1727) vuonna 1695. Mugai-ryūssa harjoitellaan sekä kenjutsua että iaijutsua Mugai-ryū on sittemmin haarautunut useaan "ryū-ha"an.


ICANN.
ICANN () on voittoa tavoittelematon organisaatio, joka hallinnoi Internetin osoitteiden tunnuksia. Se perustettiin 18. syyskuuta 1998. Järjestö on yhdysvaltalainen, mutta sen hallintoa on pyritty saamaan kansainväliseksi. Tunisiassa 2005 kokoontunut tietoyhteiskuntakokous päätti kuitenkin säilyttää osoitteiden hallinnan ICANN-järjestöllä edelleen.
ICANN ylläpitää verkkotunnuksiin liittyvän hallinnon lisäksi myös Internet Assigned Numbers Authoritya eli IANAa. IANAn tehtäviin kuuluu hallinnoida esimerkiksi IPv4 ja IPv6-osoitteiden jakamista globaalilla tasolla.


Tianjin.
Tianjin (天津, vanhemmissa teksteissä joskus Tientsin, sananmukaisesti käännettynä "Taivaan virta") on itsehallinnollinen kunta, yksi Kiinan suurimmista kaupungeista ja tärkeä satamakaupunki Hai He -joella ja Keltaisenmeren Bohainmerellä.
Hallinto.
Tianjin on yksi Kiinan neljästä maakuntatasolla itsehallinnollisesta kunnasta. Se oli aikanaan Zhili-maakunnan (nykyinen Hebei) pääkaupunki.
Historia.
Kaupunki sai nimensä vuonna 1404 Ming-dynastian aikana, kun sinne rakennettiin linnake. Linnakkeen nimi oli Tianjin Wei (Tianjinin linnake). Kaupunki avattiin ulkomaankaupalle toisen oopiumisodan seurauksena 1858 Tianjinin sopimusten mukaan.
Maantiede.
Tianjin on Keisarinkanavan pohjoispäässä. Kanaali yhdistää Keltaisenjoen ja Jangtse-joen. Tianjinin vieressä ovat Hebei-provinssi ja Peking sekä Keltaisenmeren Bohai-lahti.
Poliittinen jako.
Tianjin on jaettu 15 kaupunginosaan ja kolmeen piirikuntaan. "Urbaanin alueen" (市区) lähellä olevat kuusi kaupungiosaa ovat


René Descartes.
René Descartes (31. maaliskuuta 1596 La Haye en Touraine – 11. helmikuuta 1650 Tukholma), tunnettu myös nimellä Renatus Cartesius, oli huomattava ranskalainen filosofi, matemaatikko, kirjailija ja tiedemies, jota on kutsuttu nykyaikaisen filosofian perustajaksi. Hän oli rationalisti, joka pyrki järjestelmällisesti epäilemään kaikkea mahdollista. Hänen tavoitteenaan oli löytää varma pohja varmalle tiedolle.
Descartes on vaikuttanut paljon häntä seuranneeseen länsimaiseen filosofiaan. Descartes perusti 1600-luvun mannermaisen rationalismin, jota myöhemmin edustivat Baruch Spinoza ja Gottfried Leibniz ja jota vastustivat empiristit, kuten Thomas Hobbes, John Locke, George Berkeley ja David Hume. Descartesta ja Leibniziä yhdistää kummankin suuri panos luonnontieteisiin yleensä. Descartes, Leibniz ja Spinoza olivat puolestaan kaikki lahjakkaita myös matematiikassa.
Descartes olikin merkittävä matemaatikko. Hänen tutkielmansa "Geometria" () on tieteen historian klassikko. Siinä Descartes kehitti analyyttisen geometrian ja avasi tietä nykyaikaiselle matematiikalle. Descartesin analyyttinen geometria muodostaa sillan algebran ja geometrian välille. Analyyttisen geometrian tavallinen kehys, suorakulmainen koordinaatisto, on nimetty Descartesin mukaan karteesiseksi koordinaatistoksi, vaikkei Descartes itse koordinaatistoa käyttänytkään. Descartesin ajatelmat mielen mekaniikasta ovat vaikuttaneet myöhempään länsimaiseen ajatteluun, mikä on näkynyt muun muassa tietokoneen keksimisessä ja mahdollisuudessa koneälystä.
Descartes asetti omakohtaisen harkinnan, ennakkoedellytyksistä vapaan tutkimuksen ja järjen hallitsija-asemaan ohi arvovallan, perinteen ja uskonnon. Katolinen kirkko tuomitsikin Descartesin harhaoppiseksi, ja hänen kirjansa joutuivat kirkon kiellettyjen kirjojen luetteloon. Tuotteliaimman kautensa ajan Descartes asui vapaamielisemmässä Hollannissa.
Descartesin tunnetuin ajatus on "Cogito ergo sum" ("Ajattelen, siis olen").
Elämä.
Descartes syntyi La Haye en Tourainessa (nykyään Descartes), Indre-et-Loiressa, Ranskassa. Hänen vanhempansa olivat alempaan virkamiesaateliin kuuluneet Rennesin parlamenttineuvos Joachim Descartes ja Jeanne Brochard. Descartes oli näiden kolmas lapsi. Kun hän oli vuoden vanha, hänen äitinsä kuoli tuberkuloosiin. Hänen isänsä avioitui uudelleen, mutta hän itse kasvoi isoäitinsä luona La Hayessa. Hänen isänsä halusi suoda hänelle parhaan mahdollisen koulutuksen. Yhdentoista vuoden iässä Descartes aloitti opinnot jesuiittojen ylläpitämässä Collège Royal Henry-Le-Grandissa La Flèchessä. Hänen lahjakkuutensa huomattiin hyvin pian, ja hän sai äidiltään perimänsä sairaalloisuuden vuoksi erioikeuden nukkua muita pidempään.
Koulun opetus perustui aristotelis-tomistiseen skolastiikkaan. Descartes kritisoi myöhemmin juuri tällaista filosofiaa, mutta osoitti silti aina kunnioitusta vanhaa kouluaan ja sen opettajia kohtaan. Valmistuttuaan vuonna 1614 Descartes jatkoi opiskelua Poitiers'n yliopistossa ja sai lakitieteen bakkalaureaatin ja lisensiaatin arvon vuonna 1616. Hän ei kuitenkaan koskaan toiminut lakitieteen alalla. Vuonna 1618 hän astui Alankomaiden Yhdistyneiden provinssien käskynhaltijan Morits Oranialaisen palvelukseen. Hänen tavoitteenaan oli nähdä maailma ja löytää totuus. Tieteisiin hän oli kuitenkin pettynyt. Kaikkien opintojen jälkeen hän tunsi vain olevansa entistä enemmän epäilyjen vaivaama ja tietoinen tietämättömyydestään. Descartes kirjoitti itse nuoruudestaan: "Jätin oppikirjojen tutkimisen kokonaan. Päätettyäni, etten etsi muuta kuin sellaista tietoa, jota voin löytää itsestäni tai maailman suuresta kirjasta, käytin loput nuoruusvuosistani matkusteluun, hovien ja sotaväkien näkemiseen sekä luonteenlaadultaan erilaisten ja eri oloista lähtöisin olevien ihmisten kanssa seurustelemiseen, erilaisten kokemusten hankkimiseen ja itseni koettelemiseen kohtalon asettamissa tilanteissa sekä kaikkialla tarjoutuvien asioiden tarkasteluun siten, että siitä on minulle hyötyä".
Näihin aikoihin hän tapasi Isaac Beeckmanin, joka oli uuden matemaattis-mekanistisen maailmankuvan puolustajia. Tämä voimisti Descartesin kiinnostusta matematiikkaan ja moderniin fysiikkaan. 10. marraskuuta 1619, matkustellessaan Saksassa ja ajateltuaan soveltaa matematiikkaa fysiikan ongelmien ratkaisemiseen, Descartes näki unessa näyn, jonka kautta hän "löysi ihmeellisen tieteen perustan". Tästä tuli merkittävä käänne nuoren Descartesin elämässä ja hänen analyyttisen geometriansa perusta. Hän omisti loput elämästään tämän matematiikan ja luonnon välisen yhteyden tutkimiseen. Hänen tavoitteenaan oli kehittää täysin uusi tiede, matemaattinen yleismenetelmä tai eräänlainen oman aikansa "kaiken teoria", joka tarjoaisi yleisen ratkaisun kaikille mahdollisille yhtälöille.
Descartes jatkoi kuitenkin myös kiertelyään ympäri Eurooppaa. Hän oli mukana muun muassa Prahan valloituksessa kolmikymmenvuotisessa sodassa vuonna 1620. Vuonna 1622 Descartes palasi Ranskaan, ja vietti muutaman seuraavan vuoden Pariisissa ja myös muualla Euroopassa. Hän oli läsnä La Rochellen piirityksessä 1627. Hän muutti Hollantiin vuonna 1628, jossa hän eli muuttaen usein asuinpaikkaansa vuoteen 1649. Hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa muun muassa Marin Mersennen kanssa.
Vuonna 1633 katolinen kirkko tuomitsi Galileo Galilein, ja Descartes hylkäsi suunnitelmansa julkaista tutkielmansa "Maailma eli tutkielma valosta", jota hän oli työstänyt edelliset neljä vuotta. Teos sisälsi hänen yhtenäisteoriansa materiasta ja luonnosta aina pienistä hiukkasista tähtiin saakka. Descartes totesi, että jos Galilein aurinkokeskinen kosmologia oli kirkon mielestä väärä, silloin myös hänen teoriansa olivat "vääriä", koska ne todistivat Galilein teoriat oikeiksi.
Descartes ja Ruotsin kuningatar Kristiina
Vaikka Descartes ei mennyt koskaan naimisiin, hän toimi isänä aviottomalle tyttärelleen Francinelle, joka syntyi 1635 ja kastettiin 7. elokuuta samana vuonna. Francine kuoli vuonna 1640.
Descartes jatkoi matematiikkaa ja filosofiaa käsittelevien teosten julkaisemista loppuelämänsä. Vuonna 1643 kartesiolainen filosofia tuomittiin Utrechtin yliopistossa, ja Descartes aloitti pitkän kirjeenvaihtonsa Böömin prinsessa Elisabetin kanssa. Vuonna 1647 Ranskan kuningas myönsi hänelle eläkkeen.
Vuonna 1649 Descartes matkusti Ruotsiin opettamaan nuorta, 22-vuotiasta kuningatar Kristiinaa. Tämä halusi Descartesin paitsi opettajakseen myös neuvonantajakseen tiedeakatemian perustamisessa. Matka oli lopulta Descartesille pettymys. Kristiina ei kritiikittä hyväksynyt opetettua. Descartes kuoli Tukholmassa 11. helmikuuta vuonna 1650. Hänen kuolemansa syy oli keuhkokuume. Descartes oli tottunut nukkumaan pitkään ja vetäytymään usein mietiskelemään uuninpankolle. Ruotsissa hänen kohtalokseen koitui paitsi pohjoisen talvi myös Kristiinan vaatimus opiskella filosofiaa hyvin varhain aamulla. Descartesin ja hänen lääkärinsä kirjeenvaihtoa on joskus tulkittu niin, että hän saattoi kuolla arsenikkimyrkytyksen.
Koska Descartes oli katolinen protestanttisessa maassa, hänet haudattiin lähinnä kastamattomille lapsille tarkoitetulle hautausmaalle Tukholman Adolf Fredrikin kirkkoon. Myöhemmin hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin Ranskaan ja haudattiin St. Genevieve-du-Montin kirkkoon Pariisiin. Adolf Fredrikin kirkossa on edelleen hänen kunniakseen 1700-luvulla pystytetty muistomerkki.
Vuonna 1667 katolinen kirkko liitti Descartesin teokset kiellettyjen kirjojen luetteloonsa. Ranskan vallankumouksen aikana hänen jäännöksensä siirrettiin Pariisin Panthéoniin muiden suurien ranskalaisten ajattelijoiden joukkoon. Vuonna 1802 Descartesin syntymäpaikka otti uudeksi nimekseen "La Haye - Descartes". Vuonna 1967 se lyheni nimeksi "Descartes". Nykyään Descartesin hauta on Saint Germain-des-Presin kirkossa Pariisissa.
Filosofia.
Descartesia pidetään usein ensimmäisenä nykyaikaisena ajattelijana, joka tarjosi filosofisen kehyksen kehittymässä olleille luonnontieteille. Teoksessaan "Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta" hän pyrki pääsemään perustavanlaatuiseen joukkoon periaatteita, jotka voidaan tietää todeksi ilman mitään epäilystä. Tähän päästäkseen hän hyödynsi metodologista skeptismiä: hän epäili kaikkia ideoita, joita voidaan epäillä. Antiikin skeptikoista Descartes erottui siinä, että hän pyrki löytämään vakaan metafyysisen pohjan luonnontieteille, kun taas skeptikot pyrkivät pidättäytymään kaikista sen kaltaisista lausumista.
Descartes päätti siis epäillä kaikkea metodologisesti löytääkseen jotain varmaa. Hän antoi esimerkin uneksimisesta: unessa ihmisen aistit havaitsevat aistiärsykkeitä, jotka vaikuttavat todellisilta, mutta joita ei todellisuudessa ole olemassa. Näin ihminen ei voi todellisuudessa luottaa aistien antamiin tietoihin totuutena. Havainnollistaakseen aistien rajoja lisää, Descartes esitti niin kutsutun vaha-argumentin. Hän kuvitteli palan vahaa: hänen aistinsa kertovat, että sillä on tiettyjä ominaisuuksia, kuten muoto, rakenne, koko, väri, haju jne. Kun vaha viedään tuleen, nämä ominaisuudet kuitenkin muuttuvat täydellisesti. Silti se vaikuttaa olevan sama asia, pala vahaa, vaikkakin aistien antamat tiedot kertovat, että kaikki sen ominaisuudet ovat erilaisia. Näin emme voi käyttää aisteja, jos aiomme selvittää vahan todellisen luonteen — sen sijaan meidän on käytettävä järkeämme.
Descartesin epäilyn välineistä tunnetuin lienee niin sanottu kartesiolainen demoni. Descartes ei pitänyt havaintoa luotettavana tiedonlähteenä subjektista riippumattomasta maailmasta, koska on mahdollista, että on olemassa jonkinlainen ilkeä kaikkivoipa demoni, pettävä jumala ("deus deceptor"), joka tuottaa subjektille sen havainnot, jotka antavat täysin virheellisen kuvan todellisuudesta. Samaten demoni saattaa hypnotisoida meidät uskomaan vääriä laskuja oikeiksi, joten edes matemaattiset totuudet eivät välttämättä pidä paikkaansa.
Descartes tuli siihen tulokseen, että kaikesta huolimatta yksi asia on varma: vähintään subjektin henkisen minän on oltava olemassa, koska täytyyhän demonin jotain puijata. Mielen on pakko olla olemassa, koska jokinhan epäilee aistien antamaa todistusta. Tästä on tullutkin Descartesin kuuluisa lausahdus: "Cogito ergo sum" eli ajattelen, siis olen (olemassa).
Elimistön reagointia aistiärsykkeisiin havainnollistava kuva Descartesin teoksesta "De homine".
Epäilevä Descartes tuli siis siihen tulokseen, että hän ei voisi epäillä, ellei hän olisi subjektina olemassa, mutta toisaalta hänen oma ruumiinsa voisi olla unta tai näköharhaa. Mieli ei Descartesin mukaan tämän vuoksi voi olla aineellinen, koska aineen olemassaolo ei ole yhtä varmaa kuin ajattelevan subjektin. Onneksi hyvä Jumala ei kuitenkaan voisi johtaa meitä harhaan, joten ruumiimmekin on olemassa. Descartes ajatteli täten, että mielen ja ruumiin jaon pitäisi tämän perusteella olla selvää kaikille rationaalisesti ajatteleville ihmisille. Descartesin kaksinaista oppia ruumiista ja mielestä kutsutaan nimellä kartesiolainen dualismi. Hänen mukaansa mieli ja ruumis kommunikoivat keskenään käpyrauhasen välityksellä; miten tämä sitten tapahtuu, jää kuitenkin epäselväksi. Descartes kuitenkin päätyi tähän lopputulokseen sen pohjalta, koska ihmisruumissa ei ole ainuttakaan turhaa osaa, eikä Descartes tiennyt että käpyrauhasella olisi jokin toiminto. Näin käpyrauhanen sai toiminnan ja sielu tarvitsemansa kanavointiympäristön.
Vastaavalla tavalla Descartes eteni rakentaessaan filosofista tietämysjärjestelmäänsä. Hän hylkäsi aistihavainnot epäluotettavina ja hyväksyi menetelmistä ainoastaan deduktion. "Mietiskelyjen" puolessa välissä hän väittää myös todistaneensa hyvänsuovan Jumalan olemassaolon ontologisen todistuksen avulla. Tältä pohjalta Descartes johti "veracitas dei" -periaatteen, jonka mukaan hyvänsuopa ja totuudellinen Jumala ei anna vääriä havaintoja tai muuten petä häntä. Näin aistit antoivat päteviä todisteita. Descartesin argumentti on kuitenkin hatara, koska hänen käsityksensä Jumalasta on peräisin aiemmista kokemuksista ja aisteista, jotka hän oli hylännyt aiemmin. Ongelmaa kutsutaankin kartesiolaiseksi kehäksi: Descartes todisti Jumalan olemassaolon sillä, että hänellä on kirkas ja selkeä ajatus Jumalasta, ja kirkkaiden ja selkeiden ajatusten luotettavuuden sillä, että Jumalan olemassaolo ja totuudenmukaisuus takaa ne.
Descartes kirjoitti vain vähän moraalifilosofiasta. Suurin osa sisältyy hänen ja Elisabetin kirjeenvaihtoon. Descartes kannatti eräänlaista synteesiä stoalaisesta hyve-etiikasta ja epikurolaisesta nautintoetiikasta. Hänen mukaansa hyve tuo korkeinta nautintoa. Descartes on rationalismin keulahahmo siksi, että hän esitti, että järki on ainoa luotettava menetelmä tiedon hankkimiseksi. Vaikka monet muut olivat esittäneet saman ajatuksen jo aiemmin, kukaan ei ollut esittänyt sitä yhtä täsmällisesti ja käynyt sitä läpi yhtä perusteellisesti ennen häntä.
Matematiikka ja fysiikka.
Silmän ja käden yhteistoimintaa esittelevä kuva Descartesin teoksesta.
Descartes tutki paljon luontoa, vaikka olikin rationalisti. Hän sanoi, että "luonto voidaan määritellä numeroiden kautta" ja pyrki samaistamaan materian geometriseen ulottuvuuteen. Matemaatikot pitävät Descartesta erittäin merkittävänä ennen kaikkea analyyttisen geometrian kehittäjänä. Descartesin aikaan geometria, joka käsittelee suoria ja kuvioita, ja algebra, joka käsittelee lukuja, olivat täysin erillisiä matematiikan osa-alueita. Descartes näytti, kuinka monet geometrian ongelmat voidaan muuntaa algebran kielelle, ongelmassa esiintyvien suureiden välisiksi yhtälöiksi, ja ratkaista algebran keinoin. Descartes kehitti algebran symbolismin jokseenkin sellaiseksi, jona se yhä esiintyy. Karteesiseksi koordinaatistoksi kutsuttua suorakulmaista koordinaatistoa Descartes ei kuitenkaan käyttänyt. Descartesin tapa määrittää käyrien tangenttisuoria on yksi tärkeä askel kohti varsinaista differentiaalilaskentaa.
Descartesin käyttämä menetelmä muistuttaa Francois Vièten aiemmin esittämää analyysin menetelmää. Descartes ei kuitenkaan tuntenut tämän töitä, vaan kehitti antiikin kreikkalaisten matemaatikkojen käyttämien menetelmien pohjalta oman, yleisemmän ja paremman menetelmänsä, joka pian syrjäytti Vièten menetelmän. Descartesin teoria tarjosi perustan Newtonin ja Leibnizin varsinaisesti keksimälle differentiaali- ja integraalilaskennalle.
Descartes antoi panoksensa myös optiikalle. Hän esimerkiksi osoitti refraktion eli valonsäteen taittumisen lakia hyödyntäneellä geometrisella konstruktiolla, että sateenkaaren kulmasäde on 42°.
Teokset.
Teoksen "Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta" kansi


Göteborg.
Göteborg (, aik.) on Ruotsin toiseksi suurin kaupunki ja samannimisen Göteborgin kunnan keskustaajama. Se sijaitsee Ruotsin länsirannikolla Götajoen suussa Kattegatin itärannalla. Göteborg on Länsi-Götanmaan läänin pääkaupunki, ja aiemmin se oli Göteborgin ja Bohusin läänin pääkaupunki.
Vuoden 2010 lopussa Göteborgin kaupunkitaajamassa oli 549 839 asukasta. Kaupunkitaajama ulottuu myös joidenkin naapurikuntien alueelle. Toisaalta Göteborgin kuntaan kuuluu keskustaajaman lisäksi myös maaseutualueita ja joitakin pienempiä taajamia. Useita kuntia käsittävässä Suur-Göteborgissa on noin 920 000 asukasta.
Göteborg sai kaupunkioikeudet kuningas Kustaa II Aadolfilta vuonna 1621.
Kaupungissa on kaksi yliopistoa: vuonna 1891 perustettu Göteborgin yliopisto, joka on Skandinavian suurin yliopisto, ja vuonna 1829 perustettu yksityinen Chalmersin teknillinen korkeakoulu. Molempien yhteisenä yksikkönä toimii Göteborgin IT-yliopisto.
Perinteisesti kaupungin taloutta on hallinnut metalliteollisuus, kuten auto- ja laivateollisuus, mutta sittemmin sen rooli on vähentynyt, ja nykyään kaupunki on viihteen, koulutuksen, tieteen, finanssialan ja palveluyrittäjyyden keskus. Kaupunki ei ole kuitenkaan taloudellisesti aivan yhtä vauras kuin maan pääkaupunki Tukholma.
Historia.
40 kilometriä nykyisestä Göteborgista pohjoiseen sijainnut Lödöse oli keskiajalla Ruotsin kauppakeskus ja satama länteen. Kaupunki siirrettiin lähemmäksi merta, koska norjalainen Bohusin linnoitus alempana joen varressa oli sille uhka. Myös uudella asutuksella, "Nya Lödösellä" ("Uusi Lödöse"), oli kuitenkin ongelmia ja kaupungin asukkaiden täytyi etsiä suojaa Älvsborgin linnoitukselta.
1600-luvun alussa Ruotsi hallitsi vain yhtä paikkaa länsirannikolla. Yritys perustaa Göteborg-niminen kaupunki läheiselle Hisingenin saarelle vuonna 1607 oli epäonnistunut Kalmarin sodan vuoksi, mutta toinen yritys kuningas Kustaa II Aadolfin johtamana onnistui vuonna 1621
Menestyksekkäiden sotien jälkeen kaikki Tanskan itäiset provinssit luovutettiin Ruotsille Roskilden rauhassa vuoteen 1658 mennessä. Sen seurauksena Göteborgista etelään sijainneesta Hallandista ja pohjoiseen sijainneesta Bohuslänistä tuli Ruotsin alueita, mikä turvasi Göteborgin asemaa ja mahdollisti kaupungin kasvamisen länsirannikon tärkeäksi satamakaupungiksi ja kaupan keskukseksi.
Kaupungin keskusta on rakennettu alavalle ja suoperäiselle maalle. Tästä syystä jotkut nykyisistä kaduista ovat olleet alun perin kanavia, joiden rakentamiseen hankittiin apua hollantilaisilta.
Maantiede.
Göteborg sijaitsee Kattegatin itärannalla ja Götajoen suulla. Skandinaviaa lämmittävän Golfvirran ja rannikon läheisyyden vuoksi kaupungin ilmasto on lauhkea ja melko sateinen. Göteborgin saaristo koostuu rosoisista, paljaista kivistä ja rantakallioista.
Väestö.
Göteborgissa, kuten useimmissa Ruotsin suurkaupungeissa, on paljon maahanmuuttajia. Vuoden 2007 väestönlaskennan mukaan kunnassa asuu 103 083 maahanmuuttajaa, mikä on noin 21 % koko väestöstä. Iranilaiset ja muut Lähi-idästä tulleet maahanmuuttajat, sekä entisestä Jugoslaviasta tulleet ovat keskittyneet koillisen esikaupunkeihin kuten Bergsjön, Lärjedalen, Gunnared ja Biskopsgården. Bergsjössä yli puolet asukkaista on syntynyt muualla kuin Ruotsissa. Vuonna 1998 Göteborgissa asui 9 700 suomalaista (2,1 % kunnan väkiluvusta). Biskopsgården on Göteborgin tärkeä suomalaisten asuttama kaupunginosa.
Liikenne.
Göteborgin raitiovaunut ovat suosittuja kulkuvälineitä kaupungin sisäisessä liikenteessä.
Göteborgin päälentoasema on kaupungista 20 kilometriä itään sijaitseva "Landvetter" – pienempi lentoasema "Göteborg City Airport" taas sijaitsee 14 kilometriä kaupungista luoteeseen. Kaupungin keskusrautatieasemalta ("Centralstationen") on junayhteyksiä eri puolille Ruotsia sekä Osloon ja Kööpenhaminaan. Göteborgiin pääsee myös lautalla Frederikshavnista, Kielistä, Kristiansandista ja Newcastlesta. Göteborgin satama on Skandinavian suurin 36,9 miljoonan tonnin rahtiliikenteellä (2004,). Kaupungin sisäisessä liikenteessä tärkeässä asemassa ovat raitiovaunut, ja 150 kilometrin pituinen verkosto onkin pisin Pohjois-Euroopassa. Lisäksi kasvava lähijunaliikenne ("Pendeltåg") palvelee metropolialuetta ja lähikaupunkeja kuten Alingsås ja Kungsbacka.
Urheilu ja viihde.
Göteborgista on kotoisin mm. perinteikäs urheiluseura IFK Göteborg ja jääkiekkojoukkue Frölunda HC. Göteborg on isännöinyt yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut 1995 ja yleisurheilun Euroopan-mestaruuskilpailut 2006. Myös Eurovision laulukilpailu 1985 järjestettiin Göteborgissa Scandinavium-areenalla.
Eräs metallimusiikin alalajeista, melodinen death metal, sai alkunsa Göteborgista 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Melodisen death metalin pioneereja olivat göteborgilaiset yhtyeet Dark Tranquillity, At the Gates ja In Flames. Toisinaan tätä genreä kutsutaankin ”Göteborg-metalliksi”.


Suomen kunnat.
Kunta on itsehallinnollinen julkishallinnon yksikkö, joka toimii valtion valvonnassa. Valvonnasta vastaavat aluehallintovirastot. Nykyään Suomessa on vain yksi kuntamuoto. Vuoteen 1977 asti Suomessa oli kolme eri kuntamuotoa: maalaiskunta, kauppala ja kaupunki. Kaupungeilla ja kauppaloilla oli joitakin tehtäviä, joita kunnilla ei ollut. Lisäksi maalaiskuntien alueella saattoi olla rajoitettua itse­hallinto-oikeutta nauttivia, vain tiettyjä hallinto­tehtäviä hoitavia erityis­kuntia, joita olivat taaja­väkiset yhdys­kunnat ja epä­itsenäiset kauppalat. Vuoden 1976 kunnallis­lain mukaan kauppalat muutettiin kaupungeiksi vuonna 1977, josta lähtien Suomessa on ollut vain yksi kuntamuoto, ja kaikilla kunnilla nimityksestä riippumatta (kaupunki tai kunta) samat tehtävät ja velvollisuudet. Vuodesta 1995 lähtien mikä tahansa kunta on saanut käyttää itsestään nimitystä kaupunki niin halutessaan. Nimityksellä ei kuitenkaan ole mitään juridista merkitystä.
Kunnallishallinto perustettiin Suomeen Keisarillisen Majesteetin Armollisella Asetuksella kunnallishallituksesta maalla 6. helmikuuta 1865. Suomen kunnat vastasivat Aleksanteri II:n uudistuksissa Venäjälle perustettuja zemstvoja. Molemmissa oli paikallishallinto, muttei demokraattinen, vaan varallisuuden mukaan määräytyvä. Kuntajaotus pohjautuu 1800-luvun puolivälissä toimineisiin seurakuntiin ja kaupunkeihin. Kaupunkeihin paikallinen itsehallinto raateineen ja maistraatteineen tuli jo aikaisemmin Italiasta Saksan kautta. Kunnallishallinnosta kaupungeissa annettiin asetus 1873.
Kunnallishallinnon historia.
Suomessa kunnat muodostettiin autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan aikana vuoden 1865 kunta-asetuksen perusteella evankelis-luterilaisista seurakunnista ja kappeliseurakunnista, jolloin kuntajaon pohjaksi tuli pääasiassa maalaiskunnista muodostuva seurakuntajako. Joissain tapauksissa seurakunnalle alisteisista kappelikunnista tuli omia, itsenäisiä kuntiaan. Rukoushuonepiirin, kappeliseurakunnan tai seurakunnan muodostuminen riippui aikanaan alueen asukkaiden tahdosta ja kyvystä rakentaa itselleen rukoushuone, kappeli tai kirkko ja maksaa papiston apulaisen, kappalaisen tai kirkkoherran palkka. Vähävaraisilla ja harvaanasutuilla alueilla kuntien pinta-ala muodostui suureksi, kun taas tiheämmin asutuille ja vauraammille alueille muodostui paikallishallinnon yksikköjä enemmän ja pienemmälle alueelle. Jako kaupunkeihin ja niitä ympäröiviin maalaiskuntiin oli muodostunut jo varhemmin, sillä kaupunkeja koski oma erikoislainsäädäntönsä keskiajalta lähtien. Vuoden 1734 lakiin saakka muun muassa rikoslaki ja kauppaoikeus olivat maalla ja kaupungissa erilaisia.
1865–1873 luotiin ensimmäiset kuntalait, joissa tehtiin jako maalaiskuntiin ja kaupunkeihin. Kaupungeissa maistraatin ja poliisin toimintamenot maksettiin kaupungin varoista, kun taas maaseudulla vastaava hallinto ylläpidettiin valtion varoin kihlakunnissa. Vastuu maistraatin ylläpidosta siirtyi vasta 1964 ns. uusien kaupunkien yhteydessä valtiolle, jolloin kynnys kaupungiksi muuttumiseen alentui ja ero suuren teollistuneen maalaiskunnan ja pienen kaupungin välillä pieneni.
Suomen itsenäistyttyä säädettiin 1917–1919 kuntalait ja perustuslait, jotka määrittelivät yleiset, yhtäläiset, salaiset ja suhteelliset vaalit myös kunnallishallinnon perustaksi aikaisemmasta veronmaksusta riippumatta. Valtiollisissa vaaleissa vastaava uudistus oli toteutunut säätyvaltiopäivien lakkauttamiseen ja eduskunnan perustamiseen vuoden 1906 ensimmäisissä eduskuntavaaleissa.
1925 kuntajaotus säädettiin riippumattomaksi evankelis-luterilaisten seurakuntien alueista tai muista ulkoisista jaoista. Kuntien ja seurakuntien lukumäärä maassa tulivat näin riippumattomiksi toisistaan. Myöhemmin kirkkolaissa seurakuntajaotuksen pohjaksi on säädetty kuntajaotus. Koska kunnat osoittautuivat pieniksi joidenkin tehtäviensä suorittamiseksi, virallistettiin kuntien muodostamien yhteisöjen, kuntayhtymien muodostaminen ja hallinto sekä purkaminen lakiin 1932. Kuntayhtymiä on erityisesti erikoissairaanhoidossa ja ammattikoulutuksessa.
Vuonna 1949 kunnallislaki uudistettiin ja kuntia koskevaa lainsäädäntöä yhtenäistettiin. Kaikkiin kuntatyyppeihin tuli kunnanjohtaja. 1970 perustettiin kunnallinen työmarkkinalaitos palkkauksen yhtenäistämiseksi. Hyvinvointiyhteiskunnan mukana kunnat saivat valtiolta lisää tehtäviä ja valtionapuja.
1977 uudessa kunnallislaissa kaupunkien, kauppaloiden ja maalaiskuntien väliset juridiset erot poistettiin lähes kokonaan. Ennen vuotta 1977 kaupungin- tai kauppalanoikeudet saaneet kunnat eroavat lainsäädännöllisesti muista kunnista vieläkin, mutta hyvin vähän. Kuntasuunnittelu tuli pakolliseksi. 1989 alkoi vapaakuntakokeilu. 1993 luovuttiin kuntien menoja vastaavien valtionapujen tarkasta määrittelemisestä ja kunnat voivat laskennallisin perustein saamansa jako-osuudet käyttää vapaan harkintansa mukaan lakisääteiset velvoitteensa kuitenkin täyttäen. Tämä auttoi saneeraamaan kuntataloutta laman olosuhteissa ilman suoranaisia valtiovarainministeriön ohjeita. 1995 säädettiin uusi kuntalaki, joka lisäsi kuntien autonomiaa.
Kuntien määrä.
Kun vielä vuonna 2002 Suomessa oli 448 kuntaa, vuoden 2009 alussa niitä oli tasan sata vähemmän. Kunnista 16 sijaitsee Ahvenanmaan itsehallinnollisessa maakunnassa, jossa kuntakoko on erittäin pieni. Kunnan voivat muodostaa pienet saaret tai saariryhmät. Vuoden 2009 alussa toteutui 32 kuntaliitosta, joissa oli mukana 99 kuntaa. Näiden liitosten seurauksena kuntien määrä väheni 67:lla. Lisäksi meneillään on kuntajakoselvityksiä.
Kuntien määrän vähentäminen on ollut esillä poliittisessa keskustelussa, sillä etenkin pienten kuntien mahdollisuudet järjestää lakisääteiset palvelut ovat viime vuosina vaikeutuneet. Suomessa on nykyisin jo moneen Euroopan maahan verrattuna vähän kuntia asukaslukuun verrattuna. Muihin pohjoismaihin verrattuna kuntia on edelleen paljon, ja niillä on lisäksi paljon tehtäviä. Kuntien määrän vähentämisen etenkin kuntia yhdistämällä katsotaan parantavan hallinnon tehokkuutta. Kunnat muodostavat seutukuntia, joita vuonna 2009 Suomessa on 72. Näistä kolme sijaitsee Ahvenanmaalla.
Kunnanvaltuusto.
Kunnassa ylintä päätösvaltaa käyttää neljän vuoden välein yleisillä vaaleilla valittava kunnanvaltuusto. Sen tehtäviin kuuluu päättää kuntasuunnitelmasta vähintään viideksi vuodeksi eteenpäin. Suunnitelma on kunnan hallinnon, talouden, maankäytön ja muiden olojen kehittämistä, ja se tarkistetaan määräajoin. Kunnan maankäytöstä valtuusto päättää kaavoituksella. Kunnanvaltuustoissa istuu yhteensä noin 11 966 kunnanvaltuutettua ja puolueista keskustalla on eniten paikkoja, yhteensä 4 422.
Kunnan hallinnon järjestämiseen kuuluu muun muassa erilaisten ohje- ja johtosääntöjen antaminen, kuten virastojen toiminnan ja tehtävien määrittely. Ohjesääntö vaatii aina asianomaisen valtion viranomaisen vahvistuksen, johtosääntö ei.
Taloudellisen vallan käyttö kunnassa kuuluu myös valtuuston päätösvaltaan. Valtuusto hyväksyy vuosittain talousarvion (tarvittaessa lisätalousarvio). Taloudelliseen valtaan kuuluvat myös päätökset määrärahoista, takaussitoumuksista, rahastojen perustamisesta ja kunnallisista maksuista.
Kaupungeissa kunnallislain mukaisista kunnanvaltuustoista käytetään nimeä kaupunginvaltuusto. Kainuun kokeilumaakunnassa on tavoitteena siirtää kahdeksan Kainuun kunnan- ja kaupunginvaltuuston valtaa maakuntavaltuustolle palveluiden tuottamisen tehostamiseksi. Ellei maakunta onnistu tehtävässään, on ajateltu, että kokeilu johtaa kuntaliitoksiin, minkä tuloksena on kahdeksan kunnan sijasta neljä kuntaa.
Kunnanhallitus.
Valtuuston ohella kunnanhallitus on tärkein toimielin kunnan hallinnossa. Kunnanhallitus huolehtii kunnan hallinnosta sekä valtuuston päätösten toimeenpanosta.
Kunnanhallituksen alaisena työskentelee kunnanjohtaja ja mahdolliset apulaiskunnanjohtajat. Heidän tehtävänsä on johtaa kunnan hallintoa.
Kunnanhallituksen tehtävä on valvoa kunnan etuja ja tehdä muun muassa sopimuksia ja oikeustoimia kunnan puolesta. Kunnanvaltuusto voi tehdä päätöksiä vain kunnanhallituksen valmistelusta.
Johtosäännön nojalla kunnanhallituksessa voi olla asioiden valmisteluja ja muita tehtäviä varten jaostoja. Kunnanhallitus voi asettaa myös toimikuntia tilapäisiä tai pysyväisluontoisia tehtäviä varten.
Lautakunnat ja johtokunnat.
Kunnan hallintotehtäviä varten on kunnanhallituksen valvonnan alaisia lautakuntia ja johtokuntia. Aiemmin lakisääteisiä lautakuntia oli yli 20, mutta nykykuntalain mukaan pakollinen on ainoastaan hallinnon ja talouden tarkastamisesta vastaava tarkastuslautakunta. Vapaaehtoisia lautakuntia ovat esimerkiksi kulttuuri-, urheilu- ja matkailulautakunta. Monissa kunnissa lautakuntien lukumäärä on alle kymmenen. Johtokuntien asettaminen on kuntien harkittavissa ja joissakin kunnissa niistä on luovuttu.
Kuntatalous.
Kuntien talouden perustana toimii niiden verotusoikeus. Noin kaksi kolmasosaa kuntien rahoituksesta perustuu kunnallisveroon ja kiinteistöveroon sekä erilaisiin kuntalaisilta perittäviin maksuihin. Loput tulot muodostuvat valtionosuuksista. 1990- ja 2000-luvulla valtio on toteuttanut pienituloisten veronalennuksia korottamalla kunnallisverovähennystä, mutta samanaikaisesti kunnat ovat nostaneet veroprosenttiaan.
1990-luvulta valtio on maksanut 1/2–2/3 kunnille määräämistään uusista velvoitteista, mikä on johtanut kunnallisverojen nousuun. Tämä on aiheuttanut monille kunnille talousvaikeuksia. Näihin ja muiden syiden takia aiheutuneeseen rahapulaan myöntää valtio harkinnanvaraista avustusta tarvittaessa. Katso luettelo näistä kunnista.
Kunnat ja kuntayhtymät käyttävät 32 miljardia euroa vuodessa palveluiden järjestämiseen ja kuntalaisten hyvinvoinnin edistämiseen.
Aiheesta muualla.
*


Halikko.
Halikko on Suomen entinen kunta, joka vuoden 2009 alusta tuli osaksi Salon kaupunkia.
Halikon kunta sijaitsi Varsinais-Suomen maakunnassa ja oli ennen kuntaliitosta osa Länsi-Suomen lääniä, aiemmin Turun ja Porin lääniä. Itsenäinen Halikko sijaitsi hyvien tie- ja rautatieyhteyksien varrella, joiden ansiosta se oli kasvava ja nopeasti teollistuva maatalouspitäjä kuntaliitokseen tultaessa. Halikon ammatissa toimivasta väestöstä noin puolet sai elantonsa palvelualoilta, runsas kolmannes teollisuudesta ja kymmenesosa maataloudesta. Ennen kuntaliitosta Halikon naapurikunnat olivat Kemiö, Kuusjoki, Marttila, Paimio, Perniö, Salo ja Sauvo. Vuodesta 1967 Halikkoon kuului siitä vuonna 1916 itsenäistynyt Angelniemen kunta.
Vuodesta 2009 likimain entisen Halikon kunnan alueella toimii Salon kaupunginhallituksen alaisuudessa Turuntien aluetoimikunta linkkinä Salon kaupungin hallintoon.
Nimi.
Nimen Halikko uskotaan juontuvan germaanisesta etunimestä Halicho tai Halik. Toinen mahdollinen nimen alkuperä tulee muinaisesta suomalaisesta jumalasta Hallista, jonka sanottiin asuvan korkeilla vuorilla. Halikossa on lukuisia korkeita mäkiä, joten nykyinen nimi on voinut muodostua sanasta Halliko. Alueelle muuttaneet germaanit ovat todennäköisemmin antaneet nimen kunnan alueelle. Ensimmäinen tulkittu maininta nimestä Halikko on vuodelta 1313, jolloin on mainittu suomalainen paikka Halki. Ensimmäinen kiistaton viittaus Halikkoon on vuodelta 1330.
Esihistoria.
Halikko asutettiin hyvin varhain. Suomusjärven kulttuurin asuinpaikkoja on löydetty muun muassa Märynummelta ja myöhäisempiä löytöjä Hajalasta. Merenpinnan laskemisen seurauksena Halikosta tuli rautakaudella tärkeä kauppa- ja kohtaamispaikkana. Aikoinaan muun muassa viikingit purjehtivat Halikon silloiselle rannikolle nykyisen Rikalanmäen paikkeille käymään kauppaa. Tämän puolesta puhuvat lukuisat arkelogiset löydöt ja rautakautinen kalmisto Rikalanmäellä.
Vielä ristiretkiaikana Rikala oli merkittävä valtakeskittymä Halikonlahden suulla. Rikalasta, joka oli todennäköisesti alun perin hämäläisten kauppapaikka, kehittyi Halikon ensimmäinen pitäjä, josta pikkuhiljaa Halikko lähti kehittymään. Kristinusko vaakintui pakanallisten hämäläisten kauppa-alueella hitaasti, ja niinpä alueen kirkollinen hallinto keskittyi naapuripitäjään Uskelaan. Perimätiedon mukaan toinen ristiretki Suomeen olisi tehty Halikon kautta, jossa Birger-jaarli nousi maihin Rikalassa.
Ruotsin vallan aika.
Halikko irtautui Uskelasta todennäköisesti jo 1200-luvun lopulla, ja ensimmäisen kerran Halikon kirkkopitäjä mainitaan asiakirjoissa vuonna 1313. Halikkoon perustettiin 1300-luvulla myös kartanoita, joista ensimmäinen oli Joensuun kartano. Sitä seurasivat Vuorentaan ja Wiurilan kartanot. Ruotsin kuningas läänitti maitaan aatelisille, ja kartanot omistivat valtavia alueita Varsinais-Suomen rannikolta, suurimpana Joensuun kartano. Alueen merkittävin aatelissuku oli Horn af Åminne, jota seurasi myöhemmin 1700-luvun lopussa Armfelt-suku. Halikon merkittävyydestä kertoo se, että se muodosti oman kihlakunnan.
Uudisasutus alkoi levitä Halikossa, kuten muuallakin Suomea, 1300–1500-luvuilla. Vanhimmat asutukset sijaitsivat Halikonjoen ja Purilanjoen ympäristössä. Ruotsalaisasutusta tuli verokirjojen mukaan 1300-luvulla, jolloin perustettiin uusia ruotsalaisen vero-oikeuden kyliä Länsi- ja Pohjois-Halikkoon. Suomalainen uudisasutus levisi uusille alueille Pohjois-, Länsi- ja Etelä-Halikkoon vanhoista kylistä sekä Sauvosta ja Paimiosta.
Isovihan aikana halikkolaiset eivät kärsineet suuresti. Edes kirkonkelloja ei varastettu, vaikka niiden vieminen oli yleistä. Pienimuotoisen ryöstelyn ja vahingonteon lisäksi venäläisten aiheuttamista vahingoista suurimmiksi jäivät Häntälän nimismiestalon ryöstö, siellä olleen vankilan hävittäminen ja muutamien ihmisten pakkosiirto Venäjälle. Isovihan merkittävin muutos kuntalaisten arkielämään oli papiston pakeneminen Ruotsiin. Tämän seurauksena koko kunta jäi ilman kirkon toimituksia neljäksi kuukaudeksi, kunnes Halikkoon saatiin sijaispappi Urjalasta.
Kunta-asetuksesta kuntaliitokseen.
1800-luvun puolivälissä alkoi paikallishallinnon kokonaisvaltainen uudistus ja kirkolliset ja maalliset asiat haluttiin erottaa toisistaan. Vuonna 1865 annettiin Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus kunnallishallituksesta maalla. Näin alkoi Halikossa 143 vuotta kestänyt oman kunnallishallinnon aika. Halikossa uudistus toteutettiin nopeasti ilman laajoja erimielisyyksiä, ensimmäisten joukossa Suomessa. Ensimmäinen luottamushenkilöiden vaali oli 30. joulukuuta 1866. Kuntakokouksen esimieheksi valittiin Wiurilan kreivi August Armfelt.
Suomen sisällissodassa Halikko ei kärsinyt vahinkoa, vaikka Vartsala oli voimakasta punakaartien aluetta. Kunta siirtyi rauhanomaisesti punaisten haltuun, kun kartanonomistajat pakenivat kunnasta. Ainoata terroria olivat Joensuun kartanon tilanhoitajan August Canthin murha Vaskiolla ja Perniön meijerin juustomestarin Oskari Kankareen murha Asemanseudulla. Valkoisten lähestyessä Halikkoa punaiset pakenivat Uskelan kautta itään. Punaiset räjäyttivät vetäytyessään Halikon rautatiesillan. Sodan jälkeen Märynummella teloitettiin 50 ihmistä, joukossa myös ulkopaikkakuntalaisia.
Halikon kirkonkylästä ei muodostunut omaa kyläänsä, ja se oli vielä ennen toista maailmansotaa pieni, vain muutaman talon kulmakunta. Kirkko sijaitsi Joensuun maiden ympäristössä, eikä sen ympärille siksi muodostunut suurta asutuskeskittymää, ja kylät muodostuivat hieman kauemmas. Kirkonkylässä oli vain kunnantalo ja pari kauppaa. Muut palvelut kuntalaiset saivat läheisestä Salon kauppalasta tai kunnan silloisesta suurimmasta kylästä Hajalasta. Toisen maailmansodan jälkeen Joensuun maille kirkon läheisyyteen rakennettiin paljon taloja Karjalan evakoille, ja niistä kehittyi myöhemmin Halikon nykyinen keskusta, joka kasvoi nopeasti kiinni lähikyliin. Kirkonkylää on jatkuvasti rakennettu 1950-luvusta lähtien, ja keskustassa on enää vähän rintamamiestaloja jäljellä.
Halikon kirkonkylää. Taustalla näkyvät Halikon kirkko ja vesitorni.
1900-luvulla Halikon rajoissa tapahtui suuria muutoksia: Vuonna 1916 entinen Angelniemen kappeliseurakunta erotettiin omaksi kunnakseen. Vaskiolla oli vireillä omaksi kunnaksi irtaantuminen, ja oma Vaskion seurakunta perustettiin hetkellisesti 1929. Valtioneuvoston vastusti kuitenkin irtautumista, ja Vaskio pysyi osana Halikkoa. Vuonna 1932 Halikko joutui antamaan maa-alueluovutuksia Salon kauppalalle, ja vuonna 1967 Angelniemen kunta liitettiin takaisin Halikkoon. Halikon kunta lakkautettiin ja yhdistettiin se yhdeksän muun kunnan kanssa uudeksi kunnaksi 1. tammikuuta 2009 alkaen. Tällöin siihenastinen Salon kaupunki, Halikon kunta, Kuusjoen kunta, Perttelin kunta, Muurlan kunta, Perniön kunta, Särkisalon kunta, Kiskon kunta, Kiikalan kunta ja Suomusjärven kunta lakkautettiin ja tilalle perustettiin niiden silloiset alueet käsittävä uusi kunta, joka otti käyttöönsä Salo-nimen ja kaupunki-nimityksen.
Maantiede.
Halikon pinta-ala ennen kuntaliitosta oli noin 381 km², josta vettä oli noin 25 km². Halikon ainoa järvi oli Hajalassa sijaitseva Kankareenjärvi, joka on alaltaan 11 ha. Halikkoon kuuluu yhteensä yhdeksän saarta, joista neljä kuului Angelniemeen. Angelniemen kuntaliitoksen jälkeen Halikkoon kuului myös Kemiön saaren pohjoisosa. Lännessä kuntaa rajasi Paimio, pohjoisesta Marttila, idästä Kuusjoki ja Salo, etelästä Kemiö ja lounaasta Sauvo. Kunnalla oli myös yhteistä vesirajaa Perniön kanssa.
Halikko sijaitsee Halikonlahden suulla, joka on Ancylus- ja Litorinakausina syntyneiden laaksosavikkojen aluetta. Savikot soveltuvat hyvin maanviljelykseen. Laajat peltomaisemat ympäröivät korkeita metsien peittämiä mäkiä ja harjuja, joista monet ovat olleet linnavuoria. Kallioperä Halikossa on pääasiassa graniittia. Vaihtelua luontoon tuovat paikoittaiset lehdot ja jokivarsien perinnebiotoopit. Varsinais-Suomelle tyypillisesti kunnan alueella joet ja purot virtaavat syvissä laaksomaisissa uomissaan. Pitkään asutus keskittyi pääasiallisesti mäille, mutta sittemmin myös vanhalle peltoalalle on rakennettu.
Merkittäviä asutuskeskuksia ovat Halikon kirkonkylä, Asemanseutu, Märynummi, Vaskio, Hajala ja Kokkila, joihin kunnallispalvelut ovat rajoittuneet. Halikon korkein kohta on kunnan itäosassa oleva 121,5 metriä korkea Kivikujannummi.
Halikonjokilaakso kuuluu valtakunnallisesti arvokkaisiin maisema-alueisiin. Halikosta löytyy myös valtakunnallisesti merkittäviä rakennettuja kulttuuriympäristöjä, joihin lasketaan Angelniemen ja Halikon kirkonseudut, Joensuun, Vuorentaan ja Viurilan kartanot ja kuninkaantie.
Halikon nimikkolajit ovat vimpa, neitoperhonen, ukonsieni, pähkinähakki, rusakko ja vaakunassakin kuvattu tammi. Halikkolainen perinneruoka on "uunsallatti" eli peruna- tai silakkalaatikko.
Vaskio.
Halikon pohjoisosa, Vaskio, on maantieteellisesti erillinen alue. Tiheät metsät ja laajat suoalueet erottavat yhdessä Märynummen harjun kanssa Vaskion muusta Halikosta. Maaperä on muusta kunnasta poiketen pääasiassa moreenia, ja Vaskion alueella metsät ovat enimmäkseen vain havumetsiä ja istutettuja lehtimetsäkkeitä. Muualla Halikossa kasvaa sekametsää. Vaskio muistuttaakin maantieteellisesti enemmän naapurikuntaa Marttilaa kuin Halikkoa. Alue on laakeaa tasaista peltomaata, jota rikkovat joet ja niistä haarautuvat lukuisat purot, jotka virtaavat syvissä uomissa. Kasvillisuus näissä uomissa ja notkoissa on monipuolista, mutta monin paikoin niiden perinnebiotoopit ovat häviämässä laidunnuksen vähentymisestä johtuvan umpeenkasvamisen vuoksi.
Vaskion länsireunaa Paimion rajalla sanotaan Kumioksi. Alue on maantieteellisesti samankaltaista kuin muukin Vaskio. Kumion läpi virtaa Vaskionjokeen laskeva vähävesinen puro, Kumionoja, joka saa alkunsa Paimiossa. Kumionojasta haarautuu useita muita puroja, joista suurin on Tapiolanoja. Kumionmaan asutuskeskittymät ovat Sahan kylään kuuluva Kumio, Noukkilaan kuuluva Tapiola ja Kytöön kuuluva Mustasuo. Koko alue on kuitenkin haja-asutusaluetta.
Vaskion asutus myötäilee alueen jokia ja puroja. Alueen keskus sijaitsee Kuusjoen ja Vaskionjoen yhtymäkohdan pohjoispuolella.
Meri-Halikko.
a> liikennöi mantereen ja Kemiönsaaren välillä.
Meri-Halikolla tarkoitetaan Etelä-Halikkoa. Siihen kuului entisen Angelniemen kunnan alue ja Vartsalan ympäristö. Kun Angelniemi liitettiin takaisin Halikkoon 1967, tuli Halikosta selvästi osittain saaristokunta. Halikkoon liitettiin pienen mannerosan lisäksi Kemiönsaaren pohjoispääty sekä neljä saarta. Angelniemen alue on hyvin mäkistä. Alueella on paljon kallioisia ja jyrkkäreunaisia mäkiä, eikä se ole siksi lainkaan yhtä tehokkaasti viljeltyä kuin muu Halikko. Sen sijaan mäkien loivilla rinteillä kasvatetaan paljon omenaa, etenkin Kemiön puolella. Eteläänpäin lähemmäs Kemiön kuntaa mentäessä viljelyala alkaa jälleen kasvaa.
Kaikki Halikon yhdeksän saarta ovat kallioisia. Kaikki saaret onvat kesämökkikäytössä, mutta kolmella suurimmalla - Vartsalansaari, Luotsisaari ja Angelansaari - on myös vakituista asutusta ja Vartsalassa jopa maanviljelyä. Angelansaareen on siltayhteys Kemiönsaaren kautta, ja Vartsalansaareen on epäsäännöllinen lauttayhteys.
Palvelut ovat vähentyneet Angelniemen alueella, ja etenkin Kemiönsaaren puoleiset osat ovat siirtyneet pääasiassa mökkeilykäyttöön. Alueen keskus on vanha Angelniemen kunnan keskusta, Kokkila.
Vesistöjä.
Halikkoa halkoo Viurilanlahteen laskeva Halikonjoki, joka alkaa Vaskiolla Vaskionjoen ja Kuusjoen yhdistyessä. Halikonjoki virtaa lohkovajoamassa, jonka vuoksi syvä Halikonjoenlaakso on alueella ainutlaatuinen. Halikonjoki oli muinoin merkittävä purjehdusväylä, mutta maankohoamisen vuoksi sekä joki että lahti ovat liian matalia laivoille.
Halikonlahti on hyvin rikkonainen vesialue. Lahdelle on tyypillistä useat kapeat salmet saarien kesken ja mantereen välillä, minkä vuoksi lahden vesi vaihtuu verkkaisesti ja on rehevöitynyttä. Kemiönsaaren molemmin puolen on vain kapeat salmet, jotka yhdistävät Halikonlahden Suomenlahteen. Lahden pohjoisosassa oleva Viurilanlahti on Halikon- ja Uskelanjokien yhteistä suistoaluetta ja tärkeä vesilintujen pesimäpaikka.
Kankareenjärvi sijaitsee syrjässä Hajalan lähistöllä. Järven pohjoispuoli on soinen, ja siitä on hankala erottaa järven ja suon rajaa. Eteläpuolelta järven ranta on mäntymetsäistä. Järven rannalla on kesämökkejä ja yleinen uimaranta. Vettä järveen tulee lukuisista soisista puroista ja ojista. Järven lasku-uoma on verkkaisesti virtaileva Purilanjoki, joka laske Halikonlahteen Vartsalassa.
Halikossa on lukuisia pieniksi puroiksi kutistuneita jokia, joista Salaisissa alkunsa saava Salitunoja yltyy vielä ajoittain vuolaaksi. Salitunoja yhdistyy Meriniityssä Salonjokeen.
Kylät.
Halikko jaettiin isossajaossa 111 kylään, joista 21 sijaitsi Angelniemessä. Kyläjaossa on tehty myöhemmin pieniä muutoksia. Isojaon aikaan Halikko on ollut varsin erinäköinen kuin nykyään. Suurimmat asutuskeskittyvät olivat tuolloin suuret maatilat tai ns. kylätontit, muutaman maatilan yhteiset alueet sarkapeltojen keskellä. Kyläjako muodostettiinkin näiden vanhojen kylien sekä niiden maiden ja jakokuntien perusteella. Tämän vuoksi monen kylän alue on repaleisena eri puolin Halikkoa. Monet historialliset kylät, kuten Salontaka, Kyneppälahti tai Jokisato olivat siirtyneet näille tiloille tai autioituneet, minkä takia niille ei jaettu kyläalueita. Näitä niin sanottuja autiopyölejä tunnettiin 16.
Isojaon myötä monin paikoin perinteinen kylärakenne rikkoutui talonpoikien siirrettyä tilansa yhteiseltä kylätontilta omien peltojen keskelle. Selvää kylärajausta rikkoivat entisestään uusjaot ja teollistuminen, joiden myötä valtiolliset ja kunnalliset rakennustyöt ja kaavoitukset kasvattivat alueita yhteen samalla kun jotkut kylät jäivät muutaman harvan talon syrjäaluiksi. Kuntalaiset tuntevatkin nykyään asuinalueensa pikemminkin taajaman kuin kylänsä mukaan.
Ahtiala, Ali-Häävälä, Ammakko, Antola, Breidilä, Hajala, Hevonpää, Hirvikallio, Hulvela, Hyyperä, Häntälä, Ikelä, Immala, Jaakola, Joensuu (Åminne), Juva, Kalkkila, Kaninkola, Kannisto, Kankari, Karvala, Kavantola, Ketola, Kierla, Kihinen, Kinnarpyöli (Skinnarböle), Kirjola, Konkola, Kultola, Korvenpää, Kuttila, Kuumala, Kytö, Kärävuori, Laiterla, Laitola, Latala, Lempilä, Lokkila, Meisala, Melkola, Metsäkonkola, Montola, Mustamäki, Mustisi, Märy, Mätikkö, Nikkilä, Naapala, Noukkila, Nummi, Nurkkilanböle, Pailinna, Paimoinen, Pajula, Pappila, Perälä, Pihkavuori, Piintilä, Pitkäoja, Puotila, Putola, Riikola, Rikala, Ruotsala, Ruska, Ruuhikoski, Saarimäki, Saha, Sauvonkylä, Seppälä, Suppala, Talola, Tavola, Toijala, Toivila, Tunila, Turila, Vartsala, Vaskion Lempilä, Viala, Viikerlä, Villikkala, Viurila, Voitilanpyöli, Vuorentaka, Vässilä, Yli-Häävälä, Yttelä, Yöntilä
Ahtmaa (Kaxunge), Angela, Asila, Esselpää, Isokylä, Kanamäki, Karviainen, Kokkila, Marttila, Meri-Seppälä, Myllyperä, Paatelmaa (Båtsholm), Peksala, Päärnäspää, Pöylä (Böylä), Sapalahti (Kallmusnäs), Tammenpää, Topjoki, Torkkila, Tuiskula, Valttila
Liikunta ja vapaa-aika.
Wiurilan golfkenttä sijaitsee merellisessä kartanomiljöössä.
Urheilun saralla Halikko tunnetaan parhaiten Halikko-viestistä, joka on Suomen toiseksi suurin viestisuunnistuskilpailu. Salon Seudun avantouimarit järjestää Halikossa vuosittain Kokkilan kisat -avantouintikilpailut. Kokkilassa järjestetään myös vuosittain kirkkovenekilpailut Halikko-soutu.
Halikko pyrki tasapuolisesti kehittämään liikunta- ja vapaa-ajanviettomahdollisuuksia. Pururadat sijaitsevat asemanseudulla, Märynummella, Hajalassa ja kirkonkylässä. Ainoa täysmittainen urheilukenttä sijaitsee asemanseudulla, mutta uusi on suunnitteilla kirkonkylälle. Koulukeskuksen yhteydessä on myös pieni urheilukenttä sekä yleiset tennis-, beachvolley- ja koripallokentät.
Pieniä urheilukenttiä on eripuolilla Halikkoa, ja niissä on vaihtelavasti mahdollisuuksia harrastaa erilaisia pallopelejä. Koulujen yhteydessä on varattavissa olevia liikuntasaleja. Koulukeskuksen yhteydessä on urheiluhalli kuntosaleineen.
Wiurilan kartanon läheisyydessä on ratsastustallit ja Wiurilan golfkenttä.
Halikossa on vuosien mittaan ollut lukuisia eri lajin urheiluseuroja, mutta tällä hetkellä elinvoimaisina kunnan nimeä kantavat ampumajuoksu- ja lentopalloseura Halikon Hakoniskat, sulkapalloseura Halikon Sulkis, suunnistusseura Angelniemen Ankkuri ja jalkapalloseura FC Halikko.
Halikossa on neljä yleistä uimapaikkaa: Kokkilassa merenrannalla, Kankareenjärvellä, Märynummen uimakuopilla ja Hajalan Myllytyryssä. Luonto on muutenkin lähellä, ja kunta on tehny lukuisia kävelyreittejä suojelluille alueille esimerkiksi Halikonjoenlaaksoon ja Vaisakon lehtoon.
Koulutus.
Halikossa on peruskoulun ala-koulut sijoitettu merkittävimpiin taajamiin.
Kunnan ainoa yläkoulu Armfeltin koulu sekä ainoa toisen asteen oppilaitos Halikon lukio sijaitsevat keskustassa.
Terveydenhuolto.
Terveydenhuolto rajoittuu Halikossa Halikon terveysasemaan, jossa toimii päivystyksen lisäksi hammaslääkäri. Salon keskustaajamassa sijaitsee kaupungin pääterveysasema, jossa on vuodeosasto ja kattavammat terveyspalvelut.
Märynummella toimii Halikon psykiatrinen sairaala, jossa tarjotaan suljettua ja avolaitoshoitoa Salon seudun psykiatrisille potilaille.
Liikenne.
Halikon läpi kulkee E18-moottoritie, johon on liittymät Hajalassa ja Tavolassa. Rantarata kulkee Halikon läpi, mutta lähin asema on Salossa. Keskustassa on tunnin välein kulkevan Helsinki-Turku -pikavuoron bussipysäkki. Paikallisbussiliikenne on hankittu Vainion Liikenteeltä, jonka vuorot kulkevat syrjäisimistä kylistä vain muutaman kerran päivässä. Sen sijaan Salon ja Halikon välillä bussit kulkevat päivisin tunnin välein.
Nähtävyydet.
Halikon keskiaikainen kivikirkko on tiekirkko, joka vetää kesäisin väkeä.
Halikossa on useita historiallisia nähtävyyksiä: Rikalan rautakautinen kalmisto, keskiaikainen Halikon kirkko sekä monet kartanot, kuten Joensuun kartano, Wiurilan kartano, Vuorentaan kartano ja Tammenpään kartano. Muita vanhoja rakennuksia ovat Halikon museo, joka oli alun perin nälkävuosien viljavarasto, entinen kunnantalo Franssintalo, Halikon pappilat ja Angelniemen kirkko. Historiallinen Kuninkaantie kulkee Halikon läpi, ja sen varrella Hajalassa sijaitsee 1700-luvulta peräisin oleva Trömperin kestikievari. Wiurilan kartanon läheisyydessä sijatsee vanha tuulimylly ja Kreivinmäen ulkoilmamuseo.
Itsessään luonto on nähtävyys Halikossa: ainutlaatuinen Halikonjokilaakso, suojeltu Vaisakon lehto ja Somerojan uhrilähde ovat suosittuja patikointireittejä paikallistenkin keskuudessa. Myös kaunis Halikonlahti tuo etenkin kesällä matkailijoita ja mökkeilijöitä. Halikon peltomaisemat ja jyrkkäreunaiset kalliomäet ovat tyypillistä varsinaissuomalaista kulttuurimaisemaa.
Uudempia rakennelmia ovat 1900-luvun alussa rakennettu Vaskion kirkko ja erikoisesti linnan näköiseksi rakennettu Halikon vesitorni, joka näkyy Kärävuoren päältä kauas. Kesäisin Rikalanmäellä ja Vaskiolla toimii kesäteatterit.
Halikon talous.
Halikossa oli vuonna 2003 tarjolla 2 722 työpaikkaa. Paikkojen määrä on hieman kasvanut, ja työttömyysaste kunnassa on 6,7% (2006). Vähäinen paikkojen määrä suhteutettuna asukaslukuun selittyy sillä, että valtaosa kunnan asukkaista käy töissä naapurikunnissa, pääasiassa Salossa. Kunnan talous on ollut alijäämäinen jo useita vuosia peräkkäin, johtuen pääasiassa kunnan valtavista investoinneista. Halikko fuusoitui kahdeksan muun kunnan kanssa uudeksi Salon kaupungiksi vuonna 2009, vaikka kunta ilmoitti talouden kohentuneen ja olevan tasapainossa.
Valtavat investoinnit ovat osa Halikon viisivuotissuunnitelmaa, jossa saneerataan ja laajennetaan Halikon peruspalveluja ja sen vaatimia tiloja, kuten vanhustenhoidon, terveyspalveluiden ja koulujen osalla. Suurista menoista huolimatta kunnan veroprosentti on valtakunnan keskitasoa 18,5%.
Halikon nopean teollistumisen huomaa muun muassa siitä, että vielä kirkonkylällä harjoitetaan maanviljelyä. Hyvien liikenneyhteyksien ansiosta Halikko ei ole joutunut kehittämään teollisuusalueita. E18-moottoritie ja Salon läheisyys ovat helpottaneet kuntalaisten työskentelyä muilla paikkakunnilla. Kunnan teollisuuskeskittymä on kehittynyt 110-tien varrelle Hirvikallioon ns. Riikin teollisuusalueelle ja Iilikenmäen reunalle. Teollisuusalueen suurin työllistäjä on HalikkoWorks (ent. Rautaruukin tehdas).
Tunnettuja halikkolaisia.
Kustaa Mauri Armfeltin näköispatsas Halikon keskustassa.


Salo.
Salon kaupungin vaakuna vuosina 1949–2008
Salo on 55 000 asukkaan kaupunki Lounais-Suomessa. Se kuuluu Varsinais-Suomen maakuntaan. Salosta on Turkuun matkaa 52 kilometriä ja Helsinkiin 114 kilometriä. Salo sijaitsee meren rannalla, kapean Halikonlahden pohjukassa. Yhteys Saaristomerelle on Kemiön saaren itä- sekä länsipuolitse.
Salon naapurikunnat ovat Karjalohja, Koski Tl, Lohja, Kemiönsaari, Marttila, Nummi-Pusula, Paimio, Raasepori, Sauvo ja Somero.
Salo perustettiin kauppalaksi vuonna 1887 erottamalla se Uskelasta. Kaupunki Salosta tuli vuonna 1960, ja vuonna 1967 entinen emäpitäjä Uskela liitettiin Saloon. 31. joulukuuta 2008 siihenastinen Salon kaupunki lakkautettiin ja yhdistettiin se yhdeksän muun kunnan kanssa uudeksi kunnaksi 1. tammikuuta 2009 alkaen. Tällöin siihenastinen Salon kaupunki, Halikon kunta, Kuusjoen kunta, Perttelin kunta, Muurlan kunta, Perniön kunta, Särkisalon kunta, Kiskon kunta, Kiikalan kunta ja Suomusjärven kunta lakkautettiin ja tilalle perustettiin niiden silloiset alueet käsittävä uusi kunta, joka otti käyttöönsä Salo-nimen ja kaupunki-nimityksen.
Historiallisena edeltäjänä Salon kauppalalla ja kaupungilla oli keskiajalla, mahdollisesti 1440-luvulla perustettu, Uskelan emäpitäjään kuulunut, Salon kylän ympärille muodostunut Salon kappeliseurakunta. Kun aiempi Uskelan emäseurakunta Uskelan Isokylän emäkirkon tuhouduttua maanvyörymässä 1820-luvulla yhdistettiin Salon kappeliseurakuntaan, muutettiin Salon kappeliseurakunta samalla uudeksi Uskelan emäseurakunnaksi, jonka alueesta sittemmin muodostuivat myöhemmät Uskelan ja Muurlan kunnat ja Salon kauppala.
Salon keskustan halki virtaa Uskelanjoki. Kaupungin kohdalla joen nimi muuttuu Salonjoeksi. Halikon keskustan halki virtaa Halikonjoki. Molemmat joet laskevat Halikonlahteen Salon edustalla.
Salo tunnetaan lähinnä elektroniikkatuotannostaan. Kaupungissa on tuotettu 1920-luvulta lähtien erilaista elektroniikkaa, aluksi radioita, mutta myöhemmin myös televisioita, stereoita, radiopuhelimia ja tietokoneiden näyttöjä. Nykyään Salo on tunnettu kännykkäteollisuudestaan, ja matkapuhelinyhtiö Nokia onkin ollut kaupungin suurimpia työllistäjiä. Nokia kuitenkin päätti 14. kesäkuuta 2012 suurista henkilöstövähennyksistä Suomessa. Se lopettaa kokonaan Salon-tehtaansa, mikä merkitsee noin 850 työpaikan poistumista kaupungista.
Kappeliseurakunnasta kauppalaksi ja kaupungiksi.
Ensimmäiset asukkaat Salon alueelle tulivat jo suunnilleen 7 000 vuotta sitten. Silloin vain muutamat korkeimmat mäet olivat veden pinnan yläpuolella. Pronssi- ja rautakauden asutuksista kertovat lukuisat hautaröykkiöt. Salon nimi esiintyy ensimmäisen kerran Turun tuomiokirkon Mustassa kirjassa vuonna 1325. Salo oli tällöin Uskelan pitäjän kappelina.
Keskeisen kauppareittien varrella olevan sijaintinsa vuoksi Salo kasvoi kauppapaikkana. Halikonlahti oli yleinen purjehdusväylä, ja Salonjokea pitkin pääsi purjehtimaan Saloon saakka. Lisäksi Kuninkaantien ja Hiidentien risteyskohta oli pitäjässä. 1300-luvulla rakennettiin Salon tori, silta ja krouvi. Krouvin ympärille kehittyi asutusta, jossa 1680-luvulla asunut seppä Laurin katsotaan olevan Salon kylän ensimmäinen asukas. Salon kehittymistä edesauttoi Halikonjoen mataloituminen, minkä seurauksena perinteinen markkinapaikka siirtyi Salonjoen varrelle. Tämän jälkeen halikkolaisten tuella on Salossa ollut pitkä markkinaperinne salolaisten ajoittaisesta vastustuksesta huolimattakin.
Salosta tuli kauppala vuonna 1887. Samana vuonna sitä kohtasi suuri palo, joka hävitti suuren osan kauppalan keskustaa. Lisäksi Salonjoki alkoi madaltua kelvottomaksi laivaliikenteelle. Kauppala kuitenkin toipui nopeasti palosta, ja rautatien valmistuminen kiihdytti kasvua ja korvasi laivaliikenteen tavaran kuljetuksessa.
Aluksi Salon kauppala oli Ikaalisten tavoin ns. epäitsenäinen kauppala, mutta vuonna 1891 siitä tuli itsenäinen kunta. Vähitellen sen alue, joka alkujaan oli vain noin 74 hehtaarin laajuinen, alkoi käydä ahtaaksi, ja sen rajoille Uskelan ja Halikon puolelle muodostui laajoja ”esikauppala”-alueita. Vuonna 1932 nämä ympäröivät taajaan asutut alueet liitettiin Saloon. Liitoksessa kauppalan pinta-ala kasvoi 1 803 hehtaariin ja väkiluku nousi 1 800 hengestä yli 6 000:een. Kaupunki Salosta tuli vuonna 1960, ja loputkin Uskelasta liitettiin siihen vuonna 1967. Salon ja Uskelan luterilaiset seurakunnat olivat yhdistyneet Salo-Uskelan seurakunnaksi jo 1948.
Vuonna 1928 Salossa aloitti Nordell & Koskinen avoin yhtiö, joka aloitti saman vuoden syksyllä radiovastaanottimien valmistuksen. Yhtiö muutti nimensä vuonna 1945 Salora Oy:ksi laajentaen myöhemmin tuotantoaan mustavalko- ja väritelevisioihin sekä stereoihin. Saloran valtavan kasvun myötä Salorassa aloitettiin radiopuhelimien valmistus 1960-luvun alussa, joka johti myöhemmin Nokian ja Saloran yhdessä perustamaan Mobira Oy:öön, jonka perua Salon matkapuhelintuotanto on. Vuonna 1973 yhtiö perusti komponenttien valmistukseen erikoistuneen Salcomp Oy:n, joka nykyään suunnittelee ja valmistaa matkapuhelimien latureita. Saloran toiminnan perintönä Salossa on valmistettu myös tietokonemonitoreita, mutta niiden valmistus lopetettiin vuonna 2000.
Kuntaliitoksen jälkeinen Salo.
Nykyinen Salon kaupunki syntyi, kun entinen Salo ja yhdeksän ympäröivää kuntaa lakkautettiin ja yhdistettiin vuoden 2009 alusta uudeksi Salon kaupungiksi. Tämä Suomen suurin kuntaliitos kasvatti Salon kaupungin väkiluvuksi 55 000 henkeä ja pinta-alaksi noin 2 000 neliökilometriä. Salon kaupunginvaltuusto sekä Halikon, Kiikalan, Kiskon, Kuusjoen, Muurlan, Perniön, Perttelin, Suomusjärven ja Särkisalon kunnanvaltuustot päättivät kuntaliitoksesta kuntajakoselvittäjän selvitystyön perusteella. Uusi Salo otti käyttöön entisen Halikon kunnan vaakunan. Siinä esiintyvät Salon seudulla luontaisena kasvava tammi ja alueella vaikuttaneen Horn-suvun tunnus, sarvi..
Nykyisen Salon alueen vanhimpia keskiaikaisia kirkkopitäjiä ovat olleet Uskela, joka alkujaan käsitti myös myöhemmät Salon, Muurlan, Perttelin, ja Kiikalan sekä osia nykyisestä Somerosta; Halikko, joka alkujaan käsitti myös siihen sittemmin uudelleen liitetyn Angelniemen; sekä Perniö, johon vuodesta 1464 liitettiin sitä ennen Kemiöön kuulunut ja myöhemmin Perniöstä itsenäistynyt Särkisalo. Alueen muista aiemmista kunnista ja seurakunnista Kisko, johon alkujaan kuului myös sittemmin itsenäistynyt Suomusjärvi, oli 1500-luvulle asti osa uusmaalaista Pohjaan pitäjää. Uskelaan kuuluneista myöhemmistä kunnista ja seurakunnista ja aiemmista kappeliseurakunnista ja saarnahuonekunnista Perttelin kappeliseurakunta käsitti 1400-luvulla myöhemmät Perttelin, Kuusjoen ja Kiikalan sekä eteläisimmät kylät nykyisestä Somerosta, ja Salon kappeliseurakunta myös myöhemmän Muurlan. Näistä Etelä-Someron kylät siirrettiin Someroon 1400-luvun lopulla ja Kiikala itsenäistyi kirkollisesti 1600-luvulla. Perttelistä tuli Uskelaan nähden itsenäinen seurakunta ja kunta 1860-luvulla, ja jo sitä ennen varsinainen Uskelan emäseurakunta, jonka huonokuntoinen puukirkko oli tuhoutunut maanvyörymässä vuonna 1824, oli lakkautettu ja aiemmasta Salon kappeliseurakunnasta oli tullut uusi Uskelan emäseurakunta. Tämän jälkeen vielä kummankin puolen 1800- ja 1900-luvun taitetta itsenäistyivät Perttelistä ensin kunnallisesti ja sitten seurakunnallisesti Kuusjoki; Uskelasta Muurla ja Salon kauppala; Perniöstä Särkisalo; sekä Halikosta Angelniemi. Näistä 1960-luvun aikana Angelniemi liitettiin Halikkoon ja vanha emäpitäjä Uskela muutamaa vuotta aiemmin kaupungiksi tulleeseen Saloon.
Maantiede.
Salo sijaitsee Halikonlahden rannalla, josta se levittäytyy pitkälle sisämaahan. Kaupungin keskustaajama sijaitsee Salonjoen varrella mäkien eri puolilta ympäröimänä ns. ”kattilan pohjalla”. Salo jakautuu maantieteellisesti kolmeen osaan. Rannikko on rikkonaista kalliomäkistä maastoa, jossa merestä nousee useita kallioisia saaria. Länsi- ja pohjoisosat ovat tyypillistä varsinaissuomalaista maisemaa laajoine savipeltoineen, joiden keskellä on metsäisiä kalliosaarekkeita ja syväuomaisia jokia. Itä-Salo on selännevyöhykettä, jolle ovat tyypillisiä kapeat laaksot, lukuisat järvet, metsäselänteet ja harjut.
Rannikkoalue.
Salossa on lukuisia saaria ja etenkin Särkisalossa rannikko on pirstaleinen, ja siellä on useilla erikokoisilla saarilla vakituista asutusta. Halikonlahdella on pieniä saaria, jotka ovat pääasiassa kesämökkikäytössä. Viurilanlahdessa on pengertiellä mantereeseen yhdistetty Vuohensaari, joka on kaupungin leirintä- ja virkistysalue. Saloon kuuluu Kemiön saaren pohjoiskärki, josta on lossiyhteys mantereelle. Joissa ja järvissä on myös useita pieniä asumattomia saaria.
Vesistöt.
Salossa on miltei 200 km² vesialaa, josta suurin osa on merta. Niitä ovat Halikonlahti sekä Särkisaloa ympäröivät merialueet. Tärkeimpiä sisämaan vesistöjä ovat Halikonlahteen Salon edustalla laskevat Uskelanjoen vesistö ja Halikonjoen vesistö sekä Perniössä mereen laskeva Kiskonjoen–Perniönjoen vesistö, joiden vesistöalueisiin pääosa nykyisestä Salon alueesta kuuluu. Pieni rannikkovesistö muodostuu lisäksi Halikossa sijaitsevan Purilanjoen vesistöstä. Salon länsiosassa pääasiassa aiempien Halikon ja Kuusjoen alueilta vetensä saavan Halikonjoen vesistön suurin joki on Halikonjoki, jonka sivujokia ovat Kuusjoelta alkunsa saava Kuusjoki ja vähäisempi Vaskionjoki. Järviä vesistössä vähän, suurin on pieni, laskujoeton Nummijärvi Kuusjoella. Salon keskiosassa pääasiassa aiempien Uskelan, Perttelin ja Kiikalan alueilta vesiä tuovan Uskelanjoen vesistön suurin joki on Uskelanjoki eli Salonjoki. Sen latvahaaroja ovat Kiikalan Rekijoen kylän luona yhtyvät Rekijoki, Terttilänjoki ja Hitolanjoki. Pienempiä sivujokia ovat Kurajoki Perttelissä ja Vähäjoki Salon keskustan tuntumassa. Järviä on vesistöalueen Salon puolelle jäävässä osassa vähän. Kiskonjoen–Perniönjoen vesistö sen sijaan on runsasjärvisempi. Sen vesistöalue Salon itäosassa kattaa pääosin Perniön, Kiskon, Muurlan ja Suomusjärven sekä eteläosia Kiikalasta ja Perttelistä. Vesistön suurimpia jokia ovat vähän ennen jokisuuta Perniössä yhtyvät Kiskonjoki ja Perniönjoki. Vesistöalueen järvistä suurimpia ovat Iso-Kisko, Hirsijärvi, Kirkkojärvi, Määrjärvi ja Enäjärvi.
Kylät.
Salon seudulla kussakin pitäjässä suoritettiin 1700-luvun lopulla isojako, jossa yhdestä tai useammasta kylästä muodostuvien jakokuntien maat jaettiin kylien ja kunkin kylän talojen kesken ja samalla nykyaikaan asti säilyneet maarekisterikylät saivat rajansa. Tämän vuoksi varsinkin vanhimman asutuksen alueella kuten Halikossa tai Uskelassa, missä jakokunnat usein koostuivat monista kylistä, saman kylän alueet saattavat olla rikkonaisia, pieniä ja erillään toisistaaan. Myöhemmin asutetuilla jokien latvoilla jakokunnissa sen sijaan on vähemmän kyliä ja kylien alueet saattavat olla yhtenäisempiä.
Isojaon seurauksena tilalliset usein siirsivät talonsa yhteiseltä kylätontilta omien maidensa keskelle, mikä rikkoi perinteisiä kylärakenteita. Kylät ovat sittemmin kasvaneet ja kehittyneet, ja useat kylät ja taajamat ovat useiden virallisten kylien yhteenkasvaneita alueita. Salon seudun kuntaliitoksessa Salon kaupungin kyläluku kasvoi 396:een. Muun muassa nimipäällekkäisyyksien takia muutaman kylän nimeä muutettiin liitoksen yhteydessä.
Ilmasto.
Salo sijaitsee lauhkealla ilmastovyöhykkeellä. Vuotuinen keskilämpötila on noin 5 °C ja sademäärä 660 mm. Kesät ovat tyypillisesti lämpimiä keskilämpötilan ollessa 17 °C. Talvet ovat melko leutoja, mutta alle - 20°C lämpötilatkaan eivät ole harvinaisia. Merenläheisen sijainnin takia pakkanen tuntuu usein purevammalta johtuen ilmankosteudesta ja tuulista. Terminen talvi alkaa keskimäärin 30. marraskuuta ja pysyvä lumipeite tulee usein vasta vuodenvaihteessa.
Lämpöennätys Salossa on 35 °C ja pakkasennätys - 34 °C.
Kaupunginvaltuusto.
Vanha Salon kaupunki ja Halikko ovat olleet perinteisesti SDP:lle sekä Vihreille ja Vasemmistoliitolle vankkaa kannatusaluetta. Vaaleissa Salo on Raision ja Uudenkaupungin ohella ollut vaalipiirinsä vahvimpia paikkakuntia SDP:lle. Kokoomukselle vahvinta kannatusaluetta on ollut saaristoseutu ja Muurla.
Kaupunginjohtajat.
Salon kauppalan- ja kaupunginjohtajat vuodesta 1931 lähtien.
Sitä ennen kauppalaa johti raastuvankokous, jonka ylin viranomainen oli järjestysmies. Herman Tuomaala toimi järjestysmiehenä 1912–1931.
Koulutus.
Peruskoulun 1–6-luokkalaisille on Salon kaupungilla kesävirkistyskeskus Klippula, joka sijaitsee Särkisalossa 40 km Salon keskustasta.
Talous.
Salon työpaikkaomavaraisuusaste on 105,6, eli kaupungissa on enemmän työtä kuin työvoimaa. Salo on Suomen suurin maatalouspitäjä, sillä kaupungin reuna-alueilla on noin 1 300 maatilaa, jotka viljelevät lähes 56 000 hehtaarin kokoista peltoalaa.
Suurimmat työnantajat.
Salossa suljettiin 2007 Sucros Oy:n omistama sokeritehdas siksi, että Euroopan unionin komissio oli pyrkinyt supistamaan sokerintuotantoa Euroopan unionissa, minkä vuoksi maakohtaisia sokerijuurikastuotantokiintiöitä supistettiin.
Liikenne.
Salosta on hyvät kulkuyhteydet itään ja länteen. Valtatie 1 kulkee kaupungin halki kuin myös etelä-pohjoissuunnassa kulkeva kantatie 52. Helsingin ja Turun välinen rantarata kulkee Salon keskustan läpi. Salon rautatieasemalla pysähtyvät kaikki Helsingin ja Turun väliä liikennöivät kaukojunat, mutta paikallisjunaliikennettä ei nykyisin Saloon ole. Lähin lentoasema on Turussa, josta on rajoitetusti koti- ja ulkomaan lentoliikennettä. Pääasiassa Salosta kuitenkin käytetään Helsinki-Vantaan lentoasemaa. Salossa on lähinnä harrasteilmailun käytössä oleva Kiikalan lentokenttä.
Ystävyyskaupungit.
Salossa on yhdistymisen myötä joukko ystävyyskaupunkeja ja kuntia
Väestö.
Salossa asuu 54 737 ihmistä, joista lähes 40 000 asuu taajamissa. Ulkomaalaisia Salossa asuu parisen tuhatta. Suomenruotsalaisia kaupungissa on vajaa 600. Suomen kunnista Salossa on neljänneksi eniten kesämökkejä. Vuoden 2009 alussa luvuksi on ilmoitettu 7 000.
Halikon asemanseutu, Vaskio, Hajala, Kokkila-Vartsala, Märynummi, Perniön kirkonkylä, Perniön asemanseutu, Teijo, Mathildedahl, Finby-Förby, Kiskon kirkonkylä, Toija,
Kuusjoen Kurkela, Rekijoki, Kiikalan keskusta, Kettula, Kitula, Muurlan keskusta, Inkere, Hähkänä, Hiisi, Kaivola
Uskonnolliset yhteisöt.
Salossa toimii evankelisluterilainen Salon seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii evankelisuus, herännäisyys sekä vanhoillislestadiolaisuus, jolla on paikkakunnalla Salon Seudun Rauhanyhdistys.
Muita kirkkokuntia edustavat helluntaiherätykseen lukeutuva Salon helluntaiseurakunta, jolla oli vuonna 2011 noin 400 jäsentä, Suomen vapaakirkkoon kuuluva Salon Vapaaseurakunta, Suomen Adventtikirkon Salon Adventtiseurakunta, Salon Henótês-seurakunta sekä Salon Raamattu Puhuu -seurakunta. Turun ortodoksisella seurakunnalla on rukoushuone Salossa.
Muita uskontoja edustaa islamilainen Salon Islamilainen Yhdyskunta, jolla oli vuonna 2009 50 jäsentä.
Imago.
Maaliskuussa 2007 julkaistun Taloustutkimuksen kuntakyselyn mukaan Salolla oli kokoluokkansa (20 000–50 000) kunnista maan toiseksi paras imago. Kärkipaikkaa piti Siilinjärvi ja kolmanneksi sijoittui Raisio.
Nähtävyydet.
Vuoden 1887 palo tuhosi Salon vanhan puukeskustan lähes täydellisesti, mistä johtuen keskustasta puuttuu lähes kokonaan monille Suomen pikkukaupungeille, kuten Raumalle ja Porille tyypillinen vanha puukaupunginosa. 1900-luvulla useat vanhat rakennukset ovat myös saaneet väistyä siihen aikaan modernimpien liikerakennusten tieltä. Salon maaseudulta löytyy useita vanhoja ja hyvin säilyneitä suurtiloja ja kartanoita. Tunnetuimpia kartanoita ovat muun muassa Joensuu, Wiurila, Vuorentaka ja Teijo.
Salolaisia museoita ovat esimerkiksi Veturitallin taidemuseo, Meritalon museo ja Majalan taiteilijatalo. Salon tuotanto- ja kulttuurihistoriallinen museo SAMU sisältää entisissä ympäryskunnissa olevia paikallismuseoita sekä Salon kaupungin elektroniikkakokoelmat. Vanhin julkinen muistomerkki on vuonna 1937 paljastettu Salon palon muistolaatta, joka sijaitsee torin reunalla. Muita tunnettuja muistomerkkejä ovat seppä Laurin patsas Vilhonkadun päässä jokirannassa, Hirviveistos Sibeliuspuistossa ja Saloran perustajan Fjalar Nordellin muistomerkki.
Muinaisjäännösalueita Salossa ovat Viitan kruunut, Hakastaron linnavuori ja Isokylän rautakautinen alue.
Kirkkoja.
thumb
Kaupungin alueella on useita vanhoja kirkkoja. Salon seurakunnan pääkirkko Uskelan kirkko on vuodelta 1832 ja se on tunnetun arkkitehdin Carl Ludwig Engelin suunnittelema. Vanhimmat kirkot ovat 1400-luvulla rakennetut harmaakiviset Perniön, Halikon ja Perttelin kirkot. Angelniemen, Kuusjoen, Särkisalon, Kiskon, Suomusjärven, Kiikalan, Salon ja Muurlan kirkot ovat 1700- ja 1800-lukujen puisia kirkkorakennuksia.
Salossa on lisäksi useita pienempiä kirkkorakennuksia muun muassa Teijossa, Koskella, Vaskiolla ja Yliskylässä. Uskelan kirkon lähellä on myös entisen Salon kappelikirkon kellotapulista tehty muistomerkki. Isokylässä on maanvyöryssä tuhoutuneen Uskelan emäkirkon kellotapuli.
Urheilu.
Urheilun saralla Salo on tunnettu erityisesti lentopallosta. Kaupungin mies- ja naisjoukkueet pelaavat SM-liigassa.
Salon Piivolley on voittanut miesten SM-liigassa peräti kolme peräkkäistä hopeamitalia 2004, 2005 ja 2006. Lisäksi miesten joukkue on voittanut Suomen Cupin kultaa 2003 sekä hopeaa 2004 ja 2006. Piivolleyssa pelaa muun muassa Suomen lentopallomaajoukkueen passari Antti Esko sekä menestyneimpiin suomalaisiin lentopalloilijoihin kuuluva Nisse Huttunen. Joukkue pelaa kotiottelunsa Salohallissa.
Salon Viesti oli naisten puolella SM-liigassa pelaava salolaisjoukkue. Joukkue on voittanut runkosarjan kerran ja saanut kolme hopeaa. Myös Suomen Cupista on kultaa tullut kahdesti, sekä hopeaa vuonna 2006. Lentopallopuoli erkani omaksi yhdistykseeen LP Viesti Salo joka jatkoi SM-liigassa pelaamista.
Salossa on myös kolme muuta urheiluseuraa; SalPa, ja VilPas. Seuroilla on runsaasti toimintaa mm. koripallossa, jalkapallossa ja salibandyssä. SalPan edustusjoukkue jalkapallossa pelaa Kakkosessa ja Vilppaan koripallojoukkue Vilpas Vikings Korisliigassa.
Salossa on kaksi jääkiekkojoukkuetta, Salo HT ja Salon Kiekkohait, jotka molemmat pelaavat miesten II-divisioonassa. HT:n naiset pelaavat naisten SM-sarjassa.
Harvinaisempien lajien joukosta Salo Scorpions edustaa kaupunkia amerikkalaisen jalkapallon II-divisioonassa ja Salo Juggernauts australialaisessa jalkapallossa. Salon Toverit ovat kunnostautuneet mm. harppuunakalastuksessa.


Luettelo taisteluista.
300-luku eaa..
a> kuvaa joko Issoksen tai Gaugamelan taistelua.
ensimmäinen vuosisata eaa..
Aktionin meritaistelu vuonna 31 eaa. Lorenzo A. Castron maalaus vuodelta 1672.
Lähteet.
Taisteluista


Markiisi de Sade.
Donatien-Alphonse-François de Sade (2. kesäkuuta 1740 – 2. joulukuuta 1814), joka tunnetaan paremmin nimellä markiisi de Sade, oli ranskalainen aristokraatti ja kirjailija.
Sadea pidetään valistusfilosofina, mutta filosofina hän on varsin kiistelty hahmo. Joillekin hän edustaa valistukseen kuuluneen sosiaalisen emansipaation äärimmäistä huipentumaa kirjoittaessaan neuvoja siitä, miten ulostetta voidaan käyttää avuksi seksuaalisessa kanssakäymisessä. Toiset taas pitävät hänen filosofiansa merkitystä vähäisenä tai nimittävät hänen kirjallista tuotantoaan pelkäksi pornografiaksi, koska niissä käsitellään seksuaalisuutta ja perversioita hyvin räiskyvällä otteella. Myös Saden oma elämä oli täynnä irstailua, minkä johdosta hän joutui viettämään suuren osan elämästään vankilassa. Hän kirjoittikin useimmat kirjoistaan vankeudessa.
Markiisi de Saden nimestä on johdettu sana sadismi. Saden filosofiassa korostuu vahvasti nihilismi sekä uskonnonvastaisuus. Hän kritisoi uskontoa ankarasti todeten sen olevan ihmisen luoma harha. Näissä kohdissa Sade muistuttaa 1800-luvun lopulla kirjoittanutta Friedrich Nietzscheä. Myös Sade pitää kristinuskon moraalia luonnonvastaisuutena. Hänen mielestään ihminen ei ole eläimiä ja kasveja kummempi, vaan on pelkästään osa luonnon kiertokulkua. Kenties tärkeimmäksi Saden pilkan kohteeksi joutuu kuitenkin perhe ja lisääntymiseen tähtäävä sukupuolimoraali. Saden ajattelussa sosiaalisista normeista vapaa nautinnon hakeminen ja vihollisuus elämää kohtaan ovat korkeimpia päämääriä.


Googol.
Googol on luku 10100, jossa numeroa 1 seuraa sata nollaa. Luvulle nimen keksi amerikkalainen matemaatikko Edward Kasner kuullessaan sanan yhdeksänvuotiaalta veljenpojaltaan Milton Sirottalta. Kasner julkaisi termin kirjassaan "Mathematics and the Imagination" (1940).
Googolilla ei ole juuri käyttöä muualla kuin matematiikan opetuksessa. Kasner loi sen esittääkseen äärettömyyden ja käsittämättömän suuren luvun välistä eroa. Vertailukohtina voidaan todeta, että tunnetussa maailmankaikkeudessa on n. 1085 atomia., ja shakissa tiedetään olevan mahdollisia pelitilanteita 10123 kpl.
Googlen nimeksi oli alun perin tarkoitus tulla Googol.


Star Trek.
Star Trek on Gene Roddenberryn vuonna 1966 luoma tv-sarja, joka kertoo tähtilaiva "Enterprisesta" ja sen miehistön avaruusmatkasta. Star Trek on eräs scifin suosituimpia ja tunnetuimpia brändejä, joka on luonut tai levittänyt yleiseen käyttöön useita fiktiivisiä käsitteitä, muun muassa poimuajon ja teleportaation.
Alkuperäinen Star Trek.
Enterprisen komentosilta miehistöineen alkuperäisessä sarjassa.
Star Trekin alkuperäistä, vuosina 1966–69 valmistettua sarjaa on seurannut tähän mennessä viisi jatkosarjaa ja yksitoista elokuvaa. Sen tuotanto lopetettiin kolmen tuotantokauden jälkeen, koska sen katsojalukujen katsottiin olleen riittämättömät.
Animaatiosarja.
Animoitua sarjaa esitettiin 1973-74. Ääninäyttelijöinä oli suurin osa alkuperäisen sarjan vakionäyttelijöistä, mutta kaikkiaan sarja on jäänyt melko tuntemattomaksi eivätkä kaikki fanit tai kaikki käsikirjoittajat laske sen tapahtumia viralliseen Star Trekin historiankirjoitukseen lukuun ottamatta Spockin nuoruusvuosista kertovaa jaksoa "Yesteryear".
Suomessa Kolmoskanava esitti TAS-sarjan alkuperäisen sarjan perään 1980-luvun lopulla.
Star Trek – uusi sukupolvi.
"Star Trek – uusi sukupolvi" ("Star Trek: The Next Generation") (1987–94) sijoittuu noin sadan vuoden päähän alkuperäisen sarjan tapahtumista, ja sen luonne poikkeaa huomattavasti alkuperäisen sarjan yksioikoisesta seikkailemisesta. Sarja kertoo edelleen avaruusalus Enterprisen miehistöstä – alus on jo viides samaa nimeä kantava Liiton tähtilaiva. Tärkeimmät henkilöt sarjassa ovat kapteeni Jean-Luc Picard (Patrick Stewart) sekä tiedeupseeri ja komentajakapteeni, androidi Data (Brent Spiner).
Star Trek: Deep Space Nine.
"Star Trek: Deep Space Nine" (1993–99) alkoi TNG:n tuotannon ollessa vielä käynnissä ja jatkui sen kanssa rinnakkain vuoden ajan. Sarja poikkesi totutusta kaavasta ja sijoittui tähtilaivan sijasta Deep Space Nine -nimiselle avaruusasemalle lähellä Bajor-planeettaa. Bajor oli toipumassa cardassien miehityksestä ja Federaatio saapui paikalle rauhanturvatehtävissä. Syrjäisestä avaruusasemasta tuli kuitenkin tärkeä Federaatiolle, kun läheltä Bajoria löytyi vakaa madonreikä.
Star Trek: Voyager.
"Star Trek: Voyager" (1995–2001) alkoi TNG:n päätyttyä ja tuotanto jatkui siten rinnan DS9:n kanssa. Sarja sijoittui jälleen avaruusalukselle, "U.S.S. Voyagerille", joka päätyy 70 000 valovuoden matkan päähän kotoa toiselle puolelle Linnunrataa ja aloittaa vaarallisen matkansa kohti Maata. Voyagerin miehistö koostuu noin 150:stä ihmisestä, joista puolet on Tähtilaivaston akatemian käyneitä ja toinen puoli kapinallisia, ja miehistöjen onkin selvittävä erimielisyyksistään selvitäkseen pitkällä matkalla kotiin.
Sarjan päähenkilöksi valittiin Star Trekin historiassa ensimmäistä kertaa nainen, kapteeni Kathryn Janeway (Kate Mulgrew). Sarjan muita päähenkilöitä ovat entinen kapinallisyksikön johtaja, komentaja Chakotay (Robert Beltran), käyttöpäällikkö puoliklingoni B'Elanna Torres (Roxann Dawson), turvallisuusupseeri, vulkanuslainen Tuvok (Tim Russ), ruorimies Tom Paris (Rober Duncan McNeill), aseman hologrammitohtori The Doctor (Robert Picardo), aliluutnantti Harry Kim (Garrett Wang) ja lisämatkustajat talaxialainen Neelix (Ethan Phillips) ja ocampa Kes (Jennifer Lien). Borgi Seven of nine (Jeri Ryan) korvasi Kesin neljännellä tuotantokaudella.
Suomessa Nelonen esitti sarjasta 49 ensimmäistä jaksoa 1990-luvulla ja MTV3 Scifi-kanava alkoi esittää sitä elokuun 2008 alussa.
Star Trek: Enterprise.
"Enterprise"-sarjaa tehtiin neljä tuotantokautta 2001–2005. Sarja sijoittuu ajallisesti ennen alkuperäistä sarjaa ja kymmenen vuotta ennen Yhdistyneiden planeettojen liiton perustamista, ihmiskunnan ottaessa ensiaskeleitaan aurinkokunnan ulkopuolelle (ensimmäinen Enterprise on ihmiskunnan ensimmäinen poimukertoimeen 5 kykenevä alus). Kolmannella esityskaudella sarjan nimi muutettiin "Star Trek: Enterpriseksi", mutta se ei ole pelastanut katsojalukuja, jotka olivat pienemmät kuin millään siihenastisella Star Trek -sarjalla. Tämä olikin merkittävin syy sarjan lopettamiseen keväällä 2005.
Suomessa sarjaa esittää MTV3-scifikanava keväästä 2009 alkaen arki-iltaisin klo 19.00.
Star Trekin tulevaisuus.
"Star Trek: Enterprisen" ennenaikainen lopettaminen keväällä 2005 sekä vuoden 2002 elokuva "Star Trek: Nemesiksen" alhainen tuotto laittoi brändin tulevaisuuden vaakalaudalle. Star Trek-brändin nykyinen johtohahmo, Rick Berman, on sanonut, että Star Trekin tekeminen jätetään tauolle muutamaksi vuodeksi.
Vuonna 2009 ilmestyneen yhdennentoista Star Trek -elokuvan ohjasi J.J. Abrams. Leonard Nimoy nähdään vanhan Spockin roolissa, lisäksi nuorta Spockia näyttelee Zachary Quinto. Muissa rooleissa elokuvassa ovat muun muassa nuorta Pavel Chekovia näyttelevä Anton Yelchin sekä nuorta viestintäupseeri Uhuraa esittää Zoe Saldana. William Shatner ei esiinny elokuvassa.
Star Trek DVD:llä.
Kaikki Star Trek -sarjat ja -elokuvat on julkaistu DVD-levyillä. Lisäksi elokuvat ja alkuperäinen sarja on julkaistu blu-ray-versioina. Alkuperäinen sarja julkaistiin myös HD-DVD-formaatissa.
Alla on listattu saatavilla olevat kausiboksit ja elokuva-DVD:t sekä lyhyesti kommentoitu muun muassa niitten suomenkielisen tekstityksen tilannetta. Listatut DVD:t eivät kuitenkaan ole ainoita saatavilla olevia, sillä Star Trekin jaksoista on myös julkaistu erilaisia teemakokonaisuuksia. Kaikki alkuperäisen sarjan jaksot on myös saatavilla R1-julkaisuna kahden jakson paketeissa, jotka julkaistiin ennen kausibokseja (extrat ovat luonnollisesti vain kausibokseissa).
Elokuvista on ensimmäistä lukuun ottamatta saatavilla kaksi versiota: yhden levyn versio sekä kahden levyn versio, joka sisältää dokumenttielokuvia, kommenttiraitoja yms.
Ensimmäisestä elokuvasta ei ole olemassa kuin kahden levyn ohjaajan versio (Director's Edition), jolla elokuva ensimmäistä kertaa julkaistaan täydellisenä ja viimeisteltynä. Aiempi teatteriversio ja tv-versio eivät vastanneet ohjaajan toiveita, ja tarina kärsi monilta osin. Director's Edition onkin vastoin yleistä käytäntöä lyhyempi kuin teatteriversio, mutta siitä huolimatta tarinaltaan täydellisempi. Blu-raylla puolestaan julkaistiin ensimmäisen elokuvan teatteriversio.
Nämä ovat Denise Crosbyn (Tasha Yar, Uusi sukupolvi) juontamia dokumentteja Trek-faneista, eli trekkereistä.
Tämä on Leonard Nimoyn kotitalon puutarhassa kuvattu keskustelu, missä William Shatner ja Nimoy keskustelevat Star Trekistä, mutta myös elämänsä hyvistä ja huonoista puolista (avioeroista, päihdeongelmista, jne.)
Aiheesta muualla.
*


Notre Damen katedraali (Pariisi).
Notre Damen katedraalin länsifasadi ja pääsisäänkäynnit.
Jumalanpalvelus meneillään. Taustalla goottilaiselle katedraalille tyypillinen ruusuikkuna.
Notre-Damen katedraali (; suom. "Meidän Rouvamme" tai "Valtiattaremme", tarkoittaa Neitsyt Mariaa) sijaitsee Pariisin keskustassa, Seine-joen Citén saarella ("Île de la Cité"). Katedraalin rakentaminen aloitettiin 1163, ja se valmistui 1325. Useat muutkin Ranskan katedraaleista ja kirkoista on nimetty samalla Notre Dame -nimellä.
Pariisin Notre-Dame rakennettiin kahden vanhan kirkon raunioille. Varhaisgoottilaista tyyliä edustavan katedraalin rakennutti Pariisin silloinen piispa Maurice de Sully. Alun perin samalla paikalla oli ollut Rooman valtakunnan aikainen temppeli.
Notre-Dame on vaurioitunut useita kertoja. Maineikas ranskalainen arkkitehti Viollet-le-Duc entisti katedraalin 1800-luvulla.
Notre-Dame on suuri, viisilaivainen katedraali. Sen sisätiloilla on pituutta 130 metriä, leveyttä 48 metriä ja korkeus lattiasta kattoon on 35 metriä. Kaksi suurta länsitornia, joissa sijaitsevat kookkaat kellot, rakennettiin 1210–1250. Tornien korkeus on 68 metriä. Katedraaliin lisättiin 1200-luvulla kolme suurta pyöreää ruusuikkunaa. Ikkunat ovat halkaisijaltaan 13 metriä. Yksi niistä sijaitsee länsipäässä tornien välissä ja loput kaksi eteläisen ja pohjoisen poikkilaivan julkisivussa.
Notre Damen sisä- ja ulkopuolisten patsaiden ja symboliaiheiden lisäksi kirkkoa koristavat monet kohokuvat ja gotiikalle tyypilliset lasimaalaukset ja oviin taotut kuvat.
Notre Dame on nykyään suosittu matkailukohde. Sisäänpääsy katedraaliin on maksuton, mutta näköalakierros, jolloin pääsee ihailemaan Pariisia kellotornista, on maksullinen. Kierrokselle voi joutua jonottamaan useita tunteja. Kierroksella ei ole opastusta.
Kirkko on tullut tunnetuksi myös Victor Hugon kirjasta "Pariisin Notre-Dame", jonka pohjalta on tehty myös elokuvia.
Urut ja urkurit.
Notre Damen ensimmäiset urut vuodelta 1330 sijoitettiin "linnunpesään" päälaivan korkean ikkunan alle. Vuonna 1403 tulivat uudet urut, ja ne sijoitettiin kapeaan holviin länsipäätyyn, mutta vanhat urut jäivät myös käyttöön. Suuri entistämistyö alkoi vuonna 1473 ja kesti noin 50 vuotta. Vuonna 1609 poistettiin pedaalikoskettimisto, jotta saatiin tilaa toiselle sormiolle. Soittimessa oli noin 2000 pilliä, ja niistä muodostuivat pleno, huilukuoro ja kielipleno. Kolmas sormio lisättiin 1620 ja neljäs 1672. Vuonna 1730 tilattiin jälleen urut. Työn sai François Thierry. Näiden urkujen Ludvig XV:n aikainen fasadi on edelleen näkyvillä, ja se peittää osittain länsipäädyn ruusuikkunan. Vuonna 1783 François-Henri Clicquot teki laajennuksia. Katedraalin restauroinnin yhteydessä Aristide Cavaillé-Collin uudistamat sinfoniset urut valmistuivat 1868. Äänikertojen määrässä ne hävisivät Saint-Sulpicen uruille. Arkkitehti Viollet-le-Duc määräsi positiivin poistettavaksi, mutta muilta osin fasadi säilytettiin. Vuonna 1904 tehtiin jälleen restaurointi. Vuonna 1924 ilmanpuhallin sähköistettiin ja urut saivat tietokoneohjauksen vuonna 1990. Suomalaisista Notre-Damessa ovat konsertoineet ainakin Erkki Forss 1975 ja Harri Viitanen 2003. Kalevi Kiviniemi on konsertoinut Notre-Damessa useaan otteeseen.
Cochereaun kuoltua 1984 nimitettiin neljä urkuria


Qarqarin taistelu.
Qarqarin taistelu käytiin vuonna 853 eaa., Assyrian kuninkaan Salmanassar III:n ja Damaskoksen kuninkaan johtaman kahdentoista kuninkaan liittouman välillä.
Taistelu tunnetaan Salmanassarin myöhemmin laatimasta tekstistä. Siinä luetteloidaan häntä vastassa olleet joukot.
Itse taistelun kulusta ei ole säilynyt tietoja. Oman ilmoituksensa mukaan assyrialaiset voittivat, mutta ilmoitus on kyseenalainen, sillä taistelun jälkeen assyrialaiset eivät edenneet voitettujen vihollistensa maille, kuten heillä oli tapana, eivätkä he vieneet mukanaan sotasaalista. On todennäköistä, että taistelu on päättynyt ratkaisemattomana.


Sauna.
Sauna on suomalainen muoto monissa kulttuureissa käytettävästä hikoilukylpyä ja peseytymistä varten rakennetusta rakennuksesta tai huoneesta. Suomalaistyyppisiä saunoja on myös muissa maissa kuin Suomessa.
Saunan historiaa.
Vanhimmat saunat olivat rakennelmia jossa oli yksi kuumaksi lämmitettävä tila. Tila lämmitettiin tulisijalla, kiukaalla, jossa liekit lämmittivät tulipesän päälle rakennetun kiviladelman. Nykyisin kyseistä kiuastyyppiä kutsutaan "rauniokiukaaksi". Savu nousi kiviladelman läpi suoraan saunatilaan, eli kysymyksessä oli "savusauna". Myöhemmin kiviladelma kehittyi muuratuksi kiukaaksi, ilman kiertoa ja savun poistoa varten seinään lisättiin suljettava aukko, "räppänä", sekä kattoon puusta tehty hormimainen "lakeinen". Saunassa istuttiin korotetuilla "lauteilla" ja kylvettiin heittämällä vettä kiukaan kiville, jolloin syntyi "löylyä" eli kuumaa vesihöyryä. Löylyttelyn ja vilvoittelun jälkeen peseydyttiin samassa saunatilassa.
Merkittävä muutos saunan kehityksessä oli "uloslämpiävän" kiukaan kehittäminen eli savuhormin liittäminen kiukaaseen. Uloslämpiävät kiukaat yleistyivät Suomessa 1900-luvun alkupuoliskolla. Kiukaat olivat pitkään kyläseppien tai saunanrakentajien tekemiä, mutta 1900-luvun puolivälistä lähtien tehdasvalmisteiset kiukaat yleistyivät, erityisesti markkinoille tuolloin tulleiden sähkölämmitteisten kiukaitten myötä. Vuosituhannen vaihteessa sähkölämmitteiset saunat yleistyivät Suomessa, ja nykyisin lähes jokaiseen uuteen asuntoon rakennetaan puu- tai sähkölämmitteinen sauna. Yleensä saunan löylyhuoneeseen liittyy erillinen pesuhuone, usein myös pukuhuone.
Perinteisesti saunatilaa on sen puhtauden ja vedenlämmitysmahdollisuuden vuoksi käytetty hyvin monipuolisesti eri tehtäviin, ei ainoastaan kylpemiseen. Entisaikaan saunassa hoidettiin sairaita ja synnytettiin lapsia. Saunassa on myös valmistettu maltaita ja Länsi-Suomessa myös savustettu eli palvattu lihaa. Pitkään sauna oli myös uudistilojen ensimmäinen asunto, jossa asuttiin kunnes varsinainen pirtti oli saatu rakennettua valmiiksi.
Sauna sanana tarkoitti alun perin lämmitettyä maakuoppaa tai poteroa. Sana "sauna" on vanha ja omaperäinen suomenkielinen sana, ja sen alkuperäiseksi muodoksi voidaan rekonstruoida *"savńa". Sanalla on vastineita virossa ja muissa itämerensuomalaisissa kielissä ja saamessa. Näissä kielissä "sauna" ja sen vastineet voivat lisäksi tai vain tarkoittaa pientä tupaa tai asuinsijaa tai lumeen kaivettua kuoppaa (saamen vastine "suovdnji").
Maailman suurin puulämmitteinen sauna on Merisotakoulun 1904 valmistunut sauna Suomenlinnassa. Löylyhuoneen pinta-ala on 65 m², korkeus lähes viisi metriä. Lauteille mahtuu jopa 180 ihmistä. Sauna on koulun oppilaiden ja henkilökunnan käytössä, ja se lämmitetään torstaisin ja perjantaisin.
Kiuas ja löyly.
Saunan lämmityslaitetta nimitetään "kiukaaksi". Kiukaassa on kiviä, joihin lämpö varastoituu. Löyly syntyy, kun vettä heitetään kuumille kiville ja se muuttuu kuumaksi höyryksi, joka leviää löylyhuoneen yläosiin.
Kiuas lämmitetään yleensä polttopuilla tai sähköllä, joskus harvoin pelleteillä, öljyllä tai maakaasulla. Kiukaita on "kertalämmitteisiä" ja "kesto-" eli "jatkuvalämmitteisiä". "Kertalämmitteinen kiuas" lämmitetään etukäteen ennen varsinaista saunomista. Koska kaikki lämpö pitää varata kiviin ennen saunomista, on kivimäärän oltava suuri, satoja kiloja. "Kesto-" eli "jatkuvalämmitteisen kiukaan" lämmittämistä voidaan jatkaa myös kylpemisen aikana ja kivimäärä voi siksi olla pienempi.
Puulämmitteiset kiukaat jakaantuvat savusaunoissa käytettäviin sisälle savuttaviin kiukaisiin ja nykyaikana tavallisempiin savuhormiin liitettyihin kiukaisiin. Savusaunan kiukaasta savu tulee lämmityksen aikana löylykivien läpi löylyhuoneeseen, josta se raollaan olevan oven ja "räppänän" tai "lakeisen" kautta poistuu ulos. Räppänä on seinään tehty luukku, katon (eli laen) läpi tehtyä savunpoistoa sanotaan lakeiseksi.
Savuhormiin liitetyssä kiukaassa savu ei pääse lainkaan löylytilaan. Kiukaita on kahta perustyyppiä. "Kertalämmitteisessä kiukaassa" savukaasut kulkevat savusaunakiukaan tavoin kiuaskivien välitse, mutta kivitila on eristetty löylytilasta ja lopuksi savukaasut johdetaan savuhormiin. Kylpemisen aikana tulta ei polteta. Kiukaan kivitilassa on luukku, joka aukaistaan lämmittämisen jälkeen tulen sammuttua, ja kuumille kiville voidaan heittää löylyä. "Jatkuvalämmitteisessä kiukaassa" palokaasut eivät joudu kosketuksiin kiuaskivien kanssa, vaan tulikaasut kiertävät kiukaassa. Lämpö siirtyy kiukaasta kiviin kivitilan kuumenneiden pintojen ja kuumennen ilman kierron avulla. Jatkuvalämmitteinen kiuas on yleisin puulämmitteinen kiuastyyppi.
Asuinhuoneistojen saunoissa käytetään yleisimmin sähkölämmitteisiä kiukaita. Niiden lämmitysteho on yleensä alhaisempi kuin puukiukailla, mutta riittävä pieneen löylyhuoneeseen. Sähkökiuas ei tarvitse savuhormia, mutta sähköliitännän tulee yleensä olla kolmivaihevirtainen.
Markkinoilla on myös infrapuna-lämmitteisiä saunoja joissa lämpö useimmiten tuotetaan keraamisilla infrapuna-lämpöelementeillä. Tämä malli on noussut suosituksi monissa maissa, saunan matalampi lämpö mahdollistaa pitempiaikaisen saunomisen.
Saunarakennus.
Savusaunassa ei ole savupiippua, vaan savu leviää aluksi löylyhuoneeseen ja poistuu räppänän kautta.
Historia.
Suomalaisen kulttuurin saunarakennus on historialtaan ja ilmenemismuodoiltaan tiiviisti liittynyt kulttuuriin elinkeinoihin ja paikallisiin rakennustapoihin. Vakiintunut maataloustila vaati saunalle eri toimintoja kuin liikkuva kaskenpolttajaperhekunta tai yksittäinen erämies. Historiallisia saunanrakennusten tyyppejä tunnetaan useita. Vanhemmat historialliset saunat olivat kaikki savusaunatyyppisiä; osassa savu johdettiin ulos puisen hormin - "lakeisen"- kautta tai seinässä olevasta aukosta eli "räppänästä".
Savusauna.
Perinteinen suomalainen saunatyyppi, savusauna (Karjalassa "musta sauna"), on "kertalämmitteinen", eli kiuasta ei voida lämmittää kylpemisen aikana. Savusaunan kiuas on tulipesän ympärille ja päälle ladottu kivinen kupu, jonka läpi savukaasut nousevat vapaasti saunatilaan ja samalla kiuaskivet kuumenevat. Lämmityksen aikana savu poistuu välikatossa eli laessa olevan lakeistorven, "lakeisen", tai seinässä olevan luukun eli "räppänän" kautta. Kun kivet ovat riittävän kuumat ja pesä on sammunut heitetään "häkälöylyt", jonka jälkeen sauna on valmis kylpijöille. Häkälöylyissä suurin osa kivien pintaan tarttuneesta noesta ja pienhiukkasista irtoaa ilman että saunojia on löylyilmaa hengittämässä.
Kertalämmitteisyys edellyttää, että kiukaassa on enemmän lämpöä varaavia kiuaskiviä kuin jatkuvalämmitteisessä saunassa, koska lisälämmitystä ei voida tehdä kylpemisen aikana. Pieni neljän hengen savusauna lämpenee yleensä muutamassa tunnissa ja vaatii puolisen tuntia aikaa "siintymiseen" eli hiilloksen sammumiseen ja savun tuulettumiseen. Tuulettumista edistää, jos kekäleet vedetään kiukaan etuosaan palamisen loppuvaiheessa. Tällöin hiilet palavat nopeasti loppuun eikä ole vaaraa häkäkaasujen muodostumisesta.
Savusaunaa arvostetaan saunomisen perinteisenä muotona ja sen pehmeiden löylyjen vuoksi.
Maasauna.
Maasauna oli pieni ja matala, kaivetun kuopan päälle rakennettu sauna, jossa oli yleensä turvekatto. Lauteet olivat yleensä peräseinällä ovea vastapäätä ja kiuas oven vieressä. Kivistä kootun kiukaan yläpuoli saatettiin saveta umpeen. Savu johdettiin ulos lakeisen kautta. Saunatyyppiä tavattiin maaseudulla vielä 1900-luvun alussa.
Eräsaunat.
Eräsaunat (metsäsaunat) oli tarkoitettu metsästys- ja kalastusretkien tukikohdiksi, ja ne saattoivat olla rakenteiltaan vaatimattomia, tilapäisiksi ajateltuja. Kiuas oli irtokivinen, ja sitä käytettiin myös ruoanlaittoon. Tila oli tarkoitettu kylpemisen ohella muuhun oleskeluun, jota varten saunassa oli erillinen "lava".
Eräsaunoista kehittyi myöhemmin eritystä käyttöä varten tarkoitettuja saunoja, esimerkiksi "tervanpolttajien" ja "hiilenpolttajien saunat", sekä "myllysaunat".
Riihisaunat.
Pysyvän asutuksen ja maanviljelyn myötä syntyi "riihisauna", jota saatettiin käyttää asumiseen, kylpemiseen sekä esimerkiksi hamppu- tai pellavasadon kuivaamiseen ja myös maltaiden imellyttämiseen. Rakennus oli tekniseltä toteutukseltaan jo varsin vaativa: jopa nelisen metriä korkea hirsistä tehty "savupirtti", jossa asuttiin, kylvettiin ja kuivattiin sato. Tilassa saattoi olla erillinen "mallasparvi" maltaiden imellytykseen ja kuivaamiseen ja "kylpylavo" kylpemiseen.
Riihisaunoista kehittyi nykyinen saunarakennus: muiden toimintojen varatessa tilan saatettiin viereen rakentaa ainoastaan kylpemiseen tarkoitettu saunarakennus.
Nykyisiä saunatyyppejä.
Perinteisesti maaseudulla, kesämökeillä ja omakotialueilla saunarakennukset on rakennettu erilleen muista pihan rakennuksista, ja mikäli mahdollista, veden äärelle.
Talosauna.
Monissa erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla rakennetuissa kerrostaloissa on asukkaiden yhteinen "talosauna". Tällöin yleensä asunnoissa ei ole alun perin ollut erillisiä asuntokohtaisia huoneistosaunoja. Talosaunaan varataan huoneistokohtaisia saunavuoroja, joiden lisäksi voi olla viikoittaiset yleiset saunavuorot erikseen miehille ja naisille. Yleisestä saunavuorosta saatetaan käyttää esimerkiksi nimitystä "lenkkisauna".
Huoneistosauna.
Viime vuosikymmeninä ovat kuitenkin varsinkin rivi- ja kerrostaloissa yleistyneet niin sanotut "huoneistosaunat", jotka ovat suoraan asunnon yhteydessä. Huoneistosaunoissa on yleensä pieni löylyhuone ja erillinen pesuhuone, joka samalla saattaa olla asunnon ainoa hygieniatila. Nykyaikana suurin osa huoneistosaunoista on sähkölämmitteisiä, kun taas erillisissä saunarakennuksissa kiukaat ovat useimmiten ulossavuavia ja puulämmitteisiä. Uusissa kerrostaloissa yleensä asuntojen yhteyteen rakennetaan huoneistosauna, mutta vanhemmissa taloissa niitä ei ole. Asuntoihin voidaan kuitenkin asentaa kylpyhuonesauna. Periaatteeltaan se vastaa suihkukaappia tai höyrysuihkua eikä vaadi rakennukseen tai kylpyhuoneeseen muutoksia. Kylpyhuonesauna on tyypiltään suosituin saunamalli perinteisten saunamaiden kuten Suomen, Ruotsin ja Venäjän ulkopuolella. Näissä maissa sauna sijaitsee usein uima-altaan lähellä, takkahuoneessa, kellarissa, parvekkeella tai muussa vastaavassa tilassa, sillä asuntoihin ei ole suunniteltu ja varattu varsinaista tilaa saunalle, eikä saunan käyttötarkoitus ole peseytyminen, vaan rentoutuminen. Näitä saunoja kutsutaan myös rakenteensa perusteella elementtisaunoiksi. Suosituin ja perinteisin rakenne kylpyhuonesaunoissa on puupaneeli puurungolla, mutta markkinoilla on myös lasikuiturakenteisia tuotteita.
Yleinen sauna.
Väestön keskittyessä kaupunkeihin 1800-luvun lopulta lähtien syntyi tarve "yleisiin saunoihin", koska kaupunkitonteille ei saunoja yleensä rakennettu muun muassa niiden aiheuttaman palovaaran vuoksi. Kaupungeissa on perinteisesti ollut runsaasti maksullisia yleisiä saunoja, mutta niiden lukumäärä väheni nopeasti 1950-luvulta lähtien. Aluksi yleiset saunat korvautuivat kerrostalojen yhteissaunaosastoilla, 1960-luvun loppupuolelta lähtien myös huoneistosaunoilla. Uimahallien yhteydessä on nykyään kuitenkin paljon yleisiä saunoja. Suomessa useimmat yleiset saunat on tarkoitettu joko vain miehille tai vain naisille, mutta ikärajaa ei ole. Useissa muissa maissa on tavallista, että yleisiin saunoihin on ikäraja.
Muut saunatyypit.
Nykyisissä suomalaisissa hotelleissa sauna kuuluu rutiinivarustukseen. Usein julkistilojen saunat on rakennettu viihtyisiksi ja hyvinvarustetuiksi, eikä ole harvinaista, että niiden yhteydessä on esimerkiksi uima-allas. Myös useimmissa kunnissa on uimahalleja sekä urheilu- ja kuntolaitoksia, joissa on omat saunansa. Nykyisin uusien kerrostalojen talosaunat ovat harvinaistuneet, asuntoihin rakennetaan "huoneistosauna" käytännössä aina.
Yrityksillä saattaa olla edustussaunoja erikseen tai jopa toimistojensa yhteydessä. Erillisessä rakennuksessa olevaan "rantasaunaan" kuuluu yleensä löylyhuoneen lisäksi pesuhuone ja pukuhuone. Pukuhuone voi olla tilava saunatupa takkoineen, pienoiskeittiöineen ja jopa vuoteineen. Saunan kekseliästä tuotekehitystä edustavat "telttasauna" ja "tynnyrisauna". Telttasaunaa voi lämmittää myös niin, että kivet kuumennetaan teltan ulkopuolella olevassa nuotiossa ja kannetaan pihdeillä tai vastaavilla tulikuumina teltan keskelle kiviä varten valettuun kuoppaan. Sauna voi olla myös esimerkiksi ajoneuvon perässä vedettävä "siirrettävä sauna". Teuvalla Etelä-Pohjanmaalla järjestetään kesäisin vuosittainen siirrettävien saunojen kokoontumistapahtuma.
Infrapunasauna.
Infrapunasaunassa ei ole lainkaan kiuasta tai löylyjä, vaan hikoilemisen aiheuttaa infrapunasäteily. Infrapunasaunan lämpötila-alue on 50 celsiusasteen molemmin puolin. Infrapunasaunan aiheuttaman hikoilun oletetaan poistavan elimistön kuona-aineita.
Alankomaalainen pilottitutkimus, johon osallistui 17 reumapotilasta esitti, että infrapunasauna lievitti väliaikaisesti nivel- ja selkärankareuman oireita.
Kiukaan ja löylyjen puuttuminen on usein mainittu perustelu argumentille jonka mukaan infrapunasauna ei ole sauna.
Saunomisolosuhteet.
Suositeltava ilmankosteus saunomisen aikana on 40-60 (kovissa löylyissä 70) grammaa vettä kuivaa ilmakiloa kohti. Alle 40 gramman tai yli 70 gramman pitoisuudet voivat aiheuttaa epämiellyttävää hajua. Tällä ilmankosteusalueella sopiva saunomislämpötila saunojan pään korkeudella on yleensä 70-100 °C. Noin 70-85 asteen kylpemislämpötila mielletään kyseisellä ilmankosteudella leppoisaksi, 80-95 asteen lämpö normaaliksi ja 90-105 astetta kovaksi saunomislämpötilaksi. Lämpötilaa on muun muassa paloturvallisuussyistä turha nostaa yli 100-105 asteen, sillä kylpijään kohdistuva lämpökuorma saadaan erittäin suureksi jo nostamalla ilmakosteus ylärajalle 70 grammaan ilmakiloa kohti. Toisaalta kylvettäessä matalissa alle 70 asteen lämpötiloissa ilmankosteus nousee helposti yli suositellun, ja voi ilmetä hygieenisiä tai rakennusteknisiä haittoja. Ilmanvaihdon tulee olla vähintään 6 litraa sekunnissa jokaista saunan huonealan neliömetriä kohti.
Moderneissa, noin 2–2,4 metriä korkeissa saunoissa lauteet sijaitsevat 1–1,5 metrin korkeudella, jolloin etäisyys alakatosta on sopiva, noin metri. "Esteettömiksi" suunnitelluissa saunoissa lauteet voivat olla matalammallakin, tai voidaan käyttää erillisiä saunatuoleja. Tällöin kiuas tulisi asentaa esimerkiksi lattiaan tehtyyn syvennykseen. Kivitason tulisi olla saunojan jalkojen korkeudella.
Saunomistapoja.
Useimmiten suomalaisessa saunassa lämmitellään aluksi, jotta saadaan rauhallisesti hiki pintaan. Tämän jälkeen heitetään kovemmin löylyä ja usein myös lyödään itseään rauhallisesti rauduskoivun oksista tehdyllä oksanipulla, jota kutsutaan itäisessä Suomessa "vastaksi" ja läntisessä Suomessa "vihdaksi". Tämä tapahtuma tunnetaan itäisessä Suomessa nimellä vastominen tai vastalla kylpeminen ja Länsi-Suomessa nimellä vihtominen, ja sen vaikutus on lähinnä hierova ja ihoa puhdistava. Länsi-Suomessa oikeaoppinen vihta eli vasta sidotaan taivutetulla koivun oksalla, Itä-Suomessa taas koivunvarvusta kierretyllä pannalla eli lenkillä. Vasta säilyy kuivattuna yli talven. Kuivattu vasta täytyy liottaa ennen käyttöä ensin kylmässä ja sitten kuumassa vedessä. Hyvä vasta kestää kaksi saunomiskertaa.
Saunomisen välillä on tavallista käydä vilvoittelemassa, mahdollisesti järvessä, talvella avannossa tai lumihangessa piehtaroimassa. Kuitenkaan mitään saunomisen oikeaa kaavaa ole, vaan saunomistavat ovat varsin henkilökohtaisia asioita ja riippuvat hyvin paljon saunojan itsensä tottumuksista, kunnosta ja iästä.
"Saunamajuri" on leikkisä puhekielen ilmaisu saunomistilaisuuden "päälliköstä". Saunamajuri huolehtii saunan lämmittämisestä, sekä veden ja polttopuiden riittävyydestä.
Parannus ja rituaalinen puhdistautuminen.
Sauna on ollut perinteinen parannuskeino tai osa hoitoa hyvin moniin erilaisiin sairauksiin. Lämmön ansiosta sauna on ollut hygieeninen paikka. Vanhan sanonnan mukaan "jos ei sauna, terva ja viina auta, on tauti kuolemaksi". Saunassa on parannettu sairaita: kupattu, isketty verta, annettu hierontaa ja oiottu jäseniä. Saunaa käytetään edelleen esimerkiksi vilustumisen hoitoon ja ehkäisyyn.
Sauna on ollut suomalaisessa maaseutukulttuurissa paikka sekä syntymälle että kuolemalle. Saunassa hoidettiin synnytykset ja vastasyntyneen ensimmäinen pesu. Sinne toisaalta vietiin myös kuolleiden ruumiit pestäväksi.
Saunaan liittyviä uskomuksia.
Saunalla on katsottu olevan erityinen, yliluonnollinenkin puhdistava vaikutus. Juhlapäivien aattoihin liittyvät saunomiset ovat olleet mukavan kokemuksen lisäksi osin rituaalista puhdistautumista. Joskus saunassa ajateltiin asuvan yksittäisen haltijan, saunatontun. Saunassa ei ole saanut kiroilla, että saunan haltija ei suuttuisi.
Saunassa tai löylyssä on uskottu asuvan haltijoita, varsinkin tulen väkeä, joka karkottaa muiden väkien aiheuttamia sairauksia eli vihoja. Erityisen hoitavaksi sauna on voitu tehdä lämmittämällä se ukkosen särkemillä puilla. Tällöin on ajateltu saatavan voimaa myös ukkosen väeltä. Eri puulajien käytöllä saunan lämmityksessä oli maagisia tarkoituksia, samaten eri aineksista kootuilla vihdoilla. Esimerkiksi uidessa saatua veden väen aiheuttamaa sairautta, "veden vihaa", on katsottu voitavan hoitaa saunassa. Myös veden väkeä on voitu käyttää osana hoitoa saunassa, ja sitä on joskus tarkoituksella "otettu saunaan" kylvetyksessä käytetyn veden mukana.
Synnytyspaikkana saunan katsottiin olevan turvallinen paikka, mikä oli tärkeää, sillä uskomuksissa vastasyntynyt miellettiin erityisen alttiiksi vihamielisille yliluonnollisille vaikutuksille. On säilynyt kansanrunoja, joissa synnyttäjä on suuressa hädässä, koska ei pääse saunaan.
Muiden kulttuurien saunaa vastaavat laitokset.
Saunoja tai sitä vastaavia laitoksia on esiintynyt useissa kulttuureissa kautta aikojen. Hikikylpyyn tarkoitettu tila on yleinen pohjoisen leveysasteen kulttuureilla. Suomalaisen saunan pohjoisamerikkalaisena vastineena ovat rituaalitarkoituksiin varatut intiaanien ja eskimojen hikimajat. Niihin ei perinteisesti ole liittynyt puhdistautuminen tai peseytyminen.
Eteläisemmillä leveysasteilla kuumat kylpytilat ovat yleisesti olleet liitettynä suurempaan peseytymislaitokseen vesialtaineen ja hierontatiloineen. Tällaisesta esimerkkinä turkkilainen sauna eli "hammam" ja antiikin roomalaisten kylpylät sekä öljysaunat. Siirryttäessä niin kutsutulle sivistykselliselle aikakaudelle höyrykylpylöiden suosio alkoi laskea länsimaisissa maissa, sillä kylpylät nähtiin joissain piireissä paheellisina ja pakanallisina laitoksina.
Venäläisten käyttämä sauna - banja (), on perinteisessä muodossaan lähes täysin samanlainen kuin karjalainen ja savolainen sauna. Suurin ero on saunan eteisessä (ven. предбанник), joka Venäjällä on samaa salvosta kuin sauna ja erotettu salvotulla väliseinällä, siinä missä Suomessa on eteisenä käytetty kotaa. Eräs varhaisimmista kirjallisista pohjoisen saunan kuvauksista on peräisin Venäjältä kiovalaisen historioitsija Nestorin kuvatessa Novgorodin pohjoispuolisen alueen kylpyriittejä vuonna 1113. Kronikassa kuvataan kuumissa pirteissä kylpemistä saunojien vastoessa itseään puunlehvillä. Kylpemisen päätteeksi saunojat kaatavat päällensä kylmää vettä. Vielä vanhempi kuvaus sijoittuu 900-luvun Kiovaan, missä sikäläinen ruhtinatar surmautti naapuriheimon lähettiläät "kylpypirttiin".
Keski- ja Etelä-Venäjän vähämetsäisellä maaseudulla on perinteisesti ollut tapana saunoa myös tilavissa leivinuuneissa. Tapa elää vielä tänäkin päivänä muun muassa tverinkarjalaisten keskuudessa. Uunissa kylpeminen on ollut tunnettua myös Savossa ja Karjalassa, mutta sitä on käytetty vain tiettyjen sairauksien hoidossa.
Terveysvaikutukset.
Saunan flunssaa ehkäisevä vaikutus on kyseenalainen eikä sen puolesta ole selvää näyttöä.
Helteisellä säällä saunominen viilentää hetkellisesti, koska saunassa on kuumempi kuin muualla.
Talviseen saunomiseen liittyvät avantouinti ja lumessa pyöriminen virkistävät ihon pintaverenkiertoa.
Ionisaatio.
Löylyn ja saunailman ionipitoisuus toimivat keskenään niin, että löylyä heitettäessä ionipitoisuus saunassa kasvaa äkillisesti. Negatiivisten ionien uskotaan vaikuttavan ihmisiin sekä virkistävästi että rauhoittavasti. Jos ilmassa on liian vähän negatiivisia ioneja tulemme väsyneiksi, hermostuneiksi ja ahdistuneiksi. Tilaa kutsutaan "posionmyrkytykseksi".. Ionipitoisuuksiin vaikuttaa mm. kiukaan koko, materiaali, kivien lämpötila ja löylyn heitto.


Katariina Souri.
Katariina Souri (ent. Minna Katariina ”Kata” Kärkkäinen, s. 27. lokakuuta 1968 Helsinki) on suomalainen kirjailija, taidemaalari, kolumnisti sekä entinen laulaja ja malli. Hän ponnahti suuren yleisön tietoisuuteen joulukuun 1988 "Playboy"-lehden Playmate of the Month -tyttönä.
Kouluaikana Souri oli vuoden vaihto-oppilaana Stevens High Schoolissa, Rapid Cityssä, Etelä-Dakotan osavaltiossa, Yhdysvalloissa. Vaihto-oppilasvuotena hän oli koulun epävirallisen keilailujoukkueen jäsen. Souri oli aiemmin 15-vuotiaana voittanut ikäluokkansa keilailun Suomen-mestaruuden. "Playboy"-julkisuutensa jälkeen hän kokeili myös laulamista ja levytti albumin "Your Love" (1989). Vuonna 2006 Souri liittyi Mensaan, josta hän kuitenkin erosi vuonna 2008.
Kirjoittajan uransa Souri aloitti televisiokäsikirjoittajana. Hän oli mukana käsikirjoittamassa sarjoja "Samppanjaa ja vaahtokarkkeja", "Tähtilampun alla" ja "Tähtitehdas" sekä radiokuunnelmaa "Pillerinpyörittäjä". Hänen esikoisromaaninsa on vuonna 1999 ilmestynyt "Minä ja Morrison", johon pohjautuvan elokuvan Lenka Hellstedt ohjasi vuonna 2001. Sourilta on ilmestynyt kuusi romaania ja kirjoituskokoelma "Tulikärpäsiä". Lisäksi hän on kirjoittanut kolumneja useisiin lehtiin ja internetsivustoille sekä pitänyt taidenäyttelyt Galleria 4-kuudessa ja Oljemarkissa. Hän on kirjoittanut "Vares-elokuvien" käsikirjoituksista kolme.
Yksityiselämä.
Sourilla on avioliitosta (1991–1997) säveltäjä Johnny Lee Michaelsin kanssa poika Kasimir (s. 1991) sekä Marcello Gentilen kanssa tytär Kiana (s. 2003). Souri oli avioliitossa helsinkiläisen liikemiehen Janne Janhosen kanssa 2005–2009. Kesäkuussa 2010 Souri vahvisti menneensä naimisiin taiteilijanimeä Anzi Destruction käyttävän muusikkomiehen (s. 1982) kanssa. Parin häitä juhlittiin heinäkuussa 2010.
Katariina Souri tunnettiin ennen tammikuuta 2010 nimellä Kata Kärkkäinen. Souri on hänen äitinsä tyttönimi.


Aleksanteri Suuri.
Kartta Aleksanteri Suuren valtakunnasta sen ollessa laajimmillaan.
Aleksanteri Suuri eli Aleksanteri III (; noin 20. heinäkuuta 356 eaa.–10. kesäkuuta 323 eaa.) oli Makedonian kuningas 336 eaa.–323 eaa. Hän oli antiikin merkittävimpiä sotapäälliköitä; hän valloitti muun muassa Egyptin ja Persian valtakunnan ja eteni aina Intiaan asti.
Aleksanterin isä Filippos II yhdisti kreikkalaiset kaupunkivaltiot oman valtansa alle. Filippoksen kuoltua Aleksanteri peri isältään rikkaan valtakunnan ja aikansa parhaiten koulutetun armeijan. Kreikkalaisten kaupunkivaltioiden avustuksella Aleksanteri kukisti Persian kuninkaan Dareios III:n ja valtasi koko Persian valtakunnan. Valloitusretkiensä aikana hän perusti monia uusia kaupunkeja, muun muassa Aleksandrian Egyptiin, ja niihin muutti kreikkalaisia asukkaita. Hän kasvatti armeijaansa muiden kansojen sotilailla sekä kannusti kreikkalaisten ja persialaisten välisiä avioliittoja. Aleksanterin valloitukset aloittivat hellenistisen ajan, jolloin kreikkalainen kulttuuri levisi aina Intiaan saakka.
Lapsuus.
Aleksanteri oli kuningas ja epeiroslaisen prinsessa Olympiaksen poika. Aleksanteri väitti tosin myöhemmin, että hänen todellinen isänsä olisi ollut itse Zeus-jumala. Olympiaan kautta Aleksanteri oli sukua Epeiroksen kuningashuoneelle, jonka sanottiin polveutuneen Akilleesta ja Andromakhesta. Isänsä kautta hänen sanottiin olevan sukua Herakleesta. Myöhemmin elämässään Aleksanteri yritti käytöksellään korostaa sukulaisuuttaan muinaisiin esi-isiinsä.
Vuodesta 342 eaa. Aleksanterin opettajana oli filosofi Aristoteles, jonka Filippos oli kutsunut Makedoniaan opettamaan poikaansa ja muita makedonialaisen ylimystön lapsia. Aristoteles opetti nuorelle prinssille retoriikkaa ja kirjallisuutta. Aristoteles teki suuren vaikutuksen nuoreen Aleksanteriin. Aristoteles perusti akatemian pienoismallin Miezan läheisyyteen. Ei ole tarkalleen tiedossa, mitä Aristoteles opetti nuorelle Aleksanterille ja muille oppilailleen. Plutarkhos kertoo Aristoteleen opettaneen ainakin politiikkaa ja etiikkaa. Erityisesti Homeroksen "Ilias" oli Aleksanterin suosikkikirja. Myös Pindaros kuului hänen suosikkeihinsa. Aleksanterin sanotaan osanneen Euripideen ulkoa ja pitäneen historioitsija Filistosta suuressa arvossa. Lisäksi hänen kerrotaan pitäneen Telestoksen ja Filoksenoksen dityrambeista.
Aleksanterin kerrotaan saaneen jo lapsena hevosensa Bukefaloksen, joka seuraisi häntä kaukaiselle Hydaspes-joelle asti.
Kruununperillinen.
Jo nuorena miehenä Aleksanteri sai tutustua Makedonian kuninkaan tehtäviin. Historioitsija Plutarkhos kertoo, että kun Filippos oli sotimassa Traakiassa vuonna 340 eaa., Aleksanteri sai toimia isänsä sijaisena ja otti vastaan Persian valtakunnan lähettiläitä. Vuonna 338 eaa. Aleksanteri johti armeijan vasenta siipeä ja sen tärkeää raskasta ratsuväkeä Filippoksen lyödessä Ateenan ja Theban joukot Khaironeian taistelussa. Taistelun jälkeen Filippos pakotti kreikkalaiset kaupunkivaltiot mukaan perustamaansa Korintin liittoon, jonka johtajaksi hän valitutti itsensä. Selvästikin Filippos piti Aleksanteria kruununperillisenä, vaikka hänellä oli ainakin toinen poika, Arridaios, thessalialaisen vaimonsa Filinnan kanssa. Pian Filippoksen ja Aleksanterin äidin Olympiaan välille syntyi riita ja Olympias matkusti veljensä Epeiroksen kuninkaan luokse. Aleksanterinkaan suhde isäänsä ei ollut ongelmaton. Hän seurasi äitinsä mukana, mutta palasi pian Filippoksen toivomuksesta takaisin Makedoniaan. Mitä ilmeisimmin kruununperimys oli kuitenkin huolenaihe Aleksanterille.
Aleksanterista tulee kuningas.
Makedonian ja sen valtapiiri Filippoksen kuollessa vuonna 336 eaa.
Aleksanterin isä Filippos salamurhattiin Aigaissa lokakuussa 336 eaa. tyttärensä Kleopatran ja lankonsa, Epeiroksen kuninkaan Aleksanterin häissä. Epeiroksen Aleksanteri oli Aleksanteri Suuren eno, ja Filippos halusi avioliitolla vahvistaa kuningaskuntien välistä suhdetta. Filippoksen murhaaja oli eräs Pausanias, joka oli riitaantunut Filippoksen vävyn Attaloksen kanssa. Pausanias oli halunnut Filippoksen puuttuvan riitaan, mutta tämä oli kieltäytynyt. Murhan tausta oli luultavasti paljon monimutkaisempi. Useiden muiden henkilöiden väitettiin olleen murhaan osallisia. Aleksanteri oli tuolloin vain 20-vuotias. Vaikka hän olikin selvästi Filippoksen aikoma kruununperillinen, oli kuitenkin muitakin, jotka havittelivat Makedonian kruunua.
Aleksanterin ja hänen äitinsä osuudesta murhaan on spekuloitu, mutta mitään näyttöä asiasta ei ole. Hän kuitenkin toimi murhan jälkeen nopeasti vahvistaakseen asemansa. Aleksanterin ystävät valmistautuivat taisteluun Aigain palatsissa. Antipatros, eräs Filippoksen upseereista, antoi armeijan huudattaa Aleksanterin kuninkaaksi. Aleksanterin nousu valtaan ei ollut mutkaton. Ainakin Attalos ja hänen kannattajansa vastustivat Aleksanterin kuninkuutta. Attalos ei kuitenkaan ollut Makedoniassa, koska Filippos oli lähettänyt hänet sotaretkelle Aasiaan. Toinen uhka Aleksanterin valtaannousua vastaan oli nuori Amyntas IV, kuningas poika, joka oli nimellisesti ollut kuningas ennen kun Filippos kaappasi vallan itselleen. Myös Lynkestis-maakunnan ruhtinassuvun jäsenet vastustivat Aleksanteria. Heitä syytettiin jopa osallisuudesta Filippoksen murhaan. Amyntas ja lynkestisläiset teloitettiin pian sen jälkeen, kun Aleksanteri oli noussut valtaan. Aleksanteri lähetti erään ystävänsä joko vangitsemaan tai teloittamaan Attaloksen, joka jakoi Aasiassa olleiden joukkojen komennon Parmenionin kanssa. Parmenion, joka itse asiassa oli naimisissa Attaloksen tyttären kanssa, julisti heti kannattavansa Aleksanteria. Pian Attalos sukulaisineen ja kannattajineen oli teloitettu. Olympias antoi myös murhata Filippoksen uusimman vaimon Kleopatran ja tämän lapsen. Tämän jälkeen Aleksanteri oli, vähäjärkistä Arridaiosta lukuun ottamatta, Argeadien hallitsijasuvun ainut miespuolinen edustaja. Aleksanteri oli paljon velkaa Antipatrokselle ja Parmenionille. Ilman heitä hänen valtaannousunsa olisi ollut paljon vaikeampi.
Sotaretket Tonavalle, Illyriaan ja Kreikkaan.
a> löydetty Aleksanteri Suurta kuvaava patsas. Aleksanteri on pukeutunut myyttisen esi-isänsä Herakleen tavoin leijonan taljaan. Noin vuodelta 300 eaa.
Saatuaan armeijan tuen Aleksanterin oli yritettävä saada Makedonian valtapiiriin kuuluvat kansat tunnustamaan hänet. Filippoksen murhan jälkeen Kreikan kaupunkivaltiossa alettiin valmistautua kapinaan Makedonian valtaa vastaan. Aleksanteri sai kuitenkin kreikkalaiset takaisin Makedonian valtaan ilman verenvuodatusta. Vuoden 336 eaa. lopulla Aleksanteri tunkeutui Thessaliaan armeijan kanssa. Thessalialaiset yrittivät estää häntä Tempen laakson luona. Aleksanteri kiersi thessalialaisten asemien ympäri. Tämän jälkeen thessalialaiset lopettivat vastarintansa. Aleksanteri kutsui koolle Thessalian liiton kokouksen, joka valitsi hänet johtajakseen. Myös Korintin liitto valitsi pian tämän jälkeen Aleksanterin uudeksi johtajakseen ja suunnitellun Persian sotaretken ylipäälliköksi. Tämän jälkeen Aleksanteri palasi Makedoniaan.
Vuoden 335 eaa. keväällä Aleksanteri johti makedonialaiset Traakiaan, jossa oli syntynyt kapinoita Filippoksen kuoleman jälkeen. Aleksanterin päätavoite oli Tonavan varrella sijainnut triballien kuningaskunta. Triballit olivat vastustaneet aikanaan Filipposta ja he eivät olleet koskaan joutuneet kokonaan Makedonian vallan alle. Myös useat Traakian heimot eivät olleet täysin Makedonian hallinnassa. Sotaretken päätavoite oli voimannäyttö. Traakian sotaretkelle Aleksanteri otti mukaansa ehkä 15 000 sotilasta, etupäässä makedonialaisia. Traakialaiset yrittivät pysäyttää Aleksanterin etenemisen eräässä solassa. Vihollinen vyörytti makedonialaisten päälle täyteen lastattuja vaunuja, mutta nämä eivät aiheuttaneet suurempaa vahinkoa. Agrianien ja hypaspistien tekemä rynnäkkö mursi lopulta traakialaisten asemat. Muutaman päivän marssietäisyydellä Tonavasta Aleksanterin armeija kohtasi ja kukisti triballien armeijan. Triballit pakenivat perheineen Tonavassa sijaitsevaan saareen, jonka valtaaminen osoittautui liian vaikeaksi. Samalla Tonavan toiselle rannalle saapui getien heimon armeija. Aleksanteri ylitti joen, ryösti getien maita ja heidän pääkaupunkinsa. Getit eivät alkaneet taisteluun makedonialaisia vastaan. Palattuaan Tonavalle Aleksanteri uhrasi Zeulle, Herakleelle ja Tonavalle. Näiden tapahtumien jälkeen Aleksanterin luokse saapui lähettiläitä, muun muassa triballien kuninkaalta. Triballeista tuli Makedonian liittolaisia, ja he lähettivät muun muassa joukkoja Aleksanterin mukaan Persian sotaretkelle.
Ollessaan paluumatkalla Makedoniaan Aleksanteri sai kuulla että illyrialaisten dardanit valmistelivat hyökkäystä Makedoniaan. Aleksanteri toimi hänelle tyypillisellä räväkkyydellä ja marssi suoraan illyrialaisia vastaan. Dardanien kuningas Kleitos oli jo vallannut linnoituksen Lynkestiksessä. Aleksanteri pääsi paikalle ennen kun Kleitoksen liittolaiset taulantit pääsivät paikalle. Aleksanteri aloitti linnoituksen piirityksen, mutta kun taulantit saapuivat paikalle oli hänen pakko perääntyä. Makedonialaisen falangin vankan kurin ansiosta armeija pääsi vetäytymään ilman tappioita. Pari yötä vetäytymisen jälkeen Aleksanteri teki uhkarohkean yöhyökkäyksen ja ajoi illyrialaiset pakosalle.
Samaan aikaan, kun Aleksanteri oli Illyriassa, näkivät kreikkalaiset sopivan tilaisuuden riistäytyä makedonialaisten hallinnasta. Erityisesti ateenalainen puhuja Demosthenes yritti saada aikaan kapinaa Kreikassa. Makedonialaiset puhuivat kreikkaa, mutta heidät nähtiin silti yleisesti syrjäalueilta tulleina ja vähemmän kreikkalaisina kuin Kreikan ydinalueiden väestö. Thebalaiset ryhtyivätkin vastustamaan makedonialaisia ja piirittivät kaupunkiinsa Filippoksen asettaman varuskunnan. Heti palattuaan Illyriasta Aleksanteri marssi etelään ja kukisti thebalaiset. Theban taistelun jälkeen Aleksanteri antoi tuhota koko kaupungin maan tasalle temppeleitä ja runoilija Pindaroksen kotia lukuun ottamatta. Kuusi tuhatta thebalaista tapettiin ja loput myytiin orjiksi. Muita kreikkalaisia kaupunkivaltioita kohdeltiin ystävällisemmin ja Korintin liitto päätti taas valita Aleksanterin johtajakseen.
Valmistelut.
Saatuaan Makedonian lähialueet valtaansa Aleksanteri suuntasi katseensa Persian valtakuntaa kohti. Filippos oli jo aikaisemmin lähettänyt makedonialaisen kenraali Parmenionin valloittamaan kreikkalaisia kaupunkeja Vähässä-Aasiassa. Parmenion oli kuitenkin kärsinyt tappioita persialaisia komentanutta rodoslaista Memnonia vastaan ja joutunut perääntymään Hellespontokselle.
Filippoksen tavoitteena oli ollut hyökätä Persiaan ja vapauttaa persialaisten vallassa olleet kreikkalaiskaupungit. Korintin liitto oli perustettu pitkälti sen takia että Filippos tarvitsi kreikkalaisten kaupunkien tuen jos hän aikoi kukistaa persialaiset. Makedonialaisen propagandan mukaan hyökkäyksen tarkoitus oli myös kostaa persialaisille heidän kreikkalaisille persialaissotien aikana tekemät vääryydet (Khaironeian ja Theban jälkeen tämä väite ei välttämättä ollut makedonialaisilta kuultuna kovin uskottava). Päätös hyökkäyksestä oli riskialtis, kun huomioidaan tilanteen monimutkaisuus. Aleksanterilla oli toisaalta käytössään vahva armeija ja sotaretken mahdolliset tuotot olisivat suuret. Myös aika hyökkäykselle oli otollinen, koska Persian kuninkaan Artakserkses III:n kuoleman jälkeen muun muassa Egypti ja Babylonia olivat kapinoineet persialaisia vastaan ja uusi kuningas Dareios III ei ollut vielä saanut valtakuntaa täysin kuriin. Persia oli silti pitkään jatkuneesta taantumisesta huolimatta voimakas suurvalta, jonka haastaminen oli uhkarohkeaa. Valtakunnan laajuus, sen valtavat resurssit, hankala maantiede ja valloittavan armeijan pitkät huoltoyhteydet olivat huomattavia riskejä. Toisaalta Aleksanterin oli vaarallista lähteä Kreikasta näin varhaisessa vaiheessa valtakauttaan, kun kreikkalaisten kapinointiriski oli yhä huomattava.
Aleksanteri päätti joka tapauksessa laittaa isänsä suunnitelman käytäntöön. Hän ylitti Hellespontoksen toukokuussa 334 eaa. suuren armeijan voimin. Armeija koostui Makedonian varsinaisesta armeijasta ja Makedonian liittolaisten joukoista. Tärkeimmät liittolaisjoukot olivat thessalialainen ratsuväki ja kreikkalaisten kaupunkivaltioiden Korintin liiton sääntöjen mukaan asettamat joukot. Mukana oli myös jonkin verran kreikkalaisia palkkasotilaita. Makedoniaan hän jätti Antipatroksen ja osan armeijasta joiden tehtäväksi tuli pitää kreikkalaiset kaupunkivaltiot kurissa.
Saavuttuaan Aasiaan Aleksanterin kerrotaan käyneen ensin Troijassa. Matkalla hän korosti sotaretkensä homeerista luonnetta ja antoi ymmärtää rinnastuvansa Troijan sodan sankareihin. Varsin pian tämän jälkeen Granikosjoella hän kohtasi ensimmäisen taistelunsa Aasiassa.
Persialaiset satraapit lyödään.
Makedonialaisia vastassa olleet persialaiset joukot olivat kokoontuneet Zelean kaupungissa. Paikalla olivat Vähän-Aasian maakuntien satraapit ja kreikkalaisia palkkasotureja johtava Memnon. Persialaiset päättivät käydä taisteluun hyökkääjiä vastaan, vaikka Memnon olikin sitä mieltä, että persialaiset tulisivat olemaan alakynnessä makedonialaista falangia vastaan. Persialaiset asettuivat puolustusasemiin Granikosjoen rannalle. Kun Aleksanteri saapui paikalle Parmenion suositteli nuorelle kuninkaalle, että olisi paras olla hyökkäämättä. Nykypäivään säilyneet lähteet eroavat siinä mitä seuraavaksi tapahtui. Diodorus Siculuksen mukaan Aleksanteri seurasi Parmenionin neuvoa ja hyökkäsi vasta seuraavana aamuna, mutta muut lähteet ovat yksimielisiä siitä, että Aleksanteri päätti hyökätä heti. Seuranneessa taistelussa Aleksanteri löi persialaiset joukot. Vangeiksi jääneet kreikkalaiset palkkasoturit, jotka nähtiin pettureina, lähetettiin orjatyöhön Makedoniaan.
Vähän-Aasian valloitus.
Lyötyään satraapit Aleksanteri jatkoi valtaamalla Vähän-Aasian länsirannikon kaupunkeja. Lyydian pääkaupunki Sardes antautui ilman taistelua. Sardeksessa Aleksanteri perusti uuden temppelin Zeus-jumalalle, julisti kaupungin vapautetuksi ja antoi kaupungin asukkaille takaisin heidän vanhat lakinsa. Tosiasiassa mikään ei muuttunut, Lyydiaa hallittiin tulevaisuudessakin persialaisen satraappi-järjestelmän mukaan. Sardeksesta armeija jatkoi matkaansa Efesosta kohti. Kaupungin varuskunta oli paennut ja kaupungin asukkaat olivat syrjäyttäneet sen persialaismieliset oligarkkiset johtajat. Kaupunki sai hyvän kohtelun ja muutkin lähistöllä olevat kaupungit antautuivat Aleksanterille. Rannikkokaupunkien hyvän kohtelun taustalla oli taktiikka. Jos kaupungit olisivat kapinoineet, olisivat persialaiset joukot voineet nousta maihin Aleksanterin selustassa tuhoisin seurauksin. Kaupunkien ystävällisyys oli siis taattava.
Efesoksesta armeija siirtyi kohti tärkeää satamakaupunkia Miletosta. Avuksi saapunut 400-laivainen persialainen laivasto joutui perääntymään, koska makedonialaiset saivat tukituksi kaupunkiin johtavan väylän. Kaupunki antautui piirityksen jälkeen.
Kuultuaan Granikosjoen tappiosta Persian kuningas Dareios III nimitti Memnonin johtamaan Vähän-Aasian puolustusta sillä välin, kun hän itse kokosi suurta armeijaa. Memnon tiesi ettei voittaisi makedonialaisia avoimessa taistelussa ja asettui puolustusasemiin Halikarnassoksen kaupunkiin, jota makedonialaiset alkoivat piirittää. Halikarnassoksen piiritys loppui, kun makedonialaiset valtasivat kaupungin verisen rynnäkön jälkeen. Memnon pääsi pakoon meriteitse ja osa hänen varuskunnastaan jäi kaupungin sisällä oleviin linnakkeisiin. Persialainen laivasto kokoontui Kosin saarelle ja jatkoi toimintaansa sieltä. Aleksanterin armeijan moraali oli laskenut piirityksen aikana niin, ettei hän halunnut yrittää linnakkeiden valtaamista. Armeija jatkoi matkaansa, paikalle jätettiin pieni varuskunta valvomaan persialaisia jotka toimivat Halikarnassoksesta käsin vielä vuonna 332 eaa. Aleksanteri siis epäonnistui selustansa turvaamisessa ja uhka Kreikkaan kohdistuneesta persialaisinvaasiosta säilyi puolentoista vuoden ajan.
Aleksanteri Suuri ratkaisee Gordionin solmun'". Jean-Simon Berthélemyn maalaus.
Vaikka sodan alkuperäinen päämäärä, Vähän-Aasian kreikkalaisten kaupunkien vapauttaminen, oli nyt saavutettu, Aleksanteri päätti jatkaa sotaretkeään itää kohti. Vähän-Aasian lounaisrannan maakuntien Lyykian ja Pamfylian kaupungit kukistuivat helposti. Tulevan talven aikana makedonialaiset valtasivat Vähän-Aasian sisäosan käsittävän Fryygian maakunnan. Parmenion hyökkäsi Sardesista itään ja Aleksanteri Pamfyliasta pohjoiseen. Joukot kohtasivat Fryygian pääkaupungissa Gordionissa vuoden 333 eaa. huhtikuussa. Gordionissa makedonialaiset pysähtyivät lepäämään. Siellä Aleksanterin sanotaan avanneen niin sanotun Gordionin solmun. Legendan mukaan hänestä, joka pystyisi avaamaan solmun, tulisi Aasian kuningas. Erään version mukaan Aleksanteri leikkasi solmun auki miekalla. Gordionissa armeijalle saapui vahvistuksia jotka käsittivät noin 3000 makedonialaista ja tuhat kreikkalaista sotilasta. Heinäkuussa Aleksanteri lähti marssimaan kohti etelää armeijansa kanssa, jättäen yksisilmäisen kenraali Antigonoksen Fryygiaan satraapiksi 1500 palkkasoturin kanssa. Vallattuaan Kilikian pääkaupungin Tarsoksen, Aleksanteri sai kuulla Dareioksen olevan Syyriassa suuren armeijan kanssa.
Issoksen taistelu.
a>. Se kuvaa joko Issoksen tai mahdollisesti Gaugamelan taistelua.
Aleksanteri päätti johtaa armeijansa etelään Dareiosta kohti, mutta sai pian kuulla että Dareios oli päässyt hänen ohitseen ja oli tällä hetkellä armeijoineen makedonialaisten takana. Armeija teki täyskäännöksen ja alkoi marssia pohjoiseen. Aleksanteri löi Issoksen taistelussa Dareios III:n, joka joutui pakenemaan ja jättämään jälkeensä perheensä. Vangeiksi jäivät muiden muassa Dareioksen äiti Sisygambis, hänen vaimonsa Statira, poikansa Okhos ja hänen tyttärensä Statira ja Drypetis. Aleksanteri kohteli heitä ystävällisesti, ehkä siksi että persialaisen tavan mukaan uusi kuningas huolehti aina vanhan kuninkaan perheestä.
Pian taistelun jälkeen Dareios lähetti viestin jossa hän halusi vaihtaa perheensä valtavaa palkkiota vastaan. Aleksanteri kieltäytyi. Myöhemmin Dareiokselta saapui myös toinen viesti, jossa Aleksanterille luvattiin kaikki Persian alueet Eufratista länteen. Aleksanteri ei suostunut tähänkään. Parmenionin kerrotaan sanoneen: "Jos minä olisin Aleksanteri niin hyväksyisin tämän tarjouksen", johon Aleksanteri vastasi: "niin minäkin hyväksyisin, jos olisin Parmenion".
Foinikian valloitus.
Makedonialaiset eivät voineet kuitenkaan lähteä heti seuraamaan Dareiosta, koska persialainen laivasto Välimerellä oli vielä kukistamatta. Farnabazoksen johtama laivasto hallitsi vielä Aigeianmerta ja vaaransi armeijan huoltoyhteyksiä. Persialaista laivastoa huollettiin Foinikian satamakaupungeista käsin ja siksi Aleksanteri päätti valloittaa nämä kaupungit. Foinikian valloitus avaisi myös tien Egyptiin, jonka viljasta Kreikka oli usein ollut riippuvainen. Foinikian tärkeimmät kaupungit, Arados, Tripoli, Byblos, Beirut ja Sidon antautuivat heti makedonialaisille valloittajille. Ainoastaan Tyros kieltäytyi antautumasta Aleksanterille tämän asettamien ehtojen mukaan. Aleksanteri olisi halunnut uhrata kaupungissa Melqart-jumalan temppelissä (kreikkalaiset yhdistivät jumalan Heraklekseen), mutta tyroslaiset eivät suostuneet tähän. Loukkaantunut Aleksanteri päätti vallata strategisesti tärkeän kaupungin vaikka se sijaitsi saarella, jonne oli miltei mahdotonta päästä rannalta käsin. Päätöksen on väitetty kertovan Aleksanterin luonteen epätasapainosta, hän ehkä alkoi itsekin jo uskoa olevansa enemmän kuin ihminen.
Tyroksen piiritys alkoi vuoden 332 eaa. tammikuussa ja kaupunki kukistui heinäkuussa. Roomalainen historioitsija Quintus Curtius Rufus kertoo että kaupungin asukkaista 2000 ristiinnaulittiin ja noin 6000 menehtyi itse piirityksessä. Tyros asutettiin uudelleen Aleksanterille lojaalien foinikialaisten kaupunkien asukkailla ja sodassa haavoittuneilla sotilailla. Seuraavaksi makedonialaiset alkoivat piirittää Gazaa, joka myös oli kieltäytynyt antautumasta makedonialaisille. Gazan piiritys kesti lokakuuhun asti ja kaikki kaupungin miespuoliset asukkaat tapettiin.
Historioitsija Josephuksen mukaan Aleksanteri Suuri vieraili Jerusalemissa Tyroksen piirityksen aikana, mutta tätä ei pidetä yleensä todellisena tapahtumana.
Egyptin valloitus.
Joulukuussa 332 eaa. Aleksanterin armeija pääsi Egyptiin. Pelusionin kaupungissa (lähellä nykyistä Port Saidia) Egyptin satraappi Mazakes ja persialainen virkamies Amminapes antautuivat Aleksanterille. Amminapes oli alkujaan parthialainen. Hän oli aikaisemmin ollut maanpaossa Filippoksen hovissa ja tunsi luultavasti Aleksanterin jo entuudestaan. Mazakesilla ei ollut käytettävissä tarpeeksi joukkoja joilla vastustaa makedonialaisia, koska suurin osa joukoista oli kaatunut Issoksen taistelussa. Egypti oli myös aiemmin kapinoinut Persian valtaa vastaan (vuosina 338 eaa.-336 eaa.) ja Mazekes pelkäsi varmasti joutuvansa taistelemaan valloittajia ja egyptiläisiä vastaan. Egyptiläiset ottivatkin makedonialaiset vastaan vapauttajina ja Egyptin valtaaminen kävi erittäin kivuttomasti. Aleksanteri nimitti egyptiläisen Petesisin ja persialaisen Doloaspisin hallitsemaan maata. Myös kaksi makedonialaista nimitettiin johtamaan Egyptiin jätettäviä joukkoja. Samalla nimitettiin myös yksi makedonialainen johtamaan laivastoa.
Aleksanteri määräsi laivastonsa valtaamaan Memfisin ja jatkoi itse armeijoineen matkaa Heliopolisiin, Egyptin uskonnolliseen pääpaikkaan. Täällä hän varmaankin otti itselleen faaraon arvonimen, koska siitä lähtien egyptiläiset papit käyttivät hänestä faaraolle kuuluvia arvonimiä.
Tammikuussa 331 eaa. Aleksanteri päätti perustaa uuden kaupungin Niilin suistolle. Aleksandriaan jätettiin armeijan haavoittuneet sotilaat ja sinne muutti pian paljon kreikkalaisia.
Ollessaan Egyptissä Aleksanteri kävi keskellä autiomaata sijaitsevassa Amon-jumalan temppelissä (kreikkalaiset yhdistivät Amonin Zeus-jumalaan). Arrianoksen mukaan hän halusi jäljitellä sankariaan ja myyttistä esi-isäänsä Heraklesta, joka myös tarun mukaan oli käynyt temppelissä. Kertomuksen mukaan temppelin oraakkeli olisi tervehtinyt Aleksanteria "Amonin poikana". Tästä ei kuitenkaan ole mitään varmuutta. Plutarkhoksen mukaan papit olisivat kutsuneet häntä lapseksi ("paidie"), mutta käyttäneet vahingossa väärää sijamuotoa ("paidios"), jonka Aleksanteri oli ymmärtänyt vahingossa jumalan pojaksi ("pai Dios"). Varmaa on kuitenkin, että tämän jälkeen Aleksanteri alkoi uhrata Amonille ja halusi itseään kutsuttavan "Amonin pojaksi" tai "Zeuksen pojaksi". Aleksanterin koppava käytös oli tässä vaiheessa alkanut jo hiertää hänen esikuntaansa. Puolijumalan elkeet eivät aina sopineet makedonialaiseen käsitykseen kuninkuudesta, joka perustui kuninkaan ja sotapäälliköiden toveruudelle. Tämä ristiriita oli yhä kärjistymään päin.
Gaugamelan taistelu.
Aleksanteri palasi Egyptistä Foinikiaan vuoden 331 eaa. toukokuussa. Aluksi hän kukisti Samariassa puhjenneen kapinan ja palasi sen jälkeen Tyrokseen. Vuoden 331 eaa. heinäkuussa Aleksanteri lähti Syyriasta noin 40 000 sotilaan voimin Eufratia kohti. Aleksanterin tarkoitus oli varmastikin seurata Eufratia Babyloniin asti, jäljitellen Ksenofonin kuvausta Kyyros nuoremman sotaretkestä vuonna 401 eaa. Kun hän sai kuulla, että Dareios oli Tigriksen toisella puolella valtavan armeijan kanssa, hän päätti ylittää joen. Dareios oli valinnut sopivan tasaisen paikan, jossa hänen ylivoimaisella ratsuväellään olisi tilaa liikkua. Hänellä oli myös elefantteja ja viikatevaunuja. Kaikesta huolimatta Aleksanteri kukisti Dareioksen toistamiseen Gaugamelan taistelussa ja Dareios joutui taas pakenemaan. Gaugamelan jälkeen makedonialaiset valtasivat Arbelan ja pian myös Persian valtakunnan rikkaimman alueen, Babylonian, jonka satraappi Mazaios antautui valloittajille. Babylonialaiset olivat Egyptiläisten tapaan vasta äskettäin (336 eaa.) kapinoineet persialaisia vastaan. Aleksanteri määräsi Mazaioksen jatkamaan tehtäviään Babylonian satraappina.
Persian valloitus.
Aleksanterin joukot viipyivät Babylonissa viisi viikkoa, jonka jälkeen he jatkoivat matkaansa Susaan, yhteen Persian valtakunnan neljästä pääkaupungista. Babylonissa hän otti myös vastaan Makedoniasta lähetetyt täydennykset, jotka käsittivät noin 15 000 miestä. Susaan päästiin joulukuussa. Paikallinen komentaja Abulites antautui heti ja hänestä tehtiin pian Susianan (entinen Elam) satraappi. Päästäkseen Susasta Persian valtakunnan sisäosiin armeijan oli ylitettävä Zagros-vuoristo. Aleksanteri jakoi joukkonsa kahteen erilliseen armeijaan. Parmenion sai suurimman osan armeijasta ja käskyn marssia Persepoliin pidempää eteläistä reittiä pitkin. Aleksanteri itse johti joukkoja joiden tarkoitus oli vallata niin sanotut "Persian portit", solan jonka läpi pääkaupunkien välinen kuninkaallinen tie kulki. Persian porttien taistelussa persialainen komentaja Ariobarzanes puolusti solaa ja makedonialaiset kärsivät suuria tappioita ennen kun saivat vastustajansa lyötyä.
Persepoliin armeija pääsi vuoden 330 eaa. alussa. Aleksanteri antoi armeijansa ryöstää Persepoliin kuninkaallista palatsia lukuun ottamatta. Samaan aikaan vallattiin myös Persian uskonnollinen pääkaupunki Pathragada.
Persepolis.
Aleksanteri Suuren armeijan reitti Baktrian, Sogidianan kautta Intiaan Indukselle ja sieltä edelleen Intian valtamerelle.
Makedonialaiset ja kreikkalaiset olivat nyt omasta mielestään kostaneet Persialle Kreikan kaupunkien persialaissotien aikana kärsimät vääryydet ja heidän sotaonnensa oli ylittänyt kaikkien odotukset. Aleksanteri oli jo aikaisemmin alkanut kutsua itseään Aasian kuninkaaksi ja hän haaveili ilmeisesti koko Persian valtakunnan kuninkuudesta. Hän oli myös nimittänyt persialaisia satraapeiksi eri maakuntiin ja oli selvä, että hän aikoi hallita valtaamiaan alueita. Dareioksella oli kuitenkin vielä kannattajansa ja hänen tiedettiin olevan Ekbatanaassa, Meedian vanhassa pääkaupungissa. Vain muutama Persian vanhan aristokratian jäsen oli valmis asettumaan Aleksanterin puolelle. Eräs heistä oli Frasaortes, jonka Aleksanteri nimitti Persisin maakunnan satraapiksi.
Persepoliissa ollessaan Aleksanteri määräsi kuninkaallisen palatsin poltettavaksi maan tasalle. Tästä tapahtumasta on säilynyt nykypäivään kaksi eri versiota. Arrianoksen mukaan Aleksanteri päätti korkeimpien päällikköjensä kanssa että palatsi poltettaisiin kostoksi siitä, että persialaiset tuhosivat Ateenan persialaissotien aikana. Esimerkiksi Plutarkhos kuitenkin kertoo, että Aleksanteri määräsi palatsin poltettavaksi humalapäissään.
Dareioksen kuolema.
Oltuaan neljä kuukautta Persepoliissa Aleksanteri lähti Ekbatanaa kohti, jonne Dareios oli paennut Gaugamelan jälkeen. Kun Dareios sai kuulla Aleksanterin lähestyvän päätti hän paeta Baktriaa kohti, jossa hän toivoi saavansa koottua uuden armeijan. Kun näytti siltä että Aleksanteri oli pian saamassa Dareioksen kiinni, otti Baktrian satraappi Bessos Dareioksen vangiksi. Bessos julisti pian itsensä kuninkaaksi ja alkoi nimittää itseään Artakserkses V:ksi. Kun makedonialaiset olivat saada kiinni Bessoksen ja hänen joukkonsa, määräsi Bessos Dareioksen murhattavaksi. Tämä sopi Aleksanterille joka näin saattoi jatkaa valloituksiaan itään käyttäen tekosyynä sitä että hän aikoi vain kostaa Dareioksen kuoleman.
Aleksanterin armeija seurasi Bessosta Parthiaan ja valtasi samalla Hyrkanian maakunnan. Hyrkanian maaherraksi Aleksanteri nimitti Amminapesin, joka oli ollut kuninkaan seurueessa aina Egyptin valloituksesta saakka. Aleksanterin seuraan liittyi täällä myös Artabazos, joka oli Aleksanterin rakastajattaren Barsinen isä ja entinen Fryygian satraappi. Aleksanterin hoviin liittyi myös yksi Dareioksen veljistä ja muita tärkeitä persialaisia aristokraatteja.
Salaliitto.
Vuoden 330 eaa. syksyllä makedonialaiset alkoivat valittaa siitä, että Aleksanteri oli alkanut pukeutua persialaiseen tapaan. Heti Dareioksen kuoleman jälkeen hän oli alkanut pitää diadeemia.
Vuoden 330 eaa. lopulla, armeijan ollessa Drangianassa, paljastui salajuoni Aleksanteria kohtaan. Juonen taustalla oli ehkä sotilaiden halu saada loppu sodalle, jolla ei enää ollut mitään tekemistä joonialaisten kaupunkien vapauttamisen ja persialaissodissa kärsittyjen vääryyksien kostamisen kanssa. Ratsuväkikomentajaa Filotasta syytettiin siitä, että hän olisi tiennyt salajuonesta, mutta ei ollut ilmoittanut tästä kenellekään. Salajuoni oli luultavasti todellinen, ja Filotas olisi voinut hyötyä jos Aleksanteri olisi murhattu. Armeija olisi saattanut valita hänen isänsä Parmenionin, koko armeijan kokeneimman upseerin, uudeksi kuninkaaksi. Aleksanteri antoi kuitenkin aluksi Filotaalle anteeksi, mutta kun falanginkomentajat Koinos ja Krateros esittivät lisää syytöksiä, järjesti hän oikeudenkäynnin. Filotas tuomittiin kuolemaan ja pian tämän jälkeen Aleksanteri antoi käskyn että myös Parmenion pitäisi teloittaa. Filotaan kuoleman jälkeen Parmenionin uskollisuudesta ei enää ollut takuita. Parmenion oli tuolloin Ekbatanassa ja hänelle oli jätetty paljon joukkoja ja rahaa.
Parmenionin kuoleman jälkeen moni nuorempi makedonialainen upseeri sai tärkeämmän aseman armeijassa. Kleitos Musta ja Hefaistion saivat jakaa Filotaan entisen tehtävän, toveriratsuväen komennon. Aikaisemmin tätä armeijan tärkeintä ratsuväkiyksikköä oli johtanut yksi ainut henkilö.
Itäisten maakuntien valloitus.
Arianan maakunnan satraappi Satibarzanes oli ollut eräs Dareioksen murhaajista, mutta Aleksanteri oli armahtanut hänet. Satibarzanes hyökkäsi nyt kuitenkin taas makedonialaisia vastaan. Aleksanteri päätti rangaista arianalaisia vaikka Satibarzanes pääsikin pakoon. Arianan pääkaupungin Artakoanan asukkaat myytiin orjuuteen ja kaupunki perustettiin uudelleen Aleksandriana (nykyinen Herat). Artabazoksen pojasta Arsameesta tehtiin Arianan uusi satraappi. Myöhemmin Satibarzanes pääsi taas palaamaan Arianaan ja aloitti uuden kapinan. Pitääkseen huoltoyhteytensä vapaana Aleksanteri lähetti 6000 miestä Artabazoksen johdolla kukistamaan Satibarzanesta. Armeija oli tällöin päässyt Arakhosian pääkaupunkiin (nykyinen Kandahar), joka pikaisesti nimettiin uudelleen Aleksandriaksi.
Kun armeija pääsi Gandaran maakuntaan vuoden 329 eaa. huhtikuussa, perustettiin taas uusi Aleksandria, jonne jätettiin taisteluissa haavoittuneet sotilaat. Tämän jälkeen armeija ylitti Hindukush-vuoriston ja yllätti vuoriston solia vartioivat heimot. Sää oli tuohon aikaan vuodesta vielä epäsuotuisa ja sotilaat joutuivat kärsimään nälkää ja vilua marssin aikana. Kun Bessos sai kuulla, että Aleksanteri oli hänen kintereillään pakeni hän Oksus-joelle. Pari päivää myöhemmin Aleksanterin armeija valloitti Baktrian pääkaupungin Baktran ja Artabazos nimitettiin maakunnan satraapiksi.
Baktriasta marssi jatkui Bessosta seuraten Oksus-joelle. Bessos oli yrittänyt estää vastustajiansa ylittämästä jokea polttamalla kaikki veneet. Makedonialaiset ylittivät joen lautoilla, jotka he tekivät heinillä täytetyistä eläinten nahoista. Armeija oli nyt päässyt Sogdian maakuntaan (osapuilleen nykyinen Turkmenistan). Kun Bessoksen lähimmät apulaiset Spitamenes ja Datames kuulivat että Aleksanteri oli ylittänyt Hindukushin ja Oksuksen, päättivät he vangita Bessoksen ja luovuttaa hänet Aleksanterille.
Aleksanteri antoi persialaiseen tapaan silpoa Bessoksen korvat ja nenän rangaistukseksi Dareioksen murhasta. Tämä järkytti makedonialaisia jotka pitivät tekoa barbaarisena. Aleksanterin oli kuitenkin miltei pakko toimia näin jos aikoi saada persialaiset puolelleen. Tämän jälkeen Aleksanteri luovutti Bessoksen Dareioksen veljelle Oksyathreelle, joka antoi ristiinnaulita hänet sillä paikalla jolla hän oli tappanut Dareioksen.
Tämän jälkeen Aleksanteri oli kiistattomasti Persian kuningas. Hän määräsi armeijansa marssimaan valtakuntansa itärajalle. Kun armeija pääsi Jaksartes-joelle, perustettiin uusi kaupunki Aleksandria Eskhate (”kaukaisin”), jonka tarkoitus oli suojella valtakuntaa itäisten saka-nomadiheimon hyökkäyksiltä. Kreikkalaiset kutsuivat näitä heimoja yleisesti skyyteiksi. Rauha ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun eräs Bessoksen entisistä kannattajista, Spitamenes, aloitti kapinan Sogdiassa. Kapinaan liittyivät myös skyytit, joiden jousin varustettu nopea ratsuväki oli raskaammalle makedonialaiselle ratsuväelle vaikea haaste taistelussa. Kapinan aikana makedonialaiset valloittivat monia kaupunkeja joiden miespuoliset asukkaat tapettiin ja naiset myytiin orjuuteen. Lopulta skyytit kukistettiin, kun Aleksanteri ylitti Jaksartesin ja löi heidät taistelussa. Aleksanteri oli aikaisemmin liittänyt armeijaansa persialaista kevyttä ratsuväkeä, joista oli apua tämän tyylisessä sodankäynnissä. Aleksanterin armeija kärsi kapinan aikana suuria tappioita ja sitä jouduttiin myöhemmin täydentämään Euroopasta tuoduilla lisäjoukoilla.
Vuoden 328 eaa. keväällä makedonialaiset kävivät vastahyökkäykseen kapinallisia vastaan ja alkoivat rakentaa linnoitettuja varuskuntia joista käsin he voisivat hallita aluetta. Tätä työtä valvomaan Aleksanteri nimitti läheisimmän ystävänsä Hefaistionin. Aleksanteri määräsi myös armeijan jaettavaksi pienempiin osiin jotka soveltuivat paremmin sissitoimintaan. Aleksanterin johtama osasto hyökkäsi Sogdianan vuoriston asukkaita vastaan. Veristen taisteluiden jälkeen Sogdianan eri kaupungit antautuivat Aleksanterille. Myös Spitameneen kannattajat hylkäsivät johtajansa vuoden 328 eaa. joulukuun tienoilla ja lopulta Koinos saattoi esittää kapinallisen pään Aleksanterille.
Kleitoksen murha.
Seuraavan talven aikana tapahtui Aleksanterin mainetta ehkä eniten tahrinut tapahtuma. Aleksanteri murhasi eräiden juhlien aikana juovuspäissään Kleitos Mustan, joka oli aikaisemmin pelastanut hänen henkensä Granikosjoella. Makedonialaiset olivat juhlineet saatuaan Sogdianan kapinan kukistettua. Juhlissa eräät nuorimmista upseereista olivat haukkuneet Filippos II:a ja laulelleet laulua jossa vähäteltiin niitä upseereja jotka olivat kuolleet taistelussa persialaisia vastaan. Tätä vanhempiin upseereihin kuulunut Kleitos ei ollut kestänyt vaan oli alkanut ylistää Filipposta. Tätä seurasi aluksi väittely joka pian laajeni käsikähmäksi. Antiikin lähteet eroavat jonkin verran siitä mitä tarkalleen tämän jälkeen tapahtui. Aleksanteri otti kuitenkin erään henkivartijansa keihään ja tappoi sillä Kleitoksen. Aleksanteri katui suuresti humalaista tekoaan ja oli monen päivän ajan masentunut. Pian hän kuitenkin toipui.
Vuonna 327 eaa. Sogdian kapina kukistettiin lopullisesti. Baktriaan ja Sogdiaan jätettiin suuri varuskunta ja armeija kokoontui taas yhteen Baktriassa. Täällä Aleksanteri antoi määräyksen että 30 000 nuorta persialaista koulutettaisiin makedonialaiseen falangi-taktiikkaan. Samalla armeijaan lisättiin paikallisia ratsuväkiosastoja. Samana vuonna hän meni myös naimisiin erään sogdialaisen aristokraatin tyttären Roksanen kanssa.
Proskynesis.
Aleksanteri Suuri ja Roksane. Pietro Antonio Rotarin maalaus vuodelta 1756
Vuonna 327 eaa. Aleksanteri yritti ottaa käyttöön persialaisen kuninkaiden tervehdystavan, proskynesisin. Tervehdykseen sisältyi kumartuminen kuningasta kohti. Tämä oli kreikkalaisille täysin vastenmielinen toimenpide, koska heidän oli tapana kumartaa vain jumalia. Aleksanterin hovihistorioitsija Kallisthenes kieltäytyi tervehtimästä kuningasta tällä tavalla, ja joutui tästä syystä kuninkaan epäsuosioon.
Samoihin aikoihin paljastui myös uusi salajuoni Aleksanteria kohtaan. Kun kuningas oli ollut metsästämässä, oli eräs hänen nuorista palvelijoistaan surmannut villisian, joka oli hyökännyt Aleksanteria kohti. Persialaisen tavan mukaan kuninkaan tuli aina metsästettäessä saada antaa ensimmäinen isku eläintä kohti. Aleksanteri oli suuttunut tapahtuneesta ja antanut piiskata pojan, joka myöhemmin päätti kostaa murhaamalla kuninkaan. Salajuoneen oli liittynyt myös muita alempiarvoisia henkilöitä kuninkaan lähipiiristä. Kun juoni paljastui, joutui myös moni siihen kuulumaton, kuten Kallisthenes, syytetyksi. Kaikki tuomittiin lopulta teloitettavaksi.
Tapahtumien johdosta monet makedonialaiset olivat alkaneet paheksua Aleksanterin käytöstä. Proskynesis ja kuninkaan käyttämä persialainen vaatetus olivat kreikkalaiseen kulttuuriin oppineille vieraita asioita. Avioliitto ulkomaalaisen prinsessan kanssa aiheutti myös varmasti närkästystä. Aleksanteri oli myös alkanut liittää armeijaansa persialaisia joukkoja, mikä sai monet makedonialaiset pelkäämään, että heidän erityisasemansa Aleksanteriin nähden oli katoamassa. Toisaalta Aleksanterin oli pakko yrittää lähentyä persialaisia, jos hän aikoi pystyä hallitsemaan heitä. Avioliitto sogdialaisen Roksanen kanssa taas oli oiva keino saada kapina-altis maakunta rauhalliseksi.
Sotaretken alku.
Vuonna 326 eaa. Aleksanteri jatkoi sotaretkeään Intiaan. Tuohon aikaan kreikkalaiset tunsivat Intian pääasiassa Herodotoksen ja Ktesiasin täysin mielikuvituksellisten kuvausten perusteella. Kreikkalaisen maailmankuvan mukaan Aasia loppui Intiaan, jonka jälkeen alkaisi suuri valtameri joka ympäröi koko maailman. Aikaisemmin Aleksanterin hoviin oli saapunut kaksi intialaista ruhtinasta, Sasigupta ja Ambh. Kummallakin oli ongelmia naapurikansojensa kanssa ja he pyysivät apua nuorelta kuninkaalta. Aleksanteria kiinnostivat myös ehkä tarinat siitä kuinka jumala Dionysos, joka myös oli eräs hänen myyttisistä esi-isistään, oli aikoinaan käynyt Intiassa.
Vuoden 326 alussa Perdikkas ja Hefaistion johtivat armeijan pääosan Khyber-solan läpi Indus-joelle. Aleksanteri johti pienempää osastoa joka hyökkäsi armeijan kulkureitin pohjoispuolella asuvia heimoja vastaan. Tämän matkan aikana hän kävi muun muassa Nysan kaupungissa, jossa Dionysos-jumalaa palvottiin. Myöhemmin Aleksanteri sai kuulla linnoituksesta nimeltä Aornus, jota tarun mukaan edes Krishna-jumala (jonka kreikkalaiset yhdistivät Heraklekseen) ei ollut pystynyt valloittamaan. Aleksanterin oli tietysti pakko yrittää onnistua siinä missä Herakles oli epäonnistunut. Linnoitus vallattiin sen jälkeen, kun joukko makedonialaisia pääsi kiipeämään korkealle vuorelle joka sijaitsi linnoituksen vierellä.
Taksila.
Vuoden 326 eaa. huhtikuussa armeija kokoontui taas paikalla jonne Perdikkas ja Hefaistion olivat rakennuttaneet sillan Induksen yli. Induksen toisella puolella oli Taksila‎n kuningaskunta jossa kuningas Omfis otti heidät vastaan. Taksilassa Aleksanterin luokse saapui lähettiläitä eri heimoilta jotka antautuivat hänelle. Vain kuningas Poros, jonka valtakunta oli Hydaspesjoen (nykyinen Jhelum) toisella puolella, ei suostunut. Aleksanteri päätti toimia nopeasti ja marssi joukkoineen Hydaspekselle.
Hydaspesjoen taistelu.
Hydaspesjoen taistelussa Aleksanteri kukisti Poroksen, joka antautui taistelun jälkeen. Taistelun jälkeen Aleksanteri perusti kaksi uutta kaupunkia Nikaian ja Bukefalan (hevosensa mukaan, joka oli kuollut ennen taistelua). Poros sai pitää kuningaskuntansa ja Aleksanteri nimitti hänet sen satraapiksi. Poroksen kuningaskunnan itäpuolella Ganges-joen varrella oli vielä kuningaskunta, joka tunnettiin nimellä Magadha. Tämänkin Aleksanteri päätti liittää jo valtavaan kuningaskuntaansa. Samoihin aikoihin alkoivat monsuunisateet ja monet joet tulvivat niin ettei niitä pystynyt turvallisesti ylittämään. Armeija ylitti kuitenkin kaksi Induksen sivujokea ennen kun se pääsi Hyphasis-joelle. Tänne päästyään sotilaat olivat saaneet tarpeekseen. Nythän ei edes sodittu enää persialaisia vastaan, vaan maata, joka ei edes koskaan ollut kuulunut Persialle. He olivat myös ymmärtäneet kuinka laaja Intia tosiasiassa oli. Aikaisemmin oli myös tapahtunut kuunpimennys, jota pidettiin huonona enteenä. Aleksanterin oli pakko luopua aikeistaan vallata Magadha.
Armeija palasi takaisin Hydaspekselle, josta matkaa aiottiin jatkaa jokea pitkin ensin Indukselle, ja sieltä valtamerelle. Marraskuussa 326 eaa. oli saatu rakennettua laivasto, johon kuului jopa 800 laivaa. Laivaston komentajaksi Aleksanteri nimitti Nearkhoksen. Ennen laivaston lähtöä Aleksanteri uhrasi jokien jumalille, Heraklekselle ja Amonille. Laivastoa seurasi kaksi armeijaa joita johtivat Krateros, joka marssi joen länsirannalla, ja Hefaistion itärannalla.
Matka Induksella.
Induksen varrella asuvat kansat vastustivat maihinsa tunkeutuneita muukalaisia. Vuoden 325 eaa. alussa armeija joutui taistelemaan oxydrakai- ja malava-kansojen maiden läpi. Aleksanteri haavoittui pahasti hyökkäyksessä malavalaisten pääkaupunkia vastaan (ehkä nykyinen Multan). Aleksanterin hengen pelastivat Abreas (joka kuoli), Peukestas ja henkivartija Leonnatos. Lopulta kummatkin kansat antautuivat ja Aleksanteri määräsi Peithonin alueen satraapiksi. Hän määräsi myös uuden Aleksandrian rakennettavaksi Indus ja Akesines -jokien liittymäkohtaan.
Seuraavaksi armeija tunkeutui kuningas Musikanosin valtakuntaan. Musikanos taisteli aluksi Aleksanteria vastaan, mutta päätti lopulta antautua ja sai tästä syystä pitää kuningaskuntansa. Aleksanteri suuntasi matkansa seuraavaan kuningaskuntaan, jonka kuningas oli Sambos ja jonka pääkaupungin uskotaan olleen nykyinen Sehwan. Kun Aleksanteri jatkoi matkaansa etelään vuoden 325 eaa. huhtikuussa, alkoivat hänen juuri kukistamansa kansat kapinoida. Kapinaa kukistamaan lähetettiin kolmasosa armeijasta Krateroksen johdolla. Hänen tehtäväkseen tuli kapinoiden kukistamisen jälkeen palata joukkoineen Persiaan. Kapina kukistettiin ja sitä tukenut Musikanos teloitettiin.
Valtameri.
Lopulta armeija pääsi perille Intian valtamerelle. Sotilaat luulivat nyt päässeensä maailman ääriin asti. Meren rannalle Aleksanteri rakennutti uuden kaupungin (ehkä nykyinen Bahmanabad), jossa laivastoa saatettiin varustaa merimatkaa varten. Elokuussa Aleksanterin armeija lähti taas matkaan. Noin 50 000 sotilaan oli tarkoitus marssia Gedrosian aavikon yli päästäkseen Karmanan maakuntaan. Aleksanterin vanhan lapsuudenystävä Nearkhos sai tehtäväkseen johtaa laivastoa, jonka piti purjehtia merenrantaa pitkin aina Persianlahdelle. Heti, kun Aleksanteri oli päässyt matkaan armeijan kanssa, alkoivat paikalliset kansat kapinoida ja koko eteläisen Induslaakson valloituksista oli lopulta luovuttava.
Armeijan matka aavikon yli kesti noin kaksi kuukautta ja sen aikana armeija kärsi suuresti janosta ja nälästä. Luultavasti ankarimmin aavikon olot vaikuttivat armeijan mukana seuranneisiin sotilaiden perheisiin. Lopulta armeija pääsi Karmanaan, jossa paikallinen satraappi oli kerännyt ruokaa ja juomaa armeijan tarpeisiin. Vuoden 325 eaa. lopulla Krateroksen johtama armeija liittyi suurempaan armeijaan ja tämän kunniaksi pidettiin viikon pituiset juomingit.
Vuoden 324 eaa. tammikuussa Aleksanteri perusti taas uuden Aleksandrian. Täällä hänen puheilleen tuli persialaisia, jotka syyttivät eräitä makedonialaisia satraappeja pyhäinhäväistyksestä. Aleksanteri päätti antaa teloittaa satraapit, ehkä siksi että halusi näyttää persialaisille, että hän tosiaan välitti heidän valituksistaan.
Myös Nearkhoksen laivasto saapui näihin aikoihin Karmanaan. Aleksanteri määräsi Nearkhoksen purjehtimaan Persianlahdelle ja jatkoi itse matkaansa Pathragadaan, jossa hän halusi käydä Kyyroksen haudalla. Persialaisen perinteen mukaan Persian kuninkaat asetettiin virkaan haudan vierellä tapahtuvassa seremoniassa. Kyyroksen hauta oli kuitenkin häpäisty ja kruunaamisesta ei tullut mitään. Aleksanteri määräsi Aristobuloksen korjaamaa haudan ja matkusti itse Susaan, jossa hän taas kohtasi Nearkhoksen laivaston.
Paluu Persiaan.
Maaliskuussa vuonna 324 eaa. Aleksanterin armeija pääsi Susaan. Täällä järjestettiin juhlat, joissa muun muassa palkittiin urhollisia sotilaita. Nearkhos, Peukestas ja Hefaistion saivat kultaiset kruunut. Susassa Aleksanterin mukana Intiasta seurannut viisas mies Kalyana kuoli. Hänen hautajaistensa kunniaksi järjestettiin juhlat, joiden yhteydessä järjestettiin muun muassa juomakilpailu. 35 kilpailijaa kuoli heti kilpailun jälkeen. Kaksitoista litraa viiniä juonut voittaja ja kuusi muuta kilpailijaa kuolivat seuraavana päivänä.
Susassa järjestettiin myös häät joissa Aleksanterin korkea-arvoisimmat upseerit menivät naimisiin persialaisten aristokraattien tytärten kanssa. Aleksanteri itse nai tyttären Statiran (Barsine) ja tyttären Parysatisin. Hefaistion sai puolisokseen toisen Dareioksen tyttären ja Krateros Amastrisin, joka oli Dareioksen veljentytär. Perdikkas sai vaimokseen Atropatesin tyttären. Ptolemaios ja Eumenes taas saivat kummatkin yhden Artabazoksen tyttäristä. Nearkhos sai Barsinen ja Mentorin tyttären vaimokseen. Seleukos sai vaimokseen kapinallisen Spitamenesin tyttären. Samalla Aleksanteri lupasi myös maksaa sotilaidensa velat ja antoipa hän myös häälahjan niille sotilaille jotka olivat aikaisemmin menneet persialaisen naisen kanssa naimisiin.
Tämä ei kuitenkaan kohottanut sotilaiden mielialaa, kun armeijaan liittyi 30 000 persialaista nuorukaista, jotka oli opetettu sotimaan ”makedonialaiseen tapaan”. Uusia sotilaita kutsuttiin nimellä "epigonoi" eli seuraajat. Pian Aleksanteri myös määräsi, että makedonialaiset saisivat halutessaan palata kotiinsa. Tämä oli makedonialaisille viimeinen pisara, koska he uskoivat, että heidät aiottiin korvata persialaisilla sotilailla. Seurasi kapina, jonka Aleksanteri sai vain vaivoin tukahdutettua uhkaamalla käyttää uusia persialaisia joukkojaan vanhoja sotilaitaan vastaan. Lopulta sotilaat antoivat periksi ja myös Aleksanteri antoi heille anteeksi. Krateros sai tehtäväkseen johtaa noin 10 000 palveluksesta vapautettua sotilasta takaisin Eurooppaan. Hänen piti myös ottaa vastuulleen Makedonian hallinto ja lähettää Antipatros Persiaan uusien täydennysten kanssa.
Hefaistionin kuolema.
Susasta matka jatkui Ekbatanaan, jossa Hefaistion sairastui paikallisen satraapin järjestämän juhlan jälkeen. Viikon kuluttua hän oli kuollut. Aleksanteri otti lapsuudenystävänsä ja luultavan rakastajansa kuoleman hyvin raskaasti. Hän antoi muun muassa teloittaa Hefaistionia hoitaneet lääkärit. Yksin hautajaiset maksoivat Diodorus Siculuksen mukaan 12 000 talenttia kultaa. Ystävänsä muistoksi Aleksanteri käski rakennettavaksi valtaisan hautakummun, jota ei kuitenkaan ehditty rakentaa valmiiksi ennen Aleksanterin omaa poismenoa. Aleksanteri lähetti myös tiedustelun Amonin temppelille siitä voitaisiinko Hefaistionia palvoa jumalana. Vastaus oli kielteinen, mutta pappien mukaan Hefaistonia tulisi kuitenkin palvoa puolijumalana eli heroksena.
Lyötyään vielä Ekbatanan lähistöllä Zagros-vuoristossa asuvan heimon, joka ei ollut halunnut alistua, Aleksanteri lähti Babyloniin vuoden 323 eaa. alussa. Babyloniassa Aleksanteri otti vastaan lähetystöjä Karthagosta ja joiltain italialaisilta heimoilta. Hän alkoi myös suunnitella uusia valloituksia. Ensimmäisenä vuorossa olisi ollut Arabia ja sen jälkeen Karthago. Arabian valtausta varten hän käski Nearkhosta varustamaan laivaston ja alkoi myös suunnitella uutta sotilasyksikköä, joka yhdistäisi makedonialaisen falangin ja persialaiset jousimiehet.
Kuolema.
Aleksanterin Suuren kuolema. Karl von Pilotyn maalaus vuodelta 1886.
Babylonissa Aleksanteri sairastui ystävänsä Medioksen pitämän juhlan jälkeen. Kuten tavallista, juhlan aikana oli juotu suuria määriä viiniä. Hänen vointinsa huononi nopeasti ja hän kuoli 10. kesäkuuta 323 eaa. vain 32 vuoden ikäisenä. Kuolemansyyksi on arveltu muun muassa malariaa, myrkytystä, runsaan alkoholinkäytön seurauksia (haimatulehdus) tai Länsi-Niilin viruksen aiheuttamaa aivokuumetta. Myrkytysteorian takana on esimerkiksi Curtiuksen väite siitä, että Antipatroksen poika Kassandros olisi tuonut myrkyn mukanaan Euroopasta ja että Kassandroksen veli Iollas, joka oli Aleksanterin juomanlaskija, olisi myrkyttänyt kuninkaan. Muut historioitsijat kuten Arrianos väittävät kuitenkin, ettei Aleksanteria myrkytetty.
Aleksanterin ruumis sijoitettiin aluksi kultaiseen sarkofagiin, joka oli tarkoitus viedä Makedoniaan. Lopulta Ptolemaioksen vaikutuksesta se päätyi kuitenkin Egyptiin. Tarinan mukaan Egyptissä Aleksanterin ruumista kävi satoja vuosia myöhemmin katsomassa muun muassa Rooman ensimmäinen keisari Augustus.
Aleksanterin kuoleman jälkeen hänen sotapäällikköjensä, niin sanottujen diadokkien, välillä syntyi heti valtataistelu. Jalkaväki ja sen komentajat tukivat Aleksanterin velipuolta Filipposta, mutta ratsuväkeä johtava Perdikkas suosi Aleksanterin ja Roksanen vielä syntymätöntä lasta. Päädyttiin kompromissiin, jossa Filippoksesta tulisi Makedonian kuningas ja hän hallitsisi lapsen kanssa siinä tapauksessa, että tämä olisi poika (kuten olikin, Aleksanteri IV). Niin sanottujen diadokkisotien aikana, 322 eaa. – 301 eaa., Aleksanterin valloitukset jakaantuivat useiden uusien kuningaskuntien välillä. Sotien päätyttyä Ptolemaioksen perustama Ptolemaioksen hallitsijasuku hallitsi vastedes Egyptiä, Seleukosken Seleukidit taas saivat hallintaansa Persiaa ja itäisiä maakuntia. Antigonoksen poika Demetrioksesta taas tuli Makedoniaa hallinneen Antigonidien hallitsijasuvun kantaisä. Kaikki kolme kuningaskuntaa joutuivat lopulta Rooman vallan alle.
Perhe.
Aleksanterin isä oli Makedonian kuningas Filippos II ja hänen äitinsä oli Epeiroksen prinsessa Olympias. Filippoksella oli ainakin viisi vaimoa ennen kun hän meni naimisiin Olympiaan kanssa. Aleksanterilla oli myös sisko Kleopatra, velipuoli Arridaios ja siskopuolet Kynane ja Thessalonike. Junianus Justinus mainitsee myös velipuolen Karanoksen, josta ei tiedetä mitään muuta.
Aleksanterin suurin rakkaus oli luultavasti hänen lapsuudenystävänsä Hefaistion. Hän otti Persian sotaretken aikana rakastajattarekseen Artabazoksen tyttären ja lapsuudenystävänsä Barsinen. Antiikin lähteiden mukaan Parmenionin olisi suositellut Aleksanterille että tämä ottaisi itselleen rakastajattaren. Barsinen kanssa Aleksanteri sai pojan Herakleen. Baktrian sotaretken aikana Aleksanteri rakastui Oksyarteen tyttäreen Roksaneen. Aleksanteri meni Roksanen kanssa naimisiin ehkä myös siksi että se saisi Persian ylimystön hyväksymään hänet. Palattuaan Intian sotaretkeltä Aleksanteri nai Dareios III:n tyttären Statiran ja tyttären Parysatisin. Kun Aleksanteri kuoli vuonna 323 eaa. oli Roksane raskaana ja synnytti myöhemmin pojan. Niin sanottu "Metzin epitomi" mainitsee myös Aleksanterin ja Roksanen pojan joka kuoli vauvana vuonna 326 eaa.
Aleksanteri Suuren armeija.
Aleksanterin isä Filippos II oli jättänyt pojalleen hyvin koulutetun armeijan. Se koostui raskaasta ratsuväestä jonka tärkeimmät yksiköt olivat ns. toveriratsuväkeä ("hetairoi"). Jalkaväestä suurin osa taisteli falangimuodostelmassa ja oli varustettu pitkillä "sarisa"-keihäillä. Tärkeä jalkaväkiyksikkö oli myös "hypaspistai" (”kilvenkantajat”) jotka taistelivat falangissa ja myös kevyemmin aseistettuna huonokulkuisessa maastossa. Armeijaan kuului myös kevyttä ratsuväkeä ("prodomoi"), joiden tehtäviin kuului etupäässä tiedustelu ja armeijan sivustojen suojaaminen taistelussa.
Persian hyökkäykseen osallistui myös noin 6 000 sotilasta Korintin liiton jäsenkaupungeista. Armeijaan kuului myös thessalialaista ratsuväkeä, jota pidettiin makedonialaisen veroisena. Samoin armeijaan kuului kevytaseistettuja joukkoja joista traakialaiset agrianit olivat kuuluisimpia.
Persian valtauksen jälkeen armeijaa laajennettiin persialaisilla joukoilla. Baktrian sotaretken aikana siihen lisättiin myös ”skyyttejä” sakai-heimosta. Intian sotaretken aikana makedonialaiset muodostivat armeijasta vain kuudesosan.
Antiikin lähteet.
Aleksanteri Suuren elämästä ei ole säilynyt merkittäviä aikalaislähteitä. Nykypäivään säilyneet etupäässä kreikaksi ja latinaksi kirjoitetut teokset ovat kaikki kirjoitettu vuosisatoja Aleksanterin elämän jälkeen, mutta ne perustuvat aikalaislähteisiin. Kirjalliset lähteet jaetaan perinteisesti kahteen ryhmään. Niin sanotut ”hyvät” tai ”apologeettiset” lähteet koostuvat pääasiassa Arrianoksen kirjoittamaan "Anabasikseen". Toiseen ryhmään jota kutsutaan vvulgataksi” eli yleiseksi kuuluvat muun muassa Curtiuksen, Diodoroksen ja Justinuksen kirjoittamat Aleksanterin elämäkerrat. Aleksanteri Suuren henkilökuvaukset eroavat suuresti eri lähteiden välillä. Esimerkiksi Arrianoksen kuvaus on imarteleva ja Curtiuksen taas on synkempi.
Monet Aleksanterin kanssaan samaan aikaan eläneet henkilöt kirjoittivat teoksia jotka käsittelivät Aleksanteria. Näihin kuuluvat Aleksanterin hovihistorioitsijansa Kallisthenes, kenraali Ptolemaios, laivaston komentaja Nearkhos ja Aristobulos. Vanhimpiin lähteisiin kuuluu myös Kleitarkhoksen kirjoitukset. Valitettavasti kaikki nämä lähteet ovat kadonneet ja niistä ei ole enää jäljellä muuta kuin sitaatteja myöhemmissä teoksissa. Vulgataan kuuluvat teokset käyttivät lähteenään pääasiassa Kleitarkhosta.
Muita lähteitä ovat muun muassa Strabon, Athenaios, Polyainos, Aelianus, niin sanottu Metzin epitomi ja "Itinerarium Alexandri". Hävinneisiin tai vain katkelmina säilyneisiin lähteisiin kuuluvat muun muassa kuninkaallinen päiväkirja efemerides ja Khares Mytileneläisen hovielämää käsittelevä teos.
Tarinoita Aleksanterista.
Amazonien kuningatar saapuu Aleksanterin luokse. Kaiverros vuodelta 1696.
Aleksanteri Suuri oli jo eläessään tarunhohteinen, mutta hänen kuolemansa jälkeen hänestä alettiin kertoa entistä mielikuvituksellisempia tarinoita. Tarinoihin pohjautuva Aleksanterin elämäkerta syntyi luultavasti Aleksandriassa. Sen kirjoittajaksi väitettiin virheellisesti Aleksanterin hovihistorioitsijaa Kallisthenesta, siksi todellista kirjoittajaa kutsutaan "pseudo-Kallistheneeksi". Elämäkerrasta on säilynyt parikymmentä kreikankielistä käsikirjoitusta, mutta mikään niistä ei edustane elämäkerran alkuperäistä muotoa. Antiikin aikana teos käännettiin myös latinaksi, syyriaksi ja armeniaksi. Länteen teos saapui latinankielisenä käännöksenä, jonka oli tehnyt Julius Valerius noin vuonna 340 jaa. Elämäkerta käännettiin latinaksi 900-luvulla myös Campaniassa, ja tästä versiosta tehtiin 1000-luvulla ranskankielinen käännös. Tarinasta tehtiin myöhemmin myös yli 20 000 riviä käsittävä versio, ja tämä versio sisältää tyypillisiä keskiaikaisia anakronismeja. Tämä elämäkerta käännettiin sittemmin myös englanniksi.
Keskiajalla elämäkerta käännettiin suurimmille eurooppalaisille kielille sekä turkiksi, persiaksi ja arabiaksi. Tarinoihin pohjautuvaa Aleksanterin elämäkertaa on väitetty laajimmin luetuksi teokseksi ennen nykyaikaa, lukuun ottamatta tietysti uskonnollisia teoksia.
Esimerkkinä keksityistä tarinoista on Kallistheneen kertomus siitä, kuinka valtameri perääntyi Aleksanterin tieltä Kilikiassa. Toinen täysin keksitty tarina oli historioitsija Onesikritoksen kertomus siitä, kuinka amatsonien kuningatar saapui Aleksanterin luokse tämän ollessa Parthiassa. Plutarkhos kertoo, että kun Onesikritos luki kuninkaaksi päässeelle Aleksanterin henkivartijalle Lysimakhokselle kyseisen kohdan, tämä oli sanonut hymyillen: ”Missähän minä silloin olin?”
Ulkonäkö.
a> tekemästä pronssipatsaasta noin ensimmäiseltä tai toiselta vuosisadalta. Patsas kuvaa Aleksanterin noin 30-vuotiaana.
Aleksanteri Suuren ulkonäkö jää jossain määrin hämärän peittoon. Viimeisinä vuosina Aleksanterin kuvanveistäjä Lysippos veisti Aleksanterista veistoksen, jonka pidettiin yleisesti parhaana Aleksanteria esittävänä veistoksena. Lysippos oli vanginnut veistokseen Aleksanterille tyypillisen vähän vasemmalle kääntynen niskan ja erikoisen silmien ilmeen. Silmiä kuvattiin sisältä kiiltäviksi, mutta kostean kalvon peittämiksi. Nämä, miltei eroottiset piirteet, olivat vastakohta erityisesti aikaisissa kolikoissa kuvattuun raivokkaaseen katseeseen. Aleksanterilla kerrottiin myös olleen ankara ja voimakas ääni. Muut piirteet eivät ole yhtä hyvin dokumentoitu. Plutarkhos kertoo muun muassa että Aleksanterin iho oli vaalea, mutta että hänen kasvonsa oli punertava. Aleksanteri-sarkofagissa hänen kasvonsa onkin kuvattu näkyvästi punastuneina. Aleksanterin hiukset olivat kiharat, hänen nenänsä oli suora ja otsa pullistui jonkin verran silmien yläpuolella. Kuinka nämä piirteet yhdistyivät todellisuudessa on mahdotonta tietää. Kaikki Aleksanterista jääneet kuvat ovat jossain määrin idealisoituja ja perustuvat ehkä alkuperäisiin kuviin, joissa korostettiin Aleksanterin jumalallisia attribuutteja. Kuvien täytyy kuitenkin perustua tunnistettaviin piirteisiin ja niiden täyttyy olla edes jossain määrin esikuvansa näköisiä. Tähän suuntaan vihjaa tunnettu tarina Kassandroksesta, joka yllättäen alkoi vapista nähdessään Aleksanterin patsaan Olympiassa. Aleksanteri-sarkofagin, joka ehkä valmistui Aleksanterin elinaikana, ja Babylonissa tuotettujen kolikkojen kuva Aleksanterista on samanlainen. Kummassakin kuvataan Aleksanterin suora nenä ja pullea otsa. Samat piirteet esiintyvät Lysimakhoksen ja Ptolemaioksen lyöttämissä kolikoissa.
Aleksanteri Suuri taiteessa.
a> kuvaa Aleksanteri Suurta ja Persian kuningasta Dareiosta Issoksen tai Gaugamelan taistelussa. Mosaiikin uskotaan perustuneen antiikin kreikkalaiseen maalaukseen, joka on sittemmin kadonnut. Alkuperäisen maalauksen tekijästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta vahvoja kandidaatteja ovat Filoksenos ja Apelles.
a>in maalaus Aleksanteri Suuresta vuodelta 1655.
Aleksanteri Suuri on ollut suosittu aihe taiteessa antiikin ajoista aina nykypäivään asti. Aleksanterin henkilökohtainen kuvanveistäjä Lysippos veisti Aleksanterista veistoksia, joista yksi on säilynyt nykypäivään roomalaisena kopiona. Pompejista on löydetty niin sanottu Aleksanteri-mosaiikki, joka kuvaa Aleksanteria ja Dareiosta Issoksen taistelussa.
Aleksanteri Suuresta on kirjoitettu suuri määrä kaunokirjallisia teoksia, joista ensimmäiset kirjoitettiin jo antiikin aikana. Aikaisemmin mainittu Aleksanterin legenda oli hyvin suosittu keskiajalla. Joidenkin mukaan Koraanissa oleva Dhul-Qarnayn olisi viittaus Aleksanteriin. Nykyaikana muun muassa Mary Renault on kirjoittanut Aleksanterin elämästä romaanitrilogian. Heavy metal -yhtye Iron Maidenin kappale ”Alexander the Great” kertoo Aleksanterin elämästä.
Aleksanteri Suuren elämästä on tehty myös lukuisia elokuvia ja televisiosarjoja. Vuonna 1956 valmistuneessa elokuvassa "Aleksanteri Suuri" Richard Burton näytteli Aleksanteria. Oliver Stonen ohjaamassa elokuvassa "Aleksanteri" (2004) häntä näytteli Colin Farrell.


William Safire.
William Safire (17. joulukuuta 1929 – 27. syyskuuta 2009) oli yksi Yhdysvaltain kuuluisimpia konservatiivisia kolumnisteja. Hän kirjoitti New York Times -lehteen.
Safine kävi Syracuse Universitya, mutta jätti sen kesken. Ennen kolumnistin uraansa hän toimi puheenkirjoittajana Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonille sekä tämän varapresidentille Spiro Agnew’lle. Hän aloitti New York Timesissa 1973 ja sai vuonna 1978 Pulitzerin palkinnon.
Safire tunnettiin muun muassa siitä, että hän oli Bill Clintonin hallinnon johtavia kriitikoita. Erityisesti hänen hampaissaan oli Hillary Clinton, jota hän kutsui ”synnynnäiseksi valehtelijaksi”. Hänen kolumninsa ovat järjestelmällisesti Israelin puolella asiassa kuin asiassa.
Oikeakielisyys ja englannin kielen sävykäs käyttö olivat lähellä hänen sydäntään. Hän kirjoitti "On Language" -nimistä kolumnia New York Times Magazineen.


Mantšun kieli.
thumb
Mantšu (ᠮᠠᠨᠵᡠ ᡤᡳᠰᡠᠨ, manju gisun) on pääasiassa Mantšuriassa ja Kiinassa asuvien mantšujen puhuma kieli. Se on uhanalainen, sillä noin kymmenestä miljoonasta mantšusta lähes kaikki puhuvat nykyisin äidinkielenään kiinaa, ja mantšun puhujia on nykyisin alle 100. Mantšu kuuluu tunguusikieliin. Se on agglutinoiva kieli (samoin kuin suomi) ja siinä esiintyy jonkin verran vokaaliharmoniaa (kuten suomessakin). Paikoitellen Pohjois-Kiinassa 1100-luvulla puhuttu jurtšenin kieli on ilmeisesti mantšun kielen varhainen muoto.
Mantšu on tunguusikielenä harvinainen siitä, että sillä on kirjallista historiaa. Sillä on oma kirjoitusjärjestelmänsä, joka pohjautuu mongolin kirjoitusjärjestelmään. Mantšua kirjoitetaan mongolin tavoin ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle. Koska tällä tavalla kirjoitettuja kieliä on maailmassa kovin vähän, on mantšun kirjoittaminen tietokoneella likimain mahdotonta vaikka kirjaimet sisältyvätkin Unicode-standardiin.
Teoksen "the Veritable Records" (manju-i yargiyan kooli, kiinaksi 滿洲實錄) mukaan mantšujohtaja Nurhaci päätti muuttaa mongolin aakkoston mantšuille sopivaksi vuonna 1599. Hän arvosteli sitä, että kun lukutaidottomat kiinalaiset tai mongolit saattoivat ymmärtää omaa kieltään kun sitä luettiin ääneen, mantšuilla näin ei ollut, sillä mongolikirjurit kirjoittivat heidän dokumenttinsa. Hän jätti huomiotta kahden neuvonantajansa, Erdenin ja G'again vastalauseet, ja hänen ansiokseen lasketaan mongolin kirjoituksen mukauttaminen mantšun kieltä varten. Syntynyt kirjoitusjärjestelmä tunnetaan nimellä "tongki fuka aku hergen" ("kirjoitus ilman pisteitä ja palloja"). Vuonna 1632 Dahai lisäsi kirjoitukseen diakriittisiä merkkejä selventääkseen alkuperäisen mongolin kirjoituksen moniselitteisyyttä, esimerkiksi sanan alussa esiintyvä k ei saa diakriittisiä merkkejä, g merkitään pisteellä ja h ympyrällä, joten ne ovat erotettavissa toisistaan. Tämän muutoksen kautta syntyi normaalikirjoitus, joka tunnetaan nimellä "tongki fuka sindaha hergen" ("kirjoitus pisteiden ja pallojen kera"). Tämän ansiosta mantšun aakkosto on melko yksiselitteinen.
Historiallisesti monet eurooppalaiset tutustuivat mantšun kieleen ennen kuin kiinaan. Mantšu oli Qing-dynastian alkuaikoina keisarillisen hallinnon pääasiallinen kieli, mutta 1800-luvulla sitä ei enää osattu sujuvasti edes hovissa. Mantšuriastakin kieli oli jo hyvää vauhtia häviämässä. Tästäkin huolimatta kaikki keisarilliset dokumentit Qing-dynastian loppuun saakka (1911) kirjoitettiin sekä kiinaksi että mantšuksi. Kun japanilaiset vuonna 1932 miehittivät Mantšuriaan ja perustivat sinne nimellisesti itsenäisen Mantšukuon valtion, mantšun kieli otettiin siellä jälleen viralliseksi kieleksi, mutta puhekielenä se ei enää elpynyt. Nykyisin kirjoitettua mantšua näkee Qing-dynastian aikaisessa arkkitehtuurissa kuten Kielletyssä kaupungissa, jonka historialliset merkinnät on kirjoitettu sekä mantšuksi että kiinaksi, ja mantšunkieliset kirjoitukset ovat tärkeitä Qing-dynastian aikaisen Kiinan tutkimisessa.
Nykyisin Mantšuriana tunnetulla alueella juuri kukaan ei puhu mantšua, vaan alue on täysin kiinalaistunut. Itse asiassa suurin osa kielen nykyisistä puhujista ovat xibet, jotka asuvat Ili-laaksossa Xinjiangissa, jonne heidät siirsi keisari Qianlong vuonna 1764. Nykyinen xiben kieli on varsin samanlaista kuin mantšu, joskin kirjoituksessa ja ääntämyksessä on pieniä eroja. Xibet eivät kuitenkaan pidä itseään mantšuina.
Kielioppi.
Mantšu on agglutinoiva kieli, jonka perussanajärjestys on subjekti-objekti-verbi (SOV).
Mantšun substantiivit.
Katso myös: Kiinan kielet


Mantšut.
Mantšut (mantšuksi "manju", kiinaksi 滿洲 [mănzhōu]) ovat kansa, jonka perinteinen kotialue on Mantšuria, joka sijaitsee nykyisin Kiinassa. Mantšujen oma kieli, mantšun kieli, on uhanalainen kieli, sillä nykyiset mantšut puhuvat pääosin äidinkielenään kiinaa. Mantšuja on noin 10 miljoonaa. Mantšut ovat yksi Kiinan kansantasavallan 55 virallisesti rekisteröidystä vähemmistökansallisuudesta, mikä takaa heille tiettyjä etuuksia. Esimerkiksi yhden lapsen politiikka ei koske vähemmistökansallisuuksia.
Historia.
Erityisen tunnetuksi mantšukansan tekevät ajat, jolloin se on hallinnut koko Kiinaa. Nämä kaudet ovat Jin-dynastia (1115–1234) ja Qing-dynastia (1644–1911).
Vuonna 1931 Japani miehitti Mantšurian ja perusti sinne nimellisesti itsenäisen Mantšukuon valtion, joka oli kuitenkin käytännössä Japanin täydessä kontrollissa. Mantšukuo lakkasi olemasta toisen maailmansodan päättyessä.


Järviradio.
Järviradio on suomalainen radioasema. Alun perin se oli Etelä-Pohjanmaan Järviseudun paikallisradio, mutta nykyään sen lähetykset kuuluvat myös suuressa osassa muuta Pohjanmaata ja Keski-Suomea. Järviradio on mukana kuuluvuusalueen tapahtumissa ja soittaa myös paikallisten artistien musiikkia - profiililtaan Järviradio on paikallinen viihdyttäjä ja tiedonvälittäjä. Sen ohjelmaan kuuluu paljon myös hengellisiä ohjelmia.
Alajärvellä sijaitsevan päästudion lisäksi Järviradio käyttää eri ohjelmantekijöiden etästudioita, joita on mm. Kemissä sekä Riihimäellä, jossa tuotetaan myös paikallista ohjelmaa taajuudelle 102,3 MHz. Pirkanmaalla toimii Järviradio Pirkanmaa Tampereella, Parkanossa, Hämeenkyrössä sekä Kankaanpäässä. Kankaanpäässä tuotetaan urheiluselostuksia jotka kuuluvat nykyään Pirkanmaan kaikista lähettimistä, aiemmin ainoastaan Kankaanpäässä.
Järviradion soittolistaton musiikkitarjonta keskittyy pääasiallisesti kotimaiseen iskelmämusiikkiin, mutta myös muille musiikkityyleille on omia erikoisohjelmia; edustettuina ovat mm. pop, rock, country, jazz ja klassinen.


TV Jyväskylä.
TV Jyväskylä on yksityisomistuksessa oleva paikallistelevisiokanava. Kanavaa voi katsoa Jyväskylän ja Muuramen alueella kaapelitelevisioverkossa. Näkyvyysalueella asuu runsaat 100 000 mahdollista katsojaa. TV Jyväskylän ohjelmia voi seurata myös kanavan internetsivuilla.
Kanava kuului vuoteen 2006 asti Elisa Oyj:lle sekä siihen yhdistyneelle kaapelitelevisio-operaattorille Jyväsviestintä Oy:lle. Vuonna 2006 Elisa myi paikalliskanavansa uudelle yksityiselle yhtiölle TV Jyväskylä Ky:lle, koska katsoi, ettei kanava kuulu Elisan ydinliiketoimintaan. TV Jyväskylä Ky:n taustalla toimivat kanavan entiset työntekijät sekä kulttuurimesenaatti Kauko Sorjonen.
Ohjelmisto.
TV Jyväskylä lähettää ohjelmaa lähinnä iltaisin ja viikonloppuisin. Muulloin kanavalla pyörii paikallinen ruutukehä. Kanavalta voi seurata muun muassa paikallisten urheiluseurojen, kuten Muuramen Lentopallon kotiotteluita. Kanava näyttää lisäksi erilaisiin teemoihin keskittyviä sarjoja.
TV Jyväskylän tuottamia ohjelmia esitetään myös muiden kaapelitelevisioyhtiöiden yhteisessä vaihto-ohjelmaringissä. Mukana ovat TurkuTV, BotniaTV Vaasasta ja K5 Joensuusta.


Abraham Lincoln.
Abraham ”Abe” Lincoln (12. helmikuuta 1809 Hardinin piirikunta, Kentucky, Yhdysvallat – 15. huhtikuuta 1865 Washington, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen poliitikko ja Yhdysvaltain presidentti vuosina 1861–65. Hän toimi ennen poliittista uraansa muun muassa lautturina, sekatavarakaupan myyjänä ja postitoimiston johtajana. Toisin kuin aiemmat presidentit, hän oli kongressiedustajana vain yhden kauden. Armeijassakin hän palveli vain lyhyen aikaa vapaaehtoisena ja oli sotilasarvoltaan pelkkä sotamies.
Lincoln halusi presidentiksi noustessaan lopettaa orjuuden Yhdysvalloissa, mutta ei silti olisi antanut vapautetuille orjille esimerkiksi äänioikeutta. Pian virkaanastujaisten jälkeen orjuutta kannattanut Konfederaatio erosi Unionista ja Yhdysvallat ajautui sisällissotaan. Lincoln onnistui voittamaan sisällissodan ja yhdistämään maan. Hän vaikutti suuresti Yhdysvaltain mustan väestön myöhempään asemaan ja häntä pidetään yleisesti yhä yhtenä maan parhaista presidenteistä.
Etelävaltioita tukenut kiihkoilija John Wilkes Booth ampui Lincolnia sodan päätyttyä 14. huhtikuuta 1865. Lincoln kuoli vammoihinsa seuraavana aamuna. Hän nousi kuolemansa jälkeen Yhdysvalloissa lähes marttyyriksi ja esimerkiksi hänen puheensa Gettysburgissa on nykyisin yksi maan tunnetuimmista.
Nuoruus.
Abraham Lincoln syntyi yksihuoneisessa hirsimökissä 12. helmikuuta 1809 Hardinin piirikunnassa Kentuckyssa. Hänen isänsä, Thomas Lincoln, oli lukutaidoton maanviljelijä, eikä Abraham koskaan tullut kunnolla toimeen hänen kanssaan. Hänen äitinsä oli Nancy Hanks ja Abrahamillla oli lisäksi isosisko Sarah. Vuonna 1816 perhe muutti Etelä-Indianaan, missä Abraham vietti suurimman osan lapsuudestaan. Vuonna 1818 Nancy Hanks kuoli ja Thomas Lincoln meni pian naimisiin Sarah Bush Johnstonin kanssa. Sarah ja Abraham olivat erittäin hyvissä väleissä: Sarah kannusti Abrahamia opiskelemaan ja oli tämän puolella erimielisyyksissä Thomasin kanssa.
Lincoln työskenteli paljon jo nuorena ansaitakseen rahaa perheelleen ja kävi koulua vain kolme lyhyttä jaksoa. 17-vuotiaana hän pääsi töihin jokilautalle Missisippijoelle. Kaksi vuotta myöhemmin hän rakensi oman lautan, lastasi sen maataloustarvikkeilla ja uitti New Orleansiin. New Orleansissa hän myi sekä lastin että lautan ja kulki jalkaisin takaisin kotiin. Kotona hän antoi kaikki ansaitsemansa rahat isälleen velvollisuudentuntoisesti, mutta hieman närkästyneenä. Vuonna 1830 Lincolnit muuttivat Maconin piirikuntaan Illinoisiin, minne Abraham rakensi uuden mökin isänsä kanssa. Hän teki vielä toisen lauttamatkan New Orleansiin, kunnes muutti 1831 omilleen New Salemiin, missä hän työskenteli sekatavarakaupassa. Sekatavarakauppa oli yleinen tapaamispaikka, ja Lincolnista tuli nopeasti suosittu älykkyytensä ja rehellisyytensä vuoksi. Lisäksi hän oli isokokoinen ja vahva, joten hän pystyi auttamaan rautatie- ja metsätöissä.
Ura poliitikkona.
Vuonna 1832 Lincoln päätti pyrkiä sitoutumattomana Illinoisin kongressiin, mutta ennen vaaleja Yhdysvallat ajautui sotaan intiaaneja vastaan ja Lincoln päätti liittyä vapaaehtoisjoukkoihin. Muut vapaaehtoiset äänestivät hänet ryhmänsä johtajaksi, mitä Lincoln kertoi myöhemmin arvostaneensa jopa enemmän kuin valintaansa presidentiksi. Hän palveli vapaaehtoisena kolmisen kuukautta mutta ei osallistunut taisteluihin ja lopetti sotilasuransa sotamiehenä. Sodan päätyttyä Lincolnilla ei kuitenkaan enää ollut aikaa vaalikampanjaan. Häntä ei valittu kongressiin, vaikka saikin kotikylänsä äänistä 92,3 %.
Lincoln pyrki 1834 sitoutumattomana uudestaan Illinoisin kongressiin ja tuli tällä kertaa valituksi. Hänen vaalikampanjansa erosi huomattavasti muiden ehdokkaiden kampanjoista, sillä hän ei antanut ainuttakaan vaalilupausta ja piti vain muutaman julkisen puheen. Sen sijaan hän tapasi äänestäjiä henkilökohtaisesti ja vieraili lähes jokaisen alueen perheen luona. Politiikassa Lincoln noudatti pääasiassa whig-puolueen linjaa ja vastusti orjuuden laajentamista esikuvansa Henry Clayn ja Daniel Websterin tapaan. Lisäksi hänellä oli näkemys siitä, että Yhdysvallat voisi laajentua kaupankäynnin avulla.
Vuonna 1837 Lincoln vastusti yhdessä viiden muun edustajan kanssa kongressin julkilausumaa, joka tuomitsi orjuuden vastustajien toiminnan. Seuraavana vuonna orjuuden vastustaja Elijah Parish Lovejoy surmattiin, kun hän puolusti painokoneitaan orjuuden kannattajia vastaan. Lincoln piti tämän jälkeen puheen Springfield Young Men's Lyceumilla. Puhe oli ajan poliitikoille tyypillisesti hyvin varovainen. Lincoln varoitti puheessaan siitä, mitä tapahtuisi, jos ihmiset eivät välittäisi demokratiasta vaan ottaisivat lain omiin käsiinsä. Vuonna 1840 Lincoln kampanjoi presidentiksi pyrkineen William Henry Harrisonin puolesta. Hän arvosteli julkisesti sitä, että demokraattien vastaehdokas Martin Van Buren oli antanut vapaille mustille äänioikeuden joissakin äänestyksissä New Yorkissa. Lincoln ajatteli monien muiden orjuuden vastustajien tapaan, ettei mustille pitäisi antaa samoja kansalaisoikeuksia kuin valkoisille. Lincoln vetäytyi politiikasta vuonna 1841 ja vietti hiljaiseloa muutaman vuoden.
Vuonna 1836 Lincoln valmistui lakimieheksi, ja seuraavana vuonna hän sai luvan ammatinharjoittamiseen. Lincoln oli jo saavuttanut mainetta poliitikkona ja silloinen presidentti Andrew Jackson (demokraatti) nimitti hänet New Salemin postitoimiston johtajaksi. Nimitykseen vaikutti tosin sekin, ettei kukaan paikallinen demokraatti halunnut virkaan, ja lisäksi Jackson pystyi Lincolnin nimittämällä lisäämään suosiotaan New Salemissa. Vuonna 1837 Lincoln muutti Illinoisin uuteen pääkaupunkiin, Springfieldiin, missä hän työskenteli muutaman vuoden lakimiehenä. Luonteensa ansiosta hän sai paikallisilta asukkailta lempinimen ”Rehti-Abe” (). Samoihin aikoihin hän tapasi Mary Toddin, varakkaan kaunottaren, jolla oli monia kosijoita. Yksi heistä oli Lincolnin myöhempi poliittinen vihollinen Stephen Douglas. Todd kuitenkin valitsi Lincolnin, ja pari meni naimisiin vuonna 1842.
Vanhin tunnettu kuva Lincolnista vuodelta 1846.
Lincoln palasi politiikkaan vuonna 1846, kun hänet valittiin Whig-puolueen ehdokkaana Yhdysvaltain edustajainhuoneeseen. Kymmenen päivää virkaanastumisen jälkeen syttyi Yhdysvaltain-Meksikon sota. Lincoln ei ollut kampanjoidessaan ottanut kantaa selkkaukseen, mutta edustajainhuoneessa hän kertoi mielipiteensä avoimesti: hän syytti sotaa kannattanutta presidenttiä James Knox Polkia kansalle valehtelusta ja maan ajamisesta sotaan tekaistujen väitteiden perusteella. Nuoren ja tuntemattoman Lincolnin puhe oli paha isku presidenttiä vastaan. Lincoln oli jo ennen vaaleja sopinut vaaleissa hävinneiden whig-puolueen jäsenten kanssa, ettei hän hae enää toiselle kaudelle. Hän jäi pois edustajahuoneesta vuonna 1848 ja eli pari vuotta hiljaiseloa ennen kuin ryhtyi kampanjoimaan whigien presidenttiehdokkaan Zachary Taylorin puolesta Marylandissa ja Massachusettsissa.
Presidentinvaalien jälkeen Lincoln muutti takaisin Springfieldiin, missä hän opiskeli lakia aina vuoteen 1854 asti. Opintojensa ansiosta hänestä tuli yksi osavaltion parhaista lakimiehistä. Vuonna 1854 hänet valittiin uudelleen Illinoisin kongressiin, mutta hän erosi pian ja haki senaattiin. Häntä ei kuitenkaan valittu. Vuonna 1856 whig-puolue hajosi ja Lincoln liittyi uuteen, orjuudenvastaiseen republikaaniseen puolueeseen. Puolue ajoi tiukasti orjuuden lopettamista, ja se pyrki muun muassa kaatamaan Kansas-Nebraska Actin ja liittämään Kansasin Unioniin vapaana osavaltiona. Vuonna 1858 Lincoln pyrki jälleen senaattiin, jonka jäsenet valitsi vielä tuolloin paikallinen kongressi, mutta hävisi kuitenkin orjuutta kannattaneelle demokraatti Stephen A. Douglasille äänin 54–48. Seuraavan vuoden kesäkuussa Lincoln piti myöhemmin kuuluisaksi nousseen puheensa, jossa hän totesi ettei maa voi ”sallia orjuutta puoliksi ja kieltää orjuutta puoliksi”. Tämän jälkeen hän piti useita puheita, joissa hän arvosteli Douglasia ja jotka tekivät hänestä tunnetun koko maassa.
Nousu presidentiksi.
Vuonna 1860 republikaanit valitsivat Lincolnin presidenttiehdokkaakseen, vaikka hän oli ollut kongressissa vain yhden kauden. Hänen merkittävimmät vastaehdokkaansa olivat pohjoisen demokraattien Douglas, etelän demokraattien John C. Breckenridge ja uuden Constitutional Union Partyn John Bell. Breckenridge ja Bell jakoivat äänisaaliin etelässä, mutta Lincoln voitti lähes kaikki pohjoiset osavaltiot sekä valitsijamiesvaalit. Orjuuden vastustajan voitto oli viimeinen pisara monille orjuuden kannattajille. Lincolnin virkaanastujaispäivänä maaliskuussa 1861 seitsemän eteläistä osavaltiota erosi Yhdysvalloista ja perusti Konfederaation, jonka presidentiksi valittiin Jefferson Davis.
Huhtikuussa Lincoln päätti lähettää aseettoman saattueen viemään elintarviketäydennystä Etelä-Carolinassa sijaitsevaan Fort Sumterin tukikohtaan. Hän halusi näin osoittaa Etelävaltioille, että Pohjoisvaltiot eivät halunneet synnyttää aseellista konfliktia. Konfederaation presidentti Davis päätti kuitenkin vallata linnoituksen ennen täydennyksen saapumista. Kenraali Pierre G. T. Beauregardin johtamat joukot hyökkäsivät linnoitusta vastaan aamuyöllä 12. huhtikuuta, ja majuri Robert Anderson joukkoineen antautui seuraavana päivänä. Davis luuli, että Lincoln olisi halunnut taistelun jälkeen rauhaa, mutta hän erehtyi pahasti. Lincoln nimitti Unionin joukkojen komentajaksi kenraali Winfield Scottin, joka otti käyttöön niin kutsutun Anaconda-suunnitelman. Sen mukaan Unionin joukot katkaisisivat Konfederaation kahtia, piirittäisivät koko maan ja hyökkäisivät reunoilta kohti keskustaa. Samalla Konfederaatio alkoi vahvistaa rajaosavaltioiden asevoimia. Lincolnin täytyi nopeasti löytää osaavia komentajia sekä pitää puolensa kongressissa, joten hän joutui tekemään useita pelkästään poliittisia nimityksiä sodan aikana. Lincolnilla oli selvät vaatimukset: Konfederaation joukot tulisi tuhota heti tilaisuuden tullen, eikä viivyttelyyn olisi aikaa. Sen vuoksi hän joutui erottamaan kenraali George B. McClellanin komentajan tehtävästä, kun tämä oli antanut kenraali Robert E. Leen joukkojen vetäytyä Antietamin taistelun jälkeen. Lincoln löysi taktiikkaansa parhaiten sopivan kenraalin lopulta vuonna 1864, kun hän nimitti komentajaksi Ulysses S. Grantin. Grant tunnettiin miehenä, joka ei antanut armoa vihollisilleen vaan tuhosi nämä heti tilaisuuden saatuaan. Lincoln arvosti suuresti myös tämän suojattia, kenraali William Shermania, joka onnistui pitkien taistelujen jälkeen valtaamaan Atlantan.
Sekä Unioni että Konfederaatio käyttivät sodassa vapaaehtoisia sotilaita, jotka värväytyivät lyhyille, yleensä 90 päivää kestäneille jaksoille. Maaliskuussa 1863 Unionissa otettiin käyttöön pakollinen asepalvelus, mutta valtaosa armeijaan liittyneistä oli yhä vapaaehtoisia. Lincoln määräsi armeijan elintarvike- ja varustushuollon kehittämisen silloisen sotaministeri Edwin M. Stantonin tehtäväksi. Stanton onnistui luomaan erittäin tehokkaat elintarvike- ja varustehuoltoyhteydet kaikille joukoille.
Lincoln osallistui itsekin aktiivisesti armeijan toimintaan. Hän vieraili Washingtonin lähellä sijanneissa sotilasleireissä ja armahti useita kuolemaan tuomittuja sotilaskarkureita ja armeijassa rikoksia tehneitä sotilaita. Maaliskuussa 1863 käyttöön otettu asevelvollisuuslaki toimi kuitenkin heikosti. Kutsunnoista pystyi ostamaan vapautuksen 300 dollarin hintaan, mikä herätti närkästystä. Pakollisten kutsuntojen kautta värvätyistä noin 25 % osti vapautuksen, 45 % vapautettiin terveydellisistä syistä, 25 % pakeni kutsuntoja ja vain noin 5 % liittyi armeijaan. Kutsuntoihin haettiin myös huomattavasti enemmän köyhiä ja mustia kuin rikkaita ja valkoisia, mikä aiheutti levottomuuksia useissa kaupungeissa. 27. huhtikuuta 1861 Lincoln kumosi Habeas corpuksen, perustuslaillisen oikeuden riippumattomaan oikeudenkäyntiin, saadakseen mellakat hallintaansa. Uusien asetusten mukaan jokainen henkilö, jonka katsottiin olevan vaaraksi Unionin puolustukselle, voitiin pidättää ja viedä sotaoikeuteen. Arviolta noin 15 000–20 000 ihmistä pidätettiin määräyksen nojalla. Tämäkään ei kuitenkaan aina auttanut, vaan 13. heinäkuuta 1863 New Yorkissa puhkesi laaja mellakka, jonka takia paikalle jouduttiin lähettämään viisi armeijan osastoa. Mellakan taltuttamisen yhteydessä kuoli yhteensä 105 ihmistä.
Myös Unionin talouspolitiikkaa jouduttiin muuttamaan sodan takia. Lincoln nimitti maan valtiovarainministeriksi tunnetun orjuuden vastustajan, ohiolaisen Salmon P. Chasen. Sodankäynti vaati paljon rahaa, jota hankittiin pääasiassa veronkorotuksilla, lainaamalla ja valtion obligaatioita myymällä. Chasen merkittävimpiä muutoksia talouspolitiikkaan olivat tuloveron (3 % yli 800 dollaria tienaavilta) käyttöönotto ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa sekä valtion obligaatioiden myyminen isänmaallisuuteen vetoamalla. Näillä keinoilla Unionille hankittiin yli 400 miljoonaa dollaria. Sodan loppuun mennessä Unioni oli ottanut 2,6 miljardin dollarin edestä lainaa sotakulujen kattamiseen.
Vaikka Lincoln ei käynytkään missään vaiheessa sotaa virallisia neuvotteluja Konfederaation edustajien kanssa, hän halusi pitää heihin mahdollisimman hyvät välit ja parantaa mahdollisuuksiaan liittää maat myöhemmin yhteen. Lisäksi Lincoln määräsi, että sotavankeja piti kohdella itsenäisen maan sotilaina eikä maanpettureina, joten valtaosa heistä vältti teloituksen. Lincoln ja Davis vaihtoivat keskenään sotavankeja aina vuoteen 1863 asti, jolloin mustia alettiin hyväksyä kunnolla armeijaan. Sen jälkeen Davis ilmoitti, että vangitut tummaihoiset sotilaat tulee joko teloittaa tai palauttaa orjiksi. Lincoln ei kuitenkaan suostunut siihen, vaan määräsi, että jokaista teloitettua mustaa kohti pitäisi teloittaa yksi Konfederaation valkoihoinen sotilas. Kun Lincoln ei suostunut myöskään palauttamaan mustia orjuuteen, vankienvaihto loppui lähes kokonaan.
Unionin sotaonni kääntyi, kun Konfederaation joukot kärsivät tappion toukokuussa New Orleansissa ja heinäkuussa Gettysburgissa sekä Vicksburgissa. Neljä ja puoli kuukautta Gettysburgin taistelun jälkeen Lincoln piti kuuluisan Gettysburgin puheen, jossa hän ennusti muun muassa, että Yhdysvaltain demokratia ”syntyy uudelleen” ja että maan edustuksellinen demokratia selviää sisällissodasta. Voitokkaiden taistelujen jälkeen Lincolnin täytyi alkaa pohtia Konfederaation osavaltioiden liittämistä takaisin Unioniin. Lopulta päädyttiin malliin, jonka mukaan Konfederaatiossa olleita osavaltioita ei rangaistaisi erosta. Korkea-arvoisia virkamiehiä ja sotilaita lukuun ottamatta kaikki Konfederaation asukkaat saivat presidentin armahduksen, kunhan kielsivät orjuuden ja lausuivat uskollisuusvalan. Näiden lupausten ansiosta heikoilla olleet Konfederaation osavaltiot liittyivät yksi toisensa jälkeen Unioniin. Sota päättyi virallisesti kenraali Leen antautumiseen 9. huhtikuuta 1865. Lupauksista huolimatta muutokset olivat paikoin vain näennäisiä: esimerkiksi Louisianassa vapautettujen mustien matkustusoikeutta rajoitettiin, heille ei annettu kansalaisoikeuksia ja valtaosa heistä joutui työskentelemään samoilla puuvillapelloilla kuin ennenkin minimaalisilla palkalla. 11. huhtikuuta Lincoln piti puheen, jossa hän lupasi parantaa mustien oikeuksia muun muassa antamalla äänioikeuden osalle mustista, pääasiassa tilanomistajille.
Murha.
"Abraham Lincolnin salamurha", litografiakuva vuodelta 1865.
3. huhtikuuta 1865 Lincoln saapui Richmondiin, Virginiaan, mistä Konfederaation presidentti Davis oli paennut vain muutamaa tuntia aiemmin. Lincoln käveli kaupungilla kymmenen matruusin muodostamassa turvasaattueessa vapautettujen afroamerikkalaisten huutaessa hänelle ”Kunnia Jumalalle! Kunnia! Kunnia! Kunnia! Kunnia, halleluja! Suuri Messias!” Kuusi päivää myöhemmin Lee antautui maatilalla kaupungin lähellä ja sota päättyi. 14. huhtikuuta Lincoln matkusti Washingtoniin ja meni vaimonsa kanssa Ford's Theatheriin katsomaan Laura Keenen komedianäytelmää "Our American Cousin". Lincoln seurueineen, johon kuuluivat hänen vaimonsa lisäksi nuori upseeri nimeltään Henry Rathbone ja tämän kihlattu Clara Harris, asettui omaan aitioonsa katsomon yläosassa. Kesken näytelmän Marylandista kotoisin ollut etelävaltioiden tukija John Wilkes Booth ryntäsi aitioon ja ampui Lincolnia käsiaseella kerran takaraivoon. Lincolnin aitiossa ei tapahtumahetkellä ollut lainkaan turvamiehiä. Heti laukauksen jälkeen upseeri Rathbone ryntäsi Boothin kimppuun, mutta Booth puukotti tätä. Tämän jälkeen hän hyppäsi aitiosta lavalle, huusi ”Sic semper Tyrannis! Etelä on kostanut!” ja pakeni teatterista. Lincoln kuoli vammoihinsa pian seuraavana päivänä. Hän oli Yhdysvaltain ensimmäinen murhattu presidentti.
Boothin ja muiden salaliittolaisten tarkoituksena oli murhata yhtäaikaa kaikki kolme Yhdysvaltain hallinnon korkeinta virkamiestä, presidentti Lincoln, varapresidentti Andrew Johnson sekä ulkoministeri William Henry Seward. Lincolnin murha oli kuitenkin ainoa onnistunut: William Henry Seward selvisi murhayrityksestä hengissä ja Johnsonin murha epäonnistui täysin, kun tehtävään valittu George Azterodt ei uskaltanutkaan hyökätä varapresidenttiä vastaan.
Lincoln kuljetettiin haudattavaksi kotikaupunkiinsa 2 700 kilometrin matkan kulkeneella hautajaisjunalla.
Armeija ja salainen palvelu aloittivat pian jättimäisen ajojahdin salaliittolaisten kiinnisaamiseksi. Lincolnin surmannut Booth jäi kiinni yhdessä toverinsa David Heroldin kanssa virginialaisessa tupakkaladossa 10 päivää Lincolnin murhan jälkeen. Booth ja Herold olivat ladon sisällä, kun liittovaltion joukot piirittivät rakennuksen. Saadakseen salaliittolaiset ulos ladosta viranomaiset päättivät sytyttää sen palamaan. Herold antautui piirittäjille. Booth ei kuitenkaan suostunut tulemaan ulos ladosta, vaan kuoli lopulta joko liittovaltion joukkojen ampumana tai itsemurhan seurauksena. Myöhemmin järjestetyssä oikeudenkäynnissä kahdeksan henkilöä tuomittiin syyllisiksi salaliittoon. Tuomituista neljä teloitettiin.
Lincolnin ruumista säilytettiin seitsemän päivän ajan Capitolissa, minkä jälkeen se kuljetettiin hitaasti hautajaisjunalla noin 2 700 kilometrin päähän Lincolnin kotikaupunkiin Springfieldiin, Illinoisiin. Juna kulki useiden pikkukylien ja 14 kaupungin läpi, ja kansa kokoontui radan varteen muistamaan edesmennyttä presidenttiään. Lincoln on haudattu Oak Ridgen hautausmaalle lähellä Springfieldiä.
Yhdysvallat Lincolnin murhan jälkeen.
Lincolnin murhan jälkeen presidentiksi nousi varapresidentti Andrew Johnson, sisällissodan ainoa Unionille uskollinen etelävaltiolainen senaattori, joka kuitenkin kannatti osavaltioiden itsemääräämisoikeutta ja orjuutta. Johnson pyrki presidenttinä jarruttamaan erityisesti orjuuden lakkauttamista ja käytti useasti veto-oikeuttaan kongressin päätösten estämiseksi. Lisäksi mustien vapauksia hidastivat entisten Etelävaltioiden luomat niin kutsutut Black Codes -lait. Lakien avulla esimerkiksi mustien omistusoikeutta kavennettiin ja heitä pakotettiin työskentelemään alipalkattuina valkoisten maatiloilla. Vaikka kongressi onnistuikin kieltämään nämä lait vuoteen 1870 mennessä, mustien oikeuksia vastustettiin näkyvästi vielä yli sadan vuoden ajan.
Perhe.
Lincolnin suku on kotoisin Isosta-Britanniasta. Lincolnin isä, Thomas Lincoln (1778–1851), toimi maanviljelijänä ja puuseppänä. Lincolnin äiti, Nancy Hanks Lincoln (1784–1818), kuoli Abrahamin ollessa 9-vuotias. Thomas meni myöhemmin naimisiin Sarah Bush Johnson Lincolnin (1788–1869) kanssa, josta näin ollen tuli Abrahamin äitipuoli. Abrahamilla oli yksi veli, Thomas Lincoln (1811–1813), sekä yksi sisko, Sarah Lincoln (1807–1828), joista kumpikaan ei selvinnyt aikuisikään asti.
Aikuisena Lincoln puhui äitipuolestaan melko avoimesti, mutta oikeasta äidistään hyvin vähän. Yhtenä syynä tälle on pidetty sitä, että Lincoln ei uskonut biologisen äitinsä olleen laillisesti naimisissa isänsä kanssa. Myöhemmin Lincolnin epäilykset laittomasta avioliitosta ovat kuitenkin osoittautuneet vääriksi. Lincolnin isäsuhteesta tiedetään melko vähän. Heidän väliensä ei kuitenkaan uskota olleen kovin hyviä, sillä Lincoln kieltäytyi tapaamasta isäänsä tämän kuolinvuoteella eikä osallistunut tämän hautajaisiin.
Abraham Lincoln meni naimisiin Mary Todd Lincolnin kanssa 4. marraskuuta 1842 Springfieldissa, Illinoisisssa. Pari sai yhteensä neljä lasta: Robert Toddin (1843–1926), Edward Bakerin (1846–1850), William Wallacen (1850–1862) sekä Thomasin (1853–1871).
Jotkut historioitsijat ovat epäilleet Lincolnin olleen homoseksuaali. Lincolnin mieskumppaneiksi on yleensä epäilty tämän läheistä ystävää Joshua Speedia sekä kapteeni David V. Dericksonia. Lincolnin tiedetään nuorena nukkuneen neljän vuoden ajan samassa sängyssä Speedin kanssa (mikä ei tuohon aikaan ollut mitenkään tavatonta), mutta sängyn jakamista Dericksonin kanssa ei ole pystytty kiistattomasti vahvistamaan. Teorialla ei kuitenkaan ole kovinkaan vahvoja todisteita, minkä takia sen todenmukaisuus on hyvin kiistanalainen. Teoriaa on myös arvosteltu useiden muiden historioitsijoiden kannalta.
Uskonto.
Lincolnin uskonto on yhä melko kiistanalainen aihe. Lincoln ei aikuisena kuulunut virallisesti mihinkään kirkkokuntaan, mutta ei koskaan julkisesti kieltänyt uskovansa kristinuskoon. Lincolnin on kerrottu kuvailleen itseään usein fatalistiksi, jonka mukaan ihmisten kohtalo on määrätty ennalta.
Perintö.
Abraham Lincolnia pidetään yleisesti maan kaikkien aikojen parhaana presidenttinä. Vuonna 1982 Chicago Tribune kysyi 42:lta politiikan ja historian asiantuntijalta heidän mielipidettään maan parhaasta presidentistä, ja Lincoln voitti jokaisen kategorian. Osa historioitsijoista on kuitenkin sitä mieltä, että merkittävimpinä syinä Lincolnin kunnioitukseen olivat hänen joutumisensa murhatuksi ja kenraali Leen antautuminen. Pian salamurhan jälkeen häntä alettiin verrata Jeesukseen, ja häntä pidettiin orjien vapauttajana, joka oli uhrannut henkensä Yhdysvaltojen puolesta. Lincolnia alettiin pitämään lähes myyttisenä sankarina, jolle annettiin uusia lempinimiä, kuten ”Isä-Abraham” (), ”Jumalan mestariteos” () ja erityisesti mustien käyttämä ”Oikeudenantaja” ().
Lincolnin vuonna 1863 pitämä Gettysburgin puhe on nykyisin yksi Yhdysvaltain historian tunnetuimmista. Vaikka puhe kesti vain kaksi minuuttia ja sisälsi alle 300 sanaa, sitä pidetään yleisesti yhtenä Yhdysvaltain valtionjohdon tehtävää parhaiten kuvaavista puheista. Puheen kuuluisa viimeinen virke, "kansalaisten hallinto, kansalaisten hoitamana, kansalaisia varten" (), aloitti Yhdysvalloissa keskustelun tasa-arvoisen hallinnon ja yhteiskunnan merkityksestä.
Lincolnin mukaan on nimetty muun muassa lukuisia kaupunkeja (tunnetuimpana Nebraskan pääkaupunki), piirikuntia ja Yhdysvaltain laivaston aluksia. Lisäksi Lincolnin kuva on useissa postimerkeissä, viiden dollarin setelissä sekä Lincolnin senttinä tunnetussa yhden sentin kolikossa. Lincolnista on myös tehty lukuisia patsaita ja muistomerkkejä, joista tunnetuin on vuonna 1922 julkistettu Lincoln Memorial.
Aiheesta muualla.
*


Granikosjoen taistelu.
Granikosjoen taistelussa vuonna 334 eaa. Aleksanteri Suuri kukisti persialaiset Vähän-Aasian satraapit. Taistelu käytiin toukokuussa tai kesäkuussa pienen Granikosjoen rannalla. Taistelussa Aleksanteria vastassa oli paikallisten persialaisten satraappien johtama armeija.
Taistelu oli ensimmäinen kolmesta suuresta taistelusta, jonka Aleksanteri Suuri voitti, ennen kuin hän sai valloitettua koko Persian valtakunnan. Seuraavana vuonna käydyssä Issoksen taistelussa ja vuonna 331 eaa. käydyssä Gaugamelan taistelussa Aleksanteri Suuri kukisti Persian kuninkaan Dareios III:n johtaman armeijan.
Granikosjoen taistelun jälkeen Aleksanteri Suuren armeija valtasi Lyydian pääkaupungin Sardiin ja koko Vähän-Aasian länsiosat. Vuoden 334 ja 333 eaa. aikana miltei koko Vähä-Aasia joutui makedonialaisten valtaan.
Tausta.
Aleksanteri Suuren isä Filippos II oli suunnitellut hyökkäystä Persian valtakuntaa vastaan. Filippos oli vuonna 338 eaa. koonnut kaikki Kreikan kaupunkivaltiot Spartaa lukuun ottamatta niin sanottuun Korintin liittoon, jonka avulla hän aikoi kukistaa Persian valtakunnan. Vuonna 336 eaa. Filippos lähetti Hellespontoksen yli Parmenionin johtaman armeijan. Parmenion valtasi Vähän-Aasian luoteisrannikon, mutta kärsi tappioita persialaisten etevää sotapäällikköä Memnonia vastaan. Kun Filippos murhattiin vuoden 336 eaa. lokakuussa, tuli vain 20-vuotiaasta Aleksanterista uusi kuningas. Saatuaan kreikkalaiset ja Makedonian lähialueiden kansat valtansa alle Aleksanteri päätti toteuttaa isänsä suunnitteleman hyökkäyksen Persiaan.
Aleksanteri ylittää Hellespontoksen.
Vuoden 334 eaa. keväällä Aleksanteri johti armeijansa Hellespontokselle, joka ylitettiin Sestoksen ja Abydoksen kohdalla. Parmenion sai hoidettavakseen armeijan kuljetuksen salmen yli ja tähän tarvittiin 160 kolmisoutua. Aleksanteri uhrasi Hellespontoksen ylittäessään härän Poseidonille. Hän antoi rakentaa alttarin Zeukselle, Athenelle ja Herakleelle sille paikalle, josta hän oli lähtenyt Euroopasta, sekä paikalle, jolla hän oli noussut maihin Aasiassa. Aleksanteri kävi myös läheisessä Troijassa, jossa hän uhrasi esi-isälleen Akhilleukselle.
Ylitettyään Hellespontoksen Aleksanteri Suuren armeija kokoontui Arisbessä, josta se jatkoi matkaansa Lampsakoksen ohi itään. Aleksanteri lähetti joukon toveriratsuväkeä ja osan kevyestä ratsuväestä tiedustelemaan armeijan tulevaa reittiä pitkin. Samalla hän lähetti erään Panegoroksen valtaamaan Priapoksen kaupungin, joka oli antautunut hänelle.
Persialaisten suunnitelmat.
Granikosjoen sijainti Vähässä-Aasiassa. Aleksanterin armeijan reitti on merkitty punaisella.
Paikalliset persialaiset satraapit olivat kokoontuneet joukkoineen Zeleian kaupunkiin. Myös rodoslainen palkkasotilas Memnon oli paikalla. Kun satraapit saivat kuulla, että Aleksanteri oli ylittänyt Hellespontoksen suuren armeijan kanssa, aikoivat he heti hyökätä hänen kimppuunsa. Memnon neuvoi kuitenkin, että oli parempi olla hyökkäämättä. Memnonin mukaan makedonialaisilla oli suuri ylivoima jalkaväen suhteen. Heitä johti myös Aleksanteri itse, samalla kun Dareios III ei itse ollut paikalla johtamassa persialaisia joukkoja. Memnon suositteli satraapeille poltetun maan taktiikkaa. Jos persialaiset polttaisivat viljapeltonsa ja kaupunkinsa, niin makedonialaisten olisi pakko palata kotiinsa. Samalla persialaisten piti käyttää laivastoaan estääkseen makedonialaisten huoltoyhteydet Hellespontoksen yli ja lähettääkseen joukkoja Makedoniaan. Hellespontoksen Fryygian satraappi Arsites vastusti kuitenkin tätä ehdotusta, koska ei halunnut, että hänen alamaistensa pellot ja talot poltettaisiin. Persialaiset eivät myöskään täysin luottaneet Memnoniin ja uskoivat, että hän yritti vain vitkastella saadakseen itse enemmän kunnioitusta kuninkaalta. Lopulta persialaiset päättivät leiriytyä pienen Granikoksen rannalle ja jäädä sinne odottamaan makedonialaisia.
Taistelukenttä.
Taistelu käytiin Granikosjoen (turkiksi "Biga Çayı") varrella. Joki laskee Ida-vuorelta (turkiksi "Kaz Dağı") Propontikseen eli Marmaranmereen. Joen suisto on noin 50 km:n päässä Hellespontoksesta. Joki on melko kapea, mutta sen rannat ovat jyrkät.
Arrianos ja Plutarkhos kuvaavat Granikoksen rantoja jyrkiksi ja jokea paikoin syväksi. Diodoros Sisilialaisen mukaan taistelu käytiin vasta sen jälkeen, kun Aleksanteri oli vienyt armeijansa Granikoksen yli ja hänen versionsa mukaan maasto ei paljoakaan vaikuttanut taistelun kulkuun.
Aleksanteri Suuren armeija.
a> valmistuttamasta Aleksanteri-sarkofagista. Thessalialaiset olivat kuuluisia hevosistaan ja heidän ratsuväkeään pidettiin makedonialaisen ratsuväen veroisena.
Arrianoksen mukaan Aleksanteri otti mukaansa Persian sotaretkelle 30 000 jalkaväkeä, jousiampujia ja kevyesti aseistettuja sotilaita. Ratsuväkeä Aleksanteri otti mukaan sotaretkelleen noin 5000. Lisäksi hänen käytettävissään olivat ne joukot, jotka hänen isänsä Filippos II oli lähettänyt edeltä Vähä-Aasiaan kenraali Parmenionin johdolla.
Granikoksen taistelussa Aleksanteri Suuri johti itse armeijansa oikeaa siipeä. Vasenta siipeä komensi Parmenion, joka oli kunnostautunut sotapäällikkönä jo Aleksanterin isän Filippos II:n palveluksessa. Oikean siiven joukkoihin kuuluivat Parmenionin pojan Filotaan johtama toveriratsuväki ("hetairoi"). Lisäksi oikealla siivellä taistelivat jousimiehet, keihäin aseistetut agrianit ja muut paionialaiset sekä armeijan kevyt ratsuväki. Heidän vasemmalla puolellaan taistelivat Parmenionin pojan Nikanorin johtamat niin sanotut ”kilvenkantajat” ("hypaspistai"). Heidän vierellään taisteli makedonialainen raskaasti aseistettu falangi. Oikealta vasemmalle falangi koostui Perdikkaan, Koinoksen, Krateroksen, Meleagroksen, Amyntaan ja Filippoksen johtamat osastot. Osastot ("taksis") koostuivat noin 1500 miehestä. Falangin vasemmalla puolella taisteli thessalialainen ratsuväki, kreikkalaisten liittolaisten ratsuväki ja traakialaiset.
Persialaisten armeija.
Arrianos kertoo, että persialaisten sotapäällikköjen joukossa olivat Lyydian ja Joonian satraappi Spithridates ja Hellespontoksen Fryygian satraappi Arsites. Persialaisten johtajiin kuuluivat myös Arsamenes, Rheomithres, Petines ja Nifates. Persialaiset sijoittivat ratsuväkensä Granikoksen rannalle ja jalkaväkensä heidän taakseen.
Memnon ja satraappi Arsamenes johtivat omia ratsuväkiosastojaan vasemmalla siivellä. Heidän vierellään oli Arsites paflagonialaisen ratsuväen kanssa. Hänen oikealla puolellaan Spithridates johti hyrkanialaista ratsuväkeä. Oikealla siivellä taisteli tuhat meedialaista ja Rheomithreen johtamat kaksituhatta ratsumiestä. Oikealla siivellä taisteli myös kaksituhatta baktrialaista ratsumiestä. Yhteensä ratsuväkeä oli Diodoros Sisilialaisen mukaan yli 10 000 ja jalkaväkeä yli 100 000. Arrianos mainitsee 20 000 ratsuväkeä ja noin 20 000 kreikkalaista palkkasotilasta. Junianus Justinus mainitsee persialaiseen armeijaan kuuluneen mielikuvituksellisen 600 000 miestä.
Taistelu.
Antiikin lähteet eroavat siinä, mitä seuraavaksi tapahtui. Kaikkien lähteiden mukaan Parmenion neuvoi Aleksanteria olemaan hyökkäämättä, koska persialaisten asema oli liian vahva ja koska päivä oli jo melkein kulunut. Lisäksi meneillään oleva kuukausi oli "Daisios", jonka uskottiin olevan epäonninen Makedonian kuninkaille. Aleksanteri ratkaisi tämän ongelman määräämällä, että kuukausi olikin toinen "Artemisios".
Diodoros Sisilialainen eroaa muista lähteistä siinä, että hänen mukaansa Aleksanteri seurasi Parmenionin neuvoa ja hyökkäsi vasta seuraavana aamuna ylitettyään joen kauempana persialaisten leiristä. Esimerkiksi Arrianoksen ja Plutarkhoksen mukaan Aleksanteri ei välittänyt Parmenionin neuvoista vaan hyökkäsi heti.
Aleksanteri lähetti aluksi joen yli Ptolemaios Filippoksen pojan johtaman ratsuväkiosaston, johon kuului myös Amyntas Arrabaioksen pojan johtamaa kevyttä ratsuväkeä, rykmentin verran jalkaväkeä ja kevyesti aseistetut paionialaiset. Näiden joukkojen tarkoitus oli lyödä persialaisten rintamaan aukko, johon Aleksanterin johtama ratsuväki voisi hyökätä. Aleksanteri johti ratsuväen pääosaa joen yli viistoon joen virtaussuuntaan. Tarkoitus oli, etteivät persialaiset pääsisi hyökkäämään hänen hyökkäysosastonsa sivustaan. Hyökkäystä säestivät torvensoittajat ja Enyaliokselle osoitetut sotahuudot.
Makedonialainen esijoukko ylitti joen persialaisten yrittäen häiritä heitä heittämällä keihäitä ja ampumalla nuolia. Suurella vaivalla Aleksanterin lähettämä etujoukko pääsi mutaiselle ja liukkaalle vastarannalle. Persialainen ratsuväki teki vastahyökkäyksen heti, kun vihollisen ratsuväki oli päässyt rannalle. Tällä paikalla taistelivat myös Memnon ja hänen poikansa. Persialaiset taistelivat heittokeihäin ja jousin, kun makedonialaiset taas taistelivat peitsin. Etujoukko lyötiin pian takaisin ja heidän oli peräännyttävä Aleksanterin luokse, joka oli juuri ylittämässä jokea.
Aleksanteri teki ratsuväen pääjoukon kanssa hyökkäyksen persialaisten ratsuväkeä vastaan. Aleksanterin ympärille syntyi suuri kahakka, kun persialaiset yrittivät puskea vihollisensa takaisin jokeen. Monet persialaiset hyökkäsivät Aleksanteria kohti, koska tämä oli sonnustautunut kypärään, jossa oli kaksi suurta valkoista harjatöyhtöä. Eräiden lähteiden mukaan Aleksanteri oli vähällä haavoittua, kun hän taisteli kahden persialaisen satraapin, Rhoisakeen ja Spithridateen, kanssa. Aleksanterin hengen pelasti toveriratsuväen kuninkaallisen osaston päällikkö Kleitos ”Musta”.
Juuri kun ratsuväkitaistelun lopputulos oli vielä epävarma, ylittivät loputkin makedonialaisten ratsuväestä joen ja liittyivät taisteluun. Lyhyen kahakan jälkeen persialaisten keskusta joutui antamaan periksi ja alkoi perääntyä. Keskustan petettyä myös sivustat antoivat periksi ja pian koko persialaisten armeija lähti pakenemaan.
Jäljelle taistelukentälle jäivät vain kreikkalaiset palkkasoturit, jotka ryhmittyivät läheisille kukkuloille. Kreikkalaiset halusivat neuvotella, mutta Aleksanteri oli päättänyt lyödä heidät. Hän määräsi falangin hyökkäämään palkkasotilaita vastaan ja ratsuväen hyökkäämään heidän sivuillensa. Lyhyen taistelun jälkeen vangeiksi jäi noin 2000 ja heidät lähetettiin orjatyöhön Makedoniaan.
Tappiot.
Arrianoksen mukaan persialaisesta ratsuväestä kaatui 1 000. Hänen mukaansa kreikkalaisista palkkasotilaista jäi vangiksi 1000 ja loput tapettiin. Plutarkhoksen mukaan persialaisesta jalkaväen tappiot olivat 20 000, ja ratsuväen 2500. Diodoros Sisilialaisen mukaan persialaisten tappiot olivat yli 10 000 jalkaväestä ja yli 2000 ratsuväestä. Persialaisten päälliköistä kaatuivat Lyydian satraappi Spithridates, Kappadokian satraappi Mithrobuzanes, Dareios III:n vävy Mithridates ja hänen lankonsa Farnakes. Taistelussa kaatuivat myös Nifates, Petines ja moni muu korkea-arvoinen persialainen. Arsites pakeni taistelusta Fryygiaan, mutta otti myöhemmin oman henkensä, koska häntä syytettiin myöhemmin persialaisten kärsimästä tappiosta.
Arrianos ja Plutarkhos ovat yksimielisiä siitä että taistelussa kaatui 25 toveriratsuväen sotilasta. Aleksanteri antoi taistelun jälkeen kuuluisan Lysippoksen veistää heistä kaikista pronssiset patsaat. Patsaat olivat aluksi esillä Dionissa Makedoniassa, mutta roomalaiset ryöstivät ne noin vuonna 146 eaa. Arrianoksen mukaan muusta ratsuväestä kaatui yli 60 ja jalkaväestä noin 30. Plutarkhoksen ja Junianus Justinuksen mukaan jalkaväki menetti vain yhdeksän miestä. Toisaalta Justinuksen mukaan ratsuväki menetti yli 120 miestä. Taistelussa kaatuneiden omaiset Aleksanteri vapautti veroista. Hän kävi myös puhuttelemassa kaikkia taistelussa haavoittuneita sotilaita. Athenelle uhrilahjaksi Aleksanteri lähetti Ateenaan kolmesataa persialaista asepukua, joihin hän antoi kirjoittaa ”Aleksanterilta, Filippoksen pojalta ja kreikkalaisilta lakedaimonialaisia lukuun ottamatta, sotasaaliina Aasiassa asuvilta barbaareilta”.
Taistelun jälkeiset tapahtumat.
Monet Vähän-Aasian persialaisista satraapeista saivat surmansa tässä taistelussa ja makedonialaiset saivat melko helposti valloitettua Vähän-Aasian länsirannikon. Vauraan Lyydian maakunnan pääkaupunki Sardis antautui taistelutta. Efesoksen asukkaat syrjäyttivät persialaismieliset oligarkkinsa ennen, kun makedonialaiset pääsivät paikalle. Miletos, joka toimi persialaisten laivastotukikohtana, kukistui lyhyen piirityksen jälkeen. Pian miltei kaikki Joonian ja lähialueiden kaupungit antautuivat valloittajille. Aleksanteri kohteli antautuneiden kaupunkien asukkaita hyvin ja antoi heidän pitää ja kannusti demokratioiden perustamista. Näin hän sai helposti kaupungit puolelleen.
Memnon oli yksi persialaisten komentajista, jotka selvisivät hengissä taistelusta. Memnon perääntyi aluksi Halikarnassoksen kaupunkiin, joka oli hyvin linnoitettu. Dareios III tekikin pian Memnonista koko Vähän-Aasian ylipäällikön, jonka vastuulle tuli taistella hyökkääjiä vastaan sillä välin, kun suurkuningas kokosi armeijansa. Halikarnassoksen piiritys tuotti makedonialaisille suuria tappioita, ja Memnon pääsi pakenemaan joukkoineen Persian voimakkaan laivaston avulla.
Vaikka sodan alkuperäinen päämäärä, Vähän-Aasian kreikkalaisten kaupunkien vapauttaminen, oli nyt saavutettu, Aleksanteri päätti jatkaa sotaretkeään itää kohti. Hänen tarkoituksenaan oli muun muassa evätä persialaisten laivastolta huoltomahdollisuudet Vähän-Aasian rannikolla. Lyykian ja Pamfylian kaupungit kukistuivat helposti ja talven aikana makedonialaiset valtasivat Vähän-Aasian sisäosan käsittävän Fryygian maakunnan. Dareios kokosi samalla armeijaansa ja vuoden 333 eaa. marraskuussa Aleksanterin ja Dareios III:n armeijat kohtasivat Issoksen taistelussa.
Antiikin lähteet.
Granikoksen taistelusta löytyy kuvauksia Arrianoksen, Plutarkhoksen ja Diodoros Sisilialaisen kirjoituksista. Myös Junianus Justinus mainitsee taistelun, vaikka ei annakaan siitä täydellistä kuvaa.


Issoksen taistelu.
Issoksen taistelu käytiin vuonna 333 eaa. Makedonian kuninkaan Aleksanteri Suuren johtama makedonialaisista ja kreikkalaisista koostunut armeija kukisti Dareios III:n johtaman persialaisen armeijan. Taistelu käytiin marraskuussa Issoksen kaupungin eteläpuolella Pindaros-joen varrella. Vähälukuisempi makedonialainen armeija kukisti monta kertaa suuremman vastustajansa suotuisan maaston ja hyvän kurinsa ansiosta.
Aleksanteri Suuren joukot olivat vuonna 334 eaa. hyökänneet Vähään-Aasiaan ja kukistaneet persialaiset satraapit Granikosjoen taistelussa. Tämän jälkeen makedonialaiset olivat vallanneet miltei koko Vähän-Aasian. Persian kuningas Dareios III oli koonnut valtavan armeijan jolla hän aikoi kukistaa hyökkääjät. Taistelussa Aleksanterin johtamat joukot mursivat persialaisten rivistön, mikä sai Dareioksen pakenemaan taistelukentältä.
Taistelun jälkeen Aleksanterin joukot valtasivat Foinikian ja myöhemmin myös Egyptin. Tämän jälkeen persialaiset laivastot eivät enää pystyneet toimimaan Välimerellä ja ne eivät enää olleet uhka Kreikkaa vastaan. Vuonna 331 eaa. Aleksanteri hyökkäsi suoraan Persian valtakunnan sydämeen ja kukisti Dareioksen toistamiseen Gaugamelan taistelussa, jonka jälkeen hän valtasi koko Persian valtakunnan.
Tausta.
Aleksanteri Suuren isä Filippos II oli suunnitellut hyökkäystä Persian valtakuntaa vastaan. Filippos oli vuonna 338 eaa. koonnut kaikki Kreikan kaupunkivaltiot Spartaa lukuun ottamatta niin sanottuun Korintin liittoon, jonka avulla hän aikoi kukistaa Persian valtakunnan. Vuonna 336 eaa. Filippos lähetti Hellespontoksen yli Parmenionin johtaman armeijan. Parmenion valtasi Vähän-Aasian luoteisrannikon, mutta kärsi tappioita persialaisten etevää sotapäällikköä Memnonia vastaan. Kun Filippos murhattiin vuoden 336 eaa. lokakuussa, tuli vain 20-vuotiaasta Aleksanterista uusi kuningas. Saatuaan kreikkalaiset ja Makedonian lähialueiden kansat valtansa alle Aleksanteri päätti toteuttaa isänsä suunnitteleman hyökkäyksen Persiaan.
Aleksanterin joukot kukistivat Vähän-Aasian satraapit Granikosjoen taistelussa vuonna 334 eaa. ja jatkoivat valtaamalla Vähän-Aasian länsirannikon. Vuoden 333 eaa. aikana vallattiin koko Vähän-Aasian sisämaa. Persian kuningas Dareios III nimitti Memnonin Vähässä-Aasiassa olleiden persialaisten joukkojen ylipäälliköksi ja antoi tälle tehtäväksi viivytellä Aleksanteria sillä aikaa kun kuningas itse kokosi armeijan. Memnonia avusti Välimerellä toimiva suuri persialainen laivasto, joka pystyi uhkaamaan makedonialaisten selustaa ja heidän huoltoyhteyksiään Hellespontoksen yli. Aleksanterin sotaretken onnistumisen kannalta oli tärkeää, että laivaston tukikohdat Välimeren rannalla vallattiin.
Armeijoiden liikkeet ennen taistelua.
Aleksanterin ja Dareioksen armeijoiden liikkeet ennen Issoksen taistelua. Taistelu käytiin Pinaros-joen varrella, joka vastaa luultavasti nykyaikaista Payas-jokea.
Makedonialaiset saapuivat Kilikiaan vuoden 333 eaa. elokuussa. Kilikian pääkaupungissa Tarsoksessa he saivat kuulla, että Dareios III oli saapunut Damaskokseen suuren armeijan kanssa. Aleksanteri lähetti Parmenionin valtaamaan Issoksen lahden rannikon ja "Assyrian porttina" tunnetun solan, joka johti Issoksesta etelään. Dareios päätti hyökätä Kilikiaan pohjoisempana olevan solan kautta ja johti armeijansa Damaskoksesta Sokhoin kaupunkiin. Kuullessaan Dareioksen olevan Sokhoissa Aleksanteri päätti koota armeijansa ja marssia etelään, kohti Assyrian porttia.
Dareios johti kuitenkin armeijansa Kilikiaan pohjoisempaa reittiä pitkin ja sai vallattua ilman taistelua Issoksen kaupungin, jonka Aleksanteri oli aikaisemmin jättänyt. Kaupunkiin jätetyt sairaat ja haavoittuneet makedonialaiset ja kreikkalaiset tapettiin. Dareios pääsi näin kiertämään Aleksanterin armeijan selustaan ja katkaisi sen tärkeät huoltoyhteydet. Dareios marssi armeijoineen etelää kohti ja asettui puolustusasemiin Pinarosjoen rannalle Issoksen lahden ja läheisten vuorten väliselle tasangolle. Kun Aleksanteri sai kuulla, että Dareios oli päässyt kiertämään hänen selustaansa, määräsi hän joukon toveriratsuväen sotilaita hankkimaan vahvistuksen uutiselle. Aleksanterin lähettämät sotilaat soutivat Issosta kohti ja näkivät Darioksen armeijan. Varmistettuaan, että Dareios tosiaan oli päässyt kiertämään heidän selustaansa, Aleksanteri marssi armeijansa kanssa tätä vastaan.
Aleksanterin puhe joukoilleen.
Aleksanteri puhuttelee upseerejaan ennen taistelua (Andre Castaigne 1898-1899).
Ennen taistelua Aleksanteri puhutteli sotapäällikköjään ja liittolaistensa päällikköjä. Hän painotti erityisesti sitä, että he saivat taistella heille itselleen edullisessa maastossa. Makedonialaiseen propagandaan kuului myös haukkua persialaisia naismaisiksi ja ylellisyyksiin tottuneiksi laiskureiksi. Aleksanterin armeijaan kuului taas traakialaisia ja illyrialaisia, joita pidettiin Euroopan sotaisimpina kansoina. Aleksanteri muistutti myös joukkojaan siitä, että tulevassa taistelussa vapaat miehet tulivat taistelemaan suurkuninkaan orjia vastaan. Oli myös mahdollista, että kreikkalaiset tulivat taistelemaan toisia kreikkalaisia vastaan, sillä Darioksen armeijassa palveli suuri määrä kreikkalaisia palkkasotilaita. Aleksanteri muistutti tämän takia miehiään siitä, että he taistelivat omasta tahdostaan, kun taas toiset taistelivat palkasta. Aleksanteri mainitsi myös Ksenofonin kymmenentuhatta kreikkalaista palkkasotilasta ja heidän sotaretkensä Persiaa vastaan.
Aleksanteri antoi tämän jälkeen sotilaidensa syödä päivällistä, samalla kun hän lähetti ratsumiehiä ja jousimiehiä tiedustelemaan edessä olevaa reittiä. Armeija lähti marssimaan persialaisia vastaan yötä myöten. Keskiyön aikaan armeija pääsi Assyrian porteille, jossa se lepäsi yön yli. Aamun koittaessa Aleksanteri johti armeijansa alas solasta. Heti, kun maasto salli, hän antoi armeijan levittäytyä rintamaksi.
Taistelukenttä.
Taistelu käytiin pienen Pinaros-joen rannalla, Issoksen kaupungin eteläpuolella, nykyisen İskenderunin lähistöllä. Vuoriston ja Issoksen lahden välinen maakaistale on vain 2,5 km leveä, joten Dareios ei pystynyt käyttämään hyväkseen suurta ylivoimaansa. Pinaroksen tarkka sijainti on ollut pitkään kiistanalainen. Aikaisemmin luultiin että Pinaros oli nykyinen Deli Tchai -joki, mutta historioitsijat N.G.L. Hammond ja A.M. Devine ovat esittäneet että Pinaros itse asiassa on nykyinen Payas. Heidän väitteensä perustuvat taistelukentän maastoon ja etäisyyksiin, jotka mainitaan eri lähteissä.
Dareioksen armeija.
Issoksen taistelun alkuasetelmat. Persialaisten asemat olivat hyvät, mutta he eivät pystyneet hyödyntämään ylivoimaansa sillä kapealla kaistaleella, joka jäi Issoksen lahden ja ympäröivän vuoriston väliin.
Arrianos ja Plutarkhos kertovat Dareioksen armeijan käsittäneen 600 000 sotilasta. Tämä luku on varmastikin liian suuri. Diodoros kertoo persialaisia olleen yhteensä 500 000 ja Justinus ilmoittaa Dareioksella olleen 400 000 jalkaväkeä ja 100 000 ratsumiestä ja Quintus Curtius Rufus mainitsee sotilaiden määrän olleen 250 000. Arrianos kertoo Dareioksen armeijaan kuuluneen 30 000 kreikkalaista palkkasotilasta ja 60 000 raskaasti aseistettua sotilasta, joita kutsuttiin nimellä "kardakes". Nämä parhaat jalkaväkijoukkonsa Dareios asetti rintaman keskelle. Vasemmalla siivellään oleville vuorille Dareios lähetti pienen joukon uhkaamaan makedonialaisten oikeaa siipeä. Persialaisen ratsuväkensä Dareios määräsi oikealle siivelleen ja falanginsa meren väliselle alueelle. Dareios itse taisteli persialaisen tavan mukaan armeijansa keskellä. Kreikkalaisten hopliittien ja persialaisen raskaan jalkaväen taakse Dareios määräsi loput armeijansa sotilaista. Arrianoksen mukaan nämä olivat ryhmittyneet kansoittain syviin muodostelmiin, joista ei taistelussa ollut mitään hyötyä. Kun Dareios sai kuulla, että Aleksanteri valmistautui hyökkäykseen, lähetti hän 30 000 ratsumiestä ja 20 000 kevyesti aseistettua Pinaroksen yli suojaamaan hänen oman armeijansa valmistelut. Kun Dareios oli saanut armeijansa järjestykseen, veti hän takaisin joen yli lähettämänsä ratsuväen sekä kevytaseiset ja lähetti heidät armeijansa oikealle siivelle.
Aleksanteri Suuren armeija.
Aleksanteri Suuren armeija iskukykyisin joukko Issoksen taistelussa olivat niin kutsuttu toveriratsuväki ("hetairoi"), joita taisteluun otti osaa noin 3 000. Toveriratsuväen komentajana toimi Filotas, mutta Issoksen taistelussa Aleksanteri johti ratsuväkeään itse. Toveriratsuväki hyökkäsi makedonialaisten oikealla siivellä niin sanottujen kilvenkantajien ("hypaspistai") kanssa, joita johti Parmenionin poika Nikanor. Toinen iskukykyinen joukko oli noin 1 500 ratsumiestä käsittänyt thessalialainen ratsuväki, jota pidettiin makedonialaisen ratsuväen veroisena. Makedonialainen jalkaväki koostui falangissa taistelevasta raskaasta jalkaväestä ("pezhetairoi"), jonka tärkein aseistus oli 4–5 metriä pitkä "sarisa"-keihäs. Jalkaväki oli jaettu 1 500 miestä käsittäneisiin osastoihin ("taksis"). Arrianoksen mukaan Issoksen taisteluun osallistuneita osastoja johtivat oikealla siivellä Koinos ja Perdikkas. Vasemmalla siivellä taistelivat Meleagroksen, Ptolemaioksen ja Amyntaan osastot. Krateros johti kaikkea vasemman siiven jalkaväkeä. Parmenion johti liittolaisten ratsuväkeä ja koko armeijan vasenta siipeä. Vasemmalla siivellä taistelivat myös Korintin liiton lähettämät kreikkalaiset sotilaat.
Taistelun kulku.
Juuri ennen taistelun alkua Aleksanteri lähetti thessalialaisen ratsuväkensä vasemmalle siivelle avustamaan Parmenionia. Aleksanteria huolestutti se, että Dareios oli koonnut suurimman osan ratsuväestään Parmenionin ratsuväkeä vastapäätä. Oikealla siivellä olevan ratsuväen edelle hän määräsi makedonialaisen kevyen ratsuväen ja paionialaisen ratsuväen sekä jousimiehet ja kevyesti aseistetut agrianit. Hän lähetti myös ratsuväkeä ja jousimiehiä niitä persialaisia vastaan, jotka olivat kiivenneet makedonialaisten oikealla puolella oleville vuorille. Vasemman siiven etupuolelle Aleksanteri lähetti kreetalaiset ja traakialaiset kevytaseiset.
Makedonialaisten oikean siiven sivulla olleet persialaiset joukot pakenivat, kun Aleksanteri lähetti agrianit ja jousimiehiä heitä vastaan. Persialaiset pakenivat kukkuloilta korkeammalle vuorille, ja Aleksanteri jätti vain 300 ratsumiestä vahtimaan heitä. Tämän jälkeen Aleksanteri johti hitaasti joukkonsa persialaisia vastaan. Dareios ei antanut omien joukkojensa hyökätä, vaan odotti maltillisesti Pinaroksen toisella rannalla. Joen ranta oli paikoin jyrkkä ja Dareios oli antanut rakentaa valleja niille kohdille, joista joki oli helposti ylitettävä. Armeijan päästessä nuolenkantaman päähän vihollisesta antoi Aleksanteri hyökkäyskäskyn. Aleksanteri johti itse falangin oikean siiven hyökkäystä Pinaroksen yli. Oikealla siivellä makedonialaiset pääsivät joen yli ja löivät persialaiset pakosalle. Falagin keskiosa ei kuitenkaan päässyt joen yli. Dareioksen kreikkalaiset palkkasotilaat kävivät vastahyökkäyksen vihollisten ollessa vielä joen rannalla. Vaikka vain osa makedonialaisten falangista oli päässyt joen yli, saivat he kuitenkin kreikkalaiset lyötyä takaisin. Pinaroksen rannalla kaatui Arrianoksen mukaan 120 makedonialaista.
Kreikkalainen historioitsija Diodoros Sisilialainen kertoo, että Aleksanteri hyökkäsi ratsuväkensä kanssa suoraan Dareiosta kohti heti, kun hän huomasi tämän. Dareioksen veli Oksathres yritti puolustaa veljeään makedonialaisten hyökkäystä vastaan. Aleksanterin ratsuväki oli kuitenkin persialaisia parempi, ja pian Darioksen vaunun ympärillä oli kasoittain ruumiita. Oletettavasti juuri tämä kohtaus on kuvattu niin sanotussa Aleksanteri-mosaiikissa, joka on löydetty Pompejista. Dareioksen vaunua vetäneet hevoset vauhkoontuivat saamistaan haavoista, ja taistelun sekasorron keskellä hänen oli siirryttävä toiseen sotavaunuun. Diodoroksen mukaan muut persialaiset lähtivät pakoon sen jälkeen, kun he näkivät kuninkaan olevan kauhuissaan. Diodoroksen versio taistelusta poikkeaa kuitenkin esimerkiksi Arrianoksen kuvauksesta. Diodoros ei mainitse, että Dareios pääsi kiertämään Aleksanterin selustaan, eikä hän mainitse että taistelu käytiin Pinaroksen varrella.
Plutarkhos mainitsee myös, että historioitsija Khares Mytileneläinen kertoo Aleksanteri Suuren käyneen kaksintaistelun Dareioksen kanssa ja saaneen haavan reiteen Dareioksen miekasta.
Arrianoksen versiossa Dareioksen vasemmalla siivellä olleet persialaiset joukot antoivat periksi makedonialaisten hyökkäyksille ja pian koko vasen siipi oli sekasorron vallassa. Ainoastaan kreikkalaiset palkkasotilaat pysyivät paikoillaan. Persialaisten paettua makedonialaiset pääsivät kiertämään kreikkalaisten palkkasotilaiden selustaan. Dareios lähti pakoon nähtyään hajalle lyödyn vasemman siipensä. Aleksanterin falangin ylittäessä Pinaroksen hyökkäsi Dareioksen oikealla siivellä ollut ratsuväki joen yli Parmenionin thessalialaista ratsuväkeä vastaan. Syntyi kiivas ratsuväkitaistelu, joka ei ratkennut ennen kuin persialaiset näkivät Dareioksen pakenevan taistelukentältä.
Tappiot.
Plutarkhoksen mukaan taistelussa kaatui yli 120 000 persialaista. Arrianoksen mukaan taistelussa kuolivat Arsames, Rheomithres ja Atizyes, jotka olivat johtaneet ratsuväkeä Granikoksen taistelussa. Taistelussa kaatui myös Egyptin satraappi Sauakes. Arrianos kertoo myös, että taistelussa kaatui 100 000 persialaista sotilasta, joista 10 000 oli ratsuväkeä. Diodoroksen mukaan kaatuneita oli 100 000 jalkaväkisotilasta ja 10 000 ratsuväkeä. Arrianos siteeraa Ptolemaiosta, jonka mukaan ruumiita oli niin paljon, että makedonialaiset pystyivät ylittämään rotkon täyttämällä sen kuolleilla. Justinuksen mukaan persialaiset menettivät 61 000 jalkaväkisotilasta ja 10 000 ratsumiestä. Vangiksi jäi 40 000 sotilasta.
Makedonialaisia Diodoroksen mukaan kaatui 300 jalkaväestä ja 150 ratsuväestä. Junianus Justinus kertoo taistelussa kaatuneen jalkaväkeä 130 henkeä ja ratsuväkeä 150. Arrianoksen kertoman mukaan Aleksanteri Suuren henkivartija Ptolemaios Seleukoksen poika kaatui taistelussa ja makedonialaisia kuolleita oli yhteensä 120.
Curtiuksen mukaan makedonialaisten tappiot olivat 150 kuollutta ja 4 500 haavoittunutta.
Taistelun jälkeiset tapahtumat.
Taistelun jälkeen makedonialaiset valtasivat persialaisten leirin, josta he löysivät suunnattomia määriä kultaa ja muita rikkauksia. Arrianoksen mukaan leiristä löytyi 3 000 talentin verran kultaa. Taistelun jälkeen otettiin vangiksi myös Dareioksen äiti Sisygambis, hänen vaimonsa Statira ja kaksi hänen tytärtään. Aluksi Dareioksen perhe luuli että tämä oli kuollut taistelussa, mutta Aleksanteri lähetti heille viestin että Dareios oli elossa ja että heidän ei tulisi olla peloissaan. Erään kertomuksen mukaan Aleksanteri meni Hefaistionin kanssa tapaamaan Dareioksen perhettä taistelua seuranneena päivänä. Darioksen äiti heittäytyi maahan Hefaistionin edessä, koska tämä oli Aleksanteria pidempi. Palvelijat kertoivat Sisygambikselle kumpi vierailijoista oli kuningas, mutta Aleksanteri lepytteli häntä sanomalla, että Hefaisition myös oli Aleksanteri. Aleksanteri osoitti näin myötätuntoa Darioksen äidille ja arvostusta ystävälleen.
Taistelun jälkeen Dareios pakeni aluksi Eufratille. Matkan varrella hän keräsi mukaansa 4 000 taistelusta paennutta sotilasta. Aleksanterin puolestaan jatkoi matkaa Foinikiaan ja myöhemmin Egyptiin. Tämän jälkeen persialaiset laivastot eivät enää pystyneet toimimaan Välimerellä ja ne eivät enää olleet uhka Kreikkaa vastaan. Vuonna 331 eaa. Aleksanteri hyökkäsi suoraan Persian valtakunnan sydämeen ja kukisti Dareioksen toistamiseen Gaugamelan taistelussa, minkä jälkeen hän valtasi koko Persian valtakunnan.
Issoksen taistelu taiteessa.
Plinius vanhempi kertoo, että tunnettu kreikkalainen taiteilija Filoksenos Eretrialainen maalasi Issoksen taistelusta kuuluisan taulun 300-luvun lopulla. Filoksenos maalasi taulun Kassandrokselle, joka tuolloin oli Makedonian kuningas. Tämä maalaus ei ole säilynyt nykyaikaan, mutta Pompejista on löydetty niin sanottu Aleksanteri-mosaiikki, joka on ehkä tehty aikaisemman maalauksen mukaan. Mosaiikki saattaa myös esittää Gaugamelan taistelua, jossa Aleksanteri Suuri lopullisesti kukisti Dareioksen. Mosaiikki löydettiin niin sanotusta Faunin talosta, ja se kuvaa Aleksanteri Suurta ja Dareios III:a keskellä taistelua. Mosaiikki on 100-luvulta eaa. ja se löydettiin vuonna 1831. Se on nykyään esillä Napolin kansallismuseossa.
Toinen antiikin aikainen taideteos, joka luultavasti kuvaa Issoksen taistelua on niin sanottu "Aleksanteri-sarkofagi". Hellenistiseen tyyliin tehty sarkofagi kuului Sidonin viimeiselle kuninkaalle Abdalonymokselle. Sarkofagin kyljissä olevat kohokuvat kuvaavat Aleksanteri Suurta taistelussa persialaisten kanssa. Sarkofagi on nykyään nähtävänä Istanbulin arkeologisessa museossa.
Issoksen taistelua kuvaa myös renessanssimaalari Albrecht Altdorferin taulu "Issoksen taistelu" ("Die Schlacht bei Issus") tai "Aleksanterin taistelu" ("Alexanderschlacht"). Maalauksen kuvaamalla taistelulla ei kuitenkaan ole paljon mitään yhteistä todellisen Issoksen taistelun kanssa. Taulu on nykyään nähtävillä Münchenin Alte Pinakothekissa.
Toinen renessanssiaikainen kuvaus taistelusta on Jan Brueghel vanhemman "Issoksen taistelu" ("La bataille d'Issus") vuodelta 1602. Tämä maalaus on nähtävillä Pariisin Louvressa.
Antiikin lähteet.
Tärkein lähde Issoksen taistelusta on roomalainen historioitsija Arrianos, joka eli 100-luvulla jaa. Arrianos käytti lähteenään Ptolemaiosta, joka oli yksi Aleksanterin jalkaväen komentajista taistelun aikana. Ptolemaioksesta tuli myöhemmin Egyptin hallitsija, mutta hänen kirjoittamansa Aleksanteri Suuren elämäkerta ei ole säilynyt nykypäivään. Myös Plutarkhos, Diodoros Sisilialainen, Junianus Justinus ja Quintus Curtius Rufus ovat jättäneet taistelusta kuvauksen. Diodoroksen ja Curtiuksen kuvaus taistelusta poikkeaa kuitenkin suurilta osin Arrianoksesta. Plutarkhos ja Justinus taas eivät kuvaa taistelua läheskään yhtä tarkasti kuin Arrianos ja Diodoros.


Tunisia.
Tunisian tasavalta eli Tunisia (, berberiksi:) on tasavalta Pohjois-Afrikassa Välimeren etelärannikolla. Muinaisen Karthagon paikalle kohonnut maa ulottuu Välimereltä Saharan reunamille. Sen rajanaapureita ovat lännessä Algeria sekä etelässä ja idässä Libya. Maan kymmenen miljoonan asukkaan esi-isissä on berbereitä ja arabeja. Entisen siirtomaaisännän kieltä ranskaa käytetään yleisesti.
Maantiede.
Tunisian maasto jakaantuu kolmeen alueeseen. Maan pohjoisosassa on kapea vuorten suojaama rannikkovyöhyke, keski- ja länsiosissa on vuoristoja, jossa sijaitsee maan korkein kohta Jabal ash Shanabi (1 544 metriä), ja eteläosassa on aroa ja aavikkoa, joka kuuluu Saharan reuna-alueisiin.
Rannikolla ja vuoristoalueen pohjoiosassa vallitsee välimerenilmasto, ja siellä saadaan talvisaikaan kohtalaisia sateita. Myös alkukesästä ja syksyllä saadaan ajoittain sateita, mutta kesä on poutainen ja kuuma. Kukkuloiden sateisimmissa osissa sataa 600-900 mm vuodessa. Korkeimmilla vuorilla sataa lunta noin kymmenenä päivänä vuodessa, mutta merenpinnan tasalla se on erittäin harvinaista. Maan keski- ja eteläosissa sataa selvästi vähemmän. Sisämaassa voi olla talvella pakkasta. Mitä etelämmäksi mennään, sitä kuivempi ja kuumempi on ilmasto.
Ichkeuljärvi maan pohjoisosassa lähellä Välimeren rannikkoa on tärkeä muuttolintujen levähdyspaikka. Sen kattava kansallispuisto on ollut Unescon maailmanperintökohde vuodesta 1980. Kaikkiaan maassa on seitsemän kansallispuistoa ja 14 muuta luonnonsuojelualuetta.
Tunisian kasvillisuus on tammi- ja havumetsää, aroa ja laidunmaata. Maassa on tavattu yli 2 100 putkilokasvilajia, jotka edustavat erilaisia kasvillisuustyyppejä kosteikoista Saharan autiomaahan. Omaleimaisia eläinlajeja ovat strutsit, antiloopit, villisiat ja piikkisiat. Saharan aavikolla elää harvinaisia aavikkokettuja.
Tunisian pinta-alasta 17% soveltuu viljelyyn. 4 450 neliökilometriä on keinokastelun piirissä.
Varhaiset vuodet, ottomaanien ja ranskalaisten valtakausi.
Nykyisen Tunisian vanhimpia asukkaita ovat berberit. Tyyroksesta foinikialaiset siirtolaiset perustivat 814 eaa. Karthagon, perimätiedon mukaan Didon johdolla. Karthago oli vuosisatojen ajan laaja ja huomattava valtakunta, kunnes roomalaiset tuhosivat sen kolmannessa puunilaissodassa vuonna 146 eaa. Sen jälkeen alueesta tehtiin Rooman "Africa"-niminen provinssi, jonka nimi on aikojen kuluessa laajentunut koko mannerta tarkoittavaksi.
400-luvulla, Rooman valtakunnan tuhoutumisen aikoihin nykyisen Tunisian valloittivat maahan Keski-Euroopasta Espanjan kautta tulleet vandaalit. He perustivat valtakunnan, jonka pääkaupunkina oli Karthago. Itä-Rooma valtasi Pohjois-Afrikan takaisin vandaalisodassa vuosina 533–534. Roomalaiset hallitsivat aluetta 600-luvulle asti, jolloin maan valloittivat arabit, ja vähitellen islamista tuli alueella vallitseva uskonto. Vuonna 909 berberit veivät Tunisian arabeilta. Fatimidit hallitsivat aluetta 900-luvun alussa ja perustivat uuden pääkaupungin Mahdian vuonna 920. Heidän jälkeensä vallan sai Ziridien berberidynastia, joka piti pääkaupunkiaan Kairouanissa. Seuraavan berberidynastian Hammadidien pääkaupunki oli Beni Hammadin Al Qal’a. Vuonna 1159 Tunisian valtasivat Almohadit, joita seuranneiden Hafsidien valtakausi 1229–1574 oli vaurauden aikaa. Vuonna 1574 Ottomaanit valtasivat Tunisian ja hallitsivat sitä paikallisen aluksi Deyksi myöhemmin Beyksi kutsutun edustajansa kautta. 1500-luvun loppupuolella Tunisiasta tuli pahamaineinen merirosvovaltio, yksi barbareskivaltioista. Osmanien valta alueella pysyi vuoteen 1881, jolloin Ranska valloitti maan ja teki siitä protektoraatin.
Alueella käytiin merkittäviä taisteluja toisessa maailmansodassa marraskuusta 1942 toukokuuhun 1943, jolloin saksalais-italialaiset joukot antautuivat liittoutuneille.
Itsenäisyys.
Tunisia itsenäistyi 1956, ja seuraavana vuonna siitä tuli tasavalta, jonka presidentiksi valittiin Habib Bourguiba. Hallintonsa alkuvuosina Bourguiba tuki naapurimaa Algeriaa sen itsenäisyyskamppailussa, mikä huononsi välejä Ranskaan. Sisäpolitiikassa hän oli radikaali uudistaja, joka muutti maataan länsimaisemmaksi öljyn tuoman varallisuuden turvin. Tunisian on sanottu siirtyneen Bourguiban hallintokaudella keskiajalta 1900-luvulle. Kylmän sodan vuosina maa pysytteli itä- ja länsiliittoutumien ulkopuolella, mutta tuki.
Bourguiba pysyi Tunisian presidenttinä vuoteen 1987 saakka, jolloin vanhenevan presidentin syrjäytti eräänlaisen palatsivallankumouksen avulla pääministeri Zine el-Abidine Ben Ali. Ensimmäiset monipuoluevaalit pidettiin 1989, mutta kaikki paikat menivät uuden nimen ottaneelle vallassa olleelle puolueelle. Ben Alia kehuttiin vakauden ja taloudellisen menestyksen turvaamisesta, mutta arvosteltiin kansalaisten vapauksien rajoittamisesta. Vuosien 1989 ja 1994 presidentinvaaleissa hänellä ei ollut vastaehdokkaita, ja 1999, 2004 ja 2009 hän sai valtaosan äänistä. Perustuslakia muutettiin kahdesti, jotta Ben Ali saatettiin valita presidentiksi kaikkiaan viisi kertaa.
Levottomuudet 2010-2011.
Vuodenvaihteessa 2010–2011 maassa puhkesi vakavia levottomuuksia, joista hallitus syytti vandaaleja, ulkomaisia islamisteja ja nimitti tekoja terrorismiksi. Ben Ali yritti hillitä protesteja määräämällä maahan ennenaikaiset vaalit. Hän myös ilmoitti, ettei itse enää asetu ehdolle vuoden 2014 jälkeen. Ben Ali ilmoitti myös luovansa vuoteen 2012 mennessä 300 000 työpaikkaa ilmapiirin lepyttämiseksi.
Levottomuuksien myötä Ben Ali poistui maasta 14. tammikuuta 2011. Presidentin perustuslaillista demokratiapuoluetta edustanut pääministeri Muhammad al-Ghannuši ilmoitti toimivansa väliaikaisena presidenttinä vaaleihin saakka. Seuraavana päivänä maan perustuslakineuvosto kuitenkin ilmoitti, että väliaikaisen presidentin tehtävä kuuluu parlamentin puhemiehelle Foued Mebazaalle.
Maa sai uuden hallituksen 17. tammikuuta 2011. Sen pääministerinä on al-Ghannuši.
Politiikka.
Zine El Abidine Ben Ali, presidenttinä 1987-2011
Tunisia on tasavalta, jossa on ollut 50 vuoden aikana vain kaksi presidenttiä. Maan ensimmäinen presidentti oli Habib Bourguiba. Vuosina 1987–2011 Zine el-Abidine Ben Ali toimi maan toisena presidenttinä, jonka aikana hallitus oli käytännössä yhden puolueen hallussa.
Presidentti valitaan aina viideksi vuodeksi; kausien määrää ei ole rajoitettu. Tällä on valta nimittää pääministeri ja hallitus. Keskusjohdolla on myös valtaa valita aluehallintoa. Pormestarit ja aluevaltuustot valitaan paikallisilla vaaleilla, mutta niillä on lähinnä neuvoa antava rooli.
Lakiasäätävänä elimenä toimii kaksikamarinen parlamentti. Sen alahuoneessa on 214 edustajanpaikkaa. Alahuoneen edustajat valitaan viideksi vuodeksi kerrallaan. Parlamentin ylähuoneessa 126 edustajaa kuuden vuoden kausilla. Heistä presidentti nimittää 41 ja paikallisviranomaiset ja ammattiliitot 85.
Maaliskuussa 2011 kansannousun jälkeen oikeus hajoitti hallitsevan puolueen, ja maanpakoon lähtenyt presidentti ja hallitus korvattiin väliaikaishallinnolla. Vaalit suunniteltiin pidettäviksi heinäkuussa mutta ne lykättiin lokakuuhun. Uudeksi väliaikaispresidentiksi valittiin lopulta Moncef Marzouki.
Tunisia on ollut johtava arabimaa naisten oikeuksien edistämisessä. Pian itsenäistymisen jälkeen tuli voimaan henkilölaki, joka salli naisten hakea passia, avata pankkitilin ja perustaa yrityksen. Moniavioisuus kiellettiin ensimmäisenä arabimaista. Tyttöjen koulunkäyntiä rohkaisiin, ja nykyisin yliopisto-opiskelijosta ja esimerkiksi juristeista huomattava osa on naisia.
Asevoimat.
Puolustusministeriö hallinnoi asevoimia, jotka koostuvat maavoimista, laivastosta ja ilmavoimista. Vuoteen 2002 mennessä Tunisian maavoimat koostui 27 000 sotilaasta, laivasto puolestaan 4 500 sotilaasta ja ilmavoimat 3 500 lentosotamiehestä.
Talous.
Tunisian talous on monipuolinen. Talous perustuu matkailuun, kaivosteollisuuteen, maatalouteen ja teollisuustuotteiden valmistukseen. Myös öljyllä on tärkeä osuus Tunisian taloudessa. Tunisian rahayksikkö on Tunisian dinaari. Dinaareita ei saa kuljettaa maan ulkopuolelle. Turistipaikoissa myös euroja hyväksytään epävirallisena maksuvälineenä.
Tunisialla on ollut yhteistyösopimus Euroopan unionin kanssa jo vuodesta 1998. Tunisian ja EU:n välinen teollisuustuotteiden vapaakauppasopimus astui voimaan 2008. EU onkin Tunisian tärkein kauppakumppani.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat öljy ja maakaasu, fosfaatti, rautamalmi ja suola. Merkittävimmät maataloustuotteet ovat oliivit ja oliiviöljy, vilja, sitrushedelmät, mantelit ja taatelit. Merkittävimpiin vientituotteisiin kuuluvat tekstiilit, fosfaatti ja öljy.
Liikenne.
Tunisisassa on 32 lentokenttää. Rautateitä on 2 165 km. Satamakaupungit ovat Biserta, Gabès, Radès, Sfax ja Skhira.
Väestö.
Vuonna 2010 Tunisiassa arvioitiin elävän 10 486 339 asukasta.
Tunisian väestö periytyy berbereistä ja arabeista. Eurooppalaisia ja juutalaisia on pienenä vähemmistönä. Noin 98 prosenttia väestöstä on islaminuskoisia. Djerban saarella on elänyt jo kauan vahva juutalaisyhteiskunta. Suurin osa väestöstä puhuu äidinkielenään arabiaa, mutta myös ranskan kieltä käytetään yleisesti Tunisiassa. 1990-luvulla laskettiin, että äidinkieleltään ranskankielisiä oli noin 11 000 ja berberikielen puhujia 26 000.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 0,1 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 3 700 henkeä. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin tuhat henkeä, mutta sitä sai vain noin kolmannes heistä.
Kulttuuri.
Koska Tunisia on pieni ja varsin homogeeninen maa, sen kansallistunne on vahva. Sitä vahvistavat muistot viimeaikaisista vaikeuksista etenkin itsenäisyyskamppailusta ranskalaisia vastaan.
Tunisialaisessa ruokavaliossa vehnä on keskeisessä asemassa, ja sitä syödään sekä kuskusina että leipänä. Muita keskeisiä raaka-aineita ovat oliivit ja oliiviöljy, lampaanliha, hedelmät ja vihannekset. Yksinkertaisista kuskusia syödään lähes päivittäin, ja juhlaruuaksi siitä tehdään monimutkaisempia versioita. Rannikolla syödään myös kalaa ja äyriäisiä. Maalla juodaan enemmän teetä, kaupungeissa kahvia.
Karthagon rauniot ovat yhä turistikohteena kiinnostavat. Maassa on kaikkiaan kahdeksan Unescon maailmanperintökohdetta: Dougga, El Jemin amfiteatteri, Ichkeulin kansallispuisto, Kairouan, Karthagon rauniot, Kerkuanen puunilaiskaupunki ja sen nekropoli, Soussen medina ja Tunisin medina.
Urheilu.
Tunisian suosituin laji on jalkapallo ja maan jalkapallomaajoukkue on pelannut MM-kisoissa neljästi vuosina 1978, 1998, 2002 ja 2006. Se voitti isäntämaana Afrikan-mestaruuden vuonna 2004. Tunisian pääsarja on nimeltään Ligue Professionnelle 1, jota on pelattu vuodesta 1957 lähtien. Sarjan menestyneimpiä seuroja ovat Espérance, Club Africain ja Étoile Sportive du Sahel. Tunisian on varsin menestynyt myös käsipallossa. Maa on voittanu yhdeksän kertaa miesten Afrikan-mestaruuskilpailut, joka on Afrikan mestaruuskisojen ennätys. Myös naisissa Tunisia on voittanut kaksi Afrikan mestaruutta käsipallossa. Tunisia isännöi myös kerran miesten maailmanmestaruuskilpailuja vuonna 2005. Tuolloin Tunisia sijoittui kisoissa neljänneksi.
Tunisia on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1960 alkaen. Se on saanut yhteensä kymmenen mitalia, joista pitkänmatkanjuoksija Mohammed Gammoudi on tuonut neljä.
Koripallossa Tunisian koripallomaajoukkue eteni ensimmäistä kertaa Koripallon MM-kisoihin vuonna 2010, jossa Tunisian jäi alkulohkoon. Sen sijaan Koripallon Afrikan-mestaruuskilpailuissa Tunisia voitti ensimmäisen mestaruutensa vuonna 2011.


Gaugamelan taistelu.
Gaugamelan taistelu käytiin vuonna 331 eaa. Taistelussa Aleksanteri Suuren johtama armeija kukisti Persian kuninkaan Dareios III:n armeijan. Taistelu tunnetaan joskus virheellisesti nimellä Arbelan taistelu.
Lyötyään Dareioksen Issoksen taistelussa vuonna 333 eaa. Aleksanteri Suuri valtasi Foinikian ja Egyptin. Vuoden 331 syksyllä hän ylitti Eufratin ja hyökkäsi Persian valtakunnan sydämeen. Dareios oli tällä välin koonnut uuden armeijan, jonka kanssa hän odotti Aleksanteria Eufratin toisella puolella. Dareios valitsi taistelukentäksi Gaugamelan kylän lähistöllä olleen kentän, jossa hänen ratsuväkensä pystyisi helpommin käyttämään hyväkseen suurta lukumääräänsä. Dareioksen armeijaan kuului myös sotanorsuja, jotka olivat täysin uusi kokemus makedonialaisille.
Taistelun jälkeen Dareios pakeni aluksi Ekbatanaan, samalla kun Aleksanteri valtasi Babylonin, Susan ja Persepoliin. Vuoden 330 eaa. heinäkuussa Baktrian satraappi Bessos murhasi Dareioksen ja julistautui Persian kuninkaaksi. Tämän jälkeen Aleksanteri Suuri julistautui Persian kuninkaaksi, vaikka häneltä kului vielä monta vuotta saada Persian valtakunnan itäisimmät osat valtansa alle.
Tausta.
Aleksanterin armeijan liikkeet Issoksen taistelun jälkeen.
Aleksanteri Suuri oli hyökännyt Persian mahtavaa valtakuntaa vastaan vuonna 334 eaa. Lyötyään persialaisten maakuntien satraapit Granikosjoen taistelussa hän sai valloitettua koko Vähän-Aasian. Persian suurkuningas Dareios III kokosi tällä välin armeijan, jolla hän aikoi kukistaa hyökkääjät. Aleksanteri kukisti kuitenkin Darioksen joukot Issoksen taistelussa vuonna 333 eaa. Taistelu käytiin alueella, jonka toisella sivustalla oli meri ja toisella vuoristo. Persialaisten oli tällaisessa maastossa vaikea saada mitään etua ratsuväestään. Tämän jälkeen Dareios oli paennut Mesopotamiaan ja Aleksanteri oli saanut rauhassa vallata Foinikian ja Egyptin.
Dareios oli tarjonnut Aleksanterille valtavaa rahalahjaa ja yrittänyt epätoivoisesti varmistaa rauhan. Parmenion, yksi Aleksanterin sotapäälliköistä, oli todennut: "Jos olisin Aleksanteri, ottaisin sen vastaan". Aleksanteri oli vastannut: "Niin tekisin minäkin, jos olisin Parmenion".
Vuoden 331 eaa. heinäkuussa Aleksanteri lähti Syyriasta noin 40 000 sotilaan voimin Eufratia kohti. Aleksanterin tarkoitus oli varmastikin seurata Eufratia Babyloniin asti ja jäljitellä Ksenofonin kuvausta Kyyros nuoremman sotaretkestä vuonna 401 eaa. Kuultuaan, että Dareios oli Tigriksen toisella puolella valtavan armeijan kanssa, hän päätti kuitenkin ylittää joen. Aleksanteri toimi juuri niin kuin Dareios oli suunnitellut ja oli lankeamassa ansaan. Dareios oli nimittäin koonnut suuren armeijan ja valinnut itselleen suotuisan taistelupaikan.
Ennen taistelua.
Aleksanteri saapui Thapsakokseen, Eufrat-joen varrelle, syyskuussa vuonna 331 eaa. Makedonialaiset olivat alkaneet rakentaa veneistä siltaa noin 750 metriä leveän joen yli, mutta he olivat jättäneet sen kesken, kun persialaisen Mazaioksen johtama armeija oli saapunut paikalle. Dareios oli määrännyt Mazaioksen puolustamaan jokea ja antanut tälle 3 000 ratsumiestä, 2 000 kreikkalaista palkkasotilasta ja 1 000 muuta jalkaväen sotilasta. Mazaios kuitenkin pakeni joukkoineen, kun hän näki Aleksanterin saapuvan. Silta rakennettiin pian valmiiksi, ja Aleksanteri ylitti Eufratin ilman vastarintaa. Tämän jälkeen Aleksanteri jatkoi matkaa itään, missä oli helpompi saada ruokaa hevosille. Aleksanteri sai myös kuulla vangiksi otetuilta persialaisilta, että Dareios oli koonnut armeijansa Tigris-joelle. Dareioksen aikomus oli estää Aleksanteria ylittämästä jokea. Aleksanteri sai myös tietää, että Dareioksen armeija oli nyt suurempi kuin Issoksessa. Aleksanterin armeija saapui Tigris-joelle, mutta Dareioksen armeijasta ei näkynyt jälkeäkään. Aleksanteri määräsi armeijan ylittämään joen ja antoi joukkojen levätä sen jälkeen.
Diodoros Sisilialainen kertoo, että Dareios kokosi armeijansa Babylonissa, josta se marssi aluksi pohjoiseen Eufratin ja Tigriksen välisellä alueella. Aluksi Dareios aikoi taistella Niniven lähettyvillä, mutta lopulta hän valitsi taistelukentäksi Arbelan lähellä olevan tasangon. Arrianoksen mukaan Dareios kuitenkin keskitti armeijansa jo aluksi Tigriksen itäpuolelle.
Samaan aikaan sattui myös kuunpimennys, joka on ajoitettu 20.-21. syyskuuta väliselle yölle. Aleksanterin suosikkiennustaja Aristandros piti pimennystä hyvänä enteenä. Aleksanteri uhrasi tämän jälkeen kuulle, auringolle ja maalle. Sitten armeija kulki Tigriksen itärantaa pitkin etelää kohti. Pian saatiin kosketus Dareioksen tiedustelijoihin. Aleksanteri hyökkäsi toveriratsuväen ja paionialaisen ratsuväen kanssa noin 1 000 ratsumiestä käsittänyttä joukkoa vastaan. Suurin osa persialaisista pääsi pakoon, mutta osa kaatui tai jäi vangiksi. Vangeilta saatiin tietää, että Dareioksen pääjoukko ei ollut kaukana. Aleksanteri antoi armeijansa levätä neljän päivän ajan ja käski linnoittaa leirin. Sitten hän lähti yöllä marssimaan vihollista kohti ja aikoi hyökätä heti auringon noustessa. Myös Dareios antoi armeijansa marssia ulos leiristä, kun hän sai tietää Aleksanterin lähteneen liikkeelle. Kun armeijat pääsivät näköetäisyydelle, Aleksanteri antoi käskyn pysähtyä ja kutsui korkeimmat upseerinsa neuvonpitoon. Useimmat halusivat, että hyökättäisiin heti, mutta Parmenion pyysi kuningasta odottamaan, jotta taistelukenttä saataisiin tiedusteltua tarkemmin ja vihollisen ryhmitys saataisiin selville. Aleksanteri päätti seurata Parmenionin neuvoa. Yhdessä ratsuväen kanssa Aleksanteri ratsasti ympäri aluetta tiedustelemassa. Aleksanteri antoi tämän jälkeen armeijan levätä ja käski heidän syödä päivällistä. Arrianos kertoo, että Parmenion neuvoi Aleksanteria tekemään yllätyshyökkäyksen yöllä, jolloin vihollinen joutuisi sekaannukseen. Aleksanteri totesi, ettei halunnut varastaa voittoa, vaan taistelisi päivänvalossa ilman minkäänlaista huijausta.
Taistelukenttä.
Dareios oli valinnut taistelupaikan tarkkaan, sillä hän muisti Issoksen tappion. Gaugamelan kylän lähettyvillä oleva kenttä oli raivattu, jotta Dareioksen ratsuväki saisi enemmän tilaa liikkua. Gaugamela sijaitsi noin 30 km koilliseen Mosulista ja 55 km länteen Arbelasta. Plutarkhoksen mukaan nimi Gaugamela tarkoittaa "kamelin taloa". Hän kertoo, että nimen taustalla oli eräs muinainen kuningas, joka oli paennut vihollisiaan kamelin selässä ja lahjoittanut henkensä pelastaneelle eläimelle talon.
Dareioksen armeija.
Persialaisten viikatevaunujen rynnäkkö. Andre Castaignen piirros.
Kun Aleksanteri Suuri lähti armeijoineen Foinikiasta Persian valtakunnan ydinalueelle, Dareios oli koonnut itselleen valtavan armeijan häntä vastaan. Arviot Dareioksen armeijan koosta vaihtelevat eri lähteissä. Suurimmat luvut antaa Arrianos, jonka mukaan Dareioksen jalkaväkeen kuului miljoona sotilasta. Ratsuväkeäkin oli 40 000. Pienimmän arvion antaa Curtius, jonka mukaan armeijaan kuului 45 000 ratsuväkeä ja 200 000 jalkaväkeä. Muiden antiikin historioitsijoiden arviot Dareioksen armeijan koosta jäävät näiden kahden väliin. Persialaisia oli joka tapauksessa todennäköisesti huomattavasti enemmän kuin Aleksanteri Suuren joukkoja.
Arrianos kertoo Dareioksen armeijaan kuuluneen joukko-osastoja monista eri kansoista. Skyyttiläinen Saka-heimo, joka oli liitossa Dareioksen kanssa, lähetti ratsuväkeä taisteluun. Skyytit taistelivat jousin varustettuna kevyenä ratsuväkenä, ja heidän johtajansa oli Mauakes. Baktrialaisia ja sogdianalaisia joukkoja johti Baktrian satraappi Bessos. Arakhosialaisia ja intialaisia johti Arakhosian satraappi Barsaentes. Areian satraappi Satibarzanes johti oman maakuntansa joukkoja. Fratafernes johti parthialaisia ja hyrkanialaisia, jotka kaikki taistelivat ratsuväessä. Meedialaisia johti Atropates. Punaisen meren (eli Persianlahden) lähellä asuneita komensivat Orontobates, Ariobarzanes ja Orksines. Susianalaisia johti Oksathres ja babylonialaisia Bupares. Omasta maastaan Aasiaan karkotetut kaarialaiset taistelivat babylonialaisten rinnalla. Armenialaisia johtivat Orontes ja Mithraustes. Kappadokialaisten komentaja oli Ariakes, ja syyrialaisia johti Mazaios.
Persialaisen tavan mukaan Dareios johti taistelua sotavaunusta omien joukkojensa keskellä. Keskellä olivat myös jäljellä olevat kreikkalaiset palkkasotilaat, joita oli luultavasti noin 6000. Dareioksen ympärillä taisteli kuninkaan sukulaisista koostuva ratsuväki. Heti Dareioksen takana seisoi kuninkaan kaarti, joita kutsuttiin "omenan kantajiksi", koska heidän keihäissään oli kultainen omena tavanomaisen piikin asemesta.
Dareios oli varustanut armeijansa 200 viikatevaunulla. Armeijaan kuului myös intialaisten mukanaan tuomia sotaelefantteja, jotka olivat makedonialaisille ja kreikkalaisille täysin tuntemattomia. Elefantit ja viikatevaunut oli järjestetty muiden joukkojen eteen.
Aleksanteri Suuren armeija.
Nykyaikainen rekonstruktio Aleksanterin aikaisen hypaspistin varusteista.
Arrianoksen mukaan taisteluun osallistui Aleksanteri Suuren armeijassa makedonialaisia ja kreikkalaisia noin 7 250 ratsumiestä ja 40 000 jalkamiestä. Aleksanteri jakoi joukkonsa kahteen osaan. Hän johti itse oikeaa siipeä ja taisteli makedonialaisen toveriratsuväen kanssa. Hänen mukanaan seurasivat myös paionialaiset ja makedonialainen kevyt ratsuväki. Parmenion johti vasenta siipeä, ja hänelle jätettiin thessalialainen ratsuväki, kreikkalaiset palkkasotilaat ja traakialainen ratsuväki.
Aleksanteri järjesti joukkonsa ennen taistelua seuraavasti: Toveriratsuväki taisteli armeijan oikealla siivellä, ja sitä johti Filotas Parmenionin poika. Kuninkaallista osastoa oli heti kärjessä, ja heitä johti Kleitos Drepideksen poika. Heti ratsuväen vieressä taistelivat kilvenkantajat eli hypaspistit. Heitä johti Nikanor Parmenionin poika. Hypaspistien vierellä taistelivat jalkaväen muut osastot, joita johtivat Koinos Polemokrateen poika, Perdikkas Orontoksen poika, Meleagros Neoptolemoksen poika, Polyperkhon Simmiaan poika, Simmias Andromeneen poika ja Krateros Aleksandroksen poika. Krateros johti myös vasemman siiven jalkaväkeä. Koko vasenta siipeä johti Parmenion, joka itse taisteli thessalialaisen Farsaloksen ratsuväkiosaston kanssa.
Koska taistelu käytiin avoimella kentällä, oli olemassa suuri vaara, että suurempi persialainen armeija pääsisi kiertämään makedonialaisten sivuille. Tämän takia Aleksanteri sijoitti osan joukoistaan toiseen rivistöön, joka saattoi kääntyä selustaan etenevää vihollista päin. Heti ratsuväen viereen oikealla siivelle Aleksanteri ryhmitti puolet Attaloksen komennossa olevista agrianeista ja Brison johtamat jousimiehet. Agrianit ja jousimiehet sijoitettiin vinottain rintamaan nähden siltä varalta, että vihollinen hyökkäisi armeijan sivustaan. Heidän vierellään taistelivat myös Kleandroksen johtamat veteraanipalkkasoturit. Agrianien eteen ryhmittyi kevyt ratsuväki. Heti toveriratsuväen eteen Aleksanteri ryhmitti puolet agrianeista ja Balakroksen johtamat keihäänheittäjät, joiden tehtävä oli tuhota persialaisten viikatevaunut.
Vasemman siiven jalkaväen vierellä taisteli thessalialainen ratsuväki, jota johti Filippos Menelaoksen poika. Heidän vierellään taistelivat kreikkalaisten liittolaisten ratsuväki, joka oli Fthiotiin, Maliin, Lokriksen ja Fokiksen maakunnista, ja traakialainen ratsuväki. Traakialaiset ja kreikkalaiset olivat ryhmittyneet vinottain rintamaan nähden. Traakialainen jalkaväki oli jätetty puolustamaan leiriä.
Persialaisten aloite.
Gaugamelan taistelun ensimmäinen vaihe. Persialaiset yrittivät käyttää hyväkseen ylivoimaansa saartamalla makedonialaiset kummallakin sivustalla.
Aleksanterin suunnitelma oli, että hänen johtamansa oikea siipi liikkuisi taistelun alkaessa oikealle ja vetäisi samalla mukanaan persialaisen vasemman siiven ratsuväen. Makedonialainen kumppaniratsuväki iskisi tämän jälkeen persialaisten rintamaan syntyneeseen aukkoon. Vasemmalla siivellä Parmenionin tehtävä oli pitää asemansa ylivoimaista persialaista ratsuväkeä vastaan.
Dareios näki Aleksanterin joukkojen liikkuvan pois tasaiselta kentältä, jolla hän oli suunnitellut käyttävänsä viikatevaunujaan. Dareioksen skyyttiläiset liittolaiset tekivät hyökkäyksen makedonialaisten oikeaa siipeä vastaan, mutta nämä jatkoivat oikealle suuntautuvaa liikettään. Dareios käski vasemman siipensä etummaisia joukkoja, jotka olivat skyyttilaista ja baktrialaista ratsuväkeä, hyökkäämään makedonialaisten oikean siiven sivustaan ennen kuin nämä pääsisivät pois vaunuille sopivasta maastosta. Nähdessään persialaisten aikeet Aleksanteri määräsi Menidaksen johtaman kreikkalaisen palkkasotilaiden ratsuväen estämään ne. Skyyttejä ja baktrialaisia oli kuitenkin enemmän, ja he löivät kreikkalaiset. Skyytit saatiin lyötyä vasta, kun Aleksanteri lähetti Ariston johdolla paionialaiset ja kreikkalaiset apujoukot avustamaan Menidasta. Taistelussa kaatui paljon kreikkalaisia, mutta lopulta Aleksanterin joukot saivat pidettyä baktrialaiset kurissa.
Samaan aikaan kun oikealla siivellä käytiin ratsuväkikahakka, Dareios käski viikatevaunujensa hyökätä suoraan Aleksanteria kohti. Dareioksen aikomus oli saattaa makedonialaisten rivistöt epäjärjestykseen. Agrianit ja muut oikean siiven edessä taistelleet kevytaseiset joukot saivat tuhottua osan persialaisten vaunuista. Osa niistä pääsi kuitenkin suojajoukkojen ohi päätaistelulinjaan, johon sotilaat avasivat aukkoja. Vaunut ajoivat niiden läpi eivätkä aiheuttaneet suurta vahinkoa. Jotkut viikatevaunut onnistuivat kuitenkin tehtävässään ja aiheuttivat suurta tuhoa makedonialaisten rivistöissä.
Makedonialaisten ratkaiseva hyökkäys.
Aleksanteri määräsi Areteksen johtamat paionialaiset hyökkäämään persialaista ratsuväkeä vastaan, joka yritti kiertää makedonialaisten selustaan. Persialaiset lähettivät lisää joukkoja tukemaan tätä saartoliikettä. Arrianoksen mukaan persialaisten rivistöön ilmaantui pian aukko, johon Aleksanteri päätti suunnata ratkaisevan hyökkäyksensä. Aleksanteri määräsi toveriratsuväen ja sen vierellä olleet jalkaväkiosastot hyökkäämään aukkoa kohti. Diodoroksen ja Curtiuksen mukaan Aleksanteri oli nähnyt persialaisten viikatevaunujen ja armeijansa oikeaan sivustaan kohdistuneet hyökkäykset ja päätti itse tehdä suoran hyökkäyksen Dareiosta vastaan.
Makedonialainen ratsuväki iskeytyi persialaisia vastaan, ja pian myös pitkin sarissa-keihäin varustettu makedonialainen falangi liittyi taisteluun. Nähdessään makedonialaisten hyökkäyksen Dareios joutui kauhun valtaan ja pakeni taistelukentältä. Diodoroksen ja Curtiuksen versioissa makedonialaisten rynnäkkö vei Aleksanterin aivan Dareioksen eteen. Aleksanteri heitti Dareiosta keihäällä, mutta osuikin tämän vaunujen ajajaan. Kauempana seisovat persialaiset luulivat kuninkaan kaatuneen ja alkoivat suurin joukoin paeta taistelukentältä. Pian myös Dareioksen henkivartijat pakenivat, ja lopulta Dareioksen oli myös itse paettava. Sankan pölyn vuoksi makedonialaiset eivät pystyneet seuraamaan Dareiosta.
Makedonialaisten vasen siipi.
Heti taistelun alettua Parmenionin johtama vasen siipi joutui vaikeuksiin lukumäärältään ylivoimaisia persialaisia joukkoja vastaan. Persialaisten oikeaa siipeä johti Mazaios, ja hänen johtamansa ratsuväki hyökkäsi voimalla thessalialaisia vastaan. Aluksi Parmenionin johtamat joukot pitivät puolensa, mutta eivät lopulta pystyneet vastustamaan persialaisten ylivoimaa. Osa persialaisesta ratsuväestä pääsi kiertämään Parmenionin siiven selustaan. Parmenion lähetti tässä tilanteessa avunpyynnön Aleksanterille. Diodoroksen mukaan viesti ei ehtinyt perille, koska Aleksanteri oli jo kukistanut vastassaan olevat persialaiset ja oli ajamassa näitä takaa. Thessalialaiset saivat kuitenkin tilanteen hallintaansa ilman Aleksanterin apua ja löivät lopulta vastassaan olleet persialaiset, jotka olivat nähneet kuninkaansa pakenevan taistelukentältä. Plutarkhos ja Curtius kertovat, että Parmenionin viesti saavutti Aleksanterin, mutta tämä ei lähtenyt auttamaan Parmenionia. Arrianos kertoo puolestaan, että Aleksanteri sai Parmenionin viestin ja palasi auttamaan tätä jo lyötyään Dareioksen.
Arrianos kertoo myös, että osa Dareioksen intialaisesta ja persialaisesta ratsuväestä murtautui makedonialaisen falangin läpi. Makedonialaisten rintamaan oli tullut aukko, kun osa falangista oli seurannut Aleksanterin mukana hyökkäyksessä. Simmiaan osasto oli puolestaan jäänyt auttamaan pahoissa vaikeuksissa ollutta vasenta siipeä. Tämän aukon läpi persialaiset hyökkäsivät makedonialaisten leiriä vastaan. Siitä rohkaistuneena makedonialaisten aiemmin vangitsemat persialaiset hyökkäsivät heti vartijoidensa kimppuun ja saivatkin nämä nujerrettua. Makedonialaiset kukistivat kuitenkin rintaman läpi murtautuneet joukot vastahyökkäyksellä.
Tappiot.
Persialaisille Gaugamelan taistelu oli murskatappio. Arviot tappioiden suuruudesta vaihtelevat: Arrianoksen mukaan taistelussa persialaisten joukoista kaatui yhteensä 300 000, Diodoroksen mukaan 90 000 ja Curtiuksen mukaan 40 000. Makedonialaisten tappiot olivat pienemmät. Diodoroksen mukaan makedonialaisia kaatui 500 ja haavoittuneiden määrä oli paljon suurempi. Curtiuksen mukaan kaatuneita oli 300 ja Arrianoksen mukaan vain 100.
Taistelussa haavoittuivat makedonialaisista komentajista muun muassa Hefaistion, Perdikkas ja Koinos.
Taistelun jälkeen.
Persepoliin raunioita. Kerrotaan, että Aleksanteri määräsi Persepoliin kuninkaallisen palatsin poltettavaksi kostoksi siitä, että persialaiset olivat tuhonneet Ateenan persialaissotien aikana.
Hävittyään taistelun Dareios joutui taas pakenemaan. Gaugamelan jälkeen makedonialaiset valtasivat Arbelan ja pian myös Persian valtakunnan rikkaimman alueen, Babylonian, jonka satraappi Mazaios antautui valloittajille. Babylonialaiset olivat egyptiläisten tapaan vasta äskettäin (336 eaa.) kapinoineet persialaisia vastaan. Aleksanteri määräsi Mazaioksen jatkamaan tehtäviään Babylonian satraappina. Aleksanterin joukot viipyivät Babylonissa viisi viikkoa, minkä jälkeen he valtasivat Susan, joka oli yksi Persian valtakunnan neljästä pääkaupungista, vuoden 331 eaa. joulukuussa. Pian vallattiin myös Persepolis. Samaan aikaan vallattiin myös Persian uskonnollinen pääkaupunki Pasargadai.
Makedonialaiset ja kreikkalaiset olivat nyt omasta mielestään kostaneet Persialle Kreikan kaupunkien persialaissotien aikana kärsimät vääryydet, ja heidän sotaonnensa oli ylittänyt kaikkien odotukset. Persepoliissa ollessaan Aleksanteri määräsi kuninkaallisen palatsin poltettavaksi maan tasalle. Arrianoksen mukaan Aleksanteri päätti korkeimpien päällikköjensä kanssa, että palatsi poltettaisiin kostoksi siitä, että persialaiset olivat tuhonneet Ateenan persialaissotien aikana.
Aleksanteri oli jo aikaisemmin alkanut kutsua itseään Aasian kuninkaaksi, ja hän haaveili ilmeisesti koko Persian valtakunnan kuninkuudesta. Hän oli myös nimittänyt persialaisia satraapeiksi eri maakuntiin, ja oli selvä, että hän aikoi hallita valtaamiaan alueita. Dareioksella oli kuitenkin vielä kannattajansa, ja hänen tiedettiin olevan Ekbatanaassa, Meedian vanhassa pääkaupungissa. Vain muutama Persian vanhan aristokratian jäsen oli valmis asettumaan Aleksanterin puolelle.
Baktrian satraappi Bessos petti kuitenkin Dareioksen ja murhautti hänet. Tämän jälkeen Aleksanteri Suuri oli kiistatta Persian valtakunnan hallitsija.


Showtanssi.
Showtanssissa voidaan esittää mitä tahansa tanssin lajia tai niiden yhdistelmiä omalla tavalla. Se on monipuolinen tanssilaji, jossa yhdistyvät lähes kaikki tanssityylit. Perinteinen showtanssi on alun perin irtautunut jazztanssista, johon sekoittui muun muassa discotanssia, hip hopia, balettia, latinalaisia tansseja ja afrotanssia.
Showtanssi ei ole vain tanssimista, vaan nimen mukaisesti kyse on show'sta. Tanssisarjoja tehostetaan eläytymällä esitykseen ja pukeutumalla huomiota herättävästi. Suoritus saa sisältää akrobaattisia liikkeitä, nostoja ja muita teatraalisia elementtejä. Tärkeää on kokonaisuus, jossa yhdistyvät koreografia, tanssi, suorituksen ajatus ja esiintymisasut. Showtanssi on ennen kaikkea myös tarinaa, jota kerrotaan yhden tai useamman tanssijan liikesarjojen ja kehon liikkeiden, koko ryhmän sisäisen voiman sekä erilaisten tunnetilojen avulla. Asusteet ja musiikki auttavat tukemaan tanssin sisäistä voimaa, joka kohdistuu myös katsojien tunnetiloihin.
Showtanssia voivat harrastaa kaikenikäiset. Showtanssissa oppii hyvin tanssin perusteita kuten piruetin, erilaisia hyppyjä ja askelsarjoja. Suomessa lähes kaikissa tanssikouluissa on mahdollisuus harrastaa showtanssia. Kyseisen lajin mestaruuskilpailuja järjestetään aina MM-kisoihin asti, joten laji on myös kansainvälinen. Antton Laine ja Katja Törmälä ovat voittaneet showtanssin MM-hopeaa 1992, 1994, 1996, sekä MM-kultaa vuonna 2000. Lisäksi showohjelmilla on pärjätty myös jazztanssin MM-kilpailuissa 2006 ja 2007 jossa Suomi on pärjännyt hyvin. Suomessa ensimmäisenä showtanssia opettaneena tanssikouluna pidetään tanssikoulu Hot Clubia Lahdesta. Lajin Suomen mestaruuskisat järjestettiin Tampereella vuonna 2009, Oulussa vuonna 2010, vuonna 2011 kisat järjestettiin Espoossa ja tänä vuonna Tampereella. (2012)


Kyūshū.
Kyūshū (, ”yhdeksän provinssia”) on Japanin pääsaarista eteläisin ja kolmanneksi suurin. Se sijaitsee Honshūn ja Shikokun saarten lounais- ja Korean niemimaan kaakkoispuolella Tyynessä valtameressä. Lännessä se rajautuu Itä-Kiinan mereen. Honshūsta Kyūshūn erottaa Shimonosekinsalmi ja Koreasta Tshushimansalmi. Ryūkyūsaaret ja niiden suurin saari Okinawa muodostavat ketjun Kyūshūn eteläpuolelle; Japanin epävirallisessa aluejaossa Kyūshū ja Ryūkyūsaaret niputetaan usein yhteen, ja pohjoisimmat Ryūkyūsaaret kuuluvatkin pääosin Kyūshūlla sijaitsevaan Kagoshiman prefektuuriin.
Kyūshūn saaren pinta-ala on 36 719 neliökilometriä. Saari jakautuu seitsemään prefektuuriin, jotka ovat Fukuoka, Kagoshima, Kumamoto, Miyazaki, Nagasaki, Ōita ja Saga. Prefektuurien alueella on noin 13 170 000 asukasta eli 10,3 prosenttia Japanin koko väkiluvusta (vuonna 2009). Saaren tärkeimmät keskukset ovat sen teollistuneessa pohjoisosassa sijaitsevat Fukuokan, Kitakyūshūn ja Nagasakin kaupungit. Saari on ilmastoltaan subtrooppinen ja maaperältään tuliperäinen; Kyūshūlla sijaitseva Aso on maailman suurin aktiivinen tulivuoren kraatteri.
Kyūshū on saanut nykyisen nimensä ”yhdeksän provinssia” aiemmilta yhdeksältä provinssilta, joihin saari jakautui ennen Meiji-restauraatiota. Saaren vanhoihin nimiin kuuluvat "Kyūkoku" (九国, ”yhdeksän maata”), "Chinzei" (鎮西) ja "Tsukushi-shima" (筑紫島).


Suhteellisuusteoria.
Suhteellisuusteoria tarkoittaa kahta erillistä fysiikan teoriaa: erityistä ja yleistä suhteellisuusteoriaa. Näiden yhteinen piirre on niiden perustuminen "suhteellisuusperiaatteeseen", joka on yksi koko fysiikan keskeisimmistä periaatteista. Suhteellisuusperiaatteen mukaan luonnonlait tai fysiikan teoriat ovat samat kaikissa tilanteissa eli eri tilanteissa pätevät samat lait.
Suhteellisuusteoria on tunnettu tavastaan vaatia jossain määrin erityistä ajattelukykyä, koska siihen liittyvien asioiden hahmottaminen on ihmisten arkiajattelulle vierasta. Siihen liittyen onkin laadittu monia näennäisen ristiriitaisia ajatuskokeita, joita esitellään usein populaarikirjallisuudessa. Yksi tunnetuimmista ajatuskokeista on kaksosparadoksi. Tietyllä tapaa epäintuitiivisen sisältönsä vuoksi suhteellisuusteoria on herättänyt paljon intohimoja tieteen ja filosofian harrastajien keskuudessa.
Historiallisesti ajatellen erityinen suhteellisuusteoria sai alkunsa 1800-luvun loppupuolella, jolloin kuuluisa Michelsonin–Morleyn koe aiheutti päänvaivaa sen ajan tieteelliselle yhteisölle. Koe tehtiin vuonna 1881 ja uudelleen 1887 ja sen perusteella ei voitu havaita kaiken kattavaa "eetteriä", jonka suhteen valo liikkuisi vakionopeudella. Einsteinin olettamus, että valonnopeus on havaitsijan liiketilasta riippumaton luonnonvakio, johti siihen, että koordinaatistolle ja ajalle täytyy tehdä muunnos havaitsijan liiketilasta riippuen. Muunnosyhtälöt nimettiin Lorentz-muunnokseksi alankomaalaisen Hendrik Antoon Lorentzin mukaan. Lorentz johti 1890 saman yhtälön sähkökentässä liikkuvalle varaukselle.
Erityinen suhteellisuusteoria.
Erityinen suhteellisuusteoria, joka tunnetaan myös "suppeana" tai "erikoisena suhteellisuusteoriana" on nykyisen fysiikan vallitseva käsitys tilasta, ajasta ja sähkömagnetismista. Albert Einstein julkaisi erityisen suhteellisuusteorian 1905. Se pätee vain inertiaalikoordinaatistoissa eikä kykene käsittelemään kiihtyvää (tai hidastuvaa) liikettä. Erityinen suhteellisuusteoria on yksi tarkimmin verifioiduista fysiikan teorioista. Siihen liittyvät ilmiöt ovat jokapäiväisiä mm. hiukkas- ja astrofysiikan tutkimuksessa. Erityisen suhteellisuusteorian matematiikka on helposti omaksuttavissa, ja joitakin sen tuloksia esitellään jo lukion fysiikassa. Se on myös yhteensopiva kvanttimekaniikan kanssa.
Yleinen suhteellisuusteoria.
Yleinen suhteellisuusteoria on erityisen suhteellisuusteorian laajennus, joka selittää myös painovoiman ja pätee muutoinkin kiihtyvässä liikkeessä. Einstein julkaisi yleisen suhteellisuusteorian 1915. Yleistä suhteellisuusteoriaa, toisin kuin erityistä suhteellisuusteoriaa, ei ole voitu osoittaa todeksi, mikä johtuu siitä, ettei kaikkia sen ennustamia ilmiöitä, kuten gravitaatioaaltoja, ole saatu kokeellisesti varmistettua. Yleistä suhteellisuusteoriaa ei ole myöskään onnistuttu saattamaan kvanttimekaniikan kanssa yhteensopivaksi.
Yleisen suhteellisuusteorian perustava idea on avaruuden rakenne, minkä vuoksi teoriaan perehtyminen edellyttää tensorilaskennan tuntemista.
Kuvataide.
Estetiikan ja taiteen filosofian dosentti Irmeli Hautamäki on arvioinut, että Einsteinin suhteellisuusteorian vaikutus kubistien muotokieleen on ollut ilmeinen. Heitä kiehtoi hypoteesi henkilöstä, joka valonnopeudella liikkuessaan näkisi maailman samanaikaisesti ylhäältä, alhaalta, sivuilta, edestä ja takaa. Edelleen kolmiulotteiset kappaleet muuttuisivat suhteellisuusteorian mukaan vauhdissa litteiksi ja värit häviäisivät. Kubismin perustan laskijoista Braquen ja Picasson tiedetään monien muiden intellektuellien tapaan lukeneen populaareja esityksiä suhteellisuusteoriasta.


BMX-pyöräily.
BMX-pyöräily (lyhenne englannin kielen sanoista "Bicycle Motocross") on yksi pyöräilyn muodoista, jossa ajetaan varta vasten suunnitelluilla 20-tuumaisilla polkupyörillä. Pienestä koostaan huolimatta BMX ei ole lasten- tai sirkuspyörä.
BMX:n historia.
BMX sai alkunsa 1960-luvulla Kaliforniassa, seuraten motocross-buumia. Palms Parkissa nuoriso-ohjaajana toiminut motocross-kuljettaja Ron Mackler rakensi paikallisten nuorten kanssa puistoon hiekasta pieniä motocross-ratoja jäljittelevän radan pyörille. Ensimmäiset kisat Palms Parkissa pidettiin vuonna 1969, mikä keräsi nuoria ympäri Kaliforniaa kisaamaan.
Myös monet nuoret motocross-kuljettajat rupesivat harjoittelemaan radalla ajoa polkupyörillä, ja niin 1970 syntyi toinen rata, Bum's Park. Nimi tuli radan ympäristössä elävistä asunnottomista. Bum’s Parkin käyttäjät alkoivat myös pyörittää virallisia kisoja radalla ja sitä varten heidän piti perustaa virallinen yhdistys, nimeltä BUMS, eli the Bicycle United Motocross Society.
Termin BMX keksijä on hieman epävarma, ensimmäisiä ratoja ja kisoja kun kutsuttiin pedal crossiksi. Ron Mackler käytti lyhennettä BMX selittäessään lajia lehdistölle. Yleisesti BMX-nimen keksijänä pidetään kuitenkin Bicycle Motocross Newsin julkaisijaa, Elaine Holtia.
Vuonna 1971 kuvattiin motocross-dokumentti nimeltä "On Any Sunday". Elokuvassa kuvattiin ohimennen myös nuoria ajamassa BMX:ää. Elokuvan myötä monet nuoret ympäri Amerikkaa kiinnostuivat lajista.
1974 Kaliforniaan oli syntynyt jo kahdeksan rataa. Samana vuonna Yamaha käynnisti Yamaha Gold Cupin, mikä keräsi yli kuusitoista tuhatta katsojaa Los Angelesin Coliseumissa pidettäviin finaaleihin.
Ernie Alexander perusti ensimmäisen BMX-lajiliiton 1973 nimellä the National Bicycle Association (NBA) Kaliforniaan. Tätä seurasivat vuoden päästä George Esserin the National Bicycle League (NBL) Floridassa ja 1977 the American Bicycle Association (ABA) Arizonassa. BUMS vuorostaan hävisi hiljalleen samoin kuin NBL.
Lajiliitot ja Yamaha Gold Cup todistivat, että uusi laji oli tullut jäädäkseen.
Tähän mennessä BMX oli pelkästään radalla kilpailua, mutta pikkuhiljaa kisoissa huonommin menestyneet nuoret alkoivat viihdyttää toisiaan kisojen aikana erilaisella temppuilulla. Tästä alkoi kehittyä BMX:n freestyle.
BMX-pyörä.
1960- ja 1970-luvuilla ei vielä ollut olemassa BMX-pyöriä tai -teollisuutta. Useimmat ajoivat ratoja
Schwinn Stingraylla ja muilla saman tyypillisillä pyörillä Huffylta, Murraylta ja Searsilta. Yleensä niissä oli korkea tanko ja kuvioidut renkaat, mutta etenkin alkuaikoina radoilla näkyi kaikenlaisia pyöriä. Monet nuoret muokkasivat pyöriensä runkoja ja jotkut jopa ajoivat lyhyemmillä ja matalammilla tyttöjen pyörien rungoilla, sillä niitä oli helpompi hallita radalla.
On Any Sunday -elokuvadokumentin jälkeen myös useat yritykset kiinnostuivat BMX:stä ja alkoivat kehittää ja tuottaa erilaisia varusteita ja välineitä uuteen lajiin. Merkittävin kehitysaskel tapahtui vuonna 1973 kun uusi polkupyöräyritys, Redline, toi markkinoilla kromimolybdeeniteräksestä (cromo, chrome-molybdenium) valmistettulla rungolla ja haarukalla varustettuja BMX-pyöriä. Redlinen rungot valmisti motocross-valmistaja Linn Kaster. Niissä oli korkeampi keskiö, vahvemmat runkoputket, pienempi istuin, käsijarru ja motocross-tanko.
BMX-pyörät kehittyvät jatkuvasti ja ovat hakeneet erilaisia muotoja ja virityksiä tähän päivään asti, ja kehitys jatkuu edelleen.
Nykyään BMX-pyörät valmistetaan pääasiallisesti cromosta, teräksestä tai alumiinista. Myös titaanirunkoja on olemassa, mutta titaanin hinta ja kestävyys BMX-käytössä on käytännössä lopettanut titaanirunkojen tuotannon. BMX-pyörät ovat täysjäykkiä, eli niissä ei käytetä mitään jousituksia. Pyörän materiaalit ja kestävyys vaihtelevat myös ajotyylistä riippuen.
Oletuksena BMX-pyörässä on 20-tuumaiset renkaat, timantin muotoinen tuplakolmio-runko, korkea BMX-tanko (6–8,5" korkea, lyhyt kannatin (noin 50 mm) ja vaihteettomuus. Runkojen koko ilmoitetaan yleensä tuumissa ja se mitataan rungon yläputken päistä, joka on yleensä 19–21" pitkä. Normaaleihin pyöriin verrattuna BMX-pyörissä on erittäin jyrkät kulmat ja lyhyt takahaarukka (~13-15"). Etenkin freestyle-pyörissä on todella jyrkkä ohjauskulma, 74–75 astetta, tai jopa 76 astetta.
BMX-tyypistä riippuen pyörässä on yhdestä kahteen jarrua, tai ei ollenkaan. BMX-pyörissä ei ole jalkajarruja, mutta joissain alottelijoiden pyörissä on. Ja yleensä jarrut ovat u-jarrut. U-jarrut ovat muihin vaijerijarruihin verrattuna teholtaan huonot, minkä takia jarrukahvat, -vaijerit ja -palat ovat erittäin tärkeässä osassa jarrujen toiminnan kannalta. Kuitenkin suurimmassa osassa on vanteen pintakäsittely, ja yleensä BMX-pyörän vanteet ovatkin kromattuja. Halvemissa pyörissä käytetään anodisoituja tai jopa maalattuja vanteita.
BMX on tullut kuuluisaksi myös Gyrosta. Gyro mahdollistaa tangon pyörittämisen loputtomasti, ilman, että vaijerit menevät solmuun. Gyro on yksinkertainen laakeroitu levy, johon jarruvaijerit päättyvät.
Akselit ovat 10 mm ja 14 mm paksuja, freestylessä yleensä 14 mm, ainakin takana. Vanteissa pinnoja on yleensä 36–48 kappaletta. Haarukka on 1 1/8".
BMX-pyörien paino vaihtelee erittäin paljon, pelkästään muoti ja ajotyyli vaikuttaa hyvin paljon pyörän painoon osien muodossa. Keskiarvo tällä hetkellä on noin 12 kg, mutta nykysuuntauksen mukaan pyörän tulee olla erittäin kevyt, 8kg–13 kg.
Racing.
Racing on alkuperäinen BMX:n muoto. Racing-radat ovat kopioita motocross-radoista, mutta pyörille sopivammassa, pienemmässä kaavassa. Näillä radoilla ajetaan aikaa ja toisia kilpailijoita vastaan, eikä tehdä temppuja.
Dirtti.
Dirtti ("dirt"), trailssi ("trails") on lähimpänä lajin alkuperäistä muotoa eli crossiajoa, joskin koko idea on täysin eri. Dirtti tarkoittaa yleensä muutamaa hyppyriä, kun taas trails-nimitys viittaa useisiin hyppyreihin ja mutkiin. Dirtillä on tarkoitus muun muassa hypätä hyppyreistä ja tehdä välillä suurehkoja temppuja.
Ramppi.
Ramppi koostuu kahdesta vastakkain olevasta kaaresta ja niiden väliin jäävästä ”flätistä”. Yleisin muoto rampeista on miniramppi, mutta jos rampin kaarissa on pystysuoraa, vertikaalista, heittoa, on kyseessä verttiramppi. Niin mini- kuin verttirampeissa voi tehdä ilma-, lippi- ja hyllytemppuja. Rampeista on myös tehty monia mielikuvituksellisia versioita jotka ovat muun muassa ramppi jonka takana on toinen ramppi (spine) ja ramppi jonka toinen sivu on korkeampi kuin toinen (step-up).
Street.
Streettiä ajetaan nimensä mukaisesti kadulla. Temput ovat enimmäkseen samoja kuin esim. parkissa, mutta ympäristönä toimii kaupunkien arkkitehtuuri ja mielikuvitus. Temppurampit kadulla ovat yleensäkin mm. katukynnykset ja niin sanottuun "grindaamiseen" käyvät tangot, kaiteet ja muut putket.
Flätti.
Flätti () tarkoittaa tasaisella maalla pyörällä tasapainottelua ja pyörän koordinaatiota sisältävien temppujen suorittamista.
Yleensä flättipyörissä on putket (jalkatapit), jotka on pultattu etu- ja takapyörien akseleiden päihin. Nykyään monet ottavat pyörästä osia, kuten käsijarrut ja tukijalan pois, jotta sillä olisi kevyempi hypätä.


Scary Movie 3.
Scary Movie 3 on David Zuckerin ohjaaman komediaelokuvasarjan kolmas osa. Elokuva jatkaa edellisten osien tapaan muiden elokuvien kustannuksella naurattamista, ja pilaa on tehty ainakin seuraavista elokuvista: Ring, 8 Mile, Signs ja Matrix Reloaded. Lisäksi George W. Bushista ja Michael Jacksonistakin on tehty pilaa.


Ilmari Kianto.
a>-nimisen merkin kotipitäjänsä vanhasta ladosta, muokkasi sen oheisen näköiseksi ja käytti sitä omana logonaan
Ilmari Kianto (vuoteen 1906 Calamnius; 7. toukokuuta 1874 Pulkkila – 27. huhtikuuta 1970 Helsinki) oli yksi 1900-luvun alkupuoliskon huomattavimmista suomalaisista kirjailijoista. Kiannon kirjailijanura kesti yli 60 vuotta, jona aikana hän kirjoitti kuutisenkymmentä kirjaa. Hänen maineensa perustuu kuitenkin lähes kokonaan hänen kahteen köyhälistöromaaniinsa "Punainen viiva" (1909) ja "Ryysyrannan Jooseppi" (1924). Näiden kirjojen ansiosta Kianto tunnetaan ennen kaikkea kainuulaisen köyhälistön kuvaajana, mikä on tuonut hänelle lempinimen "korpikirjailija".
Kianto oli alun perin nimeltään Ilmari Calamnius, mutta muutti sukunimensä Johannes Linnankosken neuvosta Kiannoksi vuonna 1906. Hän käytti myös salanimiä Antero Avomieli ja Salanimi. Kirjeenvaihdossaan Kianto käytti nimestään muotoa Ilmari Iki-Kianto.
Lapsuus ja nuoruusvuodet.
Ilmari Kianto syntyi Pulkkilassa Lamujoen rannalla sijaitsevassa pappilassa vuonna 1874. Hänen vanhempansa olivat kalajokelaiseen "Calamniuksen" pappissukuun kuuluva Pulkkilan kappalainen August Benjamin Calamnius (1834 – 1915) ja Cecilia Septimia Catharina Lundahl (1842 – 1924). Perheessä oli kahdeksan lasta, joista Ilmari oli kuudes. Vuonna 1879 August Benjamin Calamnius valittiin Suomussalmen kirkkoherraksi ja perhe muutti Pulkkilasta Suomussalmelle Karhulan pappilaan.
Kianto kävi koulunsa Iissä ja Oulussa. Hän pääsi ylioppilaaksi Oulun lyseosta vuonna 1892. Koulussa hän muun muassa toimitti oppilaskunnan lehteä. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi hän ehti ilmoittautua opiskelijaksi Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan, mutta päätti kuitenkin ryhtyä veljensä Volmarin esikuvan mukaisesti upseeriksi. Kianto palveli vapaaehtoisena Oulussa 4. Suomen Tarkka-ampujapataljoonassa 1892 – 1893. Keväällä 1893 pataljoona matkusti sotaharjoituksiin Krasnoje Seloon Pietarin lähelle, ja Kianto kirjoitti näistä kokemuksistaan leirikirjeitä Suometar-lehteen. Eräs moskovalainen lehti arvosteli Kiantoa separatistiksi näiden leirikirjeiden vuoksi, ja tästä seurannut kohu aiheutti hänelle hankaluuksia. Myös Kiannon sotilaselämään kohdistuneet romanttiset kuvitelmat olivat jo haihtuneet, ja niinpä hän päätti erota armeijasta ja lähteä takaisin yliopistoon opiskelemaan. Tämä toteutuikin myöhäissyksyllä 1893.
Kianto opiskeli Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa venäjän ja suomen kieliä. Opiskeluaikanaan hän aloitti kirjailijanuransa. Esikoisteoksessaan "Väärällä uralla" (1896), jonka Kianto julkaisi 22-vuotiaana, hän kertoi armeijakokemuksistaan. Omimmaksi alakseen hän tunsi kuitenkin luonnonlyriikan ja julkaisi runokirjat "Soutajan lauluja" (1896), "Hiljaisina hetkinä" (1897) ja "Lauluja ja runoelmia" (1900). Entinen koulutoveri Eino Leino auttoi häntä runojen valikoimisessa. Kianto oli myös mukana perustamassa Suomalaista Kaunokirjailijaliittoa vuonna 1897. Kianto promovoitiin filosofian maisteriksi vuonna 1900. Hän täydensi venäjän kielen opintojaan stipendiaattina Moskovassa 1901–03, ja julkaisi näistä kokemuksistaan myöhemmin kirjan "Moskovan maisteri" (1946). Kianto teki tänä aikana myös pitkän kiertomatkan Etelä-Venäjällä, ja tätä matkaa hän kuvasi 1903 ilmestyneessä matkakirjassaan "Kiannan rannoilta Kaspian poikki v. 1902".
Kianto hyödynsi kieliopintojaan suomentamalla venäläistä kaunokirjallisuutta, kuten Leo Tolstoin "Kuolema"- ja I. A. Gontsharovin "Herra Oblomov" -teokset. Hän ryhtyi tolstoilaisuuden kannattajaksi ja kävi kirjeenvaihtoa itsensä Tolstoin kanssa. Kianto kuului myös Suomen tunnetuimman tolstoilaisen, kirjailija Arvid Järnefeltin ystäväpiiriin. Tolstoin vaikutuksesta Kianto erosi kirkosta kun uskonnonvapauslaki tuli voimaan. 18. heinäkuuta 1904 hän solmi Suomen ensimmäisen siviiliavioliiton Ruotsissa Helsingborgin kaupungin raatihuoneella; morsian oli torniolaisen kultasepän tytär Hildur Molnberg, johon Kianto oli tutustunut keväällä 1904 tämän tultua Suomussalmelle postinhoitajan sairauslomasijaiseksi. Kianto ei silti ollut ateisti vaan tolstoilaisuuden mukaisesti vannoutunut "henkilökohtaiseen uskoonsa", jossa ei ollut sijaa uskonlaitoksille.
Korpikirjailijaksi.
Syksyllä 1904 Kianto asettui vaimonsa kanssa Kajaaniin, jossa hän toimi kielten opettajana Kajaanin yhteiskoulussa. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen Kianto heittäytyi innokkaasti mukaan politiikkaan. Hän toimi Kajaani-lehden toimittajana ja oli mukana perustamassa nuorsuomalaista puoluetta vuonna 1905. Näkyvällä poliittisella lehtikirjoittelulla oli kuitenkin se seuraus, että Kianto menetti 1906 opettajantoimensa. Tämän jälkeen hän päätti omistautua kirjailijan uralle ja muutti perheineen kotiseudulleen Suomussalmelle.
Suomussalmella Kianto hankki Metsähallitukselta seitsemän hehtaarin vuokrapalstan Leppikanta-nimisestä niemekkeestä Kiantajärven rannalta ja rakennutti sinne vuosina 1910 – 1912 Turjanlinna-nimisen kirjailijankotinsa. Turjanlinnan valmistuttua Kianto muutti sinne Suomussalmen pappilasta, jossa hän oli asunut perheensä kanssa vuodesta 1909 lähtien. Hän oli virallisesti kruununtorppari ja harjoitti pienessä mittakaavassa maanviljelyä ja karjanhoitoa, mutta käytännössä Kianto sai tulonsa kirjallisilla töillään. Turjanlinnan palstan erottamisen yhteydessä Kiannolla oli erimielisyyksiä Metsähallituksen edustajien kanssa, ja näistä riidoista hän sai aiheen kirjoittaa romaaninsa "Metsäherran herjaaja" (1912).
Ensimmäisinä Suomussalmen-vuosinaan Kianto julkaisi kahdesta neljään teosta vuosittain. Joukossa on ajankohtaisia teoksia ja matkakirjoja, monet sisältävät omakohtaisia kokemuksia ja myöhemmin myös muistelmia. Vuonna 1909 Kianto julkaisi ensimmäisen pääteoksistaan, romaanin "Punainen viiva", jossa kuvattiin Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien vaikutusta syrjäisellä Kainuun korpiseudulla asuvien ihmisten elämään. 1911 hän kirjoitti Kajaanin maanviljelysseuran tilauksesta "Nälkämaan laulun", josta Oskar Merikannon säveltämänä tuli Kainuun oma maakuntalaulu.
Vuosina 1907 – 1912 Kianto julkaisi useita valtiokirkkoa ja virallista uskontoa arvostelevia teoksia ja artikkeleita. Romaanissaan "Pyhä viha" (1908) hän kuvasi avioliittonsa alkuvuosia ja suhdettaan uskontoon, ja seuraavana vuonna ilmestyneessä novellikokoelmassa "Pikku syntejä" hän esitti keksimiään parodioita Raamatun Vanhan testamentin kertomuksista. Kianto piti koko Vanhaa Testamenttia kokoelmana "hebrealaisia satuja". Vuonna 1912 Kiannolta ilmestyi vielä "Vapaauskoisen psalttari" -niminen teos. Kianto ei joutunut oikeuden eteen kirjoituksistaan; vuonna 1912 häntä tosin uhkasi syyte "Mitä meidän pitää uskoa" -nimisestä artikkelista, mutta keisari Nikolai II:n julistama yleinen armahdus Romanovien hallitsijasuvun 300-vuotisen vallassaolon kunniaksi pelasti hänet. Sen sijaan neljä lehteä, jotka olivat julkaiseet Kiannon uskontoaiheisia kirjoituksia, tuomittiin Jumalan pyhän sanan pilkasta sakkoihin.
Kevättalvella 1914 Kianto teki pororetken Vienan Karjalaan. Hän kävi retken aikana kymmenessä eri kylässä, muun muassa Lonkassa, Vuonniskylässä, Aajuonlahdella, Ponkalahdella, Poahkomienvaaralla ja Latvajärvellä, ja tapasi kuuluisia karhunkaatajia, tietäjiä ja runonlausujia. Kianto teki kaikkiaan kahdeksan retkeä Vienan Karjalaan vuosien 1896 ja 1941 välillä. Retkistä merkittävin oli heinäkuussa 1914 jalkaisin tehty matka Suomussalmelta Kuusamon kautta Vienanmeren eli Valkean meren rantaan. Kiannon oli tarkoitus jatkaa laivalla Solovetskin luostarisaarelle, mutta ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen esti tämän aikeen ja Kianto joutui palaamaan takaisin Suomeen. Tätä retkeään Kianto kuvasi teoksessaan "Vienan virroilta, Karjalan kankahilta" (1915). Kianto oli fennomaani, joka näki Itä-Karjalassa siveellisen suomalaisuuden alkukodin. Myöhemmin hän kannatti Itä-Karjalan liittämistä Suomeen, mitä ilmensi muun muassa hänen kuuluisa runonsa "Suomi suureksi, Viena vapaaksi...".
Kiannon ensimmäinen avioliitto päättyi käytännössä 1917, kun hän ilmoitti ottavansa toiseksi vaimokseen Siviä Karpin ja julistautui moniavioisuuden kannattajaksi. Kianto joutui tämän takia voimakkaan paheksunnan kohteeksi ja hänellä ja Karpilla oli muun muassa vaikeuksia asunnon saannissa.
Sisällissota ja Vienan retkikunta.
Heimosotureita Vienan sotaretkeltä, kuvassa mukana kirjailija Ilmari Kianto takana ratsailla keskellä.
Kiannon jyrkkää asennetta saattaa selittää se, että häntä itseään oli pidetty jonkinlaisena sosialistina hänen vapaan sukupuolimoraalinsa sekä uskonnon- ja kirkonvastaisten kirjoitustensa vuoksi. Nyt hän halusi tehdä selvän pesäeron punaisiin ja etsi jyrkillä mielipiteillään hyväksyntää valkoisten kannattajilta. Venäjän kieltä opiskellut ja pitkiä aikoja Venäjällä oleskellut Kianto muuttui samalla myös venäläisvastaiseksi Suur-Suomen kannattajaksi. Perinteiset valkoisten kannattajat suhtautuivat kuitenkin epäillen "valkoiseksi anarkistiksi" julistautuneeseen Kiantoon, eikä hänen sisällissodasta kirjoittamansa kirja saanut kustantajaa syksyllä 1918. Kiannon sisällissotamuistelmat julkaistiin vasta vuonna 1928 nimellä "Elämän ja kuoleman kentältä" ja silloinkin niitä oli osaksi sensuroitu.
Sisällissodan jälkeen kesällä 1918 Kianto otti osaa everstiluutnantti Malmin johtamaan Vienan retkikuntaan. Hänen tehtävänään oli toimia agitaattorina ja saada alueen asukkaat kannattamaan Suomeen liittymistä. Paikallinen väestö pysyi kuitenkin Kiannon pettymykseksi poliittisesti passiivisena eikä innostunut hänen puheistaan. Kianto kirjoitti epäonnistuneesta retkestä matkakuvauksen "Suomi suureksi – Viena vapaaksi" (1918) ja kirjasen "Vienan puolesta – Kauko-Karjalan ikivanhan moraalin säilyttämiseksi, kenttäpuheita" (1919).
1920–30-luvut.
1924 ilmestyi Kiannon toinen pääteos, romaani "Ryysyrannan Jooseppi". Aihepiirillä ja henkilöhahmoilla on yhtäläisyyksiä Joel Lehtosen Putkinotkon kanssa.
Kianto oli hyvin paljon liikkeellä 1920–30-luvulla ja Turjanlinna oli usein pitkiä aikoja tyhjänä. Hän matkusti 1926 Viroon, Latviaan, Puolaan ja Tšekkoslovakiaan ja 1931 hän kävi uudelleen Virossa. Kiannolla oli näihin aikoihin toinen asunto Terijoen Kellomäellä Karjalan kannaksella, mutta hän asui myös tilapäisesti useilla paikkakunnilla ympäri Suomea. Terijoen mökki oli alkuperäiseltä nimeltään "Esterilä" mutta Kianto alkoi kutsua sitä "Antiloopin luolaksi" tai "Varpusen häkiksi" silloisen naisystävänsä Sirkka-Liisan eli Sigrid Engströmin ihastelunimen mukaan. Kianto asui tässä mökissä useina talvina, sillä hän saattoi kirjoittaa siellä teoksiaan rauhassa, mikä ei olisi onnistunut Turjanlinnassa.
Vuonna 1932 Kianto sai virallisen eron ensimmäisestä vaimostaan ja hän meni 1933 uusiin naimisiin Elsa-Maria Karppisen (os. Kokko) (1896 – 1954) kanssa. Hänellä oli kuitenkin samaan aikaan suhde Raakel Nymanin kanssa ja vuodesta 1934 lähtien myös Turjanlinnan palvelustyttönä toimineen Aino Seppäsen ("Aino-Kaino") kanssa. Vuonna 1934 Kianto onnistui myös kahdeksan vuoden ponnistelun jälkeen lunastamaan Turjanlinnan palstan itsenäiseksi tilaksi.
1930-luvulla Ilmari Kiantoa ahdistivat taloudelliset vaikeudet. Hän oli velkaa kustantajalleen Otavalle yli 600 000 markkaa, ja jouluaattona 1936 Turjanlinna uhattiin ulosmitata lähes 15 000 markan veloista Suomussalmen kunnalle. Turjanlinna kuitenkin pelastui sillä kertaa, kun Kiannon hyväksi järjestettiin kansalaiskeräys. Näiden vaikeuksiensa keskellä Kianto vieraili tammikuussa 1937 Ryysyrannan Joosepin esikuvan talossa ja saattoi hieman katkerana todeta: "
Turjanlinnan tuho.
Ilmari Kianto vuonna 1974 julkaistussa postimerkissä.
Talvisodan puhjettua Kianto perheineen joutui jättämään Turjanlinnan 7. joulukuuta 1939, kun venäläiset joukot saapuivat Suomussalmen kirkonkylän lähelle ja Turjanlinnan alue joutui taistelunäyttämöksi. Saman päivän iltana paloi koko Suomussalmen kirkonkylä suomalaisten sytyttämänä. Joulukuussa rintamalinja kulki Turjanlinnan alueen läpi, ja suomalaiset joukot polttivat Turjanlinnan 19. joulukuuta 1939. Turjanlinnan rakennuksista säilyi vain sauna ja jäkäläriihi. Näiden Hulkonniemen taisteluiden aikana myös Kiannon poika Jormo Gabriel Kianto haavoittui vaikeasti noin 2 kilometrin päässä Turjanlinnasta.
Saaressa, johon hän viittasi, olivat hänen kaksi omaa kalamajaansa, ja huvila itäänpäin tarkoitti hänen vanhimman sisarensa kookasta asumusta – sisaren kanssa hänellä oli ajoittain huonot välit. Länteen hän ei halunnut venäläisiä neuvoa, koska hänen vaimonsa ja pikku tyttärensä olivat juuri sinnepäin lähteneet jäätä pitkin sotaa pakoon.
Tämän tekstin jouduttua suomalaisten käsiin se tulkittiin ilmoitukseksi läheisen talon miehittämättömyydestä, mikä katsottiin vakoiluksi. Kianto tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen ja kansalaisluottamuksen menettämiseen. Hän oli vähällä tulla ammutuksi. Presidentti Kyösti Kallio armahti Kiannon kuritushuoneesta ennen tuomitun ajan päättymistä, mutta vasta 1950-luvulla tuomio tunnustettiin julkisesti virheeksi. Jutun seurauksena Kianto erotettiin "maanpetturina" useista kulttuuriseuroista, muun muassa Suomen Kirjailijaliitosta, jota hän itse oli ollut perustamassa, ja myös Karjalan Heimosoturiliitosta. Katkeroitunut ja tuomiota oikeusmurhana pitänyt Kianto kirjoitti tapauksesta päiväkirjansa pohjalta teoksen "Omat koirat purivat", joka kuitenkin pääsi julkisuuteen vasta 1946.
Turjanlinnan toinen palo.
Talvisodassa palaneen Turjanlinnan tilalle valmistui kustannusliike Otavan taloudellisella avustuksella uusi kaksikerroksinen talo 1949, mutta tämä rakennus paloi pian valmistumisensa jälkeen rakennusvirheen takia. Uutta Turjanlinnaa ei ollut vakuutettu, joten Kianto ei saanut mitään korvausta menetyksistään. Kianto lähestyi presidentti Paasikiveä ajatuksenaan saada hänet kansalaiskeräyksen suojelijaksi. Paasikivi kommentoi päiväkirjoissaan kuitenkin aprikoi samassa yhteydessä Paasikivi antaa ministeri Oittiselle tehtäväksi valmistella mitä asiassa olisi tehtävissä ja neuvotella Otavan pääjohtajan Heikki Reenpään kanssa ko. asiasta.
Vuodesta 1953 lähtien Kianto vietti talvet Helsingissä, Otavan omistamassa kirjailija-asunnossa Mariankatu 24:ssä. Kirjailija Kiannon loputon rahapula oli Heikki Reenpään jatkuvana huolena. Kesät hän asui Turjanlinnan vanhan "Kohtalon Korsu" -nimisen jäkäläriihen kylkeen tehdyssä "Ikin Tupa" -nimisessä asumuksessa. Vuonna 1957 Kianto vihittiin Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan kunniatohtoriksi ja samana vuonna ilmestyi myös hänen viimeinen kirjansa "Mies on luotu liikkuvaksi".
Sodan jälkeen Kianto tuli tunnetuksi "sihteeriseikkaluistaan". Hän haki säännöllisesti lehti-ilmoituksillaan itselleen naispuolisia sihteereitä. Useimmilla näistä sihteereistä ei ollut edes konekirjoitustaitoa, mutta Kiannolle riitti, että he pystyivät soutamaan venettä ja pitämään hänelle päivä- ja yöseuraa. Kaikkiaan Kiannolla ehti sihteereitä olla neljä yhdeksän vuoden aikana, pisimpään Inkeri Jokinen 1944–1947 ja Anja Halonen 1948–1951. Kianto alkoi kirjoittaa 1952 romaania "Elätin käärmettä povellani" jonka aiheena oli hänen suhteensa Anja Haloseen. Romaani jäi kuitenkin keskeneräiseksi sillä Halonen repi palasiksi Kiannon romaanin lähteenä käyttämän päiväkirjan "Rakastajan tunnustuksia".
Kiannon toisen vaimon Elsa Karppisen kuoltua 1954 hän meni 1956 viimeisen kerran naimisiin, nyt Ella Mirjam ('Mirkku') Lähteisen (1914–1961) kanssa; tämä avioliitto jatkui viisi vuotta, Lähteisen kuolemaan saakka.
Paikkakuntalaisia Ilmari Kiannon hautajaispäivän iltana Niettussaaressa.
Kiannon lapset.
Kianto oli kolme kertaa naimisissa (Hildur Molnberg, 1904–1932, erosi; Elsa-Maria Karppinen, 1933–1954, kuoli; Mirjam Lähteinen, 1956–61, kuoli), ja hän jakoi kaksitoista lastaan näiden äitien mukaan A- (kahdeksan, Hildur Molnberg), B- (kolme, Siviä Karppi) ja C-sarjaan (yksi, Rakel Nyman).


Kuha.
Kuha ("Sander lucioperca", syn. "Stizostedion lucioperca") on ahvenkalojen lahkoon kuuluva euraasialainen makeiden ja murtovesien petokala. Se on ahventen heimoin kookkain laji.
Tuntomerkit.
Kuha muistuttaa pitkänomaista ahventa (lajinimi "lucioperca" tarkoittaa kirjaimellisesti "haukiahventa").
Kuhalla on suuri terävähampainen suu ja kaksi selkäevää, joista etummainen on täynnä teräviä piikkejä samaan tapaan kuin ahvenella. Kuhan selkä on harmaanvihertävä. Sinertäviä, hopeanharmahtavia tai kullahtavia kylkiä koristaa kymmenkunta poikkijuovaa. Kuhan pituus on yleensä 30–60 cm ja paino 0,4–2,5 kg. Suotuisissa olosuhteissa kuha saattaa kasvaa yli viisikiloiseksi, ja yli kymmenkiloisiakin kuhia on saatu. Suomen suurin kuha on saatu 1967 Piikkiössä, ja se painoi 16,7 kg. 2000-luvun ennätyskuha taas on 13,7-kiloinen Vesijärvestä verkolla saatu kala.
Levinneisyys.
Kuhaa esiintyy luontaisesti Itä-, Keski- ja Pohjois-Euroopassa lukuisissa Itämereen, Mustaanmereen, Kaspianmereen ja Araljärveen laskevissa vesistöissä ja Pohjanmereen laskevan Elben vesistöalueella. Lajia on myös 1800-luvulta lähtien istutettu laajalti luontaisen alueensa länsi-, etelä- ja pohjoispuolelle.
Suomessa kuha esiintyy maan etelä- ja keskiosissa. Se on suhteellisen lämpimien vesien kala, joka elää paitsi sisävesissä myös vähäsuolaisessa murtovedessä. Suomen ja samalla maapallon pohjoisimmat kuhakannat elävät Kemijärvessä ja Tengeliön järvissä. Itämeresssä kuha esiintyy Suomenlahdella ja Saaristomerellä ja myös Ahvenanmaalla, Pohjanlahdessa sitä tavataan lähinnä suurempien jokien suualueilta. Hyvinä kuhavesinä pidetään suuria, sameavetisiä, usein hieman rehevöityneitäkin järviä, joissa on alkukesästä nopeasti lämpiäviä lisääntymisalueita.
Kuha oli vielä 1900-luvun alkupuolella varsin yleinen kala Suomen sisävesissä. Sittemmin kanta taantui huomattavasti metsäojituksista seuranneen vesistön happamoitumisen seurauksena ja kala kävi sisävesissä varsin harvinaineksi. Viimeisten vuosikymmenten aikana tilanne on kuitenkin parantunut onnistuneiden istutusten ansiosta, ja kuha on taas varsin yleinen ja arvostettu saaliskala.
Ravinto ja elintavat.
Poikasten ravinto koostuu aluksi eläinplanktonista. Sen jälkeen ruokalistalle ilmestyvät erilaiset äyriäiset ja vapaanveden selkärangattomat. Jopa 2–2,5 cm pitkien poikasten mahoista on löydetty kalanpoikasia. Pääasiallisena ravintona kalat ovat vasta noin 10-senttisille kuhille. Kuha saalistaa ajamalla saaliskalaa takaa ja iskemällä hampaat pakoon pyrkivän kalan peräosaan.
Kuha on lämpimien vesien asukki ja parvikala, joskin isommat yksilöt saattavat liikkua yksin. Kuha viihtyy myös paremmin rehevämmissä ja tummavetisemmissä järvissä. Kudun jälkeen kesällä kuhat oleilevat siellä missä on parhaiten ravintoa. Tällaisia paikkoja ovat esimerkiksi lahtivedet, sisäsaaristo ja selkävesien pinnanläheiset osat. Vesien kylmentyessä kuhat lähtevät hakeutumaan kohti talvehtimissyvänteitään. Kuha saattaa muodostaa varsinkin ahvenen kanssa sekaparvia. Kuhan mielisaalista ovat pienemmät parvikalat, kuten silakka. Kuhan saalistustapoja on verrattu susiin; kuha on huono syöksymään saaliin kimppuun, mutta se saattaa ajaa saalista takaa kilometritolkulla. Usein pyydyksistä löytyy samanaikaisesti kuhaa, ahventa ja niiden saaliskaloja.
Lisääntyminen ja elinikä.
Koiras saapuu ennen naarasta kutupaikalle reviiriä valtaamaan. Sitä se puolustaa voimakkaasti kudun ja poikasten kehittymisajan kuoriutumiseen saakka. Koiras kaivaa kutukuopan 1–3 metrin syvyyteen, jonne kalat laskevat sukutuotteensa. Tämän aikana koiras leyhyttelee evillään munia, että ne saavat puhdasta ja happipitoista vettä. Kuha luokitellaan kevätkutuiseksi, vaikka kutuaika onkin lähempänä kesää. Vesien lämmettyä 12–14-asteiseksi kuhat alkavat kiihkeästi etsiä lisääntymiskumppania.
Kuha voi elää melko pitkään. Suomen korkein tunnettu ikä on 28 vuotta.
Kalastus ja saaliit.
Kuha on arvostetuimpia ja arvokkaimpia Suomessa esiintyvistä kaloista. Sen kilohinta on viime vuosina ollut korkein ankeriasta lukuun ottamatta. Kalastustilaston mukaan kuhan kokonaissaalis Suomessa vuonna 2009 oli noin 2,8 miljoonaa kiloa, josta suurin osa vapaa-ajankalastajien pyytämää. Ammattikalastuksen osuus oli vain 15% (420 000 kiloa), ja tästä kolme neljännestä pyydettiin Itämerestä. Vapaa-ajankalastus taas tapahtui pääosin sisävesillä (77% saaliista, 1,9 miljoonaa kiloa). Kuha on vetouistelijan lempisaalista. Kalastusasetuksen määräämä alamitta kuhalle on 37 cm. Yksittäiset kalastusalueet voivat nostaa alamittaa korkeammaksi kuin asetus määrää.
Maailmanlaajuisesti kuhan tilastoitu saalis on viime vuosikymmenellä ollut vajaat 20 miljoonaa kiloa, kun saalismäärät aiemmin, ennen 1980-lukua, olivat 30 ja 50 miljoonan kilon välillä.
Ruokakäyttö.
Kuhassa on ahvenen tavoin erittäin maukas, vaalea liha. Kuhan liha ei ole yhtä voimakkaan makuista kuin ahvenen, mutta sitä saatetaan arvostaa jopa lohtakin enemmän. Kuhan ruodot ovat suuria ja helppoja poistaa. Kuhan liha sopii erityisesti fileiden sekä sushin valmistamiseen, ja kuhan perkeistä saa maukkaan consommé-liemen.
Tunnuseläin.
Kuha on Uudenmaan maakuntakala. Kuha esiintyy Kuortaneen vaakunassa ja se on esiintynyt myös kuntaliitoksen myötä epäviralliseen käyttöön jääneessä Artjärven vaakunassa.


Ahven.
Ahven ("Perca fluviatilis") on Suomen yleisin kalalaji ja Suomen kansalliskala. Se on parvikala, joka liikkuu ja etsii ravintoa päivisin parvissa, mutta yöksi se menee yksin pohjalle kasvuston suojaan lepäämään.
Koko ja ulkonäkö.
Ahven on teräväsuomuinen, yleensä vihreäsävyinen kala, jossa on tummia pystyraitoja. Sen väri vaihtelee lähes mustasta vaalean harmaanvihreään. Tummissa vesissä, etenkin paljon humusta sisältävissä vesistöissä ahvenet saattavat olla myös ruskeankeltaisia. Vesistöissä, joissa uitetaan puuta, tavataan silloin tällöin myös oransseja ahvenia. Ahvenen tunnistaa helposti myös puna-oransseista vatsaevistä ja pyrstöstä sekä teräväpiikkisestä selkäevästä, jossa on musta laikku. Kiduskannen suurimmasta luusta sojottaa taaksepäin terävä piikki, toisessa puolestaan on hienompaa sahanterää. Nopeakasvuisen ahvenen niska voi muodostua jykeväksi ja jyrkästi nousevaksi, minkä johdosta isoja ahvenia usein nimitetään kyrmyniskoiksi.
Yleensä ahvenet elävät 20–25-vuotiaaksi. Maksimipaino on yleensä noin kilon luokkaa, ja kasvunopeus vaihtelee suuresti – suuri kyrmyniska on väistämättä kohtalaisen iäkäs, mutta myös pieni, muutaman kymmenen gramman painoinen yksilö saattaa ääritapauksessa olla yli 20-vuotias.
Suomessa saatiin vuoden 2010 syyskuussa maailmanennätysahven Ahvenanmaan Kökarilta, painoa sillä oli 2,9 kiloa. 1900-luvulta on tieto 3,6-kiloisesta kalasta.
Levinneisyys.
Ahvenen levinneisyysalue sisävesissä kattaa lähes koko Euroopan Italiaa ja Espanjaa lukuun ottamatta, ja ulottuu Siperiaan Kolymajoelle saakka. Suomessa ahven on levinnyt lähes koko maahan, ainoastaan pohjoinen käsivarsi on paikka, jossa ahventa ei tavata. Eurooppalaista ahventa on istutettu myös Uuteen-Seelantiin ja Australiaan. Kazakstanin järvissä elää oma ahvenlajinsa "Perca schrenkii". Pohjoisamerikkalainen kelta-ahven ("Perca flavescens") on jotakuinkin identtinen eurooppalaisen ahvenen kanssa niin elintavoiltaan kuin ulkonäöltäänkin.
Elinympäristö.
Suomessa ahven asuttaa järviä, hitaasti virtaavia jokia ja merten rannikkoseutuja koko maan alueella; ei juuri ole vesistöjä, joissa ahven ei viihtyisi. Se on rantavesien kala eikä viihdy syvänteissä lukuun ottamatta talvea, jolloin se hakeutuu pois rannan tuntumasta. Ahven sietää happamia vesiä hauen ohella parhaiten Suomen kaloista, mutta jos pH laskee lähelle neljää, lisääntyminen ei enää onnistu.
Lisääntyminen.
Ahvenkoiraat tulevat sukukypsiksi 3–5-vuotiaina ja naaraat 5–6-vuotiaina. Ahven kutee keväällä huhti-kesäkuun aikaan, kun veden lämpötila ylittää kuusi astetta. Ne kokoontuvat rantaveteen, jossa on suojaavaa kasvillisuutta. Naaras laskee mädin valitsemaansa paikkaan ja koirasparvi hedelmöittää sen maidillaan.
Ahven on erittäin tehokas lisääntyjä ja puolikiloinen naaras saattaa laskea 66 000 mätimunaa, jotka koiraat hedelmöittävät. Limainen ja putkimainen mätinauha kiinnittyy pohjakasveihin ja oksiin. Poikaset kuoriutuvat 2–3 viikon kuluttua 6–7 mm:n kokoisina. Kuoriutuneet poikaset saavat aluksi ravintonsa pienestä ruskuaispussista, mutta siirtyvät pian syömään eläinplanktonia kuten vesikirppuja, surviaissääsken toukkia ja hankajalkaisia.
Ravinto.
Ravinnokseen pieni ahven käyttää eläinplanktonia, iän myötä ruokavalioon tulevat pohjaeläimet ja pikkukalat. Pyydettyjen ahventen vatsasta on löytynyt mm. kaloja, rapuja, simpukoita ja jopa kiviä joita ahven saattaa nielaista vahingossa etsiessään ravintoa pohjasta. Todennäköisesti ahvenyksilöt erikoistuvat erilaisiin ravintokohteisiin; tämä selittäisi suuren kasvunvaihtelun eri yksilöiden välillä. Suurempien yksilöiden ravinto koostuu yksinomaan kalasta.
Kalastus ja käyttö.
Ravinnonhankinnassa ahven noudattaa vuorokausirytmiä, jota kalastajat hyödyntävät: aktiivisimmin ahven tarttuu täkyyn aikaisin aamulla ja iltamyöhällä. Syksyllä paras syönti osuu kuitenkin lähemmäs keskipäivää. Ahventa pyydetään katiskoilla, verkoilla, onkimalla, virvelöiden, pilkkimällä ja perhokalastamalla. Ahvenen liha on vaaleaa ja maukasta. Paikoin ahventa arvostetaan Euroopassa erittäin paljon. Teollisesti peratut ahvenet käyvät raaka-aineena niin kotiruoanlaittajille kuin ravintolakokeillekin.
Ahven kulttuurissa.
Suomessa ahven on valittu maan kansallisymboleihin kuuluvaksi kansalliskalaksi. Valinnan teki vuonna 1994 yleisö Kalatalouden keskusliiton järjestämässä äänestyksessä. Toiseksi eniten ääniä äänestyksessä sai hauki. Suomen luonnonsuojeluliiton pitkäaikaisen tiedotuspäällikön Terho Poutasen mukaan ahven on ominaisuuksiltaan perisuomalainen: "kyrmyniskainen, hitaahko, piikikäs".


Kiiski.
Kiiski ("Gymnocephalus cernuus") on pieni, pohjalla viihtyvä kala. Kiiski syö pääasiassa surviaissääsken toukkia, mutta myös vesikirput, hankajalkaiset ja kalan mäti kelpaavat. Täysikasvuiset kiisket syövät myös kalanpoikasia. Täysikasvuinen kiiski on kooltaan 10 ja 300 gramman välillä. Kiisken hyviä tuntomerkkejä ovat yhteen kasvaneet selkäevät, tylppä kuono, suuret silmät ja evien pienet pisteet.
Kiisken piikeistä huolimatta petokalat saalistavat sitä. Kiiski soveltuu hyvin syöttikalaksi mateen pyynnissä.
Kiiski lukeutuu samaan ahvenkalojen heimoon kotoisten ahvenen ja kuhan kanssa. Kiisken etummaisessa, piikikkäässä selkäevässä ei ole selvästi erottuvaa mustaa täplää kuten ahvenella. Kiiski viihtyy pohjalla. Kiisken pää on litistynyt. Pään alapuolella on liman täyttämiä kuoppia. Silmät ovat suuret ja sijaitsevat pään selkäpuolella lähellä toisiaan. Kiisken selkäevät ovat kasvaneet yhteen, mutta erottuvat selvästi toisistaan. Ruumiin muoto kaikilla kalalajeilla on perusteiltaan sama, mutta elintavat poikkeavat runsaasti toisistaan. Väriltään kala on selän ja kylkien puolelta vihreä tai hieman ruskea, vatsa on vaaleanharmaa. Kiiski on parvikala ja kiiskiä löytyy melkein koko Suomesta.
Kiisket nousevat kudulle huhti- toukokuussa jäiden lähdön jälkeen. Kutualueet sijaitsevat suhteellisen matalassa.
Kiiskellä ei ole pienen kokonsa vuoksi merkitystä ruokakalana, vaikka sen makua on verrattu jopa kuhaan. Venäläisten mielestä kiiskiliemi on kalakeittojen aatelia. Muualla kiisken käyttö ruokakalana on vähäistä. Kiiskikeitto ei kuitenkaan ole täysin vieras ruoka suomalaisillekaan ja mädin makua pidetään hyvänä. Lientä voidaan käyttää kastikepohjana myös muissa kalaruoissa.
Kansansadussa kiiski on järven pieni kuningas, kenties kruunua muistuttavan selkäevänsä takia. Sanonta "vastarannan kiiski" tarkoittaa henkilöä, joka innokkaasti vastustaa toisten ihmisten ehdotuksia ja mielipiteitä.


Silakka.
Silakka eli haili ("Clupea harengus membras") on Itämeressä elävä sillin alalaji. Silliin verrattuna silakka on pienempi ja vähärasvaisempi. Biologisesti silli ja silakka ovat samaa lajia eikä niiden välillä ole jyrkkää rajaa. Käytännössä silli ja silakka erotetaan kaupallisessa mielessä Suomen virallisten määräysten mukaan (Kauppa- ja teollisuusministeriön päätös) siten, että vain yli 10 painoprosenttia rasvaa sisältävästä sillistä saa käyttää sillin nimeä ja vähärasvainen kala on kaupattava silakkana. Ruotsissa silakaksi ("strömming") on kutsuttu Kalmarin ja Puolan rannikon välisen linjan itäpuolelta pyydettyä silliä.
Silakka on parvikala. Silakka on Viron kansalliskala ja Varsinais-Suomen maakuntakala.
Koko ja ulkonäkö.
Silakka on tavallisesti 14–18 cm pitkä, joskus jopa 30–35 cm. Normaalikokoinen silakka painaa 30–90 grammaa.
Suomen suurin silakka on vuodelta 1997 ja painoi 1 100 g.
Ulkonäöltään silakan voi sekoittaa kilohailiin. Kalat erottaa kuitenkin esimerkiksi vatsaa silittämällä: kilohailin vatsan suomut tuntuvat käteen teräviltä.
Lisääntyminen.
Silakalla on eri aikaan kutevia populaatioita. Suurin osa kutee alkukesällä, pieni vähemmistö syksyllä. Silakka kutee suurissa parvissa aivan matalikosta jopa kymmenen metrin syvyyteen, kunhan paikka on kovapohjainen, soran, hiekan ja kasvillisuuden peitossa. Mäti takertuu alustaan. Poikaset kuoriutuvat parin viikon päästä.
Poikaset kasvavat ensimmäisen kesänsä aikana 8–10 cm pitkiksi.
Kalastus ja käyttö.
Silakka on saalismäärältään Suomen tärkein kala. Sitä pyydetään nykyisin pääasiassa troolaamalla. Suomen ammattikalastajien saalis vuonna 2010 oli noin 92 miljoonaa kiloa.. Noin 69 miljoonaa kiloa eli kolme neljännestä suomalaisten silakkasaaliista pyydetään Selkämereltä, 14,5 miljoonaa Saaristomereltä. Suomenlahdelta saatiin vuonna 2010 silakkaa enää 3,4 miljoonaa kiloa, kun 1980-luvun saaliit olivat 20 miljoonaa, ja vielä 1990-luvulla 7-12 miljoonaa kiloa vuodessa. Suurin osa saaliista menee rehuksi turkistarhoille ja lohenkasvattamoille. Suurikokoisen silakan käyttöä ihmisravintona on suositeltu rajoitettavaksi sen sisältämien ympäristömyrkkyjen takia.
Silakan onginta.
Silakka syö eläinplanktonia joten sitä on turha pyytää syötillä. Litkalla niitä sen sijaan saa ongituksi varsinkin keväällä, muun muassa Helsingin silloilta.
Silakkaruoka.
Ruokakalana silakka on edullinen ja ravinteikas. Suolasilakka, savusilakka ja hiilisilakka ovat osa suomalaista ruokaperinnettä. Ruotsalaisten perinneherkkuna pidetään bakteerikäymisellä valmistettua hapansilakkaa, jonka haju on erikoinen ja voimakas.
Silakassa on muiden rasvaisten kalojen tavoin EPA-happoja sekä vitamiineja ja hivenaineita, etenkin kalsiumia, fosforia ja D-vitamiinia. Kalsiumia ja fosforia on eniten kalojen ruodoissa.
Alla olevassa taulukossa luetellaan perusravintoaineiden sekä kolestrolin, EPA-rasvahappojen ja fosforin pitoisuudet eräissä yleisissä ruokalajeissa. Taulukossa on eritelty kokonaisenergian jakautuminen prosentteina: vaikka silakkapihvien massasta vain 12,3 % on rasvaa, se tuottaa 58 % koko tuotteen energiamäärästä.
Ympäristömyrkyt ja käyttösuositukset.
Itämeren silakkaan sen ikääntyessä kerääntyvien terveydelle vaarallisten organohalogeenien (dioksiinien) pitoisuudet ylittävät EU:n elintarvikkeissa salliman rajan (8 pg/g). Suomella ja Ruotsilla oli kuitenkin vuoden 2011 loppuun asti poikkeuslupa myydä rajan ylittävää kalaa. Suurikokoisen, yli 17 cm pitkän silakan syöntiä on Suomessa suositeltu rajoitettavaksi 1-2 kertaan kuukaudessa.


Keskitysleiri.
Keskitysleiri on paikka, jonne kootaan siviilejä, joiden liikkuvuutta ja kontakteja halutaan rajoittaa. Yleensä leirejä on luotu sotien aikoina, jolloin vihollismaan kansalaiset ja epäluotettavaksi koetut poliittiset ja kansalliset ryhmät on koottu kyseisiin leireihin (internointileiri).
Nimitys keskitysleiri sai erityisen huonon maineen toisen maailmansodan jälkeen natsi-Saksan keskitysleirien ja ihmisten surmaamiseen erikoistuneiden tuhoamisleirien myötä.
Käsitteen synty.
Keskitysleirien varsinainen historia alkoi Yhdysvaltain sisällissodassa (1860–1865) ja Etelä-Amerikan valtioiden itsenäisyyssodista sen jälkeen. Näissä vangitut olivat vihollispuolen vangittuja sotilaita, ja keskitysleirit toimivat nimensä mukaisesti suurina leirimäisinä vankiloina, joihin suuret vankimäärät keskitettiin.
Espanjankielistä termiä "reconcentración" käytettiin internoinnin yhteydessä ensimmäisen kerran Kuuban kolmannen vapaussodan yhteydessä (1895–1898) kuvernööri Valeriano Weylerin toimesta. Maaseudun väestön siirroilla pyrittiin vähentämään tukea Kuuban vapaustaistelijoille. Sää ja taudit johtivat kuolemiin, joita Yhdysvaltain lehdistö käytti muokkaamaan mielipidettä Espanjan vastaiseen sotaan.
Saksalaiset sulkivat 1900-luvun alussa siirtomaassaan Lounais-Afrikassa hereroja ja muita kapinoivia alkuasukasheimojen jäseniä keskitysleireihin. Niistä kenties tunnetuin oli nimeltään Dark Island. Kaikkia kuolleita ei haudattu, vaan heidän kallojaan myytiin muistoesineinä tai rotutieteellisesti sävyttyneen antropologian havaintomateriaaliksi.
Nykyisin sanaa käytetään usein propagandistisesti luomaan assosiaatio natsi-Saksan leireihin, ja samasta syystä määritelmän täyttävät leirit pyritään nimeämään toisin kuten internointileiriksi, työleiriksi, vankileiriksi, pakolaisleiriksi, uudelleenasutusleiriksi, siirtoleiriksi, pidätysleiriksi tai suodatusleireiksi. Esimerkiksi Suomen keskitysleirien nimi muutettiin lokakuussa 1943 ”siirtoleireiksi”.
Buurisodan keskitysleirit.
Vuonna 1899 alkaneessa toisessa buurisodassa britit sovelsivat poltetun maan taktiikkaa buurisisseihin ja siirsivät buuriväestön keskitysleireille estääkseen buurisissien toiminnan. Virallinen syy oli siviilien ”suojelu” sisseiltä. Ajatuksen keksi alun perin lordi Kitchener. Noin 160 000 ihmistä vangittiin, joista 30 000 kuoli. Kitchenerin uuden taktiikan mukana yhä useampia ihmisiä siirrettiin kodeistaan leireille, jotta buurisissien huoltaminen hankaloituisi. Leirejä rakennettiin lisää ja muutettiin vartioiduiksi vankiloiksi.
Buureja varten rakennettiin kaiken kaikkiaan 45 teltoitettua leiriä. 28 000 vangiksi jääneestä buurimiehestä 25 630 lähetettiin toisaalle, pääasiassa Isoon-Britanniaan. Täten suurin osa leireille jääneistä buureista oli naisia ja lapsia.
Mustia afrikkalaisia varten rakennetuissa 64 leirissä enemmistö oli miehiä. Vaikka mustat afrikkalaiset olikin siirretty pakolla buurialueilta, ei heitä nähty brittihallinnon vihollisina ja heitä käytettiinkin usein palkattuna työvoimana.
Olot leireillä olivat epäterveelliset ja ruoka-annokset niukkoja. Yhä taistelevien miesten vaimot ja lapset saivat vielä normaaliakin pienemmät annokset ruokaa. Huono ravintotilanne ja hygienia johtivat epidemioihin kuten tuhkarokkoon, lavantautiin ja punatautiin. Tämä yhdistettynä sairaalatilojen puutteeseen johti suureen määrään kuolleita – sodanjälkeisen raportin mukaan 27 927 buuria (joista 22 074 oli lapsia). Kaikkiaan 25% buurivangeista menehtyi.
Mustien leireillä 14 154 mustaa afrikkalaista oli kuollut nääntymiseen, sairauksiin ja heitteillejättöön. 12% mustista afrikkalaisista kuoli (viimeaikaiset tutkimukset asettavat mustien afrikkalaisten kuolonuhrit noin 20 000 uhrin paikkeille).
Palattuaan Britanniaan the South African Women and Children's Distress Fundin edustaja Emily Hobhouse teki paljon työtä julkistaakseen vankien ahdingon vierailtuaan useilla leireillä Oranjen vapaavaltiossa. Hänen viisitoistasivuinen raporttinsa nostatti julkisen metelin ja johti hallituksen komission perustamiseen. Fawcettin komissio kiersi leirejä elokuusta joulukuuhun 1901 ja vahvisti Hobhousen raportin. He olivat erittäin kriittisiä leirien hoidon suhteen ja tekivät useita parannusehdotuksia, esimerkiksi ravinnon parantamiseksi ja lääkintähuollon jakamiseksi. Helmikuuhun 1902 mennessä leirien vuosittainen kuolinvauhti laski ensin 6,9 prosenttiin ja myöhemmin 2 prosenttiin.
Keskitysleirit Natsi-Saksassa.
a>in keskitysleirin portti, jossa lukee suomennettuna ”Työ vapauttaa”.
Natsi-Saksassa keskitysleirijärjestelmä (; virallinen lyhenne oli "KL", mutta vähemmän muodollisissa yhteyksissä yleensä "KZ") perustettiin Adolf Hitlerin saatua vallan tammikuussa 1933. SA aloitti vangitsemiset, aluksi kellareihin ja muihin varastoihin. Maaliskuussa perustettiin ensimmäiset keskitysleirit Weimarin lähelle Nohraan ja Berliinin lähelle Oranienburgiin. SA ja Baijerin poliisi taas avasivat leirin Dachaussa. Elokuuhun 1934 mennessä 80 000 ihmistä vangittiin. SS sai keskitysleirien hallinnon toukokuussa 1934. Suurin osa alkuperäisistä leireistä suljettiin ja Heinrich Himmler nimitti entisen Dachaun komendantin, Theodor Eicken keskitysleirien tarkastajaksi.
Aluksi leireille vangittiin poliittisia toisinajattelijoita, Jehovan todistajia, pappeja, homoseksuaaleja, romaneita ja mielisairaita. Valtakunnan salaisella poliittisella turvallisuuspoliisilla, Gestapolla oli valta pidättää ja asettaa valitsemiaan henkilöitä turvasäilöön vankiloihin tai keskitysleireille ilman syytettä tai tuomiokäsittelyä. Toukokuussa 1935 Saksassa oli viisi leiriä, joilla oli 3 500 vankia: Esterwegen (322), Lichtenburg (706), Moringen (49 naista), Dachau (1 800) ja Sachsenburg (678). Marraskuun 1938 juutalaisvainoissa vangittiin 50 000 ihmistä lisää. Huhtikuussa 1939 suurin osa vangeista oli vapautettu, ja leireillä oli noin 21 000 henkeä. Tällöin alettiin vankien työvoimaa hyödyntää pakkotyössä vangitsemisen lisäksi. Uudet leirit perustettiin lähelle kuljetusreittejä ja SS:n hallinnoimia tehtaita. Ensimmäinen näistä oli Sachsenhausen lähellä Berliiniä heinäkuussa 1936.
Saksan vallattua Puolan toisen maailmansodan aluksi leirien vankien määrä nousi rajusti. Uudet leirit, kuten Auschwitz, suunniteltiin sotavankileireiksi, mutta osasta tuli myös tuhoamisleirejä. Massatuhoaminen alkoi operaatio Reinhardtin yhteydessä vuoden 1941 lopulla. Kuuluisin keskitysleiri Auschwitz oli pakkotyöleiri, sen rinnalla toimi Birkenaun tuhoamisleiri eli "Auschwitz II" ja IG Farben -yhtiön kustantama kaupallinen Monowitzin keskitysleiri eli "Auschwitz III", jonka vankejä käytettiin pakkotyösssä viereisessä IG Farbenin keinokumitehtaassa "IG Auschwitzissa". Keskitysleirivankien käyttäminen pakkotyövoimana erityisesti sotateollisuudessa oli yleistä. SS veloitti joka vangista päivämaksun.
Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesällä 1941 tuhansia puna-armeijan upseereita murhattiin leireillä, Sachsenhausenissa ja Buchenwaldissa yli 22 000 henkeä. Neuvostovangit säilytettiin eristetyissä parakeissa, jotka saivat nimen sotavankityöleiri. Suurin osa upseereista teloitettiin välittömästi kuulustelujen jälkeen. Useimmat vangit eivät saaneet lähes lainkaan ruokaa tai suojia. Yli puolet 3,3 miljoonasta sotavangista kuoli talveen 1941–1942. Kertomusten mukaan leirien asukit söivät maassa kasvaneen ruohon ja multaa nälkäänsä. Myös ihmissyöntiä saattoi esiintyä. Neuvostoliitto ei ollut allekirjoittanut Geneven sopimusta sotavankien kohtelusta, joten saksalaiset eivät katsoneet olleensa sen ehtojen alaisia. Osansa neuvostosotavankien kohtelulla oli kansallissosialistisella rotuopilla, jonka mukaan slaavit olivat ali-ihmisiä. Kaikkiaan 5,7 miljoonasta itärintaman sotavangista Saksassa 3,5 miljoonaa menetti henkensä.
Jotkut leirit nimettiin erikoisleireiksi ("Sonderlager"). Näillä säilytettiin merkittävimpiä vankeja, kuten Josif Stalinin poikaa Sachsenhausenissa, entistä Itävallan kansleri Kurt von Schuschniggia, Hitlerin murhaa yrittänyttä Georg Elseria ja merkittävimpiä liittoutuneiden sotavankeja Dachaussa. Joillakin leireillä järjestettiin lääketieteellisiä kokeita vangeilla (myöhemmin tästä kuuluisaksi tuli erityisesti tohtori Josef Mengele).
Natsi-Saksan tärkeimmät keskitys- ja tuhoamisleirit
Vuonna 1944 leiriverkosto saavutti huippunsa. Osa aseteollisuudesta siirrettiin maanalaisiin bunkkereihin, joissa vangit työskentelivät. Flossenburgissa tuotettiin Messerschmittin lentokoneita ja Neuengammen vangit rakensivat Porta Westfalican luoliin mahtavan teollisuuskompleksin. V-aseiden osia tuotettiin Dora-Mittelbaun leirillä Harz-vuoristossa. Vuonna 1944 Suur-Saksan alueella oli 7,1 miljoonaa työvoimaksi rekisteröityä ulkomaalaista siviiliä tai sotavankia. Tämä oli 24 prosenttia kaikesta työvoimasta.
Leirien vangeista kuoli heinäkuusta 1942 heinäkuuhun 1943 joka kymmenes. Myöhemmin kuolleisuus oli korkeampi. Kuolleiden kokonaismääräksi on rekisteröity 450 000 ja arvioitu yli 600 000, johon ei ole laskettu tuhoamisleireillä kuolleita. 15. tammikuuta 1945 oli 511 537 rekisteröityä mies- ja 202 674 naisvankia.
Keskitysleirit Neuvostoliitossa.
Neuvosto-Venäjällä jo Vladimir Leninin aikana (1919) laajennettiin tsaarinvallanaikaisia työleirejä (katorga), jotka saivat vuonna 1930 nimen Gulag leirien hallinnosta vastanneen viranomaisen mukaan. Jopa 15 miljoonaa vankia tuomittiin pakkotyöleireille Josif Stalinin hallinnon aikana. Monet kuolivat tauteihin, nälänhätään ja teloituksiin.
1920-luvun lopulla vankileirien saaristossa oli noin 100 000 vankia. Merkittävästi lisävankeja leireille saapui kolmessa aallossa: 1929–1932 maatalouden kollektivisoinnin aikana, 1936–1938 Stalinin vainojen aikana ja toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.
Gulag koostui sadoista leireistä, joilla oli 2 000–10 000 vankia. Useimmat näistä olivat ojennustyöleirejä, joilla tehtiin metsätöitä tai rakennettiin kanavia tai rautateitä tai työskenneltiin kaivoksissa. Kirjailija Aleksandr Solženitsyn on väittänyt, että vuosina 1928–1954 noin 40–50 miljoonaa ihmistä kärsi tuomioita leireillä. Leirihallinnosta 1989 kerätyt luvut väittävät noin kymmenen miljoonan hengen joutuneen lähetetyiksi leireille vuosina 1934–1947.
Anne Applebaumin neuvostoliittolaisiin arkistoihin nojautuneen tutkimuksen "Gulag" (2003) mukaan leireissä oli vuonna 1930 179 000 vankia, 1936 1 296 494, 1941 1 929 729, 1948 2 199 535, 1950 2 561 351 ja 1953 2 468 524 vankia. Yhteensä vankeja oli 28,9 miljoonaa, mihin lukuun sisältyy kuusi miljoonaa ”erikoissiirtokunnissa” elänyttä.
Leireissä kuoli Applebaumin mukaan vuosina 1929–1953 2 794 163 henkeä. Kuolleisuus oli suurinta sotavuosina 1942–1943 (24,9 ja 22,4 prosenttia), vuonna 1933 (15,3) ja 1944–1945 (9,2 ja 5,95). Muulloin se vaihteli 1–5 prosentin välillä ja painui alle prosentin vuosina 1950–1953. Lisäksi Neuvostoliitossa teloitettiin poliittista syistä vuosina 1934–1953 786 163 henkeä. Kumpikaan luku ei sisällä kuljetuksissa ja kuulusteluissa kuolleita tai heti vapautuksen jälkeen kuolleita.
Moshe Lewin taas esittää Neuvostoliiton historiassa (2006), että vastavallankumouksellisista rikoksista eli pykälän 58 perusteella pidätettiin vuodesta 1921 vuoden 1953 puoliväliin neljä miljoonaa. Heistä tuomittiin kuolemaan 819 456 henkeä ja lähetettiin leirille, siirtolaan tai karkotukseen 2,6 miljoonaa henkeä. Noin 400 000 karkotettiin - joko niin, että heitä kiellettiin asumasta jossakin tietyssä paikassa ("vysylka") tai heidät pakkosiirrettiin tiettyyn siirtokuntaan ("ssylka"). Loput kuuluvat kategoriaan muut. Vankeudessa kuolleiden määräksi Lewin esittää vuosina 1934–1953 1,6 miljoonaa, mikä sisältää siviilioikeudellisen tuomion saaneet.
Eri laitoksissa vankilat pois lukien oli Lewinin mukaan vuoden 1953 alussa 5,2 miljoonaa henkeä, josta se laski kuudessa vuodessa 997 000:een; samana aikana ”vastavallankumouksellisista” rikoksista tuomittujen määrä ko. laitoksissa laski 580 000:sta 11 000:een.
Gulag alkoi kutistua Stalinin kuoleman jälkeen. Satoja tuhansia armahdettiin ja leirijärjestelmä palasi 1920-luvun mittoihin. Vuonna 1955 Gulag lopetettiin virallisesti. Sen tilalle tuli GUITK, ojennustyöleirien päähallinto. Kaikkiaan länsimaiset historioitsijat ovat arvioineet Neuvostoliitossa kuolleen vuosina 1918–1956 noin 10–30 miljoonaa ihmistä pakkotyössä, pakkoväestönsiirroissa, teloituksissa ja terrorissa.
Muualla.
Keskitysleirejä on käytetty monissa sodissa. Esimerkiksi Yhdysvallat internoi toisen maailmansodan aikana japanilaista alkuperää olevia amerikkalaisia internointileireille.
Myös neutraalina pysytellyt Ruotsi sulki toisen maailmansodan aikana kommunisteja ja vasemmistoradikaaleja kahdeksaan leiriin 1939–1943.
Kolmanneksi suurin keskitysleirijärjestelmä oli natsi-Saksan ja Neuvostoliiton jälkeen keisarillisella Japanilla. Japanilaiseen moraaliin kuului, ettei antautuminen ollut hyväksyttävää. Tämän vuoksi myöskään sotavankien kohtelussa ei edes pyritty inhimillisyyteen. Sotavankivoimalla rakennettiin muun muassa Burman–Thaimaan rautatietä.
Viime aikoina keskitysleirejä on käytetty muun muassa Jugoslavian hajaantumissodissa ja työleirinomaisia keskitysleirejä on edelleen olemassa Kiinassa ja Pohjois-Koreassa, joissa niitä käytetään myös poliittisten toisinajattelijoiden vangitsemiseen. Tšetšenian sodissa venäläiset perustivat nk. ”suodatusleirejä”, joiden virallinen tarkoitus oli ”suodattaa” kapinalliset siviiliväestön joukosta. Yhdysvaltain Kuubassa sijaitsevasta Guantanamo Bayn laivastotukikohdan terroristiepäiltyjen säilytyspaikasta esimerkiksi Amnesty International ei käytä nimeä keskitysleiri.
Sisällissota.
Myös Suomessa on historian aikana ollut kolmeen kertaan keskitysleirejä, ensimmäisen kerran vuonna 1918 sisällissodan aikana. Heti sisällissodan jälkeen Suomen armeija vangitsi tappion kärsineitä punakaartilaisia sotavankileireille noin 75 000, joista noin 12 000 kuoli nälkään ja sairauksiin – osittain maassa jo muutenkin vallinneen puutteen ja elintarvikepulan seurauksena. Niin kutsuttu ”espanjantauti”, influenssa, levisi leireillä heikkokuntoisten parissa tappaen heitä suurin määrin. Tautia ei osattu diagnosoida, joten joissain lähteissä sairauksiin kuolleiden määräksi on arvioitu vain 500 henkeä, merkittävämpänä isorokko. Suurin osa leirikuolemista kuitenkin johtui leirien ala-arvoisesta alusrakenteesta, kuten liian ahtaista ja kylmistä selleistä. Vankien raaka kohtelu oli suurin syy kuolemiin vankeja siirrettäessä leireihin. Joillain leireillä kuolleisuus oli huomattavan suurta, kuten Tammisaaressa (30,5 %) ja Lappeenrannassa (22,1 %).
Toinen maailmansota.
Toisen kerran keskitysleirejä perustettiin jatkosodan aikana, pääasiassa Itä-Karjalan suomalaisen sotilashallinnon alaisuudessa. Tällöin noin 40 % alueen ei-suomensukuisista siviileistä (venäläisiä, ukrainalaisia, jne.), eli vajaat 24 000, internoitiin leireihin. Koska työikäinen väestö oli joko kutsuttu aseisiin tai evakuoitu idemmäs teollisuuden työvoimaksi, olivat leiriläiset pääasiallisesti vanhuksia ja alaikäisiä lapsia. Venäläisen väestön sodanaikaisen valvonnan ohella näiden niin sanottujen "siirtoleirien" tavoitteena oli mahdollisesti myös alueiden väestön suomalaistaminen sodan voittamisen jälkeen. Leireille suljettiin venäläistä ja muuta ”epäheimolaista” väestöä: naisia, lapsia ja vanhuksia oli vankeina enimmillään lähes 24 000. Heistä menehtyi noin 4 500–8 000 henkeä. Muun muassa professori Jalmari Jaakkola suunnitteli jatkosodan aikana Itä-Karjalan venäläisen väestön lähettämistä näiltä siirtoleireiltä sodan jälkeen itään.
Myös suomalaisia äärivasemmistolaisia aktivisteja ja kommunisteja sijoitettiin toisen maailmansodan aikana keskitysleirimäisiin olosuhteisiin muun muassa Karvian varavankilan Rihkaan siirtolaan ja Itä-Karjalan Koveroon.


Internointi.
Internointi tarkoittaa ryhmänä epäiltävien henkilöiden ottamista kiinni tai tarkkailun alaiseksi. Tällöin kiinni ottamiseen ei tarvita yksilölliseen tekoon liittyvää syytä, vaan vain ryhmään kohdistuva epäilys siihen kuuluvien mahdollisesti tuottamasta vaarasta. Internointi toimeenpannaan muun muassa silloin, kun maat ajautuvat sotatilaan eikä vihollismaan kansalaisten anneta enää toimia vapaasti toisen osapuolen hallussa olevilla alueilla.
Laajan internoinnin aloittivat buurisodan aikana britit, jotka aitasivat vastustajan siviiliväestöä piikkilangoin eristettyihin keskitysleireihin. Toisen maailmansodan aikana Yhdysvallat internoi suuren määrän japanilaisperäistä ja saksalaista väestöä.
Puolueettomat maat internoivat sodan osapuolten sotilaita ja sotakalustoa vakuuttaakseen osapuolet siitä, ettei puolueeton maa suosi tai salli sotatoimia omalta alueeltaan toista osapuolta vastaan.
Suomessa internoitiin valvontakomission määräyksestä jatkosodan päätyttyä Saksan ja Unkarin kansalaisia.


Ilmalaiva.
Ilmalaiva on ilmaa kevyempi ohjattavissa oleva ilma-alus. Siinä on yksi tai useampi ilmaa kevyemmällä kaasulla, kuten heliumilla tai vedyllä, täytetty säiliö. Ensin käytettiin vetyä, mutta heliumiin siirryttiin vedyn syttymisherkkyyden vuoksi, mutta heliumia oli saatavilla lähinnä Yhdysvalloissa. Vapaasti lentävistä kuumailmapalloista ilmalaivan erottaa ohjattavuus, kun taas ilmapallon liikettä voidaan ohjata vain korkeussuunnassa. Ilmalaivan alaosassa on kori eli gondoli, jossa on tilat miehistölle ja matkustajille. Ilmalaivoja säilytettiin suurikokoisissa ilmalaivahalleissa.
Ilmalaivoja kehitettiin voimakkaasti varsinkin Saksassa vuosina 1900–1936. Niillä matkustettiin jopa Saksasta Atlantin yli Brasiliaan ja Argentiinaan säännöllisesti. Zeppeliinit olivat tilastollisesti ottaen hyvin turvallisia, ilmalaiva Graf Zeppelin lensi 1,6 miljoonaa kilometriä yhdenkään matkustajan vammautumatta. Silti niille sattui pahoja onnettomuuksia, joista pahimmat ilmalaivoille "R-101", "USS Shenandoah", "USS Akron" ja "Hindenburg". Ilmalaivoista luovuttiin muutaman hyvin tuhoisan onnettomuuden vuoksi ja koska lentokoneet kehittyivät luotettaviksi kulkuvälineiksi.
Rakenne.
Ilmalaivat jaetaan kolmeen päätyyppiin: jäykkärunkoisiin, puolijäykkärunkoisiin ja jäykistämättömiin sen mukaan, mikä pitää ne muodossaan. Nykyisin käytössä olevat ilmalaivat ovat lähinnä kaasun paineella muotoonsa puhallettuja ilmapalloja, joissa yleensä on jäykistetty nokkakartio ja peräsin. Tällaisia ovat muun muassa Goodyear-yhtiön mainostarkoituksiin rakennetut ilmalaivat, jotka operoivat lähinnä Yhdysvalloissa, mutta ovat käyneet kaksi kertaa Suomessakin.
Toinen tyyppi, "oikea" ilmalaiva, on jäykistetty ja siinä on alumiinista tai duralumiinista rakennettu runko, jonka päälle alus on rakennettu. Näitä nimitetään joskus "zeppeliineiksi" erotukseksi pehmeistä ilmalaivoista. Zeppelin-tyyppisen ilmalaivan rungon painon takia niitä ei kannata rakentaa kovin pieniksi.
Puolijäykissä ilmalaivoissa on kölimäinen rakenne, joka kulkee rungon alla keulasta perään. Puolijäykän ilmalaivan runko pysyy jäykistämättömien ilmalaivojen tapaan muodossaan kaasunpaineen avulla.
Kohti ilmalaivoja.
Dupuy de Lomen ohjattava ilmapallo vuodelta 1872.
Charles Renardin ja Arthur Constantin Krebsin La France -ilmalaiva vuodelta 1884.
David Schwarzin ilmalaiva vuodelta 1896.
Vuonna 1709 kappalainen Barthelemi Laurent de Gusman (, 1685–1724) esitteli Portugalin kuninkaalle Juhana V:lle toimivan kuumailmapallon pienoismallin ja sai tältä maailman ensimmäisen patentin ilmalaivalle. Toteuttamatta jääneitä ilmalaivoja oli tarkoitus käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin, muun muassa joukkojen kuljetuksiin ja niiden huoltoon.
Jo 1784 Jean-Pierre Blanchard käytti ilmapallossa veivattavaa potkuria. Hän ylitti ensimmäisenä Englannin kanaalin ilmapallolla, jonka käsin ohjattavilla heiluvilla siivillä ikään kuin soudettiin ilmassa. Samana vuonna ranskalainen kenraali Jean Baptiste Meusnier ehdotti amerikkalaisen jalkapallon muotoista ilmapalloa ja veneen muotoista koria ohjattavuuden parantamiseksi. Meusnierin ehdotus pallon voimanlähteeksi, 80 miehen voimin pyöritettävä potkuri, ei kuitenkaan ollut erityisen käytännöllinen.
1800-luvulla tehtiin erilaisia kokeita ohjattavilla ilmapalloilla ja potkurilla varustetuilla ilmalaivan esiasteilla. Ensimmäisen varsinaisen ilmalaivan rakensi ranskalainen Sansons vuonna 1839.
Henri Giffard rakensi vuonna 1852 höyrykoneella toimineen ilmalaivan, jolla lensi 27 kilometriä. Höyrykoneen teho oli kolme hevosvoimaa, ja se tuotti pallolle noin 10 kilometrin tuntivauhdin.
Vuonna 1863 tohtori Solomon Andrews rakensi ensimmäisen täysin ohjattavan, mutta moottorittoman ilmalaivan.
Vuonna 1872 Dupuy de Lome rakensi amerikkalaisen jalkapallon muotoista ohjattavaa ilmapalloa sotilaskäyttöön, koska oli käynnissä Saksan-Ranskan sota, jossa tarvittiin muun muassa viestinvälityskeinoa saarretun Pariisin ja ulkomaailman välillä. Sota ehti päättyä ennen ilmapallon valmistumista.
Insinööri Paul Haenlein lensi 13. joulukuuta 1872 Brnossa ensimmäisellä moottoroidulla ilmalaivalla, joka oli sikarin muotoinen. Pitkulaisen kaasupallon pituus oli 50 m ja paksuus enimmillään 9 m. Voimanlähde oli 5 hevosvoiman kaasumoottori, jonka polttoaine hiilikaasu saatiin kannatinpallosta. Kannatinpallon muodon säilyttämiseksi siihen pumpattiin ilmaa. Laitteen vauhti oli noin 19 km/h. Haenleinin systeemissä oli monia oivalluksia, mutta sen puutteet, muun muassa hiilikaasun heikko noste, jota täyttöilman pumppaaminen edelleen huononsi, estivät jatkokehittelyn.
Charles F. Ritchel rakensi vuonna 1878 muutamia jäykkiä, käsivoimin kulkevia ilmalaivoja.
1880-luvun alussa oli pari ilmalaivojen kehittelijää, ennen kun Gaston Tissandier asensi sähkömoottorin ilmalaivaan, joka muistutti amerikkalaista jalkapalloa.
Ranskan armeija teki ensimmäisen täysin ohjatun, mutta lyhyen lennon La France -nimisellä sikarin muotoisella ilmalaivalla, jonka olivat suunnitelleet Charles Renard ja Arthur Constantin Krebs vuonna 1884.
Vuonna 1888 Wölfert lensi Daimlerin rakentamalla bensiinimoottorilla varustetulla ilmalaivalla Seelburgissa.
Vuonna 1896 David Schwarz rakensi ilmalaivan, jota kokeili Tempelhofin kentällä Berliinin lähellä. Ilmapallo muistutti hieman kynää, sen etuosa oli kartio, ja suurin osa runkoa lieriömäinen.
Vuonna 1898 Alberto Santos-Dumont rakensi ensimmäisenä bensiinikäyttöisen ilmalaivan, jota kokeili Ranskassa Pariisissa Eiffel-tornin lähellä vuonna 1901.
Zeppeliinit.
Armeijasta eläkkeelle jäänyt saksalainen kreivi Ferdinand von Zeppelin jota kiinnostivat lentävät laitteet, osti David Schwarzin leskeltä tämän ilmalaivan oikeudet, ja haki vuonna 1895 patenttia omalle tuosta johdetulle kehitelmälleen. Ensimmäistä zeppeliiniä alettiin rakentaa 1899 kelluvassa hallissa.
2. heinäkuuta 1900 Zeppelin lennätti ensimmäistä jäykkää ilmalaivaa LZ1, joka aloitti varsinaisen ilmalaivakauden. Se toimi vain 18 minuuttia ennen vian ilmaantumista, ja zeppeliini jouduttiin laskemaan maahan korjausta varten. Vaikka Zeppelinin ilmalaiva lensi nopeammin kuin ranskalainen La France aikoinaan, se ei kiinnostanut sijoittajia, ja niinpä Zeppelin joutui purkamaan LZ1:n.
Zeppelin onnistui saamaan rahaa uuden ilmalaivan, LZ2:n kehittelyyn vuonna 1906. Se menestyi suunnilleen yhtä huonosti kuin LZ1.
Vasta sen seuraaja LZ3 oli ensimmäinen todella toimiva zeppeliinityyppinen ilmalaiva, jolla lennettiin vuoteen 1908 45 kertaa, yhteensä 4398 kilometriä. Armeijaa kiinnosti LZ4, ja näytöslennolla LZ4 joutui laskeutumaan Stuttgartin lähellä Echterdingen, missä myrsky tempoi sen irti. Zeppeliini törmäsi puuhun ja paloi räjähdysmäisessä tulipalossa. Kukaan ei loukkaantunut, vaikka kaksi teknikkoa pelastui täpärästi hyppäämällä uhkarohkeasti pois.
Vuonna 1909 alkoivat ensimmäiset kaupalliset matkustajalennot ilmalaivalla LZ6.
Ferdinand von Zeppelinin yhtiö rakensi monia zeppeliini-ilmalaivoja Saksassa 1900-luvun alussa. Monet zeppeliinit tuhoutuivat onnettomuuksissa, jotka eivät kuitenkaan kaikki johtaneet kuolemantapauksiin.
Ensimmäisessä maailmansodassa.
Ensimmäisessä maailmansodassa saksalaiset käyttivät zeppeliini-ilmalaivoja tiedusteluun ja pommittivat muun muassa Ison-Britannian kaupunkeja. Ilmalaivoilla saattoi kuljettaa suuria pommilasteja, ja alussa hävittäjälentokoneet eivät voineet nousta yhtä korkealle kuin ilmalaivat. Saksalaiset pommittivat Englannin itärannikon kaupunkeja öisin. Pommitukset pyrittiin keskittämään Lontoon sataman kaltaisiin sotilaallisesti merkittäviin kohteisiin, mutta epätarkkuutensa ne takia ne surmasivat etupäässä siviilejä. Pommituksissa kuoli yli tuhat henkeä, ja ne levittivät kauhua ja voimakasta saksalaisvihaa siviiliväestön keskuudessa.
Englantilaiset vastasivat alussa tehostamalla ilmatorjuntaa sekä asentamalla kuulosuuntimalaitteita ja valonheittimiä. Tämä ilmatorjunta oli vielä melko tehotonta. Vuonna 1916 kehitettiin voimakasmoottorisia korkealle nousevia hävittäjiä ja pommittajia, joiden konetuliaseilla saattoi ampua fosforiluoteja, joilla ilmalaivat saattoi tuhota.
Ilmalaivat maailmansotien välillä.
a> tuhoutui saavuttuaan Amerikkaan Lakehurstin kentälle sähkökipinän sytyttämänä.
Saksa oli ilmalaiva-alalla johtava maa ensimmäisen maailmansodan jälkeenkin.
Ilmalaivoja rakennettiin Englannissa ja Yhdysvalloissa sodan jälkeen pitkälti saksalaisia zeppeliinejä kopioiden ja edelleen niiden pohjalta.
Saksassa Versailles’n rauhansopimus poisti pelistä Zeppelinin yhtiön kilpailijan Schütte-Lanzin, joka oli erikoistunut sotilasilmalaivoihin. Zeppelinin yhtiö sai valmiiksi elokuuhun 1919 mennessä LZ120 "Bodensee"-nimisen ilmalaivan ja myös LZ 121:n. Vuonna 1921 ensimmäisessä maailmansodassa taistelleet ympärysvallat vaativat näitä sotakorvauksiksi, ja Yhdysvaltojen oman ilmalaivaohjelman ajauduttua vaikeuksiin Zeppelin rakensi LZ 126:n, joka lensi Atlantin yli Lakehurstiin 12. lokakuuta. LZ 126 nimettiin uudella nimellä ZR-3 USS Los Angeles.
Saksassa koitti ilmalaivojen kultakausi 1928–1933, jolloin rakennettiin todella suuria ilmalaivoja, muun muassa 236-metrinen LZ-127 "Graf Zeppelin" ja suurin koskaan rakennettu ilmalaiva "LZ-129 Hindenburg". Saksan ilmalaivat lensivät monesti Saksan ulkopuolellakin, Atlantin yli ja jopa koemielessä maailman ympäri. Graf Zeppelin vieraili matkallaan myös Helsingissä 24. syyskuuta 1930. Viimeisimmät mallit pystyivät ottamaan 112 tonnia lastia ja kulkemaan 135 km/h nopeudella.
Zeppeliinit olivat tilastollisesti ottaen hyvin turvallisia, ilmalaiva Graf Zeppelin lensi 1,6 miljoonaa kilometriä yhdenkään matkustajan vammautumatta. Silti niille sattui pahoja onnettomuuksia, joista pahimmat ilmalaivoille "R-101", "USS Shenandoah", "USS Akron" ja "Hindenburg".
Vuonna 1921 ilmalaiva R 38 tuhoutui Yhdysvalloissa koelennollaan tappaen 44 miehistön jäsentä.
1930-luvulle asti ilmalaivat olivat vetytäytteisiä. Vedyn palamisherkkyyden pelättiin johtavan katastrofaalisiin onnettomuuksiin.
Englantilaisten ilmalaivainnostus sai ikävän päätöksen, kun ilmalaiva R 101 tuhoutui Ranskassa ensilennollaan ja 48 matkustajaa ja miehistön jäsentä kuoli onnettomuudessa; surmansa saaneiden joukossa oli tuolloinen ilmailuministeri lordi Thomson sekä siviili-ilmailun johtaja Sir Sefton Brancker. Tulipalosta pelastui vain kuusi miestä: radisti Disley, teknikoiden esimies Harry Leech sekä teknikot Bell, Binks, Cook ja Sawry. Surmansa saaneiden joukossa oli myös aluksen päällikkö, lentoluutnantti John Irwin, joka ennen lähtöä oli esittänyt huolensa raskaan kuormituksen johdosta - mutta ministeri käski hänen keskittyä työhönsä. Vesipainolastia jouduttiinkin keventämään jo lähtiessä täysin vastoin suunnitelmia, ja kun Ranskan rannikolla koventunut tuuli tempaisi aluksen mukaansa, ei ollut enää mitä vähentää. Useimpia löydetyistä ruumiista ei tunnistettu.
Onnettomuuden todettiin aiheutuneen törkeästä ylikuormituksesta sekä aluksen kokoon nähden ylipainoisista dieselmoottoreista. Osa kuormituksesta aiheutui yhdeksästä tonnista ylimääräistä polttoainetta, joka oli otettu mukaan vain siksi, ettei välttämätön tankkaus häiritsisi ja viivyttäisi Intiassa uuden lentolinjan avaamisen vuoksi pidettäviksi suunniteltuja juhlamenoja. Samoin aluksen kalustus oli juhlatilaisuutta varten uusittu: kevyet balsapuiset pöydät ja tuolit oli korvattu raskaalla antiikkikalustolla sekä alukseen oli tuotu suuri määrä raskaita itämaisia mattoja; samoin juhla-aterian ainekset päätettiin raahata mukana Englannista asti, koska pelättiin, ettei Intiassa olisi syystä tai toisesta saatu kaikkea tarvittavaa.
Englanti määräsi toisen ilmalaivansa, R 100:n romutettavaksi. Turvallisuuden parantamiseksi Zeppelin-yhtiö aikoi siirtyä heliumtäytteeseen.
Saksa ei kyennyt tuottamaan heliumia. Natsien noustua valtaan länsivallat ajoivat maan kauppasaartoon, jossa Saksalle ei saanut viedä sotilaskäyttöön soveltuvia tarvikkeita, ei myöskään heliumia ilmalaivojen täytteeksi. Näin ollen ilmalaiva Hindenburg täytettiin vedyllä. Hindenburg paloi 6. toukokuuta 1937 Lakehurstissa New Jerseyssä sähkökipinän sytyttämänä. 37 matkustajaa 97:stä kuoli, samoin yksi kenttätyöntekijä.
Hindenburg ei tuhoutuessaan palanut vetykaasupalolle tyypillisenä kirkkaana tulipallona, eikä yksikään matkustaja kuollut palavan kaasun aiheuttamiin palovammoihin. Palon syyksi on esitetty ilmalaivan päälliskankaan kyllästysainetta, jota on myöhemmin käytetty rakettipolttoaineena.
Hindenburgin onnettomuuden jälkeen monikaan ei enää ollut halukas matkustamaan ilmalaivoilla. Samaan aikaan lentokoneet olivat kehittyneet matkustajaliikenteeseen sopiviksi ja halvoiksi.
Onnettomuuden jälkeen ilmalaivat jäivät kokonaan pois käytöstä matkustajaliikenteessä.
Yhdysvaltain laivaston toisen maailmansodan aikainen K-tyypin ilmalaiva.
Toinen maailmansota.
Saksa ei käyttänyt ilmalaivoja toisessa maailmansodassa, mutta Yhdysvallat rakensi monen tyyppisiä jäykistämättömiä ilmalaivoja, joita käytettiin Pohjois-Atlantilla saattueiden tähystäjinä sukellusveneitä vastaan. Ne lensivät vuosikausia vielä sodan jälkeen koulutusmielessä, mutta lopulta viimeinenkin ilmalaivayksikkö lakkautettiin ja viimeiset ilmalaivat jäivät pölyttymään tarpeettomina suljettujen laivastoasemien nurkkiin kunnes hiljalleen romutettiin kun näitä rakennuksia purettiin tai remontoitiin uudiskäyttöön.
Nykypäivä.
Alkuperäisiä zeppeliinejä ei ole säilynyt kokonaisina. Pariisin ilmailumuseossa le Bourgetissa on ensimmäisessä maailmansodassa alasammutun zeppeliinin moottori-gondoli ja miehistö-gondoli lähes täydellisinä, mukaan lukien esimerkiksi konekiväärit.
Vedyn sijaan heliumia.
Nykyään ilmalaivojen täyttökaasuna käytetään palamatonta heliumia. Helium on kuitenkin vetyä kalliimpaa ja lisäksi raskaampaa: sillä täytetty ilmalaiva menettää 10 % nostokyvystään vetyyn verrattuna.
Helium on uusiutumatonta ja Teksasissa sijaitsevan maailman suurimman heliumvarannon odotetaan kuluvan loppuun vuoteen 2016 mennessä.
Heliumia voidaan kuitenkin syntetisoida pommittamalla litiumia tai booria nopeilla protoneilla. Tämä ei kuitenkaan ole taloudellisesti kannattava tuotantotapa.
Mainostaminen.
Ilmalaivojen taloudellinen merkitys matkustajaliikenteelle on nykyään niiden rajallisen nopeuden takia olematon, joten ne on valjastettu etupäässä lentäviksi mainosjulisteiksi.
Turismi ja matkailu.
Saksan Friedrichshafenissa nykyaikaiset Zeppelin NT -ilmalaivat lennättävät turisteja Bodenseen yllä.
Vuonna 2007 Zeppelin-Reederei vei kiertoajelulle 12 000 matkustajaa. Ilmalaivan kyytiin pääsee myös Kaliforniassa.
NT-laivojen toiminta ei ole taloudellisessa mielessä kannattavinta mahdollista.
Suurempien laivojen tilanne olisi luultavasti toinen.
Pitkiin turistimatkoihin ilmalaivat sopisivat paremmin kuin lentokoneet tai helikopterit.
Erityisesti öljyn hinnan nousu ja tarve vähentää hiilidioksidipäästöjä on herättänyt kiinnostusta ilmalaivoihin. Laadituista suunnitelmista lennokkaimpia lienee Jean-Marie Massaudin "Miehitetyksi pilveksi" nimetty 210-metrinen lentävä hotelli.
Japanissa aletaan uudelleen tutkia ilmalaivojen kannattavuutta uudella Zeppelinin tehtaalla valmistetulla 75-metrisellä Yokoso! Japan -ilmalaivalla, jonka gondolissa on 12 matkustajapaikkaa.
Yokoso! Japan -ilmalaiva vieraili Helsingin Malmin lentokentällä kesällä 2004. Tämä herättikin mediassa ja kansassa valtaisan kiinnostuksen, sillä lukuun ottamatta Goodyearin ilmalaivavierailua 1980-luvulla, aitoa "zeppeliiniä" ei oltu Suomessa nähty 74 vuoteen.
Zeppelin-Reederei & ZLT Zeppelin Luftschifftechnikin rakentamat ilmalaivat maksavat 15 miljoonaa dollaria.
Ilmalaivojen maksiminopeus voi olla 160 kilometriä tunnissa ja matkustajakapasiteetti enimmillään muutama tusina matkustajaa.
Ilmalaivojen vakavimmiksi puutteiksi on sanottu, että niiden liikenne on säästä riippuvaista ja vaatii suuria laskeutumisalustoja. Aikoinaan ilmalaivojen tukikohtina suunniteltiin käytettävän pilvenpiirtäjiä.
Rahti.
Ranskan postilaitos tutkii parhaillaan ilmalaivojen soveltuvuutta postin kuljetukseen. Darpa tutki ilmalaivoja pitkän matkan rahtikuljetuksissa vuonna 2005.
Verrattuna lentokoneisiin niiden aiheuttama säteilypakote olisi 80–90 prosenttia pienempi.
Rahtikäyttöä haittaa kuitenkin se, että ilmalaivoja on vaikea hallita lastaus- ja purkuvaiheissa.
Alan yrittäjän kohtalo voi olla kova: esimerkiksi "SkyCats"-ilmalaivojen rakentaja meni konkurssiin. "German Cargolifter" -nimisen ilmalaivan suunniteltiin kuljettavan 160 tonnin rahteja 10 000 kilometrin matkojen päähän, mutta projekti ajautui vaikeuksiin sekä suunnittelun että rahoituksen suhteen ja päättyi epäonnistuneena sen jälkeen kun yksi maailman suurimmista hangaareista oli saatu rakennettua. Tämä tapahtui vuonna 2002.
Tähän päivään mennessä suurta rahtialusta ei ole onnistuttu rakentamaan, vaikka niitä on kehitellyt mm. Lockheed.
Muut: sotilaallinen ja tieteellinen käyttö.
Ilmalaivojen käyttöä sotilaallisiin tarkoituksiin ja viestintään selvitetään.
DARPA:n WALRUS-projekti pyrki tuottamaan joukkojen kuljetusta varten uudenaikaisen ilma-aluksen, joka ei tarvitsisi mastoja, kiitoteitä tai varastohangaareja.
Ilmalaivat sopisivat tarkkailu- ja ilmavalvontatehtäviin lentokoneita ja helikoptereita paremmin.
Ilmalaivoilla on jonkin verran käyttöä tieteellisessä työssä.
P-791.
Yhdysvalloissa esiteltiin elokuussa 2011 puolustusvälinevalmistaja Lockheed Martinin jättiläismäinen P-791-ilmalaiva viiden vuoden kehittelyn tuloksena. Yhtiön mukaan ilmalaiva soveltuu parhaiten rahdin kuljettamiseen syrjäisille seuduille, joihin on huonot kulkuyhtydet. Sitä voidaan käyttää myös sotilaallisiin kuljetus- ja valvontatehtäviin. P-791 voi pysytellä yli kuuden kilometrin korkeudessa jopa kolme viikkoa.


Renessanssi.
Renessanssi tarkoittaa "uudelleensyntymistä". Laajassa mielessä renessanssi tarkoittaa taide-, kulttuuri- ja aatehistoriallista murrosta siirryttäessä keskiajalta uuteen aikaan. Kyse on pääosin 1400-luvun (italiaksi "millequattrocento") alussa kulttuurissa tapahtuneista muutoksista, jotka ilmenivät muun muassa kuvataiteissa, kirjallisuudessa, musiikissa, tieteissä ja renessanssifilosofiassa. Näillä muutoksilla oli maailmanlaajuinen merkitys.
Renessanssi-käsitteen täsmällinen määrittely ja rajanveto humanismiin on hankalaa. Joskus ilmaisua renessanssi käytetään myös puhtaasti ajanjakson ilmaisuna, samamerkityksisenä uuden ajan alulle. Varhaisrenessanssin katsotaan tavallisesti alkaneen jo 1300-luvulla Italian kaupunkivaltioissa ja levinneen muualle Eurooppaan 1500-luvun tietämillä. Skandinavian se saavutti vasta paljon myöhemmin.
Italialainen Giorgio Vasari, taidemaalari ja arkkitehti, joka tunnetaan myös taidehistorioitsijana ja taidekriitikkona, julkaisi sanan "rinascita" kirjassaan "Taiteilijaelämäkertoja" ("Vite" eli "Vite de' più eccellenti architetti, pittori, et scultori Italiani" 1550–1556). Tämä taiteiden uudelleensyntymää tarkoittava sana oli tosin ollut jo tiedossa Leon Battista Albertin ajoilta. Käsite yleistyi länsieurooppalaiseen kielenkäyttöön kuitenkin vast 1800-luvulla. Ranskankielistä sanaa "renaissance" alkoivat käyttää ranskalainen Jules Michelet 1820- ja 1830-luvuilla (käännöksenä italiankieliselle sanalle "rinascimento") ja myöhemmin sveitsiläinen Jacob Burckhardt 1860-luvulla ilmaisuna, joka sananmukaisesti tarkoittaa uudelleensyntymistä.
Antiikin ihailu.
Renessanssin ajattelulle on tyypillistä antiikin arvojen ja sekä kirjallisuutta että kuvataiteita koskevien kauneuskäsitysten ihailu, mutta kuitenkin uudelle ajalle tyypillisen suodattimen läpi katsottuna. Monet keskiajalla unohduksissa olleet antiikin kirjailijat ja filosofit löydettiin uudelleen. Jo kadonneeksi luultuja tekstejä käännettiin paitsi arabeilta, jotka olivat kääntäneet keskiajalla kreikkalaisia teoksia arabiaksi, myös suoraan nyt länteen tuoduista kreikankielisistä käsikirjoituksista.
Bysantin valtakunnan loppuvuosikymmenien aikana ja erityisesti Konstantinopolin osmanivalloituksen (1453) jälkeen länteen oli saapunut kreikantaitoisia oppineita, mikä laajensi myös humanistien kielitaitoa. Kirjoitetun tekstin ja uusien aatteiden leviämiseen vaikuttivat huomattavasti Gutenbergin kehittämät kirjapainotaitoon liittyvät parannukset, kuten irtokirjasimet.
Kapitalismin kehto.
Renessanssiin voidaan liittää myös muita kuin tarkkaan ottaen kulttuurisia ilmiöitä. Italialaisissa kaupunkivaltioissa kehittyi renessanssin aikana myös orastava varhaiskapitalismi. Katolinen kirkko oli keskiajalla suhtautunut voitontavoitteluun suhteellisen nuivasti, ja koronkiskonta toiselta kristityltä katsottiin synniksi. Aktiiviseen voitontavoitteluun siirryttäessä tuotto oli suuri ja italialaiset kauppakaupungit saavuttivatkin taloudellisen kukoistuksen renessanssin aikana. Renessanssi nivoutuu keskeisesti ns. uuteen aikaan, joka toi mukanaan yhteiskunnallisena muutoksena keskitetyt valtiot entisten feodaalivaltioiden tilalle.
Monta renessanssia.
Keskiajan historian tutkijat ovat korostaneet klassisen humanismin ja renessanssien olevan toistuvia kulttuuri-ilmiöitä myös keskiajan kuluessa. Laajimmin hyväksytyksi ovat tulleet ajatus niin sanotusta karolingisesta renessanssista sekä Charles Homer Haskinsin väite niin sanotusta 1100-luvun renessanssista. Näille molemmille ajanjaksoille leimallista oli entistä voimakkaampi kiinnostus klassista, erityisesti latinankielistä kirjallisuutta kohtaan.
Ilmaisua renessanssi käytetään nykyään myös laajemmassa merkityksessä, jolloin lähes mikä tahansa uusi kulttuuri-ilmiö tai -tyyli voi kokea renessanssin, siis uudelleensyntymän ja uudelleen muotiin tulon. Esimerkiksi "The Harlem Renaissance" (Harlemin renessanssi) tarkoittaa aikaisemmin nimityksellä "The New Negro Movement" (Uusi mustien liike) kutsuttua 1900-luvun alussa ja varsinkin 1920-luvulla esiintynyttä afrikkalaisamerikkalaista kirjallisuutta, taidetta, musiikkia, tanssia ja yhteiskuntakritiikkiä, joka alkoi kukoistaa New Yorkin Harlemin kaupunginosassa.
Synnyn syitä.
Miksi esimerkiksi Italian Firenzessä syntyi renessanssi? Selvää syytä renessanssin syntyyn ei ole saatu selville. Eräs vanhimpia selityksiä on, että Medici-suvun antama tuki, erityisesti Lorenzo de’ Medicin aikana, olisi luonut pohjan taide-elämän kehittymiselle. Tämä vuorostaan johti renessanssiin. Renessanssin alku voidaan kuitenkin ajoittaa jo vuosiin 1410–1420, aikaan ennen Medicien valtaan nousua.
Suurmiesteorian mukaan Donatello, Brunelleschi ja Michelangelo olivat neroja, jotka omalla panoksellaan aikaansaivat renessanssin. Tämä on kehäpäätelmä, joka ei pysty selittämään niitä olosuhteita, joissa näiden kolmen neron vaikutus saattoi toteutua. Yksilöteorian kehittyminen on samankaltainen väite kuin edellä. Sen mukaan väitetään, että tapahtui muutos keskiajan kollektiivisesta neutraaliudesta renessanssin yksinäiseen neroon.
Renessanssin syntyyn on katsottu olevan syynä myös muun muassa Bysantista Italiaan saapuneet pakolaiset, jotka toivat mukanaan antiikin kreikkalaisia mestariteoksia ja herättivät uudelleen kiinnostuksen antiikin tieteisiin ja taiteisiin. Bysantissa antiikin kulttuuri oli elänyt yli koko keskiajan, ja siellä kolme perintöä – kreikkalainen, roomalainen ja kristillinen – olivat kaikki nivoutuneet toisiinsa.
Mustan surman teorian mukaan arvioidaan, että Euroopan väestöstä kuoli 1300-luvulla noin 70 miljoonasta noin 20 miljoonaa. Rutto ei valinnut kohteensa säätyä, ikää tai varallisuutta, eikä kristinuskon mukaan siltä voinut suojautua maksamalla aneita, tunnustamalla syntejään tai muullakaan tavalla. Tämän teorian mukaan juuri musta surma aiheutti kristillisen maailmankuvan säröilemisen, mikä johti taas siihen, että tämänpuoleista elämää ajateltiin enemmän kuin kuoleman jälkeistä. Tämä seikka yhdessä Gutenbergin kirjapainon (1450-luvulla) ja kreikkalais-roomalaisten humanististen filosofioiden laaja leviäminen loivat sen älyllisen ilmaston, joka edisti humanismin ilmestymistä sekä kiinnostusta ihmistä itseään kohtaan.
Renessanssin taide.
Leonardo da Vinci, "Omakuva", 1513.
Renessanssi jaetaan taidehistoriassa varhaisrenessanssiin, täysrenessanssiin, sekä Alankomaiden ja Saksan renessanssiin. Renessanssin ja barokin väliin sijoittuva manierismi saatetaan myös joskus laskea kuuluvaksi renessanssiin.
Varhaisrenessanssi () vaikutti lähes koko 1400-luvun ja sen keskus oli Firenze.
Täysrenessanssi ("cinquecento") oli 1500-luvun alussa taiteellisen painopisteen siirtyessä Firenzestä Roomaan. Silloin myös Venetsiasta muodostui merkittävä taidekeskus. Täysrenessanssi on renessanssin huipentuma.
Alankomaiden renessanssi kattaa Flanderin ja Hollannin. Nimitystä flaamilainen taide käytetään Alankomaiden 1400- ja 1500-luvun taiteesta, jonka katsotaan sisältäneen sekä varhais-, että täysrenessanssin piirteitä. Renessanssitaiteen määreillä voidaan luonnehtia myös 1500-luvun lopun hollantilaista taidetta. Hollannin taiteeseen vaikutti erityisesti manierismi. Flaamilaisen taiteen keskus oli Flanderin maakunta ja sen varakkaat kauppakaupungit, kuten Brugge, Gent ja Antwerpen. Hollannin taiteen keskuksia olivat muun muassa Haarlem ja Utrecht.
Saksan renessanssitaide oli 1400- ja 1500-luvuilla. Murros gotiikan ja uuden renessanssityylin ilmaisun välillä näkyy selkeästi esimerkiksi Albrecht Dürerin taiteessa.
Renessanssin musiikki.
Renessanssimusiikin merkittävin ero sitä edeltäneisiin musiikkityyleihin oli lisääntynyt terssi-intervallin käyttö harmonian pohjana. Keskiajalla terssiä oli vielä pidetty riitasointuna, ja esimerkiksi gregoriaaninen kirkkomusiikki perustuu pääasiassa kvintteihin ja oktaaveihin pohjautuvaan harmoniaan. Renessanssimusiikki oli luonteeltaan modaalista eikä tonaalista, vaikka kauden loppuaikoina musiikkiin alkoi ilmaantua tonaalisia piirteitä. Jo 1100-luvulta asti käytössä ollut polyfonia muuttui monimutkaisemmaksi ja eri äänien itsenäisyys lisääntyi 1400-luvulla.
Renessanssimusiikin keskeisimpiä kirkollisia sävellysmuotoja olivat messu ja motetti. Myös maallisen musiikin säveltäminen yleistyi renessanssin aikana, vaikka on mahdollista, että näennäinen maallisen musiikin määrän lisääntyminen johtuu vain painokoneen keksimisestä ja sen mahdollistamasta suuremman musiikkimäärän julkaisemisesta. Keskeisiä maallisen musiikin muotoja olivat frottola, chanson ja madrigaali.
1600-luvulla renessanssin muuttuessa hiljalleen barokiksi erityisesti madrigaaleja ryhdyttiin säveltämään voimakkaan maneerisella tyylillä. Sävellykset monimutkaistuivat ja niissä saatettiin käyttää jopa hyvin voimakkaita kromaattisia kulkuja, kuten esimerkiksi Carlo Gesualdon sävellyksissä.
Renessanssin maalaustaide.
Leonardo Da Vinci (1452–1519) oli maalari, arkkitehti, runoilija, keksijä ja kuvanveistäjä. Hän kehitti tekniikan, jossa valo ja varjo sekoittuivat toisiinsa ilman viivaa tai rajalinjaa.


Keskitetty valtio.
Keskitetty valtio on uuden ajan alussa otettu askel kohti yhtenäisempää valtiota. Keskitetyssä valtiossa virkamieskoneistoa on tehostettu, valtion byrokratian kontrolli tehokkaammin alistettu keskusvallalle ja kuninkaan asema korostuneen voimakas verrattuna feodaalisen yhteiskunnan voimakkaisiin vasalleihin. Byrokratian tehostuessa myös verotuskoneisto tehostuu, ja huomattavasti suuremmin verovaroin voidaan pitää yllä edellä mainitun virkamieskoneiston lisäksi valtakunnan olemassaolon ja laajenemisen kannalta olennaisia, hyvinvarusteltuja asevoimia.
Suomeen keskitetty valtio tuli Kustaa Vaasan myötä, joka reformoi Ruotsin valtion keskitetyksi valtioksi ja tehosti sen hallintokoneistoa huomattavasti.


Feodalismi.
Feodalismi tai feodaalinen järjestelmä () on uudella ajalla syntynyt termi, jolla viitataan keskiajalle tyypilliseen sotilaalliseen, hallinnolliseen ja taloudelliseen järjestelmään. Euroopassa feodalismi kehittyi Länsi-Rooman hajoamisen jälkeen, 700- ja 800-luvuilla. Järjestelmä perustui läänitysperiaatteelle, joka on tunnettu myös muualla maailmassa, Aasiassa (Kiina ja Japani) sekä Afrikassa.
a> vannoo uskollisuuttaan Kaarle Suurelle. Kuva keskiaikaisesta käsikirjoituksesta.
Oikeushistoriallisesti suuntautuneet tutkijat samaistavat usein feodalismin ja läänityslaitoksen. Näin määritellyn feodalismin peruspilari on lääninherran suojelu ja ylläpito vastapalkkiona alamaisen verosuorituksesta, ylempänä (lääninherrojen välillä) ylemmän suojelu vastikkeena alemman herran uskollisuudesta ja palveluksesta. Vasallin uskollisuus koski vain lähintä herraa, jolle hän oli vannonut uskollisuutta. Ylläpitovelvollisuus ilmeni useimmiten niin, että herra antoi vasallilleen maa-alueen, joka tunnetaan läänityksenä. Läänityksiä käytettiin sotilasluokan palkan korvikkeena.
Myös Japanissa esiintyi järjestelmä, jota usein verrataan eurooppalaiseen feodalismiin. Se tunnettiin nimellä bakuhan taisei (幕藩体制).
Feodalismi-termin käytöstä on käyty historioitsijoiden kesken paljon keskustelua. Kyseessä on, kuten historiallisessa käsitteenmuodostuksessa usein, anakronistinen ilmaisu, joka luo käsityksen yhtenäisestä järjestelmästä. Niinpä tutkijat puhuvat nykyään usein mieluummin feodaalisesta yhteiskunnasta kuin feodalismista.


Vero.
Verotus on yhteisnimitys kaikille niille toimille, joita verojen määräämisessä, maksuunpanossa, kantamisessa, oikaisemisessa, perinnässä ja verovalvonnassa tarvitaan.
Vero on vastikkeeton pakkoperintä maksuun verrattuna. Veron saaja ei suorita maksajalle siitä välitöntä vastiketta, vaan veroilla rahoitetaan julkisyhteisöjen toimintaa niiden hoitaessa keskeisiä palveluita yhteiskunnassa. Verot eroavat maksuista siinä, että maksu on korvausta jonkin edun käyttämisestä. Veron ja maksun välinen raja ei aina kuitenkaan ole selvä. Julkisyhteisöt tarjoavat tietenkin verovarojen avulla erilaisia merkittäviä palveluita, mutta ne eivät ole suorassa yhteydessä veronmaksuun/maksajaan.
Veronsaajia (fiscus) ovat valtio, kunnat tai muut julkisyhteisöt (Suomessa evankelis-luterilainen kirkko, ortodoksinen kirkko, kansaneläkelaitos, metsänhoitoyhdistys tai metsäkeskus ja näiden lisäksi EU).
Tavoitteet.
Julkisen sektorin toiminnan rahoittaminen eli verojen fiskaalinen tavoite on verotuksessa tärkeintä. Lisäksi veroilla on tulonjakopoliittisia, sosiaalipoliittisia, terveyspoliittisia, kasvupoliittisia, suhdannepoliittisia, työllisyyspoliittisia, elinkeinopoliittisia sekä ympäristöpoliittisia tavoitteita.
Veroilla voidaan vaikuttaa sosiaalipoliittisesti, esimerkiksi tulonsiirtoina kotitalouksille (lapsilisä). Progressiivisella ansiotulojen verotuksella pyritään tasaamaan ihmisten välisiä tuloeroja. Veroilla voidaan vaikuttaa taloudelliseen toimintaan joko suhdanteiden tai muiden syiden takia (avustukset yrityksille ja maataloudelle). Niillä voi olla aluepoliittisia tavoitteita tai tarkoitus ohjata ihmisten toimintaa haluttuun suuntaan terveyden (tupakkavero) tai ympäristön (ympäristövero) vuoksi.
Verotuksessa puhutaan ohjaavasta ja neutraalista verotuksesta, edeltävän tarkoittaessa johonkin kannustamista tai estämistä. Neutraalin tarkoittaessa ettei verotus vaikuta verovelvollisen valintoihin. Verot voivat yrittää ehkäistä jotakin toimintaa tai ne voivat kannustaa johonkin toimintaan (verovähennykset, veronhuojennus). Ne ovat hienovaraisempi yhteiskunnan ohjauskeino kuin suorat käskyt tai kiellot. Erilaisten tavoitteiden tarkka kohdistaminen haluttuun ryhmään, ja vain siihen, tekee verolait kuitenkin helposti kovin monimutkaisiksi.
Periaatteet.
Etuperiaatteella tarkoitetaan, että kansalaisten tulisi maksaa veroa sen mukaan kuinka suuri hyöty heillä on julkisen vallan toiminnasta (merkitys veropolitiikassa nykyään vähäinen). Veronmaksukykyisyyden periaatteella tarkoitetaan, että jokaisen tulisi maksaa veroja taloudellisten voimavarojensa mukaan. Tehokkuusperiaate tarkoittaa, että verot tulisi kerätä mahdollisimman pienin kustannuksin ja että verotus toteutuisi kaikkien kansalaisten kohdalla. Oikeudenmukaisuudenperiaate jaetaan usein horisonttaaliseen ja vertikaaliseen oikeudenmukaisuuteen, horisontaalisen tarkoittaessa samanlaisessa taloudellisessa asemassa olevia verovelvollisia tulisi käsitellä samalla tavoin. Vertikaalinen oikeudemukaisuus käsitetään usein että eri tulotasoilla täytyy maksaa eri määrä veroja.
Verotyypit.
Veroja voidaan luokitella eri tavoin. Eräs luokittelu on jako välillisiin ja välittömiin veroihin. Välillisiä ovat verot, jotka myyjän tulee periä tuotteen ostajalta sen hankinnan yhteydessä tai maksaa tuodessaan tuote maahan. Tällaisia veroja ovat muun muassa arvonlisävero, tullit ja valmisteverot. Välittömiksi kutsutaan niitä veroja, jotka veronmaksaja maksaa suoraan verottajalle. Näitä ovat muun muassa tulovero, yhteisövero, lähdevero ja kiinteistövero. Käytännössä myös välittömän veron maksu tapahtuu usein, kun tulon maksaja suorittaa maksettavasta erästä ennakonpidätyksen. Jako välittömiin ja välillisiin ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, vaan siihen liittyy usein kysymys verotuksen kohtaannosta. Kohtaanto tarkoittaa sitä kuka viime kädessä maksaa veron aiheuttaman rasituksen. Tutkijat lähtevät usein siitä, että maksaja on luonnollinen henkilö. Muodollinen kohtaanto nähdään verolakia luettaessa.
Verot ulkomailla.
Verojen määrä vaihtelee eri valtioissa riippuen julkisten palvelujen määrästä ja julkisen sektorin toimintojen tehokkuudesta. Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa verotus on suhteellisesti korkea, koska yhteiskunta rahoittaa monia asioita (mm. sosiaaliturvan, julkisen terveydenhuollon, koulutuksen, julkisen liikenteen jne.). Alhaisemman verotuksen maissa nämä menot tulee maksaa itse jolloin käytettävissä oleva rahamäärä ei välttämättä ole sen kummempi. Veroparatiisi on paikka, jossa verotus on vähäistä. Nämä ovat usein saaria (Jersey, Guernsey, Bermuda, Cayman jne.) tai kaupunkivaltioita, esimerkiksi Monaco, Liechtenstein, Singapore, Hongkong ja Andorra.
Kokonaisveroaste.
Kansantalouden kokonaisveroaste mittaa julkisen vallan keräämien verojen ja veronluonteisten maksujen suhdetta kokonaistuotannon arvoon.
Kokonaisveroaste, mukaan lukien sosiaaliturvamaksut, oli vuonna 2010 Suomessa 42,1 %, mikä oli EU-maiden kuudenneksi korkein. Korkeimmat kokonaisveroasteet, sosiaaliturvamaksut mukaan lukien, olivat Tanskassa 47,6 %, Ruotsissa 45,8 %, Belgiassa 43,9 %, Ranskassa 42,5 % ja Italiassa 42,3 %. Matalimmat kokonaisveroasteet olivat Latviassa 27,1 %, Romaniassa 27,2 %, Bulgariassa 27,4 %, Slovakiassa 28,1 % ja Irlannissa 28,2 %. EU-maiden keskiarvo oli 35,6 %. Muista Pohjoismaista kokonaisveroaste on Norjassa 42,9 % ja Islannissa 35,0 %. Vuodesta 1995 kokonaisveroaste on laskenut Slovakiassa 12,2, Latviassa 5,8, Puolassa 5,3, Irlannissa 4,6 ja Suomessa sekä Bulgariassa 3,5 prosenttiyksikköä sekä toisaalta noussut Kyproksessa 8,8, Maltassa 6,5, Italiassa 2,5, Portugalissa 2,0 ja Kreikassa 1,9 prosenttiyksikköä.
Verojen haitat talouskasvulle.
OECD:n mukaan yritysten verottaminen on talouskasvulle haitallisinta, työn (palkan) verottaminen seuraavaksi haitallisinta, sitten omaisuuden ja perintöjen verottaminen, sitten kulutuksen verottaminen (alv) ja vähiten haitallista kiinteistöverotus.
Hinnoissa on myös katteita.
Tavaroiden ja palvelujen (ja työvoiman) hinnassa on verojen ja tuotantokustannusten lisäksi yleensä myös katteita, erityisesti kun hyödykkeitä tuotetaan markkinaehtoisesti. Katteiden määrä riippuu erityisesti markkinoiden ja työmarkkinoiden kilpailutilanteesta.


Elämänkatsomus.
Elämänkatsomus tai elämänkäsitys on määritelty muun muassa kokonaiskäsitykseksi ihmiselämän merkityksestä. Elämänkatsomuksella saatetaan tarkoittaa samaa kuin maailmankatsomus.
Elämänkatsomustiedon opintoaineistoa toimittanut Erkki Hartikaisen mielestä "elämänkäsitys" on parempi sana kuin elämänkatsomus. Kun ihminen alkaa puhua, hän ei yleensä aloita sanoilla ”Minun katsomukseni on..” vaan ”Minun käsitykseni on...”. Sana ”katsomus” viittaa vain näköaistiin. Koska elämä on todellisuuden osa, elämänkäsitys on osa todellisuuskäsitystä. Ihmisen käsitysten kokonaisuus muodostaa todellisuuskäsityksen. Inhimilliset käsitykset todellisuudesta ovat karkeistuksia ja usein virheellisiä. Yksilöllä on käsitys omista arvoista ja tavoitteista. Tämä käsitys on osa yksilön todellisuuskäsitystä, vaikka arvot ja tavoitteet eivät ole tosia tai epätosia.
Elämänkatsomuksen vapaus.
Ajatuksenvapauden periaatteen ilmaisevat kansainväliset ihmisoikeussopimukset, kuten Yhdistyneitten kansakuntien ihmisoikeuksien julistus ja Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus. Ajatuksen, uskonnon ja elämänkatsomuksen vapaus koskee sekä uskonnollisia että ateistisia käsityksiä.


Ranskan suuri vallankumous.
Ranskan vallankumouksen aikana säädetty ihmisoikeusjulistus.
Ranskan suuri vallankumous oli Ranskan historian ajanjakso välillä 1789–1815 (tai 1789–1799), jolloin oloihin tyytymättömät demokraatit ja tasavaltalaiset kumosivat absolutistisen monarkian ja loivat tilalle ensin perustuslaillisen monarkian, myöhemmin tasavallan, ja uudistivat valtion hallintorakenteita. Samalla katolisen kirkon asema muuttui täysin, sillä se menetti valtion­uskonnon asemansa, ja Ranskaan hyväksyttiin ajatuksen- sekä uskonvapaus. Ranskan vallankumouksesta johdetaan monia modernin demokratian keskeisimmistä arvoista, kuten kansanvalta, ihmisoikeudet ja oikeusvaltion periaate. Ranskalaiset olivat lain edessä tasa-arvoisessa asemassa, ja aatelistolta ja papistolta poistettiin niillä olleet säätyerioikeudet. Vallankumouksen uudistukset eivät jääneet ainoastaan Ranskan sisäisiksi, vaan levisivät ympäri Eurooppaa, minkä vuoksi se on yksi keskeisimmistä tapahtumista Euroopan historiassa.
Muita vallankumouksen myötä syntyneitä uudistuksia ovat metrijärjestelmä, vasemmisto–oikeisto-jako, yleinen asevelvollisuus (joka tosin ei ole enää käytössä suurimmassa osassa Eurooppaa) ja julkinen koulutus.
Vallankumouksen alussa johtohahmoja olivat Amerikan vallan­kumouksesta ja Englannista vaikutteita saaneet Lafayette ja Mirabeau. Vuonna 1793 vallankumouksen johtoon nousi esisosialisti Maximilien Robespierre. Hänet tunnetaan poikkeuksellisen ankarana, ja hänen aikanaan Ranskassa pidettiin julkisia giljotiini­teloituksia Pariisissa. Teloituksissa sai surmansa kymmeniätuhansia ihmisiä. Lisäksi Euroopassa käynnistyivät niin sanotut Napoleonin sodat.
Syyt.
Vallankumoukseen johtivat monet tekijät. Näistä tärkeimpiä olivat vanhan vallan jääminen kehityksen ja ajan virtojen jalkoihin sekä kireä verotus. Porvaristo nousi vallankumoukseen liittolaisinaan tyytymättömät maaorjat ja palkkatyöläiset. Vallankumouksellisten ideologiana olivat valistusajan ihanteet ja nousevat ideat. Vallankumouksen edetessä ja vallan siirtyessä monarkialta lainsäädännöllisille elimille alun perin liittoutuneiden osapuolten intressit alkoivat asettua vastakkain. Liberaalimmat girondistit jäivät vähemmistöön jyrkkämielisemmän vuoripuolueen ottaessa vallan vähitellen 1792–1793 ja aloittaessa terrorin kauden 1793–1794.
Esivallankumouksellinen toiminta alkoi, kun Ranskan kuningas Ludvig XVI (vallassa 1774–1792) ajoi valtiontalouden kriisiin. Ranskan kruunu, joka taloudellisesti vastasi Ranskan valtiota, oli valtavissa veloissa. Ludvig XV:n (vallassa 1715–1774) ja Ludvig XVI:n aikana useat ministerit, kuten Turgot ja Jacques Necker yrittivät uudistaa verojärjestelmän koskemaan myös aatelisia, kuitenkaan onnistumatta siinä. Tällaiset reformit saivat huomattavaa vastustusta "parlementeilta" (tuomioistuin), joita aateliset hallitsivat.
Tilannetta seurannut taistelu "parlamenteissa" ja yritykset uudistaa verojärjestelmää osoittivat ensimmäisiä hajoamisen merkkejä "ancien régimessä". Seuraavassa taistelussa
Etienne Charles de Loménie de Briennen eron jälkeen 25. elokuuta 1788 Necker otti taas valtion raha-asiat haltuunsa. Kuningas suostui 8. elokuuta 1788 kutsumaan valtiopäivät koolle maaliskuussa 1789 – ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1614.
Ensimmäinen valistus­ajan ihanteiden mukainen vallankumous oli Amerikan vallankumous 1775–1783, ja siihen osallistui moni innokas ranskalainen liberaalien ihanteiden vuoksi tai halusta näyttää briteille. Palatessaan kotiin ranskalaiset, joukossaan tuleva vallankumousten sankari, markiisi Lafayette, toivat mukanaan ajatuksen samanlaisesta kumouksesta kotona. Sittemmin myös Amerikan itsenäisyysjulistuksen vapaus, tasa-arvo ja luovuttamattomat ihmisoikeudet otettiin myös Ranskan vallankumouksen ihmisoikeusjulistukseen.
Säätyvaltiopäivät 1789.
Vuoden 1789 valtiopäivät olivat vielä vanhan käytännön mukaiset säätyvaltiopäivät, joihin jokainen sääty valitsi omat edustajansa. Säätyjä oli kolme: aateli, papisto ja niin sanottu kolmas sääty (), johon kuuluivat kaikki muut, käytännössä keskiluokka eli porvarit ja talonpojat.
Valtiopäivillä syntyi alusta lähtien ristiriitoja kolmannen säädyn ja muiden säätyjen välillä. Vuoden 1614 mallin mukaan jokaisella säädyllä olisi ollut sama määrä edustajia, mutta nyt kolmas sääty vaati ja lopulta myös sai kaksi kertaa niin paljon edustajia kuin muut säädyt, kuten heillä ennestään oli jo paikalliskokouksissa. Valtiopäivien kokoontuessa Versailles'ssa 5. toukokuuta 1789 kävi kuitenkin ilmi, ettei edustajien määrä vastannut valtasuhteita: äänestys tapahtui säätyjen mukaan, ja kolmannen säädyn 578 edustajalla ei ollut enempää painoarvoa kuin muilla säädyillä.
Hovin pyrkimyksenä oli, että valtiopäivillä keskityttäisiin verotus­kysymyksiin. Tässä kuitenkin epäonnistuttiin täysin: valtiopäivät ajautui umpikujaan, ja säädyt väittelivät keskenään enemmän valtiopäivien muodollisuuksista kuin valtiontaloudesta.
Maanpaossa ollut liberaali kreivi Mirabeau valittiin kolmannen säädyn edustajana valtiopäiville, ja häntä pidettiin vallankumouksen johtajana 1789-91. Mirabeau myös torjui kuningattaren lahjontayrityksen.
Kansalliskokous.
17. kesäkuuta kolmas sääty julistautui Mirabeaun johdolla kansalliskokoukseksi (), joka edustaisi eri säätyjen sijasta koko ”kansaa”. Kansalliskokous kutsui muiden säätyjen edustajat liittymään siihen. Samalla se teki kuitenkin selväksi, ettei se odottaisi, vaan aikoi johtaa valtion asioita joka tapauksessa. Mirabeau valittiin kansalliskokouksen johtajaksi 23. kesäkuuta 1789.
Ludvig XVI sulki Salle des États'n, jossa kansalliskokous kokoontui. Tällöin kansalliskokous siirtyi kuninkaan tennishalliin, jossa vannottiin 20. kesäkuuta "Pallohuoneen vala". Valassa kansalliskokous vannoi, ettei se hajaantuisi, ennen kuin Ranskalle olisi säädetty perustuslaki. Suuri osa pappissäädystä sekä 47 aatelin jäsentä liittyi kansalliskokoukseen. 27. kesäkuuta mennessä rojalistipuolue oli antanut periksi, mutta suuri määrä kuninkaan sotaväkeä oli saapunut Pariisiin ja Versaillesiin. Pariisista ja muista Ranskan kaupungeista saapui kansalliskokousta tukevia viestejä. 9. heinäkuuta kansalliskokous muutettiin perustuslakia säätäväksi kokoukseksi. Pariisissa Palais-Royalissa kokoukset jatkuivat taukoamatta. Osa sotaväestä alkoi kääntyä kansan puolelle.
Bastiljin valtaus.
11. heinäkuuta kuningas Ludvig erotti uudistusmielisen ministeri Neckerin konservatiivisten valtakunnanneuvoston jäsenten suositusten perusteella ja uudisti ministeriön täysin. Pariisilaiset pelkäsivät tämän johtavan kuninkaan vallankaappaukseen ja ryhtyivät avoimeen kapinaan. Osa sotajoukoista liittyi kapinallisiin ja loput pysyivät puolueettomina.
14. heinäkuuta neljän tunnin taistelun jälkeen väkijoukko valtasi Bastiljin vankilan surmaten kuvernööri markiisi Bernard-René Jordan de Launayn ja osan hänen joukoistaan. Vankilassa oli tällöin enää vain seitsemän vankia, jotka kaikki vapautettiin: neljä väärentäjää, kaksi mielipuolta ja haureuteen syyllistynyt aatelinen.
Paluumatkalla väkijoukko syytti pormestari ("prévôt des marchands") Jacques de Flessellesia petoksesta. Hänet salamurhattiin matkalla näytösoikeudenkäyntiin.
Kuningas ja hänen sotajoukkonsa pysyivät taustalla tapahtumien edetessä. Markiisi Lafayette otti hallintaansa Pariisin kansalliskaartin, kun taas Jean Sylvain Bailly, kolmannen säädyn johtaja ja Pallohuoneen valan alkuunpanija, ryhtyi Pariisin uudeksi pormestariksi. Pariisin johto uudistettiin "communeksi". Kuningas palasi Versailles'sta Pariisiin, jossa hän hyväksyi vallankumouksen trikolorin ja sai jälleen kansan kannatuksen.
Väkivallantekojen jälkeen aateli pysyi epäluuloisena kuninkaan kansansuosion näennäisestä paluusta huolimatta ja pakeni maasta ("Émigrés"). Osa aatelista alkoi suunnitella sisällissotaa ja kokosi Ranskan vastaista liittoumaa Euroopassa.
Ministeri Necker palasi valtaan. Hän kuitenkin menetti kansansuosionsa kuvitellessaan pystyvänsä yksin pelastamaan Ranskan talouden ja kieltäydyttyään yhteistyöstä Mirabeaun ja Lafayetten kanssa. Hän kieltäytyi hyväksymästä kansalliskokouksen asettamia ministereitä. Samaan aikaan hän kuitenkin pyysi kokoukselta yhä lisää lainaa ja veroja talouden helpottamiseen.
Idea kansanvaltaisuudesta levisi Ranskan läpi. Monin paikoin maaseuduilla mentiin tätä pidemmälle: aatelisia teloitettiin ja linnoja poltettiin. Tämä tunnettiin niin sanottuna Suurena pelkona.
4. elokuuta 1789 kansalliskokous lakkautti kerralla kaikki säätyerioikeudet ja papiston kymmenykset. Tämän päätöksen on katsottu samalla lopettaneen feodalismin.
Kansalliskokouksen jakautuminen.
a>n maalaus tyypillisestä sans-culottesta, vallankumouksen kannattajan asusta.
Kansalliskokouksen jakautuminen eri ryhmiin alkoi tulla selväksi. Aristokraatit Jacques Antoine Marie Cazalès ja abbé Jean-Sifrein Maury johtivat oikeistoa, joka vastusti vallankumousta. Rojalistidemokraatit, jotka liittoutuivat Neckerin kanssa, pyrkivät järjestämään Ranskan Brittiläisen perustuslain mukaan. Heihin kuuluivat muun muassa Jean Joseph Mounier, Comte de Lally-Tollendal, Comte de Clermont-Tonnerre ja Pierre Victor Malouet, Comte de Virieu.
Kansallispuolue, joka edusti lähinnä keskiluokan etua, esitti radikaalimpia ideoita. Heihin kuuluivat Honoré Mirabeau, Lafayette, Bailly, Adrien Duport, Barnave ja Alexander Lameth. Abbé Sieyès sai muodostettua yhteisymmärrystä keskustan ja vasemmiston välillä.
Pariisissa erilaiset komiteat, pormestari, edustajainkokous ja yksittäiset piirit julistautuivat vallanhaltijoiksi toisistaan huolimatta. Lafayetten kansalliskaartista muodostui myös oma keskiluokkainen voimansa.
Käyttäen mallina Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta kansalliskokous julkaisi 26. elokuuta 1789 ihmis­oikeuksien julistuksen, jolla taattiin tasa-arvo ja henkilökohtainen vapaus. Yhdysvaltain julistuksen tapaan se oli periaatteiden julistus eikä se ollut velvoittava "de jure". Julistus oli etukäteen tarkastutettu Yhdysvaltain julistuksen kirjoittajalla Thomas Jeffersonilla. Myös tätä avustanut Benjamin Franklin oli tuolloin kannustamassa ranskalaisia vallankumoukseen. Franklinin kannustuslause "Ça ira!" innoitti samannimisen laulun, tuolloin "Marseljeesiakin" kuuluisamman vallankumouksen hengennostattajan, jonka viheltäminenkin kiellettiin useissa muissa valtioissa.
Kansalliskokous ei toiminut ainoastaan lakiasäätävänä elimenä, vaan sillä oli myös uutta perustuslakia säätävä tehtävä. Necker, Mounier, Lally-Tollendal ja monet muut kannattivat senaattia, jonka jäsenet kuningas määräisi kansan ehdokkaista. Suurin osa aatelista vaati ylähuonetta, jonka jäsenet valitsisi aateli. Kansallispuolueen kanta voitti lopulta: Ranskalle tulisi yksikamarinen parlamentti, jonka päätöksiin nähden kuninkaalla olisi lykkäävä veto-oikeus. Hän ei voisi estää lain voimaantuloa, vain lykätä sitä.
Pariisilaiset uhkasivat tehdä tyhjäksi rojalistien vaatimukset. 5. lokakuuta 1789 kansanjoukko marssi Versaillesiin ja palasi sieltä kuninkaan ja tämän perheen kanssa.
Kansalliskokous korvasi historialliset provinssit ja perusti tilalle 83 departementtia, joilla oli yhtenäinen hallinto ja jotka kaikki olivat suunnilleen yhtä laajoja. Huolimatta valtiopäivistä, jotka oli kutsuttu kokoon valtion taloudellisen tilanteen parantamiseksi, talousvaje oli vain pahentunut. Mirabeaun johtamana kansalliskokous päätti korjata tilanteen antamalla Neckerille diktatuuriset oikeudet valtion talousasioissa.
2. marraskuuta 1789 kansalliskokous päätti vastata talouskriisiin ottamalla kirkon omaisuuden valtiolle. Tämä antoi valtiolle valtavan määrän omaisuutta. Valtio hyödynsi uutta omaisuuttaan laskemalla liikkeelle uuden paperirahan, assignaatit (), jonka takeina toimivat takavarikoidut kirkon maat. 12. heinäkuuta 1790 säädetty (mutta kuninkaan vasta 26. joulukuuta hyväksymä) "Constitution Civile du Clerge" teki papistosta valtion työntekijöitä ja velvoitti heidät vannomaan uskollisuutta perustuslaille. Katolisesta kirkosta tuli maallisen valtion alainen.
Aixin arkkipiispa ja Clermontin piispa jättivät kansalliskokouksen tämän lain säätämisen jälkeen. Paavi ei koskaan hyväksynyt uutta järjestystä, ja se johti skismaan perustuslaillisen papiston ja uhmakkaiden pappien välillä.
Kuninkaan pako.
Ludvig XVI vastusti vallankumouksen kulkua mutta hylkäsi muiden Euroopan monarkkien mahdollisesti petolliset avuntarjoukset. Hän kääntyi lopulta kenraali Bouillén puoleen, joka tuomitsi sekä emigrantit että kansalliskokouksen ja tarjosi kuninkaalle turvaa tukikohdassaan Montmedyssa.
20. kesäkuuta 1791 yönä kuningas pakeni Tuileries'hin. Seuraavana päivänä itsevarma kuningas kuitenkin paljasti itsensä. Hänet tunnistettiin Varennesissa, Meusen départementissa, ja palautettiin Pariisiin 21. kesäkuuta vartion alaisena. Kuninkaan saapuessa Pariisiin väkijoukosta ei kuulunut kannatusta hänelle. Kansalliskokous vangitsi kuninkaan väliaikaisesti. Hänet ja kuningatar Marie Antoinette pidettiin vangittuna.
Perustuslakia säätävän kokouksen loppu.
Vaikka suurin osa kansalliskokouksesta edelleen kannatti monarkiaa tasavallan sijaan, kompromissina hyväksyttiin, että Ludvig XVI jäi lähinnä vain maan keulakuvaksi: hänen piti vannoa uskollisuutta perustuslaille. Tästä kieltäytyminen tai aseelliset toimet kansaa vastaan olisi tulkittu kruunusta luopumiseksi.
Jacques Pierre Brissot laati vetoomuksen, jonka mukaan Ludvig XVI oli syrjäytettävä hänen yritettyään paeta. Valtava väkijoukko kokoontui Champ-de-Marsiin allekirjoittamaan vetoomusta. Georges Danton ja Camille Desmoulins pitivät yllytyspuheita. Kansalliskokous määräsi kunnan viranomaiset ”säilyttämään julkisen rauhan”. Lafayetten kansalliskaarti kohtasi väkijoukon. Sotilaat vastasivat kivien heittelyyn ampumalla ilmaan. Kun väkijoukko ei hajaantunut, Lafayette määräsi ampumaan kohti. Tulituksessa kuoli yli 50 ihmistä.
Verilöylyn jälkeen viranomaiset sulkivat patrioottien kokoontumistiloja ja radikaaleimpia sanomalehtiä, kuten Jean-Paul Marat'n "L'Ami du Peuple". Danton pakeni Englantiin; Desmoulins ja Marat painuivat maan alle.
Tällä välin uusi uhka nousi: Saksan keisari keisari Leopold II, Preussin kuningas Fredrik Vilhelm II ja kuninkaan veli Charles-Phillipe, comte d'Artois antoivat Pilnitzin julistuksen, jossa he julistivat Ludvig XVI:n asian omakseen ja vaativat hänen vapauttamistaan ja kansalliskokouksen purkamista sodan uhalla.
Ulkovaltojen uhkaus ei toiminut Ludvig XVI:n eduksi, vaan raivostutti ranskalaiset, ja raja-alueet mobilisoituivat.
Jopa ennen kuninkaan pakoa kansalliskokouksen jäsenet olivat päättäneet kieltäytyä osallistumasta perustuslain jälkeiseen lakiasäätävään kokoukseen. Nyt erilaiset läpi menneet lait koottiin yhdeksi perustuslaiksi, ja se annettiin Ludvig XVI:n hyväksyttäväksi. Hän vannoi pitävänsä sitä yllä, puolustavansa sitä ulkovaltojen hyökkäyksiltä ja toimivansa sen toimeenpanemiseksi kaikin mahdollisin keinoin. Kuningas puhutteli kansalliskokousta ja sai innostuneet suosionosoitukset. Kansalliskokous päätti kautensa 29. syyskuuta 1791.
Lakia säätävä kokous.
Vuoden 1791 perustuslain mukaan Ranskasta tuli perustuslaillinen monarkia. Kuningas jakoi vallan vaaleilla valitun lakia säätävän kokouksen ("assemblée législative") kanssa, mutta hänellä oli silti oikeus valita ministerit ja kuninkaallinen veto-oikeus.
Lakia säätävä kokous kokoontui ensimmäisen kerran 1. lokakuuta 1791 ja ajautui kaaokseen alle vuodessa. Yrityksessään hallita kokous epäonnistui täydellisesti. Sen jälkeen jäi tyhjä valtion kassa ja kuriton armeija ja laivasto.
Kokous koostui 165 feuillantista (tasavaltalaisia monarkisteja), jotka istuivat oikealla; 330 girondistista (liberaalidemokraatteja) ja jakobiinista, jotka istuivat vasemmalla ja 250 edustajasta, jotka eivät kuuluneet kumpaakaan ryhmään.
Kuningas käytti veto-oikeuttaan estääkseen lain, joka uhkasi emigrantteja kuolemantuomiolla, sekä lain, jonka mukaan perustuslakia vastustavat papit olisivat joutuneet vannomaan kahdeksan päivän kuluessa lain vaatiman valan. Vuodessa nämä erimielisyydet johtivat perustuslailliseen kriisiin.
Politiikka johti sotaan Itävaltaa ja sen liittolaisia vastaan. Kuningas, feuillantit ja girondistit halusivat sotaa: kuningas ja monet feuillantit kuninkaan suosion kasvattamiseksi. Jopa tappio olisi tehnyt hänet suositummaksi. Girondistit puolestaan halusivat levittää vallankumousta koko Eurooppaan. Vain jotkut jakobiinit vastustivat sotaa. Keisari Leopold II, Marie Antoinetten veli, olisi ehkä halunnut välttää sotaa, mutta hän kuoli 1. maaliskuuta 1792.
Ranska julisti sodan Itävallalle 20. huhtikuuta, ja Preussi liittyi Itävallan puolelle muutamia viikkoja myöhemmin. Ensimmäiset taistelut Ranskan vallankumoussodissa koituivat Ranskan tappioksi. Ensimmäinen merkittävä taistelu oli Valmyssa 20. syyskuuta. Vaikkakin kova sade esti taistelun viemisen ratkaisuun, Ranskan tykistö näytti ylivoimansa. Tähän mennessä Ranska oli kuitenkin jo sekasorrossa ja kuningas syrjäytetty.
Perustuslaillinen kriisi.
Lakia säätävän kokouksen rinnalle nousi Pariisin kunnallishallitus, kommuuni. Elokuun 10. päivän vastaisena yönä 1792 kumoukselliset marssivat Tuileries'n palatsiin. Kuningas ja kuningatar jäivät vangeiksi, ja lakia säätävän kokouksen tynkäistunto poisti kuninkaan asemastaan; vain kolmannes edustajista oli läsnä, ja lähes kaikki heistä jakobiineja.
Kansallisen hallituksen jäännösten valta riippui nyt kumouksellisesta kommuunista. Kommuuni lähetti salamurhaajia vankiloihin surmaten 1 400 uhria ja lähetti kiertokirjeen muihin kaupunkeihin käskien niitä seuraamaan esimerkkiä. Lakiasäätävä kokous pystyi vain vähäiseen vastarintaan.
20. syyskuuta kokoontui kansalliskonventti, joka oli valittu ensimmäistä kertaa yleisellä ääni­oikeudella. Äänioikeutettuja olivat yli 25-vuotiaat, omalla työllään toimeentulevat miehet. 22. syyskuuta konventti lopetti virallisesti kuningasvallan ja julisti Ranskan tasavallaksi. Tämä päivä otettiin myöhemmin Ranskan vallankumouskalenterin aloituspäiväksi.
Kansalliskonventin lainsäädäntövallan lisäksi toimeenpanovalta siirtyi yleisen turvallisuuden komitealle ("Comité de Salut Public"), jonka kansalliskonventti asetti toimeensa 6. huhtikuuta. Girondisteistä tuli konventin ja komitean vaikutusvaltaisin puolue, mutta komitean johtoon nousi Vuoripuolueen Danton.
Braunschweigin manifestissa 25. heinäkuuta keisarillinen ja Preussin armeija uhkasivat kansaa pikaisella kostolla jos se vastustaisi kuningasvallan palauttamista tai armeijoiden etenemistä. Tämän seurauksena Ludvig XVI tuomittiin kuolemaan 17. tammikuuta 1793 vehkeilystä vihollisvaltojen kanssa ja teloitettiin giljotiinilla 21. tammikuuta. Teloitus johti monien muiden Euroopan maiden sodanjulistuksiin. Marie Antoinette seurasi miestään giljotiinilla 16. lokakuuta.
Sodan kääntyessä huonompaan, hinnat nousivat ja sanskulotit ("sans-culottes"), köyhät työläiset ja jakobiinit mellakoivat. Vastavallankumouksellinen liikehdintä alkoi monilla alueilla. Tämä kannusti jakobiineja parlamentaariseen vallankaappaukseen girondistiryhmää vastaan sans-culottesin tuella. Maaliskuussa kansalliskonventti perusti valtansa tueksi vallankumoustuomioistuimen, jonka päätöksistä ei voinut valittaa. Heinäkuussa kansallisen turvallisuuden komitean johtajaksi nousi Maximilien Robespierre.
Terrori (1793–1794).
Mestaukset ja terrori muuttuivat jokapäiväisiksi. Vallankumouksen ajanjakso kesäkuusta 1793 heinäkuuhun 1794 tunnetaankin hirmuvallan aikana, jolloin Maximilien Robespierren johdolla vallankumoukselliset palauttivat totalitaristisen hallintotavan maahan, vaiensivat poliittisen vastarinnan ja teloittivat vastustajiaan. Arviot teloitettujen määrästä vaihtelevat 18 000–40 000 välillä.
Syksyllä 1793 teloitettiin lähes kaikki girondistijohtajat. Keväällä 1794 Robespierre kukisti Dantonin maltillisemman siiven ja voimakkaampaa terroria vaatineen Jacques Hébertin, jotka molemmat teloitettiin. Tästä huolimatta hänen oma suosionsa ei juurikaan laskenut.
Terrorin "triumviraatin" muodostivat Robespierre, Saint-Just ja Georges Couthon, joista Robespierre ja Saint-Just oikeuttivat totalitarismin Jean-Jacques Rousseaun ihmisoikeuksia vähättelevillä ja läpitunkevaa ideologista vallankäyttöä suosivilla ajatuksilla. Kaksikko myös puhui yksityisomistusta vastaan Rousseaun hengessä, muttei saanut tälle vastakaikua. Vallankumouksessahan yksityisomistus julistettiin pyhäksi ja koskemattomaksi valistusfilosofien hengessä.
Hirmuvallan ajan seurauksena syntyi Ranskassa vallankumousta vastustava vastavallankumouksellinen liike, jonka merkittävimpiä hahmoja oli Joseph de Maistre. 27. heinäkuuta (Thermidorin 9. päivä) 1794 ranskalaiset kapinoivat terroria vastaan. Maltillisimmat konventin jäsenet erottivat ja teloittivat tämän jälkeen Robespierren muutamien muiden komitean jäsenten ohella. Konventti hyväksyi vuoden kolme perustuslain 17. elokuuta 1795, kansanäänestyksen jälkeen se tuli voimaan 26. syyskuuta 1795.
Direktorion aika.
Uusi perustuslaki nosti valtaan direktorion ("Directoire") ja loi ensimmäisen kaksikamarisen parlamentin. Parlamentissa oli 500 edustajan viidensadan neuvosto ("Conseil des Cinq-Cent") ja 250 jäsenen vanhojen neuvosto ("Conseil des Anciens"). Direktiohallitukseen kuului viisi direktoria, jotka valitsi vanhojen neuvosto viidensadan neuvoston listasta. Direktorio maltillisti jonkin verran Vuori-puolueen säätämiä lakeja.
Uutta hallitusta vastustivat jäljelle jääneet jakobiinit ja rojalistit. Armeija kukisti mellakoinnin ja vastavallankumoukselliset toimet. Näin armeija ja sen menestyksekäs kenraali Napoléon Bonaparte sai paljon valtaa.
9. marraskuuta 1799 (vallankumouskalenterin mukaan "brumaire"-kuun 18. päivänä vuonna VIII) Napoleon järjesti kaappauksen, jossa hän asetti valtaan konsulaatin. Tämä johti käytännössä diktatuuriin, ja 1804 Napoleon kruunasi itsensä keisariksi, mikä päätti vallankumouksen tasavaltalaisen vaiheen.
Terrorikauden jälkeen: direktoraatti ja Napoleon.
Napoleon kruunaa itsensä keisariksi (1804), häviää, Bourbonien kuningasvalta palaa (1815).
Katso myös yksityiskohtaisempi Ranskan suuren vallankumouksen aikajana.
Puolueet.
Vallankumouksessa syntyivät käsitteet oikeisto ja vasemmisto, vaikka etenkään alussa ei ollut tarkkarajaisia puolueita.
Oikeimmalla istuivat feuillantit, vähiten muutoksia kannattaneet konservatiivit, joista moni kannatti Britannian tapaista tai tasavaltalaista perustuslaillista monarkiaa.
”Maltillisessa vasemmistossa” istuivat girondistit ja muut liberaalit, kuten naisten äänioikeuden ja orjuuden lakkauttamisen puolesta kampanjoinut Markiisi de Condorcet, joilla oli valta vallankumouksen alkuvuosina.
Korkealla äärivasemmalla oli suurimpia muutoksia vaatinut Vuori-puolue, jonka johtajia olivat Marat, Danton ja Robespierre ja joka nousi valtaan vähitellen 1791–1793. Näistä Robespierreä on usein pidetty Rousseau-mielisenä sosialistina tai esisosialistina mutta Vuori-puolue ei edustanut mitään yhtenäistä ideologiaa. Danton nousi vallankumouksessa johtavaan asemaan jo 1792.
Jakobiinit.
Jakobiiniklubi oli alussa laaja uudistusmielisten (maltillisen ja jyrkän vasemmiston) kerho. Myöhemmin Vuori-puolue sai klubissa yliotteen girondisteista, ja sen jälkeen jakobiineilla usein tarkoitettiinkin Vuori-puolueen väkeä, kun alussa termillä oli laajempi merkitys.
Aiheesta muualla.
*


Vallankumous.
Bastiljin valtaus aloitti Ranskan suuren vallankumouksen.
Vallankumous voidaan yleisesti määritellä nopeaksi olosuhteiden muutokseksi.
Varsinaisessa merkityksessään termi "vallankumous" tarkoittaa poliittista mullistusta, jossa jonkin maan valtiojärjestys muutetaan tai yritetään muuttaa entisestä perusteellisesti eroavaksi väkivaltaisesti tai muutoin voimassa olevan lainsäädännön vastaisella tavalla. Monien vallankumousten tavoitteena on ollut itsevaltaisen tai diktatorisen järjestelmän lakkauttaminen ja demokraattisen valtiomuodon aikaansaaminen, mutta onironista että kumoukset ovat usein johtaneet uusien diktaattorien valtaannousuun.
Laajentuneessa merkityksessä vallankumouksella voidaan tarkoittaa myös historian keskeisiä prosesseja, jotka mullistavat ihmiselämän: esimerkiksi maatalouden vallankumous, teollinen vallankumous tai tieteen vallankumous.
Vallankumous on syytä erottaa terminä muista samantyyppisistä tapahtumista kuten vallankaappauksesta ("Coup d'état") ja kapinasta.
Vallankumouksellisia.
Vallankumousjohtajiksi lasketaan usein henkilöt, jotka joko konkreettisesti tai välikäsiä hyväksi käyttäen johtivat vallankumouksen onnistuneesti loppuun. Monet vallankumousjohtajat ovat saaneet lopulta vallan itsevaltaisesti itselleen, ja näin ollen heistä on tullut maansa diktaattoreita. Myös useissa maissa, joissa vallankumouksen jälkeen ollaan siirrytty demokraattisempaan järjestelmään, on vallankumouksen johtajilla erityinen virka valtion hallinnossa. Osa vallankumousjohtajista on epäonnistunut, kuollut tai lähtenyt maanpakoon.


Kuuban vallankumous.
Hilton-hotelli "Habana Libre" toimi vallankumoushallituksen kokoontumispaikkana
Kuuban vallankumous vuonna 1959 syöksi presidentti Fulgencio Batistan vallasta ja aloitti Fidel Castron hallinnon. Castro toimi aluksi vähälukuisen, lähinnä liberaaleista koostuvan sissijoukon johtajana, mutta kansansuosion lisääntyessä ja muiden kapinallisten elementtien, muun muassa kommunistien, liittyessä Castron joukkoihin vallankumousliike kasvoi ja saavutti sotilaallisia voittoja. Batista pakeni vallankumouksellisten joukkojen edeltä Yhdysvaltoihin. Kuuban vallankumoukseen Castron läheisimpänä asetoverina osallistui myös myöhemmin opiskelijoiden ja kapinallisten ikoniksi noussut Che Guevara.
Tausta.
Yhdysvaltain–Espanjan sodan jälkeen 1898 Yhdysvallat oli valloittanut Kuuban ja antanut sille rajoitetun itsenäisyyden vuonna 1902. Fulgencio Batista, armeijan kersantti kaappasi vallan 1933. Hänestä tuli pian kulissien takainen diktaattori, kunnes hänet valittiin presidentiksi 1940 vaalilla, jota pidettiin järjestettynä. Hänen hallintoaan leimasi korruptio ja väkivalta. Batista äänestettiin ulos 1944. Häntä seurasi tohtori Ramón Grau San Martín, populisti, joka oli pitänyt presidentin paikkaa hetken vuoden 1933 kumouksessa. Grau sääti monia työläisiä suosivia lakeja, ja sääti vuoden 1940 perustuslain, jota pidetään ihmisoikeuksien kannalta yhtenä edistyksellisimmistä. Grauta seurasi Carlos Prío Socarrás, joka valittiin demokraattisesti, mutta jonka hallitus päätyi yhä syvempään korruptioon ja väkivaltaan vastustajiaan vastaan. Ortodoxo-puolueen Eduardo Chibás, josta odotettiin vuoden 1952 vaalien voittajaa päätyi itsemurhaan, ja oppositio jäi ilman johtajaa. Batista otti tästä hyödyn ja kaappasi vallan verettömästi kolme kuukautta ennen vaaleja. Presidentti Prío ei tehnyt mitään estääkseen kaappauksen ja hänet karkotettiin. Batista peruutti vaalit.
Batistan hallitus oli äärimmäisen korruptoitunut sortohallitus, joka hylkäsi perustuslain. Se oli hyvissä väleissä Yhdysvaltain hallituksen ja myös mafian kanssa. Yhdysvaltalaiset yritykset menestyivät hyvin Kuubassa ja maasta tuli suosittu turistikohde. 1950-luvun suuret lamat lisäsivät kuubalaisten tyytymättömyyttä, koska he kokivat itsensä omassa maassa marginalisoiduiksi Yhdysvaltain taloudellisen vallan ja turistien takia.
Yksi Batistan vastustajista oli Fidel Castro. Hän oli yrittänyt haastaa 1952 sotilasvallankaappausta oikeuden kautta, mutta hänen haasteensa oli hylätty. Castro oli vangittu, kun hän oli johtanut hampaattoman ja ihmishengissä kalliin iskun armeijan Moncadan parakeille 26. heinäkuuta 1953. Castro vapautettiin yleisen armahduksen kautta toukokuussa 1955 ja hän siirtyi maanpakoon Meksikoon ja Yhdysvaltoihin.
Castron paluuta Kuubaan "26. heinäkuuta" -liikkeen johdossa leimasi uusi katastrofaalinen taistelu. Castro, Guevara ja 80 muuta vallankumouksellista lähtivät matkaan Tuxpánista, Meksikosta Granma-nimisellä jahdilla marraskuussa 1956. Vallankumoukselliset nousivat maihin soisella alueella lähellä Niqueroa, Kaakkois-Kuubassa. He piiloutuivat Sierra Maestran vuoristoon, mutta vain kolmen päivän päästä hallituksen joukot löysivät heidät. Vain 12 heistä selvisi hengissä. Selviytyneet joukot pakenivat vuorille ja aloittivat sieltä sissisodan hallitusta vastaan.
Vuoden 1958 toukokuussa Batista käynnisti massiivisen hyökkäyksen Castroa vastaan. Huolimatta alivoimastaan, Castron joukot saavuttivat sarjan voittoja. Tässä heitä avitti suuri karkuruuden määrä Batistan taistelutahdoltaan alhaisessa armeijassa. 1. tammikuuta 1959 Batista pakeni Kuubasta Dominikaaniseen tasavaltaan yleislakon ja kansannousun tukemana ja Castron joukot valtasivat Santiagon ja viikkoa myöhemmin Havannan. Batista siirtyi lopulliseen maanpakoon Portugaliin ja Espanjaan, kuollen Guadalminassa, Espanjassa vuonna 1973.
Vallankumouksen jälkeen.
Aluksi presidentti, pääministeri ja moni muu keskeinen vallanpitäjä olivat liberaalidemokraatteja kuten Castron alkuperäisen sissiliikkeen useimmat jäsenetkin, mutta Castro saavutti vallan savustamalla liberaalit ja muut riippumattomat vallasta, karkottamalla ja eliminoimalla muut vastarintaryhmät ja vangitsemalla vastustajansa. Vallankumouksen radikalisoituessa satoja tuhansia kuubalaisia pakeni saarelta. Castron hallinto kansallisti valtaannousunsa jälkeen 6. elokuuta 1960 kaiken ulkomaisen pääoman, jonka seurauksena Yhdysvallat asetti maan kauppasaartoon. Talousvaikeuksien seurauksena Castro tukeutui vahvemmin kommunisteihin ja aloitti yhteistyön itäblokin kanssa.
Yhdysvaltain ilmavoimat pommitti Kuuban lentokenttiä 15. huhtikuuta 1961, ja seuraavana päivänä Castro julisti maan sosialistiseksi. kouluttama ja aseistama 1 500 maanpakolaisen joukko yritti maihinnousua 17. huhtikuuta Sikojenlahdella, mutta se ei saanut kaipaamaansa kansan tukea ja murskattiin nopeasti. Heinäkuussa 1961 Castron 26. heinäkuuta -liike yhdistyi sosialistiseen puolueeseen ja vuonna 1965 puolueesta tuli kommunistinen Castron johtamana. Maihinnousun uskotaan itse asiassa lisänneen Castron tukea.
Nyttemmin Kuuba on läntisen pallonpuoliskon sosialistisin maa. Castron Kuubassa vallankumous-termiä käytetään myös edelleen jatkuvasta sosialistisesta prosessista.
Oswaldo Payá Sardiñasin johtaman Varela-liike sai kerättyä 10 000 nimen adressin Kuuban lain mukaan kansanäänestyksestä sananvapauden, yhdistymisvapauden, vapaiden vaalien, uskonnonvapauden, elinkeinovapauden ja poliittisten vankien vapauttamisen puolesta 11. toukokuuta 2002, mutta Castro on kieltäytyi järjestämästä kansanäänestystä ja 75 poliittista toisinajattelijaa vangittiin. Ihmisoikeusjärjestöt ovat vedonneet heidän puolestaan. Tuomiot olivat nimikkeillä ”epäkunnioitus auktoriteetteja kohtaan”, ”väärien tietojen levittäminen maailmanrauhaa vastaan” tai ”rikosta edeltävä vaarallisuus”.


Annam.
Annam (安南), eli "Rauhoitettu etelä" on alue Keski-Vietnamissa. Kiinalaiset valtasivat sen 111 eaa. (Han-dynastia) ja antoivat alueelle tämän nimen (mandariiniksi Ānnán; sama kuin Kofi Annanin nimi kiinalaisittain). Paikallisesti alue tunnetaan nimellä "Trung Bộ" (中圻) eli "Keskeinen rajamaa". Se oli aiemmin kuningaskunta, jonka pääkaupunki oli Hué. Ranskalaiset olivat vallanneet sen vuonna 1884.
Annamilaiset ovat etnisesti lähellä kiinalaisia, mutta heillä on yhteyksiä myös malaijeihin. Alueen länsiosissa on elänyt moi-kansaa, jonka kulttuuri on nyttemmin sulautunut valtaväestöön.
Muut kaksi Vietnamin aluetta, jotka olivat ensin Kiinan ja Ranskan-Kiinan sodan jälkeen Ranskan vallassa, olivat Kotšinkiina ja Tonkin.
Alueesta kertoo vuonna 1335 julkaistu ensimmäinen Vietnamista kertova kirja, 20-osainen "An Nam Chí Lược" ("Lyhennetyt Annamin asiakirjat", 《安南志略》), jonka kirjoitti Lê Tắc (黎崱).
Nimi on myös polveutunut Laosin ja Vietnamin rajalla olevan, 1 100 kilometriä pitkän, korkeimmillaan 2 958 metrin korkeuteen nousevan vuoriston ranskankieliseksi nimeksi "la Chaîne Annamitique".


Risiini (kasvi).
Risiini ("Ricinus communis") on Itä-Afrikasta ympäri maailmaa levinnyt tyräkkikasvi ("Euphorbiaceae"), jonka papumaisista hedelmistä saadaan puristamalla risiiniöljyä ja syanidiakin voimakkaampaa risiini-myrkkyä.


Keskiluku.
Esimerkki: luvut 1, 1, 2, 3, 6, 7, 8.
Helpoin laskettava on moodi: lukua 1 on enemmän kuin mitään muuta (2 kappaletta, kun kaikkia muita on vain 1), joten moodi on 1.
Mediaania varten luvut järjestetään, jolloin keskimmäiseksi asettuu luku 3. Tätä pienempiä (1, toinen 1 ja 2) ja suurempia (6, 7 ja 8) lukuja on yhtä paljon. Lukujen mediaani on 3.
Lukujen summa on 28, joka jaettuna lukujen määrällä (7) on 4. Keskiarvo on siis 4.
Lukujen tulo on 2016. Lukujen geometrinen keskiarvo lähellä lukua 3, koska 3*3*3*3*3*3*3 (3 potenssiin 7) eli 2187 on lähellä lukua 2016; tarkempi likiarvo keskiarvolle on 2,965.
Harmoninen keskiarvo on 1/(((1/1)+(1/1)+(1/2)+(1/3)+(1/6)+(1/7)+(1/8))/7). Tämä on noin 2,142.
Neliöllinen keskiarvo = formula_1 ≈ 4,84.


F4U Corsair.
Chance Vought V-166 (F4U Corsair) oli yhdysvaltalainen yksimoottorinen, yksitasoinen ja yksipaikkainen hävittäjälentokone, jota käytettiin toisessa maailmansodassa ja Korean sodassa. Vought-yhtiön lisäksi koneita valmistivat Goodyear, jonka valmistamat koneet saivat tunnuksen FG, sekä Brewster Aeronautical Corporation, jonka valmistamat koneet saivat tunnuksen F3A. Konetta valmistettiin vuosien 1941 - 1952 välillä noin 12 500 kappaletta.
Kyseessä oli tukialushävittäjä, jota ei haluttu huolia tukialuskäyttöön. Se oli tehokas, epävakaa ja äärimmäisen kiikkerä Zeron tappaja, jossa oli suurin saatavissa oleva tähtimoottori istutettuna kevyeen runkoon. Pitkä nokka esti näkyvyyden eteenpäin nousuissa ja laskuissa. Moottorin raju vääntötaipumus teki koneesta vaarallisen nousuissa. Siipien erikoisella v-muodolla ("käänteinen lokkisiipi", "inverted gull wing") saatiin lisää maavaraa suurelle potkurille.
Koneen potentiaali tiedostettiin jo hyvin varhain - se oli nopea, äärimmäisen ketterä, tehokas ja siinä oli hyvä aseistus, mutta Corsairia pidettiin hyvin vaikeana lentokenttäkäsittelyominaisuuksiltaan. Niinpä US Navyn sijaan Corsair päätettiin standardisoida US Marine Corpsin pääkalustoksi, ja se alkoi korvata Grumman F4F Wildcat-kalustoa 1943 alkaen. Myös Fleet Air Arm, Britannian laivaston ilmavoimat, alkoi saada Corsair-kalustoa Lend Lease -toimituksina 1943.
Kone oli tehokas osaavissa käsissä, mutta suuri määrä onnettomuuksia varjosti koneen mainetta. Fleet Air Arm kuitenkin kehitti ne käytännöt, jolla Corsairista saatiin hyvä tukialushävittäjä. Kone menestyi alusta alkaen USA:n merijalkaväen maatukikohtiin perustuvissa operaatioissa, ja hyväksyttiin lopulta myös US Navyssa laivastokäyttöön. Vuodesta 1945 alkaen se alkoi korvata Grumman F6F Hellcatin laivaston standardihävittäjä- ja rynnäkkökoneena.
Corsair pysyi palveluskäytössä vielä pitkälle 1950-luvulle. Korean sodassa komentajakapteeni Guy Bordelon saavutti viisi ilmavoittoa F4U-5N Corsair-yöhävittäjällä.
Corsair tulittaa raketeilla japanilaisasemia Okinawalla kesäkuussa 1945.


P-47 Thunderbolt.
Republic P-47 Thunderbolt (lempiniminä "T-bolt", "Jug", (ruukku, tonkka) tai "Juggernaut"), oli yhdysvaltalainen, toisen maailmansodan aikainen yksimoottorinen ja -paikkainen hävittäjälentokone. Venäläis-amerikkalaisten Alexander de Severskyn ja Alexander Kartvelin suunnittelema yksinkertainen ja vahvarakenteinen kone saattoi saavuttaa syöksyissä lähes äänennopeuden. Thunderbolt oli toisen maailmansodan raskain yksimoottorinen hävittäjälentokone.
Koneen suuriin ulkomittoihin vaikutti osaltaan rungon takaosaan sijoitettu turboahdin ja sen vaatimat putkistot
pakokaasulle, ilmanotolle ja ahdetun ilman paluulle, ahtimen jäähdytykselle sekä välijäähdyttimelle. Koneen runkoa
voi verrata Vought F4U Corsair - hävittäjään jossa oli sama moottori mutta mekaanisesti ahdettuna ja välijäähdyttimellä.
Kone suunniteltiin alunperin torjuntahävittäjäksi, mutta suunnittelija Alexander Kartvelin mukaan se soveltui myös suurten korkeuksien saattohävittäjäksi, minkä tehtävän se selvitti melko hyvin, kiitos tehokkaan ahtimen ja siipikonstruktion. Toimintasäde riitti lähempänä oleviin kohteisiin, mutta ei kauempana oleviin. Kone osoittautui myöhemmin loistavaksi hävittäjäpommittajaksi ja maataistelukoneeksi vahvan rakenteensa ansiosta. Kahdeksan.50 kaliiperin (12,7 mm) raskasta konekivääriä takasi riittävän tulivoiman.
Alkusarjojen koneet olivat melko kömpelöitä, joten P-47 ei aluksi soveltunut kaartotaisteluun, mutta tehokkaan moottorin ja hyvän tulivoiman ansiosta se sopi erinomaisesti "heiluri-ilmataisteluun" jossa pyrittiin nousemaan vihollisen yläpuolelle ja iskemään sieltä. Koneen suuri nopeus erityisesti korkealla ja hyvä siiveketeho ts. nopea kaartoonlähtö suuressa nopeudessa mahdollistivat
tiukemmin kaartavan vihollisen kuten Me 109 hävittäjän ahdistamisen. Tällöin kone kallistettiin aluksi poispäin, takaisin ja ominaisuuksia käyttäen vastustajan perään tämän kaarron ulkopuolelta mikä poisti tarpeen pysyä kaartosäteen sisäpuolella. Thunderboltin syöksynopeus teki myös tästä irrottautumiskeinosta vaarallisen. Vuonna 1944 käyttöönotetut leveälapaiset potkurit paransivat Thunderboltin suorituskykyä huomattavasti, ja sen suurin ongelma, nousukyky, korjaantui.
Koneen viimeisessä tuotantomallissa, P-47N:ssä, oli suuren siipipinta-alansa ja alhaisen siipikuormituksensa vuoksi erinomainen ketteryys ja pitkä toimintamatka, jopa 8 h, ja sitä käytettiin erityisesti Tyynellämerellä.
Koneen heikkouksina olivat aluksi myös huono näkyvyys taaksepäin ja lyhyt kantama: ensin mainittu ongelma ratkaistiin sarjasta D-25 eteenpäin käyttöönotetulla kuplakuomulla ja jälkimmäinen koko ajan kasvatetulla polttoainekapasiteetilla sekä lisäpolttoainesäiliöillä. P-47N:n esisarja, P-47M, oli koko toisen maailmansodan nopein operatiivisessa käytössä ollut mäntämoottorihävittäjä.
Ensimmäinen Thunderboltia operatiivisesti käyttänyt yksikkö oli 8. ilmavoimien 56th Fighter Group, joka lensi ensimmäisen kerran operatiivisesti kesällä 1943. 56th lensi Thunderboltilla koko sodan läpi, sai eniten ilmavoittoja (688 kpl) kaikista Euroopassa palvelleista USAAFin hävittäjärykmenteistä, ja sen jäseniä olivat kaksi eniten Euroopan sotanäyttämöllä ilmavoittoja saaneista amerikkalaisista lentäjistä, everstiluutnantit Robert Johnson ja Francis Gabreski, molemmilla 28 ilmavoittoa. 56th FG:n pudotus-tappiosuhde oli myös paras kaikista USAAFin rykmenteistä, 8:1.
P-47N Thunderbolt-parvi. P-47N oli koneen lopullinen tuotantoversio
Paremman panssarointinsa sekä ilmajäähdytteisen moottorinsa ansiosta kone kesti osumia selvästi paremmin kuin nestejäähdytteinen P-51 Mustang. Tästä syystä 9. ilmavoimat, joka lensi Euroopan sotanäyttämöllä taktisia operaatioita ja maataistelulentoja, standardoi kalustokseen Thunderboltit.
Tyynellämerellä eniten ilmavoittoja sai 5. ilmavoimien 348th FG ja lentäjistä everstiluutnantti Neel Kearby, 22 kpl. 7. ilmavoimien 318 FG saavutti 153 ilmavoittoa japanilaisia vastaan P-47N-kalustolla vuoden 1945 aikana, enemmän kuin yksikään toinen USAAFin hävittäjärykmentti samana aikana. Viimeinen toisessa maailmandodassa hävittäjä-ässäksi tullut lentäjä, kapteeni Oscar Perdomo, saavutti kaikki ilmavoittonsa P-47N:llä.


Kaksosparadoksi.
Kaksosparadoksi on näennäinen paradoksi, joka liitetään erääseen erityisen suhteellisuusteorian ajatuskokeeseen. Ajatuskoe on seuraava: Olkoot meillä kaksoset Tupu ja Hupu. Hupu lähtee suurella nopeudella avaruusmatkalle, ja Tupu jää kotiin odottelemaan. Kun Hupu palaa matkaltaan, hän on Tupua nuorempi, sillä nopeasti liikkuvassa avaruusaluksessa aika kuluu hitaammin. Ilmiö on todistettu kokeellisesti.
Näennäinen paradoksi syntyy siitä, että suhteellisuusteorian mukaan tasainen suoraviivainen liike on suhteellista. Voitaisiin ajatella, että avaruusalus pysyi paikallaan, ja maapallo liikkui sen suhteen suurella nopeudella. Tällöin maapallolla olleen Tupun aika olisi kulunut hitaammin ja hänen tulisi olla Hupua nuorempi heidän jälleen kohdatessaan.
Paradoksin ratkaisu voidaan ajatella seuraavalla tavalla. Oletetaan, että kaksosilla on kaukoputki, josta he näkevät jatkuvasti toistensa kellot. Kun Hupu matkustaa poispäin maapallosta valonnopeutta lähenevällä nopeudella, hän kokee, että Tupun kello käy paljon hitaammin kuin hänen oma kellonsa. Vastaavasti Tupu kokee, että Hupun kello käy hitaammin. Ennen kuin Hupu kääntyy paluumatkalle, hän pysähtyy ja katsoo kaukoputkeen. Kellot näyttävät käyvän samaan tahtiin, mutta Tupun kello näyttää jättäneen. Hupu lähtee paluumatkalle. Nyt ilmiö muuttuu päinvastaiseksi. Hupu näkee Tupun kellon käyvän nopeammin. Tupu näkee Hupun kellon käyvän hitaammin, kunnes käännöskohdasta lähtenyt valonsignaali saavuttaa hänet ajankohtana, jolloin Hupu on jo paluumatkalla. Vasta sen jälkeen Hupun kello näyttää käyvän nopeammin. Tästä epäsymmetriasta joutuu, että Hupun kello on jätättänyt, kun hän pääsee takaisin maapallolle.
Kun esine liikkuu poispäin maapallosta valonnopeutta lähenevällä nopeudella, esineestä lähtevä valo joutuu kulkemaan jokaisen sekunnin jälkeen pidemmän matkan saavuttaakseen maapallon. ks. kuva. Näin valon matka maapallolle kestää aina hieman kauemmin, kuin edellisellä kerralla ja avaruusaluksen aika näyttää kulkevan hitaammin.
Kun esine liikkuu maapalloa kohti, valo kulkee vastaavasti lyhyemmän matkan jokaisen sekunnin jälkeen ja valon matka maapallolle kestää vähemmän aikaa, kuin edellisellä kerralla, eli aika näyttää kulkevan nopeammin.
Perussyynä Hupun hitaammalle ikääntymiselle Tupuun nähden on suhteellisuusteorian mukainen Hupun kokema matkan ja vastaavasti matka-ajan lyhentyminen. Jos molemmat kokisivat matkan yhtä pitkänä, ei aika-eroa syntyisi matkan päättyessä.
Ilmiön kannalta on olennaista, että avaruusalus vaihtaa koordinaatistoa kääntyessään paluumatkalle. Koordinaatistoja, jotka liikkuvat tasaisella nopeudella toistensa suhteen, kutsutaan inertiaalikoordinaatistoiksi. Maan koordinaatisto on inertiaalikoordinaatisto avaruusaluksen koordinaatiston suhteen aina siihen saakka kunnes avaruusalus vaihtaa suuntaansa. Tällöin voidaan ajatella inertiaalikoordinaatiston jatkavan matkaansa avaruuteen ja avaruusaluksen "hyppäävän" toiseen inertiaalikoordinaatistoon, joka lähestyy Maata.


Gloster Gladiator.
Gloster Gladiator oli Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimien 1930-luvun puolivälin kaksitasoinen hävittäjälentokonetyyppi. Yksipaikkainen, kiinteälaskutelineinen Gladiator oli viimeinen Kuninkaallisten ilmavoimien käyttämä kaksitasohävittäjä. Niitä käytti ilmavoimien lisäksi Kuninkaallinen laivasto lentotukialuksiltaan "Sea Gladiator" -tyyppinä.
Gloster kehitti Gladiatorin Gauntlet-hävittäjän pohjalta jo ennen ensimmäisen sarja-Gauntletin valmistumista. Prototyyppi S.S.37 lensi ensilentonsa syyskuussa 1934. Malli oli Glosterin vastaus RAF:n spesifikaatioon F.7/30. Kustannusten säästämiseksi prototyyppi tehtiin Gauntletista vaihtamalla siivet ja laskuteline ja tekemällä joitakin muita pienehköjä muutoksia. Lopulta ilmailuministeriö kirjoitti uuden spesifikaation F.14/35 ja tilasi vuonna 1935 Glosterilta 23 Gladiatoria.
Gloster Gladiatoria valmistettiin kaikkiaan 756 kappaletta, joista 231 versiota I ja loput versiota II. Koneita toimitettiin 480 RAF:lle, 60 RN:lle ja 216 vientiin 13 maahan; Belgiaan, Egyptiin, Etelä-Afrikkaan, Kiinaan, Kreikkaan, Irakiiin, Irlantiin, Latviaan, Liettuaan, Norjaan, Portugaliin, Ruotsiin, Suomeen ja Vapaan Ranskan ilmavoimille. Latvian ja Liettuan Gladiatorit toimivat myöhemmin Neuvostoliiton ilmavoimissa – eivät kuitenkaan Suomen rintamilla. Saksan Luftwaffella oli muutama sotasaaliskone.
Gloster Gladiatorin tuotantoa pidettiin yllä pitkään. Viimeinen valmistui elokuussa 1939. Samaan aikaan Hawkerin ja Supermarinen tehtaat tuottivat paljon nykyaikaisempia kokometallisia yksitasohävittäjiä sisäänvedettävällä laskutelineellä. Tosiasia kuitenkin on, että Hurricanet ja Spitfiret eivät riittäneet kuin Etelä-Englannin laivueille ja ulkomailla toimivat RAF:n yksiköt tarvitsivat kalustoa nekin.
Toisessa maailmansodassa Gladiator oli kuitenkin pahasti vanhentunut. Panssarointi puuttui, polttoainesäiliö oli suojaamaton ja aseet häiriöherkkiä. Ketteryyttä lukuun ottamatta suoritusarvot olivat vaatimattomia, eikä siitä ollut juurikaan vastusta Saksan ja Italian ilmavoimille. Tästä huolimatta niitä silti käytettiin saksalaisten teknisesti ylivoimaista kalustoa vastaan Maltalla ja Kreetalla saavuttaen muutamia voittojakin. Kone oli melko ketterä, mutta siitä huolimatta pahasti alakynnessä saksalaista vastaan. Italialaisia koneita vastaan se pärjäsi hieman paremmin. Taistelussa Britanniasta Gladiator-koneet oli sijoitettu Pohjois-Englantiin, jonne Bf 109:n lentosäde ei yltänyt.
Eniten ilmavoittoja Gladiatorilla on saavuttanut Squadron Leader Marmaduke Thomas Pattle (80 ja 33 Sqn RAF), joka saavutti 15 ilmavoittoa Gladiatoreilla. Hän saavutti 35 ilmavoittoa lisäksi Hawker Hurricanella, ollen 50 ilmavoitollaan Kuninkaallisten ilmavoimien menestyksekkäin hävittäjälentäjä toisessa maailmansodassa.
Gladiatorit Suomessa.
Suomen ilmavoimat osti talvisodan aikana 20 Gloster Gladiator Mk. II -hävittäjää Isosta-Britanniasta. Chamberlainin hallituksen sotakabinetti teki tästä päätöksen 5. joulukuuta 1939. Ostettujen lisäksi Englanti lahjoitti 10 Gladiator II:ta Suomen pyydettyä lisää kalustoa. Koneet kerättiin huoltoyksiköistä, laivattiin Bergeniin ja kuljetettiin sieltä rautateitse Malmöön ja koottiin. Suomalaiset lentäjät kävivät noutamassa koneet Suomeen tammi- ja helmikuussa 1940.
Toista 30 Gladiatorin erää ei koskaan saatu, vaikka erän luovuttamiselle saatiinkin Englannista periaatteellinen suostumus. Talvisota ehti loppua ja Iso-Britannia tarvitsi koneensa itse.
Käyttö talvisodassa.
Talvisodassa Gladiatorit palvelivat, joka lensi konetyypillä yli 600 lentoa ja saavutti 34 ilmavoittoa. Omat tappiot olivat raskaat; kuusi ohjaajaa ja 13 konetta, joista 11 ilmataisteluissa. Lentolaivue 12 ja 14 saivat myös muutamia Gladiatoreja ja lensivät niillä 101 sotalentoa saavuttaen kolme ilmavoittoa ja menettäen yhden koneen ohjaajineen. Eräät tunnetuimmista kaatuneista olivat Harmon-patsaalla palkittu luutnantti Pentti Tevä (ent. Ax) sekä Vihtori Kosolan vanhin poika, kersantti Pentti Kosola. Menestyksekkäin suomalainen Gladiator-lentäjä oli Lentolaivue 26:n Oiva Tuominen kuudella Gladiator-ilmavoitolla. Kapteeni Paavo Berg saavutti viisi ilmavoittoa Gladiatorilla, ja lukuisista Gladiator-lentäjistä tuli myöhemmin ässiä jatkosodassa.
Ilmavoimien omien Gladiator-hävittäjien lisäksi palveli talvisodassa Pohjois-Suomen rintamalla ruotsalainen vapaaehtoinen lentorykmentti F 19 10. tammikuuta alkaen sodan loppuun saakka. Osaston kalustona oli 12 Gloster Gladiator Mk. I -hävittäjää sekä viisi Hawker Hart pommittajaa. Koneet olivat Ruotsin ilmavoimien, mutta lensivät suomalaisin tunnuksin. Osasto vastasi yksin koko Pohjois-Suomen ilmapuolustuksesta. Ruotsalaisvapaaehtoisten Gladiator-hävittäjät saavuttivat talvisodassa kahdeksan ilmavoittoa.
Käyttö jatkosodassa.
Jatkosodassa Lentolaivue 12 ja Lentolaivue 14 käyttivät Gladiatoreja lyhyen aikaa tiedusteluun, jonka jälkeen koneet sai Lentolaivue 16, joka oli myös tiedustelulaivue. Jatkosodassa saavutettiin yksi ilmavoitto ja menetettiin kymmenen Gladiatoria kolmen ohjaajan saadessa surmansa.
Gladiatorit palvelivat ilmavoimissa aina helmikuuhun 1945 saakka.


Hawker Hurricane.
Hawker Hurricane oli Britannian kuninkaallisten ilmavoimien 1930-luvun alun moderni hävittäjälentokonetyyppi. Se oli lukumääräisesti tärkein englantilaisten hävittäjälentokone taistelussa Britanniasta 10. heinäkuuta - 31. lokakuuta 1940. Tuolloin RAFilla oli käytössään 32 Hurricane-laivuetta ja 19 Supermarine Spitfire-laivuetta. 620 Hurricane- ja Spitfire-hävittäjälentokonetta torjui 3 500 saksalaisen pommitus- ja hävittäjälentokoneen uhan.
Brittiläinen ässä (28 varmistettua pudotusta) James Harry "Ginger" Lacey saavutti taistelussa Britanniasta 18 pudotusta Hurricanella. Lisäksi hänen ansiokseen luettiin Buckinghamin palatsia pommittaneen koneen alasampuminen. Marmaduke Pattle saavutti tyypillä 35 pudotusta. Archie McKellar joka lensi sekä Hurricanella että Spitfirellä, saavutti Hurricanella lentäessään 5 pudotusta yhden päivän aikana.
Hurricanen suunnittelu ja käyttö.
Vielä vuonna 1933 uskottiin nopeiden pommikoneiden ratkaisevan tulevat sodat ja hävittäjien olevan kykenemättömiä estämään nopeiden ja korkealla lentävien pommikoneiden toimintaa.
Sydney Camm esitteli lokakuussa 1933 Hawker Furyn pohjalta tehdyn suunnitelman yksitasoisesta kiinteällä laskutelineellä varustetusta Fury Monoplanesta. Vuonna 1934 moottoriksi vaihdettiin 1 000 hevosvoiman Rolls-Royce PV12, joka sai myöhemmin nimen Merlin, ja laskuteline muutettiin sisäänvedettäväksi. Tässä vaiheessa suunnitelma oli saanut nimen Hawker High Speed Interceptor Monoplane. Ison-Britannian ilmailuministeriö tilasi prototyypin helmikuussa 1935.
Prototyypin K5083:n ensilento tapahtui 6. marraskuuta 1935. Moottorissa oli vielä lastentauteja mutta itse koneen rakenteeseen jouduttiin koelentojen perusteella tekemään vain muutama muutos. Se oli RAF:n ensimmäinen lentokone, jonka nopeus ylitti 300 mailia tunnissa - prototyyppi lensi 16 200 jalan korkeudessa 315 mph (507 km/h).
Hurricane I.
Ilmailuministeriö antoi kesäkuussa 1936 koneelle nimen Hurricane. Hawker aloitti tuotantopiirustusten piirtämisen jo maaliskuussa 1936, vaikka tilauksesta ei ollutkaan varmuutta. 600:n koneen tilaus saatiin kesäkuussa 1936 ja ensimmäisten koneiden valmistus alkoi jo saman kuukauden aikana. Hawkerin oma-aloitteista kolmen kuukauden varaslähtöä on myöhemmin kiitelty, sillä sen ansiosta RAF:lla oli ehkä 300-400 hävittäjää enemmän taistelun Englannista alkaessa.
Prototyyppi ja tuotantoon tullut Hurricane oli putkirakenteinen ja kankaalla verhottu. Ratkaisu oli kokometallista puolikuorirakenteista perinteisempi ja myös halvempi. Hawkerin tehtaalla ei 1930-luvulla ollut käytössä työvoimaa, joka ilman pitkää koulutusta olisi pystynyt kuorirakenteisen lentokoneen valmistukseen. Kankaalla verhottu rakenne oli metallipintaista herkempi esimerkiksi vihollisen osumista syntyville vaurioille, mutta oli myös helpompi korjata vastaavaan tekniikkaan jo tottuneelle huoltohenkilöstölle.
Suojaamattomat polttoainesäiliöt syttyivät helposti tuleen osumista ja ne muutettiin myöhemmin itsestään tiivistyviksi.
Hurricanen eräs epämiellyttävimmistä suunnitteluvioista oli se, että osuman saatuaan eräät koneen polttoainetankit vuosivat koneen ohjaamoon. Monet alas ammutut pilotit kärsivät kauhistuttavia palovammoja, jotka saivat lempinimen "Hurricane Rash".
Vaikka Hawker oli kehittänyt hyvän kangaspäällysteen kiinnitys- ja saumausmenetelmän, ei rakenne ollut enää sopiva nopeuksille, joihin kone kykeni; yksi luodinreikä saattoi aiheuttaa kangaspäällysteen kuoritumisen pois. Kokometallisiivellä varustettu Hurricanen lensi huhtikuussa 1939 ja maaliskuusta 1940 lähtien valmistui vain metallisiipisiä Hurricaneja. Metallisiipiä alettiin vaihtaa myös vanhempiin koneisiin.
Yksinkertainen kangaspäällysteinen putkirakenne oli kuitenkin pääsyy, miksi kone otettiin sarjavalmistukseen vuonna 1936: silloin oli vielä epävarmaa saataisiinko kehittyneempi Supermarine Spitfire sarjatuotantoon. Spitfiren riskeinä olivat muun muassa kuorirakenteinen runko () ja uusi moottori, jossa havaittiin kaasuttimesta johtuvia käyntihäiriöitä jyrkissä kaarteissa ja syöksyissä, jolloin moottori saattoi sammua. Sama moottori oli tosin käytössä myös Hurricanessa. Esimerkiksi Messerschmitt 109:n Daimler-Benz -moottorissa oli polttoaineen ruiskutus, johon koneen asento ei vaikuttanut.
Ensimmäisissä Hurricaneissa oli kiinteä kaksilapainen Watts-puupotkuri. Vuoden 1938 alussa ensimmäiseen sarjakoneeseen asennettiin Merlin II -moottori ja ejektoripakoputket. Elokuussa 1938 kokeiltiin kolmilapaista kaksiasentoista säätöpotkuria. Moottori ja pakoputket otettiin heti sarjatuotantoon. Ejektorit paransivat nopeutta 2 mph. Säätöpotkuri aiheutti aluksi ongelmia ja se saatiin tuotantoon vasta tammikuussa 1939. Huolimatta 135 kg:n painonlisästä nousu 16 000 jalkaan nopeutui minuutilla ja nopeus kasvoi 20 mph.
Keväällä 1939 Hurricaneihin alettiin asentaa ohjaajan selkäpanssareita ja luodinkestäviä tuulilaseja. Nousukykyä ja nopeutta saatiin lisää puulapaisella Dowty Rotol- hydraulisäätöisellä vakiokierrospotkurilla ja Merlin III-moottorilla.
Alkuperäisen ilmapuolustusstrategian mukaisesti Hurricane-laivueiden oli tarkoitus nopeus- ja korkeuseron avulla iskeä saksalaisten pommittajien ohjaamoon ylhäältä tutkan antaman ennakkovaroituksen perusteella niiden ollessa vielä Manner-Euroopan yllä. Osumistarkkuutta pyrittiin parantamaan asentamalla Hurricanen siipiin kahdeksan.303 kaliiperin Browning-konekivääriä, jota pidettiin tuohon aikaan tavattoman voimakkaana aseistuksena. Aseet oli suunnattu aluksi suoraan eteenpäin, mutta taistelukokemuksen myötä alettiin suosia tulen keskitystä noin 120 jaardiin l. 108 metriin.
Käytännössä vaakahyökkäykset olivat paras taktiikka, eikä yksi hyökkäys konekivääreillä aina riittänyt pudotukseen saksalaiskoneiden lujan rakenteen vuoksi. Pommikoneiden puolustautuminen oli myös ennakoitua kiivaampaa.
Hurricane oli toisen maailmansodan syttyessä suorituskyvyltään Messerschmitt Bf 109:iä huonompi. Hurricanea ei alun perin tarkoitettu kaartotaisteluihin joihin se joutui. Alle 6 000 m:n korkeudessa Hurricane pystyi liikehtimään paremmin kuin Me 109 ja oli vakaa ampuma-alusta. Koneen siivet olivat jäykät mikä edelleen paransi aseiden tarkkuutta koska rekyylin vaikutus väheni.
Käytännössä olosuhteet ja lentäjän taktinen taito ratkaisivat tuloksen.
Usein esitetty väite, että Hurricanet olisi ohjattu pommikoneita vastaan Spitfire- koneiden taistellessa hävittäjiä vastaan on perätön. Ensisijaisena tehtävänä konetyypistä riippumatta oli pommittamisen estäminen. Konetyyppien ominaisuudet erosivat toisistaan liikaa toiminnan ajoittamiseksi siten, että Spitfiren suorituskykyetua ei olisi hukattu.
Hurricane II.
Kesäkuussa 1940 yhteen koneeseen asennettiin 1 280 hv:n Merlin XX -moottori, jolloin syntyi Hurricane IIA Series 1. Series 2:ssa oli pidennetty ja vahvistettu runko. Hurricane IIB:ssä ja IIC:ssä oli pomminripustimet sekä 12 konekivääriä tai neljä 20 mm tykkiä. Hurricane IID oli tarkoitettu maataistelutehtäviin ja siinä oli parannettu panssarointi ja kaksi 40 mm tykkiä.
Iso-Britannia antoi aseapuna Neuvostoliitolle 2 952 Hurricanea pääosin vuosina 1941-1942. Neuvostoliittoon käytettyinä lähetetyt koneet olivat enimmäkseen mallia IIB ja IIC. Hurricanea käytettiin paljon Suomen vastaisella rintamalla. Neuvostoliittolaisen hävittäjä-ässä Boris Safonovin ehdotuksesta kahdeksan 7,7 mm:n konekiväärin tilalle asenettiin kaksi 7,62 mm ShKAS-konekivääriä ja kaksi 20 mm:n ShVAK-konetykkiä. Ennen tätä kokeiltiin 2 x 12,7 mm kk aseistusta.
Hurricane IV.
Malli III jäi suunnittelupöydälle. Hurricane IV oli edelleen maataistelukone, jossa oli 1 620 hv:n Merlin 24 tai 27 -moottori ja aseistuksena 40 mm tykit, pommeja tai raketteja.
Hurricane-koneita valmistettiin kaikkiaan 14 233 kappaletta. Viimeinen Hurricane valmistui syyskuussa 1944.
Hurricane rynnäkkötehtävissä.
Pohjois-Afrikassa Hurricane osoittautui erinomaiseksi lavetiksi raskaillekin aseille. Taistelun Britanniasta loputtua suuret määrät Hurricaneja lähetettiin brittien "aavikkorottien" tueksi: kuljetuksissa olivat apuna amerikkalaisten lentotukialukset. Varustettuna 40 mm tykeillä Hurricanet hyökkäsivät Saksan ja Italian maajoukkoja vastaan ja tuhosivat erityisesti panssarivaunuja iskemällä niitä ohueen kansipanssariin. Pian saksalaiset saattoivat huomata voivansa liikkua vain öisin: tällöin miehet eivät saaneet tarpeellista unta yön viileydessä ja päivän helteissä ei ollut mahdollista nukkua. Lisäksi huoltoliikenne oli mahdotonta päivisin ja kuorma-autojen menetykset kasvoivat. Kaiken seurauksena akselivaltojen huolto heikkeni entisestään.
Panssaroimattomat, herkällä nestejäähdytysmoottorilla varustetut Hurricanet kuitenkin kärsivät raskaita tappioita rynnäkkötehtävissä.
Välimeren satamissa ja merireiteillä Maltalta toimineet Hurricanet ja muut brittien koneet vainosivat akselivaltojen huoltokuljetuksia, jotka loppuivat pian kokonaan. Samoin akselivaltojen ilmasilta Italiasta Libyaan katkesi Hurricanejen verottaessa raskaasti saksalaisten kuljetuskoneita. Ranskassa miehittäjän rautatiekuljetukset kärsivät raskaita menetyksiä raketeilla aseistettujen Hurricanejen ja muiden rynnäkkökoneiden jatkuvien hyökkäysten seurauksena; Ranskan vastarintaliike välitti tietoja rautatiekuljetusten yksityiskohdista ja niitä käytettiin tehokkaasti hyväksi.
Hurricane IIC hyökkää Burmassa siltaa vastaan toukokuussa 1944. Edellisen lentokoneen pommit räjähtävät kuvassa kohteessa.
Kaakkois-Aasian ja varsinkin Burman rintamalla Hurricanet yrittivät tukea brittien, australialaisten ja uusiseelantilaisten maavoimien taistelua määrällisesti ja laadullisesti ylivoimaisia japanilaisia joukkoja vastaan. Sodan loppuvaiheessa uusimman mallin Spitfiret kokeneine lentäjineen voittivat ilmaherruuden japanilaisten vanhentuneilta harvalukuisilta Zeroilta. Sitten Hurricane IIC-hävittäjäpommittajat (1 280 hv, 4 × 20 mm kanuuna, 450 kg pommeja) kävivät japanilaisten huoltolinjojen kimppuun, näistä tärkeimpinä kapearaiteiset rautatiet ja alueella välttämättömät lukemattomat sillat. Hurricanet tuhosivat myös paljon japanilaisten lentokoneita kentilleen. Eversti Orde Wingaten perustamilla erikoisjoukoilla eli chindit-sisseillä oli tärkeä osuus kohteiden löytämisessä. Ilmaherruus mahdollisti myös ilmapudotusten ja Horsa-liitokoneiden käytön liittoutuneiden maavoimien huoltamiseen. Japanilaiset puolestaan jäivät vaille huoltoa ja sodan loputtua antautuneet keisarillisen armeijan sotilaat olivat pahoin nälkiintyneitä ja kärsivät sairauksista.
Toisin kuin usein kuvitellaan, Neuvostoliittoon Lend-Lease-sopimuksen nojalla toimitetut Hurricanet eivät kuitenkaan toimineet rynnäkkötehtävissä sen enempää kuin muutkaan neuvostoliittolaiset hävittäjät. Hurricaneja käytettiin itärintamalla normaalisti hävittäjinä, jotka osallistuivat rynnäköintiin tarpeen vaatiessa.
Eniten ilmavoittoja Hurricanella on saavuttanut Squadron Leader Marmaduke Thomas Pattle (80 ja 33 Squadron RAF). Hän saavutti 50 ilmavoitostaan 35 Hurricanella ja 15 Gloster Gladiatorilla. Hän saavutti kaikki voittonsa yhdeksän kuukauden aikana 1940-1941 Pohjois-Afrikan ja Kreikan taisteluissa.
Hurricane merellä.
Britit olivat erittäin riippuvaisia Kanadasta ja Yhdysvalloista saapuvista laivasaattueista, jotka toimittivat saarivaltakuntaan ravintoa, polttoaineita ja tietenkin varsinaista sotamateriaalia, mukaan lukien lentokoneita. Saksalaisten pitkän matkan meritoimintakoneet, kuten Junkers Ju 290 ja Focke-Wulf Fw 200 Condor, uhkasivat saattueiden turvallisuutta. Kuninkaallisen laivaston hävittäjät, kevyet risteilijät ja muut saattajat olivat sukellusveneiden torjuntatehtävän vuoksi täynnä syvyyspommeja, eikä pinta-aluksista ollut sodan alussa muutenkaan tehokkaaseen ilmatorjuntaan, sillä Royal Navyn HACS-ilmatorjuntatulenjohtojärjestelmä oli ratkaisevasti heikompi kuin yhdysvaltalainen tutkaohjattu ilmatorjuntatykistö. Brittien lentotukialukset puolestaan olivat pintalaivaston suojaustehtävissä.
Hätäratkaisuna oli rahtilaivoista rakettikäyttöisiltä katapulteilta lähetettävät Hurricanet, puhekielessä "Hurricat"it, jotka tehokkaasti ampuivat saksalaisten koneet alas tai karkottivat ne. Koska laskeutumismahdollisuutta ei ollut, piti "Hurricat"-pilottien hypätä laskuvarjolla ja toivoa tulevansa pelastetuksi. Itse kone jouduttiin näin uhraamaan, mutta tärkeintä oli turvata saattueiden perille pääsy. Nämä "Catapult-Armed Merchantman" -laivat merkitsivät kuitenkin "Condor-kirouksen" loppumista 1940.
Ensimmäisen kerran Hurricanella laskeuduttiin "HMS Glorious"-tukialuksen kannelle keväällä 1940. Vaikka "HMS Glorious" menetettiinkin pian, hengissä selvinneet lentäjät kertoivat laskeutumisen tukialukselle olleen helppo, ja Hurricanen heidän mielestään voivan soveltua hyvin tukialuskäyttöön. Niinpä Hurricanesta laadittiinkin laivastomalli, Sea Hurricane. Pian rakennettiin myös ensimmäiset alkeelliset saattuetukialukset, jotka olivat aluksi isoja hiililaivoja tai öljytankkereita, joiden päälle voitiin asentaa teräskansi lentokoneita varten. Varsinaisia lentotukialuksia vapautettiin pintalaivaston turvaamisesta saattueiden suojaksi vasta taistelun Atlantista päätyttyä vuonna 1941.
Hawker Sea Hurricane Mk.I Kone on maalattu 880 Squadronin (HMS Indomitable) väreihin. (2004)
Varsinainen merimuunnos Hurricanesta, joka sai nimekseen Sea Hurricane, saatiin lisäämällä taittuvat siivenkärjet, vahvistamalla rungon rakenteita ja lisäämällä pysäytyskoukku. Tosin tällöin paino myös lisääntyi ja heikensi lento-ominaisuuksia. Hurricanen toimintasäde oli myös pieni lentotukialuskäyttöön, mistä johtuen hankittiin mieluummin yhdysvaltalaisia ja alun perin tukialuskäyttöön kehitettyja Grumman F4F Wildcat-koneita, jotka britit kastoivat Martlet-nimisiksi. Kuitenkin Sea Hurricane osoittautui erinomaiseksi koneeksi, ja lukuisat Fleet Air Armin lentäjät saavuttivat sillä ilmavoittoja, tunnetuimpana aliluutnantti Richard Cork, joka ampui alas viisi saksalaista ja italialaista lentokonetta operaatio Pedestalin yhteydessä Välimerellä 11. elokuuta 1942. Brittitukialuksilla olikin usein yksi laivue Sea Hurricaneja lähitoimintaan ja yksi laivue Fulmareita tai Martleteja kaukotoimintaan.
Suurempia meri-ilmataisteluita brittien tukialuskoneet eivät käyneet Japania vastaan, sillä Kaakkois-Aasian vesille britit lähettivät tukialuksiaan vasta vuodesta 1944, kun Japanin laivasto oli jo kärsinyt ratkaisevia tappioita amerikkalaisia vastaan eikä japanilaisilla siten ollut enää vahvoja laivaston ilmavoimia.
Sea Hurricanet palvelivat Atlantilla saattuetukialuksilla sodan loppuun asti. Sen viimeisessä mallissa, Sea Hurricane Mk. IIc:ssä, oli neljä 20 mm tykkiä, joiden yhteislaukaus saattoi lävistää pintakulussa olevan sukellusveneen painerungon.
Hurricanen tuotanto ja muunnokset.
Tuotanto jatkui vuoteen 1944 asti, jolloin Canadian Car and Foundry Co oli rakentanut Isossa-Britanniassa 13 080 Hurricanea ja 1 451 Mk X-, XI-, XII- ja XIIA-koneita erilaisin aseistuksin ja Rolls-Royce moottoreiden kera. Noin 60 prosenttia brittien lentokoneista rakennettiin Kanadassa toisen maailmansodan aikana.
Hurricanen seuraajat.
Hawker kehitti Hurricanen seuraajiksi kokometalliset Hawker Typhoonin ja Hawker Tempestin, joiden rakenne salli suurempien Napier-moottorien asentamisen. Tosin Napierin "lastentaudit" olivat näiden koneiden ongelmina sodan loppuun asti, eikä niitä kyetty täysin ratkaisemaan ennen toisen maailmansodan loppumista. Niiden nousussa ja laskeutumisessa menehtyi paljon jopa kokeneita lentäjiä, koska erittäin voimakkaan 24-sylinterisen koneen hallinta oli vaikeaa.
Hurricanen käyttö Suomen ilmavoimissa.
Talvisodan sytyttyä Suomi pyrki hankkimaan ajanmukaista hävittäjäkalustoa ulkomailta, kuten Isosta-Britanniasta. Joulukuun 1939 hankintaesitysten yhteydessä konetyyppiä ei yksilöity, jolloin onnistuttiin hankkimaan 30 jo vanhentunutta Gloster Gladiator -hävittäjää. 9. tammikuuta 1940 Suomi esitti uuden tarkennetun toivomuksen saada 30–60 Hurricane-hävittäjäkonetta. Britannian ilmailuministeriön ja Kuninkaallisten ilmavoimien vastustuksen vuoksi kauppa rajattiin 12 koneeseen. Kauppa sovittiin lopullisesti 1. helmikuuta 1940, jolloin Hawker-konsernin tytäryhtiö Gloster Aircraft Co. myi koneet Suomelle. Tätä ennen Kuninkaalliset ilmavoimat luovutti uudet mutta varastoidut koneet Glosterille. Koneet olivat peräisin toisesta 300 koneen valmistuserästä.
Siirtolentäjät lähtivät 29. tammikuuta 1940 Turun, Tukholman ja Alankomaiden kautta Britanniaan noutamaan koneita. Komennuskunta saapui 5. helmikuuta St. Athaniin Walesiin. Sopimukseen kuului siirtolentäjille supistettu ja nopeutettu tyyppikoulutus. Suomelle myydyt Hurricanet saatiin St. Athansiin kolmen koneen erissä 21.–27. helmikuuta. Siirtolento Suomeen oli päätetty tehdä kahdessa kuuden koneen erässä. Ensimmäinen kuuden koneen erä lensi Wickin, Stavangerin ja Oslon kautta Västeråsiin 25.–29. helmikuuta.
Toinen erä lähti siirtolennolle 29. helmikuuta 1940. Wickissä yksi koneista vaurioitui lievästi, kun oikeanpuoleinen laskuteline painui laskussa sisään. Matka jatkui Wickistä eteenpäin vasta 2. maaliskuuta, jolloin vaurioitunut kone jäi ohjaajineen Wickiin. Yksi viidestä koneesta törmäsi maahan Egerön saarella lähellä Stavangeria. Huono sää viivytti lentoa Väesteråsiin, jonne päästiin vasta 6. maaliskuuta.
Väesteråsissa koneisiin asennettiin muun muassa kaasuttimen etulämmitys. Yhdeksän konetta lennettiin Suomeen 7. maaliskuuta 1940 Suomeen ja yksi 10. maaliskuuta. Wickiin jäänyt kone korjattiin, mutta sitä ei voitu siirtolentää Suomeen yksin. Talvisota päättyi ja Britannia palasi Suomelle jo luvatunkin sotamateriaalin osalta syyskuun 1939, mikä edellytti uusia vienti- ja luovutuslupia. Siirtolentäjä palasi toukokuussa Italian ja Saksan kautta Suomeen. Suomelle myyty kone seisoi heinäkuun loppuun 1940 Wickissä, minkä jälkeen se luovutettiin takaisin Kuninkaallisille ilmavoimille. Suomi sai lopulta siis vain kymmenen konetta eikä rikkoontuneen tilalle saatu uutta. Koneet eivät ehtineet talvisodan sotatoimiin.
Monissa lähteissä on väitetty Ison-Britannian lahjoittaneet koneet. Tosiasiassa Suomen valtio osti koneet Gloster-lentokonetehtaalta käypään hintaan, joka kuitenkin oli noin miljoona silloista markkaa alempi kuin mitä Brewster- ja Fiat G.51 -koneista maksettiin.
Suomella oli jatkosodassa kirjoilla kymmenen Hurricane Mk I -konetta. Käytännössä vahvuus laski nopeasti viiteen toimintakuntoiseen koneeseen. Ison-Britannian jouduttua sotaan mukaan varaosien saatavuus sieltä loppui ja jatkosodan myötä tilanne hankaloitui edelleen. Neuvostoliiton saamissa Hurricane II -koneissa oli Merlin XX -moottori, jonka asentaminen Hurricane I:een olisi vaatinut suuria muutostöitä. Lopulta tyydyttiin käyttämään vaihtokelpoisia osia hyväksi Merlin III -moottoreiden huollossa. Merlin III vaati huomattavasti enemmän huoltotyötä kuin muut vastaavat moottorit – se ei kestänyt montaakaan lentoa täydellä teholla.
Kolmesta sotasaaliiksi saadusta Hurricane II:sta yksi kunnostettiin lentokelpoiseksi. Koneen tunnus oli HC-465.
Hurricanen paksu siipi hidasti kiihtyvyyttä syöksyssä. Pystyynvedossa moottori saattoi sammua. Hurricane lähti hitaammin kaartoon kuin Suomessa
käytössä olleet Brewster F2A, Curtiss Hawk ja Fiat G-50 tyypit. Saksalaisten sotasaaliskoneella tekemät koelennot toivat myös ilmi, että kone lähti hitaasti kaartoon ja vaati liikehtiessä laajoja ohjausliikkeitä, mutta totteli hyvin. Kone pysyi kaarrossa hyvin ja oli helppo lentää.
Suomi yritti aluksi saada Saksan sotasaalisvarastoista lisää Hurricaneja, mutta elokuussa 1943 oli valmis myymään jäljellä olevat koneet Romanialle. Kauppa ei toteutunut.
Saapuessaan Suomeen Hurricanet olivat alistetun Osasto Rädyn kalustoa. Koneet siirrettiin vuonna 1940 ensin ja sitten. Hurricanen käyttö Suomessa jäi vähälle, koneita nähtiin sekamuodostelmissa toisten hävittäjien kanssa. Syksyllä 1941 toimintakuntoiset kaksi konetta annettiin, josta ne siirrettiin kesällä 1942. Sotasaaliina saatu Hurricane II palveli Hävittäjälentolaivue 34:n kirjoilla olevana ilmatorjunnan maalikoneena Kymissä keväällä 1944.
Kaiken kaikkiaan suomalaiset saivat Hurricaneilla viisi ja puoli ilmavoittoa, joista pääosa jatkosodan hyökkäysvaiheessa. Viimeisen ilmavoiton koneet saivat 8. tammikuuta 1942, kun HC-452 sai puolikkaan ilmavoiton I-153-koneesta. Viisi Hurricanea tuhoutui ilmataisteluissa ja kaksi ilmatorjunnan osumista neljän ohjaajan menettäessä henkensä.
Museokoneita Suomessa.
Keski-Suomen ilmailumuseon Hawker Hurricane I (Suomen ilmavoimien tunnus HC-452) on ainoa Suomessa säilynyt Hurricane. Kyseinen kone kiersi näyttelyissä vuonna 2004 Suomen Ilmailumuseossa ja kesällä 2005 Kaakkois-Suomen ilmailumuseossa.
Konetta alettiin kunnostaa Syyskuussa 2010 Keski-Suomen ilmailumuseossa. Siihen on saatu mm. alkuperäistä vastaava Merlin III - moottori ja koneen varustelu pyritään täydentämään. Projektin on arvioitu valmistuvan v. 2011 lopulla.


Painovoima.
Maan ja satelliitin välinen gravitaatiovoima auttaa satellittia pysymään maata kiertävällä radallaan.
Painovoima eli gravitaatiovoima on gravitaatiovuorovaikutuksen aiheuttama voima, joka vetää kaikkia massallisia kappaleita toisiaan kohti. "Gravitaatio" on yksi luonnon neljästä vuorovaikutusvoimasta, ja niistä tieteen huonoimmin ymmärtämä.
Gravitaatiovoimien vaikutuksesta massoja on kasautunut tähdiksi ja planeetoiksi ja sama voima pitää myös Maan Aurinkoa kiertävällä radallaan. Vuorovesi-ilmiö syntyy puolestaan Kuun ja Auringon gravitaatiovaikutuksesta (vuorovesivoima).
Paino eroaa painovoimasta siinä, että paino on pyörivän massakappaleen pinnalla toimiva gravitaation ja pyörähdysliikkeen aiheuttaman vastakkaissuuntaisen keskipakoisvoiman yhteisvaikutus. Se on siis se voima, joka riittää pitämään kappaleen paikallaan kyseisessä koordinaatistossa. Esimerkiksi Maan ekvaattorilla olevan kappaleen paino on hiukan pienempi kuin pohjoisnavalla olevan kappaleen. (Tähän tosin vaikuttaa myös Maan litistyneisyys: Pohjoisnavalla maanpinta on lähempänä Maan massakeskipistettä ja siksi vetovoima on suurempi.) Navoilla paino=gravitaatiovoima.
Gravitaatiovoiman suuruus riippuu kappaleiden massasta ja etäisyydestä. Gravitaatio on ihmisen yleisimmin havaitsema perusvuorovaikutus ja sähkömagneettisen voiman lisäksi ainoa paljaalla silmällä havaittava. Siksi siitä käytetään myös yleisempää nimeä vetovoima.
Newtonin laki vetovoimasta.
Newtonin mukaan hiukkasten toisiinsa aiheuttama vetovoima on suoraan verrannollinen niiden massojen tulolle ja kääntäen verrannollinen niiden etäisyyden neliöön.
Isaac Newton esitti gravitaation perus­lain vuonna 1687 julkaisemassaan teoksessa "Philosophiae Naturalis Principia Mathematica" (usein lyhyesti "Principia"). Sen mukaan maailmankaikkeuden jokainen materiaalihiukkanen aiheuttaa toiseen hiukkaseen voiman, joka on suoraan verrannollinen niiden massojen tuloon ja kääntäen verrannollinen niiden etäisyyden neliöön. Tämä voima voidaan esittää yhtälöllä
formula_1,
missä formula_2 ja formula_3 ovat hiukkasten massat, formula_4 niiden välinen etäisyys ja formula_5 gravitaatiovakio.
"G" on yleinen gravitaatiovakio, sen suuruus on formula_6.
Tässä muodossa laki pätee, jos kappaleiden välinen etäisyys on niiden läpimittaan verrattuna niin suuri, että kappaleita voidaan pitää pistemäisinä. Ellei näin ole laita, kappaleet voidaan ajatella jaettavaksi pieniin osiin, jolloin kummankin kappaleen jokainen osa vaikuttaa toisen kappaleen jokaiseen osaan tämän lain mukaisesti. Tämän vuoksi kappaleiden välinen gravitaatiovoima on yleensä tarkasti laskettavissa vain integraalilaskennan avulla. Jos kappaleet ovat pallosymmetrisiä, niiden välinen gravitaatiovoima on yhtä suuri kuin jos kummankin massa olisi kokonaan keskittynyt kappaleen keskipisteeseen.
Vakion "G" määrittäminen ei ole aivan yksinkertaista, koska kappaleet, jotka aiheuttavat merkittävää painovoimaa, ovat tavallisesti planeetan kokoisia ja niiden massat eivät ole tarkasti tiedossa. Lordi Henry Cavendish onnistui ensimmäisenä mittaamaan tämän vakion arvon erittäin herkän torsiovaa'an avulla.
Painovoima taivaankappaleen pinnalla.
Putoamiskiihtyvyys ilmoittaa massiivista keskuskappaletta kohden putoavan kappaleen kiihtyvyyden. Puhutaan ”painovoiman kiihtyvyydestä "g"”. Eri taivaankappaleille on erilaisia "g":n arvoja, koska kappaleiden massat ja säteet poikkeavat suuresti toisistaan.
Putoamiskiihtyvyys pallomaisen pyörimättömän taivaankappaleen, esimerkiksi planeetan, pinnalla on
Tätä sanotaan myös taivaankappaleen pintagravitaatioksi. Maa vetää meitä puoleensa voimalla, jonka aiheuttama kiihtyvyys tavallisessa päivittäisessä ympäristössämme (lähellä maan pintaa) on noin "g" = 9,8 m/s². Laskelmissa käytetään usein ns. normaaliputoamiskiihtyvyyttä "g'n" = 9,80665 m/s², joka vastaa suunnilleen keskimääräistä putoamiskiihtyvyyttä 45. leveysasteella.. Tämän standardiarvon käytöstä sovittiin vuonna 1901.
Painovoimaan jossain paikassa vaikuttavat Maan muodon ja tiheyden epäsäännölliset vaihtelut, Maan litistyneisyys ja Maan pyöriminen. Päiväntasaajalla "g" on 9,7804 m/s² ja navoilla 9,8322 m/s².
Meren pinnan yllä otetaan joskus huomioon vaakasuorassa suunnassa maasta tuleva painovoima, ns. ”Bouguerin korrektio”.
Ihminen kestää tyypillisesti ilman erikoisvarusteita 5 "g":n voimia, mutta jo 2–3 "g":tä tuntuu hyvin epämukavalta. 10 "g":tä kestää lentäjä gee-puvuissa, 100 "g":tä tappaa lähes varmasti.
Tähtien pinnalla vallitsee valtavia painovoimia, joita on mitattu
Yleinen suhteellisuusteoria.
Albert Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria selittää painovoiman aika-avaruuden kaareutumisella massiivisten kappaleiden lähellä: kentän potentiaalia kuvaa teorian mukaan aika-avaruuden metrinen tensori (kun sähkömagnetismilla on vektoripotentiaali). Einsteinin teoriassa metrisen tensorin toisten paikkaderivaattojen yhdistelmä, ns. Riccin kaarevuustensori, on yksinkertaisessa yhteydessä aineen energia-impulssitensorin kanssa.
Tätä ennen oli pitkään fysiikan suuria mysteerejä, miksi massan hitaus on yhteydessä gravitaatioon vieläpä aivan suorassa suhteessa.
Gravitaatiota ei ole kyetty selvittämään kvanteilla eikä se kuulu standardimalliin, mutta sen välittäjähiukkaselle on annettu nimi gravitoni, niin sanottu tensorihiukkanen. Gravitoneja ei toistaiseksi ole havaittu.
Ekvivalenssiperiaate.
Yllä oleva Newtonin lain kaava yhdessä mekaniikan peruskaavan
formula_8 kanssa todistaa helposti, että kappaleen liike gravitaatiokentässä "ei riipu kappaleen massasta". Tämän ns. ekvivalenssiperiaatteen formuloi ja todisti ensimmäisenä Galileo Galilei. Se sopii loogisesti yhteen yleisen suhteellisuusteorian kanssa — tai itse asiassa jokaisen ”geometrisluonteisen” painovoimateorian, kuten myös suomalaisen Gunnar Nordströmin teorian kanssa.
Myöhemmin unkarilainen paroni Roland Eötvös ja amerikkalainen Robert H. Dicke todistivat ekvivalenssiperiaatteen paikkansapitävyyttä erittäin suurella tarkkuudella.


Madama Butterfly.
"Madama Butterfly" on Giacomo Puccinin säveltämä ooppera, jonka tarina sijoittuu Japaniin. Tämä nykyisin rakastettu ja suosittu teos epäonnistui 17. helmikuuta 1904 ensi-illassaan Milanon La Scalassa. Kapellimestarina oli Cleofonte Campanini ja nimiroolin lauloi lyyrinen sopraano Rosina Strorchio. Giacomo Puccini uskoi teokseensa ja uudisti sitä. Suuri uudistus oli näytösten jako. Ensimmäisessä versiossa oli vain kaksi näytöstä. Muutoksen jälkeen II näytös oli jaettu kahteen kohtaukseen. Uudistetun version ensi-ilta oli 28. toukokuuta 1904 Brescian Teatro Grandessa. Oopperan johti uudestaan Cleofonte Campanini, mutta nimiosan lauloi nyt dramaattinen sopraano Salomea Krusceniski.
"Madama Butterflysta" on tehty neljä eri versiota ja nykyisin yleisesti esitettävä versio perustuu Ricordin piano/vokaalipartituuriin vuodelta 1907, johon on tehty pieni muutos vuonna 1911. "Madama Butterfly" on yksi maailman eniten esitetyistä oopperoista.
"Madama Butterflyn" libretto on rakennettu kahdesta eri teoksesta. Oopperan ensimmäisen näytöksen tunnelma, tavat ja asiat perustuvat Pierre Lotin kertomukseen "Madame Chrysanthème" vuodelta 1887. Toinen näytös seuraa hyvin tarkasti John Belascon kirjoittamaa yksinäytöksistä näytelmää, jonka ensi-ilta oli Herald Square Theatressa New Yorkissa 5. maaliskuuta 1900.
Belascon näytelmän taustalla oli John Luther Longin novelli "Madame Butterfly", joka julkaistiin alun perin kertomuksena Century Magazinessa vuonna 1897.
Sivuroolit.
Cio-Cio Sanin rooli kuuluu kuuluisimpiin ja vaativimpiin sopraanorooleihin. Rooli vaatii laulajalta sekä näyttelemistaitoa että äänellistä kestävyyttä, sillä Cio-Cio San on lavalla suurimman osan oopperasta. Kuuluisia roolin esittäjiä ovat olleet muun muassa Licia Albanese, Renata Tebaldi, Victoria de los Ángeles, Renata Scotto sekä Mirella Freni. Pinkertonin roolin kuuluisia esittäjiä ovat olleet muun muassa Enrico Caruso, Jussi Björling, Carlo Bergonzi ja Placido Domingo.
Tapahtumapaikka ja -aika.
Oopperan tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun Nagasakiiin ja sen kesto on I Näyt 45’, II/1 Näyt 40’, II/2 Näyt 25’.
Ensi-iltojen miehitys.
Madama Butterfly 17.2.1904 Teatro alla Scala, Milano
Kapellimestari Cleofonte Campanini
Uusinta ensi-ilta Madama Butterfly 28.5.1904 Teatro Grande, Brescia
Kapellimestari Cleofonte Campanini
Lyhyt juoniseloste.
Esiripun noustessa Amerikan laivaston luutnantti Pinkerton katselee vuokraamaansa taloa Goron kanssa. Talo on vuorella ja sieltä on näköala satamaan. Goro on järjestänyt avioliiton ja Pinkerton aikoo muuttaa sinne japanilaisen vaimonsa kanssa. Goro esittelee talon palvelusväen.
Konsuli Sharpless saapuu ja drinkkejä juodessaan Pinkerton ilmaisee asenteensa tulevaan avioliittoonsa. Dovunque al mondo (Kaikkialla maailmassa). Avioliitto solmitaan 999 vuodeksi mutta sen voi lopettaa joka kuukausi. Pinkertonin ja Sharplessin duetossa Amore o grillo (Rakkautta vai huvia) Sharpless varoittaa leikkimästä tytön tunteilla. Pinkerton nauraa ystävänsä varoitukselle ja nostaa maljan tulevalle oikealle amerikkalaiselle vaimolle una vera sposa americana.
Cio-Cio-San ja hänen seurueensa saapuvat. Goro tuo heidät sisään ja esittelee sukulaiset. Konsulin ja Cio-Cio-Sanin keskustelussa selviää, että tyttö on hyvästä perheestä ja viisitoista vuotta vanha. Hänellä on äiti mutta isä on kuollut. Cio-Cio-San esittelee muutamia mukanaan tuomia esineitä ja esi-isien henkiä, ottokeita. Tavaroiden joukossa on tikari, jonka Mikado lähetti hänen isälleen ja terään kirjoitetun tekstin mukaan isä totteli.
Cio-Cio-San kertoo niin, etteivät sukulaiset kuule: Ieri son salita (Eilen kävin lähetysasemalla). Cio-Cio-San on hylännyt oman ja esi-isiensä uskon ja haluaa uskoa samalla tavalla miehensä Jumalaan. Cio-Cio-San on nyt täysin riippuvainen miehestään. Keisarillinen komisario lukee avioliittosopimuksen. Sen allekirjoittavat Pinkerton, Cio-Cio-San ja hänen omaisensa. Cio-Cio-San on nyt Madama Butterfly. Häävieraat nostavat maljan hääparille: O Kami! O Kami! (Juokaamme vastavihityille). Kesken juhlintaa saapuu Butterflyn setä Bonzo. Bonzo syyttää Butterflyta uskonsa vaihtamisesta ja kiroaa Butterflyn. Pinkerton ajaa Bonzon ja sukulaiset pois.
Suzuki auttaa Butterflyn päälle yöpaidan. Butterfly ja Pinkertonin rakkausduetto Viene la sera (Ilta lähestyy). Duetto kumpuille upeasti ja huippukohta alkaa Dolce notte! Quante stelle (Hurmion yö, lukemattomat tähdet)
Kolme vuotta on kulunut. Suzuki on vakuuttunut, että Pinkerton on hylännyt Butterflyn. Butterfly uskoo Pinkertonin paluuseen. Hän lupasi palata, kun punarinta pesii.
Butterfly on täynnä uskoa ja luottamusta. Un bel di vedremo (Eräänä kauniina päivänä). Ensin saapuu Goro sitten Sharpless. Butterfly (vaatii kutsuttavan itseään Madama Pinkertoniksi) on innostunut ja toivottaa heidät tervetulleeksi. Sharpless kertoo saaneensa kirjeen Pinkertonilta. Butterfly kysyy Sharplesilta, milloin punarinta tekee pesii Amerikassa? Sharpless vastaa ettei tunne ornitologiaa. Yamadorin tulo keskeyttää keskustelun. Goro kehottaa Butterflytä menemään naimisiin Yamadorin kanssa. Butterfly sanoo olevansa Amerikan kansalainen ja naimisissa Pinkertonin kanssa sekä odottavansa hänen paluutaan. Yamadorin mentyä, Sharpless yrittää vielä kerran avata hänen silmänsä totuudelle. Duetto Ora la noi (Viimeinkin). Siinä Sharpless yrittää selittää, että Pinkerton on ollut uskoton ja unohtanut Butterflyn. Jos Pinkerton ei palaisi, Butterflyllä olisi kaksi vaihtoehtoa, joko palata Geishaksi tai kuolla.
Sharpless kehottaa Butterflytä suostumaan rikkaan Yamadorin kosintaan. Butterfly suuttuu ja käskee Konsulia poistumaan. Butterfly kuitenkin esittelee Pinkertonin ja Burtterflyn lapsen. Butterfly laulaa pojalleen Sai cos’ebbe cuore (Kuuletko rakkaani).
Sharpless lupaa kertoa Pinkertonille lapsen olemassaolosta ja poistuu.
Sataman kanuuna laukaistaan ja se on merkki sotalaivan saapumisesta. Butterfly katsoo kaukoputkella ja näkee laivan nimen "Abraham Lincoln". Butterfly on ollut oikeassa ja Sharpless ja muut väärässä. Pinkerton palaa. Talo täytyy koristella.
Butterfly ja Suzuki levittävät kirsikankukkia joka puolelle. Scuoti quella fronda di ciliegio (Ravista tuota kirsikkapuun oksaa).Butterfly pukee päälleen hääobinsa, ja tekee sormillaan reiät paperiseinään. Hän, Suzuki ja poika tuijottavat niistä ulos ja odottavat Pinkertonin paluuta.
Tulee yö, Suzuki ja poika nukahtavat. Butterfly odottaa liikkumattomana ja katsoo, hänen uskonsa on järkkymätön. Hän odottaa miestä joka on hylännyt hänet. Yö saapuu Coro bocca chiusa (hymisevä kuoro) ja kaukaisuudesta kuuluu hymiseviä ääniä. Lapsi ja Suzuki ovat nukahtaneet ja Butterfly kärsivällisesti vahtii.
Aamu sarastaa ja merimiesten ääniä kuuluu satamasta. Linnut laulavat aamun sarastaessa. Suzuki herää ja hän pyytää Butterflyta menemään nukkumaan. Butterfly lähtee lapsen kanssa, mutta pyytää Suzukia herättämään hänet heti, kun Pinkerton saapuu.
Pinkerton ja Sharpless saapuvat. Suzuki on iloinen, mutta nopeasti tajuaa totuuden. Pinkerton tajuaa oman sydämettömyytensä Butterflytä kohtaan eikä pysty kohtaamaan Butterflytä. Suzuki näkee puutarhassa naisen ja Sharpless selittää hänen olevan Pinkertonin amerikkalainen vaimo Kate.
Sharpless pyytää Suzukia kysymään Butterflyltä, luopuisiko tämä lapsestaan. Mrs Pinkerton on halukas adoptoimaan lapsen.
Pinkerton ei kestä tilannetta ja laulaa jäähyväiset rakkauden talolle Addio fiorito asil (Hyvästi kukkea rakkauden maja) ja ryntää tiehensä.
Butterfly herää ja tajuaa, että ulkopuolella on ihmisiä. Suzuki yrittää estää häntä tulemasta. Butterfly tulee iloisena odottaen näkevänsä miehensä. Hän tapaa kuitenkin Sharplessin, Katen ja Suzukin kyynelehtimässä. Hän arvaa tilanteen ja Suzuki vahvistaa hänen pelkonsa todeksi.
Butterfly tietää Katen olevan Pinkertonin vaimo. Butterfly lähettää sanan Pinkertonille, että puolen tunnin kuluttua Pinkerton saa poikansa. Sharpless ja rouva Pinkerton poistuvat.
Butterfly ottaa isänsä tikarin, jossa lukee: Con onor muore chi non può serbar vita con onore (joka ei voi kunnialla elää, kuolkoon kunnialla). Suzuki lähettää lapsen sisälle huoneeseen. Butterfly peittää lapsen suudelmilla Tu! Tu! Piccolo iddio (Sinä, Sinä pikku jumalani). Sitten Butterfly peittää lapsen silmät, menee särmin taakse ja tappaa itsensä. Pinkerton saapuu Sharplessin kanssa hakemaan poikaansa. Butterfly osoittaa lasta ja kuolee.


Fluoksetiini.
Fluoksetiini on selektiivinen serotoniinin takaisinoton estäjä, jolla lääkitään masennusta, dysmorfista ruumiinkuvan häiriötä, pakko-oireista häiriötä, bulimiaa, premenstruaalista dysforista häiriötä (premenstruaalisen oireyhtymän vakavampi muoto), hypokondriaa sekä paniikkihäiriötä.
Fluoksetiini tuli tunnetuksi amerikkalaisella valmistenimellä Prozac, kun lehdistö nimitti sen "onnellisuuspilleriksi" liittäen kuvauksissaan siihen ihmeellisiä vaikutuksia. Fluoksetiinin käyttö saattaa aiheuttaa ihottumaa ja allergisia oireita. Harvinaisempia sivuvaikutuksia on mm. joillakin potilailla tavattu vaarallinen serotoniinioireyhtymä.
Suomessa fluoksetiinia myydään reseptilääkkeenä esimerkiksi valmistenimillä Seronil, Seromex, Fluoxetine Ranbaxy ja Fluoksetiini Ennapharma. Fluoksetiinia on saatavilla 10, 15, 20, 40, 60 ja 90 mg kapseleina ja 10 tai 20 mg tabletteina.
Yliannostus.
Fluoksetiinin määritelty vuorokausiannos (DDD-yksikkönä) suhteessa väestöön on 20 mg.
Yliannostus ei yleensä ole vaarallinen, ja pelkän fluoksetiinin aiheuttamia kuolemantapauksia ilmenee hyvin harvoin. Tyypillisiä yliannostuksen oireita ovat takykardia, väsymys, oksentaminen, yleinen pahoinvointi ja vapina. Joillakin saattaa esiintyä kouristelua ja QT-ajan pitenemistä, vaikkakin nämä ovat melko harvoin tavattuja yliannostusoireita. Käytön ei edes ylikäytettynä pitäisi aiheuttaa agressiota, eikä vihan tunteita. Käytännössä pidentynyt QT-aika merkitsee sydämen liian tiheän sykkeen liian hidasta palautumista, mikä altistaa vakaville, jopa henkeä uhkaaville rytmihäiriöille.
Oireet riippuvat otetun lääkkeen määrästä ja käyvät vakavammiksi vasta syödyn lääkkeen määrän ylittäessä noin 1 500 mg. Koska kyseessä on myrkytystilojen kannalta melko turvallinen lääke, monille riittää sydämen toiminnan ja hengityksen tarkkailu. Joskus vatsahuuhtelu ja lääkehiili ovat tarpeen.


Serotoniini.
Serotoniini eli 5-hydroksi-tryptamiini (5-HT) (C10H12N2O) on verihiutaleista vapautuva ja verisuonia supistava kudoshormoni sekä aivojen välittäjäaine. Serotoniini vaikuttaa mielialaan sekä jossain määrin myös uneen, ja sen vajaus voi ilmetä alakulona, apatiana, masennuksena ja kroonisena väsymyksenä. Serotoniinin puute voi aiheuttaa impulsiivista ja väkivaltaista käytöstä. Serotoniinia esiintyy luonnossa myös muualla kuin välittäjäaineena, esimerkiksi joidenkin kasvilajien erittämänä.
Serotoniini säätelee ihmisen ruoka- ja seksihaluja: serotoniinin puute voi aiheuttaa ruokahalun ja makeanhimon lisääntymistä. Elimistön liika serotoniinipitoisuus vähentää puolestaan seksuaalista halukkuutta ja kykyä seksuaaliseen nautintoon.
Ihmisen herkkyys voimakkaille kipuärsykkeille on kääntäen verrannollinen aivojen serotoniinipitoisuudelle.
Serotoniinin määrään voidaan vaikuttaa erilaisilla lääkkeillä, kuten serotoniinin takaisinoton estäjillä (SSRI-lääkkeet) tai MAO-inhibiittoreilla. Edelliset toimivat estämällä serotoniinin takaisinimeytymisen synapsiraosta lähettävään neuroniin, kun taas jälkimmäiset estävät synapsirakoon jäänyttä serotoniinia hajottavan monoamiinioksidaasin toiminnan.
Kemialliselta rakenteeltaan serotoniini on tryptamiini kuten monet psykotrooppiset aineet (psilosybiini ja DMT). Tryptofaani (C11H12N2O2) on serotoniinin esiaste. Serotoniini toimii aivojen käpylisäkkeessä melatoniinin (C13H16N2O2) synteesin lähtöaineena. 5-Hydroksi-indolyyliasetaatti on serotoniinin pääasiallinen aineenvaihduntatuote.
Serotoniinin moolimassa on 176,215 g/mol ja CAS-numero 50-67-9.
Serotoniinireseptorit.
Serotoniinireseptoreita eli 5-HT-reseptoreita on seitsemää tyyppiä, 5-HT1–7, jotka jakautuvat edelleen lukuisiin alatyyppeihin.
Lukuunottamatta 5-HT3-reseptoria, joka on ionikanavareseptori, kaikki muut serotoniinireseptorit ovat G-proteiinikytkentäisiä reseptoreja, jotka aktivoivat toisiolähettejä hermosolun sisällä, jotta viesti välittyy eteenpäin.


Kiinan–Japanin sota (1894–1895).
Kiinan–Japanin sota (1894–1895) tai Kiinan ja Japanin ensimmäinen sota (,), käytiin Japaniin ja Kiinan väillä vuosina 1894–1895 pääosin Korean hallinnasta.
Korea (jossa vallitsi Joseon-dynastia) oli perinteisesti ollut Kiinan tribuuttivaltio. Vuonna 1875 Kiinan Qing-dynastia ei puuttunut asiaan kun Japani avasi Korean ulkomaalaisille. 1882 Koreassa tapahtuneen vallankaappauksen ja samassa yhteydessä tapahtuneen Japanin lähetystön polttamisen jälkeen sekä Kiina että Japani lähettivät laivastonsa Koreaan. Kiinalaisia sotilaita jätettiin Koreaan, komentajana Yuan Shikai.
Korean hallituksessa kiinalaismieliset olivat enemmistönä. Kiinan sotiessa Ranskaa vastaan japanilaismieliset yrittivät vallankaappausta, mihin Yuan Shikai puuttui. Kiina ja Japani sopivat että molemmat pitävät joukkonsa poissa Koreasta, josta tulisi molempien maiden protektoraatti. Kuitenkin pian tämän jälkeen myös Venäjä ja Yhdistynyt kuningaskunta osoittivat mielenkiintoa Koreaa kohtaan, minkä seurauksena Japanikin kaipasi Kiinan läsnäoloa siellä ja Yuan Shikai lähetettiin takaisin.
Koreassa oli länsimaalaisvastainen Tonghak-kapina 1894, minkä tukahduttamiseen Korean kuningas pyysi Kiinalta apua. Japani päätti tulla mukaan tapahtumiin kapinoitsijoiden puolelle ja valtasi Soulin kuninkaallisen palatsin 8. kesäkuuta 1894. 1. elokuuta 1894 julistettiin virallisesti sota Kiinan ja Japanin välillä, vaikkakin laivastot olivat ottaneet yhteen jo ennen sitä.
Kiinan osalta taisteluun osallistui vain Beiyang-laivasto muiden Kiinan laivastojen pysytellessä puolueettomina. Keltaisella merellä käydyssä meritaistelussa Japanin kevyet torpedoveneet ja hävittäjät voittivat Kiinan raskaista taistelulaivoista koostuneen taisteluosaston. Japanin taktiikka perustui enemmän liikuvuuteen kuin tulivoimaan. Lisäksi Japanin laivasto oli rakenteeltaan paljon uudenaikaisempi kuin Kiinan laivasto ts. alukset olivat uudempia.
Myös sodan johto kiinalaisten puolelta oli sekaisin, kun taas Japanin armeija oli huomattavasti uudenaikaisempi ja paremmin johdettu. Japanin maavoimat olivat aseistetut nykyaikaisilla kivääreillä, kun taas Kiinan armeijalla oli taisteluissa mukana jopa perinteisillä bambukeihäillä aseistautuneita osastoja. Niinpä Japani voitti helposti vallaten Port Arthurin, Dalianin ja Weihaiwein. Japanin sotamenestyksen taustalla olivat ennen kaikkea seuraavat seikat: parempi aseistus, parempi sodanjohto ja paremmin koulutettu armeija kuin Kiinalla. Japani käytti armeijansa koulutukseen runsaasti ulkomaalaisia kouluttajia 1800-luvun lopulla. Maavoimia kouluttivat pääosin saksalaiset upseeerit ja merivoimia brittitupseerit.
Kiina lähetti Li Hongzhanin Japanin Shimonosekiin neuvottelemaan rauhasta, mikä saavutettiinkin, mutta Kiinan kannalta katastrofalisella rauhansopimuksella: Japani sai Taiwanin ja joitakin muita alueita, Korea julistettiin itsenäiseksi, Weihaiwei jäi japanilaisille takuuksi sotakorvausten maksamisesta, Kiinan kaupunkeja avattiin ulkomaalaisille ja ulkomaalaiset saivat oikeuden perustaa tehtaita Kiinan sopimussatamiin. Kiinassa rauhansopimuksen solmiminen herättikin laajaa vastustusta.


Kansan vapautusarmeija.
Kansan vapautusarmeija tai Kiinan kansanarmeija () on Kiinan kansantasavallan armeija, johon kuuluvat maa-, meri- ja ilmavoimat, mukaan lukien ydinasejoukot. Sen 2,8 miljoonaa sotilasta tekevät siitä maailman suurimman armeijan. Kansanarmeija perustettiin 1. elokuuta 1927 Kiinan kommunistisen puolueen sotilassiiveksi, aluksi nimellä Puna-armeija.
Hallinto.
Kiinan kansantasavallan hallinnon sisällä kansanarmeija ylläpitää puoli-itsenäistä asemaa. Se ei ole vastuussa Kiinan valtioneuvostolle, vaan ennemmin kahdelle keskussotilaskomissiolle, joista toinen kuuluu valtiolle ja toinen puolueelle. Periaatteessa komissiot eivät ole ristiriidassa keskenään, sillä jäsenet ovat miltei samat. Komentoketju komissioiden yläpuolella voi olla epäselvä. Puolueen KSK on kommunistipuolueen pääsihteerin alaisuudessa, kun taas vastaavasti valtion KSK toimii Kiinan kansankongressin alaisuudessa, jolla käytännössä on hyvin vähän valtaa KSK:ssa. Ylipäätään tämä epäselvyys kansanarmeijan johdossa voi aiheuttaa sekaannusta kriisiaikoina, kuten Kulttuurivallankumouksen ja vuoden 1989 Tiananmenin aukion mielenosoitusten aikana. Jälkimmäisessä tapauksessa armeijalle annettiin ristiriitaisia käskyjä puolueen pääsihteerin Zhao Ziyangin ja valtion KSK:n puheenjohtajan Deng Xiaopingin toimesta.
Yleisenä tapana on että keskussotilaskomission puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja ovat kommunistipuolueen siviilijäseniä, mutteivät välttämättä siviilihallinnon johtajia. Jiang Zeminin ja Deng Xiaopingin tapauksissa he pysyivät puheenjohtajan virassaan luovuttuaan muista viroistaan. Muut keskussotilaskomission jäsenet ovat aktiiviupseereja.
Merkittävänä erona muihin maihin, Kiinan kansantasavallan kansallisen puolustuksen ministeri ei päätä armeijaan liittyviä asioita ja on itse asiassa keskussotilaskomissiossa perin alhainen sotilasvirka.
Historia.
Kansanarmeija perustettiin 1. elokuuta 1927 Nanchangin kansannousun aikana, kun Guomindangin joukot kapinoivat Zhu Den ja Zhou Enlain alaisuudessa ensimmäisen guomindang-kommunisti-liiton päätteeksi. Heidät tunnettiin nimellä Puna-armeija. Vuosien 1934 ja 1935 aikana puna-armeija selvisi useista sitä vastaan suunnatuista sotakampanjoista ja aloittivat Pitkän marssin.
Kiinan–Japanin sodan (1937–1945) aikana puna-armeija yhdistettiin nimellisesti Kiinan armeijaan. Tänä aikana puna-armeija käytti päämääräisesti sissitaktiikoita, mutta taisteli myös useissa tavallisissa taisteluissa japanilaisia ja Guomindangia vastaan. Puna-armeijan merkittävimmät muodostelmat olivat Uusi neljäs armeija ja Kahdeksannen tien armeija.
Kiinan–Japanin sodan päätteeksi Puna-armeija nimesi itsensä uudelleen Kiinan Kansanarmeijaksi ja voitti Guomindangin sisällissodassa.
1950-luvulla, kansanarmeija muuntui Neuvostoliiton avulla talonpoikaisarmeijasta modernimmaksi. Yksi aikaisimmista operaatioista oli Tiibetin uudelleenmiehittäminen vuonna 1950. Joulukuussa 1951 se puuttui Korean sotaan, kun kenraali Douglas MacArthurin alaisuudessa olevat YK:n joukot lähestyivät Jalu-jokea. Kiinalaisjoukot valloittivat Soulin, mutta ajan mittaan ne työnnettiin 38. pituuspiirin tuntumaan. Sota loppui seisahtumiseen vuonna 1953. Vuonna 1962 kansanarmeija voitti Intian joukot Kiinan–Intian sodassa.
Nykyaikaisilla aseistuksella ja tietämyksellä varustetun ammattimaisen sotilasjoukon perustaminen oli viimeinen Zhou Enlain "neljästä modernisaatiosta" ja sai Deng Xiaopingin tuen. Omaksuttuaan Dengin uudistuslinjan kansanarmeija on demobilisoinut miljoonia miehiä ja naisia sitten vuoden 1978 ja esitellyt nykyaikaisia keinoja sellaisilla osa-alueilla kuin värvääminen ja miesvahvuus, strategia ja koulutus. Vuonna 1979 se otti yhteen Vietnamin kanssa.
1980-luvulla kansantasavalta kutisti armeijaansa huomattavasti vapauttaakseen voimavaroja talouskehitykseen.
Tienanmenin selkkauksen jälkeen ideologinen oikeaoppisuus elvytettiin keskeiseksi teemaksi Kiinan sotilassuhteissa. Reformit ja modernisointi ovat sittemmin palanneet kansanarmeijan päätavoitteiksi, vaikkakin asevoimien poliittinen lojaalisuus kommunistipuolueelle on jäänyt johtavaksi huolenaiheeksi. Muita poliittiseen johtoon liittyviä huolenaiheita on kansanarmeijan sekaantuminen siviilitalousaktiviteetteihin. Huoli näiden toimintojen vaikutuksesta kansanarmeijan valmiuteen on aiheuttanut poliiittisen johdon yrityksiä purkaa kansanarmeijan yritysimperiumi.


Doom.
"Doom" on id Softwaren kehittämä ja julkaisema ensimmäisen persoonan ammuntapeli, joka on "Doom"-pelisarjan ensimmäinen osa. "Doom" on yksi merkittävimmistä ja suosituimmista lajityypin edustajista, ja se varmisti ensimmäisen persoonan ammuntapelien ja tietokonepelaamisen lopullisen läpilyönnin. "Doom" herätti ilmestyessään paljon huomiota 3D-grafiikan ja väkivaltaisuutensa vuoksi. Peliä on pelannut runsaat 15 miljoonaa pelaajaa ja se aloitti verkkopelaamisen aikakauden. Pelissä käytetty Doom WAD -rakennepaketti mahdollisti erilaisten pelin pohjalta tehtyjen muunnosten (modifikaatioiden) luomisen.
Peli levisi aikoinaan tehokkaasti ilmaiseksi ladattavana shareware-versiona, joka sisälsi ensimmäisen kolmanneksen koko pelistä. "Doomin" valtaisa menestys vaikutti koko peliteollisuuden suuntaan. Peli sai nopeasti suuren määrän seuraajia, ja peliteknologia painottui 3D-grafiikan kehittämiseen. GameSpyn äänestyksessä heinäkuussa 2001 "Doom" valittiin parhaaksi peliksi kautta aikojen.
"Doomin" lisäksi samaiselle Doom-pelimoottorille julkaistiin ' (1994) ja sen lukuisat lisäosat: "The Ultimate Doom" (1995), "Master Levels for Doom II" (1995) ja "Final Doom" (1996). Nintendo 64 sai myös oman versionsa Doomista: "Doom 64" (1997). "Doom"-pelisarja sai pitkän tauon jälkeen jatkoa vuonna 2004, jolloin id Software julkaisi ja sen lisäosan "Resurrection of Evilin", jotka käyttävät nykyaikaista Doom 3 -pelimoottoria. Doomista on jälleen tulossa lähitulevaisuudessa uusi peli, "Doom 4". "Doomista" on tehty myös elokuva, joka sai ensi-iltansa lokakuussa 2005.
Vuonna 2008 julkaistiin fanien tekemä epävirallinen "Final Doomin" jatko-osa "Plutonia 2" joka sisältää jo "Doom 2":sta tutuksi tulleen pelimuodon eli 32 tasoa, joista kaksi on salatasoa. Peli julkaistiin alkuperäisillä grafiikoilla ja se sisältää samat aseet ja viholliset, ainoastaan joitakin tekstuureita on muuteltu. "Plutonia 2":n WAD-tiedosto on vapaasti ladattavissa internetistä. "Doom" on saatavilla myös matkapuhelimelle.
Pelaaminen.
Doomissa viholliset ovat erittäin kostonhimoisia.
"Doomissa" viholliset ovat erittäin kostonhimoisia, joten nopea liikehdintä niiden ympärillä kannattaa. Kyseessä on "Monster Infighting" -ilmiö, jossa toisen hirviön kohteeksi joutunut vihollinen kostaa ja aiheuttaa täten taistelun vihollisten keskuudessa. Hyvä on myös tietää, ettei esimerkiksi Imp voi vahingoittaa toista Impiä, kun taas kaikki zombit voivat vahingoittaa toisiaan.
Pelin ympäristö sisältää paljon epävakaita räjähdetynnyreitä. Myös viholliset kärsivät räjähdyksistä, mikä on pelaajalle etu. Tehottomillakin aseilla saa tynnyrit räjähtämään helposti myös kaukaa ammuttaessa. Räjähtävien tynnyreiden lisäksi vastaan tulee usein myrkyllistä tai radioaktiivista liejua ("Damaging floor"). Tämä aine vahingoittaa pelaajaa, tosin sen verran hitaasti, että sen vaikutusalueelta pääsee yleensä pois ennen kuolemaa. Pelissä on myös esine nimeltä "Radiation suit", joka mahdollistaa liejussa kävelyn/juoksemisen ilman vahinkoa. Vihollisia lieju ei vahingoita. Pelin edetessä kentiltä löytää myös laavaa, joka toimii samoin tavoin kuin lieju.
Pelissä saa käyttöönsä myös panssariliivin ("armor"), joka suodattaa osan pelaajaan kohdistuvista iskuista. Panssari heikkenee samalla tavalla kuin pelaajan Health.
Alkuperäisessä Doomissa ei ole mahdollista hypätä, kyykistyä eikä katsoa ylös tai alas. Kuitenkin myöhemmin kehitetyissä parannelluissa peliporteissa kuten ZDoomissa hyppääminen ja kyykistyminen ym. olivat mahdollisia. Samaan versioon lisättiin myös kehittyneempi musiikki.
Moninpeli.
"Doomissa" on kolme erilaista moninpelivaihtoehtoa. Moninpelissä voi vaihtaa pelikenttiä mieltymyksensä mukaan sekä säätää vaikeustasoa. Pelaajia voi olla korkeintaan neljä.
Suosituin moninpeleistä on Deathmatch-pelimuoto, jossa tavoitteena on tappaa toisia pelaajia mahdollisimman monta. Pelissä voi olla esimerkiksi aikaraja, jonka sisällä eniten pelaajia tappanut voittaa. Kuoltuaan pelaaja syntyy aina uudelleen. Pelityyli on erittäin nopea ja sitä voi pelata myös hirviöillä. Muunnelma tavallisesta Deathmatchista on Old Deathmatch -pelimuoto. Sen erona on, ettei aseita voi kerätä samoista paikoista uudelleen ennen kuolemista. Bonusesineet taas ovat käytettävissä vain kerran eivätkä ne materialisoidu enää uudelleen saman pelin aikana.
Cooperative-pelimuodossa pelataan yksinpelikampanjaa useamman ihmispelaajan voimin.
Moninpeliä voi pelata joko sarjaportin, modeemin tai välityksellä.
Tarina.
"Doomin" suoraviivaisessa tarinassa yhdistyvät kauhu- ja scifi-elementit. Pelaaja on nimetön sotilas, joka lähetetään kommandoryhmän mukana Phobokseen, Marsin kuuhun, selvittämään vikaan mennyttä teleportaatiokoetta. Teleporttien kautta on saapunut lauma demoneja suoraan helvetistä, jotka ovat valloittaneet tukikohdan ja tappaneet kaikki ihmiset. Peli alkaa, kun käy ilmi, että myös koko kommandoryhmä on tapettu tai muutettu zombeiksi. Pelaaja on ainoa eloonjäänyt. Tehtävänä on edetä ja tappaa kaikki vastaantulevat viholliset.
Peli koostuu kolmesta episodista, joista ensimmäinen ("Knee-Deep in the Dead") sijoittuu Phobokseen, toinen ("Shores of Hell") Deimokseen ja kolmas ("Inferno") helvettiin. "Ultimate Doom" -julkaisussa peliin lisättiin uusi episodi nimeltään "Thy Flesh Consumed", joka sijoittuu Helvetin invaasion jälkeiselle maapallolle. Tämän jälkeen alkavat "Doom II":n tapahtumat.
Episodi 1: Knee-Deep in the Dead.
Episodi alkaa, kun nimetön sotilas herää UAC:n tukikohdassa marsin Phobos-kuussa yksin. Kaikki muut ryhmän jäsenet ovat muuttuneet vihamielisiksi zombeiksi. Lisäksi tukikohta on täynnä demoneita ja hirviöitä helvetistä. Episodin lopussa pelaaja joutuu tappamaan kaksi sarvipäistä hirviötä, jonka jälkeen hänet tapetaan. Episodin jälkeen pelaaja joutuu marsin Deimos-kuuhun.
Episodi 2: Shores of Hell.
Pelin toinen kolmannes alkaa Deimos-kuusta jonka läpi pelaajan täytyy taistella. Episodin lopussa taistellaan raketteja ampuvaa jättiläistä vastaan, jonka jälkeen pelaaja laskeutuu helvettiin.
Episodi 3: Inferno.
Episodi 3 pohjautuu helvettiin, jossa täytyy löytää hyökkäyksen aloittanut demonihämähäkki. Kun sen on voittanut, pelaaja pääsee maahan, mutta otuksia helvetistä tulee samasta portista maahan.
Episodi 4 (vain The "Ultimate Doomissa"): Thy Flesh Consumed.
Pelin viimeinen episodi sijoittuu helvetin otusten valtaamaan maahan. Episodin lopussa täytyy taistella samaa hämähäkkimäistä otusta vastaan, kuin episodi kolmessa. Tämän jälkeen alkaa tapahtumat. Lisäksi kolmannen episodin lopetuksessa nähty kuollut kani paljastuu pelaajan lemmikkikaniksi, Daisyksi.
Kehitys.
"Doomista" on julkaistu virallinen versio seitsemälle kotitietokonekäyttöjärjestelmälle (mukaan lukien Nextstep, jolle peli alun perin kehitettiin) ja yhdeksälle eri pelikonsolille. Pelistä tehtiin versiot jopa vanhentuneille SNES- ja Sega 32X -konsoleille, vaikka SNES-versiossa graafista näyttävyyttä ja 32X:llä puolestaan musiikin laatua jouduttiin karsimaan runsaasti. Epävirallisia harrastajien tekemiä porttauksia on vielä enemmän.
Musiikki.
Musiikin peliin kehitti Bobby Prince, joka loi useimmat ääniraidat tunnettujen heavy metal- ja rock-yhtyeiden kappaleiden inspiroimina. Muun muassa Slayerin, Panteran, Alice in Chainsin ja Metallican kappaleista on pelissä Princen kehittämät versiot. Tämän lisäksi pelissä on lukuisia tyyliltään ambient-vivahteisia raitoja.
Perintö.
Vaikka alkuperäisillä "Doomeilla" onkin ikää jo melkein kaksikymmentä vuotta, on pelisarjalla yhä omat kannattajansa. "Doomin" pelimoottorin lähdekoodi on julkaistu Doomin omalla lisenssillä ja GPL-lisenssillä. Doomille on tehty vapaaehtoisvoimin useita muokkauksia, jotka mahdollistavat nykyisten tietokoneiden tehojen hyödyntämisen, esimerkiksi 3D-kiihdytyksen. Esimerkkejä näistä muokkauksista eli porteista ovat "ZDoom", "EDGE", "Doomsday/JDoom" ja "Doom Legacy". Lisäksi moninpeliportteina suosittuja ovat nykyisin "ZDaemon" sekä "ZDoom":iin pohjautuva "Skulltag". Jotkin porttaukset, kuten "C2Doom", mahdollistavat "Doomien" pelaamisen myös muulla kuin kotitietokonelaitteistolla, kuten matkapuhelimella sekä PlayStation Portablella ja iPodilla.
Doomin pelimoottorilla on tehty muitakin menestyspelejä, kuten "Heretic", "Hexen" ja "Strife".
Lisäksi "Doomin" maailmaan perustuen on tehty esimerkiksi roguelike ("DoomRL"), joka ei sinällään hyödynnä "Doomin" pelimoottoria.
Doomin muokkaamiseen eli ”modaamiseen” on luotu useita vapaaohjelmistona julkaistuja työkaluja, kuten esim. Doom Builder, "DeePsea" ja "Xternable Wad Editor". Nämä ohjelmat mahdollistavat Doomin WAD-pakettien muokkauksen, ja näin ollen esimerkiksi omien maailmojen, hirviöiden ja aseiden luonnin.
Vuoden 2004 syksyllä id Software julkaisi "Doomille" virallisen jatko-osan –. Se jatkaa samalla linjalla kuin edeltäjänsäkin, eli peli on ensimmäisen persoonan ammuntapeli tietyin kauhuelementein. Peli on kuitenkin tekniikaltaan uusinta uutta, käyttäen uusimpia shader-ohjelmalaajennuksia, dynaamista valaistusta ynnä muuta. Todennäköisesti "Doom 3":n pelimoottorin pohjalta tullaan julkaisemaan pelejä useita vuosia.
7. toukokuuta 2008 id Software julkisti, joka on tällä hetkellä kehitteillä.
”That’s one doomed space marine.”
Vaikutus.
Toinen tunnettu ensimmäisen persoonan ammuntapeli "Duke Nukem 3D" teki kunnianosoituksen "Doomille". Eräässä pelin kohdassa pelaaja kohtaa avaruuspukuunsa menehtyneen miehen, jota Duke kommentoi sanomalla ”"That’s one doomed space marine"”. Lisäksi "Duke Nukem 3D":n episodissa "Nuclear Winter" tasossa "Land of Forgotten Toys" on teleportti Doomin ensimmäisen episodin ensimmäiseen tasoon.
Myös Epic Megagames sisällytti yllättävän "Doom"-viittauksen tasoloikkapeliin "Jazz Jackrabbit 2": tasovalikossa osion "Shareware Demo" nimessä on käytetty samaa fonttia kuin "Doomin" logossa ja sen kuva on selvä parodia "Doom II":n kannesta.
David Koppenhofer on tehnyt "Doomin" pelimoottoriin perustuvan graafisen käyttöliittymän Unixin ps-, renice- ja kill-komennoille. Jokaista järjestelmän prosessia kohden "Doom"-pelimaailmaan luodaan yksi hirviö. Järjestelmänvalvoja voi täten haulikon avulla käydä kirjaimellisesti tappamassa prosesseja. Hirviön haavoittaminen muuttaa sen nice-arvoa ja sen tappaminen lopettaa prosessin kill-komennolla.
Saksalainen Industrial metal -yhtye Rammstein käytti kappaleessaan ”Wollt ihr das Bett in Flammen sehen” "Doomista" otettua haulikon latausääntä ja huutoa, joka kuuluu pelihahmon kuollessa. Suomalainen grindcore-yhtye Rotten Sound on käyttänyt "Doomin" äänimaailmaa kappaleensa ”Doom” introna.


Ancient Domains of Mystery.
"Ancient Domains of Mystery" ("ADOM") on saksalaisen Thomas Biskupin kehittämä roguelike-lajityypin tietokoneroolipeli, josta on julkaistu useita versioita eri tietokoneille ja käyttöjärjestelmille vuosina 1994–2002. Pelissä ohjataan seikkailijaa, jonka tehtävänä on pysäyttää kaaoksen voimien leviäminen Ancardian fantasiamaailmaan Drakalor Chain -nimisestä laaksosta. Monen muun roguelike-pelin tavoin "ADOMissa" käytetään ASCII-merkistöä peliympäristön ja käyttöliittymän kuvaamiseen.
Hahmonluonti.
Aluksi pelaaja luo itselleen pelihahmon, jonka ominaisuudet (sukupuoli, rotu, ammatti) vaikuttavat erilaisilla tavoilla pelaamiseen. Hahmon rodun voi valita kymmenestä vaihtoehdosta, joita ovat esimerkiksi ihminen, kääpiö, örkki tai harmaahaltia. Erilaisia ammatteja on kaksikymmentä kuten taistelija, barbaari, parantaja, velho tai maanviljelijä. Erilaisia hahmovaihtoehtoja on siis kaksisataa (sukupuoli ei vaikuta merkittävästi hahmon kykyihin). Hahmolla on ominaisuuksia, jotka kuvaavat tämän kehon ja mielen luontaisia kykyjä (esimerkiksi voima, ketteryys ja oppimiskyky) sekä taitoja kuten ensiapu, hiipiminen, sepäntaidot tai yrttien tuntemus. Hahmon ominaisuudet riippuvat pitkälti rodusta ja taidot hahmoluokasta. Lisäksi versiosta 1.1.0 eteenpäin hahmolle voi lisäksi valita erikoisominaisuuksia, jotka pienillä tavoilla vaikuttavat hahmoon ja pelikokemukseen. Vaihtoehtoisesti pelin voi antaa arpoa pelaajalle hahmon, jos hän ei halua valita sitä itse.
Hahmoluokat voidaan jakaa karkeasti soturityyppiin, jotka keskittyvät aseelliseen taisteluun (esim. taistelija, barbaari, munkki), maagityyppiin jotka ovat tehokkaita taisteluloitsujen käyttäjiä (esim. velho, elementalisti), pappityyppiin, jotka parantavat (esim. pappi, druidi), taitotyyppiin, jotka osaavat muita kuin taistelu- tai taikuustaitoja (esim. varas, bardi), ja esinetyyppiin, jotka ovat erikoistuneet löytämään, saamaan halvalla, keräämään tai rakentamaan voimakkaita esineitä (esim. kauppias, aseseppä). Pelillisesti haastavin hahmoluokka lienee maanviljelijä; sen erikoisuus on erittäin pieni ravinnon kulutus.
Pelin kulku.
Pelaaminen tapahtuu erivärisistä ASCII-merkeistä koostuvassa ympäristössä. Jokaista pelimaailman kohdetta esittää jokin merkki: esimerkiksi pelihahmo kuvataan "@"-merkkinä. Myös merkin värillä on merkitystä; esimerkiksi ruskea "d" tarkoittaa koiraa ja harmaa "d" sutta.
Hahmo voi kulkea vapaasti suurilta osin satunnaisesti luoduissa luolastoissa ja ulkoilmassa. Pelin aikana hahmo joutuu taistelemaan hirviöitä vastaan, löytää paljon erilaisia esineitä ja voi myös suorittaa erilaisia hahmolle annettuja tehtäviä. Tehtäviä suorittamalla pelin juonessa pääsee eteenpäin ja hahmolle avautuu uusia tehtäviä, kunnes peli on läpäisty. Tämä seikkailupelejä muistuttava juoneen perustuva rakenne erottaa "ADOMin" muista hack and slashiin keskittyvistä roguelike-peleistä kuten "Angbandista".
Hirviöiden tappamisesta ja tehtävien suorittamisesta hahmolle kertyy kokemusta, joka tekee hahmosta voimakkaamman ajan kuluessa. Toisaalta pelin edetessä hahmo kohtaa yhä voimakkaampia hirviöitä. Hahmon saadessa tarpeeksi kokemusta hän saa uuden kokemustason, jolloin pelaaja voi nostaa hahmon taitoja ja hahmon taistelutaidot kehittyvät. Hahmon ominaisuuksiin sen sijaan vaikuttaa pääsääntöisesti se, miten hahmo toimii pelin aikana: esimerkiksi suurien taakkojen kantaminen kehittää voimaa, loitsukirjojen lukeminen oppimiskykyä ja loitsiminen tahdonvoimaa. Ominaisuudet kohoavat siis ilman että tasoja noustaan. Myös taidot kehittyvät itsekseen tasojen nousujen välissä, mutta hyvin hitaasti. Hahmojen kesto- ja loitsupisteet ("hit points" ja "power points") riippuvat sekä hahmoluokasta, tasosta että ominaisuuksista.
Hahmolla on myös moraali, joka muuttuu pelin aikana hahmon tekojen perusteella ja joka vaikuttaa siihen miten muut hahmot ja jumalat häneen suhtautuvat. Tietty hahmon moraali sallii ja toisaalta estää hahmoa suorittamasta joitakin tehtäviä. Moraali voi muuttua molempiin suuntiin: esimerkiksi pahaksi ryhtynyt hahmo voi tehdä katumuksen ja palata hyväksi tekojensa avulla.
Hirviöiden ruumiiden syöminen vaikuttaa usein hahmon moraaliin ja ominaisuuksiin pääsäännöllä "olet sitä mitä syöt". Esimerkiksi jos hahmo syö paljon kaoottisten hirviöiden ruumiita, tulee hahmostakin kaoottinen, tai tulen elementtiin liittyvien hirviöiden syöminen tekee hahmosta vastustuskykyisen tulelle.
Varusteet.
Pelissä on runsaasti erilaisia elämää helpottavia varusteita kuten erilaisia yrttejä, taikajuomia, työkaluja, aseita ja ruokaa. Toiset esineet ovat hyödyllisiä vain epäsuorasti: esimerkiksi erilaiset ei-maagiset jalokivet, malmit (rauta, mithril, adamantium, eternium) ja puutikut ja tukit, joista voidaan valmistaa esineitä kuten nuolia ja siltoja.
Pelissä on myös maagisia esineitä kuten jalokiviä, joista saa yhden loitsun sekä taikasauvoja joihin on ladattu monta käyttökertaa jotain tiettyä loitsua. Pelissä on myös kääröjä, joiden lukeminen tuottaa jonkin yksittäisen taikaefektin. Taikasauvoja, kääröjä ja jalokiviä voi käyttää mikä tahansa rotu, eikä niiden käyttö kuluta taikapisteitä – tosin kääröjen lukeminen edellyttää lukutaitoa, eikä taikasauvoistakaan ole paljoa iloa, mikäli pelaajahahmolla on mutaatio, joka imee sauvoista taikavoiman.
Hahmo voi hankkia haarniskan ja muita suojaesineitä. Suojaesineillä on kaksi arvoa: "Defensive Value (DV)", joka kuvaa haarniskan aiheuttamaa muutosta hahmon väistämiskykyyn sekä "Protection Value (PV)", joka kertoo paljonko haarniska vähentää hahmon saamien iskujen aiheuttamaa vauriota. Tyypillisesti haarniskalla on negatiivinen DV ja positiivinen PV, jolloin siis haarniskan paino haittaa hahmon väistämiskykyä, mutta haarniska vähentää osumien aiheuttamaa vauriota. Monilla esineillä, erityisesti maagisilla, molemmat arvot ovat positiivisia. Pelissä ei ole erillisiä osumapaikkoja, joten kaikkien päällä olevien haarniskojen antamat suojapisteet lasketaan yhteen. Tätä kautta kypärän, saappaiden, viitan, vyön sekä mahdollisten kilpien ja muiden esineiden antamat suojat vaikuttavat aina jokaisessa hahmoon osuneessa iskussa.
Pelissä on runsaasti erilaisia aseita. Aseet jakautuvat eri taitoluokkiin ja taistelu kehittää aina sitä taitoa, johon käytetty ase kuuluu. Hahmon yleensä kannattaa keskittyä johonkin tiettyyn aseryhmään ja kehittyä siinä. Taistelutaito nostaa osumisen ja vahingon lisäksi myös "DV:tä", jos kyseisen aseryhmän ase on käytössä. Eri aseryhmät vaikuttavat eri tavoin: esimerkiksi keihäät tekevät vain vähän lisävahinkoa, mutta nostavat paljon "DV"-arvoa verrattuna muihin. Aseiden perusominaisuudet ovat niillä osumisen helppous ja niiden aiheuttama vaurio. Lisäksi ne voivat vaikuttaa joko korottavasti tai alentavasti "DV" ja "PV" -arvoihin. Näissä voi olla myös jotain erityispiirteitä kuten panssarinlävistyskyky, tai tappava tehokkuus tiettyjä hirviöitä kohtaan. Erilaisia aseita on valtava määrä.
Kaikki esineet ovat joko siunattuja, kirottuja tai tavallisia. Ennen kuin esineiden luonne on selvitetty, hahmo ei tiedä millainen se on. Kirotut esineet toimivat yleensä huonosti tai jopa kääntävät toiminnon päinvastaiseksi, kun taas siunatut toimivat tavallista paremmin. Aseissa ja varusteissa kirous estää esineen riisumisen tai poistamisen kädestä, jolloin kirottua esinettä on pakotettu käyttämään, kunnes kirous voidaan poistaa.
Artefaktit.
Artefaktit ovat pelimaailmassa uniikkeja erityisen voimakkaita taikaesineitä, joilla on usein oma nimi. Niillä on usein tavallisiin esineisiin verrattuna ylivertaiset ominaisuudet, minkä lisäksi ne ovat tuhoutumattomia ja antavat usein erilaisia lisäetuja, mutta joskus myös haittoja hahmolle. Esimerkiksi artefaktiase saattaa olla erityisen tehokas jotain tiettyä vihollista kuten lohikäärmeitä vastaan tai parantaa hahmon ominaisuuksia. Pelissä esiintyy myös monia tavallisia taikaesineitä, jotka ovat erityisen tehokkaita – erityisiä esineiden parannuskeinoja käyttäen niistä saa jopa artefakteja tehokkaampia. Artefaktien suurin hyöty on siinä, että ne eivät muutu, jolloin ne eivät murru, ruostu tai heikkene. Artefakteilla saattaa myös olla vaikutusta pelin juonen etenemiselle. Pelistä löytyy myös kaaoksen artifakteja, joiden kantaminen tai käyttäminen aiheuttaa hahmolle saastumista.
Taikuus.
Jokainen lukutaitoinen hahmo voi oppia loitsuja, mutta se on taistelupainotteisille hahmoluokille huomattavasti vaikeampaa. Loitsujen teho paranee käytettäessä, mutta taisteluhahmoluokilla hitaammin kuin varsinaisilla taikojilla. Loitsut opetellaan lukemalla loitsukirjoja. Hahmo oppii loitsua tietyn pistemäärän, joka laskee loitsua käytettäessä. Hahmo siis lopulta menettää loitsun käytettyään sitä tarpeeksi monta kertaa ja joutuu opettelemaan sen uudelleen kirjasta. Jos osaa jonkun loitsun ja sen taikakirja on hallussa, taikoja voi myös käyttää myös kirjasta lukien; tällöin taikoja ei unohda, mutta taikominen vie enemmän aikaa. Lukutaidottomat hahmot voivat myös oppia lukemaan ja sitä myötä taikomaan. Taikoja voi myös saada tiettyjen taikaesineiden kautta. Jos taikapisteet loppuvat, voi hahmo silti loitsia; tällöin taikominen kuluttaa "hit pointeja", joiden loppuminen johtaa hahmon kuolemaan.
Taikuutta on kahta eri tyyppiä; "Arcane"- ja "Clerical"-taikuutta. "Arcane" koostuu lähinnä erilaisista vahinkoa tuottavista taistelutaioista. "Clerical" taas keskittyy parantamiseen, esineiden tunnistamiseen, ansanpoiston, valaisuun, lukon aukaisuun tai muuhun vastaavaan "passiiviseen magiaan". Yleensä hahmoluokka on keskittynyt vain jompaankumpaan taikuustyyppiin toisen kustannuksella. Hahmo nimeää loitsun sen mukaan mikä ammatti tällä on; eri hahmoluokkia pelatessa samalla loitsulla voi olla aivan eri nimi. Esimerkiksi maagin "mystic shovel" (kaivamisloitsu) on papilla "divine digger".
Pelissä on myös erikoinen "mindcrafter"-hahmoluokka, joka osaa erilaisia vastustajan mieleen vaikuttavia loitsuja ja fyysisiä PSI-iskuja. Mindcrafterit ovat heikkoja muussa taikuudessa, mutta heidän taitojaan muut hahmoluokat eivät voi oppia lainkaan. Mindcrafterit eivät unohda taikojaan vaikka käyttäisivät niitä kuinka paljon. Mindcrafterit eivät voi "jatkaa" voimiensa käyttöä kestopisteillä. Monien mielestä mindcrafter on maanviljelijän ohella pelin vaikein hahmoluokka.
Pelin voittaminen.
Pelin voi läpäistä monella tavalla, jotka eroavat vaikeusasteeltaan. Pelihahmon ensisijaisena päämääränä on kerätä jokaista Ancardian viittä elementtiä (tuli, vesi, ilma, maa ja mana) edustava "chaos orb" ja niiden avulla päästä sulkemaan Kaaosportti, jonka kautta Kaaoksen voimat tunkeutuvat Ancardiaan. Tämä riittää pelin voittamiseen. Pelin voi kuitenkin voittaa myös haastavammalla tavalla kulkemalla läpi portista ja voittamalla itse Kaaosjumalan. On myös kolmas tapa voittaa peli, jossa Kaaosjumala voitetaan myyttisellä "Trident of the Red Rooster" -aseella.
Läpäisyn tekee haastavammaksi se, että kaaoksen voimien maailmaan tunkeutumisen aiheuttama saastuminen ("corruption") tuo peliin käytännössä aikarajan. Saastuminen aiheuttaa muutoksia sekä ympäristölle että hahmolle aiheuttamalla "mutaatioita". Mutaatiot tuovat hahmolle uusia ominaisuuksia, jotka tyypillisesti tuottavat sekä hyötyä että haittaa: esimerkiksi saamalla hahmon kädet erittämään myrkkyä, mikä tehostaa taistelua mutta haittaa syömistä ja juomista suuresti. Pelaajan on oltava mukautumiskykyinen selvitäkseen pelihahmon mutaatioiden kanssa, koska niiden poistamisen keinot ovat rajalliset. Saastuminen voimistuu syvissä luolastoissa ja ajan kuluessa ja näin pelimaailmassa kulkeminen johtaa ennen pitkää hahmon saastumiseen, iljettäviin mutaatioihin ja lopulta kaaosmassaksi muuttumiseen, joka on pelaajan kannalta hahmon kuolema.
Haastavuutta kasvattaa vielä se, että aina hahmon kuoltua pelin joutuu aloittamaan kokonaan alusta: "ADOM"-pelin voi tallentaa, mutta tallennus on ainoastaan väliaikainen ja sen lataaminen tuhoaa tallennustiedoston. Koska "ADOM" on pitkä peli, on sen läpipelaaminen erittäin haasteellista. Tallennustiedoston voi kopioida talteen pelin datahakemistosta, jolloin saman tallennuksen voi ladata monta kertaa kopioimalla sen aina takaisin, mutta tätä pidetään pelaajien keskuudessa huijaamisena, eikä tällä tavoin saavutettuja voittoja yleensä kunnioiteta peliä käsittelevillä keskustelualueilla.
Peliä voi halutessaan vaikeuttaa entisestään erilaisilla haasteilla, jotka ovat pelaajan itselleen asettamia rajoituksia tai tavoitteita pelissä. Esimerkiksi "Steel man" -haasteessa hahmon pitää olla ulkoilmassa tasoon 50 asti, eli hän ei saa mennä luoliin, kyliin tms. ennen kuin on tasolla 50. Tämä on hyvin vaikeaa, sillä ulkoa hahmon on vaikea löytää ruokaa ja hän törmää helposti vaarallisiin hirviöihin. Pelin voi myös pelata läpi esim. puhumatta tai syömättä kertaakaan, tai luottamatta jumalten apuun. Vaihtoehtoja on useita.
Pelimaailma.
"ADOMin" pelimaailma on vuorten ympäröimä laakso Drakalor Chain. Alueena se on valtava: laaksossa on luolastoja ja muita seikkailukohteita, jotka sisältävät yhteensä yli 100 satunnaisesti luota tasoa, joista suurin osa on läpäistävä pelin kuluessa. Peli luo tason pelaajan astuessa sinne ensimmäistä kertaa ja asettaa hirviöt, käytävät, ansat ja aarteet eri tavalla jokaisella pelikerralla. Pelaaja voi käydä myös kylissä, joita ei luoda satunnaisesti, joissa voi tavata henkilöitä, jotka antavat hyödyllistä tietoja tai muuten auttavat pelihahmoa tehtävässään. Pelimaailma on ympäristöltään geneerinen moderni fantasiamaailma, josta löytyy lähes jokainen fantasiaklisee haltioista lohikäärmeisiin.
Tarina.
Ancardian fantasiamaailmassa on vallinnut rauha 6000 vuotta, mutta syrjäisestä vuoristolaaksosta nimeltä Drakalor Chain on alkanut kuulua pelottavia viestejä, joissa kerrotaan vuorten uumeniin muodostuneista valtavista luolastoista ja maan pinnalle nousseista hirviöistä. Kaaoksen voimat ovat tunkeutuneet Ancardiaan tuntemattomasta ulottuvuudesta luomaan tuhoa.
Tapahtumien merkitystä ei ymmärretty ennen kuin vuosien kuluttua tietäjä Khelavaster löysi vanhan kirjoituksen, jossa kaaoksen saapuminen ennustettiin. Hän toi tietonsa julki kaikille Ancardian kansoille ja pian seikkailijat lähtivät Drakalor Chainiin etsimään ja tuhoamaan kaaoksen lähdettä. Khelavaster oli ensimmäisten lähtijöiden joukossa, mutta heistä ei nähty sen jälkeen jälkeäkään, sillä kaikki Drakalor Chainiin luoliin laskeutuneet jäivät palaamatta. Nyt pelaajan hahmo on yksi näistä seikkailijoista, joka on juuri saapunut Drakalor Chainiin johtavan solan suulle.
Kehitys.
"ADOMin" ensimmäiset versiot, silloin nimeltään "Ancient Dungeons of Mystery", olivat huomattavasti suppeampia kuin nykyinen peli. Niiden pelialue koostui vain yhdestä luolastosta Roguen ja NetHackin tapaan. Vuosien ja versiopäivitysten kuluessa peli kehitettiin nykyiseen muotoonsa. Thomas Biskup ei ole ilmoittanut kehittävänsä "ADOMia" enää, mutta hän on työskennellyt toisen Ancardiaan sijoittuvan "JADE"-nimisen roguelike-pelin parissa, jonka ensimmäinen versio julkaistiin vuonna 2011. Tammikuussa 2012 Biskup ilmoitti, että "JADE" uudelleennimetään "ksi".
Toisin kuin monilla muilla suosituilla roguelike-peleillä, "ADOMin" lähdekoodi ei ole avoin. Vaikka Biskup oli luvannut julkaista lähdekoodin "ADOM" versio 1.0 jälkeen, hän muuttikin mielensä pitääkseen pelin ominaisuuksia salassa ja estääkseen toisten tekemien pelivarianttien julkaisun. Hän tosin suostuisi lisensoimaan lähdekoodia peliteollisuudelle kaupallisiin tarkoituksiin. Vuonna 2009 Biskup kuitenkin ilmoitti blogissaan, että hän saattaisi olla valmis harkitsemaan lähdekoodin julkaisua. Hän avasi pelin viralliselle keskustelufoorumille osion, jossa asiasta alettiin käydä keskustelua.
Postikorttikampanja.
"ADOM" on vapaasti levitettävissä ilmaiseksi, mutta Thomas Biskup toivoo, että jokainen, joka nauttii pelistä, lähettäisi hänelle kiitokseksi postikortin, joita hän keräilee. Tämän "postcardwareksi" kutsutun levitysmallin avulla Biskup on saanut lukuisia postikortteja ympäri maailmaa, jopa Kiinasta ja Irakista asti. Hänen osoitteensa löytää pelin kotisivuilta sekä pelin mukana tulevista ohjeista.
Vastaanotto.
"ADOM" on saanut vuosien kuluessa laajan fanikunnan. Tästä kertoo vuonna 1997 saavutettu ykköspaikka Internet Worldcharts of Free Downloadable Games -Internet-sivuston listalla, jonne Internetin käyttäjät saivat äänestää parasta ilmaiseksi ladattavaa peliä, ja Usenet-ryhmä "rec.games.roguelike.adom", jossa keskustelu on käynyt vilkkaimmillaan 2000–3000 uuden viestin kuukausitahtia.
Pelikriitikot ovat antaneet "ADOMille" enimmäkseen hyviä arvosteluja. Yleensä peliä on kuvailtu laajemmaksi kuin muita roguelike-pelejä syvemmän tarinansa, monimuotoisen ympäristönsä ja yleisen monimutkaisuutensa ansiosta. Pelit-lehden arviossa Tapio Berchewsky antoi pelille 88 pistettä. Hän kehui ASCII-grafiikan värikoodausta, hahmoluokkien pelattavuutta ja pelin yleistä laajuutta. Moitteita tuli bugeista, jotka tekevät "ADOMista välillä aivan pelikelvottoman", tehtävien samanlaisuudesta ja hirviöiden tekoälystä.


Max Payne.
"Max Payne" on suomalaisen Remedy Entertainmentin kehittämä kolmannen persoonan ammuntapeli, jonka tuottivat 3D Realms ja Rockstar Games. Gathering of Developers julkaisi "Max Paynen" alun perin Microsoft Windowsille vuonna 2001, mutta myöhemmin samana vuonna Rockstar Games julkaisi pelin myös ja Xboxille. Vuonna 2002 Feral Interactive julkaisi Macintosh-version, ja peli ilmestyi 16. joulukuuta 2003 Game Boy Advancelle Rockstarin julkaisemana. "Max Payne" julkaistiin myös Androidille ja iOS-laitteille vuonna 2012.
"Max Paynen" tarinan päähenkilö on samanniminen New Yorkin poliisilaitoksessa työskentelevä poliisi, jonka vaimo ja vauvaikäinen tytär joutuvat Valkyr-nimiseen huumeeseen addiktoituneiden narkomaanien murhaamiksi. Perheenjäseniensä kuoleman jälkeen Max ryhtyy Yhdysvaltain huumevirasto agentiksi ja yrittää saada tietoja Valkyrin alkuperästä, mutta kesken tutkimusten hänet lavastetaan rikolliseksi ja syylliseksi työtoverinsa Alex Balderin murhaan. NYPD:n ja New Yorkin alamaailman jahtaama Max päättää lähteä kostoretkelle perheensä ja työtoverinsa murhannutta rikollisjärjestöä vastaan.
"Max Payne" sai peliarvostelijoilta hyvän vastaanoton. Peli voitti monia alan palkintoja, muun muassa Bafta-palkinnon vuoden parhaasta PC-pelistä. Vuonna 2003 pelille julkaistiin jatko-osa nimeltä '. Elokuvayhtiö 20th Century Fox on tehnyt peliin pohjautuvan elokuvan, jonka ensi-ilta oli vuonna 2008.
Pelaaminen.
"Max Payne" on kolmannen persoonan näkökulmasta kuvattu toimintapeli, joka tuli tunnetuksi ensimmäisenä bullet time -erikoistehostetta hyödyntäneenä videopelinä. Bullet timessa pelimaailma pelaajahahmon ympärillä hidastuu, minkä ansiosta pelaaja kykenee tähtäämään ja ampumaan vihollisia tavallista tehokkaammin. Bullet time -tilan kesto on kuvattu peliruudun alakulmassa nähtävässä palkissa, joka latautuu itsestään pelaajahahmon poistuessa takaisin ”normaalitilaan”. Pelin asevalikoima koostuu kokonaan oikeista aseista.
Pelin tekoäly pohjautuu pitkälti ennalta määriteltyihin komentoihin, minkä takia pelaajahahmon kohtaamat viholliset kykenevät suorittamaan vain niille ohjelmoituja liikkeitä. Viholliset kuitenkin kestävät paljon enemmän osumia kuin Max. Pelaajahahmon hankkimat terveyspakkaukset eivät paranna häntä välittömästi, vaan terveyspakkauksia voi käyttää valitsemanaan hetkenä.
"Max Paynen" juonenkuljetus on tehty tietokoneanimoitujen välinäytösten sijasta film noir -tyylisen sarjakuvaromaanin muodossa etenevällä kerronnalla. Sarjakuvan ruutujen hahmot ovat Remedyn työntekijöitä, koska rajallisen budjetin seurauksena pelitalo ei voinut palkata oikeita näyttelijöitä sarjakuvaa varten.
Asetelma.
Remedyllä on tapana antaa peliensä päähahmoille nimiä jotka kertovat pelin luonteesta jotakin. Esimerkiksi Maxin sukunimi Payne (, ahdistus) viestii päähahmon tuskasta jonka tämä on joutunut kestämään perheensä murhan ja alamaailmaan astumisen jälkeen. Samalla tavalla pelin "Alan Wake" sankarin sukunimi Wake ("herääminen") tarkoittaa sitä että tämä ikäänkuin herää unestaan pimeiden ja ahdistavien kauhuräiskintä osuuksien jälkeen valoiseen päivään.
Pelin tarina on saanut todennäköisesti vaikutteita vuoden 1979 elokuvasta "Mad Max", sillä molemmat kertovat tarinan Max-nimisestä poliisista jonka perhe joutuu gangstereiden tappamaksi ja Max lähtee kostoretkelle joka päättyy huonosti. Lisäksi sekä "Max Paynessä" että "Mad Max" -trilogiassa on paljon viittauksia mytologiaan ja taruihin, "Mad Maxissa" antiikin Kreikkaan ja Max Paynessa viikinkien uskomuksiin. Suurimpana erona pelin ja elokuvan välillä on erilainen miljöö.
"Max Paynen" tarina sekä hahmojen ja tapahtumapaikkojen nimet sisältävät lukuisia viittauksia skandinaaviseen mytologiaan. Peli sijoittuu loppumattomalta vaikuttavaan lumimyrskyyn, mikä on allegoria skandinaavisesta myyttisestä maailmanlopusta ragnarökistä. Pelissä myös seikkaillaan yökerhossa, jonka nimi on Ragnarock. Pelin keskeinen elementti on Valhalla-sotilasprojektissa luotu Valkyr-huume; skandinaavisessa jumaltarustossa valkyyriat veivät taistelussa kaatuneiden sotureiden sielut paikkaan nimeltä Valhalla. Max Paynen työtoveri Alex Balder on nimitetty Balder-jumalan mukaan ja senaattori Alfred Wodenin sukunimi on anglosaksinen väännös Odin-jumalan nimestä; Balder-jumalan tavoin petturi tappaa Alex Balderin ja Wodenilla on Odinin tavoin yksi silmä. Pelin pääkonnan yhtiö on aasojen mukaan nimitetty Aesir Corporation ja Wodenin salaseura kokoontuu rakennuksessa nimeltä Asgard Hall. Pelissä on nähtävissä myös viittauksia Suomeen, kuten esimerkiksi erään yökerhon seinillä esiintyvät kuvitteellisen Suomi Vodka -juoman mainokset, sekä Aesir Corporationin pääkonttorista löytyvät Alvar Aalto -nojatuolit.
Juoni.
Kolme vuotta sitten Max oli New Yorkin poliisilaitoksessa työskentelevä poliisi. Kolme narkomaania, joilla oli addiktio design-huumeseen nimeltä ”Valkyr”, murhasivat hänen vaimonsa Michellen ja vauvaikäisen tyttärensä. Perheensä kuolemasta järkyttyneenä Max siirtyi Yhdysvaltain huumevirasto palvelukseen ja vannoi selvittävänsä Valkyr-huumeen alkuperän.
Max tekeytyy gangsteriksi päästäkseen rikollispäällikkö Angelo ”Don” Punchinellon rikollisjärjestöön, joka oli ollut vastuussa Valkyrin myynnistä New Yorkin alamaailmalle. Tunnistamaton tappaja ampuu Alex Balderin, joka oli ollut ainoa DEA-agentti, joka tiesi totuuden Maxin henkilöllisyydestä ja aikeista. Max saa tietää olevansa etsintäkuulutettu Alexin murhasta ja on poliisin mukaan Punchinellon rikollisjärjestölle työskentelevä gangsteri. Ragnarock-nimisessä yökerhossa Max tapaa palkkamurhaaja Mona Saxin, joka kertoo Punchinellon olevan syyllinen hänen perheensä kuolemaan. Max tekee rynnäkön Punchinellon kartanoon, jossa Punchinello kertoo olleensa vain pelinappula Valkyrin myynnissä. Yhtäkkiä toimistoon saapuu agentteja, jotka ampuvat Punchinellon. Agentteja johtava nainen antaa Maxille yliannostuksen Valkyristä ja jättää hänet kuolemaan.
Ennen kuin nainen poistuu kartanosta, hän mainitsee sanat ”Cold Steel”. Max yhdistää sanat hylättyyn tehtaaseen nimeltä Cold Steel, jonka yhteydestä hän löytää Yhdysvaltain armeijan huippusalaisen bunkkerin, jossa oltiin tehty salaisia ihmiskokeita. Bunkkerin tietokoneista Maxille paljastuu, että Valkyr oli ollut alun perin vuonna 1991 aloitetussa armeijan Valhalla-projektissa kehitetty stimulantti, jonka oli ollut tarkoitus nostaa sotilaiden taistelutahtoa. Projekti kuitenkin lopetettiin vuonna 1995, koska Valkyr muutti käyttäjänsä aggressiiviseksi ja vainoharhaiseksi tappajaksi. Max saa myös selville, että syyttäjänvirastossa työskennellyt Michelle Payne oli saanut vahingossa haltuunsa tietoja Valhalla-projektista, minkä seurauksena narkomaanit oltiin lähetetty Maxin kodille tappamaan Michelle. Max kuitenkin menettää todistusaineistonsa, kun bunkkerin itsetuhomekanismi käynnistyi.
Max saa selville että hänen työtoverinsa B.B. oli ottanut lahjuksia rikollisilta, tappanut Balderin, lavastanut Maxin poliiseille rikolliseksi ja paljastanut hänen henkilöllisyytensä Punchinellon rikollisjärjestölle. Max kostaa Balderin kuoleman tappamalla B.B.:n, minkä jälkeen hän saa soiton senaattori Alfred Wodenilta. Max tapaa Asgard Hall -rakennuksessa Wodenin johtaman Inner Circle -salaseuran jäsenet. Woden kertoo Maxille, että Punchinellon kartanolla ollut nainen oli ollut Aesir Corporationin toimitusjohtaja Nicole Horne, joka oli jatkanut laittomasti Valhalla-projektia ja oli ollut vastuussa Valkyrin myynnistä Punchinellon kautta. Maxille selitetään, että Horne oli määrännyt Maxin perheen kuoleman. Woden pyytää Maxia tappamaan Hornen ja vastapalveluksena hänen salaseuransa voisi suojella häntä murhasyytöksiltä. Asgard Halliin saapuvat Hornen kommandot kuitenkin tappavat kaikki salaseuran jäsenet Wodenia lukuunottamatta.
Max pakenee palkkasotilailta Asgard Hallista ja saapuu Manhattanilla Aesir Corporationin päämajana toimivan pilvenpiirtäjän Aesir Plazan juurelle. Max tapaa hississä Monan, joka paljastaa työskentelevänsä Hornelle. Horne on käskenyt häntä tappamaan Maxin, mutta Mona on alkanut kuitenkin pitää hänestä eikä suostu siihen. Hornen turvamiehet ampuvat Monan, mutta tyhjä hissi vihjaisi hänen selvinneen hengissä. Horne yrittää paeta helikopterilla, mutta Max ampuu pilvenpiirtäjän radiomaston teräskaapelit poikki, jolloin romahtava radiomasto murskaa allensa helikopterin, tappaen Hornen. NYPD pidättää kostoretkensä päättäneen Maxin. Häntä katsomaan tulleessa väkijoukossa on myös hymyilevä Alfred Woden, jolle Max hymyilee takaisin.
Kehitys.
"Max Payne" juonenkuljetus on tehty tietokoneanimoitujen välinäytösten sijasta film noir -tyylisen sarjakuvaromaanin muodossa etenevällä kerronnalla. Sarjakuvan ruutujen hahmot ovat Remedyn työntekijöitä, koska rajallisen budjetin seurauksena pelitalo ei voinut palkata ”aitoja” näyttelijöitä sarjakuvaa varten. Pelaajahahmo Max Paynen ulkomuoto on mallinnettu pelin käsikirjoittajan Sami Järven pohjalta, ja Poets of the Fall -yhtyeen laulaja Marko Saaresto lainasi oman ulkonäkönsä venäläisgangsteri Vladimir Lemille. Myös muita hahmoja on tunnistettavissa, kuten Olli Tukiainen Vinnie Gognittina ja Matias Myllyrinne Alex Balderina. Saaresto otti osaa peliin myös piirtämällä pelissä nähtävät Captain Baseball Bat Boy -sarjakuvastripit ja ääninäyttelemällä pelin taustalla pyörivissä televisiosarjoissa. Remedy kuitenkin pystyi värväämään peliin ammattiääninäyttelijöitäkin, kuten Max Paynen ääninäyttelijän James McCaffreyn, joka sittemmin tuli tunnetuksi "Asema 62" -televisiosarjasta.
Pelin ympärillä nähtiin myös lieveilmiö, kun 1990-luvulla julkisuudessa ollut vapaapainija Maxx Payne uhkasi haastaa Remedyn oikeuteen nimensä käyttämisestä ilman lupaa, koska hän oli käyttänyt nimestään myös lyhennettyä versiota ”Max Payne”.
Soundtrack.
"Max Paynen" soundtrackin sävelsivät Kärtsy Hatakka ja Kimmo Kajasto. Useimmat kappaleista ovat ambient-tyylisiä, mutta mukana on myös pelin toimintakohtauksissa kuultuja rock-tyyppisiä kappaleita.


Lestadiolaisuus.
Lestadiolaisuus on konservatiivinen, pietistis- ja herrnhutilaisvaikutteinen 1800-luvun puolivälissä syntynyt luterilaisuuden herätysliike, jonka eri suuntauksilla on kannattajia pääasiassa Suomessa, Norjassa, Pohjois-Amerikassa, Ruotsissa, Venäjällä ja Virossa. Pienempiä ryhmiä on muun muassa Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Keski-Euroopassa. Lestadiolaisuus on Pohjoismaiden suurin kirkollinen herätysliike. Se toimii Pohjoismaissa evankelis-luterilaisen kirkon sisällä. Se on myös laajimmalle levinnyt Pohjoismaissa syntynyt uskonnollinen liike. Lestadiolaiset tekevät lähetystyötä 23 maassa. Lestadiolaisuus ja erityisesti vanhoillislestadiolaisuus on suomalaisten keskuudessa tunnetuin kaikista herätysliikkeistä. Tutkimuksen mukaan ¾ suomalaisista tuntee lestadiolaisuuden.
Lestadiolaisuuden tutkija, kirkkohistorian professori Jouko Talonen arvioi lestadiolaisten määräksi vuonna 2012 maailmanlaajuisesti yhteensä noin 171 000 henkilöä. Yhteensä lestadiolaisia on maailmanlaajuisesti eri arvioiden mukaan noin 141 000–212 000.
Liike on opillisten erimielisyyksien takia jakaantunut yli kolmeenkymmeneen osaan(ks. eri sukupuut luvussa Hajaannukset), joista nykyisin toimii noin 16-19; Suomessa niistä on toiminut yli kaksikymmentä. Nykyään (vuonna 2010) Suomessa toimii noin 7-9 lestadiolaisuuden haaraa. Merkittäviä pääsuuntauksia on kuitenkin vain kolme, joihin kuuluu noin 90 prosenttia lestadiolaisista. Kannattajamäärältään suurimmat ryhmät ovat vanhoillislestadiolaisuus, esikoislestadiolaisuus ja rauhansanalaisuus. Osa suunnista on jäsenmäärältään hyvin pieniä ja jotkin niistä ovat jo lopettaneet toimintansa. Elämänsanalaisuus on ollut pienestä koostaan huolimatta merkittävä liike Suomen teologisissa piireissä: sen piiristä on noussut kolme piispaa. Lestadiolaisuuden suunnat ovat yleensä halunneet opillisista kiistoista huolimatta pysyä kansankirkkojen sisällä, lukuunottamatta Norjan kvaenangenilaisuutta ja toiminnasta lakannutta väyrysläisyyttä. Lestadiolaiset toimivat pääosin itsenäisesti (ilman yhteistä kirkkoa liikkeen ulkopuolisten kanssa) niissä maissa joissa ei ole yksiselitteistä kansankirkkoa.
Yhteistä eri suuntien opetukselle on parannuksen ja armon korostaminen, ero Pyhän Hengen saaneiden uskovien ja ei-uskovien välillä sekä opetus siitä, että syntien anteeksiantamisen valta on kaikilla oikein uskomassa olevilla. Tämä synninpäästö julistetaan yleensä sanoilla: "Kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä". Toiminnan keskeisin tapahtuma on seurat ja näkyvin tapahtuma vanhoillislestadiolaisten suviseurat. Eri suunnat julkaisevat omia sanoma- tai aikakauslehtiään. Ainakin vanhoillislestadiolaiset, esikoislestadiolaiset sekä rauhansanalaiset myös tervehtivät suuntansa toisia jäseniä sanomalla "Jumalan terve" tai "Jumalan tervettä" ja hyvästelevät sanomalla "Jumalan rauhaan". Toisinaan tervehditään Jumalan terveellä myös toisten ryhmien jäseniä.
Tervehdyksen käytöstä ei ole joidenkin mielestä laadittu virallista ja vahvistettua oppia, kuten ei mistään muustakaan asiasta. Varsinkin vanhoillislestadiolaiset kuitenkin katsovat että Raamattuun on laadittu selvä oppi "Jumalan terveellä" tervehtimisestä, jonka mukaan sillä saa tervehtiä vain oikein uskomassa olevia, ja vääräuskoisia tervehdittäessä tulee osalliseksi heidän pahoista teoistaan (2. Joh. 1:10). Ainoana auktoriteetillisena uskonopin ohjeena pidetään Raamattua. Kaikki muut opilliset teokset kuten esimerkiksi tunnustuskirjat tai virsien sanoitukset ovat hyväksyttävissä vain niiltä osin kuin niiden katsotaan olevan Raamatun mukaisia. Väite jonka mukaan lestadiolaisilla ei ole virallista oppia - ei pidä paikkaansa, koska ainakin vanhoillislestadiolaisten keskusyhdistys SRK on verkkosivuillaan ilmaissut julkisesti että sen oppi on kirjoitettuna Raamatussa. "Virallisuus" on tietenkin aina määrittelykysymys.
Lestadiolaisuuden synty ja alkuvaiheet.
Lestadiolaisuutta edeltäneitä herätysliikkeitä olivat uuslukijaisuus (ei kuitenkaan roseniolainen uuslukijaisuus) ja viklundilaisuus. Lestadiolaisuutta on L.L. Laurenin Suomen kirkkohistoriassa "Suomen kirkon tärkeimmät vaiheet" kutsuttu "laestadiolaiseksi lukijaisuudeksi". Lestadiolaisuus lähti leviämään, kun ruotsalainen pappi Lars Levi Laestadius (etnisesti osittain myös saamelainen) koki hengellisen uudistumisen tavattuaan Lapin Marian vuonna 1844. Tapaaminen sytytti Laestadiuksen saarnoihin uuden palon, ja kirkon sisällä alkoi levitä herätysliike. Syntynyttä liikettä alettiin kutsua 1880-luvun puolivälin jälkeen lestadiolaisuudeksi; 1900-luvun alkuun liikettä nimitettiin myös "hihhuleiksi", "villiopiksi", "lahkoksi" ja "harhaopiksi". Liike levisi varsin nopeasti Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosiin.
Vanhoillis- ja esikoislestadiolaiset myös uskovat, että elävä usko on kulkenut läpi aikojen ja kansojen tarjoten kullekin kansalle vuorollaan etsikonajan. Israelin maaperältä usko siirtyi hellenististen ja latinalaisten maiden kautta Saksaan, missä sai erityisen siunauksen Lutherin työn vaikutuksesta. Saksalaisessa pietismissä esiintyi samoja piirteitä kuin sittemmin Laestadiuksen käynnistämässä Pohjolan herätyksessä. Rauhansanalaisuudessa tällainen oppi ei ole ollut koskaan esillä kuin paikoittain.
Leviäminen 1844-1900.
Lestadiolaisuudessa on korostettu yleistä pappeutta eli sitä, että jokaisella uskovaisella on avainten valta, jolla voi päästää epäuskoisia synneistä. Siihen aikaan kirkossa opetettiin avainten vallan olevan saarnaviralla eli papeilla ja vain hätätilassa maallikolla. Lukuisat kanssapuheet markkinoilla levittivät sanomaa eteenpäin. Myös maallikkosaarnaajat ja Juhani Raattamaan ja muiden kirkon katekismusopettajien, "katekeettojen" pitämät Ruotsin kirkon lähetyskoulut edesauttoivat herätyksen leviämistä. Herätyksen alkuvuosikymmeninä 1890-luvulle saakka lestadiolaisuuden yksi erityisesti kirkossa ärtymystä herättänyt tunnusmerkki oli myös naisten toiminta sananjulistajina. Naisilla oli muutoinkin aktiivinen rooli opillisessa keskustelussa ja uuden herätysliikkeen verkoston muodostamisessa Ruotsissa, Suomessa, Norjassa ja myös laajemmin, niin henkilökohtaisten kontaktien luojina kuin kirjeenvaihdonkin kautta.
Lestadiolaisuutta on verrattu pieneen tunturipuroon, josta on kasvanut vuolas kevättulva. Laestadiuksen kuoltua vuonna 1861 oli kristillinen herätys levinnyt jo kolmen valtakunnan alueelle. Paljon vaeltavat saamelaiset olivat vieneet sanomaa eteenpäin, ja se oli tavoittanut Pohjois-Norjasta aivan sen pohjoisimpia osia: Alattion, Hammerfestin, Kautokeinon, Jyykeän ja Vesisaaren. Ruotsin ja Suomen rajalla liike levisi erityisesti Tornionjokilaaksoon. Ruotsissa sen kannatus ulottui myös Jokkmokkiin. Suomessa se oli levinnyt jo Muonioon, Kittilään, Sodankylään, Rovaniemelle, Pudasjärvelle, Kemiin, Simoon, Kuivaniemeen ja Iihin.
Lestadiolaisuuden leviämistä voidaan tarkastella maantieteellisten ääripäiden avulla. Suomen pohjoisimpaan osaan Utsjoelle lestadiolaisuus saapui vuonna 1852. Suomen eteläisimpään kaupunkiin Hankoon 1885. Itäisimpään Suomen osaan Ilomantsiin 1891. Läntiseen osaan Vaasaan 1872. Suomen suuria kaupunkeja ja suluissa lestadiolaisuuden ensiesiintyminen: Helsinki (1866), Jyväskylä (1872), Kuopio (1871), Oulu (1863), Pori (1874), Tampere (1876), Turku (1876) ja Vaasa (1872).
Lestadiolaisuus levisi Pohjois-Amerikkaan lestadiolaissiirtolaisten mukana 1860-luvulla. Iso osa siirtolaisista lähti Pohjanmaalta. Muun muassa Titanicilla matkusti lestadiolaisia siirtolaisia Pohjois-Amerikkaan. Pelastautuneet kertovat lestadiolaispastori William Lahtisen pitäneen seuroja uppoavan laivan kannella. Pohjois-Amerikan lestadiolaisten lukumäärän on arvioitu olleen 1800-luvun lopussa jopa 50 000.
1860-luvulla lestadiolaisuus saavutti Venäjän ja 1870-luvulla Viron. Ensin se levisi joihinkin kyliin Jäämeren rannalla. Erityisesti Helsingistä käsin liike levisi myös Pietariin, Viipuriin, Laatokan Karjalaan ja Karjalankannakselle. Enimmillään Pietarin alueella oli lestadiolaisia noin tuhat henkeä. Eniten kannatusta se sai Koivistolla, Räisälässä, Käkisalmella, Uudellakirkolla ja Viipurissa.
1840-1850-luvut.
Alkulestadiolaisuuden keskuudessa ilmeni jo varhain lakihenkisyyttä pajalalaisen Iisakki Antinpoika Karlströmin ("Saha-Iisko") (s. 1822) toimesta mm siten että hän ei aina julistanut synninpäästöä sitä pyytäville.. Lakihenkisyyden lisäksi hän vaelsi salaisissa lihan himoissa mm pitäen susiparinaan palvelijattarekseen merkittyä Iisakki Strolbergin vaimoa Anna Helenaa jo 1840-luvun puolivälissä. Vuonna 1847 Iisakki Strolbergin entinen vaimo synnytti hänelle pojan, josta tuli myöhemmin haalilaisuuden perustaja Amerikassa. Vielä vuonna 1851 Saha-Iisko Kaunisvaaran kylän Sahavaarasta toimi Laestadiuksen raittiuslähettinä saarnaten matkallaan Turtolassa ja Ylitorniolla. Pian sen jälkeen hänet kuitenkin erotettiin raittiuslähetin toimesta hänen lakihenkisen käännytysintonsa ja "pitkähenkisyytensä" tultua ilmi. Välirikkoon lestadiolaisten kanssa johtivat myös selkeät opilliset erot Laestadiuksen kanssa, mm siinä että Saha-Iisko ei hyväksynyt vapaata synninpäästöä. Tämän jälkeen hän erkaantui alkulestadiolaisuudesta yksinäiseksi kristityksi viettäen eräiden lähteiden mukaan elämäänsä "laiskotellen ja juopotellen". Saha-Iisko ei siis ilmeisesti liittynyt liljebladilaisiin, vaikka kannattikin hyvin samanlaatuista oppia kuin J. F. Liljeblad. Turtolan vanhat lestadiolaiset sanoivat 1890-luvulla uudenheräyksen saarnaajien levittäessä uutta oppiaan, että "Nyt on Saha-Iiskon henki jälleen liikkeellä".
Lestadiolaisuus sai jo vuonna 1847 paljon saamelaisia kannattajia myös Koutokeinossa Norjassa. Keväällä 1849 Laestadius muutti Kaaresuvannosta Pajalaan, joka oli paljon kauempana Koutokeinosta. Niinpä Koutokeinolaiset lestadiolaiset alkoivat sen jälkeen käydä kuuntelemassa juuri lestadiolaistuneen Muonion kirkkoherran J. F. Liljebladin saarnoja, koska Muonioon oli Koutokeinosta paljon lyhyempi matka kuin Pajalaan. Mutta jo talvella 1849-1850 alkoi Koutokeinon saamelaisten lestadiolaisten käytöksessä ja uskonelämässä näkyä huolestuttavia piirteitä, kuten hurmahenkisyyttä, röyhkeyttä ja aggressiivisuutta. Koutokeinon hurmosta voidaan kutsua myös nimellä Hættalaisuus, koska sen kiistaton hengellinen ja maallinen auktoriteetti oli Aslak Hætta (1825-1854). Ilmiötä esiintyi myös Kuttasen kylässä Suomen kainalossa. Alkoipa heidän keskuudessaan esiintyä jopa sellaista "kolmen kyynärän jumalan oppia", jonka mukaisesti muutamat heistä alkoivat pitämään itseään kristuksena ja jumalana, sekä niin pyhinä etteivät tarvinneet enää synninpäästöä. Hættalaisuus oli tavallaan ensimmäinen "eriseura" lestadiolaisuudessa.
Lestadiolaisuudesta erkani n vuonna 1852 lakihenkinen "Muonion eriseura" eli liljebladilaisuus Muonion kirkkoherran Jakob Fredrik Liljebladin (1809-1862) johdolla lähinnä Muoniossa Suomessa. Liljebladilaiset eivät hyväksyneet maallikkojen käyttämää avointa ja ehdotonta synninpäästöä. Kirkkoherra J. F. Liljeblad syytti Lars Levi Laestadiusta mm julkisuushakuisuudesta, epätasapuolisuudesta, itseriittoisuudesta ja siitä että Laestadius hänen mielestään saarnoissaan tahallaan yllytti liikutuksiin ja ei käyttänyt sielunhoidossa riittävästi nuhteen ja neuvon sanoja. Liljebladilaisuus oli Suomen ensimmäinen "eriseura" lestadiolaisuudessa.
Saamelaisilla yleisesti Koutokeinossa oli tuohon aikaan vaikeat olot. Mainittakoon parina esimerkkinä että Venäjä lakkautti syksyllä 1852 Norjan saamelaisten oikeudet talvilaiduntamiseen ja kalastukseen Suomen puolella, ja Norjassakin jokien varteen muuttaneet talonpojat estivät saamelaisia kalastamasta Jäämereen laskevien jokien parhailla kalapaikoilla. Tuollainen muiden etnisten ryhmien ja viranomaistenkin syrjivä ja ankara toiminta Norjan saamelaisia kohtaan oli omiaan herättämään ja provosoimaan Koutokeinon saamelaisissa hurmahenkisyyttä ja aggressiota. Lisäksi porvarien ja talonpoikien harjoittama vastuuton viinakauppa tuotti paljon ongelmia saamelaisten keskuudessa
Koutokeinon saamelaisten hurmahenkisyys ja vihamielisyys kärjistyivät maanantaina 8. marraskuuta 1852, jolloin joukko "lestadiolaisia" saamelaisia hyökkäsi Koutokeinon kirkonkylään Aslak Jakobsen Hættan (1825-1854) johdolla, surmaten nimismies Lars Johan Buchtin (1813-1852) ja kauppias Carl Johan Ruthin (1818-1852), sekä pahoinpidellen useita muita. Tapauksesta syytettiin yleisesti Lars Levi Laestadiusta ja hänen levittämiään oppeja, vaikka on ilmeistä etteivät Koutokeinon tapahtumiin johtaneet mitkään Laestadiuksen antamat opetukset. Laestadiusta syyttivät tapauksesta mm Tromssan piispa Daniel Bremer Juell ja "Norbottens-Posten"-lehti.
Aslak Hættan johtama hurmahenkinen saamelaisryhmä oli ennen Koutokeinon murhatöitä selvästi erkaantunut Laestadiuksen opista ja myös lestadiolaisesta seurakuntayhteydestä omaksi uskonnolliseksi ryhmäkseen, jolla oli lähemmät suhteet kirkkoherra Liljebladiin kuin Laestadiukseen. Aslak Hætta oli jopa suunnitellut Lars Levi Laestadiuksen surmaamista, joka on yksi todiste siitä että hänen johtamansa lestadiolaissuuntaus oli erkaantunut muusta lestadiolaisuudesta erilliseksi hurmahenkiseksi lahkokseen, vaikka osa heistä arvostikin yhä Laestadiusta ja jopa vetosivat häneen oikeudenkäynnissä. Laestadius puolestaan syytti Koutokeinon ristiriidoista mm välinpitämättömiä pappeja, viranomaisia ja Norjan kielipolitiikkaa saamelaisalueilla.
Hættalaisuuden kaltaista äärimmäisyyteen vietyä "kolmen kyynärän jumalan oppia" esiintyi lestadiolaisten keskuudessa myös muualla pohjolassa osittain väkivaltaisessakin muodossa. Tästä ovat esimerkkejä 1850-luvulta mm Norjan saamelaisten kanssa tekemisissä olleet Kittiläläisten Angelin siskosten "pyhien oppi", Rattosjärven ja Ylitornion "nyrkkikristillisyys" ("mm suntio Salomo Kortetniemi (1819-1904)"), sekä vielä 1870-luvullakin Ruotsin Tornionjärven seudulla erityisesti saamelaisten keskuudessa vaikuttanut "tornionjärveläisyys".
Lue aiheesta Wikipedian artikkelit Koutokeinon hurmos ja Koutokeinon kansannousu.
1860-1870-luvut.
Tornion Vojakkalassa, Kantojärvellä, Raumolla ja Alatorniolla, sekä Simossa, Kuivaniemellä ja Iissä vaikutti 1860-luvun alusta 1880-luvulle lestadiolaisuutta vastustava "pietistiskirkollinen" herätysliike. 1860-luvun alussa kyseinen liike sai johtajakseen simolaisen Jaakko Huttulan (-1871), joka oli entinen seudun johtava lestadiolaissaarnaaja. Huttulalaisuuteen liittyivät 1860-luvulla myös sokea iiläinen lestadiolaissaarnaaja Juho Paakkola ja kuivaniemeläinen lestadiolaissaarnaaja Juho Jaakko Hyry mukanaan muutamia entisiä lestadiolaisia. Kuivaniemen lestadiolaiset kutsuivat liikettä myöhemmin "Hyry-sepän eriseuraksi". J. J. Hyry teki välillä "parannuksen" takaisin lestadiolaisuuteen, mutta palasi taas 1870-luvun alussa huttulalaisuuteen entistäkin kiivaampana lestadiolaisuuden vastustajana. Mm vuoden 1881 piispantarkastuksissa Hyry nosti lestadiolaisia vastaan monia syytöksiä. Vuonna 1871 Jaakko Huttulan kuoltua ryhmän johtoon nousi Jaakko Pahkamaa (ent. Sikala), jonka jälkeen ryhmää ruvettiin kutsumaan myös pahkamaalaisuudeksi. Pahkamaalaiset uskoivat mm että rukoilemalla voisi saada synnit anteeksi ja että uudestisyntyminen tapahtuisi kasteessa. Pahkamaalaisilla oli läheiset suhteet evankelisiin.
Lestadiolaisuus levisi Amerikan Yhdysvaltoihin Michiganin ja Minnesotan osavaltioihin noin 1860-luvun loppupuoliskolla Skandinaavisten (lähinnä Suomalaisten) siirtolaisten mukana. Aluksi lestadiolaiset toimivat Calumetissa paikallisen yleisen skandinaavisen luterilaisen seurakunnan yhteydessä, mutta joutuivat pian riitoihin seurakunnan ei-lestadiolaisen papin kanssa ja joutuivat perustamaan sitten vuonna 1872 oman seurakunnan, jonka nimeksi tuli "Salomo Kortetniemen Luterilainen seura", ja jonka papiksi palkattiin suntio Salomo Kortetniemi. Cokatoon lestadiolaiset perustivat samana vuonna oman epävirallisen seurakunnan nimeltä "Suomalais-luterilainen Seurakunta", jonka papin tehtäviä hoiti ilman palkkaa maallikkosaarnaaja Iisakki Barberg (1833-1883).
Vuonna 1876 Amerikan lestadiolaisuudessa tapahtui hajaannus jossa Amerikan lestadiolaisuus jakaantui kahteen osaan. Huomattavasti suurempaa ryhmää johtivat Salomo Kortetniemi Calumetissa ja Iisakki Barberg Cokatossa, joten sitä voidaan kutsua myös nimellä kortetniemeläisyys. Pienempi lestadiolaisryhmä toimi aluksi vain Cokatossa johtajanaan saarnaaja Jaakko Rovainen. Näkökulmasta riippuen ensimmäinen lestadiolaisuuden eriseura Amerikassa oli siis joko kortetniemeläisyys tai "rovaislaisuus". Lähes kaikki Euroopan saarnaajat Juhani Raattamaata myöten asettuivat kuitenkin kiistassa Rovaisen ryhmän puolelle. Kiista koski joitakin opillisiakin kysymyksiä, mutta selvin kiistakysymys oli Iisakki Barbergin asema Cokaton Suomalais-luterilaisen Seurakunnan pappina. Aluksi hajaannuksessa siis vain Cokaton lestadiolaisuus oli jakaantunut kahtia, siten että Barbergin johtama ryhmä kannatti yhteistyötä Salomo Kortetniemen johtaman Calumetin lestadiolaisyhteisön kanssa, kun taas Jaakko Rovaisen johtama ryhmä vastusti Barbergin ja Kortetniemen toimimista virkapappeina ja sai tukea Euroopan lestadiolaisilta - erityisesti Kiirunalaiselta Juhani Raattamaalta Saivomuotkasta Ruotsista. Pian kuitenkin myös Calumetissa syntyi Kortetniemeä vastustava pieni "eriseura" Nils Petter Starkin johdolla. Rovaisen kannattajat väittivät Salomo Kortetniemen kuuluvan "Liljebladin eriseuraan", eivätkä pitäneet häntä uudestisyntyneenä. Kortetniemeä syytettiin myös siitä että hän otti seurakuntaan ei-lestadiolaisia ja siitä että hänen jumalanpalveluksissaan polvistuttiin synnintunnustuksen yhteydessä. Myöskään siitä Rovaisen kannattajat eivät pitäneet että Calumetin lestadiolaisseurakunnan nimessä oli Salomo Kortetniemen nimi.
Vuonna 1877 Erkki Antti Juhonpietin (1814-1900) johdolla lähetettiin Amerikkaan kirje jossa mm paljastettiin Salomo Kortetniemen vanhoja syntejä. Raattamaa puolestaan lähetti Amerikkaan kirjeen jossa hän korosti että Jaakko Rovainen ja Iisakki Alamaa edustivat Amerikassa "esikoisten seurakuntaa", jolle kaikkien Amerikan lestadiolaisten tulisi olla kuuliaisia. Calumettiin tuli Suomesta Kuusamon Posiolta saarnaaja Juho Takkinen ottamaan Kortetniemen paikan Calumetin lestadiolaisseurakunnan pappina itselleen vuonna 1877. Takkinen ei saanut kuitenkaan edes kaikilta Rovaisen ryhmän jäseniltä kannatusta. Takkista kannattivat Cokatossa lähinnä vain Vuolteen veljekset ja Calumetissa hän sai tukea N. P. Starkin ryhmältä, joka oli Kortetniemen vastaryhmä. Epäluottamus Takkista kohtaan johtui mm siitä että hän kannattajineen jatkoi Kortetniemen mustamaalaamista senkin jälkeen kun Kortetniemi oli tehnyt julkisesti parannuksen hänen julkisesti paljastetuista synneistään, ja siitä että Takkinen piti Amerikan lestadiolaisten enemmistöä eriseuralaisina. Lisäksi epäluottamusta Takkista kohtaan aiheuttivat huhut hänen lihallisista lankeamuksistaan Suomen ajoillaan ja hänen lakihenkinen rippioppinsa. Kaikesta huolimatta Rovaisen ryhmä ja Kortetniemen ryhmän enemmistö lopulta tyytyivät siihen että Calumetin seurakunnan johto siirtyi Kortetniemeltä Takkiselle ja ryhmät yhtyivät vuonna 1877-1878 tekemällä hauraan sovinnon, koska Takkisella oli takanaan vahva tuki Lapin vanhimmilta eli "esikosten seurakunnalta". Osa Kortetniemen kannattajista kuitenkin erosi kokonaan lestadiolaisyhteisöstä Takkisen kannattajien syrjäytettyä ja mustamaalattua Kortetniemen
Takkisen noustua Kortetniemen tilalle "Salomo Kortetniemen Luterilaisen seuran" papiksi Calumetissa, tuli seurakunnan toimintaan muutoksia siten että mm messuaminen lopetettiin ja polvistuminen synnintunnustuksen yhteydessä lopetettiin ja niin myös seisominen uskontunnustuksen yhteydessä lopetettiin. Yksinkertaisesti ilmaistuna siis jumalanpalvelusmenoja yksinkertaistettiin. Calumetin seurakunnan nimi muutettiin 20. huhtikuuta 1879 muotoon "Suomalainen apostolis-luterilainen seurakunta". Takkinen ryhtyi laajentamaan valtaansa myös muiden paikkakuntien lestadiolaisseurakuntiin Amerikassa.
1880-1890-luvut.
Vuonna 1880 Juho Takkinen julkaisi Amerikassa "Amerikan Suomalaisen Aapisen", jossa apostolinen uskontunnustus oli muutettuna mm siten että siinä lausuttiin esimerkiksi: "astui Getsemanessa alas helvettiin". Euroopassa kaikki lestadiolaiset eivät hyväksyneet apostolisen uskontunnustuksen muuttamista. Juho Takkinen sai osakseen vastustusta myös monilta Amerikan lestadiolaisilta, mutta ei aapisasiassa. Takkinen sai aapiselleen kuitenkin Juhani Raattamaalta ja "Lapin vanhimmilta" täyden tuen.
Kun Laestadiuksen kuolemasta oli kulunut noin 20 vuotta, oli liike levinnyt laajalti Suomeen. Vuonna 1884 Ewangelinen-lehdessä todetaan: "Hihhulilaisuus on lewinnyt 20 w. ajalla yli Suomen, sanoakseni kulowalkean tawalla". Vuonna 1899 Suomessa arvellaan olleen lestadiolaisia noin 64 000, mikä on suunnilleen 2,5 prosenttia silloisesta Suomen väestöstä. 1800-luvun lopussa lestadiolaisuutta olikin lähes jokaisessa Suomen seurakunnassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata. Tärkeimpiä kannatusalueita Suomen puolella olivat kuitenkin Lappi, Pohjanmaa, Oulun seutu, sekä Pyhä- ja Kalajokilaakso. Eniten kannatusta lestadiolaisuus sai Kuolajärvellä (99,6 %), Muoniossa (75 %) ja Karungissa (66 %). Ruotsinkielisten keskuudessa lestadiolaisuus sai kannatusta erityisesti Kokkolan ja Vaasan seuduilla sekä ruotsinkielisellä Uudellamaalla. Helsingin lestadiolaisyhteisö oli 1800-luvun lopussa jo noin 1000 hengen suuruinen.
Lestadiolaiset alkoivat järjestäytyä 1880-luvulta alkaen perustamalla rauhanyhdistyksiksi kutsuttuja yhdistyksiä. Niitä perustettiin 1800-luvun loppuun mennessä 21. Lannavaaran kokouksista muodostui lestadiolaisten vuosittain pitämä suuri tapahtuma, johon kokoontui saarnaajia ja seuraväkeä. Myös Helsingissä pidettiin laaja saarnaajien kokous. 1800-luvulla lestadiolaisuudessa on toiminut arviolta noin 600 saarnaajaa.
Joukko lestadiolaisia pappeja aloitti Iissä 2. syyskuuta 1885 kokouksen johon osallistui myös muutama maallikkosaarnaaja. Iin pappeinkokous antoi kannanoton jossa mm opetettiin ettei kirjoitettu Jumalan sana ole vaikutukseltaan sen vähäisempää kuin suullinenkaan, ja että elävää uskoa on myös muissa kristillisissä liikkeissä lestadiolaisuuden ulkopuolella, ja että uudestisyntyminen voi tapahtua äänellisen synninpäästön lisäksi myös kasteessa, ehtoollisessa, rukouksessa tai Raamattua lukemalla. Kokoukseen osallistui yhdeksän lestadiolaista pappia: kirkkoherra K. A. Heikel Pudasjärveltä, kirkkoherra P. O. Grape Ruotsin Ylitorniolta, kirkkoherra J. R. Castrén Karungista, kirkkoherra J. P. Bäckman Ylivieskasta, kirkkoherra W. A. Mandellöf Säkylästä, virkasaarnaaja J. A. Veijola Pielisjärveltä, vt. kappalainen O. I. Heikel Merijärveltä, kirkkoherra J. F. Thauvón Iistä ja hänen poikansa vt. kappalainen Emil Thauvón Yli-Kiimingistä. Lestadiolainen Enontekiön kappalainen ja "Kristillisen kuukauslehden" toimittaja Aatu Laitinen ei osallistunut Iin pappeinkokoukseen, ja hänen opinkäsityksensä poikkesivatkin jyrkästi Iin pappeinkokouksen julkilausumista. Aatu Laitinen ja monet Iin pappeinkokouksen osanottajat liittyivät kuitenkin myöhemmin uusheräykseen tai ainakin puolustivat uusheräystä lestadiolaisuuden suuren hajaannuksen aikana 1890-luvulla.
Lestadiolaisen maallikkosaarnaajan Heikki Jussilan (1863-1955) kertoman mukaan juuri papiksi vihitty 23-vuotias pastori A. L. Heideman arvosteli Iin pappeinkokouksen päätöksiä tuoreeltaan erityisesti kokouksen epäeksklusiivisen seurakuntaopin osalta, lausumalla syksyllä 1885 seuraavasti: - "He kirjoittivat itsensä ulos kristillisyydestä." ja -"Miten sitä opetuslapsen mieltä löytyy ulkona, kun ei sitä sisälläkään tahdo löytyä." Kokouksen päätösten epälestadiolaisuudesta kertoo vahvasti sekin että lestadiolaisvihamielinen piispa Gustaf Johansson kehui kirjassaan Iin pappeinkokouksen julkilausumaa erittäin myönteiseksi. Heikki Jussila ja A. L. Heideman pysyivät lestadiolaisuuden suuressa hajaannuksessa vanhoillislestadiolaisessa haarassa. Myöhemmin uusheräyksen perustajaksi ryhtynyt kittiläläinen lestadiolaissaarnaaja Pietari Hanhivaara ("hanhi-pieti") arvosteli lestadiolaisia pappeja mm sanomalla, että uusia pappeja nousee niinkuin sieniä sateella koska he ovat niin laiskoja etteivät viitsi tehdä oikeaa työtä.
Vaikka Iin pappeinkokouksen päätökset olivat räikeässä ristiriidassa lestadiolaisten yleisesti omaksumien opinkäsitysten kanssa, niin ei kuitenkaan julkisuudessa kokouksen päätöksiä ryhtynyt lähitulevaisuudessa arvostelemaan kuin yksi lestadiolainen henkilö. Ylikainuulainen ruotsinkielinen lestadiolaissaarnaaja Anders Hedlund joka ei pitänyt uusevankelista palkkasaarnaajaa August Lundbergia uudestisyntyneenä, painatti vuonna 1889 pienen kirjasen jossa hän toi esille lestadiolaisuuden enemmistön kannattamat uskonnäkemyksensä ja osoitti Iin pappeinkokouksen päätökset Raamatun vastaisiksi kirjoitetun Jumalan sanan uudestisynnyttävää vaikutusta koskevien päätösten osalta. Hedlundin mukaan uudestisyntyminen voi tapahtua vain elävässä uskossa olevan ihmisen julistaman äänellisen synninpäästön kautta, eikä suinkaan sakramenteilla tai Raamatun lukemisella. Hedlund liittyi lestadiolaisuuden suuressa hajaannuksessa 1900-luvun vaihteessa esikoislestadiolaisiin.
Amerikassa lestadiolaisuudesta erkani vuonna 1885-1886 lähinnä Calumetissa ryhmä nimeltä haalilaisuus Alatorniossa ja Norjassa ennen asuneen Petteri Strolbergin (1847-1913) johdolla, joka oli Saha-Iiskon lehtopoika (ks. historia 1840-luku). Lisäksi haalilaisuutta oli perustamassa mm Kalajoelta tullut Juho Mullo (k. 1913). Haalilaiset sanoivat syyksi eristäytymiselleen kyllästymisen jatkuviin riitoihin paikallisessa lestadiolaisyhteisössä. Haalilaiset käyttivät Calumetissa seurapaikkanaan "Suomalaisen Kansanvalistusseuran" juuri valmistunutta kokoushuonetta, jota kutsuttiin "haaliksi", sillä "haali" on fingelskaa ja se merkitsee kokoontumishuoneistoa. Haalilaisiin liittyi myös Calumetin lestadiolaisseurakunnan entinen pappi Salomo Kortetniemi.
Takkista syytettiin mm lakihengestä, kun hän oli mm poistattanut kirkosta urkuharmonin jota hän kutsui "piruksi". Kiistojen seurauksena myös Amerikan lestadiolaisuuden päähaara jakaantui vuonna 1888 kahtia Roanpään kannattajiin ja Takkisen kannattajiin (takkislaisuus). Hajaannus muuttui avoimeksi kun Takkisen väliaikaisena sijaisena ollut Juho Roanpää (1849-1896) valittiin vuonna 1888 "ryntäysvaalissa" Calumetin lestadiolaisseurakunnan papiksi Juho Takkisen tilalle, jolloin Juho Takkinen kannattajineen perusti oman seurakunnan ja pitivät seuroja keskenään erillään Roanpään kannattajien haltuun tulleesta apostolis-luterilaisesta seurakunnasta. Juho Roanpään valinnan jälkeen osa haalilaisista liittyi takaisin apostolis-luterilaiseen lestadiolaisseurakuntaan.. "Esikoisten seurakunta" Raattamaan johdolla asettui hajaannuksessa Takkisen puolelle. Roanpääläiset saivat entistä vahvempaa tukea Euroopasta vuodesta 1889 alkaen, kun Erkki Antti "käänsi takkinsa" ja alkoi tukea Roanpääläisiä.
Pastori A. L. Heideman (1862-1928) saapui vuonna 1890 Calumettiin ja hänet asetettiin "roanpääläisten" seurakunnan papinvirkaan Roanpään tilalle, jonka johdosta "roanpääläisiä" alettiin kutsua "heidemanilaisiksi". Näinä vuosina Cokaton lestadiolaisten määrä kasvoi Calumetin määrää suuremmaksi. Takkislaiset pitivät hajaannuksen jälkeen aluksi seuroja vuokratiloissa, mutta saivat Takkisen viimeisen Euroopan matkan aikana valmiiksi myös oman kirkkorakennuksensa Calumetissa vuonna 1892. Takkinen kuoli kyseisellä matkallaan Kittilässä 1892, allekirjoitettuaan sovintokirjeen seurakuntansa yhdistämiseksi heidemanilaisiin. Takkislaiset virallistivat perustamansa uuden seurakunnan vuonna 1892, jolloin sen nimeksi tuli "Suomalainen Lestadiolais Luterilainen Pyhäkoulu ja Lähetysseurayhdistys"..
Vuonna 1893 heidemanilaiset ja takkislaiset yhdistyivät näennäisesti ja ulkonaisesti tehtyään keskenään "sovun". Keväällä 1894 takkislaiset kuitenkin erkaantuivat "Calumetin apostolis-luterilaisesta seurakunnasta" tällä kertaa lopullisesti, koska eivät hyväksyneet sitä että seurojen järjestäminen heidän rakentamassaan "pikkukirkossa" lopetettaisiin ja että heidän pitäisi käyttää ainoastaan vanhaa kirkkorakennusta yhdessä heidemanilaisten kanssa. Takkislaiset perustivat nyt oman seurakunnan nimeltä "Vanha Apostolis-Luterilainen Seurakunta". Jonkin ajan kuluttua vuoden 1894 hajaannuksesta loputkin haalilaiset liittyivät takaisin heidemanilaisiin eli "Suomalaiseen apostolis-luterilaiseen seurakuntaan" aiheuttaen sen keskuudessa kiistoja mm kannattamalla "suurseuralaisuutta" vuodesta 1908 lähtien. Takkislaisuudesta tuli esikoislestadiolaisuuden alkujoukko erkaantuessaan heidemanilaisuudesta Amerikassa vuonna 1894. Sitten suuren hajaannuksen yhteydessä Euroopan "vanhalestadiolaisuuden" jakaannuttua noin vuonna 1900 vanhoillislestadiolaisiin ja esikoislestadiolaisiin, ryhtyivät Euroopan esikoislestadiolaiset saarnaaja Joonas Purnun johdolla yhteistyöhön Amerikan esikoislestadiolaisten kanssa, ja Euroopan vanhoillislestadiolaiset Amerikan heidemanilaisten kanssa. Vuoden 1900 hajaannuksen jälkeen vanhoillislestadiolaisia ei enää kutsuta vanhalestadiolaisiksi, vaan ainoastaan esikoislestadiolaisia.
Lestadiolaisuuden suuri hajaannus 1897-1900.
Alkulestadiolaisuuden historia päättyi 1900-luvun vaihteen suureen hajaannukseen. Lestadiolaisuus jakaantui viiteen osaan suuressa hajaannuksessa 1897-1900: samperilaisiin, narvalaisiin, esikoislestadiolaisiin, uusheränneisiin, ja vanhoillislestadiolaisiin, joista on nykyään jäljellä kolme viimeksi mainittua suuntaa. Kemissä ja Teuvalla vaikuttaneet vähälukuiset samperilaiset liittyivät uusheräykseen vuonna 1908 perustajansa Heikki Sandbergin (1834-1908) kuoltua, ja narvalaisuuden molemmat suuntaukset - lindströmiläisyys ja kumpulaisuus - ovat lakanneet olemasta. Lindströmiläisyyden säännöllinen seuratoiminta loppui 1920-luvun puolivälin tienoilla Terijoella, vaikkakin yksittäisiä narvalaisia eli vielä vuonna 1945. Kumpulaisuuden jäljelle jääneet rippeet liittyi käytännössä kokonaisuudessaan uusheräykseen sovintokokouksen seurauksena vuonna 1913. Tosin vielä talvisotaan asti kumpulainen suuntaus vaikutti uusheräyksen sisällä.
Lestadiolaisuuden suurimman haaran vanhoillislestadiolaisten nimitys juontuu siitä että liikkeessä pyrittiin pitäytymään vanhoissa, perinteisissä opetuksissa. Aluksi uusheräyksen ja narvalaisuuden erkaannuttua 1897-1898, muita lestadiolaisia alettiin kutsua "vanhalestadiolaisiksi", mutta uusheränneitä ja narvalaisia "uuslestadiolaisiksi". Nykyään nimityksellä "vanhalestadiolaiset" tarkoitetaan lähinnä esikoislestadiolaisia, eikä niinkään vanhoillislestadiolaisia. Esikoislestadiolaisuus erkaantui muusta lestadiolaisuudesta Amerikassa jo vuonna 1894, mutta Euroopassa vasta n vuonna 1900. Esikoislestadiolaisten erkaantumisen jälkeen 1894 Amerikassa, "eriseura" nimeltä haalilaiset liittyivät takaisin Amerikan lestadiolaisuuden pääsuuntaan, joka oli sama ryhmä kuin nykyinen vanhoillislestadiolaisuus, paitsi että pieni määrä uusheränneitä erkaantui Amerikan vanhoillislestadiolaisista 1901-1902 perustaen kirkon nimeltä "United Peace Church". Suuren hajaannuksen jälkeen lestadiolaisuuden eri ryhmien sisällä/sisältä on ollut/erkaantunut muitakin hajaannuksia. Hajaannuksia on tapahtunut sekä Pohjois-Amerikassa että Euroopassa.
Lestadiolaisuus Euroopassa.
Valtaosa maailman lestadiolaisista asuu Euroopassa ja erityisesti Pohjoismaissa. Vankimman aseman lestadiolaisuus on saavuttanut Suomessa, vaikka liike on alun perin Ruotsista. Suurin ryhmä Euroopassa on vanhoillislestadiolaisuus. Lestadiolaiset tekevät lähetystyötä 13:ssa Euroopan maassa.
Maailman kansainvälistyessä on lestadiolaisuus tavoittanut uusia alueita. Esimerkiksi työn perässä siirtyminen, oppilasvaihto, lähetystyö sekä matkailu ovat laajentaneet lähetystyön alueita. Pohjoismaiden lisäksi lestadiolaisuus on levinnyt erityisesti Venäjälle ja Viroon. Ennen sotia lestadiolaisuus oli ehtinyt levitä myös Pietariin. Myöhemmin myös Latvia on tullut lähetystyön piiriin. Muita vanhoja maita ovat Saksa ja kielisukulaiskansa Unkari. Lähetystyötä tehdään myös Belgiassa, Espanjassa, Isossa-Britanniassa, Sveitsissä ja Tanskassa.
Vanhoillislestadiolaiset järjestävät seuroja Espanjassa, Isossa-Britanniassa, Latviassa, Norjassa, Ruotsissa, Saksassa, Suomessa, Sveitsissä, Unkarissa, Venäjällä ja Virossa. Esikoislestadiolaiset järjestävät seuroja Isossa-Britanniassa, Norjassa, Ruotsissa, Saksassa, Suomessa, Tanskassa, Venäjällä ja Virossa. Rauhansanalaisuus järjestää seuroja Latviassa, Norjassa, Ruotsissa, Suomessa, Venäjällä ja Virossa.
Lestadiolaisuus Suomessa.
Perhon suviseuroissa vuonna 2005 kävi 70 000 seuravierasta.
Perinteistä kannatusaluetta Suomessa ovat Lappi, Pohjanmaa, Koillismaa ja Etelä-Suomi.
Ryhmistä vanhoillislestadiolaisuus on laajimmalle levinnyt. Sillä on Suomessa 198 rauhanyhdistystä eri puolilla maata. Esikoislestadiolaisuus on keskittynyt Suomessa lähinnä Etelä-Suomen kaupunkeihin ja sillä on 23 rukoushuonetta. Uusheräys on hajaantunut ympäri maata ja sillä on parikymmentä paikallisyhdistystä. Rauhansanalaisuuden toiminta painottuu Keski-Pohjanmaalle ja Tornionjokilaaksoon. Sillä on 21 paikallisyhdistystä. Vuonna 2003 vanhoillislestadiolaisilla oli toimintaa 67 % seurakunnassa Suomessa, Rauhan sanalla 15 % seurakunnista, esikoislestadiolaisilla 20 % seurakunnista ja Uusheräyksellä 8 % seurakunnista.
Kukin lestadiolaisuuden suunta järjestää kesäisin kesäseurat. Pohjoismaiden suurin hengellinen tapahtuma suviseurat on vanhoillislestadiolaisuuden vuotuinen pääjuhla. He järjestävät suviseurojen jälkeen myös opistoseurat Jämsässä, Ranualla ja Reisjärvellä. Muiden suuntien pääseurat ovat nimeltään juhannusseurat (esikoislestadiolaiset), kesäseurat (Uusheräys) ja suvijuhlat (Rauhan sana). Suomen esikoislestadiolaiset järjestävät vuosittain valtakunnalliset juhannusseurat Lahdessa. Myös muut suunnat järjestävät juhannusseuroja. Kansainvälisesti esikoislestadiolaisten merkittävin tapahtuma on Jällivaarassa järjestettävät joulukokoukset.
Lestadiolaisuus Amerikassa.
Lestadiolaisilla on seuratoimintaa 20 Yhdysvaltojen osavaltiossa, neljässä Kanadan provinssissa sekä Väli- ja Etelä-Amerikassa.
Lestadiolaisuus levisi Yhdysvaltoihin 1860-luvulla siirtolaisten mukana, jotka tulivat Norjasta ja Suomen Pohjanmaalta. Ensimmäisenä saarnaajana mainitaan Antti Witikkohuhta, joka saapui Norjan Hammerfestistä. Aluksi lestadiolaisuus levisi Michiganiin, Minnesotaan, Oregoniin ja Washingtoniin. Tärkeimmäksi herätyksen keskukseksi muodostui Calumet. Seurakuntia perustettiin virallisesti ensimmäisen kerran Cokatoon, Minnesotaan (1872) ja Calumetiin, Michiganiin (1873). 1900-luvun vaihteessa lestadiolaisia oli Yhdysvalloissa jo useita kymmeniä tuhansia. Myös Pohjois-Amerikan lestadiolaisuus on kärsinyt lukuisista hajaannuksista 1890-luvulta lähtien.
Vuonna 1873 kirkko sai nimekseen Solomon Kortetniemi Lutheran Society. Tämä lestadiolaiskirkko perustettiin, koska silloisen Yhdysvaltain luterilaisen kirkon papit julistivat lestadiolaiset pannaan ja sulkivat nämä villiuskoisina ulkopuolelle. He eivät myöskään päästäneet lestadiolaisia ehtoolliselle ja estivät näiltä jopa pääsyn lasten kummeiksi. Lakimiehen neuvosta lestadiolaiset perustivat pakon edessä oman kirkon. Vuonna 1879 nimi muutettiin Finnish Apostolic-Lutheran Congregationiksi. Tämän jälkeen on tapahtunut hajaannuksia, ja tällä hetkellä Pohjois-Amerikassa toimii kahdeksan suuntausta. Yhteenlaskettu kannattajamäärä Pohjois-Amerikassa on noin 29 000–32 000.
Apostolic Lutheran Church of American seurakunnat Yhdysvalloissa: Arizona, Kalifornia, Florida, Massachusetts, Michigan, Minnesota, New Hampshire, Pohjois-Carolina, Pohjois-Dakota, Oregon, Etelä-Carolina, Etelä-Dakota ja Washington, sekä Kanadassa: Alberta, Brittiläinen Kolumbia ja Ontario.
Laestadian Lutheran Churchin seurakunnat Yhdysvalloissa: Arizona, Colorado, Connecticut, Florida, Illinois, Massachusetts, Michigan, Minnesota, Pohjois-Dakota, Oregon, Washington, sekä Kanadassa: Brittiläinen Kolumbia, Ontario ja Saskatchewan.
Old Apostolic Lutheran Churchin seurakuntia Yhdysvalloissa on muun muassa Delawaressa, Etelä-Dakotassa, Michiganissa, Minnesotassa ja Washingtonissa.
Etelä-Amerikassa vanhoillislestadiolaisuutta on Ecuadorissa. Rauhan sana tekee lähetystyötä Guatemalassa. Muut lestadiolaisryhmät eivät tee lähetystyötä Etelä-Amerikassa.
Lestadiolaisuus Aasiassa ja Afrikassa.
Maailman kansainvälistyessä lestadiolaisuus on levinnyt kymmenien tuhansien kilometrien päähän syntypaikastaan. Afrikassa lestadiolaista toimintaa on ollut 1960-luvulta alkaen. Vanhoillislestadiolaisuus levisi Togoon 1990-luvun puolivälistä lähtien Ruotsista. Keniaan vanhoillislestadiolaisuus levisi 2000-luvun vaihteessa. Vanhoillislestadiolaisuus levisi Togosta Ghanaan 2000-luvulla. Vanhoillislestadiolaisuus levisi Suomesta Gambiaan 2010-luvun vaihteessa, jossa suunniteltiin vuonna 2011 jo yhden kirkkorakennuksen rakentamista. Vanhoillislestadiolaisuus toimii Gambiassa nimellä Laestadian Lutheran Church of Gambia. 2010-luvun alussa vanhoillislestadiolaisuus levisi myös Aasian puolelle Turkkiin.
Vanhoillislestadiolaisilla on seuratoimintaa ja omia toimitiloja Togossa ja Keniassa. Amerikan LLC aloitti lähetystyön Togoon vuonna 2000. Togossa ja Ghanassa vanhoillislestadiolaisilla toimii oma kirkkokunta nimeltä Laestadian Lutheran Church of Togo. Kenian vanhoillislestadiolaiset ovat elokuussa 2012 perustamassa virallista yhdistystä Siayan seudulle, jonka nimeksi on tulossa "Laestadian Lutheran Organisation of Peace". Vuonna 2006 Togon seurakunta oli noin 350 jäsenen kokoinen. Vanhoillislestadiolaisuus levisi Togoon Ruotsista 1990-luvulla. Togosta vanhoillislestadiolaisuus on levinnyt myös Ghanan puolelle, josta käy ihmisiä Togon puolella seuroissa ja seuroja on järjestetty myös Ghanan puolella. Togon ja Ghanan vanhoillislestadiolaisten Lestadiolais-Luterilaisissa seurakunnissa oli lokakuussa 2011 noin 600 jäsentä ja tarve ainakin kahdelle uudelle seurakiinteistölle. Ghanassa Evangelical Lutheran Church of Ghanasta vuonna 1994 irrottautunut ryhmä on liittynyt Apostolic Lutheran Church of American yhteyteen. Heitä on noin 500 henkeä. Apostolic Lutheran Church of Americalla on seurakuntia myös Nigeriassa. Seurakuntiin kuuluu noin 1 000 jäsentä. ALC levisi vuonna 1994 Intiaan, jossa sillä on nykyisin myös oma lähetyssairaala.
Uudellaheräyksellä on nimikkolähettejä Suomen Lähetysseuran kanssa esimerkiksi Angolassa, Etiopiassa, Senegalissa, Tansaniassa ja Taiwanissa. Uusheräys aloitti lähetystyön Kiinaan Suomen lähetysseuran yhteydessä vuonna 1909. Myöhemmin toiminta kuitenkin lakkasi yhteiskunnallisten olojen käytyä liian vaikeiksi. Vanhoillislestadiolaisuus ei lähtenyt mukaan Suomen Lähetysseuran toimintaan sille asetettujen ehtojen takia.
Pohjoismaissa lestadiolaiset toimivat kansankirkon sisällä, mutta luterilaisen maailman ulkopuolella perustetaan omia kirkkoja. Esimerkiksi Togon pääkaupunkiin Lomeen on rakennettu vanhoillislestadiolaisten Togon LLC:n kirkkorakennus, nimeltä "Anteeksiantamuksen kirkko" (suomennos). Lähetystoiminta tapahtuu usein lestadiolaisuudelle tutulla tavalla kahdenkeskisten keskustelujen kautta.
Hajaannukset.
Lestadiolaisuuden olemassa olevien ryhmien sukupuu. Vuonna 2001 olemassa olleet lestadiolaisuuden haarat ja yksi sen jälkeen syntynyt lestadiolaisuuden haara.
Lestadiolaisuus on ollut herkkä hajaantumaan. Hajaantumisherkkyys johtuu osittain muita herätysliikkeitä voimakkaammasta painotuksesta opin Raamatun mukaisuuteen ja "oikeaan oppiin". Keskustelu oikeasta opista on tuonut ilmi opillisia erimielisyyksiä, jotka näkyvät suuntauksien moninaisina opillisina painotuksina ja suuntauksien suurena lukumääränä. Lestadiolaisten ryhmien välillä on hyvinkin paljon toisistaan poikkeavia opillisia painotuksia aina sakramenteista lähtien.
Hajaannukset ovat tapahtuneet hiukan eri aikaan Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Näillä mantereilla on myös paikallisia suuntauksia, joita ei muualta löydy. Esimerkiksi Norjassa vaikuttava Lyngenin suunta, USA:lainen pollarilaisuus ja ruotsalainen leskisläisyys. Pääsuunnat ovat kuitenkin samat Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Hajaantumiskehitys alkoi Pohjois-Amerikasta.
Hajaannukset Pohjois-Amerikassa.
Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden sukupuu. Sisältää myös kuolleet haarat.
Ensimmäiset erimielisyydet alkoivat Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden sisällä jo vuonna 1871. Amerikan ensimmäinen "eriseura" syntyi vuonna 1876, kun Amerikan lestadiolaisuus jakaantui kahtia kortetniemeläisiin ja rovaislaisiin/Starkin ryhmään. Riidat saatiin kuitenkin sovittua ainakin muodollisesti joksikin aikaa vuoden 1878 alkuun mennessä ja ryhmät liittyivät taas yhteen. Erimielisyyksiä syntyi seurakuntien papinviran toimittajien tehtävistä, jumalanpalvelusmenoista sekä Euroopan (emä)seurakunnan roolista Pohjois-Amerikan asioiden ratkaisijana. Osa Kuparisaaren alueen lestadiolaisista oli lisäksi tyytymättömiä seurakunnan ensimmäisen papin, Salomon Korteniemen, toimintaan. Herätysliikkeen arvostetuimmat "vanhimmat", Juhani Raattamaa ja Erkki Andersson Juhonpieti, näyttävät aikalaiskirjeiden perusteella antaneen tukensa Salomon Korteniemen vastaiselle oppositiolle. Korteniemi liittyi myöhemmin haalilaisuuteen.
Haalilaiset erosivat emokirkostaan ja he alkoivat pitää tilaisuuksiaan vuokratiloissa (kokoontumistilat ovat fingelskaksi "haali"), joka oli rakennettu 1885.
Vuoden 1888 pastorin vaalissa Johan Takkisen sijasta pastorin virkaan äänestettiin Johan Roanpää. Pappi valittiin vaaleilla vuodeksi kerrallaan. Juhani Raattamaa ja muut vanhimmat eivät hyväksyneet Takkisen "syrjäyttämistä" vaaleissa. Vaalia kritisoitiin siitä, että myös kirkkoon kuulumattomat ja haalilaiset saivat äänestää siinä. Takkinen joukkoineen jätti tuolloin kirkon ja he rakensivat oman pikkukirkon saman kadun varrelle. A. L. Heidemanin saavuttua papiksi Pohjois-Amerikkaan haalilaiset palasivat takaisin kirkkoon aiheuttaen riitoja sen sisällä. Vuonna 1903 Pohjois-Amerikan esikoiset jakaantuivat kahtia vanhoihin esikoisiin (Old Firstborn) ja pikkuesikoisiin (Little Firstborn). Vuonna 1908 suurin osa Pohjois-Amerikan esikoislestadiolaisista palasi emäkirkkoon ja teki sovinnon sen kanssa. Seurakunnan pastori A. L. Heideman ei hyväksynyt tehtyä sovintoa. Pollarilaisuus erkani vuosina 1921–1922 omaksi suunnakseen. Liike sai nimensä saarnaaja Johan Pollarilta.
Vuonna 1928 perustettiin The Finnish Apostolic Lutheran Church of America. Tämän löyhästi organisoidun kirkkokunnan perustaminen aiheutti erimielisyyksiä." Heidemanilaiset" katsoivat, että syntyneessä kirkkokunnassa on liikaa "sekaseuraisuutta" ja "lakihenkeä". SRK:n mukaan heidemanilaiset A. L. Heidemanin johdolla edustivat Pohjois-Amerikassa "oikeaa kristillisyyttä". Heidemanilaiset tunnettiin myös Apostolic Lutheran Missionina ja First Apostolic Lutheran Churchina.
Vuosina 1962–1963 pollarilaisuus hajosi auneslaisiin ja riitinmattilalaisiin (Independent Apostolic Lutheran Church). Heidemanilaisuus hajosi kahtia vuosina 1972–1973. Seurakunnan pappi Paul Heideman kuoli vuonna 1973. First Apostolic Lutheran Churchin enemmistö katkaisi välinsä Suomen vanhoillislestadiolaisiin. Osa halusi jatkaa uskonyhteydessä vanhoillislestadiolaisten kanssa ja he perustivat Association of American Laestadian Congregationsin. Vuonna 1994 sen nimi vaihtui Laestadian Lutheran Churchiksi. Molemmat puolet pitivät Paul Heidemania oman puolen saarnaajana.
Vuonna 1978 auneslaisuus jakaantui kolmeen osaan. Syntyneet suunnat olivat Davidites ja Melvinites. Enemmistö pysyi kuitenkin auneslaisuudessa. Myöhemmin The Finnish Apostolic Lutheran Church of America on jakautunut sisäisesti liberaaleihin ja konservatiiveihin.
Vuonna 2003 tapahtuneen hajaannuksen seurauksena osa First Apostolic Lutheran Churchin jäsenistä perusti oman uuden kirkon nimeltä Grace Apostoles Lutheran Church, ja kirkko läheni Yhdysvaltain pikkuesikoisten Apostolic Lutheran Churchin kanssa.
Hajaannukset Euroopassa.
Euroopan lestadiolaisuuden sukupuu vuonna 2001 ilman kuolleita haaroja.
Suomen ja Karjalan lestadiolaisuuden sukupuu joka sisältää myös kuolleet haarat
Suomen lestadiolaisuuden sukupuu vuonna 2010 ilman kuolleita haaroja
Ruotsin lestadiolaisuuden sukupuu joka sisältää myös kuolleet haarat
Venäjän ja Inkerin (ei niinkään Karjalan) lestadiolaisuuden sukupuu joka sisältää myös kuolleet haarat.
Lestadiolaisuuden hajaannus alkoi Euroopassa suuresta hajaannuksesta, joka ajoittui 1900-luvun taitteeseen. Hajaannus oli jatkoa Pohjois-Amerikan tapahtumille. Lestadiolaisuus jakaantui viiteen osaan suuressa hajaannuksessa 1897-1900: samperilaisiin, narvalaisiin, esikoislestadiolaisiin, uusheränneisiin, ja vanhoillislestadiolaisiin, joista on nykyään jäljellä kolme viimeksi mainittua suuntaa. Kemissä ja Teuvalla vaikuttaneet vähälukuiset samperilaiset liittyivät uusheräykseen vuonna 1908 perustajansa Heikki Sandbergin kuoltua, ja narvalaisuuden molemmat suuntaukset - lindströmiläisyys ja kumpulaisuus - ovat lakanneet olemasta. Lindströmiläisyyden säännöllinen seuratoiminta loppui 1920-luvun puolivälin tienoilla Terijoella, vaikkakin yksittäisiä narvalaisia eli vielä vuonna 1945. Kumpulaisuuden jäljelle jääneet rippeet liittyi käytännössä kokonaisuudessaan uusheräykseen sovintokokouksen seurauksena vuonna 1913. Tosin vielä talvisotaan asti kumpulainen suuntaus vaikutti uusheräyksen sisällä.
Vanhoillislestadiolaisten nimitys juontuu siitä, että liikkeessä pyrittiin pitäytymään vanhoissa, perinteisissä opetuksissa. Aluksi uusheräyksen ja narvalaisuuden erkaannuttua 1897-1898, muita lestadiolaisia alettiin kutsua "vanhalestadiolaisiksi", mutta uusheränneitä ja narvalaisia "uuslestadiolaisiksi". Nykyään nimityksellä "vanhalestadiolaiset" tarkoitetaan lähinnä esikoislestadiolaisia, eikä niinkään vanhoillislestadiolaisia. Esikoislestadiolaisuus erkaantui muusta lestadiolaisuudesta Amerikassa jo vuonna 1894, mutta Euroopassa vasta n vuonna 1900.
Suuren hajaannuksen aikana Viron lestadiolaisuus kääntyi kokonaisuudessaan narvalaisuuteen, joka sai alkunsa Narvassa asuneiden lestadiolaisten keskuudessa, jotka eivät olleet vielä aiemmin liittyneet mihinkään haaraan, joten he olivat ennen narvalaisuuteen kääntymistään ns alkulestadiolaisia. Narvalaisuus on siis itsenäinen lestadiolaisuuden haara joka erkani alkulestadiolaisuudesta suuren hajaannuksen aikana vuonna 1898.
Jo alkuvaiheessa narvalaisuus jakaantui kahtia, hurmoksellisempiin kumpulaisiin ja maltillisempiin lindströmiläisiin. Sitten narvalaisuus levisi Virosta Pietariin, Viipuriin, Helsinkiin ja pohjoisessa aina Ylivieskaan asti lähinnä uusheränneitten keskuudessa, mutta siihen liittyi myöhemminkin myös jonkin verran alkulestadiolaisia tai vanhoillislestadiolaisia. Helluntailaisuus levisi Suomeen kumpulaisten toimien ansiosta, ja osa kumpulaisista narvalaisista liittyi helluntailaisuuteen.. Pietarissa kumpulaisesta narvalaisuudesta erkani noin vuonna 1912 itsenäinen vapaakirkollisvaikutteinen lestadiolaisryhmä. Vuonna 1913 kumpulaiset liittyivät uusheräykseen ainakin Viipurin seudulla sovinnon teon seurauksena.s. 413-414.
Vuonna 1910 Norjassa erkani vanhoillislestadiolaisuudesta Lyngenin suunta, joka jatkoi yhteistötä ludbergilaisten kanssa vuoteen 1925 asti ja uusheränneitten kanssa vuoteen 1951 asti. Sekä narvalaisuutta että Lyngenin suuntaa kutsuttiin syntypaikkansa mukaan.
Vuonna 1932 vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantui hurmoshenkinen korpelalaisuus. Sitä ei pidetä opillisessa merkityksessä varsinaisesti lestadiolaisena suuntana sen perinteisestä lestadiolaisuudesta jyrkästi poikkeavien opintulkintojen ja käytäntöjen vuoksi. Korpelalaisuus sai 30-luvulla hurmoksellisia ja laittomiakin muotoja.
Vuonna 1934 erkani omaksi ryhmäksi pikkuesikoisuus (rauhansanalaisuus). Kun eräät Suomen vanhoillislestadiolaisuuden puhujat (mm. kirkkoherra V.A. Juntunen) lähtivät 1932 saarnamatkalle apostolis-luterilaisen kirkkokunnan kutsusta Pohjois-Amerikkaan, syntyi liikkeessä skisma, joka johti 1934 pikkuesikoisuuden syntyyn. Jako oli ensi sijassa alueellinen. Pohjoisen Skandinavian vanhoillislestadiolaisten enemmistö, Tornionlaakso lähes kokonaisuudessaan ja lähes kaikki Suomen ruotsinkieliset lestadiolaiset jäivät pikkuesikoisuuden piiriin. Varsinaista hajaantumista tapahtuikin lähinnä eräissä Keski- ja Etelä-Pohjanmaan suomenkielisissä lestadiolaisyhteisöissä ja rauhanyhdistyksissä sekä Helsingissä.
Vuonna 1953 uusheräyksestä erkaantui Suomessa Kolkuttaja-suunta. Kolkuttaja-suunta jakaantui vuonna 1960 kahteen osaan joiden nimet ovat kontiolaisuus ja peuralaisuus.
Ruotsissa vanhoillislestadiolaisuudesta erkani leskisläisyys (LM) vuonna 1953, jotka ryhtyivät yhteistyöhön Norjan nilseniläisten kanssa. Vuosina 1857-1859 Ruotsissa vanhoillislestadiolaisuudesta erkani norbergilaisuus "(Sveriges Kristna Fridsförbund)". Vuonna 1960 Suomen, Norjan ja Unkarin vanhoillislestadiolaisuudesta erkani pappislinja eli "elämänsanalaisuus", joihin sitten Ruotsin norbergilaiset (SKF) liittyivät. Elämänsanalaisuuteen liittyi kaksi kolmasosaa vanhoillisuuden papeista. Elämänsanalaiset saivat hajaannuksessa haltuunsa Norjan Rauhanyhdistyksen (NKF) ja he perustivat Suomessa keskuselimekseen "Laestadius-seuran", joka lakkautettiin vuositunnen vaihteessa toiminnan vähäisyyden vuoksi.
Vuonna 1965 esikoislestadiolaisuudessa tapahtui jo toinen hajaannus kun siitä erkani leeviläisyys Suomessa ja Ruotsissa. Vuonna 1976 esikoislestadiolaisuudesta erkanivat Norjassa kjöllefjordilaiset ja USA:ssa niskalaiset(A), jotka molemmat liittyivät leeviläisiin. Leeviläisyydestä erkani Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja USA:ssa vuonna 1977 steeniläisyys. Norjassa ja USA:ssa erkani steeniläisistä ryhmä nimeltä niskalaisuus(B) (Norjan osalta sitä kutsutaan myös jenseniläisyydeksi).
Vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantui Suomessa vuonna 1977 sillanpääläisyys (SVR), jotka liittyivät Suomen näppäläisiin, Pohjois-Amerikan töröläläisiin ja Ruotsin morjärveläisiin.
Hajaannukset Norjassa.
Norjan lestadiolaisuuden sukupuu 1850-2010. Sisältää myös kuolleet ryhmät. Vesisaaren sukupuu poikkeaa tästä.
Norjan lestadiolaisuuden sukupuu v. 2001 ilman kuolleita ryhmiä. Vesisaaren sukupuu poikkeaa tästä.
Uusimmat lestadiolaisuuden hajaannukset Euroopassa ovat tapahtuneet Norjassa, jossa Lyngenin suunta eli erikiinit hajaantui lyhyen ajan sisällä kolmeen osaan. Vuonna 1992 suunnan sisällä ollut liberaalisuuntaus eli uuserikiinit erkani virallisesti erikiinien enemmistöstä eli vanhaerikiineistä. Vuonna 1994-1995 noin 50 henkilön kvaenangenilaisuus eli "valkoiset enkelit" ("svärmeri") erkaantui vanhaerikiineistä ja erosivat myös Norjan kirkosta. Viimeisin Euroopassa sattunut avoin hajaannus tapahtui vuonna 1998, kun noin 40 henkilön gundersenilaisuus erkani vanhaerikiineistä.
Norjassa monet hajaannukset tapahtuivat eri aikaan kuin esimerkiksi Suomessa. Esimerkiksi uusheräys erkaantui omaksi ryhmäkseen Norjassa vasta noin vuonna 1907, jonka jälkeen se vielä jatkoi tiivistä yhteistyötä erikiinien kanssa vuoteen 1951 asti. Vesisaaressa erikiinien ja uusheräyksen välinen yhteistyö on jossakin määrin jatkunut senkin jälkeen. Pykeijassa uusheräyksellä on ollut jonkinlaista yhteistyötä myös esikoislestadiolaisten kanssa. Lisäksi Norjan uusheräys on harjoittanut yhteistyötä myös Altan suunnan eli rauhansanalaisten kanssa.
Paaven ryhmä Etelä-Tromssassa puolestaan oli johtajansa Toomas Paaven kuolemaan (1912) asti yhteistyössä sekä esikoislestadiolaisiin että Altan suuntaan, mutta Paaven kuoltua August Lundberg otti ryhmän johdettavakseen, jolloin ryhmä lopetti yhteistyön esikoislestadiolaisten kanssa. Paaven kuoleman jälkeen tätä ryhmää on kutsuttu lundbergilaisuudeksi. Lundbergilaisilla oli läheiset suhteet Vesisaaren hurulaisiin eli neljäskuntalaisiin ja myöhemmin brunelaisiin (toisin sanoen "huru-brune-ryhmään"). Senkin jälkeen lundbergilaiset ovat jatkaneet yhteistyötä Altan suunnan eli rauhansanalaisten kanssa. Lofooteilla ja Narvikin ympäristössä on toiminut pieni nilsseniläisyys -niminen lestadiolaisuuden haara, joilla on ollut yhteistyötä Ruotsin leskisläisten kanssa. Myös leskisläisillä on ollut yhteistyötä rauhansanalaisten kanssa.
1930-luvulle asti Itä-Norjassa Vesisaaressa hajaannukset ja ryhmäjaot tapahtuivat monessa mielessä eri tavalla kuin muualla Norjassa. Ensin Koskamon, Hellanderin ja Palovaaran johtama ryhmä erkaantui Kalle Hurun (Neljäskunta) johtamasta hurulaisuudesta vuonna 1886. Koskamo ja Hellander kannattajineen tekivät lyhytaikaisen näennäisen sovun hurulaisten kanssa vuonna 1887, mutta erkaantuivat hurulaisista taas vuonna 1892, jolloin heitä alettiin kutsua koskamolaisiksi. Paulus Palovaarakin päästettiin vielä hetkeksi saarnaamaan hurulaisten rukoushuoneelle, mutta he ottivat Amerikan takkislaisista mallia ja erkanivat taas vuonna 1889 omaksi ryhmäkseen nimeltä palovaaralaisuus. Palovaaralaisilla oli läheiset suhteet Amerikan takkislaisiin ja Joonas purnuun, joten he liittyivät myöhemmin suuressa hajaannuksessa esikoislestadiolaisiin.
Euroopan lestadiolaisuuden suuren hajaannuksen aikana hurulaiset ja koskamolaiset liittyivät molemmat vanhoillislestadiolaiseen haaraan, mutta pysyivät silti erillään toisistaan. Koskamolaisista erkaantui vuonna 1902 vapaakirkollisvaikutteinen pieni ryhmä nimeltä mölleriläisyys. Vuonna 1910 koskamolaiset tekivät taas näennäisen ulkonaisen sovun hurulaisten kanssa ja heidän puhujansa päästettiin taas saarnaamaan hurulaisten rukoushuoneelle. Vuonna 1914 uusheränneitä lähetyssaarnaajia kävi saarnaamassa hurulaisten rukoushuoneella, jolloin enemmistö hurulaisten ja koskamolaisten muodostamasta ryhmästä liittyi uusheräykseen ja erikiineihin, jonka seurauksena hurulainen saarnaaja Ananias Brune ja koskamolainen Olli Koskamo laitettiin saarnakieltoon rukoushuoneella koska he eivät hyväksyneet uusheräystä. Vuonna 1916 koskamolaisista erkaantui ryhmä nimeltä vanhalalaisuus, jotka liittyivät esikoislestadiolaisiin vuonna 1921. Tämän jälkeen esikoislestadiolaisuus oli Vesisaaren suurin lestadiolaissuunta.
Sovintokokoukset.
Hajaannukset ovat syntyneet erilaisista opillisista painotuksista, joista ei yhtenäisyyteen pyrkineissä ns. sovintokokouksissa päästy yksimielisyyteen. Ensimmäiset sovintokokoukset pidettiin Pohjois-Amerikassa vuonna 1878. Myös vuonna 1893 pidettiin suuri sovintokokous kaikkien ryhmien välillä. Vaikutus jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Euroopassa ensimmäinen sovintokokous pidettiin vuonna 1901. Vanhoillislestadiolaiset kävivät tuolloin Jällivaarassa neuvottelemassa sovinnosta. Kokous nimettiin myöhemmin ryövärinsynodiksi kokouksessa pidettyjen puheenvuorojen takia. Myös Pohjois-Amerikan seurakunnat lähettivät edustajan Jellivaaraan tarjoamaan sovintoa, mutta sitä ei syntynyt. Vuonna 1908 Pohjois-Amerikassa pidettiin sovintokokous "lannavaaran esikoisten" ja vanhoillislestadiolaisten välillä. Kokouksessa suurin osa Pohjois-Amerikan esikoislestadiolaisista teki sovinnon vanhoillisten kanssa. Seuraava sovintokokous pidettiin vuonna 1911. Kokoukseen kutsuttiin kaikki osapuolet, mutta esikoisten kielteisen suhtautumisen takia kokous jäi uusheräyksen ja vanhoillisuuden väliseksi. Neljä suomalaista esikoissaarnaajaa aikoi osallistua vuoden 1911 sovintokokoukseen, mutta norjalainen Lapin vanhin esti osallistumisen. Esikoislestadiolaiset kutsuivat uusheräyksen ja vanhoillislestadiolaisuuden edustajia Jellivaaraan jouluna 1922, mutta kokous jäi pitämättä. Vanhoillislestadiolaisuuden ja rauhansanalaisuuden välillä on pidetty tuloksettomat sovintokokoukset vuosina 1945 ja 1946. Viimeisimmät sovintokokoukset on pidetty Norjassa Lyngenin suunnan kesken. Pohjois-Amerikassa ja Venäjällä on tapahtunut suuntauksien yhdistymisiä. Suomessakin yhdistymisiä on tapahtunut, mutta ne ovat olleet yksittäisten ihmisten siirtymiä liikkeestä toiseen.
Venäjällä ja Inkerissä uusheräys liittyi vanhoillislestadiolaisuuteen pääsiäisenä 1924 pidettyjen monipäiväisten yhteisten seurojen seurauksena. Osa uusheränneistä "teki parannuksen eriseurasta", mutta osa heistä säilytti uusheränneen identiteetin vielä senkin jälkeen kun he olivat liittyneet vanhoillislestadiolaisuuteen. 1990-luvulla Venäjän "vanhojen uskovaisten" keskuudessa erkaantuneen volodarkalaisuuden voidaan katsoa olevan uusheräyksen perintöä, sillä sen olemuksessa on nähtävissä samankaltaisia piirteitä kuin uusheräyksessä. Selkein tällainen piirre on keinotekoinen tunteiden kohottamiseen pyrkiminen, jota oli hyvin voimakkaasti havaittavissa mm uusheräyksen perustajan Pietari Hanhivaaran toiminnassa.
Syntyneet suunnat.
Lestadiolaisuuden haarojen arvioidut henkilömäärät vuonna 2012. Yksi pikseli vastaa yhtä henkilöä. Lestadiolaisuuden tutkija, kirkkohistorian professori Jouko Talonen arvioi lestadiolaisten määräksi vuonna 2012 yhteensä noin 171 000 henkilöä. Lestadiolaisuus on luokiteltu maantieteellisesti itäiseen ja läntiseen suuntaukseen. Läntistä suuntaa edustaa esikoislestadiolaisuus, leeviläisyys ja steeniläisyys. Loput ryhmät ovat peräisin itäisestä sukuhaarasta. Lukuisista sovintoyrityksistä huolimatta erot ovat jääneet pysyviksi. Suunnat ovat nykyisin itsenäisiä ja toimivat toisistaan riippumatta.
Suurin suuntaus on vanhoillislestadiolaisuus, jonka kannattajia lestadiolaisuuden tutkija, Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Jouko Talonen arvioi vuonna 2012 olevan maailmassa (enimmäkseen Suomessa, USA:ssa ja Ruotsissa)* yhteensä noin 115 000. Talonen arvioi myös vuonna 2001 vanhoillislestadiolaisten määräksi noin 115 000, joten vanhoillislestadiolaisten määrä on Talosen arvioiden mukaan säilynyt suunnilleen samana yhdentoista vuoden ajan vuosina 2001-2012. Vuosituhannen vaihteessa eri arvioiden mukaan vanhoillislestadiolaisia arveltiin olevan maailmassa(*) noin 86 000–157 000. Vanhoillislestadiolaisuus on ylivoimaisesti suurin ryhmä myös Suomessa ja Vanhalla Mantereella.
Toiseksi suurin lestadiolaisuuden haara on esikoislestadiolaisuus, jolla Talonen arvioi vuonna 2012 olevan maailmassa (enimmäkseen Skandinaviassa ja USA:ssa) noin 24 000 kannattajaa. Esikoislestadiolaisten määrä näyttäisi siis vähentyneen yhdessätoista vuodessa noin tuhannella, joka tosin mahtunee näiden määräarvioiden virhemarginaaleihin. Esikoislestadiolaisia on Amerikassa noin 10 000 ja Talosen mukaan esikoislestadiolaisuus on Amerikassa selkeästi suurin lestadiolaisryhmä.
Kolmanneksi suurimman lestadiolaisuuden haaran eli rauhansanalaisuuden (pikkuesikoisuus) kannattajamääräksi itsekin rauhansanalainen Talonen arvioi vuonna 2012 noin 21 000 ihmistä, joten rauhansanalaisten määrä on Talosen arvioiden mukaan vähentynyt noin 3 000 ihmisellä yhdessätoista vuodessa. Rauhansanalaisia on lähinnä Skandinaviassa ja Yhdysvalloissa. Neljänneksi suurimmassa lestadiolaisuuden ryhmässä eli lähinnä yhdysvalloissa vaikuttavassa töröläläisyydessä oli Talosen arvion mukaan vuonna 2012 noin 4 000 ihmistä, joten töröläläisten määrä on pysynyt Talosen arvioiden mukaan yhdentoista vuoden ajan suunnilleen samana.
Uusheräys varmisti sijansa viidenneksi suurimpana lestadiolaisuuden haarana säilyttämällä kannattajamääränsä kolmessa tuhannessa ihmisessä vuosina 2001-2012 Talosen arvioiden mukaan. Vanhaerikiinien kannatus säilyi Talosen arvioiden mukaan suunnilleen samana eli 1 200 ihmisessä, joten se on vuonna 2012 kuudenneksi suurin lestadiolaisuuden haara. Uuserikiinien kannatus myöskin säilyi Talosen arvioiden mukaan saman suuruisena noin 800 ihmisellä, joten se on vuonna 2012 seitsemänneksi suurin lestadiolaisuuden haara.
Pollarilaisuuden päähaaran eli riitinmattilaisuuden kannatus sensijaan suorastaan romahti yhdessätoista vuodessa vain viidesosaan vuoden 2001 lukumääräarviosta. Riitinmattilaisia on vuonna 2012 Talosen arvion mukaan enää vain vaivaiset 600 ihmistä, kun heitä oli vuonna 2001 jopa 3 000 ihmistä. Talonen ei luennossaan ehtinyt ajan puutteen vuoksi selittämään syytä riitinmattilaisuuden näin merkittävälle kutistumiselle, jonka seurauksena riitinmattilaisuus on vuonna 2012 vasta kahdeksanneksi suurin lestadiolaisuuden haara.
Riitinmattilaisuuden ensimmäinen sija pollarilaisuuden ryhmien suuruusjärjestyksessä on uhattuna, sillä Talonen arvioi pollarilaisuuden toiseksi suurimman haaran nimeltä auneslaisuus, kannattajamääräksi vuonna 2012 vain 50 ihmistä vähemmän eli 550 ihmistä. Auneslaisten lukumäärä oli vähentynyt Talosen arvioiden mukaan yhdessätoista vuodessa vain noin 50 ihmisellä, joten heitä oli vuonna 2001 suunnilleen saman verran kuin riitinmattilaisia vuonna 2012. Auneslaisuus on Talosen arvion mukaan vuonna 2012 yhdeksänneksi suurin lestadiolaisuuden haara.
Kymmenenneksi suurimmaksi lestadiolaisuuden haaraksi Talonen arvioi vuonna 2012 elämänsanalaisuuden, jolla hän arvioi olevan noin 300 kannattajaa eli saman verran kuin vuonna 2001. Yhdeksitoista suurin ryhmä oli vuonna 2012 leeviläisyys 200 kannattajalla ja kahdeksitoista suurin ryhmä oli leskisläisyys noin 50-200 kannattajalla. Vieläkin pienempiä lestadiolaisuuden haaroja ovat mm kvaenangenilaisuus (50), sveeniläisyys (50?), davidiitit (50?), gundersenilaisuus (40?), hankalaiset (25?), steeniläiset (20?) ja kontiolaiset (5?)(Suluissa olevat kysymysmerkillä varustetut määräarviot perustuvat osittain Talosen vuoden 2001 arvioihin, sekä siihen että ryhmiä ei näkynyt Talosen luentokalvolla Laestadius-seminaarissa lokakuussa 2012).
Lisäksi on paljon lestadiolaisuuden haaroja joilla ei ole enää lainkaan kannattajia, tai joiden kannattajamäärä on lähellä nollaa. Historiallisesti merkittävinä kuolleina lestadiolaisuuden haaroina voidaan pitää esimerkiksi takkislaisuutta(voidaan samaistaa esikoislestadiolaisuuteen), kortetniemeläisyyttä (1876-1878), haalilaisuutta, tai kumpulaista narvalaisuutta jonka kannattajien vaikutuksesta helluntailaisuus levisi Suomeen, sekä paljon huomiota herättänyttä orgialahkoa nimeltä korpelalaisuus. Myös vieläkin olemassa olevaa kolme piispaa tuottanutta elämänsanalaisuutta, sekä väkivaltaista muinoin toiminutta hættalaisuutta voidaan pitää historiallisesti merkittävinä suuntauksina. Kaikenkaikkiaan eri lestadiolaisuuden haaroja on ollut yhteensä selvästi yli kolmekymmentä, joista nykyaikaan (2012) on säilynyt noin 13-19 kpl. Nykyaikana merkittävinä Talonen pitää niistä kuitenkin vain 6-9 suurinta.
Muita kuolleita lestadiolaisuuden haaroja ovat olleet (aakkosjärjestyksessä) mm alatalolaisuus, ansamaalaisuus, gröndahlilaisuus, heiskaslaisuus, hietavalaisuus, huru-brune-ryhmä, huttulalaisuus, jantuslaisuus, kauppilaisuus, koskelalaisuus, kososlaisuus, lamppalaisuus, liljebladilaisuus, lindströmiläinen narvalaisuus, lundbergilaisuus, mölleriläisyys, niemeläläisyys, niskalaisuus/jenseniläisyys, näppäläisyys, ollanketolaisuus, paasolaisuus, peuralaisuus, Pietarin vapaakirkollisvaikutteinen lestadiolaisuuden haara, pirttikyläläisyys, poukkulalaisuus, rimpiläisyys, ruonavaaralaisuus, samperilaisuus, vanhalalaisuus, volodarkalaisuus, väyrysläisyys ym. (ks. luku "Historia", sekä lestadiolaisuuden eri päähaaroja käsittelevät Wikipedia-artikkelit. Kannattaa lukea esimerkiksi Wikipedian vanhoillislestadiolaisuus-artikkelin "Historia"-luku. Sieltä löydät myös lähteitä).
Lisäksi vanhoillislestadiolaisuuden sisällä on vaikuttanut mm simppalalaisuus, "kososlainen henki", "uusheräyksen henki", enkelihoorti, "nimikristillisyys siunausoppeineen", Aholan lihanvapaus ym. Alkulestadiolaisuuden sisällä toimivat mm Viheriän erityisopit, "hengelliset tanssit", nyrkkikristillisyys, tornionjärveläisyys, muut kolmen kyynärän jumalan opit ym. Naisten johtamia näistä suuntauksista ovat olleet mm rimpiläisyys, jantuslaisuus, volodarkalaisuus ja enkelihoorti. Lisäksi narvalaisuudessa oli sen alkuvaiheessa keskeisimpänä vaikuttajana niinikään nainen, nimittäin "Narvan katri". (ks. luku "Historia", sekä lestadiolaisuuden eri päähaaroja käsittelevät Wikipedia-artikkelit. Kannattaa lukea esimerkiksi Wikipedian vanhoillislestadiolaisuus-artikkelin "Historia"-luku. Sieltä löydät myös lähteitä).
Kannatusalueet ja -määrät vaihtelevat paljon suuntauksien välillä. Seuraavassa on luetteloitu joitakin lestadiolaisuuden suuntia alkuperämaiden perusteella ja niiden sisaryhteisöjen nimet muissa maissa.
Pohjois-Amerikassa lestadiolaisuuden suuntia ovat nykyään Apostolic Lutheran Church ("rauhansanalaisuus ja uusheräys"), auneslaiset, davidiiitit, töröläläisyys ("sillanpääläisyys"), Grace Apostoles Lutheran Church ("sveeniläisyys"), pollarilaisuus, Laestadian Lutheran Church (vanhoillislestadiolaisuus), hankalaisuus, Old Apostolic Lutheran Church(esikoislestadiolaisuus). Lisäksi saattaa olla vielä muutamia tai joku niskalainen ja/tai steeniläinen, mutta heitä on alle 25 henkilöä joten sitä ei enää lasketa virallisesti uskonnolliseksi ryhmäksi.
Norjassa syntyneitä suuntia ovat erikiinit, uuserikiinit ja kvaenangenilaisuus, gundersenilaisuus, uusheräys, altan suunta(rauhansanalaisuus), vanhoillislestadiolaisuus, elämänsanalaisuus ja esikoislestadiolaisuus, joka on Norjan suurin lestadiolaisryhmä. Lisäksi Norjassa saattaa vielä olla muutamia tai joku niskalainen, steeniläinen, leskisläinen tai lundbergilainen (Toomas Paaven ryhmä). Mutta niskalaisia, lundbergilaisia ja steeniläisiä on maailmanlaajuisesti alle 25 henkilöä joten niitä ei enää lasketa virallisesti uskonnollisiksi ryhmiksi.
Ruotsissa toimivat leeviläisyys, leskisläisyys, morjärveläisyys (töröläläisyys) ja norbergilaisuus(elämänsanalaisuus); Virossa sai alkunsa narvalaisuus, jota ei enää ole.
Suomen suuntauksia ovat nykyään elämänsanalaisuus, esikoislestadiolaisuus, leeviläisyys, rauhansanalaisuus, sillanpääläisyys(töröläläisyys), uusheräys ja vanhoillislestadiolaisuus, joka on suurin ryhmä ja käsittää noin kolme neljäsosaa lestadiolaisista. Lisäksi saattaa vielä olla muutamia tai joku kontiolainen ja steeniläinen Suomessa, mutta heitä on alle 25 henkilöä joten niitä ei enää lasketa virallisesti uskonnollisiksi ryhmiksi.
Afrikassa toimivat vanhoillislestadiolaisuus ja rauhansanalaisuus. Togossa on sekä rauhansanalaisia että vanhoillislestadiolaisia. Gambiassa, Keniassa ja Ghanassa on lestadiolaisryhmistä vain vanhoillislestadiolaisia. Rauhansanalaisia on lisäksi Nigeriassa.
Keski-Amerikassa toimii rauhansanalaisuus ja Etelä-Amerikassa Ecuadorissa vanhoillislestadiolaisuus. Aasiassa toimii Turkissa vanhoillislestadiolaisuus ja Intiassa rauhansanalaisuus. Australiassa on noin yksi vanhoillislestadiolainen. Oseaniassa ja Antarktiksella ei tiedetä asuvan lestadiolaisia lainkaan.
Oppi.
Lestadiolaisuus on luterilaisuuden sisäinen herätysliike. Tämän johdosta eri lestadiolaisten liikkeiden opista puhuttaessa on pidettävä mielissä liikkeen jäsenten kuuluminen Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon sekä liikkeiden itsensä yhteys kirkon kanssa sanassa ja sakramenteissa. Lestadiolaiset liikkeet pitävät kirkon rippikoulua ja ovat sitoutuneet opettamaan rippikouluissaan Lutherin Vähän katekismuksen mukaisesti. Nuoret tunnustautuvat konfirmaatiossaan Vähän katekismuksen oppiin. Lestadiolaisuuden haaroihin kuuluvat papit ovat tunnustaneet opikseen luterilaiset tunnustuskirjat ja sitoutuneet niiden mukaiseen elämään ja toimintaan. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalvelusjärjestys hyväksytään lestadiolaisuudessa sellaisena kuin se on ollut aikaisemmissa kirkkokäsikirjoissa ja myös nykyisessä muodossaan.
Lestadiolaisen tulkinnan mukaan lapset syntyvät uskovina ja heidät pitää tämän myötäsyntyisen uskon vahvistamiseksi kastaa ja päästää ehtoolliselle. Tämä näkemys ei ole kuitenkaan kaikkialla hyväksytty. Perisyntiopin tähden näkemykseen lapsen uskosta ja lapsen todellisesta syntisyydestä on lestadiolaisuuden keskellä monia eri sovellutuksia myös liikkeiden sisällä. Kasteen ja ehtoollisen merkitys nähdään luterilaisuuden mukaisena.
Opiltaan kirkkoa lähellä olevan elämänsanalaisuuden piiristä on noussut kolme piispaa: L. P. Tapaninen, Hannes Leinonen ja Yrjö Massa.
Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät siinä, että vain heidän keskuudessaan on pelastus. Esikoisuudessa käsitetään, että myös muiden raamatullisten herätysliikkeiden kautta voidaan pelastua. Tätä näkemystä ei tosin painoteta liikkeen julistuksessa. Vanhoillislestadiolaisia ryhmiä sekä esikoisuutta yhdistävät konservatiiviset arvot ja yksinkertaisen elämäntavan korostaminen: kristityn tulee välttää niin sanottua maailmallisuutta. Vanhoillis- ja esikoislestadiolaiset vastustivat kiivaasti uuden heräyksen käsitystä lain kolmannesta käytöstä ja puolustivat julkisesti saarnattavaa evankeliumia. Molemmat suuntaukset ovat selkeästi maallikkojohtoisia ja ovat olleet ajoittain huonoissa väleissä kirkon kanssa.
Esikoislestadiolaisuuden erottaa vanhoillislestadiolaisuudesta erityisesti sen painotus "esikoisten seurakuntaan", joka on heidän mukaansa todellinen Jumalan seurakunta. Sen seurakuntavanhimpina toimivat Pohjois-Ruotsin johtavat maallikkosaarnaajat eli "Lapin vanhimmat". Vanhoilliset ovat torjuneet ajatuksen tietyille ihmisille siirtyvästä vanhimman tehtävästä. Esikoislestadiolaisuutta on pidetty tapakulttuurin perusteella konservatiivisimpana haarana. Myös sen suhtautuminen kansankirkkoon on ollut ja on vielä nykyäänkin torjuvampi. Liikkeessä ei esimerkiksi toimi juurikaan pappeja vaan lähinnä maallikoita. Ruotsissa ja Norjassa esikoislestadiolaiset ovat ryhtyneet käyttämään sakramentteja omissa rukoushuoneissaan maallikkojohtoisesti. Esikoislestadiolaisuus korostaa elämässä koruttomuutta, mikä näkyy erityisesti pukeutumisessa ja sisustuksessa. Esikoiset ovat nimittäneet vanhoillislestadiolaisuutta "lihallisen vapauden eriseuraksi", koska nämä eivät ole yhtä askeettisia.
Rauhansanalaisuus on perusteeltaan vanhoillislestadiolainen, mutta väljempi opiltaan. Sitä pidettiin Pohjois-Amerikassa Suomen SRK:tä myötäävien parissa "sekaseurana" ja sen sisälle mahtuu monenlaisia opillisia virtauksia. Se onkin jakautunut siellä sisäisesti elämäntavoiltaan liberaaleihin ja konservatiiveihin. Suomessa rauhansanalaisuudessa on kolmenlaista virtausta. Ruotsalaiset erottuvat selkeästi omaksi ryhmäkseen.
Uusheräys korostaa henkilökohtaista rippiä. Suunnassa on vastustettu hajaannuksista lähtien syntien anteeksiantamusta "seiniä myöten" eli saarnassa julkisesti julistettavaa anteeksiantamusta. Tätä opetusta on vanhoillislestadiolaisuudessa. Uusheräyksessä on myös hyväksytty lain kolmas käyttö ja opetus siitä, että pelastavaa uskoa on myös uusheränneiden ulkopuolella. Uusheräys on myös aktiivinen lähetystyössä. Uusheräys tekee lähetystyötä Suomen lähetysseuran yhteydessä ja on yhteistyössä myös muiden lähetysyhdistysten kanssa.
Liikutukset.
Lestadiolaisuudessa on esiintynyt "liikutuksia", joista on syntynyt lukuisia pilkkanimiä, esimerkiksi hihhulit ja lentokristityt. Liikutukset syntyivät, kun ihmiset saivat syntinsä anteeksi. Taakan keveneminen synnytti erilaisia tunteenpurkauksia. Erityisesti lappalaisten liikutukset olivat voimakkaita ja äänekkäitä. Liikutukset aiheuttivat papeissa erilaisia reaktioita. Toiset pitivät niitä aitoina osoituksina armosta, toiset ajoivat lestadiolaiset niiden takia kirkosta ulos. Esimerkiksi rovasti A.Heikel, joka ei vielä ollut lestadiolainen nousi Ylitornion kirkossa saarnastuoliin kesken saarnan ja lausui: "Kun tämmöistä elämää pidetään kirkossa, niin kaikki Suomen kirkot tulevat suljetuiksi tämmöisiltä kokouksilta". Lestadiolaisuudessa on kuitenkin saarnattu "kylmiä hyppyjä" vastaan. Ne syntyivät, kun jotkut yrittivät saada itsensä väkisin liikutuksiin.
Liikutuksilla saattaa olla jossain määrin tapahtumaympäristöön ja tapahtuman intensiteettiin sidottu luonne. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten Suviseuroissa ja maakunnallisissa seuroissa niitä esiintyy ja pienissä paikallisissa seuratilaisuuksissa myös.
Kaaresuvannossa joulukuussa 1845 eräs nainen sai parannuksen armon ja siitä liikuttuneena vaipui hurmoksiin. Samaan aikaan tapahtui maanjäristys, jonka myös Laestadius pappilassaan pani merkille. Laestadius piti sitä Jumalan merkkinä.
Kirkko.
Lestadiolaisuus perustuu Raamatun, Martti Lutherin ja Lars Levi Laestadiuksen opetuksiin. Eri suunnilla on erilaisia opillisia painotuksia. Liikkeen leviämistä vaikeutti konventikkeliplakaatti ja kirkossa vaikuttanut puhdasoppisuus. Lestadiolaisuutta ei katsottu hyvällä ja se tuomittiin lahkoksi ja eriuskoliikkeeksi 1800-luvun lopulle saakka. Kirkon piispat ja papit toimivat sitä vastaan, erityisesti piispa Gustaf Johansson. Lestadiolaisuuden sisällä käytiin pitkään keskustelua kirkosta eroamisesta, ja osa herätysliikkeeseen liittyneistä kannatti sitä. Lestadiolaiset eivät kuitenkaan ole yleensä halunneet erota kirkosta. Kaksi pientä lestadiolaisuuden haaraa on eronnut kirkosta: vanhoillislestadiolaisista vuonna 1907-1908 erkaantunut väyrysläisyys (ks. vanhoillislestadiolaisuus, historia, 1900-vuosikymmen) Pohjois-Savossa ja Viipurinläänissä, sekä vanhaerikiineistä vuonna 1994-1995 erkaantunut kvaenangenilaisuus Norjassa Kvaenangenin seudulla. Lisäksi Pyhännällä vuonna 1923 erosi kirkosta 23 vanhoillislestadiolaista, johon saattoi vaikuttaa paikkakunnalla toiminut kirkkoa voimakkaasti arvostellut saarnaaja Kaaperi Halonen. Joukko kinnulalaisia vanhoillislestadiolaisia oli vuonna 1923 jonkin aikaa sitä mieltä että kirkosta kannattaisi erota.
Saarnaaja Juhani Raattamaa on kirjoittanut kirkossa pysymisestä näin: "Pysykäämme rakkaat veljet ja sisaret kirkon helmassa siihen asti kuin teitä ja meitä ulos ajetaan eli pannalla ahdistetaan."
Lestadiolaisuuteen kuului jonkin verran pappeja herätyksen alkuajoista lähtien myös Lars Levi Laestadiuksen lisäksi. Myöhemmin mukaan liittyivät myös P. O. Grape, Aatu Laitinen, Paul Heideman, A. Heikel, K. A. Heikel, Oskari Jussila ja Väinö Havas. 1800-luvun jälkipuoliskolla kirkossa toimi noin 16 lestadiolaispappia. Nykyään kirkossa toimii noin 120 vanhoillislestadiolaista pappia ja noin 40 uusheräyksen pappia tai teologia. Esikoislestadiolaisia pappeja on muutama.
Puhdasoppisen kirkon oli vaikea hyväksyä lestadiolaisten opetuksia sakramenteista, ripistä, avainten vallasta, seurakuntaopista, lapsen uskosta, rukouksesta ja uskon syntymisestä. Esimerkiksi piispa Gustaf Johansson on näitä eroavaisuuksia käsitellyt kirjassaan "Laestadiolaisuus" (1892). Hän halusi ohjata lestadiolaiset "lahkollisen lumouksen kahleista raittiiseen uskoon". Lestadiolainen saarnaaja Juhani Raattamaa on halunnut säilyttää anteeksiantavaisen mielen myös vastustajiin: "Vielä minäkin rukoilen anteeksi puuttuvaisuuttani ja annan sydämestäni anteeksi kaikille vastustajille. Vieläpä Kuopion piispallekki, joka häpäisee meitä ja nimittelee laestadiolaisiksi." Vaikka lestadiolaisuus on luterilainen herätysliike on siihen kuulunut myös katolilaisia ja ortodokseja.
Valtiovalta.
Lestadiolaiset ovat kautta aikojen vahvasti kunnioittaneet esivaltaa. Taustalla on opetus siitä, että esivalta on Jumalan asettama ja uskovien turva yhdessä kirkon kanssa. Kirkkoa ja esivaltaa on vanhoillislestadiolaisuudessa kuvattu kahden munankuoren kaltaiseksi suojaksi, jonka sisällä uskovat ovat suojassa. "Mutta nyt on Jumala säilyttänyt meitä niin kuin linnunpoikia kahden kuoren sisällä. Linnunpoikakin se kehittyy ja kasvaa kahden kuoren sisällä, niin mekin. Kristillinen esivalta on toinen kuori ja kristillinen kirkko on toinen."
Vanhoillislestadiolaisten järjestön SRK:n sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoituksena on muun muassa "isänmaallisen mielen vakiinnuttamista kansan keskuudessa". Lestadiolaiset suorittavat asepalveluksen puolustusvoimissa ja he puolustivat Suomea talvi- ja jatkosodassa. Esimerkiksi vanhoillislestadiolainen kansanedustaja Väinö Havas lähti vapaaehtoisena talvi- ja jatkosotaan. Suviseurateltta toimi evakkojen tavaroiden säilytyspaikkana. Se pystytettiin talvisodan jälkeen Joensuuhun ja oli siellä sodan loppuun saakka. Teltta oli tuolloin suurin Suomessa valmistettu.
Lestadiolaisuus levisi myös Ruotsin kuninkaallisten joukkoon. Ruotsin prinsessa Eugenia rahoitti Lapin lähetyskoulun rakennuksen ja toiminnan Lannavaarassa. Prinsessan kuoltua 1889 Juhani Raattamaa kirjoitti hänestä: "Rakastettu äiti, joka on nyt uskoaksemme korkeammassa palatsissa kuin kuninkaallinen palatsi – siellä, missä Herrojen Herra ja Kuninkaiden Kuningas on." Perimätiedon mukaan Tsaarin hovissa työskennellyt lestadiolainen Nikolai Aleksejev olisi kehottanut tsaari Nikolai II:ta tekemään parannuksen. Nikolai II ei kuitenkaan sitä tehnyt. Nikolai II:n hovissa palveli myös muita lestadiolaisia.
Suomen valtiovalta sai lestadiolaisvaikutteita, kun vanhoillislestadiolaisen isän pojasta Urho Kekkosesta tuli Suomen presidentti. Uskonnollisista yhteisöistä Kekkosella oli selvästi läheisin suhde lestadiolaisuuteen, mikä johtui osittain hänen isästään. Myös monet hänen ystävistään olivat kotoisin lestadiolaisuudesta. Kiinnostus liikettä kohtaan ilmeni muun muassa lestadiolaisen kirjallisuuden harrastamisena. Vanhoillislestadiolaiset ystävät olivat huolissaan Kekkosen sielun tilasta ja kerran hänen luonaan kävi seitsemän vanhoillislestadiolaista saarnamiestä. Keskustelutilaisuus oli Kekkosen mukaan ollut: "hyvin miellyttävä ja hyvä". Suomen eduskuntasali on todistanut tapauksen, jossa lestadiolainen ministeri Kalle Lohi saarnasi kesken hallituksen istunnon synnit anteeksi istuntosaliin ilmestyneelle miehelle. Tämän välikohtauksen jälkeen silloinen pääministeri Kyösti Kallio totesi: "Olemme saaneet olla todistamassa oikeaa sielunhoitoa".
Vuonna 1931 esikoislestadiolaiset lähettivät juhannuskokouksestaan vetoomuksen presidentti P.E.Svinhufvudille. Vetoomuksessa vaadittiin kovempia otteita vallalla ollutta laittomuutta vastaan. Kirjeen presidentille vei viiden hengen seurue. Tapaamisessa Svinhufvud pyysi, että: "laestadiolaiskristityt, joita kohtaan hänellä oli syvä kunnioitus ja vilpitön luottamus, muistaisivat häntä esirukouksin". Seurueen lähtiessä Svante Vesterinen siunasi presidenttiä Jeesuksen nimessä ja veressä. Myös vanhoillislestadiolaiset ovat muistaneet esivaltaa. He ovat perinteisesti lähettäneet suviseuroistaan sähkeet arkkipiispalle, hiippakunnan piispalle, Suomen presidentille ja maaherralle. Myös seuroissa rukoillaan esivallan puolesta.
Toimittaja Aarno Laitisen mukaan puoluesihteeri Arvo Korsimo anoi Urho Kekkosen pyynnöstä 1950-luvulla Neuvostoliitolta rahaa lestadiolaisten käännyttämiseksi Maalaisliittoon.
Lestadiolaisuudessa ei juuri ole vieroksuttu yhteiskunnallista osallistumista. Eduskunnassa on istunut yli 40 lestadiolaistaustaista kansanedustajaa. Varsinkin Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa, missä lestadiolaisia on paljon, pääsee kunnanvaltuustoihinkin paljon lestadiolaisia.
Lestadiolaiset äänestävät lähinnä keskustaa ja kokoomusta, sekä jonkin verran ruotsalaista kansanpuoluetta ja kristillisdemokraatteja, joiden arvopohjan monet heistä ovat perinteisesti katsoneet olevan lähinnä omaansa. Lestadiolaisuuden vanhoilla suunnilla on kielteinen asenne vasemmistoon. Sosialismi nähtiin uhkana esivallalle ja aatteessa vallitsi heidän mukaansa Jumalan vastainen henki. Lestadiolaisuuden suunnista sillanpääläisyys on ollut vasemmistomyönteinen. Lestadiolaiset eivät ole myöskään perinteisesti kannattaneet kristillisdemokraatteja puolueen taustalla vaikuttavien vapaiden suuntien takia. Lestadiolaiset eivät halua sekoittaa politiikkaa ja uskontoa keskenään vedoten Martti Lutherin kahden regimentin oppiin. Kansanedustaja Seppo Särkiniemi kertoo lestadiolaisten suhteesta politiikkaan: "Jos ollaan yhteiskunnassa mukana, ei olla ensisijaisesti lestadiolaisina, vaan sen puolueen mandaatilla. Se on vanha luterilainen periaate." Valtaosa lestadiolaisista kansanedustajista ja kunnallisvaltuutetuista toimii joko Keskustassa tai Kokoomuksessa.
Kulttuuri.
Lestadiolaisuudessa on suhtauduttu perinteellisesti torjuvasti kulttuurin tiettyihin osa-alueisiin, erityisesti esittävään taiteeseen: ammattimuusikkouteen, näyttelijän ammattiin, teatteriin, oopperaan, tanssitaiteeseen, konserttitilaisuuksiin ja kokonaisuudessaan liikkuvaan kuvaan (videoihin ja elokuviin). Myös esimerkiksi kilpaurheilu tai laulajana tai muussa solistisessa roolissa esiintyminen ei ole ollut hyväksyttävää, koska niihin liikunta- ja taidemuotoihin katsotaan sisältyvän synnillistä "oman kunnian tavoittelua". Näyttelijän ja tanssijan ammatteja pidetään lisäksi ylipäätään epämoraalisina.
Vanhoillislestadiolaisuudessa klassisen musiikin kuunteleminen levyiltä ja radiosta on periaatteessa hyväksyttyä ja sitä suositellaankin, mutta sen sijaan pidetään synnillisenä seurata musiikkiesitystä konsertissa. Elävän musiikin esityksiä on luvallista seurata vain silloin, kun ne tapahtuvat kirkkotilassa, mutta tällöinkin tulevat kyseeseen lähinnä urkukonsertit ja pääsiäisajan passiot, vanhoillislestadiolaisten tai evankelis-luterilaisten seurakuntien omat kuorot, vastaavat hengellisten laulujen tilaisuudet sekä seurakuntien kauneimmat joululaulut -tilaisuudet. Muutama vuosi sitten SRK järjesti keskustelutilaisuuden, jossa maallikkosaarnaajat, lestadiolaispapit ja kanttorit sekä lestadiolaiset musiikinopiskelijat pohtivat klassisen musiikin harrastamiseen ja ammattilaisuuteen liittyviä kysymyksiä. Tällöin todettiin, että aktiivinen konserttiharrastus on luvallinen vain musiikinopiskelijoille opintoihin liittyvänä velvoitteena. Samoin vahvistettiin se jo 1972 puhujienkokouksessa määritelty tulkinta, että musiikki ammattina on vanhoillislestadiolaiselle sopivaa vain kanttorin tai musiikinopettajan tehtävässä. Lestadiolaisuuden piirissä syntyneistä hengellisistä lauluista osa on valittu Virsikirjaan. Säveltäjä Jaakko Linjama tiedetään vanhoillislestadiolaiseksi, ja valtaosa Siionin laulujen sovituksista on hänen käsialaansa. Toivo Kuulalla ja Leevi Madetojalla on lestadiolaistausta. Kuuluisa vanhoillislestadiolainen saarnaaja Matti Kuula oli Toivo Kuulan isä. Toivo Kuula palasi lapsuuden uskoonsa kuolinvuoteellaan isänsä välityksellä.
Vanhoillislestadiolaisten omassa piirissä on viime vuosina nostettu julkisuuteen kysymys liikkeen ongelmalliseksi koetusta suhteesta kulttuuriin, esimerkiksi kirjailija Lassi Hyvärisen ja historiantutkija, FT Mauri Kinnusen kirjoituksissa. Julkisestikin tunnustettu menestys kulttuurin eräillä muilla aloilla, kuten tieteessä ja tiettyjen erityisten taidelajien piirissä on nähty uskovaisella luvalliseksi. Uskovaisen menestys on nähty eduksi herätysliikkeeellekin imagomielessä, ja se on ollut siten arvostettua. Menestymistä näissä yhteyksissä ei ole leimattu "oman kunnian tavoitteluksi". Vanhoillislestadiolaiselle on sallittua toimia kuvataiteilijana, valokuvaajana, kirjailijana ja säveltäjänä. Varsinkin kaunokirjallisuudesta tunnetaan useitakin lestadiolaisia. Tunnettuja ovat runoilija Anna-Maija Raittila, Väinö Havas, prosaisti Antti Hyry ja runoilija Niilo Rauhala. Esimerkiksi Antti Hyryn 2009 saavuttama maan korkein kansallinen romaanikirjailijan tunnustus, Finlandia-palkinto, otettiin suosiollisesti vastaan leimaamatta saavutusta "oman kunnian" tavoitteluksi.
Monet kirjailijat ovat käsitelleet lestadiolaisuutta romaaneissaan. Kalle Päätalo kuvasi laajassa tuotannossaan "Koillismaan uskovaisia" eli lestadiolaisia. Myös Paavo Rintala on käsitellyt kirjoissaan aihetta. 1960-luvulla lestadiolaispiirejä kuohutti Timo K. Mukan romaani "Maa on syntinen laulu", jossa lestadiolaisuuteen liitettiin seksuaalisia piirteitä. Pellon kunnassa elänyt Mukka ei itse ollut lestadiolainen, mutta hän tunsi hyvin paikkakuntansa lestadiolaisia. Anna-Maija Ylimaula julkaisi 1976 liikettä nuoren ihmisen näkökulmasta kriittisesti tarkastelevan kehitysromaanin "Papintyttö". Lestadiolaisuutta kirjoissaan ovat käsitelleet myös ruotsalaiset kirjailijat: Bengt Pohjanen, Macke Nilsson, Mikael Niemi ja Stina Aronson, sekä norjalaiset Andreas Markusson ja Idar Kristiansen. SRK julkaisee myös itse säännöllisesti uskonnollista kaunokirjallisuutta. Tuoreimmat esimerkit lestadiolaisuuden käytöstä muussa kirjallisuudessa ovat Hannu Raittilan "Ei minulta mitään puutu", Eero Ylitalon "Suviteuraat", Ilkka Remeksen "Nimessä ja veressä" sekä Riikka Pelon "Taivaankantaja". Lestadiolaisuutta 2000-luvun nuorten näkökulmasta on käsitelty myös Dome Karukosken elokuvassa "Kielletty hedelmä".
Tiede, yhteiskunnalliset merkkihenkilöt ja vaikuttajat muilla aloilla.
Kansainvälisesti tunnettuja lestadiolaistaustaisia tieteen edustajia ovat folkloristi Elli-Kaija Köngäs-Maranda (1932-1982) ja Helsingin yliopiston uskontotieteen emeritusprofessori Juha Pentikäinen sekä lääketieteen professori, sydänkirurgi Pentti Kärkölä. Uuden sukupolven kansainvälistä huipputiedettä edustaa monia huomattavia kunnianosoituksia saavuttanut, mm. Suomen Akatemian ja Suomen Nuorkauppakamarit ry:n palkitsema eläinlääketieteellisen molekyyligenetiikan professori Hannes Lohi.
Musiikki.
Lestadiolaisten suhtautuminen musiikkiin heijastelee myös liikkeelle ominaista eroa uskovien ja ei-uskovien välillä. "Maailmallinen musiikki" eli karkeasti yleistäen iskelmät ja kaikki maallinen populaarimusiikki, katsotaan synniksi "Raamatun arvomaailmaa vastaan sotivan sanomansa" vuoksi. "Sanomalla" ei tarkoiteta tässä pelkästään epäsopivaa sanoitusta, vaan myös synnillistä ja "lihallisuutta" korostavia musiikillisia elementtejä, sävelmää ja/tai rytmityyppiä, koska "syntimusiikkina" pidetään myös iskelmiä joissa ei ole sanoitusta. Vanhoillislestadiolaiset eivät hyväksy myöskään gospel-musiikkia. Sen sijaan klassisen musiikin soittaminen tai laulaminen koetaan periaatteessa myönteiseksi harrastukseksi. Sen tulee kuitenkin mieluiten pysyä "harrasteluna", sillä esiintyvän ammattimuusikon ammatti on uskovaiselta kielletty. Klassisen musiikin lisäksi saatetaan suosia esimerkiksi vanhaa suomalaista maallista laulumusiikkia ja kansanmusiikkia (lähinnä kansanlauluja). Rauhan sanan ja uusheräyksen piirissä suhtaudutaan eri musiikkityyleihin liberaalimmin kuin vanhoillislestadiolaisuudessa ja esimerkiksi gospel on käytössä erityisesti nuorten tilaisuuksissa. Sen sijaan esikoislestadiolaisten seuroissa ei käytetä lainkaan säestystä (tässä suhteessa se vertautuu ortodoksisen kirkon perinteeseen).
Omat laulukirjat ja kuorot.
Maallista musiikkia kunniallisempana ja tärkeämpänä lestadiolaiset pitävät hengellistä musiikkia. Suurimmilla ryhmittymillä on omat laulukirjat ja se julkaistaan usein liitteenä Virsikirjan kanssa. Vanhoillislestadiolaisuuden laulukokoelma on Siionin laulut (ensimmäinen, O.H. Jussilan toimittama laitos 1916), esikoislestadiolaisten on Hengelliset laulut, sekä Rauhan sanan ja Uusheräyksen yhteinen laulukokoelma Siionin matkalaulut. Liikkeiden omia laulukirjoja on käännetty myös eri kielille. Eniten käännetty kokoelma on Siionin laulut, joka on lisäksi käännetty seitsemälle kielelle. Laulukokoelmista on otettu useita lauluja myös Virsikirjaan.
Vanhoillislestadiolaisuuden 70-luvun opillisten tiukennuksien ja sisäisten puhdistusten (ns. hoitokokousten) yhteydessä laulukirjaa uudistettiin radikaalisti. SRK toteutti ns., jolloin Siionin laulut -kokoelmasta poistettiin "lihallisina", "maailmallisina" tai muutoin sopimattomina 156 perinteistä laulua. SRK on sittemmin uudistanut laulukokoelmaa edelleen ja lisännyt siihen erityisesti liikkeen opillisia korostuksia alleviivaavia, kuten ehkäisykieltoa ja seurakuntaoppia korostavia sanoituksia.
Kuoroharrastus oli vanhoillislestadiolaisuudessa varsin suosittua 1930-luvulta aina 1960-luvun alkuvuosiin saakka. 1960-luvun alkuvuosien ns. pappishajaannuksen yhteydessä ja maallikkosiiven noustua valtaan SRK:n piirissä otettiin käyttöön tiukka kuri, johon liittyi monia uusia kieltoja. Tässä yhteydessä kuoroharrastuskin julistettiin lopulta synniksi (puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös 1972). Kuorotoiminta alkoi kuitenkin vähin erin kehittyä uudelleen, kun kuorokielto alkoi hiljalleen murentua 1990-luvun alusta lähtien, ilman virallista, julkista em. kieltopäätöksen kumoamista.
Nykyisin vanhoillislestadiolaisuuden piirissä onkin laajaa kuorotoimintaa, konsertteja järjestetään ja uusia äänitteitä julkaistaan jatkuvasti. Esiintymistilaisuuksista puhuttaessa ja niistä julkisesti ilmoiteltaessa vanhoillislestadiolaiset välttelevät mieluiten yhä sanaa "konsertti", silloin kun kyseessä on yksinomaan tai lähes yksinomaan vanhoillislestadiolaisista koostuvasta kuorosta (tai soitinryhmästä). Sen sijaan käytetään kiertotilmausta "lauluilta", "sävelhartaus" tai muuta vastaavaa sanaa. Esimerkiksi mieskuoro Weljien nettisivustolla ei esiinny kertaakaan sana "konsertti". Poikkeuksen tästä kielenkäyttönormista tekevät ammattimaisesti tai lähes ammattimaisesti johdetut, usein paikallisen evankelis-luterilaisen seurakunnan yhteydessä toimivat kuorot, joiden esiityjissä on myös muita kuin vanhoillislestadiolaisia.
Tunnettuihin vanhoillislestadiolaisiin kuoronjohtajiin kuuluvat esimerkiksi espoolaisen "Candomino"-lapsikuoron perustaja ja kansainvälisesti arvostettu kuoromies Tauno Satomaa sekä tenori Heikki Rainio, joka johtaa Turun tuomiokirkon poikakuoroa, "Chorus Cathedralis Iuniorum", CCI.
SRK julkaisee itsekin nykyisin vuosittain laulutallenteita kirkoissa tapahtuneista lauluilloista, sekä omien opistojen kuorolevyjä. Julkisuudessa tunnetuksi on tullut myös oululainen mieskuoro Weljet, joka on julkaissut kymmenkunta CD-äänitettä. Lisäksi myös joillakin vahoillislestadiolaisilla yksityishenkilöillä on musiikkiin liittyvää kaupallista toimintaa, joista tunnetuin lienee oulunsalolainen Sympaali Oy.
Rauhan sanalla on oma kuoro, jonka nimi on Toukomettiset. Myös Uusheräyksellä on monenlaista musiikkitoimintaa. Uusheräyksen nuorisokuoro on Paljaat Jalat ja Caritas on viiden laulajan kokoonpano liikkeen sisällä.
Virsikirja.
Lestadiolaisten saarnamiesten sanoittamia virsiä on valittu myös virsikirjaan. Sanoittajia ovat esimerkiksi Wäinö Havas (virret 291, 344, 438, 574), Oskari Heikki Jussila (316), Juho Ranginen (169), Niilo Rauhala (22, 248, 249a,b, 395, 466, 468, 470, 476, 479, 507, 528, 576, 604), Gustaf Skinnari (301) ja Leonard Typpö (105, 180).
Julkisuuskuva.
Lestadiolaisuus on synnyttänyt voimakkaita tuntemuksia alusta saakka. Se joutui pappien, toisten herätysliikkeiden ja tavallisten ihmisten parjauksen kohteeksi. Liike leimattiin kirkon taholta lahkoksi 1910-luvulle asti ja 1920-luvulla liike alkoi saada tunnustusta herätysliikkeenä. Alkuaikoina liikettä nimiteltiin hihhuleiksi, rippiläisiksi, lahkoksi, tanssijalahkoksi, eriuskoliikkeeksi ja villiuskoksi.
Lestadiolaisten seuratoiminta aiheutti julkista vastustusta. Esimerkiksi Savitaipaleella vuonna 1884 lestadiolaissaarnaaja menehtyi, kun vaimoaan seuroista hakemaan tullut talollinen ampui häntä olkapäähän. Myös toinen saarnamies joutui vainon kohteeksi pitäessään seuroja Teuvalla vuonna 1872. Nimismies apujoukkoinensa nouti saarnaajan seuratalosta ja lähtivät kuljettamaan tätä kotiin. Matkan varrella he kuitenkin pysähtyivät kievariin ja ripustivat vangin käsiraudoilla leipäorteen. Joukko alkoi juopotella ja vanki unohtui. Kievariin sattumalta poikennut vieras huomasi tajuttoman saarnaajan ja hänet päästettiin vapaaksi.
Lestadiolaisuus joutui myös kirkossa tarkkailun kohteeksi. Jo Lars Levi Laestadius joutui negatiivisen julkisuuden kohteeksi. Hänestä kirjoitettiin esimerkiksi Nobottens Posteniin loukkaavia kirjoituksia, eikä hänen vastineitaan julkaistu. Hän perusti oman lehden Ens Ropandes Röst i Öknen (Huutavan ääni korvessa), jossa hän puolustautui. Myös Koutokeinon tragedia aiheutti voimakasta negatiivista julkisuutta. Tapahtumat saivat Venäjän ulkoministeriön huolestuneeksi. Syy tapahtuneesta vieritettiin Laestadiuksen niskoille. Kuningas pyysi asiasta lausunnon Härnösandin piispalta Israel Bergmanilta ja tämä antoi Laestadiuksesta vapauttavan lausunnon. Kuningas ei täten ryhtynyt mihinkään toimiin Laestadiusta vastaan. Lestadiolaisuus on noussut julkisuuteen erityisesti yhteiskunnan ja kirkon muuttuessa.
Esikoislestadiolaisuus nousi esille 1920- ja 1930-luvuilla, kun sen saarnaajien ronskia puhetapaa ihmeteltiin. 1930-luvulla julkisuuteen nousi vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantunut korpelalaisuus. Korpelalaisuus irtautui 1930-luvun puolessa välissä juuriltaan, kun liikkeen pääpainotukset muuttuivat vanhoillislestadiolaisista korostuksista millenaristisiksi. 1960-luvulla julkisuudessa nousi esille Elämän sana-ryhmän erkaantuminen vanhoillislestadiolaisuudesta. Myös Timo K. Mukan kirja Maa on syntinen laulu (1964) aiheutti julkisuutta mediassa. Oiva Arvola on huomannut, että teos kuvaa korpelalaisuutta, eikä sitäkään objektiivisesti.
Vanhoillislestadiolaisuus nostettiin 1970-luvun naispappeuskeskustelussa toistuvasti esille. Liike joutui 1970-luvulla negatiiviseen julkisuuteen. Se ei juuri oikonut julkisuudessa sitä vastaan esitettyjä väitteitä. Keskustelua käytiin erityisesti Helsingin sanomissa, Kotimaassa ja Kalevassa. Vasta 1980-luvulla vanhoillislestadiolaisuus alkoi kehittää tiedotustoimintaansa. SRK esimerkiksi kutsui toimittajia suviseuroihin.
Osittain julkisuuskuva on edelleen kielteinen ja lestadiolaisuus liitetään sensaationhakuisesti yhteyksiin, joihin se liittyy vain toissijaisesti: Koististen veljeksistä kirjoiteltiin aluksi pitkään lestadiolaisina, vaikka he olivat eronneet leeviläisistä. Tiedotusvälineissä ei aina eritellä liikkeen eri suuntia vaan käsitellään niitä kaikkia lestadiolaisuutena.
Yleisradio on tehnyt lestadiolaisuudesta televisiodokumentit "Matkalla taivaskotiin" (2000), "Kuuma kesä: Enkelten varjeluksessa" (2000) ja "Ainoa oikea Jumala" (2004). Vanhoillislestadiolaisuudessa 1970- ja 1980-luvulla ns. hoitokokouksissa harjoitetusta hengellistä painostuksesta kertovat YLE:n TV1:n dokumentit vuodelta 1981: "Syntisin silmin" ja vuodelta 1985 "Matkalippu helvettiin". Jälkimmäinen sisältää myös dramatisoituja kohtauksia Leo Hartvaaran romaanista "Suden uhrit" (Kirjavaaka 1984). Keväällä 2009 käytiin mediassa keskustelu vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykiellosta ihmisoikeuskysymyksenä, ja tässä yhteydessä YLE lähetti television Voimala-sarjassa keskusteluohjelman "Lestadiolaisäitien synnytyspakko".
SRK teki vuonna 2011 sisäisen selvityksen liikkeen piirissä tapahtuneista lasten seksuaalisista hyväksikäytöistä ja luovutti selvityksen poliisin käyttöön.
Historiaa.
Lestadiolaisten ensimmäinen lehti oli "Öljypuu". Lehti lopetti toimintansa vuonna 1877. Sen takana oli oululainen kirjapaino ja muutama lestadiolainen. Vuonna 1880 alettiin julkaista "Kristillistä kuukausilehteä". Sen päätoimittajana toimi K. A. Heikel ja vuodesta 1883 eteenpäin Aatu Laitinen. Vuonna 1888 lehden nimeksi vaihdettiin "Sanomia Siionista" ja vuonna 1904 "Armonsanomat". Päätoimittaja ei vaihtunut.
Jo ennen hajaannuksia monet lestadiolaiset eivät tilanneet "Sanomia Siionista" eivätkä kirjoittaneet siihen. Syynä oli se, että lehteä pidettiin uusheräyksen lehtenä. Hajaannusten jälkeen yhä useampi lestadiolainen lopetti lehden tilaamisen. Armonsanomat lopetti toimintansa vuonna 1911 Oulun sovintokokoukseen. Kokkolan suurissa seuroissa 1911 perustivat vanhoillislestadiolaiset "Siionin lähetyslehden".
Muita lakkautettuja lestadiolaislehtiä ovat: leskisläisten "A och O", elämänsanalaisten "Elämän sana", esikoislestadiolaisten "Fadersrösten", uusheräyksen "Huutavan ääni", "Kolkuttaja" sekä "Vartijan ääni" ja vanhoillislestadiolaisten "Sions missionstidning".
Nykytila.
Nykyisin Euroopassa ilmestyy kymmenen lestadiolaislehteä: vanhoillislestadiolaisten "Siionin lähetyslehti" (1911), "Siionin kevät" (1931) ja "Päivämies" (1954), rauhansanalaisuuden "Rauhan sana" (1935), "Zions Missionstidning" ja Sions Blad, Lyngenin suunnan liberaalisen haaran "Under Vandringen" (1967), esikoislestadiolaisten "Rauhan side" (1979) ja "Ruukku" (1998, epävirallinen), Uusheräyksen "Lähettäjä" ja sillanpääläisten "Armon ja rauhan tervehdys". Pohjois-Amerikassa ilmestyy neljä lehteä: "Christian Monthly", "Greetings of Peace", "The Shepherd's Voice" ja "The Voice of Zion". Pollarilaisten riitinmattilaisen haaran yhdyssiteenä on kerran kuussa ilmestyvä Newsletter.


Paroksetiini.
Paroksetiini (C19H20NFO3) on selektiivinen serotoniinin takaisinoton estäjä (SSRI), jolla lääkitään masennusta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, paniikkihäiriötä sekä muita ahdistuneisuushäiriöitä. Paroksetiini tuli Seroxat®-kauppanimellä Yhdistyneessä kuningaskunnassa tunnetuksi "ujouslääkkeenä", kun sillä hoidettiin menestyksekkäästi sosiaalisesta fobiasta kärsiviä ihmisiä. 1990-luvulla sitä markkinoitiin Suomessakin kolmannen sukupolven lääkkeenä, "iloisuuspillerinä", jonka näytepaketteja jaettiin terveyskeskuksissa.
Paroksetiinin määritelty vuorokausiannos (DDD) on 20 mg.


Sfinksi.
Sfinksi (kreikaksi Σφιγξ "kuristaja") on taiteessa ja mytologiassa kuvattu ihmispäinen leijona tai hirviö, joka oli yleensä naispuolinen. Ensimmäiset tunnetut sfinksiveistokset valmistettiin muinaisessa Egyptissä. Egyptiläinen sfinksi kuvasi yleensä faaraon tai muun tärkeän henkilön kasvoja, sekä leijonan ruumista, jolla pyrittiin korostamaan patsaan esittämän henkilön voimaa ja mahtia. Myöhemmin kreikkalaiset omaksuivat sfinksin osaksi tarustoaan. He kuvasivat sfinksin yleensä naishahmoisena ja siivekkäänä. Heidän uskomuksensa mukaan sfinksi ryösti nuoria poikia ja oli läsnä verisissä taisteluissa. Sfinksi toimi myös hautapaikkojen vartijana. Joissakin taruissa sfinksi kyseli kreikkalaisilta sankareilta arvoituksia: jos ei tiennyt vastausta, sfinksi muutti onnettoman uhrinsa kiveksi. Kun joku tiesi vastauksen, kaikki vapautuivat loitsusta. Klassisella kreikkalaisella kaudella sfinksi inhimillistyi. Sen kasvot kuvattiin tyyninä ja kauniina ja sille usein veistettiin myös rinnat.
Gizan sfinksi.
Kuuluisin sfinksi (arabiaksi أبو الهول abu'l-haul "kauhun isä") sijaitsee Gizan tasangolla kolmen pyramidin vieressä. Se on noin 20 metriä korkea ja 73,5 metriä pitkä. Kasvojen leveys on 4,15 metriä ja ne oli alkujaan maalattu punaisilla, sinisillä ja vihreillä väreillä. Sfinksi on hakattu peruskalliosta ulkonevaan kalkkikiveen.
Sfinksin henkilöllisyydestä ei ole täyttä varmuutta, vaikka useimmiten sen katsotaan esittävän neljännen dynastian aikana hallinnutta (2558–2532 eaa.) faarao Khafreaa. Sfinksistä ja Khafrea esittävistä patsaista ei kuitenkaan löydy paljon yhtäläisyyksiä. Muun muassa yhdysvaltalainen oikeuslääkäri Frank Domingo pitää sfinksin piirteitä afrikkalaisina, ja Khafren piirteitä eurooppalaisina. Joidenkin teorioiden mukaan sfinksi saattaa esittää myös Khafren edeltäjää, Djedefraa, josta tiedetään hyvin vähän.
Muita egyptiläisiä sfinksejä.
Vaikka Gizan sfinksi on suurin Egyptissä olevista sfinkseistä, ei se suinkaan ole ainoa. Muinaisessa Theban kaupungissa on kahta temppeliä (Karnak ja Luxor) yhdistävä sfinkseillä reunustettu käytävä. Käytävän molemmilla puolilla on koko kolmen kilometrin matkalla vierekkäin sfinksejä, joilla on Amon-jumalaa kuvaava pässin pää. Myös muinaisen Memfiksen kaupungin lähellä on alabasterista kaiverrettu sfinksi. Seuraavat sukupolvet eivät ehkä näe sfinksiä, koska tulvat saattavat hukuttaa sen.
Kreikkalainen sfinksi.
Kreikan ja muinaisen Egyptin tultua tiiviimpään kanssakäymiseen Uuden valtakunnan aikana (1550–1069 eaa.) kreikkalaiset omaksuivat sfinksin osaksi omaa jumalistoaan, kuitenkin muuttamalla sitä niin, että sillä oli naisen pää ja siivet sekä käärmeen häntä. Kreikkalainen sfinksi oli huonon onnen ja tuhon demoni. Tarun mukaan sfinksi kysyi ihmisiltä vastausta arvoitukseen ("Mikä olento liikkuu aamulla neljällä jalalla, päivällä kahdella, ja illalla kolmella jalalla?") ja kuristi kaikki jotka vastasivat väärin. Viimein kuitenkin Oidipus osasi vastata arvoitukseen oikein ("Ihminen."), jolloin sfinksi tappoi itsensä hyppäämällä rotkoon.


Turbulenssi.
Turbulenssi on kaasun tai nesteen virtauksen nopeata nopeuden ja suunnan muutosta ajan suhteen eli heilahduksia. Turbulenssin määritelmä ei ole yksiselitteinen. Heilahdukset ovat kolmiulotteisia ja lisäävät aineen sisäistä sekoittumista, jolloin muun muassa lämmönsiirto ja kemikaalien jne. pitoisuuksien tasaantuminen tehostuvat huomattavasti, esimerkiksi kymmenkertaiseksi. Jos heilahduksia ei ole, niin virtaviivat (esimerkiksi pölyhiukkasten radat) eivät risteä, jollon kyseessä on laminaarinen virtaus, jonka vastus on pienempi.
Laminaari virtaus muuttuu turbulentiksi, kun aineen sisäiset viskoosit voimat eivät jaksa pitää heilahduksia kurissa. Siirtymä-aluetta sanotaan transitio-alueeksi. Transitiovyökkeen raja on nykyisin menetelmin vaikea laskea ja lisäksi se voi siirtyä. Koska reuna vaikuttaa turbulentin alan suuruuteen, niin esimerkiksi lämmönsiirtotehon laskenta on joskus epätarkkaa.
Viskoosien voimein ja hitausvoimien suhde on nimeltään Reynoldsin luku (Re). Kehittynyt putkivirtaus muuttuu turbulentiksi, kun Re > 2300. Tasovirtaukselle raja on noin 500 000.
Turbulenssi ei ole sama asia kuin pyörre. Esimerkiksi tuulessa talon nurkan takana voi olla paikoillaan pysyvä vakaa pyörre, jossa ei ole turbulenssia. Turbulenssi ei ole myöskään sama asia kuin Karmannin pyörrerata (Reydolsin luvuilla 50..200), joka näkyy pyörteiden irtoamisessa esimerkiksi savupiipun takaa vuorotellen eri puolilta. Pyörre on normaalia kaareutuvaa virtausta, joka voi olla joko laminaarinen tai turbulentti.
Tutkimus.
Turbulenssi vaikuttaa virtauksen nopeusprofiilien tasoittumiseen kuten kasvanut viskositeetti, siksi turbulenssin mallinnus perustuu useimmiten tähän ns. Boussinesqin approksimaatioon. Yleisimmät tähän perustuvat mallinnustavat ovat k-ε ja k-ω. Muita tapoja ovat muun muassa Large-Eddy Simulation (LES) ja Direct Numerical Simulation (DNS), jossa laskenta tehdään niin tiheässä numeerisen laskennan hilassa, ettei turbulenssia tarvitse mallintaa.
Soveltaminen.
Luonto ja ihmiset hyödyntävät turbulenssia monin tavoin. Lentokoneen siivissä siiven yläpuolinen virtaus pyritään saamaan turbulentiksi, jolloin virtaus pysyy paremmin kiinni suuremman energiansa ansiosta, eikä koneen siipi sakkaa suurellakaan kohtauskulmalla, jolloin laminaari virtaus irtoaisi siivestä.
Suuremman mittakaavan turbulenssia lentokoneissa matkustavat kutsuvat yleensä "ilmakuopiksi". Turbulenssi ei aiheuta kaikkia ilmakuoppia, vaan osa johtuu ilman lämpötilaerojen aiheuttamista nousu- ja laskuvirtauksista.


Sakkaus.
Sakkaus on tila, jossa ilma-aluksen siipi menettää suuren osan nostovoimastaan ja alus lähtee vajoamaan. Sakkaus johtuu ilmavirtauksen irtoamisesta siivestä liian suurella kohtauskulmalla, jolloin siiven aikaansaama painejakauma, joka tuottaa nostovoiman, muuttuu äkillisesti koko siipiprofiilin matkalta. Myös suihkuturbiini tai potkurikoneen potkuri saattavat sakata.
Syyt ja vaikuttavat tekijät.
Liian suuren kohtauskulman ja siten sakkauksen syitä voivat olla: liian hidas ilmanopeus, äkillinen ja voimakas veto ohjaimesta, tai liian jyrkkä kaarto. Muita sakkauksen syntyyn vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi lentoasu (mm. etureunasolakoiden, laskusiivekkeiden ja laskutelineiden asento), koneen paino, sekä siiven pinnalla oleva lika ja jää. Siiven muoto vaikuttaa siihen, miten ohjattavuus säilyy sakkauksen aikana. Yleisilmailukoneissa tyypillinen suorakulmainen siipi on sakkausominaisuuksiltaan hyvä, koska siinä ilmavirtauksen irtoaminen sakatessa alkaa siiven tyvestä ja siis siiven kärjissä olevilla ohjainsiivekkeillä säilyy teho pidempään. Nuolimuotoinen siipi on sakkausominaisuuksiltaan huono, koska siinä sakkaus alkaa siiven kärjestä ja siis siivekkeet menettävät heti tehonsa. Myös siiven geometrisella ja aerodynaamisella kierrolla voidaan vaikuttaa sakkausominaisuuksiin. Geometrinen kierto tarkoittaa sitä, että siiven kohtauskulma tyvessä ja kärjessä on erisuuri. Aerodynaaminen kierto taas tarkoittaa sitä, että siipiprofiili on erilainen siiven tyvessä kuin kärjessä.
Syntytavat.
Kun ilma-aluksella halutaan lentää hitaampaa vaakalentoa, kohtauskulmaa täytyy kasvattaa eli nokan asentoa nostaa, jotta nopeuden hidastumisesta aiheutunut nostovoiman pieneneminen saadaan korvattua. Tiettyyn rajaan asti tämä onnistuu, mutta liiallinen kohtauskulma aiheuttaa ilmavirtauksen irtoamisen siiven pinnasta ja nostovoiman mahdollistavien paine-erojen katoamisen. Tätä kriittistä kohtauskulmaa kutsutaan sakkauskohtauskulmaksi ja vastaavaa vaakalennon mahdollistavaa nopeutta sakkausnopeudeksi. Tietyllä lentoasulla lentokone sakkaa aina samalla kohtauskulmalla, kun taas sakkausnopeus riippuu lentoasusta ja lentokoneen massasta (painosta).
Jyrkässä kaarrossa koneen jatkavuuden kiihtyvyysvektorin ja koneen putoamiskiihtyvyden muodostama resultanttivektori on suurempi kuin koneen putoamiskiihtyvyys, mikä johtaa siihen, että kone sakkaa suuremmalla nopeudella kuin vastaavalla lentoasulla vaakalennossa. Sakkausnopeus kasvaa painovoiman monikerran neliöjuuren verran. Esimerkiksi 60 asteen kaarto aiheuttaa kaksinkertaisen G-voiman. Neliöjuuri kahdesta on noin 1,4 ja siis sakkausnopeus on 1,4 kertaa suurempi kuin vastaavalla lentoasulla vaakalennossa.
Joillakin hävittäjillä on mahdollista aikaansaada taistelun kannalta hyödyllinen sakkaustila, ns. läpisakkaus. Siinä äkillinen veto ohjainsauvasta aiheuttaa hetkellisesti liian suuren kohtauskulman ja sakkauksen, jolloin kone lentää hetken aikaa pohja edellä, kunnes moottorien teho saa normaalin lentotilan palautumaan.
Seuraukset ja oikaisu.
Sakkaus harvoin johtaa onnettomuuteen, koska lentokoneissa on sakkausvaroitin, joka varoittaa lähestyvästä sakkauksesta, ja lisäksi lentäjien koulutuksessa kiinnitetään paljon huomioita sakkauksen tunnistamiseen ja siitä oikaisuun. Sakkaus ei yleensä tule yhtäkkisesti, vaan sitä edeltää sakkausvaroittimen ilmoitus ja koneesta riippuen esimerkiksi tärinää tai ohjaintuntuman heikentymistä. Itse sakkauksessa tapahtuva liike ei ole välttämättä pientä nokan niiausta kummempi. Koneen painopiste vaikuttaa siihen, kuinka helposti sakkaus päättyy. Etupainoinen lentokone, kuten monet purjekonetyypit, pyrkii itsestään oikaisemaan sakkauksesta jopa niin, että sitä on vaikea edes tarkoituksella saada sakkaamaan. Sakkaus voi myös olla toispuolinen, jolloin seurauksena saattaa olla syöksykierre. Mitä kauempana edessä koneen painopiste pituusakselilla on nostovoimakeskiöstä, sitä vähäisemmältä sakkaus tuntuu.
Sakkauksesta oikaisu tapahtuu viemällä ohjainta eteenpäin eli pienentämällä kohtauskulmaa ja lisäämällä tehoa. Tällöin ilmavirta kiinnittyy takaisin siipeen ja alkaa tuottaa taas nostovoimaa. Matalalla tapahtuva sakkaus voi olla vaarallinen, jos koneen nokan asentoa ei voi enää laskea (kohtauskulmaa pienentää), eikä moottorin täysikään teho riitä palauttamaan nopeutta. Tämä tulee kyseeseen lähinnä silloin, jos kone on jostakin syystä lastattu liian painavaksi.


Tammihiiri.
Tammihiiri ("Eliomys quercinus") on jyrsijälaji, joka kuuluu unikekojen heimoon. Se viettää talven siilin tavoin horroksessa. Laji on arvioitu maailmanlaajuisesti silmälläpidettäväksi. Suomessa tammihiirtä tavattiin 1980-luvulle asti hyvin harvinaisena vain parilla paikkakunnalla. Vuoden 2010 kansallisessa uhanalaisuusarvioinnissa tammihiiri määriteltiin Suomesta hävinneeksi lajiksi, kun aiemmin sitä oli pidetty erittäin uhanalaisena. Tammihiiri on Suomessa edelleen rauhoitettu, ja sen laskennallinen arvo on 2 355 euroa.
Levinneisyys.
Tammihiiren levinneisyysalue ulottuu Portugalista idässä Uralille ja etelässä Pohjois-Afrikkaan. Laji on muuttunut alueen itäosissa harvinaisemmaksi ja kadonnut paikoin kokonaan.
Tammihiirtä on tavattu Suomessa vain Teuvalla ja pienellä neliökilometrin suuruisella alueella Heinolan ja Kouvolan (silloisen Jaala) rajalla. Jaalan alueen kanta oli elinvoimainen vielä 1960-luvun alussa, mutta on sittemmin luultavasti kadonnut kokonaan. Ympäristöministeriö myönsi vuonna 2011 luonnontieteelliselle keskusmuseolle rahoitusta vuosina 2012–2014 toteutettavalle PUTTE-tutkimushankkeelle, jossa pyritään selvittämään, esiintyykö tammihiirtä vielä Suomessa.
Suomea lähimmät ja samalla lajin pohjoisimmat nykyiset esiintymispaikat sijaitsevat Suomenlahden etelärannikolla ja Tytärsaarella, Pietarin seudulla ja Laatokan Karjalassa Lahdenpohjan ja Impilahden välisellä alueella. Pietarin alueen kanta on lievästä taantumisestaan huolimatta yhä suhteellisen vahva, sen sijaan Tytärsaaren ja Laatokan Karjalan populaatiot ovat pieniä ja toisistaan eristyneitä. Joidenkin lähteiden mukaan tammihiirtä esiintyisi myös Suursaarella.
Tuntomerkit.
Tammihiiri on hieman pienikokoisempi kuin isorotta. Tammihiiri on 10-18 cm pitkä ja häntä on 9-14 cm. Tammihiiri on 40-120 g:n painoisena pienehkön rotan kokoinen ja pyöreähkö rakenteeltaan. Tärkeimpiä tuntomerkkejä ovat musta naamakuvio, valkea vatsa sekä paksu häntä, jonka on päässä kärkitupsu.
Elinympäristö.
Laji suosii reheväkasvuisia lehtoja. Tammihiiret elävät siis eritoten rehevillä järvilehdoilla, mutta niitä tavataan myös jäkälämänniköissä. Etenkin Keski-Euroopassa tammihiirtä on tavattu myös ihmisasutusten läheltä. Se tulee toisinaan sisälle rakennuksiinkin ja saattaa silloin jäädä muille lajeille tarkoitettuihin rotan- ja hiirenloukkuihin.
Ravinto.
Tammihiiri syö monipuolista ravintoa, kuten marjoja, hedelmiä, silmuja, siemeniä, erilaisia toukkia sekä hyönteisiä, Joskus ne saattavat napata jopa linnunpoikasia.
Lisääntyminen.
Tammihiiret parittelevat toukokuun lopuilla, ja noin kuukauden kantoajan jälkeen naaras synnyttää 2-8 poikasta. Poikasten silmät aukeavat 21 päivän iässä, ja emo imettää poikasia neljäviikkoisiksi asti. Poikaset kehittyvät hitaasti ja lähtevät emon luota vasta loppukesällä. Suotuisissa oloissa tammihiirille saattaa syntyä kaksikin poikuetta kesän aikana.
Elintavat.
Tammihiiri kiipeilee mielellään ja käyttäytyy kuin orava. Se on aktiivinen öisin ja nukkuu päivisin häntään kietoutuneena ontossa puussa, linnunpöntössä tai vanhassa oravanpesässä. Tammihiiri talvehtii horroksessa Euroopassa lokakuusta huhtikuuhun.


Koivuhiiri.
Koivuhiiri ("Sicista betulina") on hyppyrottien heimoon ("Dipodidae") kuuluva pienikokoinen jyrsijälaji, joka elää harvinaisena myös Suomen luonnossa.
Levinneisyys ja elinympäristö.
Yhtenäisesti sitä tavataan Etelä-Suomesta ja Baltiasta itään suureen osaa Pohjois-Aasiaa. Laikuttain sitä esiintyy myös Skandinaviassa ja Keski-Euroopan itäosassa. Suomessa sitä tavataan Etelä- ja Keski-Suomesta Oulun korkeudelle asti: lajia esiintyy linjan Lohja-Tampere-Jyväskylä-Ilomantsi kaakkoispuolella. Suomessa laji on vähälukuinen. Se on aikaisemmin toiminut uhanalaisten lehtojen bioindikaattorina. Elinympäristöä ovat lehdot ja reheväkasvuiset pensaikot. Vuodenaikojen mukaan laji voi vaihdella elinpaikkaansa. Loppukesästä koivuhiiri ilmaantuu viljelyksille jyviä etsimään, mutta sen voi huomata myös heinittyneiltä hakkuualueilta.
Tuntomerkit.
Koivuhiiren ruumis on 5–7,5 senttiä pitkä, häntä 7,5–11 senttiä. Koivuhiiri on pienikokoinen, painoltaan vain 5-15 g. Selvin tuntomerkki on musta juova selässä sekä siimamainen ruumista pidempi häntä. Väritys on tasaisen ruskea ja selässä leveähkö tumma juova. Etu- ja takajalan uloin varvas voi tarttuessaan kääntyä muita varpaita vastaan – tämä on sopeutuma kiipeilyyn.
Koivuhiiri muistuttaa ulkonäöltään Suomessa huomattavasti yleisempää peltohiirtä, mutta on sitä pienempi ja pitkähäntäisempi. Lajit eivät ole läheistä sukua toisilleen, sillä koivuhiiri kuulu eri heimoon kuin varsinaiset hiiret.
Ravinto.
Koivuhiiri käyttää ravinnokseen siemeniä, marjoja ja hyönteisiä.
Elintavat.
Koivuhiiret kiipeilevät korsissa ja pensaistossa etsimässä ravintoa. Ilman lämpötilalla on merkitys hiiren liikkumiseen. Kesälläkin viileällä säällä se pysyy heinillä vuoratussa pesässään. Ne viettävät horroksessa lokakuusta touko-kesäkuuhun puunkolossa tai maanalaisessa onkalossa. Horroksen aikana koivuhiiren paino voi laskea 50 %.
Lisääntyminen.
Koivuhiiren elinikä on kaksi talvea, mutta se voi elää jopa 5-vuotiaaksi. Naaras tuottaa yhden poikueen vuodessa. Poikaset syntyvät maanpinnalle heinistä rakennettuun kesäpesään. Jälkeläisiä poikueessa on 1–11 kappaletta. Koivuhiiri lisääntyy suppeina yhdyskuntina, ja yksilö on sukukypsä noin vuoden iässä. Koivuhiirellä on hidas lisääntymisrytmi.


Metsämyyrä.
Metsämyyrä ("Myodes glareolus", aiemmin "Clethrionomys glareolus") on punaruskea, pääasiassa metsissä elävä jyrsijälaji.
Metsämyyrä levittää ihmiseen myyräkuumetta ja aiheuttaa vähäistä vahinkoa myös metsätaloudelle syömällä taimien silmuja sekä kasvainten kuorta. Silmu- ja kasvainvioituksista on seurauksena mutkia ja muita laatuvikoja puun runkoon. Metsämyyrä ei ole Suomessa rauhoitettu laji.
Koko ja ulkonäkö.
Metsämyyrä on selkäpuolelta punaruskea tai harmahtavan ruskea. Selän tiilenpunertavan värityksen raja harmaisiin kupeisiin ei ole jyrkkä, sitä vastoin vaalean- tai kellanharmaa vatsa on jyrkkärajainen. Häntä on kaksivärinen, alta valkea ja päältä musta, ja sen pituus on noin puolet ruumiin pituudesta. Pään ja ruumiin pituus on yhteensä 7–13,5 cm, ja paino 12–35 grammaa.
Levinneisyys.
Metsämyyrä on metsäpäästäisen ohella Suomen runsaslukuisin nisäkäs. Sen levinneisyysalue kattaa lähes koko Euroopan, jossa se ei kuitenkaan esiinny Islannissa, Iberian eteläosissa, Välimeren saarilla eikä aivan pohjoisessa havumetsärajan pohjoispuolella.
Lisääntyminen.
Metsämyyrän lisääntyminen ajoittuu huhtikuusta lokakuuhun. Sillä voi kesän aikana olla 2–4 poikuetta, joissa on 3–9 poikasta. Metsämyyränaaraat tulevat sukukypsiksi runsaan kuukauden iässä, koiraat taas runsaan 2 kk:n ikäisinä. Näin ollen keväällä ja alkukesällä syntyvät poikaset tulevat yleensä lisääntymiskuntoon jo syntymäkesänään. Tehokkaan lisääntymisen seurauksena kannat voivat kasvaa nopeasti. Metsämyyräpopulaation kannat vaihtelevat runsaasti melko säännöllisessä syklissä. Pohjois-Suomessa metsämyyrän kannanvaihtelujakson pituus on 4–5 vuotta, Keski-Suomessa 3–4 vuotta. Etelä-Suomessa kantojen vaihtelu on epäsäännöllisempää. Hyvinä myyrävuosina metsämyyrät saattavat syksyllä tunkeutua kesämökkeihin ja ulkorakennuksiin.
Ravinto.
Metsämyyrä käyttää lähinnä kasvisravintoa, kuten siemeniä, marjoja, lehtiä, juuria ja sieniä. Taitavana kiipeilijänä metsämyyrä syö myös jäkäliä puista. Jopa neljännes metsämyyrän ravinnosta on eläinkunnasta - se syö hyönteisiä ja muita pieniä selkärangattomia, ja joskus linnunmunia.
Myyräkuume.
Metsämyyrä kantaa usein Puumala-virusta, joka aiheuttaa myyräkuumetta. Tämä kuumeinen yleistauti kuuluu munuaisoireisten verenvuotokuumeiden tautiryhmään. Tauti tarttuu ihmiseen metsämyyrän eritteistä (virtsa, ulosteet ja sylki). Oireina ilmenee mm. äkillistä ankaraa kuumetta, munuaisoireita ja näköhäiriöitä. Taudista jää pitkäksi aikaa immuniteetti.


Tunturisopuli.
Tunturisopuli ("Lemmus lemmus") on Lapissa elävä värikäs myyrälaji.
Ulkonäkö ja koko.
Vartalon pituus on 7–15 cm, hännän pituus 1,5–2 cm, paino 100 g. Pää ja etuselkä ovat mustat, korvien välissä oranssit läikät. Muu osa selkää ja kylkiä on oranssin-kellertävää, jossa on mustia karvoja seassa. Selässä on musta viiru. Alapuoli kellertävä. Korvat ovat turkin peitossa. Tunturisopuli on hiljainen eläin, joka joskus vikisee ja narskuttelee hampaitaan, kuitenkin kannan ollessa runsas eläin voi kirskua aggressiivisesti.
Suomessa tunturisopulia on tutkinut professori Olavi Kalelan tutkimusryhmä sekä Heikki Henttonen Metsäntutkimuslaitoksesta.
Levinneisyys.
Tunturisopuli on pohjoisen Fennoskandian ainoa endeeminen nisäkäslaji. Sen levinneisyysalue käsittää normaalivuosina vain pohjoisimman Lapin äärikolkat, tunturialueen, ja lisäksi sitä tavataan Kuolan niemimaalla. Lajin "alkukoti" löytyy suurtunturien ylärinteiltä, painanteista, joihin talvituiskujen ansiosta kertyy jopa kolmimetrisiä kinoksia. Näiden lumiviipymäalueiden kasvillisuus rajoittuu – muutaman jääleinikin ja hapron ohella – nukkamaisena mattona maata verhoaviin maksa-, kynsi- ja karhunsammaliin, jotka muodostavat sopulien tärkeimmät ravintolähteet. Myös karut tunturisarojen ja -vihvilöiden peittämät heinäkankaat tarjoavat eläimille suotuisan asuinsijan.
Muuttoliikkeet.
Normaalisti tunturisopulit elelevät muiden myyrien tavoin huomaamattomina omissa oloissaan. Vuodenaikojen vaihtelujen mukaan tunturisopulit suorittavat pientä edestakaista muuttoliikettä ylätunturissa, sillä olosuhteet vaihtelevat rajusti. Kevään koittaessa sulamisvedet hätyyttävät eläimet liikkeelle; kuukautta myöhemmin samat alueet ovat kuivuuttaan elinkelvottomia. Niinpä sopulit siirtyilevät kaiken kesää yhä alemmaksi puronvarsikosteikkoja myötäillen. Syksyllä ne hakeutuvat takaisin talvehtimisalueilleen.
Toisinaan tunturisopulit lisääntyvät poikkeuksellisen runsaasti, ja ylisuureksi kasvanut kanta lähtee vaeltamaan pois tuntureilta. Tällaista tilannetta edellyttää ainakin kaksi peräkkäistä, jopa kolme, runsaslumista talvea ja hyvä ravintotilanne, jolloin eläimet voivat lisääntyä hangen alla. Kun lumi sitten keväällä sulaa ja vedet valuvat pesäkoloihin, sopulit joutuvat lähtemään liikkeelle. Vaelluksia tapahtuu toisinaan myös syksyisin, ja ne ovat riippuvaisia kannan tiheydestä. Suomen Lapissa tällainen suurvaellus tapahtui viimeksi vuonna 1970, jolloin sopuleita oli Pohjois-Lapista Rovaniemelle saakka, jossa niitä näkyi juoksentelemassa kaupungin kaduilla. Viimeisimmät keskisuuret vaellukset tapahtuivat vuosina 1978 ja 2011.
Ravinto.
Tunturisopulin ravinto koostuu suurelta osin erilaisista sammalista, mutta rahkasammalet eivät kuulu sen ravintoon. Sarojen, vihvilöiden ja eräiden muiden heinämäisten kasvien maanpäälliset osat kelpaavat ravinnoksi, varsinkin niiden vihreät kasvinosat. Metsävyöhykkeeseen vaeltaneet tunturisopulit syövät myös lehtiä, varpuja ja kukkannuppuja.
Lisääntyminen.
Normaalisti tunturisopulin lisääntymiskausi kestää koko lyhyen kesän, mutta voi jatkua talvellakin. Suotuisissa oloissa naaras voi synnyttää 6–8 poikuetta vuodessa. Poikasia on yhdessä poikueessa 4-10. Nuoret eläimet voivat puolestaan saavuttaa sukukypsyyden jo noin viiden viikon iässä. Kun olosuhteet ovat ihanteellisimmillaan, tunturisopulikannan kasvu nopeutuu. Tätä tehostaa olennaisesti talvilisääntyminen, joka on juuri sopuleille tunnusomaista. Monimetrisen kinoksen suojissa lämpötila pysyttelee nollan tuntumassa pahimmillakin pakkasilla. Niinpä sopulit "tuottavat" poikasia läpi kaamosajan. Poikasten kehitys on yhtä nopeaa kuin kesälläkin, joten jouluaattona syntyneet poikaset ovat jo laskiaisena kypsiä jatkamaan sukuaan.


Piisami.
Ulkonäkö ja koko.
Piisami on yleisväriltään ruskea, ja sen vatsapuoli on muuta ruumista vaaleampi. Osa piisameista on väriltään tummempia, niin kutsuttuja mustapiisameita, joiden turkki on erityisen arvokas. Niitä pidettiin aiemmin omana alalajinaan "O. z. macrodon", mutta nykyisin kaikkien piisamien katsotaan kuuluvan samaan alalajiin. Piisami on Suomen suurin myyrä: aikuisella yksilöllä on pituutta 40–68 cm, josta hännän osuus on 19–28 cm, ja eläin painaa 0,7–1,7 kg. Häntä on suomupeitteinen ja sivuilta litteä. Takajalkojen varpaiden välillä on räpylämäistä ihoa.
Luontainen levinneisyys.
Piisami on kotoisin Pohjois-Amerikasta. Pohjoisimpana sitä tavataan puurajalle asti Newfoundlandissa, Kanadassa ja Alaskassa, ja eteläisimpänä Meksikonlahdella, Rio Grandessa ja Coloradojoella. Laajan levinneisyyden takia Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN luokittelee lajin elinvoimaiseksi.
Siirtoistutusalueet.
Euroopan ensimmäiset viisi piisamia, kaksi urosta ja kolme naarasta, tuotiin Prahan lähelle Tšekkiin vuonna 1905. Laji alkoi levitä istutuspaikalta kaikkiin ilmansuuntiin 9–70 kilometrin vuosivauhdilla. Nykyään sitä tavataan laajalla alueella Keski- ja Pohjois-Euroopassa, Ukrainassa ja Venäjällä. Kaikkiin maihin sitä ei ole tuotu tarkoituksellisesti, vaan kanta on syntynyt tarhoista karanneista yksilöistä. Näin kävi esimerkiksi Ranskassa, jossa piisameita karkasi vuonna 1930 muutamasta eri tarhasta; näiden karkulaisten jälkeläiset etenivät myöhemmin Belgiaan, Alankomaihin ja Sveitsiin. Britanniasta tämä vieraslaji saatiin hävitettyä vuonna 1937, kun piisamien maahantuonti ja tarhaus oli kielletty ja karkulaisista syntyneet pienet kannat poistettu nopeasti. Myös tanskalaiset ovat pystyneet estämään lajin leviämisen maahansa. Muihin Fennoskandiaan maihin kuin Suomeen piisamien tuonti oli alun perin kielletty, mutta laji kuitenkin levisi Suomen kautta itsenäisesti Ruotsin Länsipohjaan vuoden 1945 tienoilla ja Norjaan vuonna 1970. Piisami on levinnyt nopeasti laajoille alueille, sillä Euroopan ilmasto ja elinympäristöt ovat samankaltaiset kuin sen alkuperäisellä elinalueella, se ei kilpaile muiden lajien kanssa, se sopeutuu monenlaisiin ympäristöihin ja ravintoon, lisääntyy tehokkaasti ja pystyy liikkumaan maallakin pitkiä matkoja. Useimmissa Euroopan maissa piisamia pidetään vahinkoeläimenä ja niiden kantaa pyritään vähentämään, sillä ne esimerkiksi repivät kalaverkkoja ja kaivavat koloja patoihin, ratavalleihin, tienpenkkoihin ja tekolampien penkereisiin.
Aasiassa laji esiintyy Siperiassa, Mongoliassa, Kiinassa, Koillis-Koreassa ja Japanin Honshussa. Aasian kanta on saanut alkunsa Neuvostoliitossa vuoden 1928 jälkeisinä parina vuosikymmenenä tehdyistä laajamittaisista, kymmenientuhansien yksilöiden istutuksista.
Etelä-Amerikassa, Argentiinan eteläosissa on myös istutuksista syntynyt piisamipopulaatio.
Suomeen piisameita istutettiin vuodesta 1919 lähtien 1930-luvulle asti noin 300 eri paikkakunnalle turkismetsästystä varten. Ensimmäiset, vuonna 1919 Saksasta Kajaanin lähelle tuodut yksilöt eivät menestyneet. Suomalainen piisamikanta saikin varsinaisesti alkunsa vasta vuonna 1922, jolloin Tšekkoslovakiasta tuotuja yksilöitä vapautettiin Kruunupyyhyn. Myöhemmistä istutuspaikoista merkittävimpiä olivat Kirkkonummi, jonne eläimiä tuotiin vuonna 1924, Hämeenlinna, Suomussalmi ja Sulkava. Ahvenanmaalle piisami vietiin vuonna 1926. Istutuksissa käytettyjä yksilöitä, joita oli kaikkiaan noin 1 100, tuotiin Tšekkoslovakian ja Saksan lisäksi myös Pohjois-Amerikasta. 1950-luvulle mennessä laji oli saavuttanut Suomessa nykyisen levinneisyytensä, joka kattaa koko maan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Piisamia pyydetään yhä Suomessa, suurimmaksi osaksi turkin vuoksi, sillä täällä laji ei aiheuta niin paljon haittoja kuin Keski-Euroopassa. Eläimen liha käy myös ihmisravinnoksi. Parhaimpina vuosina saalis on ollut yli 300 000 yksilöä. Piisamin metsästysaika on 1.10.–19.5. Vahingollisen tai haittaa aiheuttavan yksilön poistamiseen voi saada riistanhoitopiiriltä pyyntiluvan myös rauhoitusaikana. Asuttua piisaminpesää ei tavallisesti saa rikkoa, mutta riistanhoitopiiri voi myöntää siihen erikoisluvan 1.8.–31.8. välisenä aikana.
1990-luvulla piisamin kanta romahti ja laji katosi lähes kokonaan Etelä- ja Lounais-Suomesta. Tarkkaa syytä tähän ei tiedetä. Yhdeksi tekijäksi on arveltu runsastunutta saukkokantaa. Amerikassa piisameilla on luonnostaankin samanlaisia kannanvaihteluita kuin pienemmillä myyrälajeilla.
Elinympäristö.
Piisami ei ole erityisen vaativa elinympäristönsä suhteen. Parhaiten se viihtyy matalissa ja reheväkasvisissa järvissä, hitaasti virtaavissa pienvesistöissä ja rämeillä. Vesistö ei saa kuitenkaan jäätyä pohjaan asti. Vaeltavia piisameita voidaan tavata hyvinkin pienistä lammista ja ojista, ja toisaalta myös ulkosaariston luodoilla. Pohjois-Amerikassa laji elää myös tundralla ja suistoalueilla. Piisamin menestys Euroopassa selittyy osittain sillä, että alueella on ollut tyhjä ekolokero kahden sitä elintavoiltaan muistuttavan lajin, suurikokoisen majavan ja pienikokoisen vesimyyrän, välissä.
Elintavat.
Uivalla piisamilla koko selkä on vedenpinnan yläpuolella, kun taas majavilla yleensä vain pää on näkyvissä.
Käyttäytyminen.
Piisami muistuttaa elintavoiltaan varsin paljon majavia. Piisamit liikkuvat vilkkaimmin hämärällä ja yöllä. Piisami rakentaa yleensä suuren, kekomaisen pesänsä kasveista järven tai jonkun muun vesistön rannalle. Se voi myös kaivaa rantatörmään kolon, joka menee veteen sekä maalle. Kolossa ja sen lähellä piisami elää pariskunnittain ja ne puolustavat reviiriään aggressiivisesti. Kammio on vuorattu heinillä ja saroilla. Talvella piisamit pysyttelevät paljon pesässään, vaikka eivät nukukaan talviunta. Pakkanen kovettaa pesän, joka on erinomainen suoja koiria ja kettuja vastaan, sillä sinne pääsee vain veden alta. Jos pesä hävitetään, piisami on talvella turvaton ja menehtyy helposti. Piisamilla on vain vähän luontaisia vihollisia Suomessa, ehkä merkittävimpinä kettu, supikoira ja minkki. Myös huuhkaja ja kanahaukka ovat oppineet metsästämään piisamia. Piisami ei ole petoeläimille helppo saalis, sillä se puolustautuu aggressiivisesti.
Ravinto.
Piisami syö ravinnokseen pääasiassa vesikasvien, kuten lumpeen, palpakoiden, kortteiden, osmankäämien, kaislan ja sarojen meheviä osia. Niiden puutteessa se voi hyödyntää myös vähäravinteisempia kasveja, kuten järviruokoa, mutta tällaista ravintoa käyttävät yksilöt jäävät usein pienikokoisiksi ja laihoiksi. Irtisyöty lumpeikko jää piisamin jäljiltä pinnalle kellumaan. Karuilla järvillä eläin voi hävittää vesikasvillisuuden miltei kokonaan. Samalla kasvien sitoma lietekin huuhtoutuu pois, joten kasvillisuuden palautuminen voi kestää kauan. Rehevöityneissä vesistöissä kasveja vähentävästä piisamista voi vastaavasti olla jopa hyötyä. Piisami voi syödä veden alla, koska se kykenee sulkemaan huulensa etuhampaiden takana. Se pystyy olemaan veden alla yhtäjaksoisesti jopa 20 minuuttia. Varsinkin talvella se syö eläinravintoa, kuten simpukoita, rapuja ja kotiloita. Joskus se nappaa saaliiksi myös kilpikonnia, hiiriä, lintuja, sammakoita ja kaloja. Joskus piisami ottaa kalan verkosta, jolloin verkko saattaa repeytyä tai piisami saattaa jäädä siihen kiinni. On arveltu, että myös jokihelmisimpukan harvinaistuminen johtuisi osittain piisamin runsastumisesta.
Lisääntyminen ja elinikä.
Tiineys kestää 25–30 vrk ja poikueessa on 5–9 poikasta. Poikueita on 1–3 vuodessa. Piisami on kausilisääntyjä, joten poikueiden määrä riippuu ravintotilanteesta ja maantieteellisestä sijainnista. Poikaset syntyvät yleensä maapesässä, pitkän käytävän päässä, jonka piisami kaivaa rantatörmään.
Piisami voi elää luonnossa ainakin kolmevuotiaaksi. Joidenkin lähteiden mukaan ne voisivat vankeudessa saavuttaa jopa 10 vuoden iän. Varmojen tietojen mukaan ikäennätys vankeudessa on lähes kuusi vuotta.
Piisami kulttuurissa.
Yrjö Kokon vuonna 1944 julkaistussa kirjassa "Pessi ja Illusia" on yhtenä hahmona "Biisami", joka kaivaa Pessille ja Illusialle talvipesän. Tove Janssonin Muumi-teoksissa esiintyy hahmo nimeltään "Piisamirotta". Myös "Kaislikossa suhisee"- ja "Franklin"-animaatiosarjoissa on henkilöinä piisameja.
Piisamin tuloa Suomeen on käsitelty vuonna 1960 julkaistussa Atso Artimon väitöskirjassa.


Metsähiiri.
Metsähiiri eli isometsähiiri ("Apodemus flavicollis") on eurooppalainen hiirilaji.
Levinneisyys ja elinympäristö.
Metsähiirtä tavataan suuressa osassa Eurooppaa, ei kuitenkaan pohjoisessa eikä eräissä Länsi-Euroopan osissa. Idässä laji on levinnyt Uralin tienoille. Suomessa metsähiirtä tavataan maan etelä- ja keskiosissa. Elinympäristöä on kangasmetsät, lehtomaiset sekametsät ja pensaikkoiset niityt. Syksyisin ne voivat ilmestyä rakennuksiin ja kesämökkeihin tehden tuhoa lämmöneristeisiin.
Ulkonäkö ja koko.
Metsähiiren ruumiin pituus on 9–12 senttiä. Häntä on 9–13,5 senttiä pitkä. Metsähiiri painaa 10–45 grammaa.
Sillä on kellertävän- tai ruosteenruskea selkä, valkea vatsa ja kellertävä "vyö" kaulan yllä. Metsähiirellä on poikkeuksellisen suuret silmät sekä korvat. Ensisilmäys otuksen pitkään siimahäntään paljastaa, ettei kyseessä voi olla rotta.
Elintavat.
Metsähiiren mieluisinta elinympäristöä ovat rehevät kangasmetsät, lehdot ja pensaikot. Laji viihtyy myös niittyjen ja peltojen laiteilla sekä puutarhoissa. Laajoilta viljelylakeuksilta sitä tavataan harvoin. Kesäkauden metsähiiret viettävät ulkosalla, mutta syksyllä ne hakeutuvat ihmisasumusten tuntumaan; joskus tapahtuu suoranainen ryntäys sekä ulko- että asuinrakennuksiin. Metsähiiri on talvella aktiivinen eikä siis nuku talviunta tai vaivu horrokseen. Ketterästi kiipeilevä metsähiiri tunkeutuu näppärästi myös toiseen ja kolmanteenkin kerrokseen. Syksyllä autioituviin kesähuviloihin hiirulaiset hiipivät juuri ennen talven tuloa.
Metsähiirelle tyypillistä on ruokavaraston hankkiminen johonkin tiettyyn paikkaan sekä pehmikkeiden kasaaminen pesäksi. Tämä on yöaktiivinen laji. Juoksijana metsähiiri on loistava ja voi tukeutua kengurumaiseen häntäänsä hypätessään jopa metrin pituisia loikkia. Elinikä lajilla on 1–1,5 vuotta, voi olla että metsähiiri elää vanhemmaksikin.
Lisääntyminen.
Metsähiirien lisääntymisaika on helmi- ja maaliskuussa. Naaras tuottaa 2–4 poikuetta, joissa on jokaisessa 3–6 poikasta. Poikaset joutuvat selviytymään omillaan heti kolmen viikon jälkeen. Useimmiten poikiminen tapahtuu maan kamaralle mättään, juurakon tai risuläjän suojiin. Toisinaan metsähiirinaaras kuitenkin synnyttää jälkeläisensä ylhäällä huojuvaan puunonteloon. Luonnossa lisääntymistä tapahtuu vain kesäkaudella huhtikuusta syyskuuhun, mutta ihmisten ympäristöönsä viemän ravinnon turvin metsähiiret voivat synnyttää poikasia sydäntalvellakin.
Ravinto.
Metsähiirelle kelpaavat ravinnoksi niin kasvi- kuin eläinkunnankin tuotteet. Hiiri aiheuttaa usein tuhoja ruokavarastoissa ja viljalaareissa. Juureksista metsähiiret eivät juuri välitä, ja omenoistakin ne haluavat syödä ensisijaisesti siemenet. Myös luonnossa metsähiiret suosivat siemenravintoa, kuten käpyjen siemeniä, tammenterhoja ja pähkinöitä.


Peltohiiri.
Peltohiiri ("Apodemus agrarius") on jyrsijälaji, joka kuuluu varsinaisten hiirten ja rottien alaheimoon ja samaan sukuun metsähiiren kanssa.
Ulkonäkö ja koko.
Peltohiiri on yleisväriltään kellanruskea, selkää pitkin hännän tyvestä päälaelle kulkee tumma juova. Sen ruumiin pituus on 8,5-12 cm ja häntä on noin 7-9 cm.
Peltohiiri muistuttaa ulkonäöltään Suomessakin harvinaisena tavattavaa koivuhiirtä, mutta on sitä suurempi ja lyhythäntäisempi. Lajit eivät ole läheistä sukua toisilleen, sillä koivuhiiri kuuluu eri heimoon kuin varsinaiset hiiret.
Levinneisyys ja elinympäristö.
Peltohiiren levinneisyysalue muodostuu kahdesta erillisestä osasta. Eurooppalainen levinneisyysalue ulottuu Saksasta ja Balkanilta itään Venäjälle. Ruotsissa peltohiirtä ei tavata. Suomessa peltohiiren levinneisyys ulottuu Nurmes–Pernaja-linjan kaakkoispuolelle. Erillinen levinneisyysalue on Kiinan itärannikolla Himalajan itäpuolella.
Laji elää avoimessa maatalousmaisemassa ja kosteilla niityillä, varsinkin jos läheisyydessä on metsiköitä, lehtoja ja metsänreunoja, jonne ne voivat piiloutua talvisin. Metsähiiren tavoin peltohiirikin kaivaa laajan käytäväverkoston maahan ja rakentaa sinne pesä- ja varastokammiot. Se voi myös kaivautua lumen alle, missä se syö sammalta, juuria, jyviä ja viljan korsia.
Elintavat.
Peltohiiri on tasalämpöinen. Jos lämpötila laskee miinusasteille, se voi vaipua lyhytkestoiseen talvihorrokseen. Peltohiiri on päiväaktiivinen. Peltohiiren lisääntymisaika kestää huhtikuulta lokakuulle ja naaras saa 2-3 poikuetta kesässä. Sen raskaus kestää 21 päivää, jonka jälkeen se synnyttää 3-9 poikasta ja imettää niitä kaksi viikkoa.
Ravinto.
Peltohiiri syö pääasiassa siemeniä ja viljoja. Se käyttää myös eläinravintoa, esimerkiksi loukkuun jäänyttä lajitoveriaan.


Mustarotta.
Mustarotta ("Rattus rattus") on pitkähäntäinen "Rattus"-suvun jyrsijälaji. Laji on peräisin Aasiasta, josta se levisi ensin Lähi-itään ja saapui Eurooppaan 700-luvulla. Mustarotta on toinen Suomessa esiintynyt rottalaji isorotan eli rotan lisäksi, joskin isorotan syrjäyttämänä luonnosta sukupuuttoon hävinnyt 1920-luvulla. Nykyisin sitä tavataan satunnaisesti satamakaupungeista. Esimerkiksi Helsingin Katajanokan makasiineissa on joskus ollut tilapäisiä esiintymiä.
Ulkonäkö ja koko.
Nimestään huolimatta lajia tavataan useina värimuunnoksina. Väri vaihtelee tavallisesti mustasta vaaleanruskeaan, ja vatsapuoli on vaaleampi. Keskipituus on noin 20 cm ja häntä on suunnilleen muun ruumiin pituinen. Tyypillinen paino on non 200 grammaa. Mustarotta on erittäin ketterä kiipeilemään ja pyrkii pakenemaan ylöspäin. Mustarotta ei ole erityisen hyvä uimaan. Mustarotta elää noin nelivuotiaaksi. Rotat elävät laumoissa, joissa voi olla jopa 60 jäsentä.
Levinneisyys ja elinympäristö.
Mustarotta on alkujaan peräisin Aasiasta, mahdollisesti Intian ja Indokiinan alueelta. Ne ovat levinneet vieraslajina ihmisten mukana, ja asuttavat etenkin rannikkoseutuja. Siksi niitä kutsutaan joskus laivarotiksi. Mustarotta on yleinen trooppisilla alueilla, mutta lauhkeassa ilmastossa isorotta on moni paikoin syrjäyttänyt sen. Tropiikissa mustarotat ovat paikoitellen aiheuttaneet paljon vahinkoa alueiden alkuperäiselle luonnolle, ja lajia pidetäänkin yhtenä maailman sadasta haitallisimmasta vieraslajista.
Mustarotta ja ihminen.
Rottia on kautta aikojen pidetty länsimaisessa kulttuurissa inhottavina ja likaisina olentoina. Ne ovat tuhoeläimiä ja ovat olleet ainakin osasyyllisiä tappavien kulkutautien leviämisessä. 1300-luvulla Euroopassa riehunut keuhko- ja paiserutto musta surma levisi oletettavasti mustarotissa eläneiden kirppujen puremien kautta. Kiinalaisessa kulttuurissa rottaa on kuitenkin pidetty pyhänä. Se on jumala Gandeshin esiintymishahmo. Lisäksi se on kiinalaisen horoskoopin ensimmäinen merkki. Sanotaan myös, että rotta toi riisin lahjaksi ihmisille.


Vaivaishiiri.
Vaivaishiiri ("Micromys minutus") on pieni jyrsijälaji, jota tavataan Euroopassa ja Aasiassa. Se on vaivaishiirten ("Micromys") suvun ainoa laji.
Tuntomerkit.
Vaivaishiiri on ruskea ja sillä on valkoinen mahan alus. Ruumiin pituus on n. 5–7 cm ja häntä 5-6 cm pitkä. Vaivaishiiri painaa neljästä kuuteen grammaa. Pitkää häntäänsä vaivaishiiret käyttävät tarttumaelimenä kiipeillessään.
Vaivaishiiren sanotaan toisinaan olevan maailman pienin jyrsijä, mutta joidenkin lähteiden mukaan 6 gramman painoinen kääpiöhiiri ("Mus minutoides") ja ruumiinpituudeltaan 4-senttiset kääpiöhyppyrotat ("Salpingotus") olisivat sitäkin pienempiä.
Levinneisyys.
Vaivaishiiren levinneisyysalue ulottuu Länsi- ja Keski-Euroopasta Aasiaan aina Koreaan ja Japaniin sekä Etelä-Kiinaan asti. Fennoskandiassa laji elää Etelä- ja Keski-Suomessa, Tanskassa sekä paikoin Ruotsissa. Vaivaishiiri on levinnyt Suomeen vasta viime vuosisadan kuluessa. Suomessa se on levinnyt Oulun ja Kuusamon tasolle saakka. Leviämisen syynä pidetään vaivaishiirten kulkeutumista heinä- ja olkikuormien mukana. Vaivaishiiri on pohjolassa tyypillinen viljelysmaiseman asukas. Se elää viljapelloilla, ruohostoissa ja pensaikkoalueilla, mutta myös ruohikkoisissa avoimissa metsissä.
Elintavat.
Vaivaishiirtä esiintyy pelloilla ja heinikoissa. Vaivaishiiri kiipeilee taiturimaisesti, ja se elää enimmän elinajastaan maanpinnan yläpuolella korsistossa. Korren ympärille kietaistu häntä toimii hiiren tukena ja turvavyönä. Vaivaishiiri rakentaa pallomaisen pesän heinänkorsien tai ruohojen varaan 40-80 cm korkeudelle saaden tehokkaan suojan pikkupedoilta. Pesä on muodoltaan soikea tai pyöreä, ja sen läpimitta on n. 10 cm. Talvisin vaivaishiiri käyttää hyödykseen muiden pienjyrsijöiden tekemiä käytäviä ja koloja. Vaivaishiiri selviää talvesta etsimällä talvehtimispaikan esimerkiksi ladosta tai sänkipellolta. Suurin osa kannasta kuitenkin menehtyy talven aikana.
Vuonna 2001 Wimbledonin tennisturnauksessa käytetyt tennispallot lahjoitettiin vaivaishiiren tekopesiksi. Kyseessä oli Ison-Britannian Wildlife Trustin hoitama vaivaishiiren suojeluohjelma. Pallon sisus on riittävän suuri vaivaishiiren pesäpaikaksi, kylkeen porattu 16 mm:n reikä sen sijaan liian pieni petoeläinten kuljettavaksi.
Ravinto.
Vaivaishiiri syö jyviä ja muita siemeniä sekä toisinaan hyönteisiä, marjoja, hedelmiä ja nuoria versoja.
Lisääntyminen.
Vaivaishiiret eivät lisäänny talvisin. Naaras saa joka vuosi 2-3 poikuetta, joista ensimmäiset syntyvät touko-kesäkuussa. Emon tiineysaika on 21 päivää. Poikueessa on kerralla 2-10 jälkeläistä. Poikaset syntyvät sokeina ja karvattomina. Poikaset kasvavat nopeasti ja selviytyvät omin avuin jo kahden viikon ikäisinä ja 6-viikkoisina niistä tulee sukukypsiä.


Orava.
Orava ("Sciurus vulgaris") on jyrsijöiden lahkoon kuuluva, Suomessakin varsin yleisesti esiintyvä nisäkäslaji.
Levinneisyys.
Oravaa tavataan pohjoisella havumetsävyöhykkeellä lähes koko Euroopassa sekä Aasian pohjoisosissa, lukuun ottamatta kaikkein pohjoisimpia alueita, mistä havupuut puuttuvat. Yhdistyneessä kuningaskunnassa on amerikkalainen harmaaorava lähes syrjäyttänyt eurooppalaisen oravan.
Tuntomerkit.
Täysikasvuisen oravan ruumis on 19–28 cm ja häntä 14–24 cm pitkä. Painoa oravalla on 200–480 gramman väliltä.
Oravan tunnistaa helposti pitkästä tuuheasta hännästä. Oravien silmät ovat melko suuret ja eteenpäin työntyvät, minkä vuoksi niiden näkökenttä on laaja. Vatsa on aina valkea, ja pään sivut ovat yleensä punertavan harmaat, mutta selän ja kylkien väritys voi vaihdella punaisen ja ruskean sävyistä lähes mustaan tai jopa valkoisenkirjavaan. Musta värimuoto on perinnöllinen, ja sitä tavataan erityisesti Etelä-Euroopassa ja eräillä saarilla, kuten Viron Saarenmaalla ja Hiidenmaalla. Suomen oravakannassa tavataan erilaisia värityyppejä: mustahäntäinen tumma kuusiorava, punahäntäinen vaalea mäntyorava sekä ruskeahäntäinen orava lukuisine välimuotoineen. Orava vaihtaa karvan kaksi kertaa vuodessa. Korvien karvatupsut kehittyvät syksyn kuluessa ja putoavat keväällä pois. Uros ja naaras muistuttavat toisiaan sekä ulkomuodoltaan että kooltaan.
Oravan ääntely on säksätystä, undulaattimaista kujerrusta tai kurnutusta ja niiskuttelua.
Ravinto.
Pohjoisella havumetsävyöhykkeellä, kuten Suomessa, oravien pääravintona ovat kuusen siemenet, huonoina käpyvuosina oravat turvautuvat myös männyn siemeniin. Syksyllä sienet ovat tärkeä ravinnonlähde. Sen lisäksi oravat voivat syödä kukkia, marjoja, hedelmiä, vihreitä kasvinosia ja nilaa. Eläinravintona kelpaavat toukat, hyönteiset ja linnunmunat ja -poikaset. Etelämpänä lehtimetsävyöhykkeellä, missä kasvaa runsaasti pähkinäpensaita ja tammia, pähkinät ja tammenterhot ovat oravien tärkeimpiä ravinnonlähteitä. Baltian maiden sekametsävyöhyke on luonnostaan oraville suotuista aluetta, sillä siellä esiintyy metsissä runsaasti sekä tammea ja pähkinäpensasta että kuusta.
Oravat järsivät toisinaan luita ja pudonneita hirvieläinten sarvia kalkintarpeeseensa. Asutusalueiden ”city-oravat” taas hyödyntävät pääosin lintujen ruokintapaikkojen antimia, pääasiassa maapähkinöitä, auringonkukansiemeniä ja talia. Niiden tiedetään myös kaivelevan ulkoroskapönttöjä ruoan toivossa. Joskus orava voi tulla jopa sisälle rakennuksiin ruoanhakuun tai jopa rakentaa pesän ullakolle.
Mäntyyn koivun oksista tehty oravan pesä.
Lisääntyminen.
Naaraiden kiima-aika on keväällä, mutta sen tarkka ajankohta riippuu ravintotilanteesta. Kantoaika on noin 38 vuorokautta. Ensimmäinen poikue syntyy Suomessa yleensä huhti–toukokuussa, toinen myöhemmin kesällä. Poikasia syntyy kunnostettuun nukkumapesään kolmesta kuuteen kappaletta. Emo imettää poikasia viidestä kuuteen viikkoa. Uros ei osallistu poikasten hoitoon. Orava voi pisimmillään elää vangittuna kymmenvuotiaaksi ja luonnossakin 6–7-vuotiaaksi. Tavallisesti orava ei kuitenkaan elä 2–4 vuotta kauempaa. Sukukypsäksi se tulee toisena elinvuotenaan.
Elintavat.
Useimmista muista nisäkkäistä poiketen orava on selvästi päiväeläin. Suomenkin nisäkäslajistossa orava on ainoa aidosti päiväaktiivinen laji. Oravan reviiri on muutaman hehtaarin laajuinen. Se rakentaa useita lähes pallon muotoisia pesiä liikkumisalueensa sisälle. Pesät sijaitsevat korkeissa puissa, yleensä kuusen tai männyn oksilla, mutta myös linnunpöntöt käyvät. Sisältä orava vuoraa pesät naavalla, ruoholla, sammalilla, lehdillä ja muilla täytteillä. Talvella pesät ovat lämpimiä. Ollessaan pesässä orava sulkee sen kulkuaukon. Oravat myös kätkevät ruokaa varastoon maahan tai puun koloihin. Orava muistaa kätköjensa sijainnin suurin piirtein, ja löytää ne lopulta hajuaistinsa perusteella. Oravat voivat myös kesyyntyä hyvin kesyiksi ihmisten läheisyydessä.
Metsästys.
Oravaa metsästettiin Suomessa 1900-luvun alussa satojatuhansia yksilöitä. Nahkoja vietiin lähinnä Saksaan ja Englantiin. Laji rauhoitettiin vuonna 1929, ja metsästysaikaa lyhennettiin. Oravakannat elpyivätkin nopeasti. Nykyään oravan metsästys Suomessa on vähäistä.


Liito-orava.
Liito-orava ("Pteromys volans") on lähes koko Pohjois-Euraasian alueella tavattava jyrsijälaji ja "Pteromys"-suvun ainoa Euroopassa esiintyvä edustaja. Uhanalaisuudeltaan liito-orava on luokiteltu maailmanlaajuisesti elinvoimaiseksi ja Suomessa vaarantuneeksi.
Levinneisyys.
Liito-orava on Siperian taigavyöhykkeen laji, jota esiintyy Euroopan puolella Suomessa, Venäjällä ja Baltiassa. Liito-oravan levinneisyysalue ulottuu Suomesta halki Venäjän Tyynellemerelle ja Japaniin. Suomessa liito-oravan painopiste on etelässä ja levinneisyysalueen pohjoisraja kulkee Oulun–Kuusamon seudulla.
Tuntomerkit.
Liito-orava on tavallista oravaa pienempi. Naaras painaa noin 150 g, koiras hieman vähemmän. Ruumis on 13–17 cm pitkä, häntä 9–14 cm. Häntä on litteä. Silmät ovat suuret. Liito-oravan turkki on harmaa, vatsa hieman selkäpuolelta vaaleampi. Kaulan ja eturaajan taipeessa on musta viiru. Etu- ja takaraajojen välissä on liitopoimu.
Ravinto.
Liito-orava syö lehtipuiden lehtiä, siemeniä, silmuja, versoja ja marjoja. Väitteelle, että liito-orava syö satunnaisesti linnunmunia ja -poikasia, ei toistaiseksi ole löydetty todisteita. Jos lepän ja koivun norkkoja on runsaasti saatavilla, liito-orava kerää niitä talvivarastoon esimerkiksi vanhaan tikankoloon.
Lisääntyminen.
Liito-oravan kiima-aika alkaa Etelä-Suomessa maaliskuussa. Toinen kiima on huhtikuun jälkipuoliskolla. Kantoaika on viisi viikkoa ja poikueeseen kuuluu tavallisesti 2–3 noin viiden gramman painoista poikasta. Liito-oravanaaras tekee pesänsä mieluiten käpy- tai pohjantikan aiemmin rakentamaan koloon, mutta se ei vierasta varpuspöllön pönttöäkään, ja se käyttää myös tavallisen oravan risupesiä. Paras pesänrakennusmateriaali on naava, mikäli sitä on saatavilla. Liito-oravan elinikä on tavallisesti jopa viisi, enimmillään kahdeksan vuotta.
Elintavat.
Liito-orava suosii vanhahkoja kuusivaltaisia sekametsiä, joista löytyy lehtipuita kolo- ja ruokailupuiksi. Liito-oravat saattavat elää lähelläkin ihmisasutusta esimerkiksi taajamien virkistysmetsissä, jos sopivaa elinympäristöä ja yhteyksiä muihin metsiin on tarjolla.
Liito-orava on aktiivisimmillaan iltahämärissä, muutenkin se liikkuu pääosin öisin. Poikasten ollessa pieniä naaras ruokailee myös päivisin. Liito-orava ei vaivu talviuneen, mutta se voi pakkasella nukkua yhteen menoon pari vuorokautta. Erikoisin piirre on se, että liito-orava etenee metsässä liitäen puusta toiseen häntäänsä peräsimenä käyttäen. Etu- ja takaraajat sivuille ojennettuina liito-orava pystyy liitämään lähes sata metriä. Suomen kielen murteissa liito-oravaa onkin kutsuttu nimellä siipiorava sen liikkumistavan vuoksi.
Parhaiten liito-oravan löytää pesäpuun tyvellä tai pesäpöntön katolla olevien sinapin väristen, riisinjyvän kokoisten ulostepapanoiden perusteella. Pesäpuu on usein haapa, ja oravan tapaan pesiä on useita eri puissa. Suotuisalla pesimisalueella on useita haaparyhmiä pääpuuston ollessa kuusikko tai sekametsä.
Uhanalaisuus.
Suomi ja Viro ovat EU:n ainoat maat, joissa liito-oravaa esiintyy. Suomessa laji on voimakkaasti vähentynyt, ja kansallisessa uhanalaisuusluettelossa (2000 ja 2010) se on merkitty vaarantuneeksi. Laji kuuluu EU:n luontodirektiivin tiukasti suojeltujen lajien IV(a)-listalle, jonne luetteloitujen lajien lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kielletty. Suomessa on keväällä 2006 julkaistun tutkimuksen mukaan 143 000 naarasliito-oravaa. Liito-oravan tapauksessa puhutaan naaraiden määrästä, linnuilla vastaava termi olisi parimäärä. Liito-oravien vähenemiseen on vaikuttanut esimerkiksi niiden elinalueiden pieneneminen ja pirstoutuminen rakentamisen sekä metsien hakkuiden takia.
Suojelu ja uhat Suomessa.
Vanhoista liito-oravan asuttamista metsistä on kiistelty ainakin vuodesta 1980. Luonnonsuojelulaissa kiellettiin uhanalaisen liito-oravan pesäpuiden hävitys vuonna 1996. Luontojärjestöjen mukaan Suomi ei suojele liito-oravaa tarpeeksi. Luonto-Liiton mukaan perusteellisia liito-oravakartoituksia ei ole tehty. Kuusivaltaisissa sekametsissä elävän liito-oravan pahin uhka on järjestön mukaan metsätalous.


Peltomyyrä.
Peltomyyrä ("Microtus agrestis") on jyrsijöihin kuuluva eläinlaji, joka esiintyy yleisenä myös Suomessa.
Levinneisyys.
Peltomyyrä on yleinen koko Euroopassa ja Suomessa. Se on metsämyyrän ohella Suomen yleisimpiä myyrälajeja.
Ulkonäkö.
Hyvin samannäköisiä lajeja ovat kenttämyyrä ja idänkenttämyyrä. Peltomyyrän tuntomerkkejä ovat harmaanruskea turkin väritys, pienet silmät sekä lyhyet jalat ja häntä. Peltomyyrän korvat ovat kokonaan karvan peitossa. Vatsan puolelta väritys on harmahtava. Peltomyyrällä on jyrsijöille tyypilliset kallon muoto ja hampaat. Myyrät erottuvat helposti hiiristä lyhyemmästä, tylpästä kuonostaan.
Elintavat.
Peltomyyrä viihtyy aukeilla alueilla saaristossa, rantaniityillä, maatalousalueilla, pelloilla, metsän reunoilla ja hakkuualueilla – kaikkialla, missä on tiheää heinä- ja ruohokasvillisuutta.
Peltomyyrä on sekä yö- että päiväaktiivinen eläin. Se liikkuu pääasiassa kaivamissaan käytävissä ja maan pinnalla muutaman sadan metrin alueella. Se kaivaa käytäviä kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin kenttämyyrä. Pidempiä vaelluksia se tekee vain kausittaisesti. Peltomyyrä on puille ja pensaille suurta tuhoa aiheuttava eläin. Talvisaikaan se käyttää lumen alla olevien puiden kuorta ravinnokseen. Peltomyyrä elää yhdestä vuodesta kahteen vuoteen.
Lisääntyminen.
Peltomyyrän lisääntymiskausi ajoittuu toukokuusta syyskuuhun; peltomyyränaaras voi synnyttää 4–6 poikuetta yhden kauden aikana. Poikueen koko vaihtelee yhdestä kymmeneen. Tyypillistä peltomyyrälle on muiden myyrien tapaan runsas lisääntyminen, sillä myyräpopulaatio voi kasvaa yhdessä vuodessa 30–40-kertaiseksi. Kannan lähes eksponentiaalista kasvua seuraa raju kannan väheneminen 3–4 vuoden välein, kun ympäristön kantokyky on saavutettu.


Hauki.
Hauki ("Esox lucius") on sisä- ja rannikkovesissä elävä petokala, jonka levinneisyys kattaa suurimman osan pohjoista Euraasiaa ja Pohjois-Amerikkaa. Suomessa se on vapaa-ajankalastuksen toiseksi tärkein saaliskala kokonaissaaliin painolla mitattuna.
Ulkonäkö ja kasvu.
Hauen pohjaväri on vihreä ja sen kyljissä on vaaleanvihreitä tai keltaisia raitoja ja pilkkuja, vatsa hauella on vaalea.Väritys voi olla kuitenkin erilainen hauilla jotka ovat syvemmällä tai sameammissa vesissä. Väritys sopii hyvin vesikasvillisuuden suojissa piileskelyyn ja saaliin vaanimiseen, ja hauki pystyy myös ahvenen tavoin muuntamaan värityksensä tummuusastetta veden väriin ja pohjan tummuuteen paremmin sointuvaksi. Hauella on suuri pää ja kita sekä terävät hampaat ja suuret silmät. Sen ruumiinrakenne on solakka ja evät ovat keskittyneet petokaloille tyypillisesti peräpäähän. Tämä mahdollistaa nopeat hyökkäykset saaliin kimppuun.
Hauki voi lajina kasvaa suotuisissa oloissa jopa puolitoistametriseksi ja 35-kiloiseksi. Suomen pohjoisesta sijainnista johtuen kalan kiivaimman kasvun kausi on meillä melko lyhyt. Suomalainen hauki saavuttaa varsin harvoin yli 140 cm:n pituuden ja ylittää 20 kilon painorajan. Yleensä vieheisiin tarttuu noin 500–2 000-grammaisia yksilöitä, joiden osuus vesistön haukipopulaatiossa on suurin. Jättikokoisia, yli 20 kg:n haukia tavataan ja saadaan todennäköisesti eniten esimerkiksi Irlannista ja Keski-Euroopassa mm. Saksasta ja Itävallasta. Suomen mittakaavassa suurimpia, yli 15 kg:n kaloja saadaan kappalemääräisesti eniten Etelä-Suomen merialueelta, joskaan ei sieltäkään kovin montaa kappaletta vuodessa. Tämän vuosituhannen suurin luotettavasti dokumentoitu suomalaishauki on ollut 18,8-kiloinen verkoilla Iin Oijärvestä saatu yksilö. Tengeliönjoesta on raportoitu 20,3-kiloinen kala, joka ei kuitenkaan ole ennätyskalarekisterissä.
Levinneisyys.
Haukea tavataan Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Euroopassa sen levinneisyysalue ulottuu etelässä Pohjois-Italiaan asti. Haukia ei ole Norjan eikä Skotlannin pohjoisosissa. Suomessa hauki on levinnyt koko maahan, joskin Ylä-Lapin korkeimmista tunturivesistä se puuttuu. Itämeressä haukea on säännöllisesti alueilla, joiden suolapitoisuus ei ylitä 18 promillea, mutta hauen lisääntyminen onnistuu vain alle 7 promillen suolapitoisessa vedessä. Eteläisellä Itämerellä hauet lisääntyvät lähinnä jokisuiden vähäsuolaisemman veden alueella. Suomen merialueen pienempi suolapitoisuus ei aseta rajoituksia kutupaikoille.
Ulkosaariston vielä 1970-luvulla vahvat haukikannat olivat taantuneet jo 1990-luvulle tultaessa kaikkialla Suomen etelärannikolla voimakkaasti, näin on käynyt myös Ruotsin puolella. Tarkkaa syytä ilmiölle ei tunneta; syiksi on arveltu muun muassa Itämeren tilan heikkenemistä, kutualustana ja hauenpoikasten suojapaikkoina toimivan rakkolevän dramaattista vähenemistä tms. Joka tapauksessa näyttää siltä, että hauen lisääntyminen ulkosaaristossa ei enää kunnolla onnistu. Tilanteen pientä kohenemista on kuitenkin paikoitellen ollut havaittavissa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälin paikkeilta alkaen.
Ravinto ja saalistuskäyttäytyminen.
Hauki on petokala. Se siirtyy eläinplanktonista kalaravintoon jo varsin varhaisessa vaiheessa, ensimmäisenä kesänään alle 10 cm:n mittaisena. Paitsi pienempiä kaloja, hauki voi napata toisinaan myös sammakon tai uivan myyrän, joissain tapauksissa isokokoinen hauki tappaa jopa uivan vesilinnun poikasen. Rapuja ja vesihyönteisten toukkiakin on löydetty hauen mahalaukusta. Hauki on opportunisti, eikä se karta mitään kalalajia ravintonaan: se pyrkii syömään aina sitä kalaa, jota kulloinkin on helpoimmin saatavilla. Esimerkiksi pienen metsälammen hauki syö lammen valtalajia ahventa, kun taas virtavedessä elävät hauet syövät myös taimenia tai muita lohikaloja. Hauen kyky sopeutua ruokansa suhteen antaa sille suuren edun ravintokilpailussa, sekä miltei takaa hauelle ravintoketjun kärkisijan. Näiden seikkojen takia hauen saalisluettelo on laaja; se koostuu siitä mitä hauki kulloinkin sattuu saamaan eteensä, mutta miltei aina siihen kuuluu särki ja ahven. Hauki on toisinaan myös kannibaali, eikä se epäröi syödä pienempää lajitoveriaan.
Pienet hauet tarvitsevat ravintokalaa 5–10 kiloa kasvaakseen itse yhden kilon. Suurilla hauilla tämä suhde kuitenkin muuttuu ja on jopa 30 : 1, Toisin sanottuna kasvaakseen kilon ne tarvitsevat kolmekymmentä kiloa ravintokalaa. Vaikka luku kuulostaa suurelta, ei suurikaan hauki haittaa sen saaliskalojen populaatioita. Hauilla on tärkeä rooli vesistön hyvinvoinnin kannalta, rehevöitymisen hillitsijöinä: kun haukia on riittävästi, eivät särkikalakannat pääse runsastumaan liikaa. Useissa lähteissä on mainittu, että petokalojen osuuden vesistön koko kalakannasta tulisi olla noin 30–40 %:n luokkaa, jotta tasapaino säilyisi.
Hauki saalistaa vaanien yleensä vesikasvillisuuden seassa, isojen kivien, uppopuiden tai muiden suojassa. Isot, usean kilon hauet saalistavat myös selkävesillä, käyttäen sisävesillä ravintonaan vapaan veden parvikaloja kuten muikkua ja kuoretta, merialueella silakkaa. Tällöin hauki ui välivedessä usein varsin syvällä ja syöksyy saaliinsa kimppuun alhaalta, syvyyden hämärän turvaan luottaen. Kun potentiaalinen saaliskohde on havaittu, hauki alkaa liikkua hitaasti kohti saalistaan, kunnes saalis on iskuetäisyydellä. Tällöin hauki iskee räjähtävällä nopeudella saaliiseensa tavallisimmin sivulta päin, kääntää sen suussaan nieltävään asentoon ja syö saaliinsa. Varsinkin isokokoiset saaliskalansa hauki pyrkii nielemään pääpuoli edellä.
Merialueen kalastajat puhuvat usein "silakkahauesta", jolla tarkoitetaan silakkaparvia seurailevia, usein melko rotevan kokoisia haukia. Varmaa näyttöä näiden silakkaan erikoistuneiden haukien olemassaolosta ei ole kuitenkaan saatu. Ilmeisesti hauki on merelläkin vain opportunisti, eli suosii silakkaa mikäli sitä on saaliskaloista helpoimmin saatavilla.
Hauen lisääntyminen ja vaellukset.
Hauki saavuttaa kutukypsyyden noin 30–40 cm:n mittaisena, ollessaan noin 3–4-vuotias. Kutuaika on keväällä. Sisävesillä kutu käynnistyy heinikkoisilla tulvarannoilla heti niiden vapauduttua jäistä, normaalivuosina Keski-Suomen korkeudella toukokuun alkupuolella. Lapissa hauet ovat kuteneet myöhässä olevan kevään takia joinakin vuosina jopa jään alle. Mitä pienempi vesistö, sitä nopeammin haukien kutu on ohitse. Merialueella kutu käynnistyy veden lämpötilan noustessa kutulahdessa +7 °C:een. Mitä idemmäksi Suomenlahdella ja mitä pohjoisemmaksi Pohjanlahdella mennään, sitä myöhemmin keväällä kutu käynnistyy. Samaten, mitä lähempänä avomerta saaristossa ollaan, sitä hitaammin vesi lämpenee ja sitä myöhemmin kutukin alkaa. Hyvin ulkona sijaitsevilta kutupaikoilta on tavattu kutemattomia haukia vielä kesäkuussakin. Vesistöstä riippumatta ensimmäisenä kutevat pienemmät hauet, suuret hauet viimeisenä. Hauen mädin kehittyminen vaatii vedeltä lämpöä 100–130 päiväastetta. Jos vesi on siis esimerkiksi noin kymmenasteista, poikaset kuoriutuvat noin 12 päivän kuluttua kutuhetkestä. Poikaset ovat aluksi kiinni vesikasveissa ja siirtyvät sitten hieman syvempiin vesiin.
Hauet ovat paikkauskollisia kaloja – on sanottu, että suurin osa hauista elää koko elämänsä synnyinpaikkansa "näköpiirissä", usein vain kilometrin-parin säteellä siitä. Tutkimuksissa on myös havaittu, että koemielessä pyydetyt, eri paikkaan kuljetetut ja vapautetut hauet ovat hakeutuneet usein ja varsin nopeasti takaisin samoille paikoille, joista ne aluksi pyydettiin. Pidempiä vaelluksia hauki tekee vapaaehtoisesti lähinnä silloin, kun sopivia kutupaikkoja on alueella niukasti tarjolla. Erityisesti Pohjanlahdella hauet lisääntyvät usein mielellään rannikon tuntumassa sijaitsevilla järvillä ja lammilla, joista on puro- tms. yhteys mereen. Nämä sisävedet lämpenevät keväällä nopeasti ja ravinto- yms. olosuhteet ovat hauenpoikasten kannalta muutenkin otollisemmat kuin erityisesti pohjoisen merialueen melko karuilla rannoilla.
Elinympäristö.
Hauen yleisyyden eräs syy on kalan vähäiset vaatimukset vesistön ja vedenlaadun suhteen. Hauki sietää hyvin rehevöitymistä ja melko hapantakin vettä, ja tulee toimeen seisovien vesien ohella myös varsin voimakkaastikin virtaavissa vesissä – joskin harvemmin se viihtyy lohikalojen tapaan aivan kiivaimmassa koskessa. Useissa pikkulammissa hauki ja ahven ovat vesistön ainoat kalalajit. Hauki on myös hyvä leviämään vesistöstä toiseen, uusille elinalueille esim. kevättulvien yhteydessä.
Pienemmät hauet noin 3 kg:aan saakka viihtyvät vesikasvillisuuden, kivikoiden, uppopuiden tms. suojapaikkojen liepeillä, rantavyöhykkeellä, matalikoilla ja karikoilla, usein varsin matalassa 0,5–3 m:n vedessä. Kalan kasvaessa sen hapenottokyky ei kuitenkaan kasva samassa suhteessa hapenkulutuksen kanssa, joten ison kalan on hakeuduttava kesän kynnyksellä, vesien lämmetessä pois matalasta syvemmälle, viileämmän ja hapekkaamman veden alueelle. Hauen optimi- eli ihannelämpötila vaihtelee kalan koon mukaan, ollen keskimäärin +14 °C. Kauttaaltaan matalien järvien ja lampien vesi saattaa lämmetä kesällä pitkälti yli +20 °C:seen, jolloin hauen kasvu saattaa tyrehtyä tilapäisesti jopa kokonaan.
Kalastus ja saaliit.
Suomessa hauki on saaliin painolla mitaten vapaa-ajankalastajien toiseksi tärkein saaliskala, lähes tasoissa ahvenen kanssa. Valtaosa hauista onkin vapaa-ajankalastajien pyytämiä: vuonna 2002 88 % merialueen ja 98 % sisävesien saaliista. Hauen vuosittainen kokonaissaalis Suomessa on noin 10 miljoonaa kiloa. Tämä on noin 40% koko maailman tilastoidusta kokonaissaaliista.
Haukea pyydetään pääasiassa verkoilla, katiskoilla, vieheillä, täyillä ja iskukoukuilla. Myös rysäpyynti ja tuulastus voivat tuottaa hyvän haukisaaliin. Verkolla pyydettäessä on verkon silmäkoon oltava 45-60 mm. Hauen alamitta (pienin sallittu saalispituus) oli ennen 42 cm, mutta se poistettin 1993.
Hauki ruokakalana.
Suomessa hauki on suosittu ruokakala, vaikkakin vähärasvaisena kalana joidenkin mielestä hiukan mauton verrattuna vaikkapa rasvaisempiin lohikaloihin. Monin paikoin haukea ei pidetä ruokakalana lainkaan, mutta muun muassa Saksassa ja Suomessa sitä syödään yleisesti. Ranskalainen keittiö arvostaa haukea suuresti ruokakalana, siksi hauki on Ranskassa kalliimpaa kuin esimerkiksi lohi. Suurten, yli 5 kg:n haukien runsaampi käyttö ihmisravintona ei ole kovin suositeltavaa, sillä ne voivat sisältää haitallisia määriä raskasmetalleja, joita kertyy lajina pitkäikäisen hauen elimistöön sen ravinnosta – hauki on vesistössä usein ravintoketjun huipulla. Vastoin yleistä käsitystä suuren hauen liha ei kuitenkaan välttämättä maistu puisevalta, sillä hauenkin lihan perusmaku ja -laatu riippuu kalan käyttämästä ravinnosta. Esimerkiksi merialueella silakkaa ja sisävesillä muikkua pääasiallisena ravintonaan käyttäviä haukia pidetään suurikokoisinakin varsin maukkaina.
Haukea ruokakalaksi käsiteltäessä tulisi huolehtia siitä, että kalan liha ei missään vaiheessa joudu tekemisiin kalan liman kanssa. Näin vältytään siltä, että lihaan tulisi limasta kitkerää sivumakua. Tämän takia esimerkiksi kalaa fileoitaessa leikkuulauta olisi hyvä huuhtoa ensimmäisen fileen irrottamisen jälkeen, ennen toisen fileen irrottamista eli kalan kääntämistä alustalla ympäri, lihapuoli alustaa vasten. Mikäli kala perataan jo vesillä pilaantumisen ehkäisemiseksi ja sitä joudutaan paremman puutteessa säilyttämään muovikassissa, on aina riskinä että kalan limaa pääsee avatun kalan sisään.
Hauki ja entisajan suomalaiset.
Hauki on ollut kalastaville suomalaisille tärkeä ruokakala jo muinoin. Hauella oli myös muuta merkitystä.
Entisajan suomalaisessa mytologiassa hauella on ollut jonkinlainen rooli. Hauki esiintyy joskus tarinoissa jättiläiskalana; myös Kalevalassa on muutamia jättiläishaukia. Erään niistä leukaluusta tekee Väinämöinen itselleen kanteleen.
Mytologiassa hauki liittyy usein Tuonelaan, kuolleiden maailmaan. Jotkut uskoivat hauen pystyvän kulkemaan kuolleiden ja elävien maailman välillä, esimerkiksi uimalla järven pohjan kautta toiseen maailmaan. On myös taltioitu uskomuksia, joissa kuollut joutui poikkeuksellisesti "hauen suoleen", eikä tavanmukaisesti Manan majoille. "Hauen suoli" oli erityisen lopullinen kohtalo, sinne joutunut vainaja ei ollut tavalliseen tapaan vainajana tavoitettavissa, eikä tietäjäkään saanut sieltä ketään nostettua, ei edes itseään jos sinne joutui.
Haukea on käytetty ihmisten vahingoittamiseen tähtäävissä taioissa. Hauelle on annettu tehtäväksi viedä ihmisen sielu tuonelaan, vaikka ihminen olisi vielä elossa. Tästä uskottiin seuraavan vakava sairaus.
Suomessa on toisinaan entisaikaan laitettu kaivoon tai lähteeseen hauki, kaivohauki, joka on syönyt vedessä eläviä ja veteen putoavia pieniä eläimiä, ja puhdistanut siten vettä. Kaivohauesta on tullut vettä käyttävien "tuttava", eikä sitä syöty.


Siika.
Siika ("Coregonus lavaretus") on Euraasian pohjoisosien sisä- ja murtovesissä elävä lohikalojen lahkon parvikala.
Siika on erittäin monimuotoinen kala, josta voi samassakin järvessä elää morfologisesti, ravinnonkäytöltään, kasvunopeudeltaan ja kutukäyttäytymiseltään hyvin erilaisia muotoja tai populaatioita.
Suomessa on erotettu viisi tai kuusi pääasiallista siikamuotoa: pohjasiika, karisiika, vaellussiika, järvisiika, planktonsiika ja tuppisiika. On pitkään ollut kiistanalaista, ovatko nämä erillisiä lajeja. Suomessa nykyään vallitsevan käsityksen mukaan ne kuitenkin katsotaan kaikki yhteen ja samaan lajiin "Coregonus lavaretus" kuuluviksi, eikä niitä pidetä edes alalajeina. Toinen siikojen suvun ("Coregonus") Suomessa luonnonvaraisena elävä laji on muikku. Lisäksi joihinkin Suomen vesiin on istutettu siperialaista peledsiikaa.
Koko ja ulkonäkö.
Siialla on hopeanväriset kyljet ja harmaat evät. Selkäevän ja pyrstöevän välissä sillä on lohikaloille ominainen rasvaevä. Siian pää ja suu ovat pienehköt muuhun ruumiiseen nähden. Pieni siika saattaa muistuttaa ulkonäöltään erehdyttävästi muikkua. Siian ja muikun erottaa periaatteessa leukojen pituudesta, siialla yläleuka on alaleukaa pidempi, muikulla päinvastoin.
Eri siikamuotojen kasvunopeus vaihtelee suuresti. Nopeakasvuisin muoto on vaellussiika, joka 7-vuotiaana on noin 50 cm:n mittainen ja painaa noin 1 kg. Eräissä Lapin järvissä elävät siikamuodot kasvavat erittäin hitaasti ja ovat 6-vuotiaina vain noin 15 cm pitkiä ja alle 30 gramman painoisia. Suomessa suurin 2000-luvulla pyydetty siika on painanut 7,08 kilogrammaa.
Inarijärvessä ja eräissä sen lähijärvissä elävää kääpiöitynyttä siikaa, joka on hieman muikkua suurempi, kutsutaan muun muassa reeskaksi tai tuppisiiaksi ("Coregonus lavaretus f. wartmanni"). Reeska on tärkeää ravintoa taimenelle, nieriälle ja järvilohelle. Rääpys on toinen pienen Lapin kääpiösiian nimitys. Kookkaiksi kasvavista merikutuisista siioista on käytetty nimeä saaristosiika.
Levinneisyys.
Siian levinneisyys ulottuu Länsi- ja Keski-Euroopasta halki Pohjois-Aasian. Eteläisimmät esiintymisalueet Euroopassa ovat Alpeilla ja Karpaateilla. Pohjois-Amerikassa euraasialaisen siian korvaa hyvin lähisukuinen sillisiika ("Coregonus clupeaformis"). Arktisissa ja Pohjois-Amerikan vesissä elää myös useita muita, selvemmin erillisiä siian suvun lajeja (mm. muksunsiika, peledsiika, omulsiika).
Suomessa siika on levinnyt koko maahan, sekä merialueilla että sisävesissä. Jokiin vaeltavan siian lisääntymisolosuhteet heikentyivät suuresti jokien rakentamisen yhteydessä. Siikaa on sen jälkeen istutettu runsaasti kantojen ylläpitämiseksi sekä alkuperäisiin että uusiin vesistöihin.
Itämeressä eläviä siikamuotoja ovat vaellussiika, joka nousee jokiin kudulle, sekä meressä kuteva karisiika. Muut siikamuodot ovat sisävesikaloja; myös vaellussiialla ja karisiialla on pelkästään sisävesissä eläviä kantoja.
Elinympäristöt ja kantojen tila.
Siika viihtyy puhtaissa, kylmissä ja hapekkaissa vesissä. Eri siikamuotojen elinympäristöt ja -tavat eroavat toisistaan.
Vaellussiika tekee laajoja syönnösvaelluksia Itämeressä ja nousee syksyllä jokiin kutemaan. Alun perin tämä siika lisääntyi Suomessa noin 30:ssä rannikon joessa, lisäksi Kemijoen ja Vuoksen vesistöissä on puhtaita sisävesikantoja. Jokirakentaminen tuhosi suuren osan jokikannoista, joita on sittemmin tuettu kymmenin miljoonin istukaskaloin vuodessa. Kutumenestys luonnossa on heikkoa, ja vaellussiika on nykyään Suomessa luokiteltu erittäin uhanalaiseksi.
Karisiika elää koko ikänsä meressä ja kutee karikoilla. Myös esimerkiksi Laatokassa elää karisiiaksi luokiteltuja populaatiota. Karisiian osuus siikasaaliista on vähentynyt selvästi Pohjanlahdella, jossa se elää yhdessä istutuksin tuetun vaellussiian kanssa. Selkämereltä sitä ei nykyisin saada, ja siellä laji katsotaan vaarantuneeksi.
Planktonsiika on joissa ja virtaavissa salmissa kuteva sisävesien siikamuoto, joka kasvuvaiheessaan syönnöstää järvissä. Se esiintyy alkuperäisenä useissa osissa Oulujoen, Kymijoen ja Vuoksen vesistöalueita. Luontaiset kannat ovat heikentyneet vesirakentamisen takia. Kantoja tuetaan viljelyyn otettujen kantojen istutuksilla kaikilla vesistöalueilla. Planktonsiika on Suomessa vaarantunut.
Järvisiika kutee järvissä ja syö pääasiassa planktonia. Siitä tunnetaan Kemijoen, Oulujoen, Kymijoen ja Vuoksen vesistöistä alle 20 esiintymää, joista osaa tuetaan istutuksin. Se on saattanut sekoittua muiden siikamuotojen kanssa, ja katsotaan silmälläpidettäväksi.
Pohjasiika on Jäämereen laskevien vesien kala, joka Suomessa esiintyy Paatsjoen (Inarijärvi), Tenojoen, Pistojoen ja Oulankajoen (Kuusamon järvet) vesistöissä. Se kutee joissa ja kasvaa järvissä, joissa se harvahampaisena syö lähinnä pohjaeläimiä. Se on Suomessa elinvoimainen.
Tuppisiika on pienikokoiseksi jäävien siikojen ryhmä, jota tavataan niin Itä- ja Keski-Suomessa, Kuusamossa kuin Lapissa. Nämä siikamuodot voivat olla joko joki- tai järvikutuisia. Tuppisiika katsotaan elinvoimaiseksi.
Ravinto.
Poikasiässä siika syö eläinplanktonia. Harvasiivilähampaiset muodot siirtyvät kasvaessaan syömään kalanpoikasia ja pohjaeläimiä kuten surviaisentoukkia, hankajalkaisia, vesikirppuja, kotiloita ja simpukoita. Myös pienet kalat kelpaavat ravinnoksi siialle. Tiheäsiivilähampaiset muodot kuten järvi- ja planktonsiika syövät koko ikänsä pääasiassa planktonravintoa. Mikäli muikkuja on paljon, järvi- ja planktonsiiat joutuvat kamppailemaan tehokkaampien muikkujen kanssa eläinplanktonista. Siiat saattavat syödä myös oman lajin sekä muiden kalojen mätiä.
Lisääntyminen.
Sukukypsyyden siika saavuttaa keskimäärin 4–5-vuotiaana. Siika kutee syksyllä. Kutu ajoittuu syyskuusta joulukuuhun, kun vesi on 2–5 asteista. Vaellus-, plankton- ja pohjasiika kutevat jokiin, kun taas meressä elävä karisiika puolestaan kutee ulkokareilla. Järvisiika kutee järvessä rantojen lähettyvillä. Kutu tapahtuu 0,5–4 metrin syvyydessä, hiekka- ja sorapohjaisilla alueilla. Kutiessaan naaras ja koiras ovat kyljikkäin laskien mädin veteen. Kun siiat ovat kuteneet, ne jäävät vähäksi aikaa kutupaikoille syöden näkyviin jäänyttä kutua. Poikaset kuoriutuvat keväällä jäiden lähdön aikoihin.


Särki.
Särki ("Rutilus rutilus") on makean ja murtoveden kala. Sillä on punaiset silmät ja punaiset vatsanpuoleiset evät. Särjen peräevä on lyhyt ja sen suomut ovat suuria. Särki kasvaa tavallisesti 15–25 cm:n pituiseksi, joskus jopa 45 cm pitkäksi. Särkeä muistuttavia suomalaisia kalalajeja ovat seipi, sorva, säyne, toutain ja turpa. Särki on ahvenen ja hauen jälkeen Suomen kolmanneksi yleisin kalalaji.
Särki esiintyy Aasian länsiosissa ja miltei koko Euroopassa, ei kuitenkaan Espanjassa, Italiassa tai Kreikassa. Suomessa se esiintyy yleisenä pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Rehevöityneissä järvissä särki on usein yleisin kalalaji. Tällaisista järvistä on yritetty vähentää biomassaa hoitokalastamalla särjet pois tiheällä verkolla, rysällä tai nuotalla. Särkien määrää voidaan pienentää myös istuttamalla petokaloja, esimerkiksi kuhaa. Särki on parvikala, ja jos kalastaja osuu särkiapajalle, kalaa voi tulla paljonkin. Kesäpäivinä särkiparvet pysyvät lämpimässä pintavedessä, ja siksi särki onkin varsin yleinen onkisaalis. Särjet syövät pienikokoisina eläinplanktonia ja suurempikokoisena enimmäkseen pohjaeläimiä. Särki kutee toukokuusta kesäkuun alkupuolelle. Särjen mäti on takertuvaa.
Särkeä ei juurikaan arvosteta ruokakalana, koska siinä on melko paljon ruotoja. Särki kelpaa kuitenkin hyvin ruokakalaksi. Särkeä hyödynnetään myös lemmikkieläinten ja turkiseläinten ravintona. Särki on lisäksi suosittu syöttikala ravustuksessa ja täkyonginnassa.
Nimelle "särki" löytyy etymologisesti läheisiä vastineita sukukielistä, viroksi "särg" ja ersäksi "serge, сэрьге" merkityksessä 'särki', sekä komiksi "tšeri, чери" ja udmurtiksi "tšorig, чориг" merkityksessä 'kala'.
Särki voi risteytyä lahnan kanssa, jolloin jälkeläisiä kutsutaan särkilahnoiksi.


Lahna.
Lahna ("Abramis brama") on särkikalojen heimoon kuuluva kalalaji.
Ulkonäkö ja koko.
Lahna on muodoltaan litteä ja korkea. Se on väriltään aluksi hopeinen, vanhemmiten kuparinvärinen ja tummanpuhuva. Evät ovat tummanharmaat. Tavallisesti lahna on enintään kilon painoinen, mutta voi kasvaa jopa kuusikiloiseksi. Lahna voi kasvaa 25–50 cm pituiseksi, mutta suurempiakin on.
Lahnan sukuisia ja sitä muistuttavia pienempiä kaloja ovat sulkava ja pasuri. Lahna voi myös risteytyä muiden särkikalojen kanssa. Yleisin risteytymä on särjen ja lahnan välinen särkilahna.
Levinneisyys.
Lahnan levinneisyys sisävesissä kattaa suurimman osan Eurooppaa, lukuun ottamatta Norjaa ja Etelä-Euroopan suuria Välimereen työntyviä niemimaita. Se elää myös Itämeren ja Kaakkois-Euroopan sisämerien rannikoiden murtovesissä.
Suomessa luontainen levinneisyysalue yltää pohjoisessa Oulujoen vesistöön, sen pohjoispuolella kala esiintyy paikoin vesitöihin siirrettynä. Myös muualla Suomessa paikalliset lahnakannat ovat usein siirtoistutusten tuloksia.
Lisääntyminen ja elintavat.
Lahna elää järvissä, matalissa merenlahdissa ja hitaasti virtaavissa joissa ja liikkuu parvissa. Se tulee sukukypsiksi varsin myöhään, 7-11 vuoden ikäisenä. Se kutee jaksoittain pitkin kevättä ja alkukesää, kun vesi on yli 15-asteista. Kutu tapahtuu matalissa vesissä kasvillisuuden seassa, jossa mäti tarttuu vesikasveihin. Yleensä poikaset kuoriutuvat 8–12 päivän kuluttua.
Lahnan ravintoa poikasena on eläinplankton, mutta aikuisena se syö nilviäisiä ja toukkia. Kun lahna imee ravintoa pohjamudasta, saattaa näyttää, että se seisoisi päällään. Mikäli ravintoa on vähän, voi lahna joutua syömään eläinplanktonia.
Kalastus ja käyttö.
Lahnaa pyydetään kotitarpeiksi useimmiten suurisilmäisillä verkoilla, mutta myös muilla seisovilla pyydyksillä ja mato-ongella. Isokokoista lahnaa arvostetaan ruokakalana varsinkin savustettuna.
Suomessa vapaa-ajankalastajien vuotuinen lahnasaalis on yli 2000 tonnia (2004). Ammattikalastajien lahnasaalis Suomen merialueella oli puolestaan noin 740 tonnia vuonna 2010. Valtaosa tästä saatiin erilaisilla rysillä.
Euroopan-laajuisesti lahnan vuotuinen tilastoitu kokonaissaalis on ollut noin 50 000 tonnia, josta puolet Venäjän ja viidennes Kazakstanin saalista.


Sorva.
Sorva ("Scardinius erythrophthalmus") on Euroopassa ja Keski-Aasiassa esiintyvä kala. Sorva muistuttaa ulkonäöltään särkeä, mutta sillä on punaiset evät ja keltaiset silmät ja on särkeä leveämpi, lisäksi aikuisten yksilöiden kyljissä on kuparinruskeaa sävyä. Sitä kutsutaan myös "punakontiksi" evien värin takia. Sorva muistuttaa myös jossain määrin säynettä ja turpaa. Sorva kasvaa 15–25 cm:n pituiseksi. Se elää makeassa vedessä ja murtovedessä, erityisesti matalissa ja ruovikkoisissa lahdissa. Se on kaikkiruokainen ja syö erilaisten pohjaeläinten lisäksi vesikasveja. Sorva kutee toukokuun lopussa tai kesäkuussa. Suomessa sen levinneisyysalue ulottuu noin Tampereen korkeudelle.


Ruutana.
Ruutana ("Carassius carassius") on karppikalojen heimoon kuuluva laji. Ennen ruutana luokiteltiin karpin sukuun "Cyprinus", mutta nykyään se on luokiteltu omaan sukuunsa "Carassius", johon kuuluu myös muun muassa kultakala.
Koko ja ulkonäkö.
Ruutanat ovat nuorina tasaisen harmahtavia, mutta vanhetessaan ne saavat kyljilleen kuparin tai kullan hohdon. Ruutanalla on yksi pyöreäreunainen selkäevä, joka sijaitsee lähellä pyrstöä. Suomessa erotetaan kaksi ruutanamuotoa: "järvi"- ja "lampiruutana". Vähähappisissa lammissa ruutanat kasvavat vain 10–15 cm pitkiksi ja ovat matalaruumiisia ja isopäisiä. Järvissä ruutanat ovat korkearuumiisia ja pienipäisiä ja kokoa kertyy 1–3 kg verran.
Lampiruutanan ja järviruutanan eroaville ruumiinmuodoille on pyritty löytämään selityksiä. Ruutanan uskotaan kasvattavan korkeuttaan, kun saalistusriski on suuri. Pienissä lammissa ei ole petokaloja, joten ruumiinmuoto jää matalaksi. Toinen varsin ilmeinen tekijä on ravintotilanne. Pienissä lammissa kalat kääpiöityvät ravinnonpuutteen vuoksi.
Karpin ja ruutanan erottaminen on joskus hankalaa, mutta ruutanalla ei ole viiksiä, kuten karpilla. Toinen tuntomerkki on suun muoto. Karpin suu on torvimainen, ruutanalla suu on eteen- tai jopa hieman ylöspäin suuntautunut.
Termi lutakala lienee syntynyt viittauksena lutakoissa elävään lampiruutanaan.
Alkuperä.
Ruutanaa elää Länsi-Euroopasta aina Siperian Lenajoen vesistöalueelle saakka. Euroopassa se elää kaikkialla aivan pohjoisinta ja eteläisintä kolkkaa lukuun ottamatta. Suomessa ruutana elää kaikkialla rannikolla ja sisävesissä, joissakin vähähappisissa lammissa ainoana kalalajina. Pohjoisimmat ruutanat löytyvät Suomessa Sodankylän ja Kittilän seudulta.
Vesiolot ja ravinto.
Ruutana on kaikkiruokainen kala. Tärkeimmäksi ravinnoksi on kuitenkin osoittautunut surviaissääskien toukat. Ruutanalle kelpaa eläinplankton, hyönteisten toukat, kalojen mäti (jopa ahvenen mäti, jonka muut kalat yleensä jättävät rauhaan) ja jopa kalanpoikaset.
Laji tulee toimeen kaikenlaisissa elinympäristöissä, jopa pohjaan jäätyvissä lammikoissa, jotka ovat hapettomia monien talvikuukausien ajan. Parhaiten ruutana elää kuitenkin lämpimissä ja rehevissä vesissä. Hapettomissa vesissä ruutanan selviytymisen selittää kyky luoda alkoholia vereensä. Siksi ruutanaa kutsutaan myös "kännikalaksi". Syyskuun lopulla maksan paino koko kalan painosta voi olla jopa 15 %.


Seipi.
Seipi ("Leuciscus leuciscus") on makeassa vedessä ja murtovedessä elävä kala. Suomessa sitä esiintyy enimmäkseen Itä- ja Pohjois-Suomessa. Seipiä tavataan myös Suomen rannikkovesissä. Se muistuttaa särkeä, mutta on hoikempi ja vähemmän punasävyinen. Seipillä on vaaleankeltaiset silmät ja lyhyt kuono. Iiriksessä on pieniä tummia pilkkuja. Sen väritys on hailakka. Tavallisesti tummareunaisella kylkiviivalla on 48-53 suomua. Peräevän reuna on kovera. Nieluhampaat ovat kahdessa rivissä. Seipi kasvaa 20–25 cm:n pituiseksi.
Se liikkuu parvissa ja nousee varhain keväällä jokiin ja puroihin kutemaan hiekka- tai kivikkopohjalle. Koirailla on kutukyhmyjä koko ruumiissa. Parvet pysyttelevät kutupaikalla pari viikkoa ennen kuin palaavat alajuoksulle. Mätimunia on 3000-27000. Ne ovat suuria (2 mm) ja lasketaan pohjalle. Poikaset ovat yksivuotiaina 6-7 cm, kaksivuotiaina 10-20 cm. Seipi on kutukypsä 3-4-vuotiaana. Se syö vesi- ja ilmahyönteisiä, matoja, pieniä kotiloita, joskus kasvinosia. Liha on hyvin ruotoista ja arvotonta. Siperialaisella alalajilla on kuitenkin paikallisesti jonkin verran merkitystä ruokakalana. Seipiä pyydystetään kiinteillä pyydyksillä, verkoilla, nuotalla ja koukuilla.


Vimpa.
Vimpa ("Vimba vimba") on särkikaloihin kuuluva vaelluskala, joka Suomessa elää murtovedessä ja nousee jokiin kutemaan toukokuun alkupuolella.
Vimpa on eurooppalainen kala, jonka levinneisyys rajoittuu maanosan itäosaan. Esiintymisalue ulottuu Elbestä ja Tonavasta Kaspianmereen lännestä laskeviin jokiin. Itämeren, Kaspianmeren ja Mustanmeren vimpakannat ovat toisistaan erillään, ja Kaspianmeren vimpa luetaankin omaksi alalajikseen. Suomessa vimpa nousee satunnaisesti Perämereenkin laskeviin jokiin, mutta sen vakiintunut levinneisyys ulottuu Isojokeen saakka. Jokien patoaminen rajoittaa sen nousua useisiin jokiin.
Vimpa kasvaa korkeintaan 40 senttimetrin pituiseksi ja kilon painoiseksi. Kutuasussa koiraan selkäpuoli on tumman siniharmaa ja vatsa kellertävä. Vimman erottaa lahnasta sen turpeasta nokkamaisesta yläleuasta. Muita vimpaa jonkin verran muistuttavia suomalaisia kalalajeja ovat seipi, siika, sorva, särki, säyne, toutain ja turpa.
Vimpa on aiemmin ollut Suomessa silmälläpidettävä laji, mutta runsastumisen myötä sen luokitus on muutettu vuonna 2010. Kanta romahti 1900-luvun jälkipuolella vesien saastumisen ja jokien patoamisen takia. Esimerkiksi Vantaanjoessa sen elpymiseen ovat vaikuttaneet joen puhdistuminen ja Vanhankaupunginkoskeen tehdyt muutokset. Siellä kutevia vimpoja on useita tuhansia.


Turpa.
Turpa ("Leuciscus cephalus") on eurooppalainen sisävesien särkikala. Suomessa se esiintyy vain etelä- ja lounaisrannikon murtovesissä sekä niihin laskevissa joissa.
Ulkonäkö.
Turpa on leveäotsainen, suurisuinen ja lihavan oloinen särkikala. Lähinnä se muistuttaa säynettä ("Leuciscus idus") ja seipiä ("Leuciscus leuciscus"), mutta myös sorva ("Scardinius erythrophthalmus"), särki ("Rutilus rutilus"), toutain ("Aspius aspius") ja vimpa ("Vimba vimba") ovat melko samannäköisiä lajeja. Leveänlitteän pään ohella sen erottavat kuitenkin suuremmat ja tummareunaisemmat suomut, joita kylkiviivalle mahtuu vain 44-46 (säyneellä 55-61, seipillä tästä väliltä). Turvan vatsa- ja peräevät ovat punertavat tai kellertävät, rintaevät keltaiset, selkä- ja pyrstöevät tumman harmaat. Vatsaevien etureuna on selkäevän etureunan etupuolella.
Levinneisyys.
Turvan levinneisyys Euroopan sisävesissä ulottuu Britteinsaarilta ja Välimereltä Uralille ja pohjoisessa Ruotsin ja Suomen eteläosiin. Suomessa turpaa ei kuitenkaan tavata järvissä, vaan ainoastaan Itämeren rannikkovesissä ja siihen laskevissa joissa, joihin kala nousee kutemaan. Levinneisyys ulottuu Kaakkois-Suomesta Kokemäenjoelle. Se suosii sameita ja reheviä jokia.
Elintavat.
Turpa kutee touko-kesäkuussa yleensä sora- tai hiekkapohjaisilla alueilla, kasvillisuuden seassa. Turpa kasvaa Suomessa suhteellisen hitaasti, viidessä vuodessa vain 14-senttisiksi. Se voi elää yli 20-vuotiaaksi ja saavuttaa usean kilon painon. Suomen 2000-luvun ennätysturpa oli 3,27 kiloinen Kymijoesta virvelillä saatu kala.
Turvan ravintoa ovat ensisijaisesti hyönteistoukat, kotilot, pienet simpukat ja madot, mutta se syö myös vesikasveja.
Kalastus ja käyttö.
Turpaa ei pidetä hyvänä ruokakalana, mutta se on suosittu onkikala varsinkin Keski-Euroopassa, riittävän suuri ja vahva vastus urheilukalastajalle.


Toutain.
Toutain ("Aspius aspius") on särkikaloihin kuuluva petokala. Nimi toutain on peräisin Kymenlaaksosta. Tähän kalaan viittaa myös Kouvolan ja Loviisan rajalla sijaitsevan Teutjärven ja siihen laskevan Teutjoen nimet. Toutain on Pirkanmaan maakuntakala.
Kuvaus.
Toutain kasvaa 40–100 cm pitkäksi ja 1–3 kg painavaksi, joskus jopa 12-kiloiseksi. Väriltään toutain on hopeanhohtoinen ja sen vatsapuolen evät ovat kellertävät. Toutaimen voi tunnistaa myös suuresta suusta. Toutain elää makeassa vedessä ja murtovedessä. Se syö lähinnä kaloja ja kutee toukokuussa.
Levinneisyys.
Toutaimen päälevinneisyysaluetta on Itä- ja Kaakkois-Eurooppa. Sitä tavataan Elbe-joelta Uralille, Araljärvelle ja Tonavan vesistöön. Pohjoismaissa toutainta tavataan Suomen lisäksi Norjassa Glomma-joen vesistössä ja Etelä-Ruotsin joissakin vesistöissä. Ilmastollisista syistä toutainta ei tavata luontaisesti 62. leveysasteen pohjoispuolella, yhtä pohjoisessa kuin Suomessa sitä esiintyy vain Volgan sivujoen Kaman alueella.
Suomessa toutain on varsin harvinainen. Sitä on tavattu alun perin Kokemäenjoen ja Kymijoen alajuoksuilla ja niihin liittyvissä vesistöissä. Kymijoen alueelta se hävisi sukupuuttoon vesistön likaantumisen ja rakentamisen vuoksi, ja Kokemäenjoen alueellakin kanta oli heikoimmillaan perin vähissä. Nyt tilanne on valoisampi ja toutainta on levitetty istutuksin useisiin eteläsuomalaisiin vesiin.


Salakka.
Salakka ("Alburnus alburnus") on makeassa vedessä ja murtovedessä elävä hopeankirkas särkikala. Suomen sisävesissä salakkaa esiintyy miltei koko maassa Lapin pohjoisosaa lukuun ottamatta.
Se on tavallisesti 10–15 cm pitkä. Painoa on harvoin yli 40g. Se liikkuu parvissa lähellä pintaa. Salakka syö hyönteisiä veden pinnalta sekä eläinplanktonia. Salakka muistuttaa jossain määrin Suomessa esiintyvistä kalalajeista allikkosalakkaa, muikkua ja seipiä.
Salakan kutuaika vaihtelee samassakin vesistössä siten, että se saattaa jaksottua kolmeenkin eri ajanjaksoon. Useimmiten kuulee mainittavan kutuajoiksi toukokuun loppu, juhannuksen seutu sekä noin heinäkuun toinen viikko. Kutuaikaan koirailla on päässä ja kyljissä pieniä kutukyhmyjä, jotka tekevät ihon karkeaksi. Kutupaikan pohja on kova, kivikkoa tai soraa. Kutu tapahtuu kollektiivisesti ns. parvikutuna, missä kalat eivät muodosta pareja tai reviirejä. Parvi kutee lähellä soraista kutualustaa, johon mäti takertuu.
Ruokakalana salakkaa ei arvosteta, mutta täkykalaksi se kelpaa jopa niin hyvin, että syöttikaloista maksetaan. Salakan suomut ovat tiukassa verrattuna moniin muihin täkyinä käytettäviin kaloihin, joten sitä voi käyttää hyvin myös vetouistelussa. Salakka soveltuu syötiksi myös onkeen, jolloin saaliiksi saadaan pääasiassa suuria ahvenia.


Lohi.
Lohi ("Salmo salar") on lohikalojen heimoon kuuluva vaelluskala, jonka alkuperäinen levinneisyysalue on viileissä Pohjois-Atlantin vesissä ja niihin virtaavissa joissa. Lohi on tärkeä ruokakala, ja maailmanlaajuisesti yksi kalanviljelyssä eniten tuotettuja kalalajeja. Se on lisäksi tavoiteltu saaliskala. Meriin vaeltavista lohikannoista käytetään usein nimitystä merilohi erotukseksi järvilohesta, jolla viitataan koko elämänsä sisävesissä viettäviin lohikantoihin.
Tuntomerkit.
Lohi muistuttaa paljon taimenta. Helpoimmat erottavat tuntomerkit ovat pyrstössä ja täplissä. Lohella täpläkuvio ulottuu yläruumiissa kylkiviivaan asti, mutta taimenella täplitystä on koko kyljellä. Lohen pyrstössä on lovi, kun taas taimenella pyrstö on tasapäinen. Lohen kyljet ovat hopeanhohtoiset, selkä tummanharmaa ja vatsa vaalea. Koiraslohille kasvaa kudun aikana alaleukaan koukku. Pyydetty lohi on tavallisesti 70–110 cm pitkä ja painaa 3–20 kg.
Levinneisyys.
Euroopassa lohen luontainen levinneisyys kattaa Itämereen, Barentsinmereen, Norjanmereen, Pohjanmereen sekä Euroopan Atlantin rannikolle laskevat joet ja merialueet Espanjaan ja Portugalin pohjoisosassa olevaan Minojokeen asti. Myös Britteinsaarilla ja Islannin joissa elää lohikantoja. Järvilohikantoja esiintyy joissakin Norjan, Ruotsin ja Venäjän sisävesissä ja Suomessa Vuoksen vesistössä.
Pohjois-Amerikan puolella lohta tavataan Grönlannin ja Yhdysvaltain pohjoisosien välisellä merialueella. Eteläisin lohien kutujoki Amerikassa on Connecticut-joki.
Jokien valjastaminen vesivoiman käyttöön on tuhonnut lohen lisääntymismahdollisuuksia, ja lohikantoja ylläpidetään monin paikoin poikaskasvatuksen ja -istutusten avulla.
Suomessa lohi on alun perin lisääntynyt yli 20:ssä Itämereen laskevassa joessa, mutta vain kahdessa on jäljellä alkuperäinen luonnonvaraisesti lisääntyvä kanta, Simojoessa ja Tornionjoessa. Joihinkin jokiin, mm. Kymijokeen on luonnonvaraista elinkiertoa on pyritty palauttamaan. Myös Saimaan järvilohen luonnonvarainen lisääntyminen on katkennut ja kanta on poikasistutusten varassa.
Itämeren lisäksi luonnonvaraista lohta on Suomessa Barentsinmereen laskevissa Tenojoessa ja Näätämöjoessa.
Ravinto ja elintavat.
Poikasten ruokavalio koostuu pääasiassa erilaisista selkärangattomista. Tähän ravintoon lisänä 1–2 vuoden jälkeen tulevat mäti ja kalanpoikaset. Mereen saavuttuaan nuori lohi täyttää itseään aluksi pikkukaloilla ja äyriäisillä, mutta pian kalat täyttävät koko ruokavalion. Itämeressä lohen pääasiallista saalista ovat kuore ja kilohaili.
Lohi on todellinen vaelluskala. Perämeren joista kotoisin olevat lohet lähtevät kohti merta, jonne ne saapuvat kesäkuussa ja Itämeren pääaltaan ne saavuttavat jo syyskuussa. Itämerestä Pohjanmereen tapahtuva vaellus on hyvin harvinaista, mutta sitäkin tapahtuu. Pisin tunnettu vaellusmatka oli Perämerestä Grönlannin länsirannikolle, jolloin matkaa kertyi yli 5 000 km.
Lisääntyminen ja elinikä.
Lohi kutee joissa syksyllä, 1–4 meressä tai järvessä vietetyn vuoden jälkeen. Kutu tapahtuu yleisesti koskialueilla, sorapohjalla. Naaras etsii sopivan kutupaikan, johon se kaivaa pyrstöllään kuopan. Kun kuoppa on valmis, naaras ilmoittaa olevansa kutuvalmis painamalla peräosansa kuopan pohjalle ja ponkaisemalla sitten äkisti ylös. Koiras ui suu auki ja kutukiihkosta väristen naaraan vierelle ja lohipari laskee sukutuotteensa kuoppaan. Kuteva lohipari kutee aina useisiin kuoppiin. Poikaset kuoriutuvat keväällä jäiden lähdön aikoihin.
Monet lohet kuolevat pian kudun jälkeen, mutta jotkin yksilöt saattavat kutea kaksi–kolme kertaa. Vanhimmat tutkitut lohet ovat olleet 13-vuotiaita. Lohet voivat elää joskus parvissa, mutta yleensä ne elävät yksin.
Merkitys ihmiselle.
Lohi tunnetaan arvokkaana ja maukkaana ruokakalana. Lohen punertavan lihan rasvapitoisuus on korkea (10–18 %), minkä ansiosta lohen liha soveltuu hyvin vaikka suolattavaksi, savustettavaksi, keitettäväksi tai paistettavaksi. Lohi sisältää myös D-vitamiinia. Lohenkalastus on ollut kenties ensimmäinen virkistyskalastuksen kohde.
Itämeressä vapaana kasvaneen lohen erottaa norjalaisesta kasvatusaltaissa tuotetusta lohesta ja kotimaisesta vastaavasti kasvatetusta kirjolohesta sen lihan vähemmän punaisesta väristä.
Kalakannan hoito.
Monia lohikalakantoja rajoittavat esimerkiksi liikakalastus, heikko vedenlaatu, valuma-alueiden hydrologiset muutokset tai sopivien elinalueiden puuttuminen.
Itämeressä lohen luontainen lisääntyminen on vähentynyt murto-osaan viime vuosista, joten istutuksilla on keskeinen merkitys yhdessä vaellusesteiden purkamisen ja elinympäristöjen kunnostusten kanssa. Kalastuksen rajua säätelyäkään ei sovi unohtaa. Lohikantojen lisääntymismahdollisuuksia kohennetaan kunnostamalla vesistöjä, joissa lohi elää.
Suomessa on käynnissä lukuisia lohen palauttamiseen liittyviä hankkeita. Hankkeita rahoittavat mm. Ely-keskukset sekä Suomen luonnonsuojeluliiton Ekoenergia-merkki.
Lohenviljely.
Lohi on maailmanlaajuisesti kalanviljelyssä eniten tuotettuja kalalajeja, karpin ja niilintilapian jälkeen. Nykyinen lohenviljelyn vuosituotanto on jo 1,5 miljoonan tonnin luokkaa, kun luonnosta pyydetyn lohen saalis on tästä vain noin 0,2 %, 3 000 tonnia. Lohen verkkoallaskasvatus merivesissä alkoi Norjassa 1960-luvulla, ja tuotanto levisi ja lähti jyrkkään lineaariseen kasvuun 1980-luvulla. Kasvu on jatkunut tähän päivään. Noin kolmannes viljellystä lohesta tulee yhä Norjasta, muita tuotantoalueita ovat Chile, Skotlanti, Irlanti, Färsaaret, Pohjois-Amerikan itä- ja länsirannikko ja Tasmania (Australia). Vähäisempiä tuottajia ovat Uusi-Seelanti, Espanja ja Ranska.
Suurimmat viljellyn lohen markkina-alueet ovat Japani, EU ja Yhdysvallat. Kala myydään enimmäkseen tuoreena tai pakastettuna, Euroopassa myös savustettuna. Tuotannon nopean kasvun takia tuottajahintataso on laskenut jyrkästi, mikä on puolestaan hillinnyt tuotannon kasvua lohen alkuperäisillä pohjoisilla esiintymisalueilla. Tuotanto kasvaa nyt nopeimmin halpojen kustannusten Chilessä, joka vastaa jo lähes kolmanneksesta kokonaiskasvatuksesta.
Suomessa lohta ei viljellä verkkoaltaissa. Lohenpoikasia tuotetaan makeassa vedessä kalankasvatuslaitoksissa istutettavaksi Itämereen.
Ympäristövaikutukset.
Lohenviljely on kauan ollut kiistanalaista ympäristövaikutustensa takia. Vesiin joutuvasta rehusta ja kalan ulosteista tulevat typpi- ja fosforipäästöt aiheuttavat paikallista rehevöitymistä. Lohenviljelyssä käytetään myös vaarallisia kemikaaleja. Lohenkasvattamoilta karkaavat lohet levittävät tauteja luonnonkalojen keskuuteen. Karanneen "kesytetyn" lohen risteytyminen jokivesissä alkuperäisen lohen kanssa nähdään myös uhkana lohikantojen perimälle. Muun muassa Tenojoessa esiintyy viljelystä karannutta lohta, ja risteymiä on todettu. Norjan parlamentti onkin kieltänyt kalankasvatuksen Tenovuonossa. Kalanviljelyä kritisoidaan myös luonnonvarojen kestävän käytön näkökulmasta. Lohenviljely perustuu pelagisten rehukalojen massiiviseen pyyntiin, jolla on maailmanlaajuiset vaikutukset.


Järvilohi.
Järvilohi ("Salmo salar" m. "sebago") on lohen ekologinen muoto, joka ei tee merivaellusta, vaan viettää koko elämänsä makeassa vedessä. Järvilohikantoja on itsenäisesti kehittynyt useissa järvissä Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.
Saimaan järvilohi.
Suomessa alkuperäisiä järvilohikantoja on ollut Vuoksen vesistössä, jossa lohta on myös kutsuttu saimaanloheksi ("Salmo salar saimensis"). Järvilohikanta jäi vesistöön reliktiksi, kun aiemmat läntiset yhteydet mereen sulkeutuivat. Saimaanlohta oli alun perin kaksi kantaa, joista toinen kuti Lieksanjoessa, toinen Pielisjoessa ja Koitajoessa. Kutujokien kahlitsemisen jälkeen Saimaan järvilohi on nykyään täysin viljelyn ja istutusten varassa. Tavoitteena on kuitenkin luonnossa lisääntyvien kantojen palauttaminen. Vuoksen vesistön lisäksi järvilohta on nykyisin istutettuna muun muassa Päijänteessä ja Inarijärvessä.
Saimaan järvilohi on merilohta tummempi, tukevampi ja pyrstöevässä oleva lovi on pienempi. Se jää pienikokoisemmaksi kuin merilohi ja harvoin kasvaa 10-kiloiseksi.
Järvilohi on Etelä- ja Pohjois-Karjalan maakuntien nimikkokala.
Muut järvilohet.
Pelkästään sisävesissä eläviä lohikantoja on syntynyt itsenäisesti ja elää myös muualla, muun muassa Laatokassa, Äänisjärvessä, Ruotsin Vänernissä, Norjassa sekä monissa koillisen Pohjois-Amerikan järvissä (Newfoundlandin, Labradorin, Québecin, Nova Scotian, New Brunswickin ja Mainen alueilla). Laatokan järvilohi on lisääntynyt luontaisesti Suomen puolelle ulottuvassa Hiitolanjoessa; kulkuesteiden poistaminen joesta viime vuosina on sallinut kalan palaamisen näille kutupaikoille.


Taimen.
Taimen ("Salmo trutta") on ulkonäöltään hyvin paljon lohta muistuttava, mutta lohta pienempi lohikala.
Koko ja ulkonäkö.
Yleisesti taimen ja lohi erotetaan toisistaan sillä, että taimenella on pilkkuja koko kyljellä ja lohen pilkutus sijoittuu kylkiviivan yläpuolelle. Toinen yleinen ero on, että taimenen pyrstön pää on yleensä suora, ja lohella pyrstössä on lovi. Kumpikaan näistä menetelmistä ei ole täysin varma, ja on aiheuttanut ongelmia jopa tutkijoille. Suomunäytteellä asiasta saadaan kuitenkin täysi varmuus. Taimen on yleensä pituudeltaan 40–70 cm. Taimen on myös lohta pienempi. Suomen ennätystaimen saatiin Helsingin edustalta. Kalalla painoa oli 16 kg ja pituutta 104 cm.
Levinneisyys.
Taimenen luontainen levinneisyysalue rajoittuu Eurooppaan, jossa sitä tavataan lähes kaikkialla lukuun ottamatta Välimeren maita ja Kaakkois-Eurooppaa. Lajia on kuitenkin istutettu myös monille muille alueille, kuten Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, eteläiseen ja itäiseen Afrikkaan, useisiin Aasian valtioihin, Uuteen-Seelantiin ja Australiaan. Uusilla elinalueilla taimenesta on paikoitellen muodostunut uhka alkuperäiselle eliöstölle, ja se on siksi luokiteltu sadan haitallisimman vieraslajin joukkoon.
Elinkierto.
Taimen syntyy keväisin kudusta yleensä jokiin ja pieniin puroihin. Sieltä se poikasvaiheen jälkeen joko suuntaa vaellukselle suurempiin vesistöihin tai jää synnyinseuduilleen elämään ns. paikallisena kalana. Muutaman vuoden kuluttua taimen palaa synnyinseudulleen kutemaan. Taimennaaras saavuttaa sukukypsyyden kolmesta viiteen vuotiaana. Pariksi kelpaa missä tahansa elinvuosiaan viettänyt taimen, eli merivaellukselta saapunut suurikokoinen taimen saattaa valita kutuparikseen puroon paikalliseksi jääneen niukemmalla ravinnolla eläneen kalan siinä missä toisen merivaellukselta saapuneen kalankin.
Elinympäristön ravintotilanne ja mahdollisuudet oman elinympäristönsä ulkopuoliseen vesistöön pääsemiseen vaikuttavat suuntaako taimen poikasvaiheen jälkeen noin kahden vuoden ikäisenä vaellukselle järveen, mereen tai suurempaan jokeen, vai jääkö se paikallisena kalana asustamaan synnyinalueilleen. Kutupuroonsa jäävät taimenet kasvavat niukemmalla ravinnolla ja hitaammin, kuin suurilla selillä pikkukaloja ravinnokseen nauttivat yksilöt. Näin ollen puroon jäävät kalat saavuttavat sukukypsyyden pienempikokoisina kuin vaelluksella käyneet kalat.
Luokittelu.
Taimen jaetaan lähteestä riippuen vaelluskohteensa mukaisesti joko kolmeen alalajiin tai muotoon, meritaimeneen, järvitaimeneen ja purotaimeneen. Monien tutkijoiden mukaan kyseessä ovat vain ekologiset muodot, mutta esimerkiksi FishBase jakaa lajin edelleen kolmeen alalajiin. Tämä luokittelu on sikäli huono, että sama kala voi esiintyä esimerkiksi puro- ja järvitaimenena elämänsä aikana.


Meritaimen.
Meritaimen ("Salmo trutta trutta" tai "Salmo trutta" m. "trutta") on lähteestä riippuen joko taimenen nimialalajiksi tai ekologiseksi muodoksi luokiteltu lohikala. Se muistuttaa lohta elintavoiltaan ja ulkonäöltään. Suomessa on Itämeren puolella enää vain kymmenen taimenkantaa.
Meritaimen lisääntyy joissa ja puroissa. Kutuaika on myöhään syksyllä syys-marraskuussa. Syntymänsä jälkeen taimen kasvaa yleensä keskimäärin kaksi vuotta virtaavassa vedessä. Tämän jälkeen se vaeltaa mereen, josta palaa keskimäärin yhden-kolmen vuoden kuluttua kutemaan kotijokeensa. Merivaelluksen aikana taimen kasvaa hurjaa vauhtia, sillä se käyttää ravinnokseen pieniä kaloja, kuten kolmipiikkiä, silakkaa ja kilohailia. Meritaimen kutee yleensä samaan jokeen, jossa se on syntynyt. Kudun jälkeen se lähtee uudelle syönnösvaellukselle mereen tai kuolee.
Meritaimenjokien määrä on vähentynyt Suomessa huomattavasti perkausten, vesivoimalaitosten, vedenlaadun huononemisen ja liiallisen pyynnin takia. Nykyään on kuitenkin alettu ymmärtää aiemmin tehdyt virheet ja taimenjokia ollaan ennallistamassa lähemmäs luonnollista tilaansa, jossa ne aiemmin ovat olleet. Kuitenkin esimerkiksi Itämereen Torniojoesta vaeltavalla taimenkannalla on melkoisia vaikeuksia selvitä kutemaan edes yhden kerran elämässään merellä sekä joessa tapahtuvan tehokkaan pyynnin takia.
Suomenlahteen laskeva Inkoon Ingarskilanjoki oli vuonna 2006 ainoa Suomen rannikon joki, jossa taimenen poikastuotanto oli nousussa. Ingarskilanjoen taimenkannan alkuperästä on vaihtelevia mielipiteitä, mutta sitä on tutkittu muun muassa DNA-analyysein.


Purotaimen.
Purotaimen eli forelli, tammukka tai tonko ("Salmo trutta fario" tai "Salmo trutta" m. "fario") on lähteestä riippuen joko taimenen alalajiksi tai ekologiseksi muodoksi luokiteltu lohikala. Sekä puro-, järvi sekä meritaimen ovat sama laji ja vaelluskäyttäytymiseltään erilaiset taimenet lisääntyvät keskenään samoilla alueilla. Mikäli taimen ei lähde kaksi-kolmevuotiaana vaellukselle joen alapuolisiin järviin tai mereen, käytetään tällaisestä paikallisesta taimenesta toisinaan nimitystä purotaimen. Purotaimen ei lähde vaellukselle yleensä olemattomien vaellusmahdollisuuksien takia. Jotkut taimenet taas ilmeisesti saavat synnyinpurostaan riittävästi ravintoa eivätkä siksi suorita vaellusta vaan jäävät viettämään elämäänsä paikallisina taimenina. Joissain tapauksissa taimen, joka on suorittanut kerran merivaelluksen, saattaa jäädä kotipuroonsa odottamaan seuraavaa kutua eikä suoritakaan toista vaellusta. On myös mahdollista, että lisäännyttyään kerran taimen lähtee vaellukselle.
Taimenet ovat aktiivisia niin yöllä kuin päivälläkin. Ne syövät toukkia, nilviäisiä, kalanpoikasia ja veden yllä lentäviä hyönteisiä; viimeksi mainittu tekee niistä suositun perhokalastuksen saaliskalan.
Levinneisyys ja elinympäristö.
Purotaimen elää villinä Euroopassa ja Aasiassa, mutta sitä on istutettu urheilukalastuksen takia Pohjois-Amerikkaan, Etelä-Amerikkaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin, missä se paikoin uhkaa kotoperäisiä lajeja. Koska kala on merkittävä niin ruokakalana kuin kalastuselämyksenä, sitä on istutettu uudelleen moniin jokiin, joista luonnonkanta on hävinnyt. Yksi harvoista luontaisesti uudistuvista purotaimenkannoista on Korsikalla.
Purotaimenia on yleensä kylmissä runsashappisissa vesissä, erityisesti vuoristojen vuolaat virrat ovat purotaimenpaikkoja. Suojaisuus on sille tärkeää, ja purotaimenta löytääkin parhaiten paikoista, joissa esimerkiksi kallionkielekkeet, irtolohkareet tai rannan puut varjostavat jokiuomaa.
Purotaimen on yleinen Pohjois-Suomessa, jossa se elää jopa pienissä tunturipuroissa. Muualla Suomessa se elelee Suomen- ja Pohjanlahteen tai suuriin järviin laskevien jokien latvapuroissa. Mieluiten purotaimen asustaa kirkasvetisissä kivipohjaisissa metsäpuroissa, jotka virtaavat vuolaasti ympärivuotisesti, mutta se elää myös hitaasti virtaavissa sameavetisissä lähdeojissa. Puiden ja pensaiden varjostamat sekä veden virtaaman aiheuttamat onkalot ovat purotaimenelle mieluisia paikkoja. Niistä se lähtee liikkeelle vasta illalla ja pilvisellä säällä.
Koko ja ulkonäkö.
Purotaimen muistuttaa luonnollisesti järvitaimenen tai meritaimenen poikasta. Iän lisääntyessä purotaimen ei juurikaan muuta väriään, paitsi kutuaikana sen värit hieman kirkastuvat. Erilaisten asuinympäristöjen mukaan väri voi vaihdella jonkin verran. Taimenen kasvu riippuu pitkälti ravintotilanteesta, Etelä-Suomessa jokeen jäävät paikalliset taimenet saavuttavat useiden kilojen painon, kun taas Lapin pienissä latvapuroissa taimenet voivat jäädä vain muutaman kymmenien senttimetrien pituisiksi.
Ravinto.
Purotaimenen pääasiallista ravintoa on poikasena pienikokoinen planktonravinto ja aikuisena äyriäiset, nilviäiset, hyönteistoukat ja –kotelot sekä muut kalat. Pintaravinto, kuten hyönteiset, jotka putoavat veden pinnalle puiden oksilta ja lehdiltä, kuuluvat myös osana purotaimenen ravintoon.
Lisääntyminen.
Kutuaikana syys-lokakuussa purotaimenet kerääntyvät koskien alapuolisille somerikoille. Pienissä puroissa se saavuttaa sukukypsyyden 2-4 -vuotiaana ja suuremmissa 4-5 -vuotiaana, naaraat yleensä 1-2 vuotta ennemmin kuin koiraat. Purotaimen hautaa läpimitaltaan 4,5 mm hedelmöityneet mätimunat, joita on 100-300 kappaletta kivien alle. Purotaimenen poikaset kuoriutuvat keväällä huhti-toukokuussa. Taimenten kalastus lohi- ja siikapitoisista virtavesistä on kielletty 1.9-30.11. välisenä aikana eli kutuaikana.


Järvitaimen.
Järvitaimen ("Salmo trutta lacustris" tai "Salmo trutta" m. "lacustris") on taimenen alalaji, joka on sopeutunut elämään makeassa vedessä koko elinkierron ja tekee syönnösvaelluksen syntymäjoesta tai -purosta järveen. Järvitaimen, meritaimen ("Salmo trutta trutta") ja purotaimen ("Salmo trutta fario") ovat kaikki saman lajin alalajeja joiden pääasiallinen erottava tekijä on se, että ne elävät erilaisissa elinympäristöissä. Tästä syystä järvitaimenta pidetään usein vain taimenen ekologisena muotona ("Salmo trutta" m. "lacustris").


Kampela.
Kampela ("Platichthys flesus") on litteä kala, jonka vatsa on useimmiten vasemmalla kyljellä ja selkä (silmät) oikealla kyljellä. Kampela elää meri- ja murtovedessä yleensä mutaisella merenpohjalla enintään noin 50 metrin syvyydessä. Suomessa sitä tavataan eniten Porin ja Porvoon välisellä merialueella, mutta myös Utsjoen Pulmankijärvessä. Itämeressä elää myös kolme muuta kampelalajia: hieta-, puna- ja piikkikampela.
Ulkonäkö ja koko.
Kampela voi kasvaa 50 cm pitkäksi, harvoin jopa 60 cm. Suurin julkaistu paino on ollut 14 kiloa.
Elinympäristö ja levinneisyys.
Kampeloita voi elää sekä makeassa, murto- että merivedessä. Tyypillisesti ne elävät lähellä pohjaa 1-100 metrin syvyydessä. Ne viettävät pääosan vuodesta lähellä rantaa, usein jokisuissa, mutta aikuiset muuttavat talveksi syvempiin vesiin, missä ne kutevat keväällä. Kuoriutuneet toukkamaiset pikkupoikaset siirtyvät rantaveteen kasvamaan.
Kampeloita tavataan Atlantin itäosassa, Länsi-Euroopasta Vienanmerelle ja Välimerelle sekä Mustallemerelle asti. Kala on kulkeutunut ihmisen mukana, luultavasti painolastivesissä Pohjois-Amerikkaan ja Iraniin.
Ravinto.
Kampela käyttää ravinnokseen simpukoita ja pohjaeläimiä, muun muassa kilkkejä ja katkoja.
Pyydystys ja käyttö.
Kampelaa pyydystetään pohjasta litka- ja pohjaongella, mato-ongella, paljain käsin sekä verkoilla. Kampela valmistetaan ruoaksi yleensä savustamalla tai uunissa paistamalla. Se on erinomainen ruokakala, mutta siinä on välillä kitkerä maku, koska se tuottaa alkoholia talvehtiessaan.


Muikku.
Muikku ("Coregonus albula") on siikojen sukuun ("Coregonus") kuuluva 5–20 senttimetriä pitkä lohikalalaji, joka elää parvina Euroopan pohjoisosien järvissä ja Itämeren laimeimmissa reunaosissa. Se on Suomen sisävesien ammattikalastajien tärkein saaliskala.
Tuntomerkit.
Muikku on hopeanvärinen ja pienikokoinen sukkula. Se muistuttaa läheisesti samaan sukuun kuuluvaa siikaa, mutta lajit erottaa kuitenkin helposti leukojen perusteella: muikulla alaleuka on yläleukaa pidempi ja siialla päinvastoin. Silmät ovat suuret ja näkökyky hyvä. Suomut ovat hopeanhohtoiset ja selkä on tumma, joskus miltei musta. Vatsa on täysin valkoinen. Lohikalojen tapaan muikullakin on selän takaosassa rasvaevä. Muikun pituus on tavallisesti 12–20 cm ja paino noin 10–70 g. Painavin Suomesta 2000-luvulla saatu muikku painoi 550 grammaa. Pienimmillään muikut ovat noin viisisenttisiä ns. neulamuikkuja. Suomessa samannäköisiä lajeja ovat siika ja salakka.
Levinneisyys.
Muikku on ensisijaisesti sisävesien kala, jota esiintyy Euroopan pohjoisosassa suppealla alueella Itämerta ympäröivissä maissa. Ruotsissa levinneisyys kattaa maan eteläosan sekä Pohjanlahden rannikon läheiset suurehkot järvet. Muikkua tavataan jonkin verran myös Norjassa, Tanskassa, Saksassa, Puolassa, Venäjällä ja Baltian maissa. Suomessa muikun keskeinen levinneisyysalue on Järvi-Suomessa. Sitä tavataan kuitenkin kaikissa Itämereen laskevissa vesistöissä. Suomen tuottoisin muikkujärvi on Säkylän Pyhäjärvi. Muikku esiintyy myös Itämeren rannikkovesissä mutta yleensä vain vähäsuolaisimmilla alueilla Perämeressä ja jokien suistoalueilla. Muualla Suomen rannikolla muikku esiintyy runsaimmin Vaasan pohjoispuolella Maksamaan saaristossa, Kokemäenjoen suistossa, Pohjanpitäjänlahdella ja Suomenlahdessa Loviisasta itään.
Lisääntyminen ja elinikä.
Muikku tulee sukukypsäksi tavallisimmin kahden kasvukauden jälkeen 1-vuotiaana. Tunnetaan myös poikkeustapauksia, joissa mätiä ja maitia on kehittynyt jo aikaisemmin 5–6 kuukauden iässä. Muikku lisääntyy useimpien lohikalojen tavoin syksyllä. Kutu alkaa vesien viilennyttyä 5–7 asteeseen loka-marraskuussa. Joissakin järvissä muikusta tavataan myös keväällä kutevaa muotoa, jota ruotsalaiset ovat ehdottaneet omaksi lajikseen nimellä "Coregonus trybomi" Svärdson. Muikku hakee lisääntymisvuoteensa syvänteisiin rajoittuvilta rinteiltä ja matalikoilta hiekka-, sora tai somerikkopohjilta. Muikulla on paljon mätiä, jopa kolmannes painosta. Mätimunien määrä pienemmillä muikuilla on 1 500–2 000 ja suuremmilla jopa 8 000–10 000 mätimunaa. Pian kudun jälkeen jää peittää vesistön ja munat kehittyvät 0,2–2-asteisessa vedessä. Jääpeitteen lähdettyä poikaset kuoriutuvat noin 8 millimetrin pituisina ja hakeutuvat matalaan rantaveteen tiheiksi parviksi hiekka- ja sorapohjille. Sieltä ne siirtyvät 3–4 viikon ikäisinä syvempiin vesiin.
Muikun elinikä vaihtelee vesistöstä toiseen: joissakin se on 4–6 vuotta, joissakin jopa 13 vuotta.
Ravinto ja elintavat.
Muikku syö koko ikänsä planktonäyriäisiä. Saaliin koko vain kasvaa saalistajan koon kasvaessa. Tärkeimpiä ravintoeläimiä ovat hankajalkaisäyriäiset ja vesikirput. Pienet muikut syövät myös paljon rataseläimiä ja hankajalkaisten nauplius-toukkia, mutta niiden merkitys vähenee kasvun myötä.
Muikku elää parvissa, jotka liikkuvat päivällä syvänteissä ja illalla pinnassa. Pimeän tultua parvi kuitenkin hajoaa ja kokoontuu taas aamun sarastaessa. Muikku on melko paikallinen kala. Samassa järvessä saattaa elää monia muikkupopulaatioita, jotka kutevat eri paikoissa. Muikut voivat myös vaeltaa kauas, vaikka ne pääasiassa pysyttelevätkin yhden järven selkäalueilla. Järvenselkiä toisistaan erottavat vedenalaiset harjanteet haittaavat muikun vaellusta. Kannan suuri tiheys ja siitä johtuva ravinnon niukkuus voivat synnyttää vaellusta eri selkien välillä. Muikut saattavat vaeltaa hyvinkin kauas lisääntymisalueeltaan ravinnon toivossa.
Kalastus ja käyttö.
Muikku on Suomessa sisävesien ammattikalastajien tärkein saaliskala. Vuonna 2008 ammattikalastajien muikkusaalis sisävesillä oli 2,5 miljoonaa kiloa ja vapaa-ajankalastajien 1,6 miljoonaa. Merialueilta muikkua pyydettiin noin 130 000 kiloa. Saaliin arvo on noin kaksi euroa kilolta. Ammattikalastajat nostavat muikkua etupäässä nuotilla ja trooleilla, vapaa-ajan kalastajat miltei yksinomaan verkoilla. Verkolla pyyntiin tarvitaan saaliin varmistumiseksi useita silmäkokoja.
Muikkukantojen hoito.
Muikkukantojen hoito on lähinnä kalastuksen säätelyä. Muikku kestää varsin voimakastakin kalastusta, vaikka esimerkiksi Säkylän Pyhäjärvessä liikakalastuksen on havaittu haittaavan lisääntymistä. Siellä kalastetaankin vuosittain yli 90 % muikuista pois. Voimakkaan kalastuspaineen alla oleva kanta lisääntyy yleensä paremmin kuin vähän kalastetut kannat. Muikkukantoja on hoidettu myös istuttamalla. Muista istutuksista poiketen istutettavat kalat pyydystetään jostain läheisestä järvestä nuotalla. Siirtoistutusten tulokset ovat usein jääneet heikoksi, jos alkuperäisestä kantaa on vähänkin ollut jäljellä.
Muikun monet nimet.
Itä-Suomessa muikkua kutsutaan mm. nimillä muje, riäpys, reäpys tai rääpys. Perämerellä Raahesta pohjoiseen muikku on maiva. Keski-Pohjanmaan alueella muikusta käytetään paikoin nimitystä siikamaiva ja eräillä alueilla Länsi-Lapissa käytetään nimitystä silli.
Posion ja Kuusamon alueilla sijaitsevan Kitkajärven pienikasvuista muikkua nimitetään neulamuikuksi eli kitkanviisaaksi.


Nieriä.
Nieriä ("Salvelinus alpinus") eli rautu on lohikala, joka elää kylmissä vesissä: Suomessa Pohjois-Lapissa ja Vuoksen vesistössä Itä-Suomessa, Keski-Euroopassa vuoristojärvissä. Se on maailman pohjoisimpana elävä sisävesikala. Jääkauden jälkeen paljastuneiden virtojen ja lampien ensimmäisiä kaloja olivat nieriät. Jääkauden jälkeisiä eristyneitä reliktejä rautukantoja tavataan Suomesta vielä paikoin muun muassa Yli-Kemin vesistöalueelta Savukoskelta. Näitä pieniä paikallisia populaatioita uhkaa eniten ilmaston lämpeneminen, sillä nieriä ei siedä lämmintä vettä.
Tuntomerkit.
Nieriä muistuttaa ulkomuodoltaan lohta ja taimenta sekä pohjoisamerikkalaisperäisiä lähisukulaisiaan harmaanieriää ja puronieriää. Sen väritys on kuitenkin huomattavasti tummempi: se on vaaleapilkkuinen, selästä tumma ja vatsasta punertava tai valkoinen. Kutuaikaan koiraan vatsa on voimakkaan punainen. Nieriän vatsapuolen evissä on valkoiset reunukset. Se kasvaa noin 20–60 cm pitkäksi ja painaa tavallisesti 0,3–1,5 kg. Suurin Suomessa 2000-luvulla saatu nieriä painoi 6,51 kilogrammaa. Karuissa olosuhteissa nieriä muodostaa ylitiheitä, vain hieman yli 15 senttimetrin mittaan kasvavia kantoja.
Levinneisyys.
Nieriän levinneisyysalue kattaa pohjoista napapiiriä ympäröivät järvet, joet ja rannikkoalueet kaikilla mantereilla. Erillään eläviä kantoja löytyy Vuoksen vesistöalueelta, Laatokasta, Äänisjärvestä, Ruotsin suurista järvistä, Skotlannista ja Alppien järvistä.
Suomessa nieriä esiintyy luontaisesti Tunturi-Lapissa ja Vuoksen vesistöalueella. Kuusamon ylänköalueella ja Posion alueella on ennen elänyt useita nieriäkantoja, joista ainakin yksi on säilynyt. Suomen Lappia ja Vuoksen vesistöä lukuun ottamatta muusta Suomesta vain Kuolimon kanta on säilynyt ja se onkin rauhoitettu. Istutukset ovat kuljettaneet nieriän muihinkin järviin, joskaan ei ole varmuutta missä lisääntyminen on päässyt alkuun.
Lisääntyminen ja elinikä.
Nieriän kutuaika on syksyllä. Se kutee sekä järvissä, että virtaavissa vesissä. Kutualueina nieriät suosivat sora- ja hiekkapohjaisia matalia rantoja, joissa happea riittää talven yli kehittyville munille. Tavanomainen kutulämpötila on 3–6 astetta ja syvyys on tavallisesti 3–5 metriä, mutta joskus jopa 10 metriä. Ennen kutua koiras valtaa itselleen reviirin, jota se sitten puolustaa mahdollisilta tunkeilijoilta. Kutupaikalle naaras kaivaa pyrstön iskuin useita kutukuoppia. Kutuakti on monimutkainen tapahtuma, johon kuuluu useita vaistonvaraisia liikkeitä.
Nieriä on pitkäikäinen kala verrattuna loheen ja taimeneen. Esimerkiksi Huippuvuorilta on pyydystetty nieriä, joka painoi 15 kg ja jonka ikä oli 24 vuotta. Suomen ikäennätystä pitää hallussaan Inarijärvestä saatu 17-vuotias kala.
Ravinto ja elintavat.
Nieriän poikasen ensimmäistä ravintoa ruskuaispussivaiheen jälkeen ovat vesikirput, hankajalkaisäyriäiset sekä hyttysten ja mäkäräisten toukat. Ensimmäisen kesän jälkeen ne alkavat syödä pinnalla eläviä hyönteisiä, simpukoita ja kotiloita. Nieriä elää tällä ravinnolla ensimmäiset 4–6 vuotta. Vanhemmat raudut syövät myös pikkukaloja. Säännöllinen kaloista koostuva ruokavalio alkaa vasta kun nieriä on saavuttanut 25–30 cm pituuden.
Loheen ja meritaimeneen verrattuna nieriää voi pitää varsin paikallisena kalana. Ne pysyttelevät usein kymmenen kilometrin säteellä kutupaikastaan ja koska nieriä kutee rannoilla, kutuvaelluksenkaan ei tarvitse olla pitkä. Poikaset oleskelevat kuoriutumisen jälkeen rantavyöhykkeellä. Tarkoin ei tiedetä milloin ne siirtyvät syvempiin vesiin.
Tenojoen vaeltava nieriä nousee loka-marraskuussa jokeen ja puroihin kutemaan. Poikaset oleskelevat joessa 3–5 vuotta ja vaeltavat sitten kevättulvan mukana mereen. Meressä ne viihtyvät vain 2–3 kuukautta, jonka jälkeen ne nousevat takaisin synnyinseuduilleen.
Merkitys ihmiselle.
Monet pitävät nieriää Suomen maukkaimpana ruokakalana. Sen liha on punertavaa ja jokseenkin rasvaista. Nieriä on myös suosittu kalastuksen kohde. Suomessa nieriäsaaliita on tilastoitu ainoastaan vapaa-ajan kalastuksen osalta. 1980-luvulla saatu saalis oli 30 tonnia ja ne saatiin melkein yksinomaan Lapin läänistä. Tärkein nieriän pyyntitapa on verkkokalastus. Lapissa harjoitetaan myös keväthangilla nieriän pilkintää. Saalista saadaan myös heittovavalla ja perholla.
Kalakannan hoito.
Kalakannan hoito on osoittautunut hankalaksi nieriän korkeiden ympäristövaatimusten takia.
Ongelmaksi on ilmennyt myös Suomen verkkokalastus, joka poistaa nieriät vesistöistä yleensä jo ennen kuin ne ovat saavuttaneet pyyntikokonsa. Istuttamisen yhteydessä on otettava huomioon myös muut kalat. Nieriä on huono kilpailija eikä kykene taistelemaan yleensä esimerkiksi siian ja taimenen kanssa. Nieriäjärvien rehevöityminen on myös esteenä nieriän menestymiselle.


Harjus.
Harjus eli harri ("Thymallus thymallus") on pitkulainen lohikala jolla on erityisen korkea, purjemainen selkäevä. Harjus kasvaa 30–60 cm:n pituiseksi ja painaa yleensä alle 1 kg. Harjus esiintyy viileissä, runsashappisissa, sorahiekkapohjaisissa joissa ja puroissa Keski- ja Pohjois-Euroopassa. Suomessa Itä- ja Pohjois-Suomessa, myös jokisuissa Perämerellä ja paikoin Selkämerellä. Harjus muistuttaa ulkonäöltään siikaa ja muikkua.
Harjuksen ravinto koostuu lähinnä pohjasta löytyvistä hyönteisten toukista, nilviäisistä, äyriäisistä, nivelmadoista ja jopa kalan mädistä (etenkin taimenen),mutta harjus syö myös lentäviä ja pinnalla räpiköiviä hyönteisiä, minkä takia sitä pyydetään mielellään perholla ja uistimella. Harjuksen ruokavalioon kuuluvat myös pienet kalat, kuten esimerkiksi mutu ja simppu.
Harjus kutee huhti-toukokuussa. Silloin sukukypsät yksilöt vaeltavat talvehtimisalueiltaan kudulle jokien matalille sorapohjaisille virtaaville paikoille.


Kuore.
Kuore eli norssi ("Osmerus eperlanus") on pienehkö sisä- ja murtovesien kala, joka kuuluu lohikaloja muistuttavien kuorekalojen lahkoon. Kuore on läpikuultava, vihertävän kellertävä ja kyljistään hopeanhohtoinen kala, jolla on suuri, terävähampainen suu ja lohikalojen tapaan rasvaevä selkäpuolella lähellä pyrstöä.
Kooltaan kuore on melko pieni. Ensimmäisenä kesänään kuore kasvaa yleensä 4-6 cm ja kahden kesän jälkeen 8-9 senttimetrin mittaan. Ensimmäisen vuoden jälkeen kuoreen kasvu hidastuu. Merikuore kasvaa järvikuoretta nopeammin ja myös suuremmaksi. Suurimmat Suomen merialueelta pyydetyt kuoreet ovat olleet 31-32 cm pituisia.
Kuore on parvikala, joka käyttää ravintonaan planktonia, katkoja ja halkoisjalkaisia äyriäisiä. Se nousee keväisin kutemaan virtaaviin vesiin jokiin tai järviin. Kutu tapahtuu usein vain yhden päivän aikana kovalle pohjalle. Kudun aikana kuoretta on helppo kalastaa lipolla.
Kuore on merkittävin Suomessa sisävesi- ja rannikkokalastuksen sivusaaliina saatavista kalalajeista. Kuoretta kalastetaan verkolla, nuotalla, troolilla ja pilkillä. Lajin liha on valkoista ja kiinteää ja varsin maukasta. Maku muistuttaa kuhaa. Mäti on keltaista ja pienirakeista. Kuore tunnetaan myös tuoretta kurkkua muistuttavasta hajustaan.


Bioanalyytikko.
Bioanalyytikko tai myös laboratoriohoitaja työskentelee muun muassa terveyskeskuksen, sairaalan tai muun terveydenhuoltoyksikön laboratoriossa sekä entistä enemmän myös yliopistojen ja erilaisten tutkimuslaitosten laboratorioissa. Bioanalyytikon toimenkuvaan kuuluu näytteenotto, -analysointi ja -tulostus sekä analytiikan laadunarviointi. Potilas tai asiakas on bioanalyytikonkin työn lähtökohta, vaikka häntä ei nähdä yleensä muualla kuin näytteenoton yhteydessä lyhyesti. Koulutusta annetaan ammattikorkeakouluissa. Tutkinto on laajuudeltaan 210 opintopisteen arvoinen ja tutkinnon suorittaminen kestää noin 3,5 vuotta.


Astrologia.
Astrologia (, tähti ja λόγος, "logos", oppi; ei pidä sekoittaa astronomiaan eli tähtitieteeseen) eli tähdistäennustaminen on uskomus, jonka mukaan taivaankappaleiden suhteellisista asemista ja välisistä kulmista voidaan päätellä Maan tapahtumien yksityiskohtia kuten ihmissuhteita ja ihmisten kohtaloita sekä tulkita luonteita.
Nykyaikaisen tieteellisen käsityksen mukaan astrologia on näennäistiedettä. Astrologia on kehittynyt muinaisten sumerien harjoittamasta tähtien palvonnasta. Tämä uskonto oli animismia, jossa luonnolle ja sen ilmiöille annettiin henkisiä ominaisuuksia. Taivaankappaleiden ajateltiin olevan jumalia, jotka saavat aikaan maanpäälliset tapahtumat.
Astrologian vastustajien mielestä astrologian perustana on todellisuuskäsitys, jossa Maa on kaikkeuden keskus, kun taas astrologit sanovat perustana olevan ihmiskeskeisen todellisuuskuvan, jossa on lähdettävä liikkeelle ihmisestä ja hänen elämänsä kosmisesta keskuksesta, Maasta.
Nykyinen astrologia jakautuu kahteen osaan: on lehtien ylläpitämä aurinkomerkkiastrologia (horoskoopit, jotka kuuluvat viihdeteollisuuden piiriin) ja varsinainen astrologinen toiminta, joka käsittää ihmisten neuvomista erilaisissa ihmiselämän asioissa ja ongelmissa.
Oppi.
Astrologinen tarkastelutapa aloittaa vuoden kevätpäiväntasauksesta, joka on yleensä 21. maaliskuuta. Silloin päivä ja yö ovat yhtä pitkiä kaikkialla maapallolla.
Astrologian keskeisimpiin oppeihin kuuluu Eläinradan jako kahteentoista yhtä suureen "merkkiin". Eläinrata on se alue tähtitaivaalla, jossa Aurinko ja myös planeetat eri vuodenaikoina näkyvät. Merkit ovat 30 asteen sektoreita Eläinradalla, ja aurinko on vuosittain noin kuukauden kussakin niitä. Planeetat sen sijaan ovat samanakin vuodenaikana eri vuosina eri merkeissä. Merkit ovat saaneet nimensä tähdistöjen mukaan, joita ne alkujaan suunnilleen vastasivat. Ne ovat kevättasauspisteestä lukien (päivämäärät osoittavat, milloin aurinko saapuu kuhunkin merkkiin): 21.3. Oinas, 21.4. Härkä, 22.5. Kaksoset, 22.6. Rapu,23.7 Leijona, 24.8. Neitsyt, 25.9. Vaaka, 24.10. Skorpioni, 23.11. Jousimies, 22.12. Kauris, 21.1. Vesimies ja 19.2. Kalat. Aurinko saapuu siis Oinaan merkkiin kevätpäiväntasauksena, Ravun merkkiin kesäpäivänseisauksena juhannuksen aikoihin, vaa'an merkkiin syyspäiväntasauksena ja Kauriin merkkiin talvipäivänseisauksena vähän ennen joulua.
Alun perinkin nämä merkit vastasivat vain suunnilleen samannimisiä tähdistöjä, jotka toisin kuin merkit ovat eri kokoisia. Vaikka Auringon kulkurata kulkee tähdistöjen nykyisten määritelmien mukaan myös Käärmeenkantajan tähdistön kautta, sitä ei ole otettu huomioon merkkijaossa. Lisäksi Maan akselin prekession vuoksi kevätpäiväntasauspiste ei sijaitse aina samassa tähdistössä, vaan se ”peruuttaa” suhteessa tähdistöihin noin asteen 72 vuodessa. Viimeksi kuluneiden 2000 vuoden aikana se on tällä tavoin siirtynyt jo noin 25 astetta (ayanamsa), ja vaikka astrologiassa katsotaan yhä, että kevättasauspisteestä alkaa Oinaan merkki, todellisuudessa se on nykyisin Kalojen tähdistön alueella. Intialaisessa niin sanotussa "sideerisessä" astrologiassa merkit määritellään tähdistöjen mukaan toisin kuin länsimaisessa, vuodenaikoihin perustuvassa "trooppisessa" astrologiassa.
Astrologit, jotka vielä muutama sata vuotta sitten olivat yleensä myös
astronomeja, tiesivät toki prekessiosta, mutta katsoivat että se ei ole
oleellista sillä trooppinen eläinrata ja sen kaksitoista merkkiä eivät
viittaa tähtikonstellaatioihin vaan juuri merkkeihin, joiden
vuodenaikoihin sidottu symboliikka on astrologian yksi peruselementti.
Näin astrologian ja astronomian viitekehys alkoi jakaantua kahtia sen jälkeen kun trooppinen ja sideerinen eläinrata vastasivat toisiaan n. 170 j.a.a. Tässä kahtiajoassa eletään vieläkin ja yhä jyrkemmin. Astronomit viittaavat tähtikonstellaatioihin, jotka peräytyvät hitaasti ja astrologit puhuvat merkeistä, jotka on fiksattu vuodenkierron käännekohtiin, kevät- ja syyspäivän tasauksiin ja kesä- ja talvipäivän seisauksiin. Vuodenkierto, sanovat astrologit, on hyvin konkreettinen ja todellinen tapahtuma ihmisten, eläinten kuin koko maapallon tasolla, mutta erityisesti pohjoisella pallonpuoliskolla, jossa astrologia syntyi ja kehittyi.
Astrologinen kartta esittää Aurinkokunnan planeettojen ja joidenkin laskennallisten pisteiden sijainnin eri merkeissä, (onnenpiste, kuunsolmut, Vertex), tarkasteltuna tiettynä aikana jostakin paikasta Maapalloa. Syntymäaika ja -paikka määrittävät Nousevan merkin,(1 huoneen kärki) syntymäpaikasta katsottuna horisontti, josta Aurinko on nousemassa. Vastapäätä on laskeva merkki, (7 huoneen kärki). Sekä Keskitaivaan (10 huoneen kärki) ja vastapäätä Taivaan syvyyden, (4 huoneen kärki). Näitä kutsutaan kulmahuoneiksi ja tässä on huonejärjestelmän perusta. Tällaiseen karttaan merkitään Aurinko, Kuu, Merkurius, Venus, Mars, Jupiter, Saturnus, Uranus, Neptunus ja Pluto. Ne sijaitsevat kukin jossain merkissä ja kartan sektorissa, jota kutsutaan huoneeksi (engl. "house") ja joka tarkoittaa elämänaluetta. Huoneet määritellään suhteessa paikkakunnan horisonttiin annetulla hetkellä siten, että 1.-6. huoneet sijaitsevat horisontin alapuolella, 7.-12. huoneet sen yläpuolella. Aurinko, Kuu ja planeetat muodostavat keskenään suhteita, joita kutsutaan aspekteiksi. Muun muassa tästä kokonaisuudesta astrologi tekee synteesin eli karttatulkinnan. Tällainen tulkinta voidaan tehdä ajalle, joka kuvaa mitä tahansa asiaa: ihmistä, valtiota, yritystä, avioliiton alkamista, työpaikkaa. Edellytyksenä on alkutietojen tarkkuus: päivämäärä, kellonaika ja paikka.
Astrologian historia.
Astrologian historia juontaa juurensa Kaldeaan ja Babyloniaan. Kreikkaan astrologia saapui muutama sata vuotta ennen ajanlaskua. Berossos perusti Kosille astrologisen koulun parisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua. Askendenttia eli nousevaa merkkiä alettiin laskea vähän ennen ajanlaskua. Astrologi ja tähtitieteilijä Ptolemaios kirjoitti teoksen "Tetrabiblos" (Quadripartitum, Neljä kirjaa), joka oli astrologian perusteos vuosisatojen ajan.
Varhaiset kristityt eivät yleensä hyväksyneet astrologiaa vaan pitivät sitä paholaisen petoksena. Esimerkiksi Augustinus mainitsi todisteena sen valheellisuudesta, että Raamatun mukaan kaksoisveljeksillä Eesaulla ja Jaakobilla oli ollut hyvin erilaiset luonteet ja elämänvaiheet, vaikka heidän syntymähoroskooppinsa olisi ollut sama. Myöhempinä aikoina kirkko hyväksyi, että astrologit ennustivat luonnonilmiöitä kuten säätä ja vuodentuloa, mutta ei ihmisten kohtaloita.
Koska kristinuskon merkitys länsimaiselle kulttuurille oli satoja vuosia ratkaiseva, kristillisen uskon mukana tuli torjuntaa kaikkea muuta kohtaan, joka saattoi kyseenalaistaa sen valtaa. Kyse oli pitkälti vallankäytöstä. Siksi kristinuskon päästyä Rooman valtakunnan viralliseksi uskonnoksi 313 j.a.a., kristityt hyökkäsivät niin astrologian kuin muiden "pakanallisten" oppien kimppuun ja hävittivät näiden kirjallisuutta ja välineitä. Kristinuskon suhde astrologiaan ei tosin ollut aina tyystin vihamielinen. Martti Lutherin läheinen työtoveri, Philip Melanchton harjoitti aktiivisesti astrologiaa. Myös nykyaikana on poikkeuksellista hengellistä suvaitsevaisuutta kuten saksalaisen katolisen papin Gerhard Vossin ajatuksissa kun hän kirjassaan Astrologie Christlich (1990)sanoo näin:"Astrologisen viisauden hylkääminen kirkon opetuksista on merkki kosmisen ulottuvaisuuden puutteesta kirkon teologiassa, liturgiassa ja saarnoissa."
Renessanssiaikana astrologia tuli Euroopassa uudestaan muotiin. Ennenkaikkea tähtitieteilijänä tunnettu Johannes Kepler toi mukaan uusia aspekteja, koska hän irrottautui ptolemaiolaisesta merkkitarkastelusta ja hahmotti avaruutta monitahokkaiden avulla sijoittelemalla monitahokkaita näennäisen mielivaltaisesti aurinkokunnan planeettojen radoille. Kepler keksi astrologiaan "kvinttiilin" ja sen kerrannaiset eli kun ympyrä jaetaan viiteen osaan (kvinttiili on 360:5=72 astetta). Keplerin intuitiivisten ja matemaattisten lahjojen yhteistuloksena hän viimein päätyi muotoilemaan planeettojen ratojen lait. Kepler oli koko elämänsä kiinnostunut astrologiasta, hän keksi uusia aspekteja kuten "kvinttiilin" ja sen kerrannaiset eli kun ympyrä jaetaan viiteen osaan (kvinttiili on 360:5=72 astetta). Kepler harjoitti astrologiaa kuolemaansa asti ihaillen sen toimivuutta omassa elämässään ja manaten sen alentumista palvelemaan satunnaista ja alhaista uteliaisuutta. Hän halusi tiedemiehenä asettaa astrologian tukevasti matemaattisten lakien piiriin teoksessaan De Fundamentis Astrologiae Certioribus (1601). Arthur Koestler nimitti Kepleriä kahden aikakauden ristiriitaiseksi mieheksi, matemaatikkona hän saattoi nimittää astrologiaa ”tähtitieteen narrimaiseksi tytärpuoleksi”, mutta toisaalta hän määritteli itsensä ja ulkoisen olemuksensa horoskooppinsa mukaisesti ja uskoi astrologian vaikuttavan sekä ihmisiin että yleisiin asioihin mukaanlukien säätila.
Horoskoopeista maksettiin hyvin etenkin Euroopan hoveissa. Kepler, monen aikalaisensa (esimerkiksi Tyko Brahe) tavoin, toimi myös hoviastrologina. Tunnetuimpia englantilaisia hoviastrologeja ovat John Dee ja William Lilly. Lilly on eritoten kuuluisa "tuntiastrologian" () kehittämisessä. Lillyn väitetään ennustaneen Lontoon suurpalon ja ruton.
Kopernikuksen ja Galilein työ maakeskisyyden kumoamiseksi tuhosi paitsi kirkon niin myös astrologian valtaa. Uusi aurinkokeskinen todellisuuskäsitys teki maakeskisyyteen perustuvan astrologian vanhanaikaiseksi. 1700-luvun loppuun mennessä astrologia oli poistunut yliopistoista, yksittäisiä oppituoleja oli vielä 1800-luvulla saksalaisessa yliopistossa.
Tähtien, erityisesti planeettojen, uskottiin vaikuttavan ihmisten elämään, koska niitä pidettiin jumalina. Myös satunnaisten tapahtumien, kuten kirkkaan komeetan ilmestymisen, väitettiin ennustavan suuria onnettomuuksia. Kuitenkin jo Johannes Kepler ja monet hänen jälkeensä ovat tuoneet esiin sen seikan, ettei kyse ole niinkään vaikutuksista vaan pikemminkin symbolisista tulkinnoista. Kepler olikin kyllästynyt sen aikaisiin astrologisiin tulkintoihin. Suomalainen pappi ja astrologi Sigfridus Forsius oli samoilla linjoilla. Forsius toimi myös sotilaspappina Kaarle-herttuan riveissä.
Horoskooppien historia on lyhyt verrattuna astrologian historiaan. Horoskooppi-termi tuli tutuksi jo antiikin aikana, jolloin se tarkoitti askendenttia eli nousevaa merkkiä (sananmukaisesti "tarkkailla tuntia", kreikasta "horo" 'tunti' ja "skopos" 'tarkkailija'). Horoskooppi-sana merkitsee kuitenkin nykypäivän ihmiselle viikkolehtihoroskooppeja, joiden historia alkaa 1900-luvulla. Elokuussa 1930 syntyi Englannin hoviin prinsessa Margaret, jolle "Sunday Express" -lehti keksi teettää astrologisen tulkinnan astrologi R. H. Naylorilla. Artikkeli julkaistiin lehdessä karttoineen, ja se sai suuren suosion. Ihmiset ottivat yhteyttä toimitukseen ja vaativat lisää vastaavaa.
1900-lukua voidaan pitää myös psykologisen astrologian vuosisatana, jonka merkittävimpiin nimiin kuuluu muun muassa, jonka merkittävimpiin nimiin kuuluu muun muassa Dane Rudhyar. Tämä tuottelias astrologi hahmotti psykologisen astrologian peruspiirteet ja uudisti suuresti koko astrologian muotokieltä ja tapaa lähestyä astrologian tehtävää. Carl Jung käsitteli astrologiaa omissa tutkimuksissaan ja loi yhdessä muiden psykoanalyysin pioneerien Freudin ja Adlerin kanssa pohjaa ymmärtää ihmistä moniulotteisena psyykkisenä olentona, joka ei välttämättä ole sitä, mitä tietoisuus itsestä ymmärtää. Tiedostamattoman käsite on myös tämän päivän astrologiassa tärkeä kuten esimerkiksi Liz Greenen polveilevat psyko-myyttiset teemakirjat osoittavat. Greenen omia käsityksiä astrologiasta voi lukea esimerkiksi hänen ensimmäisestä menestysteoksestaan
Naisten asema astrologiassa tuli merkittäväksi vasta 1900-luvulla. VUosisadan alkupuolella 1900-luvun alussa vaikutti vahvoja naisastrologeja kuten Evangeline Adams USA:ssa, Bessie Leo
Englannissa ja vähän myöhemmin Ruth Brummund Saksassa. Kuuluisin 1900-luvun nimi on psykologian tohtori Liz Greene, joka kehitti psykologista astrologiaa muun muassa jungilaisesta näkökulmasta. Ennen 1900-lukua tunnetuimmat nimet ovat Hypatia ja Sophia Brahe (Tyko Brahen sisar).
Tieteen ja astrologian suhde.
Nykyisen tieteen käsityksen mukaan astrologia on näennäistiedettä. Pseudotieteen käsitettä määriteltäessä on astrologiaa on usein väärinkäytetty esimerkkitapauksena. Useat nykyastrologit eivät katso kuitenkaan "tekevänsä tiedettä" eivätkä ole siten "pseudotieteilijöitä" eivätkä matki tieteen tekemisen malleja vaan käyttävät astrologian omia malleja. Lisäksi voi ajatella kronologista järjestystä: ajallisesti astrologia oli ensin, sitten vähitellen astronomia irtosi siitä joten astrologia muodostaa astronomian historiallisen perustan, mutta ei ole ymmärrettävissä pelkästään fyyysis-empiirisellä tasolla. Siitä melko monet ajan astrologit ovat yhtä mieltä. Koska astrologien tulokset ovat tulkinnanvaraisia, ne eivät ole kumoutuvia väitteitä. Mutta näin on myös monen muun ihmistä koskettavan tieteen tulosten laita.
Michel Gauquelin, joka tutki tilastotieteen keinoin astrologiaa 1950-luvulta lähtien aina 90-luvulle asti, päätyi tutkimustuloksissaan siihen että planeetan sijaitessa tietyssä sektorissa, lähellä nousua, kulminaatiota, laskua tai alakulminaatiota, tämän planeetan mukainen ammatillinen profiili tuli tilastollisesti merkittävästi näkyviin. Gauquelin jakoi syntymäkartan toisin kuin normaalisti, hän muodosti siihen 36 sektoria, joihin kukin planeetta vuorokauden aikana osui tiettyyn kellonaikaan. Planeetoista oman ammatillisen profiilin muodostivat tulosten perusteella Kuu, Mars, Jupiter ja Saturnus osuessa näihin sektoreihin. Muille planeetoille hän ei löytänyt tarpeeksi tilastollisia korrelaatioita. Merkittävin korrelaatio löytyi Marsille ryhmässä huippu-urheilijat. Tämä vasta astrologian perinteistä käsitystä Marsista, joka vastaa fyysistä suoritusta ja kilpailunhalua. ja
Mars-efektin ja muiden Gauquelinin löydösten vastaanotto tieteellisissä piireissä oli nuiva, torjuva ja vähättelevä. Skektikko-järjestö CSICOP teki USA:ssa kokeen, jossa oli tarkoitus replikoida Gauquelinin tutkimus. Työryhmään kuuluneet George Abell, L. Jerome ja Paul Kurtz
ilmoittivat Gauquelinille suunnitteilla olevasta tutkimuksesta. Gauquelin evästi heidät etsimään aineiston amerikkalaisten huippu-urheilijoiden joukosta. Näin tehtiin, mutta loppuvaiheessa ennen
tilastollista ajoa, Kurtz vaihtoi osan aineistoa niin että mukaan otettiin vähemmän menestyneitä urheilijoita. Tutkimus ei tuottanut samoja tuloksia kuin Gauquelinin vastaavat ja kriitiikki siitä sai uutta vettä myllyyn. Mutta Kurtzin aineiston vaihdos tuli pian tietoisuuteen
CSICOP:in sisäpiiristä, Dennis Rawlinsilta, joka oli eräs CSICOP:in perustajajäsenistä. Hänen selontekonsa ainoasta CSICOP:in tekemästä empiirisestä tutkimuksesta löytyy verkosta
Gauquelinin tutkimus on toistettu eri maista kootuilla aineistoilla ja debatti tulosten merkittävyydestä, metodologiasta, mahdollisista virhetulkinnoista jne. jatkuu yhä pienessä piirissä kiivaasti, mutta umpikuja tulosten tulkinnassa näyttää olevan päätepisteenä toistaiseksi.
Tutkimusten sosiologinen ulottuvuus eli vastaanotto eri maissa ja akateemisissa piireissä oli poikkeuksellinen ja ongelmallinen.
Nykyiset astrologit väittävät mielellään, että heidän oppinsa perustuu monituhatvuotiseen kokemukseen, joka olisi vahvistanut ne oikeiksi. Arvostelijat kysyvät, miten väitetyt vastaavuudet tähtien asennon ja henkilön luonteenpiirteiden välillä olisi voitu muinaisina aikoina havaita. Jos säännöt olisivat riittävän yksinkertaisia ja yksiselitteisiä (esimerkiksi jos kaikki tai melkein kaikki ihmiset, jotka ovat syntyneet Marsin ollessa Oinaan merkissä, olisivat muita ihmisiä hyökkäävämpiä), muinaiset kansat olisivat ehkä helpostikin voineet huomata ne. Mutta nykyisten astrologien mukaan luotettavien päätelmien tekeminen edellyttää hyvin monien astrologisten tekijöiden huomioon ottamatta, ja jotkin niistä voivat kumotakin toistensa vaikutuksen. Tästä kuitenkin seuraisi, että minkään yksittäisen tekijän vaikutus tuskin voisi olla havaittavissa muutoin kuin hyvin laajojen tilastollisten aineistojen ja monimutkaisten korrelaatiolaskelmien avulla, mutta sellaisia ei muinaisina aikoina ollut edes keksitty. Suurissa aineistossa ilmenevien korrelaatioiden laskemisen teki käytännössä mahdolliseksi vasta tietokoneiden kehittyminen 1900-luvun loppupuolella. Toisaalta tieteen sisällä on vankka käsitys siitä että tällainen lähestysmistapa eli reduktionistinen malli on erittäinen ongelmallinen ihmistieteissä kun taas sillä on ollut enemmän merkitystä luonnontieteissä.
Astrologisia tutkimuksia tunnetaan Suomessa hyvin huonosti. Niitä kuitenkin on runsaasti, useimmat toteuttuna karkeatekoisesti pienempää tai suurempaa empiiristä aineistoa pyörittämällä. Superkriittisesti asiaan suhtautuvat, kuten Dean ja Mather löytävät lupaavia tutkimustuloksia ja he nostavat esiin John H Nelsonin tutkimukset radioaaltojen häiriöistä magneettisten myrskyjen aikana, jotka kiihtyvät tiettyjen heliosentristen planeetta-aspektien aikana. Toinen lupaava alue on ns. matching-testit, joissa astrologien pitää tunnistaa koehenkilöiden joukosta ne, jotka vastaavat tiettyä annettua syntymäkarttaa. Vernon Clarck teki tällaisia matching-kokeita sarjan 1970-luvulla. Ja kolmas itseoikeutettu kärkeen päässyt tutkija on Michel Gauquelin. Ja muitakin tieteellisesti mielenkiintoisia näkökulmia on löytynyt kuten brittiastronomin Percy Seymourin esittämät ajatukset aurinkokunnan vaikutuksesta yhteisenä sähkömagneettisen "sinfonian" luojana, johon kuhunkin aikaan syntyneet ihmiset vastaavat omalla tavallaan Nick Kollerstrom on kehittänyt John Addeyn luomia harmonia-teorioita erityisesti etsien Heureka-hetkiä, jolloin tietyt astrologiset aspektikuviot ovat taivaalla kun tärkeitä tieteellisiä keksintöjä syntyy
Astrologisten selitysmallien joukossa on suuria ja epämääräisiä oletuksia, joita tiede ei tue, sellaisia ovat mm. C.G.Jungin synkronisiteetti - ajatus ei-kausaalisesta
yhteydestä syntymäajan ja ihmisen laadun yhteydestä. Sellaisiin kuuluu myös holografisen maailmankauden ajatus, joka on oikeastaan uusi versio ikivanhasta opista Mikä on ylhäällä, on myös alhaalla. Pieninkin osa maailmassa heijastaa kokonaisuuden todellisuutta. Kaikille, jotka
ajattelevat fyysisin termein planeettojen "vaikutuksia", muistettakoon että fysiikassa EPR eli Einstein-Podolsky-Rosen-paradoksi periaatteessa sallii hiukkasten kaukovaikutuksen, joka ei ole perinteisellä tavalla riippuvainen etäisyydestä.


Eläinkunta.
Eläinkunta ("Animalia", syn. "Metazoa") on laaja monisoluisista aitotumallisista eliöistä muodostuva taksonominen kunta. Eläinkunta muodostaa erittäin monimuotoisen ryhmän, johon kuuluu hyvin erilaisiin oloihin sopeutuneita eliöitä. Ominaista eläimille on, että ne ovat heterotrofisia eli toisenvaraisia, mikä tarkoittaa sitä, etteivät ne kykene tuottamaan energiaa itse, kuten vaikkapa kasvit fotosynteesin avulla, vaan ne joutuvat käyttämään muita eliöitä ravintona pysyäkseen hengissä. Monet eläimistä kykenevät liikkumaan itsenäisesti eli niillä on lihaksisto ja oma hermosto lukuun ottamatta "Parazoa"-alakuntaa. Useimmilla eläimillä on jonkinlaiset aistinelimet, joiden avulla ne pystyvät reagoimaan tarkoituksenmukaisesti ympäristöönsä ja erilaisiin aistiärsykkeisiin. Lisäksi eläimet eroavat siinä, että eläinsoluilla ei ole soluseinää. Usein arkikielessä ja oikeustieteessä sanaa ”eläin” käytetään viittaamaan kaikkiin muihin eläimiin paitsi ihmisiin, vaikka biologisesti tarkasteltuna ihminenkin on eläin. Eläinten tieteellistä tutkimista kutsutaan zoologiaksi ja etologia tutkii eläinten käyttäytymistä.
Eläinlajeja esiintyy niin maalla, vedessä kuin ilmassakin. Lentokykyisiä eläimiä ovat monet hyönteiset, kuten perhoset, ja suuri osa linnuista sekä lepakot. Vedessä elävistä eläimistä tutuin ryhmä on kala ja maaelämään sopeutuneista nisäkkäät, kuten kettu, norsut ja metsäjänis. Eläimiä tai eläinryhmiä ei voi kuitenkaan tarkasti määritellä näin, sillä osa eläimistä on sopeutunut elämään eri kerroksissa, kuten vaikkapa maalla ja vedessä (esim. hylkeet, sammakot ja kilpikonnat). Eläinlajien lukumäärää ei tiedetä kovin hyvin, mutta tyypillisesti arviot vaihtelevat välillä 3–30 miljoonaa. Vain pieni osa (3 %) näistä on arvioitu olevan selkärankaisia ja loput selkärangattomia. Eläinlajeja on hävinnyt useita kertoja olosuhteiden muutosten vuoksi ja nykyään ihmisen toimintaa pidetään tärkeimpänä syynä uhanalaisten eliölajien määrän kasvulle.
Muun muassa Suomen lainsäädäntö katsoo eläimet esineiksi, joskin näkemys on monissa Euroopan maissa muuttumassa. Esimerkiksi Alankomaiden ja Norjan laeissa korostetaan eläinten itseisarvoa. Sveitsin eläinsuojelulaissa erikseen korostetaan, että eläin ei ole esine.
Eläinsolu.
Kaaviokuva jossa tyypillisimpiä eläinsoluun kuuluvia soluelimiä.
Kaikilla eläimillä on eläinsoluja, jotka ovat eukaryoottisia eli niissä on tuma ja sitä suojaava tumakotelo (nisäkkäillä poikkeus: punasolu). Solut ovat erikoistuneet tiettyyn tehtävään ja ne muodostavat kudoksia. Esimerkiksi hermosolut muodostavat hermokudoksia. Solujen koko ja muoto vaihtelee hyvin paljon. Esimerkiksi ihmisen kohdalla munasolu on koko ihmiskehon suurin solu ja sen voi nähdä jopa paljain silmin (halkaisija n. 1 mm), mutta pienin on taas siittiö (alle 60 µm pitkä). Toisaalta ihmiskehon pisin hermosolu on jopa metrin pituinen.
Eläinsolulla ei ole kasvisolun tapaan suojaavaa soluseinää, mutta solua koossa pitää ohut solukalvo. Sen tehtävänä on myös huolehtia solun sisäisestä aineiden vaihdosta eli sen toiminta on olennaisesti osana soluhengitystä. Solukalvo suojaa sisälleen nestemäistä solulimaa, jonka tehtävänä on lähinnä kuljettaa ravinteita ja toimia muutoinkin solun sisäisen viestinnän välittäjänä. Solulimassa lepää eukayoottisilla soluilla erilaisia soluelimiä, joiden tehtävät poikkeavat proteiinisynteesistä soluhengitykseen. Eläinsolu tarvitsee myös erillisen tukirangan, joka pitää soluelimiä paikoillaan ja antaa solulle tukea sekä muodon. Tukiranka muodostuu erilaisista säikeistä ja filamenteista.
Soluelimistä lysosomi vastaa solun sisäisestä ”jätteen huollosta”. Se tuhoaa solun omia vaurioituneita soluelimiä ja tuhoaa solun sisälle päässeitä bakteereita tai vieraita aineita. Lysosomeja syntyy Golgin laitteessa, joka vastaan myös ribosomien pinnalla tapahtuvasta proteiinin valmistuksen viimeistelystä. Ribosomit sijaitsevat pääasiallisesti solulimakalvostossa, jolloin ne yleensä tuottavat proteiineja solun ulkopuolelle. Solulimakalvostossa irti olevat ribosomit sen sijaan yleensä tuottavat proteiineja solun omiin tarkoituksiin. Golgin laite lisää proteiineihin rikkiä ja fosforia sekä tarvittaessa pätkii proteiineja pienemmiksi. Mitokondriot taas huolehtivat solun energiataloudesta. Sen sisällä tapahtuu kemiallisia reaktioita, jotka muuntavat glukoosin (sokeria) sisältämän energian ATP-molekyyleihin, jota muut soluelimet voivat hyödyntää energialähteenä omille toiminnoilleen. Eniten mitokondrioita on runsaasti energiaa vaativissa soluissa kuten maksa- ja lihassoluissa. Näiden solujen mitokondrioiden lukumäärä vaihtelee muutamista kymmenistä jopa satoihin. Mitokondriot poikkeavat muista soluelimistä siinä, että sillä on oma DNA.
Solun suurin elin on tuma, joita solussa on tavallisesti yksi ja se sisältää solun perimäaineksen. Monitumaisia soluja ovat esimerkiksi poikkijuovaiset lihassolut ja kehittyneellä punasolulla ei ole lainkaan tumaa. Tuman erottaa muusta solusta solukalvostoon kiinnittynyt tumakotelo, jonka pinnalla on myös ribosomeja. Tumakotelo ei ole täysin tiivis, vaan siinä on pieniä tumahuokosia, joiden avulla viestit muualta solulta pääsee tumaan ja tuman lähettämät viestit pääsevät muualle soluun. Tuman sisällä on lisäksi tumalima ja tumajyväsiä.
Selkärankaiset ja -rangattomat.
Eläinkunnan yksi tutkituimmista pääjaksoista on selkäjänteiset, sillä siihen kuuluvat suurimmat ja helpoimmin tutkittavat kohteet eli selkärankaiset. Selkäjänteisiin kuuluu myös selkärankaisiin verrattaen alkeellisia eliöitä (suikulaiset ja vaippaeläimet). Näitä kolmea ryhmää kuitenkin yhdistää se piirre, että niillä on ainakin jossakin kehitysvaiheessa selkäjänne, selkäydin, pyrstö tai häntä ja kiduksen aiheet. Osa näistä piirteistä kuitenkin surkastuu sikiönkehityksen aikana, mutta kaikilla niillä selkäytimestä kehittyy hermosto. Esimerkiksi ihmisellä kiduksen aiheet, häntä ja selkäjänne ovat surkastuneet. Selkärankaisilla selkäjänteestä kehittyy selkäranka.
Selkärankaisilla eläimillä on pitkälle kehittynyt keskushermosto, joka ohjailee yksilön liikkumista, kommunikointia, tunteita, aisteja ja muistia. Suuren kokonsa vuoksi selkärankaiset ovat muita eläimiä enemmän kosketuksissa ihmisten kanssa (mm. nisäkkäät, linnut, sammakot, matelijat), mikä selittää sen miksi selkärankaisia on tutkittu niin paljon. Hermoston lisäksi selkärankaisten muut elimistöt ovat pitkälle kehittyneitä. Useimmilla eläimillä on ainakin tietyntyyppinen hermosto, mutta kaikkein alkeellisimmilta eläimiltä hermosto puuttuu täysin (esim. sienieläimet). Esimerkiksi hyönteisillä on tikapuumainen hermosto, johon kuuluu myös aivot.
Tiede tuntee nykyään noin 40 000 selkärankaislajia. Kehittyneen hermoston ja tukielimistön ansiosta lajit ovat onnistuneet sopeutumaan niin vesi- kuin maaelämäänkin. Osa lajeista on myös lentokykyisiä. Tästä huolimatta selkärankaiset edustavat vain pientä osaa kaikista eläinlajeista (2–3 %). Loput lajeista on selkärangattomia, joihin kuuluu kirjavajoukko eliöitä: matoja, hyönteisiä, hämähäkkejä ja nilviäisiä. Yhteistä näille kaikille on kuitenkin se, ettei niillä ole lainkaan selkärankaa. Selkärankaisiin verrattuna selkärangattomat ovat yleensä varsin pienikokoisia, vain joitain senttimetrejä pitkiä.
Vaihto- ja tasalämpöiset.
Eläimet jaetaan tavallisesti tasalämpöisiin ja vaihtolämpöisiin. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat kaikki muut eläimet paitsi linnut ja nisäkkäät. Linnuilla tasalämpöisyyttä esiintyi jo dinosaurusten elinaikana. Vaihtolämpöiset eläimet ovat sellaisia, jotka eivät säätele omaa ruumiinlämpöään sisäisten mekanismien avulla, vaan se vaihtelee ympäristön lämpötilan mukana. Tasalämpöiset eläimet taas pystyvät ruumiintoimintojensa avulla säätelemään omaa ruumiinlämpötilaansa. Tieteellisissä teksteissä saattaa törmätä termeihin "endoterminen" tai "eksoterminen". Näistä edeltävä tarkoittaa tasalämpöistä ("endo-", ’sisäinen’) ja jälkimmäinen vaihtolämpöistä ("ekso-", ’ulkoinen’). Tasalämpöiset pyrkivät vähentämään lämpöhukkaa turkin tai höyhenpeitteen avulla tai voivat yrittää lisätä lämpöhukkaa läähättämällä tai hikoilemalla, joka toisaalta voi johtaa nestetasapainon järkkymiseen.
Vaihtolämpöisillä eläimillä kuten matelijoilla, sammakoilla ja kaloilla on kuitenkin kehittynyt erilaisia keinoja, joiden avulla ne voivat kohottaa ruumiinlämpötilaa ympäristöä korkeammalle. Esimerkiksi merileguaani paistattelee päivää ruumiinlämpötilan kohottamiseksi. Päivän paistattelu voi olla kuitenkin liian vaarallista, sillä pedot voivat tällöin uhata niitä. Eloonjäämisen parantamiseksi eräs liskolajilla on erityinen lämpöä keräävä elin päässä, jolloin se voi kaivautua kaulaansa myöten maahan ja jättää vain päänsä maanpinnalle. Tämä elin siirtää lämmön lopulta verenkierron avulla koko elimistöön. Tämän on myös syy sille, että vaihtolämpöiset ovat aktiivisia päivisin tai vain silloin kun aurinko lämmittää ilmaa tarpeeksi ja siksi niitä ei elä kovin pohjoisilla alueilla (missä nisäkkäät ja linnut taas pärjäävät).
Kylmyyden ja kuumuuden siedossa karhukaiset ovat eksperttejä. Ne voivat selviytyä lähes −270 °C kylmyydestä tai kiehuvasta vedestä.
Liikkuminen.
Suurin osa koko eläinkunnan lajeista kykenee tavalla tai toiselle liikkumaan itsenäisesti koko elämänsä ajan tai ainakin osan siitä. Vain niveljalkaisilla ja selkärankaisilla on erityisesti liikkumiseen tarkoitetut raajat. Selkärankaisilla raajat rakentuvat luista, joita lihakset liikuttavat. Niveljalkaisilla taas on ulkoinen tukiranka, johon kiinnittyneet lihakset saavat raajat liikkumaan. Linnuilla on myös maassa kulkemista varten raajat, mutta useimmat linnut kuitenkin ovat lentokykyisiä. Lintujen lisäksi useat hyönteiset pystyvät myös lentämään.
Yksinkertaisemmat eläimet taas voivat liikkua värekarvojen (esim. rataseläimet ja laakamadot) avulla tai ryömiä (kastemadot), liukua (etanat). Mustekalat voivat liikkua vedenpohjassa lonkeroita liikuttamalla tai vaihtoehtoisesti sifoni-nimisellä suihkumoottorin toimintaa muistuttavalla elimellä.
Ravinto.
Eläimet eivät pysty tuottamaan tarvitsemaansa energiaa kasvien tai bakteerien tapaan. Siksi ne ovat riippuvaisia muista elämän muodoista. Eläinten ruoanhankintastrategiat poikkeavat kasviravinnosta (kasvinsyöjät) eläinperäiseen ravintoon (lihansyöjät, hyönteissyöjät). Yhtä hyvin eläin voi olla kaikkiruokainen eli syödä niin toisia eläimiä kuin kasveja (tai muita elämän muotoja).
Kasvinsyöjien etuihin kuuluu ruoan runsaus, sillä napa- tai muita äärialueita lukuun ottamatta kasveja kasvaa kaikkialla. Kasvinsyöjät ovat luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeässä roolissa, sillä ne levittävät kasvisiemeniä tiputtelemalla tai ulostamalla niitä eri alueille. Haittapuolina kasvinsyönnissä yleensä on se, että saadakseen tarvittavat määrät ravintoaineita eläimen on kulutettava paljon aikaa pelkkään syömiseen, koska kasvit eivät ole kovinkaan energiarikkaita ravintolähteitä. Kasviravinto tarvitsee myös omanlaisen ruoansulatuksen, jotta eläin pystyisi hyödyntämään ravintoansa mahdollisimman hyvin.
Lihansyöjien kohdalla ravinnon määrästä tai sen ravintoainepitoisuudet eivät ole ongelma, vaan lähinnä sen hankinta. Tämän ongelman ratkaisemiseksi eri eläimillä on eri saalistustapoja. Esimerkiksi hämähäkit saalistavat kutomalla hankalasti erotettavia seittejä ja odottaa vain jonkin hyönteisen lentävän siihen. Leijonat ja sudet taas saalistavat ryhmissä. Lihan- ja kasvinsyöjillä on ravintoon erikoistuneet hampaat tai nokat.
Levinneisyys.
Eläimet kehittyivät muun elämän tapaan vedessä, josta pitkällisen kehityksen ansiosta sopeutuivat myös maaelämään. Edelleen luonnossa elää eläinlajeja, jotka ovat sopeutuneet ainoastaan vedessä elämiseen. Esimerkiksi kalat ja jotkin sammakkoeläinlajit. Veteen sopeutuneilla eläinlajeilla, etenkin merieläimillä, on se etu, että niiden elinolosuhteet muuttuvat hyvin vähän tai hyvin pitkällä aikajänteellä. Merten ja valtamerien eläinten monimuotoisuus painottuu melko selvästi rannikoille ja koralliriutoille, joka tarjoaa paitsi ravintoa myös hyvän piilopaikan saalistajilta. Koralliriutat rakentuvat itse asiassa itsekin eläimistä, nimittäin korallieläimistä. On arvioitu, että maailman kaikista kalalajeista puolet elävät koralliriutoilla, joten niiden tuhoutuminen olisi suuri menetys merielämän monimuotoisuudelle. Merieläinten pääravinnon lähde on plankton.
Vaikka merielämä painottuukin lähelle merenpintaa, jossa valaistus on yleensä erinomainen, on useiden kilometrien syvyyteen suuresta paineesta ja pimeydestä huolimatta kehittynyt hyvin mielenkiintoisia elämänmuotoja, joita kaikkia tiede ei vielä edes tunne.
Vuoden- ja vuorokaudenajat.
Eläimet ovat aktiivisia hyvin eri aikoihin vuorokaudessa. Suurin nisäkkäistä nukkuu öisin ja on aktiivinen päiväsaikaan (diurnaalisuus), mutta monet nisäkkäät ovat sopeutuneet hämärään aikaan tai yöelämään, koska silloin on esimerkiksi saalistajia vähemmän. Tämän on kasvinsyöjien kannalta edullinen piirre. Kotieläinten kohdalla muutamien eläinten, jotka luonnossa liikkuvat hämärään tai öiseen aikaan, on havaittu muuttuneen päiväeläimiksi. Esimerkiksi kissa on luonnossa hämärän ajan eläin, mutta kotieläimenä ne ovat muuttaneet elintapoja sopimaan paremmin ihmisen päivärytmiin.
Eläinten aistit kehittyvät pitkälti aktiivisuusajan mukaisesti. Yöeläimillä on usein kokoonsa suhteutettuna suuremmat silmät ja ne ovat likinäköisiä, koska ne tarvitsevat näköänsä lähinnä sellaisissa etäisyyksissä joista se voi hyökätä saaliinsa kimppuun. Muuten ne luottavat muihin aisteihinsa. Päiväaikaan on taas hyödyllistä havaita vihollisia pitkien matkojen päästä, jolloin kuuloaistista ei ole niin paljoa hyötyä. Öiseen aikaan liikkuvilla sammakoilla ja linnuilla on poikkeuksellisen tarkka syvyysnäkö, josta esimerkiksi pöllöjen kohdalla kertoo niiden silmien sijoittuminen suoraan eteen, eikä sivuille, jolloin niiden stereonäkö on parempi. Uudessa-Seelannissa elävä kiivi-linnut suunnistaa hajuaistinsa turvin. Yöeläinten suuret silmät johtuvat siitä, että suuret silmät kasvattavat verkkokalvon pinta-alaa, jolloin verkkokalvolle pääsevän valon määräkin suurenee. Verkkokalvolla yöeläimillä on paljon valoa aistivia sauvasoluja, jotka parantavat hämäränäköä. Kääntöpuolena taas on, että yöeläimillä on erittäin vähän värinäköön erikoistuneita tappisoluja eli yöeläimet ovat käytännössä värisokeita. Päiväsaikaan yöeläimet pystyvät kyllä kulkemaan, mutta niiden on suojeltavat silmiään turhalta valolta.
Yöeläimet ovat hyvin riippuvaisia kuuloaistista, koska se on ainoa keino, jolla useimmiten on mahdollista saada tietoa lähestyvästä saalistajasta. Jotkin eläimet ovat taas erikoistuneet kuuloaistin suhteen niin pitkälle, että ne voivat suunnistaa kuulonsa perusteella. Esimerkiksi lepakko kykenee tähän lähettämällä ultraääniä ja vastaanottamalla niitä suurilla korvilla.
Samanlaista vaihtelua aktiivisuuden suhteen on myös eri vuodenaikojen välillä. Lämpimillä alueilla ei tällaista vaihtelu saattaa johtua sade- ja kuivakausista, mutta lähempänä napa-alueita talvet ovat yleensä niin kylmiä, että monet selkärankaiset ja hyönteiset hidastavat ruumiintoimintojaan oleellisesti vähentääkseen energiankulutusta. On myös tavallista, että eläimet hankkivat ruokaa talvivarastoon tai syövät itsensä kylläiseksi talvenvaralta.
Lisääntymistavat ja sukupuolet.
Eläimet voivat lisääntyä joko suvuttomasti tai suvullisesti. Suvuttoman lisääntymisen etuna on se, että eliö voi lisääntyä ilman toista sukupuolta. Toisaalta heikkona puolena on se, että syntyneet jälkeläiset ovat geneettisesti identtisiä, jolloin jälkeläiset perivät niin hyvät kuin huonotkin ominaisuudet vanhemmaltaan. Esimerkiksi laakamadot voivat lisääntyä siten, että muodostavat omasta ruumiistaan kurouman, joka lopulta kuroutuu kokonaan irti vanhemmasta, jolloin uusi jälkeläinen on syntynyt. Kuroutuminen on yleisintä sienien ja kasvien keskuudessa. Vastaavalla tavalla voivat lisääntyä myös sienieläimet. Jotkin eläimet, kuten kirvat ja "Cnemidophorus" -teijulisko, voivat lisääntyä partenogeneettisesti eli neitseellisesti.
Suvutonta lisääntymistä huomattavasti yleisempi keino on suvullinen lisääntyminen. Se vaati kaksi eri sukupuolta, mutta toisaalta etuna on geneettinen muuntelu.
Yleistä.
Suppeassa taksonomiassa eläinkunta jaotellaan pääjaksoihin (vrt. kasvi- ja sienikuntien kaaret), joita nykytutkimuksen mukaan on 36 kappaletta, jotka sisältävät vielä olemassa olevia eliölajeja. Vanhemmissa lähteissä saatetaan onteloeläimet ("Coelenterata") vielä tunnistaa omaksi pääjaksoksi, mutta nykyisin se on yhdistetty polttiaiseläimiin. Tietyissä yhteyksissä eläinkunnan tieteellisestä nimestä saatetaan käyttää muotoa "Metazoa" tutumman "Animalia" sijasta. Tällä samalla termillä saatetaan myös viitata vain monisoluisiin, mutta useimmin sillä tarkoitetaan koko eläinkuntaa.
Laajasta monimuotoisuudestaan huolimatta muutamien piirteiden voidaan katsoa yhdistävän kattavasti kaikkia eläimiä. Eläimet ovat monisoluisia ja niiden soluissa on sen toimintaa ohjaava yksikkö, tuma. Lisäksi ne ovat toisenvaraisia, jolloin niiden soluissa ei ole yhteyttämiskykyisiä soluelimiä, kuten vaikkapa kasveilla on fotosynteesiä ylläpitäviä viherhiukkasia. Eläinsoluilta puuttuu kokonaan soluseinä, joka löytyy sieniltä (kitiiniä) ja kasveilta (selluloosaa). Suurimmalla osalla eläimistä on liikkumiskyky ainakin osan aikaa niiden elämästä ja alkionkehityksessä niiden elimet muodostuvat kahdesta tai kolmesta solukerroksesta (ekto-, meso-, ja endodermi).
Täsmällisemmässä taksonomiassa eläinkunta jaetaan kahteen alakuntaan: sienieläinmäisiin ("Parazoa") ja monisoluisiin ("Eumetazoa"). Sienieläinmäisiltä puuttuu kokonaan symmetrinen rakenne, kun taas monisoluisilla on tietty säännöllinen rakenne ja symmetria. Lisäksi monisoluisten kohdalla kudosrakenteet muodostavat elimiä, jotka vastaavasti ovat osa elimistöä (esim. ruoansulatuselimistö). Sienieläinmäisiin kuuluu kaksi pääjaksoa: laakkoeläimet ("Placozoa") ja sienieläimet ("Porifera"). "Eumetazoa"-alakunta jaetaan edelleen symmetriatyypin perusteella kahtia: säteittäissymmetrisiin ("Radiata") ja kaksikylkisiin ("Bilateria"). Kaksikylkisillä eläimiltä löytyy symmetria-akseli, jonka molemmilta puolilta löytyy vastaava osa. Esimerkiksi perhosen molemmat siivet ovat samanlaisia, mutta toinen on vain peilikuva. Kaksikylkissymmetrisiltä eläimiltä voidaan löytää etu- ja takapään lisäksi myös sivusuunnassa oikea ja vasen puoli sekä ylä- ja alapuoli. Säteittäissymmetrisiltä eläimiltä voidaan määrittää ainoastaan ylä- ja alapuoli ja ne voidaan jakaa usealla eri tavalla niin, että lopputuloksena on lähes identtiset osat.
Kaksikylkiset jaetaan vielä kolmeen osaan: 1. ruumiinontelottomat 2. valeruumiinonteloiset 3. ruumiinonteloiset. Ruumiinonteloiset jaetaan vielä alkusuisiin ("Protostomata") ja jälkisuisiin ("Deuterostomata"). Nämä kaksi ryhmää eroavat erityisesti niiden alkionkehityksessä, jossa ensimmäisellä ryhmän jäsenillä alkionkehityksessä blastoporista kehittyy suu ja peräaukko kehittyy myöhemmin, kun jälkimmäisen ryhmän lajeilla blastoporista kehittyy peräaukko ja suu kehittyy muualta.
Pääjaksot.
Alla on luettelo eläinkuntaan kuuluvista pääjaksoista ja lyhyt kuvaus niiden tyypillisestä rakenteesta. Lähteenä on käytetty taksonomista tietokantaa "(21.1.2009)" ja täydennetty "Grzimek's Student Animal Life Resource" -kirjasarjalla (Thomson, 2005), johon kuvauksetkin pääosin perustuvat.
Elämän kehittyminen.
Vanhimmat elämään viittaavat löydöt (sinibakteerien muodostamat stromatoliitit) ovat peräisin eoarkeeiselta kaudelta eli noin 3,5–3,8 miljardin vuoden takaa ja ensimmäiset happea tuottavat solut kehittyivät geologisessa mielessä erittäin nopeasti, vain muutama sata miljoonaa vuotta myöhemmin. Maapallo oli tuolloin noin yhden miljardin vuoden ikäinen. Ennen kuin Maa oli täyttänyt 3 miljardia vuotta kaikki elävät organismit olivat prokaryootteja eli esitumallisia. Niiden solurakenne on hyvin alkeellinen, sillä niiltä puuttuvat monimutkaiset soluelimet eikä niillä ole kotelon ympäröimää tumaa, vaan sen genomi on hajallaan solulimassa.
Mesoproterotsooisen kauden alussa maapallolle ilmaantui kuitenkin eukaryootteja eli esitumallisista eliöistä kehittyneitä yksisoluisia (alkueliöt), joiden solurakenne on huomattavasti aiempaa monimutkaisempi. Ne sisälsivät sellaisia soluelimiä, joita löytyy edelleen eläinsoluista. Mielenkiintoisena piirteenä erään alkueliöihin kuuluvan siimaeliön käyttäytymisessä on, että vaikka suurin osa niistä elää yksin, saattavat ne joissakin olosuhteista muodostaa ryhmiä. Taipumuksen luoda ryhmiä on ollut suuri harppaus kohti eläinperäisen elämän muodostumista, sillä vaikka siimaeliöt elivätkin ryhmässä, ne toimivat edelleen yksilöinä, mutta nyt kuitenkin niin, että ne erikoistuivat tekemään tiettyä asiaa koko ryhmän edun säilymisen hyväksi. Ajan mittaan tällainen käyttäytyminen on johtanut kudosten muodostumiseen, josta edelleen elimien ja lopulta suurten monisoluisten eläimien kehittymiseen.
Ensimmäiset monisoluiset eliöt kehittyivät noin miljardi vuotta sitten prekambrisen ajan lopulla, mutta siitä eteenpäin kambrikaudelle (n. 650 miljoonaa vuotta sitten) fossiileja ei ole säästynyt kovin paljoa, joten eläimien kehityksen alkutaival on jäänyt hämäräksi. Arvioiden mukaan eläinperäinen elämä alkoi kehittyä useampaa reittiä pitkin. Yksi näistä johti sienieläimiin ja kaksi muuta taas johti alku- ja jälkisuisten eläinten kehittymiseen. Alkusuisten ja jälkisuisten perustavanlaatuinen ero alkionkehityksessä viittaa siihen, että nämä haarat ovat eriytyneet jo hyvin kauan aikaa sitten.
Elämän siirtyminen maalle.
Ensimmäisiä monisoluisia olivat nivelmadot ja polttiaiseläimet. Tähän samaan ajanjaksoon osuu myös suvullisen lisääntymisen kehittyminen, joka on käytännössä tarkoittanut perinnöllisen muuntelun suurta kasvua. Kaikki elämä oli kuitenkin vielä elämän synnyinkodissa eli vedessä, joka oli tarjonnut tehokkaan suojan UV- ja muulta kosmiselta säteilyltä. Kambrikaudelta taas on löydetty suunnaton määrä eri fossiileja, jotka kielivät siitä, että eläinkunnan nykyiset pääjaksot olivat kehittyneet jo viimeistään kauden lopulla (500 mvs.). Tähän kambrikaudelta jääneeseen runsaaseen fossiiliaineistoon viitataan myös termillä kambrikauden räjähdys.
Kambrikautta seuranneen ordovikikauden (490–430 mvs.) meret kuhisivat monipuolista kasvillisuutta, selkärangattomia eläimistöä, leviä ja leuattomia kaloja. Arvioiden mukaan merenpinnalla eläneet levät huuhtoutuivat rannikolle, jonka myötä elämä alkoi hiljalleen siirtyä maalle. Esimerkiksi Omanista on löydetty fossiileja, joiden perusteella jo ordovikikaudella kasvoi maakasveja. Siluuria kuitenkin pidetään varsinaisena ajankohtana, jolloin elämä siirtyi merestä maalle. Kasveille valoa, tilaa ja hiilidioksidia oli niin paljon kuin ne vain ehtivät yhteyttämään. Kilpailun vähäisyyden vuoksi siirtymä uusille alueille oli eduksi. Olosuhteet suosivat suuria kasveja ja niiden perässä selkärangattomat eläimet kipusivat maankamaralle, ensimmäisten joukossa meriskorpioni. Siluurikautena alkoi esiintyä ensimmäistä kertaa myös leuallisia kaloja, joiden yliotteen seurauksena leuattomat kalat hävisivät lähes kokonaan.
Maalle siirtyneistä selkärangattomista oli devonin ja kivihiilikausien aikana kehittynyt sammakkoeläimiä ja matelijoita, jotka luonnollisesti olivat sopeutuneet merielämään. Niillä oli vihollisia, joten permikausi tiesi niiden valtakautta. Matelijoiden joukosta löytyi niin kasvi- kuin lihansyöjiäkin. Maalla esiintyi myös hyönteisiä, suurin osa näistä oli nykyisten kovakuoriaisten sukulaisia. Matelijat syrjäyttivät permikauden lopulla sammakkoeläimet nopean lisääntymisen ja kehittymisen ansiosta. Meressä elämä oli edelleen monipuolisempaa: merisiilejä, kotiloita, lonkerojalkaisia. Permikausi päättyi laajaan massasukupuuttoon, jonka myötä ilmeisesti lähes 95 % kaikista eliölajeista kuoli. Mukana muun muassa trilobiitit. Ilmeisesti ilmaston muuttumisesta johtunut permikauden sukupuutto on elämän historian suurin sukupuutto, joskin nykyinen ihmisen toiminnasta johtuva sukupuutto saattaa ohittaa sen laajuudessaan.
Vaikka permikausi päättyikin suureen massasukupuuttoon, niin maaelämää hallitsivat vielä seuraavien aikakausien (trias-, jura-, ja liitukausi) aiempaa suurikokoisemmat liskot, dinosaurukset. Dinosaurusten valtakaudelle syntyivät myös ensimmäiset lentokykyiset dinosaurukset, joiden paleontologit uskovat olevan nykyisten lintujen esi-isiä. Jo tuohon aikaan niillä tiedetään olleen lämpöä eristävä sulkapeite ja ulkonäöllisestikin niiltä löytyy hyvin paljon yhteisiä piirteitä nykyisten lintujen kanssa. Liitukauden taittuessa tertiäärikauteen 65 miljoonaa vuotta sitten dinosaurukset (lintuja lukuun ottamatta) ja monet muutkin eläinlajit, muiden muassa simpukat, luukalat ja planktonlajit, kuolivat sukupuuttoon asteroidin iskeydyttyä Maahan. Kaikkea elämää se ei kuitenkaan tuhonnut, vaan useat arkosaurimatelijoiden ulkopuoliset matelijalajit sammakkojen ohella säilyivät. Tulevaisuuden kehityksen kannalta tärkein monilta osin säilynyt eläinryhmä oli kuitenkin nisäkkäät, siirryttiin matelijoiden valtakaudesta kohti nisäkkäiden valtakautta.


Laji.
Laji (, lyhenne "sp.", monikko "spp.") on tieteellisessä luokittelussa käytettävä termi, jota käytetään biologiassa puhuttaessa eliöistä, jotka ovat joillakin tärkeillä tavoilla keskenään samankaltaisia. Eliöt on tapana järjestää sukulaisuusuhteiden mukaan hierarkkiseksi järjestelmäksi eli luokitetella. Tämän järjestelmän perusyksikkö on laji.
Maapallolla nykyään eläviä lajeja ihminen tuntee noin 1,4 miljoonaa, mutta lajien todellisen lukumäärän arvioidaan olevan 5—50 miljoonaa.
Lajit eivät eroa toisistaan aina selkeästi. Luokitteluun erikoistunut tutkija, dosentti Jyrki Muona on sanonut: "Laji on psykologinen fiktio, joka johtuu siitä, että ihminen itse on niin omalaatuinen ja helposti tunnistettava olento." Toisaalta on myös todettu, että monissa paikoissa alkuperäisasukkaat luokittelevat kotialueensa eliöitä ryhmiin, jotka ovat hyvin yhteneväisiä tieteellisten lajien kanssa.
Tieteellinen lajinimi.
Tieteellinen nimi koostuu kahdesta osasta. Esimerkiksi ihmisen lajinimi on "Homo sapiens", jossa "Homo" tarkoittaa ihmisen sukua ja "sapiens" on sukuun kuuluvaa lajia määrittävä lajiosa. Kaksiosainen lajinimi muodostuu siis sukunimestä ja sen perässä olevasta lajimääritteestä, josta kasveilla käytetään myös nimeä epiteetti. Sukunimeä voidaan käyttää yksinään, mutta kaksiosaisen nimen jälkimmäinen osa eli lajimäärite ei tarkoita yksin mitään, vaan lajinimessä on aina kaksi osaa (sukunimi + lajimäärite). Esimerkiksi sana "sapiens" tarkoittaa suoraan suomennettuna viisasta, mutta se ei ole yksin minkään lajin nimi.
Lajikäsitteet.
Käytännössä lajia ei voi määritellä yksiselitteisellä tavalla, vaan eri tilanteissa käytetään erilaisia lajikäsitteitä. Mikään tunnettu määritelmä ei sovi kaikkiin elämän muotoihin.
Yleisimmin esitetty lajikäsite on Ernst Mayrin määrittelemä biologinen lajikäsite'", jonka mukaan eliöt kuuluvat samaan lajiin, jos ne pystyvät luonnonoloissa tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä keskenään.
Tämän määritelmän mukaan hevonen ja aasi ovat eri lajeja, vaikka ne voivat tuottaa jälkeläisiä eli muuleja, sillä yleensä muulit eivät kykene lisääntymään. Tosin biologista lajikäsitystäkin on arvosteltu, koska esimerkiksi harvoissa tapauksissa muuli pystyy jatkamaan sukua. Toisaalta Suomessa elävät harmaalokki ja selkälokki eivät risteydy keskenään, mutta lajien keskenään lisääntyviä välimuotoja elää ympäri pohjoisen pallonpuoliskon. Biologisen määritelmän mukaan harmaalokki ja selkälokki ovat vain katkeamattoman kehälajin ääripäät.
Kaksi lajia voi erottaa maantieteellinen risteytymiseste, vaikka lajit voivat risteytyä keskenään, jos ne tuodaan keinotekoisesti vierekkäin. Euroopan haapa ("Populus tremula") ja Pohjois-Amerikan haapa ("Populus tremuloides") risteytyvät elinvoimaiseksi hybridihaavaksi ("Populus x wettsteinii"), mutta tämäkin risteymä on lisääntymiskyvytön. Haavan lähisukulaisissa pajuissa tunnetaan sen sijaan risteymiä, joiden ensimmäinen (F1) jälkeläispolvi voi tuottaa uusia elinvoimaisia siemeniä. Mutta tässäkin tapauksessa näistä siemenistä syntyneiden kasvien seuraava, toinen jälkeläispolvi (F2) on jo yleensä lisääntymiskyvytön.
Biologista lajikäsitettä ei voi soveltaa muun muassa suvuttomasti lisääntyviin eliöihin ja fossiileihin.
Morfologinen lajikäsite, joka erottelee lajit niiden rakenteen perusteella. Laji on ryhmä eliöitä, jotka muistuttavat rakenteellisesti toisiaan.
Ekologisessa lajikäsitteessä luokittelussa otetaan huomioon erot eliöiden ekologiassa ja käyttäytymisessä. Laji määritellään ryhmänä, joka asuttaa muista poikkeavaa ekologista lokeroa.
Fylogeneettisessä lajikäsitteessä laji määritellään sukuhaarana, joka on erilainen muista ryhmistä, ja jolla on oma evolutiivinen suuntansa.
Koheesiolajikäsitteen mukaan laji on ryhmä, jonka eliöiden koheesiomekanismit pystyvät pitämään yhtenäisenä. Näillä mekanismeilla voidaan tarkoittaa esimerkiksi geenivirtaa, luonnonvalintaa, ja geneettistä ajautumista, jotka pitävät lajin yksilöt samankaltaisina.


Filippos II.
Filippos II (, 382 eaa.–336 eaa.) oli Makedonian kuningas vuosina 359 eaa.–336 eaa. Filippos yhdisti hajanaisen Makedonian voimakkaaksi kuningaskunnaksi ja uudisti sen armeijan. Hän sai valtansa alle ympäröivät alueet, kuten Traakian, Thessalian ja myös Kreikan kaupunkivaltiot. Ennen kuolemaansa hän oli suunnitellut hyökkäystä Persian valtakuntaa vastaan. Hänen poikansa Aleksanteri Suuri toteutti isänsä suunnitelman ja valtasi koko Persian valtakunnan.
Nuoruus.
Filippos syntyi vuonna 383 eaa. kuningas ja Eurydiken poikana. Eurydike oli luultavasti Makedonian alaisen Lynkestis-maakunnan entisen kuningassuvun jäsen. Isän kuoltua Filippoksen vanhimmasta veljestä tuli kuningas. Koska Makedonian tilanne oli erittäin tukala, Aleksanteri II:n oli lähetettävä Filippos panttivangiksi ensin Illyriaan ja myöhemmin Thebaan, joka oli tällöin Kreikan mahtavimpia kaupunkeja.
Ollessaan panttivankina Filippos asui sotapäällikkö Epameinondaan ystävän, thebalaisen poliitikon Pammeneen luona. Nuori prinssi sai varmasti paljon vaikutteita ollessaan thebalaisten vieraana. Luultavasti Filippos oppi siellä kreikkalaisesta sodankäynnistä ja kreikkalaisten kaupunkivaltioiden poliittisesta elämästä. Näistä hänellä oli myöhemmin paljon hyötyä. Aleksanteri II salamurhattiin vuonna 368 eaa. ja Filippoksen toinen veli, Perdikkas III, nostettiin valtaistuimelle. Koska Perdikkas oli vielä alaikäinen, valittiin hänen holhoojakseen Aloroksen Ptolemaios, jonka käsissä todellinen valta tuli olemaan. Heti Perdikkaan tultua täysi-ikäiseksi hän surmasi Ptolemaioksen ja otti vallan omiin käsiinsä. Hän sai myös pian Filippoksen palautetuksi takaisin Makedoniaan.
Filippos kaappaa vallan.
Filippos nousi valtaistuimelle sen jälkeen, kun Perdikkas ja neljätuhatta sotilasta olivat saaneet surmansa sotaretkellä illyrialaisia vastaan vuonna 360 eaa. Perdikkaalla oli alaikäinen poika Amyntas IV. Julianus Justinuksen mukaan Filippos sai toimia Amyntaan hallitsijana, mutta kaappasi vallan myöhemmin itselleen. Muiden lähteiden mukaan Filippos julistettiin heti Perdikkaan kuoleman jälkeen kuninkaaksi. Justinus väittää myös, että Perdikkas murhattiin, mitä myös pidetään epätodennäköisenä. Makedonian kuninkuutta havitteli myös moni muu. Vaarallisin valtaistuimen tavoittelijoista oli Argaios, joka sai tukea Ateenalta. Hän nousi maihin Methonen satamakaupungissa. Avukseen hän sai kolmetuhatta ateenalaista palkkasoturia, joiden kanssa hän marssi Makedonian vanhaa pääkaupunkia Aigaita kohti (nykyinen Vergina). Filippos kokosi saatavilla olevat joukot ja löi ateenalaiset yllätettyään heidät.
Valtaistuinta havitteli myös eräs Pausanias, jota traakialalaiset tukivat. Filippoksen onnistui kuitenkin lahjoa traakialaiset. Makedonian pohjoispuolella olevan Paionian heimot olivat myös hyökkäysaikeissa, mutta heidätkin Filippos lahjoi, jotta saisi vapaat kädet Argaiosta vastaan. Vuonna 358 eaa. Filippos sai kuulla, että paionialaisten kuningas Agis oli kuollut. Filippos hyökkäsi vuorostaan Paioniaan ja kukisti paionialaiset niin perusteellisesti, ettei heistä enää koskaan ollut vaaraa Makedonialle. Jäljellä oli enää Illyrian kuningas Bardylis, jonka joukot olivat voittaneet ja tappaneet Filippoksen veljen Perdikkaan paria vuotta aikaisemmin. Filippos kokosi 10 000 jalkamiestä ja 600 ratsumiestä käsittäneen armeijan Bardylistä vastaan. Bardylis yritti neuvotella Filippoksen kanssa, mutta tämä ei ollut halukas rauhanneuvotteluihin, elleivät illyrialaiset luovuttaisi takaisin aikaisemmin valtaamiaan kaupunkeja. Kesällä 358 eaa. Filippoksen joukot kukistivat illyrialaiset Herakleia Lynkestiksen taistelussa. Yli 7000 illyrialaista kuoli taistelussa. Taistelun jälkeen illyrialaiset suostuivat Filippoksen rauhanehtoihin, joiden mukaan he luovuttaisivat hallussaan olevat kaupungit Länsi-Makedoniassa.
Saatuaan kaikki vihollisensa kukistettua Filippoksen oli helppo pitää vallassaan koko Makedoniaa. Perinteisesti kuningas hallitsi varsinaista Makedoniaa Pellan kaupungista. Illyrian rajalla lännessä olevat pienemmät makedonialaiset maakunnat (Lynkestis, Orestis, Elimiotis ja Tymfaia) olivat tähän asti olleet enemmän tai vähemmän itsenäisiä. Maakuntien aateliset liitettiin kuninkaan hoviin Pellassa ja tärkeiden aatelisten lapset kasvatettiin kuninkaan lasten kanssa (osittain panttivankeina). Filippos sai myös maakunnat tiukemmin valtansa alle solmimalla tärkeitä avioliittoja. Vuonna 357 eaa. Filippos solmi avioliiton Epeiroksen kuninkaan tyttären Olympiaan kanssa. Filippos oli myös saanut valtaansa tärkeitä kaivoksia Illyrian rajalla ja Traakiassa, joiden tuottamilla arvometalleilla hänestä tuli yksi koko kreikkalaisen maailman varakkaimmista hallitsijoista.
Sota Thessaliassa.
Ferain tyranni Iason oli 370-luvulla eaa. yrittänyt saada Makedonian eteläpuolella olevan Thessalian valtaansa, mutta ei ollut tässä onnistunut. Iasonin seuraajat olivat jatkaneet yrityksiään saada koko Thessalia Ferain vallan alle. Aluksi Theba Kreikan silloisena suurvaltana oli estänyt heitä, mutta 350-luvulla Theban kukistuttua Ferai oli alkanut taas laajentua. Thessalialaiset olivat liittoutuneet poliittisesti liittoon, jonka johtajaksi valittiin arkontti. Filippos teki ensimmäiset sotaretkensä Thessaliaan vuonna 358 ja valtasi tuolloin luultavasti Perrhaebian maakunnan, joka sijaitsi Makedonian ja Thessalian raja-alueella. Filippos meni samoihin aikoihin naimisiin erään thessalialaisen Larissan kaupungista kotoisin olevan Filinnan kanssa. Larissalaiset vastustivat Ferain laajentumisyrityksiä ja näkivät varmasti Filippoksen potentiaalisena liittolaisena.
Vuonna 353 eaa. Filippos sai kutsun tulla avustamaan thessalialaisia sodassa Feraita vastaan. Ferai oli saanut liittolaisekseen Fokiksen. Filippos kukistikin helposti fokislaisten 7 000 sotilasta käsittäneen armeijan. Pian fokislainen Onomarkhos saapui Thessaliaan suuren armeijan kanssa ja kukisti Filippoksen kahdesti taistelussa. Filippoksen oli pakko palata Makedoniaan, mutta hänen kerrotaan sanoneen, ettei hän juossut pakoon, vaan perääntyi lyödäkseen takaisin suuremmalla voimalla. Vuonna 352 eaa. hän palasikin ja valtasi Ferain satamakaupungin Pagasain piirityksen jälkeen. Hädissään ferailaiset kutsuivat taas Onomarkhoksen apuun. Fokislaiset saapuivat 20 000 jalkaväkisotilaan ja 500 ratsumiehen voimin. Ferailaisilla itsellään joukkoja oli ehkä noin 2 000. Filippos kutsui thessalialaiset koolle ja vaati heitä liittoutumaan kanssaan. Thessalialaiset valitsivatkin Filippoksen arkontikseen. Virka oli elinikäinen, mutta todellisuudessa Thessaliasta tuli tämän jälkeen osa Makedoniaa seuraavaksi 150 vuodeksi. Filippoksen johtamat makedonialaiset ja thessalialaiset kohtasivat Ferain ja Fokiksen joukot niin sanotussa Krookuskentän taistelussa. Filippoksella oli saman verran jalkaväkeä kuin hänen vastustajillaan, mutta hänellä oli ylivoima ratsuväessä. Armeijaan kuului ehkä noin 3 000 ratsuväen sotilasta. Filippoksen ratsuväki osoittautuikin ylivoimaiseksi taistelussa, jossa 6 000 fokislaista menetti henkensä. Onomarkohos kaatui taistelussa ja yli 3 000 fokislaista otettiin vangiksi. Ferai antautui taistelun jälkeen Filippokselle. Ferain johtajat saivat poistua kaupungista 2 000 palkkasotilaansa kanssa.
Kolmas pyhä sota.
Delfoin temppelin raunioita. Delfoissa sijaitsi yksi antiikin ajan tärkeimmistä ja vaikutusvaltaisimmista oraakkeleista. Niin sanottu kolmas pyhä sota käytiin etupäässä Fokiksen ja Theban välillä temppelin hallinnasta.
Niin sanottu kolmas pyhä sota oli alkanut vuonna 356 eaa., kun fokislaiset olivat ottaneen Delfoin temppelien varoja puolustaakseen itseään Theban aggressioita vastaan. Ateena ja Sparta olivat asettuneet fokislaisten puolelle Thebaa vastaan. Thessalialaiset sotivat myös Theban puolella, ja Filippoksen oli Thessalian arkonttina vaikea olla sekaantumatta sotaan. Filippos painotti sotilailleen sodan uskonnollista luonnetta ja määräsi heitä laittamaan päähänsä laakeriseppeleet.
Krookuskentän taistelun jälkeen 352 eaa. Filippos marssi etelään, mutta fokislaiset ja aferailaista palkkasotilaat puolustivat Thermopylain solaa, jonka läpi Filippoksen olisi hyökättävä. Myös fokislaisten liittolaiset Ateena ja Sparta lähettivät apujoukkoja, joista ateenalaisten 5 000 sotilasta pääsi perille meriteitse ennen Filipposta. Nähdessään vastassa olevat joukot Filippos päätti olla hyökkäämättä ja palasi Makedoniaan.
Amfipolis.
Amfipoliin kaupunki sijaitsi Khalkidiken niemimaan itäosassa Strymon-joen varrella. Ateenalaiset olivat aikoinaan perustaneet kaupungin, mutta olivat menettäneet sen Ateenan imperiumin luhistuttua peloponnesolaissodan aikana. Amfipolis sijaitsi strategisesti tärkeällä paikalla, koska sen alueella oli ainut paikka, josta saattoi helposti ylittää Strymonin sen alajuoksulla. Amfipoliin alueella sijaitsi myös tärkeitä kaivoksia, joita Filippos himoitsi. Filippoksen noustessa Makedonian valtaistuimelle vuonna 359 eaa. Amfipoliissa oli Perdikkaan lähettämä varuskunta, joka puolusti kaupunkia ateenalaisia vastaan. Filippoksen oli kuitenkin luovuttava kaupungista Makedonian toivottoman tilanteen takia. Vuonna 357 eaa. Filippos oli jo saanut Makedonian tukevasti valtansa alle. Hän yritti saada Amfipoliin asukkaita liittoutumaan kanssaan, mutta mielipiteet olivat muuttuneet ja kaupungista oli tullut demokratia. Osa kaupungin asukkaista oli kuitenkin valmiita tukemaan Filipposta, mutta olivat pettyneitä, kun hän oli vetänyt pois makedonialaisen varuskunnan. Filippos aloitti kaupungin piirittämisen. Monen vuoden vihanpidon jälkeen amfipolilaisten oli pakko lähettää avunpyyntö Ateenaan.
Ateenalaiset eivät kuitenkaan auttaneet Amfipolista. Filippos lähetti ateenalaisille kirjeen, jossa hän lupasi luovuttaa kaupungin Ateenalle vallattuaan sen. Theopompoksen historiassa on myös säilynyt katkelma, jonka mukaan ateenalaiset yrittivät taivutella Filipposta luovuttamaan heille Amfipolista sitä vastaan, että Filippos saisi Pydnan kaupungin. Lopulta ateenalaiset kuitenkin ymmärsivät, ettei Filippoksella ollut aikomustakaan luovuttaa Amfipolista heille. Ateena ja Makedonia ajautuivat näin sotaan keskenään.
Sodan alkuvaiheessa ateenalaiset käyttivät Thasos-saarta tukikohtanaan ja yrittivät häiritä Filippoksen toimia. Ateenalaisten yritykset olivat kuitenkin vähäisiä ja eivät aiheuttaneet Filippokselle tappioita. Ateenalaisten komentaja Khares toimi 20 laivan kanssa Amfipoliin lähistöllä ja löi pienen joukon Makedonian alaisia palkkasotilaita taistelussa. Ateenan laivasto yritti myös asettaa Makedonian kauppasaartoon. Makedonialle tärkeitä vientituotteita olivat puu ja piki. Yhteensä tullimaksuista kertyi kuninkaalle 40 talenttia vuodessa. Makedonialla itsellään ei ollut laivastoa, mutta makedonialaiset merirosvot toimivat aina Euboiassa asti. Luultavasti Ateenan laivasto oli liian pieni saadakseen mitään aikaiseksi.
Uusi vaihe sodassa Filippoksen ja Ateenan välillä alkoi, kun Khares valtasi Sestoksen kaupungin Khersonesoksella vuonna 352 eaa. Itäisen Traakian kuningas Kersobleptes solmi myös rauhan ateenalaisten kanssa. Ateenan sai tämän myötä vapaat kädet Filipposta vastaan. Luultavasti Kersobleptes oli huomannut Filippoksen kasvavan vallan ja päättänyt liittoutua Ateenan kanssa Filipposta vastaan. Filippos toimi kuitenkin nopeasti, ja jo saman vuoden marraskuussa hän oli piirittämässä erästä linnoitusta Perinthoksen lähettyvillä. Ateenalaiset pelkäsivät, että Filippos saisi koko Hellespontoksen valtaansa ja pystyisi estämään Ateenalle elintärkeät viljakuljetukset Mustaltamereltä. Ateenalaiset päättivät lähettää 40 laivaa ja kansalaisista koostuvan armeijan Filipposta vastaan, mutta pian saatiinkin tieto, että Filippos oli sairastunut ja laivastoa ei lähetettykään.
Lopulta vuoden 351 eaa. syyskuussa ateenalaiset lähettivät pienen laivaston, joka koostui palkkasotilaista, Khersonesokselle. Samaan ajankohtaan ajoittuu Demostheneen "ensimmäinen filippolainen puhe". Demosthenes oli tuolloin vain 35-vuotias, mutta jo tunnettu puheiden kirjoittajana. Hänellä ei kuitenkaan koskaan ollut suurta vaikutusvaltaa Ateenassa. Demosthenes olisi halunnut lähettää kansalaisista koostuvan armeijan ja laivaston. Todellisuudessa Ateenalla ei ollut resursseja, joita se olisi tarvinnut Filippoksen pysäyttämiseksi.
Khalkidiken valtaus.
Filippos aloitti sotatoimet uudelleen vuonna 349 eaa. hyökkäämällä Khalkidiken niemimaan kaupunkeja vastaan. Khalkidiken kaupungit olivat liittoutuneet yhteen. Tärkein Khalkidiken kaupungeista oli Olynthos. Yhteensä kaupunkeja oli 32, muun muassa Anthemos, Potidaia ja Aristoteleen synnyinkaupunki Stageira. Khalkidikeläiset lähettivät avunpyynnön Ateenaan vuoden 349 eaa. heinäkuussa. Mutta jo seuraavan vuoden syyskuuhun mennessä Filippos oli vallannut kaikki Khalkidiken kaupungit. Olynthoksen valtaus jätettiin viimeiseksi. Pienimmät kaupungit antautuivat Filippokselle sen jälkeen, kun suuremmat kaupungit oli vallattu piirityksen jälkeen. Olynthos vallattiin parin kuukauden piirityksen jälkeen. Demostheneeltä on säilynyt kolme niin sanottua "Olynthoslaista puhetta", joissa hän yritti saada ateenalaisia lähettämään apua olynthoslaisille. Näin ei kuitenkaan käynyt. Olynthoslaisten kohtalo oli julma; kaupungin väestö vietiin orjiksi Makedoniaan ja itse kaupunki tuhottiin. Myös muut kaupungit, jotka eivät olleet antautuneet Filippokselle, tuhottiin. Filippos asutti Khalkidiken alueelle makedonialaisia.
Rauha Ateenan kanssa ja Pyhän sodan loppu.
Vuonna 347 eaa. ateenalaiset ja Filippos olivat jo valmiita rauhaan. Niin sanottu Filokrateen rauha solmittiin vuonna 346 eaa. Filippoksen vaatimuksesta rauhansopimus sisälsi myös liiton Ateenan ja Makedonian välillä. Osapuolet saivat myös pitää alueet, joita ne hallitsivat rauhansopimuksen kirjoitushetkellä. Vain Fokista ja Alosta kohtaan Filippos vaati saada toimia parhaaksi näkemällään tavalla. Ateenalaiset luopuivat myös vaatimuksistaan Amfipolia kohtaan. Filippos marssikin vuonna 346 Thermopylain läpi Fokikseen. Sotaväsyneet fokislaiset antautuivat Filippokselle, joka sai näin kunnian päättää jo kymmenen vuotta jatkunut pyhä sota. Heti alkuunsa Filippos luovutti boiotialaisille kaupungit, jotka fokislaiset olivat vallanneet. Filippos päätti myös, että Delfoin pyhäkköä suojeleva amfiktyoniliitto sai päättää fokislaisten kohtalosta. Yleensä temppelien ryöstöstä oli tuomittu kuolemanrangaistuksia, ja fokislaiset eivät voineet odottaa liitolta kovin hellää kohtelua. Myös ateenalaiset ja spartalaiset olivat fokislaisten liittolaisina vaarassa joutua liiton julistaman pyhän sodan kohteeksi. Amfiktyoniliitto päätti, että Filippos saisi Fokikselle aikaisemmin kuuluneet kaksi ääntä liiton kokouksissa. Filippos pystyi myös Thessalian arkonttina vaikuttamaan thessalialaisten ääniin. Liitto päätti lopulta, että Fokiksen kaupungit hajotettaisiin ja asukkaat asutettaisiin pieniin kyliin. Fokislaisten piti myös maksaa takaisin varastamansa aarteet.
Kreikan kaupunkivaltiot lyödään.
Demosthenes oli yksi antiikin ajan kuuluisammista puhujista. Hän oli Ateenan itsenäisyyden lämmin puolustaja Ateenaa uhannutta makedonialaista valtauspolitiikkaa vastaan. Demostheneen niin sanotut "filippolaiset puheet" oli suunnattu Filipposta vastaan.
Filippoksen toimista seuraavien vuosien ajalta ei ole tarkkaa tietoa. Luultavasti hän soti valtakuntansa pohjoisosissa. Vuonna 345 eaa. hän oli nykyisessä Albaniassa ja vuonna 342 eaa. armeijoineen Traakiassa. Vuonna 341 eaa. hän perusti Filippopoliin kaupungin Traakiaan (nyk. Plovdiv). Seuraavana talvena Filippos alkoi piirittää Marmaranmeren rannalla olevaa Byzantionia ja Perinthosta. Yllätyksekseen Filippos sai vastaansa Persian kuninkaan Artakserkses III:n lähettämän armeijan. Ensimmäisen kerran sitten Kserkses I:n sotaretken persialainen armeija hyökkäsi Eurooppaan. Samalla Filippos uhkasi Ateenan viljantuontia Mustaltamereltä. Kun Filippos vielä kaappasi 200 viljalastissa ollutta laivaa, ateenalaiset julistivat sodan. Filippoksella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lopettaa kaupunkien piiritys. Lopulta Persia sai vielä painostettua Theban julistamaan sodan Makedonialle.
Vuonna 338 eaa. ateenalainen Demosthenes oli saanut aikaan Makedonian vastaisen liiton. Filippos hyökkäsi Kreikkaan ja löi Ateenan ja Theban yhdistetyt joukot Khaironeian taistelussa. Samana vuonna perustettiin Korintin liitto, johon kuuluivat kaikki kreikkalaiset kaupunkivaltiot paitsi Sparta. Liiton johtajaksi ("hegemon") tuli Filippos.
Vuonna 337 eaa. Filippos esitti sotaretkeä Persiaa vastaan, yhtenä tavoitteena oli vapauttaa kreikkalaiset kaupungit Vähän-Aasian rannikolla. Hän lähetti joukkoja Vähään-Aasiaan Parmenionin ja Attaloksen johdolla keväällä 336 eaa.
Filippoksen kuolema.
Vuonna 337 eaa. Filippos löysi itselleen uuden vaimon, makedonialaisen Kleopatran, joka oli makedonialaisen Attaloksen veljentytär. Erään tulkinnan mukaan Filippos meni naimisiin Kleopatran kanssa, koska vaikutusvaltaiset makedonialaiset, kuten Attalos ja hänen appensa Parmenion, vaativat sitä. Toisaalta Attaloksesta ei tiedetä mitään ennen vuotta 337 eaa., ja ilmeisesti hänen arvovaltansa kasvoi vasta sen jälkeen, kun Filippos meni naimisiin Kleopatran kanssa.
Kleopatra syrjäytti Olympiaan Filippoksen suosikkivaimona. Kleopatran ja Filippoksen häiden yhteydessä Attalos sanoi toivovansa vihdoinkin Filippokselle laillisen perillisen. Tämä oli tietysti loukkaus esikoispoikaa Aleksanteria (myöhemmin Aleksanteri Suuri eli Aleksanteri III) ja Olympiasta kohtaan. Häät muuttuivat tappeluksi ja lopulta Filippos uhkasi tappaa Aleksanterin. Olympias pakeni Molossiaan ja Aleksanteri lähti jonnekin Illyriaan. Vaarana oli, että Aleksanteri julistautuisi kilpailevaksi kuninkaaksi. Lopulta kiista ratkesi ja Aleksanteri palasi Pellaan. Filippos sai solmituksi avioliiton Molossian Aleksanterin ja oman tyttärensä Kleopatran (joka oli Molossian Aleksanterin siskontytär) välille.
Filippoksen murhan tausta on monimutkainen. Kerrotaan, että Attalos oli erään nuoren Pausaniaan ystävä. Tämä Pausanias oli kertonut Attalokselle erään Pausanias Orestislaisen pilkanneen häntä. Attaloksen ystävä suunnitteli kuolevansa urhollisesti tämän takia. Näin kävikin vuonna 336 eaa. Illyriassa käydyssä taistelussa. Attalos kosti ystävänsä kuoleman juottamalla toisen Pausaniaan humalaan ja antaen palvelijoidensa raiskata hänet. Justinuksen mukaan Attalos olisi itse raiskannut Pausaniaan. Vuoden 336 eaa. keväällä Attalos nimitettiinkin johtamaan Vähään-Aasiaan lähetettävää armeijaa Parmenionin kanssa. Filippos oli haluton tuomitsemaan Attalosta ja tämän takia Pausanias suuntasi kostonsa kuningasta kohden.
Filippos salamurhattiin Molossian Aleksanterin ja Kleopatran häiden jälkeisten kilpailujen aikana syksyllä 336 eaa. Murhaaja oli Pausanias. Taustalla epäillään olleen paljon laajempi salajuoni. Aleksanterin ja Olympiaan on myös epäilty olleen osakkaita tässä salaliitossa. Pian Filippoksen kuoleman jälkeen Aleksanteri julistettiin kuninkaaksi (Aleksanteri Suuri eli Aleksanteri III).
Filippoksen armeija.
Ennen Filipposta Makedonian armeija oli huonosti aseistettu ja heikkolaatuinen. Filippos uudisti hallituskautensa aikana armeijaa niin, että siitä tuli koko kreikkalaisen maailman paras.
Makedonian armeijan ylpeys oli sen raskas ratsuväki, joka koostui Makedonian maanomistajista. Heitä pidettiin kuninkaan tovereina ("hetairoi"). Filippoksen uran alussa ratsuväen vahvuus oli noin 600, hänen kuollessaan heitä oli jo yli 3 000. Ratsuväki taisteli kiilamuodostelmassa.
Jalkaväkisotilaita kutsuttiin nimellä "pezhetairoi". Sotilaat pantiin harjoittelemaan myös rauhan aikana. Jalkaväkisotilaat muodostivat falangin, ja heidän aseinaan olivat kuusimetriset "sarisa"-keihäät. Sarisan on joskus väitetty olleen Filippoksen keksintö. Filippoksen tarkoitus oli saada aikaan sotajoukko, joka pysyisi lyömään Theban kuuluisan falangin. Edestäpäin falangi oli miltei voittamaton. Filippoksen kuollessa armeijassa oli noin 37 000 jalkaväkisotilasta.
Armeijaan kuului myös muita yksikköjä, etupäässä Makedonian hallitsemilta alueilta. Käytettiin esimerkiksi thessalialaista ratsuväkeä; Thessalia oli kuuluisa hevosistaan. Armeijaan kuului myös palkkasotilaita kreikkalaisista kaupunkivaltioista.
Kolmannen pyhän sodan aikana Filippos koki suurimman tappionsa, kun hän kohtasi vihollisen, jolla oli katapultteja. Tämän jälkeen Makedonian armeija varustettiin aikansa parhailla piirityskoneilla.
Filippoksen perhe.
Filippoksella oli suuri määrä vaimoja, eikä kaikkien henkilöllisyydestä voida edes olla varmoja. Tärkein vaimo oli kuitenkin Olympias, jonka kanssa Filippos sai yhden pojan, Aleksanteri Suuren. Olympias ei ollut makedonialainen vaan Epeiroksen kuninkaan Aleksanterin sisar. Filippos ja Olympias menivät naimisiin ainakin ennen vuotta 357 eaa. He saivat myös tyttären Kleopatran.
Historioitsija Junianus Justinus mainitsee yhden pojan, Karanoksen, joka olisi ollut Aleksanteri Suuren velipuoli. Justinusta pidetään epäluotettavana, eikä Karanosta löydy muista lähteistä.
Filippos henkilönä.
Ihmisenä Filipposta luonnehditaan hyvin kovaotteiseksi ja tavoiltaan karkeaksi, mutta samanaikaisesti hyvin älykkääksi, voimakasluonteiseksi ja kyvykkääksi hallitsijaksi. Hän oli hyvin rohkea, taisteli aina eturivissä joukkojensa mukana ja johti joukkojaan edestä. Hän osasi myös käsitellä ihmisiä ja toimia diplomaattisesti tarvittaessa. Hän oli taitava organisoija ja osasi soveltaa sotateknologian sekä -taktiikan uutuuksia omaan armeijaansa ja luoda siitä aikansa mahtitekijän. Juuri hänen ansiotaan oli, että Makedonia nousi puolibarbaarisesta, takapajuisesta kuningaskunnasta aikansa paikalliseksi suurvallaksi.
Antiikin lähteet.
Antiikin historioitsijoista Theopompos Khioslainen kirjoitti 58 kirjaa käsittäneen "Filippikan", joka pääasiassa käsitteli Filippoksen hallituskautta. Teos valmistui vuonna 324 eaa. Teos käsitteli myös paljon muita ajan tapahtumia, maantiedettä, kulttuuria ja uskontoa. Marcus Junianus Justinuksen yhteenveto Filippikasta, "Historiarum Philippicarum libri XLIV" on säilynyt nykypäivään. Filippikasta on säilynyt myös useita katkelmia. Toinen tärkeä lähde, joka kattaa Filippoksen hallituskauden on Diodoros Sisilialaisen maailmanhistoria.
Filippoksen aikana vaikuttaneiden ateenalaisten reetoreiden Demostheneksen ja hänen poliittisen vastustajansa Aiskhineen puheita on säilynyt nykypäivään, ja ne antavat joissain tapauksissa lisätietoja tapahtumista, joita Justinus ja Diodoros eivät mainitse. Muita lähteitä ovat muun muassa Filokhoroksen "Atthis", Polyainoksen "Strategemata", Pausaniaksen matkakuvaukset ja Plutarkhoksen elämäkerrat.


Parmenion.
Parmenion Filotaan poika (noin 400 eaa.-330 eaa.) oli makedonialainen sotilas joka oli palveli Filippos II:a ja Aleksanteri Suurta. Aleksanteri antoi teloittaa Parmenionin sen jälkeen kun tämän poika Filotas oli teloitettu epäiltynä osallistumisesta Aleksanterin vastaiseen salaliittoon.
Parmenionin isän nimi oli Filotas ja perhe tuli Ylä-Makedoniasta. Parmenionin urasta ei tiedetä mitään ennen vuotta 356 eaa. jolloin hän kukisti illyrialaiset taistelussa. Filippos sai tietää Parmenionin voitosta samana päivänä kun hänen poikansa Aleksanteri syntyi.
Vuonna 336 eaa. Filippos lähetti Parmenionin Vähään-Aasiaan 10 000 sotilasta käsittäneen etujoukon kanssa. Ajankohta oli hyvin valittu koska Persian kuningas Artakserkses IV oli juuri murhattu ja hänen tilalleen oli tullut Dareios III. Filippoksen tarkoituksena oli vallata Persian vallassa olleet kreikkalaiset kaupungit. Aluksi Parmenionin sotatoimet kävivät hyvin, mutta pian sotaonni kääntyi makedonialaisia vastaan. Filippos murhattiin vuoden 336 eaa. syksyllä ja persialaisia johtanut rodoslainen Memnon kukisti Parmenionin Magnesian lähellä.
Filippoksen poika Aleksanteri julistettiin pian kuninkaaksi isänsä kuoleman jälkeen ja päätti toteuttaa Filippoksen suunnitteleman hyökkäyksen Persiaan. Parmenion päätti asettua Aleksanterin puolelle ja antoi teloittaa oman sukulaisensa ja mahdollisen kruununperijän Attaloksen joka myös oli Parmenionin kanssa Aasiassa. Parmenionista tulikin tämän jälkeen Aleksanterin tärkein kenraali ja nauvonantaja. Myös Parmenionin peher palkittiin. Hänen poikansa Filotas eteni makedonialaisen ratsuväen johtajaksi ja hänen toinen poikansa Nikanor toimi jalkaväkipäällikkönä.
Persian sotaretki.
Persian sotaretken aikana Parmenion sai usein johtaa Makedonian ulkopuolisia joukkoja. Hänen johdossaan oli usein muun muassa thessalialainen ratsuväki jota pidettiin yleisesti jopa yhtä hyvänä kun makedonialaista ratsuväkeä. Vuonna 334 eaa. Parmenion johti vasenta siipeä Granikosjoen taistelussa. Tämän jälkeen valloitettiin Joonia josta käsin Parmenion hyökkäsi Fryygiaa kohti. Aleksanterin ja Parmenionin joukot kohtasivat Fryygian pääkaupungissa Gordionissa vuoden 333 eaa. alussa. Issoksen taistelussa Parmenion johti taas vasentaa siipeä. Taistelun jälkeen Aleksanteri lähetti Parmenionin valtaamaan Damaskoksen jossa Dareios III:n leiri sijaitsi. Vuonna 331 eaa. käydyssä Gaugamelan taistelussa Parmenion johti taas armeijan vasenta siipeä. Taistelun aikana persialaiset joukot pääsivät kiertämään Parmenionin joukkojen selustaan, mutta hän sai kuitenkin joukkonsa taistelemaan siihen asti kun Aleksanteri ratkaisi taistelun oikealla siivellä.
Mesopotamian ja Meedian valtauksen jälkeen Aleksanteri jätti Parmenion Ekbatanaan josta käsin tämä saattoi turvata armeijan yhteydet Välimerelle. Ollessaan Baktriassa Aleksanteri sai kuulla salaliitosta johon Parmenionin poika Filotas olisi ollut osallinen. Aleksanteri määräsi Parmenionin teloitettavaksi vaikka tämä ei luultavasti ollutkaan mukana salaliitossa. Toisaalta Parmenionilla olisi ollut paljon voitettavaa jos Aleksanteri olisi murhattu. Aleksanterin lähin sukulainen oli hänen vähäjärkinen velipuolensa Arridaios, josta luultavasti olisi tullut uusia kuningas. Arridaioksen holhoojaksi oli varmastikin valittu Parmenion.
Perhe.
Parmenionilla oli ainakin kolme poikaa Filotas, Nikanor ja Hektor. Hänen veljensä oli Asandros josta Aleksanteri Suuri teki Lyydian satraapin vuonna 334 eaa. Parmenionilla oli ainakin yksi tytär joka oli naimisissa Attaloksen ja myöhemmin Koinoksen kanssa.


Valtio (Platon).
"Valtio" (kreikaksi "Politeia") on Platonin kenties tunnetuin ja tärkein dialogimuotoinen teos. Thrasylloksen ryhmittelyssä sen toinen nimi on "Oikeudenmukaisuudesta". Teos kuvailee täydellistä, oikeudenmukaista ihannevaltiota, ja käsittelee muun muassa poliittista filosofiaa, etiikkaa ja ideaoppia. Teos on yksi vaikutusvaltaisimpia länsimaisessa filosofisessa kirjallisuudessa.
Historia.
Platon kirjoitti "Valtion" noin vuonna 390 eaa., ensimmäisen Sisilian matkansa (388 eaa.) jälkeen, mutta luultavasti teoksen eri osia on kirjoitettu eri aikoina. Ensimmäinen kirja on luultavasti kirjoitettu muita osia huomattavasti aikaisemmin ja sen tyyli muistuttaa Platonin varhaisdialogeja, kuten Lakhes ja Kharmides. Ensimmäinen ja toinen kirja sisältävät Platonin varhaiskauden dialogityylisiä värikkäitä luonteenkuvauksia, mutta kolmannesta kirjasta alkaen Valtio noudattaa Platonin myöhemmän tuotannon raskasta luennointityyliä, jota dialogiset rakenteet katkovat harvakseltaan vain tyylin vuoksi.
Platon yritti toteuttaa valtiotaan kuningas Dionysios II:n valtakunnassa Syrakusassa, mutta kuitenkin huonolla menestyksellä.
Sisältö.
"Valtiossa" Platon kuvailee täydellistä, oikeudenmukaista ihannevaltiota. Se oli pieni kaupunkivaltio, jotta valtion yhtenäisyys ei heikkenisi. Ihmiset oli jaettu kolmeen kastiin: työläisiin, jotka olivat ainoita, joilla oli omistusoikeus, mutta heillä ei ollut asiaa politiikkaan, alempiin vartijoihin, jotka toteuttivat vartijoiden ohjeita ja hoitivat valtion yleisiä hallintotehtäviä, ja valtiota johtaviin vartijoihin, todellisiin filosofeihin, joiden löytäminen ja koulutus oli oleellinen valtion toiminnan tavoite.
Valtion ei ollut tarkoitus olla demokraattinen, johtuen Platonin kokemuksista Ateenassa toteutetusta demokraattisesta järjestelmästä, joka muun muassa tuomitsi hänen opettajansa Sokrateen kuolemaan. Peloponnelaissodan seurauksena Ateenan poliittista elämää hallitsi kaaos, ja kuten Platonin Seitsemännestä kirjeestä käy ilmi, hän oli syvästi huolestunut kreikkalaisten kaupunkivaltioiden moraalisesta rappiosta. Platon esittää oman ideaalivaltionsa vastakohtana todistamalleen egoistien valtataistelulle. Valtion järjestämisperusteina tuli toimia järki ja filosofia. Platon katsoi, että naisilla oli mahdollisuus kaikkiin samoihin asemiin kuin miehilläkin, ainoina rajoitteina olivat heidän omat kykynsä (kuten myös miehillä). Tämä ja perheiden lapsiin aiheuttamat haitalliset vaikutteet johtivat perheiden purkamiseen. Platon hyväksyi orjuuden, vaikkakaan hänen valtiossaan ei ole sille juuri tarvetta.
Platonin ihannevaltiossa voidaan havaita joitain Spartan valtiojärjestystä muistuttavia piirteitä, jotka vetosivat Platonin ohella monen muun kreikkalaisen mieleen kokonaisvaltaisena ja yksinkertaisena yhteiskuntamuotona.
Asetelma ja henkilöt.
Platonin "Valtion" latinankielisen käsikirjoituksen ensimmäinen sivu vuodelta 1401.
"Valtio" on yksi Platonin pisimmistä dialogeista. Se on jaettu kymmeneen kirjaan, mutta todellisuudessa se koostuu kahdestatoista osasta, joita edeltää prologi ja seuraa epilogi.
Dialogi sijoittuu Kefaloksen taloon Pireuksessa, Ateenan muurien ulkopuolella sijainneessa satamakaupungissa. Sokrateen ei tiedetty matkanneen kovinkaan usein Ateenan ulkopuolelle. Sokrates kertoo koko dialogin Timaiokselle, Hermokrateelle, Kritiaalle ja muutamille muille päivää sen jälkeen kun se todellisuudessa käytiin.
Rakenne.
Platonin "Valtion" latinankielisen painoksen kansilehti vuodelta 1713.
Eri tutkijat ovat jakaneet "Valtion" osiin eri tavoilla. Seuraavassa on esitetty kolme mahdollista jakotapaa.
Klassinen jaottelu.
Osa I: Valtion synty, kehitys ja järjestys
Russellin pragmaattinen jaottelu.
Toisen osion ydin on luolavertauksessa sekä muussa ideaopin käsittelyssä. Kolmas osio, joka käsittelee myös koulutusta, liittyy vahvasti Platonin dialogiin "Lait".
Oikeudenmukaisuuden määritelmä.
Dialogi alkaa oikeidenmukaisuuden määrittely-yrityksillä. Koska aihe on vaikea, Sokrates ja häntä kuulustelevat henkilöt päätyvät keskusteluun valtion oikeudenmukaisuudesta, jonka he näkevät samana asiana kuin yksilön oikeudenmukaisuus, mutta suuremmassa ja siten helpommin käsiteltävässä mitassa — jos he siis pystyisivät määrittelemään sen, mikä on oikeudenmukaista valtiossa, he olisivat löytäneet myös sen, mikä on oikeudenmukaista yksilöille. Näin Platonin kuvaus valtion oikeudenmukaisuudesta voidaan nähdä pelkästään allegoriana ihmisyksilön oikeudenmukaisuudelle, välittämättä sen poliittisista ulottuvuuksista. Näin dialogin on tulkinnut muun muassa Julia Annas.
Oikeudenmukaisuus määritellään toimimiseksi sen roolin mukaan, joka sopii henkilölle parhaiten, ja ilman että sekaantuu muiden työhön tai touhuaa joka paikassa (433a-433c). Tällainen nykyaikaiselle lukijalle vieras oikeudenmukaisuuden määritelmä liittyy läheisesti kreikkalaiseen ajatukseen moraalisesta oikeudenmukaisuudesta, jonka henkilöitymä oli jumalatar Dike. Tällainen oikeudenmukaisuuden määritelmä johtaa sosiaaliseen järjestelmään, joka on hyvin erilainen kuin missään aiemmassa tai seuranneessa valtiossa.
Platonin mukaan oikeudenmukaisuus kannattaa ja täydellistää kolme muuta kardinaalihyvettä, eli viisauden, urheuden ja maltin. Oikeudenmukaisuus on niiden syy ja esiehto niiden toteutumiselle.
Valtiomuoto.
Sokrates huomauttaa, että ihmisillä on taipumusta korruptoitua saatuaan valtaa, ja kuvaa, kuinka valtio voi taantua näin timokratiaksi, oligarkiaksi, demokratiaksi ja tyranniaksi. Tämän vuoksi hallitseminen tuli jättää filosofeille, jotka olivat kaikkein oikeudenmukaisimpia ja siksi kaikkein vähiten alttiita korruptoitumiselle. Hyvää valtiota johtivat filosofikuninkaat, jotka eivät hallinneet omaksi nautinnokseen vaan koko valtion parhaaksi.
Filosofikuninkaat valittiin hallitsevan luokan eli vartijoiden joukosta valitsemalla kyvykkäimmät tehtävään. Vartijoiden tuli hylätä rikkaudet ja elää askeettisesti ja yhteisomistuksessa. Alimpana luokkana olivat käsityöläiset ja muut yksityiset tuottavaa työtä tekevät, sekä rikkaat että köyhät. Tosin Platonin valtiossa vartijaluokka huolehtii siitä, ettei valtiossa ole radikaalisti rikkaita tai köyhiä.
Valtiossa oli erilaisia rajoituksia, joiden avulla pyrittiin estämään kansan heikentyminen. Heikentävä musiikki, runous ja teatteri tuli hylätä ja korvata sekä miehille että naisille tarkoitetulla koulutusjärjestelmällä, mikä oli hätkähdyttävä poikkeama tuon ajan kreikkalaisesta yhteiskunnasta. Nämä vaatimukset pätivät kaikkiin yhteiskuntaluokkiin, ja filosofikuninkaille ja vartijoille oli asetettu paljon suuremmat rajoitukset kuin työläisille, koska hallitsijat tuli pitää erossa kaikesta korruptoivasta.
Kirjoissa V–VI rikkauksien hylkääminen hallitsevassa luokassa johtaa myös perheen hylkäämiseen. Lasten ei tullut tietää omia vanhempiaan eikä vanhempien omia lapsiaan. Sokrates kertoo tarinan, joka on allegoria hyvästä hallinnosta. Siihen ei kuulunut nepotismia eikä yksityisiä tavaroita. Hallitsijat kokoaisivat pareja lisääntymistä varten perustuen valtion jalostuksellisiin tarpeisiin — vakaa populaatio saadaan siis eugeniikan avulla. Sosiaalisen koheesion eli kiinnevoiman katsottiin olevan suuri, koska perheen korvasi koko valtion kansa. Koulutuksessa nuorille opetettiin ainoastaan sellaista kirjallisuutta, joka rohkaisi heitä kehittämään itseään valtion parhaaksi. Samoin jumalat tuli esittää pelkästään täysin hyvinä ja oikeudenmukaisina, eikä kreikkalaisen runouden tavoin juonittelevina temppuilijoina.
Kirjoissa VII–X Platon esittää kritiikkinsä erilaisia valtiomuotoja kohtaan. Se alkaa timokratian, autoritaarisen sotilasdiktatuuria muistuttavan hallinnon hylkäämisellä. Platon tarjoaa ”psykoanalyyttisen” selityksen, jossa "timokraatti" on kuin joku joka on nähnyt äitinsä nöyryyttävän isäänsä ja haluaa puolustaa miehisyyttä. Kolmanneksi huonoin hallintomalli on oligarkia, jossa hallitsee pieni joukko rikkaita ihmisiä, miljonäärejä jotka kunnioittavat vain rahaa. Seuraavaksi tulee demokratia, joka on epäilyttävä erityisesti siksi, että sitä johtivat tehtävään kykenemättömät "sihteerit", demagogit. Kaikkein huonoin hallintomalli oli tyrannia, jossa hallitsijan oikullisista päähänpistoista tulee laki, eikä mikään valvo lakien sattumanvaraisuutta.
Teoria universaaleista.
Platon kuvaa ideaoppinsa "Valtion" kirjoissa VI ja VII. Näissä hän esittää kolme vertausta, aurinkovertauksen, jaetun janan ja erityisesti kuuluisan luolavertauksen, jotka havainnollistavat hänen oppiaan ideoista tai muodoista, jotka toimivat vastauksena universaalien ongelmaan.
Taideteoria.
Platon ei luonut varsinaista yhteinäistä taideteoriaa, mutta sivuaa teemaa "Valtiossa" usein, etenkin kirjoissa II, III, VII ja X.
Platonin mukaan taide on jäljittelyä, mimesistä, eli taide on ikään kuin peili joka heijastaa maailmaa. Koska Platonin mukaan olemassa on sekä todellinen ideoiden maailma, että sitä jäljittelevä aistimaailma, taide on kaksinkertaista jäljittelyä.
Ihannevaltiota tulee Platonin mukaan suojella taiteen rappeuttavalta vaikutukselta. Sen lisäksi että taide on lähtökohtaisesti valheellista, on se myös haitallista, koska se rohkaisee tunteellisuuteen rationaalisuuden sijasta. Siksi taiteen tulee olla valtion tarkassa kontrollissa.
Antiikin Kreikka.
Muutamia kymmeniä vuosia Platonin jälkeen tämän maineikkain oppilas Aristoteles seurasi opettajansa jalanjäljissä kirjoittamalla tutkielmia eri hallitusmuodoista. Tunnetuin on hänen teoksensa "Politiikka". Se ei ollut kirjoitettu dialogimuodossa, mutta se systematisoi monia Platonin "Valtiossa" esittelemiä käsityksiä. Joissain tapauksissa Aristoteles päätyi erilaisiin johtopäätöksiin kuin Platon siitä, mitkä vaihtoehdot olisivat parhaimpia.
Cicero.
Joissakin kielissä, kuten englannissa, Platonin "Valtion" nimi on johdettu Ciceron teoksesta "De re publica", jonka Cicero kirjoitti noin kolmesataa vuotta myöhemmin. Ciceron dialogi imitoi platonilaisten dialogien tyyliä ja käsittelee monia "Valtion" aihealueita. Scipio Africanus, Ciceron dialogin päähenkilö, ilmaisee kunnioituksensa Platonia ja Sokratesta kohtaan puhuessaan "Res publicasta". "Res publica" ei ole kuitenkaan suora käännös kreikan sanasta "politeia", jota Platon käytti dialoginsa nimenä: "politeia" on yleinen termi, joka tarkoittaa kaikkia hallitusmuotoja, joita saatettiin käyttää ja käytettiin poliksessa eli kaupunkivaltiossa.
Kun "Valtiossa" Sokrates ja hänen ystävänsä keskustelevat valtion luonteesta ja määrittelevät perusteet kaikille tuntemilleen muodoille, eli ateenalaiselle demokratialle, oligarkialle ja tyrannialle, Ciceron "De re publicassa" kaikki kommentit ovat paljon ahdasmielisempiä, mitä tulee sen aikaisen valtiomuodon eli Rooman tasavallan parantamiseen sen loppuaikoina.
Tacitus.
Tacituksen ajatuksena siteeratussa kohdassa ja sitä välittömästi edeltävissä ja seuraavissa kappaleissa on se, että valtion hallitsijoiden on tunnettava kansa ja hallitseminen käytännössä. Hän puolustaa kirjoittamaansa pikkutarkkaa selontekoa hallitsemisesta ja sodista, ja sanoo, että vaikka hänen kirjoittamansa kuvaukset voivatkin olla tylsiä, ne ovat hyödyllisempiä oppitunteja hyvästä ja pahasta hallitsemisesta kuin mitkään filosofiset tutkielmat ideaalista hallitusmuodosta.
Augustinus.
Kirkkoisä Augustinus kirjoitti pääteoksensa "Jumalan valtio" vaiheessa, jossa Rooman valtakunta oli siirtymässä polyteismistä kristinuskoon. Teoksessa on paljon viittauksia Platonin, Aristoteleeseen ja Ciceroon ja heidän näkemyksiinä ideaalivaltiosta. Augustinus hahmotteli samoin "ideaalivaltion", hänen tapauksessaan ikuisen Jerusalemin, käyttäen kuvaannollista kielenkäyttöä, joka muistutti häntä edeltäneitä filosofeja.
Utopiat.
Thomas More keksi utopian käyttämisen ihanneyhteiskunnan kuvaamisessa teoksessaan "Utopia" (1516). Platonin "Valtio" vaikutti myös Tommaso Campanellan "Aurinkokaupunkiin" (1623). Myös George Orwellin teoksessaan "Vuonna 1984" (1949) kuvaamalla dystopialla oli paljon yhtäläisyyksiä Platonin luolavertauksen kanssa — teoksessa Winston Smith pyrki vapauttamaan itsensä siitä.


Filippos III.
Filippos III Arridaios (noin 352 eaa. – 25. joulukuuta 317 eaa.) oli Makedonian kuningas 10. kesäkuuta 323 eaa. – 25. joulukuuta 317 eaa. Hän oli ja tämän thessalialaisen vaimon Filinnan poika, ja Aleksanteri Suuren velipuoli.
Filippos oli ilmeisesti mielisairas, mutta armeija valitsi hänet kuitenkin kuninkaaksi Aleksanteri Suuren kuoltua vuonna 323 eaa. Vuotta myöhemmin Aleksanterin vastasyntyneestä pojasta tehtiin myös kuningas. Kummatkin kuninkaat olivat virallisena hallitsijana vallassa. Olympias murhaututti Filippoksen vuonna 317 eaa.


Aleksanteri IV.
Aleksanteri IV Aigos (323 eaa. – 309 eaa.) oli Aleksanteri Suuren ja Roksanen postuumisti syntynyt poika ja Makedonian nimellinen kuningas vuosina 323 eaa. – 309 eaa.
Aleksanteri hallitsi yhdessä Aleksanteri Suuren veljen kanssa. Kummatkin kuninkaat olivat virallisen hallitsijan vallassa. Olympias murhautti Filippoksen vuonna 317 eaa.
Kassandros antoi murhata Aleksanterin ennen kun hänestä tuli täysi-ikäinen.


Luettelo Makedonian kuninkaista.
Tämä on luettelo historiallisen Makedonian kuninkaista.
Makedoniaa hallitsivat aluksi Argeadien hallitsijasukuun kuuluneet kuninkaat. Kuninkaat väittivät sukunsa olevan lähtöisin myyttisestä Herakleesta Argoksen Temenidien hallitsijasuvun kautta. Kuningas Aleksanteri I sai osallistua olympialaisiin, koska hänet laskettiin kreikkalaiseksi.
Vaikka kuninkaaksi valittiinkin aina hallitsijasuvun jäsen, kuninkaalla ei ollut paljon valtaa, vaan hänen valtansa perustui makedonialaisten aristokraattien tukeen. Kuninkaan valta kasvoi aristokraattien kustannuksella aikana, ja Aleksanteri Suuren aikana se kasvoi entisestään.
Makedonian kuninkailla oli yleensä useita vaimoja, ehkä siksi että tarjolla olisi aina ollut kruununperillisiä. Kuninkaan kuollessa hänen vanhimmalla aikuisella pojallaan oli yleensä etuoikeus kruunuun. Kuningas valittiin kuitenkin kansankokouksessa, johon osallistuivat asepalvelukseen kykenevät miespuoliset makedonialaiset. Kokous valitsi kuninkaan argeadien suvun keskuudesta. Jos kuninkaalla ei ollut täysi-ikäisiä poikia, valittiin kruununperilliselle yleensä holhooja (), joka myös toimi sijaishallitsijana kuninkaan sijasta. Sijaishallitsija oli yleensä kuninkaan sukulainen.
Viitteet.
*
Makedonian kuninkaat


Brittiläinen imperiumi.
Brittiläinen imperiumi on nimitys, jota käytetään Yhdistyneen kuningaskunnan siirtomaavallasta. Imperiumi alkoi syntyä 1600-luvulla ja oli laajimmillaan vuoden 1900 tienoilla, jolloin siihen kuului viidesosa ihmiskunnasta.
Brittiläisen imperiumin historia.
Imperiumi syntyi englantilaisten levittäessä mahtiaan kaupan ja valloitussotien kautta ympäri maailmaa yli 300 vuoden ajan. Samalla englannin kieli nousi vähitellen kenties maailman levinneimmäksi kieleksi.
Yhdysvallat itsenäistyi brittiläisen imperiumin vallasta jo vuonna 1776. Muissa maanosissa Britannia kuitenkin valloitti vielä tämän jälkeen laajoja alueita. Laajimmillaan imperiumi oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, jolloin se kattoi noin 33 miljoonaa neliökilometriä ja sen alaisuudessa eli 458 miljoonaa ihmistä, tuolloin noin neljännes maailman väestöstä. Se oli suurin alue, joka on koskaan ollut yhden kansakunnan hallinnassa. Sen valloitukset ulottuivat usealle mantereelle ja useiden kansojen piiriin. Tuolta ajalta on peräisin sanonta, jonka mukaan aurinko ei koskaan laske brittiläisen imperiumin yllä.
Imperiumin eri alueet olivat hallinnollisesti eri asemassa ja sen mukaisesti niistä käytettiin eri nimityksiä. Brittiläinen Intia muodostettiin vuonna 1877 keisarikunnaksi, jonka keisarinnaksi kuningatar Viktoria samalla julistettiin. Kanada, Etelä-Afrikka, Australia ja Uusi-Seelanti, joissa asui runsaasti brittiläisiä siirtolaisia, olivat itsehallinnollisia dominioita. Muut siirtomaat olivat kruununsiirtomaita tai protektoraatteja. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ison-Britannian hallinnassa oli myös Kansainliiton mandaattialueita.
Kun Kanada, Etelä-Afrikka, Australia ja Uusi-Seelanti vuonna 1931 lopullisesti saivat itsenäisen valtion aseman, ne yhdessä Ison-Britannian kanssa muodostivat yhteenliittymän, Brittiläisen kansainyhteisön. Siihen ovat myöhemmin liittyneet useimmat muutkin Ison-Britannian entiset siirtomaat sitä mukaa kun ne ovat itsenäistyneet. Imperiumin aikojen tuomat brittiläiset vaikutteet taloudessa, laeissa, hallinnossa ja urheilussa (kuten jalkapallossa, kriketissä ja rugbyssä) elävät yhä vahvana entisen imperiumin alueella. Englannin kielellä on alueilla vahva asema.
Imperiumiin kuuluneita alueita.
Lihavoidut alueet ovat edelleenkin Yhdistyneen kuningaskunnan hallinnassa. Luettelossa mainitut Kansainliiton mandaattialueet tulivat Ison-Britannian hallintaan vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Dominiot.
Dominioilla oli parlamentaarinen itsehallinto ja oikeus tehdä ulkopoliittisia sopimuksia.
Intian keisarikunta.
Intia julistettiin vuonna 1877 keisarikunnaksi, ja Britannian kuningas oli samalla Intian keisari. Intialla oli oma parlamentti ja oikeus tehdä ulkopoliittisia sopimuksia, mutta käytännössä sekin oli selvästi Britannian hallinnassa, siirtomaahan verrattavassa asemassa. Vuonna 1947 keisarikunta lakkautettiin ja sen alueista muodostettiin kaksi itsenäistä valtiota, Intia ja Pakistan.
Mandaattialueet.
Mandaattialueet olivat entisiä Saksan siirtomaita tai Turkille kuuluneita alueita, jotka ensimmäisen maailmansodan jälkeen siirtyivät Kansainliiton valtuutuksella voittajavaltioiden hallintaan.
Katso myös.
*


Luettelo Suomen liputuspäivistä.
Tämä on luettelo Suomen liputuspäivistä. Suomessa liputuspäivät jaetaan virallisiin ja vakiintuneisiin päiviin. Suomen lipulla, Ahvenanmaan lipulla ja Saamen lipulla on omat viralliset liputuspäivänsä.
Viralliset liputuspäivät.
Viralliset liputuspäivät luetellaan liputuksesta annetussa asetuksessa. Näinä päivinä valtion virastot ja laitokset on lailla velvoitettu liputtamaan. Virallisia liputuspäiviä ovat kuusi kalenterijuhlapäivää sekä vaalipäivä ja tasavallan presidentin toimeenastumispäivä.
Vakiintuneet liputuspäivät.
Vakiintuneet liputuspäivät ovat päiviä, joista ei säädetä laissa tai asetuksessa, mutta joina liputtamista suositellaan. Helsingin yliopisto ylläpitää listaa vakiintuneista liputuspäivistä ja julkaisee sen vuosittain Valtiokalenterissa. Sisäasiainministeriön ohjeistuksessa "Hyvään liputuskulttuuriin kuuluu liputtaa vakiintuneina liputuspäivinä Suomen lipulla samaan tapaan kuin virallisinakin liputuspäivinä." Vakiintuneita liputuspäiviä on kolmetoista ja ne ovat kaikki kalenterijuhlapäiviä. Sekä viralliset että vakiintuneet liputuspäivät merkitään yleensä almanakkoihin pienellä Suomen lipun kuvalla.
Liputusajat.
Jokaisella on oikeus liputtaa Suomen lipulla silloin, kun katsoo sen aiheelliseksi. Liputtamisesta annetun asetuksen 4. §:n mukaan "Liputus alkaa kello 8 ja päättyy auringon laskiessa, kuitenkin viimeistään kello 21, jollei viraston tai laitoksen päällikkö paikallisten olosuhteiden tai muun syyn perusteella toisin määrää."
Tämä tarkoittaa, että lippu on laskettava "loppukesällä, syksyllä, talvella ja alkukeväällä" (elokuun lopulta huhtikuulle) auringon laskiessa. Pykälän poikkeuksen mukaan kuitenkin itsenäisyyspäivän liputus päättyy vasta klo 20. Lisäksi Pohjois-Suomen pohjoisimmassa osassa kaamosaikana, kun nousematon aurinko ei tietenkään voi laskeakaan, suositellaan lipun laskemista työpäivän päätyttyä, esim. klo 16.
"Keväällä ja kesällä" (huhtikuulta elokuun lopulle) puolestaan lippu on laskettava klo 21, sillä vuoden valoisimpana aikana aurinko laskee klo 21 jälkeen tai ei lainkaan. Poikkeuksena tähän Suomen lipun päivän liputus alkaa jo juhannusaattona klo 18 ja päättyy juhannuksena klo 21.
Kuntavaalien, eduskuntavaalien ja presidentinvaalin sekä Euroopan parlamentin vaalien ja kansanäänestyksen yhteydessä, samoin tasavallan presidentin astuessa toimeen liputus päättyy vuodenajasta riippumatta klo 20 (eli vaalipäivinä äänestyksen päättyessä).
Nämä ajat sitovat ainoastaan valtion ja kuntien viranomaisia, mutta niiden noudattaminen kuuluu hyvään liputustapaan.
Virallisten valtiovierailujen vuoksi voidaan suosittaa vierailupaikkakunnalla yleistä liputusta. Myös muiden merkittävien tapahtumien vuoksi voidaan suosittaa yleistä liputusta; esimerkiksi 13. maaliskuuta 2010 liputettiin yleisesti talvisodan päättymisen 70-vuotismuistopäivän vuoksi.
Vuodesta 1998 sisäasiainministeriö on suosittanut yleistä liputusta 9. toukokuuta Eurooppa-päivän kunniaksi. Tämä päivä ei kuitenkaan ole päässyt vakiintuneiden liputuspäivien listaan.
Uudenvuodenpäivänä liputettiin ensi kertaa vuonna 2000 Suomalaisuuden liiton ja Helsingin yliopiston aloitteesta. Ruotsissa ja Virossa uudenvuodenpäivä on liputuspäivä.


Biokemia.
Biokemia on eliöiden kemiallista rakennetta ja niissä tapahtuvia kemiallisia muutoksia tutkiva luonnontieteen haara. Biokemian perimmäisenä tavoitteena on ymmärtää ja selittää kemiallisin termein elävien solujen ja organismien kaikki kemialliset prosessit. Biokemialla on paljon yhteistä solubiologian, molekyylibiologian ja molekyyligenetiikan kanssa. Tyypillisiä biokemiallisia tutkimuskohteita ovat muun muassa proteiinien, hiilihydraattien, lipidien, nukleiinihappojen ja muiden soluissa esiintyvien biomolekyylien rakenne ja toiminta
Biokemia ja lääketiede tukevat toisiaan vastavuoroisesti, koska esimerkiksi lääkkeiden vaikutus perustuu ihmisen tai muiden eliöiden biokemiaan. Biokemialliset tutkimukset kehittävät lääketiedettä, ja vastaavasti kehittyvä lääketiede tuottaa uusia biokemiallisia aloja ja tutkimuskohteita. Biokemia rationalisoi lääketiedettä ja luo sille tieteellisen perustan. Biokemiaa hyödynnetään myös bakteerien avulla tapahtuvassa kompostoinnissa, joidenkin kaivosten mineraalituotannossa sekä teollisuudessa orgaanisten yhdisteiden tuotannossa.
Biokemian kehitys.
1770-luvulla ruotsalainen kemisti Torbern Bergman esitti "orgaanisen" ja "epäorgaanisen aineen" käsitteen. Elävien organismien aineiden eli orgaanisten aineiden tiedettiin poikkeavan mineraaleista eristetyistä aineista eli epäorgaanisista aineista. Orgaanisia aineita oli vaikea eristää ja puhdistaa laboratoriokäyttöön.
1800-luvun puoleenväliin asti useimmat luonnontieteilijät uskoivat orgaanisissa aineissa olevan "elämänvoimaa", joka selittäisi niiden erityiset ominaisuudet. Tämä ns. vitalistinen ajattelu elollista luontoa koskien oli ollut käytössä Aristoteleen aloittamasta biologisesta tutkimuksesta lähtien. 1816 Michel Chevreul onnistui kuitenkin todistamaan, että saippua oli jaettavissa orgaanisiin aineisiin – glyseriiniin ja rasvahappoihin. Lopullisen pohjan vitalismiteorioilta vei Friedrich Wöhlerin vuonna 1828 kehittämä tapa syntetisoida epäorgaanisesta ammoniumsyanaatista orgaanista ureaa. Orgaanisiin aineisiin todettiin pätevän samat lainalaisuudet kuin epäorgaanisiinkin. Vuonna 1833 Anselme Payen löysi ensimmäisen entsyymin, diastaasin.
Koska elävät organismit sisältävät runsaasti hiiltä, orgaaninen kemia käsitteenä laajentui yleisesti hiiliyhdisteiden kemiaksi. Epäorgaaninen kemia vastaavasti muotoutui muiden kuin hiiliyhdisteiden kemiaksi. Luonnossa esiintymättömien orgaanisten yhdisteiden kuten muovien syntetisoimisen myötä biokemia muotoutui tarkoittamaan elävien organismien kemiaa – orgaanista ja epäorgaanista. Sillä tavoin biokemia tarkoittaa 2000-luvulla samaa, mitä orgaaninen kemia tarkoitti 1800-luvun alussa.
Biokemiaa on sovellettu kauan ilman sen kunnollista ymmärtämistä. Yksi vanhimpia biokemiallisia sovelluksia on 5000 vuotta sitten keksitty tapa valmistaa leipää hiivan avulla.
Solu.
Solut ovat elävien organismien rakenteellisia ja toiminnallisia yksiköitä. Yleisimmät eläin- ja kasvisolut ovat halkaisijaltaan 5–100 μm. Teoreettisen ylärajan solun koolle muodostaa sen diffuusiollinen hapenottokyky solua ympäröivän solukalvon läpi. Pienimmät organismit koostuvat yhdestä solusta. Solut eroavat toisistaan kokonsa lisäksi myös rakenteeltaan, muodoltaan ja toiminnaltaan. Solukalvon rajaaman tilan sisäpuolella soluelimet ovat solulimassa eli sytoplasmassa. Solulima koostuu pääosin sytosolista. Sytosoliin on liuenneena lukuisia erilaisia pieniä orgaanisia molekyylejä. Kaikilla soluilla on ainakin jossain kehityksensä vaiheessa solulimassa genomin sisältävä tuma tai nukleoidi. Esitumaisilla bakteerisoluilla ei ole tumakoteloa, mutta kehittyneemmillä aitotumaisilla on.
Kemiallinen perusta.
Luonnossa esiintyvistä noin 90 alkuaineesta noin 30 on organismeille elintärkeitä. Vety, happi, typpi ja hiili muodostavat yli 99% useimpien solujen massasta. Ne ovat myös keveimpiä kovalenttisia sidoksia muodostavia alkuaineita.
Biomolekyylit.
Biomolekyylit ovat hiiliyhdisteitä, joissa on erilaisia funktionaalisia ryhmiä. Hiiliatomit muodostavat kukin neljä yksinkertaista kovalenttista sidosta. Hiilen sidos toiseen hiileen, happeen tai typpeen voi olla myös kaksoissidos. Kovalenttiset kolmoissidokset ovat biomolekyyleissä harvinaisia. Yksinkertaisia sidoksia muodostavan hiilen sidoskulmat ovat tetraedrisesti 109,5°, ja sidokset ovat keskimäärin 0,154 nm:n pituisia. Yksinkertainen sidos mahdollistaa kiertymisen internuklisen akselin suhteen. Kaksoissidos on lyhyempi, 0,134 nm, sekä jäykkä eikä siten salli kiertymistä.
Biomolekyyleissä kovalenttisesti sitoutuneet hiiliatomit voivat muodostaa suoria, haaroittuneita tai syklisiä rakenteita. Useimmat biomolekyylit ovat hiilivetyjen johdannaisia, joissa vetyatomi on korvautunut jollain funktionaalisella ryhmällä. Funktionaalinen ryhmä on atomiryhmä, jonka johdosta molekyylillä on jokin erityinen kemiallinen ominaisuus. Esimerkiksi aminoryhmä -NH2 ja hydroksyyliryhmä -OH ovat funktionaalisia ryhmiä.
Hiilihydraatit.
Hiilihydraateilla tarkoitetaan polyhydroksyylisiä aldehydejä ja ketoneja eli puhekielessä yleisimmin sokereita. Kaikissa organismeissa on hiilihydraatteja. Hiilihydraatit syntyvät fotosynteesissä eli viherkasvien muuttaessa hiilidioksidia ja vettä auringonvalon avulla glukoosiksi ja hapeksi. Useat glukoosimolekyylit yhdistyvät kemiallisesti tärkkelykseksi tai selluloosaksi. Yli 50% maapallon biomassan kuivapainosta on arvioitu olevan glukoosin polymeerejä. Ihmiset eivät useimpien nisäkkäiden tapaan pysty hyödyntämään selluloosaa ravinnossaan siihen tarvittavien pilkkojaentsyymien puutteen vuoksi.
Hiilihydraatit jaetaan yksinkertaisiin monosakkarideihin, disakkarideihin ja kompleksisempiin polysakkarideihin. Monosakkaridit jaetaan edelleen aldooseihin ja ketooseihin karbonyyliryhmän luonteen mukaan.
Proteiinit.
Proteiineja esiintyy kaikissa organismeissa monissa erilaisissa muodoissa suorittamassa erilaisia biologisia funktioita. Esimerkiksi ihoa ja kynsiä muodostava keratiini on proteiini. Useimmat kemiallisia reaktioita soluissa katalysoivat entsyymit ovat myös proteiineja. Kaikki proteiinit koostuvat pitkäksi ketjuksi yhteenliittyneistä aminohapoista. Aminohapot sisältävät kaksi funktionaalista ryhmää – aminoryhmän –NH2 ja karboksyyliryhmän –COOH. Aminohapot muodostavat amidisidoksia amino- ja karboksyyliryhmien välille. Toisiinsa näin liittyneitä aminohappoja kutsutaan peptideiksi.
Lipidit.
Lipidit ovat solujen ja kudosten poolittomia aineita, jotka liukenevat orgaanisiin liuottimiin. Lipidit määritellään siis fysikaalisen ominaisuuden, liukoisuuden, eikä rakenteen mukaan. Lipidit jaetaan estereitä sisältäviin ja estereitä sisältämättömiin yhdisteisiin. Estereitä sisältävät lipidit, kuten vahat ja rasvat, voidaan hajottaa hydrolyysillä. Estereitä sisältämättömiä lipidejä, kuten kolesterolia ja muita steroideja, ei voida hydrolysoida.
Vahat ovat pitkäketjuisten karboksyylihappojen esterien ja pitkäketjuisten alkoholien seoksia. Karboksyylihapoissa on tällöin yleensä parillinen määrä (16... 36) hiiliatomeja kuten alkoholeissakin (24... 36).
Rasvat ja öljyt, kuten eläinrasva ja kasviöljy, ovat rakenteeltaan triasyyliglyseroleja ("TAG, triglyseridi") eli glyserolin triestereitä, joihin on liittyneenä pitkäketjuisia karboksyylihappoja. Rasvoihin varattu energia on pitkäaikaisempaa kuin hiilihydraatteihin varattu, sillä rasvat eivät hapetu niin helposti.


Kiinalaiset numerot.
Näistä Suzhou-numeroita käytetään joskus toreilla, ja ne ovat jäänne muinaisista kiinalaisista palkkinumeroista. Arabialaiset numerot ovat uusi tulokas, mutta ne ovat varsin nopeasti viemässä tilaa perinteisiltä kiinalaisilta järjestelmiltä.
Tässä artikkelissa kiinan merkit on kirjoitettu yksinkertaistetuin merkein, sen jälkeen sulkeissa perinteisin merkein mikäli nämä poikkeavat. Merkkien yhteydessä on merkittynä merkkien koodauspaikka Unicode-merkistössä. Näiden numeroiden avulla merkit voi käydä katsomassa tällaisella osoitteella: http://www.unicode.org/cgi-bin/GetUnihanData.pl?codepoint=UUUU, missä UUUU on merkin koodauspaikka Unicodessa. Esimerkiksi UUUU:n tilalle tulee 82B1 merkille.
Kiinalaiset numeromerkit.
Kiinalaiset numeromerkit toimivat kuten muutkin kiinalaiset merkit: kukin merkki vastaa yhtä tavua, joka lausutaan tietyllä tavalla ja sisältää tietyn merkityksen. Numeromerkit ja kiinalainen numerojärjestelmä lausumisineen on aikanaan lainattu myös japaniin ja koreaan, joissa kiinalaisperäiset numerot ovat nykyisinkin aktiivisessa käytössä, eikä omaperäisiä numeroita suurille luvuille edes ole olemassa.
Kiinassa ovat yksimerkkiset numeromerkit luvuille nollasta kymmeneen sekä suuremmille luvuille sata, tuhat, kymmenentuhatta, sata miljoonaa, ja niin edespäin. Hyvin suurissa luvuissa kymmenentuhatta on toistuva luku, vastaavasti kuin tuhat länsikielissä, esimerkiksi sata tuhatta = 一十万 eli ”kymmenen kymmentätuhatta”.
Numeroilla on tavallisesti käytettävän kirjoitusasun lisäksi muodollinen kirjoitusasu, jota käytetään väärennösten vaikeuttamiseksi muiden muassa laillisesti sitovissa dokumenteissa ja kirjanpidossa.
Lukuja edeltävä 1 voidaan usein jättää pois, jos merkitys tulee ilman sitäkin esille. Luvut 11-19 ilmaistaan merkillä 10 jota seuraa numero 1-9, esimerkiksi 15 = 十五. Muulloin 1 voidaan usein lyhentää vain puheessa (tavallista kantonissa). Esimerkiksi 17 000 voidaan lukea 万七千 (tai peräti 万七), mutta kirjoitetaan silti 一万七千. Mikäli luvussa esiintyy useampia numeroita, tätä lyhentämistä ei tehdä muuten kuin japanissa. Esimerkiksi 114 luetaan "yī bǎi yī shí sì", joskin "yī bǎi shí sì" on myös mahdollinen.
Luvut 20-90 ilmaistaan lisäämällä luvun 2-9 perään 10, esimerkiksi 20 = 二十. Luvuille 20 ja 30 on olemassa erityismerkkinsä, joita käytetään lähinnä kalentereissa. Vuosiluvut luetaan numeroina 0-9, ei kokonaisena, esimerkiksi vuosi 2004 luetaan èr líng líng sì nián (nián=vuosi).
Suzhou (huā mǎ) -numerot.
Suzhou-numeroiden (kiinaksi 苏州码字 [Sūzhōu mǎzi]) käyttö rajoittuu nykyisin hintojen esittämiseen kiinalaisilla toreilla tai perinteisissä käsin kirjoitetuissa laskuissa. Ainakin Hongkongissa tästä järjestelmästä käytetään nimeä ”huā mǎ” (”kukkaisnumerot” tai ”koreat numerot”).
Ylemmällä rivillä ovat numeriset symbolit, esimerkiksi 〤〇〢二 (eli XO=||) on 4022. Alemmalla rivillä on yksi tai useampia kiinan merkkejä. Ensimmäinen osoittaa ylemmän rivin ensimmäisen numeron kertaluokan, esimerkiksi 千 [qiān] on tuhat, 百 [bǎi] sata, 拾 [shí] kymmenen, tyhjä on yksi, jne. Toinen merkki merkitsee mittayksikköä, kuten 元 [yuán] on 1 RMB, 毛 [máo] tästä kymmenesosa ja 仙 [xiān] sadasosa, tai 里 [lí] on li. Yllä olevassa esimerkissä merkit 拾元 [shí yuán] alemmalla rivillä tarkoittavat että kyseinen hinta on 40,22 RMB.
Numeroille yhdestä kolmeen on vaakasuorat ja pystysuorat versiot, joita käytetään vuoron perään mikäli nämä numerot esiintyvät vierekkäin. Ensin esiintyvä numero on tavallisesti vaakasuora versio, esimerkiksi 21 kirjoitetaan siis ||- eikä || |, sillä jälkimmäisen voi sekoittaa kolmoseen.
Kun arabialaiset numerot tulivat Kiinaan Ming- ja Qing-dynastioiden aikana, jotkut kiinalaiset matemaatikot käyttivät kiinalaisia numeroita paikanmukaisina lukuarvoina. Qing-dynastian jälkeen matemaattisissa kirjoituksissa on käytetty arabialaisia numeroita kiinalaisten merkkien ja Suzhou-numeroiden asemesta.
Japanissa perinteisiä kiinalaisia numeromerkkejä käytetään nykyisin usein silloin, kun halutaan olla muodollisia tai esittää luvut koristeellisemmin kuin tavallisemmin käytetyillä arabialaisilla numeroilla, samalla tavoin kuin roomalaisia numeroita joskus käytetään länsimaissa.


Juice Leskinen.
Juhani Juice Leskinen (ennen vuotta 2006 Pauli Matti Juhani ”Juice” Leskinen, 19. helmikuuta 1950 Juankoski – 24. marraskuuta 2006 Tampere) oli suomalainen laulaja-lauluntekijä, sanoittaja ja runoilija. Tämän ohella hän toimi muun muassa kääntäjänä ja kolumnistina. Häntä on kutsuttu ”suomalaisen pop-musiikin kulmakiveksi” ja ”suomalaisen rock-musiikin isähahmoksi”.
Leskisen tunnetuimpia kappaleita ovat ”Marilyn”, ”Syksyn sävel”, ”Viidestoista yö”, ”Musta aurinko nousee” ja ”Norjalainen villapaita”. Hänen suosionsa oli suurimmillaan 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa, jolloin syntyivät kolmen "Tauko"-levyn sarja ja "Ajan henki". Hänen levyjään on myyty yhteensä yli puoli miljoonaa kappaletta.
Leskisen kirjallinen tuotanto käsittää runoja, lastenkirjallisuutta, henkilöhistoriaa, suomennoksia ja moninaisia kirjoituksia eri lehdissä ja antologioissa. Yhteensä hän julkaisi kaksitoista runokokoelmaa, neljä lastenkirjaa ja neljä muuta teosta. Vuonna 1994 julkaistu "Äeti" oli ensimmäinen kriitikoitakin miellyttänyt runoteos, ja myös postuumisti julkaistu "Kosket" sai hyvän vastaanoton.
Lapsuus ja nuoruus Juankoskella 1950–1969.
Juhani Leskinen syntyi ja kävi koulunsa Juankoskella, teollisuuspaikkakunnalla Pohjois-Savossa. Hänen isänsä Pauli Heikki Leskinen oli sekatyömies, joka työskenteli muun muassa uitoilla ja maalarina sekä vaikutti urheiluseurassa ja harrastajateatterissa. Äiti Eini oli karjalainen evakko ja kävi töissä kartonkitehtaalla. Leskiset saivat viisi lasta, joista kolme kuoli nuorina. Eloon jäi Juhanin lisäksi vain kahdeksan vuotta nuorempi pikkuveli Arvo. Kun isäkin kuoli Juhanin ollessa 11-vuotias, hän joutui ottamaan vastuuta perheestään. Muutaman vuoden kuluttua äiti meni uusiin naimisiin, mutta Juhani ei tullut toimeen isäpuolensa kanssa. Hän ei muutenkaan viihtynyt pienellä paikkakunnalla, missä oli erilainen kuin muut nuoret, ja muuttikin pois Tampereelle heti päästyään ylioppilaaksi.
Juhani Leskinen kiinnostui kirjoista jo varhain. Hän on kertonut, että oppi lukemaan nelivuotiaana ja on siitä saakka opetellut kirjoittamaan. Leskisen perheessä äiti luki ”minkä ehti”, ja isä harrasti kirjoittamista sekä vei poikansakin kirjastoon jo alle kouluikäisenä. Leskinen on maininnut myös isänäitinsä tärkeäksi kielelliseksi vaikuttajaksi. Lapsena hänen toiveammattinsa oli kirjastonhoitaja, ja vaikka hän olikin kiinnostunut kirjoittamisesta, hän ei ajatellut siitä ammattia. Oppikoulussa hän ei ollut erityisen hyvä ainekirjoituksessa, mutta kieliopissa hän oli luokkansa paras. Lempinimensä taustasta hän on kertonut, että eräs hänen ystävänsä löysi sanan "juice" oppikoulun englannin oppikirjasta ja alkoi kutsua häntä Juiceksi edes tietämättä, mitä sana merkitsi. Viisitoistavuotiaana hän alkoi itsekin käyttää samaa nimitystä.
Juhani aloitti kitaran soiton ja omien kappaleiden tekemisen jo koululaisena. Hän on maininnut saaneensa vaikutteita muun muassa Bob Dylanilta, Lauri Viidalta, Reino Helismaalta ja Juha Vainiolta, ja hän ihaili myös The Beatlesia, Sensational Alex Harvey Bandia sekä Frank Zappaa. Hän teki myös omia suomenkielisiä sanoituksia muun muassa Bob Dylanin kappaleisiin. Suomalaisista rock-yhtyeistä häneen teki vaikutuksen Suomen Talvisota 1939–1940, joka oli esikuva siinä, miten rockia tehtiin suomen kielellä. Hän aikoikin nuorena esitellä yhtyeessä vaikuttaneelle M. A. Nummiselle sanoituksiaan, kun tämä oli keikalla Juankoskella, mutta ei lopulta uskaltanut.
Myöhemmin Leskinen on itse pitänyt Juankoskea mielenkiintoisena kasvuympäristönä. Paikkakunta oli poliittisesti jakautunut voimakkaasti vasemmistoon ja oikeistoon, ja myös ero teollisuuspaikkakunnan sekä ympäröivän maaseudun välillä oli suuri. Luokkarajat eivät kuitenkaan juuri vaikuttaneet hänen elämäänsä. Merkittävänä lähtökohtana poliittiselle kriittisyydelleen Leskinen on maininnut 1960-luvun lopulla sattuneen välikohtauksen: Hänet heitettiin ulos vasemmiston vaalitilaisuudesta, koska ei pidetty sopivana, että työläistaustaisen Leskisen hyvä ystävä oli apteekkarin poika.
Muutto Tampereelle ja Coitus Intin ajat (1970–1975).
Juice Leskinen kirjoitti ylioppilaaksi Juankosken yhteiskoulusta vuonna 1969. Sen jälkeen hän muutti Tampereelle opiskelemaan kieli-instituutissa englannin kielen kääntäjäksi. Hän kuitenkin riitaantui koulun johtajan kanssa, ennen kuin ehti tehdä lopputentin valmiiksi, ja keskeytti opintonsa. Hän oli opiskeluaikanaan mukana instituutin kääntäjäryhmässä, joka suomensi tuohon aikaan suosittuun "Veijareita ja pyhimyksiä" -televisiosarjaan pohjautuvan kirjan "Veijareita ja pyhimyksiä vauhdissa".
Leskinen asui Tampereella koko loppuelämänsä lyhyitä taukoja lukuun ottamatta. Hänestä Juankoski ja Tampere olivat samankaltaisia: Ne ovat teollisuuskaupunkeja ja sijaitsevat virtaavan veden äärellä sekä niissä oli vahvat luokkarajat tehtaan herrojen ja työläisten välillä. Saatuaan julkisuutta Leskinen arvosti sitä, että tamperelaiset ovat pidättyväisiä ja antoivat hänen olla omissa oloissaan. Toisaalta hän on myös sanonut, että hänen savolaisuutensa ja tamperelaisuutensa välillä on jännite, josta ”sain kipinän edetä tällä tiellä”.
Tampereen kieli-instituutissa Leskinen tutustui Max Mölleriin, jonka kanssa hän alkoi soitella sekä lainamateriaalia että itse tekemiään kappaleita. Keväällä 1971 mukaan tuli tiedotusopin opiskelija Mikko Alatalo. Aluksi soittaminen oli lähinnä harrastus, mutta se muuttui vakavammaksi, kun mukaan tuli Harri Rinne ja yhtyeelle keksittiin nimi 'Los Coitus Interruptus' (keskeytetty yhdyntä). Nimi lyhentyi pian muotoon Coitus Int. Yhtye teki levytyssopimuksen Love Recordsin kanssa, ja esikois-LP "Juice Leskinen & Coitus Int" ilmestyi marraskuussa 1973. Leskinen oli tehnyt sen kappaleista puolet yksin ja neljänneksen yhdessä Alatalon tai Rinteen kanssa. Hän on itse sanonut, että levyn sisältö on ”siihen asti tehty rock-musiikki suomen kielellä”. Pian Alatalo ja Rinne lähtivät yhtyeestä, jonka kokoonpanoksi tuli Juice Leskinen (laulu ja basso), Heikki ”Hessu” Jokela (rummut ja laulu), Max Möller (kitara), Pentti ”Pena” Penninkilampi (kosketinsoittimet ja laulu) sekä Eero ”Eetu” Tuominen (kitara ja laulu).
Coitus Intin läpimurto tapahtui vuonna 1974, kun singlet ”Marilyn” ja ”Jyrki boy” nousivat peräkkäin musiikkilistojen kärkeen. Joulukuussa 1974 ilmestyi Coitus Intin toinen LP "Per Vers, runoilija", ja vuonna 1975 kummankin LP:n myynti ylitti kultalevyyn vaadittavan rajan. Yllättävät myyntitulot aiheuttivat Leskiselle raskaat jälkiverot, minkä hän koki kohtuuttomaksi ja mikä vahvisti hänen kapinallista asennettaan yhteiskuntaa kohtaan. Myöhempien tulojensa suojaamiseksi Leskinen ryhtyi monenlaisiin yhtiöjärjestelyihin. Coitus Int oli suosittu ja keikkaili paljon: Esimerkiksi marraskuussa 1974 se teki 36 keikkaa. Musiikillinen kehitys kuitenkin pysähtyi, ja yhtye päätettiin hajottaa. Se soitti viimeisen keikkansa heinäkuussa 1975.
Vuonna 1974 Leskinen jäi kiinni hasiksen hallussapidosta sekä poltosta, ja hänet tuomittiin 900 markan sakkoihin.
Juice-yhtye ja väliaikaisia kokoonpanoja (1975–1977).
Syksyllä 1975 Leskinen julkaisi esikoiskirjansa "Sonetteja laumalle" ja teki Alatalon kanssa LP:n "Juice ja Mikko". Loppuvuodesta ilmestyi pelkästään Juice Leskisen nimellä single ”Syksyn sävel”. Aluksi se ei menestynyt, mutta myöhemmin ”Syksyn sävelestä” on tullut Leskisen suosituimpia kappaleita. Single äänitettiin erityisellä kokoonpanolla, jossa soittivat muun muassa ”Tampereen parhaat kitaristit” Petteri Salminen ja Heikki Silvennoinen.
Juice ja Mikko -kiertueen jälkeen Leskinen perusti lyhytikäiseksi jääneen Juice-yhtyeen, jossa soittivat basisti Juuso Nordlund, kitaristi Petteri Salminen, rumpali Kaj "Dry" Martin ja kosketinsoittaja Eero ”Safka” Pekkonen. Yhtye teki kaksi LP:tä: "Keskitysleirin ruokavalio" (1976) ja "Lahtikaupungin rullaluistelijat" (1977). Edellinen on yhtenäinen kokonaisuus, mutta jälkimmäistä on pidetty tasoltaan heikompana kuin aikaisempia Leskisen levyjä. Se jouduttiin julkaisemaan ennen aikojaan Love Recordsin talousvaikeuksien vuoksi, ja sille tuli myös sellaisia kappaleita, joita yhtye itse ei olisi halunnut.
Juice-yhtye lopetti toimintansa kesällä 1977. Samaan aikaan Leskinen ajautui mukaan myös Välikausitakki-yhtyeeseen, jonka olivat perustaneet Alatalo, Rinne ja Pertti ”Veltto” Virtanen. Yhtyeen kokoonpano vaihteli, eikä se tehnyt juurikaan keikkoja, mutta sai äänitetyksi sen verran materiaalia, että LP "Välikausitakki" ilmestyi kuitenkin loppuvuodesta 1978.
Juice Leskinen Slam (1977–1981).
Syksyllä 1977, Juice-yhtyeen lopetettua toimintansa, Leskinen alkoi kasata uutta yhtyettä, jonka nimeksi tuli Juice Leskinen Slam. Juicesta tulivat mukaan Petteri Salminen ja Safka Pekkonen sekä uusiksi jäseniksi otettiin rumpali Matti A. Takala ja basisti Hannu Tervaharju. Vuoden 1978 alussa Slam äänitti ensimmäisen albuminsa "Tauko I". Samana vuonna ilmestyi myös proosateos "Kuka murhasi rock'n'roll tähden", yhden kesän kattava päiväkirja, joka kertoo keikkailun lisäksi muun muassa lapsen syntymisestä ja taloudellisista ongelmista. Leskinen oli tullut isäksi kesäkuussa 1977 ja mennyt naimisiin saman vuoden syksynä.
"Tauko I" oli osa trilogiaa, jonka Leskinen oli alun perin suunnitellut julkaisevansa yhtenä kolmoisalbumina. Trilogian seuraava osa "Tauko II" ilmestyi 1979 ja kolmas osa 1980 nimellä "XV yö (Tauko III)". Tauko-levyjen teemana on pidetty sitä, mikä on viihdetaiteilijan suhde itseensä, yleisöönsä ja toiseen ihmiseen. Viimeisen Tauko-levyn kaksiosainen nimi oli kompromissi, sillä uudessa Hi-Hat-levy-yhtiössä ei ymmärretty trilogian merkitystä. Levyltä lohkaistiin single ”Ei elämästä selviä hengissä”/”Viidestoista yö”, jonka kummastakin kappaleesta tuli hitti.
Love Records oli ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin, joten "Tauko II" ja "XV yö" ilmestyivät Hi-Hat-yhtiön nimellä. Leskinen alkoi myös kustantaa levyjään itse. "Tauko I":n ja "Tauko II":n kustantajana oli Alatalon, Leskisen ja Rinteen yhtiö ALR. Leskinen vetäytyi yhtiöstä vuonna 1979 ja perusti oman kustannusyhtiön Blueswayn.
Slam teki vielä kaksi LP:tä: Jouluksi 1980 ilmestyi joululevy "Kuusessa ollaan" ja alkuvuodesta 1981 "Ajan henki". Edellisen julkaisi Poko Rekords ja jälkimmäisen Atte Blomin uusi levy-yhtiö Johanna. "Ajan henkeä" on pidetty yhtenä Leskisen parhaista levyistä sekä musiikillisesti että tekstillisesti, ja se myi nopeasti kultalevyyn oikeuttavan määrän. Joululevyllä julkaistiin kappale ”Sika”, josta on tullut joululaulujen klassikko. Keväällä 1981 Leskinen osallistui Euroviisujen karsintoihin Anssi Tikanmäen sovittamalla kappaleella ”Ilomantsi”. Se jäi karsintojen neljänneksi, ja Suomea edustamaan lähti Riki Sorsa kappaleella ”Reggae OK”.
Slam lopetti toimintansa loppuvuodesta 1981 lähinnä jatkuvien henkilövaihdosten ja musiikillisen kehityksen hiipumisen vuoksi. Leskinen myös toivoi, että muutkin Slamin soittajat olisivat osallistuneet enemmän lavashow'hun. Loppuvaiheessa yhtyeessä soittivat kitaristi Jari Yliaho, rumpali Vesa Sytelä, basisti Ila Loueranta sekä kosketinsoittaja Pekkonen. Slamin hajottua Leskinen teki soololevyn "Dokumentti", joka ilmestyi joulukuussa 1981. Hän soitti levyllä kaikki instrumentit ja lauloi kaikki lauluosuudet. Myös "Dokumenttia" myytiin kultalevyyn oikeuttava määrä.
Kesällä 1981 Leskisen jo pitkään kaavailema idea toteutui, kun joukko suomenkielistä rockia esittäviä yhtyeitä lähti sisävesilaivalla Itä-Suomen kiertueelle. Tällä Tuuliajolla-kiertueella olivat mukana Juice Leskinen Slamin lisäksi Eppu Normaali ja Hassisen kone sekä pysähdyspaikoilla esiintyi muitakin yhtyeitä. Leskinen pyysi Aki ja Mika Kaurismäkeä tekemään kiertueesta dokumenttielokuvan, ja niin nämä tekivätkin ensimmäisen pitkän elokuvansa "Saimaa-ilmiö". Kiertue uusittiin vuosina 1982–1985 ja lisäksi vuonna 1986 järjestettiin yksittäinen konsertti. Taloudellisesti kiertue tuotti tappiota.
Juice Leskinen Grand Slam (1981–1986).
Leskisen seuraava yhtye oli 'Juice Leskinen Grand Slam', joka soitti ensimmäiset keikkansa marraskuussa 1981. Slamista mukaan tulivat kosketinsoittaja Loueranta ja rumpali Sytelä. Uusia jäseniä olivat basisti Antti Tammilehto, kosketinsoittaja Anssi Tikanmäki ja kitaristi Hannu ”Puntti” Valtonen. Sibelius-Akatemian käynyt Tikanmäki toimi yli kymmenen vuotta Leskisen musiikin ”kapellimestarina” ja sovittajana. Grand Slam oli ”taikakokoonpano”, joka oli Leskisen uran merkittävin ja jota hän itsekin piti Suomen parhaimpana yhtyeenä. Sen jäsenet olivat sekä taitavia muusikkoja että myös esiintyjiä, joten Grand Slam esitti keikoillaan usein erilaisia teatteri- tai sirkushenkisiä osuuksia. Leskisen välispiikit olivat humoristisia, ja hän kävi usein vuoropuhelua yleisön kanssa.
Grand Slam levytti ensimmäisen albuminsa "Sivilisaation" tunnetussa Abbey Roadin studiossa. Äänityksiin lähdettiin kuitenkin liian nopeasti, eikä lopputulos ollut täysin onnistunut. Seuraavat Grand Slamin albumit "Boogieteorian alkeet" (1983) ja "Pyromaani palaa rikospaikalle" (1985) onnistuivat paremmin ja kumpaakin myytiin kultalevyyn oikeuttava määrä. Edellisellä oli hitti ”Eesti (on my mind)” ja jälkimmäisellä ”Musta aurinko nousee”. Vuodesta 1985 lähtien Grand Slamin levyt julkaisi Leskisen ja Tikanmäen perustama levy-yhtiö 'Grand Slam'.
Vuonna 1983 Grand Slam teki myös englanninkielisen EP:n "Deep Sea Diver", jossa oli kuusi Leskisen tunnettua kappaletta Anssi Tikanmäen uudelleen sovittamina ja Leskisen itsensä englanniksi kääntäminä. Levyn tarkoitus oli esitellä Leskisen kappaleita kansainvälisesti, mutta palaute jäi vähäiseksi.
1980-luvun alussa Leskisen kirjallisia töitä olivat suomennos Mark Shipperin Beatles-kirjasta "Paperback Writer – Beatlesien elämä ja toiminta" (1982) sekä Veikko Lavista kertova musiikkinäytelmä "Isänmaan toivo" (1983).
Marraskuussa 1986 ilmestyi Grand Slamin neljäs albumi, tupla-LP "Yölento", joka on Leskisen tuotannon myydyin levy. Sitä on myyty yli 80 000 kappaletta, ja Leskinen sai siitä timanttilevyn. "Yölennon" tunnettuja kappaleita ovat ”Kaksoiselämää” ja ”Rakkauden ammattilainen”. Leskinen on itse kuvaillut levyn teemaa näin: ”Kun elämänkuviot sotkeutuvat niin, että olet suunnattomassa tilassa”. Hän on myös kertonut, että hänen kanssaan oli eletty ”kaksoiselämää” ja hän oli kappaletta kirjoittaessaan hyvin yksinäinen. Hänen avioliittonsa oli hajoamassa, ja hänen vaimollaan oli toinen suhde. Terveysongelmien vuoksi Leskinen joutui samana vuonna lopettamaan keikkailun Grand Slamin kanssa.
Terveysongelmia ja aiheeton huumesyyte 1987–1990.
Vuonna 1987 Leskinen julkaisi omalla nimellään albumin "Minä". Albumilla soittavassa kokoonpanossa Juicen vanhoja yhtyetovereita olivat Juuso Nordlund ja Safka Pekkonen. Uusia yhteistyökumppaneita olivat kitaristi Seppo Alajoki, lyömäsoittaja Ippe Kätkä, viulisti Pirkko Kontkanen ja basisti Jari Paulamäki. "Minä" myi sekin kultaa, vaikka se on erilainen kuin aiemmat Leskisen levyt; herkkä ja enimmäkseen akustinen. Leskisen itsensä mukaan albumi on täynnä itsesääliä, eikä hän silloisessa elämäntilanteessa löytänyt sisältään kuin ”tyhjän taistelukentän” hajonneen avioliittonsa jäljiltä.
Kesästä 1988 kesään 1989 Leskinen oli poissa julkisuudesta. Hän kärsi tuolloin maksakirroosista. Leskisen tiedettiin olleen sairaalassa kuukauden verran ja hänen huhuttiin jopa kuolleen. Huhut loppuivat vasta, kun Leskinen esiintyi televisiossa. Ollessaan toipilaana keväällä 1989 Leskinen kirjoitti materiaalia uudelle akustisvoittoiselle levylle "Sinä", joka ilmestyi hänen 40-vuotispäivänään 19. helmikuuta 1990. Leskinen on kertonut, että hänen silloinen naisystävänsä Anni oli melkein jokaisen levyn kappaleen ”lähde tai alkujuuri”.
Vuonna 1990 Leskistä syytettiin aiheettomasti huumausainerikoksesta. Eräs vangittuna ollut huumekauppias kertoi poliisille myyneensä huumeita muun muassa Leskiselle, ja lausunnon pohjalta Leskistä vastaan nostettiin syyte. Syyte hylättiin raastuvanoikeudessa 22. marraskuuta 1990, ja ilmiantaja sekä hänen apurinsa tuomittiin yli vuoden ehdottomiin vankeusrangaistuksiin perättömästä ilmiannosta. Leskinen nosti vuorostaan syytteen valtiota vastaan ja vaati korvauksia muun muassa aiheettomasta pidätyksestä, vapaudenriistosta ja henkisestä kärsimyksestä. Helsingin hovioikeus määräsi elokuussa 1995 valtion maksamaan korvauksia Leskiselle 39 750 markkaa. Oikeudenkäyntiprosessi oli Leskiselle raskas ja haittasi hänen työtään pitkän aikaa. Myöhemmin hän saattoi kuitenkin todeta: ”Tärkeitä vuosia kehittymiseni kannalta ovat 1988 (maksakirroosi) ja 1990 (joutava oikeudenkäynti): noina vuosina pääsin itseni kanssa tasapainoon ja valtion niskan päälle”.
Uran jatkaminen 1991–2004.
Mikko Alatalo, Juice Leskisen pitkäaikainen yhteistyökumppani. Kuva vuodelta 2008.
Leskinen kokosi Grand Slamin uudestaan vuonna 1991, ja se julkaisi ensin singlen ”Pienestä pitäen” ja sitten LP:n "Taivaan kappaleita" (1991), joka myi platinaa. ”Pienestä pitäen” on positiivinen rakkauslaulu, sillä Leskinen oli silloin tavannut tulevan vaimonsa Annelen. Levyn suurin hitti oli kuitenkin ”Norjalainen villapaita”.
Grand Slamin jäsenillä oli kuitenkin paljon muitakin tehtäviä, joten Leskinen päätti koota uuden yhtyeen, jonka nimeksi tuli Juice Leskinen ETC (”etsii”). Siinä soittivat basisti Jukka Kampman, rumpali Taru Huhtajärvi, kitaristi Kati Pyykkö ja viulisti ja kosketinsoittaja Henrik Perelló. Yhtye julkaisi 1992 mini-LP:n "Simsalabim Jim". ETC jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi kokoonpanoksi, ja vuonna 1993 Leskinen teki jo eri kokoonpanon kanssa ”aikuisten makuun sopivan lastenlevyn” "Haitaribussi". Nämä levyt jäivät kuitenkin pienemmälle huomiolle kuin "Taivaan kappaleita".
1990-luvulla Leskinen alkoi keskittyä yhä enemmän kirjoittamiseen ja saavutti myös kriitikoiden hyväksynnän runokokoelmilla "Räkä ja Roiskis" (1992) sekä "Äeti" (1994). Vuonna 1994 hän sai myös Vuoden runoilija -palkinnon, ja 1998 Helsingin yliopiston ylioppilaskunta tilasi häneltä juhlarunon Maamme-laulun 150-vuotisjuhlaan. 1990-luvun loppua kohti levytystahti harveni ja jatkuvat esiintymiskiertueet loppuivat. Leskisen levyt eivät saaneet yhtä paljon suosiota kuin ennen, ja hän menetti pikku hiljaa asemansa johtavana kotimaisena lauluntekijänä.
Levytyksissä oli "Haitaribussin" (1993) jälkeen kolmen vuoden tauko. Leskinen meni naimisiin, tuli kahden lapsen isäksi ja piti isyyslomaa. Vuonna 1996 ilmestyi LP "Kiveä ja sämpylää", jälleen uuden kokoonpanon kanssa. Levyllä soittivat muun muassa Yö-yhtyeen kitaristi Markku Petander ja ex-Skädäm rumpali Jukka Mänty-Sorvari sekä Eppu Normaalin kitaristi Pantse Syrjä. Samana vuonna ilmestyi myös runokokoelma "Jumala on". Seuraava LP ilmestyi 2000, kun Leskinen täytti 50 vuotta. Sen nimeksi tuli "L", joka on 50 roomalaisin numeroin, mutta voi viitata myös sukunimen ensimmäiseen kirjaimeen. Levyä on luonnehdittu joko monipuoliseksi tai sekavaksi kuulijasta riippuen. Leskisen 50-vuotisjuhlien kunniaksi Tampere-talossa pidettiin myös juhlakonsertti. Leskisen viimeiset soololevyt olivat ”pelimannihenkinen” LP "Vaiti, aivan hiljaa" (2002) ja single ”Sä olet kaunis” (2003).
Vuonna 2002 Juice Leskinen, Remu Aaltonen ja Dave Lindholm tekivät yhteisen kiertueen, jolla tehtyjä nauhoituksia julkaistiin vuonna 2008 albumina "JuiceRemuDave – Live!".
Vuonna 2004 Juice Leskinen julkaisi nuoruusvuosien yhtyetoverin Mikko Alatalon kanssa pitkän tauon jälkeen yhteislevyn "Senaattori ja boheemi". He esittivät levyn kappaleita myös konsertissa Tampereella. Siitä taltioitiin live-albumi "Klassikoiden ilta".Samana vuonna julkaistiin myös Leskisen koko siihen astisen uran kattava tupla-dvd Minä-Sunnuntailapsi. Levy sisältää suuren määrän livemateriaalia koko Leskisen uran varrelta sekä televisiotaltiointeja sekä harvinaisuuksia. Lisäksi levyllä on pitkä Juicen haastattelu. Dvd:n on koonnut muusikko Tommy Huovinen.
Terveyden heikkeneminen ja viimeiset vuodet 2005–2006.
Leskinen poltti ketjussa tupakkaa melkein koko elämänsä ja käytti runsaasti alkoholia. Viimeisinä vuosinaan hän kärsi munuaisten vajaatoiminnasta, maksakirroosista ja aikuisiän diabeteksesta. Lisäksi hänelle oli ainakin Harri Rinteen mukaan diagnosoitu erilaisia depressioita, paniikkihäiriö sekä Aspergerin syndrooma.
Vuoden 2004 marraskuussa pidetyn "Klassikoiden illan" jälkeen Leskinen esiintyi lähinnä klubikeikoilla kitaristi Ari Kankaanpään kanssa. Hänen viimeiseksi levytyksekseen jäi ”Klovni heittää veivin” -kappaleen uusintanauhoitus tammikuussa 2005. Hän esiintyi vielä Tuuliajolla-kiertueen loppukonsertissa 20. elokuuta 2006 Kuopion satamatorilla, mikä oli tiettävästi hänen viimeinen julkinen esiintymisensä. Esiintymisestä on julkaistu muutaman minuutin tallenne "Tuuliajolla 2006 – rock-elokuva Saimaalta" -DVD-julkaisulla. Juice Leskinen kuoli 24. marraskuuta 2006 56-vuotiaana Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Hän oli kieltäytynyt dialyysihoidosta.
Keväällä 2006 Leskinen oli vielä tavannut kustannustoimittajaansa Anna-Kristiina Kervistä, mutta hänen voimansa olivat jo ehtymässä ja Kervinen pyysi runoilija Satu Koskimiestä järjestämään Leskisen runot yhtenäiseksi kokoelmaksi. Se ilmestyi nimellä "Kosket" helmikuussa 2007. Kokoelmassa on sekä onnellisia rakkausrunoja että raadollista sairaalakuvausta. Runokokoelman nimi sisältää Leskiselle tyypillisen sanaleikin; Kosket voi olla joko substantiivi tai verbi, joista verbillä voi vielä olla kaksi eri merkitystä.
Juice Leskisen siunaustilaisuus järjestettiin Tampereella Aleksanterin kirkossa 9. joulukuuta 2006, ja hänet haudattiin Tampereen Kalevankankaan hautausmaalle. Hautamonumentin on veistänyt taiteilija Timo Hannunen. Mustasta graniitista tehty monumentti on kaksi metriä korkea ja painaa noin neljä tonnia. Veistos symboloi luonnonvoimia, ja sen alkuideana oli virtaava vesi. Leskinen oli vaihtanut vähän ennen kuolemaansa viralliseksi nimekseen Juhani Juice Leskinen, joka lukee myös hänen hautamuistomerkissään.
Leskisen keräämä 2 300 niteen kirjakokoelma päätyi – perikunnan kiistojen jälkeen – lopulta hänen tahtonsa mukaisesti ikäihmisten palvelukodin käyttöön.
Henkilökuva.
Luonteeltaan Leskistä on kuvattu ujoksi, ja hänen piti tehdä paljon töitä voittaakseen tai peittääkseen tämän ominaisuuden. Pikkuveljensä mukaan hän oli herkkä eikä ollenkaan itsevarma, ja joskus lehtijutut sekä arvostelut sattuivat häneen kipeästi. Hän ei kuitenkaan paljastanut tätä puolta itsestään muille kuin lähimmille ihmisille. Anna-Kristiina Kervinen on sanonut, että Leskinen oli herkkä ja haavoittuvainen, vaikka peittikin sitä ”remuamisella ja rehvastelulla”. Myös Harri Rinteen mukaan hän oli ujo ja sivullisten tuijottaminen sekä osoittelu häiritsivät häntä. Alkoholi oli yksi keino tulla toimeen ujouden kanssa. 2000-luvun alussa Leskisellä diagnosoitiin Aspergerin oireyhtymä.
Toisaalta Leskistä on luonnehdittu myös voimakkaaksi, itsepäiseksi ja avoimen itsekeskeiseksi persoonaksi. Kervisen mukaan hän piti itseään nerona ja saattoi sanoa olevansa ”helevetin hyvä” sekä ”jumalauta paras”. Leskinen on itsekin myöntänyt, että vaatimattomuus ei kuulunut hänen hyveisiinsä eikä hänellä ollut juuri stressinsietokykyä. Harri Rinne on kuvannut häntä välillä hankalaksikin taiteilijaksi, joka oli juuttunut omaan rooliinsa.
Tiskijukkana ja roudarina toimineen Kimmo Torkkelin mukaan Leskisen persoonassa yhdistyivät sekä tunteet että järki, ja hänellä oli kielellisten lahjojen lisäksi ilmiömäinen muisti. Sekä Alatalo että Rinne ovat muistelleet, että Leskinen kirjoitti usein kappaleiden tekstit valmiiksi kerralla, ilman mitään luonnoksia, koska hän oli miettinyt kaiken valmiiksi jo päässään. Hän oli erittäin verbaalinen ja riimitteli jopa puhuessaan, niin että lause saattoi yhtäkkiä päättyä osuvaan loppusointuun.
Leskinen oli naimisissa kolmesti: Tarja Leskisen (o.s. Numminen) kanssa 1977–1987, Annele Salosen kanssa 1993–2002 ja Sari Leskisen (o.s. Savikko) kanssa 2004–2006. Hänellä oli neljä lasta: tytär Johanna Tarja Leskisen kanssa, poika Leevi ja tytär Eeva-Maaria Annele Salosen kanssa sekä yksi avioton poika Joona. Toisen avioliittonsa päätyttyä Leskinen luonnehti itseään: ”Olen hyvä isä, mutta huono perheenisä.” Leskisen esikoislapsi, vuonna 1977 syntynyt Johanna, kärsi huumeongelmasta ja kuoli 31-vuotiaana helmikuussa 2009.
Muusikko ja esiintyjä.
Leskinen ymmärsi omasta mielestään musiikkia varsin rajallisesti. Hän ei ollut kovin kiinnostunut musiikkinsa kehittämisestä vaan uudistui musiikillisesti lähinnä uusien muusikoiden avulla. Häntä on pidetty tyypillisenä suomalaisena laulaja-lauluntekijänä, jonka suhde musiikkiin on yksinkertaisempi kuin tekstiin. Säveltäjänä hän käytti varmoja muutaman soinnun rakenteita ja vältti liian vaikeita melodioita, jotta ne eivät veisi liikaa huomiota tekstiltä. Toisaalta hän oli opiskellut itsekseen musiikin teoriaa ja saattoi sovittaa jopa kappaleiden jousi- ja puhallinosuudet. Lauluosuutensa hän saattoi äänittää studiossa vain yhdellä otolla. Hän korosti toistuvasti, että tekstit olivat hänelle tärkeimpiä, eikä hän olisi aluksi halunnut edes laulaa itse omia kappaleitaan.
Leskinen oli eri kokoonpanoissa yleensä ensisijaisesti laulusolisti ja soitti lisäksi kitaraa. Kappaleessa ”Manserock” hänellä on pitkähkö kitarasoolokin. Albumilla "Dokumentti" Leskinen soittaa itse kaikkia soittimia. Hän ei ollut erityisen taitava soittaja, mutta kokosi yhtyeisiinsä ja levyilleen osaavia muusikoita. Varsinkin Anssi Tikanmäen sovitukset ovat tehneet Grand Slamin kanssa levytetyistä kappaleista kestäviä teoksia.
Leskistä pidetään ensisijaisesti rock- tai pop-muusikkona. Myös sanaa ”rock-kupletti” on käytetty kuvaamaan Leskisen kappaleita. Kuitenkin esimerkiksi ”Viidestoista yö” ja ”Syksyn sävel” sijoittuivat 15 parhaan joukkoon Iskelmä-radion järjestämässä äänestyksessä kaikkien aikojen parhaasta iskelmästä. Albumilla Kiveä ja sämpylää kuullaan rockin lisäksi twistiä, humppaa ja marssia. Taivaan kappaleita -albumilla kuultava ”Siniristiloppumme” on räppiä.
Esiintyjänä Leskinen oli tunnettu terävästä, spontaanista sanailusta ja huumorista. Aitoa, inhimillistä huumoria on jopa pidetty Leskisen kansansuosion tärkeimpänä syynä. Rock-toimittaja Juho Juntunen on sanonut, että Leskisellä oli ”merkillinen taito ottaa yleisönsä ikään, sukupuoleen tai yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta”. Vuodesta 1975 lähtien Leskinen päätti lähes jokaisen esiintymisensä ”Maamme”-lauluun, mikä herätti hänen mukaansa aluksi paljon pahennusta. Keikoilla Leskinen soitti ”Suomi-kitaraa” (n. 1977 lähtien), soitinrakentaja Juha Nuutisella teetettyä Telecaster-kitaraa, jonka runko oli Suomen kartan muotoinen.
Sanoittaja.
Helsingin Sanomien toimittajan Ilkka Mattilan muistokirjoituksen mukaan Leskinen toi suomalaiseen rockiin ”realistisen puheenparren sukupuolisanastoineen” ja teki oman, suomalaiseen kulttuurin sopivan tulkintansa angloamerikkalaisen rockin lyriikasta. Hänen lauluissaan on henkilökohtaisia ihmissuhdekuvauksia, mutta myös satiirisen humoristisia ”rock-kupletteja”, joissa hän ivaa usein auktoriteetteja ja viranomaisia.
Muista suomalaisista sanoittajista Leskinen arvosti Juha Vainiota. Omat sanoituksensa hän koki henkilökohtaisina: hän yritti selvittää asioita itselleen eikä niinkään yrittänyt vaikuttaa muihin. Leskinen oli myös joskus turhautunut siihen, että häneltä odotettiin sanoituksissa aina vitsejä.
Tyyli.
Leskisen teksteissä on paljon sanaleikkejä, moniselitteisyyttä ja assosiaatioita. Hän käyttää sanontoja ja kielikuvia, jotka voidaan ymmärtää eri tavoin. Esimerkiksi kappaleen nimen ja säkeen ”musta aurinko nousee” voi ymmärtää ainakin kolmella eri tavalla. Sanaleikkejä on paljon esimerkiksi kappaleissa ”Einarin polkupyörä”, ”Napoleonin mopo” ja ”Tarzanin kalsarit”. Kappaleeseen ”Löyly löi” Leskinen sai virikkeen Helsingin Sanomien kriitikolta, joka väitti ettei kunnon kappaleessa voi olla ”suomalaista äätä, öötä ja yytä”.
Suomalaisen rock-lyriikan henkilönnimistä tehdyssä pro gradu -työssä todetaan, että Leskisen sanoituksissa mainitaan paljon tunnettuja poliitikkoja, taiteilijoita ja muita julkisuuden henkilöitä. Esimerkiksi kappaleessa ”Villi länsi” mainitaan Ronald ja Nancy Reagan sekä Margaret Thatcher, ja ”Anne ja Jacques” kertoo Anne Pohtamosta ja hänen seurustelustaan Jacques de la Fontainen kanssa. Leskisen sanoituksia käsittelevässä pro gradussa todetaan, että Leskinen käyttää sanoituksissaan varsin suppeaa perussanastoa. Tekstin yllättävät ja rikkaat merkitykset eivät synny monipuolisen ja harvinaisen sanaston käytöstä, vaan tuttujen sanojen käyttämisestä yllättävillä ja monimielisillä tavoilla. Verbit ovat tärkeitä, ja niiden kautta korostuu tekstien toiminnallisuus. Substantiiveja on paljon: laulujen päähenkilöillä on nimi ja ammatti sekä muitakin määreitä.
Teemat.
Leskisen mielestä oli olemassa vain neljä aihetta, joista sanoituksia ylipäätään on mielekästä tehdä: ihminen, ihminen ja toinen ihminen, ihminen ja yhteiskunta sekä ihminen ja uskonto.
Leskisen sanoituksia tutkinut Lasse Halme on todennut, että niiden ihmiskuva on varsin ristiriitainen: niissä korostuu toisaalta vapaus ja elinvoimaisuus, toisaalta syvä ahdistus ja irrallisuus. Edellistä näkemystä edustaa esimerkiksi ”Ei elämästä selviä hengissä”, jälkimmäistä ”Myrkytyksen oireet”. Hyvin monien laulujen aiheena on rakkaus, seksuaalisuus ja parisuhde. Ne voivat näyttäytyä positiivisina, elämää kannattelevina voimina (esimerkiksi ”Kaksoiselämää”), mutta toisaalta niihin liittyy myös ristiriitoja, ongelmia ja ahdistusta (”Yhdessä itkien”). ”Syksyn sävelessä” on voimakas jännite myönteisen rakkauden ja surullisen menetyksen välillä. Yhteiskuntaan ja sen vallanpitäjiin Leskinen suhtautuu johdonmukaisen kielteisesti, esimerkiksi kappaleissa ”Ajan henki” ja ”Ollaan ihmisiksi”.
Uskonto on Leskisen tuotannossa usein esiintyvä aihe. Hän ei suhtaudu uskontoon kielteisesti, mutta kritisoi julmasti kirkkoinstituutiota ja kyynikoita, jotka käyttävät toisten uskonnollisia tunteita hyväkseen. Jeesus on sanoituksissa usein selkeästi myönteinen hahmo, johon liitetään kapinallisuus, itsenäisyys ja vapaus, kuten kappaleessa ”Twistin ylivoimaa”. Leskinen on itse kertonut uskovansa ”isompiin voimiin” ja pitävänsä uskontoa tärkeänä osana elämää, vaikka hän suhtautuikin Raamattuun lähinnä kaunokirjallisena teoksena.
Leskisen sanoituksille on ominaista myös omaelämäkerrallisuus: hänen elämänvaiheensa ja varsinkin naissuhteensa kuuluvat selvästi hänen kappaleissaan. Esimerkiksi ”Anni Domini” kertoo Leskisen silloisesta naisystävästä Annista ja ”Hieno nainen” hänen viimeisestä vaimostaan Sarista. Suhdettaan julkisuuteen Leskinen käsittelee muun muassa kappaleissa ”Hittejä ja idoleita” ja ”Skitsofrenia”.
Runoilija ja kirjailija.
Leskisen runoutta on nimitetty sillisalaatiksi tai runsaudensarveksi, jossa keskeisiä elementtejä on muun muassa nonsense, sanaleikit ja murrekokeilut. Osa runoista on hyvin itsekeskeistä, mutta mukana on myös laajempaa, yhteiskunnallista ja historiallista kronikointia. Vaikka Leskisen runoja on pidetty itsekeskeisinä, ne eivät ole kuitenkaan itsekkäitä vaan poikkeuksellisen omakohtaisia, omaelämäkerrallisia ja tunnustuksellisia. Hänen viimeisen kokoelmansa runot ovat paljaita ja rehellisiä, jopa armottomia häntä itseään kohtaan.
Leskisen kieltä on pidetty selkeänä ja oivaltavana. Hän pyrki puhuttelemaan suoraan kaikenikäistä yleisöä eikä niinkään välittänyt siitä, miten esimerkiksi runoutta on yleensä kirjoitettu. Seppo Roth arvioi vuonna 1992 Leskisen kielenkäyttöä: ”Juice Leskinen kääntelee nykysuomea kuin savenvalaja. Hän tekee siitä tarvekaluja, koristeita, mitä vain.” Sanaleikkien avuilla hän testasi myös kielen rajoja ja mahdollisuuksia. Kaksois- ja jopa kolmoismerkitykset ovat tyypillisiä sekä Leskisen runoissa että lauluteksteissä. Kirjoittajan lukeneisuus näkyy myös hänen runoistaan, jotka ovat täynnä viitteitä kaunokirjallisuuteen, Raamattuun ja populaarimusiikkiin.
Leskinen luki paljon, etenkin kotimaista kaunokirjallisuutta. Suosikkikirjailijoikseen ja hengenheimolaisikseen hän on maininnut muun muassa Eino Leinon, Lauri Viidan, Erno Paasilinnan ja Veikko Huovisen. Leskinen arvosti myös Kalle Päätaloa ja tunsi hänen tuotantonsa hyvin. Nuoremmasta polvesta hän on eräässä haastattelussa kertonut kunnioittavansa A. W. Yrjänää. Soundi-lehden päätoimittaja Timo Kanerva on sanonut muistokirjoituksessa, että Leskisen tuotannossa ”Bob Dylan, Jack Kerouac, The Beatles ja Led Zeppelin löivät kättä Lauri Viidan, Eino Leinon, Mika Waltarin, Repe Helismaan ja Junnu Vainion kanssa”.
Runoilija Hannu Kankaanpää on verrannut Leskistä Lauri Viitaan ja todennut, että kummatkin puolustavat pientä ihmistä esivaltaa vastaan satiirin ja huumorin keinoin. Kankaanpää arvostaa Leskistä ennen kaikkea keskeislyriikan ja balladien tekijänä, vaikka arvostelee monia hänen runojaan myös yksioikoisiksi ja ilmaisultaan kapeiksi. Kustannustoimittajansa mukaan Leskinen oli runoilijana ennen kaikkea riimittelijä eikä ollut kiinnostunut kokonaisen kokoelman hahmottelusta tai suurista teemoista.
Äänilevyt.
Juice Leskinen teki uransa aikana eri yhtyeiden ja esiintyjien kanssa yhteensä 28 albumia. Niistä viimeinen oli vuonna 2002 nauhoitettu "JuiceRemuDave – Live!", joka julkaistiin vuonna 2008. Leskisen kaikki singlet sekä eri kokoelmilla tai muiden artistien levyillä julkaistut kappaleet on julkaistu kuuden CD-levyn kokoelmana "Syksyn sävel – Kaikki singlet 1974–2004", jossa on yhteensä 134 kappaletta. Suomen äänitearkistoon on luetteloitu 347 hänen esittämäänsä, 365 säveltämäänsä ja 554 hänen sanoittamaansa kappaletta.
Juice Leskisen levyjä on myyty yhteensä yli puoli miljoonaa kappaletta. Hänen suosionsa oli suurimmillaan 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa, jolloin syntyivät kolmen "Tauko"-levyn sarja (1978–1980) ja "Ajan henki" (1981). Leskisen myydyimmät albumit ovat kuitenkin "Yölento" (1986), "Sinä" (1990), "Taivaan kappaleita" (1991) ja kokoelma-albumi "Kautta aikain" (1997). Singlelistan ykkösenä on ollut viisi Leskisen kappaletta: ”Marilyn” elokuusta lokakuuhun 1974, ”Jyrki boy” marraskuusta 1974 helmikuuhun 1975, ”Se oli jautaa” kesäkuussa 1975, ”Kaksoiselämää” huhtikuussa 1986 ja ”Pienestä pitäen” 24.6.–7.7.1991. Vuonna 1995 pidetyssä Radiomafian top 500 -äänestyksessä kolme Leskisen kappaletta sijoittui listalle: ”Syksyn sävel”, ”Viidestoista yö” ja ”Musta aurinko nousee”. Helsingin Sanomien vuonna 2007 järjestämässä ”Rakkaimmat rockit” -äänestyksessä lukijat ehdottivat ensimmäisellä kierroksella yhteensä nelisensataa laulua, joista 24 oli Juice Leskisen esittämiä, enemmän kuin yhdelläkään toisella artistilla. Lopullisessa äänestyksessä ”Viidestoista yö” oli neljäs.
Leskinen teki lauluja myös muille artisteille. Esimerkiksi ”Rakkauden haudalla” (Sakari Kuosmanen ja Jonna Tervomaa), ”Ringo ja Aku” (Aku Syrjä) ja hyväntekeväisyyssingle ”Maksamme velkaa” (Apua! Orkesteri) ovat Leskisen säveltämiä ja sanoittamia. Hänen sanoituksiaan ovat muun muassa Yö-yhtyeelle tehdyt ”Ihmisen poika” ja ”Tia-Maria” sekä Timo Kojon euroviisuedustuskappale ”Nuku pommiin”. Leskisen kääntämiä kappaleita ovat esimerkiksi Kirkan esittämä ”Soitin vain kun taas sua kaipaan” (Stevie Wonderin ”I Just Called to Say I Love You”) ja Pate Mustajärven ”Synnyimme lähtemään” (Bruce Springsteenin ”Born to Run”). Hän on myös kääntänyt useita Mikis Theodorakisin säveltämiä runoja, joita Arja Saijonmaa on esittänyt suomeksi, kuten Federico Garcia Lorcan ”Santiago”.
Kirjallinen tuotanto.
Juice Leskisen kirjallinen tuotanto käsittää runoja, lastenkirjallisuutta, henkilöhistoriaa, suomennoksia ja lukemattomia kirjoituksia eri lehdissä ja antologioissa. Yhteensä hän julkaisi 12 runokokoelmaa, neljä lastenkirjaa ja neljä muuta teosta. Vuonna 1989 ilmestynyt kokoelma "Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin" oli eräänlainen vedenjakaja, josta alkaen Leskisen tuotannon painopiste siirtyi musiikista lyriikkaan.
Leskisen ensimmäinen runokokoelma "Sonetteja laumalle" (1975) ihastutti Leskisen musiikin ihailijoita, mutta kirjallisuuskriitikot suhtautuivat nuivasti sekä siihen että seuraaviin teoksiin. Lastenkirja "Räkä ja Roiskis" (1992) oli ensimmäinen Leskisen kirja, joka sai runsaasti kiitosta, ja "Äeti" (1994) oli ensimmäinen kriitikoitakin miellyttänyt runoteos. Myös postuumisti julkaistu "Kosket" (2007) sai hyvän vastaanoton. Runouteen verrattuna proosateokset "Kuka murhasi rock'n'roll tähden" (1978) ja "Päivää" (1984) ovat jääneet melko tuntemattomiksi eikä niitä ole pidetty yhtä tasokkaina.
Leskinen toimi myös kääntäjänä. Hän on suomentanut satiirisen Beatles-historiikin ' (1982), runomuotoisen Disney-sarjakuvaklassikon "Hassunkuriset sinfoniat - Silly Symphonies" (1996) sekä Stephen Sondheimin musikaalit "Sweeney Todd" (1997), jonka ensi-ilta Suomessa oli Suomen Kansallisoopperassa syyskuussa 1997, ja "A Little Night Music" (1997?). Leskinen on myös kirjoittanut nuorisonäytelmän "Valto" ja Veikko Lavin elämästä kertovan näytelmän "Isänmaan toivo". Lisäksi hän kirjoitti kirja-arvosteluja ja pakinoita muun muassa "Savon Sanomiin", "Hymyyn" sekä "Aamulehden" kaupunkilehti "Moroon".
Vaikutus suomalaiseen rock-musiikkiin.
Timo Kanervan mukaan Juice Leskinen loi 1970-luvulla suomalaisen rockin yhdessä Hectorin, Dave Lindholmin ja Tuomari Nurmion kanssa. Leskinen oli heistä ainoa, jonka juuret eivät olleet Helsingissä, ja hänen voidaan jopa sanoa antaneen ”myös Kehä Kolmosen ulkopuolelle syntyneille oikeuden tehdä rockia”. Ilkka Mattila nimittää muistokirjoituksessaan Leskistä ”suomalaisen pop-musiikin kulmakiveksi” ja Kansallisbiografiassa häntä kuvataan ”suomalaisen rock-musiikin isähahmoksi”. Häntä sanottiin myös ”Suomi-rockin Kekkoseksi”, mikä viittasi hänen asemaansa johtohahmona.
Leskinen lasketaan yhdeksi manserock-tyylisuunnan perustajista. Manserockille olivat ominaisia suomenkieliset, itse kirjoitetut kappaleet ja omaperäinen pukeutuminen. Alkuvaiheen levyjä tuotti Love Records. Tyylilaji syntyi Juice Leskisen, Alwari Tuohitorven, Kasevan ja Virtasen myötä. Se sai nimensä Coitus Intin ja Alwari Tuohitorven yhteisestä kiertueesta vuonna 1975. Pian kiertueen jälkeen Coitus Int hajotettiin, mutta nimitys ”manserock” jäi elämään. Myöhemmin, vuonna 1981 Leskinen teki "Ajan henki"-albumille kappaleen ”Manserock”.
1970-luvun lopulla punk tuli Suomeen, ja Tampereen seudulla perustettiin uusia uuden aallon yhtyeitä kuten Eppu Normaali ja Popeda. Niiden kautta Leskisen ja muiden ”manserockin isojen poikien” vaikutus levisi 1980-luvulla koko Suomeen. Mikko Alatalo nimittää muistokirjoituksessaan Leskistä ”esipunkin taistelijaksi”, jonka mielestä lauluissa piti olla sanomaa ja rajua riimitystä. Punk-sukupolveen häntä yhdisti, paitsi vastahankaisuus yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan, hänen tapansa asettaa kappaleen sisältö teknisen toteutuksen edelle. Monelle suomalaiselle punkkarille Leskinen oli tärkeämpi esikuva kuin esimerkiksi The Clash tai Sex Pistols. Eppu Normaalin laulaja ja sanoittaja Martti Syrjä on maininnut Juice Leskisen kuuluneen nuoruutensa seuratuimpiin idoleihin, joka innoitti Dave Lindholmin ja Hectorin ohella uskomaan suomenkieliseen rock-lyriikkaan. Myöhemmin Leskisen merkityksestä ovat kertoneet myös Ismo Alanko, Heikki Salo, Jippu, Kalle Ahola, Tommi Liimatta ja Paula Vesala.
Leskisen uran alkupuolella muut yhtyeet esittivät vain hyvin harvoin hänen kappaleitaan, eikä hän itsekään yleensä pitänyt näitä harvoja yrityksiä onnistuneina. ”Ne yrittävät laulaa tarkoituksellisesti ohi samalla tavalla kuin minä, mutta eihän sitä voi tehdä.” Myöhemmin monet artistit ovat tehneet Leskisen kappaleista uusia versioita, etenkin hänen kuolemansa jälkeen. Hänen tuotannostaan tehtyjä tribuuttialbumeita ovat esimerkiksi "Laulava Sydän – Juice Leskinen" vuodelta 2000 ja Pate Mustajärven "Ollaan ihmisiksi" vuodelta 2009. Leskisen musiikkia on esitetty myös hänestä kertovassa musikaalissa, joka sai ensi-iltansa Jyväskylässä Teatteri Eurooppa Neljän esittämänä kesäkuussa 2011. Toinen Leskisestä kertova musikaali saa ensi-iltansa Tampereella Musiikkiteatteri Palatsissa elokuussa 2011.
On arvioitu, että Juice Leskinen on vaikuttanut merkittävästi paitsi tamperelaisen rock-musiikin kehitykseen, myös siihen, että rock on Suomessa hyväksytty yhdeksi taidemuodoksi ”korkeakulttuurin” rinnalla. Jukka Virtasen mukaan Leskinen teki angloamerikkalaisesta nuorisokulttuurista suomalaista taidetta. Leskisen arvostuksesta kertoo sekin, että presidentti Koivisto kutsui Leskisen Linnan juhliin vuonna 1986 yhtenä ensimmäisistä rock-muusikoista.
Kirjallisuutta.
Santtu Luodon ja Mikko Montosen "Juice" ilmestyi vuonna 2007.
Juice Leskisestä ei ole ilmestynyt kattavaa elämäkertaa, mutta hänen elämäänsä, tuotantoaan ja uraansa on käsitelty useammassakin kirjassa. Monet niistä perustuvat Leskisen haastatteluihin. Juho Juntunen kirjoitti 1981 ensimmäisestä Tuuliajolla-risteilystä kirjan, jossa Leskinen on merkittävässä osassa, ja Reijo Korpeinen toimitti 1987 haastattelumuotoisen kirjan "Ekkös sää Juice oo", jossa on mukana runsaasti laulutekstejä. Lasse Halme on tehnyt lisensiaatintutkielman Leskisen 19 LP-levyn kappaleiden teksteistä, ja tutkielma on ilmestynyt myös painettuna omakustanteena 1992.
Vuonna 2002 ilmestyi Harri Rinteen "Juice ON Juice OFF", jota on pidetty terävänä ja kriittisenä. Rinne luonnehtii Leskistä nimityksillä ”hullu, runoilija, juoppo ja profeetta”. Vuonna 2005 Reijo Ikävalko teki kirjan "Juicen äeti – Eini Kuikka" (2005).
Leskisen kuoleman jälkeen ilmestyi vuonna 2007 Esa Keron kirjoittama ja Juha Metson kuvittama "Pieni kirja Juhani Leskisestä". Sitä on luonnehdittu ”henkilökohtaiseksi yksinpuheluksi”, joka kertoo yhtä paljon Kerosta itsestään kuin Leskisestäkin. Samana vuonna julkaistiin myös laajempi teos, Santtu Luodon ja Mikko Montosen "Juice", jossa on myös Mikko Alatalon muistokirjoitus ja perusteellinen diskografia. Vaikka Luoto ja Montonen tunsivatkin Leskisen hyvin, heidän kirjaansa on arvosteltu kiireellä tehdyksi ”kaverikirjaksi”, joka ei tuo Leskisen taiteilijakuvaan mitään uutta.
Leskinen ehti kirjoittaa muistelmiaan vuoteen 1988 asti. Kirja ilmestyi vuonna 2003 nimellä "Siinäpä tärkeimmät". Hän kertoo muistelmissa toisaalta omasta lahjakkuudestaan ja saavutuksistaan, mutta myös epäluulosta, ryyppäämisestä ja riidoista. Ilkka Mattilan arvion mukaan kirjan kieli on tiivistä ja nokkelaa varsinkin Leskisen kuvatessa lapsuuttaan ja nuoruusvuosiaan, mutta myöhemmät vaiheet on kuvattu rikkonaisemmin.
Palkinnot ja tunnustukset.
Juice Leskiselle myönnettiin Erikois-Emma ensimmäisessä Emma-gaalassa vuonna 1983, ja ”Kaksoiselämää” sai Vuoden iskelmä -Emman 1986. Tampereen kaupungin säveltaidepalkinnon hän sai vuonna 1985 ja Valtion säveltaidepalkinnon 1989. Vuonna 1991 Leskiselle myönnettiin ensimmäinen Juha Vainion sanoittajapalkinto, ja hän sai Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon 1992. Vuonna 1994 Suomen runoilijaliitto valitsi hänet Vuoden runoilijaksi ("Poeta Finlandiae").
Lisäksi hänelle myönnettiin valtion puolikas taiteilijaeläke vuonna 2006. Leskinen arvosti Juha Vainio -palkintoa paljon ja piti sitä rakkaimpana palkintonaan. Taitelijaeläkettä hän kommentoi sanomalla olevansa ”puoleksi ansioitunut”.
Leskisen synnyinkaupungissa Juankoskella on hänen kunniakseen 1980-luvulla nimetty Juicen tori, jonne pystytettiin 1995 virolaisen kuvanveistäjän Villu Jaanisoon suunnittelema näköispatsas.
Aiheesta muualla.
*


Suomen lippu.
Suomen lippu eli siniristilippu on Suomen tasavallan kansallistunnus vaakunan ja kansallislaulun ohella. Lipussa on valkoisella pohjalla merensininen risti ja lipun muoto on pohjoismainen, kristinuskoon viittaava. Se vahvistettiin Suomen lipuksi 29. toukokuuta 1918.
Lipusta on käyttötarkoitukseltaan kolme eri tyyppiä: kansallislippu eli tavallinen siniristilippu, valtiolippu sekä kielekkeinen valtiolippu, aikaisempi sotalippu.
Jokaisella on oikeus liputtaa Suomen lipulla silloin, kun katsoo sen aiheelliseksi. Kansallislippu toimii myös suomalaisen aluksen kansallisuustunnuksena.
Kansallislippu.
Pystysuunnassa kansallislippu siis jakautuu suhteessa 4:3:4 ja vaakasuunnassa 5:3:10.
Vuoden 1918 lippulaissa nykyisestä kansallislipusta käytettiin nimitystä merenkulku- ja kauppalippu. Tästä nimikkeestä huolimatta se oli alusta lähtien käytössä myös maissa ainoana Suomen lipun muotona, jolla yksityishenkilötkin saivat liputtaa.
Valtiolippu.
Valtiolippu on joko suorakaiteen muotoinen tai kolmikielekkeinen.
Suorakaiteinen valtiolippu on muuten samanlainen kuin kansallislippu, mutta ristin sakaroiden leikkauskohdassa on Suomen vaakuna neliönmuotoisella pohjalla. Vaakunan punaisen pohjan ja lipun sinisen ristin välissä on ohut keltainen reunus, jonka leveys on 1/40 ristin sakaran leveydestä (eli 3/40 mittayksikköä). Suorakaiteinen valtiolippu on tarkoitettu valtion viranomaisille (esimerkiksi eduskunta, valtioneuvosto, eräät tuomioistuimet, lääninhallitukset, diplomaattiset edustustot ulkomailla ja valtion korkeakoulut) ja valtion alukset ennen liikelaitosuudistusta.
Yksityisessä omistuksessa näitä lippuja on useita; malliesimerkkinä voi mainita ne liput, jotka olivat virkatehtävissä surmansa saaneiden poliisien arkkujen peittona. Liput luovutettiin hautajaisten jälkeen omaisille, mutta heillä ei ole oikeutta liputtaa niillä.
Kielekkeinen valtiolippu.
Kielekkeinen valtiolippu on yhtä mittayksikköä pidempi kuin suorakaiteinen valtiolippu. Kielekkeiden syvyys on 5 mittayksikköä. Kielekkeinen valtiolippu siis jakaantuu pystysuunnassa suhteessa 4:3:4 ja vaakasuunnassa 5:3:6:5. Kielekkeistä valtiolippua käyttävät puolustusvoimien esikunnat, joukko-osastot, laitokset ja alukset. Kielekkeisestä valtiolipusta käytettiin aiemmin nimitystä sotalippu; nykyinen nimitys on peräisin vuoden 1978 lippulaista.
Eräät vanhemmat virkamiehet, muun muassa Merenkulkuhallituksen entinen ylijohtaja varatuomari Tauno Niklander, eivät hyväksyneet uudistusta vaan kieltäytyivät kuolemaansa asti käyttämästä tästä lipusta muuta nimeä kuin sotalippu: heille se oli periaatekysymys, koska he kokivat nimityksen vaihdon sotaveteraanien halventamisena. Samoin he ilmoittivat jyrkästi, että Suomen vaakunassa saisi heidän mielestään käyttää vain niin sanottua renessanssikilpeä, ei pyöreäpohjaista. He ilmoittivat kantansa niin perustellusti, että moni nuoremman polven lipputieteilijä tai -harrastaja on asettunut samalle kannalle; virallista kannatusta ei ole onnistuttu saamaan.
Komentoliput ja -viirit.
Tasavallan presidentti käyttää kielekkeistä valtiolippua, jonka tangonpuoleiseen yläkenttään on sijoitettu Vapaudenristin pohjakuvio.
Suomen valtionhoitaja Mannerheim vahvisti lippukomitean ehdottamat liput ja viirit vuonna 1919. Tällöin vahvistettiin myös valtionhoitajan lippu, jossa vaakunan leijonakuvio oli sijoitettu vasempaan yläkulmaan eikä ristikuvion keskelle. Tämä lippu jäi pois käytöstä kun valtionhoitajan tehtävä lakkautettiin, ja tasavallan presidentille suunniteltiin myöhemmin uusi lippu. Valtionhoitajalle vahvistettu viiri jäi kuitenkin tasavallan presidentin käyttöön.
Kun puolustusvoimien ylipäällikkönä toimineesta puolustusvoimain komentajasta, Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimistä oli tullut myös tasavallan presidentti 1944, hän otti käyttöön erikoislipun, jossa oli vapaudenristin tilalla ristikkäin asetetut marsalkansauvat. Heraldisista syistä niitä on kaksi, vaikka Mannerheimilla olikin yksi virallinen marsalkansauva, jonka hän sai tullessaan ylennetyksi sotamarsalkaksi 1933. Lippua säilytetään Mannerheim-museossa Helsingin Kaivopuistossa.
Puolustusministeri käyttää kielekkeistä valtiolippua, jonka tangonpuoleiseen yläkenttään on sijoitettu erikoismerkkinä kaksi vastakkain asetettua paaluttaista ruskeaa pistinkivääriä vinoristittäin asetettujen keltaisten tykinputkien päälle.
Puolustusvoimien komentaja käyttää kielekkeistä valtiolippua, jonka tangonpuoleiseen yläkenttään on sijoitettu erikoismerkkinä vinoristittäin ruskea-keltainen marsalkansauva ja sinikeltainen miekka, joiden päällä on paaluttain keltainen tykinputki.
Merivoimien komentaja käyttää kielekkeistä valtiolippua, jonka tangonpuoleiseen yläkenttään on sijoitettu erikoismerkkinä paaluttainen sininen ankkuri vinoristittäin asetettujen keltaisten tykinputkien päälle.
Lisäksi on olemassa presidentin viiri ja pieni valikoima erilaisia Suomen lippuun pohjautuvia asevoimien komentoviirejä.
Pursiliput.
Pursilippu. Tangon puoleiseen yläkulmaan sijoitetaan seuran erikoismerkki.
Pursiseuraan rekisteröidyssä huvialuksessa voidaan käyttää pursilippua, jossa kansallislipun sinisen ristin päällä on ohut valkoinen risti ja tangonpuoleisessa yläkulmassa veneily-yhdistyksen erikoismerkki. Tästä huvialuksissa käytettävästä pursilipusta säädetään asetuksessa 292/1983, joka on säädetty Suomen lipusta annetun lain 4 §:n nojalla. Lipun piirsivät vuonna 1920 tunnettu venesuunnittelija, NJK:n silloinen rahastonhoitaja Gunnar Stenbäck ja NJK:n paviljongin intendentti, taiteilija Karl Slotte.
Ennen nykyisen pursilipun käyttöönottoa, vuodesta 1861 lähtien purjehdusseurat olivat käyttäneet lippua, joka erosi nykyisestä Suomen lipusta vain mittasuhteiltaan. Venäjän vallan ajan lopulla sillä oli jo eräänlainen epävirallinen Suomen lipun asema.
Yhdistysliput.
Vuoteen 1980 käytössä ollut Meripelastusseuran lippu.
Vuoden 1978 lippulaissa kiellettiin laissa erikseen mainittuja poikkeuksia lukuun ottamatta käyttämästä Suomen lipussa mitään lisäkuvioita. Sitä ennen oli kuitenkin muutamilla yhdistyksillä, kuten Suomen Meripelastusseuralla ja Suomen Ampujainliitolla, ollut järjestöliput, joissa oli Suomen lippuun lisätty järjestöjen tunnukset. Laissa olleen siirtymäsäännöksen mukaan nämä liput oli poistettava käytöstä vuoden 1980 loppuun mennessä.
Suomen Metsästysyhdistys ei saanut vuonna 1978 samanlaisia puoltajia kuin pursilippu, vaan menetti Suomen lippua muistuttaneen pöytälippunsa, jonka perinteet ulottuivat liki sadan vuoden taakse. Tämän lipun pohja oli tosin sama kuin vanhemman pursiseuralipun eli Pyhän Yrjön lippu: valkoisella pohjalla pysty sininen risti, jonka haarat olivat alle puolet Suomen lipun vastaavista, sininen tummempaa ja valkeat laikat saman kokoisia. Ristin keskipisteessä oli yhdistyksen vaakuna.
Yhdistyksen esittämä perustelu että kyseinen pöytälippu oli aikoinaan suunniteltu nimenomaan osaksi routavuosien passiivista vastarintaa ja sellaisena historiallisesti merkittävä, ei tehonnut vaan lippu jouduttiin suunnittelemaan uudelleen. Vuosikymmenien mittaan jaettuja entisiä ei sentään jouduttu hävittämään ja vaihtamaan uudenmallisiin; sitäkin kyllä lainvalmistelijat ehdottivat, mutta presidentti Kekkonen puuttui asiaan: hänelläkin oli kyseisenlainen pöytälippu kokoelmissaan.
Myös Suomen Meripelastusseuralla oli vuoteen 1981 saakka lippunaan lisäkuvioilla varustettu Suomen lippu, joka samasta syystä jouduttiin myös vaihtamaan.
Poistetut virkaliput.
Kaikki näistä lipuista poistettiin käytöstä perusteluin "Ajastaan jäänyt, tarpeeton, elitistinen ja epädemokraattinen". Hallituksen vuonna 1977 esittämän uuden lippulain eduskuntakäsittelyn aikana kokoomuksen kansanedustaja Tuure Junnila ehdotti näiden lippujen jättämistä edelleen käyttöön, mutta eduskunta päätti äänin 109-29 poistaa nämä käytöstä
Tullilippu.
Tullilippu oli virallinen vuoteen 1980 asti käytössä ollut Suomen lipun variaatio, jota käytti tullilaitos. Lippu oli normaali Suomen lippu, jonka erikoismerkkinä oli tullilaitoksen merkki.
Lippua käyttivät tulliasemat ja tullin veneet, sitä käytettiin muista poiketen myös merkkilippuna kansainväliseen tapaan: kun poliisi- tai vartioalus nosti tämän lipun oikeanpuoleiseen saalinkiin, se tarkoitti kansainvälisten määräysten mukaan pysähdysmerkkiä.
Tästä käytännöstä on säilynyt vähän kuvia; eräs parhaita on elokuvaan Varsovan laulu sisältyvä kohtaus, jossa VMV 11 nostaa tullilipun pysäyttääkseen salakuljetuslaivan.
Ellei tätä lippumerkkiä toteltu, viranomaisilla oli oikeus käyttää harkintansa mukaan voimakeinoja.
Harvoin niitä tarvittiin; eräs viimeisiä kertoja oli vuonna 1959, kun vartiolaiva Koskelo pysäytti suurta pirtulastia kuljettaneen troolari Fiskön ensin kiväärillä varoituslaukauksia ampuen ja kun ei tehonnut, aseistetut pidättäjät kyytiin päästäen.
Tullilippu poistui käytöstä lippu-uudistuksen myötä vuoden 1981 alusta. Viranomaisten merellä käyttämänä pysähdysmerkkinä sen korvasi keltamusta kansainvälinen signaalilippu L.
Tällä lipulla on tarkalleen samat pysäytysoikeudet kuin tullilipullakin eli sen huomiotta jättäminen oikeuttaa lipun nostaneen viranomaisen harkinnanvaraisiin voimakeinoihin.
Merenkulkuhallituksen lippu.
Merenkulkuviranomaisilla oli oma erityislippunsa vuosina 1920–1980. Se oli tullilipun kaltainen, jossa erikoismerkkinä oli Merenkulkuhallituksen tunnus eli Suomen vaakuna ruorirattaan päällä. Tätä lippua käyttivät kaikki merenkulkuviranomaiset: luotsit, merenmittaajat, jäänmurtajat, väylien rakentajat, tarkastusalukset ja yhteysalukset. Merenkulkuhallituksen pää- ja ylijohtajilla oli omat komentoviirinsä.
Lippu poistettiin vuoden 1978 uudistuksessa. Merenkulkulaitoksen vene- ja komentoviirit tosin säilyivät, koska ne unohtuivat lain laatijoilta. Merenkulkulaitoksen veteraanikapteenit ovat tallettaneet useitakin näistä lipuista museointimielessä. Useita kappaleita on myös Suomen Merimuseossa, yksi näytteillä Merikeskus Vellamossa.
Postilippu.
Postilippu oli Posti- ja lennätinhallituksen virkalippu; siinä oli erikoismerkkinä kaksi hirsittäin suut ulospäin asetettua postitorvea. Jossain välissä esiintyi myös erikoismerkki, jossa oli yksi tankoon päin suunnattu postitorvi ja keltainen salamatunnus sen yläpuolella
Lippua käyttivät postitoimipaikat sekä ne matkustajalaivat, joille oli myönnetty postilaivan arvo eli aluksella oli postipysäkki: huomattavin näistä oli S Ariadne.
Yhteysalukset eivät käyttäneet tätä lippua vaan Merenkulkuhallituksen, koska ne olivat tämän laitoksen alaisia ja postipalvelu oli vain oheispalvelua.
Postilippu poistui myös käytöstä vuoden 1980 uudistuksessa. Myös muilla Euroopan valtioilla on tai on ollut käytössä vastaavan laisia virkalippuja, esimerkiksi Ison-Britannian majakkalaitoksella Trinity House.
Sallitut poikkeamat.
Sallitut poikkeamat ovat enintään 4 CIE:n vuonna 1976 määrittelemää ΔE*ab -yksikköä.
Suomen lipun historia.
Suomen lipun historia periytyy aina 1800-luvun puoliväliin saakka, vaikka virallinen Suomen lippu syntyi vasta Suomen itsenäistymisen jälkeen.
Krimin sodan aikainen väliaikainen Suomen kauppalippu, ns. Pyhän Yrjön lippu.Ensimmäisen kerran tiedetään Suomea varten tehtyä lippua käytetyn floranpäivän juhlissa 13. toukokuuta 1848. Samana päivänä sai ensiesityksensä myös Maamme-laulu. Ylioppilaiden juhlaa varten oli ommeltu valkeasta silkkikankaasta lippu, jonka keskelle oli kuvattu laakerilehvien ympäröimä Suomen suuriruhtinaskunnan leijonavaakuna.
Seuraavan kerran suomalaisille tarkoitettu oma lippu otettiin käyttöön suomalaisilla kauppa-aluksilla, jotka joutuivat Krimin sodan aikana brittiläis-ranskalaisen laivaston kaappaamiksi. Lipussa esiintyi myöhempää Suomen lipun ristiä kapeampi ja tummemman sininen risti ja valkeat laikat olivat saman kokoisia; lippu oli muodostettu Venäjän luotsilaitoksen käyttämästä luotsilipusta, jonka tangonpuoleisessa yläkulmassa oli musta kompassiruusu.
Lipun virallinen nimi oli Pyhän Yrjön lippu; sotalaivaston käyttämä ja vuonna 1991 käyttöön palannut sinisellä vinoristillä varustettu lippu on puolestaan Pyhän Andreaan lippu.
Meriseurojen liiton lippu, poistettu käytöstä vuonna 1917.
Sinisellä pystyristillä varustettu lippu otettiin vuonna 1861 käyttöön myös suomalaisten huviveneiden lippuna, jolloin sen tangon puoleiseen valkoiseen yläneljännekseen lisättiin veneilijän edustaman purjehdusseuran kotipaikkakunnan tai maakunnan vaakuna. Nämä liput ovat vieläkin käytössä, tosin uusitulla lippupohjalla, ja niiden vanhojen erikoismerkkien erityistuntomerkkeinä ovat erilaatuiset lehvät vaakunan ympärillä, niitä sitova sininen Pyhän Andreaan suurristin nauha ja erilaatuiset kruunut yläpuolella, näitä heraldisia tunnuksia ei enää käytetä nykyaikaisissa oikeaoppista nykyheraldiikkaa noudattavissa pursilippujen erikoismerkeissä. Joissakin näistä erikoismerkeistä, kuten esimerkiksi Kymen Navigaattorit ry:n erikoismerkissä, on nykyaikaisia vaakunoita, mutta nekin ovat ilman kruunua. Joissakin nykyaikaisissa merkeissä saattaa olla kruunu, jos se kuuluu olennaisena osana kerhon nimeen tai siihen kunnanvaakunaan tai sellaisen aiheeseen, joka esiintyy erikoismerkissä. Niinpä Kronoby Båtklubbilla erikoismerkissä on sinisen ruorirattaan puoliskon yläpuolella kunnan nimeen viittaava punainen kruunu.
Eräs nimenomaan ruotsinkielisten käyttämä vaihtoehtolippu vuodelta 1905.
Vuosina 1910–1916 erikoismerkki oli alaneljänneksessä ja ylhäällä Venäjän lipun värit: venäläiset byrokraatit pelkäsivät että lippua pidettäisiin Suomen lippuna ja siksi siitä haluttiin tehdä selvästi venäläinen; samoin jotkut yhdistykset, muun muassa venäläistämistoimien työkaluksi perustettu Meriseurojen keskusliitto, jonka tarkoituksena oli (onnistumatta) syrjäyttää Suomen Purjehtijaliitto, käyttivät nimenomaan venäläisin kirjaintunnuksin varustettuja lippuja.
Useimmat suomalaiset kylläkin kieltäytyivät käyttämästä tätä "orjalippua" tai Orjan merkki -nimillä kutsuttua venäläistämismuunnosta ja tekivät sen tilalle alkuperäisen lipun kaltaisen mutta huomattavasti normaalia suuremman viirin, niin sanotun uhmaviirin, jota määräys ei koskenut. Sitä pidettiin siihen aikaan maston huipussa. Uhmaviiri poistui käytöstä samalla kertaa kun uusi pursilippu hyväksyttiin. Sitä on säilynyt useita kappaleita museoituna.
Venäläistämisuudistus poistettiin heti helmikuun vallankumouksen jälkeen jolloin erikoismerkki palasi ylös. Vallankumoukselliset venäläiset eivät siitä välittäneet: heillä oli isompia huolia.
Tällaisena se oli aina vuoteen 1920 asti, jolloin nykyinen malli otettiin käyttöön; alkuperäinen malli olisi liian helposti sekaantunut virkalippuihin. Tunnettu venesuunnittelija, NJK:n silloinen varainhoitaja Gunnar Stenbäck ja NJK:n paviljongin intendentti, taiteilija Karl Slotte piirsivät uuden version, jossa valkoinen risti sijoitettiin Suomen lipun siniristin keskelle; ylänurkkaan tuli kunkin yhdistyksen erikoismerkki. Tulos otettiin vastaan hyvin ja se onkin ollut käytössä siitä pitäen.
Siniristilippua puuhattiin myös Suomen suuriruhtinaskunnan viralliseksi lipuksi vuoden 1863 valtiopäivillä. Helsingfors Dagblad oli ehdottanut Suomen lipuksi sinivalkoista ristilippua 26. elokuuta. Ehdotus kuitenkin raukesi ja siniristilippu jäi vesiliikenteessä käyttöön puolivirallisena Suomen lippuna.
Viimeisen kerran ennen itsenäistymistä nousi Suomen suuriruhtinaskunnan lippu laajemman keskustelun aiheeksi vastatoimena 1900-luvun alun sortokausille. Suomen lipuksi esitettiin niin leijonavaakunasta muokattua lippua kuin ristilippua, jonka väriehdotuksina esiintyivät etenkin vaakunasta lainattu punakeltainen ja suomalaisten veneiden käyttämä sinivalkoinen vaihtoehto. Erona voidaan kohtuullisen selvästi pitää kieltä: punakeltainen oli ruotsinkielisten ja sinivalkoinen suomenkielisten kansallisvärit.
Erittäin suosittu oli niin sanottu raitalippu, jossa pohja oli punakeltaisesti raidoitettu ja tangonpuoleisessa yläkulmassa oli nelikulmaisella punaisella pohjalla Suomen vaakuna: jotkut tekivät tästä muunnoksen, jossa raidat olivat sinivalkoisia. Alun perin lipuissa oli vain raidallinen pohja, mutta vaakuna lisättiin vuonna 1904 Bobrikovin murhan jälkeen lisäuhman osoituksena. Mitään standardia ei lipun mittasuhteissa ja raitojen määrässä tai vaakunan koossa ollut, koska liput tehtiin yksilökappaleina.
Myös sitä lippumallia, josta sittemmin tuli Ahvenanmaan lippu, esitettiin Suomen lipuksi.
Leijonalipun rinnakkaismalli.Suomen itsenäistyttyä käytettiin nuoren valtion ensimmäisinä kuukausina useammankin mallista punakeltaista vaakunalippua, mutta pian sisällissodan jälkeen valittiin Suomen lipuksi sinivalkoinen ristilippu. Valkoiset voittajat eivät pitäneet kukistetusta punaisesta osapuolesta muistuttavaa punaista lippua sopivana sisällissodan jälkeisessä tilanteessa. Lisäsyy oli se, että hiilipolttoisten höyrylaivojen savu mustasi usein lipun ja punapohjainen lippu sekaantui liian helposti kokopunaisen vallankumouslipun kanssa.
5. tammikuuta 1918 alkaen oli Suomen lippuna toiminut Suomen senaatin puna-keltainen lippu, jossa punaisella pohjalla oli keltainen leijona. Koska värit muistuttivat Neuvosto-Venäjän ja Suomen kansanvaltuuskunnan käyttämiä, päätettiin käyttää eriväristä lippua. Siniristilippua olivat aiemmin käyttäneet Suomessa autonomian aikana lähinnä pursiseurat.
Siirtymäaikana 27. helmikuuta - 29. toukokuuta 1918 Suomen väliaikaisena kauppalippuna toimi Vaasan senaatin määräyksestä kompromissiratkaisuna punapohjainen ristilippu, jonka keltainen risti oli reunustettu valkoisella ja sinisellä raidalla. Tämä lippu poistui käytöstä kesäkuun 1918 alusta.
Vaasan senaatin helmikuussa 1918 vahvistama väliaikainen kauppalippu.
Siirtymäaikana vuosina 1918-1920 suosituimmat nimenomaan maalla käytetyt versiot olivat leijonalippu ja sinivalkoiset viirit sen kahta puolta. Tästä esiintyy runsaasti kuvauksia aikakautta käsittelevässä kirjallisuudessa. Eräs tunnetuimpia lienee Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian kakkososa, joka sijoittuu juuri itsenäistymisen ajan kahta puolta.
Lopullisen Suomen lipun esikuvina toimivat Venäjän laivastosta periytyvän lipun lisäksi myös muiden pohjoismaiden ristiliput: näistä vanhin ja alkuperäisin on "Dannebrog", 1200-luvulta peräisin oleva Tanskan lippu (joka palautuu johanniittaritarien tunnukseen). Tanskan lipun pohjalta on sommiteltu 1600-luvulla Ruotsin lippu, joka on Suomen lipun välitön esikuva, sekä myöhemmin Norjan lippu. Ristikuvio on ollut suosittu lipputunnus myös monissa muissa maissa, muun muassa Kreikassa ja Englannissa.
Akseli Gallen-Kallela ehdotti lipuksi sinisellä pohjalla olevaa valkoista ristiä, mutta ehdotus hylättiin koska lipun pelättiin sekaantuvan Ruotsin lipun kanssa; lisäksi se oli aivan liian samankaltainen vuoteen 1978 saakka voimassa olleen Kreikan lipun kanssa.
Käyttöön tulleen Suomen lipun ovat suunnitelleet taiteilijat Eero Snellman ja Bruno Tuukkanen. Lippua koskeva laki vahvistettiin 28. toukokuuta 1918. Nykyisin käytössä olevan valtiolipun vaakuna sekä tasavallan presidentin lipussa oleva Vapaudenristi ovat Olof Erikssonin käsialaa. Alun perin lipun värit oli määritelty mallikankaiden avulla. Mallikappaleet kuitenkin haalistuivat, joten värimäärittelyssä siirryttiin nykyiseen järjestelmään.
Viimeiset muutokset valtiolippuun ja sen rinnakkaismalleihin tehtiin vuonna 1922, kun vaakunasta poistettiin siihen alun perin kuulunut kruunu yläpuolelta. Samoin vaakuna sijoitettiin nelikulmaiselle pohjalle entisen renessanssikilven sijaan; vain eduskunnassa puhemiehen istuimen takana olevissa valtiolipuissa säilyi vanha renessanssikilpi. Nämä liput olivat käytössä vielä vuonna 1982 presidentti Mauno Koiviston virkaanastumisen aikana.
Lippua koskeva lainsäädäntö uudistettiin vuonna 1978. Tällöin muutettiin myös lipuista käytettyjä nimikkeitä: aikaisemmasta merenkulku- ja kauppalipusta tuli kansallislippu, vanhasta valtiolipusta suorakaiteinen valtiolippu ja sotalipusta kielekkeinen valtiolippu. Nimenmuutoksista huolimatta itse liput pysyivät ennallaan, samoin kuin suurelta osalta niiden käyttöä koskeneet säännöksetkin, mutta useita erikoislippuja poistettiin käytöstä.
Vuoden 1978 suuressa lippu-uudistuksessa aiottiin alun perin poistaa kaikki muut liput ja viirit paitsi kansallislippu ja valtiolippu, myös presidentin lippu ja viiri, sillä perusteella ettei niitä käytetty muissakaan tasavalloissa. Tällaiset "ylidemokratisoivat" ajatukset herättivät kuitenkin niin lujan vastustuksen, että niistä luovuttiin. Ratkaisevaa oli se, että presidentti Urho Kekkonen asettui vastustavalle kannalle ja poisti huomattavan osan uudistuksista lakiehdotuksesta mielestään liioittelevina.
Toukokuussa 2008 tuli kuluneeksi 90 vuotta siniristilipun hyväksymisestä. Rahapaja julkaisi sen kunniaksi kymmenen euron hopearahan.
Käyttöön liittyvät rikokset.
Suomen lipusta annetun lain (380/1978) mukaan se, joka julkisesti turmelee Suomen lipun tai käyttää sitä epäkunnioittavasti taikka luvattomasti ottaa paikaltaan yleisesti nähtäville asetetun Suomen lipun, on tuomittava Suomen lipun häpäisemisestä sakkoon.
Edelleen hän, joka oikeudettomasti käyttää tasavallan presidentin lippua tai muuta valtiolippua tai käyttää sellaista Suomen lippua, johon vastoin säännöksiä on sijoitettu lisäkuvioita, tai
Suomen lippuna pitää kaupan sellaista lippua, joka väreiltään tai mittasuhteiltaan selvästi poikkeaa lain tai sen nojalla annettujen säännösten ja määräysten mukaisesta lipusta,
on tuomittava Suomen lipusta annettujen säännösten rikkomisesta sakkoon.
Pesu, korjaaminen ja hävittäminen.
Suomen lipun voi pestä ja silittää, pesuohjeet on yleensä painettu lippuun, mutta se pitää aina kuivata sisätiloissa, sitä ei saa ripustaa ulos pyykkinarulle kuivumaan.
Rikkoutuneen lipun voi korjata, jos korjausjälki ei jää näkyviin liputettaessa.
Suomen lippu on tarvittaessa hävitettävä joko polttamalla tai leikkelemällä lippu tunnistamattomaksi, mikäli se on niin kulunut, haalistunut tai likaantunut, ettei sitä voi palauttaa ennalleen.
Aiheesta muualla.
*


Fahrenheit-asteikko.
Fahrenheit-asteikko on lämpötilan mittaamiseen käytettävä mitta-asteikko. Se oli aiemmin yleisesti käytössä, mutta on joutunut useimmissa maissa Celsius-asteikon syrjäyttämäksi. Fahrenheit-asteikko on kuitenkin yhä yleisessä käytössä muun muassa Yhdysvalloissa. Asteikon kehitti saksalainen fyysikko Gabriel Fahrenheit (1686–1736) vuonna 1724. Fahrenheit-asteen lyhenne on °F. Fahrenheit-asteikolla veden jäätymispiste on 32 °F ja kiehumispiste 212 °F. Aiemmin on ollut käytössä myös Réaumur-asteikko.
Historia.
Fahrenheit-asteikon alkuperästä on olemassa monta tarinaa.


Absoluuttinen nollapiste.
Absoluuttinen nollapiste on matalin lämpötila, joka voidaan saavuttaa makroskooppisessa järjestelmässä. Se on 0 kelviniä eli −273,15 celsiusastetta. "Absoluuttinen lämpötila" tarkoittaa lämpötilaa, joka ilmoitetaan asteikolla, jossa absoluuttinen nollapiste on nollakohdassa kuten kelvinasteikossa.
Absoluuttinen nollapiste on sekä teoriassa että käytännössä mahdoton saavuttaa. Se merkitsisi, että atomit olisivat täysin pysähtyneet, elektronit alimmilla energioillaan ja kide täysin järjestäytynyt. Absoluuttisen nollapisteen merkitys voidaan ymmärtää kahdella eri tavalla. Kokeellinen merkitys absoluuttiselle nollapisteelle saadaan tutkimalla ideaalikaasun käyttäytymistä kylmässä. Jos kaasun lämpötilaa lasketaan sen tilavuuden pysyessä vakiona, kaasun paine pienenee. Kuvaaja kaasun tilavuudesta lämpötilan funktiona on suora, joka tietyssä lämpötilassa leikkaa tilavuusakselin. Osoittautuu, että kaikille kaasuille tämä lämpötila on sama, −273,15 °C. (Käytännössä kaikki kaasut kuitenkin nesteytyvät ennen tätä lämpötilaa, jolloin edellä kuvattu suora katkeaa.) Absoluuttinen lämpötila voidaan määritellä käyttämällä tätä pistettä nollapisteenä, kuten SI-järjestelmässä tehdään. Lämpötilan yksikkö kelvin määritellään yhdeksi 273,16:s-osaksi absoluuttisen nollapisteen ja veden kolmoispisteen välisestä lämpötilaerosta, mikä on myös celsiusasteen määritelmä.
Mikroskooppisella tasolla on mahdotonta pysäyttää atomien värähtelyjä täysin. Tämä johtuu perimmältään siitä, ettei aine ole klassisen fysiikan mukaista pistemäistä ja täydellisesti määriteltyä, vaan sitä voi kuvata vain todennäköisyyttä mallintavalla aaltofunktiolla. Aine noudattaa Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta, jolla on se erityistapaus, että sekä liikemäärä että paikka eivät voi olla tarkasti määritelty yhtä aikaa. Liikemäärän täydellisesti määrittelevä aaltofunktio ei kerro mitään paikasta, ja toisin päin. Jos lämpötila olisi absoluuttinen nolla, jokainen atomi olisi täsmälleen paikallaan, eli jokaisesta atomista olisi tiedossa sekä liikemäärä että paikka. Niinpä yritys pitää atomit täsmälleen paikallaan lisää niiden nopeuden jakautumista laajemmalle vaihtelualueelle, ja yritys pysäyttää atomit täysin lisää niiden paikan jakautumista useampaan mahdolliseen paikkaan. Absoluuttiseen nollaan ei siis päästä.
formula_1
Määritelmä yleistää lämpötilan kaikkiin tilanteisiin. Useimmissa järjestelmissä kappaleilla voi olla miten paljon energiaa hyvänsä, jolloin energian tuominen lisää aina epäjärjestystä eli entropiaa systeemissä. Näiden systeemien lämpötila on siis aina positiivinen. On kuitenkin järjestelmiä, joilla on selkeä energiamaksimi, esimerkiksi kiteen atomien magneettisten momenttien muodostama systeemi. Korkein sen energia on silloin, kun kaikkien atomien magneettiset momentit ovat ulkoista kenttää vastaan. Tällaisia tiloja on kuitenkin vain yksi ainoa, jolloin tilan entropia on hyvin matala. Energian vähentäminen systeemistä tuo useita vaihtoehtoisia tiloja, joilla on tällainen energia, jolloin systeemin entropia kasvaa. Edellä esitetyn määritelmän mukaan tässä tilassaan kidesysteemillä on siis negatiivinen, absoluuttista nollapistettä alempi, lämpötila. Järjestelmä, jonka lämpötila on alempi kuin absoluuttinen nollapiste, ei kuitenkaan ole absoluuttista nollapistettä kylmempi. Paremminkin negatiivisen lämpötilan omaava järjestelmä on kuumempi kuin "mikään" positiivisen lämpötilan omaava järjestelmä siinä suhteessa, että jos negatiivisen ja positiivisen lämpötilan omaavat järjestelmät joutuvat toistensa yhteyteen, lämpöä siirtyy negatiivisen lämpötilan järjestelmästä positiiviseen. On kuitenkin huomattava, että millään arkielämän järjestelmällä ei ole tällaista ominaisuutta.


Airbus A320 -sarja.
Airbus A320 on kapearunkoinen, kahdella suihkuturbiinimoottorilla varustettu liikennelentokone, jonka valmistaja on Airbus. A320 on koneperheen ensimmäinen versio, ja siitä on myöhemmin kehitetty pidennetty malli A321, sekä lyhyemmät A319 ja A318.
Yleistä Airbus A320 -koneperheestä.
A320 oli aikoinaan edistyksellinen konetyyppi: se muun muassa hyödynsi ensimmäisenä alle äänennopeuden lentävänä liikennelentokoneena uudenaikaista, tietokoneavusteista fly-by-wire-ohjausjärjestelmää ilman suoraa mekaanista yhteyttä ohjainten ja ohjainpintojen välillä. Tämä mahdollistaa ohjauskäskyjen turvallisuuden varmistamisen ennen niiden suorittamista, joten poikkeamat koneen normaalista suoritusarvoprofiilista voidaan ehkäistä ja korjata automaattisesti. Näin kone osaa automaattisesti estää esimerkiksi siiven kohtauskulman kasvamisen liian suureksi, mikä johtaisi koneen sakkaamiseen (näitä turvaominaisuuksia kutsutaan suojauksiksi,).
Perinteisten rattiohjainten sijaan A320-perheen koneissa on ns. sidestick-ohjaimet, ja perinteiset analogiset mittarit on korvattu kuvaputkinäytöillä, joihin lentäjät voivat valita sopivan näkymän lennon vaiheen mukaan. Koneperheen eri malleissa on lähes täysin yhtenevät ohjaamot, joten lentäjät voivat lentää samalla tyyppikoulutuksella kaikkia malleja, sekä 1–11 päivän pituisen muuntokoulutuksen jälkeen myös 340-malleja. A320-sarjan koneet voidaan varustaa joko CFM56- tai IAE V2500 -moottoreilla.
A320-koneperheen ohjaamolaitteistosta.
Airbus 320 -sarjan koneiden ohjaamoa hallitsevat kuvaputkinäytöt, joilla on lähes kokonaan korvattu (varamittareita lukuun ottamatta) perinteinen analoginen mittaristo. Useimpia laitteita on sekä kapteenille että perämiehelle omansa. Lentäjien pääasiallinen tietolähde on ns. Primary Flight Display eli PFD, johon yhdistyvät keinohorisontti, nopeusnäyttö ja automaattisen lennonohjausjärjestelmän tilanilmaisin nimeltään Flight Mode Annunciator eli FMA. FMA näyttää, mitä koneen ohjaamiseen ja tehonkäyttöön liittyvät tietokoneet kulloinkin tekevät, eli minkä moodien mukaan ne joko antavat ohjaajille flight directorin kautta ohjeita tai käskevät autopilottia ja moottorin tehonsäätöä.
Toinen suuri kuvaputkinäyttö on Navigation Display eli ND, joka näyttää koneen reitin ja koneen sää- ja liikennetutkista saatavaa tietoa pilvimuodostelmista ja muusta liikenteestä koneen läheisyydessä.
Airbusin aikoinaan A300/310-koneisiin lanseeraama erikoisuus (johon nykyään jo muillakin valmistajilla on omat vastineensa, esimerkiksi Boeingin EICAS) on ECAM-järjestelmä (Electronic Centralized Aircraft Monitoring), joka näyttää tietoja koneen eri järjestelmien tilasta sekä poikkeustilanteissa myös tarvittavia korjaavia toimenpideohjeita (ECAM Actions).
Autopilotin ohjauspaneelia mittaritaulun yläpuolella kutsutaan Airbusin terminologiassa A32X/330/340-koneissa Flight Control Unitiksi eli FCU:ksi. Sen avulla ohjaajat voivat antaa koneen automatiikalle koneen ohjaamiseen ja tehonkäyttöön liittyviä käskyjä. Toinen tärkeä automaattiohjaukseen liittyvä käyttöliittymä löytyy mittaritaulun alapuolelta. Keskipaneelin (pedestaalin) molemmin puolin on molemmille ohjaajille oma MCDU (Multi Control and Display Unit), jonka kautta koneen automatiikkaa varsin pitkälti voidaan ohjata FMS-järjestelmän kautta.
Muiden nykyaikaisten liikennelentokoneiden tavoin myös Airbusia lennetään suurelta osin FMS:n avulla (Flight Management System). Tämä järjestelmä sisältää navigointitietokannan ja tuntee koneen suoritusarvot, jolloin konetta voidaan tarkasti ja taloudellisesti ohjata järjestelmän avulla. Airbusissa järjestelmä on integroitu koneen lennonohjausautomatiikkaan kiinteämmin kuin vanhemman ikäpolven koneissa, joihin FMS on lisätty vasta myöhemmässä vaiheessa. Airbusin terminologiassa puhutaankin FMGC:stä (Flight Management and Guidance Computer), eli FMS ei ole oma, erillinen yksikkönsä, vaan osa koneen ohjausautomatiikkaa.
Kun konetta lennetään manuaaliohjauksella, käytetään joystick-tyyppistä ohjainta (sidestick). Tarkkaan ottaen puhtaasti käsin konetta ei normaalisti lennetä koskaan. Airbusissa ei ole mekaanista yhteyttä sidestickin ja ohjainpintojen välillä, sidestickillä annetaan normaalitilanteessa ohjauskomentoja ohjaustietokoneille.
Sidestickin käyttö poikkeaa siis periaatteeltaan perinteisten ohjaimien käytöstä. Airbusin FBW-ohjausjärjestelmässä (Fly By Wire) automatiikka huolehtii myös manuaaliohjauksessa siitä, että sen hetkinen lentotila säilyy. Jos puuska heilauttaa konetta, automatiikka huolehtii tarvittavasta vastaohjauksesta, pilotin ei tarvitse kääntää ohjaimia, kuten perinteisessä ohjausjärjestelmässä. Ohjaaja antaa sidestickillä koneen automatiikalle tarvittaessa komennon muuttaa lentotilaa, esimerkiksi lähteä kaartoon tai nostaa nokkaa, ja vapauttaessaan sidestickin takaisin keskiasentoon hän käskee automatiikkaa säilyttämään sen hetkisen koneen asennon.
Käytännössä ohjauslogiikka on samankaltaista perinteisen ohjauksen kanssa: sauvaa vetämällä nokka nousee ja työntämällä laskee, sauvaa kallistamalla kone kallistuu. Periaatteellinen ero on kuitenkin merkittävä: sidestickillä ei järjestelmien ollessa normaalitilassa käännetä ohjainpintoja, vaan käsketään automatiikkaa muuttamaan koneen lentotilaa, automatiikka huolehtii kulloinkin tarvittavista ohjainpoikkeutuksista sidestickillä annettujen lentotilan muutoskäskyjen mukaan.
Myös koneen moottorien tehonsäätöjärjestelmä poikkeaa perinteisestä. Perinteisessä automaattisella tehonsäädöllä (ammattikielellä autokaasu) varustetussa koneessa automatiikka ohjaa moottoreita niin, että tehovivut liikkuvat kulloisenkin tehoasetuksen mukaan, eli autokaasun lisätessä tehoa tehovivut liikkuvat eteenpäin ja autokaasun vähentäessä tehoa tehovivut liikkuvat taaksepäin. Airbusin tehovivut eivät liiku autokaasun säätäessä tehoa, eli tehoasetus on nähtävissä ainoastaan mittariston osoittamista moottoriarvoista ja Flight Mode Annunciatorin kertomasta vallitsevasta moodista. Autokaasu on käytännössä päällä usein koko lennon ajan.
Autokaasun ollessa päällä sille annetaan komentoja koneen automaattiohjauksen käyttöpaneelien kautta, ja tehovipujen asennolla vain kerrotaan automatiikalle maksimiteho, jota autokaasun sallitaan käyttävän kulloisessakin tilanteessa. Normaalioloissa se tarkoittaa, että ohjaajat työntävät lentoonlähdössä tehovivut lentoonlähtötehon asentoon (tehovivut työnnetään eteen, kunnes ne loksahtavat lentoonlähtötehopykälään) ja vetävät alkunousun jälkeen tehovivut nousutehopykälään, jossa tehovivut pysyvät, kunnes ne vedetään laskussa tyhjäkäyntiasentoon tai ylösvedossa työnnetään uudelleen lentoonlähtö/ylösvetotehoille.
Airbus A318.
Koneperheen uusin tulokas on edelleen lyhennetty, 107-paikkainen A318. Kone lensi ensimmäisen kerran 15. tammikuuta 2002. Koneessa on muita A320-perheen koneita suurempi peräsin, jolla korjataan rungon lyhentämisestä aiheutunut sivuttaisvakauden menetys.
Muista koneperheen koneista poiketen A318 voidaan varustaa joko PW-6000- tai CFM56-moottoreilla.
Airbus A319.
A319 on lyhennetty versio mallista A320. Tyypillinen matkustajamäärä on 124. Koneen ensilento oli 25. elokuuta 1995. Konetyypistä on olemassa myös liikelentokoneversio A319CJ (Corporate Jetliner), jossa on perusmalliin verrattuna suurempi polttoainekapasiteetti suuremman kantaman saavuttamiseksi.
Airbus A320.
Koneperheen ensimmäinen versio lensi ensilentonsa 22. helmikuuta 1987. Alkuperäistä A320-100-mallia valmistettiin vain muutamia kappaleita. Jo seuraavana vuonna koneeseen suunniteltiin uusi polttoainesäiliö sekä ilmanvastusta pienentävät taivutetut siivenkärjet eli ns. wingtipit ja tyyppimerkinnäksi tuli A320-200. Tyypillinen matkustajamäärä koneelle on 150. Suomen posti on julkaissut 3.3.2003 A320-aiheisen postimerkin.
Airbus A320:n modernisoitu malli, työnimeltään Airbus A320neo tullee markkinoille 2016. Koneeseen tulee uudet moottorit ja ns. sharklet-siivenkärjet. Konetyyppi on noin 15% taloudellisempi kuin alkuperäinen malli. Ensimmäisenä uutta konemallia tilasi intialainen IndiGo, joka hankki osana kaikkien aikojen suurinta lentokonekauppaa 150 kpl A320neo-mallia.
23. kesäkuuta 2011 Air Asia tilasi 200 Airbus A320neo -konetta. Tilauksen arvo on 12,7 miljardia euroa.
Airbus A321.
A321 on pidennetty versio A320:stä. Tyypillinen matkustajamäärä on 186. Koneessa on myös A320-200:een verrattuna erilainen siipi, vahvistettu laskuteline, suurempi polttoainekapasiteetti sekä suuremmat pyörät paremman jarrutustehon saavuttamiseksi. Konetyyppi lensi ensilentonsa joulukuussa 1996.
Airbus A321ER.
A321ER jatkokehitelty versio A321-mallista. Koneen toimintamatkaa on pidennetty perusversioon verrattuna. Uudet siipiratkaisut vähentävät koneen polttoaineenkulutusta. Finnair kertoo olleensa ensimmäinen tätä konetyyppiä tilannut lentoyhtiö. Ensimmäinen viidestä Finnairin tilaamasta koneesta luovutetaan loppuvuodesta 2013.


Siniset vaunut.
Pikajuna Kouvolan rautatieasemalla. Keltainen raita ikkunan yläpuolella kertoo, että vaunussa on 1. luokan vaunuosasto. Ravintolavaunun merkkiraita on punainen.
Siniset vaunut eli "saksalaisvaunut" eli siniharmaat teräskoriset pikajunavaunut ovat olleet ensisijaisia pikajunavaunuja VR:n liikenteessä 1970-luvulta aina 2000-luvulle asti. Ne korvasivat kaukoliikenteestä 1980-luvun puoliväliin mennessä ns. puuvaunut, joiden kori oli verhoiltu ruskealla haapalaudoituksella.
Historia.
Ensimmäiset siniset vaunut saapuivat Saksasta vuonna 1961. Saksassa, jossa vaunut oli myös suunniteltu, Esslingen valmisti 14 ensimmäistä vaunua, jonka jälkeen valmistus siirtyi Suomeen ja Valmetille. Ensimmäiset vaunutyypit olivat 2. luokan päivävaunu Eit, yhdistetty 1. ja 2. luokan päivävaunu CEit sekä 1. luokan hyttivaunu Cit. Suomessa valmistettiin vuosina 1964-1986 kaikkiaan yli 600 sinistä vaunua. Näistä noin 450 olivat tavallisia 1. ja 2. luokan päivävaunuja.
Alkujaan sinisissä vaunuissa oli tupakkaosastoja. Tupakkaosasto oli väliseinällä ja ovella eristetty vaununpuolisko. Junan käytävällä vaunusta toiseen kulkeva ihminen joutui kävelemään läpi tupakkaosaston. Sinisissä vaunuissa paikkalipuissa oli erotettu tupakoimattomat tupakoivista. Tupakkaosastot kuitenkin poistettiin 1990-luvulla tupakkalain tiukentumisen myötä, ja niiden tilalle tuli tupakkahyttejä.
Palvelut.
Nykyään kaikki siniset pikajunavaunut ovat toisen luokan vaunuja, sillä ensimmäisen luokan vaunut muutettiin toiseen luokkaan vuonna 2004. Nykyään sinisten vaunujen palveluihin kuuluvat ravintola- ja invapalvelut, lemmikki- ja allergiaosasto sekä matkatavaran, polkupyörien ja lastenvaunujen kuljetus matkatavaravaunussa.
Sinisissä makuuvaunuissa on mahdollisuus varata yhden hengen hyttipaikka sekä allergia- tai lemmikkipaikka. Yhdessä hytissä on korkeintaan kolme vuodepaikkaa.
Tulevaisuus.
Koska vanhimmat vaunut ovat jo melko vanhoja, on niitä romutettu uusien yksi- tai kaksikerroksisten Intercity-vaunujen ja Pendolino-junien valmistuessa. Osa vaunuista on myös siirretty Puolustusvoimien käyttöön ja muutettu sarjaan Ems. Vanhoja vaunuja käytetään myös taajamajunissa, joskin Dm12-sarjan kiskobussit ovat osittain korvanneet niitä. Viimeiset siniset vaunut on tarkoitus poistaa liikenteestä vuoteen 2015 mennessä. Vaunut tulevat luultavasti palvelemaan viimeiset vuotensa taajamajunaliikenteessä. Sinisten makuuvaunujen käyttö on vähentynyt viime aikoina uusien kaksikerroksisten makuuvaunujen valmistuessa. Makuuvaunuista löytyneitä kosteusvaurioita on hoidettu tiivistämällä makuuhyttien lattiat silikonilla. VR:n konduktöörien mukaan huonoimmassa kunnossa olevien hyttien lattia on myös korjausten jälkeen vahvan homeen peittämä.
Lähes kaikki vanhemman sarjan sileäkattoiset kattojäykisteettömät vaunut on romutettu, ja uudemman jäykistekattoisen sarjan romutus etenee hiljalleen. Toistaiseksi VR:n kalustotilanne ei kuitenkaan salli kaikkien sinisten vaunujen romuttamista, ja pikajunia liikennöikin vielä rataosilla Helsinki-Tampere-Oulu-Kemi-Kolari/Kemijärvi, Turku-Tampere-Pieksämäki, Tampere-Pori ja Kouvola-Pieksämäki-Kajaani-Oulu-Rovaniemi sekä 31. toukokuuta 2009 alkaen myös rantaradalla. Sinisiä vaunuja on myös taajamajunaliikenteessä rataosilla Seinäjoki-Vaasa ja Seinäjoki-Jyväskylä. Lisäksi Pieksämäki-Joensuu-radalla siniset vaunut korvaavat Dm12-kiskobusseja viikonloppujen ruuhkavuoroilla.
Vaunusarjat.
Poistetut vaunusarjat on merkitty "kursiivilla", toiseen sarjaan muutetut tähdellä (*).


Lentäjä.
Lentäjä tai pilotti on henkilö, jolla on koulutus, viranomaisen myöntämä lupa (lentolupakirja) ja lääketieteellinen kelpoisuus ohjata eli lentää ilma-alusta. Lainopillisesti lentäjä on ilma-aluksen "päällikkö". Lentäjä on ammattinimike, kapteeni ja perämies kuvaavat arvoa. Pienemmissä ilma-aluksissa on yleensä yksi lentäjä, suuremmissa (esimerkiksi liikennelentokoneet) kaksi tai useampia, joista yksi on ilma-aluksen päällikkö. Henkilö, joka lentää jonkin lentoyhtiön palveluksessa, on liikennelentäjä. Lentokoneen päällikköä kutsutaan myös kapteeniksi ja toista ohjaajaa perämieheksi. Lentokoneessa ei ole aina pakko olla yhtä kapteenia ja perämiestä; voi olla myös kaksi kapteenia. Näissä tilanteissa kokeneempi kapteeni toimii lentokoneen päällikkönä. Liikenneluokan lentokoneen (Maksimi lentoonlähtöpaino on vähintään 5 700 kiloa) päälliköksi eli kapteeniksi voi päästä hankittuaan vähintään 1 500 tuntia lentokokemusta. Lentoyhtiöillä on kuitenkin yleensä suuremmat lentotuntivaatimukset päälliköille kuin edellä mainittu määräysten edellyttämä minimitaso. Vaaditun kokemusrajan täyttyessä voidaan suorittaa ATPL- eli liikennelentäjän lupakirjatarkastuslento simulaattorissa. Lentoyhtiö päättää henkilön pätevyyden, soveltuvuuden sekä resurssitarpeen perusteella, milloin ATPL-lupakirjan haltija voi aloittaa lentämään harjoittelulentoja kapteenina, jolloin kouluttajakapteeni toimii perämiehenä. Periaatteessa päälliköksi eli kapteeniksi voi päästä muutamassa vuodessa lentokoulun jälkeen, mutta käytännössä puhutaan noin neljästä vuodesta, joissakin yhtiöissä jopa yli kymmenestä vuodesta. Lentokapteeni on Tasavallan presidentin myöntämä arvonimi ansioituneelle ilmailun parissa toimineelle tai toimivalle henkilölle. Koneen päällikköä voi kutsua kapteeniksi, mutta ei lentokapteeniksi ilman kyseistä arvonimeä, vaikka yleiskielessä niin tehdäänkin.
Lentolupakirjan saaminen.
Lentäjäksi voi opiskella lentokerhoissa tai lentokouluissa. Purjelentäjän lupakirjan () voi saada jo 16-vuotiaana. Yksityislentäjän lupakirjan () voi suorittaa muutamassa kuukaudessa 17-vuotias. Ammattilentäjäksi, esimerkiksi liikenne- tai sotilaslentäjäksi, opiskelu saattaa kestää 1–3 vuotta. Kuhunkin konetyyppiin on lisäksi saatava tyyppikoulutus.
Suomessa siviililentäjän lentolupakirjan myöntää TraFi eli Liikenteen turvallisuusvirasto, sotilaslentäjän Suomen ilmavoimat. Euroopan unionin tasolla Euroopan lentoturvallisuusvirasto (EASA) hoitaa lupakirja-asioita. Aikaisemmin eurooppalaisen lentolupakirjan myönsi "Joint Aviation Authorities", joka on nyttemmin yhdistynyt EASAan.
Lentoturvallisuussyistä lentäjälle on lääketieteellisiä vaatimuksia, jotka on näytettävä toteen 6 kuukauden – 2 vuoden välein. Suomessa lentäjien terveyden testaavat valtuutetut ilmailulääkärit. Sotilaslentäjät tutkii Keskussotilassairaalan Ilmavoimaosasto. Samoissa tiloissa toimii myös ammatti-siviililentäjät tutkiva Ilmailulääketieteen keskus eli AMC (Aero Medical Centre).
Lupakirjan kelpoisuusvaatimuksiin kuuluu terveyttä koskevia vaatimuksia, teoreettisen ja lentämisen osaamisvaatimuksia. Perusteoriakurssit ovat samankaltaiset kaikille lentäjille. Pääasialliset oppiaineet ovat
Lupakirja on voimassa puolesta vuodesta kahteen vuoteen, jonka jälkeen mainitut vaatimukset on näytettävä uudelleen toteen.
Koulutus.
Suomessa liikennelentäjäksi voi kouluttautua opiskelemalla ilmailukoulussa, joita ovat valtion ja Finnairin omistama Suomen Ilmailuopisto, sekä yksityiset Patria ja Salpauslento.
Hävittäjälentäjäksi kouluttaudutaan ilmavoimissa.
Palkka.
Lentäjän työ on vastuullista ja vaativaa. Tämä on johtanut ankariin valintakriteereihin, joka on osaltaan johtanut työntekijän hyvään asemaan palkkaneuvotteluissa. Työ on kansainvälistä, joten lentoyhtiöt kilpailevat osin globaalisti työvoimasta. Sotilaslentäjien kohdalla vastaava, tiukempikin soveliaiden valinta, ei suoraan aikaansaa korkeita palkkoja, mutta sotilaslentäjien koulutuksen kalleus on nostanut heidän palkkaansa. Työ on epäsäännöllistä, ja työvuorot saattavat olla viranomaissääntöjen rajoitusten puitteissa olla suhteellisen pitkiäkin. Nämä seikat ovat johtaneet siihen, että lentäjän työ on maailmanlaajuisesti hyvin palkattua. Esimerkiksi Finnairilla lentäjän alkupalkka on noin 2 500 €, ja peruspalkan lisäksi maksetaan erilaisia lisiä 0–25 % peruspalkasta riippuen muun muassa kokonaistyömäärästä ja työajoista sekä virkapukurahaa. Palkkaluokkia on 22, ja palkka nousee vuosittain yhden palkkaluokan. Tehtävän vastuun vuoksi kapteeni saa parempaa palkkaa kuin perämies.
Kuuluisia lentäjiä.
Ilmailun pioneereja ovat muun muassa seuraavat siviililentäjät


Suomen historia.
Suomen historia alkaa siitä, kun nykyisin Suomena tunnettu maa-alue asutettiin noin 8500 eaa välittömästi jääkauden jälkeen. Kirjoitettuja asiakirjoja edeltävää aikaa nimitetään esihistoriaksi. Historiallisen ajan alku on usein sijoitettu Länsi-Suomessa noin vuoteen 1150 tarunomaisen ensimmäisen ristiretken vuoksi, mutta vanhimmat säilyneet Suomen aluetta koskevat asiakirjat ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta peräisin vasta 1200-luvulta. Vaihtelevan kokoinen osa nykyisen Suomen valtion alueesta oli keskiajalta aina Suomen sotaan asti osa Ruotsin valtakuntaa. Vuosina 1809–1917 Suomi kuului puolestaan Venäjän keisarin alaisuuteen autonomisena suuriruhtinaskuntana. Itsenäisen Suomen valtion historia alkaa vuodesta 1917.
Esihistoria (–1150/1300).
Mikäli Pohjanmaalta esiinkaivetun Karijoen Susiluolan löydöt on tulkittu oikein, Suomessa on asunut neandertalinihmisiä jo paleoliittisella kivikaudella 130 000 vuotta sitten, Eem-interglasiaalikaudelta.
Viimeinen jääkausi päättyi nykyisen Suomen alueella noin 11 000 vuotta sitten. Tällöin Suomen alueelle siirtyi Kundan ja ehkä Swidrynkin kulttuureista väestöä, joka oli ilmeisesti sekä suomalaisten että saamelaisten kaukaisia geneettisiä esivanhempia. Vanhimmat varmat todisteet ihmisasutuksesta Suomen alueella ovat Lahden Ristolasta ja Orimattilasta noin vuodelta 8900 ennen ajanlaskun alkua. Suomen asutus on jatkunut keskeytyksettä jääkauden päättymisestä nykyaikaan.
Suomen mesoliittinen kulttuuri (noin 8300–5300 eaa.) tunsi koiran kotieläimenä. Elinkeinoina olivat metsästys, hylkeenpyynti ja kalastus. Tältä ajalta on peräisin kuuluisa kiviveistos, Huittisten hirvenpää ja ns. Antrean kalaverkko.
Mesoliittisen kivikauden jälkeen Suomeen levisi noin 5200–2000 eaa. ns. kampakeraaminen kulttuuri. Tämä kulttuurialue on levinnyt Puolan-Veikselin alueelta Uralille, Skandinaviaan ja Suomeen. Jotkut kielitieteilijät ja arkeologit olettavat, että tyypillisen kampakeramiikan esiintymisalue vastaa suurin piirtein varhaiskantasuomea puhuneen väestön asuinaluetta, mutta myös muita näkemyksiä on olemassa.
Noin 3200 eaa. etelästä levisi Suomeen nuorakeraaminen kulttuuri, joka vaikutti koko Itämeren alueella. Usein on arveltu, että maanviljely yleistyi Suomessa jo nuorakeraamisen kulttuurin aikana, mutta tästä ei ole varmuutta. Metsästys ja kalastus säilyivät kuitenkin tärkeimpinä elinkeinoina ainakin maan pohjois- ja itäosissa.
Pronssikautta (1500–500 eaa.) ja rautakautta (Länsi-Suomessa 500 eaa. – 1150 jaa., Itä-Suomessa vuoteen 1300 jaa. asti) leimasivat tiiviit yhteydet naapurimaihin. Roomalaisen historioitsijan Tacituksen teoksessa "Germania" mainitaan fennit-niminen kansa, mutta fenneillä viitataan ilmeisesti Skandinavian niemimaan saamelaisiin. Suomen alueen olosuhteita valaisevia luotettavia kirjallisia lähteitä ei vielä rautakauden ajalta ole lukuun ottamatta joitakin harvoja skandinaavisten ja venäläisten tekstien mainintoja, joiden on tulkittu viittaavan Suomen alueen asukkaisiin.
Keskiaika (1150/1300–1523).
Suomi siirtyy hitaasti historiaan 1100-luvulta lähtien, sillä tuolta vuosisadalta on peräisin vanhin säilynyt Suomen aluetta koskeva asiakirja. Tosin kirjallisten lähteiden määrä on ennen 1300-lukua hyvin niukka. Ruotsin keskiajalla kehittynyt kuningaskunta liitti viimeistään 1200-luvun keskivaiheilla Länsi-Suomen ja noin vuoteen 1300 mennessä osan Karjalaa osaksi itseään. Rautakausi päättyi lopullisesti tähän, ja Ruotsin vallan aika alkoi. Ruotsin vallan ohella myös Novgorodin vaikutus ulottui Itä-Suomeen. Länsi-Suomeen vakiintui katolinen kirkko, kun taas Novgorodin valtaan joutunut osa Itä-Suomea suuntautui ortodoksiseen kirkkoon. Ruotsalaiset käyttivät Suomen aluetta kauppa- ja sotaretkillään jo ennen toista ristiretkeä Suomeen, mutta vasta tämän vuoden 1250 tienoilla tapahtuneen valloitusretken arvioidaan kunnolla antaneen Ruotsille suoran vallan Suomen alueella.
Ruotsille kuuluneet Suomen alueet muodostivat keskiajalla Ruotsin valtakunnan itäisen osan. 1300-luvulla syntyi käsite Österland eli Itämaa tarkoittamaan Etelä-Suomea. 1400-luvulta lähtien nimeä Finland alettiin käyttää tässä merkityksessä. Myöhäiskeskiajalla Suomi kuului Ruotsin osana pohjoismaiseen Kalmarin unioniin, jonka muodostivat Norja, Ruotsi ja Tanska.
Vaasa-aika (1523–1617).
Kuningas Kustaa Vaasa irrotti Ruotsin ja Suomen Kalmarin unionista sekä nosti Vaasojen hallitsijasuvun Ruotsin valtaistuimelle. Hänen hallituskaudellaan valtakunnassa toteutettiin laajamittaisia uudistuksia, kuten esimerkiksi uskonpuhdistus. Ruotsista tehtiin lisäksi perinnöllinen kuningaskunta, ja Kustaa Vaasan kuoltua hänen poikiensa välillä syntyi kiistoja vallanperimyksestä. 1500-luvulla Ruotsi kävi myös useita sotia Venäjää vastaan, mikä vaikutti Suomen ja varsinkin talonpoikien asemaan. Suomalaiset talonpoikaislevottomuudet johtuivat Kustaa Vaasan aloittamasta kuninkaanvallan kasvusta, joka aiheutti talonpojille taloudellisia rasitteita. Merkittävin kapina oli nuijasota, joka suuntautui aatelia ja erityisesti Klaus Flemingiä vastaan ja sai alkunsa linnaleirijärjestelmän rasitteista sekä Ruotsin valtakunnan valtaistuinriidoista.
Suurvalta-aika (1617–1721).
Vuoteen 1648 mennessä Ruotsi nousi suurvallaksi 1600-luvun alkupuolella käytyjen pitkällisten sotien seurauksena. Kustaa II Aadolfin hallituskaudella valtakunnan hallintoa ja sotalaitosta uudistettiin. Suomi jaettiin hallinnollisesti lääneihin ja Turkuun perustettiin Kuninkaallinen hovioikeus sekä Suomen ensimmäinen yliopisto Turun Akatemia. Suurvalta-aika kuitenkin kulutti pahoin Ruotsin ja Suomen voimavaroja. Ruotsi menetti suurvalta-asemansa Venäjälle suuressa Pohjan sodassa. Venäläiset miehittivät myös Suomea, Pohjanmaan aluetta lukuun ottamatta vuosina 1714–1721 ja ajanjaksoa kutsutaan Suomen historiassa isoksi vihaksi.
Vapauden aika ja kustavilainen aika (1721–1809).
Ruotsi epäonnistui yrityksissään saada suurvalta-asemaa takaisin. Kustaa III palautti vallan valtiopäiviltä kuninkaalle v. 1772. Suomi kehittyi ja vaurastui hitaasti mutta varmasti. Puhdasoppisuuden ajan jälkeen olot tasaantuivat ja Turun akatemian piirissä heräsi kiinnostus Suomen kieltä ja kulttuuria kohtaan H. G. Porthanin johdolla.
Sprengtporten ja Anjalan liiton upseerit vastustivat Kustaan sotasuunnitelmia ja suunnittelivat jopa itsenäistymistä Venäjän avulla. Suomen sodan jälkeen vuonna 1809 Suomi liitettiin Venäjään ja siitä tehtiin autonominen suuriruhtinaskunta.
Autonomia Venäjän keisarikunnassa (1809–1917).
Heikentyvällä Ruotsin suurvallalla ei ollut enää edellytyksiä ylläpitää Itämeren ympäristön valloituksia hallussaan ja se joutui sotien seurauksena luovuttamaan itäosan Venäjälle. Ensin isovihan ja pikkuvihan myötä siirtyivät ns. Vanhan Suomen alueet, ja Suomen sodan myötä Suomi siirtyi kokonaan autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi Venäjän keisarikuntaan vuonna 1809. Suomella oli suuriruhtinaskunnan asema vuodesta 1809 vuoteen 1917.
Voidaan perustellusti sanoa, että vuoden 1905 suurlakon jälkeiset uudistukset Venäjällä tekivät lopun Suomen autonomiasta. Näiden reformien myötä Venäjä sai pääministerijohtoisen ministeristön, jonka kautta kulkivat tästä lähin kaikki Suomea koskevat, keisarille menevät asiat. Näin voidaankin sanoa, että Suomen autonomia loppui tai korkeintaan rajoittui enää niihin asioihin, jotka eivät tarvinneet keisarin ja sitä kautta Venäjän hallituksen hyväksyntää. Tässä yhteydessä merkittävä oli myös vuoden 1908 esittelyjärjestys, joka oli itse asiassa määritelty jo vuosien 1905–1906 reformeissa.
Suomen autonomia koki uuden noususuhdanteen vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksen ja sitä seuranneen maaliskuun manifestin jälkeen, kun osa helmikuun manifestista (1899), vuoden 1908 esittelyjärjestys ja vuoden 1910 laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä kumottiin. Tässä vaiheessa tilanne oli kuitenkin sekä Suomessa että Venäjällä niin sekava, että autonomiasta on ehkä turha puhua. Suomessa oli kiistaa korkeimmasta vallasta ja Venäjällä väliaikaisen hallituksen (3/1917-11/1917) asema oli vähintäänkin kyseenalainen.
Itsenäisyyden aika (1917–).
Suomen senaatti antoi itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta 1917 Venäjän toisen, eli vuoden 1917 Lokakuun vallankumouksen jälkeen. Leninin johtama Neuvosto-Venäjän kansankomissaarien neuvosto tunnusti Suomen itsenäisyyden 31. joulukuuta 1917, ja pian sen jälkeen moni muu valtio. 28. tammikuuta 1918 alkoi sisällissota, joka päättyi Saksan tukemien valkoisten voittoon bolševikkien tukemia punaisia vastaan. Samana vuonna vapaaehtoiset tekivät joitakin aseellisia retkiä Neuvosto-Venäjälle muun muassa Aunukseen, Vienaan ja myös Viroon. Rauha Neuvosto-Venäjän kanssa solmittiin Tartossa 14. marraskuuta 1920. Toisessa maailmansodassa Suomi taisteli Neuvostoliittoa vastaan talvisodassa 1939–1940 ja jatkosodassa 1941–1944. Aselevon jälkeen 4. syyskuuta 1944 aseet jouduttiin kääntämään Neuvostoliiton vaatimuksesta Saksaa vastaan Lapin sodassa 1944–1945.
Sotien jälkeen Suomesta rakennettiin pohjoismainen hyvinvointivaltio. Helsingissä järjestettiin olympialaiset 1952. Suomi liittyi Euroopan unioniin 1995. Vuonna 2002 euro korvasi markan Suomen virallisena valuuttana.
Aiheesta muualla.
*


Ruotsin vallan aika Suomessa.
Ruotsin vallan aika on Suomen historian ajanjakso, jonka alku on perinteisesti sijoitettu noin vuoteen 1150, jolloin "Pyhän Eerikin legendan" mukaan kuningas Eerik Pyhä ja piispa Henrik saapuivat Suomeen. Ruotsin vallan alkamisen ajankohtaan liittyy kuitenkin runsaasti epäselvyyttä ja kiistanalaisuutta. Selkeitä historiallisia todisteita Ruotsin vallan vakiintumisesta Suomessa on vasta vuodesta 1249 alkaen, jolloin suoritettiin todenperäisenä pidetty toinen ristiretki Suomeen. Ruotsin valta Suomessa päättyi vuosien 1808–1809 Suomen sotaan.
Ruotsin valtakunnasta on tänä ajanjaksona käytetty historiassa myös nimitystä "Ruotsi-Suomi". Termi on kehitetty jälkikäteen kuvaamaan sitä valtakuntaa, johon kuuluivat pääosat nykyisestä Ruotsista ja Suomesta. Historioitsija Peter Englund on todennut, ettei Suomi Ruotsin vallan aikana ollut valtioliiton osa tai provinssi vaan "...sen valtakunnan itäinen puolikas, joka käytännössä tuhoutui vuonna 1809, minkä jälkeen molemmat osat lähtivät omille teilleen." Englund pitää erityisesti Ruotsin suurvalta-aikaa nykyisten Ruotsin ja Suomen yhteisenä "omaisuutena", koska nousu suurvallaksi olisi rutiköyhälle valtiolle ollut mahdotonta ilman valtakunnan itäisen osan resursseja.
Ruotsin vallan aikana Suomi liitettiin osaksi läntistä kristikuntaa sekä läntisen Euroopan kulttuurista, yhteiskunnallista ja taloudellista järjestystä, jonka pohjalta syntyivät muun muassa markkinatalous, perustuslailliset valtiomuodot ja legalistisiin laillisuusperiaatteisiin sidottu hallinto. Suomi oli valtakunnan rajamaa, mikä toi alueelle lukuisia sotia ja ryöstöretkiä. Esihistorialliselta ajalta periytyvät suomen kieli sekä eräät kansanuskon ja -kulttuurin piirteet säilyivät Ruotsin vallan aikana, vaikka muuttuivatkin uusiin olosuhteisiin mukautuessaan.
Kristinusko saapuu.
Perinteinen tulkinta Pähkinäsaaren rauhan säätämästä rajasta.
Historiallinen aika alkaa Suomen osalta 1100-luvulla, sillä kyseiseltä ajanjaksolta ovat säilyneet ensimmäiset Suomen aluetta koskevat asiakirjalähteet. Aina 1300-luvulle saakka tietomme ovat kuitenkin hyvin aukollisia ja usein epäluotettavia. 1100-luvun jälkipuolta ja 1200-lukua kutsutaan toisinaan Suomen varhaishistoriaksi, koska ne jäävät puhtaan esihistorian ja laajojen kirjallisten lähdeaineistojen väliin.
Ruotsin kuningas Eerik Pyhä aloitti myöhemmin laaditun "Pyhän Eerikin legendan" mukaan Suomen valloituksen tekemällä ensimmäisen ristiretken Lounais-Suomeen 1150-luvulla. Kronikan ja muiden tarunomaisten lähteiden mukaan piispa Henrik käännytti tässä yhteydessä väestöä Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueella. Näiden tietojen todenperäisyydestä on kiistelty.
Kirkollisen organisaation vakiinnuttaminen lienee aiheuttanut suomalaisissa vastareaktioita, kuten Lalli-taru kertoo. On kuitenkin todennäköistä, että läntisen tai itäisen kristinuskon vaikutus oli levinnyt Suomeen jo aiemmin esihistoriallisella ajalla. Tästä on saatu viitteitä esimerkiksi arkeologisissa kaivauksissa tehdyistä hautalöydöistä. Vanhentunut kansallisromanttinen käsitys Suomen nopeasta valloittamisesta ja pakkokäännyttämisestä onkin harhaanjohtava. Ruotsin kuningaskunta oli 1100-luvulla vasta muodostumassa. Nykyisen Suomen alueen siirtyminen tai muodostuminen osaksi Ruotsin valtakuntaa tapahtui asteittain 1100- tai 1200-luvulta alkaen. Alueella puhuttiin lähinnä suomalaisia ja saamelaisia murteita. Suomalaisia murteita puhuvilla väestöillä ei todennäköisesti ollut yhteistä identiteettiä.
Ruotsin valta vakiintuu.
1200-luvulla Ruotsi teki sotaretket Länsi-Suomeen tai Hämeeseen (toinen ristiretki Suomeen) ja Karjalaan (kolmas ristiretki Suomeen). Ilmeisesti näiden seurauksena Ruotsin valta lopullisesti vakiintui. Noin vuoteen 1300 mennessä nykyisen Länsi- ja Etelä-Suomen alueesta oli Karjalankannasta myöten tullut Ruotsin valtakunnan ja Uppsalan arkkihiippakunnan osa, jota hallittiin linnoista käsin. Käkisalmen alue ja Laatokan Karjala puolestaan säilyttivät siteensä ortodoksiseen Luoteis-Venäjään ja Novgorodiin. Katolisen ja ortodoksisen kulttuuripiirin yhteentörmäys tapahtui siis Suomen tuntumassa. Vuonna 1323 solmittu Pähkinäsaaren rauha oli ensimmäinen Ruotsin ja Novgorodin välinen rauhansopimus. Siinä määriteltiin myös Ruotsin valtakunnan ja Suomen itäraja ainakin Karjalan osalta. Pohjois-Suomen omistus jäi epämääräiseksi. Ruotsi kuitenkin liitti 1300-luvun kuluessa valtaansa Pohjois-Pohjanmaan rannikolle syntyneen suomalaisasutuksen.
Suomesta ei vielä tässä vaiheessa voi puhua yhtenäisenä hallintokokonaisuutena. Ruotsin valtakunnan itäistä osaa ei vielä 1300-luvulla kutsuttu yleisesti nimellä "Suomi" tai "Finland", vaan tämä nimi tarkoitti nykyistä Varsinais-Suomen maakuntaa. Laajemmasta Etelä-Suomen alueesta käytettiin alkuvaiheessa nimitystä "Österland" eli "Itämaa".
Suomi Ruotsin kuningaskunnan osana.
Turun linnan vanhempi osa satamasta katsottuna.
Kuninkaan vallan vakiinnuttamiseksi alettiin 1200-luvun lopulla rakentaa Turun linnaa Varsinais-Suomeen, Hämeen linnaa Hämeeseen ja Viipurin linnaa Karjalaan. Valtakunnanlinnat olivat keskiajalla tärkeitä Suomen puolustukselle ja lisäksi ne toimivat kruunun hallinnon keskuksina Suomessa. Linnaa ympäröinyttä hallintoyksikköä nimitettiin linnalääniksi. Ruotsi oli keskiajalla vaalikuningaskunta ja kuninkaanvaali suoritettiin Moran kivillä. Myös suomalaiset saivat oikeuden lähettää edustajansa kuninkaanvaaliin 1362, mikä heijastaa Suomen vakiintunutta asemaa Ruotsin valtakunnan osana. Hallinnon ja oikeusjärjestyksen kehittymiselle oli kuningas Maunu Eerikinpojan hallituskaudella 1319–1364 säädetyllä maanlailla suuri merkitys.
Keskiajalla Suomen historiallisista maakunnista Varsinais-Suomi ja Satakunta kuuluivat Ruotsin valtakunnan keskusalueeseen ja ne säilyttivät jo esihistoriallisella ajalla syntyneet yhteytensä Skandinaviaan. Lounais-Suomessa, Hämeessä, Karjalankannaksella ja Etelä-Savossa oli pysyvää maanviljelyyn perustunutta asutusta, joka vähitellen tihentyi ja levittäytyi laajemmalle alueelle. Uudisasutuksen leviäminen ja vakiintuminen Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla oli keskiajan Suomen merkittävimpiä asutushistoriallisia ilmiöitä. Ahvenanmaalla, Turunmaan saaristossa ja Pohjanmaan sekä Uudenmaan rannikkoseuduilla oli lisäksi ruotsinkielistä asutusta. Keskiajalla maaseudun talonpojat olivat Suomen ylivoimaisesti suurin väestöryhmä. Suuri osa nykyisen Suomen pinta-alasta oli vielä keskiajalla erämaata, jossa satakuntalaiset, hämäläiset ja karjalaiset erämiehet retkeilivät, ja jossa asui lappalaisiksi kutsuttua, ainakin osaksi saamenkielistä väestöä. Erämaat eivät kuuluneet minkään valtakunnan alueisiin kuin enintään teoriassa.
Ruotsin vallan alkuvaiheessa hallinnolliset asiakirjat kirjoitettiin usein latinaksi, mikä korosti papiston asemaa myös maallisessa hallinnossa. Ruotsin käyttö lisääntyi kirjallisena hallintokielenä 1300-luvun kuluessa. Kaupunkien paikallishallinnossa, varsinkin kansainvälisten suhteiden osalta, myös saksa oli laajalti käytössä. Keskiajan kaupunkien väestön kielisuhteista on kuitenkin mahdotonta esittää täsmällisiä arvioita.
Maaseutu ja kaupungit.
Erona Keski-Eurooppaan talonpojat olivat vapaita eikä Ruotsin valtakuntaan kehittynyt keskieurooppalaisen kaltaista feodalismia. Paikallishallinto perustui maaseudulla pitäjiin ja seurakuntiin.
Keskiajalla Suomeen syntyi myös kaupunkilaitos. Kaupungeissa asuneen porvariston eli kauppiaiden ja käsityöläisten osuus väestöstä oli kuitenkin pieni. Suomen tärkeimmät keskiaikaiset kaupungit olivat Turku ja Viipuri. Muita kaupunkeja olivat Naantali, Rauma, Ulvila ja Porvoo. Pohjoismaiden ja Suomen kaukokauppa oli keskiajalla pitkälti saksalaisten hansakauppiaiden hallussa ja tämän vuoksi myös merkittävä osa erityisesti Turun ja Viipurin porvaristosta oli saksalaista. Kaupungeissa paikallishallinnosta vastasi pormestarin johtama raati.
Rälssisääty.
Kuningas Maunu Birgerinpojan hallituskaudella annetulla Alsnön säännöllä 1280 Ruotsiin ja Suomeen syntyi määrällisesti pieni veroista vapautettu maallinen rälssi eli aateli. Hengellisellä rälssillä puolestaan tarkoitettiin maalliselle vallalla maksettavista veroista vapautettua hengellistä säätyä (esim. pappeja, nunnia ja kerjäläisveljiä).
Katolisen kirkon piirissä Suomen alueella toimineet seurakunnat kuuluivat Turun hiippakuntaan. Hiippakunnan johdossa toimineella Turun piispalla oli kirkollisen vallan ohella myös runsaasti maallista valtaa ja hän oli esimerkiksi kuninkaan valtaneuvoston jäsen. Yksi huomattavimmista keskiaikaisista Turun piispoista oli vuosina 1412–1450 virassa toiminut Maunu Tavast. Hengellinen rälssi muodosti keskiajan Suomessa luku- ja kirjoitustaitoisen sivistyneistön. Sen jäsenet olivat usein käyneet Turun katedraalikoulua ja osa oli opiskellut myös ulkomaisissa yliopistoissa.
Suomi Kalmarin unionin osana.
Pohjoismainen Kalmarin unioni perustettiin Tanskan kuningatar Margareetan johdolla vuonna 1397. Käytännössä unionissa esiintyi ristiriitoja, sillä ruotsalaisylimystö oli ekspansiopolitiikassaan kiinnostunut idästä, Venäjän suunnasta, kun taas tanskalaisten intressit suuntautuivat enemmän etelää - saksalaisalueita kohden. Myöskään eri maiden sisällä ylimystö ei ollut yksimielistä keskenään. Kamppailu vallasta ei suinkaan johtunut yksinomaan modernein käsittein "ulkopoliittisista" erimielisyyksistä.
Unionikaudellakaan Suomi ei muodostanut yhtenäistä hallinnollista kokonaisuutta vaan alue jakaantui kahteen erilaiseen hallinnolliseen piiriin. Viipuri toimi merkittävänä, ajoittain lähes itsenäisenä keskuksena Turun kuuluessa lähemmin keskusvallan hallintoalueeseen. Kauko Pirisen sanoin "desentralisoituneessa unionivaltiossa Suomikin oli siis desentralisoitunut. Se ei ollut käytännössä yhtenäinen poliittinen kokonaisuus."
Unionikauden alussa maan asema osana valtakuntaa kuitenkin muuttui. Neljän vuosikymmenen aikana hallitsijan ote Suomesta oli kiinteämpi kuin aikaisemmin. Kuningas Eerik XIII Pommerilainen vieraili Suomessa kaksi kertaa, vuosina 1403 ja 1407. Unionin myötä myös maan johtavat hallintomiehet vaihtuivat, sillä kuningas asetti omia luottomiehiään linnojen johtoon. Abraham Broderinpoika nousi Turun linnapäälliköksi ja laamanniksi nimitettiin niin ikään tanskalainen Klaus Fleming. Myöhemmin merkittäviin asemiin nousivat Klaus Lydekenpoika Djäkn ja Krister Nilsson Vaasa. Piispa Maunu Tavast oli unioninvallan kannattaja.
Unioniajan yhteiskunta.
Rälssimiehistö ja papisto muodostivat unionikaudella poliittisesti johtavan ryhmän. Suomen omat rälssimiehet hallitsivat vain harvoin suurimpia linnaläänejä, joiden johdossa oli yleensä ruotsalaisia tai tanskalaisia, joskus saksalaissyntyisiäkin miehiä, jotka tosin usein olivat asuneet maassa vuosikymmeniä. Kotimainen rälssi vastasi yleensä alemmasta hallinnosta, sotilastehtävistä ja varsinkin tuomioistuimista. Kirkon merkittävimmät virat päätyivät myös unionikaudella kotimaisten rälssisukujen pojille. Toisaalta myös talonpoikaisto saattoi osallistua erilaisten lautakuntien ja käräjäkokousten toimintaan sekä vaikuttaa poliittisiin ratkaisuihin, kuten kuninkaan vaaliin.
Turkua ja Viipuria lukuun ottamatta kaupungit olivat unionikaudella pieniä, ja niitä oli hyvin vähän. Siksi myös ulkomaankauppa oli vaatimatonta. Viipurikaan ei kyennyt kilpailemaan Tallinnan kanssa Venäjän-kaupan keskuksena. Kotimaankauppa oli taloudellisesti varmasti ulkomaankauppaa merkittävämpää.
Unionikaudella maan hallintoa organisoitiin uudella tavalla taloudellisen tilan parantamiseksi. Vuonna 1405 peruutettiin ilmeisesti satojen maatilojen verovapautukset. Tuolloin luotiin pohja järjestelmälliselle maaverotukselle. Kruunu pyrki lisäämään verotuloja myös uudisasutustoiminnalla: peltoviljelys tuotti verotuloja toisin kuin erätalous. Jakamalla erämaita pysyvän asutuksen käyttöön verotulot saatiin nousemaan. Vuonna 1409 alettiin Turussa myös lyödä omaa rahaa, joka erosi arvoltaan Ruotsissa käytetystä rahasta. Ne olivat hopeisia äyrityisiä ja kuuden pennin kolikoita. Vuonna 1407 Suomeen saatiin oma ylin tuomioistuin, Turun maaoikeus, ja sille annettiin myös hallinnollista valtaa. Suomen johtomiehet pystyivät nyt päättämään maan asioista omissa kokouksissaan.
Unioni alkaa rakoilla.
Ulkoisesti unionin alkuaika oli Suomelle rauhan aikaa. Ulkopoliittisesti aktiivinen kuningas Eerik Pommerilainen ajautui kuitenkin konfliktiin hansaliiton kanssa, jolloin kaupankäynti vaikeutui. 1430-luvulla Ruotsin puolella nousseet ylimystön ja talonpoikien kapinaliikkeet eivät juuri vaikuttaneet Suomessa. Vaatimattomien Suomessa syntyneiden kapinaliikkeiden ylimysvastaisuuden voi selittää kruunun ja rälssin omistusten laajentuminen. Tunnetuin näistä kapinaliikkeistä oli ns. Davidin kapina Hämeessä vuonna 1439. Se kohdistui Viikin kartanoon.
Suomesta ei osallistuttu 1435 Arbogassa järjestettyyn kokoukseen. Saman vuoden syksyllä piispa Maunu Tavast ja Krister Nilsson saapuivat Ruotsiin, jossa järjestetyissä neuvotteluissa he vaikuttivat Engelbrekt Engelbrektinpojan kapinana tunnetun liikkeen johtajien syrjäyttämiseen ja kompromissin aikaansaamisen. Drotsiksi tuli Krister Nilsson ja marskiksi nousi Kaarle Knuutinpoika Bonde. Ensiksi mainitun palattua saman vuoden syksyllä Suomeen alkoi kapinaliikehdintä Ruotsissa jälleen.
Suomi ja Ruotsin valtataistelut.
Lopulta kuningas erotettiin vuonna 1439, minkä jälkeen Ruotsia hallitsi aristokraattien valtaneuvosto. Se koostui piispoista ja johtavista ylimyksistä. Tästä joukosta mahtavimmaksi nousi Kaarle Knuutinpoika, joka valittiin 1438 valtionhoitajaksi. Hänen pahin kilpailijansa, drotsi Krister vetäytyi tämän jälkeen Viipuriin. Yksinvaltaisen hallintojärjestelmän kaatumisen jälkeen Suomen yhteydet Tanskaan katkesivat. Kuitenkaan yhteydet Ruotsiin eivät juuri lujittuneet vaan paikallisten linnaläänien haltijat pitkälti hallitsivat maata.
1440 tanskalaiset kutsuivat Kristoffer Baijerilaisen maahan ja hänet julistettiin kuninkaaksi. Ruotsissa käytiin neuvotteluja tunnustamisen ehdoista. Kaarle Knuutinpoika siirtyikin samana vuonna Suomeen ja otti haltuunsa Turun ja Kastelholman linnat luvaten luopua valtionhoitajan asemasta, mikäli saisi koko Suomen läänikseen. Ahvenanmaata lukuun ottamatta tämä toive toteutui. Tilanne muuttui kuitenkin pian, ja pian Kaarle joutui tyytymään pelkästään Viipurin linnalääniin. Turku palasi kuninkaan alaisen voudin valtaan. Kuninkaan tarkoitus oli ehkäistä yhtenäisen Suomen syntyminen.
Kristofferin kuoltua 1448 Kaarle Knuutinpoika purjehti Viipurista 800 asemiehen kanssa Tukholmaan, jossa hänet valittiin kuninkaaksi (1448–1457), ilmeisesti hänen aseellisen ylivoimansa takia. Hallituskautta leimasi sota Kristian Oldenburgilaista vastaan, mikä lisäsi verorasitusta myös Suomessa. Tänä ajanjaksona Suomi oli kuninkaan merkittävin tukialue. Vuonna 1457 Ruotsin suurylimystö nousi kapinaan kuningasta vastaan, ja tämä pakeni Danzigiin. Kristian Oldenburgilainen valittiin Ruotsin kuninkaaksi. Hän hallitsi vuosina 1457–1464. Uuden kuninkaan kannatus ei kuitenkaan ollut kaikkien jakamaa - varsinkaan Viipurissa.
Kiistaa itärajasta.
Seuraavaa ajanjaksoa leimaavat ongelmat valtakunnan itäosissa. Asutuksen levitessä erämaille, alkoivat rajakiistat ja kahakat Novgorodin ja karjalaisten kanssa. Samalla kun savolainen asutus eteni, myös Pohjois-Karjalaa asutettiin. 1478 Novgorod liitettiin Moskovaan, ja itärajan taakse nousi uusi voimatekijä. Rajaa varmistamaan alettiin rakentaa Olavinlinnaa uudisasutuksen turvaksi. Venäläisestä näkökulmasta käsin kyse oli rajasopimuksen rikkomuksesta ja avoin sotatila vallitsi useiden vuosien ajan aina vuonna 1482 solmittuun välirauhaan. Rajan kulusta ei päästy kuitenkaan yksimielisyyteen.
Akselinpojista Sten Sturen kauteen.
Sten Sture vanhempi tuntemattoman taiteilijan maalauksessa
Taistelussa Ruotsin kuninkaan kruunusta tultiin Suomenkin linnoja valtaamaan ja taivuttamaan unionikuninkaan taakse. Tanskalainen ritari Eerik Akselinpoika Tott tuli veljiensä kanssa valtaamaan linnoja 1480-luvulla, ja lopulta kaikki linnat olivat Akselinpoikien hallussa. Eerikin kuoltua hän jätti Viipurin, Hämeenlinnan ja Savonlinnan läänit veljilleen Ivarille ja Laurille, joka jo entuudestaan hallitsi Raaseporia. Yhtenäisen valtapiirin syntyminen ei kuitenkaan sopinut valtionhoitaja Sten Sturen suunnitelmiin. 1481 Sten Sture saapui Suomeen, aina Viipuriin saakka. Sopua valtionhoitajan ja paikallisten mahtimiesten välille ei saatu syntymään: valtionhoitaja lupasi väestölle verohelpotuksia; läänitysten haltijat eivät taas hyväksyneet näitä.
Unionikauden loppuvaiheessa ei Pohjoismaihin enää noussut yhteisesti hyväksyttyä hallitsijaa. Tanskan kuningas Hannu (1481–1513) ei saavuttanut hyväksyntää unionimaissa, vaan valtaneuvostot ottivat johdon käsiinsä. 1483 Sten Sture sai haltuunsa kolme lääniä Suomesta: Viipurin, Savonlinnan ja Hämeenlinnan. Aikaisemmasta Akselinpoikien valta-alueesta tuli valtionhoitajan tukialue ja Suomesta tuli entistä kiinteämmin keskusvallan alainen; varsinkin kun Raaseporikin tuli Sten Sturen kannattajan, Knut Possen haltuun. Sture ei jakanut linnoja läänityksiksi ylimystölle, vaan hallitsi niitä itsestään riippuvaisten voutien välityksellä keräten merkittävästi verotuloja itselleen.
Keskiajan lopun rauhattomuudet.
1400-luvun lopulla aikaisemmat kahakat Moskovan kanssa tiivistyivät sodaksi. Vuonna 1495 Viipurin linnaa alettiin piirittää. Myös Länsi-Suomesta kerättiin tuolloin nostoväkeä sotatoimiin. Uhanalaisilla seuduilla kaikki 15 vuotta täyttäneet otettiin aseisiin, minkä lisäksi maahan saapui myös saksalaisia palkkasotureita ja väkeä Ruotsin puolelta. Venäläisten hyökkäykset ulottuivat Karjalan ohella myös Pohjanmaalle, Savoon ja Hämeeseen. Rauha solmittiin vuonna 1497.
Samana vuonna valtaneuvosto erotti Sten Sturen valtionhoitajan tehtävästä. Suomen linnaläänit jäivät kuitenkin hänen haltuunsa. Seurasi sisällissota, jossa kuningas Hannu kukisti valtionhoitajan joukot nousten myös Ruotsin kuninkaaksi (1497–1501). Vuonna 1499 Sturen oli luovuttava alueistaan Suomessa. Vuonna 1503 valtionhoitajaksi valittiin Svante Niilonpoika Sture (1504–1512), jolle myös Suomen johtavat miehet antoivat uskollisuudenvakuutuksensa. Turussa pidetyssä kokouksessa hänen valintaansa asetuttiin tukemaan. Yksimielisyys oli kuitenkin näennäistä, sillä osa Suomen herroista ajoi Sten Sturen omaisten kanssa omaa poliittista linjaansa. Päämäärät ovat jossain määrin jääneet epäselväksi. Kansallinen historiankirjoitus on kuitenkin korostanut idänpolitiikan keskeisyyttä erimielisyyksissä.
Unionin lopputaistelut.
a>in piirros Mikael Agricolasta. Ainuttakaan aikalaiskuvaa Agricolasta ei ole säilynyt.
Unionin loppuaikana oli Suomessa rauhatonta muuallakin kuin Viipurissa, 1500-luvun alussa tanskalaiset kävivät ryöstöretkillä Suomen rannikoilla, ja kaapparikapteeni Otto Rudi ryösti Turun sekä sen tuomiokirkon aarteet. Tanskalaisen unionikuninkaan Kristian II:n noustessa valtaan, hän kruunajaisissaan mestautti kymmenittäin ruotsalaisia ylimyksiä. Sitä kutsutaan Tukholman verilöylyksi. Ruotsalainen ylimys Kustaa Vaasa nousi vastustamaan unionikuningasta ja sai talonpojat puolelleen. Myös saksalaiset hansakauppiaat tukivat Kustaa Vaasaa ja toimittivat hänelle aseita ja rahaa. Suomalaissyntyiset Flemingin veljekset Eerik ja Iivar valloittivat Suomen linnat Kustaa Vaasalle ja ajoivat tanskalaiset pois Suomesta vuonna 1523. Pohjolan unioniaika päättyi, ja Kustaa Vaasasta tuli Ruotsin ja Suomen kuningas.
Varhaismoderni valtio syntyy.
Kustaa Vaasan kaudella alkaa yhtenäinen Ruotsin valtakunta muodostua. Hänen onnistui kukistaa omaa politiikkaansa ajaneet maakuntayhteisöt. Reformaatio puolestaan nujersi kirkon. Verilöylyn jo heikentämä ylhäisaateli kiinnitettiin nyt tukemaan kuninkaallista politiikkaa. Hallituksen hoito jatkoi kuitenkin keskiaikaista perinnettä: kuninkaalla oli apunaan lukuisia aatelisia sekä kirjureita, jotka eivät kuitenkaan olleet varsinaisesti virkamiehiä. Myöskään hallinnossa ei vielä ollut selkeää työnjakoa vaan toimitehtävät kuninkaan palveluksessa vaihtelivat tilanteen mukaisesti. 1530-luvulla Kustaa Vaasa alkoi tuottaa maahan saksalaista hallintohenkilöstöä, joiden mukana Ruotsiin saapuivat myös uudet näkemykset hallitsijanvallasta. 1540 kuninkuus muutettiin perinnölliseksi ja 1544 Kustaa Vaasan vanhin poika Eerik nimettiin kruununperijäksi.
Kruunun paikallishallinto keskittyi läänitysten peruuttamisen jälkeen voutien käsiin. Näiden tehtävät olivat moninaisia, mutta verojen kerääminen oli niistä tärkeimpiä. Kustaa Vaasan aikana tässä siirryttiin myös kirjalliseen hallintoon; ensimmäisenä aletaan laatia verotuksen avuksi systemaattisia maakirjoja (maaomistuksesta), pian seuraavat muunlaiset luettelot ja kirjalliset tilitykset. Voudit vastasivat myös autioksi jääneiden talojen asuttamisesta uudelleen, kyyditysjärjestelmästä ja tiestöstä. Voudin piti myös estää maaseudulla laittomasti harjoitettu kaupankäynti sekä käsityö. Myös yleisen järjestyksen ylläpito ja käräjistä huolehtiminen kuuluivat voudin tehtäviin - näin varmistettiin kruunun osuus verotuloista ja sakkomaksuista. Hallinnon tehostaminen nostikin kruunun verotuloja kymmenillä prosenteilla.
Sota Venäjää vastaan.
Suomen kannalta ulkopoliittisesti merkittäviä olivat edelleen jatkuvat konfliktit Venäjän kanssa; Kustaa Vaasan kauden alkuvaiheessa pyrittiin jälleen saamaan selvyyttä rajalinjan kulkuun neuvotteluin. Ruotsalaiset pyrkivät lykkäämään rajan tarkistamista mahdollisimman pitkälle, ja väliaikaisista sopimuksista huolimatta kahakat ja molemminpuoliset ryöstöretket jatkuivat. 1555 Viipurissa pidetyssä aateliskokouksessa suositeltiin kuninkaalle sotaan ryhtymistä. Hyökkäys sai aikaan Iivana Julman vastaiskun Viipurin ja Savon suunnilla. 1556–1557 käydyt neuvottelut päättyivät 40 vuoden mittaisen välirauhan solmimiseen. Tarkoitus oli järjestää 1559 uudet neuvottelut rajan kulusta, mikä ei kuitenkaan koskaan toteutunut.
Aatelin väärinkäytökset.
Sota-aikana kuningas oli oleskellut pitkään Suomessa. Tuolloin hän määräsi myös toimitettavaksi laajan tutkimuksen aateliston tekemistä väärinkäytöksistä. Tämän tutkinnan tuloksena syntynyt ns. Jaakko Teitin valitusluettelo, joka on merkittävä 1500-luvun yhteiskuntahistorian lähde. Kesällä 1556 kuningas muodosti vielä Suomesta oman herttuakunnan, jonka johtoon nimettiin kuninkaan poika Juhana. Kustaa Vaasa kuoli syyskuussa 1560. Valtaistuimelle häntä seurasi Eerik XIV.
Eerik XIV:n valtakausi.
Eerik XIV kruunattiin kuninkaaksi 1561. Hän pyrki entisestään voimistamaan kuninkaanvaltaa suhteessa ylimystöön ja siten myös veljiinsä. Näiden asemaa heikentääkseen Eerik perusti uusia kreivi- ja vapaaherrakuntia jakamaan herttuain valtaa. Suomessa kuninkaan politiikka näkyi myös uusien laamannien nimittämisessä maahan. 1561 kuningas hyväksytti valtiopäivillä ns. Arbogan artikkelit, joiden avulla herttuat alistettiin kuninkaan valvontaan ja näiltä vietiin itsenäisen ulkopolitiikan mahdollisuus.
Keskeistä kuninkaalle oli nimenomaan Suomen herttuan Juhanan aseman murentaminen. Juhanan herttuakuntana Suomesta muodostui valtakunnalle alistettu "feodaalinen pienoisvaltio" (Keränen), jolla oma kanslia, vero- ja laskukamari sekä neuvoskunta, joka vastasi valtaneuvostoa. Juhanan edut Liivinmaalla olivat myös ristiriidassa kuninkaan kanssa: Katariina Jagellonican kanssa suunnitteilla olleen avioliiton myötä Juhana saisi haltuunsa Liivinmaalla useita panttilinnoja. Samanaikaisesti Eerik XIV oli ajautumassa sotaan Puolan kanssa Liivinmaalle suuntautuvan ekspansiopolitiikan vuoksi. 1561 Tallinnan raati oli jo luovuttanut kaupungin kuninkaan suojelukseen, saman kevään aikana myös Viru- ja Harjumaan aateli erkaantui Saksalaisesta ritarikunnasta.
Valtataistelu.
Konfliktin tiivistyttyä kuningas kutsui 1563 koolle valtiopäivät, joilla Juhana tuomittiin kuolemaan. Kehitys johti Turun linnan piiritykseen kesällä 1563. Kahakoiden ja pommitusten jälkeen linna antautui elokuun 12. 1563, minkä jälkeen linnan loisto tuhottiin, herttuapari vangittiin ja vietiin Ruotsiin vankeuteen. 1560-luvulla Ruotsin ulkopolitiikkaa leimasi sodankäynti Baltiassa Puolaa vastaan. Lisäksi Eerik XIV ajautui sotaan Tanska-Norjaa ja Lyypekkiä vastaan. Tämä edellytti hyviä idänsuhteita: sotavoimien keskittäminen muualle edellytti hyviä suhteita Moskovan suuntaan. Eerik XIV:n kausi päättyi 1568 aateliston noustua kuningasta vastaan. Tällä kertaa myös Suomen ylimystö oli kapinallisten puolella, yhtä lailla vanhat Juhanan kannattajat kuin Eerikin luottomiehetkin. Turun linna tuli kapinallisten haltuun. Eerik vietti seuraavat vuodet vankeudessa, kunnes hänet tuomittiin kuolemaan ja myrkytettiin 1577.
Pitkä viha.
a>in maalaus vuodelta 1582. Kuningas on pukeutunut viimeisimmän espanjalaisen hovimuodin mukaisesti.
Juhana III:n kuningaskaudella rajakahakat Käkisalmen läänin rajalla johtivat jälleen uuteen sotaan (1570–1595), joka tunnetaan "25-vuotisen sodan" ja rappasodan nimillä. Pääosin kyse oli raa'asta, molemminpuolisesta sissisodasta. Alkuvaiheissa sodankäynti oli kuitenkin organisoitua ja 1573–1577 Suomen rintamalla elettiin aselevon aikaa. Vuosikymmenen puolessa välissä alkoivat kuitenkin talonpoikaiset kahinoinnit: karjalaiset hyökkäsivät Oulujärven ja Iijoen suunalle, Etelä-Suomesta lähdettiin Suomenlahden tuolle puolen. Vuosikymmenen taitteessa organisoitunut sodankäynti käynnistyi jälleen hyökkäyksellä Narvaan (1579) ja Käkisalmen valloituksella 1580. Narva vallattiin seuraavana vuonna, minkä jälkeiset neuvottelut johtivat vuoteen 1590 kestäneeseen välirauhaan. Välirauhasta huolimatta sissisota jatkui itärajan molemmin puolin, mikä johti Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan laajamittaiseen autioitumiseen 1580-luvulla. Pekka Vesaisen johdolla pohjalaiset tekivät kostoretkiä Vienan Karjalaan. Sota päättyi 1595 Täyssinän rauhansopimukseen.
Uusi valtaistuinriita.
Juhana III:n kuoltua 1592 jäi valtaistuin vaille haltijaa. Seuraajaehdokkaita oli kaksi: Sigismund ja herttua Kaarle. Kuninkuuskysymys kietoutui yhteen myös kirkkopolitiikan kanssa: vastauskonpuhdistuksen ajan Euroopassa Sigismund oli katolinen, mikä teki hänen asemastaan entistä ongelmallisemman luterilaisessa Ruotsissa. 1593 Sigismund saapui maahan kruunattavaksi. Hallitsijan vakuutuksensa hän antoi seuraavan vuoden syksyllä. Tällöin hän myös hyväksyi Upsalan sääty- ja kirkolliskokouksen (1593) luterilaisen linjan. Sigismundin kruunauksen myötä Ruotsin ja Puolan välille syntyi muutamia vuosia kestänyt personaaliunioni; Puolan kuninkaana Sigismund oli aina 1632 saakka.
Kuninkaan palattua Puolaan, nousi aateliston kesken erimielisyyksiä Kaarle-herttuan asemasta valtionhoitajana. Tässä kiistassa Suomen käskynhaltija Klaus Fleming asettui kuninkaan puolelle. Arbogan valtiopäivillä 1597 Kaarle kuitenkin nimettiin valtionhoitajaksi. Tällöin hän myös julisti vastustajansa, ennen kaikkea Klaus Flemingin kapinallisiksi.
Ankaroituva oikeudenkäyttö.
Yleisesti Euroopassa Uuden ajan alussa 1500- ja 1600-luvuilla maallisissa oikeuksissa alettiin käyttää niin sanottua "Mooseksen lakia" eli eräitä kohtia Raamatusta. Mooseksen lain mukaan noituus ja taikuus oli kielletty ja muun muassa jumalanpilkasta, kiroilusta, vanhempiaan vastaan rikkomisesta, väärästä valasta, taposta, koron kiskonnasta, väärästä todistuksesta ja useista seksuaalirikoksista voitiin tuomita kuolemaan. Mooseksen laki tuli yleiseksi oikeusohjeeksi Ruotsin valtakunnassa vuonna 1608 ja se säilyi voimassa aina vuoden 1734 uuteen valtakunnan lakiin asti. Lakia ei yleensä kuitenkaan sovellettu koko ankaruudessaan ja kuolemantuomioita lievennettiin noin puolessa tapauksista.
1500-luvun talonpoikaislevottomuudet ja nuijasota.
Talonpoikaislevottomuudet lisääntyivät Kustaa Vaasan hallintokaudella muun muassa lisääntyneen verorasituksen ja toisaalta hänen poikiensa valtakamppailun myötä. Talonpoikaislevottomuuksien huipentuma oli nuijasota vuosina 1596–1597. Se päättyi verisesti armeijan kukistaessa nuijin, keihäin ja jousin aseistetut pohjalaiset ja savolaiset talonpojat. Kapina suuntautui Suomessa valtaa käyttänyttä aatelia ja erityisesti Klaus Flemingiä vastaan. Kapinoitsijat hakivat apua Ruotsin kruunua tavoitelleelta Kaarle-herttualta. Kapinan syinä nykytutkimus pitää rappasodan sotarasitusta, taloudellista taantumaa ja linnaleirijärjestelmän aiheuttamia kärsimyksiä. Tutkijat ovat olleet erimielisiä siitä, miten suuri vaikutus Kaarle-herttuan harjoittamalla Klaus Flemingin vastaisella yllytyksellä oli nuijasodan syntyyn..
Stolbovan rauha.
Vuosina 1604–1611 Södermanlannin herttua Kaarle oli Ruotsin kuningas Kaarle IX. Hänen hallituskaudellaan valtakunta kävi miltei jatkuvasti sotaa Venäjää ja Puolaa vastaan erityisesti Baltian maakuntien Viron ja Liivinmaan omistuksesta. Lisäksi vuosina 1611–1613 käytiin tappiollinen sota Tanskaa vastaan. Kaarle IX:n kuoltua valtaistuimelle nousi hänen poikansa Kustaa II Aadolf. Valtakunnan tila oli huono ja Ruotsin oli solmittava vuonna 1613 rauha Tanskan kanssa. Venäjän kanssa solmittiin Stolbovan rauha 1617, minkä seurauksena Käkisalmen lääni, Pähkinälinna ja osa Inkeriä liitettiin Ruotsiin.
Modernisointia ja uudistuksia.
Kuninkaan ja valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan johdolla Ruotsissa ja Suomessa alettiin ulkopoliittisen tilanteen rauhoituttua toteuttaa huomattavia uudistuksia. Armeija ja sotalaitos järjestettiin uudelleen erityisesti alankomaalaisen Mortis Oranialaisen antaman esikuvan mukaisesti. Myös laivastoa ja kruunun hallintoa uudistettiin. Maassa saatettiin voimaan uusi hallitusmuoto ja valtakunta jaettiin lääneihin. Suomeen nimitettiin 1600-luvulla lisäksi ajoittain kenraalikuvernööri kehittämään maan oloja. Suomen kenraalikuvernöörin virassa olivat Niels Bielke ja kreivi Pietari Brahe, joiden virka-asuntona toimi Turun linna. Suurvaltakaudella Suomeen perustettiin myös uusia kaupunkeja ja Turun kuninkaallinen hovioikeus sekä 1640 Suomen ensimmäinen yliopisto Turun Akatemia.
Kolmikymmenvuotinen sota.
Baltiassa Ruotsi kävi edelleen sotaa Puolaa vastaan ja 1629 solmittiin väliaikainen Altmarkin rauha. Saksassa syttyneeseen katolisen keisarin ja protestanttisten ruhtinaiden väliseen 30-vuotiseen sotaan Kustaa II Aadolf liittyi 1630 noustuaan maihin Pohjois-Saksassa. Ruotsin tavoitteena sodassa oli tukea Saksan protestantteja ja vahvistaa omaa asemaansa. Kustaa II Aadolf kuitenkin kuoli Lützenin taistelussa 1632 ja hänen tyttärensä Kristiina nousi alaikäisenä valtaistuimelle. Käytännössä valtakuntaa hallitsi tässä vaiheessa Axel Oxenstiernan johtama holhoojahallitus. 30-vuotisen sodan päättäneessä Westfalenin rauhassa 1648 Ruotsi vakiinnutti asemansa suurvaltana. 30-vuotinen sota ja muut suurvalta-ajan konfliktit kuitenkin kuluttivat pahoin Ruotsin ja Suomen voimavaroja. Huomattava osa talonpojista joutui palvelemaan armeijassa ja laivastossa, joissa kuolleisuus oli suurta.
Sodista rauhankauteen.
Kuningatar Kristiinan hallituskaudella 1632–1654 Ruotsissa ja Suomessa annettiin laajoja alueita läänityksiksi aatelistolle. Aatelistolla oli veronkanto-oikeus läänityksillään, mikä vaikeutti kruunun taloudellista asemaa. Kristiinan luovuttua kruunusta nousi valtaan Kaarle X Kustaa, joka hallitsi Ruotsin valtakuntaa 1654–1660. Hänen hallituskaudellaan Ruotsi kävi sotia sekä Puolaa, Venäjää, että Tanskaa vastaan. Kaarle X kuoli 1660 ja hänen seuraajakseen valtaistuimelle nousi Kaarle XI, jonka hallituskaudella 1660–1697 Ruotsissa ja Suomessa toteutettiin "suuri reduktio" eli läänitysten laajamittainen peruuttaminen kruunulle. Kaarle XI vähensi aatelin valtaa ja hallitsi valtakuntaa itsevaltaisesti. Suomelle Kaarle XI:n hallituskausi merkitsi pitkällistä rauhaa. Protestanttinen papisto vastasi lukutaidon opettamisesta kansalle ja kirkollista elämää hallitsi puhdasoppisuus. 1695–1697 Suomea koettelivat tuhoisat katovuodet, joiden seurauksena huomattava osa väestöstä kuoli nälkään ja tauteihin.
Suuri Pohjan sota.
Kaarle XI:n seuraajan kuningas aikana, vuonna 1700 syttyi suuri Pohjan sota, jonka seurauksena Ruotsi menetti suurvalta-asemansa. Sodan syynä oli Ruotsin vihollisten Tanskan, Venäjän, Puolan ja Saksin solmima Ruotsin vastainen liitto. Venäjä oli 1617 solmitussa Stolbovan rauhassa menettänyt yhteytensä Itämerelle. Uudistusmielinen tsaari Pietari I pyrki avaamaan Venäjälle jälleen yhteyden Itämerelle, jotta sen yhteydet ja kaupankäynti Länsi-Eurooppaan helpottuisivat.
Vaikka Kaarle XII onnistuikin yksi kerrallaan kukistamaan Tanskan, Venäjän hyökkäysarmeijan (Narvan taistelussa) ja Puolan, kärsivät ruotsalaiset lopulta ratkaisevan tappion venäläisille Pultavan taistelussa vuonna 1709. Kuningas pakeni tämän jälkeen Turkkiin ja valtakunta oli avoinna vihollisen hyökkäykselle. Viipuri vallattiin 1710 ja venäläiset miehittivät lopun Suomesta Pälkäneellä käydyn Kostianvirran taistelun, Pohjanmaalla käydyn Napuen taistelun ja Hangon edustalla käydyn Riilahden taistelun jälkeen vuoteen 1714 mennessä. Venäjän miehitysajasta 1714–1721 käytetään nimitystä isoviha. Miehitysaika oli tuhoisa Suomelle. Tuhansia ihmisiä tapettiin ja vielä useampia vietiin Venäjälle, lisäksi suuri osa maan virkamiehistä ja papistosta pakeni Ruotsiin. Suuri Pohjan sota ja samalla isoviha päättyi Ruotsin ja Venäjän väliseen Uudenkaupungin rauhaan 1721. Rauhansopimuksessa Venäjään liitettiin Inkerinmaa, Viro, Liivinmaa ja Käkisalmen lääni sekä Viipuri. Venäjään liitetystä Karjalasta käytetään usein nimitystä Vanha Suomi.
Vapauden aika ja kustavilainen aika (1721–1809).
Ruotsi-Suomi (Sveanmaa, Götanmaa, Norlanti ja Suomi) Turun rauhan jälkeen, kartta vuodelta 1747
Valta pois kuninkaalta.
Ruotsin valtakunnassa Kaarle XII:n jälkeen säädyt ottivat vallan kuninkaalta vuosien 1719 ja 1720 hallitusmuodoissa ja itsevaltiuden aika muuttui säätyvallan ajaksi ("vapauden ajaksi"). Talous ja tiede kehittyivät tänä aikana, mutta toisaalta puolueiden valtapolitiikka aiheutti ongelmia. Ranska ja Venäjä saivat vaikutusvaltaa Ruotsissa rahoittamalla kilpailevia puolueita, joita kutsuttiin myssyiksi ja hatuiksi.
Hattujen sota.
Hattujen valtaannousu vuosien 1738–1739 valtiopäivillä johti Suomelle epäedulliseen venäläisvastaiseen ulkopolitiikkaan. Venäjän vastainen hyökkäyssota, hattujen sota, syttyi vuonna 1741. Ruotsi kärsi tappion Lappeenrannan taistelussa samana vuonna, eivätkä sodan myöhemmätkään vaiheet sujuneet sen kannalta hyvin. Vuonna 1742 Ruotsin armeija perääntyi venäläisten hyökkäyksen edessä ja antautui. Venäjä miehitti Suomen uudelleen vuosina 1742–1743. Tätä miehityskautta kutsutaan pikkuvihaksi. Venäjän keisarinna Elisabet levitti vuonna 1742 manifestia, jossa suomalaisia kehotettiin luopumaan Ruotsista ja muodostamaan itsenäinen, Venäjän suojeluksessa oleva valtio. Suomen miehityksen jälkeen puhe itsenäisyydestä kuitenkin lakkasi.. Miehitys päättyi Turun rauhaan. Pikkuvihan miehitys ei aiheuttanut yhtä suurta tuhoa kuin pidempään kestänyt ja väkivaltaisempi isoviha parikymmentä vuotta aikaisemmin.
Uuden aikakauden ajatuksia.
Sodan jälkeen kaupan merkantilistiset periaatteet johtivat siihen, että tervasta ja laivanrakennuksesta saatu taloudellinen hyöty jäi Tukholmaan. 1760-luvulla Kokkolan kirkkoherra Anders Chydeniuksen ryhtyi vaatimaan elinkeino- ja sananvapautta. 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä Turun akatemiassa heräsi erityisesti Henrik Gabriel Porthanin, "Suomen historian isän", vaikutuksesta mielenkiinto Suomen historiaa ja suomalaista kansanrunoutta kohtaan. Tutkijoista Eino Jutikkala sanoo "Suomen eri maakuntien asukkaiden ja eri säätyjen jäsenten käsittäneen 1700-luvun jälkipuoliskolla itsensä entistä tietoisemmin suomalaisiksi vastakohtana meren takana asuville ruotsalaisille
Kustaa III:n levoton valtakausi.
Vuonna 1772 Kustaa III:n vallankaappauksen jälkeen säädettiin uusi hallitusmuoto, jolla valta palautui takaisin kuninkaalle. Aikakaudella pyrittiin eroon merkantilismista. Sanan- ja uskonnonvapaus laajeni. Suomalaisten upseerien luottamus kuninkaaseen heikkeni, koska aatelisto menetti arvovaltaansa kuninkaalle, joka oli kansan tukema. Jotkut korkea-arvoiset sotilaat siirtyivät Venäjän palvelukseen.
Vuosina 1788–1790 Ruotsin ja Venäjän välillä käytiin Kustaa III:n aloittama niin kutsuttu sota. Ruotsi sai vastaansa myös Tanskan. Sotaa vastustivat muun muassa Anjalan liiton muodostaneet upseerit. Ruotsinsalmen merivoitostaan huolimatta Ruotsi ei saanut Värälän rauhassa lisäalueita. Vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirja lisäsi kuninkaan valtaa entisestään. Sodan myötä aateliston katkeruus kuningasta kohtaan lisääntyi, ja tämä johti lopulta kuninkaan murhaan vuonna 1792.
Ruotsi menettää Suomen.
Suomen sota käytiin 1808–1809 Venäjän ja Ruotsin välillä. Sodan taustalla oli Venäjän ja Ranskan 7. heinäkuuta 1807 Tilsitissä solmima rauha. Siinä Ranska ja Venäjä liittoutuivat ja Venäjä lupasi painostaa, tarvittaessa asevoimin, muun muassa Ruotsin liittymään Britannian vastaiseen mannermaasulkemukseen, kauppasaartoon, jolla Ranska olisi vahvistanut asemaansa merivalta Britanniaa vastaan.
Viimeinen Suomen suuriruhtinas Ruotsin vallan aikana oli 1802–1805 lapsena kuollut Kustaa IV Adolfin toinen poika Kaarle Kustaa. Suomen sodan seurauksena Suomi siirtyi Venäjän valtaan ja hallinto järjestettiin autonomian pohjalle. Venäjän keisarista tuli Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan suuriruhtinas.


Itsenäisen Suomen historia.
Tämä artikkeli kertoo Suomen historiasta vuodesta 1917 eteenpäin.
Suomen itsenäistyminen.
Ensimmäisessä maailmansodassa kärsityt tappiot ja sisäiset ongelmat ajoivat Venäjän kevättalvella 1917 vallankumoukseen ja keisarivalta kaatui. Suomi käytti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi tunnustella mahdollisuutta laajempaan itsehallintoon, jopa itsenäistymiseen. Venäjän väliaikainen hallitus suhtautui kielteisesti Suomen itsenäistymispyrkimyksiin ja ilmoitti asiasta voitavan päättää vasta, kun perustuslakia säätävä kansalliskokous kokoontuisi.
Väliaikaisen hallituksen kukistuttua äärivasemmistolaisten bolševikkien suorittamassa lokakuun vallankaappauksessa marraskuussa 1917 Suomen poliittinen kenttä jakautui kahtia siitä, miten itsenäisyyttä pitäisi tavoitella. Porvarit halusivat hakea itsenäisyyden tunnustusta lännestä, kun taas sosiaalidemokraateista koostunut vasemmisto halusi tunnustuksen ensin Venäjää hallinneilta bolševikeilta.
Eduskunta kokoontui 6. joulukuuta 1917 ja hyväksyi porvarillisen senaatin eli hallituksen antaman itsenäisyysjulistuksen. Tälle tunnustus saatiin Venäjältä 31. joulukuuta ja sen jälkeen Ranska ja Ruotsi tunnustivat Suomen 4. tammikuuta ja Saksa 6. tammikuuta 1918.
Suomen sisällissota.
Suomen sisällissota oli osa ensimmäistä maailmansotaa. Sota käytiin Suomen senaatin eli hallituksen ja Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä 27. tammikuuta – 16. toukokuuta 1918. Senaatin joukkoja kutsuttiin valkoisiksi ja kansanvaltuuskunnan joukkoja punaisiksi. Maailmansota aiheutti, Venäjän keisarikunnan pirstoutumisen kautta, sisäisen hajoamisen ja taistelun vallasta Suomessa, jonka poliittinen järjestelmä oli siirtymävaiheessa säätyvallasta parlamentaristiseen valtajärjestelmään. Lisäksi yhteiskunta oli jakautunut sosiaalisesti ja taloudellisesti kahtia. Hajaannuksen keskeinen seuraus oli kahden aseistetun valtakeskuksen muodostuminen maahan. Kriisi huipentui niiden väliseen sotaan tammikuussa 1918. Valkoiset voittivat sodan keisarillisen Saksan tuella. Neuvosto-Venäjän tukemat punaiset hävisivät sodan. Suomi siirtyi Venäjän valtapiiristä Saksan valtapiiriin. Saksan hävittyä suursodan suomalaisten itsenäisyys varmistui ja maan valtiomuodoksi muotoutui tasavaltainen demokratia. Sisällissodille luonteenomaisesti poliittinen terrori oli sodan aikana yleistä. Suurimmat henkilömenetykset koettiin kuitenkin vasta sodan jälkeen vankileireillä, joissa kuoli noin 13 000 punaista. Sisällissota vaati yhteensä noin 37 000 uhria, joista noin 75% oli suomalaisia punaisia. Muut uhrit olivat suomalaisia valkoisia, sekä saksalaisia ja venäläisiä. Sisällissota oli psykologisesta ja aineellisesta näkökulmasta tarkasteltuna suomalaisen kansakunnan historian tuhoisin tapahtuma, joka traumatisoi kansaa ja jakoi sen kahtia. Ensimmäisen maailmansodan lopputuloksen seurauksena maltillinen vasemmisto ja oikeisto kykenivät kuitenkin aloittamaan pian sisällissodan jälkeen suomalaisia ajan myötä yhdistäneen yhteistyön.
Itsenäisen Suomen alkutaival.
Sisällissodan jälkeen Suomen hallitusmuodoksi oli tulossa monarkia. Kuninkaanvalinnasta oli eriäviä mielipiteitä ja lopulta tukeuduttiin Saksaan, kuten mm. valtionhoitaja Pehr Evind Svinhufvud ja pääministeri Juho Kusti Paasikivi halusivat, mutta mitä mm. sotajohdossa ansioitunut C. G. E. Mannerheim vastusti. Suomelle ehdittiinkin jo valita kuninkaaksi Friedrich Karl, mutta kuningaskuntahanke jäi sikseen, kun Saksa hävisi ensimmäisessä maailmansodassa. Suomesta tuli tasavalta, jonka hallitusmuoto vahvistettiin 17. heinäkuuta 1919. Pian tämän jälkeen Suomen ensimmäiseksi presidentiksi valittiin K. J. Ståhlberg.
Vuonna 1920 Suomi solmi Tartossa, Virossa rauhan- ja rajasopimuksen Neuvosto-Venäjän kanssa. Sopimuksessa määriteltiin ensimmäistä kertaa itsenäisen Suomen rajat, joiksi määrättiin Suomen suuriruhtinaskunnan rajat. Itä-Karjalan rajakuntien Repolan ja Porajärven asukkaat olivat vaatineet kuntien liittämistä Suomeen ja käytännössä ne olivat jo olleetkin Suomen hallinnassa, mutta rauhansopimuksella ne palautettiin Venäjälle. Suomi sai kuitenkin Venäjältä Petsamon alueen ja samalla yhteyden Jäämerelle ja Liinahamarin sataman.
Suhteita Neuvosto-Venäjään, vuodesta 1922 lähtien Neuvostoliittoon, rasitti myös Itä-Karjalan asema. Suomi halusi laajempaa autonomiaa vedoten asiaa koskeneisiin Tarton rauhansopimuksen määräyksiin, Neuvostoliitto katsoi nimellisen autonomian riittävän. Kansainliitto ratkaisi asian Neuvostoliiton sisäiseksi.
Toinen ongelma koski Ahvenanmaata, jonka Ruotsi oli miehittänyt Suomen sisällissodan aikana. Ahvenanmaalaiset halusivat liittyä Ruotsiin, mutta vaatimus hylättiin tiukasti. Viimein Kansainliitto ratkaisi kysymyksen 1921 Suomen toivomusten mukaan.
Suomen turvallisuusongelmaa pyrittiin ratkaisemaan puolustusliitolla Viron, Latvian ja Puolan kanssa, eduskunta ei kuitenkaan ratifioinut sopimusta, ja 1932 solmittiin Suomen ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus. 1930-luvun loppupuoliskolla suunniteltiin puolustusliittoa Suomen ja Ruotsin välille, tämäkin hanke kariutui mm. Neuvostoliiton vastustaessa Ahvenanmaan uudelleenlinnoittamista.
1920- ja 1930-luvuilla Suomea pitkään vaivanneet rakenteelliset ristiriidat pyrittiin ratkaisemaan. Ruotsin- ja suomenkielisen väestönosan välinen kieliriita onnistuttiin lopettamaan kielilainsäädännöllä. Ruotsin kielen asemaa heikennettiin kuitenkin vasta 1930-luvun loppua kohti.
Vuonna 1918 70 prosenttia väestöstä sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta. Vuosien 1919 ja 1922 maauudistuksilla parannettiin maaseudun vuokraviljelijöiden ja maatyöläisten asemaa. Lakiuudistusten perusteella lunastettiin itsenäisiksi yhteensä 126 000 torppaa, mäkitupaa ja lampuotitilaa.
Ståhlbergin presidenttikaudella 1919–1925 oikeisto ja keskustaryhmät olivat vallassa. Pisimpiin vankeustuomioihin sisällissodan jälkeen tuomitut armahdettiin. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue järjestäytyi uudelleen Väinö Tannerin johdolla ja muodostettuaan vähemmistöhallitukseen 1926 järjesti yleisen armahduksen.
Ståhlberg ajoi tietoisesti vahvaa eheyttämispolitiikkaa, pienentääkseen sisällissodassa syntynyttä kuilua suomalaisten välillä. Hänen kaudellaan maassa tehtiin lukuisia sosiaalisia uudistuksia lainsäädännössä ja verotuksessa, mitkä lisäsivät tasa-arvoa ja kasvattivat elintasoa.
Radikaaleimmat sosiaalidemokraatit pakenivat Venäjälle sisällissodan loppuvaiheessa ja perustivat siellä elokuussa 1918 Suomalaisen Kommunistisen Puolueen, joka ei saanut toimia laillisesti Suomessa. Niinpä SKP liittolaisineen perusti lailliseksi muodokseen Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen, joka sai vuoden 1922 vaaleissa 27 paikkaa. Poliisi kuitenkin pidätti kaikki sen kansanedustajat maanpetoksesta syytettynä ja kielsi puolueen vuonna 1923. Kommunismin kasvun myötä järjestyi fasistinen Lapuan liike, joka 1929–1932 toimi kommunistisia sanomalehtiä vastaan, järjesti massamielenilmauksia ja terrorisoi yksittäisiä kansalaisia toimeenpanemalla muilutuksia. Kommunisteja estettiin osallistumasta 1930 vaaleihin ja kommunistien toiminta kaikissa muodoissaan kiellettiin. Kommunistilaeilla rajoitettiin paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapautta.
Svinhufvud nostettiin presidentiksi 1931 lapualaistenkin tuella. Pian liike kääntyi sosiaalidemokraattejakin vastaan ja vuoden 1932 Mäntsälän kapinana tunnetun vallankaappausyrityksen jälkeen presidentti puuttui asiaan ja sai radiopuheellaan kapinan loppumaan. Samoihin vuosiin sattui myös talouspula, jonka kärjistymänä koettiin muun muassa Nivalan konikapina.
Suuri epäonnistuminen oli vuosien 1919–1932 kieltolaki, joka johti rikosten määrän ja laittomuuden kasvuun ja lisäsi merkittävästi alkoholin kulutusta. Kieltolaki lopetettiin vasta kansanäänestyksen jälkeen 1932.
Toinen maailmansota.
Toisen maailmansodan aikana Suomi kävi kolme sotaa: talvisodan, jatkosodan sekä Lapin sodan.
Elokuussa 1939 tehdyn Neuvostoliiton ja Saksan välisen Molotov–Ribbentrop-sopimuksen salainen lisäpöytäkirja määritteli Suomen kuuluvan Neuvostoliiton etupiiriin. Syksyllä 1939 Neuvostoliitto vaati neuvotteluja Leningradin turvaamiseksi ja vaati Suomelta aluetta Karjankannakselta, tukikohtaa Hangosta ja Suomenlahden ulkosaaret. Virallisen neuvostopropagandan mukaan alueluovutukset olisi korvattu vaihtona alueisiin Itä-Karjalasta (Porajärvi ja Repola).
Neuvottelujen katkettua Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta 1939 järjestämiensä ns. Mainilan laukausten jälkeen ja alkoi talvisota. Huolimatta monista voitoista puolustus Karjalankannaksella oli murtumaisillaan. Moskovan rauha 13. maaliskuuta 1940 päätti sodan, ja Suomen täytyi luovuttaa Karjalankannas, Laatokan Karjala, Raja-Karjala, Suomenlahden ulkosaaret (luovutettu Karjala) sekä Kuusamon ja Sallan itäosat ja Petsamosta Kalastaja- ja Srednisaarentojen länsiosat ja vuokrata Hangon tukikohta Neuvostoliitolle 30 vuodeksi.
Pohjoismaisen puolustusliiton suunnittelua jatkettiin talvisodan päätyttyä. Hanke kuitenkin kariutui jälleen.
Kansallissosialistisen Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon, Suomi liittyi Saksan rinnalle kesäkuussa 1941 tavoitteena ainakin saada luovutetut alueet takaisin. Näin aluksi kävikin, mutta lisäksi suuri osa Itä-Karjalaa miehitettiin pyrkimyksenä luoda Suur-Suomi. Jatkosota päättyi lopulta kesän 1944 perääntymiseen ja uusin aluemenetyksin. Moskovassa 19. syyskuuta 1944 solmitun välirauhasopimuksen mukaan saksalaiset oli ajettava maasta. Tämän jälkeen käytiin Lapin sota aiempaa liittolaista Saksaa vastaan Lapissa päättyen 27. huhtikuuta 1945. Saksan joukot tuhosivat perääntyessään suuria alueita Lapissa.
Välirauhansopimuksen mukaan Suomen täytyi talvisotaa seuranneiden aluemenetysten lisäksi luovuttaa Petsamo ja vuokrata Porkkala 50 vuodeksi tukikohdaksi. Sotakorvauksiksi määrättiin 300 miljoonaa dollaria. Lopullisesti välirauhansopimuksen ehdot vahvistettiin Pariisin rauhassa 1947.
Puolueeton Suomi.
Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli harmaalla vyöhykkeellä länsivaltojen ja Neuvostoliiton välissä. Suomen ja Neuvostoliiton välinen vuonna 1948 solmittu sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta eli YYA-sopimus liitti – tiukimman tulkinnan mukaan – Suomen sotilaallisesti tavallaan samaan leiriin Neuvostoliiton kanssa, vaikka Suomi virallisesti selitti olleensa puolueeton valtio. Sopimusta jatkettiin vuosina 1955, 1970 ja 1983. Monet poliitikot käyttivät neuvostosuhteita puoluepoliittisten kiistojen selvittelyyn, mikä tietysti johti Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvuun. Toiset taas työskentelivät määrätietoisesti Neuvostoliiton vaikutuksen vastustamiseksi.
Kun sotakorvaukset oli maksettu, kauppa Neuvostoliittoon jatkui ja oli jopa 25 prosenttia ulkomaankaupasta 1980-luvulla. Neuvostoliitto luopui Porkkalan tukikohdasta ennenaikaisesti 1956.
Neuvostoliiton katsotaan useaan kertaan pyrkineen puuttumaan epäsuorasti tai muutoin painostamalla Suomen sisäpoliittiseen tilanteeseen ja hallitusratkaisuihin, kuten 1958 yöpakkashallituksen hajotuksessa ja lokakuun 1961 noottikriisissä.
1960-luvun lopulta 1980-luvun alkuun varsinkin kulttuuri- ja mediakentässä näkyi ns. taistolaisuus, SKP:n neuvostomielistä vähemmistöä myötäillyt ja Neuvostoliittoa ihaillut äärivasemmistolainen liike.
Vuoden 1973 alussa Kekkonen valittiin poikkeus­lailla presidentiksi ilman vaaleja ja vastaehdokkaita, mitä nykyään jotkut pitävät demokratiavajeen aallonpohjana ja merkinneen Kekkoselle lopullista yksinvallan aikakauden alkua. Toisin kuin nykyään, tuohon aikaan Suomessa presidentillä oli erittäin paljon valtaa ja hän saattoi halutessaan hajottaa eduskunnan ja hallituksen lähes mielivaltaisesti.
Vuonna 1973 Suomi solmi kuitenkin länsi-eurooppalaisten maiden kanssa EEC-vapaakauppasopimuksen. EEC-sopimusta vastustettiin Helsingin Sanomissa julkaistulla koko sivun ilmoituksella, jonka olivat allekirjoittaneet monet vieläkin tunnetut poliitikot.
Vuonna 1975 Helsingissä järjestettiin ETYK, joka paitsi vahvisti Kekkosen ja Suomen puolueettomuusasemaa länsimaiden silmissä, niin myös kylvi tulevan Itä-Euroopan kommunististen hallitusten hajoamisen siemenet, kun ETYK:n ns. kolmannen korin luettelemien ihmisoikeuksien innostamana Itä-Euroopan maissa oppositiovoimat perustivat ns. Helsinki-ryhmiä.
Vasta 1989 Mihail Gorbatšovin Suomen vierailun yhteydessä Neuvostoliitto tunnusti selväsanaisesti Suomen puolueettomaksi maaksi.
Suomi yhdentyneessä Euroopassa.
Vuonna 1991 tapahtunut Neuvostoliiton romahdus tuli Suomelle täytenä yllätyksenä, mutta sitä käytettiin heti hyväksi. Suomi hylkäsi yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksesta muut sotilaalliset kohdat paitsi rajasopimukset. Vuonna 1992 Suomi ja Venäjä solmivat YYA-sopimuksen korvaavan ns. naapuruussopimuksen suhteiden perusteista.
1991 pankkikriisin ja Neuvostoliiton vientikaupan romahduksen seurauksena Suomen talous aloitti sukelluksensa syvimpään lamaansa sitten 1930-luvun suuren laman (kts. Suomen 1990-luvun alun lama). Muutamassa vuodessa katosi 450 000 työpaikkaa, ja työttömyys nousi kohisten 16 prosenttiin. Vasta 1994 bruttokansantuote kääntyi uudelleen nousuun.
Suomen ja Euroopan yhteisön lähentyminen alkoi syksyllä 1989 ensin päätöksellä liittyä EFTA:n EY:n talousalueet yhdistävään Euroopan talousalueseen (ETA). Se kuitenkin astui voimaan vasta 1. tammikuuta 1994, jolloin neuvottelut varsinaisesta jäsenyydestäkin olivat jo pitkällä.
Ensimmäisenä EY-jäsenyyden puolesta otti kantaa Suomen talouselämän etujärjestöt 1990-luvun alussa. Poliitikot olivat ainakin julkisuudessa pitkään varauksellisia välttäen ärsyttämästä muutoksessa olevaa Neuvostoliittoa. Vielä Yleisradion vaalitentissä maaliskuussa 1991 puolueiden puheenjohtajista ainoastaan RKP:n Ole Norrback oli avoimesti jäsenyyden kannalla eikä EY-jäsenyyden hakemista kirjattu suoraan Esko Ahon (kesk.) hallitusohjelmaankaan. Presidentti Mauno Koivisto oli varovainen ja asetti sanansa myöhemmin keväällä 1991 tarkasti "En ole sitä viime aikoina paljon viitsinyt vastustaakaan". Kevään ja kesän 1991 aikana kokoomus ja oppositiopuolue SDP muuttivat kantansa EY-myönteisiksi ja kun vielä pääministeri Aho kääntyi jäsenyyden taakse syksyn mittaan, antoi hallitus tammikuussa 1992 selonteon eduskunnalle, jossa päädyttiin ehdottamaan jäsenyyden hakemista.
Eduskunnan myönteisen äänestyksen jälkeen Suomen EY-jäsenhakemus jätettiin 18. maaliskuuta 1992 ja jäsenyysneuvottelut alkoivat 1. helmikuuta 1993 samanaikaisesti Ruotsin ja Itävallan kanssa. Jäsenyysneuvotteluissa yksi kiperistä kysymyksistä oli Suomen pohjoisen ilmaston huomioon ottaminen maataloustukipolitiikassa. Myönnytyksenä Suomi sai lopulta luvan tukea maataloutta myös omin varoin EY-tukien lisäksi. Jäsenyysneuvottelut saatiin päätökseen saman aikaan, kun Martti Ahtisaaresta tuli Suomen 10. ja samalla ensimmäinen suoralla kaksivaiheisella kansanvaalilla valittu presidentti.
EY-jäsenyyden tärkeyttä perusteltiin julkisuudessa erityisesti taloudellisilla syillä ja pääsyllä mukaan päätöksentekoon, mutta myös turvallisuuspoliittinen näkökulma oli monille vähintäänkin yhtä tärkeä. Jäsenyydestä pidettiin Esko Ahon aiemman lupauksen mukaisesti 16. lokakuuta 1994 Suomen kaikkien aikojen toinen neuvoa-antava kansanäänestys. Siinä 57 % äänesti jäsenyyden puolesta. Ahvenanmaalla järjestettiin oma erillinen kansanäänestys, joka sekin oli jäsenyyden puolesta.
1. tammikuuta 1995 Suomi liittyi Euroopan unioniin, joksi EY:tä nyt Maastrichtin sopimuksen voimaantulon myötä kutsuttiin. 1999 Suomen markka kiinnitettiin euroon pysyvästi siten, että 5,94573 markkaa on 1 euro. Vuonna 2002 eurosta tuli käteisvaluutta ja markka poistui käytöstä kahden kuukauden siirtymäajan jälkeen 1. maaliskuuta 2002.
Aiheesta muualla.
*


Pablo Picasso.
Pablo Diego José Francisco de Paula Juan Nepomuceno María de los Remedios Cipriano de la Santísima Trinidad Ruiz y Picasso (25. lokakuuta 1881 – 8. huhtikuuta 1973) oli espanjalainen kuvataiteilija. Hän ei ollut vain taidemaalari, vaan monipuolinen graafikko ja kuvanveistäjä. Hän oli yksi 1900-luvun huomattavimmista taiteilijoista. Hänen tuotannossaan on nähtävissä lähes kaikki 1900-luvun taiteen suuntaukset ja hänen vahva persoonallinen taiteensa vaikutti taiteen suuntausten syntyyn. Hän suunnitteli myös pukuja ja lavastuksia uransa alkuvuosina venäläisen Sergei Djagilevin perustamalle Ballets Russes -balettiseurueelle.
Picasso oli taidemaalari, mutta hän teki myös grafiikkaa, keramiikkaesineitä ja veistoksia sekä kirjoitti runoja. Erityisesti Picasso tunnetaan sinisestä kaudestaan, kubistisen ja surrealistisen tyylin käytöstä sekä kollaasin ja assemblaasin käytöstä kuvataiteessa. Eräs Picasson kuuluisimmista maalauksista on "Guernica", joka esittää saksalaisten pommittamaa Guernican kaupunkia Espanjan sisällissodassa.
Kansainvälisen taidevarkausrekisterin mukaan Picasson töitä on varastettu enemmän kuin kenenkään muun koko maailmassa.
Elämä.
Modigliani, Picasso ja André Salmon 1916
Pablo Picasso syntyi Málagassa, Espanjassa. Hänen koko nimensä oli Pablo Diego José Santiago Francisco de Paula Juan Nepomuceno Crispín Crispiniano de los Remedios Cipriano de la Santísima Trinidad Ruiz Blasco y Picasso. Hänen isänsä oli José Ruiz y Blasco ja äiti Maria Picasso y Lopez. Nuoruudessaan hän otti nimekseen Ruiz Blasco isänsä mukaan, mutta alkoi käyttää äitinsä sukunimeä noin vuodesta 1901 lähtien.
Picasson isä, José Ruiz y Blasco oli itsekin taidemaalari, joka opetti eri taideoppilaitoksissa sekä toimi kuraattorina paikallisessa taidemuseossa ja nimitettiin myöhemmin Barcelonan taideakatemian professoriksi. Häneltä Picasso sai muodollisen taiteellisen koulutuksensa. Picasso ei päättänyt taideopintojaan, vaan keskeytti opinnot San Fernandon kuninkaallisessa taideakatemiassa Madridissa ensimmäisen opiskeluvuotensa aikana ja siirtyi kuusitoistavuotiaana vanhempiensa kotikaupunkiin Barcelonaan ryhtyäkseen itsenäiseksi ammattitaiteilijaksi.
Picasso oli pasifisti ja hän pysyi puolueettomana ensimmäisen maailmansodan, Espanjan sisällissodan ja toisen maailmansodan aikana. Koska hän asui Pariisissa sotien aikana, hänellä ei ollut velvollisuutta liittyä armeijaan. Vaikka Picasso tuomitsi Francon fasistit taiteensa kautta, hän ei liittynyt aseelliseen taisteluun. Maalaus "Guernica" oli monta vuotta esillä New Yorkin Modernin taiteen museossa MoMAssa, koska Picasso vaati, että teos ei saa palata Espanjaan, ennen kuin maahan oli palautettu demokratia. "Guernica" palautettiin Espanjaan 1981 Casón del Buen Retiroon 1992 ja myöhemmin ripustettiin Madridin Reina Sofían museoon.
Picasso vietti aikaansa 1900-luvun alussa Espanjassa ja Pariisissa. Hän muutti Pariisiin ja asui loppuelämänsä Ranskassa. Muutamia viikkoja ennen Saksan miehitystä keväällä 1940 hän haki Ranskan kansalaisuutta, mutta se evättiin turvallisuuspoliisin kielteisen lausunnon takia. Hän pysyi loppuelämänsä Espanjan kansalaisena, vaikka vastusti voimakkaasti Francon diktatuuria.
Toisen maailmansodan jälkeen Picasso liittyi Ranskan kommunistiseen puolueeseen, ja osallistui kansainväliseen rauhankonferenssiin Puolassa. Puolueen kritiikki Stalinin muotokuvan epärealistisuudesta viilensi hänen välejään politiikkaan.
Naiset ja Picasso.
Picassolla oli joukko rakastajattaria ja neljä lasta kolmen naisen kanssa. 1900-luvun alkuvuosina hänellä oli suhde Fernande Olivierin kanssa. Nainen esiintyy useissa sinisen ja vaaleanpunaisen kauden maalauksissa. Saavutettuaan mainetta ja varallisuutta Picasso jätti Fernanden ja ryhtyi suhteeseen Marcelle Humbertin kanssa, jota hän kutsui Evaksi. Kun Eva oli kuolemaisillaan, Picasso jätti hänet. Vuonna 1918 Picasso nai Olga Koklovan, Sergei Diaghilevin kiertueen ballerinan. Olga tutustutti Picasson 1920-luvun yläluokan elämään Pariisissa. He saivat pojan, Paulon. Vuonna 1927 Picasso tapasi alaikäisen, 17-vuotiaan, Marie-Thérèse Walterin, jonka kanssa hän aloitti salaisen suhteen. Avioliitto Olgan kanssa päättyi, mutta Picasso ei halunnut jakaa omaisuuttaan, ja he olivat virallisesti naimisissa Olgan kuolemaan 1955 saakka.
Marie-Thérèse synnytti tyttären, Mayan, mutta eli turhaan toivossa, että Picasso naisi hänet jonakin päivänä. Hän hirttäytyi heidän ensitapaamisensa 50-vuotispäivänä vuonna 1977, neljä vuotta Picasson kuoleman jälkeen. Pariisin vapautuksen jälkeen 1944 Picasso lähestyi suhteessaan nuoreen taideopiskelijaan, Françoise Gilotiin. He saivat kaksi lasta, Clauden ja Paloman. Françoise jätti Picasson viimein vuonna 1953 henkisen väkivallan ja uskottomuuden vuoksi. Jo 70-vuotiaalle Picassolle, joka oli tottunut alistuviin naisiin, tämä oli kova isku. Pian Picasso alkoi seurustella Jacqueline Roquen kanssa. He olivat yhdessä koko Picasson loppuelämän ja menivät naimisiin vuonna 1961.
Tuotanto.
a> on tyypillinen aihe Picasson 1930-luvun töissä.
Pitkällä 78 vuotta kestäneellä taiteilijaurallaan Picasso oli erittäin tuottelias. Hän maalasi noin 13 500 taulua, teki 100 000 piirrosta ja grafiikkatyötä sekä noin 300 veistosta ja keramiikkatyötä. Lisäksi häneltä on olemassa lukuisia kirjankuvituksia. Vuonna 1980 Museum of Modern Artissa New Yorkissa pidettiin näyttely, joka täytti koko museon yksinomaan Picasson töillä.
Ennen vuotta 1901.
Picasson koulutus isänsä johdolla alkoi ennen vuotta 1890. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa kuvailmaisun kehitystä voi seurata Barcelonan "Museu Picasso"ssa. Vuoden 1893 aikana hänen varhaisimpien töidensä lapsellisimmat piirteet karsiutuivat pois ja taidemaalarin ura alkoi.
Akateeminen realismi on havaittavissa 1890-luvun puolen välin jälkeisessä tuotannossa. Picasso opiskeli Charles Barguen kurssin mukaan kopioimalla kipsimallien mukaan tehtyjä litografioita asuessaan Barcelonassa. Hän maalasi muotokuvan tädistään Pepasta 1896. Vuonna 1897 realismia alkoi sävyttää symbolistiset vaikutteet. Eräs maisemamaalausten sarja sai tulkintansa ei-naturalistisina, violetteina ja vihreinä värisävyinä. Seurasi se, jota jotkut kutsuvat hänen modernistiseksi kaudekseen (1899-1900). Hän oli alttiina Rossettin, Toulouse-Lautrecin ja Edvard Munchin teoksille ja yhdisti teoksiinsa vanhojen mestarien, kuten El Grecon ihailun.
Sininen kausi.
"La Vie", 1903. Picasson sinisen kauden tunnusomaisia piirteitä olivat siniset ja sinivihreät värit sekä surulliset aiheet.
Picasson sininen kausi (1901–1904) sisältää synkkiä maalauksia, joiden sävyinä ovat siniset ja sinivihreät värit, joita muut värit vain harvoin lämmittävät. Picasson karuun värienkäyttöön ja joskus surullisiin aiheisiin – prostituoidut ja kerjäläiset ovat tavallisia aiheita – vaikutti matka Espanjan halki ja hänen ystävänsä Carlos Casagemasin itsemurha. Sininen kausi kulminoitui synkkään, allegoriseen maalaukseen "La Vie" (1903).
Sama tunnelma on tunnetussa etsauksessa "Niukka ateria" (1904), joka kuvaa sokeaa miestä ja näkevää naista, molemmat laihtuneina, istumassa lähes tyhjän pöydän ääressä. Sokeus on tämän kauden Picasson teoksissa toistuva teema, joka esitetään muun muassa maalauksessa "Sokean miehen ateria" (1903) ja "Celestinan muotokuva"ssa (1903). Muita usein toistuvia teemoja ovat taiteilijat, akrobaatit ja harlekiinit. Harlekiinista, komediahahmosta, joka usein kuvataan ruudutetuissa vaatteissa, tuli Picasson henkilökohtainen symboli.
Vaaleanpunainen kausi.
Vaaleanpunaista tai "rosé" kautta (1905–1907) luonnehtii iloisempi tyyli, jossa on oransseja ja vaaleanpunaisia värejä ja jälleen useita harlekiineja. Picasso tapasi Fernande Olivierin, kuvanveistäjien ja taiteilijoiden elävän mallin Pariisissa vuonna 1904. Lämmin suhde hänen kanssaan vaikutti useisiin tämän kauden teoksiin, kuten myös lisääntyvä ranskalaisen maalaustaiteen vaikutus.
Afrikkalaisvaikutteinen kausi.
"Avignonin naiset", 1907 on Picasson afrikkalaisvaikutteisen kauden tuotantoa.
Picasson afrikkalaisvaikutteinen kausi (1907–1909) alkoi kahdella hahmolla, jotka on kuvattu oikealla puolella hänen maalauksessaan "Avignonin naiset" ("Les Demoiselles d'Avignon"), jota innostivat afrikkalaiset taide-esineet. Tämän kauden aikana kehittyneet muotoa koskevat ideat johtivat suoraan seuraavaan, kubistiseen vaiheeseen.
Analyyttinen kubismi.
Analyyttinen kubismi (1909–1912) on maalaustyyli, jonka Picasso kehitti Braquen kanssa käyttäen yksivärisiä, ruskeahkoja värejä. Molemmat taiteilijat irrottivat esineitä taustoistaan ja ”analysoivat” niiden muotojen ominaisuuksia. Picasson ja Braquen maalaukset ovat tähän aikaan hyvin samanlaisia.
Synteettinen kubismi.
Synteettinen kubismi (1912–1919) on kubismin myöhempi kehitysvaihe, jossa leikatut kappaleet – usein tapeteista tai sanomalehden sivuilta – liimataan sommitelmiksi, jolloin syntyivät ensimmäiset kollaasit.
Klassismi ja surrealismi.
Ensimmäisen maailmansodan mullistusten jälkeisinä vuosina Picasso tuotti teoksia uusklassiseen tyyliin. Tämän ”paluun järjestykseen” voi nähdä useiden eurooppalaisten taiteilijoiden teoksissa 1920-luvulla, kuten Andre Derainin, Giorgio de Chiricon ja uusasiallisen liikkeen taiteilijoiden teoksissa. Picasson maalaukset ja piirustukset tällä kaudella tuovat usein mieleen Ingresin tuotannon.
1930-luvulla Minotauros-härkä korvasi harlekiinin usein toistuvana aiheena. Minotauroksen käyttö johtui osittain hänen yhteyksistään surrealisteihin, jotka usein käyttivät härkää symbolinaan. Minotauros ilmestyi myös Picasson "Guernica"an.
Saksalaisten pommittaman espanjalaisen Gernikan kaupungin tuhon kuvaus lienee Picasson kuuluisin teos. Tässä suuressa maalauskankaassa ruumiillistuu monille sodan ihmisvastaisuus, rujous ja toivottomuus. "Guernica" oli ripustettu New Yorkin Modernin taiteen museoon MoMAan pitkäksi aikaa. Vuonna 1981 se palautettiin Espanjaan ja esitettiin Casón del Buen Retirossa. Vuonna 1992 maalaus ripustettiin Madridin Reina Sofia taidemuseoon.
Myöhäistuotanto.
Picasson tyyli muuttui jälleen 1950-luvulla, kun hän alkoi tuottaa uudelleentulkintoja suurten maalaustaiteen mestareiden teoksista. Hän maalasi sarjan teoksia, jotka perustuvat Velazquezin maalaukseen "Hovinaiset". Hän teki vastaavia uudelleentulkintoja myös Goyan, Poussinin, Manetin, Courbetin ja Delacroixin teoksista.
Hän sai tehtävän tehdä pienoismalli suureen, 15 metriä korkeaan julkiseen veistokseen, joka rakennettiin Chicagoon. On epäselvää, kuvaako veistoksen hahmo lintua, hevosta, naista vai täysin abstraktia hahmoa. Kun veistos paljastettiin vuonna 1967, Picasso kieltäytyi vastaanottamasta 100 000 dollarin maksua siitä ja lahjoitti rahat kaupunkilaisille.
Picasson loppukauden teokset ovat tyylien sekoitus ja ilmaisukeinot muuttuivat jatkuvasti hänen elämänsä loppuun asti. Omistautumalla täysin työlleen Picassosta tuli rohkeampi, hänen teoksistaan tuli myös värikkäämpiä ja ilmaisevampia. Vuosina 1968-1971 hän tuotti kuin kaatamalla maalauksia ja satoja kuparietsauksia. Noihin aikoihin useimmat pitivät näitä teoksia vanhan impotentin miehen pornograafisina fantasioina tai parhaan ikänsä ohittaneen taiteilijan töherryksinä. Vasta Picasson kuoleman jälkeen huomattiin, että Picasso oli jo löytänyt uusekspressionismin ja oli ollut, kuten niin usein ennenkin, edellä aikaansa.
Näyttelyt ja museot.
Picasson merkittävä taiteellinen läpimurto oli 1939-40 New Yorkin Modernin taiteen museossa MoMAssa pidetty retrospektiivinen näyttely. Näyttely esitteli taiteilijan sankarina ja toi esille hänen taiteilijuutensa laajuuden.
Tukholman Moderna Museetissa järjestettiin 1988-89 Picasson näyttely, jossa oli sata maalausta, 21 veistosta, 188 akvarellia, guassia, kollaasia ja piirustusta, sekä 69 grafiikan vedosta.
Picasson töitä on esillä muun muassa Musée Picasson kokoelmissa Pariisissa. Picasson maalaus "Guernica" on esillä Madridissa Museo Reina Sofíassa. Picassolle omistettuja nimikkomuseoita on ainakin Barcelonassa, syntymäkaupunki Malagassa, Pariisissa, Münsterissä ja Madridissa. Varhaisin niistä oli Barcelonan "Museu Picasso", joka avattiin vuonna 1963.


Small talk.
Small talk tarkoittaa kielitieteessä sosiaalisia suhteita muodostavaa, ylläpitävää ja edistävää lyhytsanaista keskustelua, jonka tarkoituksena on muun muassa "jään murtaminen" rentouttavan yhdessäolon merkeissä. Sen toteutustapana on yhdessä oleminen sanomatta mitään tärkeää ja haitallista. Small talk edeltää kuitenkin usein siirtymistä varsinaiseen asiaan. Sen seurauksena on usein samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten esitteleminen toisilleen
kolmannen, molempien asianomaisten kiinnostuksen kohteet tuntevan henkilön toimesta.
On kohteliasta olla kiinnostunut toisista ihmisistä. Etenkin liikeyhteyksissä täytyy kyetä ylläpitämään pientä keskustelua. Silloin keskustellaan säästä, yleisistä ajankohtaisista tapahtumista tai mahdollisista yhteisistä harrastuksista. Jos tunnetaan jo hieman paremmin, voidaan keskustella myös perheen kuulumisista. On neljä aihepiiriä, joista monien mielestä ei ole soveliasta avata keskustelua uusien tuttavuuksien kanssa; näitä ovat uskonto, politiikka, seksi ja raha.


Arvonimi.
Arvonimi voidaan antaa ansioituneelle henkilölle, joka on kunnostautunut hallitsijan palveluksessa tai muuten teoillaan tai sanoillaan edistänyt yhteistä hyvää. Arvonimet voivat olla perinnöllisiä, jolloin puhutaan aatelista, tai henkilökohtaisia virka-aatelin arvonimiä.
"Koko Venäjän, Moskovan, Kiovan, Vladimirin ja Novgorodin Keisari ja itsevaltias, Kasanin, Astrakanin, Puolan, Siperian ja Taurian Kersonessoksen Tsaari, Pihkovan herra ja Smolenskin, Liettuan, Volhynian, Podolian ja Suomen suuriruhtinas, Viron, Liivinmaan, Kuurinmaan ja Semgallenin, Samogitian, Bialystokin, Karjalan, Tverin, Jugorian, Permin, Vjatkan, Bulgarian ja muiden maiden ruhtinas, Nižni-Novgorodin, Tšernigovin, Rjazanin, Polotskin, Rostovin, Jaroslavin, Beloe Ozeron, Udorian, Obdorian, Vitebskin ja Mstislavin ja koko pohjoisen alueen herra ja suuriruhtinas, Iberian, Kartalinian, Georgian ja Kabarinian ja Armenian herra ja hallitsija, Tšerkessien ja vuoristoruhtinaiden ym. Perintöruhtinas ja Hallitsija, Norjan perillinen, Schleswig-Holsteinin, Dithmarschenin ja Oldenburgin herttua jne. jne.". Monissa asiakirjoissa tosin käytettiin lyhempää, ainoastaan Venäjään, Puolaan ja Suomeen viittaavaa arvonimiluetteloa.
Arvonimet Suomessa.
Perinnöllisiä aatelin arvonimiä ei enää Suomessa myönnetä, mutta suvut, jotka on aikaisemmin aateloitu, voivat edelleen käyttää arvonimiään. Mitään erioikeuksia aatelilla ei Suomessa eikä muualla Euroopassa enää ole lukuun ottamatta Englannin parlamenttia, jossa ylähuoneen pääreillä edelleen on hieman lainsäädäntövaltaa.
Jäänteenä aikaisemmasta arvonimikäytännöstä tasavallan presidentti voi jakaa erilaisia arvonimiä "todellisen viran niitä seuraamatta". Tämä perustuu nykyään lakiin julkisista arvonannon osoituksista (1215/1999) ja sen nojalla annettuun asetukseen arvonimistä (381/2000). Vuodesta 1918 lukien arvonimiä on myönnetty yli 12000 kertaa. Arvonimeä haetaan tasavallan presidentiltä kirjallisesti perustellulla hakemuksella. Hakijana voivat olla yksityiset henkilöt tai organisaatiot, jotka tavallisesti maksavat veron arvonimen saajan puolesta.
Hovioikeus myöntää auskultoinnin hyväksytysti suoritettaneelle lakimiehelle varatuomarin arvonimen. Käräjäoikeuslain nojalla laamanni (käräjäoikeuden päällikkötuomari) voi myöntää lautamiehelle tunnustukseksi pitkästä ja ansiokkaasta (käytännössä ainakin kahdeksan tai yhdeksän vuotta kestäneestä)toiminnasta herastuomarin arvonimen.
Suomen hallintobyrokratiassa ministeriöiden korkeita virkamiehiä kutsutaan myös neuvoksiksi ja virka-arvoon liittyy aina jokin ministeriön toimialaan liittyvä nimike, näitä ovat mm. finanssineuvos, hallitusneuvos, maatalousneuvos, teollisuusneuvos jne.
Käytössä olevat suomalaiset arvonimet.
Suluissa olevat summat tarkoittavat arvonimestä maksettavan veron määrää. Jälkimmäinen summa osoittaa veron määrän silloin, kun arvonimen saaja on päätoimisessa virka- tai työsuhteessa taikka muussa siihen verrattavassa palvelussuhteessa valtioon, kuntaan tai kirkkoon. Muussa tapauksessa veroa maksetaan edellisen summan mukaan. Veron maksaa arvonimeä esittänyt taho, ei arvonimen saaja itse.
Viimeksi arvonimiluetteloa on muutettu tasavallan presidentin asetuksella tammikuussa 2012.


Miekkavalas.
Miekkavalas ("Orcinus orca") on delfiinien heimoon kuuluva valaslaji. Miekkavalas on ainoa "Orcinus"-sukuun kuuluva laji, ja se on delfiineistä suurin.
Tuntomerkit.
Miekkavalasuros painaa noin 7–10 tonnia ja on noin 7–9,8 metriä pitkä. Naaras painaa noin 4–6 tonnia ja on noin 6,4 metrin pituinen.
Miekkavalaan selkä ja sivut ovat mustat, silmän yläpuolella on soikea valkea laikku, kyljet sekä vatsa ovat valkeat. Väritys on hyvä suojaväri: ylhäältä päin katsottaessa musta selkä ei erotu vedestä, ja alhaalta päin katsottaessa valkoinen vatsa sulautuu auringon valaisemaan vedenpintaan. Selkäevän takana on valkea satulalaikku, vartalo on torpedomainen ja tukeva. Miekkavalaalla on melamaiset, päistään pyöristyneet kylkievät.
Urosten selkäevä voi olla 1,8 metriä korkea. Naarailla se on matalampi ja kaarevampi, mutta silti suurempi kuin millään muulla valaslajilla. Suussaan miekkavalailla on 10–13 paria hampaita, jotka ovat pitkiä ja teräviä, muodoltaan kartiomaisia. Hampaiden pituus on 7,6 cm.
Levinneisyys.
Miekkavalaita esiintyy lähes kaikissa maailman merissä. Ne ovatkin levinneet laajemmalle alueelle kuin mikään muu petoeläinlaji ja ovat ihmisen lisäksi laajimmalle levinnyt nisäkäslaji. Parhaiten miekkavalaat viihtyvät napa-alueiden viileissä rannikkovesissä, usein lahdissa ja vuonoissa. Eniten havaintoja on Japanin, Pohjois-Amerikan rannikon, Islannin, Norjan, Skotlannin ja Etelämantereen vesiltä. Miekkavalaiden tarkka määrä on tuntematon, mutta niitä arvioidaan olevan 100 000. Norjassa on mahdollista käydä katsomassa luonnossa miekkavalaita valassafareilla, joita järjestetään loka-tammikuussa. Vankeudessa erilaisissa eläinpuistoissa ympäri maailmaa elää 45 miekkavalasta (2002), joista 33 oli luonnosta pyydystettyjä ja loput vankeudessa syntyneitä.
Itämerellä miekkavalas on hyvin harvinainen vierailija, eikä sitä ole koskaan havaittu nykyisen Suomen aluevesillä. Sen sijaan niitä elää Venäjän Petsamossa, joka 1920–1940-luvuilla oli osa Suomea.
Ravinto.
Miekkavalaiden ruokavalio on monipuolinen: kaikkea kaloista, kalmareista ja mustekaloista lintuihin, merikäärmeisiin ja kilpikonniin ja jopa haihin, valkohai mukaan lukien; ne ovat myös ainoita valaita, jotka saalistavat myös muita nisäkkäitä, kuten esimerkiksi hylkeitä, mursuja ja toisia delfiinejä ja valaita, jopa suuria hetulavalaita. Miekkavalaiden ei myöskään tarvitse juuri pelätä muiden petoeläinten hyökkäyksiä.
Miekkavalaat saalistavat sekä yksin että parvensa kanssa. Ryhmässä ne pystyvät tappamaan myös itseään suurempia valaita. Pienet valaat, kuten pyöriäiset ja maitovalaat ovat kuitenkin yleisempiä saaliita. Vaikka kaskelotti on kooltaan suurimpia petoeläimiä, sekin voi joutua nälkäisten miekkavalaiden saaliiksi. Suurien valaiden kimppuun miekkavalaat eivät käy kuin harvoin, ja silloinkin kyseessä on useimmiten poikanen tai huonokuntoinen yksilö. Miekkavalaiden herkkua ovat hetulavalaiden kielet, mutta niitä miekkavalaat hakevat usein pyyntialusten mereen heittämistä jäännöksistä. Yhteensä ruokaa kuluu päivässä 227 kiloa. Ravintonsa miekkavalaat paikallistavat ultraäänien avulla, jotka heijastuvat takaisin kohteesta.
Yleensä miekkavalasparvet erikoistuvat jonkin tietyn saaliseläimen pyydystämiseen. Toisille kelpaavat hylkeet ja muut merinisäkkäät, toiset taas keskittyvät kaloihin. Miekkavalaat saalistavat kalaparvia säikäyttäen ne piirittämällä tai iskemällä pyrstöllä kaloja tainnoksiin. Piiritetty kalaparvi pidetään tiukasti koossa siihen asti kunnes jokainen miekkavalaslauman jäsen on vuorollaan käynyt syömässä. Hylkeitä saatetaan saalistaa kallistamalla jäälauttaa siten, että hylje valuu jonkun miekkavalaan suuhun. Suurempia nisäkkäitä, kuten kaskelotteja ja merileijonia miekkavalaat saalistavat tönimällä päällään saalista ja aiheuttamalla sille sisäisiä verenvuotoja. Argentiinassa Patagoniassa miekkavalaat pyydystävät rannalle lisääntymään kerääntyneiden merileijonien ja muiden hylkeiden poikasia loikkaamalla puoliksi rantaan niiden perässä ja raahaavat sitten saaliinsa hampaillaan mereen – missään muualla maailmassa miekkavalaat eivät tee näin. Lisäksi eräässä vesipuistossa eläneet miekkavalaat keksivät käyttää kalaa syöttinä lokkien pyydystämiseen.
Myös suuret hait, kuten härkähai, karttavat miekkavalaita. Kun vangituille härkähaille soitettiin äänitettä miekkavalaiden laulusta, ne tulivat äärimmäisen levottomiksi altaassaan.
Lauma ja elämä.
Naaraiden ikä on keskimäärin 50 vuotta, mutta ne voivat elää 80-vuotiaiksi. Urokset elävät keskimäärin 30 vuotta ja korkeintaan 50–60 vuotta. Vankeudessa miekkavalaat elävät keskimäärin 20-vuotiaiksi.
Täysikasvuinen miekkavalas ja poikanen hengittämässä ilmaa
Miekkavalaat ovat nopeimpia valaita: ne pystyvät pyrähdyksissä uimaan lähes 50 km/h, normaalin uintivauhdin ollessa kuitenkin 3–10 km/h. Miekkavalas on luokiteltu maailman nopeimmaksi merinisäkkääksi: erään Tyynellämerellä uineen yksilön nopeudeksi mitattiin lokakuussa 1958 55 km/h. Miekkavalaat käyvät normaalisti pinnalla hengittämässä puolen minuutin välein, mutta pystyvät olemaan sukelluksissa 15–20 minuuttia. Normaali sukellussyvyys on 60–180 metriä, mutta miekkavalaat voivat käydä jopa 300 metrin syvyydessä.
Miekkavalaat muodostavat perheitä, jotka rakentuvat emovalaan ympärille. Perheet pysyvät yhdessä koko elinikänsä. Laajennetut perheet muodostavat laumoja, jotka kuuluvat heimoihin, joiden yksilöitä yhdistää samanlainen ääntely. Laumoissa on yleensä 5–30 miekkavalasta, joskus jopa 100 yksilöä. Laumoissa on yleensä viidesosa täysikasvuisia uroksia, viidesosa poikasia sekä loput naaraita ja nuoria uroksia. Heimot muodostavat yhteisöjä, joita käytetään myös miekkavalaiden tunnistamisessa. Samaan miekkavalasyhteisöön kuuluvien yksilöiden välillä ei ole havaittu aggressiivista käytöstä. Miekkavalaille on tyypillistä yhteistyö, kommunikaatio ja keskinäinen luottamus.
Lisääntyminen.
Naaraat kantavat poikasta 14–15 kuukautta. Norjan rannikolla synnytysaika on loka-joulukuussa, ja paritumisaika pian tuon jälkeen. Synnytyksessä on mukana ainakin yksi toinen miekkavalas. Poikasia imetetään yli vuosi. Poikaset imevät useita kertoja tunnissa, pari sekuntia kerrallaan. Vastasyntynyt poikanen on pari metriä pitkä ja painaa 180 kiloa. Vankeudessa elävien valaiden perimää on yritetty monipuolistaa keinohedelmöityksellä. Kaliforniassa on eräässä eläinpuistossa kokeiltiin menetelmää miekkavalaisiin ja tuloksena oli 17 kuukauden kantoajan jälkeen poikanen, ensimmäinen keinohedelmöitetty valas.
Ääntely.
Miekkavalaat päästävät erilaisia ääniä: vihellyksiä, naukaisuja, narinaa, näppäilyjä ja naputtelua. Valaat käyttävät ääntään esimerkiksi silloin, kun lauma aikoo saartaa kalaparven yhdessä. Napsahduksia käytetään kaikuluotaukseen: saaliin paikallistamiseen ja ympäristön havainnointiin. Äänipulssit ovat kutsuääniä. Poikaset oppivat ääntelyn emoltaan, ja lähisukulaisten ääntely onkin eri tyyppistä kuin kaukaisten sukulaisten – sukupolvien aikana ääntely muuttuu niin paljon, että tarpeeksi etäiset sukulaiset eivät enää ymmärrä toisiaan. Myöskään eri heimoihin kuuluvat miekkavalaat eivät ymmärrä toisiaan. Miekkavalailla on siis useita eri "kieliä".
Suhde ihmiseen.
Ihmisten kimppuun miekkavalaat eivät yleensä ole käyneet. Ne ovat kuitenkin joskus aiheuttaneet vaaratilanteita pyydystäjilleen silloin, kun niitä vielä metsästettiin soutuveneistä harppuunoilla, erityisesti jos niiden lauman jäseniä on vahingoitettu. Joskus myös vankeudessa olleet miekkavalaat ovat aiheuttaneet vaaraa hoitajilleen.
Miekkavalaat ovat myös avustaneet valaanpyytäjiä. Yhtenä syynä voi olla se, että niiden on hankala päästä ilman tehokkaampien saalistajien apua käsiksi herkkuruokaansa, suurten valaiden kieliin ja muihin pehmeisiin osiin. Australiassa pyydystettiin vielä 1900-luvulla valaita harppuunoin ja siinä miekkavalaat olivat avuksi. Ensin ne paljastivat hyppimällä ryhävalaiden saapumisen, sitten jouduttivat saaliiden kuolemaa harppuunan iskemisen jälkeen ja saivat lopulta viedä niistä mukanaan haluamansa osat, jonka jälkeen ihmiset ottivat loput talteen.
Miekkavalaita on pyydystetty esimerkiksi Norjassa ja Islannissa, kun kalastajat ovat syyttäneet niitä kalakantojen pienentämisestä.
Kemikaalit.
a>n rannikolla. Alueen miekkavalaiden rasvakerroksesta otettujen näytteiden perusteella miekkavalaiden elimistössä on enemmän kemikaaleja kuin yhdelläkään muulla arktisten alueiden eläinlajilla.
Ympäristön saastuminen lisää miekkavalaiden sairastumisriskiä ja aiheuttaa lisääntymisongelmia. Tutkimusten mukaan arktisten alueiden eläimistä miekkavalaiden elimistössä on kaikkein eniten haitallisia kemikaaleja. Tämä on päätelty Norjan rannikolla elävien miekkavalaiden rasvakudoksesta otetuista näytteistä. Ennen näytteiden ottoa jääkarhuja pidettiin kemikaaleista eniten kärsivimpinä arktisten alueiden eläiminä, mutta tutkimuksen jälkeen käsitys on muuttunut. Tutkimusten mukaan miekkavalaiden elimistöstä mitatut torjunta- ja palonestoainepitoisuudet ovat suuremmat kuin yhdelläkään muulla arktisen alueen eläinlajille. Syynä suuriin kemikaalipitoisuuksiin juuri miekkavalailla lienee niiden asema ravintoketjun huipulla; saaliseläinten keskuudessa kiertävät kemikaalit päätyvät lopulta miekkavalaisiin. Miekkavalaiden rasvakudoksessa olevat kemikaalit ovat haitallisimmillaan varsinkin imetysten aikana, jolloin kemikaalit siirtyvät nopeasti myös poikasten elimistöön.
Miekkavalaista mitatut kemikaalipitoisuudet osoittavat selvästi pohjoisten merialueiden olevan huonommassa tilassa kuin on luultu. Varsinkin palonestoaineet voivat vaikuttaa suoraan eläinlajien keskushermostoon, käyttäytymiseen sekä lisääntymiseen. Eräs miekkavalaista löydetty vaarallinen kemikaali on yhdistetty laboratoriokokeissa pysyviin käyttäytymismuutoksiin. Lisäksi osa kemikaaleista saattaa luonnossa hajota vaarallisemmiksi kemikaaleihin ja niiden sekä jo luonnossa olevien kemikaalien yhteisvaikutus voi olla erityisen haitallista arktisten alueiden eläimistölle.


Julkinen palvelu.
Julkiset palvelut ovat palveluja, joita valtio ja kunnat rahoittavat paljolti verovaroista ja joilla tuotetaan kansalaisille tai asukkaille palveluja. Varsinkin hyvinvointivaltiossa näin on pyritty hyvinvointiin. Julkiset palvelut eivät tavoittele voittoa niin usein kuin kaupalliset, vaan tavoitteena usein on taata kaikille ihmisille mahdollisuus hyviin peruspalveluihin.
Yleistä.
Julkisia palveluja ovat usein ne, joita pidetään välttämättömänä modernille elämälle, joten niiden yleisen saatavuuden pitää olla turvattu (esimerkiksi vesi). Esimerkkinä palvelusta, jota ei pidetä välttämättömänä eikä tuoteta julkisesti, on hiustenleikkuu. Toisaalta välttämättömyys ei ole rationaalinen argumentti julkisen omistuksen puolesta, koska yksityinenkin voi tuottaa. Voidaan myös kysyä, toimivatko välttämättä saatavien palveluiden markkinat, jos kaupankäynti on määritelmän mukaan tavaroiden ja palveluiden vapaaehtoista vaihdantaa.
Useimmissa tapauksissa julkiset palvelut ovat palveluita, eivät tavaran valmistusta. Palvelut voi tuottaa paikallinen tai kansallinen monopoli, etenkin aloilla, joiden poliitikot muuten ajattelevat olevan luonnollisia monopoleja. Toisaalta jotkut katsovat luonnollisen yksityisen monopolin olevan tehokkaampi kuin lakisääteinen monopoli. Ei voida myöskään olla varmoja siitä, ettei kilpailua syntyisi.
Julkisen palvelun eri muodot.
Julkinen palvelu on yleensä järjestetty kolmella eri tavalla: Julkisen sektorin itse ylläpitämä, kilpailutettuna tai palvelusetelein.
Julkisen sektorin ylläpitämä.
Julkisen sektorin ylläpitämällä palvelulla tarkoitetaan palvelua jonka kunta tai valtio kustantaa sekä järjestää itse. Palvelun työntekijät ovat suorassa työsuhteessa julkiseen sektoriin. Palvelun resursseista päätetään kunnallisessa tai valtiollisessa elimessä. Julkisen sektorin ylläpitämä palvelu ei tavoittele voittoa, joskin esimerkiksi joukkoliikenteessä pyritään usein nollatulokseen. Julkisen sektorin ylläpitämä palvelu voi myös olla laillinen monopoli, jolloin ainoastaan julkisella palvelulla on oikeus toimia markkinoilla. Esimerkkejä tällaisista palveluista ovat Veikkaus ja Alko. Varsinkin laillisissa monopoleissa julkisen sektorin ylläpitämiä resursseja ei usein mitoiteta kysynnän, vaan poliittisen tahdon mukaan. Ongelma julkisten sektorin ylläpitämissä palveluissa on vaihtoehtojen (kilpailun) puute, mikä ei kannusta tai pakota luomaan palveluita vastaamaan kansalaisten kysyntää, tämän takia julkisen sektorin ylläpitämiä palveluita on viime aikoina korvattu kilpailutetuilla palveluilla.
Julkisen sektorin kilpailuttama.
Kilpailuttamalla pyritään tarjoamaan julkisesti rahoitettu palvelu joka ei kärsi niistä ongelmista joista julkisen sektorin ylläpitämä palvelu kärsii. Julkisen sektorin kilpailuttamassa palvelussa kunta tai valtio kustantaa palvelun mutta ulkoistaa palvelun järjestämisen vapaille markkinoille. Kilpailuttamalla palvelu yksityisillä hyödynnetään markkinatalouden luomaa hintainformaatiota millä päästään tehokkaampaan lopputulokseen -- toisaalta jos markkinatalous ei ole rakenteellisesti ehjä (se on esimerkiksi oligopoli), siitä ei saada markkinatalouden hyötyjä. Kilpailutuskaan ei anna kansalaisella todellista vaihtoehtoa valita palvelun tarjoajaa, sillä päätöksen käytettävästä yrityksestä tekee julkinen sektori, tämän takia on kehitetty palvelusetelijärjestelmä.
Julkisten palvelujen kilpailuttamisesta löytyy viime vuosilta esimerkkejä Suomesta ja ulkomailta koska EU vaatii jokaisen julkishallinnon hankinnalta kilpailutusta. Näitä ovat muun muassa joukkoliikenne, kuntien jätehuolto ja rakennusprojektit.
Kilpailuttaminen ei ole aina huono asia, mutta on esitetty kritiikkiä siitä, että se edistäisi yksityisten monopolien syntyä, joka johtaisi tuottajan poliittisen kontrollin katoamiseen. Onnistunut kilpailuttaminen edellyttää, että julkinen rahoitus ja suunnittelu ovat tarpeen, minkä jotkut kyseenalaistavat.
Palvelusetelein järjestetty.
Palvelusetelein järjestetyllä palvelulla voidaan yrittää korjata kahden edellä esitetyn järjestelmän vikoja, kilpailutus luo tarpeen tehokkuuteen ja palvelusetelit antavat päätäntävallan kansalaisille. Palvelusetelijärjestelmässä kunta tai valtio ei järjestä eikä tilaa mitään palvelua, vaan antaa kansalaisille palveluseteleitä (toisin sanottuna "rahaa", eräänlainen "lahjakortti" tai "lounasseteli") joilla kansalaiset saavat itse ostaa palvelun haluamaltaan taholta. Lisäksi palvelusetelijärjestelmällä päästään eroon siitä byrokratiasta, joka syntyy kilpailuttamisen järjestämisessä. Palvelusetelijärjestelmällä voidaan siten vähentää korruptiota, jossa yritykset lahjovat poliitikkoja voittaakseen kilpailutuksen.
Palvelusetelein järjestetty julkinen palvelu antaa kansalaisille kaikkein suurimman valinnanvapauden mutta sekään ei ole ongelmaton eiväthän poliitikot voi viime kädessä varmasti tietää haluavatko kansalaiset todella kyseisiä palveluita, vai käyttäisivätkö nämä rahansa mieluummin johonkin muuhun.
Palvelusetelein järjestettyjä palveluita ei Suomessa vielä juurikaan ole. Vuonna 2009 voimaantullut lakimuutos mahdollisti kuntien järjestää palveluita palveluseteleiden kautta. Palveluseteleiden käytön lisäämistä kannatetaankin laajasti läpi puoluekentän, erityisesti palveluseteleihin myönteisesti suhtautuva Vihreän puolueen kansanedustaja Osmo Soininvaara on pitänyt aihetta esillä mediassa. Tällä hetkellä useassa kunnassa on käytössä kokeiluja palveluseteleistä julkisen sektorin ylläpitämän palvelun rinnalla.
Terveydenhuolto.
Yhdysvaltojen terveydenhuolto, joka tuotetaan suurimmaksi osaksi yksityisesti, on muihin kehittyneihin maihin verrattuna taloudellisesti tehottomin.
Arkkiatri Risto Pelkosen mukaan on olemassa runsaasti kansainvälistä tietoa, jonka mukaan yksityistämisellä, kilpailuttamisella sekä yhtiöittämisellä ei paranneta terveydenhoidon laatua eikä tehdä terveydenhoitoa halvemmaksi.
Aiheesta muualla.
*


Halpalentoyhtiö.
Halpalentoyhtiö on lentoyhtiö, jonka liiketoimintaidea perustuu halpojen lentolippujen tarjoamiseen. Lippujen hintoja on alennettu poistamalla kaikki ylimääräisiä kuluja lipun hintaan aiheuttavat palvelut, kuten ruokatarjoilu. Erillisistä palveluista laskutetaan erikseen. Osa lipuista myydään tappiollisena - tällöin asiakkaan ostamat erilliset palvelut kattavat varsinaiset kulut.
Toimintamalli.
Tyypillisen halpalentoyhtiön toimintamalli perustuu usein seuraavassa lueteltuihin ehtoihin. Verrokkina on perinteisen lentoyhtiön toimintamalli.
Historia.
Halpalentoyhtiöitä alkoi syntyä Ronald Reaganin hallituksen vapauttaessa Yhdysvaltain sisäisen lentoliikenteen kilpailulle. Tämä kuitenkin johti ensiksi pörssipeliin lentoyhtiöiden osakkeilla, yritysvaltauksiin. Tämä vähensi reittejä ja suuret yhtiöt (nk. legacy airlines, esimerkiksi United Airlines, Delta Air Lines, Northwest Airlines, American Airlines) keskittivät toimintojaan harvemmille keskuskentille (hubs). Tämä loi markkinan halpalentoyhtiöille, jotka aloittivat "paikallisina". Ensimmäinen menestynyt halpalentoyhtiö on useimpien mielestä yhdysvaltalainen Southwest Airlines, joka kokeili konseptia perustamisestaan lähtien 1971, ja on tuottanut voittoa joka vuosi 1973 jälkeen. Matkustajan kannalta konseptiin kuuluu koneeseen nousu siinä järjestyksessä, jossa matkustajat tulevat check-iniin, ja esimerkiksi matkaruokavalikoima koostuu pähkinöistä ja muutamasta virvoitejuomasta. Yhtiön koneet ovat lähteneet ajallaan merkittävästi muita yhtiöitä luotettavammin. Yhtiö on hitaasti laajentanut toimintaansa Yhdysvaltain "aurinkovyöhykkeltä" koko Yhdysvallat kattavaksi. Euroopassa on tähän mennessä parhaiten menestynyt 1985 perustettu irlantilainen Ryanair ilmailun vapauduttua yksityisille myös vanhalla mantereella. Vuonna 2004 halpalentoyhtiöt tekevät tuloaan Aasiaan, ensimmäisten joukossa Malesian Air Asia.
Kilpailu.
Halpalentoyhtiöt ovat vakava uhka perinteisille täyden palvelun lentoyhtiöille, koska ne eivät voi kilpailla hinnalla, ja pyydettäessä valitsemaan useimmat kuluttajat arvostavat alhaista hintaa muiden asioiden ylitse. Vuosina 2001—2003, kun lentoteollisuuteen iski pahasti terrorismi, sota, terrorismin vastainen sota ja SARS, suurin osa perinteisistä lentoyhtiöistä koki raskaita tappioita, kun taas halpalentoyhtiöt yleisesti ottaen pysyivät tuottoisina.
Monet yhtiöt ovat perustaneet omia halpalentoyhtiöitään, kuten KLM:n Buzz ja United Airlinesin Ted, mutta tästä on tullut hankaluuksia, koska nämä ovat syöneet yhtiöiden ydinliiketoimintaa. Jossain määrin halpalentoyhtiöiden toiminta on perustunut suurempien yhtiöiden halukkuuteen vuokrata koneita niille. Tällöin suurempi yhtiö saa tietyn tulon ilman erityistä riskiä ja ilman työvoima-, markkinointi- yms. kustannuksia.
Halpalentoyhtiöt Suomessa.
Suomen historian ensimmäinen halpalentoyhtiö oli KLM:n Buzz, joka liikennöi Suomesta ulkomaille 2000-luvun alussa, mutta lopetti reitit löytäessään helpommin tuottavia reittejä Keski-Euroopasta. Ensimmäinen kotimaan sisäinen halpalentoyhtiö Flying Finn aloitti maaliskuussa 2003 ja menestyi hyvin matkustajamäärien perusteella. Se pakotti myös Finnairin alentamaan hintojaan. Kuitenkin yhtiö joutui huonon taloudenpidon takia pahoihin rahoitusvaikeuksiin ja haki velkasaneerauksen päätteeksi konkurssia helmikuun alussa 2004.
Flying Finnin avattua halpalentojen markkinat, markkinoille tuli SASin Blue1, joka ei kuitenkaan itse asiassa ole halpalentoyhtiö. Se tarjoaa silti edullisia pisteestä pisteeseen -matkoja kotimaan sisällä ja ulkomailla. Lisäksi se harjoittaa syöttöliikennettä SASin keskuslentoasemille Tukholmaan ja Kööpenhaminaan monista Suomen kaupungeista. FlyMe yritti kilpailla Finnairin ja Blue1:n kanssa vilkkaasti liikennöidyllä reitillä Helsingin ja Tukholman välillä, mutta reitti ei muuttunut tarpeeksi kannattavaksi ja lentoyhtiö siirsi koneensa palvelemaan Ruotsin kotimarkkinoitaan. Vuoden 2006 Matkamessuilla Finncomm Airlines aloitti halpalippujen myynnin kotimaanlennoillaan Internetin kautta. Halvimmat liput maksoivat 39 euroa.
Halpalentoyhtiöiden markkinaosuus Suomen kansainvälisessä reittiliikenteessä oli noin 7 % vuoden 2007 ensimmäisellä kolmanneksella.


Helsinki-Vantaan lentoasema.
Helsinki-Vantaan lentoaseman vanha "Reason to fly" -logo
Helsinki-Vantaan lentoasema on Uudenmaan päälentoasema ja samalla koko Suomen suurin lentoasema. Helsinki-Vantaa on myös Pohjois-Euroopan johtava kaukoliikenneasema Euroopan ja Aasian välisessä liikenteessä. Helsinki-Vantaan lentoaseman kautta kulkee noin 90 prosenttia Suomen kansainvälisestä lentoliikenteestä. Lentoonlähtöjä ja laskeutumisia on yhteensä keskimäärin runsaat 500 päivässä ja matkustajia noin 14,9 miljoonaa vuodessa.
Lentoasema sijaitsee Vantaalla Lentokentän kaupunginosassa noin viisi kilometriä Tikkurilasta luoteeseen ja 18 kilometriä Helsingin keskustasta pohjoiseen ja on pinta-alaltaan 1 700 hehtaaria. Finavian ylläpitämä lentoasema työllistää noin 20 000 ihmistä 1 500 yrityksessä ja yhteisössä ja on Pohjoismaiden neljänneksi suurin lentoasema Kööpenhaminan, Oslon ja Tukholman lentoasemien jälkeen.
Lentoasemalla on kolme kiitotietä. Lentoaseman terminaalit sijaitsevat noin 250 metrin päässä toisistaan ja niitä yhdistää käytävä. Helsinki-Vantaan lentoasemalla on useita ostosalueita. Palvelupisteitä on kaikkiaan lähes sata. Lentoasema on sijoittunut Euroopan parhaiden asemien joukkoon useissa vertailuissa.
Historia.
Helsinki-Vantaan lentoasema valmistui Helsingin olympialaisiin vuonna 1952, jolloin 5. heinäkuuta – 15. elokuuta 1952 lennettiin kaikkiaan noin 1 700 lentoa. Ensimmäiset kaksi Aero Oy:n DC-3-lentokonetta, OH-LCC Tiira ja OH-LCD Lokki, laskeutuivat koelentona 26. kesäkuuta, ja ensimmäinen ulkomainen reittikone oli Scandinavian Airlines System'in eli SAS:n DC-6 B "Torgil Viking" 29.6. Säännöllinen lentoliikenne siirtyi Malmin lentoasemalta uudelle lentoasemalle 26. lokakuuta 1952. Alun perin lentoasemalla oli vain yksi kiitotie. Toinen kiitotie valmistui neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1956, jolloin valmistui myös ensimmäinen lentokonehalli. Samana vuonna lentoasema sai käyttöönsä myös ensimmäisen tutkansa. Säännöllinen suihkulentoliikenne Helsingin lentoasemalle alkoi 1959. Uusi terminaali valmistui syksyllä vuonna 1969. Vuonna 1973 alkoivat turvatarkastukset ulkomaanliikenteessä.
Vantaa oli vuoteen 1972 Helsingin maalaiskunta. Nykyinen nimi Helsinki-Vantaa otettiin käyttöön vuonna 1977, jota ennen se tunnettiin nimellä "Helsingin lentoasema".
Puolustusvoimat piirittivät lentokentän 1977, tarkoituksena suojata kenttä mahdolliselta terroristi-iskulta.
Lentoaseman matkustajaterminaalia laajennettiin ensimmäisen kerran vuonna 1983, ja kotimaanlentoja varten rakennettiin kokonaan uusi terminaali vuonna 1993. Vuonna 1996 lentoasemalla tehtiin suuri uudistus, kun alkuperäistä ulkomaanterminaalia laajennettiin ja kotimaanterminaali yhdistettiin siihen. Samalla avattiin uusi ostoskatu, kongressikeskus ja hotelli, ja lähilennonjohto muutti uuteen lennonjohtotorniin. Seuraavana vuonna avattiin valtiovierailuja varten uusi VIP President -terminaali. Lentoaseman ulkomaanterminaalia laajennettiin taas ja sinne avattiin uudet lähtö- ja tuloaulat marraskuussa 1999. Vuoteen 2000 osuneena historiallisena tapahtumana oli, että Helsinki-Vantaan vuotuinen matkustajamäärä ylitti 10 000 000 rajan. Lähestymislennonjohto siirtyi ns. luolasta uusiin maanpäällisiin tiloihin.
Vuonna 2001 tulivat käyttöön uudet Schengen-rajatarkastusjärjestelyt. Kolmas kiitotie otettiin käyttöön 28. marraskuuta 2002, jota käytti ensimmäisenä Finnairin MD-11 lähdöllä kohti New Yorkia. Vuonna 2004 laajennettiin ulkomaanterminaalia ja kaukolentojen matkustajille avattiin uusi ostosalue. Samalla avattiin myös lentorahtipalvelu matkustajille, joilla on esimerkiksi ylipainomatkatavaraa. Vuonna 2006 otettiin käyttöön 24 lähtöselvitysautomaattia.
Lentoaseman yhteyteen avattiin 13. elokuuta 2007 Hilton-ketjun hotelli, Hilton Helsinki-Vantaa Airport, jossa on 246 huoneistoa. Rinnakkaisten kiitoteiden toisistaan riippumaton käyttö alkoi marraskuussa 2007.
Lentoasemalle avattiin maksuton WLAN-verkko 25. marraskuuta 2008.
Lentoaseman terminaalijako muuttui 5. elokuuta 2009 siten, että ne eivät enää jakaudu lennon määränpään mukaan (kotimaan- ja ulkomaanterminaali), vaan lentoyhtiön mukaan.
Syksyllä 2009 lentoasemalla nähtiin ulkoistusten myötä useita työtaisteluja, kun Finavia kilpailutti turvatarkastukset. Turvatarkastukset siirtyivät syksyllä siivous- ja kiinteistöpalvelukonserni SOL-Palvelujen hoidettaviksi. Samalla työehdot muuttuivat. Tammikuussa 2010 SOL aloitti 80 työntekijän YT-neuvottelut. Taloudellisesti turvapalveluiden uudelleenkilpailutus oli kuitenkin Finavialle ja siten lentomatkustajille kannattava, sillä Finavia saavutti ostopalveluiden osalta ensimmäisellä puolivuotiskaudella 2010 huomattavat kustannussäästöt edelliseen puolivuotiskauteen verrattuna. Tämä oli mahdollista pitkälti Helsinki-Vantaan turvapalveluiden kilpailutuksesta johtuen.
Finnair ulkoisti matkatavarapalvelut tytäryhtiöltään Northportilta Barona Handlingille marras–joulukuun vaihteessa 2009, jolloin työntekijät ryhtyivät neljän päivän laittomaan lakkoon. Vuodenvaihteessa 2009–2010 Helsinki-Vantaalla makasi tuhansia laukkuja, joita matkustajat eivät saaneet. Työntekijöiden mukaan matkatavaroiden kuormauksessa oli tammikuussa 2010 kymmeneksen vähemmän henkilökuntaa kuin aiemmin. Ilmailualan Unioni syytti Baronaa turvasäännösten laiminlyönnistä laukkusumaa työtaistelun aikana purettaessa. Tammikuussa 2010 STT kirjoitti, että osa työntekijöistä olisi lähettänyt tahallaan laukkuja väärin kohteisiin.
Vuonna 2009 lentoasema ei ollut viiden parhaan lentoaseman joukossa Airport Service Quality -tutkimuksessa.
Lentoasemalla otettiin käyttöön kaukolentojen tarpeisiin suunnitellut uudet matkustajatilat 11. joulukuuta 2009. Terminaalin pinta-ala laajeni 30 prosenttia. Uuteen terminaaliosaan avattiin samalla lukuisia uusia kauppoja ja ravintoloita sekä ylellinen kylpylä. Uusia laajarunkokoneille tarkoitettuja matkustajasiltoja valmistui viisi.
Rakennushankkeet.
Keväällä 2010 lentoasemalla otettiin käyttöön uusinta tekniikkaa hyödyntävä matkatavarakäsittelykeskus, jonne keskitetään kaikki lähtevän ja vaihtavan matkatavaran käsittely. Saapuvan matkatavaran käsittely jää nykyisiin kuormaustiloihin.
Vuonna 1969 ja 1983 valmistuneet lentoasemarakennuksen osat saneerataan täysin. Peruskorjaus valmistuu vuonna 2012.
Kiitotie 3(22R/04L) peruskorjattiin vuoden 2012 touko-kesäkuussa, jonka aikana kiitotie oli poissa käytöstä. Tämän jälkeen kiitotie 2(15/33) viereinen rullaustie peruskorjataan, joten kiitotie 2 on väliaikainen rullaustie, jonka takia kiitotie 2 on suljettuna syyskuun loppupuolelle asti.
Helsinki-Vantaalle avataan junayhteys vuonna 2014. Uusi junayhteys, Kehärata, yhdistää toisiinsa pohjoisen pääradan ja läntisen Martinlaakson radat. Matka Tikkurilasta lentoasemalle kestää noin 10 minuuttia. Lentoaseman juna-asema rakennetaan maan alle terminaali 1:n ja 2:n väliin.
Kävelymatkan päähän terminaalista 2 on suunnitteilla 12-kerroksinen kaksirakennuksinen "World Trade Center".
Kiitoteiden käyttöperiaatteet.
Käytettävien kiitoteiden valintaan vaikuttavat monet tekijät, kuten sää. Ihannetilanteessa kiitotie 22R on lähtökiitotie ja 15 laskukiitotie (Open V -konfiguraatio). 22-kiitoteiden rinnakkaiskäytössä (parallel 22) on 22R lähtö- ja 22L laskukiitotie (paitsi hiljaiset suihkuturbiini-ilma-alukset voidaan selvittää lähtöön myös kiitotieltä 22L (Quiet Jet)). 04-kiitoteiden rinnakkaiskäytössä on 04L lasku- ja 04R lentoonlähtökiitotie. Nykyään kiitotietä 33 (ts. kiitotie 2 luoteeseen päin) käytetään harvoin, varsinkaan laskuun, koska sillä ei ole ILS-tarkkuuslähestymislaitteita. Joskus sitä voidaan käyttää pohjoiseen suuntautuvien lentojen lähtökiitotienä.
Häiriöiden vähentämiseksi käytetään ensisijaisuusjärjestystä, joka lähtöihin on 22R, 22L, 04R, 33, 15 ja laskeutumisiin 15, 22L, 04L, 04R, 22R, 33. Meluhaittojen vähentämiseksi yöaikaan klo 23–06 käytetään lähtökiitotienä 22R ja laskukiitotienä 15, ellei sää tai muut olosuhteet muuta vaadi.
Maaliikenne.
Helsinki-Vantaan lentoasema sijaitsee Kehä III:n ja Tuusulanväylän välittömässä läheisyydestä, ja suurin osa lentoaseman maaliikenteestä kulkee kyseisten teiden kautta.
Julkinen liikenne.
Lentoasemalle ei toistaiseksi ole rautatieyhteyttä, ja julkisen liikenteen yhteydet lentoasemalle hoidetaan busseilla ja takseilla. Tikkurilan aseman kautta lentoasemalle pääsee ympäri vuorokauden bussilla 61. Tikkurilassa on vaihtomahdollisuus kaikkiin pääradan juniin. Finnairilla on oma bussiyhteys Helsingin keskustasta, Elielinaukiolta lentoasemalle, ja se pysähtyy matkan varrella suurimpien hotellien kohdalla. Myös seutulinja 615 vie lentoasemalta Helsingin keskustaan noin 40 minuutissa, ja suoria yhteyksiä lentoasemalta on myös Myyrmäkeen sekä Espoon keskuksen, Tapiolan, Malmin ja Itäkeskuksen tapaisiin aluekeskuksiin. Kaukoliikenteen bussivuoroja on lentoasemalta kaikkialle Suomeen.
Rakenteilla oleva Kehärata yhdistää lentoasema suoraan pääkaupunkiseudun paikallisjunaverkkoon. Lentoaseman rautatieaseman lentomatkustajia palveleva kulkuyhteys nousee asemalta suoraan terminaalien 1 ja 2 väliseen yhdyskäytävään. Kehäradan rakentaminen alkoi huhti–toukokuussa 2009 ajotunneleiden louhinnalla, ja rakennustöiden on määrä valmistua vuonna 2014.
Pysäköinti.
Helsinki-Vantaalla on noin 12 400 pysäköintipaikkaa. Uusi pysäköintitalo 3B on yhteydessä sillalla pysäköintitaloon 3A.
Lentoyhtiöt terminaaleittain.
Helsinki-Vantaa on kansainvälisen ja kotimaan liikenteen keskus Norwegian Air Shuttlelle, Flybe Nordicille, Finnairille ja Blue1:lle.
Helsinki-Vantaan lentoasemalla on kaksi terminaalia, jotka on yhdistetty toisiinsa käytävällä.
Terminaalia 1 (entinen kotimaanterminaali) käyttävät Star Alliance-lentoyhtiöallianssiin kuuluvien lentoyhtiöiden lennot (esimerkiksi Blue1, SAS, Lufthansa), ja terminaalia 2 (entinen ulkomaanterminaali) Oneworld- ja Skyteam-alliansseihin kuuluvat lentoyhtiöt (esimerkiksi Finnair, KLM, British Airways).
Muut toimijat.
Maahuolintapalveluita lentoyhtiöille tarjoavat Airpro Oy, Inter Handling, ISS Aviation, North Hub Services Finland, Northport Oy, Servisair ja Touch N' Go. Polttoainetta toimittavat Helsinki-Vantaalla sijaitsevat Shell, St1 ja Neste Oil. Catering-palveluita tarjoavat Finnair Catering ja Vantaa Catering Services.
Sijoittuminen matkustaja- ja liikennetutkimuksissa.
Helsinki-Vantaan lentoasema on menestynyt hyvin viime vuosina erilaisissa matkustaja- ja liikennetutkimuksissa.
Vuosina 2001–2003 Helsinki-Vantaa ei osallistunut matkustajien tyytyväisyyttä mittaavaan kansainväliseen AETRA-tutkimukseen.
Aiheesta muualla.
Lentoasema Vantaa
Lentoasema


Alumiini.
Alumiini () (Al) on alkuaineiden jaksollisen järjestelmän kolmanteen pääryhmään kuuluva metalli. Sitä on noin 8 % maankuoresta, jossa se on kolmanneksi yleisin alkuaine (hapen ja piin jälkeen) ja samalla yleisin metalli. Yleisyydestään huolimatta se on tullut tunnetuksi vasta 1800-luvulla, sillä se esiintyy luonnossa ainoastaan yhdisteinä ja vasta elektrolyysin keksiminen teki mahdolliseksi eristää sitä vapaana alkuaineena. Nykyisin se on hyvin yleisesti käytetty metalli, jonka keveys ja lujuus tuovat merkittäviä säästöjä muun muassa kuljetusteollisuudessa.
Alumiini kestää melko hyvin ilman ja veden vaikutusta eikä siis ole altis korroosiolle, ja siksi sitä käytetään usein teräksen sijasta. Alumiinin korroosiokestävyys perustuu pintaan muodostuvaan suojaavaan oksidikerrokseen. Alumiinin pinta siis hapettuu, mutta pintaan muodostuva tiivis oksidikerros suojaa alempia kerroksia korroosiolta. Usein alumiinia seostetaan muilla metalleilla, esimerkiksi magnesiumilla. Alumiinin hyvää lämmönjohtavuutta hyödynnetään etenkin elektroniikkateollisuudessa. Myös alumiinin sähkönjohtokyky on erittäin hyvä.
Alumiinin tuottamiseen bauksiitista tarvitaan paljon sähköenergiaa, noin 16 000 kWh/tonni. Alumiinijätteestä palautuu uusiokäyttöön kolme neljäsosaa. Alumiinin tuotannossa käytetään Hallin prosessia, jossa alumiinia valmistetaan elektrolysoimalla bauksiitin ja kryoliitin (Na3AlF6) seosta.
Kiina on alumiinin merkittävimpiä esiintymisalueita. Maailman suurin alumiinin tuottaja on venäläinen United Company RUSAL.
Historia.
Useat alumiinipitoiset mineraalit ovat olleet tunnettuja esihistoriallisista ajoista saakka, mutta alumiini metallina tuli tunnetuksi vasta 1800-luvulta. Teollisesti sitä on tuotettu vasta sata vuotta. Vuonna 1807 englantilainen kemisti Sir Humphrey Davy päätteli eräiden mineraalien sisältävän tuntematonta metallia, jolle hän antoi nimen "aluminum". Nimi johtui vanhastaan tunnetusta alunasta, joka myös osoittautui alumiinin yhdisteeksi. Davy yritti onnistumatta valmistaa alumiinia alumiinioksidin ja potaskan (puutuhkasta valmistettu kaliumhydroksidi) elektrolyysin avulla. Myöhemmät sukupolvet muuttivat nimen muotoon "aluminium", joka on paremmin ja miellyttävämmin äännettävä ja jota brittienglannissa edelleenkin käytetään. Yhdysvalloissa on vuodesta 1925 ollut käytössä muoto "aluminum".
Vuonna 1825 onnistui tanskalainen fyysikko Hans Christian Ørsted Davyn työn jalanjäljissä tuottamaan ensimmäiset alumiinihiukkaset (grammat) kuumentamalla alumiinikloridia kaliumin avulla. Vuonna 1845 saksalainen Friedrich Wöhler määritti useita alumiinin ominaisuuksia, muun muassa sen huomattavan keveyden. Alumiini oli tällöin arvokkaampaa kuin kulta.
Vuonna 1846 ranskalainen Henri Sainte-Claire Deville kehitti tuotantomenetelmän, joka mahdollisti alumiinin teollisen tuotannon pienessä mittakaavassa, mutta esitteli tuotantomenetelmän parannukset teoksessaan vasta 1859. Prosessi otettiin käyttöön ympäri Euroopan, ja viimeinkin alumiinia oli mahdollista tuottaa kilokaupalla, mikä oli merkittävä askel teollisen tuotannon kehittymiselle ja vei alumiinin laboratorioista tehtaisiin. Vuonna 1884 alumiini oli kuitenkin vielä yhtä arvokasta kuin hopea. Tällöin alumiinia käytettiin Washington-monumentin kärkikartiossa.
Varsinaisen teollisen tuotantotavan kehittivät samanaikaisesti sekä Charles Martin Hall Yhdysvalloissa että Paul Héroult Ranskassa vuonna 1886. Molemmat jalostivat alumiinioksidia kryoliitista ja alumiinia aluminioksidista sulatuselektrolyysin avulla. Prosessia kutsutaan keksijöidensä perusteella Hall-Héroult-menetelmäksi.
Vain kaksi vuotta Hall-Héroult-menetelmän kehittämisen jälkeen vuonna 1888 itävaltalainen Karl Bayer kehitti menetelmän valmistaa alumiinioksidia bauksiitista (bauksiittisavesta). Tämä keksintö poisti viimeisen esteen alumiinin teollisen tuotannon tieltä, ja sen ansiosta alumiinin kilohinta laski 80 prosenttia vuonna 1890. Alumiini oli nyt viimeinkin todellinen teollisesti tuotettava materiaali.
a>iin vuonna 1893, ja se oli ensimmäisiä alumiiniin valettuja patsaita.
Alumiinin käyttö.
Puhdasta alumiinia käytetään teollisiin tarkoituksiin sähköjohtimissa. Puhdas alumiini on varsin pehmeää. Sen vuoksi koneiden ja laitteiden valmistusmateriaaleina käytetään seostettua alumiinia, kuten silumiini, näiden seosten parempien lujuusominaisuuksien vuoksi. Lentokoneissa on duralumiinin keksimisestä, 1920-luvulla alkaen, käytetty paljon ohuita alumiinilevyjä ja alumiinista koneistettuja rakenteita, joilla pyritään aikaansaamaan luja ja kevyt rakenne. Siksikin alumiinia, titaania ja magnesiumia kutsutaan kevytmetalleiksi. Alumiinin kanssa valmistusmateriaalina kevytrakenteissa ja veneissä kilpailevat myös kuitulujitetut komposiitit. Erilaisten moottoreiden ja vaihteistojen kuoret tai rungot on usein valmistettu alumiinista valamalla. Moottorin jäähdytyksen kannalta etuna on alumiinin hyvä lämmönsiirtokyky. Alumiinia käytetään myös erilaisissa elintarvikepakkauksissa, joista ovat esimerkkeinä virvoitusjuomatölkit. Tässäkin kyse on painon minimoinnista käsin kuljetettavassa tuotteessa. Toimistosisustuksessa alumiinia käytetään mm. kotelolistoina, joiden alla johdetaan sähkö- ym. kaapeleita.
Alumiinin etuja ovat hyvä lujuus suhteessa painoon ja useimmissa oloissa hyvä korroosiokestävyys tiiviin oksidikerroksen ansiosta.
Alumiinin yhdisteet.
Alumiini sitoutuu epämetalleihin kovalenttisluonteisilla sidoksilla, mistä johtuu, että esimerkiksi alumiinioksidi reagoi sekä vahvojen happojen että vahvojen emästen kanssa. Tärkeitä alumiiniyhdisteitä ovat alumiinioksidi (Al2O3) eli alumina, mineraalinimeltään korundi, jota käytetään hionta-aineena, sekä paperiteollisuudessa käytetty alumiinisulfaatti, Al2(SO4)3. Savi ja kaoliini koostuvat myös pääosin alumiiniyhdisteistä.
Voimakkaiden emästen kanssa reagoidessaan alumiini muodostaa aluminaatteja (AlO2- tai AlO33-).
Kreikkalainen lääkäri Dioskorides suositteli alunaa eli kalium-alumiinisulfaattia iho-oireisiin, mutta se on osoittautunut hyödyttömäksi. Sen sijaan verenvuotojen tyrehdyttämiseen sitä käytetään edelleen. Alunaa on käytetty myös värien kiinnitteenä sekä paperin valmistukseen.
Terveysvaikutukset.
Ihminen saa ravinnosta noin 7 mg alumiinia vuorokaudessa, mutta siitä imeytyy vain kymmenesosa. Eliöt eivät tutkimusten mukaan tarvitse alumiinia, mutta siitä ei ole todettu olevan suurta haittaa. Tosin alumiini kertyy esimerkiksi luustoon, ja seurauksena voi olla osteomalasia eli luunpehmennystauti, jolloin luun mineralisoituminen vähenee. Elintarvikkeissa käytetään alumiiniyhdisteitä lisä- ja apuaineina. Alumiinin on todettu vaikuttavan hermosoluihin.


Säyne.
Säyne, myös "säynävä", "säynäs", "säynäjä" ("Leuciscus idus"), on suhteellisen suuri särkikaloihin kuuluva kala. Se muistuttaa särkeä, mutta on tätä isompi, pienempisuomuinen ja keltasilmäinen.
Koko ja ulkonäkö.
Säyne on suurikokoinen särkikalaksi: tavallisesti se kasvaa 40–50 cm pitkäksi ja painaa puolesta yli kahteen kiloon. Suurella kalalla kyljet ovat vaalean messinginsävyiset, pienellä hopeiset. Silmät ovat keltaiset, vatsapuolen evät punaiset tai punertavat. Särjestä säyneen erottaa myös suomujen koko ja määrä: säyneen kylkiviivalla on 55-61 suomua, särjellä 42-45.
Yleisvaikutelma kalasta on hieman pullea ja tanakka, tukevapyrstöinen.
Kymmenessä vuodessa säyne kasvaa noin kilon painoiseksi. Suurin Suomessa tavattu säyne painoi 5,2 kiloa. Vanhimmat säyneet ovat olleet yli 20 vuotta vanhoja.
Levinneisyys.
Säyne on pohjoisen Euraasian sisävesikala, jonka levinneisyys ylettyy Itä-Siperian Lena-joelta Reinin vesistöön Länsi-Euroopassa. Alppien ja Pyreneiden eteläpuolelta tai Skandinavian tunturialueilta sitä ei tavata.
Suomessa säyne esiintyy lähes koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Tyypillisesti sitä tavataan suurissa reittivesien järvisssä, toisaalta virtaavissa vesissä. Se elää myös Itämeressä koko Suomen rannikkoalueella. Säyneitä on myös siirretty vesialueelta toiselle.
Ravinto, lisääntyminen ja elintavat.
Säyneet syövät monenlaisia pohjaeläimiä, varsinkin nilviäisiä, suuret yksilöt saalistavat myös muita kaloja.
Säyneen kutu tapahtuu yleensä matalissa virtapaikoissa pian jäidenlähdön jälkeen. Itämeren säyneet voivat nousta jokisuihin, jokiin ja puroihin tai kutea ruovikkoisissa merenlahdissa. Kutu on melskeistä ja kestää vain muutaman päivän. Mäti takertuu kasvillisuuteen tai pohjakiviin, ja poikaset kuoriutuvat 10-17 päivän kuluttua kudusta. Säyne alkaa kutea 5-8-vuotiaana kalojen ollessa 30-35 senttimetrin pituisia.
Keväällä kudun jälkeen säyneet siirtyvät järvien ja meren saariston selkävesille ja voivat esiintyä parvina, jotka liikkuvat pinnan tuntumassa. Talvella säyne elää syvemmissä vesissä.
Kalastus ja käyttö.
Säynettä voi pyydystää verkolla, mato-ongella tai heittouistimella (lippauistin ja pientä kalaa jäljittelevät uistimet toimivat hyvin). Myös rysiä ja pitkäsiimoja käytetään.
Säyneen taloudellinen merkitys on nykyisin pieni. Se on kelvollinen ruokakala savustettuna tai paperissa paistettuna, vaikka ruotoja onkin runsaasti.
Säyneen kokonaissaalis Suomessa vuonna 2009 arvioitiin 436 tonniksi, josta 94 % oli vapaa-ajankalastajien pyytämää. Tästä 185 tonnia pyydettiin sisävesiltä, loput merestä.


Mutu.
Mutu ("Phoxinus phoxinus") on särkikalojen heimoon kuuluva pienikokoinen kala.
Kuvaus.
Mutu on 5–7 cm pitkä. Mudulla on suuret silmät ja kyljissä rivi tummia täpliä. Väriltään mutu on kirjavan ruskea. Mudut kutevat toukokuun loppupuolelta heinäkuulle matalissa rantavesissä.
Levinneisyys ja elinympäristö.
Mutu on euraasialainen laji, jota esiintyy Britteinsaarilta ja Itä-Espanjasta Siperian itäosiin saakka. Suomessa mutuja on eniten Pohjois-Suomen hiekka- ja sorapohjaisissa virroissa. Liian rehevät vesistöt eivät mudulle kelpaa, sillä niissä ei ole tarpeeksi hapekasta vettä. Mutu on myös herkkä liialle happamuudelle, joten sitä esiintyy vain puhtaissa vesissä.
Ravinto.
Mudut liikkuvat ruoanhaussa enimmäkseen päivisin. Ravinnokseen ne käyttävät hyönteisten toukkia, planktonäyriäisiä, matoja ym. pikkueläimiä. Ne syövät myös kasvinosia sekä toisten kalojen mätiä ja pikkupoikasia. Mutu on arka ja uskaltautuu etäälle piilopaikastaan vain, jos tarjolla on runsas ruoka-apaja. Vesilintuja leivällä ruokkiva mökkiläinen saa helposti ruokavieraakseen myös mutuparven.
Käyttö.
Mudun suosio syöttikalana on luultavasti vaikuttanut sen leviämiseen.
Erityistä.
Mutu toimi koe-eläimenä useissa itävaltalaisen biologin Karl von Frischin klassisissa kokeissa. Niissä mm. tutkittiin kalojen kuuloa ja löydettiin ihosta erittyvät varoitusaineet. Von Frisch huomasi myös, että sokeatkin kalat muuttuivat tummemmiksi päivisin. Hän arveli, että kaloilla on jonkinlainen sisäinen kello, joka nyttemmin on paikannettu käpyrauhaseen.


Tsaari.
Tsaari on muutamissa slaavilaisissa maissa käytetty hallitsijan arvonimi. Nimi johtuu latinan sanasta "caesar".
Venäjän tsaarit.
Venäjän hallitsijalle arvonimi otettiin Bysantista sen jälkeen, kun Venäjä julistautui kolmanneksi Roomaksi ja Itä-Rooman perinteen jatkajaksi.
Terminä tsaari jäi slaavilaisen kulttuuripiirin sanaksi, kun saksalainen kielialue käytti muotoa "Kaiser" ja muissa Euroopan kielissä käytettiin eri kantasanasta "imperator" johdettuja sanamuotoja.
laajennettua ja länsimaistettua Venäjää 1700-luvun alussa Venäjä nousi suurvallaksi ja keisarikunnan hallitsija Pietari Suuri julistettiin Isänmaan Isäksi ja Koko Venäjänmaan Keisariksi ("Vserossijski Imperator"). Arvonimi ”tsaari” säilyi ennallaan, mutta ei Venäjän, vaan lukuisten muiden alueiden tsaarina. Näitä olivat muun muassa Kasanin tsaari, Astrakanin tsaari, Siperian tsaari, Taurian Kersoneson tsaari muiden arvonimien ohessa. Matti Klingen mukaan Venäjän imperiumin keisari oli Suomen suuriruhtinaskunnan hallitsija nimenomaan keisarin arvonimellä, kun taas venäläisille hän oli ja on edelleen puhekielessä tsaari.
Amerikkalaisen historioitsija ja Romanovien tuntija Robert K. Massien mukaan Nikolai II käytti arvonimenään juuri tsaaria siksi, että hän piti sitä venäläisempänä.
Venäjän hallitsijoista onkin syytä puhua Venäjän keisareina Pietari Suuren jälkeen, koska juuri Pietari liitti Venäjän länsimaisuuteen ja eurooppalaiseen kulttuuriperintöön luomalla virka-asteikon "tabel o rangah" ja Ruotsin mallista mukaillun aluehallinnon. Venäläisen rahvaan näkökulmasta termien ”keisari” ja ”tsaari” välillä ei käytännössä ollut eroa.
Katso myös.
*
3


Vietnamin sota.
Vietnamin sota (myös "toinen Indokiinan sot"a,, "vastarintasota Yhdysvaltoja vastaan") oli Vietnamissa vuosina 1964–1975 käyty sota, joka käytiin Pohjois-Vietnamin valtion ja Etelä-Vietnamin valtion sekä kummankin osapuolen kansainvälisten liittolaisten välillä. Taistelut käytiin pääosin Etelä-Vietnamissa, mutta Yhdysvallat ulotti pommituslentonsa myös Pohjois-Vietnamiin, Laosiin ja Kambodžaan. Sotaa on lännessä sanottu maailman ensimmäiseksi televisiosodaksi.
Sodan pääpiirteet.
Vietnamissa oli käyty kolonialismin vastaista sotaa, ensin japanilaisia, sitten ranskalaisia vastaan (1954–), kunnes Dien Bien Phun tappion jälkeen Yhdysvallat tuli merkittävimmäksi kansainväliseksi osapuoleksi – aluksi neuvonantajana, sittemmin, Tonkininlahden välikohtauksen jälkeen avoimesti. Yhdysvaltalaisten joukkojen osalta vihollisuudet päättyivät vuonna 1973 vetäytymiseen ("sodan vietnamisoiminen"), mutta Yhdysvaltojen tukema Etelä-Vietnamin hallitus jatkoi sotaa vuoteen 1975, jolloin Pohjois-Vietnamin joukot valtasivat Saigonin.
Taistelut käytiin pääosin Etelä-Vietnamin maaperällä, mutta Yhdysvaltain pommituslennot ulottuivat myös Pohjois-Vietnamin alueelle sekä, niin sanotuissa mustissa operaatioissa, osittain myös Laosin ja Kambodžan alueelle. Etelän puolella taisteli Saigonin hallituksen joukkojen lisäksi Yhdysvaltain, Etelä-Korean, Thaimaan, Australian, Uuden-Seelannin ja Filippiinien joukkoja. Pohjoiseen kuului Hanoin hallituksen lisäksi eteläisessä Vietnamissa operoinut sissiliike Vietkong. Pohjoinen sai sotilaallista tukea Neuvostoliitolta ja Kiinalta. Vietnamin sota voidaan määritellä yhdeksi kylmän sodan niin sanotuista proxy-sodista.
Etelä-Vietnamin puolella kuoli 230 000 etelävietnamilaista, 58 000 yhdysvaltalaista, 5 000 eteläkorealaista ja 500 australialaista sotilasta. Pohjois-Vietnamin puolella kuoli 1,1 miljoonaa pohjoisvietnamilaista ja 1 100 kiinalaista sotilasta. Vietnamin sodassa kuoli kaksi miljoonaa siviiliä, joista selvä enemmistö maan eteläosissa.
Etelä-Vietnamin kaatumisen jälkeen suuri määrä vietnamilaisia pakeni maasta veneillä ja synnytti käsitteen "venepakolainen". Heistä tuli myös Suomeen pieni joukko, josta muodostui suomenvietnamilaiset.
Indokiinan sota.
Vietnamin sota oli Ranskan Indokiinan sodan seurausta. Sitä kutsutaankin joskus toiseksi Indokiinan sodaksi. Toisen maailmansodan aikana Vichyn Ranska oli tehnyt yhteistyötä keisarillisen Japanin kanssa, ja Vietnamia miehittikin Japanin armeija, vaikka sen hallinto säilyi Ranskan alaisuudessa. Japanilaisten antauduttua Ranska joutui taistelemaan siirtomaansa hallinnasta nationalistisen Viet Minh -itsenäisyysliikkeen kanssa. Tätä johti kommunistisen puolueen johtaja Hồ Chí Minh. Viet Minhin voitettua ranskalaisten siirtomaa-armeijan Dien Bien Phun taistelussa vuonna 1954 Vietnam sai itsenäisyytensä. Yhdysvallat oli toimittanut Ranskalle aseet sen sotatoimiin Vietnamissa, ja tällöin jopa harkittiin esimerkiksi Dien Bien Phun taistelun ratkaisemisesta yhdysvaltalaisella ydinaseella.
Asian takia järjestetty Geneven konferenssi osoitti Vietnamin – alunperin väliaikaiseksi aiottuun – jakoon etelään ja pohjoiseen. Pohjoista hallitsi Hồ Chí Minh ja eteläistä keisari Bao Dai. Vuonna 1955 Etelä-Vietnamin monarkia lakkautettiin, ja pääministeri Ngo Dinh Diem nousi tasavallaksi julistetun valtion johtoon. Yhdysvallat alkoi auttaa Diemin hallitusta. Diemin ja Hồ Chí Minhin hallinnot olivat diktatuureja. Vuonna 1957 Neuvostoliitto kannatti molempien Vietnamien ottamista jäseniksi, mutta tämän jälkeen Pohjois-Vietnam alkoi sijoittaa sissejä Mekong-joen suistoon.
Yhdysvaltojen ajautuminen Vietnamin sotaan.
a> (keskellä) - amerikkalaisten joukkojen komentajan kenraali William Westmorelandin kanssa vuonna 1965
Geneven konferenssissa määriteltiin, että maiden yhdistämisestä tulisi järjestää kesäkuussa 1956 vaalit. Näitä ei kuitenkaan koskaan pidetty. Yhdysvaltain tukema Etelä-Vietnamin johto näki Kaakkois-Aasian yhtenä kylmän sodan taistelukentistä, eikä siksi ollut kiinnostunut järjestämään demokraattisia vaaleja, jotka olisivat saattaneet tuoda kommunistit valtaan. Pohjois-Vietnamin kommunistihallinto oli valmis järjestämään vaalit, koska se oli varma kannatuksestaan. Asia tuli entistä selvemmäksi pohjoisen toteutettua massiivisen maatalousreformin, jolla maa jaettiin köyhille maalaisille. Tämä olisi voinut kuulostaa liian houkuttelevalta etelän köyhistä, jotka olisivat saattaneet äänestää liittymisen puolesta. Presidentti Eisenhower arveli muistelmissaan, että maanlaajuinen demokraattinen vaali olisi tuonut kommunisteille voiton. Joka tapauksessa kumpikaan, Vietnam tai Yhdysvallat, ei ollut allekirjoittanut sopimusta vaalien järjestämisestä, ja näytti siltä, että jako jäisi pysyväksi samaan tapaan kuin Korean jako vuosia aikaisemmin.
Vietkong-liike johti hyökkäystä korruptoituneeksi väittämäänsä Etelä-Vietnamin hallitusta vastaan. Pelastaakseen Etelä-Vietnamin ystävällismielisen hallinnon kommunistien hyökkäykseltä Yhdysvallat lähetti sen avuksi aluksi muutamia tuhansia sotilasneuvonantajia, sitten yhä enemmän. Pohjois-Vietnam yhdessä Neuvostoliiton ja Kiinan kansantasavallan kanssa tukivat Vietkongia asein, varustein, neuvonantajin ja Pohjois-Vietnamin armeijan yksiköin, joita kuljetettiin pitkin puolueettomien Laosin ja Kambodžan viidakkopolkuja ja teitä. Vuodesta 1960 Vietkong-liike alkoi saada pohjoisesta yhä enemmän tukea maitse ja meritse.
Vuonna 1964 valittu Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnson lupasi vietnamisoida Vietnamin sodan (vetää amerikkalaiset joukot pois). Kuitenkin, vuonna 1965, hän lisäsi Yhdysvaltain sotilaallista panosta Vietnamissa: Esimerkiksi ilmapommituksia lisättiin huomattavasti. Hän uskoi, että massiivinen pommitus ratkaisisi sodan nopeasti, eikä sota enää vaivaisi Yhdysvaltoja.
Taistelut ennen vuotta 1968.
Yhdysvallat antoi alussa Ranskalle taloudellista tukea, lähetti sittemmin Vietnamiin sotilasneuvonantajia ja lopulta taistelujoukkoja yhä enenevissä määrin. Näin Yhdysvallat antoi vetää itsensä yhä enemmän Vietnamin selkkaukseen. Yhdysvallat lähetti sotilaitaan Vietnamiin, koska pelkäsi Vietnamin kaatuvan kommunismiin ja muodostuvan kommunistien tukialueeksi, josta vallankumousta vietäisiin naapurimaihin, ja lopulta koko Kaakkois-Aasia saattaisi joutua kommunistien vallan alle. Eisenhowerin dominoteorian mukaan kommunismi saattaisi siten levitä Kaakkois-Aasiasta laajemmallekin.
Vietkong oli aloittanut toimintansa vuonna 1957 ja laajentunut vuoteen 1959 mennessä toimivaksi sissiliikkeeksi. Yhdysvallat lisäsi vuonna 1962 sotilasneuvonantajiensa määrää 700:sta 12 000:een. Samana vuonna Vietkong sai mittavaa aseapua Kiinasta. Etelävietnamilaiset taistelivat sissejä vastaan kokoamalla maanviljelijät suojattuihin kyliin. Monesti kävi kuitenkin niin, että hallituksen linnoittama kylä joutui Vietkongin sissien nujertamaksi, jolloin hallitus aseistikin sissejä.
Syyskuussa 1963 Diemin hallitus kaatui, ja valtaan nousi kumouksellisia kenraaleja. Lokakuussa 1963 Vietnamissa oli jo 15 000 amerikkalaista neuvonantajaa. Ensimmäiset amerikkalaiset taistelujoukot tekivät 8. marraskuuta 1965 maihinnousun Da Nangiin 3500 merijalkaväkisotilaan voimin. Vuonna 1963 Vietnamissa oli yhdysvaltalaisia sotilaita 23 300, 184 000 vuonna 1966, 450 000 kesällä 1966 ja Nixonin presidenttikaudella, vuoden 1969 tammikuussa 542 000. Vuonna 1967 pohjoisvietnamilaisia virtasi etelään 20 000 miestä kuukaudessa.
Koska Yhdysvallat ei kyennyt voittamaan sotaa nopeasti, sen oli pakko lisätä sotilaidensa määrää. 1960-luvun alussa ja keskivaiheilla sissien hallussa oli erillisiä alueita vain maaseudulla, ja pattitilanne vallitsi ankarista taisteluista ja pommituksista huolimatta. Yhdysvaltain pommitukset eivät katkaisseet miesten ja aseiden tulvaa Pohjois-Vietnamista. Yhdysvallat ei saanut tuhotuksi näitä sissien tukialueita, mutta sissitkään eivät kyenneet laajentamaan alueitaan. Etelä-Vietnamiin syntyi sekasorto, kun vallan kaapanneet kenraalit eivät kyenneet sopimaan, kuka Vietnamia johtaisi. Diem surmattiin pian kaappauksen jälkeen Yhdysvaltojen siunauksella, vaikka Kennedyn hallinto esittikin julkisen pahoittelunsa asian johdosta.
Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n analyytikot arvioivat vuonna 1966, että Yhdysvallat ei voita Vietnamin sotaa. Näin siitä huolimatta, että jotkut CIA:n johtajat uskoivat Yhdysvaltain voittavan sodan. Puolustusministeri Robert McNamara luki CIA:n analyytikkojen sotapessimistisen raportin elokuussa 1966, ja suositteli presidentille sodan lopettamista. Presidentti ei piitannut McNamaran ehdotuksesta.
Sodan vastustus lisääntyi Yhdysvalloissa voimakkaasti vuoden 1967 lopulla jolloin suurin osa kansasta vastusti sotaa. Alkuaan Vietnamin sotaa tukenut Yhdysvaltain puolustusministeri Robert McNamara erosi hallituksesta. Syksyllä 1967 Yhdysvalloissa oli valtava Vietnamin sodan vastainen mielenosoitus. Vuoden 1968 alkuun mennessä sodassa kuolleita oli 15 000, joista 9 000 vuodelta 1967. Vuoden 1967 loppupuolella Dakton vuorilla taisteltiin kolme viikkoa ja Khesanhissa kaksi kuukautta: Yhdysvaltain joukot menettivät 500 ja vietnamilaiset 10 000 sotilasta. Vuonna 1967 sissejä kaatui 90 000. Näin yhdysvaltalaiset ajattelivat olevansa voitolla, koska heillä oli käytössään tulivoimaisempi armeija ja he voittivat kaikki merkittävät taistelut.
Ilmapommitukset.
F-105 Thunderchiefit pommittavat Pohjois-Vietnamia 14. kesäkuuta 1966.
Yhdysvaltalainen helikopteri ruiskuttaa lehtikatoa aiheuttavaa myrkkyä ("Agent Orange") tiheään vietnamilaisviidakkoon.
Joulukuussa 1963 Pohjois-Vietnam päätti lähettää joukkojaan etelään. Vuonna 1964 alettiin rakentaa Ho Chi Minhin huoltotietä aikaisemman huoltopolun paikalle. Vuonna 1964 pohjoisvietnamilaisia saapui Etelä-Vietnamiin 10 000 ja seuraavana vuonna 35 000.
Vietkongissa oli vuonna 1964 noin 170 000 sissiä. Etelä-Vietnamista tehtiin pieniä maihinnousuja Pohjois-Vietnamin alueille Yhdysvaltain laivaston auttaessa Etelä-Vietnamia tämän operaatioissa tarjoamalla tiedustelutietoja. Yhdysvaltain armeijan tekemien tuonaikaisten arvioiden mukaan suurikaan määrä joukkoja ei riittäisi Vietkongin kukistamiseen, eivätkä ilmahyökkäykset tehoaisi. Monet Yhdysvaltain presidentin neuvonantajista eivät noista arvioista juurikaan piitanneet. Varaulkoministeri George Ball varoitti sekaantumasta Vietnamin asioihin Ranskan kokemuksiin viitaten. Ranskan presidentin De Gaullen mielestähän Vietnam oli "mätä maa".
Yhdysvallat alkoi pommittaa Pohjois-Vietnamia pian sen jälkeen kun Pohjois-Vietnamin väitettiin hyökänneen torpedoveneillä yhdysvaltalaisia "Maddox"- ja "Turner Joy" -aluksia vastaan Tonkininlahdella. Tämä liittyi yhdysvaltalaisten ja etelävietnamilaisten operaatioihin Pohjois-Vietnamissa. Ilmahyökkäyksiin oli viimeisenä syynä se, että helmikuussa 1965 Vietkongin joukot hyökkäsivät Pleikussa ja Qui Nhonissa Etelä-Vietnamin varuskuntia vastaan, jolloin 38 yhdysvaltalaista sotilasta kuoli. Pian sen jälkeen lentotukialus Rangerilta lähti pommittajia Pohjois-Vietnamin ilmatilaan pommituslennoille. Samaan aikaan Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin oli vierailulla Pohjois-Vietnamin pääkaupungissa Hanoissa.
Pohjois-Vietnam toimi Vietkongin sissien tukialueena ja aseiden lähteenä, mikä teki Pohjois-Vietnamista Yhdysvaltain sotatoimien kohteen. Yhdysvallat pudotti Vietnamiin pommeja enemmän kuin toisessa maailmansodassa Saksaan ja Japaniin; pommit olivat pääosin toisen maailmansodan ylijäämää, ja niiden suuren kulutuksen vuoksi esimerkiksi Saksan liittotasavallan ilmavoimat palautti takaisin Yhdysvalloilta saamiaan ilmapommeja käytettäviksi Vietnamissa. Perusteluna massiivisille ilmapommituksille oli vietnamilaisten taistelutahdon murtaminen, vaikka tämä oli todettu esimerkiksi taistelussa Isosta-Britanniasta, Saksan pommituksissa ja Korean sodassa pommitusten tuloksena epätodennäköiseksi ja jopa päinvastaiseksi. Pohjois-Vietnam vahvisti ilmapuolustustaan Kiinan ja Neuvostoliiton tuella.
Presidentti John F. Kennedy määräsi ensimmäiset ilmahyökkäykset pohjoiseen. Operaatio "Rolling Thunder" ("jyrisevä ukkonen") oli Johnsonin hallituksen suurin yksittäinen lento-operaatio. Se alkoi noin kuusi kuukautta sen jälkeen kun amerikkalaiset aloittivat vuonna 1965 Vietnamiin intervention, joka kesti vuoteen 1968. Yhdysvaltain sotilaat pitivät pommitusoperaatiota tehottomana, sillä poliittiset päättäjät olivat rajanneet siitä pois monia sotilaallisesti tärkeitä kohteita.
Presidentti Johnsonin tavoitteena oli viestin lähettäminen Pohjois-Vietnamiin – mutta se ei mennyt perille. Amerikkalaiset pommikoneet pommittivat keskeytyksettä kohteita Vietnamissa. Vietnamiin pudotettiin vuosina 1963–68 noin 8,6 tonnia pommeja neliökilometriä kohti eli noin 150 kiloa jokaista miestä, naista ja lasta kohti. Pommeja pudotettiin yhteensä 7 miljoonaa tonnia; arviolta 2,6 miljoonaa vietnamilaista kuoli. Ilmapommitukset eivät olleet strategisesti katsoen sotilaallinen menestys, ja ne käänsivät mielialaa amerikkalaisia vastaan. Yksi Rolling Thunderin kohteista oli Paul Doumier -niminen silta Pohjois-Vietnamin eteläosassa. Sillan yli oli kulkenut suuri osa aseista; se oli kuitenkin aina kommunistien käytettävissä, ja vaikka sen lähialue oli pommitettu "kuin kuun maisemaksi", silta ei vaurioitunut merkittävästi. Ilmapommitukset ulottuivat myös Laosiin ja Kamputseaan. Kaakkois-Aasian sodassa pudotettiin kolme kertaa niin paljon pommeja kuin toisessa maailmansodassa. Pommituslaivueiden kotikentät sijaitsivat usein Thaimaan maaperällä Ubon Ratchathanissa ja Sattahipissa, mihin Yhdysvallat rakensi U-Tapaon kentän. Thaimaan sotilashallitus olikin Yhdysvaltain uskollinen tukija Vietnamin sodassa.
Ilmapommitusten alettua Vietnam alkoi saada Neuvostoliitosta ilmatorjuntaohjuksia, hävittäjiä ja tutkia, mutta neuvostovalmisteiset ilmatorjuntaohjukset osoittautuivat osumatarkkuudeltaan huonoiksi. Koneita ammuttiinkin pääosin alas it-tykkitulella. Yhdysvallat keskeytti pohjoisen ilmapommitukset vuonna 1968. 45 kuukaudessa oli tuhottu noin 1000 lentokonetta ja pudotettu 643 000 tonnia pommeja.
Vuonna 1971 Pohjois-Vietnamin pommittaminen aloitettiin uudestaan, ja vuonna 1972 käynnistettiin operaatiot Linebacker sekä Linebacker II Pariisin rauhanneuvotteluissa esiin tulleiden neuvotteluvastusten poistamiseksi.
Hävittäjäsota.
Yhdysvaltalaisia F-4D Phantom II-hävittäjiä ja A-7 Corsair II-rynnäkkökoneita pommituslennolla.
Vietnamissa käytiin myös hävittäjäsotaa. Yhdysvallat pudotti 217 lentokonetta, Pohjois-Vietnam 121 ja kiinalaiset kahdeksan.
Yhdysvaltain tärkein hävittäjäkonetyyppi oli F-4 Phantom II, jota käytettiin myös pommitustehtävissä. Siinä ei ollut kiinteää tykkiaseistusta, ja sen lentäjät oli koulutettu moderniin ohjussodankäyntiin eikä vanhanaikaiseen kaartotaisteluun. Vietnamin taivailla tehtiin kuitenkin ohjuksilla vähemmän pudotuksia kuin tykeillä. Pohjois-Vietnamin luotettavin hävittäjämalli oli 1960-luvun lopulla MiG-21; sitä ennen MiG-17 ja MiG-19 olivat myös keveinä ja liikehtimiskykyisinä osoittautuneet vaikeiksi pudottaa. Ne osoittautuivat vaarallisiksi myös raskaille B-52-pommikoneille. Tämän takia pommituksia tehtiin pääosin hävittäjäkoneilla. Ilmassa käytiin hävittäjien kesken ankaria taisteluja. Aluksi yhdysvaltalaiset olivat menestyksekkäitä, mutta vietnamilaiset alkoivat saavuttaa 1960-luvun lopun lähestyessä yhä enemmän voittoja. Tämä johti muun muassa laivaston ilmasotakoulun ("Top Gun") perustamiseen Yhdysvalloissa.
Aluksi yhdysvaltalaiset Phantom-hävittäjät ampuivat alas Pohjois-Vietnamin ilmavoimien kapasiteettiin verrattuna suurehkon määrän venäläisvalmisteisia MiG-hävittäjiä, noin neljä MiG-hävittäjää yhtä alas ammuttua yhdysvaltalaista kohden. Monia vietnamilaisia koneita tuhottiin lentokentilleen, koska 1960-luvun alkupuolella Yhdysvallat sai pommittaa Pohjois-Vietnamia melko rauhassa. Sen jälkeen pommitukset politisoituivat, ja Hanoi ja muut kaupungit, joissa oli muun muassa Neuvostoliiton ja länsimaiden edustustoja, lähiseutuineen määrättiin pommituskieltoon. Kuhunkin pommitusoperaatioon tarvittiin presidentin suostumus. Vaikka Yhdysvallat tuhosi lyhyessä ajassa koko konekannan Pohjois-Vietnamilta, tämä sai täydennyksiä tilalle. Rajoittavana tekijä oli lentäjien lukumäärä. Jos alas ammutut vietnamilaislentäjät putosivat omalle maaperälleen eivätkä vammautuneet vakavasti, he palasivat työhönsä. Myös taistelutaktiikassa tapahtui parannuksia puolin ja toisin. Rolling Thunderin loppuvaiheessa vietnamilaiset pudottivat viisi yhdysvaltalaista konetta yhtä alas ammuttua MiG-21:tä kohden. Vietnamilaiset oppivat ryhmätaistelutaktiikkaa ja yhteistoimintaa ilmatorjunnan kanssa. Yhdysvaltojen ilmataistelutappioiden lisääntyminen johtui myös siitä, että se kierrätti sotilaitaan yhä enemmän myös ilmavoimissa, ja lähetti ilmataisteluun täysin taistelukokemusta vailla olevia ja huonosti koulutettuja miehiä. Tämä on ymmärrettävää, koska yksi sodan tavoitteista oli sotilaiden harjoittaminen mahdolliseen suursotaan. Vietnamilaiset lentäjät toimivat taisteluissa yllättävästi hyökkäämällä yhdysvaltalaisten koneiden kimppuun takaapäin, mikä on klassinen heikomman suorituskyvyn koneen (kuten MiG-17) taktiikka. Monesti yhdysvaltalaiset silti saivat käännetyksi tilanteen edukseen.
Yhdysvallat jälkiasensi Phantomeihinsa yhä enemmän tykkejä, koska ohjukset eivät soveltuneet esimerkiksi matalalla käytäviin ilmataisteluihin. Yhdysvaltojen käyttämät Sparrow-ohjukset olivat tarkkuudeltaan huonoja, koska niitä käytettiin usein niin kutsutussa pikalaukaisutilassa, jossa ohjus ei ollut ehtinyt kohdistua kunnolla. Jokaista kymmentä laukaistua Sparrow'ta kohti pudotettiin vain yksi MiG. Myöskään Sidewinder ei toiminut tyydyttävästi lähitaistelussa; siitä kehiteltiin sodan aikana paranneltuja versioita.
Yhdysvallat joutui alakynteen ilmassa jo vuoden 1967 lopulla. Vuoden alkupuoliskolla yksi Phantom ampui alas 13 MiG-21:tä, mutta vuoden lopulla pudotussuhde kääntyi 5:1:ksi vietnamilaisten eduksi. Vuonna 1967 Yhdysvallat pudotti 13 konetta, mutta näistä vain yksi oli MiG-21. Vietnamilaiset taas pudottivat MiG-21-koneilla 12 yhdysvaltalaista konetta ja yhden muilla koneilla. MiG-21:n neuvostovalmisteinen Atoll-ohjus oli yhdysvaltalaisia ohjuksia paremmin Vietnamin tyyppiseen ilmataisteluun soveltuva, mutta sekään ei silti toiminut kovin hyvin.
Têt-hyökkäys.
Kuva eräästä Cu Chi -tunnelista
Vietnamilaisten vuoden tärkein juhla on uuden vuoden vastaanotto (Têt), jota nykyisinkin juhlitaan neljä päivää. Yhdysvaltalaisten täydeksi yllätykseksi Têt-juhlan päätteeksi 31. tammikuuta 1968 alkoi Etelä-Vietnamissa maaseudun sissien suuri hyökkäys kaupunkeihin. Cu Chi -tunnelit tekivät yllätyshyökkäyksen mahdolliseksi. Têt-hyökkäys oli Vietnamin sodan käännekohta. 70 000 sissiä valtasi yhteensä sata pientä ja suurta asutuskeskusta. Iskuja tehtiin kaikkiin suurimpiin asutuskeskuksiin. Kenraali Giap oli aloittanut hyökkäyksen suunnittelun jo vuonna 1967. Têt-hyökkäyksen minimitavoitteena oli Pohjois-Vietnamin pommitusten lopettaminen ja Yhdysvaltojen pakottaminen neuvottelupöytään. Päätavoitteena oli tietysti yhdysvaltalaisten joukkojen ajaminen pois. Vaikkei Têt-hyökkäys täysin onnistunutkaan tavoitteessaan, se jäi historiaan suurena sissien hyökkäysoperaationa. Hyökkäys tehtiin Vietkongin ehdotuksesta solmitun aselevon aikaan.
Vietkongin sissit valtasivat Mekong-joen suiston 16 kaupungista 13. Pieni sissien kommandoryhmä yritti kaapata Yhdysvaltain lähetystön Saigonissa. Isku kuitenkin epäonnistui. Sissit hyökkäsivät myös Yhdysvaltain ja Vietnamin armeijan päämajoja vastaan. 14 kommandoa kaappasi Vietnamin radioaseman, ja jäi 14 tunniksi aseman sisälle loukkuun kunnes amerikkalaiset räjäyttivät heidät aseman mukana.
Maaliskuun puoliväliin mennessä hyökkäyksessä oli kuollut 50 000 vietnamilaista ja noin 6 000 Yhdysvaltain ja Etelä-Vietnamin armeijan sotilasta. Khe Sanhin kaupungissa yhdysvaltalaiset lopulta voittivat: 10 000 vietkongilaista kuoli, mutta yhdysvaltalaisia merijalkaväen sotilaita menehtyi vain 500. Vaikka Têt-hyökkäys epäonnistui sotilaallisesti, se oli sisseille suuri psykologinen voitto, ja alkoi kääntää Yhdysvalloissa yleistä mielipidettä sotaa vastaan.
Etelä-Vietnamin kukistuminen.
Yhdysvallat lopetti Pohjois-Vietnamin pommitukset vuonna 1968, ja keskittyi pommittamaan tärkeää Ho Chi Minhin huoltotietä. Koska julkinen mielipide Yhdysvalloissa vastusti sotaa voimakkaasti, Richard Nixonin hallitus joutui käynnistämään "vietnamisoinniksi" nimitetyn prosessin, jolla tarkoitettiin Yhdysvaltojen armeijan korvaamista Etelä-Vietnamin armeijan joukoilla. Operaatio saatiin päätökseen 1973, jolloin yhdysvaltalaiset aloittivat vetäytymisen maasta. Etelävietnamilaiset joukot saivat amerikkalaisilta parhaan mahdollisen aseistuksen, mutta armeijan taisteluhengessä oli toivomisen varaa. Vietkongin sissien valvoma alue kasvoi 1970-luvun alussa koko ajan. Ilman yhdysvaltalaisjoukkojen apua Etelä-Vietnamin hallitus pysyi pystyssä vain kaksi vuotta.
30. huhtikuuta 1975 Pohjois-Vietnamin joukot saapuivat Etelä-Vietnamin pääkaupunkiin Saigoniin. Etelä-Vietnamin häviön varmistuessa 81 Yhdysvaltain helikopteria kuljetti pois 1 000 yhdysvaltalaista ja 6 000 etelävietnamilaista 19 tunnissa. Jokaista evakuoitua etelävietnamilaista kohden oli kymmeniä, jotka olisivat halunneet mukaan helikoptereihin. Päivää vietetään nykyisin Vietnamissa kaksoisjuhlana vapunpäivän kanssa.
Sodan osapuolet.
Vaikka Vietnamin sotaa kuvataan laajan liittouman käymäksi, suurin osa Etelä-Vietnamin puolella olleista valtioista lähetti ainoastaan muodollisen joukkoyksikön kunnioittaakseen liittosuhteitaan Yhdysvaltain kanssa. Iso-Britannia ei lähettänyt lainkaan joukkoja. Etelä-Koreasta saatiin suhteellisen suuri määrä joukkoja, joita Yhdysvallat tuki taloudellisesti. Myös australialaiset osallistuivat sotaan omilla joukkoyksiköillään. Thaimaakin lähetti taisteluun jonkin verran joukkoja. Suomalainen Lauri Törni osallistui nimellä Larry Thorne sotaan amerikkalaisten riveissä.
Taistelun osapuolina olivat pääasiallisesti Yhdysvaltain asevoimat ja Vietnamin tasavallan armeija vastaan FNL:n sissit ja Vietnamin kansanarmeija. Osallistujien toimenkuva riippuu poliittisesta näkökulmasta. Yhdysvallat oli omalta kannaltaan puolustamassa Etelä-Vietnamin kansaa Pohjois-Vietnamin sekä tämän liittolaisten Kiinan ja Neuvostoliiton hyökkäykseltä. Pohjois-Vietnam puolestaan näki jatkavansa Indokiinan sodassa aloitettua itsenäisyystaistelua pyrkien yhdistämään väliaikaisesti jaetun Vietnamin Geneven sopimuksen mukaisesti. Nämä ristiriitaiset näkemykset saivat ensimmäiset rauhanneuvottelut muuttumaan kiistelyksi osapuolten asemasta ja suhteista.
Vietnamin sodan tappiot ja muita lukuja.
Yhdysvaltalaisia sotilaita palveli vuorotellen Vietnamin sodassa yhteensä 2,59 miljoonaa, josta korkeintaan noin 500 000 kerrallaan. Amerikkalaisia kuoli 58 193 ja haavoittui 304 000, joista 75 000 vakavasti. Kuolleista oli alle 20-vuotiaita 11 398. Suurin osa yhdysvaltalaisista sotilaista oli valkoihoisia, mutta väestöön suhteutettuna mustia ja latinoita oli enemmän kuin valkoisia. Taistelut olivat yhdysvaltalaisille jopa tuhoisampia kuin toisessa maailmansodassa, sillä helikoptereilla saatiin siirrettyä sotilaita helpommin maastossa saarretuillekin taistelupaikoille. Pohjoisvietnamilaisia ja Vietkongin sissejä kuoli 0,5–1,1 miljoonaa ja haavoittui 600 000. Vietnamilaisia siviilejä kuoli noin 2 miljoonaa.
Vietkongin sissit surmasivat sodassa 36 725 ja kaappasivat 58 499 henkeä. He keskittyivät johtajiin, joiksi katsoivat muiden muassa koulujen opettajat. Vaikka Yhdysvaltain armeijan tappamien ja vangitsemien määrästä ei ole vastaavia tilastoja, kumpikin osapuoli syyllistyi useisiin sotarikoksiin ja kyseenalaisiin menetelmiin. Myöhemmin Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter totesi, että Yhdysvaltain ei tarvitse pyytää anteeksi vietnamilaisilta, koska "tuho oli molemminpuolista".
Laillinen asema: Sota vai konflikti?
Nykyään kriisiä kutsutaan lähes poikkeuksetta Vietnamin sodaksi, mutta aikanaan siihen viitattiin termillä "Vietnamin konflikti". Tämä heijasti sitä tosiasiaa, että sotaa ei varsinaisesti ollut julistettu. Toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa sodan käsite oli muuttunut, ja Korean sodan tavoin katsottiin olevan kyse paremminkin poliisioperaatiosta kuin varsinaisesta sotatilasta.
Sodan kannattajat argumentoivat, että konflikti oli jotakin vähemmän kuin sota, ja että Yhdysvallat itse asiassa ainoastaan tuki vaarassa olevaa liittolaistaan, ja että sodanjulistus olisi ollut pelkkä muodollisuus. Vastustajat sanoivat sodanjulistuksen puutteen tekevän koko sodasta laittoman. Ristiriita olisi voitu viedä Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen, mutta tätä ei tehty.
Venepakolaiset.
Saigonin kaaduttua ja maiden yhdistyttyä monet Etelä-Vietnamin hallinnossa mukana olleet menettivät asemansa tai joutuivat uudelleenkoulutusleireille. Myöhemmin, vuonna 1979 Vietnam kävi lyhyen rajasodan Kiinaa vastaan, mikä sai maassa olevat etniset kiinalaiset tuntemaan olonsa uhatuksi. Talouden alamäki ja köyhyys lisäsivät myös halukkuutta Vietnamin jättämiseen parempien olojen toivossa. Yhdessä nämä syyt saivat miljoonat etelävietnamilaiset, ja myöhemmin toisen aallon aikana 1980-luvun alussa myös pohjoisvietnamilaiset, lähtemään maanpakoon vesitse hatarilla lautoilla. Heistä alettiin käyttää nimitystä "venepakolaiset". Jotkut joutuivat merellä indonesialaisten ja thaimaalaisten merirosvojen ryöstämiksi ja murhaamiksi. Pelastuneet joutuivat jopa vuosikausiksi pakolaisleireille Thaimaahan, Hongkongiin, Filippiineille ja Malesiaan, koska alkuvaiheen jälkeen oli hyvin vaikeata löytää halukkaita vastaanottajia. Alun sympatiat pakolaisia kohtaan haihtuivat hyvin nopeasti, ja venepakolaiset leimattiin elintasopakolaisiksi. Useimmilla toivo paremmasta toimeentulosta olikin päällimmäisenä. Yleensä Vietnam ei kohdistanut sortotoimia lähteneisiin. 1990-luvun lopulla Vietnamin vapautettua talouttaan monet palasivat takaisin kotimaahan. Viimeiset venepakolaiset (200 hengen ryhmä Filippiineillä) sai turvapaikan vasta vuonna 2005. Suomi vastaanotti ensimmäiset vietnamilaiset kiintiöpakolaiset vuonna 1979.
Yhdysvaltoihin pakeni lopulta yli miljoona vietnamilaista. Merkittäviä keskittymiä syntyi myös Ranskaan, Australiaan, Länsi-Saksaan ja joihinkin muihinkin maihin.
Sodan vaikutuksia yhdysvaltalaisiin.
Sodalla oli voimakas vaikutus Yhdysvaltain sosiaalipoliittisiin mielipiteisiin, erityisesti suurten ikäluokkien nuoriin. Sekä vastustajat että kannattajat määrittivät sodan kautta ulko- ja sisäpoliittisia linjojaan.
Moni yhdysvaltalainen sotaan lähtenyt palasi sodasta vakavasti haavoittuneena tai psyykkisesti vammautuneena. Kaikkiaan 58 000 yhdysvaltalaissotilasta kuoli; kesti pitkään ennen kuin he saivat muistomerkkinsä, koska sota miellettiin tappioksi, jollaiseen Yhdysvallat ei ollut tottunut. Siirtyminen palkka-armeijaan oli yksi Vietnamin sodan seuraus. Reaganin aikana oltiin asevarustelusta ja patrioottisuudesta huolimatta hyvin varovaisia sotilasoperaatioissa juuri Vietnamin sodan haamun takia.
Sotaa kannatettiin ja vastustettiin voimakkaasti Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa, mutta vastustajista tuli lopulta ylivoimainen enemmistö. Huomiota herättivät miljoonat, pääosin nuoret, jotka osoittivat mieltään sotaa vastaan. Yhdysvalloissa sodanvastustajat saivat kohdata myös viranomaisväkivaltaa, joka huipentui Kentin valtionyliopistossa Ohiossa, kun toukokuussa 1970 kansalliskaarti avasi tulen rauhallista sodanvastaista mielenosoitusta vastaan, tappaen neljä opiskelijaa.
Pakkovärväys aloitettiin, ja sitä käytettiin joitakin kertoja myös tunnettuihin rauhanliikkeen jäseniin. Kuuluisimpia värväyslistalle joutuneita sodan vastustajia oli ammattilaisnyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestari Muhammed Ali, joka kieltäytyi pakkovärväyksestä ilmoittaen perusteluiksi "yksikään vietnamilainen ei ole koskaan kutsunut minua neekeriksi."
Länsi-Euroopassa väittelyyn ja keskusteluun liittyi turhautumista siihen, että Länsi-Euroopan vaikutusvalta oli kuihtunut Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton rinnalla pieneksi. Länsi-Eurooppa pelkäsi myös itse joutuvansa Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi, minkä vuoksi neuvotteluratkaisuja pidettiin toivottavina.
Monilla sodasta palanneilla oli suuria vaikeuksia yhteiskuntaan sopeutumisessa – etenkin, kun 1970-luku oli talouden taantumien ja pitkäaikaistyöttömyyden aikaa. Sota ei valmistanut sotilaita siviilityöhön. Lisäksi Vietnamin viidakkosodankäynnissä yhdysvaltalaiset sotilaat joutuivat kohtaamaan ja tappamaan viholliset paljon lähempää kuin aiemmissa sodissa, joissa etulinjassakin vain vähemmistö sotilaista edes näki yksittäistä vihollista. Tämä toi lisää psyykkisiä traumoja palaaville sotilaille.
Vietnamin sodan vastustajat ja puolustajat kävivät median kautta merkittävää propagandasotaa. Suurpommitukset ja Têt-offensiivi olivat osa propagandasotaa. Sodan miehistön muodostivat vapaaehtoiset maaseudulta (enimmäkseen valkoihoisia) ja ansioita haluavat suurkaupunkilaiset (huomattavalta osin heikosti menestyneet mustaihoiset), jotka, toisin kuin kaupunkien kouluissa menestyneet nuoret, eivät olleet saaneet vapautusta sodasta esimerkiksi yliopisto-opintojen takia.
Yksi suurista puheenaiheista oli Vietnamin sotaan liitetyt huumeet. Yksi tutkimus arvioi, että 10 prosenttia Vietnamissa palvelleista kokeili heroiinia. Huumeita oli Vietnamissa helposti saatavilla, minkä on esitetty hieman lisänneen sodan jälkeistä huumeidenkäyttöä Yhdysvalloissa.
Jotkut sodan vastustajat suhtautuivat sodan veteraaneihin syrjivästi, minkä vuoksi jotkut veteraanit kokivat sosiaalisen sopeutumisen vaikeaksi. Syrjintä oli yleistä 1970-luvulla, mutta lääketieteen tunnustettua traumaperäisen stressihäiriön ja Vietnamin sodan veteraanien järjestötoiminnan synnyttyä veteraanit saivat enemmän sympatioita.
Toisin kuin avokätiset edut toisen maailmansodan veteraaneille, Vietnamin veteraanien saamat lisäedut olivat hyvin vähäiset.
Elokuvat ja romaanit.
Vietnamin sota oli päättymisensäkin jälkeen arkaluontoinen aihe Yhdysvalloissa, eikä sitä haluttu käsitellä elokuvissa. Kirjallisuudessa sotaa kuitenkin käsiteltiin jo pian sen loppumisen jälkeen, ja esimerkiksi David Morrell herätti kiivasta keskustelua vuonna 1972 ilmestyneellä kirjallaan "Ajojahti" ("First Blood"). Kirjassa John Rambo -niminen Vietnamin sodan veteraani joutuu kotimaahansa palattuaan yhteisön syrjimäksi ja sodasta saamiensa traumojen takia aloittaa yksinäisen sotansa pienen kaupungin poliisivoimia vastaan. Morrell on sanonut kirjan ajatukseksi siirtää Vietnamin sota Yhdysvaltain maaperälle. Kirja sovitettiin vuonna 1982 elokuvaksi "Rambo – taistelija", jossa pääosaa esitti Sylvester Stallone.
Elokuvien varovainen linja Vietnamin sodan suhteen muuttui, kun Michael Ciminon "Kauriinmetsästäjä" voitti viisi Oscar-palkintoa (mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon) 1978 ja Francis Ford Coppolan "Ilmestyskirja. Nyt" voitti seuraana vuonna kaksi Oscar-palkintoa 1979. Siitä lähtien Yhdysvalloissa on tehty useita Vietnamin sotaa käsitelleitä valtavirtaelokuvia. Tunnetuimpia näistä ovat Stanley Kubrickin arvostettu "Full Metal Jacket" (1987) ja Oliver Stonen omiin kokemuksiin pohjautuva Vietnam-trilogia, jonka ensimmäinen osa, "Platoon – nuoret sotilaat" (1986), voitti neljä Oscaria.
Sekä elokuvat Olimme sotilaita ja Vihreät barettit.
Musiikki.
Monet yhdysvaltalaiset rockmuusikot olivat erittäin kriittisiä Vietnamin sotaa kohtaan ja eräät ilmaisivat sen myös eri tiedotusvälineissä hyvin kuuluvasti. Muusikoiden sodanvastaisuus heijastui myös heidän lauluihinsa, joista monet ovat nousseet aikansa klassikoiksi. Varhaisia tunnettuja sotaa kritisoivia lauluja olivat Country Joe and the Fishin "I-Feel-Like-I'm-Fixin'-To-Die Rag" (1967), The Doorsin "The Unknown Soldier" (1968), The Rolling Stonesin "Gimme Shelter" (1969) ja Creedence Clearwater Revivalin "Fortunate Son" (1969). Edellä mainituiden kappaleiden jälkeen alkoi suuri Vietnamin sotaa kritisoivien kappaleiden aalto, joihin kuuluivat esim. Black Sabbathin "War Pigs" (1970), Jimi Hendrixin "Machine Gun" (1970) Edwin Starrin "War" (1970) ja John Lennonin "Happy Xmas (War Is Over)" (1971).
Vuosia Vietnamin sodan jälkeenkin tehtiin monia sotaa kritisoivia lauluja, kuten Bruce Springsteenin "Born in the U.S.A." (1985) ja Public Enemyn "Black Steel in the Hour of Chaos" (1989) sekä Slayerin "Mandatory Suicide" (1990). Myös thrash metal -yhtyeen Sodomin useat levyt (kuten M-16 ja Agent Orange) kertovat Vietnamin sodasta.
Aiheesta muualla.
*


Afganistan.
Afganistanin islamilainen tasavalta eli Afganistan on islamilainen sisämaavaltio Aasiassa. Maan pinta-ala on noin 650 000 neliökilometriä. Pääkaupunki on Kabul. Afganistan on vuoristoinen sisämaavaltio. Sen vajaasta 30 miljoonasta asukkaasta 80 prosenttia on sunnimuslimeita. Maassa puhutaan yli 30 kieltä, joista suurimmat ovat dari ja paštu, ja suurimmat etniset ryhmät pataanit ja tadžikit.
Afganistan sijaitsee strategisten kulkureittien varrella, ja sen historiaa värittävät lukuisat sodat. Jatkuvan sotimisen jäljiltä maan infrastruktuuri ja väestön koulutustaso ovat kurjassa tilassa. Afganistan tuottaa huumeita, etenkin oopiumia. Afganistanista on löydetty runsaat ja monipuoliset mineraalivarat, joiden hyödyntäminen toisi maalle vaurautta.
Maantiede.
Maan pinta-ala on noin 650 000 neliökilometriä. Pääkaupunki on Kabul. Sen rajanaapureita ovat Turkmenistan (yhteistä rajaa 744 kilometriä), Uzbekistan (137 kilometriä), Tadžikistan (1 206 kilometriä), Kiina (76 kilometriä), Pakistan (2 430 kilometriä) ja Iran (936 kilometriä).
Afganistan on pääasiassa ylänköalueella sijaitseva sisämaavaltio, ja noin kolme neljäsosaa maasta on vuoristoa. Maan laajin alue on harvaan asuttuu keskiylänkö, joka kuuluu maan itä-länsi suunnassa jakavaan Hindukuš-vuoristoon. Hindukušilla sijaitsee Afganistanin korkein huippu on Noshaq, jonka korkeus on 7 485 metriä.
Koillisosissa on seismistä aktiivisuutta. Kasvillisuudeltaan Afganistan on pääasiassa aavikkoa ja puoliaavikkoa, poikkeuksena muutamat hedelmälliset laaksot kuten Heratin laakso. Tärkeimmät joet ovat Amudarja, Helmand ja Kabul. Vain Kabul laskee Indusjoen kautta mereen, monet muut vain johtavat aavikolle ja kuivuvat siellä. Jokiin on tehty kolme suurta patoa: Arghandabin pato lähellä Kandaharia, Kajakain pato Helmand-joessa ja Naglun pato Kabuljoessa Jalalabadin länsipuolella.
Khyberin sola Afghanistanin ja Pakistanin rajalla on ollut tärkeä kulkureitti satojen vuosien ajan. Kotal-e Latabandin solaan, joka on Kabuljoen jylhin rotko, rakennettiin 1950-luvulla tie, joka lyhensi Kabulin ja Pakistanin rajan välisen matka-ajan kahdesta päivästä muutamiin tunteihin.
Afganistanissa vallitsee äärevä mannerilmasto. Talven kylmyys on purevaa korkean sijainnin takia suuressa osassa maassa. Kesällä melkein kaikkialla on kuumaa, alankoalueilla kuten Iranin rajan läheisessä Sistanin laaksossa suorastaan tukalaa. Talvella ja keväällä sää on vaihtelevaisinta, ja suurin osa sateesta saadaan niiden aikana. Useimmat talven sateita aiheuttavat matalapaineet kehittyvät Välimerellä. Eteläisten naapurimaiden monsuunisateet eivät ulotu korkeiden vuorten suojaaman Afganistanin puolelle. Kabulin sääolot edustavat laajemminkin maan vuoristoista itä- ja keskiosaa. Siellä keskimääräinen päivän alin lämpötila on pakkasen puolella marraskuusta helmikuuhun. Päivän ylin lämpötila ylittää 30 astetta kesä-, heinä- ja elokuussa. Sadetta saadaan marraskuusta toukokuuhun.
Luonto.
Kuivuuden takia Afganistanin yleisin kasvillisuustyyppi on matala ja harva pensaikko. Jos keväällä sataa runsaammin, tasangoille nousee yksivuotisia kukkia. Aikoinaan maan itäosien vuoret olivat metsien peitossa, mutta niitä on hakattu polttopuiksi. Nykyisin enää kaksi prosenttia maa-alasta on metsää, lähinnä Afganistanin koillisosassa. Aikaisemmin maassa oli myös monia eläimiä: siperiantiikerit vaelsivat Amu Darjan laaksossa maan pohjoisosassa, antiloopit ja gasellit elivät aavikkolla. Maassa tavattiin 380 lintulajia. Eläimistön nykytilasta sodan ja kuivien vuosien jälkeen ei ole tietoa.
Vuonna 2009 Afganistan julkaisi ensimmäisen luettelon maan rauhoitetuista lajeista. Niihin kuului 20 nisäkästä, seitsemän lintua, neljä kasvia, yksi sammakkoeläin ja yksi hyönteinen. Vasta nyt suojeltiin metsästäjien tavoittelema lumileopardi.
Historia.
Afganistanin alueella sijaitsi Baktrian kuningaskunta 500-luvulle eaa. saakka, jolloin se liitettiin Persian valtakuntaan ja Baktriasta tuli Persian maakunta. Afganistan kuului Persiaan, kunnes Aleksanteri Suuri valloitti sen 300-luvulla eaa. Aleksanteri Suuren valtakuntaa seurasi Seleukidien valtakunta, jonka vallasta uusi Kreikkalais-baktrialainen kuningaskunta itsenäistyi 250-luvulla eaa. Baktria oli hellenistisen maailman itäisin kolkka.
Uusi Baktria hävisi 100-luvulla Kiinan rajamailta tulleiden buddhalais-paimentolaisten Kušana-valtakunnan tieltä. Persian Sassanidien dynastia otti Afganistanin alueen jälleen hallintaansa 300-luvulla ja alue islamilaistui 600-luvulla. Afganistan oli Mahmud Ghaznin valtakunnan keskus 1000-luvulla, mutta mongolit hävittivät sen 200 vuotta myöhemmin.
Tataari Timur Lenkin perustama Timuridien dynastia toi Afganistaniin talous- ja kulttuurikukoistusta, joka päättyi persialaisten jälleen vallatessa Afganistanin 1500-luvulla, ja alueesta tuli Persian ja moguleiden välinen kiista-alue. Afgaaniheimot kapinoivat 1700-luvun alussa Persiaa vastaan, ja Nadir Šah karkotti heidät maasta. Nadirin kuoltua afgaanit palasivat alueelle ja vuonna 1747 Afganistanista tuli itsenäinen emiraatti Ahmad Shah Durranin johdolla.
1800-luvulla sodittiin kaksi afgaanisotaa, kun Iso-Britannia yritti valloittaa Afganistanin estääkseen Venäjää saamasta sitä. Afganistan joutui luovuttamaan määräysvallan ulkopolitiikasta Isolle-Britannialle, mutta säilytti itsenäisyytensä sisäisissä asioissaan. Kolmas afgaanisota käytiin heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen Intiaa vastaan ja britit tunnustivat Afganistanin itsenäisyyden 1919.
Vuoden 1928 sisällissotaa seurasi pitkä vakauden aika pääasiassa kuningas Mohammed Zahir Shahin alaisuudessa, kunnes hänen serkkunsa Mohammed Daoud Khan syöksi hänet vallasta 1973. Vuonna 1978 marxilainen HDKA kaappasi vallan armeijan upseereiden avulla. Joulukuussa 1978 Afganistanin kommunistihallitus solmi Neuvostoliiton kanssa yhteistyö- ja avunantosopimuksen. Afganistanin sodassa Neuvostoliiton joukkoja ja sen valtaan nostamaa uutta Afganistanin hallitusta vastassa olivat mujahideen-sissit joita Kiina, Pakistan, Saudi-Arabia ja Yhdysvallat tukivat. Neuvostoliiton joukot vetäytyivät maasta 1989. Afganistanin demokraattinen tasavalta kukistui huhtikuussa 1992 kun mujahideen-joukot valtasivat Kabulin. Sota jatkui sisällissotana eri ryhmittymien välillä.
Vuonna 1994 alkoi voimistua Taliban-liike. Vuoden 1998 lopulla Taliban hallitsi 90 prosenttia maasta. He tuhosivat muun muassa yhtä maan tärkeimmistä vientiartikkeleista, unikkopeltoja, sillä islamin lakien mukaan päihteiden (alkoholi, huumeet ym.) käyttö on kiellettyä. Vuonna 2001 Yhdysvallat ja Britannia hyökkäsivät Afganistaniin syyttäen Talibaneja New Yorkiin suunnatuista terrori-iskuista, ja Talibania vastustava Pohjoisen liittouma syöksi Talibanin vallasta. Talibania vastustavat afganistanilaisryhmät tapasivat joulukuussa 2001 Bonnissa ja solmivat sopimuksen maan vakauttamisesta. Hamid Karzai nimitettiin väliaikaishallinnon (Afghan Interim Authority) puhemieheksi vuonna 2001, ja valittiin presidentiksi vuonna 2004 ja toiselle kaudelle marraskuussa 2009.
Turvallisuusvastuu on 17. heinäkuuta 2011 alkaen siirtymässä vähitellen Isaf-joukoilta Afganistanin omille voimille.
Politiikka.
Afganistanin hallintomuoto on virallisesti hyvin keskitetty ja presidenttivaltainen: presidentti on sekä valtionpäämies että hallituksen johdossa, ja hän nimittää ministerit. Käytännössä kuitenkin paikalliset ja alueelliset mahtimiehet käyttävät merkittävää valtaa.
Perustuslain mukaan Afganistan on islamilainen tasavalta, jonka lait eivät voi olla ristiriidassa islamin määräysten kanssa (artiklat 1 ja 3). Perustuslain 149. artiklan mukaan ”Niitä [perustuslain] määräyksiä, jotka koskevat sitoutumista pyhän islamin uskon perusteisiin ja islamilaiseen tasavaltaan, ei voi muuttaa.”
Kaksikamarinen parlamentti koostuu 102 jäsenen ylähuoneesta ja korkeintaan 250 jäsenen alahuoneesta.
Parlamenttivaalit käytiin pääosin ilman puoluetunnuksia ja puoluelaitos onkin suhteellisen heikko. Parlamentissa on kuitenkin useita merkittäviä puolueryhmiä. Näitä ovat muiden muassa Yunus Qanoonin johtama Hezbe-Afghanistan-Naween, lähinnä uzbekkiväestöä edustava Hezbe-Junbesh-e-Milli Afghanistan (Junbesh), šiiaväestöä edustava Hizb-e-Wahdat sekä lähinnä pataaneja edustava Hizb-i-Islami. Elokuussa 2009 käydyt presidentinvaalit olivat laajamittaisen vilpin sävyttämät. Pitkällisen laskenta- ja tarkistusprosessin jälkeen Hamid Karzain ilmoitettiin saaneen 49,7 prosenttia ensimmäisen kierroksen äänistä. Toinen kierros jäi kuitenkin pitämättä, ja Karzai julistettiin suoraan voittajaksi vastaehdokas Abdullah Abdullahin syytettyä vaalikomissiota puolueellisuudesta ja vetäydyttyä kisasta.
Väestö.
Afganistanin etniset ryhmät ja kieliryhmät.
Heinäkuussa 2011 Afganistanin arvioitu väkiluku oli 29 835  392. Tämä on selvästi pienempi kuin aikaisempi arvio, 33,6 miljoonaa, joka perustui vuoden 1979 vajaaksi jääneeseen väestönlaskentaan.
Afganistan on monikielinen ja -kulttuurinen maa. Afgaaneja eli pataaneja on 40–45 prosenttia väestöstä, seuraavaksi suurimmat väestöryhmät ovat tadžikit (noin 27 prosenttia), hazarat (hetsarit, 9 prosenttia) sekä uzbekit (noin 10 prosenttia). Pienempiä väestöryhmiä ovat aimakit, turkmeenit ja balokit..
Tärkeimpiä kieliä ovat afganistanin persia (dari) 50 prosenttia, paštu (afgaani) 35 prosenttia ja turkin sukuiset kielet (erityisesti uzbekki ja turkmeeni) 11 prosenttia. Näiden lisäksi Afganistanissa puhutaan 30 pienempää kieltä (erityisesti belutši ja pašai), yhteensä 4 prosenttia. Maassa esiintyy paljon kaksikielisyyttä.
Afganistanilaiset ovat valtaosin sunnimuslimeja (80 prosenttia väestöstä), mutta maassa on myös merkittävä šiiavähemmistö (noin 19 prosenttia väestöstä). Erityisesti hazarat ovat pääasiassa šiiamuslimeja. Šiialaisia ismailiitteja on noin 1–2 prosenttia väestöstä, lähinnä Baghlanin ja Badakshanin maakunnissa. Maassa on myös pieni hindu- ja sikhivähemmistö. Maassa oli ennen suurehko juutalaisvähemmistö, mutta nykyisin maassa asuu tiettävästi vain yksi juutalainen.
Yli viisitoistavuotiaista vain noin 29 prosenttia osaa lukea ja kirjoittaa. Naisista suuri osa on lukutaidottomia (vuoden 2000 arvio 88 prosenttia) ja vuoden 2008 arvion mukaan raskauteen ja synnytyksiin kuoli 1 400 äitiä 100 000 kohden, enemmän kuin missään muualla maailmassa.
Maassa toimii kuusi ehkäisyklinikkaa, joita ylläpitää Marie Stopes International -järjestö. Klinikat antavat tietoutta perhesuunnittelun menetelmistä sekä raskauden keskeytyksestä. Ne tekevät yhteistyötä uskonnollisten johtajien kanssa. Järjestön mukaan sen toiminnan avulla ehkäistiin 250 000 ei-toivottua raskautta vuonna 2009 ja autettiin eri ministeriöitä muuttamaan toimintaansa naiset paremmin huomioon ottavaan suuntaan. Ainoa klinikoiden ulkopuolinen rahoittajamaa on Suomi.
Koska on määritelty suhteellisesti (ongelmista kärsivien määrän vähentäminen puoleen tai kolmannekseen vertailuvuoden tasosta), Afganistan on edellä mainituista ongelmista huolimatta edistynyt melko hyvin tavoitteiden kanssa. Vuoden 2007 arvion mukaan lapsikuolleisuuteen liittyvä tavoite tullaan todennäköisesti saavuttamaan, ja neljän muun saavuttaminen on mahdollista. Äärimmäisen köyhyyden vähentäminen ja naisten tasa-arvon edistäminen jäävät kuitenkin jälkeen tavoitteista. Koska turvallisuus on Afganistanissa suuri ongelma, maa on lisännyt, sitä koskevan ylimääräisen tavoitteen vuosituhatlistalleen.
Terveystilanne 2011.
Afganistanin terveysministeriön marraskuussa 2011 julkaiseman selvityksen mukaan tilanne on kohentunut merkittävästi siten, että maan suurin terveydellinen ongelma, synnytys- ja lapsikuolleisuus, on vähentynyt. Tutkimuksen mukaan synnytyksessä kuolee 1/50 synnyttäjää. Imeväiskuolleisuus on puolet vuoden 2008 tilanteesta, mikä tarkoittaa että ennen ensimmäistä syntymäpäivää kuolee 97 lasta tuhannesta.
Afganistanilaisten elinajanodote on pidentynyt yli kymmenen vuotta. 2009 julkaistu odote oli 47-50 vuotta, nyt 62-64 vuotta. Alle viisivuotiaista lapsista kuoli aiemmin 20 prosenttia, nyt enää 10 prosenttia. Syynä tilanteen paranemiseen on muun muassa ripulin ja keuhkokuumeen hoidon tehostaminen.
Sairaaloiden määrä oli vuonna 2003 vain 450, vuoden 2011 selvityksen mukaan 1 800. Kätilöiden määrä oli 400, vuonna 2011 kätilöitä oli 2 000.
Kaikkia alueita ei selvitykseen voitu ottaa, sillä Kandaharin, Helmanidin ja Zabulin maakuntien maaseudulla valtaa pitävät yhä kapinalliset. Tutkimusta rahoittivat Unicef, WHO ja Yhdysvaltojen hallitus.
Liikenne ja media.
Afganistanissa on kaikkiaan 51 lentokenttää, joista 16:n kiitotiet on päällystetty. Vesiteitä on 1200 kilometriä, lähinnä Amudarja-joella. Kabulin lentoasema on maailman vilkkaimpia yhden kiitotien lentokenttiä, koska sitä käyttävät ulkomaiset sotilasjoukot. Niiden lisäksi kentältä lentää kolme afganistanilaista lentoyhtiötä 10–15 lentoa päivässä.
Maan ensimmäinen rautatielinja avattiin kesällä 2011. 75 kilometriä pitkää rataosuutta pitkin kuljetetaan rahtia Uzbekistanin Hairatanin kaupungin ja Mazar-i-Sharifin välillä.. Uusia reittejä on suunnitteilla viisi. Rahoitusta niihin on saatu ulkomailta, sillä maassa on rikkaat luonnonvarat, joita monet maat ovat kiinnostuneet hyödyntämään. Rautateiden toivotaan myös vakauttavan väkivaltaisen maan elämää kehittämällä sen taloutta.
Afganistanin hallitsija Rahman Khan kielsi rautateiden rakentamisen 1900-luvun taitteessa. Britit ja venäläiset sotivat seudulla ja rakensivat rautateitä, ja Rahman Khan toivoi kiellolla pitävänsä vallan maassa itsellään.
Talebanin kukistumisen jälkeen yksityiset televisio- ja radioasemat ovat yleistyneet vauhdilla. Talebanin aikana televisio oli kielletty, koska sitä pidetään moraalille vahingollisena. Mediaa säätelevä laki kieltää edelleen islamin vastaisen materiaalin esittämisen. Lankapuhelinliittymiä on alle puoli miljoonaa, mutta kännyköiden käyttö on yleistymässä. Vuonna 2008 maassa oli 8,45 miljoonaa kännykkää. Internetin käyttäjiä oli samana vuonna puolisen miljoonaa. Yleisin tapa käyttää internetiä ovat Kabulin nettikahvilat ja -kioskit.
Talous.
Sodat ovat raunioittaneet valmiiksi köyhän maan talouselämän, ja maan elintaso onkin maailman huonoimpia. Maataloudessa tuotetaan viljalajeja (muun muassa vehnää) ja etenkin puuvillaa. Oopiumin viljely on yleistä. Karjanhoito on paimentolaisheimojen pääelinkeino. Mattoja tehdään vientiin. Maatalous keskittyy pohjoisille tasangoille lähelle maan rajoja. Ravinnontuotanto on hyvin riippuvainen vehnän viljelystä ja lampaiden ja vuohien kasvatuksesta.
Kesäkuussa 2010 Yhdysvaltojen armeijan uutisoitiin löytäneen Afganistanista yli biljoonan dollarin mineraaliesiintymän. Löydetyt mineraalit olivat rautaa, kuparia, kobolttia, kultaa ja litiumia. Yhdysvaltojen puolustusminiteriön raportti nimitti maan ”litiumin Saudi-Arabiaksi”. Afganistanista löydetyt litium-varannot tekisivät hyötykäytössä maasta maailman suurimman litiumin tuottajan. Litiumia tarvitaan erityisesti hybridi- ja sähköautojen akkuihin, tietokoneisiin ja matkapuhelimiin.
Vaikka Yhdysvaltojen hallituksen edustajat ilmoittivat yllättyneensä Afganistanin luonnonvaroista, tosiasiassa mineraalivarannot olivat hallituksen tiedossa jo 1970-luvulla. Neuvostoliiton, Yhdysvaltojen, Maailmanpankin ja YK:n edustajat keskustelivat jo tuolloin Afganistanin luonnonvarojen hyödyntämisestä. Sotilaalliset selkkaukset ovat estäneet köyhää Afganistania hyödyntämästä maansa mineraalivarantoja. Hampshire Collegen rauhan ja kansainvälisen turvallisuuden tutkimuslaitoksen professori Michael T. Klare on luonnehtinut Afganistanin olevan ”resurssikirouksen” uhri. Eri ryhmittymät taistelevat hyötyäkseen taloudellisesti Afganistanin mineraalirikkauksista. Luonnonvarat ovat jopa saattaneet heikentää tavallisten ihmisten arkea, koska eri ryhmittymät ovat valmiita puolustamaan taloudellisia intressejään sotilaallisesti.
Merkittävimmät luonnonvarat ja niiden arvo.
Toiset arviot mineraalivarannoista ovat vielä suuremmat ja arvioivat luonnonvarojen suuruudeksi jopa yli 3 biljoonaa Yhdysvaltojen dollaria. Afganistanin mineraalivarantojen merkittävyyttä lisää strategisien metallien suuri osuus. Kokonaisuudessaan Afganistanin luonnonvarat ovat erittäin merkittävät, mahdollisesti suurimmat yksittäisen maan maailmassa.
Yhdysvaltojen geologian tutkimuslaitoksen (USGS) mukaan Afganistanissa arvioidaan olevan merkittävät öljy ja maakaasuvarannot. Öljyä arvioidaan olevan 1,6 miljardia tynnyriä, maakaasua 440 miljardia kuutiometriä ja kaasulähtöisiä nesteitä (NGL) 562 miljoonaa tynnyriä.
Merkittävimmät vientituotteet ovat kuivatut hedelmät ja pähkinät, matot, villa, puuvilla, nahkatuotteet, oopium ja puolijalokivet. Vienti suuntautuu Pakistaniin, Intiaan, Yhdysvaltoihin, Tadžikistaniin ja Saksaan. Tuontia on eniten Yhdysvalloista, Pakistanista, Intiasta, Venäjältä ja Saksasta.
Kulttuuri.
a> on maailmanperintökohde. Talibanit tuhosivat laakson suuret buddhapatsaat vuonna 2001.
Ennen vuotta 1978 afganistanilaisten kansallistunne oli heikko. Paikalliset yhteisöt olivat suhteellisen itsenäisiä, ja ihmiset samaistuivat ensisijaisesti omaan heimoryhmäänsä, toiseksi koko kansainväliseen islamilaiseen yhteisöön. Sisällissodassa etniset ristiriidat kärjistyivät etenkin pataanien ja pohjoiseen liittoon kuuluvien muiden etnisten ryhmien välillä.
Tunnettuja afganistanilaisia mattoja tekevät turkmeenit ja belutšit, maan pohjois- ja länsiosan paimentolaiset. Paimentolaiset viettävät kesät ylänköalueilla ja laskeutuvat talveksi laaksoihin. Heillä on kahdenlaisia telttoja: keskiaasialaisia jurttia ja Lähi-idälle tyypillisiä mustasta vuohenkarvasta tehtyjä telttoja. Paimenet voivat yöpyä tilapäisesti myös ruokomajoissa tai luolissa. Maanviljelijät asuvat tyypillisesti linnoitetuissa savesta ja oljesta rakennetuissa monikerroksisissa taloissa.
Afganistanilaista perusruokaa ovat litteät vehnäleivät, joita paistetaan joko rautapannulla tai saviuunin sisäpinnalla. Leipää kastetaan usein lihaliemeen. Jugurtti ja muut maitotuotteet ovat myös yleisiä.
Afgaaninvinttikoiria oli käytetty Afganistanissa metsästys- ja paimenkoirina tuhansien vuosien ajan ennen kuin länsimaiset koiraharrastajat kiinnostuivat niistä 1800-luvulla.
Perinteiseen afgaanimusiikkiin kuuluvat maan omat perinnesoittimet rubab ja dombur. 2000-luvulla myös rockista on tullut suosittua nuorison keskuudessa.
Urheilu.
Afganistan on osallistunut olympialaisiin 13 kertaa ajoittain vuodesta 1936. Sen ainoat mitalit, kaksi pronssia, on tuonut Rohullah Nikpai taekwondosta.
Afganistanin kansallisurheilu on buzkashi, jossa ratsain liikkuvat urheilijat yrittävät saada siirrettyä vuohen tai vasikan ruhon maalialueelle. Muita suosittuja lajeja ovat jalkapallo ja kriketti. Afganistanin jalkapallomaajoukkue ei ole menestynyt arvoturnauksissa. Se oli huhtikuussa 2011 FIFAn rankingissa sijalla 174. Kriketin taas toivat mukanaan afgaanipakolaiset palattuaan takaisin kotimaahansa Pakistanista.


Kylmä sota.
Berliinin muuri tunnettiin yhtenä kylmän sodan symbolina.
Kylmä sota oli vastakkainasettelun aika, jossa kilpailivat kaksi supervaltaa, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto liittolaisineen, kaksi aatesuuntaa, kapitalismi ja kommunismi, sekä kaksi talousjärjestelmää, lännen markkinatalousjärjestelmä ja kommunistimaiden suunnitelmatalous. Tavallisimmin sen katsotaan kestäneen toisen maailmansodan lopusta Neuvostoliiton luhistumiseen 1990-luvun alussa. Kuitenkin 1970-luvulla, liennytyksen aikana, melko yleisesti katsottiin varsinaisen kylmän sodan jo päättyneen esimerkiksi Kiinan kansantasavallan hyväksymiseen YK:n jäseneksi 1971, Yhdysvaltojen vetäytymiseen Vietnamin sodasta vuonna 1973 tai ETYKin huippukokoukseen 1975.
Kylmää sotaa ei käyty suorana sotana, vaan turvauduttiin propagandaan, vakoiluun, taloudellisiin ja poliittisiin taistelukeinoihin. Myös kulttuuri ja taide olivat kylmän sodan aseita. Termiä "kylmä sota" käytti ensimmäisenä kirjailija George Orwell esseessään "You and the Atomic Bomb" vuonna 1945
, mutta suorana nimityksenä vastakkainasettelulle sitä käyttivät ensimmäisenä amerikkalaiset Bernard Baruch ja Walter Lipmann. Tälle vastakkainasettelulle antoivat taustan ydinaseet, joiden vuoksi suoraan yhteenottoon kahden suurvallan välillä ei haluttu ryhtyä. Näin valtataistelu siirtyi muille areenoille.
Kylmän sodan synty.
Kylmän sodan rintamalinjat vuonna 1959.
Kylmän sodan monimutkaistuneet rintamalinjat vuonna 1980.
Kylmän sodan päättymisen jälkeiset rajamuutokset Euroopassa ja Keski-Aasiassa. 24 uutta valtiota syntyi.
Kylmä sota alkoi toisen maailmansodan jälkeen länsivaltojen ja Neuvostoliiton törmätessä yhteen. Erimielisyyksiä oli muun muassa miehitettyjen alueiden kehittämisestä. Osittain molemmille blokeille sopi Saksan pysyminen jakautuneena ja sitä kautta heikkona. Yhdysvaltojen uhkakuvana oli teknisesti kehittyneen Saksan ja mahdollisesti koko läntisen Euroopan siirtyminen kommunistiseen leiriin.
Toinen merkittävä suunta kylmän sodan alussa oli Lähi-itä. Neuvostoliiton toimet Iranin suunnalla v. 1946 aiheuttivat huolta lännen leirissä. Merkittävä ja hyvin verkostoitunut amerikkalainen diplomaatti Loy Henderson - joka toimi tuolloin suurlähettiläänä Bagdadissa - oli kuvannut kuinka Neuvostoliiton voitto vahvana pidetystä Saksasta oli saanut Lähi-idän alueen ihmiset odottamaan Neuvostoliiton vapauttavan heidät brittien otteesta. Melvyn Leffler on tutkinut Pentagonin arkistoja ja hänen mukaansa Neuvostoliitto ei sinänsä uhannut USA:n intressejä kylmän sodan alussa. Mikäli kommunismi leviäisi merkittävän raaka-aineen päällä olevaan Lähi-itään, saattaisi sodan väsyttämä Neuvostoliitto vahvistua uhkaamaan tosissaan Yhdysvaltojen asemaa. Kylmän sodan alun eräänä keskeisenä kulminaationa pidettiin sitä, kun Britannia ilmoitti vuonna 1946 USA:lle, ettei se enää kyennyt vastaamaan Kreikan ja Turkin turvallisuudesta. Nuo maathan olivat puskurina Lähi-idän ja Neuvostoliiton välillä. Tosin jälkeenpäin on käynyt ilmi, että Kreikan kommunistista puoluetta tuki Jugoslavian Tito, eikä Moskova, jonka silloin epäiltiin alkaneen laajentaa reviiriään sovittujen rajojen ulkopuolelle.
Varsinkin DDR:ssä ja Berliinissä syntyi ongelmia. Saksa oli jaettu neljän eri maan miehitysvyöhykkeiksi, ja Neuvostoliiton vyöhykkeen sisällä ollut Berliini niin ikään neljään eri vyöhykkeeseen. Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen ilmapiiri johti useiden, varsinkin koulutettujen, ihmisten pakoon länteen. Kommunistinen ja sosiaalidemokraattinen puolue yhtyivät myös Sosialistiseksi yhtenäisyyspuolueeksi SEDiksi. Niin kutsuttu rautaesirippu pystytettiin. Se jakoi Euroopan kahtia, Adrianmereltä Itämerelle.
Poliitisesti ja sotilaallisesti vastapuolen liikkeisiin vastattiin aina suuremmalla vastaliikkeellä, mikä johti helposti konfliktien kärjistymiseen. Molemmat osapuolet valmistautuivat myös ennakoivaan ydiniskuun vihollistaan vastaan, ja olettivat vastapuolen toimivan samoin.
Kylmän sodan syntyä on haluttu lännessä perinteisesti vierittää Stalinin niskoille, mutta luottamuspula oli pääasiassa molemminpuolinen. Ne tutkijat, jotka näkevät taloudellisten tekijöiden näytelleen keskeistä osaa korostavat lännessä koettua pettymystä kun Stalin puheessaan vuonna 1946 palasi vanhaan kommunistiseen retoriikkaan. Hän julisti Neuvostoliiton voittaneen sodan juuri kommunistisen järjestelmänsä ansiosta. Sodan aikana Stalin oli puhunut vielä isänmaallisesta sodasta ja lännessä oli jo ehditty laskea, että Neuvostoliitto oli luopumassa kommunistisesta ideologiastaan. Stalin myös vetäytyi Marshall-avusta ja kielsi avun vastaanottamisen itäblokin valtioilta.
Sodan rasitukset ja alituinen pyrkimys selviytyä aina Neuvostoliiton syntymän ajoilta alkaen saattoivat muokata Stalinin persoonasta enemmän tai vähemmän vainoharhaisen. Toiset tutkijat korostavat tällaisten taipumusten vaikuttaneen myös maan ulkosuhteisiin. Niin neuvosto- kuin länsijohtajatkin syyllistyivät ylilyönteihin ja ideologisen ristiriidan korostamiseen käytännön asioiden hoitamisessa.
Ideologinen ristiriita.
Tutkija Mikko Majanderin mukaan kylmä sota ulottui kaikille yhteiskunnan aloille mm. politiikkaan, talouteen, kulttuuriin ja urheiluun. Molemmissa suurvalloissa kaikkiin näihin liittyi kilpailullinen ja propagandistinen ulottuvuus.
Tilanteessa olivat myös vastakkain kaksi ideologista maailmaa. Länsi näki idän epädemokraattisena, autoritaarisena kommunistidiktatuurina ja itä vastaavasti lännen porvarillisina imperialisteina ja riistäjinä. Kummassakin tapauksessa yleisessä mielipiteessä valtiokoneiston propaganda teki ideologioista – kommunismista ja kapitalismista – voimakkaan pejoratiivisia ja tunnepitoisia ja katkaisi niiden yhteydet todellisiin poliittisiin ja taloudellisiin teorioihin.
Eräs teoria, jota muun muassa Melvyn Leffler on kirjassaan the Communist Spectre esittänyt, lähtee siitä, että ideologinen ristiriita kahden järjestelmän välillä oli sovittamaton. Yhdysvallat aloitti kommunismin patoamisen jo heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Diplomaattisuhteet maiden välillä solmittiinkin vasta vuonna 1934 natsi-Saksan muodostamaa uhkaa silmällä pitäen. Tämän tulkinnan mukaan kylmä sota oli ns. lykätty sota. Kansallissosialistinen Saksa tuli suuremmaksi uhkaksi ja siksi kapitalismin ja kommunismin välinen yhteenotto vain lykkääntyi kymmenellä tai viidellätoista vuodella.
Suorat ja epäsuorat sotilaalliset toimet.
Neuvostoliittolaisia ohjuksia Kuuban kriisin aikaan.
Kylmän sodan ilmapiiri johti lukuisiin konflikteihin, joista osa oli aseellisia. Niin sanottuja proxy-sotia käytiin muun muassa Vietnamissa, Angolassa, Koreassa ja Afganistanissa. Näissä sodissa eivät suoranaisesti olleet vastakkain suurvallat, vaan usein toisen suurvallan joukot ja toisen blokin puolella oleva valtio.
Yhdysvallat horjutti latinalaisessa Amerikassa joko salaa tai julkisesti liian vasemmistolaiseksi katsomiaan hallituksia (esimerkiksi Chile ja Allende, Guatemala ja Arbenz). Nicaraguan sandinistihallitusta vastaan käytiin eräänlaista proxy-sotaa palkkasoturien avulla. Kuuban vastaisesta suorasta sodankäynnistä luovuttiin Sikojenlahden fiaskon jälkeen. Myös monia pienempiä Karibian saarivaltioita miehitettiin aika ajoin.
Itä-Euroopan maat olivat puolestaan tiukan Neuvostoliiton valvontapolitiikan alla. Mahdolliset kansannousut tai poikkeamat Kremlin linjasta tukahdutettiin nopeasti. Tunnetuimmat tukahdutukset olivat Unkarin kansannousun kukistaminen ja Prahan kevään lopettanut Tšekkoslovakian miehitys.
Sotilasliitot.
Molemmat syntyneet blokit järjestäytyivät myös sotilasliitoiksi. Neuvostoliiton ympärille kuuluneet valtiot liitettiin Varsovan liittoon, josta Suomen presidentti Kekkonen onnistui pitämään Suomen erossa. Länsi-Euroopan puolustukseen syntyi tarvetta Neuvostoliiton käyttäytymisen johdosta. Norjalle oli esitetty samanlaisia neuvotteluja kuin Suomelle (joista syntyi YYA-sopimus). Norjalaiset laskivat toivonsa NATO:n perustamiseen. Norja arvioi, että ilman läntisen puolustusliiton syntymistä Norja olisi kenties joutunut taipumaan Neuvostoliiton painostuksen alla. Muutenkin Nato lisäsi Länsi-Euroopan luottamusta kykyynsä selvitä Neuvostoliiton vaikutuspiirin ulkopuolella.
Tiedustelupalvelut.
Kylmän sodan toimissa olivat keskeisiä myös tiedustelupalvelut - Yhdysvaltain "Central Intelligence Agency", CIA, ja Neuvostoliiton "Komitet Gosudarstvennoi Bezopasnosti", KGB.
Tiedustelu oli jatkuvaa kilpajuoksua kaksoisagentteineen ja loikkareineen. Kuuluisimpiin vakoilutapauksiin kuuluu Ethel ja Julius Rosenbergin tapaus, jossa kaksi amerikkalaista kommunistia tuomittiin kuolemaan syytettyinä atomivakoilusta. He olivat ainoat vakoilusta teloitetut amerikkalaiset kylmässä sodassa. Asiasta on useita näkemyksiä — usein se katsotaan vain ylireagoinniksi Yhdysvaltojen julkisessa ilmapiirissä vallinneeseen "Punaisen vaaraan", sillä todelliset atomivakoilijat tuskin vaarantaisivat itseään avoimen kommunistisella poliittisella toiminnalla.
Vuonna 1996 avautuneiden lähteiden mukaan Pentagon oli onnistunut murtamaan neuvostoliittolaisten vakoilijoiden koodin. Useita ihmisiä "puhdistettiin" USA:n hallinnosta niiden tietojen perusteella. Tunnettu oli ulkoministeriön virkamiehen Alger Hissin tapaus. Jopa ulkoministeri Dean Acheson puolusti alaistaan, sillä Pentagon ei ollut ilmoittanut edes hänelle Hissin varmistumisesta vakoojaksi. Toisaalta Hiss, monien muiden "kommunistivainojen" uhreiksi joutuneiden kanssa, oli tiedetty muidenkin lähteiden perusteella Neuvostoliiton vakoojaksi. Eräs tuohon vakoilurenkaaseen kuulunut jäsen kertoi renkaan toiminnasta ja jäsenistä jo 1940, koska oli pettynyt kommunisteihin Neuvostoliiton hyökättyä Suomen kimppuun 1939.
Muitakin listalla olleita ihmisiä syytettiin tekaistuin perustein (muun muassa kyseenalaisesta seksuaalisesta suuntauksesta) ja erotettiin, koska ei haluttu Neuvostoliiton tietävän, että Pentagon tiesi heidän koodinsa. USA:n imagon kannalta kyse oli kiusallisesta asiasta, koska se muistutti Stalinin puhdistusoikeudenkäyntejä 1930-luvulta. Rooseveltin aikaisen hallinnon Neuvostomyönteisen virkamieskunnan vaihtamiseen oli muuttuneissa oloissa erityistä painetta.
Punainen vaara.
Yhdysvalloissa valtion propaganda ja luodut mielikuvat demonisoivat kommunistit siihen pisteeseen, että yleisessä mielipiteessä lähenneltiin hysteriaa. Pelko johti lopulta eriasteisiin kommunistivainoihin, joissa keskeisimpänä oli ns. mccarthyismi joka kohdisti tutkimuksensa erityisesti Hollywoodin vasemmistolaisina pidettyihin ohjaajiin ja näyttelijöihin. Tässä tapauksessa kommunismi oli käsitteellistetty koskemaan kaikkea vasemmistolaisuutta, joka nähtiin Neuvostoliitto-myönteisyytenä. Kommunisminvastaisuus ulottui myös syvälle viihdekulttuuriin ja elokuviin. Ajatus yhdistettiin erityisesti vakoojiin, isänmaanpettureihin ja alituisesti vaanivaan ydinsodan pelkoon.
Ydinaseet.
Sotilaallisesta voimasta kilpailtaessa ydinaseet nousivat keskeiseksi. Ydinenergiaa ja rakettitekniikkaa kehitettiin ydinohjuksien valmistamiseksi. 50-luvulta kylmän sodan loppuun vallitsi niin sanottu kauhun tasapaino — kumpikin osapuoli olisi kyennyt aiheuttamaan niin suuren tuhon toiselle puolelle, että ydinaggressio olisi ollut käytännössä itsemurha. Täten ydinaseiden katsottiin turvanneen pitkän, mutta jäätävän rauhanjakson.
Aluksi maat varautuivat kuljettamaan ydinpommeja lentokoneella. 1960-luvulla kehitettiin ydinohjuksia. Vuodesta 1968 alkoivat neuvottelut ydinaseiden määrän vähentämiseksi.
Aikakauden kulttuurissa näkyi ydinsodan pelon takia omalaatuinen sekoitus hysteeristä pelkoa ja epävarmuutta sekä kritisointia sodan mielettömyydestä.
Keskeiset toimijat.
Kylmän sodan alussa muutamat yksilöt näyttelivät suurta roolia. Neuvostoliiton puolella keskeinen toimija oli Stalin (vuoteen 1953). Muut hänen ympärillään olivat lähinnä hänen päätöstensä toimeenpanijoita. Yhdysvaltojen osalta kylmän sodan tutkimuksessa on muutamia nimiä noussut yli muiden. Trumanin nimi yhdistetään muun muassa Trumanin oppiin ja toisaalta Marshall-apu on saanut nimensä ulkoministeri Marshallin mukaan. Erityisesti Truman delegoi ulkopolitiikan hoitoa muille.
Ennen muuta kylmän sodan alun politiikan muotoilijoista merkittävänä on pidettävä George F. Kennania, joka Moskovan suurlähetystössä toimiessaan kirjoitti v. 1946 ns. pitkän sähkeen, jossa esitti patoamispolitiikkaa kommunismin ja Neuvostoliiton laajentumisen estämiseksi. Tästä tuli Yhdysvaltojen virallisestikin noudattama oppi, jonka orjallinen soveltaminen Vietnamin yhteydessä aiheutti kritiikkiä myöhemmin. Muita keskeisiä kylmän sodan arkkitehteja Yhdysvaltojen puolella olivat muun muassa Averell Harrimann, Charles Bohlen, Loy Henderson, Robert Lovett ja McCloy. Tietenkin ulkoministeriksi vuonna 1949 noussut Dean Acheson sai suuren luottamuksen Trumanilta hoitaa ulkopolitiikkaa ja hänen vaikutuksensa oli keskeinen suhteessa Trumaniin. Nuo miehet pitkälti visioivat uuden suhtautumisen Neuvostoliittoon, Saksan kysymyksen ratkaisut ja muutkin ratkaisut Euroopan suunnalla.
Kulttuuri ja taide.
Alexander M. Semionov, "Malaja Sadovaja -katu", 1979.
Kylmässä sodassa kaksi maailmanjärjestelmää taisteli myös ottamalla mittaa toistensa elämäntavoista ja kulttuureista. Neuvostoliitto ja sosialistiset maat esittelivät sosialistista realismia, joka oli perustettu 1930-luvulla osana Stalinin vallanpitojärjestelmää. Kulttuurituotannon idea, jossa taiteelta ja taiteilijoilta vaadittiin tiukkaa puolueuskollisuutta, jatkui 1950-luvulle, ainakin Stalinin kuolemaan, vuoteen 1953 asti. Sosialistisesta realismista luovuttiin lopullisesti vasta Neuvostoliiton hajoamisen ja kylmän sodan loppumisen yhteydessä vuonna 1991. Verrattuna musiikkiin, kirjallisuuteen ja elokuviin Neuvostoliiton kuvataidetta esiteltiin Suomessa kuitenkin verrattain vähän.
Amerikkalaiset alkoivat lähettää taidenäyttelyitä valtion toimesta ulkomaille 1940-luvun lopulla. Ensimmäinen oli "Advancing American Art", vuonna 1946 suoraan ulkoministeriön alaisuuteen perustetun toimiston järjestämä kiertonäyttely, johon ostettiin teoksia taiteilijoilta. Tämä ”kulttuurin Marshall-apu” tyrehtyi kuitenkin ensimmäisessä vaiheessa amerikkalaisten omiin riitoihin näyttelyssä esitetyn nykytaiteen sopivuudesta.
Yhdysvaltain ulkoministeriö otti käyttöön toisenlaisen tavan viedä ulkomaille amerikkalaista taidetta. Valtion suoraa edustusta vähennettiin
ja etsittiin instituutioita, kuten museoita, säätiöitä ja taiteilijaryhmiä, jotka olivat halukkaita taiteen vientiin. On arvioitu, että vuosien 1945 ja
1970 välisenä aikana Yhdysvaltain ulkoministeriö, Yhdysvaltain tiedotustoimisto (USIA) ja Smithsonian Institution lähettivät satoja amerikkalaisen taiteen näyttelyitä ulkomaille, joissa ne saivat usein myönteisiä arvosteluja ja innokkaita yleisöjä.
Suomi oli kylmän sodan kulttuurin tärkeä kohdemaa, koska se sijaitsi kahden maailmanjärjestelmän rajalla. Kylmän sodan kulttuurin tarkoituksena oli voittaa jommalle kummalle puolelle niitä, jotka eivät olleet sitoutuneita kumpaankaan ideologiaan, tai jotka olivat turhautuneet toiseen ja valmiita siirtymään toisen kannattajaksi. Neuvostoliittoon suuntautuneiden ihailevien asenteiden rinnalla Suomessa vallitsi myös eurooppalaisittain poikkeuksellisen vahva ja kylmän sodan edetessä lisääntynyt länsimaita, varsinkin amerikkalaisuutta ihaileva ilmapiiri.
Suomalaisissa taidemuseoissa ja gallerioissa nähtiin kylmän sodan aikana New Yorkin modernin taiteen museon MoMA:n järjestämiä näyttelyitä yhteensä kuusitoista. Niistä ensimmäinen oli amerikkalaisen muotoilun katsaus Helsingin Taidehallissa loka-marraskuussa 1953. Viimeinen oli vuonna 1985 Helsingin kaupungin taidemuseossa esitetty Irving Pennin valokuvanäyttely.
Tunnetuimmaksi kylmän sodan amerikkalaistaiteen esittelyksi Suomessa tuli kuitenkin taidenäyttely otsikolla "Recent American Painting and Sculpture" (34 teosta 20 taiteilijalta), joka valmistettiin Maailman nuorison ja ylioppilaiden festivaaleja varten (mutta ei sen osana) ja esitettiin Suomen Ylioppilaskuntien liiton päämajassa Helsingissä heinä-elokuussa 1962. Vastafestivaalia organisoivat muun muassa CIA:n paikalle rahoittamat amerikkalaisopiskelijat.
Aseena abstrakti taide.
Amerikkalaisten taiteen viennin tavoitteina oli edustuksellisuus sanan laajimmassa mahdollisessa mielessä, amerikkalaisen taide-elämän erilaisuuden ja moninaisuuden havainnollistaminen. Kyse ei ollut puolustustaistelusta sosialistisen realismin ylivoimaa vastaan, vaan laajasta hyökkäyksestä monella kulttuurin rintamalla. Kylmän sodan taidevientiä tutkineet Serge Guibaut ja Frances Stonor Saunders toteavat, että abstrakti taide oli ihanteellinen propagandan työkalu. Se oli avantgardea ja kehittyneen kulttuurin tuote. Neuvostoliiton maalaustaiteeseen verrattuna se ei ollut esittävää eikä didaktista, se saatettiin ymmärtää puhtaana maalauksena – taiteena joka oli uppoutunut vain omiin mahdollisuuksiinsa, värien ja muotojen kokeiluihin. Sitä saatettiin ymmärtää myös puhtaana ilmaisuna, sellaisena ”koulukuntana” jossa jokaisella taiteilijalla oli oma, omaperäinen signeerauksensa. Nelson Rockefeller kutsui abstraktia ekspressionismia ”Vapaan yritteliäisyyden maalaustaiteeksi” (Free enterprise painting).
Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA näki abstraktissa ekspressionismissa ”kommunisminvastaisen ideologian, vapauden,
vapaan yritystoiminnan ideologian. Ei-figuratiivisena ja poliittisesti hiljaisena se oli juuri sosialistisen realismin antiteesi”.
Sen tehtävänä oli horjuttaa uskoa kollektiiviseen ideologiaan.
Abstrakti ekspressionismi edusti huippuunsa vietyä taiteen autonomiaa. Se oli taidetta, joka oli vapautettu velvollisuudesta esittää maailmaa ja puolusti yksilön vapautta. Juuri samoja periaatteita Yhdysvallat puolusti samaan aikaan maailmanlaajuisessa taistelussa. "The New Yorkerin" Louis Menand kommentoi syksyllä 2005 julkaistussa artikkelissa: ”Juuri sen takia taidekriitikot kehittivät arvostelun ja arvioinnin epäpoliittisia tyylejä, he painottivat maalausten muodollista ankaruutta tai eksistentiaalista draamaa.”


Rankijärjestelmä.
Rankijärjestelmä () oli Venäjän keisarikunnassa käytössä ollut virkamiesten 14-portainen arvoastetaulukko, jossa siiviilivirkanimikkeet ja hovin virkanimikkeet rinnastettiin sotaväen upseerinarvoihin. Rankijärjestelmän otti käyttöön Pietari Suuri ja se oli käytössä lähes kaksi vuosisataa, keisarikunnan hajoamiseen saakka, vuosina 1722-1917.
Rankitaulukko.
Taulukon nimikkeissä tapahtui ajan mittaan muutoksia, erityisesti sotilasarvojen kohdalla. Tässä on esitetty taulukko vastaa pääosiltaan 1800-luvun puolivälin tilannetta. Vuodesta 1885 useimmat upseerinarvot nousivat astetta ylempään luokkaan. Valiojoukkoina pidettyjen kaartien upseerinarvot olivat yleensä tavallisen sotaväen arvoja ylemmässä luokassa.
Aateluus.
Kuuteen ylimpään arvoon liittyi aina myös perinnöllinen aateluus. Henkilökohtainen aateluus liittyi jo alimpaan arvoasteeseen. Rankiluokat yksitoista (XI) ja kolmetoista (XIII) jäivät pois käytöstä 1880-luvulla.
Puhuttelu.
Kuhunkin arvoon liittyi oma kunnioittava puhuttelunsa.
Suomi.
Suomen suuriruhtinaskunnan hallinnossa ei sovellettu venäläistä arvoastejärjestelmää sellaisenaan. Eräs syy tähän oli se, ettei Ruotsin kuningaskunnasta periytynyt virkalainsäädäntö tuntenut henkilökohtaisen tai automaattisesti myönnettävän perinnöllisen aateluuden käsitteitä. Ruotsalaisen järjestelmän säilyttäminen suojasi Suomen autonomiaa, koska näin venäläinen virka-aateluusjärjestelmä ei vaikuttanut aatelissäädystä valittaviin säätyvaltiopäivien valtiopäiväedustajiin eikä suuriruhtinaskunnan autonomiseen päätöksentekoon.
Siviilivirkamiesten univormut tehtiin kuitenkin sellaisiksi, että ne vastasivat vastaavantasoisten venäläisten viranhaltijoiden virkapukuja. Myös virkamiesten palkkaluokka- ja arvojärjestys muistutti venäläistä. Suomen itsenäistyttyä arvojärjestelmästä luovuttiin lopullisesti.
Heijastukset nykyaikaan.
Arvojärjestelmän jäänteenä esiintyy hallintobyrokratiassa neuvoksen nimike. Ministeriöiden korkeita virkamiehiä kutsutaan neuvoksiksi ja virka-arvoon liittyy aina jokin ministeriön toimialaan liittyvä nimike tai arvonimi, näitä ovat muun muassa finanssineuvos, hallitusneuvos, maatalousneuvos jne. Presidentti Tarja Halosen puolisoa Pentti Arajärveä puhuteltiin ennen tohtoriksi väittelyään virkanimikkeellään valiokuntaneuvos.
Myös arvonimet on jaettu arvoluokkiin. Näitä on 16. Ylimpään luokkaan kuuluvat vuori- ja valtioneuvos, alimpaan director cantus ja director musices. Osa arvonimistä on luonteeltaan ensisijaisesti virkanimikkeitä, jotka voidaan myöntää alalla ansiokkaasti toimineelle entiselle tai alemmalle virkamiehelle (esimerkiksi ministeri, opetusneuvos). Osa on puolestaan arvonimiä, joita vastaavia virkoja ei ole olemassa (pitäjänneuvos, arkkiatri.)


Vasemmisto.
Vasemmisto on nimitys, jota käytetään oikeisto-vasemmisto–akselin toisessa päässä olevista poliittisista ryhmistä. Vasemmiston on perinteisesti ajateltu edustavan jyrkkää sosiaalista liberalismia sekä vastustavan markkinavaltaista taloutta. Sanaa vasemmisto käytetään myös vastaavista ryhmittymistä puolueiden ja muiden ryhmien sisällä. Käsitteet vasemmisto ja oikeisto syntyivät Ranskan vallankumouksessa, jolloin ne viittasivat istumapaikkajärjestykseen Ranskan lainsäädäntöelimissä.
Vasemmistopuolueista on perinteisesti käytetty myös nimityksiä työväenpuolueet tai sosialistiset puolueet. Alun perin vasemmiston tunnusmerkkinä on pidetty sosialismin kannattamista, mutta nykyään tämän on pääasiallisesti läntisissä demokratioissa korvannut sosiaalidemokratia tai punavihreys. Suomessa vasemmistopuolueiksi luetaan eduskuntapuolueista Suomen Sosialidemokraattinen Puolue ja Vasemmistoliitto.
Vasemmisto Suomessa.
Suomen vasemmistopuolueista vanhin on Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP), joka perustettiin nimellä Suomen Työväenpuolue vuonna 1899 ja omaksui nykyisen nimensä vuonna 1903. Sisällissodan jälkeen 1918 Venäjälle paenneet radikaalit sosiaalidemokraatit perustivat siellä Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP). Punakapinallisten johtamana, valtiojärjestyksen kumoamiseen pyrkivänä se oli Suomessa kiellettynä, kuten myös sen peitejärjestöille Suomen Työväenpuolueelle (alk. Suomen Sosialistinen Työväenpuolue) ja Työväen ja Pienviljelijäin Puolueelle (alk. Työväen ja Pienviljelijäin Vaaliliitto) kävi. Suomelle tappiollisen jatkosodan jälkeen 1944 kommunistien johtaman Neuvostoliiton vaatimuksesta oli SKP laillistettava, kunhan se ensin muutti sääntönsä Suomen lain mukaisiksi. SKP:n johdolla perustettiin Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL), jonka kautta kommunistit toimivat kunnanvaltuustoissa ja eduskunnassa.
SKDL:ään siirtyi joitakin vasemmistososialidemokraatteja, mutta varsinaisesti SDP hajosi 1950-luvun lopulla vasemmistosiiven perustettua Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton (TPSL). Työväen ja Pienviljelijäin Sosialistiseksi Liitoksi muuttunut puolue päätti siirtää toimintansa SDP:hen ja lakkauttaa itsensä 1973, mutta päätöstä vastustanut vähemmistö perusti Sosialistisen Työväenpuolueen (STP). Se toimi n 1986 vaalipuolueekseen perustamassa Demokraattisessa Vaihtoehdossa (DeVa).
SKP:n enemmistön ja SKDL:n seuraajaksi perustettiin vuonna 1990 Vasemmistoliitto (Vasemmisto), johon myös Deva päätti siirtää toimintansa. Nykyisin puoluerekisterissä ovat SDP:n ja Vasemmiston lisäksi myös SKP:n vähemmistön johdolla muodostettu nykyinen Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) sekä Kommunistinen Työväenpuolue – Rauhan ja Sosialismin puolesta (KTP) ja Suomen Työväenpuolue (STP).


Oikeisto.
Oikeisto on nimitys, jota käytetään oikeisto–vasemmisto-akselin toisessa päässä olevista poliittisista ryhmistä. Sanaa käytetään myös vastaavista ryhmittymistä puolueiden ja muiden ryhmien sisällä. Käsitteet oikeisto ja vasemmisto syntyivät Ranskan vallankumouksessa.
Perinteisesti oikeiston on ajateltu edustavan konservatismia. Oikeistolaisuuteen on myöhemmin kuulunut markkinatalouden suosiminen, vahva kansallismielisyys ja maanpuolustuksen arvostus.
Suomessa suurista puolueista selkeimmin oikeistolaisena pidetään Kokoomusta, joka määrittelee itse itsensä keskusta-oikeistolaiseksi.


Taiping-kapina.
Taiping-kapina (1850–1864) oli yksi lukuisista Kiinan Qing-dynastiaa vastaan nousseista kapinoista. Erityisen merkittävän Taiping-kapinasta tekee sen laajuus: se kesti n. 14 vuotta, hallitsi huomattavan suurta aluetta eteläistä ja keskeistä Kiinaa, ja kapinan seurauksena kuoli yli 20–30 miljoonaa ihmistä, mikä tekee siitä yhden ihmiskunnan verisimmistä yhteenotoista.
Taiping-liikkeen perustaminen.
Taiping (太平, "rauha ja turvallisuus") -liikkeen perusti Hong Xiuquan, köyhästä hakka-perheestä syntyjään oleva yläkoulun opettaja. Hän yritti suorittaa virkatutkintoa Guangzhoussa (Kanton), jossa hän oli ollut pitkään ja tutustunut siellä kristittyihin lähetyssaarnaajiin ja heidän oppeihinsa. Hän kuitenkin epäonnistui kokeessa ja sairastui. Sairaana ollessaan Hong Xiuquan näki näkyjä, joissa Jeesus ilmestyi hänelle. Näyissä kerrottiin Hong Xiuquanin olevan Jeesuksen veli, ja käskettiin häntä hyökkäämään kungfutselaisuutta, buddhalaisuutta ja mantšuhallintoa vastaan.
Näihin aikoihin Kiinassa oli koettu lukuisia luonnononnettomuuksia, taloudellisia vaikeuksia ja sotatappioita länsimaille, mikä perinteisen kiinalaisen ajattelun mukaan osoitti että dynastia oli vaihtumassa. Erityisesti Etelä-Kiinassa mantšuvastaisuus oli hyvin laajalle levinnyttä. Hong Xiuquanin oppi tarjosi keskinäistä apua ja tasa-arvoa vähemmistökansoille, joten tällaiset sorretut ryhmät, työpaikkansa menettäneet, sekä jotkut Ming-dynastian palauttamista kaipaavat lähtivät liikkeeseen mukaan. Useita salaseuroja ja rosvojoukkoja liittyi myös. Sotilaallisen toiminnan liike aloitti 1840-luvulla.
Kapinan alku.
1850 keskushallinto huolestui Taiping-liikkeen voimasta ja pidätytti joitakin sen johtajia. Liikkeen kannattajat olivat kuitenkin varautuneet yhteenottoon ja hankkineet aseita. Päättäväisinä ja kurinalaisina he onnistuivat murtamaan hallituksen joukkojen saarron ja alkoivat vallata maata Guangdongin provinssissa. Elokuussa 1851 Hong julisti Täydellisen rauhan taivaallisen valtion (太平天國 [tàipíng tiānguó]) perustetuksi ja itsensä sen absoluuttiseksi johtajaksi. Valtion piti olla Jumalan valtakunta maan päällä.
Kapinalliset laajensivat aluettaan nopeasti pohjoiseen. Nanjing vallattiin maaliskuussa 1853, valtauksen yhteydessä tapettiin 30 000 Qing-dynastian sotilasta ja teurastettiin tuhansia siviilejä. Kaupungista tehtiin liikkeen pääkaupunki ja sen nimeksi annettiin Tianjing (天京, "Taivaallinen pääkaupunki"). Alueen laajentamista jatkettiin länteen ja pohjoiseen.
Hallintojärjestelmä.
Taiping-hallinnossa ei ollut erillistä sotilas- ja siviilipuolta. Ideana oli rakentaa egalitaristinen yhteiskunta, mutta tulos oli kuitenkin hyvin hierarkkinen ja muistutti perinteisiä järjestelmiä. Valta keskittyi Hong Xiuquanille ja tämän veljille. Hong Xiuquan alkoi kuitenkin Nanjingin valtauksen jälkeen keskittyä lähinnä hengellisiin asioihin, joten valtaa piti pääosin hänen veljensä Hong Rengan paitsi sotilasasiat, joita hoiti taitava Li Xiuchang. Lukuisat liikkeen johtajat kutsuivat itseään kuninkaiksi ja prinsseiksi.
Maan katsottiin kuuluvan Jumalalle. Valtio maksoi sotilaiden hää- ja hautauskulut, ruoat ja muun tarpeellisen. Perheillä katsottiin olevan velvollisuus varustaa sotilas. Valtio otti haltuunsa rauta-, kupari- ja ruutimonopolin. Johtajilla oli oikeus käyttää yhteistä omaisuutta, kuten viljavarastoja, haluamallaan tavalla. Hallinto olikin varsin tuhlailevaista.
Johdossa oli myös länsimaisia henkilöitä ja ideoita, jopa vaalien järjestämisen ideaa esitettiin. Hong Xiuquanin hengellinen auktoriteetti toimi vallan takeena.
Naisten oikeudetkin nostettiin esille ja naisia toimi mm. sotilaina. Miehet ja naiset pidettiin erillään uskonnollisen puritarismin mukaisesti, hakka-perinteen mukaisesti jalkojen sitominen kiellettiin, samoin naisorjuus. Johtajat tosin pitivät suurehkoja haaremeita itsellään. Muuten moniavioisuus kiellettiin, samoin oopiumi, alkoholi, uhkapeli, prostituutio, jne. Kansalle luvattiin maanjakoa, mutta tätä ei koskaan toteutettu.
Ideologia.
Raamatun opettama monoteismi vallitsi, eikä maallinen moraalikaan ollut samanlainen kuin perinteinen kungfutselainen. Kaikilla, ei vain keisarilla, oli oikeus palvoa taivasta. Kungfutselaisia temppeleitä ja esi-isien alttareita tuhottiin.
Kristittyjä kuitenkin häiritsivät Taipingin "vääristyneet opit". He lainasivat taivaiden ja helvettien määrän buddhalaisilta, eivät viettäneet ehtoollista ja noudattivat kiinalaisia perinteitä. Esillä olivat myös jotkut šamanismin piirteet. Salaseuraromaaneistakin lainattiin ideoita: Jumalalla oli taikamiekka ja -peili, suuri totuus piili esoteerisissa kirjoissa, harrastettiin uskollisuusvaloja jne.
Länsimaiden suhtautuminen.
Taiping-liike suhtautui yleensä myönteisesti länsimaalaisiin, mutta nämä eivät kuitenkaan katsoneet että heitä olisi kohdeltu oikein. Yksittäisiltä ulkomaalaisilta saatiin kuitenkin uskonnollisista syistä sotilaallistakin tukea, armeijassa toimi Lindleyn johtama ulkomaalaisosasto. Ulkomaalaiset olisivat ensimmäisen oopiumisodan jälkeen ottaneet mielellään vastaan uuden hallinnon Kiinassa. Taiping-valtio hallitsi merkittäviä kauppareittejä eikä ulkomaalaisilla ollut ongelmia kaupankäynnissä heidän kanssaan. Ulkomaalaiset eivät kuitenkaan halunneet sitoutua niin epävakaaseen hallintoon. Kristinusko puolestaan herätti sekä sympatiaa että vastustusta.
Toisen oopiumisodan jälkeen länsimaiden neutraali kanta kapinaan muuttui keskushallinnon puolustamiseksi, sillä he eivät halunneet menettää sodan kautta saatuja etuja. He tarjosivat myös pientä apua kapinallisten kukistamisessa Jangtse-joen kohdalla.
Kapinallisten tappio.
Koska Taiping-liike vastusti lukuisia perinteisiä kiinalaisia tapoja ja joitakin kungfutselaisia arvoja, siihen kohdistui merkittävää vastustusta kansan parissa. Erityisesti ylemmät luokat olivat voimakkaasti liikettä vastaan. Talonpojillekin jatkuva sodankäynti oli luonnollisesti rasite.
Elokuussa 1860 Taiping-liike yritti valloittaa Shanghain, mutta Frederick Townsend Wardin johtamat ulkomaalaiset torjuivat hyökkäyksen. Keisarilliset joukot uudelleenjärjestäytyivät Zheng Guofanin ja Li Hongzhangin alaisuuteen toisen oopiumisodan jälkeen, ja Taiping-liike alkoi kärsiä suuria tappioita nopeaan tahtiin. Vuoden 1864 alussa olivat keisarilliset joukot selvästi hallinnassa. Hong julisti että Jumala suojelisi Tianjingiä, mutta kesäkuussa keisarillisten joukkojen lähestyessä hän myrkytti itsensä. Hänen ruumiinsa löytyi viemäristä.
Neljä kuukautta ennen Taipingin taivaallisen valtakunnan kukistumista Hong Xiuquan jätti valtaistuimensa vanhimmalle pojalleen Hong Tianguifulle. Hän ei kuitenkaan tehnyt mitään valtakunnan pelastamiseksi.
Qing-dynastian komentajat teloittivat useimmat "prinssit" Jinlingissä (金陵城), Nanjingissa.
Samoihin aikoin oli Nian-kapina (1853–1868) ja muslimikapinoita maan lounais- (1855–1873) ja luoteisosissa (1862–1877). Monet Taiping-liikkeen kannattajat pakenivat ja osallistuivat näihin kapinoihin. Osa taas pakeni Vietnamin rajalle, missä moni osallistui taisteluihin Ranskaa vastaan.


Kiinan historia.
Kiina on eräs maailman vanhimmista sivilisaatioista. Sen kirjalliset lähteet ulottuvat yli 3 500 vuotta ajassa taaksepäin. Kirjoitettu Kiinan historia alkoi Shang-dynastian aikana n. 1550 eaa. – n. 1046 eaa.. Radiohiiliajoituksella on voitu ajoittaa aikaisimmat kirjoitukset noin vuoteen 1500 eaa.
Paleoliittinen aika.
Pystyihminen toni korte asutti Kiinaa noin miljoonan vuoden ajan.
Kyläasutukseen liittyvää riisinviljelyä Kiinassa on harjoitettu jo 6000-luvulla eaa., ja kaupunkeja oli jo noin vuonna 4000 eaa.
Neoliittinen aika.
Varsinainen kiinalainen sivilisaatio arvioidaan kuitenkin tavallisesti vain noin 5 000 vuotta vanhaksi ja useimmiten historiankertomus aloitetaan ensimmäisestä dynastiasta, eli ajasta jolloin hallitsijavalta siirtyi suvussa tavallisesti isältä pojalle.
Antiikin aika.
Kiinan kiistelty ensimmäinen dynastia, Xia-dynastia, alkoi noin vuonna 2100 eaa. Sen ajoilta ei ole löydetty varmentavia kirjallisia lähteitä eikä se todennäköisesti hallinnut läheskään koko nykyisen Kiinan aluetta. Erlitousta on kuitenkin löydetty suuri kaupunkikeskus, joka saattoi olla tuon ajan Kiinan pääkaupunki. Hieman paremmin dokumentoidun Shang-dynastian jälkeen tuli Zhou-dynastia, jonka loppuaikoina maa oli hajanainen Kevään ja syksyn aikakautena, ja taistelevien valtioiden kautena.
Imperiumin aika.
Kiinan yhdisti 200-luvulla eaa. Qin-dynastian keisari Shi Huang Ti. Hän perusti tiettävästi ensimmäisen koko Kiinaa hallinneen dynastian, Qin-dynastian, jonka nimestä myös nimi Kiina johtuu. Tästä lähtien Kiina on eräitä lyhyiksi jääneitä välivaiheita lukuun ottamatta ollut valtiollisesti yhtenäinen. Keisarien on katsottu hallitsevan maata taivaan mandaatilla. Hallitseva dynastia kuitenkin on vaihtunut useita kertoja. Qin-dynastiakin jäi lyhytikäiseksi ja sen syrjäytti pian Han-dynastia, jonka valtakausi kesti noin 400 vuotta.
Keskiaika.
Kun Han-dynastia 200-luvulla menetti valtansa, alkoi Kiinan keskiajaksi kutsuttu aikakausi, jolloin Kiina jakautui useampaan pieneen valtioon. Hajaannus päättyi vuoden 581 jälkeen, kun Sui-dynastian perustaja Sui Wen Ti yhdisti maan jälleen. Sui-dynastian jälkeen valtaan nousi "Suureksi dynastiaksi" kutsuttu Tang-dynastia. Keskiajalla kiinalaiset keksinnöt tulivat tunnetuiksi. Kiinalaiset ovat keksineet mm. kirjanpainotaidon (Tang-dynastia), paperin valmistuksen (Han-dynastia), ruudin ja ilotulitteet (Eteläiset ja pohjoiset dynastiat) (raketit kuitenkin keksittiin Koreassa), kompassin, leijat, paperirahan (Song-dynastia) ja pankkiluotot (Song-dynastia).
Mongolivalta.
Mongolien ratsastava paimentolaiskansa valloitti Kiinan alueita 1200-luvulla. Se oli raskas isku Kiinan kulttuurille, sillä suljettu valtakunta oli saanut siihen asti elää rauhassa. Ulkomaalaiset olivat hyvin harvinaisia vieraita Kiinassa. Vuodesta 1271 Kiinaa hallitsi mongolien perustama Yuan-dynastia, jonka pääkaupunki oli Bejing. Sen valtakaudella kaikkia tärkeimpiä virkoja hoitivat mongolit. Kiinan mongolihallitsijoista kuuluisin oli Kublai-kaani, jonka valtakaudella myös Marco Polo teki tutkimusretkensä Kiinaan.
Löytöretket ja eristäytyminen.
Mongolit kuitenkin karkotettiin maasta vuonna 1368, jolloin valtaan tuli viimeinen kotimainen, Ming-dynastia. Se pysyi vallassa, kunnes maan valloittivat mantšut. Mantšujen perustama Qing-dynastia hallitsi Kiinaa vuosina 1644-1912.
Qing-dynastian loppuaikoina Kiina joutui useita kertoja sotaan Euroopan suurvaltoja vastaan, jotka valloittivat Kiinan raja-alueita siirtomaiksi. Iso-Britannia valloitti vuonna 1842 päättyneessä oopiumisodassa Hongkongin. Vuonna 1850 maassa puhkesi Taiping-kapina, joka johti 14 vuotta kestäneeseen veriseen sisällissotaan. Samoihin aikoihin Kiina menetti Venäjälle Amurin pohjoispuoleisen alueen sekä Itä-Mantšurian, jonne perustettiin Vladivostok. Kiina menetti myös vuonna 1885 Ranskalle Tonkinin eli nykyisen Vietnamin pohjoisosan, josta tuli osa Ranskan Indokiinaa.
Kiinan tasavalta.
Vuonna 1911 Kiinassa alkoi vallankumous, jonka tuloksena seuraavana vuonna maasta tuli tasavalta.
Vuonna 1931 Japani miehitti Mantšurian, josta muodostettiin nimellisesti itsenäinen Mantšukuon keisarikunta. Sen hallitsijaksi tuli Kiinan viimeinen mantšukeisari Pu Yi. Tätä ennen Mantšuria oli kuitenkin jo käytännöllisesti katsoen kokonaan kiinalaistunut, ja kyseessä olikin selvästi vain valloittajan perustama nukkehallitus.
Toisen maailmansodan aikana Japani miehitti suuren osan Kiinaa. Sodan loppuvaiheessa japanilaiset joutuivat kuitenkin vetäytymään maasta, josta kiinalaiset olivat yhdessä amerikkalaisten ja neuvostoliittolaisten kanssa saaneet heidät karkotetuksi. Myös Mantšukuo liitettiin takaisin Kiinaan.
Vuosina 1945–1949 Kiinassa käytiin sisällissota, joka nosti Mao Tse-Tungin johtamat kommunistit maan johtoon. Tasavaltalaiset vetäytyivät sodan loppuvaiheessa Taiwaniin, jota he jäivät hallitsemaan Kiinan tasavallan nimisenä.
Kiinan kansantasavalta.
Kiinan kansantasavalta perustettiin kommunistien voitettua sisällissodan 1. lokakuuta 1949 Mao Zedongin julistaessa sen syntyneeksi Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla. Mao tunnettiin kirjallisuutta opiskelleena intellektuellina, joka oli noussut puolueen huipulle sisällissodan myötä. Hänen valtansa kasvoi nopeasti. Mao jatkoi Kommunistisen puolueen puheenjohtajana ja siten maan johtajana. Neuvostoliitto tunnusti kansantasavallan lähes välittömästi, Itä-Euroopan maat ja suurin osa Länsi-Euroopankin maista tunnusti sen 1950 vaikka diplomaatit karkotettiinkin.
Pian valtaan päästyään Kiinan kommunistihallitus tuki Kim Il-sungin Pohjois-Korean hyökkäystä Etelä-Koreaan Korean sodassa 1950. YK-joukkojen tehtyä maihinnousun Mao näki mahdollisuuden sotia länsimaiden kanssa ja joukot hyökkäsivät YK-joukkojen kimppuun, mutta raskaat tappiot pakottivat vetäytymään. Vuonna 1951 kommunistit marssivat Tiibetiin, joka kuului Qing-dynastiaan ja jonka Kiinaan kuulumisesta ollaan erimielisiä.
Neuvostoliiton tuella toteutettu "ensimmäinen viisivuotissuunnitelma" kehitti jonkin taloutta jonkin verran. Kiinan alkuvuosina toteutettiin "Neljä modernisaatiota". Koulutus sosialisoitiin ja maaseudulla osaksi lopetettiin. Vuonna 1957 80% kaupunkien alakoulusta lähtevistä jätettiin ilman koulutusta, koska voimavarat suunnattiin muualle ja osa opettajista oli jo teloitettu oikeistolaisina. Suuri osa korkeakoulutuksesta oli ulkomaalaisten perustamia ja monet olivat saaneet koulutuksen lännessä, jonka vuoksi heidät luokiteltiin tuhottaviksi liberaaleiksi. Koulutuksen alasajon vuoksi sukupolvet vuoteen 1976 asti jäivät ilman merkittävää koulutusta.
1957 aloitettiin "100 kukkaa kampanja", jonka jälkeen porvarismista epäiltyjä "uudelleenkoulutettiin" tai telottiin "Oikeistolaisuuden vastaisen liikkeen" voimin vuodesta 1959. Samana vuonna Kiina valloitti myös alueita Intialta. Toinen viisivuotissuunnitelma, vuosien 1958 ja 1963 välinen Suuri harppaus pyrki luomaan pieniä raskaasti verotettuja kollektiiveja. Se tappoi arviolta 14-43 miljoonaa ihmistä ja kymmenet miljoonat lapset jäivät syntymättä neljän vuoden aikana. Kiinalaiset söivät eri lähteiden mukaan keskimäärin 1200-1534 kaloria eli jopa vähemmän kuin Auschwitziläiset orjatyöläiset ja esimerkiksi perheenäitien työtaakka kollektiiveissa oli 11 tuntia joka päivä. Suuren harppauksen aikana oli ihmiskunnan historian pahin nälänhätä ja uhrien määrä oli samaa luokkaa kuin koko toisessa maailmansodassa.
Vuosina 1958–1959 Kiinan ja Neuvostoliiton suhteet kärjistyivät, kun Kiina syytti Nikita Hruštšovin Neuvostoliittoa liian oikeistolaiseksi. Neuvostoliitto lopetti Kiinan ydinaseohjelman auttamisen ja suunnitteli jopa ydiniskua Kiinaan estääkseen Kiinaa saamasta ydinaseen. Yhdessä Neuvostoliiton ja Kiinan välisissä kiistoissa, Kiina marssitti joukkonsa 150km Intian puolelle 1962 saadakseen tahtonsa läpi.
Kommunistien havaittua suuren osan väestöstä olevan kuoleman partaalla, Mao Zedong meni syrjään politiikasta ja Liu Shaoqi teki uudistuksia kuten yksityisten peltojen palauttaminen ja tuottajien suurempi autonomia. Vuonna 1964 Kiinasta tuli ydinasevaltio. Kiina auttoi Pol Potia Kambodžassa ja Pohjois-Vietnamin kommunisteja valtaamaan tasavaltalaisen Etelä-Vietnamin Vietnamin sodassa.
Vuonna 1966 aloitettiin "Kulttuurivallankumous", jonka päämäärä oli "päästä eroon liberaaleista porvareista" ja jatkaa Liu Shaoqin hidastamaa luokkataistelua. 11 miljoonaa punakaartilaista lähetettiin jahtaamaan jäljellä olevia porvareita ja valvomaan että porvarismia "kritisoidaan" kaikkialla. Ylemmät kouluasteet lopetettiin ja monet hengissä olevat koulutetut teloitettiin. Porvarillisiksi epäillyt vanhat kirjoitukset, taide, museot, temppelit ja muu perintö tuhottiin. Monien tutkijoiden mielestä kiinalaisen kulttuurin pohja hävisi näinä vuosina. Mao nautti laajamittaista suosiota länsimaiden vasemmistolaisten keskuudessa ja maolaisia puolueita perustettiin ympäri maailmaa, mutta ulkomaiden saatua vihjeitä tuhon laajuudesta suosio hiipui. Maasta tiedettiin hyvin vähän sillä ihmisiä ei päästetty maahan sisään tai ulos. Monet tiedoista pohjautuivat Ison-Britannian Hong Kongiin ja muualle karanneiden kiinalaispakolaisten tietoihin.
Mao kutsui Richard Nixonin vierailulle 1971 ja pian Jimmy Carterin kaudella Yhdysvallat ja muut länsimaat antoivat YK:n turvallisuusneuvoston jäsenyyden Taiwanin sijaan kommunistiselle Kiinalle. Kulttuurivallankumous kesti vuoteen 1976, jolloin Mao kuoli ja äärivasemmistolainen "Neljän kopla" pidätettiin syyllisenä katastrofeihin.
Zhou Enlai luonnosteli ja Deng Xiaoping aloitti "Neljä modernisaatiota". Puolueen edustajat mm. vierailivat kapitalistisessa Japanissa, mutta sosialismi säilytettiin virallisena ideologiana. Kiinan talousuudistukset vuonna 1978 sallivat kapitalismin ensiksi viidessä kommunistisen puolueen tarkkailemassa koekaupungissa: Shenzhen, Zhuhai, Shantou, Xiamen, Hainan. Koulut avasivat toiminnan jälleen, sosialistista ideologiaa vähennettiin, ja ulkomailla opiskeluun myöhennettiin lupia. 1980-luvulla kulutustarvikkeiden säännöstely hylättiin.
Vuosina 1981-2001 jääkaappien, pesukoneiden ja sähkötuulettimien yleisyys kasvoi nollasta lähes yhteen jokaista kaupunkilaista kohti ja puolet vähempään maaseudulla. Kiinalaiset saivat esimerkiksi avioitua ilman kommunistien lupaa, muuttaa toiseen kaupunkiin, omistaa asunnon ja ostaa monia uusia asioita. Akateemiset, tieteilijät, taiteilijat ja yrittäjät saavat toimia joutumatta epäillyiksi oikeistolaisiksi. Kiina hyväksyttiin Maailman kauppajärjestön jäseneksi vuonna 2001. Vuonna 1989 Taivaallisen rauhan aukion demokratiavaatimusten tukahduttaminen asetti kuitenkin rajat poliittiselle vapaudelle, ja kommunismin kritisointi on vapaata vain Hongkongissa ja Macaossa. Ne siirtyivät Kiinalle vuosina 1997 ja 1999 mutta ovat laajasti erillisiä yhteiskuntia. 2000-luvulla Kiinan taloudellisesta noususta tuli yleinen puheenaihe. Tulot ovat jatkaneet maailman nopeinta nousua.
Lähteet.
*


Leonid Brežnev.
Leonid Iljitš Brežnev (,; 1. tammikuuta 1907 (J: 19. joulukuuta 1906) Kamenskoje – 10. marraskuuta 1982 Moskova) oli neuvostoliittolainen poliitikko.
Brežnevistä tuli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri 1964, ja puolueen pääsihteeri hän oli 1966–1982 eli pisimmän ajan Stalinin jälkeen. Hän oli korkeimman neuvoston puheenjohtaja. Valtiopäivälaitoksen puhemies eli Neuvostoliiton perustuslain mukainen valtionpäämies 1960–1964 ja 1977–1982.
Alkuvaiheet.
Brežnev oli syntyisin Kamenskojesta (nyt Dniprodzeržynsk), raskasteollistetusta Itä-Ukrainasta ja kansallisuudeltaan venäläinen. Hän opiskeli metallurgiaa ja valmistui vuonna 1935 insinööriksi Kamenskojen metallurgisesta instituutista ja työskenteli Itä-Ukrainan rauta- ja terästeollisuudessa. Hän liittyi kommunistisen puolueen nuorisojärjestöön, Komsomoliin 1923 ja puolueeseen 1931.
Vuosina 1935–1936 Brežnev suoritti asepalveluksensa panssarikomppanian poliittisena komissaarina. Vuonna 1936 hänestä tuli opinahjonsa johtaja, mutta samana vuonna hän siirtyi Dnepropetrovskiin ja 1939 hänestä tuli puolueen johtaja kaupungissa, vastuussa paikkakunnan tärkeästä puolustusteollisuudesta.
Brežnev oli ollut liian nuori osallistumaan vallankumoukseen ja Vladimir Leninin kuoleman jälkeiseen valtakamppailuun, ja hänen aikanaan Josif Stalin oli ehdoton johtaja. Stalinin puhdistukset 1937–1939 avasivat nuorelle polvelle monia paikkoja puolueen ja valtion johdossa.
Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941 Brežnev oli evakuoimassa monia tärkeitä tehtaita, ennen kuin Dnepropetrovsk joutui Saksan armeijan valloittamaksi 26. elokuuta. Monen puolueen alemman johtoportaan johtajan tavoin Brežnev määrättiin puna-armeijan joukko-osaston poliittiseksi komissaariksi. Ukrainan jouduttua yhä enenevässä määrin natsi-Saksan ja sen liittolaisten, Ukrainassa pääasiassa romanialaisten, haltuun, ei alueilta, joilta oli jouduttu vetäytymään, tarvittu neuvostoliittolaista siviilihallintoa ja puoluejohdolla oli yhteiskunnallista kokemusta.
Lokakuussa 1941 Brežnevistä tuli etelän rintaman poliittisen johtajan varamies prikaatinkenraalina. Vuonna 1942 Ukraina oli kokonaan menetetty ja Brežnev toimi Transkaukasuksen rintaman poliittisen osaston kakkosmiehenä. Huhtikuussa 1943 hänestä tuli 18. armeijan poliittisen osaston johtaja. 18. armeija liitettiin 1. Ukrainan rintamaan, jonka poliittisena johtajana toimi Nikita Hruštšov, josta tuli Brežnevin uran tärkeä tukija. Sodan lopussa kenraalimajurin arvoinen Brežnev oli Prahan valloittaneen 4. Ukrainan rintaman poliittinen komissaari.
Valtaannousu.
Sodan jälkeen Brežnevistä tuli puolueen johtaja Dnepropetrovskissa ja 1950 hänet nimitettiin korkeimman neuvoston varasijalle ja myöhemmin samana vuonna Neuvostoliiton Moldavian puolueen pääsihteeriksi. Vuonna 1952 hänestä tuli kommunistisen puolueen keskuskomitean jäsen ja presidiumin (entinen politbyroo) ehdokas.
Stalinin kuoltua maaliskuussa 1953, presidiumi purettiin ja pienempi politbyroo järjestettiin uudelleen. Brežnev ei päässyt politbyrooseen, mutta hänestä tuli armeijan ja laivaston poliittisen johdon puheenjohtaja ja 1955 Kazakstanin puolueen pääsihteeri.
Helmikuussa 1956 Brežnev kutsuttiin jälleen Moskovaan, politbyroon ehdokkaaksi, ja puolustusteollisuuden, avaruusohjelman, raskaan teollisuuden ja pääkaupungin uudelleenrakennuksen johtoon. Tuettuaan Hruštšovia valtataistelussa puolueen sisällä Molotovia, Georgi Malenkovia ja Lazar Kaganovitšia vastaan Brežnevistä tuli politbyroon täysjäsen.
Vuonna 1959 Brežnevistä tuli keskuskomitean toinen sihteeri ja toukokuussa 1960 korkeimman neuvoston puheenjohtajiston puheenjohtaja, valtiopäivälaitoksen puhemies, Neuvostoliiton perustuslain mukainen valtionpäämies, vaikka todellinen valta yksipuoluejärjestelmässä oli Nikita Hruštšovilla, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerillä.
Hruštšovin valta oli turvattu vuoteen 1962, mutta johtajan ikääntyessä sekä Neuvostoliiton talousvaikeuksien ja hänen toimintansa herätettyä epäluottamusta vuonna 1963. Brežnev oli pitkään lojaali Hruštšoville, mutta Brežnev oli nimitetty jo keskuskomitean pääsihteeriksi ja oli todennäköinen Hruštšovin seuraaja. Brežnevistä tuli osa valtaryhmää, joka oli poistamassa vanhempaa johtoa vallasta, kuten Gennadi Voronov, Aleksei Kosygin, Nikolai Podgornyi, Aleksandr Šelepin ja Anastas Mikojanin organisoima kaappaus poisti Hruštšovin vallasta, hänen ollessa lomalla, Brežnevin osallistuessa kaappaukseen 14. lokakuuta 1964. Brežnev nimitettiin Hruštšovin tilalle Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi, Aleksei Kosygin ministerineuvoston puheenjohtajaksi eli pääministeriksi ja Mikojan korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajaksi ennen jäämistään eläkkeelle 1965. Eläköityneen Mikojanin korvasi niin sanotussa "troikassa" Nikolai Podgornyi.
Neuvostoliiton johdossa.
Valtaan päästyään Brežnev kannatti stalinismista luopumista ja henkilökultin purkamista. Brežnev kannatti myöhemmin Stalinin rehabilitointia.
Toukokuussa 1965 Saksan häviön 20-vuotisjuhlassa pitämässään puheessa Brežnev uudelleenarvioi ja mainitsi Stalinin myönteisesti ensimmäisen kerran. Toisinajattelevien kirjailijoiden Juli Danielin ja Andrei Sinjavskin oikeudenkäynti 14. helmikuuta 1966 oli ensimmäinen sitten Stalinin päivien, ja se merkitsi rajoituksia kulttuuripolitikkaan. Huhtikuussa 1966 Brežnev sai pääsihteerin viran, joka oli ollut Stalinin virkana vuoteen 1952 asti. Juri Andropovin hallitsema KGB sai enemmän valtaa kuin Stalinin aikana, vaikka maassa ei ollutkaan paluuta 1930- ja 40-luvun vainoihin.
Brežnevin pääsihteerikauden alku 1960-luvun lopulla oli erittäin nopean taloudellisen kehityksen aikaa mm. koneenrakennuksen alalla. 1970-luvulle tultaessa talouden ongelmat olivat jo ilmeisiä. 1970-luvun öljykriisit kohonneine öljynhintoineen kuitenkin siirsivät neuvostotalouden romahduksen 1980-luvulle. Tällöin talous taantui nopeasti. Neuvostoliitto viljavine alueineen tuli riippuvaiseksi viljan ja elintarvikkeiden tuonnista. Sen teollisuus oli raskasta ja auttamattoman vanhanaikaista. Sekin osa mikä toimi oli valjastettu sotateollisuuden palvelukseen. Kaiken kaikkiaan varustelu nieli aivan liian suuren osan bruttokansantuotteesta (on arvioitu, että pahimpina aikoina jopa lähes 50%).
Brežnevin aikaa Neuvostoliiton johtajana on sanottu "pysähtyneisyyden ajaksi", joka liittyy kaikkinaiseen kehityksen hidastumiseen, pysähtymiseen ja taantumiseen.
Neuvostoliittolainen sotilaspolitiikka.
Brežnevin aikaan liittyy myös määrätietoinen sotilaspolitiikka, Brežnevin oppi, kuten interventio Tšekkoslovakiaan vuonna 1968 ja Afganistaniin 1979. Tässä mielessä ulkoisesti Neuvostoliiton ulkopolitiikka oli yhtä päättäväistä kuin Hruštšovinkin aikana, jolloin tukahdutettiin Unkarin kansannousu 1956.
Ensimmäinen Brežnevin ajan kriisi alkoi 1968, Alexander Dubčekin Tšekkoslovakian kommunistijohdon aloitettua uudistuksen (Prahan kevät). Heinäkuussa Brežnev arvosteli Tšekkoslovakian johtoa revisionistiseksi ja neuvostovastaiseksi, ja elokuussa Varsovan liiton joukot saapuivat Tšekkiin syrjäyttämään Dubčekin. Brežnev vastasi vastalauseisiin sanomalla, että Neuvostoliitolla oli oikeus puuttua muiden maiden asioihin suojellakseen sosialistisia järjestelmiä. Kanta tuli tunnetuksi Brežnevin oppina, vaikka jo Hruštšov oli harjoittanut samaa politiikkaa Unkaria kohtaan 1956.
Välirikko Kiinan kanssa kärjistyy rajataisteluiksi ja ydinsodan uhaksi.
Brežnevin aikana Neuvostoliiton suhteet Kiinaan rapistuivat edelleen 1960-luvun alun välirikon jälkeen. Vallassa pysyäkseen kulttuurivallankumouksen aloittanut Mao Zedong piti Yhdysvaltoja paperitiikerinä sekä Neuvostoliittoa sosialismista luopuneena revisionistina. 1960-luvun lopulla neuvostoliittolaiset ja kiinalaiset rajavartijat ajautuivat taisteluihin Kaukoidässä Ussurijoella, minkä seurauksena Neuvostoliiton ja Kiinan kansantasavallan välit kiristyivät äärimmilleen. Kiina sai vallattua itselleen kaksi vähämerkityksistä pientä saarta joelta, joiden omistuksesta sovittiin lopullisesti vuonna 1991 ja lopullisesti 2000-luvulla. Neuvostoliittolaisten ongelmana oli mahdollisen laajemman hyökkäyksen varalta raskaan aseistuksen puute.
Vuonna 1971 Neuvostoliitto tiedusteli Yhdysvaltain kantaa Neuvostoliiton Kiinan kansantasavaltaa vastaan suunnitteleman ennalta ehkäisevän ydiniskun suhteen, mitä Nixonin hallinnon ulkoasiainministeri Henry Kissinger ei kannattanut. Pekingissä puolestaan tehtiin miljoonille ihmisille sopivia pommisuojia Neuvostoliiton ydinhyökkäyksen varalta.
Vuonna 1965 Kiinan pääministeri Zhou Enlai oli vieraillut Moskovassa, mutta ratkaisuihin maiden 1958–1959 alkaneessa välirikossa ei päästy. 1969 Neuvostoliiton ja Kiinan rajajoukot kahinoivat useaan kertaan Ussurijoella. Brežnev jatkoi myös Pohjois-Vietnamin tukemista Vietnamin sodassa.
Brežnev vierailulla Yhdysvalloissa vuonna 1973.
Kiinan–Yhdysvaltain suhteiden parannuttua vuodesta 1971 lähtien Brežnevin oli avattava uusi neuvottelukierros Yhdysvaltain kanssa estääkseen neuvostovastaisen liiton syntymisen. Toukokuussa 1972 Yhdysvaltain Richard Nixon vieraili Moskovassa, ja johtajat solmivat ydinaseita rajoittavan SALT I -sopimuksen ("Strategic Arms Limitation Treaty"). Vietnamin sodan päätyttyä este Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain suhteiden kehittymiselle poistui, ja Brežnev vieraili toukokuussa 1973 Saksan liittotasavallassa ja kesäkuussa Yhdysvalloissa.
Helsinki-sopimus 1975 tunnusti toisen maailmansodan jälkeiset etupiirit, ja siten Neuvostoliiton hegemonian Itä-Euroopassa. Vastavuoroisesti Neuvostoliitto tunnusti tietyt periaatteelliset ihmisoikeudet, tosin sopimuksen noudattamisen laajuus jäi kyseenalaiseksi.
Podgornyin jälkeen jälleen valtionpäämieheksikin.
1970-luvun puoliväli oli Neuvostoliiton ulkopolitiikan kulta-aikaa. Samaan aikaan Brežnev pönkitti sisäpoliittista asemaansa määräämällä Podgornyin eläkkeelle, ja ottamalla puhemiehen paikan korkeimmassa neuvostossa. Toukokuussa 1976 hänestä tuli ensimmäinen Neuvostoliiton marsalkka poliittisin perustein sitten Stalinin ajan. Brežnevin nimitys herätti närää upseeriston keskuudessa, koska hän ei ollut ikinä toiminut joukkojen komentajana, mutta kylmän sodan vastakkainasettelun korostama armeijan asema piti kenraalit tyytyväisinä.
Pysähtyneisyys ja maatalous.
Neuvostoliiton talouden ongelmat olivat hiljalleen kasvaneet 1970-luvulla. Talouden perusta oli edelleen maatalous Stalinin teollistamissuunnitelmista huolimatta, ja tehoton maatalous ei pystynyt ruokkimaan väestöä. Teollisuus oli myös kykenemätön vastaamaan kysyntään, modernisaatioon tai tekniseen kehitykseen. Nuorien puoluejohtajien astuttua johtoon Stalinin puhdistuksen jälkeen he säilyttivät asemansa ikääntyen, eikä uusia nuoria johtajia noussut korkeisiin asemiin. Valtavat sijoitukset armeijaan ja avaruusohjelmiin, ja samanaikainen tarve tuoda elintarvikkeita maailmanmarkkinahintaan johtivat elintason laskuun. Asuinolojen hidas rapautuminen ja terveydenhuollon ja koulutuksen alamäki johtivat vähitellen tuottavuuden laskuun. Kulutustavaroiden puute johti laajaan mustan pörssin kauppaan ja korruptioon, joka oli ollut tuntematon aikaisemmin. Brežnev itse piti ulkomaisista autoista ja vaatteista, joita tuotettiin hänen käyttöönsä.
Henkilönpalvonta.
Brežnevin viimeisinä vuosina hänen ympärilleen alettiin rakentaa henkilökulttia, jonka huippu oli hänen 70. syntymäpäivänään joulukuussa 1976. Päinvastoin kuin Stalinin kulttiin, hänen kulttiinsa suhtauduttiin kyynisyydellä, koska Brežneviä kohtaan ei tunnettu pelkoa eikä juurikaan kunnioitusta. Poliittinen kritiikki oli kuitenkin hänen aikanaan mahdotonta Neuvostoliitossa. Toisinajattelijoita karkotettiin maasta tai suljettiin mielisairaaloihin.
Afganistanin sota.
Brežnevin viimeisimmäksi jäänyt päätös oli lähettää joulukuussa 1979 neuvostojoukot tukemaan Afganistanin kommunistihallitusta. Päätöstä ei tehnyt politbyroo, vaan Brežnevin sisäpiiri yksityisessä kokouksessaan. Afganistanin sotaan johti pitkäaikainen kehitys, johon liittyivät Etykiin liitetyn Helsingin hengen haihtumisesta huonontuneet suurvaltasuhteet, varustelukierre ja Neuvostoliiton tarve osoittaa voimaansa. Yleisesti 1970-luvun loppua kohti Vietnamin sodassa tappion kärsinyt Yhdysvallat vaikutti sotilaallisesti heikolta ja Neuvostoliitto vastaavasti vahvemmalta supervallalta. Afganistanin sodan myrkytettyä suurvaltasuhteet jäi SALT II -sopimus, joka allekirjoitettiin kesäkuussa 1979, ratifioimatta Yhdysvalloissa. Neuvostoliittoon kohdistettiin myös laajat talouspakotteet ja Moskovan olympialaisiin vuonna 1980 kohdistettiin boikotti.
Brežnev sai sairauskohtauksen maaliskuussa 1982 ja kuoli lopulta sydänkohtaukseen marraskuussa. Hänet on haudattu Kremlin muurin viereen pääsihteerien rivistöön.


Samettivallankumous.
Samettivallankumous viittaa Tšekkoslovakian verettömään vallankumoukseen, joka kukisti maata hallinneen kommunistihallinnon. Se alkoi 17. marraskuuta 1989, kun rauhallinen opiskelijamielenosoitus hajotettiin rajusti. Seuraavina päivinä sadat tuhannet ihmiset kerääntyivät kaduille. Tšekit painostivat kommunistista puoluettaan, ja sosialistiset hallinnot romahtivat kaikkialla Itä-Euroopassa. Niinpä 28. marraskuuta Tšekkoslovakian kommunistinen puolue luopui yksinvallastaan. Demokraattiset vaalit pidettiin 29. joulukuuta ja ne toivat Tšekkoslovakiaan ensimmäisen ei-kommunistisen hallinnon yli 40 vuoteen.


Globalisaatio.
Globalisaatio eli kansainvälistyminen eli maapalloistuminen on käytöltään hyvin moniulotteinen termi. Karkeasti määritellen se tarkoittaa yhteiskunnallista muutosta, joka ilmenee lisääntyvinä mannertenvälisinä yhteyksinä ihmisten välillä. Globalisaatio on siis maailmanlaajuista verkottumista.
Globalisaation ulottuvuuksista.
Asiayhteydestä riippuen globalisaatio on siis joko ihmisten lähentymistä toisiaan kohti, markkinoiden lähentymistä toisiaan kohti tai jopa globaalia hallintoa. Joissain määrittelyissä globalisaatio-termi korostaa kansallisvaltioiden rajojen hämärtymistä ja etenemistä kohti tietynlaista maailmankansalaisuutta. Globalisaatio käsittää siis lähes kaiken ihmisten välisen toiminnan.
Globalisaation taloudellisten ja kapitalististen piirteiden ylikorostamisesta, muut globalisaation ulottuvuudet huomiotta jättäen, käytetään käsitettä globalismi (Beck 2004, 135-136.).
Maailmankylä-teoria.
Eräs globalisaation keskeinen teoria on Marshall McLuhanin maailmankylä-teoria, jossa maailma vähitellen, tekniikan kehityksen kautta, kutistuu kuin yhdeksi pieneksi kyläksi, jossa ihmiset ovat yhtä lähellä kuin heimossa ihmiset kylän keskusaukiolla. Tekniikka on tässä tapauksessa poistanut välimatkat.
Globalisaation vaikutuksia.
Toisen maailmansodan jälkeen globalisaatio on yleisesti liitetty tiettyihin kehityssuuntiin, kuten tavaroiden vapaampaan liikkumiseen maailmanmarkkinoilla, ihmisten liikkuvuuteen ja tiedonkulkuun.
Vuodesta 1945 kansainvälisen kaupan tiellä olevia esteitä on purettu sopimusteitse, esimerkiksi GATT-sopimuksen ("General Agreement on Tariffs and Trade") kautta.
Globalisaatio vaikuttaa keskeisimmin tiedon, esimerkiksi globaalin median ja globaalin tietotekniikan alueella. Tiedosta ja sen liikkeistä tulee globaalia. Toiseksi se vaikuttaa erikoistumisen kautta tavaroiden tuotannossa. Sen sijaan globalisaatio ei vaikuta suoraan niinkään paljon palveluihin, joissa ihmisen täytyy olla paikalla, eli esimerkiksi syöminen, parturi, hieronta jne. Jälkimmäisimmissä toimii lokalisaatio.
Globalisaatio ja systeemit.
Globalisaatiossa ihmisen organisoitumisen taso kasvaa kansallisvaltioiden ja kulttuurien yli. Tässä mielessä se viittaa emergenssiin ja systeemien toisiinsa luoviin tasoihin. Sodankäynnissä Quincy Wright on jo 1940- luvulla käyttänyt hyvin samantyyppistä mallia.
Jos globalisaatio on systeemi, suurempi kuin osiensa summa niin itseorganisoitumisen perusteella globalisaatio käyttää kontrollia osiinsa, siis valtioihin ja yksilöihin nähden. Tämä selittää esimerkiksi tunnetta kansallisvaltioiden vallan pienenemisestä. Tunne johtuu siis siitä, että kansallisvaltioiden valta pienenee. Vertaa myös EU tai yksilön ja heimon valta valtiossa.
Globalisaation historia.
Globalisaatiota kaupassa ja ihmisten välisenä siirtymisenä rajoitti vuosituhansia sopivan infrastruktuurin puute. Ei osattu navigoida valtamerillä eikä kuljetuskapasiteetti ollut merkittävä. Ensimmäisiä globalisaatioita lienee ollut ihmissuvun leviäminen Afrikasta Eurooppaan, Aasiaan ja muihin maanosiin.
Ensimmäinen tekninen globalisaatio 1500-luvulla koski valtameripurjehduksen syntyä. Globaali kommunikaatio, vaikkakin hidas tuli mahdolliseksi. Toinen tekninen globalisaatio (1850) koski kuljetuskustannusten radikaalia halpenemista (höyrylaivat ja junat). Globaalit tiedonsiirtovälineet (lennätin) olivat kapasiteetiltaan pieniä, mutta ensimmäisen kerran tietoa pystyttiin välittämään suurimmalla mahdollisella nopeudella, valon nopeudella, eli lyhyt sanoma muutamassa minuutissa maapallon toiselta puolelta sen toiselle puolelle.
Seuraava muutos (1920) koski lokaalia tasoa, tiedon siirron helpottumista (puhelin) ja kuljetusten paikallista tasoa (autot). Kolmas globalisaatio (2000) koski tiedon siirron, käsittelyn ja tallenuksen radikaalia halpenemista ja muuttumista liikkuvaksi ja joka paikkaa ulottuvaksi sekä matkustamisen globalisoitumista (suihkukone jo 1960- luvulta).
Laajemmat viestinsiirtokanavat ovat mahdollistaneet toimintojen hajauttamisen globaaliksi, esimerkiksi Swissairin siirtää yhtiön taustatoiminnot (kirjapito, sihteerit ym.) Intiaan. Tai tietokoneohjelmien teko jatkuvana 24 tunnin prosessina kolmella 8 tunnin aikavyöhykkeillä ja siirto seuraavalle aikavyöhykkeelle viestintäsatelliittien ja valokaapeliden kautta.
Globaalin kommunikaation esimerkki ihmistasolla on että jo vuonna 1969 Atlantin ylitti 6 miljoona lentomatkustajaa, viisi kertaa enemmän kuin parhaimpanakaan laivamatkavuonna.
Mielenkiintoinen globalisaation historian tausta on myös Quincy Wrightin havainto siitä, että kauppa ja teknologia ennakoi organisatorista ja lakiin perustuvaa kehitystä. Meillä on selvät havainnot globaalista kaupasta ja globaalista informaatiotekniikasta. Ne ennakoisivat Wrightin mukaan globaaleja organisaatioita ja globaalia lainsäädäntöä. Myös Wrightin havainto tiedonkäsittelyn muutoksesta seuraavan suuremman organisaatiotason edellytyksenä on globalisaation kannalta mielenkiintoinen. Meillä on kirjapainotaidon jälkeen syntynyt radikaalisti uusi tietotekniikka: globaali elektroninen, tietokoneperusteinen ja integroitu tiedon käsittely, välittäminen ja tallennus.
Globalisaatiokritiikki.
Globalisaatiokritiikillä viitataan globalisaation ja siihen liittyvien ilmiöiden kritisoimiseen. Usein puhutaan ”globalisaation vastustajista”, mutta tämä on katsottu usein harhaanjohtavaksi, koska monet globalisaatiokriittiset tahot eivät vastusta globalisaatiota sinänsä.
Kyseisten ryhmien toimintatavat ja järjestäytyminen on myös usein hyvin globaalia. Globalisaatiokriittiset ryhmät näkevät globalisaatiokehityksen nykyiset taloudelliset hallintamekanismit puutteelliseksi tai muuten ongelmalliseksi. Erityisesti on kritisoitu vaikutusvaltaisimpien kansainvälisten talousorganisaatioiden, kuten ja toimintaa ja demokratiavajetta. Globalisaatiokriittiset tahot ovat pyrkineet edistämään "reilua kauppaa" ja vastustaneet globaalin kapitalismin aiheuttamaksi katsomaansa epätasaista tulonjakoa sekä kansallisvaltioiden sisällä että maailmanlaajuisesti.
Liikettä on mahdotonta määritellä yksiselitteisesti, mutta osanottajaryhmiin kuuluu lukuisia kansalaisliikkeitä, vihreitä liikkeitä, anarkisteja ja muita. Kaikki globalisaation vastustajat eivät ole kansainvälisen kaupan tai kapitalismin vastustajia, vaan protestoivat epädemokraattiseksi kokemaansa maailmankaupan koneistoa vastaan. Usein vastustus suuntautuu ”uusliberalismiin” ja sitä edustavaksi katsottuihin organisaatioihin.
Myös monet nationalistiset puolueet ja organisaatiot vastustavat globalisaatiota, mutta mediassa niitä ei useimmiten lueta globalisaatiokriittisen liikkeen joukkoon, joka useimmiten nähdään vasemmisto-orientoituneena. Nationalistit ja suoranaiset äärioikeistolaiset ovat kuitenkin vahvasti globalisaation vastaisia, kuten Jean-Marie Le Pen, Pat Buchanan, Timo Soini, Olavi Mäenpää ja Väinö Kuisma.
Tavoitteet, joita globalisaatiokriittisessä liikkeessä ajetaan, ovat yhtä monimuotoisia kuin kannattajakunta muutenkin - esimerkkeinä työläisten oikeudet, ympäristönsuojelu, naisten aseman parantaminen, GMO-tuotteiden kriitikot, sekä kulttuuridiversiteetin ja alkuperäiskulttuurien suojelu.
Liikkeen protestoinnin kohteena ovat usein kansainväliset yritykset, joiden katsotaan operoivan demokraattisten elimien yli ja olevan hallitsemattomia voimia toimiessaan pelkästään voiton maksimointi tavoitteenaan, piittaamatta kulttuurillisista, ympäristöllisistä tai humanitaarisista arvoista. Kansainvälisten yritysten väitetään kadottaneen yhteiskunnallisen vastuunsa, ja niitä vartioimaan on asetettu globalisaatiokriitikkojen mielestä vain uusliberalistisia talousorganisaatioita. Negatiivista julkisuutta ovat keränneet esimerkiksi McDonald’s työvoimansa huonosta kohtelusta, Nike lapsityövoiman ja nälkäpalkkojen hyväksikäytöstä kehitysmaissa ja Shell hämäristä toimistaan Nigeriassa. Yhdysvaltalainen yhteiskuntatieteilijä Benjamin R. Barber kritisoi vapaita markkinoita ja hallitsematonta kapitalismia, jotka hän näkee ne osana globalisaatiota. Hänen mielestään hallitsemattomat markkinavoimat aiheuttavat yhtä suuren uhan demokratialle, kuin tiukka kontrolli ja hallinta joissain ääriuskonnollisissa/nationalistisissa maissa. Australialainen kirjailija-toimittaja John Pilger kritisoi globalisaation eriarvoistavia vaikutuksia monissa kirjoituksissaan ja elokuvissaan "War By Other Means" (1992) ja "The New Rulers Of The World" (2001). Myös kanadalainen journalisti Naomi Klein on tunnettu globalisaatiokriitikko. Hänen tunnetuimmat aihetta käsitteleävät teoksensa ovat "No Logo" ja "Tuhokapitalismin nousu".
Suomalaiset eivät ole kyselyiden mukaan erityisen globalisaatiovastaisia. Kevään 2012 Eurobarometrissä 51 % vastanneista näki globalisaation enemmän mahdollisuutena kuin uhkana yrityksille ja taloudelle (EU-27 keskiarvo: 40 %), ja 64 % piti ilmiötä mahdollisuutena talouskasvuun (keskiarvo: 49 %). Globalisaatiokriittisimpiä kansoja Euroopassa ovat saman kyselyn mukaan kreikkalaiset, kyproslaiset ja italialaiset, ja myönteisten joukkoon kuuluvat suomalaisten lisäksi muun muassa tanskalaiset, ruotsalaiset ja hollantilaiset.


NKVD.
NKVD (), "sisäasiainkansankomissariaatti" (käytännössä sisäasiainministeriö) perustettiin Neuvosto-Venäjälle vuonna 1918. Aluksi sen tehtäviin kuuluivat maan sisäiset asiat, mm. poliisitoimi, mutta salaisen poliisin, Tšekan seuraaja GPU toimi sen osana 1922–23.
Venäjän NKVD lakkautettiin 1934, jolloin perustettiin Neuvostoliiton NKVD. Tällöin myös GPU:n seuraaja OGPU siirtyi osaksi NKVD:tä saaden uudeksi nimekseen "Valtion turvallisuuspäähallinto", lyh. GUGB. 1930-luvulla Josif Stalinin johtaman suuren terrorin aikana NKVD GUGB:n toiminnan myötä nousi valtioksi valtion sisällä, jonka lonkerot ulottuivat syvälle yhteiskuntaan koskien kaikkia ja kaikkea elämänalueita. Stalin käytti NKVD:tä terrorin työvälineenä ja se teloitti ja vei Gulag-vankileireille miljoonia ihmisiä. Suuresta vankimäärästä johtuen NKVD saattoi ryhtyä suuriin julkisiin rakennushankkeisiin urakoitsijana, kuten Stalinin kanavan rakentamiseen. Rakentamisen tarkoituksena ei ollut pelkästään tuottaa pakkotyöllä halpaa perusrakennetta kansantalouteen, vaan myös tappaa vankeja.
Salainen poliisi toimi myös aktiivisesti ulkomailla. GUGB:n agentit kidnappasivat venäläisemigranttien valkoisen armeijan komentajan, kenraali Jevgeni K. Millerin Pariisissa vuonna 1937. Miller teloitettiin myöhemmin Moskovassa. GUGB:n agentti murhasi marxilaisen toisinajattelijan Lev Trotskin Meksikossa vuonna 1940.
Toisen maailmansodan aikana 1941 NKVD:sta erotettiin sotilaallista turvallisuutta varjeleva osa, joka alistettiin maa-armeijalle ja laivastolle. Valtiollinen turvallisuus erotettiin omaksi "Valtion turvallisuuskansankomissariaatiksi", lyh. NKGB. Natsi-Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon, NKGB:stä sekä maa-armeijan ja laivaston turvallisuusosista tuli uudelleen GUGB ja osa NKVD:tä. Vuonna 1943 nämä elimet erotettiin jälleen NKVD:sta ja nimettiin taas NKGB:ksi sekä Smeršiksi (smert špionam - Kuolema vakoojille). Sodan aikana Stalin käytti salaisen poliisin yksiköitä rintamakarkureiden sekä vihollisen kaukopartiomiesten pysäyttämiseen (ja teloittamiseen) sekä laajojen väestön pakkosiirtojen toteuttamiseen.
Vuonna 1946 Neuvostoliiton kansankomissariaatit nimettiin ministeriöiksi, jolloin NKGB:stä tuli "valtion turvallisuusministeriö", lyh. MGB ja NKVD:sta "sisäasiainministeriö", "MVD". Ne liitettiin jälleen yhteen 1953 Stalinin kuoltua, mutta erotettiin lopullisesti 1954, jolloin perustettiin "Valtion turvallisuuskomitea" (lyh. "KGB") ministeriön sijaan. Sisäministeriölle jäivät rikospoliisi, rangaistuslaitokset ja palokunnat.
NKVD:n univormujen "aselajiväri", eli arvomerkkien taustan ja lakin osien väri, oli tummahko sininen. Lakin päällys oli kokonaisuudessaan tätä väriä ja siksi NKVD-miehiä kutsuttiin puhekielessä "sinilakeiksi".


Boksarikapina.
Boksarikapina (义和团起义) oli Kiinassa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa puhjennut kiinalaisten kapina länsimaiden kasvanutta taloudellista ja poliittista vaikutusvaltaa vastaan.
Boksarit.
Nimensä kapina sai liikkeestä "Oikeudenmukaisuuden ja harmonian nyrkki" (义和团 [Yìhétuán]), joka oli Shandongissa perustettu salaseura. Länsimaalaiset kutsuivat sen jäseniä nyrkkeilijöiksi, boksareiksi, koska seuran jäsenet harjoittivat taistelulajeja ja voimistelua. Boksarit uskoivat, että he saattoivat saada yliluonnollisen lentokyvyn ja että luodit ja miekat eivät vahingoittaisi heitä. Lisäksi he väittivät, että taivaasta saapuisi miljoonia henkisotureita, jotka auttaisivat kiinalaisia karkottamaan länsimaalaiset.
Aluksi boksarit vastustivat länsimaita myötäillyttä keisari Guangxua ja hallitsevaa Qing-dynastiaa. Tämän vuoksi Kiinan keskushallinto koetti ensin tukahduttaa boksariliikkeen. Guangxu yritti uudistaa ja kehittää keskushallintoa, mutta sadan päivän reformi (11. kesäkuuta – 21. syyskuuta 1898) epäonnistui, kun hänen tätinsä leskikeisarinna Cixi esti uudistukset asettamalla Guangxun kotiarestiin ja anastamalla vallan. Cixi vastusti länsimaalaisten vaikutusvallan kasvua, minkä vuoksi keskushallinnosta tuli boksareille myönteinen, ja vastaavasti boksarit tukivat Qing-dynastian uutta politiikkaa.
Kapina.
Keisarillisen armeijan tukemat boksarit hyökkäsivät kesäkuussa 1900 Pekingissä ja Tianjinissa länsimaalaisten kimppuun. Länsivaltojen lähetystöt sijaitsivat Pekingissä samassa kaupunginosassa, ja alueella asui muitakin länsimaalaisia. Länsimaalaiset muodostivat alueesta linnoituksen, johon kaupungin länsimaalaiset vetäytyivät. Saksan lähetystö sijaitsi toisella puolella kaupunkia, ja sen boksarit saivat vallattua. Boksarit murhasivat 20. kesäkuuta Saksan lähettilään Clemens von Kettelerin, ja länsimaat vaativat tapahtumista hyvitystä. Keisarinna Cixi julisti 21. kesäkuuta sodan kaikille länsimaille, mutta alueelliset kuvernöörit ja Shanghain eliitti kieltäytyivät tukemasta häntä. Monet talonpojat kuitenkin nousivat aseisiin ja tukivat boksareita.
Heinäkuusta 1900 lähtien Kiinassa tapettiin 48 katolista lähetyssaarnaajaa ja 18 000 kiinalaista katolilaista. Lisäksi tapettiin 222 ortodoksista kiinalaista, 182 protestanttista lähetyssaarnaajaa ja 500 kiinalaista protestanttia.
Toukokuun lopulla Pekingiin lähetettiin kahdeksan maan muodostama sotilasosasto, jonka vahvuus oli 435 miestä. Nämä joukot puolustivat piiritettyä lähetystöaluetta yhdessä lähetystöjen väen kanssa. Puolustajilla oli käytössä vain yksi tykki. Huonosti aseistautuneet boksarit eivät onnistuneet valtaamaan länsimaalaisten improvisoitua linnoitusta, vaikka länsimaalaiset kärsivät suuria tappioita. Boksarit piirittivät länsimaalaisia 55 päivää 20. kesäkuuta – 14. elokuuta.
Länsimaat lähettivät Pekingiin 2 000 sotilaan osaston 10. kesäkuuta 1900, mutta kapinalliset katkaisivat osaston tien, ja se joutui kääntymään takaisin 200 haavoittuneen kanssa. Retkikunta valtasi kiinalaisen asevaraston, johon se asettui puolustukseen. Boksarit ja keisarilliset joukot piirittivät ja yrittivät vallata asevaraston, mutta puolustus kesti. Lopulta 25. kesäkuuta piirityksen lopetti 1 800 sotilaan kansainvälinen osasto, joka vapautti piiritetyt.
Länsimaat ja Japani muodostivat liittokunnan lyödäkseen boksarikapinan. Muodostettuun rankaisuretkikuntaan kuului yhteensä 55 000 miestä (20 840 japanilaista, 13 150 venäläistä, 12 020 brittiä, 3520 ranskalaista, 3420 yhdysvaltalaista, 900 saksalaista sekä italialaisia ja itävaltaunkarilaisia). Retkikunta valtasi Tianjinin 14. heinäkuuta, jonka jälkeen 20 000 miehen osasto lähetettiin 120 kilometrin matkalle kohti Pekingiä. Matkalla oli vastassa 70 000 keisarillisen armeijan sotilasta ja 50 000–100 000 boksaria. Vastarinta oli kuitenkin vähäistä, ja etenemistä haittasi enemmänkin kuuma ja kostea sää. Retkikunta saapui Pekingiin 14. elokuuta ja vapautti piiritetyn lähetystöalueen sekä valtasi kaupungin.
Länsimaalaiset ja Japani rankaisivat ja teloittivat löytämiään boksareita kapinan jälkeen.
Boksarikapinan kukistamiseen osallistuneiden valtioiden sotilaita lippuineen (japanilainen painotyö vuodelta 1900).
Seuraukset.
Qing-dynastia pysyi vallassa kapinan kukistumisesta huolimatta. Kiinan keskushallinto allekirjoitti 7. syyskuuta 1901 rauhansopimuksen liittokunnan kanssa. Sopimuksen mukaisesti kapinaan osallistuneet viranomaiset tuli teloittaa, joukossa kymmenen korkea-arvoista virkamiestä. Kiina määrättiin maksamaan 450 miljoonan hopeataelin korvaukset. Summa piti maksaa 39 vuoden kulussa, ja siihen lisättiin neljän prosentin vuotuinen korko.
Länsimaat oppivat boksarikapinasta, että paras tapa hallita Kiinaa oli paikallisen hallitsijasuvun kautta. Cixin annettiin jäädä valtaan, sillä hän sitoutui kukistamaan länsimaalaisia vastustavat liikkeet. Venäjä miehitti kapinan yhteydessä Mantšurian, mutta muut maat eivät tunnustaneet Venäjän valtaa alueella. Venäjä piti alueen hallussaan, kunnes vuonna 1905 hävisi Venäjän–Japanin sodan. Boksarikapinan seurauksena Qing-dynastia, Kiinan keskushallinto ja maan armeija heikentyivät. Qing-dynastia kaatui vuonna 1911 Xinhai-vallankumouksessa.
Boksarikapina kulttuurissa.
Nicholas Ray ohjasi boksarikapinan tapahtumista vuonna 1963 elokuvan "55 päivää Pekingissä", joka kertoo Pekingin lähetystöalueen piirityksestä.


Halleyn komeetta.
Halleyn komeetta (1P/Halley) on tunnetuin ihmisen nimeämistä komeetoista. Se on nimetty englantilaisen astronomin ja matemaatikon Edmond Halleyn mukaan, joka 1700-luvun alussa ennusti komeetan ilmaantuvan uudelleen vuonna 1758. Komeetta on perihelinsä aikana helposti nähtävissä paljaalla silmällä.
Halleyn komeetta kiertää Aurinkoa kiertoradalla, jonka kiertoaika on noin 76 vuotta. Sen viimeisimmät perihelit, eli komeetan radan aurinkoa lähimmät pisteet toteutuivat vuosina 1910 ja 1986. Silloin komeettaa tutkittiin luotaimilla (Giotto, Suisei ja Vega), jotka saivat lähikuvia ytimestä. Seuraavan kerran komeetta tulee näkyville vuonna 2061.
Perihelit.
Halleyn komeetan seuraavan perihelin on laskettu tapahtuvan vuonna 2061.


Ensimmäinen maailmansota.
Ensimmäinen maailmansota (myös "suuri sota" tai "maailmansota") oli vuosina 1914–1918 käyty maailmanlaajuinen konflikti, jonka tapahtumat kuitenkin keskittyivät enimmäkseen Euroopassa käytyihin taisteluihin. Alusta alkaen sotaa käytiin niin Aasian kuin Afrikankin mantereilla ja kaikilla suurimmilla valtamerillä. Taisteluita ei käyty Amerikan mantereilla, mutta Yhdysvallat osallistui sotaan taistelemalla Euroopan maaperällä. Sodan osapuolet jaetaan kahteen ryhmään: keskusvaltoihin ja ympärysvaltoihin. Keskusvaltoihin kuuluivat Saksan keisarikunta, Itävalta-Unkari, Bulgaria ja Osmanien valtakunta, jälkimmäisen ryhmän tärkeimmät osallistujat taas olivat Yhdistynyt kuningaskunta, Venäjän keisarikunta, Ranska ja Yhdysvallat. Ryhmien nimet tulevat niiden maantieteellisestä sijainnista: Saksa ja Itävalta-Unkari sijaitsevat keskellä (keskusvallat) Eurooppaa, missä niitä ympäröivät Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska ja Venäjä (ympärysvallat). Ennakko-odotusten vastaisesti Italia ei ollut kolmoisliitossa mukana, vaan liittyi sotaan 1915 ympärysvaltojen puolelle.
Miljoonia kuolonuhreja vaatinut sota on historian tuhoisimpia ja historiallisesti erittäin merkittävä sota: Venäjän, Saksan ja Itävalta-Unkarin keisarihuoneet kaatuivat, uusia valtioita syntyi ja sodan rauhansopimuksen katsotaan historiankirjoituksessa olevan yhtenä osatekijänä toisen maailmansodan synnylle. Ensimmäinen maailmansota oli ensimmäinen sota, johon liittyi maita yli puolen maapallon alueelta, suurimmat taistelut käytiin Euroopassa. Se oli myös ensimmäinen motorisoitu sota.
Suursotaa osattiin aavistaa etukäteen, sillä käynnissä oli valtava kilpavarustelu muun muassa Saksan ja Englannin välillä. Monet valtiot lähtivät sotaan, koska ne uskoivat sen hyödyttävän heitä ja kestävän vain lyhyen ajan. Sodan käynnisti liittolaissuhteisiin perustuva ketjureaktio. Alun perin oli kyse paikallisesta kriisistä Itävalta-Unkarin ja Serbian välillä. Serbialaisen terroristijärjestö Mustan Käden tekemän Itävalta-Unkarin kruununprinssin Frans Ferdinandin murhan jälkeen Itävalta-Unkari asetti Serbialle ehtoja, joihin Serbia ei voinut myöntyä. Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle, mihin Serbian liittolainen Venäjä vastasi julistamalla sodan Itävalta-Unkarille. Lopulta Euroopan suurvaltojen keskinäiset sopimukset tulivat täytäntöön ja Saksa, Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta julistivat sotia toisilleen. Diplomaattisista neuvotteluista ei ollut apua laajenevan selkkauksen selvittämiseksi eikä esimerkiksi Saksan esittäessä rauhanneuvotteluja 1916 siihen suostuttu.
Länsirintamalla Saksan ja Ranskan välillä sota oli pitkään asemasotaa; alun nopean etenemisen jälkeen sota muuttui näännytyssodaksi, jossa käytiin valtavia, tuloksettomia, suuret sotilastappiot aiheuttaneita taisteluja muun muassa Verdunissa ja Sommessa. Sodassa kaatui arviolta 8,5 miljoonaa sotilasta ja se aiheutti valtavat taloudelliset tappiot. Saksa menestyi hyvin itärintamalla Venäjää vastaan, ja Venäjän huono sotamenestys osaltaan johti Venäjän keisarikunnan romahtamiseen ja neuvosto-Venäjän syntyyn. Sota päättyi 11. marraskuuta 1918 keskusvaltojen häviöön, ja Saksa julistettiin yksin sotaan syylliseksi.
Sodan syyt.
Ensimmäiseen maailmansotaan oli monia syitä. Niitä olivat sotateknologian kehitys, kilpailu siirtomaista, taloudellinen kilpailu ja yhteensovittamattomat kansalliset intressit. Luultavasti tärkein käänne kohti sotaa oli vuosien 1870–1871 Ranskan–Preussin sota, jonka yhteydessä Saksa yhdistyi ja jossa syntyi sovittelematon ristiriita Saksan ja nöyryyttävän tappion kärsineen Ranskan välille. Vuosina 1870–1890 Euroopan voimatasapaino säilyi, kun Saksan keisarikunnan kansleri Otto von Bismarck onnistui diplomatiallaan pitämään Ranskan eristettynä.
Pian Bismarckin eron 1890 jälkeen alkoi tapahtumasarja, jossa varovasti rakennettu tasapaino Euroopan mantereella järkkyi. Bismarckin erottua keisari Vilhelm II johti Saksan ulkopolitiikan aggressiivisempaan suuntaan. Saksan ja Venäjän keisarikunnan suhteiden viilentyminen ja Venäjän ja Ranskan lähentyminen ajoi Saksan hakemaan läheisempää suhdetta Itävalta-Unkariin. Bismarckilaisen diplomatian kulmakivi, Ranskan eristäminen, murtui 1892 Ranskan solmiessa Venäjän kanssa sotilasliiton, jonka mukaan ne auttaisivat toisiaan Saksan hyökätessä. Itävalta-Unkarin imperiumi oli hajaantumassa kaakkois-Euroopan kansojen nationalististen pyrkimysten edessä. Räjähdysherkkä tilanne Balkanilla kehittyi vaarallisempaan suuntaan Turkin vaikutuksen hiipuessa, Venäjän kiinnostuttua alueesta ja julistautuessa eteläslaavien suojelijaksi sekä Serbian ja Itävallan suhteiden tulehtuessa.
Ison-Britannian ja Saksan suhteet olivat aluksi varsin hyvät – ei vähiten siksi, että Britannian kuningatar Viktorian vanhin tytär oli nainut Saksan kruununprinssi Fredrikin, joka nousi keisariksi 1888. Fredrik kuoli syöpään hallittuaan vain kolme kuukautta. Hänen impulsiivinen poikansa Vilhelm II pyrki tekemään Saksasta maailmanvallan, mikä johti kilpailuun Britannian kanssa siirtomaista ja merentakaisista markkinoista. Merkittävin tekijä Saksan ja Britannian suhteiden heikkenemisessä oli kuitenkin Saksan suunnitelma haastaa brittien laivastoylivoima. Suunnitelman hahmotteli amiraali Alfred von Tirpitz 1900-luvun vaihteessa. Saksalaiset myös tukivat Britanniaa vastaan taistelleita Etelä-Afrikan buureja buurisodassa 1899–1902.
Britannia päätti lopettaa kilpailemisen Yhdysvaltain kasvavaa laivastovoimaa vastaan, koska Yhdysvaltain laivasto ei ollut sen suora uhkaaja, ja solmi sopimuksen Japanin kanssa, mikä mahdollisti sotalaivojen siirtämisen kaukoidästä Eurooppaan. Vähän myöhemmin Britannia lähestyi vanhaa vihollistaan Ranskaa. Vuonna 1907 Britannia lähestyi myös Venäjää, kun Venäjän uhka Intiaa kohtaan oli kadonnut hävittyyn Venäjän–Japanin sotaan. Vaikka Venäjän ja Ranskan kanssa ei solmittu sitovaa puolustussopimusta, näytti hyvin mahdolliselta, että Britannia liittyisi mantereella käytyyn sotaan, sillä sen intresseissä ei ollut antaa Saksan miehittää Englannin kanaalin satamia.
Suurvaltadiplomatia, laivastokilpailu ja vastakkaiset liittoumat eivät olleet ainoita asioita, jotka tekivät Euroopan ilmapiiristä räjähdysherkän. Kansan parantunut koulutustaso ja lukutaidon yleistyminen oli mahdollistanut vaikutusvaltaisen sanomalehdistön, joka käsitteli ulkopolitiikkaa häpeämättömän puolueellisesti. Kansalliskiihkoa ja aggressiivista imperialismia ruokkivat myös muodikkaat ajatukset ”kansallisesta tehokkuudesta” ja sosiaalidarwinismista. Ne korostivat vahvimpien selviämistä ja uskomusta, että sota oli välttämättömyys, jotta kansakunta ei rappeutuisi. Useimmat poliitikot ja sotilaat uskoivat lisäksi virheellisesti, että sodasta tulisi lyhyt. Valtiomiehet olivat yleisesti halukkaita ratkaisemaan kansainväliset kiistat mieluummin sodalla kuin diplomatialla.
Useiden kansakuntien motiivit hakea konflikteja ja yhteinen epäonnistuminen suursodan estämisessä ei kuitenkaan voi pyyhkiä pois Saksan pääasiallista vastuuta sodasta. Vaikka tähän päivään asti on kiistelty, missä määrin Saksa tietoisesti suunnitteli sodan etukäteen, harva kiistää sitä, että Saksa oli sodan alullepanija. Preussilaiselle aristokratialle, upseeriluokalle ja teollisuudelle sota oli keino rajoittaa sosiaalidemokraattisen puolueen kasvavaa valtaa. Suurvaltapoliittisesti sota oli Saksalle keino ennaltaehkäistä Venäjän armeijan nykyaikaistaminen, jonka oli tarkoitus valmistua 1916/17, sekä saada maan kansainvälinen vaikutusvalta vastaamaan sen nopeaa taloudellista kehitystä.
Sarajevon laukaukset.
Ensimmäinen maailmansota lähti käyntiin ketjureaktiona, jonka pani alulle Itävallan kruununprinssin Franz Ferdinandin ja hänen vaimonsa Sofian murha 28. kesäkuuta 1914 Sarajevossa, Bosniassa. Itävalta-Unkarin kiihkoserbit halusivat liittyä Serbiaan ja toteuttivat tätä pyrkimystä poliittisen murhan avulla. Kansallismielisen serbien salaseuran jäsen heitti kohti kruununprinssin saattuetta pommin, joka räjähti, mutta ei haavoittanut Ferdinandia. Muutama tunti myöhemmin Musta käsi -salaseuraan kuulunut nuori mies nimeltään Gavrilo Princip tappoi kruununprinssin ja hänen puolisonsa. He elivät jonkun aikaa laukausten jälkeen, mutta kuolivat pian. Serbian uskottiin tukeneen Musta käsi -salaseuraa. Kruununprinssin murha oli järkyttävä tragedia. Koska Itävalta-Unkari halusi palauttaa arvovaltaansa Balkanin alueella, se antoi Serbialle listan vaatimuksista, jotka oli tarkoituksellisesti muotoiltu niin, että Serbia ei voisi suostua niihin. Jos Serbia ei suostuisi julistaisi Itävalta-Unkari sodan. Serbia myöntyi pitkälle suostuen yhdeksään kymmenestä vaatimuksesta, mutta ei halunnut, että Itävalta-Unkari ulottaisi poliisitutkimuksensa Serbian alueelle. Tämä uhkasi Serbian mielestä maan itsemääräämisoikeutta. Lopulta Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle 28. heinäkuuta 1914.
Venäjä pyrki lisäämään vaikutusvaltaansa Balkanilla ja tuki sen takia slaavilaista Serbiaa Itävalta-Unkaria vastaan. Saksa puolestaan tuki Itävalta-Unkaria Venäjää vastaan. Venäjä suoritti liikekannallepanon 30. heinäkuuta Serbian tukemiseksi. Saksa tulkitsi Venäjän liikekannallepanon uhaksi ja julisti Venäjälle sodan 1. elokuuta.
Mutta ennen kuin Saksa uskalsi lähettää joukkojaan Venäjälle, sen olisi pitänyt kyetä eliminoimaan Venäjän liittolainen ja Saksan arkkivihollinen Ranska. Saksa pelkäsi joutuvansa kahden rintaman sotaan. Etukäteen tehdyn suunnitelman mukaan Saksan tuli lyödä Ranska ensin lännessä kuudessa viikossa. Tämän jälkeen voitaisiin keskittyä Venäjän vastaiseen sotaan. Suunnitelma oli tällainen, koska Venäjän liikekannallepano oli hidas. Jotta hyökkäys Ranskaan onnistuisi, oli kierrettävä vahvasti linnoitettu Saksan ja Ranskan välinen raja ja hyökättävä Belgian kautta. Belgian puolueettomuuden loukkaaminen antoi Isolle-Britannialle muodollisen syyn liittyä sotaan Ranskan puolelle. Todellinen syy oli halu pysäyttää Saksan vahvistuminen Euroopassa, sillä se oli noussut Britannian kilpailijaksi laivastollaan ja taloudellaan. Lisäksi Pohjanmeren satamien pitäminen vapaana Britannian ulkomaankauppaa varten, siis Belgian itsenäisyys, oli tärkeää.
Näin alussa vain paikalliseen Itävalta-Unkarin ja Serbian väliseen sotaan joutui mukaan yhä enemmän valtioita.
Sodan kulku.
Brittiläinen Mark I-panssarivaunu Sommella 1916
Eliminoidakseen kahden rintaman sodan mahdollisuuden Saksa julisti sodan Ranskaa vastaan. Tämän jälkeen saksalaiset joukot hyökkäsivät Belgian ja Luxemburgin kautta Pohjois-Ranskaan, tavoitteenaan Pariisin valtaaminen. Näin saksalaiset kiersivät Schlieffenin suunnitelman mukaisesti Ranskan itärajalleen rakentamat vahvat linnoitukset. Hyökkäys Belgiaa vastaan tarjosi Isolle-Britannialle muodollisen syyn julistaa sota Saksalle, sillä se oli yksi Belgian puolueettomuuden taanneista valtioista. Kaikki Ison-Britannian siirtomaat ja dominiot tukivat emämaata ja julistivat sodan Saksalle.
Iso-Britannia lähetti vapaaehtoisia värvättyjä joukkoja Ranskan länsirintamalle. Itärintamalla Saksa kukisti Erich Ludendorffin johdolla etenevät heikosti toimivat venäläiset nykyisen Puolan alueella taitavasti muun muassa Tannenbergin ja Masurian järvien suurissa taisteluissa 1914–1915, ja Ludendorffista ja hänen esimiehestään Hindenburgista tuli kansallissankareita. ”Venäläisten höyryjyrä” pysähtyi myös Itävallassa. Galitsiaan edenneet Itävalta-Unkarin joukot ajettiin alueelle vuonna 1915, jolloin saksalaiset valtasivat vuoden edetessä koko Kongressi-Puolan alueen.
Venäläiset miehittäjät kohtelivat kaltoin miehittämäänsä maata ja muun muassa vainosivat juutalaisia.
Japani liittyi Ison-Britannian ja Ranskan rinnalle elokuussa 1914. Japanilla oli taka-ajatuksena valtansa laajentaminen Kaukoidässä, ja Japanin sotatoimet rajoittuivatkin Saksan Tyynellä valtamerellä hankkimien siirtomaiden valtaamiseen. Osmanien valtakunta ja Bulgaria liittyivät Saksan puolelle lokakuussa 1914. Bulgaria oli menettänyt alueita Serbialle maiden välisessä sodassa 1913, ja Saksa houkutteli sen mukaan lupaamalla alueet takaisin.
Länsirintamalla ranskalaiset pysäyttivät saksalaisten etenemisen Marnejoella, kun kahden saksalaisen armeijan väliin oli syntynyt aukko. Talvella 1914 kaikki osapuolet joutuivat toteamaan, että tavoiteltua nopeaa ratkaisua ei oltu saavutettu. Sota muuttui uuvutussodaksi, jossa pyrittiin vastustajan voimien kuluttamiseen ja raaka-aineiden saannin rajoittamiseen. Saksan ja Ranskan välinen länsirintama juuttui vuosiksi paikoilleen, ja käytiin valtavia, kuukausia kestäviä taisteluja, jotka vaativat satojen tuhansien sotilaiden hengen. Kuuluisia ovat muun muassa Sommen, Verdunin ja Passchendaelen taistelut. Verdunissa Saksa halusi ”vuodattaa Ranskan armeijan veren kuiviin”, mutta kärsi myös itse valtavat tappiot. Ensimmäisen maailmansodan hyökkäystaktiikka ei pystynyt vastaamaan puolustajan kehittyneiden aseiden vuoksi saamaan etuun. Sodan aikana kehitettiin uusia hyökkäystaktiikoita. Länsirintamalla eräissä paikoissa lieju haittasi armeijoiden toimintaa. Lieju pysäytti esimerkiksi brittien Passchendaelen suurhyökkäyksen etenemisen vuonna 1917.
Italia pysytteli alkuun puolueettomana, koska liittyminen liittolaistensa Saksan ja Itävalta-Unkarin rinnalle ei palvellut sen etuja. Ison-Britannian ja Ranskan luvattua Italialle Itävallan italiankieliset alueet, liittyi se sotaan toukokuussa 1915. Rintama pysyi Italiassa pitkään suunnilleen paikoillaan. Vuonna 1915 britit yrittivät avata uudet rintamat Anatoliassa, jossa käytiin Gallipolin taistelu ja Pohjois-Kreikassa, jossa ympärysvaltojen joukot juuttuivat Salonikin satamaan.
Portugali, Romania ja Kreikka liittyivät Saksaa vastaan 1916. Romanian osalta tämä johti katastrofiin, kun suurin osa maan alueesta miehitettiin nopeasti. Tilaisuuden tullen Yhdysvallat liittyi Saksan vastaiseen rintamaan vasta 6. huhtikuuta 1917, ja niinpä amerikkalaisia joukkoja alkoi saapua Ranskaan, missä heitä nousi maihin 26. kesäkuuta 1917, mutta yhdysvaltalaiset joukot vaikuttivat ratkaisevasti sotaan vasta kesällä 1918. Yhdysvaltain liittymiseen vaikutti osaltaan Saksan helmikuussa 1917 aloittama rajoittamaton sukellusvenesota, eli ympärysvaltojen satamiin pyrkivien rahti- ja matkustajalaivojen upottaminen varoituksetta.
Yhdysvallat oli myös saanut selville, että Saksa oli tunnustellut etukäteen Meksikon halukkuutta hyökätä Yhdysvaltoihin (kts. Zimmermann-sähke), ja luvannut Meksikolle tästä hyvästä Teksasin, Arizonan ja New Mexicon osavaltiot. Monet latinalaisen Amerikan valtiot seurasivat Yhdysvaltain esimerkkiä ja julistivat Saksalle sodan, mutta eivät osallistuneet varsinaisiin sotatoimiin.
Venäjällä sota johti kahteen vallankumoukseen vuonna 1917, ensin tsaarinvastaiseen Helmikuun vallankumoukseen ja sitten kommunistiseen lokakuun vallankumoukseen. Venäjän armeija oli vuoden 1917 ajan hajoamistilassa tsaarin joutuessa luopumaan vallastaan helmikuussa. Helmikuuhun mennessä yli kaksi miljoonaa sotilasta oli karannut rintamalta ja armeijan taistelutahto romahti. Kesällä 1917 venäläiset aloittivat yleisen perääntymisen itärintamalla. Toisen vallankumouksen jälkeen Venäjä irrottautui sodasta 3. maaliskuuta 1918 Brest-Litovskin rauhansopimuksella, jossa Venäjä luopui Baltian maista, Puolasta, Suomesta ja Ukrainasta.
Vuoden 1918 alussa Saksa onnistui muun muassa uuden sotilastaktiikan ja itärintamalta vapautuneiden joukkojen ansiosta etenemään länsirintamalla tykinkantaman päähän Pariisista, mutta ympärysvaltain vastahyökkäykset ajoivat Saksan armeijan ja sotateollisuuden sotaväsymyksen tilaan. Yhdysvaltain tuoreiden joukkojen ja teollisen kapasiteetin tulo oli kääntänyt voimasuhteet Saksalle epäedullisiksi. Saksalaisia joukkoja alkoi antautua ympärysvalloille. 11. marraskuuta 1918 Saksa päätti vetäytyä sodasta ja ensimmäinen maailmansota päättyi. Sodan virallinen päättymishetki on 11. marraskuuta 1918, kello 11:11. Seuraavana vuonna Britannian Yrjö V määräsi sodan päättymispäivän Remembrance Dayksi.
Sota- ja asetekniikan kehitys.
Ensimmäisen maailmansodan on sanottu olleen sota, joka käytiin 1900-luvun tekniikalla, mutta 1800-luvun taktiikoilla. Asetekniikka oli ajanut taktiikan ja strategian edelle, jolloin tappiot muodostuivat puolin ja toisin valtaviksi, hyökättäessä 1800-luvun taktisin ja taisteluteknisin menetelmin huolellisesti linnoittautunutta, konekiväärein ja uusin tykistöasein varustautunutta vihollista vastaan. Hyvin pitkälti nämä seikat juututtivat joukot länsirintamalla asemasotaan. Erään arvion mukaan sotilaita kaatui yhteensä 8,5 miljoonaa.
Hieman ennen sotaa ja sen aikana kehitettiin monia uusia aseita, jotka nyt näkivät ensimmäistä kertaa laajamittaista käyttöä. Näihin lukeutuvat esimerkiksi lentokoneet, sukellusveneet ja taistelukaasut. Jalkaväen uusista, ensimmäistä kertaa massamaisesti käytetyistä aseista tärkeimpiä olivat kone- ja pikakiväärit, kranaatinheittimet sekä aivan sodan lopussa saksalaisten käyttöönsä saamat konepistoolit. Panssarivaunu kehitettiin sodan kestäessä ja siitä oli ympärysvalloille hyötyä piikkilankojen ja juoksuhautojen ylittämisessä, vaikkakin vielä ensimmäisen maailmansodan panssarivaunut olivat seuraavan maailmansodan vaunuihin verrattuna alkeellisia ja panssaritaktiikka kehittymätöntä. Panssareiden todellinen läpimurto jäi toiseen maailmansotaan.
Suurimmat tappiot eivät kuitenkaan aiheutuneet konekiväärien luotisuihkuista, vaan tykistön tulesta. Tähän seikkaan oli kaksi merkittävää tekijää, joista ensimmäinen oli aivan 1800-luvun lopussa kehitettyjen joustolavettisten tykkien käyttöönotto. Nyt tykkiä ei tarvinnut enää suunnata jokaisen laukauksen jälkeen erikseen, mikä johti tulinopeuden ja tulen tehon moninkertaistumiseen. Toinen olennainen tykistön tehokkuuteen vaikuttanut seikka oli buurisodissa kehitetty epäsuora ammunta. Kenttätykit voitiin nyt sijoittaa taemmas omasta etulinjasta, jolloin tulenjohtaja yksinomaan saattoi tähystää maalia ja käskeä tarvittavat tulen korjaukset. Suurtaisteluita edeltäneissä tykistön tulivalmisteluissa, sekä itse taisteluiden kestäessä saatettiin ampua miljoonittain tykinkranaatteja.
Sodan seuraukset.
Ennen toista maailmansotaa ensimmäistä maailmansotaa kutsuttiin myös ”sodaksi joka lopetti kaikki sodat”. Mutta oikeammin voidaan sanoa, että ensimmäinen maailmansota oli toisen maailmansodan siemen. Hävitty sota johti Saksassa talouden romahdukseen ja inflaatioon ja yleisesti epäoikeutettuna pidetty rauhansopimus aiheutti tyytymättömyyttä, mikä osaltaan myöhemmin johti kansallissosialistien valtaannousuun. Venäjän huono sotamenestys johti osaltaan lokakuun vallankumoukseen ja keisarillisen Venäjän loppuun, veriseen sisällissotaan ja lopulta Neuvostoliiton syntyyn. Suomen irtoaminen Venäjästä liittyi vallankumoukseen, kun bolševistinen Venäjä tunnusti Suomen itsenäisyyden.
Uuvutussodan suunnattomat tappiot ja korkeat kustannukset rasittivat Euroopan taloutta. Ennen sotaa Ranska ja Iso-Britannia olivat ”maailman pankkiireita”, joilla oli enemmän saatavia muualta maailmasta kuin velkoja, ja Yhdysvallat kuului velallisiin. Sotakustannukset johtivat siihen, että Länsi-Euroopan suurvalloista tuli velallisia, vieläpä niin pahasti velkaantuneita, että ilman Saksalle määrättyjä valtavia sotakorvauksia ne eivät olisi kyenneet suoriutumaan veloistaan. Neuvostoliitto kieltäytyi maksamasta Keisarillisen Venäjän velkoja. Maailmantalouden painopiste siirtyi sodan jälkeen Yhdysvaltoihin.
Tappiot.
Kaikkiaan ensimmäinen maailmansota vaati sotilaat ja siviilit yhteenlaskien noin 16 miljoonaa kuolonuhria. Kuolleista noin 9,7 miljoonaa oli sotilaita ja 6,8 miljoonaa siviilejä. Haavoittuneita oli 21 miljoonaa.
Lähes kaikissa aiemmissa sodissa sotilaita kuoli rintamalla enemmän tauteihin kuin taisteluissa. Lääketieteen kehittyminen sekä tuhoisammat taisteluvälineet saivat aikaan, että ensimmäisessä maailmansodassa kuolonuhreja syntyi enemmän vihollisen aseiden kuin sotilaiden keskuuteen levinneiden sairauksien vuoksi. Kuitenkin yhä merkittävä osa sotilaista menehtyi sairauteen, kuten esimerkiksi espanjantautiiin.
Versailles’n rauha.
Sodan vielä kestäessä Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson esitti neljäntoista kohdan ohjelman sodan lopettamiseksi ja rauhansopimuksen pohjaksi.
Sodan päätyttyä kokoontuivat voittajavaltojen johtajat neuvottelemaan rauhanehdoista Pariisiin. Rauhansopimuksia kutsuttiin nimellä Versailles’n rauha. Venäjää ei kutsuttu eikä hävinneillä keskusvalloilla ollut äänivaltaa. Käytännössä suurimman osan päätöksistä tekivät neljä suurinta voittajavaltiota: Yhdysvallat, Ranska, Iso-Britannia ja Italia.
Rauha oli voittajavaltioiden sanelema ja Saksan kannalta ”häpeärauha”. Saksa tuomittiin yksin sotasyylliseksi. Se riisuttiin aseista ja sai pitää vain 100 000 sotilaan armeijan (Reichswehr). Saksalle määrättiin tiukat aserajoitukset eikä sillä saanut olla sukellusveneitä, taistelulentokoneita, panssarivaunuja tai asevelvollisuutta. Saksan oli sodan jälkeen maksettava valtavat sotakorvaukset ja se menetti siirtomaansa.
Aluemuutokset.
Sodan jälkeen niin sanotut reunavaltiot Viro, Latvia, Liettua ja Puola irrotettiin Venäjästä. Puolaan liitettiin myös ennen Saksaan ja Itävalta-Unkariin kuuluneita alueita. Suomen itsenäisyysjulistuksen Venäjä oli hyväksynyt jo aiemmin. Venäjä menetti myös Bessarabian alueen Romanialle.
Itävalta-Unkari hajosi Itävaltaan ja Unkariin sekä kokonaan uutena syntyneeseen Tšekkoslovakiaan. Serbiasta, Montenegrosta ja Itävalta-Unkariin kuuluneista slaavilaisalueista muodostui Jugoslavia. Itävalta-Unkarin entistä alueista Etelä-Tiroli ja Istria liitettiin Italiaan, Transilvania Romaniaan ja Galitsia Puolaan.
Turkki menetti Lähi-idässä olleet alueensa Isolle-Britannialle ja Ranskalle, jotka saivat ne halllintaansa Kansainliiton mandaattialueina. Lyhytaikaisesti se menetti myös Smyrnan alueen Kreikalle, mutta sai sen takaisin Kreikan ja Turkin sodassa 1922.
Saksa menetti kaikki siirtomaansa, jotka joutuivat Kansainliiton mandaattialueina voittajavaltioiden hallintaan. Saksa luovutti myös Elsass-Lothringenin alueen Ranskalle, Pohjois-Schleswigin Tanskalle ja Memelin alueen Liettualle. Puolan alueisiin liitettiin niin sanottu Puolan käytävä ja osia Sleesiasta. Danzigista (nykyinen Gdansk) tehtiin itsenäinen kaupunkivaltio. Lisäksi Reininmaa demilitarisoitiin.
Vallanvaihdokset.
Nämä maat muutettiin tasavalloiksi. Venäjästä tuli Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta, joka muutamaa vuotta myöhemmin yhdistettiin eräiden siitä lyhytaikaisesti eronneiden valtioiden kanssa Neuvostoliitoksi.


Sandinistit.
Sandinistit () eli Frente Sandinista de Liberación Nacional – FSLN, Kansallisen vapautuksen sandinistirintama on vuonna 1961 perustettu nicaragualainen vasemmistolainen ja marxilainen puolue. Puolue on toinen maan kahdesta suuresta puolueesta ja sillä on noin 40 % kannatus.
Sandinistit haastoivat asevoimin Nicaraguaa 1936–1979 hallinneen Somozan suvun diktatuurin ja hallitsivat maata 1979–1990.
Sandinistien perustajiin kuuluivat Carlos Fonseca Amador, Tomás Borge Martínez ja Silvio Mayorga. Nimensä se sai Augusto César Sandinolta (1895–1934), joka taisteli Yhdysvaltain miehitystä vastaan 1927–1933 ja tuli kenraali Anastasio Somoza Garcían murhaamaksi kaksi vuotta ennen tämän vallankaappausta.
Vuoden 1979 vallankumous.
Sandinistit muodostivat yhdessä muiden vallankumoukseen liittyneiden järjestöjen kanssa väliaikaisen juntan diktatuurin kaaduttua 1979. Väliaikainen juntta ajautui kuitenkin pian vaikeuksiin, ja konservatiivisempien ainesten siirtyessä oppositioon FSLN jäi Daniel Ortegan johdolla valtaan.
Sandinistien poliittinen skaala oli laaja ulottuen vallankumouksellisista marxilaisista vapautuksen teologiaa kannattaviin kristittyihin. Tämä näkyi myös sandinistijohtoisessa väliaikaishallituksessa, joka hallitsi Nicaraguaa vuoden 1984 vaaleihin asti: mm. Nicaraguan ulkoministerinä toimi katolinen pappi Miguel D'Escoto.
Yhdysvaltojen tukemat sissit, contrat, käynnistivät hyökkäyksen sandinistihallitusta vastaan 1980–1981. Contrien tuki Nicaraguan ydinalueilla oli olematonta, ja siksi he keskittyivätkin siviiliväestöön kohdistettuun terroriin. Sandinistit puolestaan rajoittivat sodan takia kansalaisvapauksia ja -oikeuksia, mm. ajoittain sensuroimalla oppositiolehtiä. Lisäksi he syyllistyivät joskus vastatoimissaan ihmisoikeusrikkomuksiin.
Tästä huolimatta Nicaraguassa järjestettiin ensimmäiset kansainvälisesti vapaiksi ja rehellisiksi tunnustetut monipuoluevaalit vuonna 1984, joissa sandinistit saivat noin 63 % kannatuksen. Eräiden oikeistolaisten ja äärioikeistolaisten oppositiopuolueiden klikki tosin boikotoi vaaleja.
Sandinisteja vastaan taistelleet vastavallankumoukselliset contra-sissit aiheuttivat Yhdysvaltain Ronald Reaganin hallitukselle poliittisen skandaalin, kun Washingtonin salaiset sotilastukitoimet tulivat päivänvaloon ns. Iran-Contra-skandaalissa. CIA:n tuella toteutettu Nicaraguan satamien miinoittaminen syksyllä 1983 puolestaan sai Nicaraguan haastamaan Yhdysvallat kansainväliseen tuomioistuimeen. Oikeusjutun seurauksena Yhdysvallat sanoutui irti tuomioistuimen päätäntävallasta.
Sisällissota contrien ja sandinistihallituksen välillä päättyi aselepoon 1988 Reaganin hallituksen jouduttua lopettamaan contrille antamansa tuen. Yhdysvaltain kauppasaarron ja contrien terrorin raunioittaman talouden kriisin seurauksena sandinistit hävisivät laajalle oppositiokoalitiolle vuoden 1990 vaaleissa ja luopuivat vallasta.
Myöhemmät vaiheet.
1990-luvun alusta lähtien sandinistien johtajan Daniel Ortegan ympärille rakennettu henkilökultti on aiheuttanut ajoittaisia repeämiä puolueen riveissä. Vaikka FSLN on tätä nykyä Nicaraguan suurin puolue, oikeistopuolueiden onnistui pitkään yhteistyöllään estää Ortegan ja sandinistien paluu valtaan. Daniel Ortega voitti kuitenkin vuoden 2006 presidentinvaalit ja astui virkaan 10. tammikuuta 2007.


Pasuri.
Pasuri ("Blicca bjoerkna") on rehevissä sisä- ja murtovesissä viihtyvä särkikala. Pasuria esiintyy Euroopassa Ranskasta Uralille, ei kuitenkaan Italiassa, Kreikassa ja entisen Jugoslavian maissa. Suomessa pasuri elää etupäässä Etelä- ja Järvi-Suomessa.
Pasurin voi sekoittaa pieneen lahnaan, mutta sillä on suuremmat silmät ja punaiset evät. Pasurilla on 50 suomua kylkiviivalla ja suomut ovat isommat kuin lahnalla. Lahnalla on yli 50 suomua kylkiviivalla. Pasuri kasvaa 20–25 cm:n pituiseksi ja painaa alle kilon. Pasuri kutee kesäkuussa. Pasuri voi risteytyä helposti lahnan tai sorvan kanssa, jos kutuaika ja paikka ovat samat. Jälkeläiset eivät kuitenkaan pysty enää lisääntymään.
Pasuria ei käytetä suuressa määrin ihmisravinnoksi, koska se on ruotoinen ja mauttomana pidetty kala.


Sulkava.
Sulkava on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Savon maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2. Sulkavalla, kuten muissakin Etelä-Savon kunnissa, on runsaasti kesäasutusta. Kunnan paikallislehti on nimeltään Sulkava-lehti.
Sulkava kuuluu saaristokuntiin, jotka saavat statuksensa perusteella merkittäviä etuja, kuten saaristolisiä. Vuonna 2009 nämä ovat 650 000 euroa, 2010 puolestaan 1,1 miljoonaa euroa. Kunnassa pitkään suunniteltu Vekaransalmen lossin korvaaminen sillalla merkitsisi parannuksia liikenneyhteyksiin, mutta myös saaristokuntastatuksen ja sen mukanaan tuomien taloudellisten tukien menettämistä.
Sulkavan naapurikunnat ovat Juva, Puumala, Punkaharju, Rantasalmi, Ruokolahti ja Savonlinna. Sulkavan keskustasta on sekä Savonlinnan keskustaan että Juvan keskustaan lyhintä reittiä 37,7 kilometriä matkaa.
Nähtävyydet.
Pisamalahden rannalla sijaitsee Sulkavan linnavuori, joka on eräs Suomen arvokkaimmista muinaislinnoista. Linnavuoren laella löytyvät 1100-luvulta peräisin olevat puolustusvallin jäännökset. Linnavuori kohoaa 55 metrin korkeuteen Enonveden pinnasta.
Sulkavan kirkko on rakennettu vuonna 1822. Se on muodoltaan ristikirkko. Interiööri on valoisa ja pelkistetty. Erikoisuutena kirkossa on saarnatuolin lisäksi alttarin oikealla puolella lukkarin tuoli. Kirkon paikka periytyy 1600-luvulta. Pihassa sijaitsee paikalta puretun kirkon hirsistä Pistolekors-suvun hautakammio. Kellotapuli on vuodelta 1770 ja tiettävästi Sulkavan vanhin rakennus.
Sulkavan toinen kirkko on vuonna 1934 rakennettu Lohikosken kirkko Lohilahden kylässä. Lohikosken kirkko ja Lohilahden kylänraitti Imatran tien varressa on retkikohde uimarantoineen ja kylätoreineen. Sulkavan seurakunta on perustettu vuonna 1630, seurakunta muodostettiin Säämingin Iitlahden kappelikunnasta.
Vilkaharju on neljä kilometriä pitkä vesistöjen välissä kulkeva pitkittäisharju noin viisi kilometriä kunnan keskustasta Imatralle päin.
Partalansaaren Auvilan kylällä sijaitsee Sarsuinmäen tykkipatteri, joka on osa talvisodan jälkeen rakennettua Salpalinjaa. Telataipaleen kanava on yksi Suvorovin sotakanavista, jotka ovat vanhimmat kanavat Suomessa.
Tapahtumat.
Saimaan vesistön Partalansaaren kiertävät jokakesäiset Sulkavan Suursoudut tuovat kunnalle runsaasti julkisuutta.
Jukolan viesti järjestettiin Sulkavalla vuonna 2003.
Rajavartiolaitoksen Immolassa toimivan Raja- ja merivartiokoulun perinteinen Jukajärven marssi lähtee Sulkavalta Hympyräjärven takaa.
Kylät.
Eerikkälä, Hasula, Halttula, Heikkurila, Hintsala, Iitlahti, Kaartila, Kaartilankoski, Kaartilanmäki, Kaipola, Kammola, Karjulanmäki, Kommerniemi, Koskutjärvi, Kyrsyä, Leipämäki, Linkola, Lohilahti, Maarala, Mäntynen, Partala, Pulkkila, Rahkolantaipale, Rauhaniemi, Ruokoniemi, Ruottila, Ryhälä, Sairalanmäki, Sammalmäki, Seppälä, Sipilä, Sulkava, Tannila, Telakanava, Telataipale, Tialanmäki, Tunnila, Väätälänmäki, Ylisenauvila.
Kyläkouluja on toiminnassa vielä yksi: Lohilahden koulu.


Miekkasärki.
Miekkasärki ("Pelecus cultratus") on särkikaloihin kuuluva kala.
Miekkasärki on olemukseltaan terävä. Se on litteä ja muistuttaa lähinnä isoa veistä. Miekkasärjellä on pitkät, siipimäiset rintaevät, joilla se ohjailee uintiaan. Kala pyydystää ylöspäin suuntautuneella suullaan etupäässä planktoneliöitä ja hyönteisiä veden pinnasta. Miekkasärki on Suomessa satunnaisvieras, jota tavataan lähinnä itäisellä Suomenlahdella ja Saimaan kanavassa.


Karppi.
Karppi ("Cyprinus carpio") on suurikokoinen makean veden särkikala. Suomessa karppi menestyy vain istutettuna, sillä Suomen ilmasto on liian viileä sen lisääntymiseen luonnossa. Maailmanlaajuisesti karppi on kalanviljelyssä eniten tuotettu kala, vuosituotanto on kolmen miljoonan tonnin luokkaa.
Alkuperä ja levinneisyys.
Karppi lienee alun perin kotoisin Vähän-Aasian ja Kaspianmeren väliseltä seudulta, mistä se on varhain levinnyt laajalti sekä itään että länteen. Kiinassa sitä viljeltiin jo ennen täkäläisen ajanlaskun alkua. Euroopassa viljely alkoi Tonavan alueella esiintyneistä villeistä kannoista ja levisi ympäri maanosan munkkien toimesta. Altaissa viljellyt karpit olivat oleellinen osa keskiajan ruokakulttuuria varsinkin paastonajalla. Nykyään karppia esiintyy kaikilla mantereilla. Euroopassa sitä istutetaan enimmäkseen urheilukalastuksen tarpeisiin. Luontaisen elinalueensa ulkopuolelle siirretyistä karpeista on paikoitellen tullut uhka alkuperäisille lajeille, minkä vuoksi karppia pidetään nykyisin yhtenä maailman sadasta haitallisimmasta vieraslajista.
Karppi Suomessa.
Suomeen keskieurooppalainen karppi saapui 1950-luvulla Ruotsista tuotuna, 1960-luvulla tuotiin toinen kanta Venäjältä. Istutettua karppia esiintyy nykyään vesistökohtaisesti Oulun korkeudelle asti. Lisääntyminen ei kuitenkaan onnistu, koska poikaset eivät selviydy ensimmäisestä talvestaan, vaan kuolevat ravinnonpuutteeseen. Karppi on kuitenkin Suomen särkikaloista suurimmaksi kasvava. Suurin Suomesta 2000-luvulla pyydetty karppi oli Lohjan Hormajärvestä tuulastamalla saatu 21,4-kiloinen kala.
Ravinto ja elintavat.
Ravinnokseen karppi syö vesistön pohjasta kotiloita, simpukoita ja toukkia.
Karppimuodot.
Karppien ulkonäkö vaihtelee paljon vuosisatoja kestäneen jalostuksen takia. Kalanviljelyssä samoista vanhemmista otetuista sukusoluista syntyy kolmenlaisia karppeja:, peilikarppeja, nahkakarppeja ja tavallisia suomuisia yksilöitä, suomukarppeja. Nahkakarpilla ei ole suomuja lainkaan, peilikarpin suomut ovat hyvin suuret ja rivikarpilla on suomurivi kyljissä. Koristekaloiksi ja puutarha-altaisiin on lisäksi jalostettu monenkirjavia koriste- eli koikarppeja'".
Suomen luonnonvesissä (istutettuna) tavataan suomukarppeja ja peilikarppeja. Suomukarppeja esiintyy noin kaksi kertaa niin paljon kuin peilikarppeja. Peilikarpit voidaan vielä jakaa kolmeen tyyppin: täysimittainen peilikarppi ("fully scaled mirror carp"), jossa on kauttaaltaan suuria suomuja, rivipeilikarppi ("linear mirror carp"), jolla suomuja on rivissä selässä ja kyljissä, sekä tavallinen peilikarppi ("mirror carp"), jolla suomuja on kyljissä ja evien lähellä rypäinä.
Nahkakarppi on pääasiassa suomuton karppimuoto. Jonkin verran suomuja voi kuitenkin esiintyä selässä. Selkäevässä on 20–25 ruotoa. Nahkakarpin uskotaan olevan kalanjalostuksen tulos. Jalostuksen tavoitteena lienee ollut helppoon perkaamiseen päätyminen.
Koikarppi.
Koikarppi tai koristekarppi on alun perin ruokakalaksi kasvatetun tavallisen karpin värimuunnos, joka levisi Kiinan kautta Japaniin ja sieltä toisen maailmansodan aikana myös Eurooppaan. Nykyään koikarppia pidetään Suomessakin koristelammikoissa tai lammikkoharrastajien lemmikkinä. Kala kesyyntyy helposti, syö suoraan kädestä ja oppii tunnistamaan ruokkijansa. Hyvin hoidettuna koikarppi saattaa elää ihmisiän, saavuttaa yli 60 cm:n pituuden ja painaa useita kiloja. Karppi tarvitsee terveenä pysyäkseen paljon tilaa uidakseen, tehokkaan vedensuodatuksen, sopivat vesiarvot ja oikeanlaista ravintoa. Koristekarppeja on kahta laatua: lammikkolaatuisia ja näyttelyihin sopivia valiokarppeja. Valiolaadun eri värimuunnoksista käytetään suomessakin niiden japaninkielisiä nimityksiä.
Suurin osa Suomen koikarpeista on lammikkolaatuisia, sillä Japanista tuotujen näyttelykelpoisten karppien hinnat ovat lammikkolaatuisiin verrattuina moninkertaisia. Alankomaissa järjestetään vuosittain suuri koikarppinäyttely, jossa koulutetut tuomarit pisteyttävät valiokarppeja koiranäyttelyiden tapaan. Talveksi useimmat harrastajat majoittavat koristekarppinsa jättikokoiseen akvaarioon, jossa saattaa olla jopa 3 000 litraa vettä. Keväällä karpit siirretään suuriin lammikoihin, joissa ne saavat olla syksyn ensimmäisiin kylmiin päiviin saakka.


Kivennuoliainen.
Kivennuoliainen ("Barbatula barbatula") on pieni, viiksekäs pohjan lähellä pysyttelevä luukala ("Osteichthyes"). Kivennuoliaisen levinneisyysalue on hyvin laaja ja ulottuu Pyreneiltä Tyyneenmereen laskeviin vesistöihin asti. Suomessa se on melko yleinen Etelä- ja Keski-Suomen sekä Oulun läänin virtaavissa vesissä ja järvien hapekkaissa rantavesissä. Sitä tavataan harvinaisena myös murtovedestä Suomenlahden itäosista.
Kivennuoliainen kasvaa 10-15 cm:n pituiseksi. Sen suomut ovat pieniä ja siksi sen iho tuntuu sileältä. Viiksisäikeitä kivennuoliaisella on neljä ylähuulessa ja kaksi suupielissä. Väriltään kivennuoliainen on ruskean vihertävä ja siinä on tummempia läiskiä. Se viihtyy pohjakivien alla ja etsii ruokaa kivipohjasta viiksiensä ja tarkan hajuaistinsa avulla. Suurin osa ravinnosta on hyönteisten toukkia. Kivennuoliaisen kutuaika on toukokuun lopulta kesäkuun alkuun.
Kivennuoliainen muistuttaa hieman rantanuoliaista ("Cobitis taenia").


Rantanuoliainen.
Rantanuoliainen eli rantaneula ("Cobitis taenia") on kala, joka elää hitaasti virtaavissa tai seisovissa hiekkapohjaisissa vesissä. Meressä se viihtyy varsinkin hiekka- ja liejurannoilla mantereen läheisyydessä. Se hakee ruokansa pohjan hiekasta.
Rantanuoliainen on aktiivinen öisin ja on päivisin piilossa kivien alla tai pohjaan kaivautuneena.
Rantanuoliainen kasvaa 8-12 senttimetrin pituiseksi. Väriltään se on ruskean kirjava. Kyljissä on tummien täplien muodostamia rivejä. Rantanuoliaisen silmästä kuonoon kulkee tumma juova. Rantanuoliaisella on pienet viiksisäikeet ja sen poskissa on piikit, jotka kala voi nostaa pystyyn.
Suomessa rantanuoliainen on hyvin harvinainen. Sitä on tavattu itäisen Suomenlahden rannikkovesissä Kotkan ympäristössä ja Pyhtään ja Virolahden välisellä merialueella sekä muutamassa Kaakkois-Suomen itään laskevassa pikkujoessa. Laji on suojeltu EU:n luontodirektiivissä. Ulkonäöltään samantapainen kivennuoliainen ("Barbatula barbatula") on huomattavasti yleisempi.


Turska.
Turska ("Gadus morhua") on Pohjois-Atlantin kalastuksessa perinteisesti tärkeimpiä saaliskaloja niin Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassakin. Turska elää myös Itämeressä, mutta sen esiintyminen Suomen rannikolla on ajoittaista.
Ulkonäkö ja koko.
Muiden turskien heimon (Gadidae) lajien tapaan turskalla on kolme selkäevää ja kaksi peräevää. Väriltään se on vihertävän tai ruskehtavan harmaa, mutta joissain ympäristöissä myös punertava; vatsa on valkoinen. Kylkiviiva on selvästi erottuva, vaalea, ruumiin etuosassa ylös kaartuva. Pää on suuri ja leuan alla on pieni mutta paksuhko viiksisäie.
Kolme selkäevää ja kaksi peräevää
Suomen suurimmat turskat ovat olleet yli 30-kiloisia. Yleensä Suomessa tavattavien turskien paino on kuitenkin ollut 0,5–5 kg ja pituus alle 75 cm. Maailmanennätysturskat ovat kaksimetrisiä, 96-kiloisia ja 25-vuotiaita..
Ravinto ja elintavat.
Turska liikkuu pohjan tuntumassa ulappavesillä, yleisimmin 100–200 metrin syvyydessä, mutta voi joskus myös siirtyä pelagiseksi ravinnon perässä tai lisääntymistarkoituksessa.
Turska on kaikkiruokainen. Enimmäkseen se syö suurehkoja äyriäisiä ja pieniä kaloja. Itämeren turskan pääravintoa on silakka. Turska on huomattavan nopeakasvuinen kala. Itämeressä 2-vuotias turska painaa puolisen kiloa, 5-vuotias jo 2–4 kiloa.
Lisääntyminen.
Eri turskakannat tulevat sukukypsiksi eri ikäisinä. Kutuaika on kerran vuodessa ja kestää muutaman kuukauden. Kutuaika vaihtelee alueittain; levinneisyysalueen eteläosissa kutu on alkutalvesta, Itämeressä huhtikuusta heinäkuuhun. Kutuaikana turskat liikkuvat suurissa parvissa ja kutu yleensä tapahtuu pohjan tuntumassa. Mädin turska laskee useassa erillisessä erässä. Mätimunat ovat pieniä ja kelluvia.
Levinneisyys ja kannat.
Euroopassa turskan levinneisyys ulottuu Biskajanlahdelta Barentsinmerelle Karhusaaren ympäristöön asti ja Vienanmereen sekä Islannin vesille. Amerikassa turskaa esiintyy Pohjois-Carolinan Cape Hatterasista Ungava Bayhin Newfoundlandissa ja Grönlannin rannikoilla. Turskan levinneisyys ulottuu Itämereen, mutta lisääntymistä tapahtuu vain eteläosassa.
Turska on jakautunut varsin selväpiirteisiin alueellisiin lisääntymiskantoihin. Tärkeimmät kannat Euroopassa ovat Norjan Barentsinmeren kanta ja Islannin kanta. Luoteis-Atlantilla Grönlannin ympäristön ja Newfoundlandin kannat ovat romahtaneet dramaattisesti 1900-luvun lopulla.
Itämeren turska.
Itämeren turska käsittää kaksi jokseenkin erillistä kantaa. Läntinen kanta ulottuu Kattegatista Itämereen Bornholmin vesille saakka. Itäinen kanta taas elää tästä itään ja pohjoiseen. Turskaa tavataan lähes koko Itämeressä, mutta lisääntymään se pystyy vain Itämeren suolaisimmissa osissa: mäti kelluu vain yli 10 promillen suolapitoisessa vedessä ja tällaista vettä on vain syvänteissä ja aivan Tanskan salmien tuntumassa. Kutumenestys täälläkin vaihtelee ja on riippuvainen Tanskan salmista tulevasta happipitoisesta ja suolaisesta vedestä. Suurten suolapulssien jälkeen syntyvät voimakkaat vuosiluokat voivat levitä runsainakin myös Suomen rannikoille. Suomessa runsaat turskavuodet osuivat viimeksi 1980-luvun alkuun, jonka jälkeen laji on käynyt harvinaiseksi.
Kalastus ja kantojen tila.
Turskaa pyydetään troolilla, pitkäsiimalla, verkoilla mutta myös pilkkimällä eli juksaamalla.
Turska on tärkeimpiä kauppa- ja saaliskaloja Euroopassa, ja oli aiemmin myös Pohjois-Amerikassa. Pohjois-Amerikan turskakannat kuitenkin romahtivat dramaattisesti 1970-luvulla ja lähes katosivat 1990-luvulla. Turskan kokonaissaalis on vähentynyt 1960-luvun lähes kolmesta miljoonasta tonnista alle miljoonaan 2000-luvulla. Turskaa on alettu viime vuosia tuottaa myös kalanviljelyssä, mutta tuotanto 2010-luvulle tultaessa oli vasta noin 10 000 vuositonnia.
Itämeren kalastus.
Itämeren turskasaalis oli huipussaan 1984 noin 500 000 tonnia mutta vuoteen 1992 se laski 73 000 tonniin. Itämeren kannan pienenemiseen ovat vaikuttaneet liikakalastus, vähentyneet suolapulssit Pohjanmerestä sekä rehevöityminen.
Vuonna 2010 suomalaisten ammattikalastajien turskasaalis Itämerestä oli noin 1000 tonnia. Käytännössä koko saalis saatiin Etelä-Itämereltä.
Juksaaminen.
Syvissä vesissä asustavan turskan juksa on järeä, ainakin parin sadan gramman, mutta jopa yli kilon painoinen. Myös siiman järeyden tulee olla samaa tasoa, yksisäikeisenä (nailon) siimana ainakin millimetrin vahvaa ja mahdollisimman venymätöntä. Turska on verestettävä heti sen jälkeen kun se on saatu ylös, sillä sen veri on kitkerää ja pahanmakuista.
Turskan ravintokäytöstä.
Venäläinen säilyke, joka sisältää turskan maksaa.
Lipeäkala on perinteisesti ollut turskaa, mutta nykyään molva on korvannut turskan Suomessa lipeäkalana. Turskan mätimunista valmistetaan mätitahnaa.


Made.
Made eli matikka ("Lota lota") on ainoa makeassa vedessä esiintyvä turskakalalaji. Se on sukunsa "Lota" ainoa laji.
Koko ja ulkonäkö.
Made on pitkulainen, hyvin pienisuomuinen ja limaisen liukas kala. Sillä on litteän leveä pää ja puolet sen ruumiista on pyrstöosaa. Made on väritykseltään keltaisen- tai tummanruskean kirjava, kyljissä säännöttömiä kuvioita, mahapuoli on vaalea. Mateen leuassa on turskakaloille tyypillinen viiksisäie. Selkäeviä on kaksi. Taempi selkäevä ja peräevä ulottuvat lähes pyrstöön asti. Silmät ovat melko suuret. Suurin 2000-luvulla Suomessa tilastoitu made painoi 8,04 kiloa.
Levinneisyys.
Madetta tavataan lähes kaikissa Suomen järvissä ja myös merialueilla. Maailmanlaajuisesti made on yksi levinneimpiä pohjoisen pallonpuoliskon kaloista. Sitä esiintyy viileillä ja lauhkeilla alueilla Keski- ja Pohjois-Euroopassa, Aasian pohjoisosissa ja Pohjois-Amerikassa.
Elinympäristö.
Made viihtyy parhaiten pohjassa ja viileissä runsashappisissa vesistöissä. Syksyisten ohuiden ensijäiden aikaan mateet nousevat usein aivan mataliin rantavesiin. Silloin, jos jää on kirkas, sitä voi löytää rantamatalista ja pyydystää kolkkaamalla, lyömällä tainnuttava isku jään läpi. Talvella taas made asustaa syvemmissä vesissä. Aivan pieniä mateita tavataan kesäisin puroista ja vaikka järvien rantamatalista, kivien koloista. Vedestä nostetun mateen liikehdintä poikkeaa selvästi muista kaloista, se on voimakkaasti kiemurtelevaa ja liukkaana kalana huonosti käsissä pideltävä.
Lisääntyminen.
Mateen kutu ajoittuu tammi-maaliskuulle. Made kutee 1–3 metrin syvyisissä vesissä. Kutu tapahtuu sora- tai hiekkapohjalle ja turskakalojen tapaan mateen mätimäärä on suuri, jopa miljoona mätimunaa isommassa yksilössä. Mäti lasketaan pohjalle ja se saa ajelehtia siellä vapaasti. Poikasten kuoriutuminen tapahtuu noin kuukaudessa ja poikaset uivat vapaasti kuoriutumisen jälkeen.
Ravinto.
Made on petokala ja syö pääasiassa kalaa. Sen saalista ovat kuoreet, muikut, pienet ahvenet ja kiisket ja joskus jopa ravut. Vastakuoriutuneet ja nuoret yksilöt syövät muutakin, erilaisia selkärangattomia.
Kalastus ja käyttö.
Madetta pyydetään verkoilla, katiskoilla ja pystymerroilla. Yksittäinen madekoukku, jossa syöttikoukku lasketaan pohjaan tai lähelle sitä, pyytää myös hyvin. Pitkälläsiimalla saa myös mateita. Talvisilla kutupaikoilla pystymerta ja maderysä voivat antaa hyvinkin runsaita saaliita. Houkutusvärinä rysä- ja mertapyynnissä on vaalea tehokas houkutin, vaikka valkea koivunranka pystymerran tukirankana. Kutuaikana, myös hämärään ja jopa yöaikaan tapahtuva, mateen pilkkiminen voi olla antoisaa syötti- tai ryöstöpilkillä. Tosin toisin kuin usein luullaan, made kyllä ottaa pilkkiin myös valoisaan aikaan aamulla ja iltapäivällä.
Madetta pyydettiin Suomessa vuonna 2009 yhteensä noin 700 tonnia. Tästä 88 % oli vapaa-ajankalastajien saalista. 592 tonnia pyydettiin sisävesiltä, 109 tonnia Itämeren alueelta. Aiemmin saaliit olivat huomattavasti suuremmat, 1980-luvulla keskimäärin 2500-3200 tonnia vuodessa.
Ruokakalana made on erinomainen. Aiemmin ajateltiin usein, että vain talvella pyydetty made olisi käyttökelpoista, mutta syvänteissä ympäri vuoden tasakylmissä vesissä asustava made on kesällä yhtä hyvä kuin talvellakin. Kutuaikana naarasmateita arvostetaan erityisesti niiden mädin takia. Mateen maksa on myös herkullinen ja hyvä A-vitamiinin lähde. Maksassa on usein kuitenkin loismadon munia. Ne voi poistaa maksasta ennen ruoaksi laittoa, jolloin maksa on täysin käyttökelpoinen.


Martti Ahtisaari.
Martti Oiva Kalevi Ahtisaari (s. 23. kesäkuuta 1937 Viipuri) on suomalainen diplomaatti ja Suomen kymmenes tasavallan presidentti vuosina 1994–2000. Hän on toiminut muun muassa suurlähettiläänä sekä YK:n tehtävissä ja rauhanvälittäjänä eri puolilla maailmaa, esimerkiksi Namibiassa, Kosovossa ja Indonesiassa. Ahtisaari sai vuonna 2008 ensimmäisenä suomalaisena Nobelin rauhanpalkinnon.
Hän on toiminut myös ulkoministeriön tehtävissä muun muassa suurlähettiläänä, Yhdistyneiden kansakuntien (YK) apulaispääsihteerinä 1977–1981, YK:n alipääsihteerinä 1982–1983 ja 1987–1991.
Ahtisaari oli ensimmäinen suomalainen, joka valittiin presidentiksi suoralla, kaksivaiheisella kansanvaalilla.
Maailmalla hänet tunnetaan etenkin vaikeiden rauhanprosessien vetäjänä.
Ahtisaari puhuu suomea, ruotsia, ranskaa, englantia ja saksaa.
Sukujuuret, lapsuus ja opiskelu.
Martti Ahtisaari syntyi Viipurissa. Hänen isänsä, Oiva Ahtisaari (1908-1976), oli armeijan palveluksessa. Ahtisaaren isänisänisänisä Adolf Olaus Jacobsen ja isänisänisä Julius Marenius Adolfsen muuttivat 1872 Kotkaan Østfoldin Tistedalenista Norjasta. Ahtisaaren isoisä Frank käytti isänsä patronyymiä Adolfsen sukunimenään ja otti Suomen kansalaisuuden vuonna 1929. Ahtisaaren isä muutti tämän jälkeen sukunimensä Ahtisaareksi. Martti Ahtisaaren äiti oli Tyyne Ahtisaari (os. Karonen, 1903-1967). Ahtisaarella on myös ruotsalaisia sukujuuria. Hän viittasi tähän saatuaan Nobelin, kun sanoi, että hänen saamansa palkinto kai kohottaa suomalaisten itsetuntoa, kun suomalaisia nobelisteja ei juuri ole, vaikka hänessä onkin kahdeksasosa ruotsalaista ja toinen norjalaista perimää.
Ahtisaari varttui Kuopiossa varuskunnan kasarmialueella, jossa hänen isänsä toimi aliupseerina. Kuopiossa Ahtisaari tapasi tulevan vaimonsa Eevan, joka oli tullut itse koulun takia kaupunkiin. Ahtisaari ehti käydä keskikoulun loppuun Kuopion Lyseossa, ennen kuin perhe siirtyi vuonna 1952 Ouluun isän työn vuoksi ja Ahtisaari jatkoi Oulun Lyseon lukiossa, jossa kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1956. Oulun opettajakorkeakoulussa Ahtisaari opiskeli kansakoulunopettajaksi ja valmistui vuonna 1959. Häntä luonnehdittiin yhdeksi Oulun opettajakoulutuksen tähdistä. Myöhemmin Ahtisaari liittyi kansainväliseen opiskelijajärjestö AIESECiin, jossa hän sai uuden intohimon monikulttuurisuuteen ja diplomatiaan.
Diplomaattiura.
Toimittuaan opettajana Oulussa ja sitten Pakistanissa hankkimassa kokemusta Suomen muotoutuvasta kehitysyhteistyöstä hän siirtyi ulkoministeriön tehtäviin 1965, ja 1973 hänet nimitettiin suurlähettilääksi Tansaniaan, Sambiaan, Somaliaan ja Mosambikiin. Jyrki Vesikansan mukaan Suomessa suhtauduttiin tuolloin kehitysyhteistyöhön joko syvän epäluuloisesti tai idealisoiden: Ahtisaari koetti käytännöllisenä miehenä sitten etsiä välittävää näkemystä.
22. joulukuuta 1976 hänet nimitettiin edustajana Namibia-valtuutetuksi – jonka maan kunniakansalaisuuden hän sai vuonna 1992 ja 27. kesäkuuta 1978 YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim nimitti hänet erikoisedustajakseen Namibiaan.
Entisessä Jugoslaviassa Ahtisaari etsi diplomaattista ratkaisua jo ennen Suomen presidentinvaalia 1994.
Presidenttiys.
Presidenttiehdokkaaksi Ahtisaari tuli keskeisimmän poliittisen kentän ulkopuolelta. Suomi kamppaili historiansa pahimman laman kourissa ja poliitikkojen maine kansan keskuudessa oli huono. Ahtisaari oli ollut sosialidemokraattisen puolueen jäsen jo 19-vuotiaasta alkaen, mutta ei ollut koskaan istunut kansanedustajana tai ministerinä. Ahtisaari oli hankkinut kannuksensa kansainvälisissä tehtävissä ja kansalaisjärjestöissä enemmän kuin varsinaisessa politiikassa. Kun keskustelu presidentti Mauno Koiviston seuraajasta virisi 1990-luvun alussa, henkilöspekulaatioissa esiintyi monia politiikassa ”ryvettymättömiä” nimiä, Ahtisaaren lisäksi muun muassa Suomen Pankin pääjohtaja Sirkka Hämäläinen, arkkipiispa John Vikström, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg ja jopa kirjailija Paavo Haavikko. Ahtisaaren kannatusprosentit alkoivat kuitenkin nopeasti elää omaa elämäänsä ja hän voitti selvästi sosialidemokraattien vahvan miehen, veteraanipoliitikko Kalevi Sorsan Sdp:n esivaalissa keväällä 1993. Äänestykseen saivat osallistua myös muut kuin puolueen jäsenet. Ahtisaaren kannatuslukemat notkahtivat saman vuoden joulukuussa, mutta intensiivisen kampanjan jälkeen hän nousi vaalien toiselle kierrokselle yhdessä Ahon hallituksen puolustusministerin Elisabeth Rehnin kanssa lyöden selvästi paitsi konkaripoliitikko Paavo Väyrysen myös Helsingin ylipormestari Raimo Ilaskiven. Ahtisaari voitti vaalit selvällä 250 000 äänen enemmistöllä vastaehdokkaaseen Rehniin nähden ja antoi juhlallisen vakuutuksensa eduskunnalle 1. maaliskuuta 1994.
Suoran kansanvaalin hengen mukaisesti Ahtisaari jatkoi aktiivista yhteydenpitoa kansaan myös vaalien jälkeen. Ahtisaaren aikana Suomen politiikkaan vakiintui maakuntamatkojen käsite aivan eri tavalla kuin edellisten presidenttien aikana. Lupauksensa mukaisesti uusi presidentti vieraili joka kuukausi jossakin maakunnassa.
Myös ulkopolitiikka aktivoitui uudella tavalla Ahtisaaren kaudella. Presidentti Koiviston tavoin Ahtisaari kannatti Suomen EU-jäsenyyttä ja laittoi arvovaltansa peliin hankkeen toteutumisen puolesta. Myönteisen kansanäänestyspäätöksen jälkeen Suomi pääsi liittymään jäseneksi vuoden 1995 alusta lähtien. Ahtisaari jakoi samana vuonna pääministeriksi nousseen Paavo Lipposen näkemyksen Suomen roolista Unionissa, pyrkimisestä kohti ytimiä ja komission aseman tukemisesta. Ahtisaari osallistui pääministerin ohella Eurooppa-neuvoston huippukokouksiin, kuten myös seuraajansa Tarja Halonen. Käytäntö on herättänyt kritiikkiä monissa perustuslaillisissa asiantuntijoissa. Maakuntamatkojensa ohella Ahtisaari tuli tunnetuksi monista ulkomaanmatkoistaan. Yksi osoitus Ahtisaaren aktiivisen linjan tuloksista oli muun muassa presidenttien Bill Clintonin ja Boris Jeltsinin huipputapaaminen Helsingissä kevättalvella 1997. Tapaamisen aikana päästiin sovintoon muun muassa NATO:n laajenemisesta itäiseen Eurooppaan.
Ahtisaaren presidenttinä vuonna 1998 myöntämät kunniamerkit RGM-konsernin pääomistaja Sukanto Tanotolle sekä Indonesian metsäministerille herättivät paljon kritiikkiä. RGM-konsernin April-yhtiötä kritisoitiin sademetsien tuhosta ja Indonesian valtiota laajoista ihmisoikeusrikkomuksista. Tuolloinen SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Erkki Tuomioja piti merkkien myöntämistä "arveluttavana". Samoin tuolloinen europarlamentaarikko Heidi Hautala katsoi myös, että kunniamerkkien luovutus osoitti, etteivät "ihmisoikeuskysymykset ole presidentin arvojärjestyksessä kovin korkealla". Myös myöhemmin esimerkiksi Luonto-liitto ja filosofi Thomas Wallgren kritisoivat Ahtisaaren ja metsäyhtiöiden läheistä suhdetta.
Ahtisaaren kauden ehdoton huippukohta oli merkittävä osuus Kosovon kriisin sovittelijana keväällä 1999. Onnistuminen Kosovossa antoi entistäkin paremmat edellytykset Suomen historian ensimmäiselle EU-puheenjohtajuuskaudelle, joka alkoi saman vuoden heinäkuussa. Presidenttikautensa jälkeen Ahtisaari julkaisi Kosovon kokemuksistaan kirjan "Tehtävä Belgradissa".
Ahtisaari ei asettunut toistamiseen ehdolle tasavallan presidentiksi, koska SDP:n ehdokkaaksi asettui muita ehdokkaita Ahtisaari kertoi olleensa tyytyväinen ensimmäisestä kaudestaan, mutta toivoi medialta anteeksipyyntöä hänestä luomastaan kuvasta. Ahtisaari arvosteli edeltäjäänsä Mauno Koivistoa siitä, että tämä palasi takaisin puolueensa jäseneksi presidentinviran päätyttyä. Ahtisaari sanoi kuitenkin kokevansa SDP:n ”henkisesti omaksi puolueekseen”.
Presidenttikauden jälkeen.
Presidenttikautensa jälkeen Martti Ahtisaari on toiminut jälleen merkittävissä kansainvälisissä tehtävissä. Heti presidenttikautensa päättymisen jälkeen keväällä 2000 Ahtisaari osallistui kolmen entisen eurooppalaisen valtionpäämiehen muodostamassa "kolmen viisaan miehen" komiteassa, jonka oli tarkoitus pohtia EU:n ns. Itävalta-boikottia.
Vuonna 2005 Ahtisaari välitti neuvottelut Acehin itsenäisyysliikkeen GAM:n ja Indonesian hallituksen välillä. GAM:n johtajille hän korosti neuvottelujen välittämisen ehtona, että nämä eivät voisi saavuttaa täyttä itsenäisyyttä. Kun ensimmäisissä Aceh-tapaamisissa oli alettu lukea julkilausumia, välittäjä piti osanottajille tiukan puhuttelun ja uhkasi lopettaa työnsä saman tien. Neuvottelut päättyivät lopulta rauhansopimukseen ja yli 30 vuotta kestäneiden vihamielisyyksien raukeamiseen. Rauhansopimus allekirjoitettiin Helsingissä 15.8.2005.
Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri Kofi Annan nimitti 1. marraskuuta 2005 Ahtisaaren rauhanneuvottelijaksi Kosovoon, ja 11. marraskuuta 2005 Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto vahvisti nimityksen. Ahtisaaren johdolla päästiinkin sopuun Kosovon tulevasta asemasta, mutta esitys kaatui Venäjän ja Serbian vastustukseen, vaikkakin Kosovo tämän jälkeen nopeasti julistautuikin itsenäiseksi vuonna 2008. Vuonna 2009 jo yli 60 maata oli tunnustanut Kosovon tosiasiallisen, mutta niiden joukosta puuttuu pari EU:n jäsenmaata ja ennen muuta Venäjä. Ahtisaaren mukaan selkeämpään tulokseen ei kysymyksessä voinut kuitenkaan päästä.
Ahtisaarta on kiitetty Kosovon rauhanneuvotteluiden hoitamisesta, mutta häntä ovat myös kritisoineet erityisesti Serbia ja sen liittolaiset. Esimerkiksi venäläisen politiikantutkijan Dmitri Bondarevin mukaan Kosovon itsenäistyminen oli kansainvälisen oikeuden kannalta laitonta ja Ahtisaari oli vain länsimaiden sätkynukke. Myös Kosovon serbivähemmistöä edustava kansanedustaja Oliver Ivanović on todennut, "ettei Serbia voinut hyväksyä pikaratkaisua, joka olisi omien äänestäjien silmissä näyttänyt periksiantamiselta." Samoin rauhantutkimuksen perustaja, norjalainen tutkija Johan Galtung kritisoi Ahtisaarta rauhanneuvottelijana. Hänen mukaansa Ahtisaari "on charmikas, tehokas ja taitava", mutta "valitettavasti hän ei ole todellinen välittäjä. Hän ei ratkaise konflikteja, vaan ajaa läpi länttä miellyttävän lyhytaikaisen ratkaisun. Hän antaa EU:n käyttää itseään hyväksi", väittää Galtung.
Ahtisaari on itse todennut serbien toimista albaanivähemmistöä kohtaan Kosovassa, että "liikaa on liikaa" eikä Kosovoa kaiken koetun jälkeen voinut enää pakottaa Serbian yhteyteen. Kosovon tilanteen ratkaisu ei hänestä ollut ennakkotapaus. Kuitenkin monet maat pelkäävät omien alueidensa hajoavan Kosovon esimerkin vuoksi, ja Venäjä rinnastaa Kosovon itsenäisyyden Abhasiaan ja Etelä-Ossetiaan, jotka ovat käytännössä eronneet Georgiasta.
13. maaliskuuta 2008 hollantilainen Geuzen-säätiö myönsi Ahtisaarelle arvostetun Geuzen-mitalin (Geuzenpenning) hänen työstään kansainvälisten kriisien selvittäjänä. Mitalin luovutustilaisuus oli Vlaardingenin Suuressa kirkossa (Grote Kerk), Hollannissa. Juhlassa oli läsnä myös kuningatar Beatrix. 16. toukokuuta samana vuonna Ahtisaari sai UNESCOn arvostetun Félix Houphouët-Boigny -rauhanpalkinnon, jonka arvo on 122 000 euroa. Myöhemmin syksyllä tuli tieto Nobelin rauhanpalkinnon myöntämisestä Ahtisaarelle.
Hänellä on kunniatohtorin arvonimiä Suomesta, Thaimaasta, Argentiinasta, Venäjältä, Ukrainasta, Namibiasta ja Yhdysvalloista. Tunnustuksena "työstään kansainvälisenä rauhanneuvottelijana ja ansioistaan rauhan, vapauden ja demokratian luomisessa" Ahtisaari on saanut Yhdysvaltain ulkoministeri Condoleezza Ricen allekirjoittaman harvinaisen kunniakirjan. Ahtisaari on tähän mennessä ainoa kyseisen tunnustuksen saanut suomalainen.
Martti Ahtisaari on julkisesti suositellut Suomea hakemaan NATO-jäsenyyttä. Hän puolusti voimakkaasti Yhdysvaltain toimia Irakin sotaa edeltävässä kriisissä. Ahtisaari antoi Irakin sodan syttymisen jälkeen lausunnon: "Tietäen, että noin miljoona ihmistä on tapettu Irakin hallinnon toimesta, minä en paljon niitä joukkotuhoaseita enää tarvitse". Yhdysvallat oli perustellut sotaa Irakin joukkotuhoaseilla, joita ei kuitenkaan löytynyt.
Historian professori Juha Sihvola katsoi, että Ahtisaari oli Irakin suhteen oikeassa siinä, "että globaali oikeudenmukaisuus ja ihmisarvoinen elämä ovat tärkeämpiä kuin kansallinen suvereenisuus". Hän kiitteli myös presidentin kosmopoliitista ja realistista asennetta, mutta piti kuitenkin Ahtisaaren johtopäätöksiä Irakin sodan moraalisuudesta "ällistyttävinä".
Lokakuussa 2011 Ahtisaari kirjoitti Javier Solanan kanssa El País -lehteen mielipidekirjoituksen, jossa he suorittelivat Euroopan unionia tunnustamaan palestiinalaisvaltion palestiinalaisten hakiessa tunnustusta YK:sta.
Ahtisaari on toiminut hallitusjäsenenä muun muassa Elcoteqissa ja UPM-Kymmenessä vuoteen 2007 asti.
Nobel-palkinto.
Elokuussa 2005 Ahtisaarta ehdotettiin Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. 10. lokakuuta 2008 ilmoitettiin, että Ahtisaari on valittu vuoden 2008 Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Palkinto annettiin 10. joulukuuta 2008 Oslossa. Komitea perusteli valintaa Ahtisaaren useilla mantereilla ja yli kolmenkymmenen vuoden aikana tekemällä työllä kansainvälisten konfliktien ratkaisemiseksi.
Ministeri Per Stenbäck kertoi lokakuussa 2009 ilmestyneessä muistelmateoksessaan "Kriisejä ja katastrofeja", että hän oli saanut Nobel-komitean sihteeriltä Geir Lundestadilta huhtikuussa 2007 tiedon, jonka mukaan "tunnettu henkilö" Suomesta oli lähestynyt komiteaa kirjeellä, jossa perusteltiin, miksi Ahtisaarelle ei pitäisi myöntää palkintoa. Kirjeen kirjoittajan henkilöllisyydestä ei ole annettu tietoa, sillä Nobel-komitealla on salassapitovelvollisuus. Kotimaisia arvailuja on esitetty.
Tunnustuksia.
Presidentti Martti Ahtisaari julkisti nimeään kantavan Martti Ahtisaari Instituutin, "Martti Ahtisaari Institute of Global Business and Economics", Oulun yliopiston taloustieteiden tiedekunnassa 25. huhtikuuta 2008. Kevättalvella 2009 Ahtisaari sai Kuopiossa nimikkokoulun Saaristokaupunkiin ja 50 000 euroa CMI:n toimintaan. Ahtisaaren mukaan nimettiin aukio Helsingin Katajanokalla 27. elokuuta 2009. Kuopion yliopisto vihkii 2010 tohtoripromootiossaan Ahtisaaren yhteiskuntatieteiden kunniatohtoriksi maailmanrauhan hyväksi tekemästään työstä. Ahtisaari on 19 yliopiston kunniatohtori.
Aiheesta muualla.
*


Vilhelm.
Vilhelm ja Wilhelm ovat Suomessakin suosittuja, alun perin saksalaisia miehen etunimiä. Nimi on syntynyt sanoista "will" (tahto, toive tai halu) ja "helm" (kypärä tai suoja). Nimen muunkielisiä muunnoksia ovat mm. Willem (hollanti), Guillaume (ranska), Guillermo (espanja), William (englanti) ja Guglielmo (italia). Suomessa nimipäiväänsä viettävät 6. huhtikuuta Vilho, Ville, Viljami, Vilhelm, Vili, Jami ja William.


Fissio.
ilmiö, jossa raskaan atomin ydin hajoaa kahdeksi pienemmäksi ytimeksi, jolloin myös vapautuu energiaa. Se on sukua fuusioreaktiolle, jossa taas kevyet atomien ytimet yhdistetään raskaammaksi.
Monissa aineissa atomiytimien hajoamisia tapahtuu luonnostaan hitaasti kaiken aikaa. Tällaisiä aineita kutsutaan radioaktiiviseksi. Yleensä raskaistakin ytimistä kuitenkin irtoaa vain pieni osanen kuten alfahiukkanen. Mutta jotkin raskaat atomiytimet, esimerkiksi uraani-235-atomin ydin, voivat myös hajota spontaanisti suunnilleen keskeltä kahtia, kahdeksi keskiraskaaksi ytimeksi, jolloin samalla vapautuu neutroneja. Ilmiötä sanotaan "spontaaniksi fissioksi". Kuitenkin myös U-235-atomeista paljon pienempi osa fissioituu spontaanisti kuin hajoaa alfahajoamisella. Tietyissä olosuhteissa tällainen ytimien hajoaminen aiheuttaa kuitenkin vuorostaan yhä useampia uusia hajoamisia, jolloin syntyy ketjureaktio.
Fissiolle ei voi esittää yhtä yksiselitteistä reaktioyhtälöä, vaan se voi tapahtua monella tavalla. Kun U-235-ytimeen osuu neutroni, se voi fissoitua esimerkiksi seuraavasti: 23592U + 10n ⇒ 9236Kr + 14156Ba + 3 10n. Syntyvät fissiotuotteet voivat olla muitakin, joiden massalukujen summa vapautuvat neutronit mukaan luettuina on 236 ja järjestyslukujen summa 92. Fissiotuotteina syntyvät ytimet ovat yleensä beeta-aktiivisia, joten ne muuttuvat vähitellen toisiksi nuklideiksi, joilla on sama massaluku mutta korkeampi järjestysluku. Useimmat fissiotuotteista ovat varsin lyhytikäisiä, mutta esimerkiksi cesium-137:n ja strontium-90:n puoliintumisajat ovat kymmeniä vuosia.
Ketjureaktio johtuu siitä, että spontaanissa fissiossa ytimestä vapautuu 1–5 (keskimäärin kolme) vapaata neutronia. Neutronien osuessa uusiin ytimiin, halkeavat ne myös vapauttaen lisää vapaita neutroneja ja runsaasti energiaa sekä lämmön että gammasäteilyn muodossa. Jos fissiokelpoista ainetta on vähän, suurin osa neutroneista joutuu kappaleen ulkopuolelle eikä saa aikaan uusia fissioita. Mutta jos sellaista ainetta on riittävästi, kriittistä massaa suurempi määrä, ketjureaktio jatkuu yhä useamman ytimen haljetessa niin, että voi tapahtua jopa ydinräjähdys.
Ydinvoimaloiden sähköntuotanto perustuu tällaisesta ketjureaktiosta saadun lämpöenergian hyväksikäyttöön hallituissa olosuhteissa. Jos ketjureaktio pääsee jostain syystä kiihtymään liiaksi, lämmöntuotanto kasvaa hyvin nopeasti. Tehon hallitsematon nousu on kaupallisessa energiantuotannossa käytetyissä kevytvesireaktoreissa estetty perustavanlaatuisilla luonnollisilla takaisinkytkennöillä siten, että lämpötilan nousu hidastaa välittömästi ketjureaktiota ja teho pienenee. Reaktorin jäähdytyksen menettäminen kuitenkin saattaa pahimmillaan aiheuttaa ydinvoimalan reaktorisydämen sulamisen, eli ns. kiina-ilmiön. Syynä tähän on jälkilämpö, jota fissioissa syntyneiden kevyempien ytimien beetahajoaminen ja gammasäteily tuottavat ketjureaktion sammuttamisen jälkeen merkittäviä määriä 1–2 vuorokauden ajan. Jäähdytysvesikierron estyminen voi tällöin aiheuttaa sydämen ylikuumenemisen ja vaurioitumisen. Jäähdytysveden saatavuuden turvaaminen kaikissa olosuhteissa onkin yksi nykyaikaisten tehoreaktorien pääsuunnitteluperusteista.
Fissioon pohjautuvat ydinaseet ovat erityistapaus. Niissä fissio-olosuhteita eli reaktiivisuutta nostetaan äärimmäisen nopeasti jolloin lyhyessä ajassa ehtii vapautua erittäin suuria määriä energiaa. Fissiossa vapautuva energia on laskettavissa kaavalla E=mc².
Fissiossa käytetyt polttoaineet.
Sähköntuotannossa käytetään uraanin isotooppia 235U, koska se on ainoa luonnossa esiintyvä isotooppi, jolla saadaan aikaan fissioiden ketjureaktio termisillä neutroneilla. Fissiokelpoista 235U-isotooppia esiintyy luonnon uraanissa ainoastaan 0,7 %; loput ovat 238U-isotooppia. Fissiossa voidaan käyttää myös muita uraanin keinotekoisia isotooppeja, kuten 239U ja myös plutoniumin keinotekoisia isotooppeja, kuten 239Pu ja 235Pu.


Ydinase.
Ydinase on pommi, joka saa räjähdysvoimansa ydinfissiosta tai ydinfuusiosta.
Ydinaseita on räjäytetty yli kaksituhatta kertaa. Nykyisin ydinaseita on tunnetusti käytössä Yhdysvalloilla, Venäjällä, Isolla-Britannialla, Ranskalla, Kiinalla, Intialla ja Pakistanilla. Nämä maat ovat julistautuneet ydinasevaltioiksi. Lisäksi jotkin maat saattavat omistaa ydinaseita, mutta ne eivät ole julkisesti tunnustaneet niitä tai väitteitä ei ole pystytty todentamaan. Esimerkiksi Israelilla arvioidaan olevan huomattava määrä ydinaseita. Etelä-Afrikka on vapaaehtoisesti luopunut ydinaseistaan.
Yhdellä ydinaseella voi tuhota tai tehdä vakavasti toimintakyvyttömäksi kokonaisen kaupungin. Suurin osa ydinaseen tuhovoimasta on peräisin paine- ja lämpövaikutuksesta. Näiden lisäksi ydinaseilla on merkittävä, joskin yleensä tuhovoimaltaan edellä mainittuja vähäisempi säteilyvaikutus. Säteilyvaikutus voi aiheuttaa altistuneessa väestössä sairauksia, kuten säteilysairautta tai syöpää, tai radioaktiivisella laskeuman avulla voidaan määräajaksi tehdä jonkin alueen käyttö ja kulku sen läpi mahdottomaksi. Ydinaseita on käytetty taistelutoimissa vain kaksi kertaa, Yhdysvaltain toimesta Hiroshiman ja Nagasakin pommituksilla Japania vastaan toisessa maailmansodassa. Suurin koskaan räjäytetty ydinase on Neuvostoliiton vuonna 1961 Novaja Zemljalla räjäyttämä Tsar-Bomba.
Ydinaseiden vaarana on valmistukseen, varastointiin ja kuljetukseen liittyvä mahdollinen ydinaseonnettomuus.
Sotilaallisen käytön lisäksi ydinräjähteitä on käytetty tai esitetty käytettäväksi myös erilaisissa rauhanomaisissa sovelluksissa.
Ydinaseiden historia.
Vuonna 1934 fyysikko Leó Szilárd esitti atomipommin periaatteen.
Käytännössä toimiviksi ydinaseet kehitettiin toisen maailmansodan aikana. Yhdysvallat aloitti vuonna 1939 Manhattan-projektin, jonka tuloksena räjäytettiin atomipommit Japanissa Hiroshimassa ja Nagasakissa elokuussa 1945.
Fissiopommit.
Atomipommit saavat räjähdysvoimansa fissiosta, jossa raskaat ytimet (uraani tai plutonium) hajoavat kevyemmiksi atomiytimiksi, kun niitä pommitetaan neutroneilla. Ytimien halkeamisessa syntyvien neutronien halkaistessa jälleen uusia ytimiä syntyy räjähdysmäinen ketjureaktio, jossa vapautuu suunnattomasti energiaa. Toisinaan atomipommilla tarkoitetaan juuri fissiopommia, toisinaan taas mitä tahansa ydinasetta. Tämä sotkee jonkin verran käsitteitä.
Fissiopommin fysikaaliset perusteet.
Atomipommi perustuu ydinreaktioon. Atomiytimissä tapahtuu muutoksia, jos niitä pommitetaan sopivan energian omaavilla hiukkasilla, yleensä neutroneilla. Joissain tapauksissa atomi absorboi tämän vapaan neutronin ja tulee itse epävakaaksi. Silloin atomi halkeaa ja lähettää säteilyä ja uusia vapaita neutroneita, jotka puolestaan rikkovat lisää ytimiä. Raskaimmat atomiytimet halkeavat helpoimmin, koska ne ovat luonnostaan epävakaita.
Varsinainen räjähdys johtuu siitä, että lähinnä valtavan röntgensädepulssin takia ympäröivä ilma kuumenee nopeasti, joten se laajenee räjähdysmäisesti ja lähettää sokkiaallon. Atomipommin räjähdys havaitaan välähdyksenä, jota seuraa tulipallon näkyminen ja lopulta sienipilven synty. Atomipommin tulipallon lämpötila on yli kymmenen miljoonaa astetta.
Suinkaan kaikki aineet eivät fissioidu eli halkea pommitettaessa neutroneilla, vaan ainoastaan raskaimmat aineet. Kevyempien aineiden siepatessa neutroneja syntyy muun muassa uusia alkuaineita. Fissiopommikelpoisia aineita on muutamia: luonnossa esiintyy uraania (U), ja ydinreaktorissa voi tuottaa plutoniumia (Pu). Muitakin vastaavia aineita on, mutta niitä ei tiedetä käytetyn ydinaseissa.
Isotoopit.
Luonnonuraanista tai ydinpolttoaineesta on rikastusasteessa noin 90 %-yksikön matka ydinräjähteisiin
Isotoopit ovat alkuaineiden eripainoisia alalajeja, jotka eroavat toisistaan ytimessä olevien neutronien määrän perusteella. Uraanilla on useita isotooppeja, joista vain tietyt sopivat ydinpolttoaineeksi tai pommimateriaaliksi. Luonnonuraanista on rikastettava erilleen se uraani, joka sopii ydinpommiin.
Uraaniatomissa on 92 protonia ja plutoniumissa 94. Luonnonuraani sisältää pääasiassa kahta isotooppia, uraani-238:aa ja uraani-235:tä. Halkeamiskelpoinen uraani-235 (235U) on harvinaista luonnonuraanissa: siinä sitä on vain noin 0,7 %. Myös 238U halkeaa, mutta vain nopeilla neutroneilla, joita ei voida tuottaa kuin esimerkiksi fuusioreaktiossa, ja se taas vaatii syttyäkseen atomipommin. Luonnon neutronit ovat vähäenergiaisia, kuten myös uraanifission vapauttamat neutronit.
Jotta uraani kelpaisi atomipommiin, sitä on rikastettava siten, että se sisältää halkeamiskelpoista 235U:tä ainakin noin 93,5 %. Yli 80-prosenttista rikastettua uraania sanotaan vahvasti rikastetuksi uraaniksi. Jotta ketjureaktio olisi jossain uraanikappaleessa mahdollinen, siinä on oltava riittävä määrä halkeamiskelpoista uraani-235:tä. Tätä määrää sanotaan kriittiseksi massaksi. Tämä siksi, etteivät ensimmäisen halkeamisen tuloksena olevat neutronit karkaisi uraanikimpaleesta jatkamatta ketjureaktiota. Jos kaikki ensimmäisessä halkeamisessa syntyneet neutronit sattumalta karkaavat uraanista ulos, tulee kuitenkin joskus jokin neutroni, joka käynnistää ketjureaktion.
Kriittinen massa.
Puhtaalle 235U:lle kriittinen massa on noin 52 kg. Tämä vastaa 17 cm:n läpimittaista palloa. 93,5-prosenttiselle aseluokan uraanille kriittinen massa on 56 kg. Jos uraani kutistetaan räjähteillä tiheäksi, kriittinen massa pienenee 8 kg:aan. Vastaava massa plutoniumilla on noin 4 kg. Hiroshiman pommissa käytettiin 80-prosenttisesti rikastettua uraania, jonka kriittinen massa on 60 kg.
Plutonium-239:llä kriittinen massa on vain noin 11 kg. Aseluokan plutoniumiin suositellaan sellaista plutonium-239:ää (239Pu), jonka puhtausaste on yli 90 %. 13—35 kg:sta plutoniumoksidia voi tehdä alkeellisen ydinaseen, jonka räjähdysteho on pieni ja vaikeasti ennustettava, korkeintaan 0,1—1,0 kt.
Plutoniumin kriittinen massa vaihtelee sen isotooppikoostumuksen mukaan. Niin sanotulla reaktoriluokan plutoniumilla se lienee 13—18 kg, ja puhtaalla 239Pu:lla se on 10—11 kg. Jos plutoniumkappale ympäröidään 15 cm paksulla luonnonuraanikerroksella, kriittinen massa alenee hieman yli 4 kg:aan. Nykyaikaisia puristustekniikoita käytettäessä pommissa tarvitaan aseluokan plutoniumia vain 2—4 kg ja reaktoriluokankin plutoniumia vain noin 5 kg.
Kriittistä massaa kasvattavat halkeamiskelpoisessa aineessa olevat satunnaiset epäpuhtaudet ja ”väärät” isotoopit sekä neutroneita imevät aineet. Jos 235U-kappaletta ympäröi berylliumista koostuva riittävän paksu neutroniheijastin, kriittinen massa pienenee 15 kg:aan. Fissioituvaa ainetta tihentää atomipommissa yleensä tavanomainen räjähdys.
Ydinpommin koosta ja sen rajoituksista.
a> oli kaikkien aikojen pienin ydinase.
Fissiopommia ei voi rakentaa rajattoman suureksi, koska suuret pommit vaativat enemmän fissioituvaa ainetta kuin ”normaalit” atomipommit. Fissioituvan aineen määrän kasvaessa tulee yhä vaikeammaksi estää ennenaikainen fissiopommin räjähdys. Jos fissioreaktio alkaa liian aikaisin, pommin räjähdysteho jää pieneksi. Toisaalta suurta uraanimäärää on vaikeampi pitää pienehkössä tilavuudessa alikriittisenä. Fissiopommin voiman käytännön yläraja lienee 500 kt. Pommi ei voi myöskään olla rajattoman pieni, koska silloin kriittinen massa jää saavuttamatta. Pienin tuotettu ydinase oli Yhdysvalloissa valmistettu fissiopommi ”Davy Crockett”, jonka teho oli alle 0,1 kilotonnia. Vuonna 1951 yhdysvaltalaiset räjäyttivät ensimmäisen alle 0,1 kilotonnin (100 TNT-tonnin) ydinräjähteen ja 1958 vain 200:aa trotyylikiloa vastaavan ydinräjähteen.
Molemmilla suurvalloilla oli myös ydinkärkisiä torpedoja ja merimiinoja. Niiden räjähdysteho oli yleensä noin 0,3 kilotonnia. Tällaisia aseita epäillään olleen venäläisessä sukellusveneessä, joka ajoi karille Karlskronassa vuonna 1981, joskin Neuvostoliitto kiisti asian ja sanoi säteilyhavaintojen olleen peräisin mittaajien tritiumia sisältäneistä kellotauluista.
0,1–200 kilotonnin räjähdettä sanotaan kilotonniluokan aseeksi, ja yli 0,5 megatonnin aseet ovat selvästi megatonniluokan aseita. Näin ollen atomipommit ovat aina melko ”pieniä”, kilotonniluokan aseita. Nykyajan mannertenvälisissä ohjuksissakin ydinkärkien räjähdysteho on yleensä alle 500 kilotonnia, esimerkiksi ”Peacekeeperissä” 340 kilotonnia. Venäläisen Topol-ohjuksen kärjen räjähdysteho on 750 kilotonnia.
Toisen maailmansodan aikana Saksaa pommitettiin 1,6 megatonnin voimalla käyttäen tavanomaisia räjähteitä.
Tykkityyppinen uraanipommi.
Karkea tykkityyppisen uraanipommin rakennekaavio. Uraanikappaleet ammutaan yhteen, jolloin kriittinen massa saavutetaan ja pommin räjäyttävä ketjureaktio alkaa.
Uraanipommin rakenne on yksinkertainen. Pommin runkona on putki. Putken toisessa päässä on painava uraanikappale, ja toisessa kevyempi, joka ammutaan räjähdyspanoksella isompaan kappaleeseen kiinni. Isommassa kappaleessa on pienemmän kappaleen kokoinen lovi. Kriittinen massa saavutetaan, kun pienempi kappale iskeytyy paikalleen ja ketjureaktio alkaa. Joskus molemmat kappaleet on kuorrutettu sopivalla tavalla neutroneja heijastavalla aineella (muun muassa beryllium, volframi, luonnonuraani). Mukana voi olla myös poloniuminen erillinen neutronilähde, mutta se ei ole välttämätön.
Hiroshiman pommi pohjautui tähän tykkityyppiseen rakenteeseen, joka on helppo rakentaa ja jota kehiteltäessä ei tarvita suuria määriä monimutkaisia testejä.
Imploosioperiaatteinen plutoniumpommi.
Imploosioon perustuva plutoniumpommi, jossa räjähdelinssit (keltainen, ruskea) puristavat plutoniumin kasaan (sisin vaaleansininen). Välissä on räjähdelinssien paineaaltoa tasaavia ja ketjureaktiota tehostavia kerroksia. Pommin keskustassa oleva vihreä pallo on ketjureaktion käynnistävä neutronilähde.
Plutoniumpommi on tykkityyppistä uraanipommia huomattavasti vaikeampi valmistaa, koska tykkityyppisessä plutoniumpommissa ketjureaktio pyrkii alkamaan liian aikaisin ja tuottamaan vain pienen räjähdyksen. Ketjureaktion alku johtuu fissiokelpoisen Pu-239:n seassa olevan Pu-240:n ja muiden plutoniumin isotooppien itsestään tapahtuvasta fissiosta. Pu-240 on siis niin epävakaa, että se pystyy fissioitumaan ilman neutronipommitusta. Tämä neutronintuotanto on ongelma tehokkaan plutoniumpommin suunnittelijalle.
Tykkityyppinen rakenne plutoniumpommissa on teoriassa mahdollinen, mutta silloin pommi kasvaa liian suureksi ja raskaaksi, jotta se soveltuisi käytännön aseeksi.
Plutoniumpommissa kutistetaan ontto plutoniumpallo räjäyttämällä niin pieneksi ja tiheäksi, että ketjureaktio alkaa. Tällä menetelmällä kriittinen massa saavutetaan 1/10:llä siitä ajasta, jonka tykkityyppinen pommi vaatii. Plutoniumpommi räjähtää aluksi "sisään”, eli siinä tapahtuu ns. "imploosio" (eli eksploosion eli räjähdyksen vastakohta eli imahdus).
Imploosiomenetelmässä on käytännön ongelmana se, että plutoniumkappaleen kutistavan sokkiaallon on oltava tarkoin pallomainen, joten pommi on koottava alle millimetrin tarkkuudella. Räjähde on sytytettävä useista kohdin täysin samanaikaisesti.
Koska pommissa on useita sytyttimiä, syntyy monta erillistä toistensa kanssa ristiin menevää sokkiaaltoa.
Eri sytytyspaikoista lähtevät sokkiaallot on siis yhdistettävä. Tämä tapahtuu käyttämällä kahta räjähdysainetta. Toisessa sokkiaalto etenee nopeasti, toisessa hitaasti. Hidas räjähdysaine on sisempänä ja nopea räjähde, jossa sytytys tapahtuu, ulompana. Näistä kahdesta kootaan pallon osa, ”linssi”.
Hidas aine on karkeasti ulospäin osoittava pehmeä kartio. Näiden rajapinta taittaa sokkiaaltoa rajapintaa vastaan kohtisuorassa olevaan suuntaan, normaaliin päin. Kun rajapinta on muotoiltu oikein, sokkiaalto saadaan keskitettyä kuten valonsäteet linssillä menemään pommin keskusta kohti. Eri imploosiorakenteissa on vaihteleva määrä linssejä. Linssien sisällä on vielä ohuehko nopean räjähteen kerros, vahvistin.
Linssien jälkeen on oltava yleensä sokkiaaltoa vahvistava nopean räjähteen pallomainen kerros tai toinen linssikerros.
Teoriassa imploosio on yksinkertainen, mutta sen toteuttaminen käytännössä vaikeaa. Yhdysvallat käytti vuosina 1944–1945 imploosiomenetelmän kehittämiseen tuhansia henkilötyövuosia. Nykyään tehtävä on helpompi, imploosiota voi simuloida supertietokoneilla.
Räjähdysaine on sytytettävä monilla eri puolilla tarkoin yhtäaikaisesti. Plutoniumydintä ympäröi räjähdysaaltoa (sokkiaaltoa) tasaava aine, ja sen keskellä on neutronilähde.
Imploosiomenetelmää voidaan tietysti käyttää myös uraanipommin tekemisessä. Yleensä atomipommia kehittelevä maa joutuu testaamaan imploosiota laboratoriossa. Alamogordossa räjäytetty koelataus ja Nagasakin pommi ”Fat Man” pohjautuivat imploosioon. Imploosio toteutetaan yleensä eri ”räjähdysainelinsseillä”, joissa on kaksi räjähdysainetta.
Imploosiopommi on oikein tehtynä voimakkaampi kuin tykkityyppinen pommi, koska siinä fissioituvan aineen tiheys kasvaa suuremmaksi kuin tykkityyppisessä. Huonosti tehty imploosiopommi on pienitehoinen, sen voima voi olla muutamista tonneista yhteen kilotonniin.
Plutoniumpommin pohjamateriaali on myrkyllistä ja kemiallisesti reaktiivista ja siksikin vaikeaa käsitellä. Plutoniumiin lisätään yleensä galliumia, jotta se säilyisi sopivassa metallin muodossa, delta-faasissa, ja se kuorrutetaan sopivalla aineella, esimerkiksi kullalla, jottei gallium reagoisi ympäristön kanssa. Plutonium-240:n itsestään tapahtuva eli spontaani hajoaminen lämmittää plutoniumia. Lämpeneminen voi olla pommia rakentavalle ongelma, jos lämpöä ei johdeta pois.
Imploosiopommeissa on onton plutoniumpallon välissä kaksi kerrosta: sisempänä alumiini-, beryllium- tai alumiiniberylliumseoskerros ja luonnonuraanikerros. Sisempi kerros on pienitiheyksistä, ulompi suuritiheyksistä. Sisempi heijastaa sokkiaaltoa takaisin ja pienentää sen jälkeen tapahtuvaa paineen laskua, ulompi pitää pommia koossa ketjureaktion alkaessa. Näin pommin voima kasvaa.
Keltaruskeat räjähdelinssit puristavat plutoniummassan kriittiseen tilavuuteen ja tiheyteen.
Räjähdekerros koostuu räjähdelinsseistä, jotka on liitetty yhteen jalkapallomaisesti: esimerkiksi 20 kuusikulmiota, 12 viisikulmiota. Linssissä on hitaan räjähteen kartio, joka osoittaa ulospäin, ja sisäänpäin osoittava nopean räjähteen kartiomainen kolo, joka sopii hitaaseen räjähteeseen saumattomasti. Linssejä saattaa olla kaksi kerrosta päällekkäin. Sytytys tapahtuu esimerkiksi voimakkaalla virralla räjähtävällä langalla. Sytyttiminä käytetään krytroneja, jotka pystyvät kytkemään 4 000 voltin voimakasvirtaisen pulssin muutamassa sekunnin miljardisosassa. Parhaaksi pommin kuorimateriaaliksi on todettu luja alumiiniseos duralumiini (dural).
Atomipommi on toteutettu myös muuttamalla räjähteellä soikean plutoniumkappaleen muoto räjähdyksellä pallomaiseksi. Plutonium on tässä lieriömäisen räjähdekappaleen sisällä. Tämä ratkaisu on verraten harvinainen.
Atomipommin räjähtäessä vain pieni osa kriittistä massaa vastaavasta määrästä vapauttaa energiaa haljetessaan. Fat Manille tämä oli vain 1,4 % ja parhaimmille pommeille 20 %. Koska on vaikeaa pitää suurta määrää fissioituvaa ainetta pienessä tilavuudessa, atomipommin käytännön raja räjähdysvoimalle on muutamia satoja kilotonneja.
Fuusiopommit.
Fuusiopommit saavat räjähdysenergiansa keveiden aineiden (vety tai helium) fuusioituessa raskaammiksi aineiksi vapauttaen suuren määrän energiaa. Näitä pommeja kutsutaan yleensä vetypommeiksi tai lämpöydinpommeiksi. Käytännössä fuusiopommin yhteydessä tarvitaan aina myös fissiopommia, joka synnyttää fuusioon tarvittavan korkean lämpötilan. Fuusiopommi on fissiopommia räjähdysvoimaltaan huomattavasti tehokkaampi.
Fuusiopommin toiminta.
Vasemmalla puolella on fissiovaihe, oikealla fuusiovaihe. Fuusiovaiheen keskellä oleva ontto fissioituva ainesauva on ns. sytytystulppa.
Ideana on se että fissiopommin aiheuttama räjähdys luo riittävän suuren paineen ja kuumuuden fuusioreaktion alkamiselle.
Kiihdytetty fissiopommi.
Kiihdytetyt fissiopommit perustuvat siihen, että fissiopommissa fissioituvan aineen keskelle sijoitetaan pieni määrä fuusioituvaa ainetta, josta lähtevä neutronisäteily saa aikaan lisää fissiota pommin ytimessä kasvattaen räjähdystehoa noin kaksinkertaiseksi. Itse fuusio tuottaa lisäystä räjähdystehoon vain häviävän pienen määrän.
Kobolttipommi.
Kobolttipommien kuoret on valmistettu koboltista, joka räjähdyksessä muuttuu radioaktiiviseksi. Tarkoituksena on tehdä pommin laskeumasta myrkyllisempi, ja saastuttaa ympäristöä pitempään. Puhutaan ”suolatuista pommeista”. Vaikutuksen saamiseksi eri pituisille ajoille kuoriin on käytetty myös muun muassa sinkkiä.
Mikäli kobolttipommi räjäytettäisiin korkealla ilmakehässä, koboltti muuttuisi pieniksi hiukkasiksi ja saastuttaisi maapallon hyvin laajalti hiukkasten levitessä tuulten mukana. Koboltin radioaktiivisen isotoopin koboltti-60:n puoliintumisaika on 5,27 vuotta.
Neutronipommi.
Neutronipommi antaa fissiossa vapautuvien neutronien karata pommista, mikä lisää säteilyvaikutusta huomattavasti. Tämä suuntaa pommin tuhovaikutuksen entistä selkeämmin elollisia olentoja kohtaan.
”Likaiset pommit”.
Likaiset pommit eli radiologiset aseet ovat aseita, joissa tavanomainen räjähdys levittää radioaktiivista ainetta ympäristöön. Vaikutus on sama kuin ydinaseen radioaktiivisella laskeumalla. Kyse ei ole siis varsinaisesta ydinaseesta. Likainen pommi soveltuu hyvin terroristin aseeksi, sillä säteily pieninäkin määrinä lisää pommin kauhuvaikutusta. Periaatteessa likainen pommi voi saastuttaa jonkun alueen asumiskelvottomaksi kymmeniksi vuosiksi ja lisätä syöpäriskiä laajemmalla alueella.
Ydinaseen merkitys.
Ydinase on ollut tähän mennessä ainoa ase, jota ei ole käytetty sen jälkeen, kun se on ollut vähintään kahden maan hallussa. Aikanaan muun muassa jalkajousta, konekivääriä ja ruutia tehokkaampia räjähdysaineita pidettiin aseina, jotka joko vaikuttaisivat sodankäynnin loppumiseen tai joiden käyttö ”sivistyneiden” maiden välillä olisi tuomittavaa. Japanissa ruutiin perustuvien aseiden omistaminen kiellettiin 1600-luvulla kuolemanrangaistuksen uhalla.
Yhdysvaltain halun taustaksi rajoittaa joukkotuhoaseita on esitetty sitä, että se rajoittaa Yhdysvaltain toimintamahdollisuuksia maailmassa. Edelleen Mao Zedongin kerrotaan sanoneen, että kymmenellä ydinaseella Kiina saavuttaisi koskemattomuuden. Ilmiö näkyy myös Yhdysvaltain ja Pohjois-Korean suhteissa.
Eri maiden pommiohjelmia.
Ydinaseita on ainakin Yhdysvalloilla, Venäjällä, Isolla-Britannialla, Ranskalla, Kiinalla, Intialla, Pakistanilla ja Pohjois-Korealla. Lisäksi Israelilla on melko varmasti ydinase. Sotilasliittoutumien, muun muassa, johdosta ydinaseita on sijoitettuna myös muihin valtioihin.
Manhattan-projektin tuloksena Hiroshimaa ja Nagasakia ydinpommitettiin kesällä 1945. Neuvostoliitto sai ensimmäisen ydinaseensa todennäköisesti vakoilemalla Yhdysvaltain aseohjelmaa. Iso-Britannia oli mukana Manhattan-ohjelmassa yhdessä Kanadan kanssa. Ranska lienee aloittanut ydinaseohjelmansa 1956. Vielä 1930-luvulla Saksa oli ollut ydintutkimuksen edelläkävijä, mutta toisen maailmansodan aikana Yhdysvallat, Britannia ja Neuvostoliitto ohittivat sen.
Kiinassakin ydinasetutkimus aloitettiin jo vuonna 1953, ja päätös ydinaseistuksen hankkimisesta tehtiin vuonna 1955 tai 1956. Sosialistiset Kiina ja Neuvostoliitto aloittivat 1950-luvulla tiiviin yhteistyön muun muassa ydinteknologian alalla salaisten sopimusten siivittämänä. Neuvostoliitto jopa lupasi toimittaa Kiinalle ydinaseen mallikappaleen sekä apua ydinaseen rakentamisessa. Maiden välien viilentyessä Kiinalle ei toimitettu ydinasetta ja 1960 Neuvostoliitto veti neuvonantajansa pois. Ensimmäisen kerran Kiina kokeili ydinasetta 16. lokakuuta 1964.
Israel on hyvin todennäköisesti omistanut 1960-luvulta asti ydinaseen, mutta sen viranomaiset ovat antaneet tästä vain epämääräisiä lausuntoja. Israel on jarruttanut ja estänyt Irakin todennäköistä ydinaseohjelmaa Israelin ilmavoimien tuhotessa 1981 Al-Tuwaithan Osirak-ydinreaktorin. Irakin ydinaseohjelma alkoi 1971 huolimatta siitä, että maa liittyi ydinsulkusopimukseen 1969. Irakin oletettiin olleen muutaman vuoden tai kuukausien päässä ydinaseen valmistumisesta Persianlahden sodassa 1991.
a>n tulos, Plutoniumpommi "The Gadget", oli ensimmäinen räjäytetty ydinase
Intian ydinase kertoo kehitysmaiden kyvystä rakentaa oma ydinase julkisten tietojen pohjalta, mutta myös suurista vaikeuksista, joita ydinaseiden suunnittelemisessa ja rakentamisessa on. Arviot Intian ydinasearsenaalin koosta vaihtelevat huomattavasti. Intialla lienee jonkinlainen reaalinen kyky iskeä ydinaseilla Kiinaan ja Pakistaniin. Arviot pommien määristä vaihtelevat kymmenestä muutamiin kymmeniin. Pakistanin tiedetään kauan havitelleen ydinasetta ja olleen pitkällä ohjelmassa jo 1980-luvulla. Pakistanin atomienergiakomissio perustettiin vuonna 1965. Pakistan alkoi kehittää ydinasetta 1972 vastavetona Intian uhkaan. Maalla arvioidaan olevan vähintään parikymmentä ellei jopa useita kymmeniä ydinpommeja. Nyttemmin, hieman yllättäen poiketen aikaisemmasta tiukasta politiikasta, Yhdysvallat on tunnustanut Intian vastuulliseksi ydinasevaltioksi.
Pohjois-Korea on ilmoittanut ydinaseohjelmastaan ja väittänyt että sillä on ydinase. Aikaisempien vihjailujen on väitetty olleen pelkkää retoriikkaa. Pohjois-Korealla on pieni Yongbyonin reaktori, joka tuottaa plutoniumia. Yongbyonissa on rakenteilla toinen reaktori. Maan epäillään hankkineen uraanin rikastustekniikkaa Pakistanista.
Iran on rakentanut uudelleen Bushehrin ydinvoimalan Venäjän avulla vuodesta 1995. Iran on rakentanut laitoksia, joilla se pystyy rikastamaan uraania. Maalla on myös useita ydintutkimuslaitoksia. Yhdysvallat väittää Iranin kehittelevän ydinasetta.
Etelä-Afrikka kehitti melko alkeellisen tykkityyppisen uraaniin perustuvan ydinpommin. Etelä-Afrikassa on suuret uraanivarat, mikä on ollut tiedossa pitkään. Pommin tuotanto-ohjelma kesti parikymmentä vuotta ja maalla oli muutamia pommeja jotka on nyttemmin purettu.
Ydinaseiden leviäminen.
Ydinsulkusopimus estää virallisesti ydin­aseiden leviämistä. Sopimusta valvoo tarkastuksin kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA. Moni sopimusta allekirjoittamaton maa on hankkinut itselleen ydinaseen. On maita, jotka ovat havitelleet ydinasetta ydinsulkusopimuksesta huolimatta.
On helpompaa rakentaa vähemmän korkealuokkainen ydinase kuin mitä yhdysvaltalaiset kehittivät Manhattan-projektissa. Ydinaseen valmistaminen vie teollisuusmaalta kymmenestä viiteentoista vuotta. Aika voi olla lyhyempikin, jos ydinpolttoainekierto on pommintekoon sopiva. Japania pidetään maana, joka pystyisi helposti valmistamaan ydinaseen, jos haluaisi. Kehitysmaa tarvitsee tekniikkaa valmistaakseen ydinaseen. Uraanin rikastamiseen ja/tai plutoniumin jälleenkäsittelyyn soveltuvan ydintekniikan ostoyritykset voivat kertoa ydinaseen havittelusta. Tietyntyyppiset reaktorit soveltuvat pommituotantoon paremmin kuin toiset. Toimiva tutkimusreaktori saattaa kertoa ydinaseen kehittelystä.
Siviilikäyttöisen hyötöreaktorin avulla voidaan tuottaa ydinaseisiin kelpaavaa materiaalia, ja ainakin Pakistanin, Intian, Iranin sekä Pohjois-Korean epäillään näin tehneen.
Fissiopommeja voidaan myös tuhota laimentamalla ne ydinpolttoaineeksi sopivaksi ja ”polttaa” ne ydinvoimalassa.
Suurvallat ja kansainväliset järjestöt seuraavat monesti ydinaseiden kehittelystä epäiltyjen maiden, esimerkiksi Iranin toimia.
Jonkun maan pinnalla tai ilmakehässä tekemiä ydinkokeita voidaan havaita esimerkiksi yhdysvaltalaisilla Vela-satelliiteilla, jotka havaitsevat valonvälähdykset ja gammasäteilyn. Yllättävä maanjäristys alueella, jossa niitä ei yleensä esiinny, voi liittyä maanalaiseen ydinkokeeseen. Myös maanalaisesta ydinkokeesta voi vuotaa joskus ulos säteilyä, jonka vakoilijat voivat mitata paikan päällä. Maanalaisten ydinkokeiden aiheuttamia maanjäristyksiä voidaan vaimentaa tai eliminoida suorittamala ydinkoe suolakupoliin öljyllä syövytetyssä ontossa tilassa. Tarkoitukseen sopivat puhtaat suolakerrostumat ovat harvinaisia.
Ydinaseiden käyttö.
Erilaisia ydinräjäytyksia. 1. Ilmakehässä, 2. Maan alla, 3. Yläilmakehässä. 4. Veden alla
Ydinaseita on käytetty taistelutoimissa vain kaksi kertaa, Nagasakissa ja Hiroshimassa, mutta niitä on usein aiottu käyttää myös muissa kriiseissä ja sodissa. Korean sodan aikana joukkojen yhdysvaltalaiskomentaja kenraali Douglas MacArthur ehdotti kirjeessään kongressinjäsen Martinille ydinaseiden käyttämistä pohjoiskorealaisia ja kiinalaisia vapaaehtoisia vastaan.
Ydinpommien räjähdysvoimat mitataan vastaavana trotyylimäärinä. Trotyyli (TNT, Trinitrotolueeni) on tavallinen räjähde sotilaskäytössä. Kahdenkymmenen kilotonnin (kt) räjähdys vapauttaa siis yhtä paljon energiaa kuin kahdenkymmenentuhannen trotyylitonnin räjäyttäminen. Erikoissuurten tavanomaisten pommien voima on vain noin 0,044 kt eli 44 t. Suurten vetypommien voima mitataan miljoonina trotyylitonneina eli megatonneina (Mt).
Strategisia ydinaseita käytetään toisiaan täydentävissä järjestelmässä eli ”triadissa”. Ydinkärkiä voidaan sijoittaa pommikoneisiin, mannertenvälisiin- ja SLBM-ohjuksiin.
Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset.
Hiroshiman ja Nagasakin tuhonneet pommit pudotettiin molemmat B-29 Superfortress -pommikoneista. Ensimmäinen pommi pudotettiin "Enola Gay" -nimisestä koneesta 6. elokuuta 1945, jota ohjasi eversti Paul Tibbets. Pommi pudotettiin 31 000 jalan korkeudesta (9450 m) ja pommi räjähti kello 8:15 (JST) pudottuaan vapaasti 1800 jalan korkeuteen (550 m). Pommin teho vastasi noin 13 kilotonnia TNT:tä, nykymittapuilla varsin vaatimattomasti, mutta se tappoi välittömästi noin 75 000 ihmistä. Tämän "Little Boy" -pommin paino oli 4 000 kg ja siinä käytettiin uraani-235-isotooppia. Vastaavaa pommia ei ollut koskaan ennen testattu.
Nagasakin yllä 9. elokuuta 1945 räjäytetty "Fat Man" -pommi oli täysin erilainen, siinä käytettiin fissioituvana aineena plutoniumia. Tämäntyyppinen pommi oli jo kerran räjäytetty 16. heinäkuuta Trinity-koealueella New Mexicossa. Pommi painoi 4 545 kg ja se pudotettiin "Bockscar"-nimisestä B-29-koneesta, jota ohjasi majuri Charles Sweeney. Pommin teho oli noin 20 kt ja räjähdyskorkeus sama kuin Little Boyn, eli 550 m. Nagasakin mäkisen maaston vuoksi tuhovaikutus jäi pienemmäksi, mutta pommi tappoi silti 73 900 ihmistä.
Pommien käytön tukijat uskovat, että ihmishenkiä ennemminkin säästettiin, sillä tavanomaisissa pommituksissa ja Yhdysvaltain maihinnousussa olisi todennäköisesti kuollut enemmän ihmisiä.
Japani oli päättänyt taistella loppuun asti, mutta keisarin esitettyä diplomaattisen ratkaisun etsimistä ja liittoutuneiden lievennettyä ehdottoman antautumisen vaatimusta muotoon, että keisari voisi jäädä valtaistuimelleen, päättivät japanilaiset olla vastaamatta Potsdamin julistukseen ja odottaa tuloksia neuvostoliittolaisten kautta käydyille keskusteluille. Japanin vastaamattomuus tulkittiin liittoutuneiden johdossa siten, että Japani oli hylännyt julistuksen ehdot.
Pommien vaikutukset näkyvät yhä.
Ihmiset ympäri maailman muistavat vuosittain Hiroshiman ja Nagasakin atomipommitusten uhreja. Yhdysvaltalaisten pudotettua atomipommit vuonna 1945 Japanissa kuoli 200 000 siviiliä. Vielä vuosikymmeniä pommitusten jälkeen tuhansia ihmisiä on sairastunut syöpään ja syntynyt vammaisina..


Nisäkkäät.
Nisäkkäät ("Mammalia") ovat tasalämpöisiä, selkärankaisia eläimiä, jotka yleensä synnyttävät eläviä poikasia. Emot ruokkivat poikasia maitorauhasten erittämällä maidolla nisiksi kutsuttujen rakenteiden kautta. Nisäkkäiden eli vanhalta nimeltään "imettäväisten" ominaispiirre on myös se, että tiineysaikana emon elimistöstä siirtyy happea ja ravintoaineita sikiölle istukan kautta. Muita tyypillisiä piirteitä ovat hikirauhaset, ihoa peittävä karvapeite, kolme keskikorvan luuta (vasara, alasin ja jalustin), neljä jalkaa, isokorteksi-alue aivoissa ja yhdestä luusta koostuva alaleuka. Nisäkkäiden lihaksikas pallea erottaa sydämen, keuhkot ja muita elimiä vatsaontelosta, kun muilla selkärankaisilla pallea on joko kalvomainen tai sitä ei ole lainkaan. Useimmilla nisäkkäillä on eri ruokatyyppeihin erikoistuneet hampaat. Nisäkkäillä on myös nelilokeroinen sydän, kaksinkertainen ja täydellinen verenkierto sekä muista selkärankaisista poiketen niiden (täysin kehittyneissä) punasoluissa ei ole tumaa. Lisäksi nisäkkäillä on vain vasemmalle kaareutuva aortankaari, kun linnuilla on oikealle kaartuva ja kaloilla, matelijoilla ja sammakkoeläimillä on molempiin suuntiin kaareutuvat aortankaaret.
Nisäkkäät poikkeavat kaikista muista selkärankaisista erityisesti siten, että ne synnyttävät eläviä poikasia eli ovat "vivipaarisia", kun taas linnut ja (useimmat) matelijat munivat. Tämä nähdään usein nisäkkäitä sitovana piirteenä, mutta se ei ole kuitenkaan täysin ehdoton, sillä nisäkkäisiin kuuluvan nokkaeläinten lahkon viisi lajia munivat. Nisäkkäiden luokkaan kuuluu vielä lisäksi joukko muita lahkoja, jotka voidaan jakaa kahteen osaan lisääntymistavan perusteella. Pussieläinten ("Metatheria") kohdalla sikiön alkuvaiheen kehitys tapahtuu emon sisällä, minkä jälkeen sikiö siirtyy erityiseen pussiin, jossa se kehittyy lopun aikaa. Pussieläimet ovat nokkaeläinten tapaan tyypillisiä Australian eläimistölle. Istukkanisäkkäiden ("Eutheria") kohdalla kehitys tapahtuu pitemmälle kohdussa.
Nisäkkäät kehittyivät noin 200 miljoonaa vuotta sitten eläneistä "Therapsida"-luokan matelijoista. Carl von Linné keksi nisäkkäiden luokan nimen vuonna 1798 luokitteltuaan ensin kasveja niiden lisääntymiselinten perusteella, ja jatkoi samalla linjalla eläinten luokittelua ja kiinnitti huomiota tiettyjen eläinten nänneihin eli nisiin (lat. "mammae").
Monimuotoisuus.
Vaikka nisäkkäitä on lajimäärällisesti muihin eläinryhmiin verrattuna vähän, kuuluu nisäkkäisiin hyvin kirjava joukko erilaisiin olosuhteisiin ja elinympäristöihin sopeutuneita eläimiä. Nisäkästutkimuksen perusteoksiin lukeutuvan "Mammal Species of the World" -kirjan kolmannen painoksen (2005) mukaan maailmassa elää 5 416 nisäkäslajia. Aikaisemmassa, toisessa painoksessa (1993) lajeja oli vain 4 629. Lajit jakaantuvat 29 lahkon kesken, joista lajimääräisesti mitattuna suurin on jyrsijöiden lahko 2 277 lajilla. Esihistoriallisia ja sukupuuttoon kuolleita nisäkäslajeja tunnetaan noin 4 000. Nisäkkäät ovat sopeutuneet niin vesi- kuin maaelämäänkin tai molempiin yhtä aikaisesti - hylkeet, saukot ja virtahevot näistä esimerkkeinä. Suurin osa nisäkkäistä elää neljällä jalalla maanpinnalla, mutta lähes viidesosalla niistä on lentokyky (lepakot) tai hieman rajoittuneempi liitokyky (kaguaanit, liito-oravat). Jotkin lajit, kuten kontiaiset, taas elävät maan alla ja tulevat maanpinnalle vain ajoittain. Oravien ja apinoiden joukosta löytyy lajeja, jotka elävät enimmäkseen puissa.
Maailman suurin nisäkäs on sinivalas, joka voi painaa 220 tonnia ja olla yli 30 metrin pituinen. Maalla elävistä nisäkkäistä suurin on afrikannorsu, jonka korkeus on noin 3,5 metriä ja paino 6,6 tonnia. Jo sukupuuttoon kuollut maalla elänyt "indricotherium" painoi afrikannorsua kolme kertaa enemmän. Pienimpiä nisäkkäitä ovat etruskipäästäinen ja siankuonolepakko, jotka painavat kahdesta kolmeen grammaa. Nisäkkäiden elinikä vaihtelee alle vuodesta (päästäiset) lähes 200 vuoteen (grönlanninvalas).
Nisäkkäisiin kuuluu niin päivällä kuin öiseenkin aikaan aktiivisia eläimiä, jotka syövät ravintonaan joko lihaa, kasveja tai hyönteisiä. Jotkin nisäkkäät, kuten ihminen ja rotat, ovat kaikkiruokaisia, eli eivät ole erikoistuneet mihinkään tiettyyn ravintotyyppiin.
Alkuperä ja kehitys jurakauden loppuun.
Nisäkkäiden kehitys alkoi noin 200 miljoonaa vuotta sitten triaskaudella eläneistä "Therapsida"-lahkon "Cynodontia"-matelijoista. Matelijoilla alaleuka koostuu useista luista, mutta "Therapsida"-matelijoilla luiden määrä väheni hiljalleen yhteen ja luut siirtyivät välikorvan luiksi. "Cynodontia"-matelijoilla oli nisäkkäiden tapaan erikoistuneet hampaat: etu-, kulma, väli- ja poskihampaat. Tyypillisesti matelijoilla ei ole eri tehtäviin erikoistuneita hampaita, vaan kaikki hampaat ovat keskenään samanlaisia. Lisäksi "Cynodontia"-matelijat olivat tasalämpöisiä ja kulkivat kuten nykyiset nisäkkäät eli raajojen luut ovat asettuneet vartalon suuntaisesti. "Cynodontia"-alalahkoon kuuluneella triaskauden "Thrinaxodon"-matelijoilla oli kalloluiden perusteella tuntoviikset ja mahdollisesti turkkikin. Sen hampaat uusiutuivat koko elämän aikana vain kahdesti (matelijoilla useita kertoja) ja sillä saattoi olla hengitystä helpottava pallealihas, mitkä sopivat hyvin yhteen nisäkkäiden piirteiden kanssa. Varhaisimpien nisäkkäiden fossiileja on löydetty Pohjois-Amerikasta ja Afrikasta, mutta on syytä olettaa eläinten olleen laajemmin levinneitä. Ensimmäiset nisäkkäät kehittyivät ilmeisesti nykyisen Afrikan alueella. Syyt nisäkkäiden kehitykseen perustuvat paljolti permikauden ilmastoon.
Ilmasto oli Pangaia-mantereen sisäosissa (Afrikassa) kuiva ja viileä, mistä kertoo eteläisellä pallonpuoliskolla ollut valtava jäätikkö. Tämä oli vaihtolämpöisille matelijoille epäsuotuisa ilmasto, mutta myöhäispermikaudella eläneet tasalämpöiset, turkkipäällysteiset ja tasalämpöiset "Cynodontia"-matelijat pystyivät pysymään kylminäkin aikoina aktiivisina. Lämpimien kausien myötä myös muut matelijat heräsivät horroksesta ja pitivät näin yllä liskojen kehitystä. Permikauden lopulla noin 251 mvs. tapahtui massasukupuutto tappaen 70 % maalla elävistä selkärankaislajeista, mutta "Cynodontia"-matelijat säästyivät monilta osin.
Permikauden loppu ja sen massasukupuutto aloitti maapallon historiassa uuden ajanjakson, jota kutsutaan mesotsooiseksi maailmankaudeksi. Se koostuu kolmesta kaudesta, jotka ovat aikajärjestyksessä trias-, jura- ja liitukausi. Mesotsooisen maailmankauden tunnetuimpia eläimiä ovat dinosauruksiksi kutsutut liskot. Mesotsooisen maailmankauden nisäkkäät jäivät pienikokoisiksi, suurimmat olivat nykyisen majavan kokoisia tai hieman suurempia. Nisäkkäät söivät joko kasveja, hyönteisiä tai pieniä selkärankaisia. Ruokavalio pystytään helposti päättelemään muun muassa hampaiden muodosta. Säilyneiden fossiililöytöjen perusteella on arvioitu, että suuri osa mesotsooisen maailmankauden nisäkkäistä eli puissa.
Varhaisimmista nisäkkäiksi luokiteltavista eläimistä "Hadrocodium"-eläimellä oli nykynisäkkäiden kaltainen välikorva. Ensimmäisten varhaisten nisäkkäiden joukkoon kuuluvat "Morganucodon"-, "Megazostrodon"-, "Adelobasileus"- lajit, jotka kaikki kuuluvat "Prototheria"alaluokkaan ("Triconodonta"-lahko). Niiden fossiilit ovat tärkeässä asemassa evoluutiotutkimuksen kannalta, sillä ne edustavat siirtymävaihetta matelijoista nisäkkäisiin. Ulkonäöltään ne muistuttivat nykyisiä päästäisiä, eivätkä niiden kootkaan juuri poikkea toisistaan. Varhaisimmat "Morganucodon"-fossiililöydöt ovat 205 miljoonaa vuotta vanhoja. Ne söivät hyönteisiä ja liikkuivat pimeällä, jolloin vaihtolämpöisistä lihansyöjistä ei ollut uhkaa. Niillä oli vielä matelijamaisina piirteinä alaleuan koostumus, ja ilmeisesti ne myös munivat muiden varhaisten nisäkkäiden tapaan. Niille kehittyivät myös maitorauhaset. Prototheria-alaluokkaan kuuluu myös "Multituberculata"-lahkolinja, joka kehittyi jurakauden lopulla ja oli lajimäärältään aikansa suurin. Ne söivät ensimmäisinä nisäkkäinä kasveja, vaikkakin niiden ruokavalioon kuului myös lihaa. Niiden koko vaihteli nykyisten hiirten ja majavien välillä ja ne muistuttivat suuresti nykyisiä jyrsijöitä, vaikkeivat olekaan läheistä sukua keskenään. Osa lajeista olivat sopeutuneet osittain puissa kiipeilyyn. Ne saattoivat kehittyä matelijoista muista nisäkkäistä riippumatta ja säilyivät lähes 130 miljoonan vuoden ajan, mutta kuolivat sukupuuttoon 35 miljoonaa vuotta sitten.
Nykyisten vivipaaristen (pussieläimet ja istukkanisäkkäät) nisäkkäiden ja nokkaeläinten kehityshaarat erosivat toisistaan jurakaudella noin 166 miljoonaa vuotta sitten. Jurakaudella alkoi Pangea-mantereen hajoaminen Gondwanan ja Lauraasian mantereiksi. Hajoaminen tiesi eläin- ja kasvilajien kannalta sitä, että evolutiivinen kehitys tulisi kasvamaan tulevaisuudessa selvästi. Myöhäisjurakaudella eli "Crusafontia"-niminen, paljon oravaa muistuttava hyönteisiä syönyt puussaelijä, jolla oli tartuntahäntä. Lanneluista on päätelty, että se synnytti poikasensa niiden vielä ollessa varhaisessa kehitysvaiheessa, jolloin se edustaisi pussieläimiin johtanutta kehityshaaraa. Fossiililöytöjen perusteella pussieläimet alkoivat kehittyä Euroopassa, josta ne kulkeutuivat nykyiseen Etelä-Amerikkaan.
Istukkanisäkkäiden ja pussieläinten kehityshaarat erosivat noin 130–148 miljoonaa vuotta sitten eli liitukauden alussa. Mantereiden eroaminen nykyisiksi Euraasian, Afrikan, Etelä- ja Pohjois-Amerikkojen mantereiksi sai aikaan uudenlaisten nisäkkäiden kehityksen. Afrikan ja Etelä-Amerikan mantereiden eroaminen tapahtui noin 100–120 miljoonaa vuotta sitten, joka sopii yhteen molekyylitutkimusten tuloksiin, joiden mukaan istukkanisäkkäiden kehityksestä irtaantui Afrikan nisäkkäät ("Afrotheria") omaksi haarakseen, joita tavataan nykyäänkin ainoastaan Afrikassa. Etelä-Amerikan vajaahampaiset ("Xenarthra") ja "Boreoeutheria"-kladi muodostivat loput ajan istukkanisäkkäistä. Gondwanan nykyisen Etelä-Amerikan alueilla elävät vajaahampaiset haarautuivat "Boreoeutheria"-nisäkkäistä noin 88–100 miljoonaa vuotta sitten ja "Boreoeutheria" hajaantui 79–88 mvs. edelleen "Euarchontoglires"-esikädellisiin ja lauraasian nisäkkäisiin ("Laurasiatheria").
Pussieläimet kulkeutuivat Etelä-Amerikasta Antarktiksen kautta Australiaan liitukauden lopulla. Australian ja Antarktiksen välinen maasilta katkesi vasta eoseenikaudella. Tämä selittää sen miksi nykyäänkin pussieläimiä voi tavata niin Etelä-Amerikassa kuin Australiassakin.
Dinosaurusten jälkeen.
Dinosaurukset estivät nisäkkäitä kehittymästä kasvi- ja lihansyöjiksi sekä päiväaktiivisiksi, sillä ne dominoivat juuri näitä ekologisia lokeroita. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti kun dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon äkisti koko maapallolta. Syynä oli meteoriitin iskeytyminen Maahan liitukauden lopulla noin 65 miljoonaa vuotta sitten, mikä muutti maapallon elinoloja niin dramaattisesti, että dinosaurusten elinmahdollisuudet kävivät mahdottomiksi. Olojen muutos ei vaikuttanut näin suuresti vähällä ravinnolla pärjääviin ja pienempikokoisiin nisäkkäisiin. Ekologisten lokeroiden tyhjentyminen tarjosi nisäkkäille mahdollisuuden täyttää nämä uudelleen. Nisäkkäät siis kasvoivat suuremmiksi, tottuivat uuteen ravintoon ja alkoivat liikkua päiväsaikaan. Tämä tarkoitti myös nopeaa lajiutumista. Nisäkkäät ovatkin liitukauden lopun massasukupuuton jälkeen hallinneet maanpäällistä elämää. Osa nisäkkäistä alkoi sopeutua myös muuhun kuin maaelämään, kuten ilmassa eläneet varhaiset lepakot ja merielämään sopeutuneet valaat.
Nisäkkäiden nopeaa kehitystä kuvaa hyvin se, että liitukaudelta on pystytty tunnistamaan noin 21 eri nisäkäsheimoa, mutta jo paleoseenikaudella heimojen lukumäärä kasvoi 37:ään ja paleoseenin lopulla jo 86:een. Nykyisten nisäkäslahkojen kehitys alkoi eoseenikaudella, paleoseenin jälkeisenä aikakautena 55,8–33,8 miljoonaa vuotta sitten, jolta ajalta heimoja tunnetaan yhteensä 111. Pohjois-Amerikan ja Euroopan paleoseenin fossiililöytöjen samankaltaisuuden perusteella on arveltu, että alueita yhdisti maasilta, joka kulki Grönlannin ja Islannin kautta, mutta joka on sittemmin katkennut.
Nisäkkäät eivät vallanneet vapautuneita ekologisia lokeroita välittömästi, vaan kesti ilmeisen kauan ennen kuin tämä tapahtui. Syynä arvellaan olevan se, että kasveilta otti oma aikansa toipua meteoriitin iskusta. Kenotsoonisen maailmankauden ilmasto oli sen alkuvaiheessa kosteaa ja lämmintä, mikä suosi trooppisten nisäkkäiden kehittymistä. Laajat metsiköt alkoivat vallata alaa, mikä vaikutti puussa elävien nisäkkäiden evoluutioon. Varhaisimmat kädelliset olivat tällaisia puussaeläjiä. Kädelliset kehittyivät noin 65 miljoonaa vuotta sitten Pohjois-Amerikassa tai Euroopassa, joita maasilta silloin vielä yhdisti, tai mahdollisesti jo 20 miljoonaa vuotta aiemmin. Varhaisin, noin 55 miljoonaa vuotta vanha, kädellisfossiili on kuitenkin löydetty Pohjois-Amerikasta. Kädellisten läheisimpiä sukulaisia (nykyisin elävistä) ovat puupäästäiset ja kaguaanit. Kaikilla kolmella heimolla on yhteinen kantaisä jyrsijöiden ja niiden läheisten sukulaisten jäniseläimien kanssa ("Euarchontoglires").
Valaiden kehitys alkoi yhtälailla noin 55 miljoonaa vuotta sitten samasta kantaisästä sorkkaeläinten kanssa. Valaiden kehitys alkoi Aasiassa eläneistä "Pakicetidae"-lihansyöjistä, jotka muistuttivat runsaasti sorkkajalallisia koiria. Nämä valaiden edeltäjät elivät silloisen Tethysmeren rannalla ja sisäkorvan rakenne todistaa ne valaiden sukulaisiksi, sillä vastaavaa rakennetta ei löydy kuin valailta. "Pakicetidae"-esivalaiden kehitys taas oli saanut alkunsa haarasta, jonka toinen pää johti lopulta sorkkaeläimiin kuuluvan virtahevon kehittymiseen.
Kavioeläinten kehitys erosi sorkkaeläimistä aivan paleoseenin alkuvaiheessa. Hevoset ja tapiirit kehittyivät Pohjois-Afrikassa kun sarvikuonojen esi-isät ovat peräisin Aasiasta. Kasvillisuus oli kavioeläimille edullisempaa verrattuna sorkkaeläimiin aluksi, minkä vuoksi kavioeläimet elivät varsin runsaslajisena sorkkaeläinten kustannuksella. Tämä kuitenkin uskotaan mahdollistaneen sorkkaeläimille muista nisäkkäistä poikkeavan, kasviravintoa paremmin käsittelevän ruoansulatusjärjestelmän. Märehtijöiksi kutsut sorkkaeläimet tilanne muuttui edullisemmaksi, kun ilmasto muuttui heinäkasveja suosivammaksi. Heinät ovat hankala ravintoa, joten kavioeläinten lajimäärä alkoi huveta ja märehtijöiden vastaavasti kasvaa noin 20 miljoonaa vuotta sitten.
Petoeläimet (kehittyivät noin 40 mvs.) ja muurahaiskävyt kehittyivät samasta kantaisästä kavioeläinten kanssa. Lepakot ilmestyivät myöhäispaleoseenikaudella yhdessä jyrsijöiden ja kädellisten kanssa, mutta ovat keskenään erittäin kaukaista sukua.
Kaavio nisäkäslajien jakautumisesta lahkoittain "Mammal Species of the World" -teoksen mukaan.
Taksonomia.
Fylogeneettisesti "Mammalia" määritellään nokkaeläinten, pussieläinten ja istukkanisäkkäiden lähimmän yhteisen kantamuodon jälkeläisiksi. Tämä tarkoittaa, että jotkin sukupuuttoon kuolleet "nisäkäsryhmät" eivät kuulu itse "Mammalia"-luokkaan, vaikka monilla niistä on nisäkkäille tunnusomaisiksi määriteltyjä piirteitä, joiden perusteella ne muuten luokiteltaisiin nisäkkäiksi. Nämä "nisäkkäät" luokitellaan yleensä luokkaan "Mammaliaformes".
Aiemmin nisäkkäät luokiteltiin kolmeen alaluokkaan, jotka olivat pussieläimet, nokkaeläimet ja istukkanisäkkäät. Tämänkaltainen luokittelu osoittautui virheelliseksi ja nykyään nisäkästutkijat jakavat nisäkkään kahteen alaluokkaan, jotka ovat "Prototheria" ("munivat nisäkkäät") ja "Theria" ("synnyttävät nisäkkäät"). Edeltävän alaluokan ainoa lahko on nokkaeläimet, ja jälkimmäinen jaetaan pussieläinten ja istukkanisäkkäiden osaluokkiin, joihin kuuluvat kaikki muut nykyiset nisäkäslahkot. Syynä tähän ratkaisuun on se, että aiempi luokittelu antoi vaikutelman, ettei pussieläimillä olisi lainkaan istukkaa.
Alla nykyistä käsitystä vastaava nisäkkäiden luokittelu.
Iho.
Nisäkkäille tyypillisiä piirteitä on paksu iho, jossa on karvapeite lukuun ottamatta muurahaiskäpyä, jonka karvapeite on kehittynyt suomumaisiksi levyiksi, sekä valaita ja delfiineitä, joiden muutamilla lajeilla on kyllä karvapeite sikiöaikana, mutta häviää lopulta. Muita selkärankaisia paksumman ihon ansiosta nisäkkäät onnistuvat vähentämään energiahukkaa ja veden haihtumista kehosta. Nisäkkäät ovat ainoita eläimiä, joilla on hikirauhaset, mutta hikirauhasia ei kuitenkaan ole kaikilla nisäkkäillä.
Nisäkkään iho koostuu muiden selkärankaisten tapaisesti kahdesta kerroksesta, orvaskedestä ja sen alapuolella olevasta verinahasta. Uusia soluja syntyy orvaskeden ja verinahan välisessä niin sanotussa tyvisolukerroksessa ja uudet ihosolut työntävät vanhempia soluja ylöspäin kohti ihon pintaa. Pintaa kohti kulkiessaan niihin kerääntyy rikkipitoista keratiinia ja ne kuolevat. Nämä keratiinin täyttämät, levymäiset ja kuolleet solut muodostavat ihon uloimman osan, sarveiskerroksen eli marraskeden, joka on eräänlainen ihon kulutuspinta. Kuollutta ihoa irtoaa jatkuvasti esimerkiksi hilseilemällä. Iho myös suojaa eläimen sisäisiä rakenteita esimerkiksi mekaaniselta kulutukselta ja se on myös vedenkestävä.
Ihossa sijaitsee runsaasti painetta ja lämpöä aistivia hermopäätteitä, jotka aiheuttavat tuntoaistimuksen, mutta myös erilaisia rauhasia. Näistä yleisin on hikirauhanen, jota on kahta eri tyyppiä. Iso eli niin sanottu apokriininen hikirauhanen on yleensä yhteydessä ihon karvatuppeen ja tuottavat hielle tyypillistä hajuainetta. Ihmisellä ja simpanssilla tämän tyyppiset hikirauhaset ovat verrattain vähäisiä, ihmisellä lähinnä kainaloissa ja sukupuolielinten alueella. Pienet eli ekkriiniset hikirauhaset ovat simpanssin ja ihmisen tapauksessa hallitsevammassa asemassa ja niitä sijaitsee kaikkialla ihossa. Muilla nisäkkäillä pienet hikirauhaset ovat harvinaisempia. Niiden tehtävänä on tuottaa ihon pinnalle hikeä, joka haihtuessaan viilentää ihoa. Nisäkkäät viilentävät itseään myös muilla keinoin, kuten läähättämällä tai kierimällä mudassa. Pienillä nisäkkäillä kuten vaikkapa jyrsijöillä ei ole hikirauhasia. Talirauhasten tehtävänä on tuottaa taliksi kutsuttua öljymäistä ainetta, jonka tehtävänä on pitää karvat taipuisina sekä muodostaa ihonpinnalle vedenpitävä kerros. Vastaava tehtävä on korvavaharauhasilla, jotka tuottavat vaikkua estämään tärykalvon kuivumista ja pitämään sen joustavana. Hajurauhasia eläin käyttää joko reviirinmerkkaamista varten tai muuhun yksilöiden väliseen viestintään. Hajurauhasten sijainti vaihtelee pään ja kaulan alueelta ranteisiin ja peräpäähän.
Nisäkkäiden maitorauhaset ovat kehittyneet apokriinisista hikirauhasista tai talirauhasista. Maitorauhasten tehtävänä on erittää maitoa naaraan imetyksen aikana, jotta vastasyntyneet poikaset saisivat ravintoa. Poikaset imevät maitoa ihonpinnalla olevan nisän eli nännin kautta. Maitorauhasia on sekä uroksilla että naarailla, mutta useimmiten ne ovat kehittyneet pidemmälle juuri naaraiden kohdalla.
Karvapeite.
Karvapeitteen, jota usein pidetään nisäkkäille tunnusomaisena piirteenä, tehtävänä on suojata eläintä vaaralta ja toimia eristekerroksena. Karvat kasvavat verinahan ja ihonalaisen kerroksen välissä sijaitsevassa karvatupessa, jossa solut kopioivat toisiaan. Karvan kasvaessa sen solut kuolevat keratiinin vaikutuksesta. Nisäkkäiden karvoitus on peräisin niiden varhaisen kehityksen ajoilta, jolloin ne olivat öiseen aikaan aktiivisia, jolloin lämpöä eristävästä kerroksesta oli hyötyä. Karvoituksen väritys ja kuviot taas auttavat niitä suojautumaan pedoilta ja sulautumaan ympäristöön. Nisäkkäillä vatsapuolen karvoitus on usein muuta ruumista vaaleampi, jolla tavanomaisessa valaistuksessa eläin hämää saalistajia, koska väritys heikentää syvyyssuuntaista havaitsemista.
On myös tavallista, että karvoituksessa löytyy kuvioita, joilla eläin joko pyrkii näyttämään samanlaiselta kuin saalistaja tai viemään saalistajan huomion. Väritys kielii myös sukupuolesta tai toiseen lajiin kuulumisesta, jolloin eri lajit eivät parittele toistensa kanssa. Nisäkkäiden turkin väritys voi vaihdella vuodenajasta riippuen. Nisäkkäiden tuntokarvat viestittävät niiden läheisyydessä olevista kappaleista hämärissä olosuhteissa. Joillekin nisäkkäille on muodostunut erikoistuneempia piikkejä kuten piikkisioilla.
Monilta muilta eläimiltä niiden määrä on vähentynyt selvästi, kuten vaikkapa virtahevoilta, vyötiäisiltä ja norsuilta tai ihmisiltä.
Kynnet, sorkat ja kaviot.
Useimpien nisäkkäiden raajat päättyvät keratiinista koostuviin koviin kynsiin, sorkkiin tai kavioihin. Sorkkaeläimet eroavat kavioeläimistä siinä, että niillä yhdessä raajassa on parillinen määrä (kaksi tai neljä) varpaita, kun taas kavioeläimillä on pariton (yksi tai kolme) määrä. Muilla nisäkkäillä on kynnet lukuun ottamatta valaita ja sireenieläimiä. Valaat ovat kuitenkin kehittyneet sorkkaeläimistä. Sorkat ja kaviot ovat ulkonäöltään leveitä ja tylppiä, mutta kynnet ovat usein kaarevia, ohuita ja teräviä muistuttaen muiden selkärankaisten kynsiä.
Nisäkkäitä on luokiteltu niiden raajojen perusteella kanta-astujiin (esim. ihminen ja karhu), varvasastujiin (koirat, kissat) ja kärkiastujiin (hevoset, hirvet). Luokittelu siis perustuu siihen millä tavoin nisäkäs kävelee.
Sarvet.
Kaikilla märehtelijöillä kasvaa päässä luiset sarvet. Märehtijöiden ulkopuolelta (nisäkkäissä) ainoastaan sarvikuonoilla ja kirahveilla on sarvia vastaava rakenne. Sarvikuonon sarvi on muodostunut nenäluista, joten sarvikuonon sarvia ei luokitella todellisiksi sarviksi, joilta vaaditaan kasvu otsaluusta ja haaraton rakenne. Kirahvin pienet tynkäsarvet kasvavat päälaen luista, joten nekään eivät ole todellisia sarvia. Ainoastaan onttosarvisilla eläimillä on todellisiksi sarviksi luokiteltavat sarvet, sillä hirvieläinten sarvet ovat haaroittuneet.
Sarvia käytetään paitsi puolustukseen saalistajilta, myös lajin sisäisissä kamppailuissa esimerkiksi kiima-aikana, jolloin urospuoliset kilpailevat naaraasta puskemalla sarviansa yhteen. Kiima-ajan jälkeen hirvieläimet pudottavat sarvensa ja kasvattavat uudet.
Luusto.
Nisäkkäillä, kuten kaikilla selkärankaisilla, on koko vartaloa tukeva luista ja rustokudoksesta rakentuva tukiranka, joka antaa yhdessä lihasten ja hermojen kanssa kyvyn liikkua. Nisäkkäiden luunmuodostus ("ossifikaatio") kuitenkin poikkeaa muista selkärankaisista. Yhteistä on, että (välillisessä) luutumisessa mesenkyymisolut erilaistuvat ensin rustokudoksen soluiksi, jotka valmistavat tulevan luun mallin mukaisen rustomuotin. Muotin valmistumisen jälkeen rusto kalkkeutuu ja siihen syntyy luutumistumakkeita, joista luutuminen etenee rustomallin syöpyessä luun tieltä. Nisäkkäillä tämä prosessi tapahtuu niin luun päiden keskuksista (epifyysit) kuin luun keskellä olevasta keskuksesta (diafyysi). Nisäkkäillä tavattavan luutumisen etuna on, että nivelpinnat ovat kestävämmät kuin muilla selkärankaisilla.
Nisäkkäiden luuranko jaetaan tyypillisesti raajojen ja aksiaaliseen luurankoon. Jälkimmäiseen näistä kuuluvat selkärangan ohella myös kylkiluut ja pääkallo. Raajat (kädellisillä kädet ja jalat) muodostavat kiinnityskohtiensa kanssa raajojen luurangon. Aksiaaliseen luurankoon kuuluvat nisäkkäillä myös välikorvan luut (vasara, alasin ja jalustin) ja kieliluu. Välikorvan luut ovat kehittyneet evoluution tuloksena matelijoiden alaleuasta ja mahdollistavat muita selkärankaisia paremman kuuloaistin. Nisäkkäiden alaleuka on yhtenäinen, mutta matelijoilla se koostuu monesta osasta. Alaleuka on kiinnittynyt nivel kautta muuhun kalloon, jonka tarkoituksena on suojata aivoja.
Nisäkkäiden selkää tukee selkärangaksi kutsuttu luu, joka suojaa myös yhtä keskushermoston tärkeintä osaa eli selkäydintä. Selkäranka koostuu nikamista, joiden lukumäärä vaihtelee hieman nisäkkäiden kesken, vaikkakin suuria yhtäläisyyksiä esiintyy, joka viittaa siihen ettei nisäkkäiden aksiaalinen luuranko pääkalloa lukuun ottamatta ole muuttunut paljoakaan. Kaikilla nisäkkäillä on esimerkiksi seitsemän niskanikamaa (sireenieläimillä kuusi ja laiskiaisilla kuusi tai yhdeksän). Rintanikamien lukumäärä vaihtelee suuresti. Sisäelimiä suojaavat kylkiluut ovat kiinnittyneet juuri rintanikamiin ja kehon toisella puolella ne ovat kiinnittyneet rintalastaan. Loppuja nikamia kutsutaan lanne-, risti- ja häntäluun nikamiksi. Lannenikamien lukumäärä on yleensä noin 4–7, mutta lukumäärä vaihtelee lajikohtaisesti erittäin paljon (2–21). Nisäkkäillä ole näihin nikamiin kiinnittyneitä ”kylkiluita”, kuten liskoilla. Alimpaan lannenikamaan on kiinnittynyt ristinikamien muodostama ristiluu. Häntäluiden lukumäärä taas riippuu onko nisäkkäällä häntää ja kuinka pitkä se on (5–50). Vaikka esimerkiksi ihmisellä ei olekaan häntää, on sillä surkastunut häntäluu muistuttamassa sen hännällisistä esi-isistä.
Nisäkkäiden raajat jakavat paljon samoja piirteitä. Useimmilla lajeilla on viisi varvasta (tai sormea) jokaisessa raajassa. Varpaiden luiden lukumäärässä havaitaan selviä yhtäläisyyksiä esimerkiksi kädellisten, eväjalkaisten, norsujen, sorkkaeläinten, kavioeläinten ja lepakoiden välillä. Viisivarpaisilla kädellisillä varvasluiden lukumäärä noudattaa kaavaa (peukalosta pikkuvarpaaseen) 2–3–3–3–3, joka löytyy myös lepakolta ja eväjalkaisilta. Elefantin kaikissa viidessä varpaassa on kolme luuta, samoin kavioeläimillä, joilla on parillinen määrä varpaita (hevosella yksi varvas). Kolmivarpaisilla sorkkaeläimillä kaava on 3–4–4. Ranteen tai nilkan luista löytyy myös paljon vastaavuutta, esimerkiksi ranneluiden lukumäärä poikkeaa nisäkkäiden sisällä hyvin vähän. Alkukantaisilla nisäkkäillä varvasluut noudatti kaavaa 2–3–3–3–3 ja vastaavasti alkukantaisilla liskoilla varvasluut olivat järjestäytyneet 2–3–4–5–3.
Hengitys ja verenkierto.
Nisäkkäillä on täydellinen kaksinkertainen verenkierto. Tämä tarkoittaa sitä, että nisäkkäiden sydän on nelilokeroinen (oikea kammio ja eteinen; vasen kammio ja eteinen) ja sydämessä on väliseinä, joka estää hapettoman ja hapekkaan veren sekoittumisen. Kaksinkertaisuus tarkoittaa sitä, että nisäkkäiden verenkierrossa on kaksi lenkkiä, joista toinen eli keuhkoverenkierto alkaa sydämen oikeasta kammiosta, josta sydän pumppaa sen keuhkorakkuloihin. Keuhkorakkuloissa happi siirtyy vereen ja hiilidioksidi keuhkoihin diffuusion avulla. Keuhkoista veri siirtyy aorttaan ja muihin valtimoverisuoniin. Nisäkkäillä aortta kaareutuu aina vasemmalle. Linnuilla aortta kaareutuu oikealle kun sammakkoeläimillä ja matelijoilla on aortta kaareutuu molempiin suuntiin. Valtimot kuljettavat hapekkaan veren kudoksiin ja laskimot siirtävät hiilidioksidin uudelleen sydämeen ja pieneen verenkiertoon.
Nisäkkäiden ohella vain linnuilla ja krokotiilieläimillä on nelilokeroinen sydän. Matelijoilla krokotiilieläimiä lukuun ottamatta on kolmilokeroinen sydän, minkä vuoksi niillä on vaillinainen kaksinkertainen verenkierto (hapekas ja hapeton veri sekoittuvat). Lisäksi nisäkkäiden happea kuljettavilla punasoluilla ei ole tumaa, kun taas muilla selkärankaisilla on. Tuman puuttuminen ja solun koveran muodon ansiosta nisäkkäiden punasoluissa on enemmän hemoglobiinia, minkä ansiosta punasolut pystyvät siirtämään happea tehokkaammin.
Nisäkkäiden lihaksikas pallea erottaa sisäelimet vatsa- ja rintaonteloon. Pallea on sisäänhengitykseen osallistuva lihas. Muilla selkärankaisilla pallea on kalvomainen tai sitä ei ole lainkaan.
Ruoansulatus.
Koska nisäkkäät ovat lintujen ohella ainoita tasalämpöisiä eläimiä, vaativat ne muita selkärankaisia enemmän ravintoa samalle kudosmassalle. Tämän vuoksi nisäkkäiden ruoansulatusjärjestelmä on kehittynyt muita selkärankaisia tehokkaammaksi ja pidemmälle. Kaikkiruokaisilla eläimillä ruoansulatusjärjestelmä on verrattain yksinkertainen verrattuna kasvinsyöjiin.
Ruoka kulkee hampaiden mekaanisen hienontamisen jälkeen ruokatorvea pitkin mahaan, jossa tapahtuu kemiallinen tai biokemiallinen hajoaminen. Kasvinsyöjillä on mahassaan symbioottisia bakteereita, jotka muuttavat kasvien hiilihydraatit, kuten selluloosan, haihtuviksi rasvahapoiksi (VFA), joita eläimen on helpompi hyödyntää energianlähteenä. Mahan kehitys on mennyt pisimmälle sorkkaeläimillä ja etenkin märehtijöillä, joilla on neliosainen mahalaukku, jonka osat ovat "pötsi" eli "rapamaha", "verkkomaha" eli "kuninkaankypäri", "satakerta" ja "juoksutusmaha". Bakteereja ruoansulatuksessa käyttävillä eläimillä mahan pH on hieman hapan (hieman alle seitsemän), koska bakteerit eivät selviytyisi kovin happamissa olosuhteissa. Pötsistä ruoka liukuu verkkomahaan, jonka sisäseinässä on verkkomaisesti asettuneita poimuja. Täältä ruoka työntyy uudelleen suuhun pureksittavaksi, märehdittäväksi, ja valuu pötsiin johtavan raon ohi satakertaan, jonka limakalvossa on lehtimäisiä poimuja. Täällä siitä puristuu vettä pois, minkä jälkeen se joutuu juoksutusmahaan, missä siihen sekoittuu mahanestettä. Muilla nisäkkäillä mahan rakenne on huomattavasti yksinkertaisempi.
Mahasta ruoka siirtyy suolistoon, joka koostuu pääosin kahdesta osasta: ohut- ja paksusuolesta. Ohutsuolen nukkalisäkkeiden välissä olevat rauhaset tuottavat entsyymejä, jotka erottavat ravinnosta hiilihydraatit ja proteiinit. Nukkalisäkkeiden kautta ravintoaineet siirtyvät verenkiertoon. Ohutsuolen pituuden on havaittu olevan verrannollinen eläimen ruokavalioon siten, että kasvinsyöjillä on pisin ja hedelmiä syövillä lyhin ohutsuoli. Ohutsuolesta ravintoaines siirtyy paksusuoleen, jossa siitä varastoidaan suoloja ja nesteitä. Paksusuolesta jäljelle jäänyt jäte siirtyy peräsuoleen ja sieltä lopulta peräaukon kautta pois kehosta.
Hermosto ja aistit.
Nisäkkäiden aivot ovat muiden selkärankaisten aivoihin verrattuna suuret. Aivojen rakenteesta voidaan erottaa selviä eroja. Nisäkkäiltä löytyy niin sanottu isokorteksi, joka on rakenne isojen aivojen pinnassa ja vastaa sellaisista toiminnoista kuin tietoinen ajattelu, päättely ja etäisyyksien arviointi. Isokorteksi löytyy kaikilta nisäkkäiltä, muttei muilta selkärankaisilta. Tälle homologisena rakenteena tutkijat pitävät kuitenkin matelijoiden dorsaalista korteksia, josta osa tutkijoista arvelee isokorteksi muodostuneen. Kädellisten kohdalla isokorteksin toiminta alue on erityisen laaja. Neokorteksi pinta-alaa lisää aivojen voimakas poimuttuminen, vaikkakin pienimmillä nisäkkäillä poimuttuminen on vähäistä tai sitä ei ole lainkaan. Osa tutkijoista väittää poimuttumisen aiheutuvan tarpeesta saada isokorteksille lisää pinta-alaa, mutta toisten tutkijoiden mukaan poimurakenteen ideana on lisätä pinta-alaa, jolloin aivojen tuottaman runsaan lämpöenergian haihtuminen olisi tehokkaampaa.
Nisäkkäiden haju- ja kuuloaistit ovat tehokkaita, ja monien hedelmiä ja kasviksia syövien nisäkkäiden värinäkö on erityisen tarkka.
Lisääntyminen.
Nisäkkäillä on lajikohtainen ajankohta, eli niin sanottu kiima-aika, jolloin ne parittelevat. Parittelussa uroksen siittiöt hedelmöittävät naaraan munarauhasissa olevan munasolun. Hedelmöityksen jälkeen tsygootti siirtyy munajohtimia pitkin kohtuun, jossa se kehittyy alkioksi ja sikiöksi. Istukkanisäkkäät synnyttävät pussieläinten tapaan eläviä poikasia, mutta pussieläimillä alkio siirtyy emon vatsapuolella olevaan pussiin. Nokkaeläimet, joita on vain viisi lajia, eivät lisäänny vivipaarisesti vaan munivat munia, joita ne hautovat kuoriutumiseen saakka. Kaikki nisäkkäät ruokkivat syntyneitä poikasia nisien kautta erittyvällä maidolla. Poikanen ei jää oman onnensa nojaan synnytyksen jälkeen, vaan emo ja mahdollisesti myös lauma huolehtii lajityypillisen ajan, kunnes poikanen on tarpeeksi varttunut toimimaan omillaan. Monesti vieroittaminen alkaa kuukausien jälkeen, mutta ihmisellä ja esimerkiksi simpanssilla kesto on useita vuosia.
Maanisäkkäät synnyttävät poikasensa tavallisesti pää edellä, kun valaat ja delfiinit synnyttävät poikaset peräpää edellä. Aiemmin nekin synnyttivät maalla ja säilyneiden fossiilien perusteella valaiden esimuodot synnyttivät poikaset pää edellä. Syy valaiden poikkeukselliseen syntymisasentoon on estää poikasten hukkuminen ennen synnytyksen päättymistä.
Kantoaika on pääpiirteittäin verrannollinen nisäkkään kokoon ja painoon. Aasiannorsulla kantoaika on noin 645 päivää ja kotihiirellä noin 19 päivää. Täysin tarkkaan kantoaika ei noudata koko, sillä esimerkiksi aasiannorsua useita kertoja painavamman kaskelotin kantoaika on vain 500 päivää ja kotihiirtä suuremmalla opossumilla kantoaika on vain 12–13 päivää. Kantoaika riippuu myös ilmastosta ja saatavilla olevan ravinnon määrästä. Yleensä tiineys etenee suoraviivaisesti parittelusta synnyttämiseen, mutta joillakin nisäkkäillä, kuten kärpällä, tiineys voi olla katkonaista. Kärppä parittelee kesällä ja tsygootti kulkeutuu kohtuun, jossa tiineys kuitenkin pysähtyy syksyn ajaksi, minkä ansiosta kärppä voi pitkittää tiineyttä niin, että se synnyttää vasta keväällä, jolloin päivät ovat pitempiä ja lämpimämpiä ja ravintoa on paremmin saatavilla, kuin esimerkiksi talvella olisi.
Ravinto.
Nisäkkäät ovat erikoistuneet syömään huomattavan erilaista ravintoa ja niiltä voidaan erottaa neljä erilaista hammastyyppiä (heterodontisuus), poikkeuksena valaat, joilla on vain yhdenlaisia hampaita (homodontisuus). Osa nisäkkäistä on petoja eli ne syövät lihaa, osa syö pelkästään kasviravintoa ja osa hyönteisiä. Jotkin lajit, kuten ihminen tai karhu, ovat kaikkiruokaisia eli ne syövät kaikkia edellisiä. Erikoistuminen eri ravinnonlähteisiin näkyy nisäkkäiden hampaissa. Ensimmäisillä nisäkkäillä, samoin kuten nykyisillä petoeläimillä, oli terävät ja koreat hampaat, jotka soveltuivat hyvin niveljalkaisten kovan kitiinikuoren murskaamiseen tai lihan repimiseen. Kasvinsyöjillä on matalat ja tasapintaiset poskihampaat, jotka mahdollistavat kasvismateriaalin hienoksi jauhamisen. Ne käyttävät etuhampaitaan vain lehtien ja oksien katkaisemiseen. Kaikkiruokaisilla on pyöreät poskihampaat ja teräväkulmaiset kulmahampaat. Jyrsijöillä on terävät etuhampaat ja pienet poskihampaat.
Vajaahampaisiin kuuluvilla muurahaiskarhuilla ei ole lainkaan hampaita, koska niiden pääravinto koostuu muurahaisista ja termiiteistä. Hyönteiset ovat valmiiksi pieniä, jolloin ne eivät tarvitse paloittelua. Sen sijaan muurahaiskarhuilla on hyvin pitkä kieli, jolla ne nappaavat muurahaiset syvästäkin tunnelista. Vajaahampaisten muilla eläimillä hampaat ovat alkaneet surkastua. Myöskään nykyisin elossa olevilla nokkaeläimillä ei ole hampaita.
Kasviravintoon erikoistuneilla nisäkkäillä etuna on, ettei ravinnosta ole yleensä pulaa ja sen hankinta on helppoa. Pohjoisilla alueilla lumi tosin hankaloittaa ravinnonhankintaa. Kasvien ravintoarvo on yleensä alhainen, jolloin ne joutuvat käyttämään suuren osan ajasta pelkästään syömiseen. Liha ja hyönteiset sen sijaan tyydyttävät hyvin eläimen ravinnontarpeen, mutta ruoanhankinta sitä vastoin on hankalampaa ja energiaa vievää. Tämän ongelman esimerkiksi hyeenat ovat ratkaisseet syömällä haaskoja eli muiden eläinten kiinniottamien eläinten ruhon jäänteitä.
Levinneisyys.
Maapallolla nisäkkäät ovat levittäytyneet jokaiselle mantereelle, mukaan lukien Antarktis, jossa tosin elää ainoastaan merielämään sopeutuneita lajeja, ja useille saarille. Biomaantieteellisesti maapallo jaetaan neljää vyöhyketyyppiin, jotka ovat holarktinen, saarellinen, eteläamerikkalainen, afro-tehtyalainen. Holarktinen alue käsittää Pohjois-Amerikan, Euroopan, Venäjän sekä Kiinan. Meksiko, Etelä-Eurooppa ja Kiinan sen koilisosat jäävät alueen ulkopuolelle. Koko Afrikka, Etelä-Eurooppa ja Etelä-Aasia muodostavat Lähi-idän kanssa afro-tehtyalaisen eläinvyöhykkeen. Meksiko ja koko Etelä-Amerikka sen sijaan kuuluvat eteläamerikkalaiseen eläinvyöhykkeeseen. Länsi-Intian saaristo, Madagaskar ja Australia ovat saarellisia eläinvyöhykkeen alueita.
Sosiaalinen käytös.
Nisäkkäät ovat vivipaarisia eli synnyttävät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta eläviä poikasia. Tämän etuna on se, että poikaset ehtivät kehittymään pitkään turvassa, jolloin ne eivät ole kovin alttiita jäämään petojen saaliiksi. Nisäkkäät eivät kuitenkaan hylkää jälkeläisiä syntymän jälkeen, vaan hoivaavat niitä kunnes ne selviytyvät itsenäisesti. Tällainen parentiaalinen käytös on yleistä nisäkkäillä, muttei niiden yksinoikeus. Esimerkiksi linnuilla, kaloilla ja matelijoilla löytyy vastaavia piirteitä. Vanhempien hoivassa nisäkäs oppii sellaisia asioita ja kykyjä, jotka eivät siirry geneettisesti sille. Laumoissa jälkeläiset leikkivät muiden nuorten yksilöiden kanssa ja opettelevat toimimaan laumassa. Nisäkkäillä on hyvä muisti ja kyky oppia.
Nisäkkäät elävät joko yksin tai muodostavat yhdyskuntia. Yhdyskunnassa vallitsee selvä hierarkia, jonka johdossa on esimerkiksi vanhin naaras tai uros. Yhdyskuntien rakenne vaihtelee lajeittain, sillä joskus samassa yhdyskunnassa voi olla sekä naaraita ja uroksia, mutta tietyissä tapauksissa vain yksi uros ja muut naaraita. Lauman vanhimmalla uroksella on yleensä etuoikeus paritella haareminsa naaraiden kanssa. Hierarkiassa muiden tehtävänä on hankkia ruokaa, hoivata jälkeläisiä tai varoittaa muita uhkaavasta vaarasta.
Nisäkäsnimistötoimikunta.
Nisäkäsnimistötoimikunta teki monien nisäkkäiden suomenkielisistä nimistä muutosehdotukset vuonna 2008. Lista yleisimmistä nykyisistä nimistä ja ehdotettavista muutoksista löytyy Luonnontieteellisen keskusmuseon verkkosivustolta, jossa niistä voi antaa palautetta. Suomen kielen lautakunta suhtautui toimikunnan nimistöehdotukseen torjuvasti.


Puhekieli.
Puhekieli on kielen suullisesti käytetty muoto. Sille on ominaista kirja- ja yleiskieltä vapaampi rakenne sekä monesti ympäristöön ja sosiaaliseen kontekstiin liittyvät idiomit. Suomen yleisesti käytetty "murteeton" puhekieli muistuttaa monessa suhteessa pääkaupunkiseudulla puhuttua kieltä. Siinä on useita kielioppi-, ja äännemuutoksia, joita pidetään yleiskieleen sopimattomina, esimerkiksi pronominit "mä/mun, sä/sun", passiivin käyttö kolmannen persoonan käskymuotona ("mennään") ja yleinen futuurin käyttö.
Joskus luullaan, että murteeton kieli olisi puhdasta yleiskieltä, mutta on havaittavissa, että esimerkiksi television keskusteluohjelmissa puhutaan kyllä murteetonta kieltä, mutta ei täydellistä yleiskieltä. Rannikon kaupungit (pääkaupunkiseutu, Vaasa, Porvoo) taas olivat perinteisesti ruotsinkielisiä, mutta teollistumisen takia kaupunkeihin on virrannut suomenkielistä väestöä eri suunnilta omine murteineen, jolloin "murteeton" kieli on ollut hyväksyttävin tapa puhua.
Tyypillisiä puhekieliä ovat murteet ja slangit. Murteita ovat esimerkiksi Suomen eri osissa puhutut kielen muodot. Slangi on pienemmällä alueella tai yhteisössä puhuttava muunneltu kieli. Slangi on saanut vaikutteita useasti muista kielistä, kuten englannin kielestä. Slangi on enemmäkseen kaupungissa, harrastuksen tai työn kautta omaksuttu puheen muoto. Voidaan puhua myös jonkin alan ammattislangista, jonka terminologiaa ulkopuolinen ei välttämättä ymmärrä.


ENIAC.
ENIAC () oli ensimmäinen täysin elektroninen yleiskäyttöinen tietokone.
Tausta.
Jo ennen ENIACia oli rakennettu joitakin mekaanisiin releisiin perustuneita tietokoneita ja erikoistarkoituksiin tehtyjä elektronisia laskukoneita. Toisen maailmansodan ollessa kiivaimmillaan Yhdysvaltain armeija halusi uusia ratkaisuja tykistön ballistiikan laskutoimituksia varten, joilla eri aseiden ampuma-asetukset voitaisiin säätää vaihtuvien olosuhteiden mukaisesti, mikä antoi sysäyksen ENIACin kehittämiselle. ENIACin suunnittelivat J. Presper Eckert ja John William Mauchly Pennsylvanian yliopistosta. Mauchly oli aiemmin suunnitellut useita laskukonemalleja ja hän oli aloittanut juuri uuden John Atanasoffin tutkimukseen perustuvan laskukonemallin suunnittelun, jossa oli tarkoitus käyttää elektroniputkia. Eckert oli opiskelijana samaisessa yliopistossa, kun hän tapasi Mauchlyn 1943.
Projekti.
Projekti aloitettiin virallisesti 31. toukokuuta 1943. Mauchly nimitettiin hankkeen pääkonsultiksi ja Eckert pääsuunnittelijaksi. Koneen suunnittelu kesti noin vuoden ja sen toteuttaminen kesti 18 kuukautta lisää maksaen 500 000 dollaria. Projektin aikana toinen maailmansota oli ehtinyt loppua, mutta ENIAC otettiin silti sotilaskäyttöön. Laite valmistui syksyllä 1945 ja Yhdysvaltain armeija julkaisi lehdistötiedotteen ENIAC:sta 16. helmikuuta 1946. ENIAC patentoitiin (U.S.#3,120,606) 26. kesäkuuta 1947.
Kokoonpano ja suorituskyky.
ENIAC sisälsi 17 468 elektroniputkea, noin 70 000 vastusta, 10 000 kondensaattoria, 1 500 relettä, 6 000 manuaalista kytkintä ja viisi miljoonaa käsintehtyä juotosta. Se painoi 30 tonnia, vei 167 m² lattiatilaa ja tarvitsi 160 kilowattia sähköä. Itse laitekin oli vajaan metrin levyinen ja noin 30 metriä pitkä.
ENIAC pystyi suorittamaan sekunnissa 5 000 yhteenlaskua, 357 kertolaskua, tai 38 jakolaskua, mikä oli tuhat kertaa parempi suorituskyky kuin siihenastisilla koneilla. Elektroniputkien käyttö pelkkien katkaisimien ja releiden sijaan kasvatti nopeutta, mutta kone ei ollut helppo ohjelmoitava. Ohjelmointimuutokset veivät teknikoilta viikkoja ja kone vaati paljon huoltoa elektroniputkien hajotessa varsin tiuhaan tahtiin. Vuosina 1948–1952 kone ei ollut parhaimmillakaan käyttöjaksoilla käytössä kuin 70 % ajasta, ja normi oli 50 % käyttöä ja saman verran huoltoon vaadittavaa aikaa.
Käyttötarkoitukset.
Tykistöballistiikan lisäksi konetta käytettiin muuhunkin sotilaalliseen laskentaan, esimerkiksi vetypommin suunnittelussa, sääennustuksien tekemiseen, kosmisen säteilyn tutkimiseen, aineiden lämpökäyttäytymisen () ennakoimiseen, satunnaislukujen tutkimiseen ja tuulitunnelien suunnittelemiseen.
Elinaikanaan ENIAC ratkaisi noin 100 uniikkia laskentaongelmaa. 25 % laskenta-ajasta käytettiin sille alun perin suunniteltuun tarkoitukseen, tykistön ballistiikkataulukoiden laskemiseen. 50 % ajasta se laski epälineaaristen differentiaaliyhtälöiden numeeriseen integrointiin liittyviä ongelmia.
Vaiheet.
Laitetta käytettiin vuodesta 1945 tammikuuhun 1947 Pennsylvanian yliopiston tiloissa. Se siirrettiin armeijan tiloihin Aberdeen Proving Groundiin, Marylandiin, jossa se oli taas käytössä heinäkuusta 1947 saakka aina käytöstä poistamiseensa asti 1955.
John von Neumann teki useita muutoksia koneeseen vuonna 1948. Siihen asti ENIAC oli suorittanut aritmeettisia operaatioita ja iteratiivisia funktioita () samanaikaisesti, mikä aiheutti ohjelmointivaikeuksia. Von Neumann ehdotti, että katkaisimilla voitaisiin ohjata ohjelmakoodin valintaa, jolloin johtojen liittimet voisivat pysyä paikoillaan. Hän lisäsi myös ohjelman, jolla sarjaoperaatiot tulivat mahdollisiksi.
ENIACin virta käännettiin pois päältä viimeisen kerran 2. lokakuuta 1955, kello 23.45. Nykyisin osia laitteesta säilytetään Smithsonian-instituutin "Computer History" -kokoelmassa
Merkitys.
Vaikka ENIAC oli ainoa lajiaan ja itsessään lopulta lähinnä kokeiluluonteinen hanke, projektista saatu kokemus vaikutti merkittävästi tieteen ja tietokoneiden kehittymiseen. Koneen suuri elektroniputkien kulutus vaikutti niiden tuotekehittelyyn merkittävästi. Projektilla oli merkittävä vaikutus tietokoneavusteisten tieteellisen laskennan sovellusten yleistymiseen tutkimuksen apuvälineenä, erityisesti hydrodynamiikassa, meteorologiassa, ja meritieteessä.
Eckert ja Mauchly perustivat oman yrityksen vuonna 1946 ja kehittivät tietokoneita edelleen, julkaisten magneettinauhaa datan varastointiin ensimmäisenä käyttäneen BINAC-tietokoneen. Remington Rand Corporation osti heidän yrityksensä vuonna 1950 ja siellä tehty tutkimus johti lopulta UNIVAC:n, erään tärkeimmistä nykytietokoneiden esiasteista, kehittämiseen. Eckert pysyi yhtiön palveluksessa, josta tuli myöhemmin yritysfuusioiden kautta tietojenkäsittelyalalla tunnettu Unisys-yhtiö. Eckert ja Mauchly saivat IEEE Computer Societyn "Pioneer"-palkinnon vuonna 1980.
Legendoja.
Philadelphia Bulletin -lehti kirjoitti vuonna 1946 virheellisesti, että ENIAC olisi aiheuttanut Philadelphian kaupunkiin sähkökatkoksia, mikä on jäänyt elämään kaupunkitarinana kansan keskuuteen.


Karibianmeri.
Karibianmeri on Pohjois- ja Etelä-Amerikan välissä oleva meri. Karibianmerta reunustavat Bahamasaaret sekä Isot ja Pienet Antillit, jotka muodostavat Länsi-Intian saariston. Isoihin Antilleihin lasketaan Kuuba, Jamaika, Hispaniola (Haitin valtio ja Dominikaaninen tasavalta) ja Puerto Rico. Pieniin Antilleihin kuuluu lukuisia pieniä saaria pohjois-etelä-suuntaisessa ketjussa, Venezuelan rannikolta lähtien.
Historia.
Karibian saaria asuttivat ennen eurooppalaisten tuloa siboneyt, arawakit, taínot ja karibit. Kristoffer Kolumbus rantautui alueelle 1492 ja tästä lähtien alueen intiaaniväestö tuhoutui valtaosin eurooppalaisten tuomien tautien, pakkotyön ja suoranaisen kansanmurhan seurauksena (eniten alkuperäistä väestöä on jäljellä Dominicassa). Espanja otti koko Karibianmeren alueen nimellisesti haltuunsa, mutta espanjalaisia siirtokuntia perustettiin lähinnä suurimmille saarille: Haitiin, Kuubaan ja Puerto Ricoon. Intiaaniväestön vähetessä espanjalaiset alkoivat tuoda työvoimaksi orjia Länsi-Afrikasta ja käynnistivät näin vuosisatoja jatkuneen orjakaupan, mistä johtuen useimpien saarien väestö on nykyään pääosin mustaihoista.
Espanjan heikentyessä 1500-luvun lopulta alkaen, muut eurooppalaiset valtiot alkoivat perustaa siirtokuntia alueelle. Saarista kilpailivat ja sotivat keskenään Britannia, Ranska ja Alankomaat. Myös Ruotsi omisti pienen Saint Barthelemyn saaren vuosina 1784-1877 sekä Guadeloupen 1813-1814. Tanskalle kuuluivat puolestaan nykyiset Neitsytsaaret, jotka myytiin Yhdysvalloille vuonna 1917. Monet saaret ovat vaihtaneet omistajaa useaan kertaan.
Oikeuden kaupankäyntiin alueella saivat eri maiden kauppakomppaniat. Merirosvot ja kaapparit alkoivat hyökkäillä alueen kauppareiteillä ja perustivat omia tukikohtiaan, joista monet vakiintuivat myöhemmin siirtokunniksi. Hollannin Länsi-Intia, Englannin Länsi-Intia, Ranskan Länsi-Intia ja Tanskan Länsi-Intia olivat 1600-luvulta 1800-luvulle taloudellisesti merkittäviä erityisesti sokerin-, kahvin-, ja tupakantuotannon keskuksina.
Ranskalle kuuluvan San Domingon orjakapina 1791 johti lopulta ensimmäisen itsenäisen valtion, Haitin, syntyyn alueelle 1804. Perinteisen plantaasiviljelyn taloudellinen merkitys alkoi vähetä 1800-luvulla ja orjuus lakkautettiin kaikkialla alueella saman vuosisadan aikana. Tämän jälkeen alueelle alkoi muuttaa vapaata työväkeä Aasiasta entisten mustaihoisten orjien tilalle.
Espanjaan kuulunut Dominikaaninen tasavalta itsenäistyi 1844. Espanjan ja Yhdysvaltain sodan seurauksena 1898 Espanja luopui myös Kuubasta, joka itsenäistyi 1902 ja Puerto Ricosta, joka liitettiin Yhdysvaltain yhteyteen.
Useat pienemmät Karibianmeren saarivaltiot itsenäistyivät 1960-luvulta alkaen, joskin osa kuuluu yhä Alankomaiden, Ranskan, Britannian tai Yhdysvaltain yhteyteen.


Rolls.
Rolls on suomalainen hampurilaisravintolaketju, jonka perustivat Jouko Huumo ja Soile Ojala vuonna 1988 Seinäjoelle. Yhtiöllä on reilut 60 toimipistettä ympäri Suomea. Toiminta on painottunut Länsi-Suomeen, mutta viime aikoina näkyvyyttä on lisätty suurissa kaupungeissa ja pääkaupunkiseudulla.
Jokes.
Vuonna 2002 Rolls kehitti huoltoasemille ja ravintoloille oman Rolls Express -konseptin. Vuosittain on tarkoitus avata noin 20 uutta Rolls Expressiä. Pienillä paikkakunnilla vain yksi toimipiste valitaan Rolls Expressiksi.
Osa Rolls Expresseistä vaihdettiin nimelle Jokes.


NetHack.
"NetHack" "IBMGraphics" asetuksella ja sitä tukevalla terminaalilla.
"NetHack" on vuoropohjainen tietokoneella pelattava roolipeli. Se on vapaa ja roguelike-peleistä tunnetuin.
"NetHackin" pelaaja johtaa hahmoaan jättimäisessä maanalaisessa luolastossa tavoitteenaan palauttaa jumalalleen Amulet of Yendor, jonka paha jumala Moloch pelin tarun mukaan pihisti. Tehtävä ei kuitenkaan ole yksioikoinen. "NetHack" on haastava peli, jossa pelkän nälkäkuoleman välttäminen vaatii strategiaa. Pelaaja joutuu kehittämään erilaisia malleja ratkaistakseen pelin aikana esiintyviä ongelmia ja vahvistaakseen hahmoaan. Koska "NetHack" luo uuden, satunnaisen luolaston jokaista peliä varten, ei suoraviivaista menetelmää pelin voittamiseksi ole olemassa. "NetHack" on myös armoton kokematonta pelaajaa kohtaan, sillä varomattomat hahmot kohtaavat usein äkillisen kuoleman.
Roguelike-pelien tapaan "NetHack" toimi aluksi pelkällä merkkigrafiikalla, missä @-merkki kuvaa pelaajaa ja aakkoset hirviöitä. Nykyään peliin on myös graafisia käyttöliittymiä, kuten isometrinen NetHack - Falcons Eye.
"NetHack" on yksinpeli. Se kuitenkin soveltuu mainiosti useamman käyttäjän ympäristöön, koska hahmot saattavat löytää toisten pelaajien kuolleiden hahmojen jäänteitä sekä kuoleman aiheuttaneita hirviöitä.
Pelin kulku.
Peli alkaa hahmon valinnalla, jolle on valittava rotu, luokka, sukupuoli ja moraali. Valinta vaikuttaa myös pelin juoneen ja hahmon käyttäytymiseen, mutta välittömimmin varustukseen ja muihin ominaisuuksiin, joilla hahmo aloittaa. Valittavana on 13 erilaista hahmoluokkaa, joilla jokaisella on omat ominaispiirteensä. Lisäksi rotuja on viisi erilaista. Moraali vaikuttaa myös hirviöiden käyttäytymiseen pelaajaa kohtaan.
Hahmoa on saattamassa lemmikki, joka on kissa, koira tai ratsu. Lemmikkiä voi kouluttaa pelin aikana. Siitä voi tehdä esimerkiksi myymälävarkaan. Varsinkin ne hahmoluokat, jotka eivät ole luontaisia taistelijoita, tarvitsevat lemmikkinsä tukea hirviöiden tappamiseen.
"NetHackille" on ominaista julmuus pelaajaa kohtaan, joka juontuu pelin suuresta satunnaisuudesta. Erinomaisesti alkanut peli saattaa päättyä varoittamatta, kun hahmo kuolee esimerkiksi putoamalla myrkkypiikein varustettuun ansakuoppaan.
Vanhimmat "NetHackin" versiot olivat juoneltaan suoraviivaisia. Pelaajan tarvitsi vain edetä riittävän syvälle luolastoon, tappaa Wizard of Yendor ja palata takaisin maanpinnalle Amulet of Yendorin kanssa. Peliin on tullut sittemmin monta lisävaihetta, ja juoni on monisäikeinen. Pelaaja voi poiketa luolastosta kaivoskuiluun tai sokoban-haaraan. Juonessa on pakollinen lisäseikkailu, jonka vaiheet ja palkinto riippuvat hahmoluokasta. Lisäksi varsinainen amuletti on haettava erityisestä suljetusta luolaston alaosasta. Peli päättyy, kun pelaaja on palannut maanpinnalle, kulkenut peruselementtien tasojen läpi, ja uhrannut amuletin taivaallisella alttarilla jumalalleen.
Mytologia ja hirviöt.
"NetHackiin" on sekoitettu osia monista myyteistä, romaaneista, elokuvista, TV-sarjoista ja muista tietokonepeleistä. Pelissä on melko vähän alkuperäistä, sitä varten sepitettyä mytologiaa.
Hahmoluokan ja moraalin valinta määrää, mitä jumalaa pelaaja palvoo. Kaikki hahmoluokkien jumalat ovat samalta alueelta ja aikakaudelta. Esimerkiksi arkeologin ("archaeologist") jumala on moraalista riippuen keskiamerikkalainen jumalhahmo Quetzalcoatl, Camaxtli tai Huhetotl, ja parantajan ("healer") antiikin kreikkalainen Athene, Hermes tai Poseidon.
Pelin rikas hirviövalikoima on sekalainen kokoelma. Merkillepantavimpiin kuuluva, eurooppalaista mytologista perää oleva hirviölaji basiliski ("cockatrice") voi kivettää kosketuksellaan, ja tätä ominaisuutta pelaaja voi käyttää myös vihollisiaan vastaan. Kreikkalaista alkuperää oleva nymfi ("nymph") on viettelevä hahmo, joka ryöstää hurmioituneen uhrinsa ja pakenee. Gremlin on hirviö, joka elokuvan "Riiviöt" mukaisesti lisääntyy päästessään kosketuksiin veden kanssa. Monia hirviöitä on lainattu J. R. R. Tolkienin teoksista ja Dungeons & Dragonsista. Pelin viimeisen tason pääviholliset ovat kolme ilmestyskirjan ratsastajaa - rutto, nälkä ja kuolema. Pelaaja itse on neljäs ratsastaja, sota.
Kehitys.
"Nethack" pohjautuu "Hackiin", joka puolestaan pohjautuu "Rogueen". "NetHack" onkin yksi vanhimpia peliprojekteja. "Hack" julkaistiin alun perin Unixille, mutta se käännettiin myöhemmin useille muille alustoille. Kääntäjinä toimi toisista riippumatta useita henkilöitä. "Hackin" kehitys loppui 1985. Tämän jälkeen useat ihmiset eri puolella verkkoa kiinnostuivat projektin jatkamisesta ja näin syntyi ”NetHack”. Nimen Net-osa viittaa Usenetiin, jonka kautta kehittäjät jakoivat koodia.
Mike Stephenson julkisti maaliskuussa 1987 halunsa yhdistää nämä "Hackin" käännösten kehitystyöt jälleen yhdeksi peliksi. Hän yhdisti kehitysversiot ja lisäsi myös joitakin uusia ominaisuuksia. Ensimmäinen versio julkaistiin 28. heinäkuuta 1987 nimellä "NetHack" 1.3d. Stephensonin johdolla julkaistiin vielä versiot 1.4f, 2.2a ja 2.3e. Alkuun pelin kehittäjät eivät toimineet organisoituna ryhmänä, ja vasta 1988 Pennsylvanian yliopiston filosofian professorin Izchak Millerin ehdotuksesta kehittäjistä muodostettiin tiimi, joka tunnetaan nimellä DevTeam. DevTeamia pidetään hieman salaperäisenä ryhmittymänä, sillä se on aina kehitystyöstä täysin hiljaa eikä tiedota uusista versioista tai muutoksista ennen julkaisua. DevTeamin jäsenet ovat sittemmin vaihtuneet, mutta se vastaa edelleen pelin kehityksestä. Vuonna 1989 julkaistu "NetHack" 3.0.0 oli DevTeamin kehittämä peli ohjelmoituna kokonaan uudestaan.
NetHackin versioille 3.2.0–3.2.3 Larry Stewart-Zerba kehitti erillisen "Wizard Patchin", joka paransi velho-hahmojen pelattavuutta. Patchin toiminnallisuus lisättiin pelin päähaaraan versiossa 3.2.0. Nykyinen versio, numero 3.4.3, julkaistiin 8. joulukuuta 2003. Tämän jälkeen on tehty vain pienempiä korjauksia, kuten parannettu yhteensopivuutta Mac OS -versioiden kanssa.
Vuosina 1997–2006 Warren Cheung kehitti NetHackin päähaarasta erillistä "Slash'EM" ("Super Lotsa Added Stuff Hack - Extended Magic") -peliä, joka perustui aiempaan Tom Proudfootin "Slash"-muunnokseen. Muita variantteja ovat muun muassa Jaakko Peltosen Falcon's Eye, jonka kehitys päättyi 2001. Sitä on kuitenkin jatkettu nimellä Vulture's Eye, sittemmin Vulture. Nykyisin olemassa olevia, aktiivisesti kehitettyjä variantteja ovat mm. NitroHack, UnNetHack ja SporkHack.


Suuret ikäluokat.
Suomen väestö iän mukaan vuoden 2005 lopussa, miesten ikäpalkit vasemmalla ja naisten oikealla
Suuret ikäluokat muodostuivat monissa läntisen Euroopan maissa muutaman vuoden ajan toisen maailmansodan jälkeen, niin sotaan osallistuneissa kuin sen ulkopuolella pysyneissäkin maissa. Suomessa korkea syntyvyys kesti hieman yli viisi vuotta, elokuusta 1945 elokuuhun 1950. Koska ikäluokilla kuitenkin tarkoitetaan vuosiluokkia, on mukaan otettu vuodet kokonaisuudessaan ja näin suuren sukupolven syntyminen katsotaan kestäneen kuusi vuotta eli vuoden 1945 alusta vuoden 1950 loppuun: 1946-1949 syntyneitä oli yli 100 000/vuosi sekä jo 1945 ja vielä 1950 lähempänä 100 000:aa kuin 90 000:ää (yli 95 000).
Historia.
Suomessa korkean syntyvyyden kausi alkoi loppukesällä 1945 ja korkeimmillaan syntyvyys oli heti kauden alussa elo-syyskuussa 1945. Toistaiseksi eniten uusia suomalaisia tuli maailmaan 24.8.1945, jolloin syntyi elävänä 495 lasta. Syynä tähän oli se, että pääosa rintamamiehistä oli kotiutettu 9 kuukautta eli raskauden keston verran aiemmin, vuoden 1944 lopulla. Suurimmaksi suurista ikäluokista tuli Suomessa kuitenkin ikäluokka 1947.
Myöhempiä korkeahkon syntyvyyden lyhyempiä aikakausia on toistunut 1960-luvulla, 1980-luvun loppupuolella ja 2000-luvun keskivaiheilla. Väestötutkimusten mukaan ensisynnyttäjien ikä on laskenut jälleen 2000- ja 2010-luvuilla. Jotkut tutkimukset ovat kertoneet lamojen vaikuttavan positiivisesti syntyvyyteen, vaikka edellä mainittuina aikakausina on eletty nousukautta.
Varhaiset.
Suuret ikäluokkien koko on ollut yhteiskunnalle sekä haitta että etu. Aluksi koulutusjärjestelmä joutui koville, kun oppilaiden määrä kasvoi muutamassa vuodessa merkittävästi. Suurten ikäluokkien siirtyminen myöhemmin työelämään oli kuitenkin kansantaloudellisesti myönteinen ilmiö, koska työssä käyvä – eli yhteiskunnalle tuottoisin – ikäryhmä oli silloin suhteellisesti suurempi kuin yleensä.
Myöhemmät.
2000-luvulle tultaessa yksi kansantalouden suurimpia ongelmia on suurten ikäluokkien lähestyvä eläkeikä. Ennen vuotta 2030 siirtyvät 1945-1964 syntyneet eläkkeelle. Nämä ikäluokat ovat selvästi nuorempia ikäluokkia suurempia. Tämä vaikuttaa väestöllisen huoltosuhteen heikkenemiseen. Ongelma on saanut nimen "eläkepommi". Eläkeläisten ja vanhuusiän terveydenhoitoa tarvitsevien määrä nousee korkeaksi suhteessa työssä käyviiin ja siten yhteiskunnan maksukykyyn. Tämä vaikuttaa osaltaan muiden tekijöiden kanssa taloudellisen huoltosuhteen heikkenemiseen. Eläkeläiset saavat eläkettä, jonka he ovat joskus osittain maksaneet, mutta työssäkäyvät joutuvat osalle eläkkeellä olevista maksamaan verojen kautta lisää eläkettä.
Muut suuret ikäluokat.
Suuria ikäluokkia on ollut Suomen historiassa aiemminkin. Tässä artikkelissa tarkoitettuja suuria ikäluokkia edeltäneet "suuret ikäluokat" syntyivät Suomen sisällissodan jälkeen vuosina 1920–1923. Syntyneiden määrä oli noina vuosina 2,5–2,7 prosenttia sen aikaisesta väkiluvusta, suhteellisesti lähes yhtä paljon kuin varsinaisten suurten ikäluokkien vuosina (2,6–2,8 prosenttia silloisesta väkimäärästä). Suomen nykyiseen asukaslukuun suhteutettuna 1920-luvun alun syntyvyys merkitsisi 140 000 syntyvää lasta vuodessa.
Vuonna 1909 syntyi lähes tarkalleen yhtä monta lasta kuin suurten ikäluokkien ensimmäisenä vuonna 1945. Vuoden 1909 syntyvyys oli 3,3 prosenttia tuolloisesta väkimäärästä ja vastaisi nykyiseen asukaslukuun suhteutettuna 170 000 lasta. Syntyvyys laski tälle tasolle 1880-luvulla loppuvuosina; sitä edeltäneet suuret ikäluokat syntyivät 1860- ja 1870-luvuilla, jolloin syntyneiden määrä oli käytännöllisesti katsoen joka vuosi 3,6–3,8 prosenttia silloisesta väkiluvusta ja vastasi kahtasataatuhatta syntyvää lasta vuodessa nykyaikana. Jopa pahimpana katovuonna, jolloin syntyvyys romahti 2,5 prosenttiin väkiluvusta laskettuna, syntyneiden määrä vastasi 130 000 lasta nykyaikana.
Vuoden 1800 jälkeen kaikkein suurimmat ikäluokat syntyivät vuosina 1821 ja 1823, jolloin elävänä syntyneiden lasten suhteellinen osuus oli 4,1 prosenttia Suomen silloista väkiluvusta. Prosenttiosuus vastaa 215 000 lasta vuonna 2005. Vertailun vuoksi: vuosina 1998–2005, siis kahdeksana vuotena peräkkäin, syntyneiden lasten absoluuttinen lukumäärä oli pienempi kuin vuonna 1848. Suhteellisesti laskettuna pienin ikäluokka syntyi vuonna 2002, alle 1,1 prosenttia kokonaisväkiluvusta.


Roguelike.
Roguelike'"-pelit (suom. "Roguen" kaltainen", "Roguemainen") ovat vuoropohjaisia tietokoneroolipelejä, jotka käyttävät yksinkertaista grafiikkaa. Niissä tyypillisesti tutkitaan satunnaisesti luotuja luolastoja ja taistellaan hirviöitä vastaan pelihahmon tullessa taitavammaksi ajan myötä. Valtaosa roguelike-peleistä on julkaistu ilmaiseksi ja useiden lähdekoodi on avoin, niin että ihmiset voivat luoda peleistä omia versioitaan. Lajityyppi on kehittynyt "Rogue"-nimisen pelin pohjalta, mistä nimi on peräisin, mutta Roguen kaltaisuutta ei pidetä lajityypin ainoana määritelmänä.
Rakenne.
Roguelike-pelien pelimaailma arvotaan kokonaan tai suurimmin osin uusiksi joka pelikerralla, joten peliä voi pelata uudelleen kyllästymättä. Hirviöiden ja esineiden olinpaikat vaihtuvat pelikerrasta toiseen, samoin kuin esineiden ulkonäkö. Näin aina kun pelihahmon löytää ensi kertaa jonkun esineen, hän ei voi tietää, mikä sen vaikutus on. Pelijournalisti John Harris pitää näitä tuntemattomia esineitä roguelike-pelien määrittelevänä piirteenä. Roguelike-peleissä voi kuitenkin olla etukäteen määrättyjä piirteitä kuten juoni, puzzleja tai valmiiksi luotuja alueita.
Roguelike-pelit ovat vuoropohjaisia ja jokainen toiminto katsotaan yhdeksi vuoroksi. Pelaaja saa harkita siirtojaan, sillä peli odottaa pysähtyneenä, kunnes seuraava siirto tehdään. Pelihahmon liikuttaminen ja muut komennot tehdään yhtä näppäimistön näppäintä painamalla.
Pelaaja ohjaa yhtä pelihahmoa, jonka näkökulmasta pelimaailma on kuvattu. Jos pelihahmo kuolee, pelin joutuu aloittamaan alusta. Tätä ominaisuutta kutsutaan nimellä "permadeath". Pelitilanteen voi tallentaa, jotta pelaamista voi jatkaa toisella kertaa, mutta tallennustiedosto poistetaan, kun se on ladattu.
Satunnaisuuden ja "permadeathin" takia roguelike-pelin ovat hyvin haastavia aloitteleville pelaajille. Roguelike-pelin voittaminen vie yleensä pelaajalta paljon aikaa useista päivistä kuukausiin ja pelivuoroja se voi viedä useamman miljoonan.
Pelimaailma on rakennettu ruudukolle, jossa pelihahmo, hirviöt, esineet ja maaston elementit vievät tilaa yhden ruudun kukin. Tämä ruudukko on perinteisesti esitetty tietokoneen ruudulla käyttäen pelkkää ASCII-merkistöä, eli toisiinsa nähden yhtä leveitä kirjaimia ja muita merkkejä, jossa merkit edustavat eri pelimaailman osasia. Pelihahmoa edustaa usein @-merkki. ASCII:n sijaan voidaan käyttää myös nelikulmaisista samansuuruisista kuvista koostuvaa grafiikkaa. Tämän askeettisen ulkoasun vuoksi pelaaja näkee tapahtumat vain mielikuvituksensa avulla.
Roguelike-lajityypissä koko peli tapahtuu yhdessä pelitilassa ja kaikki toiminnot ovat mahdollisia pelaajalle koko pelin ajan. Poikkeus tästä ovat mm. "Angbandin" ja "Dungeon Crawlin" kauppavalikot ja "Ancient Domains of Mysteryn" maailmankartta.
Roguelike-pelit ovat kompleksisia eli erilaisiin tavoitteisiin voi käyttää useita eri ratkaisuja.
Lajityypin ydin on taktisissa haasteissa, joita pelaajalle asetetaan. Pelaajan on kehitettävä taktiikka, joilla näistä haasteista voi selvitä päästäkseen pelissä eteenpäin. Tämä on pelin kuluessa jatkuvaa, sillä pelaajan aluksi oppima taktiikka ei riitä pelin loppupuolen voittamiseen. Huomattavassa osassa roguelike-pelien sisältöä on hack and slash eli hirviöiden tappaminen. Pelit perustuvat asetelmalle, jossa maailma on pelaajaa vastaan, eikä hirviöiden kesken ole vuorovaikutusta. Hirviöillä on yleensä samat taidot kuin pelaajahahmolla eli ne voivat kantaa mukanaan esineitä, käyttää loitsuja ja niin edelleen. Toinen tärkeä osa roguelike-pelien haasteita on tutkiminen. Peleissä pärjätäkseen pelaajan on tutkittava ympäristöä ja selvitettävä löytämiensä esineiden käyttötarkoitukset. Lajityypin satunnaisuuden vuoksi tämä on aloitettava joka pelikerralla alusta. Pelihahmon resurssit kuten ruoka tai parantavat taikajuomat ovat rajallisia, ja pelaajan on opittava pärjäämään niillä keinoilla mitä kykenee löytämään.
Roguelike-pelit sijoittuvat yleensä fantasian lajityypin mukaiseen pelimaailmaan. Peleissä esiintyy magiaa ja mytologioista, fantasiakirjallisuudesta ja roolipeleistä otettuja hirviöitä. Erityisesti "Dungeons & Dragons" -roolipelistä on lainattu paljon. Tyypillisimmillään roguelike-pelien tapahtumaympäristöinä on monitasoisia luolastoja, jotka koostuvat huoneiden ja käytävien sokkeloista, mutta nykyään monessa pelissä seikkaillaan myös esimerkiksi kaupungeissa tai luonnossa.
Pelihahmon ominaisuuksia kuvaavat erilaiset pelaajalle näkyvissä olevat lukuarvot, jotka on myös lainattu "Dungeons & Dragonsista". Näitä ominaisuuksia ovat esimerkiksi "hit pointit" eli osumapisteet, jotka kuvastavat paljonko vauriota pelihahmo voi kestää, "armor class" joka kuvaa kuinka vaikeaa hahmoon on osua ja "experience pointit" eli kokemuspisteet, joita pelihahmo saa pelin kuluessa esimerkiksi hirviöiden tappamisesta. Kokemuspisteiden kertyessä pelihahmo kehittyy "leveleissä" eli kokemustasoissa, joiden myötä hahmo tulee voimakkaammaksi ja saa uusia kykyjä ja taitoja.
Roguelike-lajityypin tyypillisimmät piirteet on eritelty vuonna 2008 järjestetyssä International Roguelike Development Conferencessa (suom. "Kansainvälinen roguelike-kehityskonferenssi") kehitetyssä määritelmässä. "Berlin Interpretationiksi" (suom. "Berliini-tulkinta") nimetyn määritelmän perustana on roguelike-pelien kaanon, johon laskettiin kuuluvaksi pelit "Ancient Domains of Mystery", "Angband", "Dungeon Crawl", "NetHack" ja "Rogue".
Historia.
Roguelike-pelien synty ja kehitys kronologisessa kaaviossa esitettynä.
Monia roguelike-pelien piirteitä esiintyi jo vuonna 1979 TRS-80-tietokoneelle julkaistussa pelissä "Temple of Apshai". Siinä pelimaailma oli mm. kuvattu ruudukkona, mutta peliympäristönä oleva luolastot eivät olleet satunnaisesti luotuja.
Vuonna 1980 ilmestyi "Rogue", josta roguelike-pelien katsotaan saaneen alkunsa. Siinä oli jo mukana suurin osa aiemmin mainituista lajityypin peruselementeistä, kuten satunnaiset luolastot ja esineet, merkkigrafiikka ja hack and slash -sisältö. "Rogue" oli saatavilla useaan järjestelmään, kuten UNIXiin ja DOSiin.
Roguen seuraaja oli "Hack", joka julkaistiin 1985. "Hack" oli hyvin pitkälti "Roguen" tapainen, mutta toi lisää ominaisuuksia ja monipuolisti pelimaailmaa. Siitä ilmestyi useita versioita eri järjestelmiin.
"NetHack", jonka ensimmäinen versio ilmestyi 1987, oli taas kehitetty "Hackin" pohjalta. Pelin nimessä esiintyvä sana "net", verkko, viittaa pelin kehitystapaan, jossa erillään työskentelevät kehittäjät viestivät toistensa kanssa Internetin välityksellä. "NetHack" on yhä aktiivisessa kehityksessä ja siitä on vuosien varrella julkaistu toistakymmentä versiota. Se lienee tunnetuin ja ehkä myös suosituin roguelike-peli, ja sen nykyversiot ovat erittäin laajoja ja monipuolisia.
"Rogue" ja sen suorat jälkeläiset ovat yksi selkeä ryhmä roguelike-pelien joukossa. Toisen ryhmän alkupiste oli "Moria", joka oli "Roguen" innoittama, mutta yksityiskohdiltaan täysin puhtaalta pöydältä suunniteltu. Se julkaistiin alun perin vuonna 1983 VMS-käyttöjärjestelmälle. Pelin nimi on peräisin J. R. R. Tolkienin kirjoista, mutta muuta tekemistä sillä ei Tolkienin tuotannon kanssa ole. "Morian" avointa lähdekoodia hyväksikäyttäen monet julkaisivat siitä useita eri "variantteja" eli itse muokkaamiaan versioita pelistä. Tärkein ja tunnetuin näistä on "Angband", alun perin vuodelta 1990. "Angband" on taas puolestaan toiminut pohjana kymmenille erilaisille omille varianteilleen. Jotkut näistä vain lisäävät ominaisuuksia vanhoja poistamatta, jotkut muuttavat peliä paljonkin tekemällä muutoksia pelimekaniikkaan, siirtämällä tapahtumat toisenlaiseen maailmaan ja niin edelleen.
Merkittäviin ja suosittuihin roguelike-peleihin kuuluu myös "Hackin" inspiroima "Ancient Domains of Mystery" ("ADOM"), joka julkaistiin alun perin vuonna 1994. Toisin kuin yleensä, "ADOM" on suurin osin yhden miehen työtä, eikä sen lähdekoodia ole julkistettu. Pelillä ei siis ole variantteja ja nyttemmin sen kehitys on hidastunut tekijän siirryttyä kehittämään uutta ADOM II -peliä (aiemmin JADE).
Uusimmista roguelike-peleistä suosituksi on noussut "Dungeon Crawl", joka julkaistiin ensi kerran vuonna 1995, ja sen variantti "Dungeon Crawl Stone Soup". "Dungeon Crawlin" pelisuunnitteluun on kiinnitetty erityistä huomiota ja se pohjautuu vahvasti "Roguen" vahvuuksiin. Variantti "Dungeon Crawl Stone Soup" on viime vuosina ollut tehokkaan kehitystyön alla ja se voitti vuonna 2008 ASCII Dreams -blogin jakaman "vuoden roguelike-peli" palkinnon.
Oma roguelike-pelien haaransa ovat Japanissa pelikonsoleille julkaistut kaupalliset roguelike-pelit. Niistä ensimmäinen, ChunSoft-yhtiön "Torneko no Daibouken", oli länsimaisten roguelike-pelien inspiroima, ja perustui "Dragon Quest" -konsoliroolipelisarjaan. Pelistä alkoi ChunSoftin "Mystery Dungeon" -roguelike-pelien sarja, jonka pelit perustuivat muihin pelisarjoihin kuten "Final Fantasyyn" ("Chocobo's Mysterious Dungeon") tai Pokémoniin ("Pokémon Mystery Dungeon"), mutta tunnetuissa "Shiren the Wanderer" -peleissä ei käytetty muiden pelien lisenssiä. "Mystery Dungeon" -pelit innoittivat useita muita japanilaisia roguelike-pelejä, kuten "Azure Dreams", "Time Stalkers", Game Boy Colorille julkaistu ' ja Sega Megadrivelle julkaistu "Fatal Labyrinth". Näillä peleillä oli vähemmän tekemistä länsimaisten roguelike-pelien kanssa, koska niiden kehittäjät eivät oletettavasti tienneetkään "Mystery Dungeon" -pelien taustavaikuttimista.
Viime vuosina myös länsimaissa on kehitetty kaupallisia roguelike-pelejä indie-peleinä kuten vuonna 2011 Steam-palvelussa julkaistu "Dungeons of Dredmor".
Myös klassisista tietokonepeleistä on tehty uusia versioita roguelikeinä. Ehkä paras esimerkki on "Doom the Roguelike", joka on tarinaa myöten "Doomista" poimittu.
Suosio.
Roguelike-lajityypin suosion ja addiktiivisuuden syyksi on esitetty muihin tietokoneroolipeleihin verrattuna valtavaa ominaisuuksien ja vaihtelun määrää. Lisäksi melkein kaikki suosituimmat roguelike-pelit ovat ilmaisia. Useimpiin nykyisiin tietokonepeleihin nähden roguelike-pelien ulkoasu on varsin rujo, mutta juuri se saattaa olla osasyynä tähän suosioon: vailla hienoa grafiikkaa roguelike-pelit tarvitsevat vähän muistia ja toimivat vaatimattomillakin alustoilla. Roguelike-pelejä on myös saatavilla kaikille suosituille käyttöjärjestelmille.
Suomalaiset rogueliket.
On myös olemassa kotimaisia roguelike-pelejä. Tunnetuimpia ovat rauta-aikaisen Suomen kaltaisessa maailmassa tapahtuva "UnReal World", humoristinen "SpurguX", ADOMia muistuttava "The Legend of Saladir", graafisen tilan omaava "Erkki Saaressa" ja erikoisempi "Iter Vehemens ad Necem" eli suomeksi "väkivaltainen tie kuolemaan". Uusiakin kotimaisia roguelike-pelejä kehitetään edelleen, esimerkiksi "Frozen Depths" on kasvanut tasaiseen tahtiin niin sisällössä kuin suosiossakin.


Saimaa.
Saimaa (tunnetaan myös nimellä Suur-Saimaa) on Suomen suurin järvi ja neljänneksi suurin makeavetinen luonnonjärvi Euroopassa. Se on Vuoksen vesistön pääjärvi, jonka laskujoki Vuoksi virtaa Laatokkaan, mistä Saimaan vedet laskevat edelleen Nevajokea pitkin Suomenlahteen.
Saimaan rannalla sijaitsevat kaupungit ovat Lappeenranta, Imatra, Mikkeli, Ristiina, Savonlinna, Kitee, Varkaus ja Joensuu.
Maantiede.
Saimaan pinta-ala on noin 4 380 neliökilometriä. Saimaa muodostuu useista salmien yhdistämistä järvenselistä, joista suurimpia ovat Etelä-Saimaa (joka joskus tunnetaan myös nimellä Saimaa tai Saimaan selkä), saariston pirstoma Pihlajavesi Savonlinnan eteläpuolella, luonnonkaunis Haukivesi Savonlinnan pohjoispuolella ja aava Pyhäselkä Joensuun eteläpuolella. Muita tunnettuja Saimaan osia ovat muun muassa kirkasvetinen Puruvesi, erämainen Luonteri sekä jylhä Kolovesi. Saimaa muodostaa keskeisimmän osan itäisestä Järvi-Suomesta (ks. Suomen maisemamaakunnat).
Saimaan keskimääräinen pinnankorkeus on 75,70 metriä merenpinnan yläpuolella. Suurin mitattu syvyys on 84 metriä Yövedellä Käenniemenselässä Suuren Riuttasaaren ja Pienen Riuttasaaren eteläpuolella.
Suurimman osan vesistään Saimaa saa Pielisen reitiltä Pielisjoesta, joka laskee Saimaan tasolle Pyhäselällä Joensuussa. Toinen pohjoisista reiteistä Kallaveden reitti purkaa vetensä Saimaan tasolle Soisalon saaren länsipuolelta Leppävirran reittiä ja itäpuolelta Heinäveden reittiä pitkin. Näiden molempien reittien vedet saavuttavat Saimaan tason Haukivedellä Varkauden Huruskosken ja Heinäveden Pilpankosken jälkeen.
Historia.
Jääkauden jälkeen noin vuonna 6500 eaa. Saimaa muodosti Päijänteen kanssa yhtenäisen altaan, Sisä-Suomen suurjärven joka laski Kalajoen kautta Perämereen. Maankohoamisen vaikutuksesta yhteys Päijänteeseen katkesi, ja Saimaasta muodostui erillinen järvi joka mursi kaksi lasku-uomaa Kymijokeen, josta oli tullut Päijänteen lasku-uoma. Toinen reitti kulki Mäntyharjun kautta ja toinen eli Valkealan reitti Salpausselkien välissä. Lopulta syntyi noin 4 000 eaa. Vuoksi, joka korvasi edellä mainitut uomat.
Vesiliikenne.
Saimaan kanava kulkee Lappeenrannasta Viipuriin ja Suomenlahteen. Toiset kanavat yhdistävät Saimaan toisiin itäisen Suomen järviin, muun muassa Unnukkaan, Kallaveteen, Pieliseen ja Juojärveen, muodostaen todellisen vesiteiden verkoston. Kanavia on aiemmin käytetty lähinnä puun ja muun rahtitavaran kuljettamiseen, mutta nykyisin – Saimaan kanavan vilkasta rahtialusliikennettä lukuun ottamatta – matkailijat, veneilijät ja risteilyalusten matkustajat muodostavat kanavien tärkeimmän käyttäjäryhmän.
Eläimistö.
Saimaannorppa on vain Saimaalla elävä norpan äärimmäisen uhanalainen alalaji, joka eristyi muista norppapopulaatioista noin 8 000 vuotta sitten. Saimaannorppakanta on nykyisin vain noin 260 yksilöä. Saimaan ja Pielisen alueen kotoperäinen järvilohi ei enää lisäänny luonnonvaraisesti.


Yövartijavaltio.
Yövartijavaltio on valtio, joka ainoastaan suojelee yksilönvapautta eli fyysistä itsemääräämisoikeutta ja yksityistä omistusoikeutta henki-, vapaudenriisto-, väkivalta- ja omaisuusrikoksilta ja muiden valtioiden hyökkäyksiltä. Yövartijavaltiossa on toteutettuna ainoastaan väkivaltakoneisto eli poliisi, oikeuslaitos, vankilat ja armeija. Yövartijavaltio ei tarjoa kansalaisilleen muita palveluja kuin nämä oikeudelliset ja järjestyspalvelut, joilla valvotaan valtion sisäisten lakien toteutumista ja suojellaan valtiota.
Aatehistoriassa yövartijavaltio yhdistetään yleensä varsinkin eräisiin liberalismin suuntauksiin.
Oikeudet.
Moni yövartijavaltion taustalla oleva libertaristinen tai klassinen liberaali ideologia katsoo yksilönvapauden olevan jakamaton kokonaisuus. Jotkut kuitenkin käyttävät erilaista terminologiaa ja luettelevat useita erilaisia vapauksia tai oikeuksia.
Yövartijavaltion lainsäädännön periaatteisiin kuuluu, että yksilön oikeudet sisältävät esimerkiksi
Yksityinen omistusoikeus mahdollistaa myös tekijänoikeudet, koska teoksen luojan voidaan katsoa omistavan oikeudet siihen tai tekijänoikeuksien voidaan katsoa olevan osa fyysistä omistusoikeutta. Yksityinen omistusoikeus merkitsee, että esimerkiksi varkaus, ryöstö, kiristys ja petos ovat kiellettyjä. Poikkeuksena tästä monet katsovat, että yövartijavaltio voi kuitenkin verottaa kansalaisiaan toimintansa rahoittamiseksi ja siten vähentää yksityistä omistusoikeutta.
Rahoitus.
Ayn Rand ja muut objektivistit kuitenkin katsovat, että yövartijavaltio pitäisi rahoittaa vapaaehtoisesti: Randin mallissa yövartijavaltion tuomioistuimet ja poliisit pitäisivät laillisesti velvoittavina vain niitä sopimuksia, joiden saamasta lainsuojasta sopimusosapuolet olisivat maksaneet etukäteen eräänlaisten leimaverojen kaltaisia transaktiomaksuja, esimerkiksi prosentin kiinteistön kauppahinnasta tai muusta sopimuksen kohteena olevan omaisuuden arvosta. Rand ehdotti myös, että valtio voisi hankkia tuloja järjestämällä arpajaisia. Tätä ehdotusta on kuitenkin kritisoitu ankarasti muiden libertaristien taholta, koska lottoarvonta tai muu uhkapelitoiminta ei tietenkään kuulu yövartijavaltion tehtäviin. Rand perusteli ehdotustaan ajatuksella, että kukaan rationaalinen ihminen ei osallistu uhkapeleihin voittaakseen rahaa: Randin mielestä ihmiset ostaisivat valtion lottokuponkeja lähinnä lahjoittaakseen rahaa valtiolle hyväntekeväisyysmielessä. Tätä ajatusta pidetään yleisesti täysin epärealistisena ja erikoisena. Kukaan muu kuin Rand ei ole esittänyt uhkapelitoimintaa yövartijavaltion rahoituskeinoksi, mutta filosofiansa eli niin sanotun objektivismin suosion vuoksi Rand sattuu olemaan maailman tunnetuimpia yövartijavaltion kannattajia.
Verotusoikeuden lisäksi toinen yövartijavaltion ideaan kuuluva poikkeus yksityisen omistusoikeuden täydellisestä vapaudesta ovat yövartijavaltion monopolit, joita yövartijavaltiolla sen useimpien kannattajien mielestä pitää olla sen toimialalla. Yövartijavaltio ei siis yhden käsityksen mukaan salli suvereeneja yksityisiä tuomioistuimia, yksityisiä poliiseja, yksityisiä armeijoita ja niin edelleen, muutenhan se ei olisi Max Weberin määritelmän mukaan valtio, koska juuri väkivaltamonopoli on valtion tunnusmerkki. Jotkut yövartijavaltion kannattajat kuitenkin hyväksyvät yksityiset välimiestuomioistuimet, vartijat, etsivät ja yksityisarmeijat. Robert Nozick oli tunnettu filosofi, joka kannatti yövartijavaltiota ja sen monopolia teoksessaan "Anarchy, State and Utopia". Yövartijavaltion olemassaolo, verotusoikeus ja väkivaltamonopoli ovat sen tyypillinen ero verrattuna anarkokapitalismiin.
Palvelut.
Yövartijavaltio eroaa hyvinvointivaltiosta siinä, että yövartijavaltio ei tuota ns. hyvinvointipalveluja kuten opetus-, hoito- ja hoivapalveluja eikä ylipäätään mitään muita palveluja kuin oikeudelliset ja järjestyspalvelut. Yövartijavaltio ei siis jaa sosiaalitukia eikä muitakaan tukiaisia. Yövartijavaltio ei sääntele yksityisomaisuuden käyttöä esimerkiksi kaavoituksella paitsi joidenkuiden mielestä ääritapauksessa saasteiden tai muiden ulkoisten haittojen ehkäisemiseksi. Yövartijavaltio ei loukkaa sopimusvapautta esimerkiksi säätämällä vähimmäispalkkalakia tai antamalla työmarkkinajärjestöille oikeutta solmia yleissitovia eli muitakin kuin sopimusosapuolia itseään koskevia työehtosopimuksia. Yövartijavaltio ei loukkaa yksilön itsemääräämisoikeutta esimerkiksi asevelvollisuuden ja huumekieltolain kautta. Yövartijavaltio ei myöskään omista muuta kuin yövartijapalvelujen tuotannossa tarvittavaa pääomaa ja maata eli ei omista esimerkiksi teitä ja keskuspankkia eikä harjoita rahapolitiikkaa.
Yövartijavaltion käsite liittyy minarkismiin, klassiseen liberalismiin ja libertarismiin. Sen synonyyminä pidetään usein minimivaltiota. Minimivaltio on saanut nimensä siitä, että sen toimivalta on rajoitettu hyvin pieneksi. Yövartijavaltion käsite kuitenkin ymmärretään joskus valtion toimivallan suhteen tarkemmaksi kuin minimivaltio, joka voi eräiden mielestä harjoittaa muutakin toimintaa kuin yövartijavaltio. Yövartijavaltio on alun perin ollut sosialistien ja konservatiivien käyttämä haukkumasana, mutta nykyään useimmat yövartijavaltion kannattajatkin ovat omaksuneet tämän sanan.
Käytännön toteutus.
Anarkokapitalistit kritisoivat yövartijavaltiota siitä, että sitä ei voida käytännössä toteuttaa tai että se on tehoton monopolistisuudessaan tai moraaliton yksityistä omistusoikeutta ja yksilön itsemääräämisoikeutta loukatessaan. Yhdysvallat on monien anarkokapitalistien mielestä käytännön esimerkki siitä, että väkivaltamonopolinsa takia yövartijavaltio käytännössä muuttuu sosiaalidemokraattiseksi valtioksi. Konservatiivit ja sosialistit kritisoivat yövartijavaltiota samoista syistä kuin muutakin liberalismia ja usein kannattavat sen sijaan hyvinvointivaltiota ja heidän kannattamaansa liberalismista poikkeavaa moraalia ylläpitävää valtiota. Myös sosiaaliliberaalit vastustavat yövartijavaltiota ja haluavat valtion tuottavan myös hyvinvointipalveluja ja siirtävän tuloja köyhille. Toisin kuin hyvinvointivaltiossa yövartijavaltiossa olisi yksityistä hyväntekeväisyyttä, vakuutuksia, säästämistä ja historiallisen esimerkin mukaisesti yksityisiä työttömyyskassoja. Itse asiassa myös yövartijavaltio todennäköisesti siirtäisi tuloja köyhille, koska se tarjoaisi palvelujaan kaikille asukkaille tai kansalaisille eikä voisi verottaa varattomia.
Yövartijavaltion periaatteisiin kuuluu tasa-arvo lain edessä. Monen kannattajansa mukaan yövartijavaltio onkin tasa-arvoisin mahdollinen yhteiskunta, kun taas hyvinvointivaltiossa valta on paljolti keskitetty poliitikoille, virkamiehille ja heidän suosimilleen eturyhmille.
Yövartijavaltion käsite ei sisällä kaikkia valtiomuodon yksityiskohtia kuten demokratiaa, tasavaltaa, monarkiaa tai vastaavaa. Yövartijavaltio voisi siis periaatteessa olla demokratia, tasavalta, monarkia, aristokratia tai muu. Monet yövartijavaltion kannattajat haluavat yövartijavaltion perustuslain rajoittavan valtion toimivallan yövartijavaltion idean mukaisesti. Ellei perustuslaki rajoita valtion toimivaltaa, on suuri vaara, että valtio loukkaa yksilönvapautta enemmän kuin yövartijavaltio. Käytännössä perustuslakikaan ei takaa, että sitä noudatettaisiin alkuperäisessä tarkoituksessaan. Tästä Yhdysvallat on tunnettu esimerkki.
Käytännössä yövartijavaltioita ei ole ollut olemassa puhtaassa muodossaan missään. 1800-luvun paljolti klassisen liberalismin mukaiset länsieurooppalaiset valtiot kuten Britannia ja jo 1700-luvun Pohjois-Amerikka olivat kuitenkin melko lähellä yövartijavaltiota, mutta poikkeamiakin toki oli kuten noissa valtioissa laillinen orjuus. Keskiajan Islanti oli myös hyvin minimaalinen valtio.


Väkivaltakoneisto.
Väkivaltakoneistolla tarkoitetaan useimmiten perinteisessä valtio-opillisessa tutkimuksessa valtion järjestyksellisiä tehtäviä hoitavia organisaatioita: poliisia, oikeuslaitosta, vankiloita ja armeijaa. Väkivaltakoneisto valvoo valtion lakien noudattamista ja puolustaa valtiota muiden valtioiden hyökkäyksiltä.
Väkivaltakoneistoon liittyy olennaisena osana käsite väkivaltamonopoli'", jonka valtio varaa itselleen. Väkivallan yksinoikeus valtion oikeutena periytyy uuden ajan alussa vakiintuneesta keskitetystä valtiosta, joka korvasi feodaalisen järjestelmän. Kärjistetysti tämä siis kieltää yksittäisiltä kansalaisilta esimerkiksi oman yksitysarmeijan pitämisen.
Väkivaltamonopoli on myös yhteiskuntasopimuksellisissa teorioissa perustettavan valtion määritelmä. Esimerkiksi Hobbesilaisessa yhteiskuntafilosofiassa väkivaltakoneisto on suvereenin absoluutin työkalu ehkäistä luonnollisessa tilassa vallitsevaa kaikkien sotaa kaikkia vastaan ("bellum omnium contra omnes").
Norbert Elias ja Max Weber määrittelevät valtion vaatimukseksi, että sillä on tietyllä maantieteellisellä alueella väkivallan yksinoikeus.
Termiä väkivaltakoneisto käytetään yhä politologisessa kirjallisuudessa, mutta jotkut pitävät sitä vasemmistosävytteisenä. Heidän mukaansa puolueettomampi ja täsmällisempi ilmaisu on voimankäyttö.


Minarkismi.
Minarkismi on klassisesta liberalismista johdettu liberaali poliittinen ideologia, jonka lähtökohtana on valtion minimaalisuus. Minarkismin mukaan ainoastaan minimivaltio eli yövartijavaltio voidaan sallia. Yhdessä anarkokapitalismin kanssa se muodostaa libertarismin.
Kaikista liberalismin aatesuunnista minarkismi muistuttaa eniten 1800-luvun klassista liberalismia. Se ei kaikkien mielestä kuitenkaan ole sama asia. Minarkismi käsitteenä on muotoutunut koherentiksi ideologiaksi vasta 1900-luvulla, jolloin sanan minarkismi (englanniksi minarchism) keksi anarkokapitalisti Samuel Edward Konkin III. Esimerkiksi Adam Smith kannatti kilpailulainsäädäntöä ja majakoiden valtiollista omistusta ja John Stuart Mill piti jonkinlaista sosiaaliturvaa tarpeellisena. Minarkismi muistuttaa kuitenkin enemmän tyypillistä klassista liberalismia kuin sosiaaliliberalismi tai anarkokapitalismi.
Minarkismi poikkeaa sosiaaliliberalismista siinä, että sosiaaliliberalismiin kuuluu sosiaalivaltio eli verotuksella rahoitettu sosiaalipoliittinen tulonsiirtojärjestelmä; tätä minarkistit pitävät yksityisen omistusoikeuden ja kehollisen itsemääräämisoikeuden loukkauksena.
Minarkismin mukaan valtion ainoa tehtävä on torjua henkirikoksia, väkivaltarikoksia, yksilön vapauteen kohdistuvia rikoksia (kidnappaus tms.) ja omaisuusrikoksia sekä vieraiden valtioiden hyökkäyksiä tai kotimaisten ihmisoikeusrikollisten vallankaappausyrityksiä.
Rikollisuutta minimivaltio torjuu vain suoraan rikollisuuteen puuttumalla eikä esimerkiksi huumeiden kieltolailla tai muilla minarkismin mukaan yksilönvapautta vähentävillä keinoilla.
Yhteinen nimittäjä näille minarkismin kannattamille valtion tehtäville on kansalaisten hengen, vapauden, turvallisuuden ja omaisuuden puolustaminen. Mitään muita tehtäviä ei valtiolla pidä olla libertarismin mukaan. Minarkistisen talousmallin idea on siis pitkälle menevä kapitalismi.
Suomessa liberaaliin minimivaltioon kuuluvia instituutioita ovat siis eduskunta, valtioneuvosto, tuomioistuimet, vankilat, poliisi, Puolustusvoimat ja verovirasto. Jotkut minarkistit eivät välttämättä kannata valtiollista vankilalaitosta tai kannattavat sen toimintojen ulkoistamista yksityisille vankilayhtiöille. Minimivaltiossa voi olla myös yksityisiä välimiestuomareita, vartiointiliikkeitä, yksityisetsiviä ja suojeluskuntatyyppisiä yksityisiä puolustusorganisaatioita.
Ayn Rand ja monet muut objektivistit eivät kannata verotusta, vaan heidän mielestään valtio pitäisi rahoittaa vapaaehtoisesti, yksityisten tahojen keskinäisten sopimuksien juridisesta ylläpidosta perittävän palvelumaksun tuotolla.
Jotkut ns. "ultraminarkistit" haluaisivat valtion hoitavan vieläkin vähemmän tehtäviä. Valtiollahan ei ole pakko olla omaa tuomioistuinlaitosta, armeijaa eikä poliisia, vaan nekin voidaan ulkoistaa ja yksityistää. Jotkut minarkistit eivät halua, että minarkistista lainsäädäntöä koskaan muutettaisiin, joten heidän mielestään eduskunta tai muu lakeja säätävä elin ei ole tarpeellinen ja voi olla vahingollinenkin, koska se voisi säätää vapautta loukkaavia lakeja. Valtioneuvostoakaan ei välttämättä tarvita, vaan sekin voi olla vapaudelle vaarallinen.


Klassinen liberalismi.
Klassinen liberalismi oli poliittinen ideologia, jonka ytimenä olivat yksilönvapaudet ja valtion roolin mimimointi. Klassinen liberalismi ei ole sama asia kuin nykyisin varsinkin amerikkalaisessa poliittisessa sanastossa käytetty "liberalismi", vaan muistutti enemmänkin sitä, mitä nykypäivänä sanotaan konservatismiksi. Aate saavutti kypsyytensä 1800-luvulla. Klassista liberalismia on yleensä pidetty teollisen vallankumouksen ja siitä rakentuvan kapitalismin tyypillisenä aatteena. Klassisen liberalismin vaikutus on ollut niin laajaa, että enimmät länsimaat katsotaan liberaalidemokratioiksi.
Aatehistoriaa ja ajattelijoita.
Samalla kun teollinen vallankumous alkoi Isossa-Britanniassa, nousivat ensimmäiset liberalismin näkemykset. Ensimmäinen liberaalinen filosofi oli John Locke (1632-1704), joka puolusti uskonnonvapautta tärkeässä teoksessaan "A Letter Concerning Toleration" (1689). Kuitenkaan hän ei ulottanut uskonnonvapaudesta esittämäänsä näkemystä katolisiin ja ateisteihin saakka.
Locke toi esille käsitteen "luonnolliset oikeudet", jonka hän yksilöi "henki, vapaus ja omaisuus". Luonnonoikeusteoria oli nykyaikaisen ihmisoikeuskäsityksen edeltäjä. Lockelle omaisuus oli tärkeämpi luonnollinen oikeus kuin oikeus osallistua yhteiseen päätöksentekoon: hän ei antanut varauksetonta hyväksyntäänsä demokratian käytölle hallitsemisessa, sillä hän pelkäsi, että "enemmistön tyrannia" eväisi ihmisiltä heidän oikeuksiaan omaisuuteen. Tästäkin huolimatta luonnollisten oikeuksien ajatus oli aatteellisesti avainasemassa Amerikan vallankumoukselle ja Ranskan vallankumoukselle, vaikka ne ainakin jossakin määrin kasvattivat kansanvaltaa ja nostivat uuteen asemaan kansan enemmistön vallankäytön.
Ranskassa liberalismin juuret olivat 1700-luvun Valistusajan filosofiassa, joka painotti sananvapautta ja kyseenalaisti hallitsijan, aatelin ja kirkon vallankäytön eli Ancien régimen. Ranskan vallankumousta vuosisadan lopussa pidetäänkin liberaalina vallankumouksena, vaikka sen seuraukset myöhemmin johtivatkin väliaikaisesti takaisin yksinvaltaan. Ranskalaisten valloitusten myötä liberaalit ajatussuunnat levisivät kaikkialle manner-Eurooppaan, millä tuli olemaan tärkeä rooli vuoden 1848 tapahtumissa.
Klassisen liberalismin tunnetuin ekonomisti on ollut skottilainen moraalifilosofi Adam Smith (1723-1790), joka ajoi suurin piirtein laissez-faire -opin asiaa eli vähintä mahdollista hallituksen sekaantumista talouselämän toimintaan. Adam Smith kehitti motivaatioteorian, joka pyrki sovittamaan inhimillisen omaneduntavoittelun sääntelemättömään yhteiskunnalliseen järjestyksen (pääasiassa teoksessa "The Theory of Moral Sentiments" (1759)). Hänen kuuluisin teoksensa "The Wealth of Nations" (1776) pyrki selittämään, kuinka sääntelemättömät markkinat luonnollista kautta ohjaisivat itse itseään aggregoitujen yksilöllisten päätösten muodostaman "näkymättömän käden" voimasta.
Suomessa klassista liberalismia ovat edustaneet esimerkiksi Adam Smithiä edeltänyt Anders Chydenius sekä Peter Forsskål, kuka jäi tosin melko tuntemattomaksi varhaisen kuolemansa takia.
Myös filosofi Immanuel Kant oli myös klassinen liberaali. Hän kannatti yksilönvapautta, vapaata markkinataloutta sekä muita klassisen liberalismin arvoja.
Myös amerikkalaisilla ajattelijoilla oli vahvan liberaalisia ajatuksia. Yhdysvaltain presidenteistä sekä Thomas Jefferson (1743-1826) että James Madison (1751-1836) toteuttivat liberaalisen liikkeen ajatuksia käytännössä. He eivät ainoastaan pystyttäneet liberaalista kansanvaltaa, vaan myös edistivät liberaalisen aatteen vaikutusta Amerikan hallitusjärjestelmään voimistamalla "checks and balances" -järjestelmää (tarkistukset ja tasoitukset), osavaltioiden oikeuksia ja kaksikamarista kongressia. Liberaalisten ajatusten leviämiseen Yhdysvaltain hallituksessa vaikutti merkittävästi teos "The Federalist" (1788), joka tunnetaan paremmin nimellä "The Federalist Papers". Teoksen tekijöitä olivat Madison, Alexander Hamilton ja John Jay.
John Stuart Millin (1806-1873) esittämät ajatukset merkitsivät käännekohtaa liberalismin historiassa. Näkökulmasta riippuen häntä pidetään joko klassisen liberalismin viimeisenä edustajana tai sosiaaliliberalismin isänä. Hän vastusti kollektivistisia taipumuksia, mutta antoi myös yksilön elämänlaadulle suuren arvon. Hän kannatti myös naisten äänioikeutta ja osuuskuntia.
Sopimusvapauden vähentämistoimet 1800-luvun lopulla.
Klassisen liberalismin ansiosta monissa maissa vallitsi 1800-luvun lopulla melko laaja sopimusvapaus. Niin sanottu edistyksellinen liike ("progressive movement") pyrki 1800-luvun lopulta alkaen monin tavoin kansalaisten, etenkin työntekijöiden ja kuluttajien, aseman vahvistamiseen rajoittamalla vallinneeksi väitetyn laissez faire -kapitalismin "liiallista" sopimusvapautta ja siirtämällä päätöksentekoa poliittiseksi. Liikkeen vaikutuksesta säädettiin muun muassa työsuojelu- ja vähimmäispalkkalakeja, ammattiliittoja ja työehtosopimuksia vahvistavia lakeja, kieltolakeja, elintarvike-, huume- ja lääkelakeja, rautateitä, vuokria ja kauppaa sääteleviä lakeja kuten kilpailulakeja. Liikkeen vaikutus näkyi myös Yhdysvalloissa kieltolain ja tuloveron säätäneinä uusina perustuslain lisäyksinä ja keskuspankin "Federal Reserven" perustamisena. Liikkeeseen kuului sosialisteja, konservatiiveja ja sosiaaliliberaaleja.
Liberalismi nykyään.
Thomas Hill Green muotoili osin Millin näkemysten pohjalta sosiaaliliberalismin, joka yhdistää klassisen liberalismin tavoitteisiin elämän laadun parantamisen julkisen vallan aktiivisin toimin, esimerkiksi sosiaaliturvan, ilmaisen peruskoulutuksen ja perusterveydenhuollon avulla.
Reaktiona sosiaaliberalismin vasemmistolaisena pidettyä politiikkaa kohtaan syntyi klassisen liberalismin perinteitä jatkamaan myös libertarismi (joskus myös markkinaliberalismi), joka kannattaa negatiivista vapautta eli vapautta pakkovallasta. Libertaristi ei hyväksy negatiivisen vapauden loukkauksia positiivisen vapauden eli toimintamahdollisuuksien tarjoamisen varjolla.
Klassinen liberalismi ei kuitenkaan ollut täysin yhtenäinen perinne ja esimerkiksi Adam Smith mainitsi kartellien olevan ongelma, muttei kannattanut mitään juridisia toimenpiteitä niitä vastaan taistellakseen. 1900-luvun huomattavin "klassinen liberaali" Friedrich Hayek kannatti kuitenkin jonkinlaista kilpailulainsäädäntöä. Libertarismi aatteena onkin muotoutunut nykyiseen muotoonsa vasta 1900-luvulla ja klassisen liberalismin voi katsoa sijoittuvan libertarismin ja sosiaaliliberalismin välimaastoon.
Toisen maailmansodan jälkeen klassisen liberalismin perinnettä ovat elvyttäneet muun muassa Milton Friedman ja Friedrich von Hayek. Kriitikot käyttävät heidän opeistaan toisinaan nimitystä uusliberalismi. Myös talouspolitiikassa samantyyppisiä periaatteita korostava, Yhdysvalloissa nousussa oleva uuskonservatismi vetoaa usein klassisen liberalismin perinteeseen. Tämä muistuttaa Thatcherin ja Reaganin retoriikkaa, vaikka heidän oppinsa olivatkin aika kaukana liberalismin aatteista.


Anarkokapitalismi.
Anarkokapitalismi on poliittisen filosofian oppi ja yhteiskuntajärjestelmän malli, jossa valtiota ja muita poliittisia julkisyhteisöjä kuten kuntia ja maakuntia ei ole ja ihmiset kuuluvat valtioiden sijasta yksityisiin, itsenäisiin oikeusjärjestelmiin ja jossa yksityinen omistusoikeus ja sopimusvapaus ovat vahvoja ja kattavia eli vapaa markkinatalous vallitsee. Anarkokapitalismin synonyymi on "markkina-anarkismi".


Kööpenhamina.
Kööpenhamina () on Tanskan pääkaupunki ja suurin kaupunki. Se sijaitsee Själlannin saarella, Juutinrauman salmen länsipuolella. Kööpenhaminan metropolialueella asuu yhteensä noin 1,2 miljoonaa ihmistä, ja itse Kööpenhaminan kaupungin asukasluku oli vuoden 2011 alussa 539 542. Kööpenhaminan kunta () on osa Hovedstadenin hallintoaluetta. Kokonaan Kööpenhaminan sisällä sijaitsee pinta-alaltaan piskuinen Frederiksbergin kunta.
Historia.
Satama-aluetta Kööpenhaminan edustalla noin 1900Christianshavnin kanaali
Kööpenhamina oli 1100-luvun puoleen väliin asti vähäinen kalastajakylä, kunnes piispa Absalon linnoitti sen 1167. Hyvä satama edesauttoi Kööpenhaminan nousua, ja siitä tuli tärkeä kauppakeskus (kaupungin nimi tarkoittaa kauppasatamaa). Hansaliitto hyökkäsi sen kimppuun useasti havaittuaan sen potentiaaliseksi kilpailijaksi. Kaupungin perustamisasiakirja on vuodelta 1254, arkkipiispa Jakob Erlandsenilta.
Vuosina 1658–1659 Kööpenhamina kesti Ruotsin Kaarle X:n piirityksen. Vuonna 1801 brittilaivasto taisteli tanskalaisten kanssa suuren Kööpenhaminan taistelun kaupungin edustalla. Kaupunki kärsi suuria vaurioita 1807 brittien pommitettua sitä estääkseen Tanskan laivastoa antautumasta Napoleonille.
Toisen maailmansodan aikana Kööpenhamina oli saksalaisten miehittämänä 9. huhtikuuta 1940 – 4. toukokuuta 1945. Kaupunki on kasvanut sodan jälkeen voimakkaasti.
Vuonna 1971 kaupunginosassa Christianshavnissa perustettiin Kristianian kaupunki, jonka väestö määrää lähes täysin omasta toiminnastaan. Christianiassa oli avoimia coffee shoppeja, jotka siis myivät kannabista. Suurin osa näistä suljettiin vuosina 2005 ja 2006 poliisin toimesta.
Kesästä 2000 Kööpenhaminan ja Malmön kaupungit ovat olleet yhdistettyjä Juutinrauman sillalla, joka mahdollistaa juna- ja tieliikenteen ylityksen. Sen tuloksena Kööpenhaminasta on tullut suuremman, kahteen valtioon levittäytyvän metropolialueen keskus. Siltaa ei kuitenkaan ole käytetty tieliikenteeseen niin paljon kuin toivottiin, todennäköisesti kalliiden siltamaksujen vuoksi. Junamatkustajia on sen sijaan suuri ja kasvava määrä. Myös yhteisvaluutan puute on estänyt kaupunkien integraatiota, vaikkakin kasvava joukko kauppoja, ravintoloita yms. huolii myös naapurimaan valuutan.
Vuoteen 2007 saakka Kööpenhaminaa ympäröi Kööpenhaminan lääni, johon Kööpenhamina itse ei kuitenkaan kuulunut. Sillä oli itsellään lääninoikeudet, mutta sekaannuksen vaaran takia sitä ei sanottu lääniksi, vaan kaupungiksi tai kunnaksi. 1. tammikuuta 2007 Tanskan kuntauudistuksen yhteydessä Kööpenhaminan erityisoikeudet lakkasivat ja siitä tuli hallinnollinen kunta.
Kööpenhamina on arvioitu erilaisissa tutkimuksissa yhdeksi maailman elinkelpoisimmista kaupungeista, ja infrastruktuuria sekä joukkoliikennettä pidetään tehokkaina. Kaupungilla on bussiliikenteen lisäksi liikennöinyt kaksi metrolinjaa. Ensimmäinen otettiin käyttöön vuonna 2002 ja toinen 2007. Kaupungissa on järjestetty useita maailmanpolitiikan konferensseja, mm. Kööpenhaminan ilmastokokous 2009.
Kalliista hintatasosta huolimatta asuminen on suhteellisen edullista maan ja kaupungin edistyksellisen asuntopolitiikan ja kaupunkisuunnittelun ansiosta.
Maantiede ja ilmasto.
Pääosa Köpenhaminasta sijaitsee Sjællandilla, pieni osa Amagerin saarella. Kaupunki on enimmäkseen varsin tasaista, mutta sen luoteisosassa on Søborgin ja Høje Gladsaxen 50 metriä korkeat mäet.
Kööpenhaminan lämpimimmät kuukaudet ovat heinä- ja elokuu, jolloin päivän keskimääräinen ylin lämpötila on noin 20 astetta. Kylmimpien kuukausien, tammi- ja helmikuun, keskimääräinen alin on -2 astetta. Talvien kylmyys ja lumisuus vaihtelee vuosittain - esim. talven 2007–2008 keskilämpötilat olivat samankaltaisia kuin Etelä-Euroopassa normaalisti, kun taas 2009–2010 satoi lunta sen verran kuin Suomessa keskimääräisenä talvena. Kesät ovat 1990- ja 2000-luvuilla tulleet huomattavasti lämpimämmiksi ja vähäsateisemmiksi. Sadetta saadaan ympäri vuoden, eniten heinäkuussa (57 mm) vähiten helmikuussa (24 mm) Keskimäärin sadepäiviä on 11–17 joka kuukaudessa eli joka toinen tai kolmas päivä sataa.
Liikenne.
Kööpenhaminan lentoasema Kastrupissa, yhdeksän kilometriä kaupungin keskustasta on Skandinavian vilkkain, sieltä on lentoja yli sataan kohteeseen. Kaupungista on säännöllistä matkustajalaivaliikennettä Norjaan ja Puolaan. Saksan puolelle, esimerkiksi Hampuriin, pääsee laiva-juna-yhdistelmällä. Kaikki pitkänmatkan junat kulkevat päärautatieaseman kautta.
Kööpenhaminan metro liikennöi ilman kuljettajia. Sen lisäksi sisäistä liikennettä hoitavat bussit ja paikallisjunat.
Kulttuuri.
Strøget, kävelykatu Kööpenhaminan keskustassa avattiin vuonna 1962. Kööpenhaminan laajamittainen kävelykatuverkosto on pääosin arkkitehti ja professori Jan Gehlin viimeisen 40 vuoden suunnittelun tulosta. Meren rannalla kaupungin Churchill-puistossa sijaitseva, H.C. Andersenin satuhahmoon perustuva Pieni merenneito -patsas on yksi Kööpenhaminan symboleista. Kaupungin tunnetuimpia kirkkoja on 1940-luvulla valmistunut Grundtvigin kirkko Bispebjergin kaupunginosassa.
Tanskan yleisradioyhtiön Danmarks Radion pääkonttori on Kööpenhaminassa. Maan suurimpiin päivälehtiin kuuluvat päivälehdet Berlingske ja Politiken ilmestyvät Kööpenhaminassa, samoin iltapäivälehti Ekstra Bladet. Suuren pohjoismaisen viikkolehtien kustantajan Allerin pääkonttori on Kööpenhaminassa.
Urheilu.
Kööpenhaminassa toimii laaja valikoima urheilujoukkueita. Tanskan kahden johtavan jalkapallojoukkueen, Brøndby IF:n ja FC Københavnin kotikaupunki on Kööpenhamina. Kaupungissa on myös neljä jääkiekkojoukkuetta: Rødovre Mighty Bulls, Herlev Hornets, Amager Jets ja Nordsjælland Cobras. Tanskalaiset ovat myös innokkaita käsipalloilijoita.
Koulutus.
Kööpenhaminan yliopistossa on lähes 33 000 opiskelijaa ja yli 6 000 työntekijää, mikä tekee siitä maan suurimman yliopiston. Yliopiston kampukset ovat sijoiteltu ympäri kaupunkia, joista vanhin sijaitsee sen keskustassa.


ECHELON.
Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimien Menwith Hillin tukikohdassa oleva satelliittiantenni, jonka uskotaan liittyvän ECHELON-järjestelmään.
ECHELON on sähköinen valvontajärjestelmä, johon osallistuvat Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta, Kanada, Australia ja Uusi-Seelanti UKUSA-sopimuksen alaisuudessa. Tärkeimmässä asemassa operaatiossa on Yhdysvaltojen teknisestä tiedustelusta vastaava kansallinen turvallisuuspalvelu, "National Security Agency" eli NSA.
Yleistä.
ECHELON-järjestelmän tarkkoja toimintaperiaatteita ei yleisesti tiedetä, mutta sitä käytetään ainakin yksityisen ja kaupallisen viestinnän sieppaamiseen. Ranskalaisten mukaan ECHELON kykenee valvomaan miljoonia puheluita, telekopioviestejä ja sähköpostiviestejä vuorokaudessa.
ECHELON:ista tekee erikoislaatuisen se, että sen tarkoitus on kerätä valtavia määriä lähes satunnaista tietoliikennettä, josta yritetään poimia hyödyllistä tietoa suodattamalla esimerkiksi avainsanalistojen avulla. Tätä tarkoitusta varten ECHELON:illa on kuunteluasemia ympäri maailmaa.
Kuuntelujärjestelmä on jaettu siten, että Yhdysvaltojen kuuntelualueeseen kuuluu oman maansa ja Kanadan kattaman alueen lisäksi valtaosa Etelä-Amerikkaa sekä Euroopasta ainakin Yhdistynyt Kuningaskunta, Ranska, Espanja, Portugali, osa Afrikkaa sekä suuri osa Aasian mannerta. Yhdistyneen Kuningaskunnan kuuntelualueeseen taas kuuluu valtaosa Venäjää, koko Eurooppa Pohjoismaita ja Islantia myöten, sekä Lähi-itä ja Afrikka. Kanada kuuntelee oman alueensa lisäksi mm. koko Pohjois-Eurooppaa ja Venäjää. Australian alue kattaa Oseanian ja Intian valtameren, ja Uuden-Seelannin kuuntelu ulottuu oman alueensa lisäksi Tyynen valtameren yli Etelä-Amerikkaan.
ECHELON:in tietojenhankinta tapahtuu ensisijaisesti ilmateitse kulkevan sähköisen tiedon varassa, etenkin satelliittiliikenteen kuuntelulla noin 20 satelliitin avulla. Väitetään myös, että Pohjois-Amerikkaan johtavia valokuituja kuunnellaan.
Yhdysvallat kielsi vuoteen 2000 asti ECHELONin ja sitä johtavan NSA:n olemassaolon väittäen sitä pelkäksi salaliittoteoriaksi. NSA muuttuikin kansan suussa muotoon ”No Such Agency” (suom. "ei ole sellaista virastoa").
Euroopan unionin ECHE-valiokunta.
Euroopan unionin parlamentti perusti 5.7.2000 väliaikaisen ECHE-valiokunnan, jonka tehtävänä oli tutkia ECHELON:in vaikutusta EU:hun. Sen tehtävänä oli mm. tutkia, ovatko kansalaisoikeudet turvassa tiedustelupalveluilta, tiedustelumenetelmien kehittymistä ja taloudellisen tiedon väärinkäytön mahdollisuuksia, ovatko salaamismenetelmät riittävän tehokas keino yksityisyyden suojaamiseen ja miten Euroopan unionin laitokset tulisivat paremmin tietoisiksi sähköiseen tiedusteluun liittyvistä riskeistä. ECHE:n puheenjohtajana oli portugalilainen Carlos Coelho. Valiokunnassa oli mukana europarlamentaarikko Reino Paasilinna ja asiantuntijana kuultiin komission edustajana komissaari Erkki Liikasta. Valiokunnan perustamista vastusti joukko brittiläisiä europarlamentaarikkoja.
Toukokuussa 2001 EU julkaisi ECHELONia käsittelevän raportin, jossa se suositteli jäsenmaiden kansalaisia salaamaan viestintänsä.
Kansalaiskeskustelua ja teollisuusvakoiluepäilyksiä.
Useiden maiden hallitusten edustajat, sekä ECHELON-maiden kansalaisliikkeet ovat protestoineet ECHELON-verkkoa vastaan.
Toiminnan salaperäisyys herättää julkista keskustelua ja mahdollisesti myös vainoharhaisuutta yleisössä. ECHELONia saatetaan käyttää laittomaan yksilönsuojaa loukkaavaan tiedusteluun. Internetistä löytyykin suuri määrä esityksiä ECHELONin toiminnasta, siihen liittyviä keskusteluryhmiä siitä kuin myös aiheeseen liittyviä salaliittoteorioita ja muuta materiaalia, jonka todenperäisyys ei ole varmaa.
Ranskan valtionsyyttäjä, Jean-Pierre Dintilhac, nosti jutun, jossa ranskalaisen yrityksen arveltiin menettäneen suurkaupat siksi, että sen viestintää oli häiritty. Toinen ranskalainen valtionsyyttäjä Jean-Pierre Thierry määräsi Ranskan vastavakoilun, DST:n, selvittämään, onko ECHELON-järjestelmää käytetty teollisuusvakoiluun. Epäilykset teollisuusvakoilusta liittyvät myös muutamiin suuriin konkreettisiin tapauksiin, kuten Airbusin Boeingille häviämään tarjouskilpailuun Saudi Arabian Airlinesin 6 miljardin dollarin arvoisesta lentokonekaupasta 1993-1994 sekä ranskalaisen Thomson-CFS:n yhdysvaltalaiselle Raytheon Corporationille häviämään tarjouskilpailuun Brasiliaan toimitettavasta tutkajärjestelmästä. CIA:n entisen päällikön, James Woolseyn mukaan lahjonnasta ja korruptiosta epäiltyjä yrityksiä on saatettu seurata ja että Airbus olisi tarjonnut lahjuksia saudivirkamiehille tarjouskilpailun aikana.


Kalori.
Kalori (tunnus cal) on vanha energian yksikkö, jonka nimi tulee latinan sanasta "calor" ”lämpö”.. Sitä on käytetty lämpöenergian yksikkönä, mutta nykyään se on virallisesti poistettu käytöstä, sillä SI-järjestelmässä joulea käytetään kaikkien energianmuotojen yksikkönä. Käytännössä kaloria käytetään kuitenkin edelleen usein ilmoittamaan, kuinka paljon energiaa syntyy elimistön polttaessa tiettyjä ruoka-aineita. Yleiskielessä kalorilla tarkoitetaan usein kilokaloria (1 kcal eli 1000 cal).
Alkuperäisen määritelmän mukaan yksi kalori on lämpömäärä, joka kasvattaa yhden vesigramman lämpötilaa yhdellä celsiusasteella normaalipaineessa. Kalorin suuruus riippuu siten hieman veden alkulämpötilasta. Eräässä kalorin määritelmässä gramma vettä lämmitetään 14,5 °C:sta 15,5 °C:seen. Tällöin 1 kalori on 4,1855 joulea. Jotta kalorin ja joulen suhde ei riippuisi mahdollisista epätarkkuuksista, määriteltiin vuonna 1956, että 1 kalori on tarkalleen 4,1868 joulea.


Joule.
Joule (tunnus J) on SI-järjestelmässä työn ja energian yksikkö. Yksi joule on työ, joka tehdään, kun yhden newtonin suuruinen voima siirtää kappaletta yhden metrin matkan voiman suuntaan, tai tähän tarvittava määrä energiaa. Yksi joule energiaa kuluu myös työskenneltäessä yhden watin teholla yhden sekunnin ajan.
Joule korvaa vanhentuneet energian yksiköt, kuten kalorin.
Sähkön energiamäärää mitataan usein joulen sijaan kilowattitunteina (tunnus kWh tai kW·h).
Yhden joulen energialla voi nostaa omenan (n. 102 g) metrin korkeuteen maan painovoimakentässä (putoamiskiihtyvyys = 9,81 m/s2).
Joule on nimetty James Prescott Joulen mukaan.


Bjarne Stroustrup.
Bjarne Stroustrup (s. 30. joulukuuta 1950 Århus) on tanskalainen professori, joka on kehittänyt C++-ohjelmointikielen. Hän työskentelee nykyään Yhdysvalloissa ja on ollut pitkään muun muassa palveluksessa.


Juoksu.
Juoksu on jalallisten eläinten ja ihmisen nopein tapa liikkua ilman apuvälineitä. Juoksu määritellään sellaiseksi tavaksi liikkua, jossa jossakin liikkeen vaiheessa molemmat jalat ovat yhtä aikaa ilmassa. Juoksu on myös suosittu tapa kuntoilla ja urheilla. Hölkkä on hidasta juoksua. Kilpajuoksulajeja ovat pikajuoksut (60 m – 400 m), keskimatkat (800 m – 3 000 m), pitkät eli kestävyysmatkat (3 000 m – maraton eli 42,195 km) ja ultrajuoksut (yli 42,195 km). Pikajuoksu oli antiikin olympiakisoissa yksi lajeista.
Hyödyt.
Juoksu vahvistaa sydänlihasta, kehittää hengitys- ja verenkiertoelimistöä sekä alentaa verenpainetta. Juoksun jälkeisen palautumisen aikana aivot erittävät elimistöön endorfiiniä, joka aiheuttaa rentouden tunteen.
Varoitus.
Juoksemisen sopivuus terveydelle on syytä tarkistaa ennen säännöllisesti tapahtuvan juoksemisen aloittamista, kun juoksua aloittava henkilö ei ole liikkunut säännöllisesti, ikää on yli 40 vuotta tai henkilöllä on ylipainoa. Ylipaino rasittaa niveliä, joten merkittävästi ylipainoisen kannattaa aloittaa kävelyllä ja laihduttamisella.
Jalkineet.
Juoksua voi harrastaa siihen tarkoitetuilla juoksukengillä, tai paljain jaloin. Nykyaikaiset tuetut lenkkikengät nousivat suosioon 1970-luvulla. Juoksukengän tarkoituksena on pehmentää iskua jalan osuessa maahan, antaa pitoa, tukea jalkaa ja suojata jalkapohjaa. Viime vuosina jotkut juoksijat ovat pyrkineet vähentämään juoksuvammoja ryhtymällä käyttämään ohutpohjaisia eli minimalistisia juoksukenkiä, tai juoksemaan kokonaan paljain jaloin. Paljasjalkajuoksusta on tehty tutkimusta etenkin Harvardin yliopistossa.
Juoksuvammat.
Harjoiteltaessa rasitusta kannattaa lisätä hitaasti juoksuvammojen välttämiseksi. Oikeanlaiset juoksukengät ja hyvä juoksutekniikka ehkäisevät vammoja. Venyttelyt, hieronta, lepo ja kylmä vesi ehkäisevät vammoja. Juoksijoille tyypillisiä vammoja ovat akillesjännetulehdus, penikkatauti, juoksijan polvi, jalkapohjan kalvojänteen tulehdus (Fascitis plantaris) ja reiden ulkosyrjän lihaksen (ITB) kipu.


Kasvi.
Kasvit ovat monisoluisia, pääasiassa yhteyttämällä ravintonsa saavia eliöitä. Kuuden eliökunnan järjestelmässä ne muodostavat kasvikunnan ("Plantae"), yhden aitotumaisten eliöiden neljästä pääryhmästä eläinten, sienten ja alkueliöiden ohella. Kasveiksi on eri aikoina tulkinnasta riippuen voitu määritellä vaihteleva joukko erilaisia eliöitä. Kasveja tutkiva tieteen ala on kasvitiede eli botaniikka.
Kasvit poikkeavat eläimistä ja sienistä monella tavalla. Ne eivät yleensä kykene liikkumaan paikasta toiseen, vaan pysyvät koko elämänsä tietyllä kasvualustalla. Kasvit ovat yleensä omavaraisia eli "autotrofisia", sillä ne hankkivat tarvitsemansa aineet yhteyttämisen avulla. Kasvisolut poikkeavat eläinsoluista muun muassa kiinteällä, selluloosasta koostuvalla soluseinällään ja väriaineita sisältävillä plastideillaan. Sienten soluissa on kitiinin jäykistämä soluseinä, ja bakteerien soluseinässä on mureiinia.
Kasvit muodostavat levien kanssa suurimman osan planeettamme biomassasta. Lähes ainoina omavaraisina eliöinä kasvit ovat ravintoketjun perusta, ja ne ovat luoneet ilmakehän runsaan happipitoisuuden tuottamalla kaasua yhteyttämisellä. Nykyisen kaltainen elämä maapallolla on pitkälti kasvien ansiota. Maapallo voidaan jakaa alueella kasvavien kasvien mukaan eri kasvillisuusvyöhykkeisiin.
Kasvit voidaan jaotella monen tavan mukaan. Erilaisia kasvutapoja ovat puu, pensas, köynnös, ruoho, mehikasvi ja päällyskasvi. Kasvit voidaan jakaa ryhmiin myös kehityksen ja sukulaisuussuhteiden mukaan tieteellisen luokittelun avulla.
Kasvin osat.
Varsi toimii kasvin tukena, rakenteen perustana ja johtojänteiden ensisijaisena paikkana. Jotkut lajit kasvattavat pinnan alla kulkevan maavarren, jota pitkin kasvi voi levitä kasvullisesti. Paksuimmillaan varsi on vanhoilla puilla, joilla sen ympärysmitta saattaa harvoin kasvaa jopa muutamaan kymmeneen metriin. Lehti on useimmilla kasveilla pääasiallinen yhteyttävä elin. Sen muoto ja ulkonäkö vaihtelee erittäin paljon kasviryhmästä riippuen. Tyypillinen korkean kehitystason kasvin lehti on pitkulainen, teräväkärkinen ja melko pehmeä. Havupuiden neulaset ovat hyvin kapeita, jäykkiä ja teräviä; kaktusten lehdet taas ovat kehittyneet piikeiksi. Lihansyöjäkasveilla lehdet ovat erikoistuneet esimerkiksi suppiloiksi. Kukka on siemenkasvin lisääntymiselin. Se sisältää emiön ja hetiön, jotka voivat sijaita samassa kukassa, erikseen saman kasvin kukissa tai kokonaan eri kasveissa. Koristeelliset ja värikkäät terälehdet houkuttelevat hyönteisiä ja muita pölyttäjiä vierailemaan kukissa pölytyksen aikaansaamiseksi. Tuulipölytteiset kukat ovat yleensä pieniä ja vaatimattoman näköisiä. Hedelmä on siemenkasveilla hedelmöityksen jälkeen paisuneesta emiöstä muodostunut elin, joka sisältää kasvin siemenet. Juuri on kasvin maanalainen osa, joka ankkuroi kasvin paikalleen ja imee maaperästä ravinteita sekä vettä kasvin käyttöön. Epifyyteillä juuret ovat usein paljaat ja niiden avulla päällyskasvi kiinnittyy isäntäkasviinsa. Sekovarsi on ominainen alkeellisille kasveille, kuten leville, jäkälille sekä eräille sammalille. Siitä ei ole erotettavissa yllä mainittuja eri tehtäviin erikoistuneita kasvinosia.
Solutason rakenne.
Kasvisolu on aitotumallinen eli "eukaryoottinen" solu ja ne ovat kooltaan keskimäärin 10–100 μm (eläinsolut 10–30 μm). Soluseinä koostuu selluloosasta sekä muista polymeereistä, kuten pektiinistä ja ligniinistä. Se on rakenteeltaan jäykkä ja vankka, ja sen avulla solu pystyy luomaan nestepaineen, joka pitää koko kasvia muodossaan. Mikäli kasvi ei saa tarpeeksi vettä, nestepaine vähenee ja kasvi nuutuu. Viherhiukkaset eli kloroplastit ovat solulimassa sijaitsevia soluelimiä, jotka suorittavat yhteyttämisen. Niiden rakenne sisältää liukoisen perusaineksen eli "strooman" sekä päällekkäisistä pussimaisista kelmuista koostuvan yhteyttämis- eli "tylakoidivesikkelikalvoston". Pusseissa sijaitsevat yhteyttämisreaktion aikaansaavat väripigmentit, niistä tärkeimpänä vihreä klorofylli. Ne kasvit, jotka pudottavat lehtensä talveksi, imevät ennen sitä lehdistä klorofyllin talteen sisuksiinsa, jolloin muut väriaineet tulevat näkyviin. Siten syntyy syksyinen ruska. Vakuoli eli solunesterakkula sisältää veden lisäksi entsyymejä, ravintoaineita, jäteaineksia tai jopa myrkkyjä. Nuorilla soluilla saattaa olla useita pieniä rakkuloita, jotka vanhemmiten yhdistyvät vieden jopa 90 % solun tilavuudesta. Kasvisoluilla ei ole sentrioleja, lysosomeja tai värekarvoja (poikkeuksena eräät yksisoluiset levät).
Kasvisolukot.
Lehden poikkileikkaus. Kuvassa johtosolukkoa ovat floeemi eli nila ja ksyleemi eli puuosa. Niiden ympärillä on jälsi.
Solukot muodostuvat keskenään samaan tehtävään erikoistuneista soluista. Ne ovat syntyneet, kun kehittyneiden monisoluisten eliöiden solujen työnjako on johtanut solujen erilaistumiseen. Lähes kaikilla putkilokasveilla on vähintään kolmenlaisia solukkoja: Pintasolukko on tavallisesti yhden solukerroksen vahvuinen, ja se verhoaa kasvia tiiviisti. Solukon ulkoseinä on yleensä paksu ja kestävä. Sen päällä on vielä ohut vahainen kalvo, kutikula, joka suojaa kasvia liialta haihtumiselta. Perussolukko muodostaa pääosan kasvista. Solut voivat olla pyöreähköjä tai lähes suorakulmaisia, pitkiä ja paksuseinäisiä, jolloin ne ovat tukisoluja. Johtosolukko muodostaa johtojänteet.
Johtojänteet.
Putkilokasveille on kehittynyt erityinen johtojänteiden verkosto, joka toimii veden ja ravinteiden tuojana soluille sekä yhteyttämistuotteiden viejänä soluista pois. Jänteet ovat selkeimmin nähtävissä lehtien suonina. Varressa jänteiden sijainti vaihtelee: yksisirkkaisilla kasveilla ne ovat sekaisin. Kaksisirkkaisilla ja havupuilla ne ovat järjestäytyneet renkaaksi poikkileikkauksen tasossa. Ytimenpuoleinen johtojänteen osa on puu ja ulompi osa nila; lisäksi niiden välissä on vielä ohut jälsi.
Ohuet jälsisolut jakaantuvat ja muodostavat uusia soluja lähinnä sisäänpäin, ja myös hieman ulospäin kuoreksi. Tähän perustuu varren paksuuskasvu. Puuosassa sijaitsevat "putkilot", jotka ovat syntyneet päällekkäisten kuolleiden solujen seinämistä. Niitä pitkin vesi kulkeutuu juurista aina kasvin kärkiosiin saakka. Havupuilla on putkiloiden sijaan kapeita ja pitkiä soluja. Nilassa sijaitsevat "siiviläputket". Ne muodostuvat päällekkäisistä elävistä soluista, joiden väliseinät ovat täynnä reikiä. Siiviläputket kuljettavat yhteyttämistuotteet lehdistä kasvin muihin osiin.
Puuvartisilla kasveilla johtojänteet ovat kasvaneet kiinni toisiinsa ydintä ympäröiväksi putkeksi. Niiden solut ovat paksuseinäisiä ja vahvoja, ja niiden puuosan solujen selluloosaseinissä on kerrostuneena puuainetta. Keväällä syntyvät uudet solut ovat suurikokoisempia kuin myöhemmin kesällä syntyvät, mistä aiheutuu vuosirenkaiden näkyminen puun poikkileikkauksessa.
Lisääntyminen.
Kasvit voivat lisääntyä suvullisesti siemenien avulla tai suvuttomasti itiöiden avulla tai kasvullisesti. Itiökasveille on tyypillistä sukupolvenvuorottelu, jossa vuorottelee suvullinen ja suvuton lisääntyminen.
Suvullisessa lisääntymisessä kasvi tuottaa koiraspuolisia siittiöitä ja naaraspuolisia munasoluja. Ne saattavat kehittyä samassa kasvissa (kaksineuvoisuus) tai eri kasveissa (yksineuvoisuus). Prosessi alkaa pölytyksellä, jossa siittiösoluista koostuva siitepöly kulkeutuu joko saman kasvin (itsepölytys) tai toisen kasvin (ristipölytys) heteen ponnesta emin luotille. Usein yksittäinen kaksineuvoinen kukka saattaa pölyttää itse itsensä. Hyönteissuosijakasvit houkuttelevat kukkien värin ja tuoksun sekä meden tai siitepölyn avulla hyönteisiä luokseen, jotka sitten levittävät siitepölyn muiden kukkien emiin. Tuulensuosijakasvit, joita ovat monet puut ja heinät, levittävät valtavat siitepölymääränsä tuulen avulla.
Koppisiemenisillä emin luotille päätynyt siitepölyhiukkanen kasvattaa pitkän siiteputken emin vartalon läpi sikiäimeen, jossa siemenaihe sijaitsee. Samalla putkessa oleva siittävä tuma on jakautunut kahtia. Niistä toinen sulautuu yhteen munasolun ja toinen keskussolun tuman kanssa. Näin hedelmöitys on tapahtunut. Sikiäin muuttuu suuremmaksi hedelmäksi, siemenaihe siemeneksi ja siemenaiheen kalvot siemenkuoriksi. Munasolusta on kehittynyt alkio siemenen sisälle ja keskussolusta yleensä varastoainesolukkoa. Paljassiemenisillä siitepölyhiukkanen kiinnittyy suoraan siemenaiheen pinnalla olevaan nestepisaraan. Jos siitepölyä joutuu toisen lähisukua olevan kasvin emin luotille, saattaa hedelmöitys tapahtua, jolloin siemenistä kasvaa lajien risteymä eli "hybridi". (Katso partenokarpia).
Siementen on epäedullista kehittyä emokasvin juurelle, joten kasveille on kehittänyt erilaisia keinoja siementensä levittämiseksi. Monien kasvien siemenissä on lisäke, jonka tuuli helposti tempaa mukaansa (esimerkiksi maitohorsma ja voikukka). Monet hedelmät taas tarjoavat syöjälleen ravintoa vastineeksi sen sisältämien siementen kuljettamisesta. Jotkut siemenet ja hedelmät takertuvat helposti turkkiin tai vaatteisiin koukkumaisten piikkien avulla (takiaiset, rusokit). Osa kasveista osaa itse singota siemenensä kauemmas, esimerkiksi käenkaali ja aho-orvokki. Aho-orvokki saattaa ampua siemeniään jopa viiden metrin päähän.
Siementen koko vaihtelee suuresti. Seychellienpalmun ("Lodoicea maldivica") yhden siemenen sisältävä hedelmä painaa jopa 20 kg, kun taas kämmekkäkasvien eli orkideoiden siemeniä voi mahtua yhteen grammaan 992,25 miljoonaa. Ne eivät sisällä lainkaan vararavintoa, vain pelkän alkion, joka tarvitsee sienirihmaston apua itääkseen.
Suvuton lisääntyminen on kasveilla hyvin tavallista. Yksisoluiset levät lisääntyvät jakautumalla. Sanikkaisten ja sammalten itiöt itävät ilman hedelmöitystä. Muillakin kasveilla on runsaasti keinoja suvuttomaan lisääntymiseen, sillä kukkaa lukuun ottamatta lähes mikä tahansa kasvin osa voi kehittyä uudeksi yksilöksi. Tällaisia ovat muun muassa katkenneet oksat ja varrenpätkät (monet pensaat), juuristot (leskenlehti, peltokorte), maavarret (kielo), rönsyt (mansikka, rönsylilja), lehdet (voikukka, paavalinkukat), sipulit ja silmut. Tällä tavalla syntyneet kasvit ovat aina emokasvinsa klooneja, ellei tapahdu mutaatiota.
Kasvu ja elämä.
Useimmilla siemenkasveilla siemenen sisällä oleva alkio on kuivahorroksessa siihen asti, kunnes se pääsee kosketuksiin veden, lämmön ja hapen kanssa. Solut alkavat imeä vettä, jolloin ne turpoavat ja siemenkuori halkeaa. Sirkkajuuri kasvaa pääjuureksi (kaksisirkkaiset) tai surkastuu ja sen tyvestä kasvaa hajajuuria (yksisirkkaiset). Sirkkalehdet (tai sirkkalehti yksisirkkaisilla) ja sirkkavarsi alkavat kasvaa. Lehdet alkavat yhteyttää saatuaan valoa. Sirkkavarren kärjessä on silmu, josta kehittyvät kasvin muut osat. Kasvin pituuskasvu tapahtuu kasvuvyöhykkeissä, jotka ovat juurien kärjissä 5–10 mm:n pituisena alueena sekä heti verson kärjen alapuolella. Heinäkasveilla kasvuvyöhykkeitä on useita pitkin vartta. Aluksi kasvuvyöhykkeen solut jakaantuvat voimakkaasti, jonka jälkeen ne suurentuvat, kehittyvät ja erilaistuvat tehtäviinsä. Puuvartisten kasvien rungot ja juuret kasvavat myös paksuutta.
Elinkaarensa perusteella kasvit jaetaan yksivuotisiin, kaksivuotisiin ja monivuotisiin kasveihin. Yksivuotiset (monet heinä- ja viljelykasvit) kasvavat keväällä, lisääntyvät kesällä ja kuolevat talven tuloon mennessä. Kaksivuotiset (monet kaalit ja malvakasvit) kasvavat ensimmäisenä vuonna ja kukkivat sekä lisääntyvät vasta seuraavana. Monivuotiset kasvit saattavat olla lisääntymiskykyisiä vasta monien vuosien kuluttua itämisestään (esimerkiksi puut), jonka jälkeen ne tuottavat siemeniä tai itiöitä vuosittain kuolemaansa asti, mikäli olosuhteet niin sallivat. Lauhkean ja sitä kylmempien vyöhykkeiden kasvit menettävät usein lehtensä tai koko maanpäällisen osansa talveksi, poikkeuksena havupuut, jotka pitävät lehtensä ympäri vuoden. Ne ovat siten ikivihreitä. Lämpimällä vyöhykkeellä jotkut kasvit menettävät lehtensä kuivan kauden ajaksi.
Yksittäisten kasviyksilöiden elinikä vaihtelee yhdestä kasvukaudesta satoihin vuosiin. Kaikkein pisimpään elävät eräät havupuut, jotka karuilla seuduilla (kuten vuoristoissa ja levinneisyysalueensa pohjoisrajalla) ovat erittäin hidaskasvuisia. Amerikkalaiset vihnemännyt ("Pinus aristata") ovat eläneet jopa noin 5000-vuotiaiksi, mutta myös mammuttipetäjät ("Sequoiadendron giganteum") voivat elää suunnilleen yhtä kauan.
Yhteyttäminen.
Kasvien ravinnonsaannin perusta on yhteyttäminen eli "fotosynteesi". Siinä kasvisolut tuottavat auringon säteilyenergian avulla sokeria ja happea vedestä ja hiilidioksidista (6H2O + 6CO2 + valo → C6H12O6 (glukoosi) + 6O2). Yhteyttävä pigmentti, klorofylli, sijaitsee kasvisolun viherhiukkasissa eli kloroplasteissa.
On olemassa noin sata varsinaisten kasvien lajia, joilla ei ole yhteyttäviä soluja. Niistä Suomessa tunnetuimpia ovat humalanvieras, pesäjuuri ja mäntykukka. Lehtivihreättömät kasvit ovat muiden kasvien loisia tai saavat ravintonsa yksinomaan sienirihmastojen avulla.
Vesi.
Vesi on kasville välttämätön aine.
Kuten muillekin eliöille, myös kasveille vesi on välttämätön aine. Ne tarvitsevat sitä ravintoaineiden kuljetukseen juurista lehtiin sekä lehtien valmistamien aineiden kuljetukseen niistä pois. Vettä tarvitaan myös yhteyttämisessä sokerin muodostamiseen. Solut taas imevät itseensä vettä siinä määrin, että syntyy painetta soluseinämiä vasten (nestejännitys). Sen avulla myös pehmeävartiset kasvit pysyvät jäykkinä. Solujen elintoiminnot tapahtuvat solulimassa, joka on suurimmaksi osaksi vettä.
Kasvin imemässä vedessä on vain noin yksi promille erilaisia suoloja. Kasvi tarvitsee suuria määriä vettä saadakseen tarvittavan määrän aineita, ja niiden päästyä lehtiin vesi käy tarpeettomaksi. Niinpä kasvi haihduttaa veden erityisten ilmarakojen kautta (putkilokasvit), ja myös suoraan lehtien pinnan kautta nuorilla ja ohuilla lehdillä. Sitä haihdunnan osuutta, joka kulkee kasvien läpi osana niiden elintoimintoja, kutsutaan transpiraatioksi. Jos vettä ei ole saatavilla tarpeeksi, kasvi sulkee ilmarakonsa. Niin se tekee myös yöllä, kun yhteyttäminen lakkaa. Kuivilla seuduilla kasvit saattavat turvautua liiallista haihtumista vastaan esimerkiksi paksuilla pyöreähköillä lehdillä, jotka varastoivat vettä hyvin ja niiden haihtumispinta-ala on pieni. Lehtien pinnalla saattaa lisäksi olla paksu karva- tai vahapeite. Erittäin kuivien olojen kasveilla kuten kaktuksilla on erityinen aineenvaihduntajärjestelmä, CAM-yhteyttäminen, jonka turvin ne voivat pitää ilmarakonsa auki öisin ja kiinni päivisin, ja näin minimoida haihtumisen. Ne varastoivat yöllä hiilidioksidia, jolloin niiden yhteyttävät solut muuttuvat happamiksi. Päivällä ne yhteyttävät tämän varastoituneen hiilidioksidin turvin.
Hengitys.
Kasvit tuottavat happea, mutta myös tarvitsevat sitä omaan hengitykseensä. Prosessi on jotakuinkin vastakkainen yhteyttämiselle: kasvi hapettaa eli polttaa sokeria, josta se saa energiaa. Samalla vapautuu vettä ja hiilidioksidia. Palaminen on yhteyttämiseen nähden pientä, ja niinpä kasvit ovat siitä huolimatta hapen tuottajia. Koska kasveilta puuttuu hengitys- ja verenkiertoelimistö, huolehtii jokainen kasvin osa omasta hapensaannistaan. Happea kulkeutuu lähinnä ilmarakojen ja kuoren huokosten kautta kasvin sisään, jossa se kulkeutuu edelleen soluväleissä. Myös juuret ottavat happea maasta, jossa sitä yleensä on tarpeeksi. Vesikasvit sen sijaan saavat happea vain lehdillään; lehtiruotiin onkin usein kehittynyt erityinen ilmakäytävä, jota pitkin happi kulkeutuu aina juuriin asti.
Symbioosi.
Monet kasvit elävät symbioosissa toisen kasvin tai muuhun eliöryhmään kuuluvan lajin kanssa. Ehkä pitkälle viedyin symbioosi on jäkälä, jossa levä ja sieni muodostavat ikään kuin kaksoiseliön. Sieni imee vettä, jota rihmastojen välissä olevat levät käyttävät ja muodostavat yhteyttämällä sienen tarvitsemia aineita.
Eräs tärkeä symbioosi on palkokasvien ja typpibakteerien välillä. Typpibakteerit tunkeutuvat mullasta kasvin juuriin muodostaen niihin nystyröitä. Ne alkavat muodostaa ilman typestä typpiyhdisteitä, joita syntyy yli kasvin oman tarpeen ja jotka leviävät multaan lannoitteeksi myös muiden kasvien käytettäväksi. Palkokasvi taas tuottaa bakteereille hiilihydraatteja. Myös harmaalepällä on samankaltainen symbioosi. Kanervat ja kämmekkäkasvit ovat hyvin riippuvaisia niiden kanssa yhteiselämää viettävistä sienirihmastoista. Myös muilla kasveilla sienirihmasto saattaa yhteistyötarkoituksessa ympäröidä kasvin juuren muodostaen ns. sienijuuren.
Lihansyöjäkasvit.
Usein vähäravinteisilla soilla elävät lihansyöjäkasvit ovat kehittäneet omalaatuisen tavan typen hankkimiseen: ne pyydystävät pieniä hyönteisiä houkuttelemalla ne esimerkiksi tahmeille lehdilleen (kihokit) tai erityisille suppilonmuotoisiksi erikoistuneille lehdille (kannukasvi), jonne hyönteinen putoaa. Äärimmillään kasvit saattavat pyydystää hyönteisiä aktiivisesti, kuten kärpäsloukku ("Dionaea muscipula"). Lihansyöjäkasvien tapauksessa ei voida enää puhua symbioosista.
Kasvit ja ihminen.
Ihminen on käyttänyt kasveja ravinnokseen koko olemassaolonsa ajan. Ajalta noin 8500 eaa. ovat peräisin ensimmäiset todisteet maanviljelykulttuurin synnystä, jolloin viljeltiin aluksi lähinnä villivehnää ja pian myös ohraa, hernettä, linssejä ja pellavaa. Maanviljelyn avulla ihmisten lukumäärä alkoi kasvaa nopeasti ja he saattoivat jäädä aloilleen tietylle seudulle. Jalostuksen myötä ihminen on muokannut viljelykasveista tuottavampia ja kestävämpiä. Ihmisten ravinnoksi sopivat erityisesti helposti sulavat kasvinosat, kuten hedelmät ja juurekset.
Puusta ihminen on saanut materiaalia muun muassa asumusten ja veneiden rakentamiseen sekä paperin valmistukseen. Puuvillasta ja pellavasta hän on valmistanut kankaita, hampusta ja sisalista köysiä. Kasveista jalostetaan myös monia kemian teollisuuden tuotteita kuten tärpättiä ja muita pesuaineita, aromaattisia öljyjä, hiusvärejä ja muuta kosmetiikkaa.
Esteettisen mielihyvän tuottamiseen ihminen kasvattaa koristekasveja puutarhoissa ja huonekasveja sisätiloissa. Kasveilla on symbolista merkitystä kansalliskukkana ja kansallispuuna, joissakin kulttuureissa puilla on maagisia ominaisuuksia.
Lääkekasveja on käytetty vuosituhansien ajan erilaisten vaivojen hoitamiseen, ja myös modernissa lääketieteessä niiden parantaviin ainesosiin on kiinnitetty yhä enemmän huomiota. Kasveista saadaan myös päihteitä kuten tupakkaa, marihuanaa ja oopiumia.
Jotkut kasvit ovat myrkyllisiä syötyinä tai kosketuksen kautta, joidenkin siitepöly aiheuttaa allergiaa. Rikkaruohoiksi kutsutaan kasveja paikoissa joissa niistä on haittaa, vieraslajit eli tulokaslajit voivat olla uhka alkuperäiselle kasvistolle.
Systemaattinen luokittelu.
Vielä ennen 1950-lukua kaikki eliöt jaettiin kasveihin ja eläimiin. Kasveja olivat kaikki ne eliöt, jotka eivät täyttäneet eläimen tuntomerkkejä, kuten sienet ja jopa bakteerit. 1900-luvun puolivälin jälkeen oli käytössä ns. viiden eliökunnan järjestelmä, jossa kasvit saivat oman määritelmänsä, joka kuitenkin jätti monet levät kasvikunnan ulkopuolelle silloiseen tarkemmin määrittelemättömään alkueliökuntaan ("Protista"). Määritelmä sisällytti kasvikuntaan versokasvit eli alkiolliset kasvit ("Embryophyta"), joita ovat sammalet ja putkilokasvit ja joille on tunnusomaista omiin tehtäviinsä erikoistuneet varsi ja lehdet erotuksena "sekovartisista" kasveista. Kun 1900-luvun loppupuolelle tultaessa ymmärrys kasvien polveutumishistoriasta oli kasvanut, muuttui kasvikunnan käsite hieman laveammaksi.
Arviot maapallon kasvilajien määrästä vaihtelevat suuresti. Eri tutkijoiden esittämiä lukuja koppisiemenisten kasvien määrälle ovat 231 413 (vuonna 1974), nykyään yleisesti hyväksytty 270 000, 422 127 (vuonna 2001) ja edellisestä riippumaton tulos 421 968. Tämän lisäksi erilaisia sammalia tunnetaan noin 24 000, sanikkaisia yli 12 000 ja paljassiemenisiä yli 800.
Taulukkoon on merkitty nykyisin elävien vihreiden kasvien suuntaa-antava luokittelu. Versokasvien osalta myös luokat on merkitty. Liekomaiset kasvit on nostettu sanikkaisten luokasta omaksi kaarekseen, sillä nykykäsityksen mukaan ne eivät ole läheistä sukua muille versokasveille. Siemenkasvit jakautuvat perinteisen näkemyksen mukaan viiteen nykyään esiintyvään kaareen (käpypalmut, neidonhiuspuut, havupuut, "Gnetophyta" ja koppisiemeniset), mutta nykytiedon mukaan neljä ensiksi mainittua ryhmää muodostavat myös yhtenäisen paljassiemenisten ryhmän. Yhteis­nimitystä itiökasvit käytetään kaikista muista kasveista paitsi siemen­kasveista.Taksonomisesti itiökasvit eivät kuitenkaan muodosta omaa ryhmäänsä.
Levät.
Viherleviä Ernst Haeckelin kirjasta "Kunstformen der Natur" (1904)
Nykyinen tieteellinen luokittelu ei enää pidä muita leviä kuin viherleviä kasvikuntaan kuuluvina eliöinä, mutta morfologisesti ja elintavoiltaan niiden yhteneväisyydet kasvien kanssa ovat niin suuret, että kaikkia levämäisiä eliöitä on aikoinaan tällä perusteella pidetty alkukantaisina kasveina. Myöhemmin on todettu, että viherleviä lukuun ottamatta muut levämäiset eliöt eivät kuulu kasvien kehityslinjaan. Esimerkiksi ruskolevät kuuluvat eräiden muiden levämäisten eliöryhmien kanssa omaan kuntaansa, josta on lähteestä riippuen käytetty mm. nimityksiä "Chromalveolata" ja "Chromista". Sinilevien eli syanobakteerien ei katsota nykyisin kuuluvan leviin vaan bakteereihin. Levät ovat hyvin moninainen, kehityshistoriallisesti täysin epäyhtenäinen ja alkujaan varsin keinotekoisesti luokiteltu joukko eliöitä, ja nimitystä käytetäänkin nykyään lähinnä käytännöllisistä syistä. Nimitys viittaa nykyään lähinnä tiettyihin morfologisiin ominaisuuksiin tai elintapoihin, eikä tiettyyn itsenäiseen eliöryhmään.
Monisoluiset levät, kuten ruskolevät ja punalevät, ovat sekovartisia, kuten jotkut alkeelliset varsinaiset kasvitkin, eli niiden rakenteesta ei ole erotettavissa lehtiä, juuria eikä kukkia. Levät pystyvät yhteyttämään – levät muodostavatkin noin 90 % kaikesta maapallolla tapahtuvasta yhteyttämisestä. Lehtivihreän ohella levät saattavat sisältää muitakin pigmenttejä, kuten keltaisia tai ruskeita "karotenoideja" ja sinisiä tai punaisia "fykobiliinejä", jotka antavat leville niiden ominaisvärin. Myös monien levien solurakenne muistuttaa kasveja, poikkeuksena piilevät, joiden soluseinä koostuu piidioksidista. Monilla yksisoluisilla levillä on soluseinässään uintisiimoja, joiden avulla ne pystyvät uimaan vedessä. Muutamat lajit, joilla ei ole soluseinää tai se ei ole jäykkä, pystyvät lisäksi ryömimään amebojen tapaan.
Useimmat levät elävät makeissa ja suolaisissa vesistöissä, joissa ne joko ajelehtivat irrallaan tai ovat kiinnittyneinä pohjaan. Lisäksi ne ovat metsien kosteiden paikkojen tavallisia asukkeja. Leviä on kuitenkin tavattu myös lumesta, merellä olevan jääpeitteen alta ja läpikuultavien kvartsilohkareiden alta Namibin aavikolla. Ne muodostavat usein symbiooseja muiden eliöryhmien kanssa: jäkälät ovat sienten ja levien symbioottisia kaksoiseliöitä, ja korallieläimet taas tarvitsevat "zooxanthellae"-nimistä yksisoluista levää muodostaakseen koralliriuttoja.
Kehitys.
Kaaviossa on esitetty vihreiden kasvien polveutuminen ja keskinäiset sukulaisuussuhteet eräiden lähteiden mukaan. Sammalten tarkka polveutumishistoria on toistaiseksi ollut epäselvä, ja siitä on esitetty useita eri vaihtoehtoja. Sukupuuttoon kuolleet taksonit on merkitty †-merkillä.
Ensimmäiset yhteyttävät eliöt olivat noin 2700 miljoonaa vuotta sitten eläneitä esitumallisia syanobakteereja. Monet niistä muodostivat yhdyskuntia, "stromatoliitteja", joita on yhä olemassa esimerkiksi Shark Bayn matalissa rannikkovesissä läntisessä Australiassa. "Endosymbioottisen teorian" mukaan levät syntyivät, kun syanobakteerit muodostivat solunsisäisen symbioosin, endosymbioosin, eräiden yksisoluisten alkueliöiden kanssa ja kehittyivät leväsolun kloroplasteiksi. Uskotaan myös, ettei näin syntyneitä kantamuotoja ollut vain yksi, vaan endosymbioosi muodostui samoihin aikoihin useiden eri lajien kanssa, jotka sitten kehittyivät muun muassa rusko-, kulta-, puna- ja viherleviksi. Ensimmäinen tunnettu aitotumainen levä oli "Grypania", joka ilmestyi noin 2100 miljoonaa vuotta sitten.
Seuraavat 1500 miljoonaa vuotta eliöt pysyttelivät merissä, sillä tappavat UV-säteet pääsivät pinnalle saakka otsonikerroksen puuttuessa. Vähitellen levien yhteyttämisen ansiosta ilmakehän happipitoisuus nousi riittävälle tasolle synnyttääkseen otsonikerroksen, ja näin elämä myös maanpinnalla tuli mahdolliseksi. Luonnolla on taipumus täyttää tyhjät ekologiset lokerot, ja niinpä ordovikikaudella 490–450 miljoonaa vuotta sitten kasvit alkoivat siirtyä myös maalle. DNA-ajoituksen perusteella on kuitenkin arveltu ensimmäisten maakasvien ilmestyneen jo selvästi aiemmin, noin 700 miljoonaa vuotta sitten.
Maalle siirtyneet ensimmäiset pioneerikasvit olivat kehittyneitä leviä, syanobakteereja ja jäkäliä. Viherlevien "Charophyta"-luokan lajeista kehittyivät sammalet, ensimmäiset varsinaiset kasvit. Sammalet olivat edelleen sidoksissa kosteisiin paikkoihin, sillä ne ovat "poikilohydrisiä", eli niiden kosteustasapaino määräytyy ympäristön mukaan. Kuivuuden koittaessa myös sammalet kuivuvat, siirtyvät horrosmaiseen tilaan, ja elpyvät taas nopeasti olojen muututtua suotuisammiksi.
Siluurikauden alkupuolella noin 425 miljoonaa vuotta sitten ilmaantuivat ensimmäiset putkilokasvit, joista fossiililöytöjen perusteella vanhin tunnettu on muutaman senttimetrin korkuinen "Cooksonia", jonka lehdettömien varsien päässä oli itiöpesäke. Rakenteeltaan paljon monimutkaisempi "Baragwanathia" oli lähes yhtä varhainen laji, ja sillä oli spiraalimaisesti järjestäytyneet lehdet. Putkilokasveille kehittyi kuivumiselta suojaava vahakerros niiden pinnalle, säädeltävät ilmaraot lehtien alapinnoille sekä puuosa, joiden putkilot tuovat juurien imemän veden ja ravinteet kasvin käytettäväksi. Putkilokasvit olivat siis "homoiohydrisiä", ne pystyivät ylläpitämään kosteustasapainonsa ympäristön heilahteluista huolimatta. Kilpailu valosta sai aikaan lehtien kehittymisen, jotta kasvit saisivat kerättyä auringon energiaa tehokkaammin; samalla vedenottomekanismien oli edelleen kehityttävä haihtumisen lisääntyessä.
a> ilmestyivät putkilokasvien runsastumisen myötä 408–362 miljoonaa vuotta sitten.
Devonikaudella 408–362 miljoonaa vuotta sitten tapahtui uusien evolutiivisten kehitysaskelten myötä voimakas putkilokasvien runsastuminen ja niiden moninaisuuden lisääntyminen. Lieot ja kortteet ilmestyivät näihin aikoihin, samoin saniaiset, sinettipuut, käpypalmut sekä "Calamites"- ja "Cordaites-puut". Itiökasveista kehittyi niiden sekä siemenkasvien välimuoto, nykyisin sukupuuttoon hävinnyt siemensaniaisten luokka "Progymnospermae". Kauden lopulla kehittyivät ensimmäiset liekomaiset puut ja paljassiemeniset siemenkasvit. Vanhimmat siementen fossiilit ovat noin 365 miljoonaa vuotta vanhoja, ja niiden esimuotoja tavattiin ainakin 20 miljoonaa vuotta aiemmin.
Kivihiilikaudella 362–290 miljoonaa vuotta sitten ilmasto oli lämmin, lämpötilanvaihtelut pieniä ja maaperä soista. Olosuhteet olivat ihanteelliset korte- ja saniaispuille, joiden itiöt tarvitsivat kosteita olosuhteita itääkseen. Ne muodostivat ensimmäiset metsät. Myös monet muut devonikaudella kehittyneet kasviryhmät kukoistivat. Suuri osa niistä kuoli kuitenkin sukupuuttoon paleotsooisen maailmankauden loppuun tultaessa olosuhteiden muututtua epäsuotuisammiksi.
Permikaudella 290–245 miljoonaa vuotta sitten ilmasto oli viileä ja kuiva. Mannerjäätiköt valtasivat alaa eteläisellä pallonpuoliskolla. Ensimmäiset havupuut ilmaantuivat. Tyypillisimpiä lajeja tälle aikakaudelle olivat Gondwanamantereelle levinneet "Glossopteris"-siemensaniaiset, jotka kuitenkin hävisivät kauden lopulla. Niiden lokeron täytti pensasmainen, noin nelimetrinen siemensaniainen "Dicroidium" sukulaisineen. Ne olivat triaskauden (245–208 miljoonaa vuotta sitten) tyypillisimpiä trooppisten seutujen kasveja. Triaskaudella myös paljassiemeniset havupuut, käpypalmut ja neidonhiuspuut yleistyivät ja muodostivat valtaosan metsistä koko Pangaean suurmantereella. Niiden – erityisesti käpypalmujen – valtakausi jatkui vielä jurakaudella 208–145 miljoonaa vuotta sitten.
Liitukaudella (145–65 miljoonaa vuotta sitten) koitti koppisiemenisten ("Magnoliophytina") vallankumous. Ne kehittyivät yhteisevoluutiossa niitä pölyttävien hyönteisten kanssa korkeammalle kuin muut kasvit, ja ne valtasivatkin nopeasti alaa. Kauden puolivälissä jo noin 90 prosenttia maakasveista oli kukkakasveja.
Eoseeni (56,5–35,4 miljoonaa vuotta sitten) toi mukanaan heinäkasvit, jotka puolestaan vaikuttivat kasvinsyöjänisäkkäiden evoluutioon oligoseenillä (35,4–23,2 miljoonaa vuotta sitten). Maapallon keskilämpötilan laskiessa mioseenilla (23,2–5,2 miljoonaa vuotta sitten) heinäarot alkoivat syrjäyttää metsiä, ja plioseenin (5,2–1,6 miljoonaa vuotta sitten) alkuun mennessä esiintyi jo aavikoita. Heinävaltaisten alueiden, kuten savannien yleistyminen vaikutti merkittävästi myös ihmisen kehitykseen.


Ravinto.
Ravinto on ainetta, jota eliöt käyttävät energianlähteenä ja rakennusmateriaalinaan. Yleensä ravinto on peräisin toisista eliöistä kuten eläimistä, sienistä tai kasveista.
Ravintoaineet.
Ravinto koostuu pääasiassa tärkeimmistä energiaravintoaineista: hiilihydraatista, proteiinista ja rasvasta. Ravinnossa tulee olla myös kivennäisaineita ja vitamiineja, jotka ovat elämälle välttämättömiä. Ruoassa on myös kuituja, joita ihmisten elimistö ei pysty pilkkomaan, vaan ne kulkevat elimistön läpi sellaisenaan puhdistaen samalla suolistoa. Alkoholi sisältää energiaa (30 kJ/g), ja usein alkoholijuomat sisältävät myös paljon sokeria.
Hiilihydraateissa, kuten sokerissa ja tärkkelyksessä, on energiaa 17 kJ/g. Perinteisen käsityksen mukaan terveessä ravitsemuksessa suurin osa energiasta tulee hitaista hiilihydraateista, joita saa esimerkiksi täysjyväriisistä ja täysjyväviljasta. Vuoden 2005 suomalaisen ravitsemussuosituksen mukaan hiilihydraateista tulisi saada 50–60 % päivittäisestä energiasta, kuitenkin niin, että puhdistettujen sokereiden määrä ei ylittäisi kymmentä prosenttia energiansaannista. Aikuisen tulisi saada myös ravintokuitua 25–35 g päivässä.
Proteiineissa, joita saa esimerkiksi lihasta, kananmunasta, kalasta ja monista palkokasveista, on energiaa 17 kJ/g eli yhtä paljon kuin hiilihydraateissa. Suomalaisen suosituksen mukaisessa terveellisessä ravitsemuksessa proteiineista saadaan 10–20 % energiasta. Elimistö käyttää proteiineja lihasten rakennusaineena sekä monessa muussa tehtävässä. Hyviä proteiinin lähteitä ovat esim. soija, liha, kananmuna ja hampunsiemenet. Hampunsiemenet on ainoa tunnettu kasvikunnan tuote, joka sisältää ihmisen kaikki tarvitsemat 20 aminohappoa. Ruoka-aineen proteiinikostumuksen laatua arvioitaessa sitä verrataan äidinmaidon pitoisuuksiin.
Rasvassa on energiaa 38 kJ/g, eli yli kaksi kertaa enemmän kuin proteiineissa ja hiilihydraateissa. Suomalaisten ravitsemussuositusten mukaan päivittäisestä energiasta n. 25–35 % tulisi saada rasvasta, jotta välttämättömien rasvahappojen saanti tulisi taattua. Ihmisen elimistö osaa käsitellä parhaiten tyydyttymättömiä rasvahappoja. Koska rasvassa on erittäin paljon energiaa, rasvaa tarvitaan tilavuutena ja painona ajatellen paljon vähemmän kuin hiilihydraatteja ja proteiineja. Suomalaisten ravitsemussuositusten mukaan veren rasva-arvojen kannalta on olennaista, että ravinnossa on tarpeeksi paljon pehmeitä rasvoja ja vähän kovia. Kovia eli tyydyttyneitä rasvahappoja on mm. punaisessa lihassa, voissa ja kookosrasvassa. Pehmeitä, tyydyttymättömiä rasvoja puolestaan sisältävät hamppu-, oliivi-, auringonkukka- ja rypsiöljy. Lisäksi kalanrasva on terveellistä ja siitä saa paljon D-vitamiinia.
Lautasmalli.
Lautasmallin mukaan lautasesta pitää ruokaillessa peittää
Suomessa lautasmalli on yleisesti hyväksytty, ja lääkärit ja kansanterveysjärjestöt suosittelevat sen käyttöä. Viralliset ravitsemussuositukset ovat kohdanneet kritiikkiä, sillä uudet tutkimustulokset ovat olleet ristiriidassa perinteisten ravintosuositusten kanssa. Lautasmallin mukaisessa ravinnonsaannissa valtaosa ravinnosta tulee hiilihydraattien muodossa. Uusien tutkimustulosten varjossa onkin kysytty onko hiilihydraatteihin perustuva ruokavalio terveellisin. Keskustelua asiasta on ollut paljon, ja moni suosiikin tänäpäivänä rasvan osuuden kasvattamista ruokavaliossa.
Harvardin ruokapyramidi.
Harvardin yliopiston tutkija Walter C. Willett on kehittänyt Willett'in mallin, ns. Harvardin ruokapyramidin, jonka mukaan pitäisi käyttää "vain vähän" sellaisia hiilihydraatteja, jotka nostavat verensokerin nopeasti. Näillä ruoka-aineilla sanotaan olevan korkea glykeeminen indeksi. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että esimerkiksi perunaa tulisi syödä huomattavasti vähemmän kuin suomalaisten suositusten mukaan tehdään. (Willett 2001) Willetin suosituksia arvioidessa tulee kuitenkin muistaa, että ruokatottumukset ja elintarvikevalikoimat Suomessa ovat hyvin erilaisia kuin Yhdysvalloissa. Esimerkiksi Suomessa perunat syödään usein keitettynä ja aterian yhteydessä, kun taas Yhdysvalloissa suositaan huomattavasti enemmän runsasenergisiä ranskalaisia tai perunalastuja.
Harvardin ruokapyramidin mukaan punaista lihaa, voita ja makeisia käytetään vain rajoitetusti.
Harvardin ruokapyramidi poikkeaa joissakin suhteissa virallisista suomalaisista ravitsemussuosituksista. Willett kritisoi esimerkiksi voimakkaasti virallisia suosituksia rajoittaa rasvan käyttöä, mikä on hänen mukaansa johtanut siihen, että ihmiset käytännössä – ainakin Yhdysvalloissa – ovat siirtyneet syömään vähärasvaisia, mutta runsaasti sokeria ja muita raffinoituja hiilihydraatteja sisältäviä ruokia. Willett'in mukaan rasvan kokonaismäärän rajoittamisen sijaan tulisi puhua vain rasvan laadusta. Transrasvoja tulisi välttää hänen mukaansa täysin ja tyydyttyneiden rasvojen määrää rajoittaa merkittävästi. Myös suomalaiset ravitsemussuositukset kehottavat suosimaan tyydyttymättömiä rasvoja.
Proteiineista suositeltavimpia ovat Willett'in mukaan kasvikunnan proteiinit, kuten pähkinät, siemenet ja palkokasvit, sekä kala. Punaisen lihan käyttöä tulisi sen sijaan hänen mukaansa rajoittaa, koska se on ”huono proteiinipakkaus” sisältäessään tyydyttynyttä rasvaa.
Aiheesta muualla.
"Useimmilla Wikipedian kirjoittajilla ei ole lääketieteellistä koulutusta. Lääketieteellisiä neuvoja kaivatessasi käänny terveydenhuollon ammattilaisten puoleen."


M.
M on latinalaisten aakkosten 13. kirjain, jonka äännearvo on bilabiaalinen nasaali. M-kirjain lausutaan suomen kielessä "äm".


Painoindeksi.
Painoindeksi () on mitta-arvo, jonka avulla voidaan arvioida ihmisen pituuden ja painon suhdetta. Painoindeksin kehitti belgialainen Adolphe Quételet n. 1830–1850.
formula_1
Painoindeksin saa laskettua myös kätevästi nelilaskimella jakamalla painon kahdesti pituudella: formula_2. Painoindeksin yksikkö on kg/m2, joka tosin usein jätetään mainitsematta. Esimerkiksi 70 kg painava 175 cm pitkä henkilö: BMI = 70 kg / (1,75 m * 1,75m) ≈ 23 kg / m2, joten esimerkkihenkilö on normaalipainoinen.
Painoindeksi on siis massa jaettuna pituuden neliöllä. Koska jakaja on pituuden neliö eikä kuutio kuten yhdenmuotoisten kolmiulotteisten kappaleiden tapauksessa olisi luonnollista, pidempien luulisi olevan suhteessa hoikempia kuin lyhyempien. Ihmiset eivät kuitenkaan kasva kaikissa suunnissa samassa suhteessa ja siksi indeksi on havaittu käyttökelpoiseksi painon indikaattoriksi terveyden kannalta. Normaalipainon indeksi on 19–25. Painoindeksi ei sellaisenaan sovi lihavuuden tai laihuuden arviointiin lapsille, vanhuksille, lyhytkasvuisille tai poikkeuksellisen lihaksikkaille.


Hiilihydraatti.
Hiilihydraatit ovat ryhmä orgaanisia yhdisteitä, jotka koostuvat hiilestä, vedystä ja hapesta. Niitä ovat esimerkiksi sokerit, kuten tärkkelys ja selluloosa. Hiilihydraatti on yksi kolmesta perusravintoaineesta ja ihmisen tärkein energianlähde. Puhtaiden hiilihydraattien empiirinen kaava on (CH2O)n.
Yksinkertaisimmat hiilihydraatit, mono- ja disakkaridit toimivat elimistössä energiaravintoaineina. Niiden varastomuodot, joka kasveissa on tärkkelys ja eläimissä glykogeeni, varastoivat elimistössä energiaa. Tärkeimmät elintarvikkeiden disakkaridit ovat sakkaroosi, laktoosi ja maltoosi. Monimutkaisemmat hiilihydraatit kuten selluloosa toimivat rakennusaineina kasveissa.
Hiilihydraattien luokittelu.
a>. Se on 6-hiilinen ja C=0-ryhmä on ketjussa eli se on "ketoheksoosi".
Kemiassa hiilihydraatit ryhmitellään sokeriyksiköiden lukumäärän mukaan monosakkarideihin, disakkarideihin, oligosakkarideihin ja polysakkarideihin sekä koostumuksen mukaan heterosakkarideihin. Monosakkarideissa on 3–7 CH2O-perusyksikköä ja ne jaetaan aldooseihin ja ketooseihin C=O -ryhmän sijoittumisen mukaan. Yksinkertaisin monosakkaridi on glyseraldehydi, jossa on kolme hiiltä, ja tavallisimpia ovat glukoosi, fruktoosi ja riboosi. Monosakkaridit nimetään hiiliatomien määrän mukaan, esimerkiksi 6-hiiliset ovat heksooseja ja 5-hiiliset pentooseja. Pyranooseissa on 6-atominen rengas ja furanooseissa 5-atominen. Glyseraldehydi kuuluu triooseihin.
Polysakkaridit voidaan jakaa homopolysakkarideihin, jotka koostuvat samanlaisista sakkaridiyksiköistä, ja heteropolysakkarideihin, joissa on erilaisia sakkaridiyksiköitä. Tärkeimpiä polysakkarideja ovat tärkkelys ja selluloosa.
Ravitsemustieteessä hiilihydraatit jaetaan sokereihin, tärkkelykseen ja ravintokuituun.
Hiilihydraatit elimistössä.
Hiilihydraatit ovat elimistömme pääasiallinen ravinnonlähde. Niistä elimistö pystyy vapauttamaan energiaa nopeasti. Hiilihydraatteja tarvitaan elimistössä kasvuun, lihastyöhön, lämmön ylläpitämiseen, aineenvaihduntaan sekä hermoston ja elinten toimintaan.
Tärkein elimistön sokeri on glukoosi, joka on aivojen yksinomainen energianlähde. Glukoosia voidaan varastoida elimistössä glykogeeniksi joko maksa- tai lihassoluihin. Maksasolujen glykogeenista pilkkoutuu tarvittaessa glukoosia elimistön ravintoaineeksi, mutta lihassolut käyttävät varastoimansa glykogeenin omiin energiatarpeisiinsa eikä sitä siis vapaudu verenkiertoon. Glukoosia voidaan valmistaa maksassa ja jonkin verran munuaisissa maitohaposta, aminohapoista sekä rasvojen glyseroliosasta. Eläinsolu ei voi valmistaa glukoosia rasvahapoista, vaan niistä muodostuu ketoaineita, joita aivot ja sydänlihas voivat käyttää ravinnokseen.
Hiilihydraattien pilkkominen elimistössä.
Hiilihydraatteja pilkkovia entsyymejä on elimistössä useita. Ihminen pystyy käyttämään hyväkseen tärkkelystä ja sokereita, muttei selluloosaa, sillä ihmiseltä puuttuvat sen hajotukseen tarvittavat entsyymit. Suussa tärkkelyksen hydrolyysin aloittaa syljen amylaasi, jota on vain suurten sylkirauhasten erittämässä seroosissa syljessä. Tärkkelyksen pilkkominen maltoosiksi jatkuu pohjukaissuolessa, jossa on haiman erittämää amylaasia. Myös ohutsuolen seinämästä erittyy hiilihydraatteja pilkkovia entsyymejä, jotka ovat disakkaridaaseja. Maltoosia pilkkoo maltaasi kahdeksi glukoosimolekyyliksi. Laktoosia pilkkoo laktaasi glukoosiksi ja galaktoosiksi. Sakkaraasi puolestaan pilkkoo sakkaroosia glukoosiksi ja fruktoosiksi. Nämä monosakkaridit siirtyvät ohutsuolen seinämän läpi verenkiertoon.
Glykogeenin pilkkoutumisen saa maksassa aikaan glukagoni ja lihaksessa adrenaliini. Hydrolyysin sijaan glykogeeni pilkkoutuu fosforolyyttisesti, eli glukoosiyksiköiden väliin sitoutuu vesimolekyylin sijasta fosforihappo. Näin saadaan glukoosi-1-fosfaattia, joka voidaan syöttää glykolyysiin.
Hiilihydraattien tarve ja saanti.
Valtion ravitsemusneuvottelukunnan suositusten mukaan päivittäisen ravinnon energiasta 50–60 E% saisi olla hiilihydraattiperäistä (mukana ei ole ravintokuitua) eikä puhdistettujen sokereiden määrän tulisi olla yli 10 E%. Suomalaiset saavat imeytyviä hiilihydraatteja keskimäärin: naiset 195 g/vrk ja miehet 249 g/vrk, mikä vastaa päivittäisestä energiansaannista naisilla 50,2 E% ja miehillä 47,1 E%. Suosituksiin verrattuna sakkaroosin (eli tavallisen sokerin) saanti saisi olla pienempi. Leipä on keskeinen hiilihydraattien lähde suomalaisilla. Muita huomattavia lähteitä ovat muut leivontatuotteet, hedelmät ja marjat, peruna, maitotuotteet sekä makeiset.


Proteiini.
Proteiini eli valkuaisaine on aminohappoketjusta koostuva orgaaninen yhdiste tai usein monen toisiinsa liittyneen aminohappoketjun muodostama kompleksi. Proteiinit kuuluvat perusravintoaineisiin rasvojen ja hiilihydraattien kanssa. Lähes kaikilla tunnetuilla eliöillä proteiineja muodostavat samat 20 aminohappoa. Aminohapot ovat sitoutuneet toisiinsa peptidisidoksin. Aminohappoketjuja kutsutaan myös polypeptideiksi. Muutaman aminohapon ketju on oligopeptidi. Aminohappoketjujen katsotaan aina alkavan siitä päästä, jossa on vapaa aminoryhmä (nk. N-pää tai N-terminus) ja loppuvan päähän, jossa on vapaa karboksyyliryhmä (nk. C-pää tai C-terminus). Proteiinit löysi Gerardus Johannes Mulderin (hollantilainen kemisti, 1802–1880) vuonna 1835.
Entsyymit ovat proteiineja, jotka katalysoiva kemiallisia reaktioita.
Proteiinien tehtäviä.
Proteiinit ovat kaikkien solujen rakennusainetta. Niitä on useimpien solujen kuivamassasta yli 50 %. Rakennusaineina olemisen lisäksi proteiinit suorittavat lähes kaikki solun toiminnot ja ovat siten välttämättömiä elintoiminnoille. Proteiineja tarvitaan elimistössä sen typpi-, neste-, happo-, emäs- sekä kaliumin ja natriumin tasapainon ylläpitämiseen. Proteiinit mahdollistavat solujen liikkumisen, yhteenliittämisen, signaalivälityksen ja immuunipuolustuksen. Ne myös säätelevät geenejä eli toimivat transkriptiotekijöinä. Jotkin proteiinit toimivat entsyymeinä.
Solukalvoissa sijaitsevat proteiinit toimivat kanavina ja pumppuina, joiden avulla kontrolloidaan pienten molekyylien kulkua solusta ulos ja sisään soluun, sekä reseptoreina, jotka välittävät viestejä solun ulkopuolelta solun sisälle. Proteiinit voivat olla ikään kuin molekulaarisia koneita: Solunsisäiset moottoriproteiinit, esimerkiksi kinesiini, huolehtivat molekyylien kuljetuksesta sytoplasmassa ja topoisomeraasit kykenevät muuttamaan DNA:n rakennetta. Proteiinit voivat erikoistua moniin vaihteleviin tehtäviin: Vasta-aineiksi mahdollistamaan elimistölle vieraiden kappaleiden ja solujen, esimerkiksi bakteerien ja virusten, tuhoamisen, toksiineiksi, hormoneiksi, kuten insuliini ja glukagoni, jäätymisenestoproteiineiksi, soluväliaineen elastisiksi säikeiksi tai luminesenssin lähteiksi. Proteiineja muodostuu elimistössä DNA:n koodaamina aminohapoista translaatiossa.
Proteiinit ravinnossa.
Proteiinit ovat myös tärkeitä ravintoaineita, joita ihmisen täytyy saada ruokavaliosta lihasmassan ylläpitämiseksi sekä proteiinin aiheuttamien puutostilasairauksien välttämiseksi. Ihmisille on selvitetty proteiinin saantisuositus, mikä kertoo sen kuinka paljon ihmisen tulisi saada proteiinia ravinnosta vuorokaudesta.
Eniten proteiineja sisältävät juusto, kala, palkokasvit, liha, kana, kananmunat ja pähkinät. Myös maito ja maitotuotteet ovat tärkeitä proteiininlähteitä. Usein ihmiset saavat kuitenkin valtaosan proteiinista erilaisista viljatuotteista, kuten leivästä ja pastasta. Kaikki kasvikset sisältävät proteiinia, mutta tuoreissa hedelmissä proteiinien osuus on melko alhainen. Proteiinien ravitsemuksellinen laatu määritellään niiden sisältämien aminohappojen mukaan.
Proteiinien liian vähäisestä saannista voi olla vakavia seurauksia. Esimerkiksi kehitysmaissa yleinen kvasiorkor on pienillä lapsilla esiintyvä proteiinin puutteellisesta saannista aiheutuva vakava sairaus. Toinen tunnettu proteiinin puutostauti marasmi johtuu riittämättömästä energian ja proteiinin saannista. Oireina ovat lihasten heikkeneminen, kasvun pysähtyminen sekä kehon kyvyttömyys säilyttää lämpöä.
Liiallinen proteiinien syönti lisää janontunnetta ja virtsaneritystä, mikä saattaa rasittaa munuaisia ja aiheuttaa kehon kuivumista.
Proteiinien tarve vaihtelee yksilöllisesti, esimerkiksi iän ja liikuntatottumusten mukaan. Kehonrakentajat ja urheilijat joutuvat syömään proteiinia normaalia enemmän, sillä rasittuneet lihakset eivät kehity ilman proteiinia. Valtion ravitsemusneuvottelukunnan suositusten mukaan proteiinin osuus energiansaannista tulisi olla noin 10–20 E%. Työikäiseen väestöön kuuluvan keskimääräiset 1888 kilokaloria nauttivan henkilön pitäisi siten saada päivittäin 47–93 grammaa proteiinia. Proteiinien osuus työikäisten suomalaisten energiansaannista on nykyisin 17 prosenttia. Naiset saavat ravinnosta proteiinia keskimäärin 67 grammaa päivässä ja miehet 89 grammaa. Vanhukset tarvitsevat keski-ikäisiä enemmän proteiineja eli 80–100 grammaa päivässä. Suomalaiset saavat proteiinin suurimmaksi osaksi liharuoista, maitovalmisteista sekä vilja- ja leivontatuotteista.
Rakenne.
Edellä mainittujen rakenteiden lisäksi löyhempänä rakenteena voidaan pitää erilaisia proteiinien muodostamia toiminnallisia komplekseja, kuten DNA:n replikaatiosta vastaava kompleksi. Kompleksin osat ovat erillisiä proteiineja.
Proteiinit ovat niin pieniä, ettei niiden rakennetta voida tutkia tavallisella valomikroskoopilla. Proteiinien tai proteiinikompleksien karkea rakenne voidaan selvittää elektronikryomikroskopialla. Proteiinien atomitason rakenne saadaan selville röntgenkristallografialla tai ydinmagneettisella resonanssispektroskopialla (NMR-spektroskopia). Proteiinien röntgenkristallografista tutkimusta varten proteiini on kiteytettävä, mikä on usein työlästä ja vaikeaa. Kiteytetyn proteiinin muoto voi lisäksi olla erilainen kuin luonnollisessa tilassa. NMR-tekniikassa proteiinit ovat vapaita liikkumaan toisin kuin kiteessä, mutta sillä saadaan selville vain pienten proteiinien tai peptidien rakenne tarkasti. Rakennetta voidaan myös estimoida erilaisten ohjelmien avulla, kun aminohapposekvenssi tunnetaan.
Proteiinien kolmiulotteiset rakenteet tallennetaan Protein Data Bank -tietokantaan.
Proteiinien denaturaatio.
Proteiinit menettävät rakenteensa eli denaturoituvat, jos ne joutuvat niille epäsuotuisiin oloihin, esimerkiksi kuumaan lämpötilaan tai hyvin happamiin tai emäksisiin olosuhteisiin. Myös alkoholit ja suuri suolapitoisuus voivat denaturoida proteiineja. Proteiinien denaturoituessa ne menettävät funktionsa ja toimintakykynsä. Denaturaatio voi olla pysyvää tai väliaikaista. Ihmisen proteiinit voivat denaturoitua, jos elimistön lämpötila nousee yli 42 asteeseen. Denaturaation vastareaktio on renaturaatio, jossa proteiinit saavat takaisin rakenteensa. Yli 42 asteen kuume aiheuttaa ihmiskehon proteiinien denaturoitumista, kuume harvoin kohoaa näin korkeaksi, mutta sellaisessa tapauksessa potilasta täytyy jäähdyttää esimerkiksi asettamalla hänet kylmävetiseen kylpyammeeseen. Aivojen proteiinien denaturoituminen vaikuttaa pysyvästi ihmisen aivotoimintaan.
Denaturaatiota käytetään hyväksi ruoan, muun muassa juustojen, lihan ja kananmunien, valmistuksessa.


Ptolemaios I.
Ptolemaios I Soter (367 eaa. – 283 eaa.) oli makedonialainen kenraali ja Egyptin kuningas vuosina 305 eaa. - 283 eaa. Hän oli yksi Aleksanteri Suuren seuraajista eli diadokeista.
Ptolemaios oli Aleksanteri Suuren kenraali ja yksi hänen seitsemästä henkivartijastaan. Aleksanterin kuoltua vuonna 323 eaa. hänen veljestään Filippos III:sta tuli nimellinen kuningas ja Ptolemaioksesta Egyptin satraappi.
Alkoi pitkä sotaisa kausi jonka aikana Ptolemaios yritti vakiinnuttaa valtaansa Egyptissä. Ensimmäiseksi hän joutui puolustautumaan virallista hallitsijaa Perdikkasia vastaan, joka kuoli yrittäessään valloittaa Egyptin vuonna 321 eaa. Ptolemaios laajensi valtakuntaansa valloittamalla Palestiinan ja saamalla Kyproksen valtaansa. Vuonna 315 eaa. Ptolemaios taisteli Vähän-Aasian hallitsijaa Antigonos I:tä vastaan. Vuonna 311 eaa. solmittiin rauha ja Palestiina evakuoitiin. Nimellinen kuningas Aleksanteri IV murhattiin pian tämän jälkeen.
Vuonna 309 eaa. Ptolemaios johti laivaston Kreikkaa kohti. Hän valtasi Korintin, Sikyonin ja Megaran. Samalla Antigonoksen poika Demetrios valtasi Kyproksen ja vangitsi Ptolemaioksen veljen Menelaoksen. Antigonos ja Demetrios alkoivat nyt kutsua itseään kuninkaiksi. Ptolemaios, Kassandros, Lysimakhos ja Seleukos seurasivat perässä. Vuonna 306 eaa. Antigonos yritti vallata Egyptin mutta epäonnistui ja vuonna 302 eaa. Ptolemaios sai taas vallattua Palestiinan. Vuonna 301 eaa. Lysimakos ja Seleukos löivät Antigonoksen lopullisesti Ipsoksen taistelussa.
Vuonna 285 eaa. Ptolemaios luopui kruunustaan ja uudeksi kuninkaaksi tuli hänen poikansa Ptolemaios II. Ptolemaios kuoli vuonna 283 eaa.
Ptolemaios kirjoitti omiin kokemuksiinsa perustuvan kirjan Aleksanteri Suuren sotaretkistä. Kirja ei ole säilynyt nykypäivään asti, mutta Arrianos käytti sitä lähteenä kun hän kirjoitti oman kirjansa vuonna 140.
Perhesuhteet.
Ptolemaios oli naimisissa ainakin neljä kertaa ja hänellä oli monia muita naissuhteita. Ensimmäinen tunnettu suhde oli kuuluisan ateenalaisen "hetairan", Thaiin kanssa. Pari avioitui Aleksanteri Suuren kuoleman jälkeen ja sai kolmen lasta, Lagos, Leontiskos ja Irene. Ptolemaios meni myös naimisiin persialaisen Artabazoksen tyttären Artakaman kanssa vuonna 324 eaa. Ptolemaioksen kolmas avioliitto oli Antipatroksen tyttären Eurydike I:n kanssa. Eurydiken kanssa Ptolemaioksella oli ainakin kolme lasta, Ptolemaios Keraunos, Ptolemais ja Lysandra. Eurydiko oli luultavasti myös Ptolemaioksen kahden pojan, Meleagroksen ja Argaeuksen äiti. Ptolemaioksen kolmas avioliitto oli Eurydiken serkun Bearnike I:n kanssa. Tässä avioliitossa syntyi kolme lasta Ptolemaios II, Arsinoë II ja Filotera. Bearniken kolmesta lapsesta (Magas, Antigone ja Theoksena) hänen aikaisemmasta avioliitostaan tuli myös kuninkaallisen perheen jäseniä.


Rasva.
Rasva on glyserolin ja pitkäketjuisten rasvahappojen (R>C14) triesteri.Rasvat ovat orgaanisia yhdisteitä, jotka syntyvät rasvahappojen eli pitkäketjuisten karboksyylihappojen esteröityessä glyserolin kanssa. Niitä esiintyy luonnossa sekä kasvi- että eläinkunnassa. Kasveissa niitä on tavallisimmin siemenissä, eläimissä varsinkin ihon alla ja sisäelinten ympärillä. Eläinrasvat ovat yleensä huoneenlämmössä kiinteitä aineita, mutta useimmat kasvirasvat nesteitä, jolloin niitä tavallisimmin sanotaan kasviöljyiksi. On kuitenkin olemassa myös kiinteitä kasvirasvoja, esimerkiksi kookosrasva.
Glyseroli on sama kaikissa rasvoissa, mutta rasvamolekyyleissä esiintyviä rasvahappoja on useita, ja niillä on eroa molekyylin pituudessa sekä tyydyttyneisyydessä. Erilaisia rasvahappoja tunnetaan noin 100, joista 40 esiintyy yleisesti. Palmitiinihappo (C16) ja steariinihappo (C18) ovat tyydyttyneistä rasvahapoista kaikkein yleisimmät. Yleisin kertatyydyttymätön rasvahappo on oleiinihappo, monityydyttymättömistä yleisin on linolihappo (molemmat C18). Rasvahapon hiiliketju on usein haaroittumaton ja koostuu parillisesta määrästä (12,14...,20) hiiliatomeja, joista yksi on karboksyyliryhmässä COOH. Niinpä esimerkiksi steariinihapon kemiallinen kaava on C17H35COOH, tyydyttämättömissä rasvahapoissa vetyatomeja on kaksoissidosten vuoksi vähemmän. Mahdollisilla kaksoissidoksilla on useimmissa rasvahapoissa "cis"- tai Z-isomeria, transrasvoissa kuitenkin "trans"-isomeria.
Rasvat ovat vähemmän happipitoisia kuin hiilihydraatit, ja ne sisältävät noin kuusi kertaa niin paljon energiaa kuin vastaava massa glykogeenia. Rasvan energiapitoisuus on noin 38 kilojoulea grammaa kohti. Eläimet, myös ihminen, käyttävätkin rasvaa energiavarastona, joksi myös ravinnon hiilihydraatit elimistössä muuttuvat. Jos niitä kertyy elimistöön huomattavasti normaalia enemmän, on kyseessä lihavuus.
Ravintorasvat sisältävät yleensä myös välttämättömiä rasvahappoja sekä rasvaliukoisia vitamiineja eli A-, D-, E- ja K-vitamiineja.
Rasvan eurofood-yksikkö on FAT ja mittayksikkö gramma.
Kemialliset ominaisuudet.
Rasva on lipidi, eli se liukenee huonosti veteen, mutta liukenee hyvin poolittomiin orgaanisiin liuottimiin. Tyydyttymättömien rasvojen sulamispisteet ovat tyydyttymättömien rasvahappojen tapaan alhaisempia kuin tyydyttyneiden. Tämä on seurausta tyydyttymättömien rasvojen rasva-asyylien kaksoissidosten mutkista, jotka haittaavat triglyseridi-molekyylien pakkautumista kiteiksi.
Solujen rasvat.
Solujen rasvat voidaan jakaa kolmeen luokkaan: fosfolipidit, glykolipidit ja kolesteroli. Fosfolipidit koostuvat yhdestä tai kahdesta rasvahappohännästä, glyserolirungosta ja fosforyloituneesta alkoholiketjusta. Glyserolirungon voi korvata myös monimutkaisempi alkoholi, sfingosiini. Fosfolipidit erotellaankin toisistaan alkoholisivuketjun mukaan. Glykolipidit, kuten nimi jo kertoo, on rasva joka sisältää sokerin. Glykolipideissä on rankana aina sfingosiini, johon on kiinnittynyt sokeri tai sokereita. Kolesteroli puolestaan on rasva, joka pohjautuu steroideihin, rakentuen neljästä hiilirenkaasta, jonka toisessa päässä on hydroksyyliryhmä ja toisessa rasvahappohäntä.
Rasvan tarve ja saanti.
Valtion ravitsemusneuvottelukunnan suositusten mukaan aikuisilla ja yli 2-vuotiailla lapsilla kokonaisrasvan osuus energiansaannista tulisi olla 25-35 E%. Alle 2-vuotiailla suositus vaihtelee iän mukaan. Lisäksi eri rasvahapoilla kuten monityydyttymättömillä rasvahapoilla, cis-kertatyydyttämättömillä rasvahapoilla, transrasvahapoilla ja tyydyttyneillä rasvahapoilla on omia saantisuosituksiaan.
. Suomalaiset saavat rasvaa keskimäärin: naiset 58 g/vrk ja miehet 83 g/vrk eli energiasta naiset 31,2 E% ja miehet 33,1 E%. Saanti
vastaa kokonaismäärän osalta suosituksia, mutta laatu voisi olla parempikin. Suomalaiset saavat rasvan pääosin liharuoista, vilja- ja leivontatuotteista sekä ravintorasvoista. Maitovalmisteet (ml. juusto) ovat myös huomattava rasvan lähde..


G.
G on latinalaisten aakkosten seitsemäs kirjain. Länsimaisessa aakkostossa pienellä G-kirjaimella on merkki g. G-kirjaimen nimi on suomen kielessä "gee". Suomessa kirjain 'g' esiintyy yhtäältä vierasperäisissä sanoissa soinnillisen velaariklusiilin merkkinä, toisaalta kirjainyhdistelmässä "ng", joka merkitsee velaarista nasaalia eli ns. äng-äännettä.
Historia.
Latinalainen aakkosto ei varhaisimmassa muodossaan tuntenut G:tä. Kreikan gammasta (Γ) juontuvalla C:llä merkittiin sekä soinnitonta velaariklusiilia [k] että sen soinnillista vastinetta Soinnillinen velaariklusiili. Noin 200-luvulla eaa. näille kuitenkin todettiin haluttavan erilliset kirjaimet. Päädyttiin ratkaisuun lisätä C:hen poikkiviiva soinnillisen klusiilin merkiksi. Tämä ratkaisu mahdollisti aiempien kaiverrusten korjailemisen.
Myöhemmin G on eri kielissä saanut muita äännearvoja niiden historiallisen kehityksen aikana tapahtuneiden äänteenmuutosten vuoksi. Palatalisaation myötä jo kansanlatinassa lienee tunnettu etuvokaalien ("i e") edellä äänneasu postalveolaarisena affrikaattana [dʒ], joka edelleen esiintyy italiassa. Ranskassa ja portugalissa tämä äänne on yksinkertaistunut frikatiiviksi [ʒ], ja vielä pidemmälle se on kehittynyt espanjassa, jossa se on menettänyt soinnillisuutensa ja takaistunut jälleen velaariseksi: [x]; amerikanespanjan murteissa jopa [h]. Kaikki nämä äänteet kuitenkin kirjoitetaan mainituissa kielissä edelleen G-kirjaimella.
Latinalaisen aakkosiston omaksuneiden kielten joukossa muutoksia ovat mm. puolivokaalinen äänneasu [j] ruotsissa myöhemmän, erillisen palatalisaation myötä ja soinniton [k] islannissa.
Näistä erillään tulee pitää ne tapaukset, joissa G:lle on asetettu eroava äännearvo jo kielen kirjoitusjärjestelmää luotaessa, esim. fidžin velaarinen nasaali [ŋ].


Keuhkot.
Keuhkot () ovat kaksi elintärkeää elintä (yhdellä keuhkolla voi tulla toimeen, mutta ilman molempia keuhkoja ei), jotka kuuluvat hengityselimiin; muita osia ovat ylä- ja alahengitystiet. Ylähengitysteihin kuuluvat nenä sivuonteloineen, nielu ja kurkunpää. Alahengitysteihin kuuluvat henkitorvi, pääkeuhkoputket ja näistä haarautuvat pienemmät keuhkoputket.
Keuhkojen toiminta.
Keuhkojen tehtävä on tuoda elimistöön soluhengityksessä tarvittavaa happea ja poistaa soluhengityksen tuottamaa hiilidioksidia. Tätä tapahtumaa kutsutaan hengittämiseksi.
Keuhkot kuuluvat myös erityselimiin, koska ne poistavat elimistöstä hiilidioksidin lisäksi muitakin kaasumaisia kuona-aineita. Rintakehä ympäröi keuhkoja, alapuolella on pallealihas ("diaphragma"). Kun pallea jännittyy, lihas vetäytyy alemmas ja keuhkoihin muodostuu alipaine, jolloin keuhkoihin virtaa ilmaa. Normaalissa uloshengityksessä ei tarvita lihasten työtä, vaan keuhkot palautuvat alkuperäiseen muotoonsa omaa kimmoisuuttaan. Ihminen hengittää vuorokauden aikana tuhansia litroja ilmaa.
Keuhkokudos.
Keuhkot muodostuvat lohkoista, joihin jokaiseen tulee oma keuhkoputkensa. Ihmisen vasen keuhko jakautuu kraniaaliseen ja kaudaaliseen lohkoon, oikea keuhko jakautuu kraniaaliseen ja kaudaaliseen lohkoon sekä keskilohkoon. Märehtijöillä, sialla ja lihansyöjillä vasen keuhko jakautuu kraniaaliseen ja kaudaaliseen lohkoon, joista kraniaalinen lohko jakautuu edelleen kraniaaliseen ja kaudaliseen osaan. Oikea keuhko näillä eläinlajeilla jakautuu kraniaaliseen ja kaudaaliseen lohkoon sekä keski- ja välilohkoon. Hevosella vasen keuhko jakautuu kraniaaliseen ja kaudaaliseen lohkoon. Oikea keuhko jakautuu kraniaaliseen ja kaudaaliseen lohkoon sekä pieneen välilohkoon. Lohkot erottaa toisistaan sidekudoksinen väliseinä.
Keuhkojen sisäpinnalla on keuhkoportiksi kutsuttu alue, jonka kautta keuhkoihin kulkevat keuhkoputket ja verisuonet. Keuhkoportin alueella on myös runsaasti imusolmukkeita.
Keuhkopussi.
Keuhkoja ympäröi umpinainen kaksilehtinen keuhkopussi ("pleura"), joka vähentää hengitysliikkeiden aikana syntyvää kitkaa. Keuhkopussin sisempi lehti myötäilee keuhkokudoksen reunaa, kun taas ulompi lehti on kiinnittynyt rintaontelossa keuhkoja ympäröiviin rakenteisiin, kuten kylkivälilihaksiin. Ulomman ja sisemmän lehden väliin jää keuhkopussinontelo eli pleuratila, jossa vallitsevan pienen alipaineen ansiosta keuhkopussin lehdet pysyvät toisiaan vasten. Tämän vuoksi rintakehän tilavuuden laajeneminen sisäänhengityksen yhteydessä laajentaa myös itse keuhkojen tilavuutta.
Ns. ilmarinta on tila, jossa keuhkopussinontelon alipaine syystä tai toisesta katoaa. Seurauksena on hengityksen huomattava vaikeutuminen, kun rintakehän laajeneminen sisäänhengityksen yhteydessä ei johdakaan keuhkojen laajenemiseen.
Keuhkoputket.
Kumpaankin keuhkoon johtaa oma pääkeuhkoputkensa, jotka kulkevat sisään keuhkonportiksi kutsutun alueen kautta. Pääkeuhkoputket haarautuvat keuhkoputkiksi, keuhkoputket ilmatiehyiksi ja ilmatiehyet keuhkorakkuloiksi eli alveoleiksi, joissa kaasujen vaihto hengitysilman ja veren välillä tapahtuu. Ihmisellä on noin 300 miljoonaa keuhkorakkulaa.
Keuhkoputkien seinämä muodostuu sileästä lihaksesta ja sidekudoksisesta tukirakenteesta. Kaikkein pienimpien keuhkoputkenhaarojen ympärillä ei ole lainkaan sileälihaskerrosta. Pääkeuhkoputkissa taas sileää lihasta ja sidekudosta suojaa lisäksi ohut lasirustoa oleva kerros.
Keuhkojen verenkierto.
Koska keuhkojen tehtävä on suorittaa kaasujen vaihtoa veren ja hengitysilman välillä, koko verenkierrossa kiertävä verimäärä kulkee keuhkojen kautta. Sydämen oikeasta kammiosta lähtevää, keuhkojen kautta kulkevaa ja sydämen vasempaan eteiseen palaavaa verenkiertoelimistön osaa kutsutaan usein pieneksi verenkierroksi; siinä valtimoissa eli tuovissa suonissa on elimistön kudoksista tulevaa vähähappista verta, ja laskimoissa eli vievissä suonissa on happipitoista verta.
Pienen verenkierron päävaltimot eli keuhkovaltimot haarautuvat siis sydämen oikeasta kammiosta ja kulkevat keuhkoihin keuhkonportin kautta. Sisällä keuhkoissa valtimot haarautuvat pienemmiksi valtimoiksi, siten, että kutakin keuhkoputkenhaaraa seuraa vierellä oma valtimon haaransa. Saavuttaessaan keuhkorakkulat valtimot muodostavat hiussuoniverkoston, joka ympäröi ohutseinäisiä keuhkorakkuloita. Kaasujen vaihto tapahtuu juuri veren kulkiessa hiussuonien läpi. Hiussuonet kuroutuvat yhteen laskimoiksi, joista muodostuvat edelleen keuhkolaskimot. Myös keuhkolaskimot kulkevat keuhkoportin kautta, ja kuljettavat lopulta hapekkaan veren sydämen vasempaan eteiseen.
Koska pienen verenkierron kautta keuhkoihin tuleva veri on kudoksissa kiertäessään luovuttanut valtaosan ravinteistaan, tätä kautta tuleva veri ei riitä tyydyttämään keuhkokudoksen omaa energiantarvetta. Siksi keuhkoihin tulee myös ohuita valtimonhaaroja isosta verenkierrosta. Niiden kautta keuhkot saavat riittävästi ravinteita toimintansa ylläpitämiseen.
Keuhkojen tilavuudet.
Keuhkojen tilavuutta mitataan spirometrillä. Spirometrillä saadaan selville FVC- ja FEV1-arvot. FVC (nopea vitaalikapasiteetti) kuvaa uloshengitetyn ilman maksimi-ilmamäärää. FVC- arvo kertoo myös keuhkojen koosta eli tilavuudesta. PEF-mittarilla mitataan ilman maksimivirtausta.
Keuhkotaudit.
Keuhkosyöpä on yksi yleisimmistä keuhkosairauksista. Merkittävin syy keuhkotauteihin on tupakan polttaminen.
Astma on keuhkoputkien limakalvojen tulehdussairausvyyhti. Sen aiheuttaa virheellinen puolustusreaktion aktivoituminen joka aiheuttaa keuhkojen toiminnan häiriöitä, kuten tulehduksia ja erityisesti keuhkoputkien ahtautumista mikä vaikeuttaa ulos- ja sisäänhengitystä. Astma voi liittyä allergiaan tai olla sisäsyntyistä.
Muita sairauksia ovat idiopaattinen keuhkofibroosi, ilmarinta, infektioastma, keuhkoahtaumatauti,
keuhkolaajentuma, keuhkoparenkyymisairaudet, keuhkopussitulehdus,
keuhkoputkentulehdus, keuhkoödeema, pölykeuhko, rasitusastma, SARS ja
äkillinen hengitysvaikeusoireyhtymä.
Keuhkoja voidaan tutkia röntgentutkimuksilla ja tähystämällä. Keuhkoputken tähystämistä kutsutaan bronkoskopiaksi.


Filesystem Hierarchy Standard.
Filesystem Hierarchy Standard (FHS) eli "standardi tiedostohierarkiasta" määrittelee joukon hakemistoja ja niiden pääasiallisen käyttötarkoituksen. Linuxissa ja muissa POSIX-järjestelmissä tiedostojärjestelmä noudattaa standardia melko tarkasti.
FHS:n mukaisessa tiedostojärjestelmässä kaikki tiedostot ja hakemistot on tallennettu juurihakemiston ("/") alle, vaikka ne olisivat erillisillä fyysisillä laitteilla. Hakemistorakenne on määritelty paljon tarkemmin kuin esimerkiksi eri Windows-käyttöjärjestelmissä. Se mahdollistaa mm. ohjelmien asennuksen ja päivityksen ilman kysymyksiä ennalta sovittuihin hakemistoihin.


Psykoosi.
Psykoosi on vakava mielenterveyden häiriö, jossa henkilön todellisuudentaju hämärtyy ja vääristyy usein karkealla tavalla siten, että henkilöllä on huomattavia vaikeuksia erottaa tosi epätodesta. Termiä psykoosi käytetään psykiatriassa usein synonyyminä termille mielisairaus. Psykoosi voi joskus laueta vaikean järkytyksen eli traumaattisen tapahtuman seurauksena (esimerkiksi omaisen kuolema) tai elimellisestä syystä. Myös pitkäaikainen unettomuus, päihteen tai lääkeaineen käyttö tai niistä vieroittautuminen voi joskus johtaa psykoosiin. Suomessa käytetään ICD-10-tautiluokitusta, jossa on määritelty diagnostiset kriteerit eri syistä johtuvalle psykoottiselle oireilulle. Psykoottisia oireita ja kokemuksia ilmenee monissa psykiatrisissa sairauksissa. Pitkäaikaisista psykoottisista sairauksista tavallisin on skitsofrenia, joka johtaa usein työkyvyttömyyteen. Mielialapsykooseissa mielialaoireet hallitsevat sairaudenkuvaa, ja psykoottiset oireet ovat lyhytkestoisempia ja usein ohimeneviä. Lapsuuden ja nuoruusiän psykoosit saatetaan sekoittaa autismin tai Aspergerin oireisiin.
Aistiharhat, oudot tunnekokemukset ja niiden selityksiksi muodostuvat harhaluulot vääristävät todellisuutta ja aiheuttavat usein ongelmia ihmissuhteissa. Oudot ja usein pelottavat kokemukset voivat johtaa siihen, että henkilön kyky ilmaista tunteitaan heikkenee, hän vetäytyy ihmissuhteista tai eristäytyy omaan sisäiseen maailmaansa. Joskus, mutta harvoin, psykoottiset oireet aiheuttavat aggressiivista tai impulsiivista käyttäytymistä. Psykoosia sairastavilla on myös muita oireita, kuten pelkoja, ahdistusta, masennusta ja unettomuutta. Psykoottinen häiriö ei välttämättä vaikuta kaikkeen psyykkiseen toimintaan, joten joillakin elämän alueilla henkilö voi suoriutua normaalilla tavalla. Psykoosin hoito koostuu erilaisista psykoterapeuttisista hoidoista, sosiaalisesta kuntoutuksesta ja lääkehoidosta.
Ennakko-oireet.
Ennakko-oireiden tunnistamisesta on hyötyä etenkin uusiutuvissa psykooseissa, jolloin henkilö voi oppia tunnistamaan ne oireet, jotka ennakoivat psykoottisia oireita. Näin henkilö voi hakea oloonsa apua ennen kuin sairauden vaihe pahenee psykoosiin. Psykoosia sairastamattomien ei ole syytä kiinnittää tällaisin ennakko-oireisiin liiaksi huomiota, koska oireet ovat ajoittain hyvin tavallisia jokaiselle.
F20 Skitsofrenia, joka on haitallisin yleinen psykoottinen häiriö.
Skitsofreenisille häiriöille ovat tyypillisiä syvät ajattelun ja havaintokyvyn vääristymät sekä tunnetilojen asiaankuulumattomuus tai latistuminen. Tajunnan selkeys ja älylliset kyvyt tavallisesti säilyvät, tosin vajauksia tiedon käsittelyssä saattaa ajan kuluessa kehittyä. Häiriö vaikuttaa syvästi henkilön kokemukseen itsestään, yksilöllisyydestään ja itsenäisyydestään. Henkilö tuntee usein, että muut tietävät tai jakavat hänen intiimeimmät ajatuksensa, tunteensa ja toimintonsa. Hänelle saattaa kehittyä tilannetta selittäviä harhaluuloja, usein erikoisella tavalla vaikuttavien luonnollisten tai yliluonnollisten voimien olemassaolosta ja vaikutuksista hänen ajatuksiinsa ja toimintoihinsa. Henkilö voi ajatella ja kokea olevansa kaikkien tapahtumien keskipiste. Aistiharhat, erityisesti kuuloharhat, ovat tavallisia ja ne voivat kommentoida henkilön käytöstä tai ajatuksia. Aistihavainnot ovat yleensä vääristyneet myös muilla tavoin: värit tai äänet saattavat tuntua epätavallisen voimakkailta tai muuten muuttuneilta ja merkityksettömät tavallisiin asioihin liittyvät seikat tuntua erityisen tärkeiltä.
Hämmentyneisyys on skitsofreenisen häiriön alusta saakka tavallista. Se liittyy usein uskomukseen, että jokapäiväiset tapahtumat sisältävät erityisiä, usein pahaenteisiä, juuri potilaalle tarkoitettuja merkityksiä. Tyypillisessä skitsofreenisessä ajattelun häiriössä kokonaisuuden kannalta merkityksettömät seikat, jotka tavallisesti torjutaan, hallitsevat mieltä tilanteen kannalta merkityksellisten ja asianmukaisten seikkojen sijasta. Näin potilaan ajattelusta tulee epämääräistä, outoa ja epäselvää ja hänen puheestaan joskus muille käsittämätöntä. Potilaan ajatuksenkulussa on yleisesti taukoja, ylimääräisiä seikkoja voi tunkeutua ajatusten väliin ja hän voi kokea, että jokin ulkopuolinen tekijä ottaa ajatuksia pois mielestä. Tunteet saattavat puuttua, ne voivat ailahdella tai olla tilanteeseen sopimattomia. Ailahtelevuus voi ilmetä vitkasteluna, outona kielteisyytenä tai täydellisenä pysähtymisenä. Myös katatonian esiintyminen on mahdollista.
Häiriö voi alkaa äkillisesti voimakkain oirein tai vaivihkaa lisääntyvinä outoina ajatuskulkuina ja käytöksen muuttumisena. Häiriön kulku vaihtelee eikä se suinkaan välttämättä ole krooninen ja rappeuttava (viidettä merkkiä käytetään sairauden kulun määrittelyssä). Osa potilaista paranee täysin tai lähes täysin. Sosiaaliset tekijät ja kulttuuri voivat vaikuttaa ennusteeseen. Häiriötä esiintyy suunnilleen yhtä paljon naisilla ja miehillä, mutta naiset sairastuvat keskimäärin myöhemmin ja heidän ennusteensa on hiukan parempi.
Skitsofreniadiagnoosia ei pitäisi tehdä, jos henkilöllä on runsaasti masennuksen tai manian oireita, jollei ole selvää, että skitsofreeniset oireet ovat esiintyneet ennen mielialahäiriötä. Skitsofreniaa ei pitäisi diagnosoida myöskään ilmeisen aivosairauden eikä myrkytys- tai vieroitusoireiden aikana.
G1. Vähintään yksi oireyhtymistä tai oireista, jotka on alla lueteltu kohdissa 1.a-d vähintään kaksi oireista, jotka on alla lueteltu kohdissa 2.a-d, ilmenee suurimman osan aikaa (tai jonkin aikaa useimpien päivien aikana) vähintään yhden kuukauden
Poikkeavia kokemuksia ja käyttäytymistä diagnostisesti arvioitaessa, on tärkeää muistaa kulttuurin tai erityisen alakulttuurin tai mahdollisen heikkolahjaisuuden vaikutus ja välttää väärän positiivisen arvion tekemistä.
Esimerkkinä psykoottisesta häiriöstä F22.0 Harhaluuloisuushäiriö.
Ryhmä häiriöitä, joille on ominaista joko yhden ainoan harhaluulon tai toisiinsa liittyvien, tavallisesti jatkuvien ja joskus elinikäisten harhaluulojen kehittyminen. Harhaluulon tai harhaluulojen sisältö on hyvin vaihteleva. Usein ne ovat vainoavia, luultuun ruumiilliseen sairauteen liittyviä tai suuruusharhoja. Muuta psykopatologiaa ei yleensä esiinny; ajoittaiset masennusoireet ovat mahdollisia, ja haju- tai tuntoharhoja voi joissakin tapauksissa kehittyä.
A. Esiintyy harhaluulo tai joukko toisiinsa liittyviä harhaluuloja, jotka ovat muita kuin tyypillisesti skitsofreenisiksi F20.0-20.3:n yleisissä kriteereissä G1.1, G1.b tai G1.d määritellyt (harhaluulot siis eivät ole täysin mahdottomia tai kulttuuriin
sopimattomia). Tyypillisesti ne ovat vainoamis-, suuruus-, mustasukkaisuus- ja seksuaalisuusharhaluuloja tai luultuun ruumiilliseen sairauteen liittyviä harhaluuloja.
B. Kriteerin A mukainen harhaluulo (harhaluulot) on esiintynyt vähintään kolmen kuukauden ajan.
C. Skitsofrenian (F20.0-20.3) yleiset kriteerit eivät täyty.
D. Ei esiinny pitkäkestoisia aistiharhoja minkään aistin alueelta (saattaa kuitenkin esiintyä ohimeneviä tai ajoittaisia kuuloharhoja, jotka eivät ole kolmannessa persoonassa tai kommentoi jatkuvasti henkilöä).
E. Masennusoireita (tai jopa masennustila, F32) voi ajoittain esiintyä, edellyttäen, että harhaluuloja ilmenee myös silloin, kun mielialahäiriötä ei esiinny.
F. Ei ole näyttöä F00-F09:ssä luetellusta ensisijaisesta tai toissijaisesta elimellisestä mielenterveyshäiriöstä tai psykoaktiivisten aineiden käytöstä aiheutuvasta psykoottisesta häiriöstä (F1x.5).
Tätä diagnoosia ei voi asettaa, jos potilaalla on selviä ja jatkuvia kuuloharhoja. Sama koskee skitsofreenisiä oireita, kuten vaikutuselämyksiä ja huomattavaa tunteiden köyhtymistä, sekä selviä todisteita aivosairaudesta. Satunnaiset tai hetkelliset kuuloharhat eivät kuitenkaan sulje pois tätä diagnoosia, jos ne eivät ole tyypillisesti skitsofreenisiä ja muodostavat vain pienen osan kliinisestä kokonaiskuvasta ja etenkin, jos ne esiintyvät vanhahkoilla potilailla. Sairaus alkaa yleensä keski-iässä, mutta joskus, erityisesti kun on kyse uskomuksesta kehon epämuodostuneisuudesta, varhaisessa aikuisiässä. Harhaluulojen sisältö ja niiden puhkeaminen ovat usein yhteydessä henkilön elämäntilanteeseen, esimerkiksi vainoamisharhat vähemmistöjen jäsenillä. Suoraan harhaluulojärjestelmiin liittyviä toimia ja asenteita lukuun ottamatta, potilaan tunteet, puhe ja käyttäytyminen ovat normaaleja.
Haluttaessa voidaan määritellä seuraavat tyypit: vainoharhainen, oikeutta hakeva, itseen kohdistava, suuruusharhainen, luulotautinen (ruumiillinen), mustasukkainen, rotomaaninen.
Nykykäsitys psykoosien alkuperästä.
Nykytietämyksen mukaan toiminnallisten psykoosien ajatellaan syntyvän biologisen syntyneen alttiuden ja stressin yhteisvaikutuksesta (stressi-haavoittuvuusmalli). Psykoosin puhkeamiseen liittyy usein altistavia häiriötekijöitä ja haitallisia elämäntilanteen muutoksia.
Aiemmin orgaanisia ja toiminnallisia psykooseja on pidetty syntytavoiltaan täysin erilaisina, mutta uuden tiedon karttuessa erot eivät näytä olevan niin selviä. Toiminnallisia psykooseja sairastavien aivotoiminnassa näyttää olevan selvää poikkeavuutta verrattuna terveisiin ihmisiin. Nykytietämyksen valossa myös uskotaan, että esimerkiksi skitsofreniaan liittyy varhainen keskushermoston kehityksen häiriö, joka altistaa sairauden puhkeamiselle. Käytössä oleva ICD-10-tautiluokitus erottelee vielä selkeästi orgaaniset ja toiminnalliset psykoosit, mutta tulevaisuudessa tällainen jako saattaa poistua tarpeettomana.
Psykoosin hoito.
Psykoottisen ihmisen hoidon tarve vaihtelee oireiden vaikeusasteen ja haitallisuuden mukaan. Psykoosin hoito riippuu paitsi psykoosin vaiheesta ja oireiden vakavuudesta myös hoitojärjestelmästä ja hoitomallista. Vaikka useimmiten pyritään hoitamaan psykoosit avohoidossa, niin melko usein alkuvaiheessa tai pahenemisvaiheessa tarvitaan sairaalahoitoa. Joskus, tarkkaan lainsäädännössä määriteltyjen kriteerien täyttyessä, psykoottinen ihminen voidaan määrätä tahdosta riippumattomaan hoitoon, eli niin sanottuun pakkohoitoon. Tärkeimpinä hoitomuotoina pidetään lääkehoitoa, psykoedukaatiota ja terapeuttisia keskusteluja potilaan ja omaisten kanssa. Useimmiten on tarpeen myös kuntoutus, sillä psykoosioireet vaikuttavat usein hyvin haitallisesti ihmisen elämään, sosiaalisiin suhteisiin ja työkykyyn. Psykoosiin sairastuneelle on omaisten ja läheisten tuki tärkeää. Usein hoitavalla taholla on moniammatillinen työryhmä, johon kuuluu lääkäri, psykologi, psykiatrinen hoitaja, sosiaalityöntekijä ja toimintaterapeutti. Psykoosin kestoa ja ennustetta on vaikea arvioida.
Hegarty työtovereineen julkaisi vuonna 1994 ajatuksia herättävän meta-analyysin skitsofrenian hoidon tuloksellisuudesta ensimmäisten sadan vuoden ajalta. Potilaita meta-analyysissa oli mukana 51 800 ja keskimääräinen seuranta-aika oli 5,6 vuotta.
Meta-analyysissa skitsofrenian hoitokeinot jaettiin kolmeen ryhmään: epäspesifit, konvulsiiviset ja farmakologiset hoidot. Epäspesifisiä hoitoja olivat esimerkiksi kylvetykset ja psykoterapia, konvulsiivisia esimerkiksi aivosähköhoito ja insuliinisokit ja farmakologisia erilaiset rauhoittavat lääkitykset ja perinteiset neuroleptit. Hoitotuloksen arviointimenetelmälle ei voitu asettaa kovin suuria vaatimuksia. Sen tuli olla niin määritelty, että lukija sen ymmärtää ja lisäksi olla siirrettävissä kvantitatiivisena muuttujana meta-analyysiin.
Päätulos oli pelkistettynä, että 1990-luvulle asti käytettävissä olleiden hoitojen tulokset olivat pääosin enintään välttäviä ja että niiden väliset erot olivat olleet vähäisiä. Meta-analyysi osoitti, että 1950-luvun puolivälissä hoitotulokset kuitenkin kohenivat aiempaan verrattuna. Vuoden 1955 jälkeen julkaistuissa tutkimuksissa kliininen tila koheni liki puolella tutkituista (48,5 %) verrattuna aiempien vuosien kolmannekseen (35,4 %). Tämä lienee johtunut neuroleptien kliinisen käytön aloittamisesta tuolloin sekä käytössä olleista väljistä diagnostisista kriteereistä.
Itävaltalaisten ja australialaisten psykiatrien kaksoissokkotutkimuksen mukaan kalaöljyn EPA-rasvahapon etyyliesteri (E-EPA) voi tehostaa ja nopeuttaa antipsykoottisen lääkehoidon vaikutusta ja edistää lääkkeiden siedettävyyttä nuorilla, jotka ovat sairastuneet ensimmäistä kertaa psykoosiin.
Psykoosin taustalla oletetaan yleensä olevan aivojen epätasapaino dopamiinin, serotoniinin tai glutamiinin määrissä ja antipsykoottiset neuroleptilääkkeet vaikuttavat pääasiassa näiden aineiden reseptoreihin aivoissa. Lääkkeet kuitenkin hoitavat vain välitöntä psykoosioiretta eivätkä ne korjaa tai poista psykoosin aiheuttanutta mielisairautta tai tekijää (esimerkiksi huumaus- tai lääkeaineiden väärinkäyttö).


Tulehduskipulääke.
Tulehduskipulääkkeillä tarkoitetaan steroideihin kuulumattomia lääkkeitä, joilla on tulehdusta rauhoittava (anti-inflammatorinen), kipua lievittävä (analgeettinen) ja kuumetta alentava (antipyreettinen) vaikutus
Tulehduskipulääkkeen englanninkielinen nimitys on ”non-steroid anti-inflammatory drug” (NSAID), joka on täsmällisempi ilmaisu kuin suomen kielessä käytetty ”tulehduskipulääke”.
Steroideihin kuulumaton (ei-steroidi) lääke tarkoittaa sellaista lääkeainetta, jolla ei ole samankaltaisia rakenteellisia ominaisuuksia kuin lisämunuaisten tuottamilla hormoneilla (steroidit, esimerkiksi kortisoni). Steroideihin kuuluvia lääkeaineita ovat muun muassa luonnollisen kortisonin johdannaiset, glukokortikoidit. Ne vaikuttavat elimistössä monella tavalla ja niillä on myös voimakas tulehdusta lievittävä vaikutus, minkä vuoksi niiden yhtenä käyttökohteena ovat tietyt tulehdussairaudet.
Sivuvaikutukset.
Kuten kaikilla lääkkeillä, myös tulehduskipulääkkeillä on sivuvaikutuksia. Ibuprofeeni ja aspiriini vahingoittavat ruoansulatuskanavaa. Noin 25 %:lle tulehduskipulääkkeiden pitkäaikaiskäyttäjistä kehittyy krooninen maha- tai pohjukkaissuolihaava. Suomessa arvioidaan 200–300 ihmisen menehtyvän vuosittain tulehduskipulääkkeiden aiheuttamiin haittoihin. Aspiriini hidastaa veren hyytymistä ja lisää verenvuototaipumusta. Monet tulehduskipulääkkeet rasittavat maksaa. NSAID-tulehduskipulääkkeet on yhdistetty mm. suurentuneeseen sydänkohtausriskiin.


Cpp.
cpp (C preprocessor) on C ja C++-kielten esikääntäjä, jonka läpi lähdekoodi viedään ennen varsinaista käännösvaihetta. Esikääntäjää ohjataan lähdekoodissa #-merkillä alkavilla direktiiveillä kuten "#include" ja "#define".
Ensimmäinen C++-kielen kääntäjä oli alkujaan vain kehittyneempi C-kielen esikääntäjä, mikä selittää osan C++-kielen nimeen sisältyvästä sanaleikistä.


Protestantismi.
Protestantismi eli protestanttisuus (vrt. lat. "protestare", protestoida, julistaa) tarkoittaa 1500-luvun alussa uskonpuhdistuksen eli reformaation vaikutuksesta katolisesta kirkosta erkaantunutta kristinuskon haaraa. Ranskassa 1500-luvun alku- ja keskivaiheilla toimineiden uskonpuhdistajien lisäksi yksi merkittävimmistä protestantismin syntyyn vaikuttaneista henkilöistä oli saksalainen augustinolaismunkki Martti Luther. Luther kritisoi erityisesti katolisen kirkon rakenteellista ja hengellistä korruptiota sekä uskonopin ja hurskauselämän useita kohtia.
Protestantismi oli alun perin lähinnä Lutherin ja hänen työtovereittensa ympärille syntynyt kansanliike, jonka tarkoituksensa ei ollut synnyttää uutta kirkkoa vaan uudistaa katolisen kirkon käytäntöjä, jotka reformaattorit ymmärsivät raamatunvastaisiksi. Protestiliike sai tukea kansalta ja paikallisten ruhtinaskuntien johtajilta. Sen sijaan katolisen kirkon hierarkia ei tunnustanut uudistustarpeita vaan erotti reformaattorit kirkon yhteydestä (ns. ex-kommunikaatio). Tämän seurauksena syntyivät luterilainen ja reformoitu kirkko. Luterilaista ja reformoitua kirkkoa kutsutaan toisinaan myös evankelisiksi kirkoiksi erityisesti Saksassa.
Uskonpuhdistuksen keskeisin sisältö tiivistyy kahteen pääperiaatteeseen, jotka ovat Raamattuperiaate ja uskonperiaate. Raamattuperiaatteen eli uskonpuhdistuksen muotoperiaatteen mukaan ”Raamattu on kristityn uskon ja elämän ylin ohje” (). Uskonperiaatteen eli uskonpuhdistuksen sisältöperiaatteen mukaan ”Ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden” ().
Protestanttisuuden merkitys.
Protestantismin suuntaukset jäävät siis jälkeen katolilaisuudesta (1050 milj. kannattajaa), ortodokseista (240 milj.) ja helluntailaisista (105 milj.). Jos karismaattisen liikkeen kannattajat lasketaan yhteen, heitä on yhteensä 630 miljoonaa, joista osa tosin on myös protestanttisten suuntausten jäseniä.
Kalvinismin ja luterilaisuuden erot.
Reformaation kannattajien välille muodostui kuitenkin melko nopeasti keskinäisiä oppiin liittyviä erimielisyyksiä, joiden seurauksena protestantismi jakautui Manner-Euroopassa kalvinistiseen eli reformoituun ryhmään (Ranska, Sveitsi, Alankomaat) ja luterilaiseen ryhmään. Ensin mainitun liikkeen kannattajat tunnetaan nykyisin reformoituna (tai kalvinistisena) kirkkona. Sen johtohenkilöitä olivat Ulrich Zwingli ja Jean Calvin. Ranskan protestantit eli hugenotit, kuuluivat kalvinistiseen eli reformoituun ryhmään.
Reformoitu kirkko vaati luterilaista suuntausta jyrkempää ja radikaalimpaa uskonopin ja uskonnollisten muotojen karsimista. Kun luterilaisten mukaan voitiin säilyttää se, mikä ei ole suoranaisesti Raamatun vastaista, reformoidun periaatteen mukaan tuli hylätä se, mistä ei ollut nimenomaista Raamatun vahvistusta. Reformoiduista kirkkorakennuksista poistettiin yleisesti kuvat ja alttarit. Reformoitu kirkko suhtautui myös kriittisesti piispan virkaan ja sen presbyteerinen siipi hylkäsi piispanviran kokonaan. Reformoitujen ja luterilaisten välille syntyi kiistaa myös sakramenttikäsityksestä. Kun luterilaisten mukaan Kristuksen ruumis ja veri on ehtoollisessa todella, mutta salatusti läsnä, reformoitujen mukaan ehtoollisessa on Kristuksen ruumis läsnä vain symbolisesti tai hengellisesti.
Samoin armo-opista syntyi erimielisyyttä. Calvin päätyi ns. kaksinkertaiseen predestinaatio-oppiin, jonka mukaan tietyt ihmiset on Jumalan kaikkitietävän viisauden nojalla ennalta määrätty kadotukseen ja toiset pelastukseen. Luther taas omaksui reformoidun ja katolisen näkemyksen välimuodon, jonka mukaan ihminen on ennalta määrätty pelastukseen, muttei kadotukseen. Reformoidussa kirkossa syntyi myöhemmin 1500-luvulla hollantilaisen rovasti Jacob Arminuksen vaikutuksesta siipi, joka hylkäsi predestinaation vedoten Jumalan universaaliin tahtoon pelastaa kaikki ihmiset (1. Tim. 2:4) ja opetti ihmisen vapaan tahdon valintaa pelastuksen suhteen evankeliumia kuultaessa.
Pari vuosikymmentä Manner-Euroopan reformaation jälkeen Britteinsaarella syntyi kuninkaan vaikutusvallan tuloksena protestanttinen anglikaaninen kirkko. Anglikaanikirkko on säilyttänyt liturgisessa elämässä monia katolisen kirkon piirteitä, mutta kirkon oppi on protestanttinen. Anglikaaninen kirkko pitää suuressa arvossa kirkon traditiota ja se on säilyttänyt historiallisen piispuuden katkeamattomana.
Muita suuntauksia.
Reformaatiossa syntyi myös pienempiä ääriliikkeitä, jotka katkaisivat lähes kaikki siteet katolisen kirkon tapoihin ja perinteeseen. Tällaisia olivat mm. anabaptistit.
Protestanttiset kirkot ovat myöhemmin jakautuneet lukuisiin uusiin kirkkokuntiin. Esimerkiksi Anglikaanikirkosta irtautui 1600-luvulla baptismi ja 1700-luvulla metodismi. Muut protestanttiset kirkot ovat taustaltaan enimmäkseen reformoidun kirkon perillisiä ja edustavat yleensä reformaation jyrkempää siipeä painottaen voimakkaasti joko kalvinistista tai arminolaista näkemystä armo-opista. Uusimpia suuria protestanttisia kirkkokuntia on helluntaiherätys, joka syntyi 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa baptismin ja metodismin pohjalta.
Lähteet.
*


Ortodoksia.
"Ortodoksia" ja "ortodoksisuus" (, ’oikea’ ja ’katsomus’) tarkoittavat sananmukaisesti käännettynä "oikea katsomusta", mutta "ortodoksia" on vakiintunut suomen kielessä tarkoittamaan ortodoksisen kirkon eli (Suomen ja Itä-Euroopan) kreikkalaiskatolisen kirkon uskonkäsitystä. Aikaisemmin muiden kielten vastaavat ilmaukset on suomennettu sanoilla "oikeauskoisuus" ja "puhdasoppisuus", joskus myös "oikeaoppisuus".
Sanaa "ortodoksia" käytetään myös puhuttaessa orientaaliortodoksisesta kirkosta, josta vuonna 451 pidetyn Khalkedonin kirkolliskokouksen myötä tuli Rooman valtakunnan valtionkirkosta erillinen tunnustuskunta.


Pinyin.
Pinyin (拼音 pīnyīn) tarkoittaa sananmukaisesti "yhdistää ääniä" (paremmin käännettynä "fonetisoida") kiinan kielessä. Sillä tarkoitetaan tavallisesti järjestelmää nimeltä Hanyu pinyin (汉语拼音, missä "Hanyu" tarkoittaa kiinan kieltä), joka on mandariinikiinan latinisaatiojärjestelmä. Se hyväksyttiin Kiinan kansantasavallassa vuonna 1958 ja otettiin siellä käyttöön vuonna 1979. Se korvasi aiemmat latinisointijärjestelmät kuten Wade-Giles-järjestelmän. Vastaavia järjestelmiä on kehitetty muillekin murteille ja kielille Kiinassa. Järjestelmän luomiseksi perustettiin 1955 komitea, jonka johtoon määrättiin "pinyinin isäksi" sanottu Zhou Youguang.
Pinyin on sittemmin hyväksytty lähes kaikkialla maailmassa mandariinin latinisointijärjestelmäksi, mikä helpottaa aiempaa tilannetta, jossa lukuisilla kieliryhmillä oli kullakin omat kiinan latinisointijärjestelmät ja käännösten tekeminen oli vaivalloista. ISO hyväksyi pinyinin mandariinin latinisointijärjestelmäksi vuonna 1979. Siitä on tullut myös yleisin tapa syöttää kiinaa tietokoneelle.
Lausuminen.
Pinyiniä käytetään osoittamaan kiinan merkkien lausuminen mandariinikiinassa. Kiinassa sillä on erityisesti merkitystä niille koululaisille, jotka eivät puhu mandariinia äidinkielenään (yleistä erityisesti Etelä-Kiinassa), vaan opettelevat sitä vieraana kielenä pinyiniä apuna käyttäen. Myös ulkomailla se on käytössä kiinan opetuksen apuvälineenä sekä kirjoitustapana kiinalaisille henkilöiden ja paikkojen nimille muun muassa lehdistössä.
Mandariinikiinan äänteet ovat pääosin varsin helppoja suomalaisillekin. Pinyin-järjestelmässä joidenkin kirjainten ääntäminen kuitenkin poikkeaa tuntuvasti suomen kirjoitusjärjestelmän ääntämisestä. Erityisesti huomioitavia suomalaisten kannalta ovat "suomessa" soinnillisia äänteitä merkitsevät "b", "d" ja "g", jotka pinyinissä ääntyvät soinnittomina kuten suomen "p", "t" ja "k". Nämä jälkimmäiset vuorostaan merkitsevät pinyinissä (soinnittomia) aspiroituja äänteitä (kuten ao. kirjaimet englannissa). Lisäksi "y" on suomen "j" eivätkä "x" ja "q" ole lähelläkään suomalaista lausumista.
Toonit.
Pinyin-järjestelmä sisältää luonnollisesti myös mandariinikiinan toonit, jotka merkitään kirjaamalla sen vokaalin yläpuolelle diakriittinen merkki, joka ei ole mediaalin asemassa. Seuraavassa esimerkissä toonitettu vokaali on "a".
Koska monista tietokoneen kirjasimista puuttuvat yläviiva ja karon aksentteina, on hyvin tavallista kirjoittaa tooni numerona tavun perään (esimerkiksi "tóng" (tong nousevalla toonilla) kirjoitetaan "tong2"). Numerointi menee kuten edellä on esitetty, paitsi että viides tooni voi olla joko numero 5 tai 0, esimerkiksi ma0 (吗, jota käytetään kysymyksen merkkinä).
Pinyinin vokaalien järjestys on "a, o, e, i, u", "ü". Toonimerkki sijoitetaan sen vokaalin päälle, joka tuosta listasta esiintyy tavussa ensimmäisenä. Poikkeuksena "iu" silloin kun sen lausuminen on "iou", jolloin tooni merkitään "u":n päälle, sillä "o" (osana "ou":ta joka on lyhentynyt "u":ksi) edeltää "i":tä - siis "iú".
Toonit merkitään tavallisesti vain oppikirjoihin, mutta ne ovat välttämättömiä oikean lausumisen esittämiseksi.
Pinyin Taiwanilla.
Kiinan tasavalta (eli Taiwan) on todennäköisesti ottamassa käyttöön oman pinyin-version, joka tunnetaan nimellä tongyong pinyin. Tähän asti siellä on käytetty zhuyin-järjestelmää perusopetuksessa. Latinisointiin siellä ei ole sovittua standardia, mutta käytännössä yleisin on ollut Wade-Giles, usein hieman muunnettuna. 1990-luvun lopussa hallitus teki päätöksen siirtyä pinyin-järjestelmään, jota seurasi kiivas keskustelu siitä voidaanko ottaa käyttöön Kansantasavallasta tullut hanyu pinyin vai täytyykö käyttöön ottaa jokin muu järjestelmä.
Pinyinin kannattajat puolustavat kantaansa sanoen, että se on kansainvälinen standardi, jota käytetään kaikkialla maailmassa. Uutta järjestelmää haluavat sanovat, että Taiwanilla olisi kansallisen identiteettinsä vuoksi oltava erilainen järjestelmä kuin Kansantasavallalla. 1998 Taiwanilla kehitettiin uudeksi järjestelmäksi tongyong pinyin, joka on pääosin samanlainen kuin hanyu pinyin, mutta kirjoittaa joitakin äänteitä eri kirjaimilla.
Lokakuussa 2002 Taiwanin hallitus virallisti tongyong pinyinin, mutta vain hallinnollisella määräyksellä minkä paikallishallinto voi ohittaa. Guomindang-puolueen hallitsemat paikkakunnat, huomattavimpana Taipei, ovat ohittaneet määräyksen ja ottaneet käyttöön hanyu pinyinin (joskin he käyttävät isoja kirjaimia jossain määrin manner-Kiinasta poiketen). Niinpä Taiwanilla kylteissä on vaihteleva latinisaatio, useimmissa paikoissa käytetään tongyong pinyiniä, mutta joissakin hanyu pinyiniä. Hyvin kummalliselta tämä näyttää Taipeissa, jossa maanteiden kyltit, jotka ovat maan hallituksen hallinnassa, käyttävät eri latinisaatiojärjestelmää kuin katukyltit, jotka ovat kaupungin hallinnassa.
Vuonna 2003 pinyiniä ei vielä ollut käytössä perusopetuksessa Taiwanilla. Hallitus on tehnyt päätöksen latinisaation pikemmin kuin zhuyinin käytöstä, mutta vielä ei olla päästy yksimielisyyteen siitä, mitä pinyiniä tulisi käyttää. Käyttöönottoa hidastaa vielä se, että opettajien lisäkoulutus vaatii voimavaroja.


Kuuban ohjuskriisi.
Kuuban kriisi alkoi 15. lokakuuta 1962 maailman kahden supervallan, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä. Kriisi oli lähellä puhkaista avoimen sodan, joka olisi saattanut laajeta ydinsodaksi ja kolmanneksi maailmansodaksi.
Vuoden 1959 vallankumouksen jälkeen Kuuba solmi läheiset suhteet Neuvostoliittoon. Yhdysvaltojen aseistama ja kouluttama Fidel Castroa vastustavien kuubalaisten kapinallisten joukko yritti vuonna 1961 maihinnousua Sikojenlahdella, mutta epäonnistui, jonka jälkeen Castro julisti vallankumouksen olleen luonteeltaan sosialistinen ja liittoutui Neuvostoliiton kanssa. Yhdysvallat oli jo aiemmin sijoittanut keskimatkan ydinohjuksia Turkkiin ja Italiaan. Neuvostoliiton arsenaali oli heikompi, eikä se uskonut pystyvänsä saavuttamaan Yhdysvaltojen etumatkaa mannertenvälisissä ohjuksissa ennen 1970-lukua.
Yhdysvaltain ilmavoimien ottama valokuva yhdestä epäillystä laukaisupaikasta. Sagua la Grande, Kuuba, 17.10.1962.
Tilanne kärjistyi yhdysvaltalaisen Lockheed U-2 -vakoilukoneen kuvattua Kuubaan rakenteilla olevan neuvostoliittolaisen keskimatkan SS-4 Sandal ballististen ohjusten tukikohdan lähellä San Cristobalia Kuubassa. Ohjuksien 2 000 kilometrin kantomatka uhkasi suoraan Washingtonia ja noin puolta Yhdysvaltain strategisten ohjusten tukikohdista. 20 minuutin lentoaika olisi lyhentänyt ohjuspuolustuksen ja vastaiskun mahdollisuuden varoitusaikaa huomattavasti.
19. päivään mennessä tiedustelulennot havaitsivat neljä valmista tukikohtaa. Suunniteltu vahvuus oli 40 ohjusta. 22. päivä Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy ilmoitti televisiopuheessaan, että hyökkäys Kuubasta kostettaisiin Neuvostoliitolle, ja asetti saarron, joka esti enempien ohjusten laivaamisen Kuubaan. Maihinnousua suunniteltiin, mutta Kuubassa oli 40 000 Neuvostoliiton sotilasta, aseistautuneina myös taktisin ydinasein. 23. päivä Yhdysvallat nosti puolustusvalmiutensa DEFCON 2 tasolle.
27. päivänä U-2-kone ammuttiin alas Kuuban yllä ja Neuvostoliiton kuljetusalukset lähestyivät Yhdysvaltain määrittämää saartorajaa. Nikita Hruštšov tarjoutui poistamaan ohjukset Kuubasta, jos Yhdysvallat ei yrittäisi maihinnousua tai tukisi sellaista ja vetäisi vastineeksi ohjuksensa Turkista. Kennedy myöntyi julkisesti ensimmäisiin vaatimuksiin ja lähetti veljensä Robert Kennedyn Neuvostoliiton suurlähetystöön sopimaan osan ohjuksista vetämisestä pois. Tilanne laukesi seuraavana päivänä, kun neuvotteluyhteys saavutettiin. Hruštšov käännytti kuljetukset takaisin ja ilmoitti vetävänsä neuvostoliittolaiset ohjukset pois Kuubasta.
Ilmavalokuva San Cristobalin laukaisupaikasta 2 kriisin päätyttyä, 1.12.1962.
Kriisin jälkeen supervallat avasivat ns. kuuman linjan, suoran yhteyden suurvaltajohtajien välille, estääkseen ydinsodan syttymisen.
Kuuba suurvaltapolitiikassa 2000-luvulla.
Kuuba on ollut supervaltojen sopimuksella ydinaseeton, vaikka siellä sijaitsee Yhdysvaltain Guantanamo Bayn laivastotukikohta ja terrorismin vastaisen sodan pahamaineinen vankileiri. Kesällä 2008 Kuuban kriisin aikaiset argumentin nousivat kuitenkin tiedotusvälineissä uudestaan esiin. Yhdysvaltain ilmavoimien komentaja Kenraali Norton Schwartz varoitti Venäjää sijoittamasta pitkän kantomatkan pommikoneita Kuubaan. Hänen mukaansa ydinaseita kuljettavien koneiden tuominen Kuubaan ylittäisi Yhdysvaltain "turvallisuusrajan". Tämä oli vastauksena Venäjän asevoimien suunnitelmiin sijoittaa pitkän kantomatkan pommikoneita Kuubaan, jos Yhdysvallat sijoittaa ohjuksiaan Tšekkiin ja Puolaan.


Humanistiset tieteet.
Humanistiset tieteet ovat ryhmä tieteitä, joita yhdistää kiinnostus ihmisen toiminnan eri puoliin. Humanistiset tieteet tutkivat kulttuuria ja ihmisten tuottamia erilaisia kulttuurisia tapoja, rakenteita, muotoja, tieteellisiä rakennelmia ja tapahtumakulkuja. Humanististen tieteiden tulosten avulla ihminen voi ymmärtää itsensä ja yhteisönsä kieltä, historiaa, taidetta, uskontoa ja inhimillisen kanssakäymisen eri muotoja (esimerkiksi viestintä, työelämä, vapaa-aika). Humanistiset tieteet saattavat auttaa ihmisyksilöä ymmärtämään hänen omia tekojaan ja pyrkimyksiään. Tieteiden lähestymistapa on usein geneettinen, eli miten jokin kulttuuri tai kulttuuri-ilmiö on muodostunut ihmisten ja ihmisryhmien tekojen ja kokemusten muovaamana. Esimerkiksi oppihistoria selvittelee muun muassa luonnontieteitä kulttuuri-ilmiönä, miten luonnontieteellinen tieto on kehittynyt ja muuttunut jonakin valittuna ajankohtana.
Humanistisen tutkimuksen kohteena voi olla kokonainen kulttuuri kielineen, historioineen ja tapoineen tai pelkästään yksi ainutkertainen tapahtuma, käsite, taideteos, esine tai esimerkiksi yksi yksilö, vaikkapa Albert Einstein. Humanistinen tutkimus käyttää lähes kaikkia tieteiden luomia metodeja tutkimuksissaan. Filosofi J. E. Salomaan mukaan jokaista humanistista tutkimusta varten on luotava oma lähestymistapansa. Humanistisista tieteistä on erkaantunut lukuisa määrä muita tieteitä. Esimerkiksi kansantaloustiede oli vielä 1900-luvun alussa osa taloushistoriaa.
Ainutlaatuisten kulttuurien ja tilanteiden tutkimus antaa myös mahdollisuuden ymmärtää suuria kokonaisuuksia. Kielen rakenteet saattavat paljastua jotakin sijapäätettä tutkittaessa, jonkin sodan syttyminen saattaa selittyä osapuolena olevan maan hallitsijan mieltymyksillä.
Humanistisella tutkimuksella katsotaan lisäksi olevan yleissivistävä merkitys.
Akateemisessa maailmassa humanistiset tieteet ovat yksi kolmesta modernin länsimaisen tieteen osa-alueesta.
Katso myös.
*


Kuolemanrangaistus.
a>in vankilan sähkötuoli, lempinimeltään "Old Sparky".
Kuolemanrangaistus on rikoksesta tuomitun henkilön surmaaminen rangaistukseksi. Kuolemanrangaistukseen tuomitseminen ja rangaistuksen täytäntöönpano eli teloitus ovat eri asioita. Muun muassa Euroopan ihmisoikeussopimus ja Suomen perustuslaki kieltävät kuolemanrangaistuksen.
Taustaa.
Kuolemanrangaistusta on aikaisemmin käytetty lähes kaikissa maissa rangaistuksena kaikkein vakavimmista rikoksista, esimerkiksi murhasta ja valtiopetoksesta. Usein teloitus järjestettiin siten, että se synnytti julkista kansanhuvia. Joskus tunnetun rikollisen ruumis jätettiin teloituspaikalle tai ripustettiin näkyvälle paikalle kuten kaupungin portille varoitukseksi. Vielä 1700-luvulla kuolemanrangaistus oli kaikissa Euroopan maissa yleinen rangaistus; muun muassa varkaat voitiin tuomita hirtettäviksi. Koska kuolemantuomio oli yleinen, vakavimmista rikoksista teloitettavat tapettiin usein hitaalla ja tuskallisella tavalla.
Kuolemanrangaistusta on käytetty myös armeijoissa sodan aikana yleisesti kurinpitokeinona; sotaoikeudet ovat usein langettaneet kuolemanrangaistuksia muun muassa pelkuruudesta, niskoittelusta, karkuruudesta ja kapinasta. Myös vakoilijat on ollut tapana teloittaa kiinni saataessa. Myös merirosvouksesta langettiin 1700-1800-luvulla useissa maissa hirttotuomio. Merirosvouteen pakotetut saattettiin kuitenkin armahtaa.
Nykyajan tunnetuin kuolemanrangaistuksen saanut lienee Irakin entinen diktaattori Saddam Hussein. Hänet teloitettiin 30. joulukuuta 2006 hirttämällä.
Kuolemanrangaistuksen oikeutusta ja tarkoituksenmukaisuutta alettiin 1800-luvun kuluessa yhä enemmän kyseenalaistaa. Kun samaan aikaan vankilaolot järjestettiin Euroopan maissa siten, että vakavimmatkin rikokset voitiin rauhan aikana sovittaa vankeudella, kuolemanrangaistuksen käyttöä vähennettiin voimakkaasti. Muun muassa Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa kuolemanrangaistus poistettiin rangaistusjärjestelmästä 1900-luvun alkupuolella, joskin Norjassa ja Tanskassa sitä sovellettiin poikkeuksellisesti rangaistuksena muutamista törkeimmistä toisen maailmansodan aikana tehdyistä maanpetoksista (esim. Norjan johtaja Vidkun Quisling).
Nykyisin lähes kaikki länsimaat ja useat ihmisoikeussopimukset ovat kieltäneet kuolemanrangaistuksen. Alaikäisten kuolemantuomiot ovat lähes kaikkialla maailmassa kiellettyjä. Aikaisemmin on alaikäisenä tuomittu muiden muassa yhdysvaltalaiset George Stinney (teloitettiin 14-vuotiaana kahdesta murhasta 1944), James Arcene (teloitettiin 10-vuotiaana tehdystä rikoksesta Arkansas'ssa 1885), Hannah Ocuish (teloitettiin 12-vuotiaana 6-vuotiaan tytön murhasta 1786) ja Thomas Graunger (teloitettiin 16-vuotiaana 1642). Kansainvälistä näkyvyyttä saivat myös raiskauksesta tuomittujen homoseksuaalien Mahmoud Asgarin ja Ayaz Marhonin teloitukset Iranissa vuonna 2005.
Etyj-maat.
Muun muassa Euroopan ihmisoikeussopimus kieltää kuolemanrangaistuksen, ja lähes kaikki Euroopan valtiot ovat poistaneet sen käytöstä. Etyj eli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö on merkittävä alueellinen turvallisuusjärjestö, jota Euroopan unioni pitää yhtenä ihmisoikeuspolitiikan keskeisistä toimijoista. Etyj:n 55 osanottajavaltiosta vain kolme – Uzbekistan, Valko-Venäjä ja Yhdysvallat – sallii kuolemantuomion.
Uzbekistanissa ja Valko-Venäjällä ei pidetä virallista tilastoa teloituksista. Yhdysvalloissa toimeenpantiin vuonna 2004 yhteensä 59 teloitusta: 23 Texasissa, 7 Ohiossa, 6 Oklahomassa, 5 Virginiassa, 4 Pohjois-Carolinassa, 4 Etelä-Carolinassa, 2 Floridassa, 2 Alabamassa, 2 Georgiassa, 2 Nevadassa, 1 Arkansasissa ja 1 Marylandissa.
Kuolemantuomio on kielletty Yhdysvaltain 14 osavaltiossa: Alaskassa, Havaijissa, Illinoisissa, Iowassa, Länsi-Virginiassa, Mainessä, Massachusettsissa, Michiganissä, Minnesotassa, New Jerseyssä, Pohjois-Dakotassa, Rhode Islandissa, Vermontissa ja Wisconsinissa. Yhdysvalloissa kuolemanrangaistuksen täytäntöönpano oli keskeytyksissä vuosina 1967–1976, kun korkein oikeus oli arvioinut kuolemanrangaistuksen "julmaksi ja epätavalliseksi" ja siten perustuslain vastaiseksi. Lakeja ja tulkintaa on sittemmin muutettu, ja kuolemanrangaistus otettu jälleen käyttöön. Kaksoismurhasta tuomittu Kenneth Lee Boyd oli tuhannes teloitettu vuoden 1976 jälkeen. Hänet teloitettiin myrkkyruiskeella 2. joulukuuta 2005. Vuoden 2004 lopussa kuolemanrangaistusta oli odottamassa 3314 henkilöä, joista 1464 oli muita kuin valkoisiksi luokiteltuja.
Albaniassa kuolemantuomio on rauhan aikana kielletty, mutta mahdollinen sodan ja hätätilan aikana tehdyistä vakavista rikoksista. Latvia on EU:ssa poikkeus, koska siellä kuolemantuomio on mahdollinen murhasta sota-aikana. EU on aina kuolemantuomiota vastaan.
Kuolemantuomio on mahdollinen, mutta tosiasiallisesti (de facto) kielletty neljässä maassa: Kazakstanissa presidentti sääti kuolemaantuomittujen armahduksesta ja elinikäisestä vankeudesta vuoden 2004 alusta. Säädöstä noudatetaan siihen asti, kunnes kuolemantuomioiden kieltäminen saadaan ratkaistuksi. Kirgisian perustuslaki sallii ampumisen joistakin rikoksista, mutta presidentti on antanut useita perättäisiä armahdussäännöksiä. Tadžikistanin laki sallii ampumisen joistakin rikoksista, mutta 30. huhtikuuta 2004 lähtien presidentin armahdus on mahdollistanut tilalle 25-vuotisen vankeuden. Venäjän laki sallii ampumisen, mutta presidentti on armahtanut vuodesta 1996. Kuolemantuomion tilalle on määrätty 25 vuotta vankeutta. Vuonna 2009 Venäjän perustuslakituomioistuin kielsi kuolemantuomion.
Muualla.
Nykyään eniten teloituksia toimeenpannaan Kiinassa, väkilukuun suhteutettuna määrän arvellaan olevan suurin Singaporessa. Teollisuusmaista (OECD) kuolemantuomiota käytetään Yhdysvalloissa, Japanissa ja Etelä-Koreassa.
Vuonna 2004 eniten teloituksia tapahtui Kiinassa, arviolta 3400, ja seuraavaksi eniten Iranissa, 159, Vietnamissa, 64 ja Yhdysvalloissa, 59.
Viimeisin kuolemantuomioita täytäntöön pannut Euroopan neuvoston maa on Ukraina. Ukrainassa teloitukset olivat valtionsalaisuuksia, joista ei tiedotettu edes omaisille eikä niistä annettu lukuja julkisuuteen. Vuonna 1996 Ukrainassa teloitettiin Amnestyn mukaan 176 ihmistä. Tuona vuonna enemmän ihmisiä teloitettiin vain Kiinassa. Teloitukset suoritettiin pistoolinlaukauksella päähän.
Suomessa.
Historian kuluessa kuolemanrangaistus on ollut käytössä myös Suomessa useiden rikosten osalta. Rauhan aikana kuolemanrangaistus on pantu Suomessa viimeksi täytäntöön 1820-luvulla, myöhemmin sitä on käytetty vain sotien aikana. Vuoden 1889/1894 rikoslaissa oli säädetty kuolemanrangaistus valtio- ja maanpetoksesta sekä murhasta, erityisessä sotaväen rikoslaissa vuodelta 1919 lisäksi törkeimmistä sotilasrikoksista. Vuonna 1949 tehdyn lainmuutoksen nojalla kuolemanrangaistusta ei saanut langettaa eikä panna täytäntöön muulloin kuin sotatilan aikana eikä muualla kuin siinä valtakunnan osassa, joka oli julistettu sotatilaan. Kuolemanrangaistus poistettiin laista lopullisesti vuonna 1972, ja nykyisin se on kielletty perustuslaissakin.
Kuolemanrangaistusta kannattaa Suomessa 29 % (miehistä 36 %, naisista 22 %). Keskustalaisista kuolemanrangaistusta kannattaisi 30 %; kokoomuslaisilla kannatus on 29 % ja vihreillä 28 %.
Menetelmät.
Kuolemanrangaistuksia on toteutettu monilla eri menetelmillä, joista menneisyydessä yleisiä olivat hevosilla repiminen, kivitys, teilaaminen, ristiinnaulitseminen, hirttäminen, seivästäminen ja mestaus. Nämä ovat pääosin väistyneet, kun kuolemanrangaistuksen merkitys yhteiskuntarauhan ylläpitäjänä on vähentynyt. Nykyisin käytössä olevia menetelmiä ovat hirttämisen lisäksi kaasukammio, sähkötuoli, myrkkyruiskeet ja ampuminen. Joissain maissa myös kivittäminen on yhä käytössä.
Luettelo valtioista jotka poistivat kuolemanrangaistuksen.
Monissa maissa kuolemanrangaistus on säilytetty valtionpetoksesta sodan aikana, vaikka käytännössä se onkin poistettu.


Apraksia.
Apraksia on neuropsykologinen häiriö, joka voi johtua synnynnäisestä kehitysvammasta, ilmetä aivohalvauksen jälkeen tai liittyä vanhuusiän dementiaan. Synnynnäistä vammaa pidetään X-kromosomin kautta peittyvästi periytyvänä (molemmilla vanhemmilla on oltava sama geeni, jotta häiriö periytyisi).
Apraksialla tarkoitetaan kykenemättömyyttä suorittaa liiketoimintoja, nimenomaan siinä mielessä, että liikkeiden ohjelmointi ei toimi, vaikka motoriikka itsessään olisi kunnossa. Apraksia jaetaan vielä useaan alaluokkaan sen perusteella missä asiassa tai yhteydessä häiriö ilmenee. Hoitona on neuropsykologinen kuntoutus esimerkiksi toimintaterapian avulla. Kuntoutusta varten häiriö on ensin perusteellisesti tutkittava ja kuntoutuksen onnistuminen riippuu vamman laadusta ja asteesta.


Popcorn.
Popcorn, suomeksi "paahtomaissi" ja puhekielessä yleensä "poppari" ja jopa joskus "paukkumaissi" tai "paukkujyvä", on suolainen välipala, joka tunnetaan erityisesti elokuvateattereiden naposteltavana.
Popcorn valmistetaan kuivatuista maissinjyvistä, joita kuumennetaan öljyssä, kunnes ne poksahtavat auki. Valmiit valkoiset ja huokoiset maissinjyvät maustetaan usein voilla ja suolalla.
Vähärasvaisempi tapa valmistaa paahtomaissia on olla paistamatta sitä öljyssä käyttäen paahtokonetta, jossa maissi kypsennettään paahtamalla erittäin kuumassa, iholle polttavassa ilmassa. Paahtokoneen vähittäishinta Suomessa on 10−20 euroa.
Suomessa popcornit syödään usein suolattuina. Joissakin maissa, kuten Isossa-Britanniassa, popcornit on tapana kuorruttaa jollakin makealla kastikkeella, esimerkiksi suklaalla tai toffeella.
Elokuvateattereissa popcornit valmistetaan erityisissä koneissa. Kotitalouksiin myytävät popcornit valmistetaan yleisesti mikroaaltouunissa mutta varsinkin aiemmin myytiin myös maissinjyviä annospusseissa joista tehdään kattilassa valmista popcornia. Näissä paahtomaisseissa on pakkauksessa sisällä jonkin verran rasvaa. Popcornit voidaan valmistaa myös liedellä kattilassa kasviöljyssä paistamalla, jolloin niistä tulee energiapitoisempia.
Historiaa.
Asteekki-intiaanit tekivät jo ennen 1400-lukua popcornia. Intiaanit käyttivät popcornia sekä ruokana että seremonioissa. Vanhimmat löydetyt popcornit ovat 4 000 vuotta vanhoja ja löytyivät Uuden Meksikon luolista.
Mikropopcornit myydään pusseissa, jotka sisältävät suolaa ja rasvaa. Mikropopcornin valmistaminen on vaivattomampaa kuin liedellä kattilassa valmistaminen.
Valmistusprosessi.
Maissinjyvä on suurimmaksi osaksi tärkkelystä, jota ympäröi tiivis, kova kuori. Kuumennettaessa jyvän sisältämä vesi höyrystyy ja tärkkelys pehmenee. Lopulta paine rikkoo kuoren, jolloin sisus laajenee ja jäähtyessään nopeasti se jähmettyy tuttuihin muotoihin.


Tšekkoslovakia.
Tšekkoslovakia (tšekiksi ja aiemmin myös slovakiksi "Československo"; vuodesta 1990 slovakinkielinen kirjoitusasu on ollut "Česko-Slovensko") oli valtio Keski-Euroopassa. Valtio perustettiin vuonna 1918 ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyissä, jolloin se itsenäistyi hajoavasta Itävalta-Unkarista. Sotien välisenä aikana Tšekkoslovakia oli Euroopan vauraimpia ja demokraattisimpia maita. Natsi-Saksa hajotti maan 1938–1939 ja piti sille kuuluneita alueita vallassaan toisen maailmansodan aikana. Sodan lopussa Tšekkoslovakia muodostettiin uudestaan. Kommunistit kaappasivat vallan 1948 ja liittivät maan sosialistiseen leiriin. Kommunistivalta sortui vuonna 1989 ja vuodenvaihteessa 1992–1993 Tšekkoslovakia jakautui rauhanomaisesti Tšekkiin ja Slovakiaan.
Tšekkoslovakia 1918–1938.
Kun Tšekkoslovakian tasavalta perustettiin 1918 (myös Tšekko–Slovakia 1918-1920) siihen liitettiin kaksi historialtaan hyvin erilaista aluetta: toisaalta historiallisesti Böömin kuningaskunnan yhteyteen kuuluneet maat (joita olivat Böömin lisäksi Määri ja osa Sleesiaa), toisaalta Slovakia ja Karpatorutenia. Böömin kuningaskunta oli keskiajalla ollut keskeinen osa Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, kun taas nykyisen Slovakian alue ja Karpatorutenia olivat kuuluneet Unkarin kuningaskuntaan. 1500-luvulla molemmista kuningaskunnista tuli Habsburgien valtakunnan osia. Kun Unkari sai vuonna 1867 tämän valtakunnan sisällä autonomisen aseman, Slovakia ja Karpatorutenia jäivät Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian unkarilaiselle puolelle, kun taas Böömin, Määrin ja Sleesian asioista päätettiin Wienissä.
Böömi, Määri ja Sleesia olivat 1900-luvun alussa Itävalta-Unkarin taloudellisesti kehittyneimpiä alueita. Kansallisuuksien väliset suhteet olivat kuitenkin jännittyneet. Alueen asukkaiden enemmistö oli tšekkejä, jotka vaativat laajempaa itsehallintoa tai jopa itsenäisyyttä, mutta etenkin Böömissä oli myös runsas saksalaisväestö sekä vuoristoisilla reuna-alueilla että Prahassa ja muissa suurissa kaupungeissa. Slovakkien ja ruteenien asuinalueet olivat puolestaan paljon köyhempiä ja kehittymättömämpiä.
Vuonna 1918 ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyissä hajoavasta Itävalta-Unkarista itsenäistyi Tšekkoslovakian tasavalta. Läheiset kielisukulaiset tšekit ja slovakit hakivat yhteisestä valtiosta suojaa suurempia naapurikansoja saksalaisia ja unkarilaisia vastaan (sekä Itävalta että Unkari vastustivat kiivaasti aluemenetyksiä uudelle slaavivaltiolle). Valtion virallisiksi kieliksi tulivat tšekki ja slovakki. Valtioon jäivät kuitenkin erittäin suuret saksalais- ja unkarilaisvähemmistöt, mikä aiheutti vakavia kiistoja eri kansallisuuksien välillä.
Tšekko-Slovakia 1938–1939.
Natsi-Saksa taivutteli 1938 länsivallat myöntymään Tšekkoslovakian saksalaisvähemmistön asuttamien sudeettialueiden miehitykseen (ns. Münchenin sopimus). Samalla Unkari miehitti Etelä-Slovakian sekä eteläosan Karpatoruteniasta ja Puola pienempiä kiisteltyjä raja-alueita. Muu Slovakia ja Karpatorutenia saivat itsehallinnon. Valtion nimi muutettiin muotoon Tšekko-Slovakia.
Tšekko-Slovakia ("Česko-Slovensko") oli valtio vuoden 1938 jälkeen kun Münchenin sopimuksella Saksa, Iso-Britannia, Ranska ja Italia sopivat valtakunnankansleri Adolf Hitlerin, pääministeri Neville Chamberlainin, pääministeri Édouard Daladierin ja pääministeri Benito Mussolinin kesken, että saksankieliset, eteläsaksalaiset sudeettialueet luovutetaan Saksalle. Tämän jälkeen jäljelle jääneessä Tšekkoslovakian osissa muodostui maan hallintoa dominoineille tšekeille maan sisäisesti koossa pitämiseksi tarve osoittaa yhteistyöhalua muidenkin kuin saksalaisten osalta.
Böömin ja Määrin protektoraatti ja Slovakian tasavalta 1939–1945.
Sopimuksen yhteydessä Hitler vakuutti, että tämän jälkeen Saksalla ei olisi enää mitään muita aluevaatimuksia. Kuitenkin jo seuraavan vuoden maaliskuussa Saksa miehitti maan tšekkiläisen osan ja liitti sen suoraan omaan hallintoonsa Böömin ja Määrin valtakunnanprotektoraattina. Slovakia puolestaan julistautui Saksan vaatimuksesta itsenäiseksi, mutta oli käytännössä Saksan ylivallan alainen nukkevaltio. Myös maan itäisin osa, Karpaatti-Ukraina, yritti maaliskuussa 1939 itsenäistyä, mutta joutui nopeasti Unkarin valloittamaksi.
Toisen maailmansodan lopulla 1945 pääasiassa neuvostoliittolaiset joukot vapauttivat tasavallan saksalaisten miehityksestä. Myös sudeettialueet liitettiin takaisin Tšekkoslovakiaan, ja niiden koko saksalaisväestö karkotettiin maasta. Sitä vastoin maan entinen itäisin osa Karpatorutenia joutui Neuvostoliitolle ja liitettiin Ukrainan sosialistiseen neuvostotasavaltaan.
Tšekkoslovakia 1945–1990.
Kommunistit kaappasivat lyhyen demokraattisen vaiheen jälkeen vallan 1948 ja liittivät maan tiiviisti Neuvostoliiton johtamaan itäblokkiin. Maa liittyi ja Varsovan liittoon. Maassa kuitenkin kyti ajatus suuremmasta itsenäisyydestä. Vuonna 1968 Tšekkoslovakian kommunistisessa puolueessa pääsi valtaan vapaamielisempiä henkilöitä. Puoluejohtaja Alexander Dubčekin Prahan keväänä tunnetut uudistukset ”ihmiskasvoisen sosialismin” rakentamiseksi koettiin Neuvostoliitossa ja muissa liittolaismaissa uhkana. Niinpä Varsovan liiton maat (lukuun ottamatta Romaniaa) miehittivät 21. elokuuta Tšekkoslovakian, ja valtaan asetettiin Neuvostoliitolle myötämielisempi hallitus. Miehitys tunnetaan nimellä Tšekkoslovakian kriisi.
Miehityksen jälkeen enimmät Prahan kevään aikana toteutetut uudistukset peruutettiin ja alkoi niin sanottu olosuhteiden "normalisoinnin" kausi. Vuoden 1969 alussa kuitenkin toteutettiin jo aiemmin aloitettu hanke maan muuttamisesta liittovaltioksi, jonka osavaltioita olivat Tšekki ja Slovakia.
Tšekin ja Slovakian liittotasavalta 1990–1992.
Kommunistivalta sortui laajojen mielenosoitusten jälkeen rauhanomaisesti loppuvuonna 1989 (ns. samettivallankumous). Vuonna 1990 valtion viralliseksi nimeksi tuli "Tšekin ja Slovakian liittotasavalta". Liittovaltio pysyi koossa vain vuoden 1992 loppuun; 1. tammikuuta 1993 se jakaantui ns. samettierossa Tšekiksi ja Slovakiaksi. Maassa oli ennen hajoamista noin 15,5 miljoonaa asukasta.
Tšekin ja Slovakian tasavallat 1993–.
Sen enempää Tšekki kuin Slovakiakaan ei hakenut yksinomaisen seuraajavaltion asemaa (toisin kuin esimerkiski Montenegron ja Serbian muodostama tynkä-Jugoslavia sosialistisen federatiivisen Jugoslavian hajotessa). Molemmat valtiot ilmoittivat kuitenkin noudattavansa Tšekkoslovakian kansainvälisoikeudellisia sitoomuksia.
Urheilu.
Tšekkoslovakian jalkapallomaajoukkue oli aikoinaan Euroopan huipputason joukkueita. Se voitti EM-kultaa 1976 Jugoslaviassa ja -pronssia 1980 Italiassa. MM-lopputurnauksessa se pelasi kahdeksan kertaa ja saavutti hopeaa 1934 ja 1962.
Tenniksessä tšekkoslovakialaisia maailman huippuja olivat Ivan Lendl, Miloslav Mečíř ja Martina Navrátilová. Yleisurheilussa arvokisamenestyjiä olivat muiden muassa juoksijat Emil Zátopek ja Jarmila Kratochvílová sekä keihäänheittäjät Dana Zátopková ja Jan Železný.
Tšekkoslovakia saavutti menestystä myös talviurheilun saralla. Jääkiekossa maa voitti useita mitaleita olympialaisissa ja MM-kilpailuissa. Sittemmin molemmat seuraajavaltiot ovat jatkaneet jääkiekossa maailman huipputasolla, Tšekki on voittanut yhden olympiakullan ja kuusi maailmanmestaruutta, Slovakia puolestaan yhden maailmanmestaruuden. Mäkihypyssä olympiakultaa voitti Jiří Raška 1960-luvulla.


Kesäolympialaiset 1952.
Vuoden 1952 kesäolympialaiset (19. heinäkuuta 1952 – 3. elokuuta 1952) olivat järjestyksessä 12. järjestetyt kesäolympialaiset. Ne olivat ensimmäiset ja toistaiseksi ainoat Suomen isännöimät olympialaiset ja yksi eniten huomiota saaneista Suomessa koskaan järjestetyistä tapahtumista.
Helsinki oli alkujaan saanut hoidettavakseen kesäolympialaiset 1940, jotka kuitenkin peruutettiin talvisodan takia. Lopulta Helsingille myönnettiin sodan jälkeen vuoden 1952 kesäolympialaisten järjestäminen. Kisojen avajaiset olivat 19. heinäkuuta ja Paavo Nurmi sytytti olympiatulen.
Jo vuoden 1940 olympialaisia varten järjestettiin kisajulisteen suunnittelukilpailu 1938, jonka voitti mainospiirtäjä Ilmari Sysimetsä. Kun uusista kisoista tehtiin päätös 1947, julisteeseen ainoastaan muutettiin kisojen järjestysluku ja päivämäärät sekä sen karttaan päivitettiin Suomen raja.
Kisoihin osallistui 4 925 urheilijaa, joista naisia oli 518. Kisoihin osallistui 69 maata, joista yhteensä 43 pääsi mitaleille 149 lajissa. Yhdysvallat oli menestynein osanottajamaa. Toiseksi suurimman mitalisaaliin sai ensimmäistä kertaa kisoihin osallistunut Neuvostoliitto. Isäntämaa Suomi oli mitalitilaston kahdeksas 22:lla mitalilla, joista kuusi oli kultaa.
Hakuprosessi.
Vuoden 1912 olympiakisojen suomalaismenestyksen innoittamana suomalaiset urheiluystävät alkoivat herätellä ajatusta omista olympiakisoista: esimerkiksi Erik von Frenckell esitti 12. syyskuuta 1915 Töölön pallokentän avajaisissa julkisesti unelmansa suomalaisista olympiakisoista.
Olympiamenestyksen jatkuessa 1920-luvulla innostus omiin olympialaisiin kasvoi, ja suomalaiset urheilujohtajat alkoivat suunnitella stadionin rakentamista Helsinkiin Antwerpenin olympialaisten jälkeen vuonna 1920. Suomen keskeiset urheilujärjestöt ja Helsingin kaupunki perustivat vuonna 1927 Stadion-säätiön stadionin saamiseksi Helsinkiin. Samana vuonna Kansainvälisessä olympiakomiteassa (KOK) edustajana Suomessa toiminut Ernst Edvard Krogius ilmoitti Suomen halukkuuden kisaisännäksi.
Vuonna 1930 ryhdyttiin valmistelemaan vuoden 1936 kisojen hakemista, jota vauhditti Olympiastadionin käynnistynyt suunnitteluprojekti. Kuitenkaan Helsinki ei ollut ehdolla ensimmäisellä kierroksellakaan vuonna 1931 ja kisaisännyyden sai Berliini, mutta Helsinki ilmoittautui välittömästi ehdokkaaksi vuoden 1940 kisoihin. Ne kisat sai Tokio vuonna 1936 Helsingin olematta nytkään virallisesti ehdolla. Kuitenkin Kiinan-Japanin sodan puhjettua 1937 Tokio ilmoitti seuraavana vuonna luopuvansa kisojen järjestämisestä ja neljä päivää myöhemmin KOK tarjosi kisoja Helsingille, joka suostui ottamaan tehtävän hoidettavakseen, vaikka kisavalmisteluihin jäi vain vähän aikaa.
Toinen maailmansota syttyi 1. syyskuuta 1939 Saksan hyökkäyksellä Puolaan vetäen myös Britannian ja Ranskan mukaan. Olympiakisojen järjestelytoimikunta jatkoi kuitenkin kisoihin valmistautumista optimistisesti tulevaisuuteen luottaen. 30. marraskuuta 1939 Neuvostoliiton aloittama talvisota kuitenkin pysäytti toiminnan. Talvisodan jälkeen järjestelytoimikunta päätti luopua kisojen järjestämisestä 20. maaliskuuta 1940 Euroopassa vallinneiden sotatoimien sekä myös talvisodan aiheuttaman valmistelujen keskeytyksen ja kurjistuneen taloustilanteen vuoksi. Suomen Olympiakomitean kokouksessa 20. huhtikuuta 1940 - tällä välin maailmansota oli jo laajentunut, kun Saksa oli miehittänyt Tanskan ja taisteli Norjassa - ensimmäiset olympiakisat Suomessa ilmoitettiin virallisesti peruutetuiksi. Kisojen sijasta alkuperäisenä ajankohtana pidettiin talvisodassa kaatuneiden urheilijoiden muistotilaisuus, johon runoilija Yrjö Jylhä kirjoitti runonsa Vaienneet voittajat.
Toisen maailmansodan päätyttyä Lontoo sai eräänlaiseksi hyvitykseksi järjestettäväkseen kesäolympialaiset 1948, kun kaupungille oli alun perin myönnetty sodan vuoksi peruuntuneet vuoden 1944 kisat. Helsinki jatkoi yritystä saada kisat järjestettäväkseen ja ilmoittautui hakijaehdokkaaksi seuraaviin eli vuoden 1952 kisoihin. Tukholmassa 21. kesäkuuta 1947 pidetyssä KOK:n kongressissa Helsinki valittiin isäntäkaupungiksi, Alankomaiden Amsterdamin sekä Yhdysvaltain Los Angelesin, Minneapolisin, Detroitin, Chicagon ja Philadelphian hävitessä kilpailun. Helsingin valtteihin kuuluivat varsin valmiit kilpailujen suorituspaikat, jotka oli rakennettu jo vuoden 1940 kisoja silmällä pitäen. Syyskuun 8. päivänä 1947 perustettiin XV olympiakisojen järjestelytoimikunta, joka otti hoitaakseen kisojen järjestämisen. Toimikunnan puheenjohtajaksi tuli kaupunginjohtaja Erik von Frenckell, joka oli KOK:n jäsen ja yksi merkittävimmistä vaikuttajista Helsingin olympiahankkeen takana.
Poliittinen tilanne.
Poliittinen ilmapiiri oli Helsingin olympialaisia järjestettäessä jännittynyt. KOK:n pitäessä kokoustaan Wienissä vuonna 1951 asialistalla oli monta vaikeaa aihetta. Kylmä sota oli käynnissä ja lisäksi piti käsitellä Israelin ja arabimaiden välinen tilanne, kahtia jakautuneen Saksan mahdollinen osallistuminen yhtenä joukkueena sekä Kiinan sisällissodan voittaneiden kommunistien muodostaneen Kiinan kansantasavallan sekä hävinneen, Taiwanille ja sen lähisaarille paenneen Kiinan tasavallan hallinnon välinen tilanne.
Neljä vuotta aiemmin Lontoon olympialaisiin ei kutsuttu yhtä toisen maailmansodan häviäjävaltioista, Japania. Israelin olympiakomiteaa ei ollut vielä tunnustettu eikä maailmansodan myötä purkautuneen Saksan olympiakomitean seuraajaa perustettukaan, mutta Helsingin kisoihin nämä kaikki maat jo osallistuivat, kuten myös Ranskan valvonnassa ollut osa Saksaa, Saar.
Kylmä sota vaikutti sekä Yhdysvaltojen että Neuvostoliiton osallistumiseen kisoihin. Yhdysvaltojen osallistuminen kisoihin ratkesi vasta, kun maa oli saanut Helsingin-lähetystöltään arvion Suomen poliittisesta tilanteesta. Neuvostoliitto hyväksyttiin KOK:n jäseneksi toukokuussa 1951, ja saman vuoden joulukuussa maa hyväksyi kisakutsun, sillä maan urheilijat olivat mitalikunnossa. Vaikka Neuvostoliiton johto oli pitänyt aiemmin kisoja porvarillisena tapahtumana, niin maan johdossa käsitettiin ennen Helsingin kisoja olympialaisten propaganda-arvo. Neuvostoliitossa käytettiinkin miljardeja ruplia urheilijoiden valmentamiseen pelkästään yhden vuoden aikana. Neuvostoliitto suunnitteli, että se lennättäisi urheilijansa joka päivä Leningradin ja Helsingin väliä. Toisena vaihtoehtona oli, että neuvostolaisurheilijat majoittuisivat Porkkalanniemen varuskuntaan. Suomesta vaadittiin kuitenkin, että kaikki kilpailijat majoittuisivat kisakylään. Kompromissiratkaisuna itäblokin urheilijoille perustettiin toinen kisakylä Espoon Otaniemeen.
Myös vuoden 1952 kisoja uhkasi peruuttaminen maailmantilanteen vuoksi. Korean sota oli alkanut vuonna 1950, mikä aiheutti huolta myös järjestelytoimikunnassa. Von Frenckellin ehdotuksesta järjestelytoimikunta päätyi ottamaan Lloyd'silta vakuutuksen sodan varalta.
Rakennustyöt.
Kilpailujen suorituspaikoista suurin osa oli jo vuoden 1940 väliin jääneiden olympiakisojen peruja, mutta joitakin laajennus- ja uudistustöitä jouduttiin tekemään, muun muassa rakentamaan lisäkatsomot olympia- ja uimastadionille. Kisavieraiden majoitusta varten rakennettiin Käpylän Koskelantien eteläpuolelle asuntoalue, Kisakylä. Läheinen vuoden 1940 olympialaisia varten rakennettu alue oli jo tuolloin helsinkiläisten asuintaloina. Juuri avajaisten alla saatiin vielä valmiiksi asuinalueen taakse Kumpulan maauimala kisavieraiden käyttöön. Naiset saivat oman kisakylänsä vasta valmistuneesta Meilahden Sairaanhoitajataropistosta. Neuvostoliiton johtaman itäblokin urheilijat majoittuivat Otaniemen Teekkarikylään. Suomen joukkue asusti Santahaminan Maasotakoulun (sittemmin Kadettikoulu, nyk. Maanpuolustuskorkeakoulu) tiloissa.
Helsingin kaupunki laittautui kisakuntoon rakentamalla uuden lentoaseman Seutulaan (nyk. Helsinki-Vantaa), Olympialaiturin Eteläsatamaan ja vetämällä kymmeniä kilometrejä asfalttia tienpintaan. Myös kaupungin ensimmäiset liikennevalot nousivat Aleksanterinkadun ja Mikonkadun risteykseen lokakuussa 1951. Kisavieraiden tarpeisiin valmistuivat muun muassa Palace- ja Vaakuna-hotellit. Koska kaupungissa oli kuitenkin melko vähän hotelleja, turisteille rakennettiin lisäksi telttakyliä muun muassa Lauttasaareen ja Seurasaareen. Lopulta majoitusvalmistelut osoittautuivat kuitenkin huomattavan ylimitoitetuiksi: esimerkiksi Lauttasaaren 6 000-paikkaisen telttakylän täyttöaste jäi parhaimmillaankin vain vaivaiseen kahdeksaan prosenttiin. Olympia 1952 -toimikunnan tukemana valmistuivat myös Suomen ensimmäiset minigolfradat viihdyttämään kisavieraita.
Hymnikilpailu.
Kansainvälinen olympiakomitea oli 1950 julistanut, ettei ole virallista olympiahymniä vaan järjestäjät voivat itse päättää hymneistään. Suomessa järjestettiin hymnikilpailu. Keväällä 1951 julistettiin runokilpailu, jonka voitti yllättäen tuntematon opettajakokelas Niilo Partanen. Toiseksi ja kolmanneksi tulivat tunnetut runoilijat Toivo Lyy ja Heikki Asunta. Sävellyskilpailuun sai käyttää näitä voittajarunoja. Jouko Tolosen johtaman palkintolautakunnan valinta 51 sävellyksen joukosta oli sekin yllätys. Kun voittaja 17. maaliskuuta 1952 julkistettiin, nimimerkin takaa paljastui tuntematon opettaja Jaakko Linjama. Linjama oli käyttänyt Lyyn sanoitusta Olympiahymnissään.
Kilpailun muiden osallistujien nimimerkkikuoria ei avattu. Tästä nousi kohu ja muun muassa pakinoitsija Arijoutsi epäili, että tuntemattoman voitto käy tunnettujen säveltäjien kunnialle. Kilpailussa oli nimekkäitä jäseniä. Valitsijat olivat tunnistaneet muiden muassa Uuno Klamin ja Aarre Merikannon sävellystyylin. Ainoa Linjamaa onnitellut suomalainen säveltäjä oli Jean Sibelius, joka ei osallistunut hymnikilpaan.
Olympiatuli.
Olympiatuli kuljetettiin maitse Olympiasta Ateenaan, josta tulen matka jatkui Saarin olympiakomitean lahjoittamassa kaivosmiehen lampussa SAS-yhtiön lentokoneella Tanskan Aalborgiin. Lamppua ympäröineen lasisen suojakuoren oli suunnitellut taiteilija Sakari Tohka. Itse olympiasoihdun suunnittelija oli taiteilija Aukusti Tuhka.
Tanskasta soihtuviesti jatkui juosten, pyöräillen, ratsastaen, soutaen ja meloen Kööpenhaminaan, josta tuli kuljetettiin lautalla Ruotsiin Malmöhön. Ruotsin halki soihdun matka kulki 700 viestinviejän voimin Haaparantaan, josta se jatkoi Suomen puolelle Tornioon. Suomen ja Ruotsin rajasillalla soihdun otti vastaan Ville Pörhölä, joka saattoi sen Tornion urheilukentälle. Torniossa Kreikasta lähteneeseen olympiasoihtuun yhdistettiin Pallastunturilla 6. heinäkuuta 1952 sytytetty "keskiyön auringon tuli". Todellisuudessa Pallastunturin tuli sytytettiin nestekaasun avulla, sillä heinäkuinen yö oli tuolloin pilvinen, eikä aurinkoa ollut mahdollisuutta käyttää sytyttäjänä. Torniosta soihtu matkasi läpi Suomen Helsinkiin. Sitä kuljetti matkalla yli 1 200 henkilöä.
Alun perin pyrkimyksenä oli ollut kuljettaa tuli Helsinkiin Neuvostoliiton kautta, mutta asiaa ei saatu diplomaattiteitä pitkin järjestettyä määräaikaan mennessä. Matkaa taittui 25. kesäkuuta alkaneella ja 19. heinäkuuta 1952 päättyneellä matkalla yhteensä 7 870 kilometriä (josta 3 125 km lentäen). Varsinainen olympiatuli sytytettiin Olympiastadionille, ja sen lisäksi tuli paloi myös Hämeenlinnassa kiinteässä, ja muilla paikkakunnilla siirrettävässä muodossa.
Avajaiset.
Helsingin olympialaisten avajaiset järjestettiin 19. heinäkuuta. Vaikka sää oli sateinen ja kolea eikä Olympiastadionilla ollut katosta kuin pääkatsomon päällä, stadion oli täynnä - 70 435 ihmistä seurasi avajaisia paikan päällä. Avajaismarssilla oli ennätykselliset 5 469 henkilöä 67 maasta. Marssin jälkeen maat järjestäytyivät keskusnurmelle, ja järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Erik von Frenckell lausui tervetuliaissanat suomeksi, ruotsiksi, ranskaksi ja englanniksi. Tasavallan presidentti J. K. Paasikivi piti tervetuliaistoivotusten jälkeen avajaispuheen, joka oli olympiahistorian lyhin ja sisälsi virheen: kyseessä eivät olleet "nykyajan viidennettoista olympiakisat", vaan XV olympiadin kisat ollen 12. järjestetyt kesäolympiakisat. Puhetta seurasi olympialipun nostaminen salkoon ja Aarre Merikannon jo vuoden 1940 kisoihin säveltämä olympiafanfaari.
Olympiatulen sytyttivät juoksijasankarit Paavo Nurmi (stadionille) ja Hannes Kolehmainen (stadionin torniin). Kun Paavo Nurmen ilmoitettiin saapuvan stadionille, osallistujamaiden urheilijat poikkesivat muodostelmasta nähdäkseen legendan paremmin. Vain Neuvostoliiton ja Suomen rivit pysyivät ruodussa.
Olympiatulen sytyttämisen jälkeen arkkipiispa Ilmari Salomiehen oli määrä lausua kisarukous, mutta puhujakorokkeelle nousi "kisojen valkeaksi enkeliksi" nimetty saksalainen Barbara Rotbraut-Pleyer, joka oli hypännyt katsomosta radalle ja suoraan puhujanpaikalle. Järjestäjät poistivat nopeasti Pleyerin, joka ehti sanoa mikrofoniin vain muutaman sanan. Pleyerin tarkoituksena oli julistaa rauhansanomaa. Urheilijoiden puolesta olympiavalan vannoi viidensissä olympialaisissaan kilpaillut mestarivoimistelija 44-vuotias Heikki Savolainen.
Urheilutapahtumat.
Kisoihin osallistui 4 925 urheilijaa 69 eri maasta, joista Neuvostoliitto osallistui ensimmäistä kertaa olympialaisiin ja Saksa ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan. Kilpailuja järjestettiin 17:ssä eri urheilulajissa yhteensä 149.
Kisojen suurimmaksi sankariksi kohosi Tšekkoslovakian Emil Zátopek, joka voitti kolme juoksukultaa. Eniten mitaleita saavutti Yhdysvallat (40 kultaa, 19 hopeaa, 17 pronssia). Suomen tulos oli 6 kultaa, 3 hopeaa ja 13 pronssia.
Ammunta.
Ammunnassa kilpailtiin seitsemässä lajissa, joista kuusi käytiin(kiväärilajit) Malmin ampumaradalla kohtalaisen vaikeissa tuuliolosuhteissa. Helsingissä ammuttiin silti kovia tuloksia, sillä hirviammunnan neljä parasta rikkoivat maailmanennätykset. Myös vapaa- ja pienoiskiväärissä sivuttiin polviasennon maailmanennätyksiä.Haulikkoammunta suoritettiin huopalahden ampumaradalla.
Kymmenen maata otti ammunnasta mitaleita. Ainoana maana Norja ylsi kahteen kultamitaliin, ja Neuvostoliitto voitti eniten mitaleita. Neuvostoliiton Boris Andrejev voitti ainoana ampujana kaksi mitalia. Pienoiskiväärissä juhlittiin jo suomalaisvoittajaa, kun Vilho Ylösen voiton kunniaksi ehdittiin soittaa radiossa "Porilaisten marssi". Tunnin kestäneessä tarkastuslaskennassa kilpailun voittajaksi julistettiin kuitenkin norjalainen Erling Asbjørn Kongshaug.
Jalkapallo.
Jalkapalloturnaus alkoi jo ennen virallisia avajaisia, sillä yksiosaiset karsintapelit järjestettiin 15.–16. heinäkuuta Kotkassa, Lahdessa, Tampereella, Turussa ja Helsingissä. Turnaukseen oli ilmoittautunut 27 maata, joista kuitenkin Saar ja Meksiko jättäytyivät ennen kisoja pois.
Unkari voitti kultaa, kun se kaatoi loppuottelussa Jugoslavian maalein 2–0. Ruotsi voitti pronssia. Loppuottelussa Olympiastadionilla oli 58 533 maksanutta katsojaa, mikä on suurin yleisömäärä, joka on Suomessa ollut katsomassa jalkapallo-ottelua.
Koripallo.
Koripalloon ilmoittautui 23 joukkuetta, joista kymmenen pääsi suoraan varsinaiseen kisaturnaukseen. Loput 13 maata kävivät ennen olympiakilpailujen virallista avausta karsintaturnauksen viimeisistä kuudesta paikasta olympiaturnauksessa.
Koripallossa kultaa voitti Yhdysvallat, joka kukisti Neuvostoliiton loppuottelussa pistein 36–25. Loppuottelu oli suhteellisen hidastempoinen, sillä Neuvostoliitto yritti pelin jäädyttämällä pysyä Yhdysvaltain vauhdissa. Yhdysvallat oli aiemmin turnauksessa voittanut Neuvostoliiton jo selvästi 86–58. Pronssia voitti Uruguay, joka järjesti turnauksessa myös joukkotappelun oltuaan tyytymätön tuomaritoimintaan.
Maahockey.
Maahockey otettiin Helsingin olympialaistein lajivalikoimaan sillä ehdolla, että korkeintaan 12 joukkuetta ilmoittautuisi kisoihin. Kisoihin haki lopulta 16 joukkuetta, joista Kansainvälinen maahockeyliitto valitsi 12 maata, jotka saivat kisapaikan. Lopulta neljä maata jättäytyi pois kisoista, joten kaikki halukkaat pystyivät osallistumaan olympiaturnaukseen.
Turnaus käynnistyi kahdella pelikierroksella jo ennen kisojen avajaisia. Loppuottelu käytiin 24. heinäkuuta. Velodromilla pelatussa finaalissa kohtasivat Intia ja Alankomaat. Intia voitti mestaruuden maalein 6–1.
Melonta.
Melontakilpailut käytiin Taivallahdella 27.–28. heinäkuuta. Osallistujia oli miesten kahdeksassa ja naisten ainoassa kilpamatkassa yhteensä 159, jotka tulivat 21 valtiosta.
Melonta oli Suomen juhlaa, sillä yhdeksästä lajista neljän voitto meni isäntämaahan. Lisäksi suomalaiset ottivat yhden hopean ja pronssin. Tuplakultamitalisteja olivat kajakkikaksikon 1 000 ja 10 000 metrin voittaneet Kurt Wires ja Yrjö Hietanen. Ainoassa naisten lajissa, 500 metrin kajakkiyksikössä, kultaa vei Sylvi Saimo, joka oli ensimmäinen suomalainen naiskultamitalisti kesäkisoissa. Melonnan toiseksi menestynein maa oli Ruotsi, joka voitti yhden kullan ja kolme hopeaa.
Miekkailu.
Helsingin olympialaisten miekkailukilpailut käytiin Espoon puolella Westendin tennishallissa. Miehet kilpailivat kalvalla, säilällä ja floretilla sekä henkilökohtaisessa kilpailussa että joukkuekisassa. Naisilla oli ohjelmassa vain floretin henkilökohtainen kilpailu. Osallistujia oli 250 miestä ja 37 naista 32 maasta.
Italia, Unkari ja Ranska olivat totutusti parhaat miekkailumaat ja veivät kaikki kultamitalit. Kaikkiaan kuusi maata ylsi mitaleille. Mangiarottin veljekset Edoardo ja Dario ottivat kaksoisvoiton kalvasta. Unkarilaismiekkailijat saivat kolmoisvoiton säilästä.
Nykyaikainen viisiottelu.
Hämeenlinnan Ahveniston maastossa käytiin nykyaikaisen viisiottelun olympiakilpailut. Lajiin ilmoittautui 51 kilpailijaa 19 maasta. Kisoissa oli ensimmäistä kertaa olympiahistorian aikana mukana myös joukkuekilpailu.
Ruotsi, Unkari ja Suomi jakoivat mitalit. Ruotsin Lars Hall voitti henkilökohtaisen kilpailun ja Unkari oli paras joukkuekilpailussa. Hallia ennen kaikki lajin olympiavoittajat ovat olleet upseereita. Hall oli kuitenkin ammatiltaan kirvesmies.
Nyrkkeily.
Messuhallissa ratkaistiin nyrkkeilymitalit kymmenessä painoluokassa 28. heinäkuuta–2. elokuuta. Osallistujia oli yhteensä 240. Kaikkiaan 17 maata pääsi mitaleille. Menestynein nyrkkeilymaa oli Yhdysvallat, joka voitti viisi kultaa. Eniten mitaleita sai Neuvostoliitto, jonka nyrkkeilijät eivät kuitenkaan voittaneet ainoatakaan mestaruutta. Myös suomalaisnyrkkeilijät ylsivät viiteen mitaliin.
Keskisarjassa Yhdysvaltain Floyd Patterson tyrmäsi finaalissa Romanian Vasile Tițăn ennätyksellisesti 42 sekunnissa. Raskaan keskisarjan voittanut Yhdysvaltain Norvel Lee palkittiin kisojen teknisimpänä nyrkkeilijänä. Raskaassa sarjassa Ed Sanders sai kultaa, kun Ruotsin Ingemar Johansson hylättiin passiivisuutensa takia. Johansson sai hopeamitalinsa vasta vuonna 1982.
Paini.
Painissa kilpailtiin Helsingissä kahdeksassa painoluokassa sekä kreikkalais-roomalaisessa painissa että vapaapainissa. Kaikki loppukamppailut käytiin isommassa Messuhalli I:sessä, mutta vapaapainin alkuottelut pienemmässä Messuhalli II:sessa. Vapaapainikilpailut oteltiin 20.–23. heinäkuuta ja kreikkalais-roomalaisessa painin ottelut käytiin 24.–27. heinäkuuta.
Menestynein painimaa oli Neuvostoliitto, jonka urheilijat voittivat lajissa kuusi kultaa ja yhteensä kymmenen mitalia. Ruotsi hallitsi vapaapainia ja sai painissa kaiken kaikkiaan toiseksi eniten mitaleita. Painien ylivoimaisin urheilija oli kreikkalais-roomalaisen painimuodon raskaassa sarjassa otellut neuvostoliittolainen Johannes Kotkas. Hän onnistui selättämään kaikki vastustajansa alle viidessä minuutissa.
Painonnosto.
Olympialaisten painonnostossa kilpailtiin seitsemässä painoluokassa, joihin osallistui 141 kilpailijaa. Alkujaan painoluokkia piti olla vain kuusi, mutta ohjelmaan lisättiin myös kevyt raskassarja, minkä johdosta raskaansarjan painoraja nousi 82,5 kilogrammasta 90 kilogrammaan. Uuden painoluokan lisäys tapahtui niin myöhään, ettei kisaohjelmaa ehditty muuttamaan. Painonnosto käytiin suunnitelmien mukaisesti Messuhallissa 25.–27. heinäkuuta.
Kaikki seitsemän kultamitalia jaettiin Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton urheilijoiden kesken. Neuvostoliittolaiset voittivat yhteensä seitsemän mitalia, mutta yhdysvaltalaiset ottivat neljä mestaruutta, kun neuvostoliittolaiset vain kolme. Painonnostossa tehtiin yhteensä viisi maailmanennätystä. Raskaassa sarjassa John Davis jatkoi ylivoimaansa. Hän ei ollut hävinnyt ainuttakaan kilpailua sitten vuoden 1938 ja jatkoi voittokulkuaan myös Helsingissä.
Purjehdus.
5.5m-luokan kilpailua. Toinen vene vasemmalta on mestaruuden voittanut "Complex II".
Helsingin vesillä kilpailtiin viidessä eri luokassa 20.–28. heinäkuuta. Isommat veneet purjehtivat Harmajan majakkasaaren edustalla, ja finnjolla-kilpailu käytiin Liuskasaaren lähistöllä. Kilpailuihin osallistui 93 venekuntaa 29 maasta.
Yhdysvallat, Norja ja Ruotsi ottivat kolme mitalia. Yhdysvallat oli ainoa maa, joka ylsi kahteen kultamitaliin purjehduksessa. Firefly-luokasta kehittyneessä Finnjollassa Tanskan Paul Elvstrøm voitti ylivoimaisen mestaruuden. Kultamitali oli Elvstrømin uran toinen. Myöhemmin hänestä tuli ensimmäinen urheilija, joka voitti saman lajin neljä kertaa peräkkäin.
Pyöräily.
Pyöräilyssä jaettiin mitaleita kuudessa lajissa, joista neljä ratapyöräilyssä ja kaksi maantieajosta. Kilpailijoita pyöräilyyn osallistui 214, jotka tulivat 36 maasta. Ratapyöräilykilpailut käytiin 29.–31. heinäkuuta ja maantieajo 2. elokuuta.
Yhteensä seitsemän maata keräsi mitaleita ja kultamitalit menivät Italiaan, Australiaan ja Belgiaan. Italia oli menestynein maa viidellä mitalillaan. Kahteen kultamitaliin ylsivät australialainen Russell Mockridge, joka voitti mestaruuden kilometrin aika-ajossa ja parinsa kanssa tandem-ajossa, sekä belgialainen André Noyelle, joka voitti 190 kilometrin mittaisen maantieajon henkilökohtaisen kilpailun ja joukkuekilpailun.
Ratsastus.
Ratsastuksessa Helsingissä kilpailtiin koulu-, kenttä- ja esteratsastuksessa henkilökohtaisesti ja joukkuekilpailussa yhteensä kuudessa lajissa. Kahdeksan maata pääsi ratsastuksessa mitaleille, ja Ruotsi oli selvästi menestynein maa. Ruotsalaiset voittivat molemmat lajit sekä koulu- että kenttäratsastuksessa.
Naiset saivat Helsingissä ottaa osaa ensimmäistä kertaa kouluratsastustapahtumiin. Henkilökohtaisessa kisassa tanskalainen polvistaan alaspäin halvaantunut Lis Hartel voitti ensimmäisenä naisena ratsastusmitalin olympialaisista tultuaan kisassa toiseksi.
Soutu.
Soutajat kilpailivat seitsemässä lajissa 20.–23. heinäkuuta. Kisat käytiin Meilahdella, sillä Taivallahti, jossa käytiin melontakilpailut, oli liian avoin merituulelle. Osallistujia oli yhteensä 409, jotka tulivat 33 maasta.
Neljäntoista maan edustajat pääsivät mitaleille, ja vain yhdysvaltalaisille soutajille meni kaksi kultamitalia. Soudussa nähtiin kisojen nuorin olympiavoittaja. Perämiehellisessä kaksikossa Ranskan voittajajoukkueen perämiehenä oli vasta 14-vuotias Bernard Malivoire.
Uimahypyt.
Uimahypyissä kisailtiin yhteensä neljässä miesten ja naisten lajissa. Yhdysvallat hallitsi, sillä 12:sta jaossa olleesta mitalista yhdeksän meni maahan. Yhdysvaltojen lisäksi vain Ranska, Meksiko ja Saksa pääsivät lajissa mitaleille. Patricia McCormick voitti olympiakultaa naisissa sekä kolmen metrin ponnahduslaudalta että kymmenen metrin kerroshypystä.
Uinti.
Helsingin Uimastadionin altaassa miehet kilpailivat kuudessa ja naiset viidessä lajissa. Kovatasoiset kilpailut käytiin 25. heinäkuuta–2. elokuuta. Lontoon kisoista oli menty uinnissa selvästi eteenpäin, sillä jokaisessa lajissa rikottiin vanha olympiaennätys.
Yhdysvaltalaiset hallitsivat miesten matkoja ja unkarilaiset naisten. Molemmat maat saivat neljä kultamitalia. Ford Konno oli menestynein uimari kahdella kultamitalillaan ja yhdellä hopeallaan. Naisissa Katalin Szőke voitti kaksi kultamitalia ja Éva Novák viestikullan lisäksi kaksi hopeaa. Kisojen ainoan maailmanennätyksen ui Unkarin naisten 4×100 metrin vapaauintiviestijoukkue. Helsingin olympialaisissa rintauintiin sai osallistua halutessaan viimeisen kerran vielä perhostyylillä. Miehissä ei yksikään rintauintityylillä uinut urheilija päässyt finaaliin. Naisissa Novák ylsi hopealle.
Vesipallo.
Vesipalloturnaukseen osallistui 21 maata. Kisojen alkusarja oli tarkoitus pelata avomerialtaissa, mutta veden viileyden takia Kansainvälinen uimaliitto määräsi kaikki ottelut pelattavaksi Uimastadionilla. Tämän takia osa alkusarjan otteluista jouduttiin pelaamaan jo kuudelta aamulla.
Vesipallomestaruus ratkesi finaalilohkossa, jossa neljä joukkuetta kohtasivat kaikki kertaalleen toisensa. Unkari ja Jugoslavia päätyivät tasapisteisiin voitettuaan kaksi muuta ottelua ja pelattuaan keskenään tasan 2–2. Unkari voitti kultaa paremman maalieron turvin.
Voimistelu.
Vuoden 1952 olympiavoimistelua hallitsi ensimmäistä kertaa kisoihin osallistunut Neuvostoliitto, jonka urheilijat voittivat yhdeksän kultamitalia ja ottivat kaikkiaan 22 palkintosijaa. Aiemmin olympialaisissa voimistelua hallinneet Suomi, Saksa ja Sveitsi saivat tyytyä vaatimattomampaan menestykseen. Yhteensä mitaleita jaettiin kahdeksassa miesten ja seitsemässä naisten lajissa.
Voimistelusta eniten henkilökohtaisia mitaleita otti miehissä Viktor Tšukarin ja naisissa Marija Gorohovskaja. Tšukarin voitti neljä kultaa ja kaksi hopeaa. Gorohovskaja ylsi mitaleille jokaisessa naisten lajissa. Hänen seitsemän mitalin saaliinsa (kaksi kultaa ja viisi hopeaa) on naisten yksien olympiakisojen ennätys.
Yleisurheilu.
Yleisurheilussa kilpailtiin 33 lajissa, joista 24 oli miehillä ja 9 naisille. Ylivoimaisesti menestynein valtio oli Yhdysvallat, joka voitti 31 mitalia, joista yhdeksän oli kultaista. Neuvostoliitto ylsi 17 mitaliin, mutta sai vain kaksi mestaruutta, ja kahdeksan mitalin maa Saksa jäi ilman ykkössijoja. Mitalitilaston toinen oli Tšekkoslovakia, jonka viidestä mitalista neljä oli kirkkainta.
Emil Zátopek voitti 5 000 ja 10 000 metrin sekä maratonin, jolle osallistui urallaan ensimmäistä kertaa. Naisten puolella australialainen Marjorie Jackson voitti 100 ja 200 metrin juoksumatkat. Maailmanennätyksiä tehtiin seitsemässä lajissa. Kolmiloikassa Adhemar Ferreira da Silva ylitti vanhan maailmanennätyksen neljä kertaa. Kymmenottelussa Bob Mathias teki uuden ME:n ja otti voiton yli 900 pisteen erolla seuraavaan.
Näytöslajit.
Olympialaissääntöjen mukaan kisojen järjestäjä sai valita mukaan kaksi näytöslajia, joista toinen oli ulkomailta ja toinen kotimaasta. Helsingin kisojen yhteydessä järjestettiin käsipallo- ja pesäpallo-ottelu. Kisojen käsipallo-ottelussa kohtasivat Ruotsi ja Tanska Olympiastadionilla. Rankkasateen takia ulkona pelatun ottelun taso jäi vaatimattomaksi. Ruotsi voitti maalein 19–11.
Pesäpallo-ottelu käytiin myös Olympiastadionilla. Kamppailussa kohtasivat Suomen Pesäpalloliiton ja Työväen Urheiluliiton joukkueet. Pesäpalloliitto voitti ottelun 8–4. Molempien näytösotteluiden tauoilla yleisöä viihdyttivät suomalaisten mies- ja naisvoimistelijoiden esitykset.
Mitalitaulukko.
Seuraavassa taulukossa on vuoden 1952 kesäolympialaisten kymmenen parhaiten menestynyttä maata.
Osanottajamaat.
Kisojen osanottajamaat vihreällä ja sinisellä värillä. Vihreällä on merkitty aiemminkin mukana olleet maat ja sinisellä ensimmäistä kertaa osallistuvat
Kisakutsuun vastasi kaikkiaan 70 kansakuntaa, mutta Haiti osallistui vain kisojen yhteydessä pidettyyn taidenäyttelyyn. Kisoihin ilmoittautui kaikkiaan, varamiehet mukaan lukien, 5 859 urheilijaa, joista 4 925 nähtiin kilpailuissa mukana. Suurimmat osanottajamaat olivat olympiakisojen ensikertalainen Neuvostoliitto sekä Yhdysvallat, Suomi, Iso-Britannia, Ranska, Italia, Saksa ja Ruotsi - kaikilla yli 200-henkiset urheilijaryhmät mukanaan. Kisojen pienimmät osanottajamaat olivat Kiinan kansantasavalta ja Brittiläinen Guyana yksimiehisine joukkueineen. Saksa oli myös vapautunut "sotaboikotista" ja kilpaili Saksan liittotasavallan urheilijoista koostuvalla ryhmällä ensi kertaa Berliinin kisojen jälkeen.
Britannian siirtomaat olivat epätietoisia siitä, voivatko he mahdollisesti käyttää omaa lippuaan vai onko käytettävä Union Jackia. Sitten, kun Ison-Britannian ulkoministeriön oli ilmoittanut, että maat voivat käyttää omaa lippuaan, oli ongelmallista saada näiden lippujen tarkkoja malleja.
Alankomaiden Antillit marssi Alankomaiden lipun alla, mutta Puerto Rico
käytettyään aluksi Yhdysvaltain lippua, käytti myöhemmin omaa lippuaan, johon maan uusi autonomia (25. heinäkuuta) oikeutti.
Tietyt ryhmät halusivat marssia kansallisen olympiakomitean lipun alla. Tätä ei kuitenkaan voitu sallia, KOK:n protokolla nimenomaan määrää, että kansallislippuja on käytettävä.
Kisapaikat.
Suurin osa kisapaikoista sijaitsi pääkaupunkiseudulla. Nykyaikainen viisiottelu ja osa maahockeypeleistä järjestettiin Hämeenlinnassa ja osa jalkapallopeleistä Tampereella, Lahdessa, Kotkassa ja Turussa.
Pääareena oli Olympiastadion, jossa järjestettiin avajaiset ja päättäjäiset, yleisurheilukilpailut, jalkapallon välierät ja loppuottelu sekä esteratsastuskilpailu "Prix des Nations". Stadion oli rakennettu vuoden 1940 olympialaisia varten ja avattu jo vuonna 1938, mutta se oli kärsinyt toisen maailmansodan pommituksissa. Siihen jouduttiin tekemään laajennus- ja kunnostustöitä. Betonista katsomonosaa laajennettiin ja uusi tilapäinen puinen katsomo rakennettiin etelä- ja pohjoiskaarteeseen sekä itäsivulle, minkä ansiosta Stadionin yleisökapasiteetti nousi noin 70 000:een.
Helsingin Velodromilla pyöräiltiin olympialaisten lähtöjä. Kuvassa pyöräilijöitä vuoden 2006 polkupyörälähettien kisoista.
Uintikilpailut pidettiin Uimastadionilla, joka sijaitsee vain muutamia satoja metrejä Olympiastadionilta itään ja jossa on kolme allasta: kilpa-, sukellus- ja lastenallas. Uimastadionille mahtui noin 9 500 katsojaa, kun kisoja varten puusta rakennettuihin itäkatsomoon ja seisomakatsomoon mahtui yhteensä noin 6 000 ihmistä. Stadionien läheisyydessä sijaitsevan Messuhallin (nykyinen Töölön kisahalli) kahdessa erillisessä hallissa järjestettiin monet sisälajeista. Isommassa hallissa kilpailtiin miesten voimistelussa, painissa ja nyrkkeilyssä. Pienempi halli isännöi naisten voimistelua, vapaapainin alkuotteluita, painonnostoa ja koripallon loppuottelua. Noin kaksi kilometriä Olympiastadionista pohjoiseen sijaitsee Helsingin Velodromi, jossa pidettiin ratapyöräily ja jonka keskellä olevalla ruoholla pelattiin maahockeyottelut. Koripallon alkusarjan ottelut pelattiin Tennispalatsissa ja miekkailukilpailut käytiin Espoossa, Westendin tenniskeskuksessa.
Ammuntatapahtumat käytiin savikiekkoammuntaa lukuun ottamatta Malmin ampumaradalla 11 kilometriä Helsingin keskustasta. Suomen Metsästäjäliiton radalla Huopalahdessa käytiin savikiekkoammunta. Ruskeasuolla kilpailtiin kouluratsastuksessa sekä Talissa ja Laaksossa kenttäratsastuksessa.
Taivallahteen kilometrin päähän Stadionista rakennettiin Soutustadion soutu- ja melontatapahtumia varten. Paikkaa ei kuitenkaan hyväksytty soutukisojen paikaksi, sillä se oli avoin merituulelle. Soutu käytiinkin Meilahdessa noin kolmen kilometrin päässä Stadionista. Paikka oli huomattavasti suojaisampi kuin Taivallahti. Harmajan majakkasaarella parin kilometrin päässä Helsingin rannikosta sijaitsi isompien purjehdusluokkien lähtö- ja maalialue. Finnjollakilpailun lähtö- ja maalipaikka oli Liuskasaari lähellä rannikkoa.
Maratonjuoksun reitti kulki Stadionilta Käpylään ja sieltä Tuusulantietä Mätäkivenmäkeen ja takaisin. Kääntymispaikalle Vanhan Tuusulantien varteen on myöhemmin pystytetty muistokivi.
Hämeenlinnaan Ahvenistolle rakennettiin uimastadion viisiottelua varten. Muutkin neljä viisiottelun lajeista käytiin Ahveniston lähimaastossa.
Vaikutukset ja perintö.
Helsingin olympialaisten kunniaksi lyötiin maailman ensimmäinen olympiaraha.Olympialaiset vaikuttivat suomalaisiin, Helsingin kaupunkiin ja ulkomaalaisten kuvaan suomalaisista. Olympialaisia voidaan pitää jopa symbolisena päätöksenä sodanjälkeisille vuosille Suomessa. Maan jälleenrakentaminen saatiin käytännössä päätökseen vuonna 1952, vaikka vielä vuosikymmenen alussa monet olivat asuneet tilapäisasunnoissa. Viimeiset sotakorvaukset maksettiin syyskuussa 1952, ja säännöstelypolitiikasta päästiin eroon samoihin aikoihin.
Helsingin kaupunkikuva sai selvästi uutta piristystä olympialaisista. Helsingin kehittäminen oli aloitettu jo 1930-luvun lopulla, ja tuolloin rakennettiin muun muassa Eduskuntatalo, Lasipalatsi ja Pääposti. Olympiahaaveet motivoivat monia rakennusurakoita. Helsingin huvi- ja yöelämä oli vaatimatonta aiempiin kisaisäntiin verrattuna. Kisoja varten kaupunkiin perustettiin monia tilapäisiä ravintoloita ja viihdykkeitä. Kaupunkiin oli suunniteltu tivolia jo vuosikymmenien ajan, mutta tällekin hankkeelle olympiaisännyys antoi viimeisen sysäyksen. Kisaisännyyden varmistuttua Helsingin kaupunki alkoi etsiä Alppilasta paikkaa huvipuistolle. Joulukuussa 1949 vuokratulle tontille avattiin 27. toukokuuta 1950 Linnanmäen huvipuisto. Kisojen alla avattiin myös esimerkiksi Suomenlinnaan kunnollinen lauttayhteys. Olympialaiset kehittivät lisäksi Helsingin infrastruktuuria, kun kaupunkiin rakennettiin muun muassa uusi lentoasema, Olympialaituri, uutta asfalttia tiehen ja kaupungin ensimmäiset liikennevalot.
Olympialaisten vaikutusta suomalaisille on vaikea määritellä. Suomalaisten itseluottamukselle teki varmasti hyvää luoda yhdessä onnistunutta suurtapahtumaa ja samalla saada uudenlaista kosketusta kansojen väliseen vuorovaikutukseen. Monet suomalaiset olivat kisoissa ensimmäistä kertaa tekemisissä muiden kuin valkoihoisten ulkomaalaisten kanssa. Samalla olympialaiset yhdistivät suomalaisia riidoissaan. Esimerkiksi Suomen Työväen Urheiluliiton ja Suomen Valtakunnallisen Urheiluliiton väliset voimakkaat riidat olivat tauolla olympialaisten aikana, vaikka ne jatkuivatkin vielä kisojen jälkeen.
Kansainvälistymisen myötä myös uusia tuotteita saapui Suomeen. Tunnetuin näistä on Coca-Cola (Coca-Cola saapui Suomeen jo 30-luvulla Stockmannin kautta). Lisäksi maahan tuotiin ensimmäisen kerran purukumia ja Alko lanseerasi uusia juomia, joiden joukossa oli Gin Long Drink.
Suomen suhteet Yhdistyneeseen kuningaskuntaan lämpenivät selvästi olympialaisten ansiosta. Tähän vaikutti erityisesti se, että kisoihin vierailulle tullut Prinssi Philip sai Suomessa lämpimän vastaanoton. Toisen maailmansodan jälkeen Iso-Britannia oli suhtautunut tylysti Suomeen, mutta olympialaiset osoittivat, että Suomi kuului läntiseen maailmaan.
"Viimeiset oikeat olympialaiset".
Suomessa Helsingin olympialaisia kutsutaan joskus viimeisiksi oikeiksi olympialaisiksi, kun yritetään korostaa kisojen luonnetta viimeisinä oikean olympiahengen kisoina, urheilullisena ja ei-kaupallisena tapahtumana. Esimerkiksi Antero Raevuoren kirjoittama kirja kisoista on nimetty tämän lausahduksen mukaan. Lause on kuitenkin keksitty Suomessa, eikä sitä käytetä muualla maailmassa. Se kehitettiin 1970- ja 1980-lukujen taitteessa, kun dopingia alkoi esiintyä laajemmin urheilussa, vuoden 1972 kisoissa tapahtui verilöyly ja vuosien 1976, 1980 sekä 1984 olympialaisia boikotoitiin laajasti.
Helsingin olympialaiset olivat tietyllä tavalla paluu aiempaa pienimuotoisempiin kilpailuihin resurssien takia, sillä Suomi on pienin maa, jossa kesäolympialaiset on pidetty. Melbournessa 1956 urheilijoita oli kuitenkin vähemmän kuin Helsingissä, ja käytännössä vasta 1970-luvulla kisat alkoivat selvästi laajentua. Helsingin olympialaiset olivat vielä suhteellisen epäkaupalliset, mutta esimerkiksi markkinoinniltaan seuraavatkaan kisat eivät olleet suuremmat. Jo Ateenassa 1896 Kodak oli tukenut kisoja, ja Puolan lehdistössä haukuttiin Helsingin olympialaisia "vastenmielisten kauppiaiden kilpailuiksi".
Aiheesta muualla.
*


Quốc ngữ.
Quốc ngữ (Chữ Nôm: 國語), sananmukaisesti käännettynä "valtion kieli", on vietnamin nykyisin yleisimmässä käytössä oleva kirjoitusjärjestelmä. Se pohjautuu latinalaiseen aakkostoon ja sisältää 30 kirjainta ja viisi toonimerkkiä.
Quốc ngữ-järjestelmän kehittivät pääosin ranskalaiset lähetyssaarnaajat 1600-luvulla tuolloin käytössä olevan kiinan kirjoitusjärjestelmään pohjautuvan Chữ Nômin rinnalle. Ranskalaisten lisäksi kirjoituksen muotoon vaikuttivat portugalilaiset, joilta on peräisin mm. kirjoituksen "nh"-yhdistelmän lausuminen. Kehittäjäksi mainitaan usein Alexandre de Rhodes.
Quốc Ngữlla kirjoitettiin aluksi rukouskirjoja ja muuta uskonnollista materiaalia, laajempaa käyttöä se sai eräissä kouluissa 1700-luvulla, mutta vasta 1900-luvun alussa se syrjäytti Chữ Nôm-kirjoituksen ja kiinan kirjoittamisen (Chữ Hán) Vietnamissa.
Kirjaimet ja toonien merkintä löytyvät sivulta vietnamin kieli.


North American P-51 Mustang.
P-51 Mustang oli yhdysvaltalainen, toisen maailmansodan aikainen yksimoottorinen ja -paikkainen hävittäjälentokone. Sitä pidetään yhtenä toisen maailmansodan parhaista hävittäjistä.
Ensimmäisten mallien lentokorkeus ja toimintasäde olivat rajallisia, mutta paremmalla Rolls-Royce Merlin -moottorilla, suuremmilla polttoainesäiliöillä, kuplakuomulla ja madalletulla takarungolla neljännestä mallista (P-51D) tuli erinomainen hävittäjä. Sitä käytettiin saattamaan ja puolustamaan pommikoneita pitkillä pommituslennoilla Saksan yllä. Mustang oli erittäin suorityskykyinen: sitä nopeammat potkurilentokoneet tulivat käyttöön vasta aivan sodan loppuvaiheessa, ja niiden valmistusmäärät olivat hyvin pieniä Mustangiin verrattuna.
Tunnetuin tyypillä lentänyt lienee yhdysvaltalainen hävittäjä-ässä Dominic S. (Don) Gentile. Hän saavutti 21 vahvistettua pudotusta (epävirallisesti 30) ennen komennuksensa päättymistä. Niistä 15 1/2 hän saavutti Mustangilla. Hänen nimikkokoneensa oli P-51 B "Shangri La". Eniten ilmavoittoja Mustangilla saavutti kapteeni George S. Preddy, 25 kappaletta. Hänen nimikkokoneensa oli P-51D "Cripes A' Mighty".
Historia.
Englannin kuninkaalliset Ilmavoimat (RAF) halusi yhdysvaltalaisen "North American Aviation" -lentokonetehtaan valmistavan heille P-40 Kittyhawk -koneita. Kittyhawk ei kuitenkaan ollut erityisen hyvä hävittäjäkone. North American Aviationin pääsuunnittelija väitti suunnittelevansa paremman koneen ja saavansa sen tuotantoon nopeammin, kuin Kittyhawkin tuotannon aloittamisessa menisi aikaa. RAF näytti hankkeelle vihreää valoa ja tilasi 320 konetta. Kone suunniteltiin ja prototyyppi valmistettiin alle puolessa vuodessa. Siinä oli Allisonin valmistama V12-moottori, jonka suorituskyky oli hyvä matalalennossa, mutta huono korkealla. Mallinimeksi tuli P-51 A ja RAF:lle toimitettiin koneita, jotka nimettiin Mustangeiksi.
Yhdysvallat ei aluksi kiinnostunut koneesta hävittäjänä, mutta halusi käyttää sitä syöksypommittajana, joten Mustangin pohjalta kehitettiin syöksyjarruilla ja pommiripustimilla varustettu A-36 Apache -syöksypommittaja. Rolls-Roycen koelentäjä Ron Harker teki P-51 A -tyypillä koelennon ja ehdotti Merlin-moottorin asentamista runkoon.Suorituskyky osoittautui erinomaiseksi ja lopulta myös Yhdysvaltain ilmavoimat kiinnostui tosissaan koneesta.
Yhdysvaltalainen Packard alkoi valmistaa englantilaista Merlin-moottoria lisenssillä nimellä Packard-Merlin V-1650. Yhdysvallat otti tyypin käyttöönsä ja tilasi 2 000 P-51B:tä vuonna 1942. Ensimmäisen pitkän matkan saattotehtävänsä tyyppi lensi 13. joulukuuta 1943, 490 mailia Kieliin ja takaisin, mikä oli siihenastinen ennätys.
Yhdysvaltain ilmavoimien 8. armeijan komentaja Ira Eakerin alaisuudessa koneen käytössä tehtiin virhe määräämällä hävittäjät pommittajien välittömäksi suojaksi. Tämä rajoitti konetyypin ominaisuuksien hyväksikäyttöä estämällä aloitteellista vihollisen hävittäjävoimien etsintää, vaikka se toi turvallisuudentunteen pommittajien miehistöille. Tammikuussa 1944 Jimmy Doolittle otti komennon ja asetti tavoitteeksi Luftwaffen hävittäjävoimien tuhoamisen toimimalla aktiivisesti niitä vastaan sekä maassa että ilmassa jolloin Mustangin ominaisuudet ja pitkä toimintasäde pääsivät oikeuksiinsa. Paitsi että Mustang oli erinomainen saattohävittäjä, se tuhosi myös lukuisia lentokoneita kentilleen ja huoltokuljetuksia rauta- ja maanteillä. Kun Iwo Jima vallattiin helmikuussa 1945, P-51:t saattoivat myös B-29-pommikoneita lennoille Japaniin.
Mallissa P-51D otettiin käyttöön kuplanmuotoinen kuomu, joka antoi pilotille paremman näkyvyyden taaksepäin, sekä lisättiin konekiväärien määrä neljästä kuuteen. Sivuvakaimen eteen asennettiin evä parantamaan vakautta pienissä nopeuksissa. P-51D oli eniten valmistettu Mustang-malli. Mallissa P-51H runkoa kevennettiin paremman suorituskyvyn saamiseksi, ja myös moottori vaihdettiin hiukan tehokkaampaan versioon.
Euroopan sotanäyttämöllä P-51D Mustangista tuli USAAFin pääasiallinen saatto- ja torjuntahävittäjäkone ja se korvasi kokonaan aiemmin käytössä olleen Lockheed P-38 Lightningin, kun taas Republic P-47 Thunderboltista tuli USAAFin pääasiallinen hävittäjäpommittaja- ja maataistelukone. Suorituskyvyltään Mustang ja Thunderbolt olivat suunnilleen samanveroiset. Tärkein ero oli siinä, että Mustangilla oli suurempi toimintasäde, kun taas Thunderbolt oli kestävämpi, sillä oli raskaampi aseistus ja hyötykuorma ja se sieti paremmin osumia.
P-51 oli käytössä pitkään toisen maailmansodan jälkeen. F-51B ja F-51K olivat ilmavoimien käytössä vuoteen 1951 asti. Air National Guard käytti tyyppiä vielä vuoteen 1957. P-51, eli sittemmin uudelleen nimetty F-51, oli yksi ensimmäisistä konetyypeistä Korean sodassa. ANG:n loppuunlennetyt koneet vedettiin sodasta tammikuussa 1953. Ratkaisuun vaikutti se, ettei Mustangien varaosia ollut enää tuotettu aikoihin, ja toisen maailmansodan aikaiset varastot olivat loppumassa. Mustangin korvaavia Douglas Skyraider -koneita ei heti saatu riittäviä määriä tuotantoon Yhdysvaltain suurten autotehtaiden tarjotessa ammattitaitoiselle työväelle lentokoneteollisuutta parempia palkkoja.
Israelin ilmavoimilla oli 1960-luvun alkuun asti käytössään 48 kappaletta P-51 Mustang -koneita, jotka jatkuvien arabimaiden ja Israelin välisten yhteenottojen aikana lensivät syvälle vihollisten alueelle Israelin suihkukoneiden riistäessä ilmaherruuden itselleen. Kohteina olivat erityisesti lentokentät ja huoltokuljetukset. Israelin Mustang-pilottien enemmistö oli hyvin koulutettuja ja kokeneita toisen maailmansodan veteraaneja, jotka olivat palvelleet Britannian ja Yhdysvaltain ilmavoimissa kaikilla rintamilla. Kokoonsa nähden voimakas ja lentäjien luonnehdinnan mukaan "kolikon päällä kääntyvä" Mustang saattoi maastoa hyödyntäen vältellä arabien suihkuhävittäjien hyökkäyksiä. Dominikaaninen Tasavalta käytti viimeisenä maana P-51 Mustangia operatiivisesti vuoteen 1984 asti.
P-82 (F-82) Twin Mustang.
North American P/F-82 Twin Mustang oli B-29-pommikoneiden pitkänmatkan saattohävittäjäksi tarkoitettu raskas hävittäjä ja viimeinen USAAF:n tilaama mäntämoottorihävittäjä. Se teki ensilentonsa 6. heinäkuuta 1945 ja oli palveluskäytössä vuodesta 1946 vuoteen 1954. Konetta rakennettiin 270 kappaletta. Koneen rakenne muistuttaa erehdyttävästi kahta P-51H Mustangin runkoa (tosiasiassa Allison-moottori oli paljon Packardia suurempi ja tarvitsi enemmän tilaa), jotka oli yhdistetty välisiivellä ja pyrstöllä toisiinsa. YP-82 -prototyypissä; P-82B, E ja H malleissa konetta voi ohjata molemmista ohjaamoista, P-82C, D, F ja G yöhävittäjäversioissa, jotka oli varustettu välisiiven alle kiinnitetyllä tutkalla, lentäjä oli vasemmassa ohjaamossa ja oikeassa tutkaoperaattori.
Twin Mustangeja ei ehditty käyttää toisessa maailmansodassa, mutta niitä käytettiin Korean sodassa, missä ne saivat tililleen neljä pudotusta ja tuhosivat 16 viholliskonetta kentilleen.
Lento-ominaisuuksista.
Koneen instrumentteihin oli helppo tutustua sillä ne muistuttivat valmistajan AT-6 jatkokoulutuskoneen vastaavia. P-51D Mustang oli tosin jopa hyvin koulutettujen amerikkalaislentäjien mielestä hankalahko lentää. Useat lentäjät kuvaavat sitä lento-ominaisuuksiltaan "anteeksiantamattomaksi". Syynä tähän oli pääasiassa potkurin suuri vääntömomentti, joka aiheutti jatkuvan tarpeen sivuperäsimen käyttöön oikealla jalalla koneella liikehdittäessä. Tämä ominaisuus korostui hitaissa nopeuksissa kuten laskussa ja toisaalta taitolentoliikkeissä. Nousussa lentäjillä oli tapana lentää välittömästi irtoamisen jälkeen hetki suoraan vauhdin keräämiseksi taatakseen ohjainten riittävän tehon ennen suurten moottoritehoasetusten käyttöä.
Saattotehtävissä käytettiin pudotettavia lisäsäiliöitä riittävän toimintasäteen saavuttamiseksi. Saksalaiset ottivat käyttöön taktiikan tehdä hyökkäyksä saadakseen hävittäjät pudottamaan säiliöt taistelua varten mikä rajoitti lentoaikaa. Tämän estämiseksi Mustangin ohjaamon taakse suunniteltiin sisäinen lisäpolttoainesäiliö. Täynnä ollessaan se muutti painopistettä tehden koneesta kömpelön ja aiheuttaen taipumuksen lattakierteeseen. Ohjeena olikin käyttää tämä polttoaine ensin. Muutoin kone kaartoi selkeästi Messerschmitt Bf 109 G -versiota tiukemmin ja vähän paremmin kuin Focke-Wulf Fw 190 A- tai D-versiot ollen molempia tyyppejä nopeampi. Paremman ahtimensa ansiosta Bf 109 oli tehokkaampi yli 6800 metrissä kuin tähtimoottoriset Fw 190 A -versiot. Mustang syöksyi nopeammin kuin kumpikaan tehden tästä Supermarine Spitfireä ja kevytrakenteisia neuvostoliittolaisia hävittäjiä vastaan soveltuneesta irrottautumiskeinosta vaarallisen. Fw 190 D-9 ja Ta 152 C/H suurten korkeuksien muunnos olivat erityisesti nousunopeudeltaan parempia kuin P 51 D, mutta myös syöksykyky ja kiihtyvyys olivat samanveroisia. Yhdysvaltain sotasaaliskoneena koelentämä japanilainen Nakajima Ki-84 Hayate voitti P-51 D:n sekä nousunopeudessa, kaarto-ominaisuuksissa että käsittelyn helppoudessa.
Ratkaisevinta oli lentäjien koulutus- ja kokemustaso. Japanilainen laivaston lentäjä ja ässä (27 varmistettua pudotusta) Sadaaki Akamatsu sekä muutama muu pudottivat ensisijaisesti pommikoneiden torjuntahävittäjäksi tarkoitetulla Mitsubishi J2M Raiden - koneella useita Mustangeja Japanin kotisaarten puolustuksessa. Erityisesti M5-versio vastasi ominaisuuksiltaan lähinnä Fw 190 A8/R8 "Sturmbock" -versiota.
Viimeisessä tuotantomallissa H-mallissa tunnetut virheet oli poistettu ja huippunopeus oli lähes 100 km/h parempi. P-51H mallia käytettiin vain Yhdysvalloissa ja sen kansalliskaartissa.
Tekniset tiedot (P-51D).
Ulkoisesti varhaisemmat Allison- ja Merlin-moottoriset versiot erottaa ahtimen ilmanoton sijainnista. Allison-moottorille se on nokan yläosassa ja Merlin-moottorille alaosassa välittömästi potkurin takana.


Yuan Shikai.
Yuan Shikai (perint.: 袁世凱, yksink.: 袁世凯, pinyin: yuán shìkǎi, Wade-Giles: yüan² shih⁴-k'ai³) (16. syyskuuta 1859 - 6. kesäkuuta 1916) oli kiinalainen sotilaskomentaja ja poliitikko Qing-dynastian loppuvaiheissa ja Kiinan tasavallan alkuaikoina. Hän käytti tehokkaasti hyödykseen sotilasurallaan saamansa mahdin sekä Qing-dynastian että tasavallan aikana.
Hän syntyi Xiangchengin maalaiskunnassa (项城县), Henanin provinssissa.
Hän alkoi tulla tunnetuksi sen jälkeen kun Li Hongzhan nimitti hänet johtamaan Koreaan sijoitettuja kiinalaisia joukkoja 1882. Onnekseen hänet kutsuttiin
Pekingiin vain päiviä ennen Kiinan-Japanin sodan syttymistä 1894, millä hän vältti kiinalaisia joukkoja kohdanneen nöyryytyksen.
Leskikeisarinna Cixin käskystä armeijaa alettiin uudistaa ja Yuan Shikai päätyi ensimmäisen uuden armeijan komentajaksi. Hän käytti asemaansa hyödykseen eikä juurikaan kunnioittanut hovia vaan vaihteli puolia oman etunsa turvaamiseksi. Sadan päivän reformin jälkeisessä vallankaappauksessa hänestä tuli keisari Guangxun verivihollinen.
Hänet nimitettiin Beiyangin (北洋: nykyisinä alueina Liaoning, Hebei ja Shandong) ministeriksi 25. kesäkuuta 1902. Osallistuessaan Boksarikapinan kukistamiseen hän oli saanut mainetta ulkomaalaisten keskuudessa. Tämän avulla hän järjesteli ulkomaisia lainoja, joilla hän teki komentamastaan Beiyang-armeijasta maan vahvimman joukko-osaston.
Keisarinna Cixin kuoltua 1908 vallanpitäjä Pu Feng irtisanoi Yuan Shikain tämän kaikista tehtävistä ja hän palasi Henaniin. Hänen vaikutusvaltansa Beiyang-armeijassa kuitenkin jatkui. Wuhanin kansannousun jälkeen 1911 hovi etsi sopivaa miestä komentamaan kapinaa kukistavia joukkoja. Yuan Shikai todettiin soveliaimmaksi Beiyang-armeijaa komentamaan, mutta suostumisensa ehdoksi hän vaati itselleen valtaa ja parlamentin perustamista. Yuan Shikai nimitettiin pääministeriksi ja parlamentti perustettiin, joten hän otti tehtävän vastaan.
Hänen komennuksessaan Beiyang-armeija valtasikin Hankoun ja Hanyangin marraskuussa 1911, muttei edennyt kapinallisten pääpaikkaan Wuchangiin saakka vaan jäi neuvottelemaan kapinallisten kanssa.
Etelä-Kiinan provinssit julistatuivat itsenäisiksi Qing-dynastiasta ja Tongmenghui-puolueen johdolla perustettiin senaatti Nanjingiin. Presidentiksi tässä syntyneelle Kiinan tasavallalle nimitettiin Sun Zhongshan (Sun Yat-sen). Nanjingin senaatti totesi kuitenkin että ainoa henkilö joka voi yhdistää maan oli Yuan Shikai, joka komensi maan ylivoimaisesti voimakkainta armeijaa. Niinpä hänelle luvattiin presidentin virka mikäli pohjois-Kiina liittyisi tasavaltaan.
Yuan Shikai päätti ottaa tehtävän vastaan ja suostutteli Qing-hovin luopumaan vallasta tekemällä heidän kanssaan "hyväntahtoisen sopimuskirjan", joka takasi hovin turvallisuuden Kielletyssä kaupungissa. Näin Yuan Shikaista tuli Kiinan tasavallan presidentti 1912.
Helmikuussa 1913 järjestettiin parlamenttivaalit, joissa Tongmenghuin seuraaja Guomindang (GMD) pärjäsi erittäin hyvin. Pääministeriksi nimitettiin Song Jiaoren, joka oli GMD:n kakkosmies Sun Zhongshanin jälkeen. Yuan Shikai piti näitä GMD:n miehiä uhkaajinaan, joten Sun Zhongshan nimitettiin rautatieministeriksi. Song Jiaoren puolestaan murhattiin 20. maaliskuuta 1913, ja siitä lähtien on spekuloitu Yuan Shikain olleen murhan taustalla.
Yuan nimitteli kenraaleitaan ja muita vaikutusvallassaan olevia henkilöitä maakuntien johtoon, mistä seitsemän maakuntaa suivaantuivat niin pahasti että ne julistautuivat itsenäisiksi. Tällöin GMD julisti toisen vallankumouksen alkaneeksi, mutta kaikki sotilasvoima oli Yuan Shikain hallussa. Yuan kukisti itsenäisyysmieliset maakunnat ja kielsi GMD:n toiminnan, joten puolue joutui maanpakoon.
Yuan Shikai muokkasi perustuslakia ottamalla nimitykset ja lakien säätämisen presidentin tehtäviksi. Lisäksi parlamentin kokoontumiset lopetettiin, presidentin valtakautta pidennettiin eikä valtakauden päättymisen jälkeen enää tarvittaisi vaaleja. Yuan Shikai piti valtaa täydellisenä sotilasdiktatuurina, mutta maakunnilla oli yhä itsenäisyyttä lähinnä rahapolitiikassa, ja armeijaansa rahoittaakseen Yuan joutui turvautumaan ulkomaisiin lainoihin ja antamaan ulkomaille erinäisiä oikeuksia Kiinassa.
Ensimmäisen maailmansodan riehuessa Euroopassa Japani julisti Kiinalle 21 vaatimusta uhaten tehdä Kiinasta protektoraattinsa. Yuan Shikai suostui vaatimuksiin, sillä hänellä ei ollut resursseja täyteen sotaan Japania vastaan. Tämä romahdutti Yuan Shikain suosion jopa armeijan sisällä.
Valtansa vahvistamiseksi Yuan Shikai päätti sitten julistautua keisariksi, arvellen että keisarin arvovalta pitäisi maan vakaana. Hän suoritti keisarille kuuluvat talvipäivänseisauksen riitit loppuvuodesta 1914 ja alkoi johdattaa maata monarkiaan yhdysvaltalaisen avustajansa Frank Johnson Goodnow'n avulla.
Kansallisten edustajien kokous päättikin yksimielisesti keisarillisen vallan palauttamisesta vuoden 1915 lopussa. Maakuntaeliitti, Edistyspuolue ja Beiyang-armeijan kenraali Feng Guozhang kuitenkin vastustivat päätöstä. Maakunnista Yunnan julistautui itsenäiseksi ja Sichuan alkoi kerätä omaa armeijaa. Ulkomaatkin vastustivat keisarihanketta ja uhkasivat lopettaa tukensa. Lopulta Yuan Shikai taipuikin tämän painostuksen alla ja luopui hankkeesta. Hän kuoli 1916 jättäen valtatyhjiön, johon ei ollut täyttäjää. Seurasikin pitkä sekaannuksen aika paikallisten sotapäälliköiden hallitessa eri osia maasta.


GNU Free Documentation License.
GNU Free Documentation License (GFDL) on Free Software Foundationin luoma, dokumenteille tarkoitettu vapaa lisenssi. Hengeltään se muistuttaa useiden vapaiden ohjelmistojen käyttämää GNU GPL -lisenssiä. Lisenssi on suunniteltu ohjelmistodokumentointia ja muita viite- ja hakuteosmateriaalien kaltaisia aiheita ajatellen.
Tietyt tahot (mm. eräät Debianin kehittäjät) pitävät GFDL:ää yhteensopimattomana muiden vapaiden lisenssien kanssa. Ongelmakohdiksi on koettu muun muassa sisällön kohdat, joita ei saa muuttaa ("invariant sections") ja kielto käyttää mitään käytönhallintamekanismeja (DRM) sisällön suojaamiseen. Jälkimmäinen saattaa mm. vaikuttaa tilanteessa, jossa käyttäjä tallentaa sisällön DRM-suojattuun muotoon vain yksityistä käyttöään varten.
Wikimedia.
Wikimedian projekteista mm. Wikipedian teksti on lisensoitu GFDL-lisenssillä, mikä tarkoittaa sitä, että Wikipedian artikkeleita saa vapaasti kopioida, levittää ja julkaista niin verkossa kuin paperillakin, muutettuna tai muuttamattomana sillä ehdolla että kaikki julkaistut versiot lisensoidaan myös GFDL-lisenssillä. Wikipediassa on erikseen kielletty kansitekstien ja vakiolukujen ("invariant sections") käyttö.


Propaganda.
Propaganda on tietoa, jota levitetään tarkoituksena muokata kohteen mielipidettä. Propaganda saattaa olla valheellista tai tosipohjaista, mutta on usein yksipuolista ja saattaa valaista asiaa ainoastaan propagandan tuottajalle hyödyllisistä puolista.
Termin synty barokkiajalla.
a> aikainen juliste kehottaa brittiläisiä liittymään armeijaan.
Sanalla ”propaganda” ei ollut kielteisiä sivumerkityksiä ennen ensimmäisen maailmansodan kansallismielisiä kampanjoita. Katolisen vastareformaation jälkeen rakennettuja suuria katolisia barokkikirkkoja on pidetty propagandavälineinä.
Paavi vuonna 1622 perustama "Propaganda Fide" tarkoitettiin levittämään kristinuskoa sinne, mihin sen sanoma ei ollut vielä saapunut, ja puolustamaan uskon perintöä siellä, missä se oli uhattuna.
Toimiston perustamisen aikoihin siirtomaiden hallinta oli laajenemassa Hollannin ja Englannin käsiin. Kun molemmat maat olivat protestanttisia, nähtiin katolisen kirkon taholla vaaraksi, että nämä maat levittäisivät protestanttisen uskon myös siirtomaihin.
Väärä tai vääristelty tieto.
Nykyaikainen käsitys propagandasta periytyy ensimmäisestä maailmansodasta ja ajan myötä termi on latautunut kielteisillä sävyillä. Lähes poikkeuksetta propaganda nykymuodossaan viittaa nimenomaan väärään tai ainakin vääristeltyyn tietoon, jonka tarkoituksena on valheen ja hämmennyksen luomisen kautta vaikuttaa mielipiteen muodostamiseen. On kuitenkin huomionarvoista, että hajonneessa sosialistisessa maailmassa termillä ei ollut samanlaista kielteistä kaikua, vaan sosialismin levittäjät käyttivät avoimesti ”propagandaa” ja ”agitaatiota”, agitproppia, tiedon välittämisessä, valistuksessa ja opetuksessa.
Propagandan ja agitaation välinen ero on häilyvä. Usein ero syntyy niiden harjoittajien välisistä pyrkimyksistä erottua muista. Agitaatio liitetään usein työväenliikkeeseen ja sittemmin Neuvostoliittoon. Natsi-Saksassa harjoitettiin ”vain” propagandaa, koska sana agitaatio oli leimautunut vasemmistolaiseksi. Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen propaganda muuttui kielteiseksi käsitteeksi, minkä vuoksi sille on kehitetty kiertoilmaisuja.
Propagandan viesti on useimmin ollut kansallismielinen tai poliittinen. Esimerkkejä propagandasta voidaan löytää poliittisesta kampanjoinnista, vihollisväestölle suunnatusta taistelumielialaa hajottavasta propagandasta (psykologinen sodankäynti) ja oman väestön mielialan kohottamisesta. Omalle väestölle voidaan myös luoda mielikuvaa epäinhimillisestä vastustajasta ja vihollisen tekemistä julmuuksista. Tämä keino on tehokas tapa sammuttaa tai vaimentaa ihmisten tappamisesta syntyviä moraalituskia - jos vihollinen on alennettu syöpäläisen tasolle, ei sotilaan tarvitse ajatella ampuvansa todellisia, eläviä ihmisiä.
Mainonta.
Propaganda on myös läheistä sukua mainonnalle ja käyttää monelta osin samanlaisia tehokeinoja kuin kaupallinen vastineensa. Mainonnalle on tyypillistä kuvata myytävänä olevaa tuotetta yksipuolisen ylistävästi. Lisäksi sekä propaganda että markkinointi ovat molemmat olleet nopeita hyödyntämään tiedonvälityksen kehityksen tuomia uusia viestintyyppejä.
Totalitaristisissa yhteiskunnissa myös taide on tavallisesti yhdistetty propagandaan ja henkilökulttiin. Siitä kertovat niin Saksan natsitaide ja varsinkin Josif Stalinin aikainen sosialistinen realismi Neuvostoliitossa. Propaganda ja henkilökultti on yhdistetty taiteeseen myös uudemman ajan totalitarismeissa, kuten esimerkiksi Kiinan kansantasavallan Mao Zedongin, Albanian Enver Hoxhan ja Irakin Saddam Husseinin hallintokausiin. Nykyisin Pohjois-Koreassa toteutetaan henkilöpalvontaa ja propagandaa taiteen nimissä.
Kansallissosialistinen Saksa.
Adolf Hitlerin kansallissosialistisen Saksan propagandakoneistoa voidaan hyvällä syyllä pitää yhtenä esimerkkinä propagandan tehokkuudesta laajojen kansanjoukkojen mielipiteen muokkaajana. Jo ennen kansallissosialistien nousua valtaan, puolue käytti propagandaa tehokkaasti apunaan edistääkseen aatteitaan ja pyrkiessään vaalimenestykseen. Kansallissosialistisen puolueen propagandan kärki suuntautui kohti Saksaa hallitsevaa talouslamaa ja ensimmäisen maailmansodan Versailles’n ”häpeärauhan” aiheuttamaa nöyryytyksen tilaa. Antisemitististä vihaa lietsottiin erityisesti niin sanotun selkäänpuukotus-opin avulla, jonka mukaan ensimmäisen maailmansodan häviö oli kotirintaman epäisänmaallisen aineksen – erityisesti juutalaisten – toiminta. Antisemitismi oli tosin jo luonnostaan varsin voimakas ilmiö Euroopassa. Propaganda suuntautui myös sosialisteja ja kommunisteja vastaan. Neuvostoliitto maalattiin saksalaisten mieliin bolševistisena valloittajana ja barbariana, jonka aallon tulppana Saksan kansa seisoi Euroopan turvana. Ulkopoliittisista syistä kommunisminvastaista propagandaa vähennettiin jonkin verran hyökkäämättömyyssopimuksen ollessa voimassa ennen operaatio Barbarossaa.
Kansallissosialistien propagandan levitykseen käytettiin lentolehtisten, julisteiden ja lehtien lisäksi myös laajasti radiota, joka oli tässä vaiheessa tekniikkana halventunut siinä määrin, että sen voitiin katsoa tavoittavan suuren osan maan kansalaisista. Radioiden ostamista myös helpotettiin massatuotannolla ja halpahintaisilla malleilla.
Kylmä sota.
Kylmän sodan aikana sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto pyrkivät vaikuttamaan vastustajansa julkiseen mielipiteeseen propagandan keinoin. Tässä molemmat käyttivät hyväkseen muun muassa radioasemien keskiaaltolähetyksiä, koska ULA-lähetyksille ne eivät olisi voineet saada lähetyslupaa kohdemaista. Euroopassa esimerkiksi Neuvostoliiton harjoittamaa radiohäirintää kesti 1949–1989, Berliinin kriisistä Mihail Gorbatšovin ajan puoleen väliin.
Neuvostoliitto.
Neuvostoliiton propaganda oli ollut erityisen voimakasta jo ennen toista maailmansotaa ja sodan aikana. Propagandaa käytettiin runsaasti myös kylmän sodan aikaan. Tehokkaan propagandan mahdollisti muun muassa maan tiedonvälityksen keskittyneisyys. Valtion suoraan hallinnoimien tai tarkasti valvomien tiedotusvälineiden lisäksi ei ollut luvallisia vaihtoehtoisia tiedotuskanavia. Neuvostoliiton propagandassa länsimaat ja demokratiat leimattiin usein fasistisiksi, sotaa lietsoviksi ja ei-demokraattisiksi.
Länsimaiden ihmisten valtaosan kerrottiin elävän köyhyydessä ja kurjuudessa. Toisen maailmansodan aikaansaamaa maailmanlaajuista kansallissosialismin ja fasismin pelkoa hyödynnettiin sekä väittämällä länsimaiden muistuttavan fasistisia järjestelmiä että väittämällä Neuvostoliittoa kaiken sen vastakohdaksi, mitä natsit ja fasistit olivat edustaneet – eri kansojen tasa-arvoiseksi ja rauhanomaiseksi kodiksi.
Länsivastainen propaganda suuntautui lähinnä Itä-Euroopan maihin ja omaan kansaan. Länteen tuotettiin propagandaa, jossa Neuvostoliitto esiteltiin onnelaksi ja kehityksen huipuksi, jossa ihmisoikeudet, tasa-arvo ja elintaso olivat maailman parhaat.
Yhdysvallat.
Ensimmäisen maailmansodan aikainen propagandajuliste ”Tuhoa tämä järjetön peto – värväydy Yhdysvaltain armeijaan”.
Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain propagandan päävälineinä oli radiotoiminta, jota harjoitettiin virallisesti Voice of American kautta. Radiopropaganda nähtiin helpoimpana tapana päästä sosialistimaiden julkisen mielipiteen kimppuun. Sen tehtävänä oli levittää toisaalta tietoisuutta länsimaisesta, kapitalistisesta yhteiskunnasta ”rautaesiripun” toiselle puolelle, toisaalta lähettää kommunisminvastaista propagandaa. Taloudellinen propaganda keskittyi usein kuvaamaan länsimaisen elintason paremmuutta ja kulutustavaroiden ylivertaisuutta, jotka tunnetusti tiedettiin sosialististen maiden heikkoudeksi.
Suurimpaan osaan Itä-Euroopan maista suunnattiin niiden äidinkielellä tuotettuja ohjelmia. Ohjelmien tuottajina toimivat toisaalta amerikkalaiset, toisaalta loikkarit. Jälkimmäisen ryhmän antikommunistista sisältöä pyrittiin jonkin verran rajaamaan, jottei syntyisi liian hyökkäävää mielikuvaa. Radiotoimintaa toteutettiin myös peitetoimien kautta, jotka oli naamioitu kaupallisiksi yrityksiksi, esimerkiksi Radio Free Europe. Jotain propagandan tehosta tai kenties Neuvostoliiton ylireagoinnista kertoo se, että läntistä radiotoimintaa yritettiin padota laajamittaisella radiohäirinnällä.
Yksi esimerkki nykyisistä Yhdysvaltain rahoittamista propagandahankkeista on Radio Martí, joka lähettää Kuubaan ympäri vuorokauden radio- ja televisiolähetyksiä. Kuuba tosin häiritsee näitä lähetyksiä hyvin tehokkaasti, eikä niitä siksi pysty helposti kuuntelemaan Kuubassa.
Kylmän sodan jälkeen.
Kylmän sodan jälkeen vaikuttaminen on liudentunut paljolti propagandasta indoktrinaatioksi, missä pyritään vaikuttamaan lukijaan tai katselijaan siten, ettei hän tiedosta häneen vaikutettavan. Propagandasta ei käytetä enää nimitystä propaganda, vaan tiedottaminen, koska propagandasta on tullut harhaanjohtamisen synonyymi eikä vaikuttaminen ole enää yhtä suoraviivaista kuin aikaisemmin.
Propaganda ja vaikuttaminen ovat kuitenkin tulleet uudelleen keskustelunalaiseksi Persianlahden sodan ja Irakin sodan yhteyksissä. Tarina irakilaissotilaiden Kuwaitissa surmaamista keskosista oli tarkoitettu rohkaisemaan Yhdysvaltain kongressia päättäväisiin vastatoimiin Irakia vastaa Kuwaitin tultua Irakin miehittämäksi. Samoin väitteillä siitä, että Irakilla jo oli joukkotuhoaseita, kun Iso-Britannia ja Yhdysvallat ryhtyivät Irakin sotaan muiden koalitiomaiden kanssa on kohdannut kritiikkiä.
Monien maiden, kuten Afganistanin ja Irakin vakauttamiseen liittyy myös tehokas tiedottaminen, minkä tarkoituksena on vakuuttaa kuulijat paremmasta.
Nykyään propagandajulisteita on nähtävissä jokapäiväisessä elämässä sosialistisissa valtioissa (Kuuba, Vietnam, Pohjois-Korea, Kiina). Yleensä propagandajulisteet ovat sijoitettu paikkoihin joissa mahdollisimman paljon ihmisiä näkee julisteen ja sen sanoman. Tällaisia paikkoja on kadunkulmat, teiden risteykset ja liikennevalot. Koska julisteita katsotaan liikkuvasta ajoneuvosta yhä useammin on kuvien koko on pienentynyt, informaation tarkkus vähentynyt ja tekstin pituus lyhentynyt. Julkisuuteen harvoin on paljastettu teosten tekijöitä. Poikkeuksen tähän tekee Vietnam jossa useista teosten piirtäjistä on tullut kuuluisia. Heidän töitään on myyty taiteijijoiden näyttelyissä. Tunnetuimpia Vietnamilaisia propaganda-taiteilijoita ovat Le Huy Toan sekä La dung.
Psykologiset operaatiot.
Propagandaa ja indoktrinaatiota käyttäviä sotilasoperaatioita kutsutaan psykologisiksi operaatioiksi. Näitä operaatioita voivat olla suora tiedottaminen tai tiedotusvälineisiin vaikuttaminen siten, että ne valitsevat uutisia tai kommentoivat uutisia sodankäynnin päämääriä tukevalla tavalla. Oleellista tässä on toimittajien ja ulkopuolisten tiedottajien sitouttaminen tiedotustapahtumaan.
Yhdysvalloissa peite- eli clandestineoperaatioiden apulaisjohtaja Robert Crowley CIA:ssa ylläpiti ystävällismielisten toimittajien yhteysverkkoa, joiden avulla hän sai CIA:n sanoman läpi tiedotusvälineissä.
Koska riippumattomia tiedotusvälineitä ja toimittajia pidetään toimijoita itseään puolueettomampina ja uskottavimpina, on uutisvirran hallinta vaikuttavampi tapa tiedottaa kuin suora oma tiedotus ja mielipiteiden esittäminen.
Psykologisten operaatioiden ongelmaksi on koettu se, että ne eivät kohdistu pelkästään vastustajaan tai viholliseen tai vastustaja- ja vihollismaiden väestöihin, vaan psykologisia operaatioita voidaan käyttää myös suoritettaviin sotatoimiin epäilevästi suhtautuviin omiin kannattajiiin tai niihin arvostelevasti suhtautuviin vastustajiin. Näin ollen muodostuu tilanne, missä kansanedustuslaitoksen luottamusta nauttiva hallitus tai äänestäjien luottamusta nauttiva presidentti voi pyrkiä antamaan käsiteltävänä olevista asioista kuvan, mikä ei vastaa hallituksen tai presidentin omia käsityksiä opposition tai epäilijöiden vaimentamiseksi. Yhdysvalloissa psykologiset operaatiot hyväksytään sotilastoimiksi, mutta oman väestön tietoinen harhaanjohtaminen on kiellettyä.
Länsimaissa, missä tiedotusvälineiden oletetaan perustuvan sananvapauteen ja kustannustoiminnan sekä tuottamistoiminnan elinkeinovapauden perusteella muodostuneeseen markkinatalouteen, on herännyt Irakin sodan vuoksi Yhdysvalloissa ja Britanniassa kysymyksiä siitä, oliko väite Irakin hallussa olevista joukkotuhoaseista tietoisesti väärä ja siis sisälsi yleisön harhaanjohtamisen. Britanniassa jotkut oppositiopoliitikot perustivat Impeachment Blari -liikkeen, jonka tarkoituksena on aloittaa Impeachment eli viraltapanomenettely virkavirheen vuoksi siksi, että hallitus olisi tietoisesti antanut väärän tiedon Irakin joukkotuhoaseista saadakseen parlamentin hyväksymään Irakin sodan. Liikettä johtaa Britannian alahuoneen jäsen Adam Price.
Propagandatekniikat.
Viestintään tarvitaan lähettäjä, sanoma, kanava ja vastaanottaja. Jokaisella propagandan välitysmuodolle muodostuu sille tyypillisiä menettelytapoja.
Väärät uutiset tai väärin painotetut uutiset.
Suosittuja propagandatekniikan keinoja ovat väärien uutisten välittäminen tai puolitotuuksien välittäminen, missä osa asiaan liittyvistä seikoista jätetään kertomatta tai painotetaan väärin.
Uutisten valikointi.
Uutisten valikointia voidaan suorittaa siten, ettei uutisvirrasta tule tasapuolinen, vaikka uutiset sinänsä sisällöiltään olivat oikeita. Tämä muodostaa yleensä tarpeen vastapuolelle perustaa oma uutiskanava, missä voi kokonaiskuvan tarjoamiseksi valikoida itse uutisvirtaa.
Kuvien manipulointi.
Muun muassa kuvien väärentäminen on helppoa, koska digitaalikuvia voidaan melko helposti halvoin välinein väärentää yleisöön vaikuttamiseksi tai voimakkaammaksi vaikuttamiseksi yleisöön. Adnan Hajji toimitti uutistoimisto Reutersille kuvia, joissa pommituksien vuoksi palava musta savupatsas oli kuvankäsittelyohjelmalla kaksinkertaistettu kuvan vaikuttavuuden lisäämiseksi. Savupatsaiden identtisyyden ja kuvan manipuloinnin huomasi verkkopäiväkirjan tekijä, joka julkisti asian. Reuters lupautui olemaan enää ostamatta uutiskuvia samalta toimittajalta.
Kuvia on manipuloitu jo ennen digitaalikuvausaikaakin. Tunnettuja tapauksia on Neuvostoliitossa, missä yleisötilaisuudessa puhuneet Vladimir Leninin lähellä oleva Lev Trotski oli retusoitu pois kuvista hänen ajauduttuaan epäsuosioon ja maanpakoon. Samankaltaisia manipulaatioita on Kiinassa, jossa neljän koplan jäsenten kuvia poistettiin myöhemmin julkaistuista versioista joukkokuvia.
Lavastaminen.
Monesti esimerkiksi taistelutilanteissa kuvaaminen on vaarallista. Tämän vuoksi kuvaajat voivat maksaa esiintyville paikallisille pienestä mielenosoituksesta tai taistelijoille ampumisesta, vaikkei kyseessä olisikaan taistelutilanne.
Libanonin kriisin aikana 2006 epäiltiin yhtä naista, joka esiintyi määräajoin pommituksissa sortuneiden rakennusten edellä valittamassa näyttelemisestä. Samoin myös pelastustöissä esiintynyttä "Viherkypärää", jonka todettiin esiintyneen samankaltaisesti jo 1996 ensimmäisen kerran.
Propaganda ja demokraattinen vaalikamppailu.
Vaikka propaganda-sanaa käytetään usein kohteen kannalta tietoisesta häneen kohdistuvasta vaikuttamisesta lähinnä totalitaarisissä järjestelmissä, propagandan kaltaista vaikuttamista käytetään myös demokraattisissa yhteiskunnissa moniarvoisuuden ja sananvapauden perusteella.
Myös internet luo mahdollisuuksia tietoiseksi tarkoitettuun kohdennettuun vaikuttamiseen. Aikaisemmat kannanotot voidaan pyrkiä hävittämään, jotta uudempi sanoma olisi uskottavampi. Tiedon menneestä hävittäminen on keino hallita nykyisyyttä ja vaikuttaa tulevaisuuteen. Egyptissä faaraot hävittivät entisten faaraoiden toimintaan liittyneitä muistomerkkejä tai kirjoituksia. Nykyään menneisyyden hävittäminen voi liittyä verkkoympäristöön, missä myöhemmin kiusalliseksi koettuja kirjoituksia pyritään poistamaan.
Propagandan tutkimuksesta.
Propaganda kuuluu yhtenä osana viestintään. Sitä voi opiskella tiedotusopin kokonaisuuksissa. Maailmansotiin liittyvään propagandaan voi tutustua muun muassa viestintäkurssilla kahtena päivänä vuosittain.
Elokuvasäätiö julkisti puolustusvoimien sille luovuttamat sodanaikaiset suomalaiset propagandafilmit. Filmit ovat olleet yleisesti ei-julkisia siksi, että on ajateltu niiden tekstien ja sävyn vaarantavan Suomen suhteita ulkovaltoihin. Niitä on kuitenkin esiintynyt eri kirjallisissa lähteissä ilman tekstejään.


Miina.
Miina on maahan tai veteen asennettava räjähtävä taisteluväline, jonka laukeamisen aiheuttaa kohde, käyttäjä tai aikautusmekanismi. Miinat on suunniteltu räjähtämään henkilön tai ajoneuvon läheisyydestä, läsnäolosta tai kosketuksesta. Miinat voidaan jakaa esimerkiksi kohteen tai käytön mukaan jalkaväki-, panssari- ja ajoneuvo-, sirote-, meri-, tähys- ja erikoismiinoihin, joihin luetaan esimerkiksi aika-, täry- ja radiomiinat.
Useimmat miinat perustuvat kemiallisen palamisreaktion aiheuttamaan räjähdykseen, jolloin tuhovaikutus perustuu räjähdysaineen painevaikutukseen, miinan sisältämiin tai räjähdyksen aiheuttamiin sirpaleisiin. Myös suunnattu räjähdysvaikutus on mahdollinen esimerkiksi panssaroituja ajoneuvoja vastaan tarkoitetuissa miinoissa. Teoriassa miinojen tuhovaikutus voi perustua myös kemialliseen tai biologiseen aseeseen tai ydinlataukseen.
Jalkaväkimiina.
Jalkaväkimiinat, henkilömiinat, kuten polkumiinat (Suomessa käytössä "sakaramiina") ja lankamiinat (Suomessa käytössä "putkimiina"), tappavat ja vammauttavat vihollisen taistelijoita sirpalevaikutuksella. Usein ihon rikkouduttua sirpaleiden vaikutuksesta joutuu haavasta verenkiertoon maa-ainesta ja muuta likaa aiheuttaen tulehduksen. Jalkaväkimiinat ovat rakenteeltaan yleensä yksinkertaisia, varmatoimisia ja edullisia valmistaa ja varastoida pitkiksi ajoiksi. Siksi puolustuksellisesti suuntautuneet, vähäisellä rahoituksella toimivat, yleensä suurta aluetta puolustavat asevelvollisuusarmeijat ovat käyttäneet niitä kaikkialla maailmassa. Ottawan sopimuksessa useimmat maat ovat kuitenkin sitoutuneet käytön lopettamiseen. Maille, jotka puolustautuvat ensisijaisesti laivastolla, ammattiarmeijalla ja rajallisella määrällä reserviläisiä, jalkaväkimiinoilla ei ole niin suurta merkitystä, vaikka muun muassa Yhdysvallat on niitä käyttänytkin.
Jalkaväkimiinojen käytön rajoittaminen.
Jalkaväkimiinojen käyttöä on yritetty maailmanlaajuisesti kieltää, koska ne jäävät maastoon taistelujen jälkeen ja aiheuttavat vammoja sivullisille. Miinoitteet on kuitenkin mahdollista, joskin kallista, raivata. Raivaaminen on helpointa miinoitteissa joista on laadittu kartat (joista käytetään Suomen puolustusvoimissa nimeä ”sulutteen seloste”), joihin merkitään miinat yksittäisen miinan tarkkuudella. Tätä harjoitellaan rauhan aikana, mutta varmuutta siitä, että karttojen teko onnistuisi mahdollisessa sotatilanteessa ei ole.
Hyökkäyksellistä sotilasdoktriinia ylläpitävät suurvallat ovat kannattaneet jalkaväkimiinojen kieltämistä ja korvaamista itsetuhomekanismilla varustetuilla, huomattavasti kalliimmilla miinoilla. Ottawan sopimuksessa kiellettävillä polkumiinoilla suojataan tulevaisuudessakin panssarimiinat, joiden käyttöarvo vähenee ilman suojamiinoitusta raivaamisen helpotuttua. Panssarimiina voidaan suojata käsittelynestolaitteilla, eli kiinteällä tai miinan asentamisen yhteydessä liitettävällä purkamisen ja siirtämisen estävällä laitteella joita suurvalloilla on tai ansoituksella.
Osa ampumatarvikkeista, kuten rypälepommien tytärammukset, voidaan myös tarkoituksellisesti jättää räjähtämättömiksi, jolloin ne aiheuttavat samankaltaisen vaaran kuin sirotemiinat.
Humanitaarisesti miinojen käyttö taistelualueen ulkopuolella siviilien seassa, ilman kartoituksia ja mielivaltaisesti ei ole sodan sääntöjen mukaista, koska miinat aiheuttavat siviilitappioita konfliktin päättymisen jälkeenkin. Käytännössä kuitenkin useissa pitkään jatkuneissa sodissa näin on usein tehty. Esimerkiksi Kambodžassa miinanvastaisen kampanjan mukaan on sattunut 35 000 amputaatioon johtanutta miinaonnettomuutta taisteluiden päättymisestä lukien. Miinojen satunnainen kylväminen tekee miinasta myös terroriaseen siviiliväestöä vastaan ja usein esimerkiksi estää tehokkaan maanviljelyn peltoalueiden ollessa täynnä miinoja. Miinaongelmia on esimerkiksi Afganistanissa, Kolumbiassa, Nicaraguassa, Angolassa, Namibiassa, Ugandassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Somaliassa, Bangladeshissa, Laosissa, Vietnamissa, Sri Lankassa ja lukuisissa muissa konflikteja kokeneissa maissa.
Jalkaväkimiinojen kannattajien mielestä miina on oikein käytettynä ja kartoitettuna passiivinen puolustusase. Alueelle tunkeutuja joutuu ottamaan huomioon miinavaikutuksen hyökkäystä suunnitellessaan tai alueella toimiessaan, ja tätä kautta voi sanoa jopa kynnyksen hyökkäykseen nousevan. Miinat ovat yhtenä osatekijänä puolustajan kokonaistulenkäytössä.
Tähysmiina.
Tähysmiinan laukaisee aina vihollista tähystävä sotilas. Tähysmiinat sallitaan Ottawan sopimuksessa. Räjäytyssignaali tähystysmiinalle voidaan välittää langattomasti tai langallisesti tai jopa sytytyslankaa käyttäen. Suomessa putkimiina, kylkimiina ja viuhkapanos voidaan luokitella tähysmiinoiksi, sillä vihollista tähystävä sotilas voi räjäyttää ne sytysjärjestelmästä riippuen esimerkiksi laukaisulangasta vetämällä tai käyttämällä sytytyskojetta.
Sirotemiina.
Sirotemiinat ovat tavallisiin miinoihin verrattuna korkeamman teknologian kaukolevitteisiä miinoja. Esimerkiksi Venäjällä on käytössä lukuisia erilaisia jalkaväkeä ja ajoneuvoja vastaan suunnattuja sirotemiinoja. Sirotemiinoja voidaan levittää tykistöllä, raketinheittimillä, helikoptereilla ja lentokoneilla.
Sirotemiina on nopeammin levitettävänä paremmin hyökkääjälle sopiva ase kuin käsin maastoon asetettava miina. Levitettäessä sirotemiinat jäävät maanpinnalle, mutta pienikokoisina sekä muodoltaan että väriltään maastoon sulautuvina niitä ei ole helppo havaita. Sirotemiinojen sytyttimet voivat toimia useista erilaisista herätteistä, kuten tärinästä ja magneettisesta impulssista tai kosketuksesta miinaan tai laukaisulankaan. Sirotemiinoissa voi olla myös itsetuholaite ja toisaalta myös erilaisia raivauksenestotoimintoja.
Jalkaväkimiinojen käyttöä rajoittava Ottawan miinakieltosopimus koskee myös sirotemiinojen käyttöä, sillä sopimuksessa kielletään kaikki jalkaväkimiinan tavoin toimivat taisteluvälineet. Jopa sellaiset ajoneuvo- ja panssarimiinat, joiden käsittelynestolaite voi laueta kohteen tahattomasta toiminnasta, kuuluu sopimuksessa kiellettäviin taisteluvälineisiin.
Sirotemiinoitteet ovat huomattavasti tavallisia miinoja vaikeampia paikantaa, koska niistä ei ole mahdollista tehdä tarkkaa karttaa. Sirotemiinojen raivaaminen voi kuitenkin olla tavanomaisten miinojen raivaamista helpompaa, sillä ne yleensä jäävät maan pinnalle. Itsetuholaitteet ja miinojen laukaisumekanismien herkkyys ovat kuitenkin suuri riskitekijä raivaajalle.
Helikopterimiinat ovat nimensä mukaisesti tarkoitetut matalalla lentäviä pyöriväsiipisiä ilma-aluksia vastaan. Ajatus on, että näin helikopteri joutuu joko lentämään korkeammalla ja ilmatorjunnan piiriin, tai tuhoutuu miinan räjähdyksessä. Helikopterimiinoja on kehitelty 1980-luvulta alkaen, mutta sekä räjähdysvoiman suuntaus että luotettava sytytysmekanismi ovat osoittautuneet kehitysongelmiksi.
Nykyisissä prototyypeissä on käytössä kymmenien kilojen edestä isoja rautakuulia, pyöreitä tai kulmikkaita, erinäisten räjähteiden päällä. Nämä mallit ovat yleensä asetettuna maahan noin 45 asteen kulmassa tai kokonaan ylöspäin osoittaen. Yksittäinen miina on luotettava 100 metriin ja sen tehoalue on 0,4 neliökilometriä. Miina voi olla valmiustilassa jopa 90 päivää. Miinaan voi laittaa erilaisia tunnistimia, jonka avulla se räjähtää, esimerkiksi akustisia tai radiotutkalla varustettuina, myös helikopterin tunnistusprosessori on mahdollista lisätä.


Karl Marx.
Karl Heinrich Marx (5. toukokuuta 1818 Trier, Preussi – 14. maaliskuuta 1883 Lontoo, Englanti) oli preussilaissyntyinen yhteiskuntafilosofi ja sosiaaliteoreetikko. Marx tunnetaan erityisesti teoriasta, joka käsittelee työtätekevän ja omistavan luokan luokkaristiriitaa ja -taistelua. Karl Marxista käytetään myös nimitystä "kommunismin isä".
Elämä.
Karl Marx syntyi juutalaiseen perheeseen Preussin Trierissä. Hänen isänsä Hirschel, sittemmin Heinrich, Marx oli lakimies, joka ajalle tyypillisen juutalaissyrjinnän takia kääntyi luterilaiseksi. Marxien perhe oli mukana liberaaleissa seurapiireissä, ja talossa vierailikin useita älymystön ja taiteiden edustajia.
Koulu sujui nuorelta Marxilta hyvin ja 1835 hän kirjautui Bonnin yliopistoon lukemaan lakia. Kesällä 1836 hän kihlautui aatelisen Jenny von Westphalenin kanssa: vihkimiseen meni vielä seitsemän vuotta. Avioliitto kesti läpi koko Marxin myrskyisen ja taloudellisia vaikeuksia täynnä olevan elämän aina Jennyn kuolemaan asti vuonna 1881. Vaihdettuaan yliopistoa Berliiniin vuonna 1836, Marx kiinnostui filosofiasta ja etenkin hegeliläisyydestä.
Juuri G. W. F. Hegeliltä Marx peri käsityksen dialektiikasta, joka tarkoittaa maailmanhistorian etenemistä ristiriitojen kautta. Tässä tapauksessa nuoret hegeliläiset uskoivat Preussin yhteiskunnan olevan teollisessa kehityksessään ja kehittyneine yliopistoineen senhetkisen dialektisen kehityksen huipentuma. Muutoksia kuitenkin oli vielä heidän mukaansa tulossa, sillä yhteiskunnassa oli vielä kehittymättömiä puolia kuten köyhyys, sensuuri ja uskonnollinen sorto.
Vuonna 1841 Marx valmistui Berliinin yliopistosta, toimittaen tohtorinväitöskirjansa, "Demokritoksen ja Epikuroksen luonnonfilosofian ero" ("Differenz der demokritischen und epikureischen Naturphilosophie"), Jenan yliopistoon.
Nuoren teologin Bruno Bauerin kanssa 1841 Marx aloitti kampanjansa oikeistohegeliläisiä ja kirkkoa vastaan; kovaäänisen kirkossa hohottelun lisäksi he kirjoittivat pamfletin, nimellään hurskaita lukijoita houkuttelevan "Die Posaune des Jüngsten Gerichts über Hegel" (jonka Pentti Määttänen on suomentanut vain "Tuomiopäivän pasuuna Hegelin yllä", mutta jonka Aarne T.K. Lahtinen on kääntänyt kenties komeammin, mutta epätarkemmin nimellä "Tuomiopäivän pasuunan törähdys Ateisti-Hegeliä ja Anti-Kristusta vastaan"). Teoksen tekijöiden paljastumisen vuoksi vuonna 1842 Marx hylkäsi yliopistollisen maailman ja siirtyi journalismin pariin, toimittaen kohua herättänyttä "Rheinische Zeitung" -lehteä. Viranomaiset lopettivat lehden monta kertaa sen ja etenkin Marxin tulisten pääkirjoitusten jouduttua ristiriitaan valtiollisen sensuurin kanssa. Lopulta Marx painostettiin maanpakoon Ranskaan, Pariisiin.
Ranskassa Marx perusti lehden uudestaan, kirjoitti paljon ja tapasi 1844 elämänmittaiseksi ystäväksi muodostuvan Friedrich Engelsin. Engelsin, joka oli saksalaisen tehtaanomistajasuvun vesa, ansiosta Karl Marx kiinnostui ensimmäistä kertaa taloustieteestä. Lehden jouduttua jälleen vaikeuksiin ja Preussin virkamiesten protestoidessa ranskalaisille Marxin uuden lehden provosoivasta sävystä, Marx joutui jälleen pakenemaan, nyt Brysseliin.
Brysselissä Marx ja Engels kirjoittivat yhdessä arvostelua hegeliläisyyttä vastaan, kymmeniä väittelykirjoituksia niin konservatiiveista, ranskalaisista sosialisteista kuin liberalisteistakin. Erään kerran kaksikko päätti kirjoittaa aluksi pelkän artikkelin Marxin entistä toveria, Baueria ja tämän veljiä sekä heidän kumppaneitaan vastaan. Molemmat saivat urakakseen parikymmentä sivua, minkä Engels riipaisi hetkessä, mutta kuuli vasta kuukausia myöhemmin Marxin uutiset artikkelin tiimoilta: se oli kasvanut kolmensadan sivun laajuiseksi ja entinen nimi "Kriittisen kritiikin kritiikki" oli muuttunut alaotsikoksi uudelle teokselle "Pyhä" "perhe".
Ranskassa ollessaan Marx ja Engels olivat liittyneet saksalaisten maanpakolaisten perustamaan "Oikeamielisten liittoon" joka Marxin vaikutuksesta muutti nimensä "Kommunistien liitoksi" vuonna 1847. Vanhan Oikeamielisten liiton tunnus "kaikki ihmiset ovat veljiä" korvattiin tunnuksella "kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen".
Marxin ja Engelsin kuuluisin yhteinen työ, "Kommunistisen puolueen manifesti" kirjoitettiin Brysselissä Kommunistien liiton julistukseksi ja julkaistiin "Euroopan hulluna vuonna" 1848. Alun perin se oli Engelsin versiona yhtämittaista "kysymys-vastaus"-litaniaa, mutta vaikka hänenkin jälkensä näkyi lopullisessa versiossa, latomoon saapuva teksti oli kokonaisuudessaan Marxin kynästä syntynyt, ja hän olikin kirjoittanut sitä Kommunistiliiton painostuksen alla yötä päivää.
Vallankumousvuosien 1848–1849 jälkeen Marx joutui etsimään turvapaikan Lontoosta, jossa hän syventyi vuosiksi kirjoitustyöhön. Hänen tarkoituksenaan oli kirjoittaa suuri "magnum opus" taloustieteestä, jonka piti olla "miekka joka ilmestyessään olisi aikojen loppuun saakka alamaailman seiväs kapitalistien ja porvarien sydämessä". 1850-luvulla hän julkaisi sen ensimmäisen version, joka oli täysi pettymys, ja sen ja lopulta vuonna 1867 ilmestyneen kirjan väliin mahtui paljon, rahavaikeuksia, sairauksia, huolia, riitoja, proletariaatin asioita ajavien yhdistysten sääntökeskusteluja ja niiden hajoamisia. Vaikka Marx julkaisikin vuoden 1860 tienoilla parhaaksi pamfletikseen kutsutun häpäisykirjansa sveitsiläistä luonnontieteilijää, Karl Vogtia, vastaan, ei se auttanut hänen tilannettaan vaan hän oikeastaan tuhlasi aikaansa. "Kuka taas ampuikaan kärpästä mörssärillä?" on Francis Wheen kysynyt.
Vuonna 1864 Marxin äiti Henriette kuoli. Samana vuonna hän sai myös aivokalvontulehdukseen kuolleelta Wilhelm "Lupus" Wolffilta perintöä jopa 820 puntaa. Tästä huolimatta Marxin henkilökohtainen talous ei tahtonut pysyä tasapainossa, vaan hän joutui turvautumaan ystäviensä apuun. Marx kuitenkin omisti seuraavan teoksensa Wolffille.
Marxin pääteoksen, "Pääoman" ensimmäinen osa ilmestyi lopulta 1867 (toinen ja kolmas osa ilmestyivät hänen kuolemansa jälkeen). Jo tuolloin joutui Marx pyytämään Engelsiltä rahat matkatakseen käsikirjoitus mukanaan saksalaiseen kustantamoon. Ensipainos oli tuhat kappaletta, ja palkkio niin pieni, ettei "Pääomalla" "makseta edes niitä sikareita, jotka sitä tehdessäni olen pannut palamaan!"
Vuonna 1864 Ranskan ja Englannin työväenjärjestöt perustivat "Työväen Internationaalin", josta oli tarkoitus tulla maailmanlaajuinen työläisliikkeitä yhdistävä organisaatio. Marx valittiin järjestön liittoneuvostoon ja hän toimi aktiivisesti järjestön johtotehtävissä. Nykyään tämä internationaali nähdään niin sanottuna ensimmäisenä internationaalina. Järjestö toimi Marxin poliittisen toiminnan alustana, mutta päätyi viimein hajaannukseen Pariisin kommuunin epäonnistuttua 1871 ja monen sen jäsenen siirtyessä venäläisen anarkistin, Mihail Bakuninin leiriin. Myös englantilainen ammattiyhdistysliikkeen voimaan luottava sosialistinen liike ei panostanut loppuvaiheessa enää tarpeeksi internationaaliin, jotta se olisi voinut pysyä pystyssä.
Perhe.
Karl Marx avioitui Jenny von Westphalenin kanssa, joka oli preussilaisen paronin hyvän koulutuksen saanut tytär. Heidät vihittiin 19. kesäkuuta 1843 Bad Kreuznachin Pauluskirchessä. Perheeseen syntyi seitsemän lasta, mutta köyhien olojen vuoksi vain kolme heistä eli aikuiseksi. Marxin tärkein tulolähde oli avustus Friedrich Engelsiltä, jolla oli vakituisia tuloja perheen liiketoimista Manchesterista. Lisäksi hän sai tuloja viikoittain kirjoittamistaan artikkeleista New York Daily Tribuneen. Jennyn saamien perintöjen ansiosta perhe saattoi muuttaa terveellisempään ympäristöön Kentish Towniin Lontoon silloisille laitamille. Marxin mielestä perheen oli elettävä yhteiskunnallisen asemansa mukaisesti, minkä vuoksi menot juuri ja juuri pysyivät tulojen rajoissa.
Marxille ja hänen vaimolleen syntyi seitsemän lasta: Jenny Caroline (avioliitossa Longuet, 1844–83); Jenny Laura (avioliitossa Lafargue; 1845–1911); Edgar (1847–1855); Henry Edward Guy ("Guido", 1849–1850); Jenny Eveline Frances ("Franziska", 1851–52); Jenny Julia Eleanor (1855–98) ja yksi lapsi joka kuoli nimettömänä. On esitetty että Marxilla olisi ollut poika myös taloudenhoitajansa Helene Demuthin kanssa.
Kuolema ja jälkimaine.
Vaimonsa Jennyn kuoltua joulukuussa 1881 Marx sairastui ja oli huonossa kunnossa elämänsä viimeiset 15 kuukautta. Hänelle kehittyi keuhkoputkentulehdus ja keuhkopussintulehdus, joihin hän kuoli Lontoossa 14. maaliskuuta 1883. Kuollessaan hänellä ei ollut minkään maan kansalaisuutta. Hänet haudattiin Highgaten hautausmaalle Lontoosen 17. maaliskuuta 1883. Haudasta on tullut poliittisten pyhiinvaeltajien käyntikohde.
Vasta myöhempien kehityskulkujen ansiosta Marx nousi asemaansa vaikutusvaltaisena filosofina. Engels jatkoi vielä työtä hänen jälkeensä, toimittaen esimerkiksi "Pääoman" viimeisen osan loppuun.
Vuonna 2003 saksalaiset äänestivät Marxin kolmanneksi suurimmaksi saksalaiseksi ZDF-televisiokanavan äänestyksessä (edelle pääsivät ainoastaan Konrad Adenauer ja Martin Luther).
Filosofia.
Filosofiassaan Marxin voi nähdä Hegelin seuraajana. Hegelin filosofia perustuu dialektiikkaan, joka tarkoittaa, että maailma kehittyy kahden vastakkaisen voiman, teesin ja antiteesin, taistellessa. Hegel katsoi filosofisena idealistina, että todellisuus on pohjimmiltaan henkinen.
Oman filosofiansa Marx rakensi osin Hegelin dialektisen logiikan mukaan, mutta hylkäsi idealismin. Ontologiassaan Marx sen sijaan seurasi saksalaista filosofia Ludwig Feuerbachia siinä mielessä, että hän katsoi todellisuuden perustan olevan viime kädessä materiaalinen eli aineellinen. Varsinaista dialektiikkaa Marxin omissa teksteissä on vain vähän, mutta Friedrich Engelsin myötä dialektiikka omaksuttiin laajemmin marxilaiseen ajatteluun.
Marxin ja Engelsin mukaan filosofian peruskysymyksiin kuuluu kysymys hengen ja aineen välisestä suhteesta. Marx ja Engels ratkaisivat asian materialistisesti: aine on ensisijainen ja henki vain aineen korkein tuote.
Hegelin tavoin Marx erotti havainnot ja ideat toisistaan, mutta ei nähnyt aineellista todellisuutta ideat peittävänä esteenä, vaan ennemminkin tiettyjen ideologioiden vaikutuksesta ihmiset eivät nähneet elämänsä todellista aineellista tilaa. Tätä hegeliläisestä dialektiikasta vaikutuksia saanutta teoriaansa Marx kutsui historialliseksi materialismiksi.
Dialektinen materialismi puolestaan käsittelee yleisempää oppia aineesta, dialektiikan säännöistä ja maailmasta niiden kohtauspaikkana.
Lisäarvoteoria.
Teoksessaan "Pääoma" Marx esitti teorian kapitalistisen yhteiskunnan yleisimmistä taloudellisista liikelaeista.
Arvotuote: codice_1
Tässä C' = kokonaistuote, C = liikkuvaa pääomaa, v = palkka ja m = lisäarvo
Tuotearvo: codice_2
Tässä C = kokonaistuote, c = pysyvää pääomaa, v = palkka ja m = lisäarvo
Työntekijän suorittaman työn arvo on siis suurempi kuin on työntekijän palkka. Tämän lisäarvon yrittäjä pitää itsellään. Lisäarvo sisältää sekä liikkuvan ja kiinteän pääoman käytön ja kulumisen uusintamisen, vähennyksen ja lisäyksen, sekä voiton. Näin Marxin mukaan työn arvo on yhtä kuin palkka+lisäarvo. Siten kaikki tavaroiden arvo on työn yhdistyksiä, pelkkää työn arvoa. Marx toteaa, että jos kaikista tavaroista poistetaan kaikki niihin käytetty työ, jaljelle jää vain aineet sellaisina kuin ne tavataan luonnossa.
Tuotantotapa.
Historiallinen materialismi on nimitys Marxin keskeiselle teorialle, jossa selitetään historian keskeisiä tendenssejä materiaalisista lähtökohdista käsin. Vastakohdaksi "idealistien haaveilulle" ja nuorhegeliläisten abstrakteille käsitteille Marx haluaa asettaa oman ajattelunsa lähtökohdaksi kouriintuntuvan todelliset premissit. Ensinnäkin, jotta ihmiset voisivat ylipäätään tehdä historiaa, heidän täytyy olla elossa. Hengissä pysyäkseen ihmisten on tyydytettävä tarpeensa. Siksi ihmiset tuottavat välineet selviytyäkseen. Tätä ihmiset eivät tee sattumanvaraisella tavalla, vaan he ennemminkin toisintavat ympäriltään löytyvät elinkeinot. Tämä tapa tulla toimeen ja selviytyä määräytyy siis ympäristön asettamien ehtojen mukaan ja määrittää koko yhteiskunnan tuotantotavan. Tämä tuotantotapa on samalla koko yhteiskuntaa kuten myös yksilöiden elämää määrittävä aktiviteetti.
Tuotantotavan käsite ei ole aivan yksiselitteinen, koska Marx käyttää sitä useammassa merkityksessä. Välillä Marx viittaa tuotantotavalla materiaalisiin ja välillä sosiaalisiin seikkoihin tai joskus molempiin yhtä aikaa. Materiaalisessa merkityksessä tuontantotapa viittaa lähinnä työskentelyprosessin fyysiseen luonteeseen eli sen voidaan sanoa tarkoittavan lähes samaa kuin työskentelytekniikka. Tämä sisältää työn spesialisaation muodot sekä työnjaon. Siihen miten työskennellään vaikuttaa varsin pitkälle käytetty teknologia. Periaatteessa työskentelytapa materiaalisessa mielessä voi olla samanlainen selvästi erilaisten taloudellisten organisaatioiden alaisuudessa. Sosiaalisessa merkityksessään ’tuotantotapa’ viittaa tuotannon tarkoitukseen, ylimääräisen työn muotoon ja työläisen riistämisen tapaan. Tuotannon erilaisia tarkoituksia voidaan luokitella sen mukaan, tuotetaanko tavarat omaan käyttöön vai vaihtoon; vaihdetaanko vai myydäänkö vaihtoon tuotettu tavara; pyritäänkö voitot maksimoimaan myynnissä vai ei; ja pyritäänkö voitot käyttämään kulutukseen vai onko kyseessä pääomien akkumulaatio. Ylimääräisen työn (joka viittaa siihen työhön, jonka tuloksia työn tekijä ei itse saa) muoto vaihtelee esimerkiksi siten, että orjatyövoimassa ylimääräinen työ on se osuus orjan tuotannosta, minkä orjuuttaja pitää itsellään sen jälkeen kun on käyttänyt orjan ylläpitoon tarvittavan osan, kun taas kapitalismissa ylimääräinen työ näyttäytyy tuotteiden myynnin kautta saatavana voittona pääoman sijoittamisesta. Työläisen riiston tavoilla viitataan siihen, että kapitalismissa työntekijän riisto perustuu siihen, ettei tällä ole hallussaan tuotantovälineitä joten hän joutuu myymään työvoimansa, kun taas muunlaisissa tuotantotavoissa riisto voi perustua suoremmin yhteiskunnallisiin voimasuhteisiin, väkivaltaan tai sillä uhkaamiseen.
Tuotantovoimat.
Toinen keskeinen käsite on tuotantovoimat. Tuotantovoimilla tarkoitetaan useimmiten tuotannossa käytettäviä välineitä (oleellista on niiden teknologian kehitystaso). Historiallisen materialismin teoriassa yhteiskunnan luonteen ensisijaisena selittävänä tekijänä ovat juuri tuotantovoimat, jotka nähdään yhteiskunnan perustana. Materiaaliset, tuotantoon ja talouteen liittyvät prosessit muokkaavat yhteiskunnan muita instituutioita. Yhteiskunnan perusta, tuotantovoimat, antavat tietynlaisen taloudellisen rakenteen. Taloudellinen rakenne koostuu suhteista, joita nimitetään tuotantosuhteiksi. Ihmiset asettuvat tuotantosuhteisiin tuotantovoimien kehitysastetta vastaavalla tavalla. Tuotantoon ja talouteen liittyvien rakenteiden pohjalta yhteiskunta saa ylärakenteen, jolla tarkoitetaan muita kuin suoraan tuotantoon ja talouteen liittyviä instituutioita (joihin kuuluu esimerkiksi uskonto ja kulttuuri). Marxin tekstien perusteella ei ole täysin selvää, minkälaisia nämä vuorovaikutussuhteet ovat. Ovatko kulttuuri ja instituutiot tuotantovoimien vaikutuksen määräämiä, vai asettavatko tuotantovoimat niille vain jonkinlaiset puitteet joiden sisällä ne muotoutuvat? Joka tapauksessa Marx näyttää näkevän teknologian (ja muut tuotantovoimat) jonkinlaisena oleellisena linkkinä ihmisen ja ympäristön välillä.
Luokkataistelujen historia.
Historiallinen materialismi selittää yhteiskunnan kehityksen tuotantovoimien ja yhteiskunnassa vallitsevien tuotantosuhteiden (joista omistussuhteet ovat legalistinen muoto) vääjäämättömällä taipumuksella ajautua konfliktiin keskenään. Tuotantovoimat kehittyvät historian kuluessa jatkuvasti väestönkasvun ja ihmisten loputtomien tarpeiden myötävaikutuksesta. Tietynlaiset tuotantosuhteet vastaavat tiettyjä tuotantovoimien kehityksen astetta, mutta kun tuotantovoimat kehittyvät tästä asteesta ohitse, alkaa tulla yhteiskunnallisia ongelmia. Konfliktin kannalta oleellisia yhteiskunnassa vallitsevia suhteita ovat suhteet niiden välillä, jotka kontroloivat tuotantovälineitä ja niiden jotka eivät. Näin ollen jännite tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden välillä näyttäytyy yhteiskuntaluokkien välisenä konfliktina. Vallitseva luokka hallitsee olemassa olevaa tuotannonmuotoa, mutta kehittyvät tuotantovoimat lisäävät vallitsevaa luokkaa vastaan nousevan luokan voimia. "Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa."
Historiallinen vaihemalli.
On epäselvää, kuinka pitkälle Marx tarkoitti vaiheteoriansa universaaliksi malliksi yhteiskunnan kehityksestä. Tällainen universaali tulkinta mallista on yleinen marxilaisessa perinteessä, mutta Marx itse suorasanaisesti kiisti mallin universaaliuden eräässä myöhäisellä iällä kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän sanoi mallinsa kuvaavan vain Euroopan historiallista kehitystä.
Vaihemallissa väkivalta ja näkyvä riisto vähenevät uusien tuotantomuotojen myötä, mutta riiston kokonaismäärä säilyy. Marx ja Engels katsoivat, että kapitalistisen(kin) tuotantomuodon ristiriidat johtavat väistämättä vallankumoukseen, jonka seurauksena on luokaton yhteiskunta. Marx kuitenkin kirjoittaa vain hyvin vähän siitä, millainen tämä uusi yhteiskuntarakenne on.
1800-luvulla tällaiset "historistiset" teoriat olivat yleisiä, ja Marx on saanut omaan teoriaansa virikkeitä varsinkin Hegeliltä.
Kapitalismin synty.
Marx kirjoittavaa feodalismin hitaasta muuntumisesta kapitalismiksi: "Keskiajan maaorjista kehkeytyivät ensimmäisten kaupunkien lupakirjaporvarit. Tästä lupakirjaporvaristosta taas kehittyivät ensimmäiset porvariston ainekset." Oleellisena tekijänä Marx näkee kaupan laajentumisen löytöretkien myötä, koska tämä vahvisti feodalistisen yhteiskunnan "vallankumouksellista elementtiä". Feodalistinen käsityöläisten kiltoihin perustuva järjestelmä ei näet pystynyt enää tuotantotapana tyydyttämään uusia markkinoita ja siksi alkoi syntyä uudenlaista manufaktuurituotantoa jota johti "teollinen keskisääty" (joka on siis tämä mainittu vallankumouksellinen elementti). Näille manufaktuureille ominaista oli pitkälle viety työnjako, joka nosti niiden tuottavuutta selvästi suhteessa itsenäisiin tuottajiin.
Kapitalismi ei kuitenkaan voinut kehittyä vielä silloin, kun enemmistö työläisistä koostui maaseudun itsenäisistä talonpojista. Primitiivisen akkumulaation (jolla Marx tarkoittaa kapitalismin varhaiskehitystä) kannalta on oleellista että talonpoikien tuotantovälineet pakkolunastetaan, jolloin heistä tulee palkkatyöläisiä. Maanomistajat ajoivat nämä itsenäiset talonpojat kaupunkeihin laajentaessaan maitaan. Eriytyminen feodaalijärjestelmästä tapahtui alun perin siten, että kaupunkien itsenäiset tuottajat alkoivat kasata pääomaa ja siirtää sitä tuotannosta myös kaupankäyntiin, jolloin he alkavat toimia kiltojen ulkopuolella ja joutuvat näiden kanssa vastakkain.
Markkinat kuitenkin jatkoivat kasvamistaan, jolloin kehittyneeseen työnjakoon perustuneet manufaktuuritkaan eivät enää riittäneet, vaan tapahtui tuotannon koneistuminen. Tämän myötä manufaktuurien tilalle tuli suurteollisuutta ja teollisen keskisäädyn tilalle "miljoonamiehet" eli moderni porvaristo. Suurteollisuuden myötä syntyivät maailmanmarkkinat mikä kehitti merenkulkua ja maaliikennettä. Nämä prosessit taas laajentivat teollisuutta entisestään. Kaiken tämän seurauksena porvaristo kehittyi ja nousi sorretusta luokasta lopulta valtion todellisiksi valtiaiksi. Tällä koko prosessilla oli tietysti suuria vaikutuksia myös yhteiskunnan ylärakenteisiin. Esimerkiksi kirkon vaikutus yhteiskunnassa väheni. Porvaristo "asetti, sanalla sanoen, uskonnollisten ja poliittisten harhakuvitelmien verhoaman riiston sijaan avoimen, häpeämättömän suoran ja pelkistetyn riiston."
Kapitalismin ristiriidat.
Tuotantotavan vaihdos feodalismista kapitalismiin ei siis poistanut vastakkainasetteluja yhteiskunnasta, vaan itse asiassa kapitalismia leimaa aikaisempia tuotantotapoja huomattavasti selkeämmät vastakkainasettelut kahden luokan välillä, jotka ovat porvaristo ja proletariaatti. Kapitalismin erottaa muista tuotantotavoista myös se, että siinä missä aiemmat tuotantoa hallitsevat luokat pyrkivät jonkinlaiseen stabiiliuteen, porvaristo ei voi olla mullistamatta jatkuvasti tuotantovälineitä ja sen mukana muita yhteiskunnallisia suhteita. Kapitalismissa tuotantoluokka etsii leppymättä voittoja. Tyypillistä tälle tuotantotavalle on myös keskittyminen eli suurten pääomien ajautuminen yhä harvempien käsiin, sekä taloudellisten voittojen jatkuva rakenteellinen tendenssi pienentyä. Tarve saada voittoja saa porvariston levittämään tuotantotapansa ympäri maapalloa niin että tuotanto ja kulutus muuttuvat yleismaailmalliseksi. Näin kansakuntien välille syntyy riippuvuus ja sekä henkiset että materiaaliset tuotteet ylikansallistuvat.
Kapitalismin talouden suurin "ristiriita" on juuri jatkuva voittojen tavoittelu ja toisaalta voittoasteen rakenteellinen taipumus pienentyä ajan myötä. Voittoasteen pienentyminen on useimpien klassisen taloustieteen edustajien kannattama näkymys. Voittoaste pienentyy esimerkiksi kun otetaan uutta teknologiaa käyttöön. Se joka uudistaa tuotantoa ensimmäiseksi, saa tietysti ensin suuremman osan markkinoilla jaettavista voitoista, kun hän tuottaa muita tehokkaammin, mutta sitten kun muutkin kapitalistit omaksuvat uuden teknologian, joudutaan tilanteeseen jossa teknologiaan käytetty osuus tuotantoon käytetystä kokonaispääomasta on suurempi kuin aikaisemmin, ja näin ollen voittoaste jää pienemmäksi. Marxin mukaan kapitalismissa tapahtuu myös yhä syvenevää pääoman keskittymistä. Suuremmat tuotantoyksiköt (joiden omistajilla on enemmän pääomaa) ovat kilpailussa etuasemassa pienempiin tuottajiin nähden, koska heillä on suuremmat tuotannolliset resurssit ja suurempi mahdollisuus selviytyä kriiseistä. Näin ollen pienemmät tuottajat jäävät lopulta suurempien jalkoihin.
Marx vertaa porvaristoa tuotantovoimineen taikuriin, joka ei pysty hillitsemään esiin manaamiaan henkivoimia, vaan nämä kääntyvät tätä vastaan. Kapitalismin ristiriitaisen luonteen osoituksena Marx pitää kauppakriisejä, jotka johtuvat ylituotannosta. Kapitalismissa tuotanto on levittäytynyt laajalle, eikä sillä ole vastaavanlaista yhteyttä tuotteiden käyttöarvoon kuin aikaisemmissa tuotannonmuodoissa. Voittojen tavoitteluun keskittyvässä järjestelmässä mikä tahansa katkos kysynnän ja tarjonnan välillä voi aiheuttaa ongelmia. Kriisit ovat ikään kuin kapitalismin säätelevä tekijä. Kriisit laukaisevat spiraalimaisen tapahtumaketjun (voitot laskevat, sitten investoinnit. Tästä seuraa työttömyyttä, mikä johtaa pienempään kulutukseen ja voitot laskevat taas), joka päätyy lopulta uuteen tasapainotilaan, missä pääoma on entistä keskittyneempää ja proletariaatin (jonka palkat putoavat kriisissä) luokkatietoisuus kasvanut entisestään. Kriisit ovat vain väliaikainen ratkaisu ylituotanto-ongelmiin.
Työvoima eroaa muista tuotannossa tarvittavista tavaroista siten, että sitä ei voi tuottaa lisää kun sen hinta kallistuu. Tämän takia kapitalismi vaatii selviytyäkseen työläisten reserviarmeijan. Nämä ihmiset joutuvat elämään alituisessa kurjuudessa sikäli kun heitä ei tarvita. Tämän ylijäämäväestön suhteellisen koon Marx ennustaa kasvavan kapitalismin kehittyessä. Samoin kapitalistit pidättävät voitoista yhä suuremman osan itsellään ja tuloerot tulevat kasvamaan entisestään. Aiemmissa tuotantotavoissa sorretut kykenivät jotenkin nousemaan pohjalta, mutta kapitalismissa tuotantovälineet omistava porvaristo ei kykene hallitsemaan koska se "ei kykene tarjoamaan orjalle edes orjan elämää".
Varhaistuotannossaan Marx käyttää Hegelistä tuttua vieraantumisen käsitettä kuvaamaan työläisen asemaan kapitalismissa. Työläisten työn tulokset muuttuvat kapitalistin omaisuudeksi. Työn tulokseksi tulee työläistä alistavan kapitalistin rikastuttaminen, ja näin työstä tulee tekijäänsä vastaan suunnattu prosessi. Ihmiset ovat riippuvaisia luonnosta ja sen muokkaamisesta, mikä on ominaista ihmiselle ja määrittää ihmisluontoa. Kapitalististen taloudellisten arvojen vallitessa työ vieraannuttaa ihmisen ihmisyydestä. Työn pitäisi olla jonkinlainen ihmisenä olemisen täyttymys, mutta siitä on tullut prosessi, joissa ihmiset alistavat ja köyhdyttävät itsensä.


Suomen läänit.
Lääninhallituksen johtajana toimi valtioneuvoston ehdottama ja tasavallan presidentin nimittämä maaherra.
Läänit lakkautettiin 1. tammikuuta 2010 ja niiden tehtävät siirtyivät aluehallintovirastoille sekä elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksille.
Läänijaon historiaa.
Suomen, kuten myös Ruotsin läänijako sai alkunsa vuonna 1634, jolloin keskiaikaiset linnaläänit korvattiin maaherran johtamilla lääneillä. Viisi alkuperäistä lääniä olivat Turun ja Porin lääni, Uudenmaan ja Hämeen lääni, Pohjanmaan lääni, Viipurin ja Savonlinnan lääni sekä Käkisalmen lääni. Viimeksi mainittu oli Venäjältä vuonna 1617 Stolbovan rauhassa saatu ns. voittomaa, joka oli hyvin erilaisessa asemassa kuin Suomen muut läänit.
Itä-Suomen läänijako muuttui 1700-luvulla merkittävästi alueluovutusten vuoksi. Vuonna 1721 Uudenkaupungin rauhassa pääosa Viipurin ja Savonlinnan läänistä ja Käkisalmen läänistä joutui Venäjälle, minkä jälkeen niiden jäljelle jääneistä osista muodostettiin Savonlinnan ja Kymenkartanon lääni. Osa siitäkin joutui Venäjälle Turun rauhassa vuonna 1743 ja jäännöksestä muodostettiin vuonna 1747 Kymenkartanon ja Savon lääni. Vuonna 1775 Pohjanmaan lääni jaettiin Vaasan ja Oulun lääneiksi ja Kymenkartanon ja Savon lääni jaettiin Kymenkartanon lääniksi ja Savon ja Karjalan lääniksi. Kun Vanha Suomi vuonna 1812 yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan, siitä tehtiin uusi Viipurin lääni.
Venäjän keisari Nikolai I:n määräyksestä Suomen läänijakoon tehtiin vuonna 1831 huomattavia muutoksia. Tällöin Hämeen ja Uudenmaan läänit erotettiin vanhasta Uudenmaan ja Hämeen läänistä. Uudenmaan lääniin liitettiin myös eteläosa siihenastisesta Kymenkartanon läänistä. Kymenkartanon läänin pohjoisosaan liitettiin alueita Viipurin läänistä ja Savon ja Karjalan läänistä ja se sai nimekseen Mikkelin lääni. Savon ja Karjalan läänin jäljelle jääneistä osista tuli Kuopion lääni. Läänien rajoja muutettiin jonkin verran tämän jälkeenkin. Niinpä esimerkiksi Tampere siirrettiin vuonna 1870 Turun ja Porin läänistä Hämeen lääniin.
Vuonna 1918 perustettin Ahvenanmaan lääni hoitamaan valtionhallinnon tehtäviä itsehallinnollisessa Ahvenanmaan maakunnassa. Suomeen Tarton rauhassa vuonna 1920 liitetty alue oli lyhyen aikaa omana Petsamon lääninä, kunnes se liitettiin Oulun lääniin, josta taas erotettiin Lapin lääni vuonna 1938. Toisen maailmansodan jälkeen Suomelle jääneestä osasta Viipurin lääniä tehtiin Kymen lääni, johon liitettiin myös muutamia Uudenmaan läänin itäisimpiä kuntia.
Vuonna 1960 perustettiin kaksi uutta lääniä: Kuopion läänistä erotettiin uusi Pohjois-Karjalan lääni ja uusi Keski-Suomen lääni muodostettiin pääosin Vaasan sekä osin myös Hämeen, Mikkelin ja Kuopion lääneihin kuuluneista alueista. Myöhemmin suunnitelmissa oli vielä Kainuun, Pirkanmaan ja Satakunnan läänien perustaminen, mutta vuonna 1986 eduskunta hylkäsi nämä suunnitelmat tiukassa äänestyksessä.
Lääniuudistus 1997.
1. syyskuuta 1997 toteutettu Suomen lääniuudistus vähensi läänien määrän kahdestatoista kuuteen. Lääniuudistuksessa maakuntien merkitys kasvoi, kun aiemmat maakunnalliset läänit korvattiin hallinnollisilla suurlääneillä.
Lääniuudistuksen tarkoitus oli julkishallinnon keventäminen ja 20% säästöt hallintokuluissa. Uudistusta on kuitenkin kritisoitu siitä, että virallisten maakuntien luominen itse asiassa lisäsi uuden hallintokerroksen, ja hallintokulujen säästö vaihteli todellisuudessa laskutavasta riippuen nollasta kymmeneen prosenttiin. Jotkut pitivät uusien läänien nimiä vailla siteitä Suomen perinteisiin alueisiin.
Tämä läänijako siirtyi historiaan 1. tammikuuta 2010, jolloin kaikki läänit lakkautettiin.
Lähteet.
*


Lääni.
a> ennen niiden lakkauttamista vuonna 2010.
Lääni (ruots. "län") on valtion aluehallinnon ylimmästä tasosta Suomessa ja Ruotsissa käytetty nimitys. Lääni on osa valtionhallintoa, eikä sillä ole itsehallintoa, demokraattisesti valittua edustusta tai lainsäädäntövaltaa. Läänin johdossa on hallituksen nimittämä maaherra, joka johtaa lääninhallitusta. Maaherran asemaan on yleisesti nimitetty vanhempia ansioituneita poliitikkoja.
Ruotsin läänit ovat edelleen olemassa, mutta Suomen läänit lakkautettiin vuoden 2010 alussa. Läänien tilalle Suomessa tulivat aluehallintovirastot.
Aikaisemmin "lääni" tarkoitti aluetta, jonka kuningas antoi palkaksi eli läänitykseksi aateliselle tämän valtakunnalle ja kuninkaalle suorittamista palveluksista. Keskiajalta uuden ajan alkuun Ruotsissa oli linnaläänejä valtionhallinon yksiköinä. Vuoden 1634 hallitusmuodossa määrättiin nykyisestä lääninhallinnosta. Lääninhallinnon tehtäviä ja historiaa on kuvattu tarkemmin Suomen ja Ruotsin läänejä käsittelevissä artikkeleissa.
Ylimmän tason aluehallinto muissa maissa.
Alue- ja paikallishallinnossa on eri maiden välillä huomattavia eroja. Suomen ja Ruotsin lisäksi Norjan ja Liettuan ylimmän tason paikallishallintoalueita nimitetään suomenkielisessä Wikipediassa lääneiksi. Norjan läänit vastaavat kuitenkin lähinnä Ruotsin maakäräjäkuntia, sillä niillä ne vastaavat eräistä julkisista palveluista ja niitä johtaa vaaleilla valittu toimielin. Liettuan läänit ovat asemaltaan lähempänä Suomen ja Ruotsin läänejä, mutta liettuan kielessä niistä käytetään muuta nimitystä. Tanskassa oli aiemmin "amt"-nimiset hallintoalueet, jotka vuoden 2007 kuntauudistuksessa korvattiin "alueilla". Tanskan hallintoalueet vastaavat nekin lähinnä Ruotsin maakäräjäkuntia.
Muiden maiden kohdalla aluehallinto poikkeaa vielä enemmän Pohjoismaista niin hallintoyksiköiden koon, oikeudellisen aseman kuin nimitystenkin perusteella. Esimerkiksi "county" voi tarkoittaa joko kreivikuntaa tai piirikuntaa.
Seuraavissa artikkeleissa on esitelty ylimmän tason aluejakoja eräissä Euroopan maissa. Sulkuihin on merkitty hallintoalueen nimi maan omalla kielellä.
Lähteet.
Alankomaat • Albania • Andorra • Armenia² • Azerbaidžan¹ • Belgia • Bosnia ja Hertsegovina • Bulgaria • Espanja • Georgia¹ • Irlanti • Islanti • Italia • Itävalta • Kazakstan¹ • Kosovo • Kreikka • Kroatia • Kypros² • Latvia • Liechtenstein • Liettua • Luxemburg • Makedonia • Malta • Moldova • Monaco • Montenegro • Norja • Portugali • Puola • Ranska • Romania • Ruotsi • Saksa • San Marino • Serbia • Slovakia • Slovenia • Suomi • Sveitsi • Tanska • Tšekki • Turkki¹ • Ukraina • Unkari • Valko-Venäjä • Venäjä¹ • Viro • Yhdistynyt kuningaskunta
¹ Sijaitsee sekä Euroopassa että Aasiassa
² Aasiassa sijaitseva, kulttuurihistoriallisesti eurooppalainen valtio


Etelä-Suomen lääni.
Etelä-Suomen lääni () oli vuosina 1997–2009 yksi Suomen lääneistä. Läänin naapurit olivat Länsi-Suomen lääni, Itä-Suomen lääni, Suomenlahti ja Venäjä. Läänin pääkaupunki oli Hämeenlinna.
Vuoden 1997 lääniuudistuksessa Etelä-Suomen lääni luotiin yhdistämällä Uudenmaan ja Kymen läänit, Kanta- ja Päijät-Hämeen maakunnat Hämeen läänistä sekä Heinola ympäristöineen Mikkelin läänistä.
Valtion aluehallintoa läänin alueella hoitaa nykyään Etelä-Suomen aluehallintovirasto.
Hallinto.
Etelä-Suomen lääninhallitus oli seitsemän ministeriön ohjaama valtion aluehallintoviranomainen. Lääninhallituksen tehtävä oli edistää läänin asukkaiden hyvinvointia ja tukea kuntia peruspalveluiden järjestämisessä ja kehittämisessä.
Lääninhallituksen palvelupisteet sijaitsivat Hämeenlinnassa, Helsingissä ja Kouvolassa.
Kunnat.
Etelä-Suomen lääni oli jaettu 72 kuntaan, mukaan lukien mm. Espoon, Hämeenlinnan, Helsingin, Hyvinkään, Haminan, Kotkan, Lahden, Lappeenrannan, Porvoon ja Vantaan kaupungit.
Vaakuna.
Etelä-Suomen läänin vaakuna luotiin yhdistämällä Hämeen, Karjalan ja Uudenmaan historiallisten maakuntien vaakunat. Kilven päällä oli herttuakunnan kruunu johdettuna Hämeen ja Karjalan vaakunoista.
Lähteet.
*


Hämeenlinna.
Hämeenlinna () on Suomen kaupunki ja Kanta-Hämeen maakunnan keskus, joka sijaitsee Vanajaveden etelärannalla Kanta-Hämeen maakunnassa. Nykyiset Hämeenlinnan rajat muotoutuivat vuoden 2009 alussa, kun Hämeenlinnaan liitettiin Hauhon, Kalvolan, Lammin, Rengon ja Tuuloksen kunnat. Tätä ennen Hämeenlinnan maalaiskunta ja Vanajan kunta oli jaettu Hämeenlinnan ja sen naapurikuntien kesken.
Nykyisin naapurikunnat ovat Akaa, Asikkala, Hattula, Hausjärvi, Hämeenkoski, Janakkala, Kärkölä, Loppi, Padasjoki, Pälkäne, Tammela, Urjala ja Valkeakoski. Hämeenlinnan keskustasta on Helsinkiin 98 kilometriä ja Tampereelle 75 kilometriä.
Kaupungin historiaa.
Tässä artikkelissa käsitellään Hämeenlinnan kaupungin historiaa ja kuntaliitoksen myötä Hämeenlinnaan liitettyjen kuntien historiaa niiden omissa artikkeleissa.
Hämeenlinnan kaupunki on kehittynyt esihistorialliselle asutusalueelle Vanajaveden äärelle. Keskustan tuntumassa olevassa Varikonniemessä on merkittävä, mutta kiistelty arkeologinen kohde, rautakautinen ja varhaiskeskiaikainen asuinpaikka, joka joidenkin tulkintojen mukaan oli "Vanain kaupunki". Kaupungin tuntumassa on useita mäkilinnoja, joista tunnetuimpia ovat Aulanko (ruots. "Karlberg") ja Hakoisten linnavuori.
Hämeen linnaa ryhdyttiin rakentamaan 1200-luvulla tai 1300-luvun alussa nykyiseen Linnanniemeen, ja pian linnan pohjoispuolelle alkoi syntyä asutusta. Tämä vaatimaton asutuskeskus sai kaupunkioikeudet Pietari Brahelta tammikuussa 1639 ensimmäisenä suomalaisena sisämaakaupunkina. Esihistorialliselta ajalta periytyvä Hämeen härkätie Turusta päättyi kaupunkiin, ja Ylinen Viipurintie kulki Hämeenlinnan kautta Viipuriin. Kaupunki oli Hämeen linnaläänin keskus.
Kustaa III päätti siirrättää kaupungin vuonna 1777 kilometrin verran etelään nykyiselle paikalleen Niementaustan mäelle Saaristen latokartanon maille. Vanhankaupungin alueella on nykyään Linnan kasarmeina tunnettu entinen varuskunta-alue. Kustaa III rakennutti myös Hämeenlinnan pääkirkon, joka tehtiin pyöreäksi esikuvanaan Rooman Pantheon. Kirkon alkuperäinen ulkoasu muuttui kuitenkin 1800-luvulla ratkaisevasti, kun rakennukseen lisättiin kellotorni ja se laajennettiin ristikirkoksi.
Suuri tulipalo tuhosi noin kolme neljäsosaa Hämeenlinnasta 14. syyskuuta 1831, mukaan lukien lääninhallituksen ja koulurakennuksen. Kirkko ja osa sen takana sijaitsevista kortteleista kuitenkin säästyivät. Kaupungin jälleenrakentaminen tapahtui Carl Ludvig Engelin laatiman uuden asemakaavan pohjalta. Hämeenlinnasta tuli puhdastyylinen empirekaupunki, jonka arkkitehtuurista on kuitenkin nykyään jäljellä vain rippeitä.
Sotilas-, hallinto- ja koulukaupungiksi kehittynyt Hämeenlinna sai teollisuudelleen uutta puhtia vuonna 1862, kun 31. tammikuuta avattiin maan ensimmäinen rataosuus Helsingistä. Samalla laivaliikenne Vanajavettä pitkin Tampereelle vilkastui huomattavasti.
Helsingin olympialaisten kilpailuista nykyaikainen viisiottelu käytiin Hämeenlinnassa Kaurialan urheilukentällä ja Ahveniston maauimalassa.
Hämeenlinnan vaakuna vuoteen 1956 asti.
Alueliitokset.
Hämeenlinnan ensimmäinen suuri alueliitos toteutui 1. tammikuuta 1948, jolloin suurin osa kaupungin pohjoispuolella sijainneesta Hämeenlinnan maalaiskunnasta sekä osia Vanajan kunnasta liitettiin kaupunkiin. Vuoden 1967 alussa Hämeenlinna laajentui huomattavasti, kun kaupunkia kolmelta suunnalta ympäröinyt Vanajan kunta liitettiin pääosin kaupunkiin. Marraskuussa 2007 varmistui Hämeenlinnan kuntaliitos Hauhon, Kalvolan, Lammin, Rengon ja Tuuloksen kanssa, joka astui voimaan 1. tammikuuta 2009.
Elinkeinoelämä.
Hämeenlinnalla on monipuolinen elinkeinorakenne. Historiallisesti merkittävän koulu-, hallinto- ja varuskuntakaupungin suurimpia työllistäjiä ovat valtio ja julkisyhteisöt, jotka työllistävät kolmanneksen kaupunkilaisista. Kone- ja metalliteollisuus työllistää yhteensä 3 000 henkeä, maaseutuelinkeinot 2 000, kauppa 2 000 ja rakentaminen 2 000. Työttömyysprosentti on 11.
Tapahtumat.
Tunnettuja tapahtumia ovat Ämyrock, Wanaja Festival, "Tomaatteja! Tomaatteja!" -stand-up-komiikan festivaali, Hämeenlinnan lastentapahtuma Hippalot sekä maakunnallinen loppukesän messutapahtuma Elomessut. Vuoden 2007 asuntomessut järjestettiin Hämeenlinnassa. Edellisen kerran asuntomessut järjestettiin kaupungissa 1975. Vuodesta 2004 on kaupungin torilla järjestetty Hämeenlinna Hope -nuorisotapahtuma.
Kulttuurinähtävyydet.
Hämeenlinnan tunnetuimpia matkailunähtävyyksiä ovat Hämeen linna, Suomen Tykistömuseo, Vankilamuseo, Hämeenlinnan taidemuseo, Aulangon puistometsä, Hämeenlinnan kirkko, Vanajan kirkko, Hattelmalanharju, Sibeliuksen syntymäkoti, Palanderin kotimuseo, Vanajanlinna ja Ahveniston moottorirata. Matkailuelinkeino on yhteistyössä Hattulan ja Janakkalan alueella olevien kohteiden kanssa.
Ortodoksinen sotilaskirkko.
Hämeenlinnalainen kiistakapula on vanha ortodoksinen sotilaskirkko, jota jotkut ovat ehdottaneet palautettavaksi kirkolliseen käyttöön. Valtio luovutti 1920-luvulla kirkon kellot korvauksetta niitä tarvitseville seurakunnille. Kirkon kelloja on mm. Sundin kirkossa Ahvenanmaalla, Sammaljoen kirkossa Sastamalassa ja Halkivahan kirkossa Urjalassa. 1920-luvulla alkuperäisen ulkoasunsa täysin menettäneessä ja kaupunginkirjastoksi muutetussa rakennuksessa toimii tällä hetkellä Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskus.
Muinaismuistot.
Hämeenlinnassa Uhrikivenkadun varrella oleva muinaismuisto, uhrikivi, sijaitsi omalla tontillaan keskellä teollisuusaluetta, mutta se siirrettiin läheiseen puistoon 2010. Muinaisia uhrikiviä on myös mm. Sibeliuksen puistossa, Hauholla ja Lammilla.
Urheilu.
Hämeenlinnan oma jääkiekkoseura on Hämeenlinnan Pallokerho (HPK), joka voitti Suomen mestaruuden kaudella 2005–2006. Sen kotiottelut pelataan Ritari-areenaksi kutsutussa jäähallissa. Hämeenlinnan Pallokerhoa ovat kannattamassa kotipeleissä hämeenlinnalaiset cheerleaderit HPK Cheer Teamistä. HPK edustaa myös naisten lentopalloa.
Moottoriurheilua varten on moottorirata Ahvenistolla. Miesten jalkapalloseuroja ovat FC Hämeenlinna ykkösessä ja Härmä kakkosessa. Naisten jalkapalloseura on HJS. Hämeenlinnalla on myös oma salibandyjoukkue, Steelers, jonka kotihalli on Iittalassa ja jolla on myös junioritoimintaa. Kushin-Kan ry on hämeenlinnalainen kamppailulajiseura, jonka lajivalikoimiin kuuluu potkunyrkkeily, brasilialainen jujutsu, hokutoryu jujutsu ja karate. Hämeenlinnassa toimii myös Hämeenlinnan Judoseura, joka kuuluu Suomen parhaimmistoon. Hämeenlinnalla on oma amerikkalaisen jalkapallon joukkue Hämeenlinna Huskies. Golfia voi pelata Aulangon Golfklubilla, Tawast Golfissa, Hattula Golfissa, Lepaa Golfissa tai Linna Golfissa.
Hämeenlinnassa on vuonna 1945 perustettu puulaakiurheilua järjestävä seura Hämeenlinnan Urheilunystävät.
Kulttuuri.
Hämeenlinnan keskustassa, lähellä rautatieasemaa sijaitsee kaupungin Kulttuuri- ja kongressikeskus Verkatehdas. Rakennuksen maamerkkinä on tiiliseen ulkoseinään tehty sininen taideteos. Jo vuonna 2004 Verkatehtaan sisäpihan kujalle valmistui kansainvälisen taidevaihtohankkeen tuloksena teos, joka koostuu mosaiikkilaatoista. Keskuksen aulatiloihin on sijoitettu alueen historiasta kertova Anne Tammisen kaupungin historiallisen museon valokuviin pohjautuvat teokset Läsnäolo ja Kaiku.
Vanhassa tehdasrakennuksessa sijaitsevat nykyään 703-paikkainen musiikki- ja kongressisali, kokouskeskus, elokuvakeskus Bio Rex ja ravintola. Tiloissa toimivat myös Hämeenlinnan teatteri, Hämeenlinnan Taidemuseo, Miniteatteri, Sibelius-Opisto, Sibeliuksen syntymäkaupunki -säätiö, sekä Lasten ja nuorten kulttuurikeskus ARX. Edellisten lisäksi sinne ovat löytäneet tiensä monet kulttuuri- ja media-alan yhdistykset ja yritykset sekä ammatinharjoittajat. Vuoden 2008 alusta Verkatehtaassa avattiin myös Ar-Häme ry:n ylläpitämä Galleria Kone ja taidelainaamo.
Hämeenlinnan nykyisellä alueella olevat keskiaikaiset harmaakivikirkot ovat hyvä esimerkki seurakuntien ylläpitämästä rakennustaiteesta. Aiemmin Hämeenlinnassa oli vain Vanajan kirkko, mutta kuntaliitosten sen alueella sijaitsevat nykyään myös Rengon kirkko, Hauhon kirkko, Tuuloksen kirkko ja Lammin kirkko.
Suomen kunnista Hämeenlinnassa on toiseksi eniten kesämökkejä. Vuoden 2009 alussa luvuksi on ilmoitettu 7 600 kpl.
Koulutus.
Hämeenlinnassa sijaitsee Hämeen ammattikorkeakoulun päätoimipaikka. Lisäksi kaupungissa sijaitsee Tampereen yliopistoon kuuluva opettajankoulutuslaitos, jossa on koulutettu uusia opettajia vuosikymmeniä. Vuonna 1873 perustetusta Hämeenlinnan lyseosta on lähtöisin monia kulttuurivaikuttajia. Koulu on Suomen maineikkaimpia oppilaitoksia, sillä monet tunnetut suomalaiset ovat valmistuneet oppilaitoksesta. Esimerkkeinä mainittakoon säveltäjämestari Jean Sibelius ja presidentti Juho Kusti Paasikivi. Hämeenlinnan lyseossa on peruskoulun yläaste (7–9 luokat) ja lukio.
Tunnettuja hämeenlinnalaisia.
Hämeenlinnassa syntyneitä kuuluisia henkilöitä ovat Uno Cygnaeus, Jean Sibelius, Antony Hämäläinen, Eino Jurkka, Armas Launis, Armas Lindgren, Larin-Kyösti, Rauni Mollberg, Vexi Salmi, Irwin Goodman, Markku Veijalainen, Saija "Sani" Aartela, Tauno Palo, Paavo Noponen, Kai Korte, Matti Kurjensaari, Aleksi Rantanen, Pertti "Veltto" Virtanen, Kari Heiskanen, Ani Alitalo, Johanna Vuoksenmaa, Juha Itkonen ja Olli Joki. Simo Salminen syntyi Vanajan kunnassa.
Kai Hyttinen ja räppäri Paleface puolestaan ovat kasvaneet Hämeenlinnassa. Hämeenlinnasta ovat myös kotoisin metallimusiikkia soittavan Turisas-bändin jäsenet. Laulaja Heidi Kyrö, taiteilijaprofessori Marjukka Vainio sekä kirjailijat Olli Jalonen, Tapani Bagge ja Juha-Pekka Koskinen asuvat nykyään Hämeenlinnassa. Hämeen Sanomien entinen päätoimittaja ja sanomalehtialan vaikuttaja Allan Liuhala asuu edelleen Hämeenlinnassa.
Poliitikot.
Vuoden 2007 vaaleissa Hämeenlinnasta valittiin eduskuntaan Johannes Koskinen, Tarja Filatov ja Satu Taiveaho SDP:stä, Jari Koskinen Kokoomus (ent. Hauho) ja Kirsi Ojansuu Vihreistä. Heistä Jari Koskinen asuu entisen Hauhon kunnan alueella.
Europarlamentaarikko ja entinen kansanedustaja Sirpa Pietikäinen asuu Hämeenlinnassa. Juhana Idänpään-Heikkilä oli vanajalainen valtiopäivämies. Vihreiden entinen puheenjohtaja Pekka Sauri on asunut osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan Hämeenlinnassa ja kirjoittanut ylioppilaaksi Hämeenlinnan lyseosta.
Muut.
Eino Leino, Ani Alitalo, Juho Kusti Paasikivi, E. N. Setälä, Veijo Meri, Arja Koriseva, Saija Varjus, Taina Kokkonen, Matti "Fredi" Siitonen, Jyrki Linnankivi ja muutamat Kummelin jäsenet ovat opiskelleet Hämeenlinnassa.
Liikenneyhteydet.
Hämeenlinna sijaitsee liikenteellisesti hyvällä paikalla Helsingin ja Tampereen puolivälissä pääradan varressa, valtateiden 3 ja 10 risteyskohdassa. Vanhan kolmostien reittiä Pälkäneen kautta Tampereelle noudattaa kantatie 57. Aikaisemmin Hämeenlinna oli Porvooseen vieneen kantatie 55:n sekä Toijalan kautta Tampereelle vieneen kantatie 56:n toisena päätepisteenä. Hämeenlinnan koillisosassa kulkee Tampereen ja Lahden välinen valtatie 12, johon valtatie 10 yhtyy entisen Tuuloksen alueella. Samasta risteyksestä erkanee Padasjoelle vievä kantatie 53. Lounaisosaa sivuaa Forssan ja Lahden välinen kantatie 54. Hämeenlinnan sijainti on lähellä Suomen väestöllistä keskipistettä, eli pääosa maan väestöstä asuu suhteellisen lyhyen matkan päässä Hämeenlinnan keskustasta.
Alla matka-aikoja ja etäisyyksiä Hämeenlinnan keskustasta joihinkin kaupunkeihin.
Linja-autojen pikavuoroilla Hämeenlinnasta pääsee ilman autonvaihtoa lisäksi Seinäjoelle, Vaasaan, Kokkolaan, Renkoon, Virroille, Ähtäriin, Kouvolaan ja Haminaan. Suoria linja-autojen vakiovuoroja kulkee Hämeenlinnasta myös Padasjoelle Lammin kautta. Hämeenlinnan sisäistä linja-autoliikennettä hoitavat Hämeen Linja Oy, Vekka Liikenne Oy ja Rajamäen Liikenne Oy (Parolaan)
Hämeenlinnasta kertyy lähimmille lentoasemille matkaa noin 85 kilometriä Pirkkalaan, noin 95 kilometriä Vantaalle ja noin 140 kilometriä Turkuun.
Kylät.
Seuraavassa on lueteltu vuoden 2009 kuntaliitoksessa Hämeenlinnaan liittyneiden viiden kunnan alueella sijaitsevat kylät.


Singapore.
Singapore (;;), viralliselta nimeltään Singaporen tasavalta (; malaijksi: "Republik Singapura";; tamiliksi சிங்கப்பூர் குடியரசு, "Ciŋkappūr Kudiyarasu"), on kaupunkivaltio Kaakkois-Aasiassa. Singapore sijaitsee pienellä saarella Malakan niemimaan kärjessä, Malesian Johorin osavaltiosta etelään ja Indonesian Riausaarista pohjoiseen. Singapore sijaitsee 137 kilometriä päiväntasaajalta pohjoiseen. Singaporen nimi juontuu malaijin sanasta "singa" (leijona), joka taas juontuu sanskritin samaa tarkoittavaan sanaan सिंह, "siMha", ja sanskritin sanasta पुर, "pura" (kaupunki). Saarella asuu lähes viisi miljoonaa ihmistä, joista noin viidesosa on naapurimaista tulleita siirtotyöläisiä. Singapore on yksi maailman tiheimmin asuttuja kaupunkeja.
Fyysinen maantiede ja ilmasto.
Singapore koostuu yhdestä salmiakinmuotoisesta pääsaaresta ja sen ympärillä olevista pienistä, enimmäkseen asumattomista saarista. Saarten eteläpuolella on Singaporensalmi. Noin Suomen pääkaupunkiseudun kokoinen, halkaisijaltaan noin 40 km leveä saari sijaitsee 1°22 N leveysasteella. Vuosina 1965–1987 saaren pinta-ala kasvoi laajan maantäyttö-ohjelma seurauksena 586 neliökilometristä 636 neliökilometriin. Rantaviivaa on 193 km. Singaporen pienemmistä saarista Jurongsaari, Pulau Tekong, Pulau Ubin ja Sentosa ovat suurimpia. Singaporen korkein maantieteellinen kohta on 164 m korkea Bukit Timah, joka sijaitsee pääsaaren keskiosassa, jossa on monia graniittikukkuloita. Saaren länsi- ja lounaisosissa on matalia mutta jyrkkiä kukkulajonoja. Saaren itäosan muodostaa sen sijaan tasainen tulvatasanko, johon virrat ovat puhkoneet jyrkkäreunaisia laaksoja.
Singaporessa on monia lyhyitä jokia, joista jotkut laskevat laguuneihin, mangrovevyöhykkeille tai laajoihin estuaareihin. Suurimmat joet on padottu tekojärviksi. Vuonna 2011 avattiin kaksi uutta tekojärveä, minkä jälkeen sadevesi kerätään kahdelta kolmasosalta Singaporen pinta-alasta talteen. Sadevesi tyydyttää puolet Singaporen vedentarpeesta, loput toimitetaan Malesiasta. Lisäksi vesivaroja kierrätetään. Merivettä käyttäviä suolanpoistolaitteistoja on käytössä, ja ne tuottavat 10 % vedentarpeesta.
Singaporessa on trooppinen ilmasto ilman selviä vuodenaikoja Köppenin ilmastoluokituksen mukaan. Sen ilmastolle on ominaista yhtenäinen lämpötila ja ilmanpaine, korkea ilman suhteellinen kosteus ja runsaat sateet. Lämpötila vaihtelee välillä 23 °C–35 °C. Suhteellinen kosteus on keskimäärin noin 90 prosenttia aamulla ja 60 prosenttia iltapäivällä. Pitkäaikaisten runsaiden sateiden aikana suhteellinen kosteus voi usein olla 100 prosenttia. Ennen ihmisasutuksen leviämistä saari oli trooppisen sademetsän ja mangovekasvustojen peitossa.
Kaupunkikuva.
Varsinainen Singaporen kaupunki sijaitsee pääsaaren eteläosassa, mutta kaupungistumisen myötä kaupunkiseudun ja maaseudun rajat ovat hämärtyneet. Hallituksen Housing and Development Board on jakanut palvelut asutuksen eri alueille, ja noin neljä viidesosaa kansalaisista asuu nykyään korkeissa tornitaloissa Singaporen kaupungin asuinalueilla tai niin sanotuissa uusissa kaupungeissa, joihin kuuluvat Woodlands, Tampines ja Yishun. Perinteiset kiinalaiset kauppatalot ovat hävinneet Singaporen vanhasta kaupungistakin uusien rakennusten tieltä. Lisäksi perinteisiä paaluille rakennettujia malaijikyliä on enää muutamia.
Singaporen intialainen kaupunginosa Little India sijoittuu Singaporejoen itäpuolelle, Kampong Glamin pohjoispuolelle. Sen keskus Mustafan tori on auki lähes ympäri vuorokauden, ja alueella on monia intialaisia ravintoloita. Vastaavasti kiinalaisen kulttuurin keskus on Chinatown, jossa on ravintoloiden ja edullisten ostospaikkojen lisäksi kaupungin kiinalaisesta historiasta kertova museo. Chinatowniin vuonna 2007 valmistuneessa buddhalaisessa temppelissä, Buddha Tooth Relic Temple and Museum, säilytetään Buddhan hammasta.
Singaporen eläintarhassa käy vuosittain yli 1,6 miljoonaa vierasta. Eläimet eivät ole kaltereiden takana, ja eläintarhassa järjestetään ruokintanäytöksiä ja elefanttien työskentelynäytöksiä. Eläinlajeja on yli 300, eläinyksilöitä noin 2 800. Myöskään Jurongin lintupuistossa linnut eivät ole erillisissä häkeissä, vaan 20 hehtaarin puisto koostuu neljästä suuresta häkistä, joihin kävijät pääsevät kulkemaan lintujen sekaan. Puistossa käy vuosittain noin 900 000 kävijää.
Muihin nähtävyyksiin kuuluvat 165 metriä korkea Singapore Flyer -maailmanpyörä, Universal Studios -huvipuisto, Jurongin saarella toimiva tiedekeskus, Kasvitieteellinen puutarha, historiallinen Raffles-hotelli ja moderni Marina Bay Sands -hotellikasino ja viihdekeskus.
Luonto.
Singaporen alkuperäisestä luonnosta on jäljellä vain pieniä alueita, kuten jokialueiden sademetsiä ja rannikon mangrovea. Saarelle on tuotu ulkomailta monia kasveja pääasiassa koristekäyttöön. Nisäkäslajeista saaren suurimpia ovat jaavanmakaki, hidaslori ja malaijanmuurahaiskäpy. Singaporen alueella kasvaa lähes neljätuhatta putkilokasvilajia. Siellä on tavattu 364 lintulajia, 295 erilaista päiväperhosta, 98 matelijalajia, 52 nisäkäslajia, 28 sammakkoeläinlajia ja 255 erilaista kivikorallia. Alueen alkuperäisestä lajistosta yli puolet esiintyy pelkästään suojelualueilla, ja monia lajeja on kuollut sukupuuttoon.
Noin puolet Singaporen pinta-alasta on viheraluetta, ja viisi prosenttia on rauhoitettu luonnonsuojelualueiksi. Singaporen puisto-osasto hallinnoi noin 300 puistoa ja luonnonsuojelualuetta. Yksi suosituimmista puistoista on East Coast Park, jossa käy vuosittain noin seitsemän miljoonaa kävijää. Suojelukohteita ovat Bukit Timahin suojelualue, Labradorin suojelualue ja Sungei Bulohin kosteikonsuojelualue sekä laaja Central Catchment Nature Reserve (CCNR).
Varhaiset vaiheet.
Singaporen sijainti Malakan niemimaan eteläkärjessä oli jo varhain Kaakkois-Aasian kauppareittien risteyskohdassa. Sen kautta kulkivat kauppareitit Intiasta ja Arabiasta Kiinaan ja toisaalta muualta Malaijien saaristosta Kiinaan ja Intian suuntaan. 600-luvulla Singaporen alueesta tuli osa Srivijayan valtakuntaa ja siellä on arveltu olevan pienikokoinen satama. Palembangin hallitsija perusti saarelle kauppatukikohdan 1299 ja antoi sille nimeksi Singapura ('leijonakaupunki'). Singapura kukoisti 1300-luvulle asti. 1300-luvulla saari tunnettiin myös nimellä Tumasik. Srivijayan valtakunnan hajoamisen myötä alueen uudet nousevat suurvallat Majapahit ja Ayutthayan kuningaskunta havittelivat aluetta itselleen.
Palembangin kuningas Paramesvara pakeni 1388 Majapahitin valloituksia Singapuraan, josta sai turvapaikan. Hän kuitenkin murhasi Singapuran hallitsijan ja anasti vallan itselleen. Hänen valtaansa kesti kuitenkin vain muutamia vuosia ennen kuin hän pakeni Malakaan. Siellä Paramesvara kääntyi islamilaisuuteen ja perusti 1414 Malakan sulttaanikunnan, joka pian valloitti myös Singapuran. Portugalilaiset valloittivat Malakan sulttaanikunnan 1511 ja sulttaani pakeni Johoriin ja perusti sinne Johoren sulttaanikunnan, johon myös Singapura kuului. Portugalilaiset polttivat 1611 Singapuran kauppatukikohdan, ja saari jäi asumattomaksi pariksi vuosisadaksi.
Singaporen perustaminen.
Gambiirin viljely oli alkanut Johoren sulttaanikunnassa 1700-luvulla ja valtavan kysynnän takia sen viljely aloitettiin myös Singaporen saarella 1800-luvun alussa. 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa Britannia ja Hollanti kävivät kiivasta kamppailua siirtomaa-asemastaan Malaijien saaristosta. Hollanti oli menettänyt alueitaan Euroopassa käytyjen sotien takia. Britit valloittivat Jaavan 1811 mutta menettivät sen takaisin hollantilaisille jo 1816. Thomas Stamford Raffles suunnitteli siksi brittien valta-aseman vahvistamista Malakansalmella. Samaan aikaan Johoressa oli käynnissä vallanperimyskiista ja Raffles asettui tukemaan maanpaossa elävää vanhempaa poikaa Tengku Husseinia. Raffles ja Hussein allekirjoittivat 6. helmikuuta 1819 sopimuksen, jonka mukaan Englannin Itä-Intian kauppakomppania sai perustaa saarelle kauppasiirtokunnan ja samalla Hussein tunnustettiin Johoren sulttaanikunnan lailliseksi sulttaaniksi. Rafflesin oma-aloitteinen toiminta hiersi brittien ja hollantilaisten suhteita. Vastaperustettu Singapore menestyi alusta alkaen hyvin, mille suurimpana syynä oli sen asema vapaasatamana Itä-Intian kaupankäynnissä. Se houkutteli Singaporeen kauppiaiden lisäksi myös pysyvää väestöä. Johoren uusi sulttaani Hussein rakensi sinne palatsinsa, jonka takia sinne muutti paljon malaijeja. Toinen suuri muuttajaryhmä olivat Kaakkois-Aasian alueen kiinalaiset, jotka toivoivat hyötyvänsä vapaasta kaupasta, johon heillä ei muualla ollut mahdollisuutta.
Raffles lähti siirtokunnasta perustamisen jälkeen, ja sitä jäi johtamaan William Farquhar. Hallinnon budjetti oli mitätön, ja vapaasatama-aseman takia se ei saanut tuloja tullimaksuista. Budjetin paikkaamiseksi Farquhar laillisti uhkapeluun sekä oopiumin ja vahvan arrakkiviinan myynnin, mikä aiheutti suuria järjestysongelmia. Singaporen toinen isompi ongelma oli maahanmuuttajaryhmien väliset kahnaukset. Raffles palasi Singaporeen lokakuussa 1822 ja aloitti uuden kaupungin suunnittelun. Rannikolle tulivat hallinto- ja liiketoimintakorttelit ja etnisille ryhmille annettiin omat, erilliset asuinalueet. Raffles uudisti myös hallintoa.
Raffles pyrki myös vähentämään Johoren sulttaanin ja yläluokan valtaa ja onnistuikin siinä kesäkuussa 1823, jolloin johorelaiset suostuivat kiinteään kuukausikorvaukseen. Ennen kuin Raffles palasi Britanniaan lokakuussa 1823, hän nimitti Singaporen residentiksi John Crawfurdin. Crawfurd jatkoi Rafflesin taistelua orjuutta ja merirosvoutta vastaan, mutta laillisti kuitenkin uudelleen uhkapeluun. Singaporen asema brittiläisen imperiumin osana vahvistui Britannian ja Hollannin välisellä sopimuksella 17. maaliskuuta 1824. Sopimus jakoi Malaijien saariston kahtia Malakansalmen kohdalta: britit saivat pohjoisosan (Malakan niemimaan ja Singaporen) ja Hollanti eteläiset osat. Kokonaan Singapore siirtyi brittien hallintaan elokuussa 1824, kun Crawfurd sai neuvoteltua sopimuksen Johoren sulttaanikunnan kanssa. Sopimuksella britit saivat Singaporen ja kaikki 10 mailin etäisyydellä siitä olevat saaret.
Salmisiirtokunnat.
Itä-Intian kauppakomppania muodosti 1826 Salmisiirtokunnat, joihin kuuluivat Malakka, Singapore ja Penang. Singaporesta tuli 1832 sen pääkaupunki. Siirtokuntien byrokratia osoittautui kuitenkin raskaaksi ja kalliiksi, ja Salmisiirtokunnat siirrettiin pian Intian kenraalikuvernöörin alaisuuteen. Siirtokunnat eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä tilanteeseen, sillä niiden taloudelliset siteet olivat pääasiassa Lontooseen. Lisäksi Intian hallinto pyrki jatkuvasti kumoamaan siirtokuntien vapaasatama-aseman, eikä Intia pystynyt kunnolla suojelemaan siirtokuntia merirosvoja vastaan. Siirtokunnista tulikin kruununsiirtomaa 1. huhtikuuta 1861. Tällöin se sai myös oman kuvernöörin. Kuvernööriä avusti toimeenpaneva neuvosto ja lakiasäätävä neuvosto, jossa Singaporella oli johtava asema.
Singaporen kauppa kasvoi 1800-luvulla voimakkaasti. Kaupankäynti perustui kauttakulkukauppaan. Eurooppalaisten ja kiinalaisten välisessä kaupankäynnissä kiinalaiset välittäjät olivat avainasemassa. Koska kiinalaiset välittäjät käyttivät konsignaatiota, liiketoiminnan riskit olivat suuret. Kaupankäynnin suurimpana ongelmana olivat merirosvot Mindanaosta ja Pohjois-Borneosta. 1850-luvulla merirosvot jopa lamaannuttivat Singaporen ja Kotšinkiinan välisen kaupan. Merirosvous saatiin kuriin 1860-luvulle tultaessa. Siihen vaikutti oleellisesti eurooppalaisten siirtomaavaltojen kasvanut vaikutus Kaakkois-Aasiassa sekä Kiinan kanssa 1860 solmitut sopimukset.
Singaporen asutus oli 1800-luvulla keskittynyt satama-alueelle ja sen lähiympäristöön. Muu osa saarta oli viidakkoa ja mangrovea. Maanviljelystä oli yritetty huonolla menestyksellä 1830- ja 1840-luvuilla. Ainoat menestyneet viljelykasvit olivat pippuri ja gambiiri. Gambiirin jalostukseen tarvittiin runsaasti polttopuuta, jonka loppuessa plantaasit siirtyivät uudelle alueelle. 1860-luvulle tultaessa suurin osa saaren viidakosta oli hakattu ja gambiiriviljelijät siirtyivät salmen yli Johoreen. Singaporen suurin väestöryhmä olivat kiinalaiset, joita oli muuttanut saarelle Malaijien saaristosta ja Malakan niemimaalta. 1800-luvun loppupuolella Singaporeen muutti myös yhä enemmän kiinalaisia Kiinan eteläisistä maakunnista. 1800-luvun alkupuoliskolla malaijit olivat vielä Singaporen toiseksi suurin väestöryhmä mutta vuosisadan loppupuolella toiseksi suurin ryhmä olivat intialaiset. Merkittävä osa intialaisista oli entisiä vankeja.
Kruununsiirtomaa.
1800-luuvn loppupuolella Singaporen liikemiehet olivat yhä enenevässä määrin kiinnostuneita Malakan niemimaan rikkauksista. Singapore oli jo pitkään ollut Malaijien saariston kauttakulkukaupan keskus, mutta nyt siitä tuli kiinalaisen työvoiman läpikulkupaikka. Singaporen kautta kulki muun muassa kiinalaisista, joista osa jäi pysyvästi Singaporeen. Siirtomaahallinto perusti 1877 kiinalaisen protektoraatin, jonka ensimmäinen protektori oli William A. Pickering. Aluksi protektoraatin tarkoituksena oli vain suojella saapuvia siirtolaisia riistotyöltä mutta pian sen toimenkuvaan kuului myös pakkoprostituution poiskitkeminen.
Singaporen asema kaupankäynnin keskuksena vahvistui entisestään 1800-luvun loppupuoliskolla. Suezin kanavan avaaminen teki Malakansalmesta suosituimman reitin Itä-Intiaan. Uudet höyrylaivat tarvitsivat säännöllisin välimatkoin lisää polttoainetta, ja Singapore oli yksi tankkauspisteistä. Kaupankäyntiä vilkastuttivat myös siirtomaavaltojen yhä laajeneva vaikutusvalta Kaakkois-Aasiasta ja Thaimaan avautuminen kuningas Chulalongkornin aikana. Singapore oli aiemmin keskittynyt pääasiassa kaupankäyntiin, mutta 1890-luvulla Singaporeen perustettiin myös kevyttä teollisuutta, joka jalosti muun muassa Malakan niemimaan tinaa autoteollisuuden tarpeisiin.
Singaporen puolustuksen järjestäminen oli ollut jatkuva ongelma Singaporen perustamisesta lähtien. Kauppiaat vastustivat kuitenkin jyrkästi kaikkia puolustukseen tarvittavia veroja ja maksuja. Britannian ja Venäjän suhteet huononivat kuitenkin Afganistanin takia 1886 niin paljon, että Britannia aloitti Singaporen linnoitustyöt. Kauppiaat joutuivat myös osallistumaan tähän, vaikka summat jäivätkin pienemmäksi kuin mitä Britannia oli alun perin vaatinut. Venäjän hävittyä Venäjän-Japananin sodan 1905 rauhoitti Britannian kannalta tilanteen Aasiassa, eikä Singaporen puolustuksen järjestäminen enää ollut ensisijaista. Ensimmäisellä maailmansodalla ei juurikaan ollut vaikutusta Singaporeen.
Malakan niemimaan kansallinen herääminen alkoi hitaasti 1920-luvun puolivälissä. Malesian malaijien ensimmäinen poliittinen puolue Singaporen malaijiseura perustettiin Singaporessa 1926. Se ei vastustanut brittiläistä siirtomaahallintoa vaan vastusti ennen kaikkea kiinalaisia kauppiaita, joiden käsissä oli periaattessa koko Malakan niemimaan talous ja paikallishallinto. 1930-luvulla Singaporesta muodostui malaijiopposition keskuspaikka, koska oppositiolla ei ollut vapaita toimintamahdollisuuksia muualla Malaijien saaristossa.
Toinen maailmansota ja siirtomaavallan paluu 1945.
Japani aloitti Tyynenmeren sodan nousemalla maihin Malakan niemimaan pohjoisosaan 8. joulukuuta 1941. Helmikuuhun 1942 mennessä Japani oli valloittanut koko Malakan niemimaan ja Singaporen taistelun 8.–15.2.1942 jälkeen brittiarmeija antautui ehdoitta. Japanilaiset miehittäjät teloittivat Singaporessa ainakin 5 000 kiinalaista.
Japanina antauduttua 15. elokuuta 1945 britit palasivat Malakan niemimaalle kolme viikkoa myöhemmin. Malakan niemimaa oli briteille tärkeä luonnonvarojensa takia, koska muualla alkanut siirtomaavallan purkautuminen nakersi Britannian jälleenrakentamiseen tarvittavia luonnonvaroja. Britit ilmoittivat lokakuussa 1945 Malaijan liiton perustamisesta. Siihen kuuluisi 9 sulttanikunnan lisäksi myös Salmisiirtokunnat. Brittien päätös sai aikaan rajun vastalausemyrskyn. Toisaalta vastustettiin brittiläisten ylivaltaa Malaijin liitossa ja toisaalta taas Singaporen kiinalaisia. Tämän seurauksena malaijit perustivat yhtyneiden malaijien kansallisjärjestön (UMNO), jonka tavoitteena oli Malaijan liiton syntymisen estäminen. UMNO:n ja brittihalllinnon välissä keskusteluissa britit luopuivat suunnitellusta Malaijan liitosta. Sen sijan britit perustivat helmikuussa 1948 Malaijan liittovaltion, johon Singapore ei kuulunut.
Singapore oli sodan jälkeen virallisesti edelleen Britannian kruununsiirtomaa. Vuoden 1955 vaalien jälkeen David Marshallista tuli Singaporen kruununsiirtomaan ensimmäinen virallinen pääministeri ("Chief Minister"). Vuoden 1959 vaaleissa pääministeriksi nousi Lee Kuan Yew, joka ensimmäiseksi leikkaisi virkamiesten palkat, pakotti työläiset luopumaan palkankorotusvaatimuksistaan ja lakkautti opposition sanomalehtiä. Lee ja Malaijan liittovaltion pääministeri Tunku Abdul Rahman keskustelivat valtioliitosta ensimmäisen kerran 1961. Valtioliitto toteutui 16. syyskuuta 1963, jolloin nykyinen Malesian valtio perustettiin. Malesian perustamisen jälkeen Lee pysyi edelleen Singaporen pääministerinä, joten Malesiassa oli samanaikaisesti kaksi pääministeriä.
Itsenäistyminen.
Kahden pääministerin Malesia ei säilynyt pitkään, sillä jo kesällä 1965 Malesian valtiopäivät sääti lain, jolla Singapore erotettiin Malesiasta. Jo samana vuonna itsenäistynyt Singapore hyväksyttiin YK:n jäseneksi. Sisäpoliittisesti Singaporesta muodostui kuitenkin nopeasti yksipuoluediktatuuri, jota pääministeri Lee johti. Leen johtamassa Singaporessa oppositiolla oli pari nimellistä edustajaa parlamentissa. Oppositiopuolueiden puolueohjelmat eivät kuitenkaan merkittävästi eronneet Leen oman puolueen ohjelmasta.
Lee pysyi pääministerinä vuoteen 1990 asti eli 30 vuoden ajan. Seuraavaksi pääministeriksi valittiin Goh Chok Tong, joka yllättäen sivuutti pitkään kruununperijänä pidetyn Leen pojan Lee Hsien Loongin. Lee vaikutti kuitenkin kuliseissa edelleen Singaporen politiikkaan. Virallisesti hänen arvonimensä oli ”vanhempi valtiomies”.
Politiikka.
Singapore on parlamentaarinen demokratia, joka perustuu Westminsterin mallille ja jonka valtionpäämies on presidentti. Presidentti oli alkujaan lähinnä seremoniallinen, mutta presidentin valtaa lisättiin vuonna 1991. Yksikamarisessa parlamentissa on 94 jäsentä, joista 84 valitaan vaaleilla. Parlamentin toimikausi on viisi vuotta. Hallitusta johtaa pääministeri.
People’s Action Party -puolue (PAP) on hallinnut maata itsenäistymisestä asti. Vuonna 2011 sen ääniosuus oli alempi kuin koskaan ennen, enää 60%. Silti oppositio sai vain kuusi paikkaa - sekin oli enemmän kuin koskaan aikaisemmin. PAP:n filosofia on ”sosialistinen demokratia”, ja sen politiikka sisältää monia piirteitä sosialismista. Esimerkiksi suurin osa väestöstä asuu valtion rakentamissa asunnoissa ja valtion omistamat yritykset ovat merkittävässä asemassa.
Transparency International on pitkään pitänyt Singaporea Aasian vähiten korruptoituneena maana ja yhtenä koko maailman puhtaimmista. Pitkään pääministerinä toimineen Lee Kuan Yewn autoritaarinen hallintotyyli on kuitenkin herättänyt kritiikkiä. Maan kolmanneksi pääministeriksi valittu Lee Hsien Loong on Lee Kuan Yewn poika, mutta vihjailuihin nepotismista on vastattu kunnianloukkaussyytteillä. Muutamat oppositiopoliitiot, kuten Francis Seow, J. B. Jeyaretnam ja Chee Soon Juan, sanovat oikeusjärjestelmän suosivan PAP:ta. PAP:n edustajat eivät ole hävinneet yhtään kunnianloukkausoikeudenkäyntiä, mutta kolme opposition nostamaa syytettä on päättynyt sovitteluratkaisuunn oikeusistuimen ulkopuolella.
Saarivaltion kaikki lehdet, TV-asemat ja radioasemat ovat kahden yrityksen hallinnassa. MediaCorp on valtion omistama, Singapore Press Holdingsilla on tiiviit yhteyden hallitsevaan puolueeseen. Freedom Housen mukaan valtio rankaisee viranomaisten arvostelusta niin kovasti, että media harjoittaa itsesensuuria. Vuonna 2010 internetin käyttäjiä oli 3,6 miljoonaa. Pornografista sisältöä suodatetaan, mutta muutakin arveluttavaa materiaalia rajoitetaan lisenssivalvonnalla ja laillisella painostuksella.
Singapore on liittoutumaton maa ja YK:n jäsen. Se on osallistunut YK:n tarkkailu- ja rauhanturvatehtäviin Kuwaitissa, Angolassa, Namibiassa, Kambodzassa ja Itä-Timorissa. Se tukee voimakkaasti merirosvouksen vastaista toimintaa. Kaakkois-Aasian alueellinen yhteistyö on sille tärkeää, ja se toimii aktiivisesti alueen järjestöissä kuten ASEANissa ja APECissa.
Singaporessa rangaistukset rikoksista ovat ankaria. Joistakin rikoksista saattaa seurata raskaat sakot, raipparangaistus tai kuolemanrangaistus. Maassa teloitetaan Amnesty Internationalin arvion mukaan asukaslukuun nähden eniten ihmisiä maailmassa. Kuolemantuomio voidaan langettaa ensimmäisen asteen murhasta ja huumausainerikoksista. Suurin osa vuosien 1991 ja 2004 välillä hirtetyistä 400 ihmisestä syyllistyi huumausaineiden salakuljetukseen. Purukumi oli pitkään kokonaan pannassa, mutta Yhdysvaltojen kanssa solmitun vapaakauppasopimuksen jälkeen ns. terveyspurukumeja voi nyt ostaa apteekeista. Asiakkaiden henkilöllisyys tarkistetaan ja tiedot rekisteröidään oston yhteydessä. Sylkemisestä tai roskan maahan heittämisestä voi joutua pidätetyksi, ja rattijuoppoudesta joutuu vankilaan.
Miesten välinen homoseksuaalinen seksi on kielletty Singaporessa. Heteroparien yhteisymmärryksessä harrastama oraali- ja anaaliseksi sallittiin 2007.
Talous.
Central Area on Singaporen talouden keskus.
Singaporessa on pitkälle kehittynyt markkinapohjainen talous. Vuonna 2010 Singapore sijoittui sijalle 27 inhimillisen kehityksen indeksissä ja toiselle sijalle taloudellisen vapauden indeksissä. Saarivaltion bruttokansantuote asukasta kohti vastaa Euroopan rikkaita valtioita. Henkeä kohti laskettuna Singaporea rikkaampia ovat vain Liechtenstein, Qatar, Luxemburg ja Bermuda. Ostovoimakorjattu bruttokansantuote vuonna 2011 oli 318,9 miljardia Yhdysvaltojen dollaria eli 60 500 dollaria asukasta kohden. Työttömyysaste oli kaksi prosenttia.
Maatalous työllistää 0,1 % työvoimasta, sen osuus bruttokansantuotteesta ei ole merkittävä mutta tuotteet ovat omaleimaisia: niihin kuuluvat orkideat ja akvaario- ja lammikkokalat sekä vihannekset, siipikarja ja munat. Kaupunkivaltion talous luo lukuisia korkean ja matalan osaamisen työpaikkoja, joiden täyttämiseen se tarvitsee ulkomaalaista työvoimaa. Maan työvoima koostuu suurimmaksi osaksi paikallisista, intialaisista, malesialaisista ja filippiiniläisistä. Hallitus pyrkii sulauttamaan maahanmuuttajat ja tarjoamaan näille kansalaisuutta. Noin 76 prosenttia 25–64-vuotiaista singaporelaisista on työelämässä.
Merkittävimpiä vientituotteita ovat elektroniikka, koneet, lääkkeet ja muut kemian teollisuuden tuotteet. Maan talous on hyvin riippuvainen viennistä sekä asemastaan kansainvälisen kaupankäynnin keskuksena. Singapore sääti tuotteiden ja palveluiden arvonlisäveron (Goods and Services Tax, GST) vuonna 1994. Verouudistus lisäsi valtion tuloja 1,6 miljardia dollaria ja vähensi tulojen riippuvuutta elektroniikkateollisuudesta. Arvonlisävero on seitsemän prosenttia.
Singapore kärsi pahasti vuoden 2001 maailmanlaajuisesta taantumasta, ja Economic Review Committee (ERC) loi suunnitelman talouden uudistamiseksi. Talous on sittemmin palautunut, ja vuonna 2004 talouskasvu oli 8,4 prosenttia. Hallitus toivoo löytävänsä pitkällä aikavälillä uusia kasvualueita, jotka eivät ole yhtä haavoittuvia ulkoisille liiketoimintasyklien muutoksille, mutta pyrkii pitämään Singaporen Kaakkois-Aasian liike-elämän ja korkeateknologian keskuksena.
Liikenne.
Singapore on merkittävä lentoliikenteen keskus ja tärkeä solmukohta sekä Aasian sisäisillä että Euroopan ja Australian välisillä lennoilla. Changin kansainvälinen lentoasema on yksi Aasian vilkkaimmista lentokentistä, ja sitä on usein pidetty yhtenä maailman parhaimmista lentokentistä. Myös Singaporen satama on maailman vilkkaimpia Shanghain ja Hongkongin satamien rinnalla.
Singaporen tieverkko hyvin kehittynyt, mutta ruuhkat ovat jatkuva ongelma. Hallitus kehitti 1980- ja 1990-luvuilla Mass Rapid Transit -metrojärjestelmän (MRT) yhdistämään tärkeimmät asustuskeskukset työpaikkoihin ja kaupungin keskustaan. MRT onkin maan julkisen liikenteen tärkein raideliikenneverkko. Singaporen yhdistää Malakan niemimaahan rautatiesilta Johor Bahrun kaupungin kohdalla.
Etniset ryhmät, uskonnot ja kielet.
Singaporessa asuu lähes viisi miljoonaa ihmistä. Vuosikymmenien perhesuunnittelun jälkeen maassa on alhainen syntyvyys, jota pyritään nostamaan kannustimilla. Singapore on toiseksi tiheimmin asuttu maa maailmassa. Noin 85 prosenttia singaporelaisista asuu asunnoissa, joita tarjoaa Housing and Development Board (HDB)
Väestö on monimuotoinen moniin muihin maihin verrattuna. Kiinalaiset, jotka ovat olleet enemmistönä siirtomaa-ajalta asti, muodostavat singaporelaisista 76,8 prosenttia. Malaijit, jotka ovat maan alkuperäisasukkaita, muodostavat 13,9 prosenttia. Malaijeihin kuuluu tosin myös ryhmiä muualta Malaijien saaristosta, kuten jaavalaisia, bugeja, baweanilaisia ja minangkabauteja. Intialaiset ovat kolmanneksi suurin etninen ryhmä, 7,9 prosenttia väestöstä. Etninen harmonia on ollut tärkeä kysymys 1960-luvun rasististen mellakoiden jälkeen. Sitä korostetaan kaikkialla yhteiskunnassa, esimerkiksi koulutuksessa, asevoimissa ja asumispolitiikassa. Vuosittain vietetään erityistä etnisen harmonian teemapäivää.
Vuoden 2000 väestönlaskennassa 42 prosenttia singaporelaisista oli buddhalaisia. Muslimeja on noin 15 prosenttia väestöstä, ja se on malaijiväestön pääuskonto. Katolilaiset ja muut kristityt muodostavat 14,6 prosenttia väestöstä. Taolaisuus, kungfutselaisuus ja buddhalaisuus ovat sulautuneet yhdeksi suurimmalle osalle kiinalaista väestöä. Suurin osa tamilileista on hindulaisia, joka on maan kuudenneksi suurin uskonto.
Kansallinen kieli on historiallisista syistä malaiji. Viralliset kielet ovat englanti, mandariinikiina, malaiji ja tamil. Englantia on suosittu maan kielenä itsenäistymisestä lähtien ja enemmistö väestöstä puhuu sitä. Speak Mandarin -kampanja (puhu mandariinikiinaa -kampanja) on kannustanut kiinalaista väestöä opiskelemaan mandariinikiinaa. Alun perin kiinalaiset maahanmuuttajat eivät ymmärtäneet toisiaan, koska he olivat peräisin eri puolilta Kiinaa, mutta kampanjan aikana mandariinikiina tuli yhdistäväksi tekijäksi.
Terveydenhuolto.
Singaporen terveydenhoito ja sosiaaliturva perustuvat sosiaaliturvatileihin. Kansalaiset rahoittavat muun muassa terveydenhoitonsa, työttömyytensä ja eläkkeensä itse pakollisilla vähennyksiltä palkasta, eikä esimerkiksi työttömyyskorvausta ole ollenkaan ja valtio auttaa vain hätätapauksissa.
Singaporen terveydenhuoltomenot ovat henkeä kohden pienemmät kuin esimerkiksi Suomessa tai Yhdysvalloissa, mutta elinajanodote on kuitenkin suurempi. Singaporelaiset maksavat terveydenhuollostaan viidenneksen siitä, mitä yhdysvaltalaiset, mutta heidän terveys on parempi. Tämä johtuu pitkälti kannustimista: ihmiset maksavat terveydenhoitomenoistaan ison omavastuun itse. Terveystilit (Medisave), vakuutukset ja hätätapauksessa valtion apu varmistavat, että kaikki saavat kuitenkin riittävän hoidon. mukaan vuonna 2010 Singaporen valtio käytti terveydenhuoltoon 2 273 Yhdysvaltain dollaria henkeä kohti eli neljä prosenttia bruttokansantuotteesta, kun esimerkiksi Suomi käytti samana vuonna 3 281 dollaria eli yhdeksän prosenttia BKT:stä. Imeväiskuolleisuus on Singaporessa maailman pienin, 2,31 lasta tuhatta syntymää kohden (Suomessa 3,47).
Koulutus.
Kuusivuotinen peruskoulu on pakollinen Singaporessa. Opetusministeriö asettaa peruskoulun opetusvaatimukset yhdessä julkisten ja yksityisten koulujen kanssa. Maassa ei ole selkeitä rajoja julkisten ja yksityisten koulujen välillä. Tammikuussa 2003 säädettiin oppivelvollisuus kaikille kouluikäisille lapsille. Lain mukaan on rangaistavaa jättää ilmoittamatta lapsi kouluun ja jättää huolehtimatta lapsen säännöllisestä koulunkäynnistä.
Englanti on ensimmäinen vieras kieli ja opetuskieli monissa aineissa. Entisen pääministerin Lee Kuan Yewin mukaan englanti onkin kieli, joka yhdistää kaikki singaporelaiset etnisestä ja kulttuurisesta tausta riippumatta ja liittää Singaporen muuhun maailmaan.
Singaporen kansallinen yliopisto (NUS) on yksi maailman arvostetuimmista yliopistoista. Vuonna 2012 se oli World University Rankings -listalla sijalla 29.
Kulttuuri.
Singaporelainen kulttuuri on väestön kirjavan taustan vuoksi ainutlaatuinen. Tunnetuimpia esimerkkejä on singaporelainen keittiö. Kulttuurin vertauskuvana on "rojak"-salaatti, jonka moninaiset ainesosat erotettavissa, vaikka kaikkea peittää omaleimainen maapähkinäkastike. Singaporelaisuutta verrataan kastikkeeseen, joka sitoo eri ainesosat yhteen.
Singaporessa käytetty englannin kieli on pääasiassa brittienglantia sävytettynä amerikanenglannilla. Paikallinen murre tai kreolikieli tunnetaan nimellä Singapore Colloquial English, mutta yleensä siitä käytetään vain nimeä singlish. Siihen on lainattu sanastoa ja kielioppia kiinalaisista kielistä, malaijista ja intialaisista kielistä. Singlish muistuttaa hyvin paljon manglishia, (Malesiassa puhuttua englantia). Singlishin käyttöaste vaihtelee. Arkielämässä sitä käytetään yleisesti, mutta virallisissa yhteyksissä puhutaan englantia. The Speak Good English Movement on kannustanut singaporelaisia puhumaan ”hyvää” englantia. Viime aikoina singlishin merkitys on nähty myös tärkeänä osana kulttuurista identiteettiä. Englannin käyttö on lisääntynyt sen jälkeen, kun se otettiin pääkieleksi Singaporen koulutusjärjestelmässä. Englantia on käytetty singaporelaisessa kirjallisuudessa 1800-luvulta alkaen, mutta nykyisin kirjallisuutta ilmestyykaikilla neljällä pääkielellä: kiinaksi, englanniksi, malajiksi ja tamiliksi.
Valtion tavoitteena on ollut luoda kosmopoliittinen ja monikulttuurinen yhteiskunta. Hallitus on 1990-luvun lopulta asti pyrkinyt edistämään Singaporea taiteiden ja kulttuurin kuten teatterin ja musiikin keskuksena. Vuonna 2003 valmistui "Esplanade - Theatres on the Bay". Vuonna 2005 laillistettiin rahapelit ja tehtiin päätös luoda ”integroituja lomakohteita”, joissa on kasinoja. Samalla laillistettiin bar-top tanssiminen ja benji-hyppääminen. Päätöksiä edelsi kiivas poliittinen keskustelu.
Elokuva.
Singaporen elokuvateollisuus alkoi varsinaisesti 1930-luvulla, jolloin kaksi singaporelaista elokuvayhtiötä alkoi tuottaa intialaisten elokuvien uusintafilmatisointeja. Ohjaajat olivat pääasiassa intialaisia, käsikirjoitukset säilytettiin ennallaan, mutta näyttelijät olivat paikallisia. Elokuvissa oli runsaasti tanssi- ja laulukohtauksia ja ne osoittautuivat erittäin suosituiksi. Toisen maailmansodan aiheuttaman katkon jälkeen elokuvatuotanto noudatti sotaa edeltänyttä menestyskaavaa: intialaisten elokuvien uudelleenfilmatisointeja, joissa laulu- ja tanssinumeroilla sekä romanttisilla juonilla oli merkittävä osuus. Tämä piirre on säilynyt Malesian ja Singaporen elokuvissa 2000-luvulle asti.
Elokuvatuotanto kasvoi 1950-luvulla huomattavasti ja sitä pidetäänkin Singaporen ja Malesian elokuvan kulta-aikana. Silloin myös malaijielokuvalle tyypilliset lajityypit alkoivat muotoutua. Bangsawan- ja intialaisvaikutteinen musikaali oli edelleen suosittu. Sen rinnalle tulivat kiinalaisista ja film noir -elokuvista vaikutteita saanut rikoselokuva sekä kauhuelokuva, joka hyödynsi sekä Hollywoodin kauhuelokuvien kuvastoa että malaijien omaa mytologiaa. 1960-luvulta alkaen oma elokuvatuotanto alkoi vähitellen hyytyä Hollywood- ja Hongkong-elokuvien vallatessa markkinat.
Singaporen elokuvatuotanto kääntyi uuteen nousuun 1995, sillä "Bugis Street" ja "Mee Pok Man" menestyivät hyvin. Valtio aloitti elokuvatuotannon tukemisen 1998. Jack Neon "Money No Enough" rikkoi 1999 ennätykset 2 miljoonan Singaporen dollarin tuotoilla ja pääsi myös kansainväliseen levitykseen.
Salmikiinalainen kulttuuri.
1800-luvun aikana Salmisiirtokunnissa kehittyi omintakeinen salmikiinalainen kulttuuri. Se on sekakulttuuri, joka yhdisteli kiinalaisia, malaiji- ja länsimaisia elementtejä. Arkkitehtuurissa tyypillisiä olivat kiinalaisten kauppiaiden kaksikerroksiset terassitalot, jotka yhdistelivät estoitta eri tyylejä. Temppeliarkkitehtuuri korosti Etelä-Kiinan perinteitä, sillä useimmat salmikiinalaiset olivat kotoisin sieltä. Temppeliarkkitehtuuri vaikutti salmikiinalaisten klaanitaloihin, jotka olivat yhden suvun tai samalta paikkakunnalta kotoisin olevan yhteisön sosiaalisen elämän keskus. Taiteissa salmikiinalaiset toivat mukaan kiinalaisen perinteen. Omintakeisin salmikiinalaisten taidemuoto oli sorminukketeatteri.
Salmikiinalainen kulttuuri katosi suuren laman myötä 1930-luvulla. Siitä on enää jäljellä kaupunkilaistalot varsinkin Malesian Malakkassa ja George Townissa sekä jonkin verran Singaporessa. Lisäksi sorminukketeatteri on edelleen jokseenkin suosittua.
Urheilu.
Maassa ajettiin vuonna Formula 1 -historian ensimmäinen iltakilpailu, Singaporen Grand Prix. Olympialaisissa Singapore on saavuttanut kaksi hopea- ja kaksi pronssimitalia. Ensimmäinen hopea tuli painonnostosta (vuonna 1960 Howe Liang Tan) ja toinen pöytätenniksestä (vuonna 2008 naisten joukkue Feng Tian Wei, Li Jia Wei ja Wang Jue Gu), ja pronssit ovat peräisin Lontoon 2012 olympialaisten pöytätenniksestä.
Singaporessa järjestettiin ensimmäiset nuorten olympialaiset vuonna 2010.


Kaakkois-Aasia.
Kaakkois-Aasia on osa Aasiaa. Siihen luetaan valtiot, jotka ovat Kiinan eteläpuolella, Intian itäpuolella sekä Australian pohjoispuolella. Alue on mannerlaattojen rajakohdassa, jossa on paljon maanjäristyksiä ja tulivuoritoimintaa.
Kaakkois-Aasiassa on kaksi maantieteellistä aluetta: Indokiinan ja Malakan niemimaat käsittävä mannerosa ja Malaijien saaristo. Mantereella olevat valtiot ovat Kambodža, Laos, Malesia, Myanmar, Thaimaa ja Vietnam. Malaijien saaristossa ovat valtiot Brunei, Filippiinit, Itä-Timor, Indonesia ja Singapore. Saaristoalueeseen luetaan myös Malesian Borneolla oleva Itä-Malesia.
Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestö on ASEAN (Association of Southeast Asian Nations).
Väestö on pääosin austronesialaisia kansoja. Pääuskonnot ovat buddhalaisuus (mantereella) ja islam (saaristossa). Kolmas suuri uskonto on kristinusko (Filippiineillä).
Kaakkois-Aasian vanha suomenkielinen nimitys on Taka-Intia, joka epämääräisesti käsitti kaikki alueet, jotka olivat Euroopasta katsottuna Intian takana.
Poliittinen jako.
Kaakkois-Aasian määritelmät vaihtelevat, mutta useimpien määritelmien mukaan siihen kuuluvat alla luetellut valtiot ja alueet. Itä-Timoria lukuun ottamatta ne ovat myös kaikki ASEANin jäsenvaltioita. Joulusaari ja Kookossaaret luetaan myös kuuluvaksi Kaakkois-Aasiaan, vaikka ne kuuluvatkin Australialle. Joidenkin Etelä-Kiinan meren omistus on kiistanalainen. Papua-Uusi-Guinea on ASEANin tarkkailijajäsen.
Alueet.
Kaakkois-Aasiaan luetaan usein kuuluvaksi myös kaksi territoriota Intian valtameressä.
Maantieteellinen jako.
Kaakkois-Aasia voidaan jakaa maantieteellisesti kahteen osaan: mantereenpuoleiseen Kaakkois-Aasiaan (Indokiinan ja Malakan niemimaat) ja Malaijien saaristoon.
Intialle kuuluvat Andamaanit ja Nikobaarit luetaan myös maantieteellisesti Kaakkois-Aasiaan. Bangladesh ja Intian seitsemän itäisintä osavaltiota ovat kulttuurillisesti osa Kaakkois-Aasiaa ja joskus niiden lasketaan kuuluvan sekä Etelä-Aasiaan että Kaakkois-Aasiaan. Maantieteellisesti Intian seitsemän itäisintä osavaltiota kuuluvat Kaakkois-Aasiaan. Etelä-Kiinan alueista Hainan, Yunnan, Guizhou ja Guangxi lasketaan usein kuuluvaksi sekä Itä-Aasiaan että Kaakkois-Aasiaan. Papua-Uusi-Guinea on myös usein mukana kuten myös Palau, Guam ja Pohjois-Mariaanit, jotka kaikki ovat entisiä Espanjan siirtomaita.
Indonesian itäosien ja Itä-Timorin, jotka ovat Wallacen linjan itäpuolella, katsotaan taas maantieteellisesti kuuluvan Oseaniaan.
Historia.
Kaakkois-Aasian valtiollinen kehitys alkoi ajanlaskun alkuvuosikymmeninä, jolloin koko alueella syntyi hindulais-buddhalaisia kuningaskuntia. Hindulaisuuden ja buddhalaisuuden myötä Kaakkois-Aasia sai vahvoja vaikutteita Intian kulttuurista. Tämä lienee myös vaikuttanut vanhentuneen Taka-Intia nimityksen syntyyn. Kaakkois-Aasian mantereenpuoleisessa osassa hindulais-buddhalaiset kuningaskunnat jatkoivat kukoistustaan nykyaikaan asti, kun taas Malaijien saaristo ja Malakan niemimaa alkoivat islamilaistua 1200-luvulta alkaen. Islamin leviämisen myötä vanhojen kuningaskuntien tilalle alkoi syntyä islamilaisia sulttaanikuntia. Mantreella Vietnamin kehitys oli poikkeavaa, sillä siihen vaikutti intialaisen kulttuurin lisäksi vahvasti Kiina kulttuuri.
Kaakkois-Aasian siirtomaakauden voidaan katsoa alkavan 1511, jolloin portugalilaiset ottivat haltuunsa Malakan sulttaanikunnan. Sitä seuranneiden vuosisatojen aikana koko Kaakkois-Aasia – Thaimaata lukuun ottamatta – joutui siirtomaavallan alle. Thaimaa säilyi itsenäisenä mutta maksoi siitä alueluovutuksilla sekä länsimaalaisille myönnetyillä kauppa- ja tullivapauksilla.
Nationalismi syntyi Kaakkois-Aasiassa 1800-luvun lopulla ja jatkoi kukoistustaan 1930-luvulle asti. Nationalismi ei kuitenkaan johtanut valtioiden itsenäistymiseen paitsi Filippiineillä. Filippiinit julistautui ensimmäisenä Kaakkois-Aasian siirtomaista itsenäiseksi 1898, mutta ajautui heti sotaan Yhdysvaltojen kanssa ja ensimmäinen itsenäisyysvaihe päättyi jo 1901.
Nationalismin kehittymisen keskeytti toinen maailmansota, jonka myötä koko Kaakkois-Aasia joutui Japanin vaikutusvallan alle. Japanin hävittyä sodan 1945 vanhat siirtomaavallat palasivat takaisin Kaakkois-Aasiaan. Entiset siirtomaat eivät tästä erikoisemmin pitäneet, sillä siirtomaiden tähtäimessä oli nyt itsenäisyys. Siirtomaavallat olivat kuitenkin harvoin valmiita luopumaan alueistaan, mikä johti lukuisin yhteenottoihin ja sotiin (muun muassa Indokiinan sota). Monet siirtomaavaltojen luomat valtiolliset kokonaisuudet eivät myöskään vastanneet kansojen asumisaluetta, mikä puolestaan johti monissa valtioissa sisällissotiin.
Kaakkois-Aasian valtiot ovat toisen maailmansodan jälkeen käyneet samankaltaiset kehitysvaiheet. Siirtomaavaltojen paluuta seurasi itsenäistyminen ja valtion nousu. Valtion nousua seurasi jonkinasteinen hajoamisvaihe noin 1960-luvulla. Hajoamisvaiheeseen liittyi tavallisesti rotumellakoita, sotilasvallankaappauksia ja Vietnamissa sota. Hajoamisvaihetta seurasi uuden yhteiskuntajärjestyksen luominen 1970- ja 1980-luvuilla. Uusi yhteiskuntajärjestys vaihteli demokratiasta (esimerkiksi Thaimaa 1973-1976) täydelliseen tyranniaan (Kambodžan punaiset khmerit 1975-1979). Monissa Kaakkois-Aasian maissa yhteiskuntajärjestys alkoikin rapautua 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Alueen valtioiden demokraattinen kehitys on ollut horjuvaa jopa vakaaksi katsotuissa maissa (esimerkiksi Thaimaan mielenosoitukset 2010). Sotilasdiktatuureja eivät ole edes pahimmatkaan luonnonvoimat pystyneet horjuttamaan (esimerkiksi trooppinen sykloni Nargis Myanmarissa 2008).
Väestö.
Väestön jakautuminen Kaakkois-Aasiassa ja Malaijien saaristossa
Kaakkois-Aasian pinta-ala on noin 4 000 000 km2 ja siellä asui 2004 yli 593 miljoonaa ihmistä. Yli 20 % heistä asuu Jaavan saarella. Indonesia onkin alueen väestörikkain valtio ja maailman 4. väestörikkain valtio. Kaakkois-Aasiassa asuu myös noin 30 miljoonaa kiinalaista.
Uskonto.
Kaakkois-Aasian pääuskontoja ovat mantereenpuoleisessa osassa buddhalaisuus (sekä mahajana että theravada ja saaristossa islam. Kolmantena tulee kristinusko pääasiassa Filippiineillä, jonka väestöstä 95 % on kristittyjä. Kaakkois-Aasian alkuperäisenä uskontona voidaan pitää henkiolentojen palvontaa, jota esiintyi koko alueella. Sitä esiintyy yhä edelleen kaikkialla muiden uskontojen rinnalla.
Ensimmäinen Kaakkois-Aasiaan saapunut vieras uskonto oli hindulaisuus ajanlaskun ensimmäisillä vuosisadoilla. Se levisi Intiasta koko alueelle, mutta nykyään se on virallisena uskontona vain Balilla. Hindulaisuus sekoittui osittain paikallisiin uskomuksiin ja siitä tuli myös vallankäytön väline tuon aikaisissa kuningaskunnissa, joissa kuningas edusti jotain hindujumalaa – ja tavallisesti jotain toista kuin edeltäjänsä, mikä merkitsi uusien temppelien rakentamisesta jokaisen uuden kuninkaan tullessa valtaan. Toisaalta uskonto vaikutti myös vallanvaihdoksiin, sillä epäonninen kuningas ei ollut jumalten suosiossa ja siksi hänet piti vaihtaa.
Buddhalaisuus saapui Kaakkois-Aasiaan sekä Intiasta (theravada-buddhalaisuus) että Kiinasta (mahajana-buddhalaisuus). Mahajana on edelleen vallitsevana uskontona Vietnamissa, kun taas muissa Kaakkois-Aasian mantereen maissa theravada on vallitseva buddhalaisuuden muoto. Hindulaisuuden tavoin buddhalaisuus sekoittui myös valtapolitiikkaan, sillä varsinkin mahajana antoi mahdollisuuden pitää kuningasta tulevana bodhisattvana. Buddhalaisuuden kumpikin suuntaus myös sekoittuivat keskenään, esimerkiksi Thaimaan theravadalaista kuningasta pidetään tulevana bodhisattvana. Theravada-buddhalaisen luostarilaitoksen ansioksi luetaan myös korkea lukutaitoisuusprosentti theravada-maissa.
Islam alkoi saapua Kaakkois-Aasiaan jo 1200-luvulla todennäköisesti intialaisten kauppamiesten mukana. Islamin varsinainen leviäminen Malaijien saaristossa ja Malakan niemimaalla alkoi kuitenkin vasta 1400-luvulla. Islamilaisuuteen sekoittui alueella animistisia uskomuksia, hindulaisuutta ja buddhalaisuutta. Indonesia on nykyään maailman väkirikkain islamilainen valtio (noin 200 miljoona islamilaista).
Kristinusko saapui Kaakkois-Aasiaan 1500-luvulla, kun espanjalaiset valloittivat Filippiinit. Filippiinit onkin jäänyt kristinuskon vahvimmaksi alueeksi Kaakkois-Aasiassa: 95 % väestöstä eli noin 88 miljoonaa on kristittyjä. Myös Itä-Timorin väestö on pääosin kristittyjä. Muissa maissa kristinuskon vaikutus on lähetystyöstä huolimatta jäänyt marginaaliseksi.


Tieteellinen luokittelu.
Tieteellinen luokittelu on biologien tapa luokitella eliöitä. Systematiikka on tieteenala, joka tutkii eliöiden luokittelua teoriassa, biologinen taksonomia tutkii samoja asioita käytännössä.
Carolus Linnaeuksen perustama klassinen taksonomia perustuu fenetiikkaan, jossa eliöt luokitellaan ryhmiin yhtenäisten ominaisuuksien perusteella (varpaiden määrä, itiön muoto, jne.). Se kehitettiin alun perin auttamaan eliöiden tunnistamista.
Modernin taksonomian pohjana on kuitenkin fylogeneettinen systematiikka eli kladismi eli kladistiikka. Kladistiikka on 1950-luvulta alkaen kehitetty taksonomiajärjestelmä, joka esittää eliöiden suhteet toisiinsa ensisijaisesti evolutionaarisen kehityksen mukaan. Sen isänä pidetään saksalaista Willi Henningiä. Kladistiikassa ei ole kunnan, pääjakson, luokan, jne. käsitteitä, vaan se on paljon vapaammin puurakenteinen kuin klassinen järjestelmä.
Viime aikoina erityisesti eri lajien DNA-sekvenssien vertailu on suuresti auttanut evolutionaaristen yhteyksien tutkimisessa, ja monia vanhoja luokitteluja onkin jouduttu muuttamaan.
Taksonomiset tasot.
Taksoni on yleisnimitys mille tahansa taksonomiselle ryhmälle (esimerkiksi linnut, "Aves"). Kaikki taksonit ryhmitellään johonkin kategoriaan, jotka ovat luokittelun tasoja. Jokaisesta tasosta voi olla ylä-, ala- ja osa- ("infra-") luokitukset, mutta näitä kaikkia ei ole määritelty virallisesti. Käytäntö myös vaihtelee eri eliöryhmien välillä.
Yläkunta (Domeeni, Woesen luokittelun mukaan) → Kunta → Pääjakso / kaari → Luokka → Lahko → Heimo → Tribus → Suku → Sektio → Sarja → Laji → Muunnos → Muoto → Erikoismuoto
Lajin tieteellinen nimi on kaksiosainen ja koostuu suvusta sekä lajia osoittavasta määreestä, esimerkiksi "Homo sapiens" (ihminen). Tämä tunnetaan myös binominaalisena eli kaksiosaisena nimenä. Tieteelliset nimet ovat yksilöllisiä, ts. kahdella eri lajilla ei voi olla samaa nimeä. Mutta koska luokittelussa tapahtuu muutoksia (kun lajeja esimerkiksi jaetaan uusiksi tieteellisen tiedon karttuessa), lajin yksilöimiseksi tarkasti siihen täytyy liittää myös tieto henkilöstä, joka on kuvannut lajin tieteellisesti (auktori) ja kuvausvuodesta: esimerkiksi "Homo sapiens" Linnaeus, 1758".
Lajia pienemmistä taksonomisista tasoista ei vallitse yksimielisyyttä ja niiden käytössä on suurta vaihtelua kasvien ja eläinten välillä. Molemmilla käytetään tasoa alalaji ("subspecies", lyhenne subsp. tai ssp.), mutta kasveista puhuttaessa voidaan käyttää myös tasoja muunnos ("varietas", lyhenne var.), muoto ("forma", lyhenne f.) ja lajike.
Nimien yleispiirteitä.
Suvun yläpuolella oleville taksoneille yleensä annetaan nimiä, jotka perustuvat hierarkiassa alemmalla tasolla olevan taksonin nimeen (esimerkiksi heimolla tyyppisukuun) ja joiden perään lisätään standardipääte. Päätteet riippuvat kunnasta ja joskus pääjaksosta tai luokasta. Muutamissa poikkeustapauksissa voidaan käyttää erilaisia päätteitä.
Nimien käyttöä säätelevät viralliset nimistösäännöt. Eri eliöryhmillä on omat nimistösääntönsä, joiden pääperiaatteet ovat yhteneväiset, mutta yksityiskohdat vaihtelevat. Eläinten nimiä säätelee International Code of Zoological Nomenclature (ICZN), jonka kehitystä hoitaa International Union of Biological Sciences -järjestö. Kasvien nimiä säätelee The International Code of Botanical Nomenclature (ICBN), josta päätetään kansainvälisen kasvitieteellisen kongressin täysistunnoissa. Sääntöjen yhdistämistä on ehdotettu, mutta ehdotus ei ole saanut tarpeeksi kannatusta toteutuakseen.


Taksonomia.
Taksonomia on tieteenala, joka tutkii eliöiden luokittelua ja luokittelee niitä taksoneihin. Sen synonyyminä esitetään yleensä nimitys tieteellinen luokittelu. Luonnontieteellisen keskusmuseon kuvauksen mukaan systematiikka tutkii biologisen luokittelun teoriaa ja menetelmiä ja taksonomia käytännön luokittelua. Yleisen suomalaisen asiasanaston (YSA/VESA) mukaan termi taksonomia korvataan termillä systematiikka, joka rajaa suomen kielessä termin käytön biologiseen luokitteluun.
Taksonomia voi tarkoittaa myös jonkin muun alan luokittelujärjestelmää, jolloin termillä tarkoitetaan erilaisten asioiden hierarkista luokittelua, luokittelujärjestelmää tai luokittelun periaatteita (esimerkiksi antropologiassa). Melkein mitä tahansa, kuten elollisia ja elottomia objekteja, paikkoja tai tapahtumia voidaan luokitella jonkinlaisen taksonomisen järjestelmän mukaan.
Taksonomia poikkeaa ontologiasta siinä, että ontologia tutkii, mitä kaikkea on, kun taas taksonomia pyrkii luokittelemaan kaiken tunnetun olemassaolevan täydellisen kattavaan luokitukseen – taksonomiaan.


Muovi.
Muovi on yleisnimitys synteettisille tai puolisynteettisille hiili- tai hiili-piiatomien pitkistä molekyyliketjuista eli polymeereistä koostuville materiaaleille. Tämä kemiallinen rakenne on taustalla myös materiaalien muovattavuudelle, mistä johtuu nimitys muovi.
Muovit koostuvat yleensä peruspolymeeristä ja lisäaineista. Lisäaineina ovat muun muassa UV-suoja-aineet, väriaineet, täyteaineet kuten liitu, lujitteet kuten lasikuitu ja pehmittimet.
Tuotantomääriltään suurimmat muovilaadut valmistetaan öljynjalostuksessa syntyvistä keveistä jakeista, kuten bentseeni, butadieeni, propeeni ja eteeni, liittämällä näiden molekyylit yhteen pitkiksi ketjuiksi prosessissa, jota sanotaan polymeroinniksi.
Muovien tekniset ominaisuudet, kuten lujuus, sähköneristävyys, vesitiiviys ja keveys, muoviraaka-aineiden edullisuus sekä muoviesineiden tehokas valmistaminen suurissa sarjoissa ovat syy muovien käytön hyvin nopealle laajenemiselle 1950-luvulta alkaen.
Muovien jaottelu.
Kumien ja muovien väliin sijoittuvat termoplastiset elastomeerit
Muovien historiaa.
Lontoon Maailmannäyttelyssä 1862 Alexander Parkes esitteli oman parkesiiniksi ristityn muovinsa, jota voitiin muovata lämmitettynä. Siitä hän valmisti muotilla puristamalla koriste- ja talousesineitä, esimerkiksi veitsen kahvoja. Kemialliselta rakenteeltaan se oli selluloosa­nitraattia, ja sen tarkoitus oli korvata norsunluuta. Parkes ei kuitenkaan kyennyt kehittämään muovinsa tuotantoa teolliseksi. Parkesiini alkoi myös vanhetessaan halkeilla. Amerikkalainen John Wesley Hyatt käytti toista liotinta myös selloosapohjaisessa selluloidiksi kutsutussa muovissaan, joka esiteltiin 1863. Hyattin selluloidi oli kestävämpää, ja lisäksi hän pystyi käynnistämään teollisen tuotannon.
Toinen jo 1800-luvulla keksitty muovilaatu on selluloosa-asetaatti. Vuonna 1897 kehitettiin kaseiinista valmistettu galaliitti. Saksaan, Hampuriin perustettiin ensimmäinen galaliittitehdas vuonna 1904.
Ensimmäisen synteettisen muovin, bakeliitin, kehitti Leo Hendrik Baekeland 1907 fenolista ja formaldehydistä.
Rayon on ensimmäinen muovikuitu, jonka tuotannon aloitti 1905 ranskalainen yritys Courtauld englannista ostetuilla patenteilla. Tämä "tekosilkki" on teknisesti selloosa-asetaatti. Siitä voidaan valmistaa myös läpinäkyvää kalvoa, sellofaania. Selloosa-asetaatista tuli kehittyvän valokuvaustekniikan filmimateriaali, vaikka se on hyvin herkästi syttyvää. Rayonia valmistetaan yhä.
Ensimmäinen suomalainen muovitehdas, Sarvis Oy aloitti tuotannon 1921 Tampereella. Sarvis käytti parhaimpina aikoina 30 000-40 000 litraa maitoa päivässä, koska sen käyttämä muovi oli galaliitti.
Polyeteenin ja polyvinyylikloridin teollinen tuotanto aloitettiin 1930-luvulla. toiseen maailmansotaan saakka kivihiili oli synteettisten yhdisteiden tärkein raaka-aine, mutta sodan jälkeen niitä alettiin valmistaa pääasiassa maaöljystä.. Bakeliittia pidetään muovikauden alkuna, mutta öljypohjaiset muovit tekivät siitä jokapäiväistä kulutustavaraa ja nailon oli tässä kehityksessä yksi historian merkkipaalu.
Kertamuovit.
Kertamuovit muodostuvat polymeeriverkoista. Kertamuoveja ei voida jälkikäteen muovailla, vaan lämmitettäessä riittävästi kertamuovien polymeeriverkot hajoavat alkuaineiksi. Kertamuovit valmistetaan nestemäisestä lineaaripolymeeristä eli perushartsista, joka kovetetaan kehittämällä polymeerien välille siltoja kuumentamalla ja toisella kemikaalilla (esimerkiksi vulkanointi), tai vain toisella kemikaalilla, jota sanotaan kovettimeksi. Kovetusreaktiosta voi syntyä itsessään lämpöä.
Kestomuovit.
Kestomuovit muodostuvat pitkistä polymeeriketjuista, jotka sitoutuvat toisiinsa heikoilla sidoksilla. Lämmitettäessä polymeeriketjut pääsevät liikkumaan toistensa lomitse. Tämä termoplastinen ominaisuus mahdollistaa kestomuovien uudelleenmuotoilun. Kestomuovi on amorfinen aine, eli sillä ei ole tarkkaa sulamispistettä, vaan se pehmittyy vähitellen lämpötilan kohotessa.
Amorfiset kestomuovit.
Amorfisten muovien sisäinen rakenne on järjestäytymätön eli amorfinen. Se tarkoittaa, että polymeerin molekyyliketjut ovat sotkeentuneet toisiinsa ilman järjestystä. Amorfisen muovin jäähtyessä sulatilasta kiinteäksi järjestäytymätön sisäinen rakenne säilyy mutta molekyyliketjujen välinen etäisyys pienenee eli sisäinen rakenne tiivistyy. Amorfiselle muoville lasisiirtymälämpötila Tg on erittäin tärkeä. Tg:n alapuolella, lasitilassa, molekyyliketjujen liike on estynyt. Siksi polymeeri on lasitilassa jäykkä, kova ja usein hauras. Tg:n yläpuolella, kumitilassa, molekyyliketjut pääsevät liikkumaan. Siksi polymeeri on pehmeä ja lämpötilan noustessa riittävästi se muuttuu juoksevaksi. Amorfisen muovin käyttölämpötila-alue on Tg:n alapuolella ja sulatyöstö- ja muovauslämpötila-alue Tg:n yläpuolella. Amorfisella muovilla ei ole sulamispistettä.
Osakiteiset kestomuovit.
Osakiteiset muovit ovat sulatilassa (lämpötila sulamispisteen yläpuolella) amorfisessa tilassa eli sisäinen rakenne järjestäytymätön. Kun lämpötila laskee alle sulamispisteen, alkaa kiteytymisprosessi, jossa osa rakenteesta kiteytyy eli molekyyliketjut laskostuvat tiiviiksi rakenteeksi. Kiteytyminen tapahtuu sulamispisteen (Tm) ja lasisiirtymälämpötilan (Tg) välissä. Tg:n alapuolelle kiteytyminen ei ole mahdollista, koska molekyyliketjujen liike on estynyt. Kiteisyysaste kertoo, kuinka monta prosenttia sisäisestä rakenteesta on kiteytynyt lopun jäädessä amorfiseksi. Kiteytyminen vaatii aikaa eli jäähtymisnopeuden kasvaessa kiteytymisaste laskee. Jos muovimateriaali ei ehdi kiteytyä riittävästi ruiskuvalussa (alhainen muottilämpötila), se pyrkii jatkamaan kiteytymistä myöhemmin, jos lämpötila nousee riittävästi yli Tg:n (jälkikiteytyminen). Jälkikiteytymisestä seuraa, että kappaleen mitat ja ominaisuudet muuttuvat. Osakiteisen muovin käyttölämpötila-alue ulottuu Tg:n yläpuolelle. Lämpötilan noustessa yli Tg:n sen jäykkyys laskee ja sitkeys kasvaa sitä vähemmän mitä korkeampi kiteisyysaste.
Tekniset muovit.
Teknisiksi muoveiksi kutsutaan niitä muovilaatuja, joilla on käyttöä koneenrakennuksessa konstruktiomateriaaleina. Tällaisia muoveja ovat mm PA (nailon), PMMA, POM, PTFE (teflon) ja PC ja ABS. Teknisillä muoveilla on sellaisia ominaisuuksia, kuten lujuus, läpinäkyvyys, kemiallinen kestävyys tai pieni kitka, joita koneissa voidaan hyödyntää. Teknisiä muoveja valmistetaan tonnimäärissä huomattavasti vähemmän kuin niitä muoveja (PE, PP, PS, PET tai PVC), joita käytetään esimerkiksi putkina, muovikalvoina tai kuplamuovipehmusteina pakkausteollisuudessa ja rakennustuotannossa.
Muovituotteiden valmistamisesta.
Kestomuoveista valmistettuja kappaleita tehdään ruiskuvalukoneilla, joilla sula muovimassa puristetaan suuttimen läpi muottiin. Muoviraaka-aine on rakeista, granulaatteja, joita syötetään ruiskuvalukoneen siirtoruuviin. Putken sisällä olevaa syöttöruuvia lämmitetään putken ulkopuolelta. Granulaatit sulavat syöttöruuvin pyöriessä ja pumpatessa muovia eteenpäin. Ruiskuvalukoneessa syöttöruuvi toimii myös mäntänä, jonka iskun tuottamalla paineella sulamuovi täyttää muotin. Jäähdytetyssä muotissa muovikappale jähmettyy muutamissa kymmenissä sekunneissa riippuen seinämän paksuudesta. Yhdellä puristuksella voidaan tehdä useampia kappaleita samassa muotissa, jossa valukanava yhdistää kappaleita. Kappaleiden tuotantonopeus on siis suuri, mikä on ollut yksi syy muovien menestykseen. Valukanavat ja huonolaatuinen tuotanto jauhetaan murusiksi ja palautetaan muoviraaka-aineen joukkoon. Tehtaan sisällä muovimateriaali kierrätetään.
Muoviputket tehdään koneella, jota kutsutaan ekstruuderiksi. Menetelmää sanotaan suulakepuristukseksi. Siinä muovimassaa pumppaava syöttöruuvi pyörii jatkuvasti. Sula muovimassa pakotetaan paineella suuttimen läpi, jonka muodon mukaan saadaan joko avointa profiilia tai jos suuttimessa on keskiö (tuurna), niin putkea. Muovipusseja valmistetaan pumppaamalla painetta vielä pehmeän muoviputken sisään, joka silloin venyy. Sähkökaapelien muovipinnoitus tehdään myös ekstruuderin avulla. Pultruusiossa tuodaan muoviprofiiliin sisään lujitekuituja.
Käyttö.
Suomalaiset käyttävät 86 kg muovia/asukas/vuosi. Se on vähemmän kuin länsimaissa keskimäärin.
Länsi-Euroopassa muovia käytettiin yhteensä 47 miljoonaa tonnia 2004. Käyttötarkoituksen mukaan muovin kulutus jakautuu seuraavasti: 37 % pakkauksiin, 19 % rakenteisiin, 9 % elektroniikkaan ja 20 % muihin kohteisiin. Muovin eristeominaisuudet, lujuus, kestävyys sekä haluttaessa liekinkestävyys tekevät siitä optimaalisen materiaalin pistokkeille, sulakkeille, sähköjohtimien kuorille ja sähkölaitteiden koteloinneille. Muoviteollisuuden kehittyessä muovi on alkanut korvata perinteisiä raaka-aineita. Rakennusteollisuudessa muovi on yleistynyt muun muassa putkituksissa, vesikouruissa, hormeissa, lattiamateriaaleissa, lämmön- ja vedeneristeissä, tiivisteissä ja tapeteissa. Myös huonekaluteollisuus käyttää laajasti muovia tuotteiden rakenteissa, verhoiluissa ja laminaateissa. Autoteollisuudessa muovin käyttö on levinnyt sähkölaitteista ja verhoilusta konepellin alle esimerkiksi tuulettimiin ja putkistoihin. Pyrkimys polttoainetaloudellisuuteen ja jalankulkijoiden turvallisuuteen on puolestaan tuonut keveät muovimateriaalit puskureihin ja jäähdyttimiin. Keveys, korroosionkestävyys, antimagneettinen luonne, ylläpidon helppous ja kustannustehokkuus kasvattavat alati muovin suosiota myös vesi- ja ilmaliikenteessä. Vaateteollisuus hyödyntää muovimateriaaleja etenkin kengissä ja sadeasuissa. Talvivaatteissa polyuretaanivaahtomuovi on kasvavassa suosiossa lämpöeristeenä. Lääketieteellisellä sektorilla muoveja käytetään pakkauksissa, kertakäyttötavaroissa (mm. laastarit, siteet, lääkeruiskut), steriloitavissa tavaroissa (katetrit, putkitukset) sekä proteeseissa ja tuissa.
Teollisuustarvikkeissa muovin tarttumisenesto-ominaisuudet, hankaus- ja korroosionkestävyys, sähköeristeisyys ja läpikuultavuus mahdollistavat useat kriittiset komponentit. PVC:tä, PTFE:tä ja polyasetaalia käytetään erinomaisen korroosionkestävyyden vuoksi pumpuissa ja putkissa, nailonia puolestaan hankauskeston ja pienen kitkakertoimen vuoksi kaivosten ja paperikoneiden hihnakuljettimilla.
Muovi on yleinen pakkausmateriaali. Muovin korroosionkestävyys yhdistettynä laajaan kulutukseen on luonut jäteongelmia ja tarpeen kehittää biohajoavia muoveja.
Haitat.
Suurin muovien haitta on niiden huokeus ja helppo saatavuus. Samalla kun ne mahdollistavat paljon hyvää, ne tekevät ihmisistä huolettomia ja välinpitämättömiä. Jätehuolto ei monissa maissa ole pysynyt muovien kehityksen vauhdissa.
Muovien kierrätys.
Kestomuoveja, joita suurin osa muoveista on, voidaan kierrättää ja käyttää uudelleen. Ongelmana tässä on muovien lajittelu. Hyvälaatuinen keräysmuovi on lajiteltu muovilaadun ja värin mukaan, jolloin se on käytettävissä uusien muovituotteiden valmistukseen siinä kuin neitseellinenkin raaka-aine. Tällaisesta raaka-aineesta maksetaan sellainen hinta, joka tekee kierrätyksestä kannattavaa liiketoimintaa. Alalla toimiikin useampia yrityksiä. Nämä keräävät muovimateriaalin muilta yrityksiltä tai tahoilta, jotka luotettavasti tunnistavat muovin. Esimerkiksi lannoitesäkkejä kerätään maanviljelijöiltä tai kauppaliikkeet ottavat talteen kuljetusyksiköiden suojana olleet muovikääreet.
Jonkin verran kerätään myös sekalaista muovia. Näistä jätemuoveista eli uusiomuoveista valmistetaan mm. muovilankkuja joita voidaan käyttää kestopuun tilalla. Lisäksi uusiomuovista valmistetaan joka päiväisiä taloustavaroita kuten kotinarua, muovisankoja ja pakkauskalvoa.
Muovilaatujen runsaus estää muovin kierrätystä, Kirottu siunattu muovi, Suomen Luonto no 3, 4.4.2008 s.24-28 mikä on yksi syy siihen, että kotitalouksiin pääasiassa pakkausmateriaalina kulkeutunut muovimateriaali joutuu Suomessa suurimmaksi osaksi kaatopaikoille. Näiden muovien lajittelu siten, että niistä saataisiin käyttökelpoista muovia, on hyvin vaikeasti toteutettavissa. Sen sijaan nämä muovit kelpaavat useimmissa tapauksissa energiajakeeksi pakkauspaperien kanssa. Suurin osa muoveista voidaan polttaa energiajätteenä ilman, että muovista irtoaa haitallisia aineita. Polton on tällöin tapahduttava riittävän suuressa lämpötilassa (yli 300°C). Puhtaista muoveista palamistuloksena on yleensä vain hiilidioksidia ja vettä, mutta muovien väri- ja lisäaineet sekä lika voivat poltettaessa muodostaa myrkyllisiä yhdisteitä. Polttoon sopimattomia ovat muun muassa PVC-muovit niiden sisältämän kloorin takia. PVC:tä ei sen polttamisen ongelmien vuoksi juurikaan käytetä pakkausmateriaalina.


Carl Gustaf Emil Mannerheim.
Carl Gustaf Emil Mannerheim (4. kesäkuuta 1867 Askainen – 27. tammikuuta 1951 Lausanne, Sveitsi) oli kuudes Suomen tasavallan presidentti (1944–1946), Suomen marsalkka ja yksi itsenäisen Suomen historian keskeisistä henkilöistä.
Hän myös palveli lähes kolmekymmentä vuotta Venäjän keisarikunnan armeijassa, jossa osallistui Venäjän–Japanin sotaan ja ensimmäiseen maailmansotaan. Hän toimi ylipäällikkönä jokaisessa Suomen itsenäisyyden ajan neljässä sodassa sekä jälkimmäisenä valtionhoitajana.
Sukutausta ja perhe.
Mannerheimin suku on lähtöisin Saksasta, mistä suvun kantaisä siirtyi 1640-luvulla Ruotsiin. Suvun luultiin pitkään olevan kotoisin Alankomaista. Ruotsin kuningas Kaarle XI aateloi Augustin Marheimin vuonna 1693 ja samalla alkuperäinen sukunimi muutettiin muotoon "Mannerheim". Gustaf Mannerheimin isoisän isä Carl Erik, oli ensimmäinen Suomeen muuttanut Mannerheim. Hän oli yksi huomattavimpia Venäjän vallan alkuajan poliitikkoja. Hän oli kaksi kertaa Suomen hallituksessa, muun muassa 1809–1816 hallituskonseljissa ja senaatissa 1820–1825. Hän sai vuonna 1824 kreivin arvon, joka periytyy suvussa vanhimmalle pojalle.
Carl Gustaf Emil Mannerheimin isä kamarijunkkari Carl Robert Mannerheim (1835–1914) oli taiteellinen ja harrasti erityisesti runoutta. Hän poikkesi suvun perinteistä, sillä hänestä ei tullut sotilasta eikä virkamiestä. Carl Robert tunnettiin radikaaleista poliittisista näkemyksistään, ja kun hän peri isältään kreivin arvonimen, viranomaiset paheksuivat häntä poliittisena satiirikkona. Terävänä kynänkäyttäjänä Carl Robert Mannerheim ilmaisi selvästi kantansa venäläisiin vallanpitäjiin. Hän oleskeli paljon ulkomailla, mutta täytettyään 50 vuotta hän muutti Helsinkiin ja perusti Systema-nimisen liikkeen osoittautuen ahkeraksi ja järjestelmälliseksi liikemieheksi.
Carl Robert Mannerheim meni vuonna 1862 naimisiin Hedvig Charlotta Hélène von Julinin kanssa, joka oli huomattavan suomalaisen teollisuusmiehen vuorineuvos Johan Jakob von Julinin tytär. Suku oli niin ikään Ruotsista Suomeen emigroitunut. He saivat seitsemän lasta, neljä poikaa ja kolme tyttöä: Sofia (Sophie) Mannerheim (21.12.1863–9.1.1928), Carl Mannerheim (18.3.1865–6.7.1915), Carl Gustaf Emil Mannerheim (4.6.1867–27.1.1951), Johan Mannerheim (27.12.1868–25.9.1934), Eva Sparre (30.6.1870–1957), Anna Mannerheim (4.3.1872–18.5.1886) ja August Mannerheim (9.11.1873–22.4.1910). Carl Robert sai toisesta avioliitostaan Sofia Nordenstamin (1849-1915) kanssa vielä yhden tyttären Marguerite (Kissie) Gripenberg (15.10.1884–1958).
Mannerheimin nimi.
Koska suvussa oli monta Carl-nimistä, kutsumanimenään Mannerheim käytti toista nimeään Gustaf, joten hän saattoi allekirjoittaa "Sotamarsalkka G. Mannerheim", "Sotamarsalkka Mannerheim" tai "G. Mannerheim". Valtionhoitajakaudellaan vuonna 1919 hän myös suomensi nimensä kirjoitusasun muotoon "Kustaa Mannerheim". Venäjän palveluksessa Mannerheimista käytettiin pääasiassa etunimi–isännimi-yhdistelmää Gustav Karlovitš (). Virallisiin asiakirjoihin hänen nimensä kirjoitettiin Venäjällä 1890-luvulla Karl Gustafovitš () ensimmäisen etunimen takia. Carl Gustaf Emil Mannerheim ei pitänyt viimeisestä etunimestään Emilistä, joten hän kirjoitti nimikirjoituksensa usein ilman E:tä eli muodossa "C. G. Mannerheim". Sotilastapaan hän kirjoitti virallisiin asiakirjoihin yleensä vain sotilasarvonsa ja sukunimen.
Äidinkieli ja kielitaito.
Mannerheimin äidinkieli oli ruotsi. Hän puhui sujuvasti saksaa ja ranskaa, osasi jonkin verran puolaa, portugalia, latinaa, englantia ja kiinaa. Venäjän kieli oli hänen toinen aikuisiän kielensä. Suomea hän alkoi kunnolla opetella vasta Suomen itsenäistyttyä.
Lapsuus ja nuoruus.
Gustaf Mannerheim syntyi Louhisaaren kartanossa Askaisissa 4. kesäkuuta 1867. Varhaislapsuutensa Gustaf vietti pääasiassa Louhisaaressa.. Hänen kerrotaan leikkineen mielellään sotaleikkejä ja ”johtaneen sotajoukkoja”. Häntä opetti aluksi sveitsiläinen kotiopettajatar, ja seitsenvuotiaana hän lähti kouluun Helsinkiin, missä asui isänsä luona. Hän kävi veljensä Carlin kanssa Böökin yksityistä lyseota (Privatlyceum), 1874–1879, mistä hänet erotettiin syksyllä 1879 vuodeksi ikkunoiden kivittämisen takia.
Mannerheim kävi kaksi vuotta oppikoulua Haminassa vuosina 1881–1882. Tämä koulu valmensi oppilaita Suomen Kadettikouluun, joka oli sen ajan ainoa sotilaskoulutusta antava oppilaitos Suomessa. Hän kuitenkin vihasi Haminan kaupunkia, mikä näkyi myös hänen käytöksessään.
Vuonna 1880 Carl Robert Mannerheim ajautui vararikkoon ja pakeni Pariisiin rakastajattarensa kanssa. Nuori Gustaf Mannerheim pyrki samana vuonna ensi kertaa kadettikouluun, mutta huonolla menestyksellä. Helene Mannerheim kuoli vuoden 1881 alussa sydänkohtaukseen, ja hänen veljensä ruukinpatruuna Albert von Julin tuli lasten huoltajaksi.
Haminan kadettikoulu (1882–1886).
Mannerheim hyväksyttiin viimein Suomen Kadettikouluun Haminaan 19. kesäkuuta 1882, 14-vuotiaana. Hänet jätettiin kuitenkin valmistavalle luokalle vielä toiseksi vuodeksi, koska hän onnistui saamaan vain seitsemän pistettä kahdestatoista kesäkuun 1883 tutkinnossa. Lisävuosi auttoi, sillä Mannerheim siirrettiin seuraavana vuonna ensimmäiselle yleisluokalle luokan toiseksi parhailla arvosanoilla. Hänen vahvimmat oppiaineensa olivat ranskan ja ruotsin kieli sekä historia, mutta venäjän ja suomen kielessä hän ei menestynyt yhtä hyvin. Ikätoveriensa ja nuorempien kadettien keskuudessa Gustav Mannerheimilla oli kiistaton johtajan asema.
Mannerheimin taloudellinen tilanne ei ollut hyvä, ja hän joutui usein lainaamaan rahaa huoltajaltaan Albert von Julinilta. Hän ei myöskään viihtynyt Kadettikoulussa: hän ei sietänyt koulun ilmapiiriä eikä tiukkoja sääntöjä ja sai usein rangaistuksia.
Mannerheim toivoi pääsevänsä Kadettikoulusta venäläiseen Paašikouluun, joka oli maan arvostetuimpia sotilasoppilaitoksia. Kouluun pääsivät vain oppilaat, joilla oli perintönä kulkeva aatelisarvo. Lisäksi vaadittiin, että joko heidän isällään, isoisällään tai isoisoisällään oli vähintään kenraaliluutnantin arvo tai sitä vastaava siviiliarvo. Mannerheim sai isänsä jättämään hakemuksen Paašikouluun, mutta Kadettikoulun johtaja kenraalimajuri Neovius ei suositellut Mannerheimia Paašikoululle perustellen, että Mannerheimin ranskan ja venäjän taito ei ollut tarpeeksi hyvä. Neoviuksen kirjeen vuoksi Mannerheimin hakemus hylättiin, ja hän masentui syvästi. Masennus ilmeni myös kapinointina Kadettikoulua kohtaan, minkä vuoksi Mannerheim lopulta erotettiin sieltä 22. heinäkuuta 1886. Koulu olisi voinut soveltaa karkotuspykälän ankarinta muotoa, mikä olisi estänyt Mannerheimia opiskelemasta missään suomalaisessa koulussa tai yliopistossa, mutta Kadettikoulun toimikunta päätti äänestyksen jälkeen soveltaa lievempää rangaistusta sillä ehdolla, että Mannerheimin perhe jättäisi vapaaehtoisen eroilmoituksen..
Nikolain ratsuväkiopisto (1887–1889).
Mannerheim (oikealla) Nikolain ratsuväkiopistossa 1880-luvun lopulla.
Kadettikoulusta erottamisen jälkeen 1886 Mannerheim luki yksityisesti ylioppilaaksi Helsingissä Böökin yksityiskymnaasissa, ja tuoreen ylioppilastodistuksensa turvin hän pääsi Venäjän armeijaan (Nikolajevskin) Nikolain ratsuväkiopistoon vuonna 1887. Ratsuväkikoulun pääsyedellytykset olivat käytännössä kuuluminen aatelissäätyyn ja kadettikoulun tai lukion kurssin suorittaminen.
Mannerheim valmistui ratsuväkiopistosta 10. elokuuta 1889. Hänen päättötodistuksensa oli hyvä, ja erityisesti venäjän kielen arvosanat olivat parantuneet. Saman vuoden keväällä ennen ylentämistään kornetiksi Mannerheim oli ylennetty "porte d'épée" -junkkariksi, mikä vastasi miehistöstä aliupseeriksi ylennetyn sotilaan arvoa, joka saattoi toimia eskadroonan vahtimestarina eli perusyksikön vääpelinä (yksikköupseerina).
Avioliitto ja lapset.
Mannerheim avioitui 25-vuotiaana Pietarissa 2. toukokuuta 1892 venäläisen kenraalimajurin varakkaan perijättären Anastasia Arapovan kanssa. Anastasia oli häntä viisi vuotta nuorempi. Avioliitto ratkaisi Mannerheimin taloudelliset ongelmat, joista hän oli kärsinyt koko ikänsä. Liitosta syntyi kaksi tytärtä: Anastasie (1893–1978) ja Sophie (1895–1963). Toinen lapsi, poika, oli syntynyt kuolleena kesällä 1894.
Mannerheimin avioliitto päättyi käytännössä jo vuonna 1902 epäviralliseen asumuseroon. Alun perinkin liitossa oli ollut riskitekijöitä, sillä Mannerheimin väitettiin menneen sukunsa painostuksesta rikkaisiin naimisiin, ja että Mannerheim olisi ollut kiinnostuneempi Anastasian pikkusiskosta. Oltuaan 1900-luvun alussa puolitoista vuotta sotasairaanhoitajana Punaisen Ristin palveluksessa Kauko-Idässä Anastasia Mannerheim jätti miehensä ja muutti tyttäriensä kanssa Ranskaan ja vuonna 1903 Kiinan kautta Yhdysvaltoihin vieden molemmat lapset mukanaan. Kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1913 molemmat tyttäret tulivat Suomeen ja sukulaisten hoiviin, sillä isä oli Varsovassa Puolassa eikä voinut ottaa tyttäriä luokseen. Virallisesti Mannerheim erosi kuitenkin vaimostaan vasta vuonna 1919 Tornion raastuvanoikeuden päätöksellä. Muistelmateoksessaan Mannerheim omistaa avioliitolleen ja vaimolleen ainoastaan yhden lauseen. Anastasie ja Sophie elivät vanhempiensa avioeron jälkeen naimattomina Englannissa ja Ranskassa. Anastasia Mannerheim kuoli 1936 Pariisissa.
Nousu chevalierkaartiin.
Mannerheim suunnitteli uraa arvostetussa kaartinjoukkojen chevalierkaartissa, mutta ei saanut aluksi paikkaa. Hänet palkattiin 22. elokuuta 1889 kornetiksi Hänen Keisarillisen Korkeutensa suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš vanhemman 15. Aleksandrijan-ratsuväkirykmenttiin. Mannerheim ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tilanteeseen, vaan pyrki jatkuvasti edistämään mahdollisuuksiaan päästä chevalierkaartiin.
Lopulta hänen kummitätinsä vetoomus sai keisarinnan hyväksymään Mannerheimin kaartin jäseneksi, mutta ensin tämän oli liityttävä rakuunoihin. Mannerheim palveli Puolan ja Saksan rajalla sijaitsevassa Kaliszissa 1889–1890, kunnes 1891 hänet siirrettiin Pietarissa sijaitsevaan chevalierkaartiin. Hän oli Chevalier-kaartin rykmentin ensimmäisen eskadroonan ensimmäisen joukkueen johtaja ja ryhtyi 1895 hoitamaan rykmentin kuormastoa. Saatua siirron ylimpään hovitallihallintoon rykmentin komentaja von Grünwald kutsui Mannerheiminkin sinne hoitamaan hevosasioita. Mannerheim nimitettiin 14. syyskuuta 1897 hovitallihallituksen erikoistehtäviin.
Mannerheimia ei otettu yleisesikunta-akatemiaan, ja hän suuntautui edelleen hevosten erikoistuntijaksi. Vuonna 1901 hän sai ratsumestarin arvon. Hän osti hevosia armeijalle, ja hänellä oli hevossiittola maaseudulla. Tsaarin valiohevosten hankkijana hän kiersi ympäri Eurooppaa ja valokuvasi hevosia. Hovitallihallituksen tehtävissä hän kävi Saksassa, Itävalta-Unkarissa, Belgiassa ja Britanniassa. Vuodesta 1903 Mannerheim toimi mallieskadroonan päällikkönä ja kaartin ratsuväkirykmenttien ratsastuksenopetuksen johtajana. Lisäksi hän sai mainetta kilparatsastuksessa. Mannerheim sai omasta pyynnöstään vuonna 1904 siirron Pietarin upseeriratsukouluun, johon hänet oli komennettu jo edellisenä vuonna. Hänen toimintansa ratsastuskoulun mallieskadroonan päällikkönä oli erittäin merkittävä tulevalle ratsuväenkomentajalle.
Venäjän–Japanin sota.
52. Nježnskin rakuunarykmentin eversti Mannerheim.
Vuoden 1904 alussa syttyi Venäjän–Japanin sota. Kun sota oli jo käynnissä, Mannerheim siirrettiin 52. Nježinin rakuunarykmenttiin everstiluutnantiksi ylennettynä 20. lokakuuta 1904. Sotaan osallistumalla Mannerheim pystyi korvaamaan yleisesikuntaupseerikoulutuksen puuttumista. Mannerheim saapui yksikköönsä 23. marraskuuta 1904 (J 10. marraskuuta) Eldhaiseen (nyk. Langiacun N41.699705° E123.270328°). Hänen yksikkönsä kuului 3. Mantšurian Armeijan XVII armeijakuntaan.
Mannerheimin ensimmäinen suuri taisteluoperaatio oli Sandepun taistelu. Ennen varsinaisten rintamataisteluiden alkua kenraaliluutnantti Pavel Mištšenko teki suuren ratsuväen taistelu- ja tiedustelupartioretken (partioretkestä käytetään myös nimitystä Mištšenkon isku tai Inkoun hyökkäys) japanilaisten selustaan. Partioretken koko oli 77 eskadroonaa (sisältäen 4 jääkäriosastoa) ja 22 kanuunaa, miesvahvuuden ollen noin 7000 sotilasta neljänä rivistönä, joita ratsutykistö tuki. Mannerheim liittyi joulukuussa vapaaehtoisena tähän partioretkeen johtaen kahta eskadroonaa. Mannerheimin tulikaste tapahtui 23. joulukuuta 1904 (J 10. joulukuuta) lähestyessään ½ sotnian kanssa Šavdomynjiä (oletettavasti nyk. Qibeicun N41.441954° E122.901449°). Mištšenkon isku suuntautui Yingkoun satamaa vastaan. Alkujaan oli tarkoituksena katkaista Port Arthurin rautatie ja estää japanilaisten täydennysjoukkojen kuljetus rintamalle. Mištšenko päättikin hyökätä kaupunkiin yrittäen tuhota japanilaisten varikot. Hyökkäys päättyi perääntymiseen..
Retkikunnan palattua takaisin alkoi varsinainen Sandepun taistelu ja Mannerheimin ratsueskadroonat alistettiin 10. armeijakunnalle. Mannerheimin yksikkö oli varmistamassa 10. armeijakunnan hyökkäystä Sandepun kaupungin selustaan Huandu’ssa ja Labataissa..
Venäjän-Japanin sodan viimeinen suuressa maataistelussa Mukdenin taistelussa Mannerheim oli aluksi mukana tiedusteluretkellä Mongolian rajalle asti ja loppupäivinä hän taisteli Mukdenin (nyk. Shenyang) länsipuolella ja vetäytyi Venäjän armeijoiden mukana pohjoiseen. Mannerheim joutui taistelun jälkeen leikattavaksi vasemman korvan tulehduksen vuoksi. Hän palasi kuitenkin pian palvelukseen ja palveli Japanin rintamalla sodan loppuun asti. Sodan aikana hän yleisestikin osallistui aktiivisesti tiedusteluretkille, joiden aikana hän osoitti suurta rohkeutta.
Keisari ylensi Mannerheimin 29. marraskuuta 1905 everstiksi.
Tiedettä ja tiedustelua Aasiassa (1906–1908).
Sodasta palattuaan Mannerheim vietti lyhyen aikaa Suomessa ja Ruotsissa. Hän osallistui 1905 sukunsa edustajana Suomen viimeisille säätyvaltiopäiville Helsingissä helmikuusta kesäkuuhun.
Mannerheimille tuli täytenä yllätyksenä se, että häntä pyydettiin yleisesikunnan päällikön taholta lähtemään professori Paul Pelliotin mukaan Keski-Aasiaan ja Kiinan suuntautuvalle kaksi vuotta kestävälle tutkimusretkelle, jossa hänen tehtävänsä olisi kerätä sotilaallista ja poliittista tiedusteluaineistoa.
Ratsain tehty matka Aasian halki Kiinaan saakka, yhteensä noin 14 000 kilometriä, kesti kaksi vuotta (1906–1908) ja tuotti paljon käyttökelpoista aineistoa. Mannerheimin tekemä tieteellinen työ oli myös arvokasta. Hän oli ottanut peiteroolinsa vakavasti ja kerännyt suuren määrän kansatieteellistä aineistoa aiemmin lähes tutkimattomilta seuduilta. Ennen matkaa hän oli ottanut yhteyttä Suomalais-ugrilaiseen Seuraan, josta hän oli saanut paljon ohjeita tieteellistä tutkimustyötä varten. Tohtori Kai Donner kehui häntä valveutuneeksi löytöretkeilijäksi. Kahden vuoden aikana hän keräsi muun muassa Kansallismuseon kokoelmiin lähes 1 200 esinettä ja otti noin 1 500 valokuvaa. Suomalais-ugrilaisen Seuran aikakauskirjan 27. osassa Mannerheim julkaisi kielitieteellisesti merkittävän kirjoituksen "A visit to the Sarö and Shera Yögurs". Sotilaallisista tuloksista mainittavimpia on noin 2 000 kilometrin mittaisen tien kartoittaminen.
Eteneminen kenraalikuntaan.
Onnistunut, tsaarin pyynnöstä tehty tutkimusmatka ja Suomen tilanteen vakiintuminen auttoivat Mannerheimia pääsemään keisari Nikolai II:n suosioon. Hänen pitkäaikainen unelmansa toteutui, kun hän sai vuonna 1909 komentoonsa oman rykmentin. Rykmentti oli Puolassa ollut 13. Vladimirin ulaanirykmentti. Mannerheim johti rykmenttiä vain vuoden ajan, mutta hän onnistui tekemään siitä yhden sotilaspiirin parhaimmista rykmenteistä. Mannerheimin suoritus huomioitiin kaikissa katselmuksissa ja suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitšin kehotuksesta hänet valittiin Hänen Majesteettinsa henkikaartin ulaanirykmentin komentajaksi 1910 ja ylennettiin kenraalimajuriksi 1911. Heti seuraavana vuonna hänet nimettiin keisarin seurueen jäseneksi, mikä oikeutti Mannerheimin pääsemään hallitsijan puheille ja oli silloin huomattava kunnianosoitus.
Vuonna 1914 kenraali Mannerheim määrättiin kaartinratsuväkiprikaatin komentajaksi Varsovaan. Ennen Mannerheimin nimitystä kenraaliksi rykmentin kaartinupseerit eivät juuri olleet kosketuksissa puolalaiseen paikallisväestöön. Mannerheim lähensi upseerien ja puolalaisten suhteita, sillä hän suosi hevosurheilua, mikä yhdisti kummatkin ryhmät.
Ensimmäinen maailmansota.
Ensimmäinen maailmansota syttyi loppukesällä 1914. Mannerheim osallistui taisteluihin Puolassa, Galitsiassa, Bukovinassa ja Romaniassa. Ensimmäisen maailmansodan loppuselvittelyissä Galitsia jaettiin Puolan ja Ukrainan kesken. Nykyisen Puolan eteläosa ja Ukrainan länsiosa ovat entistä Galitsiaa. Bukovinakin jaettiin ja sen alue on Länsi-Ukrainassa Lvivin mutkan eteläosassa ja Romanian pohjoisosassa.
Itävalta-Unkarin rintama oli sodan alkuvaiheissa ainoa rintamanosa, jossa ratsuväkeä käytettiin sen tarkoituksen mukaisesti tiedusteluun ja liikkuvaan sodankäyntiin.
Puola 1914.
Kenraalimajuri Mannerheimin kaartinratsuväkiprikaati sai liikekannallepanomääräyksen 30. heinäkuuta lopulla ja se siirrettiin Lublinin kaupunkiin. Mannerheim oli voitokas ensimmäisessä taistelussaan Krasnikissa 17. elokuuta (4.8.1914J) itävaltalaista 5. jalkaväkidivisioonaa vastaan ja hänelle myönnettiin arvomerkkinä Pyhän Yrjön miekka.
Opolen kolmipäiväisestä taistelusta 28. elokuuta (15.8.1914J) – 30. elokuuta (17.8.1914J) Mannerheimille myönnettiin Pyhän Stanislauksen ritarikunnan 1. luokan ritarimerkin sekä miekat Pyhän Vladimirin ritarikunnan 3. luokan ritarimerkkiin.
Opatów– Klimontów alueen taisteluiden lopussa (2. lokakuuta (19.9.1914J) – 4. lokakuuta (21.9.1914J) Mannerheim sai siirtokäskyn. Rintamatilanne oli muuttunut epäedulliseksi venäläisille ja Mannerheim tilanteen todettuaan jäi oma-aloitteisesti paikalleen suojaamaan muun armeijan vetäytymistä Veikselin toiselle rannalle. Tällä tilanteenhallinnallaan Mannerheim ansaitsi tavoitellun Pyhän Yrjön ristin ritarikunnan 4. luokan ritarimerkin.
Galitsia 1915.
Kenraalimajuri Mannerheim määrättiin 1915 helmikuussa 12. Ratsuväkidivisioonan komentajaksi. Divisioonaan kuului noin 4000 miestä ja noin 4000 hevosta.
Mannerheimin johdolla divisioona kävi lukuisia taisteluita Lounais-Ukrainassa Ivano-Frankivskin ja Černivcin alueilla. Huomattavimmat kevään ja kesän taistelut olivat Dnestrin mutkassa Zališčykyn ja Uście Biskupin alueilla, Horodenkan kuolemanratsastus sekä puolustustaistelut Gnila Lipa ja Zlota Lipa jokien alueilla.
Mannerheim nimitti Hajworonkan taistelua 12. lokakuuta (29.9.1915J) ’hyvin hienoksi operaatioksi’ (une très-jolie opération). Hajworonkan taistelun lähtökohtatilanne oli vaikea, mutta Mannerheim harkinnallaan ja oveluudellaan onnistui murtamaan saksalaisen kaartin reservidivisioonan kolminkertaisen puolustuslinjan. Marraskuussa ratsuväkidivisioona siirtyi talvimajoitukseen Wierhówin alueelle.
Galitsia 1916 Brusilovin suurhyökkäys.
Helmikuussa Mannerheimille myönnettiin Pyhän Vladimirin ritarikunnan 2. luokan ritarimerkki.
Kesäkuussa Venäjän Keisarillinen armeija aloitti massiivisen koko rintaman suurhyökkäyksen, ns. Brusilovin hyökkäyksen. Hyökkäys yllätti keskusvallat ja alku oli menestyksekäs. Mannerheimin divisioona eteni hyökkäyksen keskustassa. Lutskin kaupunki kierrettiin ja hyökkäys jatkui paikkakuntien Boratyn, Torczyn ja Kiselin kautta. Kiselinin itäpuolella 17. kesäkuuta (4.6.1916J) Mannerheimin ratsuväkidivisioona onnistui paikkaamaan omalla joukollaan 39. ja 40. Armeijakuntien välisen kuuden kilometrin levyisen aukon ja esti koko rintaman romahtamisen.
Brusilovin suurhyökkäys pysähtyi ennen tärkeää Volodymyr-Volynskyin risteysaluetta ja elo-syyskuussa alkoi asemasotavaihe Stochod-joella. Mannerheimin 12. ratsuväkidivisioona siirretiin lepoon lokakuussa Pocaljivin lavran alueelle (ukrainaksi: Почаївська лавра).
Brusilovin hyökkäyksellä rintamalinjaa saatiin työnnetyksi länteen päin, mutta poliittinen hinta oli kova: Romaniasta tuli sotanäyttämö ja Venäjän armeija joutui jakamaan voimiaan vielä laajemmalle alueelle avaamalla uuden rintamalohkon. Mannerheimin 12. ratsuväkidivisioona komennettiin Romaniaan ja se suoritti 560 kilometrin marssin 23. elokuuta (10.11.1916J) – 19. joulukuuta (6.12.1916J) välisenä aikana menettämättä ainoatakaan hevosta. Marssin päätepiste oli Odobeştin kaupunki.
Romania ja Bukovina 1917.
Mannerheimin divisioona alistettiin kenraalimajuri Alexandru Averescun johtamalle Romanian 2. armeijalle. Ratsuväki joutui taistelemaan joulukuussa 1916 ja tammikuussa 1917 Itä-Karpaattien vuoristoalueella. Jyrkkä vuoristo ja tiheät metsät ovat vaikea toiminta-alue ratsuväelle, mutta Mannerheim selvisi hyvin tästä vaikeasta puolustustaistelusta kunnialla. Rintaman vakiinnuttua tammikuun loppupuolella 12. Ratsuväkidivisioona komennettiin reserviin Besarabiaan Kišinjoviin (nyk. Chișinău).
Mannerheim ylennettiin kenraaliluutnantiksi 8. toukokuuta (25.4.1917J). Ylennys myönnettiin takautuvasti vuodesta 1915. Kesäkuun alussa Mannerheim vietti 50-vuotisjuhliaan perinteisesti paraatein ja juhlallisuuksin ja 18. kesäkuuta (5.6.1917J) hän sai johdettavakseen 6. Ratsuväkiarmeijakunnan noin 9000 sotilasta ja hevosta. Hänen rintamavastuunsa oli Pohjois-Bukovinassa Suceavan kaupungin ympäristössä.
Venäjän keisarikunnan romahtaminen helmikuun 1917 vallankumouksessa järkytti Mannerheimia. Mannerheimin kaaduttua rajusti hevosella ja nyrjäytettyään nilkkansa, hän lähti Odessaan parantumaan. Odessaan hän sai Venäjän sotavoimien ylipäällikön, kenraaliluutnantti Nikolai Duhoninin sähkösanoman numero 14841, jolla hänet siirrettiin reserviin 22. syyskuuta (9.9.1917J) ”koska ette sopeudu nykyisiin oloihin”. 3. joulukuuta 1917 (20.11.1917J) hän lähti Odessasta Pietariin.
Suomen itsenäistyminen ja sisällissota.
Mannerheim sisällissodan valkoisten voitonparaatissa Helsingissä 16. toukokuuta 1918.
Suomi itsenäistyi 6. joulukuuta 1917. Mannerheim saapui Suomeen 18. joulukuuta. Tällöin yhteenotto porvarillisten valkoisten ja vasemmistolaisten punaisten sotilasosastojen välillä alkoi näyttää vääjäämättömältä. Järjestyksen saamiseksi maahan Suomen hallitus, Svinhufvudin senaatti nimitti Mannerheimin 15. tammikuuta sotilaskomitean puheenjohtajaksi ja hallituksen eli valkoisten ylipäälliköksi 26. tammikuuta 1918. Valkoiset suorittivat venäläisten joukkojen aseistariisumisen Pohjanmaalla. Mannerheim ylennettiin ratsuväenkenraaliksi 28. tammikuuta (nimitys tapahtui taannehtivasti 7. maaliskuuta). Samaan aikaan kapinaan nousseet punaiset kaappasivat vallan eduskunnalta ja hallitukselta Etelä-Suomessa. Suomen sisällissotaan johtanut kehitys sinetöityi.
Sisällissodassa Mannerheim otti vieraiden sotajoukkojen apuun kutsumiseen täysin kielteisen kannan, sillä hän olisi halunnut viedä sodan loppuun valkoisten omin voimin. Hänen vastustuksestaan huolimatta punaisia paenneet hallituksen jäsenet eli Vaasan senaatti pyysi apua Saksan keisarikunnalta.. Toukokuun 16. päivänä järjestettiin Helsingissä suuri valkoisten voitonparaati. ”Valkoinen kenraali” Mannerheim ratsasti joukkojensa kärjessä saksalaisten valtaamaan pääkaupunkiin. Hallitus hyväksyi saksalaisten puuttumisen Suomen armeijan järjestelyihin ja hylkäsi Mannerheimin suunnitelmat. Niissä olosuhteissa Mannerheim ei enää halunnut jatkaa ylipäällikkönä ja hallitus myönsi hänelle eron 31. toukokuuta 1918.
1910-luvun loppu.
Mannerheim lähti 1.6.1918 ulkomaille. Häntä tarvittiin kuitenkin pian jälleen avuksi solmimaan suhteita Englannin ja Ranskan kanssa. Suomessa hallitus vaihtui ja valtionhoitaja Svinhufvud erosi. Mannerheim oli vielä ulkomailla, kun eduskunta valitsi Mannerheimin uudeksi valtionhoitajaksi.
Mannerheim toimi puoli vuotta Suomen valtionhoitajana ("riksföreståndare") eli vt. valtionpäämiehenä (12. joulukuuta 1918 – 25. heinäkuuta 1919) ja vahvisti vuoden 1919 tasavaltaisen hallitusmuodon 17. heinäkuuta. Mannerheim antoi ystävälleen Akseli Gallen-Kallelalle tehtäväksi suunnitella itsenäisen Suomen symbolit: rahat, kunniamerkit, liput ja univormut. Vuotta myöhemmin Gallen-Kallelasta tuli Mannerheimin ensimmäinen adjutantti.
Valtionhoitaja Mannerheim työpöytänsä ääressä Eteläesplanadi kuudessa.
Mannerheim hävisi eduskunnan toimittaman presidentinvaalin korkeimman hallinto-oikeuden presidentille Kaarlo Juho Ståhlbergille 25. heinäkuuta 1919. Vaalissa Ståhlberg sai 143 ääntä ja Mannerheim 50 ääntä. Mannerheimia äänestäneet kuuluivat pääosin kokoomuspuolueeseen ja Ruotsalaiseen Kansanpuolueeseen. Ratkaisevaksi esteeksi Mannerheimin valinnalle muodostui se, että sosiaalidemokraattien suuri ryhmä kieltäytyi hyväksymästä ”valkoista kenraalia” Suomen valtionpäämieheksi.
Sisäpoliittisesti Mannerheim ei halunnut sitoutua puolueisiin.
Sisällissodan varjo.
Kansa suhtautui Mannerheimiin sisällissodan jälkeen kahdella tavalla – valkoiset pitivät häntä isänmaan sankarina, mutta punaiset verisenä lahtarina. Vapaamieliset porvarit suhtautuivat Mannerheimiin epäilevästi.
Neuvottelut Pietarin hyökkäyksestä 1919.
Ollessaan valtionhoitajana (1918–1919) Mannerheim keskusteli alkuvuonna 1919 Ison-Britannian Suomeen lähettämän sotilasvaltuuskunnan kanssa hyökkäyksestä Pietariin. Mannerheim oli jo aiemmin Lontoon-matkallaan esittänyt Britannian sotaministerille Winston Churchillille, että Suomi on valmis jatkamaan taistelua kommunismia vastaan. Brittiraporttien mukaan Mannerheim oli innokas hyökkäämään, mutta asetti ehtoja Suomen osallistumiselle: Britannian piti tukea hyökkäystä poliittisesti, valkoisen Venäjän tunnustaa Suomen itsenäisyys, ja Petsamo sekä Itä-Karjala piti liittää Suomeen. Liittoutuneiden olisi pitänyt myös kustantaa sotaretki ja myöntää Suomelle viiden miljoonan punnan laina. Hyökkäyssuunnitelmat kariutuivat kesällä 1919 vahvistettuun uuteen hallitusmuotoon, jossa presidentti ei enää voinut julistaa sotaa yksin. Lisäksi Mannerheim hävisi heinäkuun 1919 presidentinvaaleissa K. J. Ståhlbergille, minkä jälkeen hän vetäytyi päivänpolitiikasta.
Syksyllä 1919 Mannerheim jatkoi Churchillin kanssa kaavailuja hyökkäyksestä Pietariin. Mannerheim vakuutti, että operaatio olisi mahdollinen ja se voitaisiin toteuttaa ilman vallankaappausta Suomessa, taivuttelemalla presidentti Ståhlberg sodan kannalle. Tarvittaessa Mannerheim olisi ollut myös valmis vallankaappaukseen. Hanke raukesi tällä kertaa Britannian hallituksen vastustukseen ja Venäjän valkoisten joukkojen kokemiin tappioihin. Tämän jälkeen Mannerheim pyrki saamaan aikaan sotilasliittoa Suomen, Puolan ja liittoutuneiden kesken. Liittoutuneiden Lontoon huippukokouksessa sotapolitiikan kannattajat jäivät kuitenkin vähemmistöön.
1920-luku.
Valtionhoitajan tehtävän jätettyään Mannerheim käytti aikaansa myös maanviljelyyn ja toimi monissa yhteiskunnallisissa tehtävissä. Suomen terveydenhoidon kehittämiseen hän osallistui Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana, johon tehtävään hänet vuonna 1921 nimitettiin 30 vuodeksi. Lisäksi hän perusti 1920 Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton. Perustamisen mahdollisti Mannerheimille vuonna 1919 kansalaisadressin yhteydessä kerätty rahasumma. Mannerheim oli liiton kunniapuheenjohtaja kuolemaansa asti. Lisäksi hän oli Suomen Punaisen Ristin keskushallituksen puheenjohtaja vuodesta 1922 kuolemaansa asti. Hän oli Punaisen Ristin sairaalan perustaja ja toimi puheenjohtajana sen rakennustoimikunnassa.
Mannerheim arvosti partiolaisia ja otti vastaan vuonna 1919 Suomen Partioliiton ensimmäisen kunniajäsenyyden. Hän oli vuodesta 1941 kunniapuheenjohtaja.
Mannerheim toimi vuosina 1920–1936 eri pankkien hallinnossa. Kun kolme pienehköä pankkia liittyi yhteen Suomen Liittopankiksi, Mannerheim valittiin sen keskushallintoneuvoston puheenjohtajan tehtäviin. Mannerheim toimi vielä 1924 perustetun Osakeyhtiö Liittopankin ja vuodesta 1931 Helsingin Osakepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana.
Mannerheimilla ei 1920-luvun alussa ollut haluja lähteä mukaan politiikkaan,jyrkkä ristiriita Mannerheimin ja presidentti Ståhlbergin välillä piti Mannerheimin erossa hallinto- ja puolustustehtävistä. Tämä herätti jonkin verran kritiikkiä. Esimerkiksi Rabbe Wrede piti demokraattisen hallitustavan heikkoutena sitä, ettei Mannerheimin kiistattomia kykyjä ja työteliäisyyttä käytetty Suomen hyväksi. Vaativien tehtävien puute olikin pulma Mannerheimille, ja välillä hän harkitsikin, että koska hänelle ei annettu tehtäviä Suomesta, hän voisi hakeutua jonkin eurooppalaisen suurvallan – kuten Ranskan – palvelukseen.
Kesäkuussa 1921 presidentti Ståhlberg erotti suojeluskuntien ylipäällikön Georg Diedrich von Essenin niin sanotun suojeluskuntaselkkauksen seurauksena.. Suojeluskunnat ehdottivat uudeksi ylipäälliköksi Mannerheimia. Presidentti Ståhlberg kuitenkin kieltäytyi vahvistamasta valintaa, koska hän pelkäsi Mannerheimin saavan liikaa valtaa. Mannerheimin puolesta pidettiin mielenosoituksia ja kansalaiskokouksia muun muassa Loviisassa ja Porvoossa. Lopulta presidentti nimitti tehtävään nuoren jääkärieverstiluutnantin Lauri Malmbergin.
Mannerheim kieltäytyi ryhtymästä presidenttiehdokkaaksi vuoden 1925 vaaleissa. ”Valkoisena kenraalina” Mannerheim nautti kuitenkin suurta arvovaltaa, jonka turvin hän saattoi vaikuttaa varsinkin puolustuslaitoksia ja suojeluskuntia koskeviin asioihin.
1930-luku.
Vietettyään jonkin aikaa Itävallassa Mannerheim palasi vuonna 1930 Suomeen, missä hänen oli otettava kantaa Lapuan liikkeeseen. Aluksi hän piti Lapuan liikettä vain reaktiona hajaannuspyrkimyksiin eikä ajatellut, että liike olisi demokratianvastainen tai uhkaisi yhteiskuntajärjestystä. Mannerheim ilmaisi myötätuntonsa Lapuan liikkeen isänmaallisia tavoitteita kohtaan ja myös toisti lausuntonsa eduskuntavaalien alla 1930. Mannerheim alkoi kuitenkin pian etääntyä Lapuan liikkeestä, koska hänen mielestään kyyditykset ja muu terrori osoittivat liikkeen rappeutuneen.
Suomen liberaali hallitus oli suhtautunut Mannerheimiin koko 1920-luvun ajan epäluuloisesti ja pitänyt hänet ilman julkista virkaa. Kokoomuslainen uusi presidentti Pehr Evind Svinhufvud sen sijaan pyysi häntä puolustusneuvoston puheenjohtajaksi vuonna 1931. Samalla Mannerheim valtuutettiin salaisella asiakirjalla Suomen armeijan ylipäälliköksi, mikäli sota syttyisi Svinhufvudin ollessa presidenttinä. Suomen ensimmäiseksi – ja ainoaksi – sotamarsalkaksi Mannerheim ylennettiin sisällissodan päättymisen 15-vuotisjuhlan yhteydessä vuonna 1933.
Vuonna 1937 presidentiksi valitulla Kyösti Kalliolla oli myös hyvät suhteet Mannerheimiin. Kallion presidentiksi tulo kuitenkin muutti Suomen poliittista tilannetta, kun uusi hallitus astui virkaansa A. K. Cajanderin johdolla. Mannerheimin suhteet useisiin ministereihin, kuten ulko- ja puolustusministeriin, eivät olleet järin hyvät. Mannerheimin toiminta puolustuslaitoksessa pohjautui presidentti Kallion tukeen. Mannerheim olisi todennäköisesti luopunut tehtävistään, mikäli presidentinvaalit olisi voittanut Kaarlo Juho Ståhlberg.
1930-luvulla ennen toista maailmansotaa erilaisten diktatuurien aggressiivinen politiikka herätti Mannerheimissa levottomuutta. Tärkein tehtävä olikin Mannerheimin mielestä Suomen puolustuslaitoksen kohentaminen, mihin hänen johtamansa puolustusneuvosto vaati lisää määrärahoja. Mannerheimin toiminnan ansiosta puolustuslaitokselle myönnettiin lisämäärärahaa perushankintoihin budjettiin vuonna 1938. Mannerheim vetosi vielä jälkeenpäin uudestaan resurssien vähyyteen, mutta pyrkimykset saada lisää määrärahoja kohtasivat aina talvisotaan asti poliittista vastustusta.
Vuonna 1939 olisi ollut mahdollista saada valtion laina Yhdysvalloilta sotilaskaluston ostoon, mutta hallitus torjui ajatuksen. Tämän seurauksena Mannerheim uhkasi taas kerran ja lopulta myös anoi 16. kesäkuuta eroa puolustusneuvostosta. Cajander olisi jo etsinyt Mannerheimille seuraajaa, mutta Kallio kielsi tämän pitäen Mannerheimiä lähes korvaamattomana.
Ylipäällikkyys toisen maailmansodan aikana.
Talvisodan syttyessä 30. marraskuuta Mannerheimista tuli puolustusvoimien ylipäällikkö ja hän perusti päämajansa Mikkeliin. Esikuntapäällikökseen Mannerheim nimitti kenraaliluutnantti Lennart Oeschin. Operatiivisista suunnitelmista vastasi kuitenkin päämajamestarina toiminut eversti Aksel Airo. Mannerheimin läheinen ystävä, kenraaliluutnantti Rudolf Walden toimi päämajan edustajana hallituksessa, jonka jättäessä toimensa Waldenista tuli puolustusministeri toimien aina vuoden 1944 lopulle saakka.
Mannerheim jatkoi joukkoja komentavana ylipäällikkönä myös talvisodan jälkeisen välirauhan aikana ja koko jatkosodan, josta ajasta hän vietti suurimman osan Mikkelissä ja teki ajoittain tarkastuksia rintamalla. Jatkosodan lopulla 1944 Mannerheimistä tuli presidentti.
75-vuotispäivä ja Hitlerin vierailu Suomessa.
a> ja Mannerheim marsalkan 75-vuotispäivänä 4. kesäkuuta 1942.
Vuonna 1942 Mannerheim täytti 75 vuotta, ja sai ainoan myönnetyn Suomen marsalkan arvonimen. Samalla syntymäpäivä 4.6. määrättiin puolustusvoimien lippupäiväksi ja Helsingin Heikinkatu nimettiin uudelleen Mannerheimintieksi.
Samoilla juhlilla päivänsankari sai yllättävän huomionosoituksen, kun Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler saapui onnittelemaan häntä. Hitlerin ja Mannerheimin tapaaminen järjestettiin Imatralla Kaukopään tehtaiden ratapiha-alueelle järjestetyssä salonkivaunussa, jonne vieraat kyyditettiin läheiseltä Immolan lentokentältä autoilla.
Tasavallan presidenttinä (1944–1946).
Kesäkuussa 1944 Suomen puolustus oli romahtaa Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alla. Saksan avun varmistamiseksi presidentti Risto Ryti solmi ns. Ryti–Ribbentrop-sopimuksen, jolla hän sitoutui olemaan solmimatta erillisrauhaa. Elokuussa tilanteen vakiinnuttua ja Suomen saatua puolustuksensa tasapainoon Ribbentrop-sopimusta ei enää tarvittu ja presidentti Ryti erosi. Mannerheimista tuli eduskunnan säätämällä poikkeuslailla presidentti 4. elokuuta 1944. Presidentti Mannerheim sanoutui irti Rytin allekirjoittamasta erillisrauhan solmimisen kieltävästä sopimuksesta ja suostui aselepoon Neuvostoliiton kanssa. Mannerheimin nauttiman luottamuksen katsottiin varmistavan, ettei Neuvostoliiton kanssa käytyjä neuvotteluja pidettäisi petoksena. Lisäksi uskottiin, että Mannerheimin presidenttiys saisi koko armeijan varmasti noudattamaan rauhansopimusta.
Syyskuussa 1944 Suomi solmi Moskovan välirauhan Neuvostoliiton ja Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa. Tämän jälkeen alkoivat sotatoimet saksalaisten joukkojen häätämiseksi Lapista. Välirauhan solmimisen jälkeen Mannerheim pyrki löytämään Suomen kannalta edullisen ulkopoliittisen ratkaisun. Sisäpoliittisesti Mannerheim antoi suurimman osan tehtävistään pääministeri Paasikiven hoitoon ja toimi lähinnä Suomen uuden suuntauksen takuumiehenä. Mannerheim joutui presidenttikautenaan hyväksymään joitakin huonoina pitämiään ratkaisuja, kuten suojeluskuntien ja Lotta Svärd -järjestön lakkauttamisen sekä kommunistien tulon hallitukseen.
Presidenttinä Mannerheimin oli lisäksi pidettävä huolta siitä, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti hoidettiin tarkoituksenmukaisesti. Esitettiin vaatimuksia, että myös Mannerheimin olisi pitänyt olla syytettynä, mutta Neuvostoliitto ilmoitti, että häntä ei syytettäisi mistään.
Eläkevuodet ja aika Sveitsissä.
Jo presidentin tointa hoitaessaan Mannerheim oli ollut sairas mies. Vuoden 1945 syksyllä Mannerheimilla todettiin mahahaava. Mahahaava puhkesi 1946, ja se jouduttiin leikkaamaan Pietarsaaressa. Varmistuttuaan, ettei joutunut tuomittavaksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, sairasteleva Mannerheim erosi presidentin tehtävistä 78-vuotiaana maaliskuussa 1946. Eläkevuotensa hän vietti enimmäkseen ulkomailla. Suuren osan loppuelämästään Mannerheim oleskeli Sveitsin Montreux'ssä, Genevenjärven rannalla, Glionin kylässä sijaitsevassa Valmontin yksityissairaalassa.
Suomessa hän kävi muun muassa kesällä 1947. Tuolloin Mannerheim vietti 80-vuotispäiviään salassa julkisuudelta Anolan kartanossa Nakkilassa ystävänsä vuorineuvos Rafael von Frenckellin vieraana.
Viimeisinä elinvuosinaan Mannerheim kirjoitti muistelmansa, joissa hän muistutti länsivaltoja Suomen sotien erityisluonteesta ja Suomen vaikeasta asemasta. Muistelmat ilmestyivät kahdessa osassa ruotsinkielisenä nimellä "Minnen I–II" pian Mannerheimin kuoltua 1951–1952.
Kuolema ja hautajaiset.
Mannerheimin muistopatsas Genevejärven rannalla Montreux'n Territet'ssä
Vuonna 1948 Mannerheimille tehtiin jälleen suuri leikkaus, tällä kertaa Tukholmassa. Muutaman vuoden ajaksi leikkaus antoikin hyvän tuloksen. Tammikuussa 1951 Mannerheim sai vakavan vatsakohtauksen, ja 23. tammikuuta hänet vietiin Lausanneen sairaalaan.
Mannerheim kuoli 83-vuotiaana Lausannessa, Sveitsissä 27. tammikuuta 1951 klo 23.30 (Suomen aikaa 28. tammikuuta 1951 klo 00.30). Kun kuolinsanoma oli saapunut Suomeen, presidentti Paasikivi kertoi radiossa Suomen kansalle Mannerheimin kuolemasta sanoen, että "”yksi Suomen historian suurimmista miehistä ja loistavimmista hahmoista”" oli mennyt pois. Mannerheimin arkku saapui Helsinki-Malmin lentoasemalle 2. helmikuuta, minkä jälkeen yleisöllä oli tilaisuus käydä Helsingin tuomiokirkossa, osoittamassa kunnioitustaan kahden vuorokauden ajan. Mannerheim siunattiin Hietaniemen sankarihautausmaahan 4. helmikuuta kaikin kunnianosoituksin. Hallituksen edustajina hautajaisiin ottivat osaa pääministeri Urho Kekkonen ja ulkoministeri Åke Gartz. Valtion tervehdyksen edesmenneelle marsalkalle esitti eduskunnan puhemies, sosiaalidemokraatti Karl-August Fagerholm. Hautajaissaatto oli 3,7 kilometriä pitkä ja sitä seurasi 100 000–150 000 henkeä.
Mannerheimille oli 25. heinäkuuta 1919 perustettu kansalaislahjana "Kenraali Gustaf Mannerheimin kansallisrahasto". 16. elokuuta 1945 allekirjoittamassaan testamentissa hän määräsi omaisuutensa tälle rahastolle (nykyinen Mannerheim-säätiö) ja määräsi sen pääomaa käytettäväksi ensisijaisesti stipendien myöntämiseen suomalaisille upseereille ulkomaisissa sotakorkeakouluissa opiskelua varten. Säätiön varoilla ylläpidetään myös vuonna 1951 perustettua Mannerheim-museota.
Mannerheimin vaikutuksesta suomalaiseen yhteiskuntaan.
Mannerheimin merkittävimmät saavutukset neuvostoliittolaisessa proapagandajulisteessa vuodelta 1940.
Mannerheim oli kiistämättä Venäjän asiantuntija Suomessa 1918 käydyn sisällissodan aikana. Hän hahmotti Suomessa käydyt taistelut osana Venäjällä käynnissä ollutta vallankumousta ja osana ensimmäistä maailmansotaa. Hän oli antibolsevikki ja koki näin ollen sodan suomalaista punakaartia vastaan taisteluksi Pietarin bolsevikkihallitusta vastaan.
Mannerheim loi valtiollisia perinteitä osin Venäjän hovikulttuurista lainatuin ratkaisuin ja instituutioita kuten kunniamerkkeihin liittyvät sotilas- ja siviiliansioritarikunnat sekä valtiollisen edustuksen sääntöjä.
P. E. Svinhufvud nimitti Mannerheimin 1931 puolustusneuvoston puheenjohtajaksi, jolloin tämä ryhtyi korostamaan ja kehittämään kansallista eheytymistä. Varsinkin talvisodan aikana, jolloin Suomen itsenäisyys oli vaakalaudalla, Mannerheim kohosi koko Suomen keulahahmoksi. Hän pystyi korkeasta iästään huolimatta, hän oli tuolloin jo yli 70-vuotias, sekä armeijan ylipäällikkönä kokoamaan suomalaiset yhdeksi rintamaksi että lopulta presidenttinä viemään Suomen itsenäisenä läpi rankkojen vuosien.
Mannerheim-risti.
Jatkosodan aikana Mannerheim halusi, että ansioituneille sotilaille voitaisiin myöntää samanarvoinen kunniamitali sotilasarvoon katsomatta. Näin saivat alkunsa Mannerheim-ristin 1. ja 2. luokan ristit, jotka kuuluvat Vapaudenristin ritarikuntaan. Ristejä jaettiin yhteensä 191 kappaletta. Mannerheim sai itse ristin numero 18.
Mannerheim-solki.
Suomen Partioliitto valitsi ensimmäiseksi kunniapartiolaisekseen 16. elokuuta 1919 ratsuväenkenraali Mannerheimin, joka perusti Mannerheim-soljen ja luovutti sen jaettavaksi 15.2.1920. Ajatuksen tämän kunniamerkin perustamiseen Mannerheim sai tavatessaan partiolaisia monilla virkamatkoillaan toimiessaan Suomen valtionhoitajana. Soljen on suunnitellut Akseli Gallen-Kallela.
Kunnianosoitukset.
Mannerheim 75-vuotispäivänään 1942 harvinaisessa värikuvassa.
Mannerheimille on myönnetty useita kunnianosoituksia. Puolustusvoimat viettävät lippujuhlapäiväänsä hänen syntymäpäivänään 4. kesäkuuta. Mannerheim ylennettiin 1933 itsenäisen Suomen ainoaksi sotamarsalkaksi, ja 75-vuotispäivänään 1942 hänelle myönnettiin ainutlaatuinen Suomen marsalkan arvonimi, joka oli kehitetty vain häntä varten. Saman 75-vuotisjuhlan kunniaksi Helsingin kaupunki muutti pääkatunsa Heikinkadun/Turuntien nimen Mannerheimintieksi. Myöhemmin Mannerheim on saanut lukuisia nimikkokatuja ja -teitä myös muihin suomalaisiin kaupunkeihin.
Mannerheim lienee eniten kunniamerkkejä saanut suomalainen. Hän on saanut viisi suomalaista suurristiä, joista kaksi jalokivien ja miekkojen kera, sekä muita erityisen harvinaisia suomalaisia kunniamerkkejä kuten kahdesti myönnetty 1. luokan Mannerheim-risti ja vain kerran myönnetty Vapaudenristin ritarikunnan 1. luokan Vapaudenmitali ruusukenauhassa. Suomalaisten suurristien lisäksi monet ulkomaalaiset ritarikunnat ovat myöntäneet Mannerheimille korkeita kunniamerkkejään.
Mannerheimin muistoksi on pystytetty ratsastajapatsaat Helsinkiin ja Lahteen. Helsingissä vuonna 1960 järjestettyä ratsastajapatsaan paljastustilaisuutta on pidetty Mannerheimiin kohdistuneen kunnioittamisen huipentumana. Myös Mikkelissä, Seinäjoella, Turussa ja Tampereella on Mannerheimin patsas. Eräät patsaista ovat aiheuttaneet kaupungeissaan pitkällisiä patsaskiistoja. Sveitsin Montreux'ssa on hänen mukaansa nimetty puisto "Parc Mannerheim" sekä muistomerkki.
Mannerheim sai kunniatohtorin arvon vuonna 1919. Hänen tyttärensä Sophie oli seppeleensitojana.
Vuonna 2003 lyötiin Mannerheimin kunniaksi nimellisarvoltaan 10 €:n hopeinen juhlaraha.
Mannerheim valittiin 2004 Yleisradion järjestämässä äänestyksessä kaikkien aikojen suurimmaksi suomalaiseksi.
Mannerheim populaarikulttuurissa.
Ensimmäinen Mannerheimia käsitellyt fiktiivinen elokuva oli Matti Kassilan "Päämaja" (1970), joka perustui Ilmari Turjan samannimiseen näytelmään. Elokuvassa Mannerheimia esitti Joel Rinne, joka oli tehnyt saman roolin jo aiemmin Kansallisteatterin lavalla.
Renny Harlin on pitkään suunnitellut Mannerheimista elämäkerrallista elokuvaa. Elokuvaprojekti kuitenkin jäädytettiin ja elokuva ei ole toistaiseksi tuotannossa. Mannerheimia elokuvassa esittää Mikko Nousiainen. Myös Yleisradio tekee Mannerheimista elokuvaa nimeltä Suomen Marsalkka. Ylen elokuva valmistuu vuoden 2012 lopussa. Elokuva on herättänyt Suomessa ristiriitaisia tunteita pääosan esittäjän ihonvärin vuoksi.
Mannerheimin elämään liittyvistä aiheista on tehty myös useita televisiosarjoja ja -elokuvia. Paavo Rintalan romaanitrilogian pohjalta kuvatussa televisiosarjassa "Mummoni ja Mannerheim" (1971) marsalkkaa esitti Helge Herala. Toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia käsitelleessä draamasarjassa "Sodan ja rauhan miehet" (1978) Mannerheimina oli Rolf Labbart, Paavo Haavikon käsikirjoittamassa televisioelokuvassa "Valtapeliä elokuussa 1940" (2002) Asko Sarkola ja historiallisessa draamasarjassa "Presidentit" (2005) Antti Litja. Åke Lindmanin elokuvissa "Etulinjan edessä" (2004) ja "Tali-Ihantala 1944" (2007) Mannerheimia esitti Sarkola. Viisiosainen Mannerheim – Jörn Donnerin kertomana -dokumentti esitettiin YLE TV1:ssä tammikuussa 2011. Donner pyrki dokumentissaan Mannerheimin kokonaiskuvaan, joka on ristiriitainen.
Katariina Lillqvistin ohjaama, Mannerheimistä kertova Uralin perhonen-nukkeanimaatio herätti vuonna 2008 kohua, koska siinä Mannerheimin hahmo oli homo- tai biseksuaalinen.
Kulinaristi.
Mannerheim oli suuri hyvän ruoan ystävä, ja hän kirjoitti usein muistiin reseptit, joista piti. Ruoan ei tarvinnut olla hienoa tai erikoista, vaan hyvää. Esimerkiksi kiiskikeitto, lammaskaali tai vorschmack ilahduttivat marsalkkaa. Sen lisäksi, että Mannerheimin nimeen liitetään Marskin ryyppy, hänellä oli Kaivopuiston asunnossaan suuri varasto ranskalaista viiniä "Chateau Tertre Daugay de Vassal", vuosikertaa 1929.


Myrkyllisyys.
Myrkyllisen (T) tai erittäin myrkyllisen (T+) aineen merkki
Myrkyllisyys eli toksisuus kuvaa kemiallisten aineiden kykyä aiheuttaa elimistön toiminnan häiriöitä tai rakenteellisia vaurioita. Myrkytyksillä tarkoitetaan kemikaalien tai kemiallisten aineiden aiheuttamia vakavia tai jopa tappavia häiriöitä. Haitallisuus ei rajoitu erityisiin "myrkkyihin", vaan mikä tahansa luonnollinen kemiallinen aine tai ihmisen valmistama kemikaali voi aiheuttaa haittoja. Esimerkiksi hivenaineet ovat välttämättömiä ihmiselle, mutta liian suurina annoksina ne voivat olla haitallisia elimistölle. Toksikologia on tieteenala, joka tutkii aineiden haitallisia vaikutuksia eläviin organismeihin.
Myrkyllisyyden käsite.
Paracelsus esitti ensimmäisenä, että aineita ei voi luokitella myrkyllisiksi ja ei-myrkyllisiksi, vaan aineen myrkyllisyys riippuu annoksesta.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki aineet olisivat yhtä myrkyllisiä, vaan erot ovat suuria. On olemassa ihmiselle inerttejä aineita, kuten esimerkiksi helium, mutta suuri pitoisuus sitäkin aiheuttaa hapenpuutteen, joka on yksi tyypillinen toksisuuden vaikutusmekanismi.
Kemikaalien mahdollinen haitallisuus heijastuu myös lainsäädännössä siten, että vuodesta 1969 voimassa ollut myrkkylaki kumottiin vuonna 1989 ja tilalle säädettiin kemikaalilaki. Kemikaalien hallinnointiin vaikuttavat Suomessa kemikaalilain ohella mm. REACH-asetus ja CLP-asetus.
Yleisen haitallisuuden periaatetta kuvaa se, että lääkkeiden ohella tärkein kuolemaan johtavia myrkytyksiä aiheuttava aine Suomessa on alkoholi, jonka myrkyllisyys on suhteellisen vähäinen mutta annos siihen nähden tavattoman suuri. Alkoholimyrkytykseen kuolee Suomessa noin 400 ihmistä vuodessa (kaikkiaan tuhannesta myrkytyskuolemasta). Toisaalta "supermyrkylliseksi" luonnehditun TCDD:n ("dioksiini", 2,3,7,8-tetraklooridibentso"-p-"dioksiini) ei tiedetä aiheuttaneen maailmassa yhtään kuolemantapausta. Jopa Ukrainan silloinen presidenttiehdokas Victor Juštšenko selvisi vuonna 2004 murhayrityksestä TCDD:llä, vaikka sinänsä pieni annos oli toksisuuteen nähden suuri.
Myrkky.
Myrkkynä voidaan pitää erityisesti ainetta, jonka käyttötarkoitus on haitata elävää organismia tai tappaa, esimerkiksi käärmeenmyrkky, ampiaisenmyrkky, monien kasvien myrkyt, hyönteisten hävittämiseen käytetty hyönteismyrkky tai murhatarkoituksessa käytetty arsenikki. Myrkkyinä voidaan pitää myös pieninä annoksina haittaa aiheuttavia kemikaaleja ja kemiallisia aineita. Kemikaaliasetus määrittelee erittäin myrkyllisiksi kemikaaleiksi aineet, jotka hyvin pieninä annoksina aiheuttavat vakavaa haittaa, ja myrkyllisiksi kemikaaleiksi aineet, jotka pieninä annoksina voivat aiheuttaa vakavaa haittaa. Myrkky ja myrkyllisyys on siis erotettava toisistaan myrkyllisyyden ollessa paljon myrkkyjä laajempi käsite.
Toksisuuden luonne.
Myrkyllisyyden ja haitallisuuden luonne voi olla moninainen. Haitta elimistölle voi olla "rakenteellinen", jolloin muutokset voidaan nähdä paljain silmin tai mikroskoopilla kudoksen tuhoutumisena tai solujen kuolemana. Esimerkkejä ovat voimakkaiden emästen aiheuttamat ihon syöpymät tai silmävammat, mutta myös esim. alkoholin aiheuttama maksavaurio.
Useammin vaikutus on kuitenkin "biokemiallinen", jolloin aine haittaa jonkin entsyymin, välittäjäaineen tai elintoimintoja säätelevän reseptorin toimintaa. Biokemialliset muutokset voivat olla palautuvia, mutta jos niillä on toissijaisia vaikutuksia, voi syntyä pysyviä vaurioita. Tyypillinen on häkämyrkytys, jossa häkä eli hiilimonoksidi estää hemoglobiinia kuljettamasta happea. Tämä vaikutus on täysin ohimenevä ja palautuva, mutta hapenpuute on voinut aiheuttaa aivovaurion, joka on pysyvä.
Kemikaalin vaikutus voi olla myös "toiminnallinen", jolloin siihen ei voida osoittaa rakenteellista tai biokemiallista syytä. Esimerkkejä ovat liuottimista tuleva huumaantuminen tai päänsärky, hallusinaatiot, sydämen rytmihäiriöt tai suolen toiminnan häiriöt. Toiminnallinenkin toksisuus on usein ohimenevää ja toiminnot palautuvat, mutta vaikutukset voivat olla vakaviakin, jos esim. sydämen rytmihäiriöt aiheuttavat aivojen hapenpuutteen.
Toksisuus voi olla "välitöntä" kuten häkämyrkytys, tai tulla viivästyneesti kuten alkoholin aiheuttama maksakirroosi tai tupakansavun aiheuttama keuhkosyöpä. "Viivästynyt" toksisuus voi aiheutua siitä, että se edellyttää aineen vähittäistä kertymistä elimistöön kuten kadmiumin aiheuttama munuaisvaurio. Se voi seurata pienehköstäkin altistuksesta, jos se on jatkuvaa kuten alkoholinkäyttö. Se voi aiheutua myös siitä, että haitan itsensä kehittymiseen kuluu aikaa. Tyypillinen tällainen haitta on syövän kehittyminen, joka vahvan syöpää aiheuttavan aineen kohdalla voi seurata lyhyestäkin voimakkaasta altistuksesta, mutta toteutua vasta vuosien tai vuosikymmenien päästä.
Monien myrkyllisten ja haitallisten aineiden vaikutus on välillinen. Esimerkiksi metanoli muuntuu vasta maksassa kanta-ainetta myrkyllisemmiksi formaldehydiksi ja edelleen formiaatiksi (muurahaishappo).
Hyöty ja haitta.
Kaikkien aineiden potentiaalisesta haitallisuudesta seuraa myös se, että myrkyllisyyttä ja haitallisuutta joudutaan vertaamaan aineesta saatavaan hyötyyn. Tyypillisimmillään tämä nähdään lääkkeiden kohdalla. Kaikki lääkkeet voivat aiheuttaa myös haittoja ja suurina annoksina myrkytyksen. Tällöin on tärkeää, kuinka etäällä toisistaan ovat hyödyllinen ja haitallinen annos. Tätä etäisyyttä kutsutaan turvallisuusmarginaaliksi. Penisilliini on erittäin myrkyllinen monille bakteereille, mutta se on hyvin vähän toksinen ihmiselle, koska se estää bakteeria rakentamasta itselleen solunseinää, jollaista ihmisen soluissa ei lainkaan ole. Siksi se on allergiaa lukuun ottamatta hyvin turvallinen antibiootti. Sen sijaan monet syöpälääkkeet ovat vain vähän enemmän myrkyllisiä syöpäsoluille kuin normaaleille soluille. Siksi jo normaalissa hoidossa tulee usein toksisia haittoja.
Samasta aineesta voi olla annoksesta riippuen sekä hyötyä että haittaa. A-vitamiini on välttämätön monien elinten kasvulle ja silmän verkkokalvon toiminnalle. Toisaalta suuret annokset ovat varsin toksisia ja raskauden aikana sikiötä vaurioittavia.
Myrkyllisten aineiden ominaisuuksia.
Myrkylliset aineet haittaavat jotain elämälle välttämätöntä (useimmiten biokemiallista) prosessia. Koska näitä prosesseja on paljon, myös eri aineiden tai ainetyyppien toksiset vaikutusmekanismit ja riskit poikkeavat toisistaan huomattavasti. Myrkky voi olla vaarallinen vain tietyn annoksen yläpuolella, etenkin jos vaikutus perustuu siitä syntyvään aineenvaihduntatuotteeseen. Usein elimistö pystyy neutraloimaan tällaisen aineen tietyyn rajaan asti (esim. parasetamoli). Monille aineille ei tunneta ainakaan tarkkaa rajaa, jonka alapuolella sen annos olisi haitaton (genotoksiset karsinogeenit).
Myrkky voi olla orgaaninen tai epäorgaaninen yhdiste tai alkuaine. Luonnossa orgaanisia myrkkyjä on esimerkiksi myrkkykasveissa, myrkkysienissä ja myrkkykäärmeissä. Epäorgaanisia myrkkyjä ovat muun muassa monet raskasmetallit ja niiden yhdisteet. Esimerkiksi Bangladeshissä pohjavedessä on luonnostaan niin paljon arsenikkia, että sen juominen sellaisenaan on vaarallista.
Myrkky voi joutua elimistöön ravinnon tai varsinkin myrkylliset kaasut tai helposti haihtuvat nesteet myös hengitysilman mukana. Myrkylliset nesteet voivat absorboitua myös ihon läpi. Myrkkyjä on olemassa elimistöön (tai ympäristöön) kertyviä ja nopeasti poistuvia ("hajoavia"). Myrkylliset metallit, kuten lyijy ja elohopea, ovat tyypillisiä kertyviä myrkkyjä, ja pienikin määrä toistuvasti on jo haitallista. Sen sijaan esimerkiksi bentsoehappoa, joka on myrkyllinen suurina annoksina, käytetään säilöntäaineena elintarvikkeissa, koska pieni määrä ei ole haitallista terveydelle, ja jatkuvassakin käytössä se poistuu elimistöstä nopeasti munuaisten kautta virtsaan.


Kultainennoutaja.
Kultainennoutaja on hyvin suosittu keskisuuri koirarotu. Rotu on lähtöisin Skotlannista.
Ulkonäkö.
Kultainennoutaja on yksi kuudesta noutajarodusta. Kultaisianoutajia on yleisesti olemassa "kahta päälinjaa": näyttelylinjaista ja metsästyslinjaista. Suomessa koirat ovat useimmiten näyttelytyyppisiä. Metsästyslinjaiset koirat ovat useimmiten hoikempia, lyhyempikarvaisia, väriltään tummempia ja paremmat riistataipumukset omaavampia. Näyttelylinjaisilla on useimmiten enemmän karvaa, ne ovat raskasrakenteisimpia sekä lyhytraajaisempia. Rotumääritelmän mukainen ihanne olisi koira, joka on sekä käyttökoira että ulkonäöltään näyttävä, eli niin sanottu dual purpose. Vaikka rotu mielletään kahtiajakautuneeksi, tavataan kokeissa ja näyttelykehissä koiria, joilla on sekä ulkonäköä että riistaviettisyyttä.
Kultainennoutaja on keskikokoinen koira, jonka säkäkorkeus uroksilla 56-61 cm ja nartuilla 51-56 cm. Se on sopusuhtainen, tasapainoinen, voimakas ja varmaliikkeinen koira. Sen olemus on hyväntahtoinen ja ystävällinen. Turkki on sileä tai laineikas ja runsashapsuinen, väreinä mikä tahansa kullan- tai kermanvärinen vivahde (ei kuitenkaan punainen eikä mahonginvärinen). Turkkia olisi hyvä harjata päivittäin karvanlähdön aikaan, jolloin karvaa irtoaa todella paljon.
Luonne ja käyttäytyminen.
Kultainennoutaja on luonteeltaan hyvin iloinen, avoin ja ystävällinen, varsinkin vanhusten ja lasten läsnäollessa, mistä syystä sopii hyvin myös perhekoiraksi. Kultainennoutaja on ihmisrakas koirarotu. Rodussa esiintyy myös enenevissä määrin arkuutta. Pentua hankkiessa tulisikin vanhempien luonteisiin ja pentueen kasvatusolosuhteisiin kiinnittää huomiota. Mikäli pennut eivät luovutusiässä ole kontaktinhakuisia ja pelkäävät uusia asioita ja vieraita ihmisiä, kannattaa pennun ostamista vielä miettiä. Kultainennoutaja on myös erittäin sosiaalinen ja tulee hyvin toimeen toisten koirien kanssa. Se on hyvin oppivainen ja helposti koulutettavissa monenlaisiin harrastusmuotoihin. Noutajille tyypillinen piirre pysytellä omistajansa läheisyydessä tekee kultaisestanoutajasta erittäin helpon pitää vapaana. Se on kärsivällinen, mutta myös hieman omistushaluinen. Kultainennoutaja vaatii kunnollisen peruskasvatuksen ja -koulutuksen. Kultaisetnoutajat ovat hyvin ihmisläheisiä ja tulevat toimeen melkein kaikkien kanssa. Koirasta ei välttämättä ole vahtikoiraksi.
Kultainennoutaja on työkoira ja sitä käytetään laajalti muun muassa opaskoirina sekä tullin huumekoirana. Se on myös monipuolinen metsästyskoira muiden noutajarotujen tavoin. Kultainennoutaja on myös palveluskoirarotu ja soveltuu myös palveluskoiralajeihin, vaikkakin näissä nykyisin harvemmin törmää kultaisiinnoutajiin.
Terveys.
Koira.netin kuolinsyytilaston mukaan yleisin kuolinsyy 1988-2010 välillä eläneistä ja kuolleiksi ilmoitetuista koirista vanhuuden (luonnollinen tai lopetus) jälkeen ovat kasvainsairaudet. Yhteensä tuossa tilastossa oli 429 koiraa. Keskimääräinen elinikä noilla koirilla oli 10 vuotta 3 kuukautta. Kultaisillanoutajilla esiintyy perinnöllisenä lonkkavikaa ja epilepsiaa. Lisäksi niillä on taipumusta sairastua kilpirauhasen vajaatoimintaan.


B12-vitamiini.
B12-vitamiini ("kobalamiini") on tärkeä nopeasti uusiutuvien solujen, kuten veren valko- ja punasolujen muodostuksessa sekä hermosolujen toiminnassa. Molekyylitasolla sitä tarvitaan homokysteiinin metylaatiossa metioniiniksi sekä haaraketjuisten aminohappojen kataboliassa. Puutos aiheuttaa mm. megaloblastista anemiaa, jota kutsutaan myös pernisioosiksi anemiaksi. Puutoksen eräs alkuoire voi olla kihelmöinti ja tunnottomuus ääreishermostossa kuten sormenpäissä. Pidempiaikainen B12-vitamiinin puutos johtaa peruuttamattomiin vaurioihin elimistössä. Kaikki B-vitamiinit ovat entsyymien tarvitsemien koentsyymien esiasteita.
Kobalamiinin kemiallinen rakenne on vitamiineista monimutkaisin. Se on koboltin ja korriinijohdannaisen, kobolttia kelatoivan aineen kompleksi, jossa koboltti on katalyyttinen keskus.
B12-vitamiini esiintyy ravintolisissä yleensä syanokobalamiinin muodossa johtuen yhdisteen pysyvyydestä. Syanidi on peräisin ravintolisän valmistuksessa tehdystä aktiivihiilipuhdistuksesta. Yhdiste metabolisoituu kehossa jättäen jälkeensä pienen määrän syanidia. Syanokobalamiinin kemiallinen kaava on C63H88CoN14O14P, moolimassa 1355,37 g/mol, sulamispiste yli 300 °C ja CAS-numero 68-19-9. Syanokobalamiinille on myös kokonaissynteesi, mutta sen monimutkaisuuden vuoksi sille ei ole kaupallista käyttöä.
Syanokobalamiinia on joissakin valmisteissa myös korvattu metylokobalamiinilla ja adenosyylikobalamiinilla (dibentsoidi)
B12-vitamiini ihmisen ravinnossa.
Ihminen tarvitsee B12-vitamiinia muun muassa foolihapon valmistamiseen.
Valtion ravitsemusneuvottelukunnan suositusten mukaan B12-vitamiinia tulisi saada 2 µg/vrk. Suomalaiset saavat B12-vitamiinia keskimäärin riittävästi: naiset 4,5 µg/vrk ja miehet 6,6 µg/vrk. Suomalaisten tärkeimmät saantilähteet ovat liharuoat, kalaruoat ja maitovalmisteet.
Sekaravinnon syöjä saa B12-vitamiinia eläinperäisestä ravinnosta, kuten lihasta, kananmunasta, maitotuotteista ja kalasta. Puoli litraa maitoa päivässä riittää tyydyttämään aikuisen henkilön B12-vitamiinin tarpeen. Lihasta B12-vitamiini imeytyy heikommin kuin maitotuotteista.
Vastoin yleistä uskomusta idut, tempe ja merilevät eivät sisällä B12-vitamiinia. Poikkeuksena vain nori-merilevä (Porphyra tenera), mutta kuivaus tuhoaa senkin sisältämän B12-vitamiinin. Apteekeista ja luontaistuotekaupoista saa myös vegaaneille sopivaa bakteeriperäistä B12-vitamiinia tablettimuodossa, ja lisäksi elintarvikekaupoista saa kasviperäisiä ruoka-aineksia kuten kasvimaitoja, joihin on lisätty B12-vitamiinia. Myös useimmat energiajuomat sisältävät B12-vitamiinia.
B12-vitamiinin puutostila.
B12-vitamiinin puutoksen syy voi olla imeytymishäiriö, jossa ohutsuolen loppuosa ei kykene ottamaan talteen ravinnossa olevaa B12-vitamiinia. B12-vitamiinin kuljetus soluun on monimutkainen tapahtuma, joka edellyttää vitamiinin sitoutumista transkobalamiiniin. Puutostilan voi korjata ruokavaliomuutoksin, lisäravintein tai imeytymishäiriön tapauksessa pistoksena lihakseen. B12-vitamiini varastoituu maksaan yksilöstä riippuen 2-6 vuodeksi, joten sen päivittäinen saanti ei ole välttämätöntä.
Ohutsuolen loppuosa ei kykene ottamaan talteen ravinnon B12-vitamiinia, jos mahalaukku ei tuota ns. sisäistä tekijää. Se onkin mahalaukun ainoa ihmiselle elintärkeä toiminto. Myös nykyisin melko harvinainen lapamato voi aiheuttaa B12-vitamiinin puutoksen, koska se ottaa tarvitsemansa ravintoaineet ihmisen suolensisällöstä. Ohutsuolen loppuosan limakalvovauriot tai ohutsuolen loppuosan poisto esimerkiksi Crohnin taudissa haittaavat imeytymistä.


Raskasmetalli.
Raskasmetalli on lääketieteellinen yleisnimitys erilaisille ympäristölle ja terveydelle haitallisille metalleille. Lääketieteessä merkityksessä terveydelle haitallisiksi metalleiksi luokitellaan myös jaksollisessa järjestelmässä keveitä metalleja kuten mangaani ja beryllium sekä puolimetalliksi luokiteltava arseeni. Osa raskasmetalleista muuttuu ympäristömyrkyiksi, kun ne joutuvat ihmisen takia elolliseen luontoon. Ne saattavat säilyä pitkään elollisen luonnon kierrossa.
"Käsitteellä ”raskasmetalli” tarkoitetaan kaikkia antimoni-, arseeni-, kadmium-, kromi(VI)-, kupari-, lyijy-, elohopea-, nikkeli-, seleeni-, telluuri-, tallium- ja tinayhdisteitä sekä näitä aineita metallisessa muodossa, jos ne ovat kohdassa 1 tarkoitettuja vaarallisia aineita."
Raskasmetalleilla on yllä olevan määritelmän mukaan haitallisia vaikutuksia sekä ympäristöön että terveyteen. Osa tähän luokkaan kuuluvista metalleista on pieninä pitoisuuksina myös elämälle tärkeitä hivenaineita, joiden haitalliset vaikutukset tulevat esille vasta suuremmilla pitoisuuksilla tai pitkäaikaisessa altistumisessa.
Osalla raskasmetalleista on taipumusta rikastua ravintoketjussa ja esimerkiksi arseeni on luokiteltu syöpäsairauden vaaraa aiheuttaviksi.


Anemia.
Mikroskooppikuva verestä, jossa punasolut näkyvät kalpeina raudanpuuteanemian takia.
Anemia, "vähäverisyys" tai "verenvähyys".() on tila, jossa yksilön veren hapenkuljetuskapasiteetti keuhkoista kudoksiin on vähentynyt. Syynä voi olla punasolujen tai hemoglobiinin vähyys tai niiden rakenteen poikkeavuus.
Raudanpuuteanemia on yleisimpiä puutostiloja. Maailmanlaajuisesti siitä kärsii maailman väestöstä noin kolmasosa, länsimaiden väestöstäkin joka kymmenes. Suomessa yleisin syy anemiaan on runsaasta kuukautisvuodosta johtuva raudan menetys. Myös imeytymishäiriöt, useimmiten keliakia, saattavat aiheuttaa anemiaa. Suolahapon vähentynyt eritys mahalaukussa altistaa anemialle.
Eniten anemiasta kärsivät hedelmällisessä iässä olevat naiset, sylilapset ja vanhukset. Myös raskaus ja pitkään jatkunut imetys sekä kestävyyslajien harrastaminen altistavat anemialle.
Naisilla on yleensä alhaisempi hemoglobiini kuin miehillä. Vuonna 2003 käyttöön otettujen kansallisten viitearvojen mukaan miesten viiteväli on 134-167 ja naisten 117-155. Hemoglobiiniarvo laskee verenluovutuskerrasta noin 10 g/l. Jos hemoglobiiniarvo olisi alhaisempi ennen luovutusta, verenluovutus voisi anemisoida luovuttajan tilapäisesti.
Oireet.
Raudanpuutteen tavallisimpia oireita ovat väsymys, heikotus, huimaus, kalpeus, ihon tai silmävalkuaisten keltaisuus, heikentynyt yleiskunto, hajamielisyys ja keskittymiskyvyn puute, päänsärky, hermostuneisuus, ruokahaluttomuus, hengästyminen ja hengenahdistus, sydänkipu, ihon ja huulten kuivuminen, kynsien halkeilu, hiusten haurastuminen ja hiustenlähtö, nopeutunut pulssi.
Useimmiten anemia kehittyy pikkuhiljaa, oireiden ollessa lähinnä epämääräistä väsymystä ja voimattomuutta. Hemoglobiinin edelleen laskiessa tulee vakavampia lisäoireita kuten sydämen tykytykset, ja rintakivut. Lieväkin anemia saattaa johtaa vanhuksilla yleiskunnon vaaralliseen romahtamiseen.
Hoito.
Ruokavaliossa on oltava tarvittavat vitamiinit ja rautaa, jotta elimistö voisi ylläpitää riittävää hemoglobiiniarvoa. Kuparin, sinkin tai A-vitamiinin puutos voi aiheuttaa anemiaa. Sianmaksa ja veriohukaiset ovat parhaat raudan lähteet. Suomalaiset naiset saavat ravinnostaan suosituksia vähemmän rautaa. Monissa tutkimuksissa ei ole kuitenkaan havaittu minkäänlaista väestötason yhteyttä elimistön rautatason ja ruokavalion sisältämän raudan tai imeytymistä ehkäisevien tai edistävien ruokien käytön välillä. Runsaan kuukautisvuodon sekä verenluovutuksen yhteys raudanpuuteriskiin on sen sijaan kiistaton.
Useimmiten anemian taustalla onkin runsas kuukautisvuoto. Jos vuoto on erittäin runsasta, rautapitoinen ravintokaan ei riitä, vaan tarvitaan säännöllistä rautalääkitystä. Anemiaa hoidetaan rautavalmisteilla, joita saa ostaa mm. apteekista myös ilman reseptiä. Rautalisää on nautittava vähintään neljä viikkoa, ennen kuin tulokset alkavat näkyä.
Vaikean munuaissairauden aiheuttamaa anemiaa voidaan hoitaa erytropoietiini-hormonilla. B12-vitamiinin tai foolihapon puutokset hoidetaan vitamiinihoidoilla. Kun raudanpuutteen syy on korjattu, täydennetään rautavarastot rautalääkityksellä, usein puolikin vuotta kestävällä kuurilla. C-vitamiini parantaa raudan imeytymistä, joten on suositeltavaa syödä myös C-vitamiinia rautakuurin rinnalla.
Verensiirto auttaa vain tilapäisesti eikä vaikuta anemian perussyyhyn, ja sitä voidaan siksi pitää lähinnä ensiapukeinona. Verensiirtoa käytetäänkin hoitona lähinnä verenvuotojen aiheuttamiin anemioihin.


Hemoglobiini.
Hemoglobiini (C2932H4724N828S8Fe4O848) eli verenpuna on rautapitoinen happea sitova proteiini. Se kuljettaa punasolujen mukana pääosin happea, mutta jonkin verran myös hiilidioksidia. Hemoglobiinista käytetään lyhennettä Hb. Sen määrää veressä voidaan tutkia verikokeen avulla, jolloin tulos ilmoitetaan yksikössä g/l. Jos hemoglobiiniarvo on tavallista pienempi, puhutaan anemiasta. Aikuisilla naisilla normaali hemoglobiini on noin 117–155 g/l, miehillä 134–167 g/l. Hemoglobiinin muoto muuttuu, kun se sitoo happimolekyylejä. Tällöin hemoglobiinia nimitetään oksihemoglobiiniksi. Kun happea ei ole sitoutuneena hemoglobiiniin, sitä kutsutaan deoksihemoglobiiniksi. Deoksihemoglobiinin proteiiniosat sitovat hiilidioksidia.
Seuraavassa taulukossa on esitetty eri eläinlajien keskimääräisiä hemoglobiiniarvoja.
Hemoglobiinin rakenne.
Hemoglobiini koostuu kahdesta α-globiini- ja kahdesta β-globiini-alayksiköstä sekä neljästä kuhunkin globiiniin liittyneestä hemiyhdisteestä. Hemi on porfyriinirengas, jonka keskellä on rauta(II) (Fe2+) -ioni. Kukin hemi voi sitoa yhden molekyylin happea reversiibelisti eli yhdessä hemoglobiinimolekyylissä voidaan kuljettaa neljä happimolekyyliä.
Hemiin liittyneiden proteiinien rakenne vaihtelee eläinlajeittain sekä joillakin lajeilla iän mukaan. Ihmisellä, märehtijöillä, sialla ja kanilla on alkiokaudella, sikiökaudella ja aikuisiällä erilaiset hemoglobiinit, joissa hemiin liittyneiden proteiinien rakenne on erilainen. Koirilla ja hevosilla ei ole alkiokautista eikä sikiökautista hemoglobiinimuotoa. Alkiokauden hemoglobiinista käytetään lyhennettä Hb E, sikiökauden hemoglobiinista lyhennettä Hb F ja aikuiskauden hemoglobiinista lyhennettä Hb A. Alkiokauden hemoglobiinia esiintyy vain hyvin varhaisessa sikiövaiheessa. Sikiövaiheen hemoglobiini korvautuu syntymän jälkeen muutamassa viikossa aikuisiän hemoglobiinilla. Sikiövaiheen hemoglobiini sitoo happimolekyylejä mieluummin kuin aikuisiän hemoglobiini, kun taas aikuisiän hemoglobiini luovuttaa happimolekyylinsä mieluummin. Sian aikuisiän ja sikiövaiheen hemoglobiineilla ei ole eroa happiaffiniteettissa.
Ihmisen tutkituin hemoglobiinimolekyyli on hemoglobiini A.
Hemoglobiinin muodostus ja hajoaminen.
Hemoglobiini muodostuu punasolujen muodostusvaiheessa luuytimessä, ei enää verenkierrossa kypsissä punasoluissa. Punasolujen hajoamisessa vapautuva hemoglobiinikin hajoaa ja sen hajoamistuotteena syntyvät aminohapot ja rauta-ioni hyödynnetään mm. uuden hemoglobiinin tuotannossa. Protoporfyriiniosa muutetaan bilirubiiniksi, joka kulkee verenkierrossa albumiiniin sitoutuneena maksaan. Maksa konjugoi bilirubiinin glukuronihappoon ja syntyvä yhdiste eritetään elimistöstä joko virtsan tai ulosteen mukana. Hajoaminen tapahtuu pääasiassa pernassa.


Mannerheim (suku).
Mannerheim-suku (alkuaan "Marhein") on ruotsalais-suomalainen aatelissuku, joka on alun perin kotoisin Saksasta. Aiemmin suvun luultiin olevan peräisin Alankomaista. Suvun tunnetuin jäsen on Suomen marsalkka ja presidentti Carl Gustaf Emil Mannerheim.
Historia.
Suvun historia liittyy sekä Ruotsin että Suomen historiaan. Oletetaan, että ensimmäinen ruotsalainen Mannerheim olisi Saksasta tulleita hansakauppiaita, ja muuttanut Ruotsiin 1600-luvun alkupuolella. Kantaisä oli Henrik Marhein. Hänen tiedetään toimineen Gävlessä kauppiaana 1645. Hän kuoli Tukholmassa 1667.
Hänen poikansa Augustin Marhein saavutti aseman valtion tilojen hoitajana. Hänet aateloitiin ansioistaan vuonna 1693. Suku merkittiin Ruotsin ritarihuoneen aateliskalenteriin nimellä "Mannerheim".
Augustin Mannerheimillä ja hänen vaimollaan Anna Elisabeth Oldermanilla oli neljä poikaa, jotka kaikki lähtivät sotilasuralle. Merkittävimmät olivat Gustaf Henrik ja Johan Augustin Mannerheim, joista tuli vapaaherroja 1768. Yksi tyttäristä puolestaan avioitui eversti Scheffer-Ehrensvärdin kanssa, ja on näin Suomenlinnan rakennuttajan Augustin Ehrensvärdin äiti.
Johan Augustin Mannerheimin poikia puolestaan olivat Lars Augustin, Gustaf Johan ja Carl Erik Mannerheim. Näistä vapaaherra (myöh. kreivi) Carl Erik Mannerheim oli ensimmäinen suvun jäsen, joka muutti Suomeen. Se tapahtui 1700-luvun lopulla.
Hän osti Askaisista keskiajalta peräisin olleen Louhisaaren kartanon vuonna 1795 ja avioitui Turun ja Porin läänin maaherran Ernst Gustav von Willebrandin tyttären Vendla Sofia von Willebrandin kanssa vuonna 1796.
Ensimmäinen Suomessa syntynyt Mannerheim oli kreivi Carl Gustaf Mannerheim, joka syntyi Louhisaaressa vuonna 1797. Hänestä tuli Vaasan (1832–1833) ja Viipurin kuvernööri (1834–1839), ja myöhemmin Viipurin hovioikeuden ensimmäinen presidentti (1839–1854). Hänen puolisonsa oli Eva Vilhelmina von Schantz. Kreivi Mannerheim oli nykyisen käsityksen mukaan Suomen suuriruhtinaskunnan poliittisesti merkittävimpiä miehiä.
Tästä avioliitosta syntyi Carl Robert Mannerheim, sotamarsalkka Mannerheimin isä. Hän avioitui Hedvig Charlotta Helene von Julinin kanssa vuonna 1862. He saivat seitsemän lasta. Sisaruksista vanhin oli vuonna 1863 syntynyt Eva Charlotta Sophie. Carl Robert Mannerheimilla oli suuria taloudellisia vaikeuksia niin että hänen lapsensa joutuivat tekemisiin taloudellisten tosiasioiden kanssa jo varhain.


Planeettatutkimus.
Planeettatutkimus eli planetologia () tutkii oman aurinkokuntamme planeettoja ja niiden kuita ja tulevaisuudessa myös eksoplaneettoja. Toistaiseksi eksoplaneettojen etsintä on tähtien tutkijoiden ja heidän mittausvälineidensä varassa, koska eksoplaneettoja ei ole suoraan havaittu.
Tieteenalan suuriin kysymyksiin kuuluvat muun muassa planeettojen elinkaari (syntymä, kehitys ja kuolema), niiden yleisyys maailmankaikkeudessamme sekä astrobiologiaan keskeinen aihe: elämän synty ja kehittyminen planeetoilla.
Planeettatutkimus sai huomattavasti apua, kun avaruusluotain tuli avaruustutkimuksen välineeksi. Artikkelissa avaruusluotaimista on luettelo planeettaluotaimista, joilla on voitu tehdä tarkempia kartoituksia planeetoista ja niiden kaasukehistä. Laskeutujat ovat mitanneet muun muassa Marsin ja Venuksen kaasukehien ominaisuuksia.


Unkarin kansannousu.
Unkarin kansannousu oli liike, joka vaati vuonna 1956, kolmisen vuotta Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalinin kuoleman jälkeen, reformia Unkarin kommunistihallintoon, maan täydellistä kansallista itsenäisyyttä, ja lopulta vapaita vaaleja. Tapahtuma oli ehkä eniten neuvostosatelliittien valtiojärjestelmää uhannut asia ja liikehdintä päättyikin neuvostoarmeijan väliintuloon ja kansannousun kukistamiseen. Tilanne alkoi kehittyä, kun reformistista linjaa edustanut johtaja Imre Nagy erotettiin Unkarin kommunistisesta puolueesta. Hänen ajamansa uudistukset olivat rohkaisseet unkarilaisia työläisiä, opiskelijoita ja älymystöä vaatimaan vapaita vaaleja ja neuvostojoukkojen vetämistä Unkarista.
Tapahtumien kulku.
Kansannousu huipentui 23. lokakuuta 1956, jolloin 50 000 opiskelijaa ja työläistä marssi parlamenttitalolle vaatien uudistuksia. Iltaan kello 18 mennessä mielenosoittajien määrä oli kasvanut 200 000–300 000:een. Noin kello 20 Unkarin kommunistisen puolueen pääsihteeri Ernő Gerő piti puheen radiossa tuomiten esitetyt vaatimukset ja mielenosoituksen. Radiopuheesta tuohtuneet mielenosoittajat kokoontuivat noin kello 21 Radio Budapestin eteen, jossa Unkarin salainen poliisi (ÁVH) käytti kyynelkaasua ja avasi tulen kohti mielenosoittajia tappaen monia. Pian tämän jälkeen mielenosoittajat täyttivät Budapestin kadut, repivät punatähtiä talojen kyljistä, riehuivat ja kaatoivat Budapestin "Sankarten aukiolla" (Hősök tere) sijainneen Stalinin patsaan. Salainen poliisi ja neuvostojoukot ottivat yhteen kapinallisten kanssa. Gerő yritti saada tilannetta haltuun nimittämällä ennenkin pääministerinä toimineen Nagy'in uudelleen pääministeriksi ja pyytämällä neuvostojoukkojen interventiota. Kreml vastasi pakottamalla Gerőn eroamaan ja nimittämään maan johtoon János Kádárin.
Kapinalliset vaativat vapaata maanomistusta, tehtaiden itsehallintoa ja ammattiliittojen riippumattomuutta sekä sanan- ja uskonnonvapautta. Vaadittiin myös lisää kulutustavaroita markkinoille. Kansannousun organisaatiossa tehtaissa syntyneillä työläisneuvostoilla oli tärkeä rooli.
Koska Imre Nagy oli julistanut 25. lokakuuta Unkarin eroavan Varsovan liitosta, Neuvostoliitto päätti lopulta ryhtyä sotilaalliseen interventioon säilyttääkseen Unkarin valtapiirissään. Kreml pelkäsi että Unkarin eroaminen sen komennosta saattaisi johtaa vastaavaan kehitykseen muuallakin Itä-Euroopassa.
Monet kansannousuun osallistuneet laskivat sen varaan, että länsivallat tulisivat tukemaan Neuvostoliiton vaikutuspiiristä irti pyristeleviä unkarilaisia, varsinkin koska Yhdysvaltain organisoima radiopropaganda oli keskittänyt voimavarojaan erityisesti Unkariin. Länsi ei kuitenkaan halunnut ottaa riskiä, koska pelkäsi avointa yhteenottoa Neuvostoliiton kanssa, ja unkarilaiset jäivät yksin.
Interventio tapahtui kahdessa vaiheessa. Ensimmäinen vaihe alkoi 23. lokakuuta ja päättyi 3. marraskuuta. Kapinan väkivaltaiseen tukahduttamiseen tähtäävä toinen operaatio Pyörremyrsky käynnistyi 4. marraskuuta, jolloin yli 100 000 puna-armeijan sotilasta panssarivaunuineen marssi Budapestiin. Nagy vetosi YK:hon, mutta se oli jo liian myöhäistä. Seuranneissa taisteluissa sai surmansa arviolta 3 000 unkarilaista ja 669 neuvostoliittolaista. Viimeisetkin vastarintapesäkkeet nujerrettiin 14. marraskuuta. Aseellisia yhteenottoja sattui mielenosoitusten yhteydessä kuitenkin vielä joulukuussakin.
Kansannousun päätös.
Kansannousun aikana käytetty lippu, josta kommunistisen puolueen valtaa edustava vaakuna on poistettu
Vastarinta jatkui vielä taistelujen päätyttyä muun muassa tehdasneuvostojen organisoimana yleislakkona. Kansannousun jälkeen noin 200 000 unkarilaista pakeni maasta. Kymmeniätuhansia suljettiin leireihin. Oikeustoimiin ryhdyttiin 35 000 syytettyä vastaan, joista 25 000–26 000 sai vankeustuomion ja 229 tuomittiin kuolemaan.
Kapinahallituksen pääministerinä toiminut Imre Nagy joutui Budapestin kansantuomioistuimen eteen. Oikeudenkäynti aloitettiin 9. kesäkuuta 1958 ja tuomiot luettiin 15. kesäkuuta 1958. Oikeutta käytiin suljettujen ovien takana ja oli viimeisiä suuria poliittisia oikeudenkäyntejä. Imre Nagyn ohella kuolemantuomion saivat kenraali Pál Maléter, sekä toimittaja Miklós Gimes. Kaikki kolme teloitettiin seuraavana päivänä.
Unkarin kansannousu ei kuitenkaan ollut aivan turha. Neuvostoliitto salli Unkarin kansalliset tunnukset muun muassa armeijassa, ja kansannousun jälkeen Unkarin lipusta poistettiin Neuvostoliittoon sidotun kommunistisen puolueen vierasta valtaa edustanut vaakuna. Unkarilaiset mielenosoittajathan poistivat vaakunan lipun keskeltä kansannousun aikana ("reikälippu"). Unkarin kansallista hallintoa kehitettiin kaikin puolin vuoden 1956 jälkeen. Myös yhtiöitä "unkarilaistettiin" ja esimerkiksi unkarilais-neuvostoliittolainen lentoyhtiö Maszovlet muuttui Maléviksi. Unkarin kansannousu antoi myös mallia muille Itä-Euroopan maille ja sai länsimaiden huomion kiinnittymään Neuvostoliiton alistamiin valtioihin. Kansannousu pakotti Neuvostoliiton myöntymään Unkarissa taloudellisiin, kansallisiin ja sosiaalisiin uudistuksiin. Kukistumisestaan huolimatta Unkarin kansannousu sai Neuvostoliiton miettimään Itä-Euroopan tilannetta. Kansannousu oli ennakkotapaus Prahan keväälle ja Tšekkoslovakian miehitykselle vuonna 1968.
Vuoteen 1989 loka-marraskuun 1956 tapahtumia kutsuttiin Unkarissa nimellä vastavallankumous ja "népfelkelés" merkityksessä kansannousu otettiin yleisesti käyttöön vasta maan aloitettua irtautumisensa Neuvostoliiton etupiiristä sekä poliittisen ja taloudellisen lähenemisen länteen.
Aiheesta muualla.
Kansannousu 1956


A-10 Thunderbolt II.
Fairchild-Republic A-10 Thunderbolt II (Warthog) on vuonna 1972 ensilentonsa lentänyt Yhdysvaltain ilmavoimien maataistelukone. A-10 Thunderbolt II on ensimmäinen Yhdysvaltain ilmavoimien lentokone, joka on suunniteltu erityisesti tukemaan yhdysvaltalaisia maajoukkoja sekä hyökkäämään vihollisen maakohteiden kimppuun.
Yleistietoa.
A-10 Thunderbolt II on yksipaikkainen ja kaksimoottorinen suihkukone. Koska se on tarkoitettu iskemään vihollisen maakohteisiin, A-10 Thunderbolt II on suunniteltu toimimaan ketterästi hitaassa vauhdissa ja matalalla lentokorkeudella, minkä ansiosta kone pystyy tarkkaan tulitoimintaan myös pienikokoisiin viholliskohteisiin. Vaikka koneessa on kaksi General Electric TF34-GE-100 -mallin suihkuturbiinia, sen matkalentonopeus on vain noin 550 km/h ja koneen huippunopeus on ainoastaan 706 km/h. Hitautensa takia koneella on suurempi toimintasäde ja pitempi oleskeluaika kuin aikaisemmilla maataistelukoneilla.
A-10 Thunderbolt II:n lyhyt nousu- ja laskeutumiskiito mahdollistaa taistelutoiminnan rintamalinjan lähialueilla, ja yksinkertaisen rakenteensa takia sitä voidaan huoltaa myös varustepulasta kärsivissä lentotukikohdissa. Epätavallisesta ulkomuodostaan huolimatta vaurioitunut A-10 Thunderbolt II on erittäin helppo korjata, koska monet sen välttämättömistä osista, mukaan lukien moottorit ja polttoainesäiliöt, on suunniteltu täysin identtisiksi. Samankaltaisten osien tarkoituksena on avustaa Yhdysvaltain ilmavoimien mekaanikkoja korjaustöissä, koska koneen varaosia on helposti saatavissa.
A-10 Thunderbolt II:n vankasti suojattu ohjaamo on rakennettu 17 millin paksuisen titaaniammeen sisäpuolelle. Ohjaamon päälle on asennettu luodinkestävästä panssarilasista valmistettu kuplamainen kuomu, joka takaa lentäjälle hyvän näkymän joka puolelle. Ohjaamon varustukseen kuuluvat yhteydenpitojärjestelmät, tähtäystietokone, pimeänäkölaitteisto, GPS-paikannin ja TACAN-navigointijärjestelmä.
A-10 Thunderbolt II on nimitetty toisen maailmansodan aikaisen Yhdysvaltain ilmavoimien potkurikoneen P-47 Thunderboltin mukaan. Kone on kuitenkin tunnettu paremmin liikanimellä "Warthog" eli "Pahkasika". Liikanimen alkuperästä on liikkeellä useita huhuja, mutta erään teorian mukaan nimi johtuisi lentokoneen konetykistä, jonka ääni on erittäin matala ja muistuttaa sian röhkimistä. Toisen väittämän mukaan liikanimen takana olisi koneen kömpelö ja epätavallinen ulkomuoto.
Asejärjestelmät.
A-10 Thundebolt II:n ensisijainen ase on seitsenputkinen 30 millin General Electric GAU-8 Avenger, joka kuuluu suurikokoisimpiin ja tehokkaimpiin Yhdysvaltain asevoimien käytössä oleviin konetykkeihin. Se on gatling-tyyppinen ase, jonka tulinopeus on jopa 3 900 laukausta minuutissa, tosin ylikuumenemisen välttämiseksi aseella ammutaan enintään kahden sekunnin mittaisia purskeita. GAU-8 Avenger ei ole asennettuna kiinni A-10:n runkoon, vaan koko lentokone on itse asiassa rakennettu konetykin ympärille.
GAU-8 Avengerissa käytetään kahta erilaista kovaa ampumatarviketta, jotka ovat PGU-13/B -mallinen sirpalesytytyskranaatti sekä PGU-14/B -panssariammus, jonka läpäisevä vaarna on valmistettu köyhdytetystä uraanista, joka on tällä hetkellä tehokkain kineettiseen energiaan läpäisykykynsä perustavien ammusten valmistusmateriaali. Tavallisesti tykin ammussäiliöön ladataan ampumatarvikkeita siten, että jokaista sirpalekranaattia kohden on neljä panssariammusta.
GAU-8 Avenger on osoittautunut erittäin tehokkaaksi panssarintorjunta-aseeksi, joka kykenee läpäisemään useimpien nykyaikaisten taistelupanssarivaunujen panssaroinnin noin kymmenellä osumalla. Konetykki on tulivoimaisuutensa ohella myös erittäin tarkka ase, sillä Yhdysvaltain ilmavoimien mukaan jopa 80 prosenttia laukaistuista ammuksista osuu kohteeseensa. Persianlahden sodassa tehtyjen havaintojen perusteella GAU-8 Avenger kykenee iskemään viholliskohteisiin jopa 6,5 kilometrin etäisyydeltä.
Yhdysvaltain ilmavoimissa liikkuneen urbaanin legendan mukaan A-10 Thunderbolt II pysähtyisi ja lähtisi liikkumaan takaperin, mikäli sen konetykki voisi kantaa tarpeeksi ammuksia ja ampumaan yhtämittaista tulitusta. Todellisuudessa väite ei pidä paikkaansa. Konetykin rekyyli "ainoastaan" puolittaa lentokoneen vauhdin.
GAU-8 Avengerin ohella A-10 Thunderbolt II:n aseistukseen kuuluu myös 7 200 kilogramman verran muuta aseistusta, kuten erilaisia ohjuksia ja pommeja sekä aktiivisia tai passiivisia sensori- ja maalinosoituslaitteita.
Panssarointi.
a> saamistaan vaurioista huolimatta onnistui laskeutumaan kiitotielle.
A-10 Thunderbolt II on tullut tunnetuksi erittäin kestävänä lentokoneena. Koneen apu-, ase- ja omasuojajärjestelmät mahdollistavat säilymisen toimintakuntoisena vaativissa taisteluolosuhteissa. A-10 Thundebolt II:n moottorit on suojattu sisäpuolelta päin tulenkestävällä vaahdolla, ja lämpöhakeutuvilta ohjuksilta suojatumiseksi moottorit on myös suunniteltu viilentämään jättämänsä lämpöjälki. Yhdysvaltain ilmavoimien mukaan A-10 pysyy lentokykyisenä, vaikka se menettäisi toisen moottorinsa, puolet peräsimistään, kaksi kolmasosaa siivestä ja palasia rungosta. Koneen raskas panssarointi on kuitenkin erittäin painava, ja itse asiassa jopa kuusi prosenttia koneen tyhjäpainosta on panssarointia.
Yksi tunnetuimmista konetyypin kestävyyden osoittaneista tapauksista tapahtui Irakin sodan aikana 7. huhtikuuta 2003, jolloin Yhdysvaltain ilmavoimien kapteeni Kim Campbell oli lennolla A-10 Thunderbolt II:n lentäjänä Irakin pääkaupungin Bagdadin yläpuolella. Lennon aikana Campbellin kone joutui irakilaisten ilmatorjunnan kohteeksi, mutta toisen moottorin menettämisestä ja ohjausjärjestelmän saamista raskaista vaurioista huolimatta Campbell selviytyi hengissä ja onnistui laskeutumaan koneellaan takaisin kiitotielle. Ilmavoimien kenraali Richard Myers kommentoi tapausta eräässä puhessaan, jossa hän totesi Campbellin olleen yksi harvoista A-10 Thunderbolt II:lla manuaalisesti laskeutuneista lentäjistä.
Suunnittelu.
Neljä A-10 Thunderbolt II -konetta muodostelmassa harjoituslennolla.
Vuonna 1967 Yhdysvaltain ilmavoimat lähetti 21 yhdysvaltalaiselle ilmailualan yritykselle pyynnön osallistua suunnittelukilpailuun, jonka tarkoituksena oli kehittää ilmavoimien käyttöön uudenlainen rynnäkkökone, joka olisi suunniteltu torjumaan mahdollinen neuvostoarmeijan panssarivaunujen hyökkäys Länsi-Eurooppaan. Tarkoituksena oli myös kehittää ensimmäinen Yhdysvaltain ilmavoimien maataistelukone tukemaan maan pinnalla etenevää jalkaväkeä ja iskemään vihollislinjojen takana sijaitseviin maakohteisiin.
Suunnittelukilpailuun osallistui kuusi yhtiötä, joiden esittelemistä prototyypeistä parhaimmaksi valittiin Fairchild Aircraftin kokeellinen YA-10A. Prototyypin ensilento tapahtui 10. maaliskuuta 1972, ja vuonna 1973 Yhdysvaltain ilmavoimat teki päätöksen YA-10A:n massatuotannon aloittamisesta. A-10 Thunderbolt II:n tuotanto käynnistettiin vuonna 1975, ja vuoden 1976 aikana ensimmäiset valmistuneet koneet siirrettiin lentäjien koulutusta varten Davis-Monthanin lentotukikohtaan Arizonan osavaltiossa.
A-10 Thunderbolt II ei ollut alun perin erityisen suosittu kone Yhdysvaltain ilmavoimissa. Monien lentäjien mielestä konetyyppi oli lento-ominaisuuksiltaan kömpelö ja hidas, minkä takia koneen ohjaaminen oli kokemattoman lentäjän käsissä hankalaa. Konetyypin epäsuosion takia Fairchild Aircraft lopetti A-10 Thunderbolt II:n toimitukset Yhdysvaltain ilmavoimille jo vuonna 1984, jolloin ilmavoimilla oli yhteensä 715 konetta. Persianlahden sodan päättymisen jälkeen konetyyppi alkoi kuitenkin saavuttaa turvallisuutensa ja helpon huollettavuutensa takia arvostusta ilmavoimissa.
Taistelukäytössä.
a> osallistunut A-10 Thunderbolt II lähtee taistelulennolle Bagramin lentotukikohdasta.
A-10 Thunderbolt II osallistui ensimmäisen kerran sotatoimintaan vuoden 1991 Persianlahden sodassa, jonka aikana ne suorittvat yhteensä 8 077 taistelulentoa. Yhdysvaltain ilmavoimien tekemän arvion mukaan sotaan osallistuneet A-10 Thunderbolt II:t tuhosivat yhteensä yli 1 000 irakilaisten panssarivaunua ja 2 000 muuta ajoneuvoa. Sodan aikana irakilaisten ilmatorjunta onnistui pudottamaan alas seitsemän konetta. Koneiden laukaisemat ammukset levittivät köyhdytettyä uraania Irakin ympäristöön, mutta tutkimusten mukaan tästä ei ole ole muodostunut ihmisten terveydelle tai ympäristölle merkittävää riskiä. On arvioitu, että A-10 Thunderbolt II:t laukaisivat sodassa jopa 90 prosenttia yhdysvaltalaisten AGM-65 Maverick -ohjuksista.
Persianlahden sodan jälkeen Yhdysvaltain ilmavoimien A-10 Thunderbolt II:t osallistuivat seuraavan kerran sotatoimintaan 1999 Kosovon sodassa, jossa niiden käyttö oli kuitenkin vähäistä sen jälkeen, kun jugoslavialaiset onnistuivat ampumaan alas yhden F-117A Nighthawk -rynnäkkökoneen. Myöhemmin konetyyppi on ollut käytössä 2001 sodassa Afganistanissa, 2002 operaatio Anacondassa sekä 2003 Irakin sodassa, jossa yksi A-10 Thunderbolt II ammuttiin alas Bagdadin kansainvälisen lentoaseman lähistöllä.
Vaikka A-10 Thunderbolt II on osoittautunut luotettavaksi lentokoneeksi, Yhdysvaltain ilmavoimien laatiman suunnitelman mukaan konetyyppi poistuu käytössä vuonna 2028 tai sen jälkeen. Suunnitelman mukaan käytöstä poistuneet koneet korvataan ilmavoimien uudemmalla ja ominaisuuksiltaan monipuolisemmalla F-35 Lightning II:lla.


Kissaeläimet.
Kissaeläimet ("Felidae") on petoeläinten lahkoon kuuluva heimo, joka jakaantuu kahteen alaheimoon: ”pieniin” kissoihin ja ”isoihin” kissoihin.


Namibia.
Namibian tasavalta eli Namibia on noin kahden miljoonan asukkaan valtio Lounais-Afrikassa, Atlantin rannalla. Namibian naapurimaita ovat Angola ja Sambia pohjoisessa, Botswana idässä ja etelässä Etelä-Afrikan tasavalta, jonka alaisuudesta Namibia itsenäistyi vuonna 1990. Namibian on sanottu olleen viimeinen siirtomaa joka itsenäistyi. Etelä-Afrikan vallan aikaisesta sissijärjestö SWAPOsta on kehittynyt maan nykyinen hallitseva puolue. Kuivassa ja kuumassa Namibiassa on useita luonnonpuistoja, jotka houkuttavat matkailijoita. Maan vientituloista puolet saadaan kaivostoiminnasta: timantteja, kultaa, sinkkiä, lyijyä ja uraania.
Maantiede.
Namibian naapurimaita ovat Angola ja Sambia pohjoisessa, Botswana idässä ja etelässä Etelä-Afrikan tasavalta. Maan pinta-ala on 824 292 km2
Namibian pinnanmuodostumista keskeinen on pohjois-eteläsuuntainen, 1 000–2 000 metriä korkea keskusylänkö, jonka rannikonpuoleisella kaistaleella avautuu maailman vanhimpiin kuuluva Namibin autiomaa, itäpuolella Kalaharin autiomaa. Namibialle kuuluva pitkän ja kapean kielekkeen muotoinen Caprivin alue on perua siirtomaa-ajalta, jolloin saksalaiset uskoivat Sambesin olevan purjehduskelpoinen mereltä sisämaahan asti. Namibian korkein vuori Brandberg kohoaa 2 606 metrin korkeuteen.
Namibian ilmasto vaihtelee aavikkoilmastosta subtrooppiseen ja on suurimmaksi osaksi hyvin kuivaa ja kuumaa. Keskusylängöllä sadetta saadaan vähän ja epäsäännöllisesti, joten siellä kasvillisuus koostuu pääasiassa hyvin kuivuutta kestävistä, pensassavannille tyypillisistä kasvilajeista. Pohjoisessa Ambomaalla sadetta saadaan enemmän, joten siellä tavataan myös makalani-palmumetsikköjä.
Rannikon ilmastoa viilentää sen tuntumassa virtaava Benguelan merivirta.
Twyfelfonteinin kalliopiirrosalue on Unescon maailmanperintöluettelossa.
Varhaiset vaiheet.
Namibian alkuperäisasukkaat kuuluvat keräilyllä ja metsästyksellä elävään, myös busmannien nimellä tunnettuun san-kansaan, joka yhdessä Khoi-paimentolaisten kanssa muodostaa etnisen Khoisan-kieliryhmän maan keski- ja eteläosassa. Maan nykyinen pääväestö koostuu lähinnä pohjoisesta tulleista, bantukieliä puhuvista hereroista, ovamboista ja kavangoista.
Arvellaan, että nykyisen Namibian alueella on ollut asutusta jo noin 20 000 vuotta sitten. Sanien lisäksi alkuperäisasukkaina pidetään namoja. Namat saapuivat etelästä paetakseen sortoa Hyväntoivonniemellä. Namojen perinteistä asuinaluetta on nykyisen Winhoekin pohjoispuoli. Keskiafrikkalaiset damarat asettuivat myös nykyisen Namibian alueelle. Kansanvaellus toi bantut Namibiaan noin 400 vuotta sitten. Maan keskiosa on perinteistä hereroiden aluetta, Namibian pohjoisosissa sijaitsevat owambojen asuttama Ambomaa (englanniksi ja saksaksi "Ovamboland") ja Kavangon alue.
Eurooppalaisten aika.
Eurooppalaiset kiinnostuivat laajemmin Namibian alueesta vasta vuosisatoja sen jälkeen, kun ensimmäiset eurooppalaiset olivat saapuneet alueelle. Ensimmäinen eurooppalainen Namibian alueella oli portugalilainen Diogo Cão, joka saapui Namibian rannikolle, nykyiseen Cape Crossiin vuonna 1486. Samoihin aikoihin Bartolomeu Dias pystytti ristin nykyiseen Lüderitziin. Rannikon kuiva autiomaa ei houkutellut eurooppalaisia. Vasta 1700-luvulla Kapmaasta tehtiin vähitellen tutkimusmatkoja Namibiaan. Tämän jälkeen lähetyssaarnaajia ja kauppiaita alkoi saapua alueelle. Lüderitzista, joka silloin oli Angra Pequena, tuli suosittu satama kun laivat matkasivat Hyväntoivonniemeltä Eurooppaan.
Berliinissä vuonna 1884 pidetyssä Euroopan mahtimaiden konferenssissa nykyisen Namibian alue annettiin Saksan hallintaan, jonka seurauksena saksalaiset ottivat vähitellen koko maan haltuunsa, lukuun ottamatta Britannialle kuuluvaa Walvis Bayn aluetta rannikolla. Alueen rajat määriteltiin lopullisesti vuonna 1890. Namibiasta tuli virallisesti Saksan siirtomaa. Siirtomaa sai näin nimekseen Saksan Lounais-Afrikka ().
Hererot ja namat kapinoivat saksalaisten valtauksia vastaan 1904–1907. Tämä johti siihen, että noin 80 prosenttia hereroista ja puolet namoista sai surmansa.
Lüderitzin timanttilöydösten (1908) seurauksena Saksa vahvisti otettaan Namibiasta. Vuoteen 1913 mennessä Namibiaan oli valittu täysin "valkoinen" ("whites-only") parlamentti. Saksan tiukka ote ei pitänyt kauan, sillä vuonna 1915 Etelä-Afrikka (Englannin puolesta) hyökkäsi maahan, mikä päätti Saksan siirtomaavallan. Ensimmäisen maailmansodan aikana Etelä-Afrikka piti Namibiaa hallussaan Kansainliiton mandaatilla. Versailles’n rauhassa vuonna 1919 Saksa luopui kaikista siirtomaaoikeuksistaan.
Englanti hallitsi Namibiaa toiseen maailmansotaan saakka, jolloin Etelä-Afrikka otti maan täysin hallintaansa Englannin vaatimuksesta. Namibiasta tuli näin käytännössä Etelä-Afrikan unionin viides maakunta. Kun Kansainliitto lakkautettiin toisen maailmansodan jälkeen, mandaattialueet siirrettiin YK:n huoltohallintoalueiksi 1966. Etelä-Afrikan tasavalta kuitenkin torjui tämän ja jatkoi läsnäoloaan alueella.
Itsenäistyminen.
Vastarintaa alkoi kehittyä 1940-luvulta lähtien. "South African Labour Association" välitti YK:lle tietoa maan sisäisistä erimielisyyksistä. Vuonna 1952 perustettu Owamboland's People's Organization, myöhemmin "Lounais-Afrikan kansanjärjestö" (SWAPO) -nimellä kulkeva marxilainen sissiryhmä käynnisti alueella itsenäisyyssodan 1966. Tämän seurauksena EAT lisäsi miehitysjoukkoja ja sääti tiukat terrorismin vastaiset lait tuomiten niillä SWAPOlaisia ankarasti. Jopa 40 000 namibialaista pakeni tuolloin naapurimaihin. Maan nimi muutettiin virallisesti Namibiaksi vuonna 1968. YK julisti EAT:n edelleen jatkuneen läsnäolon Namibiassa laittomaksi vuonna 1971 ja vuonna 1972 YK:n yleiskokous tunnusti SWAPOn ainoaksi autenttiseksi edustajaksi Namibian kansalle.
Etelä-Afrikka suostui lopettamaan hallintonsa alueella alueellisen rauhansuunnitelman mukaisesti. Maassa järjestettiin perustuslakia säätävän kokouksen vaalit vuonna 1989. Itsenäistymistä ajavan YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman 435 toteuttamista valvoivat Martti Ahtisaari YK:n pääsihteerin erityisedustajana sekä YK:n rauhanturvaajat. Itsenäisyyden Namibia sai 21. maaliskuuta 1990, ja Walvis Bayn alue luovutettiin Namibialle vuonna 1994.
SWAPO sai ensimmäisissä vaaleissa vuonna 1989 eniten paikkoja. SWAPOn johtajasta Sam Nujomasta tuli Namibian ensimmäinen presidentti ja SWAPOn johtama hallitus vannoi virkavalansa itsenäistymispäivänä. Nujoma vetäytyi kolmen kauden jälkeen. Vuonna 2004 valittiin hänen kannattamansa ehdokas Hifikepunye Pohamba ja vuonna 2009 Pohama valittiin toiselle kaudelle.
Politiikka.
New State House -hallintorakennus, joka on myös presidentin virka-asunto.
Namibia on monipuoluedemokratia. Puolueeksi järjestäytynyt SWAPO on saanut vaaleissa hallitsevan aseman. Presidentti ja parlamentin 72-jäseninen kansalliskokous valitaan viiden vuoden välein suoralla kansanvaalilla. Sama presidentti voidaan valita toiselle kaudelle. Parlamentin toisella kamarilla, alueita edustavalla kansallisneuvostolla on lähinnä neuvoa-antava rooli.
Vuoden 2009 parlamenttivaaleissa SWAPO sai yli 74 % äänistä ja 54 paikkaa kansalliskokoukseen. Tärkeimmät oppositiopuolueet ovat vuonna 2007 perustettu Rally for Democracy and Progress RDP, joka sai vuonna 2009 11,3 % äänistä ja 8 paikkaa, konservatiivinen Demokraattinen Turnhall-allianssi (DTA), vuonna 2004 9,5 % ja 7 paikkaa, mutta vuonna 2009 vain kaksi paikkaa sekä sosiaalidemokraattinen Demokraattien kongressi (CoD), joka sai vuonna 2004 9,9 % ja 7 paikkaa, vuonna 2009 vain yhden paikan.
Talous.
Kaivostoiminta on tärkeässä roolissa Namibian taloudessa. Maa tuottaa muun muassa timantteja, kultaa, sinkkiä, lyijyä ja uraania. Kaivosteollisuus tuottaa 8 % bruttokansantuotteesta mutta lähes puolet vientituloista. Vuonna 2010 Namibia oli maailman neljänneksi suurin uraanin tuottaja, ja sen arvioitiin voivan kasvaa lähivuosina suurimmaksi ja tuottamaan kolmanneksen maailman uraanista. Rössingin uraanikaivos on lajissaan maailman kolmanneksi suurin.
Noin puolet namibialaisista työskentelee maataloudessa, mutta sen osuus bruttokansantuotteesta on suhteellisen pieni, alle kymmenen prosenttia. Kotitarveviljely elättää 35-40 % namibialaisista. Myös kalastus on tärkeä elinkeino, ja ulkomaanvaluutan tuojana se on toisella sijalla kaivostoiminnan jälkeen. Viljelylaitoksissa kasvatetaan tilapioita, "Clarias"-suvun monneja, krokotiilejä, ostereita, simpukoita ja merilevää.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat timantit, kupari, uraani, kulta, maakaasu, lyijy, tina, sinkki, suola, vanadiini ja kala. Merkittävimmät vientituotteet ovat timantit, kupari ja uraanioksidi.
Matkailu on yksi Namibian merkittävimmistä elinkeinoista. Se houkuttelee vuosittain liki miljoona matkailijaa. Ulkomaalaisista noin kolmannes saapuu Etelä-Afrikasta. Myös saksalaisia vierailee maassa runsaasti. Isosta-Britanniasta, Italiasta ja Ranskasta tehdään myös turistimatkoja Namibiaan. Luontomatkailu on Namibiassa erittäin suosittua maan värikkään luonnon ja eläimistön ansiosta.
Namibian talous on kehittynyt vauhdilla ja köyhyys on vähentynyt huomattavasti. Vuonna 2008 köyhiä perheitä on 28 % ja erittäin köyhiä 4 %. Tästä huolimatta tuloerot ovat valtavia, maailman suurimpien joukossa. Vuonna 2004 puolet tuloista meni rikkaimmalle kymmenelle prosentille kotitalouksista, köyhimmille kymmenelle prosentille jäi vain prosentti tuloista. Suurin osa köyhistä asuu maaseudulla, jossa 38 prosenttia kotitalouksista on köyhiä. Kaupungeissa köyhien osuus on 12 prosenttia.
Liikenne.
Namibiassa on 129 lentopaikkaa, joista kolmella on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Rautatietä on 2626 km ja päällystettyä maantietä 5477 km. Satamia ovat Luderitz ja Walvis Bay. Junayhteydet ovat kattavia, mutta junat liikkuvat hitaasti, rahti ja matkustajat kulkevat samoissa junissa jotka pysähtyvät joka asemalla. Maanteillä kulkee linja-autoja ja minibusseja.
Väestö.
Heinäkuussa 2011 Namibiassa oli 2 147 585 asukasta. Väestöstä 87,5 % on mustia afrikkalaisia, 6 % valkoisia ja 6,5 % värillisiä.
Mustista suurin osa kuuluu ovamboihin, joita on noin 50 % Namibian koko väestöstä. Muita merkittäviä etnisiä ryhmiä ovat kavangot (9 %), hererot (7 %), damarat (7 %) namat (5 %), caprivilaiset 4 % sekä alkuperäiskansat sanit (busmannit) 3 % ja khoit 0,1 %.
Valkoisista noin 60 % on afrikaansinkielisiä, 32 % saksankielisiä, 7 % englanninkielisiä ja muita kieliä puhuu noin 1 % väestöstä.
Uskonnollisesti 80–90 % väestöstä on kristittyjä, loput perinteisten afrikkalaisten uskontojen seuraajia. Kristityistä ryhmistä suurin ovat luterilaiset, joita on noin puolet väestöstä. Muita kristillisiä ryhmiä ovat muun muassa katoliset, anglikaanit ja metodistit.
Vaikka köyhyys on saatu vähenemään, lapsikuolleisuus sekä ja AIDSin leviäminen pysyvät korkeina. Vuonna 2007 arvioitiin että 15,3 % aikuisista oli HIV-positiivisia. Tuhannesta vastasyntyneestä 46 kuolee, ja alle viisivuotiaista kuolee 69 tuhannesta. Lapsikuolemien tärkeimpinä syinä pidetään HIV/AIDSia ja aliravitsemusta. Vuonna 2008 maassa arveltiin elävän 50 000 - 86 000 AIDSin takia orvoksi jäänyttä alle 17-vuotiasta. HIV:n leviämisen seurauksena eliniänodote laski nopeasti viime vuosituhannen lopulla: kun vuonna 1990 se oli 60 vuotta, vuonna 2001 se oli enää 43 vuotta. Vuonna 2010 vastasyntyneen elinajanodote oli CIA:n mukaan 51,24 vuotta.
YK:n vuosituhattavoitteista Namibia etenee viiden osalta hyvin, kolmen huonommin. Ponnisteluja tarvitaan, jotta maa saavuttaisi ne ennen vuotta 2015. Köyhyyden ja tasa-arvon tavoitteet on suurelta osin saavutettu, koulutustavoite saavutettaneen pian, HIV ja monet ympäristötavoitteet etenevät aikataulussaan. Epätodennäköisinä pidetään lapsi- ja äitiyskuolleisuuteen, peruskoulun saavuttavuuteen ja viemäröintiin liittyviä tavoitteita.
Koulutus.
Namibian koulutusjärjestelmää uusittiin maan itsenäistyttyä. Tavoitteena oli saada lukutaito mahdollisimman monelle. Siksi panostettiin myös aikuisopetukseen ja vapaamuotoiseen opetukseen peruskoulutusjärjestelmän rinnalla. Rotuerottelu oli periaatteessa kielletty, mutta lähinnä valkoisille tarkoitetut yksityiskoulut saivat jatkaa toimintaansa. Koululaitoksessa käytetään kolmeatoista kieltä, joista kymmenen on afrikkalaista, kolme (englanti, saksa ja afrikaans) eurooppalaista alkuperää. Tavoitteena on opettaa ala-asteen kolmella alimmalla luokalla paikallisella kielellä, ja siirtyä opetuksessa asteittain englantiin siten että seitsemännestä luokasta eteenpäin opetus annetaan pääsääntöisesti englanniksi. Kouluja rohkaistaan tarjoamaan ainakin kahden kielen opetusta.
Maan korkeinta koulutusta tarjoaa Namibian yliopisto, joka on perustettu vuonna 1992. Sillä on noin 10 000 opiskelijaa. Tiedekuntia on seitsemän: maatalous ja luonnonvarat, taloustiede, kasvatustiede, humanistiset ja sosiaaliset tieteet, oikeustiede, lääke- ja terveystiede sekä luonnontieteet.
Kulttuuri.
Namibian rajat ovat eurooppalaisten vetämät, eivätkä perustu luontaisiin kulttuurirajoihin. Kansallisuuksien väliset erot ja ennakkoluulot ovat olleet pitkään voimakkaita. Namibialainen kansallistunne on kuitenkin kehittymässä etenkin sellaisten nuorten ihmisten keskuudessa, jotka ovat liikkuneet maan eri puolilla.
Viljelijäväestön perusravintoa ovat hirssi ja durra. Karjankasvattajat käyttävät maitotuotteita. Pohjoisessa syödään hirssin kanssa papuja ja lehtivihanneksia, muuten kasvisten käyttö on vähäistä. Useimmat ihmiset syövät lihaa niin paljon kuin mihin on varaa, joskus päivittäin, joskus harvemmin. Kalan käyttäminen on hitaasti yleistymässä valtion kampanjoiden tuloksena.
Media.
Namibiaa pidetään yhtenä Afrikan lehdistöystävällisimmistä maista. Perustuslaki takaa lehdistölle vapauksia ja hallitus noudattaa sitä. Maassa toimii kansallinen televisioyhtiö, ja lisäksi pääkaupungissa yksityinen paikallistelevisio. Yksityisiä radioasemia on noin 20. Namibialaisia sanomalehtiä ovat "The Namibian", "New Era", "Republiken", "Allgemeine Zeitung", "Windhoek Observer", "The Growth" sekä "The Strifes".
Urheilu.
Suosituin urheilulaji Namibiassa on jalkapallo, jota harrastaa noin 100 000 maan asukasta. Maan miesten edustusjoukkue on osallistunut Afrikan-mestaruuskilpailuihin kahdesti, vuosina 1998 ja 2008. Se jäi kuitenkin alkulohkoon molemmilla kerroilla. Joukkue on ollut FIFA-rankingissa parhaimmillaan 68. sijalla.
Namibia on osallistunut olympialaisiin yhteensä viisi kertaa vuoden 1992 kisoista lähtien. Maan ehkä tunnetuin urheilija on sen ainoa olympiamitalisti Frankie Fredericks, joka on voittanut neljä olympiamitalia pikajuoksusta.


Sosiaaliliberalismi.
Sosiaaliliberalismi on klassisesta liberalismista 1800-luvun lopulla kehittynyt aate, jossa otettiin mukaan hyvinvointivaltiolle kuuluvia tehtäviä. Sosiaaliliberalistisen moraalin mukaan yhteiskunnalla ei ole oikeutta moralisoida kansalaisiaan, mutta yhteiskunnan tehtäviin kuuluu mahdollisuuksien tasa-arvon turvaaminen kaikille kansalaisilleen. Sosiaaliliberalismista on, erotuksena edeltävästä klassisesta liberalismista, käytetty myös termiä uusi liberalismi, mutta sitä ei pidä sekoittaa termiin uusliberalismi, joka tarkoittaa klassisen liberalismin nykysovelluksia. Sosiaaliliberaalit puolueet ovat yleensä keskustalaisia ja keskusta-vasemmistolaisia.
Määrittely.
Yksi tapa nähdä sosiaaliliberalismi onkin jakaa liberaalit yhtäältä klassisiin tai markkina- ja toisaalta sosiaaliliberaaleihin. Molemmat kannattavat arvoliberalismia, mutta talousliberalismista sosiaaliliberaalit tekevät eräitä poikkeuksia katsoen siten lisäävänsä yksilöiden todellista valinnanvapautta.
Tyypillisesti sosiaaliliberaaleilla tarkoitetaan niitä, jotka kannattavat vapaata markkinataloutta ja yksilönvapautta mutta jotka, eräistä markkinalibertaareista poiketen, vaativat verorahoitteista sosiaaliturvaa, sekä tarpeellisiksi katsomiaan markkinahäiriöiden tai negatiivisten ulkoisvaikutusten korjausmekanismeja, esimerkiksi kilpailulainsäädäntöä, kuluttajansuojelua ja työsuojelua laein. Useimmat nykyiset sosiaaliliberaalit näkevät, että veronmaksajien rahoilla järjestettäisiin sosiaaliturva, terveydenhuolto ja koulutus, mutta että näiden tuotantoa on perusteltua vaihtelevissa määrin yksityistää. Sosiaaliliberaalien keskuudessa on vaihtelevia käsityksiä siitä, mitkä edut kuuluvat perusterveydenhuoltoon, julkisesti rahoitettavaan koulutukseen ja sivistykseen sekä kuinka suuri sosiaaliturvan tulisi olla ja miltä osin se olisi esimerkiksi yksityisin vakuutuksin järjestettävää.
Sosiaaliliberaalinen vapauskäsitys.
Sosiaaliliberalismin varhaisen vaikuttajan Leonard Hobhousen mukaan klassisen liberalismin vapauskäsite on liian kapea, sillä ihmiset eivät arvosta vapautta sen itsensä takia, vaan keinona jonkun hyvän asian toteuttamiseen. Hobhouse katsoi, ettei aikakauden klassista liberalismia noudattanut, räikeiden sosiaalisten ongelmien leimaama Britannia tarjonnut kaikille riittävää mahdollisuutta "toteuttaa itseään", jolloin vapaus oli merkityksetöntä. Täten valtion oli säänneltävä taloutta selvästi enemmän kuin klassiset liberalistit esittivät, jotta liberalismin ihanteet voisivat toteutua myös tosiasiassa. Hobhouse piti myös klassisen liberalismin valtionvastaista taistelua vanhentuneena: se oli hänen mielestään tarkoituksenmukaista taisteltaessa sääty- ja kuningasvaltaa vastaan, mutta ei enää yhteiskunnan demokratisoiduttua.


Kapitalismi.
Kapitalismi on talousjärjestelmä, jossa omaisuus ja sen tuotantovälineet ovat yksityisessä omistuksessa ja hallinnassa eivätkä valtion omistuksessa ja hallinnassa.
Gilbert Keith Chesterton määritteli kapitalismin talousjärjestelmäksi, jolle on tunnusomaista, että pääoma on kertynyt suhteellisen pienelle omistajien joukolle ja että suuri enemmistö väestöstä palvelee mainittuja omistajia palkkaa vastaan.
Vapaa markkinatalous eli laissez-faire (ransk. "antakaa tehdä") katsotaan joskus "puhtaaksi kapitalismiksi". Laissez-faire tarkoittaa minarkismia, minimivaltiota tai valtion vallan eliminointia, jolloin kysyntä ja tarjonta saavat toimia vapaasti. Täysin puhdasta laissez-faire -kapitalismia ei ole koskaan ollut käytännössä.
Koska kaikki nykyiset suuret taloudet käsittävät sekä yksityistä että julkista omistamista ja hallintaa, on esitetty, että sekatalous kuvaa paremmin useita nykyisiä valtioita.
Vaikkei puhtaan kapitalistista valtiota tai aluetta olekaan, muun muassa länsimaat katsotaan yleensä ensisijaisesti kapitalistisiksi valtioiksi, vastakohtana sosialistisille valtioille – vastakkainasettelua esiintyi erityisesti Kylmän sodan aikana. Nykyaikaisessa kapitalistisessa valtiossa lainsäädäntö rajoittuu määrittämään markkinoiden perussäännöt, joskin valtio saattaa tarjota joitain julkishyödykkeitä ja infrastruktuuria.
Historiaa.
Vuosien 1500–1700 välisenä aikana luonnontieteet edistyivät vallankumouksellisesti. Ajasta käytetään nimitystä Tieteellinen vallankumous. Maantieteellisesti ajankohdan tapahtumat sijoittuvat Eurooppaan, ja yhteiskunnallisessa hierarkiassa tapahtumat koskivat oppineista koostunutta eliittiä; koko kansaa koskevaksi saavutukset tulivat pitkälti vasta teollisen vallankumouksen myötä.
"Kapitalismi"-sanan keksi William Makepeace Thackeray 1800-luvun puolivälin tienoilla. Nykyaikaisen kapitalismin instituutiot, kuten pankit, vakuutusyhtiöt, pörssit ja kauppaliitot, syntyivät kuitenkin jo sydänkeskiaikana vuosina 1000–1300 lähinnä Pohjois-Italiassa. Kapitalismi on saattanut syntyä ilmiönä noin 200 vuotta vuoden 1347 Mustan surman jälkeen. Tarkka ajoitus on kuitenkin heikolla pohjalla, koska se mitä kapitalismiin tarkalleen ottaen kuuluu on hankala määritellä. Rahaa ja rahoituslaitoksia on ollut olemassa muinaisessa Foinikiassa, Intiassa ja Kiinassa jo vuosisatoja, mutta modernin kapitalismin synty Länsi-Euroopassa on kuitenkin kiistatonta.
Kapitalismin synnylle on esitetty sisäisiä ja ulkoisia syitä: maaorjuuden heikkeneminen rahatalouden myötä ja itsevaltiuden kasvu, jolloin feodaaliruhtinaiden valta väheni. Ulkoisia syitä ovat törmäys islamin kanssa ja uusien kauppareittien etsiminen entisten katkettua (silkkitie), tykin keksiminen, jolloin kauppalaivat saattoivat purjehtia turvassa pidemmälle kotisatamastaan. Max Weber esitti teoksessaan "Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki", että kapitalismin syntyyn vaikutti kalvinismin ennaltamääräämisoppi, jonka mukaan taivaaseen pääsyyn ei voinut itse vaikuttaa, mutta maallinen menestys oli osoitus kuulumisesta pelastuvien joukkoon. Tämä synnytti taloudellisen järjestelmän, joka myöhemmin jatkoi olemassaoloaan uskontoon perustuneesta synnystään riippumatta. Myös katolisuudessa Salamancan koulukunnan vaikutus 1500-luvulta lähtien loi von Hayekin mukaan perustoja kapitalismille.
Marxilaisen näkemyksen mukaan kapitalismi kehittyi alun perin käsi kädessä käsityöläisperinteestä nousevan teollisuustuotannon kanssa, ja kapitalismi edusti uudenlaista tuotantotapaa suhteessa orjayhteiskunnan ja feodalismiin maanviljelyyn ja maanomistukseen.
Kapitalistiset taloudelliset käytännöt alkoivat institutionalisoitua Englannissa 1500–1800-luvuilla, joskin jotkin kapitalististen organisaatioiden piirteet esiintyivät jo muinaisessa maailmassa ja useammat myöhäisellä keskiajalla Kapitalismi on vallinnut länsimaissa feodalismin päättymisestä lähtien. Britanniasta se levisi asteittain Eurooppaan. 1800- ja 1900-luvulla kapitalismi oli merkittävin teollistumisen väline suuressa osassa maailmaa.
Teollisuustuotanto sekä valistusajattelu mullistivat talouden ja ajattelun rakenteet ja lisäsivät porvariston valtaa ja asemaa. Höyrykone mullisti tuotannon ja kapitalismin kehitys siirtyi kaupasta teollisuuteen. Teollistumisesta tuli synonyymi kapitalismin kanssa.
Itä- ja Keski-Euroopan maiden vapautuminen sosialismista 1989–1991 heikensi oleellisesti sosialistisen suunnitelmatalouden mainetta ja teki kapitalismista useimpien maiden johtajien silmissä ainoan varteenotettavan talousjärjestelmän. 1990-luvulta eteenpäin kapitalistiset piirteet lisääntyivät entisestään useiden maiden kansantalouksissa. Tämä tapahtui erilaisten talouden liberalisointitoimien kautta.
Taloustiede.
Keynesiläisyyttä arvosteli esimerkiksi monetarismin isä, Milton Friedman 1950-luvun lopulla. Perinteisestä keynesiläisyydestä pitkälti luovuttiin taloustieteessä 1970-luvulla, jolloin monet teollisuusmaat olivat taloudellisesti vaikeassa tilanteessa inflaation ja työttömyyden noustessa samanaikaisesti. Vaikka keynesiläisyyden eri versioilla on yhä kannattajia, 1970-luvulta lähtien taloustieteen valtavirta on siirtynyt uusklassiseen taloustieteeseen. Radikaalimpia näkemyksiä edustavat monetarismi, itävaltalainen taloustiede ja uusi klassinen koulukunta.
Kapitalismia puolustavia näkemyksiä.
Vuosina 1000 - 1820 maailmantalous kasvoi peräti kuusinkertaiseksi, 50 % ihmistä kohden. Kapitalismin alettua levitä laajemmin vuosina 1820 - 1998 maailmantalous kasvoi 50-kertaiseksi eli 9-kertaiseksi ihmistä kohden. Kapitalistisimmissa maissa kuten Euroopassa, USA:ssa, Kanadassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa talous kasvoi 19-kertaiseksi henkeä kohden, vaikka niillä oli jo ennestään korkeampi lähtötaso, vuonna 1820 köyhässä Japanissa peräti 31-kertaiseksi, kun taas muualla maailmassa kasvu oli vain viisinkertainen henkeä kohden.
Economic Freedom of the World -indeksin mukaan maailman taloudellisesti vapaimmissa eli kapitalistisimmissa maissa (viidennes) elävien keskitulot olivat 23 450 dollaria/vuosi ja kasvu 1990-luvulla 2,56 %/vuosi. Taloudellisesti epävapaimmassa viidenneksessä maita vastaavat luvut olivat 2 556 dollaria ja -0,85 %/vuosi. Köyhin kymmenys kansasta sai 728 $/vuosi epävapaimmissa ja 7000 $/vuosi vapaimmissa maissa. Eliniänodote oli vapaimmissa maissa 20 vuotta enemmän kuin epävapaimmissa.
Maailmanlaajuinen BKT:n suuri kasvu osuu yksiin kapitalismin leviämisen kanssa. Myös viikottaisen työajan lyheneminen sekä lapsityövoiman ja vanhusten työnteon väheneminen on osoitettu olevan seurausta kapitalismin tuomasta vauraudesta. Ammattiyhdistysliike on myös ollut vaikuttamassa työntekijöiden työehtojen kehittymiseen.
Professori Juha Sihvolan mukaan markkinatalous on edistänyt ihmisten rauhanomaista ja järjestynyttä yhteiseloa enemmän kuin mikään muu historian tuntema yhteiskuntajärjestelmä. Sihvolan mukaan "kaikki toistaiseksi kapitalismin vaihtoehdoiksi ehdotetut, nykyisestä olennaisesti poikkeavat järjestelmät ovat johtaneet tolkuttomaan riistoon, väkivaltaan ja rikoksiin ihmiskuntaa vastaan".”
Milton Friedmanin mukaan kapitalismin taloudellinen vapaus on poliittisen vapauden edellytys, ja toisaalta myös tekee sen ennemmin tai myöhemmin vääjäämättömäksi. Friedmanin mukaan taloudellisen toiminnan keskitetty hallinta on aina ja kaikkialla aiheuttanut poliittista sortoa. Hänen mukaansa markkinataloudessa liiketoimet ja muut toimet ovat vapaaehtoisia, ja vapaaehtoisen toiminnan monimuotoisuus on perustavanlaatuinen uhka sortaville poliittisille johtajille ja vähentää suuresti heidän valtaansa pakottaa muita. Friedmanin näkemyksen jakavat Friedrich Hayek ja John Maynard Keynes, jotka kumpikin uskoivat, että kapitalismi on elintärkeää vapauden säilymiselle.
Itävaltalaisen taloustieteen kannattajien mukaan kapitalismissa yhteiskunta organisoituu ilman valtiota itse monimutkaiseksi järjestelmäksi ilman keskitettyä ohjaus- tai suunnittelujärjestelmää. Friedrich Hayek käyttää termiä "catallaxy" kuvaamaan itseorganisoituvuutta kapitalismissa. Tässä voitontavoittelun motiivilla on tärkeä rooli. Ostajien ja myyjien vuorovaikutuksesta syntyy hintajärjestelmä, ja hinnat viestivät ihmisten kiireisistä ja tyydyttämättömistä tarpeista. Mahdollisuus voittoihin kannustaa yrittäjiä käyttämään tietämyksensä ja voimavaransa tyydyttämään nuo tarpeet. Siksi hintajärjestelmä sovittaa yhteen miljoonien omaa etuaan ajavien ihmisten toimet.
Kapitalismia kannattavien mukaan kapitalismi merkitsee vapautta toteuttaa halujaan lain rajoissa. Kapitalismia ovat puolustaneet esimerkiksi Milton Friedman kirjassaan ”Capitalism and Freedom” ja Ayn Rand kirjassaan ”Capitalism: The Unknown Ideal”. Valtion tulisi radikaalien kapitalismin kannattajien, libertaristien, mielestä sekaantua vain minimivaltion ylläpitoon, jolla pidetään yllä omistusoikeus, henkilökohtainen koskemattomuus ja sopimukset. Heidän mukaansa kapitalismi merkitsee vapautta toteuttaa halujaan lain rajoissa. Valtion tulisi sekaantua vain oikeusjärjestelmän ylläpitoon, jolla taataan omistusoikeus ja sopimukset.
Kapitalismia arvostelevia näkemyksiä.
Kapitalismin kritiikki keskittyy yleensä kapitalismin aineettoman elintason väheksyntään ihmisten onnellisuutta määräävänä tekijänä. Arvostelevissa puheenvuoroissa painotetaan mm. sosiaalista pääomaa ja inhimillistä pääomaa (human capital), ja taloudellisella pääomana nähdään kapitalismin vastaisesti olevan vain välinearvo edellä mainittuihin tavoitteisiin pyrittäessä. Kritiikin kohteena on myös kapitalistinen itseään korostava ihmiskuva: arvostelijat näkevät yleensä, että ihmiset ovat perusolemukseltaan sittenkin oikeudenmukaisia ja sosiaalisesti hyveellisiä, ja että vallitseva yhteiskunnallis-kulttuurinen (kapitalistinen) konteksti on lisännyt ihmisten egoistista ajattelutapaa ja epäonnistunut integraatiotavoitteessaan kasvattaa kansalaisista kriittiseen ajatteluun ja toimintaan kykeneviä yhteiskunnan jäseniä, osin jopa tietoisen tarkoituksenmukaisesti.
Globaalissa mittakaavassa kapitalismin kriitikot muistuttavat muiden valtioiden kuin länsimaiden infrastruktuurisesti ja etenkin elintasollisesti kurjista olosuhteista, joiden nähdään olevan osin vuosisatojenkin takaisten kapitalismi-sävytteisten aatteiden toteuttamisen, siis kolonialismin, imperialismin ja uuskolonialismin, epäoikeudenmukainen seuraus. Kapitalismin puolustajien viitatessa teollisten maiden nopeaan kansantalouden ja sitä kautta aineellisen elintason nousuun, kapitalismin arvostelijat huomauttavat tämän lähes poikkeuksetta tapahtuneen jo valmiiksi vähäosaisten maiden työvoimaa, raaka-aineita ym. taloudellisia resursseja riistämällä. Arvostelijat huomauttavat, että nykyään tämä kehitysmaiden taloudellinen alistaminen ei tapahdu enää suoraan valtiollisesti vaan epäsuoremmin mm. ylikansallisten suuryritysten taholta. Tämän ns. riistokapitalismin torjumiseksi kapitalismin kritiikin keskiössä onkin julkinen pääomittaminen ja taloudellisen sääntelyn lisääminen (mm. rahoitusmarkkinavero).
Antikapitalismi.
Antikapitalismi kuvaa kapitalismia vastustavia liikkeitä, ideoita ja asenteita. Termin tiukimman määrittelyn mukaan antikapitalistit pyrkivät korvaamaan kapitalismin toisella järjestelmällä. On myös olemassa osin antikapitalistisia näkemyksiä, jotka pyrkivät korvaamaan vain osan kapitalistisesta järjestelmästä.
Degrowth.
Degrowth on poliittinen, taloudellinen ja sosiaalinen liike, joka perustuu ympäristöajatteluun sekä kulutuksen ja kapitalismin kritiikkiin. Degrowth-liike kannattaa tuotannon ja kulutuksen vähentämistä eli talouden kutistamista, koska ylikulutuksen uskotaan aiheuttavan pitkäkestoisia ympäristöongelmia ja sosiaalista epätasa-arvoa. Keskeinen ajatus on, että talouden kutistaminen ei vaadi yksilöllisiä uhrauksia eikä vähennä hyvinvointia. Degrowth-ajattelu tähtää onnellisuuden ja hyvinvoinnin lisäämiseen ei-kulutuksellisin keinoin: jakamalla työtä, kuluttamalla vähemmän, käyttämällä aikaa taiteeseen, musiikkiin, perheeseen, kulttuuriin ja yhteisöön.


Clint Eastwood.
Clinton Eastwood Jr. (s. 31. toukokuuta 1930 San Francisco) on yhdysvaltalainen, neljällä Oscarilla palkittu näyttelijä, käsikirjoittaja, ohjaaja ja tuottaja. Hän on uransa aikana näytellyt liki 80 elokuvassa.
Ura.
Clint Eastwood aloitti uransa 1950-luvulla b-elokuvien sivurooleissa, mutta suuren yleisön tietoisuuteen hän tuli ensimmäisen kerran vuonna 1959 televisiosarjan "Lännen tie" ("Rawhide") pääroolissa karjanajaja Rowdy Yatesinä, jota hän esitti sarjan loppuun vuoteen 1966 saakka.
Varhaisista elokuvista ovat tärkeimpiä italialaisen ohjaajan Sergio Leonen kanssa 1960-luvun puolivälissä tehdyt "spagettiwesternit", "Kourallinen dollareita", "Vain muutaman dollarin tähden" ja "Hyvät, pahat ja rumat". Don Siegelin klassinen poliisielokuva "Likainen Harry" oli Eastwoodin varsinainen läpimurto Hollywoodissa. Tähän rooliin hän palasi neljästi. Eastwoodin muita vahvoja näyttelijäsuorituksia ovat Don Siegelin ohjaamassa elokuvassa "Pako Alcatrazista" ja Wolfgang Petersenin elokuvassa "Tulilinjalla". Eastwood ei ollut uransa alussa kriitikoiden suosikki, mutta yleisö kuitenkin piti hänestä ja hän näytteli monessa tuottoisassa elokuvassa 1970-luvulla. Kriitikoiden hyväksynnän hän kuitenkin saavutti vasta voitettuaan Oscarin.
1970-luvun alussa Clint Eastwood ryhtyi myös ohjaamaan ja tuottamaan elokuvia. Hän perusti elokuvayhtiö Malpasonin, sana on espanjaa ja tarkoittaa muun muassa harha-askelta. Esikoisohjaus "Yön painajainen" sai ensi-iltansa vuonna 1971. Suurin syy Eastwoodin siirtymisessä ohjaajaksi ja tuottajaksi oli halu tehdä elokuvat omalla tyylillään. Hän ei esimerkiksi ikinä käytä koe-esiintymisiä näyttelijöille, joita harkitsee palkkaavansa, sen sijaan hän vain keskustelee heidän kanssaan. Omissa ohjaustöissään Eastwood viljelee pehmeämpiä sävyjä ja huumoria omalle roolihahmolleen.
Häntä on kuvailtu kärsimättömäksi elokuvantekijäksi, joka ei suosi montaa ottoa. Yksi suurimmista ohjaustöistä on lännenelokuva "Armoton". Kuten yleensä, hän myös näytteli siinä pääosan. "Armoton" palkittiin kaikkiaan neljällä Oscarilla, muun muassa parhaan ohjauksen ja parhaan elokuvan Oscarilla. 62-vuotiaana "Armottoman" ohjannut Eastwood ei hidastanut tahtia, vaan jatkoi ohjaamista lähes elokuvan vuositahdilla ainakin vuoden 2008 "Gran Torinon" tekoon asti.
Clint Eastwoodin ohjaamasta jännitysdraamasta "Menneisyyden ote" hänelle myönnettiin Oscar-ehdokkuus parhaasta ohjauksesta. Elokuva voitti parhaan miespääosan Oscarin Sean Pennille ja parhaan miessivuosa-Oscarin Tim Robbinsille.
Clint Eastwood on myös klassisen jazz-musiikin ystävä. Hän tuotti ja ohjasi arvostetun "Thelonious Monkista" kertovan dokumentin "Straight, No chaser". Sen lisäksi hän on ohjannut Charlie Parkerista kertovan elokuvan "Bird". Eastwood on myös tehnyt musiikkia joihinkin elokuviinsa ja James C. Strousen elokuvaan "Grace Is Gone". Elokuvan "Lällärit lakoon" soundtrackilla kuullaan Eastwoodin ja Ray Charlesin laulavan yhdessä. Eastwoodin "Million Dollar Baby" sai Golden Globe-ehdokkuuksia. Elokuva palkittiin helmikuussa 2005 Oscarilla parhaana elokuvana ja Eastwood parhaasta ohjauksesta. Myös elokuvan naispääosan esittäjä Hilary Swank ja miessivuosan esittäjä Morgan Freeman palkittiin Oscareilla. Eastwoodin molemmat parhaan elokuvan Oscarin voittaneet elokuvat saivat siis myös parhaan miessivuosan palkinnot.
"Armoton" oli Eastwoodin viimeinen pyssysankari-elokuva. Sen jälkeen hänen keskittyi ohjaajana ja näyttelijänä ihmissuhteisiin ja arjen sankaruuden kuvaukseen.
Elokuussa 2006 Clint Eastwood palkittiin työstään westernien parissa Golden Boot -tunnustuksella. Huomionosoituksen arvoa nostaa, että hän sai siitä arvostetun Founder's Award -version. Tämä on myönnetty vain kahdeksan kertaa, ohjaajista sen oli tätä ennen saanut vain John Ford. Ranskalaiset ovat palkinneet Eastwoodin maan korkea-arvoisimmalla mitalilla kunnialegioonan kunniamerkillä. Kunniamerkin Eastwoodille luovutti Ranskan presidentti Jacques Chirac 15. helmikuuta vuonna 2007. Eastwood sai toisen merkittävän kunniamerkin kun Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy myönsi hänelle Kunnialegioonan komentajamerkin 13. marraskuuta 2009.
Eastwoodin signeeraus ja kädenjäljet sementissä Hollywood Boulevardilla.
Henkilökohtainen elämä.
Eastwood on ollut naimisissa kahdesti. Eastwoodilla on seitsemän lasta: Kimber (s. 1964), Kyle (s. 1968), Alison (s. 1972), Scott (s. 1986), Kathryn (s. 1988), Francescka (s. 1993) ja Morgan (s. 1996). Hänellä oli avioliittojen välissä pitkä suhde Sondra Locken kanssa, joka myös näytteli useassa hänen elokuvassaan. Eastwood on pitkäaikainen eläinoikeusaktivisti muttei vegaani toisin kuin on väitetty. Eastwood alkoi 1970-luvulla noudattaa ruokavaliota, jolla ihmisen uskottiin saattavan elää 150-vuotiaaksi.
Clint Eastwood oli kalifornialaisen Carmelin kaupungin pormestarina 1986–1988. Elokuva "Yön painajainen" kuvattiin kokonaisuudessaan Carmelin kaupungissa.
Clint Eastwood ja Ronald Reagan


Ingmar Bergman.
Ernst Ingmar Bergman (14. heinäkuuta 1918 Uppsala, Ruotsi – 30. heinäkuuta 2007 Fårö) on luultavasti kaikkien aikojen tunnetuin ruotsalainen elokuvaohjaaja ja yksi 1900-luvun keskeisimmistä elokuvantekijöistä. Lisäksi hän oli teatteriohjaaja ja kirjailija sekä elokuviensa käsikirjoittaja. Muutamia käsikirjoituksia hän teki muillekin elokuvaohjaajille.
Bergman ohjasi yli 40 pitkää elokuvaa, muutamia televisionäytelmiä ja -elokuvia sekä yli sata teatterinäytelmää sekä kolme oopperaa. Hän kirjoitti myös kaksi muistelmateosta sekä muutamia kaunokirjallisia julkaisuja.
Bergmanin teokset tunnetaan muun muassa avioliiton ja perheyhteyden kuvauksista sekä vastuun, uskonnon ja kuoleman pohdinnoista..
Bergman sai yhdeksän henkilökohtaista Oscar-ehdokkuutta. Sen lisäksi kolme Bergmanin elokuvista on palkittu parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarilla. "Fanny ja Alexander" sai neljä Oscaria.
Tukholman yliopistoon perustettiin 2005 ohjaajaan erikoistunut professuuri. Ensimmäinen Ingmar Bergman -professori on elokuvatutkija Thomas Elsaesser. Kaudelle 2009–2010 tehtävään valittiin Tukholman yliopiston suomalaissyntyinen elokuvatieteen professori ja Bergman-tutkija Maaret Koskinen.
Suomessa Bergman sai elokuvasta "Kuiskauksia ja huutoja" parhaan ulkomaisen ohjaajan Jussi-palkinnon vuonna 1975. Tukhomassa järjestettiin toukokuussa 2009 ensimmäinen Ingmar Bergman -juhla.
Elämänvaiheet.
Bergman syntyi pappisperheeseen Upsalassa keskimmäisenä kolmesta lapsesta. Bergmanin syntymän aikaan Ruotsissa riehui espanjantauti. Kuumetauti oli tiettävästi heikentänyt hänen äitiään Karinia niin, että vastasyntynyt oli menehtyä ensi viikkoinaan. Äidinäiti Anna vei pojan maakartanoonsa Taalainmaalle, jossa terve maalaisnainen alkoi imettää vauvaikäistä Ingmaria. Aikuisena Bergman kertoi tätä tarinaa mielellään, ja ”kolmen naisen teeman” on nähty toistuvan hänen töissään. Asetelmaan kuuluvat äiti, joka välittää itsestään enemmän kuin lapsestaan, isoäiti, jonka luota löytyy turvaa ja hyvää oloa, sekä palvelija, joka ruokkii ja lohduttaa niin ruumista kuin sieluakin.
Bergmanin käsikirjoittamaan, Liv Ullmanin ohjaamaan televisioelokuvaan "Enskilda samtal" (1996) on vaikuttanut Birgit Linton-Malmforsin kirjoittama Bergmanin äidin Karin Bergmanin elämäkertasarja, jonka kolmannesta osasta "Karin, åldrandets tid" (1996) paljastuu, että äidillä oli pitkäaikainen rakastettu.
Isä Erik Bergman oli pidetty saarnaaja ja palveli näkyvissä kirkollisissa viroissa. Hän oli oli sairaalapappina Sophiahemmetissä, ja perhe asui sen yhteydessä olevassa pappilassa. ja vuodesta 1934 Hedvig Eleonoran seurakunnan kirkkoherra, ja sai "kuninkaan kappalaisen" arvonimen.
Vaikea suhde vanhempiin leimasi Bergmanin elämää vanhuuteen asti, ja hän työsti traumaa monissa töissään ja vei tämän jälkipuinnin päätökseen elokuvassa "Fanny ja Alexander" (1982) sekä muistelmissaan (1987).
Esiintymiskiinnostusta hän osoitti jo varhain antamalla nukketeatterinäytöksiä sisarelleen ja ystävilleen. Veljeltään hän osti sadan tinasotilaan hinnalla elokuvakoneen, jolla tekemiään esityksiä hän näytti lastenhuoneen komerossa sisaruksille ja ystäville.
1930-luvulla nuori Bergman liittyi ylioppilasteatteriin. Hän opiskeli Tukholman korkeakoulussa 1937–1940 ja kiinnostui aluksi teatterista, myöhemmin myös filmistä. Toisen maailmansodan loppuun ja holokaustin paljastumiseen asti Ingmar Bergman oli perheensä poliittisen asennoitumisen mukaisesti tuntenut natsisympatioita.
Vuonna 1941 Bergman kirjoitti näytelmän "Kasperin kuolema", jonka nähneet ruotsalaisen filmiteollisuuden edustajat antoivat nuorelle lupaukselle mahdollisuuden kokeilla elokuvantekoa. Bergmanin ensimmäinen elokuvatyö oli parannella muiden käsikirjoituksia. Hän muutti opiskeluaikoina kirjoittamansa novellin käsikirjoitukseksi, josta teki työnantajalleen kaksi versiota. Niistä alkuperäisen ohjasi Alf Sjöberg, ja nimeksi tuli "Kiihko". Sjöbergin kiireiden takia Bergman sai itse ohjata elokuvasta osia. Alkuun Bergman työskenteli Tukholman ulkopuolella Råsundan "filmikaupungissa", jossa sai oppia muun muassa ruotsalaisen mykkäelokuvan suuruudelta Victor Sjöströmiltä. Sjöström näytteli sittemmin Bergmanin ohjaamassa elokuvassa "Mansikkapaikka".
Vuonna 1957 sai ensi-iltansa kaksi Bergmanin mestariteosta "Seitsemäs sinetti" ja "Mansikkapaikka", jotka vakiinnuttivat hänen paikkansa elokuvan eturivissä ja tekivät ohjaajan vakiintuneen työryhmän tunnetuksi. Ryhmään kuuluivat näyttelijät Gunnar Björnstrand, Erland Josephson, Max von Sydow, Ingrid Thulin, Harriet Andersson ja Bibi Andersson sekä kuvaaja Gunnar Fischer. Myöhemmin joukkoon liittyi vielä näyttelijä Liv Ullmann ja kuvaajaksi vaihtui Sven Nykvist. "Ensemblen" muodostaminen oli alkanut jo 1952, jolloin Bergman alkoi koota Harriet Anderssonin kanssa uutta näyttelijäkokoonpanoa Malmön kaupunginteatteriin.
1970-luvun alussa valmistunut televisiodraama "Kohtauksia eräästä avioliitosta" saavutti Ruotsissa jopa neljä miljoonaa katsojaa illassa. Bergman joutui muuttamaan puhelinumeronsa salaiseksi, koska ihmiset yrittivät saada häneltä avioliittoneuvontaa.
1976 Bergman muutti Ruotsista seitsemäksi vuodeksi Länsi-Saksaan, kun häntä syytettiin veronkierrosta. Syytteet hylättiin myöhemmin. Ennen paluutaan Ruotsiin Bergman työskenteli Münchenissä. Elokuvauransa eräänlaista finaalia merkinneen "Fannyn ja Alexanderinkin" Bergman aikoi ensin ohjata Saksan liittotasavallassa, mutta tuottajaksi pestattu Jörn Donner edellytti epookin kuvaamista Ruotsissa.
Bergman julkaisi vuonna 1987 kiitosta saaneet muistelmansa "Laterna magica". Se avasi monia lapsuudenkotia ja vanhempia koskevia viittauksia ja vihjeitä hänen filmituotannossaan. Vuonna 1990 ilmestyneessä toisessa muistelmateoksessaan "Kuvasta kuvaan" Bergman kertoo elokuvistaan sekä niihin liittyvistä ajatuksista ja kokemuksista.
Teatteria suurena rakkautenaan pitänyt Bergman jätti omien sanojensa mukaan hyvästit elokuvalle ohjattuaan "Fannyn ja Alexanderin" vuonna 1982. Hän kuitenkin jatkoi elokuvien käsikirjoittamista ja ohjasi vielä televisioelokuvia, kuten esimerkiksi vuonna 2003 "Sarabandin". Bergman työskenteli Dramatenin johtajana 1963–1966, jolloin hän työskenteli ensisijaisesti teatteriohjaajana.
Bergman taiteilijana.
Bergmanin filmit ovat Jörn Donnerin mukaan tekijänsä näköisiä: subjektiivista kerrontaa, jossa sukelletaan syvälle ihmismielen irrationaaliseen puoleen. Hänellä oli suuri käytännön taito ja hän opetteli elokuvanteon osa-alueet valotekniikasta filmilaboratoriotyöhön.
Bergman halusi alun perin kirjailijaksi, mikä saattoi vaikuttaa siihen, että hän käsikirjoitti kuvalliset työnsä itse. Hänen suurimpana rakkautenaan pysyi kuitenkin teatteri. Bergman sai myös vaikutteita kamarimusiikista, ja Bergman alkoikin kutsua teoksiaan kamarielokuviksi, joiden tapahtumapaikkoina olivat alussa useammin eksteriöörit, vapaa luonto. Myöhemmin ohjaaja valitsi kuvausmiljöiksi yhä useammin erilaisia sisätiloja.
Hänen mukaansa "elokuva on unta, ellei se ole dokumenttia". Kollegoistaan Ingmar Bergman arvosti etenkin Andrei Tarkovskia.
Bergman ja uskonto.
Ankara uskonnollinen kasvatus ei nujertanut Bergmania, vaan hän oppi jo varhain tarkkailemaan vanhempiensa piilevää ahdistusta, epävarmuutta ja keskinäisiä jännitteitä.
"Seitsemäs sinetti" oli tekijänsä uskontoaiheisista elokuvista ensimmäinen. Tarinan päähenkilö pelaa läpi elokuvan shakkipeliä kuoleman kanssa. Ritari haluaa tietää, mikä viesti kuolemalla on ihmisille ja mitä seuraa elämän jälkeen. Kuolemanpelon kanssa kamppaillut nuori Bergman viestitti teoksessa kohteliaasti uskonnollisen ratkaisunsa: tuonpuoleista ei ole. Hänen uskontokritiikkinsä oli vielä noihin aikoihin verhottu symboliseen esitykseen, joka jättää paljastamatta asioita.
Bergman piti filmiä "Kuin kuvastimessa" eräänlaisena välityönä. Fårössä kuvatun teoksen nimi on lainattu Korinttilaiskirjeestä, ja teos kuvaa vaikeita perhesuhteita. Lopussa uskontoteema korostuu, kun perheen isä kohtaa poikansa aikuisena ihmisenä. Isä sanoo päätyneensä siihen, että Jumala on olemassa, jos rakkaus on olemassa.
Merkitys.
Ilman Ingmar Bergmania Ruotsin vuoden 1963 käänteentekevää filmireformia olisi Jörn Donnerin mukaan tuskin tehty. Taiteellisesti hän innoitti muiden muassa Ranskan uuden aallon ohjaajia.
Bergmanin esikuvakseen ovat nimenneet esimerkiksi Woody Allen ja Robert Altman. Matti Kassila nimesi ruotsalaismestarin viiden suurimman ohjaajan joukkoon kuuluvaksi.
Yksityiselämä.
Bergman oli naimisissa kaikkiaan viisi kertaa ja sai yhdeksän lasta kumppaneidensa kanssa. Työtovereista hänen elämänkumppaneikseen valikoituivat muun muassa Harriet Andersson ja Liv Ullmann. Vuosina 1959–1969 Ingmar Bergman oli naimisissa pianisti Käbi Laretein kanssa. Laretein ja Ingmar Bergmanin poika Daniel Bergman on jatkanut isänsä jalanjäljissä elokuvaohjaajana ja ehti tehdä taiteellista yhteistyötä tämän kanssa.
Ingrid von Rosenin kanssa hän oli naimisissa kaikkiaan 25 vuotta, kunnes jäi leskeksi 1995 ja asui siitä lähtien yksin Fårössä Gotska Sandönin saarella Gotlannin pohjoispuolella.
Fårö.
Bergman muutti kesäksi Fårön saareen ensi kertaa 1967. Sittemmin se vakiintui hänen tukikohdakseen. Hän rakennutti saarelle yli 50 metriä pitkän talon ja remontoi navetasta elokuvateatterin. Fårön kiinteistö tuli Bergmanin toivomuksen mukaisesti myyntiin 2009. Sen ja suuren osan siihen kuuluvaa irtaimistoa osti norjalainen keksijä Hans Gude Gudesen. Fåröstä muodostetaan säätiö, ja siitä tulee taiteilijakeskus.


Leo Tolstoi.
Leo Tolstoi (; 9. syyskuuta (J: 28. elokuuta) 1828 Jasnaja Poljana – 20. marraskuuta (J: 7. marraskuuta) 1910 Astapovo) on yksi tunnetuimmista venäläisistä kirjailijoista. Leo Tolstoin tunnetuimpia teoksia ovat "Sota ja rauha" (1865–1869) sekä "Anna Karenina" (1875–1877). Tyyliltään hän edustaa realismia. Tolstoi oli myös merkittävä yhteiskunnallinen ja uskonnollinen ajattelija.
Elämä.
Leo Tolstoi kuului maata omistavaan kreivilliseen Tolstoin sukuun ja syntyi Jasnaja Poljanassa, suurella sukutilalla, joka sijaitsi Tulan kuvernementissa Venäjällä 200 kilometriä Moskovasta etelään. Hänen isänsä oli kreivi Nikolai Tolstoi ja äitinsä ruhtinatar Maria Volkonskaja. Leo oli neljäs perheen viidestä lapsesta. Hänen vanhempansa kuolivat Leon ollessa vielä nuori ja sukulaiset kasvattivat hänet. Tolstoi aikoi aluksi diplomaatiksi ja kirjoittautui Kazanin yliopistoon opiskelemaan itämaisia kieliä. Tolstoi, joka osasi ranskaa yhtä sujuvasti kuin äidinkieltään venäjää, oli oppinut kreikan kielen kolmessa kuukaudessa ja perehtynyt vaivatta saksan, italian ja englannin kieleen, piti yliopiston kieltenopetusta kaavamaisena ja hitaana. Hän vaihtoi kielet lakitieteeseen, mutta sekin kyllästytti häntä. Lait eivät vastanneet moraalin vaatimuksia ja opiskelu oli ikävää, hän ei koskaan saanut opiskelujaan päätökseen. Keskeytettyään opiskelunsa hän vietti jonkin aikaa kevytmielistä seuraelämää Moskovassa ja Pietarissa. Jouduttuaan pulaan suurien pelivelkojensa vuoksi Leo päätti seurata vanhempaa veljeään Kaukasiaan vuonna 1851 ja värväytyi Venäjän armeijaan.. Rykmentti oli komennettu taistelemaan tataarisissejä vastaan Kaukasian rajalle. Tolstoi osallistui vuoristolaisheimoja vastaan käytyihin taisteluihin, mutta hänellä oli myös runsaasti aikaa kirjoittamiseen. Vuoristomaisemien kauneus, lumihuippuiset vuoret viehättivät häntä suunnattomasti‚ syntyivät kertomukset "Kasakat" ja "Hadži Murat". Krimin sodassa hän osallistui Sevastopolin puolustukseen linnoituksen kukistumiseen (elokuussa 1855) asti.Tolstoin kirjoitukset Sevastopolin piirityksestä kertoivat venäläisten joukkojen urheudesta ja sodanjohdon kyynisestä typeryydestä.
Kreivi Tolstoi, poika, koira ja puoliso. Valokuva vuosilta 1870–90.
Vuonna 1856 Tolstoi palasi sodasta 27-vuotiaana, jo tunnustusta saaneena kirjailijana, lähes neljä ja puoli vuotta kestäneestä leirielämästä takaisin elegantin maailman salonkeihin. Hän liikkui kirjallisissa piireissä ja teki kaksi matkaa Länsi-Eurooppaan, missä hänen kielteiset tuntemuksensa länsimaista kulttuuria kohtaan vahvistuivat. Vuonna 1861 Tolstoi palasi maatilalleen ja alkoi varsinaisen kirjallisen uransa. Hän halusi auttaa maatilan köyhää oppimatonta väestöä, perusti koulun näiden lapsille ja ryhtyi toimiin vapauttaakseen maaorjansa, mutta talonpojat suhtautuivat näihin tekoihin hyvin epäluuloisesti. Vuonna 1862 hän nai hovilääkärinsä Behrsin 18-vuotiaan tyttären Sofja (Sonja) Andrejevna Behrsin ollessaan itse jo 34-vuotias. Pariskunnalle syntyi kolmetoista lasta, kuuluisimmat heistä ovat ehkä Aleksandra Lvovna Tolstaja ja Lev Lvovitš Tolstoi. Bersin vieraanvarainen ja vilkas koti on myös "Sota ja rauha" romaanin Rostovien kodin esikuva.
Sofja Andrejevna toimi myös miehensä sihteerinä ja kirjoitti öisin puhtaaksi Tolstoin päivisin kirjoittamat sivut. Suuresta lapsikatraasta huolimatta Tolstoin avioliitto oli hyvin ristiriitainen. Avioliittonsa aattona itsesyytösten vaivaama Tolstoi, jonka koko siihenastinen elämä oli ollut täynnä naisia, antoi morsiamensa lukea omat päiväkirjansa, joissa hän kuvasi sukupuolisuhteitaan maatilansa talonpoikaisnaisten kanssa. Nuori neito pysyi järkytyksestään huolimatta myöntävässä vastauksessaan ja niin alkoi 48 vuotta kestänyt avioliitto. Sofia oli käytännöllinen, Leo uneksija. Sofia rakasti kaupunkielämää ja inhosi hiljaista maaseutua päinvastoin kuin Leo, joka viihtyi maaseudun rauhassa. Kreivittären oli huolehdittava siitä, että pojat saivat kunnollisen koulutuksen ja tyttäret esiteltiin seurapiireissä.. Anna Dostojevskajan, Fjodor Dostojevskin vaimon, avulla kreivitär aloitti oman kustannustoimensa ja kustansi itse miehensä viimeiset teokset viimeisiltä kahdelta vuosikymmeneltä.
Tolstoi kallistui 1870-luvun lopussa yhä enemmän uskonnolliseen mystiikkaan. Tämä muutos tapahtui hänessä keski-iän kriisin ja sitä seuranneen vakavan masennuskauden jälkeen. Hän ei ollut tyytyväinen ortodoksisen kirkon oppiin. Myöhemmässä vaiheessa kreivitär Tolstoi vastusti miehensä uskonnollista mystiikkaa ja anarkismia – muun muassa sitä, että tämä halusi luopua maatilastaan ja kieltäytyi vastaanottamasta tekijänpalkkioita teoksistaan. Yksinkertaisuuteen pyrkivä Tolstoi jakoi omaisuutensa perheenjäsenten kesken ja muutti suuren osan tuottavista tekijänoikeuksistaan yleiseksi omaisuudeksi. Tolstoi ryhtyi suutariksi ja ryhtyi valmistamaan kenkiä ansaitakseen oman elatuksensa..
Tilanne kärjistyi lopulta niin, että vähän ennen kuolemaansa Tolstoi päätti paeta salaa kodistaan ja elää viimeiset vuotensa yksinäisyydessä. Lääkärinsä ainoana seuranaan Tolstoi poistui kodistaan kylmänä talviyönä. Rakkain tytär Alexandra lähti pian isänsä perään. Hidas jääkylmä juna ei ehtinyt pitkällekään, kun Tolstoi sairastui. Hänet siirrettiin Astapovon asemalla asemapäällikön kotiin. Sofia kiiruhti sinne, mutta häntä ei laskettu sisään, koska pelättiin vaimon järkyttävän sairastunutta miestään. Vasta, kun Tolstoi menetti tajuntansa, Sofia päästettiin sisään.. Tolstoi menehtyi 82-vuotiaana ilmeisesti keuhkokuumeeseen.
Tolstoin uskonnolliset ja poliittiset aatteet.
Ilja Repin, "Leo Tolstoi", 1891.
Tolstoi katsotaan eräänlaisen uskonnollisen anarkismin edustajaksi. Hän sai innoitusta poliittisille näkemyksilleen tsaarinaikaisen Venäjän maaseutuyhteisöistä, joiden elämälle Venäjän valtio näyttäytyi usein vain haitallisena, sekä Jeesuksen toiminnasta. Tolstoin mukaan oli rikollista, että valtio hyväksyi köyhyyden. Hän kävi pitkän kirjeenvaihdon Mahatma Gandhin kanssa. Tolstoi kannatti myös voimakkaasti esperantoa.
Tolstoin kristillinen elämänkäsitys perustui Vuorisaarnaan ja sen oppien mukaisesti hän halusi tehdä ruumiillista työtä ja luopua kaikesta köyhien hyväksi. Hän vastusti kirkkoa, vallanpitäjiä ja yläluokan elämäntapaa luottaen ihmisystävyyteen. Hän oli myös kasvissyöjä. Paradoksaalisesti hänen oppinsa aiheutti suuria ristiriitoja hänen omassa perheessään. Tolstoin rauhanaate vaikutti syvästi rauhanliikkeeseen. Ajan mittaan Jasnaja Polnajasta tuli ”tolstoilaisuuden” ihailijoitten pyhiinvaelluskohde. Tolstoin mielestä oli syntiä paistatella maineen tuomassa kunniassa.
Totuuden etsinnässään Tolstoi hakeutui ortodoksiseen kirkkoon, mutta huomasi pian monien pappien tietämättömyyden. Hän käsitti, etteivät ulkoiset menot, tuoksuvat suitsutukset, loistavat kynttilät, vanhat ikonit ja välkehtivät mosaiikit tehneet ihmisestä kristittyä. ”Kannamme kaikki Jumalan valtakuntaa itsessämme”, hän julisti. Tolstoin kirkkoon kohdistama arvostelu johti siihen, että synodi 1901 julisti hänet harhaoppiseksi ja Tolstoi erotettiin kirkosta. Hän perusti ajatuksensa Jeesuksen vuorisaarnaan ja näin kaikki väkivalta myös sodankäynnin muodossa oli syntiä. Niin myös aseveljet kääntyivät Tolstoita vastaan. Tsaarin Venäjä oli Euroopan itsevaltaisimmin hallittu maa ja Tolstoi asetti asemansa lukuisia kertoja alttiiksi taistellessaan ihmisten, sananvapauden ja oikeamukaisuuden puolesta. Hänestä oli kuitenkin tullut niin kuuluisa henkilö ja kirjallinen johtohahmo, etteivät viranomaiset uskaltaneet käydä häneen käsiksi. Monet Tolstoin kirjoitukset kiellettiin, mutta hän välttyi ankarammilta rangaistuksilta.Hänen teoksensa levisivät käännöksinä muissa maissa ja Venäjällä niiden käännöksiä jäljennettiin ja levitettiin salaa.
Leo Tolstoi oli todennäköisesti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun tunnetuin venäläinen ajattelija Suomessa. Tunnetuin tolstoilaisuuden kannattaja Suomessa oli Arvid Järnefelt.
Teokset.
Tolstoi herätti suurta huomiota jo omaelämäkerrallisella esikoisteoksellaan, trilogialla "Lapsuus, poikaikä, nuoruus" (1852–1857) kertoo rikkaan maanomistajan pojasta ja tämän heräämisestä tietoisuuteen eroista itsensä ja talonpoikaistoveriensa välillä. Vaikka Tolstoi itse kutsui tätä teosta myöhemmin ylitunteelliseksi, sitä pidetään yhä totuudellisena ja elävänä aikuistumiskuvauksena.
Tolstoin suuret romaanit ovat maailmankirjallisuuden klassikkoja, mutta hän oli myös pienoisromaanin ja novellin taitaja. Varhaisvaiheen kuuluisia novelleja ovat muun muassa ”Avio-onni” (1859), ”Kolme kuolemaa” (1859) ja ”Vanha ruuna” (1886). Myöhemmät ”Isäntä ja renki” (1895), ”Isä Sergius” (1898) ja ”Kornei Vasiljev” (1906) todistavat ehtymättömästä taiteellisesta luomisvoimasta. Tolstoin lyhyitä kertomuksia on valikoimassa "Valitut kertomukset" (kolme osaa, 1963).
Tolstoin pienoisromaani "Kasakat" (1863) sekä hänen Sevastopoliin liittyvät sotilaskertomuksensa perustuivat hänen omiin kokemuksiinsa, jotka vaikuttivat hänen rauhanaatetta kannattavaan elämänkäsitykseensä. Tolstoi kuvasi sodan raakuuden sellaisena kuin se oli, ilman sankaruuden ihannointia.
Rauhanaate kuvastuu myös Tolstoin suurromaanista "Sota ja rauha", jota pidetään yhtenä Venäjän ja koko maailmankirjallisuuden suurimmista romaaneista. Tolstoi kirjoitti tätä teostaan seitsemän vuotta. "Sota ja rauha" on valtava läpileikkaus koko Venäjän yhteiskunnasta, ja sen henkilökaarti sisältää 580 kuviteltua ja historiallista henkilöä. Romaanin taustalla on Napoleonin Venäjän retki ja Austerlitzin ja Borodinon taistelut, ja etualalla ovat venäläisten aatelisperheitten vaiheet Pietarin ja Moskovan salongeissa ja maatiloilla. Tolstoi piti Moskovaa aitovenäläisyyden tyyssijana kun taas Pietari oli länsimaisia muoteja jäljittelevä kaupunki. Romaanin keskeisin henkilö, Pierre Bezuhov on Tolstoin kirjallinen omakuva.
Tolstoi itse piti romaaneistaan parhaimpana "Anna Kareninaa" (1873–1877), jonka aihe on suppeampi mutta henkilöiden luonnekuvaus syvällisempi kuin "Sodassa ja rauhassa". Anna Kareninan ja Vronskin tarina on yksi maailmankirjallisuuden kuuluisimpia rakkaustarinoita. Sen moraalinen sävy on suvaitsevainen osoittaessaan, kuinka laillisten aviollisten siteiden kuristusote voi tuhota itse elämän lahjoittaman todellisen rakkauden. Romaanin rinnakkaisessa juonessa esiintyy Levin, filosofinen maanomistaja, joka Tolstoin tavoin työskentelee pellolla yhdessä palkollistensa kanssa pyrkien muuttamaan näiden elämää, ja erään talonpojan johdattamana vapautuu elämän tarkoituksettomuudesta ja löytää tien omaperäiseen uskoon.
Teoksessa "Tunnustus" (1882) Tolstoi kuvaa niitä kokemuksiaan, jotka järkyttivät häntä ja saivat lopulta muotoilemaan uuden uskonnon. Kaunokirjallisuutta tärkeämmiksi Tolstoille tulivat nyt kirjoitukset, joissa hän esitti käsityksiään uskonnollisista, moraalisista, yhteiskunnallisista ja taiteeseen liittyvistä kysymyksistä, kuten teoksessa "Mitä on taide?" (1898).
Tolstoin uskonnollisen kauden tärkeimpiä kirjallisia teoksia ovat pienoisromaanit "Ivan Iljitšin kuolema" (1886) ja "Kreutzersonaatti" (1890) sekä romaani "Ylösnousemus" (1899), jonka tuloilla hän avusti erästä vainottua uskonyhteisöä. "Ylösnousemus" arvostelee ortodoksista kirkkoa ja oikeuslaitosta. Teos kuvaa nuoren aatelismiehen moraalisen rappion, katumuksen ja uudelleensyntymisen. Pienoisromaani "Hadži Murat" (kirjoitettu 1902–1904) sijoittuu Kaukasukselle.
Tolstoi kirjoitti myös lapsia varten lyhyitä opettavaisia kertomuksia. Näitä on suomennettu muun muassa kokoelmissa "Tolstoin tarinoita" (1979) ja "Kuinka hanhi jaetaan" (2008).
Näytelmäkirjallisuudesta Tolstoi kiinnostui vuoden 1880 jälkeen. Hänen huomattavimpiin näytelmiinsä kuuluu "Pimeyden valta" (1886), synnin valtaa käsittelevä naturalistinen talonpoikaisnäytelmä.
Jasnaja Poljana museona.
Leo Tolstoi kotikartano Jasnaja Poljanassa on nykyään kotimuseo. Kaksikerroksisessa kotimuseossa, joka oli kartanon päärakennus on Tolstoin aikaisia huonekaluja ja kirjoja. Yläkerrassa on muun muassa ruokasalin kalustus. Kartanoa ympäröi venäläinen maalaiskylä, joka muistuttaa vanhasta ajasta, jolloin kartanoon liittyi alustalaisia.
Muuta.
Tolstoin mukaan on nimetty Tolstoi-juna, joka liikennöi Helsingin ja Moskovan väliä.


Fjodor Dostojevski.
Fjodor Mihailovitš Dostojevski ((), nimen oikeinkirjoitus ennen 1918 Ѳедоръ Михайловичъ Достоевскій; 11. marraskuuta (J: 30. lokakuuta) 1821 Moskova – 9. helmikuuta (J: 28. tammikuuta) 1881 Pietari) oli venäläinen kirjailija. Dostojevskia pidetään yleisesti yhtenä romaanitaiteen suurista klassikkokirjailijoista.
Elämä ja kirjallinen ura.
Vasili Perov, "Fjodor Dostojevskin muotokuva", 1872.
Fjodor Dostojevski syntyi Moskovassa 1821 toisena lapsena lopulta seitsenlapsiseen perheeseen. Dostojevskin isä Mihail työskenteli köyhäintalossa lääkärinä, ja äiti Maria oli kauppiassukua. Dostojevskin kerrotaan sairastaneen epilepsiaa, ja hän sai ensimmäisen kohtauksensa jo seitsenvuotiaana. Dostojevskin ollessa 15-vuotias hänen äitinsä kuoli, ja isä lähetti Fjodorin ja perheen vanhimman pojan Mihailin Pietariin opiskelemaan.
Dostojevski julkaisi ensimmäisen teoksensa, romaanin "Köyhää väkeä", vuonna 1846. Siihen asti Dostojevski oli opiskellut sotakoulussa insinööriksi, mutta hän jätti sotilasuran saavutettuaan kirjailijana kuuluisuutta. Tosin seuraava teos, samana vuonna ilmestynyt "Kaksoisolento", ei saavuttanut aikalaisten ymmärrystä. Dostojevski yritti elättää itsensä kirjoittamalla, mutta 1840-luvun lopun Pietarissa se osoittautui lähes mahdottomaksi.
Dostojevski oli poliittisesti valveutunut ja kuului nuoruudessaan muun muassa Ilja Petroševskin sosialistisiin fourieristeihin, minkä johdosta hänet vuonna 1849 vangittiin ja tuomittiin kuolemaan. Viime hetkellä hänet kuitenkin armahdettiin ja lähetettiin vankileirille Siperiaan. Siellä hänestä tuli puhdas kansallismielinen ja konservatiivi. Dostojevski vapautui vankileiriltä vuoden 1854 alussa, mutta vasta vuonna 1859 hän palasi vaimonsa Maria Isajevan ja ottopoikansa Pavelin kanssa Pietariin. 1860-luvun alussa Dostojevski toimitti yhdessä veljensä kanssa aikakauslehti "Vremjaa" (Aika), jossa ilmestyivät jatkokertomuksina myös hänen romaaninsa "Muistelmia kuolleesta talosta" (1860) ja "Sorrettuja ja solvattuja" (1861).
Vuonna 1864 Dostojevskin vaimo ja pian myös veli kuolivat. Dostojevski eli surun vallassa kykenemättä kirjoittamaan, ja velat kasvoivat hallitsemattomiksi. Dostojevski pakeni suruaan ja velkojaan ulkomaille, mutta sortui uhkapeliin ja menetti loputkin rahansa. Paetakseen heikkoa rahatilannettaan Dostojevski alkoi kirjoittaa uutta teosta "Rikos ja rangaistus", joka julkaistiin lehdessä jatkokertomuksena. Samaan aikaan Dostojevskin yllä leijui myös uhka menettää teostensa oikeudet kustantajalle seuraavaksi yhdeksäksi vuodeksi, joten kirjailijan oli kirjoitettava vauhdilla myös toinen teos "Pelurit". Kirjoituspaineiden alla Dostojevski otti avukseen nuoren pikakirjoittajan, Anna Grigorjevna Snitkinan, josta vuonna 1867 tuli hänen toinen vaimonsa. Liitto oli onnellinen. Välttääkseen tulojensa luovuttamisen velkojille Dostojevskit asuivat vuodet 1867–1871 ulkomailla ja kävivät vain harvoin Venäjällä. Matkoillaan kirjailija viimeisteli teoksensa "Idiootin", joka ilmestyi vuonna 1868 mutta jonka arvostelijat haukkuivat kovin sanoin, osittain Tolstoin "Sodan ja rauhan" vietyä suurimman huomion. Dostojevskin teos saavutti muiden teostensa tavoin mainetta vasta hänen kuolemansa jälkeen.
Dostojevskin viimeiset vuodet olivat tuotteliaita, ja niiden aikana valmistuivat muun muassa "Riivaajat" (1872) ja "Karamazovin veljekset" (1880), joka kuitenkin jäi kesken ja jota on pidetty toisaalta hänen vaikeimpana ja raskaimpana, toisaalta nerokkaimpana teoksenaan. Kirjailija sai tunnustusta myös hallitsijalta. Aleksanteri II kutsui Dostojevskin 1878 vierailemaan hovissa, ja vuonna 1880 Dostojevski sai kunnian pitää puheen Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa Moskovassa. Vaikka Dostojevski oli kotimaassaan tunnettu jo elinaikanaan, varsinaisen maailmanlaajuisen kuuluisuuden hän kuitenkin saavutti vasta kuoltuaan. Dostojevski kuoli 28. tammikuuta 1881 Pietarissa.
Teemoja.
Suurta osaa Dostojevskin kirjoista voi pitää vakavina tutkielmina ihmismielestä. Se oli hänen vahvuutensa: hän onnistui kirjoittamaan tarkasti ihmismielen sairaista puolista. Mustavalkoisuus on kaukana hänen ihmiskuvauksistaan: paatuneimmasta rikollisestakin hän pyrki löytämään jotain hyvää. Hänen kevyemmät tekstinsä kuten "Valkeat yöt", jotka jopa sisältävät runsasta huumoria ja pakinoita, on kaikki kirjoitettu ennen hänen vankilatuomiotaan.
Kristinusko: Karkotuksensa jälkeen Dostojevski oli kiihkeä kristitty ortodoksi, mutta ei perinteinen moralisti. Hän käsittelee kirjoissaan monesti kristillisiä arvoja ja lähes aina kirjojen päähenkilöt pelastuvat kärsimyksen ja katumuksen kautta. Selvästi katumuksen ja kärsimyksen teema tuntuu "Rikoksessa ja rangaistuksessa".
Lapset: Dostojevski käyttää lapsia ja lasten kärsimystä yleisenä kristittynä teemana viattomien kärsimyksestä. Tämän kärsimyksen hän selittää ainoastaan ihmisten pahuudella ja järjettömyydellä. Sen sijaan kirjojen lasten tulee kasvaa ja oppia pääsemään arvistaan yli.
Kansallismielisyys ja konservatismi: "Riivaajissa" ja "Kellariloukossa" Dostojevski pilkkasi uudistusmielisiä suorasti ja epäsuorasti – lisäksi Dostojevski sekä ennen vankilaa että sen jälkeen pilkkasi eräitä liberaaleja aikalaiskirjailijoitaan jatkuvasti. Yhtenä esikuvanaan Dostojevski piti Gogolia. Viitaten aikansa venäläisiin kirjailijoihin Dostojevski sanoi: ”Olemme kaikki tulleet Gogolin 'Viitan' alta”. Gogolin vaikutus näkyy Dostojevskin tummasävyisissä romaaneissa.


Wasawings.
Oy Wasawings Ab oli 1980-luvulla toiminut suomalainen lentoyhtiö. Yhtiö perustettiin vuonna 1979, ja sen kotipaikka oli aluksi Vaasa ja vuodesta 1985 alkaen Ilmajoki. Ilmailuhallitus myönsi yhtiölle ensimmäisen ansiolentotoimiluvan 3. marraskuuta 1981. Sen jälkeen tätä lupaa laajennettiin kokeilumielessä koskemaan myös taksi- ja tilauslentoja vuosina 1982–1983 reiteillä Kauhajoki–Helsinki ja Ilmajoki–Helsinki.
Historia.
1. joulukuuta 1983 Wasawings aloitti säännöllisen kevytreittiliikenteen reitillä Ilmajoki–Helsinki. Alkuvuonna 1985 yhtiö sai luvan aloittaa ensin taksi- ja myöhemmin kevytreittiliikenne myös reitillä Ylivieska–Helsinki. Helmikuussa 1988 yhtiö aloitti kevytreittiliikenteen reitillä Helsinki–Halli ja kesäkuussa 1989 reitillä Ilmajoki–Kittilä–Ivalo.
1980-luvun puolivälistä alkaen yhtiön toiminnassa havaittiin puutteita, minkä vuoksi yhtiölle myönnettiin liikennelupia vain lyhyeksi ajaksi kerrallaan. Yhtiön toiminnasta tuli ilmailuhallitukselle lukuisia valituksia sekä asiakkailta että henkilökunnalta määräysten vastaisesta toiminnasta. Ilmailuhallitus teki yhtiöön useita tarkastuksia, ja yhtiön toimintaa käsiteltiin myös oikeudessa.
1980-luvun lopulla yhtiö jatkoi toimintaa Pohjanmaan Lento Oy -nimellä. Yhtiö omistuspohjaa laajennettiin ja organisaatiota uusittiin. Pohjanmaan Lento saikin ansiolentotoimiluvan marraskuussa 1990. Toimilupa kuitenkin peruutettiin Ilmailulaitoksen aloitteesta tammikuussa 1992. Syynä olivat yhtiön lentotoiminnassa useat lyhyen ajan sisällä sattuneet vaaratilanteet sekä reittilentojen runsaat peruutukset ja myöhästymiset.
Ylivieskan onnettomuus.
31. elokuuta 1986 Wasawingsin Cessna 404 -lentokone OH-CIG törmäsi Ylivieskan lentopaikan laidalla olleeseen voimajohtolinjaan, katkoi puita yli 150 metrin matkalta, syttyi lopuksi palamaan ja tuhoutui täysin. Lentokoneessa yksin ollut ohjaaja sai vakavia vammoja. Tutkintaselostuksen mukaan "onnettomuuden syy oli sarja virheellisiä päätöksiä alkaen lennon valmistelusta, jatkuen laskeutumisyritykseen säässä, joka ei olisi edellyttänyt edes lähestymisen aloittamista ja päätyen myöhästyneeseen ylösvetoon muutaman metrin korkeudesta ja törmäykseen sähköjohdinlinjaan ja puihin. Myötävaikuttavana tekijänä onnettomuuteen oli ollut yleinen tapa yhtiössä tehdä lasku sääminimeistä piittaamatta. Eräänä tekijänä lähtöpäätöksen tekoon puutteellisin valmisteluin on ollut yhtiössä vallinnut käytäntö, jonka mukaan lennot on pyritty suorittamaan tarpeen vaatiessa jopa määräyksiä rikkoen."
Ilmajoen onnettomuus.
14. marraskuuta 1988 kello 07:14 yhtiön käyttämä, Karair Oy:ltä vuokrattu brasilialaisvalmisteinen Embraer 110 EMB-P1 Bandeirante -lentokone OH-EBA tuhoutui maahantörmäyksessä Ilmajoen lentoaseman läheisyydessä. Kone oli aikataulun mukaisella kevytreittilennolla Helsingistä Ilmajoelle. Onnettomuudessa sai surmansa kuusi ihmistä. Onnettomuustutkintalautakunnan mukaan "onnettomuuden välitön syy oli päätös jatkaa NDB-lähestymistä vaikeissa näkyvyysolosuhteissa minimilaskeutumiskorkeuden alapuolelle ilman vaadittavaa näköyhteyttä lähestymisvaloihin tai kiitorataan. Tällöin hyvin matalalta aloitettu ylösveto epäonnistui. Myötävaikuttavina tekijöinä olivat lentoyhtiön puutteellisesta turvallisuuskulttuurista johtuneet suorituspaineet, jotka korostuivat ohjaajan persoonallisuusrakenteen takia." Tutkinnan yhteydessä havaittiin puutteita lentoyhtiön, lentokentän pitäjän ja viranomaisten toiminnassa.
Ilmajoen onnettomuuden aikaan yhtiön laivastoon kuului onnettomuudessa tuhoutuneen Embraer 110 Bandeirante -koneen lisäksi yksi Cessna 404 ja kaksi Beech 99 -lentokonetta. Yhtiön palveluksessa työskenteli tuolloin noin 25 henkilöä. Matkustajia yhtiö kuljetti vuonna 1987 noin 13 000 ja vuonna 1988 noin 14 600. Lentoyhtiön pääomistajia olivat hallituksen puheenjohtaja Veikko Tuutti sekä eräät eteläpohjalaiset yritykset. Tämän lisäksi yhtiöllä oli joukko pienomistajia.


Verkkotunnus.
Internetin verkkotunnukset () ovat kirjaimista koostuvia nimiä, joiden avulla verkkoon kytkettyihin koneisiin voidaan viitata helpommin muistettavalla tavalla kuin numeroista muodostuvilla IP-osoitteilla. Verkkotunnukset muutetaan IP-osoitteiksi Internetin nimipalvelujärjestelmän (Domain Name System, lyh. DNS) avulla.
Ylätason verkkotunnukset.
Ylätason verkkotunnukset ovat lyhyitä tunnuksia, jotka jakavat verkkotunnukset eri luokkiin. Esimerkiksi .fi-verkkotunnuksen alapuolella ovat suomalaiset verkkotunnukset, jotka siten päättyvät kirjaimiin.fi
Ahvenanmaalla on myös käytössä oma verkkotunnus .ax.
Tieto näistä ylätason verkkotunnuksista on kolmellatoista maailman juurinimipalvelimella. Nämä 13 palvelinta ovatkin Internetin haavoittuvin yksittäinen komponentti. Mikäli ne kaatuisivat kaikki yhtä aikaa, lakkaisi DNS-nimenselvitys toimimasta Internetissä hyvin pian. Tavalliselle käyttäjälle näyttäisi siltä, että "Internet on kaatunut". Nimipalvelimia onkin loogisesti nuo 13, ja fyysisesti monta kertaa enemmän ja ne ovat jaettuna ympäri maailmaa. Eräs hajautettu palvelunestohyökkäys onnistui kaatamaan 2003 syksyllä seitsemän kyseisistä 13 palvelimesta, mutta Internetin DNS-nimipalvelu on niin vikasietoinen, että asiakkaiden nimipalvelimet ympäri maailman siirtyivät automaattisesti käyttämään vielä pystyyn jääneitä.
Varatut tunnukset.
RFC 2606 määrittelee neljä tunnusta erikoistapauksiin siten, ettei näitä koskaan oteta suurissa nimipalvelimissa käyttöön.


Black metal.
Black metal on metallimusiikin suuntaus, joka sai alkunsa 1980-luvun alussa ja on kehittynyt nykyiseen muotoonsa lähinnä Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa 1990-luvun alkupuolella. Black metalia soittavia yhtyeitä on runsaasti ympäri maailmaa, mutta tunnetuimmat ovat enimmäkseen kotoisin Pohjoismaista.
Black metal -yhtyeet pyrkivät luomaan synkän ja kylmän äänimaailman nopeatempoisilla kappaleilla, joissa korostuvat rock- ja metallimusiikin kolmen soinnun kaavoista poikkeavat sovitukset, nopeat tempot, tremolona soitetut terävät ja diskanttiset sähkökitarat sekä rääkyvä, korkea murinalaulu. Black metal -perinteeseen kuuluu myös tarkoituksellisen yksinkertainen tuotanto ja heikko äänenlaatu. Myös musiikilliset kokeilut ovat tavallisia.
Tyylilajille ja erityisesti sanoituksille ominaista on äärimmäinen hyökkäävyys kristinuskoa kohtaan, sen väitettyä kaksinaismoraalia kohtaan osoitettu viha ja saatananpalvontaan viittaaminen. Kuitenkin monen yhtyeen musiikki ei sisällä uskonnolisia teemoja ollenkaan, vaan sanoitukset liikkuvat lähinnä luonnon, pimeyden ja vastaavien käsitteiden ympärillä.
Black metalin ensimmäinen aalto syntyi 1980-luvun alun thrash metal -yhtyeistä, ja sen merkittäviä edelläkävijöitä olivat Venom, Bathory, Mercyful Fate ja Celtic Frost. Toinen aalto kehittyi 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa pohjoismaissa, erityisesti Norjassa, missä Burzum, Mayhem, Darkthrone, Emperor ja Dimmu Borgir nousivat suuremman yleisön tietoisuuteen. Vaikka kolmatta aaltoa ei ole vielä selkeästi havaittavissa, 2000-luvun modernit black metal -yhtyeet ovat yhdistelleet uusia aineksia pohjimmiltaan ensimmäistä ja toista aaltoa edustavaan musiikkiin. Esimerkiksi Dimmu Borgir ja brittiläinen Cradle of Filth ovat yhdistäneet perinteiseen raakaan black metaliin kosketinsoittimet ja laulumelodiat.
Black metalia on yleisesti pidetty underground-musiikkityylinä, koska se ei tavoittele valtavirtamusiikille tyypillistä näkyvyyttä musiikkiviestimissä ja musiikin tekijät pyrkivät usein pysyttelemään tuntemattomina ja arvoituksellisina.
Ensimmäinen aalto.
Black metalin ensimmäiseksi aalloksi kutsutaan niitä 1980-luvun yhtyeitä, joilta 1990-luvulla toimineet black metal -yhtyeet omaksuivat äänimaailmaan ja ulkoiseen kuvaan liittyviä vaikutteita. Ensimmäisen aallon yhtyeiden musiikki oli usein lähempänä thrash metalia kuin nykyistä black metalia, mutta niiden sanoitukset käsittelivät synkkiä ja saatanallisia aiheita. Jo eräät 1970-luvun alun rock- ja metalliyhtyeet, kuten Black Sabbath ja Black Widow, olivat käsitelleet tällaisia aiheita lyriikoissaan. Suomessakin toimi eräs varhainen kauhuteemoja ja saatanallistakin kuvastoa viljellyt yhtye; 1970-luvun progeyhtye Kummitus.
Termiä ”black metal” käytti ensimmäisen kerran brittiläinen Venom-yhtye, jonka keulahahmo Conrad "Cronos" Lant käytti käsitettä usein haastatteluissa erottaakseen yhtyeensä perinteisestä heavy metalista. Jo Venomin ensimmäinen albumi "Welcome to Hell" antoi saatanallisine teemoineen enteitä tulevasta, mutta varsinaisesti varhaisen black metalin synnytti vuonna 1982 julkaistu "Black Metal", joka antoi myös nimensä uudelle musiikkisuuntaukselle. Venomin musiikki muistutti lähinnä uuden aallon brittiläistä heavy metalia sekä speed ja thrash metal -suuntauksia, mutta yhtyeen itsestään antama kuva ja sanoitukset julistivat sen olevan liitossa Saatanan kanssa. Venomin jäsenet myös käyttivät erikoisia taiteilijanimiä, kuten Cronos, Mantas ja Abaddon, mikä oli siihen aikaan harvinaista.
Seuraava black metallin mahtitekijä oli ruotsalainen Bathory. Sen musiikki vei black metalia vieläkin pitemmälle: tempot olivat hyvin nopeita, kitaroiden soundi ohut, diskanttinen ja suttuinen ja rummut takoivat nopeaa blast beatia. Varsinkin laulaja-kitaristi Thomas ”Quorthon” Forsbergin korkea ja epäinhimillinen lauluääni, joka yhdisteli kirkumista ja murinaa, on vakiintunut yhdeksi genren tunnusmerkeistä. Bathorysta tuli myös black metalin yhden alalajin, viikinkimetallin edelläkävijä. Tanskalainen vuonna 1981 perustettu Mercyful Fate oli myös black metalin edelläkävijä: musiikillisen vaikutuksen lisäksi laulujen sanoituksista löytyi usein viittauksia Saatanaan ja okkultismiin ja yhtyeen laulaja King Diamond otti käyttöön corpse paintiksi kutsutut, kuolonkalpeutta kuvaavat kasvomaalit. Sveitsiläinen Hellhammer (1982) ja sitä seurannut Celtic Frost (1984) veivät black metalia myös kokeellisempaan suuntaan. Norjalaisen Mayhemin Euronymous on maininnut saksalaiset thrash metal -yhtyeet Sodomin ja Destructionin tärkeinä vaikuttajinaan ja pitänyt niiden levyjä ”black metalin mestariteoksina”.
Black metal -vaikutteet levisivät nopeasti etenkin Euroopassa 1980-luvun alkupuolella. Luvun puoliväliin mennessä tyyli rantautui myös Amerikkoihin: kanadalainen Blasphemy perustettiin 1984 ja brasilialainen Sarcófago 1985. Kumpikin yhtye hyödynsi musiikissaan epäinhimillistä, matalaa ja murisevaa laulutekniikkaa. Lisäksi Sarcófago käytti corpse paintia; yhtyeen maalauksia onkin pidetty ensimmäisenä ”oikeana” corpse paintina.
Toinen aalto.
Black metalin toinen aalto syntyi 1990-luvun alussa. Tyylilajin suurimmat nimet olivat useimmiten norjalaisia. Näihin lukeutuivat Mayhem, Burzum, Satyricon, Immortal, Darkthrone, Enslaved ja Emperor. Vaikka merkittäviä yhtyeitä tuli myös muista pohjoismaista – kuten ruotsalaiset Marduk ja Dissection ja suomalaiset Impaled Nazarene, Beherit ja Barathrum – black metalin toinen aalto mielletään usein nimenomaan norjalaiseksi suuntaukseksi ja se rinnastetaan "black metalin norjalaiseen aaltoon".
Toisen aallon yhtyeet käyttivät musiikissaan voimakkaita tehokeinoja: kitarasoundien keski- ja alarekisteri oli miksattu kuulumattomiin, laulu oli raa'an kuuloista murinaa ja äänimaailma karkea ja kylmä. Huomionarvoista toisessa aallossa oli myös runsaasti käytetty mytologinen ja luontoromanttinen kuvasto, joka näkyi kansitaiteiden lisäksi mm. lyriikoissa ja levyillä olleissa ambient-raidoissa. Yhtyeet myös käyttivät lavalla saatanallista esiintymistarpeistoa tehostaakseen musiikin luomaa kylmän nihilististä vaikutelmaa. Siinä missä aiemmat yhtyeet olivat pitäneet etäisyyttä sanoitusten käsittelemiin aiheisiin, monet toisen aallon norjalaisyhtyeet suhtautuivat saatananpalvontaan vakavammin. Niiden jäsenet tekivät rikoksia ja myös yllyttivät rikollisuuteen.
a>'ssa vuonna 2004. Mayhem on yksi niistä yhtyeistä, joka on saanut mainetta kyseenalaisen live-esiintymisensä, kuten lävistettyjen sianpäiden, vuoksi.
Black metal tuli julkisuuteen ennen kaikkea Mayhem-yhtyeen kautta. Kymmenen vuotta tiukasti underground-piireissä pysyneen yhtyeen albumi "De Mysteriis Dom Sathanas" vuodelta 1994 on eräs tunnetuimpia black metal -julkaisuja. Mayhem sai valtavasti julkisuutta yhtyeeseen liittyneiden kuolemantapausten ja rikosten vuoksi. Laulaja Dead teki itsemurhan, ja yhtyeen basisti Varg Vikernes murhasi Euronymouksen. Myös eräät muut yhtyeet saivat kyseenalaista julkisuutta nimenomaan rikollisten ulkomusiikillisten seikkojen vuoksi; esimerkiksi Emperorin rumpali Bård ”Faust” Eithun murhasi homoseksuaalin puukolla. Väkivaltaiset tapahtumat loivat black metalille sen maineen äärimmäisenä musiikinlajina muutenkin kuin musiikillisesti. Julkisuuden lisäksi se antoi monien mielestä black metal -yhtyeille ”moraalisen oikeuden” sitä leimanneelle ”pahuudelle” ja saatanalliselle kuvastolle, kun myös yhtyeiden ulkomusiikilliset teot vastasivat sanoitusten ja imagon antamaa viestiä.
Toisaalta Mayhem ja erityisesti Euronymous vaikutti black metaliin myös musiikillisesti, sillä hänen vaikutuksestaan monet death metal -yhtyeet (esimerkiksi Emperor, Darkthrone ja Immortal) vaihtoivat tyylinsä black metaliin. Euronymous oli norjalaisen aallon keskushahmo, mutta merkitystä ei ole syytä liioitella. Norjalainen skene ei yksin luonut modernia black metallia, vaan esimerkiksi suomalaisyhtyeet, kuten Impaled Nazarene ja Beherit hakivat vaikutteita Norjan ohella Brasiliasta, yhtyeiltä kuten Sarcófago, Sextrash ja Sepultura.
Black metalin toinen aalto sai vahvaa pohjaa Itä-Euroopasta itäblokin hajottua. Jo ennen Neuvostoliiton hajoamista Itä-Eurooppaan oli kehittynyt 1980-luvulla extreme metal -alakulttuuri, johon vaikutti mm. unkarilainen black metal -yhtye Tormentor. Nykyään black metal on muiden metallimusiikin äärisuuntausten tavoin varsin suosittua Itä-Euroopassa, joskin sen taloudellinen merkitys on pienempi kuin Pohjoismaissa laajan piratismin vuoksi. Muutamat yhtyeet ovat kuitenkin nostaneet lajin merkitystä, kuten puolalaiset yhtyeet Behemoth ja Graveland, romanialainen Negură Bunget sekä ukrainalainen, NSBM-vaikutteinen Nokturnal Mortum.
Vaikka toisen aallon black metal -yhtyeiden musiikki ja vaikutteet vaihtelivat death metalista thrash metaliin, yhtyeille oli tyypillistä underground-henkisyys, raaka ja yksinkertainen musiikki sekä viimeistelemättömät äänitteet. Jotkut yhtyeet lähtivät kuitenkin etenemään progressiivisempaan, sinfonisempaan tai kevyempään suuntaan. Näistä mm. norjalainen Dimmu Borgir toi black metalin suosiollaan valtavirtaan, ja Cradle of Filthiä on väitetty parhaiten menestyneeksi englantilaiseksi metalliyhtyeeksi sitten Iron Maidenin. Vaikka nykyään menestyneet yhtyeet ovatkin aatteiltaan ja ulkomusiikilliselta toiminnaltaan kaukana black metalin julkisuuteen nostaneista varhaisista yhtyeistä, on genreä leimanneen väkivallan leima seurannut näihin päiviin asti ja sen hyödyntäminen kaupallisesti on ollut mahdollista, vaikka musiikki on muuttunut salonkikelpoisemmaksi.
Black metaliin liittyvät rikokset ja kuolemantapaukset.
Black metalin propagandistinen, kristinuskon vastainen sanoma synnytti 1990-luvun alussa Norjassa väkivalta- ja vahingontekorikosten aallon, jonka synnyttämän kohun myötä tyylisuuntaus tuli yleisesti tunnetuksi. Vuosina 1992–1998 poltettiin noin 50 kirkkoa, ja lukuisat black metal -muusikot päätyivät vankilaan. Tulipalojen sammutuksessa kuoli ainakin yksi palomies.
Rikollisuuteen sekaantuivat ennen kaikkea Norjan ”mustan sisäpiirin” jäsenet, Euronymouksen omistamassa Helvete-musiikkikaupassa Oslossa kokoontuneet nuoret muusikot. Tähän okkultistiseen sisäpiiriin kuuluivat esimerkiksi Burzumin Varg Vikernes (soittanut myös Mayhemissä), Øystein Aarseth (Euronymous) sekä monet Immortal- ja Darkthrone-yhtyeiden jäsenet. Vikernes murhasi Aarsethin vuonna 1993. Jo aiemmin, vuonna 1991, Mayhemin laulaja Per Ohlin (Dead) teki itsemurhan. Euronymous levitti Deadin ruumiista ottamiaan kuvia, ja yksi niistä päätyi Mayhem-bootleg "Dawn of the Black Heartsin" kanteen. Myös Mayhemin äärimmäinen ja verinen lavaesiintyminen, johon kuului aitoja sianpäitä ja laulajan – aluksi Maniacin, sittemmin Deadin – itsensä viiltelyä, herätti huomiota.
Toisen norjalaisyhtyeen, Emperorin rumpali Bård Eithun murhasi puistossa itselleen tuntemattoman homoseksuaalin 1992. Ruotsissa Dissection-yhtyeen Jon Nödtveidt tuomittiin algerialaisen miehen murhan avunannosta. Syyksi on epäilty sekä uhrin homoseksuaalisuutta että ulkomaalaistaustaisuutta. Nödtveit teki itsemurhan elokuussa 2006. Gorgorothin laulaja Gaahl tuomittiin pahoinpitelystä vuonna 2005, ja hän oli myös uhannut juoda uhrinsa verta. Myös Pohjoismaiden ulkopuolella on tapahtunut väkivaltaisuuksia, jotka ovat liittyneet black metaliin.
Suomessa mainittavin black metal -artistin kuolemantapaus on Finntroll ja Impaled Nazarene -yhtyeissä soittaneen Teemu ”Somnium” Raimorannan kuolema vuonna 2003. Raimoranta putosi Helsingissä Pitkältäsillalta Töölönlahden jäälle. Impaled Nazarenen laulaja Mika Luttinen on epäillyt julkisesti Raimorannan tehneen itsemurhan.
Musiikilliset erityispiirteet.
Black metal -musiikin tyyli ja äänituotanto vaihtelevat yhtyeittäin. Useimmat yhtyeet kuitenkin käyttävät kirkuna- tai murinalaulua ja erittäin voimakkaita kitaran säröefektejä ja pyrkivät luomaan synkän tunnelman. Yleisimmin käytetyt soittimet ovat sähkökitara, basso ja rummut. Kitarat kuulostavat säröisiltä, etäisiltä ja kolkoilta, ja niillä soitetaan nopeana tremolona korkeita äänialoja, bassoääniä vain vähän. Soitto on erittäin nopeaa ja usein tarkoituksellisesti epäselvän kuuloista. Jotkut black metal -yhtyeet eivät käytä bassoääntä juuri ollenkaan vaan jättävät sen ohuen kuuloiseksi. Rummuissa hyödynnetään erilaisia blast beateja, tuplabasarikomppeja sekä useimmille black metal -yhtyeille ominaisia triolikomppivariaatioita. Riffit ovat yleensä yksinkertaisia, ja niissä on vain muutama sävel. Black metal -kappaleet ovat usein hyvin kaoottisia, ja niissä vältetään tietoisesti perinteisen rockmusiikin kaavoja.
Soittotaitoa ei pidetä black metalissa yhtä olennaisena kuin muissa metallin lajeissa, vaikkakin esimerkiksi Mayhemista ja Dimmu Borgirista tunnettua Jan Axel Blombergia (taiteilijanimeltään Hellhammer) on pidetty yhtenä metallimusiikin taitavimmista rumpaleista. Black metaliin kuuluvat erityisesti antikristilliset ja satanistiset sanoitukset, jotka lauletaan erityisen raa'alla ja epäinhimillisellä äänellä. Laulua voisi kuvailla kurkusta rääkymiseksi, kirkumiseksi tai örisemiseksi, ja se on huomattavasti korkeampitaajuista kuin death metalista tuttu murina.
Musiikkitoimittaja ja -kirjailija Ian Christe on kuvaillut, että ”Bathoryn kitarat kuulostivat ompelukoneilta ja rummut siltä kuin joku olisi piessyt märkää pahvia”.
Tyylilajin kehitys.
a> teki sinfonisuudellaan black metalista valtavirran musiikkia, ja se lienee tunnetuin moderni black metal -yhtye.
Ensimmäiset black metal -yhtyeet olivat kehittäneet musiikkinsa speed ja thrash metalin pohjalta ja ottaneet vaikutteita myös punkista ja uuden aallon brittiläisestä metallista. Black metal -yhtyeet käyttivät paljon muiden metallimusiikin tyylilajien tehokeinoja, mutta sanoitukset käsittelivät lähes poikkeuksetta saatanallisia ja raakoja aiheita, lavaesiintyminen oli suurieleistä ja siinä oli leikittelyä mustalla magialla.
Venomin ja Hellhammer-yhtyeen huono soittotaito on yleisesti tunnettu tosiasia. Alkeellinen tuotanto ja laulussa hyödynnetty karjunta ovat olleet esikuvallisia lajin yhtyeille. Ruotsalaista Bathorya pidetään sen soundin luojana, joka nykyään mielletään black metaliksi, ja vielä 1990-luvun black metalissa näkyivät vahvana Bathoryltä saadut vaikutteet. Lähinnä Norjassa syntynyt black metalin toinen aalto pyrki epäkaupallisuuteen, toisin kuin death metal. Siitä huolimatta skandinaavinen black metal otti vaikutteita death metalista. Sen tunnusmerkeiksi kehittyivät death metalia nopeampi tempo, kappaleiden hypnoottisuus, joka saavutettiin samojen sointukuvioiden loputtomalla toistolla, sekä luonnon ja muinaisten uskontojen ihannointi sanoituksissa.
Norjan skenen eri yhtyeet kehittelivät kukin omalla sarallaan black metalia eri suuntiin: Mayhem tunnelmalliseen, Emperor melodiseen (Emperorista muodostuikin sinfonisen black metalin uranuurtaja) ja Immortal yksinkertaisempaan. Darkthronen äärimmäisen heikolla äänenlaadulla tuotettu äänivalli rakentui hypnoottisen ja minimalistisen toiston ympärille. Norjan ulkopuolella tyyli oli usein väkivaltaisempaa ja aggressiivisempaa; Suomessa monien varhaisten black metal -yhtyeiden musiikki oli jopa grind-vaikutteista. Toisaalta esimerkiksi Barathrum yhdisti doom metalin black metaliin. Ruotsissa Marduk ja Dissection hakivat vaikutteita death metalista, vaikka Marduk karsikin nämä vaikutteet myöhemmin pois.
Jotkut uuden polven yhtyeet ovat alkaneet käyttää puhdasta laulua, syntetisaattoreita, naissolisteja sekä erilaisia orkesteri- ja kuorosovituksia. Jotkut yhtyeet ovat yhdistäneet black metalin ja noisen tai ambientin, kuten Varg Vikernesin yhtye Burzum. Tunnetuin uudenaikainen black metal -yhtye lienee Dimmu Borgir, jonka mahtipontiset teemat ovat vieneet black metalin kauas ensimmäisten yhtyeiden musiikillisesti heikkotasoisistakin esityksistä. Dimmu Borgirin menestyksen myötä black metal on saavuttanut musiikkimaailmassa merkittävän aseman. Black metaliin kuuluvia aineksia, kuten raivokasta karjuntaa tuplabasarien ja kiertävän riffin tahdissa, on 2000-luvulla alettu käyttää yhä useammin muissakin metallimusiikin alalajeissa.
Seuraavat musiikkinäytteet havainnollistavat black metalin kehitystä. Varhaisin näyte on vuodelta 1982 ja tuorein vuodelta 1999.
Musiikkityylin alalajit.
Melodinen black metal on nimensä mukaisesti melodisempaa ja kevyempää black metalia. Samankaltainen tyylilaji on sinfoninen black metal, jossa on orkestraalisia ja sinfonisia elementtejä. Sinfoniset black metal -yhtyeet kehittivät tyylinsä 1990-luvun alun black metalista. Ne soittavat usein syntetisaattoreilla ja kosketinsoittimilla surullisia tai tunnelmallisia sointukulkuja, jotka muodostavat vastakohdan raivokkaille kitarariffeille. Sinfoninen black metal on usein saanut vaikutteita progressiivisesta ja goottimetallista. Emperor oli sinfonisen black metalin edelläkävijä, ja muista yhtyeistä voidaan mainita Tiamat ja Samael.
Viikinkimetalliksi kutsuttu tyylilaji käsittelee sanoituksissaan viikinkejä, barbaareja, Skandinavian esihistoriaa sekä vanhoja skandinaavisia myyttejä ja uskontoja. Viikinkimetalli on saanut paljon vaikutteita folk metalista. On myös huomattavan melodisia viikinkimetalliyhtyeitä, joiden black metal -vaikutteet ovat vähäisiä. Samantapainen tyylilaji on myös pagan black metal, jonka sanoitukset käsittelevät pakanallisuutta.
a> on eräs tunnetuimmista blackened death metal -yhtyeistä.
Blackened death metal eli black death metal on tyylilaji, jossa black- ja death metal yhdistyvät. Vaikutteita otetaan molemmista tyylilajeista. Yksi ensimmäisistä tyylilajin yhtyeistä oli suomalainen Belial, mutta jo 1980-luvulla Slayer ja Morbid Angel enteilivät sitä musiikillaan, joka yhdisteli sekä black että death metalista saatuja vaikutteita. Modernimpaan suuntaukseen kuuluvat esimerkiksi yhdysvaltalainen Angelcorpse, brittiläinen Akercocke ja kanadalainen Axis of Advance. Toisinaan puhutaan myös blackened thrash metalista, kun tarkoitetaan musiikkia, jossa yhdistyy black ja thrash metalia.
Monet black metal -artistit ovat Varg Vikernesin jalanjäljissä tehneet myös dark ambientin suuntaista musiikkia. Tätä kutsutaan joskus nimellä ambient black metal tai black ambient. Black ambientissa keskitytään musiikin sijasta tunnelman luontiin, ja kappaleet pohjautuvat vahvasti samaan (usein yksinkertaiseen) riffiin, jota toistetaan ja muunnellaan.
Sanoitukset.
Sanoitukset vaihtelevat black metalin eri tyylisuuntien välillä paljonkin. Usein käsiteltyjä aiheita ovat kristinuskon vastustus, sekasorto, epäjärjestys, ihmisviha, saatanallisuus ja pakanallisuus, mutta jotkut black metal -yhtyeet suosivat rasistisia, fasistisia ja kansallissosialistisia teemoja. Tavanomaisten uskontojen voimakas arvostelu on suorastaan välttämätöntä.
Hengellinen ja yliluonnollinen.
Black metalin perinteisin sanoituksellinen aihe on saatananpalvonta. Se leimasi ja määritteli tyyliä jo Venomin ja Mercyful Faten aikoihin. Varhaisille black metal yhtyeille aihe ei kuitenkaan ollut vakava ideologia, vaan lähinnä shokkiarvo ja jopa luonnollinen jatke aiempien heavy metal -yhtyeiden kiinnostukselle goottilaiseen kauhuromantiikkaan paholaishahmoineen (Black Sabbath) ja okkultismiin yleensä (Led Zeppelin). Se, missä Venom erosi edeltäjistään, oli saatananpalvonnan näennäinen vakavuus, vaikka jälkikäteen Venomin esiintymisessä ja uhoamisessa onkin nähty myös huumoria. Saatanalliseen imagoon kuului usein kristinuskon vastaista kuvastoa, kuten pentagrammeja.
Siinä missä shokeeraavuus oli ensimmäisen aallon black metal -yhtyeiden ideologinen johtotähti, toisen aallon yhtyeillä mukaan astui myös vakavampi suhtautuminen Saatanaan ja satanismiin. Ajattelun mukaan kristinusko on alistanut ihmiset ja saanut nämä kieltämään oikean luonteensa. Tämän synnyttämä viha on johtanut black metal -sanoituksissa ihmisen eläimelliseen, "luonnolliseen", puoleen vetoamiseen. Saatanan hahmo on kristinuskon alusta lähtien ollut alistumisen vastakohta ja ylipäänsä symboli vallitsevaa yhteiskuntaa, normeja ja uskontoa vastaan.
Ajoittain sanoituksissa esiintyy myös perinteisestä metallimusiikista tuttu fantasiatematiikka. Amerikkalaisten kirjailijoiden H. P. Lovecraftin ja Robert E. Howardin tarinat ovat innoittaneet joitain yhtyeitä. J. R. R. Tolkienin "Taru sormusten herrasta" on vaikuttanut myös paljon, ja jotkut yhtyeet, kuten Gorgoroth, ovat ottaneet nimensä suoraan siitä. Itävaltalainen tunnelmallisen black metalin uranuurtaja Summoning kuvailee lyriikoissaan lähes pelkästään Tolkienin maailmaa, yhtye on jopa julkaissut tiettävästi ainoan Mordorin mustalla kielellä esitetyn kappaleen "Mirdautas Vras". Myös Burzum on ottanut nimensä Mordorin mustasta kielestä: sana burzum tarkoittaa pimeyttä.
Jotkin yhtyeet kannattavat perinteisen okkultistisen ja saatanallisen kuvaston sijasta pakanallisuutta. Koska monet black metal -yhtyeet ovat Skandinaviasta, pohjoiseurooppalaisten muinaisuskontojen ihannoiminen on korostunut. Viikinkimetallissa haikaillaan takaisin aikaan, jolloin kristinusko ei ollut saapunut Skandinaviaan. Tyypillistä on myös vanhojen pakanajumalien ja -uskontojen kunnioittaminen ja kiinnostus mytologiaa ja esihistoriaa kohtaan. Luontoromantiikka on vahvasti läsnä ja kesyttömät metsät ja vuoristot muodostavat vetovoimaisen vastakohdan modernille kulttuurille ja elinympäristölle.
Nihilismi.
Aihetta tutkineen Keith Kahn-Harrisin mukaan yksilöllinen vapaus on hyvin arvostettu piirre black metallissa. Saatana edustaa black metal -sanoituksissa vapautta säännöistä, säälistä ja heikkoudesta, joita vastaan käydään kaaosta ja ihmisvihaa ylistämällä. Kahn-Harris mainitsee esimerkkinä yhdysvaltalaisen "Wheremyskin"-fanzinen 1990-luvun lopussa julistaman viestin: ”Tapa kaikki pyhä, tapa kaikki muu, tapa sitten itsesi”. Epäjärjestykseen ja arvojen kieltämiseen pyritään myös eristäytymällä muusta maailmasta. Kahn–Harris mainitsee ääriesimerkkinä, että jotkut black metal -harrastajat välttävät yhteisöllistä vuorovaikutusta niin pitkälle kuin mahdollista. He pitävät usein itseään parempina kuin ”heikot ihmiset”, joita suurin osa ihmiskunnasta on.
Äärimmäisessä egoismissa korotetaan minä jumaluudeksi. Tämä muistuttaa huomattavasti Anton LaVeyn Satanistista filosofiaa. Toisaalta eräät 1990-luvun alun black metal -yhtyeet ja -muusikot kuten Euronymous ja Ihsahn tekivät tarkoituksella eroa satanismiin, koska katsoivat LaVeyn filosofian olleen liian inhimillinen; se ei vastannut heidän näkemystään kaaoksen ja ihmisvihan ideologiasta. Yksilölliseen vapauteen ja moraaliseen ylemmyydentunteeseen ovat vaikuttaneet myös filosofi Friedrich Nietzschen ajatukset.
Poliittinen viesti.
Jotkut Black metal -yhtyeet ovat käsitelleet rasistisia ja fasistisia, jopa kansallissosialismiin liittyviä aiheita. Black metal -sanoituksissa tulee usein vahvasti esille luonnon ihannointi ja kaupunkeja kohtaan koettu vastenmielisyys ja epäluulo, mikä oli tyypillistä 1800- ja 1900-luvun ääriaatteille. Myös kansallissosialistit olivat kiinnostuneita mystiikasta ja antikristillisyydestä. Sosiaalidarwinismi ja rotupuhtaus ovat kiinnostaneet joitain kuuntelijoita, ja jotkin yhtyeet edustavat julkisesti äärioikeistolaisia aatteita. Yhtyeitä, joiden sanoitusten pääaiheet liittyvät fasismiin, kutsutaan kansallissosialistiseksi black metaliksi (, lyh. NSBM). Näiden yhtyeiden mielestä juutalais-kristilliset arvot ovat tuhonneet muinaiset kulttuurit ja kansat ja orjuuttaneet ihmiskunnan. Alalajin suurimmaksi nimeksi mielletään yleensä saksalainen Absurd. Nykyään tyylilajin yhtyeitä on paljon Itä-Euroopassa ja Venäjällä, missä kansallissosialismin ohella ylistetään myös muun muassa panslavismia. Erikseen voidaan mainita venäläinen, muutaman yhtyeen muodostama ryhmittymä BlazeBirth Hall, johon kuuluu sellaisia yhtyeitä kuten Forest, Branikald, Nitberg ja Rundagor, sekä maailmanlaajuinen The Pagan Front, johon yllä mainitun Absurdin lisäksi kuuluu muun muassa Graveland, Kroda ja Temnozor.
Kolme tunnettua fasismiin yhdistettyä black metal -yhtyettä ovat Marduk, Zyklon-B ja Darkthrone. Mardukin jäsenet ovat usein haastatteluissa ilmaisseet mielenkiintonsa toiseen maailmansotaan, panssarisodankäyntiin ja erityisesti saksalaisiin, toisen maailmansodan aikaisen panzer-sarjan panssarivaunuihin. Erityisesti epäilyjä natsimyönteisyydestä on herättänyt yhtyeen "Panzer Division Marduk" -albumin kansi, jossa saksalainen panssarivaunu osoittaa tykillään kannen katsojaa. Albumin musiikki sisältää tykistön ja taistelun ääniä. Myös monissa muissa Mardukin kappaleissa, kuten "Plague Angelin" "Steel Infernossa" on vastaavia äänitehosteita. Darkthrone sen sijaan herätti huomiota suoremmillakin viittauksilla; painattamalla "Transilvanian Hunger" -albuminsa takakanteen tekstiin "Norsk Arisk Black Metal" ("Norjalaista arjalaista black metalia") ja antamalla julistuksen, jonka mukaan ”albumia arvostelevia henkilöitä pitäisi ylenkatsoa heidän selvästi juutalaisesta toiminnastaan.” Myöhemmin yhtye pyysi anteeksi kannanottojaan, kiisti yhteydet fasismiin ja ilmoitti ettei ”Darkthrone missään nimessä ole poliittinen bändi, eikä ole koskaan ollutkaan”. Zyklon-B taas oli hyönteismyrkky, jota Natsi-Saksassa käytettiin keskitysleirivankien tappamiseen. Yhtye itse on ilmoittanut, ettei sillä ole mitään poliittista tai rodullista agendaa.
Black metalin määrittely sanoitusten kautta.
Varhaisissa hahmotelmissa black metal määriteltiin synkkien aiheiden kautta. Juuri sanoituksia pidettiin genreä määrittävänä piirteenä ja jotkut ajattelevat näin edelleen. Tätä mieltä oli esimerkiksi Mayhemin Euronymous – hänen mielestään black metalia oli kaikki raskas metallimusiikki, joka oli sanoituksiltaan saatanallista. Niinpä Euronymouksen mielestä esimerkiksi Immortal ei ollut black metalia, koska yhtyeen sanoitukset eivät suoraan sisällä saatananpalvontaa, mutta sen sijaan esimerkiksi death metal -yhtye Deicide täytti black metalin tunnusmerkit juuri sanoitustensa vuoksi. Näillä perustein voisi kuitenkin esim. Slayeria tai jopa Danzigia pitää black metalina. Molempien yhtyeiden sanoitukset käsittelevät kuolemaa, pimeyttä ja uskonnonvastaisuutta, mutta niitä ei silti nykyään luokitella black metal -yhtyeiksi. Nykyiseen black metaliin on vakiintunut tiettyjä musiikillisia erityispiirteitä, joiden kautta se määritellään.
Musiikillisesti black metalin valtavirtaa muistuttavien, mutta sanoituksissaan kristillisiä aiheita käsittelevien yhtyeiden musiikkia kutsutaan unblack metaliksi. Tämän musiikkityylin tienraivaaja oli australialainen yhden miehen yhtye Horde.
Lavaesiintyminen.
Toisin kuin useimmissa muissa musiikkityyleissä, monet black metal -yhtyeet eivät koskaan konsertoi. Jotkut yhtyeet eivät edes voi järjestää kiertueita, koska niissä on vain yksi jäsen – toisaalta jotkut yhtyeet käyttävät esiintyessään sessiojäseniä. Toiset taas eivät vain halua esiintyä. Burzumin ainoa jäsen Varg Vikernes on kertonut, ettei halunnut tehdä esiintymisiä, koska hänellä on eri vaikuttimet musiikin tekoon kuin perinteisissä rock-piireissä. Black metal -piireissä konsertoimattomuus ei kuitenkaan ole este maineen tai suosion saavuttamiselle, sillä Burzumin lisäksi esimerkiksi Bathory ja Darkthrone soittivat yleisöille vain harvoin. Konsertoivien yhtyeiden esiintyminen saattaa olla kuitenkin hyvin värikästä: esimerkiksi Immortalin Abbath Doom Occulta harrastaa tulenpuhallusta konserteissa.
Jo varhaisilla black metal -yhtyeillä oli omintakeinen pukeutumistyyli. Venomin jäsenet pukeutuivat mustiin nahkahousuihin, piikikkäisiin käsivarsinauhoihin ja rannekkeisiin ja esiintyivät konserteissa paidatta. Mercyful Faten laulaja King Diamond teki kuuluisaksi mustavalkoiset kasvomaalaukset. Hän sai ajatuksen Alice Cooperilta ja yhdisteli asustukseensa väärinpäin käännettyjä ristejä. Myöhemmin tästä kehittyi corpse paintiksi kutsuttu kasvomaalaus, jossa kasvot maalataan muuten valkoisiksi, mutta silmät ympäröidään mustilla renkailla. Sarcófagon corpse paint muistutti jo paljon nykyistä tyyliä, ja sitä onkin kutsuttu ensimmäiseksi aidoksi corpse paintiksi. Maalauksen tarkoitus on saada kantajansa muistuttamaan kuollutta ja tehdä hänestä synkän ja pelottavan näköinen.
Erilaisia piikkikoruja on black metalissa käytetty paljon. Hellhammerin ja Celtic Frostin perustaja Tom Gabriel Warrior poseerasi "To Mega Therion" -albumin takakannessa kokonaan piikkeihin ja nahkaan sonnustautuneena, ja Bathoryn Quorthon esiintyi joissakin promootiokuvissa samaan tapaan pukeutuneena.
Toisen aallon black metalissa pukeutuminen on mennyt vieläkin pitemmälle. Corpse paintin lisäksi vakiovarustukseen on kuulunut nahka-asusteita, korkeakorkoisia ja -vartisia saappaita, hopeakoruja, tekoverta (/aitoa sianverta) ja niittejä. Käsivarsinauhat, joissa on jopa kymmenien senttimetrien mittaisia piikkejä, ovat olleet tyypillisiä. Keskiaikaiset aseet ja kidutusvälineet ovat erilaisissa promootiokuvissa yleisiä, ja erityisesti Immortal ja Emperor ovat käyttäneet niitä.
Pyrkimys pukeutua mahdollisimman sotaisasti tai nahkaan, niitteihin ja piikkeihin on joskus mennyt niin äärimmäisyyksiin, että se on kääntynyt itseään vastaan. Yhtyeet ovat saattaneet näyttää suorastaan naurettavilta, ja kuvat on käsitetty epähuomiossa camp-henkisiksi vitseiksi. Bathoryn Quorthonkin kommentoi uransa myöhemmässä vaiheessa ironisesti black metal -pukeutumista irvaillen "nahka-alushousuja joissa on kaksi miljoonaa piikkiä". Erityisesti Immortalille on usein naurettu, ja yhtyeen ulkonäöstä on tullut irvailun aihe internetissä. Vaikka Immortalin esiintymisessä onkin nähty koomisia piirteitä, se ei todennäköisesti ollut alkuperäinen tarkoitus.
Symboliikka.
Black metalissa yhtyeiden symboleina, kuten tunnuksina ja albumien kansina on käytetty synkkiä aiheita, mikä on säilynyt yhdistävänä tekijänä koko black metalin historian ajan. Corpse paintin lisäksi symboliikkaan kuuluvat ylösalaisin käännetty risti, pentagrammi, vuohen pää (Baphomet) ja muut vastaavanlaiset kuviot.
Myös taiteilijanimet ovat suosittuja. Anton LaVey on koonnut vuonna 1969 Saatanalliseen raamattuunsa ”Infernaalisia nimiä” (), jotka ovat olleet salaniminä hyvin suosittuja. Jotkut on otettu yksittäisen muusikon taiteilijanimiksi, toiset koko yhtyeen nimiksi. Luetteloa on seurattu niin tarkasti, että Mayhemin perustaja Øystein Aarseth otti LaVeyn väärin kirjoittaman nimen Euronymous taiteilijanimekseen oikean Eurynomos-muodon sijasta.
Black metal Suomessa.
Suomessa alkoi olla black metalin harrastajia 1980-luvun lopussa. 1990-luvun puolivälissä se oli Suomessa jo laajahko ja tunnettukin alakulttuuri. Suomalaisen black metalin suurimpia nimiä ovat Impaled Nazarene, Beherit ja Barathrum. Jo hyvin varhain Suomessa toimi death metal -vaikutteista black metalia esittänyt Archgoat, jonka maine kuitenkin jäi vähäiseksi, ja joka julkaisi ensimmäisen pitkäsoittonsa vasta 2000-luvun puolella. Edellämainitut tekivät sen 1990-luvun alussa.
Suomalainen black metal herätti huomiota myös ulkomailla. Kun 1990-luvun alussa arvostettu metallimusiikkilehti Metal Hammer julkaisi saksankielisessä painoksessaan luettelon kymmenestä maailman huonoimmasta yhtyeestä, Impaled Nazarene ja Beherit olivat sen kärjessä.
Impaled Nazarenen esikoisalbumi "Tol Cormpt Norz Norz Norz" on noussut suomalaisen black metalin klassikoksi. Yhtye sai laajaa julkisuutta noustuaan Radio Mafian suomalaisalbumien listalla 40:nneksi. Musiikin erikoisuus lisäsi sen saamaa huomiota. Impaled Nazarene on ”pahamaineinen” yhtye, joka herättää keskustelua.
Porvoon tuomiokirkko vuoden 2006 tuhopolton jälkeen.
Vuonna 1990 perustettu Barathrum on herättänyt laajaa huomiota myös black metal -piirien ulkopuolella ja noussut merkittäväksi vaikuttajaksi. Se on myös yksi pitkäikäisimmistä suomalaisista black metal -yhtyeistä. Barathrumin provokatiivisuus ja konsertit ovat nostaneet sen toistuvasti otsikoihin.
Vaikka black metalin huono maine onkin parantunut, se on yhä herättänyt välillä kohua Suomessakin. Porvoon tuomiokirkon tuhopolton jälkeen black metal nousi jälleen julkisuuteen, kun kirkonpolttaja kertoi saaneensa innoitusta Burzumin Varg Vikernesiltä.
”Oikeaa” black metalia vai ei?
Bathoryn Quorthon piti eräässä haastattelussa black metalin ongelmana sitä, että menestyvien yhtyeiden musiikki saattaa olla huonoa, mutta sitä myydään paljon tehokkaan ja runsaan mainonnan avulla. Kaikki ei kuitenkaan ole välttämättä kiinni mainonnasta tai muista musiikin ulkopuolisista tekijöistä, sillä myös vanhat, huonolla äänenlaadulla nauhoittaneet ”autotalliyhtyeet” menestyvät yhä. Toisaalta Quorthon oli myös sitä mieltä, että asioiden on muututtava ja mikäli black metal -yhtyeet edelleen ottaisivat mallia 1980-luvun alkupään yhtyeistä, tyylilaji tuskin kehittyisi mihinkään.
”Kristillinen black metal?”.
Black metalin suhde erityisesti kristilliseen black metaliin eli unblack metaliin on kiistanalainen, varsinkin perinteisen black metalin harrastajien mielestä. Syntyaikanaan vähän ennen 1990-luvun puoliväliä se herätti black metal -piireissä vihastusta siinä määrin, että Euronymous tovereineen kaavaili unblack metal -yhtye Antestorin edeltäjän "Crush Evilin" pois raivaamista.
Jotkut varhaiset unblack metal -yhtyeet käyttivät tyylistään jotain muuta nimeä, sillä black metal yhdistettiin lähes poikkeuksetta saatananpalvontaan. Horde kutsui musiikkiaan ”holy unblack metal” -nimityksellä (), ja Antestor puhui ”sorrow metalista” (), mutta nykyisin useimmat unblack metal -yhtyeet ajattelevat black metalin muuttuneen aatteellisesta suuntauksesta puhtaasti musiikilliseksi, ja siksi ne kutsuvat omaakin musiikkiaan black metaliksi.
Monesti kuitenkin koko ajatusta ”kristillisestä black metalista” pidetään mahdottomana. "Murder Music – Black Metal" -dokumentissa 2007 haastateltiin useita black metal -muusikkoja, ja kaikki olivat sitä mieltä, että black metal ei voi olla kristillistä. Satyriconin laulaja Satyr kuitenkin kertoi mielipiteenään, ettei black metalin välttämättä tarvitse olla saatanallista, mutta sen on oltava synkkää.
Arvostelu.
Black metalilla on ollut huono maine siihen liittyvien rikosten vuoksi, ja koko tyylilajia on usein arvosteltu voimakkaasti. Black metal on yhdistetty saatananpalvontaan ja kansallissosialismiin ja sitä on pidetty syyllisenä rikoksiin ja väkivaltaan. Aihetta on ruodittu lehdistössä, televisiodokumenteissa, elokuvissa ja kirjallisuudessa. Yleensä arvostelu ei ole kohdistunut musiikkiin, vaan sanoituksiin ja yhtyeiden jäsenten toimintaan. Black metalin harrastajia on kritisoitu siitä, että he kyllä paheksuvat itseensä kohdistuvaa arvostelua, mutta eivät osaa kyseenalaistaa sanoituksia, joihin kritiikki kohdistuu. On myös nähty ristiriita siinä, että black metal -piirit eivät itse kestä arvostelua, vaikka black metal -sanoitukset ovat hyvin suvaitsemattomia.
Norjalainen "Det Svarte Alvor" -dokumentti (Suomessa nimellä "Pimeyttä, pahuutta, kylmyyttä") kritisoi black metalin rikollisia aineksia, mutta se näytti asiasta myös toisen puolen haastattelemalla black metal -muusikkoja ja antamalla näiden kertoa näkemyksiään. Suomessa ehkä tunnetuin aihetta käsitellyt tutkimus oli itsessäänkin pienen kohun synnyttänyt, MOT-sarjassa esitetty dokumentti "Saatanalliset sävelet", jossa black metal yhdistettiin saatananpalvontaan ja natsismiin. Dokumentti herätti myös arvostelua siitä, että se esitti virheellisiä tietoja ja yleisti asioita liikaa. Saatanalliset sävelet on eniten palautetta saanut MOT-dokumentti. Dokumentin ohjannut Martti Backman vastasi saamaansa arvosteluun ja oli sitä mieltä, että jos black metal -fanit eivät todella ole saatananpalvojia, heidän tulisi sanoutua irti sitä kannattavista yhtyeistä. Hän myös oli huolestunut siitä, että vaikka black metal -sanoituksia ei olisikaan tehty vakavasti otettaviksi, joku saattaa silti ottaa ne tosissaan ikävin seurauksin.
Impaled Nazarene on herättänyt runsaasti kohua Suomessa ja muuallakin maailmassa. Berliiniläisen Antifa-ryhmän mukaan yhtye on yllyttänyt homofobiaan, väkivaltaan, satanismiin, saatananpalvontaan ja kansallissosialismiin. Australiassa Impaled Nazarenen esiintyminen kiellettiin yhtyeen provokatiivisen sanoman vuoksi.
Pariisissa toimiva kommunistinen nuorisojärjestö närkästyi vuonna 1994 Impaled Nazarenelle sen "Suomi Finland Perkele" -albumista, varsinkin kappaleesta ”Total War Winter War”, jossa kerrotaan, kuinka talvisodassa kuoli 200 000 venäläistä, ja uhataan tappaa heidät kaikki, jos he haluavat uutta sotaa. Järjestö vaati ranskalaista FNAC-kauppaketjua poistamaan "Suomi Finland Perkele" -albumin myynnistä. Kauppaketju taipui vaatimukseen, mutta sekosi viivakoodeissa ja poistikin vahingossa albumin "Ugra-Karma". Impaled Nazarene kommentoi jupakkaa sanomalla, että ”Total War Winter War” perustui todellisiin talvisodan tapahtumiin. Yleisemmällä tasolla yhtye on kommentoinut siihen kohdistettua arvostelua sanomalla, että se tekee kappaleita osin huumorimielellä ja pyrkii satiiriin.
Yhdysvaltalainen internet-huutokauppakamari eBay poisti vuonna 2006 sivuiltaan eräitä black metal -yhtyeiden, erityisesti Burzumin albumeja. Huutokauppakamari vetosi säädöksiinsä siitä, että sellaiset myyntiartikkelit, jotka kehottavat väkivaltaan, rasismiin tai suvaitsemattomuuteen tai loukkaavat uskonnonvapautta, poistetaan. Poistoja perusteltiin myös sillä, että albumit olivat natsistisia tai ylistivät uusnatsistisia järjestöjä.
Myös muiden metallimusiikin tyylisuuntien edustajat ovat arvostelleet black metalia. Slayer-yhtyeen kitaristi Kerry King on sanonut, että norjalaiset black metal -muusikot käyttävät enemmän aikaa ristiriitojen luomiseen kuin musiikin tekemiseen ja kehittämiseen. Kingin mukaan norjalainen black metal on yksinkertaisesti "paskaa". Slayerin keulahahmo, basisti-laulaja Tom Araya on todennut samaan tapaan, että norjalaiset black metal -muusikot ovat ”synkkiä valkoisia urpoja, jotka jäädyttävät aivonsa ja ajattelevat hitaasti”.
Black metalia on myös parodioitu usein. Internetistä on löydettävissä useita erilaisia black metalille ja sitä esittäville yhtyeille irvailevia kuvamuokkauksia; monesti näissä kuvissa esiintyy Immortal tai sitä muistuttava yhtye. Tunnettuja black metal -vaikutteista huumorimusiikkia esittäviä yhtyeitä ovat esimerkiksi Dark Kirchensteuer ja Anal Cuntin jäsenten sivuprojekti Impaled Northern Moon Forest.
Merkittäviä black metal -albumeja.
Etenkin black metalin varhaisten edustajien albumit ovat saaneet suosiota sekä black metal -piireissä että yleisesti musiikkilehdistössä. Black metalin harrastajat ovat arvostaneet erityisesti Venomia ja Bathorya, ja myöhempiä vaikuttajia ovat olleet Mayhemin Euronymous ja Burzumin Varg Vikernes. Monet aloittelevat black metal -yhtyeet ovat tehneet covereita Bathoryn black metal -kauden albumeilta sekä Mayhemin ensimmäisiltä levyiltä. Encyclopaedia Metallumin tietokanta esimerkiksi löytää ”Venom cover” -haulla 330, ”Burzum cover” -haulla 439, "Bathory cover" -haulla 444 ja "Mayhem cover" -haulla peräti 452 eri julkaistua levytystä.
Beheritin "The Oath of Black Blood" oli ensimmäinen suomalainen täyspitkä black metal -albumi, ja se on Suomessa melko arvostettu.


Uusi-Seelanti.
Uusi-Seelanti () on Tyynen valtameren lounaisosassa sijaitseva saarivaltio, joka koostuu kahdesta pääsaaresta – Etelä- ja Pohjoissaaresta – sekä lukuisista pienemmistä saarista. Lähin naapurivaltio, Australia, sijaitsee noin 1 500 kilometrin päässä luoteessa. Etelässä on Etelämanner ja pohjoisessa Uusi-Kaledonia, Fidži ja Tonga. Uuden-Seelannin pinta-ala on noin 270 000 neliökilometriä, asukasluku noin 4,2 miljoonaa, ja sen pääkaupunki on Wellington.
Uuden-Seelannin saaret ovat suurelta osin tuliperäisiä. Ennen eurooppalaisten saapumista niillä asui polynesialaistaustaisia maoreita, jotka ovat onnistuneet säilyttämään osan kulttuuriperinteistään nykypäivään asti. Eurooppalaisia houkuttivat metsästys- ja kalastusmahdollisuudet sekä lyhytaikainen kultaryntäys. Maa oli Britannian siirtomaa vuoteen 1931, jolloin siitä tuli itsenäinen Kansainyhteisön jäsen. Sen talous nojaa edelleen maanviljelyyn, varsinkin karjanhoitoon. Matkailua kehitetään voimakkaasti, ja maa tekee itseään tunnetuksi myös houkuttelemalla kansainvälisiä elokuvaryhmiä käyttämään satumaisia maisemiaan.
Fyysinen maantiede.
Uusi-Seelanti sijaitsee melkein itäisen ja läntisen pallonpuoliskon rajalla. Lähin naapurivaltio on noin 1 500 kilometrin päässä sijaitseva Australia. Valtion kokonaispinta-ala on 267 710 neliökilometriä.
Uuden-Seelannin pääsaaret ovat Pohjois- ja Eteläsaari, jotka erottaa Cookinsalmi. Näiden lisäksi valtioon kuuluu yli 700 pikkusaarta, joista suurin osa sijaitsee alle 50 kilometrin päässä rannikosta. Noin 76 prosenttia Uuden-Seelannin asukkaista asuu Pohjoissaarella. Pohjoissaarella on toimivia tulivuoria, kuumia järviä ja geysirejä. Eteläsaari on hieman Pohjoissaarta suurempi, ja siellä sijaitsee korkeita lumihuippuisia vuoria, jotka muodostavat Etelä-Alpeiksi kutsutun vuorijonon. Saaren eteläosissa jäätiköt ovat kovertaneet kapeita ja suuria, jopa satojen metrien syvyisiä U- eli ruuhilaaksoja, jotka ovat mereen yltäessään synnyttäneet vuonoja.
Uuden-Seelannin vesivarat ovat suuret mutta epätasaisesti jakaantuneet. Eteläsaaren vuorten länsirinteillä sataa 6 000 mm vuodessa, niiden suojan puolella jopa vain 346 mm vuodessa. Vettä käytetään vesivoiman tuotantoon sekä viljelysten, etenkin viinitarhojen, hedelmätarhojen ja laidunten kastelemiseen. Joissakin asutuskeskuksissa, kuten Aucklandissa, on ajoittain pulaa käyttövedestä. Toisaalta tulvat ovat Uuden-Seelannin yleisimpiä ja tuhoisimpia luonnononnettomuuksia. Niitä esiintyy sekä trooppisten syklonien että keskileveysasteiden liikkuvien matalapaineiden rintamasateiden yhteydessä. Myös äkillinen lumen sulaminen vuoristossa voi aiheuttaa tulvia joissa.
Cluthajoen keskivirtaama ja valuma-alue ovat Uuden-Seelannin suurimmat. Se on 340 kilometriä pitkä. Pohjoissaaren suurimman joen, Waikaton pituus on peräti 400 kilometriä. Ihmisen vaikutus on muuttanut Uuden-Seelannin jokien ekosysteemejä. Kun jokivarsien metsiä on raivattu laitumiksi, jokiin huuhtoutuu maa-ainesta ja ravinteita, eivätkä puut enää varjosta, joten monet vesistöt samentuvat ja rehevöityvät. Voimalaitospadot ovat rajoittaneet luonnollista virtaamaa ja vaelluskalojen lisääntymistä.
Osa vedestä sataa vuoristoissa lumena ja muodostaa pieniä jäätiköitä. Viimeisen jääkauden aikana vuoristot olivat laajalti laaksojäätiköiden alla. Ne uursivat syviä laaksoja ja työnsivät edellään paksuja moreenivalleja. Kun jää suli, näiden luonnonpatojen taakse muodostui vuoristojärviä. Uuden-Seelannin suurin järvi on kuitenkin tulivuoren räjähdyksessä syntynyt kraatterijärvi Lake Taupo.
Geologia.
Uuden-Seelannin kallioperä on nuorta, joten siitä pystyy havaitsemaan useita geologisia ja geomorfologisia ilmiöitä. Osa saarten kallioperästä on peräisin Gondwanamantereen ajoilta, mutta pääasiallisesti vuoret ovat syntyneet mesotsooisten ja kenotsooisten kausien välivaiheen poimutuksissa. Vanhimmat kivet ovat syväkivilajeja, nuorimmat taas vulkaanisen toiminnan synnyttämiä pintakivilajeja sekä sedimentoitumisen vuoksi syntyneitä kerroskivilajeja. Poimutuksessa on tapahtunut myös kivilajien muuttumista ja siten syntynyt metamorfisia kivilajeja.
Uuden-Seelannin saarilla on kaikkialla havaittavissa vulkanismin merkkejä. Eteläsaarelta ne ovat sammuneet miljoonia vuosia sitten, mutta Pohjoissaari on edelleen aktiivista aluetta. Alue alkaa Ruapehu-tulivuorelta ja kulkee kohti koillista 30 kilometrin levyisenä vyöhykkeenä White Islandin saarelle. Törmäysvyöhykkeisiin muodostuu lähinnä kerrostulivuoria, jotka saattavat olla purkautuessaan hyvin rajuja. Uuden-Seelannin vulkaaniseen toimintaan kuuluvat myös laajat laavakentät. Maassa on kymmenkunta aktiiviseksi luokiteltua tulivuorta, joista viisi on joissain määrin jatkuvasti aktiivisia. Tulivuoret purkavat runsaasti tefraa eli kivituhkaa. Tämä aines kerääntyy vuorten rinteille metrien paksuisiksi kerroksiksi. Kun ne vettyvät tai maanjäristyksen vuoksi lähtevät liikkeelle, syntyy vaarallisia lahareita. Myös ihmisen toiminnan takia voimistunut eroosio on lisännyt laharien määrää.
Uudessa-Seelannissa tapahtuu yli 14 000 maanjäristystä vuodessa, mutta useimmat niistä ovat energiamäärältään alhaisia. Vuosittain on noin 20 yli 5 Richterin asteen järistystä. Vuonna 1855 sattui yli 8 Richterin asteikon järistys (Wairapapan maanjäristys).
Ilmasto.
Uusi Seelanti sijaitsee länsituulten ja keskileveysasteiden liikkuvien matalapaineiden vyöhykkeellä, ja sen ilmasto on hyvin merellinen. Vain Pohjoissaaren pohjoiskärjessä, Aucklandin seudulla, vallitsee subtrooppinen ilmasto, jossa talvet ovat leutoja ja kesät lämpimiä ja varsin kosteita. Saarten muissa osissa voi olla pakkasta, ja lunta voi sataa myös merenpinnan tasolla, mutta Pohjoissaaren pohjoisosassa yleensä vain vuoristossa.
Keskilämpötila on maassa +10 ja +16 asteen välillä, ja vuodenaikaisvaihtelut ovat suhteellisen vähäisiä. Lämpimintä on tammi-helmikuussa, jolloin päivän ylin lämpötila on Christchurchissa +22 °C ja Aucklandissa +23 °C, ja kylmintä heinäkuussa, jolloin lämpötila laskee öisin Aucklandissa seitsemään ja Christchurchissa lähelle nollaa. Sadetta saadaan ympäri vuoden.
Kasvillisuus.
Uudessa-Seelannissa on kaksi pääasiallista metsätyyppiä: pyökkimetsät ja sekametsät, joissa kasvaa podokarpuakasveja ja lehtipuita. Pohjoisen sekametsät muistuttavat trooppisia sademetsiä liaaneineen. Vuoristossa kasvaa kylmään, tuuleen ja auringonpaahteeseen sopeutunutta vuoristokasvillisuutta. Kosteikoissa ja soilla kasvaa mangrovekasvillisuutta, ja yli 50-metriseksi kohoava kahikatea ("Dacrycarpus dacrydioides"). Merenrannoille on kehittynyt suolaa sietäviä lajeja, ruohoja ja jopa puita.
Eläimistö.
Uuden-Seelannin saarten alkuperäiseen eläimistöön kuului ennen ihmisen saapumista lintuja, matelijoita, sammakkoeläimiä, hämähäkkieläimiä ja hyönteisiä. Ainoat saarella eläneet nisäkkäät olivat uudenseelanninmerikarhu, uudenseelanninmerileijona ja kolme pientä lepakkolajia. Sammakkolajeja oli alun perin seitsemän. Matelijalajistoa saarella oli alun perin noin 30, ja se käsitti lähinnä tuataroja, skinkkejä ja gekkoja, muttei lainkaan kilpikonnia tai käärmeitä. Uusi-Seelanti on sen verran viileä saaristo, että matelijat synnyttävät siellä eläviä poikasia munimisen sijaan. Alkuperäinen hyönteislajisto oli runsas ja käsitti muun muassa kaskaita, mehiläisiä, perhosia, kärpäsiä, kovakuoriaisia, heinäsirkkoja ja erikoisia wetasirkkoja.
Saaren alkuperäisen eliöstön silmiinpistävin piirre oli se, että nisäkkäiden puuttuessa linnut hallitsivat myös muualla maailmassa yleensä nisäkkäille kuuluvia ekologisia lokeroita. Alun perin lintulajeja oli 245, joista 75 prosenttia oli endeemisiä eli vain Uudessa-Seelannissa tavattavia lajeja. Maapetojen puuttuessa monet linnuista olivat kehittyneet suuriksi ja lentokyvyttömiksi. Saaren alkuperäiseen linnustoon kuului muun muassa hanhia, erilaisia varpuslintuja, haukkoja, kyyhkyjä, papukaijoja, pingviinejä ja sorsalintuja. Kuuluisin, jo sukupuuttoon kuollut linturyhmä lienee moat, joita oli ihmisen saapuessa 11 lajia. Moat olivat täysin siivettömiä suuria lintuja, ja ne käyttivät ravintonaan kasveja. Moalintuja saalisti nykyään sukupuuttoon kuollut jättiläismäinen haastinkotka, jonka on väitetty tappaneen ja syöneen ihmisiäkin. Uuden-Seelannin linnustosta lähes kolmannes on kuollut sukupuuttoon ihmisen saapumisen jälkeen metsästyksen ja tulokaslajien takia. Viimeisimmät sukupuuttoon kuolleet linnut ovat kirkupöllö ja piopio. Vielä elossa olevia lentokyvyttömiä lintuja ovat kakapo, kaksi vilistäjälajia, neljä kiivilajia sekä muutama rantakanalaji. Lentävistä lintulajeista on jäljellä muun muassa kea ja tui.
Varhaishistoria.
Polynesialaiset maorien esi-isät saapuivat alueelle sivuvakaajilla varustetuilla purjekanooteilla suunnilleen 900-luvulla. Heidän saapumisajastaan ja lähtöpaikastaan kiistellään. Maorit toivat mukanaan koiran ja polynesianrotan, sekä luonnonvaraisena Etelä-Amerikassa kasvavan bataatin eli kumaran. He asettuivat pääasiassa saarten itärannikoille ja metsästivät saarilla silloin runsaina eläneitä lentokyvyttömiä moalintuja. Moan luista saatiin tarvekaluja, lihasta ja munista ravintoa ja höyheniäkin käytettiin. Maorien kivikautisessa kulttuurissa luuta käytettiin monipuolisesti kiven rinnalla. Eurooppalaisten saapuessa maoreita oli noin sata tuhatta. Maorien käyttämä nimi Uudesta-Seelannista on Aotearoa.
Eurooppalaisten tulo.
Tiettävästi ensimmäisenä eurooppalaisena Abel Tasman näki saaret vuonna 1642. James Cook nousi 1769 ensimmäisenä eurooppalaisena maihin. Hän kartoitti molempien saarten rannikot ja vieraili niillä vielä kaksi kertaa, 1773–1774 ja 1777. Hän tuli maorien kanssa yleensä hyvin toimeen toisin kuin 1770-luvun puolivälissä käynyt ranskalainen Jean de Surville. Cookin raportit houkuttelivat saarille hylkeiden ja valaanpyytäjiä sekä kauppiaita Amerikasta, Englannista, Ranskasta ja Australiasta.
Eurooppalaisten mukana tuli influenssa ja muita tauteja, joita vastaan maoreilla ei ollut lainkaan vastustuskykyä. Maori-päälliköt luovuttivat saaret Britannialle vuonna 1840 allekirjoitetulla Waitangin sopimuksella. Maorien silloisia asuinalueita hallittiin maoriperinteiden mukaisesti. Eurooppalaisten määrä kasvoi, ja vuonna 1858 laskettiin, että eurooppalaisia oli enemmän kuin maoreita, joita oli enää 58 000. Eteläsaarelta löytyi kultaa, mikä sai aikaan ryntäyksen 1860-luvulla; kullankaivuu ei osoittautunut kannattavaksi.
1860-luvulla kärjistyneet maorien ja uudisasukkaiden väliset maakiistat, etenkin Pohjoissaarella, saivat kuitenkin aikaan Maorisodiksi kutsutut sodat, jotka päättyivät vuonna 1872. Taistelujen tuloksena maorit menettivät suuren osan maistaan. 1890-luvulla säädettiin edistyksellisiä lakeja, ja naiset saivat äänioikeuden ensimmäisinä maailmassa. 1930-luvulla Uusi-Seelanti oli maailman ensimmäinen hyvinvointivaltio.
Itsenäisyys.
Vuoden 2011 maanjäristyksen vaurioita Christchurchissa
Ison-Britannian siirtomaana ollut Uusi-Seelanti sai itsehallinnollisen dominion aseman vuonna 1907. Westminsterin säädöksen perusteella se tuli Britannian kanssa tasavertaiseksi itsenäiseksi valtioksi, jolla oli kuitenkin Britannian kanssa yhteinen hallitsija ja joka edelleen kuuluu Kansainyhteisöön.
Uuden-Seelannin sotilaita taisteli YK:n joukoissa Koreassa 1950–1953 ja Yhdysvaltojen puolella Vietnamissa 1960-luvulla.
Vuonna 1985 Uusi-Seelanti kielsi yhdysvaltalaisilta ydinkäyttöisiltä tai ydinaseita kuljettavilta aluksilta pääsyn satamiinsa. Tämä katkaisi Yhdysvaltain ja Uuden-Seelannin ANZUS-puolustusliiton. Vuonna 1985 sattui myös ydinaseisiin liittynyt niin sanottu Rainbow Warriorin tapaus, jossa Ranskan tiedustelupalvelu räjäytti Greenpeacen laivan Aucklandin satamassa.
Helen Clarkin johtama työväenpuolue voitti parlamenttivaalit 1999, 2002 ja 2005. Vuonna 2008 valtaan nousi keskustaoikeistolainen kansallispuolue, ja John Key nousi pääministeriksi. Puolue uusi voittonsa 2011.
Maorien kuningatar Te Atairangikaahu kuoli 75-vuotiaana vuonna 2006. Englannin kuningatar Elisabet lähetti pojanpoikansa prinssi Williamin edustajakseen viralliselle vierailulle vuonna 2010.
Talouslama koetteli Uutta-Seelantia pahoin vuosina 2008-2009. Helmikuussa 2011 maanjäristys tuhosi osia Christchurchin kaupungista ja surmasi sen asukkaita.
Politiikka.
Uusi-Seelanti, sen saaret ja siihen kuuluvat liitännäisalueet.
Uusi-Seelanti on perustuslaillinen monarkia ja parlamentaarinen demokratia. Uuden-Seelannin muodollinen valtionpäämies on maan entisen siirtomaaisännän Yhdistyneen kuningaskunnan monarkki (vuodesta 1952 Elisabet II), mutta käytännössä ylin valta on pääministerillä. Yhdistyneen kuningaskunnan monarkkia Uudessa-Seelannissa edustaa Uuden-Seelannin kenraalikuvernööri, joksi monarkki nimittää pääministerin suositteleman ehdokkaan. Elokuusta 2011 kenraalikuvernöörinä on ollut Jerry Mateparae.
Uudessa-Seelannissa on yksikamarinen, 120-jäseninen edustajainhuone. 70 jäsentä valitaan yhden edustajan vaalipiireistä, 50 puoluelistoilta. Marraskuun lopussa 2011 on parlamenttivaalit. Maoreilla on ollut oma kiintiö 1800-luvulta asti, heillä oli aluksi oma vaalipäivänsä ja eri vaalitapa. Myöhemmin maoritaustaiset henkilöt saivat valita rekisteröityivätkö äänestämään maorien, vai yleisissä vaaleissa. Vuodesta 1993 maoripaikkojen määrä on riippunut siitä moniko rekisteröityy maoriäänestäjäksi.
Suurimmat puolueet ovat Kansallispuolue, Työväenpuolue ja Vihreä puolue.
Puolustusvoimat.
Uuden-Seelannin laivasto, ilmavoimat ja armeija muodostavat Uuden-Seelannin puolustusvoimat ("New Zealand Defence Force"). Vuonna 2011 puolustusvoimien palveluksessa oli 8 758 vakituista sotilasta, 2 368 reserviläistä ja 2 669 siviiliä. Uuden-Seelannin puolustusministeriö vastaa puolustusvoimien käytännöistä ja varustehankinnoista. 1990-lähtien puolustusvoimat ovat ottaneet osaa YK:n ja muiden järjestämiin rauhanturvaoperatioihin muun muassa Itä-Timorilla, Balkanilla ja Afganistanissa. Puolustusvoimat ovat toimineet myös luonnonkatastroofeihin vastaamisessa esimerkiksi Canterburyn maanjäristyksien aikana vuosina 2010 ja 2011. Naiset ovat saaneet palvella myös taistelutehtävissä vuodesta 2000 lähtien.
Hallinnollinen jako.
Uusi-Seelanti on jaettu 16 hallintoalueeseen: Auckland, Bay of Plenty, Canterbury, Gisborne, Hawke's Bay, Manawatu-Wanganui, Marlborough, Nelson, Northland, Otago, Southland, Taranaki, Tasman, Waikato, Wellington ja West Coast. Lisäksi Chathamsaaret muodostaa erillisen territorion. Chathamsaarten lisäksi Uudelle Seelannille kuuluu yhdeksän asumatonta saariryhmää. Solandersaaret kuuluvat Southlandin hallintoalueeseen, muut ovat asumattomia eivätkä kuulu mihinkään hallintoalueeseen. Kermadecsaarista suurimmalla on sää- ja radioasema ja majoitustiloja tutkiusaseman henkilökunnalle.
Uuteen-Seelannin yhteyteen kuuluvat lisäksi Cookinsaaret, Niue, Tokelau ja Uuden-Seelannin Antartiksesta vaatima Rossin alusmaa. Cookinsaaret on käytännössä itsenäinen mutta pitää yllä perustuslaillisia yhteyksiä Uuteen-Seelantiin (”Uuteen-Seelantiin vapaasti assosioitunut itsehallintoalue”). Uusi-Seelanti vastaa maan puolustuksesta ja ulkopolitiikasta mutta konsultoi Cookinsaarten johtoa tarvittaessa. Niuen kohdalla on jopa määritelty, että Uusi-Seelanti toimii Niuen ulkopolitiikkaa ja puolustusta koskevissa asioissa vain Niuen erityisestä pyynnöstä. Tokelau on itsehallinnollinen territorio. Sille luonnosteltiin samantyyppinen ”vapaasti assosioituneen hallintoalueen” perustuslaki, mutta YK:n järjestämässä kansanäänestyksessä 2007 laki ei saanut tarvittavaa määräenemmistöä taakseen.
Uuden-Seelannin suurin taajama on Aucklandin metropolialue. Vuonna 2010 siellä arvioitiin olevan noin 1,3 miljoonaa asukasta. Sitä seuraavat Christchurch (noin 377 000 asukasta) ja pääkaupunki Wellington (369 000) sekä Hamilton (193 000).
Talous.
Milford Sound on suosittu turistikohde
Uudella-Seelannilla on moderni, kehittynyt talous, joka on kehittynyt maataloudesta jalostukseen ja siitä palveluvaltaiseen tuotantoon. Maatalouden merkitys on kuitenkin edelleen merkittävä erityisesti jatkojalostuksen ja viennin (70 prosenttia) kannalta. Uuden-Seelannin elintaso on korkea ja maa oli inhimillisen kehityksen indeksillä mitattuna 19. vuonna 2005 ja 15. vuoden 2005 The Economist -lehden elämänlaatuindeksissä. Maan talous on erittäin riippuvainen viennistä. Uusi-Seelanti oli vuonna 2004 ensimmäisiä maita, jotka sopivat vapaakaupasta Kiinan kanssa.
Maatalous.
Uuden-Seelannin maatalous on lähinnä intensiivistä karjataloutta, ja se painottuu pohjoissaarelle. Maan topografia ja maaperän laatu eivät suosi laajamittaista viljelyä. Lampaita maassa on noin 35 miljoonaa ja nautakarjaa noin 10 miljoonaa. Ilmasto suosii laidunten muodostumista. Tuoretta heinää on saatavissa ympäri vuoden, mikä vähentää ruokintakustannuksia. Myöskään talousrakennuksien ei tarvitse olla kovin mittavia, mikä edelleen pienentää kuluja. Nämä seikat parantavat uusiseelantilaisten viljelijöiden kilpailukykyä. Niinpä Uusi-Seelanti onkin merkittävä maataloustuotteiden viejä. Maatalouspolitiikassa tehtiin 1990-luvulla suuri muutos. Uusi Seelanti on ollut aktiivinen kansallisia maataloustukia rajoittavien päätösten tukija ja toteuttaja. Lampaiden ja nautakarjan tuotannon lisäksi maassa on intensiivistä puutarhatuotantoa (muun muassa kiivihedelmän). Metsätalouden merkitys on viime aikoina kasvanut.
Kylmät ja suolaiset merivirrat tuovat hyvät kalastusmahdollisuudet Uuden-Seelannin aluevesille, mutta El Niño–La Niña-vaihtelu aiheuttaa kalansaaliiden vaihtelua vuodesta toiseen. 2000-luvulla kalastusteollisuudella on paineita kehittyä kestävän kehityksen suuntaan.
Mineraalivarat ja teollisuus.
Mineraalivarojen suhteen Uutta-Seelantia pidetään ”köyhänä” maana. Tämä voi kuitenkin johtua siitä, että maan kehittäminen on keskittynyt suuresti maataloussektorille ja geologinen tutkimus on ollut vähäistä esimerkiksi Australiaan verrattuna. Tilanne voi muuttua, kun maailman raaka-ainehinnat kohoavat ja malminetsintä tulee tätä kautta kiinnostavammaksi.
Uudella-Seelannilla on merkittävät vesivoima- ja maakaasuvarat. Australian ja Uuden Seelannin väliltä on 2000-luvulla löydetty lisää kaasukenttiä. Tuotantotalouden osa-alueita ovat elintarvike-, puunjalostus- ja metalliteollisuus, palvelusektorilta etenkin rahoitus- ja vakuutusala ovat tärkeitä.
Liikenne ja matkailu.
Uudessa-Seelannissa on vasemmanpuoleinen liikenne. Lentokenttiä on 122, ja ne osittain korvaavat vaikeasti rakennettavia teitä. Rautatietä on yhteensä 4 128 kilometriä. Matkailijoille myydään maisemareittejä Aucklandista Wellingtoniin, rantareittiä Christchurchista Pictoniin ja vuoristoreittiä Christchurchista Greymouthiin. Wellingtonin esikaupungeissa kulkee myös paikallisjuna.
Vuonna 2010 laajakaistayhteys oli 1,3 miljoonalla uusiseelantilaisella. 73 prosenttia kaikista internetyhteyksistä oli laajakaistaisia.
Vuonna 2007 Uudessa-Seelannissa kävi 2,2 miljoonaa ulkomaalaista matkailijaa. Matkailu keskittyy lähinnä luontomatkailuun, ja Uusi-Seelanti tarjoaakin tässä suhteessa ehkä maailman monipuolisimmat mahdollisuudet. Maalla on hyvä maine turvallisena ja puhtaana matkakohteena. Maassa on lukuisia kansallispuistoja.
Väestö.
Uuden-Seelannin väestön kokonaismäärä on noin 4,3 miljoonaa, ja yli kolme neljännestä heistä asuu Pohjoissaarella. Useimmat eurooppalaiset uusiseelantilaiset (76,8 prosenttia väestöstä) ovat brittiläistä, irlantilaista tai alankomaalaista alkuperää. Maorit (14,9 prosenttia) ovat toiseksi suurin etninen ryhmä. Aasialaisia on noin 9,7 prosenttia ja Tyynenmeren saarilta kotoisin olevia 7,2 prosenttia (väestönlaskenta salli usean etnisen yhteyden ilmoittamisen).
Koulunkäynti on pakollista 6–16 vuotiaille, ja 100 prosenttia ikäluokasta käy koulua. Vuoden 2006 PISA-arvioinnissa Uusi-Seelanti menestyi hyvin: vain Suomi ja Hongkong saivat paremmat pisteet. Koulunkäynti on ilmaista, ja maan 2 600 koulua ovat valtion omistuksessa, mutta niitä johtaa paikallinen johtokunta. 86 prosenttia oppilaista on valtionkouluissa. Maassa on myös yksityiskouluja, joista useimmilla on uskonnollinen tausta. Tarjolla on sekä poika- ja tyttökouluja että yhteiskouluja. Noin 16 000 oppilasta opiskelee etäopetuksen kautta. Pääasiallinen opetuskieli on englanti. Maorinkielisiä alakouluja on jonkun verran, mutta yläkoulun opetusta saa maorinkielellä vain muutamassa paikassa. Yläkoulussa (varsinkin luokilla 11–13) voi valita enemmän ammatillisesti tai teoreettisesti suuntautuneita kursseja, mutta tämä ei rajoita mahdollisuuksia jatkaa opintoja yliopistossa. Korkea-asteen koulutusta antavat yliopistojen lisäksi ammattikorkeakoulut, yksityiset oppilaitokset ja teollisuuden ylläpitämät oppilaitokset.
Uuden-Seelannin väestöstä 50,3 prosenttia ilmoitti vuoden 2006 väestönlaskennassa olevansa kristittyjä. Suurimmat kristityt suuntaukset olivat anglikaanisuus (13,8 prosenttia), katolisuus (12,6 prosenttia), presbyteerisyys (10,0 prosenttia) ja metodismi (3,0 prosenttia). Muita eniten ilmoitettuja uskontoja olivat hindulaisuus (1,6 prosenttia), buddhalaisuus (1,5 prosenttia) ja islam (0,9 prosenttia). 32,2 prosenttia ilmoitti olevansa uskonnottomia ja 6,0 prosenttia kieltäytyi vastaamasta kyselyyn.
Kulttuuri.
Maorit ovat säilyttäneet perinteitä sukupolvelta toiselle kokoontumistalojensa rakenteissa ja tatuoinneissaan. Esi-isien merkitys on suuri sekä maoreille että nykyisin myös eurooppalaisperäisille, usein viidennen polven siirtolaisille.
Noin vuoteen 1975 asti uusiseelantilaisten perusruokaa olivat liha, perunat ja kauden vihannekset (kaali, porkkana, pinaatti), leipä, maitotuotteet ja kala. Broileri oli ravintoloiden herkkuruokaa, ja suosituin pikaruoka oli lihapiirakka. Tuon ajan jälkeen ruokavalioon on tullut tropiikin hedelmiä ja vihanneksia, ja saarilla on alettu tuottaa viiniä. Varsinaisesta uusiseelantilaisesta keittiöstä ei voi puhua, vallalla ovat kansainvälinen ja brittiläinen ruokaperinne. Maorien ruokia ovat riista ja bataatit, jotka on valmistettu hauduttamalla maauunissa rosvopaistin tapaan.
Maailmalla menestynein uusi­seelanti­lainen muusikko on laulajatar Kiri Te Kanawa. Kirjailija Keri Hulme sai Booker-palkinnon 1985. Muita tunnettuja kirjailijoita ovat Robin Hyde ja Allen Curnow.
Uusiseelantilaiset ja Uudessa-Seelannissa kuvatut elokuvat ovat menestyneet hyvin 1990-luvulta alkaen. Monet ohjaajat käyttävät osaksi ulkomaalaisia näyttelijöitä ja rahoitusta. Menestyselokuviin ovat kuuluneet Jane Campionin "Piano" (1993), Lee Tamahorin "Kerran sotureita" (1994) ja Peter Jacksonin "Taru sormusten herrasta" -trilogia (2001–2003). Hallitus on houkutellut kuvausryhmiä maahan jopa muuttamalla työlainsäädäntöä tarpeen mukaan.
Urheilu.
Uusi-Seelanti on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1920. Sillä on tyypillisesti talvikisoissa 5–15 urheilijan joukkue, kun taas kesäkisoihin se on vuodesta 1988 alkaen osallistunut useimmiten yli sadan urheilijan joukkueella.
Uuden-Seelannin suosituimpia urheilulajeja ovat rugby, jalkapallo, verkkopallo ja kriketti. Rugbymaajoukkue on yksi maailman menestyneimpiä ja se on voittanut kahdesti rugbyn maailmanmestaruuden. Jalkapallomaajoukkue on edennyt kahdesti MM-kilpailujen lopputurnaukseen, joissa on kummallakin kerralla pudonnut ensimmäisellä kierroksella. OFC Nations Cupin se on voittanut neljästi. FIFAn rankingissa se oli sijalla 119 marraskuussa 2011. Maan koripallomaajoukkue on edennyt MM-kilpailuissa parhaimmillaan välieriin.


Nepal.
Nepalin demokraattinen liittotasavalta eli Nepal on kutakuinkin puoliksi Himalajan vuoristossa, puoliksi sen juurella, Kiinan ja Intian välissä sijaitseva sisämaavaltio. Valtion alueella sijaitsee kahdeksan maailman kymmenestä korkeimmasta vuorenhuipusta. Vuoristossa elää harvinaisia eläinlajeja, kuten lumileopardeja. Nepalin lähes 29 miljoonasta asukkaasta suurin osa on hinduja.
Nepal oli vuosina 1996–2006 sisällissodassa, jossa kuoli yli 13 000 ihmistä. Vastapuolina olivat maolaiset kommunistit ja Nepalin hallitus, joka oli julistanut kommunisteille sodan. Sisällissota päättyi kommunistien voittoon. Sen seurauksena maa luopui vuonna 2008 monarkiasta.
Nepal on yksi maailman köyhimmistä ja vähiten kehittyneistä valtioista. Neljännes sen asukkaista elää köyhyysrajan alapuolella. Se saakin merkittävästi tukea ulkomailta, sekä kansainvälisiltä järjestöiltä että kahdenvälisenä apuna.
Varhaiset vuodet.
Kathmandun laaksosta löytyneet muinaiset työkalut kertovat alueen olleen asuttuna jo muinaisajoista asti, mutta varhaishistorian tutkimus etenee hitaasti. Kirjallisia merkintöjä on intialaisissa lähteistä vasta 1000-luvulta eaa. alkaen. Mahabharatan mukaan alueella asuivat tuolloin kirātat, joiden jälkeläisiä elää edelleen Nepalin itäosassa. Indoarjalaisten levittäydyttyä alueelle sinne muodostui useita pieniä kuningaskuntia.
Maurya-valtakunta oli muinaisen Intian valtakunnista mahtavin niin poliittisesti kuin sotilaallisestikin. Ei ole varmuutta, ulottuiko se nykyisen Nepalin alueelle, mutta joka tapauksessa sen olemassaolo vaikutti Nepalin historiaan. Ashokan valtakaudella buddhalaisuus levisi Kathmandun laaksoon ja suureen osaan Nepalia. Samalla levisi kulttuuri, jossa itsevaltainen kuningas on maailman keskipiste. Mauryan kukistuttua alue hajosi jälleen useiksi pieniksi valtioiksi.
Nepalin yhdisti 1700-luvulla Prithvi Narayan Shah, pienen Gorkhan ruhtinaskunnan hallitsija.
Nepal hävisi 1814–1816 käydyn sodan briteille, ja maa joutui kaaokseen. Järjestys palautettiin 1846, kun Rana-suku sai vallan: pääministerin virasta tuli perinnöllinen ja kuningas jäi keulakuvaksi. Rana-hallinto pyrki eristämään maan ulkomaisilta vaikutteilta, eivätkä Intiassa tapahtuneet muutokset edenneet sinne. Ranojen kaudellakin tapahtui hiukan edistystä: vuonna 1911 perustettiin vesivoimayhtiö, vuonna 1920 luovuttiin tavasta, jonka mukaan lesken piti tehdä itsemurha heittäytymällä miehensä hautarovioon, ja vuonna 1929 luovuttiin orjuudesta.
Ranat saivat tukea vallalleen brittiarmeijalta. Ensimmäisen maailmansodan aikana Nepal lainasi brittiarmeijalle 16 000 sotilasta, ja näiden lisäksi 26 000 Nepalin kansalaista taisteli Brittiläisen Intian joukkojen mukana. Muutenkin brittiarmeijaan värväytyminen oli eristäytyneen Nepalin asukkaille lähes ainoa tapa nähdä maailmaa.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alkoi hajanainen oppositio järjestäytyä vastustamaan Ranojen valtaa. Samaan aikaan Intiassa virisi itsenäisyysliike, johon myös monet nepalilaiset aktivistit osallistuivat. Nepalin Kansalliseksi kongressiksi nimetty elin otti tavoitteekseen syrjäyttää Ranat ilman väkivaltaa ja edistää demokraattista sosialismia. Sen johtohahmoihin kuului B. P. Koirala, josta tuli myöhemmin pääministeri, kuten sittemmin hänen veljestään Girija Prasad Koiralastakin.
Kuninkaan yksinvalta.
Kuningas Tribhuvan pakeni vuonna 1950 palatsivankilastaan Intiaan ja aloitti aseellisen vastarinnan hallitusta vastaan. Shahin kuningasperheen asema palautettiin ja pääministerinsuvun valta päättyi. Kuningas Mahendra sääti 1959 uuden perustuslain, ja ensimmäiset demokraattiset vaalit järjestettiin. Kuningas julisti demokraattisen parlamentin epäonnistuneeksi puolitoista vuotta myöhemmin, ja vuoden 1962 uusi perustuslaissa parlamentin tilalle tulivat "panchayat"-neuvostot, jotka valittiin ilman puolueita ja jotka käytännössä jättivät kaiken päätösvallan kuninkaalle. Kuningas Birendra Bir Bikram astui valtaistuimelle 1972.
Monipuoluedemokratiaa.
Mielenosoitusten jälkeen vuonna 1980 kuningas järjesti kansanäänestyksen, jossa panchayat-järjestelmän kannattajat voittivat niukasti. Kuningas suostui vaaleilla valittavaan parlamenttiin, mutta ilman puoluejärjestelmää. Vuonna 1985 kommunistinen puolue aloitti kansalaistottelemattomuuskampanjan monipuoluejärjestelmän palauttamiseksi ja boikotoi vaaleja.
Luvattujen maauudistusten viipyessä eräät maaseudun asukkaat alkoivat vuonna 1990 järjestää omia maauudistuksiaan vapautuakseen vuokraisäntien velkaorjuudesta. Nepalin hallitus kukisti liikkeen, ja useita aktivisteja surmattiin. Maahan luotiin kuitenkin uusi perustuslaki ja demokraattiset instituutiot. Ensimmäiseksi pääministeriksi tuli kongressipuolueen Girija Prasad Koirala. Häntä syytettiin kuitenkin korruptiosta, ja kuningas hajotti parlamentin ja hallituksen 1994. Seuranneet hallitukset olivat lyhytaikaisia. Vuonna 1996 maolainen kommunistipuolue (CPN-M) aloitti aseellisen vastarinnan monarkian lopettamiseksi ja kommunistisen yhteiskunnan perustamiseksi. Koiralasta tuli jälleen pääministeri vuonna 2000, ja hän muodosti yhdeksännen hallituksen kymmenen vuoden sisään.
Verilöyly palatsissa ja kansallinen hätätila.
Maolaisten järjestämä yleislakko hyydytti huhtikuussa 2001 koko maan.
Kruununprinssi Dipendra murhasi 1. kesäkuuta 2001 yksitoista kuninkaallisen perheen jäsentä, mukaan lukien kuningas Birendran ja kuningatar Aiswaryn, ennen kuin ampui itsensä. Hänet julistettiin kuninkaaksi ennen hänen kuolemaansa sairaalassa.
Birendran veli prinssi Gyanendra peri valtaistuimen, ja hänet kruunattiin 4. kesäkuuta 2001. Maolainen kapina kiihtyi uuden kuninkaan astuessa valtaistuimelle, ja heinäkuussa 2002 kuningas erotti Koiralan hallituksen ja otti vallan itselleen. Uusi hallitus nimitettiin viikkoa myöhemmin. Sher Bahadur Deuba neuvotteli kapinallisten kanssa aselevosta, joka kesti marraskuuhun 2001. Tämän jälkeen maahan julistettiin hyökkäyksien vuoksi hätätila.
Huhtikuussa 2002 järjestettiin yleislakko ja sissit julistivat aselevon, jota hallitus ei hyväksynyt. Toukokuussa parlamentti hajotettiin, ja uusien vaalien järjestämistä lykättiin hamaan tulevaisuuteen. Lokakuussa pääministeriksi nimitettiin kuningasmielinen Lokendra Bahadur Chand. Tammikuussa 2003 julistettiin aselepo. Pääministeri erosi alkukesästä, ja kuningas nimitti oman ehdokkaansa Surya Bahadur Thapan tilalle. Elokuussa 2003 neuvottelut katkesivat jälleen.
Vuoden 2004 alusta järjestettiin lähes päivittäin mielenosoituksia, joissa vaadittiin parlamentin palauttamista. Protestoijat saivat tukea myös ulkomailta. Kesäkuussa 2004 kuningas nimitti Sher Bahadur Deuban eronneen Thapan tilalle, ja antoi tämän tehtäväksi vaalien järjestämisen. Elokuussa sissit piirittivät pääkaupunki Kathmandun viikon ajaksi.
Kuningas erotti hallituksen 1. helmikuuta 2005, julisti hätätilan ja otti vallan suoraan itselleen. Syyskuussa sissit julistivat kolmen kuukauden aselevon, joka päättyi lopulta vuoden 2006 alussa. Maolaiset ja oppositiopuolueet liittoutuivat demokratian palauttamiseksi.
Kymmenvuotisessa sisällissodassa oli vuoteen 2006 mennessä kuollut noin 13 000. Viikkojen mielenosoitusten jälkeen palatsivalta päättyi huhtikuussa 2006. Kuningas suostui 24. huhtikuuta palauttamaan parlamentin, ja Koirala nimitettiin jälleen 28. huhtikuuta 2006 pääministeriksi. 84-vuotias Koirala oli tuolloin jo liian sairas vannomaan virkavalaa. 18. toukokuuta parlamentti hyväksyi yksimielisesti lain, jonka mukaan kuninkaalta poistettiin suurin osa valtaoikeuksista ja Nepalista tuli maallinen valtio. Hallitus ja maolaiskapinalliset aloittivat rauhanneuvottelut.
Maolaiset hallitukseen.
Vuoden 2006 lopussa Nepalin hallitseva seitsemän puolueen hallitus ja maolaiset saavuttivat sopimuksen ja muodostivat yhteishallituksen. Tällöin otettiin käyttöön uusi vaakuna, josta on poistettu monarkiaan viittaava kruunu. Maan parlamentti hajotettiin 15. tammikuuta 2007 ja korvattiin 330-paikkaisella väliaikaisella parlamentilla, johon maolaiskapinallisista tuli 83 jäsentä.
Maolaiset erosivat väliaikaishallituksesta vauhdittaakseen maan muuttumista tasavallaksi. Niinpä parlamenttivaalejakin piti lykätä. Joulukuussa 2007 parlamentti lupasi luopua kuningasvallasta osana rauhansopimusta maolaisten kanssa, jotka palasivat hallitukseen. Huhtikuun vaaleissa maolaiset voittivat eniten parlamenttipaikkoja mutta eivät saaneet yksinkertaista enemmistöä. Nepal julistettiin 28. toukokuuta 2008 kokouksen päätöksellä tasavallaksi äänin 560–4. Toukokuussa 2008 Nepalista tuli tasavalta, ja heinäkuussa Ram Baran Yadavista sen ensimmäinen presidentti. Maolaisten johtaja Prachanda valittiin Nepalin demokraattisen liittotasavallan ensimmäiseksi pääministeriksi 15. elokuuta 2008. Hän erosi toukokuussa 2009, ja tilalle nousi vanha kommunistijohtaja Madhav Kumar Nepal, joka erosi myöhemmin kesäkuussa 2010. Uuden perustuslain valmistumisajankohdaksi sovittiin ensin vuosi 2010, mutta toukokuussa 2010 sen määräaikaa jatkettiin vuodella.
Politiikka.
Nepalissa on voimassa väliaikainen perustuslaki vuodelta 2007. Uuden perustuslain odotetaan valmistuvan vuonna 2011.
Nykyisen presidentin valitsi perustuslakia säätävä kansalliskokous kahden kierroksen vaaleilla. Yksikamarisessa kansalliskokouksessa on 601 edustajaa, joista 240 on valittu suorilla vaaleilla, 335 vaalipiirien edustajina ja 26 ministerineuvoston nimittäminä. Äänioikeus on 18 vuotta täyttäneillä.
Suurin puolue on maolais-kommunistinen CPN-M, joka sai vuoden 2008 kansalliskokouksen vaaleissa 38 % äänistä. Sitä seuraavat Kongressipuolue NC 19 %, ja marxilais-leninistinen kommunistipuolue CPN-UML 19 % sekä Madhesi-kansan oikeuksien foorumi yhdeksän prosentin ääniosuudella. Lisäksi maassa on lukuisia pienpuolueita.
Nepalissa ilmestyy runsaasti lehtiä ja toimii useita radiokanavia ja kaapelitelevisioasemia. Niissä ilmaistaan varsin rohkeasti mielipiteitä, mutta viestimien edustajiin on kohdistunut jatkuvasti poliittisten ryhmittymien väkivaltaa ja painostusta.
Ihmiskauppa ja lapsityö ovat edelleen vakavia ongelmia. Tyttöjä myydään sekä ulkomaille että maan sisällä. Vuonna 2008 arvioitiin Kathmandussa olevan 5 000–7 000 maaseudulta ostettua naista. Lapsityöläisten määräksi arvioitiin 20 000.
Hallinnollinen jako.
Nepal jakautuu 14 vyöhykkeeseen ("anchal"), jotka on ryhmitelty viiteen kehitysalueeseen ja jaettu 75 piirikuntaan. Vuoden 1990 hallinnonuudistuksessa lakkautettiin vyöhykettä johtaneiden, kuninkaan nimittämien komissaarien virat. Valtaa siirrettiin 75:lle piirikunnan johtajalle eli CDO:lle. CDO sai valtuudet ylläpitää lakia ja järjestystä ja edustaa alueellaan keskusvaltaa. Alimmalla tasolla valtaa käyttävät kyläkomiteat, joissa on oltava vähintään yksi naisjäsen.
Nepalin vyöhykkeiden pinta-alat sekä asukasluvut vuodelta 2001.
Maantiede.
Maisema Kathmandun ja Tiibetin väliseltä tieltä
Nepal sijaitsee Himalajan vuoristossa Intian ja Kiinan Tiibetin välissä. Maan korkein kohta on maailman korkein vuori Mount Everest, ja yhteensä kahdeksan maailman kymmenestä korkeimmasta huipusta sijaitsee Nepalissa. Maa on vuoristoista ja kukkulaista, mutta vaihtelevaa. Maan keskiosassa on matalampi vuoristoalue, jossa sijaitsee muun muassa Kathmandun laakso, joka on Unescon maailmanperintökohde. Maan eteläosassa on Terai-alue, joka on alankoa, jossa kasvaa jopa trooppista metsää ja savannia. Eri arvioiden mukaan 16–25 % maasta on viljelykelpoista. Metsien häviäminen on vakava ongelma.
Nepalissa on viisi ilmastovyöhykettä, jotka vaihtelevat korkeuden mukaan subtrooppisesta viileään. Monsuunisateet tuovat 60–80 prosenttia sademäärästä, joka vaihtelee 2 500 millimetristä maan itäosissa 1 420 millimetriin Kathmandun ympäristössä ja 1 000 millimetriin Länsi-Nepalissa. Joillain alueilla vuotuinen sademäärä on 4 000–6 000 mm.
Joulu-tammikuussa kukkula-alueidenkin lämpötilat laskevat öisin pakkasen puolelle. Silti päivälämpötilat voivat olla jopa 10–20 asteessa. Monsuunisateet tulevat kesäkuussa ja loppuvat syyskuussa.
Sateiden ja puunhakkuun seurauksena maanvyörymiä tapahtuu vuosittain. Myös maanjäristykset ovat yleisiä. Niistä viimeisin voimakkaita tuhoja aiheuttanut järistys koettiin Kathmandussa vuonna 1938.
Luonnonpuistot ja -suojelualueet.
Nepalissa on 19 kansallispuistoa ja luonnonsuojelualuetta, jotka kattavat yhteensä 13 000 neliökilometriä. Niistä Shey Phoksundon kansallispuisto on suurin, Chitwanin kansallispuisto vanhin ja Sagarmāthān kansallispuisto sisältää korkeimmat huiput.
Mount Everest ja Sagarmāthān kansallispuisto.
Nepalin korkein kohta Mount Everest tunnetaan paikallisessa kielessä nimellä ’Sagarmāthā’ (सगरमाथा). Korkeusmittausten tulokset vuorenhuipusta vaihtelevat 8 844 ja 8 850 metrin välillä. Everestin ja sitä ympäröivän Himalajan osan alueelle perustettiin 19. heinäkuuta 1976 Sagarmāthān kansallispuisto. Suojeltu alue liitettiin vuonna 1979 Unescon maailmanperintöluetteloon. Everestin tuntumassa olevia korkeita ja melko tunnettuja huippuja tai useampihuippuisia vuoria ovat muun muassa Lhotse (8 501 m), Lhotse Shar (8 393 m), Nuptse (7 861 m), Island Peak / Imja Tse (6 189 m), Peak 38 (7 591 m), Khumbutse (6 665 m) ja Pumo Ri (7 165 m).
Talous.
Nepalilaisille sherpoille matkailu on tärkeä tulonlähde.
1990-luvun alusta lähtien Nepalin talouspolitiikkaa on pyritty liberalisoimaan. Erityisesti julkisen sektorin osuutta viennissä on pyritty vähentämään. Valtionyhtiöitä on yksityistetty tai lakkautettu. Vuonna 2009 talouskasvu oli 4,7 %.
Kasvua tarvitaankin kipeästi, sillä Nepal on yksi maailman köyhimmistä ja vähiten kehittyneistä valtioista. Neljännes sen asukkaista elää köyhyysrajan alapuolella. Vuonna 2009 tulot henkilöä kohden olivat vain 420 dollaria.
Nykyisin Nepal on yksi Etelä-Aasian avoimimmista talouksista, ja se on erittäin vahvasti riippuvainen kaupasta. Kaupan ja bruttokansantuotteen suhde on noin 38 prosenttia. Tullimaksut ovat noin 11 prosentissa ja määriin liittyvät tullirajoitukset on poistettu lähes kokonaan. Nepal liittyi Maailman kauppajärjestön (WTO) jäseneksi vuonna 2004 ja oli siten ensimmäinen vähiten kehittyneiden maiden (LDC) luetteloon kuuluva valtio WTO:ssa.
Talouden selkäranka on maatalous joka tarjoaa elinkeinon yli 71 % väestöstä ja tuottaa 32 % bruttokansantuotteesta. Vain neljännes maan pinta-alasta sopii viljelyyn, lisäksi kolmannes alasta on metsää ja loput vuoristoa. Tietyillä alueilla, kuten Kathmandun laaksossa, liikakansoitus on alkanut aiheuttaa ympäristöongelmia, ja metsien raivaus laitumiksi ja viljelymaaksi on johtanut eroosioon ja tulviin.
Teollisuus on keskittynyt maan eteläosiin Terai-alueelle ja työllistää vain kuusi prosenttia väestöstä. Se keskittyy maataloustuotteiden jalostamiseen (tupakka, juutti, sokeri, vilja ja palkokasvit).
Nepalin halki Himalajalta virtaavat joet antaisivat mahdollisuuden laajamittaiseen vesivoiman tuottoon, jolle olisi kysyntää sekä kotimaassa että Intiassa. Vuonna 2010 arvioitiin, että kapasiteetista oli valjastettu vasta prosentti. Toistaiseksi voimalat perustuvat veden luonnollisen virtaamaan, varastoiminen tekoaltaisiin toisi mukanaan uusia ympäristöongelmia.
Suuri osa Nepalin vientitavaroista on niin sanottuja nousevia tuotteita, kuten tekstiilejä ja koruja. Niiden kaupalliset näkymät ovat kasvussa. Pitkän aikavälin kasvuedellytykset ovat suuret, mutta kokonaisviennin kasvu on hidasta. Kun tuontitavaroiden tarve kasvaa jatkuvasti, kauppavaje suurenee.
Nepalin kauppavajetta kompensoivat nepalilaisten ulkomailta lähettämät palkkarahat sekä merkittävä ulkomainen apu, jota se saa sekä kansainvälisiltä järjestöiltä (Maailmanpankki, Aasian kehityspankki, UNDP) että kahdenvälisenä apuna (Britannia, Yhdysvallat, Japani, Saksa ja Skandinavian maat). Nepal on yksi Suomen kahdeksasta kehitysyhteistyön pääkumppanimaasta. Yhteistyö keskittyy veteen ja sanitaatioon, opetukseen ja ympäristön suojeluun.
Nepal on riippuvainen Intian kauppareiteistä, ja koska maan kauppa nojaa vain muutamaan tuotteeseen, se on altis maailmantalouden heilahteluille. Intia, Yhdysvallat, Saksa, Iso-Britannia ja Japani ovat merkittävimmät kauppakumppanit tuonnin osalta. Vientiä on eniten Intiaan, Kiinaan ja Arabiemiraatteihin.
Väestöjakauma.
Nepalissa on kolme suurta etnistä ryhmää: indoarjalaiset, tiibetinburmalaiset ja Nepalin alkuperäisväestö, joka koostuu lukuisista pienemmistä ryhmistä. 14 % väestöstä asuu kaupungeissa.
Nepalin kieli, joka kirjoitetaan devanagarilla, on virallinen kansallinen kieli, jota yli 60 % väestöstä puhuu (äidinkielenään 49 %). Lisäksi kymmentä muuta kieltä puhuu yli prosentti väestöstä. Vuoden 2001 väestönlaskennassa vaihtoehtoina oli 92 eri kieltä ja ryhmä "muu". 48,6 % väestöstä on lukutaitoisia (62,7 % miehistä ja 34,9 % naisista, 2001).
Monet hindut ja buddhalaiset harjoittavat näistä molemmista uskonnoista piirteitä ottavaa välimuotoa. Vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan 80,6 % on virallisesti hinduja, 11 % buddhalaisia, 4,2 % muslimeja, 3,6 % seuraa paikallisia uskontoja. Hindulaisuus oli virallinen valtionuskonto 18. toukokuuta 2006 asti.
Kehityksen haasteet.
Nepal kuuluu maailman köyhimpiin maihin. Vielä 1950-luvun alussa maassa ei ollut kouluja, sairaaloita, teitä, tietoliikenneyhteyksiä sähköjä tai teollisuutta. Siitä asti maa on toteuttanut suunnitelmallisesti talousuudistuksia ja pyrkinyt parantamaan elinoloja.
Edistystä on tapahtunut monilla alueilla. YK:n tavoitteen mukaisesti äärimmäinen köyhyys eli alle yhdellä dollarilla päivässä elävien määrä, on mahdollista puolittaa vuoteen 2015 mennessä. Myös lapsikuolleisuus on laskussa, ja sekin voitaneen puolittaa vuoteen 2015 mennessä. Perheen lapsiluku on 4–5, ja alle 15-vuotiaiden osuus kaikista nepalilaisista on 50 prosenttia. Imeväiskuolleisuus on noin 6,6 prosenttia. Jopa yhdeksän prosenttia lapsista kuolee alle viisivuotiaana. Vain kolmannes naisista käyttää ehkäisyä.
Nepalin on mahdollista saavuttaa useimmat YK:n vuosituhattavoitteet vuoteen 2015 mennessä. Vuoden 2010 raportissa arvioitiin, että köyhyys on vähentynyt ja alakoulua käyvien osuus kasvanut, mutta koulun keskeyttäjien joukko on edelleen suuri. Ala-asteella tyttöjen ja poikien osuus on yhtä suuri, yläasteella tavoitteeseen on vielä matkaa. Alle viisivuotiaiden kuolleisuus ja äitiyskuolleisuus on pienentynyt, mutta maaseudun ja kaupunkien ero on suuri. Tartuntatautien torjunta vaatii ponnisteluja. Ympäristötavoitteet saattavat jäädä saavuttamatta. Juomavesitavoite vaatii entistä enemmän ponnisteluja: Viidesosa nepalilaisista elää ilman puhdasta juomavettä. Saniteettitilat puuttuvat jopa 57 prosentilta. Kehitys on kuitenkin ollut huomattavaa: vuonna 1990 puhdasta juomavettä sai alle puolet väestöstä ja saniteettitila oli vain kuudella prosentilla.
Köyhyys on keskittynyt maaseudulle ja maan länsiosaan. Huonoimmassa asemassa ovat dalit eli kastittomat ja alkuperäiskansojen jäsenet. Maaseudulla on paljon omavaraistalouden avulla eläviä pienviljelijöitä, ja monen tilukset ovat niin pienet, ettei niistä huonoina satovuosina saa riittävää toimeentuloa. Noin 70 % maatiloista on alle yhden hehtaarin suuruisia. Vuosituhattavoitteiden saavuttaminen on vaikeaa juuri maaseudulla. Esimerkiksi saniteettitilat oli vuonna 2010 vain 37 prosentilla maalaisista, 78 prosentilla kaupunkilaisista. Myös lääkäreistä on maaseudulla huutava pula: siellä potilaita on lääkäriä kohti 30 kertaa niin paljon kuin kaupungeissa.
Naisten ja miesten välinen tasa-arvo ei ole toteutunut. Naisista lukutaitoisia on noin 35 prosenttia, kun miehistä 63 prosenttia osaa lukea. Arviolta kaksi kolmesta kouluikäisestä käy koulua, ja erot tyttöjen ja poikien välillä ovat suuret. Kolmannen asteen opiskelijoista enää viidennes on tyttöjä.
Kulttuuri.
Uskonto säätelee nepalilaisten elämää monin tavoin ja on mukana arjessa ja juhlassa kokonaisvaltaisesti. Lähes jokaisessa kadunkulmassa on temppeli tai palvontapaikka, jonka edustalla oleva riisikulho ei ole koskaan tyhjä. Yksin Kathmandun laaksossa on 2 700 pyhättöä. Erilaisia hindulaisia juhlia on runsaasti, ja niistä suurimmat ovat Durga-jumalattaren kunniaksi vietetty Dashain ja valon juhla Tihar. Nepalissa käytetään kolmea kalenteria: länsimaista, virallista Bikram Sambhat -aurinkokalenteria ja kuukalenteria. Uskonnolliset juhlat määräytyvät kuukalenterin mukaan, joten niillä ei ole tarkkaan määrättyä paikkaa gregoriaanisessa kalenterissa, vaan ne siirtyvät vuodesta toiseen.
Nepalissa kunnon ateriaan kuuluu aina riisiä. Sitä tarjotaan yleensä linssimuhennoksen eli "dalin" ja keitettyjen vihannesten eli "tarkarin" kanssa. Siellä, missä riisi ei kasva, sen voi korvata maissista tai hirssistä tehty paksu puuro. Siellä missä on paljon vehnää, voidaan tarjota lisäksi roti-nimistä leipää.
Kastilaitos on osa nepalilaista kulttuuria. Ylimpänä ovat korkeat hindukastit, alempiin kasteihin kuuluvat hindut ja muiden uskontojen harjoittajat ovat pitkään eläneet marginaalissa. Perinteisesti ylimmät kastit ovat omistaneet maan ja olleet muutenkin taloudellisesti ja poliittisesti etuoikeutettuja. Nykyisin kastiin perustuva syrjintä on periaatteessa laitonta. Kuitenkin vuonna 1991 noin 80 prosenttia korkeista siviili- ja sotilasviroista oli kahden ylimmän kastin jäsenten hallussa. Kasti vaikuttaa myös ruokailutapoihin: korkeiden kastien edustajat ovat tiukkoja kasvissyöjiä eivätkä koske alkoholiin, kun taas alempikastiset saattavat syödä sikaa.
Unescon maailmanperintöluettelossa on Nepalista kaksi kulttuurikohdetta (Kathmandun laakso ja Buddhan syntymäpaikka Lumbini) ja kaksi luontokohdetta (Chitwanin kansallispuisto ja Sagarmathan kansallispuisto).
Nepalin lippu on maailman ainoa valtion lippu, joka ei ole suorakaiteen muotoinen.
Urheilu.
Nepal on osallistunut kesäolympialaisiin vuodesta 1968 ja talviolympialaisiin vuosina 1924 ja 2010. Toistaiseksi ainoan mitalin toi vuonna 1924 vuorikiipeilijä Tejbir Bura. Nepalin jalkapallomaajoukkueen parhaat saavutukset ovat Etelä-Aasian mestaruuskisojen kolmas sija vuonna 1993 ja South Asian Gamesin voitot vuosilta 1984 ja 1993. Aasian-mestaruus- ja maailmanmestaruuskilpailuihin se on osallistunut harvoin eikä ole koskaan selvinnyt karsinnoista. Se oli marraskuussa 2010 FIFA:n rankingissa sijalla 163. Kriketti on kasvattamassa suosiotaan, Nepalin maajoukkue nousi maailman krikettiliigan neljänteen divisioonaan vuonna 2010 ja sijoittui heti kolmanneksi.


Liettua.
Liettuan tasavalta () eli Liettua () on valtio Itämeren rannalla Euroopassa. Se on suurin Baltian maista. Liettuan rajanaapureita ovat Latvia, Valko-Venäjä, Puola ja Venäjä (Kaliningradin alue). Liettuan pääkaupunki on Vilna. Maan asukasluku on noin 3,5 miljoonaa ja pinta-ala on 65 300 km² eli noin viidennes Suomen pinta-alasta. Liettua liittyi Euroopan unioniin vuonna 2004.
Maantiede.
Liettua on suurin Baltian maista, kaksi kertaa Belgian kokoinen ja hieman pienempi kuin Irlanti. Merenrantaa Liettualla on 99 kilometriä. Pääkaupunki Vilna on 213 metriä merenpinnan yläpuolella. Liettuan korkeimmasta kohdasta ei ole varmaa tietoa – se on joko Juozapine tai Kruopine, jotka molemmat ovat 293–294 metrin korkuisia. Liettuan pinta-alasta metsää on kolmasosa. Liettuan pisin joki on Nemunas (Niemen).
Liettua on suurimmaksi osaksi alankoja, soita ja metsiä. Liettuan järvet sijoittuvat suurimmalta osin ylänköalueille. Niitä on noin 3000 ja ne kattavat 1,5 % Liettuan pinta-alasta.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Liettua kuuluu luonnonmaantieteellisesti lauhkean vyöhykkeen sekametsäalueeseen. Noin 70 % metsistä on talousmetsää. Havupuiden osuus metsien puustosta on hiukan yli puolet, yleisimpänä mänty.
Liettuan viidestä kansallispuistosta vanhin on vuonna 1974 perustettu Aukštaitijan kansallispuisto, jossa suojellaan vanhoja metsiä. Kuurinkynnään kansallispuisto muodostuu kapeasta hiekkakannaksesta. Trakain kansallispuistossa suojellaan järvimaiseman lisäksi historiallisia kohteita.
Ilmasto.
Liettuan ilmasto on lauhkea. Kesällä on lämmintä, eniten sataa elokuussa. Talvella saattaa olla purevan kylmaa kun vlllitseva ilmavirtaus tulee Venäjän sisäosista.
Vuoden keskilämpötila Liettuassa on +6,7 astetta, tammikuun -2,8 astetta ja heinäkuun +17,9 astetta. Liettuan lämpötilojenvaihtelut voivat olla suuria kesän +30 asteesta talven –32 asteeseen. Vuoden keskimääräinen sademäärä on 744,8 mm ja kosteusprosentti 78.
Varhaiset vaiheet.
Liettualaisten esi-isät muuttivat itämeren rannoille noin 3000 eaa. Keski-Venäjältä, Volgan takaa.
Keskiaikainen Liettua mainitaan ensimmäisen kerran saksankielisessä Quedlinburgin kronikassa vuonna 1009. Maan yhdisti suuriruhtinas Mindaugas, joka vuonna 1253 kruunattiin ensimmäiseksi kuninkaaksi.
Saksalaiset yrittivät käännyttää pakanalliset liettualaiset kristinuskoon 1200-luvulla, mutta tuloksetta. Suuriruhtinas Vytautas Suuri voitti Saksalaisen ritarikunnan 1410 Tannenbergissa, ja maa välttyi saksalaisvallalta. Liettuasta tuli ajan myötä suurvaltakunta, joka kattoi suuria osia Itä-Euroopasta. Siitä tuli lopulta myös kristitty valtio 1300-luvun lopulta alkaen. Se pysyi pakanallisena Euroopan valtioista pisimpään.
Vuonna 1569 Liettua yhdistyi rauhanomaisesti Puolan kanssa Lublinin unionissa muodostaen Puola-Liettuan. Tämä liitto säilyi Puolan jakoihin asti vuoteen 1795, jolloin Liettua liitettiin pääosin Venäjän keisarikuntaan. Preussin saama osa liitettiin sekin vuonna 1814 Venäjän keisarikuntaan. Liettuassa tehtiin venäläistämistoimia 1863–1904, muun muassa kiellettiin liettuankielinen kirjallisuus. Vuoden 1905 vallankumouksen aikana Vilnan Suuri Seimas vaati turhaan itsehallintoa.
Ensimmäinen maailmansota ja itsenäistyminen.
a> toimi maan 1. presidenttinä vuosina 1919–1920.
Itsenäistyminen miehittävän Saksan tuella.
Ensimmäisessä maailmansodassa saksalaiset valloittivat suurimman osan Liettuaa vuonna 1915. Helmikuussa 1918 aikaisempaa pienempi Liettuan kuningaskunta julistautui itsenäiseksi Venäjän vallankumouksen jälkeen. Suomen tapaan kuningaskunnan tarkoituksena oli saada hallitsijaksi saksalainen, joka takaisi Liettuan ulkoisen turvallisuuden Saksan valtakunnan avulla. Saksalaiset miehittäjät suostuivat Liettuan maaneuvoston kokoontumiseen, joka julisti maan itsenäiseksi ja valitsi kuninkaaksi Monacossa asuneen Württembergin ruhtinaan, josta tuli Mindaugas II. Liettuasta tuli kuitenkin jo marraskuussa tasavalta, koska Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan.
Sotien välisen Liettuan tärkein poliitikko oli Antanas Smetona, joka toimi maan ensimmäisenä presidenttinä vuosina 1919–1920.
Taistelut uuden tasavallan alueista.
Venäläinen puna-armeija seurasi vetäytyviä saksalaisjoukkoja ja eteni joulukuussa 1918 Liettuan rajojen yli, jossa se valloitti nopeasti noin 2/3 maasta ennen kuin joutui taisteluihin liettualaisten kansallismielisten ja heitä tukevien saksalaisten ja toisaalta puolalaisten kanssa.
Liettua ja Neuvosto-Venäjä solmivat 12. heinäkuuta 1920, Puolan–Neuvosto-Venäjän sodan ollessa vielä käynnissä, Moskovassa rauhansopimuksen ja tunnustivat toisensa.
Itsenäistynyt Liettua jäi vaille Venäjän sille luovuttamaa Vilnaa, kun Puola hyökkäsi maahan elokuussa 1920 ja miehitti Puolan–Liettuan sodassa alueen, joka liitettiin puolalaisten hallitseman Keski-Liettuan komitean päätöksellä Puolaan. Puola katsoi Vilnan kuuluvan sen omistukseen jo pelkästään sen kulttuurihistoriallisen merkityksen vuoksi. Puolan kansallisrunoilija Adam Mickiewicz oli opiskellut Vilnassa. Lisäksi uuden Puolan ”vahva mies” Józef Piłsudski halusi palauttaa Puolalle sen suurvalta-ajan rajat, jolloin koko Liettua olisi kuulunut Puolalle. Kansainliitto vahvisti alueliitoksen Liettuan vastalauseista huolimatta.
Liettua käytti tilaisuutta hyväkseen ja valtasi vuonna 1923 Memelin saksankielisen alueen Ranskan miehitysjoukoilta.Liettua lähetti 9. tammikuuta 1400 miehen suuruisen armeijan rauhoittamaan alueen, järjestettyään siellä ensin kapinan. Ranska oli juuri miehittänyt Ruhrin alueen ja piti sitä huomattavasti merkittävämpänä kuin Memeliä. Vuonna 1924 Ranska ja Liettua vahvistivat virallisella sopimuksella alueen siirtymisestä Liettualle.
Liettua oli nyt saavuttanut itselleen rajat joiden sisällä voitiin aloittaa uuden valtion rakentaminen.
Parlamentarismista autoritaarisuuteen.
Maan toiseksi presidentiksi valittiin kristillisdemokraattien Aleksandras Stulginskis. Maan jälleenrakennus eteni nopeasti, mutta poliittinen elämä oli jännittynyttä. Presidentiksi valittiin 1926 Kazys Grinius, jonka valinnan jälkeen Liettuan muutenkin jännittynyt poliittinen tilanne kiristyi entisestään.
Lopulta 17. joulukuuta 1926 sotilasvallankaappauksen jälkeen Antanas Smetona palasi valtaan. Syyksi vallankaappaukselle annettiin muun muassa Liettuan solmima hyökkäämättömyyssopimus Neuvostoliiton kanssa. Smetona hajotti kaappauksensa jälkeen parlamentin ja nimitti pääministeriksi aluksi fasistijärjestö Rautasusien "(Geležinis Vilkas)" johtajan Augustinas Voldemarasin, jonka syrjäytti kuitenkin jo 1929 ja hallitsi itsevaltaisesti aina vuoteen 1940.
Memelin alueen menetys Saksan valtakunnalle 1939.
Ennen toisen maailmansodan alkua Adolf Hitlerin johtama Saksa vaati Memeliä liitettäväksi Saksan Itä-Preussiin, mikä toteutuikin 22. maaliskuuta 1939. Kun toinen maailmansota alkoi Saksan hyökkäyksellä Puolaan, Liettuassa oli vahva pyrkimys saada Vilna sotavoimin Puolalta, johon myös Saksa kannusti.
Liettuan sosialistinen neuvostotasavalta.
Syksyllä 1939 Neuvostoliitto pakotti Liettuan luovuttamaan sotilastukikohtia, joihin sijoitettiin 20 000 sotilasta. Vastineeksi sopimuksesta Liettua sai takaisin Vilnan kaupungin ja osan Puolan hallussa olleesta alueesta Saksan ja Neuvostoliiton jakaessa Puolan. Vilnasta tuli taas pääkaupunki ja maa sai nykyisen itärajansa. Saksa oli kuitenkin saman vuoden maaliskuussa pakottanut Liettuan luovuttamaan itselleen Klaipėdan eli Memelin.
14. kesäkuuta 1940 Neuvostoliitto antoi Liettualle uhkavaatimuksen päästää rajoittamaton määrä joukkoja maahan. Pian tämän jälkeen Liettuasta muodostettiin Liettuan sosialistinen neuvostotasavalta. Neuvostovallassa Liettuassa ehdittiin toteuttaa viljelymaiden ja yritysten kansallistaminen ja kyydittää vastustelijat Siperiaan. Presidentti Antanas Smetona pakeni Yhdysvaltoihin, kun taas hänen Liettuaan palannut vastustajansa Augustinas Voldemaras vangittiin ja kuljetettiin Venäjälle.
Saksa miehitti Liettuan 1941 hyökättyään Neuvostoliittoon. Ennen sodan alkua Liettuan väestöstä 10 % eli noin 250 000 henkeä oli juutalaisia miehitetyn Puolan pakolaisten ansiosta. Teloitukset aloitettiin välittömästi ja miehityksen kuluessa 90 % juutalaisista ehdittiin tuhota. Vuonna 1944 puna-armeija työnsi saksalaiset pois Liettuasta ja neuvostovalta palautettiin. Vastarintamiehet, niin sanotut metsäveljet vastustivat neuvostovaltaa pitkälle 1950-luvulle.
pääsihteeri Nikita Hruštšev oli valmis liittämään Kaliningradin alueen Liettuan neuvostotasavaltaan, mutta Liettuan johtaja Antanas Snieckus kielsi tämän, koska pelkäsi Liettuan venäläisen vähemmistön kasvua.
Neuvostoliitossa alkaneen perestroikan ja glasnostin myötä Liettuassa vahvistuivat kansallistunne ja itsenäisyyspyrkimykset. Kesäkuussa 1988 perustettiin uudistusliike Sąjūdis, jonka tavoitteena oli aluksi autonomia ja sittemmin itsenäisyys.
Itsenäinen Liettua.
Joulukuussa 1989 Liettuan kommunistinen puolue sanoi itsensä irti Neuvostoliiton kommunistisesta puolueesta antaen kaiken valtansa parlamentille. Helmikuun 1990 vaaleissa Sąjūdiksen edustajat saivat ylivoimaisen enemmistön parlamentissa. Maaliskuussa 1990 Liettua julistautui ensimmäisenä neuvostotasavaltana itsenäiseksi. Neuvostoliitto yritti vielä tukahduttaa itsenäisyysliikettä muun muassa talousboikotilla ja viimein 13. tammikuuta 1991 valtaamalla Vilnan televisiokeskuksen, jossa 14 ihmistä sai surmansa. Venäjän silloinen presidentti Boris Jeltsin tuomitsi hyökkäyksen ja Venäjä tunnusti Baltian maat itsenäisiksi 7. syyskuuta 1991.
Liettua otettiin Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi 17. syyskuuta 1991, ja maa lähestyi tämän jälkeen Länsi-Eurooppaa, ja siitä tuli sekä Euroopan unionin että Naton jäsen vuonna 2004.
Politiikka.
Liettuan presidentti on valtionpäämies, ja hänet valitaan vaaleissa viiden vuoden kaudeksi. Liettuan presidentti toimii myös armeijan ylipäällikkönä ja johtaa ulkopolitiikkaa. Hän nimittää pääministerin, joka tarvitsee myös eduskunnan hyväksynnän. Presidentti nimittää pääministerin esityksen pohjalta muut ministerit, ja lisäksi johtavat virkamiehet, tuomarit ja perustuslakituomioistuimen jäsenet.
Liettualla on yksikamarinen eduskunta, "Seimas", johon valitaan 141 jäsentä neljän vuoden kaudeksi. Puolueilta vaaditaan 5 prosenttia maan kaikista äänistä, että ne saavat ehdokkaansa eduskuntaan.
Puolustusvoimat.
Liettuan puolustusvoimat koostuvat 12 600 sotilaasta, 2 400 siviilistä ja 100 000 reserviläisestä. Asevelvollisuudesta luovuttiin syyskuussa 2008. Puolustusvoimat jakaantuu maavoimiin, merivoimiin, ilmavoimiin, erikoisjoukkoihin ja vapaaehtoisjoukkoihin.
Läänit.
Liettua on jaettu kymmeneen lääniin ("apskritys", yksikkö - "apskritis"), jotka on nimetty suurimman kaupungin mukaan. Läänit on jaettu kuntia vastaaviin 43 kunnallispiiriin sekä kuntia vastaaviin kaupunkikuntiin ja kuntiin. Näitä yksiköitä on yhteensä 60, ja ne sijoittuvat lääninrajojen mukaisesti läänien alueille.
Väestö.
Yli 80 % Liettuan väestöstä on kansallisuudeltaan liettualaisia ja puhuu liettuan kieltä, joka on ainoa virallinen kieli. Vähemmistöihin kuuluvat puolalaiset (6,7 %) venäläiset (6,3 %) ja valkovenäläiset (1,5 %). Puolalaiset ovat keskittyneet Liettuan kaakkoisosiin Vilnan alueelle. Venäläiset ja valkovenäläiset ovat keskittyneet Vilnaan (14 %) ja Klaipedaan (28 %), ja lisäksi he muodostavat enemmistön Visaginasin kaupungissa.
Suurin osa liettualaisista on katolilaisia, loput ovat ortodokseja, protestantteja ja juutalaisia. Liettuassa toimii myös maan esikristillistä uskontoa elvyttävä liike Romuva.
Liettuassa on maastamuutto yleistä: viimeisten sadan vuoden aikana on vain yhdestä Euroopan maasta eli Irlannista muuttanut väkilukuun suhteutunutta enemmän ihmisiä ulkomaille kuin Liettuasta. Liettuan EU-jäsenyyden vuoksi onkin vähintään puoli miljoonaa koulutettua ja kielitaitoista liettualaista muuttanut erityisesti Britanniaan ja Irlantiin. Liettuan väkiluku on supistunut runsaaseen kolmeen miljoonaan. Vuosina 2001-2003 Liettuassa tehtiin suhteellisesti eniten itsemurhia Euroopassa.
Talous.
Liettuan reaalisen bruttokansantuotteen vuosimuutos 1996–2006.
Liettuan talous on siirtynyt suunnitelmataloudesta markkinatalouteen ja kasvanut nopeasti viime vuosikymmenenä. Vuonna 2009 työttömyysaste oli 13,7 % ja inflaatio 4,2 %. Vuonna 1999 maan talous joutui ongelmiin suuren Venäjän-kaupan kautta heijastuneen Venäjän rahoituskriisin vuoksi. Tämän jälkeen Liettua on pyrkinyt lähentymään taloudellisesti enemmän Euroopan unionia.
Liettuan sähköntuotanto koki suuria muutoksia, kun keskeisessä asemassa ollut Ignalinan ydinvoimala suljettiin vuoden 2009 lopussa.
Vaikka Liettuan euroonsiirtymisvuotta ei vielä tiedetä, on maalle jo suunniteltu omat liettualaiset eurokolikot.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat turve, hedelmällinen viljelymaa ja meripihka.
Merkittävimmät vientituotteet ovat kaivosteollisuuden tuotteet (22 %), koneet 10 %, kemikaalit 9 %, tekstiilit 7 %, elintarvikkeet 7 % ja muovituotteet 7 %.
Liikenne.
Liettuassa on 86 lentokenttää, joista kolmella on yli kolmen kilometrin kiitotie. Rautatietä on 1 767 km ja päällystettyä maantietä 71 563 km. Vesiväyliä on 441 km. Klaipeda on varsinainen satamakaupunki, ja lisäksi Būtingėssa on öljyterminaali.
Junamatka Moskovaan kestää 15 tuntia, Pietariin 20 tuntia ja Varsovaan 12 tuntia. Klapeidassa käy lähinnä rahtialuksia, mutta jotkut ottavat matkustajiakin.
Kirjallisuus.
Keskiajalla kirjallisuus oli uskonnollista, ja ensimmäinen liettuankielinen kirja oli Katekismus. Maallinen kirjallisuus kehittyi 1700-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeen ilmestyi joukko sotakuvauksia, tunnetuimpana Balys Sruogan kuvaus keskitysleiriltä.
Justinas Marcinkevičiusta (10. maaliskuuta 1930 – 16. helmikuuta 2011) on sanottu Liettuan kansallisrunoilijaksi. Hän on muun muassa kääntänyt Kalevalan.
Musiikki ja kuvataiteet.
Mikalojus Konstantinas Čiurlionis on tunnetuimpia liettualaisia taiteilijoita. Hän oli jugendtyylin ja symbolismin edustaja, ja toimi sekä säveltäjänä että kuvataiteilijana. Hänen mukaansa on nimetty asteroidi.
Liettualainen musiikkiperinne on hyvin edustettuna Unescon aineettoman maailmanperinnön listalla: vuonna 2008 listalle päässeen Baltian maiden yhteiden lauluperinteen lisäksi luetteloon lisättiin vuonna 2010 liettualaiset moniääniset "Sutartinė" -laiulut.
Ruokakulttuuri.
Liettuan kylmä ilmasto heijastuu ruokakulttuuriin, koska talvella on vihannesten saanti ollut vähissä ja mieli on tehnyt lämmintä, tukevaa ruokaa. Ruokavalion perustana on sianliha ja savustettu liha, perunat, kaali ja punajuuret. Perinneruokiin kuuluvat kylmä punajuurikeitto šaltibarščiai ja perunasta tehdyt, raviolin tapaiset cepelinai-nyytit.
Urheilu.
Liettuan suosituin laji on koripallo. Maa on voittanut lajissa kolme olympiapronssia ja kolme Euroopan mestaruutta. Maan tunnetuimmat koripalloilijat ovat Arvydas Sabonis, Šarūnas Jasikevičius, Arvydas Macijauskas ja Žydrūnas Ilgauskas. Liettuan jalkapallomaajoukkue ei ole selviytynyt lajin arvokisoihin. Vuoden 1924 olympialaisten jalkapalloturnaukseen maa kuitenkin osallistui.


Englanti.
Englanti (, äännetään) on osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa ja se sijaitsee pääasiassa Ison-Britannian saarella. Englanti on Yhdistyneen kuningaskunnan osista (Home Nations) suurin sekä pinta-alaltaan että asukasluvultaan. Sen väestö muodostaa yli 83 prosenttia Yhdistyneen kuningaskunnan väestöstä ja alaltaan Englanti peittää kaksi kolmannesta saaresta. Englanti jakaa rajan Walesin kanssa lännessä ja Skotlannin kanssa pohjoisessa. Maata ympäröi Pohjanmeri, Irlanninmeri, Atlantti ja Englannin kanaali.
Englannilla ei ole ollut itsehallintoa vuoden 1707 unionisopimuksen jälkeen, jolloin Iso-Britannian kuningaskunta perustettiin. Se kuitenkin poikkeaa lakijärjestelmältään Skotlannista ja Pohjois-Irlannista, sekä myös pienemmistä alueista kuten Mansaaresta, koska se kuuluu Englannin ja Walesin kokonaisuuteen. Englannin suurin kaupunkialue, Lontoo, on myös Yhdistyneen kuningaskunnan pääkaupunki.
Historia.
Englanti yhtenäisenä maana muovautui 600-luvun ja 800-luvun välisenä aikana anglien, saksien ja juuttien kuningaskuntien vähittäisen yhdistymisen myötä. Wessexin kuningasta Egbertiä (kuoli 839) pidetään yleisesti ensimmäisenä koko Englannin kuninkaana, vaikkakin hänen arvonimensä oli Bretwalda (sananmukaisesti "Britannian lääninherra") ja teoriassa hän oli samanarvoisten englantilaisten hallitsijoiden johtaja. Arvonimi Englannin kuningas syntyi kaksi hallitsijapolvea myöhemmin, ja sen ensimmäinen kantaja oli Alfred Suuri, joka vapautti Lontoon viikinkien hallinnasta ja hallitsi 871–899. Seuraavina vuosisatoina skandinaavit saivat jalansijaa Englannista, ja Englannin kuningaskunnasta tuli yli puoleksi vuosisadaksi osa Knuut Suuren luomaa laajaa tanskalaisvaltakuntaa, kunnes se sai hetkeksi itsenäisyyden anglosaksi Edvard Tunnustajan tultua kuninkaaksi. Vilhelm Valloittajan normannien saapuminen muutti Englannin suunnan 1066.
a>, jossa on kuvattuna Englantia valtaavat normannit.
Joskus Englannin historian katsotaan alkavan vasta Vilhelm Valloittajan valtaannoususta vuonna 1066. Hän järjesteli uudelleen englantilaisen aristokratian, mutta hänen ei voida sanoa perustaneen tai yhdistäneen maata. Suuri osa olemassa olevasta anglosaksisesta infrastruktuurista säilyi ja normannisiirtolaiset muodostivat Englannissa vain vähemmistön, joskin vallassaolevan sellaisen. Normannivalloitus on kuitenkin merkittävä useista syistä. Se lähensi Englantia manner-Eurooppaan, vähensi skandinaavivaikutusta, loi yhden Euroopan kehittyneimmistä hallitusjärjestelmistä, muutti englannin kieltä ja kulttuuria sekä laski perustan Englannin ja Ranskan välisille konflikteille, jotka jatkuivat 1800-luvulle.
Seuraavina vuosisatoina Englanti oli Ranskaan painottuvan valtion tärkeä osa, tittelin ”Englannin kuningas” ollessa lähinnä ranskankielisten, Ranskan alueita hallinneiden herttuoiden toissijainen titteli. He käyttivät Englannin voimavaroja Ranskan alueidensa vahvistamiseen ja laajentamiseen satavuotisessa sodassa. Vasta kun Ranskan alueet oli menetetty, Englannin kuninkaat omaksuivat Englannin valtaväestön ”kansallisuuden” ja kielen.
Plantagenet-kuninkaan jälkeläiset kävivät niin sanottuja ruusujen sotia 1400-luvulla. Osapuolina olivat Lancaster-suku ja York-suku. Ruusujen sodat loppuivat lancasterilaisten voittoon, kun Beaufortin suvun kautta lancasterilainen Henrik Tudor löi yorkilaisen Bosworthin taistelussa ja nousi kuninkaaksi. Hän yhdisti kilpailevat suvut naimalla Yorkin Elisabetin, tyttären. Samalla hän vahvisti asemaansa ja varmisti jälkeläistensä laillisen polveutumisen Edvard III:stä. Uusi Tudor-suku nousi valtaan ja se johdatti maata kohti renessanssia ja myös kansainväliset suhteet Manner-Eurooppaan lisääntyivät muun muassa kuninkaallisten avioliittojen kautta. Tudor-suvun kautta pidetään yhtenä maan hienoimpana aikakautena.
Walesin ruhtinaskunta oli Englannin kuninkaiden alaisuudessa Rhuddlanin asetuksesta 1284, ja osa Englantia siitä tuli 1535.
Englannin uskonpuhdistuksessa, joka alkoi kaudella vuonna 1521, katolisen kirkon valta poistettiin ja korvattiin kuninkaanvallalla ja katolisesta kirkosta riippumaton Englannin kirkko perustettiin. Englannin uskonpuhdistus erosi muun Euroopan uskonpuhdistuksesta siinä, että se oli luonteeltaan enemmän poliittinen kuin teologinen.
Elisabet I kuoli lapsettomana vuonna 1603. Se merkitsi Elisabetin ajan, sekä samalla koko Tudor-suvun sammumista. Skotlannin Jaakko VI nousi Englannin ja Irlannin valtaistuimelle nimellä Jaakko I. Näin Jaakosta tuli ensimmäinen hallitsija, jonka alaisuudessa olivat koko Brittein saaret, mutta valtakunnat pysyivät itsenäisinä vuoteen 1707 saakka.
Englannin sisällissota oli sarja aseellisia yhteenottoja parlamentaristien ja rojalistien välillä vuosina 1642-1651. Se johti kuningas mestaamiseen, Englannin julistamiseen tasavallaksi ja Oliver Cromwellin hallitsemaksi lordiprotektoraatiksi. Sisällissodan vuoksi Englannin kirkon monopoliasema uskontokysymyksissä murtui. Pian Cromwellin kuoleman jälkeen Kaarle II nousi valtaistuimelle ja monarkia palautui. Poliittisesti sisällissota merkitsi sitä, etteivät kuninkaat voineet enää hallita ilman parlamenttia, joskin asia vahvistui vasta mainiossa vallankumouksessa myöhemmin samalla vuosisadalla.
Jo aiemmin personaaliunionissa olleet Englannin ja Skotlannin kuningaskunnat yhdistyivät saman poliittisen järjestelmän alle vuonna 1707.
Politiikka.
Ison-Britannian kuningaskuntaan liitettiin vuonna 1800 liittosopimuksella Irlannin kuningaskunta, myöhemmin liittoon jäi vain Pohjois-Irlanti ja nykyisen mallinen Yhdistynyt kuningaskunta syntyi. Sen jälkeen Isoa-Britanniaa on hallinnut yhteinen Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus. Vuonna 1999 Skotlanti ja Wales saivat omat parlamenttinsa ja Englanti jäi ainoaksi Ison-Britannian osaksi unionivaltiossa ilman edustavaa elintä.
Eräät tahot ovat kaivanneet uutta Englannin parlamenttia, mutta muun muassa Labour eli työväenpuolue pitää Englantia liian suurena alivaltiollisen edustuselimen omaavaksi yksiköksi ja ajaa sen sijaan paikallishallitusten perustamista. Kannatus Englannin parlamentille on suurinta maan pohjoisosissa.
Toisin kuin muissa osissa Yhdistynyttä kuningaskuntaa, Englannissa ei juuri kukaan kaipaa itsenäistymistä. Tämä johtuu pääosin Englannin johtavasta asemasta kuningaskunnassa.
Lainsäädännössä Englanti on samassa yksikössä kuin Wales vuoden 1284 Rhuddlan-asetuksen ja vuoden 1536 unionisopimuksen voimaanastumisten jäljiltä. Skotlanti ja Pohjois-Irlanti ovat erillisiä yksiköitä myös lainsäädännössä.
Paikallishallinto.
Englanti on paikallishallintoa varten jaettu yhdeksään lääniin, jotka puolestaan on jaettu yhteensä 81 kreivikuntaan. Suur-Lontoon lääni (”Greater London”) ei kuitenkaan kuulu mihinkään kreivikuntaan. Lisäksi maassa on 354 kuntaa, jotka toimivat paikallishallinnon alimpana tasona.
Maantiede.
Englanti käsittää Ison-Britannian saaresta kaksi kolmasosaa. Se sijaitsee saaren etelä- ja keskiosassa. Maalle kuuluu myös joitakin saaria, joista suurin on Wightsaari. Englanti on Skotlantia ja Walesia lähempänä manner-Eurooppaa, ja matkaa Ranskaan Englannin kanaalin kautta on lyhimmillään vain 38 kilometriä. Kanaalin tunneli Folkestonen lähellä yhdistää Englannin mantereeseen. Yhdistyneen kuningaskunnan (samalla siis Englannin) ja Ranskan raja on tunnelin puolivälissä.
Pääosa Englantia on kumpuilevia kukkuloita, mutta pohjoisessa on vuoristoisempaa. Siellä Penniinien matala vuorijono jakaa lännen ja idän. Itäisessä Englannissa on myös matalaa suota, mistä suuri osa on kuivatettu hyötykäyttöön.
Englannin suurin kaupunki on Lontoo, joka koostuu itse asiassa 32 kuntatasoisesta alueesta ja varsinainen "Lontoon City" on hyvin pieni. Toiseksi suurin on Birmingham. Sitä seuraavat Liverpool, Leeds, Sheffield, Bristol ja Manchester.
Korkein Englannissa mitattu lämpötila oli 38,5°C 10. elokuuta 2003 Kentissä. Englannin alhaisin todettu lämpötila on −26,1 Celsius-astetta 10. tammikuuta 1982 Newportin lähellä Shropshiressa.
Englannin merkittävimmät joet ovat Thames, Severn, Trent, Humber, Yorkshire Ouse, Tyne, Mersey, Dee ja Avon. Maassa on myös satoja muita jokia.
Kansalliset symbolit.
Englannin lipussa on ollut Pyhän Yrjön risti 1200-luvulta asti. Vuodesta 1606 se on ollut osa Yhdistyneen kuningaskunnan lippua. Muita symboleja ovat Tudorien ruusu, valkoinen lohikäärme ja kolme leijonaa. Tammi Englannin symbolina kuvaa vahvuutta, ja liitetään Kaarle II:n piilopaikkaan. Leijonat vaakunassa liittyvät Richard Leijonamieleen.
Koulutus.
Englannissa koulutuksella on pitkä perinne, ja siellä sijaitsee kaksi englanninkielisen maailman vanhinta yliopistoa: Oxford ja Cambridge, jotka ovat nykyään myös maan kaksi parasta ja arvostetuinta yliopistoa. Yhteensä maassa on yli 90 yliopistoa, jotka ovat yleensä hyvin itsenäisiä ja joilla on paljon päätäntävaltaa antamaansa opetukseen. Yliopistoissa ovat käytössä lukukausimaksut, joiden maksamista valtio kuitenkin tukee myöntämällä opiskelijoille lainaa.
Englantilaisnuoret pyrkivät yliopistoon tavallisesti 18-vuotiaina ja hakuprosessin takia monet myös aloittavat opinnot tuolloin. Perustutkinto eli ”Bachelor's degree” on tavallisesti kolmivuotinen. Maisterin tutkinto suoritetaan tyypillisesti erikseen, ja niiden lukukausimaksut ovat myös korkeammat. Maisterin tutkinnon suorittaminen kestää normaalisti vuoden.
Urheilu.
Jalkapallo on Englannin suosituin urheilulaji. Englannin jalkapallomaajoukkue voitti maailmanmestaruuden vuonna 1966. Tunnettuja englantilaisseuroja ovat muun muassa Mestarien liigan tai sitä edeltäneen Euroopan cupin loppuottelussa pelanneet ja edelleen Englannin pääsarjassa pelaavat Manchester United, Liverpool, Chelsea, Arsenal ja Aston Villa.


Lingua franca.
Lingua franca () on yleiskieli, jolla on äidinkielisiäkin puhujia, mutta jota myös muunkieliset yleisesti osaavat ja käyttävät keskinäiseen viestintäänsä. Sana on alkujaan tarkoittanut Välimeren itärannikolla keskiajalla puhuttua monimuotoista kieltä sabiria, joka perustui myöhäiseen latinaan ja arabiaan ja sai vaikutteita muista Välimeren rannikon kielistä. Nimi "Lingua franca" tulee arabien tavasta kutsua kaikkia länsieurooppalaisia "frankeiksi". Nykyisin maailman lingua francana toimii englanti.
Jos jollakin alueella muodostuu yhteiskieli, jossa on vaikutteita useista eri kielistä ja joita näiden puhujat käyttävät keskinäiseen kommunikointiin, mutta jota kukaan ei puhu äidinkielenään, on kyseessä pidgin-kieli. Jos tällainen kieli myöhempien sukupolvien aikana tulee joidenkuiden äidinkieleksikin, se muuttuu kreoli-kieleksi.
Englanti.
Englanti on nykyisin yleisimmin käytetty kieli kansainvälisessä kaupassa, politiikassa, urheilussa ja diplomatiassa. Vuonna 1989 "The Scientist" -lehdessä todettiin englannin olevan kansainvälisen tieteen "lingua franca". Nykyisin noin 80 % tieteellisistä artikkeleista julkaistaan englanniksi. Englannin asemaan on vaikuttanut Brittiläisen imperiumin ja myöhemmin Yhdysvaltojen vaikutusvalta maailmassa. Erityisesti liittoutuneiden voitto toisessa maailmasodassa oli merkittävä askel englannin aseman vakiintumisessa. Monet kansainväliset yritykset käyttävät englantia yhtiön sisäiseen viestintään. Eräiden näkemysten mukaan englannista on kehittymässä uusi kansainvälisen viestinnän kielimuoto globish.
Latina.
Latinan kieli oli Rooman valtakunnan lingua franca antiikin aikana, ja uuden ajan alkuun saakka tieteen sekä katolisen kirkon läntistä perinnettä noudattavan jumalanpalveluksen lingua franca.
Ranska.
Ranska toimi Euroopassa diplomatian lingua francana 1600-luvulta alkaen aina toisen maailmansodan loppuun saakka, jolloin englanti otti sen paikan. Ranska on nykyäänkin monen kansainvälisen järjestön käyttämä kieli.
Saksa.
Saksa toimi lingua francana osissa keski- ja itä-Eurooppaa vuosisatojen ajan erityisesti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan, Itävalta-Unkarin ja Hansaliiton vaikutuspiirissä. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa saksa oli merkittävä kieli tiedemaailmassa. Nykyään saksa on pääkieli Saksassa, Itävallassa ja Liechtensteinissa sekä virallinen kieli Belgiassa, Luxemburgissa, Sveitsissä, Italian Etelä-Tirolissa ja Euroopan unionissa. Saksa on Euroopan unionin yleisin äidinkieli ja toiseksi yleisin vieras kieli.
Sabir eli lingua franca.
Alun perin nimitys lingua franca tarkoitti Välimeren alueen merikaupassa laajalti käytettyä kauppakieltä, joka oli syntynyt pääasiassa italian ja oksitaanin pohjalta, mutta johon olivat vaikuttaneet muutkin alueen kielet. Sanasto oli sekoitus alueen kieliä ja siinä oli vain yksi verbimuoto. Kieltä ei ole sanottavasti käytetty kirjakielenä. Kieli on muotoutunut 1200-luvulla ja se katosi 1900-luvun alkuun mennessä. Sana lingua franca tulee latinasta ja tarkoittaa "frankkien kieltä". Sana juontuu siitä, että frankki tarkoitti ristiretkiajan arabeille ja muslimeille ketä tahansa kristittyä. Myöhemmin kieli tunnettiin myös nimillä "sabir" ja "petit mauresque".
Alkuperäinen lingua franca ei siis ollut nykyisen määritelmän mukainen lingua franca, koska sitä ei puhuttu missään äidinkielenä eikä se sikäli ollut täydellinen kieli. Varsinaisista pidgin-kielistä se erosi kuitenkin oleellisesti siinä, että sen pohjana olleet romaaniset kielet olivat toisilleen läheistä sukua, minkä vuoksi sitä on pidetty jonkinlaisena romaanisena yleiskielenäkin.
Hindustani.
Hindustani eli hindi-urdu on lingua franca Intiassa ja Pakistanissa, jotka kumpikin ovat monikansallisia valtiota.
Kiina.
Kiinan kieli on erityisesti kirjoitetussa muodossaan toiminut monikansallisen Kiinan valtakunnan lingua francana vuosisatojen ajan. Se oli pitkään myös Itä-Aasian valtioiden, Japanin, Korean ja Vietnamin, välisen diplomatian kieli. Kiinan puhutuista murteista lingua francan rooli on nykyään mandariinikiinalla.
Kreikka.
Kreikan kieli oli lingua franca Rooman valtakunnan itäosissa ja sen jälkeen aina islamin ja arabian tuloon asti.
Malaiji.
Malaijin kieli on Malesian ja Indonesian lingua franca. Indonesiassa puhuttua jokseenkin erilaista versiota kutsutaan indonesian kieleksi.
Thai.
Thain kieltä käytetään lingua francana Thaimaassa ja Laosissa, jossa se tunnetaan laon kielenä.
Arabia.
Arabiaa käytetään laajasti sekä Aasiassa että Afrikassa. Aasiassa sen käyttäjät ovat kuitenkin nykyään enimmäkseen arabeja, kun taas Afrikassa monet muut kansat käyttävät sitä keskinäiseen viestintäänsä. Arabia on erityisesti islaminuskoisten lingua franca.
Kituba.
Kituba on läntisen Keski-Afrikan lingua franca, jota puhutaan Kongon tasavallassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa ja vähemmässä määrin Angolassa ja Gabonissa. Suurin osa sen käyttäjistä ovat bantuja, muun muassa kongoja, tekejä ja sukuja.
Lingala.
Lingala on Keski-Afrikan lingua franca, jota puhutaan Kongo-joen varrella Kongon tasavallassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa ja Keski-Afrikan tasavallassa.
Sango.
Sango on Keski-Afrikan tasavallassa ja Kongon pohjoisosissa käytetty lingua franca, jonka käyttäjät eivät kuulu bantuihin vaan ubangilaisiin kansoihin.
Swahili.
Swahili on Itä-Afrikan lingua franca, jota puhuttiin alun perin Zanzibarin saarella. Nykyään se on levinnyt laajalle Itä- ja Keski-Afrikkaan. Se on Afrikan toiseksi laajimmalle levinnyt kieli arabian jälkeen.
Zulu.
Etelä-Afrikassa on 11 virallista kieltä, mutta zulun kieli on noussut maan itäosan lingua francaksi eritoten, koska muiden ngunikielten puhujat ymmärtävät sitä varsin vaivattomasti.
Tupi.
Tupin kieli oli Brasilian lingua franca ennen siirtomaa-aikaa. Myös suurin osa eurooppalaisista uudisasukkaista puhui sitä ennen kuin kieli tukahdutettiin 1700-luvun puolivälissä.


Stalinismi.
Stalinismi on käsite, jolla viitataan Josif Stalinin oppien mukaiseen jyrkkään kommunismin suuntaukseen ja poliittiseen järjestelmään. Stalinismi yhdistetään etenkin Stalinin Neuvostoliiton kielteisinä pidettyihin ilmiöihin kuten terroriin, henkilöpalvontaan ja vallan keskittymiseen. Stalinin kuoleman (1953) jälkeen stalinisteiksi kutsuttiin, yleensä pilkallisesti, varsinkin niitä kommunisteja, jotka pitäytyivät Stalinin ajan poliittisessa puheessa ja menettelytavoissa ja jyrkimmin korostivat Neuvostoliiton johtavaa asemaa. 1960-luvulta lähtien sillä on tarkoitettu myös kommunistisen puolueen jyrkempää, proletariaatin diktatuuriin pyrkivää ja Neuvostoliiton ehdotonta johtoasemaa korostavaa suuntausta.
Neuvostoliitossa Stalinin aikakauteen otettiin arvosteleva asenne pääsihteeri Nikita Hruštšovin johdolla vuodesta 1956. Hruštšovin ajan muutoksista ja arvostelusta on käytetty nimitystä destalinisointi. Kiinalaiset eivät hyväksyneet toimia, mikä johti Kiinan ja Neuvostoliiton välien rikkoutumiseen. Stalinia arvostelevien trotskilaisten mielestä stalinilaisuus ei olennaisilta osiltaan poistunut Hruštšovin aikana.
Uusstalinismi.
Uusstalinismi-sanaa on käytetty kommunistisista suuntauksista ja pyrkimyksistä, joiden on koettu tähtäävän samankaltaisiin järjestelmiin kuin Stalinin johtama hallinto Neuvostoliitossa.
Saparmurat Nijazovin johtamaa Turkmenistania (1991–2006) on kutsuttu uusstalinistiseksi valtioksi.
Suomessa.
Suomessa stalinismi nousi aika ajoin esiin 1960-luvulla Suomen kommunistisessa puolueessa, missä se käsitettiin pääosin henkilön- tai yksilönpalvontaan suppeasti kuuluvaksi tuomittavaksi ilmiöksi. Stalinismia käytettiin myös propaganda-aseena SKP:n mustamaalaamiseen.
Etenkin oikeiston kielenkäytössä stalinismi-sanaa on usein käytetty synonyymina taistolaisuudelle ja joskus jopa myöhempienkin aikojen vasemmistolaisuudelle sen sisällöstä riippumatta. Sanan käytöstä ensimmäisessä merkityksessä on tullut tunnetuksi muunmuassa Ben Zyskowicz, jälkimmäisessä merkityksessä Aarno Laitinen.
Politiikan tutkija Iivi Masson mukaan ”uusstalinismi” on ollut Suomessa nousussa. Masso syytti vuonna 2008 "Eesti Ekspress" -lehdessä suomalaista vasemmistoa, lähinnä Vasemmistoliittoa ja kommunisteja, ajautumisesta rakentavasta yhteiskunta-arvostelusta kohti ”yksioikoista uusstalinismia”. Masson mukaan ”uusstalinismi” ei ole Suomessa ”niin marginaalista kuin yleisen poliittisen ilmapiirin ja tavallisten kansalaisten enemmistön mielipiteiden kautta voisi olettaa”.


Josif Stalin.
Josif Vissarionovitš Džugašvili, vallankumousnimeltään Josif Stalin (,; vallankumousnimeltään, 18. joulukuuta (J 6. joulukuuta) 1878 Gori, Tbilisin kuvernementti, Venäjän keisarikunta – 5. maaliskuuta 1953 Moskova, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto), oli bolševikkivallankumouksellinen, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ensimmäinen pääsihteeri (1922–1953) ja Vladimir Leninin seuraaja Neuvostoliiton johdossa. Vaikka hän ei milloinkaan pitänyt nimellisesti hallussaan maan korkeinta virkaa, hänellä oli tosiasiassa rajoittamattomat valtuudet.
Stalinin hallinnon alkukautta leimasivat suuret yhteiskunnalliset mullistukset, kuten maatalouden pakkokollektivisointi ja raskaan teollisuuden rakentaminen, sekä omiin kansalaisiin kohdistuneet vangitsemiset ja laajat pakkosiirrot. Kuolleiden määrää on vaikea arvioida, mutta joissakin lähteissä arvioidaan, että vuosina 1914–1923 kuoli 16 miljoonaa ihmistä; Stalinin kauden uhrimäärä olisi kymmenen miljoonaa, joista osa kuoli nälkään. Poliittisten tavoitteidensa ajamiseksi Stalin turvautui valtioterroriin, pani toimeen vähemmistökansallisuuksien pakkosiirtoja, lähetti poliittisiksi vangeiksi tuomittuja ihmisiä pakkotyöhön ja perusti gulag-järjestelmän. Myöhemmin toisen maailmansodan jälkeen joutuivat myös puna-armeijan valloittamat alueet itäisessä ja keskisessä Euroopassa hänen valtansa piiriin.
Syntyperältään Stalin oli georgialainen ja hänen äidinkielensä oli georgia. Venäjää Stalin puhui georgialaisella aksentilla.
Nuoruus.
Josif Džugašvili, tuleva Stalin, syntyi Gorin kaupungissa Venäjän Gruusiassa (nyk. Georgia) suutari Besarion Vanovitš Džugašvili ja Jekaterina (Keke) Geladzen perheeseen. Hänen virallinen syntymäpäivänsä oli juliaanisen kalenterin mukaan 9. joulukuuta (gregoriaanisen kalenterin mukaan 21. joulukuuta) 1879, mutta Gorin kirkonkirjoihin merkitty syntymäpäivä on 6. joulukuuta (gregoriaanisen kalenterin mukaan 18. joulukuuta) 1878.
Stalinin äiti Jekaterina oli syntynyt maaorjatalonpojan perheeseen ja oli vasta 16-vuotias, kun hän tapasi suutari Beson, joka oli muuttanut perheensä kanssa Goriin kotikylästään Didi-Lilosta. Keke synnytti kolme lasta, joista vain nuorin, Iosif Vissarionovitš Džugašvili, jäi henkiin. Äiti antoi pojalleen lisänimen ”Soso”.
Nuoren pojan ensimmäiset vuodet olivat vaikeat. Alkuun hyvin menestyneen suutarinverstaan tilanne alkoi huonontua, kun ”Soson” isä Beso alkoi juoda. Kotielämä oli ajoittain erittäin rauhatonta, kun vanhemmat tappelivat isän mustasukkaisuuden takia keskenään. Vanhemmat menettivät talon, jossa Stalin oli syntynyt, ja he joutuivat muuttamaan useita kertoja kymmenen vuoden aikana. Josifin tiedetään sairastelleen ensimmäisien elinvuosiensa aikana paljon; sairastettuaan isorokon vuonna 1884 hän sai vuosia myöhemmin lisänimen "Tšopura" (rokoarpinen). Kummankin vanhemman väkivaltainen käyttäytyminen loi pohjaa pojan julmuudelle hänen myöhemmässä elämässään, kuten lapsuudenystävä Iremašvili kirjoittaa: ”Ansaitsemattomat ja pelottavat selkäsaunat tekivät pojasta yhtä julman ja sydämettömän kuin isänsä.”
Josifin tiedetään monta kertaa pyrkineen kouluun, joka oli tarkoitettu vain pappien ja piispojen pojille, mutta viimein vuonna 1888 hän pääsi Gorin hengelliseen kouluun, jossa hän neljän kouluvuoden ajan oli koulun parhaita oppilaita. Koulussa oli kova kuri, ja vähäisemmästäkin syystä oppilas saattoi saada viivoittimesta käsilleen. Hän oli juuri aloittanut koulun, kun joutui onnettomuuteen ja loukkasi vasemman käsivartensa ja jalkansa.
Soso valmistui koulusta 1894. Hän siirtyi Tbilisin pappisseminaarin, jossa kannustettiin lukemaan entistä intohimoisemmin, mutta se teki hänestä myös ateistin jo ensimmäisenä vuotena. Hän ryhtyi käymään uskovaisten kanssa kiivasta väittelyä sekä tutustui marxismiin. Hänet erotettiin seminaarista vuonna 1899.
Maanalainen toiminta.
Puolueagitaattori Koba (Iosif Džugašvili, myöh. Josif Stalin) 1902.
Stalin käytti maanalaisen toiminnan vuosinaan peitenimeä "Koba" (). Nimen "Koba" arvellaan tulevan erään georgialaisen kirjan päähenkilöstä. Nimi "Stalin" () vakiintui pysyvästi käyttöön vasta 1920-luvulla.
Stalin oli perustamassa ”Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen Tbilisin komiteaa” ja oli myös alusta saakka sen aktiivinen kannattaja. Useat komitean jäsenistä vangitiin ja karkotettiin. Myöhemmin Stalin pakeni vangitsemisia Batumin satamakaupunkiin. Siellä hän yllytti työläisiä lakkoihin ja väkivaltaisiin mielenosoituksiin. Hänet vangittiin ensimmäisen kerran vuonna 1902. Vuonna 1903 hänet karkotettiin Siperiaan, josta hän yritti paeta, mutta hän joutui palaamaan takaisin karkotuspaikkaansa. Hän onnistui pakenemaan vuoden 1904 alussa Tbilisiin saakka.
Hänet valittiin puolueen edustajaksi valtakunnalliseen neuvottelukokoukseen, joka kokoontui ensimmäisen kerran joulukuussa 1905 Tampereella. Hän käytti Tampereella, kuten myös myöhemmin Tukholmassa (1906) ja Lontoossa (1907), salanimeä Ivanovitš. Kun hän oli matkalla Tukholmaan muiden venäläisten kokousedustajien kanssa huhtikuussa 1906, heitä kuljettanut laiva "S Oihonna" ajoi karille Hangon edustalla. Vuonna 1912 Stalin oleskeli Krakovassa ja kirjoitti siellä tutkielman "Kansallisuusongelmat ja sosialidemokratia". Silloisen puheenjohtajan Leninin esityksestä hänet valittiin vuonna 1912 puolueen keskuskomiteaan, mutta muut kokousedustajat kritisoivat valintaa voimakkaasti.
Vuonna 1917 Stalin valittiin uudestaan bolševikkipuolueen keskuskomiteaan. Lokakuun vallankumouksen jälkeen hänelle annettiin kansallisuusasian komissaarin tehtävä, Samalla hänet valittiin nelihenkiseen toimeenpanevaan elimeen, jonka muut jäsenet olivat Lenin, Lev Trotski ja Jakov Sverdlov. Ensimmäinen tehtävä uudessa virassa oli Suomen itsenäisyyden myöntäminen.
Ensimmäiset tehtävät.
Stalin sai ensimmäiset sotilaalliset tehtävänsä keväällä 1918, kun Moskova ja Pietari olivat suuressa nälkäkurimuksessa, joten Lenin määräsi Stalinin selvittämään, kuinka noihin kaupunkeihin saataisiin lisää ruokaa. Stalin ja kaksi muuta apuria sekä noin neljäsataa aseistettua sotilasta, joiden joukossa oli erityisesti teloituksissa kunnostautuneita latvialaisia, matkustivat Tsaritsyniin (nyk. Volgograd) junalla. Aikaisemmat yritykset panna toimeen ruoan pakko-ottoja olivat epäonnistuneet. Stalin oli saanut Leniniltä laajat valtuudet selvittää asia mahdollisimman pian. Heti saavuttuaan Stalin aloitti mittavat vangitsemiset ja teloitukset.
Stalin johti myös puna-armeijan joukkoja Tsaritsynin ympäristössä. Kesällä 1918 ne kärsivät valkoisen armeijan hyökkäyksistä. Trotski lähetti Stalinin avuksi sodankäynnin asiantuntijoita. Stalin teloitti kaikki epäluotettavina. Trotski ei luottanut Stalinin ja Kliment Vorošilovin sodanjohtokykyihin vaan lähetti Leninille sähkeen: ”Vorošilov pystyy johtamaa rykmenttiä mutta ei 50 000 miehen armeijaa”. Stalin joutui palamaan takaisin Moskovaan Leninin käskystä.
Vuoden 1919 alussa Aleksandr Koltšakin armeija eteni kohti Permiä ja tilanne näytti hankalalta. Stalin ja Tšekan johtaja Feliks Dzeržinski lähtivät yhdessä panemaan juopottelevat ja ryöstelevät puna-armeijan joukot kuriin säälimättömillä teloituksilla. Vuoden 1919 toukokuussa Stalin lähetettiin Pietariin torjumaan kenraali Nikolai Judenitšin johtamaa hyökkäystä, joka tuli Viron alueelta. Heti Pietariin päästyään Stalin aloitti laajat teloitukset ja puhdistukset ja ulotti ne muun muassa tsaarinaikaiseen virkamieskuntaan. Samalla hän tukahdutti Pietarin lähialueen kapinayrityksen. Stalin johti komissaarin ominaisuudessa ns. eteläistä sotatoimiyhtymää hyökkäyksessä Puolaa vastaan. Puolan armeija torjui Puna-armeijan etenemisen 1920.
Keväällä 1922 Stalinille annettiin bolševikkipuolueen sihteeristön pääsihteerin virka. Leninin arvellaan perustaneen viran vain siksi, että pystyisi hallitsemaan paremmin puolueen sisäisiä kiistoja. Sihteeristön yhtenä tehtävänä oli valvoa kaikkia sisäisiä nimityksiä. Hänen toimikautensa alkupuolella solmittiin ns. Rapallon sopimus, jossa Neuvostoliitto ja Saksa aloittivat tiiviin yhteistyön muun muassa kaupallisilla aloilla, mutta sopimuksessa oli myös kohtia, joiden perusteella Saksan armeija sai salaisia koulutuskeskuksia useille paikkakunnille ympäri Neuvostoliittoa.
Valtataistelu.
Syksyllä 1923 hieman ennen Leninin kuolemaa Stalin, Grigori Zinovjev ja Lev Kamenev perustivat politbyroohon niin sanotun triumviraatin estääkseen Trotskia nousemasta puolueen johtoon. Leninin kuoltua Zinovjev avasi keväällä 1924 keskuskomitean täysistunnon: ”Toverit, jokainen Iljitšin sana on meille laki. Olemme vannoneet täyttävämme kaiken, minkä kuoleva Iljitš käski meidän tehdä.” Tilaisuuden lopuksi keskuskomitean jäsenet äänestivät ja säilyttivät Stalinilla pääsihteerin viran, ja siten hän pystyi keskittämään itselleen kaiken vallan. Vuoden 1925 alussa Trotski vapautettiin sota-asiankomissaarin tehtävästä, ja pian sen jälkeen hän itse luopui lähes kaikista muista luottamustoimistaan. Kun myöhemmin vuonna 1925 pidettiin 14. puoluekokous, myös Kamenev menetti paikkansa varsinaisena jäsenenä. Uudestaan valittiin Nikolai Buharin, Aleksei Rykov ja Mihail Tomski. Uusina jäseninä valittiin Mihail Kalinin, Kliment Vorošilov ja Vjatšeslav Molotov. Siten Stalin puhdisti pikkuhiljaa bolševikkipuolueen johdosta Leninin ja Trotskin entiset suosikit ja läheiset työtoverit ja nimitti omat suosikkinsa heidän tilalleen. Ensin Trotski karkotettiin Alma-Ataan ja helmikuussa 1929 maanpakoon Konstantinopoliin höyrylaivalla nimeltä "Iljitš". Hänet murhattiin vuonna 1940 Meksikossa Stalinin määräyksestä. Vuoden 1929 lopulla myös Buharin menetti paikkansa, ja Rykov ja Tomski saivat ankaran varoituksen.
Puhdistukset.
Erilaisia näytösoikeudenkäyntejä pidettiin Stalinin valtakauden alkupuolella useita. Yksi ensimmäisistä suurista julkisista näytösoikeudenkäynneistä järjestettiin vuonna 1927 insinöörejä vastaan ja toinen, vieläkin suurempi niin sanotun ”teollisuuspuolueen” johtoa vastaan vuonna 1930. Vasta 1930-luvun puolessavälissä niitä alettiin järjestää kommunistipuolueen johtajia vastaan, ja heidät teloitettiin oikeudenkäyntien jälkeen lähes välittömästi. Kommunistipuolueen ylimmästä johdosta uhreiksi joutuivat Lev Kamenev, Grigori Zinovjev, Nikolai Buharin ja Karl Radek, sekä sotilasjohtajista marsalkat Mihail Tuhatševski, Vasili Blücher ja Aleksandr Jegorov, turvallisuudesta vastaavat Genrih Jagoda ja Nikolai Ježov.
Näytösoikeudenkäynneissä heitä syytettiin muun muassa eri maiden tiedustelupalveluiden asiamiehiksi tai sabotööreiksi tai väitettiin jopa heidän yrittäneen pidättää Lenin vuonna 1918. Myös näytösoikeudenkäynneissä tuomittujen vaimot ja muu lähisuku yleensä teloitettiin tai vangittiin ja lapset saattoivat joutua lastenkotiin.
On väitetty, että Stalin olisi ollut itse henkilökohtaisesti paikalla seuraamassa näytösoikeudenkäyntejä oikeussalin yhteydessä olevasta pienestä huoneesta käsin. Vangitsemiset ja teloitukset koskettivat kaikkia yhteiskunnan eri tahoja tai toimintoja. Myös Neuvostoliiton turvallisuudesta vastaavien virastojen henkilökuntaa vangittiin ja teloitettiin.
Kaikkia syytettyjä ei välttämättä tuomittu koskaan oikeuden päätöksellä, vaan monet saivat tuomionsa vasta vankileirillä tai hieman ennen teloitusta. Vuonna 1937 troikat aloittivat toimintansa ja jakoivat kuolemantuomioita ”liukuhihnalta”: tavallisesti kuolemantuomio vaati noin kymmenen minuuttia. Monissa tapauksissa saattoivat kokonaiset perheet joutua vankileireille tai tulla teloitetuksi. Vangitsemiselta ei säästynyt edes Stalinin tyttären ensimmäinen poikaystävä Aleksei Kapler. Hän pääsi vapauteen vasta Stalinin kuoltua.
Monet Stalinin lähimmät sukulaiset ja tuttavat teloitettiin, tai he kuolivat hämärissä olosuhteissa, kuten esimerkiksi Aljoša Svanidze, Marija Svanidze, Pavel Allilujev ja Stanislav Rebens. Kominternkin joutui puhdistettavaksi. Neuvostoliitossa maanpaossa oleskelevien eri maiden kommunistipuolueiden edustustot puhdistettiin pitkän linjan kommunisteista. Tunnetuimpia Kominterin puhdistuksissa kadonneista ovat Béla Kun vuonna 1937 ja bulgarialainen Blagoi Popov, joka oli Riikka Kuusisen aviopuoliso. Säästyneistä tunnetuimpia olivat Wilhelm Pieck, Walter Ulbricht ja Josip Tito, joka sattui olemaan Neuvostoliiton ulkopuolella.
Eri lähteet ovat päätyneet erilaisiin uhrimääriin. Myöhemmin on esitetty laskelmia, joiden mukaan vuosina 1937–1939 olisi teloitettu noin 786 000, mutta toisten lähteiden mukaan hieman alle kaksi miljoonaa ihmistä olisi joutunut terrorin uhreiksi.
Stalinin ja Vjatšeslav Molotovin tiedetään allekirjoittaneen henkilökohtaisesti noin neljäsataa teloitusmääräystä, joissa oli yhteensä 44 000 nimeä. Usein tuomitut luulivat loppuun saakka, että Stalin ei olisi tiennyt heidän kohtalostaan. Epäselvissä olosuhteissa kuolivat muun muassa Sergei Kirov, Maksim Gorki, Nadežda Krupskaja ja Andrei Ždanov.
Ennen toista maailmansotaa ja heti sen jälkeen myös kokonaisia kansoja saatettiin siirtää perinteisiltä asuinseuduiltaan Siperiaan tai muille asumattomille seuduille. Pakkosiirrettyihin kansoihin kuuluivat muun muassa tataarit, kalmukit, inguušit, Volgan saksalaiset ja tšetšeenit. Baltian maista kyyditettiin yhteensä noin 570 000 ihmistä vuonna 1941 ja uudestaan vuosina 1944–1949 eri puolille Neuvostoliittoa. Kansainvälisesti tunnetuimpia joukkomurhia on Katynin metsässä tapahtunut yli 21 000 puolalaisen sotavangin teloitus vuonna 1940.
Vaikka miljoonia vangittiin mitä erilaisimmilla perusteilla, niin vankiloista tai keskitysleireiltä vapautettiin kuitenkin eri aikoina vankeja. Yleensä vapautetut vangit oli tuomittu erilaisista pikkurikoksista, mutta vapauteen pääsi myös vangittuja tiedemiehiä ja muita johtavia suunnittelijoita. Tunnetuimpia leireiltä vapautettuja olivat muun muassa myöhemmin toisen maailmansodan aikana tunnetuksi tullut Konstantin Rokossovski, tiedemies Lev Landau ja lentokoneiden suunnittelija Andrei Tupolev.
Talous.
Viljatoimitukset takkuilivat suuriin kaupunkeihin, kun talonpojat eivät myyneet ylimääräistä viljaansa valtiolle vaan pyrkivät myymään paremmalla tuotolla toreilla. Tilanne jatkui tämänkaltaisena ainakin 1920-luvun loppupuolella ja 1930-luvulla. Stalin mobilisoi kaikki kynnelle kykenevät tappamaan talonpoikia ja ryöstämään viljaa.
Molotovkin lähetettiin Ukrainaan mukaan viljan takavarikointiin. Molotov muisteli myöhemmin: ”Viljaa revittiin jokaiselta, jolla sitä vähänkin oli.” Alkuvuodesta vuonna 1928 myös Stalin lähti Siperiaan viljan takavarikointeihin. Stalinin taloudellisten uudistusten johdosta tsaarinaikainen agraarivaltainen Neuvostoliitto pyrki kuromaan umpeen teollistuneiden valtioiden tuotannollista etumatkaa. Stalinin johdolla 1920-luvun markkinahenkisempi NEP-talouspolitiikka korvattiin talousuudistusohjelmalla, joka muutti Neuvostoliiton talouden viisivuotissuunnitelmiin perustuvaksi. Siten koko yhteiskunta valjastettiin suurimmaksi osaksi pakkotyöllä uudistamaan neuvostoliiton jälkeen jäänyttä teollista tuotantoa ja liikenneyhteyksiä.
Ensimmäiset hankkeet teollisuuden ja liikenneyhteyksien uudistamiseksi olivat muiden muassa Vienanmeren kanava, Moskovan metro, Volgan patohanke ja Baikalin-Amurin välinen rautatieyhteys.Samalla kun investoitiin raskaan teollisuuden rakentamiseen, pieniin yksityisviljelmiin perustunut maatalous pakkokollektivoitiin muuttaen uuteen malliin, jossa merkittäviä yksiköitä olivat suuret kolhoosit. Tämä herätti maanviljelijöissä vastarintaa, ja monien karja pakkoteurastettiin sillä seurauksella, että aiheutettiin laaja nälänhätä. Siitä syytettiin kulakkeja eli ns. ”varakkaita talonpoikia”, joten kaikki maata omistaneet talonpojat ammuttiin, ja näiden hengissä säilyneet perheet lähetettiin vankileireille. Vapaaksi jääneet joutuivat kerjäämään toimeentulonsa eteen ja saattoivat kuolla nälkään. On arveltu, että ”kulakkeja” on ollut 5,5 miljoonaa, joista hengissä olisi säilynyt noin 200 000.
Kun vuonna 1929 maassa oli noin 34 miljoonaa hevosta, oli vuonna 1933 jäljellä enää 16,6 miljoonaa. Naudoista teurastettiin samalla ajanjaksolla noin 45,5 prosenttia. Virallisesti Neuvostoliitto arvioi talouskasvuksi 13,9 %; venäläiset ja läntiset arviot antavat alhaisempia lukuja: 5,8 % ja vielä pienemmän 2,9 % talouskasvusta. 1933 mennessä Neuvostoliiton BKT ilmeisesti pieneni noin puoleen vallankumousta edeltäneestä tasosta.
Toinen maailmansota.
Stalin valmistautui koko 1930-luvun mahdolliseen suursotaan. Stalin komensi silloisen Berliinin-suurlähettiläänsä juutalaissyntyisen Jakov Suritsin kotiin vuonna 1938. Alkuvuodesta 1939 alkaen Stalin neuvotteli yhtäaikaa Englannin, Ranskan ja Saksan kanssa liittoutumisesta. Neuvostoliitto ja natsi-Saksa solmivat Moskovassa vuonna 1939 ns. Molotov–Ribbentrop-sopimuksen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa oli sovittu muun muassa Puolan jaosta ja Baltian maiden kohtalosta.Toukokuussa vuonna 1941 Stalin nimitti itsensä pääministeriksi. Hän tiesi Hitlerin suunnitelmista hyökätä Neuvostoliittoa vastaan, on jopa väitetty että neuvostovakoojat olisivat hankkineet Operaatio Barbarossan suunnitelmat etukäteen.Heti hyökkäyksen alettua Stalin alkoi järjestellä Neuvostoliiton puolustusta perustamalla stavkan.Puna-armeija menetti sodan ensimmäisinä viikkoina miljoonia sotilaita kaatuneina ja sotavankeina. Yksinomaan Kiovassa Wehrmacht sai noin 660 000 sotavankia. Syksyllä 1941, kun saksalaiset olivat jo aivan Moskovan edustalla, Stalin määräsi Leninin ruumiin siirrettäväksi Tjumeniin. Saksalaiset joukot joutuivat pysähtymään Moskovan edustalle poikkeuksellisen aikaisin alkaneen talven takia. Samaan aikaan Stalin erotti komentajat Kliment Vorošilovin ja Semjon Budjonnyin, nimitti heidän tilalleen Georgi Žukovin, Aleksandr Vasilevskin ja Konstantin Rokossovskin.Moskovaa tyhjennettiin ja kaikki tärkeimmät virastot evakuoitiin Kuibyševiin. Stalin johti henkilökohtaisesti noin 1300 tehtaan ja miljoonien työläisten evakuoinnin Siperiaan tai Uralille.
Sota-aikana Moskovassa vierailivat ensin Winston Churchill vuonna 1942 ja joulukuussa 1944 Charles de Gaulle. Winston Churchill luovutti Teheranin konferenssissa Stalinille Englannin kuninkaan lahjoittaman miekan Stalingradin kaupungille Stalingradin taistelussa saavutetun voiton kunniaksi.
Varsinaisen toisen maailmansodan päättymisen jälkeen taistelut jatkuivat paikallisina sissisotina muun muassa Baltian maissa. Puna-armeija kukisti pikkuhiljaa vastarinnan mutta esimerkiksi Liettuassa taistelut päättyivät vasta vuonna 1956.
Saksalaiset arvioivat keväällä 1942 puna-armeijan siihen mennessä menettäneen noin 7,5 miljoonaa kaatuneina, haavoittuneina tai sotavankeina.Venäjän tiedeakatemian vuonna 1994 julkistamien lukujen mukaan toisessa maailmansodassa kaatui noin 8,6 miljoonaa sotilasta ja siviileitä kuoli noin 18 miljoonaa Saksan Wehrmachtin ottamasta noin 4,7 miljoonasta sotavangista palasi sodan jälkeen neuvostoliittoon 1,8 miljoonaa.
Kuolema.
Aikaisin keväällä 1953 Stalin sai datšallaan äkillisen sairauskohtauksen, jonka seurauksena hän halvaantui eikä kyennyt pyytämään huonetta vartioivia henkivartijoita paikalle. Hän ehti olla huoneessa useiden tuntien ajan tajuttomana, ennen kuin vartijat uskalsivat astua huoneeseen. He löysivät lattialla makaavan tajuttoman Stalinin ja hälyttivät paikalle joukon lääkäreitä, mutta lääkärien yrityksistä huolimatta häntä ei onnistuttu elvyttämään. Stalin pysyi elossa, mutta tajuttomana vielä neljän vuorokauden ajan, kunnes lopulta 5. maaliskuuta hän kuoli. Stalinin ruumis laitettiin julkisesti näytteille Moskovassa neljäksi vuorokaudeksi, kuten oli korkeiden puolueen johtajistoon kuuluvien kohdalla tapana, kunnes 9. maaliskuuta Stalin haudattiin Leninin mausoleumiin Leninin vierelle. Vuonna 1961 hänen ruumiinsa siirrettiin mausoleumista läheisen Kremlin muurin vieressä sijaitsevaan hautaan. Kun Stalin oli kuollut, neuvostojohdossa käytiin lyhytaikainen valtataistelu, jonka päätteeksi salaisen poliisin johtaja Lavrenti Berija syrjäytettiin ja teloitettiin vankilassa ilman oikeudenkäyntiä. Neuvostoliiton johtoon nousivat ministerineuvoston puheenjohtajaksi Georgi Malenkov ja kommunistisen puolueen pääsihteeriksi Nikita Hruštšov.
Perhe-elämä.
Vuonna 1905 Stalin meni naimisiin Jekaterina Svanidzen kanssa. Heidän liitostaan syntyi vuonna 1907 poika, joka sai nimekseen Jakov Džugašvili. Jekaterina kuitenkin kuoli myöhemmin samana vuonna. Jakov osallistui toiseen maailmansotaan tykistön yliluutnanttina, mutta jäi sotavangiksi lähes heti, kun hänen yksikkönsä oli saapunut rintamalle. Jakov joutui sotavankileirille ja hänen ollesaan sotavankeudessa vuonna 1943 eräs leirin vartijoista ampui Jakovin, kun tämä oli liikkunut leirin aitauksen lähettyvillä, niin sanotulla kielletyllä vyöhykkeellä.
Stalin meni naimisiin toisen kerran silloisen sihteerinsä Nadežda Allilujevan kanssa Tsaritsynissa vuonna 1918. Nadežda oli tuolloin vasta 18-vuotias ja Stalin jo 41-vuotias. Heidän liittonsa oli riitainen alusta lähtien. Nadežda teki vuonna 1932 itsemurhan ampumalla itsensä.
Avioliitosta heille syntyi kaksi lasta, ensin poika Vasili 1921 ja myöhemmin tytär Svetlana 1926. Vasili osallistui toiseen maailmansotaan Neuvostoliiton ilmavoimissa, mutta Stalinin kuoleman jälkeen hänet pidätettiin 1953. Vasili vapautettiin vankilasta 1960, ja hän kuoli kotiarestissa vuonna 1962. Stalinin tytär, Svetlana Allilujeva, aiheutti 1960-luvulla huomattavan mediatapahtuman loikkaamalla Neuvostoliitosta länteen. Jotkin lähteet väittävät, että Stalinilla olisi ollut neljäs lapsi, poika nimeltä Konstantin Kuzakov, erään Siperiassa vietetyn karkotusaikaisen naisen kanssa. Hänellä tiedetään olleen suhde taloudenhoitajaansa vaimonsa kuoleman jälkeen. Salanimiä hänellä tiedetään olleen Ivanovitšin lisäksi olleen ainakin, Zahar Gregorian Melikjants.
Stalin oli jonkin aikaa alokkaana tsaarin armeijassa talvella 1916–1917, mutta hänet vapautettiin pian vasemman käden vamman takia.
Stalinin kerrotaan olleen myös huumorintajuinen, ja hän saattoi vitsailla illanviettojen yhteydessä. Kuusinen kertoo Stalinin ehdottaneen erään tällaisen illan aikana, että olisi menty hänen yksityiselle ampumaradalleen ampumaan pistoolilla. Kuusinen oli kauhistellut ja yrittänyt estellä, mutta Stalin vain naureskeli ”nyt mennään ampumaan ja sillä selvä”.
Henkilökultti.
Vuonna 1941 Saksan hyökkäyksen alla Stalin aloitti voimakkaan kansallistunteen nostattamisen. Hänen valtansa aikoina monet eri tsaarien aikaiset ruhtinaat esiteltiin ”vapauttajina” tai venäläisyyden puolustajina, myös jopa Pietari Suuri esiteltiin myönteisessä valossa, kuten myös Aleksandr Suvorov tai Mihail Kutuzov Virallinen neuvostopropaganda kuvasi Stalinia muun muassa "Kaikkien Työtätekevien Ystäväksi ja Opettajaksi, Historian Suurimmaksi Neroksi, Kansojen Isäksi ja Ihmiskunnan Loistavaksi Auringoksi". Henkilönpalvonta luotiin pitkälti hänen mieltymyksiensä mukaisesti. Jokaiseen kaupunkiin perustettiin kulttuuripuistoja, joissa oli tauluja esittämässä Stalinia. Samaan aikaan kun muu Neuvostoliitto kärsi nälkää, propagandajulisteissa ja lehdistössä ylläpidettiin illuusiota yltäkylläisyydestä.
2008 Stalin sijoittui kolmanneksi televisiokanava Rossijan Imja Rossija -äänestyksessä, jossa valittiin merkittävin Venäjän historiaan vaikuttanut henkilö, ruhtinas Aleksanteri Nevskin ja pääministerin Pjotr Stolypinin jälkeen. Äänestyksessä väitetään annetun kaikkiaan 50 miljoonaa ääntä.


Jalokaasut.
Jalokaasut ovat alkuaineita, joilla on uloimmalla elektronikuorellaan täysi oktetti pois lukien helium, jonka ainoalle elektronikuorelle sopii vain kaksi elektronia. Elektronirakenteensa vuoksi ne eivät osallistu helposti kemiallisiin reaktioihin. Jaksollisessa järjestelmässä jalokaasut muodostavat ryhmän 18 (pääryhmä VIII), ja ne ovat taulukon äärimmäisessä oikeanpuoleisessa sarakkeessa. Jalokaasut ovat helium, neon, argon, krypton, ksenon, radon, ja keinotekoinen ununoktium.
Kemialliset ominaisuudet.
Yleisesti ottaen jalokaasut eivät reagoi kemiallisesti mitenkään. Yhtäkään helium- tai neonyhdistettä ei ole kyetty valmistamaan, mutta jalokaasuyhdisteitä on pystytty saamaan aikaan raskaammilla jalokaasuilla: krypton, argon, ksenon ja radon, joiden ylemmät orbitaalit voivat luovuttaa elektroneja. Esimerkkinä on valmistettu ksenonin fluorideja XeF2, XeF4 ja XeF6. Näissä fluori toimii hapettimena eli ksenon on osittain positiivisesti varautunut. Ksenonfluoridit ovat äärimmäisen voimakkaita räjähteitä; eräässä kokeessa 50 milligrammaa sai aikaan reiän kahden senttimetrin paksuiseen teräsastiaansa.
Ryhmän 18 viimeistä alkuainetta numero 118 (ununoktium) pystyttiin valmistamaan kolmen atomin verran vuonna 2006. Kaikki aineen isotoopit ovat radioaktiivisia muutamien millisekuntien puoliintumisajalla. Ununoktium on todennäköisesti reaktiivisempi kuin muut jalokaasut; sen arvellaan pystyvän muodostamaan esimerkiksi pysyviä oksideja.
Jalokaasuilla on erittäin matalat sulamis- ja kiehumispisteet. Myös ryhmän raskaimmat aineet ovat normaaliolosuhteissa yksiatomisia kaasuja.
Sovellukset.
Jalokaasuja käytetään valaistustekniikassa radioaktiivista radonia lukuun ottamatta. Argonia käytetään myös suojakaasuna, kuten hitsauksessa tai hehkulamppujen sisäosissa estämässä hehkuvaa volframilankaa haihtumasta lamppujen sisäosissa. Ennen lamppujen sisäosaan luotiin tyhjiö, jolloin hehkulanka ei palaisi poikki. Kryptonpolttimot ovat yleistyneet taskulampuissakin. Jokainen jalokaasu tuottaa erilaisen värisävyn Geisslerin putki -tyyppiseen loisteputkeen, hehkulamppujen värisävyihin kaasuilla ei ole vaikutusta.
Palamatonta ja ilmaa kevyempää heliumia käytetään helposti syttyvän vedyn sijaan usein ilmapalloissa ja kevyissä ilmalaivoissa kantokaasuna. Nesteytetyllä heliumilla saadaan aikaan myös erittäin alhaisia lämpötiloja, josta syystä sitä käytetään kylmälaboratorioissa suoritettavissa tutkimuksissa yleensä jäähdytysaineena kuten nestemäistä typpeä. Muista kaasuista poiketen helium pysyy nesteenä lähellä absoluuttista nollapistettäkin normaalipaineessa, koska sen nollapiste-energia on yksinkertaisesti liian suuri. Heliumin kiinteä olomuoto muodostuu vasta erittäin alhaisissa lämpötiloissa ja suuressa paineessa (2,5 MPa eli n. 25 bar ja 0,95 K).


Kiinan kirjoitusjärjestelmä.
Kiinan kielen kirjoitusjärjestelmä perustuu kirjaimista poiketen merkkeihin, jotka eivät merkitse pelkkää lausumista vaan sisältävät myös merkityksen. Merkkejä on yhteensä n. 100 000, joista yleisesti käytettyjä 6763. Perussanastoon kuuluu noin 1 800 merkkiä, mutta merkkejä pitää tuntea 3 000 pystyäkseen lukemaan tavallista sanomalehtitekstiä. Yliopistotutkinnon suorittanut kiinalainen osaa yleensä noin 9 000 merkkiä. Merkkien muistamista helpottaa niiden piirtämiseen käytetty opiskelu, sillä pystyäkseen kirjoittamaan hyvää käsialaa jokainen merkki on opeteltava erikseen.
Historia.
Kiinan kirjoitusjärjestelmän arvellaan olevan maailman neljänneksi varhaisin. Nykyisin käytössä olevista kirjoitusjärjestelmistä se on ylivoimaisesti vanhin. Vanhimmat säilyneet kiinan kirjoitukset ovat nk. oraakkeliluukirjoitukset, jotka ovat peräisin Shang-dynastian ajalta, noin 1200–1500-luvulta eaa. Kirjoituksen kehittyneisyydestä voidaan päätellä että tuohon aikaan oli kiinaa kirjoitettu jo satoja vuosia.
Ensimmäisen kerran kirjoitus standardisoitiin Qin-dynastian aikana, kolmannella vuosisadalla eaa. ja seuraava — ja viimeisin — suuri uudistus koettiin pian kommunistien valtaantulon jälkeen kun merkkejä yksinkertaistettiin. Muun muassa Taiwanilla käytetään edelleen Han-dynastian (25–220 jaa.) ajalta periytyviä perinteisiä merkkejä. Pieni osa merkeistä (alle prosentti) pohjautuu varhaisiin piirroksiin, jotka sittemmin on yksinkertaistettu nykyiseen muotoonsa.
Tunnetuimpia kirjoitustyylejä ovat Qin-dynastian aikainen arkipäivän käyttöön soveltuva lishu, sekä Han-dynastian aikana kehitetyt kaishu eli normaalikirjoitus, xingshu eli sujuva kirjoitus ja caoshu eli ruohokirjoitus. Yksi kaishun muunnelma on Hunanin maakunnan naisten käyttämä tavukirjoitusjärjestelmä nüshu.
Järjestelmä.
Jokainen merkki ääntyy kokonaisena tavuna. Klassisessa kiinassa lähes kaikki sanat olivat yhden tavun mittaisia, joten kullakin tavulla on jokin merkitys. Täten samalla tavalla äännettäviä merkkejä on paljon, sillä erilaisia tavuja kiinan kielessä on vain vähän yli tuhat. Esimerkiksi 中国 tarkoittaa Kiinaa ja se äännetään zhōnggúo — tavuvälin ollessa g-kirjainten välissä. Ensimmäinen merkki tarkoittaa "keskellä" ja jälkimmäinen "valtakuntaa", eli yhdessä keskivaltakunta.
Perinteinen kirjoitussuunta oli ylhäältä alas ja oikealta vasemmalle, nykyisin Kansantasavallassa kirjoitetaan yksinomaan samassa suunnassa kuin esimerkiksi suomea, siis vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas. Sen sijaan Taiwanilla kirjoitetaan pääsääntöisesti perinteiseen suuntaan.
Merkit koostuvat viivoista eli "vedoista". Yksinkertaisimmat merkit koostuvan yhdestä (esimerkiksi 一, yī, yksi) tai vain muutamasta vedosta, monimutkaisimmissa merkeissä on jopa 64 vetoa.
Monissa merkeissä on kyse kahden tai useamman merkin yhdistelmästä. Erityisesti lainasanoja luodaan tällä tavoin, jolloin päästään mainitunlaisiin useita kymmeniä vetoja sisältäviin merkkeihin. Jokaisesta merkistä on myös löydettävissä niin sanottu "radikaali", jolla tarkoitetaan sitä alkumerkkiä, jonka varaan kyseessä oleva merkki on rakennettu. Näihin radikaaleihin perustuvat myös sanakirjat.
Latinisointi.
Latinisoitaessa kiinaa latinalaisia aakkosia käyttäviin maihin käytetään yleisemmin niin sanottua hanyu-pinyin-järjestelmää (hànyǔpīnyīn, perinteisin merkein 漢語拼音; uusin merkein 汉语拼音), joka otettiin manner-Kiinassa käyttöön vuonna 1979. Suomessa tosin näkee edelleen käytettävän vanhaa Wade-Giles -järjestelmää, jolloin esimerkiksi Mao Zedong (Máo Zédōng 毛泽东) kirjoitetaan "Mao Tse-Tung". Taiwanissa on myös käytetty enimmäkseen Wade-Gilesia, mutta saari on hiljalleen siirtymässä pinyiniin, joskin "tongyong pinyiniksi" nimettyyn osittain yhteensopimattomaan versioon.
Muut kielet.
Japanin kieli käyttää edelleen kiinalaisia merkkejä (Jp. "kanji") isona osana kirjoitusjärjestelmäänsä. Korean kielessä niitä (ko. "hanja") käytetään nykyään vain Etelä-Korean puolella ja sielläkin käyttö on hiipumaan päin; Pohjois-Koreassa niistä on jo kokonaan luovuttu ja siirrytty täysin hangeul-merkistöön. Vietnamin kieli on myös siirtynyt pois kiinalaisista merkeistä latinalaiseen aakkostoon.
Kirjallisuutta.
*


Irrationaaliluku.
Irrationaaliluku on matematiikassa reaaliluku, jota ei voi esittää kahden kokonaisluvun suhteena, rationaalilukuna (formula_1), jossa "m" ja "n" ovat kokonaislukuja.
Irrationaalilukuja ovat muun muassa ympyrän kehän ja halkaisijan suhde pii, Neperin luku, kultaisen leikkauksen suhde, useimpien kokonaislukujen murtopotenssit (esimerkiksi formula_2), useat logaritmit (esimerkiksi formula_3) ja useat trigonometristen funktioden arvot (esimerkiksi formula_4).
Irrationaaliluvun pääominaisuus on se, ettei sitä voida esittää päättyvänä tai jaksollisena desimaalilukuna. Irrationaalilukua käsitellään usein kyseistä tarkoitusta varten kehitetyllä symbolilla. Esimerkiksi piitä merkitään "π":llä ja Neperin lukua "e":llä.
On esimerkiksi helppo osoittaa, ettei formula_5 ole rationaaliluku.
Historia.
Ensimmäisen kerran länsimaisessa historiassa joutui irrationaalilukujen kanssa vastatusten Pythagoras ja hänen oppilaansa pythagoralaiset, joiden fanaattinen suhtautuminen matematiikkaan muistutti uskontoa. Pythagoralaiset uskoivat kaikkien matemaattisten asioiden olevan käsiteltävissä pelkästään rationaalilukujen kautta, kunnes alkoivat miettiä sen neliön lävistäjän pituutta, jonka sivun pituus on yksi. He käyttivät Pythagoraan lausetta mutta huomasivat, ettei mikään rationaaliluku toteuta yhtälöä "x"² = 2. Aiemmin saatiin rationaaliluvuilla koko lukusuora "katetuksi", sillä jokaisen kahden murtoluvun välissä on aina ääretön määrä rationaalilukuja. Kesti yli kaksituhatta vuotta ennen kuin saksalainen matemaatikko Richard Dedekind vuonna 1872 onnistui liittämään rationaali- ja irrationaaliluvut hyväksyttävin perustein yhdeksi suureksi lukujoukoksi, reaaliluvuiksi.
Vaikka rationaalilukuja on ääretön määrä, on irrationaalilukuja tavallaan vieläkin enemmän, minkä todisti Georg Cantor muutamaa vuotta Dedekindin jälkeen. Hän osoitti, ettei irrationaalilukujen joukkoa voida järjestää loputtomaksi jonoksi, toisin kuin kokonaislukujen ja rationaalilukujen joukot. Tätä kutsutaan ylinumeroituvuudeksi.
Irrationaaliluvuista ja rationaaliluvuista.
Kahden rationaaliluvun summa (ja siten myös erotus) on aina rationaaliluku. Kahden irrationaaliluvun summa (ja erotus) voi kuitenkin olla niin irrationaali- kuin rationaalilukukin.


Kivinilkka.
Kivinilkka ("Zoarces viviparus") on 20–30 cm pitkäksi kasvava ja Itämeressä elävä vihertävänharmaa pohjakala.
Ulkonäkö.
Erikoista kalassa on erillisen pyrstöevän puuttuminen ja niskasta lähes pyrstöön ulottuva selkäevä. Suu on suuri ja huulet paksut. Rintaevät ovat erittäin suuret. Kala muistuttaa hieman pientä madetta pitkulaisen muotonsa takia, muttei ole sille mitään sukua. Koska kivinilkka on aito pohjakala, ei sillä ole lainkaan uimarakkoa. Suurin Suomessa 2000-luvulla pyydetty kivinilkka painoi 485 grammaa. Kivinilkan kanssa samannäköisiä lajeja ovat elaska ("Lumpenus lampretaeformis"), made ("Lota lota"), neliviiksimade ("Rhinonemus cimbrius") ja teisti ("Pholis gunnellus").
Levinneisyys.
Kivinilkkaa tavataan Atlantin koillisosassa: Vienanmereltä Barentsinmerelle ja etelässa Englannin kanaaliin ja Britteinsaarten lähivesille ulottuvalla alueella, sekä Itämeren ja Pohjanmeren matalissa osissa.
Lisääntyminen ja elintavat.
Kivinilkka on ainoa suomalainen kala, joka synnyttää eläviä poikasia. Parittelu tapahtuu elo–syyskuussa, ja poikaset kuoriutuvat naaraan munarauhasessa noin kuukauden kuluttua hedelmöityksestä. Kuoriutumisen jälkeen poikaset elelevät munarauhasessa vielä tammikuulle, jolloin ne syntyvät noin 4 cm:n mittaisina. Kivinilkat syövät pohjaeläimiä kuten siiroja ja katkoja.
Kalastus ja käyttö.
Kivinilkka on esimerkiksi Baltiassa suosittu ruokakalana. Kypsennettäessä sen selkäranka ja ruodot muuttuvat vihreiksi vivianiitti-nimisen väriaineen vaikutuksesta. Suomessa sitä ei erityisesti pyydetä eikä sillä ole taloudellista merkitystä.


Luettelo piin laskukaavoista.
Laskukaavoja piin määrittämiseksi algebrallisesti.
Pinta-alan laskeminen.
formula_1
Sarjoja.
formula_2
formula_3
formula_4
formula_5
Tangentin käänteisfunktio.
formula_8
formula_9
formula_10
Modulaarifunktio.
formula_11
formula_12
Iteraatioprosessi.
Piin arvoa on selvitelty myös iteraatioprosessin kautta, eli laskemalla funktiolle arvo, ja käyttämällä saatua arvoa uudestaan samassa funktiossa.
formula_13
formula_14
formula_15
formula_16
formula_17
formula_18
formula_19, jossa formula_20 ja formula_21
formula_22
formula_23
formula_17
formula_26.
Kaava sopii hyvin binäärijärjestelmää käyttävällä tietokoneella laskettavaksi. Sen avulla voidaan laskea suoraan haluttu numero piin esityksestä. Se on helppo toteuttaa (ei tarvita moninkertaisen tarkkuuden aritmetiikkaa). Suurta keskusmuistia ei myöskään tarvita. Suoritusaika riippuu lähes lineaarisesti haluttujen numeroiden lukumäärästä.
Monte Carlo -menetelmä (tulitikkukoe).
formula_27, jossa
Tapa on todennäköisyyslaskentaan ja geometriaan perustuvan Monte Carlo -menetelmän sovellus. Samaan tulokseen päästään piirtämällä neliön muotoiselle paperille harpilla ympyrä, ja pudottamalla sen päälle hiekanjyviä. Laskemalla kuinka suuri osuus hiekanjyvistä osuu ympyrän sisäpuolelle saadaan sen pinta-ala, josta voidaan laskea piin arvo.


Simone de Beauvoir.
Simone de Beauvoir (ääntämys:, "Simone Lucie Ernestine Marie Bertrand de Beauvoir", 9. tammikuuta 1908 Pariisi – 14. huhtikuuta 1986 Pariisi) oli ranskalainen kirjailija, filosofi ja feministi. Beauvoir oli yksi ranskalaisista eksistentialistifilosofeista Albert Camus’n ja Jean-Paul Sartren rinnalla. Eksistentialistina de Beauvoir oli sitä mieltä, että ihmiset ovat vastuussa siitä, millaisia merkityksiä he antavat elämälleen. Jokainen yksilö on pohjimmiltaan oma maailmansa.
Nuoruus.
Simone de Beauvoirin isä oli juristi ja harrastelijanäyttelijä Georges de Beauvoir ja äiti oli Françoise Brasseur. Hän kävi katolista tyttökoulua, jota ajan älymystö vähätteli. Katolisia tyttökouluja pidettiin paikkoina, joissa tytöille opetettiin, miten olla äitinä ja vaimona, pikemminkin kuin tiedollisen koulutuksen paikkoina. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Simone Beauvoirin äidinisä, Meuse Bankin johtaja Gustave Brasseur kärsi vararikon, jolloin koko perhe joutui häpeään ja köyhyyteen. Perhe joutui muuttamaan pienempään asuntoon, ja Georges de Beauvoir joutui palaamaan työhän. Suhde vaimoon kärsi.
Simone tunsi aina, että isä oli toivonut kahden tyttären sijasta poikaa. Isä kuitenkin sanoi tyttärelleen: "Sinulla on miehen aivot", ja Simone menestyi opinnoissaan jo varsin varhain. Georges de Beauvoir siirsi rakkautensa teatteriin ja kirjallisuuteen tyttärelleen. Hän oli varma, että vain opintomenestys nostaisi hänen tyttärensä köyhyydestä. Beauvoirin nuoremmasta sisaresta. Hélène de Beauvoirista tuli taiteilija.
Simone de Beauvoir päätti jo viisitoistavuotiaana ryhtyä kirjailijaksi. Hän menestyi monilla aloilla, mutta erityisesti häntä kiinnosti filosofia, jota hän ryhtyi opiskelemaan Pariisin yliopistossa. Siellä hän tapasi muita nuoria älymystön jäseniä, kuten Jean-Paul Sartreen.
Beauvoirin yksityiselämä sai aikoinaan lähes yhtä paljon huomiota kuin hänen työnsä. Hän ei solminut avioliittoa eikä asunut yhdessä Sartren kanssa, jonka kanssa hänellä oli elinikäinen suhde. Heillä ei myöskään ollut lapsia. Niinpä hänellä oli aikaa suorittaa akateemisia tutkintoja, osallistua politiikkaan, matkustaa, kirjoittaa, opettaa ja pitää yllä useita suhteita niin mies- kuin naispuolisiin rakastajiin.
Suoritettuaan tutkinnot matematiikassa ja filosofiassa hän opiskeli matematiikkaa Institut Catholiquessa, kirjallisuutta ja kieliä Institut Sainte-Mariessa ja filosofiaa Sorbonnessa. Opiskellessaan Sorbonnessa Beauvoir piti 1929 esitelmän Leibnizista. Pian sen jälkeen alkoi hänen elinikäinen suhteensa Sartreen. Beauvoir ja Sartre opiskelivat yhdessä École Normalessa.
Beauvoir oli vuonna 1929, 21-vuotiaana, nuorin koskaan filosofiassa "agrégationin" suorittanut ja yhdeksäs nainen, joka oli suorittanut tutkinnon. Loppututkinnon suorittaessaan hän oli toiseksi paras, 24-vuotias Sartre oli paras (Sartre oli epäonnistunut ensimmäisellä yrityksellään). Deirdre Bair kirjoittaa Beauvoirin elämäkerrassa vuodelta 1990, että lautakunta kiisteli, kumpi heistä valittaisiin parhaaksi, ja lopulta palkinto myönnettiin Sartrelle.
Sorbonnen aikana Beauvoir sai elinikäisen lempinimen "Castor", joka on majava ranskaksi. Sen hän sai eläimen korkean työmoraalin vuoksi ja toisaalta siksi, että hänen sukunimensä muistuttaa englannin sanaa "beaver", joka merkitsee majava.
Ura ja teokset.
Beauvoirin tunnetuin teos on "Toinen sukupuoli" ("Le Deuxième Sexe", 1949), joka käsittelee miehen ja naisen keskeisiä sukupuolisia eroja ja perustavanlaatuisesti toisistaan poikkeavaa kokemusta sukupuolesta ja sosiaalisesta sukupuolesta. Beauvoirin kenties lainatuin lause "naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan" tiivistää Beauvoirin näkemyksen naiseudesta: yhteiskunta sosiaalistaa naiset toisiksi suhteessa miehiin eli yhteiskunnan vahvempaan puoliskoon. Näin ollen nainen on aina tuomittu jäämään toiseksi ja vähemmäksi, ja hänet kasvatetaan kantamaan tätä ristiään sitä kyseenalaistamatta. Nainen huomaa olevansa ja suorittaa valintansa maailmassa, jossa miehet velvoittavat hänet hyväksymään itsensä vain "toisena". Beauvoirin vaikutus feministiseen suuntaukseen oli keskeisin 1970-luvun alusta (aikana, jolloin feministinen liike yleistyi ja vahvistui huomattavasti).
Beauvoirin mukaan on nimetty Simone de Beauvoir -palkinto, joka myönnetään henkilöille, jotka ovat kunnostautuneet naisten ihmisoikeuksien parantamiseen ja sukupuolten tasa-arvoistamiseen tähtäävässä työssä.
Suomessa Beauvoiria on tutkinut Sara Heinämaa muun muassa väitöskirjassaan "Ele, tyyli ja sukupuoli" (1996).
Le Monde -lehden numero, joka oli päivätty 2.6.1960, takavarikoitiin siinä julkaistun Beauvoirin kirjoituksen vuoksi. Artikkeli käsitteli algerialaista tyttöä, jota oli 1959 syytetty aikapommin asettamisesta Algerin kahvilaan, Beauvoirin mukaan vajavaisin todistein. Tyttöä oli artikkelin mukaan kidutettu todisteiden saamiseksi.


Egyptiläinen murtoluku.
Egyptiläiset esittivät murtolukuja Horuksen silmä-hieroglyfin osilla.
Egyptiläinen murtoluku on rationaaliluku, joka esitetään ykkösen tasaosien eli resiprookkimurtolukujen summana. Egyptiläiset murtoluvut ovat yli 4 000 vuotta vanhaa matematiikkaa Niilin alueelta.
formula_7.
Kuten esityksestä ilmenee, ei ahne algoritmi ole aina kaikkein lyhin tapa esittää rationaaliluku resiprookkimuodossa.
Egyptiläisten murtolukuesitysten käyttö kokonaislukujen tekijöihinjaossa.
Egyptiläiset murtolukuesitykset voivat nykyajan matematiikan harrastajan
tai tutkijan mielestä tuntua lähinnä historialliselta kuriositeetilta.
Niillä voisi kuitenkin olla nykyajan tietoliikenteen tietoturvan
Monet julkisen avaimen infrastruktuurin (PKI) salakirjoitusmenetelmät nojautuvat siihen, että suurten kokonaislukujen kertominen keskenään on tietokoneilla erittäin helposti suoritettavissa, kun taas päinvastainen operaatio, suurten kokonaislukujen tekijöihinjako on erittäin vaikeaa. Tunnetuin esimerkki tällaisesta algoritmista on RSA.
RSA-menetelmän julkisen avaimen moduuliosa formula_8 on kahden suuren, esimerkiksi 100-200 -numeroisen alkuluvun tulo, formula_9. Jos alkuluvut formula_10 ja formula_11 tunnetaan, salakirjoitusjärjestelmän murtaminen on helposti suoritettavissa.
Oletetaan, että tunnetaan jollakin positiivisella kokonaisluvulla
formula_12, missä luku formula_13 ei ole jaollinen
luvuilla formula_10 tai formula_11,
luvun formula_16 egyptiläinen murtolukuesitys.
missä formula_18.
Siten formula_10 jakaa välttämättä jonkin luvun formula_22
ja formula_11 jakaa jonkin luvun formula_24.
Jos ko. egyptiläinen murtolukuesitys on satunnaisesti valittu, on
hyvin todennäköistä, että formula_25.
Tällöin luvun n alkutekijät saadaan selville laskemalla luvun
formula_8 suurimmat yhteiset tekijät kunkin luvuista
formula_27 kanssa.
Egyptiläisten murtolukujen tekijöihinjakomenetelmän etuna muihin tekijöihinjakomenetelmiin nähden on se, että
-murtolukuesitysten laskemiseen ei tarvita luvun formula_8 tekijöihinjakoa
-menetelmä hyödyntää sitä, että peruslaskutoimitukset (samoin kuin
Osoitamme vielä, että luvulla formula_29, missä formula_9 on kahden
parittoman alkuluvun tulo, on aina olemassa egyptiläinen murtolukuesitys,
joka 'erottelee' tekijät formula_10 ja formula_11.


Itä-Timor.
Itä-Timorin demokraattinen tasavalta eli Itä-Timor (joskus "Timor-Leste") on valtio Kaakkois-Aasiassa Malaijien saaristossa Timorin saaren itäosassa. Sillä on vain yksi rajanaapuri, Indonesia. Itä-Timorin pinta-ala on 15 007 neliökilometriä ja maassa on noin 1 154 625 asukasta (2010). Pääkaupunki ja suurin kaupunki on Dili.
Itä-Timor oli pitkään Portugalin siirtomaa. Se julistautui itsenäiseksi vuonna 1975, mutta Indonesia miehitti sen. Itsenäisyyden maa saavutti vasta vuonna 2002 pitkien ja kivuliaiden vaiheiden jälkeen: YK:n teettämän raportin mukaan ainakin satatuhatta itätimorilaista sai surmansa 25 vuotta kestäneen miehityksen aikana.
Maantiede.
Saari kuuluu Malaijien saariston itäosaan ja Pieniin Sundasaariin. Itä-Timorin pinta-ala on 14 874 neliökilometriä. Korkein kohta on Tatamailauvuoren huippu, joka on 2 963 metrin korkeudessa merenpinnasta. Vuori tunnetaan myös nimellä Ramelau.
Paikallinen ilmasto on trooppinen, päivälämpötilat ympäri vuoden 30°C–35°C. Kuiva kausi kestää toukokuusta marraskuuhun, sadekausi joulukuusta huhtikuuhun.
Itä-Timorin luonnossa on piirteitä sekä Aasian että Australian lajistosta: sekä apinoita että pussieläimiä. Saari on ollut niin kauan eristyksissä, että siellä on kehittynyt myös kotoperäisiä lajeja. Luonto tunnetaan kuitenkin huonosti. Alkuperäisiin nisäkkäisiin kuuluu ainakin 30 lepakkolajia, päästäisiä ja rottia. Pussikiipijöiden heimoon kuuluvaa täpläkuskusta on metsästetty innokkaasti sen herkullisen lihan takia. Itä-Timorilla elää ainakin 240 lintulajia, joista 31 on kotoperäisiä sillä ja naapurisaarilla. Monet matelijat ovat erikoisia, kuten suuret krokotiilit, kiipeilijä tokeegekko, merikilpikonnat ja eräs agamalaji, joka osaa liitää kymmeniä metrejä puiden välissä. Koska saarella ei ole juuri luonnonsatamia, sitä ympäröivät koralliriutat ovat säilyneet pitkään luonnontilaisina.
Metsiä on tuhottu säälimättömästi varsinkin eurooppalaisten himoitseman santelipuun saamiseksi. Kuivan trooppisen ilmaston takia metsät eivät kuitenkaan alkujaankaan ole olleet kovin runsaita. Pohjoisrannalla kasvaa laikuttain mangrovea. Saaren pohjoisosat muistuttavat luonnoltaan Pohjois-Australiaa. Eteläosissa on kosteampaa, ja siellä kasvaa myös trooppisia jalopuita kuten tiikkiä.
Itä-Timorin ensimmäinen kansallispuisto on Nino Konis Santanan kansallispuisto.
Suurimmat kaupungit olivat vuoden 2010 heinäkuussa Dili (193 563 asukasta), Dare (18 748 asukasta), Baucau (20 362), Maliana (15 800), Lospalos (12 743 asukasta) ja Same (11 258 asukasta).
Varhaiset vaiheet ja siirtomaa-aika.
Timorin historiasta ennen 1500-lukua tiedetään kovin vähän. Kiinalaiset ja jaavalaiset kauppiaat ovat käyneet siellä ainakin 1200-luvulla, mahdollisesti jo 600-luvulla.
Portugalilaiset kauppiaat saapuivat Timorin saarelle vuoden 1510 vaiheilla. Ensimmäiset sinne asettuneet portugalialiset olivat dominikaaniveljiä, jotka perustivat lähetysaseman 1556. Portugalilaiset pyrkivät laajentamaan sotilasvaltaansa saarella 1642, ja tästä huolestuneena hollantilaiset perustivat oman tukikohtansa saaren länsiosaan 1653. Vuonna 1853 saari jaettiin Hollannin ja Portugalin kesken. Portugalilaiset hallitsivat maata paikallisten päälliköiden avulla, ja heidän todellinen valtansa rajoittui pitkään Dilin lähiseutuun. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvulla Portugali kuitekin tiukensi otetaan sisämaasta, lisäsi kahvinviljelyä ja timorilaisten tuotteiden vientiä. Saaren eliitti muodostui katolisten seminaarien oppilaista.
Itsenäisyysjulistus ja Indonesian miehitys.
Portugalin Timor (saaren itäinen puolisko) julisti itsenäisyytensä 28. marraskuuta 1975, mutta Indonesian armeija hyökkäsi maahan silloisen liittolaisensa Yhdysvaltojen aseellisen ja diplomaattisen tuen turvin ja valtasi Itä-Timorin 9 päivää myöhemmin, 7. joulukuuta. Seuraavat 25 vuotta kestäneen indonesialaismiehityksen aikana kuoli eri arvioiden mukaan 100 000–250 000 itätimorilaista (10–25 prosenttia väestöstä). USA huolehti Indonesian armeijan aseistuksesta ja rahoituksesta yhdessä liittolaistensa kanssa. Kansanmurha on yksi pahimmista toisen maailmansodan jälkeen.
30. elokuuta 1999 pidetyssä kansanäänestyksessä itätimorilaiset äänestivät ylivoimaisesti itsenäisyyden puolesta. Kansanäänestyksen jälkeen levottomuudet roihahtivat jälleen Indonesian armeijan ja sen aseistamien puolisotilaallisten joukkojen toimesta. Australialaisten johtamat rauhanturvajoukot vakiinnuttivat oloja.
Kansanäänestyksen jälkeen Itä-Timorin itsenäistymiseen 2002 asti Itä-Timor toimi brasilialaisen Sergio Vieira de Mellon johtaman YK:n väliaikaishallinnon alaisuudessa. Heinäkuussa 2001 Indonesia ja Itä-Timor sopivat öljy- ja kaasutulojen jakamisesta. Ensimmäisissä vaaleissa 2001, joissa valittiin Itä-Timorin perustuslakia säätävä kansankokous lähes 2/3 paikoista sai entinen vapautusliike Fretilin. Muut paikat jaettiin yhdeksän muun puolueen kesken. Alkuvuodesta 2001 Indonesia ja Itä-Timor allekirjoittivat suhteiden liennyttämiseen tähtääviä sopimuksia. Maan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Xanana Gusmão, ja pääministeriksi nousi Fretilinin pitkäaikainen johtaja Mari Alkatiri.
Itsenäisyyden ajan levottomuuksia.
Itä-Timor itsenäistyi 20. toukokuuta 2002, jolloin presidentti vannoi virkavalansa ja perustuslakia säätänyt kansankokous nimesi itsensä perustuslain tarkoittamaksi parlamentiksi. Syyskuussa 2002 Itä-Timorista tuli YK:n jäsen.
Kevään ja kesän 2006 levottomuudet pääkaupunkiseudulla vaativat satojen ihmisen hengen. Sotilaat kapinoivat väitetyn etnisen syrjinnän takia.
Pääministeri Mari Alkatiri kutsui 24. toukokuuta ulkomailta apua väkivaltaisuuksien rauhoittamiseksi. Presidentti Gusmão vaati televisiolähetyksessä pääministerin eroa. Fretilin-puolue tuki häntä, mutta yhdeksän ministeriä erosi protestiksi. Alkatiri luovutti ja Horta nimitettiin hänen seuraajakseen. Kevään ja kesän väkivaltaisuudet ajoivat toista sataa tuhatta itätimorilaista maan sisäisiksi pakolaisiksi.
Horta voitti presidentinvaalit toukokuussa 2007. Heinäkuussa 2007 pidettiin parlamenttivaalit, joissa maata itsenäistymisestä asti hallinnut Fretilin sai jälleen eniten ääniä (29 prosenttia), mutta Xanana Gusmãon kokoama neljän puolueen koalitio pyrki kokoamaan hallituksen.
Helmikuussa 2008 vuoden 2006 kapinallisista koostuva joukko ampui presidentti Hortaa, joka loukkaantui vakavasti. Kapinalliset iskivät myös pääministeri Xanana Gusmãoa vastaan, mutta hän ei loukkaantunut. Kesällä 2009 viimeinen vuoden 2006 konfliktin synnyttämistä maan sisäisistä pakolaisleireistä suljettiin.
Politiikka.
Itä-Timorin presidentti valitaan viiden vuoden välein. Hänellä on seremoniallista ja symbolista merkitystä, mutta sen lisäksi rajoitettu veto-oikeus lakeja säädettäessä ja oikeus hajoittaa parlamentti. Parlamentti ("Parlamento Nacional") on yksikamarinen, ja sen edustajat valitaan suoralla vaalilla viiden vuoden välein. Kansanedustajien määrä voi vaihdella 52 ja 65 välillä. Vuonna 2007 valitussa parlamentissa suurimmat puolueet ovat Itsenäisen Itä-Timorin vallankumousrintama Fretilin (21 paikkaa), Timorin jälleenrakennuksen kansalliskongressi CNRT (18 paikkaa) ja sosiaalidemokraattien yhteenliittymä ASDT-PSD, jolla on 11 paikkaa. Maan itsenäistymisen aikaan Indonesia kuvasi Fretiliniä kommunistiseksi, mutta puoluejohto ilmoitti sen olevan sosialidemokraattinen. Allianssiksi kutsuttua ASDT-PSD-yhteenliittymää (Associação Social-Democrata Timorense ja Partido Social Democrata) on kuvattu kahden keskustavasemmistolaisen puolueen vaalien alla solmituksi vaaliliitoksi. CNRT:n sijoittaminen oikeisto-vasemmisto-akselille on vaikeaa, sitä on kuvattu sateenvarjopuolueeksi ja se henkilöityy vahvasti perustajaansa Xanana Gusmãohon. Kotisivullaan se mainitsee haluavansa tuoda kansalaisten äänen kuuluviin.
Kevään 2012 vaaleissa presidentiksi valittiin toisella kierroksella armeijan entisen komentajan Taur Matan Ruak vaikka ennakkosuosikkina oli pidetty Francisco Guterresia.
Alueet.
Itä-Timor jakautuu kolmeentoista hallinnolliseen alueeseen. Väkimäärältään suurin on Dilin alue, jossa oli vuonna 2010 noin 234 000 asukasta. Oecussi-Ambeno muodostaa eksklaavin Indonesian puolella.
Talous.
Vuonna 2009 Itä-Timorin bruttokansantuote henkilöä kohden oli noin 2 400 Yhdysvaltain dollaria vuodessa. Se on maailman valtioista sijalla 178. Merenalaisten öljy- ja kaasuvarojen hyödyntäminen on kohentanut maan taloudellista tilannetta huomattavasti. Infrastruktuuri on kärsinyt lukuisista levottomuuksista, mutta jälleenrakennustyö on käynnissä ja suuri osa sisäisistä pakolaisista alkaa olla asettunut takaisin paikoilleen.
Itä-Timorissa on kuusi lentopaikkaa, joista kahdella on päällystetty kiitotie. Pinnoitettua maantietä on 2 600 kilometriä. Dili on ainoa varsinainen satama. Itä-Timoriin ei ole matkustajalaivaliikennettä ulkomailta. Dilin lentoasemalle on kansainvälisiä lentoja vain Balilta ja Australiasta. Maan sisäisessä liikenteessä on lauttoja Dilistä Ataurolle ja Oecussiin. Minibussit hoitavat julkista liikennettä saarten sisällä.
Väestö.
Itä-Timorin viralliset kielet ovat portugali ja tetum. Maassa puhutaan lisäksi työkieliksi kutsuttuja indonesiaa ja englantia sekä yhteensä 19 heimokieltä.
Uskonnoltaan 98 prosenttia itätimorilaisista on roomalaiskatolisia. Muslimeja on 1 prosenttia ja protestantteja 1 prosenttia.
YK:n vuosituhattavoitteista kahta pidetään vuoden 2010 arvion mukaan todennäköisenä ja kolmea mahdollisena tavoittaa. Todennäköisiä ovat tavoitteet ulottaa peruskoulutus kaikille ja edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa. Mahdollisia tavoitteita ovat lapsikuolleisuuden ja äitien kuolleisuuden vähentäminen ja ympäristön kestävä kehitys. Sen sijaan köyhyyteen, tarttuviin tauteihin ja kansainväliseen yhteistyöhön liittyvistä tavoitteista ei ole tarpeeksi tietoa niiden saavuttamisen arvioimiseksi.
Kulttuuri.
Itä-Timorin alkuperäinen austronesialainen kultuuri on saanut vaikutteita monelta suunnalta, sekä roomalaiskatolisilta portugalilaisilta että malaijeilta. Lukutaidottomuus on yleistä, mutta maassa on vahva runoperinne. Vallankumousjohtaja Xanana Gusmão on poliittisen uransa ohella kirjoittanut kirjoja.
Radio on tärkeä viestintäväline, se saavuttaa noin 90 prosenttia asukkaista. Kansallinen yleisradioyhtiö perustettiin 2002. Radion lisäksi se pyörittää televisiota, jota kuitenkin seuraa pienempi osuus väestöstä kuin radiota. Kesäkuussa 2010 maassa oli 2 100 internetin käyttäjää.
Maa on osallistunut olympialaisiin 2004 ja 2008. Ensimmäisellä kerralla sillä oli edustajat sekä miesten että naisten maratonilla, jälkimmäisellä kerralla vain naisten maratonilla. Mitaleita ei ole tullut. Itä-Timorin jalkapallomaajoukkue on FIFAn rankingissa lokakuussa 2010 sijalla 201. Maassa on kymmenen jalkapalloseuraa, joissa pelaa yhteensä 500 rekisteröityä pelaajaa.


Emanuel Lasker.
Emanuel Lasker (24. joulukuuta 1868 – 11. tammikuuta 1941) oli saksalainen shakin suurmestari, matemaatikko ja filosofi. Hän oli shakin toinen maailmanmestari ja piti titteliä hallussaan yhtäjaksoisesti 27 vuotta, 1894–1921, mikä on edelleen ennätys.
Laskerista tuli shakin maailmanmestari voitettuaan Wilhelm Steinitzin ottelussa vuonna 1894. Hän puolusti mestaruuttaan onnistuneesti viisi kertaa: kerran Steinitzia vastaan vuonna 1896, Marshallia vastaan 1907, Tarraschia vastaan 1908 sekä kahdesti vuonna 1910 Schlechteriä ja Janowskia vastaan. Hän menetti mestaruutensa vuonna 1921 ottelussa Capablancaa vastaan, mutta jatkoi aktiivista pelaamista vielä yli vuosikymmenen ajan. Hän julkaisi useita shakkilehtiä ja -kirjoja sekä työskenteli matematiikan ja filosofian parissa.
Perhe ja lapsuus.
Lasker syntyi Brandenburgin Berlinchenissä (nykyinen Barlinek Puolassa) juutalaiseen perheeseen. Hänen vanhempansa olivat Adolf ja Rosalie Lasker (o.s. Israelssohn). Adolf Lasker oli paikallisen synagogan kanttori. Rosalie piti Adolfin luonteen takia perheen taloudesta huolta. Perheeseen kuului neljä lasta, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Vanhin lapsista oli Berthold, joka oli menestyvä opiskelija. Perheen tyttäret olivat Teophila ja Amalia. Emanuel oli lapsista nuorin.
Emanuel oli matemaattisesti lahjakas ja pystyi jo viisivuotiaana laskemaan päässään kaksinumeroisten lukujen kertolaskuja. Laskerit lähettivät kuitenkin vanhemman veljen Bertholdin opiskelemaan ensin. Hän meni Berliiniin ja menestyi opinnoissaan hyvin. Samalla hän ansaitsi opiskelurahoja opettamalla korttipelejä ja shakkia. Liioiteltuja huhuja Bertholdin menestyksestä kantautui Laskerien kotikaupunkiin asti, ja niinpä vanhemmat päättivät lähettää nuoremmankin poikansa opiskelemaan. Emanuel lähti jo 11-vuotiaana Berliiniin, missä hänen isoveljensä huolehti hänestä parhaansa mukaan. Emanuel ilmoittautui heti erään koulun pääsykokeeseen, mutta ilmoittautuminen myöhästyi, eikä häntä hyväksytty kouluun. Emanuel sai silti katsottavakseen koekysymykset ja totesi, että olisi osannut ne kaikki. Onni oli kuitenkin mukana, sillä Emanuel haki toiseen kouluun, jossa oli sattumalta täsmälleen samat kysymykset. Hän osasi vastata kokeessa niin hyvin, että pääsi kouluun ja vielä kahta vuosikurssia ylemmälle luokalle kuin normaalisti.
Emanuel aloitti opiskelun kyseisessä koulussa, mutta sairastui pian vakavasti ja joutui sairaalaan toipumaan. Berthold halusi keksiä veljelleen tekemistä ja vei tälle shakkilaudan sekä opetti pelin säännöt. Emanuel kiinnostui heti shakista, ja siitä tuli hänelle harrastus. Hän kävi säännöllisesti paikallisessa shakkikahvilassa Cafe Kaiserhofissa, jossa hänen veljensä pelasi rahasta.
Kun poikien vanhemmat saivat kuulla heidän tienaavan elantonsa uhkapelillä, he vaativat heti Emanuelia vaihtamaan koulua ja lopettamaan uhkapeliharrastuksen. Berthold etsi Emanuelille uuden koulun. Emanuel muutti toiselle puolelle kaupunkia Laskerien perhetuttavan luokse, mutta kävi edelleen katsomassa pelejä, jolloin isä päätti itse tulla käymään Berliinissä. Yhdessä he etsivät Emanuelille Landsbergista uuden koulun, jossa isä toivoi poikansa pysyvän erossa uhkapeleistä. Uuden koulun rehtori oli kuitenkin myös paikallisen shakkikerhon johdossa ja Emanuelin uusi matematiikan opettaja taas paikallinen mestari. Niinpä Emanuel joutui entistä enemmän shakin pariin. Hän suoritti tutkinnon ja muutti sitten takaisin Berliiniin ja opiskelemaan yliopistoon.
Shakinpeluu alkaa.
Cafe Kaiserhof järjesti kesäkuussa vuotuisen shakkiturnauksen, jossa oli rahapalkinnot. Myös Emanuel Lasker kuuli tästä ja koska hän oli rahan tarpeessa, päätti hän osallistua. Lasker yllättyi itsekin menestyksestään, sillä hän voitti turnauksen puhtaasti antamatta yhdellekään vastustajistaan pisteen pistettä. Huomattuaan voivansa hankkia shakilla elantonsa, jätti Lasker opintonsa taka-alalle ja jatkoi pelaamista.
Kuukautta myöhemmin Lasker osallistui Breslaussa järjestettyyn turnaukseen. Turnauksessa oli erikseen kansainvälisten mestarien turnaus sekä ehdokasturnaus (), jossa etsittiin uusia kykyjä. Mestariturnauksen voitti Siegbert Tarrasch. Ehdokasturnaus meni loppua kohti hyvin jännittäväksi, kun Lasker oli tasapisteissä niin ikään nuoren Feyerfeilin kanssa, kun tällä oli vielä yksi peli jäljellä. Feyerfeil olisi voittanut pelinsä, mutta unohti kuorisiirron jälkeen peliä jatkettaessa yhden sotilaistaan. Hän hävisi lopulta pelinsä yli sadan siirron taistelun jälkeen. Lasker ja Feyerfeil pelasivat pelin, koska olivat tasapisteissä. Lasker voitti pelin ja samalla turnauksen. Hän sai voitostaan saksalaisen shakkimestarin arvonimen ().
Ura lähtee nousuun.
Laskerin voitto Breslaussa vakuutti Amsterdamissa pidettävän pienen kansainvälisen turnauksen järjestäjät, minkä seurauksena Lasker sai kutsun turnaukseen. Turnaus oli hänen ensimmäisensä ulkomailla. Hän pärjäsi turnauksessa mainiosti, vaikka ei voittanutkaan sitä. Hän tuli toiseksi turnauksen voittajan ollessa englantilainen Amos Burn. Lasker sai myös kauneuspalkinnon pelistään Johann Hermann Baueria vastaan. Peli herätti aikanaan suurta kiinnostusta, sillä se oli ensimmäinen tunnettu tapaus, jossa pelaaja oli murtanut vastustajan linnoitusaseman lähettiparin uhrauksella.
Lasker palasi voiton jälkeen takaisin Berliiniin, jossa hän antoi simultaaniesityksiä. Hän myös otteli saksalaisen shakkimestarin Curt von Bardelebenin kanssa lyhyen ottelun. Lasker voitti kaksi peliä, yksi päättyi tasan ja yhden voitti Bardeleben. Seuraavana Lasker osallistui Itävallan Grazissa pidettyyn turnaukseen. Hän sijoittui kolmanneksi. Lasker jatkoi aktiivista pelaamista otellen Henry Birdin kanssa. Lopputulos oli 7-2, mikä yllätti useimmat asiantuntijat, sillä he olivat olettaneet Birdin voittavan ottelun. Lasker jatkoi vielä loistavaa ottelusarjaansa kukistamalla nuoren saksalaissyntyisen Jacques Miesesin puhtaasti 5-0.
Vuonna 1891 Lontoossa pidettiin taas maailmannäyttely, jonne Lasker houkuteltiin pelaamaan simultaanina kaikkia halukkaita vastaan. Hän oli Saksan paviljongissa maansa edustajana. Useimmat pelaajista olivat aloittelijoita, ja Lasker voittikin kahden päivän aikana pelaamistaan 44 pelistä kaikki paitsi yhden, joka päättyi tasan. Laskerille tuli Englannissa niin paljon otteluhaasteita ja turnauskutsuja, että hän jäi saarivaltioon kahdeksi vuodeksi. Hän voitti monet englantilaiset mestarit ja revanssia hakeneen Birdin Lasker voitti murskaluvuilla 5-0. "Mustan Surman" lempinimellä kulkeva englantilainen mestari Joseph Henry Blackburnekin hävisi ottelunsa Laskeria vastaan. Lopputulos oli kuusi voittoa Laskerille ja neljä tasapeliä. Lasker voitti myös kaksikierroksisena pelatun turnauksen, johon osallistui monta englantilaista mestaria, esimerkiksi Gunsberg, Mason, Bird ja Blackburne.
Englannista Lasker siirtyi Yhdysvaltoihin etsimään uusia haasteita. Hänen toiveisiinsa kuului muun muassa hallitsevan maailmanmestarin Wilhelm Steinitzin haastaminen otteluun. Yhdysvaltalaisistakaan pelaajista ei ollut vastusta tulevalle maailmanmestarille. Lasker osallistui vuonna 1893 New Yorkissa pelattuun turnaukseen, jossa hän voitti kaikki kolmetoista peliään. 4½ pistettä erotti hänet turnauksen toiseksi tulleesta pelaajasta. Lasker otteli myös useita lyhyitä otteluita, jotka voitti usein selvästi. Ehkä tiukin ottelu kaikista käytiin Laskerin ja Jackson Showalterin välillä. Lasker voitti kuusi peliä, hävisi kaksi ja kaksi päättyi tasan.
Lasker sai menestyksestään paljon itsevarmuutta ja haastoi Siegbert Tarraschin, jota pidettiin hallitsevan maailmanmestarin Wilhelm Steinitzin pahimpana uhkaajana. Tämän vuoksi lähes tuntemattoman pelaajan esittämä haaste yllätti Tarraschin. Hän ei pitänyt Laskeria tarpeeksi menestyneenä pelaajana ja hylkäsi haasteen kirjeitse.
Maailmanmestariksi.
Lasker ei lannistunut Tarraschin kieltäytymisestä, vaan haastoi itsensä Wilhelm Steinitzin otteluun. Steinitz oli ensin tiukasti ottelua vastaan, mutta Laskerin tukijoiden painostuksesta sekä luvatun palkkion ansiosta Steinitz lupautui lopulta ottelemaan. Ottelu alkoi 15. huhtikuuta 1894 New Yorkissa ja pelattiin loppuun Philadelphiassa ja Montrealissa. Maailmanmestaruuteen vaadittiin kymmenen voittoa ja aikarajaksi oli asetettu 15 siirtoa tunnissa. Lasker laittoi peliin viisi tuhatta dollaria omia rahojaan. Hän luotti omiin kykyihinsä, vaikka asiantuntijat ja enemmistö shakinpelaajista uskoivat Steinitzin voittoon.
Lasker voitti heti ensimmäisen pelin. 58-vuotias Steinitz syytti tappiostaan väsymystä ja hermostuneisuutta. Hän nousi seuraavassa pelissä tasoihin, ja kuudennen pelin jälkeen molemmilla pelaajilla oli kaksi voittoa. Lasker voitti kaksi seuraavaa peliä, minkä jälkeen ottelu siirtyi Philadelphiaan. Tilanne oli 4-2 Laskerin hyväksi. Steinitz ei kuitenkaan pystynyt vastaamaan Laskerille, vaan hävisi kaikki Philadelphiassa pelatut kolme peliä. Ottelu siirtyi Montrealiin, jossa hallitseva maailmanmestari kavensi tilanteeksi 7-4. Tämä ei kuitenkaan auttanut, vaan Lasker meni voittoon 10 voitolla, 5 tappiolla ja 4 tasapelillä. Laskerista tuli 25-vuotiaana shakin kaikkien aikojen nuorin maailmanmestari.
Vakiinnuttamisen aika.
Lasker halusi tuoreena maailmanmestarina vakiinnuttaa heti asemansa, sillä monet uskoivat hänen voittaneen mestaruuden vahingossa. Ottelun jälkeen hän palasi takaisin Saksaan, jossa sairastui lavantautiin ja melkein kuoli. Lasker oli vielä toipilas, kun ensimmäinen tilaisuus suuren turnauksen voittoon ilmaantui vuonna 1895. Englannissa järjestettiin suurturnausta Hastingsiin. Paikalla olivat monet huiput sekä Laskerin pahimmat kilpailijat: Steinitz, Tšigorin ja Tarrasch. Turnauksessa oli yhteensä 22 pelaajaa, jotka pelasivat yksinkertaisen sarjan. Turnauksen voitti 23-vuotias yhdysvaltalainen pelaaja Harry Nelson Pillsbury Tšigorinin tullessa toiseksi. Lasker jäi kolmanneksi pisteen päähän voittajasta. Tarrasch ja Steinitz jäivät sijoille neljä ja viisi. Lasker ei ollut tyytyväinen kolmanteen tilaansa, ja ilahtuikin kun Venäjällä haluttiin järjestää otteluturnaus Hastingsin viiden parhaan kesken. Vain Tarrasch joutui jäämään pois turnauksesta. Turnaus alkoi Pietarissa seuraavan vuoden puolella. Lasker voitti turnauksen selvästi kahden pisteen erolla Steinitziin. Pillsbury jäi kolmanneksi ja kotiyleisön suosikki Tšigorin viimeiseksi. Kolmannen kierroksen pelissään Lasker voitti Pillsburyn mustilla pelissä, jota piti itse koko uransa parhaana suorituksena.
Laskerin seuraava suuri koitos oli Nürnbergin vuoden 1896 kansainvälinen turnaus, jossa oli taas parhaat pelaajat mukana. Lasker otti johtopaikan käsiinsä heti alkumetreillä eikä luopunut siitä enää. Hän voitti turnauksen pisteillä 13½ unkarilaisen Géza Maróczyn ollessa toinen pisteen perässä. Voitto oli merkittävä, sillä Lasker oli voittanut selvästi sekä Tarraschin, että Steinitzin.
Huolimatta Laskerin selvästä paremmuudesta Steinitz haastoi hänet maailmanmestaruusotteluun vielä vuoden 1896 lopulla. Ottelu sovittiin alkavaksi marraskuussa, mutta voittajasta ei ollut missään vaiheessa epäselvyyttä. Lasker voitti Moskovassa ensimmäiset neljä peliä, jonka jälkeen Steinitz pyysi lykkäystä heikentyneen terveydentilansa takia. Ottelussa pidettiin taukoa kaksi kuukautta, minkä jälkeen Lasker jatkoi vahvoja otteitaan. Hän voitti seuraavista seitsemästä pelistä kolme, ja neljä peliä päättyi tasan. Steinitz sai taisteltua kahdesta seuraavasta pelistä voitot, mutta se ei enää vaikuttanut lopputulokseen. Seuraava peli päättyi tasan ja Lasker voitti kuudennentoista ja seitsemännentoista pelin. Lopputulos oli selvä: 10-2 Laskerin hyväksi.
Tässä vaiheessa Lasker jätti shakinpeluun useaksi vuodeksi ja keskittyi keskeneräisiin opintoihinsa. Hän opiskeli vuodesta 1897 lähtien Heidelbergin yliopistossa ja vaihtoi kolmen vuoden kuluttua Erlangenin yliopistoon.
Huipulla.
Vuonna 1899 Lontoossa pelattiin shakkimaailman parhaiden kesken jälleen suuri turnaus. Osanottajiin kuului 15 johtavaa mestaria, ainoana pois jäi Tarrasch. Turnaus pelattiin kaksinkertaisena sarjana. Lasker oli turnauksessa aivan ylivoimainen. Turnauksen lopussa hän oli selvästi ensimmäinen 4½ pisteen erolla toiseksi tulleeseen Dawid Janowskiin. Lasker oli voittanut kaksikymmentä peliä, pelannut seitsemän tasan ja hävinnyt vain yhden. Hänelle myönnettiin myös turnauksen kauneuspalkinto pelistä Steinitzia vastaan.
Vuonna 1900 Lasker voitti turnauksen Pariisissa ylivoimaisesti. Hän voitti 14 peliä, yksi päättyi tasan ja yhden hän hävisi nuorelle Frank Marshallille. Samoihin aikoihin Lasker tapasi tulevan vaimonsa, Martha Kohnin, jonka aviomies oli kuolemansairas. Martha jäi leskeksi ja meni naimisiin Laskerin kanssa.
Uuden vuosisadan alussa järjesteltiin maailmanmestaruusottelua Laskerin ja Marshallin välille, mutta Lasker vaati haastajalta kahta tuhatta dollaria ottelupalkinnoksi. Marshall ei kyennyt hankkimaan niin paljoa, minkä seurauksena neuvottelut pantiin jäihin. Toinen ehdokas oli Geza Maroczy, joka oli voittanut useita suuria turnauksia. Lasker allekirjoitti jo ottelusopimuksenkin hänen kanssaan, mutta sopimus kariutui kiistaan pelipaikasta. Myös ottelua Tarraschin kanssa järjesteltiin, mutta sitäkään ei koskaan pelattu. Laskeria kohtasi jatkuvasti enemmän arvostelua, koska hän ei saanut aikaan maailmanmestaruusottelua kenenkään kanssa. Lopulta Lasker kyllästyi arvosteluun ja hyväksyi Marshallin haasteen, vaikka tällä oli koossa vasta tuhat dollaria.
Ottelu alkoi 26. tammikuuta 1907 New Yorkissa. Pelejä pelattiin myös Philadelphiassa, Baltimoressa, Chicagossa ja Memphisissä. Ottelun voittoon vaadittiin kahdeksan voittoa. (tasapelejä ei otettu huomioon lopputuloksessa) Lasker aloitti ottelun vahvasti saavuttaen etua upseerin uhrauksella. Hän sai jatkossa upseerin takaisin ja voitti edullisen loppupelin. Lasker voitti myös kaksi seuraavaa peliä ja tulos oli jo 3-0. Marshall sai taisteltua seuraavista peleistä tasapelit, minkä jälkeen Lasker voitti kahdeksannen pelin. Seuraavat kolme peliä päättyivät niin ikään tasan. Tässä vaiheessa ottelu siirtyi Memphisiin, jossa Lasker voitti kolme peliä putkeen. Seuraava, viimeiseksi jäänyt, peli pelattiin 6. huhtikuuta New Yorkissa. Lasker oli voittanut ottelun häviämättä kertaakaan.
Seuraavaksi Laskerin hallussa olevaa maailmanmestarin arvonimeä tavoitteli Siegbert Tarrasch. Laskerin ja Tarraschin välit olivat vihamieliset, mikä vaikutti maailmanmestaruusottelusta käytäviin neuvotteluihin. Osapuolet saivat kuitenkin huonoista väleistään huolimatta sovittua ottelun ehdoista. Pelaaminen alkaisi 17. elokuuta Düsseldorfissa ja siirtyisi syyskuussa Müncheniin, jossa loput pelit pelattaisiin. Mestaruus vaati yhteensä kahdeksan voittoa, joten tasapeleillä ei ollut merkitystä. Palkkioksi Lasker saisi 7 500 Saksan markkaa, ja lisäksi voittaja saisi 4 000 ja häviäjä 2 500 markkaa.
Ottelu alkoi vihamielisissä tunnelmissa. Lasker aloitti valkeilla ja pelasi yllättäen espanjalaisen pelin vaihtomuunnelmaa. Vaihtomuunnelmaa ei pidetty parhaana vaihtoehtona valkealle, mutta Laskerin valinta oli onnistunut ja hän voitti pelin. Toisessa pelissä pelattiin samaa muunnelmaa, mutta tällä kertaa Tarrasch oli valkeilla. 15. siirron kohdalla Tarrasch teki näennäisen lähetinuhrauksen, jolla hän hajotti Laskerin kuningasaseman. Lasker kuitenkin vastasi ratsunuhrauksella. Tarrasch pelasi jatkon epätarkasti ja joutui aikapulaan, minkä seurauksena Lasker saavutti edun ja voitti lopulta pelin. Kolmas peli oli taas espanjalaista ja tällä kertaa Tarrasch torjui mustilla Laskerin hyökkäyksen ja voitti vastahyökkäyksellään pelin. Myös neljäs peli oli espanjalaista ja Lasker voitti pelin seikkailtuaan tornillaan pitkin lautaa Tarraschin jahdatessa sitä takaa sotilaillaan ja ratsullaan. Tarraschin peli kaatui lopulta virheelliseen sommitelmaan.
Tilanne oli 3-1 Laskerin hyväksi ja pelit siirtyivät nyt Müncheniin. Lasker oli viidennessä pelissä valkeilla ja esitteli uuden sotilaanuhrauksen 16.:ssa siirrossa. Tarrasch yllättyi siirrosta, eikä pystynyt puolustautumaan oikein. Lasker voitti pelin 38:ssa siirrossa. Jatkossa Tarrasch ei enää pelannut espanjalaista mustilla, mutta se ei auttanut häntä ottelussa. Lasker voitti ottelun lopulta kahdeksalla voitolla, kolmella tappiolla ja viidellä tasapelillä. Tarrasch ei voinut käsittää Laskerin menestystä peleissä siirroilla, jotka eivät olleet edes teoreettisesti oikeita. Tappionsa syyksi hän esitti muun muassa meri-ilmastoa, vaikka Düsseldorfista oli lähimmälle rannikolle lähes 300 kilometriä.
Vuonna 1909 Lasker vieraili Pietarissa, jossa pelattiin Tšigorinin muistoturnaus. Hän aloitti turnauksen heikosti, mutta ylsi silti jaetulle ensimmäiselle sijalle Akiba Rubinsteinin kanssa. Lasker julkaisi turnauksen turnauskirjan myöhemmin.
Lasker vieraili vielä samana vuonna Pariisissakin. Siellä tunnettu shakkia harrastava miljonääri Pierre Nardus tiedusteli Laskerin ehtoja mahdolliseen maailmanmestaruusotteluun David Janowskia vastaan. Lasker ei olisi halunnut pelata Janowskia vastaan ja ilmoitti Nardusille niin suuren summan, olettaen, ettei sitä hyväksyttäisi. Yllättäen neuvottelut eivät kuitenkaan loppuneet, vaan sovittiin, että Lasker pelaisi neljän pelin näytösottelun Janowskin kanssa. Lasker lupasi ottelun perusteella katsoa, olisiko Janowski tarpeeksi hyvä ottelemaan maailmanmestaruudesta. Janowski pääsi kolmannen pelin jälkeen 2-1 johtoon, mutta Lasker voitti viimeisen pelin tasoittaen ottelun. Lasker pelasi Janowskin kanssa uuden ottelun, joka päättyi maailmanmestarin voittoon tuloksella 7-1. Ottelua on joissain lähteissä kutsuttu maailmanmestaruusotteluksi. Esimerkiksi shakkihistorioitsija Edward Winterin tutkimusten mukaan ottelu ei kuitenkaan ollut maailmanmestaruudesta. Kaksi peliä päättyi tasan.
Lasker oli neuvotellut saksalaisen shakkimestari Carl Schlechterin kanssa maailmanmestaruusottelusta ensimmäistä kertaa jo voitetun Tarrasch-ottelun jälkeen. Ottelun oli aluksi tarkoitus sisältää yhteensä kolmekymmentä peliä Lontoossa. Rahoitusongelmien takia pelien määrä rajattiin ensin viiteentoista ja lopulta kymmeneen. Ottelu päätettiin pelata puoliksi Wienissä ja Berliinissä. Shakkihistorioitsijoiden keskuudessa on ollut kiistaa siitä, mitkä todella olivat ottelun ehdot. Yleisimmin on kuitenkin hyväksytty, että Lasker vaati, että Schlechterin pitää voittaa ottelu kahden pisteen erolla, jotta hän voittaisi maailmanmestaruustittelin. Tämä oli kuitenkin aivan liian tiukka vaatimus, kun ottaa huomioon, että ottelu koostui vain kymmenestä pelistä. Pelit alkoivat 7. tammikuuta 1910 Wienissä. Neljä ensimmäistä peliä olivat kaikki espanjalaista ja päättyivät tasan. Schlechter olikin tunnettu remissipelaajana, sillä yli puolet hänen peleistään päättyivät tasan. Viides peli oli myös espanjalaista Laskerin pelatessa mustilla. Tilanne oli Laskerille edullinen; hänellä oli kaksi vapaasotilasta, mutta kuningas avoimella paikalla, kun molemmilla oli vielä kuningatar ja torni pelissä. Lasker kuitenkin teki virheen, minkä seurauksena Schlechter teki maailmanmestarista matin ja meni 3-2 johtoon. Tässä vaiheessa pelipaikka vaihtui Berliiniksi, missä Schlechter pelasi voitosta yrittäen saavuttaa kahden pisteen etumatkaa.Neljä seuraavaa peliä päättyivät siitä huolimatta tasan, jolloin viimeisessä pelissä oltiin tilanteessa 5-4 Schlechterin hyväksi. Viimeisessä pelissä Schlechter saavutti mustilla pelatessaan slaavilaisen puolustuksen Schlechterin muunnelmaa sekavan aseman. Hänellä olisi ollut tilanteessa mahdollinen voitto, mutta ainakin tasapeli. Schlechter lähtikin pelaamaan voitosta saavuttaakseen kahden pisteen etumatkan, mutta erehtyi tekemään virheellisen laadunuhrauksen. Tilanne olisi vieläkin ollut tasan, mutta hän jatkoi voittoyrityksiään antaen lopulta Laskerille tarpeeksi etua pelin voittoon. Ottelu päättyi tasan ja Lasker säilytti mestaruutensa. Jotkut ovat esittäneet Schlechterin viimeisen pelin tappion syyksi muun muassa salaista sopimusta Laskerin kanssa, mutta näitä teorioita ei ole laajalti hyväksytty shakkihistorioitsijoiden keskuudessa.
Myöhemmin samana vuonna Lasker otteli vielä Janowskin kanssa maailmanmestaruudesta. Janowskin rahallisten tukijoiden avulla hän sai järjestettyä ottelun. Ottelu pelattiin Berliinissä 8. marraskuuta - 8. joulukuuta ja sen voittaisi pelaaja, joka ensin saavuttaisi kahdeksan voittoa. Lopputulos oli murskavoitto Laskerille: kahdeksan voittoa ja kolme tasapeliä.
Vuonna 1911 Lasker meni naimisiin Martha Kohnin kanssa, joka oli vuotta häntä vanhempi. Marthalla oli jo valmiiksi lapsia edesmenneen miehensä kanssa.
Laskerin seuraava vakava koitos oli Pietarissa vuonna 1914 järjestetty kansainvälinen turnaus. Se oli viimeinen suuri turnaus ennen ensimmäistä maailmansotaa. Se oli myös ensimmäinen turnaus, jossa shakinpelaajat saivat osuutensa sisäänpääsytuloista. Kilpailun suojelija oli Venäjän tsaari Nikolai II. Turnaukseen osallistui 11 suurta mestaria, joiden joukossa olivat muun muassa Alehin, Blackburne, Capablanca, Rubinstein, Tarrasch sekä Lasker. Aluksi pelattiin alkuturnaus, jonka viisi parasta jatkaisi turnausta pelaamalla kaksinkertaisen lopputurnauksen. Kaikkien pelien pisteet laskettaisiin lopussa yhteen. Alkukilpailun jälkeen turnausta johti nuori Capablanca kahdeksalla pisteellä. Toisen ja kolmannen sijan jakoivat Lasker sekä Tarrasch 6½ pisteellä. Alehin ja Marshall olivat neljäs ja viides kuudella pisteellä. Turnaus huipentui Laskerin ja Capablancan väliseen kilpajuoksuun, joka jatkui aina viimeiselle kierrokselle asti. Lopulta Lasker voitti puolikkaalla pisteellä mentyään johtoon toiseksi viimeisellä kierroksella. Turnauksen loppujuhlassa Nikolai II julisti kaikki viisi pelaajaa "shakin suurmestareiksi". Nykyään suurmestarilla tarkoitetaan myöntämää arvonimeä tai entisaikojen suuria pelaajia.
Kun ensimmäinen maailmansota syttyi, Lasker oli kotimaassaan Saksassa. Koska kaikki rajat suljettiin, myös kansainvälinen shakinpeluu laantui. Samalla katkesivat myös suunnittelut maailmanmestaruusottelusta Laskerin ja Rubinsteinin välille. Lasker paneutuikin sodan aikana enemmän matematiikkaan ja filosofiaan.
Sodan loppupuolella järjestettiin kuitenkin Berliinissä yksi iso turnaus. Siihen otti osaa neljä mestaria: Lasker, Tarrasch, Schlechter ja Rubinstein. Lasker voitti turnauksen tuloksella 4½/6.
Mestaruuden menetys.
Nuori kuubalainen suurmestari José Raúl Capablanca oli viettänyt ensimmäisen maailmansodan Yhdysvalloissa voittaen siellä turnauksen toisensa jälkeen. Häntä pidettiin Laskerin vahvimpana haastajana, etenkin vuoden 1919 voitetun Hastingsin turnauksen jälkeen. Capablanca oli jo ennen sotaakin haastanut Laskeria maailmanmestaruusottelun ja uusi haasteensa sodan loputtua. Lasker vastasi haasteeseen ja esitti ehtonsa, joihin haastaja ei kuitenkaan suostunut. Pelaajat kiistelivät ottelusta kahden vuoden ajan, jonka aikana yleinen mielipide asettui kuubalaisen haastajan puolelle. Osa Laskerin vaatimuksista oli kohtuuttomia, kuten se, että haastajan pitäisi saada vähintään kahden pisteen johto voittaakseen ottelun. Myös potentiaalisia pelipaikkoja oli harvassa. Lopulta Lasker kyllästyi jälleen kerran arvosteluun ja päätti luovuttaa maailmanmestarin arvonimen kuubalaiselle ilman ottelua. Hän lähetti Capablancalle kirjeen, jossa kertoi luopuvansa maailmanmestaruusottelusta hänen hyväkseen. Capablanca ei kuitenkaan halunnut voittaa titteliä pelaamatta. Hän ehdotti Laskerille, että ottelu pelattaisiin Havannassa, jossa oli kerätty 20 000 dollarin pelipalkkio. Lasker saisi joka tapauksessa 11 000 dollaria ottelusta. Lasker antoi periksi suuren rahasumman takia ja suostui otteluun. Otteluehdot julkistettiin 9. elokuuta 1920. Maailmanmestaruuteen vaadittiin 8 voittoa tai pistejohto 24 pelin jälkeen. Yksityiskohdista saatiin sovittua myöhemmin.
Neljä ensimmäistä peliä olivat Laskerin painostusta, mutta Capablanca puolusti hyvin ja kaikki päättyivät tasan. Viidennessä pelissä Lasker pelasi mustilla ja uhrasi laadun saavuttaakseen hyökkäyksen. Capablanca kuitenkin puolusti tarkasti ja voitti loppupelissä Laskerin tehtyä virheen. Ottelu jatkui taas neljällä tasapelillä. Kymmenennessä pelissä Lasker antoi Capablancan pelata liian vapaasti ja lopulta joutui antautumaan loppupelissä. Yhdestoistakin peli päättyi kuubalaisen voittoon. Seuraavat kaksi peliä päättyivät taas tasan. 14. pelissä Lasker ajautui aikapulaan, minkä jälkeen hän menetti laadun ja Capablanca vei värinsä voittoon. Tässä vaiheessa Capablanca johti ottelua 4-0 kymmenellä tasapelillä. Lasker olisi halunnut vaihtaa pelikaupunkia, koska tunsi itsensä sairaaksi, mutta kun siihen ei suostuttu, hän luovutti ottelun.
Lasker palasi ottelun jälkeen Eurooppaan, jossa hän vietti monta kuukautta Karlsbadissa kylpylässä lepäämässä.
Mestaruuden jälkeen.
Lasker (oikealla) ja Capablanca Moskovan turnauksessa vuonna 1925
Menetettyään mestaruuden Lasker piti taukoa kilpashakista. Hän oli pelaamatta noin kaksi vuotta, kunnes hänet kutsuttiin vuonna 1923 Tšekkoslovakiassa Mährich-Ostraussa (nyk.Ostrava) pelattuun turnaukseen. Turnaukseen osallistui niin vanhan koulukunnankin edustajia, kuin myös uusia hypermodernin koulukunnan edustajia. Lasker aloitti turnauksen varovaisesti tasapelillä, mutta kaatoi sen jälkeen vastustajan toisensa jälkeen. Kamppailu huipentui Laskerin ja Richard Rétin välille. Lasker voitti turnauksen loppujen lopuksi pisteen erolla Rétiin, mikä oli hieno suoritus entiselle maailmanmestarille.
Seuraavaksi Lasker osallistui New Yorkissa pidettyyn turnaukseen, jossa myös Capablanca oli mukana. Turnauksessa oli mukana myös Laskerille kaukaista sukua oleva Edward Lasker. Lasker matkusti Suomen kautta Hampuriin, josta eurooppalaiset pelaajat lähtivät laivalla Yhdysvaltoihin, jossa turnaus pelattiin. Hän meinasi joutua pois turnauksesta Suomen laivan juututtua jäihin, mutta ehti kuitenkin ajoissa perille. Turnauksessa Lasker pärjäsi loistavasti. Hän aloitti voitokkaasti heti alussa, eikä päästänyt johtoa käsistään missään vaiheessa. Vielä hienommaksi voiton teki vielä se, että kuubalainen maailmanmestari oli jäänyt turnauksessa toiseksi.
Lasker jatkoi hyvää peliään Moskovan vuoden 1925 suurmestariturnauksessa Bogoljubov voitti turnauksen tuloksella 15½/20, kun Lasker saavutti 14 pistettä sijoittuen toiseksi ja Capablanca oli kolmas tuloksella 13½/20. Sijoitus oli suhteellisen hyvä jo 56-vuotiaalle Laskerille.
Shakkimaailmassa käytiin keskustelua siitä, kuka saisi haastaa Capablancan maailmanmestaruusotteluun. Lopulta päädyttiin erinäisten vaiheiden jälkeen siihen, että New Yorkissa pelattaisiin turnaus, ja siinä parhaiten menestynyt pelaaja saisi itselleen kunnian haasteeseen. Lasker ei kuitenkaan koskaan osallistunut turnaukseen. Taustaksi on tarjottu monia syitä, joihin kuuluvat ainakin Laskerin ja turnauksen järjestäjien välinen vihamielisyys sekä Capablanca toive, ettei Laskeria kutsuttaisi turnaukseen.
1930-luvulla Laskerin kotimaassa Saksassa kansallissosialismin kannatus alkoi kasvaa ja Lasker ymmärsi, että juutalaisena hänen kannattaa muuttaa ulkomaille ajoissa. Hän matkusti vuonna 1934 Sveitsin Zürichiin pelaamaan kansainvälisessä turnauksessa. Laskerin sijoitus oli vaatimaton viides sija, vaikkakin hän pelasi turnauksessa yhden parhaista peleistään Max Euwen kanssa. Heti seuraavana vuonna Lasker osallistui Moskovassa vahvaan turnaukseen, jossa hän sijoittui kolmanneksi Capablancan ollessa neljäs. Turnauksen voittivat yhdessä Mihail Botvinnik sekä Salo Flohr.
Laskerille tarjottiin turnauksen jälkeen jäsenyyttä Moskovan tiedeakatemiassa. Lasker otti tarjouksen vastaan ja asettui asumaan Moskovaan. Hänen työnsä sisälsi lähinnä matemaattisia tutkimuksia, mutta Lasker ei silti jättänyt shakkia taakseen. Vuonna 1936 hän osallistui turnauksiin Moskovassa ja Nottinghamissa sijoittuen kuudenneksi ja jaetulle seitsemännelle sijalle.
Lasker muutti vuonna 1937 vaimonsa kanssa Yhdysvaltoihin, jossa Emanuel vietti elämänsä viimeiset vuodet. Hän hankki elantonsa muun muassa opettajana ja antamalla simultaaninäytöksiä. Hänen terveydentilansa alkoi hiljalleen heikentyä ja Lasker kuoli sairaalassa 72-vuotiaana 11. tammikuuta 1941. Syynä oli munuaistulehdus. Hänet haudattiin New Yorkin Queensissä sijaitsevalle Beth Olomin hautausmaalle.
Vahvuus.
Laskerin voittoprosentti peleissään on korkeampi kuin kenelläkään muulla maailmanmestarilla: 66 %. Kaikista maailmanmestaruusotteluidensa peleistä hän voitti 52, pelasi tasan 44 ja hävisi 16. Hän on myös ollut shakin maailmanmestari kaikista pisimmän kauden ajan. Hänen mestaruutensa kesti noin 27 vuotta.
Laskerin ELO-luvun arvioksi on esitetty 2720. Chessmetricsin tilastojen mukaan Laskerin parhaaksi vahvuusluvuksi on arvioitu 2878. Chessmetricsin mukaan hän oli maailman paras pelaaja yhteensä 24 vuoden ja 4 kuukauden ajan, mikä on enemmän kuin kellään muulla pelaajalla. Samalla sivustolla hänet rankataan kolmen vuoden huippuvahvuuslukujen vertailussa maailman kaikkien aikojen neljänneksi parhaaksi pelaajaksi Kasparovin, Fischerin ja Capablancan jälkeen. Laskerin vahvuuslukuun Chessmetricsin vertailuissa vaikuttaa negatiivisesti hänen taukonsa kilpapelaamisesta.
Pelityyli.
Laskerin pelityylin on sanottu olleen enemmän psykologinen kuin objektiivinen. Usein hän valitsi siirrokseen psykologisesti vaikuttavimman siirron sen sijaan, että olisi pelannut teoreettisesti. Siksi monet sen ajan mestarit eivät voineet ymmärtää, miten Lasker pärjäsi niin hyvin siirroilla, jotka eivät edes olleet parhaita mahdollisia. Lasker tutki, millaisia asemia ja tilanteita vastustaja tapasi pelata ja johdatteli pelin aivan erilaisiin muotoihin, joissa vastustaja tunsi olonsa epämukavaksi. Laskerin on sanottu usein vain johtaneen pelin niin monimutkaisiin asemiin, että hänellä itsellänsäkään ei ollut mitään hallintaa tilanteesta. Hän vain odotti vastustajan tekevän virheen sekavan aseman vuoksi. On myös sanottu, että Lasker houkutteli vastustajan esiin ja painosti häntä tekemään virheitä ilman, että olisi itse aktiivisesti hakenut hyökkäystä.
Lasker ei ollut pelaajana avausteoreetikko. Hän keskittyi enemmän keski- ja loppupeliin, joissa hän olikin aivan aikansa huippua. Hän ei huolestunut, vaikka joutui välillä avauksissa epäedullisiin asemiin, vaan uskoi niiden olevan puolustettavissa taitojensa avulla. Hän ei opetellut pitkiä avauslinjoja ulkoa, vaan keskittyi avausten pääperiaatteiden osaamiseen.
Vladimir Kramnikin mukaan Lasker oli nykyajan shakin pioneeri. Kun katsotaan hänen edeltäjänsä Steinitzin pelejä, ne ovat selvästi aikansa tuotteita, mutta Lasker pelasi paljon pelejä, jotka olisivat voineet olla nykypelaajien tuotoksia. Hän ymmärsi, että shakissa etuun voivat johtaa useat erityyppiset elementit ja yhden tyyppinen etu voidaan muuntaa toisenlaiseksi. Esimerkiksi strateginen etu voidaan muuntaa taktiseksi ja päinvastoin. Hän oli ensimmäinen, joka ymmärsi psykologisten seikkojen tärkeyden ja kiinnitti niihin huomiota. Hän muokkasi pelistrategiansa vastustajan pelityylin mukaan.
Vuonna 1964 Chessworld-lehti julkaisi artikkelin, jossa tuleva maailmanmestari Bobby Fischer listasi kymmenen historian parasta shakinpelaajaa. Lasker ei kuitenkaan ollut mukana listalla ja Fischer kuvaili häntä lehdessä sanoilla: "kahvilapelaaja, joka ei tiennyt avauksista mitään, eikä ymmärtänyt asemallista shakkia". Pal Benko kuitenkin sanoi Fischerin myöhemmin harkinneen sanojaan uudestaan sanoen, että "Lasker todella oli suuri pelaaja".
Vaikutus.
Lasker vaati otteluistaan suuria esiintymispalkkioita. Yksi syy tähän oli entisen maailmanmestarin, Steinitzin, ja muiden pelaajien kohtalo. He olivat kaikki eläneet lähes koko elämänsä köyhyydessä, eikä Lasker halunnut samaa kohtaloa itselleen. Laskerin ponnistelut nostivat myös tulevien pelaajien palkkioita.
Yksi Laskerin merkittävimmistä peleistä oli Johann Baueria vastaan. Se pelattiin Amsterdamissa vuonna 1889. Lasker esitteli pelissä ensimmäistä kertaa lähettiparin uhrauksen vastustajan kuningasasemaan. Hän toisti manööverin useasti myöhemminkin ja nykyään se tunnetaan hyvin.
Vuonna 1895 Lasker esitteli Evansin gambiittiin uuden puolustuksen mustalle, joka käytännössä lopetti sen käytön turnauspeleissä. Jatkossa "1.e4 e5 2.Rf3 Rc6 3.Lc4 Lc5 4.b4 Lxb4 5.c3 La5 6.d4 d6 7.0-0 Lb6 8.dxe5 dxe5 9.Dxd8+ Rxd8 10.Rxe5 Le6" musta torjuu valkean hyökkäyksen ja saa pienen loppupeliedun.
Laskerin mukaan on nimetty myös Laskerin ansa: 1.d4 d5 2.c4 e5 3.dxe5 d4 4.e3 Lb4+ 5.Ld2 dxe3.
On myös perustettu "Emanuel Lasker Society", jonka tarkoitus on vaalia, tutkia ja popularisoida Laskerin kulttuurista ja hengellistä perintöä. Siinä on jäsenenä muun muassa noin 80 suurmestaria.
Muut elämänalueet.
Emanuel Lasker oli Albert Einsteinin, saksalaissyntyisen tiedemiehen, hyvä ystävä, mutta ei silti uskonut valonnopeuden olevan vakio. Sen sijaan hän ilmoitti valon nopeuden tyhjiössä olevan ääretön. Itävaltalais-amerikkalaisen shakkimestari Hans Kmochin mukaan Lasker oli hänen tapaamistaan ihmisistä kaikkein epäkäytännöllisin sekä taloudellisissa asioissa täysin taitamaton. Lasker yritti tienata rahaa muun muassa kyyhkyslakalla, mutta ei onnistunut saamaan kyyhkysiään lisääntymään. Myöhemmin paljastui, että kaikki hänen kyyhkysensä olivat uroksia. Laskerin maine taitamattomana miehenä kiiri kauas, ja pian häntä huijattiin tarkoituksella kaupoissa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Lasker sijoitti suurimman osan rahoistaan Saksan markkaan, ja menetti omaisuuden Saksan hyperinflaatiossa.
Vuonna 1924 Lasker palasi Berliiniin ja aloitti myös Gon ja Bridgen harrastamisen. Hän oli oppinut molemmat pelit jo muutamaa vuotta aikaisemmin. Lasker oli ensimmäisiä länsimaisia go-mestareita, ja hän piti go:ta jopa shakkia vaativampana. Laskerista tuli 1930-luvun alussa vahva kansainvälinen Bridge-pelaaja, joka edusti Saksaa monissa kansainvälisissä kilpailuissa. Hän myös johti Saksan joukkuetta Bridgen olympialaisissa. Lasker kuitenkin tunsi itsensä liian vanhaksi tavoittelemaan kummankaan pelin maailmanmestaruutta. Lasker kirjoitti kuitenkin Bridgestä kirjoissaan "Encyclopedia of Games" ja "Das verständige Kartenspiel".
Lasker kehitti maailmanmestaruuskautensa aikana myös uuden pelin, jota kutsutaan Lascaksi tai joskus myös Laskersiksi. Hän julkaisi peliä käsittelevän kirjan nimeltä "The Rules of Lasca, the Great Military Game" vuonna 1911. Lasca on hieman tammea muistuttava ruutulaudalla pelattava peli, jossa on tarkoitus vangita vastustajan nappulat. Lasker myös kehitti kiinnostavia sääntömuutoksia nim-peliin.
Lasker osallistui aikansa poliittiseen keskusteluun. Lasker oli vapaan demokratian puolestapuhuja. Monien muiden aikansa saksalaisten älykköjen tavoin Lasker uskoi Saksan taistelevan toisessa maailmansodassa hyvän asian puolesta. Hän vertasi sotaa shakkipeliin. Lasker osoitti kunnioitusta Saksaa vastaan taisteleville maille, mikä oli siihen aikaan oli hyvin epätavallista.
Hän paneutui myös golfin pelaamiseen sekä kirjoitti yhden näytelmän.
Matematiikka ja filosofia.
1880-luvun lopulla Lasker opiskeli Berliinin ja Göttingenin yliopistoissa filosofiaa ja matematiikkaa.
Shakkiuransa ollessa nousussa Lasker luennoi muun muassa New Orleansin Tulanen yliopistolla differentiaaliyhtälöistä. Vuonna 1901 Lasker esitteli väitöskirjansa "Uber Reihen auf der Convergengrenze to Erlangen University", joka julkaistiin "Philosophical Transactions" -lehdessä. Erlangenin yliopisto myönsi Laskerille vuonna 1902 matematiikan tohtorin arvonimen hänen tutkimustöistään. Hänen opinnäytteensä käsitteli ideaalilukujen suppenemista.
Vuonna 1905 Lasker esitteli käsityksensä rengasteoriasta ja todisti niin kutsutun Lasker-Noether-teoreeman. Todistus julkistettiin "Mathematische Annalen" -lehden 60. numerossa vielä samana vuonna.
Shakin kannalta tärkein Laskerin kirjoittamista filosofisista teoksista on "Kampf" (). Siinä Lasker analysoi olemassaolon kamppailua sekä sitä, miten se ilmenee elämässä. Lasker antaa esimerkkeinä usein shakkiin liittyviä asioita. Lasker pitikin shakkia kahden mielen välisenä taisteluna, mikä näkyi myös hänen pelityylissään. Lasker ei halunnut missään vaiheessa itseään pidettävän vain shakinpelaajana, mikä näkyikin hänen ponnistelussaan muun muassa matematiikan saralla.
Julkaisut.
Lasker julkaisi myös useita teoksia muun muassa shakista.
Turnausmenestys.
Pisteissä on ensin Laskerin voitot plusmerkin jälkeen, tappiot miinusmerkin jälkeen ja lopuksi tasapelit =-merkin jälkeen.
Ottelumenestys.
Pisteissä on ensin Laskerin voitot plusmerkin jälkeen, tappiot miinusmerkin jälkeen ja lopuksi tasapelit =-merkin jälkeen.
Maailmanmestaruusottelut.
Pisteissä on ensin Laskerin voitot plusmerkin jälkeen, tappiot miinusmerkin jälkeen ja lopuksi tasapelit =-merkin jälkeen.


Vasili Smyslov.
Vasili Vasiljevitš Smyslov (,) oli venäläinen shakin suurmestari ja shakin seitsemäs maailmanmestari vuosina 1957–1958. Pitkällä urallaan Smyslov saavutti lukuisia voittoja kansainvälisissä turnauksissa ja vielä 63-vuotiaana hän selvisi MM-ehdokasotteluiden finaaliin Garri Kasparovia vastaan.
Uran alku.
Smyslovin isä, Vasili O. Smyslov opetti pojalleen shakkia. Nuorempi Smyslov voitti 17-vuotiaana Neuvostoliiton nuorten mestaruuden. Hänen ensimmäinen turnauksensa kotikaupungin ulkopuolella oli pettymys, mutta jo kaudella 1939–1940 pelattaessa Moskovan mestaruudesta hänen tuloksensa oli 9/13 ja jaettu toinen sija. Sen jälkeen ura eteni nopeasti. Vuonna 1948 hän pelasi MM-turnauksessa, jossa Mihail Botvinnikista tuli ensimmäinen sodanjälkeinen maailmanmestari. Smyslov tuli toiseksi, Paul Keresin, Samuel Reshevskyn ja Max Euwen edellä. Hän voitti yhden kuuluisimmista turnauksista shakin historiassa Zürichissä 1953, mistä David Bronstein kirjoitti arvostetun kirjan.
Maailmanmestari.
Smyslovin ensimmäinen MM-ottelu Botvinnikia vastaan päättyi tasapisteisiin 12–12, joten Botvinnik säilytti tittelinsä. Smyslovin täytyi karsia uudestaan MM-haastajan paikasta vahvaa joukkoa vastaan Amsterdamissa 1956: Keres, Efim Geller, Bronstein, Boris Spasski ja Tigran Petrosjan osallistuivat. Smyslov voitti, ja hänen asemansa yhtenä maailman huipuista vahvistui.
Myöhempi ura.
Smyslov ei päässyt enää maailmanmestaruusotteluun, mutta jatkoi pelaamistaan kandidaattitapahtumissa. 1959 hän tuli neljänneksi kandidaattiturnauksessa Jugoslaviassa, jonka voitti nouseva tähti Mihail Tal. Hän ei ollut mukana 1962, mutta palasi 1964, jolloin hän jakoi ensimmäisen sijan Amsterdamin turnauksessa tuloksella 17/23. Hän ei kuitenkaan päässyt otteluun, koska hävisi Efim Gellerille. Vuonna 1983 hän pääsi 62-vuotiaana MM-ehdokasotteluiden finaaliin (jossa ratkaistaisiin maailmanmestari Anatoli Karpovin vastustaja). Hän hävisi pistein 4½–8½ Vilnassa 1984 Garri Kasparoville, joka oli 42 vuotta nuorempi. Hän oli voittanut Zoltan Riblin 6½-4½ semifinaalissa, mutta pelasi tasan neljännesfinaalissa Robert Hübneriä vastaan pistein 7-7 ja jatkoon menijä ratkaistiin ruletin pyöräytyksellä. Hän pelasi viimeisen kerran ehdokasturnauksessa 1985 Montpellierissa, jossa hän ei päässyt jatkoon.
Smyslovin näkö heikkeni niin paljon, että vaikka hän jatkoi pelaamista, hän piti pelilaudan ääressä melkein koko ajan silmiä kiinni. Vuoden 2001 Botvinnikin muisto-otteluita Kasparovin ja Kramnikin välillä seuratessaan Smyslovin vaimo katsoi näyttöruutua ja saneli siirrot Smysloville, joka lopulta sokeutui. Smyslov jatkoi shakkitehtävien laatimista. Smyslov kuoli 27.3.2010 Moskovassa sydänvian vuoksi.
Pelityyli.
Vladimir Kramnikin mukaan Smyslov edusti ”totuutta” shakissa ja ammattimaisesta näkökulmasta hän on aliarvostettu. Hänen pelissään ei ole samaa mystiikan auraa, kuten Talilla tai Capablancalla. Smyslov pyrki aina tekemään vahvimman siirron kussakin asemassa ja hallitsi pelin kaikki elementit. Hän oli loistava loppupelispesialisti. Kramnikin mukaan vaikutelma oli sama kuin Smyslovin käsi olisi tehnyt siirrot itsekseen samalla kun mies ei olisi tehnyt töitä lainkaan – aivan kuin hän olisi juonut kahvia tai lukenut lehteä. Eräässä mielessä Smyslov oli uranuurtaja tyylissä, jota Karpov loistavasti kehitti myöhemmin, eli asemallisen painostuksen asteittaista kasvattamista lyhyiden siirtosarjojen tarkkaan laskentaan perustuen.
"Tohtori Smyslov", joka esiintyy shakkifanaatikko Stanley Kubrickin ' kohtauksessa elokuvan alkuvaiheessa, on viittaus Vasili Smysloviin.
Oopperalaulaja.
Smyslov oli erinomainen baritoni, ja hän valitsi shakkiuran vasta epäonnistuttuaan Bolšoi-teatterin laulukokeessa. Hän esiintyi usein shakin MM-ehdokkaan, pianisti Mark Taimanovin kanssa.


Hilderik.
Hilderik kuvattuna 50 denaarin hopeakolikkoon.
Hilderik (?—533) oli vandaalien kuningas vuosina 523—530. Hän oli vandaalikuningas Hunerikin (Honorikin) ja roomalaisen prinsessan Eudocian poika.
Kuninkaana Hilderik omaksui Bysantille ystävällisen asenteen. Hän murhautti vuonna 525 Bysantille epämieluisan leskikuningattaren Amalafridan, ostrogoottien Teoderik Suuren sisaren. Teoderik valmistautui kostamaan murhan, mutta ehti kuolla ennen aikeen toteuttamista. Lisäksi Hilderik oli katolisia kohtaan suvaitsevainen huolimatta siitä, että oli itse areiolainen. Hilderikin politiikka ei kuitenkaan miellyttänyt ylimyksiä, jotka kukistivat Hilderikin vuonna 530 ja asettivat valtaistuimelle Hilderikiä edeltäneen kuningas Trasamundin veljenpojan Gelimerin.


Pinta-ala.
Pinta-ala (tunnus "A") on kaksiulotteisen kuvion tai alueen koon mitta. Erilaisille geometrisille kuvioille (neliölle, ympyrälle jne.) on olemassa omat kaavat niiden pinta-alan laskemiseen: esimerkiksi suorakulmion pinta-ala on sen pituuden ja leveyden tulo.
Mielivaltaisen monikulmion kuvion pinta-ala voidaan selvittää jakamalla se geometrisiin peruskuvioihin, esimerkiksi kolmioihin, ja laskemalla pinta-ala osakuvioiden pinta-alojen summana. Jos alueen rajat ovat kaarevat, pinta-ala voidaan laskea integraalilaskennan avulla, mikäli rajakäyrät voidaan esittää matemaattisina funktioina. Pinta-alan suoraan mittaamiseen on ennen käytetty myös planimetriä.
Yksiköitä.
Viljelysmaata ja metsää mitataan toisinaan aareina (1 a = 100 m²), yleisemmin kuitenkin hehtaareina (1 ha = 100 a = 0,01 km² tai 10 000 m²).
Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa vanhastaan käytettyjä pinta-alojen yksiköitä ovat sikäläisten pituusmittojen neliöt kuten neliöjalka, neliöjaardi ja neliömaili. Näiden ohella käytetään pinta-alan yksikkönä eekkeriä, joka on 4840 neliöjaardia eli 4 046,8564224 m².
Suomessa pinta-aloja mitattiin ennen metrijärjestelmän käyttöönottoa muun muassa tynnyrinaloina ja kapanaloina.
Yksikkömuunnoksia.
Kun neliön sivu kaksinkertaistuu, sen pinta-ala nelinkertaistuu (2²=4). Yleisemmin: kun tiedetään pituusyksikköjen suhde, saadaan sen toisena potenssina vastaavien pinta-alayksiköiden suhde. Kun esimerkiksi yksi maili on 1,609344 kilometriä, on vastaavasti yksi neliömaili 1,609334² ≈ 2,589988 neliökilometriä.
Poikkipinta-ala.
Poikkipinta-alalla tarkoitetaan katkaistun kappaleen katkaisupinnan pinta-alaa. Poikkipinta-alaa käytetään esim. sähköjohtojen paksuuden mittana.
Pinta-alat rakentamisessa ja maanmittauksessa.
Rakentamisessa käytetään useita keskenään erilaisia pinta-alamäärityksiä: esimerkiksi huoneala (hum), huoneistoala (htm), kerrosala (kem) ja rakennusala. Asunnon ja tonttien pinta-aloja laskettaessa käytetään myös käsitettä jyvitetty pinta-ala, tai lyhennettynä jm2.


Lauantai.
Lauantai on viikon kuudes päivä.
Roomalaisessa ja juutalaisessa kalenterissa lauantai on viikon viimeinen päivä, ja nimetty latinaksi kirkkaudeltaan heikoimman antiikin aikana tunnetun planeetan, Saturnuksen mukaan.
Juutalaiset ja adventistit viettävät lauantaisin sapattia. Sapatti alkaa perjantaina auringon laskiessa ja päättyy lauantaina auringon laskiessa. Useimmilla muilla kristityillä viikoittainen pyhäpäivä on sunnuntai.
Nykyisin monissa maissa sekä lauantai että sunnuntai ovat useimmilla työpaikoilla vapaapäiviä. Suomessa tällainen "viisipäiväinen työviikko" tuli yleiseksi käytännöksi 1960-luvun lopulla. Sitä ennen sunnuntai oli ainoa viikoittainen vapaapäivä, mutta lauantaisin työpäivä oli yleensä tavallista lyhempi. Lauantailla ei tosin ole lakisääteistä asemaa vapaapäivänä, mutta työaikalain mukaan viikoittainen säännöllinen työaika on enintään 40 tuntia, mitkä vakiintuneen käytännön ja useilla aloilla työehtosopimuksenkin mukaan on useimmiten jaettu viidelle päivälle niin, että sunnuntain lisäksi myös lauantai jää vapaapäiväksi. Vuoden 1971 syyslukukauden alusta lähtien lauantait ovat eräin poikkeuksin olleet myös Suomen kouluissa vapaapäiviä.
Lauantai on yhdessä perjantain kanssa päivä, jolloin on tapana viettää muita viikonpäiviä useammin juhlia ja viettää vapaa-aikaa, kuten esimerkiksi käydä elokuvissa tai ravintolassa. Monet voivat valvoa huoletta perjantaina ja lauantaina tavallista pidempään, koska seuraava päivä on monissa ammateissa ja koulussa vapaapäivä.
Muissa kielissä.
Suomenkielen sana lauantai ja ruotsin "lördag" tulevat muinaisgermaanisesta sanasta "laugr", joka merkitsi kylpyä.). Lauantai on siis kylpypäivä. Yllättäen sama merkitys on maorin kielen nimellä "Rahoroi".
Vuosisatojen saatossa hitaasti muuttuneessa islannin kielessä lauantai on "laugardagur" ja sanan "lauga" islantilaiset ääntävät suomalaisittain kirjoitettuna ”löyga”. Tämä on hyvin lähellä sanoja ”laude” ja ”löyly”. Löyly saattaa siis merkitä alun perin pesua ja hikoilun seurauksena tapahtuvaa puhdistumista. Laude taas merkitsee saunassa olevaa puista istumapaikkaa. Lauantai onkin ollut historiassa talonpoikain saunomispäivä.
Useissa kielissä lauantain nimi tulee sapatista, esimerkiksi saksassa ("Samstag", joskin sen ohella käytetään myös nimeä "Sonnabend", sunnuntain aatto), kreikassa (Σάββατο), espanjassa ("sábado"), ranskassa ("samedi"), italiassa ("sabato"), portugalissa ("sábado") ja venäjässä (суббота).
Latinassa viikonpäivät saivat alkujaan nimensä babylonialaisen esimerkin mukaisesti Auringon, Kuun ja planeettojen tai samannimisten roomalaisten jumalien mukaan. Lauantai oli Saturnuksen päivä ("Dies saturni"). Nimi on yhä muuntuneena käytössä hollannissa ("Zaterdag") ja englannissa ("Saturday"). Saturnus-planeetan mukaan lauantai on saanut nimensä myös eräissä itäaasialaisissa kielissä: thain "wan sao" on Saturnuksen päivä, ja japaniksi lauantain voisi ensi arvauksella luulla tarkoittavan maan päivää (土曜日 "doyōbi"), mutta kyseessä on lyhenne Saturnuksen (土星 "dosei") viikonpäivästä (曜日 "yōbi").


Olympialaiset.
a>, jossa viisi rengasta. Renkaat suunniteltiin vuonna 1913 ja käytettiin ensi kerran Antwerpenin kisoissa vuonna 1920.
Olympialaiset ovat suuret kansainväliset ja monilajiset urheilukilpailut. Ne järjestetään kahden vuoden välein niin että kesäolympialaiset ja talviolympialaiset vuorottelevat. Olympiakisat keskittyvät yhden kaupungin ympärille ja niiden pitopaikan määrää Kansainvälinen olympiakomitea.
Historia.
Nykyaikaiset olympialaiset perustuvat antiikin olympiakisojen perinteeseen. Kreikassa järjestettiin 1800-luvulla myös neljät Zappaan olympialaiset, joita pidetään nykyaikaisten olympialaisten edeltäjinä samoin kuin englantilaisia Wenlockin olympialaisia kisoja.
Nykyaikaiset olympialaiset järjestettiin ensimmäisen kerran Ateenassa vuonna 1896. Ensimmäisistä kisoista asti jokaisissa olympialaisissa on ollut mukana vain miekkailu, pyöräily, uinti, voimistelu, ammunta ja yleisurheilu (soutu olisi listalla ellei lajia olisi peruutettu huonon sään vuoksi vuonna 1896).
Vuodesta 1924 alkaen kisat on jaettu erillisiin kesä- ja talviolympialaisiin ja vuoteen 1992 saakka kesä- ja talvikisat järjestettiin samana vuonna. Tämän jälkeen rytmiä muutettiin siten, että seuraavat talvikisat olivat 1994 ja siitä lähtien neljän vuoden välein.
Vuosina 1912–1948 järjestettiin olympiakisojen yhteydessä myös olympiakisojen taidekilpailuja, ja senkin jälkeen on taidetapahtumia toisinaan järjestetty kisojen ohessa.
Olympiarenkaat.
Olympiatunnuksen muodostavat viisi toisiinsa yhdistyvää rengasta, joiden esikuva löydettiin vanhasta alttarista Olympian raunioilta. Olympiarenkaat ovat maailman tunnetuin tuotemerkki. Tunnuksen suunnitteli nykyaikaisten olympialaisten isä Pierre de Coubertin. Aluksi renkaat olivat ketjuna viisi rengasta peräkkäin, kun nykyään ne ovat kahdessa kerroksessa. Kansainvälisen Olympiakomitean mukaan olympiarenkaat kuvastavat viittä maailman maanosaa, jotka olympian henki yhdistää (renkaat yhdessä toisiinsa), sekä urheilijoita, jotka eri puolilta maailmaa kokoontuvat yhteen olympialaisten ajaksi.
Olympialipun kuusi eri väriä (renkaiden värit+pohjana valkoinen) edustavat maailman kansoja, sillä vähintään yksi lipun väreistä löytyy kaikkien maailman valtioiden lipuista.
Olympiatuli.
Koska nykyaikaiset olympiakisat jatkavat antiikin olympiakisojen perinnettä, olympiatuli sytytetään ennen kisoja auringonsäteistä Olympian lehdossa Kreikassa, josta se kuljetetaan kisapaikalle. Ensimmäinen soihtuviesti Olympiasta olympialaisten isäntäkaupunkiin järjestettiin Berliinin olympialaisten yhteydessä 1936.
Olympiamotto.
Olympialaisten tunnus on Citius, altius, fortius, joka tarkoittaa "nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin".
Olympiamitalit.
Olympiakisojen lajien kolme parasta saavat mitalin: ensimmäinen kultaisen, toinen hopeisen ja kolmas pronssisen. Kahdeksan parasta saavat kunniakirjan. Jokainen olympialaisiin osallistuva urheilija saa muistomitalin.
Olympiamitali on halkaisijaltaan vähintään 6 senttimetriä ja paksuudeltaan vähintään 3 millimetriä. Kultamitalin kultapitoisuus oli vuoden 2012 kesäolympiakisoissa 1,36 % eli 6 grammaa. Mitalista 93 % oli hopeaa ja 6 % kuparia. Olympialaisten kultamitalin kultapitoisuus on vähentynyt kisa kisalta, ja vielä vuosien 1904, 1908 ja 1912 olympiakisoissa mitali oli täyskultaa, tosin nykyistä pienempi. Kultamitaleita jaettiin ensimmäisen kerran vuoden 1904 kesäolympiakisoissa; edellisissä kisoissa voittajat olivat saaneet kullatun pronssiplakaatin.
Olympiahymni.
Nykyisin käytössä oleva alkuperäinen Ateenan olympialaisiin 1896 tehty olympiahymni on kreikkalaisten Spyros Samarasin säveltämä ja Kostis Palamasin sanoittama.
Olympiamaskotti.
Vuodesta 1968 alkaen on useimpia olympiakisoja varten suunniteltu oma maskotti, yleensä eläin- tai ihmishahmo.
Olympiavala.
Olympiavala on olympialaisten avajaisissa lausuttava juhlallinen ja rituaalinen lupaus, jonka yksi urheilija lausuu kaikkien urheilijoiden ja yksi tuomari kaikkien tuomarien puolesta.
Osallistumisoikeus.
Nykyaikaisiin olympialaisiin saivat aikaisemmin osallistua vain amatöörit, ts. kilpailijat, jotka harjoittavat urheilua ilman taloudellisen hyödyn tavoittelua.
Vuonna 1960 otettiin olympialaisten useimpiin lajeihin käyttöön karsintaraja, joka urheilijan tulee saavuttaa halutessaan osallistua kisoihin. Yleisurheilussa ja uinnissa on käytössä karsintarajat. Muissa lajeissa kisapaikat jaetaan karsintakilpailujen tai ranking-listojen perusteella. Jokaisella Kansainvälisen olympiakomitean jäsenmaalla on silti oikeus lähettää olympialaisiin yksi urheilija (kesäolympialaisiin yksi yleisurheilija ja yksi uintiurheilija), vaikka urheilija ei olisikaan selvittänyt karsintarajoja.
Olympiaboikotit.
Useat maat boikotoivat kesäolympiakisoja vuosina 1976, 1980 ja 1984. Vuoden 1976 boikotti liittyi Etelä-Afrikan rotusortoon, vuoden 1980 boikotti Neuvostoliiton-Afganistanin sotaan, ja vuoden 1984 boikotti oli vastatoimi vuoden 1980 boikotille. Näitä vuosia ennenkin olympiakisoissa oli koettu pienempiä boikotteja.
Kultamitali useimmissa peräkkäisissä kisoissa.
Gerevichin ja Kovácsin saavutukset tekee ainutlaatuisiksi se, että heiltä jäivät väliin kahdet kisat toisen maailmansodan takia.


Ingrid Bergman.
Ingrid Bergman (29. elokuuta 1915 Tukholma – 29. elokuuta 1982 Lontoo) oli ruotsalainen näyttelijä. Bergman oli maailman suurimpia elokuvatähtiä, ja hän filmasi pitkän uransa aikana sekä Hollywoodissa että Euroopassa.
Uran alku.
Ingrid Bergman menetti molemmat vanhempansa nuorena ja kasvoi sukulaistensa huostassa. Hänen näyttelijänuransa käynnistyi opinnoilla Dramatenissa. Hänen ensimmäinen elokuvaesiintymisensä oli elokuvassa "Munkbrogreven" (1935).
Bergman loi 1930-luvun lopulla menestyksekkään uran ruotsalaisissa elokuvissa näytellen noin kymmenessä ruotsalaisessa elokuvassa ja yhdessä saksalaisessa elokuvassa. Ruotsalainen elokuva "Intermezzo" (Intermezzo, 1936) oli menestys ja herätti amerikkalaisen tuottajan David O. Selznickin huomion. Selznick halusi tehdä Bergmanin kanssa elokuvasopimuksen, ja Bergmanin ensimmäinen työ Yhdysvalloissa oli "Intermezzo" (Intermezzo: A Love Story, 1939), joka oli uusintaversio elokuvasta, jonka hän oli kolme vuotta aiemmin tehnyt Ruotsissa. Elokuva oli valtava menestys ja Ingrid muutti miehensä Petterin ja tyttärensä Pian kanssa Yhdysvaltoihin.
Ingrid Bergman löysi oman tyylinsä suoranaista itsepäisyyttään: kun Selznick vaati että hänen olisi amerikkalaisissa elokuvissa esiintyäkseen ensinnäkin muutettava nimensä ja sitten myös ulkomuotonsa eli värjättävä hiuksensa, nypittävä kulmakarvansa ja laitettava kuorikot hampaisiinsa, Bergman ilmoitti kylmästi että noilla ehdoilla hän lähtee takaisin Ruotsiin perheenäidiksi ja elokuva saa jäädä. Tuottaja antoi vastahakoisesti periksi ja näin syntyi sittemmin maailmankuulu "luonnollinen tyyli". Kriitikot ihastuivat siihen ja Bergmania alettiin kutsua aluksi "saippuanraikkaaksi Garboksi" - joskin nimitys unohtui nopeasti kun hänen maineensa kiiri kaukaa Garbon ohi.
1940-luku.
1940-luku oli Bergmanin uran kulta-aikaa, tuolloin hän kuului maailman ihailluimpien ja kuuluisimpien elokuvatähtien joukkoon ja näytteli monissa klassikoiksi muodostuneissa elokuvissa. Vuonna 1942 Bergman teki ehkä tunnetuimman elokuvansa "Casablanca"n, vastanäyttelijänään Humphrey Bogart. Vuonna 1943 hän sai ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa pääosasta elokuvassa "Kenelle kellot soivat". Seuraavana vuonna hän voitti naispääosa-Oscarin "Kaasuvalo"-elokuvasta. Kolmas peräkkäinen ehdokkuus tuli "Pyhän Maarian kelloista" (1945). Ehdokkaaksi Bergman nimettiin myös elokuvasta "Orleansin neitsyt" (1948).
Hänen tunnetuimpiin elokuviinsa kuuluvat myös Alfred Hitchcockin trillerit "Noiduttu" (1945), "Notorious – kohtalon avain" (1946) ja "Kauriin merkeissä" (1949). Hitchcock ja Bergman olivatkin hyviä ystäviä aina Hitchcockin kuolemaan asti.
Myöhempi ura.
Bergman yhdessä ensimmäisistä Hollywood-elokuvistaan "Tri Jekyll ja Mr. Hyde"
Bergman elokuvassa "Kenelle kellot soivat"
Vuonna 1949 Bergman tapasi ohjaaja Roberto Rossellinin. He rakastuivat "Strombolin" kuvauksissa 1950. Molemmat olivat tahoillaan naimisissa ja heidän suhteensa aiheutti mediaskandaalin. Bergman jätti ensimmäisen miehensä eikä hän saanut tavata tytärtään. Kohu aiheutti Bergmanille työongelmia vähentyneiden roolitarjousten muodossa. Pariskunta sai kolme lasta: kaksoset (Ingrid) Isotta ja Isabella sekä Robertino Rossellini.
Tehtyään Rossellinin kanssa muutaman heikosti menestyneen elokuvan Bergman sai uuden tilaisuuden Hollywoodissa vuonna 1956. "Anastasia" oli menestys ja Bergman sai uransa toisen Oscarin. Samoihin aikoihin hänen avioliittonsa Rossellinin kanssa tuli päätökseen. Ingrid Bergman sai kolmannen Oscarinsa sivuroolistaan elokuvassa "Idän pikajunan arvoitus" (Murder on the Orient Express, 1975). Vuonna 1978 hän sai seitsemännen Oscar-ehdokkuutensa Ingmar Bergmanin elokuvasta "Syyssonaatti". Elokuva jäi Ingrid Bergmanin viimeiseksi.
Bergman Alfred Hitchcockin ohjaamassa elokuvassa "Notorious - kohtalon avain"
Ingrid Bergmanin viimeinen rooli oli television minisarjassa "Golda Meir" (1982), jossa hän esitti Israelin entistä pääministeriä Golda Meiriä. Hän sai postuumisti roolistaan parhaan pääosan Emmy-palkinnon. 1999 American Film Institute nimesi hänet vuosisadan neljänneksi tärkeimmäksi naisnäyttelijäksi. Hän on saanut urastaan tähden Hollywood Walk of Famelle.
Elokuvien ja television lisäksi Bergman loi pitkän ja menestyksekkään uran teatterissa; vuonna 1947 hän voitti arvostetun Tony-palkinnon roolistaan Jeanne d'Arcina ja sen lisäksi hän näytteli muun muassa menestysnäytelmässä "Teetä ja Sympatiaa" Pariisissa.
Yksityiselämä.
Ingrid Bergman puhui sujuvasti ruotsia, saksaa, ranskaa, englantia ja italiaa. Näyttelijä John Gielgud tokaisi: "Hän puhuu viittä kieltä, enkä minä osaa näytellä niistä yhdelläkään".
Hän oli naimisissa kolmesti, Petter Lindströmin (1937–1950), Roberto Rossellinin (1950–1956) ja Lars Schmidtin (1957–1976) kanssa. Avioliitosta Petter Lindströmin kanssa hänellä on tytär Pia Lindström (s. 1938). Suhteesta (myöhemmin avioliitosta) Roberto Rossellinin kanssa syntyi poika Renato Roberto Giusto Giuseppe "Robertino" Rossellini (s. 1950) ja kaksostytöt Ingrid ja Isabella Rossellini (s. 1952). Tämän lisäksi tiedetään olleen romanssi muun muassa kuuluisan sotavalokuvaaja Robert Capan kanssa.
Ingrid Bergman menehtyi rintasyöpään syntymäpäivänään vuonna 1982 Lontoossa.


Opiskelijaliike.
Opiskelijaliikkeet olivat maailmanlaajuinen ilmiö 1960-luvun Euroopassa ja jonkin verran myös Aasiassa ja Afrikassa. Yhteistä linjausta ei opiskelijaliikkeiden tavoitteille voi nimetä, mutta useimmissa tapauksissa oli kysymys sodanvastaisesta viestistä, yliopistojen autoritaarisen hallintokoneiston uudistamisesta, sekä erilaisista sisäpoliittisista kysymyksistä. Opiskelijaliikkeen juuret olivat vasemmisto-liberalistisissa mielipiteissä, mutta ajan myötä - osaksi koska opiskelijaliikkeiden vaatimukset kaikuivat kuuroille korville - radikalismi (vallankumouksellinen marxilaisuus, trotskilaisuus ja maolaisuus) nostivat päätään. Radikaaleja opiskelijaliikkeissä oli suhteellisen harvassa, mutta ne olivat äänekäs vähemmistö.
Historia.
Uusvasemmistolainen opiskelijaliike sai vaikutteita Herbert Marcusen ajatuksista. Marcusen mukaan työläisten elintason noustua opiskelijat ja akateeminen väki olivat nykyaikana ainoita, jotka yhä olivat kiinnostuneita yhteiskunnan vääryyksistä ja toisaalta myös ainoita, jotka ymmärsivät "kapitalismin mädännäisyyden".
Ranska.
Pariisissa opiskelijaliikkeen rajuimmat mellakat alkoivat 4. toukokuuta 1968 ylioppilaiden vaatiessa yliopistojen hallinnon uudistamista. Työläiset alkoivat tukea opiskelijoita lakoin.
Länsi-Saksa.
Aika: 1960-luvun loppu ja 1970-luvun alkuvuodet.
Saksan Liittotasavallassa opiskelijoiden mieliä kuohutti suurelta osin maan sisäpoliittinen tilanne. Maan poliittista päätöksentekoa hallitsi "kolmen suuren koalitio", johon kuuluivat sosiaalidemokraattinen puolue, kristillisdemokraatit ja liberaalit. Opiskelijat katsoivat, että koska suuri liittouma hallitsi Bundestagia lähes 95 prosentin enemmistöllä, ei poliittisella oppositiolla ollut toimintatilaa. Toisaalta saksalaista opiskelijaliikettä askarruttivat yliopistojen voimakkaan autoritaarinen luonne, jossa opiskelijoilla ei ollut minkäänlaista hallinnollista valtaa yliopiston asioihin.
Saksalainen opiskelijaliike nivoutui pääosin sosialististen saksalaisten opiskelijaliiton ympärille ("Sosialistische Deutscher Studentenbund", SDS), jonka rinnalla toimi hajanaisesti järjestäytynyt ulkoparlamentaarinen oppositio ("Ausser-Parlamentarische Opposition", APO). SDS:än johtohahmo, karismaattinen Rudi Dutschke nähtiin usein myös APO:n johtajana.
Saksalainen opiskelijaliike onnistui jossain määrin toteuttamaan koulutuspoliittisia tavoitteitaan ja Liittotasavallassa siirryttiin kolmikantaiseen yliopistohallintoon (edustuksessa ylempi henkilökunta, alempi henkilökunta ja opiskelijat, kullakin 1/3 äänivallasta).


Päiväntasaaja.
Päiväntasaaja eli ekvaattori on Maan pinnalla, napojen puolivälissä sijaitseva ympyrä. Toisin sanoen se on Maan pyörimisakselia vastaan kohtisuora isoympyrä. Koordinaatein ilmaistuna päiväntasaaja on määritelmänsä mukaan nolla ja samalla pisin leveyspiiri. Muut leveyspiirit ovat päiväntasaajan suuntaisia, napoja lähestyttäessä yhä pienempiä ympyröitä. Päiväntasaajan pituus on noin 40 075 kilometriä. Päiväntasaajalla ei ole päivän ja yön pituuden vaihtelua, vaan kumpikin on aina kaksitoista tuntia pitkä – tästä on peräisin sen suomenkielinen nimi.
Myös kaikilla muilla akselinsa ympäri pyörivillä taivaankappaleilla voidaan sanoa olevan päiväntasaaja (ja sen kautta kulkeva taso), joka on puolivälissä ja kohtisuorassa pyörimisakselia. Usein minkä tahansa pallon keskilinjaa kutsutaan leikillisesti sen "päiväntasaajaksi".
Päiväntasaaja on abstrakti käsite, jota ei vastaa mikään maanpiirre. Kevätpäiväntasauksen ja syyspäiväntasauksen aikana Aurinko on keskipäivällä päiväntasaajalla zeniitissä, suoraan yläpuolella. Lisäksi päivä ja yö ovat silloin samanpituiset eli noin 12 tuntia pitkät. Yöllä tähdet nousevat kohtisuoraan ylös taivaalle ja näennäisesti jättävät peräänsä puoliympyräjäljet, joiden keskikohta on zeniitin kautta kulkevalla taivaankaarella etelästä pohjoiseen.
Maan pyörimisliike on nopeinta päiväntasaajalla. Siellä maanpinnalla kehänopeus Maan akselin suhteen on runsaat 1 650 km/h eli 463 m/s. Tämän nopeuden aiheuttama keskipakovoima on auttava tekijä avaruusaluksia ja satelliitteja matkaan lähetettäessä, koska sekin on suurimmillaan juuri päiväntasaajan kohdalla. Pakonopeus kokonaan Maan vetovoimasta irti pääsyyn on noin 11 km/s.
Tropiikissa ja ekvaattorilla vuodenajat poikkeavat huomattavasti vuodenajoista ja lämpötiloista, joita esiintyy muualla maapallolla, varsinkin navoilla. Monilla trooppisilla alueilla ihmiset tuntevat kaksi vuodenaikaa, kostean ja kuivan, mutta useimmissa paikoissa lähellä päiväntasaajaa on kosteaa ympäri vuoden, vaikkakin vuodenaikojen välillä voi olla eroja riippuen monista tekijöistä kuten etäisyydestä mereen ja korkeudesta meren pinnasta.
Jotkut klimatologit määrittelevät tietyn paikan ilmaston "ekvaattoriseksi" mieluumminkin kuin pelkästään "trooppiseksi" jos keskilämpötilat poikkeavat lämpimimmän ja kylmimmän välillä 3 °C (5,4 °F) tai vähemmän. Klimatologi Vladimir Köppen asetti alkuperäisesti vuosittaisen lämpötilavaihteluvälin rajaksi 5 °C (9 °F) ekvaattorisille ilmastoille. Hän sijoitti "i" kirjaimen soveltuvien luokittelunimien jälkeen ("Af", "Am", "Aw" tai "As") niille ilmastoille, jotka täyttivät edellä mainitun lämpötilavaihteluehdon. Tämä lämpötilavaihteluväli muutettiin myöhemmin 3 °C:een, jotta termit "ekvaattorinen ilmasto" ja "trooppinen ilmasto" olisivat maantieteelliseltä kooltaan lähempänä toisiaan.
Ekvaattori sijaitsee suurimmaksi osaksi merialueilla.
Päiväntasaajalla sijaitsevat valtiot.
Päiväntasaajan Guinea ei nimestään huolimatta sijaitse päiväntasaajalla.


Sakramentti.
Sakramentti (lat. "sacramentum") eli mysteerio (kreik. "μυστήριον") on kristinuskon pyhä toimitus. Sakramentissa kirkko tuo erilaisten aineiden ja vertauskuvallisten tekojen avulla esille Jumalan armoa. Eri kristillisillä kirkoilla on erilaisia sakramentin määritelmiä ja eri määrä sakramentteja. Useimmissa kirkkokunnissa sakramentiksi määritellään ainakin kaste ja ehtoollinen.
Sakramentit Raamatussa.
Vanhakirkollisen määritelmän mukaan sakramentti muodostuu Jumalan sanasta ja näkyvästä aineesta. Kirkkoisä Augustinuksen mukaan kasteeseen pätee tämä: "Kun sana yhdistyy aineeseen, syntyy sakramentti." Tämän määritelmän - mikäli se ymmärretään yleisesti - mukaisesti Raamatusta löytyy monia sakramentteja, vaikkei sanaa sakramentti käytetäkään, esim. vaskikäärme (4 Moos. 21:8–9) oli väliaikainen sellainen, ja Jordan-joen vesi toimi henkilökohtaisena sakramenttina sotapäällikkö Naemanille (2 Kun. 5:10,14). Sekä vaskikäärmeeseen että Jordanin veteen liittyi Jumalan sana, joka lupasi israelilaisille parantumisen käärmeen puremasta Siinailla ja Naemanille parantumisen spitaalista. Ilman Jumalan sanaa vaskikäärme ja Jordanin vesi eivät olisi vaikuttaneet mitään. Luterilainen perinne on nähnyt sanan ja aineen yhteenliittymän koskevan kaikkia kirkon pyhimpiä toimituksia, sakramentteja, ja niinpä myös kasteen vesi sekä ehtoollisen leipä ja viini ovat ilman Jumalan sanaa pelkkää vettä, leipää ja viiniä. Jumalan sanan kanssa ja sen tähden ne ovat sakramentteja, pyhiä toimituksia, joissa on aineeseen liittyneenä Jumalan sana ja asetus ja sen mukanaan tuoma yliluonnollinen armo.
Katolisen kirkon sakramentit.
Katolisessa kirkossa on seitsemän sakramenttia: kaste, vahvistus (konfirmaatio), palveluvirka (papiksi vihkiminen), avioliitto, eukaristia (ehtoollinen), parannuksen sakramentti (rippi) ja sairaiden voitelu.
Ortodoksisen kirkon sakramentit.
Ortodoksisessa kirkossa sakramenttien lukumäärä ei ole vakiintunut, mutta sakramenteiksi luetaan samat toimitukset kuin katolisessa kirkossakin: kaste, mirhavoitelu (vastaa konfirmaatiota), ehtoollinen, katumus, pappeus, avioliitto ja sairaanvoitelu. Lisäksi sakramentteina on aiemmin pidetty mm. hautausta, vedenpyhitystä, mirhan valmistusta, munkiksi tai nunnaksi vihkimystä ja kirkon vihkimistä.
Ortodoksisessa kirkossa sakramentit – joita nimitetään mysteerioiksi tai mysteereiksi – ovat armon näkyviä välikappaleita, joiden kautta ja avulla ihmiset saavat Pyhän Hengen lahjan. Mikään kirkolliskokous ei ole määritellyt eikä vahvistanut ortodoksisen kirkon mysteerioitten lukumäärää.
Evankelis-luterilaisen kirkon sakramentit.
Evankelis-luterilaisessa kirkossa sakramentteja ovat vain ne toimitukset, jotka kirkko katsoo Jeesuksen asettaneen, eli kaste ja ehtoollinen. Luther piti varhaiskautenaan myös rippiä sakramenttina. Koska rippiin ei sisälly Augustinuksen määritelmään sisältyvää ainetta, sitä ei myöhemmin luettu sakramentteihin. Luterilainen teologia seuraa sakramentin pätevyyden suhteen yleistä läntistä teologiaa: sakramentin pätevyys ei riipu sen toimittajasta tai sakramentin aineellisen olomuodon laadusta. Sakramentin pyhyys syntyy Jumalasta, joka on läsnä konkreettisessa armonvälineessä. Luterilainen kirkko edustaa sakramenttirealismia: sakramenteissa Jumalan armo on näkyvässä aineessa läsnä, eikä kyseessä ole pelkästään symbolinen toimitus. Augsburgin tunnustuksen 5 artiklan mukaan pappisvirka on evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Lisäksi 14. artiklan mukaan sakramenttien hoitaminen edellyttää julkista kutsumista tehtävään. Sakramentit on annettu kirkon omaisuudeksi. Kenelläkään ei ole lupaa ottaa sakramentteja omavaltaisesti toimitettavakseen. Kutsu hoitaa evankeliumin ja sakramenttien virkaa tarkoittaa vihkimistä pappisvirkaan.
Hätäkaste.
Hätätilanteessa, mikäli henkilö on kuoleman vaarassa eikä pappia ole saatavilla, jokaisella on oikeus kastaa ko. henkilö valelemalla hänen päätään kolme kertaa vedellä sanoen: "Minä kastan sinut, N.N., Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" (hätäkaste). Paikalla olisi hyvä olla kaksi todistajaa. Toimitetusta hätäkasteesta on tämän jälkeen tehtävä viipymättä ilmoitus paikallisseurakuntaan. Pakkotilanteessa, jos vettä ei ole, voidaan käyttää mitä tahansa nestettä, esimerkiksi kyyneliä. Sama koskee myös ehtoollista, joka voidaan poikkeustilanteessa, esimerkiksi sodassa, toimittaa myös käyttäen saatavilla olevia aineita.
Dogmaattisessa spekulaatiossa on pohdittu, että kasteen sakramentin voisi toimittaa pätevästi kuka ihminen tahansa. Esimerkiksi pakanan kastama henkilö olisi tällöin pätevästi kastettu. Selvä kysymys on harhaoppisten suhteen: harhaoppisen, esimerkiksi areiolaisen toimittama kaste on pätevä eikä sitä uusita. Tämä muodostui kirkon kannaksi Augustinuksen johtaman donatolaisten vastaisen kampanjan aikana.


Tadžikistan.
Tadžikistan (;), virallisesti Tadžikistanin tasavalta (;) on sisämaavaltio Keski-Aasiassa. Sen naapurivaltioita ovat etelässä Afganistan, idässä Kiina, pohjoisessa Kirgisia ja lännessä Uzbekistan. Tadžikistan on entisen Neuvostoliiton köyhin osa, ja Keski-Aasian valtioista pienin. Sen vuoristosta alkaa monia jokia, joiden vettä on käytetty sekä puuvillapeltojen kasteluun että vesivoiman tuottamiseen.
Historia.
Ensimmäiset ihmiset saapuivat Tadžikistaniin 4000-luvulla eaa. Tadžikistanin alue on kuulunut aikojen saatossa lukuisille valtioille, enimmäkseen Persialle. Ennen ajanlaskun alkua se oli osa Baktriaa. Arabit toivat sinne islamin 600-luvulla. Samanidien valtakunta syrjäytti arabit ja myöhemmin turkkilaiset. Myöhemmin vallan ottivat mongolit, ja Tadžikistanista tuli osa Buharan emiraattia.
Venäjän keisarikunta laajeni 1800-luvulla Keski-Aasiaan ja otti alueen hallintaansa. Venäjän vallankumouksen jälkeen 1917 tadžikit taistelivat bolševikkeja vastaan yrittäen itsenäistyä. Bolševikit voittivat nelivuotisen sodan, jonka aikana moskeijoita tuhottiin ja väestöä terrorisoitiin. Sota ja neuvostovallan vaatima maatalouden suuntaaminen puuvillantuotantoon johtivat nälänhätään, jossa kansallismieliset arvioivat menehtyneen jopa miljoona tadžikistanilaista.
Bolševikkien voitettua sodan Tadžikistanin alue kuului Buharan sosialistiseen kansantasavaltaan 1920–1924. Buharan sosialistinen kansantasavalta muutti nimensä Buharan sosialistiseksi neuvostotasavallaksi syyskuussa 1924, ja marraskuussa samana vuonna se lakkautettiin ja jaettiin Uzbekistanin ja Turkmenistanin sosialistisiksi neuvostotasavalloiksi. Tuolloin perustettiin myös Tadžikistanin autonominen sosialistinen neuvostotasavalta, joka kuului Uzbekistanin sosialistiseen neuvostotasavaltaan, kunnes siitä 5. joulukuuta 1929 muodostettiin Tadžikistanin sosialistinen neuvostotasavalta. Neuvostoliittoon alue kuului virallisesti vuodesta 1925 lähtien. Tadžikistanin SNT jäi elintasossa ja teollisuudessa muista neuvostotasavalloista jälkeen. Tadžikistaniin alkoi 1970-luvulla syntyä islamilaisia liikkeitä, jotka eivät kuitenkaan olleet merkittäviä ennen Neuvostoliiton kaatumista 1990-luvulla.
Tadžikistanin itsenäistyttyä maassa puhkesi heti eri heimoryhmien välinen sisällissota. Valtion johtaja on ollut alusta asti Emomalii Rahmon (aiemmin Rahmonov), mutta hänen on väitetty sisällissodan aikana syyllistyneen etnisiin puhdistuksiin. Tulitauko saatiin aikaan 1997, ja 1999 pidettiin vaalit, joita oppositio piti epärehellisinä. Venäjän joukot olivat Tadžikistanissa valvomassa Afganistanin vastaista rajaa vuoteen 2005 asti. Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen vuonna 2001 Tadžikistan liittyi Yhdysvaltojen johtamaan liittoumaan ja lisäsi tarkkailua Afganistanin vastaisella rajalla.
Perustuslakia muutettiin vuonna 2003 kansanäänestyksellä niin, että presidentin kausien määrää lisättiin. Kolmannelle kaudelleen Rahmonov valittiin 2006. Molempien vaalien rehellisyys kyseenalaistettiin.
Tadžikistan pyysi vuonna 2008 kansainvälistä apua energiakriisin ja ankaran talven takia. Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) perui maalle myöntämäänsä tukea, koska paljastui että Tadžikistan oli vääristellyt tietoja.
Politiikka.
a> on ollut Tadžikistanin valtionpäämies vuodesta 1992 ja presidentti vuodesta 1994.
Lähes heti itsenäistymisensä jälkeen Tadžikistan ajautui sisällissotaan, jonka eri osapuolien tukijoiksi väitetään Venäjää ja Irania. Suurin osa 400 000 venäläisestä pakeni maasta, ja jäljelle jäi vain 25 000. Sisällissota päättyi 1997 rauhansopimukseen, oppositiojohtajat armahdettiin ja yksi heistä nimitettiin varapääministeriksi.
Presidentti valitaan kuusivuotiskaudelle, ja hän nimittää pääministerin. Kaksikamarisessa eduskunnassa on 34 jäsenen ylähuone, joka edustaa eri alueita, ja 63 jäsenen alahuone, joka valitaan suoralla vaalilla viisivuotiskaudelle.
Vuoden 2010 parlamenttivaalit päättyivät presidentti Rahmonin kansandemokraattisen puolueen murskavoittoon. Vaaleja pidettiin jälleen epärehellisinä.
Hallinnollinen jako.
Tadžikistanin maakunnista yksi on autonominen alue. Pääkaupunki muodostaa oman erillisalueensa. Vanha Karoteginin maakunta on nykyisin keskushallinnon alainen erityisalue.
Maantiede.
Tadžikistan on Keski-Aasian valtiosta pienin. Maan halki kulkevat yhdet maailman korkeimmista vuorijonoista, Pamir ja Altai. 93 % maasta on vuoristoa, ja yli puolet alueesta sijaitsee yli kolmen kilometrin korkeudessa. Maanjäristykset ovat yleisiä. Vuorijonoja halkovat sadat kanjonit, joiden pohjalla kulkee jokia. Joet yhdistyvät jokilaaksoiksi, joissa suurin osa maan väestöstä asuu. Järvistä tunnetuin on Kara-Kul-suolajärvi 4 200 metrin korkeudessa.
Vuoristot ovat vaikeakulkuisia, ja Vuoristo-Badahšanin alue on suuren osan vuotta lähes eristyksissä muusta maasta.
Tadžikistanin komeimpia eläimiä ovat kotkat ja vuoriston suuret nisäkkäät kuten karhut, jakit ja lumileopardit.
Tadžikistanin ilmasto on subtrooppinen ja mantereinen. Siellä on paljon puoliaavikkoa ja aavikkoa. Lämpötila riippuu maaston korkeudesta. Alavilla mailla heinäkuun päivälämpötilat ovat 23–30 °C ja tammikuun -1...+3 °C. Pamirin itäosassa on heinäkuussa 5-10 °C ja tammikuussa -15°...-20 °C.
Talous.
Tadžikistan on entisen Neuvostoliiton köyhin osa ja yksi maailman köyhimmistä valtioista. Talous perustuu paljolti alumiinin ja puuvillan viennille. Kuivuus on aiheuttanut nälänhätää, ja siksi Punainen Risti pyysi elokuussa 2001 apua Tadžikistaniin ja Uzbekistaniin. Vuosina 2007–2008 maa sai Maailmanpankin kanavoimaa ruoka-apua ankaran talven aiheuttaman kuluttajahintojen räjähdysmäisen nousun jälkeen. Vuonna 2010 maassa puhkesi polioepidemia, ja EU lahjoitti rahaa rokotusohjelmaan.
Maan merkittävin resurssi on vesi. Tadžikistanista saa alkunsa yli 40 % Keski-Aasian vedestä. Vettä käytetään puuvillan kasteluun, mutta sitä on alettu hyödyntää myös vesivoiman tuottoon. Maailman korkein pato Nurek valmistui 1980 maata halkovaan Vahš-jokeen. Sitäkin suurempaa Rogunia alettiin rakentaa 1976, mutta työt keskeytyivät maan itsenäistyttyä. Tadžikistan on etsinyt rahoitusta hankkeen uudelleenkäynnistämiseen, mutta naapurimaat, etenkin Uzbekistan, vastustavat sitä. Maailmanpankki on päättänyt vuonna 2010 arvioida hankkeen ympäristövaikutuksia.
Väestöjakauma.
Suurin väestöryhmä on tadžikit, joita vuoden 2000 laskennan mukaan on 79,9 %. Suurin vähemmistö on uzbekit, joita on 15,3 % ja muita pienempiä vähemmistöjä ovat venäläiset (1,1 %) ja kirgiisit (1,1 %). Loput 2,6 % väestöstä koostuu pienemmistä etnisistä ryhmistä.
Virallinen kieli on tadžikki, mutta venäjän käyttö on yleistä liiketoiminnassa ja hallinnossa. Maaseudulla puhutaan ainoastaan tadžikkia. Huolimatta köyhyydestä 99,4 % väestöstä on lukutaitoista. 85 % väestöstä on sunneja, šiioja on viisi prosenttia ja muita 10 prosenttia.
Sisällissodan aikana maasta pakeni 300 000 venäläistä Venäjälle. Viisumivapauden ja kielitaidon takia myös monet muut tadžikistanilaiset lähtivät muualle entisen Neuvostoliiton maihin. Vuonna 2007 arvioitiin miljoonan tadžikistanilaisen työskentelevän ulkomailla, etenkin Venäjällä.
Kulttuuri.
Tadžikistanin kulttuuri oli ennen valtionrajojen luomista samankaltaista kuin Uzbekistanin. Tadžikistan tunnettiin neuvostoaikana teatteristaan ja kirjailijoista, jotka ylläpitivät kielensä entisaikaista yhteyttä persian kanssa, kun taas neuvostohallinto pyrki korostamaan kielten erillisyyttä.
Islam oli vahva yhdistävä voima Tadžikistanin taistelussa neuvostovaltaa vastaan ja sisällissodan aikana. Sen vaikutus on kasvanut 2000-luvulla. Joillakin alueilla ei enää myydä alkoholia ja tupakkaa, ja huivin käyttö on lisääntynyt. Myös kielletyt ääriliikkeet ovat saaneet kannattajia etenkin nuorten keskuudessa. Vuonna 2009 Dušanbeen alettiin rakentaa Keski-Aasian suurinta moskeijaa.
Tadžikistanin kulttuurilla on vahvat historialliset yhteydet persialaiseen kulttuuriin. Vanhojen runoilijoiden Omar Khaijamn, Alisher Navoin ja Firdowsīn katsotaan kuuluvan myös Tadžikistanin kulttuuriperintöön. Neuvostoaikana kirjallisuudenkin piti seurata virallisia näkemyksiä.
Urheilu.
Tadžikistan on osallistunut kesäolympialaisiin vuodesta 1996 ja talviolympialaisiin vuodesta 2002. Sen ensimmäiset mitalit tulivat vuonna 2008, kun Jusup Abdusalomov sai hopeaa painista ja Rasul Bokijev pronssia judosta.
Tadžikistanin jalkapallomaajoukkue ei ole kertaakaan osallistunut maailmanmestaruuskilpailuihin eikä Aasian mestaruuskilpailuihin. Lokakuussa 2010 se oli FIFAn rankingissa sijalla 150. Maassa toimii 50 jalkapalloseuraa, joissa on yhteensä 3 743 rekisteröityä pelaajaa.


Malta.
Maltan tasavalta, (malt. "Repubblika ta' Malta", engl. "Republic of Malta"), eli Malta on tasavaltainen saarivaltio Välimerellä, noin 93 kilometriä Sisiliasta etelään. Malta koostuu useasta saaresta, joista kolme on asuttuja (Malta, Gozo ja Comino). Valtion pääkaupunki Valletta sijaitsee Malta-pääsaarella. Maltaa lähinnä oleva valtio on Italia.
Maltalla asuu 405 165 asukasta (2009). Maltan pinta-ala on kuitenkin vain 316 neliökilometriä, mikä tarkoittaa sitä, että Maltan asutustiheys on suuri, noin 1282,2/km². Maltan viralliset kielet ovat maltan kieli ja englannin kieli. Myös italiaa ymmärretään yleisesti, koska Italian televisio näkyy saarelle hyvin.
Malta kuuluu Euroopan unioniin ja sillä on viisi paikkaa Euroopan parlamentissa. Euroopan unionin lisäksi Malta kuuluu Kansainyhteisöön, johon valtio liittyi 1964.
Maantiede.
Malta koostuu kahdeksasta saaresta, joista Comino (), Gozo () ja Malta ovat asuttuja. Pienempiä ja asuttamattomia saaria ovat Filfla, Cominotto, St Paul's Island (), Manoel Island () ja Fungus Rock ().
Malta sijaitsee noin 93 km Sisiliasta (Italia) etelään ja noin 288 km Tunisiasta pohjoiseen. Idässä Maltaa lähinnä on 1 510 km päässä Alexandria ja lännessä puolestaan Gibraltar (Yhdistynyt kuningaskunta) 1 826 km päässä.
Kolmen suurimman saaren maasto on suurimmaksi osaksi tasaista alankoa. Pääsaaren eteläpuoli on paikoin mäkinen ja siellä sijaitsee Maltan korkein kohta, Ta'Dmejrek (253 m). Maltan maaperä on kivikkoista ja rannat kallioisia, minkä vuoksi luonnollista kasvustoa Maltalla on vähän. Lisäksi puusto puuttuu Maltalta kokonaan. Välimerenilmastolle tyypillisesti Maltan kesät ovat lämpimiä ja kuivia, kun taas talvet ovat leutoja ja sateisia. Saarilla ei ole jokia ja purojakin on harvakseltaan, joten kuivuuden, ilmaston ja maaperän vuoksi saarilla ei ole riittävän kosteata ja hedelmällistä maata maanviljelykseen.
Maltan ylitse kulkee muuttolintujen pääreitti, ja Välimerta ylittäessään linnut pysähtyvät saarella.
Historia.
Malta on ollut asutettu noin vuodesta 5200 eaa.. Tällöin ehkä Sisiliasta saapui saarelle metsästäjä-maanviljelijöitä. He asuivat mm luolissa, esim. Għar Dalamissa, jonka keramiikka muistuttaa tuon ajan sisilialaista.
Noin 4100-2500 eaa Maltalla palvottin jumalia megaliittisissa temppeleissä, jotka olivat rakennetut monesti hyvin käsitellyistä kivistä.
Näitä olivat Gozon saaren Ġgantijan temppeli, Tarxien, Ħaġar Qim, Mnajdra ja puoliksi maanalainen Hal Saflieni hypogeum.
Äitijumalattarelle uhrattiin eläimiä. Maltan megaliittikulttuuri tuhoutui ehkä nälänhätään, kulkutautiin tai vieraisiin valloittajiin. Joka tapauksessa
Noin 2500 saarelle saapui uusia kansoja, jotka toivat mukanaan polttohautauksen, pronssin ja pienemmät dolmen-tyylin megaliitit.
Foinikialaiset saapuivat saarille noin 1000 eaa. ja antoivat pääsaarelle nimen "Malta". Foinikialaiset hakkasivat Maltalta puut laivanrakennuksen tarpeisiin, ja siksi Malta on puuton. Kreikkalaiset valloittivat Maltan vuonna 736 eaa.. Noin 400 eaa. saaret joutuivat Karthagon ja 218 eaa. Rooman valtaan. Arabit valtasivat Maltan 870 Bysantin valtakunnalta. Vuonna 1090 Sisilian normannit valtasivat saaret, minkä jälkeen ne päätyivät välivaiheiden kautta Espanjan Aragonian haltuun. Vuonna 1530 Espanja luovutti saaret Johanniittain ritarikunnalle, jonka ottomaanit olivat karkottaneet Rodokselta vuonna 1522.
Napoleon valtasi saaret vuonna 1798, ja britit valtasivat ne 1800. Vuonna 1814 saarista tuli virallisesti osa Brittiläistä imperiumia.
Toisen maailmansodan aikana vuonna 1942 Britannia antoi Maltalle siviilirohkeudesta George Cross (Yrjön risti) -kunniamerkin, joka yleensä myönnetään vain yksityishenkilöille. Kunniamerkki näkyy edelleen Maltan lipussa ja vaakunassa.
Malta itsenäistyi muodollisesti 21. huhtikuuta 1964, ja siitä tuli tasavalta 13. joulukuuta 1974, jolloin entinen kenraalikuvernööri Anthony Mamo vannoi presidentin virkavalan.
Malta mainitaan myös Raamatussa. Apostolien tekojen luvuissa 27 ja 28 kerrotaan, kuinka laiva, jolla apostoli Paavalia kuljetettiin Roomaan, haaksirikkoutui Maltalle. Tämän arvellaan tapahtuneen noin 60 jaa. Muistona tästä Maltalla on "St. Paul's Island" ja "St. Paul's Bay".
Politiikka.
Malta on tasavalta, jonka presidentin valitsee viiden vuoden kaudelle 69-jäseninen yksikamarinen parlamentti. Presidentti puolestaan nimittää pääministerin.
Parlamentissa on kaksi puoluetta, kristillisdemokraattinen Kansallispuolue (,) sekä Työväenpuolue (,). Maltalla on myös kolme pienempää puoluetta, jotka eivät ole edustettuina parlamentissa. Ne ovat ekologiapuolue (,), oikeistolainen Imperium Europa sekä liberaalinen ja reformistinen Alpha ().
Maltalla on maailman suurin äänestysprosentti, jos ei huomioida maita, joissa on äänestysvelvollisuus. Katolisen kirkon mielipiteet vaikuttavat voimakkaasti päivänpolitiikkaan, muun muassa abortti- ja avioerokysymyksiin. Avioero on kielletty, mutta sen sallimisesta järjestettiin neuvoa-antava kansanäänestys 28. toukokuuta 2011. Äänestäneistä 52% kannatti avioeron sallimista ja 48% vastusti.
Maltan nykyinen perustuslaki on vuodelta 1987, ja se määrittää Maltan poliittisen neutraliteetin, joka ei ole muuttunut Maltan liittyessä Euroopan unionin jäseneksi vuonna 2004.
Aluejako.
Malta jakautuu maantieteellisesti seitsemään saareen. Hallinnollisesti valtio on jaettu kuntiin (,), joita on 68.
Talous.
Maltan merkittävimmät luonnonvarat ovat kalkkikivi ja suola. Maan talous on muuttunut 1990-luvulta alkaen rajusti. Käsityövaltaiset alat ovat kärsineet toiminnan siirtyessä halvemman työvoiman maihin. Nykyisin noin 75 prosenttia maan vientituloista tulee elektroniikasta, koneista ja kuljetusvälineistä. Myös matkailu on merkittävää maan taloudelle. Vuosittain maassa käy noin miljoona turistia. Perinteistä teollisuuden alaa maassa edustaa telakkateollisuus.
Rakennusmateriaalina käytettävän kalkkikiven lisäksi Maltalla ei ole merkittäviä omia luonnonvaroja, joten maa on riippuvainen ulkomaisista raaka-aineista. Maalla ei ole myöskään kotimaisia energianlähteitä tuulivoimaa lukuun ottamatta, ja neljä viidesosaa elintarvikkeista tuodaan ulkomailta. Länsimaisella tasolla maltalaisten keskitulot ovat pienet, mutta maa on kuitenkin eurooppalaisessa vertailussa keskitasoa. Maltan veroprosentti on maailman pienin
Kulttuuri.
Unescon Maailmanperintöluettelossa on Maltalta kolme kohdetta: Hal Saflienin hypogeum, Maltan megaliittiset temppelit ja Vallettan kaupunki
Maltalaisen kansanmusiikin parhaiten säilynyt muoto on miesten kilpalaulanta kitaran säestyksellä. On löydetty myös keskiaikaisia romanttisia balladeja.
Johannittain ritarikunta suosi kuvataiteita ja tilasi töitä monilta merkittäviltä taiteilijoilta Caravaggio vietti viimeiset vuotensa saarella.
Urheilu.
Maltan suosituin urheilulaji on jalkapallo, jota pelaa noin 25 000 asukasta. Maan edustusjoukkue ei ole koskaan selviytynyt arvokisojen lopputurnaukseen. Se oli maaliskuussa 2011 FIFA-rankingissa jaetulla sijalla 156 yhdessä Madagaskarin kanssa. Maltan maajoukkue pelaa Ta'Qali Stadiumilla, jolle mahtuu lähes 20 000 katsojaa.
Malta osallistui olympialaisiin ensimmäistä kertaa Amsterdamissa 1928 ja on kilpaillut yhdeksässä eri lajissa, mutta ei ole saanut mitaleja. Maassa järjestetään vuosittainen snooker-turnaus Malta Cup, joka oli vuosina 2005–2007 ranking-turnauksen arvonimellä.


Slovakia.
Slovakia () eli Slovakian tasavalta () on vuoristoinen sisämaavaltio Keski-Euroopassa. Sen naapurivaltioita ovat Tšekki, Puola, Ukraina, Unkari ja Itävalta. Slovakia on Euroopan unionin ja NATOn jäsenvaltio. Maan pinta-ala on 49 035 neliökilometriä ja siellä on noin 5,5 miljoonaa asukasta. Slovakian pääkaupunki on Bratislava.
Slovakia on kuulunut vuosisatojen varrella Suur-Määrin ja Unkarin ja sitä kautta Habsburgien valtapiiriin. Se on ollut yhdessä Tšekin kanssa osa Tšekkoslovakiaa kahdesti: 1918–1939 ja 1945–1993. Toisen maailmansodan aikana natsit tukivat sen näennäistä itsenäisyyttä, mistä monet slovakit joutuivat myöhemmin kärsimään Tšekkoslovakian kommunistivallan aikana.
Slovakia selvisi hyvin siirtymisestä suunnitelmataloudesta markkinatalouteen. Sen teollisuus suuntautuu autoihin ja elektroniikkateollisuuteen, jotka molemmat ovat vientivetoisia aloja. Niinpä Slovakia koki maailmantalouden laman ankarasti.
Maantiede.
Slovakia on suurimmaksi osaksi vuoristoa: maan pohjoisosaa hallitsevat Länsi-Karpaatit, joihin kuuluvat Tatravuoret. Korkein huippu on Gerlachovský štít (2 655 metriä). Maan pinta-alasta noin 80 prosenttia on yli 750 metrin korkeudella merenpinnasta. Merkittäviä vuorialueita ovat Matala Tatra (korkein huippu 2 043 metriä merenpinnasta), Suuri Tatra (1 592 metriä) ja Pieni Tatra (1 709 metriä). Suurin yhtenäinen tasankoalue sijaitsee Kaakkois-Slovakiassa Tonavasta koilliseen. Slovakian tärkeimmät joet ovat Tonava ja sen sivujoet Váh ja Hron. Vuoristoissa on monia jäätikköjärviä, Suurella Tatralla 183 kappaletta. Jokiin, varsinkin Váh-joen varrelle on tehty tekojärviä.
Slovakian ilmasto on leuto. Kesät ovat suhteellisen lämpimiä ja talvet kosteita, pilvisiä ja kylmiä. Alueelliset ilmastonvaihtelut ovat suuria. Kuivimmat ja lämpimimmät alueet ovat Etelä- ja Itä-Slovakian tasangot. Siellä vuoden keskimääräinen lämpötila on 10 astetta ja sademäärä 500 mm. Ylänkö- ja vuoristoalueilla vuoden keskilämpötila voi olla jopa vain 0 astetta ja sademäärä 2 000 mm.
Lumipeitteinen jakso vaihtelee 40 päivästä 100 päivään korkeuden ja talven ankaruuden mukaan.
Slovakian pinta-alasta 4 prosenttia on metsää, ja aarniometsääkin on jäljellä 71 sirpaleessa, vaikka metsiä on hakattu satojen vuosien ajan. Alangoilla kasvaa tammia ja pyökkejä, keskikorkeuksilla (700–1 500 metrissä) kuusia ja mäntyjä ja keskikorkeuksien yläpuolella vielä kääpiövuorimäntyjä. Tatravuorten alueella elää monia villieläimiä: karhuja, susia, ilveksiä, murmeleita, saukkoja, kotkia ja minkkejä. Maasto on vaikeakulkuista, mistä johtuen matkailija näkee eläimiä harvoin. Gemssi on rauhoitettu ja saatu näin pelastettua sukupuuton partaalta. Euroopan painavin lintu isotrappi elää Tonavan tulvaniityillä.
Lähes neljännes maan pinta-alasta on suojeltu kansallispuistoina. Tatravuorten kansallispuisto on maan vanhin, perustettu 1949. Slovensky rajin kansallispuisto maan itäosassa on perustettu 1969. Siellä on monia rotkoja ja luolia. Kaksi luontokohdetta on Unescon maailmanperintölistalla: Karpaattien pyökkimetsät (jaettu Ukrainan kanssa) sekä Aggtelekin ja Slovakian karstimaan luolat, joka on yhteinen kohde Unkarin kanssa.
Varhaiset vaiheet.
Mammutinluusta tehty myöhäispaleoliittisen kauden venushahmo, joka löydettiin Moravany nad Váhomista, Slovakiasta.
Arkeologiset löydöt kertovat asutuksesta nykyisen Slovakian alueella paleoliittisen ajan keskivaiheilla, noin 200 000-35 000 eaa. Gánovcesta on löytynyt jälkiä neandertalinihmisen kallosta. Kuuluisa "Moravian Venus" on yli 22 800 vuotta vanha veistos. Pronssikaudella Slovakia oli merkittävä pronssintuotannon keskus. Vanhimmat rakennukset, rautakautiset kivimuurit ja linnoitukset näyttävät vaikutteita kreikkalaisten ja etruskien kulttuurista. Vanhimmat Slovakiasta löytyneet kolikot ovat kelttien tekemiä 400-luvulta eaa. Hiukan ennen ajanlaskun alkua Rooman valtakunta levittäytyi Tonavalle asti. Neljän vuosisadan ajan nykyinen Slovakia oli rajaseutua Rooman ja pohjoisten barbaaristen germaanien välillä. Kansainvaellusten aikana Slovakian halki kulkivat gallialaiset, langobardit ja hunnit. Illyrialaisten, kelttien ja saksilaisten jälkeen 600-luvulla alueelle tuli myös slaavilaisia kansoja.
avaarit hyökkäsivät alueelle 500-luvulla. Määrin alueen tšekkiläiset heimot auttoivat Kaarle Suurta karkottamaan avaarit ja pääsivät hänen suojelukseensa. Määrien vasallivaltiosta kehittyi kuningaskunta, jota kutsuttiin laajimmillaan Suur-Määriksi. Sen kuningas kutsui Kyrilloksen ja Metodioksen levittämään bysanttilaista uskoa torjuakseen germaanien kasvavan vaikutuksen. Metodioksen kuoltua Määri siirtyi kuitenkin roomalaiskatolisen kirkon vaikutuspiiriin, ja kyrillisen kirjoituksen sijasta alettiin käyttää latinalaista kirjaimistoa. Suur-Määri kukistui vuonna 907 unkarilaisten hyökkäyksiin.
Suur-Määrin hajottua Slovakia kuului 1000-luvulta lähtien Unkarin kuningaskuntaan. Bratislavasta kehittyi merkittävä keskus varsinkin Sigismund Luxemburgilaisen aikana. Sen keskeinen asema aiheutti myös monia sotia ja levottomuuksia. 1500-luvulla kaupungin asema korostui entisestään, kun turkkilaiset Suleiman Suuren johdolla löivät, etenivät syvälle Unkariin ja valtasivat pääkaupunki Budan. Unkarin ylimystö pakeni Bratislavaan. Siitä tuli Unkarin hallinnollinen keskus, missä valtiopäivät kokoontuivat, kirkollinen ja maallinen johto sai turvapaikan ja monet kuninkaat kruunattiin vuoteen 1830 asti. Ludvigin kuoltua vallan peri Ferdinand I Habsburg ja Unkari joutui osaksi Habsburgien hallitsemaa Itävallan keisarikuntaa, vaikka se säilyikin nimellisesti omana kuningaskuntanaan; vuoden 1867 kompromissisopimuksessa Unkarin asema koheni ja alettiin puhua Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiasta.
Maailmansodat.
Duklan solan taistelun monumentissa saksalainen ja neuvostoliittolainen tankki kohtaavat.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Itävaltaan kuuluneista Böömin kruunun maista sekä Unkarin slovakialaisesta alueesta, Ruteniasta ja muistakin Unkarin alueista muodostettiin uusi Tšekkoslovakian valtio. Sen ensimmäiseksi presidentiksi tuli Tomáš Masaryk ja pääkaupungiksi Praha. Valtioon jäi erittäin suuri saksalaisvähemmistö.
Vuonna 1939 Slovakiasta tuli nimellisesti itsenäinen valtio, joka oli tiukasti natsi-Saksan alaisuudessa johtajanaan pappi Jozef Tiso. Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945 Tšekkoslovakia palautettiin yhtenäiseksi valtioksi. Sen hallitus istui ensin Košicessa ja myöhemmin Prahassa. Hallituksen muodosti koalitio, jonka ytimessä olivat kolme sosialistipuoluetta – slovakkien populistipuolue oli kielletty, koska se oli tehnyt yhteistyötä natsien kanssa. Pikkupuolueet Määrin katolinen kansanpuolue ja Slovakian demokraattinen puolue hyväksyttiin koalitioon. Natseja auttaneiden omaisuus takavarikoitiin ja teollisuus kansallistettiin.
Kommunistivalta.
Toisen maailmansodan jälkeen kommunistien asema oli niin vahva, että heidän onnistui Neuvostoliiton tuella kaapata valta 1948. Tšekkoslovakiasta tuli käytännössä Neuvostoliiton satelliittivaltio. Kylmän sodan aikana Tšekkoslovakia olikin Varsovan liiton jäsen Neuvostoliiton vaikutusvallan alaisena. Tšekkoslovakian kommunistinen puolue käynnisti 1967–1968 poliittisen uudistusprosessin ("Prahan kevät"), jonka Neuvostoliitto rusensi elokuussa 1968 niin kutsutun Brežnevin opin mukaisesti miehittämällä valtion.
Vuonna 1969 Tšekkoslovakia jaettiin kahteen osavaltioon, Tšekkiin ja Slovakiaan. Valtio siirtyi demokratiaan marraskuun 1989 lähes verettömällä ”samettivallankumouksella”. Patoutuneet kansallisuuskiistat halvaannuttivat demokratian oloissa liittovaltion toimintaa niin, että se lakkautettiin parlamentaarisella päätöksellä 1. tammikuuta 1993 alkaen, jolloin molemmat osavaltiot muuttuivat itsenäisiksi valtioiksi.
Uusi itsenäisyys.
Slovakian johti eroon Tšekkoslovakiasta ja itsenäiseksi vuoden 1993 alussa Vladimír Mečiar, joka hallitsi maata muutamaa keskeytystä lukuun ottamatta vuoteen 1998. Mečiar hallitsi autoritaarisesti, salaisen poliisin tuella ja otti presidentti Michal Kováčin kauden päättyessä presidentinkin toimen hoidettavakseen. Vuonna 1997 oppositio sai yhteistyöllä kammettua Mečiarin pääministerin virasta ja häntä seurasi Mikuláš Dzurinda. Presidentinvaali muutettiin suoraksi kansanvaaliksi perustuslain muutoksella 1999.
Slovakia lähetti 110 sotilasta Yhdysvaltain johtamaan Irakin-liittoumaan 2003. Slovakian joukot palvelivat puolalaisten alaisuudessa Hillassa miinanraivaustehtävissä. Kolme sotilasta sai surmansa tehtävän aikana. Joukot vedettiin pois pääministeri Robert Ficon vaalilupauksen mukaan helmikuussa 2007.
Slovakia on yksi niistä kymmenestä valtiosta, jotka liittyivät Euroopan unioniin 1. toukokuuta 2004. Lisäksi se liittyi Natoon 29. maaliskuuta 2004.
Politiikka.
Slovakian tasavallan kansallinen neuvosto on yksikamarinen, 150-paikkainen kansanedustuslaitos. Sen jäsenet valitaan neljän vuoden kaudelle vaalipiirijaon pohjalta.
Yksikamarisen eduskunnan 150 kansanedustajaa valitaan suhteellisella vaalitavalla neljäksi vuodeksi kerrallaan. Vuoden 2012 vaaleissa vasemmistolainen SMER-puolue sai 83 paikkaa, Kristillisdemokraattinen liitto KDH 16, konservatiivinen Tavallisten ihmisten liitto OLaNO 16, unkarilaisvähemmistön ja slovakkien välien parantamista ajava Silta eli Most-Híd 13, Demokraattien ja kristillisten liitto SDKU-DS 11 ja keskustaoikeistolainen liberaalipuolue Vapaus ja solidaarisuus SaS 11 paikkaa. Ján Slotan johtama äärikansallinen SNS tippui parlamentista.
Presidentti valitaan viisivuotiskaudelle kansanvaalilla, sama henkilö voidaan valita kahdelle kaudelle. Eduskuntavaalien jälkeen presidentti yleensä nimittää suurimman puolueen tai koalition johtajan pääministeriksi. Pääministerillä on lähes kaikki toimeenpanovalta, mutta presidentti on armeijan ylipäällikkö, hän voi myöntää armahduksia ja lähettää lain takaisin parlamentin valmisteltavaksi.
Asevoimat.
Slovakian asevoimat jakaantuvat maavoimiin ja ilmavoimiin. Yleisestä asevelvollisuudesta luovuttiin vuonna 2006, nykyisin 17–30-vuotiaat voivat hakeutua vapaaehtoiseen palvelukseen, myös naiset.
Ilmavoimilla on 64 konetta kolmessa tukikohdassaan. Tärkein konetyyppi nykyisin on MiG-29-hävittäjä. Käytössä on myös Mi-24 ja Mi-17 helikoptereita. Lisäksi ilmavoimilla on tšekkoslovakialaisia Aero L-39 Albatros ja Let L-410 Turbolet -koneita.
Hallinnollinen jako.
Läänit on jaettu piireihin (”okresy”, yksikkö ”okres”), joita on 79.
Talous.
Slovakia on selvinnyt varsin hyvin vaikeasta siirtymisestä suunnitelmataloudesta markkinatalouteen. Valtionyhtiöiden yksityistäminen on saatu likimain valmiiksi. Euroopan unionin neuvosto hyväksyi 8. heinäkuuta 2008 Slovakian euroalueen jäseneksi. Euron käyttöönotto tapahtui 1. tammikuuta 2009, jolloin maan entinen valuutta koruna poistui käytöstä. Maassa on 19 %:n tasavero.
Slovakian merkittävimmät luonnonvarat ovat ruskohiili eli ligniitti, suola, rauta, alumiini, elohopea ja kivihiili.
Slovakian työttömyysprosentti on Euroopan korkeimpia, vuonna 2009 se oli 12 prosenttia. Maa pyrkii houkuttelemaan ulkomaisia sijoittajia edullisella verotuksella, halvalla työvoimalla ja joustavalla työvoimalainsäädännöllä sekä logistisesti suotuisalla sijainnilla keskellä Eurooppaa.
Merkittävimmät vientituotteet ovat koneet, ajoneuvot, metallit, kemikaalit ja mineraalit sekä muovit. Vuonna 2007 vientituloista neljännes tuli autoista, viidennes elektroniikasta. Suuria yrityksiä ovat muiden muassa Volkswagen, Samsung, KIa, Peugeot Citroen, IBM, Siemens ja Sony. Koska talous on vientivoittoista, euroalueen lama kosketti Slovakiaa ankarasti. Vuonna 2009 bruttokansantuote supistui 4,7 prosenttia.
Slovakian suurimmat energianlähteet ovat kiinteät polttoaineet, öljy, ydinvoima ja maakaasu. Vuonna 2004 jokainen niistä kattoi noin neljänneksen energiankulutuksesta. Suuri osa energianlähteistä tuodaan Venäjältä. Maan neljä ydinreaktoria tuottavat puolet sen käyttämästä sähköstä, ja kaksi reaktoria on rakenteilla. Vanhimman Bohunicen voimalan rakensivat vuosina 1958–1972 yhteistyössä neuvostoliittolaiset ja Škoda. Se suljettiin vuosina 2006–2008 osana EU:hun liittymisen ehtoja.
Liikenne.
Slovakiassa on 35 lentokenttää, joissa 20:llä päällystetyt kiitotiet. Rautatietä on 3 622 kilometriä, maanteitä 43 761 kilometriä. Vesiväyliä on Tonava-joella 172 kilometriä. Tärkeimmät satamakaupungit ovat Bratislava ja Komarno. Tonavaa pitkin on matkustajaliikennettä kantosiipialuksilla Wienistä ja Budapestistä Bratislavaan huhtikuun ja syyskuun välisenä aikana. Bratislavaan on suora junayhteys Prahasta, Budapestistä ja Wienistä. Myös maan sisällä junalla matkustaminen on halpaa ja tehokasta. Moottoriteillä ajamiseen tarvitaan lisämaksutarra auton tuulilasiin. Pyöräily on haastavaa, sillä tiet ovat kapeita ja kaupunkien kadut usein mukulakiveä.
Väestö.
Suurin osa väestöstä on etnisesti länsislaavilaista kieltä puhuvia slovakkeja (86 prosenttia). Suurin vähemmistö ovat unkarilaiset (9,7 prosenttia), jotka ovat keskittyneet maan etelä- ja itäosiin. Joissain kunnissa on unkarilainen enemmistö. 600 kaupungissa ja kylässä he muodostavat yli 20 prosenttia väestöstä. Romaneja on oman määritelmänsä mukaan 1,7 prosenttia väestöstä, joidenkin arvioiden mukaan 5,6 prosenttia tai jopa 10 prosenttia. Pienempiä väestöryhmiä ovat tšekit, ukrainalaiset, saksalaiset, puolalaiset ja ruteenit eli rusiinit. Romaneita asuu paljon maan itäosassa, ja monet heistä eivät käy työssä tai koulussa. Romaniperheissä on paljon lapsia, joten heidän osuutensa kasvaa nopeasti.
Maassa on uskonnonvapaus. Suurin osa kansalaisista tunnustautuu katolilaisiksi (vuosen 2001 väestönlaskennassa 68,9 prosenttia), protestantteja on 10,8 prosenttia, kreikkalaiskatolisia 4,1 prosenttia, muita 3,2 prosenttia ja uskonnottomia 13 prosenttia. Juutalaisia on nykyisin noin kolmetuhatta – murto-osa ennen toista maailmansotaa olleesta arviolta noin 120 000 juutalaisen väestönosasta.
Virallinen kieli on slovakki, jota puhuu äidinkielenään 83,9 prosenttia. Unkarinkielisiä on 10,7 prosenttia, romanikielisiä 1,8 prosenttia, ukrainankielisiä 1 prosenttia, ja muita 2,6 prosenttia. Unkarilaisvähemmistön ja slovakkienemmistön välit ovat kireät. Syyskuussa 2009 astui voimaan kiistelty kielilaki, joka vaatii slovakian käyttämistä ensisijaisena kielenä kaikkialla, niin kouluissa kuin ilmoistustauluilla. Vastareaktio on kohdistunut etenkin kansallispuolueen johtajaan Ján Slotaan.
Vuonna 2007 arvioitiin, että Slovakia saavuttaa todennäköisesti kolme. Sen sijaan nälän ja köyhyyden vähentämiseen, peruskoulutukseen ja odottavien äitien terveyteen liittyvät tavoitteet jäänevät saavuttamatta. WHO:n tilastojen mukaan 15-vuotiaat ja sitä vanhemmat nauttivat vuonna 2000/2001 Slovakiassa 12,4 litraa puhdasta alkoholia henkeä kohti, kun esimerkiksi naapurimaa Tšekissä vastaava kulutus oli 16,2 litraa. Maakohtaisessa maailmantilastoissa Tšekin henkeä kohti laskettu kulutus oli kolmanneksi suurin, Slovakian kolmastoista.
Slovakian koulujärjestelmä koostuu esiopetuksesta 3–6 vuotiaille, peruskoulusta 6–15-vuotiaille, toisen asteen kouluista 15–19-vuotiaille ja yliopistoista yli 19-vuotiaille. Useimmat koulut ovat valtionkouluja, mutta myös kirkko ja yksityiset tahot ylläpitävät kouluja. Kouluvuosi kestää syyskuun alusta kesäkun loppuun. Slovakiassa on kaikkiaan yli 20 yliopistoa ja korkeakoulua. Vanhin ja suurin niistä on Bratislavan Comenius-yliopisto.
Kuvataiteet ja arkkitehtuuri.
Slovakiassa on vahvat taideteollisuuden ja kansantaiteen perinteet. Modran alue on ollut keramiikantuotannon keskus 1600-luvulta asti. Váhin laaksossa tehdään taidokkaita omintakeisia metallitöitä kuten kynttilänjalkoja.
Kuvanveistäjistä Vladimír Kompánek ja Andrej Rudavský edustavat klassista koulukuntaa ja perinteisiä materiaalivalintoja. 1800-luvulla kehittyi maalaustaiteen slovakialainen koulukunta. 1900-luvulle tultaessa taide sai paljon vaikutteita lännestä. Peter Michal Bohúň ja Jozef Božetech Klemens olivat tuon ajan suuria nimiä. Kubisti Ester Šimerová-Martinčeková (1909–2005) ja surrealisti Imrich Weiner-Kral (1901–1978) vaikuttivat 1900-luvun alkupuolella. Muita merkittäviä 1900-luvun taiteilijoita ovat Ľudovít Fulla, Mikuláš Galanda, Martin Benka ja Mikulas Bazovsky.
Unescon Maailmanperintöluettelossa on Slovakiasta viisi kulttuurikohdetta.
Esittävät taiteet.
Ivan Hrušovský (1927–2001) oli slovakialainen säveltäjä ja teoreetikko, joka tarkasteli kirjoituksissaan slovakialaisen musiikin kehitystä. Suurimpia musiikkifestivaaleja ovat Trencinin ”Pohoda” (nykymusiikkia rockista kamarimusiikkiin) sekä Bratislavan ”Jazz Days” ja ”Viva Musica and Viva Opera”. Slovakia on osallistunut Eurovision laulukilpailuun 1990-luvulla ja uudelleen vuodesta 2009. Menestys ei ole ollut kovin suurta.
Slovakiankielinen "Liike pääkadulla" voitti Tšekkoslovakian ensimmäisen Oscarin 1966. Sen sijaan sarjamurhaaja Erzsébet Báthorysta kertova menestyselokuva "Bathory" ei päässyt vuonna 2008 kansallisen raadin valinnaksi kilpalemaan Oscarista.
Slovakiassa järjestetään Nitran teatterifestivaalit sekä Bratislavan ja Trencianske Teplicen elokuvafestivaalit. Bratislavassa järjestettävä Prix Danube on Euroopan merkittävin lasten- ja nuortenohjelmien festivaali.
Kirjallisuus.
Slovakin kieltä on alettu kirjoittaa jo ennen 1700-lukua. Nykyisen kirjakielen isänä pidetään Ľudovit Štúria (1812–1856). Hän edusti kirjailijana lähinnä kansallisromantiikkaa. Realismi nousi seuraavan sukupolven kirjailijoiden myötä 1870-luvulla. Tšekkoslovakian aikana slovakkikirjailijat loivat vahvat yhteydet Ranskaan. Runous nosti kansallisia tunteita 1800- ja 1900-luvuilla. Vuoteen 1989 asti valtio tuki kustannustoimintaa ja kirjat olivat halpoja; markkinatalouteen siirtyminen on nostanut kirjojen hintoja.
Tiedotusvälineet.
Slovakiassa toimii neljä televisioyhtiötä, valtiollinen Slovak TV ja kolme kaupallista yritystä. Kaupallinen Markiza kerää suurimmat katsojaluvut. Päivittäin ilmestyviä sanomalehtiä ovat Pravda, Sme ja Novy Cas. Vuonna 2008 voimaan astunutta lehdistölakia on arvosteltu ulkomailla lehdistönvapautta rajoittavaksi.
Keittiö.
Slovakialaisessa ruokaperinteessä on paljon alueellisia eroja. Maaseudulla on tyypillisesti syöty viisi ateriaa päivässä: aamupala ylösnousun aikaan, aamupäivän välipala kymmenen aikaan, päivän pääateriana lounas, iltapäiväpala ja vielä illallinen päivän töiden päätyttyä. Sokeroitu tee on yleisin lämmin juoma. Lounaalla syödään alkuruoaksi keittoa ja sen päälle usein lihaa. Ilta-ateria on kevyempi ja voi sisältää esimerkiksi leipää, juustoa ja vihanneksia. Tyypillisin väkevä viina on slivovicaksi kutsuttu luumuviina, myös ginin tyyppinen borovička on melko suosittua.
Urheilu.
Slovakian jalkapallomaajoukkue selviytyi vuoden 2010 MM-kisoihin. Se oli maan historian ensimmäinen jalkapallon arvokisapaikka itsenäisenä valtiona. Marraskuussa 2011 se oli FIFA:n rankingissa sijalla 40. Slovakialainen seurajoukkue on kaksi kertaa onnistunut pelaamaan itsensä mestarien liigan lohkovaiheeseen, MFK Kosice kaudella 1997–1998 ja bratislavalainen FC Artmedia Petržalka 2005–2006.
Slovakian jääkiekkomaajoukkue voitti MM-hopeaa vuonna 2000 ja nousi maailman jääkiekkoeliittiin. Maa voitti jääkiekossa toistaiseksi ainoan maailmanmestaruutensa vuonna 2002. MM-pronssia Slovakia saavutti 2003. Vuonna 2012 Slovakia sai MM-hopeaa.
Slovakia on osallistunut itsenäisenä valtiona olympialaisiin vuoden 1994 talvikisoista alkaen. Se on saanut kesäkisoista 7 kultaa, 9 hopeaa ja 8 pronssia, ja talvikisoista yhden kullan, kaksi hopeaa ja yhden pronssin. Eniten mitaleita, kaksi kultaa, kaksi hopeaa ja yhden pronssin, on tuonut meloja Michal Martikán.


Intialainen musiikki.
Intialainen musiikki on yksi vanhimmista, rikkaimmista ja kehittyneimmistä yhä elävistä musiikkikulttuureista, joka vaikuttaa nykyisen Intian, Pakistanin, Bangladeshin ja Nepalin alueella, sekä voimakkaana sisällöllisenä panoksena suuressa osassa Kaakkois-Aasiaa, paikoin kiinalaiseen musiikilliseen traditioon sekoittuneena. Intialainen taidemusiikki, sellaisena kuin se kahdessa eri traditiossaan, eteläisessä ja pohjoisessa, nykyään tunnetaan, on pitkän historiallisen kehityksen ja lukemattomien kulttuurivaikutteiden tulos.
Intialaiset musiikilliset instrumentit ja instrumenttiluokitus.
Intialaiseen musiikkitieteelliseen traditioon nojaava musiikillisten instrumenttien luokitusjärjestelmä jakaa soittimet ("vadja" / "vadya") neljään eri pääluokkaan. Soitinluokat perustuvat käytettävien instrumenttien rakenteellisiin ominaisuuksiin, eli soittimet jaetaan ryhmiin sen perusteella, miten musiikillinen ääni niissä muodostuu. "Tantu" viittaa kielisoittimiin, "susir" puhallinsoittimiin, "avanada" kalvollisiin sekä muutamiin muuntyyppisiin lyömäsoittimiin ja "ghana" tiettyihin idiofoneihin.
Katso myös.
*


Hollannin kieli.
Hollannin kieli on indoeurooppalaisen kielikunnan germaanisen haaran länsigermaaniseen ryhmään kuuluva kieli. Se on läheistä sukua muille länsigermaanisille kielille (englanti, saksa ja friisi) ja kaukaisempaa sukua pohjoisgermaanisille kielille.
Alueellinen sijoittuminen.
Hollantia käytetään Alankomaissa ja sen entisissä siirtomaissa, kuten Surinamessa, sekä sen merentakaisilla alueilla Arubassa, Curaçaossa, Sint Maartenilla, Bonairessa, Sabassa ja Sint Eustatiuksella sekä Belgiassa. Hollannin kieli on kyseisissä maissa virallinen kieli. Se oli myös Etelä-Afrikan virallinen kieli vuoteen 1961 asti. Hollannin puhujia on myös maissa, joihin on muuttanut paljon alankomaalaisia ja flaamilaisia siirtolaisia, kuten Kanadassa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Yhdysvalloissa. Virallista koulussa opetettavaa ja viranomaisten käyttämää kieltä kutsutaan nimellä "Standaardnederlands" tai "Algemeen Nederlands".
Hollannin läheisimmät sukukielet ovat Alankomaiden pohjoisessa Frieslandin provinssissa ja Pohjanmeren Friisein saarilla puhuttu friisin kieli, Etelä-Afrikassa puhuttu afrikaans ja Saksan pohjoisosissa puhuttu alasaksin murre ("Plattdüütsch").
Flaami.
Belgian pohjoisosassa Flanderissa puhutaan hollannin kielen murretta tai murteita. Kirjakielenä siellä on sama hollannin kieli kuin Alankomaissa. Suomessa on aiemmin kutsuttu Flanderin asukkaiden puhumaa kieltä flaamiksi, mutta Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nimistöneuvonta suosittelee "flaamin kieli" -termin jättämistä historiallisiin yhteyksiin. Flaami ei myöskään ole missään virallisena kielenä. Belgian viralliset kielet ovat hollanti (Nederlands, néerlandais, Niederländisch), ranska ja saksa.
Flaami tarkoittaa myös Belgian Flanderin alueen asukasta.
Muut.
Alankomaiden koillisosassa on laaja Hollannin alasaksin murrealue, joka käsittää lähes kokonaan Groningenin, Drenthen ja Overijsselin läänit. Sen eteläpuolella, osin myös Saksan puolella, puhutaan pienellä alueella Zuid-Geldersin murretta. Alankomaiden länsiosassa puhutaan hollannin murretta ja lounaassa lähellä Belgian rajaa zeelandin murretta. Alankomaiden eteläosissa puhutaan kahta murretta, brabantin murretta ja limburgin murretta, joiden alueet jatkuvat Flanderiin asti. Limburgin murretta puhutaan näistä idempänä, Saksan rajan tuntumassa. Flanderin länsiosissa puhutaan länsiflaamia ja itäflaamia. Lisäksi on huomionarvoista, että hollannin murre () on eri asia kuin hollannin kieli (), eikä hollannin kieli ole kehittynyt pelkästään hollannin murteen pohjalta.
Hollannin alasaksilla ja limburgilla on Alankomaissa alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskevassa eurooppalaisessa peruskirjassa määritelty oikeudellinen asema alueellisina kielinä, minkä vuoksi jotkut pitävät niitä murteiden sijaan erillisinä kielinä.
Substantiivit.
Hollannissa sanoilla on kaksi sukua: aiemmasta maskuliinista ja feminiinistä muodostunut yhteinen suku sekä neutri. Epämääräinen artikkeli kaikilla suvuilla on "een" ja määräinen yhteisessä suvussa "de" ja neutreilla "het". Monikossa on vain määräinen artikkeli ja se on kummallakin suvulla "de".
Sijamuodot.
Hollannin substantiiveilla on englannin ja ruotsin tapaan kaksi sijamuotoa: nominatiivi ja genetiivi. Akkusatiivimuoto erotetaan nominatiivista kuitenkin persoonapronomineissa. Datiivi on nykykielestä käytännössä kuollut.
Esimerkkejä.
Pienoisevankeliumi hollanniksi: "Want alzo lief heeft God de wereld gehad, dat Hij zijn eniggeboren Zoon gegeven heeft, opdat een ieder, die in Hem gelooft, niet verloren gaat, maar eeuwig leven zal hebben".


Ele.
Ele on ihmisten välisessä viestinnässä keino korvata sanallinen viestintä tai vahvistaa tai muuten ohjata sen tulkintaa. Usein ihmiset eivät edes huomaa tekemiään eleitä vaan tekevät ne vaistonvaraisesti, samoin vastapuoli myös useimmiten tulkitsee eleet vaistonvaraisesti. Elekieleen kuuluu ruumiin eri osien asentoja ja liikkeitä. Elekielelle melko rinnasteisia ovat ilmeet ja äänensävyt.
Eleet.
Eleet ovat osa retoriikkaa. Eleet ovat osa ilmausta ja toimivat puheen kanssa yhteistyössä. Ne voivat esimerkiksi luoda tilanteeseen sävyjä, joita ei ilmaista pelkkien sanojen avulla.
Elehtiminen on kulttuurisidonnaista: esimerkiksi ranskalaiset ja italialaiset elehtivät huomattavasti enemmän kuin suomalaiset.
Elehtiminen ei ole vain ihmiselle ominaista. Ihminen on tosin ainoa eläin, joka käyttää osoittavia eleitä. Simpanssit, gorillat ja orangit voivat oppia viittomankieltäkin, mutta eivät käytä osoittavia eleitä. Ihmiset taas osoittelevat niin katseella, päällä, silmillä kuin sormillakin.
Autismissa kommunikaatio eleillä ja ilmeillä on poikkeavaa.
Eletyypit.
Deiktiset eleet tarkoittavat osoittavia eleitä, joilla opastetaan ja kiinnitetään huomiota esineisiin ja asioihin. Abstraktit deiktiset eleet ovat vertauskuvallisia.
Ikonisilla eleillä jäljitellään asioita, joista juuri puhutaan.
Metaforiset eleet vetävät vastaavuuksia ajattelun ja konkretian välille.
Kohesiiviset eleet tekevät yhteyksiä puheenaiheiden ja puheen osiin.
Syke-eleet korostavat merkittäviä sanoja tai asioita ja ilmenevät esimerkiksi iskuina tai napautuksina sormilla ja käsillä.


Atsoväri.
Atsovärit ovat synteettisiä väriaineita, joita käytetään tekstiilien, paperin ja elintarvikkeiden värjäämiseen. Atsovärit ovat monimutkaisia kemiallisia yhdisteitä, jotka sisältävät atsoryhmän, joka tekee aineesta värillisen. Atsovärejä käytetään muun muassa makeisissa.
Atsovärien vaikutusta ei tarkkaan tunneta, mutta niiden uskotaan aiheuttavan herkille ihmiselle esimerkiksi iho-oireita, kuten ihottumaa ja punoitusta. Atsovärien vaikutuksesta lapsien ylivilkkauteen on pyritty tutkimaan, mutta tutkimus on osoittautunut erittäin vaikeaksi. Niiden käyttö elintarvikkeissa kiellettiin Suomessa 1970-luvulla, mutta eduskunta joutui sallimaan ne Euroopan unioniin liittymisen myötä, jottei kielto olisi aiheuttanut kaupan teknistä estettä.
Atsoväri E128:n eli punaisen 2G:n käyttö kiellettiin Euroopan yhteisön 28. heinäkuuta 2007 voimaan tulleella asetuksella.


Luterilaisuus.
Luterilaisuus on protestanttinen kristinuskon suuntaus, jonka juuret ovat Martti Lutherin opetuksissa ja 1500-luvun uskonpuhdistuksessa. Luterilaisuus on pienin protestanttisuuden viidestä pääsuuntauksesta anglikaanisuuden, metodismin, kalvinismin ja baptismin jälkeen.
Luterilaisuus ei muodosta yksittäistä kirkkoa kuten esimerkiksi roomalaiskatolisuus, vaan se koostuu erilaisista alueellisista tai kansallisista kirkoista, kuten Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Maailmanlaajuisesti luterilaisia kirkkoja on noin 140, joista 138 kuuluu vuonna 1947 perustettuun Luterilaiseen maailmanliittoon. 2000-luvun alussa maailmassa oli kaikkiaan 65 miljoonaa luterilaista.
Uskonopillisesti luterilaisuus perustuu perinteisen protestantismin periaatteisiin, joita ovat Raamatun korostaminen ("sola scriptura") yli paavillisen ja kirkollisen vallan, viiden perinteisen katolilaisen sakramentin hylkääminen, ja ajatukseen että ihmisen pelastuminen johtuu yksin armosta ("sola gratia") ja uskosta ("sola fide"), eikä ihmisen tekemisistä maan päällä.
Historia.
Luterilaisuus syntyi 1500-luvulla uskonpuhdistuksen yhteydessä. Se syntyi katolisen kirkon sisällä ja lopulta erkani omaksi kirkokseen katolisen kirkon painostuksen johdosta. Martti Luther halusi palauttaa katolisen kirkon opetuksen Raamatun mukaiseksi. Hän halusi poistaa ajatuksen ankarasta Jumalasta. Raamatunmukaisuus onkin luterilaisuuden vanha pääperiaate, "sola scriptura". 1500-luvulla katolilaisuudesta erkanivat myös anabaptistit, anglikaanit ja kalvinistit. Luterilaisuus vaikutti erityisesti Pohjois-Saksassa ja Pohjois­maissa.
Vuonna 1580 Tunnustuskirjoja koottaessa alkoi luterilaisuuden sisällä ilmetä erimielisyyksiä oppia koskevista kysymyksistä. Tuolloin luterilaisia ryhmittymiä olivat aitoluterilaisuus, filippistit, sekä kryptokalvinistit. Opilliset kiistat koskivat lain kolmatta käyttöä, synergismiä sekä sakramentteja. 1600-lukua kutsutaan yleisesti puhdas­oppisuuden ajaksi. Tuolloin luterilaisessa kirkossa vaikutti nk. luterilainen ortodoksia. Samaan aikaan syntyi luterilaisuuden sisälle pietismi vastustamaan puhdasoppisuutta. 1700-luvulla luterilaisuuden sisälle syntyi uusia herätysliikkeitä. Esimerkiksi Ruotsin kirkon sisälle lukijalaisuus. 1800-luku oli luterilaisuudessa herätysliikkeiden aikaa ja niitä syntyi lukuisia. Herätysten pohjalta syntyi myös uusluterilaisuus, joka jatkuu tunnustuksellisena luterilaisuutena.
Levinneisyys.
Luterilaisia oli vuonna 2005 noin 64 miljoonaa.
Uskonpuhdistusaikana tai pian sen jälkeen luterilaisuus tuli valtauskonnoksi Pohjois-Saksassa, kaikissa pohjoismaissa sekä Itämerenmaakunnissa eli nykyisessä Virossa ja Latviassa. Nykyään luterilaisiin kirkkoihin kuuluvia on maailmanlaajuisesti noin 63 miljoonaa. Euroopassa on n. 37 miljoonaa luterilaista, Afrikassa 17 miljoonaa, Aasiassa 8,7 miljoonaa, Pohjois-Amerikassa 7,8 miljoonaa ja Latinalaisessa Amerikassa noin yksi miljoona.
Eri maista eniten luterilaisia on Saksassa (12,5 miljoonaa), Yhdysvalloissa (7,6 miljoonaa), Ruotsissa (6,6 miljoonaa), Indonesiassa 5,4 miljoonaa, Etiopiassa (5 miljoonaa) ja Tansaniassa (4,6 miljoonaa). Suomessa luterilaisten määrä on seitsemänneksi suurin (4,2 miljoonaa). Saksassa kahden evankelisluterilaisen maakirkon yhteenliittymän Saksan yhdistyneen evankelisluterilaisen kirkon jäsenmäärä on 10,7 miljoonaa. Suurin maakirkoista on Hannoverin kirkko, noin 3,2 miljoonalla jäsenellä.
Luterilaiset kirkot ovat maailmanlaajuisesti hakeutuneet läheiseen yhteistyöhön keskenään. Valtaosa luterilaisista kirkoista on järjestäytynyt Luterilaisen maailmanliiton (LML) puitteissa. LML:n puitteissa toimii avustusjärjestö Lutheran World Relief, joka toimii yli 50 maassa. Kansainvälinen luterilainen neuvosto (engl. International Lutheran Council) ja Tunnustuksellinen evankelis-luterilainen konferenssi (engl. Confessional Evangelical Lutheran Conference) ovat opillisesti tiukempaa linjaa vetävien kirkkojen kansainvälisiä järjestöjä.
Luterilaisten kirkkojen ekumeeninen yhteistyö.
Martti Lutherin toiminta ei alkuvaiheessa pyrkinyt oman kirkkokunnan synnyttämiseen vaan katolisen kirkon uudistamiseen. Sen vuoksi luterilaiset kirkot ovat pääsääntöisesti säilyttäneet hyvän keskusteluyhteyden katolisen kirkon ja myös muiden reformaatiossa syntyneiden kirkkojen kanssa.
Katolisen kirkon näkemyksen mukaan luterilaiset kirkot ovat "kristillisiä yhteisöjä". Pääongelma on että niiltä puuttuu sakramentaalinen pappeus. LML on 1990-luvulla hyväksynyt Katolisen kirkon kanssa laaditun julistuksen "Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista". Siinä luterilaiset kirkot ja katolinen kirkko yhdessä toteavat, että 1500-luvulla annetut vanhurskauttamis- eli pelastusoppia koskevat oppituomiot eivät enää "osu kohteeseensa" nykyisissä luterilaisissa kirkoissa ja katolisessa kirkossa. Kirkot ovat siten saavuttaneet merkittävän yhteisymmärryksen asiassa, joka perimmältään synnytti koko uskonpuhdistuksen.
Vapaat valtiokirkkoihin ja Luterilaiseen maailmanliittoon kuulumattomat luterilaiset kirkkokunnat ja yhteiskunnat ovat voineet pitää yhteisessä julistuksessa vanhurskauttamisopista saavutettua yhteisymmärrystä ainoastaan näennäisenä. Suomessa tätä kantaa edustavat muun muassa Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko ja Suomen Luterilainen Tunnustuskirkko.
Armo ja uskonelämä.
Luterilaisuuden lähtökohtana on Martti Lutherin katolisen kirkon armo-oppiin kohdistama kritiikki. Luther kritisoi "facere quod in se est" -oppia, jonka mukaan Jumala antaa armonsa sille, joka tekee parhaansa. Kritiikkiin liittyi aikansa hurskauselämän kritiikki, joka kohdistui messu-uhrioppiin, aneisiin ja pyhimysten palvontaan. Julkinen protesti alkoi 95 teesin kirjoittamisesta.
Luther korosti, että Jumalan armo saadaan "yksin armosta ilman lain tekoja". Tällä hän halusi korostaa, että ihminen ei voi omilla teoillaan tai ajatuksillaan ansaita Jumalan suosiota. Pelastus annetaan ihmiselle puhtaasti armosta. Armon antaja on Jumala, ja ihminen tarvitsee pelastuksen vastaanottamiseen vain uskonsa, joka tarrautuu Jumalan lupaukseen armosta. Jumalan ja ihmisen väliin ei saa tulla mikään meidän tekomme, vaan yksin Kristus.
Jumalan suosio eli pelastus saadaan puolestaan yksin Kristuksen tähden Kristuksen ainutkertaisen ristinkuoleman johdosta. Kristuksen ainutkertainen uhri ristillä on ainoa uhri, joka voi vaikuttaa pelastuksen ihmisen ja Jumalan välillä. Tällä hän kritisoi oman aikansa katolista messu-uhrioppia, jonka mukaan messussa kirkko uudisti Kristuksen uhrin verettömästi ja näin sai aikaan sovittavan armon messuun osallistuvien ja Jumalan välillä.
Lisäksi Luther kritisoi aneita. Katolisen kirkon käsityksen mukaan kirkon pyhät ovat tehneet elämänsä aikana niin paljon hyvää, että niistä on syntynyt kirkolle hyvien tekojen ylijäämää. Tätä armon aarretta kirkko jakaa aneina kristityille. Aneopin mukaan ane antaa vapautuksen tietystä määrästä kiirastulessa vietettävistä vuosista. Kiirastuli oli hyvin keskeinen 1500-luvun kansanhurskauden käsitys. Vain erityisessä hurskauden säädyssä eli munkkina tai nunnana saattoi saavuttaa pyhyyden tason, jolla pääsi suoraan taivaaseen.
Näistä käsityksistä on muotoutunut luterilaisuuden iskulause "yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden" ("sola fide, sola gratia, propter Christum").
Pelastus.
Luterilaisen kirkon oppiin kuuluu ennaltamääräys eli predestinaatio. Oppi, kuten se esitetään Yksimielisyyden ohjeessa, erottaa ennaltatietämisen ("praescientia") ja ennaltamääräämisen, ja opettaa niin sanottua yksinkertaista predestinaatiota, jossa pelastettavien pelastuksen syy on Jumalan armo ja valinta, mutta kadotukseen joutuvien kadotuksen syy on näiden oma synti.
Predestinaatio on taustateoria luterilaiselle pelastusopille. Pelastusopissa keskeistä on oppi vanhurskautumisesta yksin uskosta ("sola fide"). Usko pelastaa ihmisen. Luterilaisuus tekeekin jyrkän distinktion vanhurskautuksen ja pyhityksen välille. Ensisijaisesti pelastus on vanhurskautusta, jossa ihminen tulee Jumalan lapseksi, ja tämä tapahtuu vain uskon kautta armosta. Pyhityksessä puolestaan ihmisen usko ja teot yhdessä vaikuttavat hänessä lisääntyvän pyhyyden.
Raamattuperiaate.
Katolisen kirkon armo-opin ja keskeisten hurskausmuotojen kritiikki johti luonnollisesti riitaan kirkollisen auktoriteetin kanssa. Luther puolustautui vetoamalla Raamatun arvovaltaan. Luther nimittäin vetosi löytöjensä tueksi tiuhaan Raamatun kirjoituksiin, aivan erityisesti Paavalin kirjeeseen roomalaisille ja kirjeeseen galatalaisille. Tämä johti suoraan sen kritisoimiseen, miten kirkollinen opetushierarkia voi määritellä pelastukseen tarvittavan kirkon opin. Ainakin kirkollinen arvovalta kristillisen opin tulkitsijana koki kolauksen. 1500-luvun hurskauselämään ei kuulunut Raamatun lukeminen, ja kun messukin toimitettiin latinaksi, oli kansan raamatuntuntemus hyvin heikkoa. Katolinen kirkko ei myöskään erityisesti suosinut kansan raamatunlukua. Lutherin raamattuperusteluista syntyi uskonpuhdistuksen raamattuperiaate eli yksin Raamattu ("sola scriptura"). Luther käänsi pian Raamatun saksaksi, ja kansankielisestä Raamatusta tuli reformaation keskeinen tuntomerkki.
Kirkon virat ja hierarkia.
Historiallisista syistä luterilainen kirkko suhtautuu jossain määrin kriittisesti kirkolliseen hierarkiaan. Saksassa uskonpuhdistus ei saanut taakseen yhtään piispaa, joten Saksan luterilaisista maakirkoista hävisi piispan virka. Irtautuminen katolisen kirkon seurakuntarakenteesta johti myös seurakunnan toisenlaiseen määrittelyyn. Katolista kirkkoa vähemmän korostetaan seurakunnan ja kirkon organisatorista yhteyttä oikean uskon takaajana. Augsburgin tunnustuksen määritelmän mukaan ”kirkko on uskovien yhteisö, jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentteja oikein jaetaan”.
Luterilaisuudessa on vahva käsitys kristittyjen yhteisestä pappeudesta. Jokainen kristitty on kasteen perusteella oikeutettu lähestymään Jumalaan ja hoitamaan hengellisiä tehtäviä kirkossa. Evankeliumi ja sakramentit on annettu ensisijaisesti kirkolle ja ne ovat kirkon hallussa. Jokainen seurakunnan jäsen on siinä mielessä pappi, että hänellä on kristittynä hengellinen kelpoisuus olla evankeliumin julistaja ja pyhien toimitusten hoitaja. Luterilaisen käsityksen mukaan tästä hengellisestä pappeudesta ei kuitenkaan seuraa, että yksittäisellä kristityllä olisi lupaa omavaltaisesti ryhtyä julkisesti hoitamaan kirkolle annettuja tehtäviä. Evankeliumin julistamista ja sakramenttien hoitamista varten kirkossa on myös erityinen pappisvirka, jota saa hoitaa vain oikein annetun kutsun ja vihkimyksen jälkeen. Erityisesti sakramenttien ja pyhien toimitusten hoitaminen kuuluu niille, jotka seurakunta on kutsunut tehtävää hoitamaan. Papilla ei siten ole muista kristityistä erottuvaa hengellistä laatua tai persoonaansa pappisvihkimyksessä annettua muuta ominaisuutta, joka tekisi hänet paremmaksi hoitamaan tehtävää. Pappisvirka perustuu seurakunnan kutsuun ja vihkimykseen ja antaa luvan hoitaa näitä tehtäviä. Pappisvirka siten säilyi luterilaisessa kirkossa. Se on Augsburgin tunnustuksen mukaan Jumalan säätämä ja on tarkoitettu sitä varten, että ihmiset voisivat saada pelastavan uskon.
Sen sijaan piispan vihkimyksen luterilaisissa kirkoissa tekivät aluksi joskus papit eivätkä edelliset piispat. Tämän uskottiin seuraavan alkukirkon esikuvaa. Näin piispanvihkimysten ketju katkesi muun muassa Saksassa, joskaan ei Ruotsissa, eikä luterilaisilla kaikissa maissa ole ns. apostolista suksessiota kuten katolisessa kirkossa, jossa piispat uskotaan vihityn apostoleista lähtevässä ketjussa.
Sakramentit ja sakramentaalit.
Luterilaisuus säilytti pääsääntöisesti erilaiset kirkon pyhät toimitukset ja rituaalit, kuten kasteen, ehtoollisen, avioliittoon vihkimisen ja hautajaiset. Luther uudisti messua messu-uhri-opin kritiikin seurauksena. Lisäksi avioliittoon vihkimistä pidettiin reformaation seurakunnissa puhtaasti maallisena asiana eikä sakramenttina. Myös konfirmaatiokäsitys on irtautunut katolisen kirkon sakramentaalisesta konfirmaatiokäsityksestä.
Luterilaisilla on kaksi sakramenttia. Luther sovelsi Augustinuksen kastekäsitystä laajennettuna koko sakramenttikäsitykseen: sakramentin luo Jumalan lupaus yhdistettynä aineeseen ("Accedat verbum ad elementum, et fit sacramentum", Sana laskeutuu [materiaaliseen] elementtiin ja syntyy sakramentti.). Reformaatiossa kuitenkin korostettiin Kristuksen asemaa pelastavan armon tuojana niin paljon, että sakramentin määrittelyyn lisättiin käsitys, että sen tuli olla Kristuksen asettama ja armon välittäjä. Sakramenteiksi luettiin siten kaste ja ehtoollinen. Luther piti varhaiskautenaan myös rippiä sakramenttina, mutta ajatuksesta luovuttiin, koska rippiin ei liity ainetta. Rippi on kuitenkin luterilaisessa teologiassa armonväline. Myös pappeuden sakramentaalinen asema ei ole täysin hylätty, koska pappeus on armonvälineiden hoitajan virka.
Raamattu ja tunnustuskirjat.
Luterilaisuuden pyhä kirja on muiden kristittyjen tavoin Raamattu. Sitä tulkitaan nykyisin yleensä pelastushistoriallisesti. Raamatun tulkinnassa korostetaan Uuden Testamentin ja ilosanoman ("evankeliumin") merkitystä, jonka katsotaan yleensä ohittavan Vanhan Testamentin lakeja muistuttavat opetukset. Evankeliumia Raamatussa on se mikä ajaa Kristuksen asiaa (eli armoa, ns. "Christum agere" -periaate).
Luther harjoitti myös merkittävää raamattukritiikkiä. Hän arvosteli Uuden testamentin kirjoja, joissa armo oli hänen mukaansa vain hämärästi näkyvissä. Tällainen oli mm. Jaakobin kirje. Lutherin myötä myös siirryttiin käyttämään Vanhan testamentin kirjoina niin sanottua heprealaista kaanonia, josta apokryfiset kirjat oli jätetty pois. Katolisessa kirkossa oli siihen saakka käytetty pyhänä kirjana Septuagintan mukaista Vanhaa testamenttia. Heprealainen kaanon, josta osa Septuagintaan kuuluvista kirjoista oli poistettu, oli syntynyt juutalaisuuden parissa vasta kristinuskon syntymisen ja vakiintumisen jälkeen. Reformaation myötä protestanttisten painettujen Raamattujen Vanha testamentti on yleensä ollut heprealaisen kaanonin mukainen. Luther tosin piti apokryfikirjoja hyvinä ja hyödyllisinä lukea, vaikkakaan ei aivan muun Raamatun veroisina. Käsitys yleisestä pappeudesta on kuitenkin johtanut myös vahvaan henkilökohtaisen kotihurskauden arvostamiseen.
Luterilainen oppi on kirjattu luterilaisiin tunnustus­kirjoihin. Niistä keskeinen on Augsburgin tunnustus. Augsburgin tunnustus viittaa alussa kolmeen vanhan kirkon uskontunnustukseen, apostoliseen, Nikean ja Athanasioksen uskontunnustukseen, joiden kautta luterilaisuus liittyy vanhan jakamattoman kirkon perinteeseen. Luterilainen kirkko hyväksyy sellaisenaan jakamattoman kristinuskon käsitykset Jumalan kolminaisuudesta ja Kristuksen kahdesta luonnosta. Luterilaiset tunnustuskirjat on koottu Yksimielisyyden kirjaan ("Liber concordiae", 1580), joka sisältää edellä mainittujen vanhojen tunnustusten lisäksi Augsburgin tunnustuksen ("Confessio Augustana Invariata"), Augsburgin tunnustuksen puolustuksen, Lutherin Ison ja Vähän katekismuksen, Tutkielman paavin vallasta ja johtoasemasta sekä Yksimielisyyden ohjeeen sekä Todisteiden luettelon. Suomen evankelisluterilainen kirkko on katsonut myös Upsalan kokouksen päätöksen tunnustuskirjaksi, mutta ei tee näin tällä hetkellä. Luterilaisten kirkkojen tunnustuskirjapohja vaihtelee jonkin verran. Jotkin luterilaiset kirkot hyväksyvät tunnustuskirjakseen Yksimielisyyden ohjeen, osa vain Augsburgin tunnustuksen. Siitä on myös käytössä joissakin kirkoissa ns. muutettu versio ("Confessio Augustana Variata"). Luterilaisen maailmanliiton jäsenyyteen vaaditaan Augsburgin tunnustuksen ja Lutherin Vähän katekismuksen hyväksyminen.
Pyhimykset.
Luterilaisuudessa tunnustetaan enkelien ja pyhimysten olemassaolo, mutta ne eivät ole yhtä merkittävässä asemassa kuin esimerkiksi katolisuudessa. Pyhiä ihmisiä pidetään nykyisessä doktriinissa esikuvallisina kristittyinä, jotka tarjoavat mallin uskon soveltamisesta elämään. Heitä ei kuitenkaan rukoilla eikä heiltä pyydetä esi­rukouksia, koska luterilaisuudessa katsotaan ihmisen olevan suorassa, välittömässä suhteessa Jumalaan. Tämän vuoksi myös Ave Maria -rukous on jäänyt pois luterilaisten käytöstä. Mariologiassaan luterilainen kirkko liittyy vanhan kirkon mariologisiin dogmeihin Mariasta jumalansynnyttäjänä ("theotokos") sekä ainakin virallisesti myös Marian ikuisesta neitsyydestä ("semper virgo"). Sen sijaan luterilaisuus ei ole omaksunut katolisen kirkon käsitystä Marian peri­synnittömästä sikiämisestä ja taivaaseen­ottamisesta.
Aiheesta muualla.
*


Ortodoksinen kirkko.
Ortodoksien osuus maailman väestöstä prosentuaalisesti.
Ortodoksinen kirkko (, ’oikea’ ja ’katsomus’) eli kreikkalaiskatolinen kirkko on kristillinen kirkko, johon kuuluu noin 220 miljoonaa kannattajaa. Suurin osa maailman ortodoksisista paikalliskirkoista sijaitsee Venäjällä, Balkanin niemimaalla ja Lähi-idässä. Vanhastaan kreikkalaiskatolisella kirkolla tarkoitettiin yhteisen katolisen kirkon itäistä, bysanttilaista haaraa erotukseksi katolisen kirkon läntisestä eli roomalaiskatolisesta haarasta. Termiä kreikkalaiskatolinen kirkko ei juuri enää käytetä, koska sille on Suomessa 1900-luvun lopussa yritetty vakiinnuttaa toista eli uniaattikirkon merkitystä
Ortodoksinen kirkko ei ole samalla tavoin yhtenäinen kuin esimerkiksi katolinen kirkko, vaan pikemminkin erilaisten kirkkojen yhteenliittymä. Ortodoksisten kirkkojen ryhmään lasketaan varsinaisen ortodoksisen kirkon lisäksi myös orientaaliset ortodoksiset kirkot sekä itäsyyrialainen Idän apostolinen kirkko. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluu viisitoista itsenäistä paikalliskirkkoa.
Historia.
Ortodoksisen kirkon levinneisyys virallisen aseman perusteella.
Ortodoksinen kirkko katsoo olevansa sama kirkko, jonka Jeesus ja apostolit perustivat ja joka toimi 300-luvulta lähtien Rooman valtionkirkkona. Valtionkirkossa oli viisi patriarkkaa viidessä kaupungissa: Roomassa, Antiokiassa, Aleksandriassa, Jerusalemissa ja Konstantinopolissa (nykyinen Istanbul).
Ortodoksisen ja orientaalisten kirkkojen ero alkoi tapahtua 400-500-luvuilla, jolloin orientaaliset ortodoksiset kirkot alkoivat irtaantua Itä-Rooman valtionkirkon kristologisista linjauksista. Kiistassa oli kyse erosta patriarkka Nestorioksen esittämän kristologisen näkemyksen, jonka mukaan Kristus oli erikseen jumalainen ja inhimillinen olento, ja ortodoksisten kirkkojen näkemyksen välillä, jonka mukaan Kristus oli samanaikaisesti jumala ja ihminen. Orientaaliset kirkot kuten Armenian apostolinen kirkko ja Egyptin koptilainen kirkko omaksuivat oman monofysiittisen tulkintansa, joka korosti Kristuksen jumaluutta. Islamin leviämisen myötä ja Bysantin menettäessä alueita kasvavalle kalifaatille nämä kirkot joutuivat Bysantin vaikutuspiirin ulkopuolelle.
Suuri skisma.
Vuoden 1054 tapahtumiin kulminoituneessa Suuressa skismassa läntiset ja itäiset paikalliskirkot erosivat toisistaan erillisiksi tunnustuskunniksi eli paavin johtamaksi katoliseksi kirkoksi ja idän ortodoksiseksi kirkoksi. Skismaan vaikutti merkittävästi erimielisyys Nikean uskontunnustuksen sanamuodoista: niin sanottu filioque-kiista. Lännen kirkko lisäsi uskontunnustukseen sanan (eli "ja Pojasta") eli sen näkemyksen mukaan Pyhä Henki oli lähtöisin Isästä ja Pojasta. Idän patriarkaatit eivät hyväksyneet tätä muutosta. Jo ennen filioque-kiistaa olivat idän ja lännen kirkot kehittyneet eri suuntiin. Teologisessa ajattelussa oli eroja. Lisäksi poliittinen kehitys Rooman valtakunnassa johti erilaisiin näkemyksiin muun muassa paavin asemasta. Valtakunnan keskus oli siirtynyt Roomasta Konstantinopoliin. Lopulta jännitteet olivat niin suuret, että paavin lähettämä legaatti ja Konstantinopolin patriarkka julistivat toisensa kirkonkiroukseen 1054 eli pannaan. Kiroukset olivat voimassa vuoteen 1965 asti.
Kirkon leviäminen.
Ortodoksinen kirkko levisi Bysantin valtakunnan alueelta lähetystyön myötä pääasiassa itään. 1000-luvulla kirkon vaikutus ulottui jo Unkariin, Puolaan, Baltiaan, Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja Venäjälle. Konstantinopolin kukistuttua vuonna 1453 Venäjästä muodostuikin ortodoksisen kirkon kannalta merkittävä keskus, ”kolmas Rooma”. Venäjältä ortodoksisuus levisi 1700- ja 1800-lukujen aikana Kiinaan, Koreaan, Japaniin ja Alaskaan.
Ortodoksisuus saapui Venäjän keisarikuntaan kuuluneeseen Alaskaan 1700-luvun lopulla venäläisten lähetyssaarnaajien toimesta. Venäjän myytyä Alaskan Yhdysvalloille 1867 pyhä synodi perusti vuonna 1870 ”Aleuttien ja Alaskan hiippakunnan”, joka siirrettiin myöhemmin San Franciscoon ja josta tuli ”Aleuttien ja Pohjois-Amerikan hiippakunta” vuonna 1900.
1900-luku.
1900-luvulla ortodoksinen kirkko koki suuria muutoksia: kirkko hävisi lähes tyystin Vähästä-Aasiasta, Balkanin alueen kirkot organisoituivat uudella tavalla, Venäjän vallankumous muutti kirkon asemaa Venäjällä ja läntisessä maailmassa ortodoksien piiriin syntyi diaspora.
Venäjän ortodoksinen kirkko.
Venäjän ortodoksisen kirkon historiassa kääntyi uusi lehti, kun Lenin Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen erotti kirkon valtiosta ja koulun kirkosta. Aluksi bolševikit suhtautuivat uskontoon harmittomana taikauskona, joka vähitellen tieteen edetessä tulisi häviämään. Vuonna 1921 suhtautuminen kuitenkin muuttui ja puolue omaksui uuden ”taistelevan ateismin” ja ”taistelevan materialismin” periaatteet, joiden perusteella aloitettiin laaja uskonnonvastainen propagandakampanja.
Vuoden 1929 jälkeen Neuvostoliitossa alkoi laajamittainen uskontojen vainoaminen. Valtaosa eri uskontojen papistosta joko lähetettiin vankileireille tai teloitettiin ja monet pakenivat maasta. Kaikki löyhästi määritelty ”uskonnollinen propaganda” kiellettiin, mukaan lukien raamattupiirit, uskonnolliset nuoriso- ja naisjärjestöt sekä uskontokuntien ylläpitämät kirjastot ja lukusalit. Toisen maailmansodan aikana ortodoksinen kirkko otettiin mukaan Saksan vastaiseen sotaponnistukseen, ja uskontojen vaino laimeni. Vaikka jonkin verran kirkkoja avattiin uudelleen, ei valtion uskonnonvastainen asenne ratkaisevasti muuttunut.
Balkan ja Itä-Eurooppa.
Ensimmäinen maailmansota johti Osmanien, Itävalta-Unkarin ja Venäjän valtakuntien häviämiseen ja siten myös muutoksiin alueen ortodoksisissa kirkoissa. Venäjän länsirajalla ortodoksiset vähemmistöt Suomessa, Virossa, Latviassa ja Liettuassa irtaantuivat omiksi autonomisiksi kirkoikseen. Näistä muut paitsi Liettua siirtyivät myös Moskovan patriarkaatin yhteydestä Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen. Ekumeeninen patriarkaatti perusti myös Puolaan autokefalisen kirkon vuonna 1924 maan valkovenäläistä ja ukrainalaista vähemmistöä varten. Toisen maailmansodan jälkeen Moskova lakkautti Latvian, Liettuan ja Viron kirkkojen autonomian ja reintegroi Puolan kirkon itseensä vaikka se sai uudelleen autokefalisen aseman vuonna 1948.
Balkanilla viisi serbialaista hiippakuntaa yhdistyi vuosina 1920-22 Serbian patriarkaatiksi, jonka patriarkanistuin perustettiin Belgradiin. Myös Romanialaiset hiippakunnat muodostivat vuonna 1925 Romanian patriarkaatin. Vuonna 1937 Konstantinopolin patriarkaatti tunnusti myös Albanian kirkon autokefalian.
Toisen maailmansodan jälkeen kommunistisessa Albaniassa kehotettiin punakaartilaisiksi puettuja koululaisia vandalisoimaan kirkkoja ja moskeijoita ja vuonna 1967 kiellettiin lainsäädännöllä kaikki uskonnonharjoittaminen. Tämän jälkeen maassa suljettiin yli 2 100 moskeijaa, kirkkoa, luostaria ja muuta uskonnollista rakennusta. Erityisesti vuosien 1967 ja 1976 uskonnonvastaisissa kampanjoissa hyökkäykset järjestäytynyttä uskontoa ja uskovaisia vastaan olivat brutaaliudeltaan ja fanaattisuudessaan vertaansa vailla missään sosialistisessa valtiossa. Imaameja, pappeja ja munkkeja sekä nunnia teloitettiin ja vangittiin laajasti.
Muissa Itä-Euroopan kommunistisissa valtiossa kirkkoon ei kohdistunut samanlaisia vainoja. Jugoslaviassa ja Bulgariassa kirkko ja valtio erotettiin toisistaan, mutta Romaniassa kirkko pysyi edelleen sidoksissa valtion. Serbiassa kirkko pystyi säilyttämään enemmän itsenäisyyttä Bulgariaan ja Romaniaan verrattuna. Balkanin alueen kirkot, Albaniaa lukuun ottamatta, kuitenkin olivat lojaaleja uusille vallanpitäjille ja vastavuoroisesti saivat ylläpitää teologisia oppilaitoksia ja julkaisutoimintaa.
Kommunismin romahtaminen Itä-Euroopassa hellitti valtion otetta alueen kirkoista ja loi uutta poliittista ja uskonnollista vapautta itäeurooppalaisille. Toisaalta esim. Virossa uusi tilanne on johtanut kiistoihin ekumeenisen ja Moskovan patriarkaatin välillä paikalliskirkon kanonisesta asemasta. Nykyisin maassa toimii sekä ekumeenisen patriarkaatin alainen autonominen kirkko, että Moskovan patriarkaatin alainen hiippakunta.
Yhdysvallat.
Moskovan patriarkaatin alainen "Aleuttien ja Pohjois-Amerikan hiippakunta" huolehti 1900-luvun alkuvuosikymmeninä myös Yhdysvaltoihin muuttaneista serbialaisista, kreikkalaisista, syyrialaisista ja albanialaisista siirtolaisista, vaikka jotkut etniset ryhmät kutsuivatkin kotimaastaan papistoa pyytämättä lupaa yhdysvaltalaisilta piispoilta. Ensimmäinen yritys perustaa autonominen tai -kefalinen monietninen yhdysvaltalainen paikalliskirkko kaatui Venäjän vallankumouksen aiheuttamaan kaaokseen. Vuonna 1921 ekumeeninen patriarkka Meletios IV perusti "Etelä- ja Pohjois-Amerikan kreikkalaisen arkkihiippakunnan" ja eri kansallisryhmät jakaantuivat edelleen perustaen omia ortodoksisia yhteisöjään.
Sekavaa tilannetta pyrittiin saamaan järjestykseen 1950-luvulta alkaen kun ortodoksiset kirkot Yhdysvalloissa alkoivat tehdä yhteistyötä ja perustivat vuonna 1960 piispojen pysyvän yhteistyöelimen (). Moskovan patriarkka Tiihion julisti vuonna 1970 venäläisen hiippakunnan autokefalikseksi Ortodoksiseksi kirkoksi Yhdysvalloissa (), mikä herätti vastustusta ekumeenisessa patriarkaatissa ja joka ei myöntänyt autonomiaa kreikkalaiselle arkkihiippakunnalle.
Kreikka ja Turkki.
Kreikan–Turkin sodan seurauksena lähes koko Vähän-Aasian kreikkalainen väestö pakeni Kreikkaan vuonna 1922 ja Konstantinopolin patriarkaatin jäsenistö väheni siten vain Istanbulin ja sen ympäristön kreikkalaiseen väestöön. Tämä väestö on nopeasti pienentynyt ja siihen kuuluu enää muutamia tuhansia ihmisiä. Ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa on myös useita "diaspora"-hiippakuntia ja sopimuksella Kreikan hallituksen kanssa Kreikan saariston ortodoksinen väestö.
Toisen maailmansodan jälkeen suuri määrä kreikkalaisia muutti läntiseen Eurooppaan, Australiaan, Uuteen-Seelantiin ja Afrikkaan.
Afrikka.
Itä-Afrikassa kreikkalaiset siirtolaiset ovat tuoneet kirkon yhteyteen suurehkon joukon alueen kantaväestöä, jolle ortodoksisuudella ei ole historiallista kolonialismin painolastia. Näitä ortodoksisia yhteisöjä on Ugandassa, Keniassa ja Tansaniassa, ja niissä toimii kasvava joukko kantaväestöstä noussutta papistoa.
Ortodoksinen diaspora.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen voimakkaan muuttoliikkeen seurauksena eri puolille maailmaa on syntynyt itäeurooppalaista alkuperää olevien ihmisten yhteisöjä ja siten myös ortodoksinen kirkko on levinnyt uusille alueille. Venäjän vallankumouksen seurauksena Länsi-Eurooppaan ja erityisesti Ranskaan syntyi venäläisiä emigranttiyhteisöjä. Pariisissa vaikutti tämän vuoksi useita merkittäviä ortodoksiteologeja, jotka vaikuttivat merkittävästi myös ekumeeniseen liikkeeseen.
Vuonna 1922 syntyi myös "Venäjän ortodoksinen pakolaiskirkko", joka ei tunnustanut Neuvosto-Venäjällä toiminutta kirkkoa. Kirkko ei kuitenkaan koskaan saanut selvää kanonista asemaa ja palasi 2000-luvulla takaisin Moskovan patriarkaattiin. Samanlaisessa epäselvässä kanonisessa tilanteessa toimi myös Ukrainan pakolaiskirkko. Muut emigranttiryhmät perustivat ekumeenisen patriarkaatin alaisia seura- ja hiippakuntia.
Kalenterikysymys.
Vuonna 1924 ekumeeninen patriarkaatti ja pian joukko muita paikalliskirkkoja otti käyttöön uuden "parannetun gregoriaanisen kalenterin", mikä johti vaikeisiin kiistoihin Kreikassa, Romaniassa ja Bulgariassa "uus-" ja "vanhakalenteristien" välillä. Erityisesti Kreikassa osittain virallisen kirkon ylimitoitettujen vastatoimien seurauksena kalenterikysymyksen ympärille syntyneet ryhmät ovat kehittyneet kaikkea ekumeniaksi katsomaansa vastustavaksi "oppositioksi". Näiden ryhmien mukaan kalenteriuudistus avasi oven kirkon laajemmallekin modernisoinnille ja maallistumiselle jotkut äärimmäiset ryhmittymät ovat katkaisseet ehtoollisyhteyden ortodoksisten kirkkojen kanssa.
Oppi.
Toisin kuin protestanttinen kristillisyys, ortodoksisuus ei perustu tunnustuksiin, vaan keskeistä on käsitys kirkosta oikean uskon ilmaisijana. Kirkon usko perustuu opinkappaleisiin eli dogmeihin, jotka puolestaan kirkon näkemyksen mukaan perustuvat suoraan Jumalan ilmoitukseen. Kirkon uskonkappaleet on määritelty seitsemässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa.
Ortodoksisessa, kuin myös katolisessa kirkossa Raamattuun perustuvien dogmien lisäksi kirkon traditiolla on merkittävä asema. Tämä traditio palautuu apostoliseen aikaan ja muodostaa kirkon näkemyksen mukaan Raamatun kanssa kirkon kokonaisuuden. Raamattu ja traditio on uskottu yksin ortodoksiselle kirkolle, joka tulkitsee niitä. Kirkko on kokonaisuudessaan erehtymätön oikean uskon suhteen. Merkittävä osa kirkon traditiota ovat myös kirkkoisien opetukset, joista erityisen arvossa pidettyjä ovat Gregorios Nazianzilainen, Basileios Suuri ja Johannes Krysostomos.
Jo varhain ensimmäisellä vuosituhannella ortodoksisen ja katolisen kirkon hallinnot alkoivat perustua erilaisiin ratkaisuihin, joiden on katsottu edustavan taustalla olevia erilaisia teologisia näkemyksiä. Keskeisimpiä näistä kysymyksistä on paavin asema kirkon päänä.
Ortodoksisessa kirkossa Neitsyt Marialla on erityinen asema esirukoilijana. Marian katsotaan olevan ainainen neitsyt ja ”uusi Eeva”, joka vastasi omasta tahdostaan myöntävästi ylienkeli Gabrielin esittämään kysyvään ilmoitukseen Jeesuksen syntymästä. Ortodoksit eivät tunnusta katolisen kirkon oppia Marian synnittömästä sikiämisestä ja suoraan taivaaseen nousemisesta.
Sakramentit.
Ortodoksisessa kirkossa ei ole ehdotonta määritelmää sakramenttien määrästä, mutta usein niitä katsotaan olevan seitsemän: kaste, mirhavoitelu, ehtoollinen, katumus, pappeus, avioliitto ja sairaanvoitelu. Muita sakramenteiksi mainittuja ovat hautaus, kirkon vihkiminen, munkiksi vihkiminen ja vedenpyhitys. Sakramenteista ainoastaan kasteen voi hätätilanteessa suorittaa maallikko, muutoin ne toimittaa joko pappi tai piispa. Ortodoksisen näkemyksen mukaan eri kirkkojen välillä ei ole sakramenttiyhteyttä ja siksi niihin saavat osallistua vain ortodoksisen kirkon jäsenet.
Ortodoksisen kirkon jäseneksi tullaan kasteen ja mirhavoitelun sakramenttien kautta. Kasteessa ihminen syntyy uudelleen ja luopuu vanhasta elämästään. Kaste on ainutkertainen eikä kerran kastettuja ihmisiä kasteta uudelleen. Yleensä mirhavoitelu (läntisen kristillisyyden konfirmaatio) toimitetaan heti kasteen jälkeen. Siinä Pyhä Henki vuodatetaan kirkon jäseneen. Toisesta kristillisestä liikkeestä ortodokseiksi kääntyvät Pyhän Kolminaisuuden nimeen kastetut ihmiset liitetään kirkon jäsenyyteen mirhavoitelun kautta.
Katumus on sakramentti, jossa ihminen palaa Jumalan yhteyteen, johon hänet on kasteessa liitetty ja josta hän on erkaantunut väärien valintojensa vuoksi. Kirkon näkemyksen mukaan Jeesus antoi opetuslapsilleen käskyn syntien "sitomisesta ja päästämisestä" (Joh. 20:22-23). Katumuksen sakramenttiin kuuluu syntien tunnustaminen ja anteeksiantorukous. Katumuksen sakramenttiin on tapana osallistua tarpeen mukaan, mutta erityisesti paastoaikoina.
Ortodoksisen kirkon keskeisin pyhä toimitus on ehtoollinen, joka käsitetään yhteydeksi Kristuksen. Ehtoollisesta osallisuuden kautta kirkon jäsenten katsotaan olevan yhteydessä paitsi Jumalan myös toistensa kanssa. Ehtoollisaineina käytetään hapatettua leipää ja viiniä, joiden katsotaan eukaristiassa muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.
Ortodoksinen sairaanvoitelu on elämän ja parannuksen mysteerio. Mysteeriossa ihmiseen välittyy Jumalan parantava armo Pyhän Hengen siunaaman öljyn kautta. Mysteerio muodostuu rukouksista sakramenttiin osallistuvan puolesta, öljyn pyhityksestä ja varsinaisesta tapahtumasta, öljyllä voitelusta. Vanhan käytännön mukaisesti toimitukseen pitäisi osallistua seitsemän pappia, mutta nykyään se etenkin Suomessa, jossa ortodoksien ja etenkin pappien lukumäärä on vähäinen, toimitetaan vain yhden papin toimituksena. Sairaanvoitelu ei ole sama kuin katolisen kirkon aiempi ns. viimeinen voitelu eli kuoleman mysteerio.
Pappeus jakautuu ortodoksisessa kirkossa piispuuteen, pappeuteen ja diakoniuteen. Piispan vihkimisen toimittaa kolme piispaa ja papit ja diakonit vihkii piispa. Pappeudessa toteutuu apostolinen suksessio eli seuranto. Papiksi voidaan vihkiä "nuhteeton mies, joka on ennen papiksi vihkimystä avioitunut tai päättänyt elää naimattomana". Naimattomalla tarkoitetaan joko munkkia tai selibaattilupauksen tehnyttä miestä. Piispojen tulee olla naimattomia tai leskiä. Ortodoksisessa kirkossa ei ole naispappeutta, vaikka on esitetty näkemyksiä, että aikaisemmin käytössä ollut diakonissan virka olisi ollut rinnastettavissa papistoon.
Avioliitto on perinteisesti laskettu seitsemän sakramentin joukkoon. Vihkitoimituksessa kahden ihmisen liitolle haetaan Jumalan siunausta ja vahvistusta. Vihkitoimitusta edeltää tavallisesti kirkollinen kihlaus.
Jumalanpalvelus.
Traditiolla on merkittävä asema kirkon liturgisessa elämässä. Kirkon jumalanpalveluselämä koostuu erilaisista sykleistä, joihin kuuluvat päivittäiset, viikoittaiset ja vuosittaiset toimitukset sekä erilaiset jumalanpalvelustyypit. Jumalanpalveluskierron keskeisenä elementtinä on vuorokauden jumalanpalvelusrytmi muun muassa aamu- ja ehtoopalveluksineen. Tärkein kirkon palveluksista on liturgia eli ehtoollisjumalanpalvelus, joka toimitetaan ainakin sunnuntaisin ja juhlapäivinä; muun muassa luostareissa päivittäin. Jumalanpalveluksissa noudatetaan bysanttilaista perinnettä, jonka juuret voi nähdä juutalaisessa synagogajumalanpalveluksessa.
Suomen ortodoksinen kirkko.
Suomen ortodoksinen kirkko on Suomen toiseksi suurin uskonnollinen yhteisö, johon kuuluu noin 60 000 ihmistä eli 1,1 prosenttia suomalaisista. Kirkko kuuluu nykyisin Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin autonomisena arkkipiispakuntana. Sen arkkipiispa on vuodesta 2001 ollut Leo. Kirkkokunnan pääpaikka on Kuopio.
Aiheesta muualla.
*


Jehovan todistajat.
Jehovan todistajat on kristillisperäinen uskonnollinen liike, joka korostaa julkista sanoman julistamista ja liikkeen raamatuntulkinnan noudattamista käytännön elämässä. Liike tähdentää Jehova-nimen käyttöä Jumalan nimenä ja heidän liikkeensä asemaa ainoana oikeana tosi-kristittyjen uskontokuntana. Jehovan todistajat eivät tunnusta kolminaisuusoppia, helvetintulioppia ja oppia sielun kuolemattomuudesta, eivätkä vietä kristillisiä juhlapäiviä, vaan katsovat niiden olevan Raamatun vastaisia. He uskovat, että lähitulevaisuudessa Jehova hävittää valtajärjestelmät sekä muut uskonnot ja useimmat niiden kannattajat suuressa Harmageddonin sodassa ja Jehovan palvojat saavat ikuisen elämän paratiisimaassa maan päällä.
Jehovan todistajat tiedetään ja tunnetaan paitsi seurakuntarakennuksistaan valtakunnansaleista, myös uskontokunnan julkaiseman Raamattu-aiheisen kirjallisuuden levittämisestä julkisilla paikoilla ja talojen ovilta oville kiertäen. Jehovan todistajat tarjoavat kiinnostuneille mahdollisuuden maksuttomaan raamatuntutkiskeluun, joka tarkoittaa Raamatun tutkimista liikkeen julkaisemia apuvälineitä käyttäen. Muutaman viime vuoden ajan pääasiassa on käytetty kirjaa "Mitä Raamattu todella opettaa" uusien opettamisessa. Järjestö julkaisee myös kahta lehteä. "Vartiotorni" on järjestön oman ilmoituksen mukaan painosmäärältään maailman suurin uskonnollinen lehti. Kutakin numeroa painetaan keskimäärin 42 182 000 kappaletta 194 kielellä. Aiemmin lehdet olivat saatavilla nimellistä korvausta vastaan, mutta nykyisin niitä ei ole hinnoiteltu, vaan halukkaat voivat antaa niiden kustannuksien kattamiseksi vapaaehtoisen lahjoituksen. "Herätkää!" on edellisen sisarlehti ja painottuu ajankohtaisiin asioihin. "Vartiotorni" ilmestyy kahdesti kuussa. Vuoden 2008 alusta lähtien toinen kuukausittaisista numeroista on pääasiassa liikkeen jäsenille tarkoitettu sisältäen viikoittaiset, valtakunnansalilla sunnuntaisin tutkittavat aineistot. "Herätkää!"-lehti ilmestyy kerran kuussa. Jehovan todistajat rahoittavat kaiken maailmanlaajuisen toimintansa vapaaehtoisin lahjoituksin ja rakentavat palvontapaikkansa talkoovoimin. Jehovan todistajat uskovat, että aineellisten lahjoitusten sijaan tärkeintä on hengellinen antaminen, pääasiassa uskon julistaminen sekä perheen opettaminen.
Jehovan todistajat pitävät Raamattua Jumalan sanana ja pyrkivät pitämään sitä auktoriteettina elämänsä joka osa-alueella. He uskovat, että Raamattu on paitsi käytännölinen myös se kertoo tulevaisuudesta. Liikkeen päättävä elin, New Yorkissa kokoontuva yhdeksänjäseninen Jehovan todistajien hallintoelin, koordinoi liikkeen toimintaa ja käytäntöjä. Hallintoelin päättää liikkeen raamatuntulkinnasta. Jehovan todistajat muun muassa uskovat, että ihmisen tulee olla nöyrä, ahkera, uskoa Jehovaan sekä Jeesuksen lunastusuhriin ja välttää väkivaltaa.
Jehovan todistajat on Suomen kolmanneksi suurin rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta. Vuonna 2011 Suomessa oli keskimäärin 18 964 jäsentä. Jäsenmäärä on viime vuosina Suomessa pysynyt käytännössä samana: vuonna 2011 vähennystä edellisestä vuodesta oli 22 jäsentä ja tuona vuonna liikkeen jäseneksi kastettiin 313 jäsentä. Maailmanlaajuisesti uusia kastettuja on 250 000–300 000 vuosittain, vuonna 2011 kastettiin 263 131 jäsentä. Aktiivisten julistajien kuukausittaiseksi huipuksi ilmoitetaan vuonna 2011 yli 7,65 miljoonaa, ja heitä oli 236 maassa. Julistajat raportoivat saarnaamistyötä kautta maailman 1 707 094 710 tuntia. He johtivat keskimäärin 7 659 019:aa maksutonta raamatuntutkiskelua.
Liikkeen luokittelu kristillisessä teologiassa.
Jehovan todistajat ovat monoteistinen kristillisperäinen uskonto, joka ei tunnusta Jumalan olemuksen kolminaisuutta. Yleisen käsityksen mukaan Jehovan todistajia ei lueta kuuluvaksi kristillisiin liikkeisiin, koska Jehovan todistajat eivät tunnusta sellaisia oppeja raamatullisina, kuten oppi kolminaisuudesta, kristologian dogmista ja yleiskirkollisesta kristinuskon tulkintaperinteestä. Tämän seurauksena Jehovan todistajat eivät myöskään hyväksy niin sanottuja ekumeenisia uskontunnustuksia, joissa lähtökohtana on jumaluuden kolminaisuus Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kesken. Jehovan todistajat pitävät kolminaisuutta kreikkalaisen eli hellenistisen kulttuurin lisänä, joka hyväksyttiin opinkappaleeksi vasta 300-luvulla jaa., jota ei juutalaisilla tai alkukristityillä ollut.
Jehovan todistajat katsovat, että Jeesuksen ja apostolien saarnaama alkuperäinen kristinusko on nykyisessä kristikunnassa turmeltunut ja että Jumala itse ennallisti puhtaan palvonnan 1800-luvun lopulla Charles Taze Russellin ja hänen ympärilleen syntyneen raamatuntutkijoiden ryhmän kautta. Jehovan todistajat pitävät kristillisiä kirkkoja turmeltuneina ja he irtisanoutuvat kaikesta ekumeenisesta yhteistoiminnasta muiden uskonnollisten liikkeiden kanssa. Kristillisiä kirkkoja Jehovan todistajat pitävät "Suurena Babylonina" ja "porttona" Raamatun Ilmestyskirjan tulkintansa mukaan. Jehovan todistajien mukaan on siten oltava vain yksi oikea palvonnan muoto.
Jehovan todistajat käyttävät opetustyössään ja omissa kokouksissaan toimittamaansa Raamatun Uuden maailman käännöstä, jossa merkittävin ero moniin muihin käännöksiin on Jehova -nimen käyttö yli 7000 kertaa.
Maailmanlopun odotus.
Jehovan todistajat uskovat, että Harmageddonin taistelu käydään lähitulevaisuudessa
Maailmanlopun eli Harmageddonin odotus on keskeisessä asemassa Jehovan todistajien opissa. Tämän pohjalta liikettä on pidetty eskatologisena. Jehovan todistajat eivät usko koko planeetan tuhoutuvan, vaan että nykyinen maailmanjärjestys kansallisvaltioineen ja kansakuntineen korvataan Jumalan valtakunnalla ja sen kannattajien asuttamalla paratiisilla.
Liikkeen perustajana pidetty Vartiotorni-seuran presidentti Charles Russell odotti Jumalan valtakunnan toteutuvan maan päällä ja Harmageddonin taistelun tapahtuvan jo vuonna 1914. Vaikka tämä odotus ei toteutunutkaan, Jehovan todistajat uskovat nykyisinkin, että vuonna 1914 alkoi "lopun aika".
Myöhemmin Jehovan todistajat ovat asettaneet odotuksia Harmageddonin alkamisesta muun muassa vuosille 1925 ja 1975, ja vielä 1980-luvulla pidettiin epätodennäköisenä nykyisen maailmanjärjestyksen säilymistä vuosituhannen vaihteeseen.
Liikkeen nykyisen raamatuntulkinnan mukaan Jehovan todistajat uskovat, että nykyinen maailmanjärjestys loppuu Harmagedonin sodassa ilmeisesti viimeistään ennen kuin kaikki ne, jotka ovat eläneet osittainkin samanaikaisesti vuonna 1914 elossa olleiden kanssa, ovat kuolleet. He uskovat, että Harmagedonin taistelua edeltää poliittisten hallitusvaltojen kääntyminen Yhdistyneiden Kansakuntien johdolla maailman vääriä uskontoja vastaan ja tuhoavan ne Raamatun Ilmestyskirjan profetioiden toteutumiseksi. Tätä seuraa heidän mukaansa Harmageddonin taistelu, jossa hallitusvallat tuhotaan ja jossa säilyvät Jehova Jumalalle uskollisten lisäksi myös ne, joiden sydämentilan Jumala havaitsee oikeaksi, mutta jotka eivät ole saaneet mahdollisuutta oppia Raamatun totuutta Jumalasta.
1870-1916 Charles Taze Russell.
1870-luvun alkupuolella Alleghenyssä Pennsylvanian osavaltiossa Yhdysvalloissa nykyisen Pittsburghin alueella alkoi toimia suhteellisen vaatimaton, Charles Taze Russellin vetämä raamatuntutkiskeluryhmä.
Russell sai vahvoja vaikutteita adventistiliikkeeltä erityisesti maailmanlopun päivämäärän ennustusten laatimisessa. Russellin kannattajat odottivatkin aikalaskelmien pohjalta maailmanloppua vuosina 1914 ja 1915. Russellin tulkintoihin lopun ajan päivämääristä vaikuttivat muun muassa hänen Gizan pyramidin mittojen perusteella suorittamansa tarkat laskelmat ja tulkinnat mittaustulosten raamatullisesta merkityksestä.
Joidenkin Russellin ennustamien vuosilukujen ja eräiden ulkoraamatullisten opetusten merkitystä on Jehovan todistajien opetuksissa sittemmin tarkasteltu uudelleen tai niistä on kokonaan luovuttu. Jehovan todistajat perustelevat toisinaan muuttuvia oppeja Raamatun Sananlaskujen kirjan 4. luvun 18. jakeen mainitsemalla "valon kirkastumisella". Russell korosti muun muassa henkilökohtaista uskoa, vastustaen järjestäytymistä kirkonkaltaiseksi organisaatioksi ja sen tärkeyttä, että hänen ympärilleen muodostunut ryhmä tunnettaisiin vain kristittyinä eikä muulla erityisellä nimellä.
Vartiotorni-seura.
Vuonna 1881 perustettiin "Siionin Vartiotornin traktaattiseura", joka rekisteröitiin 1884, ja Charles Taze Russellista tuli sen presidentti. Yhdistyksen nimi muutettiin myöhemmin Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuraksi. Yhdistys perustettiin julkaisemaan ja levittämään Russellin kirjoittamaa uskonnollista kirjallisuutta. Sittemmin nimellä Vartiotorni-seura on tarkoitettu kaikkia niitä rekisteröityjä yhdistyksiä, jotka ovat Jehovan todistajat -liikkeen käytössä. Vartiotorni-seuraan viitataan varsinkin Jehovan todistajien julkaisuissa myös usein nimellä "Seura". Liikkeen maailmanlaajuisesta kokonaisuudesta Jehovan todistajat käyttävät usein nimeä "Järjestö".
1916–1942 Joseph Franklin Rutherford.
Joseph Franklin Rutherfordista käytettiin myös nimitystä "Tuomari Rutherford" hänen lakimiestaustansa vuoksi. Vuonna 1884 Rutherford sai käsiinsä muutamia Russellin kirjoja ja vakuuttui hänen sanomastaan. Hänet kastettiin raamatuntutkijaksi 1906, ja hänestä tuli myöhemmin Vartiotorni-seuran virallinen neuvonantaja.
Rutherford valittiin yksimielisesti seuran presidentiksi 15. tammikuuta 1917 Russellin kuoleman jälkeen, hänen testamentissaan mainittujen henkilöiden joukosta. Kesällä 1917 liikkeen johto jakaantui ja osa jäsenistä kääntyi Rutherfordin linjaa vastaan. Sisäinen valtataistelu kärjistyi aina siihen tilanteeseen, että Rutherford erotti neljä häntä vastustavaa Vartiotorni-seuran johtokunnan jäsentä ja nimitti uudet jäsenet heidän tilalleen. Liikehdinnän seurauksena liikkeestä irtosi itsenäisiä raamatuntutkijoiden ryhmiä. Noihin aikoihin alkoi myös ilmestyä "Vartiotornin" sisarlehti "Kultainen Aika", nykyinen "Herätkää!"-lehti, jonka nykyisin ilmaiseksi jaettava painos on noin 22 842 000 kappaletta 85 kielellä. Tässä vaiheessa ovelta ovelle -saarnaamiseen roolia alettiin kasvattaa.
Vuosina 1918-1919 Rutherford aloitti maailmanlaajuisen esitelmäsarjan nimeltä "Maailma on loppunut, mutta miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan". Sen perusviesti oli Russellin vuotta 1914 koskevien toteutumatta jääneiden ennustusten uudelleentulkitseminen ja uudet ennustukset koskien vuotta 1925. Odotukset eivät toteutuneet mikä johti paikoin liikkeen jäsenmäärän vähenemiseen.
Vuonna 1931 Rutherfordin johtamat raamatuntutkijat ottivat nimekseen "Jehovan todistajat", viitaten Raamatun Jesajan kirjan 43. lukuun ja jakeisiin 10–12. Nimenmuutos pois Russelliin miellettävistä "raamatuntutkijoista" oli yksi Rutherfordin merkittävimmistä siirroista liikkeen sisällä häntä vastustaneita vastaan. Tämän jälkeen järjestö on ollut itsenäinen, lähetystyötä painottava liike. Raamatuntutkijoiksi itseään kutsuvia, Russellin alkuperäisten näkemysten kannattajia kokoontuu yhä lähinnä Yhdysvalloissa, mutta toiminta on pienimuotoista.
Joseph Rutherford loi perustan liikkeen seuraavien vuosien kasvulle. Hän kuoli 8. tammikuuta 1942.
1942–1975 Nathan Homer Knorr.
Vuonna 1943 perustettiin Vartiotornin raamattukoulu Gilead, joka valmentaa lähetystyöntekijöitä. Koulu sijaitsee Pattersonissa New Yorkissa.
Knorrin aikana yhteisön jäsenmäärä kasvoi 115 000:sta noin kahteen miljoonaan, eli lähes 800 prosenttia.
1960- ja 1970-luvun taitteessa liikkeen jäsenten keskuudessa uskottiin yleisesti maailmanlopun tulevan vuonna 1975. Liikkeen lehdissä ja muissa julkaisuissa käsiteltiin sitä, mitä vuosi 1975 toisi tullessaan (kts. esimerkiksi Herätkää-lehti 8.12.1968) ja esitettiin lukuisia spekulaatioita siitä, mitä vuonna 1975 tai siihen mennessä tapahtuisi. Vuotta 1975 pidettiin profeetallisena ja erityisenä, koska Jehovan todistajat uskoivat ihmiskunnan kuuden tuhannen vuoden olemassaolon tulevan täyteen juuri tuona vuonna.
Kun vuotta 1975 koskeva odotus ei toteutunut, vuosina 1975–1980 liikkeen jäsenten aktiivisuus saarnaamistyössä väheni huomattavasti ja monet jättivät liikkeen. Vuosina 1977 ja 1978 liikkeen maailmanlaajuinen jäsenmäärä poikkeuksellisesti väheni.
Vuodesta 1976 nykypäivään.
1970- ja 1980-lukujen taitteessa vuoden 1975 pettymyksen jälkeen liikkeen päätoimistossa Yhdysvalloissa muodostui itsenäistä raamatuntulkintaa harjoittavia ryhmiä. Tämä johti myöhemmin monien erottamisiin liikkeestä
. Hallintoelimen jäsen Raymond Franz joutui tuolloin jättämään paikkansa hallintoelimessä. Hänet erotettiin Jehovan todistajista myöhemmin.
Vuonna 1976 Brooklynissa sijaitsevassa maailmankeskuksessa toimivaa hallintoelintä laajennettiin; hallinnolliset tehtävät jaettiin ja delegoitiin hallintoelimen jäsenistä muodostuneille komiteoille. Nykyään toiminnan johdossa ei ole yksittäistä henkilöä, vaan päätökset tehdään hallintoelimen toimesta. Knorrin kuoleman jälkeen seuran ”presidentteinä” eli puheenjohtajina ovat toimineet Frederick William Franz sekä Milton G. Henschel, joka oli seuran viimeinen näkyvä presidentti. Nykyään Vartiotorni-seuran puheenjohtajana toimii Don A. Adams, mutta virka on lähinnä muodollinen.
Ajanjakson merkittävin opillinen muutos oli vuonna 1995 kumottu sukupolviopetus. Hylätyn käsityksen mukaan maailmanloppu tulisi ennen kuin viimeiset vuonna 1914 elossa olleet kuolevat. Muutoksen jälkeen liike painotti, että maailmanloppu on lähellä, mutta ei asettanut sen tulemiselle määräaikaa tai takarajaa ennen vuotta 2010, jolloin liike alkoi opettaa, että Harmagedonin sota käydään ilmeisesti viimeistään ennen kuin kaikki ne, jotka ovat eläneet osittainkin samanaikaisesti vuonna 1914 elossa olleiden kanssa, ovat kuolleet. Vuoden 1995 sukupolven tulkintaa koskeva oppimuutos herätti aikanaan maailmanlaajuista huomiota mediassa.
Jehovan Todistajien toiminta on voimakkaasti laajentunut vielä vuoden 1975 jälkeenkin, ja liikkeeseen kuuluu nykyään 7 miljoonaa jäsentä ja liikkeellä on toimintaa yli 230 maassa.
Toiminta.
Jehovan todistajien määrän kehitys maailmanlaajuisesti
Vuonna 2011 aktiivisia sananpalvelijoita oli järjestössä 7 659 019. Kasvua vuodesta 2010 oli 2,4 prosenttia. Jäsenmäärään lasketaan virallisesti vain aktiiviset, kastetut sananpalvelukseen osallistuneet seurakuntalaiset. Jäsenet käyttivät saarnatyöhön yli 1,7 miljardia tuntia. Jeesuksen kuoleman muistojuhlassa oli läsnä 19 374 737 henkeä. Jehovan todistajien seurakuntia on maailmassa vähän alle 109 403, ja toimintaa järjestöllä on 236 maassa ja territoriossa. Suomessa oli vuonna 2011 aktiivisia jäseniä keskimäärin 18 964. Suomessa jäsenet käyttivät saarnatyöhön 3 010 460 tuntia, ja muistojuhlassa oli läsnä 27 214 henkilöä.
Hallinto.
Jehovan todistajien päätoimisto Brooklynissä New Yorkissa
Liikkeen toiminta on erittäin järjestäytynyttä, ja sen hallinto on jaettu useisiin pieniin portaisiin. Sen ylin johto on Brooklynissä New Yorkissa sijaitseva hallintoelin. Lisäksi yleismaailmallinen toiminta on jaettu vyöhykkeisiin, joista jokaisessa on oma vyöhykevalvoja. Kussakin maassa toimintaa johtaa haaratoimisto. Suomen haaratoimisto sijaitsee Vantaan Tikkurilassa. Haaratoimistoa johtaa niin sanottu haaratoimistokomitea. Sen lisäksi maa on jaettu piireihin, joiden toimintaa ohjaa piirivalvoja, ja näitä Suomessa on kaksi. Piirit puolestaan on jaettu kierroksiksi. Jokaisella kierroksella on kierrosvalvoja, joka vuoroviikoin vierailee kaksi kertaa vuodessa kierroksensa jokaisessa seurakunnassa. Suomessa on 17 kierrosta.
Kierrokset muodostuvat seurakunnista, jotka ohjaavat paikallisten sananpalvelijoiden toimintaa. Kierrosvalvojia ja piirivalvojia sanotaan myös matkavalvojiksi. Seurakuntaa johtaa vanhimmisto, jonka valinnasta huolehtivat ylemmät portaat. Jokaisessa seurakunnassa on muun muassa vanhimmiston koordinaattori, palvelusvalvoja, sihteeri, Vartiotornin tutkistelun valvoja sekä teokraattisen palveluskoulun valvoja. Useat näistä tehtävistä kiertävät vuosittain. Perustuen Raamatun ohjeeseen, miespuolisia käytetään seurakunnan valvojina ja opettajina. Lisäksi seurakunnissa on nimitettyjä avustavia palvelijoita, joista jokaisella saattaa olla jokin nimenomainen tehtävä kuten vastata seurakunnan kirjallisuudesta, huolehtia äänentoistolaitteista, lavasta tai toimia konventeissa yleisöpalvelijoina. Kaikki vanhimmat ovat jossain vaiheessa ensin avustavia palvelijoita.
Toiminnan rahoitus.
Jehovan todistajat käyttävät rahaa muun muassa haaratoimistojen ja konventtisalien rakentamiseen sekä seurakuntien rakentamien valtakunnansalien ylläpitoon. Koska Vartiotorni-seura julkaisee uskonnollista kirjallisuutta, rahaa tarvitaan myös painokoneiden ja -tarvikkeiden hankintaan sekä huoltoon. Haaratoimistoissa tapahtuvan painamisen suorittavat haaratoimiston tiloissa asuvat vapaaehtoistyöntekijät, joille järjestetään ylläpito ja nimellinen rahallinen korvaus henkilökohtaisia tarpeita varten. Myös jotkin muut järjestölle kokoaikaista työtä tekevät, esimerkiksi lähetystyöntekijät, saavat korvausta. Kenellekään ei kuitenkaan makseta varsinaista palkkaa.
Kaikki toiminta rahoitetaan jäseniltä ja toiminnasta kiinnostuneilta saatavilla lahjoituksilla. Vartiotorni-seura myöntää lainaa yksittäisille seurakunnille, jotka haluavat rakentaa käyttöönsä valtakunnansalin tai peruskorjata sen.
Järjestöllä oli 1990-luvulle saakka käytössä erityinen kirjallisuuden hinnasto, jonka perusteella veloitettaessa jokainen seurakunnan julistaja hankki maksullista kirjallisuutta omaan käyttöönsä ja edelleen myytäväksi saarnaamistyössä. Vuoden 1990 tammikuussa Yhdysvaltojen korkein oikeus päätti uskonnollista kirjallisuutta myyvän televisio-evankelistan Jimmy Swaggartin tapauksessa, että uskonnollisen kirjallisuuden myynnistä täytyi maksaa veroa. Vartiotorni-seura toimitti tapauksen oikeuskäsittelyn yhteydessä ns. amicus curiae -vetoomuksen, jolla se vetosi uskonnollisen kirjallisuuden myynnin verovapauden säilyttämisen puolesta. Maaliskuusta 1990 alkaen kirjallisuudella ei ollut Yhdysvalloissa enää hinnastoa, vaan kirjallisuuden tuottaminen rahoitettiin vapaaehtoisin lahjoituksin. Käytäntö levisi vuosikymmenen kuluessa kaikkiin maihin, joissa liike toimii.
Vartiotorni-seura ei ole julkaissut yleisön saataville lukuja omaisuudestaan tai toiminnan taloudellisesta laajuudesta. Vuonna 2003 "Newsday.com"-julkaisu sijoitti New Yorkiin rekisteröidyn Vartiotorni-seuran "New York" City Top Private Companies 2003" -listan 34. sijalle sen vuosittaisten noin 951 miljoonan dollarin tulojen perusteella.
Entinen hallintoelimen jäsen Raymond Franz on esittänyt kritiikkiä omaisuuden asemasta Jehovan todistajien toiminnassa. Hän kertoo kirjassaan "Crisis of Conscience" Meksikon Jehovan todistajista. Franzin mukaan kun Meksikon lainsäädäntö kielsi kaikilta uskonnollisilta järjestöiltä omaisuuden kuten kiinteistöjen omistamisen, Vartiotorni-seura kehotti New Yorkin päätoimistosta käsin Meksikon Jehovan todistajia luopumaan julkisissa kokouksissa ja konventeissaan rukouksista, lauluista sekä kenttäpalveluksessa Raamatun käytöstä voidakseen säilyttää valtakunnansalinsa hallinnassaan. He rekisteröityvät uskonnollisen yhdyskunnan sijaan kulttuuriyhdistykseksi, ja heidän kokoontumisiaan kutsuttiin "kulttuuritapaamisiksi" ja seurakuntia "yhtiöiksi". Sellaisista nimityksistä kuin "kaste" luovuttiin, jotta valtakunnansalit eivät olisi siirtyneet valtion hallintaan, vaikka kokoontumista tiloissa ei olisi rajoitettu. Franzin mukaan tämä järjestely säilytettiin aina lainmuutokseen 1990-luvun vaihteeseen saakka.
Rakennus- ja humanitaarinen työ.
Jehovan todistajat tunnetaan rakennustyöstään. Kansainväliset ja alueelliset rakennusryhmät tekevät valtakunnansaleja ns. "pikasali"-menetelmällä. Pikasali tarkoittaa, että suuri ryhmä jäseniä rakentaa valtakunnansalin yhden tai kahden viikonlopun aikana valmiiden perustusten päälle. Myös suuret rakennusprojektit toteutetaan lähes kokonaan vapaaehtoisvoimin. Kaikki Jehovan todistajien seurakunnat Suomessa kokoontuvat nykyisin tarkoitukseen rakennetuissa valtakunnansaleissa.
Järjestö osallistuu varojen salliessa jonkin verran hätäapuluontoiseen avustustyöhön. Afrikassa on avustettu järjestön hutu- ja tutsi-todistajia Ruandan verilöylyn aikaan. Humanitaarinen työ on ensisijaisesti muiden jäsenten auttamista. Paikoin liikkeen rakennuksia on voitu käyttää tilapäissuojina. Lääkkeitä ja vaatteita on jaettu muutamille kouluille ja orpokodeille Gomassa.
Näkemysten perusta.
Jehovan todistajat ovat protestanttisten kirkkojen kanssa yhtä mieltä siitä, että Raamattu on uskon ja opin ylin ohje. Heidän mukaansa Raamattu on kaikilta osin erehtymätön ja ristiriidaton. Raamattua tutkii "uskollinen ja ymmärtäväinen orja", jolla viitataan Raamatun Matteuksen kirjan 24. luvun jakeeseen 45. "Orjaluokan" päätösvaltaa käyttää New Yorkissa oleva Jehovan todistajien hallintoelin. Teoriassa kaikki vajaat 11 000 "hengestä siinneiksi" tunnustautuvaa liikkeen jäsentä muodostavat tämän "orjaluokan", mutta käytännössä yhdeksän-jäseninen hallintoelin yksin päättää liikkeen raamatuntulkinnasta. Orjaluokan jäsenten määrä on lähtenyt kasvuun sen jälkeen kun Jehovan todistajat luopuivat vuonna 2007 siitä pitkäaikaisesta opetuksestaan, että tuon ryhmän kokonaismäärä 144 000 täyttyi jo vuonna 1935 ja että sen jälkeen orjaluokan jäseniksi tunnustautuneet olisivat langenneiden tilalle valittuja korvaajia. Vuodesta 2007 vuoteen 2009 "orjaluokkaan" tunnustautuvien määrä on noussut 19 prosenttia.
Liikkeen jäseniltä vaaditaan hallintoelimen kulloisenkin raamatuntulkinnan hyväksymistä, eikä päälinjoista poikkeavan hengellisen näkemyksen muodostaminen ole hyväksyttyä. Poikkeavan tulkinnan esilletuominen saattaa johtaa seurakunnan vanhimpien yhteydenottoon ja sitä kautta seurakunnallisen oikeusistuimen eteen joutumiseen. Jos liikkeen jäsenen ajattelutapa näiden toimenpiteiden jälkeen vielä eroaa jyrkästi hallintoelimen määrittämästä virallisesta tulkinnasta, hänet erotetaan seurakunnasta. Erityisesti näin menetellään silloin, kun on kyse liikkeen teologian kannalta keskeisistä opetuksista.
Jehovan todistajien raamatuntulkinta on liikkeen historian aikana kokenut lukuisia muutoksia. Jatkuvat oppimuutokset eivät muodosta opin kannalta merkittävää ongelmaa, sillä liikkeen mukaan oppimuutokset ovat "Raamatun ymmärtämisessä tapahtunutta edistymistä" ja "valon kirkastumista", jota liikkeen raamatuntulkinnan mukaan pitäisikin olla odotettavissa "lopun aikana". Jehovan todistajat käyttävät puhekielessä ja kirjallisuudessaan liikkeen kulloinkin voimassa olevasta raamatuntulkinnasta ja oppijärjestelmästä yleiskäsitettä "totuus".
Liikkeen piirissä on laadittu oma englanninkielinen raamatunkäännös, Uuden maailman käännös, josta suomennos on tehty. Kääntäjien mukaan siinä on pyritty mahdollisimman sanatarkkaan käännökseen alkutekstistä nykyenglantiin ja sitä kautta muihin kieliin. Jotkut raamatunoppineet kuitenkin arvostelevat Uuden maailman käännöksen käännösratkaisuja Jehovan todistajien raamatuntulkintaa tukeviksi. Toiset raamatunoppineet taas pitävät käännöstä erittäin tarkkana, välittäen oikean Raamatun ajatuksen.
Opetukset.
Liikkeessä korostetaan Jumalan persoonanimen Jehova käyttöä. Jehovan todistajat eivät usko kolminaisuuteen. Jeesus Kristus on heidän mukaansa Jumalan poika, luotu olento. Jehovan todistajat uskovat, että Jeesus on tällä hetkellä Kuningas taivaassa. Hänellä on alku, kun taas Jehova Jumalalla ei ole alkua eikä loppua. Pyhä Henki taas on Jumalan toimiva voima. Heidän mukaansa ihminen on Jumalan luoma kokonaisuus, elävä sielu. Syntiinlankeemuksen jälkeen ihminen on luonnostaan kuolevainen, mutta hän voi saada kuolemattomuuden Jumalan lahjana (ns. konditionalismi). Ihmisen pelastus perustuu Jeesuksen kidutuspaalussa kärsimään kuolemaan, sovintouhriin eli lunnaisiin. Helvetin olemassaolo ikuisena kidutuspaikkana kiistetään. Syntiset ihmiset hävitetään Jumalan määräaikana olemattomiin (ns. annihilationismi).
Jehovan todistajien mukaan ihmiskunta on elänyt vuodesta 1914 lähtien Matteuksen 24. luvussa mainituissa "viimeisissä päivissä". He uskovat, että tulevaisuudessa Jehova Jumala poikansa Jeesuksen Kristuksen välityksellä hävittää nykyisen maailmanjärjestyksen ja sen kannattajat Harmageddonin sodassa. Sen jälkeen uskolliset kristityt ennallistavat maapallon Edenin puutarhan kaltaiseksi paikaksi, jossa ihmiset saavat asua ikuisesti. Harmagedonin jälkeen uskotaan alkavan ylösnousemus, jossa ennen Harmagedonia kuolleet uskolliset Jumalan palvelijat herätetään eloon kuolleista. Jeesus Kristus ja valitut 144 000 taivaassa olevaa johtavat ihmisiä paratiisin ennallistustöissä.
Tuhannen vuoden kuluttua Harmagedonista Kristus luovuttaa kuninkuuden takaisin Jumalalle, jolloin Harmagedonissa "syvyyteen heitetty" Saatana Panettelija päästetään vapaaksi koettelemaan viimeisen kerran ketkä ovat uskollisia Jumalalle. Tämän koetuksen jälkeen Saatana tuhotaan Jumalan toimesta lopullisesti. Jehovan todistajien mukaan ihmiset ovat ennen viimeistä koetusta saatettu takaisin samanlaiseen täydelliseen tilaan, jossa Adam ja Eeva alunperin olivat ennen syntiinlankeemusta.
Jehovan todistajat uskovat raamatuntulkintansa pohjalta, että kristittyjä on kahta luokkaa: orjaluokan 144 000 voideltua, jotka kuolleessaan menevät taivaaseen hallitsemaan ihmiskuntaa Jeesuksen Kristuksen kanssa sekä maanpäälliseen paratiisiin pääsyä odottavat muut Jehovan palvojat. Apostolit, varhaiskristityt sekä nykyisin noin 11 000 orjaluokan jäseneksi tunnustautuvaa muodostavat tuon 144 000 taivaallisen hallitsijan joukon.
Jumalan palveleminen.
Liikkeen jäsenet uskovat, että uskollisia Jumalan palvelijoita on ollut kautta ihmiskunnan historian aina Vanhan testamentin Aabelista alkaen. Maan päällä ollessaan Jeesus Kristus opetti totuuden Jumalasta ja perusti kristillisyyden. Heidän käsityksensä mukaan alkuperäinen kristillisyys kuitenkin turmeltui ja katosi apostolien ajan jälkeen. Tällöin kirkko alkoi kahmia itselleen maallista valtaa muuttaen opin osin pakanalliseksi ja yritti tukahduttaa puhtaan palvonnan. Jehovan todistajien jäsenet kuitenkin ajattelevat, että kaikkina vuosisatoina Jumalalla on ollut maan päällä ainakin joitakin vilpittömiä palvelijoita, heihin kohdistuneesta vainosta huolimatta.
Liikkeen nykyinen toiminta alkoi 1870-luvun alkupuolella eräästä Raamattua tutkivasta ryhmästä Alleghenyssä Pennsylvaniassa. Heidät tunnettiin tuolloin "raamatuntutkijoina". Yhteisön käsityksen mukaan Jehova Jumala alkoi tuolloin koota kansaansa. Adventisteilta vaikutteita saanut Raamatuntutkijat-ryhmän johtaja Charles Taze Russell julisti, että Jeesus oli jo läsnä näkymättömästi vuodesta 1874 alkaen. Samalla hän alkoi tutkia kriittisesti kristillisten kirkkojen oppeja. Jehovan todistajat uskovat, että vuonna 1919 Jumala havaitsi, että maan päällä vain nuo raamatuntutkijat saarnasivat Kristuksen näkymätöntä läsnäoloa ja puhdasta kristillistä oppia. Tämän takia Jumala hylkäsi kristilliset kirkot ja antoi suosionsa raamatuntutkijoille. Tämän pohjalta Jehovan todistajat uskovat olevansa ainoita tosikristittyjä, ja että Jumala ohjaa yhteisöä.
Kaste.
Kaste suoritetaan upottamalla kastettava hetkeksi kokonaan veden alle. Järjestössä ei käytetä kastekaavaa kuten kristillisissä kirkoissa: "Kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen", joka perustuu Matteuksen evankeliumin 28. luvun jakeeseen 19. Jehovan todistajien mukaan nämä sanat selventävät kristillisen kasteen merkitystä, mutta niitä ei ole tarkoitettu lausuttavaksi kasteen yhteydessä. Kastaa voi heidän käsityksensä mukaan missä ja milloin vain, mutta yleensä kaste suoritetaan nykyään suurten konventtien yhteydessä.
Vuoteen 1972 asti henkilö saattoi kastattaa itsensä yksinkertaisesti menemällä kasteelle konventissa ilman ennakkovalmisteluja. Nykyisin kuitenkin edellytetään, että kastettava tuntee kasteensa merkityksen ja sen, mitä häneltä liikkeen jäsenenä edellytetään. Tämän takia kastettava osallistuu yleensä seurakunnan kokouksiin ja sananpalvelustyöhön jo ennen kastetta niin sanottuna kastamattomana julistajana. Samoin hän on tutkinut liikkeen julkaisuja niin sanotuissa raamatuntutkistelussa jonkun kastetun todistajan kanssa. Ennen kastetta kastettava käy läpi kastekysymykset tulevan seurakuntansa kahden vanhimman kanssa. Näiden keskustelujen yhteydessä varmistetaan, että kastettavan hengelliset näkemykset vastaavat liikkeen raamatuntulkintaa ja että hänen elämäntapansa noudattaa sen määrittelemiä moraalikäsityksiä. Mikäli ehdot eivät täyty, ei ehdokasta lasketa kasteelle. Vanhimpien tehtävänä on tällöin tarjota kastettavalle apua, niin että hän voisi olla kastekelpoinen myöhemmin.
Vaikka lapsikaste ei ole käytössä, kastettavalta ei edellytetä täysi-ikäisyyttä. Nuorimmat kastettavat ovat toisinaan alle kymmenvuotiaita. Järjestö ei tunnusta muiden kristillisten kirkkojen kasteita, vaikka kaste olisi otettu aikuisiällä baptistisen käsityksen mukaan.
Kokoukset.
Kokoontumispaikkoja ovat valtakunnansalit, jotka ovat heidän jumalanpalveluspaikkojaan. Valtakunnansalit ovat yleensä yksinkertaisia ja vaatimattomasti koristeltuja. Jumalanpalveluksessa ei käytetä kuvia, joten saleissa ei myöskään ole ikoneita eikä maalauksia. Miehet hoitavat seurakunnissa opetuksen. Palveluksessa seurakuntalaiset kutsuvat toisiaan yleensä veljiksi ja sisariksi, esimerkiksi "veli Virtanen". Kokouksia on yhteensä 3-4 tuntia viikossa. Joka kokouksessa käsitellään raamatullisia aiheita eri tavoilla.
Erityisesti yleisölle suunnattu kokous on sunnuntaina pidettävä 30 minuutin mittainen yleisöesitelmä sekä sen jälkeen tapahtuva tunnin mittainen Vartiotorni-lehden tutkistelu. Tutkistelussa käydään läpi yksi lehden Raamattua tulkitsevista artikkeleista, jotka on jaettu numeroituihin kappaleisiin. Niin sanottu Vartiotornin yhteenvetojen lukija lukee kappaleen kerrallaan, ja tämän jälkeen puheenjohtaja esittää yleisölle lehteen painetut, luettuun kappaleeseen kuuluvat kysymykset. Vastaukset löytyvät yleensä suoraan kappaleista, mutta osa kysymyksistä on luonteeltaan pohtivia ja erityisesti kokeneemmat Jehovan todistajat esittävät niihin vastauksena liikkeen opin puitteissa olevia näkökulmia.
Arkena on valtakunnansalissa yksi kokous, joka koostuu kolmesta osasta. Ensin raamatuntutkiskeluksi kutsutussa kokouksessa tutkitaan Raamattua vuorossa olevan Jehovan todistajien julkaiseman selitysteoksen avulla. Tämä toteutetaan käymällä selitysteosta läpi kysymyksin ja vastauksin hyvin samaan tyyliin kuin Vartiotornin tutkistelussa sunnuntaisin. Raamatuntutkiskelun kesto on 25 minuuttia. Teokraattisessa koulussa todistajat saavat valmennusta julkisessa puhumisessa saarnaamistyötä varten. Tämä kestää 30 minuuttia ja aluksi joku seurakunnan nimitetty veli käsittelee viikoittaista raamatunlukuosuutta 10 minuutin ajan, josta kuusi minuuttia varataan kuulijoiden esittämiä kohokohtia varten. Tämän jälkeen luetaan lyhyt jakso Raamattua seurakunnalle. Sitten on vielä kaksi viiden minuutin pituista puhetta tai keskustelua, riippuen siitä pitääkö nämä ohjelmat miespuolinen eli veli tai naispuolinen eli sisar. Palveluskokouksessa käydään läpi ajankohtaisia ja paikallisia asioita sekä valmentaudutaan erityisesti raamatuntutkistelujen aloittamiseen kenttäpalvelustyössä.
Aiemmin seurakuntalaiset lisäksi kokoontuivat arkena pienissä määrätyissä ryhmissä yksityiskoteihin kirjantutkiskeluksi kutsuttuun tilaisuuteen, mutta vuoden 2009 alusta alkaen seurakunnan kirjantutkiskelu valtakunnansalilla korvasi yksityiskodeissa pidettävän tilaisuuden. Kokousten ohjelma ja käytettävät julkaisut ovat yhtenäiset kautta maailman, joten missä tahansa päin maailmaa Jehovan todistajat käyvät läpi kokouksissa saman aineiston. Seurakunnan kokoukset aloitetaan ja päätetään yhteislaululla (nk. Valtakunnan laulut) sekä rukouksella, jonka pitää joku veljistä lavalta salin etuosasta. Myös kokousten välissä lauletaan. Kokous päättyy lauluun ja rukoukseen.
Kokousten lisäksi liike järjestää suurempia tapahtumia, konventteja, kolme kertaa vuodessa: kaksi pienempää konventtia, yksipäiväinen erikoiskonventtipäivä sekä kaksipäiväinen kierroskonventti, joihin kokoontuvat kaikki kierroksen osan seurakunnat (yleensä 5-7 seurakuntaa ja noin 500 henkeä), ja isompi piirikonventti kesällä, johon kokoontuvat piiriin kuuluvat jäsenet (yleensä noin 4000-6000 Jehovan todistajaa kerralla. Kesän piirikonventit Suomessa järjestetään Helsingissä, Tampereella ja Oulussa, lisäksi on ruotsinkielinen piirikonventti Hämeenlinnassa. Yhteispohjoismainen englanninkielinen piirikonventti kiertää vuorovuosin eri Pohjoismaissa, vuonna 2008 se pidettiin Helsingissä. Konventtisalit, joissa kierroskonventit pidetään, ovat ulkoasultaan samanlaisia kuin pienemmät valtakunnansalit. Suomessa on kolme konventtisalia, yksi Hämeenlinnassa, yksi Varkaudessa, sekä Pohjois-Suomen konventtisali Kellossa.
Uskonnolliset symbolit ja juhlapyhät.
Luonnos 1800–1900-lukujen taitteessa "Vartiotornin" yläkulmassa käytetystä logosta.
Risti ja kruunu seppeleen ympäröimänä oli raamatuntutkijoiden ja myöhemmin Jehovan todistajien tunnus vuosina 1891–1931. Ristin käytöstä luovuttiin, kun liikkeessä alettiin tulkita ristin liittyvän pakanallisiin uskontoihin. Tunnus, jossa risti esiintyy, on liikkeen perustajan Charles Taze Russellin haudalla. Nykyisin ristiä ei käytetä osana visuaalista ilmettä julkaisuissa tai liikkeen logossa, vaan ristin ja kruunun on korvannut torni.
Liikkeessä ei myöskään hyväksytä kirkollisten juhlapyhien viettoa, koska joulun, pääsiäisen, juhannuksen ja muiden juhlapyhien alkuperä on Jehovan todistajien käsityksen mukaan pakanuudessa. Lisäksi kyseisiin juhliin liittyy heidän mukaansa pakanuudesta peräisin olevia tapoja, kuten joulukuusi ja pääsiäismunat, sekä joskus myös moraalittomuutta. Ainoa vuotuinen uskonnollinen juhlapäivä, jota Jehovan todistajat viettävät, on Jeesuksen kuoleman muistojuhla eli muistonvietto keväällä, juutalaisen pesahin aikoihin.
Saarnaamistyö.
Jokaisen seurakunnan jäsenen odotetaan saarnaavan mahdollisuuksiensa mukaan haluamallaan tavalla. Tavallisesti Jehovan todistajat tunnetaan ovelta ovelle -saarnaamisestaan. Kunkin kalenterikuukauden lopussa kukin seurakunnan jäsen palauttaa seurakuntaansa raportin, jossa ilmoitetaan kuukauden ajalta julistamistyön määrä sekä tiedot saarnaamistyössä jaetuista painotuotteista. Jokaisen kastetun todistajan on tehtävä saarnaamistyötä vähintään tunti kuukaudessa, mikä voi käytännössä olla vaikkapa keskustelua hengellisistä asioista ei-uskovan sukulaisen kanssa. Seurakunnassa ei voi saada vastuutehtäviä, ellei käytä saarnaamistoimintaan riittävästi aikaa. Poikkeuksena yhden tunnin vaatimuksesta voi seurakunnan vanhimmista muodostettu palveluskomitea sallia erityistapauksessa raportoinnin saarnaamistyötä vain 15 minuuttia kuukaudessa. Kevennetyn järjestelyn pariin voi päästä, mikäli saarnaaminen on hankalaa esimerkiksi iän tai sairauden vuoksi. Mikäli jäsen ei raportoi kuukaudessa vähintään yhtä tuntia tai kevennetyssä tapauksessa 15 minuuttia, häntä kutsutaan "epäsäännölliseksi julistajaksi". Mikäli raportoimattomuus edelleen jatkuu puolen vuoden ajan, julistajasta tulee "toimeton".
Muistonvietto.
Liikkeen ainoa vuotuinen uskonnollinen juhla on Jeesuksen kuoleman muistojuhla eli muistonvietto, jota Jeesus on yhteisön mukaan Raamatussa kehottanut kristittyjä viettämään. Muistojuhlaa vietetään vuosittain juutalaisen kalenterin mukaan 14. päivänä nisankuuta (eli abibkuuta) auringonlaskun jälkeen. Aluksi lauletaan laulu ja rukoillaan rukous, minkä jälkeen seuraa muistonviettoesitelmä, jossa selitetään Jeesuksen kuoleman ja muistoaterian merkitystä. Sen jälkeen jaetaan "vertauskuvat" eli leipä ja viini. Nimitys "vertauskuvat" perustuu siihen, että Jehovan todistajat uskovat leivän ja viinin "vertauskuvaavan" Jeesuksen verta ja lihaa. Leipä ja viini vain kuvaavat Jeesuksen ruumista ja verta, ne eivät muutu Jeesuksen ruumiiksi ja vereksi. Jehovan todistajat uskovat, että Jeesuksen olinpaikka on nykyaikana taivas jossa hän hallitsee kuninkaana.
Leipää ja viiniä muistonvietossa nauttivat vain ne, jotka tuntevat kuuluvansa 144 000:een hengestä siinneeseen, joilla on taivaallinen toivo. Heidän joukossaan on muutamia suomalaisia, mutta heistä ei tehdä maakohtaista tilastoa. Suurin osa läsnäolijoista ei osallistu ehtoolliseen, vaan he seuraavat tilaisuutta "kunnioittavina tarkkailijoina", jotka eivät syö leipää tai juo viiniä, vaan jotka ojentavat heille tarjotun leivän ja viinin eteenpäin niistä kieltäytyen. Vuoden 2009 muistonvietossa leipään ja viiniin otti osaa 10 857 henkilöä ympäri maailman ja kaiken kaikkiaan muistonvietossa oli läsnä 18 1168 323 henkilöä.
Järjestys ja säännöt seurakunnissa.
Jehovan todistajien seurakunnissa kurinpidon hoitaa vanhimmisto. Vanhimmistoilla on käytettävissään Vartiotorni-seuran julkaisema kirja "Kiinnittäkää huomiota itseenne ja koko laumaan", jossa annetaan muun muassa kurinpitomenettelyä koskevia yksityiskohtaisia ohjeita vanhimmille. Tavallinen liikkeen jäsen ei voi saada kirjaa katsottavaksi, eikä siihen viitata muussa liikkeen julkiseksi tarkoittamassa materiaalissa. Kirjan ohjeistuksia täydennetään aika ajoin. Kurinpitotoimia ovat muun muassa "julkinen ojennus" ja "erottaminen". Erottamista edeltää seurakunnallisen oikeusistuimen eli "oikeuskomitean" istunto, jossa henkilön synnin vakavuutta arvioidaan ja päätetään mahdollisesta kurinpitotoimista. Erottamisen jälkeen vanhimmiston jäsenet pyrkivät käymään kunkin erotetun luona kerran vuodessa ohjatakseen hänet takaisin seurakunnan piiriin.
Suhtautuminen seurakunnasta erotettuihin ja eronneisiin.
Liikkeessä tuomitaan jyrkästi jäsenten kanssakäyminen seurakunnasta erotettujen tai eronneiden kanssa ei-välttämättömissä asioissa.
Erotetulla on useimmiten mahdollisuus palata takaisin Jehovan todistajaksi mikäli hän on lakannut menettelemästä tai ajattelemasta tavalla, jonka takia hänet erotettiin. Mikäli erotettu tulee valtakunnansalille päästäkseen takaisin seurakunnan piiriin, hänet ohjataan vanhimmiston jäsenten puheille. Seurakunnan jäsenet eivät keskustele erotetun kanssa myöskään valtakunnansalilla sinä aikana, kun erotettu osoittaa katumustaan käymällä kokouksissa. Takaisinpääsyyn edellytettävä aika saattaa tapauksesta riippuen kestää muutamista kuukausista vuosiin. Erotetun tai eronneen, joka haluaa liittyä takaisin seurakuntaan, tulee osoittaa takaisinottoanomus hänet erottaneelle oikeuskomitealle. Komitea harkitsee anomusta ja antaa tarvittaessa ohjeita kuinka erotetun tulisi menetellä täyttääkseen paremmin vaatimukset takaisin ottamiseen. Mikäli erotettu hyväksytään takaisin seurakunnan jäseneksi, seurakuntalaiset, sukulaiset ja ystävät voivat jälleen tervehtiä, keskustella ja olla hänen kanssaan muutoinkin tekemisissä.
Mikäli liikkeen jäsen toistuvasti seurustelee seurakunnasta erotettujen tai eronneiden henkilöiden kanssa, seuraa siitä mahdollisten seurakunnallisten luottamustehtävien menetys ja lopulta seurakunnasta erottaminen. Sitä, joka on itse eronnut seurakunnasta, kohdellaan samalla tavalla kuin erotettua. Erottaminen koskee vain kastettua seurakunnan jäsentä. Niitä, jotka eivät ole käyneet kasteella ja jotka poistetaan tai poistuvat itse seurakunnan toiminnasta, ei kohdella edellä mainitulla tavalla vaan kastetut liikkeen jäsenet voivat edelleen olla heidän kanssaan tekemisissä normaalisti.
Suhde yhteiskuntaan.
Jehovan todistajat uskovat, että kristittyjen täytyy pysyä puolueettomina suhteessa yhteiskuntaan ja poliittisiin järjestelmiin. Siksi he eivät pidä puolueisiin kuulumista sopivana. Jehovan todistajat eivät myöskään äänestä eivätkä asetu ehdokkaiksi poliittisissa vaaleissa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Vartiotorni-seura on edellyttänyt seurakuntien jäseniltä asepalveluksesta ja vuoteen 1996 asti siviilipalveluksesta kieltäytymistä. Jehovan todistajia on tästä syystä vangittu ja kieltäytyminen on toisinaan aiheuttanut liikkeen jäsenille vakavia vaikeuksia totalitaarisissa maissa. Toisen maailmansodan aikana Saksassa noin 2 000 liikkeen jäsentä menehtyi keskitysleireillä ja vankiloissa kieltäydyttyään esittämästä natsitervehdystä ja palvelemasta asevoimissa. Jehovan todistajiin kohdistettiin väkivaltaa myös joissakin muissa maissa, sillä heidän katsottiin olevan uhka sotaponnisteluille ei-nationalistisen maailmankatsomuksensa vuoksi. Tämän jälkeen Vartiotorni-seuran toiminta kiellettiin esimerkiksi Kanadassa, Australiassa ja Suomessa. Suomessa Vartiotorni-seuran toiminnan kieltämistä edelsi sen julkaisujen "Hallitus ja rauha" ja "Vapaus kansoille" takavarikointi 18.1.1940 oikeusministeriön päätöksellä.
Arvostelua ja toiminnan rajoituksia.
Vaikka liikkeestä eroaminen sinällään on helppoa, entisten jäsenten mukaan liikkeestä eroaminen koetaan kuitenkin vaikeaksi, sillä liikkeeseen jäävät ystävät, perheeenjäsenet ja sukulaiset pyrkivät karttamaan yhteydenpitoa liikkeestä erotettuun tai eronneeseen. Seurakuntien sisäisen oikeudenkäytön piirteiden, kuten kielteiseen suhtautumiseen seurakunnan jäsenten välisiin maallisiin oikeudenkäynteihin, on pelätty edesauttavan muun muassa lasten hyväksikäyttäjien toimintaa. Tästä on liikettä arvostellut entinen hallintoelimen avustaja Barbara Anderson.
Ranskassa vuonna 1996 parlamentaarinen selvitystyöryhmä luokitteli järjestön yhdeksi 173 vaaralliseksi epäillyistä lahkosta, joita tarkkailemaan perustettiin erityinen toimielin. Sittemmin Jehovan todistajien toiminnan verovapaus Ranskassa poistettiin ja valtio vaati Ranskan Jehovan todistajilta suurta jälkiveroa takautuvasti vuosilta 1993–1996. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin teki päätöksen vuonna 2011, että Ranska on tässä rikkonut Jehovan todistajien oikeuksia ja heinäkuussa 2012 se määräsi Ranskan maksamaan 4,5 miljoonaa euroa todistajille.Venäjällä oikeus päätti maaliskuussa 2004 kieltää liikkeen toiminnan Moskovan alueella. Oikeuden mielestä liikkeen käytännöt rikkovat perheitä, ajavat itsemurhaan ja uhkaavat sen jäsenten terveyttä kieltämällä verensiirrot. Kulttien ja uususkontojen toimintaa käsittelevä järjestö tosin toteaa, että "kulttien vastaisten liikkeiden asennetta Jehovan todistajia ja muita uskonnollisia yhteisöjä kohtaan pidetään ihmisoikeusasianajajien piirissä syrjivänä; useimmat kulttien vastaiset järjestöt eivät ole pystyneet toimittamaan väitteidensä tueksi todisteita; useimmat järjestöt eivät ole maininneet Jehovan todistajien panosta uskonnonvapauden puolesta".
YK-NGO-liittolaisuusjäsenyys 1992-2001.
Jehovan todistajien Vartiotorni-seura haki vuonna 1991 YK:n tiedotusosaston NGO-liittolaisjäsenyyttä ja se hyväksyttiin NGO-jäseneksi vuonna 1992. Vartiotorni-seuran erikoisalaksi mainittiin ihmisoikeudet ja se julkaisi tuona aikana muutamia YK:ta ja ihmisoikeuksia myönteisessä valossa käsitteleviä kirjoituksia etenkin Herätkää!-lehdessä. Jehovan todistajat osallistuivat eri järjestöjensä kautta myös toimintaan.
Liittolaisjäsenyys päättyi vuonna 2001 vain päiviä sen jälkeen, kun jäsenyys tuli julkisuuteen, ja esiin nostettiin se, että Jehovan todistajat pitävät teologiassaan YK:ta "Ilmestyskirjan petona" ja ovat maininneet sen olevan "Jumalan valtakunnan Jumalaa pilkkaavava väärennös" ja että he ovat jo vuosia arvostelleet muita uskontokuntia yhteistyöstä YK:n kanssa.
Lukuisista yhteydenotoista johtuen YK julkaisi 4.3.2004 internetsivuillaan asiaa koskevan tiedotteen, jossa mainittiin Jehovan todistajien YK-liittolaisuuteen vaaditun muun muassa, että järjestö jakaa YK:n peruskirjan ihanteet. Uskontokunta ei ole kommentoinut tapausta.
Asepalveluksesta ja siviilipalveluksesta kieltäytyminen.
Jehovan todistajat uskovat, että kristittyjen tulee pidättäytyä väkivallasta ja aseellisen puolustuksen harjoittelemisesta. Asepalveluksen suorittamisesta kieltäytyminen on johtanut tuhansien asevelvollisuusikäisten Jehovan todistajien vangitsemisiin eri maissa. Jehovan todistajat kieltäytyivät vuosikymmenien ajan myös asepalvelusta korvaavan siviilipalveluksen suorittamisesta. Vartiotorni-seura perusteli siviilipalveluksesta kieltäytymistä muun muassa siten, että siviilipalvelus oli tarkoitettu pelkästään asepalveluksen korvikkeeksi ja sen suorittaminen rikkoisi Raamatussa kristityille annettua kehotusta pysytellä puolueettomina. Nämä perustelut kumottiin ja näkemystä siviilipalveluksesta muutettiin vuonna 1996, jolloin "Vartiotorni"-lehti salli liikkeen jäsenille siviilihallinnon alaisen, ei-sotilaallisen siviilipalveluksen suorittamisen. Ennen muutosta tuhannet Jehovan todistajat eri maissa kärsivät vankilatuomion kieltäydyttyään asepalveluksesta ja myös sitä korvaavasta siviilipalveluksesta.
Nykytilanne eri maissa.
Useat Euroopan maat, kuten Ruotsi, Saksa, Hollanti, Ranska, Puola ja Suomi, ovat sittemmin toisen maailmansodan jälkeisenä ajanjaksona eri järjestelyjä käyttäen vapauttaneet Jehovan todistajat rauhanaikaisen asepalveluksen ja siviilipalveluksen suorittamisesta. Muualla maailmassa vapautus palveluksesta on annettu esimerkiksi Israelissa. Sellaisissa maissa, joissa Jehovan todistajilla ei ole vapautusta, kuten Kreikassa ja Venäjällä, monet heistä suorittavat nykyisin siviilipalveluksen. Toisaalta esimerkiksi Armeniassa Jehovan todistajia tuomitaan edelleen vankeusrangaistuksiin, koska he kieltäytyvät siviilipalveluksesta, jossa on sotilaallisia kytköksiä. Joulukuussa 2005 yli tuhat Jehovan todistajaa oli aseistakieltäytymisen takia vangittuna Etelä-Koreassa, koska maan lainsäädäntö ei tunne lainkaan mahdollisuutta siviilipalvelukseen.
Kieltäytyminen Suomessa.
Suomessa vuonna 1987 voimaan tulleen lain mukaan Jehovan todistajien on ollut mahdollisuus saada vapautus asevelvollisuuden suorittamisesta rauhan aikana. Asevelvollisuusikäinen Jehovan todistaja saa seurakunnan todistuksella lykkäystä kolme vuotta kerrallaan kunnes täyttää 28 vuotta, jolloin hänet seurakunnan jäsenenä vapautetaan rauhanaikaisesta palveluksesta.
Ennen vapautuslain voimaantuloa Jehovan todistajat tuomittiin totaalikieltäytyjinä vapausrangaistuksiin. Toisen maailmansodan aikana tuomio kieltäytymisestä oli esimerkiksi kolme ja puoli vuotta kuritushuonetta. Vuodesta 1947 eteenpäin kieltäytyviä Jehovan todistajia pidettiin Hangon lähellä Hästö-Busön linnakesaarella 240 vuorokautta, jonka päälle annettiin 3–6 kuukauden vankeusrangaistus. Vuonna 1959 kieltäytymisrangaistuksia pidennettiin. Vuodesta 1961 lähtien Jehovan todistajat määrättiin palvelemaan Karvian erityistyölaitokseen, joka perustettiin vuonna 1960 lakkautetun Karvian varavankilan tilalle. Karvian erityistyölaitoksessa Jehovan todistajien pakollinen palvelusaika oli noin kaksi vuotta ja se oli suoritettava suljettuna, ilman mahdollisuutta liikkua laitoksen alueella tai sen ulkopuolella. Laitoksen olosuhteita alettiin julkisuudessa luonnehtia keskitysleirimäisiksi.
Presidentti Urho Kekkonen vieraili laitoksessa elokuussa 1968 ja laitos suljettiin vuonna 1969. Jehovan todistajia alettiin tuomita muiden kieltäytyjien tavoin yhdeksän kuukauden vankeusrangaistuksiin, kunnes vapautusmenettely astui voimaan vuonna 1987.
Puolustusministeriö ilmoitti 4. joulukuuta 2006 aikeista asettaa työryhmä selvittämään Jehovan todistajien asevelvollisuuden suorittamisesta vapauttamisen tarpeellisuutta. Jehovan todistajien maanpuolustusvelvollisuutta selvittänyt toimikunta, joka asetettiin tehtäväänsä 14.3.2007, sai toimeksiannokseen selvittää Jehovan todistajien vapauttamisesta asevelvollisuuden suorittamisesta eräissä tapauksissa annetun lain tarpeellisuuden ja suhteen perustuslain säännöksiin sekä tehdä ehdotuksen sääntelyn uudistamiseksi. Toimikunta ei kyennyt tekemään lainsäädännöllistä ehdotusta asian ratkaisemiseksi vaan päätyi ehdottamaan asiasta laajaa lausuntokierrosta.
Vuonna 2008 järjestetyltä laajalta lausuntokierrokselta saadut lausunnot olivat siinä määrin keskenään erimielisiä, että asiaan ei saatu lausuntokierroksen kautta ratkaisua. Vuonna 2009 uutisoitiin Puolustusvoimien pyytäneen ulkomailta lausuntoja siitä, miten asia on muissa maissa hoidettu ja Puolustusministeriön aikeesta perustaa jälleen työryhmä pohtimaan Jehovan todistajien vapautusta asevelvollisuudesta. Puolustusministeriön edustajan mukaan on mahdollista, että asialle ei lopulta tehdä mitään.
Suomen Jehovan todistajien tiedottajan mukaan Jehovan todistajat kieltäytyvät "asevelvollisuuden suorittamisesta sen kaikissa muodoissa" ja sen takia edelleen myös "maanpuolustusvelvollisuudesta johdetusta" siviilipalveluksesta. Vuosittain noin 150 Jehovan todistajaa hakee kutsunnoissa lykkäystä Jehovan todistajien vapautuslain perusteella.
Moraali.
Järjestön jäsenten moraalikäsitykset perustuvat liikkeen raamatuntulkintaan. He uskovat, että Raamatun mukaan ihmiselämä alkaa hedelmöityksestä, joten aborttia pidetään murhana. Homoseksuaalisuuden, esiaviollisen ja avioliiton ulkopuolisen seksin harjoittamista pidetään vakavana syntinä eli seurakunnasta erottamisen perusteena. Jumalanpalveluksessa pukeutuminen pidetään siistinä: länsimaissa kuten Suomessa miehet pitävät kokouksissa ja muissa hengellisissä kokoontumisissa pukua ja naiset mekkoa tai hametta. Viihde, joka sisältää rahan tai omaisuuden ihannointia, väkivaltaa, seksiä tai spiritismiä, tuomitaan. Korvakorut tai pitkät hiukset voivat miehillä estää vastuullisen aseman tai muiden tehtävien saamisen seurakunnan toiminnassa. Myöskään partaa ei pidetä suositeltavana, riippuen osin paikallisesta kulttuurista. Tärkeänä pidetään hyvää käytöstä ja lähimmäisenrakkautta sekä seurakunnassa että sen ulkopuolella.
Seurustelu ja avioliitto.
Jehovan todistajien opetuksen mukaan seurustelun tulee aina vakavasti tähdätä avioliittoon. Seurustelu on hyväksyttyä vain toisen kastetun Jehovan todistajan kanssa. Liikkeen ohjeiden mukaan seurustelevan parin tulee välttää kahdestaan oleskelua sellaisissa tiloissa, joissa he saattaisivat syyllistyä sukupuoliseen kanssakäymiseen tai hellyydenosoituksiin, joita järjestö pitää sopimattomina. Tämän vuoksi järjestön ohjeissa suositellaan, että seurustelevalla parilla on mukanaan aina "esiliina" eli seuralainen, kun he viettävät aikaa paikassa, joka ei ole julkinen tila.
Jehovan todistaja saa avioitua vain toisen todistajan kanssa. Sen perustana pidetään Raamatussa 1. Korinttilaiskirjeen 7. luvun jakeessa 39 annettua neuvoa avioitua "vain Herrassa". Ulkopuolisen kanssa avioituminen ei johda erottamiseen seurakunnasta, mutta joitakin seuraamuksia on: esimerkiksi kaikkien seurakunnassa suoritettavien tehtävien menettäminen. Jos ulkopuolisen kanssa avioituneen vanhemmat hyväksyvät avioliiton tai antavat sille "hiljaisen hyväksynnän", voi seurauksena olla palvelusetujen, kuten vanhimmistossa palvelemisen, menettäminen.
Perhe-elämässä noudatetaan tulkintaa Raamatun antamasta mallista. Mies on "perheen pää" ja tekee lopulliset päätökset. Vaimon tehtävä on tukea ja neuvoa miestä sekä kunnioittaa tehtyjä päätöksiä. Miestä kehotetaan rakastamaan sekä kunnioittamaan vaimoaan ja hoitamaan perhettään kuten Kristus seurakuntia. Perheessä aviomiehen tulee kantaa vastuu päätöksistä ja niiden seurauksista Jumalan edessä. Hänen tulee ottaa huomioon vaimonsa toiveet ja perheen etu. Vanhemmilla on vastuu opettaa lapsiaan. Tämä tapahtuu osittain perhetutkiskelu-menetelmän avulla, jossa tutkitaan Vartiotorni-seuran julkaisemaa materiaalia. Lapsia ei kasteta syntyessä, vaan kaste tapahtuu lapsen omasta päätöksestä.
Avioero.
Avioliittoa pidetään pyhänä, eikä sitä pidä purkaa muulloin kuin uskottomuuden vuoksi. Jos avioliitto puretaan perusteetta, osapuolet eivät voi tahoillaan avioitua uudelleen, ennen kuin uskottomuus on osoitettu. Syynä on se, että Jehovan todistajat katsovat perusteetta puretun avioliiton olevan yhä voimassa Jumalan ja seurakunnan edessä, kunnes aviorikos on tapahtunut. Jos kuitenkin avioidutaan uudelleen, "luvatta" avioituva yleensä erotetaan seurakunnasta.
Seksi.
Jehovan todistajien mukaan seksi kuuluu vain avioliittoon. Kaikkea seksuaalista käyttäytymistä muun kuin vihityn aviopuolison kanssa pidetään syntinä. Myös itsetyydytys on kiellettyä, vaikkakaan sitä ei pidetä vakavana syntinä, vaan epäpuhtaana tapana, jonka harjoittamisesta tulee pyrkiä eroon muun muassa rukoilemalla anteeksiantoa Jumalalta. Ehkäisyä ei kielletä, vaan seurakunnan jäsenille annetaan valinnanvapaus päättää elämänsä suunnasta; hankkiako perhe vai ei. Molempiin vaihtoehtoihin on löydettävissä raamatullisia perusteita. Aborttia ei hyväksytä. Jehovan todistajat uskovat, että avioparienkin tulisi käyttää kohtuullista itsehillintää keskinäisessä seksuaalisessa kanssakäymisessään, ja tämän johdosta muun muassa suuseksi on liikkeen kirjallisuudessa esitetty epäpuhtaana tapana, jonka harjoittaminen avioliitossa voisi tehdä henkilön epäpäteväksi kantamaan vastuita seurakunnassa ja jopa jossain tapauksessa johtaa seurakunnasta erottamiseen.
Sterilisaatioon ehkäisykeinona suhtaudutaan kielteisesti, ja se saattaa ilman terveydellistä perustetta tehtynä asettaa kyseenalaiseksi henkilön kyvyt toimia seurakunnan vastuutehtävissä.
Alkoholi ja muut päihteet.
Jäsenet saavat käyttää alkoholia, mutta humalahakuinen juominen on syntiä, ja alkoholismi voi olla erottamisen peruste. Tupakointi on liikkeen jäseniltä kiellettyä, koska se saastuttaa elimistöä 2. Korinttilaiskirjeen 7:1:n mukaisesti. Se kiellettiin 1970-luvulla, jolloin seurakunnan jäsenellä, joka tupakoi, oli puoli vuotta aikaa lopettaa tai hänet erotettaisiin seurakunnasta. Huumeiden käyttöä pidetään niin ikään syntinä. Lääkärin määräämiä lääkkeitä sen sijaan saa käyttää ohjeen mukaan.
Suhtautuminen ulkopuolisiin, kritiikkiin ja mediaan.
Jehovan todistajat suhtautuvat kielteisesti liikkeen jäsenten läheiseen ystävystymiseen ulkopuolisten kanssa. Jäseniä ei kannusteta osallistumaan aktiivisesti esimerkiksi koulun kerhoihin, urheiluseurojen tai kansalaisjärjestöjen toimintaan. Kuitenkin kehotetaan olemaan avoin ja huomaavainen kaikille uskonnosta, rodusta, sukupuolesta tai iästä riippumatta.
Liikkeen mukaan televisio ja sanomalehdet levittävät siitä joskus valheellisia tai vääristeltyjä tietoja. Tiedotusvälineissä on kerrottu tapauksista, joissa Jehovan todistaja on kieltäytynyt verensiirrosta tai kieltänyt sellaisen antamisen lapselleen sekä syytöksiä hyväksikäyttötapausten peittelystä seurakunnissa. Jehovan todistajien johto kieltää kaikki liikettä kohtaan esitetyt syytökset ja pitää niitä vastustajien organisoimana panetteluna.
Järjestö syyttää liikkeen aktiivisia entisiä jäseniä eli "luopioita" vääristelyiden, valheiden ja puolitotuuksien levittämisestä. Jehovan todistajat suhtautuvat erittäin kielteisesti siihen, että entiset jäsenet ovat arvostelleet Jehovan todistajien toimintatapoja ja opetuksia julkisuudessa ja internetissä. Kritiikkiä esittävien entisten jäsenten esitetään avoimesti olevan Saatanan vallassa. Järjestö suosittelee, että seurakuntalaiset välttäisivät hakukoneiden käyttämistä etsittäessä tietoa Jehovan todistajista, sillä niiden kautta voi joutua entisten jäsenten ylläpitämille sivustoille. Liike on yhä suorasukaisemmin kieltänyt jäseniään lukemasta internetistä aineistoa, jossa Jehovan todistajien uskonkäsityksiä tai toimintatapoja arvostellaan. Kriittisten tekstien lukemisen pelätään heikentävän Jehovan todistajien uskoa. Jehovan todistajat uskovat, että heihin kohdistettu kritiikki on vainoa, joka kohdistuu heihin syyttä, ja että se todistaa Jehovan todistajien olevan se ns. tosi-uskovien ryhmä, jota vainotaan Raamatun ennustusten toteutumiseksi.
Vartiotorni-seura on viime aikoina puolustanut oikeuksiaan aktiivisemmin Internetissä julkaistua aineistoa vastaan. Tammikuussa 2006 "The Guardian" kertoi verkkoversiossaan, että lainauksia Vartiotorni-seuran julkaisemasta kirjallisuudesta esittänyt suosittu kanadalainen sivusto Quotes.Watchtower.ca suljettiin. Vartiotorni-seura oli esittänyt sivuston pitäjälle 100 000 Kanadan dollarin haasteen sulkea sivusto vedoten tekijänoikeusrikkomuksiin ja syyttämällä tekijää siitä, että tämän tarkoitus on kiusata asianomistajaa lainaamalla valikoidusti Vartiotorni-seuran julkaisemaa kirjallisuutta.
Veri- ja elinsiirrot.
Jehovan todistajat pitävät verensiirtoja Raamatun vastaisina.
Jehovan todistajat kieltäytyvät verta sisältävien elintarvikkeiden käyttämisestä ja verensiirroista. Tämä opetus perustuu heidän käsitykseensä Raamatun käskystä "karttaa verta". Heidän mukaansa verta ei saa säilyttää myöhempää käyttöä varten ja siksi he pitävät myös veren luovuttamista sopimattomana. Kieltäytyminen verestä koskee kokoveren lisäksi myös verestä erotettuja punasoluja, valkosoluja, veriplasmaa sekä verihiutaleita. Edellisistä eroteltujen veren osien, kuten hemoglobiinin ja albumiinin, vastaanottaminen jätetään nykyisin kunkin liikkeen jäsenen henkilökohtaisesti harkittavaksi. Tätä perustellaan muun muassa sillä, että sikiö saa raskauden aikana äidiltään joitakin veren pienempiä osasia.
Nykylääketieteessä kokoverensiirrot ovat harvinaisempia, ja yhä useammin leikkauksissa ja lääkkeissä käytetään jotain veren komponenttia. Järjestön jäsenet voivat hyväksyä oman veren kierrättämisen suljetussa järjestelmässä, jos se ei katkaise normaalia verenkiertoa ja varastoitu veri lasketaan suoraan takaisin ilman pitempää varastointia. Omantunnon kysymys on myös, hyväksyykö lääkkeen sekoittamisen omaan vereen kehon ulkopuolella. Veren pienemmät osaset salliva oppimuutos on tullut 2000-luvulla. Jehovan todistajien edustajat ovat maininneet, että veriplasman määrän lisääminen on yleinen tapa hoitaa potilasta hätätilanteessa.
Jehovan todistajat kertovat myös että nykytieteen valossa vaihtoehtoiset, verettömät hoitovaihtoehdot ovat turvallisempia potilaalle ja maksavat vähemmän.
Elinsiirrännäisen ottaminen on nykyisin kunkin liikkeen jäsenen omantunnon mukaisesti päätettävissä oleva asia, vaikka sen yhteydessä elimistöön tulee runsaasti ulkopuolisia valkosoluja. Jehovan todistajat kieltäytyivät elinsiirroista vuosina 1967–1980, jolloin niitä pidettiin liikkeen kirjallisuudessa "kehon ravitsemisena ihmislihalla" eli kannibalismina. Vaikka Jehovan todistajat pyrkivät estämään myös alaikäisille lapsille tehtävät verensiirrot, oikeusistuimet länsimaissa, myös Suomessa, ovat puuttuneet asiaan ja huostaanoton kautta antaneet lapselle vereen liittyvää välttämättömänä pitämäänsä hoitoa.
Kritiikkiä.
Liikkeeseen on kohdistettu kritiikkiä muun muassa koskien Jehovan todistajien käsityksiä verensiirroista, puolueettomuudesta, asepalveluksesta sekä heidän tavastaan kohdella liikkeen entisiä jäseniä. Kaksi Jehovan todistajia käsittelevää kirjaa julkaissut entinen hallintoelimen jäsen Raymond Franz on arvostellut liikkeen johtoa siitä, että se muuttaa oppeja aika ajoin vaikka kulloinenkin hallintoelimen tulkinta on jäsenistölle aina ehdoton "totuus". Franz ei pidä tätä menettelyä raamatullisena. Kritiikki näkyy usein internetin keskustelupalstoilla ja mediassa, joissa Jehovan todistajien edustajien kommentit tai heidän julkaisemansa kirjallisuus edustavat usein vähemmistöä entisten liikkeen jäsenien haastatteluiden ja heidän julkaisemansa aineiston rinnalla. Kritiikin seurauksena on myös syntynyt järjestöstä eronneiden pienempiä uskonnollisia ryhmiä.
Näkemysten perusta.
Jehovan todistajat väittävät, että hallintoelimen olemassaolosta ensimmäisellä vuosisadalla on selvät todisteet. Raymond Franz väittää, että Gal. 1:16–20 todistaa, ettei Paavali ajatellut Jerusalemin apostolien olevan jonkinlaisessa korkeammassa hallintoelimen virassa. Hän myös tulkitsee, että Jerusalemin kokous oli yksittäinen tapaus ja että kristikunnan keskushallinto muodostui vasta neljännellä vuosisadalla. Järjestön oppien mukaan hallintoelimen jäsenet eivät olleet silloin eivätkä nykyäänkään toisia korkeammassa asemassa, vaan jokaisella on oma tehtävänsä seurakunnan ja järjestön yhteydessä, ns. teokraattinen järjestys, jossa jokainen on samassa asemassa Jumalaan nähden.
Kristillinen lehdistö on kritisoinut Jehovan todistajien ennustamien useiden maailmanlopun päivämäärien ohittumista ilman että mitään erityistä olisi tapahtunut liikkeen oppien koko uskottavuutta nakertavana tekijänä.
Suhtautuminen yhteiskuntaan ja muihin uskontoihin.
Jehovan todistajat pitävät nykyistä asianjärjestystä turmeltuneena ja pian lähestyvän Harmagedonin takia tuhoon tuomittuina. Jehovan todistajien opin mukaan lähellä olevan maailmanlopun verilöylyssä tullaan tappamaan suurin osa maapallon väestöstä. Vain 144 000 ihmistä pääsee Jeesuksen mukaan taivaaseen ja vain oikeasydämiset saavat mahdollisuuden ikuiseen elämään. He uskovat, että kaikkia muita uskontoja ja uskontokuntia sekä poliittisia järjestelmiä ohjailee viime kädessä Saatana Panettelija ja sen takia etenkään muiden uskontojen kanssa ei haluta olla missään yhteistoiminnassa. Jehovan todistajat pitävät poliittista ja yhteiskunnallista toimintaa nykyisen yhteiskunnan epäkohtien korjaamiseksi hyödyttömänä. Politiikkaan osallistumista ei pidetä pelkästään hyödyttömänä vaan myös Saatanan puolelle asettumisena Jumalan valtakuntaa vastaan ja heidän raamatuntulkintansa mukaan kristityiltä odotettavan puolueettomuuden rikkomisena. Jumalan valtakunnan uskotaankin ratkaisevan kaikki maapallon ongelmat tulevaisuudessa. Jotkut suhtautuvat kriittisesti Jehovan todistajien näkemykseen yhteiskunnasta.
Saksassa viranomaiset estivät pitkään Jehovan todistajien hyväksyminen julkisoikeudelliseksi yhteisöksi muun muassa heidän kielteisen äänestämistä koskevan kantansa takia. Jehovan todistajat ovat kuitenkin eri maissa pyrkineet aktiivisesti rekisteröitymään uskontokunnaksi valtion kirkkokunnilta odottamalla tavalla.
Eristäytyminen.
Uskontojen uhrien tuki ry. on kritisoinut Jehovan todistajia tavasta, jolla liikkeen jäsenet saattavat eristyä ympäristöstään. Jehovan todistajilla on oma sanasto joka liittyy saarnaamistyöhön ja Raamattuun. Sanaston avulla liikkeen jäsenet voivat tunnistaa toisensa. Esimerkiksi saarnaamistyöstä puhutaan "palveluksena" ja Jeesusta saatetaan joskus kutsua "lunastajaksi". Uskontojen uhrien tuki ry. on todennut, että jälkiterapiassa George Orwellin Vuonna 1984:n lukemisesta on ollut apua niille entisille Jehovan todistajille jotka ovat kokeneet ongelmia yhteisössään.
Vuonna 2008 ensi-iltansa sai tanskalaisen Niels Arden Oplevin ohjaama elokuva (eng. "Worlds Apart"), jossa nuori Jehovan todistaja -nainen rakastuu liikkeen ulkopuoliseen mieheen ja joutuu lopulta vaikeuksiin seurakunnassa. Suomessa Espoo Ciné -elokuvafestivaaleilla esitetty elokuva valittiin Tanskan ehdokkaaksi vuoden 2009 Oscar-kilpailuun.
Suhtautuminen vereen.
Jehovan todistajien suhtautumista vereen on kritisoitu. Jehovan todistajien nykyinen verioppi jakaa veren useisiin osasiin joista osa on liikkeen jäseniltä kiellettyjä, osa ei. Jakoa on syytetty mielivaltaiseksi ja väitetty, ettei se perustu millään tavalla Raamattuun. Esimerkiksi valkosolut ovat kiellettyjä verensiirron osana vaikka sikiö saa niitä raskauden aikana äidiltään. Toisaalta joitakin muita osasia Jehovan todistajat pitävät hyväksyttyinä saman perusteen takia.
Jehovan todistajat eivät myöskään hyväksy verenluovutusta vaikka niiden veren fraktioiden erottamiseen, joiden vastaanottamista he pitävät hyväksyttävinä, on käytetty runsaasti luovutettua verta, jota on säilytetty ja käsitelty. Jehovan todistajien suhtautuminen vereen on muuttunut vuosikymmenien takaisesta täyskiellosta nykyiseen malliin, jossa veri jaetaan hyväksyttyihin ja ei-hyväksyttyihin osiin.
Jehovan todistajien verioppien aiheuttamien vältettävissä olleiden kuolemantapausten määrää ei tunneta, mutta ottaen huomioon Jehovan todistajien määrän maailmanlaajuisesti, kuolemantapauksien määrä liikkuu vähintään tuhansissa. Pelkästään synnytyksissä äitien kuolinriskin tiedetään kasvavan yli tuhatkertaiseksi 0,1 prosenttiin alle 0,0001 prosentista kun äiti kieltäytyy verensiirroista. Ottaen huomioon Jehovan todistajien lukumäärän, tämä merkitsee ainakin 1450 vältettävissä ollutta äidin synnytyskuolemaa vuosina 1995-2006.
Suhtautuminen entisiin jäseniin.
Jehovan todistajien liike on saanut kritiikkiä siitä, että se vaatii jäseniään karttamaan liikkeen entisten jäsenten kanssa tekemisissä olemista. Erotettuja ei saa tervehtiä, ja heitä pyritään karttamaan. Entiset Jehovan todistajat ovat toisinaan antaneet järjestön toimintatapaa arvostelevia haastatteluja televisiossa, radiossa
sekä lehdistössä. Liikkeen entisten jäsenten ja jättämistä harkitsevien kohtelu on esitetty "hengellisenä väkivaltana".
Syytökset hyväksikäyttötapausten hoidosta.
Jehovan todistajia on syytetty heidän yhteisössään tapahtuvan lasten seksuaalisen hyväksikäytön peittelystä. Jehovan todistajien yhteisö joutui tarkastelun kohteeksi 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa, samaan aikaan, kun katolista kirkkoa syytettiin systemaattisesta hyväksikäytön peittelystä.
Vuonna 2002 Britannian yleisradioyhtiö BBC televisioi dokumentin, jossa Jehovan todistajia syytettiin lasten hyväksikäyttötapausten peittelystä ja salaamisesta seurakunnissa. Dokumentteja aiheesta televisioitiin myös muun muassa Ruotsissa ("Uppdrag Granskning"), Yhdysvalloissa ("Dateline", NBC), Australiassa ("Sunday") ja Suomessa ("Silminnäkijä", TV2).
Useat viestimet Yhdysvalloissa ja Britanniassa julkaisivat vuoden 2007 toukokuussa uutisen, jonka mukaan Jehovan todistajien Vartiotorni-seura on alkuvuonna 2007 sovitellut useita sitä vastaan Yhdysvalloissa nostettuja oikeusjuttuja, jotka liittyivät lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön seurakunnissa. Sopimukset tehtiin ennen juttujen varsinaisten oikeuskäsittelyjen alkamista, joten jutut eivät enää etene oikeuden käsittelyyn. Kantajien mukaan he joko joutuivat seurakuntien vanhimpien hyväksikäyttämiksi tai seurakunnassa vastuuasemissa olevat eivät toimineet, kun hyväksikäyttöä epäiltiin. Uutisessa lainatun Silent Lambs -järjestön edustajan mukaan Jehovan todistajien järjestö maksoi kantajille korvauksia. Oikeusasiakirjan mukaan Jehovan todistajat suostuivat maksamaan eräälle kantajista noin 780 000 dollaria.
Jehovan todistajien järjestön tiedotusosasto julkaisi internet-sivuillaan marraskuussa 2007 vastineen NBC News -uutiskanavan uutiseen koskien järjestön menettelytapoja tapausten yhteydessä. Jehovan todistajat ilmaisevat tiedotteessaan, että he vastustavat ehdottomasti hyväksikäyttöä ja että on uhrien kannalta hyvä, että tapaukset saatiin sovittua.
Kritiikki Suomessa.
Suomessa entiset Jehovan todistajat ovat kanssa järjestäneet mielenosoituksia Jehovan todistajien suurimman vuosittaisen kokoontumisen, Helsingin piirikonventin, yhteydessä vuodesta 1999 alkaen. Vuonna 2006 mielenosoitus järjestettiin Helsingin lisäksi myös Tampereella pidettävän piirikonventin yhteydessä. Useina vuosina, kuten 2003 ja 2005, teemana on ollut uskonnonvapauden ja muiden ihmisoikeuksien kuten mielipiteen- ja ajattelunvapauden puute yhteisössä eri tavalla ajattelevien yksilöiden eristämisen vuoksi.
Uskontojen Uhrien Tuki Ry:n mukaan Jehovan todistajat on eniten sitä työllistävä
Suhtautuminen Suomessa.
Vuonna 1999 tehdyssä Kirkkomonitor 99 -tutkimuksessa Jehovan todistajat olivat suurin ei-kristillinen yhteisö. Tutkimuksessa kysyttiin muun muassa ihmisten suhtautumista hengellisiin asioihin ja eri uskontoihin. Tutkimukseen osallistuneista 71 prosenttia suhtautui järjestöön kielteisesti, kun taas myönteisesti heihin suhtautui 4 prosenttia. Samassa tutkimuksessa kysyttiin olivatko ihmiset joutuneet hengellisen väkivallan kohteeksi. 6 prosenttia vastanneista sanoi kokeneensa hengellistä väkivaltaa, ja näistä kolme neljännestä sanoi kokeneensa hengellistä väkivaltaa jonkun tietyn uskontokunnan taholta. Tutkimuksen mukaan tietyn uskontokunnan taholta väkivaltaa kokeneista 68 prosenttia mainitsi Jehovan todistajat. Jehovan todistajat itse eivät pidä tällaista suhtautumista heihin yllättävänä.
Lähteet.
Julkaisut ovat Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran (Watch Tower Bible and Tract Society) julkaisemia ellei toisin mainita.


Baltian maat.
Baltian maat viittaa kolmeen Pohjois-Euroopan valtioon Itämeren itäpuolella: Viroon, Latviaan ja Liettuaan. Venäjään kuuluva Kaliningradin alue on myös osa Baltiaa.
Historia.
Ensimmäiset merkit Baltian asutuksesta ovat peräisin noin vuodelta 9000 eaa.
Vuonna 1219 Tanska valloitti Vironmaan, nykyisen Pohjois-Viron. Samoihin aikoihin saksalainen ritarikunta valloitti etelästä ja lännestä käsin Kuurinmaata ja Liivinmaata, nykyista Latviaa ja eteläistä Viroa. Ritarien perässä tuli saksalaisia hansakauppiaita. Kun maanomistus tämän seurauksen siirtyi saksalaisille, aateliset alistivat kantaväestön vähitellen maaorjiksi. Myös Vironmaa siirtyi 1300-luvulla saksalaisen ritarikunnan valtaan.
1500-luvulla Venäjä, Puola, Tanska ja Ruotsi kävivät pitkiä sotia Baltiasta. Näiden seurauksena Ruotsi voitti Vironmaan ja Liivinmaan, kun taas Kuurinmaa siirtyi Puola-Liettualle. Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjä liitti itseensä Vironmaan ja Liivinmaan ja vuonna 1795 Puolan kolmannessa jaossa Liettuan ja siihen kuuluneen Kuurinmaan. Venäjän vallan aikana Virosta, Liivinmaasta ja Kuurinmaasta käytettiin yhteisnimitystä Itämerenmaakunnat.
Nykyiset valtiolliset muodostelmat syntyivät vasta Venäjällä tapahtuneen, Venäjän keisarin hallinnon kaataneen helmikuun vallankumouksen jälkeen 1917. Liivinmaan pohjoisosat yhdistettiin Vironmaahan ja muodostettiin Viron autonominen kuvernementti. Liivinmaan eteläosa taas yhdistettiin Kuurinmaan kanssa Latviaksi. Venäjän tasavaltaiseen valtiomuotoon pyrkineen väliaikaisen hallituksen kaaduttua bolsevikkivallankaappaukseen julistautuivat Baltian maat itsenäisiksi 1918 ja seurauksena olivat itsenäisyyssodat bolsevikkien johtamaa neuvosto-Venäjää vastaan.
Kun neuvosto-Venäjän perillinen, Josif Stalinin yksinvaltaisesti hallitsema Neuvostoliitto ja Adolf Hitlerin samoin diktatorisesti johtama natsi-Saksa solmivat vuonna 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen, sen salaisen lisäpöytäkirjan mukaan Viro ja Latvia kuuluivat Neuvostoliiton, Liettua sen sijaan Saksan etupiiriin. Seuraavana vuonna Neuvostoliitto kuitenkin miehitti kaikki kolme maata ja liitti ne itseensä. Vuonna 1941 Saksa miehitti ne, jolloin juutalaiset siirrettiin keskitysleireille. Toisen maailmansodan päätyttyä Baltian maat jäivät Neuvostoliitolle. Baltian maiden itsenäistyminen tapahtui käytännössä uudestaan Neuvostoliiton hajotessa 1990-luvun alussa. Vuonna 2004 kukin Baltian maa hyväksyttiin sekä Pohjois-Atlantin liiton että Euroopan unionin jäseneksi.
Maantiede.
Baltian maat ovat pinnanmuodoiltaan hyvin samankaltaisia kumpuilevia alankoja. Ylin kohta on Virossa sijaitseva, 328 metriä korkea Suur Munamägi. Baltian maissa on runsaasti havumetsiä, mutta lehtipuita enemmän kuin Suomessa. Kasvillisuus on muutenkin rehevämpää kuin Suomessa. Baltiassa on myös paljon soita ja järviä. Suurin järvi on Viron ja Venäjän rajalla sijaitseva Peipsijärvi, joka on Euroopan viidenneksi suurin luonnonjärvi.
Elinkeinot.
Maatalous ja kauniit maisemat kuuluvat olennaisella osalla mielikuvaan Baltian maista. Viljelykasvit ovat samoja kuin Suomessa, mutta lisäksi pelloilla voi nähdä pellavaa ja maissia. Baltian maiden teollisuutta kehitetään ja monipuolistetaan nopeasti. Itämeri parantaa vientiä ja yhdistää Baltian maita muuhun Eurooppaan. Pankeilla on merkittävä asema Baltian nykytaloudessa ja kaupankäynti on kasvanut 2000-luvulla.
Yhteistyö ja politiikka.
Baltian maat ovat tehneet yhteistyötä keskenään ja myös Pohjoismaiden kanssa. Baltia on ottanut osaa nykypäivänä myös Itämeren suojeluun. Baltian politiikka on perinteisesti ollut oikeistojohtoista, mutta konservatiivien lisäksi myös sosiaalidemokraatit ja vihreät ovat menestyneet kohtalaisen hyvin 2000-luvulla. Virossa johtava puolue on oikeistoliberaalinen Reformipuolue, Latviassa konservatiivinen Kansanpuolue ja Liettuassa arvokonservatiivinen Kristillisdemokraattinen liittopuolue. Baltian maista jokainen kuuluu Natoon.
Baltia on taloudellisesti ja maantieteellisesti yhtenäinen alue mikä on virinnyt ajatuksia ja toiveita Baltian liittymisestä yhdeksi tasavallaksi. Maan johdot eivät ole kommentoineet asiaa.
Lähteet.
*


Alue.
Alue on maanpinnan määräosa, joka jonkin tai joidenkin ominaisuuksien perusteella eroaa ympäristöstään. Maantiede on alueita tutkiva tiede. Yleensä alue on keskikokoinen osa maata tai vettä (joka on pienempi kuin kokonaiset maantieteelliset kiinnostuksen kohteet kuten valtio tai vuoristo). Alue on kokoelma pienempiä yksiköitä (kuten "Uuden Englannin osavaltiot") tai osa suurempaa kokonaisuutta (kuten "Yhdysvaltain Uuden Englannin alue"). Alueet jaetaan maantieteessä hallinnollisiin, homogeenisiin, toiminnallisiin ja miellealueisiin. Fyysisessä maantieteessä, ekologiassa, eliömaantieteessä, eläinmaantieteessä ja ympäristömaantieteessä alueet perustuvat luonnollisiin seikkoihin kuten biotooppeihin, biomeihin, vesistöihin, vuoristoihin ja maalajeihin.


Luxemburg.
Luxemburg eli Luxemburgin suurherttuakunta on perustuslaillinen suurherttuakunta ja sisämaavaltio Länsi-Euroopassa. Sen naapurimaat ovat Ranska, Belgia ja Saksa. Luxemburg on Euroopan unionin pienimpiä jäsenvaltioita.
Keskiaika.
Luxemburg voidaan katsoa perustetuksi vuonna 963, kun Ardennien kreivi Sigfrid lunasti roomalaisen "Castellum Lucilinburhuc" -linnan rauniot, jotka kuuluivat Trierin Sankt Maximin luostarille. Linna, joka sijaitsi korkealla kallioisella mäellä nimeltä "Bock", suureni ja vahvistui vuosisatojen myötä niin, että se oli 1700-luvulla Euroopan vahvimpia linnoituksia. Loistavien puolustusominaisuuksiensa ja maantieteellisen sijaintinsa tähden sitä kutsuttiin "Pohjolan Gibraltariksi".
Luxemburg pysyi Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta itsenäisenä kreivikuntana aina vuoteen 1354 saakka. Silloin keisari Kaarle IV korotti sen herttuakunnaksi. Vuonna 1437 hallitseva suku sammui ja herttuakunta siirtyi lyhyeksi ajaksi Habsburgeille, kunnes Burgundin herttua Filip II Hyvä liitti sen omiin alueisiinsa. Ennen Marie de Bourgognen, Filipin pojantyttären, kuolemaa 1482 herttuakunta palasi takaisin Habsburgien omistukseen. Espanjan Habsburgien omistukseen maa siirtyi 1506.
Uusi aika.
Ranskan Ludvig XIV liitti herttuakunnan alueisiinsa 1684. Tämä huolestutti Ranskan naapureita ja nämä muodostivat Augsburgin liiton vuonna 1686. Tästä seuranneen sodan jälkeen Ranska joutui luopumaan herttuakunnasta, joka palasi jälleen kerran Habsburgien hallintaan Rijswickin rauhassa 1697. Ranskan hallinnan aikana linnoitusta vahvistettiin tunnetun linnoitusasiantuntijan, insinööri Vaubanin johdolla. Habsburgien vallankäyttöoikeus alueeseen vahvistettiin vielä 1715 ja Luxemburg integroitiin Itävallan Alankomaihin vuotta aiemmin (1714) tehdyn Rastattin sopimuksen mukaisesti.
Ranskan vallankumouksen jälkeen.
Ranskan vallankumouksen jälkeen Ranska valloitti Luxemburgin uudelleen ja siitä tehtiin yksi maan departementeistä ("département des Forêts") vuonna 1795.
Napoléonin tappion jälkeen Wienin kongressissa 1815 Luxemburgista tehtiin suurherttuakunta, jonka suurherttuana oli Alankomaiden kuningas. Sotilaallisen merkityksensä tähden alueen ei annettu liittyä osaksi Alankomaiden kuningaskuntaa. Sen sijaan Luxemburg oli jäsen Saksan liitossa ja sen puolustus oli annettu Preussin tehtäväksi. Luxemburg oli Alankomaiden kuninkaiden hallinnassa aina kuningas kuolemaan saakka vuoteen 1890. Silloin se siirtyi Nassau-Weilburgin suvulle vanhan saalilaisen lain mukaisesti.
Belgialaisten kapinalla hollantilaisia vastaan 1830 oli merkittäviä seurauksia myös Luxemburgille. Maa julistautui itsenäiseksi 1835, ja suurherttua vahvisti sen kolme vuotta myöhemmin. Lontoon sopimuksella 1839 suurherttuakunta jaettiin kahtia Belgian ja Alankomaiden kesken. Lähes puolet sen maapinta-alasta liitettiin uuteen Belgian valtioon, johon se edelleenkin kuuluu Luxemburgin maakuntana. Kaikkein ranskankielisimmän osansa menettämisen myötä Luxemburgista tuli melkoisen saksankielinen valtio, joskin ranskalaisen kulttuurin vaikutus jäi erinomaisen voimakkaaksi. Myös Belgian markkinoiden menetys toi suuria taloudellisia ongelmia. Nämä asiat tiedostettuaan suurherttua liitti maansa Saksan tulliunioniin (zollverein) vuonna 1842. Tämä ei kuitenkaan pystynyt estämään Luxemburgia jäämästä huonosti kehittyneeksi maatalousvaltioksi lähes sadan vuoden ajaksi. Taloudellisen kehittymättömyyden vuoksi viidennes maan asukkaista muutti siirtolaisina Yhdysvaltoihin vuosien 1841–1891 välisenä aikana.
Perustuslaillinen monarkia.
Vuonna 1867 puhjennut kriisi oli johtaa sotaan Saksan ja Ranskan kesken. Kyse oli Luxemburgin statuksesta. Ongelmallinen kysymys ratkaistiin toisella Lontoo-sopimuksella, joka takasi valtion pysyvän itsenäisyyden ja valtiollisen neutraliteetin sillä ehdolla että linnoitukset purettaisiin. Niiden paikalla on nykyisin puistoja.
Saksa valloitti Luxemburgin ensimmäisessä maailmansodassa ja miehitti sitä vuoteen 1918 saakka. Ranskalaiset ja yhdysvaltalaiset joukot vapauttivat maan Saksan miehityksestä. Kaksi Yhdysvaltain armeijan divisioonaa kuitenkin jäi maahan sotaa seuranneiden vuosien ajaksi. Versaillesin rauhanneuvotteluissa muut osapuolet torjuivat Belgian vaatimuksen koko Luxemburgin liittämisestä Belgiaan.
Toisessa maailmansodassa toistuivat aiemmat tapahtumat ja saksalaiset miehittivät maan. Suurherttuatar eli miehitysvuodet maanpaossa Yhdysvalloissa. Sodan ja miehityksen traumoista selvittyään maa liittyi NATO:on sen perustajajäsenenä vuonna 1949. Tätä ennen maa oli tehnyt talouspoliittisen liiton Alankomaiden ja Belgian kanssa, mistä alkoi Benelux-yhteistyö.
Luxemburg on ollut toisen maailmansodan jälkeen innokas Euroopan yhdentymisen kannattaja. Maa oli perustamassa Euroopan hiili- ja teräsyhteisöä vuonna 1951. Tämä oli alkiona nykyiselle Euroopan unionille. Vuonna 1957 Luxemburg oli perustajajäsenenä allekirjoittamassa ns. Rooman sopimusta, jolla luotiin Euroopan talousyhteisö EEC (CEE).
Vuonna 2005 maa hyväksyi Euroopan perustuslain. Vuonna 2008 syntyi perustuslailinen kriisi, kun suurherttua oli parlamentin kanssa eri mieltä eutanasiasta. Maan perustuslakia muutettiin, ja suurherttualle jäi vain seremoniallinen rooli.
Sisäpolitiikka.
Valtionpäämies on suurherttua Henri, joka seurasi isäänsä Jeania 7. lokakuuta 2000 (katso: Luxemburgin suurherttuat). Suurherttuan valta on kuitenkin nimellistä ja edustuksellista. Pääministeri Jean-Claude Junckerilla on maan poliittisen vallankäytön johtopaikka. Hän on ollut pääministerinä vuodesta 1995.
Luxemburgin sisäpolitiikkaa luonnehtii hyvin merkittävä konsensus. Se perustuu koalitioille, mikä puolestaan on seurausta vaalien suhteellisesta äänestystavasta. Maan keskeiset sisäpoliittiset kysymykset liittyvät pääsääntöisesti eurooppalaiseen integraatioon.
Maan sisäpolitiikkaan on oma vaikutuksensa myös runsaalla ulkomaalaisten osuudella. Perinteisten siirtotyöläisten osuus on ollut merkittävä jo 1960-luvulta lähtien ja eritoten heitä saapui Etelä-Euroopan maista, Italiasta, Espanjasta ja Portugalista. Uusin "siirtolaisten" ryhmä ovat Euroopan Unionin virkamiehet perheineen ja avustajineen. Tämän korkeapalkkaisen siirtolaisryhmän tähden maassa vallitsee esim. hyvin tiukka ja tarkasti valvottu vuokrasäännöstely, jolla taataan myös maan omien asukkaiden mahdollisuudet kohtuuhintaiseen asumiseen.
Kansanedustuslaitos.
Eräänlaisena ylähuoneena maassa toimii "Conseil d'État" (valtioneuvosto), jonka muodostavat 21 suurherttuan nimittämää tavallista kansalaista. Nimitys tehdään kansanedustuslaitoksen lausunnon jälkeen. Hallitsijaperheen aikuiset jäsenet kuuluvat itseoikeutettuina jäseninä tähän neuvostoon. Neuvoston tehtävänä on neuvoa ja avustaa kansanedustuslaitosta lainsäädännön tekemisessä.
Ulkopolitiikka.
Alusta alkaen Luxemburg on ollut Euroopan unionin ja sen edeltäjien aktiivinen jäsen. Sen vaikutusvalta järjestöissä on ollut huomattavasti suurempi kuin mitä sen pieni koko edellyttäisi. Luxemburgin johdolla neuvoteltiin ja luotiin pitkälti koko järjestöä suuresti muokannut Maastrichtin sopimus. Luxemburg ei ollut ainoastaan ensimmäinen maa, joka täytti sopimuksen taloudelliset, lainsäädännölliset ja rahapoliittiset kriteerit, vaan se täytti ne jo vuoden etuajassa.
Luxemburg on hyötynyt suhteellisesti paljon Euroopan unionista. Luxemburgissa toimivat muun muassa osa Euroopan parlamentin sihteeristöä, muutamia Euroopan komission osastoja, Euroopan yhteisöjen tuomioistuin, Euroopan tilintarkastustuomioistuin ja Euroopan investointipankki.
Maa valittiin n vaihtuvaksi jäsenmaaksi kaudelle 2013-2014.
Maantiede.
Luxemburgin sijainti läntisen Euroopan sydämessä on ollut maalle sekä positiivinen että monesti negatiivinen seikka. Maan pinta-ala on 2 586 neliökilometriä, pohjois-eteläsuuntaan pituutta on enimmillään 82 kilometriä ja leveyttä 57 kilometriä lännestä itään. Maa kuuluu siis niin sanottuihin Euroopan pienvaltioihin, joskin niissä suurimpien joukkoon.
Luxemburgin korkein kohta on 559 metriä korkea Burgplatz Huldangessa, ja alavin kohta on 133 metriä merenpinnasta Wasserbillingissä Moselin laaksossa. Pääkaupunki Luxemburg sijaitsee 304 metrin korkeudessa. Kaupungille ovat tyypillisiä erittäin suuret korkeuserot.
Meuseen laskevan Chiersin muodostamaa poikkeusta lukuun ottamatta Luxemburgin vedet laskevat Mosel-jokeen ja sen myötä Pohjanmereen.
Luxemburgin vanha kaupunki on ollut Unescon maailmanperintöluettelossa vuodesta 1994 alkaen.
Talous.
Luxemburgin talous on suuresti riippuvainen pankkisektorista ja terästeollisuudesta. Kansainvälisillä virkamiehillä ja heidän kulutuksellaan on myös kohtuullinen merkitys maan taloudelle. Luxemburgilaiset voivatkin nauttia yhdestä maailman korkeimmasta elintasosta: vuonna 2010 se oli Qatarin ja Liechetenstainin jälkeen kolmas mitattuna kansantulolla henkeä kohti.
Matkaoppaat mainostavat maata hyvin usein Euroopan vihreänä sydämenä, vaikka Luxemburgissa on hyvin runsaasti korkeatasoista teollisuutta ja sen talous on voimakkaasti vientivetoinen.
Terästeollisuus.
Luxemburgin teollinen aktiivisuus on paljolti keskittynyt terästeollisuuteen ja sen ympärille rakentuu varsinainen teollinen tuotanto. Tosin nykyisin sen osuus kansantulosta on vähentynyt melko pieneksi. Maan terästeollisuuden lähtökohtana voidaan pitää 1876 tapahtunutta englantilaisen metalliteollisuuden maahantuloa. Vuonna 1911 perustettiin Arbed-yhtiö, joka on maailman suurin teräksentuottaja ja fuusioiden jälkeen tunnetaan nimellä ArcelorMittal. Tämä terästeollisuus on sijoittunut Ranskan rajan läheisyyteen. Sen tuotanto käsittää 29 % maan viennistä ilman palveluja, 1,8 % maan bruttokansantulosta, ja se työllistää 22 % teollisuuden työvoimasta ja 3,9 % koko työvoimasta.
Vaikka Luxemburg on monessa suhteessa vapaan markkinatalouden mallimaa, vuoden 1974 jälkeen valtio on omistanut lähes kolmanneksen teräsjätti Arbedistä. Syynä tähän ovat tuolloin tapahtuneet terästeollisuuden modernisoinnit ja rakennemuutokset. Uudistukset onnistuivat ja tehtaiden tuotantoaste on maailman korkeimpia. Noin 6 % tehtaiden tuotannosta suuntautuu Yhdysvaltoihin.
Pankit.
Terästeollisuuden vaikeudet ja lamakaudet ovat korostaneet pankkisektorin merkitystä Luxemburgin taloudelle. Hyvän asemansa johdosta maa on voinut säilyttää Euroopan unionissa ainutlaatuisen pankkisalaisuuden ja pankkitoiminnan kontrolloimattomuuden.
Vuonna 2010 maassa oli 149 pankkia, ja niissä kaikkiaan yli 26 000 työntekijää. Poliittinen vakaus, hyvät tietoliikenneyhteydet, helppo pääsy muihin Euroopan maihin, koulutettu monikielinen henkilökunta ja pankkitoiminnan vankat salaisuusperinteet ovat taanneet finanssisektorin jatkuvan kasvun. Suurin pankkien määrä kuuluu saksalaisille ja sitten tulevat Ranska, Belgia, Japani, Ruotsi, Sveitsi, Britannia ja Yhdysvallat.
Maan pankkien kokonaistase oli yli $200 miljardia vuoden 1966 lopulla. Summasta oli ulkomaalaista valuuttaa 81 %, eritoten dollareita ja Saksan markkoja. Pankkitoiminnan lisäksi yli 9000 holding-yhtiötä on perustanut pääkonttorinsa Luxemburgiin. Myös Euroopan unionin hallitsema finanssi-instituution Euroopan Investointipankki pitää päämajaansa Luxemburgissa. Maan alhaiseen veroasteeseen kuuluu myös muita EU-maita alhaisempi arvonlisävero eri tuotteille. Myös suomalaisilla pankeilla on ollut konttori tai sisarpankki Luxemburgissa jo pitkään ennen Suomen liittymistä Euroopan Unioniin.
Ulkomaiset investoinnit.
Luxemburg tarjoaa ulkomaisille sijoituksille hyvin otollisen ympäristön. Hallituspolitiikka on johdonmukaisesti suosinut uusia investoijia. Tämä on tuonut Luxemburgiin erityisesti high-tech-teollisuuden ja muun vastaavan ns. kevytteollisuuden investointeja.
Luxemburgin kauppatase on ollut viime vuosikymmeninä tuontivoittoinen, mutta kun palvelutase otetaan mukaan, niin kokonaistase on ollut vientivoittoinen. Näin finanssi- ja pankkisektori mahdollistavat korkean kulutustason maan asukkaille. Myös valtiontalous on vahva ja yleensä budjetit ovat ylijäämäisiä..
Työelämän suhteet.
Työelämän suhteet ovat olleet rauhalliset vuoden 1930 jälkeen. Suurin osa teollisuustyöväestöstä on järjestäytynyt ammattiliittoihin, jotka ovat yhteydessä johonkin keskeiseen puolueeseen. Tärkeimmissä työelämää koskevissa neuvotteluissa toimi vuoteen 2010 asti kolmikantajärjestelmä, eli hallitus, ammattiliitot ja työnantajat yhteistyössä.
Vuonna 2010 maassa kävi päivittäin 125 400 työntekijää Ranskasta, Belgiasta ja Saksasta. Samaan aikaan työttömiä oli kuusi prosenttia.
Tilastoja.
Vuonna 2010 ostovoimakorjattu kansantuote oli 41 090 miljoonaa dollaria eli 82 600 dollaria henkeä kohti. Se kasvoi 3,4 prosentilla vuodessa.
Maatalous tuotti 0,4 prosenttia kansantuotteesta ja työllisti 2,2 % työvoimasta. Se tuottaa rypäleita, viljaa, perunoita ja hedelmiä.
Vientituotteita ovat koneet, teräs- ja kumituotteet, kemikaalit ja lasi. Vienti suuntautuu etenkin Saksaan, Ranskaan ja Belgiaan.
Väestö.
Heinäkuussa 2007 maassa Luxemburgin väkiluvuksi arvioitiin 480 222.
Luxemburgissa on noin 162 000 maahanmuuttajaa, noin 37 % koko kansakunnan väestöstä. Natiivit kansalaiset ovat sekoitus saksalaista ja ranskalaista perimää. 1900-luvulla alkuperäisväestöön sekoittui paljon muuttajia Saksasta, Ranskasta, Belgiasta, Italiasta ja Portugalista. Entisen Jugoslavian sotien alkaessa Luxemburgiin tuli pakolaisia Balkanin valtioista. Valtiossa oletetaan asuvan noin 5 000 laitonta maahanmuuttajaa.
Kielet.
Luxemburgissa on 3 virallista kieltä: ranska, saksa ja luxemburgin kieli. Kaikkia kieliä käytetään valtiossa melkein yhtä paljon. Luxemburgin kieltä käytetään paljon puheessa, ranskaa valtion kirjallisessa materiaalissa ja saksaa kouluissa. Saksaa käytetään useimmin myös medioissa ja kirkossa. Saksa on lehdistön pääkieli. 1960-luvulla alkanut voimakas siirtolaisuus on tuonut maahan merkittäviä ryhmiä myös muita romaanisia kieliä puhuvia. Maan väestöstä yli10 %:lla on portugalilainen tausta. Julkinen tiedotus tapahtuukin ranskan ja saksan lisäksi joskus englanniksi tai portugaliksi.
Uskonto.
Vuodesta 1979 lähtien on ollut kiellettyä tilastoida eri uskontojen harjoittajia. Oletetaan että 87 % prosenttia luxemburgilaisista on katolisia. Loput 13 % ovat enimmäkseen protestantteja, juutalaisia, ortodokseja ja muslimeja. Maassa on uskonnonvapaus, mutta valtio on antanut joillekin uskonnoille virallisen mandaatin, jotta valtiolla on päätäntävaltaa uskontojen hallinnoissa ja virastoissa. Hyvityksenä tästä valtio maksaa osan joidenkin uskontokuntien menoista. Tällä hetkellä näitä uskontokuntia ovat katolilaiset, ortodoksit, protestantit ja juutalaiset.
Terveys.
WHO:n vuonna 2004 tekemän selvityksen mukaan Luxemburgissa käytetään maailman toiseksi eniten alkoholia, puhtaaksi alkoholiksi muunnettuna yli 17 litraa aikuista kohti. Vain Ugandassa kulutus on vielä runsaampaa.
Koulutus.
Luxemburgin ainoa yliopisto, kolmekielinen "University of Luxembourg" on perustettu vuonna 2003. Ennen sitä Luxembourg oli ainoa EU maa, jossa ei ollut yliopistoa, ja edelleen monet luxemburgilaiset lähtevät korkeakouluihin ulkomaille. Koulunkäynti on pakollista yhdeksän vuoden ajan.
Kulttuuri.
Luxemburgilaisessa ruoassa sanotaan yhdistyvän ranskalaisen keittiön hienostuneisuus ja saksalaisen ruoan täyttävyys. Italialaiset ja portugalilaiset maahanmuuttajat ovat tuoneet siihen vaikutteita. Tyypillisesti luxemburgilaiset syövät pienen aamiaisen ja suuret lounaan ja päivällisen. Maassa tuotetaan valkoviiniä ja luumuviinaa.
Urheilu.
Luxemburg on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1900. Viime aikoina sillä on ollut kesäkisoissa 5-13 urheilijaa, talvikisoissa toisinaan yksi. Alppihiihtäjä Marc Girardelli on saanut ainoana urheilijana kaksi mitalia.
Luxemburgilaiset maantiepyöräilijäveljekset Andy ja Frank Schleck lukeutuvat maailman parhaimpiin ammattipyöräilijöihin. He edustavat luxemburgilaista Leopard Trek -tallia.
Luxemburgin jalkapallomaajoukkue ei ole päässyt koskaan maailmanmestaruuskisojen lopputurnaukseen, euroopanmestaruuskisoissa 1964 se pääsi puolivälieriin. Lokakuussa 2012 se oli FIFA:n rankingissa sijalla 142.
Yleisurheilussa Josy Barthel voitti Helsingin olympialaisten 1500 metrin juoksun.


Juche.
Juche (chosŏn'gŭl: 주체; hanja: 主體, lausunta:), myös kimilsungismi, on Korean demokraattisen kansantasavallan virallinen valtiodoktriini. Termi tulee korean ihmisen itsehallintaa ja omavaraisuutta tarkoittavasta sanasta. Juche pohjautuu marxismi-leninismiin ja Kim Il Sungin opetuksiin.
Kim Il Sungin sanotaan kehittäneen juche-aatteen 1930-luvun alussa japanilaisvastaisen taistelun aikana. Vuonna 1955 Kim käytti ensimmäistä kertaa käsitettä "juche" puhuttaessa marxismi-leninismin korealaisesta sovellutuksesta. Määritelmän mukaan työläisten vallankumous kuuluu kansalle, joka järjestäytyy suuren johtajan avulla. Juche-aate korostaa erityisesti riippumattomuutta ja omavaraisuutta politiikassa, taloudessa ja sotilaallisissa kysymyksissä sekä näkee kansanjoukot subjektina, joka voi muokata kohtaloaan historiallisen materialismin lainalaisuuksien mukaisesti. Vuonna 1970 Kim Il Sungin poika, Pohjois-Korean silloinen johtaja Kim Jong-il otti käyttöön uuden vertauksen. Sen mukaan kansa muodostaa kehon, jota johtaja yhteiskunnan aivoina ohjailee. Puolue on "hermosto, joka pitää kansan puolesta yhteyttä aivoihin".
Juche-aatteen keskeisimmät periaatteet ovat 1) riippumattomuus politiikassa, 2) omavaraisuus taloudessa ja 3) itseluottamus kansallisessa puolustuksessa.
Juche-aate korvasi marxismi-leninismin Pohjois-Korean perustuslaissa valtiollisena ideologiana vuonna 1972.
Kritiikki.
Juche-aatteen opit ja dogmaattiset iskulauseet eivät vastaa Pohjois-Korean elämän todellisuutta. Ihmisoikeusjärjestöt ja poliittiset asiantuntijat ovat osoittaneet, että Juche-aatteella oikeutetaan ideologisesti Kim Jong Ilin itse asiassa armeijaan nojaava itsevaltius tavallisen kansan elinehtojen kustannuksella. Pohjois-Korean talous on erittäin riippuvainen ulkomaalaisesta tuontiavusta, jonka tarve on entisestään kasvanut itäblokin romahtamisen jälkeen. Kansalla on olemattomat vaikutusmahdollisuudet politiikkaan, sillä kaikki valta on harvalukuisen puolue-eliitin käsissä, minkä on vahvistanut Juche-aatteen pääideologi Hwang Jang-yop, joka loikkasi Pohjois-Koreasta Etelä-Koreaan 1997. Politiikan tutkija Han S. Park teoksessaan "Juche: The Politics of Unconventional Wisdom" (2002) ja teologi Thomas J. Belke teoksessaam "Juche: A Christian Study of North Korea's State Religion" (1999) ovat todenneet, että Juche-aate on "itse asiassa uskonnollinen liike", vaikka sen kannattajat eivät sitä sellaiseksi tunnusta.
Juche-aate, jolla yksinvaltiutta perustellaan, on joutunut muissa aasialaisissa kommunistimaissa Kiinassa ja Vietnamissa pilkan kohteeksi internet-yhteisöissä ja satiirisissa näytelmissä. Juche-aate nähdään jälkimaolaisena äärimmäisyytenä, jossa diktaattori nostetaan jumalalliseen asemaan tai vain maolaisuuden imitointina.
Tutkija Tauno-Olavi Huotarin mukaan juche-aatteen yksi suurista paradokseista on se, että se korostaa yksilön mestarillisuutta ja massojen luovaa voimaa, mutta vaatii yksinvaltaista johtajuutta. Henkilökultti ei ole juche-aatteen sivutuote tai vain historiallisessa kehityksessä tapahtunut "väärinymmärrys", vaan juche-aatteen keskeinen sanoma jo sen alkuajoista lähtien.
Juche-aate on lisäksi ideologisesti erittäin joustava ja epäselvä, koska sillä ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin henkilökultin, johtajavallan ja puolueen yksinvallan oikeuttaminen.
Koska Juche-aate nojaa Kim Il-Sungin opetuksiin ja poliittisiin teorioihin, ei Kim Jong-il voinut eläessään toteuttaa Pohjois-Koreassa uudistuksia, koska silloin hän olisi esittänyt arvostelua liki erehtymättömäksi julistettua isäänsä, suurta johtajaa Kim Il Sungia kohtaan.
Juche-aate ulkomailla.
Kylmän sodan aikana Pohjois-Korea esitteli juche-aatteeseen kuuluvaa "riippumattomuusperiaatettaan" talousratkaisuna, erityisesti kolmannen maailman maille. Indonesian presidentti Sukarno vieraili Pohjois-Koreassa vuonna 1964 ja yritti Pohjois-Korean mallin mukaisesti järjestää maansa talouden, mutta kokeilu epäonnistui. Romanian presidentti Nicolae Ceaușescu vakuuttui Pohjois-Korean ideologisesta joukkoliikkeestä ja -hurmiosta Aasian vierailullaan 1971 ja aloitti maassaan yhdenmukaistamispolitiikan pian vierailunsa jälkeen Pohjois-Koreasta saamiensa ideoiden pohjalta. Yhdenmukaistamisessa pyrittiin Romania modernisoimaan pakkokaupungistamisella ja pakkoteollistamiselle, mutta hanke epäonnistui käytännössä täysin.
On arveltu, että Juche-aatteella oli suuri vaikutus Pol Potin johtamien punakhmerien hallinnoimaan Kamputseaan. Pohjois-Korea ja Kamputsea olivat läheisiä liittolaisia ja Kim Il-Sung lupasi vuonna 1975 lähettää teknisiä asiantuntijoita auttaakseen Kamputseaa maan maatalous- ja energiaprojekteissa. On arveltu, että Pol Potin ajatukset etnisesti ja ideologisesti yhteinäisestä valtiosta perustuivat juche-aatteeseen. Pohjois-Koreassahan ei ole vähemmistöjä, vaan se on puhdas kansallisvaltio. Juche-aate nojaakin vahvaan ylhäältä johdettuun kansallisesti ja ideologisesti yhtenäiseen kansallisvaltioon.
Pohjois-Korean hallitus järjesti ensimmäisen kansainvälisen juche-aatteen seminaarin syyskuussa 1977. Juche-opintoryhmiä on useissa eri maissa eri puolilla maailmaa. KCNA ja Voice of Korea viittaavat joskus näiden ryhmien lausuntoihin. Suurimmat Juche-aatteen kannattajat Pohjois-Korean ulkopuolella ovat Kansainvälinen juche-aatteen instituutti ("The International Institute of the Juche Idea") Japanissa ja Korean ystävyysjärjestö (Korean Friendship Association), joka on perustettu Espanjassa.
Juche-aate Suomessa.
1960-luvun lopulla vasemmistoradikalismin noustessa kiinnostuttiin kaikista sosialistisista maista. Ystävyyssuhteet haluttiin solmia jokaisen nk. edistyksellisen maan ja hallituksen kanssa. Edistyksellisiksi maiksi laskettiin kaikki sosialistiset maat, joten jokaisen sosialistisen valtion ja Suomen välille syntyi ystävyysseura, myös Pohjois-Korean ja Suomen välille. Vaikka äärivasemmisto oli voimakkammillaan, oli se jakaantunut marxisteihin, trotskilaisiin, stalinisteihin ja maolaisiin. Juche-aatteesta kiinnostuttiin Suomen Kommunistisen Puolueen piirissä 1960-luvun lopulla ja erityisesti 1970-luvun alussa. Esimerkiksi 1970-luvulla Pohjois-Korea suomensi peräti 71 Juche-aatetta käsitellyttä kirjaa. Näitä kirjoja levitettiin lähinnä SKP:n paikallispiirien käyttöön.
Juche-aatteen kannatusta 1980-luvulla oli lähinnä vähemmistöläisten perustaman SKPy:n keskuudessa. Suomessa ei ole oikeastaan kuitenkaan kuin kaksi juche-aatetta kannattavaa järjestöä joskin Suomi-Korea-seura on enemmänkin keskittynyt ystävyysseuratyöhön eikä virallisesti tutki juche-aatetta. Ensimmäinen on päätehtävänään juche-aatetta Suomessa levittävä järjestö on Helsingissä toimiva "Suomen juche-aatteen opintoyhdistys" ("The Society for the Study of the Juche Idea, Helsinki, Finland"), jolla on paikallispiirejään eri puolilla maata.
Rauhan ja Sosialismin puolesta – Kommunistinen Työväenpuolue on usein tukenut Korean demokraattista kansantasavaltaa (KDKT) ja juche-aatetta. KTP:n johtavia tovereita osallistuu laajasti Korea-toimintaan ja puolueen äänenkannattajassa Työkansan Sanomissa julkaistaan KDKT:n politiikkaa tukevia artikkeleita. KTP on julkaissut Kim Jong-ilin kirjoituksia erillisinä kirjasina.
Juche-aate ei ole kuitenkaan kiinnostanut pelkästään vasemmistolaisia, vaan Suomen juche-aatteen opintoyhdistyksessä toimii myös paljon ihmisiä erilaisista taustoista. Opintoyhdistystä johti 1980-luvun alusta aina vuoteen 2002 kokoomuslainen Pekka Rantala ja opintoyhdistyksen hallituksessa istuu henkilöitä muun muassa kokoomuksesta, keskustasta ja SDP:stä.
Nykyisin opintoyhdistys järjestää muutamia seminaareja vuodessa sekä julkaisee tutkimuksia juche-aatteen teoriasta. Opintoyhdistys myös julkaisee teoreettisiin asioihiin keskittyvää Juche-lehteä neljä kertaa vuodessa.
Juche-kalenteri.
Pohjois-Koreassa käytetään gregoriaanisen kalenterin muunnelmaa, "juche-kalenteria". Kalenterin ajanlasku alkaa Kim Il-Sungin syntymästä 14. huhtikuuta 1912, joka on juche-kalenterin vuosi 1. Kalenteri otettiin käyttöön 1997. Vaikka ajanlaskun lähtöpiste eroaa gregoriaanisesta, ovat kuukaudet samoja. Usein kirjoitetaan ensin gregoriaaninen vuosi, jota seuraa vastaava juche-vuosi, esimerkiksi "9. heinäkuuta 2007 juche 96". Juche-ajanlaskun periaatteella on juurensa vanhoissa kiinalaisissa ja muissa aasialaisissa keisarien tai hallitsijoiden hallituskausiin perustuneissa kalentereissa. Sattumalta juche-kalenteri on yhteneväinen Japanissa käytetyn nengo-kalenterin kanssa.


Thomas Hobbes.
Thomas Hobbes (5. huhtikuuta 1588 Westport, Wiltshire – 4. joulukuuta 1679 Hardwick Hall, Derbyshire) oli englantilainen filosofi. Hänet tunnetaan ennen kaikkea poliittisesta filosofiastaan, mutta hän kirjoitti myös historiasta, geometriasta, etiikasta ja yleisestä filosofiasta.
Hobbesin tunnetuin teos on "Leviathan", jossa hän kehittää teorian valistuneesta diktaattorista, jolle kansalaiset luovuttavat vapauttaan saadakseen valtion suojeluksen. Hobbesin mukaan suvereenin, joka voi olla kuningas tai demokraattinen elin, ja sen hallitseman väkivaltakoneiston tehtävänä on ehkäistä luonnontilassa (hyödykkeiden ollessa rajoitettuja ja aina alle tarpeen) vallitseva "kaikkien sota kaikkia vastaan" ("Bellum omnium contra omnes").
Klassisen liberalismin kannattajat siteeraavat usein Hobbesin ideoita sopimusoikeuksista. Hänen kirjoituksiaan sillä saralla pidetään nykyisinkin erittäin pätevinä. Hobbesin kuvaus ihmisen elämästä yhteisössä omanvoitonpyyntöisenä yhteistyönä on ollut kestävä teoria filosofisen antropologian saralla.
Varhainen elämä ja opiskelu.
Hobbes syntyi Westportissa, Wiltshiressä, Englannissa, joidenkin lähteiden mukaan kuitenkin Malmesburyssä. Hänen isänsä oli Charltonin ja Westportin kirkkoherra, joka oli joutunut jättämään kaupungin ja jättänyt kolme lastaan vanhemman veljensä Francisin hoitoon. Hobbes sai koulutuksen neljän vuoden iästä alkaen, aluksi Westportin kirkossa, myöhemmin Malmesburyn koulussa ja sittemmin nuoren Oxfordin yliopistosta valmistuneen Robert Latimerin pitämässä yksityiskoulussa. Hobbes oli hyvä oppilas, ja noin vuonna 1603 hänet lähetettiin Oxfordiin, jossa hän aloitti opiskelut Magdalen Hallissa (Hertford College). Koulun rehtorina toimi aggressiivinen puritaani John Wilkinson, ja tämä vaikutti Hobbesiin jonkin verran.
Yliopistossa Hobbes vaikuttaa noudattaneen omaa opetusohjelmaansa — hän ei ollut juuri lainkaan kiinnostunut skolastisesta opiskelusta. Hän valmistui vasta vuonna 1608. Hänen oppimestarinsa Sir James Hussee suositteli häntä yksityisopettajaksi Williamille, Hardwickin paronin (ja myöhemmän Devonshiren jaarlin)
William Cavendishin pojalle. Hobbesin yhteys perheeseen säilyi läpi elämän.
Hobbesista tuli nuoremman Williamin ystävä, ja he kävivät yhdessä eri Euroopan maissa opintomatkalla vuonna 1610. Hobbes tutustui matkalla eurooppalaisiin tieteellisiin ja kriittisiin metodeihin, jotka olivat hyvin erilaisia kuin hänen Oxfordissa oppimansa skolastinen filosofia. Tuohon aikaan hän pyrki lähinnä opiskelemaan klassista kreikkalaista ja latinalaista kirjallisuutta. Tämän tuloksena syntyi hänen vuonna 1628 valmistunut Thukydideen "Peloponnesolaissodan" käännöksensä, joka oli teoksen ensimmäinen englanninkielinen käännös. Hobbes uskoi teoksen osoittavan, että demokraattinen hallinto ei voinut selviytyä sodasta ja siksi sitä piti välttää.
Hobbes ei kuitenkaan alkanut toimia filosofian alalla vasta kuin vuonna 1629, vaikka hän olikin yhteyksissä sekä kirjallisiin toimijoihin, kuten Ben Jonsoniin, että ajattelijoihin, kuten Francis Baconiin. Hänen työnantajansa Cavendish kuoli ruttoon heinäkuussa 1628. Tämän leski erotti Hobbesin, mutta tämä löysi uutta työtä Sir Gervase Cliftonin pojan kotiopettajana. Tämä toimi, joka sijoittui pääasiassa Pariisiin, loppui vuonna 1631 jolloin hän pääsi jälleen Cavendishien perheen palvelukseen opettamaan vuorostaan aiemman oppilaansa poikaa. Seuraavan seitsemän vuoden ajan Hobbes tutustui filosofiaan laajalti ja kiinnostui filosofian ydinkysymyksistä käydyistä väittelyistä. Hän vieraili Firenzessä vuonna 1636 ja osallistui säännöllisesti filosofisiin väittelyihin Pariisissa muun muassa Marin Mersennen kanssa. Vuodesta 1637 Hobbes luki itsensä filosofien ja oppineiden joukkoon.
Pariisissa.
Ensimmäisenä Hobbes tutki liikkeen fysiikkaa. Vaikka hän oli kiinnostunut tästä ilmiöstä, hän kuitenkin ylenkatsoi kokeellista fysiikkaa. Hän omisti elämänsä oman ajattelujärjestelmänsä luomiseen. Hänen tavoitteenaan oli ensin muodostaa erillisessä tutkielmassa oppi ruumiista, joka näyttäisi kuinka fyysiset ilmiöt olivat yleisesti selitettävissä liikkeenä, ainakin siinä määrin miten liike tai mekaaninen toiminta tuolloin ymmärrettiin. Tämän jälkeen hän erotti ihmisen muusta luonnosta. Toisessa tutkielmassa hän osoitti, mitkä erityiset ruumiin liikkeet olivat osallisina aisti-ilmiöiden, tiedon, sielunliikutusten ja halujen tuottamisessa. Kolmannessa tutkielmassa hän osoitti, kuinka ihmiset saatiin muodostamaan yhteiskunta ja esitti, kuinka tätä tulisi säädellä jos haluttiin, etteivät ihmiset taannu "eläimellisyyteen ja kurjuuteen". Näin hän pyrki yhdistämään ruumiin, ihmisen ja valtiot erilliset ilmiöt. Tämän teoksen, "Elementa philosophica", kirjoittaminen vei häneltä yli kaksikymmentä vuotta.
Hobbes palasi kotimaahansa vuonna 1637. Maata repivät kuitenkin poliittiset ristiriidat jotka estivät häntä omistautumasta rauhassa filosofiselle suunnitelmalleen. Niin kutsutun Lyhyen parlamentin aikaan hän oli kuitenkin jo kirjoittanut sekä teoksen "Human Nature" että teoksen "De corpore politico", jotka julkaistiin yhdessä vasta kymmenen vuotta myöhemmin nimellä "The Elements of Law". Tämä tarkoittaa sitä, että Englannin sisällissota ei vaikuttanut vielä Hobbesin alkuperäiseen politiikan teoriaan.
Kun niin kutsuttu Pitkä parlamentti korvasi Lyhyen marraskuussa 1640, Hobbes katsoi olevansa tutkielmansa vuoksi merkitty mies ja pakeni Pariisiin. Hän ei palannut kotimaahansa yhteentoista vuoteen. Pariisissa hän liittyi jälleen Mersennen nurkkakuntaan ja kirjoitti kritiikin Descartesin teokseen "Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta", joka oli vasta julkaistu yhdessä vastaväitteiden ja Descartesin vastausten kanssa. Descartes kuitenkin suhtautui Hobbesin kritiikkiin nihkeästi, ja lopulta Hobbesin huomautukset Descartesin teoksiin onnistuivat vain katkaisemaan kaikki heidän väliset yhteytensä.
Hobbes myös laajensi omia teoksiaan jonkin verran, työstäen "Elementa philosophica" -teoksen ensimmäisenä ilmestynyttä kolmatta osaa "De Cive", joka valmistui marraskuussa 1641. Vaikka sitä levitettiin alun perin vain yksityisesti, se sai hyvän vastaanoton. Tämän jälkeen hän aloitti kovan työn teoksen kahden ensimmäisen osan parissa, sekä julkaisi lyhyen tutkielman optiikasta ("Tractatus opticus"), joka liitettiin osaksi Mersennen julkaisemaa kokoelmaa tieteellisiä tutkielmia, "Cogitata physico-mathematica" (1644). Hobbes sai hyvän maineen filosofisissa piireissä ja vuonna 1645 hänet valittiin yhdessä Descartesin, Gilles de Robervalin ja muiden kanssa tuomitsemaan John Pellin ja Longomontanuksen välistä kiistaa ympyrän neliöimisestä.
Englannin sisällissota.
Englannin sisällissota puhkesi vuonna 1642. Kun rojalistit alkoivat olla tappiolla vuoden 1644 puolivälissä, monia kuninkaan tukijoita pakeni Manner-Eurooppaan. Monet tulivat Pariisiin ja tutustuivat Hobbesiin. Tämä herätti Hobbesin kiinnostuksen politiikkaan uudelleen. "De Cive" julkaistiin uudelleen varustettuna uudella esipuheella ja vastauksilla sen saamiin kommentteihin, ja sitä levitettiin aikaista laajemmin. Painotyöt alkoivat Samuel de Sorbieren toimesta vuonna 1646 Elzevirin painossa Amsterdamissa.
Vuonna 1647 Hobbes toimi nuoren Walesin prinssin Kaarle II:n matematiikanopettajana. Kaarle oli tullut Jerseyn saarelta heinäkuussa. Tämä järjestely kesti vuoteen 1648 jolloin Kaarle siirtyi Hollantiin.
Maanpaossa olleiden rojalistien seura ja sodan aiheuttama poliittinen kriisi saivat Hobbesin kirjoittamaan teoksen hallinnon teoriasta, nimeltään "Leviathan". Se perustui aiemmin julkaisemattomaan tutkielmaan vuodelta 1640. Hobbesin mukaan valtio voitiin nähdä suurena keinotekoisena hirviönä, Leviatanina, joka koostui ihmisistä, ja jonka synty voitiin jäljittää inhimillisten tarpeiden aiheuttamiin paineisiin ja hajoaminen inhimillisten intohimojen aiheuttamiin yhteiskunnallisiin ristiriitoihin. Teos päättyi johtopäätöksiin suorana vastauksena sodalle, joka oli herättänyt kysymyksen alamaisten oikeudesta vaihtaa kuuliaisuuden kohdetta, kun hallitsija on lopullisesti menettänyt voimansa suojella heitä. Samalla Hobbes soi itselleen tilaisuuden osallistua uskonnollisten doktriinien kritiikkiin.
"Leviathanin" kirjoittamisen aikoihin Hobbes pysyi Pariisissa tai sen lähellä. Vuonna 1647 häneen iski paha sairaus ja hän menetti toimintakykynsä puoleksi vuodeksi. Toivuttuaan kuoleman rajoilta Hobbes jatkoi kirjoittamista ja sai teoksen valmiiksi vuonna 1650, käännettyään samalla aiemman latinankielisen teoksensa englanniksi. Hobbes valmisteli pääteoksensa julkaisua sallimalla aiemman tutkielmansa "The Elements of Law, Natural and Political" julkaisemisen vuonna 1650. Se oli jaettu kahteen erilliseen pieneen osaan, "Human Nature, or the Fundamental Elements of Policie" ja "De corpore politico, or the Elements of Law, Moral and Politick". Vuonna 1651 hän julkaisi käännöksensä teoksesta "De Cive" nimellä "Philosophical Rudiments concerning Government and Society". Sillä välin suuremman työn painotyöt etenivät, ja se ilmestyi lopulta vuoden 1651 puolessa välissä lopullisella nimellään "Leviathan, or the Matter, Form and Power of a Commonwealth, Ecclesiastical and Civil". Teoksen kannessa oli tunnettu kaiverrus kruunatusta hirviöstä, jonka ruumis koostui pienistä ihmishahmoista, ja jolla oli toisessa kädessään miekka ja toisessa piispansauva.
Teoksella oli välitön vaikutus. Pian Hobbes oli sekä ylistetympi että halvennetumpi kuin yksikään aikansa ajattelija. Teoksen julkaisemisen ensimmäinen vaikutus oli kuitenkin se, että hänen suhteensa rojalisteihin katkesi, minkä johdosta hän joutui kääntymään Englannin vallankumouksellisen hallinnon puoleen saadakseen turvaa. Hänen vihamiehensä olisivat hyvin voineet surmata hänet — hänen teoksensa maallistunut henki suututti sekä anglikaaneja että ranskalaisia katolilaisia. Hobbes pakeni kotimaahansa ja saapui Lontooseen talvella 1651. Hän alistui valtioneuvoston alamaisuuteen ja hänen sallittiin vetäytyä yksityisyyteen Fetter Lanelle.
Hobbes ja Bramhall.
Hobbes alkoi nyt viimeistelemään filosofisen järjestelmänsä perustavaa teosta "Elementa philosophicaa". Hän työskenteli niin uutterasti, että sen toinen osa "De Corpore" julkaistiin vuonna 1654. Samana vuonna piispa John Bramhall, vannoutunut arminianismin kannattaja, julkaisi pienen tutkielmansa "Of Liberty and Necessity" joka oli osoitettu Hobbesille. Bramhall oli tavannut Hobbesin aiemmin ja väitellyt tämän kanssa, ja kirjoitti jälkeenpäin näkemyksensä Hobbesin vastattavaksi. Hobbes vastasi, mutta ei julkaistavaksi. Eräs ranskalainen tuttava kuitenkin julkaisi vastauksen. Bramhall julkaisi vuonna 1655 vastaiskuna kaiken kirjeenvaihdon heidän välillään nimellä "A Defence of the True Liberty of Human Actions from Antecedent or Extrinsic Necessity". Vuonna 1656 Hobbesilla oli puolestaan valmiina teos "Questions concerning Liberty, Necessity and Chance", jolla hän vastasi piispalle voimallisesti. Hobbesin vastaukset olivat merkittäviä vapaan tahdon ongelman historiassa mahdollisesti ensimmäisinä selkeän psykologisen determinismin esityksinä. Piispa vastasi syytöksiin vuonna 1658 teoksella "Castigations of Mr Hobbes's Animadversions", johon oli liitetty laaja liite nimellä "The Catching of Leviathan the Great Whale". Hobbes ei koskaan reagoinut tähän teokseen.
Hobbes ja Wallis.
Bramhallin kanssa käytyjen kiistojen lisäksi Hobbes sekaantui toiseen konfliktiin julkaistuaan teoksensa "De Corpore" vuonna 1655. "Leviathanissa" hän oli hyökännyt yliopistoja vastaan. Vuonna 1654 piispa ja Oxfordin astronomian professori Seth Ward vastasi teoksessaan "Vindiciae academiarum" Hobbesin ja muiden, erityisesti John Websterin, hyökkäyksiin akateemista järjestelmää kohtaan. "De Corporen" virheet erityisesti matemaattisissa osissa tekivät Hobbesin haavoittuvaiseksi Oxfordin geometrian professorin John Wallisin kritiikille. Wallisin vuonna 1655 julkaistu "Elenchus geometriae Hobbianae" sisälsi huolellisesti valmistellun kritiikin Hobbesin teoriaa, joka oli pyrkinyt asettamaan matemaattisten tieteiden perusteet paikalleen järkeilyyn perustuen, kohtaan. Kritiikki paljasti Hobbesin matematiikan täydellisen vajavaisuuden. Aksiomaattisten menetelmien puuttuminen johti siihen, että Hobbes käytti aikansa tyhjiin yrityksiin ratkaista mahdottomia ongelmia, jotka usein väijyvät itseriittoisia aloittelijoita. Toisaalta Hobbesin kiinnostus rajoittui geometriaan, eikä hänellä ollut käsitystä matemaattisten tieteiden koko alueesta. Hän ei kyennyt työstämään johdonmukaisesti niitä muutamia omaperäisiä ajatuksia joita hänellä oli, ja siksi hän oli helppo kohde kritiikille. Hobbes korjasi kaikkein pahimmat Wallisin osoittamat virheet ennen "De Corporen" englanninkielistä käännöstä joka ilmestyi vuonna 1656. Hän kuitenkin jatkoi hyökkäyksiään Wallista kohtaan teoksessaan "Six Lessons to the Professors of Mathematics" vuonna 1656.
Wallisin oli helppo torjua Hobbesin kritiikki, ja hän käytti "De Corporen" englanninkielisen käännöksen luoman tilaisuuden hyväkseen kritisoimalla Hobbesin matemaattisia epäjohdonmukaisuuksia uudelleen. Hobbes vastasi teoksella "Marks of the Absurd Geometry, Rural Language, Scottish Church Politics, and Barbarisms of John Wallis, Professor of Geometry and Doctor of Divinity". Wallis torjui hyökkäykset helposti vastauksessaan "Hobbiani puncti dispunctio" vuonna 1657. Hobbes hiljeni lopulta joksikin aikaa.
Hobbes julkaisi vuonna 1658 viimeisen osan filosofisesta järjestelmästään, saattaen yli kaksikymmentä vuotta aiemmin tehdyn suunnitelmansa päätökseen. "De Homine" sisälsi muun muassa yksityiskohtaisen teorian näköaistista, jonka merkitystä on usein ylenkatsottu suhteessa hänen poliittiseen filosofiaansa. Muu osa tutkielmasta käsitteli hätäisesti aiheita, joita käsiteltiin laajemmin teoksissa "Human Nature" ja "Leviathan".
Sillä välin Wallis oli julkaissut muita teoksia, erityisesti kattavan tutkielman kalkyylin yleisistä periaatteista ("Mathesis universatis", 1657). Hobbes, jolla oli nyt aikaa käytettävissään, otti sen puolestaan kohteekseen lämmitelläkseen heidän välisensä kiistan uudelleen. Hän päätti hyökätä jälleen matemaattisen analyysin uusia metodeja vastaan, ja keväällä 1660 hän oli kirjoittanut kritiikkinsä joukoksi dialogeja otsikolla "Examinatio et emendatio mathematicae hodiernae qualls explicatur in libris Johannis Wallisii", koostuen lähes kokonaisuudessaan ympyröitä ja sykloideja koskevista propositioista. Wallis ei kuitenkaan tarttunut syöttiin. Hobbes yritti tämän jälkeen väittää ratkaisseensa, niin kuin hän luulikin, toisen ikivanhan ongelman, kuution kaksinkertaistamisen. Hän julkaisi ratkaisunsa anonyymisti ranskaksi eksyttääkseen kriitikkonsa.
Heti kun Wallis oli julkisesti kumonnut ratkaisun, Hobbes otti siitä kunnian itselleen ja eksyi pahemmin kuin koskaan sitä puolustaessaan. Hän julkaisi sen vuoden 1661 lopulla muokattuna ja kommenteilla varustettuna filosofisen järjestelmänsä puolustukseksi kirjoitetun latinankielisen dialoginsa "Dialogus physicus, sive De natura aeris" lopussa. Dialogi hyökkäsi Robert Boylea ja muita Wallisin ystäviä vastaan. He olivat muodostamassa Royal Societyä tieteellistä tutkimusta varten. Hobbes näki tämän olevan täysin vastoin niitä fyysisen tutkimuksen menetelmiä joita hän oli kuvannut "De Corporessa". Boylen teos "New Experiments touching the Spring of the Air" (1660), jota Hobbes piti uusien "akatemialaisten" manifestina, oli kuvannut huolellisesti suoritettuja kokeita, joiden Hobbes puolestaan katsoi vahvistavan hänen vuosia aiemmin teoreettisella päättelyllä tekemänsä johtopäätökset. Hobbes varoitti, että jos he eivät jatkaneet siitä mihin hän oli jäänyt, heidän työstään ei tulisi mitään.
Boyle vastasi näihin huonosti perusteltuihin syytöksiin nopeasti ja arvokkaasti, mutta todellinen kosto tuli kuitenkin Wallisilta, joka kirjoitti tyrmäävän satiirin "Hobbius heauton-timorumenos" (1662). Hobbes vaikuttaa olleen ymmällään sarkasmin pyörityksestä ja pysyi viisaasti syrjemmällä tieteellisistä väittelyistä muutaman vuoden ajan.
Vastaukseksi henkilökohtaisemmille hyökkäyksille Hobbes kuitenkin kirjoitti kirjeen itsestään kolmannessa persoonassa, "Considerations upon the Reputation, Loyalty, Manners and Religion of Thomas Hobbes". Tässä elämäkerrallisessa kirjeessä hän kertoi omansa ja Wallisin "pikku tarinat viimeaikaisen kapinoinnin aikana". Wallis ei pyrkinyt vastaaman tähän.
Hobbes ja geometrit.
Jonkun ajan päästä Hobbes aloitti kolmannen kiistoja herättäneen toiminnallisemman kautensa, joka kesti hänen yhdeksänteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka. Ensimmäinen teos oli vuonna 1666 julkaistu "De principiis et ratiocinatione geometrarum", joka oli hyökkäys geometrian professoreja vastaan. Kolme vuotta myöhemmin hän julkaisi kolme matemaattista teostaan yhdessä nimellä "Quadratura circuli, Cubatio sphaerae, Duplicitio cubii", ja kun Wallis jälleen kerran kumosi ne, Hobbes painatti ne uudelleen varustettuna vastauksilla vastaväitteisiin. Wallis, joka oli jo luvannut jättää hänet rauhaan, kumosi ne jälleen. Väittely kesti useiden teosten ajan vuoteen 1678.
Myöhempi elämä.
Huonosti perusteltujen ja kiistanalaisten matematiikan ja fysiikan alan teostensa lisäksi Hobbes jatkoi filosofisten teosten julkaisemista. Englannin restauraation ajasta hän sai uuden aseman, kun "hobbismista" tuli muodikas suuntaus, joka sai kuitenkin myös paljon vastustusta — jokaisen "todellisen moraalin ja uskonnon rakastajan" piti torjua se. Nuori kuningas Kaarle II muisti Hobbesia, kutsui tämän hoviinsa ja myönsi tälle sadan punnan eläkkeen.
Kuninkaalla oli merkittävä rooli Hobbesin suojelemisessa, kun parlamentin alahuone esitteli vuonna 1666 ohjelman ateismia ja maallistumista vastaan. 17. lokakuuta annetiin määräys, jonka mukaan ohjelmaa valvovalle komitealle "tuli antaa valtuudet saada tietoa koskien sellaisia kirjoja jotka olivat taipuvaisia ateismiin, jumalanpilkkaan ja maallisuuteen [...] erityisesti koskien [...] Mr. Hobbesin kirjaa, jota kutsutaan nimellä "Leviathan". Hobbes kauhistui suuntauksesta joka oli antamassa hänelle harhaoppisen leiman ja oli valmis polttamaan joitakin papereistaan. Samaan aikaan hän selvitti harhaoppeja koskevan lain tarkkaa senhetkistä tilaa. Selvityksen tulos painettiin liitteenä "Leviathanin" Amsterdamissa vuonna 1668 painetun latinankielisen käännöksen loppuun. Tässä liitteessä hän pyrki osoittamaan, että koska Englannin kirkon korkein oikeusistuin (Court of High Commission) oli lopetettu, ei ollut olemassa harhaoppeja tuomitsevaa tuomioistuinta jonka alamainen hän olisi, ja että mikään ei voinut olla harhaoppia paitsi Nikean uskontunnustuksen vastustaminen, mitä "Leviathan" ei hänen mielestään ollut.
Säädöksen ainoa seuraus oli, ettei Hobbes voinut enää koskaan julkaista teoksia jotka käsittelisivät inhimillistä käyttäytymistä. Vuoden 1668 painos hänen teoksestaan painettiin Amsterdamissa, koska hän ei saanut sensoreilta lupaa sen julkaisemiseen Englannissa. Muut teokset julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Näihin kuuluivat muun muassa "Behemoth: the History of the Causes of the Civil Wars of England and of the Counsels and Artifices by which they were carried on from the year 1640 to the year 1662". Jonkin aikaa Hobbesin ei sallittu edes julkaista vastineita hänen vihamiestensä esittämiin syytöksiin. Tästä huolimatta hänen maineensa ulkomailla pysyi suurena, ja Englannissa vierailleet oppineet muistivat aina osoittaa hänelle kunnioitustaan.
Hobbesin viimeiset teokset olivat luonteeltaan hyvin erilaisia. Näihin kuuluivat latinankielinen omaelämäkerta "Thomae Hobbesii vita" vuonna 1672, sekä "Odysseian" neljän kirjan käännös karhealle englanninkieliselle runomitalle vuonna 1673, joka johti sekä "Iliaan" että "Odysseian" täydellisiin käännöksiin vuonna 1675.
Hobbes kuoli 92-vuotiaana lokakuussa 1679 virtsarakon sairauteen joka johti halvaantumiseen. Hänet haudattiin Ault Hucknallin kirkkomaalle Derbyshireen.
Teokset.
Thomas Hobbesin "Leviathanin" kansi vuodelta 1651.


Kaupunkitarina.
Kaupunkitarina, nykytarina eli urbaanilegenda (myös urbaani legenda) on kaupungistuneessa yhteisössä kiertävä, totena pidetty mutta tavallisesti todellisuuspohjaa vailla oleva tarina.
Kaupunkitarina voi olla uskottavan tuntuinen, mutta siihen saattaa sisältyä mahdottomiksi osoittautuvia yksityiskohtia. Usein kertomusten uskotaan tapahtuneen sellaiselle tutun tutulle, joka on vain niukasti kuulijan tuntemien ihmisten piirin ulkopuolella. Todellisuudessa tarina on usein kansainvälinen kiertotarina, joka on kiertänyt mantereelta toiselle. Nykytarina voi myös perustua tositapahtumaan, mutta yleensä se muuntuu ja kärjistyy matkalla saaden uusia yksityiskohtia, joita alkuperäiseen todelliseen tapahtumaan ei kuulunut.
Tyypillinen kaupunkitarina.
Edellä oleva tarina on miltei mahdoton, koska viranomaisilla on määräykset siitä, miten kuolemantapauksista ilmoitetaan omaisille. Kuolleita ei myöskään säilytetä jätesäkissä poliisiaseman nurkassa.
Kaupunkitarina voi rajoittua vain yhteen kaupunkiin, kuten jyväskyläläinen kaupunkitarina, jonka mukaan Mäki-Matti on nimetty Matti Nykäsen mukaan (todellisuudessa Mäki-Matti sai nimensä lähes sata vuotta ennen Nykäsen mäkihyppyuraa).
Kaupunkitarinoiden leviäminen.
Aikaisemmin tarinat levisivät suusta suuhun esimerkiksi koulujen pihoilla ja työpaikoilla, mutta joskus lehdistökin syyllistyy niiden levittämiseen.
Kaupunkitarinat leviävät nykyisin käännöksinä nopeasti ympäri maailman Internetin ja sähköpostin avulla; usein kyseessä on sanatarkka käännös toisesta kielestä virheineen päivineen.
Samantapaisia ilmiöitä.
Kaupunkitarinan kaltaisia ovat maaseututarinat, Puolustusvoimien tornihuhut sekä kalastajien kalavaleet.


Puheentunnistus.
Puheentunnistus on joukko kieli- ja puheteknologian alaan kuuluvia hahmontunnistusmenetelmiä, joiden avulla tietokone voi tunnistaa ihmisten puhetta. Puheentunnistusmenetelmien avulla voidaan esimerkiksi valmistaa puheohjattavia laitteita tai taltioida puhetta tekstimuotoiseksi.
Puheentunnistuksen menetelmiä.
Puhe on ääntä ja ääni on ilmanpaineen nopeata värähtelyä, jonka laatu riippuu siitä, miten puhujan hengitys, kurkunpää, kieli, huulet ja muu ääntöväylä äänteitä muodostavat. Todellisuudessa äänisignaalissa on paljon vaihtelua eli samat äänteet ääntyvät eri kerroilla ja eri puhujilla eri tavalla. Signaalissa ei myöskään aina ole niin selvästi fysikaalisesti tunnistettavissa olevia äänteitä toisin kuin ihmiskuulija ne aistii.
Puheen vaihtelevuuden takia puheentunnistusjärjestelmä joutuu usein valitsemaan oikean tulkinnan todennäköisyysmallin eli kielimallin perusteella. Mitä selvempiä rajoituksia mahdollisille sanoille on, sen paremmin tulkinta onnistuu.
Puheentunnistusjärjestelmän rakentamisen ja käyttämisen vaiheita ovat
Tunnistuksen yksikköinä voi olla foneemi tai difoni eli kahden äänteen yhdistelmä, mikä koostuu ensimmäisen äänteen jälkipuoliskosta ja tätä seuraavan äänteen alkupuoliskosta.
MFCC piirteet.
MFCC-piirteet (engl. Mel frequancy cepstrum coefficients) lasketaan syötesignaalista menetelmällä
Kielimalli.
Kielimalli on todennäköisyysfunktio seuraavalle odotettavissa olevalle sanalle, kun formula_3 edellistä sanaa tunnetaan. Kielimalli on ehdollinen todennäköisyys
Kielimalli voidaan määritellä myös sanan osille, kuten morfeemeille. Kielimallin perustana käytetään olemassaolevaa tekstiaineistoa eli korpusta. Aineisto voi olla peräisin kirjoista, sanomalehdistä, tv-ohjelmien transskripteistä tai vaikka internetistä. Merkitään sanan formula_5 esiintymien lukumäärää opetusaineistossa formula_6:llä ja aineiston kokoa formula_7:llä. Yksinkertaisin kielimalli on yhden sanan esiintymistodennäköisyyttä mittaava unigrammi
Yleensä käytetään kuitenkin kielen rakennetta paremmin mallintavaa tri-grammia
missä formula_10 on sanajonon esiintymien lukumäärä. Tällätavoin lasketut todennköisyydet heittelevät paljon riippuen käytetystä aineistosta. Esimerkiksi, jos opetusaineistossa on paljon uutistekstejä, tiettyjen paikan- ja henkilöiden nimien toistuva esiintyminen vääristää jakaumaa eikä näin ollen välttämättä ole yleistettävissä. Toisaalta puheentunnistustehtävässä kohdataan väistämättä sanoja, joita ei esiinny korpuksessa, mikä osaltaan huonontaa tunnistusjärjestelmän yleistämiskykyä. Yleistämiskykyä voidaan parantaa oikaisemalla todennäköisyysjakaumaa menetelmillä, joita kutsutaan tasoitukseksi. Esimerkki tasoitusmenetelmästä on absoluuttinen poisto, jossa aineistossa esiintyvien sanojen todennäköisyyksistä vähennetään määrätty osa, joka käytetään mallintamaan aineistossa esiintymättömien sanojen todennäköisyyttä.
Puheentunnistuksen sovelluksia.
Erityisesti kokouksen puheiden taltioimisessa sovellus on herkkä ulkopuolisille häiriöille, ja puhuminen saattaa häiritä ulkopuolisia. Näin ollen on kehitetty nk. stenomaski, joka mahdollistaa häiriöttömän sanelun.
Käytännössä suurin osa suomenkielisistä puheentunnistusmarkkinoista on keskittynyt sairaaloihin ja lääkärisaneluihin.
Tuotteita.
Suomen kielelle suunniteltuja puheentunnistusohjelmia ovat tehneet ainakin
, Philips (SpeechMagic), jota tuo Suomeen ja Lingsoft Oy ja Phonetic Systems.
Puheentunnistukseen soveltuva open source ohjelmisto on SRILM http://www.speech.sri.com/projects/srilm/.


Maaseututarina.
Maaseututarina on kaupunkitarinan kaltainen kertomus, jossa näennäisen uskottavaa tarinaa levitetään totena, vaikka sitä ei mitenkään ole todennettu tai todistettu. Samankaltaiset aiheet liikkuvat ympäri maailmaa ja niissä yleensä korostuu "vanha hyvä" aika.
Arkistojen vanhoja asiakirjoja tutkittaessa mitään tuollaista pykälää ei löydy, ja tarinan tarkoituksena on korostaa sitä, miten arvokas kala lohi nykyään on.
Samaa tarinaa hieman eri muodoissa kerrotaan muun muassa Ruotsissa, Skotlannissa ja muissa niin sanotuissa lohijokien maissa. Suomessa samaa tarinaa on kerrottu myös Perämeren kalastusalusten merimiesten työehtosopimuksista.
Maalaistarinan kaltaisia ovat kaupunkitarina ("urbaani legenda") ja Puolustusvoimien tornihuhut.


Tornihuhu.
Tornihuhu (tai "tornari", aikaisemmin "sotilashuhu") on Puolustusvoimain varusmiesten ja kantahenkilökunnan välityksellä leviävä kulkupuhe.
Samat tarinat kerrotaan totena aina uudelle alokaserälle, ja kun varusmiehet sitten myöhemmin siirtyvät reserviin, kertomukset siirtyvät mukana. Osa tornihuhuista on hyvinkin vanhoja, jopa Puolustusvoimien alkuvuosikymmeniltä tai sodan ajalta, eikä ole harvinaista, että poika tai nykyisin myös tytär kertoo isälleen sellaisen huhun tai tarinan, jonka tämä on jo aikaisemmin kuullut omana varusmiesaikanaan.
Tapahtuman todennäköisyys on pieni, sillä henkilökuntaan kuuluvat eivät todennäköisesti ota riskiä ylenemismahdollisuuksiaan ojennettavalla tai rangaistavalla teolla. Kyseisestä teosta joutuisi myös rikosoikeudelliseen vastuuseen.
Tarina elää mm. entisen kansanedustaja Tony Halmeen kirjassa "Jumala armahtaa, minä en" vastaavanlaisesta tapauksesta. Tarina on esimerkki siitä, kuinka tornihuhut syntyvät, paisuvat ja leviävät varuskunta- ja armeijaympäristön ulkopuolella saadessaan jalansijan oikeanlaisen kohderyhmän keskuudessa.
Yleinen tornihuhu on, että nelinkertainen olympiavoittaja Lasse Virén olisi juossut varuskunnan Cooperin testin ennätystuloksen.
Tornihuhun kaltaisia ovat maaseututarinat sekä kaupunkitarinat eli urbaanit legendat.


Turvapaikka.
Turvapaikka merkitsee nykypoliittisessa kielessä lupaa jäädä maahan alkuperäisen kotialueen vaarallisuuden tai siellä esiintyvien vainojen takia. Tällaisia turvapaikan myöntämisen syitä ovat esimerkiksi sodat.
Turvapaikkapolitiikkaa EU:n sisällä.
Euroopan unionissa henkilöt, joihin kohdistuu vainoa, saavat suojelua, ja heillä on oikeus hakea turvapaikkaa. Jotta Euroopan unionin avoimet rajat eivät aiheuttaisi vaaraa sisäiselle turvallisuudelle, jäsenvaltioiden on sovittava yhteisistä turvapaikkapolitiikkaa koskevista säännöistä. Dublinin yleissopimuksessa määrätään, mikä jäsenvaltio käsittelee turvapaikkahakemuksen. Yleissopimus solmittiin vuonna 1990 ja se tuli voimaan vuonna 1997.
Turvapaikan hakijoilla on oikeus turvapaikkamenettelyyn, jossa päätetään ovatko he vainon uhreina avun tarpeessa. Jotta turvapaikanhakijat eivät voisi aloittaa turvapaikkamenettelyä uudelleen toisessa jäsenmaassa, Dublinin sopimuksessa määrätään, että turvapaikkahakemus käsitellään ainoastaan yhdessä jäsenvaltiossa. Sopimuksessa määrätään myös, mikä jäsenvaltio kulloinkin on vastuussa. Periaatteessa turvapaikkahakemus käsitellään siinä EU:n jäsenvaltiossa, johon turvapaikan hakija on ensimmäisenä tullut, lukuun ottamatta tilanteita, joissa toinen valtio on jo myöntänyt oleskeluluvan, viisumin tai kauttakulkuviisumin. Henkilö, joka asuu maassa, jossa häntä ei vainota ja joka noudattaa Geneven sopimusta ja Euroopan ihmisoikeussopimusta, ei voi vedota oikeuteensa matkustaa toiseen vastaanottajavaltioon.
Amsterdamin sopimuksen perusteella tietyistä turvapaikkapolitiikkaan liittyvistä aloista tullaan päättämään unionin tasolla. Jäsenvaltiot aikovat tehdä turvapaikkaa, pakolaisia, maahanmuuttajia ja viisumeita koskevat päätökset yhdessä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että näistä asioista annetaan säädöksiä, jotka ovat yhteisön lainsäädäntöä ja joiden noudattamista Euroopan unionin tuomioistuin valvoo.
Kirkko turvapaikkana.
Ainakin 500-luvulta asti kristilliset kirkot ovat tarjonneet turvapaikkaa rikollisille tai vainon kohteena oleville. Suomessa esimerkiksi kansalaissodan aikana moni pelastui kuolemalta hakeutumalla turvaan Johanneksen kirkkoon, nykyiseen Tampereen tuomiokirkkoon. Toukokuussa 2007 Suomen ekumeeninen neuvosto julkaisi "Kirkko turvapaikkana" -oppaan, jossa käydään läpi kirkon turvapaikkakäytännön teologiset perustelut ja siihen liittyvät juridiset seikat ja määritellään yhteiset suuntaviivat kirkosta turvapaikkaa hakevan kohteluun. Oppaan ilmestymisen jälkeen moni Suomen viranomaisilta kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut on hakenut turvapaikkaa seurakunnilta, ja joissain tapauksissa kirkon ja viranomaisten yhteistö on tuonut muutoksen alkuperäiseen karkotuspäätökseen. Tapaukset ovat herättäneet kansalaiskeskustelua kansalaistottelemattomuuden rajoista ja turvapaikkapolitiikan toimivuudesta.


Euroopan keskuspankki.
Euroopan keskuspankki (EKP, englanniksi "ECB - European Central Bank") on Euroopan talous- ja rahaliiton (EMU) sydän. Sen päämaja on Frankfurtissa, Saksassa. EKP:n tärkein tehtävä on varmistaa yhtenäisen rahan – euron – vakaus rahaliitossa. Euroopan keskuspankin pääjohtaja on italialainen Mario Draghi, joka toimi aiemmin Italian keskuspankin johtajana. Hollantilainen Wim Duisenberg oli EKP:n ensimmäinen pääjohtaja vuosina 1998–2003. Ranskalainen Jean-Claude Trichet seurasi virassa vuodesta 2003 vuoden 2011 marraskuuhun.
Euron käyttöönoton myötä vuonna 1999 toimintansa aloittanut Euroopan keskuspankki vastaa euroalueen rahapolitiikasta yhdessä euroalueen kansallisten keskuspankkien kanssa. Rahapolitiikalla tarkoitetaan liikkeessä olevan valuutan määrän ohjailua vaikuttamalla esimerkiksi korkoihin. EKP on täysin riippumaton hallituksista tai muista viranomaisista. Rahaliittoon osallistuvilla mailla on edelleen omat keskuspankkinsa, mutta niiden on noudatettava Euroopan keskuspankin antamia suuntaviivoja ja ohjeita. Kansalliset keskuspankit omistavat Euroopan keskuspankin ja yhdessä Euroopan keskuspankin kanssa muodostavat Euroopan keskuspankkijärjestelmän (EKPJ). Suomesta tähän järjestelmään kuuluu Suomen Pankki. EKP:n pääoma säilytetään kansallisissa keskuspankeissa, ja kunkin maan osuus kokonaismäärästä riippuu maan väkiluvusta ja taloudellisesta merkityksestä.
Euroopan keskuspankin edeltäjä oli rahaliittoa ja uutta keskuspankkijärjestelmää valmistellut Euroopan rahapoliittinen instituutti, jonka toimintaa EKP käytännössä jatkaa.
Päätösvalta.
Euroopan keskuspankin päätöksentekoelimiä ovat EKP:n neuvosto ja EKP:n johtokunta. Rahapolitiikasta päättää neuvosto, jossa rahaliittoon osallistuvien maiden kansallisten keskuspankkien pääjohtajilla ja EKP:n johtokunnan jäsenillä on paikka ja äänioikeus. Sen kokouksia johtaa EKP:n puheenjohtaja. Johtokunta, joka koostuu puheenjohtajasta, varapuheenjohtajasta ja neljästä muusta jäsenestä, varmistaa, että neuvoston tekemät päätökset pannaan täytäntöön, ja jakaa tarvittavat ohjeet kansallisille keskuspankeille. Johtokunnan jäsenet nimitetään kahdeksaksi vuodeksi ja neuvoston jäsenet vähintään viideksi vuodeksi.
Euroopan keskuspankkijärjestelmä tulee toimimaan markkinoilla aktiivisesti saavuttaakseen rahapoliittiset tavoitteensa. EKPJ voi määrätä pankeille vähimmäisvaluuttavarannot Euroopan unionin neuvoston asettamissa rajoissa. Euroopan keskuspankkijärjestelmän mahdollisuudet valvoa pankkeja ovat kuitenkin rajalliset. Se voi tarjota apua lainsäädännön täytäntöönpanossa. Euroopan unionin neuvosto voi yksimielisellä päätöksellä määrätä Euroopan keskuspankin valvomaan pankkeja suoraan.
Toimielinten välinen tasapaino.
Erityistä huomiota on kiinnitetty Euroopan unionin eri toimielinten välisen rahapoliittisen vastuun säilyttämiseen tasapainossa. Aina kun se on mahdollista aiheuttamatta vahinkoa hintojen vakauden tavoitteelle, Euroopan keskuspankki tukee EU:n yleistä talouspolitiikkaa. Hintojen vakaus on aina kuitenkin EKP:n ensisijainen tavoite.
EU:n neuvoston puheenjohtaja ja Euroopan komission jäsen voivat osallistua EKP:n neuvoston kokouksiin, mutta heillä ei ole äänioikeutta. EKP:n puheenjohtajalla on myös oikeus osallistua EU:n neuvoston kokouksiin aina kun käsitellään EKP:n vastuualueeseen kuuluvia asioita. Euroopan keskuspankki esittää vuosittain kertomuksen, ja Euroopan parlamentin valiokunnilla on mahdollisuus kuulla keskuspankin johtokunnan puheenjohtajaa ja jäseniä.
Aiheesta muualla.
*


Euroopan yhteisö.
Euroopan yhteisö eli EY (, lyhenne "EC"), ennen vuotta 1967 Euroopan talousyhteisö eli ETY (, lyhenteenä "EEC") oli vuosina 1992–2009 tärkein Euroopan unionin kolmesta peruspilarista.
Toisin kuin Euroopan yhteisö, Euroopan unioni ei ollut oikeushenkilö. Näin ollen kansainväliset sopimukset ja eräät muut viralliset asiakirjat allekirjoitti yhä EY.
Euroopan yhteisö lakkautettiin 1. joulukuuta 2009, kun Lissabonin sopimus astui voimaan. Tällöin kaikki EU:n toiminta yhdistettiin samaan organisaatioon.
Historia.
Euroopan hiili- ja teräsyhteisön (EHTY) perustaminen vuonna 1951 aloitti Euroopan yhdentymiskehityksen. Vuonna 1957 samat kuusi maata, Alankomaat, Belgia, Italia, Luxemburg, Ranska ja Saksa tekivät kaksi muuta sopimusta Euroopan talousyhteisöstä (ETY) ja Euroopan atomienergiayhteisöstä (Euratom). Ne molemmat allekirjoitettiin Roomassa ja tästä syystä niistä puhutaan usein Rooman sopimuksina.
Vuonna 1957 kuusi Länsi-Euroopan maata liittyi yhteen ja muodosti Euroopan talousyhteisön. Näiden valtioiden tarkoituksena oli kehittää talouselämäänsä ja luoda taloudellisten etujen yhteisö, mutta jo alusta alkaen taustalla oli ajatus poliittisesta yhteistyöstä ja Euroopan laaja-alaisemmasta yhdentymisestä.
1. heinäkuuta 1967 tuli voimaan sulautumissopimus, jolla näiden kolmen yhteisön toimeenpanevat elimet yhdistettiin. Tästä ajankohdasta lähtien lyhennettä termiä EY, Euroopan yhteisö (tai tarkemmin yhteisöt) on usein käytetty viitattaessa yhteisesti näihin kolmeen Euroopan yhteisöön.
Vuonna 1973 Suomi solmi EEC-vapaakauppasopimuksen, joka tuli voimaan vuoden 1974 alussa. Sopimuksen mukaan useimpien teollisuustuotteiden tullit poistuivat 1. heinäkuuta 1977 kokonaan Suomen ja EEC-maiden välisestä kaupasta, mutta pisimmän siirtymäajan saaneiden tuotteiden osalta vasta vuoden 1985 alussa. Puolueettomuuspolitiikkaansa nojautuen Suomi solmi EEC-sopimusta vastaavan vapaakauppasopimuksen myös Neuvostoliiton ja ns. Kevsos-sopimuksen eräiden pienempien SEV-maiden kanssa.
EEC:n vastustajat julkaisivat Helsingin Sanomissa 19. syyskuuta 1973 maksetun kokosivun ilmoituksen otsikolla ”EEC-vapaakauppasopimus torjuttava”.
Sopimus Euroopan unionista.
Maastrichtissa vuonna 1992 Euroopan unionista tehdyn sopimuksen tuloksena EY:stä tuli erottamaton osa kokonaisuutta, jolle annettiin nimeksi Euroopan unioni. Euroopan unioni muodostui kolmesta pilarista. Ensimmäiseen pilariin kuului Euroopan yhteisö, joka perustuu vuoden 1957 perustamissopimuksiin ja joka vahvistettiin Maastrichtissa, on olennaisin osa-alue. Se kattoi suurimman osan EU:n toimista, lukuun ottamatta niitä, jotka kuuluivat kahteen muuhun pilariin niissä noudatettavien erilaisten menettelytapojen vuoksi.


Euroopan hiili- ja teräsyhteisö.
Euroopan hiili- ja teräsyhteisön (lyh. EHTY,) oli kuuden Länsi-Euroopan maan vuonna 1951 muodostama yhteenliittymä. Perusajatuksena oli, että jos valtio ei pysty vapaasti saamaan hiiltä ja terästä, se ei myöskään pysty käynnistämään sotaa. Euroopan unionin alkuna pidetyn yhteisön pyrkimys oli näin ollen rauhaan.
EHTY:n toimielimet yhdistettiin vuonna 1967 Euroopan yhteisöjen yhteisiin toimielimiin. EHTY:n perustamissopimuksen voimassaoloaika oli 50 vuotta, ja se päättyi 23. heinäkuuta 2002.
Perustaminen.
Toisen maailmansodan päätyttyä valtavana haasteena Euroopassa oli luoda todellinen yhteisvastuullisuus keskenään sotaa käyneiden maiden kesken sekä luoda yhteinen perusta talouskehitykselle elintason nostamiseksi.
Alkuperäinen ajatus oli, että nämä tavoitteet saavutetaan siirtämällä näiden maiden hiili- ja terästeollisuuden kehittämistä koskeva päätäntävalta ylikansalliselle elimelle. Taistelu hiilen ja teräksen saannista oli ollut merkittävä osa Euroopan maiden, erityisesti Ranskan ja Saksan, välistä kilpailua. Yhteinen hallinta saattaisi lopettaa kilpailun lopullisesti ja luoda mahdollisuuden hyödyntää resursseja paremmin.
Tämä nimenomaisen ajatuksen esitti ensimmäisen kerran Ranskan silloinen ulkoministeri Robert Schuman lehdistötilaisuudessa 9. toukokuuta 1950. Hänen lausuntonsa katsotaan olleen alkuna Euroopan unionille, ja sen vuoksi 9. toukokuuta on valittu vuosittaisen Eurooppa-päivän ajankohdaksi.
Vuonna 1951 kuusi maata, Alankomaat, Belgia, Italia, Luxemburg, Ranska ja Saksa tarttuivat ehdotukseen ja sopivat raskaan teollisuutensa, eli aseteollisuuden kannalta tärkeimmän teollisuuden, järjestämisestä yhteiseltä pohjalta toimivaksi Euroopan hiili- ja teräsyhteisöksi (EHTY). Tätä varten ne siirsivät osan kansallista suvereniteettiaan yhteiselle eurooppalaiselle viranomaiselle, mutta ainoastaan tarkkaan määritellyillä aloilla. Tätä mallia on myöhemmin noudatettu muussakin Euroopan unionin toiminnassa.
Sopimuksen sisältö.
EHTY:n avulla luotiin yhteiset hiili- ja teräsmarkkinat. Yhteisön tehtävänä oli
Näiden asioiden kehittämiseksi hiili- ja terästuotannosta suoritetaan maksua yhteiseen talousarvioon. Se on ainoa olemassa oleva eurooppalainen vero.
Valtiontuet hiili- ja terästeollisuudelle olivat EHTY:ssä periaatteessa kiellettyjä. Joissakin tapauksissa valtiontuet oli sallittu tuotannon lopettamisen helpottamiseksi tai sosiaalikustannuksiin, mutta niihin täytyi saada EHTY:n suostumus.


Euroopan talousalue.
Euroopan talousalue (ETA) laajentaa Euroopan unionin yhteismarkkinat EU:n jäsenmaiden lisäksi Islantiin, Liechtensteiniin ja Norjaan, ilman että näitä maita koskevat EU:n jäsenyyteen liittyvät velvoitteet ja edut.
Historia.
Vuonna 1992 Euroopan yhteisön 12 jäsenvaltiota ja kaikki Euroopan vapaakauppaliiton (EFTA) jäsenet paitsi Sveitsi, mukaan lukien myös Suomi, neuvottelivat sopimuksen Euroopan talousalueesta. Sen tarkoituksena oli laajentaa Euroopan sisämarkkinoiden etuja. Sopimus allekirjoitettiin Portossa toukokuussa 1992 ja se tuli voimaan 1. tammikuuta 1994 (Liechtensteinin osalta 1. toukokuuta 1995).
Sveitsi ei liittynyt Euroopan talousalueeseen, koska sveitsiläiset äänestivät kansanäänestyksessä liittymistä vastaan. Kolmesta EFTA-maasta on myöhemmin tullut EU:n jäseniä, joten EU:n jäsenvaltioiden lisäksi Euroopan talousalueeseen kuuluu ainoastaan kolme EU:n ulkopuolista maata: Islanti, Liechtenstein ja Norja. Perustamisensa jälkeen ETA on laajentunut EU:n uusien jäsenmaiden myötä.
Maailman suurimmat markkinat.
Ne 30 maata, jotka muodostavat ETA:n, muodostavat suurimmat yhtenäiset markkinat koko maailmassa. Markkinat ulottuvat Pohjoiselta jäämereltä Välimerelle asti. Alueella asuu yli 500 miljoonaa kuluttajaa. ETA:n ansiosta Euroopan sisämarkkinoiden neljä perusvapautta - tavaroiden (maataloustuotteita lukuun ottamatta), palvelujen, henkilöiden ja pääoman vapaa liikkuvuus - on laajennettu koskemaan ETA-maita.
EFTA-maat ottivat käyttöön Euroopan unionin sisämarkkinoiden säännöt, eli kaikki direktiivit, asetukset ja päätökset, jotka ovat tarpeellisia, jotta sisämarkkinat toimisivat kunnolla. Lisäksi EFTA-maat toimivat yhteistyössä joillakin sisämarkkinoita tukevilla aloilla, kuten tutkimus, ympäristönsuojelu ja kuluttajansuoja.
ETA:n toimielimet.
ETA-sopimuksen mukaisesti EFTA-mailla on tietty oikeus tulla kuulluksi EU:n päätöksissä. Esimerkiksi valmisteltaessa lainsäädäntöehdotuksia ETA-sopimuksen kattamilla aloilla Euroopan komissio kuulee myös EFTA-maiden asiantuntijoita. ETA:n sekakomiteassa EFTA-maille tiedotetaan ja heitä kuullaan komission tekemistä lainsäädäntöehdotuksista. EFTA-mailla ei kuitenkaan ole oikeutta osallistua päätöksentekoon.
Maatalous ja kalastus eivät kuulu ETA-sopimuksen kattamiin aloihin. Maataloustuotteiden kauppaa on kuitenkin helpotettu sopimuksen liitteiden ja pöytäkirjojen avulla. Koska ETA ei muodosta tulliliittoa, sillä ei ole yhteisiä ulkoisia tariffeja. Tästä syystä tullimenettelyt on säilytetty EU:n jäsenvaltioiden ja EFTA-maiden välisillä rajoilla.


Euroopan rahapoliittinen instituutti.
Euroopan rahapoliittinen instituutti (, EMI,) toimi edeltäjänä Euroopan keskuspankille. Euroopan rahapoliittisen instituutin tehtävänä oli luoda perusta Euroopan keskuspankin ja Euroopan keskuspankkijärjestelmän toiminnalle.
Euroopan rahapoliittinen instituutti toimi Frankfurtissa vuoden 1994 marraskuusta alkaen, ja se lakkautettiin rahaliiton myötä, kun Euroopan keskuspankki aloitti toimintansa vuoden 1998 kesäkuussa.


Euroopan valuuttajärjestelmä.
Euroopan valuuttajärjestelmä (eli EMS) on kiinteiden, mutta muutettavissa olevien valuuttakurssien järjestelmä useiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä. Se on ollut toiminnassa vuodesta 1979 ja sen tavoitteena on varmistaa, että valuutta- ja vaihtokurssit pysyvät EU:ssa mahdollisimman vakaina. Mukana olevien valuuttojen vaihtokurssien vaihtelu sallitaan vain tiettyjen rajojen sisällä, muussa tapauksessa keskuspankkien on puututtava asiaan.
Historia.
EMS:ään osallistuvien maiden sovitut valuuttakurssit saavat vaihdella keskuskurssiin nähden 2,25 prosenttia ylös- tai alaspäin. Tämä vaihteluväli on 2. päivästä elokuuta 1993 ollut 15 prosenttia kumpaankin suuntaan. Jos valuuttaan kohdistuu paineita ja sen vaihtokurssi lähestyy vaihteluvälin sallittuja rajoja, järjestelmään osallistuvien maiden keskuspankit puuttuvat asiaan: niiden on ostettava heikkoa valuuttaa ja myytävä vahvempaa valuuttaa vaihtokurssin tukemiseksi. Tätä EMS:n osaa kutsutaan valuuttakurssi- ja interventiomekanismiksi. Jotta keskuspankkien varat eivät loppuisi niiden joutuessa tekemään tällaisia interventioita, ne myöntävät toisilleen väliaikaisia luottoja (luottomekanismi).
Tavoitteena ollut järjestelmään osallistuvien maiden valuuttakurssien vakauttaminen saavutettiin suurelta osin 1980-luvun aikana. Kuitenkin vuonna 1992 Englannin puntaan ja Italian liiraan kohdistui devalvaatiopaineita ja ne jäivät EMS:n ulkopuolelle. Tämän seurauksena ja EMS:ään kohdistuvien jatkuvasti lisääntyvien spekulaatiopaineiden poistamiseksi vuonna 1993 vaihteluväliksi määriteltiin 15 prosenttia kumpaankin suuntaan. Muuten EMS säilytettiin ennallaan. Vuoden 1998 huhtikuuhun mennessä Euroopan unionin 15 jäsenvaltiosta 13, Ruotsia ja Isoa-Britanniaa lukuun ottamatta, kuului EMS:n valuuttakurssijärjestelmään.
EMS II.
Ainoastaan osa EU:n jäsenvaltioista osallistuu 1. tammikuuta 1999 alkaneeseen rahaliittoon, jolla luotiin uusi yhtenäinen rahayksikkö, euro. Siksi rahaliiton ulkopuolelle jäävien jäsenvaltioiden valuuttojen välille tarvitaan uusia järjestelyitä estämään liialliset vaihtelut euron ja muiden valuuttojen välillä. Kesäkuussa 1996 Amsterdamissa pidetyssä EU:n huippukokouksessa sovittiin EMS II:n tietyistä perussuuntaviivoista. Euroalueen ulkopuolelle jäävien jäsenvaltioiden kanssa voidaan tehdä maakohtaisia sopimuksia.


Euroopan atomienergiayhteisö.
Euroopan atomienergiayhteisö (Euratom) perustettiin vuonna 1957. Sen tehtävänä on valvoa ydinvoimateollisuutta ja edistää ydinvoima-alan tutkimusta ja teknologiaa EU:ssa. Euratom keskittyy ainoastaan atomienergian rauhanomaiseen käyttöön.
Euratom perustettiin Roomassa vuonna 1957 samaan aikaan kuin Euroopan talousyhteisö (ETY). Euratom ja ETY yhdessä Euroopan hiili- ja teräsyhteisön (EHTY) kanssa muodostavat kolme Euroopan yhteisöä, joista on myöhemmin tullut osa Euroopan unionia.
Euratomin tehtävä on valvoa ei-sotilaallista ydinvoimateollisuutta ja edistää ydinvoima-alan tutkimusta ja teknologiaa EU:ssa. Sen on varmistettava ydinvoimateollisuudessa työskentelevien ja muun väestön terveys ja turvallisuus laatimalla turvallisuusstandardeja. Ydinsulkusopimuksen mukaisesti Euratom on vastuussa ydinaineiden valvonnasta ja se antaa teknistä tukea Euroopan ulkopuolisille kehitysmaille. Kun sulautumissopimus tuli voimaan 1. heinäkuuta 1967, Euratomin, Euroopan hiili- ja teräsyhteisön ja Euroopan talousyhteisön toimielimet yhdistettiin. Tämä toimi siemenenä nykyiselle Euroopan unionille.
Euratom toimii Euroopan maiden edustajana kansainvälisessä fuusioreaktorihankkeessa ITERissä.


Rakennerahasto.
Euroopan unionin alue- ja rakennepolitiikalla (koheesiopolitiikalla) lisätään jäsenvaltioiden taloudellista ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta sekä vähennetään alueiden välisiä kehityseroja. EU:n laajentumisen myötä alueiden väliset sosiaaliset ja taloudelliset erot unionin sisällä ovat aiempaa suurempia ja asettavat uudenlaisia haasteita koheesiopolitiikalle. Unionin sisällä tarvitaan tehokkaita välineitä taloudellisen, sosiaalisen ja alueellisen eriarvoisuuden kaventamiseen. EU:n rakennerahastojen tukemien ohjelmien tulee samalla aiempaa voimakkaammin tukea unionin kilpailukyvyn vahvistamista.
EU:n tuki jäsenmaille kanavoidaan jäsenmaissa valmisteltujen ja komission hyväksymien tavoiteohjelmien kautta. Ohjelmat hyväksytään määräajaksi. Vuonna 2007 käynnistyi kolmas ohjelmakausi, joka päättyy vuonna 2013.
EU:n rakennerahasto-ohjelmakauden 2007-2013 tavoitteina on tehdä jäsenvaltioista, alueista ja kaupungeista entistä houkuttelevampia, edistää innovointia, yrittäjyyttä, työllisyyttä ja tietoon perustuvaa taloutta, kehittää aluetaloutta sekä luoda uusia ja parempia työpaikkoja.
Suomen rakennerahastostrategia.
Suomen rakennerahastostrategian tavoite on vahvistaa kansallista ja alueellista kilpailukykyä, työllisyyttä ja hyvinvointia. Rakennerahasto-ohjelmilla tuetaan toimenpiteitä, joilla voidaan vastata kiristyvään kansalliseen ja kansainväliseen kilpailuun, ennakoida ja reagoida joustavasti maailmantalouden muutoksiin, luoda houkuttelevia yritys- osaamis-, työ- ja asuinympäristöjä sekä edistää alueiden välisten kehittyneisyyserojen tasoittamista. Strategiassa huomioidaan alueelliset erityispiirteet. Toimenpiteitä suunnataan erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomeen, harvaan asutuille alueille sekö Etelä- ja Länsi-Suomen haasteellisille alueille. Rajat ylittävässä yhteistyössä Suomen prioriteetteja ovat yhteistyö unionin ulkorajoilla, erityisesti Suomi/Venäjä, pohjoiset alueet sekä Itämeri-yhteistyö.
Rakennerahasto-ohjelmat Suomessa.
Rakennerahastostrategiaa toteutetaan toimenpideohjelmien avulla. Suomessa toteutetaan ohjelmakaudella 2007-2013 alueellinen kilpailukyky ja työllisyys –tavoitteen mukaisia ohjelmia. Tavoitteessa korostetaan tutkimusta, innovointia, saavutettavuutta ja työpaikkojen luomista. Inhimilliseen pääomaan tehtävillä investoinneilla on suuri merkitys sopeutumisessa taloudelliseen muutokseen ja rakennemuutokseen.
Suomi osallistuu ohjelmakaudella 2007-2013 myös yhdeksän Euroopan alueellinen yhteistyö –tavoitteen ja kolmen eurooppalaisen naapuruuden ja kumppanuuden välineen (ENPI CBC) toteuttamiseen.
• Eurooppalaisen naapuruuden ja kumppanuuden väline
Suomen EU:n rakennerahastoista saama osarahoitus on yhteensä noin 1,7 miljardia euroa. Rakennerahasto-ohjelmiin käytetään lisäksi noin 2 miljardia kansallista julkista rahoitusta, joka tulee valtiolta ja kunnilta.
Euroopan aluekehitysrahasto (EAKR).
Euroopan aluekehitysrahasto tukee hankkeita, jotka edistävät yrittäjyyttä, innovaatioita, alueellisia osaamisrakenteita sekä t&k toimintaa.
Manner-Suomessa toteutetaan ohjelmakaudella 2007-2013 neljää suuralueisiin jaettua EAKR -toimenpideohjelmaa: Etelä-Suomi, Itä-Suomi, Länsi-Suomi ja Pohjois-Suomi. Toimenpideohjelmat on laadittu maakunnan liittojen johdolla kumppanuusperiaatteita noudattaen. Ohjelmien EAKR-osarahoitus on noin 977 miljooonaa euroa.
Rahoituksen painopiste on erityisesti kasvavien ja kilpailukykyisten yritysten toimintaedellytysten parantamisessa sekä osaamisen ja innovaatiotoiminnan edistämisessä. Ohjelmilla tuetaan alueellisesti tasapainoista kehitystä ja alueellisten vetovoimatekijöiden edistämistä.
Rahoitusta voi hakea maakuntien liitoista, ELY-keskuksista, Liikennevirastosta, Tekesistä ja Finnverasta. Hakemukset tehdään sähköisesti EURA2007 –järjestelmän kautta. Lisätietoja ohjelmista ja tuen hakemisesta saa rakennerahastot.fi –portaalista.
Euroopan sosiaalirahasto (ESR).
Manner-Suomen ESR-ohjelman rahoitus on tarkoitettu vuosina 2007-2013 uusia työpaikkoja luovan yritystoiminnan ja yrittäjyyden lisäämiseen, osaavaan työvoiman saatavuuden turvaamiseen, työnsaannin ja tasavertaisten työmarkkinoiden edistämiseen, monipuolisen osaamisen, osaamiskeskittymien, innovaatioympäristön ja työ- ja elinkeinoelämää tukevan infrastruktuurin kehittämiseen sekä kansainväliseen yhteistyöhön. Ohjelman ESR-osarahoitus on noin 615 miljoonaa euroa.
Toimintalinja 1: Työorganisaatioiden, työssä olevan työvoiman ja yritysten kehittäminen sekä yrittäjyyden lisääminen
Toimintalinja 2: Työllistymisen ja työmarkkinoilla pysymisen edistäminen sekä syrjäytymisen ehkäiseminen
Toimintalinja 3: Työmarkkinoiden toimintaa edistävien osaamis-, innovaatio- ja palvelujärjestelmien kehittäminen
Toimintalinja 4: Jäsenvaltioiden ja alueiden välinen yhteistyö ESR-toiminnassa
ESR-rahoitusta voivat hakea kunnat, kuntien elinkeino-organisaatiot, yritykset, koulutuslaitokset, kehittämisorganisaatiot, järjestöt, säätiöt ja muut oikeuskelpoiset yhteisöt. Hakuohjeet ja aikataulut selviävät ESR-toimintaa rahoittavien viranomaisten hakuilmoituksista, internet sivuilta tai suoraan virastoista.
Lisätietoa ESR-ohjelmasta ja hauista saa www.rakennerahastot.fi portaalista, alueellisista elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksista, maakunnan liitoista, opetus- ja kulttuuriministeriöstä, työ- ja elinkeinoministeriöstä, Opetushallituksesta ja sosiaali- ja terveysministeriöstä.
Euroopan sosiaalirahaston valtakunnalliset kehittämisohjelmat.
Euroopan sosiaalirahaston valtakunnalliset kehittämisohjelmat vastaavat asiakkaiden ja palvelurakenteiden tarpeisiin työllisyyden, työvoiman, yrittäjyyden, koulutuksen ja työhyvinvoinnin alueilla. Ne ovat pääsääntöisesti isoja ohjelmakokonaisuuksia, joiden sisällä rahoitetaan lukuisia alueellisia teeman sisällön mukaisia hankkeita, ja joissa on myös resursseja selvitys- arviointi- ja verkostotyöhön.
Kehittämisohjelman tarkoituksena on parantaa ja uudistaa nykyisiä toimintamalleja, kokeilla uusia avauksia ja levittää tietoa jo käytössä olevista hyvistä käytännöistä. Muutamia resursseiltaan pieniä täsmälliseen erityistehtävään tarkoitettuja kehittämisohjelmia lukuun ottamatta valtakunnallisten kehittämisohjelmien sisällä rahoitetaan palvelutuotteita asiakkaille ja kehitetään palvelurakenteita.
Euroopan alueellinen yhteistyö –tavoite ja Eurooppalaisen naapuruuden ja kumppanuuden välineet (ENPI).
Rajat ylittävässä yhteistyössä Suomen prioriteetteja ovat yhteistyön unionin ulkorajoilla (Suomi/Venäjä) ja pohjoisilla alueilla sekä Itämeri-yhteistyö. Euroopan alueellinen yhteistyö -tavoitteen ja ENPI-ohjelmilla tuetaan EAKR-varoin raja-alueiden ja laajempien, rajat ylittävien yhteistyöalueiden integroitumista sekä alueiden ja kaupunkien välisten verkostojen syntymistä ja vahvistumista. Jokaiseen ohjelmaan ja rahoitettavaan hankkeeseen osallistuu alueita/kumppaneita kahdesta tai useammasta maasta. Osallistuvien maiden tai Euroopan komission ohjelmaan osoittamaa EU-rahoitusta käsitellään ja hallinnoidaan yhtenä kokonaisuutena ilman maakohtaista kiintiöintiä.
Suomi on mukana yhdeksässä Euroopan alueellinen yhteistyö -tavoitteen ohjelmassa: kolmessa rajat ylittävän yhteistyön ohjelmassa (Pohjoinen, Botnia-Atlantica, Keskinen Itämeri), kahdessa valtioiden välisen yhteistyön ohjelmassa (Itämeri, Pohjoinen Periferia), Euroopan-laajuisessa alueiden välisen yhteistyön ohjelmassa (Interreg IVC) sekä kolmessa Euroopan-laajuisessa ns. verkosto-ohjelmassa (Interact, Urbact, ESPON). Lisäksi Suomi on mukana kolmessa Euroopan naapuruus- ja kumppanuusinstrumentin (ENPI CBC) ohjelmassa (Kolarctic, Karjala, Kaakkois-Suomi – Venäjä).
Aikaisemmat kaudet.
Euroopan unioni on yhteisvastuullisuuteen perustuva yhteisö: sen jäsenvaltiot ovat ottaneet tehtäväkseen Euroopan unionin alueiden ja jäsenvaltioiden välisten taloudellisten erojen tasoittamisen. Merkittävin unionin käytettävissä oleva väline ovat rakennerahastot. Rakennerahastojen tarkoituksena on edistää taloudellista kehitystä ja luoda työpaikkoja tukemalla esimerkiksi hiilikaivoksia, naisten uudelleenkoulutusta tai ympäristönsuojelua koskevia investointeja.
Euroopan unionin vauraimpien ja vähiten kehittyneiden alueiden välillä on syvä taloudellinen kuilu. Kuilun poistaminen on EU:n rakennepolitiikan keskeinen tavoite. Jo vuonna 1957 tehdyssä Rooman sopimuksessa jäsenvaltiot julistivat, että niiden tavoitteena on vähentää "alueiden välisiä kehityseroja sekä muita heikommassa asemassa olevien alueiden jälkeenjääneisyyttä, maaseutu mukaan luettuna" (ETY:n perustamissopimuksen 130 a artikla). Euroopan unioni ei ole ainoastaan taloudellinen ja poliittinen, vaan myös yhteisvastuullisuuteen perustuva yhteisö, jossa vauraimmat valtiot ja alueet auttavat taloudellisesti heikompia alueita kehittymään samalle tasolle.
EU käyttää rakennerahastoja taloudellisen kasvun ja työllisyyden edistämiseen suoraan jäsenvaltioissa. Vuodesta 1994 vuoteen 1999 rakennerahastojen käytettävissä on yhteensä 154,5 miljardia ecua, eli noin kolmannes EU:n vuosittaisesta talousarviosta.
Rakennerahastoihin kuuluu useita EU:n talousarviosta määrärahansa saavia rahastoja. Näihin rahastoihin sovelletaan yhteisiä sääntöjä.
Rahastojen käyttöä ohjaa toissijaisuusperiaate, eli rahastojen täytäntöönpanon vastuu on mahdollisimman lähellä kansalaisia. Jäsenvaltioiden EU:n tasolla sovittujen tavoitteiden ja sääntöjen mukaisesti viranomaiset ehdottavat ja hallinnoivat erityistoimia yhteistyössä Euroopan komission kanssa. EU rahoittaa kaikkia rakennerahastojen toimia yhdessä paikallisten viranomaisten ja muiden rahoittajien kanssa, eikä EU-rahoitusta voi saada ellei ole muita rahoituslähteitä.
Jäsenvaltioiden kanssa on sovittu, että Euroopan komissio laatii yhteisön tukikehyksen, jossa on määrätty kehittämisen toimintalinjat, rahoituskeinot ja investointimuodot. Yhteisön tukikehykset muodostavat perustan toimintaohjelmille, joiden avulla alueelliset ja paikalliset yhteistyökumppanit toteuttavat hankkeet. Toimintaohjelma saattaa sisältää useita yksittäisiä toimia, kuten koulutusohjelmia, rakennushankkeita tai muita toimia, jotka ovat sopivia tavoitteiden saavuttamiseksi.
Yhteisöaloitteet ovat yhteisön tukikehyksen ulkopuolinen rakennerahasto-ohjelmien erityistyyppi. Niillä tuetaan EU:n laajuisia erityistavoitteita. Esimerkkinä voidaan mainita rajaseutuyhteistyö eri maiden välillä.
Suunnitelmat ovat monivuotisia, jotta toimet voidaan kohdistaa pitkän aikavälin ongelmiin. Juuri tästä tulee nimi rakennerahastot: niiden tavoitteena on voittaa taloudellisen kehityksen rakenteelliset esteet eli väestön riittämätön ammattitaito ja koulutusaste, keskittyminen tarpeettomaksi käyneeseen teollisuudenalaan, liikenne-, energianjakelu- ja tietoliikenneinfrastruktuurin puuttuminen jne.
Rakennerahastojen toimenpiteet on keskitetty kuuteen tavoitteeseen.
Rahastoista tuetaan eri tavoitteita erityissääntöjen mukaisesti. Tavoitteiden 3, 4 ja 5a toimia voidaan toteuttaa kaikkialla EU:n alueella. Muita tavoitteita voidaan toteuttaa ainoastaan tarkkaan määritellyillä maantieteellisillä alueilla, jotka EU määrittelee ohjelmakaudeksi.
Ennusteet.
Ohjelmakauden lopussa rakennerahastojen jatkamisesta on päätettävä uudelleen. Päätös perustuu arviointeihin siitä, kuinka aiemmat toimet ovat edistäneet käytännössä EU:n politiikan yleisiä tavoitteita. EU:n tulevan laajentumisen suhde rakennerahastoihin on ratkaistava sekä uudistettava maatalouspolitiikka.


Länsi-Euroopan unioni.
Länsi-Euroopan unioni (eli WEU, eli UEO) oli järjestö, joka valmisteli ja pani täytäntöön Euroopan unionin päätökset yhteisen puolustuspoliitikan alalla. Siitä oli tarkoitus tehdä Euroopan unionin puolustuskomponentti ja NATO:n eurooppalainen pilari. Maaliskuussa 2010 se päätettiin lakkauttaa, sen toiminta päättyi 1. heinäkuuta 2011.
Sopimuksenmukainen tehtävä.
Sopimuksessa Euroopan unionista sanotaan: "Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka käsittää kaikki Euroopan unionin turvallisuuteen liittyvät kysymykset, mukaan lukien pitkällä aikavälillä määriteltävä yhteinen puolustuspolitiikka, joka saattaa aikanaan johtaa yhteiseen puolustukseen". Länsi-Euroopan unionilla (WEU) oli tässä yhteydessä merkittävä asema. Sen tehtävä on valmistella ja panna täytäntöön EU:n päätöksiä ja toimia, jotka koskevat puolustusta.
Alku ja kehitys.
Länsi-Euroopan unioni perustettiin alun perin vuonna 1948 – ennen NATO:n ja Euroopan unionin edeltäjien perustamista. Ranska, Britannia ja Benelux-maat allekirjoittivat perustamissopimuksen, jossa ne lupailivat toisilleen keskinäistä poliittista ja sotilaallista tukea. Muita valtioita liittyi sopimukseen, mutta useiden vuosien ajan WEUn asema ei ollut käytännössä merkittävä. WEU uudistui 1980-luvun puolivälissä, jolloin EU-maat päättivät, että sen asemaa on vahvistettava siten, että siitä tulee Euroopan unionin puolustuskomponentti ja NATO:n eurooppalainen pilari.
Amsterdamin sopimuksessa vuodelta 1997 tehtiin mahdolliseksi Länsi-Euroopan unionin sulauttaminen Euroopan unioniin. Euroopan unioni olisi voinut turvautua WEU:hun humanitaarisissa rauhanpalautustehtävissä ja hätäaputoimissa, rauhanturvaamisessa ja sotilaallisissa kriisinhallintatehtävissä. WEU:n poliittisista suuntaviivoista päätettiin joka tapauksessa Eurooppa-neuvostossa, EU:n huippukokouksessa.
Vuonna 2000 päätettiin olla pitämättä WEU:n kokouksia ministeritasolla. WEU oli silti osoittanut 2000-luvulla operatiivista toimintakykyä. Se toimi Bosniassa takaamassa rauhaa Mostarissa ja Albaniassa kouluttamassa paikallista poliisia. Se saattoi myös pyytää apua jäsenvaltioiden sotavoimilta, sillä oli sotilaallinen suunnitteluyksikkö ja muita erityiselimiä, se tuki yhteistyötä asehankinnoissa ja se pystyi hyödyntämään Naton resursseja. Toisaalta esim. sen satelliittikeskus siirrettiin pois sen toimivallasta EU:n fasiliteetiksi 2000-luvun alussa. Vuonna 2010 ilmoitettiin, että WEU lakkautetaan vuoden sisällä. Pääasiallisena perusteena on se, että EU:n Lissabonin sopimus tekee tällaiset monikansalliset organisaatiot EU:n kannalta turhiksi.
Päämaja ja jäsenmaat.
WEU, jonka päämaja sijaitsi Brysselissä, jonne se siirtyi Pariisista 1990-luvun lopussa. Sillä oli 60 toimihenkilöä, ja sen budjetti oli 13 miljoonaa euroa. Sen parlamenttienvälinen kokous oli pidetty Pariisissa.


Maailman kauppajärjestö.
Maailman kauppajärjestö (, WTO;, OMC;, OMC'") on kauppapoliittista yhteistyötä koskeva hallitusten välinen kansainvälinen järjestö, jonka päämaja sijaitsee Sveitsin Genevessä. WTO:n tärkein tavoite on kaupan vapauttaminen. Järjestössä laaditaan tavara- ja palvelukauppaa sekä teollis- ja tekijänoikeuksia koskevia perussääntöjä, jotka sitovat kaikkia osanottajavaltioita.
Maailman kauppajärjestöön kuuluu nykyisin 153 jäsenvaltioita, jotka yhdessä muodostavat yli 95 % koko maailman kaupasta.
Historia.
Maailman kauppajärjestö aloitti toimintansa 1. tammikuuta 1995. Se korvasi vuodesta 1947 asti toimineen GATTin ("General Agreement on Tariffs and Trade") ja on kaupankäynnin osalta tärkein kansainvälinen elin. GATT oli perustettu toisen maailmansodan jälkimainingeissa väliaikaiseksi 23 maan järjestelyksi, jossa oli mukana Yhdysvallat ja Länsi-Euroopan maita. Vuosina 1947–1994 järjestettiin yhteensä kahdeksan GATT-neuvottelukierrosta, joiden myötä järjestöön liittyi lisää valtioita. Suomi liittyi GATT:iin vuonna 1950.
Uruguayn kierros.
Viimeinen kierros alkoi Uruguayn Punta del Estessa vuonna 1986, ja sitä kutsutaan Uruguayn kierrokseksi. Uruguayn kierrokseen osallistui yhteensä 123 maata. Neuvottelut päättyivät vuoden 1994 huhtikuussa, kun ministerit useimmista GATTiin osallistuvista 125 maasta allekirjoittivat Marokon Marrakeshissa sopimuksen, jossa sovittiin myös WTO:n perustamisesta.
Uruguyan kierros kesti siis seitsemän ja puoli vuotta, mikä oli yli puolet suunniteltua kauemmin. Neuvotteluissa sovittiin lähes kaikesta mahdollisesta kaupankäynnistä hammasharjoista huviveneisiin. Siitä tuli suurin koskaan järjestetty neuvottelukierros.
Tavoitteet.
Järjestöllä on kolme päätavoitetta. Ensimmäinen ja tärkein tavoite on maailmankaupan vapauttaminen. Sen perusperiaate on, että jos maa myöntää jollekin toiselle maalle tullietuuksia, sen on myönnettävä samat etuudet kaikille allekirjoittajamaille. Tätä kutsutaan suosituimmuustullikohteluksi.
Toinen tavoite on WTO:n toimiminen kauppaneuvottelujen foorumina. Neuvottelujen perinteinen aihe on se, missä määrin osanottajamaiden olisi annettava kantaa tuontitulleja. GATTin aikana neuvottelut laajennettiin koskemaan tariffien lisäksi muitakin kauppaan liittyviä kysymyksiä, kuten tuontirajoituksia, vientitukia, syrjiviä käytäntöjä ja polkumyyntiä. Polkumyynnillä tarkoitetaan sitä, että joku yrittää myydä tavaroita tuotantokustannuksia alhaisemmilla hinnoilla saadakseen kilpailuetua. Tämä on WTO:n säännöissä yleensä kielletty. WTO käsittelee myös palveluja sekä teollis- ja tekijänoikeuksia (GATS- ja TRIPS-sopimukset).
Kolmantena tavoitteena ja tehtävänä voidaan pitää riitojenratkaisua. WTO pyrkii ratkaisemaan kauppasuhteissa syntyneitä eturistiriitoja. Lisäksi WTO:n sopimukset ovat usein tulkinnanvaraisia, joten järjestö pyrkii ratkaisemaan syntyneet riidat sovinnollisesti yhteisesti sovitun oikeudellisen pohjan avulla.
WTO:n sopimukseen sisältyy 29 eri järjestelyä.
Päätöksenteko.
WTO:n päätöksenteko on pääasiassa konsensukseen perustuvaa, eli uudet sopimukset edellyttävät jäsenmaiden yksimielisyyttä. Tärkeimmistä asioista päättävät jäsenmaat yhdessä. Itse päätöksenteossa ovat mukana joko ministerit tai heidän lähettiläänsä tai delegaationsa.
Yksimielisyyteen perustuva päätöksenteko periytyy GATTin ajoilta, mutta WTO-sopimus antaa mahdollisuuden myös äänestämiseen, mikäli konsensus ei ole mahdollinen. Äänestyksessä jokaisella jäsenmaalla on yksi ääni.
WTO ja Euroopan unioni.
Euroopan unionin jäsenvaltiot harjoittavat yhteistä ulkomaan kauppapolitiikkaa. Sen vuoksi ne esiintyvät yhtenä ryhmänä WTO:ssa. Euroopan komissio edustaa Euroopan kauppaetuja WTO:n kokouksissa. Euroopan unioni on WTO:n itsenäinen jäsen, kuten sen 27 jäsenvaltiotakin.
Kritiikki.
WTO:n toimintaa kaupan vapauttamisessa on arvosteltu, koska sen on katsottu hyödyttävän ennen kaikkea kansainvälisiä suuryhtiöitä ja rikkaita kansantalouksia. Periaatteessa jokainen maa tietysti toimii vapaaehtoisesti WTO:ssa, mutta WTO-kriitikot usein väittävät, että poisjääminen aiheuttaisi vain "kauppasaarron" muiden maiden taholta. WTO:n päätöksenteossa on myös katsottu suurten ja rikkaiden talouksien (ennen kaikkea Yhdysvallat, Euroopan unioni, Japani) olevan käytännössä hallitsevia ja pystyvän sanelemaan säännöksiä ihmiskunnan enemmistöä edustaville köyhille maille.
WTO-sopimuksia on myös kritisoitu siitä, että huolimatta sopimusten laajoista vaikutuksista, niistä on käyty vain vähän demokraattista keskustelua jäsenmaissa ja tavallisten kansalaisten vaikutusmahdollisuudet ovat olleet olemattomat.
Aiheesta muualla.
*


Vaihtoehtoiskustannus.
Vaihtoehtoiskustannus on paras vaihtoehto asioista, jotka jäävät saamatta valinnan seurauksena. Vaihtoehtoiskustannus on tärkeä käsite taloustieteessä ja kustannuksen yleisimpiä hintamittareita.
Esimerkiksi: Illalla voisit lukea kansantaloustieteen kokeeseen, käydä lenkillä, mennä juhliin tai kirjoittaa wikipediaan. Kansantaloustiede on sinulle tärkeintä, joten luet kokeeseen. Kokeeseen luku on siis valittu eli paras vaihtoehto. Toiseksi paras vaihtoehto on wikipediaan kirjoittaminen, joka jäi valinnan vuoksi (sillä kertaa) tekemättä. Wikipediaan kirjoittaminen oli siis paras tekemättä jäänyt vaihtoehto, eli "vaihtoehtoiskustannus". Muut vaihtoehdot (kolmanneksi paras juhlat, neljänneksi paras lenkillä käynti...) eivät ole vaihtoehtoiskustannuksia.
Vaihtoehtoiskustannuksen unohtaminen on tavallinen virhe päätöksenteossa. Esimerkki: "Yrityksemme saisi tontin uutta tilaa varten ilmaiseksi, sillä omistamme tyhjillään seisovan tontin kaupungin keskustassa." Tontti ei ole ilmainen, koska vaihtoehtona on tontin vuokraaminen ja vaihtoehtoiskustannuksena saamatta jäänyt vuokratulo.
Vapailla hyödykkeillä (esimerkiksi ilma tai pohjoisnavalla lumi) ei ole vaihtoehtoiskustannusta.


Foo.
Foo on suosittu metasyntaktinen muuttuja, eli se tarkoittaa: "tähän tulee jotain mielivaltaista tekstiä". Foo ja bar ovat esimerkkisanoja, jotka korvataan todellisuudessa jollain toisella sanalla. Niitä voidaan käyttää myös yhdyssanana "foobar". Isompaa tekstiä tarvittaessa käytetään usein lipsumia.
Esimerkkejä.
Esimerkki. Kun haluat muuttaa Linuxissa tiedoston "foo" nimeksi "bar", kirjoita
Tai yksinkertainen Lualla koodattu päättymätön silmukka.
Etymologia.
Foobar tulee luultavasti sotilasslangin sanasta FUBAR, joka on lyhenne sanoista "Fucked Up Beyond All Recognition", s.o. tuhoutunut tunnistamiskelvottomaksi.


Ö.
Ö on suomalaisten ja ruotsalaisten aakkosten viimeinen eli 29.kirjain. Sen nimi on suomeksi Ö [öö] ja merkistölistauksissa O-treema. Ö on skandinaavinen erikoismerkki eli ääkkönen eli skandi. Muita skandeja ovat Ä ja Å.
Ö-kirjain sisältyy suomen, ruotsin, viron, unkarin, turkin, azerin, turkmeenin, tataarin ja krimintataarin aakkosiin ja näissä kielissä se vastaa äännettä, joka kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa merkitään [ø]. Lisäksi Ö sisältyy islannin aakkosiin. Norjassa ja tanskassa sitä vastaa Ø.
Äänne /ö/ tai /öö/ lienee suomen kielessä suhteellisen nuori ja harvinainen äänne, diftongit /yö/ ja /öy/ sen sijaan vanhempia.
Ruotsin kielessä kirjain Ö vastaa äänteitä [øː] (sanassa "öl"), [ø] (sanassa "kött") ja [ɶ] (sanassa "dörr").
Saksan kielessä Ö on umlaut-äännemuutoksen alainen O. Se ei ole erillinen kirjain, eikä kuulu aakkosiin muuna kuin O:n varianttina. Ö voidaan saksassa korvata merkinnällä OE, joka kuitenkin on toissijainen merkintätapa. Ö-kirjaimen muoto on lainattu suomeen saksan umlaut-O:sta, mutta suomen Ö ei perustu umlaut-äännemuutokseen, joten se ei ole umlaut-merkki.
Katso myös.
O


Ä.
Ä (tai ä) (A, jonka päällä treema ¨) on suomalaisten aakkosten 28. ja viimeistä edellinen kirjain. Se esiintyy sellaisenaan myös ruotsin ja viron kielten aakkosissa. Ä esiintyy myös saksan ja slovakin kielissä, mutta niissä sillä ei ole omaa paikkaa aakkosissa, vaan pisteet käsitetään diakriittiseksi merkiksi. Ä:n pisteet ovat jäänne e-kirjaimesta, joka joskus merkittiin a-kirjaimen päälle. Norjassa ja tanskassa Ä:tä vastaa Æ.
Suomessa ja virossa ä:n äännearvo on lavea väljä etuvokaali. Saksassa ä ääntyy e:nä ja sitä käytetään e-kirjaimen asemesta yleensä silloin kun sanalla on taivutusmuotoja tai sukulaissanoja, joissa e-äänteen paikalla on a. Esim. adjektiivin "alt" (vanha) komparatiivi, joka lausutaan [eltər], kirjoitetaan "älter". Poikkeus periaatteesta on, että "die Eltern" (vanhemmat) kuitenkin kirjoitetaan e:llä. Ruotsissa ä ääntyy r:n edellä ä:nä, muulloin e:nä. Sana "är" (verbinmuoto on) saatetaan ääntää sekä [ä:r] että [e:] (kaksoispiste vokaalin jäljessä tarkoittaa, että vokaali on äännettävä pitkänä).
Ä-kirjain lausutaan suomen kielessä aakkosia lueteltaessa "ää".
Ä eri merkkijärjestelmissä.
Ä on skandinaavinen erikoismerkki eli skandi. Muita skandeja eli ääkkösiä ovat Ö ja Å.
A


Kehärata.
Kehärata (, aiemmin Marja-rata) on rakenteilla oleva poikittainen rautatieyhteys pääkaupunkiseudulla. Se yhdistää Vantaankosken radan Helsinki-Vantaan lentoaseman kautta Suomen päärataan Vantaan Hiekkaharjussa. Radalla on tarkoitus liikennöidä Stadlerin valmistamilla Sm5- eli FLIRT-kaupunkijunilla.
Valmistuessaan vuoden 2015 puolivälissä radan pääasiallinen tarkoitus on toimia paikallisliikenteen väylänä osana kaupunkirataa. Lisäetuna saadaan raideyhteys kaukojunista lentoasemalle Tikkurilan kautta.
Noin 18 kilometriä pitkä rata kulkee Helsinki-Vantaan lentoaseman ali kahdeksan kilometriä pitkässä tunnelissa. Asolan jälkeen rata liittyy päärataan Koivukylän ja Hiekkaharjun välillä ja jatkaa Tikkurilaan. Asemia rakennetaan ensimmäisessä vaiheessa viisi: Kivistö, Aviapolis, Lentoasema, Leinelä ja Vehkala, joista tunneliasemia on kaksi, Aviapolis ja Lentoasema. Lisäksi rataosuudella on kolme asemavarausta: Petas ja tunneliasemat Viinikkala ja Ruskeasanta. Näiden tunneliasemien toteuttamiseen myöhemmin on varauduttu tunnelia louhittaessa.
Kehärata on Vantaan historian suurin investointihanke.
Rakentaminen.
Alkuperäinen nimi "Marja-rata" oli lyhenne sanoista "Martinlaakson radan ja'"tke". Vantaan kaupunkisuunnittelulautakunta päätti tammikuussa 2005, että uuden radan viralliseksi nimeksi tulee Kehärata. Radan asemien nimet liittyvät asemien sijaintipaikkojen historiaan tai kuvaavat aseman ympäristön nykyistä ja tulevaa toimintaa. Osalle asemista on annettu myös ruotsinkielinen nimi.
Kehäratahanke eteni rakennussuunnitteluvaiheeseen syyskuussa 2008. Radan peruskivi muurattiin 6. maaliskuuta 2009, ja rakennustyöt alkoivat 13.5.2009 lentoaseman alittavan tunnelin huoltotunneleiden louhinnalla. Itse rautatietunneleiden louhinta aloitettiin marraskuussa 2009. Radan piti alunperin valmistua vuonna 2014, mutta aikataulua jouduttiin venyttämään vuodella lentokentän kallioperästä löytyneen glykolin hajoamistuotteiden aiheuttamien lisätöiden takia.
10 kilometriä pitkälle avorataosuudelle rakennetaan 23 siltaa. Avoradalle tulee alustavasti kolme asemaa, Vantaankoskea seuraava Kivistö ja Vehkala, ja Lentoasemaa seuraava Leinelä. Myöhemmin Kivistön ja Vantaankosken väliselle avorataosuudelle on tulossa mahdollisesti lisäasema Petas. Tämä kuitenkin edellyttää että maankäyttö asemanseudulla tehostuisi.
Kehäradan rakennuttaa Liikennevirasto ja sen sopimuskumppanit ovat Vantaan kaupunki ja Finavia.
Kustannukset.
Vuoden 2012 syyskuussa Liikennevirasto ilmoitti, että radan valmistuminen lykkääntyy kesään 2015 maaperän glykoliongelmien takia ja että uuteen määräaikaan mennessä valmistuu alkuperäiseen hankesuunnitelmaan verrattuna lisäksi Vehkalan asema, Kivistön aseman kattava kansi ja Kivistön aseman kolmas sisäänkäynti. Tämän suunnitelman mukainen kokonaiskustannusarvio on 655 miljoonaa euroa.
Kehäradan yleissuunnitelmassa arvio kustannuksista oli 605 miljoonaa euroa ja hankkeen arvioitu kannattavuuskerroin oli 1,5. Valtion osuus olisi kustannuksista on 68,5 prosenttia ja Vantaan kaupungin 31,5 prosenttia. Valtio on varannut 374 miljoonaa euroa vuosille 2009–2014 kehäradan rakentamiseen omassa budjettikehyksessään keväällä 2008. Lisäksi Finavia osallistuu lentoterminaalin kustannuksiin 30 miljoonalla eurolla.
Euroopan unioni tukee Kehäradan rakentamista 17,76 miljoonalla eurolla. Tuki maksetaan vaiheittain vuosina 2009–2013 ja kohdistetaan ratalinjaan, asemille ja asemajärjestelyihin. Kyse on TEN- eli Trans-European Network -tuesta. Suomen rataverkosta osa kuuluu TEN-verkkoon.
Vaikutukset.
Rata mahdollistaa noin 40 000–50 000 asukkaan asuntoalueiden rakentamisen tulevina vuosikymmeninä. Uusia työpaikkoja arvioidaan syntyvän noin 60 000 kehäradan varteen. Lisäksi kehäradan odotetaan helpottavan nykyisen noin 12 miljoonan lentomatkustajan liikkumista vuosittain. Lentomatkustajien määrän ennustetaan nousevan 17 miljoonaan vuodessa vuoteen 2017 mennessä, koska muun muassa Finnair laajentaa laivastoaan huomattavasti tulevina vuosina.
Rata on myös herättänyt kritiikkiä muun muassa siksi, että se ei kulje Kauppakeskus Jumbon tai Kartanonkosken asuinalueen läheltä.
Taiteen käyttö.
Kehärata on mahdollisesti Suomen ainoa kohde, missä ympäristötaidetta sijoitetaan rautatiemiljööseen. Taiteen avulla asemista pyritään tekemään turvallisempia ja viihtyisämpiä, ja se myös yksilöi asemia ja helpottaa suunnistamista Kehäradalla. Asemille tulevat teokset ovat intiimejä ja kestävät lähempää tarkastelua, kun taas radan varrelle voidaan sijoittaa näkyviä ja suuria teoksia. Kehäradan taidetta määrää erityinen ympäristötaidekaava.


Pääkaupunkiseudun lähiliikenne.
Pääkaupunkiseudun lähiliikenne tarkoittaa VR-Yhtymän julkista paikallisjunaliikennettä Suomen pääkaupunkiseudulla. Lähiliikenne käyttää pääasiassa sähkömoottorijunia (Sm1, Sm2, Sm4, Sm5) mutta pääradalla on ruuhkaliikenteessä myös veturivetoisia lähiliikennevaunuista koottuja junia. Uudet junat hankkii ja niitä hallinnoi Pääkaupunkiseudun junakalusto Oy. Viimeksi tarjouspyyntöjä uusista junista on tehty syyskuussa 2005. Lähiliikennettä voidaan pitää Helsingin metron ohella pääkaupunkiseudun metroverkkona. Teknisesti järjestelmät ovat lähes samanlaisia (mm. sama raideleveys 1524 mm), eri operaattorista johtuen liikennöintitavat eroavat jonkin verran. Esimerkiksi merkittäviä poikkeamia on virroitustapa: lähijunat saavat sähkönsä raitiovaunujen tapaan ilmajohdosta, metro puolestaan sivuvirtakiskosta.
Junavuoroja ajetaan päivittäin keskimäärin 850. Lähiliikenteen junissa voi HSL-alueella käyttää vain HSL:n lippuja, muualla pätee VR:n vyöhyketariffi. Pääkaupunkiseudun liikenteen suunnittelusta ja järjestämisestä vastaava viranomainen on eduskunnan hyväksymän joukkoliikennelain mukaan 1. tammikuuta 2010 alkaen Helsingin seudun liikenne -kuntayhtymä (HSL).
Junatarjonta on pääkaupunkiseudulla tiheää. Keskimäärin junia kulkee pienemmiltä asemilta 1–3 kertaa tunnissa ja suurilta vaihtoasemilta yli 10 kertaa tunnissa. Junien tarjonta ja käyttö on suurinta Helsingin rajojen sisällä, mutta junat tarjoavat melko tiheästi yhteyksiä myös muihin Helsingin seudun kuntiin. Lähijunat ovat ruuhka-aikaan nopeudessa hyvin kilpailukykyisiä auton kanssa, keskinopeus on esimerkiksi R-junalla Keravalta Pasilaan 96 km/h pysähdykset mukaan laskettuna. Vertailun vuoksi autolla ruuhka-ajan ulkopuolellakin keskinopeus olisi tällä välillä 57 km/h.
Kaupunkiradat ovat Ratahallintokeskuksen ja kaupunkien yhteisiä projekteja rakentaa lisäraide tiheästi liikennöidyille rataosuuksille pääkaupunkiseudulla, mikä sallii lähiliikenteen erottamisen kaukoliikenteestä. Omilla raiteilla voidaan liikennöidä useammin ja varmemmin, eikä kaukoliikenne häiriinny lähiliikenteestä.
Lähiliikenteen ratoja on neljä. Kaikki radat alkavat Helsingin päärautatieasemalta ja jatkavat Pasilan rautatieaseman läpi pysähtyen siellä ennen erkaantumistaan eri suuntiin. Lahden oikorata erkanee pääradasta Keravan pohjoispuolella Kytömaalla ja Martinlaakson rata rantaradasta Helsingin Haagassa. Lähiliikenteessä siirryttiin avorahastukseen 1. tammikuuta 1987. Enää etukäteen ostettua matkalippua ei esitetty konduktöörille, vaan lipun voi leimata vaunun eteisessä olevassa leimauslaitteessa. Lipun voi edelleen ostaa myös junasta, mutta 2000-luvulta lähtien vain osastosta, jonka oven vieressä on lipunmyynnistä kertova sininen tarra.
Riihimäen rata.
Riihimäen rata on osa päärataa ja jatkuu pohjoiseen Hämeenlinnan kautta Tampereelle. Sähköjunaliikenne radalla alkoi vaiheittain, rataosuudella Helsinki – Hiekkaharju 1. syyskuuta 1970, Hiekkaharju – Kerava 1. joulukuuta 1970 ja Kerava – Riihimäki 28. tammikuuta 1972.
Vuonna 2004 avattu Keravan kaupunkirata mahdollisti laajan vuorotarjonnan lisääntymisen Helsingin ja Keravan välisellä 11 asemalla.
Lahden oikorata.
3. syyskuuta 2006 liikenteelle avattu Kerava-Lahti-oikorata erkanee pääradasta Keravan Kytömaalla. Rataosuudella ajetaan lähiliikennettä Z-junalla, joka pysähtyy Pasilassa, Tikkurilassa, Keravalla, Haarajoella ja Mäntsälässä ennen saapumistaan Lahteen.
Rantarata.
Karjaan rata kaartaa Espoon läpi länteen Kirkkonummen kautta Karjaalle. Kaukoliikenteen junat jatkavat eteenpäin rantarataa Turkuun. Sähköjunaliikenne alkoi Karjaan radalla Helsingistä Kirkkonummelle 26. tammikuuta 1969. Sähköistys Kirkkonummelta Karjaalle valmistui 1. tammikuuta 1993.
Leppävaaran kaupunkirata.
Leppävaaran kaupunkiradan käyttöönotto 2. kesäkuuta 2002 mahdollisti vuorotarjonnan olennaisen lisäämisen Helsingin ja Leppävaaran välillä. Samalla Leppävaaran palvelualueen bussilinjastossa useita seutulinjoja suoraan Helsingin keskustaan lakkautettiin ja muutettiin liityntäliikenteeksi lähijuniin Leppävaaran asemalle.
Kaupunkirataa Leppävaarasta Espoon keskukseen alettaneen rakentaa 2000-luvun lopulla.
Vantaankosken rata.
Vantaankosken rata kulkee samaa reittiä pääradan kanssa Helsingistä Pasilaan ja Rantaradan kanssa Helsingistä Huopalahteen. Radalla liikennöi M-juna päiväsaikaan arkisin ja lauantaisin 10 minuutin vuorovälillä ja alkuillasta 15 min välein. Liikenne loppuu arkisin ja sunnuntaisin nykyään 2000-luvun alussa todetuista vandalismisyistä ja riittävän vartioinnin puutteesta johtuen aiemmin kuin muilla radoilla, jo klo 23.30. Puuttuvia myöhäisyön yhteyksiä korvataan suorilla bussiyhteyksillä. Perjantai- ja lauantai-iltoina radalla liikennöidään myös yöliikennettä. Sunnuntaiaamuna vuoroväli on puoli tuntia ja päivällä 15 minuuttia.
Vantaankosken rata tunnetaan myös Martinlaakson radan nimellä, sillä rata rakennettiin alun perin 1970-luvulla Martinlaaksoon asti, ja rataa jatkettiin Martinlaaksosta Vantaankoskelle 1990-luvun alussa. Vantaankoskelle on liikennöity 2. syyskuuta 1991 alkaen. Martinlaakson rata oli ensimmäinen suurprojektina suunniteltu rata, jossa ratayhteys, asemat sekä asemien palvelualueiden asemakaavoitus suunniteltiin yhdessä. Tämän ansiosta radan varren asuinalueet ovat tiiviitä, palvelut ovat lähellä sekä julkisen liikenteen – etenkin lähijunien – käyttö runsasta lyhyistä kävelymatkoista johtuen.
Rakenteilla oleva Kehärata tulee yhdistämään Vantaankosken Riihimäen rataan Tikkurilan kohdalla.
Tulevaisuuden suunnitelmia.
Metro- ja kaupunkiradat sekä niiden suunnitellut laajennukset kartalla
Kehärata.
Rakenteilla oleva Kehärata (aiemmalta nimeltä "Marja-rata") yhdistää uudella rataosalla Vantaankosken radan ja pääradan jatkamalla Vantaankosken rataa Helsinki-Vantaan lentoaseman kautta Hiekkaharjuun. Hankkeen rakentaminen alkoi vuonna 2008, ja rata on tarkoitus avata vuonna 2014. Pääradasta rata erkanee Hiekkaharjun ja Koivukylän välillä.
Pisara-rata.
Pisara-rata on Helsingin keskustaan suunniteltu maan alla kulkeva paikallisjunarata, jolla purettaisiin päärautatieaseman ruuhkaa ohjaamalla junat Pasilasta pisaran muotoiselle ratalenkille, jolla olisi myös vaihtoyhteys metroon Hakaniemessä sekä mahdollisesti Töölössä.
Junaliikenne Nikkilään.
YTV on tehnyt alustavia suunnitelmia junaliikenteestä Keravan asemalta Ahjon kautta Nikkilään ja mahdollisesti edelleen Kilpilahteen ja/tai Porvooseen. Junaliikennettä suunnitellaan parantamaan joukkoliikennetilannetta, kun Ahjoon kaavoitetaan lisää asutusta ja mahdollisesti Sipookin tekee samoin. Konkreettisia suunnitelmia ei ole tällä hetkellä henkilöjunaliikenteen aloittamiseen rataosalla. Ratahallintokeskus teki Sipoon kunnan kanssa selvitystä alueen maankäytöstä. Selvityksen tulos oli, että liikenne aloitetaan vasta jos alueelle kaavoitetaan tarpeeksi asutusta.
Tällä hetkellä rata Keravan ja Nikkilän välillä ei täytä henkilöliikenteen asettamia vaatimuksia. Radalta pitäisi poistaa tasoristeyksiä, rakentaa turvalaitteita ja laiturirakenteita. Sipoo kuitenkin vastustaa liikenteen aloittamista, ja kaikki suunnitelmat ovat tähän mennessä kaatuneet. Lisäksi Porvoon museoradalla lähestulkoon koko ratainfrastruktuuri tulisi uusia, mikäli sähköjunaliikennettä Porvooseen asti alettaisiin harjoittaa.
Asiaan vaikuttavat myös muut seikat kuten kannattavuus, junaliikenteen mukanaan tuomien bussipuolen palveluita heikentävät vaikutukset, öljyjunaliikenteen vaikeutuminen sekä kalustoasiat. Keravan kaupunkiradan valmistuttua junat viipyvät pääsääntöisesti Keravalla 10 minuuttia ennen paluulähtöä. Liikenteen ulottaminen pidemmälle vaatisi vuoromäärästä riippuen 2–5 junayksikköä lisää liikenteeseen.


Tuulivoima.
Tuulivoima on tuulen liike-energian muuntamista sähköksi, yleensä tuuliturbiinien pyörivien lapojen välityksellä. Tuulivoima on uusiutuvaa energiaa, joka on peräisin Auringon säteilystä.
Maailmanlaajuisesti tuulivoiman kapasiteetti oli 157,9 GW vuoden 2009 lopussa. Vuoden 2009 asennukset olivat 37 466 MW ja kapasiteetin vuosikasvu oli 31 prosenttia. Vuoden 2007 lopussa tuotanto oli hieman yli prosentti maailman sähköntuotannosta. Samaan aikaan tuulivoima tuotti kolme prosenttia Euroopan sähköntuotannosta, Tanskassa peräti 20 %. Tuulivoiman tuotannon kasvu jatkuu noin 20 % vuodessa. Teoreettinen tuotantopotentiaali on maailmanlaajuisesti energiankulutukseen nähden 15-kertainen.
World Wind Energy Associationin (WWEA) mukaan maailman tuulienergiakapasiteetti ylittää 200 GW vuonna 2010. Kansainvälinen energiajärjestö (IEA) ennustaa maailman tuulienergiakapasiteetiksi 430–538 GW vuonna 2030. Global Wind Energy Council (GWEC) ennustaa vieläkin nopeampaa kasvua: 280–391 GW vuonna 2015 ja 1129–2106 GW vuonna 2030. Tuulivoiman käyttöönotto on ollut monissa maissa ennusteita nopeampaa. Lisäysvauhtia voi rajoittaa tuuliturbiinituotannon ja tuulienergiatuotannon tukien puute.
Historia.
Tuulen hyödyntäminen rattaan pyörittämisessä vaatii huomattavan monimutkaisempaa tekniikkaa, kuin esimerkiksi vesivoiman hyödyntäminen. Tuulen avulla on purjehdittu vuosituhansien ajan, mutta tuulimyllyjä ei arvelujen mukaan tunnettu antiikin Kreikassa tai roomalaisten tekniikassa. Ensimmäinen tunnettu kirjallinen viittaus tuulimyllyyn on vuodelta 644.
Euroopassa tuulimyllyt yleistyivät 1100-luvulta lähtien. "Hollantilaiseksi" tuulimyllyksi kutsuttu tuulimylly kehitettiin 1500-luvulla. Aiemmissa tuulimyllyissä koko rakennusta käännettiin tuulen suuntaan, mutta uudessa versiossa vain myllyn yläosa seurasi tuulen suuntaan. 1800 -luvulla amerikassa kehitetty Halladay-pyörä oli pienisiipinen tuuliratas, joka toimi tehokkaammin pienillä tuulen nopeuksilla. Kevyessä tuulirattaassa oli myös tuuliviiri, joka ohjasi rattaan aina tuulen suuntaan.
Tuulimyllyjä käytettiin viljan jauhatukseen, vedennostoon ja kasteluun ja pienteollisuuden voimanlähteenä ennen höyrykoneen yleistymistä. Ensimmäinen sähköä tuottavan tuulivoimalan rakensi Charles F. Brush Clevelandissa, Ohiossa vuonna 1888. Kyseessä oli myös ensimmäinen tuulivoimala, joka sisälsi vaihteiston (suhdeluku 50:1), jonka avulla generaattorin nopeus nostettiin 500 kierrokseen minuutissa. Voimalan teho oli 12 kW ja sähköä varastoitiin akkuihin.
Vuonna 1891 tanskalainen Poul La Cour aloitti tuulivoiman aerodynamiikan tutkimisen Tanskan valtionrahoituksen turvin. Vuonna 1897 valmistui Askovin voimalaitoksen tuulimylly. Tuulimyllyn energia käytettiin vedyn ja hapen tuottamiseen vedestä. Voimala tuotti parhaimmillaan 1000 litraa vetyä tunnissa. Tuulitunnelikokeiden perusteella la Cour päätyi suurella nopeudella pyörivään malliin, jossa on vähän lapoja. Tämä malli on ollut pohjana myös uusimpien tuulimyllyjen suunnittelussa
Euroopassa tuulivoimaloiden kehittely jatkui toisen maailmansodan jälkeen, kun fossiilisten polttoaineiden hinnat nousivat. Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa 25 kW:sten tuulivoimaloiden käyttö oli levinnyt kaikkialle Tanskaan. Tanskassa toimi jo 1960-luvulla 200 kW:n tehoinen tuulivoimala. Suomen ensimmäinen sähköverkkoon kytketty tuulivoimala otettiin käyttöön 1986.
Tekniikka.
Tuuliturbiini on turbiini, jolla tuulen eli virtaavan ilman liike-energiaa muutetaan turbiinin akselin pyörimisenergiaksi eli mekaaniseksi energiaksi. Akseli pyörittää edelleen sähköä tuottavaa generaattoria. Roottorin pyörimisliike sovitetaan vaihteiston avulla generaattorille sopivaksi. Mikäli energia käytetään suoraan esim. jauhinkivien pyöritykseen käytetään nimitystä tuulimylly. Usein tuuliturbiinista puhuttaessa tarkoitetaan koko tuulivoimalaitosta, johon turbiinin lisäksi kuuluu mm. generaattori, vaihteisto, masto ja perustukset.
Yleisimmän tuuliturbiinimallin rakenne on aksiaalinen eli siinä ilma virtaa akselin suuntaisesti. Myös radiaalisia tuuliturbiineja valmistetaan, mutta ne soveltuvat lähinnä pienille tehoille, korkeintaan noin 25 kW. Kaupallisena esimerkkinä tällaisista erikoisvoimaloista on suomalainen Windside.
Kaupallista tuulivoimalainvestointia tehtäessä lähdetään yleensä siitä, että laitoksen tulee pystyä maksamaan investointi takaisin 12 Käytännön kokemukset ovat osoittaneet, että tuulivoimaloiden vikaantuminen lisääntyy tuntuvasti laitteiston tullessa 10-12 vuoden ikään. Tuulivoimalatoiminta on niin uutta, että vasta harvat turbiinit ovat saavuttaneet 20 vuoden iän, ja nekin ovat olleet tyypillisesti pienempiä kuin nykyisin rakennettavat laitteet.
Tuulivoiman edistäminen.
Tuulivoiman käyttöönottoa edistetään syöttötariffeilla, sertifikaateilla, sujuvilla lupaprosesseilla ja sähköverkkoyhteyksillä. Myös vapaaehtoisia ympäristömerkkejä, kuten Suomen luonnonsuojeluliiton Ekoenergia-merkki, on perustettu tukemaan tuulivoiman ja muun uusiutuvan käyttöönottoa. Ekoenergia-merkki asettaa myös kestävyyskriteerejä hyväksymälleen tuulivoimatuotannolle. Ekoenergia-merkin mukaista sähkösopimusta suosittelevat Suomen luonnonsuojeluliitto, Greenpeace sekä WWF.
Uusiutuvana energiana tuulivoimaa yleensä tuetaan valtion taholta. Tuulivoiman edistämiseen sisältyy yleensä investointitukea, 20–30 vuoden takuuhinta tuotetusta sähköstä, valtion kustantamat verkkoyhteydet tai erilaisia verohelpotuksia. Yleisiä ovat myös erilaiset vihreät sertifikaatit. Saksassa takuuhinta on lisännyt tuulivoimaa nopeasti. Kreikka on EWEAn mukaan esimerkki maasta, jossa pelkkä takuuhinta ei ole riittänyt tuulivoiman lisäämiseen. Ruotsissa vihreän sertifikaatin pidennys 20 vuodeksi on lisännyt tuulivoimainvestointeja. Suomessa sähköverkkoon liitettävä voimala voi saada Kauppa- ja teollisuusministeriön investointitukea 20–35 % rakennuskustannuksista ja tuottajalle palautetaan sähkövero.
Työllisyys.
Vuonna 2007 laskettiin että tuulivoima työllisti EU:ssa suoraan 108 600 henkeä, joista 38 000 saksalaista, 23 500 tanskalaista ja 20 500 espanjalaista. Yhdysvalloissa uusiutuvat energiamuodot toivat kaikkiaan 450 000 työpaikkaa vuonna 2007. Tuulivoiman työllistävyys on keskiarvoltaan 12 henkeä/MW. Vuoden 2020 EU-ennuste on 153 400 tuotantoon, 27 400 asennuksiin ja 16 100 ylläpitoon plus viennin osuus.
Tuulivoima-alan yrityksiä.
! colspan="4" align=center style="background-color: #cfb;" | Tuulivoimaosuudet % Pohjoismaiden sähkömarkkinoilla tuulivoima lisää säätötarvetta noin 2 % kapasiteetista, kun tuulivoiman osuus kulutuksesta on 10 %.
Hajautettu tuotanto.
Hajautetuilla energiajärjestelmillä tarkoitetaan paikallisia pienten kokoluokkien sähkön-, lämmön- ja kylmäntuotannon laitoksia ja niihin liittyviä palveluita. Yhteisiä tekijöitä hajautetulle tuotannolle on pieni kokoluokka ja sijainti kulutuspisteen yhteydessä.
Tuulivoima soveltuu hajautettuun energiantuotantoon. Sähköä voidaan tuottaa myös pientuulivoimaloilla itse kulutuspaikoilla: maatiloilla, taloyhtiöissä, omakotitaloissa ja kesämökeillä. Sähköä voi tuottaa omavaraisesti mutta ei sähköverkkoon, koska Suomen laki kieltää yksityisiä myymästä sähköä sähköverkkoon, minkä vuoksi pienemmät, omakotitaloihin soveltuvat tuulimyllyt, tarvitsevat myös akun ja taloautomaation, mikä lisää hintaa.. Tuulivoimaa käytetään pienimuotoisesti esimerkiksi merkkivaloihin, havaintoasemiin ja viestiasemien radioiden akkujen lataamiseen ja aurinkovoiman täydennyksenä.
Hajautettuun energiantuotantoon liittyy myös haasteita. Tuulivoimalaitoksen kytkeminen valtakunnalliseen sähköverkkoon edellyttää teknisiä ratkaisuja, joilla voidaan estää tuulivoimalan epätasaisen tuotannon mahdollisesti aiheuttamat häiriöt. Järjestelmävaikutusten arviointia tehdään parhaillaan VTT:n toimesta TEKESin rahoittamassa DENSY -hankkeessa.
Ympäristövaikutukset.
Tuulivoima lasketaan uusiutuviin luonnonvaroihin. Tuulisähkön tuotannossa ei synny hiilidioksidi- eikä muitakaan päästöjä, kuten rikkiä, typpeä tai pienhiukkasia. Ympäristövaikutusten arviointiin sisältyy ääni-, eliöstö-, maankäyttö- tai maisemavaikutukset. Lapojen pyöriminen voi aiheuttaa välkkymistä ja heijastukset ja varjot voivat näkyä kauas. Materiaaleista teräs on helposti kierrätettävää. Lasikuitu- ja komposiittiosien kierrätystä ei toistaiseksi ole järjestetty.
Melu.
Tuulivoimalaitosten käyntiääni koostuu pääosin laajakaistaisesta (noin 60–4 000 Hz) lapojen aerodynaamisesta melusta sekä hieman kapeakaistaisemmista sähköntuotantokoneiston yksittäisten osien meluista (mm. vaihteisto, generaattori sekä jäähdytysjärjestelmät). Aerodynaaminen melu on hallitsevin lapojen koon ja jaksollisen ns. amplitudimoduloituneen äänen vuoksi, tämä jaksollisuus voi olla jopa 6 dB:n luokkaa.
Tuulivoimalan melu on mitattu ylittävän säännöllisesti 2 MW:n laitoksilla yli 45 db(A) 500 metrin etäisyydellä ja olevan voimakkaasti amplitudimoduloitunut(5-7 dB). Ajoittain 40 dB(A):n raja oli 1800 metrin etäisyydellä voimalasta.. Ongelmaksi on osoittautunut tuulivoimaloiden äänen matala taajuus, joka saa sen tunkeutumaan seinienkin läpi vaikka nykyiset tuulivoimaloiden vähimmäissuojaetäisyydet ovat nyt 500 metriä. Sosiaali- ja terveysministeriön ohjeiden mukaan nukkumiseen käytetyissä asuintiloissa matalataajuinen melu ei saa ylittää 30 dB (klo 22-07), myös uusissa Ympäristöministeriön tuulivoimaa koskevissa ohjeissa on sama ohjearvo. Tanskan ympäristöministeriön asettamaa 20 dB raja-arvoa on jopa ehdotettu laskettavaksi 10 dB:n tasolle, raja-arvo koskee asuntojen sisätiloja yön aikana.
Melun vaimennusmahdollisuudet.
Generaattorikoneiston ja vaihteiston vaimennus perustuu pitkälti laitteiden kotelointiin sekä käyntivärähtelyn vaimentamiseen erottamalla laitteen kiinnityspinta mastorungosta. Vaihteiston vaimennuksessa voidaan lisäksi suunnitteluvaiheessa optimoida hammasvälit vaihteistotaajuuden muuttamiseksi. Jäähdytysilman vaimennus voidaan hoitaa perinteisillä ilmakanavavaimentimilla tai valitsemalla jäädytysmoottori, jossa ilman virtausnopeutta on pienennetty.
Lintukuolemat.
AWEA:n mukaan USA:ssa lintuja kuolee 3–5 turbiinia kohti vuodessa. Suomessa vastaava luku on noin 1–1,5. Lintukuolemat riippuvat alueen linnustosta ja niihin on mahdollista vaikuttaa tuulivoiman sijoittelulla. Esimerkiksi Tanskan Nystedin tuulipuistossa (165 MW) kuolee vuosittain 40–50 haahkaa. Toisaalta Kaliforniassa Altamontin tuulipuistossa kuolee vuosittain 1870–4310 lintua, joukossa myös satoja haukkoja ja pöllöjä sekä muita suuria petolintuja. Tuulipuisto sijaitsee kriittisellä muuttoreitillä, joten sillä voi olla varsin suurta merkitystä lintukannalle. Ympäristöjärjestö CBD vei 2004 tuulipuiston omistavan yhtiön oikeuteen tilanteen johdosta.
Tuulivoima tappaa myös suuria määriä lepakoita Euroopan unionin ja Pohjois-Amerikan alueella. Toisin kuin linnut, lepakot osaavat väistää turbiinien siivekkeet, mutta tuulivoimaloiden aiheuttama ilmanpaineen muutos johtaa lepakoiden keuhkojen laajenemiseen, mikä puolestaan aiheuttaa lepakoille kuolettavan sisäisen verenvuodon.
Energeettinen takaisinmaksuaika.
Tuulivoimalavalmistaja Vestaksen mukaan voimalan valmistuksen energiamäärä saatiin tuulivoimalla takaisin 8 kuukaudessa 1990-luvulla. 2000-luvun alussa tuotantoaika oli 3 kuukautta.
Ympäristöjärjestöjen kanta tuulivoiman haittoihin.
Suomen luonnonsuojeluliiton Ekoenergia-merkki on asettanut tuulivoiman sijoittamiselle kriteerejä. Niiden mukaan tuulivoima ei saa sijoittua tärkeille maisema-, linnusto-, kulttuuriperintö-, tai luonnonsuojelualueille. Tällaisiksi alueiksi järjestö laskee Luonnonsuojelulain mukaiset luonnonsuojelualueet, luonnonsuojeluohjelmiin kuuluvat kohteet, Natura 2000 -alueet, erämaa-alueet, kaavojen suojelualuevaraukset, Luonnonsuojelulain mukaiset maisema-alueet, Kansallismaisema-teoksessa mainitut maisema-alueet, valtakunnallisesti merkittävät kulttuurihistorialliset ympäristöt sekä FINIBA-linnustoalueet.
Lintujärjestö Birdlifen mukaan tuulivoimaloiden karttamista ruokailussa tai yöpymispaikkojen valinnassa ovat osoittaneet erityisesti vesi- ja kosteikkolinnut mm. Suomessa runsaat sinisorsa, tukka- ja punasotka, telkkä, kapustarinta, kuovi, nokikana, töyhtöhyyppä ja harmaalokki. Järjestö pitää tärkeänä, että tuulivoimaloiden sijaintia valitessa huomioidaan seuraavia tekijöitä: suurien pesimäyhdyskuntien tai tärkeiden ruokailu- tai levähdyspaikkojen läheisyys, lintujen muuttoreittein sijainti suhteessa voimaloihin, lintujen esiintymisen vuodenaikaisvaihtelu ja meri- tai maakotkien yleisyys alueella.
Merituulivoimalat.
Bundesverband Wind Energie mukaan merituulivoiman määrä lisääntyy tulevina vuosina merkittävästi, koska turbiinit tuottavat merellä vielä tehokkaammin energiaa kuin maalla. European Wind Energy Association (EWEA) ennustaa Euroopan merituulivoimaksi 10 GW vuonna 2010 ja 70 GW vuonna 2020. EWEAn merituulivoimaraportti ennusti merituulivoiman määräksi 20-40 GW vuonna 2020. Vain 5 % Pohjanmeren pinta-alasta voisi tuottaa 25 % koko Euroopan sähköstä. Koska kehityksessä on yhä esteitä, raportti ennusti merituulivoiman määräksi 4 % Euroopan sähköstä vuonna 2020. Se on 50 % nykyisestä suuresta vesivoimamäärästä.
Tuulivoimasta esitettyä kritiikkiä.
Amerikkalaisen National Wind Watch -yhdistyksen mukaan suuren mittakaavan tuulivoimatuotannon etuja liioitellaan ja haittoja vähätellään. Yhdistyksen mukaan tuulivoiman merkittäviin haittapuoliin paikallisille yhteisölle lukeutuvat tuulivoimaloiden suuri koko, väistämätön melu, valoilmiöt sekä näistä johtuvat elämänlaadun ja jopa terveyden vaarantuminen. Yhdistys listaa tuulivoimasta aiheutuviksi oireiksi mm. unettomuuden, päänsäryn, tinnituksen, korvien paineen, huimauksen, näön hämärtymisen, sydänongelmat, paniikkikohtaukset ja keskittymisongelmat. Ongelmien todetaan olevan merkityksellisiä alle 2 km etäisyydellä suurista tuulivoimaloista. Yhdistys on myös huolestunut tuulivoimaloiden ja niiden infastruktuurin linnuille, lepakoille, hyönteisille ja muille villieläimille aiheuttamista haitoista.
Tanskan, Saksan ja Espanjan vuosien kokemuksenkaan perusteella ei yhdistyksen mukaan ole pystytty osoittamaan, että tuulivoima vähentäisi fossiilisten polttoaineiden ja ydinvoiman käyttöä.
Tanskalaisen liberalistisen, valtion tukia vastustavan CEPOS -think-thankin mukaan Tanskassa on Euroopan kallein sähkön hinta ja bruttokansantuote on tuulivoimalle maksettavista tuista johtuen 270 miljoonaa dollaria alhaisempi kuin se olisi, jos tuulivoimateollisuuden työvoima työskentelisi muilla aloilla.
Onnettomuudet.
Tuulivoimakriittinen yhdistys Wind Watch on kerännyt eri lähteistä tietoja yli tuhannesta tuulivoimaloita koskevasta onnettomuudesta. Listattuja tapauksia ovat muun muassa rakennusaikaiset onnettomuudet (sortumat, työtapaturmat ja liikenneonnettomuudet), roottorien tai konehuoneen hajoamiset, tulipalot ja roottoreista putoava jään aiheuttamat vauriot. Näistä rakennusaikaiset onnettomuudet ja työtapaturmat ovat vakavimmat. Roottorien tai konehuoneiden hajoamiset ovat aiheuttaneet yhdistyksen mukaan vakavaa vaaraa tai loukkaantumisia kymmenissä tapauksissa, ja johtaneet kuolemaan yli kolmessakymmenessä tapauksessa vuodesta 1975 lähtien. Sivullisia on loukkaantunut putoavasta jäästä. Voimaloissa esiintyneet tulipalot ovat tuhonneet muutaman voimalan käytännössä kokonaan. Tuulivoimaloiden korkeuden vuoksi paloja on vaikea sammuttaa, ja joissakin tapauksissa tulipalot ovat aiheuttaneet myös maastopaloja.
Onnettomuuksien syinä ovat yhdistyksen mukaan olleet useimmiten puutteellinen tai huolimaton toiminta, rakennusvirheet tai voimalaan iskenyt salama. Talvella roottoreista putoava jää voi aiheuttaa vaaraa lähialueelle. Vakavammissa onnettomuuksissa, joissa voimalan koneisto vaurioituu on vaarana hydrauliikka- ja voiteluoöljyjen leviäminen ympäristöön.
Tuulivoimaonnettomuudet ovat vuoteen 2006 mennessä aiheuttaneet 32 kuolemantapausta. Tuotettuun energiaan suhteutettuna tuulivoima aiheutti vuoteen 2000 mennessä noin 0,15 kuolemantapausta TWh:ta kohti. Vastaava luku hiilivoimalle on noin 0,18, vesivoimalle 0,11 ja ydinvoimalle 0,02.


Š.
Š, š on latinalaisiin aakkosiin muutamissa kielissä lisätty kirjain, joka tyypillisesti edustaa soinnitonta postalveolaarista frikatiivia  eli ns. suhu-s:ää.
Kirjain on lainattu suomen kieleen tšekistä, ja se on muodostettu kirjaimesta s ja hatusta (). Yleiskielessä sitä kutsutaan hattu-s:ksi.
Suomen kielessä š katsotaan pelkäksi s:n muunnelmaksi, joten se aakkostetaan kuten s.
Käyttö.
Š esiintyy muun muassa tšekissä, slovakissa, kroatiassa, latviassa, liettuassa ja romanissa. Suomalais-ugrilaisista kielistä š esiintyy saamelaiskielissä sekä vepsässä ja karjalassa.
Nykyään š on lisäksi käytössä virossa ja jonkin verran suomessa, mutta kummassakin kielessä -äänne esiintyy vain uudehkoissa lainasanoissa, kuten suomen sanoissa "šaahi", "šamaani", "šeikki" ja "šillinki". Niissäkin se usein korvautuu soinnittomalla alveolaarisella frikatiivilla, ja varsinkin monien arkisten sanojen oikeinkirjoitus on muuttunut vastaavasti ("samppanja", "sampoo"). Joskus š:n korvaaminen s:llä kuitenkin muuttaa merkityksen, kuten sanoissa "paaši" ja "paasi" sekä "šakki" ja "sakki".
Kirjainta š käytetään myös translitteroitaessa esimerkiksi kyrillisin, arabialaisin tai heprealaisin kirjaimin kirjoitettuja tekstejä. Kyrillisen aakkoston translitterointia koskevan standardin SFS 4900 mukaan kirjainta ш vastaa š, kirjainta ч vastaa tš ja kirjainta щ vastaa štš (kun lähtökieli on venäjä tai ukraina) tai št (kun lähtökieli on bulgaria).
Tietokoneissa.
Jotta kirjoitusmerkkiä voisi käyttää tietokoneessa, sen täytyy sisältyä järjestelmän tuntemaan merkistöön. Nykyaikaiset tietokonejärjestelmät yleensä käyttävät kattavaa Unicode-merkistöä, mutta siirrettäessä tekstiä tietokoneesta toiseen (esimerkiksi sähköpostitse) välittäjänä voi yhä toimia jokin toisenlaista merkistöä käyttävä järjestelmä tai ohjelmisto. Jos merkistökoodaukset matkan varrella sekaantuvat, merkki näkyy vastaanottajalle väärin.
Koska Länsi-Euroopassa ja Suomessa perinteisesti käytetty ISO 8859-1 -merkistö (joka tunnetaan epävirallisesti myös nimellä Latin-1) ei sisällä š-kirjainta, sen korvikkeena usein käytetään yhdistelmää sh tai joskus pelkkää s-kirjainta. Latin-1:n korvaajaksi kehitetty ISO 8859-15 -merkistö (Latin-9) sisältää muun muassa kirjaimet Š ja š, Ž ja ž sekä euron merkin €.
Tietokoneella Š ja š voidaan kirjoittaa vaihtelevin tavoin käyttöjärjestelmästä ja näppäinasettelusta riippuen. Mikäli käytössä on laajennettu suomalainen näppäimistö, merkit voidaan helpoimmin kirjoittaa erityisen tarkenäppäimen avulla. Hattu saadaan aikaiseksi pitämällä alhaalla "AltGr"-näppäintä samalla, kun painetaan pystyheittomerkin () näppäintä (joka sijaitsee Ä-näppäimen oikealla puolella). Hattu ei heti tule näkyviin, sillä järjestelmä jää odottamaan seuraavaa näppäilyä, jolla kirjoittaja ilmaisee, mihin kirjaimeen hatun on määrä liittyä.
Windows-käyttöjärjestelmässä š voidaan kirjoittaa "Merkistö"-apuohjelman (charmap.exe) avulla tai pitämällä pitämällä pohjassa "Alt"-näppäintä samaan aikaan, kun kirjoitetaan nelinumeroinen koodi näppäimistön erillisellä numerosormiolla (tällöin "num lock" -valinnan on oltava käytössä). Kirjain tulee näkyviin, kun koodi on näppäilty ja "Alt"-painike vapautetaan.
Linux-pohjaisissa käyttöjärjestelmissä joillakin näppäimistöasetteluilla š:n voi kirjoittaa näppäinyhdistelmällä pitämällä alhaalla "AltGr"-näppäintä samalla, kun painetaan s-näppäintä. Useimmat suomenkieliset Linux-järjestelmät käyttävät kuitenkin jo monikielistä näppäimistöasettelua, jossa tämä näppäinyhdistelmä tuottaakin merkin ß ja š puolestaan kirjoitetaan tarkenäppäimen avulla. Gnome-työpöytäympäristöä käyttävissä järjestelmissä merkit voidaan tuottaa myös näppäilemällä ensin [ctrl]·[shift]·[u] ja sen jälkeen Unicode-merkistön mukainen heksadesimaalinen koodi. Tällöin ison Š:n koodi on 0160 ja pienen š:n 0161.
HTML-sivuille Š ja š voidaan kirjoittaa myös käyttäen merkki- tai nimiviittauksia.
Lähteet.
S


Auto.
a> on ollut Suomessa kuin Euroopassa myydyimpiä autoja vuodesta toiseen.Kuvan kuudennen mallisukupolven Golfia on valmistettu vuodesta 2008 alkaen.
Auto on pyörillä liikkuva henkilöiden ja tavaran kuljetukseen tarkoitettu moottorin voimin liikkuva ajoneuvo. Auto on nykyisin Suomessa tärkein liikenneväline. Nimitys ”auto” on lyhentynyt sanasta automobiili'", joka koostuu kreikkalaisesta etuliitteestä άυτο-, áuto-, itse- ja latinan sanasta mobilis, liikkuva.
Autoilla matkustetaan töihin, harrastuspaikoille ja lomakohteisiin. Autolla tehdään suuri osa erilaisista kuljetuksista, ja ne palvelevat viranomaisia ja esimerkiksi sodankäyntiä. Autoja käytetään myös tiestön kunnossapitoon, kuten auraukseen.
Suomen lain mukaan auto on ”"henkilöiden tai tavaran kuljetukseen taikka määrättyyn erikoistehtävään valmistettu moottorikäyttöinen ajoneuvo, jossa on vähintään neljä pyörää tai telat ja jonka suurin rakenteellinen nopeus on suurempi kuin 25 kilometriä tunnissa".” Määritelmän ulkopuolelle jätetään yleisesti myös kevyet nelipyörät eli mopoautot, traktorit, moottorityökoneet sekä mönkijät.
Etymologia.
Suomen kielen sana ”auto” on lyhennelmä sanasta ”automobiili”. Sana on lainattu kansainvälisestä käytöstä; esimerkiksi englannissa ja ranskassa auton varhainen nimitys on ”automobile”, ja ruotsissa ”automobil”. Sana on luotu ranskan kielessä, mutta perustuu antiikin kieliin. ”Auto” on vanhaa kreikkaa ja ”mobile” latinaa, ja nämä kääntäen sana tarkoittaa jotakuinkin ”itse liikkuvaa”.
Ruotsin autoa tarkoittava sana ”bil” on lyhennelmä automobil-sanan loppuosasta. Siitä on peräisin suomessa joskus käytettävä sana ”piili”, ja sitä käytetään myös esimerkiksi yhdyssanassa ”linjapiili”.
Autolle on yritetty keksiä suomalaisia nimityksiä korvaamaan vierasperäisen auto-sanan. Suosituin näistä lienee hyrysysy. Sanan esitteli Abel Klami Suometar-lehden kilpailussa vuonna 1907. ”Hyrysysy” ei onnistunut korvaamaan automobiili-sanaa, mutta sitä on kuitenkin käytetty jonkin verran, myös viime vuosina. Hyry-alkuosan kanssa on myös syntynyt kansankielessä muita auton nimityksiä, kuten ”hyryhevonen” ja ”hyryhykkyrä”. ”Hyrysysy” on usein koettu jotenkin vitsikkääksi tai hauskaksi, ja se on viime aikoina esiintynyt muun muassa pakinoissa ja Aku Ankassa. Sanan alkuosa ”hyry” on onomatopoeettinen, ja kuvaa auton ääntä. Loppuosan ”sysy” voi myös tulkita onomatopoeettiseksi, mutta sen voi myös katsoa liittyvän sysätä-verbiin.
Lempinimet.
Autoille on perinteisesti annettu lempinimiä, mutta nykyautoilla ei yleensä ole lempinimiä. Suomalaisia autojen lempinimiä on kerännyt Janne Seppälä, jolla on niitä tallessa noin 4 000, ja hänellä on suunnitteilla väitöskirja aiheesta kaksi- ja nelipyöräisten kulkuvälineiden kansanomaiset nimitykset.
Historia.
Jo 1400-luvulla suunniteltiin itseliikkuvia ajoneuvoja, ja muun muassa Leonardo da Vinci pohti jousivoiman käyttöä kulkuneuvoissa. Myöhemmin Isaac Newton kehitti ajatuksen höyrypurkauksen voimalla liikkuvasta autosta. Ensimmäiset 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa syntyneet autot toimivatkin höyrykoneella, ja varhaisimmaksi autoksi sanotaan usein Nicolas Josef Cugnot’n kolmipyöräinen höyryauto vuodelta 1769. Se oli neljän kilometrin tuntinopeudella liikkuva armeijan käyttöön tarkoitettu kolmipyöräinen työkone, jonka tehtäviin kuului etenkin raskaiden tykkien vetäminen. Cugnot’n höyryautossa oli etupyörän edessä valtava boileri, jonka sisällä oleva vesi saatiin höyrystymään kuumentamalla. Höyry lisäsi painetta ja työnsi toisesta päästään eturenkaaseen kiinnitettyä mäntää ulospäin, jolloin auto nytkähti liikkeelle. Cugnot’n höyrykone oli yksitoiminen, eli höyrykone teki työtä vain yhteen suuntaan, mutta auton oma liike-energia työnsi männän takaisin. Ensimmäinen auto täytyi pysäyttää muutaman kerran tunnissa, jotta boileri saisi kerätyksi taas tarpeeksi höyrynpainetta. Seuraavana vuonna Cugnot teki toisen autonsa, joka pystyi kuljettamaan jo neljä matkustajaa. Valitettavasti hän sai kyseenalaisen kunnian kokea myös ensimmäisenä ihmisenä moottoriajoneuvo-onnettomuuden, minkä seurauksena Cugnot menetti rahoituksen keksintöihinsä.
Linjaliikenteeseen höyryautot pääsivät vasta 1832, kun Goldsworthy Gurneyn valmistamat autot alkoivat liikennöidä Gloucesterin ja Cheltenhamin välillä Isossa-Britanniassa. Rautatieliikenteen vaikuttajat vastustivat ymmärrettävästi autojen yleistymistä ja onnistuivatkin vaikeuttamaan autoliikennettä huomattavasti esimerkiksi yli kymmenen kertaa suuremmilla siltamaksuilla hevosvaunuihin verrattuna ja erityisellä "punaisen lipun lailla", jonka mukaan autojen edessä tuli aina liikkua jalankulkija heiluttamassa punaista lippua vaaran merkiksi. Tämä vasta yli 30 vuotta myöhemmin kumottu laki tietenkin laski Englannissa autojen nopeuksia huomattavasti ja hidasti autotekniikan kehittymistä. Linja-autojen esi-isät olivat suosittuja ympäri maailmaa, mutta höyrykonetta käytettiin myös kevyemmissä yksityisautoissa, joiden nopeus oli keskimäärin noin 20 km/t. Etenkin Bolléen perhe kokosi vuosina 1873–1883 hyvinkin edistyksellisiä höyryautoja, joista tunnetuin on yhä kunnossa oleva "La Mancelle" (1878). Siinä oli ketjuveto, ohjauspyörä pystysuoran akselin päässä, lisäksi moottori oli sijoitettu eteen, vaikka suuri boileri oli viisaasti matkustamon takana.
Höyryautojen heikkoihin ominaisuuksiin kuului valtava painekattila, suuri polttoaineen kulutus ja etenkin alkuvaiheessa ajoneuvon suuri paino. Vaihtoehtoja höyryvoimalle kehiteltiin paljon, ja sähkö olikin ensimmäinen ratkaisu. Sähköauton heikko puoli oli sata vuotta sitten sama kuin se on nykyäänkin: akkujen suuri paino ja riittävän käyttösäteen saavuttaminen. Toinen vaihtoehto oli kaasun polttaminen ja siitä syntyvän energian muuttaminen mekaaniseksi liike-energiaksi. Ensimmäisen kaasulla toimivan auton kehitteli Isaac de Rivas vuonna 1804. Kaasukäyttöisen auton suurin ongelma oli kaasun varastoiminen.
Vasta vuonna 1885 valmistettiin ensimmäinen nykyaikaisen polttomoottorin avulla liikkuva auto, Benz Patent-Motorwagen. Sen valmisti Karl F. Benz, kuuluisan Mercedes-Benz-konsernin perustaja. Lähes yhtä aikaa toinen saksalainen, Gottlieb Daimler, kehitteli oman versionsa polttomoottoriautosta, mutta kunnia ensimmäisestä nykyaikaisen auton esi-isästä annetaan Benzille. Daimlerin kanssa yhteistyössä toimi saksalainen Nicolaus Otto, jonka ottomoottorina tunnettu polttomoottorityyppi on nykyäänkin useimmissa henkilöautoissa käytössä, mutta Daimler kehitteli omalla tahollaan yli kolme kertaa nopeammin pyörivän moottorinsa. Hieman Benzin ja Daimlerin autojen valmistumisen jälkeen autoteollisuus alkoi ottaa huikeita askelia eteenpäin, ja etenkin ranskalaiset tulivat tunnetuksi autojen kehittymisestään, muun muassa kitkakytkin, ketjuveto ja tasauspyörästöllä varustettu vaihteisto kehitettiin näihin aikoihin. Myöhemmin ketjuveto tosin vaihtui jäykkään kardaanivetoon ja tasauspyörästö siirrettiin vaihteistosta taka-akselin keskivaiheille. 1890-luvulla myös toisenlainen moottorityyppi julkistettiin, nimittäin Rudolf Dieselin dieselmoottori, jossa käytettiin vaikeammin palavaa dieselöljyä bensiinin sijasta, eikä polttonestettä suihkutettu seoksena ilman kanssa, vaan molemmat suihkutettiin erikseen.
Autot Suomessa.
Tampereen ensimmäinen auto, rakennusmestari Mikko Anderssonin Orient kuvattuna noin vuonna 1906–1907.
Suomen ensimmäisiä autoilijoita olivat ilmeisesti 1800-luvun loppuvuosina silloisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa omilla automobiileillaan vierailleet varakkaat venäläiset. Myös ruotsalainen Nobel-yhtiö kuljetti tuotteitaan autoilla sekä Suomeen että Suomen kautta Venäjälle.
Ensimmäisestä Suomeen tuodusta autosta tai sen tuontivuodesta ei ole varmaa tietoa; ensimmäinen automainos kuitenkin julkaistiin sanomalehdessä jo vuonna 1899, kun helsinkiläinen Suomen Valokuvaus-, Kauppa- & Tehdas-Osakeyhtiö mainosti Patria- ja Phoebus-merkkisiä lähinnä moottoripyöriksi luokiteltavia ajoneuvoja, jotka kuitenkin oli lisävarusteilla muutettu nelipyöräisiksi.
Suomen ensimmäisenä autona on pitkään pidetty kamariherra Hjalmar Linderin Mercedes Simplexiä, mutta nyttemmin ensimmäisenä pidetään Turussa tullattua liikemies Victor Forseliuksen Benz Velo Comfortablea, joka saapui maahan Lyypekistä Per Brahe -höyrylaivalla 2. toukokuuta 1900. Tampereella ensimmäinen auto on liikkunut vuoden 1902 keväällä. Suomen ensimmäinen kuorma-auto on mahdollisesti ollut käytössä jo vuonna 1903 Turussa, vaikka pitkään ensimmäisenä on pidetty vuonna 1906 Tervakosken paperitehtaalle hankittua autoa.
a>in suvulle kuulunut auto kuvattuna noin vuonna 1907.
a> vuodelta 1913 oli ensimmäinen Suomessa valmistettu auto.
Suomen ensimmäinen varsinainen autokauppias oli helsinkiläinen Sergei Nikolajeff jr, joka avasi myös autokorjaamon sisältäneen liikkeensä vuonna 1905. Samana vuonna J. Aaltonen perusti maan ensimmäisen itsenäisen autokorjaamon Turkuun.
Suomen ensimmäinen linja-auto oli Turkuun 9. joulukuuta 1905 laivarahtina tuotu Scheibler, jolla aiottiin liikennöidä Uudenkaupungin ja Turun välillä. Ensimmäiselle matkalleen omnibussi lähti jo 11. joulukuuta Turun Tuomiokirkontorilta ilman matkustajia. Auton moottori kuitenkin rikkoutui Laitilan Kodjalan kylässä ja auto vedettiin neljän hevosen voimin Uuteenkaupunkiin seuraavana päivänä.
Koska kaupunkien välinen liikenne ei silloisilla teillä onnistunut, linja-autolle etsittiin uusi tehtävä. 6. toukokuuta 1906 Turkuun kolmen matkustajan kanssa ajetun auton kuljettaja Johan Lambert Stenroos jätti 16. toukokuuta maistraatille ilmoituksen Turun kaupungin sisäistä liikennettä harjoittavasta autolinjasta. Matkustajia ei kuitenkaan ollut riittävästi toiminnan saamiseksi taloudellisesti kannattavaksi ja seuraavana syksynä linja-auto myytiin Pietariin.
Vuonna 1906 helsinkiläinen ajuri Gustaf Wilhelm Orraeus sai luvan harjoittaa vuokra-autoliikennettä; samana vuonna vuokra-autolupa annettiin myös oululaiselle työmiehelle William Nybergille, jonka Ford oli myös Oulun ensimmäinen auto. Vuokra-autojen määrä lisääntyi nopeasti ja vuonna 1910 muun muassa Helsingissä oli jo 64 vuokra-autoa.
Automobiililiikenteen järjestyssääntö vahvistettiin Helsingissä 22. heinäkuuta 1907 ja sen myötä auton ohjaamiseen piti hakea ajolupa katsastusmieheltä. Vastaavia järjestyssääntöjä alettiin laatia myös muissa kaupungeissa; Lahdessa vuonna 1908, Turussa vuonna 1910, Viipuriin säädettiin väliaikaiset määräykset vuonna 1911 ja 1912 tulivat voimaan pysyvät määräykset, myös Jyväskylä sai samana vuonna omat järjestyssääntönsä.
Helsingin ja samalla koko maan ensimmäisen automobiilin ajoluvan sai autokauppias, filosofian maisteri Yrjö Weilin 21. elokuuta 1907. Samana vuonna Weilin tilasi Akseli Gallen-Kallelalta Bil-Bol-nimellä tunnetun mainosjulisteen Bilaktiebolaget-autoliikkeelleen Tukholman automobiilinäyttelyä varten; julisteen punaisen avoauton mallina on ilmeisesti ollut juuri Weilinin oma auto. – Nämä tiedot julisteesta on osoitettu olevan kiistanalaisia.
a>in Mannesmann Mulag -kuorma-auto Tampereella noin vuonna 1921.
Varhaista autoilua hankaloitti se, että bensiini oli pitkään ostettava apteekista. Esimerkiksi Loviisan apteekki mainosti itseään vuonna 1910 kaupungin ensimmäisenä bensiiniasemana.
Suomessa oli 1910-luvun puolivälissä noin tuhat yksityisautoa, niistä kolmasosa Helsingissä. Vuoden 1918 heinäkuussa eduskunta hyväksyi tienpitovelvollisuuden yksityisiltä maanomistajilta valtiolle siirtävän uuden tielain. Muutoksen perusteena oli, että kasvavan autoliikenteen vaatima tiestön ylläpito edellytti koneellista kunnossapitoa.
1920-luvun taloudellinen kasvukausi moninkertaisti maan automäärän. Vuoden 1922 tilaston mukaan maan ajoneuvokanta oli 1 131 henkilöautoa ja 623 pakettiautoa, vuonna 1929 koko ajoneuvokanta oli jo 40 273 autoa.
Eräs tärkeä tekijä autokannan kasvussa oli myös vuonna 1919 säädetty kieltolaki ja sen käynnistämä pirtun salakuljetus, johon tarvittiin ajoneuvoja.
a>-bensiinipumppu ja Chevrolet-kuorma-auto sen edessä vuonna 1934.
Autokanta oli 1930-luvun loppuun saakka yhdysvaltalaisvoittoista, myydyimpinä autoina oli pitkään T-Ford, Chevrolet, sekä Plymouth ja Dodge. Sotien aikaan armeija otti käyttöönsä suuren osan autokannasta, ja erityisesti vuosimallien 1936–1940 autot. Kyseiset vuosimallit ajettiin todella loppuun jouduttuaan vähän käytettyinä rintamalle, sen jälkeen ne päätyivät taksiajoon ja lopuksi nuorisoautoiksi. Vielä vuonna 1960 oli taksiajossa 1930-luvun yhdysvaltalaisia autoja, useimmilla ajettiin lähes miljoona kilometriä.
Autojen määrä Suomessa oli ennen 1960-lukua alhainen ja keskittyi pääasiassa Etelä-Suomeen. Maaseudulla autoja oli keskimäärin yksi kappale/kylä. Autojen suosio alkoi kasvaa 1950-luvulla. Autovero oli alun perin valtion keino hillitä valuutan valumista maasta pois. Ensimmäinen autovero tuli 1958. Henkilöautojen maahantuonti oli säännösteltyä ja tuontiluvan varaista vuoteen 1962 asti, kunnes maahantuonti vapautui. Samana vuonna ilmestyivät ensimmäiset veronkiertokokeilut, niin sanotut piilofarmarit jotka myytiin ilman takapenkkiä, mutta joihin ostaja sai asentaa itse takapenkin. Vastaavaa veronkiertoa tapahtui aina 2000-luvulle saakka. Suomen myydyin auto oli Volkswagen Kupla lähes koko 60-luvun.
Autot nähtiin edistyksellisimpänä kulkumuotona 1960- ja 1970-luvulla ja Suomessakin toteutettiin silloin hyväksi katsottua autoistumisen ihannetta. Siihen aikaan maahamme rakennettiin suuri määrä uusia teitä, ja henkilöautojen määrä alkoi lisääntyä. Tämä kehitys katkesi 1970-luvun öljykriisiin, jolloin joukkoliikenteen alasajo pysähtyi ja sitä alettiin suosia poliittisessa päätöksenteossa. Suomen myydyin auto oli 1970-luvulta 1980-luvulle neuvostoliittolainen Lada. Turvavyöt tulivat uusien autojen pakollisiksi varusteiksi etupenkillä vuonna 1973, takapenkillä vuodesta 1978 lähtien. Lisäjarruvalot olivat Suomessa kielletyt vuoteen 1985 asti. Myös katalysaattorit tulivat pakollisiksi Suomessa uusiin autoihin vasta 1990-luvulla.
1990-luvulta lähtien autoistumiskehitys on taas päässyt vauhtiin. Tämä on näkynyt kaukana keskustoista sijaitsevien automarkettien rakentamisena, joukkoliikenteen matkustajakatona, kasvavana riippuvuutena autosta ja liikenneruuhkina. Autoistuminen on nähty viime aikoina välttämättömänä yhteiskunnan kehitystä tukevana seikkana maaseudulla. Suurissa kaupungeissa joukkoliikenteellä on erittäin merkittävä asema liikenteessä.
Rakenne ja toiminta.
Autossa on pyörät, jotka on liitetty pyöräntuentalaitteilla runkoon, sekä moottori voimanlähteeksi ja tarvittavat laitteet voiman siirtämiseksi pyörille ja tilat matkustajille, kuljettajalle ja tavaroille. Lisäksi auton hidastamiseen tarvitaan jarrut.
Pyörät ja pyöräntuenta.
Pyörät muodostuvat tiehen tukeutuvasta renkaasta ja vanteesta, joka on kiinnitetty pyöräntuentalaitteisiin pyörännavan välityksellä. Autossa on vähintään neljä pyörää, mutta suurissa kuorma-autoissa voi olla kahdeksan pyörää tai enemmänkin.
Autojen ohjautuvuuteen vaikuttaa myös pyörien ohjauskulmat, sellaisia ovat esimerkiksi auraus-, camber- ja caster-kulmat.
Runko, sekä kori ja muut päällirakenteet.
Runkoon liittyvät pyörät pyöräntuennan avulla sekä moottori, voimansiirto ja muut auton keskeiset osat. Runko voi muodostua itsekantavasta korista tai se voi olla erillinen rakenne, johon kori kiinnitetään.
Kori muodostaa autoon tilan, johon voidaan sijoittaa matkustajia tai muuta lastia. Korin tehtävänä on suojella lastia tuulelta, sateelta, lentäviltä partikkeleilta ja kolarin sattuessa törmäyksen vaikutuksilta. Kori voi kattaa auton kokonaan tai osittain ja autossa voi olla myös useampia koreja. Korin sijasta voidaan lastin kuljetuksessa käyttää erilaisia lavoja, säiliöitä tai pankkoja.
Moottori.
Moottori on auton voimanlähde: se tuottaa auton tarvitseman voiman polttoaineesta tai sähkövirrasta.
Suurimmassa osassa autossa käytetään polttomoottoria, tarkemmin sanottuna mäntämoottoria, joka voi toimia bensiinillä tai dieselillä. Myös sähkökäyttöisiä autoja on markkinoilla. Niitä yleisempiä ovat kuitenkin hybridiautot, joissa käytetään sekä polttomoottoria että sähkömoottoria kulutuksen alentamiseksi.
Moottorin hyötysuhde.
Ottomoottorin terminen hyötysuhde on noin tyypillisesti 10–25 %, mutta voi olla teoriassa merkittävästi korkeampikin. Moottorin puristussuhde on keskeinen tekijä hyötysuhteessa. Hybridiautossa ottomoottori yltää dieselmoottorin tasolle. Dieselmoottorilla saadaan aikaan noin 40 % hyötysuhde, pienemmät hiilidioksidien, mutta suuremmat typpioksidien päästöt suhteessa vastaavaan ottomoottoriautoon.
Auton hyötysuhde.
Polttomoottorilla varustetun henkilöauton hyötysuhde jää yleensä alhaiseksi. Henkilöauton polttoaineen energiasta jopa 87 % häviää moottorin alhaiseen hyötysuhteeseen, tyhjäkäyntiin, tai voimansiirtoon. Osansa vievät myös lisävarusteet, kuten ilmastointi.
Teoriassa tasaisella maalla liikkuvan kappaleen suoraviivainen tasainen liike ei vaadi lainkaan energiaa. Liikettä vastustavat voimat, kuten ilmanvastus ja vierintäkitka kuitenkin käytännössä vievät suurimman osan polttoaineen palamisesta vapautuvasta energiasta.
Voimansiirto ja jarrut.
Voimansiirroksi kutsutaan järjestelmää, jolla moottorin tuottama energia muutetaan pyörien pyörimisliikkeeksi. Voimansiirto on yleensä toteutettu mekaanisesti, mutta myös hydraulisia ja sähköisiä järjestelmiä käytetään.
Jarruja käytetään auton nopeuden hidastamiseen. Jarrut muuttavat jarrutettaessa liike-energian lämmöksi. Lähes kaikki autojen käyttöjarrut perustuvat kitkan käyttöön. Nykyisin autoissa ovat yleisimpiä levy- ja rumpujarrut, joita käytetään pneumaattisesti tai hydraulisesti. Raskaissa ajoneuvoissa saattaa myös olla pyörrevirtajarru tai pakokaasujarru alamäkiajoa varten.
Hallintalaitteet.
Autossa on kuljettajan käytettävänä hallintalaitteet, joilla hän kääntää pyöriä ja käyttää jarruja, moottoria, kytkintä sekä vaihteistoa auton ajamiseen.
Muut laitteet.
Autoissa on nykyään monia lisälaitteita, joiden tarkoituksena on parantaa autojen ajo- ja käyttömukavuutta sekä turvallisuutta. Yleisimpiä lisälaitteita ovat muun muassa autoradio, CD-soitin, GPS-navigointilaite, ilmastointi, keskuslukitus ja luistonesto.
Erilaisia autoja.
Autoja tehdään useisiin käyttötarkoituksiin. Osa näistä on tarkoitettu matkustajien, osa tavaran kuljetukseen. Autoista lukumäärällisesti eniten on henkilöautoja, jotka on tarkoitettu pienehkön ihmisjoukon kuljetukseen. Yhteen henkilöautoon sopii matkustamaan yleensä kahdesta kahdeksaan henkilöä, kuljettaja mukaan lukien. Henkilöautoissa on poikkeuksetta myös tavaratila, johon mahtuvat matkustajien matkatavarat. Henkilöauto on eniten käytetty liikenneväline lukumäärällisesti ja ajokilometreissä laskien.
Taksi on henkilöauto, jolla matkustaja kuljetetaan maksua vastaan heidän pyytämäänsä paikkaan.
Kuorma-autoilla kuljetetaan suuria lasteja erilaisia aineita ja tavaroita. Kuorma-autoihin mahtuu yleensä kuljettajan lisäksi yksi tai kaksi henkilöä. Kuorma-autoilla voidaan kuljettaa jopa kymmenien tonnien painoisia kuormia. Erilaisin päälirakentein varustetut kuorma-autot soveltuvat erilaisiin kuljetustehtäviin. Lavoilla voidaan kuljettaa esimerkiksi soraa, jätteitä tai metalliromua. Tukkien kuljettamista varten autoon voidaan asentaa pankot ja nosturi, jolla tukit voidaan lastata tai nostaa. Jäähdytetyissä kuormakoreissa kuljetetaan lämpimässä pilaantuvia elintarvikkeita. Säiliöissä kuljetetaan erilaisia nesteitä, kuten polttoaineita, maitoa tai kemikaaleja. Kuorma-autoon voidaan kytkeä täysperävaunu tai puoliperävaunu ja näin kasvattaa auton kuljetuskapasiteettia.
Pakettiautoja käytetään pienehköjen tavaramäärien kuljetukseen. Niihin mahtuu yleensä kuljettajan lisäksi vain yksi tai kaksi matkustajaa. Suuria henkilömääriä taas kuljetetaan linja-autoilla. Niihin mahtuu kuljettajan lisäksi 10–60 henkilöä. Linja-autoissa on usein myös suuri tavaratila. Linja-autot ovat joukkoliikennevälineitä, ja ajavat yleensä jotakin linjaa eli määrättyä reittiä määrätyssä aikataulussa, mutta niillä suoritetaan myös tilausajoja.
Maastoauto on suunniteltu ajettavaksi huonoilla teillä tai jopa metsissä, soissa ja muualla maastossa. Maastoautoissa on erityisen korkea maavara, neliveto ja suuret pyörät.
Ambulansseissa on paikat paareille ja ensihoidon antamiseen tarvittavat välineet. Ambulansseissa on myös hälytysvalot ja -sireeni, jotta muuta liikennettä nopeammin ajaminen ja liikennesäännöistä poikkeaminen olisi turvallisempaa. Paloautoissa on tulipalojen sammuttamiseen, ympäristön suojeluun ja ihmisten pelastamiseen tarvittavaa kalustoa.
Poliisiautot on varustettu liikenteenvalvonnassa tarvittavilla laitteilla ja muilla poliisitehtäviin tarvittavilla välineillä.
Autoihin voidaan liittää erilaisia perävaunuja, joilla voidaan kuljettaa esimerkiksi tavaraa, venettä tai toista autoa. Asuntovaunuja voidaan myös vetää autolla. Matkailuautossa asunto-osa on yhdistetty autoon.
Auto sijoituksena.
Autoja käytetään yleensä pääsääntöisesti tulonhankinnan välineenä, eli sen tärkein tehtävä on toimia kulkuneuvona työhön. Tästä erillään tarkasteltuna uuden auton hankinta ei ole taloudellisesti kannattavaa. Jälleenmyyntiarvonsa ansiosta omistusauto on vähemmän tappiollinen kuin leasingilla hankittu.
Keskimääräinen auton elinikä on suunnilleen 19±1 vuotta. Tavallisimmat autot kestävät juuri tämän verran, kun kalliimmat merkit pysyvät liikenteessä pitempään, mutta harva niistäkään yli 25:tä vuotta. Auton elinkaari voi päättyä myös aikaisemmin jos sen moottori niin sanotusti ajetaan loppuun. Dieselmoottorit kestävät suurempia kilometrikertymiä kuin bensiinimoottorit.
Harvinainen antiikki- tai erikoisauto saattaa osoittautua kannattavaksi sijoituskohteeksi. Maailman mittakaavassakin Suomesta löytyy runsaastikin harvinaisia autoja, viime aikoina on tuotu varsinkin harvinaisia amerikkalaisautoja jälkituontina. Muutoinkin harrasteajoneuvokulttuuri on ollut Suomessa vahvassa asemassa jo vuosikymmenien ajan.
Autourheilu.
Autourheilu on moottoriurheilun alalaji. Autourheilussa autoilla kilpaillaan nopeudessa ja tarkkuudessa. Autourheilussa on useita lajeja, joissa ajetaan erilaisilla autoilla erilaisilla alustoilla.
Tilastotietoa.
Lisäksi oli moottoripyöriä noin 88 000.
Henkilöautojen jakaumasta Tanskassa vuonna 2005 voi päätellä myös jotain Suomen tilanteesta. Suluissa tyypillisiä autotyypin edustajia.


Oomega.
Oomega (Ω/ω) on kreikkalaisen aakkoston viimeinen kirjain. Se merkitsee kreikan kielessä pitkää o-äännettä (, ’suuri o’), kun taas omikron merkitsee lyhyttä o-äännettä (, ’pieni o’).
Kirjaimen muoto ja muunnelmat.
Kreikkalainen suuraakkonen oomega Ω on muodoltaan kuin ympyrä, jonka alaosassa on pieni aukko ja aukon kummastakin reunasta kääntyy sivullepäin pieni jalustamainen uloke. Pienaakkosessa ω puolestaan ympyräosa on surkastunut ja sen kummallakin sivulla jalustaviivat ovat pyöristyneet ja kurottautuneet ylöspäin.
Pienaakkosen muunnelmana on kansainvälistä foneettista kirjaimistoa (IPA) varten aikoinaan kehitetty niin sanottu umpinainen oomega &#x277;, jossa kirjaimen pyöristyneet jalustaviivat kurottuvat vielä pitemmälle kuin kreikkalaisessa pienaakkosessa, niin että ne yhtyvät toisiinsa kirjaimen yläpuolella. Vuonna 1989 umpinainen oomega kuitenkin määriteltiin vanhentuneeksi ja korvattiin niin sanotulla latinalaisella ypsilonilla &#x28a;, joka nimestään huolimatta on muodoltaan kuin ylösalainen suuraakkonen oomega. Foneettisessa kirjoituksessa sillä merkitään pyöreää lähes suppeaa ja lähes takaista vokaalia. Latinalaisesta ypsilonista on pienaakkosen lisäksi kehitetty myös samannäköinen suuraakkonen &#x1b1;, jota ei tarvita foneettisessa kirjoituksessa, mutta sitä voidaan käyttää pienaakkosen ohella eräiden kielten oikeinkirjoituksessa.


Marutei Tsurunen.
Marutei Tsurunen (, s. 30. huhtikuuta 1940 Jaakonvaara, Pielisjärvi), syntyjään Martti Turunen, on japanilainen poliitikko ja maan parlamentin ylähuoneen ensimmäinen länsimaalaissyntyinen jäsen. Parlamentissa Tsurunen edustaa demokraatteja. Hänet luetaan puolueensa vaikuttajien raskaaseen sarjaan.
Lapsuus, muutto Japaniin ja perhesuhteet.
Turunen syntyi 30. huhtikuuta 1940 Suomessa silloisen Kuopion läänin Pielisjärven kunnan Jaakonvaaran kylässä (nykyään Pohjois-Karjalan maakunnan Lieksan kaupungin Jaakonvaaran kylä). Hänen ollessaan nelivuotias neuvostoliittolaiset partisaanit hyökkäsivät Jaakonvaaraan, ja hän oli yksi harvoista henkiinjääneistä. Tapauksen jälkeen Turunen omaksui pasifistisen elämänasenteen.
Vuonna 1967 Turunen lähti lähetyssaarnaajaksi Japaniin. Vuonna 1974 hän erosi ensimmäisestä (suomalaisesta) vaimostaan ja meni uudelleen naimisiin japanilaisen Sachikon kanssa, jotta saisi jäädä Japaniin asumaan. Turunen sai Japanin kansalaisuuden 1979 ja muutti samalla virallisen nimensä muotoon "Marutei Tsurunen". (Japanin kansalaisuuden saaminen edellytti vielä tuolloin japanilaisen nimen ottamista.)
Tsurusella on ensimmäisestä avioliitostaan kolme lasta, jotka asuvat Suomessa, sekä nykyisen vaimonsa kanssa kaksi lasta. Kaikki lapset ovat jo aikuisiässä.
Toiminta Japanin politiikassa.
Vuonna 1992 Tsurunen valittiin Kanagawan prefektuurin Ashigarashimon piirikunnan Yugawaran kylän valtuustoon Japanin historian ensimmäisenä länsimaisena kunnanvaltuutettuna. Hän hoiti luottamustehtäväänsä vuoteen 1995, jolloin pyrki ensi kertaa parlamenttiin.
Vuoden 2009 ”protestivaaleissa” maan politiikkaa yhtäjaksoisesti vuodesta 1996 johtanut Japanin liberaalidemokraattinen puolue menetti enemmistönsä parlamentin alahuoneessa. Demokraattinen puolue sai vaalien voittajana pääministerin paikan, ja Tsurusen nimi nousi esiin ministerikaavailuissa.
Parlamentin ylähuoneessa Tsurunen on maanviljely-, metsätalous- ja kalastusvaliokunnan sekä hallintovaliokunnan jäsen ynnä luonnonkatastrofien erikoisvaliokunnan puheenjohtaja. Viimemainitussa tehtävässä hän valvoi viranomaisten toimintaa näitten torjuessa vuoden 2011 Sendain maanjäristyksen ja sitä seuranneen hyökyaallon aiheuttamia tuhoja.
Tsurusen poliittisia teemoja ovat olleet muun muassa ekologinen valveutuminen, opetusjärjestelmän uudistaminen, korruption vähentäminen ja pohjoismainen vanhustenhuoltojärjestelmä. Demokraattisen puolueen linjasta poiketen hän on aina vastustanut ydinvoimaloitten rakentamista.
Tsurunen on pitänyt ensimmäisen ylähuonekautensa merkittävimpänä saavutuksena sitä, että hänen ajamansa luonnonmukaista maataloutta koskeva laki hyväksyttiin joulukuussa 2006. Kyseessä oli Japanin ensimmäinen luomulaki.
Kirjallinen toiminta.
Tsurunen on kääntänyt japanista suomeksi osan Murasaki Shikibun klassikkoromaanista "Genjin tarina" sekä kolme Ihara Saikakun ja kaksi Ayako Miuran teosta. Lisäksi hän on itse kirjoittanut useita kirjoja japaniksi. Yksi niistä, "Nihon-jin ni naritai" (日本人になりたい) eli ”Haluaisin tulla japanilaiseksi” on julkaistu suomeksi nimellä "Martti Turusen japanilainen elämä" (1994; ks. kohta Kirjallisuutta).
Aiheesta muualla.
Tsurunen Marutei
Tsurunen Marutei
Tsurunen Marutei


Ohmin laki.
Virtapiiri, jossa 100 ohmin vastus on kytketty 24 voltin jännitelähteeseen, jolloin virtapiirissä kulkee Ohmin lain mukainen 0,24 ampeerin virta.
Ohmin laki on saksalaisen Georg Simon Ohmin vuonna 1826 esittämä sähköopin laki, jonka mukaan johtimessa (vastuksessa) kulkeva sähkövirta formula_1 on suoraan verrannollinen johtimen päiden välillä vaikuttavaan jännitteeseen formula_2. Verrannaisuuskerroin on johtimelle ominainen vakio, konduktanssi formula_3 eli sähkönjohtavuus. Tällöin ohmin laki kirjoitetaan muotoon
formula_4
missä "I" on sähkövirta ampeereina, "U" jännite voltteina ja "G" konduktanssi, jonka yksikkö on siemens. Yleisimmin ohmin laki kirjoitetaan kuitenkin muotoon
formula_5
missä "R" on johtimen, tai yleisimmin vastuksen, resistanssi eli sähkövastus, joka on konduktanssin käänteisarvo (formula_6). Tämä muoto siksi, että sähkötekniikassa puhutaan konduktanssin sijaan usein resistanssista. Resistanssin yksikkö on ohmi (Ω).
Ohmin lain mukaan virtapiirin läpi kulkeva virta on siis sitä suurempi, mitä suurempi jännite johtimen päiden välillä vaikuttaa. Kääntäen voidaan todeta, että piirissä kulkeva sähkövirta on sitä pienempi, mitä suurempi vastus piirissä on, eli sähkövirta on kääntäen verrannollinen resistanssin suuruuteen.
Ohmin laki vaihtovirralle.
Ohmin laki voidaan yleistää myös vaihtovirralle. Tällöin se saa muodon
formula_7
missä suure "Z" on piirin impedanssi.
Vaihtosähkötekniikassa resistanssin sijaan puhutaan siis impedanssista, johon piirin resistanssin lisäksi vaikuttaa myös piirin reaktanssi. Vaihtovirran tapauksessa "U", "Z" ja "I" kuvataan usein kompleksilukuina.
Piirin laitteiden aiheuttama reaktanssi aiheuttaa virran ja jännitteen välille vaihe-eron, (vaihesiirtokulma). Reaktanssin suuruus riippuu komponenttien kapasitanssista ja induktanssista sekä vaihtovirran taajuudesta.


Trimmeri.
Trimmeri on elektroniikassa pieni, piirilevylle juotettu elektroniikan komponentti, tavallisimmin vastus tai kondensaattori, jonka arvoa voidaan säätää ruuvimeisselin tai muun työkalun avulla irrottamatta komponenttia levyltä.
Trimmerivastukset (eli trimmeripotentiometrit) voidaan jakaa yksikierrostrimmereihin ja monikierrostrimmereihin. Yksikierrostrimmeriä voi kiertää vain noin 300 astetta, joten sen arvoa ei voi säätää kovin tarkasti haluttuun arvoon. Monikierrostrimmeriä voi kiertää esimerkiksi kymmenen kierrosta, joten sen arvon voi asetella hyvinkin tarkasti.
Säätö tapahtuu pienellä trimmeriin sopivalla työkalulla tai ruuvimeisselillä. Tavallisin työkalun muoto on taltta- tai ristipää. Säätämiseen on olemassa sitä varten valmistettuja työkaluja, jotka voivat olla kokonaan muovia tai niiden päässä voi olla pieni metallikärki. Näin työkalun itsensä vaikutus säätöön on mahdollisimman pieni. Pelkästä muovista tehdyn työkalun kestävyys on heikompi.
Trimmeri on tarkoitettu säädettäväksi vain laitteeen valmistusvaiheessa tai laitehuollossa. Valmistusvaiheessa trimmerillä voidaan kompensoida komponenttien toleranssista johtuva vaihtelu laiteyksilöiden välillä. Laitehuollossa trimmerillä voidaan kompensoida komponenttien vanhenemisesta johtuva arvojen ryömintä tai pienet erot rikki menneen alkuperäisen ja uuden komponentin välillä. Trimmeriä ei ole suunniteltu kestämään lukuisia säätökertoja.


Potentiometri.
Potentiometri (puhek. ”potikka”) on elektroniikassa kolminapainen säätövastus, jota voidaan käyttää myös jännitteenjakajana. Potentiometrin keskeinen ominaisuus on portaaton säädettävyys. Vastaava portaittain säädettävä laite on nimeltään askelvaimennin. Koska potentiometri on kalliimpi ja työläämpi valmistaa kuin askelvaimennin, jälkimmäistä usein käytetään pienempää säätötarkkuutta vaativissa kohteissa.
Potentiometri on tyypillisesti manuaalisesti ohjattava. Potentiometriä, jota säädetään ruuvimeisselillä, kutsutaan trimmeripotentiometriksi. Automaattiohjauksella toimivia potentiometrejä käytetään transduktoreina muun muassa joystickeissä.
Yleisessä potentiometrimallissa on hevosenkengän muotoinen vastuspinta tai vastuslangasta tehty käämi, jonka kumpaankin päähän on kytketty liitosnasta. Tällaisessa potentiometrissä on myös akseli, johon on kytketty liukukosketin: akselia kääntämällä liukukoskettimella saadaan väliulosotto vastuspinnasta. Liukukosketin on yhdistetty potentiometrin keskimmäiseen liittimeen.
Potentiometrejä valmistetaan eri tehonkestoisina, yksi- tai monikierroksisina ja monenmuotoisena. Tehonkestoon vaikuttavat pääasiassa vastuksen materiaali ja jonkin verran myös potentiometrin fyysinen koko. Eräissä potentiometrimalleissa on myös kytkin, joka voi vaikkapa kytkeä laitteen virran päälle, esimerkiksi äänenvoimakkuuden säätimen yhteydessä.
Hevosenkengän muotoisten potentiometrien metallikotelossa on yleensä kierre, jonka avulla sen voi kiinnittää laitekoteloon mutterilla. Akselin päähän kytketään lähes aina nuppi helpottamaan käsin säätämistä.
Lineaarinen ja logaritminen potentiometri.
Potentiometrejä on "lineaarisia" ja "logaritmisia". Lineaarisella potentiometrillä signaalin voimakkuus muuttuu suoraan asetetun asennon suhteessa, logaritmisella taas signaalin voimakkuus muuttuu aina jyrkemmin, mitä pitemmälle säädintä käännetään. Muun muassa äänenvoimakkuuden säätiminä käytetään logaritmista potentiometriä, koska äänenvoimakkuuden aistimus ei kasva samassa tahdissa signaalin voimistumisen kanssa. Logaritmisella potentiometrillä tietyn suuruista akselin kiertoa vastaa signaalin voimakkuuden kasvu aina yhtä monella desibelillä. Logaritminen potentiometri merkitään nykyään yleensä A-kirjaimella, lineaarinen taas B-kirjaimella, mutta näihin ei voi varmuudella luottaa, koska merkintätapaa on historian saatossa muutettu. Logaritmisessa potentiometrissä on usein käytössä merkintä "LOG" ja lineaarisessa "LIN".
Potentiometrin käyttötapoja ja -kohteita.
Potentiometriä voidaan käyttää jännitteenjakajana, kun vastuksen yläpäähän tuodaan signaali tai jännitetaso ja alapäähän maataso (nolla). Tällöin liukua kääntämällä keskimmäiseen nastaan voidaan säätää mikä tahansa jännitteen tai signaalin taso yläpään ja maan väliltä.
Potentiometriä voidaan käyttää myös säätövastuksena. Potentiometrin nimellisarvo on sen vastusosan resistanssi. Liukua käännettäessä keskinastan ja kumman tahansa päätynastan välinen vastusarvo muuttuu nollan ja nimellisarvon välillä.
Potentiometrejä käytetään esimerkiksi radioiden äänenvoimakkuuden säätiminä ja balanssisäätiminä. Stereolaitteiden äänenvoimakkuussäätiminä voidaan käyttää stereopotentiometrejä, joissa molemmille kanaville on oma vastuksensa. Molempien kanavien liu'ut ovat sähköisesti erillisiä mutta yleensä mekaanisesti kytkettyinä samalle akselille, jolloin kummankin kanavan äänenvoimakkuus säätyy samalla säätönupilla.
Hyvälaatuisia potentiometrejä käytetään myös asentoantureina (usein muovin ja langan hybridirakenne ja öljytäyte), esimerkiksi wah-wah efektipedaalissa tai joystickissa.


Muuntaja.
Tyypillinen keskijännitekolmivaihemuuntaja jollaisia käytetään muuntamaan keskijännite pienemmäksi, kiinteistöihin jaettavaksi jännitteeksi. Kuoren halkileikkauksesta näkyvät käämitykset.
Muuntaja on laite, joka muuttaa vaihtosähkön jännitteen tai virran toiseksi samantaajuiseksi jännitteeksi tai virraksi. Yksinkertaisimmassa muuntajassa on saman rautasydämen ympärillä kaksi toisistaan eristettyä käämiä, "ensiökäämi" ja "toisiokäämi". Energia siirtyy virtapiiristä toiseen käämien välisen keskinäisinduktanssin välityksellä: ensiökäämissä kulkeva vaihtovirta synnyttää rautasydämeen muuttuvan magneettivuon. Se puolestaan indusoi toisiokäämin napoihin sen kierrosmäärää vastaavan jännitteen (sähkömotorisen voiman).
Muuntosuhde.
missä formula_2 on ensiökäämin jännite, formula_3 toisiokäämin jännite, formula_4 ensiökäämin kierrosten lukumäärä, formula_5 toisiokäämin kierrosten lukumäärä, formula_6 on ensiökäämin virta ja formula_7 toisiokäämin virta.
Muuntosuhde on siis käytännöllisesti katsoen sama kuin ensiö- ja toisiokäämien johdinkierrosten lukumäärien suhde. Piireissä kulkevien virtojen suhde on tähän nähden käänteinen.
Ideaalisessa muuntajassa muuntajan ensiöpuolelle syötetty teho, eli virran ja jännitteen tulo, on yhtä suuri kuin toisiopuolelta otettu teho. Kaavana tämä ilmaistaan muodossa
missä formula_9 ja formula_10 ovat ensiö- ja toisioteho.
Käytännön muuntajissa osa tehosta menee muun muassa lämpöhäviöihin ja muuntaja lämpenee vähän. Energiansiirtoon käytetyissä muuntajissa hyötysuhde on kuitenkin melko hyvä.
Muuntaja ja impedanssi.
Kummankin piirin impedanssi, joka ideaalisessa käämissä aiheutuu yksinomaan sen induktanssista, on yhtä suuri kuin piirin jännitteen ja siinä kulkevan virran suhde, ja edellä olevista yhtälöistä seuraa, että impedanssi on verrannollinen käämin kierrosluvun neliöön.
Jos toisiopiirissä kulkevaan virtaan kohdistuu impedanssi "Z2", tämä näkyy ensiöpiirin puolelta mitattuna impedanssina
Muuntajan rakenne.
Usein rautasydän kootaan toisistaan eristetyistä muuntajalevyistä ("dynamolevyistä"). Muuntajalevyt eristetään toisistaan, koska näin sydämeen indusoituvat pyörrevirrat vähenevät, muuntaja lämpenee vähemmän ja hyötysuhde paranee.
Muuntajat energiatekniikassa.
Koska virtajohtimissa tapahtuvat lämpöhäviöt ovat verrannollisia virran voimakkuuden neliöön, sähköenergian siirrossa on edullista käyttää mahdollisimman pientä virtaa ja vastaavasti suurta jännitettä, etenkin siirrettäessä energiaa pitkiä matkoja. Siksi energialaitoksissa tuotettava sähköenergia muunnetaan generaattorin muodostamasta muutamasta kilovoltista ylöspäin jopa useaan sataan kilovolttiin. Tällainen suurjännite voidaan voimalinjoja pitkin siirtää pitkiäkin matkoja vähähäviöisesti.
Jakeluverkossa voimalinjat taas päätyvät muuntoasemille, joissa suurjännite muunnetaan pienemmäksi, kotitalouksien käyttöön sopivaksi verkkojännitteeksi.
Muuntajien muita sovelluksia.
Elektroniikassa muuntajia voidaan teholähteiden lisäksi käyttää myös impedanssitasojen sovittamiseen muun muassa audio- ja radiotekniikassa.
Sähkötekniikassa muuntajia käytetään myös erottamaan virtapiirejä galvaanisesti toisistaan. Tällaisia muuntajia kutsutaan "suojaerotusmuuntajiksi". Suojaerotusmuuntaja on hyödyllinen laite esimerkiksi sähkökokeita suoritettaessa, koska galvaanisesti verkosta erotetun jännitteen ja maan (esimerkiksi vesijohdot) välillä ei ole potentiaalieroa, eikä suojaerotusmuuntajan antamasta jännitteestä voi saada sähköiskua koskettaessa yhtä aikaa maahan ja jännitteiseen johtimeen.
Tavanomaisten "jännitemuuntajien" lisäksi käytetään myös erityisiä "virtamuuntajia". Virtamuuntajissa toisiopiiriä käytetään kuormitettuna lähes oikosulussa. (Esim. hitsausmuuntaja)


Diodi.
Diodin symboli ja sen suhtautuminen kotelointiin
Diodi on elektroniikan komponentti, joka päästää sähkövirran kulkemaan lävitseen vain yhteen suuntaan, toisin sanoen se on tasasuuntaava. Ensimmäiset diodit olivat tyhjiöputkia, mutta nykyisin suurin osa diodeista on puolijohteita. Vaihtovirrasta diodi läpäisee vain positiivisen tai negatiivisen puolijakson diodin kytkentäsuunnan mukaan.
Muita mahdollisuuksia on käyttää diodia kytkimenä tai anturina.
Eri käyttötarkoituksiin on kehitetty useita erityyppisiä diodeja.
Puolijohdediodi.
Diodi saadaan syntymään siten, että liitetään p-tyyppinen ja n-tyyppinen puolijohdeaine yhteen. P-puolella virtaa kuljettavat positiiviset aukot ja n-puolella negatiiviset elektronit.
Mikäli anodi eli p-puoli on negatiivinen katodiin eli n-puoleen nähden, sähkökenttä vetää virrankuljettajat pois rajapinnan läheltä ja diodi on estosuunnassa; virtaa ei kulje. Kun anodi eli p-puoli on positiivinen katodiin (n-puoli) nähden, sähkökenttä työntää virrankuljettajat rajapinnalle ja diodi on myötäsuuntainen (päästösuuntainen) ja virta kulkee. Diodia voidaan käyttää muun muassa kytkimenä, tasasuuntaajana (muodostetaan tasavirtaa vaihtovirrasta) tai radiotekniikassa amplitudimodulaation ilmaisimena, joka erottaa suurtaajuisesta kantoaallosta pientaajuisen signaalin (esimerkiksi äänen).
Estosuunnassa olevassa diodissa kaikki varauksenkuljettajat on imetty pois rajapinnan läheltä. Tämä alue toimii eristeenä ja diodi on siis kondensaattori. Eristävän alueen (tyhjennysalueen) leveys riippuu jännitteestä ja diodi toimii siis jännitteellä säädettävänä kondensaattorina. Tähän käyttöön valmistettuja diodeja kutsutaan varaktoreiksi.
Diodi on yksinkertaisin puolijohdekomponentti. Se läpäisee virtaa vain toiseen suuntaan eli sen resistanssi on hyvin pieni tai suuri, riippuen virran suunnasta.
Diodia käytetään tasasuuntaamaan vaihtovirtaa. Se läpäisee vaihtovirtaa vain yhteen suuntaan. Näin se suojaa elektroniikan komponentteja, jotka rikkoutuisivat, mikäli niiden läpi kulkeva virta vaihtaisi suuntaa.
Estosuuntaan kytketty diodi ei päästä lävitseen sähkövirtaa, lukuun ottamatta erittäin pientä estosuuntaista vuotovirtaa. Vuotovirran suuruus on nano- tai mikroampeerien luokkaa. Jos estosuuntaista virtaa suurennetaan nostamalla jännitettä, diodi tuhoutuu (ja jää luultavasti oikosulkuun) (zenerdiodi poikkeus).
Puolijohdediodissa myötäsuuntainen virta on suunnilleen verrannollinen jännitteen eksponenttifunktioon. Niinpä virta pienillä jännitteillä on hyvin pieni, mutta se kasvaa erittäin nopeasti jännitteen noustessa.
Käytännössä diodilla on "kynnysjännite", jonka jälkeen myötäsuuntaan kytketty diodi alkaa vasta voimakkaasti johtaa sähkövirtaa. Piidiodilla se on noin 0,7 volttia, Germaniumdiodilla noin 0,2 volttia ja Schottkydiodeilla noin 0,3 volttia.


Resistanssi.
Resistanssi eli sähköinen vastus, etenkin puhekielessä lyhyemmin vastus (tunnus "R") on fysiikan suure, joka kuvaa johtimen virranvastustuskykyä. Resistanssin mittayksikkö SI-järjestelmässä on ohmi (Ω = V/A).
Kappaleen resistanssi riippuu aineen ominaisuuksista ja kappaleen mitoista; esimerkiksi lankamaisen johtimen resistanssi on verrannollinen langan pituuteen ja käänteisesti verrannollinen sen poikkipinta-alaan. Resistanssi riippuu myös lämpötilasta; metalleilla se yleisesti kasvaa lämpötilan kasvaessa, puolijohteilla ja elektrolyyteillä se taas pienenee lämpötilan kasvaessa. (Katso lämpötilariippuvuudesta tarkemmin artikkeli "ominaisvastus".) Suprajohtavuutta eli resistanssin täydellistä katoamista esiintyy useilla metalleilla ja seoksilla alhaisissa lämpötiloissa.
Laite tai rakenneosa, jonka tarkoituksena on synnyttää tietynsuuruinen resistanssi, on vastus tai resistori.
Resistanssin käänteisluku on konduktanssi (tunnus "G") eli johtavuus. Sähköistä vaihtovirtavastusta nimitetään impedanssiksi (tunnus "Z").
Yhtälöitä.
missä formula_2 on johteen yli vaikuttava jännite ja formula_3 on siinä kulkeva sähkövirta.
Johtimen resistanssi on johdinmateriaalin resistiivisyyden ja pituuden suhde poikkipinta-alaan. Se voidaan laskea lausekkeesta
missä formula_5 on resistiivisyys, formula_6 johtimen pituus ja formula_7 poikkipinta-ala.
Mittaaminen.
Resistanssia voi mitata tavanomaisella yleismittarilla (virtapiirin oltava jännitteetön vastusta mitattaessa). Resistanssin voi myös määrittää vastuksen yli vaikuttavan jännitteen ja vastuksen läpi kulkevan virran avulla, koska resistanssi on jännitteen suhde virtaan.


Julius Caesar.
Julius Caesar (; 12. tai 13. heinäkuuta 100 eaa. tai 102 eaa. – 15. maaliskuuta 44 eaa.) oli roomalainen valtiomies, sotilas ja kirjailija. Hän valloitti Gallian Rooman valtakunnalle ja oli ensimmäinen roomalainen, joka yritti valloittaa Britannian. Caesar aloitti ja voitti kansalaissodan, jonka jälkeen hänestä tuli valtakunnan kiistaton johtaja. Caesar julistettiin elinikäiseksi diktaattoriksi. Tyytymättömät aristokraatit murhasivat Caesarin tasavallan nimissä Rooman senaatin istunnossa vuonna 44 eaa. Caesarin adoptoimasta Octavianuksesta tuli ensimmäinen Rooman keisari. Arvonimi keisari on johdettu Caesarin nimestä.
Nuoruus ja lapsuus.
Julius Caesar syntyi tunnettuun muttei kovin rikkaaseen patriisisukuun, joka polveutui oman ilmoituksensa mukaan sekä Aineiaasta että Venuksesta. Caesarin isän nimi oli myös Gaius Julius Caesar ja hänen äitinsä oli Aurelia Cotta. Suvun jäsenet eivät olleet pitkään aikaan saavuttaneet mitään erityistä menestystä. Nuori Caesar kasvoikin huonomaineisessa Suburan kaupunginosassa Roomassa. Hänen tätinsä Julia oli mennyt naimisiin kuuluisan sotapäällikön Gaius Mariuksen kanssa, minkä ansiosta Juliusten arvovalta ja varallisuus nousivat. Caesarin isä eteni urallaan aina preettoriksi asti ennen kuolemaansa vuonna 85 eaa. Caesar meni naimisiin Mariuksen kannattajan Lucius Cornelius Cinnan tyttären Cornelia Cinnillan kanssa.
Kun Sulla kaappasi vallan Mariuksen kuoleman jälkeen vuonna 86 eaa., Juliusten suku joutui vaikeuksiin. Sulla määräsi Caesarin eroamaan vaimostaan, mutta hän kieltäytyi ja pakeni Roomasta. Myöhemmin Sulla kuitenkin armahti hänet, ja Caesar perheineen palasi Roomaan. Caesar ei kuitenkaan pysynyt Roomassa pitkään, ja vuonna 80 eaa. hän lähti sotapalvelukseen Vähään-Aasiaan, jossa hän osallistui useisiin sotatoimiin. Hän taisteli esimerkiksi merirosvoja vastaan Kilikiassa. Caesarille myönnettiin muun muassa "corona civica" -seppele roomalaisen sotilaan hengen pelastamisesta. Sullan kuoleman jälkeen Caesar palasi Roomaan vuonna 78 eaa. Hän aloitti uransa asianajajana ja tuli tunnetuksi syyttämällä entisiä maaherroja korruptiosta, joka olikin provinssien hallinnossa enemmän sääntö kuin poikkeus. Vuonna 75 eaa. Caesar matkusti Rodokselle opiskelemaan tunnetun oraattorin Apollonios Molonin alaisena.
Tällä matkalla Caesar joutui merirosvojen vangiksi. Hänestä vaadittiin 20 talentin lunnaita, mutta tarinan mukaan Caesar nauroi ja käski merirosvoja vaatimaan 50 talenttia. 38 päivää myöhemmin lunnaat saapuivat, ja Caesar vapautettiin. Hän kokosi välittömästi pienehkön laivaston, joka vangitsi merirosvot ja otti heiltä lunnasrahat. Merirosvot määrättiin myytäväksi orjiksi Pergamonissa, mutta Caesar matkusti paikan päälle ja käski ristiinnaulitsemaan heidät. Caesar oli kuitenkin armollinen: kiitokseksi merirosvojen ystävällisyydestä vankeuden aikana hän määräsi nämä kuristettavaksi tai mestattavaksi ennen ristiinnaulitsemista.
Poliittinen ura.
Caesar palasi Roomaan vuonna 73 eaa. Hän oli ottanut sitä ennen vielä osaa ensimmäisiin taisteluihin Pontoksen kuningasta vastaan. Roomaa kiusasi Spartacuksen johtama orjakapina. Caesar valittiin sotilastribuuniksi, mikä oli normaaliin tapaan ensiaskel hänen virkaurallaan. Vuonna 71 eaa. Marcus Crassus lähetettiin kukistamaan kapinaa. Caesar oli yksi niistä harvoista, jotka kannattivat Crassusta, ja miehistä tulikin hyvät ystävät.
Vuonna 69 eaa. Caesar nimitettiin Hispania ulteriorin provinssin kvestoriksi. Myöhemmin samana vuonna Caesarista tuli leski, kun hänen vaimonsa kuoli synnytykseen. Caesarin nuori tytär, Julia, jäi hänen hoidettavakseen. Samana vuonna menehtyi myös Caesarin täti Julia. Hän suututti osan aristokraateista pitämällä edesmenneille sukulaisilleen ylistävät hautajaispuheet, huolimatta näiden sukulaisuussuhteista Cinnaan ja Mariukseen. Lisäksi tädin hautajaisissa kannettiin paarien takana Mariuksen kuvaa.
Caesar meni uudelleen naimisiin. Yllättävästi vaimo oli Sullan lapsenlapsi Pompeia Sulla. Vuonna 67 eaa. Caesar pääsi kvestorin virkansa takia myös ensi kerran senaatin jäseneksi. Hän kannatti muiden populaarien tavoin lakeja, jotka antoivat Pompeiukselle diktaattorioikeudet, jotta tämä saisi kuriin Välimerta riivanneet merirosvot.
Seuraavaksi Caesar valittiin ediiliksi vuonna 65 eaa. Ediilien tehtäviin kuului järjestää yleisiä juhlia. Caesar velkaantui melkein perikatoon asti järjestäessään näitä juhlia. Tavallisen kansan parissa Caesarin maine kasvoi. Suuren suosionsa ansiosta Caesar valittiin pontifex maximus -papiksi (pontifex-kollegion esimieheksi) vuonna 63 eaa., kun viran edellinen haltija Caecilius Metellus kuoli. Samana vuonna Caesar joutui kiistoihin Ciceron ja muiden optimaattien kanssa Catilinan ja hänen salaliittolaistensa kohtalosta.
Avioero ja politiikan käänteet.
Keväällä vuonna 62 eaa. seurasi skandaali, kun paljastui, että eräs Publius Clodius Pulcher oli naiseksi pukeutuneena salaa päässyt vain naisille tarkoitettuihin Bona Dea -palvontamenoihin, joita vietettiin Caesarin kotona tämän vaimon Pompeian johdolla. Todennäköisesti perättömien huhujen mukaan Clodiuksen tarkoituksena oli päästä lähempään kontaktiin Pompeian kanssa. Vaikka Caesar itse sanoi uskovansa, että Pompeia oli syytön tapahtuneeseen, otti hän kuitenkin avioeron vaimostaan. Caesarin mukaan hänen perheenjäsentensä tuli olla paitsi syyttömiä myös vapaita kaikista rikosepäilyistä. (Kaksinaismoralismiin taipuvaisella Caesarilla puolestaan oli vuosien varrella ilmeisesti useita syrjähyppyjä, muun muassa Pompeiuksen vaimon Mucian kanssa.) Sittemmin Crassus mitä ilmeisimmin lahjoi Clodiuksen oikeudenkäynnin valamiehistön, Clodius vapautettiin ja lähetettiin Sisiliaan hoitamaan kvestorinvirkaa.
Vuonna 62 eaa. Caesar valittiin preettoriksi. Hän yritti preettorina mielistellä Pompeiusta, jonka lähestyvän kotiinpaluun hän todennäköisesti koki uhkaavaksi. Cicero oli tällä välin joutunut vaikeuksiin osallisuudestaan Catilinan salaliiton kukistamisessa, ja Caesar yritti syventää ahdinkoa. Caesarin liittolainen, kansantribuuni Quintus Caecilius Metellus Nepos aloitti katumellakoita, mutta ilmeisesti Caesar sai tämän luopumaan kansankiihotuksesta toistaiseksi.
Caesarin epämääräiset juonittelut olivat saattaneet hänet outoon valoon optimaattien silmissä, ja hän katsoi parhaaksi poistua Roomasta. Vuonna 61 eaa. Caesar lähetettiin prokonsuliksi (huolimatta siitä, että hän oli aiemmin ollut vain preettori) Hispania Ulterior -provinssiin (nykyisessä Espanjassa). Siellä Caesar hankkiutui eroon veloistaan riistämällä varoja provinssista ajan normaalin tavan mukaisesti. Lisäksi Caesar soti menestyksekkäästi paikallisia heimoja vastaan, ja sotilaat huusivat hänet imperaattoriksi erään taistelun jälkeen. Tästä hyvästä Caesarille myönnettiin triumfi. Tämä osoittautui ongelmalliseksi, sillä Caesar halusi asettua ehdolle konsuliksi vuonna 59 eaa. Vaalissa oli oltava henkilökohtaisesti paikalla Rooman kaupungissa. Triumfia halunnut sotapäällikkö ei kuitenkaan voinut astua kaupunkiin ennen sitä. Tämän katsottiin näet vievän hänen pyhän "imperium"-valtansa. Caesar pyysi poikkeuslupaa asettua ehdolle "in absentia" (poissa olevana), mutta Marcus Porcius Cato esti hänen anomuksensa käsittelyn senaatissa pitämällä erittäin pitkän puheen. Caesar luopui triumfista ja päätti asettua ehdolle konsuliksi.
Triumviraatti.
Caesarilla oli kansan suosio takanaan, mutta taatakseen menestyksensä hän liittoutui nyt rikkaan Crassuksen ja Pompeiuksen kanssa muodostaen ensimmäisen triumviraatin. Tämä oli epävirallinen liitto, jonka oli tarkoitus edistää kaikkien osanottajien etua. Hän antoi liiton vakuudeksi ainoan tyttärensä Julian Pompeiukselle vaimoksi. Crassus ja Pompeius kustansivat Caesarin kulut konsulinvaalin yhteydessä, ja Caesar taas lupasi ajaa Crassuksen ja Pompeiuksen mieleistä politiikkaa.
Pompeiuksella oli myös suuri kansansuosio ja paljon veteraaneja tukenaan. Tasavallan lopunaikojen sekavassa ilmapiirissä poliittisia päätöksiä vauhditettiin usein väkivallalla, ja veteraanit muodostivat uskollisen tukijoukon, joka voitiin tarvittaessa mobilisoida rähinöimään kaduilla tai äänestyksiin. Caesarin konsulikumppaniksi optimaatit saivat valituksi Marcus Calpurnius Bibuluksen. Senaatti yritti suitsia Caesarin valtaa määräämällä hänen konsulikautensa jälkeiseksi provinssiksi eli vastuualueeksi tyhjänpäiväisen toimen "metsät ja karjapolut", joka ilmeisesti tarkoitti jonkinlaista metsänhoitajan tointa.
Konsuli.
Caesar ryhtyi täyttämään lupauksiaan kumppaneilleen tultuaan valituksi. Hän esitti senaatille Pompeiukselle mieluisen maalain, joka kuitenkin hylättiin. Niinpä Caesar vei esityksensä kansankokoukseen. Optimaattien kanssa liittoutuneet kansantribuunit kuitenkin kaatoivat lain veto-oikeudellaan. Tämän seurauksena Pompeius lähetti veteraanisotilaansa mellakoimaan Forumille. Lain vastustajat heitettiin väkivalloin ulos Forumilta ja laki hyväksyttiin. Bibulus yritti vielä estää lain voimaantulon kutsumalla senaatin koolle kotiinsa. Tämä ei onnistunut, joten Bibulus vetäytyi kotiinsa eikä suostunut tulemaan ulos, vaan ilmoitti odottavansa enteitä. Bibuluksen olisi teknisesti ottaen pitänyt pystyä estämään lain voimaantulo, mutta (täysin laittomasti) kukaan ei välittänyt konsulin mielipiteestä, ja näin Caesarin laki tuli voimaan. Maalaki toimi kuitenkin puutteellisesti. Sen oli tarkoitus asuttaa kyllästyneitä veteraaneja ja helpottaa kaupunkiköyhälistön asemaa, mutta maanjakotoimikunnan toiminta kangerteli. Pompeiukselle kuitenkin riitti, että hänen veteraaninsa saatiin asutettua. Tämä lailla jotenkuten saavutettiin. Kun Bibulus ei hoitanut konsulintehtäviään, Roomassa viisasteltiin, että sen ja sen asiakirjan ovat kirjoittaneet Julius ja Caesar.
Seuraavaksi saatettiin virallisesti voimaan Pompeiuksen sotaretkillään valtakunnan itäosiin luoma hallintomalli. Crassuksen toiveesta publikaaneille palautettiin osa heidän keräämistään tuloista hämäräperäisessä rahansiirtelyoperaatiossa. Caesarille annettiin seuraavaksi täysin poikkeuksellinen neljän vuoden prokonsulin "imperium" Galliaan ja Illyriaan. Tästä seurasi yksi maailmanhistorian kuuluisimmista sotaretkistä. On ironista, että Pompeius oli näin keskeisellä sijalla tapahtumaketjussa, jonka seurauksena hän menetti päänsä kaukaisessa Egyptissä vuosia myöhemmin.
Gallian sota.
Konsulikautensa loputtua Caesar pääsi viideksi vuodeksi prokonsuliksi Gallia Cisalpinaan ja Illyriaan. Hän kuitenkin aloitti Gallian sodan, jossa Gallia ja osa Germaniaa liitettiin Roomaan. Kun Caesar vuonna 59 eaa. otti provinssin haltuunsa, hän sai kuulla helvetialaisten aikeista kulkea Roomalle kuuluvien alueiden läpi. Helvetialaiset olivat joutuneet liikkeelle germaaniheimo sveebien luoman paineen vuoksi. Caesar katsoi hetkensä tulleen. Hän viivytteli ensin vastausta helvetialaisten läpikulkupyyntöön. Kun turhautuneet helvetialaiset yrittivät tulla alueelle väkisin, Caesar kokosi heti yhteen saatavilla olevat joukot ja aloitti taistelun. Caesarin omien propagandaksi tarkoitettujen sanojen mukaan 370 000 vastustajasta (joihin kuului naisia ja lapsia) vain 130 000 selvisi taistelusta hengissä. Samalla hän kulki armeijoineen pitkälle Rooman alueiden ulkopuolelle. Vieras armeija luonnollisesti vihastutti monia itsenäisiä gallialaisheimoja. Caesarin voitto herätti huomiota myös Roomassa.
Seuraavaksi Caesar hyökkäsi sveebien kimppuun, joita vastaan gallialaisheimot olivat pyytäneet Caesarilta apua. Vuonna 57 eaa. Caesar löi belgit, jotka olivat koonneet armeijaa roomalaisten aiheuttaman uhan varalle. Seuraavana vuonna Caesar joutui lähettämään joukkojaan ympäri Galliaa kukistamaan pienempiä kapinayrityksiä. Muun muassa Crassuksen poika Publius Crassus lähetettiin Akvitaniaan ja Decimus Junius Brutus Albinus, sittemmin Caesarin murhaaja, lähetettiin kukistamaan rannikolla eläviä venetejä. Lopulta monet heimot saatiin kukistettua ja Roomaan lähetettiin satoja tuhansia vankeja orjiksi.
Silta Reinillä ja retki Britanniaan.
Roomalaisten Reinin yli rakentama silta.
Vuonna 56 eaa. Caesar sopi Crassuksen ja Pompeiuksen kanssa, että hänen prokonsulikauttaan jatkettaisiin ja että Crassus ja Pompeius valittaisiin konsuleiksi seuraavana vuonna. Crassuksen tuli saada konsulikautensa jälkeen provinssikseen Syyria ja Pompeiuksen Hispania. Tämän jälkeen Caesar palasi joukkojensa pariin valmistelemaan hyökkäystä Britanniaan. Mutta ennen sitä hän joutui taistelemaan germaaneja vastaan, jotka olivat ylittäneet Reinin. Lyötyään Galliaan hyökänneet germaanit Caesar päätti rakennuttaa sillan Reinin yli. Tarkoituksena oli näyttää "barbaareille", kuinka mahtava Rooman armeija oli. Pian sillan valmistuttua läheiset heimot lähettivät panttivankeja Caesarille. Saatuaan näin selustansa suojattua Caesar lähti kahden legioonan voimin Britanniaan. Vaikka roomalaiset löivätkin paikalliset heimot, oli heidän palattava sen jälkeen, kun heidän laivastonsa vaurioitui myrskyssä. Vuonna 54 eaa. Caesar teki uuden yrityksen 800 laivan voimin, mutta tämäkään hyökkäys ei tuottanut pysyviä tuloksia. Samana vuonna Caesarin tytär Julia kuoli synnytyksen yhteydessä. Seuraavana vuonna Crassus sai surmansa sodassa parthialaisia vastaan. Pompeiuksen ja Caesarin välit viilenivät, ja Pompeius menikin naimisiin Caesarin vihamiehen, Metellus Scipion, tyttären kanssa.
Vuonna 52 eaa. Galliassa syttyi suuri kapina erään nuoren gallialaispäällikön, Vercingetorixin, johdolla. Moninaisten vaiheiden jälkeen Caesar sai Vercingetorixin ja tämän 80 000 sotilasta piiritettyä Alesian kaupunkiin. Alesian piiritys on eräs sotahistorian kuuluisimmista piirityksistä. Caesar rakennutti kaupungin ympärille muureja ja vallihautoja, joiden tarkoitus oli pitää gallit kaupungissa. Piiritysrenkaan ympärille rakennettiin myös ulospäin suuntautuvia puolustusasemia estämään Vercingetorixin veljen johtamien liittolaisten pääsy kaupunkiin ja sitä piirittävien roomalaisten kimppuun. Vaikka liittolaiset yrittivätkin murtaa roomalaisten saartorenkaan, saivat roomalaiset lopulta heidät lyötyä. Vercingetorixin oli pakko antautua.
Roomassa järjestettiin Caesarin Alesiassa saaman voiton kunniaksi kahdenkymmenen päivän supplicatio-juhla. Sota jatkui kuitenkin yhä, koska yksittäiset heimot jatkoivat vastarintaa. Viimein vuonna 50 eaa. merkittävät kapinat oli saatu kukistettua. Caesarin menestys oli kuitenkin aiheuttanut närää Roomassa, jossa epäiltiin menestyksekkään sotapäällikön pyrkivän Rooman kuninkaaksi. Sodan loputtua poliittisen tilanteen kärjistyminen oli väistämätöntä.
Kansalaissota.
a>ssa. Tarinan mukaan Caesar tapasi kammata tukkansa eteenpäin peittääkseen vetäytyvän hiusrajansa.
Gallian sota kasvatti Caesarin mainetta Roomassa nopeasti. Tämä kasvatti myös hänen vastustajiensa epäilyjä. Caesaria oli yritetty saada palaamaan Roomaan jo 51 eaa. Lopulta vuonna 50 eaa. Caesar määrättiin palaamaan Roomaan, koska hänen virka-aikansa prokonsulina oli ohi. Lisäksi senaatti kielsi häntä asettumasta ehdolle konsuliksi poissa olevana. Caesar tiesi, että hänet eliminoitaisiin Roomassa ilman konsulin aseman tuomaa immuniteettia. Samalla Pompeiuksen, joka oli ainoa henkilö, joka olisi voinut auttaa Caesaria, edut olivat yhä selvemmin ristiriidassa Caesarin etujen kanssa. Erimielisyyksiä soviteltiin kiivaasti mutta tuloksetta. Tilanne senaatissa kärjistyi, kun Caesarin tukijat vaativat, että valtatasapainon säilyttämiseksi myös Pompeiuksen olisi luovuttava legioonistaan. Vuoden 49 eaa. tammikuussa senaatti hylkäsi Pompeiuksen tuella Caesarin viimeisen sovintoehdotuksen. Senaatti antoi "senatus consultum ultimum" -päätöksen, jossa konsuleita ja muita valittuja virkamiehiä vaadittiin suojelemaan tasavaltaa Caesarilta.
Caesar oli jättänyt suurimman osan armeijastaan Galliaan, kun hän oli yhden legioonan voimin tullut Ravennaan tarkkailemaan tilanteen kehitystä Roomassa. Senaatti uskoi, ettei hän näin vähillä joukoilla pystyisi tekemään mitään. 10. tammikuuta Caesar sai tiedon senaatin päätöksestä. Caesar oli jo aiemmin lähettänyt VIII ja XII legioonille käskyn matkustaa Italiaan. Hän vaati nyt luonaan ollutta XIII legioonaansa puolustamaan päällikkönsä mainetta ja arvovaltaa ja marssi tämän jälkeen kohti provinssinsa rajaa, joka oli pieni Rubikon-joki. Ylittäessään Gallian ja Rooman rajana toimineen joen Plutarkhos kertoo hänen lausuneen näytelmäkirjailija Menandrosta lainaten kreikaksi "Ἀνερρίφθω κύβος" ("Anerriftho kybos"), "Lentäköön noppa". Historioitsija Suetonius esittää lauseen latinaksi "Iacta alea est", "Arpa on heitetty", jota nykyisin käytetään usein muodossa "Alea iacta est". Caesar näet tiesi tällöin rikkovansa lakia, joka määräsi legioonat pysymään oman maakuntansa alueella, eikä voinut enää perääntyä ja silti säilyttää henkeänsä ja asemaansa. Caesar oli muutenkin haluton ryhtymään sisällissotaan: barbaareja vastaan sotiminen oli luku sinänsä, mutta toisia roomalaisia vastaan taisteleminen oli paljon vakavampi asia.
Italiasta Egyptiin.
Caesarin saapuessa Italiaan Pompeiuksella oli siellä kaksi legioonaa ja kutsunnat käynnissä. Pompeiuksen legioonat olivat kuitenkin epäluotettavia ja uusista joukoista ei ollut vastusta Caesarin kokeneille sotilaille. Caesar pystyi etenemään lähes ilman vastarintaa. Caesarin viholliset pakenivat Roomasta. Taitava sotapäällikkö Pompeius ymmärsi, ettei hän kyennyt enää puolustamaan Italiaa ja päätti vetäytyä Kreikkaan hankkimaan vahvistuksia. Pompeius vei mukanaan myös joukon Caesaria vastustaneita senaattoreita ja virkamiehiä. Kaikki eivät kuitenkaan lähteneet. Esimerkiksi Cicero oli siirtynyt Formiaehen. Matkallaan Roomaan Caesar pysähtyi siellä ja koetti taivutella Ciceron palaamaan Roomaan, koska tämä oli arvostettu henkilö senaattorien joukossa. Cicero kirjoitti myöhemmin ystävälleen, että Caesar ei ollut ilahtunut hänen vastauksestaan.
Kun Caesar saapui Roomaan, hän ryösti valtion vararahaston sotimisensa rahoittamiseen. Hänet valittiin diktaattoriksi. Vain yhdentoista päivän päästä hän luopui diktaattorinvallasta ja tyytyi konsulin arvoon. Kun Caesarin Gallian legioonat saapuivat, hän lähti yhdeksän legioonan voimin Hispaniaan, jonne Pompeius oli jättänyt seitsemän legioonaa. Kukistettuaan Hispanian legioonat miltei verettömässä kampanjassa Caesar palasi lyhyeksi aikaa Italiaan, ennen kuin jatkoi matkaansa Kreikkaan kahdeksan legioonan kanssa. Caesar ja Pompeius kohtasivat 10. heinäkuuta 48 eaa. Dyrrhakhionin taistelussa. Caesar oli vähällä hävitä, mutta hänen onnistui perääntyä Thessaliaan, jossa hän kukisti Pompeiuksen Farsaloksen taistelussa.
Tämän taistelun jälkeen suurin osa Pompeiuksen joukoista antautui Caesarille. Pompeius itse pakeni Egyptiin, jossa lapsikuningas Ptolemaios XIII:n neuvonantajat antoivat salamurhata hänet. Kun Caesar saapui Egyptiin, Ptolemaios antoi lahjaksi Caesarille Pompeiuksen pään ja tämän sinettisormuksen. Plutarkhoksen mukaan Caesar itki nähdessään vanhan ystävänsä ja vastustajansa jäännökset. Ptolemaioksen neuvonantajien tarkoitus oli ilmeisesti ilahduttaa diktaattoria, mutta moinen julmuus hänen arvostamaansa kilpailijaa, maamiestänsä ja aiempaa liittolaistansa kohtaan ei ollut Caesarin mieleen.
Aleksandrian sota.
Egyptin tilanne oli Caesarin saapuessa epävakaa. Ptolemaios oli parhaillaan sodassa aikaisemman hallitsijakumppaninsa ja siskonsa Kleopatra VII:n kanssa. Caesar päätti ryhtyä sovittelijaksi ja otti majapaikakseen kuninkaan palatsin, vaikka hänellä ei ollut edes kokonaista legioonaa mukanaan. Egyptiläiset eivät olleet tyytyväisiä Caesarin imperialistiseen käyttäytymiseen. Kleopatra oli kuljetettu salaa palatsiin, koska hän halusi neuvotella Caesarin kanssa. Caesar kuitenkin hullaantui Kleopatrasta ja päätti tehdä hänestä Egyptin hallitsijan.
Caesar oli ensimmäinen ihminen, joka kuvattiin Rooman tasavallan kolikossa jo elinaikanaan
Aleksandriassa mellakoitiin rajusti ja Caesar joutui mellakoissa vakavaan hengenvaaraan. Caesarin avuksi riensi lopulta Pergamonin kuningas Mithridates ja muita roomalaisille uskollisia joukkoja. Heidän avullaan Caesar sai lyötyä Ptolemaioksen joukot niin merellä kuin maalla. Ptolemaioksen kuoltua Caesar asetti Kleopatran valtaistuimelle. Kleopatra meni myös egyptiläiseen tapaan naimisiin nuoremman veljensä Ptolemaios XIV:n kanssa. Vaikka Caesarin vastustajia oli vielä Afrikassa, lähti Caesar Kleopatran kanssa pitkälle risteilylle Niilin yläjuoksulle.
Kansalaissodan loppu.
Vuonna 47 eaa. Caesarin oli palattava Egyptistä, koska hänen vastustajansa olivat taas alkaneet toimiin. Samalla myös Rooman vanhan vihollisen Mithridateen poika Farnakes oli hyökännyt Roomaa vastaan. Caesar murskasi Farnakeen joukot Zelan taistelussa täydellisesti. Yksi päätekijä tähän oli Farnakeen joukkojen täysin virheellinen taistelutaktiikka: he hyökkäsivät mäelle leiriytyneiden roomalaisten kimppuun ylämäkeen. Taistelun jälkeen hän tiettävästi kirjoitti ystävälleen "Veni, vidi, vici" (Tulin, näin, voitin), tarkoittaen taistelun suhteellista helppoutta.
Palattuaan vähäksi aikaa Roomaan Caesar matkusti Afrikkaan, jonne hänen vastustajansa olivat kokoontuneet. Vuonna 46 eaa. Caesar kukisti Cato nuoremman ja Metellus Scipion joukot Thapsuksen taistelussa. Pompeiuksen pojat Gnaeus Pompeius ja Sextus Pompeius pakenivat Hispaniaan, jonne Caesar saapui vuoden 46 eaa. joulukuussa. Vuoden 45 eaa. maaliskuussa joukot kohtasivat Mundan taistelussa. Vihollisella oli hyvät asemat, ja Caesarin väsyneet sotilaat niskuroivat. Vasta pitkän ja verisen taistelun jälkeen saivat Caesarin joukot heidät kukistettua.
Diktaattori.
Caesar palasi Italiaan syyskuussa 45 eaa. Senaatti ei enää vastustanut Caesaria, ja hän armahtikin melkein kaikki entiset vihollisensa. Palatessaan Rooman Caesar luopui neljännestä konsulikaudestaan, jonka hän oli pitänyt ilman konsulikumppania. Senaatti kuitenkin teki Caesarista elinikäisen konsulin. Hän sai myös vallan päättää provinssien maaherrojen viroista, ennen ne oli valittu arvalla. Caesarin syntymäkuukausi "Quintilis", nimettiin uudelleen hänen mukaansa "Iuliukseksi" (heinäkuu). Hänelle annettiin myös arvonimi "pater patriae" (isänmaan isä). Vuonna 44 eaa. Caesarista tehtiin elinikäinen diktaattori, "dictator perpetuus". Jotkut Rooman asukkaista alkoivatkin kutsua Caesaria kuninkaaksi. 15. helmikuuta Lupercalia-juhlan aikana Marcus Antonius yritti asettaa diadeemin Caesarin päähän. Caesar kuitenkin hylkäsi tämän tarjouksen ja julisti, ettei halunnut kuninkaaksi.
Kuninkaaksi julistautuminen oli pahinta, mitä Caesar olisi voinut tehdä, sillä tasavaltalaisuudestaan ylpeät roomalaiset olivat erittäin epäluuloisia kaikkien kuninkuuden tavoittelijoiden suhteen. Perinteistä diktaattorin virkaa karsastettiin selvästi vähemmän. Kansa puhkesikin suosionosoituksiin, kun Caesar kieltäytyi diadeemista.
Huhtikuussa 44 eaa. Caesar aikoi lähteä sotaretkelle Parthiaa vastaan aikeinaan kostaa Crassuksen tappio. Caesar oli aina enemmän sotapäällikkö kuin poliitikko, ja hän oli nopeasti kyllästynyt pääkaupungin elämään. Hänen vastustajansa päättivät, että heidän oli toimittava ennen tätä, jos he aikoivat koskaan päästä hänestä eroon.
Kuolema.
a> "Muodonmuutoksiin". Caesar muuttuu kuvassa murhan jälkeen jumalaksi.
Gaius Julius Caesarin viimeinen päivä alkoi tyypilliseen tapaan 15. maaliskuuta 44 eaa. Oli maaliskuun idus, joten Caesar osallistui tapansa mukaisesti senaatin kokoukseen. Kirjailijat kertovat päivän alun olleen täynnä huonoja enteitä, muun muassa etruski haruspeksi Spurinna oli kuulemma vihjaillut Caesarin viimeisen päivän tulleen.
Senaatissa alun uhriseremonioiden jälkeen hän asettui paikalleen kultaiselle tuolille senaatin suuressa kokoontumissalissa, kuten useasti aiemminkin. Caesar ei kuitenkaan aavistanut, että lukuisten senaattorien joukossa oli jo pitkään kytenyt ajatus diktaattorin murhasta ja vanhan hallitustavan palauttamisesta. Hän ei myöskään näin ollen tiennyt sitä, että murhan ajankohdaksi oli valittu juuri tuo päivä, 15. maaliskuuta, senaatin kokoontuessa. Senaatin kokous pidettiin tuolloin Pompeiuksen kuuriassa.
Caesarin istuuduttua paikalleen salissa alkoi joukko senaattoreita liikehtiä häntä kohti. Näiden miesten joukossa oli myös useita, joita Caesar piti hyvinä ystävinään. Järkytys olikin suuri, kun miehet, joiden joukossa muun muassa Brutus ja Cassius seisoivat, vetivät tikarinsa esiin ja hyökkäsivät kohti Caesaria. Ensimmäinen lukuisista tikariniskuista, joko Cassiuksen tai Cascan, osui Caesarin kurkkuun. Caesarilla ei ollut asetta mukanaan eikä hän tavannut käyttää henkivartijoita, mutta hän yritti kamppailla hyökkääjiä vastaan terävällä kirjoitinpuikollaan.
Pian Caesar kuitenkin tajusi ympärilleen kerääntyneiden vihollisten ylivoiman. Hän oli joutunut loukkuun senaatin saliin eikä voinut paeta minnekään. Caesar ehti saada lukuisia tikariniskuja ennen kuin lyyhistyi maahan entisen ystävänsä ja vihollisensa Pompeiuksen patsaan juureen. Viimeisillä hetkillään hän veti voitettuna toogansa päänsä yli ja lakkasi tekemästä vastarintaa. Jokainen salaliittolainen iski Caesaria tikarillaan, ja nämä 23 haavaa koituivat nopeasti hänen kuolemakseen.
Murhan syyt.
Taiteilijan dramatisoitu näkemys Julius Caesarin murhasta.
Murhaajien julkilausuttuna motiivina oli pyrkimys palauttaa tasavaltainen hallitusmuoto Caesarin yksinvallan sijaan. Murhaajien on kuitenkin arveltu pyrkineen parantamaan ennen muuta senaattorisäädyn Caesarin aikana heikentynyttä asemaa. Yksi murhaajista oli Caesarin adoptoima Marcus Junius Brutus Albinus, jolle Caesar oli avannut tien menestykseen. Murhaajien joukossa oli monia, jotka Caesar oli armahtanut ja joiden uraa hän oli edistänyt. Rooman politiikassa liittolaissuhteet kuitenkin vaihtuivat nopeasti (tämän tiesi Caesarkin varsin hyvin) ja tyytymättömyys Caesarin kopeaan käytökseen lienee ollut laajalle levinnyttä.
Caesarin lausumista viimeisistä sanoista on monta eri versiota. Kreikkalaista kulttuuria ihaillut Caesar lienee lausunut tämän alun perin kreikaksi, kuten useimmat muistakin lentävistä lauseistaan. Suetonius kertoo niiden olleen " ("kai sy teknon?", "sinäkin poikani?"). William Shakespearen näytelmässä Julius Caesar viimeiset sanat ovat "Et tu, Brute" (Sinäkin Brutukseni). Tälle versiolle ei ole mitään historiallista lähdettä ja se on todennäköisesti Shakespearen keksintöä. Caesarin kerrotaan sanoneen myös: "Sed ista vis est!" ("Tämähän on väkivaltaa!"), kun hän ensimmäisen kerran tajusi senaattorien aikeet.
Perhe.
Caesar oli naimisissa kolme kertaa. Ensimmäinen vaimo, Lucius Cornelius Cinnan tytär Cornelia Cinnilla, kuoli synnytyksessä. Toisesta vaimostaan, Lucius Cornelius Sullan lapsenlapsesta Pompeia Sullasta, Caesar erosi. Caesarin kolmas vaimo oli Calpurnia, Lucius Calpurnius Pison tytär.
Caesar sai Cornelia Cinnillan kanssa tyttären, Julian. Rakastajattarensa kanssa Caesar sai pojan Caesarionin (kreikkalaisittain Kaisarion, oik. Ptolemaios XV Filopator Filometor Kaisar), josta tuli Ptolemaios XV. Testamentissaan Caesar myös adoptoi Gaius Octaviuksen, josta tuli näin Gaius Julius Caesar ja sittemmin pitkien sotien jälkeen Rooman ensimmäinen keisari nimellä Augustus.
Antiikin lähteissä mainitaan myös usein, että Caesarilla oli homoseksuaalisia suhteita, yksi näistä olisi ollut Bithynian kuningas, jonka hovissa Caesar oli nauttinut kestiystävyyttä nuorena miehenä. Caesaria tiettävästi pilkattiin pitkään tämän jälkeen "Bithynian kuningattareksi". Homoseksuaaliset suhteet olivat antiikin maailmassa erilaisessa asemassa kuin myöhempinä aikoina kristillisessä maailmassa, ja etenkin yläluokan keskuudessa ja Kreikassa niiden katsottiin olevan täysin normaaleja. Epäsopivana pidettiin kuitenkin ylhäisen miehen esiintymistä alisteisessa tai feminiinisessä roolissa homoseksuaalisessa suhteessa, niin kuin Caesarin väitettiin nuoruudessaan tehneen.
Jälkivaikutuksia.
Caesar on yksi parhaiten tunnetuista antiikin Rooman hahmoista: "poikkeusyksilö", jonka toimet niin hyvässä kuin pahassakin ovat vaikuttaneet pitkään. Sotapäälliköt, valtiomiehet ja diktaattorit ovat usein tutkineet, ihailleet tai yrittäneet jäljitellä hänen toimintaansa. Caesarin omat teokset ovat olleet kaikkien aikojen luetuimpien kirjojen joukossa etenkin eurooppalaisissa kouluissa aina viime vuosisadan alkupuolelle saakka. Yhdysvaltojen koulussa Caesarin teoksia on käytetty latinan lukemistona 1700-luvun loppupuolelta asti, ja ainakin alkuvaiheessa teosvalinnalla oli myös poliittisia motiiveja.
Eräs näkyvä jälki Caesarista on ajanlaskussa, jossa heinäkuun nimi on edelleen useilla kielillä johdos nimestä Julius. Lisäksi hänen kalenteriuudistuksensa oli varsin pysyvää laatua. Ehkä merkittävin Caesarin vaikutuksista oli kuitenkin Rooman valtakunnan painopisteen siirtäminen pohjoiseen, kohti Eurooppaa. Gallian latinalaistaminen ja Britannian valloitusretket loivat pohjan roomalaisen kulttuurin, latinan kielen ja myöhemmin kristinuskon leviämiselle laajalti aina Suomeen asti. Nämä olivat keskeisiä elementtejä eurooppalaisen kulttuurin kehityksessä.
Julius Caesarin patsas Forum Romanumin laidalla.
Caesarista on kirjoitettu lukuisia kirjoja ja näytelmiä, tunnetuimpana William Shakespearen näytelmä "Julius Caesar". Caesaria on käytetty myös nykyisessä populaarikulttuurissa, kuten elokuvissa ja sarjakuvissa, ehkä kuuluisimpana esimerkkinä Asterix seikkailee -sarjassa, jossa hän toimii antagonistina. Elokuvasovitukset ovat yleensä perustuneet Shakespearen näytelmään. Ensimmäinen näistä tehtiin jo vuonna 1908, tunnetuin lienee vuoden 1953 versio, jossa Marlon Brando näytteli Marcus Antoniusta.
Vuonna 2005 HBO aloitti tv-sarjan Rooma, joka kuvaa Caesarin ja hänen lähipiirinsä elämää Gallian valloituksesta eteenpäin.
Caesarin oma tuotanto.
Omana elinaikanaan Caesaria pidettiin yhtenä Rooman taidokkaimmista puhujista ja proosakirjailijoista; jopa Cicero arvosti Caesarin tyyliä. Caesarin tunnetuimpia teoksia olivat hänen tädistään laatima hautapuheensa sekä "Anticato", joka oli vastine Cicerolle. Caesar laati myös kielitieteellisiä teoksia. Valitettavasti suurin osa Caesarin teoksista on kadonnut. Caesarin nimissä säilyneestä kirjallisuudesta "Commentarii de bello Gallico" (Gallian sota) ja "Commentarii de bello civile" (Sisällissota) ovat varmuudella hänen laatimiaan. Gallian sodan viimeinen kirja on Caesarin alaisen Aulus Hirtiuksen kirjoittama. Caesarin nimiin on myös pistetty "De bello Hispaniensis" (Espanjan sodasta) ja "De bello Africo" (Afrikan sodasta), mutta ne ovat jonkun muun kirjoittamia. Hirtius kirjoitti vielä teoksen "De bello Alexandrino" (Aleksandrian sodasta).
Antiikin muut lähteet.
Julius Caesarista ja tasavallan ajan lopusta on säilynyt antiikin ajoilta suhteellisen runsas lähdeaineisto.
Suetonius ja Plutarkhos kirjoittivat kummatkin Caesarin elämäkerran. Myös Dio Cassius ja Appianos käsittelevät historianteoksissaan Caesaria. Historiankirjoituksen lisäksi keskeisen tärkeitä lähteitä ovat Marcus Tullius Ciceron laatimat oikeuspuheet sekä hänen kirjekokoelmansa.


Hangul.
Hangul (, McCune-Reischauer: han'gŭl, Pohjois-Koreassa "chosŏn'gŭl" (조선글)) on korean aakkosto. Ennen hangulin kehittämistä koreaa kirjoitettiin kiinan merkeillä, jotka koreaksi ovat hanja. Nimeä "hangul" ei voi kirjoittaa hanja-merkein, paitsi osa "Han" (한), joka merkitsee korealaista (韓).
Hangul kirjoitetaan merkkeihin tavuittain. Tavut koostuvat 24 kirjaimesta ("jamo"), joista 14 on konsonantteja ja 10 vokaaleita. Aikaisemmin on käytetty kolmea muutakin konsonanttia ja yhtä vokaalia.
Historia.
Hangul kehitettiin Korean Joseon-dynastian neljännen kuninkaan, Sejong Suuren käskystä. Häntä nimitetään järjestelmän keksijäksi. Järjestelmä valmistui vuonna 1443 tai tammikuussa 1444, ja julkaistiin 1446 dokumentissa nimeltä "Hunmin Jeongeum". Tämä nimi annettiin myös aakkostolle. Dokumentin julkaisupäivä 9. lokakuuta on Etelä-Koreassa Hangul-päivä, Pohjois-Koreassa vastinetta vietetään 15. tammikuuta.
Kuningas Sejong halusi että hangeulia käytettäisiin lisänä hanja-merkeille, käytettäväksi pääasiassa hanja-merkkien opettamiseen. Tämä oli myös syynä niiden nimeen "hunmin jeongeum", joka tarkoittaa "oikeat äänteet kansan opetukseen". Tuohon aikaan hanja-merkkejä osasivat lukea ja kirjoittaa vain miespuoliset aristokratian jäsenet, ja koska hanja oli ainoa käytössä oleva kirjoitusjärjestelmä, lukutaitoisia oli erittäin vähän. Oppinut eliitti vastusti hangul-järjestelmää, väittäen hanjaa ainoaksi oikeaksi kirjoitusjärjestelmäksi. Tämä johtikin hangul-vastaisuuteen myös hallinnossa, ja Joseon-dynastian kymmenes kuningas Yeonsan-gun kielsi hangul-järjestelmän opettamisen ja sen kirjoittamisen dokumentteihin vuonna 1504. Hangul-järjestelmää olivat alkaneet käyttää naiset ja kouluttamattomat henkilöt.
Kun nationalismi rantautui Japanista Koreaan, alkoivat eräät uudistusmieliset pitää hangul-järjestelmää kansallisena symbolina. Se otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön virallisissa dokumenteissa vuonna 1894 japaninmielisten poliitikkojen ajaman Gabo-reformin myötä. Japanin otettua Korea hallintaansa 1910, tehtiin hangul-järjestelmän opettelusta pakollista kouluissa.
Vuonna 2009 Hangul-merkistöä kokeiltiin myös Indonesialaisen Cia-Cia-kielen kirjoitusjärjestelmänä, mutta merkistö ei loppujen lopuksi vakiintunut käyttöön.
Konsonantit.
Peruskirjainten muodot pohjautuvat kielen, suulaen, hampaiden ja kurkun aseman kuvaukseen. Konsonantit voidaan jakaa neljään ryhmään, tässä sulkeissa annetut nimet ovat perinteiset sinokorealaiset lingvistiset termit.
Aakkosjärjestys.
Hangul-järjestelmässä jokainen tavu alkaa konsonantilla. Mikäli konsonanttia tavun alussa ei ääntämyksessä ole, kirjoitetaan tavun alkuun kirjain ㅇ (tavun lopussa ng), joka ei koskaan äänny tavun alussa. Siten vokaalialkuiset tavut myös aakkosjärjestyksessä järjestetään ㅇ-kirjaimen kohdalle.
Nykyisen aakkosjärjestyksen asetti Choi Sejin vuonna 1527.
Etelä-Koreassa ja Pohjois-Koreassa käytetään hieman erilaista aakkosjärjestystä, joista molemmat noudattavat Choi Sejinin peruskirjainten järjestystä.
Etelä-Korean järjestys.
ㄱ ㄲ ㄴ ㄷ ㄸ ㄹ ㅁ ㅂ ㅃ ㅅ ㅆ ㅇ ㅈ ㅉ ㅊ ㅋ ㅌ ㅍ ㅎ
Kaksoiskonsonantit sijoitetaan heti niitä vastaavan yksinkertaisen kirjaimen jälkeen.
ㅏ ㅐ ㅑ ㅒ ㅓ ㅔ ㅕ ㅖ ㅗ ㅘ ㅙ ㅚ ㅛ ㅜ ㅝ ㅞ ㅟ ㅠ ㅡ ㅢ ㅣ
Pohjois-Korean järjestys.
ㄱ ㄴ ㄷ ㄹ ㅁ ㅂ ㅅ ㅇ ㅈ ㅊ ㅋ ㅌ ㅍ ㅎ ㄲ ㄸ ㅃ ㅆ ㅉ ㅇ
Ensimmäinen ㅇ vastaa tavunloppuista äännettä /ng/. Toinen ㅇ on tavun alkuinen mykkä äänne. Kaksoiskirjaimet ovat lopussa, ennen mykkää ㅇ:a, mutta kaikkien muiden kirjainten jälkeen, toisin kuin Etelä-Koreassa.
ㅏ ㅑ ㅓ ㅕ ㅗ ㅛ ㅜ ㅠ ㅡ ㅣ ㅐ ㅒ ㅔ ㅖ ㅚ ㅟ ㅢ ㅘ ㅝ ㅙ ㅞ
ㅐ ja ㅔ sijoitetaan kaikkien perusvokaalien jälkeen, ei ㅏ:n ja ㅓ:n perään.
Kirjainten nimet.
joka on saanut nimensä järjestyksen kolmen ensimmäisen konsonantin mukaan ("g", "n", and "d"), liittämällä niihin ensimmäinen vokaali ("a"). Kirjainten nimet antoi Choi Sejin vuonna 1527. Pohjois-Koreassa nimiä on sittemmin muutettu.
Konsonanttien nimet.
Konsonanteilla on nykyisin kaksitavuiset nimet, joissa kyseinen konsonantti esiintyy sekä nimen alussa, että lopussa.
Kolmea lukuun ottamatta nimeämisjärjestelmä on "kirjain" + "i" + "eu" + "kirjain". Ensimmäisen tavun muodostaa "kirjain" + "i"-yhdistelmä, toisen "eu" + "kirjain". Poikkeavat kolme ovat "g", "d" ja "s", sillä tavuille "euk", "eut" ja "eus" ei ole hanja-merkkejä. "Yeok" (役) kirjoitetaan "euk"in tilalle. Koska mikään hanja ei lopu "t" eikä "s", Choi valitsi kaksi hanjaa, jotka luettaisiin korealaisittain: 末 ("kut" "loppu") ja 衣 ("os" "vaatteet").
Alun perin Choi antoi kirjaimille "j", "ch", "k", "t", "p" ja "h" epäsäännölliset yksitavuiset nimet "ji", "chi", "ki", "ti", "pi" ja "hi". Nämä muutettiin nykyiselleen vuonna 1933.
Kaksoiskonsonanttien nimissä on sana "ssang" (쌍), joka merkitse ”kaksosta” tai ”kaksinkertaista” ennen kirjaimen nimeä.
Vokaalien nimet.
Vokaalien nimet ovat yksinkertaisesti kyseiset äänteet, tosin kaikkien tavujen alkaessa konsonantilla, näidenkin eteen on kirjoitettava mykkä ㅇ ("ieung").
Kirjoitus.
Hangulia voidaan kirjoittaa sekä vaaka- että pystysuoraan. Perinteinen kirjoitussuunta on sama kuin kiinan, siis ylhäältä alas ja oikealta vasemmalle. Ju Si-gyeong ajoi vaakasuoraa järjestelmää, ja se muovautui yleiseksi käytännöksi (vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas).


Tasavirta.
Tasavirta tarkoittaa sähkövirtaa, jonka suunta ei muutu. Tällöin virta kulkee virtapiirissä koko ajan samansuuntaisesti. Ammattikielessä virran suunnan sijasta puhutaan vaiheesta. 180 asteen vaihesiirto aiheuttaa virran suunnan muutoksen.
Yleinen tasavirran lyhenne on DC (). Tasavirrasta käytetään symbolia "=" tai symbolia, jossa ylhäällä on yhtenäinen viiva ja alhaalla katkoviiva "⎓" (vaihtovirrasta puolestaan aaltosymbolia "~").
Tasavirtaa käyttävät laitteet toimivat tai voivat toimia paristoilla tai akulla. Jotkut laitteet kuten hehkulamppu tai yleisvirtamoottori toimivat sekä tasa- että vaihtovirralla. Esimerkiksi muuntaja tarvitsee vaihtovirtaa - jos sellaisen halutaan toimivan tasavirtalähteellä, tarvitaan vaihtosuuntaaja eli DC/AC-muunnin.
Vaihtovirrasta voidaan tehdä tasavirtaa tasasuuntaamalla se, joka käytännössä tarkoittaa virran suunnan vakiinnuttamista. Tämä voidaan hoitaa esimerkiksi neljällä diodilla. Diodit ovat puolijohdekomponentteja, jotka päästävät virtaa vain toiseen suuntaan.
Tasavirtapiireissä yleisimmin esiin tulevia suureita ovat muun muassa sähkövirta, jännite, resistanssi eli vastus ja teho. Sähkövirta tarkoittaa johtimessa liikkuvan virran suuruutta ja sitä mitataan ampeereissa (lyhenne A). Jännite on napojen sähkövarauksien aiheuttama potentiaaliero, ja sitä mitataan voltteina (lyhenne V), eli plus- ja miinuspotentiaalien erona (esimerkiksi jos miinus navan potentiaali on 0V ja plus navan potentiaali on +12V, tällöin näiden välillä vaikuttaa +12V jännite). Resistanssi eli vastus taas tarkoittaa, kuinka paljon johdin vastustaa virran kulkua. Jokaisella johtimella on vastusarvo; suprajohteiden ominaisvastus kuitenkin saadaan tietyissä olosuhteissa käytännössä nollaan. Teho tarkoittaa sähkövirran aikayksikköä kohti tekemää työtä, ja sitä mitataan watteina (lyhenne W).
Näiden avulla voimme esimerkiksi laskea, että jos käytämme 12V 60W hehkulamppua esimerkiksi ajoneuvon 12V sähköjärjestelmässä, saamme hehkulampussa kulkevan virran kaavalla P = U * I, mutta joudumme vähän muuttamaan kaavaa, koska haluamme tietää virran määrän ja tiedämme jännitteen ja tehon. Uusi kaava on I = P / U eli esimerkissämme I = 60W / 12V josta saamme 5A virran.


Transistori.
Transistori on kytkimenä, vahvistimena tai muistin elementtinä toimiva puolijohdekomponentti. Transistorit jaetaan yleensä kahteen päätyyppiin: bipolaaritransistoreihin (BJT) ja kanavatransistoreihin (FET). FET on toimintaperiaatteeltaan transkonduktanssivahvistin, eli sen läpi kulkeva virta on verrannollinen tulon jännitteeseen. Bipolaaritransistori puolestaan toimii virtavahvistimena. Oheiskomponenttien avulla transistoreista voi kuitenkin rakentaa myös muunlaisia vahvistimia ja kytkentöjä.
Historia.
Transistorin keksivät 1947 Yhdysvaltalaisen Bell Telephone Laboratoryn fyysikot Walter Brattain ja John Bardeen. Ensimmäinen transistori oli kullasta ja germaniumista rakennettu kärkitransistori.
Vuotta myöhemmin samaan tutkijaryhmään kuulunut William Shockley kehitti bipolaarisen liitostransistorin, joka perustuu kahteen erisuuntaiseen ja perättäiseen pn-liitokseen joko pn-np (pnp-transistori) tai np-pn (npn-transistori). Bipolaari-määritys tarkoittaa sitä, että transistorin toiminnassa käytetään hyväksi molempia varauksenkuljettajatyyppejä (aukkoja ja elektroneja), kun taas unipolaari-transistoreissa vain toista tyyppiä.
Teollisesti transistoreita alettiin valmistaa 1951 ja jo saman vuosikymmenen puolivälissä liitostransistori oli syrjäyttänyt kärkitransistorit lähes kokonaan. Tällöin myös kehitettiin uusi, kanavaefektiin (field effect) perustuva transistori eli FET. Transistori on yksi 1900-luvun merkittävimmistä keksinnöistä.
Transistori korvasi pitkälti paljon suuremmat, epäluotettavammat ja enemmän tehoa kuluttavat elektroniputket. Nykyisin yksittäispakattujen transistorien sijaan ja lisäksi käytetään elektroniikkalaitteissa usein mikropiirejä. Mikropiirit sisältävät yleensä pääasiassa transistoreita, joita voi samalla mikropiirillä olla satoja miljoonia kappaleita. Elektroniputki – transistori – mikropiiri -kehitys on mahdollistanut elektroniikan jatkuvan pienenemisen ja samanaikaisen laskentatehon kasvun, siis mm. kotitietokoneet, digi-TV:t, matkapuhelimet ja laajakaistayhteydet. -Käytännössä ollaan jo siinä tilassa, että laitteiden käytettävyys rajaa enää niiden pienentämistä, esim. digivirittimen voisi teknisesti tehdä sokeripalaa pienemmäksi.
Bipolaaritransistorin toiminta.
Bipolaaritransistorissa on kolme liitospistettä: kollektori C (Collector), kanta B (Base) ja emitteri E (Emitter).
NPN-tyypin bipolaaritransistorissa vahvistettava virta viedään kannalle, jolloin emitteriltä virtaa elektroneja kannan alueelle. Kannalle joutuneista elektroneista suurin osa joutuu kuitenkin kollektorilla olevan voimakkaan positiivisen sähkökentän imaisemiksi, jolloin kollektorilta emitterille on suurempi virta kuin kannalta emitterille. Tämä ilmiö mahdollistaa vahvistuksen. NPN-transistori tulee tyypillisesti johtavaksi, kun kanta-emitterijännite on välillä +0,5 - +0,7 V ja samanaikaisesti kollektori-emitterijännite on vähintään +0,1 V.
PNP-tyyppisessä transistorissa jännitteiden ja virtojen napaisuudet ovat vastakkaissuuntaiset kuin NPN-transistorissa. Virta on pääasiassa aukkojen ajautumista kohti negatiivista jännitettä, joten PNP-tyyppinen transistori on NPN-transistoria hitaampi. PNP-transistori tulee tyypillisesti johtavaksi, kun negatiivinen kanta-emitterijännite on itseisarvoltaan yli 0,5 V ja samanaikaisesti negatiivinen kollektori-emitterijännite on itseisarvoltaan yli 0,1 V.
Virtavahvistuskerroin eli kollektori - kantavirran suhde tarkoittaa kantavirralla X kyllästystilassa kollektorista johtuu X * HFE mukainen virta emitterille, jolloin emitterin virta on X + X * HFE. Virtavahvistuskerrointa voidaan kasvattaa kytkemällä useampi transistori peräkkäin niin että edellisen emitteri on seuraavan kanta jne. Menetelmää kutsutaan Darlington -kytkennäksi.
Kanavatransistorin toiminta.
Kanavatransistorissa päävirtapiirin muodostaa lähteen S (Source) ja nielun D (Drain) välinen puolijohdekanava. Siinä kulkevan virran suuruutta ohjataan kanavasta sähköisesti eristetylle tai estosuuntaan biasoidulle hilalle G (Gate) tuotavalla jännitteellä. Esimerkiksi nMOS-tyyppisessä FET-transistorissa hilalle tuotava positiivinen jännite vetää puoleensa elektroneja, jolloin elektronit muodostavat johtavan kerroksen hilan eristeen alle nielun ja lähteen välille ja virta pääsee kulkemaan nielulta lähteelle.
Kanavatransistorit loivat pohjan mikropiiriteknologialle. Kanavatransistorit voidaan helposti prosessoida ohuisiin piikiekkoihin vieriviereen ja liittää samalla alustalla sähköisesti toisiinsa ja muihin samaan kiekkoon integroituihin komponentteihin integroitujen piirin tuottamiseen. Piirikoon kasvaessa ja sen sisältämien miljoonien transistorien myötä nykyinen transistoriteknologia on lähestulkoon saavuttanut äärirajansa. Uusina ratkaisuina mikropiirisovelluksiin on testattu mm. nanoteknologiaan, kvanttimekaniikkaan, spintroniikkaan ja molekyylitoimintaan perustuvia transistorirakenteita, jolloin transistorin ohjaamiseen voi riittää vain yksi elektroni.


Semantiikka.
Semantiikka eli merkitysoppi tutkii esimerkiksi sanojen ja ajatusten merkitystä. Kielen merkitystä tutkiessaan se on kielitieteen alalaji, joka tutkii esimerkiksi sanan, virkkeen tai kokonaisten tekstien merkitystä ja viittauksia. Semantiikalle oleellista ovat ilmaisujen väliset suhteet, kuten antonymia, homonymia, hyponymia, metonymia, polysemia ja synonymia.
Semantiikan lähellä on semiotiikka eli merkkioppi, joka puolestaan tutkii kaikenlaisten merkkien, kuten kuvien ja symbolien merkityksiä. Pragmatiikkaa pidetään joskus kielitieteellisen semantiikan osana.
Semantiikka tutkii myös erilaisia temaattisia rooleja sekä totuusehtoja.


Hanja.
Hanja (Hangeul: 한자, Hanja: 漢字), on koreankielinen nimitys kiinanmerkeille. Nimeä käytetään kuitenkin erityisesti viittaamaan korean kielessä käytettäviin kiinalaista alkuperää oleviin merkkeihin.
Koreaa kirjoitettiin pääasiassa hanja-merkein aina 1900-luvun alkuun saakka, sen jälkeen hangeul on nopeasti korvannut niiden käytön. Pohjois-Koreassa hanja-merkkejä ei käytetä enää lainkaan, Etelä-Koreassakin niitä käytetään hyvin vähän, pääasiassa ihmisten nimissä, sillä nimet ovat monien mielestä hienomman näköisiä kiinalaisin merkein. Etelä-Koreassakin on sanomalehtiä, jotka eivät käytä lainkaan hanja-merkkejä.


Kulosaari.
Kulosaari (, vuosina 1922–1946 "Brändö Nl.") on saari, entinen kunta ja nykyinen Helsingin 42. kaupunginosa Itä-Helsingissä. Saari sijaitsee Herttoniemen ja Sörnäisten välissä, ja sen molemmilta puolilta johtavat salmet Vanhankaupunginlahdelta Kruunuvuorenselälle. Se tunnetaan vanhana huvilakaupunginosana, joskin saarella on 1960-luvulta lähtien ollut myös jonkin verran kerrostaloasutusta. Vanhat huvila-alueet sijaitsevat pääasiassa saaren eteläisillä ja itäisillä ranta-alueilla, kerrostaloalue taas saaren keskiosassa, joka 1960-luvulle saakka oli pysynyt rakentamattomana.
Väestö.
Asukkaita Kulosaaressa on hieman yli 3700 (2008 alussa) ja osa-alueen pinta-ala on 1,81 km². "Kulosaaren osa-alueeseen" kuuluu myös "Kivinokan" niemi Kulosaaren saaren pohjoispuolella. Helsingin hallinnollisessa jaottelussa tunnetaan myös "Kulosaaren peruspiiri", joka kattaa Kulosaaren osa-alueen lisäksi Mustikkamaa-Korkeasaaren osa-alueen.
Kulosaaren asukkaat ovat pääosin korkeasti koulutettuja (eniten korkeakoulututkintoja Helsingin alueista). Keskimääräisellä varallisuudella mitattuna Kulosaari on Helsingin varakkaimpia kaupunginosia (v. 2006 tulot per asuntokunta 80 594 €). Työpaikkoja alue tarjoaa n. 430 hengelle (31.12.2005).
Kulosaaren Domus, Kulosaarentien varrelle vuosina 1915-16 rakennettu asuin- ja liikerakennus, joka oli 1960-luvun alkuun saakka Kulosaaren ainoa asuinkerrostalo
Pääosa Kulosaaren asunnoista rakennettiin 1960-luvulla, sen jälkeen on rakennuksista valmistunut vajaa viidennes ja 1960-lukua vanhempia rakennuksista on kymmenesosa. Alueen asuntojen koko vaihtelee yksiöstä huomattavasti isompiin huoneistoihin. Monet niistä ovat tilavia; Kulosaaren asuntojen keskimääräinen pinta-ala 87,5 m2 (31.12.2006) on yksi Helsingin suurimpia.
Saaren pohjoisosan halki kulkevat Itäväylä ja metrorata; Kulosaaressa on yksi Helsingin metron vuonna 1982 avatuista ensimmäisistä asemista. Kulosaaresta pääsee siltaa pitkin viereiseen Mustikkamaan saareen, josta puolestaan on yhteys Korkeasaareen.
Kulosaaressa on mm. suomen- ja ruotsinkieliset ala-asteet sekä kaksi lukiota: suomen- ja englanninkielinen Kulosaaren yhteiskoulu (myös yläaste) ja ruotsinkielinen Brändö gymnasium.
Kulosaareen valmistui vuoden 1917 syksyllä Rantahotelli, jonka on suunnitellut arkkitehti Lars Sonck. Hotellitoiminta on sittemmin lakannut ja nykyisin rakennuksessa toimii Wihuri Oy:n pääkonttori, Wihurin linna.
Entisen rantahotellin välittömässä läheisyydessä on Kulosaaren tunnetuin ravintola, Kulosaaren Casino. Casino on suosittu paikka diplomaattitapaamisille, sillä Kulosaaressa toimii usean valtion suurlähetystöjä, mm. Puolan, Venezuelan, Kiinan, Ukrainan, Iranin, Madagaskarin ja Irakin. Osasyynä suosioon on myös ravintolan sijainti pienellä saarella, jota turvallisuuspalveluiden on helppo vartioida uhkien varalta.
Kulosaaren hautausmaa sijaitsee pienessä Leposaaressa Kulosaaren pohjoispuolella. Kulosaareen kuuluvaan Kivinokkaan sijoittuu mm. Kulosaaren kartano, Herttoniemen siirtolapuutarha ja Kivinokan kesämaja-alue.
Historia.
AB Brändö Villastad – Kulosaari-yhtiö perustettiin Helsingin kaupungin ulkopuolelle vuonna 1907 tarkoituksenaan muodostaa asumattomalle Kulosaaren saarelle uudenaikainen huvilakaupunki. Alueen asemakaavan laati yhtiön toimeksiannosta Lars Sonck.
Kulosaaren huvilakaupunki kuului vuoteen 1922 asti Helsingin maalaiskuntaan ja oli siitä eteenpäin itsenäinen kunta, kunnes se liitettiin osaksi laajenevaa Helsinkiä vuoden 1946 suuressa alueliitoksessa.
Vuosina 1910–1951 Kulosaareen liikennöi raitiotielinja. Linjalla ei ollut numeroa, vaan sen tunnuksena käytettiin alkujaan kirjainta B (Brändö), myöhemmin KB. Raitiovaunut kuljetettiin saareen höyrylautalla vuoden 1919 joulukuuhun saakka, jolloin ensimmäinen Kulosaaren silta avattiin liikenteelle. Nykyinen silta valmistui sen paikalle vuonna 1957.
Entinen presidentti Kaarlo Juho Ståhlberg ja hänen vaimonsa siepattiin Kulosaaresta 14. lokakuuta 1930 ja kyyditettiin Joensuuhun. Tapahtumat etenivät esimerkiksi nykyisellä Armas Lindgrenin tiellä (silloin Södra Strandvägen).


Elaska.
Elaska ("Lumpenus lampretaeformis") on ahvenkaloihin kuuluva kalalaji, joka esiintyy Pohjois-Atlantin rannkikkovesissä sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa ja siihen liittyvissä Jäämeren vesissä muun muassa Grönlannissa ja Huippuvuorilla. Elaska elää myös Itämeren syvissä osissa.
Elaska on kellertävän ruskehtavan läikikäs, vartalonmuodoltaan lähes käärmemäisen hoikka ja pitkulainen. Aikuinen elaska on pituudeltaan useimmiten alle 30 senttimetriä. Elaskan ruokavalioon kuuluvat pohjaeläimet, Itämeressä erityisesti massiäyriäiset.
Elaska on pohjakala, joka elää tyypillisesti 100–200 metrin syvyydessä, mutta talvisin saattaa nousta 25 metrin syvyyteen. Elaskoja saadaan harvoin pyydettyä, joten se on melko tuntematon kalalaji eikä sillä ole taloudellista merkitystä.
Elaskan kanssa hieman samannäköisiä suomalaisia kaloja ovat ankerias, kivinilkka, nahkiainen, pikkunahkiainen ja teisti.


Teisti.
Teisti ("Pholis gunnellus") on Itämeren altaassa elävä noin 15–25 senttimetriä pitkä kala. Se kuuluu vain 13 lajia käsittävään teistien heimoon ("Pholidae"). Esiintymisalueena Suomen rannikolla on suurin piirtein Helsingin ja Kaskisten välinen alue. Se elää kesäaikaan matalassa vedessä rakkolevän suojissa ja pohjan kivenkoloissa. Hämäräaktiivisena kalana teisti tulee pois piiloistaan vasta illan hämärtyessä. Syövät pääasiassa pieniä äyriäisiä. Kutuaika on talven kevätpuoliskolla. Koiras rakentaa pesän kiven tai simpukankuoren alle ja emokalat vahtivat sitä. Teistillä ei ole taloudellista merkitystä.
Teistiä tavataan Atlantin pohjoisosassa sekä Itämerellä, Pohjanmerellä ja Vienanmerellä. Atlantin länsirannalla sen leviineisyysalue ulottuu Labradorilta Delawarenlahdelle. Kalaa tavataan Islannissa, mutta ei Grönlannissa, Huippuvuorilla tai Novaja Zemljan lähivesillä.
Teistin kanssa hieman samannäköisiä lajeja ovat elaska ("Lumpenus lampretaeformis"), kivinilkka ("Zoarces viviparus") ja neliviiksimade ("Rhinonemus cimbrius").


Isotuulenkala.
Isotuulenkala ("Hyperoplus lanceolatus", syn. "Ammodytes lanceolatus") on vihertävänsininen, 20–30 cm pitkä solakka meressä elävä kala. Sen levinneisyysaluetta on Koillis-Atlantti. Itämeren eteläosissa isotuulenkala on varsin runsaslukuinen. Suomen rannikolla sen esiintyminen painottuu Suomenlahden lisäksi Ahvenanmaalle ja Saaristomereen.
Isotuunekala syö nuorena planktonia ja täysikokoisena pikkukaloja. Sen voi helposti sekoittaa pikkutuulenkalaan – eroja on koon lisäksi luuston rakenteessa. Isotuulenkalat liikkuvat yksittäin tai pienissä parvissa ja ne suosivat hiekkapohjaisia vesiä. Ne pystyvät paetessaan kaivautumaan erittäin nopeasti hiekkaan. Talvsin ne vetäytyvät syvempiin vesiin ja niitä onkin tavattu jopa 50-60 metrin syvyydestä. Molempia tuulenkaloja saadaan saaliksi vahingossa silakan seassa.
Isotuulenkala kutee hiekkapohjalle 10–20 metrin syvyyteen. Mätimunat takertuvat hiekkaan ja voivat olla myös ohuen hiekkakeroksen peittämiä.


Pikkutuulenkala.
Pikkutuulenkala ("Ammodytes tobianus") muistuttaa suuresti isotuulenkalaa, mutta jää alle 15 sentin mittaiseksi. Se elää kaikilla Suomen merenrannikoilla isotuulenkalaa runsaslukuisempana, mutta on yleisempi Itämeren eteläisemmissä osissa. Tuulenkalojen elintavat ovat huonosti tunnetut, mutta ne ovat tärkeitä lajeja meriekosysteemeissä. Tuulenkalat ovat tärkeää ravintoa monille merilinnuille ja petokaloille.
Tuulenkala-nimitys tulee siitä, että kala joutuu kovan tuulen aikana rantavesiin, jossa se voi joutua verkkoon, nuottaan tai trooliin silakan seassa. Suomessa tuulenkaloja tavataan eniten alkukesästä, sillä ne viettävät talven Itämeren syvänteissä. Kesäisin pikkutuulenkalat oleskelevat enimmäkseen matalissa hiekkapohjaisissa vesissä. Varsinaisessa merivedessä ne liikkuvat tiheinä ja suurina parvina. Suomen vesialueilla ei olla tavattu suuria pikkutuulenkalaparvia, pieniä kyllä.


Mustatokko.
Mustatokko ("Gobius niger") on tumma sormenmittainen kala.
Ulkonäkö ja koko.
Mustatokko on tummanruskea ja muita Suomen tokkoja (liejutokko, hietatokko, seitsenruototokko) vähän isompi, kymmensenttinen kala. Sen selkäevät ovat yhtenäinen nauha.
Levinneisyys.
Mustatokkoja on Suomen merialueilla Kristiinankaupungin eteläpuolella, sekä etelämpänä aina Pohjois-Afrikan rannikolle asti.
Ravinto.
Mustatokon ravintoa ovat vesikirput ja pienet katkat


Liejutokko.
Liejutokko ("Pomatoschistus microps") on Suomen pienin kala, alle 4 cm pitkä. Se elää meren rannikolla, ja muistuttaa elintavoiltaan yleisempää hietatokkoa. Suomen vesillä liejutokkoa tavataan lähinnä Helsingin ja Raippaluodon välisellä alueella sekä Ahvenanmaalla.
Liejutokko on varsin huomaamaton pohjakala, jonka näkee sattumalta, jos sen pelästyttää liikkeelle. Ne ovat varsin lyhytikäisiä ja kuolevat alle kaksivuotiaina.


Hietatokko.
Hietatokko ("Pomatoschistus minutus") on pieni 4–5 cm:n pituinen merikala. Se on vaalean kellertävä, lähellä pohjaa kyhjöttävä kala, jonka voi nähdä jos sen pelästyttää liikkeelle haromalla hiekkapohjaa esimerkiksi akvaariohaavilla. Sitä esiintyy koko Itämeren alueella, aivan lahtien perukoita lukuun ottamatta. Hietatokko muistuttaa hieman seuraavia lajeja liejutokko ("Pomatoschistus microps"), mustatokko ("Gobius niger") ja seitsenruototokko ("Gobiusculus flavescens").
Hietatokko oleskelee kesäisin matalissa, talvella syvemmissä vesissä. Se rakentaa pesän hiekkapohjalle esimerkiksi simpukankuoren tai ruukunsirpaleen alle, ja koiras vartioi mätiä kuoriutumiseen asti. Pienten 1–3-senttisten hietatokkojen ravintoa ovat vesikirput, surviaissääskentoukat ja hankajalkaiset. Isommat, yli 3 senttimetrin mittaiset kalat syövät pääasiassa pienikokoisia katkoja.
Tokoilla, varsinkin hietatokolla, on matalien rannikkovesien ravintoketjussa tärkeä merkitys. Ne ovat linkki pohjaeläimistä kaloihin. Tokkoja syövät ainakin ahvenet, pienet turskat, kampelat, piikkikampelat, kivinilkat, kuhat, simput, isot kuoreet ja siiatkin. Matalilla rannikkovesillä, kuten Tanskassa, tokot muodostavat katkarapujen kanssa meritaimenen tärkeimmän ravinnonlähteen.


Seitsenruototokko.
Seitsenruototokko ("Gobiusculus flavescens") on rakkolevän keskellä viihtyvä pieni kala.
Ulkonäkö ja koko.
Seitsenruototokko kasvaa 4-6 cm pitkäksi ja on muodoiltaan hoikka ja pitkulainen. Sen väritys sopii hyvin rakkolevän keskellä elämiseen: punaruskeassa vartalossa on naaraalla yksi, koiraalla kaksi suurta täplää. Selkäevät ovat punavalkoraitaiset, ja etummaisessa selkäevässä on seitsemän ruotoa. Seitsenruototokko muistuttaa lähinnä seuraavia lajeja: hietatokko, liejutokko ja mustatokko.
Levinneisyys.
Seitsenruototokko elää Pohjois-Euroopan rannikoilla, pääasiassa Itä-Atlantin vesillä.
Elintavat.
Seitsenruototokko elää rakkolevävyöhykkeellä, kirkkaissa vesissä jopa 15 metrin syvyydessä Se poikkeaa muista tokoista siinä että se ei lepää pohjassa vaan uiskentelee vedessä lähes koko ajan. Kutuaikaa ennen koiraan värit voimistuvat. Koiras vartioi mätiä sen kuoriutumiseen asti.


Piikkikampela.
Piikkikampela ("Scophthalmus maximus") on litteä, lähes pyöreä pohjakala, jonka silmät ovat vasemmalla kyljellä. Sen levinneisyysalue kattaa suurimman osan Itämerta, Euroopan rannikot napapiiriltä etelään, Välimeren ja Mustanmeren.
Piikkikampela viihtyy meren kallio- ja hiekkapohjilla. Se syö etupäässä muita pohjakaloja, mutta myös äyriäisiä ja simpukoita.
Tuntomerkit.
Piikkikampela on helppo tunnistaa. Se on litteä ja lähes lautasmaisen pyöreä, vihreä tai ruskea kala. Sillä on piikikäs, tummanruskea ja täplikäs iho kyljellä. Silmät sillä ovat pään kyljellä ja suu liikkuu pohjaan nähden vaakasuorassa. Piikkikampela kuuluu vasensilmäkampeloiden heimoon, jonka kaloilla poikasen silmät kiertyvät vasemmalle kyljelle ja niistä tulee yläkylki. Vatsa eli alakylki on vaalea. Pituus Suomen vesillä on 20–40 cm. Muualla piikkikampelat ovat kasvaneet tyypillisesti 50-70-senttisiksi, suurimmillaan metrin pituisiksi ja painaneet jopa 25 kg.
Levinneisyys.
Piikkikampelaa tavataan lähes koko Euroopan ja Pohjois-Afrikan rannikolla. Itämerellä piikkikampelaa tavataan Tanskan salmista Suomenlahdelle ja Pohjanlahdelle, mutta se harvinaistuu lahtien perukoille päin mentäessä. Piikkikampela on tyypillinen lauhkeiden vesien merikala eikä se pysty lisääntymään kovin alhaisissa suolapitoisuuksia. Suomen rannikot ovat sen esiintymisalueen äärirajoilla, joten sopivillakin alueilla piikkikampeloiden osuus kaikista kampeloista on vain yksi tai kaksi kymmenestä.
Piikkikampela on levinnyt niin Itämeri kuin muuallekin maailmalle. Itämeressä sen alueet ovat rannikolla, ei paljoa Vaasan yläpuolella. Eteläraja on melkein Suomenlahdella. Myös Ahvenanmaan alueella esiintyy joitain yksilöitä. Sitä on Afrikan rannikolla, Välimeressä, Mustassameressä ja Asovanmeressä.
Piikkikampelaa on istutettu Chilen ja Kiinan rannikoille. Sitä kasvatetaan ruokakalaksi Espanjassa, Tanskassa, Saksassa, Islannissa, Irlannissa, Italiassa, Norjassa, Walesissa ja Portugalissa.
Lisääntyminen.
Piikkikampela kutee matalassa 2-8 m:n syvyisessä rantavedessä kesäkuussa, juhannuksen molemmin puolin. Mätimunat kelluvat, mikäli veden suolapitoisuus on noin 8 promillea. Kuoriutuvat poikaset ovat aluksi planktisia ja kaksikylkisiä, mutta jo ensimmäisen kesän kuluessa pohjalle siirtyessään ne muuttuvat aikuisia muistuttaviksi. Ensimmäiseen talveen mennessä ne saavuttavat noin 3-6 cm pituuden.
Ravinto.
Piikkikampela käyttää monipuolista ravintoa ja se syö muun muassa simpukoita, äyriäisiä ja monia eri pohjakaloja. Piikkikampelalla on suuri suu, jossa on paljon pieniä ja teräviä hampaita.


Helikopteri.
Helikopteri on ilma-alus, jossa nostovoima tuotetaan vaakatasossa pyörivällä roottorilla. Helikopteri kykenee nousemaan ja laskeutumaan pystysuoraan. Helikopterin liikkumista hallitaan päälapojen lapakulmia muuttamalla. Helikopteri voi myös pyöriä paikallaan pyrstöroottorin avulla. Helikopteri sopii erityisesti vaikeassa maastossa tehtäviin kuljetuksiin. Helikoptereita käytetään paljon myös sotilaallisissa tehtävissä.
Helikopterin historia.
Helikopterin periaatteen esitti jo 1400-luvulla italialainen taidemaalari ja keksijä Leonardo da Vinci. Silloisella tekniikalla helikopteria ei kuitenkaan kyetty toteuttamaan.
1800-luvun lopulla tehtiin useita rakennusyrityksiä, mutta lopputuloksena oli hyvin kömpelöitä ja hädin tuskin maan pinnalla leijuvia helikoptereita.
Ensimmäisen käyttökelpoisen, lentämään pystyvän helikopterin rakensi 1936 saksalainen Henrich Focke (1890–1979). Henrich Focken rakentama Focke-Wulf Fw 61 saavutti 1937 yli 3 200 m:n korkeuden, yli 120 km:n tuntinopeuden ja lensi yli 230 km:n matkan. Tämänkin helikopterin kehitykseen vaikutti suuresti autogiro.
Nykyiselle asteelle helikopterin kehitti ukrainalais-yhdysvaltalainen Igor Sikorsky (1889–1972). Venäjällä Sikorsky kokeili helikopteria jo vuonna 1910, vaikka toimi tuolloin pääasiallisesti lentokonesuunnittelijana rakentaen mm. maailman ensimmäisen nelimoottorisen lentokoneen vuonna 1913. Sikorsky siirtyi Venäjän vallankumouksen jälkeen Yhdysvaltoihin. Siellä hän suunnitteli lentoveneitä, mutta myös jatkoi helikopterien kehittämistä. Sikorskyn vuonna 1939 rakentama VS-300 oli ensimmäinen yhden pääroottorin ja yhden pyrstöroottorin rakenteella toteutettu helikopteri. Se lensi kytkettynä 14. syyskuuta 1939 ja ensimmäisen kerran vapaasti 13. toukokuuta 1940.
Toinen maailmansota toi joitakin helikoptereita operatiiviseen käyttöön. Saksa käytti Flettner Fl 282 helikopteria tiedustelutehtävissä. Sodan jälkeen helikopteri kehittyi pelastuslaitteeksi esimerkiksi Hollannin tulvien aikana. 1950-luvun alussa Korean sodassa Yhdysvaltain maavoimat käytti helikopteria haavoittuneidensa evakuointiin ja huoltokuljetuksiin. Yhdysvaltain ilmavoimien synty oli vienyt US Armyn lentokaluston ja helikopteri täytti osaltaan tätä aukkoa. 1960-luvun puolivälistä alkaen Vietnamin sodassa Yhdysvaltain maavoimat käytti laajasti helikopteria taistelukäytössä, jonka seurauksena taisteluhelikopteri sai alkunsa. Taisteluhelikopterit häviävät hävittäjälentokoneille kuitenkin toimintaetäisyytensä ja asekuormansa osalta.
Yhdysvalloissa Bell 47 -helikopteria rakennettiin yli 6000 kappaletta ja 205 -mallia rakennettiin yli 13000 kappaletta. Bell 206 -mallia rakennettiin yli 8000 kappaletta. Sikorskyn vuoden 1953 S-56 -mallin jälkeen hypättiin helikopterisuunnittelussa eteenpäin: vuonna 1957 Neuvostoliitossa lensi Mihail Milin suunnittelema Mil Mi-6, jossa oli kaksi 5500 hevosvoiman turbomoottoria ja 12 tonnin kantokyky. Frank Piasecki aloitti helikoptereiden kehittämisen 1941. Vuonna 1956 hänen yrityksensä nimi oli Vertol, joka kehitti mallit CH-46 (vuonna 1958) ja CH-47 Chinook (vuonna 1961). Vuonna 1977 Mil aloitti testaamisen. Se kykeni kuljettamaan jo 22 tonnia lastia.
Asymmetrisen sodankäynnin sovellutusten syntymisen jälkeen helikopteria on erityisesti kehittänyt liike-elämän ilmailu. Esimerkiksi matka lentokentältä kaupungin keskustaan on ollut hyvä ajansäästön kohde. Kaasuturbiinikäyttöiset helikopterit ovat saavuttaneet suuren lentonopeuden ja avanneet helikopterilentoliikenteen käyttöä myös muutaman sadan kilometrin reiteille. Suuri nopeus toisaalta johtaa matkustusmukavuuden heikkenemiseen (tärinä), jonka takia markkinaa on pyritty laajentamaan liike-elämästä turisteihin.
Rakenne.
Kaaviokuva tyypillisen helikopterin tärkeimmistä osista
Helikopterin runkoon on kiinnitetty pyrstöpuomi. Rungon sisällä ovat helikopterin moottorit, jotka pyörittävät roottoreita. Kantoroottorin pyöriminen aiheuttaa vääntömomentin, joka pyrkii kiertämään helikopterin runkoa roottorin pyörimissuunnan vastaiseen suuntaan. Jos voimalaite on helikopterin rungossa, rungon kiertymispyrkimys estetään yksiroottorisessa helikopterissa tavallisesti pyrstöpuomin päässä olevalla pyrstöroottorilla, joka pyörii pystytasossa. Pyrstöroottoria käytetään myös helikopterin ohjaamiseen pienillä lentonopeuksilla. Lennettäessä suuremmilla ilmanopeuksilla pyrstövakaajat kompensoivat pääroottorin vääntöä. Pyrstöroottoriin liittyvien ongelmien vuoksi on kehitetty myös yksiroottorisia helikoptereita, joissa ei ole pyörivää pyrstöroottoria. Näissä ns. NOTAR-helikoptereissa (lyh. engl. sanoista NO TAil Rotor) pyrstöroottorin korvaa normaali lentokoneen peräsinjärjestelmä ja ilmasuihku, joka kompensoi vääntömomentin.
Vääntömomentin vaikutus voidaan kumota myös käyttämällä kahta eri suuntiin pyörivää kantoroottoria. Varsinkin pienissä helikoptereissa eri suuntiin pyörivien kantoroottoreiden akselit voidaan sijoittaa sisäkkäin ja roottorit täten päällekkäin. Suurissa kaksiroottorisissa helikoptereissa toinen roottori on yleensä rungon etupäässä ja toinen takapäässä. On rakennettu myös helikoptereita, joissa roottoria pyöritetään johtamalla kaasuja roottorinlapojen kautta lapojen kärkiin, mistä ne purkautuvat ilmaan. Tällöin ei helikopterin runkoon kohdistu vääntömomenttia ja pyrstöroottori käy tarpeettomaksi.
Autorotaatio.
Moottoririkon sattuessa helikopteri pystyy laskeutumaan turvallisesti. Roottori yksinkertaisesti kytkeytyy irti moottorista vapaakytkimen avulla, jolloin roottori jatkaa pyörimistään. Lapojen kohtauskulma säädetään sopivaksi niin, että roottorin kierrosluku säilyy vakiona tai mahdollisesti hieman muutoin sallittua korkeampana (pyörimisenergiareservin keräämiseksi). Roottorin ja siihen kytketyn pyrstöroottorin pyörimisenergia saadaan helikopterin vaakatasossa etenevästä liikekomponentista taantuvien lapojen ilmanvastuksen ollessa eteneviä lapoja pienemmän. Periaatetta kutsutaan autorotaatioksi, eli vapaaksi pyörinnäksi. Pyrstöroottorin vaurioituessa helikopteri menettää ohjattavuuden pienillä lentonopeuksilla, koska se alkaa pyöriä vastakkaiseen suuntaan kuin pääroottori.
Edut ja haitat.
Helikopterin suurin etu lentokoneeseen verrattuna on sen vaatima pieni nousu- ja laskutila, ketteryys sekä koneen kyky pysyä paikallaan ilmassa. Haittana on monimutkainen rakenne, kalleus, hitaus ja moottorin aiheuttama melu. Lisäksi helikopteri on suhteellisen epätaloudellinen, sen kuljetettua kuormaa kohden laskettu polttoaineen kulutus on suuri verrattuna kiinteäsiipisiin lentokoneisiin. Helikopterin ja lentokoneen parhaita ominaisuuksia on pyritty yhdistämään kehittämällä tavallista pienlentokonetta muistuttavia kääntyväroottorisia helikopterilentokoneita, joiden etusiipien kärjessä on suurilla roottoreilla varustettuja käännettäviä moottoreita. Moottorit käännetään koneen nousun ja laskun ajaksi pystyasentoon, jolloin roottorit saavat aikaan nostovoiman(VTOL).
Helikopteri Suomessa.
Ensimmäinen helikopterilento Suomessa tapahtui Turun lentoasemalla järjestetyssä lentonäytöksessä vuonna 1949, jossa lensi Ruotsiin rekisteröity helikopteri.. Suomen ensimmäinen helikopteri oli vuonna 1953 rekisteröity Imatran Voiman ja Ilmavoimien yhteiskäytössä - 1970-luvulle saakka käytössä - ollut Bell 47 (OH-HIA), joka on esillä Suomen Ilmailumuseossa Vantaalla. Vasta vuonna 1960 lukumäärä nousi viiteen ja vuonna 1967 niitä oli jo yhdeksän. Vuonna 1975 helikoptereita oli Suomessa 21 ja vuonna 1982 32 kappaletta. Vuonna 1988 lukumäärä oli kivunnut 44:ään, vuonna 1989 kaikkiaan 52:een ja vuonna 1993 83:een. 2000-luvun alussa, vuonna 2003, helikoptereita oli rekisterissä 74 kappaletta. Robinson R22 ja Robinson R44 -koulutushelikopterit ovat olleet suuri tekijä helikopterien lukumäärän kasvuun Suomessa 1990-luvulta lähtien.


Autogiro.
Autogiro on potkurivetoinen lentokone, jossa kiinteiden siipien tilalla on pystysuoraan akseliin laakeroitu vapaasti pyörivä roottori. Autogiro liikkuu eteenpäin potkurin työntämänä. Koska roottorin lapojen ilmanvastus on etu- ja takareunalla erilainen, ilmavirta saa sen pyörimään. Noste syntyy roottorin lapojen siipiprofiilista sekä lapojen kohtauskulmasta. Koska roottori pyörii vapaasti ei erillistä pyrstöroottoria tarvita. Roottorin laakeroinnin kitkan kautta autogiroon vaikuttava vääntömomentti on niin pieni, että se voidaan helposti kumota peräsimellä.
Autogiron keksijä, espanjalainen Juan de la Cierva (1895–1936), lensi itse suunnittelemallaan koneella ensi kerran 1923. Autogirolla, jota nykyään käytetään lähinnä harrastusilmailussa, oli suuri merkitys helikopterin kehitykselle.
Suomalaisia autogiron kehittäjiä ovat olleet Jukka Tervamäki sekä Seppo ja Kalevi Kokkola.


Rikos.
Rikos on oikeustieteellisten määritelmien mukaan teko tai laiminlyönti, josta on laissa säädetty rangaistus. Rikos määritellään yleensä tietyn "tunnusmerkistön" täyttäväksi ja oikeudenvastaiseksi teoksi, joka osoittaa tekijässään syyllisyyttä. Tuomioistuimen pitää langettaa tällaisesta teosta rangaistus. Eräiden rikosten osalta myös yritys on rangaistavaa. Tietyillä perusteilla rangaistus voidaan jättää tuomitsematta, vaikka rikos luetaankin syytetyn syyksi. Rikos voi ilmetä sekä toimintana että laiminlyöntinä. Yleensä vain tahallinen mutta joskus myös tuottamuksellinen (huolimaton) teko on rangaistava.
Rangaistavaksi säädetty teko voi tosin jäädä rankaisematta tekijään liittyvistä syistä (syyntakeettomuus) ja eräissä muissa poikkeustapauksissa (esim. oikeuttamisperusteet hätävarjelu ja pakkotila).
Monessa oikeuskulttuurissa rikoksista erotetaan rikkomukset, eli lievät rikokset (esimerkiksi liikennerikkeet), jotka käsitellään eri tavalla kuin varsinaiset rikokset. Suomessa kaikki rangaistavaksi säädetyt teot ja laiminlyönnit ovat kuitenkin rikoksia, joita koskevat yhteiset säännökset esimerkiksi rikoslain yleisessä osassa. Suomessa on kuitenkin rikosten rinnalla eräistä teoista ja laiminlyönneistä säädetty seuraamukseksi maksu, joka ei ole lain tarkoittama rangaistus. Tällaisia ovat esimerkiksi pysäköintivirhemaksu, ylikuormamaksu ja joukkoliikenteen tarkastusmaksu.
Syyte, syyttämiskynnys ja rikoksen vanheneminen.
Epäillystä rikoksesta voidaan nostaa syyte yleisessä tuomioistuimessa. Säännönmukaisesti syytteen ajaminen syytettyä vastaan kuuluu viralliselle syyttäjälle. Niitä rikosasioita, joissa virallisen syyttäjän on nostettava syyte omasta aloitteestaan sanotaan "virallisen syytteen alaisiksi rikoksiksi". Tällaisia ovat useimmat rikokset. Niitä tekoja, joista virallinen syyttäjä saa syyttää vain jos uhri sitä pyytää eli asianomistajan pyynnöstä, kutsutaan puolestaan "asianomistajarikoksiksi". Asianomistajarikoksia ovat esimerkiksi näpistys, lievä pahoinpitely, kunnianloukkaus ja vaikkapa tekijänoikeusrikkomus.
Jos syytettä ei ajeta määräajassa rikos "vanhentuu" tietyn ajan kuluttua. Epäiltyyn voidaan kohdistaa lain mukaisia pakkokeinoja kuten kiinniottoa, noutamista kuulusteluun, pidätystä ja vangitsemista.
Mikäli tutkittavana olevasta rikoksesta on laissa säädetty vähintään 6 kuukauden vankeusrangaistus (eli lähes kaikissa rikoksissa, kaikkien lievimpiä, sakkorangaistuksella sovitettavia, lukuun ottamatta) saa poliisi suorittaa lisäksi henkilöön käyvän tarkastuksen ja kotietsinnän.
Rikosasian selvittelyn eteneminen Suomessa.
Syksyllä 2006 tuli voimaan säännökset kirjallisesta rikosprosessista käräjäoikeudessa. Tässä menettelyssä pääkäsittelyä ei järjestetä, koska syytetty on luopunut oikeudestaan asian suulliseen käsittelyyn.
Rangaistukset Suomen lain mukaan.
Rangaistusmuotoina ovat ankaruuden mukaan rikesakko, päiväsakko, nuorisorangaistus, ehdollinen vankeus ja ehdoton vankeus. Virkarikoksista voidaan tuomita myös viraltapano ja varoitus. Sotilasrikoksista on omia rangaistuksia. Rangaistuksen lisäksi tuomitulle voidaan määrätä vahingonkorvauksia (esimerkiksi korvaus varastetun tavaran arvosta) ja joissakin rikostyypeissä mm. ajokielto, eläintenpitokielto tai liiketoimintakielto.
Rikoksen vanhentuminen Suomen rikoslain mukaan.
Rikosoikeudellista vanhentumista on kolmea päälajia: syyteoikeuden vanhentuminen, rangaistukseen tuomitsemisen estävä vanhentuminen ja rangaistuksen täytäntöönpano-oikeuden vanhentuminen.
Yleisen syyteoikeuden vanhentumisen vaikutus on se, että ellei syytettä ole nostettu määräajassa rikoksen tekemisestä, rangaistusta ei saa tuomita. Vanhenemisen vaikutus katsotaan aineellisoikeudelliseksi, se poistaa teon rangaistavuuden. Vanhenemisajan pituus on yleensä porrastettu rikoksesta määrätyn enimmäisrangaistuksen mukaan. Jos rikoksesta voi seurata elinkautisrangaistus, se ei vanhene. Myöskään rikokset ihmisyyttä tai rauhaa vastaan eivät vanhene riippumatta siitä, mikä on ankarin mahdollinen niistä seuraava rangaistus.
Syyttäjällä on mahdollisuus hakea tuomioistuimelta pidennystä syyteoikeuden vanhenemisaikaan. Vanhenemista voidaan siirtää "kerran yhdellä vuodella", mikäli erittäin tärkeä yleinen etu vaatii syytteen nostamista ja
On mahdollista, että teosta on nostettu syyte ja vastaaja on saatu haastettua, mikä katkaisee syyteoikeuden vanhentumisen. Jos vastaajaa ei kuitenkaan saada oikeuteen tai oikeudenkäynti pitkittyy jostain muusta syystä, rangaistuksen tuomitseminen voi viivästyä. Tällöin rangaistusta ei saa tuomita, jos rangaistukseen tuomitsemisen estävä vanhenemisaika ylittyy.
Edellä mainitulla kovimmalla rangaistuksella tarkoitetaan sitä rangaistusta, joka tapaukseen sovellettavassa rangaistussäännöksessä on asiassa ilmenevien seikkojen vallitessa tehdystä rikoksesta säädetty enimmäisrangaistukseksi.
Kerran tuomittu rangaistus voi jäädä täytäntöönpanematta esimerkiksi viranomaisen virheen tai tuomitun karkaamisen vuoksi. Tällöin tarpeeksi kauan kestänyt pakoilu voi merkitä sitä, että rangaistus raukeaa. Jos rangaistuksen täytäntöönpanoa ei ole lainkaan aloitettu, sen raukeamisaika lasketaan tuomitsemishetkestä. Muutoin raukeaminen lasketaan hetkestä, jolloin täytäntöönpano keskeytyi esimerkiksi karkaamisen vuoksi.
Asianomistajarikosten erityinen yhden vuoden vanhentumisaika poistui laista 1. tammikuuta 2006.
"Virkarikokset" vanhentuvat muiden rikosten tapaan, kuitenkin siten, että niiden lyhyin vanhentumisaika on viisi vuotta. "Lapseen kohdistuneet seksuaalirikokset" vanhenevat vasta, kun niiden uhri täyttää 28 vuotta eli on kulunut kymmenen vuotta hänen tulemisestaan täysi-ikäiseksi. "Luonnonsuojelu-, ympäristö- ja rakennussuojelurikokset" vanhenevat kymmenessä vuodessa.
Rikoksista, joista määrätään suurempi rangaistus kuin sakko, jää merkintä rikosrekisteriin rajatuksi ajaksi, poikkeuksena siviilipalvelusrikos ja asevelvollisuudesta kieltäytyminen, joista ei merkintää tule.
Erikoisrikos.
Erikoisrikos () on rikos, jonka voi tehdä vain tietyssä asemassa tai tietyssä olosuhteessa oleva tai tietyn ominaisuuden omaava henkilö. Erikoisrikokseen syyllinen loukkaa sellaista oikeusnormia, johon sisältyy tai joka on luonut erikoisvelvollisuuden. Erikoisrikos on esimerkiksi virkamiehen tekemä virkarikos, sotilaan tekemä sotilasrikos tai vastaavan toimittajan tekemä päätoimittajarikkomus. Vaikka erikoisrikokseen voi syyllistyä vain tietty henkilö, voi siihen yllyttäjänä tai avunantajana olla tavanomaisessa asemassa oleva henkilö.


Hätävarjelu.
Hätävarjelu on "oikeutusperuste" muutoin rikolliseen tekoon, jonka tuomioistuin katsoo olleen oikeutettu oikeushyvien (esimerkiksi henki, koskemattomuus, omaisuus, kotirauha) puolustamisen kannalta. Rikoslain mukaan teko voidaan oikeuttaa hätävarjeluna, mikäli se on välttämätön välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi. Hätävarjelussa käytetyn voimankäytön puolustettavuutta arvioitaessa huomioidaan, paitsi suojeltavan edun merkitys ja hyökkäyksen vaarallisuus, myös puolustuksessa käytetyn väkivallan ja sen aiheuttamien vahinkojen suuruus. Vähäarvoisen omaisuusedun pelastamiseksi ei ole lupa aiheuttaa esimerkiksi vakavia henkeen tai terveyteen kohdistuvia vammoja. Jos hätävarjeluna tehty teko on kokonaisarvosteluun nähden pahempi kuin olisi ollut tilanteeseen nähden välttämätöntä, tekijä voidaan tuomita täyteen tai alennettuun rangaistukseen. Tällöin on kysymys hätävarjelun liioittelusta.
Oikeus hätävarjeluun turvautumiseen on rajattu tiukasti. Puolustautuminen on sallittua vasta, kun hyökkäys on välittömästi uhkaamassa tai jo alkanut. Hätävarjeluoikeus päättyy välittömästi, kun hyökkäys on päättynyt ja suojeltavia oikeushyviä koskeva vaara on poistunut. Liian myöhään eli oikeudettoman hyökkäyksen jo loputtua aloitettu puolustautuminen muuttuu itse hyökkäykseksi, jota vastaan toinen osapuoli voi mahdollisesti käyttää hätävarjelua.
Luulotellusta eli putatiivisesta hätävarjelusta on kyse silloin, kun henkilöllä on väärä tilanteenkuva ja siksi tekee rikoksen luullen sen olevan hätävarjeluna oikeutettu. Esimerkiksi puolustautuminen leluaseen käyttäjää vastaan on putatiivista hätävarjelua, jos lelua ei tilanteessa voinut erottaa aidosta aseesta.
Hätävarjelun ja toisen oikeutusperusteen, "pakkotilan", ero on siinä, että hätävarjelussa puolustaudutaan inhimilliseltä uhalta, kun taas pakkotilassa ihminen suojautuu ympäristöstä, kuten luonnonilmiöistä tai onnettomuuksista, aiheutuvia vaaroja vastaan rikollisen teon avulla suojatakseen arvokkaampia oikeushyviä.
Rikoslain 4 luvun 4 § hätävarjelusta kuuluu


Kotirauha.
Kotirauha on Suomessa henkilölle laissa taattu oikeus olla toisten häiritsemättä siinä piirissä, joka voidaan katsoa hänen kodikseen. Kotirauhan suojaamia paikkoja ovat asunnot, loma-asunnot ja muut asumiseen tarkoitetut tilat, kuten hotellihuoneet, teltat, asuntovaunut ja asuttavat alukset, sekä asuintalojen porraskäytävät ja asukkaiden yksityisaluetta olevat pihat niihin välittömästi liittyvine rakennuksineen.
Kotirauhan rikkoja on tuomittava kotirauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Jos tapaus on kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä kotirauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Poliisilla on tietyin edellytyksin oikeus suorittaa kotietsintöjä.
Kotirauha mainitaan Birger-jaarlin Edsöre-lainsäädännössä.


Ilkivalta.
Ilkivalta tai myös vandalismi on tahallista häiriön aiheuttamista esimerkiksi meluamalla muualla kuin yleisellä paikalla tai yleisöltä suljetussa virastossa, toimistossa, liikkeessä tai tehtaassa tai muussa vastaavassa paikassa. Ilkivaltaa on myös häiriön aiheuttaminen tarpeettomilla puhelinsoitoilla virastoon, toimistoon, liikkeeseen taikka muuhun vastaavaan paikkaan, samoin kuin väärän hälytyksen aiheuttaminen käyttämällä julkisen kulkuneuvon hätäjarrua tai hälytintä muutoin kuin hätätilanteessa. Suomessa ilkivallasta seuraa sakkorangaistus. Yleisellä paikalla tapahtuvasta ilkivallasta eli häiriön aiheuttamisesta esimerkiksi meluamalla julkisella paikalla rangaistaan järjestyslain perusteella järjestysrikkomuksena.
Yleisessä kielenkäytössä ilkivallaksi nimitetään myös toisen omaisuuden tahallista vahingoittamista. Tällaisesta teosta käytetään yleisesti myös nimitystä "vandalismi", mikä juontuu alun perin kansainvaellusten aikaisesta vandaalien heimosta.
Suomen rikoslain 35. luvussa siitä käytetään nimitystä "vahingonteko". Siitä rangaistaan sakolla tai vankeudella enintään yhdeksi vuodeksi, törkeissä tapauksissa ankaramminkin. Eräissä tapauksissa kyseessä voi olla myös hautarauhan tai kotirauhan rikkomisen muoto.
__notoc__


Suomen rikoslaki.
Suomen rikoslaki tarkoittaa laveasti ymmärrettynä Suomen rikosoikeudellista lainsäädäntöä ja ahtaammin määriteltynä rikoslaki-nimistä lakia. Rikoslaki sisältää rikoksia ja niiden seuraamuksia koskevat oikeussäännökset. Rikoslaki määrittelee rikolliset teot ja pyrkii estämään niitä ja vähentämään rikollisuuden haittoja. Muissakin laeissa on rangaistussäännöksiä, mutta vankeusrangaistuksen määräävät säännökset on pääosin keskitetty rikoslakiin.
Suomen käytössä oleva rikoslaki säädettiin vuonna 1889, ja se tuli voimaan vuoden 1891 alussa. Rikoslain kokonaisuudistuksessa rikoslakia on modernisoitu vuodesta 1991 lähtien. Kaikkia rikoksia koskevat yhteiset säännökset eli niin sanotut rikosoikeuden yleiset opit uudistettiin 2003, ja muutokset tulivat voimaan 2004. Niitä koskevat säännökset ovat lain kymmenessä ensimmäisessä luvussa.
Määritelmiä.
Laillisuusperiaate Rikosoikeuden johtava sääntö on, ettei ketään voi tuomita rangaistukseen teosta, joka ei ollut selvästi ja käsitettävästi lain kieltämä tekohetkellä. Periaatteeseen viitataan usein latinaksi fraasilla "nulla poena sine lege, nullum crimen sine lege poenali" eli ei rikosta ilman lainkohtaa. Tämä sääntö sisältää myös taannehtivan lainkäytön kiellon.
Rikosoikeudellinen vastuuikäraja on Suomessa 15 vuotta. Sitä nuorempana rikoksen tehneet eivät joudu oikeuteen eikä heitä rangaista, koska heitä ei pidetä rikosoikeudellisesti syyntakeisina. Lapsiin voidaan kohdistaa lastensuojelullisia toimenpiteitä, esimerkiksi ottaa heidät huostaan. Kun henkilö täyttää 15 vuotta, hän on syyntakeinen ja rikoksistaan vastuussa ja hänet voidaan siis tuomita sakkoihin, nuorisorangaistukseen, yhdyskuntapalveluun tai vankeuteen. Vankeusrangaistus voi olla ehdollinen tai ehdoton. Alle 18-vuotiaita rikoksentekijöitä rangaistaan täysi-ikäisiä lievemmin, ja ehdottomia vankeusrangaistuksia alaikäisille langetetaan vain törkeistä rikoksista.
Vahingonkorvausvelvollisuus ei noudata rikosvastuun ikärajaa. Myös alle 15-vuotias joutuu korvaamaan rikoksella eli rangaistavaksi määrätyllä teolla aiheuttamansa vahingot. Vanhempien vastuu on monitahoinen kysymys.
Syyntakeisuus. Alaikäisen ja henkisiltä toiminnoiltaan syvästi henkisesti häiriintynyt henkilö jäävät rangaistuksetta, koska he eivät voi rikosoikeudellisesti syyllistyä rikokseen. Heiltä puuttuu kyky tahdonmuodostukseen eli itsenäisiin valintoihin. Suomen rikoslaki jakaa henkisesti häiriintyneet kahteen luokkaan: ymmärystä vailla oleviin (syyntakeettomat) ja täyttä ymmärrystä vailla (alentunut syyntakeisuus) oleviin. Jälkimmäiseen ryhmään sijoitettu voi saada muita lievemmän rangaistuksen, mutta alentunut syyntakeisuus ei kuitenkaan vaikuta käytettävissä olevaan enimmäisrangaistukseen.
Rikosoikeudellinen syyntakeisuus selvitetään lääkärien johdolla mielentilantutkimuksessa, mutta oikeudellisen arvion tekee tuomioistuin. Arviot eivät aina osu yksiin. Tuomioistuimilla näyttäisi olevan yleensä tapa edellyttää syvää harhaisuutta ennen kuin syytetty katsotaan ymmärrystä vailla olevaksi. Itse aiheutettu tila, kuten syvä päihtymys, ei vaikuta syyntakeisuuteen.
Syyllisyys. Syyllisyyden toinen puoli on syy-yhteys henkilön toiminnan ja sen seurauksen välillä. Mies lyö toista puukolla ja tämä saa haavan. Toinen puoli eli syyksiluettavuus on tahdon suuntautuminen tai seurauksen mieltäminen; kysymys on rikosoikeustieteen vaikeimpia. Syyllisyys näet jaetaan karkeasti kolmeen osaan, tapaturmaan jossa syyllisyyttä ei ole, tuottamukseen jossa tekijä on menetellyt sekä varomattomasti että moitittavasti, ja tahallisuuteen, joka sekin jaetaan joskus useampaan osaan. Syyllisyys siis edellyttää meillä vallitsevan käsityksen mukaan kykyä tahdon muodostamiseen eli esimerkiksi kuvitelman ja todellisuuden erottamiseen.
Rikoslain järjestelmän mukaan teon rangaistavuus edellyttää tahallisuutta. Kun teko on tuottamuksellisena rangaistava, siitä mainitaan laissa erikseen. Ihmisen surmaaminen tarkoituksin saada hänet hengiltä on murha tai tappo, tahallinen teko. Auton kuljettaminen niin varomattomasti että joku tiellä kulkeva tai autossa oleva saa surmansa, on kuolemantuottamus. Tunnetun oikeustapauksen tilanne, jossa metsästäjä ampuu luvallisesti asumattomalla seudulla kohti hirveä mutta ohi, ja ampumalinjalla on aivan odottamattomasti sankassa metsässä ihminen, joka saa luodista surmansa, on tapaturma.
Vastuuvapausperusteita. Pakkotilassa tai hätävarjeluna tehty teko jää rankaisematta. Pakkotila on oikeuden loukkaamista pahemman seuraamuksen välttämiseksi: palokunta murtautuu palavaan taloon ja rikkoo paikkoja. Hätävarjelu on luvallista itsepuolustusta eli oikeudettoman hyökkäyksen torjumista. Tietyissä tilanteissa "erehdys" voi poistaa teon rangaistavuuden ainakin tahallisena tekona, vaikka yleisen säännön mukaan tietämättömyys lain sisällöstä ei vapauta.
Klassisen oikeustieteellisen määritelmän mukaan rikos on oikeudenvastainen tekijälleen syyksiluettava teko, josta laissa on säädetty rangaistus.
Seuraamukset rikoksista.
Seuraamukset ovat niiden kohteeksi joutuvan muutoin suojattuun oikeuspiiriin kajoavia haitallisia toimenpiteitä.
Rangaistukset ovat tärkein rikosoikeudellisten seuraamusten ryhmä, määritelläänhän jo itse rikoskin teoksi, josta oikeusjärjestyksen mukaan tulee seurata rangaistus. Rangaistusuhalla pyritään ehkäisemään haitallisena pidettyä käyttäytymistä jo ennakolta. Suomessa mahdollisia rangaistuksia ovat
Virkarikoksesta voidaan tuomita myös varoitus tai viraltapano.
Aiemmin rangaistuksiin kuuluivat myös kuritushuone ja kuolemanrangaistus. Monista rikoksista seurasi ennen vuotta 1969 varsinaisen rangaistuksen ohella myös lisärangaistuksia, joista yleisin oli kansalaisluottamuksen menetys. Sitä vastoin aikaisempien lakien tuntemat raippa- ja häpeärangaistukset poistettiin käytöstä jo silloin, kun vuoden 1889 rikoslaki säädettiin.
Kurinpidolliset seuraamukset ovat myös luonteeltaan ei-toivottavasta käyttäytymisestä seuraavia rangaistuksia. Tällaisia seuraamuksia on käytössä esimerkiksi virkamiehiä, sotilaita tai vankeja koskevissa kurinpitojärjestelmissä. Rikosoikeudellinen kurinpito on eri asia kuin "hallinnollinen kurinpito", jonka kohteeksi virkamies voi joutua esimerkiksi rikoksen takia. Vankeusrangaistus voidaan määrätä "ehdollisena", jolloin rangaistava välttää rangaistuksen suorittamisen, mikäli hän ei syyllisty uusiin rikoksiin koetusaikana (rikoslaki 2b luku).
Vaikka turvaamistoimenpiteiden tarkoituksena ei olekaan rankaiseminen, ne ovat niiden kohteen kannalta haitallisia. Ne voivat tosiasiallisesti merkitä niiden kohteeksi joutuvalle yhtä suurta haittaa kuin varsinaiset rangaistuksetkin. Niillä on merkitystä myös varsinaisen rangaistuksen mittaamisessa. Esimerkiksi pitkään ajokieltoon määrääminen voidaan ottaa huomioon rangaistusta mitattaessa, toisin sanoen varsinainen rangaistus voi lieventyä tällöin. Pakkolaitokseen eristäminen on suuri harvinaisuus. Sitä vastoin menettämisseuraamus on tavallinen. Tuomioistuin voi julistaa menetetyksi rikoksen tekovälineen, muun omaisuuden ja rikoksella saadun hyödyn (rikoslaki 10. luku). Yleensä esine voidaantuomita valtiolle menetetyksi vain omistajaltaan. Tämä asia on aiheuttanut ajoittain vilkasta keskustelua mietittäessä rattijuopon auton kohtaloa; auto ei likikään aina ole kuljettajan. Jos se tuomittaisiin menetetyksi, seuraamus kohdistuisi eri henkilöihin eri tavoin.
Turvaamistoimenpiteitä käytetään myös väliaikaisesti, kuten takavarikointia. Asiaa koskevat säännökset on koottu pakkokeinolakiin.
Vahingonkorvaus ei ole luonteeltaan rangaistus vaikka se usein rikoksen johdosta tuomitaankin maksettavaksi. Sen tarkoituksena on loukkauksen kärsineen saattaminen taloudellisesti mahdollisimman samanlaiseen asemaan kuin hän olisi ollut, ellei rikosta olisi tehty. Yksityiskohtaiset säännökset sisältää Vahingonkorvauslaki (VahKorvL).
Rikosoikeudellisista toimenpiteistä voidaan luopua. Poliisi voi jättää epäilemänsä rikoksen ilmoittamatta syyttäjälle ja syyttäjä voi jättää syytteen nostamatta tai oikeus jättää seuraamuksen tuomitsematta. Tämä on mahdollista, jos rikos on vähäinen ja anteeksiannettava, ja kun yleinen etu ei vaadi muuta. Syyttämättä tai tuomitsematta jättäminen on mahdollista myös huumausaineen käyttörikoksen kohdalla. Luotettavuuslausuntoa annettaessa tai kansalaistamisen nuhteettomuusvaatimuksen täyttymistä tutkittaessa tällaiset seurauksenomainen syyttämättä tai tuomitsematta jättäminen kuitenkin huomioidaan, sillä asiassa on kuitenkin todettu henkilön syyllistyneen rikokseen. Jos henkilö, jonka syyttäjä toteaa syyllistyneen rikokseen, mutta jättää jostain syystä syyttämättä, vastustaa syyttäjän näkemystä syyllisyydestään, hänellä on oikeus määräajan kuluessa vaatia syyttäjää nostamaan rikoksesta syyte, jolloin asia tutkitaan tuomioistuimessa ja ratkaistaan tuomiolla.
Yritys ja osallisuus.
Rikoksen yrityksestä rangaistaan vain, jos yritys on nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Tapon yritys on tietenkin rikos, mutta esimerkiksi kunnianloukkauksen yritys kuulostaisi oudolta.
Teko on edennyt rikoksen yritykseksi, kun tekijä on aloittanut rikoksen tekemisen ja saanut aikaan vaaran rikoksen täyttymisestä. Rikoksen yritys on kysymyksessä silloinkin, kun sellaista vaaraa ei aiheudu, jos vaaran syntymättä jääminen on johtunut vain satunnaisista syistä (rikoslaki 5. luku 1).
Varkauden ja näpistyksen yritykset on säädetty rangaistaviksi. Tuomioistuin voi joutua pohtimaan, onko teko näpistys, yritys vai rankaisematon, jos henkilö on poistunut tavaratalon osastolta mukanaan maksamaton tavara. Tilanteessa, jossa syytetty oli taparikollinen ja esine oli kallis matkalaukku, johon syytetyllä ei olisi ollut varaa, teko katsottiin varkaudeksi, kun syytetty oli pysäytetty tavaratalon katuovella. Yrityksen voi peruuttaa luopumalla teosta vapaaehtoisesti. Teko ei jää rankaisematta, jos luopuminen johtui satunnaisesta syystä: tekijä oli tarjoamassa uhrille myrkyttämäänsä ruokaa, mutta koira söi sen.
Yllyttäjää ja tekijäkumppania rangaistaa samalla tavalla kuin päätekijää. Avunannosta rangaistaan henkilöä, joka ennen rikosta tai sen aikana neuvoin, toimin tai muilla tavoin tahallaan auttaa toista "tahallisen" rikoksen tai sen "rangaistavan yrityksen" tekemisessä. Tyypillisesti avunantaja on esimerkiksi autonkuljettajana rikospaikalle ja pitää paikkaa silmällä toisten käydessä varkaissa.
Oikeushenkilön puolesta toiminut voidaan tuomita rangaistukseen, vaikkei hänen menettelynsä täyttäisi osallisuuden edellytyksiä. Tämä on usein tilanne esimerkiksi tekijänoikeusrikoksissa.
Välillinen tekeminen on suuri harvinaisuus. Sääntö on selvä, nimittäin ihminen ei ole vastuussa toisen tekemästä rikoksesta, ellei häntä osoiteta osalliseksi siihen.
Historia.
Alun perin rikoslain oli määrä astua voimaan jo vuoden 1891 alussa, mutta eräiden venäläisten poliitikkojen vaatimuksesta keisari Aleksanteri III ei sitä vahvistanut vaan lykkäsi sen voimaan astumista julistuskirjalla joulukuussa 1890 (AsK 27/1890), kunnes Suomen säädyt olivat hyväksyneet siihen joukon muutoksia, joilla varsinkin valtiollisia sekä julkiseen omaisuuteen kohdistuvien rikoksia koskevat säännökset saatettiin yhdenmukaisiksi Venäjän keisarikunnan silloisen lain kanssa (AsK 17/1894).
Myöhemminkin rikoslakia on muutettu lähes kaikilta osin, joskus yksittäisiä lainkohtia muuttamalla, joskus kirjoittamalla uudestaan kokonaisia lukuja. Alkuperäisessä muodossaan ovatkin voimassa enää vain eräät nykyisin vähämerkityksisiksi jääneet pykälät 2. ja 18. luvussa.
Rikoslain rinnalla oli voimassa vuonna 1919 säädetty sotaväen rikoslaki. Se kumottiin vuoden 1984 alussa, jolloin rikoslakiin lisättiin uusi, sotilasrikoksia koskeva 45. luku sekä säädettiin uusi sotilasoikeudenkäyntilaki.
Rangaistussäännöksiä on muissakin laeissa kuin rikoslaissa, kuten esimerkiksi tieliikennelaissa, mutta vankeusrangaistuksen uhan sisältävät säännökset pyritään nykyisin keskittämään rikoslakiin.
Rikoslainsäädännön vireillä olevan kokonaisuudistuksen myötä rikoslaki on itse asiassa uusittu vaiheittain ja on tätä nykyä kohtalaisen moderni. Uudistuksen ensimmäisen vaiheen lainmuutokset tulivat voimaan vuoden 1991 alusta ja toisen vaiheen syyskuussa 1995. Oikeusministeriö asetti 14.2.2007 professori Pekka Koskisen selvitysmieheksi selvittämään mahdollisuuksia rikoslain kokonaisuudistuksen loppuun saattamiseksi siten, että säädettäisiin lakiteknisesti uusi, rakenteeltaan johdonmukainen ja kirjoitusasultaan yhdenmukainen rikoslaki. Laajoja sisällöllisiä muutoksia uudistuksessa ei ole tarkoitus tehdä.
Aiheesta muualla.
Rikoslaki


Imukala.
Imukala ("Liparis liparis") on imukaloihin ("Liparidae") kuuluva kala.
Koko ja ulkonäkö.
Imukala voi kasvaa 15 cm pitkäksi. Sen iho on suomuton ja limainen. Väriltään kalat ovat tummanruskean kirjavia. Imukalan vartalo on hyvin lyhyt ja pullea. Lajin pyrstö on pitkä ja litteä, ja sillä on iso, tylppäkuonoinen pää. Imukalan vatsapuolen evät ovat muuttuneet imukupiksi, jonka perusteella laji on saanut nimensä. Imukuppi sijaitsee vatsan etupäässä aivan pään takana, loppuosa rintaeväästä jatkuu peräaukon tienoilta pyrstön tyveen asti.
Elintavat.
Imukala on pohjakala, joka viettää elämänsä samalla tavalla kuin rasvakala. Ravinnokseen se syö pieniä pohjaeläimiä.
Levinneisyys.
Imukalaa tavataan Atlantin koillisosassa Norjasta Barentsinmerelle Islantia ja Novaja Zemljaa myöten. Se elää koko Itämeressä perämeren perukkaa ja Suomenlahden pohjukkaa lukuun ottamatta. Suomen vesialueella laji on jokseenkin harvalukuinen.
Lisääntyminen ja elinikä.
Imukalojen kutu on joulu-helmikuussa. Kutevat kalat kiinnittävät mädin leviin tai muuhun alustaan kokkareiksi. Poikaset kuoriutuvat kahdessa viikossa. Eliniästä ei ole tarkkaa tietoa.


Rasvakala.
Rasvakala ("Cyclopterus lumpus") on pohjan lähellä viihtyvä kala.
Ulkonäkö ja koko.
Rasvakalan ihon alla on hyytelömäinen rasvakerros. Se on tumma ja vartalonmuodoltaan turvonneen kampelan näköinen. Vatsan etuosassa kalalla on imukuppi jolla kala tarttuu pohjakiviin. Kutuaikana koiras muuttuu hehkuvan punaiseksi. Rasvakalat ovat yleensä 12-15 cm pitkiä.
Rasvakalan selässä on seitsemän riviä "luukyhmyjä". Esimerkiksi Keski-Pohjanmaalla Himangalla rasvakalaa kutsutaan "seitsenselkäkalaksi".
Levinneisyys.
Rasvakalaa esiintyy lähes kaikkialla Suomen merialueilla Perämerta lukuun ottamatta, mutta koska se pysyttelee pohjan lähellä sitä tavataan harvoin. Laajemmin esiintymisaluetta on Itämeri ja Pohjanmeri.
Ravinto.
Rasvakala syö pohjaeläimiä kuten pieniä äyriäisiä ja matoja. Pohjanmeren rasvakalat syövät myös pieniä meduusoja.
Käyttö.
Rasvakalan mätiä käytetään ruokana etenkin Tanskassa. Sitä värjätään mustaksi ja myydään "pohjoisen kaviaarin" tai "Limfjordin kaviaari "n nimellä monissa maissa.


Lastenkirjallisuus.
Lastenkirjallisuus on lapsille suunnattua kirjallisuutta. Kategoriana se on käyttökelpoisimmillaan kirjastoissa tai kirjojen markkinoinnissa. Varsinaisesti lastenkirjallisuus ei ole selväpiirteinen genre, sillä lastenkirjallisuuden nimekkeen alla käsitellään usein kirjoja, jotka olisi yhtä lailla mahdollista määritellä fantasiakirjallisuudeksi, psykologisiksi romaaneiksi, novellikokoelmiksi – miltei kaikki yleisen kirjallisuuden lajit esiintyvät myös lastenkirjallisuudessa.
Lastenkirjallisuuden yleisinä tunnusmerkkeinä pidetään usein tietynlaisia aihevalintoja tai jollain tavoin rajattua ilmaisua. Myös nämä jakoperusteet ovat ongelmallisia, sillä tällöin lukuisia yleisen kirjallisuuden piiriin laskettavia teoksia olisi syytä pitää lastenkirjallisuutena, tai vastaavasti monia lastenkirjallisuudeksi määriteltyjä teoksia yleisenä kirjallisuutena.
Tampereella sijaitseva "Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutti" (SNI) on valtakunnallinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden tallennus-, tiedotus- ja tutkimuskeskus sekä alan erikoiskirjasto. Kirjastossa on noin 50 000 lasten- ja nuortenkirjaa. Instituutti julkaisee myös lasten- ja nuortenkirjallisuutta esittelevää aikakauslehteä, "Onnimannia", joka ilmestyy neljästi vuodessa.
Suomen tunnetuimpia lastenkirjailijoita ovat muun muassa Zacharias Topelius, Väinö Riikkilä ja Tove Jansson. Kansainvälisistä lastenkirjailijoista erityisen tunnettuja ovat esimerkiksi brittiläiset Enid Blyton muun muassa Viisikko-kirjoineen, Roald Dahl ja J. K. Rowling Harry Potterista kertovine kirjoineen.


Anhui.
Anhui (安徽, pinyin: ānhuī) on maakunta Kiinassa.
Historia.
Anhui sai maakunnan aseman Qing-dynastian aikana 1667. Nimi "Anhui" on johdettu yhdistämällä Anquingin ja Huizhoun prefektuurien nimet. Maakuntalyhenne "Wan" johtuu siitä, että nykyisen maakunnan alueella sijaitsi aikanaan Wan-niminen valtio, Wanvuori ja Wanjoki. Kiinan kansantasavallan perustamisen aikaan 1949 nykyinen maakunta koostui kahdesta prefektuurista: Eteläinen Wan ja Pohjoinen Wan. Ne yhdistettiin 1952.
Maantiede.
Anhui sijaitsee Itä-Kiinassa, Jangtsejoen ja Keltaisenjoen välimaastossa. Sen naapurimaakunnat ovat
Jiangsu, Zhejiang, Jiangxi, Hubei, Henan ja Shandong.


Luettelo Kiinan hallinnollisista alueista pinta-alan mukaan.
Tässä on luettelo Kiinan hallinnollisista alueista pinta-alan mukaisessa suuruusjärjestyksessä.


Luettelo Kiinan hallinnollisista alueista väkiluvun mukaan.
Tässä on luettelo Kiinan hallinnollisista alueista pinta-alan mukaisessa suuruusjärjestyksessä. Taiwan ei ole mukana, vaikka virallisesti olisikin provinssi, sillä käytännössä se on eri valtio: Kiinan tasavalta. Luvut ovat vuodelta 2004 ellei toisin mainita.


Luettelo Kiinan hallinnollisista alueista bruttokansantuotteen mukaan.
Tässä on luettelo Kiinan hallinnollisista alueista BKT:n mukaan.


Luettelo Kiinan hallinnollisista alueista väestötiheyden mukaan.
Kartta Kiinan hallinnollisista alueista väestötiheyden mukaan
Tässä on luettelo Kiinan hallinnollisista alueista väestötiheyden mukaisessa suuruusjärjestyksessä. Taiwan ei ole mukana, vaikka virallisesti olisikin provinssi, sillä käytännössä se on eri valtio: Kiinan tasavalta.


Isosimppu.
Isosimppu ("Myoxocephalus scorpius") on Itämeressä ja Pohjois-Atlantilla tavattava simppujen heimon pohjakala. Kuiville nostettu isosimppu voi kurnuttaa kuuluvasti.
Koko ja ulkonäkö.
Isosimppu on suuripäinen, kirjavan ja piikkisen oloinen kala. Päässä, kiduskansissa ja kyljissä on useita taaksepäin osoittavia piikkejä ja kyhmyjä. Erityisesti kiduskansien takareunan piikit ovat näyttäviä. Suu on leveä ja paksuhuulinen. Kala on selästä oliivinruskea, kyljissä on pari leveää tummaa poikkikuviota Rintaevät ovat suuret, piikkisiä selkäeviä on kaksi. Etumaista selkäevää lukuun ottamatta evissä on tummat raidat ja rintaevien yläpuolella on valkeat laikut. Koiraan alapuoli on punertava, etenkin kutuaikaan, naaraan oranssinsävyinen, ja siinä on valkoisia läikkiä.
Itämeressä isosimppu kasvaa noin 30 senttimetrin pituiseksi. Kala on nopeakasvuinen, jo parivuotiaana 20-senttinen, viisivuotisena 30-senttinen. Atlantista on tavattu jopa 60-senttisiä simppuja. Ulkonäöltään isosimppu muistuttaa suuresti pienempää, myös Itämeressä esiintyvää piikkisimppua.
Levinneisyys.
Isosimppu elää Pohjois-Atlantin molemmilla rannikoilla ja myös siihen rajoittuvilla Jäämeren rannoilla sekä Itämeressä. Euroopassa levinneisyys ulottuu Biskajanlahdelta Huippuvuorille ja Vienanmereen ja Novaja Zemljalle, Amerikassa New Yorkista Grönlantiin ja Hudsoninlahdelle.
Ravinto ja elintavat.
Isosimppu elää yleensä kovilla kivi- ja hiekkapohjilla ja leväkasvillisuudens seassa. Se syö pikkukaloja ja äyriäisiä sekä muita pohjaeläimiä, esimerkiksi kilkkejä ja simpukoita.
Lisääntyminen.
Isosimppu lisääntyy talvella. Naaras laskee joulu-helmikuussa mätinsä yhtenä möykkynä johonkin pohjan koloon, jossa koiras hedelmöittää sen. Mätimunia suurella naaraalla voi olla 30 000 kappaletta. Koiras jää vartioimaan mätiä, kunnes poikaset kuoriutuvat parin kuukauden kuluttua.
Kalastus ja käyttö.
Isosimppua voi saada sivusaaliina verkoilla ja pilkillä, mutta sillä ei ole taloudellista merkitystä, eikä sen lihaa pidetä hyvänä.


Fujian.
Fujian (福建, pinyin: fú jiàn) on yksi Kiinan maakunnista. Nimestä käytetään joskus muotoja Fukien tai Foukien. Nimensä Fujian sai maakunnan kahden kaupungin Fuzhoun ja Jian'oun nimien yhdistelmästä. Maakunnan lähettyvillä olevat saaret Kinmen ja Matsu ovat Kiinan tasavallan (Taiwan) hallussa, ja ne kuuluvat teoriassa Fujian-maakuntaan, joten nimellä on olemassa kaksi maakuntaa eri valtioissa.
Historia.
Qin-dynastian ja Han-dynastian aikoina Fujianiin perustettiin prefektuureja, mutta ensisijaisesti alue toimi vankileirinä. Ensimmäinen maakuntahallinto saatiin vasta Tang-dynastian alkuaikoina nimellä Fuzhou.
Maantiede.
Maakunta sijaitsee Kiinan kaakkoisrannikolla. Sen naapurimaakunnat ovat Zhejiang luoteessa, Jiangxi koillisessa ja Guangdong lounaassa. Maasto on pääosin vuoristoista.
Talous.
Xiamen oli ensimmäisiä kaupunkeja Kiinassa, jotka saivat erityistalousalueen aseman. Koska alue on sekä maantieteellisesti että kultturisesti lähellä Taiwania, Fujian saa suuria sijoituksia Taiwanilta.
Väestöryhmät.
Pääosa väestöstä on han-kiinalaisia. Suurin vähemmistöryhmä on she-kiinalaiset. Alueella puhutaan virallisen mandariinikiinan lisäksi mm. min-kiinaa ja kantoninkiinaa.
Kulttuuri.
Fujianilla on erityinen Gongfu-teeseremonia, eli tapa juoda teetä, erityisesti oolong-teetä. Lisäksi Fujian tuottaa mm. Lapsang souchong -teetä sekä jasmiiniteetä.


Edmonton.
Edmonton on Albertan provinssin pääkaupunki ja toiseksi suurin kaupunki Calgaryn jälkeen. Kaupungin väkiluku on 782 000 ja sitä ympäröivällä suurkaupunkialueella asuu yli 1,0 miljoonaa ihmistä (2009).
Edmontonissa sijaitsee Pohjois-Amerikan suurin ja maailman viidenneksi suurin ostoskeskus West Edmonton Mall. Keskuksessa on yli 800 liikettä, vesipuisto ja huvipuisto, jossa on maailman suurin sisätiloissa oleva vuoristorata. Kaupungissa on myös Kanadan suurin historiallinen puisto Fort Edmonton Park.
Maantiede ja ilmasto.
Edmonton sijaitsee lähes 300 kilometriä Calgarystä pohjoiseen lähellä Albertan maantieteellistä keskipistettä North Saskatchewan -joen varrella.
Edmonton on Kanadan aurinkoisimpia kaupunkeja – auringonpaistetunteja kertyy keskimäärin 2 300 vuodessa ja kesäkuussa aurinko voi paistaa jopa 17 tuntia päivässä. Lumi sataa maahan yleensä marraskuussa ja sulaa pois maaliskuun aikana. Kylmin kuukausi on tammikuu, jonka keskimääräinen lämpötila on −14 °C, ja lämpimin kuukausi on heinäkuu, jonka keskimääräinen lämpötila on 16 °C.


Antonyymi.
Antonyymi on sana, joka on jonkin toisen sanan vastakohta, esimerkiksi hyvä–paha, musta–valkoinen, sileä–rosoinen jne.
Antonymia ilmaisee kielitieteessä merkitysten vastakkaisuutta.


Synonymia.
Monilla tärkeillä riistaeläimillä on suomen kielessä samamerkityksisiä sanoja. Niitä käytettiin aikanaan varsinaisen nimen asemesta, koska siten uskottiin vältettävän huono metsästysonni. "Kettu" on tarkoittanut alun perin vain nahkaa, jonka hankkimiseksi "repoa" pyydettiin. "Karhulle" on annettu monta nimeä kuten "otso" ja "mesikämmen". Niiden avulla voitiin välttää lausumasta karhun oikeaa nimeä, joka oli entisaikaan "oksi".


Pallokalat.
Pallokalat ("Tetraodontidae") on kalaheimo, johon kuuluu sekä koralliriutoilla, murtovedessä että makeassa vedessä eläviä lajeja. Vuonna 2004 heimosta tunnettiin 187 lajia, joista jotkut elävät makeassa tai murtovedessä, jotkut taas viettävät osan elämästään murto- ja osan merivedessä.
Pallokalat ovat saaneet nimensä siitä, että pelästyessään ne imevät itsensä täyteen vettä tai ilmaa ja pullistuvat palloiksi. Toinen pullistelevien kalojen heimo on siilikalat. Pallokalat ovat terävähampaisia petoja, jotka syövät muun muassa simpukoita, kotiloita ja muita kaloja. Pallokaloja voidaan pitää akvaariossa, mutta hoitajan tulee olla perehtynyt niiden hoitoon hyvin.
Ulkonäkö, koko ja rakenne.
Pallokalat ovat normaalitilassaan nuijan muotoisia. Niiden pienet evät törröttävät sivuille, ja selkäevä puuttuu kokonaan. Monien lajien pintaa peittävät pienet piikit, kuitenkin paljon lyhyemmät kuin siilikaloilla. Pää on iso, ja silmät sijaitsevat kaukana toisistaan. Monet lajit osaavat liikuttaa silmiään. Pallokaloilla ei ole suomuja eikä varsinaisia kiduskansia; kidukset ovat pehmeät aukot lähellä rintaeviä, ja hampaat ovat sulautuneet neljäksi kovaksi levyksi. Pallokalat liikkuvat yleensä vispaamalla rintaeviään ja heilauttavat pyrstöään vain syöksähtäessään pakoon tai ruoan kimppuun. Rintaeviensä avulla ne kykenevät uimaan myös taaksepäin.
Eräillä pallokalalajeilla on vähemmän selkänikamia (16) kuin millään muulla kalalajilla. Nikamien pieni määrä tekee niiden liikkumisesta erikoista, ja tämän on ajateltu selittävän, miksi niille on kehittynyt puolustusmenetelmiä kuten myrkky, piikit ja pullistuminen.
Suurimmat makean veden lajit, kuten kultapallokala, ovat yli 60 cm pitkiä, pienin kääpiöpallokala jää alle kolmesenttiseksi. Kaikkein suurin on merivedessä elävä, yli 120 cm pitkäksi kasvava tähtipallokala.
Pallokalojen kasvot näyttävät ilmeikkäiltä. Niillä on voimakkaat leuat, ja leukoja liikuttavien lihasten takia sieraimet ja silmät mahtuvat vain pään yläpinnalle kuten sammakoilla. Niillä on lihaksikkaat huulet, joita ne mutristelevat syödessään. Koska kalan pääravintoa ovat kuorelliset selkärangattomat, sen on vaikea nähdä, onko ruoka pilaantunutta, ja sen täytyy luottaa makuaistiinsa.
Useimpien pallokalalajien hampaat kasvavat koko niiden elämän ajan. Ne ovat sopeutuneet syömään kovakuorista ruokaa kuten simpukoita ja rapuja. Jos ne elävät akvaariossa liian pehmeällä ruoalla, hampaiden kasvusta tulee ongelma, ja jotkut akvaarioharrastajat lyhentävätkin lemmikkiensä hampaita säännöllisesti. Hampaiden leikkausta varten pienet pallokalat nukutetaan neilikkaöljyllä.
Pallokalat voivat pullistua täyttämällä itsensä vedellä tai ilmalla. Ilmalla täyttyminen on vaarallista, sillä varsinkaan pienet pallokalalajit eivät saa puserrettua ilmaa enää ulos, kun ympäröivä veden paine puristaa niiden hengitysaukot kiinni. Siksi akvaariossa olevia pallokaloja ei siirretä haavilla vaan vesiastiassa.
Pullistumiseen liittyy myös joidenkin pallokalalajien kyky tuottaa voimakkaita ääniä.
Levinneisyys ja elintavat.
Pallokaloja tavataan päiväntasaajan molemmin puolin 45. leveyspiirille asti kaikkien tälle vyöhykkeelle ulottuvien mantereiden rannikoilla. Merivedessä eläviä lajeja tavataan yleensä koralliriuttojen läheisyydestä. Murtovesilajit elävät tyypillisesti jokisuussa.
Pallokalat voidaan luokitella saalistustapansa mukaan avoveden saalistajiin, hiipijöihin ja vaanijoihin. Avovedessä saalistavat lajit, kuten messinkipallokala, liikkuvat helikoptereiden lailla ylös ja alas ja hyökkäävät saaliseläintensä kimppuun avoimesti. Hiiviskelijät, kuten kääpiöpallokala, uivat luolissa ja kasvitiheiköissä, näykkivät simpukoita ja muita hitaasti liikkuvia selkärangattomia ja varovat itse tulemasta syödyiksi. Vaanijat, kuten pohjapallokala, piiloutuvat kasvien sekaan tai jopa kaivautumalla hiekkaan ja syöksyvät sieltä ohikulkevien saaliseläinten kimppuun.
Pallokalat ovat aggressiivisia reviiriään puolustavia kaloja. Nuoret yksilöt saattavat elää parvina, mutta aikuiset pitävät välimatkaa toisiinsa. Tämä liittyy niiden ravinnonhankintaan: ne viettävät tuntikausia etsien ruokaa omalta alueeltaan, ja kun sitä löytyy, ne eivät halua jakaa sitä muiden lajitoveriensa kanssa. Jotkut lajit, kuten juovapallokala, tarvitsevat niin ison reviirin, ettei niiden kanssa mahdu suureenkaan kotiakvaarioon mitään muita kaloja, ja akvaarion hoitajan täytyy varoa omia sormiaankin. Rauhallisimmat lajit voivat elää lähellä toisiaan silloin, kun niillä ei ole kutuaika. Tällaisia ovat rengaspallokala ja "Carinotetraodon"-lajit. Sekä meressä että makeassa vedessä elävien pallokalojen on useita kertoja raportoitu purreen ihmisiä, katkoneen tytöltä varpaita ja miehiltä sukupuolielimiä.
Pallokalat kutevat yleensä kiinteälle alustalle kuten kasvin lehdelle. Koiras vartioi mätiä sen kuoriutumiseen asti. Monet sellaisetkin lajit, jotka muuten viettävät koko elämänsä meressä, tulevat jokisuihin kutemaan makeassa tai murtovedessä.
Suvut.
Vaikka pallokalat jaetaan yli kahteenkymmeneen sukuun, monissa on vain yksi tai kaksi lajia. Yli kymmenen lajin sukuja on vain kuusi. Pallokalalajien jakoa sukuihin on täsmennetty vielä 2000-luvulla, ja sukujen määrä vaihtelee edelleen eri lähteissä.
Myrkyllisyys ja käyttö ruokana.
Pallokaloissa symbioottisesti elävät useat bakteerilajit tuottavat kalaan myrkyllistä tetrodotoksiinia. Myrkky muistuttaa koostumukseltaan eräiden salamantereiden myrkkyä. Myrkkyä on eniten kalan silmissä ja sisäelimissä, etenkin maksassa ja munasarjoissa.
Japanissa tietystä fuguksi kutsutusta pallokalalajista ("Takifugu rubripes") valmistetaan kallista ruokaa. Kala tarjoillaan raakana ja siitä on leikattu myrkylliset osat pois. Fugun valmistukseen tarvitaan lupa, sillä virheellisesti käsitellystä kalasta annokseen voi päätyä myrkkyä, joka voi aiheuttaa sairastumisen tai jopa kuoleman. Fugua pidetään Japanissa suurena herkkuna ja sen aiheuttamaa kihelmöintiä suussa arvostetaan. Viljellyissä kaloissa on myrkkyä tuottavia bakteereita vähemmän kuin villeissä kaloissa. Jos kalaa on ruokittu vain näitä bakteereita sisältämättömällä ruoalla tarpeeksi kauan, siitä voi syödä jopa maksan.
Vuosisatoja vanhan kiellon mukaan Japanin keisari ei saa uhmata kuolemaa syömällä fugua. Viimeisen vuosikymmenen aikana Japanissa on kuollut fuguun keskimäärin noin kolme henkeä vuodessa. Kuolemien määrä on kuitenkin vähentynyt. Vielä 1950-luvulla fugun syönnistä saattoi kuolla 400 ja sairastua yli 31 000 henkeä vuosittain.
Pallokalat akvaarioissa.
Tunnetuimpia akvaariossa pidettäviä pallokaloja ovat murtovedessä pidettävät rengaspallokala "Tetraodon biocellatus", viherpallokala "Tetraodon fluviatilis" ja pantteripallokala "Tetraodon nigroviridis". Makean veden pallokaloista pidetään usein kääpiöpallokalaa, kimalaispallokalaa sekä monia "Carinotetraodon" "Auriglobus" ja "Tetraodon" -lajeja. Merivesilajeista yleisimpiä ovat "Arothron"- ja "Canthigaster"-sukujen lajit.
Pallokalat ovat niin voimakkaasti reviiriä puolustavia kaloja, että vain harvoin voi pitää useita yksilöitä samassa akvaariossa. Silloinkin akvaariossa pitää olla paljon kasveja ja muita näköesteitä ja kaikki kalat pitää laittaa altaaseen yhtä aikaa. Valmiille reviirille tuotu uusi kala tapetaan lähes aina. Jotkin lajit voivat elää muiden lajien kuin pallokalojen kanssa, mutta ruokinnasta voi silloin tulla ongelma: pallokala liikkuu hitaammin kuin muut kalat, jotka helposti ahmivat kaiken ruoan. Jos kaloja ruokitaan niin paljon, että pallokaloillekin varmasti riittää ruokaa, liiat ravinteet voivat pilata veden laatua.
Genetiikka ja evoluutio.
Kahden pallokalalajin genomit selvitettiin ensimmäisten joukossa vuonna 2001. Tutkitut lajit olivat kaakkoisaasialainen murtovesilaji pantteripallokala ("Tetraodon nigroviridis") ja merivesilaji "Takifugu rubripes", jotka erosivat toisistaan noin 20–30 miljoonaa vuotta sitten. Näistä "T. rubripes" -lajin genomin sekvenssin selvittäminen aloitettiin jo vuonna 1989. Tutkimusten perusteella pantteripallokalan genomissa on 350 miljoonaa emäsparia, vähemmän kuin minkään muun tunnetun selkärankaislajin genomissa. Myös "T. rubripesin" genomi on eläinkunnan pienimpiä, sillä sen koko on vain 390 Mbp, yksi kahdeksasosa ihmisen genomista. Vaikka genomi on pieni, se sisältää silti useimmat ihmisen genomissakin sijaitsevat geenit ja säätelyelementit. Tämän vuoksi "T. rubripes" -lajia on käytetty hyvällä menestyksellä verrokkina myös vuonna 2003 julkaistun ihmisen genomin selvittämisessä ja esimerkiksi ihmisen geenimäärien arvioinnissa.
Pallokalojen ruumiinrakenne on erikoistunut kovakuorisiin saaliseläimiin. Sekä niiden liikuntatapa että kovat hampaat ja voimakkaat leuat ovat osoitus tästä. Pallokalat kehittyivät varhaisella eoseenikaudella. Fossiileiden perusteella näyttää siltä, että useimmat muutkin simpukoita pääasiallisena ravintonaan syövät lajit ovat kehittyneet viimeistään tällöin, mitä käsitystä myös fylogenetiikka tukee.


Luettelo Kanadan provinsseista ja territorioista pinta-alan mukaan.
Tämä on luettelo Kanadan provinsseista ja territorioista pinta-alan mukaan. Kanadaan kuuluu 10 provinssia ja kolme territoriota. Maa on maailman toiseksi suurin niin kokonais- kuin maapinta-alaltaan, ja maailman suurin makean veden pinta-alaltaan.
Pinta-alat on pyöristetty lähimpään neliökilometriin. Prosenttiluvut on ilmoitetty yhden desimaalin tarkkuudella. "Osuus" on provinssin tai territorion pinta-alan osuus vastaavasta koko Kanadan pinta-alasta.
Makean veden ala.
Makean veden ala koostuu järvistä, joista ja keinotekoisista järvistä. Siihen ei lasketa Kanadan aluevesiä Atlantilla, Tyynellämerellä ja Pohjoisella jäämerellä. Kanadalla ei ole sisämaassa merkittäviä määriä suolavettä.
Kokonaispinta-ala.
Kokonaispinta-alaan lasketaan sekä maa- että vesipinta-ala.
Lähde.
*
Kanadan provinssit ja territoriot pinta-alan mukaan
Provinssit ja territoriot pinta-alan mukaan


Luettelo Kanadan provinsseista ja territorioista väkiluvun mukaan.
Tämä on luettelo Kanadan provinsseista ja territorioista väkiluvun mukaan. Tiedot perustuvat Kanadan tilastokeskuksen arvioon 1. tammikuuta 2008.
Kanadassa on kymmenen provinssia ja kolme territoriota. Kolme territoriota, Nunavut, Yukon ja Luoteisterritoriot, muodostavat yhdessä 39,2 % Kanadan pinta-alasta, mutta vain erittäin pienen osan väestöstä, noin 0,3 %. Kanadan väestö on keskittynyt kaupunkialueisiin ja Yhdysvaltojen vastaisen rajan läheisyyteen, missä väestötiheys on paljon suurempi kuin maan keskiarvo, 3,23 as./km².
Kokonaisuutena Kanadan väkiluku nousi vuosien 2007 ja 2008 laskentojen välillä 1,05 %. Myös yksittäisten territorioiden ja provinssien väkiluku oli kasvussa, lukuun ottamatta Newfoundland ja Labradorin provinssia. Suhteellisesti nopeimmin kasvava territorio oli Nunavut (2,0 %), provinsseista väkiluvun kasvu oli Albertassa (1,96 %), nopeimmin pienenevä Newfoundland ja Labrador (-0,12 %). Muutokset johtuvat syntyvyyden eroista, alueiden välisestä muuttoliikkeestä ja maahanmuutosta. Kanadan väkiluku on ollut kasvussa vuosien 2003-2008 välillä.
Väkiluvut on pyöristetty lähimpään 100 henkilöön. Osuus koko Kanadan väkiluvusta annetaan yhden desimaalin tarkkuudella. Maapinta-alaan ei ole laskettu vesistöjä ja on viimeksi päivitetty 1. helmikuuta 2005. Provinssien väestöntiheys luvut on pyöristetty kahden desimaalin tarkkuutteen ja territorioiden luvut kolmeen desimaaliin.
Viitteet.
*
Kanadan provinssit ja territoriot väkiluvun mukaan
Provinssit ja territoriot väkiluvun mukaan


Gansu.
Gansu (yksink.: 甘肃, perint.: 甘肅, pinyin: gānsù) on yksi Kiinan maakunnista. Se sijaitsee maan luoteisosassa.
Historia.
Nimi "Gansu" on yhdistelmä kahdesta Sui- ja Tang-dynastian aikaisesta prefektuurista (州), jotka olivat Gan (Zhangyin lähellä) ja Su (Jiuquanin lähellä). Nimeä alettiin käyttää Song-dynastian aikana.
16. joulukuuta 1920 Gansun maakunnassa tapahtui maanjäristys, jonka voimakkuus oli 8,6 Richterin asteikolla. Maanjäristyksessä kuoli 180 000 ihmistä.
Maantiede.
Suurin osa Gansusta sijaitsee yli kilometrin korkeudella meren pinnasta. Se sijaitsee Sisä-Mongolian Qingzang- ja Huangtu-tasankojen välissä. Maakunnan pohjoispuolella on Mongolia. Keltainenjoki kulkee maakunnan eteläosan halki. Osa Gobin autiomaasta sijaitsee Gansussa.
Naapurimaakunnat: Sisä-Mongolia, Xinjiang, Qinghai, Sichuan, Shanxi ja Ningxia.
Kulttuuri.
Gansu tunnetaan Kiinassa islamilaisesta ruokakulttuuristaan.


Guangdong.
Guangdong () on Kiinan maakunta. Sitä kutsutaan joskus myös "Kantonin maakunnaksi" sen pääkaupungin Kantonin mukaan.
Guangdongista ja sen naapurista Guangxista käytetään yhteisnimeä Kaksi Guangia (兩廣 liăng guăng).
Maakunnan lyhenne Yue (粤) on Guangdongissa aikoinaan eläneen etnisen ryhmän nimi.
Historia.
Qin Shi Huangdi perusti Nanhai-alueen (南海郡) vuonna 214. Sen pääkaupunki oli Pan-alue (番禺) (nykyinen Guangzhou). Han-dynastian aikana siitä tehtiin Jiao-prefektuuri (交州). Tang-dynastia puolestaan teki siitä ja Guangxista Lingnan-piirin (嶺南道).
Guangdong nimettiin Song-dynastian aikana 971 uudelleen Guangnandong-alueeksi (廣南東路). Yuan-dynastian aikana alue kuului Jiangxihin. Nykyisen nimensä maakunta sai Qing-dynastian aikana.
Yamenin taistelu 1279, joka päätti Song-dynastian, käytiin Guangdongissa. Eurooppalaiset saapuivat Kiinaan 1500-luvulla, ja heidän toimintansa keskittyi varsinkin alkuaikoina Guangdongin maakuntaan. Portugalilaiset perustivat sinne Macaon siirtokunnan, ja myöhemmin britit oopiumisotien seurauksena Hongkongin.
Kun Kiinasta lähti suuri joukko työläisiä ulkomaille, varsinkin 1800-luvulla rakentamaan rautateitä Pohjois-Amerikkaan, suurin osa heistä oli peräisin Guangdongista, minkä vuoksi ulkomaisten kiinalaiskaupunkien väestö onkin ollut pitkälti guangdongilaisia.
Aloittaessaan 1920-luvulla valtaannousuaan Guomindang-puolue otti lähtöpaikakseen Guangdongin ja perusti sinne useampaan otteeseen separatistihallituksen.
1980-luvulla irrotettiin Hainan Guangdongista omaksi maakunnakseen.
Talousuudistusten alettua Guangdongin talous on kasvanut erittäin nopeasti, osittain vieressä olevan Hongkongin ansiosta.
Vuonna 2003 liikkeelle lähtenyt SARS-epidemia sai ilmeisesti alkunsa Guangdongista.
Vuonna 2011 alkoivat Wukanin kylässä mielenosoitukset kommunistisen puolueen ylivaltaa vastaan.Kommunistit taipuivat ja vapauttivat kapina johtajat.Mielenosoittajat sanovat että jos uudistuksia ei aloiteta protestit jatkuvat.
Maantiede.
Guangdongilla on 4 300 kilometriä Etelä-Kiinan meren rantaviivaa. Maakunnan kaakkoispäässä on Leizhou-niemimaa, jossa sijaitsee toimimattomia tulivuoria. Helmijoen suisto on kolme joen kohtauspaikka: Bei Jiang, Dong Jiang ja Xi Jiang. Jokisuistossa sijaitsee satoja pieniä saaria. Vuoristot, joita yhdessä nimitetään Eteläiseksi vuorijonoksi (南岭) erottavat maakunnan maan pohjoisosista. maakunnan korkein kohta on noin 1 600 metriä meren pinnasta.
Guangdongin naapurit ovat Fujian koillisessa, Jiangxi ja Hunan pohjoisessa, Guanxi lännessä ja Hongkong ja Macao etelässä. Hainanin maakunta on saari lähellä Leizhoun niemimaata.
Talous.
Guangdongin talous oli retuperällä Kansantasavallan perustamisen jälkeen ennen Deng Xiaopingin aloittamia talousuudistuksia 1978. Talouspolitiikka ajoi tuolloin teollisuuskehitystä sisämaan maakunnissa, ja Maon alueellisen omavaraisuuden politiikka teki Guangdongin rannikkoasemasta merkityksettömän.
Kun talous sitten avautui, maakunnan talous muuttui nopeasti, koska sieltä oli pääsy valtamerelle, Hongkong oli aivan vieressä ja ulkomailla asuvilla kiinalaisilla oli historiallinen yhteys maaakuntaan. Lisäksi maakunta hyötyi pienestä veroprosentista aiempien talousvaikeuksiensa vuoksi, kunnes verojärjestelmää uudistettiin 1990-luvulla.
Nykyään maakunta on Kiinan rikkain. Siellä sijaitsee myös kolme erityistalousaluetta: Shenzhen, Shantou ja Zhuhai. Maakunta tuottaa noin kolmanneksen Kiinan viennistä ja siellä on paljon siirtotyöläisiä. Vaikka tehtaiden työoloissa ja -ehdoissa on todettu edistysaskelia, selvitysten mukaan parantamisen varaa on vielä paljon. Epäkohtia on todettu esimerkiksi työntekijöiden järjestäytymisoikeuksissa, työturvallisuudessa sekä palkkatasossa.
Väestöryhmät.
Maakunnan väestö on pääosin han-kiinalaista. Maakunnan pohjoisosassa on pieni Yao-väestö, lisäksi maakunnassa asuu mian-, li- ja zhuang-kansojen edustajia.
Vaikka virallinen kieli on mandariinikiina, maakunnan yleisimmin puhuttu kieli on kantoninkiina. Lisäksi siellä puhutaan minnan-kiinaa ja hakka-kiinaa. Koska kouluissa opetetaan mandariinia, suurin osa väestöstä osaa sitäkin sujuvasti.
Koska Guangdongin talous on menestynyt viime aikoina hyvin, siellä on nykyisin paljon "kelluvaa väestöä" pohjoisemmista maakunnista. Suuren väestötiheytensä ja eläinten läheisyydessä asumisen vuoksi Guangdongista on lähtenyt useita hengitysteiden sairauksia, kuten SARS.
Matkailu.
Vauraana kaupunkina Shenzhen on rakentanut matkailukohteita, kuten pienoismallin Kiinasta ja toisen koko maailman suurimmista nähtävyyksistä.


Guizhou.
Guizhou (yksink.: 贵州, perint.: 貴州, pinyin: guìzhōu) on yksi Kiinan eteläisistä maakunnista.
Historia.
Guizhoussa oli Qing-dynastian aikana Guizhoun kapina (1854–1873), jonka yhteydessä suurin osa Kiinan miao-kansasta tapettiin.
Maantiede.
Guizhoun naapurit ovat Sichuanin maakunta ja Chongqingin itsehallinnollinen piirikunta pohjoisessa, Yunnan lännessä, Guangxi etelässä ja Hunan idässä.
Merkittäviä kaupunkeja: Anshun, Zunyi
Guizhoun ilmasto on subtrooppinen ja kostea. Vuodenaikojen vaihtelu ei näy erityisen merkittävänä ilmastossa.
Väestöryhmät.
a>n alaryhmistä Guizhoun maakunnassa. Puiset sarvet ovat useimmilla naisilla päivittäisenä käytössä.
Guizhoussa asuu huomattavasti enemmän vähemmistökansallisuuksien edustajia kuin useimmissa muissa maakunnissa. Väestöstä yli 37 prosenttia kuuluu johonkin vähemmistöryhmään, joita maakunnassa ovat mm. yaot, miaot, yit, qiangit, dongit, zhuangit, buyit, bait, tujiat, gelaot ja shuit. Maakunnan pinta-alasta 55,5 prosenttia koostuu eri kansallisuuksille määritellyistä autonomisista alueista.
Matkailu.
Maakunnassa on paljon katettuja siltoja, joita kutsutaan "tuulen ja sateen silloiksi". Ne on rakentanut dong-kansa.
Lisäksi maakunnassa sijaitsee Huangguoshun putous, joka on Kiinan suurin vesiputous.


Piikkisimppu.
Piikkisimppu ("Taurulus bubalis") on 10–15 senttimetrin mittainen kallioisten ja kivikkoisten merenpohjien kala. Se esiintyy Suomessa Sipoon ja Kaskisten välisellä rannikolla sekä Ahvenanmaalla. Suolapitoisuuden väheneminen rajoittaa sen leviämistä pohjoisemmaksi Pohjanlahdelle.
Piikkisimppu on selvästi isosimppua harvalukuisempi laji. Se elää kallioisissa ja kivikkoisissa rannikkovesissä levävyöhykkeen alemmissa osissa. Piikkisimppu on myrkyllinen kidusten päällä olevista piikeistä.
Piikkisimppu kutee Suomessa maalis-toukokuussa. Koiraan vatsan voimakkaan punainen kutuväri alkaa kehittyä jo myöhäissyksyllä. Mätimunien halkaisija on 1,5-1,8mm ja ne ovat useimmiten väriltään oranssinpunaisia tai joskus sinivihreitä.
Pyydykseen joutunut piikkisuimppu voi äännellä kurnuttavasti.


Kirjoeväsimppu.
Kirjoeväsimppu ("Cottus poecilopus") on simppuihin kuuluva kala.
Koko ja ulkonäkö.
Kirjoeväsimppu on alle 10 cm pitkä, mustan, harmaan ja ruskean kirjava kala. Se muistuttaa kivisimppua, mutta sen voi erottaa varmimmin vatsaevistä, jotka ovat kirjoeväsimpulla kirjavat. Kirjoeväsimppu on muodoltaan pulleampi kuin toinen lähisukulainen härkäsimppu.
Levinneisyys.
Kirjoeväsimppua tavataan Tanskassa, Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Pohjois-Venäjällä.
Elinympäristö.
Kirjoeväsimppu elää matalilla kivikkorannoilla sekä järvissä että vähäsuolaisessa Itämeressä.


Kivisimppu.
Kivisimppu ("Cottus gobio") on pieni rantavesien pohjakala.
Kivisimppu on Euroopassa laajalti esiintyvä sisävesikala, joka kuitenkin pystyy elämään myös pohjoisen Itämeren vähäsuolaisessa murtovedessä. Suomessa sen luontainen levinneisyys kattaa lähes koko maan Koillismaata ja Pohjois-Lappia lukuun ottamatta. Ihmisen toimesta se on kuitenkin levinnyt myös Tenojoen vesistöön.
Kivisimppu viihtyy virtaavien vesien kivikkopohjilla sekä järvien ja Itämeren matalilla kivikkorannoilla, elinympäristöissä joissa happipitoisuus on lajille riittävän korkea. Näiltä vesiltä se löytää niin kutu-, saalistus- kuin suojapaikkansa.
Kivisimppu on paikallinen kala. Kesällä se voi vaihtaa piilopaikkaansa mutta vain muutamien metrien sisällä, talveksi se hakeutuu syvempiin vesiin.
Kivisimppu kutee pian jäiden lähdettyä rantakivikkoon. Koiras valmistaa kiven alle pesäkolon, jonka kattoon naaras asettaa mätinsä. Koiras jää vartioimaan pesää.
Täysikasvuiset kivisimput ovat 2–3 vuoden ikäisinä yleensä 6–9 cm pitkiä, harvemmin tavataan yli kymmensenttisiä. Koiraat ovat samanikäisiä naaraita suurempia.
Kivisimppu syö hyönteisten toukkia ja vesisiiroja sekä jonkin verran muiden kalojen mätiä.
Kivisimppua on kutsuttu myös "kivikalaksi". Yleensä kivikalalla tarkoitetaan kuitenkin toista kalalajia, joka tunnetaan myös velhokalana.


Vaskikala.
Vaskikala ("Spinachia spinachia") on piikkikaloihin kuuluva kala. Se elää merialueiden rantavesissä. Se on ainoa piikkikalalajeista, joka ei elä suolattomassa vedessä.
Vaskikalan tunnistaa selän 14-15 piikkiruodosta sekä pitkänomaisesta päästä. Se voi kasvaa 22 cm pitkäksi. Itämeressä surimmatkin yksilöt ovat olleet alle 15-senttisiä.
Lajia esiintyy pääasiassa Luoteis-Euroopassa, mutta sitä esiintyy harvalukuisena myös Suomen merialueilla, lähinnä Suomenlahden ulkosaaristossa, Ahvenanmerellä sekä Selkämeren rannikolla. Vaskikalan suosimia olinpaikkoja ovat kesällä rakkoleväkasvustot ja meriajokaspohjat. Kolmi- ja kymmenpiikkiin verrattuna se suosii hieman syvempiä vesiä.
Kutuaika on touko- kesäkuussa. Koiras rakentaa pesän levästä ja merenpohjan jätteistä. Naaras laskee 150-200 mätimunaa pesään, jota koiras puolustaa. Poikaset varttuvat aikuisiksi vuodessa.


Kymmenpiikki.
Kymmenpiikki ("Pungitius pungitius") on pieni kala, joka on saanut nimensä lajille tunnusomaisista selkäpiikeistä. Nimestä huolimatta piikkien lukumäärä vaihtelee 7-12 välillä, useimmiten piikkejä on yhdeksän. Englanniksi kymmenpiikkiä kutsutankin "yhdeksänpiikiksi" (Nine-spined stickleback). Selän ja rinnan piikit sekä kyljissä olevat luukilvet toimivat puolustusrakenteina saalistajia vastaan, mutta niiden merkityksen oletetaan olevan pienempi kuin sukulaislajilla, kolmipiikillä.
Kymmenpiikkien ruumiin väritys on useimmiten vihertävänruskea ja kyljet ovat usein raidalliset, värityksessä esiintyy suurta vaihtelua. Kymmenpiikin kokovaihtelu on myös hyvin suurta, keskimääräinen koko on noin 3-7 cm mutta suuria jopa jättiläiskokoisia kaloja on löydetty erityisesti lammista joissa kymmenpiikit elävät ainoana kalalajina. Suomen suurin kymmenpiikki (11.5 cm) on pyydystetty Kuusamosta.
Kymmenpiikkien levinneisyys on sirkumboreaalinen, niitä tavataan laajasti pohjoiselta pallonpuoliskolta. Suomessa kymmenpiikit elävät kaikentyyppisissä makeissa vesissä, järvissä, joissa, pikku lammissa sekä murtovedessä itämeren rannikkkoalueilla. Kymmenpiikki käyttää ravinnokseen lähinnä eläinplanktonia ja pieniä pohjaeläimiä. Se suosii elinympäristönään rehevämpää kasvillisuutta ja sietää myös vähähappisempaa vettä kuin kolmipiikki.
Kutuaikana koiras saa komean kutuasun jossa ruumis muuttuu mustaksi ja vatsapuolen piikit kirkkaan valkoisiksi. Koiras rakentaa pesän vesikasvillisuuden sekaan ja houkuttelee naaraan sinne kosiotanssilla. Naaraan laskettua mätimunat, koiras hedelmöittää ne ja jää sitten vartioimaan pesää.


Kolmipiikki.
Kolmipiikki, jota usein kutsutaan kansanomaisella nimellä rautakala'", ("Gasterosteus aculeatus") on 4–7 cm pitkä kala, jolla on selässään nimensä mukaisesti kolme piikkiruotoa. Sen vartalo on hopean värinen. Kolmipiikki on pohjoisen pallonpuoliskon kala, ja sitä esiintyy monenlaisissa suolapitoisuuksissa. Kolmipiikki elää kolmivuotiaaksi.
Levinneisyys.
Kolmipiikki elää lauhkean vyöhykkeen vesissä pohjoisella pallonpuoliskolla. Atlantin ja Tyynenmeren rannikkovesien ohella sitä tavataan muun muassa Juutinraumassa ja Itämeressä sekä järvissä ja lammissa. Suomessa kolmipiikkejä esiintyy kaikkialla merenrannikolla ja lisäksi pohjoisen Lapin suurissa järvissä. Aikoinaan kolmipiikillä oli kaupallista arvoakin. Siitä saatavasta öljystä valmistettiin vernissaa ja puristusjätettä käytettiin kanojen ravinnoksi. Kolmipiikillä on, piikkisyydestään huolimatta, suuri merkitys ahvenen ravinnossa.
Lisääntyminen.
Kutuaikana kolmipiikkikoiras rakentaa pesän. Se kaapii pohjalle kuopan kantamalla paikalta pois hiekkaa suussaan. Painauman kala täyttää levärihmoilla, jotka se punoo yhteen munuaisistaan erittyvällä lankamaisella liimalla. Sitten se poraa tunnelin kiemurtelemalla kummun läpi. Kumppanin houkuttelemiseksi koiraan kurkku punastuu ja silmät muuttuvat sinisiksi. Kilpakosijat koiras häätää tiehensä mutta piirittää poukkoillen (ns. zig zag -tanssi, jota käytetään usein esimerkkinä kosintamenoista eläinten käyttäytymistä tutkivassa tieteessä, etologiassa) naarasta ja johdattaa sen pesäänsä. Se tökkii kumppaninsa pyrstön tyveä saadakseen naaraan laskemaan mätimunansa. Munat hedelmöitettyään koiras karkottaa naaraan ja odottaa uutta kumppania. Saman koiraan pesään saattaa käydä munimassa liki kymmenenkin naarasta. Jos pesän aukaisee, voi eri naaraiden munimat mädit erottaa toisistaan jopa paljain silmin.
Kolmipiikin mätimunat hautuvat 2–3 viikkoa. Koko ajan koiras vartioi niitä tiiviisti. Se myös huolehtii munista leyhyttelemällä rintaevillään vettä pesätunnelin läpi. Se tuo hapekasta vettä munien ulottuville ja poistaa hengityksessä syntyvää hiilidioksidia. Vajavaisesti kehittyvät munat koiras poistaa pesästä.
Pienet läpikuultavat poikaset ovat ensimmäisen elinviikkonsa ajan koiraan huolenpidon kohteena. Koiras karkottaa viholliset ja ohjaa pesästä kauas harhautuneet jälkeläiset takaisin turvaan. Tarvittaessa se imaisee karkulaisen varovasti suuhunsa ja siirtää muiden joukkoon. Aluksi poikanen elää ruskuaispussinsa ravinnon turvin. Kun ruskuaispussi on kulunut loppuun, koiras häätää poikaset luotaan ja ne joutuvat selviytymään omin päin.
Morfologia ja sen tutkimus.
Kolmipiikit ovat varsin suosittuja evoluutiobiologian tutkimuskohteita niiden mielenkiintoisen morfologian vuoksi. Kaloilla on vaihteleva määrä suojarakenteita kuten luukilpiä tai piikkejä ja joiltain populaatioilta suojarakenteet saattavat puuttua kokonaan. Suomestakin löytyvät kolmipiikin kolme erilaista morfologista muotoa: Leiurus, semiarmatus ja trachurus. Niiden erottaminen toisistaan ei onnistu paljain silmin. Uudenaikaisilla molekyylibiologisilla menetelmillä pystytään tunnistamaan geenejä, jotka säätelevät suojarakenteiden syntyä ja voidaan tutkia minkälaisissa olosuhteissa suojarakenteita syntyy ja milloin ei.
Kuolleet kolmipiikit.
Usein heinäkuun lopulla ja elokuussa löytyy matalilta merenrannoilta runsaasti kuolleita kolmipiikkejä. Kuolleet ovat vanhoja koiraita, jotka kuolevat rasittavan poikasten hoidon päätyttyä. Hyvin yleinen kuolinsyy on myös kolmipiikkimato eli lokkilapamato ("Schistocephalus solidus"). Heisimatoihin kuuluva loinen on suurimmillaan yli viisisenttinen leveä, valkea ja jaokkeinen mato. Mato käyttää kolmipiikkiä väli-isäntänään. Kalan vatsaontelossa elävä mato kasvaa niin, että kalan vatsa pullistuu voimakkaasti ja sen uiminen on vaikeaa. Infektoitunut kala on veden pinnalla räpiköidessään helppo saalis tiiroille, jotka ovatkin madon pääteisäntiä.


Särmäneula.
Särmäneula ("Syngnathus typhle") kuuluu siloneulan ohella putkisuukalojen lahkoon. Suomessa tämä meri- ja murtovedessä viihtyvä matomainen kala kasvaa 15–25 cm:n pituiseksi. Särmäneula on väritykseltään tumman ruskea, joskus punertava. Se pystyy muuttamaan värinsä vajaassa tunnissa ympäristöstään mahdollisimman vähän erottuvaksi. Nimensä mukaisesti sillä on ihon alla jäykkiä pitkittäissuuntaisia luulevyjä, jotka tekevät sen olemuksesta särmikkään. Ravinnokseen särmäneula käyttää hankajalkaisia ja vesikirppuja sekä pieniä nopealiikkeisiä halkoisjalkaisia (Neomysis). Särmäneulat kutevat kesällä, jonka jälkeen koiras hautoo mätimunia vatsapuolellaan olevassa pussissa.


Siloneula.
Siloneula ("Nerophis ophidion") on lieromainen kala: 20-30 cm pitkä mutta alle sentin levyinen. Väriltään se on vihertävän ruskea. Siloneulan ainoa evä on pieni selkäevä, jonka avulla kala pystyy liikkumaan hitaasti. Uidessaan se kiemurtelee koko ruumiillaan. Rantavesien suurlevät ja muukin vesikasvillisuus tarjoaa suojaisia paikkoja hidasliikkeisille siloneuloille.
Siloneulat kutevat heinäkuussa. Värikkään kutuasun omaava naaras kiinnittää mätimunat monimutkaisten kutumenojen saattelemina koiraan huolehdittavaksi sen vatsaan.
Siloneulaa tavataan kaikilla Suomen rannikoilla Oulun korkeudelle asti. Se piileskelee usein levien, varsinkin rakkolevän joukossa, josta se saattaa joutua vahingossa kalastajan verkkoon. Siloneula syö eläinplanktonia ja muita pikkueläimiä. Talveksi siloneulat siirtyvät syvänteisiin.


Nokkakala.
Nokkakala eli nokkahauki ("Belone belone") on pitkä ja kapea merikala, jolla on pitkä, nokkamainen leuka.
Koko ja ulkonäkö.
Nokkakala on väriltään hopeanhohtoinen. Kylkiviiva on kyljen alaosassa. Evät ovat ruumiin takaosassa, minkä takia kala jotenkin muistuttaa haukea, vaikkei ole sille sukua. Nokkakala on tavallisesti 50-70 cm pitkä ja painaa noin kilon. Nokkakalan luut ovat vihreät. Suurin Suomessa tavattu yksilö pyydystettiin rysällä Paraisilla toukokuussa 2009 ja se painoi 1,07 kiloa.
Levinneisyys.
Nokkakala elää Itä-Atlantissa Kap Verdeltä Norjaan, sekä Välimeressä, Mustassameressä ja Itämeressä lukuun ottamatta Perämeren vähäsuolaista takaosaa. Osa Itämeren kaloista vaeltaa edes-takaisin Pohjanmeren ja Itämeren välillä. Suomessa kalaa tavataan lähinnä kesäaikaan, mutta sen yleisyys on vaihdellut paljon vuosikymmenten kuluessa. Runsaasti sitä esiintyi 1940-luvulla ja 1970-1980 -lukujen vaihteessa. Vaihtelut liittyvät todennäköisesti Itämeren suolapitoisuuden muutoksiin.
Elintavat ja lisääntyminen.
Nokkakala liikkuu parvissa pinnan lähellä ja syö kalaa, Itämeressä etupäässä silakkaa, kilohailia, tuulenkaloja ja kolmipiikkejä.
Nokkakala kutee touko-heinäkuussa matalassa rantavedessä. Mätimunat kelluvat tai takertuvat esimerkiksi ajelehtiviin vesikasveihin. Kutevia nokkakaloja on tavattu Virossa muttei Suomessa; lisääntymistä Suomessakin kuitenkin pidetään mahdollisena.
Kalastus ja käyttö.
Itämeren eteläisemmissä osissa nokkakalaa pyydetään ravinnoksi. Kala on rasvainen, ja arvostettu erityisesti savustettuna.


Halli (eläin).
Halli eli harmaahylje ("Halichoerus grypus") on suurikokoinen hyljelaji, jota tavataan Pohjois-Atlantin läntisten ja itäisten rannikkojen läheisyydessä sekä Itämeressä. Uros saattaa olla 2,5–3,3 metriä pitkä ja painaa jopa 300 kg. Naaraat ovat tavallisesti pienempiä, 1,6–2 metrin pituisia ja 100–150 kg:n painoisia. Hallin poikasta kutsutaan kuutiksi, ja se on syntyessään valkoinen. Emolla ja poikasella on vahva suhde, joka syntyy ensimmäisen vuorokauden aikana. Jos poikanen eksyy emostaan, ja sidettä ei synny, niin emo hylkää poikasensa.
Kanta Itämerellä.
Itämeren kanta on arvioitu noin 26 000 yksilön suuruiseksi. Halli voi Itämeressä hyvin ja kanta lienee viime vuosina kasvanut noin kymmenen prosenttia vuodessa. 1900-luvun alussa kanta on ilmeisesti ollut vieläkin suurempi. Tuolloin laji oli tavallinen myös meren eteläosissa. Kanta romahti vain muutaman tuhannen kokoiseksi tapporahan kannustaman pyynnin ja ympäristömyrkkyjen aiheuttamien lisääntymishäiriöiden takia. Suomessa halli luokiteltiin vuonna 2000 silmälläpidettäväksi ja vuonna 2010 elinvoimaiseksi.
Harmaahyljekannan säilymisen kannalta on ratkaisevan tärkeää, että niillä on sopivia makoilupaikkoja, joissa ne saavat olla rauhassa. Tällaisia "makuupaikkoja" olivat aiemmin pääasiassa suurikiviset rannikkoalueet, jotka ovat vähentyneet siirtolohkareiden merestä ottamisen sekä satamapaikkojen ja kivisuojavallien rakentamisen myötä. Nykyään mahdollisia makoilupaikkoja ovat hiekkasärkät ja käyttämättömät rantaosuudet (esim. Saksan Vorpommersche Boddenlandschaftin kansallispuiston ydinalueella). Itämeren harmaahylkeen esiintymistiheys riippuu todennäköisesti muiden tekijöiden ohella myös jäänpeitteen suuruudesta. Vedessä niiden esiintymistiheys riippuu luonnollisesti käytettävissä olevan ravinnon määrästä.
Halleja on eniten näkyvillä touko-kesäkuun vaihteessa karvanvaihdon aikaan, jolloin ne makaavat uloimmilla luodoilla isoina ryhminä. Yhdellä luodolla voi olla satoja halleja kylki kylkeen pakkautuneina. Suomessa näkyvissä olevat hallit lasketaan luodoilta kuvaamalla ne ilmasta.
Pyynti.
Halli on Suomessa riistaeläin, jonka metsästykseen tarvitaan pyyntilupa. Kannan kasvun ja aiheutuvien vahinkojen vuoksi pyyntilupia on alettu myöntää viime vuosina vuosikymmenten tauon jälkeen. Suomi myönsi metsästyskaudelle 2004–2005 635 pyyntilupaa ja Ahvenanmaa (jossa on oma metsästyslainsäädäntönsä) 350 lupaa. Lisäksi halleja pyydetään Ruotsissa (170) lupaa, mutta Venäjä ja Viro eivät toistaiseksi ole aloittaneet hallinpyyntiä.


Katalyytti.
Reaktioreitti ilman katalyyttiä (musta) ja katalyytin kanssa (punainen). Katalysoidun reaktion aktivoitumisenergia on alhaisempi, mutta reaktion termodynamiikkaan se ei vaikuta.
Katalyytti on aine, joka nopeuttaa kemiallista reaktiota tietyssä lämpötilassa, kuitenkaan itse kulumatta reaktiossa. Katalyytti osallistuu kemialliseen reaktioon, mutta ei ole reaktion alku- tai lopputuote.
Katalyyttien ansiosta reaktiot voivat tapahtua nopeammin ja matalammissa lämpötiloissa, koska ne aiheuttavat muutoksia reaktion kulkuun. Katalyytit luovat reaktiolle vaihtoehtoisen reaktioreitin, jolla on pienempi "aktivoitumisenergia". Aktivoitumisenergia on energia, joka vaaditaan, jotta reaktio voisi tapahtua. Katalyytti ei voi aikaansaada reaktiota, joka ei tapahdu ilman katalyyttia.
Inhibiittori on katalyytin vastakohta, eli se hidastaa kemiallisen reaktion kulkua. (Biologiassa inhibiittori on aine, joka estää entsyymin toiminnan).


Soul (kaupunki).
Soul tai Sŏul () on Korean tasavallan pääkaupunki. Soul on nykyisin erityiskaupungin asemassa. Kaupunki sijaitsee maan luoteisosissa, demilitarisoidun alueen eteläpuolella, Hanjoella. Kaupungin väkiluku on yli 10 miljoonaa ja Soulin metropolialueella asuu noin 23 miljoonaa ihmistä eli noin puolet Korean tasavallan väestöstä.
Maantiede ja ilmasto.
Soul jaetaan 25 kaupunginosaan, joista yksitoista on joen eteläpuolella. Väkiluvultaan suurimmat ovat Nowon-gu, Songpa-gu, Gangseo-gu, Gwanak-gu ja Gangnam-gu, joissa on yli puoli miljoonaa asukasta kussakin.
Kaupungin historiallinen keskusta on Jung-gun kaupunginosassa joen pohjoispuolella. Sen halki virtaa Hanjoen sivujoki nimeltään Cheonggyecheon. Cheonggyecheon oli vuosia betonikansien alla mutta on avattu 2000-luvulla keskustan keskeiseksi vesiaiheeksi, jossa on monia putouksia ja puronvarsi-istutuksia. Joenvarsi muodostaa Soulin keskuspuiston. Hanjoessa sijaitsevalla Bamseomin saarella sijaitsevat mm. parlamenttitalo, televisiokeskus ja paljon toimistoja. Olympiastadion on Songpa-gussa joen eteläpuolella. Gangnam-gu taas on kaupan ja liike-elämän sydän, ja siellä järjestetään monet kaupungin messuista.
Soulissa on meren läheisyydestä huolimatta varsin mantereinen ilmasto: kesän kuumin kuukausi on elokuu, jolloin lämpötila käy lähellä 30 astetta, kylmimpiä joulu–helmikuu, jolloin on usein pakkasta. Lunta on maassa keskimäärin 28 päivänä vuodessa. Suurimmat sademäärät kertyvät kuitenkin kesällä: heinä-ja elokuussa sataa yhteensä yli 600 mm.
Historia.
Vuonna 18 eaa. Baekjen kuningaskunta rakensi pääkaupungikseen Wiryesung-nimisen kaupungin, joka sijaitsi nykyisen Soulin kohdalla. Tuonaikaisia raunioita löytyy edelleen Soulista. Koska Soulin alue oli tärkeä kuljetuksille, sen hallinnan arveltiin auttavan hallitsemaan koko niemimaata. Niinpä Goryeo-dynastian aikaan 1000-luvulla sinne rakennettiin palatsi ja alueesta käytettiin nimitystä "Eteläinen pääkaupunki".
Soul oli Joseon-dynastian pääkaupunki vuodesta 1394 lähtien. He vaihtoivat kaupungin Hanyangista (漢陽) Hanseongiksi (漢城). Japanilaiset antoivat sille nimen Gyeongseong (京城 – japaniksi "Keijō") hallitsessaan Koreaa 1910–1945. Nykyisen nimensä kaupunki sai japanilaisten lähdettyä. Jo Silla-kuningaskunta (57 eaa.–935) oli käyttänyt sanaa "Seoul", mikä sai alkunsa muinaisista sanoista "seobeol" tai "seorabeol", joilla tarkoitettiin Sillan pääkaupunkia Gyeongjuta, itse sanat tarkoittivat pääkaupunkia.
Liikenne.
Soulia palvelee kaksi kansainvälistä lentoasemaa. Incheonin kansainvälinen lentoasema on Etelä-Korean suurin ja yksi Aasian suurimmista lentoasemista. Se sijaitsee Incheonin kaupunkiin kuuluvalla saarella, noin 50 kilometriä Soulista länteen. Vanha Gimpon lentoasema 1960-luvulta oli maan päälentoasema vuoteen 2001. Se palvelee nykyisin lähinnä kotimaanlentoja, mutta sieltä on yhteydet myös Tokioon ja Shanghaihin.
Kaupungista on rautatieyhteydet kaikkiin muihin Korean suuriin kaupunkeihin. Soulin metrolla on kolmetoista linjaa, joilla pääsee kaupunginosista toisiin. Metroa käyttää päivittäin yli kahdeksan miljoonaa matkustajaa.
Urheilu.
Taekwondo on Korean kansallisurheilua, ja maailman Taekwondoliiton (WTF) päämaja on Soulissa. Kaupungissa on kolme pääsarjan baseball-joukkuetta ja yksi ammattimainen jalkapallojoukkue, FC Seoul, joka pelaa K-liigassa.
Soulissa järjestettiin Aasian kisat 1986, kesäolympialaiset vuonna 1988 ja jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut vuonna 2002.
Nähtävyyksiä.
Joseon-dynastian ajoilta on säilynyt viisi suurta palatsia. Niistä Changdokkungin palatsiryhmä on Unescon maailmanperintökohde, samoin kuin Chongmyon kungfutselainen temppeli.
Yliopistot ja korkeakoulut.
Soulin yliopistoa pidetään maan parhaana korkeakouluna. Lisäksi kaupungissa toimii kymmeniä muita yliopistoja.
Aiheesta muualla.
*


Otaniemi.
Otaniemi () on kaupunginosa ja yliopisto- eli kampusalue Espoossa.
Otaniemi sijaitsee Laajalahden länsirannalla, Tapiolan naapurina lähellä Helsingin rajaa. Se kuuluu Suur-Tapiolan suuralueeseen. Otaniemen ja Tapiolan rajana on Kehä I. Rakenteilla oleva länsimetro kulkee Keilaniemen ja Otaniemen kampusalueen kautta.
Kampus.
Otaniemi tunnetaan parhaiten siellä sijaitsevasta Teknillisestä korkeakoulusta. Alueen, johon kuuluu myös Otaniemen Teekkarikylä, on joskus väitetty olevan Suomen ainoa kampus. Otaniemen kampusalueen asemakaava, TKK:n kirjasto ja päärakennus, Otaniemen ostoskeskus sekä liikuntakeskus Otahalli ovat arkkitehti Alvar Aallon suunnittelemia. Otaniemen teekkarikylässä opiskelija-asuntoja tarjoavat AYY, Otaniemen asuntosäätiö OAS sekä Helsingin seudun opiskelija-asuntosäätiö. Alueella on erilaisia asuntoja: isompia huoneistoja avio- ja avopareille ja kaveruksille perhekylässä ja pienempiä (yksiöitä ja soluja) niin sanotussa poikamieskylässä.
Historiaa.
Varhaisimmat merkit ihmistoiminnasta Otaniemen alueella löytyvät nyk. Jämeräntaival 3:n (n.s. kesähotellin) sisäpihan edustalta: pronssikautinen hiidenkiuas (myös "alkuteekkarin haudaksi" kutsuttu), ikää arviolta 3000 vuotta. Tuollaisia hautoja rakennettiin ilmeisesti myös kadonneille muistomerkiksi, koska tästä hiidenkiukaasta ei vainajan luita ole löydetty. Haudat rakennettiin tyypillisesti luodoille, jollainen tämä Jämeräntaipaleen kukkulakin aikoinaan oli. Muinaiset kalastajat liikkuivat alueella mm. siksi, että Vantaanjoen pääuoma laski tuolloin vielä Laajalahden pohjukkaan, Isoon Huopalahteen.
Paikannimen "otaniemi" kantasanasta ei ole varmaa tietoa. On arveltu sen olevan "oka" (keihään kärki, niemen terävähkön muodon takia) tai "ohto" (otso l. karhu, mihin viittaavat muut lähistön paikannimet, kuten esim. Otsolahti ja Karhusaari) tai saamelaisten "outa" (metsäinen, alava maa). Tämä viimeksimainittu voisi hyvinkin olla oikea vaihtoehto, koska myöhäiskeskiajan kirjallisissa lähteissä Otaniemi esiintyy muodoissa Outnäs/Owttenes/Outenesby (myöh. Otnäs). Ruotsin kielelle vieraan diftongin "ou" perusteella voidaan päätellä, että alueella on liikkunut jo varhain (etelä)saamelaisia tai hämäläisiä. Espoossahan on muitakin saamelaisperäisiä nimiä, huomattavimpana varmaankin Nuuksio.
Otaniemen kylä (jossa verokirjojen mukaan oli 1540-luvulla 3 taloa) kuului aikoinaan Helsingin pitäjään, jonka käräjillä kylän isännät useammankin kerran toimivat lautamiehinä. Pitkän vihan aikaan, kovana jäätalvena 1577 tataarit hyökkäsivät suomenlahden yli Espoon rannikolle ja polttivat mm. koko Otaniemen kylän. Vuonna 1602 maat siirtyivät sodissa kunnostautuneelle vänrikki Daniel Golovatshev'ille. Turun linnan päällikkö Anders Nilsson (Hyttner) sai 1630-luvulle tultaessa Otaniemen talot haltuunsa ja niistä muodostui tuolloin ensimmäistä kertaa yksi kokonainen tila, ratsumiesvarustelusta vapautettu säteri.
Helsingin pormestari Gabriel Tavast osti Otaniemen v. 1653 ja vajaa 10 vuotta myöhemmin (1662) se siirtyi valtiolle kruunun säteriksi. Rustholliksi Otaniemi hyväksyttiin v. 1695. Sitä ennen alue oli jo siirretty kuulumaan Espooseen. Isovihan jälkeen Otaniemen maat osti Kaarle XII:n armeijassa palvellut eversti Henrik Wright. Tämä tapahtui v. 1734, ja samalla syntyi kaksi uutta torppaa, Otsolahden itärannan Björnholm (Karhusaari) ja Otaniemen kärjen Lakör. Viaporin (Suomenlinnan) valtaisan rakentamisurakan käynnistyessä Otaniemen tila siirtyi v. 1746 Karl von Numers'in omistukseen.
Viaporin rakentajat ja varusväki tarvitsivat runsaasti majoitustilaa ja myös Otaniemen alueelle pystytettiin uusia asumuksia. Eräästä tällaisesta n.s. sotilastorpasta kehittyi myöhemmin Hagalundin kartano, joka edelleen on paikallaan, Otaniemen vesitornin lähellä. Suomen sodan jälkeen v. 1810 tila jaettiin kahtia Karl von Numers'in pojanpoikien kesken. Toinen heistä sai Hagalund'in kartanon alueen ja toinen itse kantatilan päärakennuksineen. Kantatila l. Otaniemen kartano myytiin v. 1832 pankinjohtaja Johan Norrman'ille, joka puolestaan 25 vuotta myöhemmin myi kaiken oluttehtailija Paul Sinebrychoff'ille. Tämä laajensi omistuksiaan ja osti v. 1859 myös Hagalundin kartanon.
Kun tehtailija kuoli 1883, siirtyi koko alue vanhemmalle pojalle, Nikolaille, joka kuitenkin lähti jo 3 vuotta myöhemmin ulkomaille terveyttään hoitamaan. Ohjat otti tällöin Nikolain pikkuveli, isänsä mukaan Paul nimeltään, joka oli mennyt naimisiin näyttelijätär Fanny Grahn'in kanssa. Pariskunta muutti Otaniemen kartanoon v. 1904. Avioliitto oli lapseton. Paul kuoli 1917 ja Fanny 4 vuotta myöhemmin. Testamentin myötä alue jaettiin 1922. Pienemmän osan (nyk. n.s. kampusalue ja Teekkarikylä) sai Fannyn veljentyttären aviomies, johtaja Carl af Forselles ja suuremman osan, mm. Hagalundin kartanon, peri Fannyn veljenpoika, lääkärinä ja tenniksenpelaajana - ja myös Westend'in "isänä" - myöhemmin tunnettu Arne Grahn.
Af Forsellesit myivät Otaniemen 1927 kolmelle yksityishenkilölle, jotka perustivat alueelle osakeyhtiön (Ab Otnäs Gård). 1930-luvulla omistus siirtyi Kansallispankille ja yhtiön nimeksi tuli Otaniemi Oy.
Sotien jälkeen v. 1949 valtio osti edellä mainitulta yhtiöltä, teknillisen korkeakoulun aloitteesta, "vanhan tykkitien" l. Lehtisaarentien pohjoispuolisen n. 107 hehtaarin alueen. Samanaikaisesti hankki korkeakoulun ylioppilaskunta n. 2 ha maata Otaniemestä tulevaa Teekkarikylää varten.
Teknillisen korkeakoulun muuttoa Helsingin Hietalahdentorilta ryhdyttiin suunnittelemaan 1940/1950-lukujen vaihteessa. Aloitusprojektina alueelle rakennettiin niemen kärjessä sijaitseva Teekkarikylä, jonka ensimmäiset talot valmistuivat Heikki ja Kaija Sirénin suunnittelemina vuonna 1952. Samojen arkkitehtien suunnittelema kappeli valmistui v. 1957. Teekkarikylän talot toimivat heti tuoreeltaan Helsingin olympialaisten urheilijoiden majoitustiloina. Teekkarikylän rakentaminen sekä teekkarien näyttävä tempaus v. 1956 vauhdittivat korkeakoulun muuttoa Otaniemeen Helsingin kantakaupungin ahtaista tiloista. Korkeakoulun päärakennuksen urakka aloitettiin vuonna 1961, jolloin myös purettiin sen paikalla sijainnut, 1700-luvun lopulla tai 1800-luvun alussa pystytetty vanha kartano. Päärakennus valmistui v. 1964 ja vihittiin virallisesti käyttöön 1966. Samaan aikaan korkeakoulun kanssa Helsingistä siirrettiin Otaniemeen myös Valtion teknillinen tutkimuskeskus (VTT).
Otaniemen Teekkarikylä toimi vuonna 2005 Helsingissä järjestettyjen yleisurheilun MM-kilpailujen kisakylänä. Kisojen ansiosta uusien opiskelija-asuntojen rakentaminen vauhdittui ja kisojen alla Teekkarikylään valmistui 6 uutta rakennusta Jämeränaukiolle ja Otarantaan. Koko kylässä asuu nykyään n. 3000 henkilöä.
Otaniemen vanhaa kartanoa ja sen lähiympäristöä voi ihailla N. Tapiovaaran elokuvassa Varastettu kuolema (1938), jossa eräässä kohtauksessa kasakat ajavat aktivisteja takaa ja karauttavat hevosillaan suoraan kartanon pihaan. Toinen filmi, missä Otaniemen kartano ja sen lähialueet näkyvät, on T. Tulion Intohimon vallassa (1947).
Kartanosta on olemassa myös harvinainen valokuva keväältä 1957, vain 4 vuotta ennen purkamista. Tuo kuva on talletettu Espoon kaupunginmuseon arkistoon.
Yritys- ja tutkimuskeskukset.
Otaniemessä sijaitsee kongressikeskus Dipoli, yrityshautomo Innopoli, useita VTT:n yksiköitä, CSC – Tieteen tietotekniikan keskus, Geologian tutkimuskeskus GTK sekä kemiallisen metsäteollisuuden tutkimuskeskus KCL.
Otaniemen kaupunginosaan kuuluu myös Keilaniemi, jossa sijaitsevat mm. Nokian, Fortumin, Neste Oilin ja Koneen pääkonttorit. Keilaniemeen valmistuu joulukuussa 2007 Swing Life Science Centerin viides talo, joka saattaa keskuksen rakennustyöt valmiiksi. Swing Life Science Centerissä on tällä hetkellä kolmisenkymmentä yritystä yhteensä neljässä, toisiinsa yhteydessä olevissa taloissa.
Liikenneyhteydet.
Otaniemen ohi kulkee Kehä I, ja alue sijaitsee lähellä sen Länsiväylän puoleista päätä. Siitä erkanee Otaniemeen johtava lyhyt yhdystie 1142 (Karhusaarentie, Otaniementie). Otaniemestä Helsingin puolelle Munkkiniemeen johtaa saariketjun kautta kulkeva tie, joka suurimmalta osaltaan on nimeltään Kuusisaarentie.
Otaniemen Teekkarikylässä on useiden Espoon bussien päätepysäkki, lisäksi alueen ohi kulkee useita seutulinjoja.
Otaniemi lintuperspektiivistä (kuva vuodelta 1989)


Buenos Aires.
Buenos Aires (virallisesti espanjaksi "Ciudad Autónoma de Buenos Aires" erotuksena samannimisestä maakunnasta, johon kaupunki ei kuulu) on Argentiinan pääkaupunki sekä myös suurin kaupunki ja tärkein satama. Se on maan osavaltioihin kuulumaton itsehallinnollinen liittopiirikunta. Itse kaupungin asukasluku on noin 2,8 miljoonaa ja koko metropolialueen 8,7 miljoonaa (2001), eli Buenos Aires on yksi Etelä-Amerikan suurimmista väestökeskittymistä.
Suomeksi kaupungin nimi tarkoittaa ’hyvät tuulet’ tai ’hyvät ilmat’.
Historia.
Kaupungin perusti Pedro de Mendoza vuonna 1536. Intiaanit tuhosivat sen, minkä jälkeen Juan de Garay rakennutti kaupungin uudelleen 1580. Vuonna 1776 siitä tehtiin Río de la Platan varakuningaskunnan pääkaupunki. Sen satamakaupungin asema toi lisäpanostusta sen kehittämiseen, usein sisämaan kustannuksella.
Yksi kaupungin osista muutettiin Argentiinan valtion pääkaupungiksi maan itsenäistyessä 1816.
Väestö.
Buenos Airesin väestö on pääosin Espanjasta, Italiasta ja Saksasta saapuneiden siirtolaisten jälkeläisiä. Lisäksi kaupungissa on huomattavia muualta tulleiden yhteisöjä — muun muassa arabeja, juutalaisia, armenialaisia, kiinalaisia, korealaisia, bolivialaisia ja perulaisia. Italialaisvaikutteet näkyvät mm. alueella puhuttavassa espanjan kielenmurteessa. Valtaosa ihmisistä on uskonnoltaan katolisia.
Buenos Airesista kotoisin olevia henkilöitä (ja asioita) kutsutaan nimellä "porteño".
Maantiede ja ilmasto.
Satelliittikuva Río de la Platasta. Buenos Aires näkyy oikealla rannalla.
Buenos Aires sijaitsee Atlanttiin laskevan Río de la Platan etelärannalla. Río de la Plata on Uruguay- ja Paranájoen yhteinen suistoalue. Estuaari muodostaa kaupungin kohdalla leveän lahden, jonka toisella rannalla on Uruguay ja sen pääkaupunki Montevideo.
Kaupunki on jaettu 47 kaupunginosaan "(barrios)".
Urheilu.
Kaupungissa on lukuisia jalkapallojoukkueita mm. San Lorenzo de Almagro, Independiente, Racing, Velez Sarsfield, Argentinos Juniors, Nueva Chicago, Banfield ja Huracan. Kaupungin tunnetuimmat joukkueet ovat kuitenkin River Plate ja Boca Juniors. Näiden joukkueiden kohtaaminen ottelussa on aina merkittävä tapaus, ja sitä kutsutaan nimellä "Superclásico". Eräs maineikkaista joukkueista, jolla on oma stadion, on Atlanta (sinikeltaiset paidat).
Buenos Airesin lähellä sijaitsee moottorirata nimeltä Autódromo Oscar Alfredo Gálvez. Siellä on ajettu mm. Formula 1-sarjan Argentiinan osakilpailuja vuoteen 1998 asti.
Aiheesta muualla.
*


Rautatie.
Rautatie on liikenneväylä, jonka kulkualustana on kahden rinnakkaisen teräskiskon ja niitä altapäin tukevien ratapölkkyjen muodostama, ratapengerryksen päällä lepäävä "raide". Rautatiellä kuljetetaan junilla rahtia ja matkustajia, ja liikenne on yleensä aikataulunmukaista.
"Rautatie" tarkoittaa koko raideliikenneväylää kaikkine siihen kuuluvine raiteineen, laitteineen ja järjestelmineen, kuten asemat, ratapihat, opastimet, sähköistys, turvalaitteet.
"Raide" tarkoittaa kahden kiskon ja pölkytyksen muodostamaa yksittäistä väylää, jolla voi kulkea vain yksi juna kerrallaan. Junat ohjautuvat itsestään kiskojen mukaan, ja raiteelta toiselle siirryttäessä junan on kuljettava "vaihteiden" kautta.
"Rata" on hallinnollinen nimitys suunniteltavalle tai toteutettavalle rautatielle, joka valmistuttuaan yhdistää kaupunkeja, risteysasemia tai muita tärkeitä kohteita. Esimerkkinä Vaasan rata (Tampere-Haapamäki-Vaasa), Savon rata (Kouvola-Kuopio) ja Lahden oikorata (Kerava-Lahti).
"Rataosat" ovat rautatien osuuksia tiettyjen rautatien solmukohtien välillä. Ne voivat muodostua yhdestä tai useammasta "raiteesta". Myös asemilla on yleensä useita rinnakkaisia raiteita, jolloin alueesta käytetään nimitystä "ratapiha".
Liikennemuodot ja niiden ohjaus.
Liikennettä rautateillä ohjataan opastimilla ja radiopuhelimilla annettavilla suullisilla luvilla. Rautatieliikennepaikan eli yleiskielessä aseman sisäistä liikennettä nimitetään vaihtotyöksi ja kahden liikennepaikan välistä liikennettä junaliikenteeksi, riippumatta siitä, minkälainen yksikkö liikkuu.
Liikenneohjaaja huolehtii tarvittavan kulkutien muodostamisesta kääntämällä radan vaihteet, varmistamalla raiteiden käytön ja asettamalla opastimet vaadittavaan asentoon. Tässä työssä liikenneohjaajalla on yleensä käytössään turvalaitejärjestelmä, joka automaattisesti estää junaa tai vaihtotyöyksikköä joutumasta vaaralliselle, toiselle yksikölle varatulle raidealueelle.
Vaihtotyötä johtaa vaihtotyönjohtaja, ja sen suorittamiselle tulee olla liikenteenohjauksen lupa. Junan päällikkönä toimii veturinkuljettaja. Tavarajuna voi lähteä liikennepaikalta toiselle silloin, kun sillä on lähtölupa. Matkustajajunan lähtö edellyttää aikatauluaikaa, ja liikenneohjaajan annettua lähtöluvan kuljettajan on odotettava vielä konduktöörin antamaa "valmis lähtöön" -opastetta.
Luokittelu.
Rautatiet voidaan jakaa tärkeytensä ja käyttötarkoituksensa mukaan pääratoihin, yhdysratoihin eli poikkiratoihin, rinnakkaisratoihin, sivuratoihin ja pistoratoihin.Kaupunkirata on ainoastaan kaupungin lähiliikenteeseen käytetty rautatien osuus, jossa ei kulje kaukoliikennettä, kuten tavara- tai pikajunia. Metrorata on yleensä yleisestä rautatieliikenteestä täysin erillinen, suurten kaupunkien sisäiseen matkustajaliikenteeseen suunniteltu ja rakennettu rautatie. Metrorataa käyttävä liikennejärjestelmä on yleisnimeltään metro.
Maaston mukaan rautatiet voidaan jakaa tasanko-, mäkimaa-, vuoristo- ja vuoriratoihin. Rakenteen perustella erotetaan tartunta- eli adheesioradat ja hammasradat. Suurkaupunkien alueella kulkevat radat rakennetaan usein joko tunneleihin (maanalainen rata) tai maan pintaa ylemmäksi (ilmarata tai korkorata).
Rautatien rakentaminen.
Rautatielinjan suunnan määräämiseksi tehdään ensin taloudellinen ja tekninen tutkimus, jossa selvitetään rautatien kannattavuus ja rakennustöissä huomioon otettavat ympäristöseikat. Sen jälkeen seuraa linjan avaaminen ja raivaaminen, ojittaminen ja kuivaaminen, tasaus- ja pengerrystyöt, sepelöinti, kiskotus, siltojen ja tukimuurien rakennus sekä asemarakennusten, laiturien ja muiden rautatien käyttöön liittyvien rakennusten rakentaminen. Radan alusrakenne koostuu väli- ja eristyskerroksesta sekä mahdollisista suodatinkerroksesta ja routalevystä. Radan päällysrakenne koostuu tukikerroksesta sekä raiteesta. Raide koostuu ratapölkyistä, ratakiskosta, kiinnitys- ja jatkososista sekä vaihteista ja muista erikoisrakenteista. Ratapenger sisältää radan rakennekerroksien lisäksi mahdollisen pengertäytteen.
Yksiraiteisen rautatien rakentaminen vaatii kiskoihin noin 108-120 tonnia terästä kilometriä kohden raiteen jykevyydestä riippuen (UIC-54- ja UIC-60-kiskot). Sata kilometriä pitkään yksiraiteiseen rautatiehen tarvitaan siis 10 800-12 000 tonnia terästä kiskoja varten ja kaksiraiteiseen tietenkin kaksinkertainen määrä. Terästonnin tuotanto kuluttaa energiaa noin 21,6 GJ eli 6 MWh. Yksiraiteisen rautatien kiskoihin kuluu näin energiaa 648-720 MWh kilometriä kohden ja sataan kilometriin 64,8-72 GWh. Ratapölkkyjen tiheys vaihtelee, mutta yleensä ne asennetaan noin 60 senttimetrin välein. B70-malliset ratapölkyt ovat betonia ja painavat 300 kilogrammaa kappale. Kilometrin pituiselle yksiraiteiselle rautatielle kyseisiä ratapölkkyjä menisi siis 1667 kappaletta ja ne painaisivat yhteensä 500 tonnia. Betonitonnin valmistus kuluttaa energiaa noin 1,4 GJ eli 389 kWh. Ratapölkyt kilometrin matkalle kuluttaisivat energiaa siis noin 194 MWh ja sadan kilometrin matkalle noin 19,4 GWh.
Radan poikkileikkausmuodot eli normaaliprofiilit riippuvat radan pölkytyksestä, tukikerrosmateriaalista ja nopeudesta. Tukikerros tehdään yleensä sepelistä, mutta soratukikerroksellisia raiteita on yhä käytössä. Sepelitukikerroksen paksuus on puupölkyillä 450 mm ja betonipölkyillä 550 mm. Tukikerroksen leveys riippuu nopeudesta ja siitä, onko kyseessä jatkuvakiskoraide vai lyhyt- tai pitkäkiskoraide. Lyhyt- ja pitkäkiskoraiteissa kiskot liitetään toisiinsa sidekiskoin.
Radan kaarteet ovat ympyrän kaaria, jotka yhtyvät siirtymäkaarilla suoraan tai toiseen ympyräkaareen. Pääraiteen kaarteissa käytetään yleensä raiteen kallistusta. Kallistus ilmoitetaan millimetreinä, ja sillä tarkoitetaan sisä- ja ulkokiskon välistä korkeuseroa. Kallistusta ja siirtymäkaaria käytetään harvoin sivuraiteissa. Kaarresäde riippuu mitoitus- tai tavoitenopeudesta. Esimerkiksi 50 km/h tavoitenopeuden mukainen suositeltava kaarresäde on 300–500 m. Tavoitenopeuden ollessa 250 km/h suositeltava kaarresäde on 4500–9000 m. Raideleveyttä kasvatetaan kaarresäteen ollessa pienempi kuin 220 m. Pienet kaarresäteet voivat rajoittaa liikennöintiä, liikennöintinopeutta tai lisätä kunnossapitotarvetta. Radalla käytettävään suurimpaan sallittuun nopeuteen vaikuttavat raidegeometrian lisäksi muun muassa akselipaino, turvalaitetekniikka, tasoristeykset ja laituripolut.
Suomessa raiteen suurin sallittu pituuskaltevuus on 12,5–15 promillea riippuen radan merkityksestä ja nopeustasosta. Ratahallintokeskus voi tapauskohtaisesti myöntää luvan jopa 35 promillen pituuskaltevuudelle. Suurin käytössä oleva pituuskaltevuus on 22,5 promillea (Huopalahti–Vantaankoski). Liikennepaikat pyritään rakentamaan alle 1,5 promillen kaltevuuteen. Suuret pituuskaltevuudet vaikeuttavat junan kulkua, pysäyttämistä sekä liikkeellelähtöä.
Historia.
Rautatieverkon tiheys Euroopassa vuonna 1896.
Rautatien edeltäjänä voidaan pitää niitä puisia raideteitä, joita jo 1500-luvulla käytettiin muun muassa Keski-Euroopassa Harzin ja Tirolin vuorikaivoksissa, jotta kaivosvaunut kulkisivat helpommin.Kulumisen välttämiseksi käytettiin mutkapaikoissa rautaisia suojakiskoja tai kiskot päällystettiin rautalevyillä.
Kun raudan hinta laski tuntuvasti vuonna 1767, alettiin eräässä Englannin tehtaassa käyttää raiteina puun sijasta litteitä valurautaharkkoja, mikä osoittautui hyväksi valinnaksi. Vuoden 1808 jälkeen valurauta vaihtui kiskojen valmistusaineena takorautaan, ja vuonna 1820 siirryttiin valssilaitoksissa valmistettujen kiskojen käyttöön.Ensimmäiset rautatiet olivat suhteellisen epätasaisia, ja niitä pitkin vedettiin kolisevia rattaita ihmis- ja eläinvoimilla, kunnes höyryvoima otettiin käyttöön. Aluksi käytettiin kiinteitä höyrykoneita, jotka köysien avulla saattoivat vetää vaunuja esimerkiksi mäkeä ylös.
Liikkuvan höyrykoneen eli veturin rakentaminen oli mahdollista, kun höyrykone oli kehittynyt riittävän tehokkaaksi korkeapaineen käytön avulla. Richard Trevithick rakensi ensimmäisen käytössä olleen höyryveturin, joka vuonna 1804 veti 10 tonnin teräskuorman noin 16 km matkan Pennydaren teollisuusradalla Walesissä. Laajempaa käyttöä höyrykäyttöisillä vetureilla oli korvata hevoset Newcastlen ympäristön hiilikaivosten radoilla, joilla hiiltä siirrettiin satamaan. Siellä hiili oli halvempaa kuin hevosten rehu. Vuoden 1815 jälkeen hiilestä tuli halvempaa kuin rehusta muuallakin Englannissa, kun parlamentti sääti tuontiviljalle tullin, jolloin vilja hinta nousi korkeuksiin.
George Stephenson (1781–1848) esitti ratkaisun, jossa voimaa antava höyrysylinterin mäntä pyörittää kiertokangen avulla suoraan vetävää pyörää, mikä sitten säilyikin menetelmänä höyryvetureissa. George Stephensonin poika Robert Stephenson rakensi "Rocket"-veturin, jolla hän voitti vuonna 1829 kilpailun Liverpoolin ja Manchesterin välisestä liikenteestä. Kilpailussa "Rocket" veti viisinkertaisesti oman painonsa edestä kuormaa ja saavutti 33 km/h keskinopeuden. Tästä alkoi rautateiden nopea leviäminen, ja jo vuonna 1840 Englannissa oli 3 000 kilometriä rautateitä.
Kiskojen avulla rautatie liikenteessä minimoidaan niin pyörien kitka kuin maaston muodoista tulevat mäet, kun ratalinja vedetään mäkien leikkauksissa ja rotkot ylitetään silloilla. Täydellinen tie on sileä, tasainen, kova ja suora. Autoteiden päällystäminen betonilla ja asfaltilla toi ne vasta 1900-luvulla tasolle, jolla rautatiet oli jo 1800-luvulla.
Saksassa 1930-luvulla rakennettuja moottoriteitä alettiin kutsumaan sanalla "Autobahn" (rautatie on saksaksi "Eisenbahn") ja ne olivat Saksan valtiorautateiden alaisuudessa. Englannissa maa oli kallista, mutta työvoima halpaa, minkä vuoksi radat vedettiin suorinta tietä ja tehtiin paljon kaivantoja. Tästä oli seurauksena se, että matkustajat eivät juurikaan päässeet ihailemaan maisemia.
Rautatieasemille syntyi jo 1840-luvulla kirjakauppoja ja kirjojen lainaustoimintaa tarjoamaan viihdykettä matkustajille. Yhdysvalloissa teollinen vallankumous oli maanviljely- ja liikennevetoista. Rautatiet rakennettiin siellä usein ennen kuin teitä oli olemassa. Kun työvoima oli kallista, mutta maa halpaa, niin rautatiet rakennettiin kiertämään luonnon esteet. Ennen rautateitä tärkein kuljetusväline Yhdysvalloissa oli ollut joissa ja kanavissa kulkevat laivat. Rautatievaunutkin saivat vaikutteita kanavalaivoista, kun Yhdysvalloissa alettiin käyttää pitkiä teleillä olevia vaunuja, joissa oli keskikäytävä, penkit samaan suuntaan ja ovet vaunun päissä.
Euroopassa vaunut olivat lyhyitä ja hevosvaunuista mallia saaneissa rautatievaunuissa oli erillinen uloskäynti jokaisesta hytistä, joissa istuttiin penkeissä vastakkain. Euroopassakin kävi ilmeiseksi, että matkustajien pitää pystyä pidemmillä matkoilla liikkumaan vaunussa sen kulkiessa vessaan tai ravintolavaunuun. Tämä johti sivukäytävävaunujen kehittymiseen, jolloin vastakkain istuttuvat hytit säilyivät.
Manner-Euroopan ensimmäinen rautatie rakennettiin 1835 Belgiaan, seuraavat 1835 Saksaan, 1832 Ranskaan ja 1838 Venäjälle. Rautatiet yhdistivät monilla alueilla kansakuntia taloudellisesti, poliittisesti, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti. Afrikassa ja Aasiassa rautatiet palvelivat yleensä kolonialistisia tarkoitusperiä sekä edistivät vientikauppaa, ja kiskot vedettiinkin usein plantaaseilta ja kaivoksilta lähimpään satamaan.
Suomen ensimmäinen rautatie rakennettiin jo vuonna 1836 Taipaleen kanavan rakennustyömaalle lähellä Varkautta.
Suomen ensimmäinen henkilöliikenteen rautatie rakennettiin Helsingistä Hämeenlinnaan 1858–1862.
Seuraavaksi valmistuivat rataosuudet Riihimäki–Pietari 1869–1870, Hyvinkää–Hanko-rata 1873, Kerava–Porvoo 1874, Hämeenlinna–Tampere 1876 ja Turku–Toijala 1876.
Vuonna 1924 rautateitä oli koko maailmassa 1 215 878 kilometriä, josta Euroopassa 374 415 kilometriä, Pohjois- ja Etelä-Amerikassa 601 914 kilometriä, Aasiassa 135 067 kilometriä, Afrikassa 55 520 kilometriä ja Australiassa 48 962 kilometriä. Vuonna 1923 oli rautateitä Yhdysvalloissa 404 513 kilometriä, Saksassa 57 245 kilometriä, Venäjällä 55 978 kilometriä, Ranskassa 52 737 ja Britteinsaarilla 38 287 kilometriä, Ruotsissa 15 502 kilometriä, Tanskassa 4 968 kilometriä, Suomessa 4 595 kilometriä, Norjassa 3 456 kilometriä, Latviassa 2 824 kilometriä ja Virossa 1 067 kilometriä.


Paikallisjuna.
Paikallisjuna on henkilöliikenteen juna, joka palvelee paikallista julkista liikennettä pysähtyen tiheästi sijoitetuilla pysäkeillä, seisakkeilla ja asemilla. Paikallisjunia voi kulkea kaikenlaisilla yleisen liikenteen rautateillä. Kaupunkiseudulla kulkeva paikallisjuna on kaupunkiraideliikenteen yksi muoto. Paikallisjuna on nykyisin yleensä sähkö- tai dieselkäyttöinen. Usein käytetään moottorivaunuja. Paikallisjuna kulkee yleensä yleisen liikenteen rautatiellä, mutta myös pelkästään paikallisjunien käyttöön on rakennettu ratoja.
Paikallisjunaliikenteen muodot.
Paikallisjunaliikennettä on toteutettu useilla eri perusratkaisuilla.
Yksi kehityssuunta erityisesti kaupunkiraideliikenteessä kulkee eri raideliikenteen muotojen yhdistämiseen yhteen järjestelmään. Metro- ja paikallisjunaliikenne on yhdistetty mm. Tokiossa ja Lontoossa, raitiotie ja paikallisjunaliikenne duoraitiovaunuperiaatteella mm. Karlsruhessa ja muissa Saksan kaupungeissa.
Historia.
Paikallisjunaliikenne kattoi alun perin koko Suomen rautatieverkon. 1800-luvun lopulta toiseen maailmansotaan asti paikallisjunaliikenne oli Suomen tärkein henkilöliikenteen muoto. Pääosa kaikista henkilöjunista oli paikallisjunia, pikajunia oli vähän. Paikallisjunaliikennettä liikennöitiin alun perin vanhentuneella kalustolla. Myöhemmin otettiin käyttöön nimenomaan paikallisjunaliikenteeseen tarkoitettuja höyryveturityyppejä, kuten Pr1.
1920-luvun lopussa alettiin kokeilla bensiini- ja dieselmoottorivaunulla.
1950-luvulla ja 1960-luvun alussa koko Suomen paikallisjunaliikennettä kehitettiin voimaperäisesti uusilla Dm7 "Lättähattu" - moottorivaunujunilla, nopeuttamalla aikatauluja, lisäämällä junatarjontaa ja pysäkkejä. Lukuun ottamatta eräiden pienien teollisuusratojen paikallisjunaliikennettä Suomen paikallisjunaliikenneverkosto säilyi kattavana noin 1960-luvun puoleenväliin. Kaikilla rataosilla oli 1960-luvun alkuun asti junaliikennettä, joka palveli työmatkoja, koulumatkoja, asiointimatkoja kaupunkiin sekä vapaa-ajanmatkoja. Junien aikataulut oli sovitettu risteysasemilla toisiinsa.
1960-luvun puolessavälissä Valtionrautatiet teki periaateratkaisun, jonka mukaan paikallisjunaliikenne lukuun ottamatta pääkaupunkiseudun lähiliikennettä oli kannattamatonta ja se tulisi pääosin lakkauttaa. Paikallisjunaliikennettä alettiin karsia. Lakkautukset kohtasivat kovaa kritiikkiä, jonka seurauksena vuonna 1973 päätettiin että VR sai valtion tukea kannattamattoman paikallisliikenteen ylläpitoon. Paikallisliikenteen vuorojen, reittien ja asemien lakkauttaminen on jatkunut tähän päivään asti. Vuoden 1964 1501 henkilöliikennepaikasta on jäljellä nykyisin 198.
1960-luvun lopulla tehtiin myös päätökset pääkaupunkiseudun lähiliikenteen kehittämistestä Saksan S-Bahn-järjestelmien, Espanjan Cercaniasin (Barcelonassa Rodalies), Kööpenhaminan S-Togin ja Tukholman Pendeltåg - järjestelmän kaltaiseksi nopean kaupunkiliikenteen sähköradaksi. Ensimmäinen modernisoitu ja sähköistettu rataosuus, Helsinki - Kirkkonummi valmistui 1969.
Nykytilanne.
VR-Yhtymä liikennöi nykyisin paikallisjunaliikennettä vain yhteiskunnan ostoliikenteenä. Liikenteen ostajina ovat Liikenne- ja viestintäministeriö ja HSL.
VR Oy:n nimikkeet nykyisin liikennöitäville paikallisjunille ovat.
Muussa Suomessa paikallisjunia liikennöidään lähinnä kaukoliikenteen liityntäyhteyksinä reiteillä
Lisäksi joillakin rataosilla kuten Vaasa - Seinäjoki, Pori - Tampere tai Iisalmi - Ylivieska on "taajamajuna" -nimikkeellä liikennöitäviä pikajunien liityntäjunia, joita voi myös pitää paikallisjunina.
Pääkaupunkiseudun lähiliikenteessä ja sähköistetyillä radoilla käytetään kalustona Sm1, Sm2, Sm4 ja Sm5 sähkömoottorijunia sekä veturijunakalustoa. Muun Suomen paikallisjunaliikenteessä käytetään Dv12 -vetureista ja sinisistä vaunuista koostuvia veturijunia ja Dm12 -moottorivaunuja. VR Oy:llä ei ole kevyeen paikallisjunaliikenteeseen esimerkiksi keskisuurilla kaupunkiseudulla soveltuvaa kevyttä moottorijunakalustoa.
Kehitysmahdollisuudet.
Turun ja Tampereen kaupunkiseuduilla on useaan otteeseen vaadittu paikallisjunaliikenteen palauttamista eri rataosille ja tehty tästä useita selvityksiä. Myös muutamilla muilla rataosilla on esitetty paikallisjunaliikenteen palauttamista tai sen kehittämistä.
YTV, Valtiovarainministeriö sekä paikallisjunaliikenteen kehittämistä vaatineet alueet ovat olleet tyytymättömiä VR Oy:n ostoliikenteen hintatasoon, jota ne pitävät suhteettoman korkeana verrattuna metroliikenteeseen ja linja-autoliikenteeseen. Ratkaisuksi on esitetty paikallisjunaliikenteen kilpailuttamista.
EU:n komissio on tehnyt 20.7.2005 esityksen joukkoliikenteen julkisia palveluita koskevaksi asetukseksi. Asetusesitys esittää kaupunkiseudullisen paikallisjunaliikenteen kilpailuttamista. Mikäli asetusesitys astuu voimaan ja/tai Suomen lainsäädäntöä muutetaan sen hengessä, alueelliset joukkoliikenneviranomaiset voivat kilpailuttaa paikallisjunaliikenteen.
Voidaan pitää todennäköistä, että lähivuosina ainakin YTV-alueen paikallisliikenne sekä mahdollinen uusi paikallisjunaliikenne esimerkiksi Varsinais-Suomessa tai Pirkanmaalla toteutetaan kilpailutettuna. Todennäköisesti myös Suomessa otetaan tällöin käyttöön kevyttä moottorijunakalustoa ja duoraitiovaunuja.
Paikallisjunaliikenne maailmalla.
Ruotsissa paikallisjunaliikenne on alueellisten Länstrafiken - viranomaisten järjestämää ja kilpailuttamaa. Tukholman pendeltåg - järjestelmän lisäksi tärkeitä paikallisjunajärjestelmiä ovat Skånen Pågatågen, Göteborgin, Jönköpingin ja Itä-Göötanmaan paikallisjunat sekä Bergslagenin paikallisjunat. Tukholman ympäristössä on muusta liikenteestä erilliset Saltsjön ja Roslagenin (kapearaiteinen) paikallisrautatiet. Ruotsissa viranomaisten junakalustoyhtiöt omistavat usein kaluston.Tanskassa on Kööpenhaminan S-tog -järjestelmän lisäksi useita yksityisiä pieniä paikallisliikenteen rautateitä. Norjassa merkittävää paikallisjunaliikennettä on Oslon lisäksi muun muassa Bergenissä ja Stavangerissa.
Keski-Euroopassa Alankomaiden, Saksan, Itävallan ja Sveitsin yhdyskuntarakenne perustuu suureksi osaksi tehokkaaseen ja kattavaan paikallisjunaliikenteeseen. Saksassa osavaltiot vastaavat paikallisjunaliikenteen tuesta ja paikallisjunaliikenne kilpailutetaan. Suurissa kaupungeissa, kuten Berliinissä, Frankfurtissa, Hampurissa, Münchenissä, Stuttgartissa ja Ruhrin alueella, on tehokkaita S-Bahn-paikallisjunajärjestelmiä. Keskisuurissa kaupungeissa sekä pikkukaupunkeihin ja maaseudulle kulkevilla radoilla on kehitetty uusia, houkuttelevia kiskobusseihin ja duoraitiovaunuihin perustuvia liikennejärjestelyjä. Paikallisjuna kulkee Saksassa, Sveitsissä ja Itävallassa yleensä vähintään tunnin välein, ja käytössä on edullinen yhteistariffi.
Ranskassa Pariisissa on käytössä tehokas RER-paikallisjunajärjestelmä (Réseau Express Régional). Muualla Ranskassa paikalliset viranomaiset päättävät paikallisjunien reiteistä, mutta aikatauluista ja liikenteestä vastaa valtion rautatiemonopoli SNCF. Liikenne on Pariisin ulkopuolella tasoltaan vaatimatonta. Britteinsaarilla paikallisjuna on yleinen kulkumuoto, mutta useat järjestelmät ovat varsin vanhentuneita. Lontoossa, Liverpoolissa, Glasgow'ssa paikallisjuna on tärkeä osa liikennejärjestelmää. Vastoin yleisiä uskomuksia Englannin paikallisjunaliikenteen käyttö on viime vuosina lisääntynyt voimakkaasti.
Yhdysvaltojen ja Kanadan useissa kaupungeissa kuten New York, Chicago, Boston ja Toronto commuter trains - paikallisjunat ovat tärkeä osa työmatkaliikennettä. Useisiin kaupunkeihin on 1970-luvulta alkaen palautettu paikallisjunaliikenne. Liikenne keskittyy usein ruuhka-aikoihin ja esikaupunkiasemalle tullaan usein omalla autolla.
Australian ja Uuden-Seelannin kaupungeissa paikallisjunat ovat tärkeitä, vaikka maissa ei ole juurikaan kaukojunaliikennettä. Japanin tärkein liikennemuoto ovat paikallisjunat, joihin maan yhdyskuntarakenne perustuu.


Hainan.
Hainan (海南, pinyin: hǎinán) on yksi Kiinan maakunnista ja samalla Kiinan eteläisin kohta. Se koostuu useasta saaresta, joista suurimman nimi on myös Hainan (海南岛, pinyin: hǎinán dǎo). Tavallisesti Hainanista puhuttaessa Kiinassa tarkoitetaakin saarta eikä maakuntaa, jota tarkoitettaessa sanotaan Hǎinán shěng.
Historia.
Hainanin saarta nimitettiin Helmijyrkänteiksi (珠崖), Jadejyrkänteiksi () ja Qiong-prefektuuriksi – jälkimmäisestä kahdesta muovautui maakunnalyhenne Qiong.
Kolmen kuningaskunnan kaudella Hainan oli Wu-kuningaskunnan Zhuyai-prefektuuri (珠崖郡).
Hainan kuului perinteisesti Guangdongin maakuntaan, josta se muodosti Qionyai-piirikunnan (瓊崖道) vuonna 1912, kun Kiinan tasavalta perustettiin. Siitä piti tulla 1921 erityishallintoalue (瓊崖特別行政區), mutta suunnitelma toteutui vasta 1944. Hainanin erityishallintoalueeseen kuuluivat myös Etelä-Kiinan meren saaret.
Kiinan sisällissodan loppuvaiheissa Hainan oli viimeisiä Guomindangin hallitsemia alueita. Kommunistit valtasivat sen Hainan-saaren maihinnousuoperaatiossa (海南島登陸戰役) keväällä 1950.
1. toukokuuta 1950 erityishallintoalueesta tehtiin hallinnollinen aluetoimisto (海南行政区公署), joka kuului Guangdongin maakunnan alaisuuteen. 1. lokakuuta 1984 siitä tehtiin Hainanin hallinnollinen alue (海南行政区), jolla oli oma Kansan hallitus. 1988 se irrotettiin Guangdongista omaksi maakunnakseen.
1990-luvun alussa Hainanissa oli merkittävä korruptioskandaali.
Maantiede.
Hainan on Taiwanin jälkeen Kiinan suurin saari. Sen länsipuolella on Tonkininlahti, jonka toisella puolella on Vietnam. Hainanin saaren lisäksi maakuntaan kuuluvat virallisesti kaikki Etelä-Kiinan meren 250 saarta, joten maakuntaan kuuluu laaja vesialue. Zengmu Anshan (曾母暗沙, englanniksi James Shoal), joka on nykyisin Kansantasavallan miehittämä, on maan eteläisin kolkka. Saaren hallinnasta kuitenkin kiistellään Malesian kanssa.
Talous.
Hainan on ollut 1980-luvulta lähtien erityistalousalue. Sen talouspolitiikkaa on toisinaan pidetty villin lännen henkisenä. Nykyisin maakunta saa merkittävän ja koko ajan kasvavan osan tuloistaan matkailusta, sillä miellyttävän ilmaston ja upeiden rantojensa ansiosta siitä on tullut suosittu matkailukohde.
Väestöryhmät.
Suurin väestöryhmä, yli 80 prosenttia, ovat han-kiinalaiset. Lisäksi maakunnassa on noin 6 500 hui-kiinalaista muslimia. Koska Hainan oli lähetyssaarnaajien matkan varrella, siellä on myös poikkeuksellisen paljon kristittyjä: 35 000 protestanttia ja 4 100 katolilaista. Buddhalaisia on yli 10 000.
Saaren "oma" kansanryhmä ovat li-kiinalaiset.
Muuta.
Hainanin sisarmaakunta on Etelä-Korean Jejun saarimaakunta.


Muslimi.
Muslimi () on islaminuskon tunnustaja. Kirjaimellisesti se tarkoittaa ”hän, joka alistuu (Jumalalle)”. Vanhemmassa kielessä on käytetty myös muotoa "musulmaani", joka pohjautuu persian kieleen.


Hebei.
Hebei (河北, pinyin: héběi) on yksi Kiinan pohjoisista maakunnista. Se ympäröi Pekingiä ja Tianjiniä. Nimeä on latinisoitu myös muotoihin Hopei ja Hopeh. Maakunnan lyhenne on Ji (冀), sillä alue oli aiemmin Ji-prefektuuri. Nimi Hebei tarkoittaa "joen pohjoispuolta" (Keltainenjoki), joskaan Keltainenjoki ei sivua maakuntaa sen nykyisillä rajoilla missään kohdassa.
Historia.
Hebeistä on löytynyt pekingin ihminen, 450 000 vuotta sitten elänyt homo erectus-ihmislaji.
Qing-dynastian aikaan maakunnasta käytettiin nimeä Zhílì, (yksink.: 直隶, perint.: 直隸), mikä merkitsi että se oli suoraan keisarillisen hovin hallinnon alla. Nykyisen nimensä maakunta sai 1928 merkkinä siitä, että sillä oli normaali maakuntahallinto.
28. heinäkuuta 1976 Tangshanissa sattui voimakas maanjäristys, ja seuraavalla vuosikymmenellä seurasi pienempiä maanjäristyksiä. Järistyksissä kuoli yli miljoona ihmistä.
Maantiede.
Hebeitä ympäröivät vuoristot Yanshan pohjoisessa ja Taihangshan lännessä. Kaakossa on Pohjois-Kiinan tasanko.
Hebeissä vallitsee mantereinen monsuuni-ilmasto. Vuosittainen sademäärä on 400–800 mm. Kesäisin on usein rankkasateita.
Talous.
Hebein talous on riippuvainen maataloudesta. Päätuotetteet ovat vehnä, maissi, hirssi ja gaoliang (kiinalainen durra) sekä puuvilla. Suurin osa Kiinan puuvillantuotannosta on peräisin Hebeistä. Lisäksi tuotetaan maapähkinöitä, soijapapuja ja seesamia.
Hebeissä on myös merkittäviä määriä hiiltä ja rautaa. Niinpä siellä onkin hiili-, teräs- ja rautateollisuutta. Muita teollisuudenaloja Hebeissä ovat kehruu, koneteollisuus, kemianteollisuus, öljyteollisuus, sähköteollisuus, keramiikka ja elintarviketeollisuus.
Väestöryhmät.
Väestö on pääosin han-kiinalaista, joiden lisäksi maakunnassa asuu mongoleita, mantšuja, korealaisia ja hui-kiinalaisia.
Matkailu.
Hebei on erinomaisten kulkuyhteyksien päässä. Siellä on yli 40 000 kilometriä maanteitä, ja rautatiet vievät mm. Guangzhouhun, Harbiniin, Baotouhun, Nanjingiin, Shanghaihin, Jiujiangiin ja Jinaniin. Lisäksi maakunnassa on Pohjois-Kiinan vilkkain satama, Qinghuangdao. Shijiazhuangissa on vilkasta lentoliikennettä.
Ming-dynastian aikaisen Kiinan muurin itäinen päätepiste on Shanhaiguanissa, lähellä Qinghuangdaoa. Muuri kulkee maakunnan pohjoisosan lävitse.
Chengdessä sijaitsee vuorimaja ja sen temppelit, ja se on UNESCOn maailman kulttuuriperintökohde.


Tuli.
Tuli on korkeassa lämpötilassa tapahtuvan palamisen yhteydessä esiintyvä ilmiö, jossa palavasta aineesta syntyy kuumien kaasujen muodostamia valaisevia tulenliekkejä. Se on palamisen havaittava merkki lämmön ja mahdollisen savun lisäksi.
Historia.
Tulen hallinta on ollut ihmisen evoluutiossa keskeinen alkuajan edistysaskel. Kun neanderthalinihmisillä tulenkäyttö yleistyi 300 -400 000 vuotta sitten, oli Euroopan asuttaminen jääkauden ajan mahdollista. Sen tärkeimpiä käyttötarkoituksia ovat muinaisajasta saakka olleet ruoan valmistus ja asuntojen lämmittäminen. Tulen avulla ihminen on myös valaissut leiripaikkansa, karkottanut vaarallisia petoja, ajanut riistaa alas jyrkänteiltä tai muuten tappanut niitä tulen avulla, parantanut aseitaan (esimerkiksi tulessa teroitettu pistokeihäs) ja myöhemmin valmistanut muun muassa keraamisia astioita ja lasia, jalostanut metalleja ja kulottanut maata paremmin maanviljelyyn sopivaksi. Tulen avulla ihminen on muokannut ympäristöään itselleen sopivammaksi monella tavalla. Toisaalta tuli on myös vaarallinen, sillä tulipalot voivat aiheuttaa suurta tuhoa ja ihminen voi saada palovammoja. Sen vuoksi tulen käyttöä varten rakennetaan erityisiä tulisijoja kuten takkoja ja uuneja, joista tuli ei pääse leviämään muualle.
Varhaisimpina aikoina tuli sytytettiin kitkan avulla hankaamalla kahta puukeppiä vastakkain. Ns. tulipora oli kehittyneempi menetelmä tarvittavan kitkan aikaansaamiseksi. Tuluksilla iskemällä saadaan aikaan tulen syttymiseen tarvittavia kipinöitä. Nykyisin tärkeimpiä tulentekovälineitä ovat tulitikut ja sytyttimet.
Tulella on ihmisen historiassa merkittävä rooli, ja se on ehkä ollut ensimmäisiä palvottavia asioita, joita ihminen on hallinnut, aluksi huonommin ja sitten yhä paremmin. Tuli esiintyy muinaisessa filosofiassa myös merkittävänä olemassaolon ”alkuaineena” yhdessä maan, veden ja ilman kanssa. Jos tuli oli voimakas liittolainen, niin vesi oli tulen vihollinen, joka pystyi tuhoamaan tulen.
Avotuli.
Avotuli on ulkoilmassa sytytetty tuli. Erityyppisiä avotulia ovat esimerkiksi nuotio, kokko ja rovio.
Tulen sytyttämiseen ja sytytetyn tulen hallintaan liittyy lakisääteisiä rajoitteita palovaaran vuoksi. Avotulen sytyttäminen ei ole sallittua toisen omistamalla maalla siksi, että sytytetystä avotulesta voi syttyä tulipalo, joka voi tuhota toisen kiinteää omaisuutta, kuten rakennuksia, eläimiä, peltoja, metsää tai aiheuttaa hengenvaaran. Kuivan ja lämpimän sään aikana annetaan metsäpalovaroitus, jonka aikana avotulta ei saa tehdä.
Nuotio.
Nuotio on yksi vanhimmista avotulen muodoista, jota käytettiin ensin ruuan grillaamiseen, sitten myös keittämiseen padassa tai paistamiseen.


K-Meleon.
K-Meleon 1.1.4 ja englanninkielisen Wikipedian etusivu
K-Meleon on Windowsissa toimiva selain, joka on vapaa, pienikokoinen ja nopea. Se käyttää Mozilla-projektin Gecko-ydintä verkkosivujen näyttämiseen. Selaimen uusin versio on 5. maaliskuuta 2010 ilmestynyt K-Meleon 1.5.4.
Hitailla tietokoneilla K-Meleon on yleensä Mozilla-projektin Firefox-selainta nopeampi kevyemmän käyttöliittymänsä ansiosta. Muistinkulutus on huomattavasti pienempi (vrt. Firefox 119 Mt / K-meleon 27 Mt). Firefoxissa on toisaalta enemmän ominaisuuksia.
Ohjelma on erittäin muokattava, vaikkakin jo perusasetuksista on pyritty tekemään käyttökelpoiset. Valikoita voi muokata vain käsittelemällä niiden asetuksiin vaikuttavaa tekstitiedostoa. Komentojen pikanäppäinten vaihtaminen onnistuu samalla tekniikalla. K-Meleon sisältää oman makrokielen. Ohjelma on hyvin modulaarinen: sitä voi laajentaa erilaisilla lisämoduleilla (plugins), joita löytyy mm. kirjanmerkkien (IE, Opera, Netscape -yhteensopivuus) hallintaan, makrokieleen ja sivuhistoriaan. Ohjelmalle löytyy myös runsaasti valmiita teemoja, joiden avulla vaihdetaan käyttöliittymän ulkoasu toiseksi.
K-Meleon tukee verkkosivujen avaamista eri välilehdille, joita ohjelmassa nimitetään tasoiksi (layers). Ponnahdusikkunoiden (popup windows) esto on myös käytettävissä.


Heilongjiang.
Heilongjiang () on Kiinan pohjoisin maakunta. Sen nimi on suomeksi 'Mustan lohikäärmeen joki', mikä on Amurin kiinankielinen nimi.
Historia.
Maakunta on yksi kolmesta Mantšuriaan kuuluvista maakunnista. Kaksi muuta ovat Jilin ja Liaoning.
Kiina ja Neuvostoliitto kävivät 1969–1978 Ussurijoella taisteluja rajakiistojen vuoksi.
Kaivosonnettomuudessa vuonna 2009 sai surmansa yli sata ihmistä.
Maantiede.
Maakunnan rajanaapurit ovat pohjoisessa ja idässä Venäjä, etelässä Kiinan maakunta Jilin sekä lännessä Sisä-Mongolian autonominen alue.
Venäjän vastaiset rajat kulkevat pitkin jokia, pohjoisraja pitkin Amuria ja itäraja Ussuria. Heilongjiangin alueella ovat sekä Kiinan pohjoisin että itäisin piste, joista itäisin sijaitsee Amurin ja Ussurin yhtymäkohdassa.
Maasto on vaihtelevaa: maakunnan länsi- ja eteläosissa sekä aivan pohjoisessa on matalia vuorialueita, korkein huippu Jilinin rajalla on 1 690 m. Maakunnan sisäosa, samoin kuin Amurin ja Ussurin rannat, ovat matalaa ja tasaista. Siellä virtaa useita suurehkoja jokia, ja koko seutu kuuluu Amurin valuma-alueeseen. Itäosissa on myös järviä.
Ilmasto maakunnassa on mantereinen ja subarktinen, ja se on tunnettu pitkistä kylmistä talvistaan. Tammikuun keskilämpötila Heilongjiangin eri osissa vaihtelee –31 ja –15 °C välillä, kun taas heinäkuun keskilämpötila vaihtelee välillä 18–23 °C. Sadetta saadaan kohtalaisesti, vuotuinen sademäärä on 500–600 mm, joka tulee pääasiassa lyhyehkön viileän kesän aikana.
Pääkaupunki Harbinin lisäksi muita tunnettuja kaupunkeja ovat Qiqihar, Daqing ja Heihe.
Väestöryhmät.
Suuri osa maakunnan väestöstä on mantšuja.


Väkiluku.
Väkiluku eli asukasluku merkitsee asukkaiden määrää tietyllä maantieteellisellä alueella.
Väkiluku suhteutetaan usein alueen pinta-alaan jakamalla asukkaiden määrä alueen koolla, tavallisesti neliökilometreinä mitattuna. Täten saadaan väestötiheys.
Maailman väkiluku.
Maailman väkiluku oli 6,89 miljardia tammikuussa 2011.
Suomen väkiluku.
Suomen väestön väkiluku 31. maaliskuuta 2012 oli 5 406 018.


He'nan.
He'nan (河南, pinyin: hé nán) on yksi Kiinan maakunnista. Sen latinisoitu nimi voidaan kirjoittaa myös Henan, mutta siinä tavuraja ei tule esille vaan sana on moniselitteinen.
Historia.
Maakunnassa sijaitsee monien Kiinan dynastioiden pääkaupunki Luoyang.
Maantiede.
Henanissa on useita suojelualueita. Tärkeimpiä ovat Danjiangkoun suojelualue Hubein rajalla sekä Sanmenxianin, Suyahun, Baiguishann, Nanwan ja Banqiaon suojelualueet.
Henanissa vallitsee mannerilmasto, ja vettä sataa eniten kesällä. Keskilämpötilat ovattammikuussa 0°C ja heinäkuussa 27–28°C.
Väestöryhmät.
Ylivoimaisesti suurin väestöryhmä ovat han-kiinalaiset. Henanin maakunnan väkilu on suurin Kiinan maakunnista. Koko maailmassa on Kiinan lisäksi vain 10 valtiota, joissa on enemmän asukkaita kuin tässä maakunnassa.


Birger-jaarli.
Birger-jaarli. Fantasiamuotokuvassa Birger on kuvattu 1600-luvun asussa
Birger Maununpoika ("Birger Magnusson") (n. 1200 – 21. lokakuuta 1266) tunnetaan paremmin nimellä Birger-jaarli. Birgeristä tuli Ruotsin jaarli vuonna 1248.
Birger Magnusson kuului mahtavaan Bjälbo-sukuun (joista käytetään myös nimitystä Folkunga-suku). Hän meni naimisiin kuningas Eerik Eerikinpojan siskon Ingeborgin kanssa vuonna 1237. Eerikin kuoltua vuonna 1250 ilman perillistä Birgerin vanhin poika Valdemar valittiin kuninkaaksi. Koska Valdemar oli tässä vaiheessa vielä lapsi, Birger hallitsi maata hänen nimissään kuolemaansa asti. Birgerillä oli lisäksi kaksi muuta lasta, Maunu Ladonlukko ja Pentti (Bengt), josta tuli ensimmäinen Suomen herttua.
Ingeborg Eerikintytär kuoli vuonna 1254. Birger meni uusiin naimisiin Tanskan leskikuningattaren Mechtildin kanssa vuonna 1261. Jaarlin kuoleman jälkeen hänen toinen poikansa Maunu kaappasi vallan Valdemarilta.
Birger-jaarli teki ruotsalaisen Eerikinkronikan mukaan Suomeen laajan sotaretken (ns. toinen ristiretki), jonka seurauksena ainakin Häme liitettiin Ruotsin valtakuntaan. Retki on ajoitettu joko vuoteen 1239 tai 1249. Saksalaisen Lyypekin kronikan mukaan Birger alisti Suomen Ruotsin herruuteen.
Birger tunnetaan Tukholman perustajana. Hän perusti kaupungin vuonna 1252. Tukholmassa Riddarholmin kirkossa on jaarlia esittävä patsas, joka on pystytetty 1884.
Birger oli myös maineikas lainsäätäjä; hänen aikanaan säädettiin ns. rauhanlait (koti-, kirkko-, käräjä- ja naisrauha), sekä perintölaki (sisar peri puolet siitä mitä veli).
Birger-jaarli haudattiin omasta toivomuksestaan Varnhemin luostarin kirkkoon Itä-Göötanmaalle. Tukholman kaupungintaloa rakennettaessa Birgerin maalliset jäännökset oli tarkoitus siirtää uuteen hautaan kaupungintalon tornin juureen, mutta Varnhemin seurakunta ei suostunut tähän, ja kaupungintalon hauta jäi tyhjäksi. Birgerin hauta Varnhemissa on avattu kahdesti tieteellisiä tutkimuksia varten.
Birgeristä tuli Ruotsin viimeinen jaarli. Hänen jälkeensä jaarli-nimityksen tilalla alettiin käyttää arvonimeä herttua.


Berliini.
Berliini (, [bɛɐˈliːn],) on Saksan pääkaupunki ja yksi Saksan osavaltioista. Noin 3,4 miljoonalla asukkaallaan se on myös Saksan suurin ja Euroopan unionin toiseksi suurin kaupunki Lontoon jälkeen. Toisin kuin joidenkin muiden kaupunkialueiden (esimerkiksi noin 12 miljoonan asukkaan Suur-Pariisin) kohdalla, Berliinissä kaupungin viralliset rajat ja kaupunkimaisesti rakennetun alueen tosiasialliset rajat vastaavat melko hyvin toisiaan. Löyhemmin määritelty Berliinin metropolialue jatkuu kuitenkin kauas ympäristöön ja sillä asuu – alueen tarkasta määritelmästä riippuen – noin 4,4–5,9 miljoonaa ihmistä.
Kansainvälisesti tunnettuine kulttuurilaitoksineen, yliopistoineen ja tapahtumineen Berliini on yksi Euroopan merkittävimmistä tiede- ja kulttuurikeskuksista. EU:n väkirikkaimman jäsenmaan pääkaupunkina se on myös vaikutusvaltainen poliittinen keskus ja tärkeä liikenteellinen solmukohta. Kaupunki tunnetaan myös vilkkaasta yöelämästään ja kansainvälisestä ja vapaamielisestä ilmapiiristään, joka houkuttelee varsinkin nuoria muuttajia. Pääkaupunkiasemastaan huolimatta Berliini ei ole kaikissa suhteissa Saksan tärkein kaupunki: esimerkiksi maan finanssielämän keskus on Frankfurt am Main ja vaurain kaupunki Hampuri sekä merkittävin teknologiakeskittymä puolestaan München.
1200-luvun alussa perustettu Berliini kohosi vuonna 1701 Preussin kuningaskunnan pääkaupungiksi. Myöhemmin se toimi Saksan keisarikunnan, Weimarin tasavallan ja natsi-Saksan pääkaupunkina. Toisen maailmansodan jälkeen kaupunki joutui kylmän sodan polttopisteeseen, kun se jakautui Itä-Berliiniin, josta tuli faktisesti Saksan demokraattisen tasavallan pääkaupunki, ja Länsi-Berliiniin, jonka ympärille DDR rakensi vuonna 1961 Berliinin muurin. Muurin murtumisen ja Saksan jälleenyhdistymisen jälkeen Berliini nousi taas koko maan pääkaupungiksi ja yhdeksi Euroopan vilkkaimmin kehittyvistä metropoleista.
Maantiede.
Berliini sijaitsee itäisessä Saksassa noin 70 km Puolan rajalta. Kaupunki on kokonaan Brandenburgin osavaltion ympäröimä, joten se muodostaa enklaavin. Alueen suurin pituus itä–länsi-suunnassa on 45 km, pohjois–etelä-suunnassa 38 km.
Alue on jääkauden muovaamaa ja runsaine metsineen ja järvineen se muistuttaa jossakin määrin suomalaisia olosuhteita. Pinta-alasta on vettä 6,7 %, metsää 18 %, muita virkistysalueita 11,5 % sekä maatalouskäytössä 4,9 %. Kaupunki on syntynyt Spreejoen varteen, joka keskustan halkaistuaan yhdistyy kaupungin länsiosassa Haveliin. Jälkimmäinen joki on Berliinin seudulla pikemminkin sarja järviä, joista suurin on Wannsee. Maasto on varsin tasainen, korkeimmat huiput ovat Großer Müggelberg (115,4 m) sekä toisen maailmansodan raunioista kasattu Teufelsberg (114,7 m).
Ilmasto.
Berliinin seudun ilmasto on meri- ja mannerilmaston välimuoto, väli-ilmasto. Talvet ovat yleensä pääosin pimeitä, sateisia ja lumettomia. Yleensä kuitenkin lumipeite peittää maan muutamien päivien ajan kerrallaan useasti talven aikana. Talvi on kuitenkin suomalaisittain lyhyt, muistuttaen Etelä-Suomen pimeää loppusyksyä. Talvi vaihtuu nopeasti heleän vihreään kukkivaan kevääseen maaliskuun lopulla. Puut tulevat lehteen yleensä huhtikuun aikana. Keväsin sää on yleensä selkeä ja vähätuulinen. Toukokuu voidaan jo lämpötilojen puolesta laskea suomalaisittain kesäkuukaudeksi. Lämpimimmät kesäkuukaudet ovat heinä-ja elokuut, jolloin hellepäiviä on tavallisesti, jopa 1/3 päiväistä. Yli 35 asteen päivälämpötilat ovat lähes jokavuotisia, ja loppukesäiset ukkosmyrskyt ja rankkasateet ovat voimakkuudeltaan aivan eri mittakaavaa, kuin suomalaiset vastineensa.
Tyypillisesti syyskuussa lämpötilojen laskun huomaa ensimmäistä kertaa, kun hellejaksot loppuvat kokonaan. Lokakuussa sää alkaa muuttua tavallisesti syksyisesti pilvisemmäksi ja epävakaisemmaksi, lämpötilojen laskiessa edelleen. Puiden ruska-aikaa on loka-marraskuu. Joulu-tammikuut ovat epävakaimmat kaikista kuukausista ja silloin esiintyy navakoita tuulia ja runsaasti sadepäiviä.
Hallinnollinen jako.
Berliini jakautuu 12 hallintoalueeseen (), joilla on oma, paikallisvaaleissa valittu hallintonsa ja rajoitettu itsemääräämisoikeus (ks. alla). Niillä on kullakin niin suuri asukasmäärä, että ne olisivat itsenäisinäkin suurkaupunkeja. Nykyinen hallintoaluejako syntyi vuonna 2001, jolloin hallintoalueiden määrä lähes puolitettiin. Hallintoalueet on edelleen jaettu kaupunginosiin (), joita on yhteensä 96. Näistäkin muutamalla on yli 100 000 asukasta. Toisin kuin puhtaasti hallinnollisilla päätöksillä luodut hallintoalueet, kaupunginosat ovat yleensä pitkän ajan saatossa muodostuneita alueita, joilla on oma historiansa ja oma luonteensa. Siksi kaupunginosajako on arkielämässä hallintoaluejakoa tärkeämpi, vaikkei kaupunginosilla varsinaista hallinnollista merkitystä olekaan.
Varhaista historiaa.
Berliini ja Cölln vuonna 1652 (itä ylhäällä)
Arkeologisten kaivausten perustella Berliini ja sen sisarkaupunki Cölln ovat syntyneet noin 1100- ja 1200-lukujen vaihteessa. Nämä kaksi asutuskeskusta sijaitsivat vastapäätä toisiaan Spreejoen kapeikossa: Berliini joen itäpuolella, Cölln sen keskellä olevalla saarella eli Spreeinselillä. Berliinin kaupungin virallinen ikä lasketaan vuonna 1237 päivätystä asiakirjasta, jossa tosin mainitaan vain Cölln – itse Berliinistä ensimmäinen maininta on vuodelta 1244. Vanhastaan slaavilainen keskus Spandau ylempänä Spreen varrella sai kaupunginoikeudet 1232, ja Berliini ilmeisesti samoihin aikoihin. Kaupungit menestyivät suhteellisen hyvin kauppakaupunkeina 1200–1300-luvuilla ja solmivat liiton vuonna 1307. Vuonna 1360 Berliini-Cölln liittyi hansaliittoon. Berliini ja Cölln kävivät hansakaupunkina kauppaa koko Itämeren alueella ja olivat suhteellisen riippumattomia Brandenburgia hallinneista ruhtinaista.
Vuosina 1415–1417 Saksan kuningas Sigismund läänitti Mark Brandenburgin linnakreivi Fredrikille, josta tuli Brandenburgin vaaliruhtinas. Fredrik kuului Hohenzollernien sukuun, joka pysyi vallassa aina vuoteen 1918 saakka. Kun Berliinissä ja Cöllnissä syttyi sisäisiä levottomuuksia käsityöläisten ja patriisisukujen välillä, uusi vaaliruhtinas käytti tilaisuutta hyväkseen ja alisti kaupungit valtaansa 1442. Fredrik yhdisti Berliinin ja Cöllnin kaupungit ja teki niistä hovin residenssikaupungin, joten liittymä joutui luopumaan vapaan hansakaupungin statuksestaan. Vaaliruhtinaan linna rakennettiin Spreeinselille keskelle Cöllniä.
Uskonpuhdistuksen aikaan Berliinissä omaksuttiin luterilainen uskonoppi vuonna 1539.
Kolmikymmenvuotisen sodan aikana (1618–1648) Berliini ja Cölln kärsivät pahoin. Kaupunki ryöstettiin moneen kertaan, ja jopa puolet sen 12 000 asukkaasta sai surmansa. Sodan jälkeen, ”Suuren vaaliruhtinaan” Fredrik Vilhelmin hallituskaudella, kaupunki kuitenkin elpyi nopeasti ja alkoi kasvaa voimakkaasti. Fredrik Vilhelm linnoitti Berliinin ja Cöllnin ja perusti liittokaupungin länsipuolelle kolme tytärkaupunkia: Friedrichswerderin, Friedrichsstadtin ja Dorotheenstadtin. Näiden uusien kaupunkien läpi Suuri vaaliruhtinas rakennutti lehmusbulevardi Unter den Lindenin.
Preussin kuningaskunnan keskus.
Vuonna 1701 Brandenburgin vaaliruhtinas Fredrik I kruunattiin Preussin kuninkaaksi, ja Brandenburgin vaaliruhtinaskunta muuttui Preussin kuningaskunnaksi. Fredrik I yhdisti Berliinin, Cöllnin, Friedrichswerderin, Friedrichsstadtin ja Dorotheenstadtin, ja loi näin uuden suur-Berliinin, josta tuli Preussin kuningaskunnan pääkaupunki. 1700-luvun alkupuoliskolla Berliini-Cöllnin vanhat puolustusmuurit purettiin ja uusi kaupunki ympäröitiin tullimuurilla sekä tulliporteilla. Edustavin näistä oli uusklassinen Brandenburgin portti, josta on myöhemmin muodostunut yksi Berliinin tunnetuimmista symboleista ja nähtävyyksistä.
1700-luvun aikana Preussi kohosi yhdeksi Euroopan mahtivaltioista, ja Berliini kasvoi Saksalais-roomalaisen keisarikunnan toiseksi suurimmaksi kaupungiksi heti Wienin jälkeen. Suurten rakennushankkeiden avulla Berliinistä muokattiin Preussille edustuskelpoinen pääkaupunki. Fredrik I rakennutti vanhan kuninkaanlinnan uudelleen upeaksi barokkipalatsiksi. Unter den Lindenistä tuli kaupungin paraatikatu, jonka varrelle nousi kuninkaallisia palatseja sekä muhkeita julkisia rakennuksia.
Vuonna 1806 Napoleonin sotajoukot valloittivat Preussin ja Berliinin. Napoleon piti kaupungissa näyttävän paraatin ja kuljetutti Brandenburgin portin nelivaljakkopatsaan Pariisiin. Seitsemän vuotta myöhemmin, Napoleonin luhistuttua, nelivaljakko palautettiin Berliiniin.
1800-luku oli Berliinissä voimakkaan kasvun aikaa, vuosisadan aikana kaupungin väkiluku yli kymmenkertaistui. Ensimmäinen rautatieyhteys Berliinin ja Potsdamin välille rakennettiin vuonna 1838. Berliini koki voimakkaan ja nopean teollistumisen. Erityisesti tekstiilituotanto, kone- ja rautateollisuus olivat kasvun taustalla. Vuosisadan puolivälistä eteenpäin sähkö- ja kemianteollisuus voimistuivat.
Saksan keisarikunnan pääkaupunki.
Berliinistä tuli uuden Saksan keisarikunnan pääkaupunki vuonna 1871. Valtakunnan keskuspankin sijoittaminen Berliiniin toi pääkaupunkiin mukanaan myös rahoittajat. Berliinin kulttuurielämä kasvoi entisestään ja esimerkiksi Berliinistä aletaan puhua Euroopan teatterimetropolina. Berliinin voimakas kasvu aiheutti myös sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia. Väestön ja liikenteen kasvun vuoksi 1896 alettiin rakentaa metroa sekä paikallisjunayhteyksiä esikaupunkialueille. Keskustan lähistölle alettiin rakentaa vuokra-asuntoja, jotta työläisille olisi mahdollista vuokrata edullisia asuntoja.
Ensimmäinen maailmansota johti Berliinissä nälänhätään. Talvella 1916–1917 150 000 ihmistä oli ruoka-avun tarpeessa. Kaupungissa puhkesi lakkoja. Kun sota päättyi 1918, erosi keisari Vilhelm II.
Weimarin tasavallan pääkaupunkina.
Sosialisti Philipp Scheidemann ja kommunisti Karl Liebknecht julistivat lokakuun vallankumouksen jälkeen kaupungin tasavallaksi. Seuraavina kuukausina kaupungissa käytiin lukuisia katutaisteluita eri fraktioiden välillä. Joulukuussa 1918 Berliinissä perustettiin Saksan kommunistinen puolue ("Kommunistische Partei Deutschlands", KPD). Tammikuussa 1919 puolue yriti kaapata ns. spartakistikapinassa vallan, mikä epäonnistui. 15. tammikuuta 1919 surmattiin Rosa Luxemburg ja Karl Liebknecht.
Vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1920 puolestaan oikeistolaisen Deutsche Vaterlandspartein perustaja Wolfgang Kapp yritti kaataa hallituksen. Berliinin kasarmiväki liittyi hänen joukkoihinsa ja valtasi hallitusrakennuksen. Weimarin tasavallan hallitus oli jo tuolloin jättänyt Berliinin. Yleislakko kuitenkin esti vallankaappauksen onnistumisen.
1. lokakuuta 1920 perustettiin Suur-Berliini, jossa Berliiniin liitettiin seitsemän muuta kaupunkia, 59 kylää ja 27 kartanoaluetta. Tuolloin Suur-Berliinissä oli 3 804 048 asukasta.
1920-luvun ensi vuosien taloudellisen hätätilan parannuttua 1924 alkaen alkoi Berliinin kultakausi. Berliinistä tuli yksi Euroopan suurimmista teollisuuskaupungeista sekä kulttuurikeskuksista. Paikallisjunaliikennekin sähköistettiin 1924, jolloin myös Tempelhofin lentoasema otettiin käyttöön. Uusi infrastruktuuri oli tarpeen neljän miljoonan asukkaan tarpeisiin. Lyhyt kukoistuskausi päättyi maailmanlaajuiseen talouskriisiin 1929. Samana vuonna kansallissosialistinen puolue sai ensimmäiset paikkansa kaupungin parlamentissa.
a> 1936 olivat otollinen propagandatilaisuus natsihallinnolle.
Kolmannen valtakunnan keskus.
Vuonna 1933 valtaan nousseen kansallissosialistisen puolueen johtaja Adolf Hitler halusi rakentaa Berliinistä uuden pääkaupunkinsa, Welthauptstadt Germanian. Suuri osa kaupungista oli tarkoitus purkaa ja rakentaa uudelleen. Asuintilaa näin kodittomaksi jääneille olisi hankittu karkottamalla juutalaiset kaupungista. Läheisin keskitysleiri oli 35 kilometrin päässä Oranienburgin pikkukaupungissa sijaitseva Sachsenhausen.
Rakennusprojektit keskeytyivät toisen maailmansodan vuoksi. Berliiniä pommitettiin länsiliittoutuneiden toimesta 363 kertaa vuosina 1940–1945 välisenä. Marraskuusta 1943 maaliskuuhun 1944 kaupunkiin kohdistettiin oma pommituskampanjansa. Berliini toimi viimeisenä sotanäyttämönä Euroopassa, kun puna-armeijan joukot saavuttivat sen huhtikuussa 1945. Kaupungista käytiin ankara taistelu, ja muun muassa valtiopäivätalo raunioitui.
Jaettu Berliini.
a> ei itse asiassa ollut pelkkä muuri, vaan siihen kuului myös leveä "kuoleman kaistale" miinoineen, piikkilankaesteineen ja vartiotorneineen.
Toisen maailmansodan jälkeen Saksa jaettiin neljään miehitysvyöhykkeeseen, joita hallinnoivat Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska. Neuvostoliiton vyöhykkeen sisään jäänyt Berliini jaettiin myös neljään osaan näiden valtioiden kesken: länsivallat hallinnoivat Länsi-Berliiniä, Neuvostoliitto Itä-Berliiniä. Neuvostoliitto irtisanoutui käytännössä miehitysvaltojen yhteishallinnosta vuonna 1948, sillä se ei tunnustanut sosiaalidemokraatti Ernst Reuterin valintaa pormestariksi ja asetti omalle vyöhykkeelleen oman pormestarinsa. Kesäkuusta 1948 toukokuuhun 1949 Neuvostoliitto piti Länsi-Berliiniä piiritystilassa katkaisemalla kaikki maayhteydet ja rajoittamalla myös sähkön ja kaasun saantia. Tästä Berliinin saarrosta kaupunki selviytyi länsiliittoutuneiden järjestämän massiivisen ilmasillan ansiosta.
Tilanne muuttui entistäkin ongelmallisemmaksi, kun 1949 Saksan länsivyöhykkeistä muodostettiin Saksan liittotasavalta ja Neuvostoliiton vyöhykkeestä Saksan demokraattinen tasavalta (DDR). DDR piti Berliiniä pääkaupunkinaan; käytännössä tosin pääkaupunkina toimi vain Itä-Berliini. Saksan liittotasavalta puolestaan piti Berliiniä omana osavaltionaan, jollainen kaupungin länsiosa käytännössä olikin. Myös voittajavaltojen kesken Berliinin oikeudellinen status oli kiistanalainen. Länsiliittoutuneiden tulkinnan mukaan koko Berliinissä ylintä valtaa käytti neljä miehitysvaltaa eikä kumpikaan Saksa; Neuvostoliitto puolestaan katsoi, että Itä-Berliini kuului DDR:n alaisuuteen ja että miehitystila jatkui ainoastaan Länsi-Berliinissä.
Vuoteen 1961 Länsi- ja Itä-Berliinin välillä saattoi liikkua vapaasti, vaikka Saksojen välinen raja oli muualla tiukasti vartioitu. Koska yhä enemmän itäberliiniläisiä ja itäsaksalaisia pakeni Länsi-Berliinin kautta länteen, DDR rakensi 1961 Berliinin muurin, jolla se eristi Länsi-Berliinin Itä-Berliinistä ja DDR:stä. Berliinin muuri jakoi kaupungin kahtia vuoteen 1989 asti, jolloin DDR poisti kansalaistensa matkustusrajoitukset. Berliinin muurin murtuminen oli valtava symbolinen tapahtuma ja lähtölaukaus Euroopan sosialististen valtiojärjestelmien romahtamiselle. Muurin purkamisvuonna 1990 neljä miehitysvaltaa luovuttivat hallintaoikeutensa Berliiniin yhdistyneelle Saksalle niin kutsutussa kaksi plus neljä -sopimuksessa (virallisesti englanniksi Treaty on the Final Settlement with Respect to Germany).
Yhdistyneen Saksan pääkaupunki.
Saksojen yhdistymisen seurauksena myös Berliinistä tuli jälleen yksi kaupunki. Saksan liittopäivät päätti 20. kesäkuuta 1991 vain pienellä äänierolla siirtää liittopäivät Bonnista Berliiniin. Saksan liittopäivät ja hallitus pääsivät muuttamaan Bonnista Berliiniin kuitenkin vasta vuonna 1999. Berliiniä on rakennettu ja kunnostettu paljon yhdistymisen jälkeen, onpa kaupunkia kutsuttu jopa Euroopan suurimmaksi rakennustyömaaksi. Kaupungin talous ei ole kohentunut toivotulla tavalla, vaan kaupunki on ollut konkurssin partaalla.
Väestö.
Joulukuussa 2008 Berliinin väkiluku oli 3 431 473 asukasta. Berliinillä on pitkät perinteet maahanmuuttokaupunkina ja sen väestö on etniseltä taustaltaan hyvin kirjava. Muita leimallisia piirteitä ovat nykyään muun muassa maallistuneisuus ja vaihtoehtoista elämäntapaa edustavien kuten homojen ja lesbojen suhteellinen yliedustus. Kaupunki houkuttelee myös runsaasti taiteilijoita, vaihtoehtoelämää ja individualistisia arvoja arvostavia ihmisiä liberaalilla elämäntyylillään, modernilla zeitgeistilla ja alhaisella elinkustannusten tasolla.
Väkiluvun kehitys.
Aluksi Berliinin väkiluku kehittyi hitaasti eikä kaupunki ollut Saksan mittakaavassa kovinkaan merkittävä. Vuonna 1500 Berliinin ja Cöllnin väkiluku oli vasta 12 000, ja 1600-luvulla se vielä puoliintui muun muassa kolmikymmenvuotisen sodan seurauksena. Vaaliruhtinas Fredrik Vilhelm kuitenkin aloitti aktiivisen maahanmuuttopolitiikan ja kutsui kaupunkiin muun muassa runsaasti hugenotteja Ranskasta, joita siellä vainottiin heidän uskonsa takia. Väkiluku kääntyi nyt voimakkaaseen kasvuun ja nousi vuoteen 1709 mennessä noin 55 000 henkeen. Myöhemmin teollistuminen sekä Berliinin nousu yhdistyneen Saksan keisarikunnan pääkaupungiksi kiihdytti kasvua entisestään, ja vuonna 1877 ylitettiin jo miljoonan asukkaan raja. Vuonna 1920 toteutettu suuri kuntaliitos, jossa lukuisia naapurikaupunkeja ja -kuntia liitettiin Berliiniin, nosti väkiluvun kertaheitolla 3,8 miljoonaan ja Berliinin Manner-Euroopan suurimmaksi kaupungiksi. Ylimmillään väkiluku kävi vuonna 1943 noin 4,3 miljoonassa, mutta toisen maailmansodan seurauksena se laski väliaikaisesti 2,8 miljoonaan. Sodan jälkeen, Berliinin jakauduttua kahtia, Itä-Berliini menetti jatkuvasti asukkaita Länsi-Berliinille kunnes Berliinin muuri rakennettiin vuonna 1961. Tämän jälkeen Länsi-Berliiniin väkilukua kasvattivat muun muassa Etelä-Euroopasta ja Turkista tulleet maahanmuuttajat. Itä-Berliiniin puolestaan saapui vierastyöläisiä Vietnamista. Muurin murtuminen vuonna 1989 lisäsi väestön vaihtuvuutta. Vaikka sen jälkeen yli miljoona ihmistä on muuttanut kaupungista pois, uudet tulokkaat – muun muassa Itä-Euroopasta saapuneet, osittain saksalaistaustaisetkin ihmiset – ovat pitäneet väkiluvun suhteellisen vakaana 3,4 miljoonan tietämissä.
Suurimman osan 1990- ja 2000-lukuja syntyvyys oli alhaisempaa kuin kuolleisuus ja ainoastaan muuttovoitto esti kaupungin väkilukua laskemasta. Vuosina 2007 ja 2008 syntyi taas enemmän ihmisiä kuin kuoli.
Väestön koostumus.
Berliinin asukkaat edustavat nykyään yhteensä 195 eri kansalaisuutta. Ulkomaan kansalaisia oli heinäkuussa 2008 noin 473 000 eli 14,1 % kaupungin väestöstä.
Tämän päälle tulevat Saksan kansalaisuuden saaneet ulkomaalaistaustaiset henkilöt, joiden tarkkaa määrää on vaikea arvioida, koska heitä on jo monessa polvessa eikä ole selvää määritelmää sille, missä vaiheessa ihminen lakkaa olemasta ”ulkomaalaistaustainen” ja muuttuu ”oikeaksi” saksalaiseksi. Vuonna 2006 Saksan kansalaisuuden sai yhteensä 8186 ulkomaalaista berliiniläistä. Vuonna 2007 suurin yksittäinen ulkomaalaisten ryhmä ovat Turkin kansalaiset, joita oli 113 779 ja Berliiniä kutsutaankin usein ”suurimmaksi turkkilaiskaupungiksi Turkin ulkopuolella”. Seuraavaksi suurimpina alkuperämaina tulivat Puola (44 400), Serbia (23 370), Venäjä (14 615), Italia (14 446), Yhdysvallat (13 761), Ranska (12 611), Vietnam (11 615), Kroatia (11 029), Bosnia-Hertsegovina (10 576), Yhdistynyt kuningaskunta (9 797), Kreikka (9 749), Itävalta (8 813), Ukraina (8 709), Libanon (7 691), Espanja (6 637), Bulgaria (6 621), Kiina (6 013) ja Thaimaa (5 878). Korkein ulkomaalaisten osuus on Mitten hallintoalueella (28,3 % ulkomaan kansalaisia). Vuonna 2006 arvioitiin 26 % väestöstä olevan ulkomaalaistausta ja noin puolella näistä oli Saksan kansalaisuus joko Saksassa syntymisen tai hankitun kansalaisuuden takia. Noin 40 % kaupungin alle 18-vuotiaista oli ulkomaalaistausta, joka tarkoittaa että he joko ovat syntyneet ulkomailla tai vähintään toinen vanhemmista on ulkomaalaistaustainen. Saksan noin miljoonasta laittomasta siirtolaisesta peräti neljänneksen eli noin 250 000 hengen arvioidaan asuvan Berliinissä.
Berliini on ollut suosittu muuttokohde myös monille sosiaalisille erikoisryhmille. Saksojen jaon aikana Länsi-Berliinin asukkaiden ei tarvinnut palvella Länsi-Saksan armeijassa, minkä johdosta monet länsisaksalaiset nuoret miehet muuttivat sinne. Vapaamielisen ilmapiirinsä takia Berliini houkuttelee myös esimerkiksi seksuaalivähemmistöihin kuuluvia. Heihin lukeutuva Berliinin pormestari Klaus Wowereit nauttii varsin suurta kansansuosiota.
Berliini on hyvin maallistunut kaupunki: 59 % asukkaista ei kuulu mihinkään kirkkokuntaan. Luterilaisia on 22,3 %, katolisia 9,1 % ja muihin kristillisiin kirkkokuntiin kuuluvia 2,7 %. Muslimien osuus on 6,2 %, muiden uskontojen 0,6 %. Kiitos siirtolaisuuden entisen Itäblokin maista, on Saksan ja etenkin Berliinin juutalaisyhteisö nykyään maailman nopeimmin kasvava.
Murre.
Berliinin ja Brandenburgin alueella puhuttu "Berlinisch" tai "Berlinerisch", ei oikeastaan ole murre, vaan kehittyvä ja vaikutteille altis suurkaupungin kieli. Vuosisatojen ajan Berliiniin saapunut muuttovirta on jättänyt kieleen jälkensä. Kaupungille ominaiset ilmaisut, äänteet ja sanonnat kertovat usein juuri kaupunkiin asettuneiden muuttajien alkuperästä. Esimerkiksi sana "minä" sopii hyvin suomalaiseen suuhun; "ich" lausutaan berlinischiksi [ɪk], eikä [ɪç].
Pääkaupunki.
Saksan pääkaupunkina Berliini on yksi Euroopan vaikutusvaltaisimmista poliittisista keskuksista. Toisen maailmansodan jälkeen menettämänsä pääkaupunkiaseman Berliini sai muodollisesti takaisin jo Saksan yhdistyessä vuonna 1990, mutta vasta seuraavana vuonna varmistui, että keskeiset valtiovallan elimet siirrettäisiin myös konkreettisesti Bonnista Berliiniin. Liittopresidentin virasto muutti Berliiniin 1994, kun taas liittopäivät, pääosa hallituksesta sekä osavaltioita edustava liittoneuvosto seurasivat perässä vuosina 1999–2000. Muuttoprojekti sai virallisen päätöksensä hallitusta johtavan liittokanslerin asetuttua vastavalmistuneeseen virastoonsa vuonna 2001. Liittovaltiona Saksa on kuitenkin vähemmän keskusjohtoinen maa kuin esimerkiksi Suomi, ja suuri osa ministeriöistä ja muista valtion virastoista sijaitsee edelleen Bonnissa ja muissa kaupungeissa eikä niitä ole tarkoituskaan siirtää kaikkia Berliiniin.
Osavaltio ja kaupunki.
Berliini on oma osavaltionsa () ja kaupunkivaltio (), mistä johtuen sillä on varsin laajat oikeudet päättää omista asioistaan liittovaltion hallituksesta riippumatta. Berliinin lainsäädäntöelin eli parlamentti () pitää majaansa entisessä Preussin maapäivien rakennuksessa. Osavaltion hallituksen muodostaa Berliinin senaatti, joka koostuu pormestarista ja enintään kahdeksasta muusta senaattorista.
Vuodesta 2001 pormestarina on toiminut SPD:n eli sosiaalidemokraattien Klaus Wowereit. Vuoden 2011 osavaltiovaalien jälkeen muodostettiin hänen johdollaan SPD:n ja CDU:n eli konservatiivien koalitiohallitus. Osavaltioparlamentissa SPD:llä on 47 ja CDU:lla 39 paikkaa. Lisäksi edustettuina ovat Vihreät (29 paikkaa), Vasemmistopuolue (19 paikkaa) ja Piraattipuolue (15 paikkaa). Pienpuolueet eivät ole edustettuina, sillä käytössä on 5 prosentin äänikynnys.
Toisin kuin suomalaisissa kaupungeissa, myös Berliinin 12 hallintoalueella ("Bezirk") on jonkin verran itsenäistä päätäntävaltaa. Niillä on omat parlamenttinsa ("Bezirksverordnetenversammlung"), jotka valitaan paikallisvaaleissa. Näissä vaaleissa äänioikeutettuja ovat kaikki EU:n kansalaiset, myös muut kuin saksalaiset, ja äänikynnys on vain kolme prosenttia. Hallintoalueen hallituksena toimii ”hallintoaluevirasto” ("Bezirksamt"), joka koostuu hallintoalueen pormestarista ("Bezirksbürgermeister") ja valtuutetuista ("Bezirksstadtrat").
Julkinen liikenne.
Berliinin kaupunkijuna- ja metrolinjoista muodostuu tiivis verkosto, joka tarjoaa runsaasti vaihtoyhteyksiä etenkin kehäradan sisäpuolella.
Berliinin julkinen liikenne hoidetaan metrojunilla, kaupunkijunilla, raitiovaunuilla, busseilla ja lautoilla. Päävastuun liikenteen pyörittämisestä kantaa kaupungin omistama liikelaitos Berliner Verkehrsbetriebe (BVG); ainoastaan kaupunkijunaliikenne on erillisen, Deutsche Bahnin omistaman yhtiön vastuulla. Berliinin ja Brandenburgin alueella toimivat joukkoliikenneyhtiöt muodostavat Verkehrsverbund Berlin-Brandenburg (VBB) -nimisen yhteisön, jossa voi kaikkialla matkustaa samalla lipulla.
Berliinin joukkoliikenteen tukirangan muodostavat S-Bahn eli kaupunkirata ja U-Bahn eli metro. Pääasiassa maanpinnan alapuolella liikennöivä metro avattiin vuonna 1902. Nykyään 144,9 km pitkällä metroverkolla on 9 linjaa ja 170 asemaa. Pääasiassa maanpäällisen kaupunkiradan puolestaan katsotaan syntyneen vuonna 1924, jolloin useita vuosikymmeniä aiemmin rakennettua rataverkkoa alettiin sähköistää. Nimensä mukaisesti kaupunkirata sijoittuu lähes kokonaan Berliinin rajojen sisäpuolelle; kauemmas ympäristöön ajavat erilliset lähijunat (RegionalBahn). Kaupunkiradan 331 km pitkä verkko käsittää 15 linjaa ja 165 asemaa. Kaupunkiradalla kulkee joka arkipäivä 1,3 miljoonaa matkustajaa ja metrolla 1,4 miljoonaa, vuositasolla luvut ovat 375,8 ja 457,9 miljoonaa.
Kolmatta raideliikenteen muotoa Berliinissä edustaa raitiotie (Straßenbahn eli Tram), joka aloitti liikennöimisen hevoskäyttöisenä vuonna 1865. Vaikka 1960-luvulla Länsi-Berliinin raitiotieverkko purettiin, Itä-Berliinin puolella säilynyt, nykyään 187,7 km pitkä verkko kuuluu edelleen maailman suurimpiin. Sillä liikkuu joka päivä 560 000 matkustajaa (vuodessa 171 miljoonaa). Tiheästi liikennöidyistä päälinjoista käytetään nimitystä MetroTram. Raitiotieverkkoa on laajennettu muutaman kilometrin verran entisen Länsi-Berliinin puolelle. Verkkoa suunnitellaan edelleen laajennettavan erityisesti reuna-alueilla.
Eniten matkustajia keräävillä bussilinjoilla käytetään kaksikerroksisia ajoneuvoja.
Raitiotietä suuremmat matkustajamäärät (350 miljoonaa vuodessa) on kuitenkin bussilinjoilla.
Bussiliikennettä Berliinissä on ollut vuodesta 1847 lähtien, aluksi bussit olivat hevoskäyttöisiä. Raitiotielinjojen tapaan erotellaan tavalliset bussilinjat ja tiheästi, enimmäkseen 5 minuutin välein liikennöidyt MetroBus-linjat. Muita bussikategorioita ovat pikabussit (ExpressBus), jotka pysähtyvät vain valituilla pysäkeillä, sekä yöbussit (Nachtbus). Jälkimmäiset on tarkoitettu etenkin arkiöinä liikkuvia varten; viikonloppuisin ja ennen juhlapyhiä lähes kaikki kaupunkirata-, metro-, MetroTram- ja MetroBus-linjat ajavat läpi yön, joskin harvennetulla vuorovälillä.
Liikennevälineiden valikoimaa täydentää kuusi lauttalinjaa, jotka kulkevat Berliinin järvillä ja joilla. Kaksi linjaa liikennöi ympäri vuoden ja loput keväästä syksyyn.
Auto- ja kevyt liikenne.
Kuten muissakin Saksan suurissa kaupungeissa, yksityisautoilun suosio on Berliinissä verrattain vähäinen – kaupungissa on vain 289 autoa tuhatta asukasta kohti, koko maan keskiarvon ollessa 472. Auton sijasta berliiniläiset käyttävät paljon julkista liikennettä sekä polkupyörää, sikäli kuin eivät kulje jalan. Pyöräilyn osuus kaupungin koko liikenteestä on 15 prosenttia.
Berliinin katuverkon pituus on 5343,2 km (tammikuu 2006). Brandenburgin puolella Berliiniä ympäröi kehämäinen moottoritie eli Autobahn A10. Berliinin alueella sijaitsee läntistä keskustaa kiertävä, puolikaaren muotoinen moottoritie A100 sekä joitakin säteittäisiä, A10:n ja A100:n yhdistäviä moottoriteitä, joukossa entinen kilparata AVUS (nykyinen A115) sekä toukokuussa 2008 valmistunut A113. Kaupunkimoottoriteillä nopeusrajoitus on yleensä 80 km/h, muilla läpikulkuväylillä yleensä 50 km/h ja paikalliskaduilla yleensä 30 km/h. Jälkimmäisen nopeusrajoituksen piiriin kuuluu 73 prosenttia kaikista kaduista.
Ruuhkamaksuja Berliinissä ei ole, mutta maaliskuussa 2007 säädettiin koko Saksaa koskeva laki, joka toi käyttöön uudentyyppiset, autojen päästöluokituksiin perustuvat ajorajoitukset. Tietyn päästötason alittavat ajoneuvot voidaan varustaa punaisella, keltaisella tai vihreällä tarralla, joka ilmoittaa päästöjen suuruuden. Eräiden muiden saksalaiskaupunkien keskustojen tavoin Berliinin kehäradan sisäpuolelle jäävä alue julistettiin vuoden 2008 alussa niin sanotuksi ympäristövyöhykkeeksi (), jonka alueella suuripäästöisten autojen käyttäminen on kiellettyä. Säädös koskee sekä ulkopuolelta alueelle pyrkiviä että sillä asuvia ihmisiä, joita on Berliinin tapauksessa noin 1,1 miljoonaa.
Rautatieliikenne.
Berliini on kansainvälisesti merkittävä rautatieliikenteen solmukohta: vuonna 2006 avattu uusi Berliinin päärautatieasema on Euroopan suurin risteysasema. Kaukoliikennettä palvelevat lisäksi Südkreuzin, Gesundbrunnenin, Ostbahnhofin ja Spandaun asemat. Kaikilta näiltä asemilta on suoria yhteyksiä useisiin Euroopan maihin ja niitä käyttävät myös ICE-luotijunat. Seutuliikennettä (RegionalBahnia) palvelee Berliinissä yhteensä 22 asemaa. Berliinin laajin rautatiejärjestelmä on kuitenkin kaupungin sisäisen julkisen liikenteen piiriin laskettava kaupunkirata eli S-Bahn, jonka verkostolla sijaitsee yhteensä 165 asemaa (ks. yllä).
Lentoliikenne.
Berliinissä toimii tällä hetkellä kaksi kaupallista lentoasemaa: Tegel (TXL), joka sijaitsee läntisen keskustan tuntumassa, ja Schönefeld (SXF), joka sijaitsee kaupungin eteläisellä rajalla Brandenburgissa. Tempelhofin kaupunginosassa sijainnut Tempelhofin lentoasema (THF) suljettiin lokakuussa 2008. Samoin Tegelin lentoasema on tarkoitus sulkea vuonna 2012, kun lentoliikenne keskitetään Schönefeldin lentoaseman paikalle nousevaan uuteen, Berlin Brandenburg Internationaliksi (BBI) nimettyyn suurlentoasemaan.
Vesiliikenne.
Berliinin vesiliikenne ei rajoitu julkisen liikenteen lauttoihin (ks. yllä) ja turisteille kiertoajeluita tarjoaviin sightseeing-lauttoihin, vaan myös rahtikuljetuksia on runsaasti, sillä joet ja kanavat yhdistävät kaupungin sekä Pohjan- että Itämereen. Berliinissä on neljä rahtisatamaa: "Osthafen" itäisen keskustan tuntumassa Friedrichshain-Kreuzbergissä, "Hafen Neukölln" Neuköllnissä, "Südhafen" Spandaussa sekä läntisen keskustan tuntumassa, Moabitissa sijaitseva "Westhafen", joka on näistä suurin. Siihen nähden, että Berliini on sisämaakaupunki, satamien yhteenlaskettu tavaraliikenne on huomattava: noin neljä miljoonaa tonnia vuodessa (vastaa suunnilleen Turun satamaa).
Talous.
Vuonna 2007 Berliinin talouden kasvuvauhti oli 1,8 % (koko Saksan 2,5 %) ja kaupungin yhteenlaskettu bruttokansantuote oli 81,7 miljardia euroa. Saksojen yhdistymisen jälkeen Berliini on kärsinyt huomattavista talousvaikeuksista pääkaupunkiasemastaan huolimatta. Kaupungin työttömyysaste oli keväällä 2008 14,1 %, mikä oli huomattavasti korkeampi luku kuin Saksassa tai EU:ssa keskimäärin. Kaupunki ei kuulukaan Saksan rikkaimpien kaupunkien joukkoon ainakaan asukaskohtaisella bruttokansantuotteella mitattuna. Kuitenkin vuonna 2008 USB:n tekemän selvityksen mukaan berliiniläisten ostovoima oli maailman kaupungeista neljänneksi suurin. Kaupungin kiihkeä rakentaminen on myös velkaannuttanut kaupungin ja vienyt sen vararikon partaalle. Kaupungissa ei ole myöskään kuin kahden Forbes Global 2000:n listaaman yrityksen pääkonttorit (Siemens ja Deutsche Bahn), mutta lukuisilla saksalaisilla ja ulkomaisilla yrityksillä on sivukonttori kaupungissa.
Vanhojen teollisuudenalojen taannuttua on matkailusta ja luovan talouden työpaikoista tullut kaupungille erityisen tärkeitä. Kaupunki on nykyisin 7,5 miljoonalla hotellivieraallaan Euroopan unionin kolmanneksi suosituin matkailukohde
ja kaupunki kuuluu Saksan johtaviin luoviin keskuksiin. Berliini on Wienin jälkeen maailman toiseksi suurin konferenssien pitokaupunki. Kaupungista löytyy myös Euroopan suurin konventiokeskus Internationales Congress Centrum Berlinin eli ICC:n muodossa. Tutkimus- ja kehitystoiminnasta on tullut kaupungille hyvin tärkeätä ja Berliini-Brandenburgin alue luetaankin nykyisin Euroopan unionin kolmen innovatiivisimman alueen joukkoon. Nopeasti kasvavia aloja ovat myös tietoliikenne, biologiset tieteet, viestintä- ja informaatioteknologian palvelut, media ja musiikki, mainonta ja suunnittelu, biotekniikka ja ympäristönsuojeluun liittyvät palvelut, kuljetus ja lääketieteellinen suunnittelu. Berlin-Adlershofin tiede- ja businesspuisto on Saksan suurin teknologiapuisto ja kuuluu myös maailman 15 suurimman teknologiapuiston joukkoon.
Vuonna 2004 Berliinin suurimmat työnantajat olivat
Media.
Berliinissä sijaitsee lukuisia televisio- ja radioasemia, niin alueellisia, kansallisia kuin kansainvälisiäkin.
Berliinissä ilmestyy enemmän päivälehtiä kuin missään toisessa saksalaisessa kaupungissa muun muassa "Berliner Zeitung", "Der Tagesspiegel", "Die Tageszeitung", "Berliner Kurier", "Berliner Morgenpost" sekä sanomalehdistä kaikkein tunnetuin "Die Welt", jota luetaan ympäri Saksaa ja joka siirsi päämajansa Hampurista Berliiniin. Koska Berliini on Saksan pääkaupunki, siellä on runsaasti toimittajia ja kirjeenvaihtajia kaikkialta Saksasta ja maailmasta.
Koulutus.
Berliinissä toimii neljä yliopistoa ja useita muita oppilaitoksia. Opiskelijoita lasketaan kaupungissa olevan yhteensä 130 000. Kolme suurta yliopistoa ovat kaupungin vanhin Humboldt-yliopisto (n. 37 000 opiskelijaa), Berliinin jakamisen jälkeen länsipuolelle perustettu Freie Universität Berlin (noin 34 000 opiskelijaa) ja Teknillinen yliopisto Technische Universität Berlin, 28 000 opiskelijaa. Taideyliopisto Universität der Künste on selvästi pienempi, 4 300 opiskelijaa. Siellä annetaan opetusta sekä musiikissa että näyttömötaiteissa, kuvataiteissa arkkitehtuurissa, mediasuunnittelussa ja muotoilussa. Berliinissä työskentelee yhteensä 62000 tiedemiestä tutkimus- ja kehitystyössä kaupungin yliopistoissa ja tutkimusinstituuteissa.
Terveyspalvelut.
Berliinillä on pitkä perinne lääketieteen ja lääketieteellisen teknologian keskuksena. Lääketieteen historiaan vaikuttanut runsaasti berliiniläiset tiedemiehet; kuten patologiaa merkittävästi kehittänyt ja leukemian havainnut Rudolf Virchow ja mikrobiologian uranuurtajana tunnettu Robert Koch.
Charitén sairaalakompleksi on nykyään Euroopan suurin yliopistollinen sairaala ja se on perustettu jo vuonna 1710, joten se on myös yksi Euroopan vanhimmista yhä toiminnassa olevista sairaaloista. Sairaalassa on 3 300 vuodepaikkaa, opiskelijoita noin 8 000, henkilökuntaa noin 14 000 ja sillä on yli 60 leikkaussalia ja yli miljardin euron vuosivaihto. Charité on Berliinin vapaan yliopiston ja Humboldtin Berliinin yliopiston yhteinen instituutio, mukaan lukien laaja valikoima instituutteja ja lääketieteellisiä pätevyyskeskuksia. Niiden joukossa on saksalainen sydän-keskus, joka on yksi maineikkaimmista transplantaatiokeskuksista, Max-Delbrück-Center molekyylilääkettä varten, ja Max-Planck-Institute molekyyligenetiikkaa varten. Tämän lisäksi monet teollisuuden yhtiöiden tutkimusosastot kuten Siemens ja Schering täydentävät tieteellistä tutkimusta ja osaamista.
Moninapaisuus.
Berliinin nykyisten rajojen sisäpuolella on monia alueita, jotka olivat jo keskiajalla itsenäisiä kyliä tai kaupunkeja. Jotkut niistä ovat jopa vanhempia kuin Berliini itse, esimerkiksi Spandau tai Köpenick. Muun muassa tästä syystä sekä Berliinin muurin aikaisesta jaosta johtuen Berliinillä ei ole yhtä ylivoimaista keskustaa, jota ympäröisivät pelkät lähiöt, vaan Berliinillä on useampia pitkän ajan saatossa muodostuneita, seudulliselta vetovoimaltaan eritasoisia keskustoja. Keskustatoiminnot, kuten palvelut ja työpaikat, jakautuvat melko laajalle alueelle ja liikennejärjestelmä on pitkälti verkostomainen, niin että tarve varsinaisessa keskustassa asioimiselle on monille vähäinen.
Varsinaisia keskustoja Berliinillä ajatellaan usein olevan kaksi. Toinen on läntinen keskusta ("City West") Zoologischer Gartenin rautatieaseman, Kurfürstendammin, Breitscheidplatzin ja Tauentzienstraßen ympärillä Charlottenburgin ja Schönebergin kaupunginosissa. Toinen on itäinen tai historiallinen keskusta Mitten kaupunginosassa, eritysesti Unter den Lindenin, Friedrichstraßen, Hackescher Marktin ja Alexanderplatzin ympärillä. Palvelutasoltaan ja kaupunkikuvaltaan keskustamaisia alueita löytyy kuitenkin myös monista muista kaupunginosista, esimerkiksi kauppakatu Schloßstraßen varrelta Steglitzistä tai Karl-Marx-Straßen varrelta Neuköllnistä.
Kantakaupunki ja esikaupunkialueet.
Alue, jota suomeksi voisi kutsua kantakaupungiksi (saksaksi yleensä "Innenstadt"), kattaa kehäradan sisäpuolisen alueen sekä paikoitellen useita kilometrejä sen ympärille ulottuvan vyöhykkeen (esimerkiksi Wedding ja Friedenau sijaitsevat kehäradan ulkopuolella). Määritelmästä riippuen alue on halkaisijaltaan 10–15 kilometriä. Berliinin–Brandenburgin tilastokeskuksen "Innenstadtiksi" määrittelemällä alueella asuu noin 1,2 miljoonaa ihmistä. Alueelle ovat tunnusomaisia 1800-luvun eli "Gründerzeit"-kauden ja vilhelmiinisen ajan tiiviit umpikorttelit. Kivijalkakaupat ja runsaat muut palvelut tekevät alueesta eläväisen. Talot ovat yleensä noin 5-kerroksisia; keskikaupunkia kohti mentäessä kerrosluku nousee hieman, mutta selvästi ympäristöään korkeammat tornit ovat harvassa. Alkuperäisen luonteensa hyvin säilyttäneitä alueita löytyy muun muassa Prenzlauer Bergistä, Friedrichshainista, Kreuzbergista, Neuköllnistä, Schönebergistä, Wilmersdorfista ja Charlottenburgista. Toisessa maailmansodassa tuhoutuneita alueita jälleenrakennettaessa etenkin Itä-Berliiniin syntyi kuitenkin myös aiemmasta kaupunkikuvasta täysin poikkeavia alueita, kuten Karl-Marx-Alleen ympäristö.
Vilhelmiinisen Berliinin liepeille rakennettiin 1900-luvun alkupuolella paljon "Siedlungeja" (uudisrakennusalueita), jotka ovat väljempiä ja vähemmän vilkkaita (esimerkiksi kuuluisa "Hufeisensiedlung" Britzissä). Kaupungin reuna-alueita kohti mentäessä rakentaminen muuttuu matalammaksi ja kylämäisemmäksi, mutta on silti tiivistä, niin että raja asutuksen ja maaseudun välillä on jyrkkä. Reuna-alueiden ilmettä hallitsevat pientalot, erityisesti kaupunkivillat ("Stadtvilla", yleensä noin 2–3-kerroksisia, yhden tai useampia huoneistoja käsittäviä taloja omalla tontilla). Monet näistä alueista ovat varsin kalliita, esimerkiksi Zehlendorf tai Dahlem. Paikoitellen reuna-alueilla sijaitsee myös korkeampia kerrostalolähiöitä. Tällaisia rakennettiin etenkin DDR:n aikana Itä-Berliiniin (esimerkiksi Marzahn, Hellersdorf, Hohenschönhausen), mutta muutamia samantapaisia alueita löytyy myös lännestä, kuten Märkisches Viertel.
Kuuluisat monumentit.
Historiastaan johtuen Berliini on kaupunkikuvaltaan hyvin hajanainen ja vaihteleva. Paljon vanhaa rakennuskantaa tuhoutui toisessa maailmansodassa, mutta myös rauhanaikaisissa uudistushankkeissa. Kaupungissa näkyvät monen eri aikakauden ja yhteiskuntajärjestelmän arkkitehtoniset ihanteet rinta rinnan. Berliini ei ole poikkeuksellisen kauniin kaupungin maineessa, mutta monet arvostavat nimenomaan sen monipuolisuutta ja värikkyyttä.
Yksittäiset keskiajan ja renessanssin monumentit.
a> (Nikolaikirkko) on Berliinin vanhin säilynyt kirkkorakennus.
Kaikkein vanhimmasta Berliinistä ei ole säilynyt paljoa. Kaupungin keskiaikainen ydin, Nikolaiviertel (Nikolaikortteli), tuhoutui toisessa maailmansodassa lähes kokonaan maan tasalle. Tämä Itä-Berliinin puolelle jäänyt alue jälleenrakennettiin vasta 1980-luvulla. Kadut noudattavat edelleen keskiaikaista asemakaavaa, ja rakennukset on tehty muistuttamaan keskiaikaisia taloja, mutta monet niistä on DDR-tyylin mukaisesti koottu betonielementeistä, joten ne tarjoavat vain viitteellisen illuusion alkuperäisestä tyylistä. Alueen keskipiste on noin vuonna 1230 rakennettu Nikolaikirche (Nikolaikirkko), josta säilyi sodassa vain ulkoseinät, ja joka on nyt restauroitu tuhoa edeltäneeseen uusgoottilaiseen asuunsa.
Muihin keskiaikaisiin monumentteihin kuuluu esimerkiksi St. Marienkirche, joka sekin ajoittuu 1200-luvulle. Keskiajalla, 1400-luvulla, rakennettiin myös kaupunkilinnan ensimmäinen versio. Linna tosin ehti kokea monta perusteellista muodonmuutosta ennen kuin se tuhottiin vuonna 1950. Berliinin vanhin säilynyt linna on varhaisrenessanssia edustava, Grunewaldin metsässä sijaitseva metsästyslinna Jagdschloss Grunewald (1542–1543). Berliinin vanhin säilynyt asuinrakennus tunnetaan nimellä Ribbeckhaus ja se ajoittuu vuodelle 1624.
Myös monilla keskustan ulkopuolisilla kaupunginosilla, jotka aikoinaan olivat itsenäisiä kaupunkeja, on keskiajalle ulottuva historia. Esimerkiksi Spandaulla on oma vanhakaupunkinsa, joka kylläkin kärsi muun Berliinin tavoin pahoja tuhoja toisessa maailmansodassa. Keskiaikaisen asemakaavan ohella jäljellä ovat kuitenkin vielä Nikolaikirkko (1300–1400-luku), niin sanottu goottilainen talo ("Gotisches Haus", 1400-luku), osia kaupunginmuurista (1300-luku) sekä ennen kaikkea Spandaun linnake ("Spandauer Zitadelle"), joka ajoittuu pääosin 1500-luvulle. Linnaketta pidetään renessanssiaikaisen sotilasarkkitehtuurin merkkiteoksena. Sen vanhimmat säilyneet osat ovat peräisin 1200-luvulta.
Barokkinen ja uusklassinen kuninkaiden ja keisarien pääkaupunki.
Berliinin nykyistä keskustaa leimaa vahvimmin 1700- ja 1800-lukujen arkkitehtuuri, joka edusti aluksi barokkia ja myöhemmin uusklassismia sekä muita historismin muotoja. Näiden tyylien mukaisesti Preussin kuninkaat ja Saksan keisarit rakensivat Berliinistä komean pääkaupunkinsa, jonka piti ilmentää heidän mahtiaan. Barokkia edustavista huomattavista rakennuksista voidaan mainita esimerkiksi läntisessä Berliinissä sijaitseva Charlottenburgin linna, jonka rakentaminen aloitettiin vuonna 1695. Varsinainen keskusta muodostui kuitenkin paraatikatu Unter den Lindenin ympärille, jonka varrella sijaitsevat monet Berliinin tunnetuista nähtävyyksistä. Katu alkaa lännessä Pariser Platz -aukiolta ja Brandenburgin portilta (1788–1791), joka on kaupungin symboli. Portin vieressä on valtiopäivätalo (1894). Idempänä kadun varrella sijaitsevat muun muassa Kansalliskirjaston päärakennus (1774–1780), Fredrik Suuren ratsastajapatsas sekä Bebelplatzin aukio, jota ympäröivät muun muassa Humboldt-yliopiston päärakennus (1748–1766) ja kuninkaallinen ooppera (1742). Aukion itäpuolella on muita merkittäviä rakennuksia, kuten alun perin sotilaiden vartiotuvaksi rakennettu Neue Wache (1818) ja kadun varren vanhin säilynyt rakennus, Zeughaus (1695–1730), jossa sijaitsee nykyään Saksan historiallinen museo. Tämän itäpuolella on Museosaari ("Museuminsel"), joka on saanut nimensä siellä sijaitsevasta valtavasta museokompleksista (1830–1930) ja jolla kohoaa myös Berliinin tuomiokirkko (1895–1905). Hieman siitä itään sijaitsee muun muassa Punainen raatihuone (1869). Unter den Lindenin eteläpuolella puolestaan on kaupungin kauneimpana aukiona pidetty Gendarmenmarkt kaksoiskirkkoineen (1600- ja 1700-lukujen vaihde).
Keskustaan liittyy myös sen länsipuolella oleva Tiergartenin puisto, jossa on Saksan yhdistymissotien 1861–1871 muistoksi rakennettu voitonpylväs Siegessäule ja Bellevuen linna (1786). Tiergartenin länsipuolinen alue, joka muodostaa nykyisen Länsi-Berliinin keskustan, oli pitkään syrjäseutua, mutta sen kehitys alkoi toden teolla keisariajalla. Muun muassa sinne rakennettiin vuosina 1906–1907 KaDeWe, joka on edelleen Manner-Euroopan suurin tavaratalo.
Suuri osa Berliinin asuinalueista sai nykyisen muotonsa 1800-luvun rakennusbuumin ("Gründerzeit") ja vuosisadan vaihteen aikana, jolloin tärkeimmät arkkitehtoniset tyylisuunnat olivat historismi ja jugend. Hyviä esimerkkejä ovat Prenzlauer Bergin, Kreuzbergin ja Schönebergin kaupunginosat.
Weimarin tasavallan sosiaalinen asuntotuotanto.
Weimarin tasavallan aikana panostettiin köyhälistön asuinolojen parantamiseen. Muun muassa arkkitehtuurikoulu Bauhausin ideat vaikuttivat voimakkaasti. Kuusi tuona aikana rakennettua berliiniläistä asuinaluetta lisättiin vuonna 2008 Unescon maailmanperintöluetteloon esimerkkeinä kansainvälisestikin suuntaa antaneesta uudentyyppisestä arkkitehtuurista sekä kaupunki- ja puutarhasuunnittelusta.
Weimarin tasavallan aikana rakennetuista maamerkeistä voidaan mainita myös esimerkiksi Berliinin radiotorni ("Funkturm").
Natsiajan kesken jääneet suurhankkeet.
Natsi-Saksan aikana Berliinissä ryhdyttiin ennennäkemättömän suuriin rakennushankkeisiin, joista tosin ehdittiin toteuttaa vain pieni osa. Adolf Hitler ja Albert Speer suunnittelivat Berliinin uudelleenrakentamista uudeksi ”maailmanpääkaupungiksi”, "Welthauptstadt Germaniaksi". Toisen maailmansodan aikana ehdittiin jo purkaa ja raivata tyhjäksi valtiopäivätalon ympäristö, jonne oli tarkoitus rakentaa suunnaton "Große Halle" (tai "Halle des Volkes"). Saksan tappio 1945 keskeytti nämä suunnitelmat alkuunsa, ja harvoista valmistuneista rakennuksista moni – kuten valtakunnankanslia – tuhottiin sodan jälkeen. Jäljellä ovat vielä muun muassa Saksan finanssiministeriön käytössä oleva Detlev-Rohwedder-Haus, jossa sijaitsi natsi-Saksan ilmavoimien hallinto, lisäksi Berliinin olympialaisia 1936 varten rakennettu Olympiastadion ja Tempelhofin lentokentän terminaali, joka oli valmistuessaan Euroopan pisin rakennus. Maininnan arvoinen on myös edelleen lähellä Tempelhofin lentokenttää sijaitseva Schwerbelastungskörper, valtava betonista valettu sylinteri, jonka avulla oli tarkoitus mitata, kestääkö kaupungin maaperä Hitlerin ja Speerin suunnittellemien massiivisten rakennusten painon.
Berliini tuhoutui suurilta osiltaan ensin toisen maailmansodan lopputaisteluissa ja myöhemmin Berliinin jaossa. Vanha keskusta jäi muurin halkaisemaksi ja esimerkiksi 1920–1930-lukujen liikekeskusta Potsdamer Platz tuhottiin kokonaan muurin tieltä. Molemmilla kaupunginpuoliskoilla alkoi mittava uudisrakentaminen.
Sosialistinen Itä-Berliini.
Itä-Berliinille rakennettiin 1950–1960-luvuilla uusi keskusta tuhoutuneen Alexanderplatzin ympärille. Entisestä Frankfurter Alleesta muokattiin leveä paraatikatu Stalin-Allee (nykyisin Karl-Marx-Allee) ja se reunustettiin neuvostotyyliin rakennetuilla rakennuksilla. Tällä kadulla Itä-Saksa piti mahtipontisia voitonparaatejaan, ja sen varrella sijaitsevat asunnot oli tarkoitettu puoluevirkailijoille sekä ansioituneille kansalaisille. Alexanderplatzin alueen ja koko Berliinin maamerkiksi kohosi 365 metriä korkea televisiotorni, "Fernsehturm". Myös Itä-Berliinin puolelle jäänyttä historiallista keskustaa rakennettiin uudelleen: Hohenzollernien kuninkaanlinna, joka oli vaurioitunut pahasti pommituksissa, räjäytettiin 1950-luvulla ”preussilaisen militarismin” symbolina, ja paikalle rakennettiin Saksan demokraattisen tasavallan parlamenttitalo Tasavallan palatsi ("Palast der Republik") jonka edustalla oli Marxin ja Engelsin kaksoispatsas. Palatsissa toimi Volkskammer, Saksan demokraattisen tasavallan parlamentti. Vuonna 2003 Saksan liittopäivät päätti, että rakennus tuhotaan asbestin takia ja tilalle rakennetaan uusi kulttuurikeskus, Humboldt-Forum, jonka sisätilat ovat modernit, mutta jonka julkisivusta tulee kuninkaanlinnan tarkka kopio. Purkamistyö saatiin päätökseen joulukuussa 2008.
Modernistinen Länsi-Berliini.
Länsi-Berliinin keskusta muodostui kauppakatu Kurfürstendammin ympärille. Sen maamerkki on sodassa tuhoutunut Keisari Vilhelmin muistokirkko ("Kaiser-Wilhelm-Gedächtniskirche"), jonka rauniot on jätetty pystyyn muistuttamaan sodan mielettömyydestä modernistisen uuden kirkkorakennuksen vierelle. Lähelle rakennettiin myös tornitalo Europa-Center, joka niin ikään kuuluu Länsi-Berliinin maamerkkeihin.
Jaon aikaisen Länsi-Berliinin arkkitehtuurin merkkipaaluihin kuuluvat esimerkiksi Hansaviertelin asuinalue (jonka suunnitteluun osallistui muun muassa Alvar Aalto), Kulturforumin kokonaisuus, johon liittyvät Berliinin filharmonia ja monet muut kulttuurirakennukset kuten Uusi kansallisgalleria (1960-luku), sekä Berliinin kongressihalli. Nämä kaikki sijaitsevat Tiergartenin kupeessa. Lännempänä, Charlottenburgissa sijaitsee toinen kongressikeskus, ICC, joka kuuluu maailman suurimpiin ja jota niin ikään pidetään yhtenä sotienjälkeisen länsisaksalaisen arkkitehtuurin merkkiteoksena.
Postmoderni yhdistynyt Berliini.
Yhdistynyt Berliini on muurin purkamisen jälkeen ollut vilkkaan uudisrakentamisen kohteena. Muurin häviäminen merkitsi valtavan rakentamattoman vyöhykkeen ilmestymistä keskelle miljoonakaupunkia. Uuden Berliinin rakentaminen on ollut mahtava taloudellinen ja symbolinen projekti, jolla on haluttu rakentaa yhdistyneelle Saksalle eurooppalaisen suurvalta-asemansa mukainen pääkaupunki. Suurin osa Saksan liittotasavallan hallinnosta on muuttanut Bonnista Berliiniin ja restauroidun valtiopäivätalon ympäristöön on noussut uusi hallintokaupunginosa, näkyvimpänä uusi kanslerinvirasto (2001). Myös esimerkiksi pohjoismaisten suurlähetystöjen yhteinen rakennus (1999) Tiergartenin eteläpuolella on tullut tunnetuksi arkkitehtuurinsa takia. Potsdamer Platzille on kohonnut pilvenpiirtäjiä ja vuonna 2000 valmistunut näyttävä Sony Center. Tiergartenin pohjoispuolelle valmistui vuonna 2006 uusi Berliinin päärautatieasema, joka on Euroopan suurin risteysasema. Yhdistyneen Berliinin nähtävyyksiin kuuluvat myös juutalaismuseon uudisrakennus (1999) ja Brandenburgin portin vieressä entisellä muurivyöhykkeellä paljastettu Holokaust-muistomerkki (2005). Tulevien vuosien suuriin hankkeisiin kuuluu kuninkaanlinnan kopion rakentaminen puretun Tasavallan palatsin tilalle.
Yhdistynyttä Berliiniä rakentamaan kutsuttiin postmodernismin suuret mestarit James Stirling Lontoosta, Hans Hollein Wienistä, Rob Krier Luxemburgista, Arata Isozaki Tokiosta ja Richard Meier New Yorkista. Saksaan haluttiin vaikutteita kaikkialta maailmasta ja heidän arveltiin innoittavan saksalaisia arkkitehteja.
Berliiniin mahtuu siis monen aikakauden arkkitehtuuria, mutta nykyään Saksa keskittyy ekologiseen rakentamiseen. Berliinissä panostetaan aurinkoenergian käyttämiseen ja luontoa vähemmän kuormittavien materiaalien käyttämiseen arkkitehtuurissa.
Kaupunkiluonto ja virkistysalueet.
Miljoonakaupungiksi Berliini on poikkeuksellisen vihreä. Kaupungin yleisilmeeseen vaikuttaa jo se, että suurin osa kaduista on puurivistöjen reunustamia, myös keskusta- tai kantakaupunkimaisilla alueilla, lähinnä joitakin Mitten osia lukuun ottamatta. Lisäksi rakennetun kaupungin alueella on yli 2500 puistoa ja muuta virkistysaluetta, jotka kattavat yhteensä 11,5 % pinta-alasta. Näistä puistoista suurin ja tunnetuin on kaupungin sydämessä sijaitseva Tiergarten (sananmukaisesti ”Eläintarha” tai ”Eläinpuisto”). Se on saanut nimensä siitä, että se perustettiin 1500-luvulla alun perin Brandenburgin vaaliruhtinaiden metsästysalueeksi.
Koskematon luonto on Berliinissä — kuten saksalaiskaupungeissa yleensä — pidetty tiukemmin erillään rakennetusta kaupungista kuin Suomessa. Niinpä asuinalueet ja metsät eivät sekoitu toisiinsa samalla tavalla kuin suomalaisten kaupunkien lähiöissä. Puuttuvien ”lähimetsien” asian ajavat rakennetut puistot. Yhdyskuntarakenteen tiiviinä pitämisen ansiosta kaupungin reuna-alueille on kuitenkin voitu jättää laajoja yhtenäisiä metsäalueita täysin virkistyskäyttöön. Nämä metsät kattavat 18 % kaupungin pinta-alasta. Tunnetuin niistä on kaupungin länsilaidan Grunewald, jossa sijaitsee myös yksi Berliinin suurimmista järvistä, Wannsee. Wannseen vajaat 1,3 kilometriä pitkää uimarantaa sanotaan Euroopan suurimmaksi sisävesiuimarannaksi.
Erikoisasema puistojen joukossa on lounaisessa Berliinissä sijaitsevalla Kasvitieteellisellä puutarhalla, joka 43 hehtaarin koollaan ja noin 22 000 kasvilajillaan kuuluu maailman suurimpiin.
Eläintarhoja Berliinillä on kaksi. Vuonna 1844 avattu, Länsi-Berliinin keskustan tuntumassa sijaitseva Zoologischer Garten on maailman lajirikkain eläintarha (noin 1400 lajia ja 14 000 eläintä). Kaupungin jaon aikana Itä-Berliiniin perustetussa Tierparkissa on vähemmän eläimiä, mutta se on suunniteltu toimimaan samalla myös puistona. Se on pinta-alaltaan Euroopan laajin maisemaeläintarha (160 ha).
Teatteri, musiikki ja elokuva.
Teattereita Berliinissä lasketaan olevan 52, joilla oli vuonna 2005 yhteensä 9729 esitystä. Suuriin, tunnettuihin teattereihin kuuluvat muun muassa "Berliner Ensemble", "Volksbühne", "Deutsches Theater Berlin" ja "Theater des Westens". Myös Potsdamer Platzilla vastikään avattu uusi musikaaliteatteri on saanut paljon huomiota osakseen.
Oopperataloja Berliinissä on kolme. Vanhin niistä, entinen kuninkaallinen hoviooppera ja nykyinen Valtionooppera ("Staatsoper Unter den Linden"), on perustettu 1742. Valtionoopperan rakennuksen korjaustöiden vuoksi oopperaesitykset pidetään lokakuun 2010 ja vuoden 2013 välillä Schiller Theaterissa Charlottenburgin kaupunginosassa. Valtionoopperan rinnalle tuli vuonna 1912 "Deutsche Oper Berlin" sekä 1947 vielä "Komische Oper Berlin". Oopperoiden keskinäisen rahanjaon parantamiseksi ne liitettiin vuonna 2004 yhdessä Valtionbaletin ("Staatsballett Berlin") kanssa Berliinin oopperasäätiöön ("Stiftung Oper in Berlin"). Säätiön ulkopuolella toimii vielä kolme itsenäistä oopperayhdistystä.
Orkestereita ja kuoroja Berliinissä on niin ikään runsaasti: sinfoniaorkestereita on seitsemän, kamariorkestereita noin 15 ja kuoroja noin 850. Tunnetuimpiin orkestereihin kuuluvat Berliinin filharmonikot, "Staatskapelle Berlin" ja "Konzerthausorchester Berlin". Niiden esiintymispaikkoina toimivat etenkin Berliinin konserttitalo ja Berliinin filharmonia.
Klubeja ja muita elävän musiikin esittämiseen erikoistuneita paikkoja on noin 250. Musiikkialan tapahtumista esimerkiksi maailmankuulu elektronisen musiikin festivaali Love Parade on kerännyt parhaimmillaan 1,5 miljoonaa osanottajaa.
Berliinissä toimii useita satoja elokuva- ja televisiotuotantoyhtiöitä, jotka tuottavat joka vuosi yli 300 elokuvaa. Tärkeisiin kuvauspaikkoihin kuuluu muun muassa Potsdamissa sijaitseva, vuonna 1911 perustettu Filmstudio Babelsberg. Vuodesta 1951 järjestetyt Berliinin elokuvajuhlat ovat Berliinin juhlaviikkojen ("Berliner Festspiele") kansainvälisesti tunnetuin osa ja yksi maailman tärkeimmistä filmifestivaaleista.
Kuvataide.
Vaikka Berliini ei ole toiminut saksalaislähtöisten tyylisuuntien kuten ekspressionismin tai uusasiallisuuden varsinaisena syntysijana, kaupunki on ollut perinteisesti vilkas ja merkittävä kuvataiteen saralla. Suurten taidemuseoiden lisäksi Berliinissä on useita pieniä gallerioita ja museoita, kuten esimerkiksi merkittävän naistaiteilijan Käthe Kollwitzin töitä sisältävä Käthe-Kollwitz-Museum Berlin. Katujen varsilta ja puistoista löytyy runsaasti julkisia veistoksia, yksi kuuluisimmasta on "Alter Fritz", Fredrik II Suuren ratsastajapatsas Unter den Lindenillä.
Taidemuseoista maalaustaidetta 1200-luvulta lähtien esittelee muun muassa Potsdamer Platzin lähellä sijaitseva "Gemäldegalerie". "Alte Nationalgalerie" ja "Galerie der Romantik" antavat hyvän käsityksen saksalaisesta 1700–1800-luvun taiteesta. "Neue Nationalgalerie" sisältää läpileikkauksen saksalaisten ja myös ulkomaisten modernistien taiteesta. Nykytaidetta tarjoaa "Deutsche Guggenheim" -taidemuseo, joka järjestää neljä merkittävää näyttelyä vuodessa.
Berliini on toiminut perinteikkäänä ja elinvoimaisena Saksan Underground-taiteen keskuksena 1920-luvulta lähtien. Kaupungissa on vuoden mittaan lukuisia paikallisten ja muualta tulleiden taiteilijoiden järjestämiä performansseja ja happeningeja.
Museot.
Berliinissä sijaitsee useita kansainvälisesti merkittäviä museoita. Erityisen kuuluisa on kaupungin keskustassa sijaitseva Museosaari ("Museumsinsel"), joka on vuodesta 1999 lähtien kuulunut Unescon maailmanperintöluetteloon. Saaren vanhin museo on vuonna 1830 perustettu Vanha museo ("Altes Museum"). Sitä seurasivat 1859 Uusi museo ("Neues Museum"), 1876 Vanha kansallisgalleria ("Alte Nationalgalerie"), 1904 Bode-museo ("Bode-Museum") ja 1930 Pergamon-museo ("Pergamon-Museum"). Lukuun ottamatta Vanhaa kansallisgalleriaa, joka on erikoistunut 1800-luvun maalaus- ja veistostaiteeseen, nämä museot esittelevät pääasiassa arkeologisia kokoelmia, joihin kuuluu materiaalia muun muassa muinaisesta Egyptistä, Mesopotamiasta, Kreikasta, Roomasta ja Bysantista. Eniten kävijöitä vetää Pergamon-museo, jonka tunnettuihin vetonauloihin kuuluvat muun muassa Pergamonista löydetty monumentaalinen alttari, Miletoksen portti ja Babylonin kaupunginmuuriin kuulunut Ištarin portti. Altes Museumin suojissa on mm. kuningatar Nefertitin rintakuva.
Myös muualta Berliinistä löytyy lukuisia merkittäviä museoita mitä erilaisimmilta aloilta, kuten maalaustaidetta esittelevät "Gemäldegalerie" ja "Neue Nationalgalerie". Saksan historiallinen museo ("Deutsches Historisches Museum") Unter den Lindenillä esittelee maan historiaa yli 2 000 vuoden ajanjaksolta. Tuoreempaan historiaan keskittyy esimerkiksi Checkpoint Charlien vieressä sijaitseva Muurimuseo ("Mauermuseum – Haus am Checkpoint Charlie"). Vuonna 1999 avattu Berliinin juutalaismuseo ("Jüdisches Museum Berlin"), joka kertoo juutalaisten kohtaloista Saksassa, on herättänyt huomiota myös arkkitehtuurinsa takia. Dahlemin kaupunginosassa sijaitsee merkittävä museokeskittymä, johon kuuluu muun muassa intialaisen taiteen, itäaasialaisen taiteen ja etnologinen museo. "Deutsches Technikmuseum Berlin" kuuluu maailman suurimpiin tekniikan museoihin. Myös monet linnat, kuten Charlottenburgin linna, ja muut historialliset rakennukset toimivat museoina.
Yhteensä kaupungissa on yli 170 erilaista museota ja noin 300 taidegalleriaa.
Ruokakulttuuri.
Perinteiseen berliiniläiseen keittiöön kuuluu joitakin omia erikoisuuksia, vaikka kaiken kaikkiaan se on osa pohjoissaksalaista keittiötä. Sitä voisi luonnehtia konstailemattomaksi ja tuhdiksi. Pääosassa on liha, erityisesti sian- ja naudanliha, mutta koska Berliinin seudulla on runsaasti vesistöjä, siellä on syöty myös paljon kalaa, esimerkiksi karppia, kuhaa ja ankeriasta. Perinteisistä vihanneksista voidaan mainita muun muassa kaalit, hernekasvit sekä erilaiset juurekset. Tyypillisiä berliiniläisiä ruokia ovat esimerkiksi Eisbein (hapankaalin ja hernepyreen kanssa tarjoiltua sianpotkaa), Kasseler (savustettua sianlihaa) ja Bockwurst (lähinnä sianlihaa sisältävä makkaratyyppi). Perinneruoilla ei kuitenkaan ole käytännössä kovin vahvaa asemaa, vaan ruokailutottumukset ovat Berliinissä melko kansainväliset, mihin vaikuttaa jo kaupungin maahanmuuttajaväestön suuruuskin. Etnisten ravintoloiden kirjo on huomattava ja niitä on paljon, koska ulkona syöminen on Berliinissä tavallista muulloinkin kuin juhlapäivinä.
Mukaan otettavaa pikaruokaa tarjoavia liikkeitä ja kojuja Berliinissä on tiheään. Suosituimmaksi pikaruoaksi nousi 1940-luvun lopulla paikallinen erikoisuus Currywurst (tomaattipohjaisen currykastikkeen kera tarjoiltuja, paistettuja tai friteerattuja makkaranpaloja). Viime vuosikymmeninä vähintäänkin yhtä suurta suosiota on saavuttanut kebab eli saksalaisittain "Döner", jonka paikallista varianttia myydään yleensä mukaan otettavaksi turkkilaisen leivän (ei pita-leivän) sisällä. Berliiniläinen "Döner" on tullut laajalti tunnetuksi ja nykyään paikallisia kebabvartaita viedään jopa Turkkiin.
Berliiniläisistä leivonnaisista tunnetuin on berliininmunkki, jota tosin kaupungissa itsessään ei kutsuta tällä nimellä, vaan nimellä "Pfannkuchen". Berliiniläisistä juomista tunnetaan kaupungin ulkopuolella parhaiten oluet, erityisesti Berliner Weiße -tyyppinen vehnäolut, johon on tapana sekoittaa joko vadelma- tai marattisiirappia, joka värjää oluen punaiseksi tai vihreäksi.
Urheilu.
Berliini oli vuoden 1936 kesäolympialaisten isäntäkaupunki. Sen jälkeen se painui poliittisista syistä paitsioon. Kylmän sodan aikana arvokisojen myöntäminen Länsi-Berliinille olisi todennäköisesti johtanut Neuvostoliiton johtaman itäblokin boikottiin.
1970-luvulla liennytyksen hengessä kaupunki sai isännöidä muutamia vuoden 1974 jalkapallon MM-kisojen alkulohko-otteluita sekä uinnin maailmanmestaruuskisat 1978. Sen jälkeen suurpoliittinen pakkanen alkoi taas kiristyä ja suurkisat saivat odottaa Berliinin muurin murtumista.
Berliini oli yksi vuoden 2006 jalkapallon maailmanmestaruuskisojen isäntäkaupungeista. Berliini sai pidettäväkseen yleisurheilun MM-kisat 2009. Euroliigan final four pidettiin kaupungissa sijaitsevassa O2 Worldissa kaudella 2008–2009.
Urheiluseuroja.
Berliinin ylivoimaisesti suosituin urheilulaji on saksalaiskaupungille tyypillisesti jalkapallo, jossa kaupungilla on Bundesliigassa joukkue, Hertha BSC.
Berliinin ystävyyskaupungit.
Berliinin ensimmäinen ystävyyskaupunkisuhde solmittiin Länsi-Berliinin ja Los Angelesin välillä vuonna 1967 ja kaupungilla on nykyään seitsemäntoista virallista ystävyyskaupunkia. Myös Itä-Berliini loi ystävyyskaupunkisuhteita, mutta nämä lopetettiin Berliinin yhdistyessä. Berliinillä on ystävyyskaupunkien lisäksi yhteistyötoimintaa ainakin Kööpenhaminan, Helsingin, Johannesburgin, Shanghain, Soulin, Sofian, Sydneyn ja Wienin kanssa.


X-sukupolvi.
X-sukupolvi on sana, jonka tarkoitus on kuvata 1980-luvulla nuoruuttaan elänyttä ja 1980- ja 1990-luvuilla aikuistunutta sukupolvea. Käsite on peräisin kanadalaisen kirjailijan Douglas Couplandin kirjasta "Tuntematon sukupolvi" ("Generation X: Tales for an Accelerated Culture").
X-sukupolveen kuuluvat vuosina 1964–1979 syntyneet ikäluokat, eli ne ikäluokat, joiden opiskeluihin tai työelämään astuminen osuu 1990-luvun vaihteeseen osuneeseen lamaan. Sukupolven yhteisiä suuria kokemuksia olivat Neuvostoliiton romahtaminen, Berliinin muurin murtuminen, Yhdysvaltojen nousu maailman ainoaksi supervallaksi, 1990-luvun lama ja massatyöttömyys sekä globalisaatio. Monia X-sukupolven edustajia yhdistää lapsuudessa tai nuoruudessa koettu vanhempien avioero.
Suhteellisen turvatun lapsuuden ja nuoruuden jälkeen X-sukupolvi on kohdannut jatkuvia vaikeuksia; he astuivat työelämään vaiheessa, jossa työttömyys pysyi vuosikausia 15–20 % tasolla ja jolloin pätkätyöt, tilapäistyöt ja epätyypilliset työsuhteet yleistyivät ja perinteiset vakituiset ja pysyvät työsuhteet pitkälti harvinaistuivat. X-sukupolven elämää on myös leimannut työpaikkojen ja tuotannon häviäminen halpojen työvoimakustannusten maihin, kohoavat asumiskustannukset joita inflaatio ei enää tasoita, sekä tuloerokuilun leveneminen.
Siinä missä suuria ikäluokkia on sanottu viimeiseksi moderniksi sukupolveksi, joiden elämää on leimannut jatkuva optimismi ja kehitysusko, X-sukupolvea on pidetty ensimmäisenä postmodernina sukupolvena, jonka elämää leimaa pessimismi ja epäluottamus tulevaisuuteen. 1990-luvulla monia rock-yhtyeitä jopa leimattiin X-sukupolven edustajiksi ja muun muassa Nirvana-yhtyeen keulahahmoa Kurt Cobainia pidettiin sen äänitorvena.
X-sukupolvi Suomessa.
X-sukupolven suomalaisena pamflettina pidetään usein Osku Pajamäen kirjoittamaa kirjaa Ahne sukupolvi - Suurten ikäluokkien perintö, jossa hän peilaa X-sukupolven elämää suurten ikäluokkien elämään.
Vuorineuvos ja telakanjohtaja Martin Saarikangas kutsui vuonna 1993 Suomessa X-sukupolvea myös "pullamössösukupolveksi". Suurten ikäluokkien mielestä käsite kuvaa, kuinka nuoriso elää helppoa elämää ja syö pullamössöä. Suurten ikäluokkien mielestä pullamössösukupolvi saa kaiken hyvän valmiina. He vaativat hyvää, mutta eivät ole itse valmiita tekemään asioiden hyväksi mitään. Pullamössösukupolvi on myös uusavuton joidenkin vanhempien ikäluokkien edustajien mielestä.
Kirjailija Mika Wickström kertoo saaneensa vaikutteita Sukupolvi X -romaanilleen muun muassa Generation X -yhtyeestä, jonka keulakuvana tunnettiin 1980-luvulla Billy Idol.


Pullamössö.
Pullamössö on arkikielen ilmaisu, joka tarkoittaa kahvin, maidon tai muun juoman sekaan pienennettyä pullaa.
Sanaa pullamössösukupolvi on 1980-luvulta lähtien käytetty kuvaamaan nykynuorisoa, sellaista nuorta sukupolvea, joka on saanut elämässään kaiken helposti eteensä ilman suurempia ponnisteluja verrattuna aikaisempaan sukupolveen.


Liberalismi.
Liberalismi on ideologia tai poliittinen suuntaus, joka pitää vapautta jostakin/johonkin keskeisenä arvona.
Liberalismi ei ole yksittäinen lyhyesti määriteltävä ideologia, vaan sisältää useita eri muotoja. Yhteisenä niille kaikille voidaan pitää lähinnä 1) syntyperästä riippuvan moraalisen ja poliittisen arvojärjestyksen kieltämistä ja 2) yksilönvapauden pitämistä keskeisenä arvona. Näistäkin yksilönvapaus on abstrakti ja tulkinnoille avoin termi.
Liberalismi etsii yhteiskuntaa, jota kuvaa yksilöiden ajatuksenvapaus, rajoitteet hallituksen ja uskonnon vallassa, lain voima, vapaa ajatustenvaihto, vapaaseen yrittäjyyteen perustuva markkinatalous sekä läpinäkyvä hallinto. Liberalismin alkuperäistä muotoa kutsutaan klassiseksi liberalismiksi, mutta aate on myöhemmin laajentunut erillisiin suuntauksiin. Kaikki liberaalit kuitenkin kannattavat vapausoikeuksia kuten yhdistymisvapautta, laajaa sopimusvapautta ja elinkeinovapautta, sananvapautta, lehdistönvapautta ja liikkumisen vapautta, vapautta orjuudesta, pakkotyöstä ja väkivallasta, uskonnonvapautta ja yksityisomistusoikeuksia eli laajaa henkilökohtaista ja taloudellista vapautta.
Historia.
Sana "liberaali" ja "liberalismi" on lähtöisin latinan sanasta "liber" ("vapaa"). Liviuksen "Rooman historia ja sen perusteet" kuvaa taistelua vapaudesta kahden luokan välillä. Keskiajan jälkeen tämä taistelu alkoi uudelleen Italian renessanssin konfliktissa vapaiden kaupunkivaltioiden kannattajien ja Paavin kannattajien välillä.
Liberalismi on terminä 1700-luvun valistusaatteista lähtöisin oleva poliittinen ja historiallinen aatejärjestelmä. Liberalismin alkuperäistä muotoa kutsutaan klassiseksi liberalismiksi, mutta aate on myöhemmin laajentunut erillisiin suuntauksiin. Kaikki liberaalit kuitenkin kannattavat vapausoikeuksia kuten yhdistymisvapautta, laajaa sopimusvapautta ja elinkeinovapautta, sananvapautta, lehdistönvapautta ja liikkumisen vapautta, vapautta orjuudesta, pakkotyöstä ja väkivallasta, uskonnonvapautta ja yksityisomistusoikeuksia eli laajaa henkilökohtaista ja taloudellista vapautta.
Alun perin Espanjan yksilönvapautta puolustaneen vuoden 1812 perustuslain puolustajia sanottiin "liberaaleiksi" ja konservatiivisia vastustajia "serviileiksi". Tätä on pidetty sanan "liberalismi" (jälkisyntyisenä) alkuperänä, joskin sanasta on varhaisempiakin viitteitä.
Kylmä sota.
Kylmässä sodassa olivat myös vastakkain kaksi ideologista maailmaa. Länsi näki idän epädemokraattisena, autoritaarisena kommunistidiktatuurina ja itä vastaavasti lännen porvarillisina imperialisteina ja riistäjinä. Kummassakin tapauksessa yleisessä mielipiteessä valtiokoneiston propaganda teki ideologioista – kommunismista ja kapitalismista – voimakkaan pejoratiivisia ja tunnepitoisia ja katkaisi niiden yhteydet todellisiin poliittisiin ja taloudellisiin teorioihin.
Liberalismin erilaiset painotukset.
Useimmat liberaalit kuitenkin sijoittunevat jonnekin libertarismin ja sosiaaliliberalismin välimaastoon, ja lisäksi terminologia on jossain määrin moniselitteistä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa "liberal" saattaa tarkoittaa lähes "sosialistia", ja siellä jotkut sosiaaliliberaaleja lähellä olevat käyttävät siksi itsestään nimitystä "Libertarian", vaikkakin useimmissa maissa libertaari tarkoittaa libertarismin jyrkän muodon kannattajaa.
Liberalismi-sanan erilaiset merkitykset.
Nykyään Suomessa markkinoiden vapautta painottava ideologia, "liberalismi", kulkee anglo-saksisissa maissa ennemmin nimellä "libertarismi" siinä missä pelkkä "liberalism" yhdistetään Yhdysvalloissa ja Britanniassa useimmiten sosiaaliliberalismiin tai siitäkin kauemmaksi vasemmalle, ja näitä "liberaaleja" pidetään usein vasemmistolaisina (heidät asetetaan tällöin vastakkain republikaanien ja muiden konservatiivien kanssa). Tämä johtuu osittain siitä, että sanaan "sosialisti" suhtaudutaan Yhdysvalloissa useimmiten kielteisesti. Suomessa sana "liberalismi" viittaa nykyisin usein nimenomaan markkinaliberalismiin, mutta Suomen poliittisessa historiassa liberaaliset puolueet (Liberaalinen puolue, Nuorsuomalainen puolue, Edistyspuolue, Liberaalinen kansanpuolue (nykyään Liberaalit r.p.), Nuorsuomalaiset) ovat edustaneet sekä markkina- että sosiaaliliberalismia henkilöistä ja aikakausista riippuen (ensimmäinen ja nykyinen tosin lähinnä vain markkinaliberalismia mutta kuitenkin kaukana libertarismista).
Liberalismin suppeus.
Liberalismi ei oikeastaan ole kokonaisvaltainen aatejärjestelmä siinä mielessä, että se tarjoaisi vastaukset kaikkiin poliittisiin ja moraalisiin kysymyksiin. Liberalismi lähinnä pyrkii eriyttämään yksityisen ja julkisen moraalin. Liberalismin perusajatuksena on, että valtio hoitaa korkeintaan vain sitä pienintä yhteistä tehtäväjoukkoa, jonka kaikki tai lähes kaikki hyväksyvät, ja loppu jätetään ihmisten itse päätettäväksi.
Liberalismin suhde valtioon.
Valtion osuus on rajattu. Rajauksen tiukkuus riippuu siitä, mitä liberalismin haaraa noudatetaan. Sosiaaliliberalismissa julkinen valta voi jossakin määrin joustavammin saada hoidettavakseen uusia tehtäviä tai joutua luopumaan joistakin tehtävistä. Minarkismin aatejärjestelmässä valtion toimivalta taas on tiukasti määritelty minimaaliseksi. Useimpien liberaalien mielestä valtiovaltaa pitää rajoittaa perustuslailla, jossa määritellään valtion toimivalta. Monien mielestä radikaaleimman liberalismin suunnan anarkokapitalismin mukaan valtiota ei pidä olla olemassa, koska esimerkiksi perustuslailla ei voida estää valtiota loukkaamasta yksilönvapautta.
Yllä on kuvattu erilaisia liberaaleja näkökulmia siitä, mitä julkinen valta voi tehdä ja mistä sen tulee pidättäytyä. Libertaristit lähtevät pelkästään negatiivisista vapauksista ja negatiivisista ihmisoikeuksista; sosiaaliliberaalien mielestä mahdollisuuksien tasa-arvon turvaaminen ja järjestäminen julkisen vallan roolina on toivottavaa. Markkinaliberalismin tärkein piirre on sen vaatimus, että julkisen vallan ei pidä sekaantua talouteen ja yhteiskuntaan läheskään niin paljon kuin hyvinvointivaltiot sekaantuvat.
Liberalismin suhde ammattiyhdistystoimintaan.
Liberalismi sisältää yhdistymisvapauden, joten ammattiyhdistystoiminnan tulee liberalismin mukaan olla vapaata. Eräät uusliberaaleiksi kutsutut liberalismiin päin kallellaan olevat konservatiivit kuten Margaret Thatcher ovat kuitenkin rajoittaneet ammattiyhdistystoimintaa hieman enemmän kuin yhdistymisvapaus sallisi. Monet liberaalit haluavat poistaa ammattiliittojen etuoikeudet kuten työehtosopimusten yleissitovuuden eli oikeuden sopia muidenkin kuin ammattiliiton jäsenten ja sopimusosapuolten työehdoista vastoin työntekijän ja työnantajan tahtoa. Liberalismin mukaan vapaa eli yksityinen ammattiyhdistystoiminta sinänsä ei ole julkista väliintuloa, jota liberaalit vastustavat. Ammattiliitot kuitenkin usein etuoikeuksiensa avulla loukkaavat yksilönvapautta ja ajavat sosialistista politiikkaa, joka on liberalismin vastaista. 1900-luvun alusta lähtien jotkut sosiaaliliberaalit ovat kuitenkin kannattaneet ammattiliittojen kollektiivista sopimista.
Liberaali perinne yhteiskuntateorioissa.
Filosofian saralla useiden varhaisten yhteiskuntateoreetikkojen voi sanoa olevan liberaaleja, tai ainakin käsitelleen asioita, joihin liberalismi perustuu.
Thomas Hobbes oli ensimmäinen yhteiskuntateoreetikko, joka esitteli yhteiskuntasopimuksen periaatteen. Hobbesilaiset ideat sopimusteoriasta ovat kurantteja vielä nykyisellekin liberaalille perinteelle. Mutta hobbesilaisessa yhteiskunnassa kansalaiset (liberalismin vastaisesti) luopuivat oikeuksistaan yksinvaltiaalle, kun taas John Locke, liberalismin ensimmäisiä yhteiskuntafilosofeja, määritti luonnolliset oikeudet (ihmisoikeudet), joihin ei saanut kajota.
Lockelainen luonnonoikeusteoria on pohjana suurelle osalle liberalismia. 1700-luvulla liberaaleja luonnonoikeuksia julistettiin Amerikan ja Ranskan vallankumouksissa. Lockelaisen luonnonoikeuden mukaan ihmisellä katsotaan olevan oikeus määrätä omasta kehostaan, oikeus ottaa omistukseensa omistamatonta materiaa ja luovuttaa omaisuuttaan toiselle. Eräät luonnonoikeusteorian kannattajat kuten Murray Rothbard väittävät näistä perusaksioomista seuraavan yksilönvapauden mukaan lukien taloudellisen vapauden. Locken mukaan jokaisella on oikeus ottaa omaisuudekseen omistamatonta materiaa eli vallata sekoittamalla työtään materiaan, jos kenenkään muun asemaa ei niin tehden huononneta. Monet libertaarit kuten Murray Rothbard kannattavat luonnonoikeuksia. Murray Rothbard ei kuitenkaan kannata Locken varausta, että valtausoikeus olisi vain muiden asemaa huonontamatta. Rothbardin luonnonoikeusteoria on deontologinen moraaliteoria, jonka perusaksiooman mukaan ne teot ovat moraalisesti väärin, jotka loukkaavat toista ihmistä tai hänen työnsä tuloksia. Deontologisuutensa vuoksi teoria ei kuitenkaan tarkastele teon tuloksia, vaan itse tekoa. Monet libertaarit ovat muutenkin johdonmukaisemmin yksilönvapauden kannalla kuin Locke eivätkä kannata teleologista etiikkaa. Tunnettu libertaari filosofi Robert Nozick otti kirjassaan "Anarchy, State and Utopia" kuitenkin Lockea huomattavasti muistuttavan kannan valtausoikeuteen. Monet myöhemmät yhteiskuntateoreetikot lievensivät lähtökohtiaan, kuten John Stuart Mill, joka määritteli utilitarismin pohjaksi omalle moraalilleen.
Individualististen moraaliteorioiden pohjana vaikuttaa vahvasti Immanuel Kantin ajatus, että ihmiset ovat itseisarvo sinällään, eikä heitä saa käyttää keinoina johonkin päämäärään. Kantilainen moraali lähtee siitä, että jos ihmisiä uhrataan yhteisön hyväksi, yhteisö ei kunnioita tarpeeksi heitä ihmisinä eikä pane arvoa sille, että ihmisillä on vain tämä yksi elämä. Kantilla oli myös vahva näkemys, ettei laki saanut suosia ketään, vaan ihmisten tuli olla tasavertaisia lain edessä.


Antipatros.
Antipatros Iolaoksen poika (398 eaa. - 319 eaa.) oli makedonialainen sotilas ja Makedonian hallitsija vuosina 334–323 eaa. ja uudelleen vuosina 321–319 eaa. Hän hallitsi Makedoniaa Aleksanteri Suuren ollessa valloittamassa Persiaa. Hän oli yksi Aleksanteri Suuren seuraajista eli diadokeista. Antipatroksen poika Kassandros hallitsi Makedonian kuninkaana vuosina 306–297 eaa.
Filippoksen ja Aleksanterin aika.
Antipatroksen isä oli nimeltään Iolaos. Hän saattoi olla samaa sukua kun eräs Iolaos, joka toimi sotapäällikkönä Perdikkas II:n aikana. Antipatros syntyi Paliourassa, jonka tarkkaa sijaintia ei tiedetä.
Sudan mukaan Antipatros aloitti uransa jo Filippos II:n edeltäjän Perdikkas III:n aikana. Antipatros otti osaa Perdikkaan Illyrian sotiin ja oli aktiivinen hovissa. Antipatros olisi tuolloin ollut 40-vuotias Filippoksen noustessa valtaistuimelle. Antipatroksesta tuli Filippoksen tärkein "hetairoi" eli lähipiirin jäsen.
Antipatros ja Parmenion, hänkin Filippoksen tärkeimpiä kenraaleja, solmivat rauhan Ateenan kanssa vuonna 346 eaa. Antipatros ystävystyi tuolloin Isokrateen kanssa. Antipatros tunsi myös Fokionin, mutta tämä tapahtui ehkä vasta Khaironeian taistelun jälkeen. Antipatroksen tiedetään aikaisemmin sotineen Traakiassa Kersobleptesta vastaan. Vuonna 342 eaa. Antipatros edusti Filipposta Python kisoissa. Samana vuonna Antipatros toimi Makedonian hallitsijana Filippoksen ollessa muualla. Vuonna 340 eaa. Antipatros toimi taas hallitsijana, mutta joutui lähtemään Traakiaan sotimaan Perinthosta vastaan. Antipatros antoi tuolloin maan 16-vuotiaan Aleksanterin hallittavaksi.
Filippoksen salamurhan jälkeen hän asettui Aleksanterin puolelle. Kun Aleksanteri lähti valloittamaan Persiaa, Antipatros jäi Makedoniaan hallitsijaksi. Aleksanteri otti mukaansa parhaat joukkonsa ja Antipatroksella oli kova työ puolustaa Makedoniaa ja pitää Korintin liitto kasassa. Vuonna 332 eaa. Traakia kapinoi ja seuraavana vuonna Antipatros joutui taistelemaan Spartan kuningasta Agis III:a vastaan. Agis sai tukea persialaisilta ja oli palkannut Issoksen taistelusta selvinneet kreikkalaiset palkkasoturit. Antipatros kukisti spartalaiset Megalopoliksen taistelussa vuonna 330 eaa. (tai 331 eaa.).
Aleksanterin kuoleman jälkeinen aika.
Aleksanterin kuoltua alkoi Lamian sota jossa Antipatros kukisti kapinoita Ateenassa, Aetoliassa ja Thessaliassa. Antipatros vaati että Ateenalaiset luovuttavaisivat makedonialaisia vastustaneen Demosthenesin, mutta hän teki mieluimmin itsemurhan kuin antautui.
Vuonna 321 eaa. alkoi ensimmäinen diadokkisota. Antipatros vastusti muiden Aleksanterin kenraalien kanssa Perdikkasia, ja hänet valittiin hallitsijaksi Perdikkasin kuoleman jälkeen. Antipatros kuoli pian tämän jälkeen vuonna 319 eaa. Ennen kuolemaansa Antipatros teki Polyperkhonista seuraajaansa.
Antipatroksen vanhimmasta pojasta Kassandroksesta tuli myös Makedonian hallitsija ja myöhemmin sen kuningas.


Vuosi.
Vuosi on ajanlaskun yksikkö, joka perustuu Maan kiertoaikaan Auringon ympäri. Yleensä vuodella tarkoitetaan kalenterivuotta, joka nykyään käytetyssä gregoriaanisessa kalenterissa kestää yleensä 365, karkausvuosina 366 kalenterivuorokautta. Se jakautuu 12 kuukauteen, joiden pituudet ovat 28–31 vuorokautta. Ajan yksikkönä vuoden tunnus on suomen kielessä v (ilman pistettä) mutta vuosilukuun viitattaessa v. (pisteen kera). Tieteellisissä yhteyksissä tunnus on usein a (), y tai yr (), joista a on suositeltavin.
Tähtitieteessä vuodelle on muutamia hiukan toisistaan poikkeavia määritelmiä, kuten "sideerinen", "anomalistinen" ja "trooppinen vuosi". Mikään niistä ei ole vuorokauden kokonainen monikerta, mikä hankaloittaa vuoden käyttöä ajanlaskun yksikkönä. Tämän vuoksi on historian aikana luotu monenlaisia kalentereita, joissa vuoteen sisältyy vaihteleva määrä päiviä ja kuukausia.
Maan akselikallistuman vuoksi päivän pituus ja sää vaihtelevat vuoden pituisessa jaksossa. Näitä vaihteluita kutsutaan vuodenajoiksi. Suomessa vuodenaikoja ovat kevät, kesä, syksy ja talvi.
Maan kiertoaika.
Sideerinen vuosi kestää noin 365,2564 vuorokautta. Se on Maan todellinen kiertoaika siinä mielessä, että sen kuluttua Maa on uudelleen samassa suunnassa Auringosta inertiaalikoordinaatiston ja kaukaisten tähtien suhteen.
Anomalistinen vuosi kestää noin 365,2596 vuorokautta. Se on aika Maan perihelistä seuraavaan, ja on hiukan sideeristä vuotta pidempi, koska periheli kiertyy muiden planeettojen aiheuttamien häiriöiden vuoksi.
Trooppinen vuosi kestää noin 365,2422 vuorokautta. Sen kuluttua Maan akseli on uudelleen samassa asennossa Aurinkoon nähden. Trooppinen vuosi on hiukan sideeristä vuotta lyhyempi, koska akseli kiertyy prekession myötä.
Maan asukkaiden kannalta tärkein on trooppinen vuosi, koska sen mukaan määräytyvät vuodenajat. Niinpä kalenterin halutaan yleensä seuraavan mahdollisimman tarkkaan trooppista vuotta.
Kalenterivuosi.
Historian aikana on luotu lukuisia erilaisia kalentereita, joissa on koetettu sovittaa yhteen vuorokauden, kuukauden ja vuoden pituudet. Tavallista on, että vuoteen sisältyy vaihteleva määrä ylimääräisiä karkauspäiviä tai karkauskuukausia. Juliaanisen kalenterin vuodessa on 365 päivää, paitsi joka neljäs vuosi 366 päivää. Keskipituudeksi tulee näin 365,25 vuorokautta, joka on trooppiseen vuoteen verrattuna 11 minuuttia liian pitkä. Tuhannessa vuodessa virhettä kertyy noin kahdeksan päivää.
Nykyisin käytetyssä gregoriaanisessa kalenterissa on 97 karkauspäivää 400 vuodessa. Näin vuoden keskipituus on 365,2425 vrk, joka on trooppiseen vuoteen verrattuna 26 sekuntia liian pitkä. Tuhannessa vuodessa virhettä kertyy vain noin 0,3 päivää.
Kalenterivuosi alkaa nykykäytännön mukaan 1. tammikuuta ja päättyy 31. joulukuuta.
Juridisten määräaikojen laskemista koskee Suomessa "laki säädettyjen määräaikain laskemisesta". Jos jokin määräaika on määrätty kuukausina tai vuosina tietyn päivämäärän jälkeen, se päättyy vastaavan numeroisena kuukauden päivänä, riippumatta kalenterikuukausien ja kalenterivuosien kulloisestakin pituudesta. Jos esimerkiksi määräaika on kaksi vuotta päivämäärän 14.2.2004 jälkeen, se päättyy 14.2.2006.
Mittayksikkönä.
Vaihtelevista määritelmistä johtuen vuosi ei sovi kovin hyvin tarkaksi ajan mittayksiköksi. Toisin kuin vuorokausi, vuosi ei kuulu SI-järjestelmän lisäyksiköihin.
Tähtitieteessä käytetään kuitenkin mittayksikkönä juliaanista vuotta, jonka pituus on tasan 365,25 SI-järjestelmän vuorokautta eli 31 557 600 sekuntia. Tämä mittayksikkö on Kansainvälisen tähtitieteellisen unionin (IAU) suosittelema. Juliaaninen vuosi on aina tasapituinen mittayksikkö; sitä ei tule sekoittaa juliaanisen tai gregoriaanisen kalenterin vaihtelevanmittaiseen kalenterivuoteen.
Muita merkityksiä.
Myös jonkin muun planeetan kiertoaikaa saatetaan kutsua (kyseisen planeetan) vuodeksi: esimerkiksi "Marsin vuosi". Aurinkokunnan planeettojen kiertoajat vaihtelevat Merkuriuksen 0,24 vuodesta Neptunuksen 164,8 vuoteen.
Auringon kierrosta Linnunradan keskuksen ympäri kutsutaan "galaktiseksi vuodeksi". Se kestää noin 225–250 miljoonaa vuotta.
Yrityksen tilikautta kutsutaan myös tilivuodeksi. Oppilaitosten opetus jakautuu lukuvuosiin, jotka alkavat yleensä syksyllä.


Perdikkas.
Perdikkas (kuoli 321 eaa.) oli makedonialainen kenraali. Hän aloitti uransa Aleksanteri Suuren armeijassa, edeten aina kuninkaalliseksi henkivartijaksi asti. Aleksanterin kuoltua Perdikkaasta tuli yksi hänen seuraajistaan eli diadokeista
Aleksanterin kuoltua armeija valitsi hänet vähäjärkisen Filippos III:n ja silloin vielä syntymättömän Aleksanteri IV:n holhoojaksi. Aleksanterin muut kenraalit vastustivat Perdikkasta, kun hän yritti saada koko Aleksanterin luoman valtakunnan omaan valtaansa. Vuonna 322 eaa. alkoi Perdikkaan ja hänen vastustajien välillä ensimmäinen diadokkisota.
Perdikkas kuoli vuonna 321 eaa., kun hän epäonnistui yrityksessään hyökätä Ptolemaios I:tä vastaan Egyptissä. Hänen armeijansa kapinoi ja lopulta hänen upseerinsa murhasivat hänet.


Lysimakhos.
Lysimakhos Agathokleen poika (, noin 355 eaa. – 281 eaa.) oli makedonialainen sotilas ja yksi Aleksanteri Suuren henkivartijoista. Hänestä tuli myöhemmin kuningas Traakiassa ja Vähässä-Aasiassa ja vuosina 288–281 eaa. hän hallitsi myös Makedonian kuninkaana. Lysimakhos kuoli kärsittyään tappion Korupedionin taistelussa vuonna 281 eaa. Seleukosta vastaan.
Perhe ja tausta.
Lysimakhoksen perhetausta on epäselvä. Pausanias ja Justinus kertovat Lysimakhoksen olleen makedonialainen. Arrianos kertoo taas Lysimakhoksen isän nimen olleen Agathokles. Porfyrios taas kirjoittaa Lysimakhoksen olleen thessalialainen. Lysimakhoksen isä on yhdistetty erääseen thessalialaiseen jonka kanssa Theopompos kertoo Filippos II olleen hyvä ystävä. Filippoksen kerrotaan lähettäneen Agathokleen Perrhaibia ja ottamaan alueen hallintaansa. Agathokleen kerrotaan myös kuuluneen Filippoksen lähipiiriin. Ilmeisesti Agathokles sai Filippokselta lahjaksi maata Pellan läheltä. Agathokles ja hänen poikansa sulautuivat pian makedonialaisiin.
Lysimakhoksen tiedetään synytyneen joskus vuosien 361 eaa. ja 351 eaa. välisenä aikana. Hän oli lähes saman ikäinen Aleksanteri Suuren kanssa. Lysimakhoksen veli Alkimakhos toimi jo eri diplomaattisissa ja hallinnollisissa tehtävissä Aleksanterin noustessa kuninkaaksi. Lysimakhoksella oli ainakin kaksi muuta veljeä. Autodikos valittiin kuninkaan henkivartijaksi ("somatofylax") Triparadisoksessa vuonna 321 eaa. Toinen veljistä oli nimeltään Filippos, josta tiedetään vain kuinka hän kuoli. Kun Aleksanteri oli ajamassa takaa sogdianalaisia kapinallisia seurasi Filippos perässä juosten 500 stadionin matkan. Lopulta Filippos kaatui taistelussa ja kuoli Aleksanterin käsissä.
Aleksanterin henkivartijana.
Lysimakhos oli yksi Aleksanteri Suuren seitsemästä henkivartijasta. Henkivartijoihin kuului muita korkea-arvoisia makedonialaisia kuten Hefaistion, Perdikkas ja Ptolemaios. Henkivartijoilla oli yleensä myös muita tehtäviä ja he saivat yleensä tärkeitä sotilaallisia tehtäviä hoidettavakseen. Lysimakhoksen urastaan Aleksanterin aikana tiedetään vain hyvin vähän. Hänet mainitaan Aleksanterin seuralaisena Sogdianassa vuonna 328 eaa. käytyjen taisteluiden aikana. Tiedetään myös että Lysimakhos haavoittui Sangalan piirityksessä.
Lysimakhoksesta kerrottiin antiiikissa useita tarinoita jotka luultavasti eivät ole totta. Erään tarinan mukaan Lysimakhos yritti auttaa vangita filosofi Kallisthenesta antamalla tälle myrkkyä. Kun Aleksanteri sai kuulla tästä antoi hän heittää Lysimakhoksen leijonien eteen. Lysimakhos selvisi kuitenkin tästä ja Aleksanteri antoi hänelle anteeksi. Tämä tarina esiintyy Jusinuksen, Pausaniaan, Senecan, Valerius Maximuksen ja Pliniuksen teoksissa. Pausaniaan versiossa Aleksanteri lukitsi Lysimakhoksen huoneeseen, jossa oli leijona, mutta huomasi pian että Lysimakhos oli kukistanut eläimen. Tästä lähtien Aleksanteri piti Lysimakhosta suuressa arvossa. Tarina esiintyy myös Curtiukse Aleksanterin elämäkerrassa, mutta Curtius ei pidä sitä totena, vaan kertoo Bazairassa tapahtuneesta suuresta metsästyksestä, jossa Lysimakhos pelasti Aleksanterin hengen leijonalta. Curtiuksen mukaan tämä tapahtuma olisi myöhemmän leijona-tarinan inspiraatio.
Ensimmäinen sota Seuthesta vastaan.
Aleksanterin kuoltua diadokit jakoivat Aleksanterin valtakunnan uudelleen. Traakia oli tuolloin suoraan Makedonian hallitsijan Antipatroksen alainen. Diadokit päättivät tehdä Traakiasta oman hallinnollisen yksikkönsä ja Lysimakhos nimitettiin Traakian satraapiksi. Traakia oli sotilaallisesti uhattu ja ilmeisesti diadokkien mielestä alue tarvitsi energisen puolustajan. Samalla tärkeä alue saatiin pois Antipatrokselta.
Alue jonka Lysimakhos sai hallittavakseen ei ole täysin varma. Siihen kuului Traakian lisäksi myös Mustanmeren länsirannikko ja Traakian Khersonesos. On epäselvää kuuluiko Lysimakhoksen valtapiiriin myös alueen kreikkalaiset poliit.
Traakia ei kuitenkaan ollut täysin Makedonian vallassa. Filippos oli aikoinaan kukistanut odrysit, joka oli alueen vahvin heimo. Filippos perusti alueelle makedonialaisia kolonioita. Osa alueesta jäi kuitenkin paikallisten hallitsijoiden vallan alle. Nämä maksoivat yleensä Makedonialle veroa ja lähettivät joukkoja Filippoksen armeijaan. Kun Aleksanteri nousi valtaistuimelle teki hän sotaretken Traakiaan. Hänen retkensä suuntautui kuitenkin maedeja ja triballeja vastaan. Aleksanterin lähdettyä Persian sotaretkelleen Traakian strategoksena toimi aluksi eräs Memnon, ja hänen jälkeensä Zopyrion, joka teki epäonnistuneen sotaretken skyyttejä vastaan vuonna 325 eaa. Huonon makedonialaisen hallinnon ansiosta odrysien kuninkaan valta kasvoi.
Lysimakhoksen saapuessa Traakiaan hän päätti kukistaa Seutheen taistelussa. Lysimakhos oli selvästi alakynnessä. Hänellä oli vain 2 000 ratsuväkeä ja 4 000 jalkaväkeä. Seutheen armeija koostui 20 000 jalkaväestä ja 8 000 ratsuväestä. Seuranneen taistelun lopputulos ei ollut ratkaiseva. Lysimakhos julisti kuitenkin itsensä voittajaksi ja väitti tappaneen suuren määrän traakkialaisia. Seuthes oli taistelun jälkeen hyvin passiivinen ja luultavasti miehet solmivat jonkinlaisen liiton taistelun jälkeen. Seuthes jatkoi omien rahojen lyöttämisen ja hänen pääkaupunkinsa Seuthopolis kukoisti seuranneiden vuosien aikana.
Vuonna 320 eaa. solmitussa Triparadisoksen sopimuksessa Lysimakhos sai pitää Traakian. Lysimakhos meni myös ehkä naimisiin vaimonsa Nikaina kanssa noin vuonna 321 eaa.
Kolmas diadokkisota.
Vuoteen 315 eaa. mennessä Antigonos I oli raivannut vastustajansa tieltään ja saanut koko Vähän-Aasian valtaansa. Antigonoksen aikomuksenaan oli saada koko Aleksanteri Suuren entinen valtakunta hallintaansa. Hän hyökkäsi Babyloniaan ja pakotti sen satraapin Seleukoksen pakenemaan Egyptin satraapin Ptolemaioksen luokse. Koska Antigonoksensta oli tullut liian mahtava Lysimakhos, Makedonian hallitsija Kassandros, Ptolemaios ja Seleukos liittoutuivat keskenään. Liittolaiset lähettivät Antigonokselle kirjeen jossa vaadittiin muun muassa Babylonian palauttamista Seleukokselle ja useiden Antigonoksen valtaamien alueiden luovuttamista muille liittolaisille. Lysimakhokselle vaadittiin Hellespontoksen Fryygiaa, joka ei koskaan ollut kuulunut hänelle. Jos Lysimakhos olisi saanut tämän alueen, olisi koko Hellespontos ja sen läpi virtaava kaupankäynti ollut hänen hallussaan.
Antigonos lähti itse pohjoiseen ja jätti poikansa Demetrioksen sotimaan Ptolemaiosta vastaan Syyriassa.
Antigonos yritti saada Lysimakhoksen aleilla asuneet kreikkalaiset puolelleen erilaisin lupauksin ja antamalla heille sotilaallista ja taloudellista tukea. Tällä tavalla Antigonos tuki muun muassa Traakian Mustanmeren rannikon kreikkalaiskaupunkeja. Antigonoksen päätavoite ei kuitenkaan ollut Traakian valloitus, vaan sen käyttäminen väliasemana Makedonian valtauksessa. Vuonna 313 eaa. mustanmeren rannikon kreikkalaiset kaupungit nousivat kapinaan Lysimakhosta vastaan ja pian myös Seuthes liittoutui kreikkalaisten kanssa Lysimakhosta vastaan. Lysimakhos valtasi pian kapinoivan Odessoksen ja Istrian sekä löi Kallatiksen apuun tulleet skyytit taistelussa. Kallatista avustivat myös paikalliset traakkialaiset, jotka saattoivat olla Seustheneen alaisia. Diodoros Sisilialaisen mukaan Lysimakhos aloitti tämän jälkeen Kallatiksen piirityksen, mutta sai pian kuulla että Antigonos oli lähettänyt häntä vastaan armeijan, jota johti eräs Pausanias, ja laivaston jota johti eräs Lykon. Lysimakhos jätti osan joukoistaan jatkamaan piiritystä ja lähti marssimaan vihollista vastaan. Matkalla hänen armeijansa törmäsi Seustheneen joukkoihin, jotka puolustivat erästä vuoristosolaa. Lysimakhoksen joukot löivät solaa puolustaneet traakialaiset taistelussa. Tämän jälkeen Lysimakhos hyökkäsi Pausaniaan joukkojen kimppuun, jotka olivat puolustusasemissa eräässä vaikeasti tavoitettavassa paikassa. Lysimkahoksen joukot olivat kuitenkin voitokkaita. Lysimakhos antoi teloittaa Pausaniaan ja päästi osan vihollisista palamaan lunnaita vastaan, mutta osan hän palkkasi omaan armeijaansa.
Lysimakhos solmi rauhansopimuksen Seutheen kanssa vuonna 312 eaa. Luultavasti Lysimakhos otti vaimokseen erään Seutheen tyttäristä. Ainakin hänellä mainitaan olleen noin vuonna 282 eaa. poika Aleksandros, jonka äiti oli traakialainen. Tiedetään myös että Seutheella oli makedonialainen vaimo nimeltä Berenike. On mahdollista että Lysmakhos antoi siskonsa Seutheelle vaimoksi rauhansopimuksen yhteydessä. Toisaalta Berenike saattoi olla myös Antigonoksen sukulainen, mutta tämä on epätodennäköistä Lysimakhoksen sotilaallisten saavutusten ansiosta. Luultavasti Seuthes näki parhaaksi solmia rauhan Lysimakhoksen kanssa. Lähteissä ei mainita konflikteja heidän välillään tämän jälkeen.
Antigonoksen poika Demetrios kärsi suuren tappion Gazan taistelussa. Tämän jälkeen Antigonos oli valmis rauhantekoon. Vuonna 311 eaa. solmittiin rauhansopimus Antigonoksen ja Lysimakhoksen, Kassandroksen ja Ptolemaioksen välillä. Lysimakhos sai pitää Traakian ja Antigonos sai pitää "koko Aasian". Sopimuksessa päätettiin myös että Kassandros jatkoi nuoren Aleksanteri IV:n holhoojana. Aleksanteri IV olisi perinyt koko isänsä valtakunnan saavutettuun täysi-ikäisyyden. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Kassandros järjesti Aleksanterin ja tämän äidin Roksanen salamurhan vuonna 310 eaa.
Kuninkaana.
Tetrakhma jossa istuvan Athenen kuva ja teksti "kuningas Lysimakhoksen".
Antigonos ja hänen poikansa Demetrios kukistivat vuonna 306 eaa. Ptolemaioksen laivaston Kyproksen Salamiin edustalla. Tämän voiton innoittamina he julistautuivat kuninkaiksi. Ptolemaios seurasi pian perässä. Lysimakhos, Kassandros ja Seleukos julistautuivat myös kuninkaiksi vuosien 305–304 eaa. aikana. Antigonos ja Demetrios halusivat tällä teolla ilmaista halunsa saada koko Aleksanterin entinen valtakunnan valtaansa. Toisilla ei ilmeisesti ollut tällaisia tavoitteita, vaan kuninkuuden oli tarkoitus vahvistaa heidän valtaansa heille jo kuuluvilla alueilla.
liittolaiset jatkoivat taistelua Antigonosta vastaan vuonna 302 eaa. Lysimakhos valtasi Vähän-Aasian kohdaten vain vähän vastarintaa. Lysimakhos ja Seleukos löivät Antigonuksen lopullisesti Ipsoksen taistelussa vuonna 301 eaa. Antigonos menehtyi taistelussa ja voittajat jakoivat hänen maansa keskenään ja Lysimakhos sai Vähän-Aasian.
Lysimakhos huomasi, että Seleukoksesta oli tullut liian mahtava, joten hän liittoutui Ptolemaioksen kanssa häntä vastaan. Hän meni myös naimisiin Ptolemaioksen tyttären Arsinoën kanssa.
Antigonuksen poika Demetrios I aloitti vuonna 296 eaa. sotatoimet uudelleen. Vuonna 288 eaa. Lysimakhos ja Pyrrhos valtasivat yhdessä Makedonian ja ajoivat Demetrioksen maanpakoon. Pyrrhos sai aluksi pitää Makedonian kuninkuuden, mutta Lysimakhos karkotti hänet vuonna 285 eaa.
Arsinoë toivoi, että hänen pojistaan tulisi kruununperillisiä Lysimakhoksen vanhimman pojan Agathokleksen sijasta, ja saikin Lysimakhoksen luulemaan että Agathokles olisi juonitellut häntä vastaan. Lysimakhos teloitti Agathokleksen, jonka vaimo karkasi Seleukoksen tykö. Tätä tekosyynä käyttäen Seleukos tunkeutui Vähään-Aasiaan ja kukisti Lysimakhoksen Lydiassa Korupedionin taistelussa vuonna 281 eaa.
Vaimot ja lapset.
Noin vuonna 302 Herakleian tyrannin Dionysioksen kuoltua Lysimakhos meni naimisiin tämän lesken Amastriksen kanssa. Amastris oli persialaisen Oksyarteen tytär. Lysimakhos luopui kuitenkin pian hänestä. Amastris hallitsi tämän jälkeen Herakleiaa yksin. Vuonna 299 eaa. Lysimakhos meni naimisiin Ptolemaios I tyttären Arsinoe II:n kanssa. Pari sai kolme poikaa Ptolemaios, Filippos ja Lysimakhos.
Lysimakos oli ehkä myös naimisissa Seusthes III:n tyttären kanssa. Hänen kanssaan Lysimakhos sai yhden pojan, Aleksandroksen.
Antiikin lähteet.
Lysimakhoksen elämästä on vain vähän lähteitä. Hajanaisia viittauksia hänen uraansa löytyy Aleksanteria ja diadokkeja käsittelevien historioitsijoiden teoksista. Muita lähteitä ovat Plutarkhoksen elämäkerrat jotka käsittelevät Lysimakhoksen aikalaisia, kuten Demetrioksen elämäkerta. Maantieteilijöiden Strabonin ja Pausaniaan teoksista löytyy myös hajanaisia viittauksia Lysimakhokseen. Muita lähteitä ovat Porfyrios, Athenaios, Diogenes Laertios, Plutarkhoksen "Moralia", Seneca (mm. "Suuttumuksesta") ja muutama muu roomalainen kirjoittaja. Osa näistä perustuu aikalaislähteisiin kuten Duris Samoslaiseen ja Kleitarkhokseen.


Seleukos I Nikator.
Seleukos I Nikator (, "Voittaja", noin 358 eaa. – 281 eaa.) oli makedonialainen sotilas, Aleksanteri Suuren upseeri ja yksi diadokeista. Seleukoksesta tuli lopulta Persian kuningas. Hän oli Seleukidien hallitsijasuvun perustaja.
Seleukos nimitettiin Babylonian satraapiksi Aleksanterin kuoltua 323 eaa. Antigonos I karkotti Seleukoksen Babylonista, mutta hän pääsi palaamaan Ptolemaioksen tuella vuonna 312 eaa. Seleukos valtasi muun muassa Persian ja Meedian. Hän solmi liiton intialaisen Chandragupta Mauryan kanssa. Seleukos kukisti Antigonoksen Ipsoksen taistelussa vuonna 301 eaa. ja Lysimakhoksen Korupedionin taistelussa vuonna 281 eaa. Pian sen jälkeen Ptolemaios Keraunos murhasi hänet. Seleukoksen seuraaja oli hänen poikansa Antiokhos I.
Seleukos perusti useita kaupunkeja, muun muassa Antiokian ja Seleukian.
Lapsuus.
Seleukoksen isä oli Antiokhos, joka oli historioitsija Junianus Justinuksen mukaan Makedonian kuninkaan Filippos II:n sotapäällikkö. Justinus käyttää Antiokhoksesta titteliä "dux", 'päällikkö'. Antiokhosta ei kuitenkaan mainita missään muissa lähteissä, eikä hänen urastaan Filippoksen aikana tiedetä mitään. Antiokhos oli mahdollisesti jonkin Ylä-Makedonian entisten ruhtinassuvun jäsen. Teini-iässä Seleukos valittiin kuninkaan palvelijaksi ("paides"). Kaikki ylimyssukujen vesat palvelivat kuningasta näissä tehtävissä. Aikuisina he toimivat armeijan upseereina. Seleukoksen äiti oli nimeltään Laodike, mutta juuri muuta hänestä ei tiedetäkään. Seleukos nimitti myöhemmin kaupunkeja isänsä ja äitinsä mukaan.
Seleukoksen syntymävuodesta on jonkin verran epäselvyyttä. Justinus laski syntymävuodeksi 358 eaa, sillä hänen mukaansa Seleukos oli 77-vuotias Korupedionin taistelussa. Appianuksen mukaan Seleukos oli tuolloin 73-vuotias, jolloin syntymävuosi olisi 354 eaa. Eusebios taas mainitsee Seleukoksen iäksi 75 vuotta. Syntymävuosi olisi näin 356 eaa, joten Seleukos olisi samanikäinen kuin Aleksanteri Suuri. Tämä lienee Seleukoksen omaa propagandaa, jonka tarkoitus on tuoda Seleukosta esiin vaihtoehtona Aleksanterille.
Seleukos syntyi Europoksessa, joka sijaitsi Makedonian pohjoisosassa. Vain vuosi ennen Seleukoksen syntymää – mikäli 358 eaa. on syntymävuosi – paionialaiset hyökkäsivät alueelle. Filippos kukisti paionialaiset, ja muutaman vuoden päästä paionialaiset olivat täysin Makedonian vallan alla.
Seleukoksesta kerrottiin samanlaisia legendoja kuin Aleksanteri Suuresta. Laodiken kerrottiin sanoneen pojalleen, ennen kuin tämä lähti Persian sotaretkelle Aleksanterin kanssa, että tämän oikea isä olisi ollut Apollon-jumala. Jumala oli jättänyt Laodikelle lahjaksi sormuksen, jossa oli ankkurin kuva. Seleukoksella oli ankkurin muotoinen luomi. Myös Seleukoksen pojilla ja pojanpojilla kerrottiin olleen tällaiset merkit. Aleksanterista kerrottiin samanlaista tarinaa. Luultavasti Seleukos yritti esittäytyä Aleksanterin luonnollisena seuraajana ja oli siksi saattanut keksiä tarinan itse.
Johannes Malalas kertoo, että Seleukoksella oli yksi sisar Didymeia, jolla taas oli kaksi poikaa Nikanor ja Nikomedes. Pojat ovat luultavasti kuitenkin fiktiivisiä. Didymeia viittaa ehkä Miletoksen lähellä sijainneeseen Didyman Apollonin oraakkeliin. On myös esitetty, että Ptolemaios Seleukoksen poika (joka ei ole sama henkilö kuin myöhemmin Egyptin kuninkaaksi päässyt Ptolemaios Lagoksen poika) olisi ollut Seleukoksen setä.
Aleksanterin upseeri.
Seleukos johti Intian sotaretken aikana hypaspistien kuninkaallista osastoa eli "agemaa". Kuvassa rekonstruktio hypaspistien varusteista.
Persian sotaretken aikana Seleukos nimitettiin hypaspistien kuninkaallisen osaston eli "ageman" komentajaksi. Nimitys tapahtui vähän ennen Hydaspesjoen taistelua. Seleukoksen on väitetty kuuluneen armeijan korkeimpaan johtoon, mutta luultavasti näin ei ole. Kerrotaan, että Aleksanteri ylitti Hydaspeen laivalla, jonka mukana olivat myös Perdikkas, Ptolemaios, Lysimakhos sekä myös Seleukos, joka kuitenkin oli laivalla hypaspistien komentajana. Osa hypaspisteista matkusti samalla laivalla. Hydaspeen taistelussa Seleukos johti joukkojaan intialaisen kuninkaan Poroksen sotanorsuja vastaan. Seleukoksella ei luultavasti ollut minkäänlaista osuutta taistelun suunnittelussa, eikä häntä mainita myöhemminkään missään tärkeässä tehtävässä. Esimerkiksi Krateros, Hefaistion, Peithon ja Leonnatos saivat kaikki komennettavakseen suuriakin määriä joukkoja erillisiä tehtäviä varten.
Seleukoksen hypaspistit seurasivat aina Aleksanterin mukana ja osallistuivat Induksen varren valtaukseen, malli-heimon kanssa käytyihin taisteluihin ja Gedrosian aavikon ylitykseen.
Susassa järjestetyissä häissä Seleukos sai vaimokseen persialaisen Spitameneen tyttären Apaman. Aleksanteri Suuri meni itse naimisiin Dareios III:n tyttären kanssa, ja monet muutkin makedonialaiset ottivat persialaisia naisia vaimoikseen. Spitamenes oli taistellut Aleksanteria vastaan vielä pitkään sen jälkeen, kun Dareios oli kuollut. Aleksanteri luotti ilmeisesti Seleukokseen täysin, koska antoi hänelle Apaman vaimoksi. Seleukoksen ja Apaman liitto olikin Susassa solmituista avioliitoista ainut joka kesti. Ilmeisesti kyse oli todellisesta kiintymyksestä, koska Seleukoksella ei tuolloin ollut persialaisesta vaimosta suurtakaan poliittista hyötyä. Apama synnytti pian, ehkä vuonna 324 eaa., Seleukokselle Antiokhos-pojan. Johannes Malalas mainitsee vielä kaksi tytärtä, joiden olemassaolosta ei ole varmuutta.
Seleukos mainitaan antiikin lähteissä kolmesti ennen Aleksanterin kuolemaa. Hän oli mukana Babylonin ulkopuolella tehdyssä purjehduksessa ja osallistui Aleksanterin ohella thessalialaisen Medeioksen juhliin, joiden jälkeen Aleksanteri sairastui. Hänen kerrotaan myös nukkuneen Sarapis-jumalan temppelissä ennen Aleksanterin kuolemaa. Purjehdukseen liittyvä tarina kertoo, että Aleksanterin diadeemi, kuninkuuden symboli, lensi tuulenpuuskassa kaislikkoon, ja Seleukos ui hakemaan sen takaisin. Pitääkseen diadeemin kuivana Seleukos sitoi sen omaan päähänsä. Tämä enteili tietysti Seleukoksen tulevaa kuninkuutta. Samanlaista tarinaa kerrottiin myös Lysimakhoksesta. Kyseessä lienee ollut propaganda. Seleukoksen osallistuminen Medeioksen juhliin voi olla totta. Tarinan mukaan Seleukos nukkui Sarapiin temppelissä Peithonin, Attaloksen, Menidaan, Demofonin, Peukestaan ja Kleomeneen kanssa toivoen jumalan auttavan Aleksanteria paranemaan. Tämäkin tarina lienee jälkeenpäin sepitetty, koska Sarapiin kultin arvellaan olleen myöhempää perua.
Perdikkas ajautui kuitenkin sotaan muiden diadokkien kanssa. Hän yritti muun muassa saada Aleksanterin sisaren Kleopatran vaimokseen. Ensimmäinen diadokkisota alkoi pian sen jälkeen, kun Perdikkas lähetti Aleksanterin ruumiin haudattavaksi Makedoniaan. Ptolemaios kaappasi ruumiin ja vei sen Aleksandriaan. Perdikkas lähti Egyptiin kurittamaan Ptolemaiosta, joka otti salaa yhteyttä Perdikkaan upseereihin, Meedian satraappiin Peithoniin ja argyraspidien komentajaan Antigenekseen. Upseerit muodostivat salaliiton Perdikkasta vastaan. Myös Seleukos mainitaan salaliiton jäsenenä Cornelius Nepoksen teoksessa. On kuitenkin epävarmaa, osallistuiko Seleukos tosiaan salajuoneen. Ainakin hän säästyi Perdikkaan kohtalolta.
Perdikkaan murhan jälkeen Seleukokselle oli selvä, että tulevaisuudessa oli parempi päästä jonkin maakunnan satraapiksi kuin palvella kuninkaiden armeijassa.
Babylonian satraappi.
Roomalainen kopio Seleukosta esittävästä patsaasta.
Perdikkaan kuoleman jälkeen valtakunnan vaikutusvaltaisin henkilö oli Antipatros. Perdikkaan vastustajat kokoontuivat Triparadisoksessa vuonna 321 eaa. Siellä Aleksanterin valtakunta jaettiin uudelleen.
Triparadisoksessa sotilaat olivat kapinamielisyydessään vähällä murhata Antipatroksen. Sen esti vain Seleukoksen ja Antigonoksen väliintulo. Seleukos sai Perdikkaan pettämisestä palkkiokseen Babylonian rikkaan maakunnan. Seleukoksen arvovalta oli noussut Perdikkaan kuoleman jälkeen. Nimitys Babylonin satraapiksi oli ehkä Antipatroksen idea. Seleukosta ympäröivät Babyloniassa Persiksen satraappi Peukestas, Susianan uusi satraappi oli Antigenes ja Meedian Peithon. Babylonia oli valtakunnan rikkaimpia maakuntia, mutta sotilaallisesti se oli merkityksetön. Antipatroksen idea oli ilmeisesti estää itäisten maakuntien hallitsijoita tulemasta liian mahtaviksi.
Perdikkas oli ennen kuolemaansa nimittänyt erään Dokimoksen Babylonian satraapiksi, ja tämä ei aikonut antaa Babyloniaa Seleukokselle suosiolla. Seleukoksen tulosta Babyloniaan ei ole paljon tietoa. Erään babylonialaisen kronikan mukaan kaupungissa tuhoutui jokin tärkeä rakennus noihin aikoihin, ilmeisesti kesällä tai syksyllä 320 eaa. Babylonialaisen piirtokirjoituksen mukaan Seleukos saapui Babyloniin loka- tai marraskuussa 320 eaa. Dokimos pääsi kaikesta huolimatta pakenemaan. Samaan aikaan Meedian satraappi Peithon murhautti Parthian satraapin Filippoksen ja asetti veljensä Eudamoksen tämän tilalle. Lännessä taas Antigonos ja Eumenes ottivat yhteen. Eumenes oli, kuten Peithon ja Seleukoskin, Perdikkaan entisiä tukijoita. Seleukoksen suurin ongelma oli kuitenkin Babylonia itse. Paikalliset olivat nousseet Arkhonia vastaan ja tukeneet Dokimosta. Babylonin papistolla oli myös suuri valta. Babyloniassa asui myös paljon Aleksanterin sinne asuttamia makedonialaisia ja kreikkalaisia veteraaneja. Papiston Seleukos sai puolelleen samalla tavalla kuin Aleksanterikin, suurin rahalahjoin tai lunnain.
Toinen diadokkisota.
Antipatroksen kuoleman jälkeen vuonna 319 eaa. Meedian satraappi Peithon alkoi laajentaa valtaansa, mutta muut alueen satraapit kukistivat hänet, ja Peithon pakeni Meediaan. Samalla Antigonos oli pakottanut Eumeneen perääntymään Kilikiasta Mesopotamiaan. Tilanne oli Seleukoksen kannalta tukala. Eumenes oli Babylonian pohjoispuolella armeijansa kanssa, Antigonos hänen kintereillään vieläkin suuremman armeijan kanssa ja Peithon Meediassa. Peithonin vastustajat olivat samalla kokoontuneet Susianaan.
Peithon saapui Seleukoksen luokse syksyllä tai talvella 317 eaa. Peithonilla oli jäljellä vain rippeet entisistä joukoistaan, ja Seleukoksella oli ilmeisesti vielä vähemmän sotilaita. Eumenes päätti marssia Susaan keväällä 316 eaa. Susassa olleet satraapit olivat ilmeisesti hyväksyneet Eumeneen väitteet, että hän taisteli laillisen hallitsijasuvun nimissä Antigonosta vastaan. Eumenes marssitti armeijansa 300 stadionin (55 km) päähän Babylonista ja yritti ylittää Tigriksen. Seleukoksen oli pakko toimia, ja hän lähetti kaksi trireemiä ja muita pienempiä laivoja estämään ylitystä. Seleukos yritti myös saada Aleksanterin argyraspidit, joita hän oli johtanut Intiassa, luopumaan Eumeneesta, mutta turhaan. Seleukos lähetti myös viestejä Antigonokselle. Seleukoksella ei ilmeisesti ollut aikomustakaan estää Eumenesta, sillä siihen hänellä oli aivan liian vähän joukkoja. Seuraavaksi Seleukos avasi joen tulvavallit. Vesi ympäröi Eumeneen leirin, mutta tämä sai joukkonsa yli, koska laivoja oli tarpeeksi.
Keväällä 316 eaa. Seleukos ja Peithon liittyivät Antigonokseen, joka seurasi Eumeneen perässä Susaan. Susasta Antigonos lähti kuitenkin pian Meediaan, josta hän saattoi uhata itäisiä maakuntia. Antigonos jätti Seleukoksen pienen joukon kanssa estämään Eumeneen pääsyä takaisin Välimerelle. Antigonos kukisti Eumeneen Gabienen taistelussa ja antoi teloittaa hänet. Tapahtumat toisen diadokkisodan aikana osoittavat, kuinka Seleukos oli valmis odottamaan sopivaa hetkeä. Taistelut ja teloitukset eivät olleet hänen tyyliään.
Pako Egyptiin.
Antigonos talvehti Meediassa, jonka satraappina Peithon taas toimi. Peithonin vallanhimo oli jälleen kasvanut, ja hän yritti saada osan Antigonoksen armeijasta puolelleen. Antigonos sai kuitenkin vihiä asiasta ja teloitutti Peithonin. Sen jälkeen Antigonos syrjäytti Peukestaan Persiksen satraappina. Kesällä 315 eaa. Antigonos saapui Babyloniin, jossa Seleukos otti hänet vastaan avosylin. Herrojen välit kylmenivät kuitenkin pian. Seleukos rankaisi erästä Antigonoksen upseeria kysymättä Antigonokselta lupaa. Antigonos suuttui ja määräsi Seleukoksen esittämään maakuntansa tulot hänelle. Seleukos kieltäytyi. Hän pelkäsi kuitenkin Antigonosta niin paljon, että pakeni Egyptiin vain 50 ratsumiehen kanssa. "Kaldealaisten astrologien" kerrotaan ennustaneen Antigonokselle, että Seleukoksesta tulisi tulevaisuudessa Aasian herra ja että hän tappaisi Antigonoksen. Tämän kuullessaan Antigonos lähetti sotilaita Seleukoksen perään, mutta tämä pakeni aluksi Mesopotamiaan ja sieltä Syyriaan. Antigonos teloitutti Mesopotamian uuden satraapin Blitorin, joka oli auttanut Seleukosta. Antigonoksen saaman ennustuksen aitoudesta on keskusteltu. Aitouden puolesta puhuu se, että Babylonin papisto ilmeisesti vastusti Seleukosta.
Seleukoksen paetessa Makedoniassa tapahtui uusia mullistuksia. Kassandros murhasi kuningas Filippos III:n, tämän vaimon Eurydiken ja Aleksanteri Suuren äidin Olympiaan. Yksin kuninkaaksi tuli näin Aleksanteri IV, joka oli vielä pelkkä lapsi ja Kassandroksen vallassa.
Ptolemaioksen amiraali.
Egyptiin päästyään Seleukos lähetti ystäviään Kreikkaan kertomaan Kassandrokselle ja Traakian hallitsijalle Lysimakhokselle Antigonoksen toimista. Antigonos oli nyt diadokeista mahtavin, ja muut liittoutuivat pian häntä vastaan. Liittolaiset lähettivät Antigonokselle ehdotuksen, josta hänen oli pakko kieltäytyä. Liittolaiset vaativat muun muassa, että Seleukos saisi palata Babyloniaan. Antigonos kieltäytyi ja siirtyi Syyriaan, josta hän aikoi hyökätä Ptolemaiosta vastaan keväällä 314 eaa. Seleukos sai toimia Ptolemaioksen amiraalina. Samalla kun Antigonos aloitti Tyroksen piirityksen Antigonos solmi liiton Rodoksen kanssa. Rodos sijaitsi strategisesti tärkeällä paikalla, ja sen laivasto pystyi estämään liittolaisia yhdistämästä voimiaan. Siksi Ptolemaios lähetti Seleukoksen sadan laivan kanssa Aigeianmerelle. Laivasto oli liian pieni kukistamaan Rodosta, mutta tarpeeksi suuri saamaan Kaarian satraapin Asandroksen liittymään Ptolemaiokseen. Seleukos valtasi Erythrain kaupungin. Syy siihen ei ole selvä. Ehkä kyse oli vain voimannäytöstä. Antigonoksen veljenpoika Ptolemaios saapui kuitenkin paikalle ja hyökkäsi Asandroksen kimppuun. Seleukos palasi sen jälkeen Kyprokselle, jonne Ptolemaios lähetti veljensä Menelaoksen, 10 000 palkkasotilasta ja sata laivaa. Seleukos ja Menelaos aloittivat Kitionin piirityksen. Antigonos lähetti sen jälkeen suurimman osan laivastostaan Aigeianmerelle ja armeijansa Vähään-Aasiaan. Ptolemaios sai siitä tilaisuuden hyökätä Syyriaan, jossa hän kukisti Antigonoksen pojan Demetrioksen Gazan taistelussa. Seleukos oli luultavasti mukana taistelussa. Taistelussa kaatui Peithon Agenorin poika, jonka Antigonos oli nimittänyt Babylonian satraapiksi Seleukoksen jälkeen. Peithonin kuolema avasi Seleukokselle tien takaisin Babyloniaan.
Seleukos näytti valmistelleen paluunsa Babyloniaan hyvin. Gazan taistelun jälkeen Demetrios perääntyi Tripoliin, samalla kun Ptolemaios eteni Siidoniin asti. Ptolemaios antoi Seleukokselle jalkaväkeä 800 miestä ja ratsuväkeä 200 miestä. Hänen mukanaan olivat myös hänen ystävänsä, ehkä samat 50, jotka pakenivat hänen kanssaan Babylonista. Matkan varrella Seleukos värväsi sotilaita siirtokuntien asukkaiden joukosta. Lopulta hänellä oli noin 3 000 sotilasta. Babylonissa Peithonin komentaja Difilos linnoittautui kaupungin linnaan. Seleukos valtasi Babylonin rivakasti, ja myös linna vallattiin pian. Seleukoksen ystävät, jotka olivat jääneet kaupunkiin hänen paetessaan, vapautettiin.
Itäisten maakuntien valloitus.
Varsin pian Antigonoksen kannattajat yrittivät vallata Babylonian takaisin. Nikanor oli Meedian uusi satraappi ja itäisten maakuntien "strategos". Nikanorin armeijaan kuului 17 000 sotilasta, ja mukana oli myös Arian satraappi Evagoras. Oli selvää, ettei Seleukos pystyisi kukistamaan tätä armeijaa tavanomaisessa taistelussa. Seleukos kätki joukkonsa soihin, jotka ympäröivät paikkaa, jossa Nikanor aikoi ylittää Tigriksen. Seleukoksen joukot tekivät öisen yllätyshyökkäyksen. Evagoras kaatui taistelun alkuvaiheessa, ja Nikanor joutui joukoistaan erilleen. Tieto Evagoraan kuolemasta levisi joukkojen keskuudessa, ja Nikanorin sotilaat antautuivat joukoittain. Melkein kaikki suostuivat siirtymään Seleukoksen palkkalistoille. Nikanor pakeni vain muutaman miehen kanssa.
Vaikka Seleukoksella olikin nyt 20 000 sotilasta, se ei riittänyt Antigonoksen joukkoja vastaan. Hän ei myöskään tiennyt, milloin Antigonos tekisi vastahyökkäyksensä, mutta hän tiesi, että ainakin kahdessa itäisessä maakunnassa ei sillä hetkellä ollut satraappia. Myös suurin osa hänen joukoistaan oli näistä maakunnista. Osa Evagoraan joukoista oli jopa persialaisia. Ehkä osa joukoista oli Eumeneen entisiä sotilaita, jotka syystäkin vihasivat Antigonosta. Seleukos päätti käyttää tilannetta hyväkseen.
Seleukos antoi levittää erilaisia tarinoita. Erään tarinan mukaan hän olisi unessa nähnyt Aleksanteri Suuren, joka oli seissyt hänen vierellään. Samaa temppua oli aikaisemmin käyttänyt Eumenes. Antigonos, joka oli ollut Vähässä-Aasiassa, kun Seleukos oli ollut idässä sotimassa Aleksanterin kanssa, ei pystynyt samalla tavalla käyttämään Aleksanteria propagandassaan. Seleukoksella oli myös kyky saada makedonialaisten luottamus puolelleen. Toisin kuin Eumenes, hän oli itsekin makedonialainen.
Päästyään takaisin Babylonian herraksi Seleukos alkoi toimia entistä rämäpäisemmin. Hän valtasi lyhyessä ajassa Meedian ja Susianan. Diodoros Sisilialainen lisää, että Seleukos valtasi myös "muita läheisiä alueita". Kyseessä olivat ehkä Persis, Aria ja luultavasti myös Parthia. Baktriaan ja Sogdianaan Seleukos ei koskenut. Niiden satraappi Stasanor oli pysytellyt aikaisempien selkkausten ulkopuolella. Nikanorin armeijan tappion jälkeen idässä ei ollut armeijaa, joka olisi kyennyt pysäyttämään Seleukoksen. On epävarmaa, miten Seleukos järjesti valtaamiensa maakuntien hallinnon. Usean maakunnan satraappi oli kuollut. Periaatteessa Polyperkhon oli vielä Antipatroksen seuraaja ja Makedonian kuningaskunnan virallinen hallitsija, jonka laillisesti tuli nimittää satraapit. Polyperkhon oli kuitenkin liittoutunut Antipatroksen kanssa ja oli siis Seleukoksen vihollinen.
Antigonoksen vastaisku.
Antigonos lähetti poikansa Demetrioksen 15 000 jalkaväen ja 4 000 ratsuväen kanssa valtaamaan takaisin Babylonian. Ilmeisesti hän asetti Demetriokselle aikarajan, jonka umpeutuessa tämän oli palattava Syyriaan. Antigonos luuli, että Seleukos hallitsi vain Babyloniaa. Ehkä Nikanor ei ollut kertonut Antigonokselle, että Seleukoksella oli nyt ainakin 20 000 sotilasta. Ehkä Nikanorin tappion laajuus ei ollut vielä täysin selvinnyt kaikille. Ilmeisesti Antigonos ei vielä tiennyt Seleukoksen vallanneen suuren osan itäisistä maakunnista. Selvästi Antigonos ei myöskään välittänyt paljon valtakunnan itäosista.
Demetrioksen saapuessa Babyloniin Seleukos oli jossakin idässä. Seleukos oli jättänyt Babyloniin Patrokleen puolustamaan kaupunkia. Babylonia puolustettiin epätavallisella tavalla: Kaupungissa oli kaksikin lujaa linnoitusta, joihin Seleukos oli jättänyt vahvat varuskunnat. Kaupungin koko väestö siirrettiin pois kaupungista, ja heidät sijoitettiin ympäröiville alueille, jopa Susaan asti. Babylonin ympäristö kaupunkeineen, soineen, kanavineen ja jokineen oli puolustuksen kannalta mainiota. Demetrioksen joukot alkoivat piirittää Babylonin linnakkeita, ja yksi niistä saatiin vallatuksi. Toinen linnake osoittautuikin vaikeammaksi, ja Demetrios jätti ystävänsä Arkhelaoksen jatkamaan piiritystä. Demetrios lähti tämän jälkeen länteen ja jätti Babyloniin 5 000 jalkaväkeä ja 1 000 ratsuväkeä. Demetrioksen joukkojen kohtalosta ei ole jäänyt minkäänlaista mainintaa antiikin lähteisiin. Seleukos joutui ehkä palatessaan valtaamaan Babylonin Arkhelaoksen joukoilta.
Babylonian sota.
Lysimakhoksen kolikko, jossa on sarvipäisen Aleksanteri Suuren kuva.
Vuonna 311 eaa. Antigonos solmi rauhan Kassandroksen, Lysimakhoksen ja Ptolemaioksen kanssa. Antigonos sai näin vapaat kädet Seleukosta vastaan. Antigonoksen armeija käsitti ainakin 80 000 sotilasta. Vaikka Antigonos olisi jättänyt puolet joukoistaan länteen, hänellä olisi ollut ylivoima Seleukosta vastaan. Seleukos sai ehkä apua kossaialaisilta, muinaisten kassiittien jälkeläisiltä. Antigonos oli tuhonnut heidän alueitaan sodassa Eumenesta vastaan. Seleukos värväsi ehkä myös osan Arkhelaoksen joukoista. Kun Antigonos lopulta hyökkäsi Babyloniaan, oli Seleukoksen armeija suurempi kun aikaisemmin. Monet sotilaista kantoivat varmasti kaunaa Antigonosta kohtaan, ja myös alueen asukkaat suhtautuivat häneen vihamielisesti. Seleukoksen ei tämän takia tarvinnut uhrata osaa joukoistaan varuskuntiin, jotka pitäisivät paikalliset kurissa.
Antigonoksen ja Seleukoksen välisestä kamppailusta on säilynyt nykypäivään vain hyvin vähän tietoa. Sodasta on jäänyt hyvin katkonainen kuvaus babylonialaiseen kronikkaan. Vuotta 310 eaa. käsittelevä kuvaus on hävinnyt kokonaan. Ilmeisesti Antigonos valtasi Babylonin. Antigonos ei pystynyt keskittymään sotaan, koska Ptolemaios teki yllättävän hyökkäyksen muun muassa Kilikiaan.
Tiedetään, että Seleukos sai Antigonoksesta ainakin yhden ratkaisevan voiton. Tästä taistelusta on jäänyt vain maininta Polyainoksen "Strategematassa", johon on koottu eri sotapäällikköjen käyttämiä sotajuonia. Polyainoksen mukaan Seleukoksen ja Antigonoksen joukot taistelivat, mutta illan saapuessa taistelu oli vielä ratkaisematta, ja molemmat osapuolet totesivat, että oli parasta jatkaa taistelua seuraavana päivänä. Antigonoksen joukot yöpyivät ilman varusteitaan. Seleukos määräsi sotilaansa nukkumaan ja syömään aamiaisensa taistelumuodostelmassa. Vähän ennen aamunkoittoa Seleukoksen joukot hyökkäsivät Antigonoksen joukkoja vastaan, jotka olivat ilman aseitaan ja epäjärjestyksessä. Näin Antigonoksen joukot kukistuivat helposti. Polyainoksen kertomus on kuitenkin outo, sillä Antigonos oli diadokeista kokeneimpia.
Joka tapauksessa sota päättyi Seleukoksen voittoon, ja Antigonos perääntyi länteen. Kumpikin osapuoli linnoitti rajansa. Antigonos rakennutti linnoituksia Balikh-joen varrelle, ja Seleukos linnoitti muutaman kaupungin, muun muassa Dura-Europoksen ja Nisibisin.
Seleukeia.
Seuraava tapahtuma, joka voidaan liittää Seleukokseen, on Seleukeian kaupungin perustaminen. Tigriksen rannalle rakennettu kaupunki perustettiin luultavasti vuonna 307 tai 305 eaa. Seleukos teki Seleukeiasta uuden pääkaupunkinsa ja otti siinä varmasti mallia Lysimakhoksesta, Kassandroksesta ja Antigonoksesta, jotka olivat nimenneet kaupunkeja itsensä mukaan. Seleukos siirsi myös Babylonin rahapajan uuteen kaupunkiin. Babylon jäi pian Seleukeian varjoon, ja kerrotaan, että Seleukoksen poika Antiokhos siirsi koko Babylonin väestön Seleukeiaan vuonna 275 eaa. Kaupunki kukoisti, kunnes roomalaiset tuhosivat sen vuonna 165.
Seleukeian perustamisesta kerrottiin tarinaa, jonka mukaan Seleukos kysyi babylonialaisilta papeilta, mikä päivä olisi paras kaupungin perustamiselle. Papit laskivat tämän päivän, mutta ilmoittivat Seleukokselle eri päivän, koska halusivat kaupungin epäonnistuvan. Mutta kun oikea päivä koitti, alkoivat Seleukoksen sotilaat spontaanisti rakentamaan kaupunkia. Kun papeilta kysyttiin tästä, tunnustivat he valehdelleensa.
Chandragupta ja itäiset maakunnat.
Antigonoksen kolikko, jossa teksti ΒΑΣΙΛΕΩΣ ΑΝΤΙΓΟΝΟΥ ("kuningas Antigonoksen").
Diadokkien välinen kilpailu huipentui, kun Antigonos julistautui kuninkaaksi vuonna 306 eaa. Ptolemaios, Lysimakhos, Kassandros ja Seleukos seurasivat pian perässä. Myös Sisilian Agathokles julistautui kuninkaaksi samoihin aikoihin.
Sitten Seleukos saattoi kääntää katseensa taas itään. Seleukoksen toiminnasta idässä on vain vähän lähteitä. Maurya-valtakunnan perustaja Chandragupta Maurya (joka tunnetaan kreikkalaisissa lähteissä yleensä nimellä "Sandrökottos") oli vallannut Induslaakson ja muita Aleksanterin valtakunnan itäisimmistä alueista. Seleukos lähti sotaretkelle Chandraguptaa vastaan ja ylitti ainakin Induksen, ehkä myös Hydaspeen (nykyinen Jhelum). Seleukoksen Intian-sotaretki osoittautui kuitenkin liian vaikeaksi. Ehkä Chandragupta kukisti hänet taistelussa. Tästä ei ole kuitenkaan minkäänlaisia lähteitä. Seleukos ja Chandragupta solmivat rauhan, jonka ehdot viittaavat selvästi siihen, että Seleukos oli jäänyt tappiolle. Seleukoksen oli luovutettava Chandraguptalle itäisimmät maakunnat Arakhosia, Paropamisadai ja ehkä Aria. Toisaalta Seleukos sai muiden itäisten maakuntien satraappien hyväksynnän. Seleukoksella oli varmasti hyötyä persialaisesta vaimostaan. Baktrian ja Parthian satraapit tarvitsivat Seleukoksen tukea Chandraguptaa vastaan. Seleukos sai Chandraguptalta lahjaksi 400 tai 500 sotanorsua. Sotanorsuista oli kahdenkymmenen vuoden kuluttua elossa vain yksi, sillä Seleukos sai luultavasti Chandraguptan vanhimmat sotanorsut. Chandraguptan ja Seleukoksen välinen liitto vahvistettiin luultavasti vielä avioliitolla. Chandragupta tai hänen poikansa nai Seleukoksen tyttären. Seleukos lähetti myös kreikkalaisen maantieteilijän Megastheneen lähettilääksi Chandraguptan hoviin Pataliputraan. Megastheneen kuvaus matkasta on säilynyt vain katkelmina. Seleukos perusti ehkä laivaston Persianlahdelle ja Intian valtamerelle.
Ipsoksen taistelu.
Chandraguptalta saadut sotanorsut osoittautuivat hyvinkin tarpeellisiksi, kun muut diadokit viimein päättivät kukistaa Antigonoksen. Kassandros, Seleukos ja Lysimakhos voittivat Antigonoksen ja Demetrioksen Ipsoksen taistelussa. Antigonos kaatui taistelussa, mutta Demetrios pääsi pakenemaan. Seleukos sai taistelun jälkeen Syyrian. Hän tulkitsi Syyrian kattavan alueen Taurus-vuorilta Siinaille, mutta Ptolemaios oli jo ehtinyt vallata Palestiinan ja Foinikian. Seleukos liittoutui vuonna 299 eaa. Demetrioksen kanssa ja nai tämän tyttären Stratoniken. Stratonike oli myös Antipatroksen tyttären Filan tytär. Demetrioksen laivasto pystyi tuhoamaan Ptolemaioksen laivaston, jota vastaan Seleukos ei muuten pystynyt taistelemaan.
Seleukos ei kuitenkaan onnistunut laajentamaan valtakuntaansa länteen. Pääasiallisena syynä oli se, ettei hänellä ollut tarpeeksi kreikkalaisia ja makedonialaisia joukkoja. Seleukoksen voima piili sotanorsuissa ja perinteisessä persialaisessa ratsuväessä, mutta hänen jalkaväkensä oli Ipsoksessakin ollut vähälukuisempi kuin Lysimakhoksen. Seleukos yritti korjata tämän perustamalla kaupunkeja. Syyriassa ei tuolloin ollut monta kaupunkia, ja Seleukoksen lohkolla oli vain yksi tärkeä kaupunki Arados, joka sijaitsi saarella. Toinen kaupunki oli vielä keskeneräinen Antigoneia. Seleukos perusti neljä uutta kaupunkia: Seleukeian ja Laodikeian rannikolle sekä Antiokeian ja Apameian Orontes-joen laaksoon. Uudesta Seleukeiasta piti tulla Seleukoksen ikkuna länteen ja hänen laivastotukikohtansa. Seleukos perusti alueelle myös kuusi pienempää kaupunkia. Uudet kaupungit houkuttivat Kreikasta siirtolaisia.
Demetrioksen ja Lysimakhoksen tuho.
Demetrioksen kolikko, jossa on teksti ΒΑΣΙΛΕΩΣ ΔΗΜΗΤΡΙΟΥ ("kuningas Demetrioksen"). Demetrios oli vaihdellen Seleukoksen liittolainen ja vastustaja.
Seleukos nimitti poikansa Antiokhos I:n vuonna 292 eaa. kanssahallitsijakseen ja itäisten maakuntien hallitsijaksi. Antiokhos meni naimisiin äitipuolensa Stratoniken kanssa. Seleukos sai näin Stratoniken pois tieltä, samalla kun tämän isä Demetrios oli päässyt Makedonian kuninkaaksi. Seleukoksen ja Demetrioksen liitto oli päättynyt vuonna 294 eaa., kun Seleukos oli vallannut Demetriokselta Kilikian. Demetrios hyökkäsi Kilikiaan vuonna 286 eaa. ja valtasi sen helposti. Demetrios uhkasi Kilikiasta käsin Seleukoksen tärkeimpiä alueita Syyriassa. Demetrioksen joukot olivat kuitenkin väsyneitä, eivätkä olleet saaneet palkkojaan. Seleukos taas oli rikas ja tunnettu viekkaudestaan. Lisäksi sotilaat pitivät hänestä. Seleukos tukki Kilikiasta etelään johtaneet solat ja kannusti Demetrioksen joukkoja loikkaamaan omalle puolelleen. Samalla hän vältti taistelua. Lopulta Seleukos vetosi Demetrioksen joukkoihin henkilökohtaisesti. Hän näyttäytyi sotilaille armeijojen edessä ja otti kypäränsä päästä näyttääkseen kuka oli. Demetrioksen joukot luopuivat johtajastaan, ja Demetrios vangittiin Apameiaan. Hän kuoli parin vuoden kuluttua.
Lysimakhos ja Ptolemaios olivat antaneet Seleukokselle tukensa Demetriosta vastaan, mutta Demetrioksen kukistuttua liitto alkoi rakoilla. Lysimakhos hallitsi Makedoniaa, Traakiaa ja Vähää-Aasiaa. Hänellä oli perheongelmia: Lysimakhos teloitutti poikansa Agathokleen, jonka vaimo Lysandra pakeni Babyloniin Seleukoksen luokse. Sitten Seleukos hyökkäsi Vähään-Aasiaan ja kukisti Korupedionin taistelussa vuonna 281 eaa. Lysimakhoksen, joka kaatui taistelussa. Koska Ptolemaioskin oli kuollut vuotta aikaisemmin, Seleukos oli näin ainoana jäljellä Aleksanterin aikalaisista.
Vähän-Aasian hallinto.
Ennen kuolemaansa Seleukoksella oli vaikeuksia Vähän-Aasian hallinnon kanssa. Alue oli kreikkalaisten kaupunkien, persialaisten ylimysten alueiden ja paikallisten kansojen asuttama tilkkutäkki. Seleukoksen kerrotaan yrittäneen kukistaa Kappadokiaa, mutta epäonnistuneen. Myös Lysimakhoksen vanha upseeri Filetairos hallitsi Pergamonia melkein itsenäisesti. Toisaalta Seleukos perusti nimistä päätellen Vähään-Aasiaan useita kaupunkeja.
Seleukoksen kirjeitä eri kaupungeille ja temppeleille on säilynyt. Kaikki Vähän-Aasian kaupungit lähettivät varmasti uuden hallitsijansa luokse lähetystöjä. Seleukoksen tiedetään valittaneen suurista kirjemääristä, jotka hänen oli pakko lukea. Hän oli ilmeisen pidetty hallitsija. Esimerkiksi Lemnoksen saarella Seleukosta juhlittiin vapauttajana ja hänen kunniakseen perustettiin temppeli. Paikallisen tavan mukaan Seleukokselle kaadettiin päivällisillä ylimääräinen annos viiniä. Tuolloin häntä kutsuttiin Seleukos "Soteriksi" ("vapauttaja"). Seleukoksen lähtiessä Eurooppaan Vähän-Aasian järjestelyt olivat vielä kesken.
Kuolema ja perintö.
Seleukos kuoli juuri, kun hän oli päässyt Eurooppaan. Egyptin hallitsijan Ptolemaioksen poika Ptolemaios Keraunos murhasi Seleukoksen Traakiassa vain vähän ennen kuin tämä olisi vallannut Makedonian. Makedonian ja Traakian valtauksen jälkeen Seleukos olisi varmasti suunnannut Kreikkaan. Seleukos oli jo valmistellut Kreikan valtausta lahjoilla, ja hänet oli jo nimitetty Ateenan kunniakansalaiseksi.
Antiokhos perusti isälleen kultin. Myöhempien seleukidien ympärille muodostui henkilökultti, ja Seleukosta alettiin palvoa jumalan poikana. Eräässä Ilionista löydetyssä tekstissä kerrotaan, että pappien tuli uhrata Apollonille, Antiokhoksen perheen esi-isälle. Seleukoksesta alettiin myös kertoa monenlaisia anekdootteja.
Seleukidien valtakunnassa ja myöhemmin laajalti muuallakin hellenistisessä maailmassa oli useiden vuosisatojen ajan käytössä seleukidinen ajanlasku, joka alkoi Seleukos I:n paluusta Babyloniin vuonna 312 eaa.
Kirjalliset lähteet.
Seleukoksen ja diadokkien valtakautta käsittelevät yleisesti Diodoros Sisilialaisen maailmanhistoria ja Junianus Justinuksen lyhennelmä Pompeius Troguksen Makedonian historiaa käsittelevä teoksesta. Arrianoksen diadokkeja käsittelevä teos on säilynyt vain myöhempänä lyhennelmänä. Appianoksen Syyrian sotaa käsittelevä teos sisältää lyhyen Seleukoksen elämäkerran. Hajanaisia viittauksia Seleukokseen löytyy myös muun muassa Pausaniaan ja Strabonin maantiedettä käsittelevistä teoksista, Athenaioksen "Deipnosofistaista", Polyainoksen "Stratagematasta" ja Plutarkhoksen elämäkerroista, pääasiassa Demetrioksen elämäkerrasta.
Babylonista on säilynyt savitauluja, joissa käsitellään diadokkien sotia. Yksi savitaulu käsittelee Seleukoksen ja Antigonoksen välistä sotaa. Toinen käsittelee Seleukoksen viimeistä sotaa Lysimakhosta vastaan ja hänen kuolemaansa.
Numismatiikka.
Seleukoksen kolikko, jossa on teksti ΒΑΣΙΛΕΩΣ ΣΕΛΕΥΚΟΥ ("kuningas Seleukoksen").
Julistauduttuaan kuninkaaksi Seleukos alkoi lyöttää kolikkoja, joissa oli seppelöidyn Zeuksen pää ja takapuolella Athene-jumalatar taistelemassa sotavaunusta, jota vetää neljä sarvipäistä norsua. Takapuolella on myös teksti ΒΑΣΙΛΕΩΣ ΣΕΛΕΥΚΟΥ ("Kuningas Seleukoksen") ja Seleukoksen käyttämä ankkurisymboli. Kolikko muistuttaa Filippos II:n aikaisia kolikkoja. Norsut saattavat viitata Chandraguptan kanssa solmittuun rauhaan. Seleukos jatkoi myös Aleksanterin lyöttämien kolikkojen tuottamista. Hän siirsi Babylonin rahapajan uuteen pääkaupunkiinsa Seleukeiaan. Babylonissa lyötiin tämän jälkeen vain paikallisesti käytettyjä kolikkoja. Seleukokselle kuuluivat myös Susan ja Ekbatanan rahapajat. Myöhemmin Seleukos avasi rahapajan myös Baktraan, Baktrian tärkeän maakunnan pääkaupunkiin. Ekbatanan rahapaja tuotti erikoista kolikkoa, jonka etupuolella on norsun päänahkaa päällään pitävän Aleksanteri Suuren kuva. Kyseinen kuva on ilmeisesti kopioitu Ptolemaios I:n rahoista. Eräissä Susassa lyödyissä kolikoissa on etupuolella nuori mies leopardin nahalla päällystetty kypärä päässään, ja takapuolella Nike seppelöi puun, johon on ripustettu kyrassi, kypärä ja kilpi. Etupuolen kuvaa on yleensä pidetty Seleukoksen muotokuvana, mutta kyseessä saattaa olla Dionysokseen samaistunut Aleksanteri.


Antigonos I.
Antigonos I Monofthalmos ("Yksisilmäinen") (noin 382–301 eaa.) oli makedonialainen sotapäällikkö. Hän palveli Aleksanteri Suuren armeijassa, ja hänet nimitettiin Fryygian satraapiksi vuonna 333 eaa. Aleksanterin kuoltua Antigonos nimitettiin Vähän-Aasian sotilaskomentajaksi. Antigonoksen asema parani muutamassa vuodessa niin, että muut Aleksanterin seuraajat liittoutuivat häntä vastaan. Vuonna 311 solmittu rauha paransi hänen asemiaan muihin nähden.
Vuonna 306 Antigonos julistautui kuninkaaksi poikansa Demetrioksen kanssa. Lysimakhos, Kassandros, Ptolemaios ja Seleukos seurasivat perässä. Nämä neljä kukistivatkin Antigonoksen vuonna 301 Ipsoksen taistelussa.
Demetrioksesta tuli myöhemmin Makedonian kuningas, ja Antigonidien hallitsijasuku hallitsi Makedoniaa siihen asti kun Rooma valtasi sen.


Kassandros.
Kassandros (noin 350 eaa. - 297 eaa.), oli Makedonian kuningas vuosina 302 eaa. - 297 eaa. Hän oli Makedonian hallitsijan Antipatroksen poika.


Hubei.
Hubei (湖北, pinyin: húběi) on yksi Kiinan maakunnista. Sen nimi tarkoittaa "järven pohjoispuolella", joka viittaa Heubein sijaintiin Dongting-järven (洞庭湖 pinyin: dòngtínghú) pohjoispuolella.
Historia.
Hubei ja Hu'nan muodostivat Qing-dynastian aikaan Hukuangin maakunnan.
Wuchangin kansannousu tapahtui nykyisessä Wuhanin kaupungissa, joka tuolloin koostui kolmesta osasta: Hankou, Hanyang ja Wuchang. Koska näitä osia on joskus vaikea muistaa, puhutaan usein Wuhanin kansannoususta, josta siis lähti liikkeelle tasavaltalainen vallankumous 1911.
Kolmen solan pato, jonka rakentamisen vuoksi yli miljoona ihmistä on evakuoitava, on rakenteilla Jangtse-joelle Hubeissa.
Maantiede.
Hubein naapurit ovat Anhui idässä, Hu'nan ja Jiangxi etelässä, Sichuan lännessä ja Shaanxi sekä He'nan pohjoisessa. Jangtse-joki ja Hanshui-joki kohtaavat Wuhanissa, ja maakunnassa on hyvin paljon järviä. Hubeita nimitetäänkin "Järvimaakunnaksi".
Hubein ilmasto on subtrooppinen. Siellä on selvästi neljä vuodenaikaa, talvella keskilämpötila on lähellä nollaa, kesällä 24–30 astetta C.
Talous.
Hubei on liikenteen keskus Kiinassa, sillä jokien lisäksi maakunnan läpi kulkevat tärkeät rautatiet, kuten Peking – Guangzhou, Peking – Kowloon, Shanghai – Wuhan, Wuhan – Chengdu jne. Lisäksi siellä on tärkeitä lentokenttiä.
Hubeita nimitetään myös kalan ja riisin kotipaikaksi. Hubein tärkeimmät maataloustuotteet ovat puuvilla, riisi, vehnä ja tee. Lisäksi siellä on metalliteollisuutta, koneteollisuutta, sähkön tuotantoa, tekstiilituotantoa, elintarviketeollisuutta ja huipputekniikan teollisuutta.
Valmistuttuaan Kolmen solan pato tuottaa huomattavan määrän sähköä myös myyntiin.
Väestöryhmät.
Hubein pääasiallinen väestöryhmä ovat han-kiinalaiset. Maakunnan lounaisosassa elää huomattava miao- ja tujiavähemmistö.
Matkailu.
Hubeista on lähtöisin Chu-kulttuuri, joka on yksi Kiinan merkittävimmistä kulttuurisuunnista, peräisin muinaisesta Chu-kuningaskunnasta. Tämän voimakkaan kulttuuritaustan ja nykyaikaisen sivistyksen ansiosta Hubeissa on paljon mielenkiintoisia matkailukohteita. Kuuluisimmat kohteet ovat Wudang-vuori, Jiugong-vuori, Kolmen solan pato (三峡) ja Jingzhoun kaupunki.
UNESCO valitsi Wudang-vuorten muinaisen rakennuskompleksin yhdeksi maailman kulttuuriperintökohteista vuonna 1994.


Gootit.
Gootit olivat itägermaanista kieltä puhunut etninen ryhmä, jolla oli erittäin merkittävä poliittinen ja sotilaallinen rooli myöhäisantiikissa ja Länsi-Rooman valtakunnan tuhoon liittyvissä tapahtumissa.
Perinteisen mutta kiistanalaisen tulkinnan mukaan gootit asuivat ajanlaskun alussa Veiksel-joen suulla Puolan pohjoisrannikolla. Varsinaisesti gootit astuivat antiikin ajan kirjallisiin lähteisiin 200-luvulla, jolloin he asuivat Kaakkois-Euroopassa ja Mustanmeren pohjoispuolella. Sen jälkeen heidän vaiheitaan voidaan seurata aina 500-luvulle asti, visigooteiksi kutsutun ryhmän tapauksessa 700-luvulle. On kuitenkin kyseenalaista, paljonko 500-luvun tai 700-luvun gooteilla oli yhteistä satoja vuosia aikaisemmin eläneiden goottien kanssa. Gootit eivät välttämättä olleet mikään etnisesti, kielellisesti tai kulttuurisesti yhtenäinen kansa, vaan kokoelma erilaisia keskenään liittoutuneita ja gootti-identiteetin omaksuneita väestöaineksia. Goottien joukossa saattoi germaanien ohella olla slaavilaista, iraanista, roomalaista tai muuta alkuperää olevia ryhmiä.
Gootit ilmaantuvat Mustanmeren pohjoispuolelle.
Varmuudella ei tiedetä, miksi gooteiksi kutsuttuja ihmisryhmiä ilmaantui 100- ja 200-luvuilla Mustanmeren pohjoispuolelle. Sieltä käsin he kuitenkin ryöstelivät Kreikan, Traakian ja Vähän-Aasian rannikoita. Roomalaiset löivät gootit Naissuksen taistelussa vuonna 269. Keisari Aurelianus luovutti Daakian gooteille 200-luvun lopulla.
Ostrogootit ja visigootit.
Gootit jakautuivat kahteen pääryhmään. Yksi ryhmä kutsui itseään nimellä "ostrogothi". Toinen ryhmä käytti nimeä "vesi". Kun roomalainen historioitsija Cassiodorus kirjoitti goottien historian noin vuonna 550, hän antoi näille nimille uuden ulottuvuuden, jota niillä ei ennen ollut. Ostrogootit hän tulkitsi itägooteiksi ja "vesi"-nimestä tuli "visigootit" eli länsigootit. Koska ostrogootit tällöin asustivat Italiassa ja visigootit nykyisessä Espanjassa, nimet jäivät käyttöön. Nykyisin yritetään kuitenkin välttää näitä vääriksi tulkittuja nimiä.
Visigoottien valtakunta.
Visigootit tulivat vuonna 375 Tonavan pohjoispuolelta Moesiaan, hävittivät aikana (395 – 410) Traakiaa, Makedoniaa ja Kreikkaa sekä voittivat roomalaiset vuonna 410. Visigootit siirtyivät Alarikin kuoltua Etelä-Galliaan ja Iberian niemimaalle, perustivat sinne ns. Tolosan valtakunnan ja kääntyivät areiolaisuudesta katolilaisuuteen. Galliassa visigoottien valtakunta kukistui 500-luvun alussa frankkien hyökkäykseen. Pyreneiden eteläpuolella visigoottien valtakunta säilyi ja kukoisti, kunnes muslimit valloittivat sen vuonna 711. Tämän jälkeen visigootit sulautuivat alueen muihin asukkaisiin.
Ostrogoottien valtakunta.
Ostrogootit perustivat 300-luvun puolivälissä laajan valtakunnan Mustanmeren pohjoispuolelle. He joutuivat 300-luvun lopulla hunnien valtaan, mutta vapauduttuaan siitä vuonna 453 he asettuivat Pannoniaan ja alistuivat roomalaisten herruuteen. Teoderik Suuren johdolla he vaelsivat Italiaan 488 ja perustivat sinne valtakunnan, joka Teoderikin kuoleman jälkeen 526 alkoi heikentyä. Bysantti kukisti ostrogootit 553 ja kansan rippeet sulautuivat Italian väestöön. Krimillä gootin kielen murretta uskotaan puhutun vielä 1700-luvulla.
Skandinaavinen alkukoti.
500-luvulla roomalainen Cassiodorus, jonka kirjoittama goottien historia tunnetaan vain Jordaneen laatiman tiivistelmän muodossa, väitti goottien alkukodin sijainneen Skandinaviassa. Goottien nimi oli luontevaa yhdistää Götanmaan maakuntanimeen Etelä-Ruotsissa, ja niinpä jo keskiajalla syntyi ajatus, jonka mukaan gootit olivat alkuperältään "ruotsalaisia" ja göötalaiset heidän heimoveljiään. 1400-luvulla alkoi Ruotsissa syntyä ajattelutapa, jonka mukaan goottien muinaiset valloitukset ja uroteot olivat ruotsalaisille suuri kansallisen ylpeyden aihe. Kukoistuskautensa tämä paisutteleva ja mielikuvituksellinen "gööttiläinen" eli "götisistinen" historiankirjoitus eli 1600-luvulla, joka oli Ruotsin suurvalta-aikaa.
1800-luvulla eräät tutkijat väittivät goottien asuttaneen myös Suomea ja Baltiaa ennen itämerensuomalaisten heimojen saapumista.
Vielä 1940-luvulla ruotsalainen arkeologi Eric Oxenstierna yritti osoittaa, että goottien alkukoti sijaitsi Länsi-Götanmaalla. Sieltä gootit olisivat roomalaisen rautakauden kuluessa siirtyneet Veikselin suuseudulle, jonne roomalainen Tacitus sijoittaa "gutones"-nimisen kansan "Germania"-teoksessaan vuonna 97 jaa.
Nykyisin ajatusta laajamittaisesta goottien vaelluksesta Ruotsista Itämeren etelärannikolle ei enää pidetä uskottavana. Veikselin suuseutujen ja Ruotsin välillä vallitsi toki tiiviit yhteydet, kuten arkeologinen tutkimus osoittaa. Onkin arveltu, että jonkin pienen Ruotsista lähteneen soturijoukon siirtyminen Veikselille olisi voinut antaa aiheen myöhemmille taruille goottien alkukodista. Herwig Wolframin mukaan gootit olivat koostumukseltaan heterogeeninen ryhmä, jonka ytimen kuitenkin muodostivat skandinaavista alkuperää olleet suvut. On kuitenkin kiisteltyä, olivatko Itämeren etelärannikon "gutones" todella gootteja. Osa tutkijoista katsoo nykyisin, että goottien skandinaavinen alkuperä on pelkkä myytti. Dick Harrisonin mukaan Cassiodorus halusi yksinkertaisesti antaa gooteille mahdollisimman dramaattisen ja eksoottisen historian ja tästä syystä sijoitti heidän alkukotinsa pohjoisimpaan maahan, jonka antiikin maantiede tunsi. Walter Goffart on olettanut, että kertomus goottien pohjoisesta alkukodista olisikin todellisuudessa lähtöisin vasta Cassiodoruksen työtä tiivistäneeltä Jordaneelta. Jordaneen motiivi olisi tämän teorian mukaan ollut propagandistinen tarve korostaa goottien ei-roomalaisuutta ja muukalaisuutta.
Gootit ja keskieurooppalainen nationalismi.
Goottien muisto vaikutti voimakkaasti saksalaiseen kansallistunteeseen ja pangermanistiseen ajatteluun. Molemmissa maailmansodissa saksalaisten tunkeutumista Itä-Eurooppaan perusteltiin myös sillä, että nämä alueet olivat muinaista goottien maata. Gdynia sai nimen "Gotenhafen", goottien satama. Natsit suunnittelivat Krimin niemimaan "uudelleengermaanistamista": ehdotettiin muun muassa Italiassa asuvien saksankielisten etelätirolilaisten siirtämistä alueelle. Sevastopol oli määrä nimetä "Theodericshafeniksi" tunnetun goottien kuninkaan Teoderikin mukaan.
Toisen maailmansodan jälkeen eräät puolalaiset arkeologit yrittivät todistella, että gootteihin yhdistetty Veikselin suuseutujen roomalaisaikainen kulttuuri (ns. Wielbarkin kulttuuri) olisikin ollut slaavilainen. Käsitys ei kuitenkaan saanut yleistä kannatusta. Sittemmin kansalliset intohimot goottikysymyksen ympärillä ovat laantuneet. Gootteihin kohdistuva tutkimus on nykyisin vilkasta, monitieteellistä ja kansainvälistä.
Gootteja Suomessa.
Arkeologisten löytöjen perusteella Ella Kivikoski esitti 1930-luvulla, että roomalaisella rautakaudella Varsinais-Suomessa, Aurajoen suulla, olisi asunut goottilainen siirtokunta. Myöhemmässä tutkimuksessa kyseiset löydöt on kuitenkin yhdistetty Ruotsin Itä-Götanmaalta saapuneeseen väestöön.


Daakia.
Daakian provinssi. "Colonia Ulpia Traiana Augusta Dacia" eli Ulpia on provinssin ainut tunnettu kaupunki, jonka Trajanuksen tiedetään perustaneen.
Daakia () oli muinainen kuningaskunta Tiszan ja Dnestrin välillä Tonavan pohjoispuolella ja Karpaattien eteläpuolella, suunnilleen nykyisten Romanian ja Moldovan valtioiden alueella. Siellä asui traakialainen kansa, joita kreikaksi nimitettiin getalaisiksi.
Daakialaisilla oli kehittynyt yhteiskunta jo ennen kuin he joutuivat tekemisiin roomalaisten kanssa, ja Daakia oli kuningaskunta 200-luvulta eaa. lähtien. Rooman keisari Augustus voitti daakialaiset, mutta heidän sotajoukkonsa hyökkäsivät silti talvisin jäätyneen Tonavan yli ryöstämään Rooman kaupunkeja Moesiassa.
Romanialainen automerkki Dacia on nimetty Daakian latinalaisen nimen mukaan.
Dacian provinssi.
Daakiasta tuli Rooman provinssi, kun keisari Trajanus valloitti alueen Daakian sodissa vuosina 101–106. Provinssin nimi oli "Dacia Traiana".
11. elokuuta 106 Trajanus nimitti Daakian provinssin ensimmäiseksi maaherraksi erään D. Terentius Scaurianuksen. Tämä tapahtui vain pari viikkoa pääkaupunki Sarmizegethusan valtauksen jälkeen ja jo ennen viimeisen Daakian kuninkaan Decebaluksen kuolemaa. Uutta provinssia uhkasivat etupäässä lännessä asuneet iazygit ja idässä roksolaanit, kummatkin skyyttiläisiä paimentolaiskansoja. Paimentolaisten vaellusreitit kulkivat osittain uuden provinssin läpi. Aluksi roomalaiset pitivät hallussaan Baanaattia ja Valakian tasankoja, joita kuitenkin oli vaikea puolustaa. Pian, ehkä jo vuonna 108, roomalaiset jättivät nämä alueet ja Daakian provinssi sai lopulliset rajansa.
Trajanus jätti Daakiaan kolme legioonaa, Legio IIII Flavian Berzobikseen ja Legio XIII Gemina Apulumiin. Provinssiin sijoitettiin myös paljon apujoukkoja, yhteensä noin 27 000 sotilasta. Trajanus määräsi provinssiin rakennettavaksi teitä. Laajin näistä oli Via Pontica, joka kulki Pannonia Inferiorista Daakian läpi Mustallemerelle. Tien rakentamiseen käytettiin sotavankeja.
Trajanus perusti ainakin yhden uuden "colonian" Daakiaan, "Colonia Ulpia Traiana Augusta Dacican". Luultavasti hän perusti vielä toisenkin kaupungin, Malvan, jonnekin Daakian eteläosaan. Lisäksi hän korotti myöhemmin usean muun kaupungin municipiumiksi. Daakian kulta- ja hopeakaivoksista tuli keisarin omaisuutta.
Daakialaisia värvättiin Rooman armeijaan, ja daakialaiskohortit taistelivat muun muassa Britanniassa. Daakialaiset omaksuivat roomalaisten tavat ja kulttuurin, mistä on merkkinä nykyinen romanian kieli, joka on romaaninen eli perustuu latinan kieleen.
Rooman valtakunnan ensimmäinen kristitty keisari Konstantinus Suuri syntyi Daakiassa Naissuksessa
Gallienuksen aikana 256 gootit ylittivät Karpaatit ja ajoivat roomalaiset Daakiasta muutamia linnoituksia lukuun ottamatta. Aurelianuksen (270–275) aikana viimeisetkin joukot vedettiin Tonavan eteläpuolelle. Ei tiedetä, seurasiko paikallinen väestö mukana Tonavan eteläpuolelle "Dacia Aureliana"an. Hunnit valloittivat vuorostaan maan gooteilta 376. Madjaarit valloittivat Transilvanian 800-luvulla.


Hunan.
Hunan (湖南, pinyin: Húnán) on yksi Kiinan maakunnista. Nimi voidaan latinisoida myös muotoon Hunan, jolloin tavuraja ei kuitenkaan tule selväksi vaan nimi on moniselitteinen. Nimi tarkoittaa järven eteläpuolta, sillä maakunnan pohjoispuolella on Dongting-järvi (洞庭湖, pinyin: dòngtínghú). Maakuntalyhenne "Xiang" viittaa maakunnan läpi virtaavaan Xiang-jokeen.
Historia.
Ensimmäistä kertaa Hunanista kirjoitettiin Taistelevat läänitysvaltiot -kaudella noin 350 eaa., jolloin nykyinen Hunan kuului Chu-valtioon. Siihen saakka Hunan oli metsien peittämä ja siellä asuivat miaot, tujiat, dongit ja yaot, vasta sen jälkeen han-kiinalaiset alkoivat virrata pohjoisesta. He hävittivät suurimman osan metsistä ja alkoivat viljellä riisiä laaksoissa ja tasangoilla. Monet Hunanin pienten kylien nimet ovat edelleen niihin ensimmäisinä muuttaneiden han-kiinalaisten sukunimiä.
Yhdessä Hubein, Guangdongin ja Guangxin kanssa Hunan muodosti Huguang-maakunnan ennen Qing-dynastiaa.
Koska maakunta sijaitsee Jangtse-joen varrella ja sen läpi rakennettiin keisarillinen maantie eteläisen ja pohjoisen Kiinan välille, Hunanista tuli tärkeä kuljetuskeskus. Koska se on hyvin viljavaa seutua, sadot riittivät ruokkimaan muitakin Kiinan osia. Väestö kasvoi 1800-luvulle saakka, jolloin Hunan oli liikakansoitettu ja siellä syttyi talonpoikaiskapinoita.
Taiping-kapina, joka alkoi Guanxista vuonna 1850 levisi Hunaniin ja edelleen itään, mutta sen kaatoi lopulta hunanilainen armeija Zeng Guofanin johdolla 1864.
Vuonna 1927 Hunanissa syttyi (osittain spontaanisti talonpoikaiskapinana) Syyssadonkorjuukapina, jonka johtoon päätyi Hunanista kotoisin oleva Mao Zedong. Kapinan jälkeenkin kommunistit jatkoivat toimintaansa maakunnassa vuorilla Hunanin ja Jiangxin rajalla kunnes Guomindang ajoi heidät kuuluisalle Pitkälle marssilleen 1934.
Japania vastaan käydyssä sodassa Guomindangin joukot puolustivat pääkaupunki Changshata vuoteen 1944 saakka. Kiinan sisällissota Japanin antautumisen jälkeen ei aiheuttanut suurta tuhoa Hunanissa.
Mao Zedongin kotimaakuntana Hunan tuki innokkaasti Kulttuurivallankumousta 1966–76 ja suhtautui muita maakuntia vastahakoisemmin Deng Xiaopingin uudistuspolitiikkaan Maon kuoleman jälkeen.
Maantiede.
Hunan sijaitsee Jangtse-joen etelärannalla sen keskivirran paikkeilla. Sieltä on noin 1 000 km Shanghaihin, 1 200 Pekingiin ja 500 km Guangzhouhun. Naapurimaakunnat ovat Hubei, Chongqing, Guizhou, Guangxi ja Jiangxi.
Hunanin sijainti on välillä 109°–114° itäistä pituutta ja 20°–30° pohjoista leveyttä. Maakunnan itä-, etelä- ja länsipuolet ovat vuorten ja kukkuloiden saartamat. Koko maakunnan pinta-alasta on vuoria ja kukkuloita 80 prosenttia, loput alle 20 prosenttia on tasankoa.
Dongting-järvellä Hunanin pohjoisosassa Xiangjiang, Yuanjiang, Zijiang ja Lishui-joet kohtaavat Jangtse-joen.
Väestöryhmät.
Lähes 90 prosenttia maakunnan väestöstä on han-kiinalaisia. Loput kuuluvat 40 vähemmistökansallisuuteen, joita ovat mm. tujiat, miaot, dongit, yaot, hui-kiinalaiset, bait, zhuangit, uiguurit jne.


Tang-dynastian keisarit.
Tang


Qing-dynastian keisarit.
Qing


Keltasirkku.
Keltasirkku ("Emberiza citrinella") on pirteänkeltainen pikkulintu ja yleinen lintulaudan vieras.
Koko ja ulkonäkö.
Talvella koiraalla on kirkkaankeltainen pää ja vatsapuoli, ja ruskearaidallinen selkäpuoli. Sen sijaan kesällä koiraalla vain pää on keltainen, mutta muilta osin lintu on tummempi. Naaras on vaatimattomampi, ruskeampi, ja sen vatsapuolikin on raidallinen. Linnulla on siemensyöjälle tyypillinen jykevä nokka. Tummassa pyrstössä on valkoiset reunasulat. Koiras on hieman kookkaampi. Nuori lintu ja koiras sulkasadon jälkeen muistuttavat naarasta. Keltasirkulla on sulkasato elo–syyskuussa, ja se kestää 7–8 viikkoa.
Ääni on korkea ”dsip”, varoittaa hyvin korkealla ”tsiiii”-äänellä. Laulu on korkea, laskeva, hento säe ”tsi-tsi-tsi-tsi-tsi-tsiii”, jota kuulee maaliskuulta alkaen.
Suomen vanhin rengastettu keltasirkku on ollut 8 vuotta 11 kuukautta 24 päivää vanha.
Levinneisyys.
Koko Eurooppa ja iso osa Aasiaa on keltasirkun pesimäaluetta. Suomessa se pesii lähes koko maassa, vain pohjoisimmassa Lapissa se on harvinainen. Suomen pesimäkanta on noin miljoona paria, ja se oli Suomen 9. runsain pesimälintu 1980-luvun lopulla. Kaikkein pohjoisimmat populaatiot muuttavat vähän etelämmäksi talveksi. Suomalaisista keltasirkuista osa muuttaa Ruotsiin ja muualle eteläisen Itämeren alueelle lokakuussa, ja palaa maalis–huhtikuussa.
Elinympäristö.
Kaikenlaiset avoimet alueet, joissa on kuitenkin jonkun verran puita tai pensaita. Yleisimmillään vanhanaikaisessa maatalousympäristössä. Runsas myös siemenpuustoisilla hakkuuaukeilla, pellonreunoissa ja voimalinjoilla. Muuttoaikoina pelloilla ja laitumilla, talvella viljavarastojen, latojen ja lintulautojen äärellä. Fasaanitarhoilla voi olla satapäisiä keltasirkkuparvia.
Lisääntyminen.
Pesä on maassa hyvässä piilossa. Naaras munii toukokuussa 3–6, keskimäärin 4,5 harmahtavaa, tummatäpläistä munaa. Naaras hautoo 12–13 vrk. Poikaset lähtevät pesästä ollessaan vielä lentokyvyttömiä noin 12 vrk:n ikäisinä, ja oppivat lentämään muutaman päivän päästä. Emot huolehtivat poikasista vielä viikon pari. Munii säännöllisesti toisen pesueen, jossa munia on hieman vähemmän kuin ensimmäisessä. Keltasirkku tulee sukukypsäksi yksivuotiaana.
Ravinto.
Syksyllä ja talvella se syö siemeniä ja jyviä, lintulaudoilla se suosii kauranjyviä. Kesäaikaan ravinto koostuu enimmäkseen selkärangattomista ötököistä ja lieroista. Poikasia ruokitaan hyönteisillä.


Peltosirkku.
Peltosirkku ("Emberiza hortulana") on maatalousympäristön lintu. Se viihtyy suurten peltoaukeiden metsä- ja pensaikkosaarekkeissa. Se on muuttolintu, joka saapuu Suomeen toukokuussa ja lähtee elo–syyskuussa. Lajin kanta on romahtanut 20 vuodessa kymmenesosaan entisestä.
Koko ja ulkonäkö.
Koirailla vatsa on vaalean ruosteenpunainen. Selässä on punaruskeita, valkeita ja mustia alueita. Päässä ja rinnassa vaaleankeltaiset kurkku ja viiksijuovat erottuvat selvästi. Silmän ympärillä on keltainen rengas. Naaraiden värit ovat hailakammat kuin koiraiden. Peltosirkun pituus on 16–17 cm ja paino 23–26 g. Koiras on hieman kookkaampi.
Peltosirkun laulu on kaunis, lyhyt säe, jota koiras esittää tavallisesti tolpan päässä, sähkölangalla tai puun tai pensaan latvassa. Lentoääni on kuulas ”tsi-ly”, ja sitä voi kuulla elokuiselta yötaivaalta, sillä peltosirkku on yömuuttaja. Tavallinen ääni on myös ”blt”, joka on kuin veteen putoavasta pisarasta syntyvä ääni. Varoitusääni on itsepintaisen jankuttava kivitaskua muistuttava ”hji”.
Vanhoilla peltosirkuilla on täydellinen sulkasato heinä–elokuussa. Jotkut yksilöt keskeyttävät sulkasadon syysmuuton ajaksi, jolloin osa kyynärsulista voi jäädä vaihtumatta.
Vanhin suomalainen rengastettu peltosirkku on ollut 4 vuotta 7 kuukautta 14 päivää vanha. Vanhin eurooppalainen on ollut norjalainen vähintään 5 vuoden 10 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Peltosirkku elää koko Suomessa Lappia lukuun ottamatta, mutta on taantunut erittäin voimakkaasti viimeisinä vuosikymmeninä. Erityisen jyrkästi laji on taantunut ainakin Turun seudulla. Suomessa pesii noin 20 000-30 000 paria. Euroopan pesimäkannaksi arvioidaan 500 000 – 1 000 000 paria.Esiintymisalue kattaa pääosan Euroopasta ja Aasian länsiosia Mongoliaan saakka. Suomalaiset peltosirkut talvehtivat ilmeisesti trooppisessa Afrikassa. Ne muuttavat Välimeren yli, ja niitä on pyydystetty ruoaksi valtavia määriä kaikissa rantavaltioissa ja saarilla.
Elinympäristö.
Peltosirkkujen tyypillisimmät elinympäristöt ovat hakkuuaukeat, laidunmaat ja viljavainiot.
Lisääntyminen.
Peltosirkku pesii maassa heinikon kätkössä. Touko–kesäkuussa naaras munii 4–6 munaa, joiden haudontaan aikaa kuluu noin 11–12 päivää. Poikaset lähtevät lentokyvyttöminä pesästä vähän yli kymmenen päivän ikäisinä ja oppivat parin päivän päästä lentämään. Emot ruokkivat niitä noin kolmen viikon ikäisiksi asti.
Ravinto.
Peltosirkut syövät siemeniä, matoja, toukkia ja hyönteisiä.
Peltosirkku ruuanvalmistuksessa.
Varsinkin Ranskassa peltosirkun syömistä pidetään gastronomisena nautintona – tosin sen pyydystäminen, ostaminen ja syöminen on laitonta. Määräyksiä kuitenkin rikotaan rutiininomaisesti. Kuuluisin esimerkki on presidentti François Mitterrand. Eturauhassyövästä kärsinyt presidentti tiesi kuolemansa olevan lähellä ja järjesti elämänsä viimeisen juhla-aterian 31.12.1995. Herkkujen joukossa oli myös peltosirkkua. Sirkku oli viimeinen ruokalaji, jonka hän pisti suuhunsa ennen kuin kuoli viikkoa myöhemmin.
Myös useat muut gastronomit ovat kehuneet peltosirkkujen makua, mm. Alexis Soyer (”"herkkusuun hurmio… gastronomian transsendenssi"”) ja August Escoffier (”"liha on mureaa, hienostunutta ja mehukasta ja maultaan ensiluokkaista"”).
Peltosirkkujen perinteinen valmistustapa on barbaarinen. Pienet linnut pyydystetään elävänä ja niitä pidetään pimeässä laatikossa (tai sokaistaan), niin että ne ahmivat jatkuvasti jyviä. Jahka lintu on paisunut huomattavasti normaalia suuremmaksi, hukutetaan sirkku armanjakkiin, kynitään ja paahdetaan. Peltosirkkujen päät katkaistaan (tai purraan) irti ja ne syödään luineen päivineen lautasliinan alla – piilossa Jumalalta, jotta moinen ahneus ja julmuus ei tulisi tämän tietoon. Useamman kuin yhden peltosirkun syömistä pidetään kohtuuttomana, mutta Mitterrand söi vielä toisenkin.[lähde?]


Kultasirkku.
Kultasirkku ("Emberiza aureola") on Suomessa harvinainen sirkkulaji.
Koko ja ulkonäkö.
Kultasirkku on 15–18 cm pitkä, muodoltaan tyypillinen sirkku, jolla on pitkähkö pyrstö. Vanha koiras on kesäpuvussa helppo tuntea: sen rinta on kullankeltainen, selkä ja päälaki kastanjanruskeat, naama, otsa ja kurkku mustat, kupeilla viirutusta, kapea musta rintavyö ja siivellä iso valkea laikku. Naaras ja nuori ovat himmeämpiä: vatsa on vaaleankeltainen, selkä ja kupeet viiruiset, päässä voimakkaat kuviot ja vaalea päälaenjuova. Nokka on vaaleanpunertava.
Kutsuääni on terävä "tsik" tai "zik". Laulu on nouseva, rauhallinen, alussa nouseva ja lopussa laskeva karkean viheltävä säe.
Levinneisyys.
Kultasirkku esiintyy erittäin laajalla alueella Venäjältä Tyynenmeren rannikolle asti ja talvehtii Kaakkois-Aasiassa. Länsi-Euroopassa se on harvinainen harhailija.
Kultasirkku pesi vielä 1980- ja 1990-luvuilla Suomessa, mutta 2000-luvulla vakituinen kanta katosi. Nykyään kultasirkku on Suomessa erittäin vähälukuinen, mutta vuosittainen harhailija pääosin kesä-heinäkuussa.
Elinympäristö.
Pensaikkoiset avomaat, niityt ja rantaniityt ja pellot.
Lisääntyminen.
Kultasirkku edellyttää pesimäpaikaltaan rantaluhdan avoimia pajukoita, joissa ei juuri kasva järviruokoa.


Pohjansirkku.
Pohjansirkku ("Emberiza rustica") on varpuslintu, joka kuuluu sirkkujen heimoon.
Koko ja ulkonäkö.
Kooltaan ja muodoltaan tyypillinen sirkku. Kupeilla punaruskeaa viirutusta. Koiraalla pää voimakkaan mustavalkokuvioitu ja selkä punaruskea. Naaras ja nuori huomattavasti himmeämpiä, pajusirkkumaisia, mutta kupeiden viirutus punaruskeaa ja päänkuviot korostuneemmat.
Levinneisyys.
Pohjansirkku pesii taigavyöhykkeellä Siperiassa ja siitä itään aina Tyynellemerelle saakka. Suomessa pohjansirkku on yleisimmillään Oulun läänin ja Metsä-Lapin alueilla, etelässä sitä on suurten suoalueiden reunoilla.
Elinympäristö.
Pohjansirkku pesii rämeiköissä ja soiden reunojen vaikeakulkuisissa tiheissä kitukasvuisissa metsissä.
Lisääntyminen.
Pohjansirkku tekee pesänsä maahan. Hyvinä kesinä se voi kasvattaa kaksikin poikuetta.
Ravinto.
Pohjansirkut ovat lähinnä siemensyöjiä, mutta emot ruokkivat poikasiaan myös hyönteisravinnolla.


Pikkusirkku.
Pikkusirkku ("Emberiza pusilla") on pienikokoinen arktisilla alueilla elävä sirkku, jota tavataan Suomessa pesivänä Itä-Suomessa ja Lapissa.
Koko ja ulkonäkö.
Linnun pituus on 12–14 senttimetriä ja paino 13–19 grammaa. Laji on pienikokoinen sirkku, joka muistuttaa väritykseltään muita sirkkuja. Pää kastanjanruskea, päälaki musta ja sen poikki kulkee pitkittäinen kastanjanruskea päälaenjuova. Korvanpeitinhöyhenillä musta kaari. Nokan harja on suora. Juhlapukuisen koiraan pään värit ovat kirkkaammat kuin naaraan.
Vanhoilla pikkusirkuilla on täydellinen sulkasato loppukesällä.
Levinneisyys.
Pikkusirkku kuuluu siperialaiseen lajistoon. Laji tavattiin Suomessa ensi kerran Ivalossa vuonna 1935. Parimäärä Suomessa: 5 000 – 10 000, pääosin Kainuussa ja Lapissa. Muuttoaikana hyvin harvalukuinen muualla Suomessa. Keväällä saapuu toukokuussa, syksyllä lähtee pääosin syyskuussa, mutta muutamia talvihavaintojakin tunnetaan. Levinnyt Siperian pohjoisosiin, talvehtii Kaakkois-Aasiassa. Euroopan populaation kooksi arvioidaan 10–16 miljoonaa yksilöä.
Elinympäristö.
Koivikot, pajukot, metsäaukeat. Pikkusirkku elää usein pajukkoisilla niityillä ja viihtyy veden lähellä. Muuttoaikana erilaiset rikkaruohokentät, ojat ja pellot ovat sille otollista ympäristöä.
Lisääntyminen.
Pesä on maassa varvikon suojassa. Munia on 4–6, ja niitä haudotaan 11–12 päivää. Poikaset lähtevät pesästä lentokyvyttöminä jo viikon ikäisinä, mikä on lyhimpiä varpuslinnuilla todettuja pesäpoikasaikoja. Poikaset ovat lentokykyisiä vajaan 2 viikon ikäisinä. Molemmat emot kuitenkin huolehtivat niistä maastossa vielä 1–2 viikkoa. Ensimmäinen pesye kesäkuussa ja usein toinen pesye heinäkuussa.
Ääni.
Kutsuääni terävä ”tsik”, lähes täysin identtinen pohjansirkun vastaavan äänen kanssa. Laulu muistuttaa sekä paju- että peltosirkkua, esimerkiksi ”trytrytrytry svii sjy sjy tju-ti”.
Ravinto.
Hyönteiset, hämähäkit, siemenet ja muut kasvinosat.


Pajusirkku.
Pajusirkku ("Emberiza schoeniclus") on pieni rannoilla elävä muuttolintu.
Koko ja ulkonäkö.
Pituus 14–16 cm, paino 18–20 g. Koiras on kookkaampi. Pajusirkkukoiraalla on musta pää, valkoinen kaulus ja ruskeat siivet. Naaraalta puuttuu pään mustavalkea kuviointi. Tumman pyrstön reunasulat ovat valkoiset. Sen nokka on pienehkö mutta kuitenkin selvästi siemensyöjän nokka. Tavallisesti pajusirkun näkee istumassa ruo’on tai pensaan latvassa, missä se esittää yksinkertaisen, jankuttavan laulunsäkeensä. Valppaana ollessaan se näpäyttelee pyrstöään sivulle. Kutsuääni on korkea ”tsiy”. Nuori lintu muistuttaa naarasta. Elo–syyskuussa tapahtuvan sulkasadon jälkeen myös vanhan koiraan puku on naarasmainen. Talven aikana pään höyhenten ruskeat kärjet kuluvat vähitellen pois, ja näkyviin tulee mustavalkea kuviointi. Nuoren ja vanhan voi sulkasadon jälkeen erottaa ainoastaan sulkien kulumisasteen perusteella.
Vanhin suomalainen rengastettu pajusirkku on ollut 8 vuotta 1 kuukautta 15 päivää vanha.
Levinneisyys.
Pajusirkku pesii Euroopassa sekä Keski- ja Pohjois-Aasiassa. Suomessa pesii yleisenä koko maassa. Useimmat linnut talvehtivat etelässä, suomalaiset pajusirkut Keski-Euroopassa, lähinnä Italiassa ja Sveitsissä. Pieni määrä talvehtii Etelä-Suomen laajoissa ruoikoissa. Kevätmuutto tapahtuu maalis–huhtikuussa, syksyllä lähtevät syys–lokakuussa.
Suomessa pesii n. 300 000 paria.
Elinympäristö.
Rantojen ja kosteikkojen pesimälintu. Yleinen merenlahtien ja järvien järviruohikoissa ja rantaluhdilla, järvien ja jokien pajukoissa sekä Lapin soiden vaivaiskoivikoissa. Muuttoaikoina myös pelloilla ja rikkaruohostoissa.
Lisääntyminen.
Naaras rakentaa ruohonkorsista pesän tavallisesti maahan tai matalalle pensaaseen, hyvään piiloon. Muninta alkaa Etelä-Suomessa toukokuun puolivälin paikkeilla. Naaras munii tavallisesti 5 oliivinväristä, täplikästä munaa. Haudonta kestää vajaa 2 viikkoa, ja molemmat puolisot hautovat, naaras tosin enemmän. Poikaset viipyvät pesässä pari viikkoa, ja emot huolehtivat niistä vielä parisen viikkoa. Pajusirkku pesii usein kahdesti kesässä. Koiraalla saattaa olla 2 naarasta. Sukukypsiä pajusirkut ovat 1-vuotiaana.
Ravinto.
Pajusirkku syö kesällä hyönteisiä, matoja ja nilviäisiä, syksyllä ja talvella siemeniä ja jyviä. Talvella syö erityisesti järviruo’on siemeniä. Poikasia ruokitaan selkärangattomilla ja hyönteisten toukilla.


Lapinsirkku.
Lapinsirkku ("Calcarius lapponicus") on sirkkuihin kuuluva lintu. Sen ääni on heleä "tjyb" tai surumielinen "tjyy" sekä kova "drrt" tai "de-dek". Laulu on lyhyt kirkas säe. Lapinsirkku elää tuntureilla, jängillä ja alavilla pensasmailla koivu- ja pajuvyöhykkeessä.


Pulmunen.
Pulmunen ("Plectrophenax nivalis") on valkeankirjava peipon muotoinen lintu.
Koko ja ulkonäkö.
Lentävät pulmuset on helppo tunnistaa valkeista siipiläikistään. Soidinasuisella koiraalla on valkea vatsa ja musta selkä. Muut höyhenpuvut ovat selästä vaaleanpunertavia, vatsapuolelta valkoisia. Linnun pituus on noin 16–18 cm, paino 35 g. Euroopan vanhin pulmunen on ollut 9 vuoden 6 kuukauden ikäinen islantilainen lintu.
Levinneisyys.
Pulmusia tavataan arktisella alueella koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Skotlannin ylämaan vuorenhuipuilla on pieni eristynyt populaatio. Pulmuset muuttavat talvehtimaan etelään, mm. Keski-Eurooppaan. Ne palaavat usein ensimmäisinä muuttolintuina jo helmi–maaliskuussa, ja lähtevät syksyllä loka–marraskuussa. Suomen tuntureilla pesii n. 4 000 pulmusparia.
Elinympäristö.
Pulmusen pesimisaluetta on puuton tunturiylänkö. Muuttoaikoina pelloilla ja ulkosaariston luodoilla.
Lisääntyminen.
Pulmunen pesii maakoloon. Munia on tavallisesti 5. Munat ovat vihertävänsinisiä, ruskeapilkkuisia, ja naaras hautoo noin 2 viikkoa. Toisen kaksiviikkoisen kuluttua poikaset ovat jo lentokykyisiä.
Ravinto.
Pulmuset syövät heinänsiemeniä, viljanjyviä ja silmuja, kesällä myös hyönteisiä. Poikaset saavat pelkästään hyönteisravintoa.
Pulmusten yksilöllinen väritys vaihtelee voimakkaasti (Reunimmaisina lienee urpiaislajeja.)


Peippo.
Peippo ("Fringilla coelebs") on peippojen heimoon kuuluva varpuslintu. Se on Suomen toiseksi runsain lintulaji.
Olemus.
Peippo on 16-17 senttimetriä pitkä. Koiras on naarasta värikkäämpi. Sen vatsapuoli on punaruskea ja päälaki sekä niska siniharmaat. Naaras on väriltään harmaanruskea. Molemmilla sukupuolilla on kaksi valkoista siipilaikkua sekä vihreä yläperä. Peipolla on tukeva nokka, joka on koiraalla sininen ja naaraalla tumma.
on reipas ja voimakas yksinkertainen säe. Lentoääni on pehmeä ”jyb” tai "juh", varoitusääniä ovat "hyit" sekä talitiaismainen ”tvink”.
Vanhoilla peipoilla on sulkasato heinä–syyskuussa. Sen kesto on keskimäärin 60 päivää. Nuoret peipot vaihtavat ruumiinhöyhenensä elo–syyskuun aikana.
Levinneisyys.
Peippo on yleinen lintu koko Euroopassa. Se on levinnyt myös läntiseen Aasiaan, Luoteis-Afrikkaan ja Makaronesiaan. Kanariansaarilla se esiintyy yhdessä endeemisen paikallisen peippolajin, kanarianpeipon kanssa. Peippo on levinnyt koko Suomeen aivan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Se on yleisin Etelä- ja Keski-Suomessa ja harvinaistuu pohjoiseen päin mentäessä. Peippo on 7-9 miljoonan pesivän parin kannallaan pajulinnun jälkeen Suomen toiseksi runsain pesimälintu. Euroopan peippokanta on 130-240 miljoonaa paria.
Etelämpänä se ei ole muuttolintu, mutta Suomen peipot muuttavat talveksi etelään. Vanhan lorun mukaan peipot palaavat kun on ”puoli kuuta kesään”. Todellisuudessa ensimmäiset peipot saapuvat jo maalis-huhtikuun vaihteessa. Koiraat muuttavat lyhyemmän matkan ja saapuvat ennen naaraita, josta johtuu lajin tieteellisen nimen loppuosa, coelebs, joka tarkoittaa leskeä tai poikamiestä. Suomessa pesivät peipot talvehtivat Länsi-Euroopassa ja Etelä-Skandinaviassa. Syysmuutto tapahtuu syys–lokakuussa, päämuutto syyskuun lopussa, jolloin parhaana päivänä voidaan hyvällä muutonhavainnointipaikalla nähdä yli 100 000 muuttavaa peippoa päivässä. Pieni määrä peippoja talvehtii Suomessakin.
Elinympäristö.
Peippo pesii kaikenlaisissa metsissä sekä puistoissa ja puutarhoissa. Erityisesti se suosii lehtoja ja reheviä sekametsiä.
Muuttoaikoina peipot ruokailevat pelloilla ja rikkaruohostoissa.
Lisääntyminen.
Peippo rakentaa pesänsä puuhun tai pensaaseen 2-6 metrin korkeuteen ja naamioi sen jäkälällä ja koivunhilseellä. Pesä on pieni ja höyhenillä ja karvoilla vuorattu. Naaras munii toukokuussa 4-6 sinertävää tai rusehtavaa tummatäpläistä munaa. Naaras hautoo munia noin 12 vuorokautta. Emot ruokkivat poikasia pesään 11-14 vuorokautta ja tämän jälkeen vielä pari viikkoa. Peipot pesivät uudelleen usein vielä heinäkuussa.
Ravinto.
Peippo syö monenlaisia siemeniä ja kesällä paljon selkärangattomia, ja usein sen näkee nappaavan ilmasta lentävän hyönteisen. Poikasilleen peippo syöttää selkärangattomia. Talvella syö lintulaudoilta myös mm. leivänmuruja ja pähkinää.


Järripeippo.
Järripeippo ("Fringilla montifringilla") on peipon itäinen lajipari.
Koko ja ulkonäkö.
Järripeippo on 14–17 senttimetriä pitkä. Koiraalla on kesäpuvussa musta pää, niska, hartiat, selkä ja nokka, sekä ruosteenkeltainen kurkku ja rinta. Kupeilla on mustia täpliä. Talvipuvussa koiras on himmeämmän värinen ja sen yläpuolen höyhenissä on ruosteenväriset kärjet, jolloin yläpuoli näyttää kirjavalta. Nokka on talvipuvussa keltainen mustaa nokankärkeä lukuunottamatta.
Naaraalla on tummanharmaanruskea päälaki, selkä ja niskan sivut. Pään sivut ja niskan keskiosa ovat vaaleammat. Rinta on beigensävyinen. Yläperä on molemmilla sukupuolilla kaikissa puvuissa valkoinen.
Järripeipon kutsuääniä ovat nasaali "dzää-y" ja lyhyt ja kova "jäk". Varoitusääni pesäpaikalla on ohut ja kirkas "sily,sily...". Koiran laulu on lyhyt ja synkkä "rrrhyh", joka muistuttaa hieman viherpeipon laulua.
Levinneisyys.
Järripeippoja pesii Skandinaviasta Itä-Siperiaan ulottuvalla alueella. Maailman järripeippokanta on arviolta 79-264 miljoonaa yksilöä, joista 13-26 miljoonaa paria pesii Euroopassa.
Suomessa järripeippo pesii lähes koko maassa kannan ollessa vahvin pohjoisessa. Etelään päin mentäessä kanta harventuu voimakkaasti. Aivan etelässä pesintöjä onkin lähinnä vain kylminä keväinä.
Järripeippo on muuttolintu, jonka talvehtimisalueet sijaitsevat Länsi-, Etelä- ja Keski-Euroopassa ja Etelä- ja Itä-Aasiassa. Suomalaiset järripeipot talvehtivat pääasiassa Länsi- ja Keski-Euroopassa. Suomeen ne saapuvat huhtikuulta alkaen ja lähtevät takaisin talvehtimisalueille syys-marraskuussa. Pieni määrä järripeippoja talvehtii Suomessakin.
Elinympäristö.
Järripeippo pesii valoisissa havu- ja sekametsissä sekä tunturikoivikoissa. Tiheissä kuusikoissa se ei kuitenkaan viihdy.
Lisääntyminen.
Pesä on puussa oksanhangassa. Munintaa tapahtuu touko–kesäkuussa. Naaras munii 4-6 vihertävää tai punertavaa tummatäpläistä munaa, joita se hautoo 12 vuorokautta. Poikaset lähtevät pesästä noin 12 vuorokauden ikäisinä.
Ravinto.
Järripeippo syö hyönteisiä ja siemeniä ja voi käydä myös ruokintapaikoilla.


Viherpeippo.
Viherpeippo ("Carduelis chloris") on peippoihin kuuluva lintu.
Koko ja ulkonäkö.
Viherpeipon pituus on noin 14–16 cm ja paino 25–32 grammaa. Koiras on naarasta suurempi.
Viherpeippo on väritykseltään kellanvihreä rinnasta ja sen selkäpuoli on harmaan vihreä. Siivissä on keltainen kuvio, joka muodostuu käsisulkien tyviosien värityksestä. Myös pyrstösulkien tyviosat ovat keltaiset. Koiras on naarasta huomattavasti kirkasvärisempi. Jotkut naaraat ovat melko harmaita ja keltaiset kuviot ovat pienialaisia. Mutta välttämättä sukupuolia ei erota pelkän värityksen perusteella. Nokka on korkea kekonokka. Jalat ovat tumman punertavat.
Lentää vauhdikkaasti ja suoraviivaisesti. Ääni ”djyp-djyp”, varoittaa käheällä ”tsuii”-äänellä. Laulu koostuu erilaisista pulputuksista ja vihellyksistä sekä järripeippomaisesta ryystävästä äänestä. Pesimäajan ulkopuolella liikkuu parvissa, joissa saattaa olla satoja yksilöitä.
Vanhin suomalainen rengastettu viherpeippo on ollut 8 vuotta ja 8 kuukautta vanha.
Levinneisyys.
Eurooppa sekä Pohjois-Afrikka ja Aasian läntiset osat. Viherpeippo on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa. Pohjoisempana se elelee lähinnä suuremmissa taajamissa. Lajin kannaksi arvioidaan noin 120 000 paria.
Suurin osa viherpeipoistamme muuttaa talveksi Ruotsiin, Tanskaan, Baltian maihin, Puolaan ja Saksaan. Syysmuutto tapahtuu pääasiassa lokakuussa, mutta ravintotilanteen mukaan se saattaa jatkua joulu–tammikuulle saakka. Kevätmuutto on maalis–huhtikuussa. Talvehtivat viherpeipot pysyttelevät taajamissa lintulautojen ja rikkaruohostojen ääressä.
Elinympäristö.
Viherpeippo pesii metsiköissä ja puistoissa ja se on hyvin sopeutunut kulttuurimaisemaan ja hyötyy selvästi talviruokinnasta. Pesiviä pareja on myös talousmetsien peltomaisemaan rajoittuvissa reunaosissa. Katajikkoiset peltosaarekkeet ja hakamaat sekä sähkövoimalinjojen katajia kasvavat aluset ovat erityisen suosittuja pesimäympäristöinä.
Pesimäajan ulkopuolella viihtyy rikkaruohokentillä, rypsi- ja viljapelloilla, talvella lintulaudoilla.
Lisääntyminen.
Viherpeipon pesä on tavallisesti katajassa tai kuusessa, tuskin koskaan lehtipuussa. Katajassa se on 1–5 m korkealla, kuusessa se voi olla aivan latvassa, jopa 20 m:n korkeudella. Naaras munii 4–7, tavallisesti 5, vaaleaa, pilkullista munaa maaliskuun puolivälistä alkaen. Poikaset kuoriutuvat noin 13 vuorokauden hautomisen jälkeen. Vain naaras hautoo, mutta molemmat puolisot osallistuvat poikasten ruokintaan. Poikaset lähtevät pesästä 14–16 vrk:n ikäisinä. Viherpeippo pesii tavallisesti kahdesti, joskus kolmasti pesimäkauden aikana.
Ravinto.
Viherpeippo käyttää ravintonaan erilaisia siemeniä ja jyviä, joita se käsittelee tarkoitukseen sopivalla vahvalla nokalla. Poikaset saavat kuitenkin ravinnokseen myös jonkin verran hyönteisiä ja niiden toukkia. Myös aikuiset viherpeipot syövät hyönteisiä ja lisäravinnoksi erilaisia silmuja.
Syksyllä viherpeipot syövät myös pihlajanmarjoja, tosin ainoastaan siemenen. Ruusunmarjat ovat erityisen haluttuja aina vuodenvaihteeseen saakka. Talvisilla lintulaudoilla ne syövät auringonkukan-, hirssin- ja hampunsiemeniä sekä maapähkinöitä mieluiten hieman rouhittuina.


Tikli.
Tikli ("Carduelis carduelis") on peiponsukuinen värikäs lintu, jota näkee etenkin talvella syömässä siemeniä talventörröttäjistä.
Koko ja ulkonäkö.
Tiklin ”kasvot” ovat punaiset, pää muuten mustavalkoinen, vartalo ruskea ja valkea, ja siivet kelta-musta-valkoiset. Sukupuolet ovat lähes samannäköisiä, koiraalla on hieman enemmän punaista naamassa. Nuori lintu on yksivärisempi, ja siltä puuttuvat pään punainen ja musta väritys. Selässä ja kupeilla sillä on viirutusta. Kaikki tiklit käyvät läpi sulkasadon elo–lokakuussa, vanhat linnut täydellisen, jonka jälkeen ikäluokkien erottaminen maastossa on kyseenalaista.
Tiklin pituus on noin 12–14 cm ja paino noin 18 grammaa. Koiras on hieman naarasta kookkaampi.
Äänet ovat helisevän korkeita ”tik-li, stig-lits”, mistä lintu on nimensäkin saanut. Laulua kuulee maaliskuulta alkaen puun latvasta, ja se on hyvin kirkasta, helisevää livertelyä. Tikli onkin ollut yksi kaikkein suosituimmista häkkilinnuista.
Lentotapa on suoraviivaista ja nopeaa. Pesimäajan ulkopuolella tiklit liikkuvat perheittäin tai parvissa, joissa enimmillään voi olla noin 100 yksilöä.
Vanhin suomalainen rengastettu tikli on ollut 10 vuotta 1 kuukautta 12 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut saksalainen vähintään 11 vuoden 9 kuukauden ikäinen tikli.
Levinneisyys.
Tikli pesii lähes koko Euroopassa ja Länsi-Aasiassa. Etelä-Suomessa pesii noin 6 000 tikliparia. Se muuttaa ainakin paikallisesti talven kylmimpinä aikoina paremmille ruokamaille eteläisempiin Itämeren maihin. Osa talvehtii meillä. Syysmuutto tapahtuu lokakuussa, kevätmuutto maalis–huhtikuussa. Euroopan populaation koko on 7–10 miljoonaa paria eli 23–57 miljoonaa yksilöä.
Elinympäristö.
Tikli on kulttuurilintu. Tavallisin se on kaupunkien puistoissa ja omakotitalojen seassa kasvavissa pikku metsiköissä. Kartanoilla ja vanhoilla maataloilla voi olla oma parinsa, ja hautausmaat puistomaisine metsineen ovat sen suosiossa. Pesimäajan ulkopuolella tiklit parveilevat rikkaruohostoissa ja korjatuilla viljapelloilla. Talvella sen on yhä useammin havaittu käyvän lintulaudoilla.
Lisääntyminen.
Tiklin kaunis pesä on tavallisesti männyn tai lehtipuun oksalla, tavallisesti korkealla, 5–15 metrissä. Muninta alkaa aikaisintaan vapun maissa. Naaras munii 4–6, tavallisesti 5 vaaleaa, pilkullista munaa, joita se hautoo noin 12 vrk. Molemmat emot ruokkivat poikasia n. 2 viikkoa. Pesän reunoille kertyy poikasten ulosteista kerros, sillä emot eivät kanna isompien poikasten ulosteita pesästä. Tikli pesii yleensä 2 kertaa kesässä.
Ravinto.
Pienikokoiset siemenet, kuten ohdakkeiden, nokkosen ja voikukan siemenet. Syksyllä herkkua ovat takiaisen siemenet. Talviaikaan maistuvat myös koivun, lepän ja männyn siemenet sekä silmut. Lintulaudoilla syö auringonkukansiemeniä. Hyönteisiä ja kuvussa pehmenneitä siemeniä poikasruokana.


Vihervarpunen.
Vihervarpunen ("Carduelis spinus") on pieni peippoihin kuuluva varpuslintu.
Koko ja ulkonäkö.
Vihervarpusen pituus on 11–13 senttimetriä ja paino 12–14 grammaa. Se on pieni, yleisväritykseltään kellanvihreä lintu. Koiraalla on musta päälaki ja mustilla siivillä keltainen siipijuova ja laikku. Naaras on harmaanvihreä, päälaeltaan harmaa ja alta mustaviiruinen. Myös nuori lintu on viiruinen. Vihervarpunen on taitava kiipeilijä, joka roikkuu usein oksasta pää alaspäin syöden siemeniä. Sen laulu on pirteää sirkutusta ja tiiskutusta, jota koiras esittää reviirinsä yllä laululennossa tai kuusenlatvassa seisoen. Kutsuääni on laskeva ”tsiyy”, varoitusääni viherpeippomainen laskeva ”tsyi”. Pesimäajan ulkopuolella vihervarpuset liikkuvat parvissa, syysparvissa voi olla satoja yksilöitä.
Vanhoilla vihervarpusilla on täydellinen sulkasato heinä–syyskuussa. Sen kesto on keskimäärin 68 päivää. Nuoret linnut sulkivat ruumiinhöyhenensä ja osan, joskus kaikki, siiven peitinhöyhenet elo–lokakuun aikana.
Vanhin suomalainen rengastettu vihervarpunen on ollut seitsemän vuotta, yhden kuukauden ja yhden päivän vanha. Euroopan vanhin on ollut venäläinen 13 vuoden ja kuuden kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Vihervarpusen levinneisyysaluetta ovat Pohjois- ja Keski-Eurooppa ja Venäjä, josta erillinen populaatio elää Kaukoidässä. Laji pesii koko Suomessa, pohjoisimmassa Lapissa harvinaisena. Suomen pesimäkanta vaihtelee puolen miljoonan ja puolentoista miljoonan välillä. Euroopan populaation koko on 20–36 miljoonaa yksilöä.
Osa Suomen vihervarpusista muuttaa talveksi Keski- ja Etelä-Eurooppaan, mutta osa jää tänne. Talvehtivan kannan suuruus riippuu yksiselitteisesti koivujen ja leppien siemensadon suuruudesta. Kevätmuuttajat palaavat huhtikuussa, syksyllä suurimmat parvet tavataan syys-lokakuun vaihteessa.
Elinympäristö.
Kuusivaltaiset metsät; myös sekametsät, joissa vähintään muutamia täysikasvuisia kuusia. Pesimäajan ulkopuolella tavataan kaikenlaisissa metsissä sekä myös rikkaruohostoissa. Talvella viihtyy myös lintulaudoilla ja rantalepikoissa.
Lisääntyminen.
Naaras rakentaa pesän kuuseen tai mäntyyn, usein korkealle latvukseen. Muninta alkaa Etelä-Suomessa hyvän siementalven jälkeen usein jo maalis-huhtikuun vaihteessa, normaalivuonna vapun jälkeen. Munia 4-6, yleensä 5. Naaras hautoo noin 12 vrk. Molemmat emot osallistuvat poikasten ruokintaan. Poikaset lähtevät pesästä runsaan 2 viikon ikäisinä. Emot huolehtivat poikueesta vielä noin pari viikkoa. Usein munitaan toinen pesye juhannuksen tienoilla.
Ravinto.
Ensisijaisesti puiden siemenet. Siemensadon määrästä riippuen kuusi, koivut ja tervaleppä ovat tärkeimmät. Loppukesällä ja syksyllä myös ruohovartisten siemenet, esimerkiksi voikukka ja ohdakkeet. Talvellakin saattaa syödä talventörröttäjien siemeniä, sekä lintulaudoilla auringonkukansiemeniä ja maapähkinää. Kesällä syö myös hyönteisiä ja niiden toukkia, jotka ovat pienten poikasten ravintona tärkeä proteiinilisä.


Hemppo.
Hemppo ("Carduelis cannabina") on siemeniä syövä varpuslintu. Se on erikoistunut rikkaruohojen siemeniin, joita se hakee joutomailta, puistoista, pihoilta ja pellonreunoilta.
Koko ja ulkonäkö.
Hempon pituus on noin 13–14 cm ja paino noin 17 grammaa.
Juhlapukuinen koiras on rinnasta heleän punainen ja sillä on punainen otsatäplä muuten harmaassa päässä. Selkä on ruskea, maha vaalea ja siivellä valkoinen siipijuova. Naaras on harmaanruskea, mahasta vaalea, ja myös sillä on valkoinen siipijuova. Nuori lintu muistuttaa naarasta, ollen vähän viirukkaampi. Vanhoilla linnuilla on täydellinen sulkasato elo–lokakuussa, jonka jälkeen koiras muistuttaa naarasta ja nuorta lintua, kunnes höyhenten kulumisen takia saa vähitellen juhlapuvun talven aikana. Kaikissa puvuissa erottuvat valkeat pyrstön reunasulat.
Laulu on hilpeää livertelyä, jota koiras esittää jostain korkealta paikalta, esim. talon katolla, puhelinlangalla tai puun latvassa. Kutsuääni on napakka "du-duk".
Vanhin suomalainen rengastettu hemppo on ollut 3 vuotta 3 kuukautta 17 päivää vanha.
Levinneisyys.
Lähes koko Eurooppa pohjoisimpia osia lukuun ottamatta sekä Pohjois-Afrikka ja Lähi-itä. Suomessa pesii 10 000–20 000 paria Oulu–Joensuu-linjan eteläpuolella. Runsain se on Etelä-Suomen viljelyalueilla.
Pääosa suomalaisista hempoista muuttaa elo-lokakuussa Keski-Eurooppaan, mistä ne palaavat maalis–huhtikuussa. Talvehtimaan jää vaihteleva määrä hemppoja rikkaruohostoihin.
Elinympäristö.
Hemppo on kulttuurilintu. Se viihtyy pihoilla, puistoissa, varastoalueilla ja peltojen laitamilla.
Lisääntyminen.
Tiivis korsipesä katajassa, tiheässä pensaassa tai puupinossa.
Munii IV-VIII 2 pesyettä, joissa 4–6 sinertävää munaa. Naaras hautoo 12–14 vrk, ja poikaset lähtevät pesästä pariviikkoisina.
Ravinto.
Hempon pääasiallista ravintoa ovat rikkakasvien siemenet ja vähässä määrin hyönteiset.


Vuorihemppo.
Vuorihemppo ("Carduelis flavirostris") on pieni parvissa esiintyvä lintulaji, jonka lentotapa on omaleimaisen tuikkiva.
Koko ja ulkonäkö.
Höyhenpeite on pääosin ruskea ja tummaraitainen, koiraalla niskasta punertava. Vatsapuoli on valkea ja siinä on mustia raitoja, rinnassa selvä rusehtava sävy. Nokka on kesällä harmaa, talvella keltainen. Lintu on 14 cm pitkä. Kutsuääni on selkeä nasaali ja urpiaismainen ”dvyit”, laulussa on nopeita trillejä ja piipityksiä.
Levinneisyys.
Vuorihemppo pesii Pohjois-Euroopassa ja Keski-Aasiassa. Osa vuorihempoista muuttaa talveksi etelämmäs tai rannikoille. Pesii erittäin vähälukuisena Lapissa, tavataan muualla Suomessa talvisin.
Elinympäristö.
Avoin nummimaisema on vuorihempon tyypillistä elinaluetta. Muuttoaikoina ja talvisin se elää rikkaruohokentillä, jättömailla ja muilla alueilla joilla matalaa kasvustoa ja talventörröttäjiä.
Lisääntyminen.
Vuorihemppo tekee pesänsä pensaaseen ja laskee sinne 4–7 munaa.
Ravinto.
Vuorihemppo on siemensyöjä. Syö muun muassa takiaisen, pujon ja muiden talventörröttäjien siemeniä.


Urpiainen.
Urpiainen ("Carduelis flammea") on pieni siemensyöjälintu, joka syksyisin ja talvisin esiintyy joskus suurissakin parvissa.
Koko ja ulkonäkö.
Urpiaisen pituus on noin 12–14 cm ja paino 12–15 grammaa.
Urpiainen on jaettu useisiin alalajeihin. Suomessa pesii nimialalaji "flammea" ja viime vuosina myös eteläinen "cabaret".
Juhlapukuinen koiras muistuttaa hemppokoirasta, sillä on punainen rinta ja punainen otsatäplä. Urpiaisen selkä on juovikas ja maha vaaleampi. Nokka on lyhyt ja keltainen. Naaras ja nuori lintu ovat harmaanruskean kirjavia ja viiruisia, ja punaista on vain otsassa, jos siinäkään. "Cabaret" on kooltaan hieman pienempi ja puku on ruskeampi kuin "flammean".
Laulu on vaatimatonta surinaa ja kutsuäänten toistoa, jonka koiras saattaa esittää laululennossa. Kutsuääni on samea ”dsä-dsä-dsä”, varoitusääni venytetty ”tsuii”.
Vanhin suomalainen rengastettu urpiainen on ollut 10 vuotta 6 kuukautta ja 20 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin urpiainen.
Levinneisyys.
Euraasian ja Pohjois-Amerikan pohjoiset osat. Britteinsaarilla ja Keski-Euroopassa erilliset kannat.
Parimäärä Suomessa: 300 000 – 600 000. Pesii koko maassa, runsaimpana Lapissa.
Epäsäännöllinen vaelluslintu, joka liikkuu pitkin vuotta ravintotilanteen mukaan. Joskus runsas talvella, joskus täysin kateissa vaellettuaan etelämmäksi.
Urpiaista ja sille lähisukuista tundraurpiaista näkee toisinaan samoissa parvissa esimerkiksi ruokintapaikoilla.
Elinympäristö.
Pensaikot, tunturikoivikot, metsänreunat ja harvapuiset metsät. Syksyllä ja talvella rikkaruohostot. Vierailee mielellään lintulaudoilla.
Lisääntyminen.
Maljamainen, höyhenin vuorattu pesä matalalla puussa tai pensaassa tai korkealla kuusessa. Naaras munii kahdesti 4–6 ruskein täplin ja juovin kirjailtua munaa. Naaras hautoo 10–12 vrk, poikaset lähtevät pesästä 12–13 vrk:n ikäisinä.
Ravinto.
Siemenet ja hyönteiset. Lintulaudoilla murskatut auringonkukansiemenet sekä murskatut maapähkinät. Lisäksi ravinnoksi kelpaavat hirssi, kaura ja leivänmurut siinä tapauksessa, kun muuta ruokaa ei ole.


Pikkukäpylintu.
Pikkukäpylintu ("Loxia curvirostra") on kuusensiemeniin erikoistunut varpuslintu.
Koko ja ulkonäkö.
Pikkukäpylintua kutsutaan havumetsän papukaijaksi. Siemensyöjäksikin sen nokka on huomiota herättävän paksu, ja muutenkin se on tanakka vartalonmuodoiltaan. Vartalo on uroksella tiilenpunertava, naaraalla ja nuorilla yksilöillä kellertävä. Siivet ja pyrstö ovat molemmilla sukupuolilla tummanharmaat. Väri vaihtelee asuinalueen mukaan, ja käydään keskustelua siitä onko kyseessä alalajien synty vai ravintokasvin vaikutus: antosyaanit siirtyvät ravinnosta höyheniin.
Vanhin eurooppalainen rengastettu pikkukäpylintu on ollut ruotsalainen, vähintään 6 vuoden 10 kuukauden ikäinen lintu.
Koko.
Pikkukäpylinnun pituus nokan kärjestä pyrstön kärkeen on 16–19 cm, koiras on hieman suurempi. Paino on keskimäärin 40 grammaa. Nokan korkeus on 10–12,3 mm, nokan tyvestä mitattuna.
Aikuisilla pikkukäpylinnuilla on täydellinen sulkasato loppukesällä, nuorilla osittainen tai lähes täydellinen postjuvenaalinen sulkasato yleensä loppukesällä ja alkusyksyllä. Koska käpylinnut voivat pesiä myös syksyllä, ei nuorten lintujen sulkasadon ajankohta ole aina sama.
Ääni.
Pikkukäpylintu ”höpöttää” hermostuneesti ja terävästi ”kip kip kip”. Ääni on yksi parhaista tavoista erottaa tämä ja isokäpylintu toisistaan. Laulu on kuuluvaa ja kaunista visertelyä, missä on sekaisin sekä hyvin kirkkaita ja kuuluvia äännähdyksiä että vaimeampaa rupattelua ja surahtelua. Koiras laulaa yleensä kuusen latvassa, usein lähellä pesää, joskus myös laululennossa. Vieraan koiraan erehtyessä reviirille laulu entisestään voimistuu, ja koiras lentelee levottomasti tunkeilijan ympärillä. Varoitusääni on punakylkirastasmainen ”kyk-kyk-kyk” pitkinä sarjoina, ja sitä kuulee sekä pesän lähellä että ruokailumetsiköissä ainakin silloin, kun närhi on lähettyvillä. Kaikki äänet ovat hieman korkeampia kuin isokäpylinnun.
Levinneisyys.
Kaikkialla Euroopan, Aasian ja Pohjois-Amerikan havumetsävyöhykkeellä läntistä Espanjaa myöten. Muuttaa paikasta toiseen, jos entiselle kanta-alueelle tulee huono käpyvuosi. Suomen pesimäkanta vaihtelee kuusen siemensadon mukaan, ollen 50 000 – 400 000 paria. Läntisessä Euroopassa arvioidaan pesivän 1–1,6 miljoonaa paria, mikä arvio vaikuttaa liian pieneltä, koska Venäjällä pesinee miljoonia pareja.
Elinympäristö.
Viihtyy havumetsissä ympäri vuoden. Pesimämetsikkö on yleensä kuusivaltainen havu- tai sekametsä, joskus männikkö, eikä koskaan lehtipuumetsikkö. Pesimäajan ulkopuolella lajia tavataan myös puhtaissa männiköissä, Keski-Euroopassa myös puistoissa ja hautausmailla.
Lisääntyminen.
Käpylintujen pesintä alkaa jo talvella. Varhaisimmat munapesät on tavattu jo tammikuussa. Kannan pääosa aloittaa munimisen helmikuun lopun ja huhtikuun puolivälin maissa, riippuen ravintotilanteesta ja talven sääoloista. Pesintää voi tapahtua myös keskikesällä ja toisinaan syksylläkin. Naaras rakentaa kuivista kuusenoksista ja naavasta lujan ja paksuseinäisen pesän joko kuuseen tai mäntyyn keskimäärin 6 m korkealle. Munia on tavallisimmin kolme tai neljä, joskus viisi. Naaras aloittaa haudonnan heti ensimmäisen munan munittuaan. Koiras ruokkii naarasta säännöllisesti. Haudonta-aika on noin 13 vrk. Poikaset kasvavat pesässä noin 18 vrk. Emot hoitavat ja ruokkivat poikasia vielä pari-kolme viikkoa pesästälähdön jälkeen.
Ravinto.
Havupuiden siemenet, etenkin kuusi, toissijaisesti mänty, Amerikassa myös douglaskuusi. Myös lehtikuusen siemenet maistuvat. Kesällä se syö myös jonkin verran hyönteisiä. Havupuiden siemenkadon sattuessa syö myös muita siemeniä. Syksyllä ja talvella voi syödä pihlajanmarjoja. Viime vuosina laji on tavattu myös lintulaudoilla auringonkukan siemeniä jyrsimässä.


Isokäpylintu.
Isokäpylintu ("Loxia pytyopsittacus") on varpuslintu, joka kuuluu peippojen heimoon. Lajin kuvaili ja nimesi Moritz Balthasar Borkhausen 1793.
Koko ja ulkonäkö.
Isokäpylintu muistuttaa paljon pikkukäpylintua ja kirjosiipikäpylintua, eroa on lähinnä nokan muodossa ja koossa. Käpylinnut ovat ”papukaijamaisia” suhteettoman suuren nokkansa ja kirkkaiden väriensä takia; isokäpylintu on vielä pienempiä sukulaisiaan harteikkaampi. Ala- ja ylänokan kärjet menevät ristiin, mikä on sopeutuma havupuiden siementen esiin kaivamiseen kävystä. Aikuinen uros on vartaloltaan tiilen- tai oranssinpunainen ja naaras on harmaan- tai kellanvihreä ilman punaisia höyheniä. Nuoret yksilöt ovat harmahtavia, tummaraitaisia ennen sulkasatoa. Siivet ja pyrstö ovat kaikilla tummanharmaat.
Kooltaan isokäpylintu on hiukan viherpeippoa suurempi ja rotevampi. Pituus nokan kärjestä pyrstön kärkeen on 18–20 cm, koiras on hieman kookkaampi. Siipien kärkiväli on noin 30 cm ja nokan korkeus on 12–15 mm, nokan tyvestä mitattuna. Paino on 50–60 grammaa.
Ääni: Lentoääni on syvä ”kup kup” ja yksi parhaita tuntomerkkejä iso- ja pikkukäpylinnun erottamiseen. Ruokailevista parvista kuuluu myös matalampaa köpöttelyä. Koiras laulaa pesäpuun lähettyvillä hiljaista, kaunista visertelyä. Laulu on selvästi vaimeampaa ja matalampaa kuin pikkukäpylinnun. Varoitusääni on itsepäinen, jankuttava, mustarastasmainen ”tsuk-tsuk-tsuk...”. Sitä kuulee etenkin silloin, jos närhi sattuu pesän lähelle. Poikasparvista kuuluu jatkuvaa tiititystä. Kaikki äänet ovat astetta matalampia kuin pikkukäpylinnun äänet.
1922 virolaiset Piiper ja Härms esittivät, että Virossa esiintyvä isokäpylintu olisi oma alalajinsa "estiae". Väite perustui paikallisen populaation nokan muotoon. Myöhemmin on osoitettu, että nokan muoto vaihtelee jonkin verran koko levinneisyysalueella eikä em. alalajia katsota olevan.
Aikuisen isokäpylinnun sulkasato on kesällä heinä–syyskuussa, jolloin se vaihtaa koko höyhenpukunsa. Nuoret linnut vaihtavat kesällä pääosan ruumiinhöyhenistään, ja joskus muutamia pyrstösulkia.
Suomessa oli rengastettu 513 isokäpylintua, joista valtaosa pesäpoikasena, vuoden 2006 loppuun mennessä. Myöhempiä löytöjä näistä on vain 2.
Levinneisyys.
Levinneisyysalue on paljon pienempi kuin pikkukäpylinnulla. Siihen kuuluvat säännöllisesti vain Norja, Ruotsi, Suomi, Viro, Latvia sekä Länsi-Venäjä Uralille asti ja pohjoisessa havupuurajalle. Skotlannissa pesii melko vastikään omaksi lajikseen erotettu skotlanninkäpylintu "Loxia scotica". Linnut vaeltavat havupuiden siemensadon perässä satunnaisesti myös tämän alueen ulkopuolelle esimerkiksi Englantiin ja Tanskaan, joten yksittäisen paikan kanta vaihtelee vuodesta toiseen. Fennoskandiassa ja Baltiassa arvioidaan olevan 56 000–190 000 pesivää paria. Suomessa laji pesii koko maassa lukuun ottamatta Tunturi-Lapin havupuutonta vyöhykettä. Suomessa pesii keskimäärin 36 000 paria, vuosittaisen vaihtelun ollessa 10 000–100 000 paria. Euroopan populaatio on kooltaan 520 000–2 200 000 yksilöä ja lajin kanta on elinvoimainen.
Isokäpylinnun vaellukset ovat vähemmän mittavia kuin runsaamman pikkukäpylinnun. Pesinnän jälkeinen vaeltelu alkaa toukokuussa ja touko–kesäkuun vaihteessa voi Lounais-Suomen ulkosaariston mäntyä kasvavilla saarilla tavata pieniä parvia, joissa on sekä vanhoja että nuoria lintuja. Parvia esiintyy täällä vaihtelevassa määrin koko kesän. Syksyllä voi joskus havaita selvää meren yli suuntautuvaa muuttoa, jonka huippu on lokakuun puolimaissa. Joskus vaellus voi ulottua kauas, esimerkiksi 1990 Hollantiin. Varsinais-Suomessa lajin määrät ovat huomattavasti vähentyneet vuoden 1992 jälkeen.
Elinympäristö.
Pääasiassa mäntymetsät. Tyypillinen pesimäajan ympäristö on kallioinen männikkö tai harva mäntykangas. Koska isokäpylintu suosii männynsiemeniä, se ei yleensä pesi puhtaissa kuusikoissa. Myös pesimäajan ulkopuolella laji viihtyy etupäässä mäntymetsissä.
Lisääntyminen.
Isokäpylintu on yksiavioinen. Pesä sijaitsee yleensä männyn latvaosassa. Tavallisesti se on oksan päällä, usein myös oksanhangassa tai rungon haarautumassa. Naaras rakentaa pesän taitavasti kuivista oksista, naavasta ja sammalista, pehmusteina karvoja ja höyheniä. Muninta alkaa hieman myöhemmin kuin pikkukäpylinnulla, johtuen männyn siementen myöhäisemmästä karisemisesta. Ensimmäinen muna munitaan maaliskuussa ja munia on yleensä 4, joskus 3 tai 5. Muna painaa keskimäärin 3,26 g. Naaras aloittaa haudonnan heti ensimmäisen munan munittuaan, koska pakkasta saattaa olla jopa 20 astetta ja paljaat munat muuten jäätyisivät. Haudonta kestää noin 15 vrk ja poikaset kuoriutuvat eri aikaan. Koiras ruokkii naarasta haudonnan aikana, ja naaras poistuu pesästä vain muutaman kerran vuorokaudessa lyhyeksi toviksi. Poikaset viipyvät pesässä suhteellisen kauan, jopa 25 vuorokautta, ja silloin ne jo lentävät melko hyvin. Emot syövät poikasten ulosteet niiden ollessa pieniä, mutta noin 10 vuorokauden jälkeen ulosteet jäävät pesän reunoille, ja poikasten lähdettyä maailmalle ovat pesän reunat paksun ulostekerroksen peittämät.
Ravinto.
Käpylinnut syövät havupuiden siemeniä. Ristinokallaan ne ensin leikkaavat siementä suojaavan suomun halki ja nappaavat sitten kielellään siemenen. Isokäpylinnun suosikki on mänty mutta myös kuusen siemenet maistuvat, ja pesimisaikaan se saattaa syödä myös hiukan hyönteisiä. Pesäpoikanen saa syödäkseen noin 20 000–30 000 siementä runsaan 3-viikkoisen pesässä olonsa aikana. Emot tarjoilevat sen kuvussaan puoliksi sulaneena puurona oksentamalla poikasen avoimeen kitaan. Havupuiden siemenkadon aikana käpylinnut voivat syödä myös muuta siemenravintoa ja pihlajanmarjoja.


Kirjosiipikäpylintu.
Kirjosiipikäpylintu ("Loxia leucoptera") on peippoihin kuuluva lintu.
Koko ja ulkonäkö.
Laji muistuttaa peippoa ja muita käpylintuja. Se on tanakka ja tukevanokkainen lintu. Aikuisen uroksen vartalo on punainen, vähemmän oranssi kuin muilla käpylinnuilla. Naaras ja nuoret yksilöt ovat vihertävän keltaisia. Siivet ja pyrstö ovat tummanharmaat, ja niissä on selvärajainen valkoinen kuvio, joka auttaa erottamaan kirjosiipikäpylinnun muista käpylinnuista. Myös pikkukäpylinnun siivellä voi olla valkeat juovat, mutta ne ovat selvästi kapeammat.
Kirjosiipikäpylintu on pituudeltaan 15–18 cm ja sen siipien kärkiväli on 26 cm. Nokan korkeus on nokan tyvestä mitattuna 9–11 mm. Aikuinen yksilö painaa noin 30 grammaa.
Huuto ”khiip, khiip” on korkeampi ja ponnettomampi kuin pikkukäpylinnulla. Toinen tyypillinen ääni on lelutorvea muistuttava tööttäys. Laulu on nopeampaa kuin muilla käpylinnuilla, ja muistuttaa eräiden pienten peippolintujen laulua (kanarialintu, vihervarpunen).
Levinneisyys.
Lajia tavataan havumetsävyöhykkeellä Pohjois-Amerikassa, Alaskassa ja Aasiassa Siperian länsirajoja myöten. Suomeen kirjosiipikäpylintuja leviää ajoittain itärajan yli, etenkin Itä-Lappiin, Kuusamoon, Kainuuseen ja joskus myös Pohjois-Karjalaan.
Lisääntyminen.
Pesintä alkaa ilmeisesti hieman myöhemmin kuin muilla käpylinnuilla, maalis–huhtikuussa, ja sitä voi tapahtua aina syyskuulle asti. Pesä on yleensä kuusessa 5–10 m:n korkeudella ja rakenteeltaan samanlainen kuin muillakin käpylinnuilla. Munia on yleensä kolme tai neljä, joskus viisi.
Ravinto.
Lajin pääasiallista ravintoa ovat havupuiden siemenet, Siperiassa etenkin lehtikuusi, Amerikassa hemlokki. Ajoittain maistuvat myös pihlajanmarjat. Kesällä kirjosiipikäpylintu syö runsaasti hyönteisiä.


Punavarpunen.
Punavarpunen ("Carpodacus erythrinus") on peippoihin kuuluva varpuslintu.
Koko ja ulkonäkö.
Punavarpunen on peipon kokoinen. Sen pituus on 14–15 senttimetriä ja paino 19–25 grammaa. Vanha koiras on helppo tuntea: rinta, pää ja yläperä ovat kirkkaan punaiset, ja laulu kirkas, kuuluva vihellys, jonka se esittää puun, pensaan tai ruo’on latvassa. Naaras ja ensimmäisen kesän (2kv) koiras ovat melko harmaita, alapuolelta hieman vaaleampia. 2kv-koiraalla saattaa olla joitakin punaisia höyheniä puvussaan. Myös 2kv-koiras laulaa. Nuori lintu muistuttaa naarasta, mutta on lämpimämmän ruskehtava ja kaksi vaaleaa siipijuovaa erottuvat selkeämmin. Varoitusääni on käheä ”tsyii”, muistuttaen viherpeippoa. Nuorten lintujen kutsuääni on samantapainen mutta kirkkaampi, muistuttaen tiltaltin tai pajulinnun ääntä. Sitä kuulee vain melko lyhyen ajan heinäkuun puolivälistä elokuun alkupuolelle.
Vanhoilla linnuilla on täydellinen sulkasato talvehtimisalueella.
Vanhin suomalainen rengastettu punavarpunen on ollut 8 vuotta, 11 kuukautta ja 18 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin punavarpunen.
Levinneisyys.
Punavarpusen parimäärä Suomessa on 200 000 – 300 000. Lajia esiintyy pääosassa Aasiaa, Euroopassa länsiraja on Itävalta–Tanska-linjalla. Euroopassa pesii runsaat puoli miljoonaa paria.
Talvehtii Kaakkois-Aasiassa ja Intiassa. Levisi Suomeen nopeasti kaakosta käsin ja pesii nykyisin varsin tavallisena Etelä- ja Keski-Suomen pensaikkoisilla mailla, erilaisissa reunavyöhykkeissä ja puutarhoissa. Oli suhteellisen yleinen 1800-luvun puolivälissä Kaakkois-Suomessa Helsinkiin saakka. On sittemmin levittäytynyt edellä mainituille alueelle. Viime aikoina pesimäkanta näyttäisi taantuvan. Punavarpusen levinneisyysalueen pohjoisraja on Kuusamon–Rovaniemen korkeudella.
Punavarpunen on muuttolintu, joka saapuu Suomeen toukokuun puolivälissä – kesäkuun alussa. Syysmuutto alkaa aikaisin, jo heinäkuun kolmannella viikolla alkavat pesinnästään selvinneet vanhat linnut kerätä ihonalaista rasvaa muuttomatkaa varten. Nuoret lähtevät muutolle hieman myöhemmin, pääosin elokuun loppuun mennessä. Poikkeuksellisesti laji on tavattu vielä loka–marraskuussa, joskus jopa talvella.
Elinympäristö.
Pensaikkoisilla mailla, erilaisissa reunavyöhykkeissä ja puutarhoissa, rantaruoikoissa.
Lisääntyminen.
Pesä rakennetaan tavallisesti matalalle pensaaseen, katajaan tai nuoreen kuuseen. Naaras rakentaa yksin koiraan seuratessa ja vartioidessa. Pesän runko on tavallisesti tehty kuivista ruohoista, pesäkuppi vuorattu ohuilla juurilla ja muilla kuiduilla. Munia on 4–6, tavallisesti 5, väriltään sinertäviä, tummin täplin ja kiemuroin koristeltuja ja noin 12 mm pitkiä. Muninta alkaa kesäkuun ensimmäisellä tai toisella viikolla. Naaras hautoo yksin 12 vrk. Poikasia ruokkivat ja hoitavat molemmat emot. Lentokykyisiä poikaset ovat noin 2 viikon ikäisinä.
Ravinto.
Siemenet, silmut ja muut kasvinosat, marjat, hyönteiset. Lienee ainoa suomalainen varpuslintu, joka syö myös vihreitä kasvinosia. Poikaset saavat jonkin verran hyönteisravintoa.


Taviokuurna.
Taviokuurna ("Pinicola enucleator") on lintu. Sitä tavataan Etelä-Suomessa vaellusmatkoilla, kun pohjoisesta loppuvat pihlajanmarjat.
Koko ja ulkonäkö.
Taviokuurna on suurin Suomessa tavattavista peippolinnuista, ja sillä on tukeva ruumis. Taviokuurnan pyrstö on musta, pitkä ja haarainen. Sillä on jykevä siemensyöjän nokka, ja tummanharmaissa siivissä valkoiset raidat. Koiraan pää ja vartalo ovat ruusunpunaiset, naaraan oliivinvihreät.
Pituus 19–24 cm, siipien kärkiväli 33 cm, paino 45–55 g.
Vanhin suomalainen rengastettu taviokuurna on ollut 2 vuotta 1 kuukautta 13 päivää vanha.
Levinneisyys.
Taviokuurna pesii pohjoisilla alueilla: Lapissa, Alaskassa, Kanadassa ja Siperiassa. Suomessa pesii 30 000–50 000 paria eli yli puolet Euroopan taviokuurnista. Taviokuurna on vaelluslintu ja vaeltaa ruoan perässä Etelä-Suomeen, Etelä-Skandinaviaan, joskus Britanniaan asti.
Elinympäristö.
Taviokuurnat viihtyvät havumetsissä. Ne pesivät monenlaisissa havu- ja sekametsissä, mutta suosivat iäkkäitä, varsin luonnontilaisia metsiä. Taviokuurnan pesimäkanta on pienentynyt ja levinneisyysalue supistunut eteläosistaan, koska Pohjois-Suomen vanhojen metsien laajamittaiset hakkuut ovat tuhonneet lajin parhaat elinympäristöt. (Edellä oleva on spekulaatiota, sillä Suomessa pesivät taviokuurnat asuvat levinneisyysalueensa länsireunassa, ja tunnetusti reuna-alueiden eliöpopulaatioiden esiintymisissä on suurta vaihtelua.)
Lisääntyminen.
Taviokuurna pesii synkässä havumetsässä ja tekee 3–5, tavallisesti 4 vaaleanvihreää munaa. Lintu pesii myös Tunturi-Lapin koivikoissa, joissa on aluskasvustona tuuheaa katajikkoa tai mäntytaimikkoa. Hatara risupesä on matalalla havupuussa. Peloton naaras antaa miltei koskea itseään ennen kuin poistuu rauhallisesti pesästään. Koiras osallistuu haudontaan vain toisinaan. Poikaset kuoriutuvat kahden viikon hautomisen jälkeen ja lähtevät pesästä runsaan kahden viikon ikäisinä.
Ravinto.
Kun tilhet pitävät erityisesti pihlajanmarjojen mallosta, taviokuurnat himoitsevat niiden siemeniä. Pihlajassa ruokaileva taviokuurnaparvi ei juurikaan välitä ihmisten läheisyydestä, ja niiden lähelle on verrattain helppo päästä. Siemenien lisäksi taviokuurnat syövät silmuja ja marjoja, pesimäaikaan myös hyönteisiä.


Punatulkku.
Punatulkku ("Pyrrhula pyrrhula") on peippojen heimoon kuuluva varpuslintu.
Tuntomerkit.
Punatulkun pituus on noin 16–19 senttimetriä ja paino 30–40 g. Sen kutsuääni on huilumainen ”hjyy”. Laulu on hiljaista rupattelua latvustossa. Linnun päälaki on musta, samoin siivet ja pyrstö. Siivissä on lennon aikana näkyvä valkoinen raita. Nokka on musta ja lyhyt, kita violetti. Aikuisella koiraalla on punertava rinnus, naarailla ja nuorilla linnuilla on harmaanruskea yleisväritys.
Vanhin suomalainen rengastettu punatulkku on ollut 6 vuotta 11 kuukautta 28 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut saksalainen tulkku, 12 vuotta 7 kuukautta.
Levinneisyys.
Lajia esiintyy koko Euroopassa ja Aasian leudoilla alueilla, ja se on paikkalintu, mutta jotkut lajin pohjoisimmat edustajat muuttavat talveksi etelään. Suomalaiset punatulkut ovat vaelluslintuja, jotka lähtevät liikkeelle lokakuussa. Ulkosaaristossa voi silloin muuttaa tuhansia tulkkuja merelle Ruotsin ja Viron suuntaan. Keväällä ne palaavat huomaamattomasti helmi–maaliskuussa. Suomessa pesii 150 000 – 350 000 paria koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Euroopan pesimäkanta on 2–4 miljoonaa paria, joista Britteinsaarilla 290 000 paria. Punatulkut eivät muodosta laajoja parvia paitsi syksyllä vaellusaikana, ja niitä tavataankin lähinnä pareina tai muutaman linnun ryhmissä. Talviselle ruokintapaikalle voi kuitenkin kokoontua joskus jopa 100 linnun ryhmä.
Elinympäristö.
Havupuuvaltainen kuusisekametsä Suomessa sekä puistot ja puutarhat Keski-Euroopassa ovat sen suosikkeja pesimäympäristöiksi. Talvella siirtyy asutuksen pariin lintulaudoille.
Lisääntyminen.
Punatulkku rakentaa pesänsä pensaaseen tai puiden alaoksille, noin 1–2 metrin korkeudelle ja se laskee yleensä 5–7 sinivihreää, ruskeapilkullista munaa. Muninta alkaa Etelä-Suomessa huhtikuun lopulla tai toukokuussa. Munia haudotaan 13 päivää, vain naaras hautoo, ja poikaset ovat lentokykyisiä jo 16 päivän ikäisinä. Punatulkut pesivät kaksi tai kolme kertaa vuodessa.
Ravinto.
Ruokavalio koostuu pääasiassa siemenistä, marjoista, selkärangattomista ja puiden silmuista, ja varsinkin hedelmätarhoissa se voi silmujen syömisellä saada aikaan jonkin verran haittaa. Poikasille syötetään hyönteisiä ja muita pikkueläimiä. Vierailee lintulaudoilla.
Kansanperinne.
Punatulkku on näkyvä lintu, ja siksi siihen on ollut luonnollista liittää erilaisia ennustuksia. Norjalaisten mukaan tulee onnellinen uusi vuosi, mikäli joulun alla näkyy paljon punatulkkuja. Keski-Euroopassa puolestaan on uskottu punatulkkujen parantavan sairauksia imemällä taudinaiheuttajat itseensä.
Myös päinvastaisia ennustuksia on esiintynyt: osassa Suomea punatulkkujen ilmestyminen pihapiiriin on merkinnyt kuolemaa, ja siitä punatulkun nimitykset kuolemanlintu ja kuolinvarpunen. Kurjaa säätä ja pyryä on myös arveltu olevan luvassa, jos kovanilmanennustaja tai pyrylintu eli punatulkku on asumusten lähistölle ilmaantunut. Tässä ennustuksessa on sen verran pohjaakin, että huononeva sää saa linnut etsimään helpointa mahdollista ravintoa. Sitä löytyy ihmisasutuksen liepeiltä, ennen tunkioilta ja nykyisin lintulaudoilta.
Erään uskonnollissävytteisen tarinan mukaan punatulkun rinta oli aiemmin aivan vitivalkoinen, mutta värjäytyi punaiseksi linnun lentäessä auttamaan ristillä riippunutta Jeesusta. Kun kukaan muu ei häntä auttanut, pyrähti punatulkku nyppimään orjantappuran okaita pois Jeesuksen otsasta. Siinä touhussa punertui linnun rinta verestä ja sellainen se on siitä asti ollut. Toinen, ehkäpä hieman kotoperäisempi uskomus väittää, että lintu sai punaisen rintansa kantamalla vettä ja puolukoita ristillä kärsivälle Kristukselle. Punatulkun latinankielinen nimi, "Pyrrhula pyrrhula", viittaa linnun punaiseen väriin.
Ruotsalaiset ovat antaneet tälle linnulle arvokkaan nimen "domherre" eli tuomioherra. Tämäkin nimi ponnistaa liikkeelle punaisesta väristä, mutta mutkan kautta. Punatulkun korea rintamus muistuttaa ruotsalaisten mielestä nimittäin tietyn katolisen papin (tuomioherra) kuoroasua, joka on väriltään punainen. Suomessa, etenkin Pohjanmaalla ja Savossa, on ruotsalaisten domherre vääntynyt tuomiherraksi, vaikkei punatulkulla mitään sen kummempaa suhdetta tuomeen olekaan. Osassa Länsi-Suomea on punatulkkua kutsuttu tuomioherraksikin suoraan käännettynä.


Nokkavarpunen.
Nokkavarpunen ("Coccothraustes coccothraustes") on suurikokoinen peippolaji.
Koko ja ulkonäkö.
Nokkavarpunen on tanakka ja paksuniskainen lintu, vartalomuodoltaan muistuttaa punatulkkua. Nokka vaikuttaa suhteettoman suurelta. Omalaatuisen värinen: pää on punaruskea, niska harmaa, vatsa harmaanruskea, siivet mustat. Siipien ja pyrstön valkeat raidat erottuvat hyvin linnun lentäessä. Lentää tyypillisen syväaaltoisesti ja näyttää lennossa sukkulamaiselta valtavan nokan vuoksi. Koiras on naarasta suurempi.
Ääni on hiljaista tiksahtelua ja sirinää. Laulu koostuu näiden äänten rivittelystä ja on hyvin hiljaista. Nokkavarpunen on piileskelevä, arka lintu, joka on vaikea havaita. Lintulaudoilla se vierailee usein.
Vanhin suomalainen rengastettu nokkavarpunen on ollut 7 vuotta 11 kuukautta 13 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut 12 vuoden 7 kuukauden ikäinen saksalainen lintu.
Levinneisyys.
Nokkavarpunen pesii Euroopassa ja Aasiassa. Aasian linnut talvehtivat etelässä. Suomessa pesii vähälukuisena eteläisimmässä Suomessa, pesimäkantamme lienee noin 350 paria. Laji on runsastunut voimakkaasti 2000-luvulla, ja pesiviä pareja saattaa olla jo yli tuhat. Suomalaiset nokkavarpuset ovat pääasiassa muuttolintuja, jotka talvehtivat Keski-Euroopassa. Joitakin yksilöitä talvehtii lintulautojen turvin. Välillä talvisin nähdään jopa kymmenien yksilöiden suurparvia.
Elinympäristö.
Nokkavarpunen viihtyy lehti- ja sekametsissä, puistoissa ja pientaloaluella.
Lisääntyminen.
Nokkavarpunen tekee pesän pensaaseen tai puuhun, ja siihen 4–5 munaa. Muninta tapahtuu toukokuussa, uusintapesiä on kesäkuussa. Naaras hautoo noin 12 päivää. Poikaset lähtevät pesästä pariviikkoisina.
Ravinto.
Nokkavarpunen syö silmuja, versoja, perhosentoukkia ja paksukuorisia siemeniä, joiden kuoren se murskaa jykevällä nokallaan. Suomessa etenkin tuomen- ja kirsikanmarjat ovat sen herkkua. Talvella syö lintulautojen siementarjontaa, lähinnä auringonkukansiemeniä ja maapähkinöitä.


Pikkuvarpunen.
Pikkuvarpunen ("Passer montanus") on laajalle levinnyt Vanhan maailman varpunen. Alun perin Linné nimesi lajin peipoksi, "Fringilla montanus".
Koko ja ulkonäkö.
Pikkuvarpunen on noin 14–16 cm pitkä ja 22–23 g painava varpusen sukulaislaji. Pikkuvarpusista suurin osa on olemukseltaan hieman varpusia sirompia. Tärkeimpiä eroja varpuseen ovat pähkinänruskea päälaki, musta täplä valkoisella poskella ja kirkassointisemmat äänet. Tyypillinen lentoääni on kova ”jäk, jäk”. Uros ja naaras ovat samannäköisiä keskenään. Nuoren linnun pään väritys on harmaansävyinen. Kaikilla pikkuvarpusilla on täydellinen sulkasato elo–syyskuussa, minkä jälkeen ikäluokkia ei voi erottaa.
Vanhin suomalainen rengastettu pikkuvarpunen on ollut 6 vuotta 1 kuukautta 4 päivää vanha. Euroopan vanhin pikkuvarpunen on ollut ranskalainen 13 vuotta 1 kuukautta vanha yksilö.
Levinneisyys.
Vuoden 2010 parimäärä Suomessa oli arviolta 140 000 – 200 000, kun se vielä 1990-luvulla oli noin 8,000 paria. Euroopassa elää noin 52–96 miljoonaa yksilöä. Pikkuvarpunen on levittäytynyt viime vuosien aikana monille uusille alueille Kaakkois- ja Etelä-Suomesta sekä Ahvenanmaalta. Vahvin kanta on edelleen noilla seuduilla, mutta suuria populaatioita on myös Lounais-Suomessa, pitkin länsirannikkoa aina Ouluun saakka ja Etelä-Pohjanmaalla. Syksystä kevääseen kierteleviä/vaeltavia pikkuvarpusia havaitaan ympäri Etelä- ja Keski-Suomea.
Pikkuvarpunen on levinnyt lähes koko Euraasiaan Skandinaviasta Japaniin ja Indonesiaan, puuttuen vain aivan pohjoisimmista osista. Lajista tunnetaan ainakin 10 alalajia: nimialalaji "montanus" elää pääosassa Eurooppaa ja Siperiaa aina Mongoliaan, Altaille ja Ohotanmerelle idässä ja Välimeren pohjoisosiin etelässä; alalaji "transcaucasicus" (Buturlin, 1906) elää Balkanilla, Turkissa ja siitä itään Kaukasukselle ja Iranin pohjoisosiin sekä pohjoisessa Volgan laaksoon; alalaji "dilutus" (Richmond, 1896) elää Keski-Aasiassa; alalaji "dybowskii" (Domaniewski, 1915) elää itäisessä Aasiassa Amurilta Pohjois-Koreaan ja Mantšuriaan; alalaji "kansuensis" (Stresemann, 1932) elää Gansussa ja Zaidanin alueella Kiinassa; alalaji "tibetanus" (Baker, 1925) elää Tiibetin etelä- ja itäosissa; alalaji "iubilaceus" (Reichenow, 1907) elää itäisessä Kiinassa; alalaji "obscuratus" (Jacobi, 1923) elää Nepalissa, Sikkimissä, Pohjois-Intiassa ja Kiinan eteläosissa; alalaji "saturatus" (Stejneger, 1885) elää eteläisiltä Kuriileilta Etelä-Koreaan ja Japaniin ja sieltä etelään Taiwaniin ja Lounais-Kiinaan; alalaji "malaccensis" (Dubois, 1885) elää Kaakkois-Aasiassa ja Indonesian länsiosissa. Eri alalajien lintuja on siirretty muun muassa Amerikkaan ja Australiaan.
Elinympäristö.
Pikkuvarpusen tapaa varmimmin puutaloalueilta ja taajama-alueiden laitamilta, joissa on tarjolla pensasaitoja. Varsinkin orapihlaja-aidat ovat pikkuvarpusten suosiossa. Loppukesällä ja syksyllä pikkuvarpusia esiintyy myös pellon laitamilla ja rikkaruohostoissa, joissa saattaa kerääntyä useita kymmeniäkin yksilöitä kerralla.
Lisääntyminen.
Pikkuvarpunen on erittäin tehokas laji lisääntymään. Poikueita voi olla useita vuodessa, tavallisesti kaksi, ja poikuekokokin voi olla suhteellisen korkea. Pikkuvarpunen voi myös lisääntyä varpusen kanssa, jos oman lajin kumppania ei ole saatavilla. Tällaisia pikkuvarpusen ja varpusen risteymiä tavataan usein Suomessa.
Pikkuvarpusen pesä on tavallisesti rakennuksen tai puun kolossa tai pöntössä. Se on rakennettu pääasiassa heinänkorsista, kuivuneista lehdistä ja kuiduista, ja vuorattu höyhenillä ja karvoilla. Se on muodoltaan pyöreähkö, ja kulkuaukko on pesän sivussa. Ensimmäisen pesinnän muninta alkaa vapun jälkeen. Naaras munii tavallisimmin viisi munaa, joita molemmat emot hautovat lähes kaksi viikkoa. Poikaset lähtevät pesästä lentokykyisinä 15–20 vuorokauden ikäisinä ja itsenäistyvät parin viikon päästä.
Ravinto.
Pikkuvarpusen ravintoa kesällä ovat pääasiassa hyönteiset ja muut selkärangattomat ja kukkien nuput, ja muuna aikana siemenet sekä marjat. Talvella se käy lintulaudoilla.


Varpunen.
Varpunen ("Passer domesticus") on yleinen lintulaji suuressa osassa Eurooppaa ja Aasiaa. Carolus Linnaeus antoi varpuselle aluksi nimen "Fringilla domestica".
Koko ja ulkonäkö.
Kesällä varpusen nokka on väritykseltään sinimusta, jalat ruskeat. Talvella taas höyhenpuku on vaaleampi ja nokka ruskeankeltainen. Koiraan siivellä on keskimmäisten peitinhöyhenten muodostama valkoinen raita. Naaraalla ei ole mustaa päässä tai kaulassa vaan yläruumiissa on ruskehtavia raitoja. Poikaset ovat tummemman ruskeita. Loppukesällä kaikki varpuset käyvät läpi täydellisen sulkasadon, minkä jälkeen eri ikäluokkia ei pysty enää erottamaan. Pituus on noin 16 cm, paino 30–33 g. Koiras on hieman kookkaampi. Varpuset esiintyvät parvina.
Varpusen äänelle on tyypillistä lyhytkestoinen ja keskeytyksetön sirkutus.
Vanhin suomalainen rengastettu varpunen on ollut 9 vuotta 7 kuukautta 6 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut tanskalainen vähintään 19 vuoden 9 kuukauden ikäinen varpunen.
Taksonomia.
Varpusesta tunnetaan useita alalajeja. Nimialalaji "domesticus" esiintyy pohjoisessa Euraasiassa Länsi-Euroopasta itään Kauko-Itään Ohotanmerelle saakka. Alalaji "balearoibericus" (Von Jordans 1923) esiintyy osassa Ranskaa ja Espanjaa sekä Balkaniilla, Romaniassa, Kreikassa ja Anatoliassa. Alalaji "tingitanus" (Loche 1867) tavataan Pohjois-Afrikassa Marokosta Libyaan. Alalaji "biblicus" (Hartert 1904) esiintyy Kyproksella, Levantissa, Iranissa ja Transkaukasiassa.
Levinneisyys.
Varpusen luontainen levinneisyysalue kattaa Euraasian ja Pohjois-Afrikan. Lajia on siirretty eri puolille maailmaa, kuten Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, Australiaan sekä Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Suomessa pesii noin 400 000 paria varpusia, Euroopassa 55–73 miljoonaa, 130–270 miljoonaa yksilöä, ja koko maailman varpusmääräksi on arvioitu noin 500 miljoonaa yksilöä. Varpunen saattaa olla maapallon runsain lintulaji.
Suomessa varpusia on ollut eniten Lounais-Suomessa, Lapissa se on hyvin harvalukuinen. Maatalouden muutokset ovat ilmeisesti johtaneet siihen, että varpunen on voimakkaasti vähentynyt. Pieni osa varpusista muuttaa lounaaseen, Ruotsiin ja mahdollisesti Tanskaan.
Elinympäristö.
Varpunen on ihmisasutuksen ja maatalouskulttuurin seuralainen. Levinneisyydestään huolimatta varpunen on harvinainen esim. ylänköalueilla. Asutuskeskuksissa ja maatiloilla se saattaa olla yleisin lintulaji. Ennen oli yksinäistiloillakin oma varpuspopulaationsa, mutta ne ovat nyttemmin lähes autioituneet.
Lisääntyminen.
Varpunen rakentaa pesän räystäisiin, muurin rakoihin, vuorilautojen koloihin tms., joskus linnunpönttöön. Varpusella on 2–3 poikuetta pesimiskautena. Harmaanvalkoisia, tihein harmaanruskein ja harmain täplin varustettuja munia on 4–7. Molemmat puolisot hautovat 13–14 vrk. Poikaset lähtevät pesästä noin 2-viikkoisina.
Ravinto.
Poikasia syötetään hyönteisten toukilla, mm. karjasuojien lantapatterien kärpästoukilla. Lentokykyiset poikaset ja aikuiset syövät pelloilla viljaa ja rikkakasvien siemeniä. Pihatatar näyttää olevan erityisen suosittu elokuussa. Ruokalistalla ovat myös perhoset. Talvella käy mielellään lintulaudalla syöden kauraa ja auringonkukkaa. Taajamissa monet varpuset oppivat syömään ulkokahviloiden pullanmuruja.


Kottarainen.
Kottarainen ("Sturnus vulgaris") on varpuslintu, joka kuuluu kottaraisten heimoon.
Koko ja ulkonäkö.
Höyhenet ovat väriltään metallihohtoisen mustat. Nuoret linnut ovat kokonaan vaaleanruskeita elo–syyskuussa tapahtuvaan sulkasatoon saakka. Myös vanhat linnut sulkivat samaan aikaan, ja sulkasadon päätyttyä ovat nuoret ja vanhat linnut samanvärisiä. Sulkasadon kesto Suomessa on vanhoilla linnuilla keskimäärin 79 päivää, nuorilla 88 päivää. Kaulan alueen höyhenpeitteen muodostavat pitkät ja terävät höyhenet, jotka ovat koiraalla pidemmät. Nokka on keväällä kirkasvärinen keltainen, mutta muuten musta. Sukupuolet voi tarkkasilmäinen erottaa huhti–kesäkuussa nokan ja silmän värityksestä: koiraan nokan tyviosa on siniharmaa ja silmän iiris kokonaan tummanruskea, kun taas naaraan alanokan tyvi on punertavan valkoinen ja tummassa iiriksessä näkyy kapea vaalea rengas. Kottarainen liikkuu maassa kävelemällä ja sen lento on voimakasta ja suoraa. Lentotapa on hyvin samanlainen kuin tilhen.
Pituus: Nokan kärjestä pyrstön kärkeen 22–25 cm, paino keskimäärin noin 75 g. Koiras on hieman kookkaampi kuin naaras.
Ääni: Pitkäkestoinen ja polveileva laulu. Kirskahduksia ja tummia ääniä. Kottaraisen laulu on myös voimakkuudeltaan melko kova ja lajilla on kyky imitoida muita lintulajeja tai esimerkiksi junan pillin ääniä. Koiras laulaa maaliskuulta toukokuulle. Syksyllä ne innostuvat uudelleen laulamaan, ja suurissa lepäilevissä parvissa meteli voi olla korvia huumaava. Tavallinen kutsuääni on lyhyt matalahko surahdus. Pesällään kottarainen varoittaa voimakkaalla rääkynällä ja äyskimisellä.
Vanhin suomalainen rengastettu kottarainen on ollut 14 vuotta 4 kuukautta 16 päivää vanha. Vanhin eurooppalainen on ollut tanskalainen, 22 vuotta 11 kuukautta.
Levinneisyys.
Kottaraista esiintyy Euroopassa ja Länsi-Aasiassa, mutta ihmisen toimesta se on levinnyt myös eteläiseen Afrikkaan, Pohjois-Amerikkaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Kottarainen on yksi maailman yleisimmistä linnuista, ja niitä arvioidaan olevan 45–110 miljoonaa yksilöä. Sopeutuvana ja kaikkiruokaisena lajina sitä pidetään haittaeläimenä monessa näistä uusista leviämisalueista. Länsi-Australiassa, jossa kottaraista ei ole esiintynyt luontaisesti, hallinto on palkannut vakituisia partioita ampumaan kaikki alueelle tulevat kottaraiset. Kottarainen on luokiteltu yhdeksi maailman sadasta haitallisimmasta vieraslajista.
Suomessa kottarainen pesii koko maassa, mutta on harvinainen Lapissa ja Koillis-Suomessa. Suomessa pesivä kottaraiskannan arvellaan olevan suuruudeltaan 80 000 – 100 000 paria. Euroopan pesimäkannan kooksi arvioidaan 35–50 miljoonaa paria, joista noin 1,5 miljoonaa paria Britteinsaarilla.
Kottarainen on paikkalintu Etelä- ja Länsi-Euroopassa, mutta näille alueille se myös muuttaa kylmemmiltä seuduilta sekä edelleen Espanjaan ja Pohjois-Afrikkaan. Suomalaiset kottaraiset talvehtivat pääasiassa Länsi-Euroopassa: Isossa-Britanniassa, Ranskassa, Belgiassa ja Hollannissa. Keväällä se on aikaisimpia muuttolintujamme, jo maaliskuun alussa ensimmäiset pikkuparvet ilmestyvät taajamien laidoille. Syysmuutto on pitkäkestoinen ilmiö, mutta siinä on havaittavissa 2 huippua: heinä–elokuun vaihteen molemmin puolin ja lokakuussa. Ennen vanhaan syysparvissa saattoi olla kymmeniä tuhansia lintuja. Elo–syyskuussa parvet usein yöpyvät laajoissa ruovikoissa, missä melu on kovaa.
Elinympäristö.
Kottarainen on elinpaikan suhteen laajakatseinen ja sitä voidaan löytää missä tahansa avoimessa maastossa peltomaisemista vesijättömaille. Nykyisin Etelä-Suomessa etenkin karjatilat ja hevostallit vetävät kottaraisia puoleensa, sillä lantakasoissa elää runsaasti lieroja ja toukkia. Ilmeisesti maatalouden muutosten vuoksi Suomen kottaraiskanta romahti 1970-luvulla. Tällä hetkellä lajin pesimäkanta näyttäisi olevan kasvussa. Kottarainen viihtyy hyvin myös taajamissa, jos sillä vain on sopivia pesäpaikkoja tarjolla. Kottarainen on parvilintu ja se voi muodostaa valtavia parvia, jotka joskus käsittävät jopa satoja tuhansia yksilöitä. Tällöin sen aiheuttama haitta muun muassa ulosteiden muodossa on jo merkittävä. Talvehtimispaikoilla Länsi-Euroopassa kottarainen on epätoivottu vieras, ja niitä on vainottu ankarasti muun muassa ampumalla ja myrkyttämällä. On raportoitu, että yöpymisruoikoihin on lentokoneesta sumutettu glykolia, mikä estää lintujen lentoonpääsyn, jolloin ne putoavat veteen ja hukkuvat. Erityisesti kirsikkaviljelmät kärsivät suuria tuhoja valtavien kottaraisparvien takia. Suomessakin talvehtii pieniä määriä kottaraisia lähinnä kaatopaikoilla.
Lisääntyminen.
Kottarainen pesii puiden ja rakennusten koloissa ja sille kelpaavat mainiosti myös ihmisen tekemät linnunpöntöt. Pöntön korkeus on 350 mm, sisäseinän leveys 150–200 mm, lentoaukko 50 mm ja lentoaukon yläreunan etäisyys katosta 40 mm. Kottarainen pesii mielellään löyhissä yhdyskunnissa, ja esim. omakotitalon pihapiiriin kannattaa asettaa useita pönttöjä, jolloin pesiviä pareja saattaa asettua useita, jos vain ympäristö tarjoaa riittävästi ravintoa. Munia on yleensä 4, 5 tai 6, harvoin 7. Muninta alkaa Etelä-Suomessa huhtikuun 20. päivän jälkeen, pääosan kannasta muniessa Vapun tietämissä. Haudonta alkaa vasta viimeisen munan ilmestyttyä pesään ja se kestää noin 12 vrk. Sekä naaras että koiras hautovat päivisin vuorotellen, mutta öisin hautoo vain naaras. Poikaset kuoriutuvat hieman ennen toukokuun puoliväliä. Ne viipyvät pesässä lähes kolme viikkoa. Jo muutamia päiviä ennen pesästälähtöä ne kurkkivat lentoaukosta, odottaen emojen tuomaa ruoka-annosta. Molemmat emot ruokkivat poikasia. Varhaisina keväinä ensimmäiset kottaraispoikueet havaitaan maastossa toukokuun viimeisinä päivinä. Keskimäärin ne lähtevät pesästä vasta kesäkuun ensimmäisellä tai toisella viikolla. Poikueet viipyvät pesäpaikan lähellä vain päivän tai pari, jonka jälkeen ne lähtevät emojen opastuksella tutustumaan lähiseutujen laitumien, peltojen ja rantaniittyjen ruokamaihin. Poikueet kerääntyvät nopeasti suuriksikin parviksi, ja ne voivat kierrellä laajalla alueella, jopa Viroon ja Ruotsiin saakka.
Ravinto.
Kottaraiset ovat kaikkiruokaisia, mutta erityisesti selkärangattomat ja erilaiset marjat kuuluvat sen ravintoon. Pesäpoikasia emot ruokkivat muun muassa lieroilla, toukilla ja kovakuoriaisilla. Tavallinen näky ennen kannan romahtamista oli kottaraisparvi pellolla traktorin perässä. Myös tunkioilta ja kaatopaikoilta löytyi runsaasti ravintoa kottaraisille. Loppukesällä varsinkin seljan ja tuomen marjat, sekä syksyllä pihlajanmarjat ovat kottaraisten herkkua. Vuorovesi- ja tulvarannoilla ne seuraavat vesirajaa, etsien erilaisia matoja ja nilviäisiä.


Isolepinkäinen.
Isolepinkäinen ("Lanius excubitor") eli vanhalta nimeltään lapinharakka on pohjoisella havumetsävyöhykkeellä pesivä lepinkäislaji. Yleisväritykseltään vaaleanharmaan isolepinkäisen pyrstö on musta, mustilla siivillä on valkeaa kirjailua ja silmien ylitse kulkee musta naamio. Linnun pituus on 24–25 cm, siipien kärkiväli 30–36 cm ja paino 50–70 grammaa. Lempinimi "lapinharakka" on osuva, sillä isolepinkäinen muistuttaa olemukseltaan hyvin paljon harakkaa, vaikka ei olekaan sille sukua.
Isolepinkäinen pesii Euroopan, Aasian ja Pohjois-Amerikan pohjoisosissa, mutta talvehtii etelässä. Tyypillisiä elinympäristöjä ovat rämeet, niityt, havumetsien reunat ja hakkuuaukeat. Naaras munii 3–8 munaa ja hautoo niitä 15–16 vuorokautta. Isolepinkäinen syö liskoja, jyrsijöitä, hyönteisiä ja pikkulintuja.


Pikkulepinkäinen.
Pikkulepinkäinen ("Lanius collurio") on lepinkäisiin kuuluva varpuslintulaji.
Koko ja ulkonäkö.
"Pituus:" 16–18 cm. "Paino": 25–40 g.
Koiras: Rinta ja vatsa vaalean ruskehtavanpunertavat, kupeet kuviottomat ja kurkku valkoinen. Päälaki ja niska vaalean tuhkanharmaat, selkä punaruskea. Silmäjuova leveälti musta, "rosvonaamari". Naamarin yläreunassa ja otsassa usein kapea, valkoinen juova. Pyrstö musta, uloimmaisten pyrstösulkien tyviosat valkoiset (kivitaskumainen kuvio). Käsisulkien tyvellä joskus vähän valkoista.
Naaras: Likaisen kellanvalkoisessa alapuolessa karkeita aaltomaisia kuvioita. Päälaki ruskea tai ruskeanharmaa, niska harmaampi ja selkä himmeämmän ruskea kuin koiraalla. Yläpuolella vaihtelevasti ruskeita suomukuvioita. Silmäjuova ruskea, pyrstön reunat kapealti valkeat. Joskus koiraan näköinen (päälaki harmaampi, silmäjuova tummempi, selkä punaruskeampi jne.), mutta alapuolella aina jonkin verran juovia.
Vanhin suomalainen rengastettu pikkulepinkäinen on ollut 7 vuotta 10 kuukautta 6 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin rengastettu pikkulepinkäinen.
Vanhoilla ja nuorilla linnuilla on täydellinen sulkasato talvehtimisalueilla. Keväällä niitä ei siis voi määrittää iälleen pukutuntomerkkien perusteella.
Määrityksestä, katso myös arolepinkäinen, punapäälepinkäinen ja valko-otsalepinkäinen.
Levinneisyys.
Pesimäalue käsittää lähes koko Euroopan sekä keskisen Aasian läntiseen Siperiaan saakka. Levinneisyyden itäraja sijoittuu Volga-joen tienoille. Euroopassa pesii noin 2,2 miljoonaa paria. Suomen pesimäkanta vaihtelee 30 000 ja 40 000:n parin välillä. Runsain se on Etelä-Suomessa. Levinneisyyden pohjoisraja kulkee Tornio-Kuusamo-linjalla. Suomen pikkulepinkäiskanta on taantunut 1970-luvulta lähtien ja myös muun Euroopan kanta on pienentynyt. Esimerkiksi Isosta-Britanniasta pikkulepinkäinen on jo kuollut sukupuuttoon.
Pikkulepinkäinen on muuttolintu, joka talvehtii itäisessä trooppisessa Afrikassa. Se on yömuuttaja, eli se muuttaa öisin. Muuttoreitti kulkee Välimeren itäpään kautta. Esimerkiksi Espanjan pikkulepinkäiset lentävät ensin pari tuhatta kilometriä itään ennen kuin lähtevät suorempaan kohti talvehtimisalueitaan. Suomalaiset syysmuuttajat lentävät ensin lounasta tai etelää kohti, mutta Pohjois-Italiassa ne kääntyvät kaakkoon ja myöhemmin etelään. Keväällä ne tulevat takaisin idempänä; muuttoreitti seurailee Lähi-Itää ja Itä-Eurooppaa. Kevätmuuttajat saapuvat Suomeen toukokuun alussa. Syysmuutto alkaa jo heinäkuun lopulla jatkuen elokuun puoliväliin paikkeille. Syyskuun puolivälissä pikkulepinkäiset ovat Suomesta pääosin jo poistuneet. Talvehtimisalueiltaan pikkulepinkäiset alkavat lähteä takaisin maaliskuun lopussa.
Elinympäristö.
Pikkulepinkäinen pesii avoimilla maanviljelysalueilla, niukkakasvustoisilla saarilla, hakkuuaukeilla ja nuorissa taimikoissa, rantojen ja laitumien katajikoissa.
Hyvällä alueella voi olla useita reviirejä lähekkäin.
Lisääntyminen.
Pesä on melko matalalla, alle metrin korkeudella, pensaassa tai puussa. Mitä piikkisempi pensas on, sitä paremmin se pikkulepinkäiselle kelpaa. Naaras munii yleensä toukokuun puolivälissä tavallisesti 3–7 munaa. Pohjoisessa muninta saattaa tapahtua vielä heinäkuun alussakin. Munia haudotaan 12-16 päivää ja poikaset osaavat lentää 15 vuorokauden ikäisinä.
Ravinto.
Pikkulepinkäisen pääravintona ovat hyönteiset, erityisesti kovakuoriaiset, sekä muut selkärangattomat. Se syö myös pieniä nisäkkäitä, huonokuntoisia lintuja ja linnunpoikasia sekä matelijoita. Se saalistaa väijymällä pensaan latvassa tai langalla, josta se hyökkää saaliin kimppuun. Se varastoi saalista muiden lepinkäisten tapaan oksankärkiin ja piikkeihin.
Erityistä.
Pikkulepinkäisen ja kirjokertun yhteiselosta on esitetty monenlaisia hypoteeseja. Linnut ovat samaa kokoluokkaa ja rakenteeltaan ne muistuttavat toisiaan. Ne viihtyvät samanlaisessa pensaikkoympäristössä, esimerkiksi saaristossa löydetyllä kirjokertun reviirillä on lähes poikkeuksetta myös pikkulepinkäispari. Ne myös muuttavat samaa reittiä talvehtimisalueille.


Tilhi.
Tilhi ("Bombycilla garrulus") on parvissa liikkuva vaelluslintu.
Koko ja ulkonäkö.
Tilhen päässä on huomiota herättävä töyhtö. Yleisväri on ruskea, siivissä on valkeat juovat. Pyrstön kärki on keltainen. Sukupuolet ovat lähes samanväriset, joskin naaraan väritys on hieman himmeämpi. Pituus on 18–21 cm, siipien kärkiväli 35 cm ja paino 54 (40–64) grammaa.
Äänet: Vaimea, helisevä ”sirrr”, mikä kuuluu lennossa ja puussa parven levätessä.
Vanhin suomalainen rengastettu tilhi on ollut vähintään 6 vuotta 6 kuukautta vanha. Se on samalla Euroopan vanhin tilhi.
Levinneisyys.
Tilhi on pohjoisen pallonpuoliskon taigametsien laji. Pesimäalue ulottuu Fennoskandiasta Kamtšatkan niemimaalle ja edelleen Alaskan kautta Pohjois-Amerikan pohjoisosiin aina Kalliovuorille asti. Suomessa tilhi pesii pohjoisessa, pesimäkantamme on keskimäärin 20 000 paria. Talvisin tilheä tavataan etelämpänäkin. Ne vaeltavat talvisin paikkakunnalta toiselle pihlajanmarjatilanteen mukaan. Marjojen loputtua muutto voi jatkua joskus jopa Välimeren alueelle saakka.
Elinympäristö.
Havu- ja sekametsät sekä puistot ym. asutetut alueet. Viihtyy pesimäaikana erityisen hyvin vanhoissa havumetsissä.
Lisääntyminen.
Pesä on havupuun oksalla lähellä runkoa, tavallisesti muutaman metrin korkeudella maasta. Se on rakennettu risuista, jäkälistä ja sammalista, sekä vuorattu karvoilla ja höyhenillä. Muninta alkaa yleensä kesäkuun alkupuolella. Naaras munii 4–7, tavallisesti 5 munaa, joita sitten hautoo 14–15 vrk. Koiras voi hautoa toisinaan. Molemmat ruokkivat poikasia. Poikaset lähtevät pesästä 15–19 päivän ikäisinä, ja poikueet liikkuvat aluksi perhekunnittain.
Ravinto.
Tilhi syö kesällä hyönteisiä, talvella marjoja. Marjaravintoon siirrytään heti marjojen kypsyttyä, ensin variksenmarjaan. Pihlajanmarjat ovat tärkeä osa tilhen ravintoa. Myös keväällä pääosa tilhen ravinnosta tulee talvehtineista marjoista. Tilhi voi syödä myös omenia ja etelämpänä muitakin hedelmiä.


Luotokirvinen.
Luotokirvinen ("Anthus petrosus") on pieni, saaristossa tavattava varpuslintu.
Koko ja ulkonäkö.
"Pituus" 15–17 cm, "paino" n. 25 g.
Luotokirvinen on vihertävän-ruskehtavanharmaa, päältä tummempi ja alta vaaleapilkkuinen lintu. Voimakasrakenteinen. Nokka pitkähkö ja tumma. Pyrstön uloimmat sulat ovat vaaleanharmaat.
"Ääni" on sirahtava ”psriit”. Pesällä varoittelee inttävästi tititellen. Laulu on niittykirvismäinen säe, jossa on mukana karheampia aineksia ja on hieman lyhyempi. Koiras esittää sitä usein laululennossa.
"Käyttäytyminen" hyvin samankaltainen niittykirvisen kanssa. Muuttoaikoina voi olla pienissä parvissa.
Vanhin suomalainen rengastettu luotokirvinen on ollut 7 vuotta 1 kuukautta 30 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut ruotsalainen, vähintään 10 vuotta 11 kuukautta vanha luotokirvinen.
Levinneisyys.
Luotokirvinen pesii harvalukuisena Pohjois- ja Länsi-Euroopan rannikoilla. Se talvehtii Pohjanmerellä ja Britteinsaarilla. Britteinsaarilla ja Ranskassa on myös ympärivuotinen kanta. Parimäärä Suomessa: 1 500 – 2 000. Euroopan parimäärä on eri arvioiden mukaan 200 000 – 1,1 miljoonaa paria. Luotokirvinen pesii vain uloimmassa saaristovyöhykkeessä ja on merellisin kaikista Suomessa pesivistä varpuslinnuista. Muuttoaikoina voidaan tavata myös rannikolla. Kevätmuutto tapahtuu maalis–huhtikuussa, syysmuutto loka–marraskuussa. Talvihavaintoja on joitakin joulu- ja tammikuulta.
Elinympäristö.
Luotokirvinen pesii kivikkoisilla luodoilla ulkosaaristossa. Parit voivat hakea ruokaa naapurisaarista.
Lisääntyminen.
Naaras munii 4–6, tavallisesti 5, harmaata, tummatäpläistä munaa kivenkoloon kyhättyyn pesään. Pesä voi joskus olla myös heinikossa tai kallionhalkeamassa. Naaras hautoo 13–14 vrk. Poikaset lähtevät pesästä ennen kuin ovat lentokykyisiä 12–13 päivän ikäisinä. Emot sitten huolehtivat niistä vielä parisen viikkoa. Pesii toisinaan kahdesti kesässä.
Ravinto.
Hyönteiset, äyriäiset, madot, nilviäiset ja siemenet. Talviaikaan erityisesti kotilot.


Lapinkirvinen.
Lapinkirvinen ("Anthus cervinus") on västäräkkeihin ("Motacillidae") kuuluva lintu ("Aves").
Koko ja ulkonäkö.
Täysikasvuisen yksilön pituus on 14–16 cm, ja paino noin 20 grammaa. Kesäpuvussa vanha lintu on helppo erottaa muuten samankokoisesta ja -näköisestä niittykirvisestä ("Anthus pratensis") ruosteenpunaisesta kurkusta. Koiraalla voi punaista olla myös naamassa. Syksyllä sen erottaa niittykirvisestä parhaiten selkäpuolen värityksestä: lapinkirvisellä on selviä mustia täpliä, jotka niittykirviseltä joko puuttuvat tai ovat himmeitä, ja selän perusväri on ruskea. Naamassa selkeämmät kuviot kuin niittykirvisellä. Lapinkirvisen nokka on ohut ja koivet punertavat.
Lajin äni on tunnusomainen, korkea ja terävä ”psiii”. Lapinkirvinen varoittaa inttävästi ”jypp…”. Laulu esitetään tavallisesti laululennossa, ja se on nopea rytmikäs säe, jossa on hyvin korkeita ja surisevia ääniä.
Lapinkirvisen käyttäytyminen on enemmän metsä- kuin niittykirvisen tyyppistä. Syysmuutolla laji muodostaa pieniä parvia.
Levinneisyys.
Lapinkirvinen on tundran lintu, jonka levinneisyysalue ulottuu Skandinavian pohjoisosista aina Alaskaan asti. Se on tundran yleisin pesimälintu. Parimäärä Suomessa on 2 000 – 5 000. Nimensä mukaisesti se pesii vain Lapissa. Talvehtii trooppisessa Afrikassa. Keväällä lapinkirvinen saapuu toukokuun jälkipuoliskolla, ja on silloin harvinaisuus. Syysmuuton aikana syyskuussa on yleisempi, ja tavataan silloin koko maassa kosteilla avomailla ja pelloilla.
Elinympäristö.
Lapinkirvisen tyypillistä elinympäristöä ovat tundran suoalueet.
Lisääntyminen.
Naaras munii 5–6 harmahtavaa, tummatäpläistä munaa heinänkorsista kyhättyyn pesään, joka tavallisesti suolla mättäässä. Niitä naaras hautoo 11–14 vuorokautta, ja molemmat emot sitten ruokkivat 12 vuorokauden ajan. Poikaset lähtevät pesästä lentokyvyttöminä, ja emot hoitavat niitä vielä pari viikkoa.
Ravinto.
Lajin pääsiallista ravintoa ovat hyönteiset, hämähäkit, madot ja siemenet. Poikasia ruokitaan erityisesti sääskillä ja vaaksiaisilla.


Niittykirvinen.
Niittykirvinen ("Anthus pratensis") on västäräkkeihin ("Motacillidae") kuuluva lintu ("Aves").
Koko ja ulkonäkö.
Niittykirvisen pituus nokankärjestä pyrstönkärkeen on 14–16 cm, paino 16–20 g.
Niittykirvinen on mitä tavanomaisin kirvislaji, jonka erottaminen muista kirvisistä on vaikeaa varsinkin syyspuvussa. Höyhenpuku on päältä harmaanruskea, alta vaalea ja voimakkaan viiruinen. Nuori lintu on vähemmän viirukas kupeilta. Silmän ympärillä on selvä kapea valkea silmärengas, silmän päällä oleva silmäkulmanjuova on lyhyt ja himmeä. Päässä ei ole jyrkkiä kuvioiden eroja, kuten useilla muilla kirvisillä. Nokka on pitkähkö ja ohut. Jalat ovat vaalean ruskehtavat, takavarpaan kynsi on hyvin pitkä ja melko suora. Pyrstö on sopusuhtaisen pituinen ja reunasulat ovat valkoiset, kuten kaikilla kirvisillä.
Elintavat.
Niittykirvisen ääni on tunnusomainen, hätäinen "ist-ist-ist...". Varoittelee inttävällä ja loputtomalla "istityksellä", ja jos ihminen tulee liian lähelle poikaspesää, lentelee emo hyvin hätäisenä yläpuolella vikisten. Laulu on myös hyvä tuntomerkki: nopeiden korkeiden äänten muodostama, 5–10 sekuntia kestävä, loppua kohden laskeva äänisarja, jonka koiras esittää joko tolpan tai pensaan latvassa tai erityisessä laululennossa. Laululennon aikana koiras kohoaa nopeasti noin 30–50 m:n korkeuteen, ja laskeutuu sitten pyrstö ja siivet levitettyinä hitaasti maahan.
Käyttäytyminen on hätäisen tuntuista. Niittykirvinen lentää nykivästi ja hieman poukkoillen. Maassa se liikkuu enimmäkseen kävellen, ei hyppien, tosin se istuskelee usein myös puiden tai pensaiden latvoissa ja sähkölangoilla tms. Istuessaan laji keinuttelee usein pyrstöään. Muuttoaikoina ne muodostavat parvia, joissa tavallisesti on muutamia kymmeniä yksilöitä.
Vanhin suomalainen rengastettu niittykirvinen on ollut 7 vuotta 8 kuukautta ja 6 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin niittykirvinen.
Vanhoilla niittykirvisillä on täydellinen sulkasato heinä–syyskuussa. Sulkasadon kesto on noin 40 päivää. Syksyllä voidaan nuoret linnut erottaa vanhoista hieman kuluneemman höyhenpuvun perusteella.
Levinneisyys.
Niittykirvinen on levinnyt Länsi-Euroopasta Venäjälle Uralin tienoille. Suomessa se pesii koko maassa, ja pesimäkantamme suuruus on noin 1 miljoonaa paria. Niittykirvinen on Suomen 11. runsain pesimälintulaji. Euroopassa pesii 7–12 miljoonaa paria.
Niittykirvinen on muuttolintu. Se lähtee syys–lokakuussa kohti Välimeren länsiosissa sijaitsevia talvehtimisalueita, ja palaa sieltä huhtikuussa – toukokuun alkupuolella. Se muuttaa päivällä hajanaisissa parvissa, joissa syksyisin saattaa olla satoja yksilöitä.
Elinympäristö.
Niittykirvinen on avomaiden pesimälintu. Se on yleinen pesimälintu rantaniityillä, avosoilla, laitumilla, pelloilla, tuntureilla ja nummilla. Se pesii salaojitetuillakin pelloilla, jos pellolla kulkee valtaoja tai peltoteitä, joissa kasvavan korkeamman ruohoston suojiin se piilottaa pesänsä. Laji pesii myös ulkosaariston puuttomilla luodoilla.
Lisääntyminen.
Niittykirvinen on aikainen pesijä. Ensimmäisten pesintöjen muninta alkaa Etelä-Suomessa toisinaan jo huhtikuun puolivälissä, mutta pääosa aloittaa vapun jälkeen. Pesä on maassa, hyvin piilossa ruohomättäässä tai lakoontuneiden heinien alla. Munia on 4–6, tavallisesti 5. Naaras hautoo noin 2 viikkoa. Kummatkin emot ruokkivat poikasia, jotka lähtevät pesästä tavallisesti lentokyvyttöminä, noin 12 päivää vanhoina. Emot huolehtivat niistä vielä parisen viikkoa. Niittykirvinen pesii yleisesti 2 kertaa kesän aikana.
Ravinto.
Niittykirvinen on hyönteissyöjä, joka syö myös muita selkärangattomia ja syksyllä siemeniä.


Metsäkirvinen.
Metsäkirvinen ("Anthus trivialis") on västäräkkien heimoon kuuluva lintulaji.
Koko ja ulkonäkö.
Metsäkirvisen pituus on 15–18 cm ja paino 20–24 g.
Metsäkirvinen on kirvismäisen harmaanruskea ja alta vaalea sekä pitkittäisviiruinen. Naaman kuviointi on hieman kontrastikkaampi kuin niittykirvisen, jota metsäkirvinen suuresti muistuttaa. Rinta on rusehtava myös kuluneessa kesäpuvussa, jolloin niittykirvinen on alapuolelta valkoinen. Nokka on hieman lyhyempi ja tukevampi kuin niittykirvisen, ja takavarpaan kynsi on lyhyt ja käyrä, mikä on sopeutuma puissa liikkumiseen. Koivet ovat vaaleanpunaiset. Katso myös taigakirvinen.
Ääni on tunnusomainen surahdus ”bsr”, jota usein kuulee elo–syyskuiselta taivaalta, vaikka itse linnut lentävät korkealla, lähes silmän tavoittamattomissa. Varoittaa itsepintaisella titityksellä. Laulu muistuttaa hieman niittykirvisen laulua, mutta on ponnekkaampi, melodisempi ja pidempi. Koiras esittää sen usein laululennossa, jolloin se kohoaa puun latvasta 20–30 m ylös ja laskeutuu hitaasti kaarrellen puun latvaan. Laulupaikka on tavallisesti metsä, niittykirvisen avomaa.
Käyttäytyminen on rauhallisempaa kuin niittykirvisen. Lentää melko suoraviivaisesti ja voimakkaasti, ja maassa kävelee vähemmän touhukkaasti. Muuttoaikoina pienissä parvissa.
Vanhoilla metsäkirvisillä on sulkasato heinä–elokuussa. Lajin sulkasato on suomalaisista linnuista nopein, kestäen keskimäärin 32 päivää. Nuoret linnut voi syksyllä erottaa vanhoista kuluneemman höyhenpuvun perusteella.
Vanhin suomalainen rengastettu metsäkirvinen on ollut 5 vuotta 8 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut 8 vuoden 2 kuukauden ikäinen ruotsalainen lintu.
Levinneisyys.
Lähes koko Eurooppa ja Siperia Tyynenmeren rannikkoa myöten. Suomessa pesii koko maassa, pohjoisimmassa Lapissa havumetsäalueen ulkopuolella harvinaisena. Suomessa pesii noin 2 miljoonaa paria, ja metsäkirvinen on 3. runsain pesimälintumme. Euroopassa pesii vähintään 15 miljoonaa paria, eli 53–84 miljoonaa yksilöä.
Metsäkirvinen on muuttolintu, joka talvehti Afrikassa. Keväällä se palaa huhtikuun lopulta alkaen, ja syksyllä lähtee elo–syyskuussa. Muuttoaikoina laji liikkuu hajanaisissa parvissa. Muuttaa aamupäivisin. Parhaina syysmuuttopäivinä havaitaan tuhansia muuttavia metsäkirvisiä, muun muassa 24.8.2000 muutti Hangon lintuaseman ohi 5 771 yksilöä.
Elinympäristö.
Suosii avoimia mäntyvaltaisia metsiä, kuten kalliomänniköitä, mäntykankaita, harjuja, rämeitä, siemenpuustoisia hakkuuaukeita ja harvoja sekametsiä. Viihtyy myös puustoisilla jokivarsilla ja pellonreunametsissä. Muuttoaikoina myös kaikenlaisilla avomailla ja ulkosaariston luodoilla.
Lisääntyminen.
Metsäkirvisen pesä on maassa, varvikossa tai mättäässä. Muninta alkaa Etelä-Suomessa tavallisesti toukokuun jälkipuoliskolla. Harmahtavia, pilkullisia munia on tavallisesti 5. Naaras hautoo noin 2 viikkoa. Kummatkin emot ruokkivat poikasia, jotka lähtevät pesästä ennen kuin ovat lentokykyisiä noin 12 päivän ikäisinä. Emot huolehtivat niistä vielä pari viikkoa. Pesii toisinaan kahdesti kesän aikana.
Ravinto.
Metsäkirvinen on hyönteissyöjä, joka syö myös muita selkärangattomia kuten nilviäisiä ja matoja sekä siemeniä ja jyviä.


Nummikirvinen.
Nummikirvinen ("Anthus campestris") on keskikokoinen muuttolintu.
Koko ja ulkonäkö.
Pituus 16–18 cm, siipien kärkiväli 27 cm, paino 23 g.
Suurikokoinen, vaalea kirvinen. Västäräkkimäinen. Selkäpuoli hiekanvärinen, alapuoli valkea. Rinnan sivuilla vähäistä viirutusta. Koivet vaalean punertavat. Nuoren linnun selkäpuoli tummaviiruinen.
"Ääni" hieman varpusmainen ”tsirp”. Laulu on västäräkkimäinen lyhyt säe, jota esittää rytmikkäästi aaltoilevassa laululennossa.
Juoksee maassa kyyryssä ja piiloutuu usein heinikkoon. Lento västäräkkimäistä.
Levinneisyys.
Nummikirvinen pesii Euroopan ja Aasian lauhkeilla alueilla sekä Pohjois-Afrikassa, ja talvehtii trooppisessa Afrikassa ja Intiassa. Pohjois-Euroopan kanta on taantunut. Suomesta on muutamia pesälöytöjä lähinnä Turun ja Hangon seuduilta. Laji on tavattu Suomessa n. 200 kertaa. Havainnot keskittyvät toukokuulle. Havaintojen määrä ei ole kasvanut, vaikka havainnoinnin teho on lisääntynyt voimakkaasti, ja nykyään nummikirvisiä ei havaita kuin joitakin yksilöitä vuosittain.
Elinympäristö.
Nummikirvisen elinympäristöä on avoin maasto: arot, nummet, hiekkaharjut, ratapenkat ja täytemaa-alueet.
Lisääntyminen.
Pesä on maassa mättään kupeessa. Munia on 4–5, vaaleita ja täplikkäitä. Naaras hautoo n. 2 viikkoa. Poikaset lähtevät pesästä lentokyvyttöminä vajaan 2 viikon ikäisinä, emot huolehtivat niistä vielä parisen viikkoa.
Ravinto.
Nummikirvinen on hyönteissyöjä, joka syö myös matoja ja nilviäisiä.


Västäräkki.
Västäräkki ("Motacilla alba") on västäräkkien heimoon kuuluva pitkäpyrstöinen varpuslintulaji.
Koko ja ulkonäkö.
Ulkonäkö: Harmaa selkä ja valkea vatsapuoli, pään etuosa valkoinen ja päälaki musta, samoin kaula. Vanhan koiraan naamassa on enemmän valkoista ja päälaella enemmän mustaa kuin naaraalla ja nuorilla linnuilla. Pyrstö on pitkä ja se heiluu lajille tyypillisesti kävelyn aikana.
Pituus: 18–20 cm, paino noin 20 g, koiras on hiukan kookkaampi.
Ääni: Västäräkin ääni on lyhyt kaksitavuinen ”tsi-tsit” ja se ääntelee liikkuessaan jatkuvasti. "Laulu" on hiljaista rupattelevaa lavertelua, jota koiras esittää tavallisesti kivellä tai talon katolla, hieman muuta ympäristöä korkeammalla. Pedon tai ihmisen tullessa poikaspesän lähelle emot varoittelevat sydäntä särkevästi tsilputtaen.
Vanhin suomalainen rengastettu västäräkki on ollut 7 vuotta 11 kuukautta 14 päivää vanha. Euroopan vanhin oli 12 vuoden 3 kuukauden ikäinen brittiläinen lintu.
Levinneisyys.
Västäräkki pesii Euroopassa ja Aasiassa sekä myös Pohjois-Afrikassa. Se on paikkalintu lauhkeimmilla esiintymisalueillaan, mutta muilta alueilta se lentää talvehtimaan Afrikkaan. Suomessa pesii noin 800 000 paria västäräkkejä. Keväällä ne palaavat huhtikuussa, syksyllä lähtevät elo–syyskuussa, osa vasta lokakuussa. Muutamia yksilöitä yrittää talvehtimista vuosittain.
Elinympäristö.
Västäräkkiä tavataan aukeilla alueilla usein lähellä asutusta tai vettä. Se suosii paljaita alueita ravinnon haussa, missä se voi myös toteuttaa tyypillistä liikkumistaan.
Lisääntyminen.
Västäräkki tekee pesänsä kivimuurien rakoihin ja muihin samankaltaisiin luonnollisiin ja ihmisen tekemiin rakennelmiin. Muninta alkaa Etelä-Suomessa vapun jälkeen. Naaras munii tavallisesti viisi tai kuusi munaa, joita molemmat puolisot hautovat yhteensä noin 13 vrk. Poikaset lähtevät pesästä kahden viikon ikäisinä ja molemmat emot huolehtivat niistä vielä viikon, pari. Monet parit tekevät toisen pesueen kesä–heinäkuussa.
Ravinto.
Västäräkki on hyönteissyöjä. Se syö myös muita selkärangattomia, matoja, äyriäisiä ja nilviäisiä, sekä leivänmuruja ja ruoantähteitä.
Kansanperinne.
Västäräkki on pidetty lintu kansanperinteessä ja keväisin se on ollut odotettu lintu; sen on sanottu tulevan kurkien selässä tai niiden siipien alla (kuten myös syksyllä pois muuttaessaan). Tosin on kannattanut olla tarkkaavainen kevään ensimmäisen riukuhännän kohdatessaan; kautta Pohjolan on nimittäin uskottu, että jos ensi kertaa keväällä västin kohdatessaan se tulee suoraan vastaan ja näkee sen mustan leukalapun, on se tiennyt huonoa onnea ja vastoinkäymisiä. Sitä vastoin takaa päin nähty ensimmäinen västäräkki on ollut onnen ja ilon enne.
”Västäräkistä vähäsen” viittaa siihen, ettei enää ole pitkä aika kesään kun västin näkee. Hämeenkyrössä ”västäräkki voin sulaa, pääsky päivän lämmittää”. Todellisuudessa ”liinapeipot” tulevat maalis-huhtikuun vaihteessa, vaikka kansanperinteessä onkin tietoja, että västäräkit talvehtivat kivikasoissa. Uskomus on lähtenyt siitä, että niitä on nähty hyvin pian sen jälkeen kun lumi on kiviröykkiöistä sulanut. Västäräkkien ilmaannuttua ei takatalvi ole kuitenkaan voinut enää yllättää, niin varma kevään merkki ”kallonpotkuttaja” on ollut. Tällä nimellä lintua on kutsuttu ainakin lounaisrannikolla, ja se on viitannut västäräkin tuloon suurin piirtein jäiden lähdön aikaan eli sen kuvaannolliseen kykyyn hajottaa jäät; ”kallo” tarkoittaa nimittäin rantajäätä. ”Pienill varppaillaan rikon jäätä enemmän kuin tuhannen tuuramiestä”, on västäräkin tiedetty kehaisseen ainakin Lohjalla. Samaan viittaa västäräkin vironkielinen nimi jäälohkuja. Tosin esimerkiksi Mouhijärvellä on ”peltopeippo” hieman päinvastaisesti houkutellut ihmisiä kevätjäälle huutelemalla ”tul jäljes, tul jäljes! Kyl kestää, kyl kestää!”.
Kyntäjän ja kylväjän on myös kannattanut tarkkailla ympäristöään ”toukolintuja” silmällä pitäen. Ympäri Suomea on pidetty selvänä, että mitä enemmän on västäräkkejä kynnön tai kylvön aikaan pellolla hyppelemässä, sitä parempi viljavuosi on tulossa. Sortavalassa lintua on kutsuttu jopa kylvättäjäksi. Nousiaisissa on puolestaan perunavuosi mennyt piloille, jos ei perunanistutuksen aikaan ole västäräkkejä pellolla ollut seurana. Lounais-Suomessa yksi västäräkin nimi on ollut kyntäjäinen, Karjalassa puolestaan vagolindu, jotka molemmat kielivät samasta asiasta. Se on ainakin ollut aivan selvää, että missään tapauksessa ei kyntö- tai kylvötöitä seurailevaa västiä ole pitänyt mennä tappamaan; pahimmassa tapauksessa surmaajalta on kuollut pian härkä. Joskus tietysti ”vestrikka” on hieman voinut ottaa päähän, kun se on huudellut ”pelkkä luu, pelkkä luu!” nähtyään maanviljelijän huonosti hoidetun hevosen.
Merikarvialla puolestaan on kalavuosi ollut sitä parempi, mitä enemmän on västäräkkejä merenrannalla tepastellut. Ahvenanmaalla rannalla kirmaileva västi on ollut oiva merkki onnistuneesta hylkeenpyyntireissusta, mutta merelle lentävä lintu on tarkoittanut, että on voinut jättää haaveet saaliista sikseen.
Västäräkkihän on tunnettu pyrstön keinuttamisestaan, mutta miksi se sitä keikuttelee? Monien suomalaisten uskomusten ja kansansatujen mukaan se johtuu säikähdyksestä, jonka lintuparka on kokenut menetettyään poikasensa. Esimerkiksi yhden sadun mukaan västäräkki oli laulurastaan häissä, ja lapsenvahtina sillä oli varis. Tultuaan häistä takaisin västäräkki huomasi poikasiensa kadonneen, ja syypääksi paljastui varis joka oli syönyt ne. Tästä västi säikähti niin pahasti, että vieläkin keikuttelee pitkää pyrstöään.
Vaikka pyrstön keinuttelulla onkin näin traaginen tausta, on se varmasti yksi syy västäräkin nauttimaan suureen kansansuosioon; se antaa iloisen ja hyväntahtoisen ilmeen koko linnulle. Muutenkin sen eloisa olemus ja peloton käyttäytyminen ovat saaneet sympatiat puolelleen eikä sitä ole koettu millään tavoin uhkaksi, kun ei se mitään pahojaankaan ole tehnyt. Ihmisten läheisyydessä viihtyminen johtuu hyvin pitkälti siitä, että tämä Pirkanmaan maakuntalintu yksinkertaisesti hyötyy siitä. Tutkimusten mukaan jopa noin 80 prosenttia västäräkin pesistä sijaitsee ihmisten tekemissä rakennelmissa. Joka kesä uutisoidaan mitä kummallisimmasta paikasta löytyneestä västin pesästä, joten ainakaan mielikuvitusta tältä riukupyrstöltä ei puutu. Lisäksi ihmisen liepeiltä – esimerkiksi pelloilta, kukkapenkeistä, pihamailta – löytyy helposti syötävää.
Aika paljon kertoo Kauhajoelta peräisin oleva toteamus, että jos joku on oikein nätti, iloinen ja vikkelä, sanotaan ”on kuin västäräkki”.
Västäräkki symbolina.
Västäräkki on valittu Pirkanmaan maakuntalinnuksi. Västäräkkikanta on Pirkanmaalla suuri tiheän asutuksen tarjoamien runsaiden pesäpaikkojen ansiosta.


Virtavästäräkki.
Virtavästäräkki eli vuorivästäräkki ("Motacilla cinerea") on västäräkkien heimoon kuuluva lintulaji. Lajin kuvaili ja nimesi Marmaduke Tunstall vuonna 1771.
Ulkonäkö.
Virtavästäräkki on päältä harmaa ja sen mustissa siivissä on valkoinen juova. Alapuolelta se on keltainen, varsinkin pyrstön tyvestä.
Levinneisyys.
Virtavästäräkki on itäinen uudistulokas. Suomessa pesii 15 - 30 paria Pohjois-Suomen itäosissa.
Elinympäristö.
Virtavästäräkki viihtyy kirkasvetisten jokien rannoilla, erityisesti koskipaikoilla.


Keltavästäräkki.
Keltavästäräkki ("Motacilla flava ") on västäräkkeihin ("Motacillidae") kuuluva lintu ("Aves").
Koko ja ulkonäkö.
"Pituus" 15–16 cm, "paino" 17–20 g. Koiras on kookkaampi.
Keltavästäräkki on jaettu ainakin 8 alalajiin, joista tässä kuvaillaan "flava" ja "thunbergii" alalajeja, jotka Etelä-Suomessa muodostavat pesivän kannan, ja sekoittuvat usein toisiinsa. Koiras on kesäpuvussa alapuolelta kirkkaan keltainen, selästä ruskehtava, pää on harmaa ja siinä valkoinen pitkä silmäkulmanjuova. Naaras on hailakamman värinen. Nuori lintu on vaalean ruskehtava, sillä on keltainen alaperä ja rinnan yläosassa tummia täpliä, jotka postjuvenaalisen sulkasadon aikana vaihtuvat ruskehtaviin höyheniin. Varottava sekoittamasta nuoreen sitruunavästäräkkiin. Kaikilla on pitkä pyrstö, jonka reunasulat ovat valkoiset. Käyttäytyminen ja lentotapa hyvin västäräkkimäinen.
"Ääni" on heleä ”wtsiy”, varoittaa västäräkin tapaan hysteerisellä sirkutuksella. "Laulu" on hyvin yksinkertaista muutamien kutsuäänen tapaisten aiheiden toistelua. Koiras istuu laulaessaan tavallisesti pensaan latvassa tai tolpan nokassa.
Vanhin suomalainen rengastettu keltavästäräkki on ollut 6 vuotta 1 kuukautta 23 päivää vanha. Vanhin eurooppalainen keltavästäräkki oli ruotsalainen, 8 vuotta 10 kuukautta vanha lintu.
Levinneisyys.
Lähes koko Eurooppa ja Aasia. Suomessa pesii koko maassa runsaat ½ miljoonaa paria. Läntisessä Euroopassa pesii yli 4 miljoonaa paria, joista 50 000 Britanniassa. Muuttolintu, joka talvehtii Afrikassa. Keväällä palaa toukokuussa, syksyllä lähtee elo–syyskuussa. Suomen pesimäkanta on viime aikoina pienentynyt.
Elinympäristö.
Avomaiden lintu, joka on pesimäaikana yleinen rantaniityillä, laitumilla, avosoilla, täytemaa-alueilla, heinämailla ja paikoin pelloilla ja valtaojien varsilla.
Lisääntyminen.
Pesä on maassa kasvillisuuden kätkössä. Muninta alkaa Etelä-Suomessa toukokuun puolimaissa. Naaras munii tavallisesti 6 munaa, ja pääasiassa naaras huolehtii n. 2 viikkoa kestävästä haudonnasta. Poikaset lähtevät maastoon vielä lentokyvyttöminä n. 12 vrk:n ikäisinä, ja emot huolehtivat niistä vielä pari viikkoa.
Ravinto.
Keltavästäräkki on hyönteissyöjä, joka syö myös muita selkärangattomia.


Rautiainen.
Rautiainen ("Prunella modularis") on rautiaisten heimoon kuuluva varpuslintu. Sen nimesi Carl von Linné 1758.
Koko ja ulkonäkö.
Rautiainen on kauttaaltaan ruskean sävyinen lintu, jonka nokka on hyönteissyöjälle ominaisesti ohut. Linnun niskan tyvessä on aavistus harmaata, ja selässä on tummempia juovia. Helpoiten rautiaisen tunnistaa kirkkaasti helisevästä laulustaan, jota lintu esittää puun latvassa. Linnun lentoääni on yksinkertainen mutta heleä ”tsi-hi-hi”, varoitusääni on ”tiih”.
Pituus 13–15 cm, paino 17–20 g. Sukupuolet ovat samankokoisia ja -näköisiä. Nuori lintu on muutamia viikkoja pesästälähdön jälkeen täplikäs kuten nuori punarinta, mutta heinä–elokuussa tapahtuvan post-juv sulkasadon jälkeen sitä ei voi maastossa erottaa vanhasta linnusta. Myös vanhoilla linnuilla on täydellinen sulkasato heinä–elokuussa.
Vanhin suomalainen rengastettu rautiainen on ollut 5 vuotta 10 kuukautta 14 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut 11 vuoden 8 kuukauden ikäinen brittiläinen rautiainen.
Levinneisyys.
Etelä-Suomessa yleinen pesimälaji, Lapissa vähälukuinen. Suomessa pesii lähes ½ miljoonaa paria. Pesii koko Euroopassa, etelämpänä yleinen puutarhoissa ja puistoissa. Euroopan pesimäkanta on 9–13 miljoonaa paria. Muuttolintu, joka saapuu Etelä- ja Keski-Euroopassa sijaitsevilta talvehtimisalueilta maaliskuun lopulta toukokuun alkuun. Syysmuutto alkaa elokuun loppupuolella, huipentuu syyskuun puolivälin maissa, ja päättyy lokakuun puoliväliin mennessä.
Elinympäristö.
Rautiainen on arka lintu, jota tapaa pääasiassa havu- ja sekametsissä. Erityisesti sitä viehättävät kuusentaimikot ja yleensäkin kuusialikasvos. Puhtaissa männiköissä ja lehtimetsissä sitä tapaa hyvin harvoin. Saattaa talvehtia Suomessa, mutta silloin ei todennäköisesti pysy elossa koko talvea. Jotkut saattavat selvitä ruokintapaikkojen avulla, talvehtiessaan hyönteissyöjä joutuu siirtymään marjoihin ja siemeniin. Muuttoaikana viihtyy kaikenlaisissa pensaikoissa, rikkaruohostoissa ja ruovikoissa.
Lisääntyminen.
Suuri ja tiiviiksi tehty pesä muodostuu sammaleesta, oksista ja kasvien varsista. Rautiainen pesii kesän aikana kahdesta kolmeen kertaan, joskus seuraava muninta alkaa ennen kuin ensimmäinen poikue on varttunut täysi-ikäiseksi. Pesä sijaitsee tavallisesti nuoressa kuusessa tai katajassa 1–2 metrin korkeudella. Muninta alkaa Etelä-Suomessa usein jo toukokuun alkupuolella. Munia on 4–6, väriltään puhtaan vaaleansinisiä. Naaras hautoo vajaa 2 viikkoa, ja poikaset lähtevät pesästä noin 2-viikkoisina. Rautiainen on runsastunut Suomessa 1900-luvun puolivälistä alkaen moninkertaisesti, syinä mm. kuusimetsien alan kasvu. Naarasrautiaisella on usein 2 puolisoa.
Ravinto.
Kesällä pääasiassa hyönteissyöjä, syksyllä myös rikkaruohojen siemenet, marjat, nilviäiset ym.


Pikkusieppo.
Pikkusieppo ("Ficedula parva") on pienikokoinen muuttolintu, joka pesii vanhoissa metsissä.
Koko ja ulkonäkö.
"Pituus" 11–12 cm, "paino" 10 g.
Vanha koiras on aika helppo tuntea: rusehtava selkä ja vaalea maha, pää on lyijynharmaa ja kurkku oranssinpunainen. Suuren silmän ympärillä on kapea valkoinen silmärengas. Naaras ja nuori lintu ovat päältä rusehtavia ja alta vaaleita. Vanha koiras on elokuisen sulkasadon jälkeen samannäköinen kuin naaras ja nuori. Kaikissa puvuissa hyvä tuntomerkki on mustavalkoinen pyrstö, jonka kuviointi on samanlainen kuin kivitaskulla.
Ääniä ovat lyhyt sirahdus ”sri”, ”tek”, ”hily” tai hiljainen ritinä. Laulu muistuttaa kirjosiepon laulua, mutta se alkaa parilla sirahduksella ja päättyy melodisemmin.
Levinneisyys.
Pikkusieppo pesii Itä-Euroopassa ja Siperiassa. Se on muuttolintu, joka talvehtii Etelä-Aasiassa. Muuttomatkoillaan se harhautuu säännöllisesti myös läntiseen Eurooppaan. Suomessa se on melko harvinainen pesijä, parimäärämme on n. 1 500 paria. Pesivän kannan painopiste on kaakossa, Kuopio–Pori-linjan pohjoispuolella se on harvinainen. Keväällä ensimmäiset saapuvat toukokuun puolivälissä ja pääosa touko–kesäkuun vaihteessa. Syksyllä lähtee syys–lokakuussa.
Elinympäristö.
Pikkusiepot viihtyvät vanhoissa luonnontilaisissa metsissä, joissa on paljon katkenneita puita ja kantoja pesäpaikoiksi. Muuttoaikoina tavataan lähes kaikenlaisissa metsäympäristöissä, kuten saarissa ja kaupunkien puistoissa.
Lisääntyminen.
Pesä rakennetaan harmaasieppomaiseen tapaan katkenneen puun kantoon tai muuhun avoimeen koloon. Muninta alkaa kesäkuun alussa ja munia on 5–6. Naaras hautoo vajaa 2 viikkoa. Poikaset lähtevät pesästä n. 2 viikon ikäisinä.
Ravinto.
Lentävien hyönteisten sieppaamisen lisäksi pikkusieppo etsii kovakuoriaisia lehvästön seasta ja syö marjoja kun niitä on tarjolla.


Kirjosieppo.
Kirjosieppo ("Ficedula hypoleuca") on sieppojen heimoon kuuluva varpuslintu. Elintavoiltaan se on hyönteissyöjä ja kolopesijä, joka pesii myös linnunpöntöissä.
Koko ja ulkonäkö.
Koiras on tavallisesti mustavalkokirjava, naaras, nuoret yksilöt ja jotkut koiraat ovat ruskeavalkeakirjavia. Heinä–elokuisen sulkasadon jälkeen ikä- ja sukupuolituntomerkkejä on hyvin vaikea havaita maastossa. Valkoista niissä on vatsapuoli ja selvärajainen siipilaikku.
Kirjosieppo on 12–14 cm pitkä ja painaa noin 13 grammaa. Koiras on usein hieman kookkaampi.
Kirjosiepon laulu on pirteä, helposti opittava säe. Englannin Euroviisujen voittokappale ”Chirp, chirp, chirpy-chirpy-cheep-cheep” kuvaa mainiosti kirjosiepon säettä. Koiras laulaa innokkaasti vallattuaan reviirin, mutta laulu lakkaa kokonaan viimeistään poikasten kuoriuduttua. Varoitusääni on jatkuva ”pit pit pit…” ja sitä voi jatkua pitkään, kunnes oletettu vihollinen on poistunut. Oikein kiihtyessään se naksuttelee kiihkeästi.
Vanhin suomalainen rengastettu kirjosieppo on ollut 10 vuotta 10 kuukautta 13 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin kirjosieppo.
Levinneisyys.
Kirjosiepot pesivät Pohjois- ja Keski-Euroopassa ja paikoin etelämpänäkin (mm. Espanjassa ja Pohjois-Afrikassa). Idässä pesimäalue ulottuu Länsi-Siperiaan asti. Talvet kirjosieppo viettää Länsi-Afrikan eteläosassa. Keväällä varhaisimmat saapujat ovat koiraita, ensimmäiset tulevat hieman ennen vappua. Päämuutto on toukokuun puolivälissä. Syysmuutto alkaa elokuussa ja päättyy syyskuun puolivälin jälkeen.
Suomessa kirjosieppo pesii koko maassa, pohjoisimmassa Lapissa vähälukuisena. Pesivä parimäärämme on n. ½ miljoonaa paria. Euroopan parimäärä on 4,6–6,1 miljoonaa.
Elinympäristö.
Kirjosieppo suosii ympäristöjä, joissa on lentotilaa harvassa kasvavien puiden välissä. Tarkoittaa, että se ei viihdy tiheissä kuusikoissa. Suosituimpia ovat lehtipuuvaltaiset lehdot, rantametsiköt, puistot ja puutarhat. Se on vaatimaton reviirinsä suhteen, tärkeintä on pesäkolon löytyminen.
Lisääntyminen.
Koiras palaamassa koloon saaliin kanssa
Kirjosieppo pesii kolossa tai pöntössä. Pöntön lentoaukon halkaisija saa olla 28–30 mm, pöntön korkeus 20–25 cm ja sisähalkaisija 10 cm. Muninta alkaa Etelä-Suomessa toukokuun loppupuolella. Naaras munii 4–9, tavallisesti 6–7 vaaleansinistä munaa. Se hautoo niitä 2 viikkoa. Molemmat emot ruokkivat poikasia, kunnes ne lentävät pesästä 16 vrk vanhoina.
Kirjosieppokoiraalla voi olla 2 naarasta. Ensimmäisen naaraan saatuaan ja pariteltuaan, se laulullaan houkuttelee toiselle kololle/pöntölle toisen naaraan, jonka kanssa pariteltuaan se palaa ensimmäisen naaraan luokse, ja osallistuu sen kanssa poikasten hoitoon. Toisen naaraan luo se voi poiketa silloin tällöin, mutta harvoin osallistuu sen poikasten hoitoon. Naaraiden väliä voi olla satoja metrejä, jopa kilometri. Toisen naaraan pesyeessä on yleensä vähemmän munia kuin ensimmäisen.
Pienestä koostaan huolimatta kirjosiepolla on karski luonne. Joko koiras ja naaras yhdessä, tai vain koiras, onnistuu usein karkottamaan jo pöntössä hautovan tiaisparin pois ja hylkäämään munapesänsä. Usein pöntön sisällä syntyy verisiä tappeluja, ja joskus toinen osapuoli kuolee vammoihin. Molempia, sekä kirjosieppoja että tiaisia, on löydetty vainajina. Onnistuneen karkotuksen jälkeen kirjosiepponaaras rakentaa pesän tiaisen munapesän, joskus harvoin jopa pienten poikasten, päälle, ja pesintä jatkuu sen jälkeen normaalisti.
Kirjosieppo puolustaa pesäänsä raivokkaasti. Kun orava, käpytikka tai muu pesärosvo lähestyy pesää, siepot aloittavat syöksyt petoa kohti sähisten samalla kuuluvasti. Yleensä peto luopuu aikeistaan kun se saa vihaisia nokkaisuja selkäänsä. Kirjosieppo ajaa myös muutkin linnut pois pesän luota.
Ravinto.
Kirjosieppo sieppaa ravinnokseen lentäviä hyönteisiä lyhyillä lentopyrähdyksillään. Se syö hyönteisiä ja muita niveljalkaisia myös maasta, ruohokasvustoista ja oksilta. Syksyllä se syö myös marjoja. Poikue saa 16 päivän pesäpoikasaikana yhteensä n. 15 000 hyönteistä ruuakseen. Puutarhassa pesiessään kirjosieppo on siis merkittävä tuhohyönteisten kurittaja.


Harmaasieppo.
Harmaasieppo ("Muscicapa striata") on varpuslintu ja hyönteissyöjä, joka kuuluu sieppohin (Muscicapidae). Se elää avoimissa metsissä ja pihapiireissä. Se on levinnyt koko Suomeen.
Koko ja ulkonäkö.
Selkäpuoli on harmaanruskea, vatsapuoli vaaleanharmaa, rinnassa ja kurkussa tummia viiruja. Jalat ovat lyhyet ja mustat, nokka on musta ja muodoltaan nastamainen, tyypillinen lentäviä hyönteisiä syövän linnun nokka. Nuoret yksilöt ovat ruskehtavampia kuin täysikasvuiset, ja niissä on lievää pilkullisuutta, mikä selittänee lajin englanninkielisen nimen (Spotted Flycatcher). Elokuisen ruumiinhöyhenten sulkasadon jälkeen nuori lintu muistuttaa vanhaa, mutta sen puku on tuore.
Vanhan harmaasiepon sulkasato tapahtuu vasta talvehtimisalueella, ja sen puku on elo–syyskuussa hyvin kulunut. Harmaasiepon siipien sulkasato etenee päinvastaisessa järjestyksessä kuin kaikkien muiden eurooppalaisten varpuslintujen, eli käsisulat alkavat uusiutua siiven ulkoreunasta lähtien. Kyynärsulkien sulkimisjärjestys vaihtelee, viimeisenä vaihtuu 2. tai 3. kyynärsulka.
Harmaasieppo on noin 14 cm pitkä ja painaa 15–16 g.
Ääni on korkea sirahdus ”sri”, varoitus maiskahtava ”hi-tsa-tsa” tai erittäin korkea ”siiii”. Laulu on vaatimatonta sirahtelua. Istuessaan pystyasennossa avoimella paikalla kohauttelee usein siipiään.
Vanhin suomalainen rengastettu harmaasieppo on ollut 11 vuotta 1 kuukautta 24 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin harmaasieppo.
Levinneisyys.
Harmaasieppo pesii Euroopassa ja Länsi-Aasiassa, talvehtii Afrikassa ja Lounais-Aasiassa. Euroopassa pesii 7–9 miljoonaa paria. Suomessa on puolitoista miljoonaa harmaasieppoparia, joten laji kuuluu Suomen kymmenen yleisimmän joukkoon. Keväällä ensimmäiset saapuvat vapun jälkeen, pääjoukot vasta touko–kesäkuun vaihteessa. Kolean toukokuun jälkeen muutto on myöhässä, ja viimeiset matkalaiset ehtivät meille vasta juhannuksen tietämissä.
Elinympäristö.
Harmaasieppo viihtyy harvakasvuisissa metsissä, pihoilla, puistoissa ja puutarhoissa, joissa on lentotilaa puiden välissä.
Lisääntyminen.
Harmaasieppo rakentaa pesänsä avoimelle alustalle, esim. seinustalle tai vaikka halkopinon päälle, ja huolii mielellään edestä avoimen pöntönkin. Se on mestari hullunkuristen pesäpaikkojen valinnassa, pesiä on löydetty saappaasta, kahvikupista ja kuokan päältä. Metsässä tavallisin pesäpaikka on katkenneen puun pitkän kannon päässä, oksan hanka tai kalliojyrkänteen hyllyllä. Se munii 4–6 munaa toukokuun loppupuolelta alkaen. Munapesiä tavataan yleisesti vielä heinäkuussakin. Naaras hautoo 13–14 päivää. Molemmat emot ruokkivat poikasia, jotka lähtevät pesästä pariviikkoisina. Tekee joskus kaksi poikuetta kesässä.
Ravinto.
Harmaasieppo pyydystää "lentäviä hyönteisiä" niin, että se istuu oksalla, jolta on hyvä näkyvyys, tekee siitä lyhyen pyrähdyksen ohilentävän hyönteisen perään ja palaa sitten takaisin samalle istumapaikalleen. Tämä pyydystystapa, samanlainen kuin kirjosiepolla, on paras tapa erottaa harmaasieppo muista harmaista pikkulinnuista. Syö toisinaan myös maassa olevia selkärangattomia ja syksyllä marjoja.


Peukaloinen.
Peukaloinen ("Troglodytes troglodytes") on peukaloisten heimoon kuuluva varpuslintu. Se on Suomen toiseksi pienin lintulaji; sitä pienempi on ainoastaan hippiäinen.
Tuntomerkit.
Peukaloisen pituus on vain 9–11 cm. Peukaloisen pyrstö on lyhyt ja useimmiten pystyssä. Peukaloinen on päältä punaruskea ja alapuolelta ruskehtavanvalkea ja tumman ja ohuen poikkiraidoituksen kirjoma. Sillä on ruskehtavanvalkea silmäkulmanjuova sekä melko pitkä ja terävä, hieman alaspäinkaartuva nokka. Sukupuolet ja eri ikäluokat ovat samannäköisiä.
Vanhoilla peukaloisilla on täydellinen sulkasato kesällä pesinnän jälkeen. Nuoret linnut sulkivat höyhenpukuaan osittain ennen syysmuutolle lähtöä ja sen jälkeen ikäluokkien erottaminen maastossa on mahdotonta.
Peukaloisen varoitusääniä ovat rätisevä "tserrr" ja kova, maiskahtava "tsäk". Peukaloisen laulu, joka on linnun pienen kokoon nähden voimakasta, koostuu metallinsointuisten äänien ja trillien sarjoista. Laulu muistuttaa rautiaisen laulua, mutta on sen laulua polveilevampaa. Peukaloinen voi laulaa kaikkina vuodenaikoina.
Levinneisyys.
Laji pesii lähes koko Euroopassa sekä osassa Keski- ja Itä-Aasiaa, Pohjois-Amerikkaa ja Pohjois-Afrikkaa. Levinneisyysalueensa pohjoisosissa peukaloinen on muuttolintu. Erittäin laajan levinneisyysalueen takia lajista on kuvailtu noin 46 alalajia.
Suomen peukaloiskanta on 50 000-120 000 pesivää paria. Vaikka kannan koko vaihtelee paljon eri vuosien välillä, on Suomen peukaloiskanta kasvanut 1940-1950-luvuilta lähtien.
Suomessa peukaloinen on muuttolintu, joka talvehtii Keski-Euroopassa. Se saapuu keväällä huhti-toukokuussa, ensimmäiset jo maaliskuussa, ja lähtee syksyllä syys-marraskuussa. Joitakin peukaloisia talvehtii Suomessa joka vuosi, pääosin lounaissaaristossa ja Etelä-Suomessa.
Elinympäristö.
Peukaloinen pesii erityisesti ryteikköisissä metsissä, missä on runsaasti aluskasvillisuutta, sekä rehevillä puronvarsilla, mutta myös lähes puuttomilla saarilla, joilla on esimerkiksi pensasaitoja, kivikoita tai muureja. Keski- ja Etelä-Euroopassa peukaloinen pesii usein myös pihapiireissä.
Lisääntyminen.
Keväällä koiraspeukaloinen valtaa pesimäpiirin ja alkaa puolustaa sitä kovin tunkeilevilta lajikumppaneiltaan. Tiheä kasvillisuus sekä saniaispehkot, pystyjuurakot, kannot, maapuut, risukasat ja muut sellaiset paikat ovat sille mieleen. Koiras rakentaa useita, joskus jopa kymmenkunta lähes pallomaista pesää sammalesta, oksista ja lehdistä. Koiras esittelee pesärakennelmiaan naaraalle, joka valitsee niistä itselleen mieleisimmän. Naaras vuoraa pesän höyhenillä ja karvoilla ja munii sitten 6–8 valkoista munaa, joita se hautoo yksin 12–20 päivää.
Peukaloiskoiras on usein moniavioinen. Sen kanssa pariutuneet naaraat pesivät usein eri pesissä, mutta myös kahden naaraan yhteispesintöjä tunnetaan. Silloin pesästä saattaa varttua jopa 17 poikasta. Sekä naaras että koiras ruokkivat poikasiaan. Naaras huolehtii lentopoikueesta viimeiset viikot yksikseen. Lopulta jälkikasvu alkaa hajaantua eri tahoille. Poikueita on kesässä yhdestä kahteen.
Ravinto.
Peukaloiset syövät hyönteisiä, hämähäkkejä, matoja ja muita selkärangattomia.


Pähkinänakkeli.
Pähkinänakkeli ("Sitta europaea") on nakkeleihin kuuluva lintulaji. Sen ruoaksi kelpaavat sen nimen mukaisesti pähkinät. Myös hyönteiset ja kaura maistuvat tälle ”naamiopäiselle kiipeilytaiturille”.
Tuntomerkit ja elintavat.
Pähkinänakkelin pituus on 14 cm, siipiväli 22,5–27 cm ja paino 21–26 g. Laji on helppo tunnistaa. Pyrstö on lyhyt, pää suuri ja pitkä, nokka on suora. Selkä on vaaleanharmaa, Suomessa tavattavien lintujen vatsa on useimmiten valkea. Silmien päällä on musta naamari ja alaperässä punaista.
Pähkinänakkeli kiipeilee puissa ja on ainoa suomalainen lintu, joka voi liikkua runkoa pitkin pää alaspäin, joskin tiaiset ja puukiipijä voivat toisinaan suorittaa samanlaisia kevätjuhlaliikkeitä. Laji on äänekäs ja kutsuäänet ovat tiaismaisia korkeita vihellyksiä.
Pähkinänakkeli tulee sukukypsäksi 1-vuotiaana. Naaras munii 6–11 munaa, joita se hautoo 13–18 vuorokautta. Ravintona ovat hyönteiset, siemenet, pähkinät ja tali.
Suomen vanhin rengastettu pähkinänakkeli on ollut 2 vuotta 10 kuukautta 20 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut vähintään 12 vuotta 11 kuukautta vanha brittiläinen nakkeli.
Levinneisyys.
Pähkinänakkeli pesii suuressa osassa Eurooppaa, silloin tällöin Suomessakin. Se kuuluu myös Pohjois-Afrikan, Lähi-idän ja laajalti Aasian pesimälinnustoon aina Tyynellemerelle ja Intian valtamerelle asti. Vierailee Suomessa, muttei varsinaisesti pesi, tosin muutama pesälöytö on tehty. Mutta esimerkiksi Ruotsissa pesii ainakin 100 000 paria ja Virossakin 20 000–50 000 paria. Koko läntisen Euroopan parimääräksi arvioidaan 6–8 miljoonaa paria. Elinympäristöinä ovat havumetsät, puistot, puutarhat ja trooppiset metsät.


Pyrstötiainen.
Pyrstötiainen ("Aegithalos caudatus") on erittäin pieni, huomiota herättävän pitkäpyrstöinen pikkulintu, joka kuuluu varpuslintujen lahkoon. Sen esiintymisalueeseen kuuluu suurin osa Euroopan ja Aasian alueista. Laji ei kuuluu muuttolintuihin, vaikka sen joskus tiedetäänkin tehneen muuttomatkoja Koillis-Euroopassa.
Koko ja ulkonäkö.
Pyrstötiaisen pituus on 13–16 cm, paino 7–10 g, ja se on Suomen pienimpiä pesimälintuja.
Linnun vartalo on vain 6–8 cm pitkä, mutta pyrstö on lähes yhtä pitkä. Selkäpuoli on mustan ja ruskean kirjava, pää ja vatsapuoli vaaleat. Se roikkuu usein pystyssä puun rungolla, oksassa tai talipallon kyljessä, ja näyttää siis P-kirjaimelta.
Suomessa ja Pohjois-Euroopassa pesivällä alalajilla "caudatus" on kokovalkea pää, kun taas Manner-Euroopan alalajilla "europaeus", jota harvoin tavataan Suomessa, valkoisessa päässä on pitkä tumma juova.
Pyrstötiainen ei nimestään huolimatta kuulu varsinaisiin tiaisiin "Paridae", vaan muodostaa oman heimonsa "Aegithalidae". Se on luonteeltaan seurallinen ja liikkuu pesimäajan ulkopuolella parvissa, joissa syksyllä voi olla jopa 100 yksilöä. Tavallisimpia ovat 10–15 yksilön vilkkaasti hyörivät ja vikisevät parvet.
Ääniä ovat kirkas ja korkea tiititys, karhea surina ja näppäilevä "tek". Suuresta parvesta kuuluva ääntely on tarkkakorvaiselle unohtumaton kokemus.
Vanhin suomalainen rengastettu pyrstötiainen on ollut 2 vuotta 6 kuukautta 20 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut tanskalainen vähintään 10 vuoden 9 kuukauden ikäinen lintu.
Levinneisyys.
Pyrstötiaista tavataan hyvin laajalla alueella Euroopasta Japaniin. Suomessa se pesii harvalukuisena Etelä- ja Keski-Suomessa painottuen Itä-Suomeen. Parimäärä on noin 20,000-50,000. Euroopassa pesii 2,6–4,3 miljoonaa paria.
Elinympäristö.
Sen elinympäristöä ovat nuoret lehtimetsät, erityisesti vesistöjen reunametsät. Nuorten lehtipuuvaltaisten metsien osuus on kasvanut viime vuosikymmeninä ja kanta on kasvanut.
Lisääntyminen.
Pyrstötiainen tekee pussimaisen pesänsä jäkälästä ja hämähäkinverkoista puuhun tai pensaaseen, ja siihen 6–12 munaa. Muninta alkaa usein jo huhtikuussa, tavallisesti toukokuussa. Haudonta-aika on 12–14 vrk, ja vain naaras hautoo. Poikaset lähtevät pesästä lentokykyisinä 16–17 päivän ikäisinä.
Ravinto.
Hyönteissyöjä, joka syö myös muita niveljalkaisia ja niiden toukkia. Se on viime vuosina alkanut yhä enemmän vierailla lintulautojen talipalloilla.


Koskikara.
Koskikara ("Cinclus cinclus") on kottaraisen kokoinen pulleahko varpuslintu, joka sukeltaa ravintonsa virtaavista vesistä.
Koko ja ulkonäkö.
Koskikara on valkeaa rintalaikkua lukuun ottamatta mustanruskea ja lyhytpyrstöinen lintu. Siivet ovat lyhyet ja lento suoraviivaista. Se syöksähtelee ja sukeltelee koskissa palaten kivelle tai jään reunalle tähystämään.
Levinneisyys.
Koskikarat pesivät Euroopan pohjoisimmissa osissa ja muuttavat etelämmäksi sulapaikkoihin talveksi.
Suomessa pesii 250–300 paria, mutta talvehtii 5 000 – 10 000 yksilöä, jotka tulevat lähinnä Pohjois-Norjasta ja Koillis-Venäjältä.
Lisääntyminen.
Koskikara tekee puolipallon muotoisen pesänsä kallionkoloon tai sillan rakenteisiin, munia tulee 4–6 kappaletta maalis–huhtikuussa ja ainakin etelämpänä poikueita ehtii kasvaa kaksi tai kolme kesässä. Koskikaralle voi tehdä pöntön, jonka etureuna jätetään avoimeksi kynnyslistaa lukuun ottamatta. Pönttö kiinnitetään lähelle virtaavaa vettä esimerkiksi siltaan tai kallionseinämään.
Ravinto.
Koskikara pyydystää vedestä ja kaivelee pohjakivien alta vesihyönteisiä, kotiloita, äyriäisiä, nilviäisiä ja kalanpoikasia.
Erityistä.
Koskikara on Norjan kansallislintu. Viroksi sen nimi on ”vesipapp”, mikä kuvaa linnun väritystä. Myös tieteellisen nimen ”cinclus” tarkoittaa pyhää.


Puukiipijä.
Puukiipijä ("Certhia familiaris") on pieni käyränokkainen varpuslintu.
Levinneisyys.
Puukiipijän voi tavata poikki Euroopan ja Aasian Irlannista Japaniin ulottuvalla alueella. Se pesii miltei koko Euroopassa, meillä maan etelä- ja keskiosassa Etelä-Lappia myöten. Suomen pesimäkanta oli 1990-luvun lopulla 70 000 – 150 000 paria. Euroopan kanta on 2,7–3,6 miljoonaa paria, joista Britteinsaarilla 200 000. Osa puukiipijöistämme talvehtii meillä, osa muuttaa syys–lokakuussa lounaaseen, Ruotsiin ja läntiseen Eurooppaan. Talvisin lyöttäytyy tiaisparviin. Kovat pakkasjaksot aiheuttavat talvehtivalle kannallemme suuria tappioita.
Lisääntyminen.
Pesä on yleensä jossain rakosessa, usein kuolleen männyn repsottavan kaarnan alla, katkenneen puun kannossa, rungon halkeamassa, seinälaudoituksen raossa tms. Pesii mielellään erityiseen puukiipijälle tehtyyn linnunpönttöön. Muninta alkaa huhtikuussa. Naaras munii 3–9 munaa, joita haudotaan 13–15 vrk. Poikaset lähtevät pesästä 2-viikkoisina. Usein toinen pesue kesäkuussa.
Ravinto.
Puukiipijän ruokavalioon kuuluvat pääasiassa hämähäkit, hyönteiset ja muut pienet selkärangattomat, talvisin myös siemenet. Voi myös käydä ruokintapaikoilla syömässä rasvaa.


Sininärhi.
Sininärhi ("Coracias garrulus") on Suomessa nykyään erittäin harvoin tavattu lintu. Se on pesinyt Lounais-Suomessa vielä 1900-luvun alussa ja pesii nykyään Suomea lähinnä harvinaisena Virossa.
Koko ja ulkonäkö.
Sininärhi on väritykseltään kirkkaan sininen. Sen selkä on ruosteenruskea.
Levinneisyys.
Eurooppa, Länsi-Afrikka ja Marokko. Talvehtii eteläisessä Afrikassa.
Lisääntyminen.
Sininärhi munii vuoraamattomaan puun koloon enintään 5 munaa kerrallaan.


Kuningaskalastaja.
Kuningaskalastaja ("Alcedo atthis") on koskipaikoissa viihtyvä lintu. Se on taitava lentäjä, joka heittelee saaliskalojaan ilmaan saadakseen ne osumaan pää tai pyrstö edellä kurkkuunsa.
Koko ja ulkonäkö.
Kuningaskalastajan selkäpuoli on metallinhohtoisen sininen, korvaläikät ja vatsapuoli ovat punaruskeat. Leuka ja niskan sivut ovat valkoiset. Linnun pituus on noin 19 cm.
Levinneisyys.
Kuningaskalastajaa tavataan Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa. Se on muuttolintu vain siellä missä sen kotijoki jäätyy. Etelä-Suomessa se on säännöllisen levinnäisyysalueensa pohjoisrajalla, joten kannan vaihtelu vuodesta toiseen on suurta.
Elinympäristö.
Kuningaskalastaja viihtyy aina veden lähettyvillä, joskus istuu veden päälle kaartuvassa puussa.
Lisääntyminen.
Pesä on hiekkatörmään rakennettu tunneli, ei aina rantatörmässä. Munia tulee 6–7 kappaletta.
Ravinto.
Kuningaskalastaja syö vain vesieläimiä; kalojen lisäksi selkärangattomia kuten kotiloita. Kaloja se nappaa lekuttelemalla veden yllä, josta syöksyy.


Jiangsu.
Jiangsu () on maakunta Kiinan itärannikolla.
Historia.
Läntisen Zhou-dynastian aikana Jiangsussa elänyt xu-kansa yritti valloittaa Zhoun itäisen pääkaupungin siinä kuitenkaan onnistumatta. Xu-kansa sulautui sittemmin kiinalaisiin.
Jiangsu sai maakunnan aseman 1700-luvulla.
Maantiede.
Jiangsu sijaitsee sekä lämpimän-kostean että subtrooppisen-kostean ilmaston vyöhykkeillä, ja vuodenajan vaihtelut ovat selviä. Loppukesästä ja alkusyksystä siellä on usein taifuuneja kaatosateineen. Vuotuinen sademäärä on keskimäärin 800–1200 mm.
Jiangsu on 95-prosenttisesti tasankoa, ja sen vesijärjestelmät ovat hyvin kehittyneet. Suuri kanaali yhdistää kaikki itä-länsi-suunnassa virtaavat joet. Jangtsejoki virtaa maakunnan läpi, lisäksi siellä ovat Huaihejoki ja Guanghejoki. Jiangsu on Keltaisenmeren rannalla.
Jiangsun suurimpia järviä ovat Taihu, Hongzejärvi, Gaoyoujärvi, Luomajärvi ja Yangchengjärvi.
Talous.
Jiangsun päätuotteet ovat riisi, vehnä, maissi, durra, hirssi, peruna, soijapapu, maapähkinä, rapsi, seesami, tee; puuvilla, hamppu, silkkiäistoukat, juutti; piparminttu, viherminttu, bambu ja lääketieteelliset yrtit; omena, päärynä, persikka, japaninmisteli, ginkgo; hiili, fosfori, suola, valantasavi; merelliset tuotteet. Maakunnan taloudellinen keskus on Nanjing.
Väestö.
Hieman alle puolet eli noin 30 miljoonaa Jiangsun asukkaista asuu kaupunkialueilla. Pääasialliset etniset ryhmät ovat han-kiinalaiset, hui-kiinalaiset ja mantšut.
Merkittäviä kaupunkeja ovat Nanjing, Wuxi, Suzhou, Xuzhou, Lianyungang, Changzhou, Nantong, Zhenjiang, Jiangyin, Huaian ja Yangzhou.


Käenpiika.
Käenpiika ("Jynx torquilla") on tikkojen heimoon kuuluva lintulaji, joka vaaran uhatessa vääntelee ruumistaan niin, että se muistuttaa hieman käärmettä.
Koko ja ulkonäkö.
Käenpiian pituus on noin 16–18 senttiä ja sen siipien kärkiväli 25–27 senttiä. Täysikasvuinen yksilö painaa 30–50 grammaa, keskimäärin 37 grammaa. Tikkalinnuksi käenpiika on erikoisen näköinen ja poikkeaa tikoista myös elintavoiltaan. Sen yleisväritys on harmaanruskea, selässä ja päässä on pitkiä tummia viiruja ja kurkku on kellahtava. Sukupuolet ovat samanväriset. Koivet ovat tikkamaiset, varpaat ja kynnet ovat vahvat. Myös nokka on tikkamainen mutta lyhyehkö. Lento on ripeää ja loivasti aaltoilevaa. Käenpiika liikkuu usein maassa muurahaisia etsimässä.
Laulu on kimeää ja kuuluvaa piipitystä ”pii-pii-pii...”, jonka pituus on noin kymmenen tavua. Molemmat sukupuolet laulavat. Laulun voi sekoittaa pikkutikan piipitykseen, joka on kuitenkin lyhyempikestoinen ja väkinäinen. Varoitusääni on napakka, käheä ”tek”.
Aikuiset käenpiiat sulkivat täydellisesti pesinnän jälkeen heinä-elokuussa. Nuorilla linnuilla on samoihin aikoihin osittainen sulkasato, jossa ne tavallisesti vaihtavat höyhenensä ja sulkansa lukuun ottamatta kaikkia tai useimpia kyynärsulkia, siiven isoja peitinhöyheniä ja joitakin keskimmäisiä pyrstösulkia. Sekä aikuiset että nuoret sulkivat pesintää edeltävässä sulkasadossa helmi-maaliskuussa pääosan höyhenpuvustaan, lukuun ottamatta käsisulkia. Monet yksilöt voivat lisäksi sulkia osan tai kaikki pyrstö- ja kyynärsulista.
Vanhin suomalainen rengastettu käenpiika on ollut kuusi vuotta kaksi kuukautta ja viisi päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin käenpiika.
Levinneisyys.
Käenpiian levinneisyysalue ulottuu Länsi-Euroopasta itään Pohjois-Kaukasiaan ja läpi Venäjän ja Siperian keskiosien Japanin pohjoisille saarille sekä Kiinan keskiosiin asti. Laji pesii myös Pohjois-Algeriassa. Euroopassa pesii 350 000–420 000 paria. Talveksi lintu muuttaa trooppiseen Afrikkaan ja Aasiaan. Lajin elinalueen laajuus on noin kymmenen miljoonaa neliökilometriä ja maailman populaation kooksi arvioidaan 1,2–2,6 miljoonaa yksilöä.
Suomessa käenpiika pesii Oulu–Kuusamo-linjan eteläpuolella. Suomessa pesii noin 25 000 paria. Käenpiika on voimakkaasti vähentynyt 1970-luvulta alkaen. Vähenemisen syynä saattaa olla maaseudun autioituminen sekä maa- ja metsätalouden muutokset.
Käenpiika on muuttolintu, joka saapuu Etelä-Suomeen vapun tietämissä ja toukokuun aikana. Syysmuutto on huomaamaton tapahtuma elo–syyskuussa.
Elinympäristö.
Käenpiian tyypillistä elinympäristöä ovat rannikkoseudut, niityt, puutarhat, puistot, valoisat seka- ja lehtimetsät ja avoimet havumetsät. Aikaisemmin, kannan ollessa runsas, käenpiian keväinen piipitys oli Suomen maaseudun tunnusomaisimpia linnunääniä. Erityisen hyvin laji viihtyi vanhojen kartanoiden pihapiirissä sekä rantojen hakamailla ja metsälaitumilla.
Lisääntyminen.
Lajin pariutumisaika on touko–kesäkuussa. Pesä on luonnonkolossa tai kottaraispöntössä. Käenpiika ei koverra itse pesäkoloa, vaikka tikkalintu onkin. Käenpiialla on myös tapana tyhjentää muiden lintujen pesät reviirinsä koloista ja pöntöistä.
Muninta alkaa Etelä-Suomessa touko–kesäkuun vaihteessa. Naaras munii 4–13 munaa, keskimäärin 9–10, joita haudotaan noin 13 vuorokautta. Muna painaa keskimäärin 2,6 grammaa. Naaras hautoo öisin, päivisin molemmat puolisot vuorotellen. Munamäärä voi vaihdella suuresti, sillä tikkalinnut munivat lisää munia, jos niitä poistetaan pesästä. Haudonta alkaa ennen kuin munamäärä on täysilukuinen, joten poikaset kuoriutuvat eri päivinä. Sekä koiras että naaras ruokkivat poikasia pääasiassa muurahaisen munilla, joita poikue syö päivässä noin kymmenentuhatta. Poikaset lähtevät pesästä lentokykyisinä lähes kolmen viikon ikäisinä. Emot huolehtivat niistä vielä parisen viikkoa. Käenpiika myös keräilee vieraita esineitä pesäänsä. Etelä-Euroopassa laji voi pesiä kaksi, joskus kolme kertaa kesän aikana. Laji on sukukypsä yksivuotiaana.
Pesäpöntöstä yllätetty emo vääntelee kaulaansa käärmemäisesti ja sähisee. Samoin tekevät isot poikaset, jolloin näyttää siltä kuin pöntössä olisi käärmeitä. Tämä on puolustautumiskeino pesärosvoja vastaan.
Ravinto.
Käenpiika syö ennen kaikkea muurahaisia ja niiden munia, joita se onkii pesistä pitkällä, väkäsikkäällä kielellään. Lisäksi sen ravintoon kuuluvat muut hyönteiset, hämähäkit ja nilviäiset.


Pohjantikka.
Pohjantikka ("Picoides tridactylus") on keskikokoinen tikka.
Koko ja ulkonäkö.
Pohjantikan selkäpuoli ja pää ovat mustat. Lajin vatsapuoli on vaalea ja sen kyljissä mustia raitoja valkealla pohjalla. Aikuisen koiraan päälaki on keltainen.
Elinympäristö.
Varmimmin pohjantikan tapaa vanhasta kuusivaltaisesta metsästä, mutta se viihtyy myös metsäpalo- ja tuulenkaatoalueilla, joissa on runsaasti kuollutta puuta. Pohjantikka on kiinteästi sidoksissa metsään ja ilmeisesti sen kannan kehitys on ollut laskeva ainakin eteläisessä Suomessa. Suurimpana syynä tähän lienee metsänrakenteen muutos ja vanhojen luonnontilaisten metsien pirstoutuminen ja häviäminen.
Lisääntyminen.
Pohjantikat aloittavat soitimen reviirillään maaliskuun alussa ja soidinmenot kestävät toukokuun alkuun. Pohjantikan rummutus on tasainen, konekiväärimäinen nakutus, ja molemmat sukupuolet rummuttavat. Pohjantikkapari kaivaa uuden pesäkolon joka vuosi, yleensä kuolleeseen kuuseen, mutta myös männyt ja koivut kelpaavat. Pesäkolo sijaitsee melko matalalla, alle kymmenen metrin korkeudella maanpinnasta. Naaras munii toukokuun alkupuolella 3-5 munaa ja molemmat vanhemmat hautovat munia. Poikaset kuoriutuvat toukokuun loppupuolella-kesäkuun alussa.
Ravinto.
Muiden tikkojen tapaan pohjantikkakin syö hyönteisiä, etenkin kovakuoriaisten toukkia. Ne saattavat toisinaan syödä myös hedelmiä ja mahlaa. Pohjantikalle tunnusomaista on lahojen kuusien kuoriminen paljaaksi ruokailun yhteydessä.


Pikkutikka.
Pikkutikka ("Dendrocopos minor") on pieni tikka.
Koko ja ulkonäkö.
Pikkutikan pituus on noin 14–17 senttiä ja paino aikuisena noin 24 grammaa. Sen höyhenpuku on mustavalkoisen kirjava. Koiraan päälaki on punainen ja naaraan päälaki on musta. Monille tikkalajeille tyypillinen punainen väri puuttuu alaperästä, mutta muuten pikkutikka voi muistuttaa pientä valkoselkätikkaa.
Lajin soidinhuuto on nopea kimittävä ja kireä ”ki-ki-ki...”, kutsuääni lyhyt ”kik”. Pikkutikka rummuttaa lyhyitä ja melko heikkoja sarjoja.
Vanhin suomalainen rengastettu pikkutikka on ollut kuusi vuotta neljä kuukautta ja 28 päivää vanha.
Levinneisyys.
Parimäärä Suomessa on noin 5 000–8 000. Se pesii koko maassa, mutta on runsain Etelä- ja Kaakkois-Suomessa ja harvinainen Lapissa. Laji esiintyy koko Euroopassa lukuun ottamatta Espanjaa, Irlantia ja Skotlantia. Nuoret linnut vaeltelevat syksyisin, joinakin vuosina havaitaan voimakkaitakin vaelluksia.
Elinympäristö.
Pikkutikka on lehtevien rantametsien, lehtojen ja lepikoiden pesimälaji. Reviirillä pitää olla riittävästi kuolleita ja kuolevia lehtipuita ravinnon turvaamiseksi. Laji on kärsinyt viimeaikaisesta metsänhoidosta, joka perustuu alaharvennuksiin ja vajaatuottoisten puiden poistoon. Lapissa pikkutikka pesii tunturikoivikoissa.
Lisääntyminen.
Pikkutikan pesäkolo on pieni ja sen aukon halkaisija on noin neljä senttiä. Kolo koverretaan joskus korkeallekin lahoon pökkelöön tai kuolleeseen puuhun, tavallisesti kuitenkin noin kahden metrin korkeuteen. Laji munii neljästä kahdeksaan valkeata munaa toukokuun puolivälin jälkeen, joita emot hautovat 13–15 vuorokautta ja ruokkivat sen jälkeen poikasia 18–20 vuorokautta.
Ravinto.
Pikkutikan pääasiallista ravintoa ovat hyönteiset ja hämähäkit, joita se nakuttelee talvisin esimerkiksi järviruokojen sisältä. Pikkutikka käy myös lintulaudoilla talvisin. Keväällä se juo lehtipuiden mahlaa.


Valkoselkätikka.
Valkoselkätikka ("Dendrocopos leucotos") on itäinen tikkalaji.
Koko ja ulkonäkö.
Valkoselkätikka on noin 25–28 senttimetriä pitkä ja painaa keskimäärin 90 grammaa. Lajin koiraalla on kirkkaanpunainen päälaki ja myös pyrstö on alapuolelta punainen. Selässä on valkoinen poikittain kulkeva raidoitus mustalla pohjalla.
Vanhin eurooppalainen rengastettu valkoselkätikka on suomalainen, iältään vähintään 15 vuotta 11 kuukautta.
Levinneisyys.
Laji on Suomessa uhanalainen ja se on voimakkaasti vähentynyt tehostuneen metsätalouden aikana. Populaatioksi arvioidaan nykyisin 75–80 pesivää paria, kun vielä 1950-luvulla pareja oli arviolta 500. Suomen populaatiot keskittyvät Keski-Suomeen, Etelä-Savoon ja Päijät-Hämeeseen. Hajanaisia pareja tavataan toisinaan myös muilla alueilla. Maailmanlaajuisesti laji ei ole uhanalainen, sillä sen esiintymisalue ulottuu Norjasta lännessä Japaniin idässä. Suomi on lähellä alueen äärilaitaa, ja äärialueiden eläinpopulaatiot ovat herkkiä kannanvaihteluille.
Elinympäristö.
Valkoselkätikka pesii lehtimetsissä ja se tekee pesänsä koivuun tai haapaan, harvemmin leppään.
Lisääntyminen.
Muninta alkaa huhtikuun lopulla. Valkoisia munia on tavallisesti 3–5, ja molemmat emot hautovat niitä. Poikaset lähtevät pesästä noin neljän viikon ikäisinä.
Ravinto.
Valkoselkätikan pääasiallinen ravinto ovat hyönteisten toukat, joita se etsii lahoista puista. Se on erikoistunut sarvijäärien toukkiin. Tämä erikoistuminen on syynä siihen, että linnuilla täytyy olla hyvin suuri reviiri verrattuna ravinnonkäytöltään monipuolisempaan käpytikkaan. Tämä voi olla yksi syy valkoselkätikan häviölle jäämiseen kamppailussa reviirialueista käpytikan kanssa.
Kirjallisuutta.
Kimmo Martiskainen & Kimmo Taskinen, "Valkoselkätikka", Moreeni 2011 ISBN 978-952-254-072-0


Käpytikka.
Käpytikka ("Dendrocopos major") on tikkalintuihin kuuluva lintu. Sen levinneisyysaluetta on Eurooppa ja pohjoinen Aasia.
Koko ja ulkonäkö.
Täysikasvuisen käpytikan pituus on 23–26 senttimetriä ja siipien kärkiväli 38–44 senttimetriä. Käpytikalla on valkoinen vatsa, joka rajoittuu jyrkästi punaiseen alaperään. Sen kupeet ovat viiruttomat ja hartioissa isot valkoiset laikut. Siipisulat ovat valkoisia poikkiraitoja lukuunottamatta mustat. Vanhalla koiraalla on punainen laikku takaraivolla, mutta naaraalla päälaki on kokonaan musta. Nuorilla yksilöillä, varsinkin koirailla, päälaki on kokonaan punainen. Pohjois-Afrikassa elävällä "numidus"-alalajilla punainen alaperä jatkuu vatsan puolelle ja niillä on punainen rinta, jossa on mustia laikkuja.
Äänet.
Käpytikan kutsuääni on lyhyt, voimakas ja terävä ”kjik”. Sen soidinrummutus on terävä, loppua kohti vaimeneva ja lyhyempi kuin muilla suomalaisilla tikoilla. Toistaa tämän noin yhden tai kahden sekunnin sarjan viidestä kymmeneen kertaa minuutissa. Käpytikka rummuttaa kuivien oksien lisäksi myös tolppien metallisuojuksia, lampunkupuja ja muita paikkoja, jotka antavat hyvän kaikupohjan. Hermostuneena käpytikka päästää karhean ja käheän ”kji-krä-krä-krä-krä”-sarjan.
Levinneisyys.
Käpytikkoja elää Euroopassa, Pohjois- ja Itä-Aasiassa sekä Pohjois-Afrikassa. Suomessa käpytikka pesii koko maassa pohjoisinta Lappia lukuunottamatta. Käpytikan parimäärä Suomessa on 300 000 – 700 000. Käpytikkojen runsauksiin vaikuttaa kuusen ja männyn siemensadon runsaus. Tämän takia vuosien väliset kannanvaihtelut voivat olla suuria. Suomen käpytikkakanta on kasvanut 1900-luvun puolivälistä lähtien. Käpytikka ei ole muuttolintu, mutta huonoina siemenvuosina pohjoisen käpytikat vaeltavat etelään ja lounaaseen.
Elinympäristö.
Käpytikka pesii kaikenlaisissa metsissä. Se suosii erityisesti havumetsiä, mutta pesii myös lehtimetsissä, isoissa puistoissa ja villiintyneissä puutarhoissa. Se ei ole riippuvainen lahopuusta toisin kuin useat muut tikkalajit.
Ravinto.
Käpytikan pääravintoa on syyskesästä myöhäiseen kevääseen havupuiden siemenet. Se kiilaa kävyn puunkoloon ja naputtelee sitten siemenet esiin. Puun alle kertyy runsaasti siemenistä tyhjennettyjä käpyjä. Kesäisin käpytikka syö hyönteisiä ja niiden toukkia. Se voi syödä myös marjoja ja ryöstää muiden lintujen munia ja poikasia. Talvisin käpytikka voi käydä ruokintapaikoilla syömässä talia ja siemeniä.
Lisääntyminen.
Huhti–toukokuussa tikkapari hakkaa pesäkolon lahoon haapaan, koivuun tai leppään. Touko–kesäkuussa naaras munii 4–7 valkeata munaa. Emot hautovat munia 10–12 vuorokautta ja ruokkivat poikasia pesään 21–25 vuorokautta.


Palokärki.
Palokärki ("Dryocopus martius") on iso peloton tikka, johon liittyy paljon kansanperinnettä: sanotaan, että kuolema vierailee talossa, jonka pihaan palokärki asettuu.
Koko ja ulkonäkö.
Palokärjen pituus on noin 45–50 senttiä ja se painaa noin 300–400 grammaa. Palokärjen höyhenpeite on noenmusta. Koiraalla päälaki on punainen, naaraalla on punaista vain takaraivossa. Sysimustasta, variksenkokoisesta palokärjestä ei voi erehtyä. Sen lento on syväaaltoista ja se ääntelee ahkerasti ja kuuluvasti ympäri vuoden.
Keväällä palokärki rummuttaa kauas kuuluvia sarjoja ja huutelee kiihkeästi ”kui-kui-kui…”. Lennossa se huutelee ”kry-kry-kry…” ja laskeutuessaan puuhun ”kliiie”. Pesäpoikasten ääni on kiivasta kimitystä.
Vanhin suomalainen rengastettu palokärki on ollut 13 vuotta 11 kuukautta ja 18 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin palokärki.
Levinneisyys.
Palokärjen esiintymisaluetta on lähes koko Eurooppa ja Aasia. Euroopan populaation kooksi arvioidaan 1,5–2,9 miljoonaa yksilöä. Suomessa sitä tavataan melkein kaikkialla, laji puuttuu vain aivan pohjoisimmasta Tunturi-Lapista. Parimäärä on 10 000 – 15 000. Nuoret yksilöt vaeltavat syksyisin vaihtelevassa määrin.
Elinympäristö.
Palokärki suosii vanhoja havumetsiä, mutta pesii myös varttuneissa talousmetsissä. Reviiri saattaa olla hyvin laaja, joskus useita neliökilometrejä. Kelvollisen reviirin vaatimuksena on hevos- ja kekomuurahaisten runsaus. Palokärki pesii puuhun hakkaamaansa koloon.
Lisääntyminen.
Palokärki hakkaa ison pesäkolon, mutta pesii myös joskus vanhaan koloon. Pesä on useimmiten männyssä tai haavassa. Pesäkolo voi olla suurelle hakkuuaukolle jätetyssä ainoassa säästöhaavassa. Munii huhtikuun lopussa 3–6 hohtavan valkeata munaa, joita emot hautovat 12–15 vuorokautta. Poikaset jättävät pesän noin 24–29 vuorokauden ikäisinä. Palokärjellä on vain yksi pesue vuodessa.
Ravinto.
Lajin pääasiallista ravintoa ovat hyönteiset, joita palokärki etsii ennen kaikkea kuolleista puista. Palokärki kaivelee muurahaiskekoja ja syö sekä muurahaiset että toukat. Se syö joskus myös marjoja.


Harmaapäätikka.
Harmaapäätikka ("Picus canus"), jota aiemmin kutsuttiin harmaatikaksi, on harmaapäinen Euraasiaan levinnyt tikkalaji.
Koko ja ulkonäkö.
Harmaapäätikan höyhenpeite muistuttaa suuresti vihertikkaa. Selkäpuoli on harmahtavanvihreä, vatsapuoli vaaleanharmaa ja niska keltainen. Pää on harmaa, ja sen sivuilla sijaitsevat mustat ”viikset”. Koiraan otsa on punainen. Vihertikkaan verrattuna harmaapäätikan kaula on lyhyempi, nokka ohuempi ja pää hiukan pyöreämpi. Harmaapäätikan päässä on punaista vain koiraan otsalla, kun vihertikalla koko päälaki ja viiksijuovan keskusta ovat punaisia.
Harmaapäätikan pituus on täysikasvuisena noin 27–32 cm ja paino 130–180 grammaa. Sen ääni on pehmeä ”kjyk”. Laulu on tyypillinen, loppua kohden laskeva vihellyssarja ”kjyy-kjy-kjy-kjy-kjy”, jota on helppo matkia viheltämällä. Soidinaikaan harmaapäätikka onkin helppo houkutella näkösälle matkimalla. Laji rummuttaa puuta kuten muutkin tikat. Omalaatuinen rääkynä muistuttaa hieman käpytikan vastaavaa ääntä.
Lentää tikkamaisesti syvään aaltoillen, ja siivistä voi kuulua kumiseva ääni. Tarkkailee ihmistä puun rungon takaa, jolloin usein vain sen toinen silmä näkyy.
Vanhin suomalainen rengastettu harmaapäätikka on ollut neljä vuotta 10 kuukautta ja 29 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut saksalainen viiden vuoden ja viiden kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Harmaapäätikka on levinnyt laajalle Euraasiassa. Suomi on sen levinneisyysalueen pohjoisreunalla. Se on maassa harvalukuinen, etenkin etelän lehtometsien ja suuria haapoja kasvavien metsien laji, mutta pesimähavaintoja on Pohjois-Suomea myöten. Suomen parimäärä on noin 3 000-4 000. Harmaapäätikka on vähentynyt suuressa osassa Eurooppaa. Euroopan populaation kooksi arvioidaan 360 000–640 000 yksilöä.
Harmaapäätikka on pääasiassa paikkalintu. Nuoret linnut voivat vaellella syksyisin joitakin kymmeniä, joskus satoja kilometrejä.
Elinympäristö.
Harmaapäätikka elää pääasiassa lehti- ja sekametsissä, etenkin jalopuupuistikoissa ja haavikoissa. Se voi kuitenkin pesiä myös vanhoissa kalliomänniköissä. Saaristossa lajia tavataan usein vanhoissa laidunmetsissä, joissa on runsaasti huonokuntoisia lehtipuita. Talvisin se käy lintulaudoilla syömässä rasvaa. Syysvaelluksella harmaapäätikkoja voidaan tavata myös kaupungeissa.
Lisääntyminen.
Harmaapäätikka hakkaa kolon lahoon lehtipuuhun, noin viiden metrin korkeuteen. Laji voi pesiä vanhassakin kolossa. Se munii toukokuun alussa viidestä kymmeneen munaa ja molemmat vanhemmat hautovat yhteensä 15–17 päivää. Poikaset ovat lentokypsiä neliviikkoisina.
Ravinto.
Harmaapäätikan pääasiallista ravintoa ovat muurahaiset. Kesällä laji syö myös hyönteisiä ja niiden toukkia. Syksyllä harmaapäätikka syö myös pihlajanmarjoja ja talvella lisäksi siemeniä. Se voi käydä ruokintapaikalla, varsinkin jos talia on tarjolla.


Jiangxi.
Jiangxi (江西, pinyin: jiāngxī) on yksi Kiinan eteläisistä maakunnista.
Historia.
Han-dynastian aikana vuonna 202 perustettiin Yuzhang-komentopiiri (豫章郡 yù zhāng jùn), joka sai nimensä Yuzhang-joen (豫章江) mukaan. Se oli Gan-joen alkuperäinen nimi. Gan on sittemmin otetettu maakunnan lyhenteeksi. Läntisen Jin-dynastian aikana maakunnasta tuli Jiang-prefektuuri (江州).
Sui-dynastian aikana Jiangxissa oli seitsemän komentopiiriä (郡) ja 24 aluetta. Tang-dynastia lisäsi yhden komentopiirin ja 14 aluetta.
Jiangxi jaettiin kuuteen prefektuuriin ja neljään armeijan alueeseen (軍 jun) Viiden dynastian kaudella, jolloin Jiangxi kuului ensin Wu-kuningaskuntaan (吳), sitten Eteläiseen Tang-kuningaskuntaan (唐).
Yuan-dynastian aikana osaset yhdisteltiin Jiangxi "Xing"-maakunnaiksi (行省), johon kuului myös suurin osa nykyistä Guangdongia. Muodollisesti maakunnan aseman se sai vasta Qing-dynastian aikana.
Kiinan sisällissodan aikana 1. elokuuta 1927 Jiangxissa tapahtui Nanchangin kansannousu. Kiinan neuvostotasavallan hallitus sijaitsi Ruijinissa, Jiangxissa.
Maantiede.
Maakunnasta lähtee 947 km pitkä Zhejiang-Jiangxi-rautatie (浙赣铁路), joka yhdistää Hangzhoun ja Hu'nanin Zhuzhoun (株洲).
Talous.
Jingdessä tuotetaan perinteisesti posliinia, jota pidetään hyvin korkealaatuisena.
Väestöryhmät.
99% väestöstä on han-kiinalaisia. Vähemmistöjä ovat hui-kiinalaiset ja zhuangit.
Matkailu.
Lushanin (卢山) matkakohde sijaitsee lähellä pohjoista Jiujiangin (九江) satamakaupunkia. Maisemat ovat kauniita, ja siellä on myös historiallisia paikkoja. Paikka on tosin kiinalaiseksi melko kallis. Kaupungin lähellä on kaksi tärkeää buddhalaista temppeliä, Donglin-temppeli ja Tiefo-temppeli (rautainen Buddha).
Lähellä Yingtanin (鹰潭) pikkukaupunkia on alue nimeltä Longhushan (龙虎山), jonka väitetään olevan taolaisuuden synnyinsija. Siellä on lukuisia temppeleitä, luolakomplekseja, vuoria ja kyliä.
Lushanin kansallispuisto on ollut Unescon maailmanperintökohde vuodesta 1996 lähtien.


Hippiäinen.
Hippiäinen ("Regulus regulus") on pienikokoinen varpuslintu.
Tuntomerkit.
Hippiäinen on Suomen ja koko Euroopan pienikokoisin lintu: sen pituus on vain noin 8,5–9,5 cm ja paino 4–7 g. Hippiäisen ruumis on pallomainen ja sen pyrstö ja kaula ovat lyhyet. Nokka sillä on pitkä ja hento. Havumetsien pyöreä, touhukas pallero on yläpuolelta vaaleanruskea ja alapuolelta vaaleanharmaa. Päälaella kulkee mustareunainen pitkittäisjuova, joka koiraalla on oranssi ja naaraalla keltainen. Pyrstö on lyhyt ja siivellä on valkea siipijuova, jonka takana on musta täplä.
Kuusimetsiköstä kantautuva hippiäisen laulunsäe on veivaava, kirkas, peräkkäin toistuva ja hyvin korkea. Vanhempien ihmisten onkin vaikea kuulla hippiäistä. Kutsuääni on korkeaa sirinää.
Vanhin suomalainen rengastettu hippiäinen on ollut 3 vuotta 8 kuukautta vanha. Euroopan vanhin oli brittiläinen 5 vuoden 1 kuukauden ikäinen hippiäinen.
Levinneisyys.
Hippiäistä tavataan Euroopassa ja osassa Aasiaa. Suomessa se pesii koko maassa yleisenä havumetsissä aina Metsä-Lappiin saakka. Suomen pesimäkanta on suuruusluokaltaan 0,5–1,3 miljoonaa paria. Euroopassa pesii 9–12 miljoonaa hippiäisparia, painopisteen ollessa pohjoisessa.
Hippiäinen on osittaismuuttaja. Syys–lokakuussa pääosa hippiäisistämme muuttaa Keski-Eurooppaan ja palaa sieltä maalis–huhtikuussa.
Elintavat.
Osa hippiäisistä muuttaa Keski-Eurooppaan talvehtimaan ja palaa sieltä huhtikuussa. Lähes puolet hippiäisistä jää kuitenkin talvehtimaan Suomeen, ja ankarat pakkastalvet saattavat johtaa koko talvehtijakannan menehtymiseen. Suomen pakkasiin jääminen kuitenkin hyödyttää talvehtijoita: ne saavat vallatuksi parhaat pesimäpaikat ennen muuttajia. Kylminä talviöinä hippiäinen voi pudottaa ruumiinlämpöään kymmenen astetta, mutta silti ero ulkoilmalämpötilaan voi olla jopa 50–70 astetta. Energian saamiseksi tulipalopakkasilla hippiäisen täytyy löytää n. 3 grammaa ravintoa päivässä. Talvella hippiäiset lyöttäytyvät tiaisparvien matkaan.
Alati levottomana puustossa liikkuvaa hippiäistä on vaikea saada näkyviin. Mikäli se onnistuu, on tunnistaminen helppoa: vihreänharmaa, rauhattomana alituiseen korkeasti visertelevä pikkulintu ei pysy hetkeäkään aloillaan vaan pyrähtelee jatkuvasti oksalta toiselle. Hippiäinen on aito kuusimetsän laji, mutta muuttomatkoilla sitä saattaa tavata muunkinlaisissa ympäristöissä.
Lisääntyminen.
Hippiäiset tekevät taidokkaan pallomaisen pesänsä kuusenoksan alapuolelle rakentaen sen hämähäkinseiteistä, sammalista ja jäkälistä. Toukokuussa naaras munii 8–12 munaa ja hautoo niitä 15–17 vuorokautta. Munat ovat 13,5mm pitkiä, 10,5 mm halkaisijaltaan ja ne painavat noin gramman. Molemmat emot ruokkivat poikasia pesässä 17–22 vuorokautta. Pesän ulkopuolella ruokkiminen tapahtuu koiraan toimesta naaraan hautoessa jo toista pesuetta.
Ravinto.
Suurimman osan ravinnostaan hippiäinen saa kuusesta. Sen ruokavalioon kuuluvat mm. hyönteiset, toukat, kotilot ja hämähäkit.


Lapinuunilintu.
Lapinuunilintu ("Phylloscopus borealis") on kerttujen heimoon kuuluva varpuslintu, Suomessa melko harvinainen.
Koko ja ulkonäkö.
Lapinuunilintu on päältä vihertävänharmaa, vatsapuolelta vaalea. Eroaa uunilinnusta voimakkaampien päänkuvioiden, laulun ja siipijuovan avulla.
Linnun pituus on 11,5–13 cm ja paino noin 10 g. Pajulinnun kokoinen. Ulkomuodoltaan muistuttaa kuitenkin enemmän idänuunilintua.
Vanhin suomalainen rengastettu lapinuunilintu on ollut vähintään 2 vuotta 5 päivää vanha.
Kutsuääni terävä ”tsrit”. Laulu tyystin erilainen kuin muilla uunilinnuilla: hakkaava, toistava säe joka tuo mieleen hernekertun tai keltasirkun laulun alun – ”sri sri sri sri sri sri sri sri sri sri sri sri sri”.
Levinneisyys.
Lapinuunilintu pesii Fennoskandian pohjoisosissa ja Pohjois-Siperiassa sekä paikoin Alaskassa. Suomessa vähälukuinen pesimälaji Itä- ja Pohjois-Suomessa. Saapuu talvehtimisalueiltaan Kaakkois-Aasiasta vasta kesäkuussa, poistuu jo elokuussa.
Euroopan noin 5 000 parin kanta pesii valtaosin Suomessa, sillä Ruotsissa on vain kymmenkunta ja Norjassa 10–100 pesivää paria.
Elinympäristö.
Lapinuunilintu viihtyy koivu- ja sekametsässä, mielellään rannalla. Usein läpitunkemattomissa koivuryteiköissä tai mäntyrääseiköissä.
Lisääntyminen.
Pesä on yleensä maassa mättäässä tai ojan/joen penkassa, joskus myös vähän maanpinnan yläpuolella esimerkiksi kannolla. Muninta alkaa juhannuksen tietämissä. Munia on 6–7. Haudonta-aika lienee vajaa 2 viikkoa, samoin pesäpoikasaika. Koiras voi pesiä kahden naaraan kanssa.


Idänuunilintu.
Idänuunilintu ("Phylloscopus trochiloides") on pieni vihertävä lintu, vaikea erottaa tavallisesta uunilinnusta muuten kuin lauluäänensä perusteella. Lajin kuvaili Karl Jakob Sundevall 1837.
Koko ja ulkonäkö.
Idänuunilintu on pieni, pyöreäpäinen, noin seitsemän grammaa painava uunilintujen sukuun kuuluva hyönteissyöjä. Sen harmahtavan vihreä selkäpuoli ja vaalea vatsapuoli auttavat sitä sulautumaan tiheään kasvillisuuteen, eikä sitä helposti erotakaan lehvästön seasta. Rinnassa ja kurkussa on hento keltainen sävy, joka toistuu vaaleassa silmäkulmanjuovassa. Paras lajituntomerkki on kapea valkea siipijuova, joka erottaa linnun samaan sukuun kuuluvista ja hyvin samannäköisistä pajulinnusta ja tiltaltista.
Helpoiten linnun erottaa kuitenkin laulustaan, joka on iloinen, epäselvästi hyppivä säe, jossa on teräviä, korkeita osia ja lyhyitä taukoja. Jotkin laulut loppuvat trilliin, toiset taas tasaisesti edeten. Kutsu- ja varoitusääni on kaksiosainen ”tsi-lih”.
Levinneisyys.
Idänuunilintu ("Phylloscopus trochiloides") jaettiin aiemmin kuuteen alalajiin: "viridanus, ludlowi, trochiloides, obscuratus, plumbeitarsus" ja "nitidus". Kaksi viimeksimainittua on nyttemmin erotettu erillisiksi lajeiksi, burjatianuunilinnuksi ("Phylloscopus plumbeitarsus") ja kaukasianuunilinnuksi ("Phylloscopus nitidus"). Idänuunilinnun levinneisyysalue kattaa koko Siperian metsävyöhykkeen Itä-Euroopasta Tyynenmeren rannalle, sekä osia etelämpää Keski-Aasiasta, muodostaen rengasmaisen kuvion: puutonta Tiibetin ylänköä reunustaa viiden toisikseen vaihettuvan alalajin esiintymisalueet. Alalaji "nitidus" elää erillisenä saarekkeenaan Mustanmeren ja Kaspianmeren välillä.
Suomessa esiintyvä "viridanus" on kesävieras, jota tavataan toukokuun lopusta elo-syyskuun vaihteeseen saakka. Suomen linnut talvehtivat Intiassa.
Suomeen lintu on levittäytynyt 1800-luvun lopulla, mutta se pysyi suurharvinaisuutena 1930-luvulle saakka. Ensimmäinen pysyvä kanta syntyi itäisen Suomenlahden saarille, josta laji levittäytyi mantereelle muodostaen pysyvän kannan 1940-luvulla. Tästä lähtien lintu on runsastunut ja levittäytyy yhä uusille asuinpaikoille jopa Suomen eteläpuolelle asti. Varsinkin vuodet 1970 ja 1980 muistetaan idänuunilinnun runsaudesta. Tällöin vallitsivat suotuisat lämpimät ilmavirtaukset kaakosta, jotka toivat Suomeen paljon lintuja. Idänuunilintujen esiintymisalueen laajeneminen voi johtua suotuisista muutoksista varsinaisella pesimäalueella idässä ja talvehtimisalueilla Aasian eteläosissa, jolloin kasvava kanta työntää lisää yksilöitä myös Suomen puolelle. Idänuunilinnun vuosittaiseen runsauteen Suomessa vaikuttavat kevään sääolot, sillä jos toukokuu on lämmin, se ennustaa hyvää idänuunilintukantaa sille kesälle.
Suomen pesimäkanta on tihein kaakossa ja etelärannikolla, mutta harvinaisena sitä tavataan melkeinpä ympäri maata. Vain Ahvenanmaalta ja Suomenselältä laji tuntuu lähes puuttuvan. Suomen pesimäkannaksi on arvioitu 4000 paria, mutta pesijöiden määrä vaihtelee vuosittain paljon. Suuri osa suomalaisista linnuista on nuoria koiraita, jotka on helppo havaita kesäkuun laulukauden aikana. Pesivien parien määrän arviointi on vaikeampaa, sillä reviiri on iso, ja linnut ovat hiljaisia pesimäkauden aikana.
Elinympäristö.
Suomessakin esiintyvä alalaji "viridanus" pesii Itä-Euroopan alankojen lehti- tai sekametsissä, ja suosii korkeita metsiköitä tai puistoja ja jopa rannikoiden vesaikkoja sekä vanhoja kuusikoita, missä on jonkin verran lehtipuita.
Suomessa lintu suosii reheviä, iäkkäitä kuusikoita tai kuusivaltaisia sekametsiä, etenkin jykevät rinnemetsiköt ovat lintujen mieleen. Osa koiraista tyytyy tukkipuuikäiseen tuoreeseen kuusikkoon, koivuvaltaiseen sekametsään tai Kaakkois-Suomessa jopa männikköön. Siellä missä kanta on harvinta, on myös linnut vaateliaampia reviirinsä suhteen, kuin tiheämmän kannan alueilla.
Lisääntyminen.
Pesintä alkaa toukokuun lopulla, kun koiras rakentaa pesän maahan tai hieman korkeammalle ruohikkoon, puiden juurakoihin, koloihin tai pensaikkoon. Pesä on katollinen ja kulkuaukko on sivussa, ja se on rakennettu korsista, juurikuiduista ja oksista, sekä vuorattu lehdillä, höyhenillä ja karvoilla. Naaras munii kesäkuussa 4–6 puhtaan valkeaa munaa, ja hautoo sen jälkeen 12–13 vrk. Molemmat vanhemmat ruokkivat poikasia vielä 12–14 vrk, kunnes ne ovat valmiita lentämään pesästä.


Sirittäjä.
Sirittäjä ("Phylloscopus sibilatrix") on uunilintuihin kuuluva pieni varpuslintu.
Koko ja ulkonäkö.
Sirittäjä on jonkin verran suurempi kuin pajulintu, selkäpuolelta vihreämpi ja alta puhtaan valkea. Valkoinen alapuoli rajoittuu jyrkästi keltaiseen kurkkuun. Sukupuolet ovat samanväriset. Lajin pituus on 11–13 senttimetriä ja paino 9–10 grammaa.
on tunnusomainen, heleä sirinä, joka alkaa parilla hitaalla lyönnillä ja kiihtyy loppua kohden: ikään kuin pyörittäisi pientä kolikkoa kovalla alustalla. Usein laulun lomassa kuuluu hömötiaismainen ”hyy”. Toisinaan lintu innostuu esittämään laululentoa. Varoitusääni on ”tjöö”.
Vanhin suomalainen rengastettu sirittäjä on ollut 8 vuotta, 10 kuukautta ja 21 päivää vanha.
Levinneisyys.
Sirittäjä pesii lähes koko Euroopassa. Lajia tavataan Etelä-Suomessa melko tavallisena, joskin harvalukuisena, rehevissä korkearunkoisissa lehti- ja sekametsissä, pohjoisempana harvinaisempi Kuusamon seuduille asti. Suomessa pesii noin 100 000- 200 000 paria sirittäjiä.
Sirittäjä on muuttolintu, joka muuttaa elo–syyskuussa trooppiseen Afrikkaan ja palaa sieltä toukokuussa – kesäkuun alussa.
Elinympäristö.
Sirittäjät elävät rehevissä korkearunkoisissa lehtimetsissä ja sekametsissä, joissa on runsaasti lehtipuita. Pensaskerros ei saa olla tiheää, mutta kenttäkerroksessa saa mielellään olla runsaasti sananjalkoja tai saniaisia.
Lisääntyminen.
Pesä on maassa ruohoston kätkössä. Muninta alkaa toukokuun loppupuolella. Naaras munii tavallisesti kuusi munaa ja hautoo niitä noin 13 vuorokautta. Molemmat emot huolehtivat poikasista, jotka lähtevät pesästä noin kaksiviikkoisina.
Ravinto.
Sirittäjä on hyönteissyöjä, jonka ruokalistaan kuuluvat myös hämähäkkieläimet.


Jilin.
Jilin (吉林, pinyin: jílín) on maakunta Pohjois-Kiinassa. Maakunnan itäpuolella sijaitsee Pohjois-Korea. Maakunnan nimi on joskus latinisoitu muotoon Kirin.
Historia.
Jilin on osa historiallista Mantšuriaa.
Maantiede.
Maakunnan naapurit ovat Liaoning etelässä, Sisä-Mongolia lännessä, Heilongjiang pohjoisessa, sekä Venäjä idässä ja Pohjois-Korea kaakossa Yalu-joen toisella puolen.
Väestöryhmät.
Han-kiinalaisten lisäksi maakunnassa asuu melko paljon mantšuja ja korealaisia. Siellä sijaitsee myös Yanbianin korealainen autonominen prefektuuri.
Matkailu.
Yanbianin korealaisessa autonomisessa prefektuurissa sijaitsevat Longtou-vuoren muinaiset haudat, mukaan lukien prinsessa Zhenxiaon mausoleumi.


Tiltaltti.
Tiltaltti ("Phylloscopus collybita"), joskus myös tynnyrilintu on pajulinnun näköinen lintu, jonka tuntee heleästä laulustaan.
Koko ja ulkonäkö.
Tiltaltti on päältä vihreänharmaa, vatsapuolelta vaaleampi, vaaleankeltainen juova silmäkulmassa. Sillä on tummat jalat ja lyhyehkö nokka. Usein erittäin vaikea erottaa pajulinnusta, mutta keväällä ruskeampi, suttuisemman oloinen. Siipi pajulinnun siipeä lyhyempi ja pyöreämpi. Syksyllä usein hyvin ruskea, ei keltainen kuten pajulintu, ja tumma nokka korostaa tummuutta vielä entisestäänkin.
"Pituus" on 11–13 cm, "paino" 7 g. Tiltaltti on Suomen toiseksi tai kolmanneksi pienin pesimälintu.
Ääni on ponteva ”hyit”, napakampi kuin pajulinnun hieman vienompi äännähdys. Laulu on helppo tuntea: ”tilt-talt-tilt-talt-talt-tilt…” kuuluu latvustosta pitkinä sarjoina. Koiras laulaa pitkälle kesään, jättäen pääasiallisen pesueesta huolehtimisen naaraalle.
Vanhoilla tiltalteilla on täydellinen sulkasato heinä-elokuussa, jonka jälkeen vanhat ja nuoret voidaan erottaa höyhenpuvun kulumisen perusteella.
Vanhin suomalainen rengastettu tiltaltti on ollut 2 vuotta 10 kuukautta 20 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen 7 vuoden ja 8 kuukauden ikäinen tiltaltti.
Tiltaltin kuvaili tieteelle ranskalainen Louis Jean Pierre Vieillot.
Levinneisyys.
Likimain koko Euroopassa ja Aasiassa on tiltaltteja, mutta niitä ollaan ehkä jakamassa kolmeen alalajiin. Suomessa pesii n. 200 000 paria. Suomen tiltaltit talvehtivat Välimeren seudulla ja Afrikassa. Suomessa tiltaltteja on Kuusamon korkeudelle asti, mutta itäiset tiltaltit ovat siperialaista tyyppiä. Euroopassa pesii vähintään 15–20 miljoonaa paria.
Elinympäristö.
Tiltaltin elinympäristöä ovat monenlaiset metsät, mielellään rehevähköt kuusivaltaiset sekametsät. Lisääntyvässä määrin tiltaltteja laulelee myös lehtimetsissä, puutarhoissa ja omakotitaloalueilla. Syysmuuton aikana viihtyy etenkin ruo’ikoissa ja pensaikoissa.
Lisääntyminen.
Tiltaltti tekee pesänsä joko maahan tai matalalle pensaaseen tai risukkoon lehdistä, ruohosta ja sammalesta. Muninta alkaa Etelä-Suomessa touko–kesäkuun vaihteessa. Siihen se munii tavallisesti 6 valkoista munaa, joissa on tummanpunaisia pilkkuja. Hautominen kestää 13 päivää, vain naaras hautoo. Poikaset lähtevät pesästä 2-viikkoisina. Pesii usein kahdesti kesän aikana.
Ravinto.
Tiltaltti syö hyönteisiä ja niiden toukkia sekä muita selkärangattomia ja matoja sekä syksyllä myös marjoja.


Pajulintu.
Pajulintu eli uunilintu ("Phylloscopus trochilus") on kerttujen heimoon kuuluva varpuslintu. Se on Suomen yleisin lintulaji, mutta vaatimattoman ulkonäkönsä ja piileskelevän elämäntapansa vuoksi se ei ole kovin tunnettu.
Koko ja ulkonäkö.
Pajulintu on kellanvihertävä, mahapuoleltaan valkoinen. Sen tunnistaa selvästi näkyvistä silmäkulmajuovista. Nuori lintu on alapuolelta keltainen. Jalat ovat vaaleat, rusehtavat. Sukupuolet ovat samanvärisiä, koiras on hieman suurempi. Pituus on 11–13 cm, siipien kärkiväli 19 cm, paino noin 8–10 g.
on vieno ”hyyit”, hieman hempeämpi kuin tiltaltin ääni. on vieno, surumielinen, haikea säe, joka on rakenteeltaan samantapainen kuin peipon.
Vanhin suomalainen rengastettu pajulintu on ollut kuusi vuotta, yhdeksän kuukautta ja 19 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen 11 vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen yksilö.
Vanhalla pajulinnulla on täydellinen sulkasato heinä-elokuussa. Sulkasadon kesto on noin puolitoista kuukautta. Talvehtimisalueellaan sekä vanhat että nuoret pajulinnut sulkivat täydellisesti, joten keväällä niiden saapuessa Suomeen ei ikäluokkia voi erottaa toisistaan. Aikuinen pajulintu vaihtaa siis kaikki höyhenensä kahdesti vuodessa.
Levinneisyys.
Pajulinnun pesimisalueita ovat Pohjois- ja Keski-Eurooppa sekä Aasia. Euroopassa arvioidaan olevan 35–46 miljoonaa paria. Suomessa pesii koko maassa 8–13 miljoonaa paria, ja pajulintu on Suomen runsain pesimälintu. Yleisimmän linnun paikkaa piti aiemmin peippo, mutta maiseman muutokset, kuten soiden ojitus, laidunnuksen vähenemisestä seurannut lehtipuuston lisääntyminen ja rantojen pusikoituminen, ovat suosineet pajulinnun pesimäympäristöjä. Pajulintu on yleinen koko maassa Tunturi-Lappia myöten, kun taas peippo on Etelä-Suomen runsain lintu.
Pajulintu on muuttolintu, jonka talvehtimisalueena on Saharan eteläpuolinen Afrikka ja Arabian niemimaa. Syysmuutto tapahtuu elo-syyskuussa, viimeisiä yksilöitä tavataan vielä lokakuun puolivälissä. Keväällä ensimmäiset pajulinnut saapuvat huhtikuun lopulla, pääjoukot toukokuun puolivälin jälkeen ja muutto päättyy vähitellen juhannukseen mennessä.
Pajulinnusta on erotettu kolme alalajia: nimialalaji "Phylloscopus trochilus trochilus", jota tavataan Keski- ja Etelä-Euroopassa, itäsiperialainen "Phylloscopus trochilus yakutensis", joka on päälajia suurempi ja harmaampi, sekä Pohjois-Euroopan ja Länsi-Siperian "Phylloscopus trochilus acredula", joka on näiden kahden väliltä.
Elinympäristö.
Pajulintujen elinympäristöä ovat kaikenlaiset metsät, joissa on seassa lehtipuita ja riittävästi suojaavaa aluskasvillisuutta. Elinalueeksi soveltuvat myös pensaikot, puutarhat ja pihat ulkosaaristoa ja tunturikoivikoita myöten.
Lisääntyminen.
Pajulintu tekee uunimaisen pesänsä maahan, tavallisesti mättään tai kannon kupeeseen. Kulkuaukko on pesän sivulla. Muninta alkaa Etelä-Suomessa toukokuun lopulla ja touko-kesäkuun vaihteessa. Pajulintu munii 5–7 valkoista, pilkukasta munaa, joita naaras hautoo 12–14 päivää. Molemmat emot osallistuvat poikasten ruokkimiseen ja hoitamiseen. Poikaset alkavat lentää 14–18 päivän ikäisinä. Pajulintu pesii yleisesti kaksi kertaa kesän aikana.
Ravinto.
Pajulintu on pääasiallisesti hyönteissyöjä, mutta syyskesällä sille maistuvat myös marjat ja hedelmät.


Ruskokerttu.
Ruskokerttu ("Sylvia undata") on Euroopassa ja Afrikassa elävä kerttulaji.
Koko ja ulkonäkö.
Pituus noin 13 cm. Yleisväritys tumma, koiras on päältä jopa miltei musta, yleisemmin ruskeaan vivahtava tummanharmaa ja alta punaruskea. Leuassa ja kurkussa on pieniä vaaleita täpliä. Hyvänä tuntomerkkinä toimii myös punainen silmärengas, ja usein koko silmäkin on punainen. Jalat ovat kellanruskeat. Naaraan väritys on samantapainen kuin koiraalla mutta ei yhtä voimakas.
Ääntely.
Laulu muistuttaa pensaskertun laulua, mutta on jonkin verran tasaisempaa ja korkeampaa. Laulu sisältää usein myös vihellyksiä ja lyhyiden säkeiden lomassa vaihtelevan pituisia taukoja. Kutsuääni on lyhyt "trrt" tai kova "tak". Usein toistaa kutsuääniä nopeina sarjoina.
Levinneisyys.
Ruskokerttu on paikkalintu, jota esiintyy Lounais-Euroopassa ja Luoteis-Afrikassa. Ruskokerttu on tavattu Suomessa ainoastaan kerran.
Elinympäristö.
Ruskokerttu suosii tiheitä pensaikkoja ja kuivia kanervanummia.
Lisääntyminen.
Ruskokerttu rakentaa pesänsä matalaan pensaaseen ja munien lukumäärä on 3–6.
Ravinto.
Muiden kerttujen tapaan ruskokerttu on hyönteissyöjä, mutta se voi käyttää ravinnokseen myös marjoja.


Hernekerttu.
Hernekerttu ("Sylvia curruca") on pieni harmahtava kerttulaji, jolla on päässään naamaria muistuttava tumma kuvio.
Koko ja ulkonäkö.
Harmahtava selkä, vaaleampi vatsapuoli, valkoinen kurkku, tummanharmaa naamio.
Pituus 12–14 cm, siipien kärkiväli 19 cm, paino 11–13 g.
Vanhoilla hernekertuilla on täydellinen sulkasato heinä-elokuussa. Keväällä vanhan ja nuoren saattaa pystyä erottamaan höyhenpuvun kulumisasteesta: nuori lintu on kuluneemmassa puvussa.
Ääni on terävä naksaus. Laulu on lyhyt, yksinkertainen säksätys, kuin ravistelisi kuivia herneitä purkissa.
Vanhin suomalainen rengastettu hernekerttu on ollut 5 vuotta 1 kuukautta 14 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut latvialainen, vähintään 7 vuotta 7 kuukautta vanha yksilö.
Levinneisyys.
Hernekerttu pesii Euroopassa Lounais-Eurooppaa ja Lappia lukuun ottamatta, sekä Länsi- ja Keski-Aasiassa. Fennoskandiassa pohjoisraja menee tuntureita pitkin. Se muuttaa talveksi Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan, Arabiaan tai Intiaan. Syysmuutto on elo-syyskuussa, kevätmuutto touko-kesäkuussa. Suomessa pesii 200 000 – 350 000 paria.
Elinympäristö.
Aurinkoisilla kuivilla paikoilla, kuten katajikkoisilla kedoilla ja metsänreunoissa, kuusen- ja männyntaimikoissa, meren luodoilla, puutarhoissa ja pihoilla. Ei tavata sulkeutuneessa metsässä.
Lisääntyminen.
Pesä on pensaassa tai kuusessa melko matalalla, ja on rakennettu tavallisesti kuivista kuusenoksista ja pehmustettu joillakin kuiduilla. Muninta alkaa toukokuun loppupuolella. Munia on 3–7 kpl, tavallisesti 5 tai 6. Molemmat emot hautovat yhteensä noin 12 vrk. Poikaset lähtevät pesästä lentokyvyttöminä runsaan 10 päivän ikäisinä. Jotkut parit saattavat pesiä kahdesti kesän aikana.


Pensaskerttu.
Pensaskerttu ("Sylvia communis") on kerttuihin kuuluva, pirteästi laulava pusikoiden lintu.
Koko ja ulkonäkö.
"Pituus" 13–15 cm, "paino" 14–16 g.
Pensaskertun vilahtaessa pensaikossa huomaa ensimmäiseksi ruosteenruskeat siiven yläpeitinhöyhenet, valkoisen kurkun ja pitkähkön pyrstön, joka usein on terhakasti pystyssä. Pensakerttu on utelias ja melko peloton. Vanha koiras on keväällä kirkkaampi väreiltään, pää on harmaa ja kurkku laajalti puhtaanvalkoinen. Heinä–elokuisen sulkasadon jälkeen kaikki pensaskertut ovat hyvin samannäköisiä.
"Ääniä" on useita. Tyypillinen on ”väd-väd-väd…”, pitkinä sarjoina. Varoittaa pesällä käheästi surahtaen ja maiskuttavalla ”tsäk tsäk” äänellä. Laulu on hyvin reipas ja kiihkeä, lyhyt säe, jota voisi kuvailla vaikka näin: ”trii-tryy-tri-tryy-ti-ry”. Jotkut koiraat myös lavertelevat lehtokertun tapaan ja lisäävät säkeisiin matkintoja, jolloin laulu voi erehdyttävästi kuulostaa huonolta luhtakerttuselta. Kannattaa etsiä laulaja näkyviin.
Vanhin suomalainen rengastettu pensaskerttu on ollut 5 vuotta 10 kuukautta 17 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen, vähintään 6 vuotta 1 kuukautta vanha yksilö.
Levinneisyys.
Eurooppa pohjoisimpia osia lukuun ottamatta ja tundran eteläpuolinen Aasia aina Mongoliaan saakka. Maailman populaation koko on noin 10 miljoonaa yksilöä.² Suomessa pesii 250 000–400 000 paria Lapin rajoille asti, pohjoisosissa laji on harvalukuinen. Pensaskerttu on muuttolintu, joka talvehtii Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Keväällä ensimmäiset palaavat vappuna ja pääosa toukokuun puolivälin jälkeen. Syysmuutto on elo–syyskuussa.
Elinympäristö.
Kaikenlaiset pensaikot ja korkeavartisia ruohoja kasvavat avomaat, kuten niityt, kedot, laitumet, täytemaa-alueet, pihat ja puutarhat sekä pelto-ojien, teiden ja junaratojen varret. Metsän sisällä pensaskerttua ei tapaa.
Lisääntyminen.
Heinänkorsista rakennettu huteran näköinen pesä on matalalla pensaassa, risukasassa, vatukossa, nokkospuskassa tms. ruohokasvien varassa. Munintakausi alkaa toukokuun loppupuolella. Naaras munii tavallisesti 5 vaaleahkoa, pienipilkkuista munaa. Molemmat emot hautovat 11–12 vrk. Poikaset lähtevät pesästä jo ennen kuin osaavat kunnolla lentää, vajaan 2 viikon ikäisinä. Mahdollisesti jotkut parit pesivät kahdesti kesässä. Koiraalla voi olla 2 naarasta.
Ravinto.
Hyönteissyöjä, joka syö myös muita selkärangattomia. Loppukesällä syö marjoja.


Kirjokerttu.
Kirjokerttu ("Sylvia nisoria") on suurin Suomessa tavattavista kertuista. Se elää usein yhteiseloa pikkulepinkäisen kanssa.
Koko ja ulkonäkö.
"Pituus" 16–18 cm, "paino" 30 g.
Vanha kirjokerttu on päältä tummanharmaa ja alapuolelta vaalea tihein tummin poikkiraidoin. Silmä on keltainen. Pyrstösulissa on valkoiset kärjet. Nuori lintu muistuttaa lehtokerttua mutta on suurempi, sillä on siivillä vaaleat juovat ja mahan takaosassa on tummia raitoja. Vanhojen lintujen sukupuolenmääritys on ongelmallista, sillä höyhenpuvun väritys vaihtelee paljon. Pesimäaikana luotettava keino on hautomalaikku, jollainen on vain naaraalla (koiraskin hautoo mutta sille ei kehity varsinaista hautomalaikkua).
Ääni on tyypillinen, voimakas rätinä. Varoitusääni on käheä maiskaus. Laulu muistuttaa kovasti lehtokertun laulua, ollen hieman karheampaa ja korkeampaa. Usein liittää rätisevän äänensä laulun lomaan.
Sulkasato on monimutkainen. Vanha lintu sulkii osittain heinä–elokuussa siten, että vaihtaa käsisulat ja osan kyynär- ja pyrstösulista. Sulkii osan kyynär- ja pyrstösulista talvehtimisalueella ja osan vasta seuraavana kesänä. Puvussa on siis monenikäisiä sulkia. Nuori lintu voi sulkia osan kyynär- ja pyrstösulista sekä joskus jonkun käsisulan 1. talvena.
Vanhin suomalainen rengastettu kirjokerttu on ollut 9 vuotta 11 kuukautta 28 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut ruotsalainen, vähintään 11 vuotta 11 kuukautta vanha yksilö.
Levinneisyys.
Keski-Aasiasta Eurooppaan, puuttuu Länsi-Euroopasta. Euroopan populaation koko on 910 000 – 2,1 miljoonaa yksilöä. Suomessa pesii vain etelärannikolla, Ahvenanmaalla ja Saaristomerellä sekä Selkämerellä. Pesimäkantamme suuruus on noin 1 200 paria, viime aikoina vähentynyt voimakkaasti etelärannikolla ja hävinnyt monin paikoin kokonaan vanhoilta paikoilta. Muuttolintu, joka talvehtii Itä-Afrikassa. Saapuu toukokuun lopulla ja on myöhäisimpiä muuttolintujamme. Lähtee syysmuutolle elo–syyskuussa.
Elinympäristö.
Pensoittuneet pellot ja metsänreunat, katajikkoiset saaret ja laidunmaat. Muuttoaikoina voidaan tavata monenlaisissa pusikoissa ja ruoikoissa. Tavallisesti kirjokertun reviirillä asuu myös pikkulepinkäinen. Johtuuko samanlaisista reviirivaatimuksista vai onko niillä jokin muu yhteinen ominaisuus.
Lisääntyminen.
Pesä on matalalla katajassa, nuoressa kuusessa tai lehtipensaassa. Muninta alkaa kesäkuussa. Munia on tavallisesti 4 tai 5, vaaleita ja himmeätäpläisiä. Molemmat emot hautovat 11–12 vrk. Poikaset lähtevät pesästä lentokyvyttöminä 10–13 päivän ikäisinä.
Ravinto.
Hyönteissyöjä, joka syö myös marjoja ja hedelmiä.


Varistori.
Varistori elil. "voltage dependent resistor") on vastus, jonka resistanssi muuttuu jännitteen funktiona. Varistoreja käytetään usein ylijännitesuojina.
Varistorin resistanssi pienenee äkillisesti, kun siihen vaikuttava jännite ylittää määrätason. Varistoreja on saatavilla tyypillisesti 10–1000 voltin ylijännitesuojaukseen; niiden tehonkesto on yleensä alle 1 watin, mutta ne voivat kestää usean joulen suuruisen yksittäisenergiapulssin leikatessaan ylijännitepiikkiä.
Varistori valmistetaan piikarbidista, sinkkioksidista tai titaanioksidista. Tavallisin varistorityyppi on "metallioksidivaristori" (MOV). Siinä sinkin ja muiden metallien oksidit on asetettu kahden metallilevyn väliin. Suurilla jännitteillä oksidijyvästen väliset liitokset hajoavat, minkä vuoksi vastuksen resistanssi pienenee.


Mustapääkerttu.
Mustapääkerttu ("Sylvia atricapilla") on pieni muuttolintu. Sakari Topeliuksen Sylvian joululaulu ja muut hänen Sylvian laulut -sarjansa runot kertovat Italiassa talvehtivasta kertusta, mahdollisesti juuri mustapääkertusta.
Koko ja ulkonäkö.
"Pituus" 15–17 cm, "paino" 17–21 g. Koiras on hieman naarasta suurempi.
Mustapääkerttu on yleisväriltään harmahtava, silmien yläpuolella on koiraalla musta ja naaraalla sekä nuorella linnulla punaruskea ”pipo”. Vanhoilla mustapääkertuilla on täydellinen sulkasato heinä–elokuussa. Elo–syyskuun sulkasadossa nuori lintu vaihtaa postjuv-höyhenensä, jolloin nuorikin koiras saa mustan pipon.
Ääni on terävä naksahdus ”tsäk”. Laulu alkaa lehtokerttumaisella, vaimeahkolla lavertelulla, joka säkeen lopussa kohoa kirkkaisiin, kauas kantaviin huilumaisiin vihellyksiin. Koiras laulaa yleensä korkealla lehtipuun latvuksessa.
Vanhin suomalainen rengastettu mustapääkerttu on ollut 8 vuotta 1 kuukautta 19 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut saksalainen 11 vuoden 7 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Mustapääkerttu pesii koko Euroopassa sen pohjoisimpia osia lukuun ottamatta sekä Aasian läntisimmässä osassa. Maailman populaation koon arvioidaan olevan kymmenen miljoonaa yksilöä. Suomessa se pesii Oulu–Iisalmi-linjan eteläpuolella, alueen pohjoisimmissa osissa harvalukuinen, etelässä paikoin yleinen. Pesimäkantamme on kasvanut ja on nykyisin 40 000 – 80 000 paria. Mustapääkerttu on muuttolintu, joka talvehtii Etelä-Euroopassa ja Afrikassa. Keväällä ensimmäiset saapuvat hieman ennen vappua ja pääosa toukokuun puolivälissä. Syysmuutto alkaa elokuussa, kulminoituu syyskuun alkupuolella ja loppuu vähitellen lokakuun aikana. Joitakin yksilöitä jää yrittämään talven viettoa Suomeenkin, etenkin hyvinä pihlajanmarjasyksyinä.
Elinympäristö.
Mustapääkerttu on rehevien lehtometsien lintu. Jalopuumetsiköt, kaupunkien puistot, tervaleppälehdot, sekametsää kasvavat puronnotkot ja jokiuomat, sekä vankkaa kuusikkoa kasvavat rinnemetsät ovat sen suosiossa. Alikasvustossa pitää mielellään olla runsaasti saniaisia, sillä se rakentaa usein pesänsä suurten saniaisten varaan. Pesimäkannan runsastuessa alkavat sille kelvata vaatimattomammatkin elinympäristöt. Muuttoaikoina sitä tavataan kaikenlaisissa pensaikoissa ulkosaaristoa myöten.
Lisääntyminen.
Heinänkorsista rakennettu pesä on tavallisesti kuusessa, katajassa, lehtipensaassa tai suuressa saniaisessa ½–2 metrin korkeudessa. Molemmat puolisot rakentavat pesää, naaras innokkaammin. Muninta alkaa toukokuun lopulla. Naaras munii 4–6, tavallisimmin 5, kellahtavaa tummatäpläistä munaa. Mahdollisesti myös toinen pesue keskikesällä. Emot hautovat noin 11–12 vrk ja ruokkivat poikasia noin 10–12 vrk. Poikaset lähtevät pesästä lähes lentokyvyttöminä, mutta kiipeilevät ja räpistelevät taitavasti oksilla.
Ravinto.
Mustapääkerttu syö hyönteisiä, hämähäkkejä, hedelmiä, marjoja, maapähkinämursketta ja leivänmuruja.


Helsingin päärautatieasema.
Helsingin päärautatieasema (, tunnetaan myös nimillä) on Helsingin tunnettu maamerkki ja pääkaupunkiseudun julkisen liikenteen keskipiste Kluuvin kaupunginosassa. Kaikki lähijunat ja Helsingin kaukojunat lähtevät rautatieasemalta, ja Rautatientorin metroasema on Helsingin metron vilkkain asema. Helsingin päärautatieasema on myös Suomen merkittävin kaukojunien lähtöpaikka. Helsingin päärautatieasemalta lähtee päivittäin monia yhteyksiä ympäri Suomea sekä myös kaikki Venäjälle liikennöivät junat, jotka suuntaavat Pietariin ja Moskovaan.
Asemaa käyttää noin 200 000 matkustajaa päivässä. Asemalla on 19 laituriraidetta.
Helsingin päärautatieasema sijaitsee rautatien päätepisteessä, ja asemarakennuksen pääosa asemahalleineen on kohtisuorassa rautatietä vastaan, länsi-itä-suuntaisena. Päärakennuksen kummastakin päästä pohjoiseen johtavat pitkät siipirakennukset, ja kahdeksan etupäässä kaukoliikenteen käytössä olevaa raidetta ulottuu näiden sivurakennusten väliin. Suuri osa lähiliikenteen junista kuitenkin lähtee lyhemmiltä raiteilta, jotka alkavat vasta näiden sivurakennusten päädyistä.
Päärautatieaseman ohella kaukojunat pysähtyvät Helsingissä myös Pasilan rautatieasemalla. Lähijunien käyttämiä asemia on Helsingissä yhteensä viisitoista.
Asemarakennuksen pääjulkisivu on Kaivokadun puolella. Aseman itäpuolella on Rautatientori, länsipuolella Asema-aukio ja Elielinaukio. Asemalta johtaa Asematunneli Kaivokadun ali City Centerin (Makkaratalon) maanalaiseen kerrokseen, ja sieltä on kulkuyhteys myös Rautatientorin metroasemalle,
Aseman nimi muutettiin 7. kesäkuuta 2010 alkaen muotoon "Helsingin päärautatieasema". Aiempi nimi oli Helsingin rautatieasema. Samassa yhteydessä lähijunien kuulutuksissa ryhdyttiin kuuluttamaan pääteasemalla saapuessa junan saapuvan Helsingin päärautatieasemalle, ei Helsinkiin.
Historia.
Helsingin ensimmäinen rautatieasema rakennettiin vuonna 1860. Arkkitehtina toimi Carl Albert Edelfelt.
Asema kuitenkin osoittautui liian pieneksi, joten uutta Helsingin rautatieasemaa varten järjestettiin suunnittelukilpailu vuonna 1904. Voittajaksi valittiin 21 ehdotuksen joukosta Eliel Saarinen, jolta vaadittiin "rauta- ja aivotyyliä asema- ja näyttelyrakennuksiin".
Uusi asema rakennettiin hieman entistä pohjoisemmaksi, ja vanha rautatieasema purettiin vasta, kun uusi sen vieressä oli valmis. Tämän vuoksi myös raiteita jouduttiin kaupungin puoleisesta päästä lyhentämään.
Viidentoista vuoden rakennustyön jälkeen asema vihittiin käyttöön 5. maaliskuuta 1919. Rakennusmateriaalina käytettiin julkisivuissa suomalaista graniittia. Rakennuksen tunnuksina toimivat kellotorni ja pääsisäänkäynnin lamppuja kannattelevat patsaat eli Emil Wikströmin suunnittelemat Lyhdynkantajat.
Presidentti Kyösti Kallio kuoli asemalla 19. joulukuuta 1940 sydänkohtaukseen ollessaan lähdössä kotiin Nivalaan. Tarinan mukaan hän kuoli marsalkka Mannerheimin käsivarsille, mutta todellisuudessa hän menehtyi eversti Aladár Paasosen käsivarsille.
Vauriot.
Asemahallin kellotornin puoleinen pää vaurioitui pahoin tulipalossa 14. kesäkuuta 1950.
Uudistaminen.
Rautatieasemaa on uudistettu ja laajennettu useaan otteeseen. Maanalainen Asematunneli valmistui 1967. Ensimmäiset valvontakamerat asennettiin asemahalliin keväällä 1968. Ensimmäisen kerran asemalle saapui sähköjuna 13. tammikuuta 1969. Kokeilujen jälkeen alkoi säännöllinen sähköjunaliikenne Helsingin ja Kirkkonummen välillä 26. tammikuuta.
Vuonna 1982 rautatieaseman läheisyyteen avattiin Helsingin metron maanalainen asema Rautatientori. Vuonna 2000 rautatieaseman laiturit saivat lasikatokset (Esa Piironen), jotka olivat olleet jo Saarisen alkuperäisissä piirustuksissa. Vuonna 2001 aloitetun länsisiiven uudelleenrakentamisen seurauksena 2003 avattiin uusi Holiday Inn -hotelli kaupunkiradan raiteiden päälle ja viereen Kauppakujaksi nimetyt liiketilat. Hotellin rakentamisen aikoihin julkisuudessa käytiin varsin vilkasta keskustelua rakennuksen sijoittamisesta ahtaaseen paikkaan ja sen poikkeuksellisista julkisivuratkaisuista. Esimerkiksi huoneiden pitsiverhot jouduttiin vaihtamaan heti valmistumisen jälkeen – ulkonäkökysymyksenä.
Kellotorni.
Asemarakennukseen kuuluu kellotorni, jonka kellotaulun halkaisija on tasan 3 metriä. Minuuttiosoittimen pituus on 1,5 metriä ja paino 28 kg, vastapaino myös 28 kg. Tuntiosoittimen pituus on 119 cm ja paino 60 kg (vastapaino kiinteästi osoittimissa). Jokaisella kellolla on oma koneisto, ja ne on vuonna 1980 yhdistetty liikenneviraston keskuskelloon. Tornissa on yksi parveke joka suuntaan. Yleisöllä ei ole torniin pääsyä, lukuun ottamatta kutsuvieraita, kuten Eliel Saarisen jälkeläiset.
Vuoden 2009 tammikuussa aloitetun remontin arvioitu päättymisaika oli vuoden 2010 loppupuoli, mutta remontti valmistui etuajassa maaliskuussa 2010. Remontin hinta oli alkujaan 1,5 miljoonaa euroa. Hangon punaisen graniittikivien korjauksen lisäksi kaikki kivisaumat uusittiin. Myös kellotornin kuparikatto sekä tornin parvekkeet ja katto korjattiin. Kellotornin remontin kustannusarvio kolminkertaistui ja lähenteli viittä miljoonaa euroa laajan kosteusvaurion takia. Vuonna 2011 todettiin että kello ei pysy ajassaan ja syyksi ilmeni koneiston impulssihäiriö. Kellolle liikahtamisen tarpeesta kertovat impulssit oli edellisen remontin aikana säädetty liian herkiksi.
Aiheesta muualla.
Päärautatieasema


Rautatientori.
Rautatientori () on Helsingin ydinkeskustassa, Helsingin rautatieaseman vieressä sijaitseva aukio. Sitä rajoittavat etelässä Kaivokatu, idässä Mikonkatu, pohjoisessa Vilhonkatu ja lännessä rautatieaseman ohi kulkeva Keskuskadun jatke. Rautatieaseman lisäksi torin varrella on useita historiallisesti ja arkkitehtonisesti huomattavia rakennuksia, kuten Ateneumin taidemuseo torin etelä- ja Suomen Kansallisteatteri pohjoisreunalla. Torin keskellä sijaitsee Aleksis Kiven patsas.
Rautatientori on tärkeä liikenteen solmukohta, sillä sen länsireunalla on useiden Helsingin sisäisten ja Helsingistä Vantaalle lähtevien bussilinjojen päätepysäkki. Tori on myös antanut nimensä rautatieaseman alla olevalle Rautatientorin metroasemalle. Rautatientorin ohitse Kaivokatua pitkin kulkevat raitiovaunulinjat 3T, 3B, 6 ja 9.
Rautatientorin historia.
Tori on entistä merenpohjaa ja sen paikalla sijaitsi vielä 1800-luvulla Kluuvinlahti. Nykyisen torin paikalle kaavoitettiin jo 1800-luvun alkupuolella rakennuskortteli, mutta siihen ei ollut rakennettu mitään, ennen kuin se päätettiin jättää suureksi aukioksi, kun viereiseen kortteliin rakennettiin rautatieasema.
Ennen kuin Helsingin metro vuonna 1982 otettiin käyttöön ja Itä-Helsingissä siirryttiin liityntäliikenteeseen, tori oli lähes kokonaisuudessaan bussien lähtölaiturialuetta. Nykyisin lähtölaiturialueena on vain torin länsiosa, kun taas torin keskiosa Ateneumin ja Kansallisteatterin kohdalla on palautettu jalankulkualueeksi, jossa on myös järjestetty monia yleisötapahtumia. Muutamana viime vuotena sinne on talvisin järjestetty pääsymaksullinen luistinrata.
Lähikorttelit.
Torin itäpuolella on kaksiosainen, Kaisaniemenkadun aikoinaan halkaisema Kameeli-kortteli, jonka pohjoispuoliskon torinpuoleista julkisivua hallitsevat Mikonkatu 19, jossa toimii nykyisin Grand Casino Helsinki ja Fennian talo Mikonkatu 17:ssä, joka oli alun perin maineikas ja aikanaan Helsingin hienoin hotelli Grand Hotel Fennia. Sittemmin talossa on toiminut usein aikansa menestysravintola, kuten Aseveliravintola, Vanha Iloinen Fennia, Uusi Iloinen Fennia, Cafe Metropol ja Ravintola Fennia. Nykyisin ravintolasali on liitetty kasinon tiloihin. Mikonkatu 17:n piharakennus purettiin 1988, ja sen tilalle valmistui 1998 elokuvateatteri Kinopalatsi.
Kaisaniemenkadun kulmaa hallitsee pohjoispuolella entinen Nokian pääkonttoritalo Mikonlinna ja eteläpuolella Osuuspankkitalona toimineet Mikonkatu 11-13 ja Yliopistonkadun kulmassa Mikonkatu 9, joka rakennettiin vuonna 1929 Atlas-pankin pääkonttoriksi. Atlas-pankki joutui muun muassa kiinteistösijoitustensa vuoksi kuitenkin vararikon partaalle, ja se yhdistettiin jo vuoden 1929 lopussa Helsingin Osakepankkiin. Sen jälkeen pankkisalissa toimi vuosikymmeniä elokuvateatteri Rea. 1970-luvulla sali muutettiin Helsingin Osakepankin tietokonesaliksi ja 1990 rakennusliike Hakan asuntomyymäläksi. 1994 salissa avattiin ravintola Planet Hollywood Helsinki, jonka avajaisissa nähtiin muun muassa Renny Harlin, Geena Davis, Bruce Willis ja Sylvester Stallone. Tila on nykyisinkin ravintolana.
Kaivokadun alla sijaitsevassa Asematunnelissa on runsaasti erilaisia liikkeitä, yhteys Rautatientorin metroasemalle sekä maanalaiset jalankulkutunnelit kauppakeskus Forumiin, keskustan Sokokseen, Rautatieasemalle ja City Centeriin (Makkaratalo).


Eliel Saarinen.
Gottlieb Eliel Saarinen (20. elokuuta 1873 Rantasalmi, Suomen suuriruhtinaskunta – 1. heinäkuuta 1950 Bloomfield Hills, Michigan, Yhdysvallat) oli kansainvälisesti tunnettu suomalainen arkkitehti. Hänen päätyylisuuntansa olivat kansallisromantiikka ja jugend. Hänen vanhempansa olivat rovasti Juho Saarinen ja Selma Saarinen (o.s. Broms). Eliel Saarinen on haudattu Hvitträskiin Kirkkonummelle.
Arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen.
Opiskellessaan teknisessä korkeakoulussa Eliel Saarinen tutustui kahteen muuhun nuoreen arkkitehtiin, Herman Geselliukseen ja Armas Lindgreniin. Kolmikko perusti 1896 arkkitehtitoimisto Gesellius, Lindgren & Saarinen. Valmistuttuaan koulusta 1897 kolmikko osallistui arkkitehtikilpailuun, joka järjestettiin Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyyn tulevasta Suomen paviljongista. Gesellius, Lindgren ja Saarinen voittivat kilpailun kansallisromanttisella ehdotuksellaan. Linnamainen, kansallisilla aiheilla koristettu paviljonki, jonka suurta hallia hallitsivat Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-freskot, sai valtavan julkisuuden. Rakennuksesta tuli kansallisromanttisen arkkitehtuurin suunnannäyttäjä ja arkkitehtitoimistolle alkoi tulvia työtarjouksia.
Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen yhteiset työt kuuluvat Suomen kansallisromanttisen arkkitehtuurin mestariteoksiin. Näihin kuuluivat muun muassa vakuutusyhtiö Pohjolan toimitalo (1901) ja Kansallismuseo (1905–1910) Helsingissä, Suur-Merijoen kartano Viipurin maalaiskunnassa (1904, tuhoutui sodassa) sekä arkkitehtikolmikon oma "erämaa-ateljee" Hvitträsk (1902) Kirkkonummella. Toimisto suunnitteli myös useita asuintaloja Helsinkiin ja kehitti kokonaisvaltaista kansallisromanttista sisustustaidetta etenkin Suur-Merijoen kartanossa ja Hvitträskissä.
Itsenäinen ura Suomessa.
Arkkitehtitoimisto hajosi 1905, ja Saarinen alkoi toimia itsenäisenä arkkitehtina. Samalla hänen tyylinsä alkoi muuttua rönsyilevästä kansallisromantiikasta rationaalisempaan ja klassillisempaan suuntaan. Tämä näkyy selvästi Saarisen tunnetuimmasta työstä, Helsingin päärautatieasemasta (1905–1914). Samoja arkkitehtonisia ideoita Saarinen käytti myös muissa saman ajan töissään, kuten Viipurin rautatieasemassa (1913, tuhoutui sodassa) sekä Lahden (1912) ja Joensuun (1913) kaupungintaloissa.
Arkkitehtuurin lisäksi Saarinen loi myös muuta käyttötaidetta. Suomen vuosien 1909 ja 1922 setelisarjat olivat Saarisen suunnittelemia. Ensimmäinen edusti jugend-tyyliä kansantalouden eri osa-alueisiin liittyvine aiheineen, jälkimmäinen lähinnä kansallisromantiikkaa alastomine ihmisryhmineen ja maisemineen.
Eliel Saarisen mukaan on myös nimettu postimerkkisarja alkaen 1917. Tunnetaan nimellä "Saarisen malli".
Eliel Saarinen avioitui liikekumppanin sisaren, kuvanveistäjä Loja Geselliuksen kanssa. Hviträskin erämaa-ateljeesta muodostui nopeasti käsityöläisten ja arkkitehtien keskus, jossa vierailivat muun muassa venäläinen kirjailija Maxim Gorki, kriitikko Julius Meier-Graefe, marsalkka Carl Gustaf Emil von Mannerheim ja säveltäjä Jean Sibelius.
Toteutumattomat suunnitelmat.
1910–20-luvuille sijoittuvat Saarisen kuuluisat toteutumattomat kaupunkisuunnitelmat, joissa hän hahmotteli Helsingin kasvamista eurooppalaisen luokan suurkaupungiksi. Saarinen teki kuitenkin mittavia kaupunkisuunnitelmia myös ulkomaille. Vuonna 1911 Saarinen osallistui Canberran asemakaavasta järjestettyyn kansainväliseen arkkitehtuurikilpailuun, sijoittuen toiseksi. Seuraavana vuonna hän laati kunnianhimoisen Suur-Tallinnan yleiskaavaehdotuksen, joka sisälsi mm. tarkat väestöennusteet.
Näiden töiden ajatuksia Saarinen kehitteli edelleen Munkkiniemi-Haaga-suunnitelmassa (1915), jossa hän luonnosteli valtavan esikaupunkimetropolin Munkkiniemen ja Haagan alueelle kantakaupungin luoteispuolelle. Pro Helsingfors -suunnitelmassa (1918) hän kaavaili Helsingin ympärille vyöhykemäisesti leviäviä esikaupunkeja, joilla oli jokaisella oma keskuksensa, sen ympärillä olevat huvila-alueet, joita erottivat toisistaan viheralueet ja joita yhdisti raideliikenneverkko. Saarisen esikaupungit, joiden esikuvana oli tuohon aikaan Englannissa muodissa ollut puutarhakaupunkiajattelu, ennakoivat lähiörakentamisen aikaa, joka alkoi Helsingissä vasta puoli vuosisataa myöhemmin.
Saarinen voitti vuonna 1908 arkkitehtikilpailun uudesta eduskuntatalosta. Hänen ehdotuksessaan monumentaalinen, kansallisromanttinen eduskuntatalo oli sijoitettu Tähtitorninmäen huipulle. Suunnitelmaa ei kuitenkaan toteutettu, ja eduskuntatalosta järjestettiin myöhemmin uusi kilpailu, jonka voitti J. S. Sirén. Hän suunnitteli vuonna 1921 Kalevalaseuran tilauksesta Kalevalatalon, josta oli tarkoitus tulla kansanperinteeseen ja kansanrunouteen keskittyvien tieteiden ja taiteiden tyyssija. Saarisen piirtämä temppelimäinen jättirakennus, joka oli koristeltu kansallisromanttisella symboliikalla ja joka oli tarkoitus sijoittaa Munkkiniemeen, ei koskaan edennyt suunnitelmaa pitemmälle.
Saarinen laati vuonna 1917 ehdotuksen Turun uudeksi raatihuoneeksi, koska vanha raatihuone oli tuhoutunut Turun suuressa palossa vuonna 1827. Saarisen suunnittelema uusi raatihuone olisi edustanut jugendtyyliä ja olisi torneineen muistuttanut paljon Helsingin nykyistä päärautatieasemaa. Ehdotusta ei kuitenkaan koskaan toteutettu, eivätkä lukuisat muutkaan suunnitelmat ja pyrkimykset uuden raatihuoneen rakentamiseksi Turkuun ole tähänkään päivään mennessä tuottaneet tulosta.
Ura Yhdysvalloissa.
Saarisen kansainvälinen läpimurto oli vuonna 1922 järjestetty "Chicago Tribune" -lehden pilvenpiirtäjän suunnittelua koskenut kilpailu. Saarinen sijoittui kilpailussa toiseksi. Saarinen laati myös Chicagon tuolloin joutomaana olleelle ranta-alueelle mittavan parannussuunnitelman.
Cranbrook, amerikkalainen unelma.
Sanomalehtikustantaja George G. Broothin aktiivisuuden ansiosta Saarinen muutti vuonna 1923 Yhdysvaltoihin kehittämään ja suunnittelemaan Cranbrookin Taideakatemiaa. Booth oli hankkeen mesenaatti ja samalla sen ensisijainen pääsuunnittelija, joka pyysi Saarista hankkeen pääarkkitehdiksi. Saarisen tehtäviin kuuluivat sekä alueen että rakennusten suunnittelu ja opettaminen. Cranbrook oli Bauhausin amerikkalainen vastine ja perillinen. 1930-luvulla Saarinen siirtyi vähitellen yhä enemmän opetustoimen johtoon ja hän veti Cranbrookin oman perheensä lisäksi monia suomalaisia suunnittelijoita. Broothin ja Saarisen yhteistoiminta oli 1900-luvun onnistuneimpia yhteistyöhankkeita.
Hän työskenteli arkkitehtipoikansa Eero Saarisen kanssa. Heidän töitään ovat muun muassa Kleinhansin konserttitalo Buffalossa ja Tabernacle kirkko Indianassa. Saaristen toimiston päätyö vuodelta 1949, jonka lopulliset piirustukset laati Eero Saarinen, on General Motorsin teknillinen keskus Detroitissa.
Aiheesta muualla.
Saarinen, Eliel


Kamppi.
Kamppi () on kaupunginosa Helsinginniemen keskiosassa Helsingissä. Siihen kuuluvat Mannerheimintien länsipuolinen osa Helsingin nykyistä ydinkeskustaa sekä keskustan länsipuolisia alueita Hietalahteen saakka. Kamppi kuuluu Kampinmalmin peruspiiriin, joka on osa Eteläistä suurpiiriä. Kampissa asuu 10 397 asukasta (1.1.2005) ja siellä on 26 437 työpaikkaa (31.12.2003).
Usein Kampista puhuttaessa kuitenkin tarkoitetaan vain Kampin kaupunginosan pohjoisinta osaa, jossa mm. uusi Kampin kauppakeskus ja linja-autoasema, Kampin metroasema, Tennispalatsi ja Sähkötalo sijaitsevat. Kaupunginosan nimi "Kamppi" taipuu tavallisesti sisäpaikallissijoissa ("Kampissa, Kampista, Kamppiin"), joskin ainakin jotkin kaupungin viranomaiset käyttävät ulkopaikallissijoja ("Kampilla, Kampilta, Kampille").
Armeijan harjoituskenttä ja hautausmaa-alue.
Ruotsin vallan aikana Helsingin kaupunki loppui lännessä Kluuvin­lahteen, joka ulottui nykyiseltä Töölönlahdelta Esplanadin puiston tienoille. Lahden länsipuolella sijainnut Kampin alue oli lähes asumatonta. Nimi "Kamppi" tulee ruotsin sanasta "Kampen", jolla on tarkoitettu alueella, nykyisen Kampin kauppakeskuksen ja Narinkka-torin paikkeilla 1600-luvulta 1900-luvun alkuun asti sijainnutta sotaväen harjoituskenttää (ruotsin kielen sanasta "kamp" on johdettu suomen kielen "kamppailu"). Venäjän keisarillinen armeija käytti kenttää sotaharjoituksiinsa 1820-luvun lopulta alkaen, ja sen ympärille perustettiin varuskunta. Alueen reunaan, nykyisen Lasipalatsin paikalle silloisen Läntisen Henrikinkadun varteen, rakennettiin vuonna 1833 C. L. Engelin suunnittelema Turun kasarmi, joka tuolloin oli Helsingin suurimpia rakennuksia. Myöhemmin rakennettiin joukko puisia ja tiilisiä kasarmirakennuksia myös harjoituskentän toiselle puolelle, nykyisten Tennispalatsin ja Autotalon paikkeille Fredrikinkadun molemmin puolin.
Varuskunnan ja armeijan harjoituskentän lisäksi Kampissa oli vanha, keskiajalta periytynyt hautausmaa-alue. Vuoden 1710 ruttoepidemian jälkeen alueelle haudattiin suuriin joukkohautoihin yli tuhat ruttoon kuollutta helsinkiläistä. Nykyisin sen paikalla on Vanha kirkkopuisto. Lisäksi alueella sijaitsi helsinkiläisten peltoja ja puutarhaviljelmiä. Nykyisen Erottajan tienoilla oli 1700-luvulla köydenpunojamestari Röökin köydenpunontarata.
Uudenmaan kaupunginosa.
1800-luvun alkupuolella Kluuvinlahti täytettiin ja kaupunkiasutus alkoi levitä Kamppiin. J. A. Ehrenströmin asemakaavassa 1812 nykyisen Kampin eteläosa kaavoitettiin Helsingin IV kaupunginosaksi, jonka nimi oli aluksi Uudenmaan kaupunginosa. Kaupunginosan pääkaduksi tuli puistokatu Bulevardi, joka johti Erottajalta Hietalahden torille. Sen varrelle jäänyt vanha hautausmaa-alue muutettiin puistoksi, johon rakennettiin vuonna 1826 Vanha kirkko. Kaupunginosan kadut nimettiin henkilöiden mukaan. Omat nimikkokatunsa saivat ortodoksisen Venäjän suosituimmat pyhimykset Anna, Andreas, Vladimir ja Yrjö. Itsenäistymisen jälkeen Andreaan ja Vladimirin kadut poistettiin "liian venäläisinä" ja ne saivat uudet kansallishenkiset nimet Lönnrotinkatu ja Kalevankatu. Asemakaavoittaja Johan Albrecht (Albert) Ehrenström sai nimikkokadukseen Albertinkadun. Lisäksi alueelle tuli Abrahaminkatu, Eerikinkatu ja Fredrikinkatu, joiden esikuvista ei ole täyttä varmuutta, mutta Eerikinkadun oletetaan kunnioittavan kreivi Carl Erik Mannerheimia..
Bulevardin varsi ja Vanhan kirkkopuiston lähialueet olivat jo 1800-luvulla hienoston asuinaluetta. Muun muassa Carl Ludvig Engel asui Bulevardi 18:ssa itse suunnittelemassaan ylellisessä puutalossa.
Köyhälistön asuinalue.
Suurin osa Kamppia, etenkin sen länsi- ja pohjoisosat olivat pitkään kaupungin laita-aluetta, joka veti puoleensa kasvavan kaupungin työläisasutusta ja muodostui jo 1800-luvun puolivälissä köyhien kaupunginosaksi. Kamppi ja etelämpänä sijaitseva Punavuori ("Rööperi") olivat Helsingin vanhimmat työläiskaupunginosat. Vasta 1870-luvulla ja teollistumisen seurauksena alkoi Pitkänsillan pohjoispuolelle, Kallion ja Sörnäisten alueelle, syntyä työläisasutusta. Kampin länsilaita oli pitkälle 1900-luvulle asti puutalovaltainen. Lastenkodinkadulla on yhä jäljellä korttelin verran 1800-luvun lopulla rakennettuja puisia työläisasuntoja, ns. Sadan markan villoja. Myös Kalevankadulla on säilynyt kolme 1830-40-lukujen puutaloa, joissa toimii nykyisin Koulumuseo.
Lumpunkerääjien tori eli Narinkka syntyi varuskunnan läheisyyteen, Simonkadun varteen 1870-luvulla. Etupäässä juutalaiset kauppiaat myivät siellä uusia ja käytettyjä vaatteita ja muita tavaroita. Narinkka suljettiin 1929. Nykyiseen Kampin keskukseen liittyvä tori nimettiin 2005 alueen historiaa kunnioittaen Narinkkatoriksi.
Sota ja uudistaminen.
Suomen sisällissodassa Turun kasarmi tuhoutui lähes täysin. Jäljelle jäi vain kasarmin talousrakennus, joka remontoitiin Helsingin linja-autoasemaksi vuonna 1935. Kasarmin vanhan päärakennuksen paikalle valmistui Lasipalatsi vuonna 1936. Tämä linja-autoaseman ja basaarin yhdistelmä oli osa apulaiskaupunginjohtaja Erik von Frenckellin pyrkimystä tehdä kaupungista olympiakelpoinen. Lasipalatsi oli tarkoitettu tilapäiseksi, mutta kaupunkilaiset ihastuivat kohteeseen ja se sai jäädä. Se kunnostettiin vuonna 1998. Suurin osa entistä varuskunta-aluetta, Lasipalatsin takaa Fredrikinkadulle saakka, toimi vuosikymmenien ajan linja-autoaseman laiturialueena, josta lähtivät sekä kaukoliikenteen että länsisuunnan lähiliikenteen linja-autot.
Myös Fredrikinkadun varrella sijainneet kasarmirakennukset on kaikki purettu. Tennispalatsi rakennettiin alueelle 1938. Seuraavana vuonna se nimettiin Auto- ja Tennistaloksi. Tennispalatsi-nimeä käytettiin aluksi vain kolmannen kerroksen urheilutiloista. Olympialaisissa 1952 hallit palvelivat koripallon kilpailu- ja harjoitustiloina. Arkkitehtiopiskelija Helge Lundströmin suunnittelema talo ehti saada purkutuomion 1971. Yleinen mielipide kuitenkin muuttui ja talo sai jäädä. Vuonna 1999 korjattu Tennispalatsi sisältää Kulttuurien museon, Helsingin kaupungin taidemuseon näyttelytiloja, pelihallin, Hesburgerin, Elokuva- ja sarjakuvatavaroita myyvän Kukunorin ja Finnkinon 14 salia Suomen suurimmassa elokuvakompleksissa.
Modernistinen Autotalo vihittiin vuoden 1958 alussa. Alvar Aallon suunnittelema Sähkötalo valmistui vuonna 1973.
Ensimmäiset pienliikkeet avasivat ovensa 17. toukokuuta 1985 Graniittitalossa, johon alkujaan piti tulla tavaratalo. Heikki Sirenin ja Kaija Sirenin suunnitteleman talon rakennustyöt alkoivat keväällä 1982. Nykyisin talo on alkuperäisessä käytössä, sillä siinä toimii nykyisin Anttilan tavaratalo.
Nykyaika.
Helsingin metro saavutti Kampin vuonna 1983. 1990-luvulla monet Kampin alueella sijaitsevat rakennukset peruskorjattiin ja otettiin uudestaan käyttöön, mm. nykyään ravintoloilla ja kahviloilla täytetty Lasipalatsi (1937) ja elokuvateatteriksi muutettu Tennispalatsi (1952).
Kampissa räjäytettiin heinäkuussa 2002 autopommi. Teko osoittautui myöhemmin palkkamurhaksi, josta kolme miestä tuomittiin elinkautisiin vankeusrangaistuksiin.
Syksyllä 2002 aloitettiin nimellä Kampin keskus tunnettu Suomen suurimmaksi rakennusurakaksi kutsuttu projekti, jonka tarkoitus oli siirtää bussiliikenne maan alle ja rakentaa vapautuvan tilan päälle kauppakeskus, asuintaloja sekä jalankulkijoille tarkoitettuja aukioita. Maanalaista terminaalia varten kaivettiin 300×100×10 metrin kuoppa, josta myös puhkaistiin uusi sisäänkäynti metroa varten. Vapaa tila terminaalin päällä, ja terminaalin ohi kulkeva Salomonkatu muutettiin kävelykaduksi.


Liaoning.
Liaoning () on maakunta Pohjois-Kiinassa.
Historia.
Liaoning on osa historiallista Mantšuriaa. Shenyang oli mantšuvaltion pääkaupunki vuoteen 1644 saakka, jolloin mantšut valtasivat Pekingin uudeksi pääkaupungikseen ja aloittivat Qing-dynastian.
1900-luvun alussa venäläiset ja japanilaiset aloittivat teollistamisprojekteja maakunnissa.
Shenyangista on löydetty Bei Ling eli pohjoinen hauta, joka on Qing-dynastian perustajan Huang Taijin hautakammio. Lisäksi noin kahdeksan kilometrin päästä Shenyangista on löytynyt Dong Ling, itäinen hauta, johon on haudattuna keisari Shunzhin isoisä.
Dalian, toinen Liaoningin suuri kaupunki, oli pitkään Venäjän miehittämä, sillä sen satama pysyi talvet avoimena toisin kuin Vladivostokin.
Maantiede.
Liaoning on Mantšurian (eli Kiinan Koillisen, Mantšuria ei ole ollut suosittu nimitys Qing-dynastian jälkeen) eteläisin osa. Alueen muut maakunnat ovat Heilongjiang, Jilin. Sen vieressä on Keltaisenmeren Koreanlahti ja etelässä Bohainmeri. Pohjois-Korea on kaakossa, Jilinin maakunta koillisessa, Hebein maakunta lännessä ja Sisä-Mongolia luoteessa.
Pohjois-Korean ja Kiinan Jilin ja Liaoning-maakuntien välillä virtaa Jalujoki. Se laskee Koreanlahteen Dandongin (Liaoning) ja Shinŭijun (Pohjois-Korea) välissä.
Kaupunkeja: Shenyang, Dalian, Jinzhou.
Maantieteellisiä kohtia: Liaodongin niemimaa
Väestöryhmät.
Xianbei-kansa on peräisin tästä maakunnasta.
Kulttuuri.
Kulttuurisesti Liaoning kuuluu Koillis-Kiinan kulttuuriin, joka on hyvin yhtenäinen. Aiheesta enemmän artikkelissa Kulttuuri.
Paleontologiassa Liaoning tunnetaan varhaiselta liitukaudelta peräisin olevista erikoisista fossiileistaan. Sieltä on löydetty muun muassa varhainen "istukallinen" nisäkäs eomaia.
Matkailu.
Dalian on Koillis-Kiinan hienoin kaupunki, jota sanotaan "Pohjoisen Hongkongiksi". Sen kivikkoinen ranta ja parantolat ovat arvostettuja.


Haiti.
Haitin tasavalta (,) eli Haiti (,) on noin yhdeksän miljoonan asukkaan valtio Karibianmerellä. Haitin valtio käsittää pääosin Hispaniolan länsiosan, itäistä osaa hallitsee Dominikaaninen tasavalta. Haiti on pinta-alaltaan Karibianmeren kolmanneksi suurin valtio ja asukasluvultaan suurimpia. Haiti itsenäistyi 1. tammikuuta 1804 Ranskasta. Siitä tuli maailman ensimmäinen mustaihoisten hallitsema tasavalta, mutta hallinto oli epävakaata: 200 vuoden aikana Haitissa on tehty 32 vallankaappausta. Vuodesta 1956 maata hallitsivat 30 vuoden ajan isä ja poika Duvalier, joiden diktatuurin aikana korruptio ja salaisen poliisin tekemät murhat kurjistivat oloja entisestään.
Haiti on maailman köyhimpiä valtioita. Maailman ruokakriisi 2007–2008, korruptio ja muut poliittiset ongelmat sekä turvattomuus ja luonnonkatastrofit, ennen kaikkea vuoden 2010 maanjäristys, ovat tuhonneet maan talouden.
Maantiede.
left
Haiti sijaitsee Hispaniolan saaren länsiosissa, ja maan pääosa muodostuu kahdesta vuoristoisesta niemimaasta, joiden välissä on Gonâvenlahti. Vuorten itärinteillä on periaatteessa sademetsää, länsirinteillä piikkipensastoa ja savannia. Vuorijonojen välissä on hedelmällisiä laaksoja, kuten maan tärkein viljelyalue Artibonitejoen laakso. Maan korkein kohta on Pic la Selle, joka kohoaa 2 674 metrin korkeuteen.
Pienempiä Haitiin kuuluvia saaria ovat La Gonâve, Tortuga, Grande Caye ja Ile a Vâche. Maan pinta-ala on yhteensä 27 750 km2. Haitin suurin kaupunki on sen pääkaupunki Port-au-Prince, jossa on noin kaksi miljoonaa asukasta.
Haiti sijaitsee Karibian ja Pohjois-Amerikan mannerlaattojen rajalla. Enriquillon siirros kulkee Hispaniolan saaren halki, ja alue on siksi jatkuvasti maanjäristysuhan alainen. Järistykset ovatkin varsin tavallisia, mutta todella voimakkaita ja suurituhoisia järistyksiä alueella sattuu suhteellisen harvoin.
Ilmasto.
Ruoka-apua vuoden 2008 hurrikaanien nostattamissa tulvissa
Haitissa vallitsee trooppinen ilmasto. Keskilämpötila on lähes aina 21-27 astetta, mutta ennätyshelteet ovat ylittäneet 37 astetta. Maan vuoristoisuus aiheuttaa suuria paikallisia eroja sademäärässä; yleisesti ottaen pohjoisrannalla sataa enemmän kuin etelärannikolla.
Atlantin hurrikaanit kulkevat säännöllisesti Haitin yli. Vuonna 2008 maata riepotteli neljä hurrikaania: Fay, Gustav, Hanna ja Ike. Aiemmin voimakkaat hurrikaanit ovat vaurioittaneet maata vuosina 1963, 1935 ja 1954. Syyskuussa 2004 Hurrikaani Jeanne aiheutti sateet, joiden liikkelle saamat mutavyöryt ja tulvat surmasivat yli 2 000 haitilaista. Saman vuoden toukokuussa edelliset tulvat olivat surmanneet tuhatkunta henkeä ja tuhonneet tuhansia koteja.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Haitissa on yksi maailmanperintökohde, kolmen historiallisen kohteen kokonaisuus Haitin historiallinen kansallispuisto. Lisäksi maassa on kaksi kansallispuistoa, Pic Macayan kansallispuisto maan eteläosassa ja La Visiten kansallispuisto maan kaakkoisosassa. La Visitessä on havumetsiä ja ruohikkoa, ja siellä tavataan monia harvinaisia lintulajeja. Pic Makayassa on maan viimeiset sirpaleet pilvimetsää, joka on monen uhanalaisen kasvi- ja eläinlajin koti.
Koska väestön enemmistön ensisijainen kotitalousenergian lähde on polttopuu, Haitin luonnonmetsät katoavat nopeasti: vuonna 1923 maa-alasta lähes 60 prosenttia oli metsää, vuonna 2006 enää vajaa kaksi prosenttia. Metsien katoaminen aiheuttaa maaperän eroosion kiihtymistä, joka pienentää satoja ja aiheuttaa vaarallisia maanvyörymiä. Puuton maaperä ei pidätä vettä, joten rankkasateet aiheuttavat tulvia ja mutavyöryjä. Esimerkiksi syksyllä 2004 hurrikaani Jeannen aiheuttamat tulvat ja mutavyöryt hukuttivat Haitissa tuhansia ihmisiä, metsäisessä naapurimaassa Dominikaanisessa tasavallassa vain 18 henkeä.
Metsäkadon osasyynä on Haitin maailman neljänneksi heikoin omistusoikeuden suoja, minkä vuoksi metsillä ei ole omistajia, joiden kannattaisi hillitä hakkuita ja istuttaa hakatun tilalle uutta metsää.
Intiaanien tuho ja orjaplantaasit.
Hispaniolan saaren alkuperäiset asukkaat olivat arawak-intiaaneja. Espanjalaisten tullessa 1400-luvun lopulla arawakeja oli eri arvioiden mukaan ainakin miljoona, ehkä kolme miljoonaa. Muutamassa vuosikymmenessä heidän lukumääränsä pieneni alle sadantuhannen. 1540-luvulla heitä oli enää muutamia. Arawakien tuho, joidenkin mukaan kansanmurha, johtui osittain huonosta kohtelusta, osittain ennalta tuntemattomista taudeista kuten isorokko, influenssa ja tuhkarokko.
Espanjalaiset käyttivät saarta sokeriruo’on viljelyyn ja Keski- ja Etelä-Amerikan valloitustensa tukikohtana. He luovuttivat saaren länsiosan (josta myöhemmin kehittyi Haiti) Ranskalle vuonna 1697.
Intiaanien tilalle saarelle tuotiin työvoimaksi kaiken kaikkiaan 790 000 orjaa Afrikasta. Plantaasit menestyivät – saarella tuotettiin 1780-luvulla 60 % Euroopassa kulutetusta kahvista ja 40 % sokerista.
Itsenäistyminen, jakautuminen ja yhdistyminen.
Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa saaren orjat nousivat kapinoimaan. Tämä johti vuonna 1804 maailman ensimmäisen mustan tasavallan perustamiseen, ja sen ensimmäiseksi valtionpäämieheksi nousi Jean Jacques Dessalines. Mulattieliitti vastusti Dessalinesin despoottista valtaa, ja hänet salamurhattiin lokakuussa 1806. Maa jakautui pohjoisen kuningaskuntaan, jota johti Henri Christophe eli Henri I, ja eteläiseen tasavaltaan, jota johti Alexandre Pétion. Henri I:stä jäi jälkeen lähinnä hänen rakennuttamansa Citadelle Laferrière, joka on Amerikan mantereen suurin linnoitus.
Vuodesta 1821 lähtien presidentti Jean Pierre Boyer (presidentti Pétionin seuraaja) yhdisti pohjoisen ja eteläisen Haitin yhdeksi valtioksi. Kun Santo Domingo itsenäistyi Espanjan vallan alta, Boyer miehitti sen. Dominikaanisen tasavallan historioitsijat ovat kuvanneet haitilaisvallan ajan (1822–1842) äärimmäisen väkivaltaisena. Tänä aikana Boyer vapautti myös dominikaanisen alueen orjat. Boyerin aikana talous alkoi rapistua – tämän estämiseksi hän kirjoitti lain, jonka tarkoitus oli estää maanviljelijöiden liikkumista maassa. Vastaavia keinoja käytettiin myöhemmin muun muassa Meksikossa kaupunkislummien rakentumisen ehkäisyyn.
Boyerin hallinto neuvotteli Loring D. Deweyn kanssa, joka edusti American Colonization Society (ACS) -organisaatiota, ja pyrki aikaansaamaan Yhdysvalloissa olevien vapaiden mustien siirtolaisuutta Haitiin. Yli 6 000 vapaata mustaa yhdysvaltalaista muuttikin Haitiin. Haitin köyhyyden takia monet heistä palasivat Yhdysvaltoihin.
Ranskan vastaisku murskaa Haitin talouden vuonna 1825.
Heinäkuussa 1825, Ranskan kuningas Kaarle X lähetti 14 aluksen laivasto-osaston ja tuhansia sotilaita hyökkäämään Haitiin. Uhka sai Boyerin alistumaan sopimukseen, jossa Ranska tunnusti Haitin itsenäisyyden ja vaati 150 miljoonaa frangia (summa ”kohtuullistettiin” 90 miljoonaan frangiin vuonna 1838) korvauksena menetetyistä orjista.
Boyer häädettiin vallasta ja maasta 1843, kun yläluokka oli kääntynyt häntä vastaan. Tätä seurasi pitkä sarja vallankaappauksia. Kaikkiaan itsenäisyytensä 200 vuoden aikana Haitissa on tehty 32 vallankaappausta. Yläluokka ja armeija, myöhemmin kaupankäynnin suuremmat yrittäjät, etenkin siirtolaiset Yhdyvalloista, Englannista ja Saksasta, ovat olleet vallankaappausten takana. Vuonna 1912 Haitissa asuvat syyrialaiset osallistuivat presidentin murhayritykseen, joka johti presidentin virka-asunnon tuhoutumiseen. Useammin kuin kerran ranskalaiset, yhdysvaltalaiset, saksalaiset ja englantilaiset kaappasivat Haitin valtionpankin omaisuuden.
Länsimaiden Haitin saarto ja sen vaikutukset.
Haitin itsenäistyminen rohkaisi orjia kapinaan muuallakin. Rankaisutoimena kaikki orjuutta ylläpitäneet Euroopan suurvallat (muun muassa Ranska, Englanti ja Itävalta-Unkari) ja Yhdysvallat asettivat Haitin täydelliseen saartoon, joka jatkui useita kymmeniä vuosia. Haiti pakotettiin vuonna 1833 maksamaan entiselle siirtomaaisännälleen, Ranskalle, jättikorvaukset Ranskan menettämästä omaisuudesta, orjista. Korvausten maksaminen saattoi Haitin pysyvän velkataakan alle ja lamautti taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen. Tämä loi pohjan Haitia itsenäistymisestä alkaen vaivanneille köyhyydelle, siitä johtuneille levottomuuksille, hallinnon pohjautumiselle sotilaskomennolle ja väkivallalle.
1800-luvun ajan Haitia hallitsivat lyhytaikaiset presidentit, mikä heijasteli poliittista epätasapainoa hallitsevan mulattieliitin ja lukumäärältään suuremman mustaihoisen köyhälistön välillä.
Yhdysvaltain miehitys 1915–1934.
Yhdysvallat miehitti Haitia vuosina 1915–1934. Se tuli maahan vastustamaan maatyöläisten kapinaa, jota johti Charlemagne Péralte. Miehitykseen liittyi taisteluja, joissa merijalkaväki menetti 98 sotilasta ja 3 250 haitilaista kuoli, mikä sai aikaan Yhdysvalloissa prikaatikenraali George Barnettin johtaman tutkimuksen merijalkaväen toimista. Yhdysvaltalaiset purkivat olemassaolleen hallinnon ja ohjasivat maata rakentamalla keskusjohtoisen hallitusjärjestelmän ja perustivat ja kouluttivat maan kansalliskaartin. He lähtivät vuonna 1934 ja jättivät pääkaupungin pienen mulattieliitin haltuun.
Haitin talous oli paremmassa kunnossa miehityksen jälkeen kuin ennen sitä, mutta talous oli kohennettu vuonna 1922 saadulla 40 miljoonan dollarin lainalla. Haitin keskuspankki Banque Nationale oli New Yorkissa toimivan pankin omistuksessa. Kansantulosta virtasi merkittävä osa ulkomaisille investoijille.
Yhdysvaltain miehitys loi lopullisen rajan Haitin ja Dominikaanisen tasavallan välille, joilla oli ollut maakiistoja. Kun Yhdysvaltojen asevoimat lähtivät Dominikaanisesta tasavallasta, sen diktaattori Rafael Trujillo komensi armeijan tappamaan maassa asuvat haitilaiset. Kolmessa päivässä 10 000–20 000 haitilaista murhattiin.
Duvalier’den aika.
Vuoden 1956 vaaleissa presidentiksi valittiin lääkäri François Duvalier (”Papa Doc”). Hän vahvisti asemaansa tukeutumalla haitilaisten vahvaan taikauskoon. Hän edisti voodoon harjoittamista ja karkotti katolisen arkkipiispan. Yhdysvallat yritti kaataa Duvalier’n siinä onnistumatta ja katkaisi talousavun. Duvalier loi henkilökultin ympärilleen.. Duvalier’n turvallisuuden takasi salainen poliisi "Tonton Macoute" (kreolia, merkitsee ”peikko”), jonka joukot olivat suuremmat kuin Haitin armeijan. Joukot surmasivat Papa Docin 14 vuotta kestäneen diktatuurin aikana 30 000–60 000 ihmistä. Korruptio ja kidutus muodostuivat maan tavaksi. Näin Duvalier suojautui sotilasvallankaappaukselta. Duvalier’n perhe keskitti käsiinsä maan valtaamalla itselleen sen tärkeimmät yhtiöt. Yhdysvallat tuki Haitia taloudellisesti Duvalier’n kaudella, koska halusi pysäyttää kommunismin.
Vuonna 1964 Duvalier julistautui elinikäiseksi presidentiksi. Papa Doc kuoli vuonna 1971, jolloin hänen 19-vuotias poikansa Jean-Claude Duvalier (”Baby Doc”) julistautui isänsä seuraajaksi elinikäisenä presidenttinä ja varmisti valtansa epärehellisessä äänestyksessä. Maasta pakeni jatkuvasti suuri määrä venepakolaisia. Duvalier’den Haiti pysyi äärimmäisen köyhänä maana, ja 80-luvun alussa maan talous heikkeni. 80-luvun alun muutaman kapinayritykset epäonnistuivat, mutta vuonna 1985 kansa oli saanut Duvalier’sta tarpeekseen. Köyhässä Gonaïvesin kaupungissa, missä työttömyys oli 80 %, alkoi koululaisten mielenosoitus. Armeija tulitti mielenosoitusta tappaen muutamia protestoijia. Katolisen kirkon radioasemat levittivät tästä tietoa ennen kuin hallitus ehti sulkea ne. Nyt ensi kertaa vaadittiin Duvelier’n hallinnon kaatamista. Mielensoitukset kasvoivat jatkuvasti myös vuonna 1986. Osin ne olivat nälkäisen väkijoukon halua ryöstellä ruokaa kaupoista ja varastoista. Vuonna 1986 ”Baby Doc” Duvalier joutui pakenemaan maasta.. Kun Duvalier oli paennut, raivostuneet kansalaiset pieksivät ja lynkkasivat Duvalier’n tonton macouteja ja muita duvalier’steiksi ajateltuja (lähinnä kaupungeissa, ei maalla). Duvalier’n jälkeen maassa oli kolme hallitsijaa, joiden aikana väkivalta jatkui. Näistä viimeinen Prosper Avril kukisti kapinat ja mellakat tontonien avulla.
Duvalier’den jälkeen.
Aristide ja Bill Clinton vuonna 1994
Vuonna 1990 Jean-Bertrand Aristide äänestettiin presidentiksi. Prikaatinkenraali Raoul Cedras kaappasi vallan vuotta myöhemmin. Amerikan valtioiden järjestö asetti Haitin kauppasaartoon vuosiksi 1991–1992 ja YK vuonna 1993. Yhdysvallat vaati Aristiden valtaan palauttamista. Yhdysvallat teki maihinnousun Haitiin vuonna 1994. Vuonna 1995 YK:n rauhanturvaajat alkoivat korvata Yhdysvaltojen joukkoja. Vuonna 1995 Aristiden kannattajat voittivat parlamenttivaalit, mutta René Préval presidentinvaalit. Seuraavat presidentinvaalit vuonna 2000 voitti puolestaan jälleen Aristide. Häntä vastaan tehtiin vuonna 2001 vallankaappausyritys ja vuonna 2004 hänet syrjäytettiin ja pakotettiin maanpakoon. YK:n rauhanturvaoperaatio MINUSTAH aloitti vuonna 2004.
Presidentti Jean-Bertrand Aristiden syrjäyttäminen lisäsi kansan liikehdintää kaduilla. Helmikuun 2006 presidentinvaaleissa voittajaksi nousi ensimmäisellä kierroksella René Préval, joka astui virkaansa toukokuussa 2006.
Huhtikuussa 2008 Haitissa oli väkivaltaisia ruokamellakoita ruoan ja polttoaineen hintojen nousun vuoksi. Pääministeri Jacques-Édouard Alexis joutui eroamaan näistä syistä.
Vuoden 2010 tammikuussa Haitissa tapahtui tuhoisa maanjäristys, joka ravisteli myös Kuubaa, Bahamasaaria ja Dominikaanista tasavaltaa. Järistyksessä kuoli yli 220 000 ihmistä ja 1,3 miljoonaa ihmistä jäi kodittomaksi. Kansainväliset rahoittajat kuten EU lahjoittivat jälleenrakennukseen yhteensä 7,3 miljardia euroa. Loppuvuodesta 2010 maanjäristyksen pakolaisiksi ajamien ihmisten keskuudessa puhkesi koleraepidemia. Lokakuun puolivälistä jouluun mennessä maassa kuoli koleraan lähes 2 600. Epidemia aiheutti myös hyökkäyksiä YK:n rauhanturvajoukkoja vastaan, joita syytettiin sen levittämisestä, sekä noitavainoja.
Politiikka.
Haiti on tasavalta, jota hallitsee presidentti ja hänen nimittämänsä pääministeri. Pääministeri nimittää hallituksen keskusteltuaan ehdotuksesta presidentin kanssa. Presidentinvaalit uusitaan viiden vuoden välein; sama presidentti ei voi hallita kahta perättäistä kautta.
Parlamentti on kaksikamarinen: ylähuoneessa eli senaatissa on 30 jäsentä, alahuoneessa 99 jäsentä. Senaatin jäsenet valitaan kuudeksi vuodeksi, ja heistä kolmannes eli kymmenen on erovuorossa kahden vuoden välein. Alahuoneen vaalit pidetään perustuslain mukaan neljän vuoden välein.
Haitin presidentin- ja parlamenttivaalit pidettiin ensimmäistä kertaa Jean-Bertrand Aristiden syrjäyttämisen jälkeen 6. helmikuuta 2006. René Préval julistettiin voittajaksi, kun ensin oli ehdokkaiden kesken sovittu, mitä tehdään vahingoittuneille äänestyslipuille.
Marraskuussa 2010 pidettiin presidentin- ja parlamenttivaalit. Presidentinvaalien toinen kierros pidettiin maaliskuussa 2011, ja sen voitti Michel Martelly. Median huomio keskittyi presidentinvaaleihin, joissa oli ehdokkaina oliedellisen presidentin tyttären poikaystävä Jude Célestin, edellistä presidenttiä arvostellut naispoliitikko Mirlande Manigat sekä suosittu muusikko Michel Martelly, sekä yhdeksän muuta ehdokasta. Manigat ja Martelly pääsivät toiselle kierreokselle. Myös parlamenttivaaleissa tarvittiin toinen kierros. Sen jälkeen Inité. LAVNI ja A.A.A. saivat kukin kahdeksan uutta paikkaa alahuoneeseen kun taas Alternativ sai seitsemän paikkaa. Senaatin 11 jaossa olleesta paikasta Inite sai kuusi, Alternativ neljä.
Hallinnollinen jako.
Haiti jakautuu kymmeneen departementtiin. Suluissa niiden arvioitu asukasluku vuonna 2006.
Departementit jakaantuvat yhteensä 42 piirikuntaan (”arrondissement”) ja piirikunnat edelleen kuntiin (”commune”).
Talous.
Haiti on yksi maailman köyhimpiä valtioita ja läntisen pallonpuoliskon köyhin ja vähiten kehittynyt maa. Vuonna 2006 Haiti oli maailman korruptoitunein valtio.
Maailmanpankin mukaan Haitissa on maailman neljänneksi vaikeinta perustaa yritys (sija 180/183). Omaisuudensuoja on maassa äärimmäisen heikko ja byrokratia on työlästä. Monet investoinnit vaativat erityisluvan, ulkomainen maanomistus on rajoitettua ja valtionomaisuuden yksityistäminen hidasta. Hallitus sääntelee hintoja jonkin verran.
Suurin osa haitilaisista myös asuu taloissa, joita ei omista kukaan, minkä vuoksi taloja ei kannata rakentaa niin järistyskestäviksi kuin omistettuja taloja rakennettaisiin. Talot saattaa nimittäin menettää toiselle eikä niitä ehkä voi edes myydä.
Maatalous työllistää 38% työvoimasta ja tuo neljänneksen bruttokansantuotteesta. Matalouden tuotteita ovat mangot, kahvi, sokeri, riisi, maissi ja hirssi. Vuonna 2010 arvioitiin työttömyysasteeksi 40%. Myös vajaatyöllistyminen on yleistä.
Haitin merkittävimmät luonnonvarat ovat bauksiitti, kupari, kalsiumkarbonaatti, kulta, marmori ja vesivoima. Merkittävimmät vientituotteet ovat vaatteet, mangot, tuotantoteollisuuden tuotteet, kahvi ja kaakao. Yli 90 prosenttia viennistä suuntautuu Yhdysvaltoihin.
Liikenne.
Haitissa on neljä lentokenttää, joissa on päällystetty kiitotie, ja kymmenen muuta kenttää. Kuitenkin pääkaupunki Port-au-Princen Toussaint Louverturen kansainvälinen lentoasema on ainoa, jonka kiitotie riittää suihkukoneille, ja siksi kansainvälinen liikenne kulkee sen kautta.
Maanteitä on noin 4 100 kilometriä, josta tuhatkunta kilometriä päällystettyä. Cap-Haïtien on ainoa merkittävä satamakaupunki.
Väestö.
Heinäkuussa 2011 Haitin väkiluvuksi arvioitiin 9 719 932. Haitilaista 95 % lasketaan rodultaan mustiin. Uskonnoista kristinusko on yleisin, katolisia on 80 %, ja pienempiä ryhmiä baptistit, helluntailaiset ja adventistit. CIA:n arvion mukaan puolet haitilaisista harjoittaa myös voodoota. Voodoosta tuli virallinen uskonto vuonna 2003. Haitilaisten mielestä sitä voi hyvin harjoittaa kristinuskon rinnalla.
Ranska on toinen virallisista kielistä, mutta vain kymmenesosa väestöstä puhuu sitä sujuvasti. Toista virallista kieltä, kreolia, puhuvat käytännössä kaikki. Espanjaa ja englantia käytetään koulutettujen piirissä.
Terveyspalvelut saavuttavat sangen pienen osan väestöstä: Amerikan terveysjärjestön (PAHO) mukaan 40 % väestöstä on ilman perusterveydenhuoltoa, 76 % synnytyksistä tapahtuu ilman asiantuntevaa apua, yli puolella väestöstä ei ole lääkkeitä saatavilla ja puolet lapsista on rokotettu.
Väkivalta ja yleinen turvattomuus estää laajalti perusterveydenhuoltopalvelujen viemisen koko väestölle. Haitia on pitkään uhannut kansainvälinen epäonnistuneeksi valtioksi ("failed state") julistaminen.
Vuonna 2008 arvioitiin, että useimmat jäävät Haitissa saavuuttamatta. Ainoana todennäköisenä pidettiin tavoitetta 3, "Edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa ja parantaa naisten asemaa", ja lisäksi mahdollisena tavoitetta 2, "Ulottaa peruskoulutus kaikille".
Koulutus sinänsä on ilmaista, mutta köyhillä perheillä ei silti ole varaa kirjoihin, koulupukuihin ja muihin varusteisiin. Kuusivuotista pakollista alakoulua käy noin 65 % ikäluokasta, ja heistä vain noin 35 % käy sen loppuun. Vuoden 2006 väestönlaskennassa 56 % aikuisista oli lukutaitoisia.
Kulttuuri.
Haitilaiseen yhteiskuntaan on sen itsenäistymisestä asti kuulunut kaksi luokkaa: pääosin mulateista muodostuva eliitti, joka on säilyttänyt ranskan äidinkielenään, ja laaja musta väestönosa, joka vaalii afrikkalaisia juuriaan, kreolia ja voodoota.
Tyypillisissä haitilaistaloissa on kaksi huonetta ja kuisti. Kuivilla alueilla ne tehdään kivestä tai savesta ja rapataan tai kalkitaan. Etelässä rakennusmateriaalina käytetään mäntypuuta, muualla paikallista palmua. Ne joilla on varaa maalaavat tai rappaavat talonsa pastelliväreillä, koristelevat mystisillä symboleilla ja räystäslautoihin kaiverretuilla kuvioilla.
Haitilaiset syövät päivän pääaterian yleensä iltapäivällä. Kaupungeissa syödään riisiä ja papuja, maalla perusruokaa ovat bataatti, maniokki, jamssi, maissi, riisi, pavut, leipä ja kahvi. Niiden kanssa on käytännössä aina papuja jossain muodossa ja useimmiten myös joko kanaa, kalaa tai vuohenlihaa, harvemmin sikaa tai nautaa. Hedelmät ovat suosituja välipaloja.
Frankétienne (alkujaan Franck Étienne) on haitilainen taidemaalari ja kirjailija, joka kirjoittaa sekä ranskaksi että kreoliksi. Muut tunnetut haitilaiskirjailijat ovat kirjoittaneet yleensä ranskaksi, kuten Jean Price-Mars, Jacques Roumain ja Jacques-Stephen Alexis.
Alhaisen lukutaitoisten määrän takia radio on Haitin tärkein joukkotiedotusväline. Maassa toimii yli 250 radiokanavaa. Päivittäisiä sanomalehtiä on kaksi ja lisäksi yksi viikoittainen. Televisiossa on kaksi yksityistä, ranskankielistä kanavaa sekä valtiollinen kulttuurikanava, joka lähettää ohjelmaa ranskaksi, espanjaksi ja Haitin kreolikielellä.
Urheilu.
Olympialaisiin Haiti on osallistunut säännöllisesti vuodesta 1984. Sitä ennen se oli mukana yksittäisissä kisoissa vuosina 1900, 1924, 1928, 1932, 1960 ja 1972. Tähän mennessä menestynein on ollut Silvio Cator, joka sai pituushypyn hopeamitalin vuoden 1928 kisoissa.
Jalkapallo on Haitin suosituin urheilulaji. Haitin jalkapallomaajoukkue on osallistunut kerran maailmanmestaruuskilpailuihin 1974, jolloin se putosi heti ensimmäisellä kierroksella hävittyään kaikki kolme otteluaan. Haitissa esiintyy paljon uhkapelaamista ja vedonlyöntiä. Myös kukkotappelut ovat yleisiä.


Visigootit.
Visigootit () eli länsigootit olivat pohjoisesta tullut germaanikansa, joka vuonna 375 lähti asuinsijoiltaan Tonavan yli Balkanille ja sieltä Kreikan kautta Alarikin johdolla Italiaan. He ryöstivät Rooman vuonna 410. Keisari Honorius veti legioonat pois Reiniltä ja Britanniasta. Alarikin kuoltua visigootit muodostivat valtakunnan Ranskaan vuonna 415 ja liittivät siihen suuren osan Espanjaa. Vuonna 507 frankit valtasivat valtakunnasta pohjoispuolen ja vuonna 711 arabit tuhosivat sen lopullisesti.
Roomalainen historioitsija Cassiodorus kirjoitti goottien historian noin vuonna 550. Visigootit käyttivät itsestään tuolloin nimeä "vesi". Cassiodorus tulkitsi ostrogootit itägooteiksi ja "vesi"-nimestä tuli "visigootit" eli länsigootit. Koska ostrogootit tällöin asustivat Italiassa ja visigootit nykyisessä Espanjassa, nimet jäivät käyttöön. Nykyisin yritetään kuitenkin välttää näitä vääriksi tulkittuja nimiä.


Lause.
Lause on sanoista muodostuva rakenne ja yksi kielen perusyksiköistä. Toisiinsa rinnasteisesti tai alisteisesti kytkeytyvien lauseiden kokonaisuutta voidaan kutsua "yhdyslauseeksi".
Kirjoituksessa lause tai yhdyslause ilmenee tavallisesti virkkeenä, joka alkaa suuraakkosella ja päättyy pisteeseen, kysymysmerkkiin tai huutomerkkiin. Arkikielessä virkettä jopa kutsutaan usein lauseeksi, vaikka se tarkkaan ottaen koostuisi useasta lauseesta. Puheessa lause ilmenee lausumana, joka edustaa jotain tilanteeseen sopivaa puhetoimintoa, kuten käskyä, kysymystä tai vastausta. Virkkeistä ja lausumista puhuttaessa näkökulma on kuitenkin toisenlainen kuin lauseista puhuttaessa, sillä pikemmin kuin rakenteellisiksi kokonaisuuksiksi ne hahmottuvat jonkin tekstin tai keskustelun osiksi.
Lauseen määritteleminen on tuottanut kielitieteilijöille päänvaivaa antiikista lähtien, eikä täsmällistä määritelmää oikeastaan ole. Perinteisesti lauseen on ajateltu olevan "kielellinen ilmaus, joka kuvaa yhden kokonaisen ajatuksen", mutta tällaista semanttista määritelmää ei voi pitää kovin tieteellisenä. Se ei tarkkaan ottaen päde sivulauseisiin eikä oikeastaan sellaisiin päälauseisiinkaan, joihin sivulause liittyy täydennyksenä.
Lauseen rakenne.
Kielten välillä on suuriakin eroja siinä, miten lauseet rakentuvat, mutta tiettyjä perusominaisuuksia pystytään nimeämään. Strukturalistisen kielioppiteorian mukaan lause rakentuu peräkkäisistä ja osin sisäkkäisistäkin lausekkeista, jotka puolestaan muodostuvat edussanasta ja sen mahdollisista laajennuksista. Edussana on lausekkeen ydin, joka lauserakenteessa voi yksinään edustaa koko lauseketta ja toisaalta toimii lausekkeen sisäisessä rakenteessa laajennustensa pääsanana. Laajennukset voivat olla joko täydennyksiä eli pääsanan välttämättömiä seuralaisia tai määritteitä, jotka antavat lisätietoa pääsanan tarkoitteesta mutta ovat lauseopillisesti valinnaisia.
Lausekkeet muodostuvat ja liittyvät toisiinsa kielelle ominaisten sääntöjen mukaan. Näitä sääntöjä ja lainalaisuuksia tutkii lauseoppi eli syntaksi.
Predikaatio lauseessa.
Lauseen lähes yleismaailmalliseksi ominaisuudeksi ajatellaan usein, että se kuvaa jotain tilaa, tapahtumaa, muutosta, tunnetta, ajatusta tai tulosta. Lähes kaikissa maailman kielissä tätä ilmaistaan predikaatilla, jona toimii tai johon sisältyy finiittinen verbi. Finiittisiksi määritellään muoto-opillisin perustein ne verbimuodot, jotka ilmentävät persoonataivutusta. Esimerkiksi jokaisessa kieliopillisesti korrektissa suomenkielisessä lauseessa on yksi persoonamuotoinen verbi (kun myös passiivi lasketaan persoonamuodoksi). Jos predikaattina toimii verbin liittomuoto, finiittiverbi on apuverbi (suomen kieltolauseessa kieltoapuverbi).
Persoonataivutukseen perustuva finiittisyyden määritelmä ei tosin ole kovin hyödyllinen tarkasteltaessa esimerkiksi englantia, jossa persoona usein ei mitenkään ilmene verbin muodosta. Tällöin finiittisyys saattaakin paremmin olla todettavissa lauseopillisin perustein.
Suomen kielioppi tunnistaa lauseiden ohella myös lauseenvastikkeita eli lauseiden kaltaisia rakenteita, joissa persoonamuotoista predikaattia vastaa verbin nominaalimuoto (infinitiivi tai partisiippi).
Joskus predikaatin paikan lauseessa voi täyttää niin sanottu kopula eli merkitykseltään tyhjä verbi, jonka tehtävänä on oikeastaan vain kuvata kieliopillisia suhteita. Kopula kytkee jotkin lauseen osat toisiinsa, mutta sen merkitys ei ole ymmärtämisen kannalta olennainen. Suomessa kopulana voidaan pitää "olla"-verbiä. Esimerkiksi lauseessa "nainen on kaunis" kopulan tehtävä on yhdistää subjekti ja predikatiivi toisiinsa ja täyttää suomen syntaktiset vaatimukset. Merkitys ei muuttuisi, vaikka kopulan jättäisi pois, mutta tulos olisi lauseopillisesti epänormaali: "nainen kaunis". – Lauseessa "minulla on koira" puolestaan "olla"-verbillä voidaan ajatella olevan omistamista ilmaiseva funktio, jolloin se ei ole tyhjä. Tosin tässäkin tapauksessa "olla"-verbi oikeastaan vain täydentää adessiivi-sijaa ("minulla"), joka varsinaisesti ilmaisee omistajan.
Lausetyypit.
Lauseita voidaan jakaa alatyyppeihin ilmausten hierarkian ja niiden esiintymisvapauden perusteella. Vaihtoehtoisesti lauseita voidaan luokitella sisällöllisesti niiden edustaman puhetoiminnon (toteamus, kysymys, käsky tms.) perusteella.
Jaottelu sisällöllisin kriteerein.
Lauseet voidaan jakaa myös sen perusteella, mitä ne ilmaisevat. Näin erotetaan muun muassa väitelause, kysymyslause ja huudahduslause.
Historiallisen kehityksen aikana lauseita on eroteltu lukemattomin kriteerein, sillä voi osin olla vaikea vetää rajaa siihen, kuinka syvälle tyyli- ja vivahde-eroihin on syytä mennä.


Lemma.
Lemma eli apulause kuuluu osana loogiseen päättelyyn. Sitä käytetään matemaattisen todistuksen välivaihelauseena ja askeleena kohti varsinaisen väittämän todistusta. Tätä käytetään yleensä silloin, kun varsinaisen väittämän todistamisessa on selvä osa, jonka todistaminen on itsessäänkin merkittävä. Tällaista välivaiheena todistettua lausetta, lemmaa, voidaan mahdollisesti (tai oletetaan voitavan) käyttää myös muiden väitteiden todistamisessa.
Lemma on morfologiassa sanamuotoja yhdistävä perusmuoto.


Äänekkyys.
Äänekkyys on suure, joka kuvaa kuinka kovana ääni havaitaan. Äänen intensiteetti on absoluuttinen suure, joka riippuu vain äänen värähtelyn tehosta, mutta psykologisena suureena äänekkyys riippuu monesta asiasta, kuten äänen taajuudesta, intensiteetistä ja kuuntelevasta yksilöstä.
Yksi äänekkyyden mittaamiseen käytettävistä yksiköistä on fooni, joka on tuhannen hertsin äänelle yhtä suuri kuin äänen intensiteetti.
Yleensä matalat ja korkeat äänet havaitaan hiljaisempina kuin keskiäänialueeseen kuuluvat äänet. Vuonna 1933 Bell-puhelinyhtiössä tehtiin ensimmäiset äänekkyyskäyrät kuunteluttamalla puhtaita säveliä kuulokkeilla koeryhmälle. Äänekkyyskäyrästöjä on tehty myöhemminkin, mutta tätä Fletcherin–Munsonin käyrästöä pidetään yhä merkittävänä.


Qinghai.
Qinghai (青海, pinyin: Qīnghǎi) on maakunta Kiinassa.
Historia.
Qinghain maakuntarajat ovat varsin uutta alkuperää, sillä se määritettiin maakunnaksi vasta 1928. Suurin osa on aikoinaan kuulunut tiibetiläiseen Amdo-maakuntaan, tosin kaakkoisosat ovat olleet tiibetiläistä Kham-maakuntaa ja koillisosat kiinalaista Gansua. Tiibetiläiset pakolaisjärjestöt laskevatkin Qinghain kuuluvaksi etniseen Suur-Tiibetiin. Qinghai ei kuitenkaan ole kuulunut suoraan dalai-laman hallinnon alla olleeseen alueeseen. Nykyinen, 14. dalai-lama Tenzin Gyatso on syntynyt Qinghaissa, samoin vuonna 1989 kuollut 10. panchen-lama Choekyi Gyaltse.
Huhtikuussa 2010 maakunnassa sattui maanjäristys, joka surmasi satoja ihmisiä.
Maantiede.
Suurin osa Qinghaista kuuluu Qinghain-Tiibetin ylänköön, joka on maailman korkein ylänkö. Monet Kiinan suurista joista lähtevät Qinghaista, mm. Jangtse ja Keltainenjoki, sekä Vietnamiin virtaava Mekong. Pääkaupunki Xining sijaitsee idän jokilaaksoissa ja on perinteisesti kuulunut Gansun maakuntaan.
Keskellä Qinghaita sijaitsee suola-aavikko nimeltä Tsaidam (nimi mongolia, tarkoittaa suola-aavikkoa), jolla asustaa jonkin verran mongolialkuperää olevia paimentolaisia.
Väestöryhmät.
Qinghai on yksi Kiinan etnisesti kirjavimmista maakunnista; han-kiinalaisia väestöstä on vain hiukan yli puolet. Han-asutus on keskittynyt maakunnan itäosien jokilaaksoihin. Alueen han-kiinalaiset jakautuvat kahteen ryhmään: seudulla jo vuosisatoja asuneeseen, Kiinan luoteismurretta puhuvaan ryhmään ja viime vuosikymmenten aikana alueelle siirrettyihin uusiin muuttajiin (pääosin pekingin murteen puhujia). Alueella jo pitkään asuneet, omaksi vähemmistökansakseen katsottavat hui-kiinalaiset puhuvat myös luoteismurretta, mutta heidät erottaa han-kiinalaisista uskonto: huit ovat muslimeita.
Muita kansoja Qinghaissa ovat mm. mongolit, tiibetiläiset, kašakit (Xinjiangista), salaarit, tut ja bonanit. Suurin etninen kirjo löytyy itäosista: Xiningin kaupungin ympärillä puhutaan noin 40 kieltä, jotka kuuluvat neljään eri kieliryhmään.
Qinghai on myös uskonnollisesti varsin kirjava. Merkittävimmät uskonnot ovat tiibetiläinen buddhalaisuus, islam ja kiinalainen kansanusko (sisältää aineksia taolaisuudesta).
Kulttuuri.
Qinghai on neljän suuren kulttuurin risteyspaikka: siellä sekoittuvat kiinalainen, tiibetiläinen, mongolialainen ja turkmenistanilainen kulttuuri.
Nykyisistä kieliryhmistä kiinalaiset ovat Qinghain varhaisimpia. Kiinalaista asutusta alueella on ollut yli 2000 vuotta. Tätä aiemmat kielet ovat nykyisin tuntemattomia. Ikivanhaa kiinalaista murretta Qinghaissa ei kuitenkaan ole, vaan puhuttava kieli on luoteismandariinia.
Qinghaissa vallitsee harvinainen kieliliitto, jossa täysin erilaiset kielet lainaavat piirteitä toisistaan pitkän rinnakkaiselon vaikutuksesta.
Matkailu.
Qinghaissa on lukuisia merkittäviä buddhalaisia temppeleitä ja luostareita, joista tunnetuin on Xiningin lähistöllä sijaitseva Kumbumin luostari. Qinghai kiinnostaa myös monia luontomatkailijoita, mutta harvan asutuksen ja vaikeakulkuisen maaston vuoksi matkailu voi olla vaarallista varsinkin ilman paikallista opasta.


Lehtokerttu.
Lehtokerttu ("Sylvia borin") on harmaanruskea lehtipuumetsien lintu.
Koko ja ulkonäkö.
"Pituus" on 15–16 cm, "paino" n. 20 g.
Lehtokertun perustuntomerkki on se, että siinä ei ole mitään yksityiskohtaa, mihin silmä tarttuisi. Väriltään se on harmaanruskea, alapuoli on hieman vaaleampi. Kooltaan se on talitiaisen luokkaa. Se liikkuu pensaikossa ja lehtipuun lehvästössä melko arkana, ja sitä ei helpolla pääse kunnolla tarkkailemaan. paljastaa sen touko-heinäkuussa: lähes katkeamatonta miellyttävää lavertelua, kuin hilpeätä lörpöttelyä, kuuluu tavallisesti lehtipuun latvustosta. "Ääni" on käheä maiskuttelu "svät-svät-svät...", jota kuulee tavallisesti vain pesän lähistöllä.
Lehtokerttujemme sulkasato tapahtuu vasta talvehtimisalueella. Sekä vanhat että nuoret linnut sulkivat siellä koko höyhenpukunsa. Loppukesällä vanhat ja nuoret lehtokertut erottaa höyhenpukujen kuluneisuudesta: nuorella on tuore ja aavistuksen kellertävämpi höyhenpuku. Lehtokertulla on vahvat sulat, sillä usein vanhojen lintujen sulat ovat vielä suhteellisen hyväkuntoiset syysmuuton aikana, toisin kuin esimerkiksi kerttusten ja sirkkalintujen hyvin kuluneet sulat.
Vanhin suomalainen rengastettu lehtokerttu on ollut 6 vuotta 11 kuukautta 26 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut saksalainen vähintään 14 vuoden 2 kuukauden ikäinen lintu.
Levinneisyys.
Lähes koko Eurooppa ja Aasian läntiset ja keskiset osat.
Parimäärä Suomessa noin 1 miljoona. Suomen 12. runsain lintulaji. Runsain kanta on Etelä- ja Keski-Suomessa, esiintymisalueen pohjoisraja kulkee Metsä-Lapissa. Lehtokerttu on muuttolintu, joka talvehtii trooppisessa Afrikassa. Keväällä se saapuu touko-kesäkuussa, syksyllä lähtee elo-syyskuussa. Joitakin viivyttelijöitä tavataan yleisesti vielä lokakuussa.
Elinympäristö.
Lehtipuuvaltaiset sekametsät ja lehtimetsät, puutarhat, pihat, varttuneet lehtipuutaimikot, vesistöjen rantametsät, pellonreunametsät jne. Lisävaatimuksena on, että pensaikkoa on ainakin jonkun verran.
Lisääntyminen.
Hatara korsipesä matalalla pensaassa, puuntaimessa tai korkeissa ruohovartisissa kasveissa, esimerkiksi koiranputkissa, nokkosissa, vatuissa jne. Naaras munii toukokuun lopulla-kesäkuun alkupuolella 4–6, tavallisesti 5, vaaleata tummatäpläistä munaa. Molemmat emot hautovat yhteensä noin 12 vrk. Poikaset lähtevät pesästä ollessaan vielä lentokyvyttömiä 10–11 vrk:n ikäisinä. Emot huolehtivat niistä vielä pari viikkoa. Joillakin vielä toinen pesue.
Ravinto.
Hyönteiset, hämähäkit ja marjat.


Kultarinta.
Kultarinta ("Hippolais icterina") on kerttujen heimoon kuuluva varpuslintu.
Koko ja ulkonäkö.
Linnun pituus on noin 13,5 cm, siipien kärkiväli 20,5–24 cm ja paino keskimäärin noin 13 g. Kultarinta on keskikokoinen kerttu, jonka höyhenpuvussa silmiinpistävä on vaalean sitruunankeltainen alapuoli, oliviinvihreä selkä ja siivellä selvästi erottuva, tertiaalien reunoista muodostuva vaaleankeltainen paneeli. Sukupuolet ovat samanvärisiä. Syyspukuisen vanhan linnun keltainen väri on haalistunut ja nuorilla linnuilla keltaista on vain vähän. Laulu on monipuolista ja kiihkeää lehvästöstä kuuluvaa lavertelua, jossa on runsaasti matkintoja. Ääni on tunnusomainen nopea "dsädsäfii".
Vanhoilla kultarinnoilla on täydellinen sulkasato talvehtimisalueella, jossa se sulkii lopputalvella ennen kuin lähtee muutolle pohjoiseen. Myös nuoret linnut sulkivat täydellisesti talvella, joten keväällä ikäluokkia ei pysty erottamaan.
Vanhin suomalainen rengastettu kultarinta on ollut 4 vuotta 11 kuukautta 9 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut saksalainen, vähintään 10 vuotta 10 kuukautta vanha yksilö.
Esiintyminen.
Kultarinnan esiintymisalue ulottuu Euroopan länsiosasta itään päin kapenevana kiilana hieman Venäjän aasianpuoleiselle osalle. Euroopassa eteläraja kulkee linjaa Ranskan pohjoisosa-Sveitsi-Slovenia-Romania-Ukraina. Luoteessa se esiintyy Norjassa aina Tromssan korkeudelle saakka mutta ei pesi Isossa-Britanniassa.
Etelä- ja Keski-Suomessa pesii noin 15 000–25 000 paria ja Suomen kanta on jonkin verran runsastunut viime vuosikymmeninä. Syysmuutto on heinä-elokuussa ja suuntautuu päiväntasaajan eteläpuoliseen Afrikkaan, josta kultarinnat palaavat touko-kesäkuussa.
Kultarinnan esiintymisalueen laajuus on 1–10 miljoonaa neliökilometriä, Euroopassa elää 6,9–14 miljoonaa yksilöä ja lajin kanta on elinvoimainen.
Elinympäristö.
Korkeapuustoisissa lehdoissa, kartanoilla ja lehtipuuvaltaisissa sekametsissä rannoilla, pellonreunoissa ja joenvarsilla.
Lisääntyminen.
Korsista, juurista, sammalista ja kasvikuiduista rakennettu pesämalja on usein korkealla lehtipuun oksanhangassa, joskus pensaassa, tavallisimmin 1-4 metrin korkeudella. Munia on 4-6, tavallisesti 5. Muna painaa 1,76 g. Naaras hautoo 13-15 vrk. Emot ruokkivat poikasia 21-27 vrk (pesässä 13-14 vrk).
Ravinto.
Hyönteiset, toukat, hämähäkit ja muut pienet selkärangattomat.


Aramean kieli.
Aramea (arameaksi IPA|[arɑmiθ], [arɑmit], [ɑrɑmɑjɑ], ɔrɔmɔjɔ]) on Lähi-idässä käytetty, hepreasta kehittynyt seemiläinen kieli. Vanhimmat aramean kieliset kirjoitukset ovat 900-luvulta eaa. Aramean kieltä käytettiin myös roomalaisessa Juudeassa (nykyinen Israel), ja yleisesti uskotaan sen olleen Jeesuksen äidinkieli. Eräät osat Vanhaa testamenttia on kirjoitettu alun perin arameaksi, samoin suurin osa juutalaista Talmudia.
Historia.
Aramealaiset asettuivat nykyisen Syyrian, Irakin ja Itä-Turkin alueelle n. 1100-luvulla eaa.
900-luvulta eaa. alkaen Syyrian alueella omaksuttiin foinikialaiseen kirjaimistoon perustuva kirjoitusjärjestelmä ja ensimmäinen yhtenäinen aramean kirjakieli, jota käytettiin aramealaisissa kaupunkivaltioissa. Assyrian valtakunnan alistettua aramealaiset valtansa alle, arameasta tuli Assyrian valtakunnan käyttämä virallinen kieli 740-luvulla eaa.
Persian valtakunnan hallitsija Darius I julisti aramean valtakunnan läntisen osan viralliseksi kieleksi n. 500 eaa. Ajanlaskun alun tienoilla aramea oli myös juutalaisten yleisimmin puhuma kieli.
600-luvulta alkaen arabia syrjäytti aramean Lähi-idän valtakielenä.
Nykyään aramean kielen eri muodoilla on noin parisataatuhatta puhujaa, enimmäkseen Syyriassa ja Irakissa sekä paljon siirtolaisina Euroopassa. Sitä puhuvat etenkin assyrialaiskristityt.
Aramean eri muodot.
Aramea on asiallisesti joukko eri aikoina ja eri paikoissa puhuttuja sukulaiskieliä jotka eivät ole läheskään keskenään ymmärrettäviä. Aramean kirjakielestä on useita eri kausina ja eri alueilla syntyneitä versioita.


Rastaskerttunen.
Rastaskerttunen ("Acrocephalus arundinaceus") on lähes laulurastaan kokoinen ruoikoissa viihtyvä lintu. Se kuuluu ruokokerttusten sukuun.
Koko ja ulkonäkö.
Linnun pituus on 19–20 cm, paino 25–30 g ja siipien kärkiväli 25–29 cm.
Rastaskerttunen on isompi ja tukevampi kuin samannäköinen rytikerttunen. Se on päältä ruskea, vatsapuolelta valkeankirjava. Silmäkulmajuova on voimakas, rinnassa on harmahtava sävy. Rastaskerttusella on karhea, voimakas laulu (”krek krek divi divi krääk krääk kerrek kerrek kshää kshää kreek kreek…”), joka muistuttaa rytikerttusen laulua mutta on hitaampaa, selvempää ja paljon karkeampaa. Sukupuolet ovat samannäköisiä.
Vanhin suomalainen rengastettu rastaskerttunen on ollut 4 vuotta 13 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut saksalainen, vähintään 10 vuotta vanha lintu.
Esiintyminen.
Rastaskerttunen esiintyy Länsi-Euroopasta ja Pohjois-Afrikasta keskisen Aasian halki Japaniin saakka. Talvehtii trooppisessa Afrikassa, itäiset populaatiot Kaakkois-Aasiassa. Suomessa yleistyvä laji pääosin Etelä-Suomen laajoissa ruoikoissa. Suomessa pesinee 50–100 paria. Mahdollisesti suurin osa laulavista koiraistamme jää parittomiksi. Keväällä ensimmäiset laulajat havaitaan toukokuun alkupuoliskolla, mutta lisää rastaskerttusia saapuu vielä myöhään kesäkuussa. Syksyllä ne katoavat elo-syyskuussa, joskus harvoin tavataan myöhemmin syksyllä.
Elinympäristö.
Laajat, järeät ruovikot sekä merenlahdissa että järvissä ja lammissa. Muuttoaikoina tavataan myös ulkomeren saarilla.
Lisääntyminen.
Pesä ruoikossa. Se on maljamainen, ruohoista punottu kuppi, joka on sidottu pystyjen ruokojen varsiin 0,5–1 m vedenpinnan yläpuolelle. Muninta on kesäkuussa, munia on 3–6 kappaletta. Vain naaras hautoo noin 2 viikkoa. Poikaset lähtevät kiipeilemään pesästä 12–14 päivän ikäisinä. Etelämpänä pesii kahdesti kesässä.
Ravinto.
Syö hyönteisiä, hämähäkkejä ja muita ruo’oissa eläviä selkärangattomia. Syksyllä ja talvella myös marjoja ja hedelmiä.


Rytikerttunen.
Rytikerttunen ("Acrocephalus scirpaceus") on vähän rastasta pienempi ruoikoissa viihtyvä lintu. Lajin kuvaili ja nimesi Johann Hermann.
Koko ja ulkonäkö.
Rytikerttunen on päältä ruskea, alta vaalea lintu, jonka erottaa rastaskerttusesta pienemmän koon, solakamman ulkomuotonsa ja melodisemman laulunsa avulla. Hyvin samannäköisistä luhta- ja viitakerttusesta sen erottaminen maastossa on vaikeaa, jopa mahdotonta. Luhtakerttusesta rytikerttunen eroaa laulun ja punaruskean selkäpuolen avulla, mutta tarkempi määrittäminen vaatii siiven yksityiskohtien tarkkailua. Viitakerttusesta se eroaa pidemmän käsisiiven ulottuman, laulun ja selän värin avulla. Nuoret linnut ovat hyvin samannäköisiä. Ryti- ja luhtakerttunen voivat risteytyä keskenään ja risteymien määrittäminen on äärimmäisen vaikeaa jopa kädessä.
Kaikki rytikerttuset käyvät läpi täydellisen sulkasadon talvehtimisalueellaan.
Pituus 12–14 cm, paino 10–12 g.
Ääni on lyhyt "tret", joka erottaa sen muista kerttusista. Laulu on jankuttavaa, yksitotista lavertelua ruoikon kätköissä. Liikkuu taitavasti ruokojen varsilla kiipeillen.
Vanhin suomalainen rengastettu rytikerttunen on ollut 8 vuotta 11 kuukautta 17 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut vähintään 12 vuoden 11 kuukauden ikäinen brittiläinen lintu.
Levinneisyys.
Rytikerttunen pesii Euroopassa, paikoin Pohjois-Afrikassa ja Aasiassa, ja talvehtii Saharan eteläpuolella Afrikassa. Rytikerttunen leviää Suomessa yhä pohjoisemmaksi ja pesii nykyisin Vaasa-Joensuu linjan eteläpuolella. Suomessa pesii noin 15 000 paria. Rytikerttuset muuttavat lounaaseen Atlantin rannikkoa seuraten talvehtimisalueilleen. Euroopan pesimäkanta on noin kolme miljoonaa paria.
Elinympäristö.
Ruoikkoiset rantamaisemat ovat rytikerttusen pesimäalueita. Se viihtyy vankan ruo'ikon avoveden puolella, kun taas ruokokerttunen kansoittaa maan puoleista ruo'ikkoa. Laji on merenlahdilla yleisempi kuin järvillä.
Lisääntyminen.
Rytikerttunen tekee korimaisen pesän, jonka se sitoo pystyjen ruokojen varaan riittävän korkealle vedenpinnasta, yleensä ruoikon keskelle. Muninta alkaa kesäkuussa, naaras munii 3–5, tavallisimmin 4 vaaleaa, täplikästä munaa. Haudonta kestää vajaa 2 viikkoa, ja molemmat puolisot osallistuvat siihen. Poikaset lähtevät lentokyvyttöminä pesästä alle 2-viikkoisina, ja ne kiipeilevät taitavasti ruokoja ylösalas. Useat parit munivat toisen pesyeen heinäkuussa. Uusi pesä rakennetaan uusien ruo'onkorsien varaan, kun ensimmäinen pesä rakennettiin vanhojen korsien varaan. Näiden myöhäisten pesien poikaset ovat lentokykyisiä vasta elokuun loppupuolella, joskus vasta syyskuussa. Rytikerttunen on sukukypsä 1-vuotiaana.
Ravinto.
Rytikerttusen pääravintoa ovat hyönteiset ja muut selkärangattomat, mutta syksyllä se syö myös marjoja. Poikasia ruokitaan hyönteisillä ja niiden toukilla.


Luhtakerttunen.
Luhtakerttunen ("Acrocephalus palustris") on keskikokoinen kerttujen heimoon kuuluva varpuslintu. Se elää lauhkeassa osassa Eurooppaa ja läntisessä Aasiassa. Luhtakerttunen on muuttolintu.
Koko ja ulkonäkö.
Linnun pituus nokan kärjestä pyrstön kärkeen on 13–15 cm. Luhtakerttunen on hieman suurempi kuin hyvin samannäköinen rytikerttunen. Yläpuolen väri on ruskea, kevätpuvussa aavistuksen vihertävä. Alapuoli on kellahtavan valkea. Nokka on pitkä ja terävä, vähän lyhyempi kuin rytikerttusen. Nuoret luhta- ja rytikerttuset ovat niin samannäköisiä, että varma määritys onnistuu usein vasta silloin, kun lintu on kädessä. Siipisulkien pituuksien ja kovertumien erot ovat tärkeitä tuntomerkkejä, samoin kynsien väri ja takavarpaan kynnen pituus. Paino on keskimäärin 11–12 g.
Laulu on luhtakerttusen paras tuntomerkki. Se on Suomen linnuston parhaimpia laulutaitureita. Laulu on erittäin kiihkeää, nopearytmistä ja pulppuilevaa. Siinä on runsaasti matkintoja eri lintulajeilta, joista suuri osa on kotoisin sen talvehtimisalueilta eteläisestä Afrikasta. Ääni on terävä naksahdus ”tsäk”, erilainen kuin rytikerttusen ”tret”.
Vanhin suomalainen rengastettu luhtakerttunen on ollut 6 vuotta 10 kuukautta 19 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut ruotsalainen vähintään 9 vuotta 1 kuukautta vanha lintu.
Levinneisyys.
Luhtakerttusen levinneisyysalue koostuu Keski- ja Itä-Euroopasta sekä osasta läntistä Keski-Aasiaa. Suomen ensimmäinen havainto on Helsingistä vuodelta 1944. Laji on lisääntynyt vahvasti, ja varsinkin 1970- ja 1980-luvuilla se laajensi asuinaluettaan nopeasti. Suomessa pesii noin 5 000 paria. Luhtakerttunen muuttaa elokuussa eteläiseen Afrikkaan ja palaa sieltä toukokuun lopulta alkaen.
Lajin esiintymisalueen laajuus on 1–10 miljoonaa neliökilometriä, Euroopassa elää 6,4–14 miljoonaa yksilöä ja lajin kanta on elinvoimainen.
Elinympäristö.
Lajin elinympäristöjä ovat kaikenlaiset kosteikot: jokien, järvien ja merenlahtien pensaikkoiset ja ruoikkoiset rannat, valtaojien reheväkasvuiset penkat ja rantaluhtien nokkos- ja vattupuskat. Muuttoaikoina luhtakerttusta voidaan tavata myös karuilla meren saarilla.
Lisääntyminen.
Koiras valtaa reviirin heti saavuttuaan muuttomatkalta ja laulaa aktiivisesti etenkin hämärissä ja yöllä. Löydettyään naaraan laulu loppuu lähes tyystin. Naaraat saapuvat muutamia päiviä myöhemmin ja valittuaan koiraan ne ryhtyvät heti pesänrakennuspuuhiin. Pesä rakennetaan ruohonkorsien, usein mesiangervon, varaan noin puolen metrin korkeuteen. Munia on 4 tai 5. Naaras hautoo 12–14 vrk, ja poikaset kuoriutuvat lähes samanaikaisesti. Ne viipyvät pesässä vain 10–12 vrk, eivätkä osaa vielä kunnolla lentää jättäessään pesän. Emot huolehtivat niistä vielä 1–2 viikkoa.
Ravinto.
Luhtakerttusen ravintoa ovat pienet hyönteiset, kuten perhostoukat, surviaissääsket, kärpäset ja kovakuoriaiset. Se syö myös hämähäkkejä ja marjoja.


Viitakerttunen.
Viitakerttunen ("Acrocephalus dumetorum") on pieni varpuslintu. Lajin kuvaili ja nimesi Edward Blyth vuonna 1849.
Koko ja ulkonäkö.
Viitakerttunen on keskikokoinen kerttu. Sen pituus on 12,5–14 senttimetriä, siipien kärkiväli 17-19 cm ja paino 9-15 g, keskimäärin 11,5-12 g. Aikuisella yksilöllä on tasaisen ruskeanvihreä selkäpuoli ja vaalea vatsa ja lyhyt silmäkulmajuova. Lajin voi helposti sekoittaa rytikerttuseen ja luhtakerttuseen. Viitakerttunen erotetaan helpoiten äänestä, mutta pukutuntomerkkeinä toimivat muun muassa vihertävä sävy ja lyhyt käsisiiven ulottuma.
Laulu on taitavaa. Luhtakerttusen lauluun verrattuna viitakerttusella on hyvin rauhallinen tahti; vihellyksiä ja lurituksia toistellaan hitaaseen tahtiin, esimerkiksi "dyy, dyy, dyy.. tsilylitt tsilylitt tvii tvii tvii..". Laulu sisältää paljon matkintoja.
Vanhin suomalainen rengastettu viitakerttunen on ollut 6 vuotta 11 kuukautta 27 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin viitakerttunen.
Levinneisyys.
Viitakerttunen on levinnyt lauhkeaan osaan Aasiaa ja Itä-Eurooppaan. Laji talvehtii Intiassa ja Sri Lankassa. Euroopassa se on kaakkoinen laji, Suomessa se on levinnyt maan eteläosiin. Yleisin se on Itä- ja Kaakkois-Suomessa, kannoissa on vuosittaista vaihtelua. 1990-luvun lopulla Suomessa pesi noin 7 000 paria. Länsi-Euroopan kannasta valtaosa pesii Suomessa.
Elinympäristö.
Yleensä kuivan maan pensaikot, esimerkiksi peltoheitot, puutarhat, valtaojien varret ja tienvarsien ryteiköt.
Lisääntyminen.
Naaras rakentaa korimaisen, korsien varassa roikkuvan pesän muutaman kymmenen senttimetrin korkeudelle johonkin tiheikköön, esimerkiksi nokkosten ja mesiangervojen sekaan. Munia on keskimäärin 5, joita molemmat emot hautovat noin 2 viikkoa. Poikaset lähtevät pesästä lentokyvyttöminä alle 2-viikkoisina.


Ruokokerttunen.
Ruokokerttunen ("Acrocephalus schoenobaenus") on kerttuihin kuuluva varpuslintu.
Koko ja ulkonäkö.
Ulkonäkö: Aikuisella yksilöllä on raidallinen ruskea, hieman kirjava selkä ja vaalea vatsapuoli. Otsa on luisu ja siinä on tyypillinen valkea silmäkulmajuova. Molemmat sukupuolet ovat ulkonäöltään samanlaisia, nuorilla linnuilla on rinnasta alaspäin raidallisuutta, joka katoaa iän myötä.
Ääni: Laulu on nopea, säksättävä ja se katkeaa vihellyksillä ja matkimisäänillä. Kutsu- ja varoitusääni on kova ”tsäk”.
Kaikilla ruokokerttusilla on täydellinen sulkasato talvehtimisalueella. Sen jälkeen eri ikäluokkia ei voi erottaa toisistaan.
Vanhin suomalainen rengastettu ruokokerttunen on ollut 10 vuotta 16 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin ruokokerttunen.
Levinneisyys.
Esiintyy koko Euroopassa sekä Länsi- ja Keski-Aasiassa. Suomessa pesii koko maassa, Lapissa harvalukuisempana. Parimäärämme on n. 400 000 paria. Ruokokerttunen on muuttolintu ja se talvehtii Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Se muuttaa suoraan etelään Unkarin ja entisen Jugoslavian kautta talvehtimisalueilleen. Keväällä ne saapuvat touko–kesäkuussa, syksyllä poistuvat elo–syyskuussa. Euroopassa pesii yli 2 miljoonaa ruokokerttusparia.
Elinympäristö.
Kaikenlaiset kosteikot ja rannat. Erityisen runsas se on laajoissa järviruoikoissa. Jokivarsilla ja järvien rannoilla se on tavallinen. Muuttoaikoina tavataan myös ulkosaariston luodoilla.
Lisääntyminen.
Pesä ruo'oista ja ruohoista tehty. Usein maassa tai matalalla kasvillisuuden kätkössä. Muninta alkaa Etelä-Suomessa touko–kesäkuun vaihteessa. Naaras munii 3–7, tavallisesti 5 kirjavaa munaa. Haudonta kestää vajaa 2 viikkoa. Poikaset lähtevät pesästä lentokyvyttöminä vajaan 2 viikon ikäisinä. Emot hoitavat niitä vielä 1–2 viikkoa. Pesii usein kahdesti kesässä. Sukukypsä 1-vuotiaana.
Ravinto.
Ruokokerttunen on hyönteisyöjä, mutta sille kelpaa myös muu ravinto, kuten etanat, hämähäkit ja madot (sekä marjat?).


Viitasirkkalintu.
Viitasirkkalintu ("Locustella fluviatilis") on varpuslintu, joka kuuluu kerttujen heimoon.
Koko ja ulkonäkö.
Viitasirkkalinnulla on tasaisen ruskeanharmaa ja oliivinsävyinen selkäpuoli, harmaanvalkea vatsapuoli.
Ääni muistuttaa ompelukoneen säksätystä. Ääni eroaa mm. pensassirkkalinnun äänestä siitä, että viitasirkkalinnun säksättävässä laulussa iskut erottuvat selvästi, kun taas sukulaislajeilla ääni on lähinnä pirinää tai surinaa. Viitasirkkalinnun ääntä on verrattu hyvin nopeaan tulitikkurasian ravistamiseen.
Levinneisyys.
Viitasirkkalintu pesii Itä- ja Keski-Euroopassa, talvehtii Itä-Afrikassa ja harhautuu joskus länteen muuttoreitiltään.
Elinympäristö.
Kaikenlaiset pensaikkoiset ympäristöt, kuten pusikoituneet pellot, ojien varret ja pajukot.


Pensassirkkalintu.
Pensassirkkalintu ("Locustella naevia") on kerttujen heimoon kuuluva varpuslintu. Lajin nimesi Pieter Boddaert 1783.
Koko ja ulkonäkö.
Ulkonäkö: Sukupuolet ovat samannäköisiä: ruskea selkä ja harmaan vaalea vatsapuoli. Ruumis on voimakkaan viiruinen, siipi lyhyt ja pyöristynyt. Laji on erittäin piilotteleva ja sitä on hyvin vaikea päästä näkemään, mutta joskus se nousee laulaessaan näkyville. Häirittäessä se juoksee maata pitkin pakoon ja lentää matalalla lyhyitä matkoja.
Pituus: 14–15 cm, paino: 13–14 g.
Ääni: Pensassirkkalinnun laulu on yksitoikkoinen ja mekaaninen, heinäsirkan sirinää muistuttava. Laulaa pääosin hämärissä ja yöllä. Kutsuääni on terävä, korkea tiksaus.
Vanhin suomalainen rengastettu pensassirkkalintu on ollut vähintään 3 vuotta 10 kuukautta 6 päivää vanha.
Levinneisyys.
Pesii Euroopan ja Aasian lauhkeilla alueilla ja lentää muuttolintuna talvehtimaan Luoteis-Afrikka–Intia-akselille. Suomessa pesii arviolta 5 000 paria, pääosin Oulu–Kuopio-linjan eteläpuolella. Euroopan pesimäkanta on 280 000 – 430 000 paria, joista Britteinsaarilla noin 16 000 paria.
Elinympäristö.
Pensassirkkalintua tavataan lyhyessä tiiviissä kasvillisuudessa yleensä lähellä jotain vesialuetta. Viihtyy pusikoituneilla pelloilla, rantaluhdilla ja puutarhoissa.
Lisääntyminen.
Pensasirkkalintu munii maassa tai mättäässä olevaan pesään 4–7 munaa touko-kesäkuun vaihteesta alkaen. Haudonta kestää noin kaksi viikkoa, molemmat emot hautovat. Poikaset jättävät pesän lentokyvyttöminä 10–13 vrk:n ikäisinä. Toinen pesintä heinäkuussa on tavallista.


Punarinta.
Punarinta ("Erithacus rubecula") on Euroopassa yleinen pieni varpuslintu, joka luokiteltiin ennen rastaisiin, mutta nyttemmin on siirretty sieppojen heimoon. Punarinta ääntelee tikitystä muistuttavalla äänellä ”tik-tik-tik…”. Punarinnan laulu on kaunista, vienoa ja voidaan kuulla erityisesti hämärän aikoihin.
Aikuinen punarinta on helppo tunnistaa oranssista rinnasta ja kurkusta. Nuori lintu on ruskea ja kauttaaltaan vaaleanruskeiden täplien kirjavoima. Sekä vanhoilla että nuorilla punarinnoilla on täydellinen sulkasato elo–syyskuussa, minkä jälkeen niitä on vaikea maastossa määrittää iälleen.
Vanhin suomalainen rengastettu punarinta on ollut 11 vuotta 4 kuukautta 8 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut puolalainen 17 vuotta 3 kuukautta vanha punarinta.
Esiintyminen.
Punarintoja tavataan koko Euroopassa ja keskisessä Aasiassa Siperiaan saakka, sekä Pohjois-Afrikassa. Euroopassa pesii 32–43 miljoonaa paria, joista Britteinsaarilla noin 6 miljoonaa. Suomen pesimäkanta oli 1990-luvulla vähintään miljoona paria, ja se on Etelä-Suomen 3. tai 4. runsain pesimälintu. Skandinaviassa ja Venäjällä pesivät yksilöt muuttavat talveksi Britteinsaarille. Suomalaiset punarinnat talvehtivat pääasiassa Iberian niemimaalla, Ranskassa, Italiassa ja Pohjois-Afrikassa. Saurolan* artikkelin satojen punarintalöytöjen joukossa on vain 2 löytöä Isosta-Britanniasta.
Elinympäristö.
Havu- ja sekametsät, varttuneet taimikot, puistot, puutarhat ja muut asutut alueet. Lentää talveksi etelään ja palaa keväällä takaisin.
Lisääntyminen.
Pesä on tavallisesti maassa kolossa tai kiven alla, kannon tai mättään kupeella, matalalla pensaassa tai risukasassa. Se voi olla myös rakennuksessa tai matalalla olevassa linnunpöntössä. Muninta alkaa toukokuussa. Munia 4–6, valkoisia ja ruskehtavapilkkuisia. Naaras hautoo 2 viikkoa. Poikaset lähtevät pesästä kaksiviikkoisina. Pesii tavallisesti kaksi kertaa kesässä, toinen pesue on juhannuksen tienoilla.
Ravinto.
Hyönteiset ja muut selkärangattomat, talvella siemenet, marjat ja mahdollisesti ruokintapaikkojen antimet.


Sinirinta.
Sinirinta ("Luscinia svecica") on koristeellisen näköinen pieni lintu.
Koko ja ulkonäkö.
Sinirinta on punarinnan kokoinen, eli 13–14 cm pitkä ja painaa 15–17 g. Koiraan rinnassa on sininen ”leukalappu”, jonka reunoja kiertää kapea valkoinen ja leveämpi punainen raita, ja jonka keskellä on punaruskea täplä (nimialalaji "svecica"). Otsassa on kapeat valkeat ”kulmakarvat”, eli silmäkulmajuovat, muuten yläpuolen höyhenpeite on ruskehtava ja vatsan valkea. Naaras on ruskea, selkäpuolelta tummempi, rinnastaan kermanvärinen. Monilla vanhoilla naarailla on rinnassa sinistä. Nuoret linnut muistuttavat vanhaa naarasta, tosin koirailla on himmeä sinipunaisen rintakuvion aihe näkyvissä. Kaikissa puvuissa hyvä tuntomerkki on punertava pyrstön tyviosa. Siipi on yksivärisen ruskea.
Etelä- ja Keski-Euroopassa pesivän alalajin "cyanecula" koiraan sinisen laikun keskellä oleva täplä on valkoinen, ja Vähässä-Aasiassa pesivän alalajin "magna" rinta on sininen ilman keskitäplää. Vaihtelu on tietenkin suurta ja välimuotoja esiintyy runsaasti.
"Ääni" on tunnusomainen kova naksaus, jota on sattuvasti verrattu löysän lipputangon narun läpsynnästä syntyvään ääneen. Varoitusäänenä matkimistaitoinen koiras voi käyttää myös muiden varpuslintujen varoitusääniä. "Laulu" on erittäin vivahteikasta ja pulppuilevaa lavertelua, jossa on paljon matkintoja. Lapin satakieleksi sinirintaa myös kutsutaan. Laulava koiras istuu tavallisesti näkyvällä paikalla pensaan tai puun latvassa, esitellen upeaa rintavarustustaan.
Vanhin suomalainen rengastettu sinirinta on ollut 5 vuotta 11 kuukautta 29 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut ruotsalainen vähintään 8 vuoden 10 kuukauden ikäinen yksilö.
Sinirinnan sulkasato alkaa heinäkuun puolivälissä ja kestää 41 vuorokautta, päättyen keskimäärin 24. elokuuta.
Levinneisyys.
Sinirinta pesii pohjoisessa Euroopassa, paikoin Keski-Euroopassa ja Espanjassa, Aasiassa ja Alaskassa, ja talvehtii Pohjois-ja Itä-Afrikassa sekä Intiassa. Keväällä saapuu toukokuussa, syksyllä lähtee elokuun lopulla ja syyskuussa. Myöhästelijöitä voi tavata vielä loka–marraskuussa.
Elinympäristö.
Sinirinta viihtyy kosteissa koivumetsissä pesimäaikana vesistöjen varsilla olevissa pensaikoissa ja suonreunapusikoissa sekä tunturikoivikoissa. Muuttoaikoina lajia tavataan pensaikoissa, ruo’ikoissa ja rikkaruohostoissa. Keväällä levähtää myös ulkosaariston luodoilla.
Lisääntyminen.
Pesä on maassa mättään kupeessa, puun tai pensaan tyvellä tai suojänteessä. Muninta alkaa kesäkuun alussa. Munia on 4–8, tavallisesti 6–7. Naaras yksin hautoo 12–15 päivää. Poikaset lähtevät pesästä lentokyvyttöminä 12–13 päivän ikäisinä, ja oppivat lentämään muutaman päivän kuluttua. Molemmat emot ruokkivat niitä. Moniavioisuutta, tässä tapauksessa polygyniaa, esiintyy toisinaan.
Ravinto.
Sinirinta on hyönteissyöjä. Ravinnoksi kelpaavat myös muut selkärangattomat, kuten etanat, hämähäkit ja madot, sekä syksyllä marjat ja siemenet.
Erityistä.
Sinirinta on Lapin maakuntalintu.


Satakieli.
Satakieli ("Luscinia luscinia") on pieni varpuslintulaji.
Koko ja ulkonäkö.
Satakielen pituus on noin 17 senttimetriä ja paino 23–30 grammaa. Satakieli on selkäpuolelta tasaisen harmaanruskea ja alhaalta harmaasta vaaleaan. Rinnassa on selvää tummaa täplitystä. Pyrstö on punaruskea ja silmä suuri ja tumma. Sukupuolten välillä ei ole ulkonäköeroa.
Varoitusääniä ovat voimakkaat ”jiiih” ja kaliseva ratina. on erittäin voimakas säkeistö, joka tyynellä säällä voi vesistön ylitse kuulua jopa kilometrien päähän (äänenvoimakkuus parhaimmillaan jopa 100 desibeliä). Lintu laulaa enimmäkseen öisin. Laulu on aktiivisinta toukokuussa ja kesäkuun alussa. Pesimättömät koiraat laulavat aktiivisesti juhannukseen asti.
Vanhin suomalainen rengastettu satakieli on ollut 7 vuotta 1 kuukautta 1 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut vähintään 8 vuoden 10 kuukauden ikäinen saksalainen yksilö.
Levinneisyys.
Satakieli on levinnyt suureen osaan Eurooppaa ja Aasiaa. Talvehtimisalueena sillä on Itä- ja Kaakkois-Afrikka. Viimeisin jääkausi erotti satakielet kahdeksi erillispopulaatioksi, jotka kehittyivät eri lajeiksi. Satakieli on näistä pohjoisempi, etelänsatakieli eteläisempi.
Suomessa satakieli levisi voimakkaasti 1900-luvulla. Nykyisellään lajin asuinalue käsittää lähes koko Etelä- ja Keski-Suomen aina Oulun korkeudella asti, kun 1800-luvulla satakieli pesi vain Kaakkois-Suomessa. Suomessa pesii noin 20 000 paria, Euroopassa 830 000 – 1 miljoona paria.
Elinympäristö.
Satakieli elää tiheissä tuomi-, leppä- ja pajupöheiköissä, joissa se myös pesii. Vesistön läheisyys on perusedellytys.
Lisääntyminen.
Naaras munii maassa olevaan pesään 4–6 munaa, joita naaras hautoo touko- tai kesäkuussa noin 14 vuorokautta. Emot ruokkivat poikasiaan jopa 2–3 viikkoa. Poikaset lähtevät pesästä lentokyvyttöminä alle 2 viikon ikäisinä.


Sinipyrstö.
Sinipyrstö ("Tarsiger cyanurus") on sieppoihin kuuluva vähän punarintaa suurempi euraasialainen lintu.
Koko ja ulkonäkö.
Linnun pituus on 14 cm, siipien kärkiväli 21–24,5 cm ja paino keskimäärin 12–15 g. Pää on iso, muodoltaan lähellä sieppoja. Kaikissa puvuissa sinipyrstöllä on oranssinpunaiset kyljet ja sininen pyrstö. Juhlapukuinen koiras on päältä kokonaan sininen, vatsa ja kurkku ovat valkoiset. Naaras ja nuori ovat yleisväritykseltään ruskeita.
Ääni.
Sinipyrstö huomataan usein kirkkaasta ja voimakkaasta laulustaan, joka muistuttaa hieman leppälintua. Laulun säe on tyypillinen, esimerkiksi ”tidy tidy tyty tidydydydy”. Varoitusääni on ”iih”.
Levinneisyys.
Sinipyrstö pesii Pohjois-Aasiassa Japania myöten, Siperiassa ja Luoteis-Venäjällä. Erillinen populaatio elää etelämpänä Afganistanista Kiinaan. Suomessa se pesii harvinaisena itärajalla ja joskus Lapissa. Lajin elinympäristön laajuus on 1–10 miljoonaa neliökilometriä ja sen eurooppalainen populaatio on 20 000–41 000 yksilöä. Talvehtimisalueet ovat Kaakkois-Aasiassa. Suomessa laji on pesimäalueiden ulkopuolella harvinainen, etelärannikolta on vain muutamia havaintoja koko historian ajalta.
Elinympäristö.
Suomessa sinipyrstöt viihtyvät vanhoissa kuusikoissa ja aarniometsissä. Aasiassa elinympäristö on laveampi ja laji elää myös puutarhoissa, metsiköissä jne. Japanissa lajia tavataan vuoristoissa kolmen kilometrin korkeudelle saakka, missä puut, pääasiassa koivut, ovat kitukasvuisia ja vain pari kolme metriä korkeita. Himalajalla laji voi pesiä jopa neljän kilometrin korkeudella. Muuttoaikana lajia havaitaan monenlaisissa ympäristöissä.
Lisääntyminen.
Pesä on kannossa, mättäässä tai puunjuurten onkalossa. Naaras munii toukokuun lopulla tai kesäkuussa 5–7 valkeahkoa munaa. Naaras yksin hautoo, haudonta-aika on tuntematon. Poikaset jättävät pesän noin kahden viikon ikäisinä. Pesii toisinaan kahdesti kesässä. Pesimäbiologia tunnetaan puutteellisesti.
Ravinto.
Sinipyrstö on hyönteissyöjä, joka pesimäajan ulkopuolella syö lisäksi marjoja ja siemeniä.


Mustaleppälintu.
Mustaleppälintu ("Phoenicurus ochruros") on leppälintujen sukuun kuuluva tumma varpuslintulaji, jota tavataan Euraasiassa ja Afrikassa. Suomessa se on harvinainen pesimälaji.
Koko ja ulkonäkö.
Mustaleppälinnulla on harmahtava vartalo ja tiilenpunainen pyrstö. Vartalonmuoto ja liikehdintä muistuttaa punarintaa.
Naaras ja nuori hiirenharmaita, ruskeansävyisiä. Pyrstö ruosteenpunainen. Leppälintu on vaaleampi, hiekanruskeampi eikä yhtä tumma. Vanha koiras hiilenmusta, harmaasävyinen. Alaperä ja pyrstö punaiset, otsa vaaleampi ja siivellä valkoinen paneeli. 2. kalenterivuoden koiraat keväällä joko täysin naaraan näköisiä (”naaraspukuisia”) tai ruumiin jo sulkineita.
Pituus on 14 cm, siipien kärkiväli 23–26 cm ja paino noin 14–18 g
Mustaleppälintukoiras laulaa alkukesän öisin. Varoitushuuto on lyhyt ”tik”, terävä ”tshak” ja korkea ”hi”.
Euroopan vanhin rengastettu mustaleppälintu oli hollantilainen vähintään 10 vuotta 2 kuukautta vanha yksilö.
Mustaleppälinnun kuvaili ja nimesi Samuel Gottlieb Gmelin 1774. Lajista tunnetaan 7 alalajia.
Levinneisyys.
Mustaleppälintu pesii yleisenä Keski- ja Etelä-Euroopassa, sekä Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa, ja Keski-Aasiassa Kiinaan saakka. Euroopan populaation koko on 7,9–18 miljoonaa yksilöä. Suomessa mustaleppälintu on hyvin vähälukuinen pesimälaji pääosin etelärannikolla. Saapuu huhtikuussa, poistuu syys–lokakuussa. Karaistunut, on yrittänyt mm. talvehtia Suomessa.
Elinympäristö.
Alun perin vuoristojen laji, joka on urbanisoitunut ja viihtyy nykyisin satamissa, teollisuusalueilla ja rakennustyömailla.
Lisääntyminen.
Mustaleppälintu tekee pesänsä koloon tai onkaloon. Munia on 4–6. Haudonta kestää noin 13 päivää, vain naaras hautoo. Poikaset jättävät pesän 12–20 päivän ikäisinä.
Ravinto.
Pääravintoa ovat hyönteiset ja hämähäkit, mutta marjoja ja siemeniäkin se syö.


Leppälintu.
Leppälintu ("Phoenicurus phoenicurus") on sieppoihin kuuluva lintu.
Koko ja ulkonäkö.
Pituus 14 cm, paino 14–19 g, siipien kärkiväli 21–24 cm. Koiraan rinta ja pyrstö ovat oranssinpunaiset ja pää harmaa. Nimi leppä tulee vanhasta verta tarkoittavasta sanasta ja viittaa juuri linnun punaiseen väritykseen. Otsa on vaalea ja kurkku musta. Naaras ja nuori lintu ovat ruskeita ja niiden pyrstö on oranssinpunainen. Vanhoilla leppälinnuilla on sulkasato heinä–elokuussa, jonka jälkeen iän ja sukupuolen määritys maastossa on vaikeaa.
Koiras laulaa aktiivisesti toukokuussa, usein puun latvassa. Laulaa usein myös yöllä. on kirkas säe, jota seuraa lyhyt matkintoja käsittävä liverrys. Laulun alkuosaa voisi kirjaimin kuvata "hiitryitryitryi". Varoitusääni on pajulintumainen ”hyit”.
Vanhin suomalainen rengastettu leppälintu on ollut 6 vuotta 11 kuukautta 7 päivää vanha. Vanhin eurooppalainen on ollut tanskalainen 10 vuoden 3 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Laji pesii koko Suomessa ja talvikaudeksi laji muuttaa Pohjois-Afrikkaan. Leppälintu pesii lähes koko Euroopassa, Pohjois- ja Länsi-Afrikassa sekä Aasiassa Baikal-järvelle ja Iraniin saakka. Euroopassa pesii 2–3 miljoonaa paria, Suomessa 500 000 – 700 000 paria.
Elinympäristö.
Metsät, pihat ja puistot ovat leppälinnun normaaleja elinympäristöjä. Mäntykankaat ja kalliomänniköt ovat lajin erityisessä suosiossa.
Lisääntyminen.
Leppälintu on kolopesijä. Se voi pesiä myös isoreikäiseen pönttöön (lentoaukko 7 cm). Leppälintu suosii erityisesti vanhoja ja rapistuneita pönttöjä ja karttaa uusia. Naaras munii 6–7 sinistä munaa ja hautoo niitä noin kaksi viikkoa. Poikaset lähtevät pesästä kaksiviikkoisina. Osa kannasta pesii kahdesti kesässä.
Leppälintu on käen pääisäntälaji Suomessa. Käki munii leppälinnun pesään leppälinnun munia suuremman munan, jota osa leppälinnuista sitten hautoo kuin omaansa. Osa leppälinnuista kuitenkin tunnistaa käen munan eikä haudo sitä. Leppälintu oppii luultavasti tulevaisuudessa tunnistamaan käen munan. Näin on käynyt jo pajulinnun kohdalla, sillä pajulintu hylkää pesänsä lähes poikkeuksetta, jos käki on sen pesään muninut.
Ravinto.
Leppälintu käyttää ravintonaan hyönteisiä ja hämähäkkejä, erityisesti perhosia ja kovakuoriaisia ja niiden toukkia. Syksymmällä se syö myös marjoja.


Pensastasku.
Pensastasku ("Saxicola rubetra") on punarinnan kokoinen lintu.
Koko ja ulkonäkö.
Rinta ja vatsa ovat oranssinpunaiset,niillä on mustat selvärajaiset valkoreunaiset läikät silmien ympärillä (ikään kuin aurinkolasit); selkäpuoli on ruskean, mustan ja valkean kirjava. Koiraalla on valkeat läikät siivissä. Pyrstössä on selkeä valkea kuvio. Nuori lintu muistuttaa naarasta. Syksyisiä lintuja on varottava sekoittamasta mustapäätaskuun.
Pituus 12–14 cm, paino 15–18 g. Koiras on hieman kookkaampi.
Laulu on lyhyt, kuuluva viserrys. Jotkut koiraat ovat taitavia laulajia, jotka liittävät visertelyyn toisten lintulajien matkintoja. Alkukesällä laulaa myös yöllä. Varoitusääni on iskevä ”hyi-tek-tek”.
Vanhojen pensastaskujen sulkasato alkaa heinäkuun toisella viikolla ja päättyy syyskuun alussa. Sen kesto on keskimäärin 54 päivää. Nuoret sulkivat osan ruumiinhöyhenistään heinä–elokuussa.
Vanhin suomalainen rengastettu pensastasku on ollut 5 vuotta 2 kuukautta 23 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin pensastasku.
Levinneisyys.
Pensastasku pesii Euroopassa ja Aasiassa, ja talvehtii Afrikassa. Suomessa se pesii koko maassa. Pesimäkantamme suuruus on noin ½ miljoonaa paria. Euroopassa pesii 2–3 miljoonaa paria, joista Britteinsaarilla 15 000 – 20 000 paria.
Kevään ensimmäiset pensastaskut saapuvat Vapun maissa, pääjoukot pari viikkoa myöhemmin. Syysmuutto alkaa elokuun alkupuolella ja päättyy syyskuun lopulla.
Elinympäristö.
Avomaiden lintu. Yleinen jokivarsiniityillä, joutomailla, peltoaukeiden valtaojien varsilla, laitumilla, avosoilla ja hakkuuaukoissa. Viihtyäkseen vaatii laajan aukean, jolloin useampi pari saattaa pesiä lähekkäin. Ei tavallisesti pesi pienillä metsäpelloilla. Muuttoaikoina kaikenlaisilla avomailla, myös ulkosaaristossa, missä se ei pesi.
Lisääntyminen.
Pesänrakennus alkaa Etelä-Suomessa toukokuun puolivälissä. Takatalven sattuessa pesintä voi viivästyä viikollakin. Naaras munii 4–8, keskimäärin 6, sinivihreätä munaa korsista ja ruohoista valmistettuun pesään, maahan. Pesä on usein ojanpenkassa tai mättään kupeessa, ja lähes aina hyvin piilotettu. Pesinnän loppuvaiheessa sinne johtaa selvä polku. Naaras hautoo munia 12–14 vrk. Poikaset kuoriutuvat vuorokauden sisällä. Molemmat emot ruokkivat poikasia n. 2 viikkoa. Ne lähtevät maastoon lentokyvyttöminä ja emot huolehtivat niistä vielä pari viikkoa. Pesii vain kerran kesässä.
Ravinto.
Selkärangattomat, kuten kovakuoriaiset, muurahaiset, heinäsirkat, perhoset, toukat ja hämähäkit.


Kivitasku.
Kivitaskua ("Oenanthe oenanthe") tavataan koko Suomessa ja se pesii monentyyppisillä avomaa-alueilla.
Tuntomerkit.
Pituus 14–16 cm, paino 20–25 g. Koiras on hivenen suurempi kuin naaras. Keväinen juhlapukuinen koiras on selästä harmaa, vatsasta valkoinen, kurkusta ja rinnasta kellahtava ja siivet ovat mustahkot. Silmän päällä on valkoinen silmäkulmanjuova ja silmän seudulla musta naamari. Naaraalta puuttuu naamari, ja sen siivet ovat ruskeat. Syyspuvussa naaras ja nuori lintu ovat hailakan hiekanvärisiä, koiras hieman kontrastikkaampi väritykseltään. Muistuttaa silloin arotaskua (katso myös aavikkotasku). Pyrstön kuviointi on lajityypillinen: valkoiset sulat, joiden kärjessä on musta vyö, keskimmäisessä sulkaparissa mustaa on puolet sulan pituudesta.
Vanhat kivitaskut käyvät läpi täydellisen sulkasadon heinä–elokuussa. Nuoret linnut vaihtavat samaan aikaan höyhenpeitteensä, mutta eivät sulkiaan.
"Laulu" on voimakas livertely, jota koiras esittää joltain korkealta paikalta, esimerkiksi katolta tai pensaan latvasta, ja usein se pyrähtää laululentoon. Kivitasku laulaa sekä päivällä että yöllä. "Ääniä" ovat kova naksaus ja korkea ”hiii, hii-tak”.
Vanhin suomalainen rengastettu kivitasku on ollut 5 vuotta 3 kuukautta 3 päivää vanha.
Kivitaskun lempinimiä ja murreilmaisuja: hiistakka, hiitattari, hylkkä, kivirastas, raunioruntti, sujakki.
Esiintyminen.
Ulkosaaristossa pesii useimmilla puuttomilla luodoilla. Teollisuusalueet ja maatalojen ympäristöt ovat sen suosimia elinalueita. Suomen kivitaskujen määräksi arvioidaan noin 290 000 paria, mutta kanta on ollut laskussa mahdollisesti maatalouden muutoksien vuoksi. Lintua esiintyy lähes koko Euraasiassa ja myös Pohjois-Amerikan arktisilla alueilla.
Kivitasku on muuttolintu, joka talvehtii Afrikassa. Keväällä linnut palaavat huhtikuun puolivälistä alkaen, syksyllä poistuvat elo–syyskuussa, myöhäisimmät lokakuussa. Ne muuttavat öisin yksin tai pienissä ryhmissä. Parvia tavataan harvoin.
Lisääntyminen.
Kivitasku rakentaa pesämaljansa maahan, mielellään kiven tai rojupuiden alle, kivikasoihin, joskus rakennusten koloihin. Muninta alkaa Etelä-Suomessa toukokuussa. Vaaleansinisiä munia on tavallisesti 5 tai 6. Vain naaras hautoo lähes 2 viikkoa. Molemmat emot ruokkivat poikasia, jotka lähtevät pesästä noin 2 viikon ikäisinä. Osa kannasta pesii kahdesti kesän aikana.
Ravinto.
Kivitasku on pääasiassa hyönteissyöjä, mutta sille kelpaavat myös muut selkärangattomat sekä syksyllä marjat.


Mustarastas.
Mustarastas ("Turdus merula") on varpuslintuihin kuuluva rastas.
Koiras on hiilenmusta ja nokka keltainen, naaras on tummanruskea selkäpuolelta, vaaleampi alta ja sen nokka on ruskea. Nuoren koiraan nokka on tumma pitkälle kevääseen. Nuori lintu on erotettavissa vanhasta haalistuneiden siiven isojen peitinhöyhenten perusteella.
Pituus 24,5–27 cm, siipien kärkiväli 34,5–40 cm paino 75,5–110 g.
Laulaa joskus puun korkeimmalla oksalla tai muualla korkealla olevassa kohdassa esimerkiksi maston huipulla. on kaunista melodista lurittelua, jossa on huilumaisia ääniä ja joka kuuluu kauas kesäiltoina ja aikaisin aamuisin ennen auringon nousua. Lentoääni tilhimäinen sirinä. Varoittelee ”tsuk-tsuk”, ja oikein hädissään ollessaan viheltää erittäin korkeaa säveltä. Hämärissä kuulee jankuttavaa plinkutusta minuuttikaupalla yhteen menoon.
Vanhin suomalainen rengastettu mustarastas on ollut 9 vuotta 2 kuukautta 15 päivää vanha.
Levinneisyys.
Koko napapiirin eteläpuolinen Eurooppa, Balkania myöten. Läntisessä Aasiassa muun muassa Iranissa on pari alalajia, Pohjois-Afrikassa omansa.
Istutettu muun muassa Australiaan ja Uuteen Seelantiin, missä jo haitaksi alkuperäisille paikallisille lajeille.
Pohjoisamerikkalainen samannäköinen lintu ei ole edes sukua.
Suomessa pesii yleisenä Tornio–Kainuu linjan eteläpuolella. Parimäärämme on n. 210 000 paria.
Mustarastas on osittaismuuttaja, jonka kannasta suurin osa muuttaa loka–marraskuussa Länsi-Eurooppaan, etenkin Ranskaan ja Isoon-Britanniaan. Ne palaavat maalis–huhtikuussa. Osa kannasta talvehtii Suomessa, varsinkin hyvinä pihlajanmarjatalvina runsaana. Talvella 2006–2007 talvehti runsaasti lintuja Suomen pääkaupunkiseudulla poikkeuksellisen lämpimän talven johdosta.
Elinympäristö.
Alun perin harvahkojen metsien asukki on viimeisen sadan vuoden aikana tullut yhä lähemmäs ihmistä puistoihin ja omakotialueille. Pesii lähes kaikenlaisissa metsissä, myös varttuneissa taimikoissa. Runsain on lehdoissa ja rehevissä metsissä, missä on runsaasti pensaskerrosta. Mustarastas on yleistynyt koko Euroopassa myös kaupunkialueille ja talojen suojaisiin pihoihin. Saattaa pesiä jopa kaupunkiasuntojen parvekkeilla, jos niitä ei häiritä.
Lisääntyminen.
Kuppimainen, kuivista ruohoista rakennettu pesä matalalla pensaassa, nuoressa kuusessa, kivellä, halkopinossa, rakennuksessa jne. Mustarastas voi pesiä 3 kertaa kesässä. Ensimmäisen pesueen muninta alkaa Etelä-Suomessa huhtikuussa. Naaras munii tavallisesti 4 tai 5 vihertävää, pilkullista munaa, joita se hautoo noin 2 viikkoa, ja poikaset lähtevät pesästä kaksiviikkoisina. Emot (vain koiras?) hoitavat niitä vielä 2–3 viikkoa.
Ravinto.
Kaikkiruokainen: madot, nilviäiset, hyönteiset, marjat, hedelmät, siemenet, ruoantähteet. Talviruokintaan Suomessa ovat kuivatut omenaviipaleet parhaita.
Erityispiirteitä.
Mustarastas voi oppia matkimaan muun muassa ambulanssin sireenin ääntä, auton murtohälyttimen ulinaa, kännykän soittoääniä, moottorisahaa ja vislausta. Lintuekspertti Steven Dudleyn mukaan toisin kuin kottaraiset ja muut rastaat, mustarastas harrastaa matkimista vain harvoin.


Sepelrastas.
Sepelrastas ("Turdus torquatus") on mustarastaan sukuinen vuoristoissa elävä lintu.
Koko ja ulkonäkö.
Linnun pituus on 23–24 cm, paino 110 g ja siipien kärkiväli 38–42 cm.
Koiras on musta tai tummanharmaa lukuun ottamatta valkoista kaulusta ja keltamustaa nokkaa. Sen siivet ovat hopeanhohtoiset, mikä on hyvä tuntomerkki verrattuna mustarastaaseen. Naaras ja nuori lintu ovat himmeämpiä väriltään. Nuoren linnun rinnan vaalea puolikuu on syksyllä ja talvella vaikeasti erotettavissa, kunnes se höyhenten kulumisen johdosta keväällä kirkastuu. Nuorta lintua pitää varoa sekoittamasta mustarastaaseen. Sepelrastaan lento ei ole tyypillistä rastaiden lentoa vaan poikkeaa siitä selvästi. Siivenlyönnit ovat nykiviä ja lento suoraviivaista. Ääni on kova naksahdus, joka muistuttaa mustarastaan ääntä.
Vanhin eurooppalainen rengastettu sepelrastas on ollut espanjalainen 9 vuoden 1 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Sepelrastas pesii Länsi- ja Keski-Euroopan vuoristoissa, Lapissa, Kaukasuksella ja Turkmeniassa. Suomessa pesii 100–200 paria Lapissa. Euroopan kanta on 250 000 – 350 000 paria, josta puolet eli kolmasosa maailman kannasta, pesii Itävallassa ja Romaniassa. Se muuttaa talvehtimaan Välimeren maihin ja Pohjois-Afrikkaan. Kevätmuutto tapahtuu huhtikuussa ja toukokuun alussa, syysmuutto elokuun lopulta alkaen aina marras–joulukuulle, päämuuton sattuessa lokakuulle.
Elinympäristö.
Vuoristot. Lapissa tuntureilla ja vaaroilla, missä jyrkkiä kallioseinämiä tai rotkoja. Muuttoaikoina tavataan monenlaisilla kivikkoisilla avomailla.
Lisääntyminen.
Sepelrastas tekee pensaaseen, tavallisimmin kuitenkin maahan, siistin puolipallonmuotoisen pesän ja munii siihen 3–6, tavallisesti 4 munaa. Haudonta-aika on 12–14 päivää ja kummatkin puolisot hautovat. Samoin ne molemmat ruokkivat poikasia, jotka jättävät pesän 14–16 päivän ikäisinä. Sukukypsä yksivuotiaana. Pohjoisessa pesii kerran kesässä, etelässä usein kahdesti.
Ravinto.
Sepelrastas syö hyönteisiä, matoja ja muita selkärangattomia sekä hedelmiä ja marjoja.


Punakylkirastas.
Punakylkirastas ("Turdus iliacus") on Suomen yleisimpiä lintuja.
Koko ja ulkonäkö.
Punakylkirastaan erottaa räkättirastaasta pienemmän koon, punaisen kylkilaikun ja vaalean silmäkulmajuovan perusteella. Selkä on ruskea ja vatsapuoli ruskeavalkokirjava. Kainalohöyhenet ovat punertavat (vrt. laulurastas). Pitkä pyrstö tököttää pystyssä varsinkin rastaan istuessa oksalla. Laulu on yleensä lyhyt, laskeva säe ja se vaihtelee alueittain ”tryi-tryi-tryi”. Varsinaisen laulusäkeen jälkeen lintu lavertelee hiljaa. Lentoääni imevä sirinä, jota kuulee syysmuuton aikaan usein öisin. Pesällä varoittaa kiihkeästi säksättämällä.
Pituus 19–23 cm, paino n. 60–65 g.
Vanhoilla punakylkirastailla on sulkasato elo–syyskuussa. Se kestää n. 1½ kuukautta, ja sen päätteeksi vanhat linnut erottaa nuorista, samana kesänä syntyneistä, sulkien kulumisasteesta ja siiven isojen peitinhöyhenten värieroista ja kulumisesta.
Vanhin suomalainen rengastettu punakylkirastas on ollut 17 vuotta 2 kuukautta 8 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin punakylkirastas.
Levinneisyys ja elinympäristö.
Punakylkirastaan pesimisaluetta on Pohjois-Eurooppa ja -Aasia. Suomessa pesii 2–3 miljoonaa paria, ja se on 4. runsain pesimälintumme. Ne muuttavat talveksi etelämmäksi, muun muassa Britteinsaarille. Suomalaiset punakyljet talvehtivat Ranskassa, Italiassa ja Iberian niemimaalla. Keväällä ne palaavat huhti–toukokuussa, syksyllä lähtevät syys–lokakuussa.
Euroopassa pesii 5–7 miljoonaa paria, joista pääosa Fennoskandiassa. Britanniassa pesii muutamia kymmeniä pareja Skotlannissa, mutta siellä talvehtii noin 750 000 punakylkirastasta.
Niiden elinympäristöä ovat nuoret havu- ja sekametsät sekä tundra. Taimikoissa ja puutarhoissa se viihtyy erityisen hyvin, samoin jokien ja järvien rantapensaikoissa ja soiden reunoissa. Pesii myös kaupungeissa ja omakotitalojen pihoilla. Muuttoaikoina myös pelloilla ja ulkosaariston luodoilla.
Pesintä.
Punakylkirastaan pesä on matalalla pensaassa tai puussa, tai maanpinnalla, rakennettu kuivista ruohoista. Muninta alkaa Etelä-Suomessa vapun tienoilla. Naaras munii tavallisesti 5 tai 6 munaa. Molemmat emot osallistuvat haudontaan, joka kestää n. 12 vrk. Poikaset lähtevät pesästä ennen kuin ovat lentokykyisiä, n. 11–12 vrk:n ikäisinä. Lentokyvyn ne saavuttavat muutaman päivän kuluessa. Poikaspesää emot vartioivat kiihkeästi säksättäen ja tehden päätähipovia syöksyjä. Punakylkirastas pesii melko säännöllisesti kahdesti, joskus kolmasti kesässä.
Ravinto.
Punakylkirastas syö hyönteisiä, matoja, kotiloita ja etanoita sekä marjoja.


Laulurastas.
Laulurastas ("Turdus philomelos") on varpuslintuihin kuuluva rastas.
Koko ja ulkonäkö.
Laulurastas on selkäpuolelta harmaanruskea, rinta ja kupeet ovat mustapilkkuiset ja vatsa valkoinen. Kainalohöyhenet ovat kellahtavat (vrt. punakylkirastas). Koivet ovat korkeat, suuri silmä on tumma. Pituus on 20–22 cm, siipien kärkiväli 33–36 cm ja paino 60–70 g.
Ääni on kova tiksahdus ”tsik”. Varoittaa pesällä hysteerisellä säksätyksellä. Laulu on erittäin melodista ja monimuotoista. Koiras esittää sitä yleensä kuusen latvasta ja tyyninä iltoina laulu kuuluu satojen metrien päähän. Kesä–heinäkuussa laji voi laulaa läpi yön.
Vanhin suomalainen rengastettu laulurastas on ollut 13 vuotta 7 kuukautta 16 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen vähintään 17 vuoden 8 kuukauden ikäinen yksilö.
Laulurastaan kuvaili tieteelle saksalainen Christian Ludwig Brehm.
Levinneisyys.
Laulurastasta tavataan lähes koko Euroopassa. Välimerenmaissa kanta on hajanainen. Esiintyy myös paikoin Lähi-idässä ja keskisellä Venäjällä Kiinan rajoille asti. Euroopan populaatio on kooltaan 40–71 miljoonaa yksilöä. Suomessa laji pesii koko maassa, Lapissa harvalukuisempana. Suomen pesimäkanta on 800 000 – 1 200 000 paria.
Laulurastas muuttaa syys–lokakuussa Länsi- ja Etelä-Eurooppaan sekä Pohjois-Afrikkaan. Pääosa laulurastaistamme talvehtii Iberian niemimaalla. Keväällä se palaa huhti–toukokuussa, päämuuton sattuessa vapun tienoille. Se on yömuuttaja, ja hyvinä muuttoöinä voi taivaalta kuulla sen tiksahduksia satamäärin.
Elinympäristö.
Suomessa kuusivaltaiset havu- ja sekametsät. Voi pesiä varttuneessa havupuutaimikossa, jos sen tuntumassa on muutamia korkeita havupuita laulupuiksi. Etelä-Euroopassa laji on tavallinen puistojen ja puutarhojen pesimälintu, ja paljon pelottomampi kuin suomalaiset lajitoverinsa. Muuttoaikoina hyvin runsas ulkosaariston luodoilla.
Lisääntyminen.
Sukukypsä 9–12 kk:n iässä. Pesä tavallisesti matalalla nuoressa kuusessa tai katajassa, toisinaan korkeammalla, jopa 10 metrin korkeudella. Pesä on tehty ohuista risuista, sammalista ja jäkälästä, ja sen sisäpuoli on muurattu lahosta havupuusta ja linnun syljestä muodostuneella vahvalla massalla. Naaras munii tavallisesti 5 munaa toukokuun alkupuolella, joskus jo huhtikuun puolivälissä. Naaras hautoo noin 2 viikkoa. Poikaset lähtevät pesästä noin 2 viikon ikäisinä. Molemmat emot osallistuvat niiden ruokintaan. Tavallisesti laulurastaspari munii toisen pesyeen kesä–heinäkuussa.
Ravinto.
Laulurastas on kaikkiruokainen ja syö hyönteisiä, matoja, nilviäisiä, etanoita ja kotiloita sekä marjoja ja hedelmiä.


Kulorastas.
Kulorastas ("Turdus viscivorus") on vähän laulurastasta suurempi varpuslintuihin kuuluva lintu.
Koko ja ulkonäkö.
Kulorastaan selkäpuoli on ruskeanharmaa, vatsapuoli vaalea ja pyöreiden, selvärajaisten mustien täplien pilkuttama. Lennossa huomaa valkeat kainalohöyhenet ja pyrstön valkoiset kulmat. Väritykseltään kulorastas muistuttaa laulurastasta, mutta on suurempi, mustarastaan kokoluokkaa. Kulorastas on Suomen suurin rastas: sen pituus on 26–29 cm ja paino 100–130 g.
Kulorastaan ääni on erikoinen pärinä tai rätinä, joka tuo mieleen pikkupoikien pyöränpinnoihin kiinnitetyn päristimen. Laulu on kuuluvaa, ja sen tempo on nopeampi ja kesto lyhyempi kuin mustarastaan laulussa, jota se suuresti muistuttaa. Kulorastas on arka ja hiljainen lintu. Muuttoaikoina sitä tavataan pienissä parvissa.
Vanhin suomalainen rengastettu kulorastas on ollut 4 vuotta 10 kuukautta 17 päivää vanha.
Elinympäristö.
Kulorastasta tavataan havumetsissä, etenkin vanhoissa harju- ja kalliomänniköissä, ja muuttoaikoina pelloilla ja saaristossa. Keski-Euroopassa laji on yleinen puistolintu.
Lisääntyminen.
Pesä on suurehko ja rakennettu kuivista oksista ja ruohoista sekä jäkälästä, sisältä vuorattu savella ja heinillä. Pesä on tavallisesti männyssä muutaman metrin korkeudella. Muninta alkaa Etelä-Suomessa vapun tienoilla. Naaras munii tavallisesti neljä vihertävää, täplikästä munaa ja hautoo niitä noin kaksi viikkoa. Koiras saattaa joskus hautoa lyhyitä aikoja. Muna painaa 7,8 g. Molemmat emot hoitavat poikasia, jotka lähtevät pesästä kaksiviikkoisina ja itsenäistyvät pari viikkoa myöhemmin. Voi pesiä kahdesti kesän aikana, jolloin koiras huolehtii ensimmäisen pesyeen poikasista naaraan muniessa ja hautoessa toista.
Ravinto.
Kulorastas on kaikkiruokainen: se syö hyönteisiä, matoja ja marjoja. Keski-Euroopassa kulorastaan talviravintoa ovat etenkin mistelin marjat, siksi sen nimikin on monissa kielissä mistelirastas.


Räkättirastas.
Räkättirastas ("Turdus pilaris") on rastaiden ("Turdidae") heimoon kuuluva keskikokoinen lintulaji.
Räkättirastas asuu valoisissa lehti- ja sekametsissä, puistoissa sekä puutarhoissa. Se syö hyönteisiä, matoja ja nilviäisiä sekä marjakaudella myös marjoja ja hedelmiä. Linnun luonteenomainen puolustustapa on ulostaa hyökkääjän päälle.
Koko ja ulkonäkö.
Räkättirastaan pää ja yläperä ovat harmaat, yläselkä ja hartiat punaruskeat sekä rinta ja vatsapuoli keltaisenkirjavat ja mustatäpläiset. Sen pituus on noin 26 cm, siipien kärkiväli 30-35 cm ja paino noin 100 g. Ääni on käheää rääkymistä ja räkätystä ja laulu kiihkeää kirskahtelevien ja rätisevien aiheiden lavertelua, jonka lintu usein esittää laululennossa. Paikoitellen voi kuulua myös kanamaista kotkotusta. Voi laulaa myös yöllä.
Sulkasato on heinä-elokuussa; sen kesto on 54 vuorokautta. Euroopan vanhin tunnettu räkättirastas eli 18 vuotta ja 7 päivää. Se rengastettiin Suomessa.
Levinneisyys.
Räkättirastas pesii Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Aasiassa Jäämeren rannikoita myöten. Suomen pesimäkanta on noin 1,2 miljoona paria. Euroopan, ilman Venäjää, kannaksi arvioidaan 5–7,5 miljoonaa paria. Lintu muuttaa talveksi etelämmäksi usein sekaparvissa punakylkirastaiden kanssa. Britteinsaarilla sitä pidetään odotettuna jouluvieraana. Hyvinä pihlajanmarjatalvina jää Suomeenkin kymmeniä tuhansia räkättejä. Kevätmuutto tapahtuu huhtikuussa, syysmuutto loka-joulukuussa. Räkättirastaan liike maassa on rastaille tunnusomaista tasajalkahypintää.
Lisääntyminen.
Räkättirastas rakentaa heinistä ja savesta puuhun tai maahan puolipallon muotoisen pesän, ja tekee siihen 5–6 vihertävää, ruskeapilkkuista munaa. Muninta alkaa Etelä-Suomessa vapun tienoilla. Haudonta kestää noin kaksi viikkoa. Poikaset lähtevät pesästä pariviikkoisina, useinkin lentotaidoiltaan heikkoina. Yksilöt pesivät usein muiden räkättien kanssa melko lähekkäin, jotta emot voivat yhdessä puolustaa poikasia lokeilta, varislinnuilta ja muilta pedoilta sekä ihmisiltä. Räkättirastas ei tavallisesti pesi kuin kerran kesässä. Uusintapesiä tavataan yleisesti vielä juhannuksen maissa.


Hömötiainen.
Hömötiainen ("Parus montanus") on havumetsissä viihtyvä pienikokoinen tiainen. Lajin kuvaili ensimmäisenä Thomas Conrad von Baldenstein 1827.
Koko ja ulkonäkö.
Lakki ja leukalappu mustat, posket valkoiset, selkä harmaa, vatsapuoli vaaleampi, siivet ja pyrstö tummat. Siivellä erottuu vaalea paneeli. Pää on suhteessa vartaloon suuri, mikä tekee linnusta hellyttävän pentumaisen näköisen. Pituus on 12–13 cm ja siipien kärkiväli 60–70 mm. Paino on 10–11 g.
Ääni on helposti tunnistettava ”ti-ti-tsää-tsää-tsää”. Myös muita korkeita, hentoja ääniä on. Pesällä varoittaa käheästi rähisemällä. Laulua on kahta tyyppiä, joista tavallisempi ”tjyy-tjyy-tjyy”, muistuttaa suuresti sirittäjää. Toinen laulu on hiljaisempi lurittelu.
Lajista tunnetaan useita alalajeja. Kuvassa on keskieurooppalainen ruskehtavaselkäinen alalaji.
Vanhin suomalainen rengastettu hömötiainen on ollut 11 vuotta 4 kuukautta ja 29 päivää vanha lintu. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen yli 11 vuotta 4 kuukautta vanha hömötiainen.
Levinneisyys.
Keski- ja Pohjois-Euroopassa, Aasian pohjoisosissa havumetsävyöhykkeellä. Suomessa pesii koko maassa, Pohjois-Lapissa harvalukuisena. Etelä-Suomessa laji on voimakkaasti vähentynyt. Syyt eivät ole tiedossa. Metsien hakkuulla ja metsien liiallisella siistimisellä on varmasti vaikutusta. Kilpailussa sinitiaisen kanssa hömötiainen yleensä häviää, ja voi olla, että sinitiainen on kaapannut sopivat pesäkolot. Pönttöön hömötiainen ei helpolla asetu.
Syksyllä hömötiaiset voivat lähteä vaellukselle. Meren yli ne eivät uskaltaudu. Parvet seuraavat rannikkolinjaa ja kiertelevät niemenkärjissä. Vaeltajat ovat enimmäkseen nuoria lintuja. Harvoin vaellukset ulottuvat Suomen rajojen ulkopuolelle. Vaellusparvissa voi olla myös muita tiaisia.
Suomessa pesivä hömötiaiskanta oli 1980-luvun lopulla n. 900 000 paria. Nykykanta vaihtelee 700 000 – 1,5 miljoonan parin välillä. Euroopan kanta on vähintään 4–6 miljoonaa paria.
Elinympäristö.
Kesällä erilaiset metsät, erityisesti sekametsät. Edellytyksenä on, että parille on tarjolla lahopökkelöitä pesäpuiksi. Syksyllä tavataan rannikolla ja saaristossa. Talvella siirtyy usein asutuksen piiriin lintulaudoille. Hömötiainen kuitenkin yrittää karttaa ihmisen läheisyyttä enemmän kuin esimerkiksi talitiainen, vaikka se suhtautuukin ihmiseen pelottomasti.
Lisääntyminen.
Useimmat hömötiaiset haluavat itse kaivertaa pesäkolonsa lahoon pökkelöön, yleensä koivuun tai muuhun lehtipuuhun. Pienireikäiseen (lentoaukon halkaisija 30 mm) pönttöön sitä voi yrittää houkutella täyttämällä pöntön sahan- tai kutterinpuruilla. Hömötiaisnaaras rakentaa koloon tai pönttöön puolipallomaisen pesäkupin karvoista, tikuista, lastuista ja höyhenistä. Muninta alkaa Etelä-Suomessa toukokuun alkupuolella tai puolivälissä. Valkeita, pilkullisia munia on 6–11, keskimäärin 8 kappaletta. Naaras hautoo n. 2 viikkoa. Poikaset kuoriutuvat lähes samanaikaisesti. Ne ovat lentokykyisiä jättäessään pesän vajaa kolmeviikkoisina. Molemmat emot ruokkivat poikasia, myös viikon verran pesästälähdön jälkeen.
Ravinto.
Hömötiainen syö kesällä pääasiassa hyönteisiä ja niiden toukkia sekä hämähäkkejä. Syksymmällä se syö myös siemeniä ja marjoja. Syksyllä se varastoi ahkerasti ruokaa keräämällä pelloilta kauranjyviä ja rikkakasvien siemeniä sekä havupuiden siemeniä ja hyönteisiä. Se varastoi saaliinsa puun kaarnan ja kuorella kasvavan jäkälän alle ja rakoihin. Talvella hömötiaiset tutkivat näitä tyypillisiä varastopaikkoja, ja löytävät omia ja toisten lajikumppanien kätköjä. Talvisin vierailee mieluusti lintulaudoilla ja syö ihraa, auringonkukansiemeniä ja maapähkinöitä. Poikasia emot ruokkivat lähinnä hyönteistoukilla ja muilla selkärangattomilla.


Lapintiainen.
Lapintiainen ("Parus cinctus", syn. "Poecile cincta") on tiaisiin ("Paridae") kuuluva lintulaji.
Koko ja ulkonäkö.
Pituus 12–14 cm, paino noin 12 g. Hömötiaista muistuttava ja samankokoinen, pää näyttää suuremmalta. Selkä ja kupeet ruskeat, päälaki harmahtavan ruskea. Valkoinen poski ja maha, musta naamari ja leukalappu. Siivellä samanlainen vaalea paneeli kuin hömötiaisella. Käyttäytyminen hömötiaismaista, samoin ääni. Laulukin on hieman hömötiaismaista. Sukupuolet ovat samanvärisiä.
Vanhin suomalainen rengastettu lapintiainen on ollut 9 vuotta 4 päivää vanha. Se on myös Euroopan vanhin lapintiainen.
Levinneisyys.
Lapintiainen on taigan lintu, jonka esiintymisalue ulottuu Skandeilta Alaskaan. Suomessa se pesii Lapissa ja Perä-Pohjolassa, ja parimäärä on n. 40 000. Laji elää noin 10 miljoonan neliökilometrin alueella ja sen maailman populaatio on 0,5–5 miljoonaa yksilöä. Lapintiainen on paikkalintu, mutta pieni osa, lähinnä nuoria lintuja, voi syksyisin vaeltaa etelään, jolloin yksittäisiä lintuja tavataan etelärannikkoa myöten.
Elinympäristö.
Varttuneet sekametsät ja männiköt, myös tunturikoivikot. Reviirillä olisi hyvä olla keloja ja kolopuita, mutta pesii myös talousmetsissä, jos vain pesäkoloja tai pönttöjä on tarjolla.
Lisääntyminen.
Naaras rakentaa pesän vanhaan tikankoloon tai pönttöön, voi joskus kovertaa itsekin pesäkolon. Muninta tapahtuu toukokuussa tai kesäkuun alussa. Munia on 5–11, keskimäärin 7,4. Naaras hautoo noin 2 viikkoa. Poikasista huolehtivat molemmat puolisot. Ne lähtevät pesästä lentokykyisinä 18–20 päivän ikäisinä.
Ravinto.
Hyönteiset ja muut selkärangattomat. Syksyllä ja talvella myös siemenet, marjat ja lintulautojen antimet, etenkin tali.


Töyhtötiainen.
Töyhtötiainen ("Parus cristatus", syn. "Lophophanes cristatus") on pieni ruskeaselkäinen varpuslintuihin kuuluva tiainen.
Koko ja ulkonäkö.
Töyhtötiainen on 11–13 cm pitkä ja noin 11 g painava lintu, jonka tärkein tuntomerkki on päässä oleva raidallinen töyhtö. Linnun kaulassa on musta rengas. Selästä lintu on väritykseltään harmaanruskea, alapuoli on kellanvalkea. Pää on mustanvalkea. Vanha lintu eroaa nuoresta ainoastaan kuluneemman pyrstönsä takia. Sukupuolet ovat samanvärisiä.
Äänet ovat tiaismaisen hentoja tiitityksiä. Lajityypillinen ääni on nopea ja reipas ”kirririki-kirririki…”. Laulu muistuttaa edellä mainittua ääntä, mutta on voimakkaampaa ja koiras toistelee sitä pitkinä sarjoina. Laulukausi alkaa jo helmikuun kirkkaina pakkaspäivinä, ja on vilkkaimmillaan maaliskuussa ja huhtikuun alkupuolella ennen pesinnän alkamista.
Vanhin suomalainen rengastettu töyhtötiainen on ollut vähintään 10 vuotta ja 10 kuukautta vanha. Se on samalla Euroopan vanhin töyhtötiainen.
Levinneisyys.
Töyhtötiainen on Suomessa yleinen havumetsissä aina Ahvenanmaalta Ouluun. Se pesii lähes koko Euroopassa. Suomessa laji on vähentynyt viime vuosina, mahdollisesti metsien hakkuiden seurauksena. Pesimäkantamme oli 1980-luvun lopulla 200 000 – 400 000 paria, määrä vaihtelee vuosittain muun muassa talvikuolleisuuden ja pesimämenestyksen takia. Euroopassa pesii arviolta 3,6–4,9 miljoonaa paria, mihin ei ole laskettu mukaan Venäjän pesimäkantaa. Esiintymisalueen koko on 1–10 miljoonaa neliökilometriä ja maailman populaation koko on 8,6–32 miljoonaa yksilöä. Töyhtötiainen ei esiinny maapallolla muualla kuin Euroopassa.
Elinympäristö.
Töyhtötiaisen löytää havupuuvaltaisista metsistä. Suosittuja ovat varsinkin vanhat kalliomänniköt, joissa muuten on niukasti lintuja. Edellytyksenä on lahojen, pesäpuiksi soveltuvien puiden olemassaolo. Laji karttaa laajoja aukeita, eikä muutenkaan juuri liiku kotiuduttuaan kerran johonkin paikkaan. Ainoastaan nuoret linnut vaeltavat hiukan. Töyhtötiainen elää talvisin sekaparvissa muiden tiaisten kanssa jakaen niiden kanssa puun eri osat ravinnonhankintaan. Talvella laji vierailee myös lintulaudoilla, mutta eksyy harvoin keskikaupungille.
Lisääntyminen.
Töyhtötiaisen pesä on tiaisten tapaan kolossa, ja sen korkeus maasta vaihtelee metristä muutamaan metriin, ei kuitenkaan kovin korkealle. Naaras tekee itse kolon lahoon puuhun tai pesii vanhoihin koloihin. Naaraan tehtävänä on myös pesämateriaalien keruu. Joskus se kelpuuttaa pöntön pesäkseen. Kerran pariuduttuaan linnut pysyvät pareina ikänsä ja hyvän pesäkolon löydettyään voivat käyttää sitä useita vuosia.
Töyhtötiainen munii usein jo huhtikuussa 4–8 (keskimäärin 5,3) valkeaa punapilkkuista munaa, joita naaras hautoo noin kaksi viikkoa. Koiras ruokkii naarasta haudonnan aikana. Molemmat emot ruokkivat poikasia 18–22 vuorokautta kunnes ne oppivat lentämään, ja usein vielä senkin jälkeen pitkän aikaa.
Ravinto.
Töyhtötiaisen ravintona ovat siemenet, katajanmarjat, hyönteiset ja hämähäkit sekä tali ja muut lintulautojen tuotteet, kuten leivänmurut ja kauraryynit. Töyhtötiainen hankkii ravintonsa puiden alaoksilta tai maasta. Talven varalle se piilottaa kätköjä kaarnan rakoihin ja jäkälän alle. Mikäli lintu ei löydä kätköään, joku toinen saattaa syödä sen.


Kuusitiainen.
Kuusitiainen ("Parus ater", syn "Periparus ater") on Suomen pienin tiainen, joka näppärästi keinuu kuusen oksilla tarvittaessa pää alaspäin.
Koko ja ulkonäkö.
Musta pää, ruskehtava vatsa, harmaat siivet. Vaalea niskalaikku ja pieni koko auttavat erottamaan kuusitiaisen hömötiaisesta. Pituus 11 cm, siipien kärkiväli 18 cm, paino 8 g. Pienimpiä suomalaislintuja. Puuhakas ja eloisa, liikkuu ja oleilee etupäässä kuusten latvaosissa.
Laulu kirkas ja voimakas ”piiti-piiti-piiti…”, usein pitkinä sarjoina kuusen latvasta. Laulu muistuttaa kiireistä talitiaisen laulua. Äänet tiaismaisia tiitityksiä, paitsi tunnusomainen, vihervarpusmainen vihellys ”tiii-tyy”.
Vanhin suomalainen rengastettu kuusitiainen on ollut 7 vuotta 14 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen 9 vuotta 4 kuukautta vanha kuusitiainen.
Levinneisyys.
Eurooppa ja Pohjois-Aasia Japaniin saakka, sekä Pohjois-Afrikka. Suomessa se pesii Tornion-Kuusamon korkeudelle saakka. Runsain se on Etelä-Suomessa, etenkin Hämeen ja Uudenmaan kuusivaltaisilla seuduilla. Esiintymisen vuosivaihtelu on suurta.
Suomessa pesii noin 30 000 – 100 000 kuusitiaisparia.
Elinympäristö.
Viihtyy parhaiten vanhoissa kuusikoissa, myös muissa havumetsissä ja sekametsissäkin. Suomessa lajia ei tavata puhtaissa lehtimetsissä. Syysmuutolla tavataan melko yleisesti ulkomeren saarilla. Talvella kuusitiainen tulee taajamien lintulaudoille, harvoin keskikaupungille.
Lisääntyminen.
Kuusitiainen tekee pesänsä valmiiseen koloon: jonkun muun lajin hylkäämään pesään tai ihmisen tekemään pönttöön (lentoaukko n. 27 mm). Hyväksyy pesäpaikaksi myös monenlaiset muut kolot, esimerkiksi kaatuneen puun juurakossa, aidantolpassa, rakennuksessa jne. Muninta alkaa Etelä-Suomessa vapun jälkeen. Naaras munii 8–10, keskimäärin 9, punapilkkuista valkoista munaa, joita se hautoo pari viikkoa. Poikaset lähtevät pesästä lentokykyisinä runsaan 2 viikon ikäisinä. Molemmat emot ruokkivat niitä pesässä ja vielä 1–2 viikkoa pesästä lähdön jälkeen. Usein kuusitiaiset pesivät toisen kerran joko samaan tai lähistöllä olevaan koloon. Näihin pesiin munitaan kesäkuun loppupuolella. Munamäärä on pienempi kuin ensimmäisessä pesueessa.
Ravinto.
Kesällä pienet hyönteiset ja hämähäkit, kesäpäivän aikana se tarvitsee n. 2 g ravintoa. Syksyllä se varastoi kuusen oksien kätköihin havupuiden siemeniä ja selkärangattomia. Esimerkiksi kirvoista kuusitiainen tekee pienen pallon ja kiinnittää sen neulasten varaan. Talvella se syö varastoimiaan eväitä ja käy mieluusti lintulaudoilla syömässä rasvaa, maapähkinää ja auringonkukansiemeniä.


Sinitiainen.
Sinitiainen ("Parus caeruleus", syn. "Cyanistes caeruleus") on tiaisiin ("Paridae") kuuluva lintu.
Koko ja ulkonäkö.
Linnun pituus nokan kärjestä pyrstön kärkeen on 10,5–12,5 cm, ja lintu painaa suurin piirtein 10–11 g. Sen päälaki ja siivet ovat siniset, selkä vihertävä ja alapuoli keltainen. Naama on valkoinen. Linnulla on musta raita silmien kohdalla. Raita on myös yksi sen tärkeistä tuntomerkeistä. Etenkin vanhan koiraan sininen väri on hyvin kirkas, naaras on selvästi himmeämmän värinen. Koiras on myös hieman kookkaampi. Nuori lintu on kesällä muuten samanvärinen kuin aikuinen, mutta kaikissa väreissä on kellahtava sävy. Vanhat linnut sulkivat heinä–syyskuussa koko puvun. Nuoret linnut vaihtavat elo–lokakuussa koko höyhenpukunsa, mutta eivät siipisulkia, käsisulkien peitinhöyheniä ja usein vain uloimman pyrstösulkaparin. Sulkasadon jälkeen vanhojen ja nuorien erottaminen maastossa on vaikeaa.
Sinitiaisen laulu on kirkasta, korkeaa helinää, ja koiras kajauttaa sen yleensä puun latvasta maaliskuulta alkaen. Kutsuäänet ovat korkeita tiitityksiä, varoitusääni käheä särinää.
Vanhin Suomessa rengastettu sinitiainen on ollut 8 vuotta 9 kuukautta ja 15 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut Britanniassa rengastettu sinitiainen: 9 vuotta 8 kuukautta.
Levinneisyys.
Sinitiainen pesii suuressa osassa Eurooppaa. Idässä levinneisyysalue ulottuu Aasiaan aina Syyriaan ja Iraniin asti. Lisäksi sinitiaista tavataan Luoteis-Afrikassa ja Kanariansaarilla. Koko maailman populaation suuruudeksi on arvioitu 10 miljoonaa yksilöä. Arviota on tosin pidettävä pahasti aliarviona, sillä yksistään Britanniassa arvioidaan pesivän yli 4 miljoonaa paria ja koko Euroopassa 16–21 miljoonaa paria.
Suomessa yhtenäinen esiintymisalue on linjan Tornio–Joensuu eteläpuolella. Lajia tavataan myös Lapissa. Sinitiainen on runsastunut voimakkaasti viime vuosikymmeninä ja laajentanut elinaluettaan kohti pohjoista. Syitä runsastumiseen ovat ainakin lisääntynyt lintujen talviruokinta, sopivien linnunpönttöjen määrän kasvu ja järviruokokasvustojen leviäminen (sinitiaiset syövät ruo’on sisällä talvehtivia selkärangattomia, jotka ne kaivavat esiin vahvan nokkansa avulla).
Ensimmäinen sinitiaisen pesintä Suomessa varmistettiin niinkin myöhään kuin vuonna 1859 Helsingissä. Sata vuotta myöhemmin parimäärän arvioitiin olleen yli 50 000. 1990-luvun lopulla Suomessa pesivä sinitiaiskanta oli noin 150 000 – 200 000 paria. Nyt arvio on yli puoli miljoonaa, ja talvella lintuja voi olla paljon enemmänkin.
Elinympäristö.
Sen elinpiiriä ovat lauhkean vyöhykkeen lehtisekametsät, puutarhat, pihat ja puistot. Se pesii harvalukuisena myös talousmetsissä ja havumetsissä, jos vain sopivia linnunpönttöjä on tarjolla. Syksyllä ja talvella erityisesti järviruokokasvustot ja ruokintapaikat ovat sen suosiossa.
Lisääntyminen.
Pesä on puunkolossa tai pöntössä. Pöntön lentoaukon koko 28–32 mm, pesii vain harvoin isompireikäiseen koloon, esimerkiksi kottaraispönttöön. Pesintä alkaa Etelä-Suomessa huhtikuun lopulla, muutamia päiviä aikaisemmin kuin talitiaisen pesintä. Emo munii 7–14, yleensä 8–12 ja keskimäärin 10 valkoista, punertavatäpläistä ja -pilkkuista munaa. Vähäinen osa kannasta munii kesäkuun lopulla toisen poikueen. Haudonta alkaa vasta, kun kaikki munat on munittu. Naaras hautoo 13–15 vuorokautta. Poistuessaan syömään naaras yleensä peittää munat pesäaineksilla lämmönhukan estämiseksi. Sekä koiras että naaras ruokkivat poikasia, jotka tulevat lentokykyisiksi 15–21, usein 19 vuorokauden ikäisinä.
Sinitiainen on yleislevinneisyydeltään eteläinen laji. Suomessa sen pesintä on herkkä säiden vaihteluille. Jos se aloittaa pesinnän liian aikaisin, saattaa toukokuun lopun takatalvi aiheuttaa koko pesinnän tuhoutumisen. Kylminä toukokuina ja kesäkuun alkupäivinä sen poikasilleen syöttämien perhostoukkien kehitys on myöhässä, ja siksi poikasista usein osa kuolee nälkään ja eloon jäävätkin ovat aliravittuja ja huonokuntoisia. Huono ravintotilanne heikentää myös emolintujen selviytymistä. Sinitiaisen sopeutuminen pohjoisiin oloihin on vasta alkutekijöissään, ja kestää ilmeisesti vuosisatoja, ennen kuin niille kehittyy sopeutumia kylmiin oloihin.
Ravinto.
Sinitiainen on hyödyllinen monille kasveille syömällä niitä vaivaavia tuhohyönteisiä, kuten kirvoja, mutta se syö myös itse puiden silmuja ja saattaa repiä niitä rikki etsiessään hyönteisiä. Lisäksi sinitiaisen ruokavalioon kuuluvat monenlaiset hyönteiset ja niiden toukat, hämähäkit, siemenet, jyvät ja marjat.
Talvisella ruokintapaikalla sinitiaiset kuuluvat kaikkein ahkerimpiin vieraisiin. Siellä sinitiainen valitsee rasvaosaston useammin kuin muut tiaiset.


Talitiainen.
Talitiainen ("Parus major") on Euroopassa ja Aasiassa laajalle levinnyt tiainen. Sitä tavataan yleisenä ihmisten asuinpiirien lähellä, talvella siemeniä ja jyviä sisältävien lintulautojen tai ruokintapaikkojen ansiosta, kesällä linnunpönttöjen. Talitiaisen kansanomaisempi kutsumanimi on "talitintti".
Koko ja ulkonäkö.
Sukupuolet erottaa rinnan yli alas kulkevan mustan ”kravatin” leveydestä, joka koiraalla on yleensä leveämpi kuin naarastalitiaisella. Talitintti painaa keskimäärin noin 19 grammaa ja pituutta linnulla on noin 15 cm. Alapuoli on puhtaan keltainen, selkäpuoli vihertävän siniharmaa ja vatsaa koristaa musta ”kravatti”. Posket ovat valkeat ja niskassa on vaaleampi läntti. Nuoret linnut ovat hailakan kellahtavia, ja tummat höyhenalat himmeitä.
Vanhat talitiaiset sulkivat täydellisesti pesinnän jälkeen heinä–syyskuussa. Sulkasadon kesto on Suomessa keskimäärin 68 päivää. Nuoret linnut vaihtavat koko poikaspukunsa, lukuun ottamatta siipisulkia ja käsisulkien peitinhöyheniä, elo–syyskuussa. Lähes kaikki nuoret vaihtavat myös pyrstösulat. Sulkasadon jälkeen ikäluokkien erottaminen maastossa on yleensä mahdotonta.
Vanhin suomalainen rengastettu talitiainen on ollut 9 vuotta 2 kuukautta 5 päivää vanha. Vanhin eurooppalainen on ollut saksalainen tintti: vähintään 15 vuotta 5 kuukautta vanha.
Laulu.
Nykyään talitiaisen ti-ti-tyy-laulu on harvinainen, tilalle on tullut lyhyempi ja joskus jopa yksitavuinen ääni, erilaisia muunnoksia esiintyy. Muutoksen syytä ei vielä tiedetä. Ensiksi muutos todettiin kaupungeissa, jolloin arveltiin kaupungin melun muuttaneen laulua, mutta sama muutos on tapahtumassa myös maaseudulla. Tämän on arveltu johtuvan siitä, että kaupunkien ja maaseudun lintupopulaatiot sekoittuvat keskenään.
Talitiaisella on runsaasti erilaisia ääniä, kutsuäänet ovat kirkkaita ja kuuluvia vihellyksiä. Varoitusääni on vihainen, käheä särinä. Talitiaisen laulanta alkaa kaikista linnuista ensimmäisenä. Laulanta alkaa heti kun päivän pituus on noin 7 tuntia, mikä tapahtuu Etelä-Suomessa tammikuun puolivälin tienoilla ja Pohjois-Suomessakin helmikuulla.
Levinneisyys.
Talitiainen on levinnyt ihmisasutuksen mukana koko Suomeen, pohjoisessa sitä tosin ei tavata aivan joka paikassa. Se on runsaslukuinen kaupungeissa. Kannan arvioidaan olevan noin 800 000 paria, ehkä vähän enemmän, talvella 4 000 000 – 7 000 000 yksilöä. Talitiainen oli BirdLife Suomen tammikuussa 2007 järjestämän Pihabongaus-tapahtuman sekä yleisin (99,7% pihoista) että runsain laji (75 000 yksilöä). Talitiainen pesii kaikenlaisissa metsissä, jos vain sopiva kolo tai pönttö on saatavilla.
Talitiainen on levittäytynyt koko Eurooppaan ja keskiseen Aasiaan aina Japaniin saakka, ja se on eräs Euraasian yleisimmistä lintulajeista. Euroopan pesimäkannan kooksi on arvioitu 37–52 miljoonaa paria, joista Britteinsaarilla noin kaksi miljoonaa paria.
Elinympäristö.
Talitiainen pesii kolossa tai pöntössä, paremman puutteessa esimerkiksi postilaatikossa, sähkötolpan poikkipienojen koloissa tai rakennuksissa. Reviirivaatimuksina on yleensä vain pesäkolo sekä jonkin verran täysikasvuista puustoa. Talitiainen on ulkosaaristossa, karuilla soilla ja tuntureilla harvalukuinen.
Lisääntyminen.
Talitiainen lisääntyy ahkerasti, sillä poikueita voi syntyä kaksikin kesässä ja yhdessä poikueessa voi olla 10 poikasta. Talitiainen rakentaa pesän rungon aina seinäsammalesta. Pesiessään suureen pöllönpönttöön se vuoraa pohjan kauttaaltaan noin 10 cm paksulla seinäsammalmatolla, ja rakentaa pesäkupin pöntön nurkkaan. Pesäkupin se vuoraa karvoilla, höyhenillä, langanpätkillä ynnä muulla pehmusteella. Muninta alkaa Etelä-Suomessa vapun tienoilla. Naaras munii 6–12, keskimäärin 9,5 valkeaa, punaruskeapilkkuista munaa vuorokauden välein. Haudonta alkaa vasta kun viimeinenkin muna on munittu ja se kestää noin 2 viikkoa. Hautovaa naarasta ei saa häiritä, sillä se hylkää herkästi munapesän. Poikaset kuoriutuvat yleensä saman vuorokauden sisällä. Ne lähtevät pesästä lentokykyisinä vajaan kolmen viikon ikäisinä. Molemmat emot ruokkivat poikasia, mutta vain naaras hautoo munia. Poikaspesää talitiainen ei helposti hylkää. Pitkäaikaista oleskelua aivan pesän lähellä on vältettävä, sillä emot eivät silloin uskalla mennä pesään, ja poikaset saattavat menehtyä kylmään, nälkään tai janoon. Pesästälähdön jälkeenkin emot huolehtivat poikueesta viikon tai pari. Usein pari munii toisen pesueen juhannuksen jälkeen. Siinä on yleensä vähemmän munia kuin ensimmäisessä, ja haudontakin kestää pari päivää vähemmän. Näiden pesien poikaset lähtevät pesästä elokuussa.
Jos ensimmäinen pesue tuhoutuu, munitaan usein uusi pesue. Tätä sanotaan uusintapesimiseksi, erotukseksi toisesta pesinnästä. Uusintapesässä on vähemmän munia kuin ensimmäisessä, sillä naaras ei jaksa heti tuottaa paljon energiaa vaativia munia. Uusintapesä voi sijaita samassa tai eri kolossa kuin ensimmäinen pesä.
Ravinto.
Talitiainen on kaikkiruokainen. Se syö siemeniä, jyviä ja kesällä hyönteisiä ja muita selkärangattomia. Keväällä se syö mielellään silmuja ja versoja ja käy juomassa lehtipuiden mahlaa, ja talvella se tavataan usein nokkimassa rasvaa ruokintapaikoilla ja haaskoilla. Talvella talitiainen syö puiden oksissa talvehtivia ötököitä ja vierailee ahkeraan lintulaudoilla. Poikasia ruokitaan pääasiassa hyönteistoukilla, kirvoilla ynnä muilla, joskus myös siemenillä tai maapähkinöillä. Englannissa talitiaiset oppivat 1960-luvulla nokkimaan maitopullon foliosuojuksen rikki ja syömään maidon pinnalle kertyneen kerman. Sama tapa levisi myös Suomeen. Unkarissa talitiaisten on havaittu muun ravinnon puutteessa metsästävän pieniä talvehtivia lepakoita.


Kuukkeli.
Kuukkeli ("Perisoreus infaustus") on variksiin kuuluva lintu. Se on Suomessa elävistä varislinnuista pienikokoisin.
Koko ja ulkonäkö.
Kuukkelin pituus on noin 27–30 cm, siipien kärkiväli on runsaat 40 cm ja sen paino on 74–98 grammaa. Koiras on naarasta kookkaampi. Suomessa esiintyvistä varislinnuista se on pienin. Nokka ja koivet ovat mustat. Selkäpuoli on ruskeanharmaa, pyrstö kirkkaan oranssi ja rintapuoli hieman vaalempaa oranssia. Pää on ruskea. Nuoret linnut eivät poikkea emoistaan kokonsa tai värityksensä suhteen. Rengastusta varten kiinni otetuista linnuista erottelu nuoriin ja vanhoihin onnistuu ulomman pyrstösulan muodon perusteella.
Levinneisyys.
Kuukkelia esiintyy Euroopan ja Aasian pohjoisella havumetsävyöhykkeellä Skandinaviasta Venäjälle, Mongoliaan ja Kiinaan saakka. Suomessa kuukkelia tavataan erityisesti Metsä-Lapissa ja Peräpohjolassa, mutta sitä esiintyy itärajalla eteläistä Suomea myöten. Torniosta Kajaanin eteläpuolitse Lieksaan kulkevan linjan eteläpuolella esiintyminen on osittain eristynyttä, pohjoispuolella vielä yhtenäistä. Suomen pesimäkanta oli 1990-luvun lopulla 30 000 – 50 000 paria. Ruotsin kanta on 50 000 – 200 000 paria.
Elinympäristö.
Kuukkeli viihtyy soisessa ja hidaskasvuisessa korpikuusikossa, jossa puiden oksat ovat naavojen ja luppojen peitossa. Useimmat asuinpaikat ovat kaukana ihmisasutuksesta. Kuukkeli on paikkalintu. Kuukkeliperheen reviiri on noin neliökilometrin kokoinen. Nuori yksilö voi päätyä synnyinpesästään jopa kymmenen kilometrin päähän, mutta pariuduttuaan se pysyy samalla reviirillä loppuun asti. Lapissa kevättalvisin vanhatkin linnut saattavat kerääntyä hyville ruokapaikoille kuten ruokinnoille useiden kilometrien päästä.
Lisääntyminen.
Kuukkelit ovat soitimella maaliskuussa. Naaras rakentaa samaan aikaan parissa viikossa pesän yleensä kuuseen noin viiden metrin korkeudella maasta olevalle oksalle aivan rungon viereen. Pesä on halkaisijaltaan noin 25 cm ja koostuu kuusenoksista, jotka on punottu yhteen naavajäkälällä. Sisällä on pehmusteena naavaa, heinää, riekon ja metson höyheniä sekä poronkarvoja. Höyheniä kuukkeli keräilee pitkin vuotta ja kätkee niitä samoihin puunlatvoihin kuin ruokaansakin, jotta pesään on keväällä tarpeeksi rakennusainetta.
Kuukkeli munii 3–4 munaa yhden kerrallaan noin vuorokauden välein huhtikuun puolessavälissä tai viimeistään toukokuun alussa. Naaraan hautoessa koiras tuo sille kerran vuorokaudessa ruokaa. Haudonta kestää kolme viikkoa ja poikaset syntyvät kaljuina ilman höyhenpeitettä. Alussa ruokinnasta vastaa yksin koiras, mutta noin viikon päästä myös naaras poistuu pesästä ravinnonhakuun tyhjentämään ruokakätköjään. Poikaset jättävät pesän pariviikkoisina, mutta pysyvät vanhempiensa seurassa yksivuotiaiksi seuraavaan pesintään asti. Joskus kuukkelit ”adoptoivat” naapurireviirin poikasia. Tämä auttaa sisäsiittoisuuden torjunnassa.
Kuukkeli voi elää yli 15-vuotiaaksi. Vanhin suomalainen rengastettu yksilö on ollut 15 vuotta ja neljä kuukautta vanha. Tämän iän saavutti Kristiinankaupungin Tiukassa elänyt koiraslintu vuonna 1988. Se on samalla vanhin eurooppalainen kuukkeli.
Ravinto.
Kuukkelin ravinnoksi kelpaavat kaikenlaiset marjat, siemenet, sienet, hyönteiset ja niiden toukat, riistaeläinten haaskat, muiden lintulajien poikaset ja retkeilijöiden tarjoamat makupalat. Kuukkeli kerää koko lumettoman ajan talvivarastoja ja kätkee ruokapaloja kaarnankoloihin ja oksien naavatuppoihin.
Kuukkeli kulttuurissa.
Kuukkelia pidetään yleisesti metsämiehen ”kaverina”. Se onkin tunnettu siitä, että se ilmaantuu varsin nopeasti nuotiopaikoille kerjäämään ruoantähteitä. Yleinen uskomus on, että kuukkeli on onnenlintu ja sen tappaneen ihmisen metsästysonni katoaa lopullisesti. Suomalaisessa muinaisuskossa kuukkelia kutsuttiin myös ”sielunlinnuksi” ja uskottiin, että metsämiehen henki siirtyy kuukkeliin hänen kuoltuaan.
Kuukkeli on Kainuun ja Koillismaan maakuntalintu. Internet-hakukone Googlea kutsutaan Suomessa joskus leikillisesti ”kuukkeliksi”. Kuukkeli oli BirdLife Suomen Vuoden laji 2007. Lajin esiintyminen Suomessa pyrittiin kartoittamaan mahdollisimman tarkasti.


Närhi.
Närhi ("Garrulus glandarius") on värikäs varislintu, joka oppii matkimaan kuulemiaan ääniä.
Koko ja ulkonäkö.
32–35 cm pitkä lintu, jonka siipien kärkiväli on 54–58 cm. Sen pääväri on punaisenharmaa ja pyrstö mustahko. Pyrstön tyvi ja yläperä ovat valkoiset. Sen siivet ovat mustat ja siiven peitinhöyhenet siniset ja mustajuovaiset. Naamassa on musta viiksijuova. Otsa- ja päälaenhöyhenet ovat usein pörhistettyinä. Lennossa kiinnittyy huomio valkoisena loistavaan yläperään. Aukealla paikalla lento on epävarman näköistä ja hoippuvaa, mutta metsässä närhi lentää taitavasti ja äänettömästi. Tavallisin ääni on voimakas, ruma rääkäisy. Laulua kuulee erityisesti maalis–huhtikuussa. Se on hiljaista rupattelua, missä on matkintoja ja kitiseviä ääniä.
Vanhin suomalainen rengastettu närhi on ollut 13 vuotta 5 kuukautta 29 päivää vanha.
Levinneisyys.
Laaja levinneisyysalue kattaa Länsi-Eurooppaa, sekä Luoteis-Afrikasta aina Aasian itärannikolle asti. Euroopassa (ei Venäjää) pesii 5–10 miljoonaa paria närheä. Suomen pesimäkanta oli 1990-luvun lopulla 120 000 – 160 000 paria. Lappia lukuun ottamatta närhi on yleinen koko Suomessa. Osa närhistä vaeltaa syksyisin, tavallisesti lyhyitä matkoja, mutta joskus satojakin kilometrejä. Baltian rannikolla ja Puolassa havaitaan voimakasta närhimuuttoa syksyisin. Nämä linnut ovat todennäköisesti kotoisin Venäjältä.
Elinympäristö.
Asuu tiheissä kuusivaltaisissa havumetsissä ja sekametsissä. Pesii usein havupuun tai pensaan latvan lähettyville.
Lisääntyminen.
Pesä on tavallisesti kuusessa, harvoin jossain muussa puussa, ja muutaman metrin korkeudella. Usein rakentaa pesänsä rakennusten seinustalle tai kalliojyrkänteen hyllylle. Pesä on kuivista risuista rakennettu, ja pesämalja on vuorattu hienoilla juurilla ja karvoilla. Tavallisesti närhi munii huhtikuun lopussa – toukokuussa 5–8 munaa, jotka ovat harmaanvihreitä ja ruskeatäpläisiä. Naaras hautoo munia 16–18 vuorokautta, jonka jälkeen molemmat emot ruokkivat poikasia noin kolme viikkoa.
Ravinto.
Kaikkiruokainen lintu. Kaivaa syksyisin maahan mm. tammenterhoja talven varalle. Talvisin vierailee lintulaudoilla.


Pähkinähakki.
Pähkinähakki ("Nucifraga caryocatactes") on närhen kokoinen tukevanokkainen varislintu.
Koko ja ulkonäkö.
Vartalon höyhenpeite on suklaanruskea, ja siinä on vaaleita selvärajaisia pilkkuja. Siivet ja pyrstö ovat tummat. Pyrstösulkien kärjet ovat leveälti valkoiset, myös alaperä on valkoinen.
Pituus: 32–35 cm Siipiväli: 52–58 cm Paino: 140–190 g.
Tyypillinen ääni on varismainen mutta hiljaisempi rääkynä (närhi saattaa joskus matkia sitä erehdyttävästi). Laulu on hiljaista, närhimäistä tai harakkamaista kitinää ja narinaa.
Vanhin suomalainen rengastettu pähkinähakki on ollut 16 vuotta 1 kuukautta 19 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut ruotsalainen vähintään 16 vuoden 3 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Pähkinähakkia tavataan Pohjois-Euroopassa, Siperiassa ja Japanissa, sekä etelämpänä vuoristoalueilla. Läntisessä Euroopassa pesii 186 000 – 250 000 paria.
Etelä-Suomessa paikoitellen pesivä läntinen "caryocatactes"-alalaji eroaa siperialaisesta "macrorhynchos"-alalajista nokan muodon perusteella: siperialaisen nokka on kapeampi ja pitempi. Siperialainen alalaji pesii harvinaisena Punkaharjulla, pysyvä kanta. Muualla ei pesi ilmeisesti, vaeltajat palaavat muualta Suomesta keväällä Venäjälle. Suomen pesimäkanta koostuu pääasiassa läntisen alalajin linnuista, ja on suuruudeltaan noin 1 800 paria. Valtaosa pareista asustaa Lounais-Suomen tammi- ja pähkinäpensasvyöhykkeellä, erityisesti Lohjan–Karjaan seudulla kanta on vahva.
Hyvän pesimäkauden jälkeen siperialaiset hakit voivat lähteä länteen suuntautuvalle vaellukselle. Silloin niitä tavataan Suomessakin tuhansittain. Vaellus alkaa heinäkuun lopulla ja eniten vaeltajia tavataan elokuun lopulla – syyskuun alkupuolella. Erehtymättömästi ne löytävät sembramännyt, joiden siemenet ovat niiden pääravintoa. Syövät myös esimerkiksi omenia, pähkinöitä ja lintulautojen antimia. Osa vaeltajista jatkaa matkaansa Ruotsiin ja Norjaan, josta ne palaavat talven ja kevään mittaan takaisin itään.
Elinympäristö.
Pähkinähakki viihtyy etenkin sulkeutuneissa kuusimetsissä, joiden lähistöllä on pähkinäpensaslehtoja. Siperialaisen alalajin yksilöt voivat jäädä pesimään puistoihin.
Lisääntyminen.
Pähkinähakin pesä on havupuussa, tavallisimmin kuusessa. Se muistuttaa närhen pesää. Muninta alkaa huhtikuussa, ja munia on kahdesta viiteen kappaletta. Molemmat emot hautovat, naaras kuitenkin enemmän. Haudonta-aika on 18–19 päivää. Poikaset ovat lentokykyisiä 3–4-viikkoisina. Emot huolehtivat niistä vielä viikkojen, jopa kuukausien ajan.
Ravinto.
Pähkinähakki on lähes kaikkiruokainen. Syksyllä hasselpähkinät ovat niiden tärkeintä ravintoa, ja ne varastoivat pähkinöitä suuria määriä sammalikkoon talven varalle. Siperialaiset hakit syövät pääasiassa sembramännyn siemeniä, ja niiden nokka on sopeutunut avaamaan käpysuomuja, ollen pitempi ja kapeampi kuin läntisen alalajin pähkinöiden särkemiseen erikoistunut nokka. Syö muitakin havupuiden siemeniä, etenkin kuusen siemeniä. Linnulle kelpaavat myös selkärangattomat, marjat, hedelmät, jätteet, lintulautojen antimet ja silloin tällöin pienet selkärankaiset.


Harakka.
Harakka ("Pica pica") on harakoiden sukuun kuuluva varislaji.
Koko ja ulkonäkö.
Harakka on 40–51 cm pitkä ja painaa 175–300 g. Koiras on keskimäärin naarasta suurempi ja pitkäpyrstöisempi. Väritykseltään harakka on mustavalkoinen lintu, jolla on yksivärisen vihreähohtoinen, 20–30 cm pitkä pyrstö. Nuoret linnut ovat lyhyempipyrstöisiä kuin aikuiset. Poikaset syntyvät höyhenettöminä. Niiden kita on vaaleanpunainen, samoin suupielet. Pohjois-Afrikan alalaji "mauretanica" on muita pienempi.
Käheästi räkättävän äänen lisäksi on joskus hiljaista, vikisevistä ja visertävistä äänistä koostuvaa jokeltelua. Yleensä se on melko kovaäänistä.
Vanhin suomalainen rengastettu harakka on ollut 18 vuotta 10 kuukautta 28 päivää vanha.
Levinneisyys.
Harakat ovat levinneet koko Eurooppaan, Luoteis-Afrikkaan, Etelä- ja Länsi-Aasiaan ja Pohjois-Amerikan länsirannikolle. Suomessa harakka pesii koko maassa. Pesimäkantamme suuruus on n. 180 000 paria.
Harakka on yleensä paikkalintu. Loka–marraskuussa osa nuorista linnuista vaeltelee joitakin kymmeniä, harvoin satoja kilometrejä.
Elinympäristö.
Alun perin harakka on ollut rantatiheikköjen asukas, mutta on siirtynyt pesimään myös asumusten liepeille puutarhoihin, pihoille sekä metsänreunoihin. Keskikaupunkien puistoissa ja pihoilla pesii nykyisin yhä kasvava määrä harakoita. Aivan ulkosaaristosta harakka puuttuu. Talvella harakan voi tavata kaatopaikoilla, tunkioilla ja lintulaudoilla.
Lisääntyminen.
Harakka pesii huhti–kesäkuussa koko maassa. Etelä-Suomessa pesänrakennus alkaa maaliskuussa. Pesä on 1–20 m:n korkeudessa melkein minkälaisessa paikassa tahansa, yleensä tiheässä kuusessa tai männyn latvassa, usein myös lehtipuussa tai -pensaassa. Emojen yhdessä tukevalle alustalle rakentama suuri pallomainen katettu pesä on koottu pikkuoksista ja vuorattu savella sekä juurikuiduilla. Pesän kulkuaukko on sivulla. Muninta alkaa Etelä-Suomessa huhtikuun puolivälin paikkeilla. Munia on yleensä 5–8, keskimäärin 5,6; ne ovat harmaanvihreitä, ruskea- ja vihreätäpläisiä. Naaras hautoo niitä lähes 3 viikkoa. Poikaset kuoriutuvat hieman eri aikoihin muutaman päivän kuluessa. Molemmat emot ruokkivat poikasia. Ne lähtevät pesästä lentokykyisinä 3–4-viikkoisina.
Syksyisin ja keväisin harakat kerääntyvät ryhmiksi ja osallistuvat ryhmäsoitimeen: ne pomppivat maassa ja lentävät silloin tällöin lyhyitä matkoja näytellen pukunsa valkoisia alueita. Päälaen höyhenet ovat pystyssä ja pyrstö levitettynä; sitä keikutetaan edestakaisin.
Ravinto.
Harakka on kaikkiruokainen; se syö hyönteisiä, matoja, siemeniä ja hedelmiä ja ryöstelee lintujen munia ja poikasia. On todettu myös tappaneen aikuisia pienempiä lintuja, kuten varpusia ja pääskysiä, sekä pienjyrsijöitä kuten rottia.
Harakka vierailee usein myös lintujen talviruokintapaikoilla. Ruokintapaikallakin harakalle kelpaa melkein mikä tahansa ruoka. Harakan erityistä herkkua ovat kuitenkin auringonkukansiemenet, pähkinät sekä tali ja rasva. Kuten muillekaan linnuille, harakoillekaan ei pidä antaa vettynyttä, pilaantunutta tai suolaista ruokaa eikä leivänmuruja.
Elintavat ja käyttäytyminen.
Erityisesti talvi-iltaisin harakoita kerääntyy usein parviksi yhdessä yöpymään. Pariside säilyy koko elinajan.
Harakka on luonteeltaan utelias ja älykäs. Vaaran uhatessa se piiloutuu pensaiden tai puiden oksistoon. Poikaspesäänsä se vartioi huolellisesti ja yrittää karkottaa tunkeilijan kovalla räkätyksellä ja räpyttelyllä. Röyhkeä varis voi joskus tunkeutua harakan pesään ryöstämään munia tai poikasia. Kissa saa harakoiden vihan yltymään äärimmilleen. Monet harakkaemot ovat oppineet tarkastamaan roskakoreja, ja asukkaiden harmiksi ne aamuvarhain heittelevät roskapönttöjen sisällön pihalle. Samoin kuin varikset ja naakat, ovat harakatkin oppineet tunnistamaan ja hyödyntämään pikaruokien värikkäät paperiroskat, joita ihmiset heittävät teiden varsille ja pysäköintipaikoille.
Kansanperinne.
Harakka on leimallisesti ihmisen seuralainen ja yksi yleisimpiä pihalintujamme, ja siksi myös useiden kansanuskomusten kohde. Enimmäkseen harakkaan on suhtauduttu kielteisesti. Poikkeuksetta sen räkätys on merkinnyt kaikenlaista epäonnea ja vastoinkäymisiä. Pihamaalla tai -tiellä räksättänyt harakka on kertonut epämieluisista vieraista, matkalle lähtiessä harakan nauru on tiennyt vaivalloista taivalta. Metsälle tai kalaan lähtiessä jos törmää harakkaan, voi saman tien kääntyä takaisin; saalista ei ole luvassa. Onpa aikanaan uskottu, että rutto levisi harakan kyydissä paikasta toiseen.
Harakka on pirun luomus, paholaisen lintu. Jossain vaiheessa se kuitenkin tajusi, kuka hänen luojansa on, ja livisti pirulta karkuun. Piru ehti napata harakkaa pyrstöstä kiinni, jolloin se venyi nykyisiin mittoihin. Toinen teoria pyrstön pituudesta on sen tarttuminen kiinni tervaan kiitos harakan uteliaisuuden, ja linnun rimpuillessa siitä irti se venähti pituutta. ”Missäs harakka jos ei siantappajaisissa” -sanonta on suunnattu liian uteliaalle, joka paikkaan nokkansa työntävälle ihmiselle. Valkea rintamus puolestaan on varastettu esiliina, kuvaten sekin harakkaan liitettyä luonteenpiirrettä.
Pääsiäisaamuna ei harakoita näy, sillä tällöin ne ovat menneet maksamaan veroja pirulle. Piru vaatii neljäkymmentä harakkaa veroaamiaisekseen. On uskottu myös, että ihminen on sen eläimen luonteinen, jonka hän ensimmäiseksi näkee pääsiäisaamuna. Harakka on virkeytensä ja eloisuutensa takia ollut haluttu tuttavuus tuolloin, vaikkei muutoin niin pidetty olekaan ollut. Pertunmaalla onkin tiedetty, että harakan näkijä ”tulee lehen kevuseks, harakka raudan raskuseks”.
Harakkaa on välillisesti tarvittu myös lapsen syntymän yhteydessä. Uudelle tulokkaalle tehtiin ns. harakkapaita, jota pidettiin lapsen yllä kolme vuorokautta. Tämän jälkeen se ripustettiin aidanseipääseen lahoamaan, ja näin menetellen eivät lapseen tarttuneet taudit eivätkä pahat taiat päässeet vaikuttamaan. Harakka toimi sijaiskärsijänä.
Harakka esiintyy myös sanonnassa "mennä harakoille". Sitä käytetään, kun jokin asia menee hukkaan tai hyödyttömään tarkoitukseen. Esimerkiksi jos lämpö karkaa talon sisältä ulos, sen sanotaan menevän harakoille.
Harakkaa on pidetty huonomaineisena lintuna koko Euroopassa, mutta esimerkiksi Kiinassa se on hyvän onnen siivekäs. Harakan kuvia on siellä käytetty mm. häiden yhteydessä ja sen nauru on tiennyt hyviä uutisia tai mieluisia vieraita.


Mustavaris.
Mustavaris ("Corvus frugilegus") on varista hoikempi varislintu.
Koko ja ulkonäkö.
Pituus 44-46 cm, siipiväli 81-94 cm, paino 340-570 g. Pulleavatsainen, jyrkkäotsainen. Teräväkärkinen harmaa nokka. Vanhalla linnulla nokantyvi on harmaa ja höyhenetön ja sen jaloissa on mustat "housut". Kokomusta höyhenpuku (nuorella myös nokantyvi).
Vanhin suomalainen rengastettu mustavaris on ollut 12 vuotta 7 kuukautta 29 päivää vanha. Euroopan vanhin rengastettu mustavaris on ollut brittiläinen 20 vuotta 6 kuukautta vanha yksilö.
Levinneisyys.
Mustavaris pesii laajalla alueella Euroopan länsireunasta Japaniin. Itäisin kanta kuuluu alalajiin "pastinator". Maailman populaation koko on 20-35 miljoonaa yksilöä ja lajin kanta on elinvoimainen. Se on melko harvinainen Suomessa: 1 000–1 400 paria pesii Satakunnan ja Pohjanmaan viljelylakeuksien äärellä. Suomi on aivan lajin levinneisyysalueen luoteisreunassa. Etelä- ja Itä-Suomessa kiertelee alkukeväällä myös tuhansia Karjalankannaksella ja Aunuksen Karjalassa pesiviä lintuja. Suomessa se on muuttolintu, joka saapuu keväällä aikaisin helmi-maaliskuun vaihteessa, päämuutto on maalis-huhtikuun vaihteessa, ja syysmuutto tapahtuu huomaamattomasti syys-lokakuussa. Talvehtimisalueet ovat Etelä-Ruotsissa, Tanskassa ja manner-Euroopan länsiosissa.
Elinympäristö.
Suomessa mustavaris pesii kaupunkien ja hautausmaiden puistoissa. Muuttoaikoina sitä tavataan tienvarsilla, pelloilla ja kaatopaikoilla.
Lisääntyminen.
Pesii yhdyskuntina. Hatarahko risupesä on lehtipuussa tai männyssä. Munia on 3–5. Naaras hautoo 16–18 vrk. Emot ruokkivat poikasia 70–80 vrk (pesässä 30–36 vrk). Sukukypsä 2-vuotiaana.
Ravinto.
Siemenet, vilja, juurekset ja muut viljelykasvit, pikkunisäkkäät, selkärangattomat, jätteet ja raadot.


Varis.
Varis (alalajiksi tulkittuna "Corvus corone cornix") on ihmisasutuksen lähellä viihtyvä helposti havaittava lintu. Siitä, onko nokivaris (alalajiksi tulkittuna "Corvus corone corone") variksen musta muoto eli alalaji vai oma laji, on kahdenlaista näkemystä. Suomen lintujen lajiluettelossa ei kuitenkaan toistaiseksi ole nokivarista.
Tuntomerkit.
Variksen pituus on noin 47 cm, ja se painaa noin puoli kiloa. Sen höyhenpeite on suurimmaksi osaksi tuhkanharmaa lukuun ottamatta kiiltävänmustaa päätä, kurkkua, nilkkaa, siipiä ja pyrstöä. Nokka ja jalat ovat mustat. Sukupuolet ovat samannäköiset. Variksen käheä, hieman värisevä on yleisesti tunnettu. Varikset ovat älykkäitä lintuja.
Levinneisyys.
Varis elää Pohjois-Euraasiassa, Keski- ja Itä-Euroopassa ja Länsi-Aasiassa. Variksen levinneisyysalue rajautuu itä- ja länsisuunnassa nokivariksen levinneisysalueeseen. Euroopassa raja kulkee Pohjois-Schleswigistä Lyypekinlahden kautta Elben keskijuoksulle ja jatkuu sitten Elbeä ja Moldauta pitkin Alpeille. Rajan pohjois-, itä- ja eteläpuolella elää tavallinen varis. Lisäksi varis elää Irlannissa ja Pohjois-Skotlannissa. Afrikassa varista esiintyy myös Egyptissä Niilin varrella.
Levinneisyysalueensa eteläosissa varis on paikkalintu, pohjoisosissa, kuten Suomessa, osittaismuuttaja. Varis on luultavasti elänyt luonnontilaisessa Suomessa vain järvien ja meren saaristoissa, ennen kuin se on ihmisen toimintaa hyödyntäen levinnyt koko maahan viljelmien ja asutuskeskusten liepeille.
Suomessa pesii 200 000–300 000 varisparia.
Ravinto.
Varis etsimässä ravintoa puhkaisemastaan jätesäkistä.
Varis on kaikkiruokainen. Se syö jätteitä, raatoja, viljaa ynnä muuta. Saaristossa se syö vesilintujen ja lokkien pesistä munia ja poikasia. Varis osaa rikkoa nilviäisten ja rapujen kuoret lentämällä ensin korkealle ja pudottamalla sitten ruoan kalliolle. Varis on oppinut hyödyntämään kaatopaikkoja ja etsimään tienvarsilta auton alle jääneitä eläimiä ja muuta syötävää.
Kaupunkiympäristössä elävillä variksilla esiintyy siipien kyynärsulkien kehityshäiriötä, ja niiden siipien kantokyky on heikentynyt tai pahimmassa tapauksessa ne ovat lentokyvyttömiä. Vioittuneet siivet ovat usein mustavalkoisen kirjavat. Häiriön uskotaan aiheutuvan yksipuolisesta ravinnosta, nimenomaan liiasta vaaleasta leivästä. Asiasta ei kuitenkaan ole varmoja todisteita.
Pesintä.
Naaras rakentaa pesän kuivista oksista, maasta ja savesta havupuun tai harvoin lehtipuun latvaan. Ulkosaaristossa pesät sijaitsevat matalissa pensaissa tai katajissa, usein myös maassa. Pesämaljassa on pehmusteina esimerkiksi höyheniä, karvoja, kankaanpaloja. Varis tekee joka vuosi uuden pesän, ja vanhoja pesiä hyödyntävät muut lintulajit.
Varis munii huhti-toukokuussa. Etelä-Suomessa muninta voi alkaa jo maaliskuun lopussa. Munia on 3–6, keskimäärin 4,6, ja ne ovat vihreitä ja ruskeapilkkuisia. Yleensä vain naaras hautoo niitä 18–19 vrk, ja koiras vahtii sillä aikaa pesän lähettyvillä. Poikaset kuoriutuvat eri päivinä. Molemmat emot ruokkivat poikasiaan venyvästä kurkkupussista oksentamallaan ravinnolla. Poikaset pysyvät pesässä 31–32 vrk. Varikset ovat sukukypsiä kaksivuotiaina eli kolmantena kalenterivuonna syntymästään.
Talvehtiminen.
Suomessa sekä muuttavien että talvehtivien varisten osuus on suuri. Varikset muuttavat lokakuussa, mutta Itämeri ohjaa eri alueiden varikset eri muuttoreiteille ja talvehtimisalueille. Länsi-Suomen varikset muuttavat Ahvenanmaan kautta Etelä-Ruotsiin, Tanskaan ja Pohjanmeren maihin. Itä-Suomen varikset taas ylittävät Suomenlahden ja vaeltavat Itämeren itäpuolta Puolaan ja Saksaan. Linnut palaavat samoja reittejä maalis-huhtikuussa.
Pesimäajan ulkopuolella varikset muodostavat suuria parvia, joissa voi olla kymmeniä, satoja tai jopa tuhat lintua. Nuoret ja ilman pesimäpiiriä jäänet varikset liikkuvat myös kesäisin parvissa. Talviparvet hakevat ruokaa kaatopaikoilta ja satamista ja hajaantuvat omakotitalojen ja maatilojen tunkioille. Ihmisen tarjoamien ravinnonlähteiden ansiosta varis voi talvehtia Suomessa.
Muu käyttäytyminen.
Varikset lentävät aamuhämärissä vakituiseen kokoontumispaikkaansa, esimerkiksi jonkin rakennuksen katolle tai korkeaan puuhun. Sieltä ne hajaantuvat etsimään syötävää. Ne kuljeskelevat vähän aikaa lajitoverinsa kanssa sellaisen tavatessaan. Keskipäivällä varikset lepäilevät tuuhean puun oksien kätköissä. Iltapäivän ne kiertelevät taas ravinnonhaussa, kunnes illan tullen hakeutuvat tavanomaiseen yöpymispaikkaansa johonkin kuusikkoon tai männikköön, kaupungeissa myös puistojen lehtipuihin. Variksia saattaa kokoontua samaan paikkaan laajalta alueelta.
Varis on luonteeltaan utelias ja kekseliäs lintu. Se on lähes yhtä oppimiskykyinen kuin korppi. Suomessa varisten on havaittu osaavan vetää kalastajien avantoihin jättämiä siimoja ylös ja poimivan niistä kalat.
Varis myös tarkkailee ympäristöään tiiviisti. Varikset alkavat rääkyä petolinnun nähtyään ja hätyyttävät sitä niin kovasti, että ihmisenkin pitäisi huomata jotakin yllättävää tapahtuneen. Variksia saalistavat kettu, näätä, muutto- ja kanahaukka ja huuhkaja, mutta ne eivät uhkaa lajia sen pitkäikäisyyden ja hedelmällisyyden ansiosta.


Korppi.
Korppi eli kaarne ("Corvus corax") on suurikokoinen musta varisten heimoon kuuluva lintu. Täysikasvuisina ne ovat 55–70 cm:n kokoisia, siivet voivat olla kaksi kertaa tätä isommat.
Koko ja ulkonäkö.
Korppi on Suomen suurin varisten heimoon kuuluva laji ja samalla kookkain Suomessa elävä varpuslintu, noin hiirihaukan kokoinen. Sen pituus pyrstöstä nokankärkeen voi olla jopa yli 70 cm. Korppi painaa 700 grammasta 1 600 grammaan, ja keskimäärin 1,2 kg. Sukupuolet ovat suunnilleen samankokoiset ja -näköiset, tosin koiras on keskimäärin hieman naarasta suurempi. Korpin höyhenpeite on täysin musta. Lennossa korpin erottaa muista variksista pitkästä kiilamaisesta pyrstöstä. Äänivalikoima on laaja. Tavallisesti kuulee lentoäänen ”korp-korp” tai hauskan kulauksen ”klong”. Pesällään korppi varoittaa kiihkeällä, karhealla rääkynällä.
Vanhoilla korpeilla on täydellinen sulkasato kesällä. Nuoren korpin tunnistaa kiillottomista, kuluneista ja ruskehtavista sulista, kun vanhan linnun puku on hohtavan musta.
Vanhin suomalainen rengastettu korppi on ollut 20 vuotta 4 kuukautta 21 päivää vanha. Euroopan vanhin korppi on ollut 21 vuoden 11 kuukauden ikäinen norjalainen lintu.
Levinneisyys.
Korppia tavataan Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa sekä Pohjois-Afrikassa eli lähes kaikkialla pohjoisella pallonpuoliskolla. Suomessa se pesii koko maassa, runsaimmillaan Lapissa. Pesimäkantamme on kasvanut, ja on suuruudeltaan noin 8 000 paria. Maailman populaation kooksi arvioidaan 16 miljoonaa yksilöä. Vanhat korpit ovat paikkalintuja. Nuoret yksilöt voivat syksyisin kuljeskella pitkiäkin matkoja, monesti satojakin kilometrejä. Talvella voi kerääntyä haaskoille ja kaatopaikoille satapäisiä parvia.
Elinympäristö.
Korpit viihtyvät parhaiten metsäalueilla tai rannikoilla ja vuoristoissa. Korppi on erämaalintu, ja Suomessa niitä on eniten Lapissa. Vainon loputtua ja pesimäkannan kasvaessa korpit ovat muuttaneet yhä lähemmäksi asutusta, ja pesiä on jo esikaupunkialueiden laajoissa puistomaisissa metsissä. Muun muassa Virossa ja Venäjällä korpit pesivät usein kaupungeissa ja kylissä.
Lisääntyminen.
Korpit muodostavat elinikäisen parisuhteen. Helmi–maaliskuussa korpit lentävät soidinlentoa korkealla ilmassa, ja suorittavat mitä upeimpia kevätjuhlaliikkeitä, vaihtelevien äänien soidessa. Puolisot rakentavat pesän yhdessä puuhun tai kallionjyrkänteelle mistä tahansa saataville osuneesta materiaalista. Puupesä sijaitsee usein männyn latvassa, mielellään tuulenpesässä. Puupesien runko on aina rakennettu kuivista oksista ja se on vankkaa tekoa. Pesän sisusta on vuorattu mm. ohuilla juurilla, karvoilla ja höyhenillä. Pesä voi olla käytössä useita vuosia peräkkäin. Naaras munii kolmesta seitsemään, tavallisesti 5, kalpean sinivihreää munaa, joissa on ruskeita täpliä. Muninta alkaa Etelä-Suomessa jo maaliskuussa, leudon talven jälkeen jo kuun alussa. Molemmat vanhemmat hautovat munia, naaras kuitenkin enimmän ajan, noin 3 viikkoa, ja ruokkivat kuoriutuneita poikasia. Poikaset kiipeilevät pesäpuun oksilla noin 4-viikkoisista lähtien, lentokykyisiä ne ovat 5–6 viikon ikäisinä. Poikue pysyttelee pesän lähistöllä viikon pari, minkä jälkeen ne alkavat vähitellen laajentaa elinpiiriään.
Ravinto.
Korpit ovat kaikkiruokaisia, mutta pääosin ne syövät haaskoja. Ne syövät myös marjoja.
Erityistä.
Korpit oppivat jäljittelemään lähes mitä tahansa ääniä. Islanti on tarun mukaan viikinkien kesyn korpin löytämä saari. Korpit pitävät paljon kiiltävistä esineistä. Ne osaavat käyttää erilaisia esineitä työkaluina.
Suomessa korppi on rauhoitettu poronhoitoalueella 10.4.-31.7. ja muualla maassa ympäri vuoden.
Korppi kansanperinteessä.
Korppi on joissakin kulttuureissa liitetty pääasiallisesti pahan voimiin ja tuonpuoleiseen. Korppi on ollut pirun, paholaisen lintu, jonka ilmestyminen on aina tiennyt jotain pahaa. Eikä ainoastaan värinsä, vaan myös oletetun viisautensa ja pitkän ikänsä vuoksi on korppia pidetty paholaisen liittolaisena. On luultu, että korppi elää satoja vuosia ja voi viisaudellaan vaikka väistää sitä kohti ammutun luodinkin. Liittoutuminen pirun kanssa antoi korpille kaikki nämä voimat ja ominaisuudet, joihin kuului lisäksi mm. korpinkivi, jota lintu säilytti pesässään tai kielensä alla. Tämän kiven maaginen voima oli siinä, että se taikoi haltijansa näkymättömäksi ja tästä johtuikin, että korpin pesää oli erittäin hankala löytää. Näkymättömänä korppi pääsi myös paremmin tekemään paholaisen sille määräämiä töitä.
Jo pelkkä korpin näkeminen tiesi jonkinlaista onnettomuutta tai muuta ikävää ja siksi korppia myös vainottiin. Sanottiin, että korppi vaistoaa onnettomuudet ja ilmestyy paikalle juuri ennen kuin jotain dramaattista sattuu tai heti sen jälkeen. Pihapiirissä näkynyt korppi - tai monesti yleensä musta lintu - tiesi kuolemaa. Korppi tuli joko ilmoittamaan kuolemasta tai noutamaan kuolleen sielua ikuisuuksiin. Noutajan ominaisuudessa esiintyminen onkin yleinen piirre ylipäänsä linnuille.
Altailaisten heimojen uskomuksissa ensimmäinen shamaani on ollut linnun siittämä, ja yksi näistä kantaisistä on ollut korppi. Tämän vuoksi korpilla onkin ollut joissakin heimoissa kunnia-asema suvun kantaisänä, ns. toteemieläimenä. Korppi on toiminut shamaanin avustajahenkenä vaativissa tehtävissä; se on hakenut shamaanille avuksi suvun vainajien henkiä tai shamaani on itse lentänyt korpin hahmossa aliseen tai yliseen asioitaan toimittamaan (ylisessä asuivat jumalat ja alisessa vainajat). Shamaani saattoi joutua esim. hakemaan ylisestä neuvoja jumalilta tai alisesta sairastuneen ihmisen sielun pois parantaakseen tämän, ja näissä toimissa tarvittiin usein korpin apua. Shamanistissa kulttuureissa korppi on siis toiminut henkilintuna, jolla on ollut yliluonnollisia kykyjä ja jota on tämän vuoksi myös suuresti arvostettu.
Monissa kulttuureissa korppi on liitetty positiivisessa merkityksessä nimenomaan viisauteen, luomiseen ja hedelmällisyyteen. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan intiaanien keskuudessa sekä korppia että varista on aina kunnioitettu. Intiaanien vanhojen uskomusten mukaan korppi on valon ja ymmärryksen tuoja, ja ilman korppia ihmiskunta eläisi ikuisessa pimeydessä. Myös antiikin Kreikassa ja Roomassa arvostettiin korppia, ja se esiintyy monissa antiikin myyteissä ja taruissa. Korpin älykkyydestä ja viisaudesta on nykyisin myös tieteellistä näyttöä.
Korppi esiintyy myös suomalaisessa sananparressa "Ei korppi korpin silmää noki".


Naakka.
Naakka ("Corvus monedula") on pienehkö tumma varislintu. Kooltaan naakka on 34–37 senttimetriä pitkä ja väritykseltään tummanharmaa, poikkeuksena silmien hyvin erottuvat valkoiset iirikset. Naakka viihtyy asutuksen lähellä kulttuuriympäristöissä, mutta myös sellaisissa lehti- ja sekametsissä, joissa on pesimiseen sopivia koloja. Laji on kaikkiruokainen ja hyödyntää muun muassa kasveja, hyönteisiä ja ruoanjätteitä. Naakan esiintymisalue kattaa suuren osan läntisestä Euraasiasta ja pienen alueen Pohjois-Afrikasta. Naakka on luonteeltaan hyvin sosiaalinen lintu.
Koko ja ulkonäkö.
Naakan lento muistuttaa hieman kyyhkysen lentoa, mutta siiveniskut ovat rennompia, hitaampia ja jatkuvia. Siiveniskut ovat nopeammat ja hieman syvemmät, sekä muodoltaan suipommat kuin variksella. Naakan lento tuulessa on taiturimaista, naakka myös liitelee hyvin.
Naakan pituus on 34–37 senttimetriä, siipiväli 64–73 cm ja paino 182–265 grammaa. Koiras painaa keskimäärin 233 g ja naaras 219 g. Puku on tummanharmaa ja kauempaa se voi näyttää kokotummalta. Kaulansivut sekä pää ovat vaaleamman harmaat. Silmät eroavat useimpien muiden lintujen silmistä, sillä tummaa pupillia ympäröi hopeanvalkoinen iiris. Nokka on selvästi pienempi kuin variksella. Kaula näyttää paksulta ja lyhyeltä sekä nokka pieneltä, mikä saa pään näyttämään typäkältä.
Sukupuolet ja ikäluokat ovat samannäköisiä, mutta nuoren naakan voi erottaa aikuisesta vähemmän kuluneiden siipi- ja pyrstösulkien perusteella. Aikuisten lintujen sulkasato ajoittuu pesinnän jälkeen heinä-elokuulle, jolloin ne vaihtavat koko höyhenpukunsa uuteen. Saman kesän poikaset vaihtavat pääosan poikaspuvustaan aikuispukuun loppukesän ja alkusyksyn aikana. Nuoren linnun iiris on ensin sinertävä ja muuttuu myöhemmin ruskeaksi, kunnes se seuraavana keväänä on vaaleanruskea tai harmaanvalkoinen, joskus ruskeatäplikäs, harvoin samanvärinen kuin aikuisen iiris.
Muuntelu.
Etelä- ja Länsi-Euroopassa alalajin "spermologus" naakat ovat tummempia kuin nimialalajin. Koillis-Euroopan alalajin "soemmerringii" kaulansivu on vaaleampi, etenkin syyspuvussa. Pohjoisafrikkalaisen alalajin "cirtensis" puku on himmeämmän ja tasaisemman harmaa, ja kaulan vaalea kuvio on huomaamattomampi. Alalajien määrittäminen on hankalaa, koska esimerkiksi muuttavat linnut sekoittuvat Fennoskandiassa nimialalajiin.
Äänet.
Naakan havaitsee helposti, sillä se on äänekäs. Normaali keskustelu- ja kutsuääni on melko lyhyt, napakka ja joskus karhea. Linnun perusääniin kuuluu töksähtävä ”kja”, kuten myös sarja kovempia usein toistettuja ”kjak”-ääniä, sekä venytetty ”kjaar” ja särisevämpi ”tshräär”. Varoitusääni on kiukkuinen, venytetty, käheä ”tsäähr”. Äänien voimakkuus ja yksityiskohdat vaihtelevat mielialan mukaan. Pariskunnat juttelevat usein hiljakseen keskenään kuherrellessaan savupiipun päällä. Suurista yöpymisparvista kuuluu kova ääni ennen kuin ne rauhoittuvat.
Levinneisyys.
Naakka on levittäytynyt laajalle, noin 15 600 000 km²:n alueelle, josta yli puolet on Euroopassa. Myös sen populaatio on suuri: Euroopan kannaksi on arvioitu 5 200 000–15 000 000 yksilöä ja koko maailman kannaksi 20 000 000–100 000 000 yksilöä. Vaikka naakan globaalista kannankehityksestä ei ole tarkkoja tietoja, on todisteita, että sen yksilömäärät olisivat vielä kasvussa.
Naakkaa tavataan koko Euroopassa Islantia, Maltaa, Fennoskandian pohjoisosia sekä korkeimpia vuoristoja lukuun ottamatta. Pesimäalueidensa pohjoisimmista osista naakka poistuu talveksi, ja joillakin alueilla, kuten Portugalin rannikolla ja Lähi-idän pohjoisosissa sitä tavataan vain talvehtivana. Aasiassa naakkaa esintyy Kiinassa, Mongoliassa, Kazakstanissa, Venäjällä, Afganistanissa, Irakissa, Iranissa ja Israelissa, sekä valtioissa, jotka ovat näiden ja Euroopan välillä. Afrikassa naakkaa tavataan Marokon ja Algerian pohjoisimmissa osissa.
Ilmastonmuutoksen seurauksena naakan uskotaan leviävän huomattavasti pohjoisemmaksi ja sisämaahan.
Levinneisyys Suomessa.
Naakkakanta on vahvimmillaan Etelä- ja Länsi-Suomessa, Itä-Suomessa ja Oulun läänissä harvempi ja Lapin läänissä vain sen etelä- ja lounaisosissa. Suomen pohjoisempia pesimäpaikkoja ovat muun muassa Rovaniemi ja Kemijärvi. Suomen naakkakanta on 80 000–130 000 yksilöä, josta 5 000–10 000 paria pesii Varsinais-Suomessa. Se on osittaismuuttaja: enemmistö naakoista muuttaa loka-marraskuussa Etelä-Itämeren alueelle, osa Alankomaihin ja Belgiaan saakka, ja palaa maalis-huhtikuussa. Varsinais-Suomessa kevään päämuutto tapahtuu maaliskuun lopussa ja syksyn päämuutto lokakuun puolimaissa, jolloin Vakka-Suomen rannikolla tavataan jopa 7 000 Ahvenanmaan suuntaan muuttavaa yksilöä päivän aikana. Varsinais-Suomessa talvehtii runsaasti naakkoja, Turussa ainakin pari tuhatta. Suomen talvikanta on kaatopaikkojen ansiosta kasvanut viime vuosikymmeninä. Kaatopaikkojen vähenemisen takia muuttavan kannan osuus luultavasti kasvaa tulevaisuudessa.
Elinympäristö.
Naakka viihtyy lähellä ihmistä, ja se on kulttuuriympäristöjen lintu, mutta sitä tavataan myös lehti- ja sekametsissä, joissa on pesimiseen sopivia koloja. Varsinais-Suomen tihein kanta pesii Ruissalossa, jossa 1980–1990-luvuilla pesi luonnonkoloissa noin 50 paria. Se elää paikallisesti myös vuoristossa. Muita alueita ovat metsät ja ruohomaat subtrooppisilla, kuivilla trooppisilla ja lauhkeilla alueilla. Sitä tavataan myös merenrannikoiden kallioseinämillä ja kivikkoisilla saarilla.
Lisääntyminen.
Naakka on pariuskollinen, ja pari on tiivisti yhdessä koko elämänsä ajan. Naakkapari kihlautuu jo noin kahdeksan kuukauden ikäisenä mutta on sukukypsä tavallisesti vasta kaksivuotiaana. Parin kihlautuminen valikoituu siten, että naaras on aina koirasta alempiarvoinen. Se pesii useimmiten yhdyskunnissa ja tekee pesän rakennuksien ja puiden onkaloihin, piippuihin, ilmanvaihtoventtiileihin, palokärjen koloihin ja uuttuihin sekä suurireikäisiin pönttöihin. Luonnonpesät ovat vanhojen puistojen ja lehtimetsien puiden koloissa, mutta myös luolissa ja kallionhalkeamissa. Ennen ihmisen rakennelmia naakka asuikin kalliojyrkänteillä, palokärjen koloissa ja maakoloissa. Itse pesä on rakennettu heinänkorsista ja oksista ja se on vuorattu höyhenillä, karvoilla, villalangan pätkillä, paperin- ja muovinpalasilla sekä mudalla. Sekä koiras että naaras osallistuvat rakentamiseen niin, että koiras tekee pääosan rungosta ja naaras vuorauksesta.
Naaras munii neljästä seitsemään, keskimäärin viisi ja harvoin kahdeksan, vaaleansinivihreää, tummatäpläistä munaa huhtikuun lopulla tai toukokuussa, ja hautoo niitä 17–20 vuorokautta. Munan keskikoko on 34,0*24,7 mm. Muninta tapahtuu yleensä päivittäin, mutta joskus naaras voi pitää jopa kolmen päivän tauon. Haudonta alkaa jo heti ensimmäisen munan ilmestyttyä, joten poikaset kuoriutuvat eriaikaisesti. Usein nuorin poikanen on paljon muita pienempi, mikä johtuu myös siitä, että naaras poistuu pesästä pitkiksi ajoiksi varhaisimpien poikasten jo kuoriuduttua. Koiras tuo hautovalle naaraalle ruokaa ja voi itsekin joskus hautoa lyhyitä aikoja. Emot ruokkivat poikasia pesässä 28–32 vuorokautta ennen kuin viimeiset poikaset lähtevät pesästä, usein heinäkuun alussa.. Ne oppivat kunnolla lentämään 35 päivän ikäisinä. Naakka saavuttaa sukukypsyyden kaksivuotiaana, joskus jo yksivuotiaana.
Pönttö.
Naakat pesivät myös ihmisen rakentamissa linnunpöntöissä. Usein pöntöt ripustetaan puistojen puihin tai rakennuksiin, esimerkiksi kirkkoihin. Naakan pöntön lentoaukon halkaisija on 8,5 cm, pöntön sisähalkaisija 18–20 cm, pöntön ulkoseinän korkeus 50 cm ja lentoaukon keskipisteen etäisyys katosta 10 cm. Naakan pönttö tulee ripustaa 4–6 metrin korkeuteen. Samanlaisissa pöntöissä pesii myös helmipöllö ja uuttukyyhky.
Käyttäytyminen.
Naakat ovat sosiaalisia lintuja. Ne etsivät ruokaa parvissa ja kerääntyvät etenkin syksyisin suuriin yöpymisparviin metsiköihin ja puistoihin. Parvia esiintyy ympäri vuoden. Parvissa on tarkka arvojärjestys, jonka mukaan ne sekä ruokailevat että valitsevat yöpymis- ja pesimäpaikan. Laji on luottavainen ihmiseen etenkin alueilla, jossa sitä ei ole vainottu. Koska naakka on pariuskollinen, ne liikkuvat usein pareittain parvissakin. Naakka kävelee reippaasti ja melko suoraviivaisesti pystyhkössä asennossa.
Naakkojen on todettu osaavan käyttää ja tehdä työkaluja simpanssien ja uudenkaledonianvaristen tavoin. Cambridgen ja Queen Maryn yliopistojen tutkijat ovat tutkineet naakan päättelykykyä laboratorio-olosuhteissa. Naakat oppivat pudottamaan kiven alustalle, josta niille putosi ravintoa. Jos naakoilla ei ollut saatavilla kiveä, ne käyttivät tikkua, jota ne jopa työstivät tarkoitukseen sopivaksi. Toisessa kokeessa naakat noukkivat ruokaa putkesta koukkutikulla ja jopa taivuttivat suoran tikun koukuksi saadakseen ruokaa. Linnut eivät olleet nähneet aikaisemmin mitään esimerkkejä työkalujen käytöstä, ne olivat syntyneet ja kasvaneet tarkoin säädellyssä laboratorioympäristössä. Luonnossa naakkojen ei ole havaittu käyttävän työkaluja.
Naakat oppivat ja muistavat variksen tavoin asioita ja voivat opettaa niitä parven muille jäsenille, jolloin hyödyllistä tietoa voi siirtyä jopa sukupolvelta toiselle. Nobelin lääketieteen palkinnon yksilöiden järjestäytymistä ja esille tulosta sekä eläinten sosiaalisen käyttäytymisen malleja koskevista tutkimuksistaan vuonna 1973 saanut Konrad Lorenz kuvaa kirjoissaan muun muassa seuraavaa: kantaessaan kerran kädessään mustia uimahousuja hänen kimppuunsa hyökkäsi kotitalon naakkaparvi. Naakat luulivat Lorenzin kantaneen kuollutta naakkaa. Vuosia tapahtuman jälkeen, kun yksikään tapauksen nähnyt naakka ei ollut enää elossa, naakkaparvi varoi yhä kyseistä puutarhan nurkkausta. Lorenz havaitsi erään tapauksen, jossa vanha naaras pariutui nuoremman koiraan kanssa, koska yhdyskunnassa ei sillä hetkellä ollut sitä vanhempia koiraita. Tämä naaras käyttäytyi maskuliinisesti eivätkä parin munat olleet hedelmällisiä. Kolmantena vuonna yhdyskuntaan asettui vanha koiras, jonka kanssa naaras pariutui, ja sen käytös muuttui naaraalle tyypilliseksi. Nuori koiras jäi kuitenkin mukaan kuvioihin ja ne elivät sitten kolmisin.
Britanniassa tehdyssä tutkimuksessa todettiin kesyjen naakkojen käyttäytyvän eri lailla, kun paikalla oleva ihminen katsoo niitä, verrattuna tilanteeseen, jossa paikalla oleva ihminen ei katso niitä. Muilla eläimillä vastaavaa ei ole todettu ennen tätä. Käyttäytymisen muuttuminen johtui nimenomaan paikalla olleen ihmisen silmien asennosta, ei pään asennosta. Naakat ovat sosiaalisia lintuja ja todennäköisesti käyttävät silmiään kommunikoidessaan, samaan tapaan kuin ihmiset.
Euroopan vanhin rengastettu naakka oli 19 vuotta ja 11 kuukautta vanha, ja se löydettiin Tanskasta kuolleena.
Ravinto.
Naakka on kaikkiruokainen: kesäisin sen ruokavalioon kuuluvat muun muassa hyönteiset, etanat ja lierot, syksyisin vilja, marjat ja hedelmät. Se käy myös kaato- ja ruokintapaikoilla. Monin paikoin sille kelpaavat myös muiden lintujen munat ja poikaset, vaikka se ei ole läheskään niin paha pesärosvo kuin varis tai närhi. Eräät naakkayksilöt ovat oppineet nokkimaan kuoliaaksi räkättirastaan vasta pesästä lähteneen poikasen ja käyttämän sen ravinnokseen.
Suojelu ja lainsäädäntö.
Ympäristöministeriön vahvistaman luonnonsuojelulain (1096/1996) 59 §:n nojalla rauhoitetun naakan ohjeellinen arvo on 101 euroa. Suomessa alueelliset ympäristökeskukset ovat myöntäneet poikkeuksia rauhoitusmääräyksistä viljelmille ja karjankasvatukselle aiheutuvien vahinkojen vähentämiseksi.
Naakkojen rengastuksen avulla selvitetään muun muassa populaation rakennetta, elinikää, poikastuottoa ja pariuskollisuutta.
Naakka kulttuurissa.
Naakkaa on pidetty kuoleman ennelintuna. Vuonna 1628 ammuttiin naakka Naantalin birgittalaisluostarin katolta, panos sytytti kirkon palamaan ja se paloi kokonaan. Nykyään seurakunnatkin suhtautuvat myönteisesti naakkaan ja rakentavat usein niille pesäpaikkoja kirkkoihin korjausten yhteydessä.
Naakka on Varsinais-Suomen maakuntalintu ja Muhoksen kunnan nimikkolaji. Sauvon kunnan vaakunassa on naakan kuva.


Kuhankeittäjä.
Kuhankeittäjä ("Oriolus oriolus") on rastaan kokoinen lintu.
Koko ja ulkonäkö.
Kuhankeittäjä on noin 24 cm pitkä, kellertävä lintu. Uroksen pääväri on kirkkaankeltainen, kun taas naaras ja nuori lintu ovat yläpuolelta vihertäviä, alapuolelta kellertäviä. Naaras on vatsapuolelta harmaanvalkoinen ja tummaviiruinen. Kuhankeittäjäuroksen siivet ovat mustat ja nokka oranssi, naaraan ovat rusehtavammat.
Levinneisyys.
Suomessa pesii 4000–6000 paria lähinnä maan itäosassa ja Järvi-Suomessa. Pesimäalueet ovat Euroopassa ja Länsi-Aasiassa, talvehtimisalue trooppisessa Afrikassa.
Elinympäristö.
Kuhankeittäjän elinympäristöä ovat vanhat lehtimetsät, Baltiassa ja Keski-Euroopassa myös rehevät puistot. Kuhankeittäjä viihtyy puiden lehvästön suojassa, minkä takia sitä näkee todella harvoin, ellei sitä osaa sen huilumaisen laulun perusteella etsiä.
Lisääntyminen.
Pesä tehdään puunhaaraan ja sinne munitaan 3–6 munaa, kooltaan noin 2×3 cm. Poikaset kuoriutuvat kahdessa viikossa.
Ravinto.
Kuhankeittäjä syö marjoja, hedelmiä ja hyönteisiä.


Törmäpääsky.
Törmäpääsky ("Riparia riparia") on pieni lovipyrstöinen, rahisevaääninen pääskylaji.
Koko ja ulkonäkö.
Törmäpääskyn pituus on 13 cm. Selkäpuoli on ruskeanharmaa, rintapuoli on vaalea ja siinä on ruskea rintavyö. Kaikki törmäpääskyt käyvät läpi sulkasadon talvehtimisalueillaan Afrikassa. Ikäluokkia ei sen jälkeen voi enää erottaa toisistaan. Sukupuolilla ei ole ulkonäköeroja.
Törmäpääsky elää luonnossa yleensä kolmesta neljään vuotta. Vanhin suomalainen rengastettu törmäpääsky on ollut 7 vuotta 2 päivää vanha. Maailman vanhin tunnettu yksilö oli 10-vuotias.
Levinneisyys.
Törmäpääsky pesii lähes koko Euroopassa, Pohjois-Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Maailman populaation koko on noin 46 miljoonaa yksilöä. Euroopassa pesii yli 2 miljoonaa paria.
Suomessa laji pesii koko maassa, Lapissa yleisimpänä. Suomen populaatio on kooltaan 55 000 paria, mutta on taantumassa.
Törmäpääsky talvehtii Afrikan itä- ja eteläosissa, eteläisessä Aasiassa ja Etelä-Amerikassa. Keväällä se saapuu Suomeen toukokuussa, syysmuutto tapahtuu elokuussa ja syyskuun alussa.
Elinympäristö.
Törmäpääsky on melko sidoksissa veteen; usein se esiintyy suurin joukoin hyönteisjahdissa järven tai joen yllä.
Lisääntyminen.
Törmäpääskyn pesiä Suomessa hiekkakuopan rinteessä.
Törmäpääsky pesii yhdyskuntina pystysuorissa, hiekkaisissa rinteissä kuten hiekkakuopissa ja joentörmissä, joihin se kaivaa pesänsä, joka on noin 0,5–1 ‑metrinen tai pidempikin. Pesän perällä olevaan kammioon naaras munii 4–6 valkeaa munaa, joita se hautoo noin 15 vuorokautta.
Ravinto.
Törmäpääskyn ravintoa ovat varsinkin surviaissääsket ja muut vesistöissä kehittyvät hyönteiset.


Räystäspääsky.
Räystäspääsky ("Delichon urbicum") on ihmisasutuksen lähellä viihtyvä pääsky. Sen voi erottaa haarapääskystä muun muassa pyrstöstään, jonka lovi on lyhyempi.
Koko ja ulkonäkö.
Räystäspääsky on 13–16 cm pitkä lintu, joka on päältä sinimusta ja alapuolelta valkoinen. Valkoinen yläperä on sen paras tuntomerkki. Pyrstö on lyhyt ja matalalovinen. Jalat ovat höyhenpeitteiset. Lennossa ollessaan lintu lentää korkealla siipiään räpytellen ja välillä syöksyy liukuen alas. Räystäspääsky painaa noin 20 g.
Vanhin suomalainen rengastettu räystäspääsky on ollut 7 vuotta 11 kuukautta 26 päivää vanha. Vanhin eurooppalainen on ollut 14½-vuotias saksalainen pääsky.
Levinneisyys.
Alun perin euraasialainen laji on levinnyt Euroopasta Japaniin ja Pohjois-Afrikkaan. Räystäspääskyä tavataan enimmäkseen asutuksen lähellä, joskus harvoin avoimilla mailla kalliojyrkänteillä sekä toisinaan myös vuoristoissa puurajan yllä. Pesii koko maassa. Tällä hetkellä Suomessa arvioidaan olevan noin 120 000 paria. Euroopassa pesii yli 10 miljoonaa paria eli populaation koko on 20–48 miljoonaa yksilöä.
Elinympäristö.
Räystäspääsky nimensä mukaisesti tekee pesän yleensä räystäille. Pesä tehdään savesta ja ruohosta. Pääskyt suosivat etenkin ihmisten läheisyyttä ja aukeita paikkoja.
Lisääntyminen.
Pääskyt tekevät pesänsä syljellään liimaamalla mudasta, savesta ja ruohosta puolipallon muotoisen kupin, johon naaras munii 4–5 valkoista munaa. Pesä vuorataan höyhenillä ja heinillä. Pesä on seinää vasten, kyljessä on pieni lentoaukko. Laji on hyvin seurallinen, linnut pesivät vieri vieressä kolonioissa. Pääskyt myös nukkuvat pesissään. Munia haudotaan noin 2 viikkoa, kunnes harmaanvalkeat untuvikot kuoriutuvat. Molemmat vanhemmat ruokkivat poikasiaan, jotka tulevat lentokykyisiksi neljässä viikossa. Kesästä riippuen poikueita on yhdestä kahteen. Tavallisten räystäiden vähennettyä räystäspääsky on sopeutunut pesimään myös esimerkiksi huoltoasemien, varastojen, autolauttojen, lossien katoksiin. Pääskyn suurin uhka on pesän ja poikasten tuhoutuminen joko pedon tai pesän putoamisen takia.
Ravinto.
Räystäspääsky on hyönteissyöjä, joten se saalistaa ilmassa lentäviä hyönteisiä.
Muutto.
Laji muuttaa Suomeen toukokuussa, jolloin sille on jo tarpeeksi ravintoa. Syys–elokuussa kerääntyy suuriksi parviksi istuksimaan puhelinlangoille, ja lentää sitten takaisin Etelä-Afrikkaan. Pääskyt palaavat joka vuosi tutuille pesimäpaikoilleen.


Haarapääsky.
Haarapääsky ("Hirundo rustica") on pääskyihin kuuluva, pyrstön muodosta helposti tunnistettava muuttolintu.
Koko ja ulkonäkö.
19–22 cm pitkä ja 13–20 g. Pitkien pyrstöjouhien vuoksi mahdollista sekoittaa vain ruostepääskyyn. Selkä on sinisenmusta, yläperä ei vaalea, mutta pyrstösulissa vaaleita pikkutäpliä. Kurkussa ja otsassa punainen laikku. Pyrstön uloimmat sulat huomattavasti sisempiä pitemmät, naaraalla hieman lyhyemmät kuin koiraalla. Alapuoli vaihtelevan värinen, Euroopassa valkea tai hiukan kermanvärinen, Vähässä-Aasiassa ruosteensävyisempi ja Egyptissä voimakkaan ruskeanpunainen. Nuorilla syksyllä vain 1 cm pitkät pyrstöjouhet, otsa ja kurkku vaaleat, ruosteenruskehtavat, rintajuova harmaanruskea. Poikaset ovat niukasti harmaanuntuvaisia; kita keltainen, suupielet lähes valkoiset. Laulu on iloista lirkutusta, joka päättyy tukahdutettuun narinaan.
Kaikilla haarapääskyillä on täydellinen sulkasato talvehtimisalueilla, jonka jälkeen eri ikäluokkia ei voi erottaa toisistaan.
Vanhin suomalainen rengastettu haarapääsky on ollut 7 vuoden 1 kuukauden ja 24 päivää vanha.
Levinneisyys.
Haarapääsky pesii laajalla alueella Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Aasiassa sekä Pohjois-Afrikassa. Talveksi se muuttaa etelämmäs Afrikkaan, Etelä-Aasiaan, Australiaan ja Etelä-Amerikkaan. Maailman populaatio on kooltaan noin 190 miljoonaa yksilöä, joista Euroopassa pesii 13–19 miljoonaa paria. Suomessa laji pesii koko maassa, Tunturi-Lapissa harvinaisena. Pesimäkanta Suomessa on 150 000 – 200 000 paria. Suomeen haarapääskyt saapuvat vapusta alkaen, ensimmäisiä haarapääskyjä voi nähdä Suomessa jo huhtikuun loppupuolella, syysmuutto on elo–syyskuussa. Meikäläiset haarapääskyt talvehtivat eteläisessä Afrikassa.
Elinympäristö.
Mangrovemetsät, taajamat, pellot ja laitumet. Syysmuuttoaikaan parvet yöpyvät ruoikoissa, ja kansa luuli muinoin, että pääskyset kaivautuvat pohjamutaan talveksi ja nousevat sieltä sitten taas keväällä jäiden sulettua ja vesien lämmettyä. Itse Carl von Linné meni halpaan tässä asiassa.
Lisääntyminen.
Pesii touko–elokuussa Lapin pohjoisosia lukuun ottamatta koko maassa (Suomessa), ennen kaikkea maaseudulla, missä on runsaasti ulkorakennuksia, myös kaupunkien laitamilla ja teollisuusalueilla. Pesii rakennuksen sisällä, kattohirren päällä tai vastaavanlaisessa paikassa. Joskus harvoin pesä rakennetaan räystään tai muun ulokkeen alle paremman paikan puuttuessa. Myös vanha räystäspääskynpesä voi korjailun jälkeen kelvata pesintään. Puolisot rakentavat yhdessä kuppimaisen, päältä avoimen pesän ruohosta, korsista ja savesta, ja vuoraavat sen korsilla tai höyhenillä. Usein sama pesä on käytössä monta vuotta ja sitä vain vähän korjaillaan keväällä. Naaras munii 4–6 valkoista, punaruskeapilkkuista munaa. Se hautoo niitä noin 2 viikkoa. Yhden kesän aikana saattaa olla kaksi poikuetta ja ensimmäisen poikueen poikaset voivat syöttää toisen poikasia. Molemmat emot ruokkivat poikasia. Poikaset lähtevät pesästä noin 3-viikkoisina.
Haarapääsky symbolina.
Haarapääsky on Viron kansallislintu. Se onkin varsin tyypillinen näky virolaisessa maalaismaisemassa. Haarapääsky valittiin maan kansallislinnuksi 1960-luvulla ornitologien aloitteesta.


Tunturikiuru.
Tunturikiuru ("Eremophila alpestris") on pohjoisen pallonpuoliskon varpuslintu.
Koko ja ulkonäkö.
Linnun pituus on 14–17 cm, siipien kärkiväli 30–35 cm ja paino 30–40 g. Jonkin verran pienempi kuin kiuru. Pää on mustan ja keltaisen kirjava. Musta juova päälaen yli kulkee ikään kuin sarviksi pään molemmille puolille. Leveä, musta, puolikuunmuotoinen laikku yli kuvun. Koiras on naarasta suurempi, ja sen pään kuviot ovat selkeämmät.
Esiintyminen.
Tunturikiuru esiintyy hyvin laajalla alueella lähes koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Se elää suurimmassa osassa Pohjois-Amerikkaa, Keski-Aasiaa ja Siperian pohjoisosia. Maailman populaation kooksi on arvioitu 140 miljoonaa yksilöä. Euroopassa esiintyminen on kaksiosainen: Skandinaviassa Kölivuoristossa, Lapin tuntureilla ja Venäjän Jäämeren rannikkoseudun tundralla, sekä Kaakkois-Euroopan, Lähi- ja Keski-Idän sekä Atlasvuoristoissa.
Suomen nykyinen parimäärä on 0–20, ja laji on lähes kadonnut maan pesimälinnustosta. Vuonna 2010 Suomessa tehtiin vain neljä tunturikiurun pesimähavaintoa. Euroopan pesimäkannaksi arvioidaan 6 000 – 18 000 paria.
Tunturikiurumme talvehtinevat Kaakkois- ja Etelä-Euroopassa. Suomessa se on harvinainen talvehtija lähinnä rannikkoseudun rikkaruohokentillä ja ulkosaaristossa. Keväällä se palaa maalis-toukokuussa, syksyllä lähtee loka–marraskuussa.
Elinympäristö.
Tuntureilla, tundralla ja vuoristoseuduilla. Karaistunut kylmänkestävä lintu.
Lisääntyminen.
Pesä on maassa hyvässä piilossa. Naaras munii 3–5 tummaa, rusehtavien täplien kauttaaltaan peittämää munaa. Naaras hautoo 10–11 päivää. Poikaset pysyvät pesässä 9–12 vuorokautta ja lentävät 16–18 vuorokauden ikäisinä. Pohjoisilla leveysasteiila lajilla on vain 1 pesye, lämpimämmillä seuduilla 2 pesyettä kesän aikana.
Ravinto.
Kesällä hyönteiset ja kasvinosat sekä siemenet, talvella siemenet ja rantojen pikkueläimet.


Kiuru.
Kiuru ("Alauda arvensis") eli leivonen on pienikokoinen vaaleanruskea Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa pesivä varpuslintu. Tunnusomaisena piirteenä kiurulla on päälaella sijaitseva pieni töyhtö. Kiuru on varhaisimpia Suomen keväisistä muuttolinnuista. Se saapuu yleensä huhtikuussa, mutta ennätys on 5. maaliskuuta. Tämä on huomattu myös vanhan kansan loruissa ("Kuu kiurusta kesään, / puoli kuuta peipposesta, / västäräkistä vähäsen, / pääskysestä ei päivääkään."). Kiurun vanha nimi on leivo eli leivonen ja paikallisesti sitä kutsutaan myös nimillä kirri, kirvu, tiuru, kivenpuottaja, kivenviiru, peltoleivonen.
Koko ja ulkonäkö.
Kiuru on ruskeanharmaa ulkonäöltään vaatimaton lintu, joka tunnetaan laululennostaan: koiras nousee jopa 100 m:n korkeuteen ja laulaa sydämensä kyllyydestä. Päälaella on pieni töyhtö, jonka lintu kohottaa pystyyn ollessaan hermostunut tai valppaana. Koivet ovat vahvat ja takavarpaan kynsi hyvin pitkä, mikä on sopeutuma avomaalla kävelemiseen.
Äänet muistuttavat laulusta poimituilta pätkiltä: "driu", "priio", "kurrl". Varoittaa voimakkaasti "driy, dry-dry". Syysmuutolla voi kuulla kiuruparven ääntelyä öiseltä taivaalta.
Pituus 17 cm, siipien kärkiväli 35 cm, paino noin 40 g. Koiras on hieman naarasta kookkaampi.
Aikuisilla kiuruilla on sulkasato elo-syyskuussa. Myös nuoret kiurut sulkivat täydellisesti alkusyksyllä, joten sulkasadon jälkeen ikäluokkia ei voi enää erottaa toisistaan.
Vanhin suomalainen rengastettu kiuru on ollut 7 vuotta 8 kuukautta 13 päivää vanha. Euroopan vanhin, Britteinsaarilla rengastettu kiuru, saavutti 9 vuoden ja 5 kuukauden iän.
Esiintyminen.
Kiuru pesii Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Afrikan vuorilla. Pääosassa esiintymisaluettaan se on muuttolintu. Suomeen se palaa varhain keväällä "("Kuu kiurusta kesään..."). Länsiosissa se on paikallismuuttaja siirtyen alavammille maille tai rannikoille. Suomessa kiuru pesii koko maassa, runsain se on lounaisessa pelto-Suomessa, harvinainen pohjoisimmassa Lapissa. Kiuru on paikoin voimakkaasti vähentynyt. Syysmuutto tapahtuu melko huomaamattomasti syys-lokakuussa. Joitakin yksilöitä jää vuosittain talvehtimaan. Suomalaiset kiurut talvehtivat Länsi-Euroopassa.
Suomen pesivä kiurukanta on 300 000–400 000 paria. Euroopan pesimäkanta on suuruudeltaan 28–35 miljoonaa paria, joista Britteinsaarilla 2,57 miljoonaa. Euroopan populaatio on kokonaisuudessaan 79–160 miljoonaa yksilöä. Euroopan maista kiuru puuttuu vain Islannista.
Elinympäristö.
Kiuru lentää korkealla avoimen viljelysmaan tai nummien päällä. Pesii yleisenä myös avosoilla, laitumilla ja matalakasvuisilla rantaniityillä. Kiurua ei tavata pienillä metsäpelloilla. Runsaimmillaan kiuru on salaojittamattomilla heinäpelloilla ja laitumilla.
Lisääntyminen.
Pesä on matala kuoppa maassa, mättäässä tai ojanpenkalla, yleensä ylivuotisen heinän suojaama. Naaras tuo pesään kuivia heiniä ja juuria. Kiuru munii 3–5, keskimäärin 4 munaa. Muninta alkaa Etelä-Suomessa toukokuun alkupuolella. Useimmat kiuruparit pesivät toistamiseen kesä–heinäkuun vaihteessa. Naaras hautoo noin 11 vuorokautta. Poikasia ruokkivat molemmat emot, ja ne lähtevät pesästä lentokyvyttöminä noin 10 vuorokauden ikäisinä. Emot hoitavat niitä vielä viikon-pari.
Ravinto.
Siemeniä ja versoja, matoja, etanoita, hyönteisiä ja niiden toukkia sekä kovakuoriaisia. Poikaset saavat vain eläinravintoa.


Kangaskiuru.
Kangaskiuru ("Lullula arborea") on kiurujen ("Alaudidae") heimoon kuuluva sukunsa ainoa laji.
Koko ja ulkonäkö.
Pituus nokan kärjestä pyrstön kärkeen 13½–15 cm, paino noin 30 g. Koiras on naarasta suurempi.
Ruskean, valkean ja mustan kirjava pieni, lyhytpyrstöinen lintu. Siiven etureunassa, käsisulkien peitinhöyhenissä, lajityypillinen mustavalkea laikku. Valkea silmäkulmajuova. Pieni töyhtö. Lennossa tosi lyhyt pyrstö herättää huomiota.
Laululento on kiurumainen. Koiras kohoaa korkealle ilmaan ja kaunis, hieman surumielinen lallatus kuuluu: ”li li li li li ly ly ly ly liily liily liily lylii lylii lylii…” jne. minuuttikaupalla yhteen menoon. Voi laulaa myös puun latvassa. Alkukesällä laulaa myös yöllä. Äänet ovat pehmeitä, kuin lyhyitä pätkiä laulusta. Pesällä varoittaa kiurumaisesti.
Sekä vanhat että nuoret linnut käyvät läpi täydellisen sulkasadon elo–lokakuussa, minkä jälkeen ikäluokkia ei voi enää erottaa.
Vanhin suomalainen rengastettu kangaskiuru on ollut 3 vuotta 1 kuukautta 3 päivää vanha.
Esiintyminen.
Eurooppa pohjoisosia lukuun ottamatta, Pohjois-Afrikka ja Lähi-itä. Lajin parimäärä Suomessa on 800–1 000 paria. Pesii harvalukuisena eteläisimmässä Suomessa. Muuttolintu, joka talvehtii Keski-Euroopassa, satunnaisesti Etelä-Suomessa. Keväällä laji saapuu maaliskuun loppupuolella, syksyllä lähtee lokakuussa. Euroopassa pesii 1–2,2 miljoonaa kangaskiuruparia, pääosa Iberian niemimaalla.
Elinympäristö.
Karut kalliomänniköt, harvat harjumänniköt, soranottoalueet ja kallioiset teollisuusalueet. Muuttoaikoina tavataan pelloilla ja niityillä, myös ulkosaaristossa.
Lisääntyminen.
Piilottaa pesän varpujen sekaan. Se on rakennettu kuivista heinistä ja sammalista, pehmusteina karvoja tms. Muninta alkaa vapun maissa. Naaras munii 3–6 harmaanvalkeata, ruskeatäpläistä munaa, joita se hautoo 12–14 vrk. Koiras vartioi pesän lähellä puussa istuen. Poikaset lähtevät pesästä lentokyvyttöminä noin 10–14 päivän ikäisinä. Emot huolehtivat niistä vielä viikon tai pari. Yleensä pari munii toisen pesyeen kesäkuun lopulla. Nämä myöhäisemmät poikaset oppivat lentämään usein vasta elokuussa.


Tervapääsky.
Tervapääsky ("Apus apus"), on kiitäjälintujen ("Apodiformes") lahkoon kuuluva nopealentoinen, tumma lintulaji. Se ei ole läheistä sukua varsinaisille pääskyille, vaikka ulkonäöltään muistuttaakin niitä.
Koko ja ulkonäkö.
Tervapääskyllä on tummanruskea, lähes musta höyhenpeite, naamassa vaaleaa sävyä ja kurkku vaalea. Pyrstö on halkinainen ja syvä. Siivet muodostavat auki ollessaan sirppimäisen kaaren. Ruumis on solakka ja jalat pienet, nokka suuri. Viettää suurimman osan ajastaan ilmassa. Tervapääskyn pituus on noin 17–19 cm ja paino 43 g.
Ääni: lajin ääni on kirkuva, laskeva "sriiiiii sriiiiii sriiiiiii".
Vanhin suomalainen rengastettu tervapääsky on ollut 16 vuotta 26 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut sveitsiläinen 21-vuotias tervapääsky.
Levinneisyys.
Tervapääskyä tavataan koko maassa eteläistä Lappia myöten. Talveksi laji muuttaa Afrikan eteläosiin. Kevätmuutto tapahtuu toukokuun loppupuolella ja kesäkuun alussa, syysmuutto elokuussa. Lajin esiintymäalue käsittää lähes koko Euroopan, Pohjois-Afrikan ja suuren osan Aasiaa. Suomessa pesimäkannan suuruus on erään arvion mukaan 50 000 paria, toisen arvion mukaan jopa 100 000 paria. Euroopassa pesii yli 4 miljoonaa paria, joista Britteinsaarilla 100 000.
Elinympäristö.
Tervapääsky viettää lähes koko elämänsä lennossa ja ne myös syövät sekä parittelevat ilmassa. Ei ole löydetty tieteellistä näyttöä tervapääskyn nukkumisesta ilmassa, vaikka se yleinen luulo onkin. Se kerää myös pesänrakennustarpeensa ilmasta löytyvästä materiaalista. Maahaan joutuessaan tervapääskyllä on hankaluuksia nousta ilmaan mikäli sen siipiä estää hiemankin kasvillisuutta. Nuoret tervapääskyt eivät normaalisti pääse laisinkaan lentoon tasaiselta alustalta. Toisen luotettavan tiedon mukaan kaikki terveet, täysikokoiset yksilöt pääsevät maasta lentoon, jos esteitä ei ole.
Lisääntyminen.
Laji pesii rakennuksissa, koloissa ja pöntöissä ja se munii kesäkuussa 2–3 munaa, joita kumpikin vanhemmista hautoo. Hautomisaika on noin 20 vuorokautta. Poikaset viipyvät pesässä ainakin 40-42 vrk, sateisina kesinä kauemminkin. Kylmän ja sateisen kauden estäessä emojen ravinnonsaannin ne muuttavat jopa satoja kilometrejä paremmille ruokapaikoille, jolloin pesässä olevat poikaset vaipuvat horrokseen. Horroksessa niiden ruumiin lämpötila laskee ja elintoiminnot hidastuvat, ja energian tarve vähenee. Poikaset voivat olla horroksessa useita päiviä. Pesii kaupungeissa kolonioissa sopivissa taloissa, maaseudulla harvalukuisempana linnunpöntöissä ja avoimilla paikoilla sijaitsevien puiden koloissa.
Ravinto.
Tervapääsky käyttää ravintonaan niin sanottua ilmaplanktonia eli vapaasti ilmassa leijuvia hyönteisiä ja hämähäkkejä. Ravinto koostuu pääasiassa pienistä noin 2-7 mm:n pituisista saaliseläimistä. Keskikesällä erityisesti kirvat, kukkakärpäset ja vesien läheltä pyydystetyt sääsket muodostavat pääosan saaliista. Isompia kovakuoriaisia, esimerkiksi leppäkerttuja, laji ei syö.


Kaakkuri.
Kaakkuri ("Gavia stellata") on karujen sisävesien lintu. Sen kanta on Suomessa hieman vähentynyt, joten se kuuluu alueellisesti silmällä pidettäviin lajeihin.
Koko ja ulkonäkö.
Kaakkuri on pienin kuikkalinnuista. Sen pituus on 55–67 ja siipien kärkiväli 91–110 senttimetriä. Paino on noin 1 600 g.
Lisääntyvillä aikuisilla on harmaa pää, punainen kurkku, valkoinen vatsa ja tumma selkä. Kaakkurin nokka on harmaa tai valkeahko ja se kaartuu hieman ylöspäin, mikä on ainutlaatuista sukeltajilla.
Vanhin suomalainen rengastettu kaakkuri on ollut 14 vuotta 4 kuukautta 1 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut ruotsalainen, 23 vuotta 7 kuukautta,
Ääni.
Pesimäpaikoillaan kaakkuri päästelee helposti tunnistettavia, pitkälle kantavia yksisävyisiä voihkaisuja. Lentoääni on luonteenomainen "ka-ka-ka-ka-ka-ka". Ennen parkuvaa kuorohuutelua "KARR-gorlii KARR-gorrlii"..., kuuluvat "ooh" -äänet.
Levinneisyys.
Kaakkuri on levinnyt melko laajalle alueelle, sillä se pesii pohjoisessa Euraasiassa ja arktisessa Kanadassa. Suomessa pesii 900–1100 kaakkuriparia koko maassa.
Talvehtii Länsi-Euroopan ja Välimeren rannikoilla. Suomessa voi talvehtia 20–100 yksilöä.
Muutto.
Kevätmuutto alkaa keskimäärin 10.4., on suurimmillaan 1.5. ja päättyy 15.5. Syysmuutto alkaa 1.9., on suurimmillaan 1.10. ja päättyy 30.11. Syysmuutto voi pesinnän epäonnistuessa alkaa jo heinäkuun lopulla. Suomen yli muuttaa pääasiassa Suomenlahden ja Kaakkois-Suomen yli toukokuussa ja syys–lokakuussa Luoteis-Venäjällä pesiviä yksilöitä 50 000 – 70 000.
Elinympäristö.
Pienet runsaskasvustoiset ja -kalaiset metsälammet sekä suolampareet ovat kaakkurin pesimäpaikkoja.
Lisääntyminen.
Kaakkuri munii touko–kesäkuussa 1–2 munaa, jotka ovat tummanruskeita ja mustatäpläisiä. Naaras hautoo noin neljä viikkoa. Poikaset lentävät 40–45 vrk:n ikäisinä.
Ravinto.
Kaakkuri käyttää ravinnokseen kalaa, joita se pyydystää jopa yli 750 metrin sukelluksillaan.Syö myös äyriäisiä ja hyönteisiä.


Kuikka.
Kuikka ("Gavia arctica") on suurikokoinen kuikkalintu, jota tavataan myös Suomessa. Kuikka on saanut nimensä ääntelynsä mukaan.
Ulkonäkö ja koko.
Kuikalla on harmaa pää, musta kurkku, valkoinen vatsa ja valkoruutuinen selkä mustalla pohjalla. Höyhenpuku lisääntymiskauden ulkopuolella on harmaampi. Kuikan nokka on harmaa tai valkeahko ja tikarinmuotoinen. Linnun pituus on 58–73 cm ja paino 2–3 kg. Sen siipien kärkiväli on noin 110–130 cm. Kuikka kävelee tai lähes raahautuu eteenpäin vaikean näköisesti, koska sen jalat ovat hyvin takana ja soveltuvat paremmin vedessä kuin maalla liikkumiseen.
Äänet.
Kuikan soidinääni on kauas kuuluva "kuiik-ko kuiik-ko", jota se päästää varsinkin touko-kesäkuun aamuina ja iltoina. Linnun muita ääniä ovat matala, narahtava ja hieman valittava "aoor" tai "arkk". Ennen sukellusta kuikka päästää usein helähtävän "kluik"-äänen.
Elinikä.
Vanhin suomalainen rengastettu kuikka on ollut 13 vuotta 29 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut saksalainen, vähintään 27 vuoden 10 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Kuikka pesii kirkasvetisissä ja kalaisissa järvissä tai merenlahdissa Euraasiassa ja satunnaisesti Alaskassa. Laji pesii koko Suomen alueella 8 000 – 10 000 parin voimin. Pesimistiheys 0,5–2 on paria/km². Euroopassa pesii 20 000 – 30 000 kuikkaparia, Venäjällä 100 000 – 200 000. Laji talvehtii Välimeren itäosissa ja Mustallamerellä. Suomessa voi talvehtia 50–200 yksilöä. 60 prosenttia kaikista EU-alueen kuikista pesii Suomessa.
Muutto.
Kuikan kevätmuutto alkaa keskimäärin 10. huhtikuuta, on suurimmillaan 5. toukokuuta ja päättyy 20. toukokuuta. Syysmuutto alkaa 10. elokuuta, on suurimmillaan 5. lokakuuta ja päättyy 5. marraskuuta. Suomen yli muuttaa pääasiassa Suomen- ja Pohjanlahtea pitkin toukokuussa ja syys–lokakuussa 50 000 – 70 000 Luoteis-Venäjällä pesivää yksilöä.
Elinympäristö.
Sekä selkävedet että karut järvet ovat kuikan elinympäristöä. Laji on sopeutunut lähes täysin vesielämään. Maalle kuikka nousee vain pesimään. Lentoon päästäkseen kuikka tarvitsee 50–200 metrin pituisen vesialueen ja lisäksi lähes kilometrin pituisen avoimen maaston noustakseen järveä reunustavien puiden yläpuolelle.
Lisääntyminen.
Kuikka rakentaa pesänsä kasveista aivan vesirajan läheisyyteen, minkä takia pienikin veden kohoaminen saattaa vaarantaa munat. Moottoriveneiden aallokot ovat myös riski. Kuikka munii yleensä kerralla vain kaksi munaa. Vanhemmat hautovat munia kuukauden, jonka jälkeen poikaset siirtyvät veteen. Poikasia vanhemmat huoltavat noin 9 viikkoa, minkä jälkeen poikaset ovat lentokykyisiä.
Ravinto.
Muiden sukeltajien tapaan kuikka syö kaloja, esimerkiksi salakkaa ja särkeä, joita se pyydystää vedenpinnan alla. Ravinnoksi käyvät myös äyriäiset, simpukat ja hyönteistoukat.


Merimetso.
Merimetso ("Phalacrocorax carbo") on viime vuosina Suomessakin yleistynyt musta, muodoltaan jättiläismäistä silkkiuikkua tai venytettyä kuikkaa muistuttava pelikaanilintu, jota näkee luodoilla kuivattelemassa höyheniään sukelluksen jälkeen.
Koko ja ulkonäkö.
Merimetso on iso musta lintu, 77–94 cm pitkä ja sen siipien kärkiväli on 121–149 cm, paino 1,6–3,6 kg. Kaula, pyrstö ja nokka pitkähköt, siivet terävät. Muistuttaa lennossa lähinnä kuikkia tai hanhia. Väritys on vanhoilla linnuilla kokomusta. Soidinpuvussa päähän tulee valkoista kuviointia ja reidelle suuri valkoinen laikku. Nuoret linnut ovat tummanruskeita, vatsa vaaleampi. Ääni on karheaa korahtelua.
Merimetso on luonnonsuojelulailla rauhoitettu. Sen pesinnän häiritseminen on luonnonsuojelurikos. Vanhin suomalainen rengastettu merimetso on ollut 8 vuotta 11 kuukautta vanha. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen, 23 vuotta 6 kuukautta.
Levinneisyys.
Merimetsot pesivät Euraasiassa ja Afrikassa sekä Pohjois-Amerikan Atlantinpuoleisella rannikolla. Pohjoisimpana pesivät yksilöt muuttavat hiukan etelämmäksi avoveden ääreen. Pesiminen Suomessa on alkanut uudelleen 1990-luvulla. Tammisaaren saariston kansallispuistossa 1996.
Suomen merimetsot pesivät luodoilla ja pikkusaarissa kolonioittain. Sisämaassa merimetsoja havaitaan muuttoaikoina, mutta se ei tuolloinkaan ole erityisen yleinen.
Elinympäristö.
Merimetsot pesivät kallioluodoilla tai puissa, jotka kuolevat merimetson ulosteiden myrkyttäminä. Näin on käynyt useilla Saaristomeren ja Suomenlahden luodoilla. Luonto kuitenkin toipuu merimetsojen siirtyessä uuteen pesimäpaikkaan. Merimetso kalastelee niin merellä kuin lahdillakin, se voi lentää jopa kymmeniä kilometrejä sisämaan puolelle mikäli hyvä kalastuspaikka löytyy.
Lisääntyminen.
Merimetso tekee pesänsä levästä tai risuista, ja munii 3–4 munaa joita se hautoo kuukauden verran. Suomessa merimetso pesii yleensä maassa, levinneisyysalueensa muissa osissa sen sijaan yleensä puussa.
Merimetson lisääntymistä rajoittavat ihmisten vahingonteot ja merikotka.
Ravinto.
Merimetso syö pääosin pieniä, runsaslajisia ja helposti saalistettavia kaloja. Joskus saaliiksi joutuu suuriakin kaloja, jopa ankeriaita. Merimetso ei kiinnitä huomiota kalan lajiin. Valtaosan ravinnosta on todettu olevan särkeä, kiiskeä, ahventa tai kivinilkkaa riippuen siitä, mitä ravintoa lähialueilta löytyy. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkimuksessa sen todettiin syövän runsaasti kuhaa ja pieniä ahvenia paikassa, jossa näitä esiintyy runsaasti. Se voi olla sukelluksissa yli kaksi minuuttia, mutta silti se usein pysyttelee melko matalassa vedessä. Merimetso syö kalaa myös pyydyksistä ja kalanviljelylaitoksilta, mistä aiheutuu tappioita kalastajille ja kalankasvattajille.
Merimetson luontaiseksi saalistajaksi on osoittautumassa merikotka. Merikotkat ovat hyökänneet merimetson poikasten kimppuun. Keväältä 2010 on Turun saaristossa raportoitu tapauksia, jossa merikotkat ovat surmanneet ja syöneet aikuisia merimetsoja. Myös Ruotsissa ja Virossa on raportoitu merikotkakantojen vahvistumisesta ja merimetsoyhdyskuntien taantumisista.


Vuosaaren satama.
Melumuurin päässä oleva näköalatasanne "Horisontti"
Vuosaaren satama on Vuosaaressa Helsingissä sijaitseva satama. Vuosaaren sataman omistaa Helsingin Satama, joka on Helsingin kaupungin liikelaitos. Satama on merkittävä kontti- ja perävaunuliikenteen satama. Sataman peruskivi muurattiin 7. tammikuuta 2003, ja satama avattiin 24. marraskuuta 2008. Satama korvasi auetessaan Sörnäisten sataman ja Länsisataman konttisataman ja korvaa aikanaan myös Laajasalon öljysataman.
Tarve ja sijainti.
Vuosaaren satamahanketta perusteltiin sillä, että Helsingin vanhempien satamien kapasiteetti olisi loppunut sen hetkisten talousnäkymien perusteella vuoteen 2010 mennessä, ja laajentaminen keskellä Helsinkiä olisi ollut hyvin vaikeaa. Siirtämällä satama ulos keskustasta voitiin myös vapauttaa laajoja alueita asuntoja ja toimistotiloja varten. Myös Pasilassa vapautui laaja alue nykyistä ratapihaa tavaraliikenteen siirtyessä pohjoisemmaksi. Sijainniltaan Vuosaari arvioitiin paremmaksi kuin vaihtoehdoksi tarjottu Kirkkonummi. Vuosaaren sijainnin etuna on myös, että osa kontti- ja muusta raskasliikenteestä kiertää Helsingin keskustan.
Sataman takamaan kappaletavaralogistiikka.
Vuosaaren sataman kappaletavaran käsittelystä kilpailevat useat projektit, kuten Keravan logistiikkakeskus Kerca ja Hollolan Nostavan logistiikkakeskus sekä suunnitelma Riihimäen logistiikkakeskukseksi. John Nurminen rakentaa satamakeskuksensa Vuosaareen.
Myös välittömästi satama-alueen vieressä on logistisille toiminnoille varattu alue, jossa toimii useita alan yrityksiä.
Kehitys ja satama-alueen toiminnot.
Satama-alueen koko on 150 hehtaaria. Konttialusten käyttöön satamassa on laituria 1 500 metriä, laituripaikkoja ro-ro-aluksille on 15 kappaletta.
Nykyisen Vuosaaren sataman alueen keskiosaan rakennettiin 1970-luvulla Valmetin Vuosaaren telakka, joka korvasi siihen saakka Katajanokan kärjessä sijainneen telakan. Myöhemmin telakka siirtyi Wärtsilä Meriteollisuuden omistukseen, joka kuitenkin lakkautti sen jo vuonna 1987.
Entisen telakan ympäristöön toteutettiin samaan aikaan sataman kanssa Meriportin yritysalue. Yritysalueella toimivista yrityksistä mainittakoon Paulig, ABB ja Aker Arctic Technologies.
Gate A:n lähistöllä on raskaalle liikenteelle suunnattuja palveluita kuten huoltoa ja polttoaineen sekä aterioiden myyntiä. Alueen maisemaa hallitsee korkea rakennus "Gatehouse", jossa sijaitsee muun muassa tullin ja Helsingin Sataman toimitiloja.
Ensimmäiset laivaukset.
Ensimmäinen uutta Vuosaaren satamaa käyttänyt alus oli M/S Nora, johon lastattiin 2. helmikuuta 2007 Azipod-ruoripotkurilaitteita. Ne painoivat 200 tonnia kappale. Ensimmäinen tuontilaivaus Vuosaareen tapahtui 18. kesäkuuta 2007, jolloin M/S Black Sea toi Espanjasta 2600 tonnia ratakiskoja satamarataa varten. Kyseessä oli samalla Steveco Oy:n ensimmäinen purkutyö Helsingissä.
Säännöllinen laivaliikenne Vuosaaren satamassa aloitettiin 24. marraskuuta 2008, jolloin samalla Sörnäisten sataman toiminta lakkasi.
Liikenneyhteydet.
Maantieliikenne ohjataan satamaan uutta 2+2-kaistaista moottoritietasoista seututietä 103 pitkin. Se toimii pääkaupunkiseutua kehystävän Kehä III:n jatkeena. Kehä III:lta on edelleen yhteydet muun muassa valtateille 1, 3, 4 ja 7. Kansainväliseen Eurooppatie-verkostoon on yhteys Kehä III:n Västersundomin eritasoliittymässä. Satamaan johtavalla tiellä on Suomen toiseksi pisin tunneliosuus. Tunnelin korvaavana varayhteytenä häiriötilanteissa toimii katuverkon osuus Itäväylältä Kallvikintien ja Niinisaarentien kautta satamaan. Viitoitus on toteutettu muuttuvin opastein, joita hallitaan keskitetysti tiehallinnon valvomosta. Varayhteyttä on jo jouduttu sataman avauduttua käyttämään, sillä sataman automaattisen kulunvalvontajärjestelmän ongelmien johdosta liikenne tunnelissa ruuhkautui avajaisviikolla pahasti.
Keravan Saviolta on rakennettu rautatieverkon uusi osuus, Vuosaaren satamarata. Satama-alueelta valmistui vuonna 2011 huoltoraideyhteys Helsingin metrolle.
Satamaan johtava Helsingin majakalta alkava 32 kilometrin pituinen meriväylä on kulkusyvyydeltään 11 metriä ja vähintään 200 metrin levyinen.
Vuosaaren matkustajaliikenne.
Hansaterminaali on Vuosaaren sataman matkustajaterminaali, joka palvelee tällähetkellä Travemünden, Rostockin ja Gdynian matkustajaliikennettä. Hansaterminaali on sijoitettu B-portin yhteyteen. Sen kautta kulkee ropax-alusten matkustajaliikenne.
Esitettyä kritiikkiä.
Vuosaaren satamaa on kritisoitu muun muassa korkeista kustannuksista (arvio 468 miljoonaa euroa), haitallisista vaikutuksista ympäristölle ja tarpeettomuudesta, joskin kritiikki on sataman käytön aikana osoittautunut aiheettomaksi. Pääkaupunkiseudulle tarvittiin satamalaajennus, mutta sen olisi voinut toteuttaa myös Kantvikin satamana. Koska kuitenkin satamatulo on kunnallistaloudellisesti suuri tuloerä ja koska Helsingin kaupunki muuttui jo hetken muuttotappioalueeksi, satamajärjestely vapauttaa tilaa muilta alueilta edullisempaan asuntotuotantoon, mikä puolestaan lisää asukaslukua. Korkein hallinto-oikeus hylkäsi viimeisen valituksen 24. lokakuuta 2002 ja salli sataman rakentamisen.
Aiheesta muualla.
*


2008.
2008 (MMVIII) oli karkausvuosi, joka alkoi tiistaista.
Yhdistyneiden kansakuntien julistamia vuoden teemoja olivat kansainvälinen Maa-planeetan vuosi, kansainvälinen kielten vuosi, kansainvälinen vesihuollon vuosi, UNEP:in delfiinin vuosi (jatkettuna viime vuodesta), Euroopan parlamentin Euroopan kulttuurienvälisen vuoropuhelun teemavuosi ja FAO:n kansainvälinen perunan vuosi.
Syyskuu.
Kynttilöitä oppilaitoksen edessä 24. syyskuuta.


2007.
2007 (MMVII) oli normaalivuosi (ei karkausvuosi), joka alkoi maanantaista.
Yhdistyneiden kansakuntien julistamia vuoden teemoja olivat kansainvälinen heliofysiikan vuosi ja kansainvälinen napa-alueiden tutkimuksen vuosi.
Elokuu.
Minneapolisin siltaturmassa kuoli ainakin yhdeksän ihmistä.


Suula.
Suula ("Morus bassanus") on suurin Pohjois-Atlantilla pesivä merilintu.
Tuntomerkit.
Suulalla on pitkät ja kapeat siivet ja pitkä, kiilamainen pyrstö. Linnun pituus on 87–100 cm ja siipien kärkiväli 165–180 cm. Koiras on hieman naarasta suurempi. Höyhenpuku on valkea mustia siipienkärkiä lukuun ottamatta. Kesäisin pää on kellertävä, talvisin vaaleampi. Nokka on vaaleansinertävä. Silmä on vaaleansininen, sen ja nokan ympäristössä näkyy mustaa ihoa.
Nuoret linnut ovat tummanruskeita ja kauttaaltaan valkeatäpläisiä. Nuoruuspuku muuttuu asteittain aikuisen linnun väritykseksi. Suula saa aikuispuvun 5–6 vuoden ikäisenä, jolloin se tulee myös sukukypsäksi.
Lintuvuorten suulayhdyskunnat pitävät kovaa, kähisevän läähättävää ääntä.
Vanhin eurooppalainen rengastettu suula on ollut brittiläinen 37 vuoden ja viiden kuukauden ikäinen lintu.
Levinneisyys.
Suula pesii yhdyskunnissa Pohjois-Atlantin jyrkillä kalliorannoilla ja -saarilla. 60–70 prosenttia maailman suulista pesii Yhdistyneen kuningaskunnan alueella. Suulayhdyskuntia on myös Islannissa, Norjassa, Färsaarilla, Irlannissa ja Ranskassa, ja toisella puolen Atlanttia Newfoundlandissa ja Québecissä.
Itä-Atlantin nuoret linnut viettävät kaksi ensimmäistä talveaan Afrikan länsirannikon trooppisilla ja subtrooppisilla vesillä. Osa suulista siirtyy sen jälkeen läntiselle Välimerelle. Neljävuotiaina lähes kaikki suulat ovat palanneet pesimäalueilleen. Vanhat linnut talvehtivat Länsi-Euroopan rannikoilla. Suomessa suula on erittäin vähälukuinen, mutta vuosittainen suurharvinaisuus keväisin ja syksyisin.
Ravinto.
Suula syö enimmäkseen kalaa, se kykenee syömään jopa 30 senttimetrin mittaisia kaloja. Se syö silliä, kuoretta, turskaa, Ruijan seitiä ja muita merikaloja. Suula saalistaa sukeltamalla. Se syöksyy veteen lähes kohtisuoraan 10–40 metrin korkeudesta, vetää siivet suppuun vedenpinnan saavuttaessaan ja etenee kalojen perässä jopa 15 metrin syvyyteen. Se voi sukeltaa jopa 20 sekuntia.
Pesintä.
Koiras rakentaa kalliolle pesän levästä, heinistä, sulista ja maasta. Naaras munii pesään vain yhden munan, jota molemmat vanhemmat hautovat. Toinen vanhemmista pysyttelee poikasen luona, kunnes se on 90 päivän kuluttua lentokykyinen. Poikaset lähtevät muuttamaan uimalla, mutta ne oppivat lentämään runsaan viikon päästä.


Itäkeskus.
Itäkeskus () on Helsingin 45. kaupunginosaan eli Vartiokylään kuuluva osa-alue Itä-Helsingissä. Se on samalla huomattava aluekeskus metroasemineen ja kauppakeskuksineen. Itäkeskus rajoittuu etelässä Marjaniemeen, idässä Puotilaan, pohjoisessa Puotinharjuun ja lännessä Roihuvuoreen. Viralliseksi osa-alueeksi se erotettiin Puotinharjusta vuonna 1996.
Itäkeskuksen asukasluku on 4 643 (1.1.2008), pinta-ala 1,17 km² ja työpaikkojen määrä 5166 (31.12.2005). Valtionverotuksen alaiset keskitulot olivat vuonna 2006 19 313 euroa, eli pienemmät kuin esimerkiksi Mellunmäessä ja Kontulassa, mutta suuremmat kuin Jakomäessä tai Kurkimäessä.
Historia.
Itäkeskusta on rakennettu 1970-luvulta alkaen. Siellä oleva Citymarket avasi ovensa 31. maaliskuuta 1977. Sen 67 246 kuutiometrin halliin mahtui 6 500 neliömetrin kokoinen myymälä. Citymarket on rakennettu pellolle, jossa vielä 1960-luvun lopulla laidunsi karjaa ja viljeltiin mm. papuja, kaalia ja porkkanaa. Moni nykyisin keski-ikäisistä entisistä itähelsinkiläisistä lähiölapsista ollut töissä näillä ns. Nymanin pelloilla papusatoa korjaamassa.
Kaupunginhallitus päätti 2. joulukuuta 1996 (1738 §) hyväksyä suunnittelun yhteiset lähtökohdat vuosiksi 1997 ja 1998. Tähän sisältyi uusi osa-alue 457 Itäkeskus – Östra centrum.
Palveluita ja nähtävyyksiä.
Itäkeskus tunnetaan ennen kaikkea 1980-luvulla rakennetusta Itiksen kauppakeskuksesta, jonka nimi ennen oli myös Itäkeskus ja joka mainostaa itseään Pohjoismaiden suurimpana. Myös Puotinharjun ostoskeskus eli Puhos sijaitsee Itäkeskuksen osa-alueella, aivan Itiksen vierellä. Sekin oli aikanaan valmistuessaan Pohjoismaiden suurin lajissaan. Sitä on myöhemmin laajennettu Kehä I:n suuntaan.
Kaupunginosassa sijaitsevat myös Näkövammaisten palvelu- ja toimintakeskus Iiris ja Marjaniemen siirtolapuutarha, jonka itäreunalla virtaa Mustapuro. Itäkeskuksen eteläreunalla sijaitsee Ystävyydenpuisto. 19-kerroksinen Itäkeskuksen maamerkki on Helsingin toiseksi korkein tornitalo.
Maaliskuussa 2009 Itäkeskuksen naapuriin Kehä I:n vastakkaiselle puolelle Puotinharjun puolelle avattiin uusi Prisma-tavaratalo, joka sijaitsee Puotilan metroaseman vieressä, Kehä I:sen ja Itäväylän risteyksen kupeessa. Prisma tarjoaa tavara- ja ruokakaupan lisäksi Rosso-ravintolan, Presson, Alkon sekä Veikkaus-pisteen.
Metro.
Itäkeskus oli Helsingin metron alkuperäinen päätepysäkki linjan auetessa vuonna 1982. Nykyään Itäkeskus on merkittävä bussi- ja metroliikenteen solmukohta, jossa keskustasta tuleva metrorata haarautuu Vuosaareen ja Mellunmäkeen.
Jokeri-linja.
Itäkeskuksessa on Jokeri-linjan itäinen päätepiste. Tämän poikittaisliikennebussin läntinen päätepiste on Espoon Westendinasema.
Muut bussilinjat.
Metroaseman yhteydessä on suuri bussiterminaali. ja linjoista liityntälinjojen listasta.


Korkein oikeus (Suomi).
Korkein oikeus (KKO) () on toinen Suomen korkeimman oikeusasteen tuomioistuimista, jonka tärkein tehtävä on ennakkoratkaisujen antaminen. Perustuslain 3 §:n mukaan korkein oikeus käyttää ylintä tuomiovaltaa riita- ja rikosasioissa. Hallintolainkäyttöasioissa ylintä tuomiovaltaa käyttää korkein hallinto-oikeus.
Historia.
Korkeimman oikeuden tuomiovallan historiallisena lähtökohtana on Ruotsin kuninkailla aikoinaan ollut oikeus purkaa tuomioita. Tämä oikeus säilyi kuninkaalla myös sen jälkeen kun valtakuntaan perustettiin Svean hovioikeus vuonna 1614.
Korkeimman oikeuden perusti kuningas Kustaa III vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjalla nimellä kuninkaan korkein oikeus. Nykyinen Ruotsin korkein oikeus on perua tästä. Venäjän valloitettua Suomen vuonna 1809 korkeinta tuomiovaltaa käyttäväksi tuomioistuimeksi säädettiin hallituskonseljin oikeusosasto ja vuodesta 1816 alkaen Keisarillisen Suomen senaatin oikeusosasto.
Suomen korkein oikeus perustettiin vuonna 1918, Suomen itsenäistyttyä. Samalla korkein oikeus irrotettiin valtioneuvostosta ja siitä tuli myös muodollisesti itsenäinen ja riippumaton tuomioistuin.
Korkein oikeus on koko toimintansa ajan joutunut tasapainoilemaan valitusten määrän kanssa. Juttujen liiallinen määrä on vaikeuttanut KKO:n mahdollisuutta toimia ennakkopäätösten antajana. Valitusmahdollisuuksia rajoitettiin jo Ruotsin vallan aikana, jolloin muutoksenhakuoikeus riita-asioissa edellytti korkean vetorahan maksamista. Itsenäisyyden aikana 1922 säädettiin riita-asioiden muutoksenhaulle markkamääräinen alaraja. Tätä rajaa korotettiin myöhemmin useaan otteeseen. Vastaavasti rikosasioissa muutosta ei saanut hakea lieviin rikoksiin.
Nykyisen kaltaiseksi puhtaasti ennakkotapauksia ratkaisevaksi tuomioistuimeksi KKO muuttui vuonna 1980.
Tehtävät.
Korkeimman oikeuden tärkein tehtävä on ennakkopäätösten antaminen. Ennakkopäätöksillä eli prejudikaateilla ohjataan muuta lainkäyttöä. Ennakkopäätökset eivät muodollisesti sido alempia tuomioistuimia, mutta käytännössä niitä yleensä noudatetaan oikeuskäytännössä.
Korkeimpaan oikeuteen voi hakea muutosta vain niissä tapauksissa joissa se myöntää valitusluvan alemman tuomioistuimen päätökseen. Valituslupaa voi hakea hovioikeuksien ratkaisuista, eräistä vakuutusoikeuden ratkaisuista sekä niistä käräjäoikeuksien ratkaisuista, jotka käräjäoikeus on tehnyt maaoikeutena toimiessaan.
Organisaatio.
Korkeimman oikeuden virastopäällikkönä toimii korkeimman oikeuden presidentti, jolla on apunaan kansliapäällikkö. Korkeimman oikeuden jäseniä kutsutaan oikeusneuvoksiksi, joita on oltava kerrallaan virassa vähintään 15. Muiden tuomareiden tapaan korkeimman oikeuden presidentin ja oikeusneuvokset nimittää tasavallan presidentti. Tuomarinvalintalautakunta ei osallistu näiden virkojen täyttämiseen. Jutut ratkaistaan oikeussihteereiksi tai esittelijäneuvoksiksi kutsuttujen esittelijöiden suorittaman valmistelun pohjalta.
1. tammikuuta 2006 alkaen korkeimman oikeuden presidentti on Pauliine Koskelo. Tämän edeltäjiä ovat olleet Leif Sevón, Olavi Heinonen, Curt Olsson, Antti Hannikainen, Matti Piipponen, Toivo Tarjanne, Oskar Möller, Hjalmar Neovius, Frans Pehkonen, Julius Grotenfelt ja August Nybergh.
Korkein oikeus on toimivaltainen valitusluvan myöntämistä koskevassa asiassa kahden jäsenen kokoonpanossa. Jos valituslupa myönnetään, ratkaistaan varsinainen pääasia tavallisesti viiden jäsenen muodostamassa jaostossa. Periaatteellisesti tärkeässä asiassa kokoonpanoa voidaan vahventaa joko 11-jäseniseen jaostokäsittelyyn tai täysistuntoon, johon osallistuvat kaikki korkeimman oikeuden jäsenet.
Aiheesta muualla.
*


Pikaraitiotie.
Pikaraitiotie on kaupunkiraideliikenteen muoto. Kansainvälisen joukkoliikenneliiton kansainvälinen pikaraitiotiekomissio julkaisi 1983 seuraavan määrittelyn: "Pikaraitiotie on raideliikennemuoto, joka voidaan kehittää asteittain nykyaikaisesta raitiotiestä pikajoukkoliikennemuodoksi, joka kulkee omalla kaistallaan, maan alla, maan tasassa tai maanpinnan yläpuolella."
Pikaraitiovaunulla tarkoitetaan junaa, joka teknisen ratkaisunsa puolesta on nopeampi kuin tavallinen raitiovaunu, mutta kevyempi kuin metrojuna. Yleensä kalusto soveltuu ainakin mitoituksen puolesta myös katuliikenteeseen. Kaikkia pikaraitiotiemäisiä järjestelmiä tai rataosia ei aina kutsuta pikaraitiotieksi, vaan esimerkiksi vain raitiotieksi (esimerkkinä Göteborg, jossa osa raitioteiden linjauksista on teknisesti pikaraitiotietasoisia).
Pikaraitiotien ominaisuuksia.
Pikaraitiotie muistuttaa ominaisuuksiltaan muita kaupunkiraideliikenteen muotoja kuten raitiovaunua, metroa ja paikallisjunaa. Esimerkiksi suorituskyky, energiankulutus ja kulkuväylät ovat samankaltaisia.
Pikaraitiotien linjaus sovitetaan palveltavaan kaupunkirakenteeseen. Pikaraitiotie linjataan lähelle asuntoja, työpaikkoja ja palveluita. Yleensä pysäkit pyritään sijoittamaan alle 300 metrin päähän merkittävimmistä linjan alueen palveluista, työpaikoista ja kerrostalokortteleista ja enintään 600 metrin päähän palveltavista pientaloasunnoista.
Pysäkkiväli vaihtelee eri olosuhteissa ja eri pikaraitiotiejärjestelmissä välillä noin 300–2 000 metriä. Jos kaupunkirakenne on jatkuva, optimaalinen pysäkkiväli on usein luokkaa 500–600 metriä. Pysäkkitiheys on yleensä tiheämpi kuin metrolla tai paikallisjunalla.
Palveltavan alueen bussilinjasto sovitetaan pikaraitiotiehen siten että vaihto bussista raitiovaunuun on helppoa ja bussilinjasto ohjataan esimerkiksi poikittaisreiteille, joilla pikaraitiovaunu ei kulje. Joissakin pikaraitiojärjestelmissä busseilla järjestetään liityntäliikenne. Yleensä autoille ja polkupyörille varataan liityntäpysäköintipaikkoja pysäkeille.
Pikaraitiovaunujen huippunopeus on yleensä 60–100 km/h, kiihtyvyys ja hidastuvuus 0,8–1,2 m/s². Matkanopeus linjalla on eri järjestelmissä yleensä välillä 20–40 km/h. Matkanopeus riippuu ensisijaisesti pysäkkitiheydestä. Jos pysäkkitiheys on sama kuin metrolla, matkanopeus on sama kuin perinteisellä raitiovaunulla.
Pikaraitiovaunujen raideleveys vaihtelee välillä 900 mm (Linz) – 1 524 mm (Riika, Venäjän ja Ukrainan pikaraitiotiet). Yleisin raideleveys on 1435 mm. Pikaraitiovaunujen korileveys vaihtelee välillä 230–265 senttimetriä. 265 senttimetriä on maksimileveys, joka soveltuu liikenteeseen katuympäristössä.
Uudet järjestelmät tehdään yleensä suurella korileveydellä kapasiteetin lisäämiseksi. Pienin kaarresäde on 20–50 metriä. Vaunujen pituus on noin 20–50 metriä ja ne ovat yleensä nivelöityjä. Junapituus on useissa järjestelmissä jopa 75–100 metriä. Saksassa standardiksi ovat muodostumassa 37,5 metrin pituiset vaunut ja 75 metrin mittaiset junat. Kaarresäde ja korileveys määrittävät tilantarpeen. Yleensä kaksiraiteinen pikaraitiotie vaatii 5-7 metriä tilaa sivusuunnassa. Pienemmän vaakatasoisen ja pystysuuntaisen kaarresäteen takia pikaraitiotie voidaan sijoittaa vapaammin kaupunkiympäristöön kuin metro.
Pikaraitiotie ottaa virran yleensä ilmajohdosta, mutta metron kanssa yhdistetyissä hybridijärjestelmissä kuten Hollannin Rotterdamissa ja Amsterdamissa kalusto voi käyttää myös virtakiskoa. Sähköjännite on yleensä 750 voltin tasavirta, mutta rautateihin yhdistetyissä järjestelmissä duoraitiovaunu käyttää myös korkeajännitteistä vaihtovirtaa (esim. 15 kV 16 2/3 Hz). Virroitus ilmajohdosta sallii liikenteen myös muun liikenteen joukossa, joka on korostunut Helsingin seudulla käydyssä keskustelussa. Virransyöttö virtakiskosta edellyttää usein kulkuväylän eristämistä muusta liikenteestä, mutta esimerkiksi tasoristeykset ovat maailmalla melko yleisiä.
Saksalaisen Cristoph Groneckin vuonna 2003 Strassenbahn Magazin -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan maantasoinen pikaraitiotie maksaa noin 1/4—1/7 eritasoisesta metrosta. Eritasoiseksi tai tunneliin rakennettu pikaraitiotie maksaa yhtä paljon kuin vastaavalla mitoituksella toteutettu metro tai paikallisjuna.
Yhden pikaraitiovaunun kapasiteetti on 150–300 matkustajaa, ja junan kapasiteetti 300–1 000 matkustajaa junapituudesta riippuen. Kapasiteetti on pienempi kuin raskaimmissa metro- tai paikallisjunaratkaisuissa, rajoittavia tekijöitä ovat junapituus ja kaluston leveys. Katuliikenteessä ei voida käyttää paljon yli 100 metrin mittaisia junia ja yli 265 senttimetriä leveää kalustoa.
Pikaraitiotien suurin haittapuoli ovat bussijärjestelmään verrattuna korkeat investointikustannukset.
Pikaraitiotien historiaa.
Maailman raitioteillä on ollut 1800-luvun lopulta alkaen nopeita, osaksi omalla ratalinjallaan kulkevia osuuksia, joita voi luonnehtia pikaraitioteiden esimuodoksi.
Autoliikenteen ja muun katuliikenteen lisääntyessä kehittyi ajatus erottaa raitiotie omille kaistoilleen ja osin eri tasoon muun liikenteen kanssa metron tapaan. Maailman ensimmäinen liikenteen nopeuttamiseksi rakennettu raitiotietunneli rakennettiin Bostoniin 1897.
Suomessa pikaraitioteitä esitettiin ensi kerran Eliel Saarisen Munkkiniemi-Haaga ja Pro Helsingfors -suunnitelmissa 1918. Nykyaikaiset perusperiaatteet (liikenne-etuudet, omat kaistat) täyttäviä pikaraitiotielinjoja ehdotettiin Helsinkiin (Kulosaaren ja Herttoniemen suunta) ja Turkuun (Satakunnantien ja Uudenmaantien suunnat) 1950-luvulla. Turun raitioteiden 1956 rakennettua Korppolaismäen linjaa voidaan pitää pikaraitiotietyyppisenä, sillä oli oma kaista ja varoitusvalot autoilijoille.
1950–1960-luvuilla raitioteitä pidettiin useissa maissa vanhentuneena teknologiana, jonka bussit ja yksityisautot korvaisivat. Monista kaupungeista raitiotiet lakkautettiin tai kehittämissuunnitelmat jäädytettiin. Suomessa tämä koitui Turun raitioteiden kohtaloksi ja ne lakkautettiin 1972.
Useissa kaupungeissa, kuten Brysselissä ja Ruhrin alueella raitioteille rakennettiin tunneleita, jotka oli tarkoitus myöhemmin muuttaa täysimittaiseksi metroksi. Näin tehtiin myös Tukholmassa ja Oslossa. Joissakin kaupungeissa kuten Oslossa ja Brysselissä on yhä "esimetro"-linjoja joilla on sekä metron että raitiotien piirteitä. Monissa kaupungeissa metrosuunnitelmista luovuttiin kuitenkin, koska tunneleiden rakentaminen koko reitistölle ei ollut kannattavaa.
Joissakin kaupungeissa erityisesti Saksassa, Sveitsissä, Itävallassa ja Ruotsissa raitioteitä kuitenkin kehitettiin. Düsseldorfissa kehitettiin uusi nykyaikainen nivelvaunu 1956, ja monissa Saksan kaupungeissa, erityisesti Kölnissä ja Düsseldorfissa rakennettiin keskustaan tunneleita ja esikaupunkeihin muusta liikenteestä erotettuja kaistoja. Saksalaisen tämän ajan suunnittelufilosofian täydellisimmin toteutettu esimerkki on Stuttgartin pikaraitiotie, joka kulkee keskustassa ja useissa esikaupungeissakin lähes kokonaan eri tasossa.
Göteborgissa Ruotsissa raitioteistä kehitettiin kaupungin runkoliikenneverkko, joka rakennettiin uusiin lähiöihin 1950–1960-luvuilla. Göteborgissa tutkittiin raitiotien muuttamista metroksi, mutta ajatus hylättiin keskustan savipohjaisuuden takia. Linzin kaupungissa Itävallassa otettiin vuonna 1977 käyttöön ensimmäinen raitiokävelykatu ja ruohorata.
1960–1970-luvun taitteessa herännyt ympäristötietoisuus ja vuoden 1973 öljykriisi havahduttivat liikennesuunnittelijat ja päättäjät uudelleenarvioimaan raitiotietä liikennemuotona. Pikaraitiotie arvioitiin useissa kaupungeissa edullisemmaksi rakentaa kuin metro, mutta silti energiatehokkaaksi ja ympäristöystävälliseksi. Useimmissa kaupungeissa joissa raitiotie oli vielä käytössä, päätettiin säilyttää ja kehittää raitiotietä, vain harvoissa länsimaisissa kaupungeissa raitiotie lakkautettiin 1970-luvun jälkeen.
Ensimmäinen uusi pikaraitiotiejärjestelmä öljykriisin jälkeen valmistui Edmontoniin 1978. Tämän jälkeen uusia pikaraitiotiejärjestelmiä on rakennettu vajaat sata kappaletta kaikille puolille maailmaa. Hyvin monia olemassa olevia raitiotiejärjestelmiä on uudistettu pikaraitioteiksi. Pikaraitiotiejärjestelmien rakentamistahti on kiihtynyt 2000-luvulle tultaessa.
Syyksi pikaraitiotiejärjestelmien menestykseen on esitetty metroon verrattuna alhainen investointi, edulliset liikennöintikustannukset sekä matkustajien ja päättäjien suosio. Pikaraitiotien rakentamista on usein kritisoitu voimakkaasti ennen rakentamista, mutta järjestelmän valmistuttua siihen on oltu tyytyväisiä. Varsin harvat hankkeet eivät ole täyttäneet tavoitteitaan.
Entisessä Itä-Saksassa, Tšekissä, Slovakiassa, Puolassa, Unkarissa ja Baltian maissa raitioteiden kehittämiseen on panostettu kommunismin päättymisen jälkeen. Erityisesti entisessä Itä-Saksassa raitiotiet on uudistettu korkeatasoisiksi pikaraitioteiksi.
Suomessa pikaraitiotien rakentamista on 1990-luvulta alkaen kansalaisjärjestöjen ja asiantuntijoiden aloitteista tutkittu Helsingin seudulla, Tampereella ja Turussa. Missään Suomen kaupungissa pikaraitiotien rakentamisesta ei ole tehty päätöstä.
Pikaraitioteitä eri maissa.
a>n ensimmäinen osuus avattiin elokuussa 2011.
Pikaraitiotie ja metro ovat Suomessa termeinä erotetut mutta kansainvälisesti vastaavaa erotusta ei aina tehdä, joten maailmalla pikaraitiotietä saatetaan myös kutsua metroksi.
Suomi.
Suomessa pikaraitioteitä ei vielä ole, mutta niitä on kaavailtu mm. Tampereelle, Turkuun, Kouvolaan ja pääkaupunkiseudulle sekä epävirallisemmin mm. Kokemäki-Pori-radan maastokäytävään sekä Lappeenrannan ja Imatran välille.
Pääkaupunkiseudulla pikaraitiotietä on selvitetty Etelä-Espoossa, Jokeri-linjalla ja Vantaan poikittaislinjalla Myyrmäki - Helsinki-Vantaa - Tikkurila - Hakunila - Mellunmäki. Jokeri-linjan muuttaminen bussista pikaraitiotieksi on vahvimmin tuettu hanke.
Pisara tarkoittaa Helsingin keskustaan suunniteltua maan alla kulkevaa paikallisjunien rautatietä, jolla puretaan päärautatieaseman ruuhkaa.
Tampereella pikaraitiotielinjoja on aiemmin suunniteltu reiteille keskustasta Lentävänniemeen, Hervantaan ja Vuorekseen sekä duoraitiotieperiaatteella rautatietä pitkin Nokialle, Ylöjärvelle ja Kangasalan suuntaan. Suunnitelmissa on esitetty keskustaan tunnelia. Raitiotien raideleveys olisi 1524 mm ja kalusto duoraitiovaunuja.
Uudemmissa suunnitelmissa on tarkoitus rakentaa "katuraitiotieksi" kutsuttu pikaraitiojärjestelmä omalla väylällään ja katuverkolla erotuksena pitkälti rautatietä ja keskustassa tunnelia hyödyntäneestä vaihtoehdosta Vuoreksesta Hervannan ja TAYS:n kautta keskustaan ja edelleen Lentävänniemeen.
Turussa pikaraitiotietä on suunniteltu aiemmin kaupunkiseudun nk. Keskusakselille Naantali - Raisio - Turku - Kaarina sekä Varissuon ja Runosmäen lähiöihin. Raitiotie kulkisi keskustan halki maan pinnalla. Alustavasti on tutkittu myös duoraitiovaunuliikennettä Turusta Saloon, Uuteenkaupunkiin ja Loimaalle. Myös Turussa raideleveys olisi 1524 mm duoraitiovaunujen mahdollistamiseksi.
Uudessa selvityksessä "Turun seudun joukkoliikenne 2020" ehdotetaan pikaraitiotielinjoja keskustasta Varissuolle, Runosmäkeen ja Majakkarantaan, myöhemmin Raisioon, Kaarinaan ja Turun satamaan.
Pohjoismaat.
Göteborgin raitiotie on kansainvälisesti ollut tärkeä pikaraitiotiejärjestelmien kehittämisen esikuva.
Tukholmaan on avattu vuonna 2000 uusi poikittainen pikaraitiotie, Tvärbanan, joka yhdistää kolme metroverkon haaraa lähiöissä. Pikaraitiotie on osoittautunut varsin suosituksi ja järjestelmää on tarkoitus laajentaa.
Norrköpingin raitiotietä on tarkoitus kehittää pikaraitiotien suuntaan uudella linjalla.
Oslon perinteisellä raitiotiellä on pikaraitiotien ominaisuuksia. Myös eräät metrojärjestelmän linjat ovat pikaraitiotietyyppisiä ja niillä on tasoristeyksiä ja osin yhteisliikennettä raitiotien kanssa.
Bergen on avannut täysin uuden pikaraitiotien 2010 ja Århus on päättänyt pikaraitiotiestä, joka valmistuu 2015.
Myös muissa Pohjoismaiden kaupungeissa on pitkälle edenneet suunnitelmat modernin raitiotien rakentamisesta, mm. Helsingborgissa, Malmössä, Lundissa, Stavangerissa ja Odensessa
Keski-Eurooppa.
Saksassa hyvin monissa kaupungeissa, mm. Kölnissä, Düsseldorfissa, Hannoverissa ja Ruhrin alueella on kattava pikaraitiotieverkosto. Berliinin raitioteitä on kaupungin yhdistettyä kehitetty ja jatkettu Itä-Berliinistä länteen. Kokonaan uusi pikaraitiotie on rakennettu vain Oberhauseniin (1996), Saarbrückeniin (1997) ja Heilbronniin (2000).
Ranskassa on useissa kaupungeissa, mm. Nantesissa (1985), Grenoblessa (1987), Strasbourgissa (1994) ja Montpellierissa (2000) rakennettu kokonaan uusi pikaraitiotieverkosto. Ranskalaisille järjestelmille on leimallista erittäin korkeatasoinen
toteutus ja korkeat rakentamiskustannukset. Järjestelmät rahoitetaan suurelta osalta joukkoliikenteen työnantajamaksulla.
Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä useissa keskikokoisissa kaupungeissa on kehitetty perinteisiä raitioteitä pikaraitiotien suuntaan. Tällaisista hyviä esimerkkejä ovat Freiburg, Basel, Zürich, Linz tai Rostock. Näissä kaupungeissa joukkoliikenteen käyttö on usein erittäin korkeaa tasoa, koska joukkoliikenne on kaupungin sisällä nopein kulkumuoto.
Karlsruhessa on vuodesta 1992 ajettu duoraitiovaunuilla, joilla voi ajaa sekä katuverkossa että rautatiellä. Nykyisin verkosto ulottuu mm. Heilbronnin kaupunkiin, jonne on avattu oma keskustan läpi kulkeva raitiotie v. 2000. Konsepti on omaksuttu myös Saarbrückeniin (1997) ja Kasseliin (2003).
Amsterdamissa toimii duoraitiotie, joka on yhdistetty metro ja pikaraitiotie linjalla 51. Linja ajaa metroverkossa Amsterdamin keskustassa ja Amstelveenin kaupungin puolella se käyttää katuverkon tasossa olevaa normaalia raitiotiekaistaa yhdessä normaalin raitioliikenteen kanssa.
Keski-Euroopassa yleinen käytäntö on, että pikaraitiovaunut pysähtyvät vain pysäkeillä jos liikenne toimii normaalisti. Liikennevalot muuttuvat aina vihreiksi vaunun tullessa.
Itä-Eurooppa.
Volgogradin pikaraitiotien (Metrotram) ratikka tulossa maanalaiselta osuudelta.
Esimerkiksi Venäjän Euroopan puoleisessa miljoonakaupunki Volgogradissa toimii pikaraitiotielinja (Metrotram).
Etelä-Eurooppa.
Pikaraitioteiden rakentamisaalto on levinnyt myös Etelä-Eurooppaan, kuten Barcelonaan (2004), Madridiin (Metro ligero de Madrid, 2007), Santa Cruz de Tenerifeen (Metro Tenerife, 2007), Ateenaan (2004) ja useisiin Italian kaupunkeihin.
Iso-Britannia sekä Irlanti.
Newcastleen (1980) ja Lontoon Docklandsin alueelle (1987) on toteutettu kokonaan muusta liikenteestä erotetut kevytmetrojärjestelmät, joita kuitenkin kutsutaan nimellä "light rail", koska kalustona käytetään raitiovaunutyyppistä kalustoa. Myöhemmin on toteutettu perinteistä raitiotietä enemmän muistuttavat järjestelmät Manchesteriin (1992), Sheffieldiin (1994), Birminghamiin (1999), Croydoniin (Lontoon esikaupunki, 2000) ja Nottinghamiin (2003). Englannissa pikaraitiotiet eivät ole menestyneet yhtä hyvin kuin Ranskassa ja Saksassa. Valtion teettämien raporttien mukaan syynä on ollut mm. samoilla reiteillä kulkevien bussien kilpailu.
Skotlannissa pikaraitiotie rakennetaan Edinburghiin.
Irlannissa vuonna 2004 avattu Dublinin pikaraitiotie, Luas, on ollut menestys.
Yhdysvallat ja Kanada.
Pohjois-Amerikassa on Bostonissa ja San Franciscossa käytössä perinteiset raitiotiet, joilla on pikaraitiotien piirteitä. Ensimmäinen uusi pikaraitiotie Pohjois-Amerikassa oli Kanadan Edmonton (1978), USA:ssa San Diego (1981). Näiden jälkeen Kanadaan ja Yhdysvaltoihin on toteutettu parikymmentä uutta pikaraitiotietä. Näistä ehkä onnistuneimpana pidetään Portlandin raitiotietä (käynnistetty 1986). Toisaalta esimerkiksi Houstonin METRORailia (avattu 2004) on arvosteltu alhaisista matkustajamääristä sekä lukuisista onnettomuuksista, joista hankkeen vastustajat ovat syyttäneet huonoa suunnittelua. Järjestelmän kannattajat ovat kiistäneet nämä syytökset ja esittäneet onnettomuuksien johtuvan autonkuljettajien välinpitämättömyydestä.
Keskustelua pikaraitiotien eduista ja haitoista.
Pikaraitiotien rakentamisesta on keskusteltu vilkkaasti eri medioissa ja keskustelufoorumeilla kaikissa kaupungeissa, joissa sitä on kehitetty tai rakennettu uusia järjestelmiä.
Pääkaupunkiseudulla pikaraitiotien kannattajia on arvosteltu metron ja paikallisjunien laajennusten viivyttämisestä sekä esitetty, että pikaraitiotie ei voi alhaisen liikennöintinopeuden takia liikennöidä lähiöihin ja on kallis liikennöidä. Kannattajat puolestaan ovat esittäneet, että pikaraitiotie voidaan rakentaa laajemmalle alueelle kuin metro tai paikallisjuna, ja että liikennöintinopeus ja talous ovat liki samat kuin metrolla.
Tampereella pikaraitiotietä on arvosteltu busseja kalliimmaksi ja esitetty, että hanketta on ehdotettu lähinnä kaupungin arvovallan nostamiseksi. Linjausten on kritisoitu kulkevan liian kaukana asunnoista, palveluista ja työpaikoista, myös pikaraitiotien kannattajien taholta. Turussa pikaraitiotietä on arvosteltu lähinnä suuresta investointikustannuksesta.
Kiivainta keskustelu pikaraitioteistä on ollut Yhdysvalloissa. Siellä vastustajat ovat väittäneet, että mikään kaupunkiraideliikenneratkaisu ei voi vaikuttaa Yhdysvaltojen kaupungeissa, pikaraitiotien hinnalla jokaiselle köyhälle voitaisiin ostaa auto ja että pikaraitiotie estää ihmisiä saavuttamasta amerikkalaisen unelman, jonka vastustajat määrittelevät omakotitaloksi ja autoksi jokaiselle aikuiselle. Kannattajat esittävät, että pikaraitiotie on ainoa realistinen vaihtoehto tarjota ihmisille liikenneyhteys, joka ei ruuhkaannu, ja että pikaraitioteitä ei rakenneta vain köyhille vaan ne sopivat kaikille ihmisryhmille.


Maanosa.
Maanosa on ihmisen määrittämä osa maan pintaa. Merien ei lasketa kuuluvan maanosiin. Maanosien rajat kulkevat pääosin mantereiden rajojen mukaisesti. Maanosia maapallolla on kuitenkin mantereita enemmän, sillä jako maanosiin perustuu muihinkin maantieteellisiin seikkoihin kuin valtameriin. Maanosia rajaavat myös vuoristot (Kaukasus ja Ural Aasian ja Euroopan rajalla), kapeat kannakset (Panamankannas Pohjois-ja Etelä-Amerikan välissä ja Siinai Aasian ja Afrikan välissä) tai sisämeret (Välimeri Euroopan ja Afrikan välissä ja Kaspianmeri Euroopan ja Aasian välissä).
Maanosista Aasia on sekä pinta-alaltaan että asukasluvultaan suurin.
Latinalaisessa Amerikassa Pohjois- ja Etelä-Amerikka katsotaan yhdeksi maanosaksi Amerikaksi, kun taas Itä-Aasiassa Euroopan ja Aasian katsotaan kuuluvan samaan maanosaan, Euraasiaan.


Manner.
Manner on täysin veden ympäröimä, suuri ja yhtenäinen maa-alue erotukseksi maanosista, jotka ovat ihmisen määrittämiä.
Mantereet.
Maailman neljä veden ympäröimää mannerta.
Näitä pienempiä erillisiä maa-alueita pidetään saarina. Rajanveto perustuu lähinnä sovittuun määrittelyyn, sillä maapallon pienin manner, Australia (noin 7,7 milj. km2), on vain runsaat kolme kertaa niin suuri kuin suurin saari, Grönlanti (noin 2,2 milj. km2).
Vaikka saaria ei puhtaan maantieteellisesti luetakaan osaksi mantereita, niin geologisesti mantereisiin liittyy myös mantereita ympäröivä mannerjalusta, jonka välityksellä monet mantereiden edustan saaret ovat samaa geologista kokonaisuutta läheisen mantereen kanssa. Kun merenpinnan korkeus vaihtelee, nämä mannerjalustan saaret voivat tällöin yhtyä mantereisiin tai erota niistä kun merenpinnan korkeus muuttuu.
Maapallon pinta-alasta on mantereita noin 25%.
Aiheeseen liittyviä muita käsitteitä.
Maapallon maanosat vastaavat pitkälti mantereita, ja sanaa manner käytetäänkin suomen kielessä usein myös maanosan synonyyminä. Maanosista Pohjois- ja Etelä-Amerikka sekä Afrikka muodostavat selkeät kokonaisuudet myös luonnonmaantieteellisesti. Eurooppa ja Aasia sen sijaan ovat luonteeltaan enemmänkin historiallisia nimityksiä, ja niitä vastaava luonnonmaantieteellinen kokonaisuus on Euraasia.
Myöskään mantereet ja mannerlaatat eivät vastaa toisiaan, koska jako mantereisiin ei tapahdu mannerlaattojen rajojen mukaan. Kun mannerlaatat liikkuvat, myös mantereet muuttavat muotoaan, yhtyvät ja erkanevat maapallon geologisen historian kuluessa. Niinpä muinaiset mantereet ovat poikenneet nykyisistä, ja myös tulevaisuudessa geologisen historian aikana mantereet tulevat muuttumaan.


Pasila.
Pasila (, ennen "Fredriksberg") on Helsingin keskeinen kaupunginosa, joka sijaitsee noin 3,5 km (junalla 3 km) keskustasta pohjoiseen. Pasila jaetaan neljään osa-alueeseen, jotka ovat Keski-Pasila, Itä-Pasila, Länsi-Pasila ja Pohjois-Pasila.
Pasilassa on asukkaita runsaat 8 000, joista Itä-Pasilassa 3 500 ja Länsi-Pasilassa 4 500. Työpaikkoja alueella on noin 25 000.
Nimi.
Nykyisen Pasilan alueella sijaitsi aikoinaan "Fredriksberg"-niminen tila, joka oli saanut nimensä todennäköisesti omistajansa, Carl Fredrik Winqvistin mukaan. Kun tilan alueelle perustettiin rautatieasema, se sai alkujaan myös nimen Fredriksberg. Fredriksbergin tilan naapurina oli Bölen tila, joka jo vuonna 1650 oli lahjoitettu Helsingin kaupungille maistraatin palkkatilaksi. Nimi Böle, joka tarkoittaa uudistilaa ja on aikoinaan esiintynyt myös muodossa Böhle, on nykyisinkin Pasilan ruotsinkielisenä nimenä.
Suomenkielinen nimi Pasila johtuu Fredriksbergin tilan pitkäaikaisesta vuokraajasta, Iitissä vuonna 1848 syntyneestä Carl Pasilasta, joka ylläpiti alueella myös kauppaa. Hän tuli alueella niin tunnetuksi, että hänen nimeään alettiin käyttää Fredriksbergin suomenkielisenä vastineena. Vuonna 1925 Pasila vahvistettiin Fredriksbergin rautatieaseman suomenkieliseksi nimeksi. Kun aseman läheisyyteen, suurimmaksi osaksi kuitenkin Bölen tilan alueelle syntyi 1900-luvun alussa esikaupunkiasutusta, sitä alettiin myös nimittää Fredriksbergiksi, mutta Pasila vakiintui jo 1910-luvulla myös tämän asutusalueen suomenkieliseksi nimeksi. Vuonna 1927 virallistettiin nimet Pasilan esikaupunki () ja Böölen tila (). Nimi Pasilan esikaupunki virallistettiin vuonna 1927, mutta Bölen tilan suomenkielisenä nimenä oli Böölen tila.
Vuonna 1990 Böle tuli myös Pasilan aseman ruotsinkieliseksi nimeksi. Vanha nimi Fredriksberg on enää käytössä vain Länsi-Pasilassa sijaitsevan lyhyen Fredriksberginkadun nimessä sekä Pasilan konepajan ruotsinkielisessä nimessä "Fredriksbergs verkstad". Nimestään huolimatta konepaja ei sijaitse varsinaisessa Pasilassa, vaan Vallilassa.
Keski-Pasila.
Pasilan halki kulkeva päärata avattiin vuonna 1862, ja siitä lähtien Keski-Pasila on ollut lähes täysin käytössä. Pasilan rautatieasema, matkustajamäärältään Suomen toiseksi suurin heti Helsingin rautatieaseman jälkeen, sijaitsee Keski-Pasilassa. Kaikki lähi- ja kaukoliikenteen junat pysähtyvät nykyisin Pasilassa. Tällä on hajautettu päärautatieaseman ruuhkia. Rantarata Turun suuntaan erkanee pääradasta Pasilassa.
Pasilassa sijaitsee myös lähinnä satamia palvellut VR:n ratapiha. Vuosaaren sataman valmistuttua 2008 tavaraliikenne siirtyi pois Keski-Pasilasta. Suuri osa ratapihaa vapautui muuhun käyttöön ja alueelle ollaan kaavoittamassa tornitaloja asumiskäyttöön ja toimitiloiksi. Myös Suomen ensimmäisten pilvenpiirtäjien rakentamismahdollisuuksia Keski-Pasilaan on kartoitettu.
Keski-Pasilan pohjoispuolella on Suomen suurin monitoimihalli Hartwall Areena, jossa kotiottelunsa pelaa jääkiekkoseura Jokerit. Pohjoisosassa, osittain entisen kaatopaikan alueella, on myös laaja VR:n henkilöjunien varikkoalue. Ennen Areenan rakentamista ja VR:n laajennuksia tällä ns. Pikku-Pasilan alueella oli puutaloasutusta. Alueella oli viisi väljästi sijoitettua asuintaloa sekä entisen Fredriksbergin tilan rakennukset.
Itä-Pasila.
KäPa - TP-47 Käpylän liikuntapuistossa. Taustalla Itä-Pasilan korkeita kerrostaloja.
1970-luvun puolessa välissä entisen Mäkelän pienteollisuus- ja varastoalueen tilalle rakennettu Itä-Pasila on klassinen betonilähiö, mutta asuintalojen lisäksi siellä on myös paljon virasto- ja toimistotaloja.
Itä-Pasila on liikenneratkaisultaan samantapainen kuin Merihaka: jalankulku on omalla betonikannella katuverkon yläpuolella. Alue on tiiviisti rakennettu, ja rakennuskannassa on myös tornitaloja. Itäpuolella aluetta sivuaa vilkasliikenteinen Mäkelänkatu. Sen varrella ei Itä-Pasilan kohdalla ole rakennuksia, vaan katua reunustaa sitä huomattavasti korkeammalle pengerretty puisto.
Itä-Pasilan asuntorakentaminen tapahtui vuosina 1974–1978, jolloin alueella aikaisemmin olleet puiset varastorakennukset purettiin. Alueen vanhoista rakennuksista jäi jäljelle vain vanha Pasilan asemarakennus, joka siirrettiin lähelle toiseen paikkaan Rauhanasemaksi, sekä yksi VR:n henkilökunnan asuintalo, joka säilyi alueella vielä useita vuosia myöhemmin. Tilalle rakennettiin erikorkuisia betonielementtitaloja. 2000-luvulla lukuisia taloja on alettu peruskorjata. Joistakin taloista on löytynyt laajoja kosteusvaurioita rakentamisen heikon laadun vuoksi. Muutamia asuntotaloja on myös maalattu uuden värisiksi.
Liikenneyhteydet Itä-Pasilaan ovat erinomaiset, alueen länsilaidalla sijaitsee rautatieasema, asemalta kulkee useita poikittaisliikenteen bussilinjoja ja raitiolinja, Mäkelänkadulta alueen itälaidalta kulkee busseja parin minuutin välein keskustaan. Raitiotien ensimmäinen vaihe Itä-Pasilan läpi Pasilan rautatieasemalle valmistui vuonna 1976. Aluksi sinne liikennöi Kauppatorilta linja 2. Rataa jatkettiin Pasilan sillan yli Länsi-Pasilaan ja yhä Nordenskiöldinkadulle vuonna 1985, jolloin siitä muodostettiin nykyinen rengaslinja 7. Vuodesta 2008 lähtien Pasilaan liikennöi myös raitiolinja 9, joka kulkee Pasilan asemalta Kolmikulmaan.
Itä-Pasilassa sijaitsee useita tärkeitä virastoja ja laitoksia, kuten Messukeskus, Helsingin pääkirjasto, Helsingin hovioikeus, kunnille konsulttiapua antava Suunnittelukeskus, Liikennevirasto, Destia, Maanmittauslaitos, Etelä-Suomen lääninhallitus, Eläketurvakeskus, AKAVA ja HSL. Kouluja alueella ovat Suomen Liikemiesten Kauppaopisto ja Haaga-Helia ammattikorkeakoulu.
Suomen Messut -osuuskunta aloitti muuton Mannerheimintien messuhalleilta Pasilaan tammikuun alussa 1975. Laajentuminen entisellä paikalla ei ollut enää mahdollista, joten oli muutettava Pasilaan. Ensimmäisten hallien kokonaispinta-ala oli 34 000 m2 ja ne saivat nimet J.K. Paasikiven halli ja U.K. Kekkosen halli. Ensimmäinen näyttely Pasilassa, Vene –75, avautui 6. helmikuuta 1975. Helsingin pääkirjasto avattiin Itä-Pasilassa 22. joulukuuta 1986. Arkkitehtitoimisto Kaarlo Leppäsen suunnitteleman rakennuksen kokonaiskerrosala on 10 208 m2 ja hyötypinta-ala 7 409 m2. Vanhaa Rikhardinkadun pääkirjastorakennusta Kaartinkaupungissa alettiin sen tyhjennyttyä saneerata.
Länsi-Pasila.
Ennen nykyisten kerros- ja toimistotalojen rakentamista Länsi-Pasilan keskiosassa oli puutalokaupunginosa jota kutsuttiin myös Puu-Pasilaksi. Puu-Pasila rakennettiin vuosina 1895–1905. Metsän kupeessa rinteessä sijaitseva Puu-Pasila muistutti ulkonäöltään ja rakennuskannaltaan Tampereen Pispalaa. Alueella asui pääasiassa työläisiä. Aluksi puutaloalue sijaitsi juuri ja juuri Helsingin kunnallisen rajan ulkopuolella Helsingin maalaiskunnan puolella ja järjestettiin vuonna 1906 taajaväkiseksi yhdyskunnaksi, mutta jo vuonna 1912 se liitettiin Helsinkiin. 1970-luvulle tultaessa puutalot olivat päässeet huonoon kuntoon, ja ajan hengen mukaisesti alue päätettiin purkaa nykyaikaisten kerrostalojen tieltä. Puu-Pasilan purkaminen aloitettiin 1977 ja suurin osa taloista oli purettu 1980-luvun puoliväliin mennessä.
Länsi-Pasilassa on säästetty muutama vanha puinen asuinrakennus, jotka muistuttavat alueen alkuperäisestä ilmeestä. Myös radan vieressä sijaitseva Toralinnana tunnettu 1899 rakennettu tiilikasarmi ja sitä ympäröivät kolme saman ikäluokan puutaloa ovat yhä pystyssä ja edelleen asuinkäytössä. Toralinna rakennettiin alun perin VR:n työntekijöiden asumukseksi. Levottomuuksien takia taloa alettiin pian kutsua Toralinnaksi. Edellä mainittujen puurakennusten lisäksi Toralinnan "rakennuskantaan" kuului
myös tiilirakenteinen pesula-, sauna- ja mankelirakennus. Saunomassa kerrottiin käyneen myös Leninin hänen asuessaan Toralinnassa erään veturinkuljettajan ja painijan luona. Edelleen alueella oli vielä 40-50 luvulla Toralinnan eteläpäässä kaksi puumakasiinia, jossa muun muassa veturinkuljettaja Gun'illa oli possu-puu- liiterinsä sotien jälkeen. Edelleen välittömässä edellisten läheisyydessä oli VR:n puusepänverstas ja viereisten kallionyppyjen Baccuksen mäellä Pasilan varikonpäällikön puurakenteinen komea asunto ja Baccuksen mäen alla, pohjoispuolella, edellä mainittujen puurakennuksiin kuuluva maakellari. Aiemmin Toralinnan ulkohuussit sijaitsivat Pasilankadun varrella. muuta nekin muutettiin osin varastorakennuksiksi sodan jälkeen kun Toralinnan asunnot saivat portaan kautta kuljettavat omat WC:t.
Länsi-Pasilan nykyinen asemakaava hyväksyttiin vuonna 1979. Itä-Pasilan betonin ja geometrisen mittakaavan vastapainoksi Länsi-Pasilassa painotettiin pehmeämpää punaista tiiltä rakennusmateriaalina, kaarevia katuja, puistoja ja vihreyttä.
Länsi-Pasilassa sijaitsee muun muassa Pasilan poliisitalo, Yhtyneiden Kuvalehtien toimitustalo, Eläkevakuutusyhtiö Etera ja Lemminkäinen Oy. Länsi-Pasilassa sijaitsi myös vuodesta 1984 alkaen Helsingin raastuvanoikeus, joka muuttui sittemmin käräjäoikeudeksi. Käräjäoikeus muutti Salmisaareen loppuvuonna 2004. Länsi-Pasilaan kuuluvat myös Auroran sairaalan ja Yleisradion sekä MTV:n laajat tonttimaat alueen etelä- ja pohjoispäässä. Länsipuolellaan alue rajoittuu Helsingin keskuspuistoon.
Pohjois-Pasila.
Pohjois-Pasila sijaitsee Hakamäentien pohjoispuolella, pääradan ja Keskuspuiston välissä. Alue kuului ennen vuoden 1946 suurta kuntaliitosta Huopalahden kuntaan. Suurimman osan alueesta muodostaa VR:n huoltoratapiha, Ilmalan varikko. Lisäksi alueella on Itellan pääkonttori, postin lajittelukeskus ja Pohjolan Liikenteen varikko. Alueen länsireunaan, Keskuspuiston rajalle, on suunniteltu uutta asuntoaluetta.


Länsimetro.
Länsimetro on Helsingin metron rakenteilla oleva jatko Espooseen. Linja kulkee valmistuttuaan nykyisen metroradan pääteasemalta, Ruoholahdesta, Lauttasaaren, Otaniemen ja Tapiolan kautta Matinkylään (ensimmäinen rakennusvaihe) ja sieltä eteenpäin Kivenlahteen asti (toinen rakennusvaihe). Ensimmäinen rakennusvaihe valmistuu 2010-luvun puolivälissä, toisesta rakennusvaiheesta ei ole vielä tehty lopullista päätöstä. Jos myös toinen rakennusvaihe toteutetaan, on koko Etelä-Espoo (Suur-Tapiola, Suur-Matinkylä ja Suur-Espoonlahti) raideliikenteen piirissä.
Ensimmäinen vaihe on 13,9 km pitkä ja käsittää seitsemän uutta asemaa ja yhden asemavarauksen. Sen rakentaminen alkoi marraskuussa 2009, ja se valmistuu aikaisintaan vuoden 2015 lopulla. Toinen vaihe on vielä suunnitteilla, hankesuunnitelma valmistui vuoden 2012 keväällä. Kun ensimmäinen vaihe valmistuu, ajetaan kahta metrolinjaa: Matinkylä-Mellunmäki sekä Tapiola-Vuosaari. Ruuhka-aikoina molempien vuoroväli on viisi minuuttia ja ruuhka-aikojen ulkopuolella kymmenen minuuttia. Näin ollen välillä Tapiola-Itäkeskus liikennöintiväliksi tulee ruuhka-aikana kaksi ja puoli sekä muulloin viisi minuuttia.
Historia.
Länsimetroa ehdotettiin ensimmäisen kerran jo Helsingin metron suunnitteluvaiheessa 1950-luvulla, mutta Espoo torjui silloin ajatuksen.
Itämetron valmistuttua länsimetroa on kuitenkin ehdotettu yhä uudestaan ja uudestaan, sillä Espoo on asukasluvultaan Suomen toiseksi suurin kaupunki, ja useista laajennuksista huolimatta Länsiväylä kärsii kroonisesta ruuhkasta ainoana väylänä Etelä-Espoon ja Helsingin keskustan välillä. Ruuhka ei poistu Länsiväylää leventämällä, koska autot eivät kuitenkaan pääse kyllin nopeasti Ruoholahdesta eteenpäin.
1990-luvulla valtio ja Helsingin kaupunki olivat jo valmiita rahoittamaan osuutensa ja aloittamaan rakentamisen, mutta Espoon kaupunki suhtautui edelleen hankkeeseen penseästi. Syiksi esitettiin muun muassa projektin hinta (arviolta 390 miljoonaa euroa) ja metron sopimattomuus Espoon omakotitalovoittoiseen asutuskantaan; metro vaatisi, tai aikaansaisi, Itä-Helsingin kaltaista tiheämpää asutusta asemiensa ympärille. Ennen kaikkea kiistaa oli rahoitusosuuksista: valtio suostui maksamaan kustannuksista vain 30 prosenttia, kun Espoon kaupunki vaati sen maksavan ainakin 70 prosenttia.
Helsinki ehdotti virallisesti Espoolle länsimetron rakentamista vuonna 1997. 8.12.1998 Espoon kaupunginvaltuusto päätyi suosittamaan metron ulottamista ainoastaan Tapiolaan jättäen pois kaavaillun jatkon Matinkylään ja vielä Kivenlahteen asti. 16.2.1999 samainen kanta pyörrettiin äänin 48–18 ja suunnittelun pohjaksi otettiin Matinkylään asti ulottuva malli.
Länsimetrokiista heräsi jälleen henkiin vuoden 2002 pääkaupunkiseudun liikennejärjestelmäsuunnitelmaa (PLJ) laadittaessa. YTV priorisoi länsimetron Espoon kaupunkiradan jatkoa tärkeämmäksi Espoon kaupunginvaltuuston päätyessä vastakkaiselle kannalle. PLJ:n kompromissiratkaisussa päädyttiin tutkimaan ”Etelä-Espoon raideyhteyttä” (sallien myös pikaraitiotien), ja sekä tämä raideyhteys että Espoon kaupunkirata ajoitettiin vuosille 2010–2020.
Tulevaa linjaa alkoi suunnitella FINNMAP Infra Oy, joka teki teknisen yleissuunnitelman vuonna 2007. Espoon ja Helsingin kaupungit ovat perustaneet Ruoholahti–Matinkylä-välisen metro-osuuden toteuttamisesta varten Länsimetro Oy:n. Länsimetro Oy:n hallitus on valinnut 15.6.2007 yhtiön toimitusjohtajaksi Matti Kokkisen. Kokkinen on toiminut yhtiössä projektinjohtajana.
19.5.2008 Espoon kaupunginvaltuusto päätti äänin 56-9 länsimetron ensimmäisen vaiheen rakentamisesta. Helsinki ja Espoo sitoituivat maksamaan omalla alueellaan syntyvät rakennuskustannukset, joten lopulliseksi jaoksi tuli 72% Espoo ja 28% Helsinki.
29.5.2012 Espoon kaupunginhallitus päätti yksimielisesti kannattaa länsimetron toisen vaiheen rakentamista Kivenlahteen asti, kunhan valtio maksaa 30% kustannuksista.
Pikaraitiotieselvitys ja TramWest.
Länsimetron kanssa Raide-YVA:ssa selvitettiin myös muita joukkoliikenteen muotoja, kuten pikaraitiovaunulinjaa. Kannattajiensa mielestä pikaraitiotie olisi ollut halvempi, nopeampi toteuttaa ja ympäristöystävällisempi kuin perinteinen metro. Metron haittapuolella nähtiin olevan esimerkiksi sen kannattavuuden vaatima täydennysrakentamisen keskittäminen radanvarteen, erityisesti asemien läheisyyteen. Metron valttina oli kuitenkin olemassa oleva verkko, ja pikaraitiotien yhdistäminen olemassa olevaan metroverkkoon olisi pakottanut kaikki Itä-Helsingistä Espooseen matkustavat vaihtamaan junaa Lauttasaaressa tai Ruoholahdessa (Raide-YVA) tai päärautatieasemalla (TramWest). Metro mahdollistaa vaihdottomat matkat Espoon metroasemilta kaikille kantakaupungin metroasemille Ruoholahdesta Kalasatamaan ja edelleen Itä-Helsinkiin. Pikaraitioverkko olisi vastustajien mielestä ylimääräinen raideliikennemuoto jo nyt monista eri standardeista koostuvalle pääkaupunkiseudun raideliikenteelle. Kannattajien näkemyksen mukaan pikaraitiotiet voitaisiin integroida nykyiseen Helsingin raitiotieverkkoon muutostöin, jotka tulisivat metrorakentamista paljon halvemmaksi.
TramWestin tarkoitus olisi ollut saavuttaa kattavampi verkosto kuin länsimetrolla, samaan tai jopa pienempään hintaan.
Kuntien yhteiselle metrosuunnitelmalle tehty varjosuunnitelma TramWest oli Raide-YVA:n tapaan kustannuksiltaan alakanttiin laskettu, koska hinnat perustuivat Raide-YVA:n arvioihin, ja rata oli sijoitettu osin paikkoihin ja alueille mihin sitä ei ole mahdollista toteuttaa. Lisäksi TramWest sisälsi useita tasoristeyksiä, jotka huonosti toteutettuina hidastaisivat joukkoliikennettä. Ehdotuksessa otettiin kuitenkin useita esimerkkejä eurooppalaisista raitiotiejärjestelmistä, joissa nämä ongelmat on otettu huomioon. Suunnitelmassa oli myös katkoa Kiasman ja Musiikkitalon alueelle suunnitellut puistot ja torit pikaraitiotiellä. Alkuperäisessä suunnitelmassa TramWestin kaikki keskustaan vievät linjat olisivat päättyneet Elielinaukiolle.
TramWest-vaihtoehdon puolustajat olivat jatkokehitelleet suunnitelmaansa ja toivat ehdotuksensa vuoden 2008 alussa takaisin vaihtoehdoksi Länsimetrolle. Tällä kertaa yritettiin korjata ne asiat, joista TramWestiä oltiin kritisoitu. TramWestin linjausta täsmennettiin sekä Länsiväylän että kantakaupungin alueilla, ja Elielinaukion sijaan esitettiin itäpään päätepysäkeiksi muun muassa Viikkiä ja Laajasaloa.
Hinta-arviot.
Alustavissa suunnitelmissa 2000 ja 2001 metron hinta-arvio Matinkylään asti oli noin 400 miljoona euroa. Kun Espoon valtuusto päätti metron rakentamisesta sen hinta-arvio vuodelta 2004 oli 452 miljoonaa. Syyskuussa 2007 Länsimetron hinnaksi arvioitiin vähintään 530 miljoonaa.
Joulukuussa 2007 Espoon teknisen toimen johtaja ja Länsimetro Oy:n hallituksen puheenjohtaja Olavi Louko arvioi, että hinta ylittää varmasti 600 miljoonaa. Olavi Loukon mukaan louhinnan kustannukset ovat nousseet kolmanneksen enemmän kuin muun maanrakentamisen. Hintaa Loukon mukaan nostavat kaikki samanaikaiset louhintatyöt, kehäradan työt 2009 ja turvallisuusvaatimukset. Toukokuussa 2008 Länsimetron hinnaksi arvioitiin jo 714 miljoonaa, sen todennäköisesti nousevan edelleen. Vaikka Olavi Louko sanoi tammikuussa 2008, ettei hinta nouse yli 800 miljoonan euron, oli metroyhtiön Martti Merralla toisenlainen arvio, yli miljardi euroa. Vähän aiemmin Yleisradion ruotsinkielinen uutistoimitus kertoi hankkeen rakennuskustannusten näyttäneen kohoavan jo tuolloin yli 800 miljoonaan euron.
Helmikuussa 2008 hinta-arvio saatiin pudotettua takaisin 800 miljoonaan karsimalla suunnitelmia. Olavi Louko kertoi Tekniikka&Talous -lehdelle, että "laitureita on lyhennetty kolmanneksella ja asemien sisäänkäyntejä karsittu kahdesta yhteen".
Elokuussa 2010 Länsimetron toimitusjohtaja Matti Kokkinen kertoi suunnitelmista Länsimetron ensimmäisen vaiheen ulottamisesta vain Tapiolaan saakka, jos hinta nousee yli 800 miljoonan.
Metron linjaus.
Vuosikymmenien kuluessa länsimetrolle on esitetty useita vaihtoehtoisia linjauksia. Nykyisten suunnitelmien mukaan se kulkisi Helsingin metron nykyiseltä pääteasemalta Ruoholahdesta Lauttasaareen, sieltä Länsiväylää myötäillen Espoon puolelle, jossa se koukkaisi Otaniemen kautta Tapiolaan ja edelleen Matinkylään. Koukkaus Otaniemen kautta on kuitenkin saanut osakseen myös arvostelua.
Vielä vuoden 2003 asemakaavassa länsimetron piti Tapiolan jälkeen nousta maanpinnalle Suvikummun kohdalla ja linjan piti kulkea Merituulentien eteläpuolella. Merituulentiellä olisi ollut maanpäällinen asema suunnilleen nykyisen McDonaldsin kohdalla. Tästä linja olisi kulkenut Matinkylän suuntaan ja ylittänyt Länsiväylän Niittykummun kohdalla. Linja olisi jatkunut maanpäällisenä Matinkylään saakka. Etelä-Espoon asemakaavoissa on nähtävissä varauksia maanpäällistä metrolinjaa varten Niittykummun-Gräsanojan-Matinkylän alueella. Kun Espoo lopulta päätti metron rakentamisesta vuonna 2006, niin samalla käynnistyi suunnittelutyö ja YVA tarkastelu. Selvityksissä Länsimetro päätettiin rakentaa kokonaan maanalaisena ja samalla linjausta muutettiin niin että se kulkee Merituulentien pohjoispuolella Tapiolan Urheilupuiston kautta. Alueelle rakennetaan asema jonka ympärille kaavaillaan liikunta- ja asuntorakentamista sekä hotellia.
Eräiden aikaisempien suunnitelmien mukaan metro olisi linjattu Lauttasaaresta Lehtisaaren kautta Otaniemeen. Tällöin kuitenkin Keilaniemi jäisi ilman metroasemaa, samoin rakennettavaksi suunniteltu Koivusaari, minkä vuoksi tämä linjaus on hylätty.
Ennen kuin nykyisen metrolinjan osuus Kampista Ruoholahteen 1990-luvun alussa rakennettiin, länsimetrolle oli esitetty myös vaihtoehtoista linjausta Kampista Töölön, Meilahden, Munkkiniemen ja Lehtisaaren kautta Otaniemeen ja edelleen Matinkylään. Tämän linjauksen etuna olisi ollut, että metro laajemmin olisi palvellut myös kantakaupungin sisäistä liikennettä. Osittain tämän kuitenkin korvaa suunniteltu Helsingin toinen metrolinja, mikäli sekin myöhemmin rakennetaan.
Linjakartta.
Alla esitetään rakenteilla oleva reitti. Linja kulkee täysin maan alla, myös alittaessaan Laajalahden.
Asemat.
Uusista metroasemista pyritään tekemään persoonallisia, omaleimaisia ja toisistaan erotettavia. Jokaisen aseman suunnittelee eri arkkitehti, ja kokonaisuuden yhtenäisyydestä vastaa arkkitehtuurin pääsuunnittelija Hannu Mikola. Jokaisen uuden aseman laiturihalli on perusmitoiltaan ja muodoiltaan samankaltainen, minkä lisäksi kaikissa on muun muassa yhteneväiset liukuportaat ja hissit. Kerrosten välissä on aina kolmet liukuportaat ja kaksi hissiä. Kallioon louhituissa halleissa on 90 metrin mittainen laituri, jonka molemmin puolin kulkee raiteet. Aseman matkustajat seisovat samalla laiturilla menivätpä kumpaan suuntaan tahansa. Laiturit ja raiteet erotetaan toisistaan laituriseinillä, jotka aukeavat junan saavuttua.
Asemien yhteyteen ja välille rakennetaan noin 600 m välein 15 kpl poistumistie- ja ilmanvaihtokuilut.


Cassiodorus.
Flavius Magnus Aurelius Cassiodorus Senator (noin 490 - noin 585) oli roomalainen poliitikko ja historioitsija. "Senator" on hänen sukunimensä, ei arvonimi.
Hän syntyi Scylaceumissa (Squillace) Etelä-Italiassa. Hän oli konsulina ostrogoottien kuninkaan Teoderik Suuren aikana. Hän kirjoitti goottien historiasta teoksen, joka ei ole säilynyt nykypäivään asti. Kuitenkin Jordanes käytti sitä kootessaan oman kirjansa goottien historiasta.
Uransa jälkeen Cassiodorus vetäytyi perustamaansa luostariin Vivariumissa, jossa hän alkoi kirjoittaa uskonnosta.


Luettelo historioitsijoista.
Viitteet.
Historioitsijat


Jordanes.
Jordanes oli bysanttilainen historioitsija joka eli 500-luvulla Moesiassa (Nykyinen Bulgaria).
Jordanes kirjoitti "De origine actibusque Getarum" -teoksen (Goottien alkuperä ja teot) goottien historiasta. Kirja on suurilta osin kömpelö yhteenveto Cassiodoruksen hävinneestä kirjasta goottien historiasta. Kirja on kirjoitettu noin 551.
Tietomme Jordaneksesta ovat peräisin hänen kirjastaan, jossa hän mainitsee isoisänsä Parian, alaanien johtajan Candacin kirjurin. Alaanit ja heidän vallassaan olevat muut heimot asustivat 400-luvulla Tonavan eteläpuolella Moesiassa.
Ennen vetäytymistään luostariin ja kääntymistä areiolaisuudesta katolisuuteen Jordanes oli Candacin veljenpojan Gunthigisin kirjurina.


Shaanxi.
Shaanxi (yksink. 陕西, perint. 陝西, pinyin Shănxī; vanha suom. latinaistus Šensi'") on maakunta Kiinassa. Latinisoidussa nimessä käytetään kaksois-"a":ta erotukseksi Shanxin (山西, Shānxī) maakunnasta, joka eroaa tämän maakunnan nimestä vain tooniltaan ja kiinalaiselta kirjoitusasultaan.
Historia.
Shaanxin maakunnan pääkaupunki Xi'an on ollut Kiinan pääkaupunki usean dynastian aikana, aiemmin nimellä Chang'an. Jo Zhou-dynastia (1066–221 eaa. oli lähtöisin Shaanxista ja piti pääkaupunkiaan Haossa, lähellä nykyistä Xi'ania.
"Ensimmäinen keisari" Qin Shihuangdi rakennutti valtavan hautakompleksin nykyiseen Xi'aniin (200-luvulla eaa.), ja hänen mukanaan haudattiin tuhansia terrakottasotilaita.
Pohjois-Shaanxissa sattui 24. tammikuuta 1556 maailmanhistorian tuhoisin maanjäristys, joka surmasi noin 850 000 ihmistä. Se oli voimakkuudeltaan 9,0 Richterin asteikolla.
Kommunistien pitkä marssi (1934–1935) päättyi Yan'aniin Shaanxiin, ja Shaanxi ja Yan'anin ympäristö jäivät kommunistien päämajaksi sisällissodan päättymiseen saakka 1949, joten Shaanxissa kommunistit pääsivät harjoittelemaan hallintoa toistakymmentä vuotta.
Maantiede.
Pohjoisessa Sisä-Mongolian rajalla on autiomaata, maakunnan keskiosa on lössiylänköä. Maakunnan eteläosat halkaisee Qinling-vuoristo, jonka eteläpuolella vallitsee subtrooppinen ilmasto.
Maakunnan rajanaapurit ovat Sisä-Mongolia pohjoisessa, Shanxi ja He'nan lännessä, Hubei, Chongqing ja Sichuan etelässä, Gansu lännessä ja Ningxia luoteessa.
Merkittäviä kaupunkeja: Xi'an, Lintong, Yan'an
Väestöryhmät.
Maakuntaan on muuttanut osa muinaista xianbei-kansaa.


Suetonius.
Gaius Suetonius Tranquillus (75-160) oli roomalainen historioitsija.
Suetonius oli virkamies keisari Hadrianuksen aikana. Hänet tunnetaan parhaiten teoksestaan "De vita Caesarum", joka kertoo kahdentoista ensimmäisen keisarin elämästä (mukaan lukien Julius Caesar).


Arrianos.
Arrianos (, n. 90 – n. 175) oli roomalainen historioitsija ja sotilas. Hänen tunnetuin teoksensa on Aleksanteri Suuren elämää käsittelevä Anabasis.
Perhe ja nuoruus.
Arrianos syntyi Nikomediassa, Rooman Bithynian provinssin pääkaupungissa. Arrianos syntyi varakkaaseen perheeseen. Hänen isänsä oli saanut Rooman kansalaisuuden, kuten useat muut varakkaat kreikkalaiset. Arrianoksen isä sai kansalaisuuden joltain Flavius-suvun keisarilta, luultavasti Vespasianukselta. Arrianoksen syntymävuoden voi olettaa olleen ennen vuotta 90, koska hänen tiedetään olleen konsulina vuonna 129 tai 130 ja tämän viran haltija oli tuohon aikaan yleensä noin 42-vuotias. Arrianos vietti nuoruutensa kotikaupungissaan ja sai varmasti kreikkalaiseen yläluokkaan kuuluvalle tyypillisen koulutuksen retoriikassa ja kirjallisuudessa. Tämän jälkeen tyypillinen yläluokkaan kuuluva nuorukainen olisi yrittänyt luoda uraa Rooman valtakunnan palveluksessa. Arrianos päätti kuitenkin opiskella filosofiaa.
Tuotanto.
Hän kirjoitti kreikan kielellä ja hänen tunnetuin teoksensa on Aleksanteri Suuren elämäkerta. Teoksen alkuperäistä nimeä ei tunneta. Arrianos käytti lähteenään Aleksanterin kenraalin Ptolemaioksen kirjoittamaa kirjaa. Muita lähteitä olivat Kallisthenes joka oli Aristoteleen siskonpoika, Aristobulos, Kleitarkhos, maantieteilijä Eratosthenes ja laivaston päällikkö Nearkhos.
Toinen Arrianoksen tunnettu kirja on "Indika", joka kertoo Aleksanteri Suuren laivaston matkasta Indukselta Persianlahdelle ja joka perustuu Nearkhoksen kertomukseen.
Muita kirjoja, jotka ovat säilyneet nykypäivään, ovat "Alanike", joka kertoo alaanien vastaisista taisteluista, "Periplus Pontu Eukseinu" ("Mustanmeren ympäripurjehdus") ja kirja sotataidosta, joka kertoo ratsuväen taktiikasta. Arrianoksen esikuva oli hänen kaimansa Ksenofon, ja tätä matkien hän kirjoitti lyhyen kirjan metsästyksestä: "Kynegetikos".
Kirjoja, jotka eivät ole säilyneet kokonaisuudessaan nykypäivään, ovat muun muassa teos, joka kertoo tapahtumista Aleksanteri Suuren kuoleman jälkeen, ja teokset Parthian ja Bithynian historioista.


Livius.
Titus Livius (noin 59 eaa. – 17) oli roomalainen historioitsija. Hän kuului keisari Augustuksen sisäpiiriin.
Livius tunnetaan parhaiten Rooman varhaishistoriasta kertovasta kirjastaan, "Ab urbe condita". Teos kertoo Rooman historian alusta Liviuksen omaan aikaan saakka. Se koostui alkujaan 142 kirjasta, mutta nykypäivään asti ovat säilyneet vain kirjat 1–10 ja 21–45, sekä katkelmia joistain myöhemmistä. Teos perustuu monelta osin myyttisiin aineksiin ja lienee jokseenkin tarkoitushakuinen. Se oli osa Augustuksen laajamittaista propagandaohjelmaa, joka tähtäsi Rooman menneisyyden glorifiointiin.


Shandong.
Shandong (yksink. 山东, perint. 山東, pinyin Shāndōng; vanha suom. latinaistus Šantung) on Kiinan maakunta. Shandong sijaitsee Keltaisenmeren ja Bohainmeren rannalla.
Historia.
Kungfutse syntyi Shandongin maakunnassa 555 eaa. Keltaisten turbaanien kapina alkoi Han-dynastian aikaan vuonna 184 Shandongista ja Hu'nanista. Maakunnan aseman Shandong sai Ming-dynastian aikana.
Qing-dynastian loppuaikoina 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eräät eurooppalaiset valtiot vaativat itselleen maa-alueita Shandongista, jolloin syntyi levottomuuksia, mm. boksarikapina. Yuan Shikai nimitettiin Beiyangin ministeriksi boksarikapinan jälkeen 1902. Tähän alueeseen kuuluivat Hebei, Liaoning ja Shandong.
Shangdong kuului Saksan valtakunnan toimilupa-alueeseen. Kun Kiinan tasavalta oli liittynyt ensimmäinen maailmansota ensimmäiseen maailmansotaan ympärysvaltojen rinnalle Japanin keisarikunnan tapaan, oli kiinalaisilla odotuksena, että kun Saksa oli hävinnyt ensimmäisen maailmansodan, Saksan hallussa pitämät toimilupa-alueet palautuvat Kiinan omaan hallintaan.
Kun Versailles'n rauhasta seurasikin saksalaisten toimilupa-alueiden siirtyminen japanilaisille, muodostui Beijingissä opiskelijoiden toukokuun neljännen päivän liike, joka purki pettymyksensä päätökseen mielenosoituksin, ja josta alkoi kiinalaisen nationalismin muodostuminen.
Maantiede.
Shandongia ympäröivät Hebei idässä ja luoteessa, Bohainmeri pohjoisessa, Keltainenmeri idässä, Jiangsu ja Anhui etelässä sekä He'nan lounaassa. Keltainenjoki laskee mereen maakunnan alueella. Sen läpi kulkee myös Kiinan suuri kanaali. Maakunnalla on 3 000 kilometriä rannikkoa.
Merkittäviä kaupunkeja: Jinan, Qingdao, Yantai, Zibo.
Talous.
Shandong on Kiinan merkittävimpiä maakuntia puuvillan, vehnän, kullan ja timanttien tuotannossa.


Anna Komnena.
Anna Komnena (1./2. joulukuuta 1083 – noin 1153/1154) oli Bysantin keisarin ja Irene Doukainan tytär ja ensimmäisiä naispuolisia historioitsijoita. Hänen kirjoittamansa historiateos "Aleksiás" on tärkein lähde hänen isänsä keisari Aleksioksen hallituskaudesta.
Nuoruus.
Anna Komnena syntyi Konstantinopolin keisarillisessa palatsissa vanhimpana yhdeksästä lapsesta. Hänen nuoremmat sisaruksensa olivat Maria Komnena, Johannes II Komnenos, Andronikos Komnenos, Isaak Komnenos, Eudokia Komnena, Theodora Komnena, Manuel Komnenos and Zoe Komnena. Hän oli isänsä suosikki ja sai koulutuksen tieteissä ja kreikkalaisessa filosofiassa. Hänet oli syntymästään asti kihlattu Konstantinos Dukakselle, joka oli keisari poika. Konstantinos kuitenkin kuoli ennenaikaisesti noin vuonna 1096 ja Anna meni naimisiin Nikeforos Bryennioksen kanssa noin 1097.
Salaliitto.
Äitinsä Irenen kanssa hän yritti saada Aleksioksen nimittämään Nikeforoksen kruununperilliseksi hänen veljensä Johannes II:n sijasta. Tämän epäonnistuttua hän liittyi vuonna 1118 salajuoneen, jonka tarkoituksena oli syrjäyttää Johannes.
Historioitsijana.
Juonen paljastuttua Anna joutui luopumaan omaisuudestaan ja selvisi hengissä vain veljensä armeliaisuudesta. Anna vetäytyi luostariin, jossa hän kirjoitti isänsä elämäkerran "Aleksiás", joka on kirjoitettu hyvin imartelevaan sävyyn. Kirja on nykyään pääasiallinen aikalaislähde Bysantin poliittisesta historiasta 1000-luvun ja 1100-luvun vaihteessa, ja hän antaa siinä hyvin kielteisen kuvan ristiretkistä. Hän kuvailee siinä myös aseita, taktiikoita ja taisteluita. Annan esikuvina ovat olleet Thukydides, Polybios ja Ksenofon.


Nikeforos Bryennios nuorempi.
Nikeforos Bryennios (, 1062-1137) oli bysanttilainen sotilas, valtiomies ja historioitsija.
Nikeforoksen isä, myös nimeltään Nikeforos Bryennios, kapinoi keisari Mikael VII:ta vastaan mutta hävittyään tuli sokaistuksi. Bryennios itse pääsi keisari Aleksios I:n suosioon ja meni naimisiin hänen tyttärensä Anna Komnenan kanssa. Hän sai arvonimet "caesar" (silloin kolmas arvonimi keisarin alapuolella) ja "panhypersebastos" (joka oli Aleksioksen käyttöön ottamia uusia arvonimiä).
Bryennios johti Konstantinopolin muurien puolustusta ensimmäisen ristiretken aikana Bouillonin Godfreyn hyökkäystä vastaan vuonna 1097. Hän neuvotteli rauhan Antiokian ruhtinaan Bohemundin kanssa vuonna 1108 ja oli mukana lyömässä turkkilaiset Seldžukit vuonna 1116.
Aleksioksen kuoltua hän ei halunnut mitään osaa salajuonessa Johannes II Komnenosta vastaan, vaikka sen tarkoituksena oli tehdä juuri Bryennioksesta keisari. Bryennioksen ja uusi keisari olivat hyvissä väleissä ja Bryennios seurasikin keisaria sotaretkelle Syyriaan vuonna 1137. Tämä retken aikana hän sairastui ja joutui palaamaan Konstantinopoliin jossa hän myöhemmin menehtyi.


Ensimmäinen ristiretki.
Ensimmäinen ristiretki oli vuosina 1095–1099 käyty sotilaallinen konflikti kristittyjen ja muslimien välillä. Ristiretki alkoi, kun paavi Urbanus II onnistui saarnoillaan vakuuttamaan joitakin maallisia hallitsijoita Pyhän maan uhatusta asemasta. Alun perin Bysantin keisari oli pyytänyt apua paavilta vedoten seldžukkien uhkaan, vaikka todellisena motiivina keisarilla oli oman valtakuntansa laajentaminen itään. Paavin motiivina oli myös halu yhtenäistää kristittyjen rivejä.
Ensimmäinen ristiretki koostui oikeastaan kahdesta retkestä. Tavallisten talonpoikien joukko lähti matkaan vuoden 1096 keväällä puoli vuotta ennen varsinaista ristiretkiarmeijaa. Kansan ristiretkeksi kutsuttu tapahtuma päättyi lähes kaikkien talonpoikien kuolemaan. Ristiretkiarmeija onnistui paremmin päämääränsä saavuttamisessa. Ristiretken seurauksena Jerusalem siirtyi kristittyjen hallintaan ja Palestiinan alueelle perustettiin useita ristiretkivaltioita. Lisäksi ritarikuntia perustettiin suojelemaan Pyhälle maalle matkaavia pyhiinvaeltajia. Ritarikunnista tunnetuin on Temppeliherrain ritarikunta.
Euroopan hajaannus.
Ensimmäisen ristiretken ja siinä ohella kaikkien ristiretkien siemenet kylvettiin jo ennen Rooman valtakunnan hajoamista. Kristinuskon piirissä vallitsi useita eri näkemyksiä jo ajanlaskun jälkeen, kuten vaikkapa areiolaisuus, gnostilaisuus ja donatolaisuus. Kristinuskolle ei ollut vielä vakiintunut yhteistä oppia vaan eri opit kilpailivat keskenään Nikean kirkolliskokoukseen saakka. Kokouksessa areiolaisuus tuomittiin suoraan harhaopiksi, mutta siitä huolimatta areiolaisuutta ei onnistuttu poistamaan. Tämä tiesi alkua tulevien vuosisatojen teologisille kiistoille. Vuosina 381–787 kristityt pitivät kuusi kirkolliskokousta, joiden päämäärä oli selvä: linjata oikeaoppinen kristinusko.
Eurooppaan muodostui samalla kaksi uskonnollista keskusta: paavin hallitsema Rooma ja isapostoloksen (Bysantin keisarin) hallinnoima Konstantinopoli. ansiosta paavin asema tässä dipolissa nousi hierarkiassa korkeammalle. Länsi-Rooman heikentyessä germaanien ja muiden hyökkäilyjen takia, paavin asema vastavuoroisesti kasvoi. Jo oli tarvittava arvovalta moittimaan maallista hallitsijaa kirkon sisäisiin asioihin puuttumisesta. Itä-Euroopassa tilanne oli toinen, sillä keisarilla oli yksiselitteisesti ylin valta, kirkonkin suhteen.
Bysantin keisarin asemaa ihannoitiin läntisessä Euroopassa maallisten hallitsijoiden keskuudessa. Itä-Rooman jäljittelijänä kunnostautui Kaarle Suuri, joka loi suurvallan Länsi-Eurooppaan. Kaarle toivoi pääsevänsä kiistattomaan valta-asemaan, muttei onnistunut pyrkimyksissään täysin. Länsi-Eurooppaan syntyi samalla keisarien ja paavin välinen valtataistelu. Kiistaa käytiin myös lännen ja idän välillä, kun Kaarle Suuri oli kruunattu ”roomalaisten keisariksi”, mutta Bysantissa keisarin arvonimeä ei hyväksytty muille kuin omalle keisarille. Bysantin keisari Mikael I lopulta suostui kutsumaan lännen hallitsijaa keisariksi, muttei kuitenkaan roomalaisten keisariksi. 800-luvun lopulla läntinen keisarikunta hajosi, mutta se elvytettiin vuonna 962, kun paavi Johannes XII kruunasi Saksan kuninkaan Otto I:n Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijaksi. Läntinen Eurooppa poikkesi siinäkin suhteessa Bysantista, että aiemmassa oli monitahoinen hallintahierarkia, kun taas jälkimmäisessä valta oli keskittynyt keisarille.
Länsi-Eurooppa joutui niin viikinkien kuin madjaarien hyökkäysten kohteeksi. Bysanttia taas uhkasi turkkilaisten ja muiden muslimien voiman kasvu. Läntisen ja itäisen kirkon välinen suuri skisma huipentui vuoteen 1054, jolloin Rooman paavi ja Konstantinopolin patriarkka julistivat toisensa kirkonkiroukseen.
Islamin vahvistuminen.
Islamin leviäminen kalifien valloitusten mukana. Sadassa vuodessa Pohjois-Afrikan alueet olivat valloitettu.
Arabian niemimaalla syntyi 600-luvulla uusi uskonto, islam, joka perustui profeetta Muhammadin näkemiin näkyihin. Islam levisi erittäin tehokkaasti, pääosin kalifi Abu Bakrin ansiosta. Vain kahden vuoden aikana hän oli liittänyt yhteen muslimien rivit ja vallannut koko niemimaan. Bakr loi lisäksi iskukykyisen islamilaisen armeijan. Hänen asiaansa vei valloitusretkien muodossa eteenpäin kalifi Omar. Bysantti ja Persian sassanidit olivat aiemmin käytyjen sotien vuoksi heikkoja, eivätkä ne kyenneet vastustamaan Omarin hyökkäyksiä. Valtapyrkimysten seurauksena Bysantti menetti kristinuskon pyhimmät alueet Egyptin ja Syyria–Palestiinan. Vaikutusalue kaajeni lisäksi Pohjois-Afrikaan ja Espanjan eteläosat joutuivat myös islaminuskoisten valtapiiriin. Idässä valtapiiri laajeni käsittämään myös nykyisten Irakin, Iranin ja Pakistanin alueet. Bysantin vastainen raja vakiintui Konstantinopolin läheisyyteen. Rauha rikkoontui 900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kun Bysantin keisari ryhtyi hyökkäyskannalle valloittaen Turkin seudulta takaisin aiemmin hallitsemiaan alueita. Turkin Tarsos ja Pohjois-Syyrian Antiokia olivat jälleen Bysantin hallinnassa.
Valtakuntaa luodessa syntyi erimielisyyksiä, mitkä johtivat sisällissotiin. Ensin syynä oli sukulaisten suosiminen ja myöhemmin šiiat vaativat, että kalifin tulisi olla Muhammadille verisukulainen, joksi he eivät sunnilaisia umaijaideja kelpuuttaneet. 700-luvun puolivälissä sunnalaisuutta tunnustaneet abbasidit kukistivat verisissä taisteluissa vallassa olleet umaijaidit ja perustivat oman kalifaatinsa. Valtamuutos ei vieläkään kelvannut šiioille, joiden mielestä vain Muhammadin serkun Ali ibn Abi Talibin jälkeläinen oli kyllin arvokas hallitsijaksi. Abbasidien dynastian valta Bagdadissa näytti rapistumisen merkkejä. Egyptissä nousi valtaan šiialaisuutta tunnustaneet fatimidit, jotka perustivat alueelle kilpailevan kalifaatin. Fatimidien alkutaival oli voitokas, sillä he saivat kaapattua abbasidien hallitsemia alueita. Fatimidikalifi Al-Hakim bi-Amr Allah määräsi Jerusalemin valloitettuaan Pyhän haudan kirkon tuhottavaksi. Länsi-Euroopassa teko ei saanut kiitosta.
Abbasididynastian kaaduttua syntyi laaja valtatyhjiö, joka odotti täyttämistä. Bysantilaiset eivät kyenneet tähän sisäisten ongelmien vuoksi, jolloin mahdollisuus siirtyi turkkilaisille paimentolaisille, seldžukeille. Fatimidit kokeilivatt 1060- ja 1070-luvuilla Palestiinan ja Syyrian valtausta, mutta joutuivat antautumaan turkkilaisille. Seldžukkien valta laajeni nopeasti, ja he perustivat Irania, Irakia ja Syyriaa hallinneen sulttaanikunnan.
Seldžukit olivat sunnalaisuuden omiessaan omineet myös aggressiivisen asenteen šiioja kohtaan. Sen vuoksi heidän seuraava päämääränsä oli Egyptin vapauttaminen ”harhaopista”. Kristittyjen painostaminen oli sitä vastoin satunnaista, mutta kuitenkin voimakasta. 1000-vuosisadan puolivälissä seldžukit hyökkäilivät Bysantille kuuluvaan Armeniaan, ja heidän vaikutusvaltansa ulottui jo vuosikymmentä myöhemmin Anatoliaan ja Kilikiaan saakka. Turkin seudulta kumpuava uhka sai Bysantin keisarin hätääntyneeksi, sillä aiemmin käydyt sodat olivat verottaneet armeijan iskukykyä oleellisesti. Vähä-Aasia oli vuoteen 1095 mennessä kokonaisuudessaan menetetty seldžukeille.
Kohti sotaa.
Gregorius VII kutsui vuonna 1074 Kristuksen sotilaita ("milites Christi") auttamaan Bysanttia, kun osa turkkilaisista olivat haluttomia antautumaan seldžukkien valtaan ja hyökkäilivät Bysanttia vastaan. Bysanttilaiset vastasivat hyökkäyksiin, mutta joukkojen tunkeuduttua vieraalle maalle he kokivat kovan tappion Manzikertin taistelussa. Gregoriuksen kutsu ei saanut vastakaikua lännessä.
Ajatus pyhästä sodasta muslimeja vastaan tuntui Euroopan uskonnollisista ja maallisista vallanpitäjistä sekä väestöstä yleensä ottaen hyväksyttävältä useista syistä. Yksi syy oli kristittyjen kuningaskuntien viimeaikainen menestys taistelussa muslimeja vastaan Välimerellä. Toinen syy oli poliittisen kristillisyyden herääminen. Kolmas syy oli Jerusalemin ja sitä ympäröivien paikkojen näkeminen pyhinä. Seldžukkien valtakunnan Lähi-idän alueetkin olivat varsin sekasortoisessa tilassa, mikä olikin laukaisevana tekijänä. Bysantti halusi käyttää tilaisuuden hyväkseen ja palauttaa aiemmin omistamansa alueet.
Muutamat munkit kuten Pietari Erakko ja Gautier Tyhjätasku kertoivat muslimien ahdistelevan ja estävän kristittyjen pyhiinvaeltajien pääsyn Jerusalemin pyhille alueille. Urbanus II:n saattoi paavina ollessaan ristiretkiaatteen julkiseen tietoisuuteen. Hän halusi pyhien alueiden valtaamista takaisin kristityille. Ristiretkiaatteen kantavana voimana ja oikeutuksena sodalle oli taistelu vääräuskoisia vastaan, kristityille tärkeän Jerusalemin ja sen lähialueiden valtaus sekä paavin toive saada ristiretken avulla yhdistettyä itäinen ja läntinen kirkko.
Armeijan kokoaminen.
Paavi Urbanus II saarnaa Clermontin kirkolliskokouksessa. Piirros noin vuoden 1490 aikoihin tehdystä teoksesta "Livre des Passages d'Outre-mer".
Vuonna 1095 Bysantin keisari Aleksios I Komnenos laittoi lähetystön hakemaan apua paaviksi kymmenen vuotta aiemmin nousseelta Urbanus II:lta seldžukkeja vastaan, koska uskoi armeijansa olevan liian heikko heitä vastaan. Todellisuudessa Bysanttia ei mikään uhannut: seldžukkien rivit olivat hajanaiset. Todellisempi syy lienee Bysantin tahto valloittaa alueita levantista, jotka se menetti aiemmissa sodissa. Bysantilla oli mahdollisuus aiemmin miehittää alueet, mutta tuolloin sen omat rivit olivat niin sekasortoiset, että mahdollisuus siirtyi seldžukeille.
Keisarin kutsu tavoitti paavin maaliskuussa pidetyssä Piacenzan kirkolliskokouksessa. Urbanus oli vakavissaan uhasta, minkä vuoksi hän halusi keskustella siitä laajemmin. Hän halusi pitää vielä samana vuonna kirkolliskokouksen. Paavi oli lähtenyt jo helmikuussa Ranskaa kohti, joten oli luonteva pitää kirkolliskokous Ranskan maaperällä. Urbanus kutsui marraskuussa pidettyyn Clermontin kokoukseen piispoja ja apotteja, joita hän käski vastavuoroisesti tuomaan mukanaan asuinseutunsa maallisia hallitsijoita, lähinnä alhaisempaa aatelistoa kuten paroneita. Aleksios I:n lähettämä avunpyyntö oli kokouksen pääteema. Urbanuksen kokouksen päätteeksi pitämästä saarnasta on olemassa useita erilaisia versioita, mutta ohessa yksi lyhennelmä. Pääajatuksena lienee kuitenkin ollut armeijoiden kokoaminen Jerusalemin kristittyjen auttamiseksi.
Ristiretkiaatteen voidaan katsoa alkaneen tämän saarnan seurauksena. Kokouksen jälkeen Urbanus jatkoi asian puolesta saarnaamista Ranskan eri osissa. Joulunakin hän saarnasi ristiretken puolesta Limogesissa ja jatkoi asiansa ajamista aina vuoden 1096 syyskuulle saakka. Hänen ajatuksensa saivat Ranskan alueella hurmoksellisen vastaanoton eikä juuri kukaan uskonut häviön olevan mahdollista. Urbanus oli jo pitemmän aikaa pyrkinyt keräämään Ranskassa vapaaehtoisia kreikkalaisten (bysanttilaisten) auttamiseksi, sillä hän neuvotteli jo paaviutensa alkuaikoina Aleksios I:n kanssa idän ja lännen kirkon välisestä suhteesta. Lisäksi Urbanus oli vuonna 1089 katalonialaisille osoitetussa kirjeessään vannonut, että kaikki Tarragonan uudelleenvaltaamiseen osallistuneet saisivat syntinsä anteeksi, minkä hän toisti uudemman kerran vuonna 1091. Onkin hyvin mahdollista, että ensimmäinen ristiretki oli osa Urbanus II:n vihamielistä sotaa koko islaminuskoa vastaan.
Urbanuksen ohella toinen tärkeä ristiretken puolestapuhuja oli kiihkomielinen munkki Pietari Erakko, jolla uskottiin olevan sairaat parantava voima ja kykenevän moniin muihin ihmetekoihin. Hän suoritti värväystä niin Ranskassa kuin kotimaassaan Saksassakin. Kaikkia ei ristiretkelle haluttu ottaa mukaan. Paavi kielisi esimerkiksi espanjalaisia tulemasta mukaan, koska pelkäsi muslimien käyttävän tilaisuuden hyväksi ja valloittaa koko Iberian niemimaan. Lähtijöidenkin piti vannoa pyhiinvaeltajan vala pysyäkseen Jumalan tiellä loppuun saakka.
Ristiretkiarmeijan muodostuminen ei silti ollut mikään itsestäänselvyys. Monia hallitsijoita vaivasivat ajatukset juutalaiset, matkan pituudesta ja onko matkan mielekkyydestä ylipäätänsä. Toiset eivät halunneet olla Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta syytettyjen juutalaisten kanssa missään tekemisissä, kun toiset taas ajattelivat surmata juutalaiset ensitöikseen. Juutalaiset nähtiin samalla tavalla vääräuskoisiksi kuin muslimitkin.
Kansan ristiretki.
Armeijan pääryhmä oli valmis lähtemään paavi Urbanuksen toiveiden mukaisesti elokuun puolivälissä vuonna 1096, itäisessä kirkossa juhlittuna Neitsyt Marian taivaaseenastumisen päivänä 15. elokuuta. Lähtö ei sujunut aivan suunnitellulla tavalla, sillä Pietari Erakon ja Gautier Tyhjätaskun johtama 40 000–50 000 hengen kokoinen armeija lähti liikkeelle jo huhtikuussa. Tämän joukkion matkaa kutsutaan "kansan" tai "talonpoikien ristiretkeksi". Vaikka armeija oli suuri, oli mukana olleista suurin osa taitamattomia sodankävijöitä. Mukana oli niin maanviljelijöitä, naisia kuin lapsiakin. Mukana oli kuitenkin joitain taitavia ritareita kuten Fulcher Chartresilainen. Erakko oli onnistunut luomaan armeijansa keskuudessa vahvan itsetunnon, he uskoivat turkkilaisten juoksevan nopeasti pois heidät nähdessään.
Pietari Erakko ryhtyi kokoamaan armeijaa Saksan Kölnissä 12. huhtikuuta. Erakko ja Tyhjätasku lähtivät matkaan eri aikoihin. Tyhjätasku ranskalaisineen oli malttamaton odottamaan. He lähtivät matkaan pääsiäisjuhlien jälkeen. Matka sujui kaikkea muuta kuin mutkattomasti. Unkarin vastaiselle rajalle he selvisivät toukokuun kahdeksantena päivänä ja pyysivät kuningas Kolomanilta lupaa maan ylittämiseen. Hän antoi luvan ja matka pääsi jatkumaan kunnes kuun lopulla he olivat päässeet Sava-joelle, Belgradiin. He joutuivat odottamaan, koska heidän tulostaan ei ollut tullut tietoa etukäteen. Nälän yllättäessä ristiretkeläiset alkoivat vaatia ruokaa, jota heille ei siltikään suostuttu antamaan. Maaseutu joutui ryöstelyn kohteeksi, kun ristiretkeläiset halusivat mahantäytettä. Belgradin komentaja ei voinut hyväksyä tapausta, joten hän lähetti sotilaita kukistamaan ryöstelijät. Kahakan seurauksena muutama Tyhjätaskun sotilaista kuoli ja osa poltettiin kirkossa elävältä.
Sana retkeläisiltä oli jo kiirinyt Nišiin asti, jonne heidät otettiin ystävällisesti vastaan. Heitä ruokittiin kunnes Konstantinopolista tulisi vastaus otettaisiinko heidät vastaan siellä. Bysantin keisari Aleksios I:lle tuli kiire järjestellä tulevaa ristiretkeä, kun hän uskoi armeijan lähtevän liikkeelle vasta elokuun puolivälissä. Pietari Erakko oli suuremman armeijan voimin aivan Tyhjätaskun kannoilla, joten hän päätti tulla Erakkoa vastaan. Lisävahvistuksia oli tiedossa myöhemmin liikkeelle lähteneeltä kreivi Emicholta. Erakko joutui huonon käytöksensä vuoksi huonoihin väleihin unkarilaisten kanssa. Jopa neljäsosa matkaan lähteneistä sai surmansa vihanpitoa seuranneista hyökkäyksistä. Lopulta elokuun ensimmäisenä päivänä retkeläiset pääsivät Bysantin armeijan saattamana Konstantinopoliin.
Aleksios I:n ei oikein tiennyt mitä tehdä tämän odottamattomasti saapuneen 30 000 hengen armeijan kanssa, mutta päätti ajaa lossilla heidät Bosporinsalmen ylitse 6. elokuuta. Joukkion varastelu kasvoi yli äyräiden, he veivät jopa talojen lyijyiset katot. Aleksios varoitti Erakkoa taistelemasta ylivoimaisesti voimakkaampaa turkkilaisten armeijaa vastaan ja odottaa ristiretkeläisten pääarmeijaa. Varoituksista piittaamatta Erakko lähti liikkeelle Tyhjätaskun armeijan sekä muutaman tuhannen italialaissotilaan vahvuisen joukon kanssa. Päämaja perustettiin Kibotokseen (jota ristiretkeläiset kutsuivat Civetotiksi). Syyskuussa tuhannet ranskalaiset hyökkäsivät seldžukkien sulttaanin pääkaupunkiin Nikeaan. He ryöstelivät, kiduttivat ja tappoivat asukkaita. Joidenkin väitteiden mukaan he jopa grillasivat lapsia vartaissa. Ryöstelyn jälkeen he palasivat Kibotokseen ja myivät ryöstösaaliin.
Ranskalaisten teoista kateellisina 6 000 saksalaista kulki ja ryösteli matkallaan Nikean ohitse kunnes he saapuivat Kserigordonin linnalle, jonka he valtasivat. Saksalaiset säästivät kristittyjen hengen, toisin kuin ranskalaiset. Saksalaiset ajattelivat tehdä linnasta tukikohdan, josta he jatkaisivat hyökkäystä. Seldžukkien sulttaani Kilij Arslan I sai tietää tapahtumista Bysantin rajan läheisyydestä ja lähetti matkaan kookkaan armeijan valtaamaan linnan takaisin. Linna sijaitsi korkealla kukkulalla, jonne virtasi vettä ulkopuolisesta lähteestä. Turkkilaisten estettyä veden pääsyn linnaan tilanne muurien sisällä alkoi tuntua toivottomalta. Nimeltä tuntematon kronikoitsija kertoo saksalaisten yrittäneen selvitä nestehukasta juomalla hevosten verta ja toistensa virtsaa sekä kaivautumalla maakuoppiin.
Tieto linnan valtauksesta tavoitti Kibotoksen lokakuussa. Liikkui myös huhu, jonka mukaan turkkilaiset olivat vallanneet Nikean takaisin. Sen vuoksi kaupunkia osa sotilaista lähti valtaamaan kaupunkia uudelleen, mutta Kibotoksen ja Nikean välillä johtaneelle tielle turkkilaiset olivat perustaneet väijytyksen, joka tappoi ristiretkeläiset heidän kulkiessaan siinä. Vain Kibotokseen jääneet naiset ja lapset olivat enää hengissä. Paniikki valtasi pian Kibotoksessa olleet. Erakko oli lähtenyt aiemmin hakemaan elintarvikkeita ja mahdollisesti apua Konstantinopolista, muttei koskaan palannut takaisin. Kansan ristiretki epäonnistui täysin tarkoituksessansa.
Juutalaisvainot.
Euroopassa oli ollut juutalaisvastaisuutta jo vuosisatojen ajan, mutta ensimmäisen ristiretken myötä juutalaisia joutui ensi kertaa järjestelmällisen teloituksen kohteeksi. Osa ristiretkeen osallistujista näki, ettei sodassa vääräuskoisia vastaan ollut kyse ainoastaan Pyhällä maalla elävistä muslimeista vaan yhtä lailla myös kotimaassa elävistä juutalaisista. Kesällä 1096 Gottschalkin, Volkmarin ja Emichon johtama 10 000-henkinen armeija lähetettiin Reininlaaksoon tuhoamaan ja ryöstelemään juutalaisten omaisuutta sekä synagogia. Laajoilta joukkomurhilta ei vältytty. Juutalaisvainoista kertoo muiden muassa kronikoitsija Salomon bar Simeon.
Juutalaisia pakotettiin kääntymään kristinuskoon kuoleman uhalla. Suurin osa valitsi mieluummin kuoleman ja tappoivat itsensä ennen kuin tulivat teurastetuksi. Ensimmäiset juutalaiset saivat surmansa jo Speyerissä, Kölnissä, Wormsissa ja Mainzissa. Ensimmäisen kuuden kuukauden aikana lähes 10 000 juutalaista surmattiin. Paavi Urbanus II ei ollut saarnoissaan kuitenkaan kehottanut juutalaisvastaisuuteen. Euroopan juutalaisvainoista puhuttaessa ensimmäisen ristiretken yhteydessä voidaan käyttää nimeä "saksalaisten vuoden 1096 ristiretki".
Marssi Konstantinopoliin ja Nikaian valloitus.
Ristiretkiarmeijoiden kulkemat reitit pääpiirteissään Euroopan halki Jerusalemiin.
Ristiretken pääryhmä lähti liikkeelle elokuussa 1096 neljänä suurena ryhmänä. Näitä neljää ryhmää johtivat Brugesista liikkeelle lähtenyt Robert Flanderilainen ja Espanjan ja Ranskan rajan läheisyydestä liikkeelle lähtenyt Raymond IV Toulouselainen sekä Lothringenin joukkoja johtanut Bouillonin Godfrey yhdessä veljensä Baudouin kanssa. Italian normanneja johtivat Taranton Bohemond ja Hautevillen Tancred. Heti alkuun syntyi erimielisyyttä siitä, kuka itse asiassa oli ristiretken johtaja, joksi paavi Urbanus asetti lähettiläänsä Adhémarin. Ristiretkelle lähti näitä neljää hieman aiemmin viideskin, Hugo Vermandoislaisen komentama armeija. Armeijalle kävi kalpaten, sillä he haaksirikkoutuivat ylittäessään Adrianmeren Italian Barista Dyrrhachiumiin (nyk. Durrës, Albania), mutta pääsi määränpäähän Konstantinopoliin vielä saman vuoden marraskuussa. Ranskan kuningas Filip I:ä ei päästetty ristiretkelle mukaan koska hänet oli julistettu kirkonkiroukseen. Ensimmäisellä ristiretkellä viitataan nimenomaisesti näiden aatelisten johtamaan matkaan ja tapahtumiin. Nimeä "paronien ristiretki" käytetään erottamaan retki aiemmasta "kansan ristiretkestä". Paronien ristiretki on saanut nimensä siitä, että aate vetosi etenkin Ranskan kulttuuripiirissä eläviin paroneihin ja muihin alempiin yläluokan edustajiin. Ristiretkiaate vetosi eri henkilöihin eri syistä, joillekin kristinuskon pyhien paikkojen suojelu oli tarpeeksi, mutta toiset lähtivät matkaan puhtaasti rikkauksien toivossa.
Armeijat lähtivät kukin eri paikasta, mutta ensimmäinen päämäärä heillä oli sama: Konstantinopoli. Ainoastaan Robert Flanderilainen ja Taranton Bohemond joukkoineen ylittivät matkansa aikana meren, muut marssivat maata pitkin Konstantinopoliin. Godfrey Bouillonilainen ja Raymond Toulouselainen kulkivat Keski-Euroopan ja Balkanin kautta. Flanderilainen ja Bohemond matkasivat Italian kautta Balkanille.
Aleksios oli myös hyvin huolestunut, kun suuri ristiretkiarmeija saapui Konstantinopolin ulkopuolelle, olihan yhden armeijan johtajanakin hänen vanha vihollisensa Bohemond. Aleksios vaati kaikkien joukkojen komentajia vannomaan uskollisuuttaan keisaria kohtaan ja että he palauttaisivat takaisin kaikki seldžukkien Bysantilta valloittamansa alueet. Ilman ruokaa ristiretkeläisillä ei juuri ollut muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä Aleksiosin ehdot kompromissien kautta. Ainoastaan Raymond onnistui valamaan hieman penseämmän valan. Raymondia ja Aleksiosta yhdisti yhteinen vihanpito Bohemondia vastaan, ja Raymond puolusti uskollisesti koko ristiretken ajan Aleksioksen oikeuksia. Kaupunkilaisetkin olivat ihmeissään kun maailman suurimpaan kaupunkiin saapui marraskuun 1096 ja toukokuun 1097 välillä paikallisten sivistystasoa selvästi alempia sotilaita. Bysantin ortodoksinen uskonto kreikan kielineen oli jopa oudompi asia ristiretkeläisille kuin islam.
30 000-henkiseen armeijaan sisältyi 5 000-henkinen ratsukko. Vahvuudeltaan suurin armeija oli Raymond Toulouselaisella, joka otti mukaansa 8 500 jalkaväensotilasta ja 1 200 ratsuväensotilasta. Kansan ristiretken tuhoisasta päättymisestä oli kulunut vasta muutama kuukausi kun ensimmäiset joukot saapuivat Konstantinopoliin. Joukkojen eriaikainen saapuminen helpotti Aleksiosia, mutta kaupungin sotilaat onnistuivat silti synnyttämään järjestyshäiriöitä.
Anatolia vuonna 1097, jolloin ristiretkeläiset aloittivat sotatoimet. Kuvassa näkyy Dorylaeumin ja Nikean taisteluiden sijainnit.
Aleksios antoi 2 000-henkisen armeijansa Tatikiosin komennettavaksi ja käski johdattaa ristiretkeläiset sotaretkeen Vähä-Aasian kautta. Ensimmäinen hyökkäyksen kohde oli seldžukkien sulttaanin pääkaupunki Nikaia, aivan kuten kansan ristiretkelläkin. Toukokuun 14. päivänä vuonna 1097 alkanut Nikean piiritys sattui turkkilaisten kannalta ikävään aikaan, sillä Kilij Arslan I oli sotimassa danišmendidejä vastaan Keski-Turkissa. Arslanin kuultua läntisten armeijoiden hyökkäyksestä, hän lähti oitis puolustamaan kaupunkia. Piiritys päättyi turkkilaisten antautumiseen Bysantille 19. kesäkuuta. Ristiretkeläisiä ei päästetty kaupunkiin kuin pienissä joukoissa kerrallaan, koska heidän pelättiin ryöstävän Bysantille arvokas kaupunki. Piirityksen jälkeen seuraavaksi päämääräksi otettiin Jerusalemin ”vapauttaminen vääräuskoisista”. Blois’n kreivi Stefan II kirjoitti optimistisesti kirjeessään vaimollensa, että Jerusalemiin pääsy kestäisi enää vain viisi viikkoa. Sota venyi kuitenkin kahden vuoden mittaiseksi.
Antiokian piiritys.
Onnistuneen Nikaian valloituksen jälkeen ristiretkiarmeijan pääryhmä marssi Tatikiosin komentamana kohti Dorylaeumia. Vahvuudeltaan selvästi heikompi Bohemondin yksikkö marssi pääryhmästä erillään. Osa ristiretkestä kertovista kronikoista ehdottaa, että syynä oli näiden johtajien erimielisyys. Syynä saattoi kuitenkin olla puhdas erehdys. Bohemondin tietoisuuteen tuli, että turkkilaiset tiedustelijat seurasivat heidän liikkeitään ja arveli heidän väijyvän Dorylaeumissa. Seldžukkien ohella sotaan liittyi nyt persialaisia, danišmendidejä ja Kaukaasian albaaneita. Taistelut käytiin heinäkuun ensimmäisenä päivänä, ja ne päätyivät ristiretkeläisten voittoon turkkilaisten onnistuneesta yllätyshyökkäyksestä huolimatta, kun Tatikios saapui paikalle. Voiton myötä eurooppalaiset pääsivät käsiksi arvorikkauksiin, mutta mikä tärkeintä, ristiretkeläiset ja bysanttilaiset onnistuivat toimivaan yhteistyöhön kireistä väleistä huolimatta. Dorylaeumin voiton myötä tie Antiokiaan ja sitä kautta Jerusalemiin oli askeleen lähempänä.
Antiokiaan marssiminen ei ollut silti helppoa. Kuuma kesä haittasi oleellisesti marssimista, Taurusvuorten ylittäminen osoittautui erityisen haasteelliseksi vaikka armeijalla oli kyllä tarpeeksi muonaa eikä vedestäkään tullut puutetta. Armeija jakaantui tässä vaiheessa kahtia, pääryhmä jatkoi edelleen kohti Jerusalemia, mutta Godfreyn Baudouin-veli lähti vapauttamaan armenian kristittyjä turkkilaisten vallan alaisuudesta. Baudouin tuli samalla perustaneeksi Edessan kreivikunnan, ensimmäisen ristiretkivaltion. Se toimi tehokkaana puskurivyöhykkeenä turkkilaisjoukkoja vastaan.
Kolmen kuukauden Anatolian ylityksen jälkeen ristiretkeläiset saapuivat vihdoin Antiokiaan. 20. lokakuuta 1097 ristiretkeläiset aloittivat kaupungin piirittämisen. Hyökkäystä ei uskallettu suorittaa, koska kaupunki oli niin massiivinen ja sen suojamuurit olivat kestävät. Piirityskään ei onnistunut aivan toivotulla tavalla, koska massiivinen suojamuuri oli niin pitkä, ettei sotilaita riittänyt vahtimaan kaikkia kohtia. Sen vuoksi Antiokiaa voitiin huoltaa jonkin verran piirityksenkin aikana. Englantilaisten laivasto oli jo aiemmin onnistunut valloittamaan kaupungin St. Simeonin sataman, mutta hyökkäystä ei silti uskallettu tehdä. Piirityksen kestäessä alkoi tulla puutetta ruoasta, minkä paikkaamiseksi lähetettiin retkikunta noutamaan lisää muonavaroja. Retkikunta joutui matkalla taisteluun, joka tuloksettomuudestaan huolimatta pakotti sen palamaan takaisin ilman toivottuja ruokavaroja. Muonavaroja saadakseen lähetettiin suuri joukko ristiretkeläisarmeijasta pyytämään apua Konstantinopolista, jolloin turkkilainen sotapäällikkö Ridwan päätti yrittää hyökätä heikentyneen ristiretkeläisarmeijan kimppuun. Ristiretkeläiset saivat kuitenkin tietää tästä suunnitelmasta, joten he järjestivät turkkilaisille väijytyksen ja löivät näiden joukot. Yhteenoton jälkeen armeija sai jälleen lisää muonavaroja ja englantilaiset toivat sataman kautta lisää tarvikkeita. Taustalla ristiretkeläiset solmivat fatimidien kanssa liiton seldžukkien lyömiseksi.
Seuraavan vuoden kevääseen venynyt piiritys ei ollut edullista ristiretkeläisille siitäkään syystä, että Antiokian hallitsija Jagi-Sian pyysi lisäapua Mosulin emiiri Kerboghalta, joka kokosi valtavan suuren armeijan piirittäen toukokuussa Edessaa.
Bohemond yllytti ristiretkeläisiä julistamalla, että ensimmäinen kaupunkiin hyökännyt saa pitää sen omanaan. Bohemondin komentama normannilaisryhmä oli jo aiemmin päässyt keskusteluyhteyteen kaupunkia puolustaneen komentajan kanssa. Komentaja lupasi pettää kaupunkinsa ja päästää joukot sisälle. Bohemondia lukuun ottamatta muut ristiretkijohtajat vastustivat ajatusta, koska se tulkittiin rikkomukseksi Aleksiosta kohtaan. Ristiretkeläiset tunkeutuivat pian kaupunkiin ja toimeenpanivat verilöylyn, vaikkakaan eivät saaneet kukistettua koko muureilla olevaa vastarintaa. Bohemond oli lopulta ensimmäinen kaupungin sisäpuolella, ja hänestä tuli Antiokian ruhtinas. Kaupunkiin rynnättiin yöllä 2. kesäkuuta 1098 ja seuraavana päivänä aloitettiin massiivinen verilöyly. Kristityt joutuivat nopeasti alakynteen, kun Kerbogahin armeija oli piirittämässä kaupunkia jo neljäntenä päivänä.
Kerbogahin joukkoja ei saatu kunnolla pidäteltyä näiden vyöryessä Antiokiaan, jolloin tilanne vaikutti ristiretkeläisten kannalta epätoivoiselta ja menetetyltä. Epätoivo johti kuitenkin uskonnolliseen hurmokseen ristiretkeläisissä. Eräs ristiretkeläisten mukana kaupunkiin saapunut kerjäläismunkki, Pietari Bartolomeus, kertoi pyhän Andreaksen ilmestyneen hänelle ja paljastaneen kaupunkiin kätketyn Longinuksen keihäänkärjen, joka legendan mukaan oli lävistänyt ristiinnaulitun Jeesuksen kyljen. Keihäänkärjen löydyttyä Antiokian tuomiokirkosta ristiretkeläiset kävivät hyökkäykseen ja löivät yllättyneen Kerbogahin joukot, jotka oli laskettu hajalle. Stefan Bloisilainen oli kesken taistelua tullut ajatuksiin, että ristiretki oli tuhoontuomittu yritys. Stefan jätti sodan ja palasi Eurooppaan. Matkalla hän törmäsi keisari Aleksiokseen ja hänen joukkoihinsa Filomeliumissa 20. kesäkuuta. Keisarille hän vakuutti Antioikian tilanteen olevan niin toivoton, että olisi parempi palata takaisin.
Antiokian ollessa kristittyjen hallussa, näytti tie Jerusalemiin olevan melko vaivaton, liitto fatimidien kanssa saattaisi mahdollistaa tien Jerusalemiin taisteluitta. Ristiretkeläisarmeijan sisällä kuitenkin kuohui. Bohemond vaati Antioikiaa itsellensä kun Bysantin keisarin uskollinen puolustaja Raymond näki olevan oikeudenmukaisempaa luovuttaa se sopimuksen mukaisesti Aleksiokselle. Sanansaattaja lähetettiin viemään keisarille viestiä, että Jerusalemiin hyökättäisiin vasta marraskuun ensimmäisenä päivänä. Marraskuussakaan armeija ei edennyt Jerusalemia kohti, sillä ristiretkeläisten rivit olivat viimeistään nyt revitty auki. Bohemond kieltäytyi jatkamasta Jerusalemiin ja karkotti Raymondin sotilaat pois Antioikiasta. Raymond piti kuitenkin oman osansa kaupunkia hallinnassaan.
Raymond komensi osan sotilaistaan matkaamaan kohti syyrialaista Marran kaupunkia, joka kovasta taistelusta huolimatta antautui joulukuun ensimmäisinä viikkoina. Taistelu tunnetaan sitä vastoin hyvin brutaalista verilöylystä. Kristityt esimerkiksi silpoivat paikallisia koska uskoivat näiden nielleen kultarahoja ja henkiin jätetyt myytiin orjiksi. Marran taistelun aiheuttama viivytys toi mukanaan ruokapulan ja nälkiintyneet ristiretkeläiset epätoivoisessa tilanteessa kaivoivat kuolleiden vihollisten ruumiita maasta ja söivät heidän lihaansa. Pula loppui Raymondin hyökättyä läheiselle vihollisten miehittämälle alueelle, josta saatiin riittävästi muonaa.
Jerusalemin piiritys.
Kun marssi vihdoin kohti Jerusalemia alkoi, maksoivat useiden kaupunkien johtajat ristiretkeläisille siitä, etteivät nämä hävittäisi matkansa varrella olevia kaupunkeja. Ristiretkeläisten saapuessa Tripolin alueelle he joutuivat ongelmiin. Aluetta hallitsivat Egyptin fatimidit, joiden kanssa ristiretkeläiset olivat solmineet liiton. Tämän johdosta ristiretkeläisten oli lähetettävä delegaatio Egyptiin pyytämään Jerusalemin vapaaehtoista luovuttamista ristiretkeläisille. Kun vastaus oli kieltävä, aloittivat ristiretkeläisjoukot hyökkäyksensä Palestiinan kaupunkeja vastaan, missä fatimideilla ei ollut silloin lainkaan sotajoukkoja. Ristiretkeläiset saapuivat Jerusalemin lähistölle 6. kesäkuuta 1099. Fatimidien armeija Jerusalemissa oli valmistautunut kristittyjen saapumiseen. He olivat kaataneet lähistön puut piirityskalustoa varten ja tukkivat kaupunkiin johtaneet kaivot. Suojamuurin heikoimpia kohtia yritettiin vahvistaa.
Ristiretkeläisille oli selvää, että fatimidit lähettäisivät apuvoimia, joten hyökkäys oli saatava mahdollisimman aikaisin aloitettua, siitäkin huolimatta ettei heillä ollut käsissään kunnollista kalustoa. Hyökkäys epäonnistui, joten parempaa hyökkäyssuunnitelmaa alettiin laatia. Ristiretkeläiset päätyivät hyökkäämään kahdelta suunnalta. Ranskalaiset luoteesta katapultein, piiritystornin ja muurinmurtajan avulla. Raymond palkkasi italialaisen William Raicaunin hyökkäämään kaupungin eteläkolkasta Sionin portin kautta. Julkisen sovinnon tehtyään ristiretkeläiset tekivät ratkaisevan käänteen. Öiseen aikaan ranskalaiset purkivat oman piiritystorninsa, muurinmurtajansa ja katapulttinsa siirtäen ne kaupungin muurin pohjoisosaan, jossa oli Jerusalemin puolustajien kannalta heikoin kohta. Muutos vaati paljon työtä, mutta se oli piirittäjien kannalta vaivanarvoista koska myös puolustajat joutuivat tekemään vastaavan operaation ja vielä vahvistaa muuria siltä kohtaa. Eteläistä muuriakaan ei saanut unohtaa.
Hyökkäyksen alettua 13. heinäkuuta ranskalaiset onnistuivat heti murtamaan etumaisen vallin. Puolustajilla oli etelässä parempi onni, sillä he onnistuivat tuhoamaan piirittäjien katapultin. Pohjoisessa puolustus epäonnistui täysin kun Gottfied Bouillonilainen sai piiritystorninsa avulla sotilaat muurin ylitse kaupungin sisälle. Sillä aikaa kun Bouillonilainen avaututti kaupungin portteja, Tankred miehitti temppelivuoren. Tiedon kiirittyä eteläosan puolustajille, he pakenivat nopeasti Davidin torniin. Suuri osa kaupunkilaisista pakeni valloittajien tieltä, mutta ne jotka eivät päässeet pois, tapettiin. Jerusalemin piiritystä seurannutta joukkomurhaa on myöhempinä aikoina paisuteltu todellisuutta suuremmaksi.
Godefroy de Bouillon otti itselleen kaupungin hallitsijuuden ja kuninkaan sijasta arvonimen "Advocatus Sancti Sepulchri" (suom. "Pyhän haudan suojelija"). Valtauksen yhteydessä tapahtunutta verilöylyä lienee muslimien toimesta myöhempinä aikoina suurenneltu, mutta tästä huolimatta joitain joukkomurhia suoritettiin myös kaupungin valtaamisen jälkeen sekä sen yhteydessä.


Shanxi.
Shanxi (山西, pinyin Shānxī; vanha suom. latinaistus Šansi) on maakunta Pohjois-Kiinassa. Toonia lukuun ottamatta samalla tavalla lausutaan myös Shaanxin maakunta, joka sekaannuksen välttämiseksi latinisoidaan kahdella "a"-kirjaimella. Shanxi sijaitsee Taishan-vuoren (taolaisten pyhin vuori) länsipuolella, mistä johtuu sen nimi, joka tarkoittaa "vuoren länsipuolella". Toisella puolella, "vuoren itäpuolella", sijaitseekin Shandongin maakunta.
Historia.
Lähellä Shaanxin ja Shanxin rajaa sattui vuonna 1556 suuri maanjäristys. Kyliä tuhoutui molemmissa maakunnissa ja kauempanakin. Se oli tunnetun maailmanhistorian tuhoisin maanjäristys, jossa kuoli yli 800 000 ihmistä.
Maantiede.
Naapurimaakunnat ovat Sisä-Mongolia pohjoisessa, Hebei idässä, He'nan etelässä ja Shaanxi lännessä.
Talous.
Taiyuanin avaruuskeskus sijaitsee tällä alueella. Suuret tekniset laitokset vahvistavat — ainakin länsimaissa — alueiden taloutta ja tuovat pyvyviä insinöörityöpaikkoja ja palveluita, mm. keskuksen turvallisuuteen ja logistiikkaan liittyviä.


Katedraali.
Katedraali eli tuomiokirkko on kristillisessä kirkossa hiippakunnan pääkirkko.
Katedraali-sanaa käytettiin Turun tuomiokirkosta keskiajalla. Luterilaisia pääkirkkoja kutsutaan suomeksi nimellä tuomiokirkko, muita pääkirkkoja kutsutaan yleensä nimellä katedraali tai basilika, joskaan jako ei ole ehdoton. Esimerkiksi Kölnin tuomiokirkko on katolinen keskuskirkko. Englanniksi hiippakunnan keskuskirkosta käytetään kirkkokunnasta riippumatta nimeä "cathedral". Ranskalaiset keskuskirkot ovat nimeltään "dôme", italialaiset "duomo" ja ruotsalaiset "domkyrka". Katedraaliksi voidaan joskus kutsua olemukseltaan vaikuttavia kirkkoja, vaikkeivät ne olisikaan hiippakunnan pääkirkkoja.
Katedraali-sana on tullut piispanistuimesta ("cathedra"), joka sijaitsi hiippakunnan pääkirkon kuorissa. Tuomiokirkko-sanan alkuosa ei viittaa oikeudelliseen tai uskonnolliseen tuomitsemiseen, vaan on eräänlainen vanha käännösvirhe: ruotsin, saksan ynnä muiden kielien dom-tyyppiset alut tulevat latinan sanasta "domus" (), ja tuomiokirkko tarkoittaa siis piispan ”kotikirkkoa”.
Tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherrasta käytetään Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa nimitystä tuomiorovasti.
Historiaa.
Katedraalit päätettiin jo varhain sijoittaa ainoastaan kaupunkeihin. Harvaan asutuilla seuduilla, joilla kaupunkeja ei ollut, tämä saattoi aiheuttaa erikoisia järjestelyjä. Hiippakunta koostui paremminkin kansasta kuin maantieteellisestä alueesta: katedraali voitiin sijoittaa kaupunkiin, vaikka sen asukkaat eivät kuuluneetkaan kyseiseen hiippakuntaan.


Nikolai I.
Nikolai I (6. heinäkuuta (J: 25. kesäkuuta) 1796 Tsarskoje Selo – 2. maaliskuuta (J: 18. helmikuuta) 1855 Pietari) oli Romanov-hallitsijasukuun kuulunut Venäjän keisari, Puolanmaan tsaari ja Suomen suuriruhtinas vuosina 1825–1855. Hän nousi valtaistuimelle veljensä jälkeen.
Elämä ennen keisariutta.
Nikolai oli keisari ja Maria Fjodorovnan (Sophia Dorothea von Württembergin) poika. Hänellä oli kaksi vanhempaa veljeä, Aleksanteri Pavlovitš ja Konstantin Pavlovitš, jotka olivat ennen häntä kruununperimysjärjestyksessä. Veljet olivat häntä 19 ja 17 vuotta vanhempia. Vanhin veli Aleksanteri I nousi valtaistuimelle Paavali I:n surmanneen salaliiton jälkeen Nikolain ollessa viisivuotias.
Aleksanteri I ja Preussin Fredrik Vilhelm III ilmoittivat Nikolain ja Preussin prinsessa Charlotten kihlauksesta illallisilla Berliinissa 1815. Häät järjestettiin 13. heinäkuuta 1817. Tuleva keisarinna otti nimen Aleksandra Fjodorovna käännyttyään ortodoksiksi. Nikolain sanotaan rakastaneen vaimoaan, ja hän piti yllä läheisiä välejä sukulaisiinsa Preussissa.
Nikolailla ja Aleksandralla oli seitsemän aikuisikään varttunutta lasta: tuleva Aleksanteri II, suuriruhtinaat Konstantin, Nikolai ja Mihail sekä suuriruhtinattaret Maria ja Olga. Heistä Aleksandra kuoli 1844. Nikolailla oli myös ainakin kolme lasta avioliittonsa ulkopuolella.
Aleksanterin seuraaja.
Kun Aleksanteri I kuoli lapsettomana 1825, vuoden 1797 kruununperimysjärjestyksen mukaan Nikolain veli Konstantin olisi ollut laillinen perijä. Hän oli kieltäytynyt ottamasta kruunua naituaan aatelittoman puolalaisen naisen, joten Aleksanteri I oli antanut salaisen manifestin, jolla Nikolai määrättiin perilliseksi. Konstantin kuitenkin julistettiin keisariksi ja hänelle vannottiin uskollisuudenvala. Konstantin kieltäytyi edelleen ja kesti kaksi viikkoa ennen kuin hän sai hallituksen vakuutettua. Kun Nikolai julisti ottavansa kruunun, hän näytti vallankaappaajalta ja häntä vastaan puhkesi dekabristikapinana tunnettu upseerien kapina.
Keisarina.
Nikolai ei ollut saanut keisarin kasvatusta ja hänen koulutuksensa oli lähinnä sotilaallinen. Hän ihaili armeijan järjestystä ja sotilaselämää. Itseään hän piti lähinnä valtakunnan komentajana. Itsevaltaista hallitusmuotoa hän piti parhaana ja itsestään selvänä asiana. Rajattoman valtansa hän käsitti niin, että hänen piti päättää kaikesta. Keisarin omasta kansliasta kasvoi suuri laitos, joka ohitti ministerit ja senaatin. Valtakuntaansa Nikolai I kiersi jatkuvasti erilaisilla tarkistusmatkoilla.
Dekabristikapinan vuoksi järjestettiin keisarin kanslian III osasto, salainen poliisi, jonka tehtävä oli paljastaa valtiota vastaan suunnatut salaliitot. Sen toimeenpanevana elimenä toimi santarmisto, jonka jäsenet olivat univormupukuisia salaisia poliiseja.
Nikolain hallintokauden merkittävin sisäpoliittinen saavutus oli Mikael Speranskin johtaman toisen osaston lakikodifikaatio. Edellinen lakikirja olikin jo vuodelta 1649.
Minkäänlaisia uudistuksia ei järjestetty, koska ne olisivat voineet järkyttää olemassa olevaa järjestystä. Maaorjuuteen, suurimpaan yhteiskunnalliseen ongelmaan ei uskallettu puuttua, vaikka se tiedostettiinkin. Paikallisia talonpoikaiskapinoita tapahtuikin koko Nikolain hallitusajan 20–30 vuodessa.
Suomessa Nikolai I muistetaan melko suopeana hallitsijana, konservatiivisuudestaan huolimatta; hän ei muun muassa kutsunut säätyvaltiopäiviä kokoon kertaakaan kautensa aikana, vaan hallitsi yksinomaan asetuksilla. Tähän oli tosin jo totuttu, koska edelliset valtiopäivät oli pidetty 1809. Hänen kaudellaan Suomi sai hiljalleen kasvaa ja kehittyä. Nikolai perusti Jyväskylän kaupungin vuonna 1837.
Puolan perustuslaillisen kuninkaan asemaansa Nikolai piti viheliäisenä. Puola oli ennen vuotta 1830 Venäjään kuuluva kuningaskunta (ns. Kongressi-Puola). Puolalaiset eivät koskaan hyväksyneet Wienin kongressin järjestelyä ja tavoittelivat entisen itsenäisen suurvalta-Puolan rajojen palauttamista. Puolalaisilla oli myös harhakuvitelmia, että länsivallat auttaisivat heitä Venäjää vastaan.
Euroopan vallankumousvuodet 1830 ja 1848 tuntuivat myös Venäjällä. Vuonna 1830 puolalaiset pyrkivät irrottautumaan Venäjästä ja rahvas liittyi kadettien kapinaan huonon sadon seurauksena nousseen oluen ja viinan hinnan vuoksi. Sotaväen päällikkö Varsovassa, suuriruhtinas Konstantin luovutti kaupungin kapinallisille ilman taistelua. Nikolai koki Venäjän kunniaa loukatun kapinallisten neuvotteluyrityksellä ja lähetti maahan joukkoja jotka kukistivat kapinan säälimättömästi.
Puola menetti parlamenttinsa ja sotaväkensä, sille kuitenkin jäi autonominen itsehallinto. Vuoden 1848 vallankumous uhkasi hajottaa Itävallan, kun unkarilaiset nousivat kapinaan. Nikolai lähetti armeijansa nuoren keisari Frans Joosef I:n avuksi ja murskasi unkarilaiset. Tätä ennen Venäjän joukot rauhoittivat Turkkia vastaan nousseet romanialaiset Moldoviassa ja Valakiassa.
Nikolai I kuoli maaliskuussa 1855 Krimin sodan ollessa vielä kesken.
Vuosina 1855–1917 Vaasan kaupungin virallinen nimi oli Nikolaistad (Nikolainkaupunki) edesmenneen Suomen suuriruhtinaan mukaan.


Venäjän keisari.
Katariina I, Venäjän hallitsija 1725–1727
Venäjän keisarin arvonimen otti Pietari I Suuri laajennettuaan ja länsimaistettuaan Venäjää 1700-luvun alussa. Venäjä julistettiin suurvallaksi ja hallitsija Pietari Suuri Isänmaan Isäksi ja Koko Venäjänmaan keisariksi ”(Vserossijski Imperator)”. Lisäksi hänellä oli edelleen myös arvonimi ”tsaari”, mutta ei Venäjän vaan lukuisten muiden alueiden tsaarina. Näitä olivat muun muassa Kasanin tsaari, Astrakanin tsaari, Siperian tsaari, Taurian Kersoneson tsaari muiden arvonimien ohessa.
Sanat keisari ja tsaari ovat samaa alkuperää: molemmat johtuvat roomalaisesta Caesar-nimestä, jota alkujaan Rooman hallitsijat käyttivät arvonimenään "imperator"-termin ohella. Suomeen keisari-sana on tullut saksan kautta ("Kaiser"), mutta monissa muissa kielissä, myös venäjässä, sitä vastaa sana imperator tai jokin siitä kehittynyt muunnos.
Venäjän hallitsijoista on syytä puhua Venäjän keisareina Pietari Suuresta alkaen. Juuri Pietari liitti Venäjän länsieurooppalaiseen kulttuuriperintöön luomalla virka-asteikon tabel o rangah ja Ruotsin mallin pohjalta mukaillun aluehallinnon. Venäläisen rahvaan näkökulmasta ”keisari” () - ja ”tsaari” () -termin välillä ei kuitenkaan ole käytännössä eroa. Venäläisessä puhekielessä keisareita nimitettiin Pietari Suuren ajan jälkeenkin tavallisimmin tsaareiksi ja nimitetään edelleenkin.
Matti Klingen mukaan Venäjän imperiumin keisari oli Suomen suuriruhtinaskunnan hallitsija nimenomaan keisarin arvonimellä. Venäläisille hän oli ja on edelleen puhekielessä tsaari. Suomalaisille nimitys suuriruhtinas oli tärkeä siksi, että sen perusteella esitettiin, ettei Venäjän keisarilla ollut Suomessa keisarin, vaan ainoastaan Ruotsin vuoden 1772 hallitusmuodon mukaiset valtuudet. Venäjän tsaari oli myös Puolassa nimellisesti vain suuriruhtinas maan kolmannen jaon jälkeen.
Venäjällä tsaarin aseman muuttui perustuslaillisemmaksi vuoden 1905 levottomuuksien johdosta 17. lokakuuta annetun manifestin ansiosta. Tosin valtakunnanduuman asema parlamentaarisena kansanedustuslaitoksena ei länsieurooppalaisen perustuslailisuuden näkökulmasta toteutunut. Tämän perustuslaillisen muutoksen vuoksi venäläisissä ja joissain englanninkielisissä lähteissä vuoden 1905 tapahtumista käytetään nimeä ”vuoden 1905 vallankumous”.
Arvonimet.
"Koko Venäjän, Moskovan, Kiovan, Vladimirin ja Novgorodin Keisari ja itsevaltias, Kasanin, Astrakanin, Puolan, Siperian ja Taurian Kersonessoksen Tsaari, Pihkovan herra ja Smolenskin, Liettuan, Volhynian, Podolian ja Suomen suuriruhtinas, Viron, Liivinmaan, Kuurinmaan ja Semgallenin, Samogitian, Bialystokin, Karjalan, Tverin, Jugorian, Permin, Vjatkan, Bulgarian ja muiden maiden ruhtinas, Nižni-Novgorodin, Tšernigovin, Rjazanin, Polotskin, Rostovin, Jaroslavin, Beloe Ozeron, Udorian, Obdorian, Vitebskin ja Mstislavin ja koko pohjoisen alueen herra ja suuriruhtinas, Iberian, Kartalinian, Georgian ja Kabarinian ja Armenian herra ja hallitsija, Tšerkessien ja vuoristoruhtinaiden ym. Perintöruhtinas ja Hallitsija, Norjan perillinen, Schleswig-Holsteinin, Dithmarschenin ja Oldenburgin herttua jne. jne.".
Monissa asiakirjoissa kuitenkin käytettiin lyhempää, ainoastaan Venäjään, Puolaan ja Suomeen viittaavaa arvonimiluetteloa
Venäjän keisarit.
Helmikuun vallankumouksen tapahduttua maaliskuussa 1917 Nikolai II joutui eroamaan luovuttaen kruunun veljelleen Mihailille, joka ei kuitenkaan ottanut sitä vastaan. Keisarin perustuslailliset valtuudet siirtyivätkin sellaisinaan tasavaltaan pyrkineelle Venäjän hallitukselle, mikä tunnustettiin myös Suomen suuriruhtinaalle kuuluneen vallan haltijaksi.
Venäjän hallituksen perustuslaillisuus hallitsijana päättyi pääministeri Aleksandr Kerenskin julistautumiseen johtajaksi puolueiden kannattamien ministerie erottua hallituksesta.
Katso myös.
*
2


Venäjän hallitsijat.
Venäjän valtion juuret juontuvat viikinkiajalla syntyneestä Kiovan valtakunnasta, joka nousi mahtavimmaksi varjagien hallitsemista kaupunkilinnoituksista 800-luvun loppupuolella. Varjagien niin kutsuttu Rurikin dynastia hallitsi Venäjää yhtäjaksoisesti aina vuoteen 1598 asti. Tätä seuranneena 15 vuoden sekasortoisena aikakautena nähtiin vielä yksi varjagihallitsija, Vasili IV (1606–1610). Vuonna 1613 valtakunnankokous valitsi Venäjän tsaariksi Romanov-sukuisen Mikaelin. Romanovit hallitsivat Venäjää aina vuoden 1917 alkupuolelle. Samana vuonna valtaan nousi kommunistinen puolue ja traditionaalinen yhteiskuntajärjestys murtui, jonka jälkeen maan johtajia ei enää kutsuta hallitsijoiksi.
a> mukaan Rurik on Oleg Viisaan isä.
Venäjän hallitsijan arvonimi.
Keskiajalla venäläisten hallitsijoita kutsuttiin ruhtinaiksi ja suuriruhtinaiksi. 1400-luvulla tuli käyttöön tsaarin arvonimi. Tsaari johtuu sanana latinan termistä Caesar. Venäjän hallitsijalle arvonimi otettiin Bysantista, sen jälkeen kun Venäjä julistautui "kolmanneksi Roomaksi" ja Itä-Rooman perinteen jatkajaksi. Terminä tsaari jäi slaavilaisen kulttuuripiirin sanaksi, kun taas saksalainen kielialue käytti suomen kielen "Keisari"-termiin johtanutta "Kaiser"-muunnosta, ja muissa euroopan kielissä latinan kantasanasta "Imperator" johdettua sanaa.
Pietari I laajennettua ja länsimaistettua Venäjää 1700-luvun alussa Venäjä julistettiin suurvallaksi ja keisarikunnan hallitsija Pietari Suuri Isänmaan Isäksi ja Koko Venäjänmaan Keisariksi "(Vserossijski Imperator)". Venäjän hallitsijoista onkin syytä puhua Venäjän keisarina tästä eteenpäin. Arvonimi "Tsaari" säilyi ennallaan, mutta ei Venäjän vaan lukuisten muiden alueiden tsaarina. Näitä olivat mm. Kasanin Tsaari, Astrakanin Tsaari, Siperian Tsaari, Taurian Kersoneson Tsaari muiden arvonimien ohessa. Venäläisille hän oli ja on edelleen puhekielessä tsaari ja "keisari" ja "tsaari" -termin välillä ei ole käytännössä Venäjällä eroa.
Suomessa Venäjän keisari hallitsi Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan perustuslaillisten rajoitteiden puitteissa, minkä vuoksi hänestä Suomessa käytettiin keisarin ohella myös Suomen suuriruhtinas korostamaan Suomen autonomiaa sekä Venäjän yleisen lain ja toisaalta Suomen suuriruhtinaskunnan autonomian välillä.
a>in maalauksessa. Iivana julmaan on suhtauduttu Venäjällä myös myönteisesti vahvana johtajana.
Hallitsijan asema.
Venäjän hallitsija oli itsevaltias. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että hallitsijan alamaisilla ei ollut säädettyä oikeutta vallankäyttöön. Samalla puuttui lain turva esivallan mielivaltaa vastaan. Syy tähän löytyy pitkäaikaisesta historiallisesta kehityksestä ja muotoutuneesta kulttuurista.
Novgorodin, Kiovan ja myös Moskovan suurruhtinaat ja ruhtinaat pitivät suuren osan tärkeästä turkiskaupasta ja myös muusta kaupankäynnistä hallitsijan kontrollissa. Näin Venäjälle ei muodostunut Euroopan tapaan kauppaa käyvää voimakasta vaurastuvaa porvaristoa, joka vaatisi itselleen oikeuksia. Myöskään ylimykset eivät muodostaneet yhtenäistä säätyä, joka olisi tuonut vastapainon itsevaltiaalle, vaan pitkään jokainen palveli omaa ruhtinasta.
Mongolien ja tataarien esimerkki vaikutti myös venäjän hallitsijan asemaan. Kaani oli despootti, toisinaan oikukas, ihmisten hengen ja omaisuuden yläpuolella. Kultaisen ordan keskitetty hallinto oli samalla erittäin tehokas ja toimi luonnollisena esimerkkinä Moskovan ruhtinaille. Myös Turkin sulttaanin hillittömällä terrorilla saavutetut voitot vahvistivat kuvaa armottoman kurin kulttuurin menestyksestä. Kun Novgorod poikkesi tästä eurooppalaisen kaupunkivapauden suuntaan se hävitettiin kiduttamalla, polttamalla ja raiskaamalla.
Kun Iivana III nai Konstantinopolista prinsessa Sofia Palaigoksen ja Konstantinopoli kukistui, kutsuttiin Venäjällä Moskovaa toiseksi Konstantinopoliksi. Iivana IV ”Julma” otti näin itselleen tsaarin (Caesarin) arvonimen, korostaakseen tätä yhteyttä ja sitä, että hän oli suoraan Jumalalle vastuussa. Hän sai tästä syyn pitäytyä myös Bysantin mallin mukaisena hengellisenä johtajana. Samalla toisen Bysantin, kolmannen Rooman tsaari oli ainoana kristittynä (ortodoksina) hallitsijana velvoitettu maailmanherruuteen ja imperialismiin. Huomattakoon, että maailmalla hallitsijan jo tuolloin tunnettu lisänimi ”Julma” on Venäjällä ”Ankara” (ven. Groznyi). Venäjällä Iivanan lisänimestä puuttuu hirmuhallintoon liitetty negatiivinen sävy ja nimeä ”Ankara” on toisinaan ymmärretty isällisen ankaraksi. Myöhemmin erityisesti Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin tunnetaan ihailustaan Iivanaa kohtaan. Stalin haki Iivanan toimista perusteita omalle terrorilleen.
Pietari I ”suuri” eurooppalaisti monella tavalla takapajuista Venäjää. Hän uudisti hallintoa, armeijaa ja ryhtyi rakennuttamaan uutta pääkaupunkia Pietaria. Myös uudet aatteet kuten valistunut itsevaltius saapuivat vähitellen Venäjälle. Ne elivät rinnakkain vanhan mallin kanssa riippuen hallitsijan tahdosta. Katariina II ja Aleksanteri II ovat tunnettuja vapaamielisestä uudistushengestä. Esimerkiksi maaorjuus lakkautettiin vasta Aleksanterin aikana vuonna 1861. Hänen edeltäjänsä Nikolai I ja seuraajansa Aleksanteri III olivat taas tunnettuja kurin kannattajia ja Venäjä tunnettu heidän aikanaan ankarasta poliisivaltiosta.
Katso myös.
Venäjä
1


Sichuan.
Sichuan (四川, pinyin: Sìchuān; vanh. suom. Setšuan; myös vanhaa latinisaatiota Szechuan käytetään edelleen) on maakunta eteläisessä Kiinassa. Nimi tarkoittaa "neljää jokea", jotka ovat Jangtse, Keltainenjoki, Mekong ja Salween – kaikki virtaavat Sichuanin kautta.
Historia.
Taistelevien läänitysvaltioiden kaudella Shu- ja Ba-valtiot olivat nykyisen Sichuanin alueella. Itäisen Han-dynastian aikaan, vuonna 184, Sichuanissa nousi merkittävä talonpoikaiskapina, joka kuitenkin kukistettiin melko nopeasti. Kolmen kuningaskunnan kaudella Shu Han -kuningaskunta oli Sichuanissa.
Sichuanin lakkoilu ja kapinamieliala toimi taustatekijänä Wuchangin kansannousulle, joka kaatoi Qing-dynastian ja perusti Kiinan tasavallan, sillä mantšuarmeija lähetettiin Wuhanista Sichuanin lakkoa kukistamaan.
Vuonna 2008 maakunnassa tapahtui tuhoisa maanjäristys.
Maantiede.
Maakunnan naapurit ovat: Chongqing, Tiibet, Qinghai, Gansu, Shaanxi, Guizhou ja Yunnan.
Sichuan on vuorten ympäröimä, länsipuolella on Himalaja, pohjoisessa Qingling-vuoristo ja etelässäkin vuoristoinen Yunnan. Niinpä vanha kiinalainen sanonta toteaakin: 蜀道难于上青天 ("Tie Sichuaniin on hankalampi kuin taivaaseen nouseminen").
Ilmastoltaan Sichuan kuuluu subtrooppiseen vyöhykkeeseen, mutta suurten korkeuserojen vuoksi ilmasto maakunnan sisällä on kovin vaihteleva. Jangtsen laaksojen matalassa ilmanalassa kuuma ilma tapaa jäädä paikalleen ja kesälämpötilat nousevat lähelle 40 astetta.
Osa Sichuanin vuorista on yli 5 000 metriä merenpinnasta, ja niillä on pysyvä lumipeite vuoden ympäri. Muutoinkin hieman korkeammilla alueilla, esimerkiksi maakunnan koillisosissa, lämpötila on keskimäärin 15 ja 20 asteen välillä, talvisin on myös lunta. Alin koskaan mitattu lämpötila Sichuanissa oli -36 astetta.
Talous.
Sichuanin ilmasto on maanviljelylle suotuisa ja aluetta kutsutaan joskus myös Kiinan vilja-aitaksi. Alueella on myös paljon teollisuutta, ja suurten kaupunkien lähistöllä ympäristö on pahoin saastunut. Rakenteilla ollut Kolmen rotkon pato sijaitsee osin Sichuanin alueella, ja viimeinen osa valmistui lokakuussa 2010. Padon toivotaan ratkaisevan seudun energiapulan ja tuovan myös helpotusta aluetta säännöllisesti koetteleviin tulviin. Hanketta on kritisoitu voimakkaasti, sillä veden pinnan noustessa tuhoutuu merkittäviä arkeologisia kohteita ja kiinalaista kulttuurimaisemaa. Padon arvostelijat pitävät virallisia laskelmia myös ekologisesti kestämättöminä.
Xichangin satelliittien laukaisukeskus sijaitsee Sichuanissa lähellä Xichangia.
Väestöryhmät.
Han-kiinalaiset ovat ylivoimainen enemmistö Sichuanissa, heitä on väestöstä yli 95 %. Loput kuuluvat johonkin yli 40 vähemmistökansasta.
Kulttuuri.
Sichuanilainen keittiö on osa kiinalaista keittiötä. Alueen ruokakulttuurissa käytetään paljon mausteita ja tofua.


Andorra.
Andorran ruhtinaskunta eli Andorra on kääpiö- sekä sisämaavaltio Espanjan ja Ranskan välissä Pyreneiden vuoristossa.
Historia.
Perimätiedon mukaan Kaarle Suuri antoi Andorralle erioikeuden palkkiona heidän taistelustaan maureja vastaan vuonna 805. Varhaisin historiallinen dokumentti Andorrasta on vuodelta 839 peräisin oleva Urgellin katedraalin vihkiasiakirja, jonka mukaan maan seurakunnat kuuluivat Urgellin kreivikuntaan. Vuonna 988 Urgellin kreivi luovutti Andorran hallinnan Urgellin piispalle vastineena muista alueista Cerdanyan laaksossa. Andorralaiset tunnustivat alamaisuutensa vasta piispa Bernat Sançille vuonna 1176. Sen jälkeen Andorran hallinnasta käytiin valtataistelua kirkon ja kreivikunnan välillä, kunnes vuosina 1278-1288 Urgellin silloinen piispa ja Foix'n kreivi Roger Bernat III allekirjoittavat ns. Pariatge-sopimuksen. Sopimusta pidetään Andorran ruhtinaskunnan perustamisasiakirjana, ja siihen sisältyy erikoinen kahden päämiehen malli, joka on symbolisena voimassa edelleen. Vuonna 1589 Foix'n kreivin omistusoikeus Andorraan siirtyi Ranskan kuninkaalle ja nykyään se on Ranskan presidentillä.
Politiikka.
Andorran perustuslaki vuodelta 1993 määrittelee maan itsenäiseksi oikeusvaltioksi, joka noudattaa demokratian ja sosiaalisuuden periaatteita. Andorra on luokittelun mukaan niin sanottu veroparatiisi. Viime vuosina se on muiden Euroopan kääpiövaltioiden tavoin pyrkinyt eroon erityisasemastaan. Andorra ei kuulu Euroopan unioniin, mutta toimii sen kanssa monilla aloilla läheisessä yhteistyössä. Yhteisvaluutta euro syrjäytti aikaisemmin käytössä olleet Ranskan frangin ja Espanjan pesetan vuonna 2002. Andorra on ollut jäsenvaltio vuodesta 1993 lähtien.
Urgellin piispa ja Ranskan presidentti ovat Andorran viralliset hallitsijat, mutta todellista valtaa pitää 28-henkinen parlamentti. Sekä Espanjalla että Ranskalla on edustaja parlamentissa.
Maantiede.
Andorran keskikorkeus merenpinnasta on lähes 2 000 metriä, minkä ansiosta se on korkeimmalla sijaitseva Euroopan maa. Matalin kohta on Espanjan rajalla, noin 800 metriä. Korkeimmat vuoret ovat noin 2 900 metrin korkuisia. Korkein kohta on Coma Pedrosa 2 946 m.
Maata halkoo Y-kirjaimen muotoinen keskuslaakso, johon suurin osa asutuksesta sijoittuu. Andorrassa on lukuisia pienikokoisia vuoristojärviä. Tärkein joki on nimeltään Valira.
Andorrassa vallitsee vuoristo-ilmasto, jossa on välimerellisiä sävyjä. Talvi on ankara ja runsasluminen. Kesät ovat lämpimiä ja vähäsateisia. Eniten sadetta saadaan syksyllä.
Talous.
Matkailu kattaa 80 % Andorran bruttokansantuotteesta. Maassa vierailee vuosittain noin 11 miljoonaa matkailijaa. Suurin osa matkailijoista on päivän viipyviä ostosmatkailijoita, mutta talvisin matkailu on talviurheilupainotteista. Maa on yhtä suurta laskettelukeskusta, ja Escaldesissa on Etelä-Euroopan suurimpiin lukeutuva viihdekylpylä.
Vain 2 % maan pinta-alasta on viljelykelpoista, perinteisesti tärkein maatalouden ala onkin lampaankasvatus. Myös tupakanviljely on tuottoisaa. Vähäisen teollisuuden päätuotteita ovat sikarit, tupakka ja huonekalut.
Veroparatiisin asema on houkutellut maan pankkeihin ulkomaisia varoja. Toisaalta rahalaitoksia on muiden verovapaiden maiden tavoin syytetty mm. rahanpesusta.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat vesivoimapotentiaali, puu, rautamalmi, mineraalivesi ja lyijy.
Merkittävimpiä vientituotteita ovat tupakkatuotteet ja huonekalut.
Väestöjakauma.
Vuonna 2009 Andorrassa arvioitiin olevan 83 888 asukasta. Syntyperäiset andorralaiset olivat vuoden 2008 tilastoissa maan asukkaista 33%:n vähemmistönä (31 363). Virallinen kieli on katalaani, muita yleisiä kieliä espanja, ranska ja portugali.
Andorrassa asuu runsaasti siirtotyövoimaa mm. Espanjasta (27 300), Portugalista (13 794) ja Ranskasta (5 213), Britanniasta (1 085) sekä muista Euroopan maista ja Etelä-Amerikasta.
Runsaan matkailun ja siirtolaisuuden ansiosta maassa puhutaan katalaanin lisäksi espanjaa, ranskaa, portugalia ja englantia.
Kulttuuri.
Andorran kulttuuri on saanut paljon vaikutteita naapurimaista Ranskasta ja erityisesti Espanjan Kataloniasta. Ensimmäiset andorralaiset olivat katalaaninkielisiä heimoja. Andorra on katolinen maa siihen kuuluvine traditioineen. Maa eli pitkälle 1900-luvun puolelle saakka eristyksissä muusta maailmasta. Viimeisinä vuosikymmeninä matkailu ja siirtolaisuus ovat muokanneet myös kulttuurielämää. Andorrassa on äskettäin aloitettu oma yliopistotasoinen opetus. Andorra on saanut osallistumisoikeuden Euroviisuihin, minkä ansiosta kilpailussa on käytetty katalaanin kieltä.
Unescon Maailmanperintöluettelossa on Andorrasta yksi kohde, Madriu-Claror-Perafitan laakso.
Urheilu.
Urheilussa Andorra on tunnettu lähinnä jalkapallosta ja talviurheilulajeista kuten laskettelusta. Niissäkään se ei ole kuitenkaan saavuttanut suurta menestystä. Jalkapallomaajoukkue on voittanut vajaan kymmenvuotisen historiansa aikana vain kolme ottelua. Kuitenkin MM-karsinnoissa Saksan MM-kilpailuihin se saavutti viisi pistettä voittamalla Makedonian ja pelaamalla tasan sekä Makedonian että Suomen kanssa. Suoritusten arvoa nostaa se, että maassa on vain noin 300 lisensioitua jalkapalloilijaa. FIFAn rankingissa joulukuussa 2010 maa oli sijalla 202. Korkein sijoitus on ollut 125. vuonna 2005.
Andorra on hakenut talviolympialaisia, mutta ei ole niitä saanut. Esimerkiksi liikenneyhteydet ovat nykyisellään riittämättömät. Suorituspaikat maassa on valmiina lähinnä alppilajeille ja murtomaahiihtoon. Lisäksi siellä on muun muassa täysimittainen jääkiekkoareena.


Tornipöllö.
Tornipöllö ("Tyto alba") on tornipöllöjen heimoon kuuluva keskikokoinen pöllölaji.
Koko ja ulkonäkö.
a>maisen kevyttä ja kaula näyttää pitkältä, sekä pyrstö lyhyeltä. Kuvassa "guttata"-alalaji.
Tornipöllö on 33–39 cm pitkä ja sen siipiväli on 80–95 cm. Sen ruumis on hoikka, siivet pitkät sekä jalat joita roikottaa usein lennon aikana. Sen naama on valkea ja silmät mustat, sekä naamakuvio tuo muodoltaan mieleen sydämen. Yläpuoli melko kuvioton harmaa- ja okranvärinen. Sukupuolet hyvin samannäköiset, koiras usein vaaleampi ja naaraalla on enemmän mustia pilkkuja sulkapuvussaan kuin koiraalla.
Muuntelu.
Länsi- ja Etelä-Euroopassa ja Länsi-Kanariansaarilla elävän "alba"-alalajin sekä Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä "erlangeri"-alalajin alapuolen väritys on puhtaanvalkea, kun taas Pohjois-, Keski- ja Itä-Euroopan "guttata"-, Itä-Kanariansaarien "gracilirostris"- ja Madeiran "schmitzi"-alalajien alapuoli on kellanoranssi.
Ääntely.
Naaras pitää hyrinää, mutta myös harvoin koiras. Varoitusääni usein lennossa, kimeä, hiova kirkaisu. Laulu noin kahden sekunnin mittainen, usein toistuva raikuva ja säröilevä "shrrrriiiih". Poikasten kerjuuääni on noin puolen-sekunnin mittainen käheä kuorsaus.
Tornipöllöt ääntelevät matalasti. Varsinkin soidinmenojen aikaan kuulet varmasti matalan huhuun.
Levinneisyys.
Tornipöllöjä tavataan Amerikassa, Euroopassa, Afrikassa, Arabian niemimaalla, Intiassa, Kaakkois-Aasiassa ja Australiassa. Suomea lähimmät pesimäalueet ovat Itämeren eteläosissa. Suomessa tornipöllö on havaittu rariteettikomitean hyväksymästi seitsemän kertaa, viimeksi vuonna 2006. Lajia on istutettu Seychelleille, jossa se vieraslajina muodostaa uhan saarten alkuperäisille lajeille, kuten seychellienharakkataskulle.
Elinympäristöt.
Tornipöllö pesii metsiköiden, pihojen, viljelysmaiden ja muiden puoliavoimien alueiden peltoaukeilla. Paikkalintu.
Lisääntyminen.
Hakeutuu ihmisasutuksen läheisyyteen mistä löytyy latoja, ulkorakennuksia ja muita vastaavia pesimäpaikoiksi. Asettuvat myös mielellään ladossa olevaan isoon pönttöön ja puunkoloihin.
Ravinto.
Tornipöllön ravinto koostuu lähinnä jyrsijöistä ja muista pikkunisäkkäistä, sekä sammakoista ja hyönteisistä. Tärkeintä ravintoa kuitenkin ovat myyrät.


Helmipöllö.
Helmipöllö ("Aegolius funereus") on Suomen yleisin pöllö.
Koko ja ulkonäkö.
Helmipöllön pituus on 22–27 cm. Selkäpuoli on ruskea ja valkotäpläinen. Rintapuolelta se on vaalea ja rinnassa on pitkittäisiä tummia juovia. Pää on iso, silmät ovat suuret ja keltaiset. Nuoret linnut ovat aluksi kokonaan ruskeita. Täysikasvuisen linnun paino on noin 120–200 grammaa. Helmipöllön lentotapa on suora ja voimakas.
Vanhin suomalainen rengastettu helmipöllö on ollut 14 vuotta 11 kuukautta 8 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin helmipöllö.
Ääntely.
Helmipöllön soidinääni on pehmeä puputus "pu-pu-pu-pu". Tempossa on yksilöllistä vaihtelua. Kutsuääni, jota voi kuulla syksyöinä pöllöjen vaeltaessa on lyhyt naukaisu "tjak". Poikaset kerjäävät lyhyellä sihahtavalla äänellä.
Levinneisyys.
Lajia tavataan Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa havumetsävyöhykkeellä. Tunturi-alueita lukuun ottamatta helmipöllö pesii koko Suomessa. Suomessa pesii keskimäärin 15 000 paria. Vuosittainen vaihtelu on suurta myyrätilanteen mukaan. Maailman populaation kooksi arvioidaan noin 220 000 yksilöä.
Helmipöllö on vaelluslintu, joka syys–lokakuussa voi vaeltaa satojen kilometrien matkoja, joskus jopa yli 1000 kilometrin matkoja. Vanhat koiraat ovat kuitenkin paikkalintuja.
Elinympäristö.
Helmipöllö pesii kaikenlaisissa metsissä, kunhan tarjolla on pesäkolo ja ravintoa. Luonnonkoloista suosiossa ovat palokärjen kolot. Helmipöllö pesii myös pöntöissä. Hyvä paikka pöntölle on pellon tai hakkuuaukean laita. Pönttö kannattaa ripustaa kuuseen, 2-5 metrin korkeuteen.
Helmipöllön kanta vaihtelee myyräkannan mukana kolmen-neljän vuoden sykleissä. Huonoina vuosina aikuisiksi selviytyneiden poikasten määrä on pienempi kuin hyvinä.
Lisääntyminen.
Helmipöllö pesii puunkoloissa tai pöntöissä. Pesiä on löydetty myös rakennuksista. Laji munii aikaisin maaliskuusta alkaen ja yleensä 3–6 munaa. Hyvinä myyrävuosina jopa 9 munaa on tavattu. Hautomisaika on noin 27 vuorokautta ja vain naaras hautoo. Poikaset lähtevät pesästä 3–4 viikon ikäisinä.
Ravinto.
Useimpien pöllöjen tapaan myös helmipöllö käyttää ravintonaan pikkunisäkkäitä, hiiriä, myyriä ja päästäisiä. Sen ravintoon kuuluu myös pikkulintuja ja sammakoita.


Suopöllö.
Suopöllö ("Asio flammeus") on päiväsaikaan aktiivinen, avoimessa maastossa viihtyvä pöllö.
Koko ja ulkonäkö.
Suopöllön erikoistuntomerkkinä on keltaisten silmien mustat ympärykset. Laji muistuttaa sarvipöllöä, mutta on tätä vaaleampi. Suopöllön siivenkärjet ovat myös alta selvemmin ja kapeammin tummemmat ja sen siivissä on valkoinen takareuna. Suopöllön viiruinen rinta kontrastoituu juovattomaan vatsaan ja sen siivet ovat alta paljon vaaleammat kuin päältä.
Suopöllön pituus on noin 37–39 cm ja sen siipien kärkiväli on noin 95–110 cm. Aikuinen suopöllö painaa noin 350 grammaa. Suopöllön soidinääni on erittäin matalaa puuskutusta. Poikaset puolestaan kerjäävät ruokaa sähisemällä.
Vanhin suomalainen rengastettu suopöllö on ollut 13 vuotta 11 kuukautta ja 21 päivää vanha. Euroopan vanhin tavattu suopöllö on rengastettu Saksassa. Se eli 20 vuoden ja 9 kuukauden ikäiseksi.
Ääntely.
Koiraan ääni on kiivas, uhkaava "tsäh-ef", kerjätessään venyvä "tsääh-opp". Varoitusääni on karhea "tseff-tseff-tseff".
Laulu ilmassa on tukahtunut matala "pu-pu-pu-pu-pu-..." puputussarja, nopeudeltaan alle puolet helmipöllön ääntelystä. Kerralla kuuluu noin 6-20 tavua, 3-4 tavua sekunnissa kantaen n. 1 km päähän.
Poikasten kerjuuääni muistuttaa koirasta, mutta on sähisevämpi.
Levinneisyys.
Suopöllö pesii Euroopassa, Aasiassa, Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, Karibialla, Havaijilla ja Galapagos-saarilla. Osa linnuista muuttaa talveksi lämpimämmille alueille. Suomalaiset suopöllöt talvehtivat Etelä-Euroopassa. Huonoina myyrävuosina suopöllöt vaeltavat ravinnon perässä uusille alueille.
Suomessa pesii keskimäärin 5 000 paria. Runsaimmillaan suopöllö on Pohjanmaan lakeuksilla ja soilla, Etelä-Suomessa laji on hyvin harvalukuinen. Läntisen Euroopan kannaksi arvioidaan vain 13 000 – 26 000 paria, joista 1 000 – 3 500 paria Isossa-Britanniassa. Maailman populaation suuruudeksi arvioidaan noin 2,4 miljoonaa yksilöä.
Elinympäristö.
Suopöllö metsästää avoimessa ympäristössä, kuten suolla, usein päiväsaikaan. Pesimäpiiriin kuuluu suota, rantaniittyä, heinämaata tai viljelysmaata.
Lisääntyminen.
Suopöllö rakentaa yksinkertaisen korsipesän maahan. Muninta tapahtuu toukokuussa. Valkoisia munia on keskimäärin 6, tavallisimmin 4–7. Hyvänä jyrsijävuonna munia voi olla 10 tai jopa enemmän. Naaras hautoo noin 4 viikkoa. Koska haudonta alkaa jo ensimmäisten munien ilmaannuttua, kuoriutuvat poikaset yleensä eri aikaan, joten pesässä voi olla vastakuoriutuneita ja lähes puolikasvuisia poikasia samaan aikaan. Pariviikkoisina poikaset jalkautuvat maastoon, ja oppivat kunnolla lentämään 4-viikkoisina.
Ravinto.
Suopöllö syö enimmäkseen jyrsijöitä (etenkin myyriä), mutta myös muita pieniä nisäkkäitä ja lintuja.


Sarvipöllö.
Sarvipöllö ("Asio otus") on pienen huuhkajan näköinen, Suomessa rauhoitettu pöllölaji.
Koko ja ulkonäkö.
Pystyt "sarvet" eli kaksi pään päällä sijaitsevaa höyhentupsua ovat erinomainen tuntomerkki. Joskus se kuitenkin taivuttaa sarvensa päätä vasten. Samannäköiseen suopöllöön ovat eroina mm. punaiset silmät, lennossa viirukas vatsapuoli, siiven takareunasta puuttuu valkoinen reunus ja pyrstön tummat juovat ovat kapeita. Sarvipöllön pituus on noin 31–37 cm, siipiväli 90–100 cm ja paino: 250–400 grammaa.
Sen ääni on noin kolmen sekunnin tasaisin välein toistuva matala ”huu”-ääni. Varoitusääniä ovat nokan naputtelu ja erilaiset käheät vinkunat sekä haukkumiset. Kesällä poikueet on helppo löytää, sillä ne kerjäävät öisin kimeästi vinkuen.
Vanhin suomalainen rengastettu sarvipöllö on ollut 17 vuotta 8 kuukautta ja 24 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin sarvipöllö.
Ääntely.
Koiraan ääni on heikko, nenäsointinen toistettu "peh-uv". Varoitusääni on kiihkeä, nasaali "vräk, vräk-vräk". Sarvipöllön laulu sarja on yksiosaista, hyvin matalia "uh" huhuiluja, jotka toistuvat 2½ sekunnin välein. Aluksi hiljaa, sitten hieman täyteläisempänä. Ääni kuuluu ½-1 km päähän (hiljainen osuus vain 200 m). Toisinaan pariskunta esiintyy duettona.
Poikasten kerjuuääni on hyvin voimakas, "sydäntäsärkevä", kaksiosainen ja lopussa laskeva, venytetty, valittava "pii-eh", joka kuuluu yli 1 km päähän.
Levinneisyys.
Pesii Tornio–Kuusamo-linjalle saakka. Pesivien lintujen määrä vaihtelee vuosittain hyvin paljon. Hyvänä myyrävuotena meillä pesii n. 10 000 paria, huonona vain n. 2 000. Euroopassa pesii noin 200 000 paria, joista 2 000 – 7 000 Britteinsaarilla. Sarvipöllö pesii laajalla alueella: Länsi-Euroopasta Kiinaan ja Pohjois-Amerikassa.
Elinympäristö.
Havupuuvaltaisen metsänreunan tai metsäsaaren pesimälintu. Hyvänä vuotena pesii kaikenlaisissa metsissä peltojen ja rantojen äärellä. Vanha variksen pesä on sille mieleinen pesäpaikka.
Lisääntyminen.
Pesii tavallisesti vanhassa variksen tai harakan pesässä. Muninta alkaa usein jo maaliskuussa, pääosa aloittaa huhtikuun puolimaissa. Naaras munii yleensä 4–6 valkoista munaa, joita se hautoo n. 4 viikkoa. Koiras ruokkii naarasta haudonnan aikana. Poikasia ruokkivat molemmat emot. Ne lähtevät kiipeilemään pesäpuun oksille 3-viikkoisina, ennen kuin ovat lentokykyisiä, ja oppivat lentämään 4-viikkoisina.
Ravinto.
Sarvipöllö syö lähes pelkästään pikkujyrsijöitä, pääasiassa peltomyyriä ja metsähiiriä. Lintuja ravinnosta on vain pieni osa.


Lapinpöllö.
Lapinpöllö ("Strix nebulosa") on suurikokoinen ja väritykseltään harmaa pöllölaji.
Koko ja ulkonäkö.
Harmaa yleisväri, suhteettoman pienet keltaiset silmät.
Vanhin suomalainen rengastettu lapinpöllö on ollut 14 vuotta 2 kuukautta 7 päivää vanha. Euroopan vanhin lapinpöllö on ollut ruotsalainen, 15 vuotta 10 kuukautta vanha.
Ääntely.
Luonnostamme löytyy tuskin matalampaa ääntä. Puhkuva sarja, ei ole kovin innokas ääntelemään, joten kuullaan harvoin. Monia muitakin ääniä on, joista yleisimpiä ovat erilaiset ”vätkytykset”, naukaisut ja murahtelut.
Levinneisyys.
Lapinpöllö pesii Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Levinneisyysalue ulottuu Skandinaviasta itään Venäjän halki Tyynellemerelle sekä Amerikassa Alaskasta etelään aina Kaliforniaan ja idässä Suurille järville asti,
Suomessa se pesii noin Kokkola–Joensuu-linjan pohjoispuolella aina kuusen kasvurajalle saakka. Pesivä kanta vaihtelee vuosittain 300 ja 1500 parin välillä, jyrsijöiden määrästä riippuen. Ruotsissa pesii 200–700 paria.
Ravintopulan eli myyräkadon sattuessa lapinpöllöt joutuvat mieron tielle eli vaeltamaan etelämmäs myyriä etsiskellen. Vaellustalvien jälkeen niitä jää usein pesimään eteläänkin.
Elinympäristö.
Lapinpöllö on vanhojen havu- ja sekametsien lintu. Sen pesä on vanhassa petolinnun pesässä tai paksun kannon pään syvennyksessä, hätätilanteessa maassakin. Lapinpöllö hyväksyy toisinaan pesäpaikaksi myös lintuharrastajan asettaman pesälaatikon, joka on täytettävä kuivikkeella. Laatikon suositeltava ripustuskorkeus on vähintään 4–6 metriä rauhallisella paikalla, mitat p×l×k noin 70×70×20 cm.
Lapinpöllö voi joskus olla pesällään erittäin aggressiivinen ja käydä pahaa-aavistamattoman ohikulkijan kimppuun. On kuitenkin yleensä melko rauhallinen.
Lisääntyminen.
Naaras munii 2–9 munaa, joita se sitten hautoo 28–36 vrk. Poikaset lähtevät pesästä ennen kuin ovat lentokykyisiä ja kiipeilevät lähipuiden oksilla.
Ravinto.
Lapinpöllö syö lähes yksinomaan pieniä nisäkkäitä, lähinnä jyrsijöitä, mutta myös lintuja, sammakoita ja kookkaita hyönteisiä. Se kykenee paikallistamaan ja "sukeltamaan" pikkunisäkkäitä lumen alta pelkän kuuloaistin varassa. Lapinpöllön suuri naamakiehkura toimii lautasantennin tavoin kohdistaen ääniaallot pöllön korviin.


Viirupöllö.
Viirupöllö ("Strix uralensis") on suurikokoinen varsinaisiin pöllöihin kuuluva petolintu, joka asuu havu- ja sekametsissä.
Koko ja ulkonäkö.
Viirupöllön yleisväritys on harmaanruskea ja sillä on pyrstö- ja siipisulissa pitkiä tummia raitoja. Vaaleahkolla vatsapuolella on mustia pitkittäisjuovia. Nokka on keltainen, silmät mustat ja pöllölle tyypillisessä leveässä naamassa on vaaleita kiehkuroita. Sillä on pitkä pyrstö ja leveät siivet. Naaras on huomattavasti koirasta suurempi. Sen pituus on 58–62 cm, ja koiras painaa 570–800 g, naaras 630–1 300 g.
Vanhin suomalainen ja eurooppalainen rengastettu viirupöllö on ollut 23 vuotta 10 kuukautta 13 päivää vanha.
Ääntely.
Soidinääni kumea, koiramainen ”VUhu... Vuh-vuh-vuVU-hu”. Naaraan ääni karkea rääkäisy. Pesällä varoittaa uhkaavasti haukkumalla. Maastopoikaset kerjäävät ruokaa käheällä pihinällä.
Levinneisyys.
Viirupöllö on levinnyt laajalti pohjoiseen Euraasiaan Tyyneltämereltä Skandinaviaan. Se on tyypillinen taigan pesimälintu. Suomessa sitä tavataan pääosin maan etelä- ja keskiosissa lukuunottamatta Ahvenanmaata. Pesimäkantamme on ollut 3 000 – 4 000 paria, mutta keväällä 2011 on ollut todettavissa kannan heikkeneminen. Virossa pesii noin 2 000, Ruotsissa noin 3 000 ja Norjassa 10–50 paria. Muualla läntisessä Euroopassa viirupöllö ei pesi. Erillinen populaatio asustaa Kaakkois-Euroopassa. Euroopan populaation kooksi arvioidaan 110 000 – 280 000 yksilöä.
Elinympäristö.
Viirupöllö on paikkalintu ja se pesii koloissa. Tyypillisesti elää kuusi- ja sekametsissä. Sopivien kolopuiden määrä on tehometsätalouden aikana vaikuttanut kannan suuruuteen. Kantaa on yritetty vahvistaa paikoin keinotekoisilla linnunpöntöillä ja tulokset ovatkin olleet niin hyviä, että nykyään suurin osa viirupöllöistämme pesineekin pöntöissä.
Lisääntyminen.
Poikasen kerjuuääni on lehtopöllön tapainen, mutta karkeampi "pitsepp".
Pesä on tavallisesti pöntössä, luonnonkolossa tai vanhassa petolinnun pesässä. Hyvinä jyrsijävuosina muninta voi alkaa jo helmikuussa, tavallisesti maalis–huhtikuun vaihteessa. Katovuosina laji voi jättää pesinnän väliin. Munamäärä vaihtelee yhdestä kahdeksaan munaan, huippuvuosina keskimäärin 4 ja katovuosina 2. Naaras hautoo 32–34 päivää. Koiras ruokkii naarasta koko haudonta-ajan. Poikaset kuoriutuvat eriaikaisesti, ja lähtevät pesästä vielä lentokyvyttöminä noin kuukauden ikäisinä. Ne oppivat lentämään 5-viikkoisina. Emot huolehtivat poikueesta vielä 2–3 kuukautta. Emot puolustavat poikasiaan hyvin aggressiivisesti ja voivat aiheuttaa kynsillään pahoja vammoja ihmiselle.
Viirupöllöjen pariside on elinaikainen ja avioeroja tapahtuu hyvin harvoin. Moniavioisuutta esiintyy, mutta vain äärimmäisen harvoin. Jo yksivuotiaat saattavat pesiä, mutta pääosin pesintä aloitetaan kolmen tai neljän vuoden iässä.
Ravinto.
Viirupöllön ravintoa ovat myyrät (75–80 %), linnut (10–15 %) ja sammakot (5–10 %).


Lehtopöllö.
Lehtopöllö ("Strix aluco") on pöllöjen ("Strigidae") heimoon kuuluva lintulaji. Siitä on aiemmin suomeksi käytetty nimiä kissapöllö ja yöpöllö.
Koko ja ulkonäkö.
Naaman keskellä on musta, pysty otsajuova. Lehtopöllöjä on Suomessa kahta värimuotoa, joista aiemmin oli yleisempi harmaa ja harvinaisempi punertavan ruskea. Ilmaston lämpenemisen vuoksi ruskea on yleistynyt. Väri sinänsä ei selitä yleistymistä, vaan harmaaseen väriin liittyvät geenit säätelevät myös vastustuskykyä ja aineenvaihduntaa. Harmaa lehtopöllö elää kovalla pakkasella säästöliekillä.
Kooltaan lehtopöllö on varista pienempi, mutta hämärissä lennellessään se näyttää leveine siipineen sitä suuremmalta. Lehtopöllö on yö- ja hämärälintu, joka päivisin nukkuu tavallisesti kuusen oksalla. Poikasten lähdettyä pesästä emot vartioivat niitä ja ovat aktiivisia myös päivällä.
Lehtopöllön pituus on noin 37–45 cm ja siipiväli 95–105 cm. Uros painaa noin 500 grammaa, naaras noin 600 grammaa.
Vanhin suomalainen rengastettu lehtopöllö on ollut 18-vuotias. Euroopan vanhin on ollut 21 vuotta 6 kuukautta vanha brittiläinen lehtopöllö.
Ääntely.
Soidinhuuto on erikoinen ja voi kuulostaa hivenen kammottavalta: korkea huu, sitten tauko ja väräjävää huutoa. Lintu voi myös parkua. ”Uuh”- tai ”Aah”-huudot ovat muulloinkin kuin soidinaikaan hyvä tuntomerkki, varsinkin jos ihminen sattuu pesälle poikasten ollessa juuri täysikasvuisia.
Levinneisyys.
Lehtopöllöä esiintyy etelästä Vaasa–Joensuu-korkeudelle saakka; pohjoisempana vain siellä täällä, lähinnä rannikkoseudulla. Erityisen runsas se on Turun Ruissalossa, jossa on noin 15 reviiriä. Suomen pesimäkanta on noin 2 000 paria. Lehtopöllö on asuttanut Suomea vasta runsaat 100 vuotta. Ensimmäinen pesintä todettiin Turussa vuonna 1878. Varsinkin runsaan pöntötyksen ansiosta lehtopöllö lisääntyi 1960–70-luvuilla, mutta 1980-luvun kovat talvet aiheuttivat suuria tappioita kannassa, sillä lehtopöllö on paikkalintu, joka ei osaa lähteä varsinaiselle muuttomatkalle, vaikka nuoret linnut voivatkin syksyisin siirtyillä joitakin kymmeniä, joskus jopa satoja kilometrejä.
Euroopassa pesii 400 000 – 560 000 paria, joista Isossa-Britanniassa yli 20 000 paria.
Elinympäristö.
Nimensä mukaisesti lehtopöllö arvostaa lehtometsiä ja niiden lomassa levittäytyviä peltoja, laidunmaita ja rantaniittyjä. Usein se asustaa kartanoiden ja taajamien puistoissa. Syksyisillä vaelluksillaan nuoret pöllöt voivat joskus harvoin harhautua ulkosaaristoon saakka, missä pöllö ei pesi.
Lisääntyminen.
Nuoren lehtopöllön kerjuuääni on käheä, vinkuva "psi-epp".
Lehtopöllö on kolopesijä. Luonnonkoloista suosituimpia ovat erityisesti vanhojen tammien oksien lahottua ja pudottua syntyneet, joskus syvätkin onkalot. Palokärjenkolot ovat yleensä liian ahtaita. Suosituin pesäpaikka on suurikokoinen linnunpönttö tai uuttu, jonka lentoaukon halkaisija on vähintään 12–13 cm, pöntön korkeus 60–70 cm ja sisäpuolen halkaisija 20–25 cm. Lehtopöllö pesii mielellään myös rakennuksiin, esimerkiksi vintille, navettaan tai muuhun ulkorakennukseen, kunhan sinne on sopiva lentoaukko.
Muninta alkaa normaalivuonna maaliskuun loppupuolella. Lämpimänä talvena – ja myyräkannan ollessa runsas – voi muninta alkaa jo helmikuussa, ja poikkeuksellisesti jo tammikuussa. Oikein kovan talven jälkeen, tai myyräkadon sattuessa lisääntymisaikaan voivat pöllöt jättää kokonaan pesimättä tai aloittaa vasta linturavinnon lisäännyttyä toukokuussa. Munamäärä vaihtelee 1–8:n välillä; tavallisesti niitä on 3 tai 4. Hyvän myyrätalven jäljiltä suuret munamäärät ovat selvästi yleisempiä. Muninta tapahtuu tavallisesti 2–3 vrk:n välein. Naaras alkaa hautoa heti ensimmäisen munan munittuaan ja hautoo 4 viikkoa. Poikaset kuoriutuvat siten hyvin eriaikaisesti vapun tienoilla. Koiras tuo naaraalle ruokaa koko haudonnan ajan ja myös poikasten ollessa pieniä. Poikasten kasvaessa naaraskin osallistuu saalistukseen.
Poikasten ollessa vielä lentokyvyttömiä, alle 4-viikkoisina, ne voivat jo kiipeillä pesäpuun oksilla. Lentokyvyn ne saavuttavat 5–6 viikon ikäisinä. Emot huolehtivat niistä vielä useita viikkoja. Kesäöinä voikin kuulla poikasten pihisevää ääntelyä. Poikasiaan emot, ja varsinkin naaras, vartioivat aggressiivisina, ja voivat joskus hyökätä ihmisenkin kimppuun jälkikasvua suojellessaan. Kuuluisa englantilainen lintuvalokuvaaja Eric Hosking menetti näön toisesta silmästään lehtopöllönaaraan hyökättyä pesällä hänen kimppuunsa.
Ravinto.
Lehtopöllö on monipuolinen lihansyöjä. Jyrsijät ja päästäiset ovat sen pääravintoa, kuten muidenkin pöllöjen, mutta se syö paljon myös lintuja, sammakoita, isoja hyönteisiä, jopa kaloja ja matoja. Linnuista ovat tavallisimpia rastaankokoiset ja sitä pienemmät, ja poikasille tuodaan usein puolikasvuisia rastaanpoikasia, jotka pöllöt todennäköisesti saalistavat suoraan pesästä.


Varpuspöllö.
Varpuspöllö ("Glaucidium passerinum") on Euroopan pienin pöllö.
Koko ja ulkonäkö.
Vanhin suomalainen rengastettu varpuspöllö on ollut 5 vuotta 8 kuukautta 1 päivää vanha. Euroopan vanhin varpuspöllö on ollut 6-vuotias saksalainen yksilö.
Levinneisyys.
Pesii Keski- ja Pohjois-Euroopasta idässä aina Tyynelle valtamerelle ulottuvalla alueella, Suomessa etelästä noin Sodankylän korkeudelle asti. Suomessa pesii noin 10 000 paria. Maailman populaation kooksi arvioidaan 100 000 – 500 000 yksilöä.
Elinympäristö.
Tyypillisimmät elinpiirit ovat luonnontilaisia vanhoja kuusikoita ja sekametsiä, joissa on vanhoja tikankoloja. Pesii tikankoloon tai sitä muistuttavaan linnunpönttöön.
Lisääntyminen.
Muninta huhtikuussa tai vasta toukokuussa, joskus jo maaliskuun lopussa. Valkoisia munia on keskimäärin 7, joskus jopa 10. Naaras hautoo kuukauden ja koiras ruokkii sitä haudonnan aikana. Poikaset jättävät pesäkolon kuukauden ikäisinä ollessaan jo lentokykyisiä.
Ravinto.
Pikkujyrsijät, päästäiset, pienet varpuslinnut, sammakot jne. Myyräkantojen ollessa vahvat syö pääasiassa niitä. Tavallisimmat lintusaaliit ovat tiaisia, hippiäisiä, urpiaisia, peippoja, vihervarpusia. Suurimmat lintusaalit ovat pikkurastaiden ja käpytikan kokoluokkaa. Syksyllä ja talvella varastoi saaliita koloihin ja linnunpönttöihin.


Hiiripöllö.
Hiiripöllö ("Surnia ulula") on pöllöihin ("Strigidae") kuuluva lintulaji. Hiiripöllö on päiväpöllö, eli se saalistaa päiväpetolintujen tapaan päivisin ja muistuttaa ulkonäöltään ja elintavoiltaankin paljon haukkaa.
Koko ja ulkonäkö.
Hiiripöllön pituus on 36–39 cm, ja koirailla paino on 270 g, naarailla 320 g. Se on pitkäpyrstöinen, teräväsiipinen päiväaktiivinen pöllö. Sillä on harmaanmustaa kuviointia takaraivossa ja selässä. Vatsa on valkea, hienosti tummalla vipevöity. Se istuu usein näkyvällä paikalla puun latvassa, ilmakaapelilla tai tolpan päässä. Lennossa sen voi sekoittaa varpushaukkaan, mutta erona on selvästi suurempi pää.
Vanhin suomalainen rengastettu hiiripöllö on ollut 6 vuotta 29 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut 8 vuoden 3 kuukauden ikäinen ruotsalainen lintu.
Ääntely.
Soidinääni koostuu pitkistä ja nopeista pulinasarjoista. Ääni muistuttaa lähinnä helmipöllöä. Varoitus on korviavihlova "kvi, kvi,kvi…" -huutosarja.
Levinneisyys.
Laji pesii Pohjois-Suomessa. Tunturi-Lapissa se on harvinainen. Syksyisin se vaeltaa etelään, joinain vuosina suuremmissa määrin, jolloin lintuja tavataan aivan etelärannikkoa myöten. Suomen tiettävästi eteläisin pesimähavainto on vuodelta 2005 Tammisaaren saaristossa. Parimäärä vaihtelee 500–6 000 parin välillä. Se on levinnyt koko pohjoiselle pallonpuoliskolle Fennoskandiasta Kaukoitään, Alaskaan ja Kanadaan.
Elinympäristö.
Hiiripöllö on hakkuuaukeiden, suonlaiteiden ja syrjäseutujen pesimälintu. Pesä on usein matalassa puunkolossa, josta lintu voi kurkistaa ulos. Se voi olla myös pökkelön nokassa tai pöntössä.
Lisääntyminen.
Muninta voi alkaa jo maaliskuun lopulla, mutta pääosa se munii huhtikuussa, ja monet parit aloittavat vasta toukokuussa. Valkoisia, soikeita munia on tavallisesti 4–8, jyrsijöiden huippuvuosina jopa 10–12. Naaras hautoo kuukauden. Poikaset lähtevät pesästä maastoon 3-viikkoisina ja oppivat lentämään 5-viikkoisina. Poikasaikaan emot saattavat puolustaa pesäänsä hyvinkin aggressiivisesti.
Ravinto.
Sen ravintoa ovat pienet linnut ja nisäkkäät, ja pääravintoa ovat erityisesti metsä- ja peltomyyrä.


Tunturipöllö.
Tunturipöllö ("Nyctea scandiaca", synonyymi "Bubo scandiacus") on pohjoisella tundravyöhykkeellä tavattava suurikokoinen pöllölaji. Tunturipöllö on sopeutunut monin tavoin arktiseen elinympäristöönsä. Valkean sulkapeitteensä vuoksi se maastoutuu hyvin valkoiseen hankeen, ja ilmavan höyhenpeitteen lisäksi lintua suojaavat kylmältä nokkaa ympäröivät viikset ja jalkojen höyhenet. Lajille ovat tyypillistä hyvien pesimävuosien jälkeiset nuorten yksilöiden vaellukset, jotka voivat ulottua tuhansien kilometrien päähän niiden synnyinsijoilta. Maailmanlaajuisesti tunturipöllö ei ole uhanalainen, mutta Suomesta ja Skandinaviasta se on miltei hävinnyt.
Ulkonäkö ja koko.
Tunturipöllön lento on voimakasta, siivet ovat pitkät ja leveät ja muihin Suomen isokokoisiin pöllöihin verrattuna terävämmät.
Tunturipöllöt ovat väriltään vaaleita, mutta niillä on höyhenpuvussaan vaihtelevasti harmaata ja tummanruskeaa pilkutusta. Vanhan koiraan höyhenpuku voi olla kokonaan valkea. Nuoret naaraat taas voivat kauempaa näyttää miltei harmailta, koska niiden höyhenpuvussa tummia pilkkuja ja poikkijuovia on tiheämmässä kuin vanhoilla yksilöillä. Tunturipöllön pää on keskikokoinen ja pyöreä, ja sillä on suuret kirkkaankeltaiset silmät sekä tumma nokka, jonka sivuilla on pitkiä höyheniä suojaamassa sieraimia kylmältä. Pöllön jalat ovat kokonaan höyhenpeitteiset ja niissä on tummat kynnet. Pyrstö on suhteellisen lyhyt.
Tunturipöllö lentää rauhallisin ja syvin siiveniskuin, ja välillä se liitää. Saalistaessaan se voi lekutella paikoillaan ilmassa. Pohjoisten alueiden ankaraan ilmastoon sopeutuneena se kykenee lentämään voimakkaassakin tuulessa, vaihtelemalla pyrstön ja siiven pitkien kärkisulkien asentoa.
Tunturipöllö on kooltaan vain vähän pienempi kuin maailman suurin pöllölaji, huuhkaja. Koiraat ovat 55–60,5 senttimetriä pitkiä, ja naaraat hieman pidempiä, yleensä 60,9–67 senttimetriä. Tunturipöllökoiraat painavat 1 280–2 300 grammaa, naaraat 1 700–3 000 grammaa. Tunturipöllön siipiväli on 142–166 senttimetriä.
Ääntely.
Koiraan usein ilmassa päästämä soidinhuuto on kauas kantava, kumea, hieman karhea ”"gooh"”, ”"hoorh”" tai ”"aoo”", joka toistuu normaalisti kuudesti muutaman sekunnin välein. Pesimäpaikoilla kuuluva varoitus on käheän haukkuva ”"kväkväkväkvä"” tai ”"krä-krä”". Koiras ääntelee pesällä ”"ka-ka-ka-ka”" ja naaras ”"ke-ke-ke-ke”". Poikaset kerjäävät emoilta ruokaa ”"pshäh”" -äänellä.
Levinneisyys ja uhanalaisuus.
Laji pesii laajalla alueella pohjoisella tundravyöhykkeellä Euroopassa, Aasiassa, Pohjois-Amerikassa ja Grönlannissa. Koko maailman populaation kooksi arvioidaan 290 000 yksilöä, ja Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN on luokitellut lajin elinvoimaiseksi.
Euroopassa tunturipöllö lisääntyy vain Norjassa, Ruotsissa, Suomessa, Islannissa ja satunnaisesti Skotlannissa. Skandinavian alueella elävien tunturipöllöjen määrä on vähentynyt. Vielä 1900-luvun alussa tunturipöllö kuului Suomenkin vakituiseen pesimälajistoon, mutta katosi vainon ja laajamittaisen munien keruun takia 1930-luvulle mennessä. Keskieurooppalaiset keräilijät maksoivat tuolloin paikallisille asukkaille huomattavia rahasummia lajin munapesyeistä, ja ahkeralla myyjällä saattoi olla kerralla myytävänä jopa 800 tuntureilta kerättyä munaa. Varsinkin vaelluksella olleita aikuisia yksilöitä tapettiin raudoilla ja ampuma-aseilla, sekä täytettäviksi koriste-esineiksi että riekkokantojen kasvattamiseksi. Esimerkiksi pelkästään vuoden 1911 aikana ammuttiin 151 tunturipöllöä. Laji rauhoitettiin vuonna 1962. Nykyään lajia tavataan Suomessa hyvin harvinaisena ja satunnaisena pesimälajina vain pohjoisimmassa Lapissa. Käsivarren ja päälaen tuntureilla, Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kuntien alueilla, voi jyrsijöiden esiintymisen huippuvuonna pesiä nykyään enintään 100 paria, normaalikesinä ei yhtäkään. Varmistettujen pesintöjen välillä voi Suomessa kulua jopa vuosikymmeniä; sotien jälkeiseltä ajalta pesintöjä on todennettu vain vuosina 1974, 1987, 1988, 2007 ja 2011. Suomessa lajin kansalliseksi uhanalaisuusluokitukseksi arvioitiin vuonna 2000 "erittäin uhanalainen" ja vuonna 2010 "äärimmäisen uhanalainen", ja tapetun tai vahingoitetun linnun sekä munapesyeen ja pesäpoikueen ohjeellinen korvausarvo on 3 369 euroa.
Vaeltavia tunturipöllöjä nähdään myös rakennetuilla alueilla.
Vaellukset.
Hyviä sopuli- ja samalla myös pesimisvuosia seuraavina katoaikoina tunturipöllöt saattavat vaeltaa kauaskin tundralta. Tällaisia vaelluksia tapahtuu keskimäärin kymmenen vuoden välein, Tavanomaista runsaampi vaellus osui Suomeen viimeksi talvella 1999–2000. Vaeltavia yksilöitä on havaittu esimerkiksi Helsingin edustan ulkoluodoilla, noin tuhannen kilometrin päässä pesimäalueelta. Jotkin yksilöt vaeltavat jopa Keski-Eurooppaan asti. Kauas etelään suuntautuva liikehdintä on euraasialaisten yksilöiden kohdalla kuitenkin suhteellisen harvinaista, yleensä ne siirtyvät arktisella alueella itään tai länteen päin. Pohjois-Amerikan tundralla pesivät tunturipöllöt sen sijaan muuttavat yleisesti talveksi etelämmäksi, Kanadan laajoille viljelyalueille. Koko Suomessa talvehtii vuosittain 50–150 tänne Venäjältä vaeltanutta yksilöä, pääasiassa marras-joulukuun ajan. Vaellus ei aina ulotu Etelä-Suomeen, jossa on heikoimpina vuosina havaittu vähimmillään vain yksi tunturipöllö. Tunturipöllöjen vaellusvietti herää, kun yksilöitä on lähtöalueella tavanomaista enemmän. Vaellukset tapahtuvat pääosin rannikoita pitkin. Vaeltajat saattavat jäädä hyvälle saalistusalueelle pitkäksikin aikaa ja puolustaa sitä kuin reviiriään. Ne ovat usein ihmistä kohtaan pelottomia, koska eivät eivät ole pesimäalueillaan välttämättä koskaan nähneet ihmisiä.
Elinympäristö.
Tunturipöllöin tyypillistä elinympäristöä ovat sammal- ja jäkälätundra ja tunturinummet ja -paljakat. Pesintäpaikoikseen tunturipöllö kelpuuttaa lähinnä puuttomat tunturin laet, joskus se pesii myös vaikeapääsyisillä avoimilla soilla. Vaeltavat yksilöt suosivat laajoja peltoalueita, meren ja järvien rantoja ja saariston luotoja, mutta niitä nähdään myös kaupungeissa korkeiden rakennusten katoilla ja savupiippujen päällä tähystämässä.
Lisääntyminen ja elinikä.
Pesä on vaatimaton syvennys pienellä, usein soraisella kummulla, jolta on avoin näköala kaikkiin ilmansuuntiin. Hyvinä sopulivuosina useita pareja voi pesiä lähellä toisiaan, mutta huonoina vuosina ne eivät pesi lainkaan. Lajilla on todettu moniavioisuutta. Naaras munii huhti-toukokuussa 6–14 valkoista, lähes pyöreää munaa, ja hautoo niitä hieman yli kuukauden. Monista muista linnuista poiketen tunturipöllönaaras aloittaa hautomisen välittömästi ensimmäisen munan munimisen jälkeen. Haudonnan ajaksi naaraan vatsapuolella olevasta hautomalaikusta irtoavat höyhenet, koska paksu höyhenpeite estäisi lämmön johtumisen emosta muniin. Tämän laikun kohdalla on enemmän verisuonia kuin muualla vartalossa. Naaraan lentäessä hautomalaikkua ei näy, sillä sitä ympäröivät pitkät sulat peittävät sen; haudonnan ajaksi sulat kohotetaan syrjään. Naaras kääntelee munia säännöllisesti, jotta myös niiden kylmää maata vasten olevat puolet lämpiävät. Koiras tuo muutaman tunnin välein ruokaa naaraalle, joka ei juurikaan poistu munilta haudonnan aikana. Poikaset syntyvät valkoisina untuvikkoina, ja muuttuvat vähitellen ruskeiksi. Ne lähtevät pesästä 2–3 viikon ikäisinä ja oppivat lentotaidon vajaan kuukauden ikäisinä. Niiden lentokyky on kuitenkin täysin kehittynyt vasta noin puolentoista kuukauden ikäisenä, ja emot ruokkivat niitä 2,5 kuukauden ikäisiksi asti. Pesinnän aikana koiras puolustaa pesäänsä aggressiivisesti tunkeilijoita vastaan, eikä pelkää käydä ihmisenkään kimppuun.
Tunturipöllö tulee sukukypsäksi toisena ikävuotenaan. Vanhin tunnettu lajin edustaja eli vankeudessa 28-vuotiaaksi. Luonnossa niiden elinikä jää yleensä alle kymmeneen vuoteen.
Ravinto.
Tunturipöllö syö pikkunisäkkäitä (etenkin tunturisopuleita), jäniksiä ja keskikokoisia lintuja, kuten lokkeja, sorsia, riekkoja ja kiirunoita, joita se saalistaa avoimilla alueilla. Pöllöille poikkeukselliseen tapaan se saalistaa lähinnä päiväsaikaan, jolloin se usein istuu jollakin kivellä, kumpareella, katolla tai muulla näköalapaikalla tähystämässä. Se on silti liikkeellä öisinkin. Tunturipöllön oksennuspallot voivat olla ihmisen nyrkin kokoisia.
Tunturipöllö kulttuurissa.
Tunturipöllöstä on käytetty Suomessa lukuisia kansanomaisia nimityksiä, joista tunnetuimpia ovat "iso vaalee" ja "ukuli".
Tunturipöllö on valittu Kanadan Québecin provinssin nimikkolinnuksi.
J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjasarjassa päähenkilön lemmikkinä on naarastunturipöllö nimeltä Hedwig. Kirjasarjan kuvaamassa velhojen yhteisössä pöllöt ovat yleisiä lemmikkejä ja niitä käytetään postinkantajina.


Huuhkaja.
Huuhkaja ("Bubo bubo") on suurikokoinen pöllölaji. Huuhkaja on ollut Suomessa rauhoitettu pesimäaikana vuodesta 1966 ja kokonaan vuodesta 1983.
"Bubo bengalensis" oli aiemmin huuhkajan alalaji, mutta on nykyisin määritelty omaksi lajikseen.
Koko ja ulkonäkö.
Huuhkajalla on silmien päällä tuuheat, ulkonevat korvatupsut. Huuhkaja on alapuolelta kellanruskea ja mustaviiruinen, selkäpuolelta tummempi ja mustien täplien ja viirujen kirjoma. Kurkku on valkoinen ja silmät oranssinpunaiset.
Huuhkaja on 60–75 senttimetriä pitkä ja sen siipien kärkiväli on 138–170 senttimetriä. Huuhkajakoiras painaa 1,6–3 ja naaras 2–4 kilogrammaa.
Vanhin suomalainen rengastettu huuhkaja on ollut 26 vuotta 7 kuukautta 2 päivää vanha. Se on myös Euroopan vanhin huuhkaja.
Ääntely.
Naaraan kutsuääni on käheä, karhean haukkuva "rhäev". Varoitusääni on raju, voimakas, nenäsointinen "ka"-haukahdus, jota lintu toistaa usein nopeasti 3-5 kertaa. Hermostuneena huuhkaja päästää nenäsointisen tukahdetun lokkimaisen "gao"-äänen.
Koiraan soidinääni on kaksiosainen, syvä ja kuuluva "UU-uh", jonka jälkimmäinen osa on matala. Soidinääntä kuulee pääasiassa lopputalvella ja alkukeväällä, mutta joskus myös kesällä ja syksyllä. Ääni voi kuulua 1½-4 kilometrin päähän, vaikka onkin läheltä kuultuna melko vaimea. Huuhkaja toistaa huhuiluaan tavallisesti 8-12 sekunnin välein, mutta jotkin nuoret koiraat voivat huhuilla nopeampaankin tahtiin. Naaraan huhuilu on koiraan huutoa käheämpi ja korkeampi.
Poikasten kerjäysääni höyläävä "tsuysh", jota kuulee öisin loppukesällä ja alkusyksyllä.
Levinneisyys.
Huuhkaja on levinnyt suureen osaan Eurooppaa, Aasiaa ja osaan Pohjois-Afrikkaa. Suomessa se on yleisin Lounais-Suomessa ja harvinaistuu siitä itään ja pohjoiseen. Pohjoisimmassa Lapissa se on harvinaisuus. Suomessa pesii nykyisin noin 1 200 huuhkajaparia. Euroopassa arvioidaan asuvan 57 000-114 000 yksilöä ja maailmanlaajuisen kannan arviot liikkuvat 250 000-2 500 000 yksilön välillä.
Vanhat huuhkajat ovat paikkalintuja, mutta nuoret yksilöt voivat joutua etsimään omaa elinpiiriään joskus jopa satojen kilometrien päästä. Vaellus tapahtuu pääasiassa syksyllä. Ruoan perässä voivat huuhkajat joutua vaeltamaan kylminä talvina, ja silloin nälkiintyneitä yksilöitä tavataan melko yleisesti asutuksen piirissä.
Elinympäristö.
Huuhkaja suosii pesimäympäristöinä vanhoja, kallioisia havumetsiä ja viihtyy myös saaristossa. Nykyisin huuhkaja on vähitellen sopeutunut pesimään myös kaatopaikoilla ja lähellä tai jopa keskellä ihmisasutusta.
Kaupunkihuuhkajia on tavattu useissa Euroopan kaupungeissa, kuten Tukholmassa, Wienissä ja Madridissa. Myös Helsingissä on tavattu useita "city-huuhkajia". Tunnetuin niistä on Olympiastadionilla esiintynyt Bubi-huuhkaja.
Lisääntyminen.
Sukukypsä jo yhden vuoden iässä, mutta pesii vasta 2–3-vuotiaana. Pari ei pesi joka vuosi, vaan jättää pesinnän väliin, jos talvi on ollut kylmä ja jyrsijäkannat pohjalukemissa. Naaras munii maalis-toukokuussa 2–4 munaa maassa, kalliolla, puun juurella tai muulla suojaisella paikalla olevaan pesään. Poikkeuksellisesti pesänä voidaan käyttää vanhaa haukan pesää. Kaupunkihuuhkajien pesät sijaitsevat rakennuksissa. Naaras hautoo munia noin 35 vuorokautta. Poikaset pysyvät pesässä 50-60 vuorokautta ja itsenäistyvät 3,5 kuukauden ikäisinä. Huuhkaja hylkää herkästi munansa ja pienet poikasensakin häirittynä. Pesältä yllätetty huuhkaja saattaa kahlaajien tavoin esittää siipirikkoa ja inistä säälittävästi. Pesänhylkäysherkkyys on mahdollisesti sopetuma huuhkajan pitkäaikaiseen vainoon. Pitkäikäisyytensä ansiosta huuhkajalle on edullisempaa, että emo pelastaa henkensä ja yrittää pesintää uudelleen ensi vuonna.
Ravinto.
Huuhkajan ravintoa ovat jyrsijät ja muut nisäkkäät, linnut, matelijat, sammakkoeläimet, kalat sekä kovakuoriaiset ynnä muut selkärangattomat. Huuhkaja voi saalistaa isojakin eläimiä, kuten variksia, lokkeja, siilejä, jäniksiä ja kissoja, joskus jopa kettuja. Myös muut pöllöt ja haukat, muun muassa sääksi ja hiirihaukka, kelpaavat saaliiksi.
Huuhkaja kansanperinteessä.
Huuhkajaa on ennen pidetty onnettomuutta enteilevänä lintuna. Huuhkajan ilmaantumista pihapiiriin pidettiin kuoleman, tai ainakin jonkinlaisen onnettomuuden enteenä. Myös sen äänen kuuleminen tiesi pahaa ja tämän vuoksi huuhkajia vainottiin sekä metsästettiin armotta. Huuhkajista maksettiin Suomen autonomian aikana vuosina 1809-1917 tapporahaa ja laji metsästettiin lähes kokonaan sukupuuttoon. Japanin ainu-kansa on pitänyt huuhkajaa jumalana. Huuhkajalle uhrattiin ruokaa, koska uhraamisen uskottiin tuottavan onnea. 1870-luvulla Ruotsissa uskottiin, että jos huuhkajan oikean jalan asettaa nukkuvan rinnan päälle, tältä voi kysyä mitä tahansa. Antiikin aikana uskottiin, että huuhkajan silmistä tehty rohto estää ihmistä sokeutumasta. Huuhkajan uskottiin pystyvän myös sokeuttamaan ihmisen, josta se ei pitänyt. Huuhkaja tunnetaan myös Suomen jalkapallomaajoukkueen maskottina.
Huuhkajan nimet.
Huuhkajalla on ollut suomen kielessä monta nimeä. Muun muassa Suojärvellä se oli hyybiä tai huuhkajahaukka, Salmissa ja Suistamolla tuukkaja tai tuukkai, Halikossa ja muualla Länsi-Suomessa hyypiä, hyyppiä tai hyyppiö. Ilomantsissa se oli huukkajahavukka tai huukkaja, Hämeessä huhkai tai huhkain, Oulussa huuhkakaija, Lapissa muun muassa isohuuhkaja ja Ristiinassa huuhkaa. Monin paikoin sitä on nimitetty huhkajaksi tai huuhkaimeksi.


Käki.
Käki ("Cuculus canorus") on lintu, joka tunnetaan erityisesti luonteenomaisesta ääntelystään: kukkumisesta eli kukunnasta, jota se harjoittaa myös lukemattomissa kansanrunoissa ja lastenlauluissa. Vain uros kukkuu, naaras pilittää kiihtyvästi "pypypypypypy".
Koko ja ulkonäkö.
Käki on pitkäpyrstöinen ja hoikka. Yleisimmin käki on selkäpuolelta, päästä ja rinnasta harmaa. Vatsa on valkea ja mustajuovainen. Naarailla tavataan melko yleisesti punaruskeaa värimuotoa. Näillä linnuilla harmaat alueet ovat voimakkaan punaruskeat. Käki muistuttaa varsinkin lentäessään pientä haukkaa. Lentotapa on kuitenkin erilainen, siivenlyönti on tasainen ja matala, eikä siivenlyönti nouse ruumiin vaakatason yläpuolelle. Käen pituus on 35 cm, siipikärkiväli 60 cm ja paino n. 120 g. Käen laulu on kaikille tuttu ”kukkuu, kukkuu”, mutta laulusarjan lopussa kuuluva tuhahdus ”käkh” on aiheuttanut linnulle sen suomenkielisen nimen. Naaraan ääni on kiihkeä pulina, joka muistuttaa pikkukuovia.
Vanhin suomalainen rengastettu käki on ollut 8 vuotta 10 kuukautta 4 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut saksalainen 12 vuoden 11 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Käkeä tavataan Euroopassa ja Aasiassa sekä Pohjois-Afrikassa. Euroopassa pesii yli miljoona käkeä.
Käki pesii Suomessa lähes koko maassa, runsaimmillaan käkikannat ovat Kaakkois-Suomessa.
Suomen parimäärä 2000-luvulla on arviolta 120 000 paria. Käkikanta taantui 1970-luvulta 1990-luvulle, mutta kanta on kasvanut tämän jälkeen.
Elinympäristö.
Käki elää kaikenlaisissa metsissä. Sille kelpaavat myös tunturikoivikot sekä peltojen ja soiden pienet metsiköt.
Lisääntyminen.
Käki on pesäloinen, eli se ei haudo eikä huolehdi omista poikasistaan, vaan munii toisten lintulajien pesiin. Useimmiten käki munii Suomessa leppälintujen pesiin. Muita lintulajeja, joiden pesiin käki munii, ovat esimerkiksi västäräkki, keltavästäräkki, harmaasieppo, kirjosieppo, pajulintu, peippo, järripeippo ja niittykirvinen. Käki munii aina sen lajin pesiin, joissa se on itse kasvanut. Suomessa on havaittu käen munineen useiden kymmenien lintulajien pesiin.
Käkinaaras voi munia noin 20 munaa lisääntymiskauden, touko–kesäkuu, aikana, mutta tavallisesti vain noin 10. Muna kuoriutuu noin 12 päivässä. Koska käenpoikasella on kuoriutuessaan selässä arka paikka, joka ei kestä painoa, se työntää kilpailevat isäntälajin munat pois pesästä, jonka seurauksena munat ehkä särkyvät. Käenpoikanen saa näin kasvattiemonsa kaiken ravinnon ja huolenpidon.
Poikanen lähtee pesästä noin 20 vuorokauden ikäisenä ja kasvattiemot ruokkivat sitä vielä kolme viikkoa.
Ravinto.
Käki syö hyönteisiä, erityisesti muiden lintujen inhoamia karvaisia toukkia. Toukkien karvat tarttuvat käen mahalaukun pintoihin, ja ajoittain käki oksentaa ne ulos. Se voi syödä myös matoja.
Uskomukset.
Käkeen liittyy monia uskomuksia. Nuoret naiset ovat laskeneet käen kukunnasta naimisiin pääsyyn kestäviä vuosia ja vanhat ihmiset jäljellä olevia elinvuosiaan.
On myös uskottu, että juhannuksena käki saa kurkkuunsa vihneen, jolloin se vaikenee ja muuttuu haukaksi. Uskomus johtuu käen haukkaa muistuttavasta ulkonäöstä.
Erityistä.
Käki on kuvattuna Suomenniemen kunnan vaakunassa.


Turturikyyhky.
Turturikyyhky ("Streptopelia turtur") on pienikokoinen, Suomessa harvinainen kyyhkylaji.
Koko ja ulkonäkö.
Turturikyyhky on rakenteeltaan hoikempi ja pienempi kuin muut kyyhkyt, ja muistuttaa turkinkyyhkyä. Pyrstö on suhteellisen lyhyt, siivet terävät. Selkä tunnusomaisen suomukuvioinen - hartia- ja siiven yläpeitinhöyhenissä tumma keskusta ja ruosteenruskeat reunat. Pää, kaula ja vatsa harmaanruskeat. Tummassa pyrstössä valkeat kulmat. Kaulan sivuilla tumman ja valkeansekaiset sepelkuvioinnit.
Vanhin eurooppalainen rengastettu turturikyyhky on ollut 13 vuoden 2 kuukauden ikäinen hollantilainen yksilö.
Levinneisyys.
Turturikyyhky pesii Euroopassa, Turkissa ja Pohjois-Afrikassa. Fennoskandiassa ja Pohjois-Venäjällä se on harvinainen. Turturikyyhky talvehtii trooppisessa Afrikassa. Suomessa turturikyyhkyjä pesii Etelä- ja Kaakkois-Suomessa, mutta kanta on nykyään laskussa ja Etelä-Suomen monet pesimäpaikat ovat tyhjentyneet. Suomessa arvioidaan pesivän 50–100 paria. Euroopassa arvioidaan elävän 6,9–14 miljoonaa yksilöä, noin 2 miljoonaa paria. Turkissa pesii ehkä jopa 5 miljoonaa paria.
Turturikyyhkyä metsästetään paljon Välimeren alueella muuttoaikoina.
Elinympäristö.
Laji pesii Manner-Euroopan puutarhoissa, puistoissa, lehtimetsissä ja metsien reunoilla. Suomessa asustaa tavanomaisessa maatalousympäristössä. Turturikyyhky välttää sankkoja havumetsiä.
Lisääntyminen.
Turturikyyhky kyhää hataran pesänsä oksista melko alas puun tai pensaan oksistoon. Se tekee kaksi valkoista munaa, joita molemmat emot hautovat noin 13–15 päivää. Yhdessä emot hoitavat myös poikasia, jotka ovat lentokykyisiä jo 3–viikkoisina Sukukypsä 1-vuotiaana.
Ravinto.
Pääasiassa siemenet. Syö myös marjoja, matoja, hyönteisiä ja sieniä. Ruokailee pääasiassa maassa.


Turkinkyyhky.
Turkinkyyhky ("Streptopelia decaocto") on pienikokoinen kyyhky, joka on viime vuosikymmeninä levinnyt eteläiseen Suomeenkin.
Koko ja ulkonäkö.
Turkinkyyhky on vaaleanharmaa, selästä tummempi kuin vatsapuolelta. Niskassa on aikuisilla linnuilla musta kaulus, pystösulkien tyvi alhaalta katsoen on tumma. Muistuttaa turturikyyhkyä.
Vanhin eurooppalainen rengastettu turkinkyyhky on ollut vähintään 17 vuoden 9 kuukauden ikäinen brittiläinen yksilö.
Levinneisyys.
Turkinkyyhkyn alkuperäinen levinneisyysalue oli Kaakkois-Euroopassa ja Aasiassa. Se on levinnyt 1900-luvun jälkipuoliskolla Balkanin suunnalta muualle Eurooppaan ja 1970-luvulta alkaen Yhdysvaltoihin, missä sen voittokulku alkoi pienestä siirtoistutuksesta. Ensimmäinen varma havainto Suomesta on 1950-luvulta ja ensimmäinen pesintä varmistettiin Vaasassa vuonna 1966. Suomessa nykyään paikoittainen yhdyskuntamaisesti esiintyvä laji, mm. Lounais-Suomessa, Etelä-Pohjanmaalla, Oulussa ja Ahvenanmaalla. Suomessa pesii noin 100 paria. Euroopassa elää arviolta 9,3–22 miljoonaa yksilöä, joista pesiviä pareja on noin 4–15 miljoonaa.
Paikkalintu, nuoret yksilöt vaeltelevat syksyisin muutamien kymmenien, joskus satojen kilometrien päähän. Suomen turkinkyyhkyt ovat ilmeisesti ruotsalaista alkuperää.
Elinympäristö.
Turkinkyyhky viihtyy ihmisasumusten lähettyvillä. Viihtyy erilaisissa puistikoissa, puustoisilla kerrostalo– ja varastoalueilla ja pesii usein havupuuhun.
Lisääntyminen.
Turkinkyyhky tekee hataraan risupesäänsä kaksi valkoista munaa. Litteä risupesä sijaitsee puussa muutaman metrin korkeudella. Molemmat puolisot hautovat 14–16 päivää, naaras aktiivisemmin. Poikaset ovat välttävästi lentokykyisiä jo 15 päivän ikäisinä, mutta lähtevät pesästä usein vasta noin 20 päivän ikäisinä, ja pysyttelevät sitten vielä viikon verran pesäpuussa tai sen välittömässä läheisyydessä. Etelämpänä laji voi tehdä 5, jopa 6 pesyettä maalis–lokakuussa, Suomessa vain 2 tai 3. Sukukypsä 1-vuotiaana.
Ravinto.
Turkinkyyhky syö kasvisravintoa, etenkin siemeniä kuten viljaa. Ruokavalioon kuuluvat myös marjat ja hedelmät sekä pienet selkärangattomat.


Kesykyyhky.
Kesykyyhky ("Columba livia domestica") eli pulu on kaupunkielämään sopeutunut kalliokyyhkystä polveutuva alalaji. Kesykyyhkyjä, joilla on hyvä suunnistuskyky, voidaan käyttää kirjekyyhkyinä. Kesykyyhkyn kuvaili tieteelle Johann Friedrich Gmelin.
Koko ja ulkonäkö.
Kesykyyhkyn ulkonäkö on kirjava ja sen päävärit ovat musta, valkoinen ja harmaa. Yläperä on usein valkoinen, kalliokyyhkyllä aina. Silmät ovat punertavia.
Poikasen silmä on tumma, mutta se alkaa vaalenemaan ja vaihtamaan väriä noin 1kk:n iässä ja 3-3,5kk:n ikäisenä iiris on punertava/oranssi.
Pituus on noin 36 cm ja paino noin 350 grammaa. Ääni on tyypillinen kujerrus.
Vanhin suomalainen rengastettu kesykyyhky on ollut 10 vuotta 7 kuukautta 4 päivää vanha.
Levinneisyys.
Kesykyyhky pesii kaupungeissa ympäri maapalloa. Maailmassa arvioidaan olevan 17–28 miljoonaa yksilöä. Näistä Euroopassa pesii useita miljoonia pareja. Alkuperäisiä kalliokyyhkyjä pesii yhä runsaasti etenkin Etelä-Euroopassa, mutta villit ja kesyt populaatiot sekoittuvat helposti.
Suomessa kesykyyhkyjä arvioidaan pesivän noin 40 000 paria ja sitä tavataan suurelta osin kaupungeissa ja muissa asutuskeskuksissa Etelä- ja Keski-Suomessa. Naantalin Kuparivuoren kalliojyrkänne on harvoja paikkoja Suomessa, jossa pulut ovat pesineet alkuperäisessä ympäristössään.
Elinympäristö.
Kesykyyhkyt elävät parvissa ja ne viihtyvät hyvin kaupungeissa, joissa ne pesivät talojen seinustojen räystäiden alle ja syvennyksiin sekä siltojen rakenteisiin. Maaseudulla ne viihtyvät viljakuivurien ja viljavarastojen liepeillä.
Kesykyyhky on erittäin taitava lentäjä ja sillä on tarkka näkö.
Puluja on vainottu ankarasti niiden ulosteissa mahdollisesti esiintyvän ornitoosin takia.
Lisääntyminen.
Kesykyyhky munii kaksi munaa kerrallaan ja muninta tapahtuu ympäri vuoden, mutta pääasiallisesti lisääntyminen tapahtuu kesäaikaan. Kummatkin sukupuolet hautovat ja haudonta-aika kestää noin 16–18 vuorokautta. Molemmat puolisot hoitavat poikasia, jotka oppivat lentämään 3–5 viikon ikäisinä. Kyyhkyt ruokkivat poikasiaan kuvun pintasolujen muodostamalla "kupumaidolla".
Poikasen äänenmurros on noin 1,5kk:n ikäisenä, jolloin poikas´ääni muuttuu aikuisenkyyhkyn kujerruksiksi. Tuolloin poikaselle tulee "murros'ikä" ja pariutumis- ja reviirikäytöksen harjoittelu alkaa.
Ravinto.
Kesykyyhkyt syövät sekalaista ravintoa kuten siemeniä, herneitä, hyönteisiä, matoja ja varsinkin taajamissa ruokajätteitä.
Ihmisten jätteet aiheuttavat linnuille terveysongelmia, kasvuhäiriöitä ja voivat jopa olla hengenvaarallisia.


Sepelkyyhky.
Sepelkyyhky ("Columba palumbus") on Suomen suurin kyyhky, joka on viime vuosikymmeninä siirtynyt metsistä yhä enemmän kaupunkialueille. Sen ääni on kumea, jota kokematon voi luulla pöllön huhuiluksi. Sitä on kutsuttu joskus myös toukomettiseksi (huhuilee toukokuisessa metsässä).
Koko ja ulkonäkö.
Pituus noin 43 cm ja paino 500 grammaa.
Sepelkyyhkyn väri on sinertävän harmaa ja sillä on siivissä valkea poikkijuova. Kaula on pitkä ja sen ympärillä on vaalea kaulus, sepel. Pyrstö on pitkä. Sepelkyyhky on selvästi isompi kuin pulu eli kesykyyhky. Sukupuolet ovat saman väriset. Nuori lintu saa valkoisen kaulasepelen syksyllä, muutaman kuukauden ikäisenä.
Ääni on kyyhkyille tyypillinen kujerrus. Koiras lentää reviirinsä yllä aaltoilevaa soidinlentoa, jonka ylävaiheessa se voi läpsäyttää lujaa siipiään. Varoitusäänenä toimii voimakas siipien läpsytys.
Vanhin suomalainen rengastettu sepelkyyhky on ollut 11 vuotta 9 kuukautta 11 päivää vanha. Euroopan vanhin oli 15 vuotta 11 kuukautta vanha brittiläinen sepelkyyhky.
Levinneisyys.
Sepelkyyhky pesii koko Euroopassa ja Länsi-Aasiassa. Pesimisalueensa pohjoisosissa se on muuttolintu. Suomalaiset sepelkyyhkyt talvehtivat Ranskassa ja Iberian niemimaalla. Kevätmuutto on maalis-huhtikuussa, syysmuutto syys-lokakuussa. Suomen pesimäkanta on noin 200 000 paria. Pohjoisimmassa Suomessa se on pesivänä satunnainen. Euroopassa pesii 9–12 miljoonaa paria, joista yli 3 miljoonaa Britteinsaarilla.
Elinympäristö.
Sepelkyyhky viihtyy sekä metsissä että kaupunkien puistoissa ja esimerkiksi hautausmailla. Kaupungistuminen alkoi Suomessa 1990-luvulla, ja nykyisin se voi pesiä pihapuussa vaikka parvekkeen edessä. Kaupunkisepelkyyhkyt ovat pelottomia, mutta metsissä pesivät ovat arkoja, ja hylkäävät helposti munapesänsä. Pesimiskauden ulkopuolella ne viihtyvät suurina parvina.
Lisääntyminen.
Sepelkyyhky munii kaksi munaa huhtikuun puolesta välistä alkaen risuista tekemäänsä pesään. Haudonta kestää 2½ viikkoa, ja molemmat emot osallistuvat haudontaan. Poikaset siirtyvät pesäpuun oksille 3–4 viikon ikäisinä, ja lentoon ne lähtevät 4–5 viikon iässä. Sepelkyyhkyllä on 3–4-pesuetta vuodessa.
Ravinto.
Sepelkyyhky syö lähinnä kasvisravintoa, mieluiten siemeniä, herneitä ja nuoria versoja. Kyyhkysparvet voivat saada aikaan melkoista tuhoa viljelyksillä, ja niitä ammutaankin etelämpänä sekä ruoaksi että vahinkolintuina. Poikasille emot oksentavat kuvustaan niin sanottua kyyhkynmaitoa, joka on osittain sulanutta ravintoa.
Metsästys.
Sepelkyyhkyn metsästys alkaa Suomessa 10. elokuuta ja päättyy 31. lokakuuta, mutta riistanhoitopiirin luvalla sitä voi metsästää myös 1.6–9.8. Sen metsästyksessä voi käyttää muovista tai muusta materiaalista valmistettua houkutuslintua.


Uuttukyyhky.
Uuttukyyhky ("Columba oenas") on keskikokoinen kyyhkylaji, jota on myös kutsuttu metsäkyyhkyksi. Se on Suomessa rauhoitettu.
Koko ja ulkonäkö.
Uuttukyyhky muistuttaa kesykyyhkyä, mutta siltä puuttuu valkoinen yläperä. Kaulan sivulla on metallinkiiltävä läiskä, joka koiraalla on kirkkaampi. Siipien yläpinnalla erottuu harmaa laikku tummasta reunuksesta.
Pituus 31–34 cm, siipien kärkiväli 67 cm, paino 250–300 grammaa.
Ääni eli soidinhuhuilu on rytmikäs, 2-tavuinen 'uu-hu uu-hu uu-hu...'. Se on vaimeampi ja rytmitys on erilainen kuin sepelkyyhkyn voimakkaampi huhuilu. Varoitusäänenä läiskyttää äänekkäästi siipiään.
Vanhin suomalainen rengastettu uuttukyyhky on ollut 7 vuotta 7 kuukautta 1 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut sveitsiläinen 12 vuoden 7 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Uuttukyyhkyn pesimäaluetta on Eurooppa ja suuri osa Aasiaa. Maailman populaation kooksi arvioidaan 1,2–1,6 miljoonaa yksilöä. Euroopassa pesii noin ½ miljoonaa paria. Suomessa se on levinnyt Oulun korkeudelle asti. Tihein kanta on Lounais-Suomen tammivyöhykkeellä. Suomen kanta on 6000–7000 paria. Se on esiintymisalueensa pohjoisosissaan (kuten Suomessa) muuttolintu, mutta yksi kevään varhaisimmista palaajista. Ensimmäiset kevätmuuttajat saapuvat jo helmikuussa. Syysmuutto tapahtuu syys-lokakuussa. Suomalaiset uuttukyyhkyt talvehtivat Lounais-Ranskassa ja Pohjois-Espanjassa. Talvehtimisalueilla niihin kohdistuu voimakas metsästyspaine. Joitakin yksilöitä voi talvehtia Suomessa.
Elinympäristö.
Lehdot ja sekametsät sekä haavikot, joissa on runsaasti kolopuita. Pönttöjä ripustamalla saadaan pesimään lähes mihin tahansa metsämaisemaan, sillä ehdolla, että peltoja on lähistöllä. Muuttoaikoina ruokailee pelloilla ja rikkaruohokasvustoissa. Talvisin voi tavata viljavarastoilta.
Lisääntyminen.
a>in kuvitusta teoksessa "Svenska fåglar, efter naturen och på sten ritade."
Uuttukyyhky tekee pesänsä puunkoloon tai pönttöön. Pöntön korkeus n. 50 cm, sisäpuolen halkaisija 20 cm, lentoaukon halkaisija 10 cm. Varhaisina keväinä "muninta" alkaa Etelä-Suomessa jo maaliskuun lopulla, pääosa aloittaa kuitenkin huhtikuun puolivälin tietämissä. "Munia" on 2 ja molemmat puolisot hautovat yhteensä 16–18 vrk. "Poikaset" kuoriutuvat vrk:n välein. Ne ovat lentokykyisiä noin 25 vrk:n ikäisinä.
Uuttukyyhky voi pesiä 3, jopa 4 kertaa kesän aikana. Seuraavan pesyeen muninta alkaa usein edellisen pesyeen poikasten ollessa vielä pesässä, joskus poikasten ollessa vasta runsaan 2 viikon ikäisiä. Emot hautovat munia ja ruokkivat poikasia silloin vuorotellen. Harvoin tapahtuva 4. pesintä on myöhäinen, ja munia on usein vain 1. Näistä vihoviimeisistä pesistä poikanen/poikaset lähtevät lentoon joskus vasta lokakuussa. Varsin usein uuttukyyhkyn pesintä jatkuu vähintään syyskuulle. Se on sukupuolikypsä jo 1-vuotiaana.
Uuttukyyhkyn reviiri on pieni ja se on melko sosiaalinen laji. Pönttöjä ripustamalla voi niitä saada pesimään hyvinkin paljon pienelle alueelle. Turun Iso-Pukin saarella (pinta-ala noin 55 ha) pesi 1980–90-lukujen taitteessa arviolta 100 paria, pönttömäärän ollessa 200. Kyseessä saattoi olla maailman tihein uuttukyyhkypopulaatio. Luonnossa sopivia palokärjenkoloja on kuitenkin harvassa ja kilpailu pesäpaikoista on kova. Uuttukyyhky häviääkin kilpailussa niin naakalle, telkälle kuin pöllöille. Se on sopeutunut tähän siten, että voi aloittaa pesinnän muiden jälkeen heinä-elokuussa, ja saada silti 1–2 poikuetta lentokykyiseksi.
Joustava lisääntymisstrategia pitää uuttukyyhkykannan vakaana ja jopa kasvavana, vaikka talvehtimis- ja muuttoalueilla metsästetäänkin niitä suuret määrät. Pahimpia uhkaajia, ihmisen lisäksi, ovat näätä, minkki, kana- ja varpushaukka sekä isot pöllöt. Orava täyttää kolot ja pöntöt risuillaan, jolloin lintujen pesinnälle ei jää sijaa. Usein uuttukyyhky kuitenkin laatii pesänsä oravan risukasan päälle ja munii munansa siihen, vaikka hautovan emon voi nähdä pöntön lentoaukon reiästä.
Ravinto.
Erilaiset siemenet, vilja ja herneet. Myös marjat ja tammenterhot. Poikasia ruokitaan ns. kyyhkynmaidolla, jota kehittyy emojen kuvuissa.


Tunturikihu.
Tunturikihu ("Stercorarius longicaudus") on pitkäpyrstöinen kihu. Lajin nimesi Louis Jean Pierre Vieillot 1819.
Koko ja ulkonäkö.
Tunturikihun muoto muistuttaa lapintiiraa: siivet ovat kapeat ja pitkät, ja pyrstö pitkä. Tunturikihulla on musta lakki, kellertävä leuka ja kaula, harmaanvaalea vatsapuoli ja tumma selkä ja siivet. Linnun pituus on 38 cm, mutta kesäasussa pitkät pyrstösulat voivat lisätä pituutta jopa 20 cm. Paino on 218-444 g, naaras on kookkaampi.
Levinneisyys.
Tunturikihut pesivät pohjoisessa Kanadassa, Siperiassa ja Alaskassa, paikoin muuallakin Pohjois-Euroopassa. Suomen Lapissa se pesii hyvinä myyrä- ja sopulivuosina. Maailman populaation koko on 100 000–500 000 yksilöä ja lajin kanta on elinvoimainen. Ne talvehtivat Atlantin ja Tyynenmeren eteläosissa.
Elinympäristö.
Tunturikihun pesimäaluetta ovat tundra ja tunturiylängöt. Pesinnän ulkopuolella se elää enimmäkseen avomerellä.
Lisääntyminen.
Pesä on avoimesti maassa. Munia on tavallisesti 2, joskus 1 ja ani harvoin 3. Muna painaa 41 g. Molemmat emot hautovat siten että munat ovat varpaiden/räpylöiden päällä, koska pesä sijaitsee usein jäisellä palsalla. Haudonta kestää 23-25 päivää. Poikaset jättävät pesän parin päivän ikäisinä mutta eivät poistu muutamaa kymmentä metriä kauemmaksi, kunnes oppivat lentämään 24-26 päivää vanhoina.
Ravinto.
Tunturikihu syö pesimäalueellaan enimmäkseen sopuleita ja myyriä, myös lintuja, kaloja, hyönteisiä ja marjojakin. Muuttoparvissakin se pyydystää oman ruokansa, eikä varastele lokeilta toisin kuin muut kihut.


Leveäpyrstökihu.
Leveäpyrstökihu ("Stercorarius pomarinus") on aggressiivinen, isokokoinen kihu. Lajin nimesi Coenraad Jacob Temminck 1815.
Koko ja ulkonäkö.
Leveäpyrstökihu muistuttaa muodoltaan muita kihuja - siivet ovat terävät, muoto solakka ja siivenkäyttö jäntevämpää kuin lokeilla. Vanhan linnun keskimmäiset pyrstösulat ovat pidentyneet ja niiden kärjet leventyneet "pampuloiksi". Leveäpyrstökihulla tiedetään olevan kaksi erilaista värimuotoa, vaalea ja tumma, mutta myös välimuotoisia tavataan. Värimuodoista tumma on lähes kokonaan suklaanruskea, ja sen käsisiivellä sijaitsee vaalea laikku. Vaalealla linnulla on puolestaan vaalea vatsapuoli, tummat siivet ja selkä, ja sen rinnan poikki kulkee karkea rintavyö ja muuten vaalean pään otsa ja päälaki ovat tummat. Nuori lintu muistuttaa väritykseltään nuorta merikihua.
Linnun pituus on 45 cm, kesäasussa pyrstösulat lisäävät siihen jopa 10 cm, ja paino 650-750 g. Naaras on koirasta kookkaampi.
Levinneisyys.
Leveäpyrstökihu pesii Pohjois-Amerikan ja Euraasian pohjoisosissa, lähinnä Suomea Barentsinmeren itäosissa. Maailman populaation koko on 50 000–100 000 yksilöä ja lajin kanta on elinvoimainen. Se talvehtii trooppisilla merillä, Tyynellämerellä Papua-Uusi-Guinean ja Australian vesillä, Intian valtameressä Persianlahdella ja Arabian niemimaan vesillä ja Atlantilla päiväntasaajan pohjoispuolella Karibianmereltä Sargassomerelle sekä Länsi-Afrikan edustan kylmissä merivirroissa. Suomessa se on vähälukuinen läpimuuttaja erityisesti toukokuussa.
Elinympäristö.
Avoin tundramaasto on leveäpyrstökihun kotiseutua pesimäaikana. Pääosa kannasta pesii merellisessä ympäristössä, sekä kuivilla että soistuneilla alueilla. Pieni osa pesii sisämaan järvien ja jokien tuntumassa. Muuttoaikoina ja talvehtimisseuduilla laji pysyttelee enimmäkseen avomerellä.
Lisääntyminen.
Pesä on avoimesti maassa. Leveäpyrstökihu tekee tavallisesti 2, joskus 3 tai 1 munaa. Haudonta kestää 25-27 päivää ja molemmat puolisot hautovat. Poikaset jättävät pesäkuopan muutaman päivän ikäisinä mutta pysyttelevät pesän lähistöllä, kunnes oppivat lentämään 31-34 päivää vanhoina. Molemmat emot hoitavat ja ruokkivat poikasia vielä 2 viikkoa sen jälkeen kun ne oppivat lentämään.
Ravinto.
Pesiämäalueillaan leveäpyrstökihu syö myyriä ja sopuleita, myös muiden lintujen poikasia ja munia. Muuttomatkoilla sille kelpaavat muutkin pienet eläimet, joita se myös varastaa muilta linnuilta. Se kalastaa syöksysukeltamalla ja syö raatoja sekä merellä että maissa. Tosinaan se tappaa lokkeja ja kahlaajia ruoakseen.


Merikihu.
Merikihu ("Stercorarius parasiticus") on tiiroilta ja lokeilta ruokansa ryöstävä rantalintu. Lajin nimesi Carolus Linnaeus 1758.
Koko ja ulkonäkö.
Merikihulla on tummanruskea höyhenpeite ja valkea panta kaulassa. Siivissä on valkea "pilkka" joka pilkahtelee linnun lentäessä. Merikihua on kahta värimuotoa, kokotumma ja vaaleampi (kuvassa). Muodoltaan se muistuttaa jalohaukkaa. Sukupuolet ovat samanvärisiä ja ne voivat olla kumpaa värimuotoa tahansa. Aikuisen yksilön pituus on noin 37-45 cm, pyrstösulat lisäävät siihen kesällä vielä 7 cm. Lajin siipiväli on 110-125 cm ja paino 330-610 grammaa. Naaras on selvästi suurempi.
Vanhin suomalainen rengastettu merikihu on ollut 31 vuotta ja 12 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin merikihu.
Levinneisyys.
Merikihu pesii lähinnä arktisilla ja subarktisilla seuduilla Alaskasta ja Pohjois-Kanadasta Pohjois-Eurooppaan ja -Aasiaan ulottuvilla alueilla. Suomen merialueilla pesii noin 520 paria, Euroopan kanta on 16 000–24 000 paria. Maailman populaation kooksi arvioidaan ½–1 miljoonaa yksilöä ja lajin kanta on elinvoimainen. Talveksi se muuttaa eteläisen pallonpuoliskon rannikoille asti. Keväällä se saapuu Suomeen huhtikuun lopulta alkaen ja syksyllä poistuu huomaamattomasti heinä-syyskuussa. Atlantilla se vaeltelee sekä Afrikan että Etelä-Amerikan rannikoilla.
Vaasan lähellä Maalahden saaristossa kesällä 2002 rengastettu merikihu on löytynyt kuolleena Etelä-Brasiliasta. Merikihuista ei yleensä tehdä rengastuslöytöjä, sillä niiden talvehtimisalue on normaalisti aavalla merellä.
Elinympäristö.
Merikihu viihtyy avoimessa tundramaastossa. Suomen pesimäkanta asuu yksittäispareina ulkosaariston puuttomilla luodoilla. Pesimäajan ulkopuolella merikihu viihtyy avomerellä.
Lisääntyminen.
Pesä on tavallisesti puuttoman luodon korkeimmalla kohdalla, missä kihuilla on esteetön näköala ympäristöön. Pesä on vain painanne kalliossa tai sammalikossa. Merikihu munii 1-2 tumman oliivinvihreää munaa. Munia haudotaan 26-27 vrk molempien emojen toimesta. Untuvikot ovat tummanharmaita tai -ruskeita, ja niillä on siniset jalat. Ne kasvavat nopeasti ja ovat lentokykyisiä 4-viikkoisina. Sukukypsä 3-vuotiaana.
Ravinto.
Merikihu syö sopuleita ja muita pikkujyrsijöitä sekä hyönteisiä. Suomessa ne ryöstävät tiiroilta ja lokeilta näiden kalansaaliin. Tästä käytöstavasta se on saanut joissakin kielissä nimensäkin, "parasiitti" eli loinen. Voi myös ryöstää munia tai poikasia muiden lintujen pesistä. Muuttomatkoilla se varastelee ruokaa muilta kihuilta ja lokeilta.


Mustatiira.
Mustatiira ("Chlidonias niger") on pieni tumma tiira.
Koko ja ulkonäkö.
Mustatiiran pää ja kaula ovat mustat, vatsa tummanharmaa, selkä ja siiven yläpinnat tuhkanharmaat, pyrstö vaaleahko ja alaperä valkoinen.
Levinneisyys.
Mustatiira pesii Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Euroopan linnut talvehtivat Afrikassa. Suomessa mustatiira pesii vakituisesti vain muutamilla lintujärvillä eri puolilla Etelä- ja Keski-Suomea. Eräs tunnetuimmista ja suurimmista populaatioista sijaitsee Evijärven Jokisuunlahdella, jossa pesiviä pareja on parhaimmillaan ollut noin 20 vuodessa. Pesimäpaikkojen ulkopuolella mustatiira on harvinainen vieras kevät- ja syysmuuton aikana.
Ravinto.
Mustatiira syö pääasiassa hyönteisiä ja joskus pieniä kalanpoikasia.


Pikkutiira.
Pikkutiira ("Sternula albifrons", aiemmin "Sterna albifrons") on pienin tiiralaji.
Koko ja ulkonäkö.
Selkä ja siivet vaaleanharmaat, vatsapuoli valkoinen, pään musta "lakki" jatkuu erillisenä nauhana yli silmien. Nokka on keltainen. Nokka ja "otsanauha" ovat parhaat tuntomerkit, koon lisäksi: linnun pituus on vain 21-27 cm, siipien kärkiväli, 45-55 cm, ja paino 40-60 g
Levinneisyys.
Pikkutiira pesii lähinnä Keski-ja Etelä-Euroopassa, Aasian ja Pohjois-Amerikan lauhkeilla alueilla. Suomen kanta on noin 50 paria, jotka pesivät eteläisellä Saaristomerellä ja Perämerellä. Se muuttaa talveksi Etelä-Afrikkaan ja Australiaan, amerikkalaiset yksilöt Peruun ja Brasiliaan.
Elinympäristö.
Pikkutiiran mieliympäristöä ovat avoimet, lähes kasvittomat ranta-alueet.


Lapintiira.
Lapintiira ("Sterna paradisaea") on tiiralintu, joka pesii arktisella ja kylmällä vyöhykkeellä Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa, talvehtien kuitenkin kaukana Etelämannerta ympäröivillä merialueilla. Lapintiiran vuosittaiset muuttomatkat ovat eläinkunnan pisimmät.
Koko ja ulkonäkö.
Lapintiiran vartalo on vaalean harmaa, siivet hieman tummemman harmaat ja päässä on silmien yläpuolella musta lakki eli kalotti. Jalat ja nokka ovat tummanpunaiset, nokan kärjessä ei yleensä ole mustaa kuten kalatiiralla. Istuvan linnun pyrstö ulottuu selvästi pidemmälle kuin siivenkärjet, mikä on varmin tunnusmerkki lajin erottamiseksi kalatiirasta. Nokka on hieman lyhyempi ja pää pyöreämpi kuin kalatiiran (kalatiiran olemus on hiukan luihu), myös jalat ovat lyhyemmät. Lennossa käsisiiven kärjessä on vain kapea tumma reunus. Siipisulat ovat läpikuultavat. Pesällään lapintiira on kiukkuisempi kuin kalatiira, ja saattaa tulla nokkaisemaan kulkijan päälakeen reiän. Poikaset ovat hyvin samanlaisia kuin kalatiiran, joskin lapintiiran poikaset ovat yleensä harmaita ja vatsapuolelta valkeita, kun taas kalatiiran poikanen on usein päältä ruskehtava ja sen maha on harmaa. Nuori lapintiira on lennossa erotettavissa kalatiirasta kyynärsiiven takareunan kuvioinnista: lapintiiran kyynärsulat ovat valkoiset. Lapintiiran pituus on 34-40 cm ja paino noin 100 grammaa. Siipien kärkiväli on 66-77 cm ja pyrstöjouhien pituus lähes 20 cm. Äänet ovat samantyyppisiä kuin kalatiiran, mutta vielä korkeampia ja heleämpiä. Varoitusääni on yksitavuinen, kireä "rräää" tai "rräyh", mikä on hyvä tuntomerkki erona kalatiiraan.
Levinneisyys.
Lapintiira pesii pohjoisen pallonpuoliskon kaikkien mantereiden pohjoisissa osissa Bretagnea ja Massachusettsia myöten. Sen muuttomatka kuuluu maailman pisimpiin: lapintiirat talvehtivat Etelämantereen rannikoilla ja Etelä-Afrikassa. Suomessa se on yleinen meren saaristossa ja Pohjois-Suomen vesistöissä. Pesimäkantamme on noin 55 000 paria. Euroopan pesimäkannaksi arvioidaan 400 000–700 000 paria. Maapallon kokonaiskannan kooksi arvioidaan noin miljoona yksilöä.
Elinympäristö.
Lapintiirat pesivät yleensä yhdyskunnissa, mutta usein myös yksittäispareina. Suurimmat yhdyskunnat sijaitsevat ulkomeren puuttomilla kallio- ja soraluodoilla, ja niissä voi olla jopa 100 paria. Usein kala- ja lapintiirat pesivät sekayhdyskuntina. Myös lapintiira hakeutuu mielellään pesimään naurulokkiyhdyskuntiin. Lapintiirat ovat pitkäikäisiä lintuja ja saattavat hyvin elää kaksikymmenvuotiaaksi. Vanhin suomalainen rengastettu lapintiira on ollut 26 vuotta, 11 kuukautta ja 8 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut tanskalainen, 30 vuotta ja 11 kuukautta vanha lintu.
Lisääntyminen.
Lapintiiran pesä on pelkkä kuoppa maassa tai kalliolla, yleensä ilman mitään pesäaineksia. Muninta alkaa muutamia päiviä myöhemmin kuin kalatiiran, toukokuun puolivälistä alkaen. Yhdyskunnissa on aina hyvinkin eri aikaan aloitettuja pesintöjä, kuten myös kalatiiralla. Munia on 2, joskus 1, mutta harvoin 3. Haudonta alkaa ensimmäisestä munasta ja kestää noin 3 viikkoa. Molemmat puolisot hautovat. Poikaset ovat lentokykyisiä 3-4 viikon ikäisinä. Jotkut emot puolustavat poikasiaan raivokkaasti, ja saattavat nokkaista kulkijan päälakeen vertavuotavan reiän. Lapintiirat poistuvat Suomesta ennen kalatiiraa jo heinäkuussa ja elokuun alkupuolella.
Ravinto.
Merialueella lapintiira syö pääasiassa pieniä kaloja, äyriäisiä ja hyönteisiä (surviaissääskiä). Sisämaassa ravinto on etupäässä hyönteisiä.


Kalatiira.
Kalatiira ("Sterna hirundo") on tiirojen heimoon kuuluva lintulaji, jota tavataan pesivänä lajina Pohjois-Amerikan, Euroopan ja Aasian pohjoisosissa.
Koko ja ulkonäkö.
Kalatiiran vartalo on valkea, päälaki eli kalotti musta ja siivet harmahtavat. Sen pituus on 34–37 cm ja siipien kärkiväli 70–80 cm. Koivet ja nokka ovat punaiset, nokan kärki musta. Istuvan linnun siivenkärjet yltävät vain pyrstönkärjen tasalle, mikä on hyvä tuntomerkki erona lapintiiraan. Lentävän kalatiiran siivestä vain keskiosa on läpikuultava. Siiven kärjessä on tumma kiilamainen kuvio. Talvella nokka on tummanharmaa ja otsa valkea.
Nuori kalatiira on hieman vastaavan ikäistä lapintiiraa kirjavampi. Selkä on ruskehtava ja lennossa näkyy siiven yläpinnalla tummien reunojen rajaama vaalea suorakaiteen muotoinen laikku. Nuoret linnut eivät yleensä palaa Suomeen ennen aikuistumistaan neljäntenä kalenterivuonna.
Kalatiiran äänet ovat kirkkaita ja kuuluvia. Tyypillinen on lennossa esitetty "tiirä-tiira...", mistä tiirat ovat nimensäkin saaneet. Varoitusääni on selvästi kaksiosainen, kireä "tiiir-räää". Soidinlennossa pari kiertelee korkealla ilmassa pitäen jatkuvaa kitinää. Soidinkäyttäytymiseen kuuluu myös se, että koiras lentelee kala nokassa naarasta houkutellen. Koiras antaa kalan lopulta naaraalle mutta yleensä maassa.
Levinneisyys.
Kalatiira pesii Pohjois-Amerikan ja Euraasian pohjoisosissa, talvehtien trooppisilla valtamerillä. Maailman populaation kooksi arvioidaan 1–4,5 miljoonaa yksilöä. Euroopassa pesii vähintään 200 000 paria. Suomessa laji pesii koko maassa. Pesimäkantamme on noin 50 000 paria. Merellä se suosii sisä- ja välisaaristoa. Sisämaan järvillä se on yleensä ainoa tiiralaji, paitsi aivan pohjoisimmassa Lapissa, missä se voi pesiä yhdessä lapintiirojen kanssa. Suomalaiset kalatiirat muuttavat elo-syyskuussa Atlantin länsirannikkoa seuraten aina Etelä-Afrikkaan saakka. Ne palaavat Etelä-Suomen rannikoille huhtikuun loppupuolelta alkaen.
30. kesäkuuta 1996 keski-Suomessa rengastettu kalatiira tunnistettiin 1997 tammikuussa kaakkois-Australian rannikolla. Tämä kalatiira oli matkannut 26.000 km, mikä lienee lintumaailman ennätys. Vanhin suomalainen rengastettu kalatiira on ollut 25 vuotta, 11 kuukautta ja 8 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut 33-vuotias brittiläinen kalatiira.
Elinympäristö.
Kalatiira pesii sekä yhdyskuntina että yksittäispareina kaikkialla merenrannikoillamme ja saaristossa. Sisämaassa se pesii yleisenä järvillä sekä joillakin soilla. Lapissa laji on harvalukuinen ja paikoittainen. Merellä kalatiira suosii sisä- ja välisaaristoa. Kalatiirat ovat vähentyneet viime vuosikymmeninä. Ennen yhdyskunnissa saattoi olla satoja pareja, nykyisin korkeintaan muutamia kymmeniä. Pesimäluodot ovat yleensä puuttomia pieniä kallioluotoja. Kalatiirat hakeutuvat usein naurulokkiyhdyskuntiin pesimään.
Lisääntyminen.
Pesä on avoimesti kalliolla, sammalikossa tai heinikossa. Se on vaatimaton ja rakennettu heinänkorsista, levistä ym. Kalatiira munii yleensä 2-3 munaa. Suurissa yhdyskunnissa pesien välinen etäisyys on noin metri. Tyypillinen kasvi kalatiirojen pesien läheisyydessä on katkera maksaruoho. Muninta alkaa äitienpäivän jälkeen ja haudonta alkaa heti ensimmäisen munan ilmestyttyä pesään. Haudonta kestää noin kolme viikkoa. Poikaset liikkuvat pesän läheisyydessä ja isompina ne hakeutuvat rannan tuntumaan. Ihmisen noustessa maihin isot poikaset saattavat lähteä uimaan. Lentokykyisiksi poikaset kasvavat noin neljän viikon ikäisinä, Etelä-Suomessa heinäkuun alkupuolella. Muuttomatkalle kalatiirat lähtevät perhekunnittain heinä-elokuun aikana, myöhäisimmät lokakuussa.
Ravinto.
Kalatiira syö lähes yksinomaan kalaa. Tavallisimmat saaliskalat ovat piikkikaloja, neuloja, salakoita, ahvenia ja särkiä, kooltaan yleensä alle 10 cm. Kalatiira kalastaa syöksysukeltamalla, eli se syöksyy veteen ilmasta ja sukeltaa kalan nopeasti pinnan läheltä. Usein näkee tiiran lekuttelemassa ilmassa paikallaan odottamassa kalan asettumista parempaan asemaan. Tiira ei seivästä kalaa, vaan pyydystää sen nokkaansa ja nielee sen pää edellä. Poikasille emot kantavat aivan pieniä kaloja, usein kolmipiikkejä. Kalastajien heittelemät kalanperkeet se hyväksyy mielellään. Kesällä kalatiirat syövät lisäksi vesihyönteisiä ja pyydystävät ilmassa parveilevia hyönteisiä. Muuttomatkoilla ne syövät myös äyriäisiä.


Räyskä.
Räyskä ("Hydroprogne caspia", aiemmin "Sterna caspia") on suurin tiiralaji. Räyskä on kosmopoliitti laji, ja sitä tavataan kaikilla mantereilla paitsi Etelämantereella. Se saalistaa ravinnokseen kaloja syöksymällä veteen ja pesii usein yhdyskunnissa pienillä puuttomilla luodoilla.
Piirteet.
Vanha räyskä lennossa. Huomaa tumma käsisiiven alapinta ja lyhyt pyrstö.
Ulkonäkö ja koko.
Räyskän ruumiin pituus on 48–55 cm, siipien kärkiväli 96–111 cm ja paino 570-780 grammaa. Joissain lähteissä räyskän ruumiin pituus on 50–57 cm tai 47–54 cm, siipien kärkiväli 125–140 cm tai 130–145 cm ja paino 700–860 grammaa.
Räyskä on suurin tiiralaji. Se on väritykseltään vaalea ja sen suuri sekä kulmikas pää on tumma. Myös sen kaula on paksu ja koko ruumis on rotevarakenteinen. Räyskällä on kaikissa puvuissa hyvin voimakas punainen nokka, sekä suuri tumma laikku käsisiiven alapinnalla. Räyskä on myös lokkeja vaaleampi päältä ja sen pyrstö on lyhyt, sekä matalalovinen. Siivet ovat pitkät ja teräväkärkiset. Vanhalla linnulla on kirkkaanpunainen nokka ja useimmilla sen kärkiosassa musta pystyjuova jolloin kärki näyttää mustalta. Jalat ovat myös mustat. Päälaki säilyy lähes tummana myös talvella, mutta päälaen etuosa on viiruinen, koska tumman seassa näkyy vaaleaa. Päälaen takaosassa näkyy joskus myös niskatöyhtö. Nuoren linnun päälaen tumma huppu eroaa vanhasta siten, että se ulottuu pidemmälle alas ohjakseen ja poskelle. Nuorella on oranssinpunainen nokka ja musta kärki, mutta aivan nokan kärki on keltainen. Jalat ovat vaaleat, mutta tummuvat ensimmäisen talven aikana. Nuoren linnun pyrstö ja siipi ovat tummemat kuin vanhan. Pyrstön ja yläpuolen tumma kuviointi ei ole korostuneen selvää. Kyynärsiipi on melko yksivärisen vaalea ja siitä puuttu tumma etureuna, mikä on ominaista muille tiiroille. Ensimmäisenä talvena nokka on edelleen oranssinpunainen, mutta vain hieman vaaleampi kuin vanhan nokka talvella. Nuoren jalat tummuvat ja otsa muuttuu syksyn aikana vaaleammaksi, suunnilleen samalla lailla kuin vanhalla talvipukuisella linnulla. Toisen kalenterivuoden kesällä lintu näyttää vanhalta talvipukuiselta yksilöltä, mutta pyrstö- ja siipisulat ovat kuluneet ja näyttävät sulkimisen takia epäyhtenäisen värisiltä.
Räyskän siiveniskut ovat hitaat ja lento raskampaa kuin muilla tiiroilla. Sen lentotapa muistuttaakin enemmän lokkeja ja on lennossa etupainoisen näköinen. Lento on suoraviivaista ja pitkät siivet ovat taipuneina.
Äänet.
Räyskän tyypillinen kutsuääni lennossa on karhean voimakas ”rräy” -rääkäisy, joka on puhtaampi kuin harmaahaikaran päästämä samankaltainen ääni. Ääni voi myös kuulostaa ”ksRAU” -ääneltä. Lennossa ne voivat päästää "kro-kro-kra-kra-krrauu" -huutosarjaa. Poikasen ja nuoren yksilön kerjuuääni on korkea ”ii-jii” ja ”yii-ji” -vingahdus, tai toistuva ”vijvi” -piiskutus. Meteli räyskän pesimäkolonioissa voi olla todella voimakasta.
Levinneisyys ja uhanalaisuus.
Räyskä on kosmopoliitti laji, sillä se pesii kaikilla mantereilla Etelämannerta ja Etelä-Amerikkaa lukuunottamatta. Etelä-Amerikassa se on talvivieras.
Euroopassa räyskä pesii Itämerellä ja Mustallamerellä. Koska lajin muutto suuntautuu aluksi etelään ja kaakkoon, on se melko harvinainen Länsi-Euroopassa. Euroopan räyskät talvehtivat Välimeren etelärannalla ja Länsi-Afrikassa. Ne muuttavat Euroopan yli suurimpia jokia seuraillen Välimerelle, jossa ne pysähtyvät lepäilemään. Takaisin pesimäalueilleen matkatessaan ne ylittävät Länsi-Saharan maalis–huhtikuussa. Vuonna 2000 Euroopan pesimäkanta oli noin 4 700–9 300. Maailmanlaajuisesti räyskä on elinvoimainen laji.
Räyskä Suomessa.
Suomessa räyskä pesii vähälukuisena ulkosaaristossa. Suomen ensimmäinen sisämaapesintä todettiin kesällä 2009 Kanta-Hämeen Vanajavedellä. Suomalaisten räyskien pääasiallinen talvehtimisalue on Länsi-Afrikan sisämaan suurilla järvillä ja joilla, jonne ne lähtevät heinä-syyskuussa ja josta ne palaavat huhti-toukokuussa. Suomen pesimäkanta on 800–900 paria.
Suomessa räyskä luokitellaan silmälläpidettäväksi. Vuoden 2000 uhanalaisuusarvioinnissa räyskä oli luokiteltu vaarantuneeksi. Räyskä on ollut rauhoitettu suomessa vuodesta 1923 lähtien.
1800- ja 1900-lukujen vaihteessa räyskä pesi harvassa Suomen rannikolla yksittäisparein. Suomen räyskäkanta on ollut nousussa 1930-luvulla, jolloin parimäärä oli noin 200 ja 1960-luvun alussa jo noin 700. Parhaimmillaan kanta oli noin 1 200–1 300 paria 1970-luvun alussa. Tämän jälkeen Suomen pesimäkanta ja myös koko Itämeren alueen räyskäkanta on pienentynyt. Tuolloin Suomen pesimäkanta muodosti melkein puolet Itämeren populaatiosta. Valtaosa pesi etelärannikon yhdyskunnissa, mutta myös perämerellä oli yhdyskuntia. Vuonna 1984 Suomen kanta oli 870 paria ja vuonna 1999 850 paria. Vuonna 2000 Suomessa oli Euroopan Unionin pesimäkannasta 52 %. Räyskän vähenemisen syinä on pidetty saariston vapaa-ajan toiminnoista aiheutunutta häirintää ja lisääntynyttä harmaalokkikantaa. Vähenemisen syinä on myös pidetty laitonta vainoa, yhdyskuntien häirintää ja talvikuolleisuutta.
Elinympäristö.
Pesimäalueena räyskä suosii rauhallisia hiekkasärkkiä ja matalia, paljaita saaria. Sitä tavataan myös kivikkoisilla luodoilla ja heinää kasvavilla saarilla. Suuri osa kannasta asustaa yksittäispareina, mutta suuriakin, lähes 100 parin yhdyskuntia tunnetaan. Saalista etsiessään räyskät voivat liikkua myös merenlahdilla ja rehevillä järvillä. Pesimäajan jälkeen loppukesällä räyskäperheillä on niin kutsuttu välimuutto, jolloin ne kiertelevät merialueella, usein sisäsaaristossa ja toisinaan myös sisämaan järvillä.
Nuori räyskä lennossa. Erona vanhaan tummemmat siiven yläpinnat ja pyrstö, sekä oranssinpunainen nokka ja vaaleampi päälaki.
Lisääntyminen ja elinikä.
Räyskät tekevät pesänsä painanteeseen maahan, usein luodon korkeimpaan kohtaan, somerikkoon tai hiekalle, mutta myös kalliohalkeamiin ja soralle. Pesäaineksia on vain vähän, lähinnä heinänkorsia ja oksennuspalloista irronneita kalanruotoja. Räyskä on herkkä häirinnälle ja jos pesintä epäonnistuu, ne saattavat vielä siirtyä pesimään jonnekkin muualle saman pesimäkauden aikana. Isokokoinen räyskä pystyy kuitenkin puolustamaan pesäänsä paremmin kuin muut tiirat. Petojen osuus poikaskuolevuudesta onkin pieni, mutta harmaalokit verottavat jonkin verran räyskien poikasia. Enemmän poikasia kuolee nälkään, kun epäedullisen sääjakson aikana ravinnon saanti vaikeutuu.
Muninta alkaa Etelä-Suomessa toukokuun puolivälissä. Räyskä munii 2-3 vuorokauden välein 2–3 munaa, joita molemmat puolisot vuorotellen hautovat 3½ viikkoa eli noin 25 vuorokautta. Munat ovat väriltään harmaanvalkeita tai rusehtavia, ja niissä on harmaita, ruskeita ja mustia täpliä. Poikaset kuoriutuvat eri aikaan, ja ovat lentokykyisiä 30-40 vuorokauden ikäisinä. Kahden kuukauden ikäisinä poikaset alkavat seurata emojaan saalistusmatkoille. Emot saattavat käydä saalistamassa kaukanakin, noin 30–60 kilometrin päässä pesältä, usein sisämaan järvillä. Emot voivat ruokkia jälkeläisiään jopa seitsemän kuukauden ajan, sillä poikueet tekevät muuttomatkan usein yhdessä, ja poikaset kerjäävät ruokaa vielä talvehtimisalueille saavuttuaankin. Räyskä palaa pesimään syntymäkarilleen tai sen läheisyyteen. Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan noin 50 % räyskistä pesii syntymäkarillaan tai sen läheisyydessä. Räyskä saavuttaa sukukypsyyden 2–3 vuotiaana.
Vanhin suomalainen rengastettu räyskä on ollut 27 vuotta 11 kuukautta 17 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut 30-vuotias ruotsalainen räyskä.
Ravinto.
Räyskä syö pientä ja keskikokoista kalaa, jota se saalistaa syöksymällä lennosta sukelluksiin. Ruokaa etsiessään räyskä lentää nokka alaspäin osoittaen, ja lekuttelee paikallaan. Noustuaan vedestä se pudistelee veden pois höyhenpuvustaan. Räyskän ravinto koostuu Suomessa pääasiassa ahvenesta ja särkikaloista. Se saalistaa ruoikkorannoilla, lahdilla ja järvillä, usein melko kaukaakin pesimäpaikastaan. Saalistuslennot voivat ulottua jopa yli 70–80 kilometrin päähän pesältä.


Katolinen kirkko.
Katolinen kirkko eli roomalaiskatolinen kirkko on kristikunnan suurin kirkko, jonka jäsenmäärä on maailmanlaajuisesti noin 1,12 miljardia. Puolet katolisen kirkon jäsenistä asuu Amerikoissa, heitä on erityisesti Latinalaisessa Amerikassa. Vuonna 2002 katolilaisista 26 prosenttia asui Euroopassa (etenkin Keski-, Länsi- ja Etelä-Euroopassa), 13 prosenttia Afrikassa ja 10 prosenttia Aasiassa. Monissa Afrikan maissa sekä muun muassa Filippiineillä väestön enemmistö on katolilaisia. Suomessa katolilaisia on lähes 12 000.
Historia.
Katolisen kirkon historia ulottuu kahden tuhannen vuoden taakse alkuseurakunnan aikoihin. Seuraavina vuosisatoina kristikunnassa vallitsi yhtenäisen kirkon aika, mutta vuonna 1054 kristityt jakaantuivat lännen katolilaisiin ja idän ortodokseihin.
Katolinen kirkko on historiansa aikana ollut voimakas mahtitekijä varsinkin Euroopassa. Sen historiaan liittyy läheisesti myös paaviuden historia.
Kirkon organisaatio.
Katolinen kirkko katsoo edustavansa alkuperäistä, perinteeltään rikkoutumatonta kirkkoa ajanlaskun alkuun asti ja muiden kirkkojen olevan siitä eronneita. Jo ensimmäisellä vuosituhannella muusta kristikunnasta erosivat eräät nestoriolaiset ja monofysiittiset kirkot, muun muassa Egyptin koptilainen kirkko. Vuonna 1054 katolinen ja ortodoksinen kirkko erosivat toisistaan pääasiassa erään Pyhää Henkeä koskevan oppiriidan (filioque) vuoksi. Protestanttiset kirkot erosivat katolisesta kirkosta reformaation aikana, vuodesta 1517 lähtien.
Katolisella kirkolla on näistä kirkoista parhaat yhteydet ortodoksiseen kirkkoon, jonka kanssa oppierot ovat vähäisiä. Erot 1500-luvulta eteenpäin eronneisiin ”kristillisiin yhteisöihin”, kuten luterilaiseen kirkkoon ovat suurempia, koska niillä ei muun muassa katolisen opin mukaan ole vihkimyksen sakramentissa apostolista suksessiota, eivätkä ne siten ole katolisen kirkon näkemyksen mukaan voineet säilyttää täydellistä eukaristian salaisuuden todellisuutta. Protestanttisilta liikkeiltä puuttuu lisäksi sakramentaalinen pappeus.
Katolinen kirkko on yhtenäinen verrattuna protestanttisiin kirkkoihin, ortodoksiseen kirkkoon tai orientaaliortodoksiseen kirkkoon. Yksi keskeisimpiä ajatuksia katoliselle kirkolle on ajatus siitä, että paavius perustuu apostoli Pietarin perinnölle. Yhtenäisyyden tärkeimpänä takaajana on paavi. Vuonna 1870 Vatikaanin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa paavi julistettiin erehtymättömäksi, kun hän puhuu viran puolesta ("ex cathedra") uskon tai moraalin asioista. Kirkon oppi, seitsemän sakramenttia ja hallinto ovat kaikkialla samat ja muuttumattomat. Liturgian eli jumalanpalvelustoimituksen luonne kuitenkin vaihtelee maantieteellisesti, ja katolista jumalanpalvelusjärjestystä eli riitusta käyttävien paikalliskirkkojen lisäksi katoliseen kirkkoon kuuluu 22 idän katolista kirkkoa, joiden oppi, kirkkojärjestys ja jumalanpalvelukset ovat pitkälti samanlaisia ortodoksisen kirkon kanssa.
Katolinen kirkko jakaantuu yleensä maantieteellisten alueiden mukaan hiippakunniksi, joiden johdossa on piispa. Kirkossa on yli kaksituhatta hiippakuntaa, kymmenkunta patriarkaattia, kuusisataa arkkihiippakuntaa sekä melkein kolmesataa hiippakuntaan rinnastettavaa paikalliskirkkoa. Tavallisesti maassa toimivien hiippakuntien piispat muodostavat piispainkokouksen, joita kirkossa on runsaat sata.
Katolisessa kirkossa on vuoden 2002 tilastojen mukaan 405 058 pappia ja 4 695 piispaa.
Piispanvirkaan liittyy suksessio, jonka mukaan piispat ovat paitsi opetuslasten eli apostolien henkisiä jälkeläisiä, on heistä lähtien säilynyt katkeamaton piispanvihkimysten ketju piispojen suorittaessa uusien piispojen vihkimisen. Kirkon perustuslain mukaan sitä johtaa Pietarin seuraaja ja hänen yhteydessä olevat piispat. Legendan mukaan Pietari kärsi marttyyrikuoleman Roomassa ja hänen erityistehtävänsä on siitä lähtien välittynyt aina seuraavalle Rooman piispalle, jota kutsutaan paaviksi. Paavi ja hänen hallinnosta, Pyhä istuin sijaitsevat Roomassa Vatikaanivaltiota.
Katolinen kirkko katsoo tunnusmerkeikseen "yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen". Kirkko katsoo olevansa "yksi" ainut perustettu kirkko, "pyhä", koska se on pyhyyden lähde ja sakramenttien vartija, "katolinen" (”yleinen”, ”yleismaailmallinen” kreikaksi) ja apostolinen apostolisen perimyksen perusteella.
Sakramentit.
Katolisen kirkon usko rakentuu seitsemän sakramentin eli pyhän toimituksen ympärille. Kreikankielinen sana "mysterion" on käännetty latinaksi "sacramentum", josta myös suomenkielinen sana sakramentti periytyy.
Kasteen sakramentti.
Katolinen kirkko uskoo kasteen olevan kristillisen elämän perustus, joka avaa oven muille sakramenteille. Kastevesi siunataan pääsiäisyön liturgiassa. Kasteen voi toimittaa piispa ja pappi, sekä latinalaisessa riituksessa myös diakoni. Kirkon opin mukaan myös kaste on välttämätön pelastukselle, mutta esimerkiksi kastamattomina kuolleiden lasten tapauksessa kirkko painottaa luottavansa Jumalan suureen armahtavaisuuteen. Kirkon opin mukaan kaste on myös häviämätön ”Herran sinetti” eli "Dominicus character" ja siksi kerran toimitettua kastetta ei voida toimittaa uudestaan. Katolinen kirkko katsoo myös muiden kristillisinä pitämiensä yhteisöjen kuten ortodoksisten ja protestanttisten kirkkojen kasteen päteväksi, eikä tällaisen kasteen saanut saa uutta kastetta katoliseen kirkkoon liittyessään.
Vahvistuksen sakramentti.
Latinalaisessa riituksessa vahvistuksen sakramenttia eli konfirmaatiota vietetään kasteesta erillään, kun taas bysanttilaisessa riituksessa vahvistus vietetään välittömästi kasteen jälkeen. Ennen varsinaista vahvistusta toimitetaan pyhän krisman vihkiminen kiirastorstain krismamessussa. Vahvistuksen sakramentissa uudistetaan kastelupaukset ja tunnustetaan usko. Latinalaisessa riituksessa krismalla voidellaan otsa ja bysanttilaisessa riituksessa otsan lisäksi esimerkiksi silmät ja selkä. Vahvistuksen jakaa ensisijaisesti piispa, kuitenkin joissakin erityistapauksissa myös pappi voi sen toimittaa.
Eukaristian sakramentti.
Ehtoollinen eli eukaristia on katolisen elämän keskeisin tapahtuma ja kaikki muut sakramentit ovat sidottuja siihen. Eukaristia on keskeisin osa ehtoollisen sisältävää messua. Katolisessa kirkossa kukin pappi voi viettää messun (ja häntä rohkaistaan viettämään se) päivittäin, eräissä tilanteissa useamminkin, kuitenkin enintään kolme kertaa päivässä.
Katolisen uskon mukaan messu on Kristuksen ainutkertaisen uhrin läsnä olevaksi tekeminen eukaristiassa. Eukaristian uhria vietettäessä tapahtuu niin kutsuttu transsubstantiaatio, eli ehtoollisleipä ja viini muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, vaikka niiden ulkoiset muodot eivät muutu. Eukaristian (ehtoollisen) voivat vastaanottaa armon tilassa (eli ilman kuolemansyntiä) olevat katolilaiset. Kirkko käskee uskovia käymään ehtoollisella vähintään kerran vuodessa. Eukaristian ja ripin (parannuksen) sakramentit liittyvät uskovan katolilaisen elämässä läheisesti toisiinsa. Samoin on laita pappeuden sakramentin, sillä ilman vihittyä pappia ei ole pätevää eukaristian viettoakaan.
Parannuksen ja sovittamisen sakramentti.
Tätä sakramenttia kutsutaan myös ripiksi eli synnintunnustuksen sakramentiksi, koska syntien eli kristillisen moraalin vastaisten tekojen tunnustaminen papille on keskeinen osa tätä sakramenttia. Se on kuitenkin myös anteeksiantamuksen sakramentti, koska pappi antaa ripittäytyjälle ”anteeksiannon ja rauhan”. Tämän sakramentin tarkoitus on tuoda synnin kautta etääntynyt ihminen takaisin Jumalan luo. Rippisalaisuus on ehdoton, eikä katolinen pappi voi missään tilanteessa rikkoa sitä. Tähän sakramenttiin liittyy myös parannuksen tekeminen, jonka ilmenemismuotoja ovat esimerkiksi rukous, paasto ja almujen antaminen. Kirkko korostaa kuitenkin, että pappi ei anna syntejä anteeksi vaan Jumala, ja näin ollen pappia pidetään Jumalan rakkauden välikappaleena. Tähän sakramenttiin liittyvät myös aneet.
Sairaiden voitelun sakramentti.
Tämä sakramentti on säädetty vahvistamaan sairaita, ja koska usein tämä sakramentti tulee ajankohtaiseksi vasta kun ihminen alkaa olla sairauden tai iän puolesta kuolemanvaarassa, se tunnetaan usein nimellä ”viimeinen voitelu”. Sakramentti toimitetaan voitelemalla otsa ja kädet erityisesti tätä tarkoitusta varten vihityllä niin kutsutulla sairasten öljyllä. (Sakramenteissa käytettävät pyhät öljyt vihitään krismamessussa Pyhän Viikon torstain eli kiirastorstain aamuna. Suomessa krismamessua vietetään Pyhän Viikon tiistaina, käytännön syistä.) Vain papit ja piispat voivat tämän sakramentin toimittaa. Katolisia suositellaan ottamaan vastaan tämä sakramentti esimerkiksi ennen leikkausta.
Vihkimyksen sakramentti.
Vihkimys käsittää kolme astetta: diakonaatin, piispuuden ja pappeuden. Latinalaisessa riituksessa sakramentin voivat vastaanottaa ainoastaan miehet, jotka elävät naimattomina. Kuitenkin pysyvän diakonin vihkimyksen voi saada myös jo naimisissa oleva mies. Kirkossa käytiin keskustelua aiheesta sen jälkeen kun anglikaaninen kirkko oli vihkinyt naisia papeiksi, ja paavi Johannes Paavali II julisti naispappeuden olevan kirkon erehtymättömän opetuksen mukaan mahdotonta kirjeessään "Ordinatio sacerdotalis" vuonna 1994. Bysanttilaisessa riituksessa myös papit voivat, ortodoksien tapaan, olla naimisissa mikäli ovat solmineet avioliiton ennen vihkimyksen vastaanottamista. Kuitenkin myös bysanttilaisessa riituksessa piispan täytyy olla selibaatin valinnut mies. Näin ollen selibaattivaatimus perustuu nimenomaan kirkkojärjestykseen.
Avioliiton sakramentti.
Normaalisti avioliittoon vihkiminen tapahtuu messun yhteydessä. Ennen avioliiton sakramenttia suositellaan aviopuolisoita ottamaan vastaan parannuksen sakramentti. Puolisot jakavat tämän sakramentin toisilleen. Kirkko painottaa, että tämän aviosopimuksen on synnyttävä puolisoiden täysin vapaasta tahdosta eikä esimerkiksi pakosta. Mikäli avioliitto solmitaan vastoin puolisoiden inhimillisestä vallasta vapaata tahtoa sakramentti voidaan katsoa pätemättömäksi. Tämän vuoksi myös kerran sovittu avioliitto on ikuisesti pätevä, eikä pätevästi solmittua avioliittoa voida purkaa. Mikäli katolinen haluaa mennä muuhun uskontokuntaan kuuluvan henkilön kanssa naimisiin tulee hänen saada siihen lupa kirkolliselta auktoriteetilta. Tämän luvan edellytys on lupaus lasten kasvattamisesta katoliseen uskoon.
Aiheesta muualla.
*


Hakaniemi.
Hakaniemi () on rajoiltaan määrittelemätön alue Helsingin itäisessä kantakaupungissa, Pitkänsillan pohjoispuolella. Se sijaitsee kaupunginosajaon mukaan Kallion kaupunginosassa, sen Siltasaaren osa-alueella. Meren rannalla sijaitsevan alueen erottaa ydinkeskustasta Siltavuorensalmi ja Linjoista Hämeentie. Hakaniemen postinumero on 00530.
Hakaniemessä sijaitsevat päärakennus sekä ja Vasemmistoliiton puoluetoimistot ja Helsingin työväentalo. Työväen vappumarssi alkaa Helsingissä usein Hakaniementorilta.
Sijainti.
Hakaniemi sijaitsee Kallion eteläosassa. Kruununhaasta sen erottaa Siltavuoren salmi, jonka yli kulkevat Pitkäsilta ja Hakaniemen silta.
Nykyisin Helsingin virallisessa aluejaossa ei ole Hakaniemi-nimistä osa-aluetta eikä ole yksiselitteisesti määriteltävissä, kuinka laajaa aluetta nimi tarkoittaa. Koska alueella on täytetty merenlahtia ja salmia, ei Hakaniemeä myöskään enää ole niemenä alkuperäisessä, aikoinaan selvästi tunnistettavassa muodossaan. Yleensä Hakaniemeksi käsitetään Hakaniemen tori lähialueineen. Tällöin siihen kuuluvat Siltasaaren osa-alueen itäosa sekä eteläisin osa Linjojen osa-alueesta; toisinaan siihen luetaan myös Merihaka. Hakaniemen metroasema sijaitsee osittain Siltasaaren, osittain Linjojen alueella. Aluella kulkeva Hakaniemenranta-niminen katu alkaa Siltasaarenkadulta ja ulottuu Merihakaan saakka, jonka se kiertää rantaa pitkin, itäisimmältä osaltaan kävelykatuna. Tämän rantakadun varrella on myös Maailmanrauha-veistos, jonka läheisyydessä olevalta laiturilta on kesäisin vesiliikenneyhteys Korkeasaareen.
Merenlahden täyttö.
Vuonna 1651 rakennettiin ensimmäiset sillat Töölönlahden poikki Vironniemeltä (Kruununhaasta) Vanhaankaupunkiin johtavaa tietä varten. Kun sillat vuonna 1832 jälleen kerran uusittiin, saivat lahdessa olevat saaret nimet Iso Siltasaari ja Pikku Siltasaari. Siltavuorelta Isoon Siltasaareen johtavaa siltaa kutsuttiin Pitkäksisillaksi ja Pikkusiltasaaren yli johtavaa siltaa Pikkusillaksi.
Vuonna 1886 alettiin nykyisen torin kohdalla ollutta, siihenastista Siltasaarta sen pohjois- ja itäpuolisesta manneralueesta (johon myös siihenastinen Hakaniemi oli kuulunut) erottanutta meren salmea täyttää Sörnäisten satamasta saadulla ruoppausmassalla. Täyttömaan mereen valumisen estämiseksi rakennettiin lahden poikki pato maasta, kivistä ja kuusenrungoista. Pian täytön alettua pato antoi periksi. Koska ruoppausmassaa oli runsaasti saatavilla, päätettiin rakentaa uusi pato kauemmaksi lahdelle. Vuonna 1891 Pikkusilta oli yhä jäljellä, mutta se oli jäänyt kuivalle maalle. Torialue kuivui hitaasti ja alueen yli täytyi kulkea pitkospuita pitkin. Vasta vuoden 1897 jouluksi pääsivät torikauppiaat aloittamaan myynnin alueella.
Työväen koti.
1800-luvulle asti Hakaniemi oli vain rauhallinen laidunmaa eli "haka". Kaupunki alkoi säädellä rakentamista Pitkänsillan pohjoispuolella 1820-luvulta lähtien. Vuonna 1846 valmistui alueen jakaminen huvila- ja teollisuustonteiksi, jotka kaupunki antoi vuokralle pitkäaikaisin sopimuksin. Kauempana olevat maat jaettiin viljelys- ja laidunmaiksi. Vuosisadan lopulla Helsinki alkoi kuitenkin teollistua voimakkaasti ja Sörnäisen alueelle ilmestyi tehtaita. Samaan aikaan keskustan nousevat vuokrat ajoivat työväen ulos, ja Pitkänsillan toisella puolella sijaitsevasta Hakaniemestä tuli pian suosittu asuinalue.
Pitkästäsillasta tuli pian symboli keskustan porvariston ja pohjoisen työväen luokkaerosta. Ammattiliittojen kotina toiminut Hakaniemi värjäytyi punaiseksi ja Hakaniemen torilla järjestettiin monta mielenosoitusta. Vuonna 1906 Viaporin kapinan aikana siellä tapahtui niin sanottu Hakaniemen mellakka, jota on pidetty Suomen ensimmäisenä punaisten ja valkoisten kaartien yhteenottona. Punaisten vallankumousta suunniteltiin myöhemmin Säästöpankinrannassa olleessa "Graniittilinnassa", eli Helsingin työväentalossa Otto Wille Kuusisen ja V. I. Leninin johdolla. Suomen sisällissodan alkamishetkenä pidetään sitä, kun illalla 26. tammikuuta 1918 työväentalon torniin nostettiin punainen lyhty vallankumouksen merkiksi.
Myöhemmät vaiheet.
Sotien jälkeen puiset talot korvattiin monikerroksisilla tiili- ja kivitaloilla, yhä useammat yritykset ja valtion laitokset muuttivat alueelle, ja 40 000 asukkaan väkiluku kääntyi hiljalleen laskuun.
Asukaskadon pysäyttämiseksi Hakaniemen viereen rakennettiin Merihaka, Itä-Pasilan tyyppinen "betonilähiö". Asukaskato kuitenkin jatkui,
ja 1980-luvun taitteessa asukkaita koko Kalliossa oli enää 20 000. Helsingin metron saapuminen vuonna 1982 ei myöskään sanottavammin auttanut.


Ruoholahti.
Ruoholahti () on Helsingin 20. kaupunginosaan eli Länsisatamaan kuuluva osa-alue eteläisessä kantakaupungissa. Merellinen Ruoholahti sjaitsee Kampin länsipuolella ja Lauttasaaren itäpuolella. Hallinnollisesti Ruoholahti kuuluu Kampinmalmin peruspiiriin ja Eteläiseen suurpiiriin.
Helsingin keskustan pääasialliset liikenneyhteydet länteen Hangon ja Turun (kautta) suuntiin kulkevat Ruoholahden kautta; Länsiväylää alkaa Ruoholahdesta. Myös Porkkalankadun kautta pääsee Lauttasaareen ja sieltä edelleen Länsiväylälle.
Asukkaita Ruoholahden osa-alueella on 3 204 (1.1.2008) ja työpaikkoja 9 499 (31.12.2005).
Ruoholahden sanomat (ennen nimellä Kanavan sanomat) on Ruoholahden kaupunginosan lehti.
Tavarasatama.
Ruoholahden rakentaminen liittyy suurelta osin Länsisataman kehitysvaiheisiin. 1910-luvulta lähtien alueella yhdistettiin täytemaalla mantereeseen Salmisaari (josta ennen käytettiin myös nimeä Tammasaari) ja Kellosaari, samoin etelämpänä Eiran vieressä sijainneet Munkkisaari ja Hernesaari. Niiden ja Ruoholahden välissä sijainneet Jätkäsaari, Hietasaari ja Saukko taas yhdistettiin yhdeksi suureksi, leveän sillan mantereeseen yhdistämäksi saareksi. Myöhemmin myös sen ja mantereen välisestä salmesta osa täytettiin, mutta sen paikalle on nyttemmin rakennettu Ruoholahden kanava. Saaret olivat tätä ennen lähinnä huvilakäytössä, mutta enää niistä ei ole jäljellä muuta kuin jokunen kadunnimi.
Uuden alueen pääasiallinen tarkoitus oli toimia uuden, sittemmin Länsisatamana tunnetun tavarasataman perustana. 1940-luvulla sataman viereen kasvoi pieni teollisuusalue, jonka merkittävimmät rakennukset olivat Nokian Kaapelitehdas ja Alkon pääkonttori. Uuteen Salmisaaren hiilisatamaan saapui ensimmäisenä laivana suomalainen S Arkadia 2. syyskuuta 1952. 1960-luvulla Länsiväylä rakennettiin yhdistämään Ruoholahti Lauttasaaren kautta Espooseen.
Uudisrakentaminen.
Muutos merkittäväksi asuinalueeksi on kuitenkin jo edessä. Suuri osa Ruoholahdesta muuttui työmaaksi jo vuonna 1991: vanhat makasiinit purettiin ja tilalle rakennettiin asuintaloja ja toimistotiloja. Ensimmäiset asukkaat muuttivat uudelle asuinalueelle loka-marraskuun vaihteessa vuonna 1992. Helsingin metro kasvoi Kampista Ruoholahteen vuonna 1993, ja Kaapelitehdas muutettiin tehtaasta monipuoliseksi kulttuurikeskukseksi.
Vuonna 1998 työn ensimmäinen vaihe oli ohi, mutta erityisesti toimistojen rakentaminen jatkui edelleen. Ruoholahteen valmistui muun muassa High Tech Centeriksi nimetty teknologiayrityshautomo, legendaarinen underground-kulttuurin mekka Lepakkoluola purettiin ja tilalle ilmestyi Nokian rakennuttamana kolme sinistä kuutiota. Vuonna 2002 entinen Alkon pullotuskeskus avasi uudelleen ovensa nimellä Kauppakeskus Ruoholahti. Vanhasta Alkon tehtaasta tuli vuonna 2004 osaksi Altian pääkonttori (Salmisaarenranta 7) ja toiselta osaltaan Helsingin oikeustalo (Porkkalankatu 13), jonne Helsingin käräjäoikeus muutti Länsi-Pasilasta. Kesäkuussa 2011 valmistui Jätkäsaaren ja Kellosaaren alueen yhdistävä Crusellinsilta, joka on suunniteltu sekä kevyen että raskaan liikenteen käyttöön. Salmisaaren voimalan hiilikasojen tilalle valmistui Technopolis-yritysalue vuoden 2008 lopulla. Alueen ympäristöön rakennetaan viihtyisiä puistoja sekä tunneli Länsiväylän alitse, josta alkaa Lapinlahden sairaalan ulkoilualueelle johtava puistopromenadi.
Ruoholahden toimitila- ja asuntorakentamisen myötä Länsisatama siirtyi käytännössä Jätkäsaaren puolelle olkoonkin, että Salmisaaren voimalaitokselle yhä toisinaan tuodaankin hiilikuljetuksia laivalla. Nyttemmin suurin osa Länsisataman toiminnoista on siirtynyt Vuosaaren satamaan.
Ympäristö.
Ruoholahtea on mainostettu merellisenä kaupunginosana. Tämän imagon voimistamiseksi alueen halki kaivettiin Ruoholahden kanava luomaan merellistä henkeä. Raikkaalla meri-ilmalla on toki toinenkin puolensa: talvella sataman takia avoimen meren yli saattaa alueelle puhaltaa kylmänkostea hyytävä viima.
Liikenneyhteydet.
Ruoholahteen on hyvät kulkuyhteydet monista paikoista: Lauttasaaresta ja Espoosta tulevat linjat pysähtyvät Porkkalankadulla. Raitiovaunu 8 kulkee Itämerenkatua, kuten myös bussilinja 15 Länsisatamaan. Lähelle kulkee myös raitiolinja 6. Ruoholahti on lisäksi metron läntinen päätepysäkki.
Tulevaisuus.
Kaavailtu länsimetro tulee jatkamaan rataa eteenpäin nykyisestä läntisestä päätepysäkistä Ruoholahdesta. Liikenteen osalta on tehty muitakin suuria suunnitelmia: raitiovaunua 8 on esimerkiksi ehdotettu jaettavaksi linjoiksi 8A ja 8B. Näistä linjoista 8A kulkisi Jätkäsaareen Crusellinsiltaa pitkin aina Länsisatamaan saakka, 8B puolestaan kulkisi uudelle Technopolis-yritysalueelle.


Länsisatama.
Länsisatama on matkustajasatama lähinnä Jätkäsaaren kaupunginosassa, Helsinginniemen lounaisosassa, Helsingissä. Tämän ohella Länsisataman satama-alueisiin kuuluu Munkkisaaren länsireunalla sijaitseva, risteilyalusten käyttämä Munkkisaaren laituri. Aiemmin satamaan johti Helsingin satamarata, mutta se purettiin toukokuussa 2009 sataman tavaraliikenteen loputtua. Loppuvuodesta 2008 Länsisatamassa sijainneen konttisataman liikenne siirtyi uuteen Vuosaaren satamaan.
Länsisatamaa käyttää päivittäin keskimäärin 12 000 matkustajaa. Kesäkaudella kävijähuiput ovat olleet jopa 18 000 päiväkävijässä, jolloin muun muassa ulkomaiset luksus-ristelijät vierailevat Länsisatamassa.
Länsisataman matkustajaterminaalia käyttävät pääosin Helsingistä Tallinnaan kulkevat matkustaja-alukset, mutta Länsisatamasta liikennöidään myös Pietariin. Lisäksi Länsisatamaan saapuvat kesäaikaan matkustajalaivat muualta Euroopasta. Länsisataman konttiliikenteen siirryttyä Vuosaareen vuonna 2008 Jätkäsaareen on tarkoitus rakentaa uusi 15 000 asukkaan asuntoalue.
Heti Länsisataman vieressä Munkkisaaren osa-alueella sijaitsee Hietalahden telakka. Sitä ei kuitenkaan lueta osaksi Helsingin Länsisataman satama-aluetta.


Maakunta.
Maakunta eli provinssi on hallinnollinen, historiallinen tai kulttuurinen alue, johon jokin valtio jakautuu. Eri maissa termejä käytetään hieman toisistaan poikkeavassa merkityksessä.
Rooman provinssit.
Monissa kielissä hieman toisistaan poikkeavissa muodoissa esiintyvä käsite "provinssi" on peräisin latinan sanasta "provincia". Sillä tarkoitettiin aikoinaan Rooman valtakuntaan kuuluneita, Italian ulkopuolisia alueita. Maakuntien hallintoa johti roomalaisten nimittämä maaherra tai prokonsuli.
Latinan sana "provincia" on mahdollisesti yhdistetty sanoista "pro-" (jonkin puolesta) ja "vincere" (voittaa), ja alun perin sillä tarkoitettiin vierasta maata, jonka Rooma oli sotilaallisesti voittanut. Kuitenkin sanalla tarkoitettiin jo varhain Rooman lainsäädännön alaista hallinnollista aluetta.
Nykyisten valtioiden maakunnat.
Useissa maissa maakunnalla tai provinssilla tarkoitetaan jokseenkin pientä aluetta, jollaisiin maa on jaettu. Joissakin maissa sen tilalla käytetään muita termejä, esimerkiksi Iso-Britannia jakautuu kreivikuntiin ().
Paikallishallinnon yksikköjä provinssit ovat muun muassa Belgiassa, Espanjassa, Italiassa ja Filippiineillä. Italiassa provinssit on "aluetta" pienempiä alueita. Joissakin liittovaltioissa, esimerkiksi Kanadassa ja Argentiinassa, provinssit ovat itsehallinnollisia alueita, jotka vastaavat muiden liittovaltioiden kuten Yhdysvaltojen osavaltioita.
Myös Ranska on vanhastaan ollut jaettu maakunniksi eli provinsseiksi () kutsuttuihin alueisiin. Ne kuitenkin menettivät hallinnollisen merkityksensä Ranskan suuren vallankumouksen aikana, jolloin niiden tilalle perustettiin pienemmät, yleensä jokien mukaan nimensä saaneet departementit. Paljon myöhemmin, vuonna 1968, kuitenkin perustettiin departementteja laajemmat hallintoalueet, "régions", jotka suunnilleen vastaavat vanhoja maakuntia ja joista monilla on myös vanhojen maakuntien nimet. Virallisesti niistä ei kuitenkaan käytetä "province"-nimitystä.
Laajimmat alueet, joista nykyisin käytetään provinssi-nimitystä, ovat Xinjiang Kiinassa (1 600 000 km²) ja Québec Kanadassa (1 500 000 km²).
Monissa maissa sanaa "provinssi" käytetään usein myös tarkoittamaan valtion kaikkia muita alueita pääkaupunkia lukuun ottamatta. Myös Suomessa sanaa maakunta käytetään nykyään usein myös tällaisessa merkityksessä.
Suomen maakunnat.
Suomi on vanhastaan totuttu jakamaan yhdeksään niin sanottuun historialliseen maakuntaan, jotka ovat Uusimaa, Varsinais-Suomi, Satakunta, Ahvenanmaa, Häme, Savo, Karjala, Pohjanmaa ja Lappi. Nämä vastaavat suunnilleen keskiaikaisia linnaläänejä, mutta uudella ajalla näillä maakunnilla ei ole ollut selvää hallinnollista merkitystä. Niillä kaikilla on kuitenkin jo satoja vuosia sitten käyttöön tulleet vaakunat.
Itsenäisyyden aikana Suomeen on lähinnä taloudellisin ja liikenteellisin perustein muodostunut joukko niin sanottuja nykymaakuntia. Monet niistä ovat historiallisten maakuntien pienempiä osia, joiden nimet on muodostettu lisäämällä vanhaan maakunnan nimeen ilmansuunnan nimi, toiset taas ovat muodostuneet vanhojen maakuntien raja-alueelle ja saaneet kokonaan uusia aluenimiä, kuten Kymenlaakso ja Pirkanmaa. Jo 1920-luvulla moniin nykymaakuntiin muodostettiin maakuntaliitto. Kuitenkin vasta vuonna 1994, kun siihenastiset maakuntaliitot ja seutukaavaliitot yhdistettiin uusiksi maakuntien liitoiksi, maakunnat saivat nykyisen merkityksensä aluehallinnon yksikköinä. Nykyisin Suomessa on 20 maakuntaa, joista Ahvenanmaalla on laaja itsehallinto-oikeus.
Eräissä luonnonmaantieteellisissä yhteyksissä kuten kasvien levinneisyyden tutkimuksessa Suomi jaetaan myös luonnontieteellisiin maakuntiin.


Karjala.
Karjala (;, keskiajalla Корѣла, "Korěla";) on maantieteellinen alue valtaosin Fennoskandian itäosassa. Karjalan alue jakautuu Suomen ja Venäjän kesken. Aluetta rajaa lounaassa Suomenlahti ja Saimaa, koillisessa Vienanmeri sekä etelässä Ääninen ja Laatokka.
Suomen nykymaakunnista Karjalaan luetaan Etelä-Karjala ja Pohjois-Karjala. Nämä alueet ovat kuuluneet Karjalan historialliseen maakuntaan, johon ovat kuuluneet myös alueet, jotka Suomi luovutti Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa vuonna 1940: näitä ovat läntinen ja pohjoinen Karjalankannas, Karjalankannaksen ja Suomen nykyrajan välinen alue sekä Laatokan Karjalan alue. Lisäksi historialliseen Karjalaan katsotaan kuuluviksi myös nykyisen Pohjois-Savon Rautavaara, Kaavi ja Juankosken itäosa eli Säyneinen, eteläosa Etelä-Savon Mäntyharjusta ja kaakkoinen Kymenlaakso (Virolahden ja Miehikkälän kunnat), jotka eivät kuulu nykyisiin Etelä- ja Pohjois-Karjalan maakuntiin.
Venäjälle kuuluva Karjala kuuluu valtaosaltaan Karjalan tasavaltaan, joka käsittää suurimman osan historiallisten Aunuksen ja Vienan Karjaloiden alueesta sekä aiemmin Suomelle kuuluneen Laatokan Karjalan ja sen pohjoisosan Raja-Karjalan. Historiallisen Vienan Karjalan pohjoisin osa, Kantalahden seutu, kuuluu nykyisin Murmanskin alueeseen. Lisäksi Karjalasta Venäjälle kuuluu aiemmin Suomelle kuulunut osa Karjalankannasta ja sen länsipuolinen alue Suomen nykyiseen rajaan saakka. Hallinnollisesti tämä alue on osa Leningradin aluetta. Joissakin yhteyksissä historialliseen Venäjän Karjalaan on luettu myös Äänisjärven itäpuolinen alue. Lisäksi Keski-Venäjällä Tverin alueella asuvien karjalaisten asuma-alueesta käytetään yleisesti nimitystä Tverin Karjala
Karjala-käsite.
Karjala on laaja ja epäyhtenäinenkin käsite. Historiallis-kansatieteellisenä käsitteenä Karjalalla tarkoitetaan karjalaisten ydinaluetta, joka käsitti suunnilleen Venäjällä nykyisen Karjalan tasavallan, pohjoisen Karjalankannaksen sekä sen ja Suomen nykyrajan välialueen ja Suomessa nykyisen Etelä- ja Pohjois-Karjalan sekä kaakkoisen Kymenlaakson. Varhaisella keskiajalla Karjalaan kuuluivat vielä Savilahden pogosta ja itäisin Pohjois-Savo. Keskiaikaiseen Novgorogin valtion Karjalaan laskettiin kuuluvaksi myös Äänisen itäpuolinen alue.
Historia.
Karjalankannaksen ja Laatokan länsirannikon rautakauden arkeologinen löytöaineisto kasvaa merovingiajalta lähtien. Alueelta on löytynyt länsisuomalaisten jättämiä muinaisesineitä, joita pidetään todisteena kantaväestön keskuuteen asettuneista hämäläisistä. Tällöin syntynyt uusi kulttuuri kehittyi ristiretkiajalle tultaessa kukoistavaksi muinaiskarjalaiseksi kulttuuriksi. Esihistoriallisen ajan lopussa koko Karjala kuului Novgorodin valtapiiriin. Varhaiskeskiajalta lähtien se on kuulunut osin Ruotsiin, osin Novgorodiin ja Venäjään. Karjalasta taisteltiin Ruotsin ja Novgorodin välillä ensimmäisen kerran jo 1200-luvulla. Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Inkerin ja Laatokan Karjalan verotusoikeudet menivät Novgorodille ja Ruotsi sai Länsi-Karjalan. Tämän jälkeenkin Karjalan herruudesta kahakoitiin ja sodittiin toistuvasti, kunnes Stolbovan rauha 1617 toi Laatokan länsi- ja pohjoispuoliset seudut Ruotsille.
Suuri Pohjan sota lopetti melko pitkän rauhanjakson ja vuonna 1721 solmitussa Uudenkaupungin rauhassa Ruotsi luovutti Venäjälle Viipurin ympäristöineen ja Käkisalmen läänin. Hattujen sodan päättäneessä Turun rauhassa 1743 Ruotsi menetti loputkin Karjalasta lukuun ottamatta nykyistä Pohjois-Karjalaa. Suomen sodan 1808-9 jälkeen Venäjä valloitti loputkin Suomesta ja vuonna 1812 Vanha Suomi eli Venäjän aiemmin valloittamat alueet, Viipurin kuvernementti liitettiin osaksi Suomen suuriruhtinaskuntaa.
Suomalaisen kansallistunteen muodostuessa syntyi toiveita myös Itä-Karjalan liittämisestä Suomen yhteyteen, mutta nämä eivät koskaan toteutuneet. Suomi säilytti suuriruhtinaskunnan rajat itsenäistyessään vuonna 1917 (Tarton rauhansopimuksessa lisäyksenä Petsamo vuonna 1920), mutta menetti suuren osan historiallisesta Karjalan alueesta Moskovan rauhassa 1940. Jatkosodan alettua Suomi valloitti lähes kaikki alueet takaisin, mutta joutui perääntymään kevään 1944 hyökkäyksessä, ja syksyllä Moskovan välirauhassa luopumaan niistä.
Nimen alkuperä.
Nimen "Karjala" alkuperästä on kehitetty useita teorioita. Nykyaikainen tulkinta tukee kansanomaista arvelua, että se on johdos sanasta "karja". "Karja" ei kuitenkaan ole alun perin tarkoittanut kotieläimiä, vaan joukkoa, yleensä sotajoukkoa. Se onkin lainaa germaanisista kielistä, joissa sanan vastine myös tarkoitti sotajoukkoa. Sana "karjala" voi olla sanan "karjalainen" johdos.
Karjaloiden nykyrajat.
Suomen eli Länsi-Karjalan itäraja seuraa suunnilleen vuonna 1721 Uudenkaupungin rauhassa määriteltyä "Pietari Suuren rajaa". Luovutettu Karjala kuului lähes kokonaan Viipurin lääniin, jonka Suomen puolelle jääneistä osista muodostettiin Kymen lääni. Myöhemmin niistä Kymen läänin kunnista, joissa puhutaan kaakkois- eli karjalaismurteita muodostettiin Etelä-Karjalan maakunta, lähinnä länsimurteisten eli hämäläisten kuntien muodostaessa Kymenlaakson maakunnan. Vuonna 1997 Kymen lääni lakkautettiin ja alue liitettiin uuteen Etelä-Suomen lääniin. Pohjoisessa Viipurin lääniin kuulunut Korpiselän Suomen puolelle jäänyt osa liitettiin Tuupovaaraan, joka kuului silloin Kuopion lääniin. Kuopion läänin itäosasta muodostettiin 1960 suurin piirtein vanhaa Täyssinän rauhan rajaa lännessä ja pohjoisessa noudatellen Pohjois-Karjalan lääni, joka vuonna 1997 lakkautettiin ja sen alue liitettiin Itä-Suomen lääniin. Pohjois-Karjalan läänin alueelle oli historiansa aikana muodostunut Pohjois-Karjalan nykymaakunta.
Venäjälle kuuluneen Itä-Karjalan pääosasta muodostettiin vuonna 1920 Karjalan työkansan kommuuni, joka koostui pelkästään karjalaisten asuma-alueista. Tällainen yksikkö sai kuitenkin keskusvallan huolestumaan ja vuonna 1923 perustettiinkin Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta, johon liitettiin laaja venäjänkielinen alue Äänisen ympäristöstä ja Vienanmeren rannikolta. Näin autonomisen tasavallan asukkaiden enemmistöksi saatiin venäläiset. Heti talvisodan jälkeen 1940 Karjalan ASNT muutettiin Karjalais-suomalaiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi. Jatkosodan päätyttyä 1944 tasavaltaan kuulunut osa Karjalankannasta liitettiin Leningradin alueeseen. Neuvostodiktaattori Josif Stalinin kuoltua Karjalais-Suomalainen neuvostostasavalta menetti asemansa "itsenäisenä" neuvostotasavaltana ja se palautettiin autonomiseksi neuvostostasavallaksi vuonna 1956. Vuonna 1991 Neuvostoliiton hajotessa nimeksi tuli Karjalan tasavalta.


Peter Jackson.
Sir Peter Jackson (s. 31. lokakuuta 1961 Pukerua Bay, Uusi-Seelanti) on uusiseelantilainen elokuvaohjaaja, jonka tunnetuin työ tähän mennessä on J. R. R. Tolkienin kirjojen pohjalta tehty "Taru sormusten herrasta" -elokuvatrilogia.
Elämäkerta.
Peter Jackson syntyi 31. lokakuuta 1961 pienessä uusiseelantilaiskylässä, Pukerua Bayssä. Hän oli perheen ainoa lapsi, mikä edesauttoi hänen harvinaislaatuista kykyään kuvitella erilaisia mielikuvitusmaailmoja. Kiinnostus elokuvia kohtaan syttyi, kun Jackson näki yhdeksänvuotiaana ensimmäistä kertaa "King Kongin", joka on edelleen yksi hänen lempielokuvistaan. Kahdeksanvuotiaana Jackson sai "Super-8mm:n" elokuvakameran, jolla hän kuvasi kavereiden kanssa pieniä lyhytelokuvia. Teini-iässä Jackson hankki vieterivetoisen 16mm Bolex-kameran, jolloin harrastus syveni. Hän kuvasi 16 mm:n kameralla elokuvat "Bad Taste" ja "Meet the Feebles". Vasta "Aivokuolleessa" käytettiin 35 mm:n kameraa. Jacksonin ensimmäiset elokuvat edustivat splatter-genreä. Jackson vaihtoi tämän jälkeen tyyliä ja ansaitsi suuren yleisön arvotusta "Taivaallisten olentojen" myötä.
Jackson laihdutti "Taru Sormusten Herrasta" -elokuvatrilogian ja "King Kongin" välisenä aikana yli 35 kiloa. Hän omistaa kaikki jäljellä olevat vuoden 1933 "King Kongissa" käytetyt pienoismallit. Lisäksi Jacksonilla on hämähäkkikammo.
Parhaillaan Peter Jackson työstää Steven Spielbergin kanssa yhteistyössä Tintti-filmatisointeja Hergén sarjakuvien pohjalta. Ensimmäimen elokuva, ' ilmestyi vuonna 2011. Nimellisesti sen ohjaa Spielberg ja tuottaa Jackson, vaikka käytännössä he ovat jossakin määrin yhteisohjanneet elokuvaa. Vielä nimeämättömän jatko-osan ohjaa Jackson ja tuottaa Spielberg.
Lokakuussa 2010 julkistettiin, että Jackson ohjaa "Tarun sormusten herrasta"-trilogian tapahtumia edeltävän "Hobitti"-elokuvatrilogian, jonka kuvausten on määrä alkaa helmikuussa 2011. Alun perin Guillermo del Toron oli tarkoitus ohjata elokuvat, mutta hän joutui vetäytymään roolistaan toukokuussa 2010 tuotannon kohdattua toistuvia viivästyksiä studioiden ongelmien vuoksi. Jackson myös tuottaa elokuvat ja osallistuu niiden käsikirjoittamiseen.
Jackson on myös hankkinut elokuvaoikeudet Naomi Novikin esikoiskirjaan "Kuninkaan lohikäärme" perustuvaan elokuvaan. Tämä elokuva aloittaa elokuvasarjan, jonka myöhemmät osat pohjautuvat kirjan jatko-osiin.
Peter Jackson on tehnyt cameo-roolin jokaisessa elokuvassaan: "Sormuksen ritareissa" porkkanaa syövänä miehenä Briissä, "Kahdessa tornissa" sotilaana Helmin Syvänteen taistelussa ja "Kuninkaan paluussa" merirosvona. Myös Jacksonin lapset Billy ja Kate tekevät cameon jokaisessa trilogian osassa: "Sormuksen ritareissa" hobittilapsina, "Kahdessa tornissa" rohanilaisina pakolaisina ja "Kuninkaan paluussa" gondorilaisina lapsina ja hobittilapsina.


Yunnan.
Yunnan (yksink.: 云南, perint.: 雲南, pinyin: Yúnnán) on maakunta Kiinan etelärajalla. Nimi Yunnan tarkoittaa kirjaimellisesti "pilvestä etelään".
Historia.
"Yuanmoun miehen" (元谋人), "homo erectus" -fossiilin löysivät rautatieinsinöörit 1960-luvulla, ja se on todettu vanhimmaksi tunnetuksi hominidifossiiliksi Kiinassa. Alueella on ollut asutusta neoliittisella kaudella Dianjärvellä (滇池). Asukkaat käyttivät kivityökaluja ja rakensivat yksinkertaisia puisia rakenteita.
Kolmen kuningaskunnan aikana nykyisen Yanninin alueesta Yuexista (黔西) ja eteläisestä Sichuanista käytettiin yhteisnimeä "Nanzhong" (南中). Kiinan keskushallinnon hajanaisuuden vuoksi Yunnan sai laajemman itsehallinnon ja paikalliset heimorakenteet enemmän valtaa. Vuonna 225 jaa. Zhuge Liang (诸葛亮) johti kolme hyökkäysaaltoa Yunnaniin rauhoittamaan heimoja. Hän vangitsi paikallisen merkkihenkilön Meng Huon (孟获) seitsemän kertaa. Tapaus on muuttunut Kiinan kansan keskuudessa jo kansantarinaksi.
Vuonna 1915 Yunnan julistautui vähäksi aikaa itsenäiseksi vastalauseena Yuan Shikain keisariksi julistautumiselle. Yuan Shikai kuitenkin peruutti päätöksensä vielä samana vuonna.
Maantiede.
Maakunnan pinta-ala on 394 000 neliökilometriä, 4,1 prosenttia Kiinan kokonaisalasta. Yunnan sijaitsee Kiinan etelärajalla. Sen naapurivaltioita ovat Vietnam, Laos ja Myanmar. Ympäröivät Kiinan maakunnat ovat Tiibet luoteessa, Sichuan pohjoisessa ja Guizhou ja Guangxi koillisessa. Yunnanin maasto on vaihtelevaa, siellä on korkeita vuoria ja Tiibetin kaltaista korkeaa ylänköä sekä trooppisia metsiä. Korkein kohta on Kawagebon huippu pohjoisessa Deqinin piirikunnassa Diqingin ylätasangolla, ja se on noin 6 740 metriä korkea; matalin kohta on Honghen jokilaakso Hekoun piirikunnassa, joka on 76,4 metriä merenpinnasta.
Koska maasto on vaihtelevaa, on sitä alueen kasvillisuus ja elämistökin. Yunnan koostuu muutanmista etelä-pohjois suuntaisissta vuorijonoista, joiden pohjalla virtaa suuria jokia. Eri laaksojen ja vuoristojen kasvit ja eläimet voivat vaihdella todella paljon keskenään. koska jokilaaksot ovat etelä-pohjois suuntaisia ja pohjoisessa esteenä on himalaja, päätuulen suunta on etelä, jota kautta alueelle pääsee lämmintä ja kosteaa ilmaa suppilomaisia jokilaaksoja pitkin. Etelä-Yunnanissa elävät niin gibbonit, eräät fasaanit kuin intiannorsutkin, ja Pohjois-Yunnanin lumisilla, havumetsäisillä vuorilla elelee ilveksiä, susia, karhuja, sekä apinoita jotka ovat sopeutuneet lumisiin havumetsä-olosuhteisiin.
Talous.
Yunnan tuottaa erilaisia trooppisia hedelmiä ja vihanneksia.
Yunnan kuuluu kehittymättömiin Kiinan maakuntiin, ja sen piirikunnissa köyhyys on yleisempää kuin muissa maakunnissa. Vuonna 1994 maakunnan väestöstä noin seitsemän miljoonan tulot alittivat köyhyysrajan, 300 yuania kuukaudessa. Köyhyydenpoisto-ohjelma sisältää viisi suurta hanketta, joiden tarkoitus on parantaa perusrakenteita. Niihin kuuluvat maaperän parannus, vesiensuojelu, sähköverkko, tiet ja "vihreän vyöhykkeen" rakentaminen. Hankkeiden valmistumisen odotetaan ratkaisevan viljan, veden, sähkön ja maanteiden vähäisyyden ja kohentavan ekologista tilannetta.
Yunnanin neljä merkittävintä alaa ovat tupakkateollisuus, biologia, kaivostoiminta ja matkailu. Yunnanilla on kauppasuhteet yli 70 maan ja alueen kanssa. Yunnan aikoo myös perustaa Musen raja-alueelle kauppa-alueen (sijaitsee Ruilissa) pitkin Myanmarin vastaista rajaa. Yunnanin päävientituotteet ovat tupakka, koneet ja sähkölaitteet, kemianteollisuuden ja maatalouden tuotteet ja metallit. Vuonna 2002 sen kaksisuuntainen kaupankäynti (vienti ja tuonti) saavutti 2,23 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Vuonna 2002 maakunta allekirjoitti ulkomaisia suoria investointeja sallivia sopimuksia 333 miljoonan dollarin edestä, josta 112 miljoonaa dollaria käytettiin tuona vuonna. Yunnanin työttömyysprosentti vuonna 2002 oli neljä prosenttia.
Yunnanin nimellinen bruttokansantuote vuonna 2003 oli 246,5 miljardia yuania (USD 29,7 miljardia), ja vuosittainen kasvu oli 8,1 prosenttia. Sen bruttokansantuote henkeä kohti oli 5 630 yuania (USD 680). Yunnanin bruttokansantuote jakautui perustuotannon, teollisuuden ja rakentamisen sekä palvelusektorin kesken suhteessa 21,1 prosenttia, 42,8 prosenttia ja 36,1 prosenttia.
Rautatiet.
886 kilometriä pitkä ensimmäisen luokan kansallinen rautatie Nanningista Kunmingiin yhdistää Yunnanin Guizhoun maakuntaan ja Guangxi Zhuangin autonomiseen alueeseen. Toisen luokan rautatiet sisältävät Guangtongista Daliin ja Kunyangista Yuxinaniin.
Lentokentät.
Wujiaban lentokenttä Kunmingissa on kansallinen ensimmäisen luokan lentokenttä. Muut lentokentät ovat toisen luokan terminaaleja.
Väestö.
Yunnan on väestöltään rajamaakuntana melko kirjava, samoin kielten suhteen, sillä mandariinikiinan lisäksi siellä puhutaan muun muassa tiibetiä, naxia, baita sekä useita tiibetiläis-burmalaisia kieliä.
Vähemmistöt.
Joidenkin ryhmien sisällä on alaryhmiä, jotka voivat poiketa tavoiltaan ja kieliltään hyvin paljon saman ryhmän toisesta alaryhmästä.
Kulttuuri.
Yunnan tuottaa mm. Pu'er-teetä, sekä mustaa Dianhong-teetä.


Zhejiang.
Zhejiang (浙江, pinyin: zhè jiāng) on yksi Kiinan maakunnista.
Maantiede.
Zhejiang sijaitsee Jangtse-joen eteläpuolella lähellä Shanghaita. Kiinan suuren kanaalin eteläpää sijaitsee Hangzhoussa.
Talous.
Zhejiang on "kalan ja riisin maa", jossa näiden lisäksi tuotetaan silkkiä ja teetä.
Koulutus.
Maakunnassa sijaitsee Zhejiangin yliopisto.
Turismi.
Vanha kiinalainen sanonta: "上有天堂，下有苏杭" (Taivaassa on paratiisi, maan päällä on Suzhou ja Hangzhou.)


Chongqing.
Chongqing () on kaupunki Kiinassa ja yksi neljästä maakuntatasolla itsehallinnollisesta kunnasta – muut ovat Peking, Shanghai ja Tianjin. Se on näistä kunnista ainoa, joka ei sijaitse lähellä vaurasta itärannikkoa.
Historia.
Chongqing saattoi olla Ba-valtion sijaintipaikka Taistelevien läänitysvaltioiden kaudella.
Nimensä se sai prinssi Zhao Dunilta (Eteläinen Song-dynastia) vuonna 1189. Hänestä tuli ensin kuningas ja sitten keisari, ja hän totesi tämän olevan "kaksinkertainen onnellinen juhla" ((), mistä toinen ja neljäs merkki muodostivat sitten kaupungin nimen.
Yuan-dynastian aikana 1362 talonpoikaiskapinan johtaja Ming Yuzhen perusti Chongqingiin lyhytaikaisen Daxia-kuningaskunnan. Sinne perustettiin lyhytaikainen kuningaskunta Daliang vuonna 1621. Qing-dynastian aikana 1891 Chongqing avattiin ensimmäisenä sisämaan kauppapaikkana ulkomaalaisille.
Kiinan tasavallan aikana Chongqingista tuli itsehallinnollinen kunta vuonna 1929. Generalissimus Jiang Jieshi (Chiang Kai-shek) teki siitä väliaikaisen pääkaupungin Kiinan-Japanin sodan aikana 1937–1945. Tuona aikana kaupunki ja sen väestö kärsi suuria tuhoja, sillä Japani pommitti Chongqingia toistuvasti yli viiden vuoden ajan. Kiinan kansantasavalta alensi sen jälleen tavallisen kaupungin asemaan 1954.
14. maaliskuuta 1997 Chongqing korotettiin uudestaan itsehallinnolliseksi kunnaksi. Tavoitteena oli tukea Kiinan yritystä laajentaa kehitystään myös läntisille alueille ja suunnata Kolmen solan padon alta evakuoitavia ihmisiä asumaan sinne.
Maantiede.
Chongqing sijaitsee Tiibetin ylängön laidalla. Sen halkaisevat Jialing- ja Jangtse-joet. Chongqingissa on useita vuoria: Daba pohjoisessa, Wu idässä, Wuling kaakossa ja Dalou etelässä.
Talous.
Chongqingin on tarkoitus johtaa Kiinan läntisten osien kehitystä, joten keskushallitus sijoittaa sinne suuria rahasummia.


Shanghai.
Shanghai (上海, pinyin shànghǎi, shanghainkiinaksi [zaŋhɛ]; vanha suom. latinaistus Šanghai) on Kiinan suurin kaupunki ja yksi sen neljästä maakuntatasolla itsehallinnollisesta kunnasta.
Kaupungin kehitys viime vuosikymmeninä on tehnyt siitä yhden tärkeimmistä talouden, kaupan, rahoituksen ja viestinnän keskuksista Kiinassa. Kaupungissa rakennetaan enemmän kuin missään muualla maailmassa. Kaupunki pyrkii kosmopoliittiseksi maailmankaupungiksi houkuttelemalla mm. maahanmuuttajia ja kulttuuria.
Kaksi kirjainta sanassa "Shanghai" tarkoittavat kirjaimellisesti ’ylös/yläpuolella’ ja ’meri’. Tämän nimen varhaisimmat havainnot tehtiin Song-dynastian aikana, jolloin joen luona oli jo kylä nimeltä Shanghai. On epäselvää, mistä nimi tuli ja miten se tulisi tulkita, vaikka kirjallisuus esittää yleensä ajatusta ’meren päälle’. Kiinaksi Shanghai lyhennetään "Hù" (滬 tai 沪) ja "Shēn" (申).
Historia.
Sui-dynastiaan saakka nykyisen Shanghain nimi oli Huating (yksink.: 华亭镇, perint.: 華亭鎮, pinyin: huátíng zhèn). Siitä Song-dynastiaan saakka se oli Songjian-piirikunta Suzhoun kaupungista, ja sai sitten nykyisen nimensä.
Shanghain kaupungin katsotaan saaneen alkunsa kaupunginmuurien rakentamisesta 1553. Merkittävä kaupunki siitä tuli kuitenkin vasta 1800-luvulla, eikä siellä siten ole juurikaan historiallisia muistomerkkejä, toisin kuin muissa Kiinan kaupungeissa.
Britit ryöstivät Shanghain ensimmäisessä oopiumisodassa, ja sitä seuranneessa rauhansopimuksessa Shanghai avattiin ulkomaalaisille.
Taiping-kapinan aikana Shanghaissa oli oma kapinansa, tikarikapina. Taiping-valtio yritti myös vallata Shanghaita, mutta siellä olleet ulkomaalaiset joukot torjuivat hyökkäyksen.
Japani sai merkittävästi valtaa Shanghaissa vuosina 1894–1895 käydyn Kiinan–Japanin sodan seurauksena, ja rakensi sinne ensimmäiset tehtaat. Pian alkoivat muutkin ulkomaat panostaa Shanghaihin. Toisen maailmansodan aikana Euroopasta siirtyi suuri joukko pakolaisia Shanghaihin, joka oli tuolloin ainoa ehdoitta juutalaisia vastaanottava kaupunki maailmassa.
Shanghaista tuli Kaukoidän merkittävin talouskeskus. Pohjoisen sotaretkensä yhteydessä Guomindang, joka oli tuolloin liittoutunut kommunistien kanssa, järjesti teurastuksen saavuttuaan Shanghaihin, jossa paikallinen työväenliike oli ottanut vallan jo ennen heidän saapumistaan. Tämä johti GMD:n ja kommunistien eroon. Kiinan tasavalta teki Shanghaista erityiskaupungin 1927 ja itsehallinnollisen kunnan toukokuussa 1930. Japanilaiset valtasivat Shanghain 1937 ja pitivät sitä hallussaan antautumiseensa saakka 1945.
Suurin osa ulkomaalaisista yrityksistä siirsi toimistonsa Shanghaista Hongkongiin kommunistien otettua vallan 1949. Shanghaissa keskityttiin tuon jälkeen teollisuuteen.
Kiinan talousuudistukset eivät heti tuoneet Shanghaihin suurta talousmullistusta, sillä kehitys keskittyi etelään, erityisesti Guangdongin provinssiin. 1990-luvulla presidentiksi noussut Shanghain entinen pormestari Jiang Zemin kuitenkin panosti voimakkaasti Shanghain kehitykseen, jotta siitä syntyisi jälleen portti sijoituksille Kiinaan.
Maantiede ja ilmasto.
Shanghai sijaitsee Huangpujoen varrella, lähellä Jangtsejoen suuta. Shanghai on Kiinan suurin ja tärkein satamakaupunki.
Huangpujoki jakaa Shanghain kaupungin kahteen eri osaan, jotka ovat Puxi joen länsipuolella ja Pudong joen itäpuolella.
Puxi on vanha Shanghain keskusta, jossa sijaitsevat mm. "Kansan aukio" ja Shanghain kaupunginmuseo. Puxi on kehittyvää aluetta, josta raivataan jatkuvasti vanhoja rakennuksia uusien pilvenpiirtäjien tieltä. Puxin kaupunginosassa on myös Bund, rantakatu, jonka varrella kohoaa eurooppalaisen porvariston rakentamia ranskalais-, saksalais- ja britannialaisvaikutteisia kivitaloja. Bundin siirtomaarakennukset ovat merkki sosialismia edeltäneeltä ajalta, jolloin Huangpujoki oli vilkas kauppareitti.
Pudongin puoli on ennen 1990-lukua ollut hyvin eristäytynyt ja vähäliikenteinen alue, jossa asui Shanghain köyhälistöä. Alueella oli jopa viljelysmaita. Pudongin alueen erotti Puxin vilkkaasta keskustasta kaupungin läpi virtaava joki, jonka saattoi ylittää vain lautalla. Kun Huangpujoen alitse rakennettiin tunneli liikennöintiä varten, myös Pudong alkoi kehittyä huimaa vauhtia. Nykyisin Shanghain kansaninvälinen lentokenttä sijaitsee Pudongin puolella samoin kuin shanghailaisten ylpeys, Oriental Pearl Tower, yksi maailman korkeimmista rakennuksista. Pudong on kasvukeskus, jossa sijaitsee paljon turisteja varten rakennettuja kohteita, suuri määrä liikehuoneistoja ja Shanghain ylellisimmät hotellit.
Talous.
a> on yksi maailman vilkkaimmista ostoskaduista.
Shanghain talous kasvaa hurjaa vauhtia, noin 12 prosenttia vuodessa. Shanghai on nykyisin Kiinan kehittynein kaupunki, jonne nousee jatkuvasti uusia pilvenpiirtäjiä. Sen bruttokansantuote henkeä kohden on 13. korkein Kiinan 659:stä kaupungista.
Hongkongin siirryttyä Kiinan kansantasavallalle vuonna 1997 Shanghai on kasvattanut merkitystään rahoitus- ja pankkimaailmassa. Shanghain etuna on korkeasti koulutettu työvoima.
Shanghai ylläpitää erityistalousalueita, joilla yrityksille myönnetään veroetuja. Shanghai on yksi teknologiayrityksien suosituista toimipaikoista, ja alueella on kasvamassa Piilaakson kaltainen keskittymä.
Helsingin Sanomien entisen Kiinan toimittajan Pekka Mykkäsen mukaan kuka tahansa, joka on viime aikoina nähnyt enemmän kuin Kiinan muurin, nauraisi ajatukselle yhdestä Kiinasta. Shanghailla on enemmän yhteistä Seattlen kuin Xi'anin kanssa. Shanghain bruttokansantuote asukasta kohti oli vuonna 2001 kymmenkertainen Kiinan köyhimpään maakuntaan Guizhouhun verrattuna.
Väestö.
Vuonna 2003 rekisteröity väestömäärä oli 13,42 miljoonaa. Kaupungissa asuu ja työskentelee tämän lisäksi epävirallisesti yli viisi miljoonaa ihmistä, joista noin neljä miljoonaa väliaikaisesti. Keskimääräinen eliniän odote vuonna 2003 oli Shanghaissa 79,80 vuotta: miehillä 77,78 ja naisilla 81,81.
Kieli.
Arkikielessä paikalliset käyttävät Shanghain murretta, joka on yksi wu-kiinan murteista; virallinen kieli on mandariini. Paikallinen murre ei ole ymmärrettävissä kumpaakaan suuntaan mandariinin kanssa. Murre on erottamaton osa shanghailaista identiteettiä, mutta lähes kaikki alle 50-vuotiaat shanghailaiset puhuvat myös mandariinia sujuvasti. Yleisimmät kouluissa opetetut vieraat kielet ovat englanti ja japani.
Kulttuuri.
Muiden kiinalaisten stereotypiat shanghailaisista liittyvät yleensä vaateliaisuuteen, ylimielisyyteen ja muukalaispelkoisuuteen. Samalla shanghailaisia kuitenkin ihaillaan heidän yksityiskohtien huomioimisen, sanansa pitämisen ja ammattimaisuutensa vuoksi.
Monissa Kiinan maakunnissa uskotaan shanghailaisten aviomiesten olevan hyvin alistuvaisia vaimojensa tahtoon. Käsityksessä lienee perää, ja aviomies yleensä huolehtii samaan aikaan ruuanlaitosta, talon hoidosta ja monista muista rooleista. Vielä nykyäänkin tämä käsitys tulee ihmisille mieleen Shanghaista ensimmäisten asioiden joukossa.
Shanghain väkiluku kasvaa siirtolaisuuden myötä. Uudet siirtolaiset tulevat Shanghaihin eri puolilta Kiinaa. Shanghain lähialueilla puhutaan samantyyppisiä murteita kuin Shanghaissa, mutta kauempaa tulevat käyttävät mandariinikiinaa. Kasvava rikollisuus, roskaaminen, häiritsevä kerjäys ja infrastruktuurin (erityisesti julkisen liikenteen ja koulujen) ylikuormitus yhdistetään uusiin siirtolaisiin, joita pelkästään vuonna 2003 tuli kaupunkiin peräti kolme miljoonaa. Tämä on luonut pahaa mieltä ja muukalaisvastaisuutta shanghailaisten parissa. Uudet siirtolaiset huomataan helposti ja he joutuvat usein tahallisen tai tahattoman syrjinnän kohteeksi. Tämä lisää väärinkäsityksiä ja ennakkoluuloja shanghailaisten ja Jangtsen alasuiston ulkopuolella asuvien välillä.
Liikenne.
Shanghain metron ensimmäinen linja avattiin vuonna 1995. Shanghai Hongqiaon rautatieasemalta on suurnopeusjunayhteyksiä muihin kaupunkeihin.
"Kiinan Detroitissa" on uudisrakentamisen buumi: toimistotorneja, siltoja, jättiläistunneli, kehätie ja satoja maantiekilometrejä. Noen ja muiden saasteiden määrä Shanghain ilmassa ylittää kansainväliset standardit nelinkertaisesti. Shanghaissa ihmiset liikkuivat vuonna 1995 31 % jalan, 33 % polkupyörällä, 25 % bussilla ja alle viisi prosenttia autoilla. Vuonna 2000 15 % liikkui autolla. Ennusteiden mukaan vuonna 2020 50 % liikkuu autolla.


Mies vailla menneisyyttä.
"Mies vailla menneisyyttä" on Aki Kaurismäen ohjaama elokuva ja hänen Suomi-trilogiansa toinen osa, joka sai ensi-iltansa 2002. Elokuva kertoo muistinsa menettävästä miehestä, joka rakentaa elämäänsä uudestaan köyhälistön parissa. Miespääosaa esittää Markku Peltola ja naispääosaa Kati Outinen. Elokuvan ennakkotuotanto oli talvella 2000–2001 ja keväällä 2001, kuvaukset kesällä 2001 ja jälkituotanto syksyllä-alkutalvella 2001.
"Mies vailla menneisyyttä" on kansainvälisesti menestyneimpiä suomalaisia elokuvia. Se oli parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkaana elokuvasta vuonna 2002, jolloin Kaurismäki boikotoi Oscar-gaalaa ja Yhdysvaltoja Irakin sodan takia. Samana vuonna elokuva sai Cannesin elokuvafestivaaleilla Grand Prix -palkinnon, ja Outinen palkittiin parhaasta naispääosasta. "Mies vailla menneisyyttä" on kolmas suomalainen elokuva, joka on päässyt Cannesin pääkilpasarjaan.
Käsikirjoitus.
Elokuvan käsikirjoituksen on kirjoittanut Aki Kaurismäki. Käsikirjoitus sai parhaan käsikirjoituksen European Film Awards ja Jussi-palkinnot sekä parhaan käsikirjoituksen palkinnon Bangkokin elokuvajuhlilla.
Haavoittunut enkeli.
Elokuvan alkupuolella on kohtaus, jossa satamakontissa asuvan perheen pojat löytävät rannalta pahoinpidellyn miehen kantaessaan korennolla vesikanisteria. Kohtaus on viittaus Hugo Simbergin maalaukseen Haavoittunut enkeli. Kuten maalaus, elokuvakin kuvaa auttajan heikkoutta; se joka auttaa toisia, on lopulta yhtä paljon autettava kuin auttaja. Avun saaneista tulee puolestaan toisten auttajia. Näin elokuva luo ideaalisen kuvauksen heikko-osaisten solidaarisuudesta.
Tarinan voi nähdä viittaavan myös Raamatun kertomukseen laupiaasta samarialaisesta. Hyvyyden instituutiot, terveydenhuolto, sosiaaliturva ja oikeuslaitos pettävät ja ihmisten on turvauduttava ainoastaan toisiinsa.
Tapansa mukaan Kaurismäki leikittelee ajallisesti ristiriitaisilla elementeillä: vanhoilla autoilla, vaatteilla ja musiikilla. Tässä elokuvassa kyse ei ole pelkästä tyylikeinosta, vaan elokuva on kuin kirpputori, joka näyttää suomalaisen yhteiskunnan ajallisen kerrostuneisuuden. Kaikki kansalaiset eivät suinkaan elä laajakaistan ja kännyköiden aikaa. Hyvinvointi- ja tietoyhteiskunta koskettaa vain osaa ihmisten todellisuudesta.
Juoni.
Mies (Markku Peltola) saapuu junalla öiseen Helsinkiin ja nukahtaa puistonpenkille, jolloin kolme rikollista pahoinpitelee hänet. Mies viedään koomassa sairaalaan ja julistetaan jo kuolleeksi, mutta lääkärien poistuttua hän nousee pystyyn ja kävelee siteissään ulos sairaalasta. Hylätyssä satamakontissa asuva Niemisen perhe (vanhempina Juhani Niemelä ja Kaija Pakarinen) löytää hänet aamulla meren rannalta makaamasta, ottaa luokseen asumaan ja hoitaa kuntoon. Mies on kuitenkin menettänyt muistinsa eikä muista edes omaa nimeään.
Sataman köyhät asukkaat ja laitapuolen kulkijat auttavat miehen uuden elämän alkuun. Karski satamavartija Anttila (Sakari Kuosmanen), joka tekee bisnestä "vuokraamalla" tyhjiä satamakontteja asunnoiksi, järjestää miehelle oman kontin. Mies yrittää hakea töitä, mutta koska hän ei tiedä nimeään, hänet heitetään ulos työvoimatoimistosta. Mies tutustuu Pelastusarmeijan soppaa jakavaan Irmaan (Kati Outinen), ja tämä hankkii hänelle töitä Pelastusarmeijan kirpputorilta. Työnsä ohessa mies saa virsiä soittavan Pelastusarmeijan orkesterin (Marko Haavisto & Poutahaukat) ottamaan ohjelmistoonsa rytmimusiikkia ja Pelastusarmeijan johtajattaren (Annikki Tähti) ryhtymään heidän laulajakseen. Miehen ja Irman välille kehkeytyy romanssi.
Nähdessään hitsaajia telakalla mies muistaa olevansa ammatiltaan hitsaaja. Hänelle tarjotaan töitä, mutta telakan palkkakonttori määrää hänet avaamaan pankkitilin. Pankki ei kuitenkaan suostu avaamaan nimetöntä tiliä, ja kaiken lisäksi mies joutuu pankkiryöstön todistajaksi. Poliisi ei usko miehen tarinaa nimettömyydestä ja heittää hänet putkaan, mutta Pelastusarmeijan lakimies (Matti Wuori) hankkii hänet vapaaksi. Myöhemmin mies tapaa baarissa pankkiryöstäjän (Esko Nikkari), joka kertoo miehelle tarinansa: pankki on ajanut hänen maansiirtoyrityksensä konkurssiin ja hän teki ryöstön voidakseen maksaa pois velkansa entisille työntekijöilleen. Mies lupaa toimittaa rahat työntekijöille ja pankkiryöstäjä ampuu itsensä tämän lähdettyä.
Poliisi kertoo saaneensa selville miehen henkilöllisyyden: tämän vaimo Nurmeksesta on ottanut yhteyttä poliisiin nähtyään miehen kuvan lehdessä pankkiryöstöjutun yhteydessä. Järkyttynyt Irma katkaisee seurustelun ja mies lähtee apeana palaamaan kotiinsa. Nurmeksessa hän tapaa vaimonsa (Aino Seppo) ja saa selville, että he ovat eronneet miehen peliriippuvuuden takia. Mies päättää palata uuteen elämäänsä Helsingissä. Palatessaan satamaan hän törmää uudelleen hänet pahoinpidelleisiin kolmeen rikolliseen, mutta sataman asukkaat Anttilan johdolla saartavat ja pieksevät heidät. Lopussa mies ja Irma palaavat yhteen ja kävelevät kahdestaan sataman poikki kaukaisuuteen, Annikki Tähden laulaessa "Muistatko Monrepos'n".
Vastaanotto.
"Mies vailla menneisyyttä" on kansainvälisesti menestyneimpiä suomalaisia elokuvia. Se oli parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkaana elokuvasta vuonna 2002, jolloin Kaurismäki kieltäytyi osallistumasta gaalaan Yhdysvaltojen käymän Irakin sodan takia. Elokuva voitti myös Cannesin elokuvafestivaaleilla Grand Prix -palkinnon, minkä lisäksi Kati Outinen palkittiin parhaasta naispääosasta.
Elokuva-arvosteluja kokoavan Rotten Tomatoesin mukaan elokuvalla on 98 prosentin "tuore" -arvosana sivustolla. Sivuston huippukriitikoiden ("Top Critics") joukossa vastaanotto oli 100 prosenttia.


Thaimaa.
Thaimaan kuningaskunta (, "Raatša aanaatsak thai") eli Thaimaa (, "Pratheet thai") on valtio Kaakkois-Aasiassa. Maan rajanaapureita ovat Laos ja Kambodža idässä, Siaminlahti ja Malesia etelässä, sekä Andamaanienmeri ja Myanmar lännessä. Valtion pinta-ala on noin puoli miljoonaa neliökilometriä ja asukasluku noin 67 miljoonaa. Thaimaan pääkaupunki on Bangkok.
Thaimaan vanha nimi on Siam (, "Pratheet siaam"). 24. kesäkuuta 1939 silloinen pääministeri Luang Phibulsongkhram muutti valtion nimeksi "Thaimaa" (, "Pratheet thai"). Thaimaassa se on ollut valtion nimenä siitä lähtien. Nimi "Siam" oli käytössä länsimaissa lyhyesti 1945–1949. Thaimaan perustuslakiuudistus vuodelta 1949 tuntee kuitenkin vain nimen "Thaimaa", joka sen jälkeen on ollut yleisesti käytössä ollut nimi Thaimaasta.
Thaimaan ajanlasku perustuu buddhalaisen kalenterin itäiseen versioon, joka on 543 vuotta gregoriaanista kalenteria edellä. Buddhalaisen kalenterin vuosi 2555 vastaa vuotta 2012. Vuosi vaihtuu kuitenkin 1. tammikuuta kuten gregoriaanisessa kalenterissa.
Sanan "thai" () merkitykset ovat "vapaus" ja "itsenäisyys" sekä maahan ja kansaan liittyen "thai", "Thaimaa" ja "thaimaalainen".
Historia.
"Pääartikkeli: Thaimaan historia"
Varhaishistoria ja Ayutthaya.
Thaimaan aluetta ovat vuosituhansien aikana asuttaneet Kiinasta vaeltaneet kansat. Arkeologiset todisteet kertovat jatkuvasta asutuksesta ainakin 20 000 vuoden ajalta. Maan keski- ja eteläosan sankat metsät tarjosivat niin runsaasti ravintoa, että alueella ei ollut syytä siirtyä pois metsästäjä-keräilijäkulttuurista pitkään aikaan. Sen sijaan koillisella Khoratin ylängöllä riisinviljely kehittyi noin 3 000 eaa eli aikaisemmin kuin missään muualla Aasiassa. Riisinviljely vauhditti myös sosiaalisen ja poliittisen järjestelmän syntymistä.
Nykyisen Thaimaan valtion juuret juontavat vuonna 1238 perustettuun Sukhothain kuningaskuntaan ja sen heikennyttyä syntyneeseen Ayutthayan kuningaskuntaan. Ayutthayan ja Sukhothain kanssa kilpaili lisäksi Lanna-kuningaskunta. Ayutthayan ensimmäinen kuningas Rama Thibodi otti theravadabuddhalaisuuden valtakunnan viralliseksi uskonnoksi erottuakseen naapurinsa Angkorin hinduista ja kokosi Dharmashastra-nimisen lakikokoelman, joka säilyi käytössä 1800-luvun lopulle. 1500-luvulta Ayutthayalla oli joitain kontakteja portugalilaisiin.
Chakri-dynastia.
Burmalaiset tuhosivat Ayutthayan 1767, jonka jälkeen vallan keskus siirtyi Chao Phraya -joen suulle 1782 perustettuun uuteen pääkaupunkiin Bangkokiin. Alkoi edelleen kestävä Chakri-dynastian kausi kuningas Rama I:n johdolla.
Ainoana Kaakkois-Aasian maana Thaimaa, silloinen Siam välttyi länsimaiden kolonisaatiolta kahden kuninkaan Mongkutin (1851–1868) ja Chulalongkornin (1868–1910) kaukokatseisen ja varovaisen ulkopolitiikan ansiosta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, vaikka maa menettikin omistuksiaan Ranskan Indokiinalle ja briteille. Chulalongkornin aikana aloitettiin länsimaisten neuvonantajien avulla maan ja kaupankäynnin modernisointi ja rakennettiin muun muassa ensimmäiset rautatiet. Vuoden 1855 Bowringin sopimus antoi briteille verovapauden kaupassa ja muita etuoikeuksia Siamin alueella. Ensimmäisessä maailmansodassa Siam oli liittoutuneiden puolella. Se osallistui Versaillesin rauhankonferenssiin ja kuului Kansainliiton perustajajäseniin.
Perustuslaillinen monarkia, sotilasvaltaa ja vallankaappauksia.
Vuoden 1932 verettömässä vallankumouksessa kuningas Prajadhipokin absoluuttinen monarkia lakkautettiin ja Thaimaa sai perustuslain. Vuonna 1939 maan nimi vaihdettiin Thaimaaksi (vapaiden maa.)
Toisen maailmansodan aikana maata hallinnut kansallismielinen hallitus Phibunin johdolla liittoutui akselivaltojen ja Japanin kanssa ja avasi rajat Japanin miehitysjoukoille. Japanilaiset etenivät maan läpi kohti brittien hallitsemia Malaijaa, Singaporea ja Burmaa. Siam julisti sodan Yhdysvalloille 25. tammikuuta 1942, mutta suurlähettiläs kieltäytyi toimittamasta julistusta eteenpäin. Thaimaan taistelun päätteeksi liittoutuneet miehittivät maan vuonna 1945. Japanin kukistuttua Phibunin sotilashallitus vaihtui, ja maanpakolaiskuningas Ananda Mahidol palasi maahan. Hänet kuitenkin salamurhattiin seuraavana vuonna, jonka johdosta pääministeri Pridi joutui eroamaan ja 1947 valtaan nousi sotilasvallankaappauksella sodan aikainen japanilaismyönteinen kenraali Phibun. Sotilashallitukset jatkuivat vuoteen 1973.
Kylmän sodan aikana Thaimaa solmi läheiset suhteet Yhdysvaltoihin, jolta se sai huomattavaa taloudellista ja teknistä apua. Thaimaa oli strategisesti tärkeä tukikohta ja puskurivyöhyke kommunismin vastaisessa taistelussa Vietnamin sodassa. Vuodesta 1965 lähtien maassa oli Yhdysvaltain joukkoja ja thai-joukot taistelivat myös Vietnamissa sekä myöhemmin Korean sodassa ja Persianlahden sodassa. Sotatarviketeollisuus ja investoinnit infrastruktuuriin, teihin ja lentokenttiin, auttoivat nostamaan Thaimaan kansantalouden nousuun.
Thaimaan sisäpolitiikkaa toisen maailmansodan jälkeisenä aikana on leimannut sarja sotilasdiktatuureja ja -vallankaappauksia. Vuoden 1973 kansalaisliikehdintä pakotti Thanom Kittikachornin maanpakoon, mutta hänen paluunsa 1976 johti uuteen sotilashallintoon, joka kukisti Bangkokin opiskelijamielenosoitukset verisesti. Uusi perustuslaki säädettiin 1978, ja kenraali Prem Tinsulanonda otti vallan 1980. Hän luopui sotilasasemastaan 1983 ja hallitsi siviilinä 1983 lähtien. Hänet valittiin myös uudelleen vaaleilla 1986. Kenraali Chatichai Choonhaven korvasi Premin vuoden 1988 vaalien jälkeen. Vuonna 1991 tapahtui 17. sotilasvallankaappaus sitten vuoden 1932. Siviili Anand Panyarachun nimitettiin pääministeriksi.
Maaliskuun 1992 vaaleilla valittu pääministeri Suchinda Kraprayoon, kenraali hänkin, joutui eroamaan mielenosoitusten jälkeen kuninkaan kehotuksesta, minkä jälkeisistä vapaista vaaleista lähtien maassa oli lähinnä heikkoja ja lyhytaikaisia siviilihallituksia 2000-luvun alkuun asti. Maan eteläosassa on kuitenkin ollut pitkään levotonta, ja Pattanin separatistiliike on ajoittain käynyt alueella avointa sotaa hallitusta vastaan. Aasian talouskriisi vuonna 1997 muodosti käännepisteen taloudessa. Bahtin kurssi laski voimakkaasti ja Kansainvälinen valuuttarahasto puuttui maan talouden hoitoon. Tuhansia vierastyöläisiä karkotettiin maasta.
Perustamansa Thai Rak Thai -puolueen johtaja, tietoliikennemiljonääri Thaksin Shinawatra oli Thaimaan pääministerinä vuodesta 2001 lähtien. Hänet vallasta 19. syyskuuta 2006 syösseen sotilasvallankaappauksen jälkeen maa oli sotilashallinnossa tammikuuhun 2008 asti. Joulukuussa 2007 järjestetyissä vaaleissa voitti Samak Sundaravejin muodostama thaksinilainen Phak Phalang Prachachon (PPP). Samak Sundaravej syrjäytettiin pääministerin asemasta 9. syyskuuta 2008 oikeuden päätöksellä. Häntä seurasi Somchai Wongsawat, jonka oikeus erotti 2. joulukuuta 2008 vaalivilppituomion vuoksi. Samalla PPP-puolue ja sen kaksi hallituskumppania lakkautettiin ja niiden johtohenkilöt suljettiin politiikasta.
Seuraava pääministeri Abhisit Vejjajiva aloitti virkakautensa joulukuussa 2008. Maaliskuussa 2009 entinen pääministeri Thaksin Shinawatra väitti julkisuudessa, että vuoden 2006 sotilaskaappauksen järjestäneet tahot olivat pelanneet Abhisitin pääministerin virkaan. Vaikka Abhisit kiisti syytökset, sadat tuhannet mielenosoittajat astuivat kaduille vaatimaan Abhisitin eroa. Mielenosoitukset jatkuivat kuukausikaupalla, ja muuttuivat väkivaltaisiksi keväällä 2010. Kymmeniä kuoli ja satoja loukkaantui.
Pääministeri Abhisit esitti parlamentin hajottamista 9. toukokuuta 2011 sen jälkeen, kun perustuslakituomioistuin oli vahvistanut kolmen uuden vaalilain lainmukaisuuden. Uudet vaalit pidettin 3. heinäkuuta 2011. Istuvan pääministerin päävastustajaksi on noussut Pheu Thai -oppositiopuolueen uusi puheenjohtaja Yingluck Shinawatra, joka on vankilatuomiota maasta paenneen entisen pääministeri Thaksin Shinawatran sisko.. Pheu Thai voitti vaalit saaden yli puolet 500 jäsenisen parlamentin edustajapaikoista.
Politiikka.
Thaimaa on perustuslaillinen kuningaskunta. Vaikka poliittinen valta onkin pääministerillä, kuningas saa suunnatonta arvostusta kansan keskuudessa ja on useampaan otteeseen käyttänyt moraalista arvovaltaansa ratkaistakseen poliittisia kriisejä. 2000-luvulla kuninkaan arvovalta on rapistunut, ja jotkut olivat pettyneitä kun kuningas ei puuttunut vuoden 2010 levottomuuksiin.
On laitonta solvata tai kritisoida kuningasta ja sen tekeminen voi johtaa syytteisiin. Hallituksen johtaja on pääministeri, jonka nimittää kuningas parlamentin alahuoneen jäsenistä. Yleensä nimitetään sen puolueen johtaja, joka muodostaa enemmistöä edustavan koalitiohallituksen.
Kansallinen kokous (รัฐสภา, rathasapha) on kaksikamarinen parlamentti, joka koostuu 500-paikkaisesta edustajainhuoneesta (สภาผู้แทนราษฎร, sapha phuthaen ratsadon) ja 150-paikkaisesta senaatista (วุฒิสภา, wuthisapha). Senaattoreista 76 valitaan vaaleilla eri maakuntien edustajiksi, 74 on tuomarien ja virastojen nimittämiä. Alahuoneeseen valitaan 375 edustajaa useamman paikan vaalipiireistä ja 125 edustajaa puoluelistoilta.
Freedom Housen vuoden 2010 raportti luokittelee Thaimaan "osittain vapaaksi" maaksi. Sen mukaan Thaimaa ei ole vaalidemokratia; vaikka vuoden 2007 parlamenttivaalit sujuivat ilman suurempia ongelmia ja palauttivat siviilivallan, ne eivät olleet tasapuoliset eivätkä vapaat.
Hallinnollinen jako.
Thaimaa jakautuu 76 provinssiin ("changwat", yksikkö ja monikko), jotka on luokiteltu 5 provinssiryhmäksi. Kunkin provinssin nimi on johdettu sen pääkaupungista.
Vuonna 2000 provinssit oli jaettu 795 alueeseen ("amphoe"), 81 osa-alueeseen ("king amphoe" ja lisäksi 7 255 kuntaan ("tambon"), 69 855 kylään.
Suurimmat kaupungit.
Vuonna 2010 Thaimaassa arvioitiin olevan seitsemän yli 200 000 asukkaan kaupunkia. Suurin kaupunki oli edelleen Bangkok, mutta sen väkiluku oli pienentynyt vuosikymmenen aikana alle kuuteen miljoonaan.
Maantiede.
Thaimaan maasto on vaihtelevaa. Pohjoinen osa maasta on pitkälti vuoristoista. Koillis-Thaimaa eli Isan on ylänkö, jonka itärajana toimii Mekong-joki. Keski-Thaimaa, jossa sijaitsee myös Bangkok, on Chao Phraya-joen laaksoa. Etelä-Thaimaa koostuu vain kapeasta Kran-kannaksesta, joka yhdistää Manner-Aasian Malakan niemimaahan. Joet ovat Thaimaalle keskeisiä kulkureittejä ja niiden varsilla kasvaa riisiä. Saaristossa tärkeitä maastonpiirteitä ovat mangrovesuot. Thaimaan korkein huippu on Doi Inthanon, jonka korkeus merenpinnasta on 2 576 metriä.
Ilmastoltaan koko maa on trooppinen ja kuuluu monsuunivyöhykkeeseen. Lähes kaikkialla saadaan tarpeeksi sadetta, mutta sadekauden pituus ja ajoitus vaihtelee maan eri osissa. Koillisosassa kuiva kausi on melko pitkä, ja kun maaperä pidättää vettä huonosti, kuivuus haittaa maanviljelyä.
Joulukuussa 2004 Intian valtameren maanjäristyksen aiheuttama tsunami tappoi tuhansia ihmisiä ja aiheutti merkittävää tuhoa Thaimaan länsirannalla, mukaan lukien turistien suosimilla Khao Lakin ja Phuketin alueilla.
Saaret.
Thaimaan suurin saari on Ko Phuket. Se on 50 km pitkä ja 21 km leveä. Saaren yhdistää mantereeseen Sarasinin silta. Toiseksi suurin on Ko Chang. Saarten nimissä esiintyvä sana "ko" tai "koh" merkitsee saarta.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Thaimaan luonto on monipuolinen: sademetsää, vuoristoa, tasankoja, kosteikkoja ja merta. Suurista nisäkkäistä maassa tavataan tiikereitä, leopardeja, aasiannorsuja, kauluskarhuja, sambarhirviä, muurahaiskäpyjä, gibboneita, tapiireita, delfiineitä, dugongeita ja monia muita. Kasvistoon kuuluu yli 27 000 kukkivaa kasvia.
Thaimaassa on 48 kansallispuistoa. Niistä vanhin on Khao Yain kansallispuisto, joka on laaja sademetsäalue noin 200 km Bangkokista. Erawanin kansallispuiston päänähtävyys on Pharatin luola. Phetran kansallispuisto kattaa saaria, koralliriuttoja ja sademetsää. Kilpikonnat pesivät Hat Nai Yankin kansallispuistossa.
Talous.
Thaimaa on teollistunut kehitysmaa. Maan talous riippuu voimakkaasti viennistä. Se on Indonesian jälkeen Kaakkois-Aasian toiseksi suurin. Thaimaa on WTO:n ja ASEAN:in jäsen ja on aktiivisesti edistänyt vapaakauppaa. Kiina, Japani ja Yhdysvallat ovat Thaimaan suurimmat kauppakumppanit.
1990-luvun lopun Aasian talouskriisin jälkeen aloitettiin "thaksinomiikkana" () tunnettu talouspolitiikka. Thaksin pyrki houkuttelemaan ulkomaalaisten sijoituksia ja lisäämään kotimasta kulutusta. Vuosittainen talouskasvu oli vuonna 2003 ja 2004 yli kuusi prosenttia. Poliittinen epävarmuus ja kansainvälinen lama hidastivat talouskasvua 2008. Vuosina 2010-2011 kasvu on päässyt uuteen vauhtiin.
Vuonna 2010 maatalouden osuus BKT:sta oli 10 prosenttia. Noin 40 prosenttia thaimaalaista työskentelee maataloudessa. Maataloustuotteita ovat riisi, maniokki, kumi, maissi, sokeriruoko, kookospähkinät ja soijapavut. Teollisuuden osuus BKT:sta on 45,6 prosenttia. Merkittäviä teollisuudenaloja ovat elektroniikka, komponentit, tietokoneosat ja autot. Palveluiden osuus BKT:sta oli 44 prosenttia. Turismin osuus BTK:sta on noin 6 prosenttia.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat tina, maakaasu, volframi, lyijy ja kipsi. Merkittävimpiin vientituotteisiin kuuluvat koneet, elektroniikka, tekstiilit, riisi, kala, kumituotteet ja vilja. Noin puolet maailmassa valmistetuista kiintolevyistä on peräisin Thaimaasta.
Liikenne.
Thaimaassa 105 on lentokenttää, joista kahdeksalla yli kolmikilometrinen kiitotie. Rautateitä on noin neljätuhatta kilometriä. Satamakaupunkeja ovat Bangkok, Laem Chabang, Map Ta Phut, Prachuap ja Si Racha.
Thaimaan valtionrautatiet toimivat neljällä linjalla: pohjoisrata, etelärata, itärata ja koillisrata. Junissa on kolme luokkaa, ja matkustaminen on usein miellyttävämpää vaikka hitaampaa kuin pitkän matkan linja-autoilla.
Paikallisliikenteessä toimii kolmepyöräisiä moottoripyörätakseja sekä avolavapakettiautosta muunnettuja "Sǎwngthǎew"-matkustaja-ajoneuvoja, joiden lavallaistutaan kahdessa rivissä.
Joilla ja kanaaleilla liikutaan pitkäperäisillä veneillä. Saarille kuljetaan 8-10 metriä pitkillä sisäkoneella varustetuilla puuveneillä. Matkailijoita varten on myös kalliimpia kantosiipialuksia.
Väestö.
Kolme neljäsosaa Thaimaan väestöstä on etnisiä thaita. Thait jaetaan maantieteellisin ja etnisin perustein seuraaviin ryhmiin: keskiseen (36 %), thai-laoihin (32 %), pohjoiseen (8 %) ja eteläiseen (8 %). Neljäsosa väestöstä on alle 15-vuotiaita. Väestönkasvu on 0,68 % vuodessa ja odotettu elinajanennuste miehillä 70,24 vuotta ja naisilla 74,98 vuotta.
Maassa on myös merkittävä kiinalaisvähemmistö, joka edustaa suhteellisen suurta osaa taloudesta. Noin 12 %:lla asukkaista on kiinalaiset sukujuuret, mutta Thaimaan kiinalaiset ovat laajalti sulautuneet valtaväestöön.
Muita merkittäviä väestöryhmiä ovat malaijit (n. 3 miljoonaa) etelässä lähellä Malesian rajaa ja erinäiset vuoristoheimot (mm. hmong, mein, karen) pohjoisessa.
Theravada-buddhalaisuus on Thaimaan virallinen uskonto, jota noin 94 % väestöstä tunnustaa. Muslimeja on 5-6 %, kristittyjä 1 % ja hinduja vielä vähemmän. Buddhalaisuuden rinnalla harjoitetaan myös šamanismia ja henkien palvontaa.
Suurin osa väestöstä asuu maaseudulla, perinteisillä riisinviljelyalueilla keskisillä, koillisilla ja pohjoisilla alueilla. Väestöstä vain 31,6 % asuu kaupungeissa, lähinnä Bangkokin alueella, mutta kaupunkiväestön osuus on kasvussa.
Väestönkasvu on hidastunut tehokkaan perhesuunnitteluohjelman ansiosta vuoden 1960 3,1 prosentista alle 1 %:iin. Eliniänodote on toisaalta kasvanut. AIDS on merkittävä epidemia, noin puoli miljoonaa tai 1,4 % väestöstä kantaa HI-virusta. Vuosittain 25 000–30 000 kuolee AIDSin komplikaatioihin, näistä suurin osa on tuottavinta 20–49-vuotiasta väestöä. 1990-luvun alun aggressiivinen koulutusohjelma alensi infektioiden määrän 100 000 vuosittaisesta nykyiseen 15 000:een.
Thain kieli on maan virallinen kieli ja sen Bangkokissa puhuttu keskinen murre on median ja koululaitoksen käyttämä yleiskieli, jota kaikki ymmärtävät ja osaavat puhua paikallismurteensa ohella. Yläluokka käyttää virallisissa yhteyksissä sanastoltaan yleiskielestä huomattavasti poikkeavaa thaita, jota kutsutaan rachasapiksi (ราชาศัพท์).
Kulttuuri.
a> ovat olennainen osa thaikeittiötä. Pieniä punaisia tai vihreitä chilejä kutsutaan hiirenpapana-chileiksi (, phrik khii nuu, "Capsicum frutescens").
Kuvan moderni asuintalo on rakennettu vanhojen perinteiden mukaisesti pylväiden varaan.
Nykyaikaisen mediakulttuurin läpitunkema maa kunnioittaa edelleen vanhoja perinteitä, kuningasta, munkkeja ja valtauskontoa theravada-buddhalaisuutta, joita pidetään yhteiskunnan tukipilareina.
Ruokailu on Thaimaassa osa sosiaalista kanssakäymistä. Monimuotoisen thaikeittiön perusta on thairiisi, jota höystetään tulisilla curreilla (kaeng), kasviksilla ja kalalla tai äyriäisillä. Maan pohjoisosassa ruoka muistuttaa losilaista ruokaa, ja siellä syödään enemmän lihaa ja tahmeampaa riisiä kuin muualla. Vaikka chili ei kuulunut ennen Kolumbuksen matkoja thaikeittiöön, on se nykyään erottamaton osa thaikulttuuria.
Thaimaassa tervehditään kättelyn sijasta wai-tervehdyksellä. Siinä avokämmenet liitetään vastakkain ja käsien sijainti kertoo, mikä on tervehtijän ja tervehdittävän sosiaalisen aseman tai ikäero. Mitä ylempiarvoisempi tervehdittävä on, sitä lähemmäksi leukaa kädet asetetaan. Arvostetuimmat henkilöt ovat buddhalaiset munkit, jolloin kädet nostetaan otsan korkeudelle - myös kuninkaalliset tervehtivät munkkeja näin. Buddhan kuvia tai patsaita tervehdittäessä wai tehdään polvillaan, kädet kohotetaan vähintään otsan tasolle, kummarrutaan syvään eteenpäin ja kämmenet painetaan lattiaan. Tämä toistetaan kolme kertaa. Tervehtimisen lisäksi wailla voidaan myös osoittaa kiitosta tai pahoittelua.
Perinteinen thaimusiikki-instrumentti on ksylofonia etäisesti muistuttava "ranat" tai "radad", jonka taitajia ja opettajia pidetään suuressa arvossa. Klassisen musiikin asemaa pitää Thaimaassa pi phat, mutta syvien kansankerrosten iskelmämusiikki, luk thung, kerää suurimmat kuuntelijamäärät niin radiosoittojen kuin myydyn musiikin määrällä mitattuna. Länsimaisesta rockmusiikista on Thaimaassa kehittynyt melodinen kitarasäesteinen "string" (Sek Loso) ja kantaaottava "phleng phya chiwit", jonka tunnetuin edustaja on Carabao eli Caravan
Perinteisiin kuvataiteisiin kuuluvat buddhalaisiiin temppeleihin tehdyt puu- ja kiviveistokset, maalaukset ja pronssipatsaat. Muita käsityönmuotoja ovat lakkatyöt, helmiäiupotukset, hopea- ja kultatyöt sekä puukaiverrukset. Aiemmin myös asuinrakennukset tehtiin yksinomaan puusta, mutta nykyään rakennusteollisuuden kehittyminen, väestönkasvu ja metsäpinta-alan dramaattinen pieneneminen ovat tehneet betonituotteista halpoja ja puusta kallista. Rakennustapoja on muovannut eniten tarve mukautua kuumaan ilmastoon aikana, jolloin ei vielä ollut koneellista ilmastointia. Perinteinen thaitalo nostettiin tulvimisen vuoksi pylväiden varaan. Samalla pylväiden alle syntyi suojaisa tila, joka toimii kodinhoitohuoneena ja kuumien öiden makuupaikkanakin.
Urheilu.
Thaimaa on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1952. Olympialaisissa thaimaalaiset urheilijat ovat menestyneet parhaiten nyrkkeilyssä ja painonnostossa. Murtomaahiihtäjä Prawat Nagvajara on edustanut maataan myös talviolympialaisissa 2002 ja 2006. Thaimaan jalkapallomaajoukkue oli joulukuussa 2010 FIFAN rankingissa sijalla 120.
Thaimaan kansallisurheilulaji on kamppailulajeihin kuuluva "muay thai" eli thainyrkkeily. Se on muinaisesta thaimaalaisesta sotataidosta kehittynyt kamppailulaji, jossa yhdistyvät lyönnit, potkut ja pystypaini.


Kambodža.
Kambodžan kuningaskunta (khmeriksi ព្រះរាជាណាចក្រកម្ពុជា, "Preăh réachéa nachâk Kâmpŭchéa") on yli 14 miljoonan asukkaan valtio Kaakkois-Aasiassa. Kambodža rajautuu idässä Vietnamiin, pohjoisessa Laosiin ja lännessä Thaimaahan, ja etelässä sillä on rannikkoa Siaminlahdelle. Maan läpi virtaa Mekongjoki pohjoisesta etelään ja sen länsiosassa sijaitsee suuri Tonle Sap -järvi. Valtaosa maan asukkaista on theravada-buddhalaisia khmerejä, jotka puhuvat austroaasialaista khmerin kieltä. Kambodžan pääkaupunki on Phnom Penh.
Varhaiskeskiajalla Kambodžan aluetta hallitsivat intialaisen kulttuurin vaikutuksessa Funanin ja Chenlan kuningaskunnat. Niiden tilalle nousi 800-luvulla Khmerien valtakunta, josta tuli alueellinen suurvalta ja jolla oli merkittävä vaikutus Kaakkois-Aasian kulttuuriin. Valtakunnan taannuttua Kambodža ajautui Thaimaan ja Vietnamin vasallivaltioksi ja joutui viimein 1800-luvun lopulla Ranskan siirtomaavallan alle. Maa itsenäistyi jälleen vuonna 1953. Yhdysvallat pommitti Kambodžaa Vietnamin sodan yhteydessä, ja vuonna 1970 Kambodžan kuningas syrjäytettiin vallankaappauksessa ja maahan perustettiin Yhdysvalloille ystävällismielinen sotilashallinto. Valtaan nousivat kuitenkin muutaman vuoden kuluttua Pol Potin johtamat Punaiset khmerit, joiden toteuttamassa kansanmurhassa menehtyi ainakin yli miljoona kambodžalaista. Vuosikymmenen lopussa Vietnam hyökkäsi Kambodžaan, punakhmerit syrjäytettiin vallasta ja maahan perustettiin kommunistinen Kamputsean kansantasavalta. Sisällissota punakhmerejä vastaan päättyi 1990-luvun alussa ja monarkia palautettiin, minkä jälkeen maan olot ovat olleet suhteellisen vakaat.
Kambodža on edelleen köyhä valtio, jonka väestö saa pääosin elantonsa maataloudesta. Kambodžan kulttuuri tunnetaan muun muassa Khmer-valtakunnan jälkeensä jättämistä valtavista arkkitehtuurimonumenteista, joista kuuluisin lienee Angkor Watin temppeli, ja ainutlaatuisesta keittiöstään.
Kambodžan nimi.
Khmerin kielellä maan nimi on "Kâmpŭchéa" (កម្ពុជា). Sana tarkoittaa ”Kambu[sta syntynyttä]”; muinaiset khmerit väittivät polveutuvansa myyttisestä Kambu-hahmosta, ja khmer-valtakuntaa alettiin kutsua nimillä ”Kambudža”, ”Kambudžadesa” tai ”Kambupuri”. Ensimmäiset tällaiset kivikaiverrukset ovat Indravarman I:n hallintokaudelta. Kambu oli intialaisen mytologian hahmo ja askeetikko, joka meni legendan mukaan naimisiin taivaallisen nymfin kanssa ja perusti khmerien ensimmäisen kuningaskunnan Chenlan, khmeriksi myös Kambudža.
Esi- ja varhaishistoria.
Nykyisen tutkimuksen valossa tiedetään, että Kambodžan alueella on ollut metsästäjä-keräilijöitä Hoabinhian-kaudella noin 6 000 vuotta eaa. Aiemmasta asutuksesta ei ole varmoja todisteita. Kambodžan neoliittisesta ja pronssikaudesta tiedetään hyvin vähän, sillä arkeologisia kohteita on vähän, ja niitäkään ei ole tutkittu kovin paljoa.
Kambodžan varhaishistoria sijoittuu noin vuosien 200 eaa. ja 500 aaj. välille. Tänä aikana alueella alkoi esiintyä kiinteää asutusta ja yhteiskuntarakenteiden muodostumista, jotka johtivat ensimmäisten valtakuntien syntyyn.
Hindulais-buddhalaiset kuningaskunnat: Funan, Chenla ja khmerien valtakunta.
Kambodžan ja samalla koko Kaakkois-Aasian ensimmäiset merkittävät korkeakulttuurit syntyivät ajanlaskun alussa. Vanhin tunnettu kuningaskunta on Funan, joka perustettiin ensimmäisellä vuosisadalla jaa. ja jonka valtakausi kesti 600-luvulle asti. Funan alkoi intialaistua 300-luvulla, ja sen kukoistuskautena pidetään 400-lukua. 500-luvulta alkaen valtakunta alkoi hajota sisäisiin ristiriitoihin ja sisällissotiin. 600-luvulla Funan ajautui Chenlan vasallivaltioksi.
Chenla, khmerien ensimmäinen kuningaskunta, oli alun perin ollut Funanin vasallivaltio mutta itsenäistyi 500-luvulla. Funanin valloittamisen myötä intialaisvaikutteet siirtyivät Chenlaan. Chenlan valtakautta ei kestänyt kauan, sillä jo 600-luvun lopulla valtakunta jakaantui ensin kahtia ja 700-luvulla lukuisiin pieniin kuningaskuntiin. Chenlan kadottua alueelle syntyi khmerien valtakunta 800-luvun alussa.
Khmer-armeija käymässä sotaan chameja vastaan, reliefi Bayonissa.
Kuningas Norodom I 1800-luvun loppupuolella.
Jayavarman II (hallitsi n. 770–834) perusti Khmerien valtakunnan 802. Angkorin alueen ensimmäinen pääkaupunki perustettiin 800-luvun lopulla ja sitä seurasi joukko muita pääkaupunkeja samalla alueella. Angkor olikin maailman suurin kaupunki esiteollisella ajalla: sen pinta-ala oli 3 000 km² ja asukasluku 700 000-1 900 000. Khmerien valtakunnan vauraus perustui työvoimaan ja ainoa tapa lisätä sitä oli valloittaa uusia alueita. 800-luvun loppuun mennessä valtakunta oli jo laajentunut nykyistä Kambodžaa suuremmalle alueelle ja Angkorin suuruuden ajan päättyessä n. 1150 se hallitsi suurinta osaa Kaakkois-Aasian mannerta. 1177 Champa valloitti Angkorin, mutta (hallitsi 1181–1218) onnistui vallata valtakunta takaisin ja laajentaa sitä entisestäänkin.
Ayutthayan kuningaskunta valloitti Angkorin 1431. Khmerit saivat kuitenkin ajettua valloittajat pois, mutta siirsivät koko kaupungin ja sen miljoonaväestön nykyisen Phnom Penhin alueelle.
Vasallivaltio ja siirtomaa-aika.
Angkorin valloituksen jälkeen 1431 Kambodžasta muodostui puskurivaltio Thaimaan ja Vietnamin väliin. Thaimaa ja Vietnam sekaantuivat aktiivisesti maan politiikkaan ja nimittivät muun muassa Kambodžan kuninkaat, joista monet kruunattiin Bangkokissa. Ayutthayan tuho 1767 heikensi thaitten vaikutusta väliaikaisesti. Thait toipuivat nopeasti, ja 1794 he ottivat haltuunsa Băt Dâmbângin ja Siĕm Réabin maakunnat. Nimellisesti Kambodža oli edelleen itsenäinen, mutta käytännössä siitä oli tullut Thaimaan vasallivaltio. Thaimaalaiset yrittivät valloittaa Kambodžan 1831, mutta vietnamilaiset estivät sen ja valloittivat maan. Vietnamin 1835 aloittama Kambodžan vietnamilaistaminen johti 1841 avoimeen sotaan, jossa Thaimaan kuningas Jessadabodindra auttoi Kambodžaa. Vuoden 1846 rauhansopimuksen mukaan Kambodža joutui kuitenkin virallisesti sekä Thaimaan että Vietnamin alaisuuteen.
Ranska oli 1847 saanut haltuunsa Vietnamin kolme eteläisintä maakuntaa, joista käytetään nimitystä Kotšinkiina. Ranska vaati 1863 Kambodžaa maksamaan veroa Kotšinkiinalle, ja sen onnistui suostutella Kambodža allekirjoittamaan protektoraattisopimus Ranskan kanssa. Seuraavana vuonna Kambodža solmi protektoraattisopimuksen myös Thaimaan kanssa. Se suututti ranskalaiset ja jo samana vuonna Ranska valloitti Kambodžan. Thaimaa luopui vaatimuksistaan Kambodžan suhteen 1867. 1887 Kambodža liitettiin Ranskan Indokiinaan.
Kambodžan siirtomaapäällikkö oli résident supérieur, ja maakunnissa hallitsivat paikalliset kuvernöörit. Vuonna 1897 maan kuvernööri valitti esimiehilleen Pariisissa, että Kambodžan kuningas Norodom I ei enää ollut kykenevä hallitsemaan maata, ja sai oikeuden ottaa kuninkaan roolin verojen määräämisessä sekä kuninkaallisten virkamiesten ja seuraavan kuninkaan nimittämisessä. Norodomille ja hänen seuraajillensa jäi keulakuvan rooli, myös buddhalaisessa uskonnossa. Siirtomaa-aikana ranskalaiset saivat korkeimmat virat, ja alempiin virkoihin palkattiin mieluiten vietnamilaisia.
Itsenäistyminen.
Yhdysvaltain armeija Kambodžassa vuonna 1970.
Toisen maailmansodan aikana japanilaiset miehittivät Kambodžan 1941, ja 9. maaliskuuta 1945 Japani julisti Kambodžan itsenäiseksi. Japanin antauduttua ranskalaiset palasivat ja yrittivät palauttaa siirtomaavallan, mutta epäonnistuivat siinä. Kambodžasta tuli sen sijaan autonominen valtio Ranskan Indokiinan liittovaltiossa. Vuoden 1949 sopimukseen mukaan Ranska hallintaan jäivät armeija, poliisi, oikeuslaitos, valuutta ja ulkomaankauppa.
Ranskan ja Japanin vastaiset ryhmittymät muodostivat 1945 järjestön nimeltä Khmer Issarak (”Itsenäinen Khmer”).Vuoden 1947 yleisen armahduksen jälkeen osa Khmer Issarakin jäsenistä siirtyi olemassa oleviin puolueisiin, mutta osa jatkoi taistelua Ranskan siirtomaaherruutta vastaan yhdessä Việt Minhin kanssa. Levottomuudet maassa alkoivat uudelleen 1951, jolloin myös buddhalaiset munkit toimivat aktiivisesti hallitusta vastaan. Kuningas Norodom Sihanouk aloitti Kambodžan itsenäisyyskampanjan 1953 ja julisti lopulta Kambodžan itsenäiseksi kesällä 1953. Indokiinan sodan takia Ranska joutui tunnustamaan Kambodžan itsenäisyyden marraskuussa 1953 ja itsenäisyys vahvistettiin Geneven rauhankonferenssissa 1954. Kuningas Norodom Sihanouk luopui kruunusta isänsä hyväksi 1955 ja ryhtyi johtamaan maata pääministerinä. Vuosina 1955-1970 Sihanouk oli Kambodžan tosiasiallinen hallitsija joko pääministerinä tai valtion päämiehenä.
1960-luvulla Sihanouk kertoi pyrkivänsä täydelliseen puolueettomuus- ja sitoutumattomuuspolitiikkaan. Suhteet Yhdysvaltoihin viilenivät varsinkin sen jälkeen kun Sihanouk solmi kauppasopimukset Neuvostoliiton ja Kiinan kanssa. Sihanouk katkaisi kaikki suhteet Yhdysvaltoihin 1965, kun Yhdysvaltojen ilmasota Vietnamin sodassa laajeni Kambodžan alueelle. Oikeiston voitettua Yhdysvaltojen tuella vaalit vuonna 1966 hallitus ryhtyi puhdistamaan maata vasemmistolaisista. Vasemmistolaiset pakenivat maaseudulle ja aloittivat 1967–1968 useita kapinoita, jotka hallitus kuitenkin kukisti verisesti. Kapinalliset alkoivat järjestäytyä kommunistiseksi sissiliikkeeksi, jonka nimeksi tuli punaiset khmerit.
Sisällissota ja Vietnamin sota.
Kenraali Lon Nol suoritti Yhdysvaltojen tuella sotilasvallankaappauksen keväällä 1970. sissit hyökkäilivät etelävietnamilaisten kimppuun Kambodžasta käsin, joten Yhdysvaltojen ilmavoimat jatkoivat Kambodžan pommitusta sotilasvallankaappauksen jälkeen aina elokuuhun 1973 asti. Yhdysvallat pudotti Kambodžaan kaiken kaikkiaan 2 756 941 tonnia pommeja. Liittoutuneet käyttivät koko toisen maailmansodan aikana noin 2 miljoonaa tonnia pommeja, Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit mukaan luettuina. Nykyään pommituksissa arvioidaan kuolleen noin 250 000 kambodžalaista.
Vallankaappauksen jälkeen Sihanouk johti nimellisesti Kambodžan kansallista yhtenäisyysrintamaa (FUNK) ja Kambodžan kansallisen yhtenäisyyden kuninkaallista hallitusta (GRUNK) Pekingistä käsin. Kummankin vahvin ryhmittymä olivat kuitenkin punaiset khmerit, jotka lopulta hallitsivat käytännössä koko maaseutua.
Kun Yhdysvallat lähti Vietnamista ja FNL Kambodžasta, punaiset khmerit jatkoivat taistelua ja syrjäyttivät Lon Nolin hallinnon. Kambodžan kommunistinen puolue valloitti Phnom Penhin 17. huhtikuuta 1975, ja Lon Nol pakeni Yhdysvaltoihin. Norodom Sihanouk palasi valtaan, mutta joutui pian radikaalien kommunistien syrjäyttämäksi. Jäljellä oleva hallitus hajotettiin nopeasti ja Sihanouk menetti virallisesti asemansa valtion päämiehenä. Kambodžasta tuli kommunistinen tasavalta ja Khieu Samphanista ensimmäinen presidentti.
Punaiset khmerit.
Pol Pot nimitettiin Kambodžan pääministeriksi, ja hän aloitti koko maan läpäisevät sosialistiset uudistukset. Markkinatalous, yksityisomaisuus ja raha lakkautettiin, ja kansan tuli elää pienissä yhteisöissä. Punaisten khmerien ideologia oli sekoitus radikaalia maolaisuutta ja pääosin Vietnamia vastaan suunnattua sovinismia. Heidän vihollisiaan olivat etenkin vanhan hallinnon aikana koulutettu sivistyneistö – opettajat, lääkärit ja insinöörit – joita tapettiin surutta. Kaiken yksilöllisyyden ja vapauden tukahduttanut "Angkar"-järjestelmä valvoi kambodžalaisia, joiden tuli tehdä samaa työtä, syödä samaa ruokaa ja käyttää samoja vaatteita. Kambodža palasi vuoteen nolla: perinteet, uskonto, teatteri, musiikki, sanomalehdet ja niin edelleen lakkautettiin ja kirjastot, sairaalat, koulut ja muut julkiset rakennukset hylättiin.
Punaiset khmerit vastustivat kaupunkielämää, ja kaupunkiväestö määrättiin palaamaan välittömästi maaseudulle. Phnom Penhin väestö oli sodan aikana kasvanut moninkertaiseksi, mutta kaupungit tyhjennettiin muutamien päivien kuluessa. Punaiset khmerit käyttivät hyödykseen vanhaa, kaupunkilais- ja maalaisväestön välistä juopaa ja voimistivat sitä. Maaseutuväestö jaettiin kahteen kastiin, vanhoihin asukkaisiin ja uusiin kaupungeista häädettyihin ihmisiin, ja ryhmien välit saattoivat olla hyvin huonot. Kaupunkilaisväestö joutui sopeutumaan ankariin olosuhteisiin, joissa maalaiset olivat punaisten khmerien mukaan joutuneet aina elämään. Koska punaisten khmerien ideologian kulmakiviin kuului myös ”yltiöpäinen khmer-sovinismi”, vihan kohteeksi joutuivat myös vähemmistöt: chamit, vietnamilaiset ja kiinalaiset.
Sisällissodan, Pol Potin ohjelmien ja Vietnamin miehityksen uhriluvusta kiistellään. Arviot Pol Potin ajan uhriluvuista vaihtelevat 1,2–3 miljoonan välillä. Suurin osa uhreista kuoli nälkään, sairauksiin tai pakkotyöhön. Teloituksissa kuoli kuitenkin ainakin satoja tuhansia, ehkä jopa miljoona henkeä. Joka tapauksessa Kambodžan kansanmurha oli yksi vuosisadan pahimmista inhimillisistä katastrofeista: erään arvion mukaan surmansa sai yli viidesosa maan väestöstä.
Punakhmerien välit Vietnamiin alkoivat pian kiristyä. Vietnam ei voinut enää hyväksyä punakhmerien hyökkäyksiä Vietnamin puolelle ja uutisia vietnamilaisväestön vainosta: lopulta joulukuussa 1978 Vietnamin armeija hyökkäsi Kambodžaan, ja tällöin alkaneessa Kambodžan–Vietnamin sodassa se sai Phnom Penhin nopeasti hallintaansa. Punaiset khmerit ja Pol Pot pakenivat Thaimaan rajalle, ja Vietnam asetti valtaan hallituksen, joka koostui Pol Potin vainoja paenneista punakhmereistä. Maanpaossa ollut Sihanouk ryhtyi nyt yhteistyöhön punaisten khmerien kanssa ja toimi päämiehenä koalitiohallituksessa, jota tukivat Kiina ja länsivallat; Thaimaa vuorostaan tarjosi punakhmereille turvapaikan vastineeksi siitä, että Kiina veti tukensa maan kommunistiselta puolueelta. Vastustaakseen kommunistien johtamaa Vietnamia Yhdysvallat avusti punakhmerejä miljoonilla dollareilla ja asetti vietnamilaisten tukeman Kamputsean kansantasavallan kauppasaartoon. Presidentti Jimmy Carterin hallinto esti kansantasavallan pääsyn Yhdistyneisiin kansakuntiin (YK), jossa Kambodžaa edusti 1990-luvun alkuun asti punakhmerien ja Sihanoukin monarkistien pakolaishallitus.
Rauhan aika.
Rauhansopimus eri osapuolten (Vietnamin, Kamputsean kansantasavallan hallituksen, punaisten khmerien sekä tasavaltalaisen KPNLF:n ja monarkistisen ANS:n) välillä syntyi parin vuoden neuvottelujen jälkeen 1991. Vietnamin joukot vetäytyivät ja sissiliikkeiden johtajat pääsivät palaamaan Kambodžaan. YK:n operaatio UNAMIC perustettiin auttamaan miinanraivauksessa ja tukemaan noin 370 000 pakolaisen paluuta Thaimaasta.
Yhdistyneiden kansakuntien tukemat vuonna 1993 järjestetyt vaalit auttoivat palauttamaan järjestystä. Maa palautettiin monarkiaksi ja Norodom Sihanoukista tuli jälleen kuningas, nyt ilman poliittista valtaa. Hän jätti kruunun vuonna 2004 Norodom Sihamonille.
Vuoden 1993 tasaisten vaalien jälkeen kanssapääministereiksi nimitettiin Kambodžan kansanpuolueen Hun Sen ja monarkistisen Funcinpec-puolueen prinssi Norodom Ranariddh, Norodom Sihanoukin vanhin poika. Hun Sen järjesti verisen vallankaappauksen 7. heinäkuuta 1997, joka syöksi Ranariddhin vallasta. Vuoden 1998 vaalien jälkeen Hun Sen jatkoi ainoana pääministerinä ja Norodom Ranariddh parlamentin puhemiehenä. Kambodžan kansanpuolue voitti myös vuoden 2003 vaalit mutta ei taaskaan saanut yksinkertaista enemmistöä.
Vuonna 2006 Funinpec erotti prinssi Norodom Ranariddhin johdostaan. Maaliskuussa 2007 Norodom Ranariddh tuomittiin poissaolevana vankilaan varojen väärinkäytöstä.
Sotarikostuomioistuin.
Punakhmerien johtajia tuomitsemaan perustettu tuomioistuin käynnistyi hitaasti vuodesta 2005 alkaen. Yksi liikkeen kärkihahmoista, Ta Mok kuoli vuonna 2006 ennen kuulustelujen alkua. Nuon Chea joutui oikeuteen 2007. Duch eli Kang Kek Ieu tuomittiin 35 vuodeksi vankilaan vuonna 2010. Jacques Vergès puolustaa Kambodžan sotarikostuomioistuimessa silloista presidenttiä Khieu Samphania. Vergès pyrkii kaikin keinoin lykkäämään oikeudenkäyntiä ja onnistui siinä jo 2008 sillä perusteella, ettei kaikkia asiakirjoja ollut ehditty kääntää khmeristä ranskaksi. Syytteessä ovat lisäksi Ieng Sary ja Ieng Thirith (myös nimellä Khieu Thirith).
Valtiomuoto ja hallinto.
Kambodža on perustuslaillinen monarkia, jota johtaa pääministeri. Valtionpäämies on kuningas, mutta hän puuttuu harvoin suoraan politiikkaan. Nykyinen kuningas on Norodom Sihamoni, joka nousi valtaistuimelle vuonna 2004, kun hänen isänsä Norodom Sihanouk jäi eläkkeelle. Entisenä kuninkaana Norodom Sihanoukilla on ollut paljon arvovaltaa ja hän on ollut Kambodžassa kunnioitettu mielipidejohtaja.
Perustuslaki takaa monipuoluejärjestelmän. Suurimmat puolueet ovat Kambodžan kansanpuolue (Cambodian People's Party, CPP), kuningasmielinen Funcinpec, liberaalinen oppositiopuolue (Sam Rainsy -puolue, SRP), Ihmisoikeuspuolue HRP ja Kansallispuolue NP (entinen NRP).
Maan lakiasäätävät elimet ovat 58-jäseninen senaatti ja 123-jäseninen alahuone. Senaatin jäsenistä kuningas nimittää kaksi, alahuone valitsee kaksi ja 57 valitaan kunnallisvaltuustojen ja parlamentaarikkojen äänestyksen perusteella. Alahuone valitaan yleisin vaalein viiden vuoden välein. Senaatissa on vuoden 2006 vaalien jälkeen suurimpina puolueina CPP (45 paikkaa), Funcinpec (10 paikkaa) ja SRP (2 paikkaa). Vuoden 2008 alahuoneen vaaleissa CPP sai 90, SRP 26, HRP 3, Funcinpec 2 ja NRP 2 paikkaa.
Alahuoneen vaalien jälkeen alahuone ehdottaa suurimman ryhmän tai koalition puheenjohtajaa pääministeriksi, ja kuningas vahvistaa valinnan. Pääministeri ehdottaa muita ministereitä ja kuningas nimittää heidät. Vuoden 2008 vaalien jälkeen pääministeri on Hun Sen, senaattia johtaa CPP:n puheenjohtaja Chea Sim ja alahuonetta Heng Samrin.
Oikeuslaitos.
Oikeuslaitos muodostuu korkeimmasta oikeudesta, alioikeuksista ja erityistuomioistuimesta, joka käsittelee Punaisten khmerien hallinnon aikana tehtyjä vakavia rikoksia. Erillistuomioistuimen toimintaan osallistuu myös ulkomaalaisia tuomareita, ja YK oli mukana sen perustamisessa, mutta ei puutu sen toimintaan.
Asevoimat.
Kambodžan asevoimat muodostuvat maavoimista, ilmavoimista ja laivastosta. Vuoden 2006 lain mukaan 18–30-vuotiaat miehet ovat asevelvollisia, ja heidät on velvoitettu 18 kuukauden varusmiespalvelukseen. Asevoimat kärsivät rahapulasta, jota se on yrittänyt paikata myymällä vartiointipalveluita ja pyytämällä yksityisiä lahjoituksia. Kansainväliset tarkkailijat ja ihmisoikeusryhmät pitävät kehitystä huolestuttavana.
Hallinnollinen jako.
Kambodža jaetaan 20 maakuntaan (ខេត្ត – "khet") ja neljään maakunnantasoiseen kuntaan (ក្រុង – "krong"). Maakunnat jaetaan edelleen piirikuntiin ("srok"), jotka vuorostaan jaetaan kuntiin ("khum"). Kunnat jaetaan piireihin ("khan") ja edelleen kortteleihin ("sangkat").
right
Maantiede.
Kambodžan pinta-ala on noin 181 035 neliökilometriä, josta 4 520 neliökilometriä on sisävesiä. Maalla on 803 kilometrin raja Thaimaan kanssa pohjoisessa ja lännessä, 541 kilometrin raja Laosin kanssa koillisessa ja 1 228 kilometrin raja Vietnamin kanssa idässä ja kaakossa. Kambodžalla on lisäksi 443 kilometrin pituinen rantaviiva Siaminlahdella.
Maan huomattavin maantieteellinen piirre on Tônlé Sabin (Suuri järvi) tulvatasanko, joka on kuivana kautena 2 590 neliökilometrin suuruinen ja sadekautena noin 24 605 km². Tiheästi asutettu, riisinviljelyyn käytetty tasanko on Kambodžan keskeisin alue. Suurin osa maasta (noin 75 prosenttia) on alle 100 metrin korkeudella merenpinnasta. Poikkeukset ovat Krâvanhvuoret (korkein kohta 1 813 metriä) ja niiden kaakkoinen laajentuma Dâmreivuoret (noin 500–1 000 metrin korkuiset ”Elefanttivuoret”), sekä Dângrêkvuorten jyrkänne Thaimaan rajalla (korkeus noin 500 metriä). Kambodžan korkein kohta on 1 771 metriin kohoava Phnom Aoral Poŭthĭsătin lähellä maan keskiosassa.
Kallioperä ja malmivarat.
Suurin osa Kambodžan kallioperästä kuuluu kvartäärikauden kivien muodostamaan Tonle Sap-Phnom-Penh sedimentaatioaltaaseen. Länsirannikon vuoret ovat liitukaudelta, jurakaudelta ja triaskaudelta. Trias- ja permikauden kivilajeja on myös maan itäosassa, samoin paikoin pohjoisessa, yhdessä paleotsooisen maailmankauden loppuvaiheen eli lähinnä permikauden ja kivihiilikauden kivilajien kanssa. Kaakkoisosassa on paikoin myös vulkaanisia kivilajeja.
Kambodžan mineraalivarojen kartoitus on alkutekijöissään. Toistaiseksi maasta kaivetaan kultaa ja jalokiviä sekä marmoria, graniittia, hiekkaa ja suolaa. Maa sallii myös ulkomaalaisten yritysten harjoittaa malminetsintää ja kaivostoimintaa. Brittiläinen ja japanilainen yhtiö luopuivat bauksiitin louhimisesta pitkän jatkuneiden tutkimusten jälkeen kannattamattomana. Australialaiset ja japanilaiset yritykset ovat tehneet valtauksia kultakaivoksia varten. Korealainen yritys on varannut alueen, jossa on kuparia, sinkkiä ja jalokiviä. Kiinalaiset ovat perustaneet yhteisyrityksen rautamalmin hyödyntämiseksi. Kivihiiltä on löytynyt läheltä Thaimaan rajaa. Hiekkaa viedään Singaporeen ja Hongkongiin rakennusteollisuudelle ja täytemaaksi. Mineraalivarojen hyödyntämistä pidetään niin tärkeänä Kambodžan talouskasvulle, että valtio on ilmoittanut olevansa valmis harkitsemaan kaivostoiminnan sallimista myös nykyisillä luonnonsuojelualueilla.
Luonto.
FAO:n "Forest Resources Assesment 2000" -raportissa Kambodža jaetaan kolmeen kasvillisuusvyöhykkeeseen. Maan länsi- ja lounaisosassa sekä pienessä laikussa Môndôl Kirin maakunnassa kasvaa trooppista sademetsää. Itäosassa ja paikoin maan keskiosassa kasvaa trooppinen kostea lehtimetsä. Sen yleisimmät puulajit kuuluvat mahonkikasveihin, rautayrttikasveihin, hernekasveihin tai heimoon "Combretaceae". Maan keskiosissa on trooppista kuivaa metsää, jonka päälajeja ovat dipterokarpuskasvit.
Suuren järven tulvatasangolla viljellään riisipeltojen lisäksi tupakkaa ja maissia. Pohjoisen vuorilla kasvaa ikivihreää metsää. Lounaassa on jäljellä ikimetsien sirpaleita ja viljeltyä tiikkiä. Ylempänä vuoristossa kasvaa havupuitakin. Rannikkoa reunustavat mangrovemetsät, ja jokivarsilla tavataan buddhalaisten pyhää kukkaa lootusta.
Kambodžan kansalliseläin kouprei on äärimmäisen uhanalainen ja mahdollisesti kuollut jo sukupuuttoon. Toinen äärimmäisen uhanalaiseksi luokittelema laji on lepakko, "Otomops wroughtoni", jonka aiemmin luultiin elävän vain Intiassa. Jaavansarvikuonoja on löydetty rajan takaa Vietnamista, joten niitä saattaa elää myös Kambodžan puolella. Muita uhanalaisia nisäkkäitä ovat aasiannorsu, aasiankultakissa, vuorisusi, Indokiinangibboni, puuleopardi, kalastajakissa, marmorikissa, malaijikarhu ja villi vesipuhveli. Tiikereitä arvioidaan olevan jäljellä noin 150 yksilöä. Kansallispuu on palmyrapalmu ("Borassus flabellifer").
Kambodžassa on seitsemän kansallispuistoa ja 16 muuta luonnonsuojelualuetta. Suurimmat kansallispuistot ovat Viracheyn kansallispuisto maan pohjoisrajalla, Botum-Sakorin kansallispuisto länsirajalla ja Phnom Bokorin kansallispuisto maan eteläosassa. Suurin Kambodžan luontoa uhkaava tekijä ovat metsätuhot. 1990-luvulla metsäpinta-ala väheni 1 400 neliökilometriä vuodessa. Vuosina 2000–2005 metsän tuhoutumisvauhti kasvoi 75 prosenttia. Luonnontilaista ikimetsää on jäljellä enää alle 3 500 neliökilometriä. Hallituksen toimet ovat tehottomia, ja laittomat hakkuut rehottavat. Väestönkasvu ja sisällissodan jälkeinen jälleenrakennus asettavat paineita puutavaran hankkimiselle. Metsää raivataan myös kaskiviljelyn ja peltopinta-alan laajentamisen takia. Metsien oman lajiston lisäksi metsätuhot ovat uhkana järvien biotoopeille, sillä hakkuuaukeilta huuhtoutuva liete pilaa kutupaikkoja.
Ilmasto.
Kambodžan ilmasto on trooppinen ja lämpötila pysyy ympäri vuoden noin 20–30 celsiusasteessa. Ilmastoa hallitsevat kaksi monsuunia. Lounaasta tulevat monsuunit tuovat maahan kosteaa ilmaa Thaimaanlahdelta ja Intian valtamereltä toukokuusta lokakuuhun. Eniten Kambodžassa sataa syys-lokakuussa; maan keskiosan tasangolla sataa lounaismonsuunin aikana yhteensä lähes 1,8 metriä. Koillinen monsuuni puhaltaa kuivalla kaudella, joka kestää marraskuusta maaliskuuhun. Kuivin kausi on tammi-helmikuussa. Huhtikuu on kuumin kuukausi, ja sen aika saadaan vain vähän sateita. Kuuman ja kostean mutta sateettoman vuodenajan vaihtumista monsuuniin juhlitaankin muun muassa khmerien uudenvuoden muodossa.
Suurimmat kaupungit.
Vuonna 2010 arvioitiin, että kymmenessä kaupungissa oli yli 50 000 asukasta. Suurimpien kaupunkien järjestys oli muuttunut oleellisesti kymmenessä vuodessa.
Pääkaupunki Phnom Penh oli aikanaan "Aasian helmi". Se kärsi sisällissodasta pahoin, mutta on toipumassa hyvää vauhtia. Toiseksi suurimmassa kaupungissa Băt Dâmbângissa on säilynyt hyvin siirtomaa-ajan ranskalaista arkkitehtuuria. Sihanoukville on moderni satamakaupunki, jonka upeat hiekkarannat houkuttelevat sekä koti- että ulkomaisia matkailijoita. Siĕm Réab on tunnettu ennen kaikkea Angkorin raunioalueesta. Kâmpóng Chhnăng on satamakaupunki Tonle Sap-joen varrella. Se on merkittävä kalasatama.
Talous.
Kambodžan valuutta on nimeltään riel. Suurissa kaupungeissa matkailijat voivat käyttää yleisesti Yhdysvaltojen dollareita (seteleinä) ja Thaimaan rajalla Thaimaan bahteja. Punaisten khmerien aikana maa luopui rahataloudesta kokonaan.
Viime aikojen kehityksestä huolimatta Kambodžan talous kärsii yhä vuosikymmenien sisällissodasta ja levottomuuksista. Bruttokansantuote (BKT) henkeä kohti kasvaa nopeasti, mutta on yhä alhainen muihin alueen maihin verrattuna. Suurin osa maaseudun talouksista ovat riippuvaisia maataloudesta. Kambodžan tärkeimmät vientituotteet ovat tekstiilit, puutavara, kumi, riisi, kala ja tupakka. Maan suurimmat vientikumppanit ovat Yhdysvallat, Singapore, Saksa, Britannia, Kanada ja Vietnam.
Vuosina 2004-2008 Kambodžan talouskasvu oli yli kymmenen prosenttia vuodessa. Tekstiiliteollisuus ja turismi olivat tärkeimmät kasvualat. Vuonna 2008 maahan saapui kaksi miljoonaa turistia. Matkailu onkin maan toiseksi suurin kovan valuutan lähde tekstiiliteollisuuden jälkeen. Valtaosa maahan saapuvista matkailijoista vierailee Angkorissa tai Phnom Penhissä; myös uudistunut Siĕm Réabin kaupunki on tärkeä kohde. Etelärannikko trooppisine saarineen ja rantoineen ei ole vielä turismin pilaama. Matkailu on tuonut paljon hyvää Kambodžalle: se on luonut uusia taloudellisia mahdollisuuksia, auttanut maan kulttuurielämää ja lisännyt optimismia, mutta toisaalta Kambodža on myös seksimatkailun tärkeä kohdemaa – erityistä huolta on esitetty lapsiprostituoitujen ja prostituutioon pakotettujen kohtalosta.
Kambodžan väestöltä puuttuu kunnollinen koulutus etenkin köyhällä maaseudulla, jonka infrastruktuuri on lähes olematon. Pelko poliittisesta epätasapainoisuudesta ja korruptiosta ovat hidastaneet ulkomaisia investointeja. Vuosina 2004–2009 ulkomaiset investoinnit kuitenkin kasvoivat jo 12-kertaisiksi. Maasta löytyi vuonna 2005 öljyä ja maakaasua, ja kaupallisen tuotannon arvioidaan alkavan 2012. Kaivostoiminta on viriämässä etenkin maan pohjoisosassa. Maaperässä on jalokiviä, rautaa, mangaania ja fosfaatteja.
Maatalous työllistää noin 70 prosenttia työvoimasta ja tuo 29 prosenttia bruttokansantuotteesta. Maatalouden tuotteisiin kuuluvat riisi, kumi, maissi, vihannekset, cashew-pähkinät, tapioka ja silkki. Maan vilja-aittoja ovat Kâmpóng Thum, Krâchéh, Môndôl Kiri, Preăh Vihéar ja Rôtanak Kiri. Vuoden 2009 riisisadoksi arvioitiin 7,3 miljoonaa tonnia. Satoa vahingoittaneesta taifuunista huolimatta siitä riitti vientiinkin. Myös puuvillaa, pippuria ja öljykasvi jatropaa kasvatetaan myyntiin. Kâmpôtin pippurille ja durianille, Kâmpóng Spœn palmusokerille, Siĕm Réabin prahok-kalakastikkeelle ja Môndôl Kirin hunajalle ollaan hakemassa WTO:n alkuperäsuojaa.
Laajalle levinnyt korruptio on suuri ongelma. Vuonna 2010 maa sijoittui 178 maan joukossa sijalle 154 Transparency Internationalin korruptiolistalla. Korruption vastainen laki valmistui 15 vuoden valmistelun jälkeen. Pääministeri perusti korruptionvastaisen yksikön, mutta sen tehokkuutta epäiltiin yleisesti.
Kambodža tuottaa suurimman osan kuluttamastan sähköstä itse – vuonna 2007 sitä tuotettiin 1,272 miljardia kilowattituntia. Maan sähköistysaste on toistaiseksi kuitenin Aasian pienimpiä, ja vain 12 prosentilla kotitalouksista on sähköt. Sähkön hinta on maailman korkeimpia, maaseudulla jopa 0,90 Yhdysvaltojen dollaria kilowattitunnilta. Monet sähkövoimalat toimivat dieselillä, mutta suunnitelmiin kuuluu joidenkin korvaaaminen raskasta polttoöljyä käyttävillä laitoksilla ja halvan sähkön ostaminen Vietnamista ja Thaimaasta. Myös vesivoiman lisärakentaminen on suunnitteilla. Ilman sähköä elävät kotitaloudet tuottavat pääosan energiastaan polttamalla biomassaa: polttopuuta ja puuhiiltä.
Liikenne.
Kambodžan rautatielinjat ja osa tieverkostosta ovat huonossa kunnossa. Maassa on kaksi rautatielinjaa, joiden pituus on yhteensä 645 kilometriä. Ennen toista maailmansotaa valmistunut pohjoinen linja kulkee pääkaupungista Phnom Penhistä Sisŏphŏniin lähelle Thaimaan rajaa ja eteläinen linja Phnom Penhistä Sihanoukvillen satamakaupunkiin. Virallinen henkilöliikenne on lopetettu, mutta tavarajunat ottavat joskus matkustajia. Linja-autoliikenne on lisääntynyt ja pitkänmatkan linja-autot yhdistävät toisiinsa suurimmat paikkakunnat, syrjäisemmillä alueilla käytetään minibusseja. Teitä on maassa yhteensä noin 38 000 kilometriä, mutta vain pieni osa niistä on päällystetty. Paikalliset käyttävät liikkumiseen yleensä autoja, moottoripyöriä tai busseja. Polkupyöräriksojen eli "cyclojen" käyttö on vähentynyt merkittävästi 2000-luvulla.
Kambodžan laaja vesitieverkko on ollut kaupankäynnin kannalta historiallisesti tärkeä ja muodostaa edelleen merkittävän osan maan liikennejärjestelmää. Mekong- ja Tônlé Sab -joet, niiden lukuisat sivujoet ja Tônlé Sab -järvi muodostavat yhteensä 2 400 kilometriä vesireittejä, ja esimerkiksi Tônlé Sabilla on liikennettä vuoden ympäri. Mekongilla on helppo liikennöidä Krâchéhiin saakka. Kambodžalla on kaksi tärkeää satamaa, Phnom Penh ja Sihanoukville.
Kambodžan sisäisiä lentoja Phnom Penhistä Siĕm Réabiin operoi yksi lentoyhtiö, Siem Reap Airways. Maassa on kaksi merkittävää lentoasemaa, Phnom Penh ja Siĕm Réab. Vuonna 2009 Phnom Penhin lentoasemaa käytti noin 1,6 miljoonaa ja Siĕm Réabin lentoasemaa 1,3 miljoonaa matkustajaa. Phnom Penhiin lentää säännöllisesti 19 lentoyhtiötä. Lentokenttiä maassa on yhteensä 17 kappaletta.
Tietoliikenne.
Maan puhelinlinjoja tuhottiin laajasti punaisten khmerien hallinnon aikana, eikä verkkoa ole vieläkään korjattu ennalleen. Tämä haittaa telefaksin ja lankapuhelinten sekä internetin käyttöä. Vuonna 2009 lankalinjoja oli 54 200 eli vähemmän kuin yksi sataa asukasta kohti. Kännykkäliittymiä oli 5,6 miljoonaa eli noin 40 liittymää sataa asukasta kohti. Internet-yhteydet ovat kalliita kaikkialla muualla paitsi Phnom Penhissä ja Siam Reabissa. Useimpien kaupunkien postitoimistosta voi soittaa, ja puhelinkioskejakin on. Maassa toimii viisi matkapuhelinoperaattoria, joista suurin, MobiTel, tarjoaa verkon useimpien suurten kaupunkien taajama-alueella. Kun 3G-matkapuhelimet olivat tulossa käyttöön 2006, niiden pelättiin lisäävän pornon levittämistä. Suunnitelma matkapuhelinvideoiden kieltämisestä raportoitiin laajasti länsimaiden lehdistössä.
Syksyllä 2009 maassa oli 74 000 internetin käyttäjää, lähinnä suurimmissa kaupungeissa.
Väestö.
Vuonna 2010 Kambodžan väkiluku oli noin 14,5 miljoonaa ja väestönkasvu oli 1,705 prosenttia vuodessa. Kaupungeissa asuu 22 prosenttia väestöstä: suurin kaupunki on maan pääkaupunki Phnom Penh, jossa on yli miljoona asukasta. Kambodža on etnisesti hyvin homogeeninen: noin 90–96 prosenttia kambodžalaisista on khmerejä. He puhuvat khmerin kieltä, joka on myös valtion virallinen kieli. Vähemmistöihin kuuluvat kiinalaiset, vietnamilaiset, chamit ja khmer loeut. Mekong-joen varrella pääkaupungin pohjoispuolella asuvat chamit ovat merkittävin vähemmistö; chamit polveutuvat muinaisen Champa-kuningaskunnan asukkaista ja he omaksuivat islaminuskon malaijeilta. Heitä vainottiin pahoin punakhmerien aikaan. Kambodžan kiinalaiset ovat pääosin sulautuneet valtaväestöön, mutta vietnamilaiset ovat säilyttäneet oman kulttuurinsa. Khmer loeut ovat vuorostaan maan koillisosassa asuvia vuoristoheimoja, joita on noin 20.
Kaikkiaan maassa puhutaan 23 kieltä. Khmerin kieli kuuluu austroaasialaisten kielten mon-khmer-ryhmään ja sitä kirjoitetaan omalla aakkostollaan. Ranskan kieli on yleisin vieras kieli, jota myös opetetaan kouluissa ja yliopistoissa ja käytetään hallinnossa. Viime vuosina monet nuoret kambodžalaiset ovat kuitenkin siirtyneet käyttämään englantia, ja sen asema onkin vahvistumassa.
Theravada-buddhalaisuus, jota punakhmerit sortivat, on jälleen maan pääuskonto, jota harjoittaa 96,4 prosenttia väestöstä. Muslimeja väestöstä on 2,1 prosenttia ja muita 1,3 prosenttia. Buddhalaisuuteen on sekoittunut perinteistä animismia ja esi-isien palvontaa. Buddhalaisilla temppeleillä ("wat") on ollut maan historian aika merkittävä rooli paikallisina kulttuuri- ja koulutuskeskuksina, mutta valtaosa niistä tuhottiin punakhmerien aikana. Nyt buddhalaisuus on kirjattu maan perustuslakiin valtionuskonnoksi. Islaminuskoisia ovat lähinnä chamit, pieni kristitty vähemmistö asuu Phnom Penhissä ja muissa suurissa kaupungeissa ja vuoristoheimot harjoittavat animismia.
Valtaosa kambodžalaisista on omavaraismaanviljelijöitä, jotka asuvat pienissä kylissä. Vuoristoheimot harjoittavat kaskiviljelyä. Köyhyys, aliravitsemus ja taudit ovat syrjäisellä maaseudulla edelleen yleisiä. Vuonna 2010 keskimääräinen eliniänodote oli 62 vuotta.
Koulutus.
Kambodžassa on periaatteessa yhdeksän vuotta kestävä oppivelvollisuus.
Koulunkäynti on yleistynyt 2000-luvun kuluessa huomattavasti. Vuonna 2010 jo yli 90 prosenttia alakouluikäisistä kävi koulua. Luokalle jääminen ja koulun keskeyttäminen ovat kuitenkin ongelmia, ja yläkoulua kävi vain 32 prosenttia ikäluokasta. Kambodžassa on kymmenen julkista ja 29 yksityistä korkeakoulua. Pol Potin valtakaudella koulut ja yliopistot suljettiin ja tuhottiin, suuri osa opettajista surmattiin ja monet eloonjääneistä livahtivat tilaisuuden tullen ulkomaille. Maan vanhin ja suurin korkeakoulu, Phnom Penhin yliopisto, avattiin uudelleen vaiheittain vuosina 1980-1988. Koulutusjärjestelmän jälleenrakennus aloitettiin opettajien koulutuksesta.
Kansanterveys.
Malaria on Kambodžan suurimpia terveysongelmia. Se vaivaa eniten maan itä- ja pohjoisosien metsäkylien asukkaita. Malarian esiintyvyys vaihtelee vuodesta toiseen sademäärän ja sen mukaan, paljonko ihmisiä toimii metsätehtävissä. Malarialääkkeiden huolimattoman käytön takia maahan on syntynyt malarialoispopulaatioita, jotka ovat resistantteja useimmille tunnetuille lääkkeille. Epidemian pahenemista koetetaan estää kyläneuvoloilla, joista saa diagnoosin ja lääkkeet nopeasti.
AIDS-tilanne on parantunut viimeisen kymmenen vuoden aikana: HIVin kantajia oli vuonna 2007 vain 0,8 prosenttia aikuisväestöstä, kun suurimmillaan 1990-luvun lopulla heitä oli noin kaksi prosenttia. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 40 000 henkeä, ja sitä sai 67 prosenttia heistä, noin 27 000 henkeä. YK:n vuosituhattavoitteista Kambodža onkin jo saavuttanut HIV/AIDS-tavoitteen. Köyhyyteen ja odottaviin äiteihin liittyvien tavoitteiden saavuttamista pidetään todennäköisenä, koulutukseen, tasa-arvoon ja lapsikuolleisuuteen liittyvien tavoitteiden saavuttamista mahdollisena.
Monet ympäristötekijät vaikuttavat kambodžalaisten kansanterveyteen: pilaantunut pohjavesi, puun poltosta syntyvät pienhiukkaset sisä- ja kaupunki-ilmassa, jäämät maataloudessa käytetyistä hyönteismyrkyistä ja lannoitteista. Väärennettyjen ja laimennettujen lääkkeiden käyttö on johtanut taudinaiheuttajien resistanttien kantojen syntymiseen. Myös laajemmat ympäristöongelmat, kuten ilmaston lämpeneminen ja metsätuhot aiheuttavat vaaroja ihmisten terveydelle.
Kulttuurihistoria.
Nykyisen Kambodžan kulttuurista voidaan erottaa kolme historiallista kerrostumaa: keskiajan klassinen khmer-kulttuuri, myöhempi theravada-buddhalainen kulttuuri ja uudempi ranskalainen siirtomaa-ajan perintö. 1900-luvun jälkipuoliskon sotakausi ja anarkia olivat maan kulttuurielämälle tuhoisia, ja punakhmerien kansanmurhassa sai surmansa lukuisia taiteilijoita ja älymystön jäseniä. Vuosisadan loppupuolella tilanne on kuitenkin parantunut.
Khmer-kulttuuri, joka kehittyi ja levittäytyi erityisesti Khmer-valtakunnan aikana, on vaikuttanut suuresti naapurimaihin Laosiin ja Thaimaahan. Khmerit ovat kehittäneet oman musiikkinsa, arkkitehtuurinsa ja veistostaiteensa.
Punaisten khmerien vallan jäätyä taakse kambodžalaisista on tullut jälleen hyvin luokkatietoisia: avioliitot eri yhteiskuntaluokkien välillä ovat harvinaisia. Yhteiskuntaluokka määräytyy pääasiassa varallisuuden mukaan, ja sitä ilmentävät näyttävät korut ja asuntojen rakennusmateriaali: köyhimmillä on kaislakattoisia bambutaloja, varakkaammilla puutaloja ja yhteiskunnan kerma asuu kivitaloissa.
Arkkitehtuuri ja kuvataide.
Phsar Thom Thmei, Phnom Penhin art deco -tyylinen keskuskauppahalli.
Kambodžassa on säilynyt Angkor-kautta edeltäviä temppeliraunioita ja hindujumalia esittäviä kiviveistoksia, mutta maan arkkitehtuurin tärkeimmät monumentit ovat Khmer-valtakunnan ajalta. Ensimmäiset valtakunnan arkkitehtuurin merkkiteokset (Preah Ko ja Bakong) rakennutti kuningas Indravarman I (877–889) silloiseen pääkaupunkiin Hariharalayaan. Indravarmanin seuraaja siirsi pääkaupungin Angkoriin. Angkorin tunnetuin ja loisteliain rakennus lienee kuitenkin maan lippuunkin kuvattu Angkor Watin temppeli, joka valmistui hallituskaudella (1113–1150). Häntä seurannut Jayavarman VII kääntyi buddhalaisuuteen ja rakennutti uuden pääkaupungin Angkor Thomiin, jonka keskuksena on valtava Bayonin buddhalainen temppeli. Khmer-imperiumin arkkitehtuuri monimutkaistui ajan kuluessa ja varsinkin myöhemmät rakennukset peitettiin korkokuvin. Niihin kuvattiin usein "Ramayanan" ja "Mahabharatan" tapahtumia. Muut rakennukset olivat puisia ja tavallinen kansa asui pilareille nostetuissa, harjakattoisissa puurakennuksissa, joita on nykyäänkin Kambodžan maaseudulla.
Siirtomaakaudella Ranskalla oli suuri vaikutus maan arkkitehtuuriin ja kuvataiteeseen. Phnom Penhiin rakennettiin 1800-luvulta lähtien kanavia, puistokatuja ja runsaasti eurooppalaistyylisiä rakennuksia, aluksi tiilestä ja myöhemmin 1930-luvulta lähtien betonista, kuten kaupungin "art deco" -tyylinen kauppahalli Phsar Thom Thmei. Itsenäistymisen jälkeen 1950-luvulla kuvataide ja arkkitehtuuri alkoivat jälleen hyödyntää vanhoja khmer-valtakunnan aikaisia aiheita ja ne valjastettiin luomaan uutta kansallista identiteettiä. Viime vuosina maan urbaani maisema on muuttunut nopeaan tahtiin usein ilman keskitettyä suunnittelua.
Kambodžan käsityötaide on jakautunut aiemmin toisaalta maaseudun käyttötaiteeseen ja hoville tarkoitettuun taiteeseen. Viime vuosina käsityöt ovat kokeneet uuden nousun. Perinteisiin taiteisiin kuuluvat muun muassa tekstiilitaide, temppelien seinämaalaukset ja puukoristelut sekä korien, naamioiden ja korujen valmistus.
Elokuva.
Kotimainen elokuvateollisuus syntyi ja kukoisti Kambodžassa 1950- ja 1960-luvulla. Maassa oli nuoria, ulkomailla opiskelleita ohjaajia, ja maahan perustettiin useita tuotantoyhtiöitä ja runsaasti elokuvateattereita. Punaisten khmerien kaudella elokuvia ei juuri näytetty, monet ohjaajat ja näyttelijät surmattiin ja elokuvateollisuus näivettyi.
Kotimainen elokuvateollisuus elpyi 1980-luvulla, kun sosialistiseen realismiin kyllästynyt yleisö alkoi suosi lähihistoriaa ja romantiikkaa kuvaavia elokuvia. Ulkomaalaiset elokuvat jyräsivät ne pian alleen, ja uusi nousu koettiin vasta 1990-luvun loppupuolella. Silti jo aiemmin esimerkiksi ohjaaja Panh Rithy saavutti kansainvälistä menestystä, ja hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa "Nainen riisipellolla" esitettiin Cannesin elokuvajuhlilla. Vuonna 2001 ohjaaja Fay Sam Angin teos "Kon Pouh Keng Kang" menestyi ja lisäsi kambodžalaisen elokuvan suosiota laajemminkin. Maan elokuvateollisuus kärsii edelleen piratismista ja huonolaatuisesta tuotannosta. Kambodžassa on kuvattu useita ulkomaisia elokuvia, joista tunnetuimpiin kuulunevat "Tomb Raider" (2000), "City of Ghosts" (2001) ja "Tiikeriveljekset" (2004).
Esittävät taiteet.
Muinaisen khmer-musiikki- ja taideperinteen ymmärtäminen on tärkeää koko Kaakkois-Aasian kannalta, koska khmer-valtakunta toimi alueen kulttuurien sulatusuunina puolen vuosituhannen ajan. Kambodžan musiikissa on edelleen nähtävissä muun muassa indonesialaisia vaikutteita ja sillä on paljon yhteyksiä Thaimaan, Laosin ja Burman musiikkiperinteisiin. Monet instrumentit ovat sidoksissa uskonnollisiin tai maallisiin juhliin, eikä niitä yleensä soiteta yksinään. Yleisimmät orkesterikokoonpanot ovat "pinpeat", johon kuuluu vähintään kahdeksan instrumenttia ja joka säestää esimerkiksi varjoteatteria, kuninkaallisia tansseja tai festivaaleja, ja nykyisin tunnetuin orkesteri "mohori", jota käytetään esimerkiksi juhlissa, radiossa tai säestämään länsimaista populaarimusiikkia. "Pinpeat" perustuu gongien ja ksylofonien kaltaisiin lyömäsoittimiin.
Modernin, muinaisen ja klassisen musiikin erottaminen toisistaan on vaikeaa, sillä kambodžalaisessa elävässä musiikissa sekoittuu kansanmusiikkia, uskonnollisia melodioita ja maan itäosien etnisten vähemmistöjen musiikkia. Klassiset musiikkimuodot ovat pääosin yhteneviä thaimaalaisen perinteen kanssa, vaikka joitakin alkuperäisiä khmer-musiikkiperinteitä lieneekin säilynyt. Esimerkiksi seremoniallinen "pinpeat"-orkesterimuoto on thaimaalaisen "pi phat" -orkesterin vastine. Myös klassinen tanssi on Thaimaan kautta omaksuttu, mutta toisaalta thaimaalainen klassinen tanssiperinne lainattiin aiemmin khmer-valtakunnalta Angkorin valtauksen yhteydessä.
"Nang sbek" -varjoteatteria on esitetty Angkorin ajoilta lähtien ja sitä säestää "pinpeat"-orkesteri. Maaseudulla yleinen varjoteatterin muunnos on ainoa perinteisen teatterin muoto, johon kuuluu puhetta. Vaikka suurin osa maan perinteisistä tansseista on hävinnyt, osa niistä koki 1800-luvulla renessanssin. Suurin osa tansseista kuvaa "Ramayana"-eepoksen khmer-version ("Reamker") tarinoita tai kansanlegendoja. Niissä käytetään naamioita ja värikkäitä asuja ja niitä säestävät kuoro ja useat erilaiset soittimet. Tärkein tanssiryhmä lienee kuninkaallinen ”baletti”, kuten Thaimaassakin. Alun perin sen ohjelmistoon kuului ainoastaan "lakhon khol" -tanssi, joka kuvaa "Ramayanan" tapahtumia ja joka on miesten esittämää. 1950-luvulla alkunsa sai kulttuurin khmeriläistämisen yhteydessä "apsaroiden tanssi", jonka esittäjien korut ja kruunut kopioitiin Angkor Watin seinäreliefeistä.
Keittiö.
Kambodžalaisessa keittiössä yhdistyy piirteitä Thaimaan, Intian ja Kiinan ruokakulttuureista, mutta myös ranskalaiset ja myöhemmin vietnamilaiset ovat tuoneet omat mausteensa maan keittiöön. Tärkein ruoka-aine on riisi, jota saatetaan syödä kolme kertaa päivässä. Sen vaihtoehtona ovat nuudelit. Merkittävin proteiininlähde ovat kala ja muut merenelävät, joita saadaan meren lisäksi etenkin Tônlé Sab -järvestä. Myös lihaa (nautaa, sikaa ja kanaa) syödään jonkin verran, mutta vähemmän, ja usein sitä käytetään pikemminkin vain mausteena. Tuoreita kasviksia ja hedelmiä syödään runsaasti ja rasvaa on hyvin vähän.
Oman makunsa khmer-keittiölle antavat limemehu, kookosmaito ja fermentoitu, voimakkaan hajuinen kalatahna ("prahok"). Yleisiin mausteisiin kuuluvat myös kurkuma, galangal-juuri, valkosipuli, sitruunaruoho, tamarindi ja inkivääri. Monimutkainen "kroeung"-mausteseos toimii pohjana valtaosalle ruokalajeista ja keittiö perustuukin etenkin mausteiden ja aromaattisten yrttien tuomiin makuihin.
Kirjallisuus.
Varhaisimmat Kambodžassa kirjoitetut teokset olivat Angkor-kaudella 800–1200-luvuilla palmunlehdille laadittuja sanskritinkielisiä tekstejä. Myös buddhalaisia kirjoituksia ja "jataka"-kertomuksia tuotettiin tällöin säännöllisesti. Vanhin säilynyt khmerinkielinen teos on vuorostaan "Ramayana"-eepoksen khmer-versio "Reamker", jonka tapahtumia kuvataan yleisesti maan taiteessa ja musiikissa. 1600-luvulla syntyivät buddhalaisten munkkien "chbap"-runous ja runomuotoiset jataka-tarinoita eteenpäin välittävät "satra lbaeng" -romaanit.
Ranskan siirtomaa-ajalla 1800-luvulla syntyi moderni kambodžalainen kirjallisuus, joka keskittyi kuitenkin edelleen klassisiin aiheisiin. Khmer-aakkostoa käytettiin kirjapainossa ensi kerran vasta 1908 "Pantan Ta Mas" -teoksen julkaisun myötä. 1930- ja 1940-luvuilla alettiin julkaista runsaasti novelleja, näytelmiä ja romaaneja lehdissä, ja vasta tällöin kirjallisuutta alettiin pitää taidemuotona. Vuosina 1938–1972 ilmestyikin jo yhteensä yli tuhat romaania.
Punakhmerien aikana 1970-luvun lopussa kirjallinen toiminta oli vähäistä, mutta ajan kärsimys on inspiroinut monia ulkomailla asuvia khmer-kirjailijoita. Kansantasavallan aikaan 1980-luvulla kirjallisuus keskittyi käsittelemään virallisesti hyväksyttyjä teemoja, sotaa ja sosialismia. Sensuuri hellitti vuonna 1989 ja 1990-luvulla sanomalehtien yleistymisellä oli suuri vaikutus kirjallisuuteen, joka keskittyi viihteeseen mutta tuotti myös yhteiskunnallisia huomioita. Lukemisharrastus on yleistynyt, mutta markkinoita hallitsevat sotaa edeltävät romaaniklassikot. Uudet julkaisut ovat pienimuotoisia.
Tiedotusvälineet.
Valtion yleisradioyhtiö TVK ylläpitää radio- ja televisiokanavia. Maassa toimii myös kuusi yksityistä televisio- ja kolme radioasemaa, joista yksi yhteistyössä Phnom Penhin kaupungin kanssa. Päivittäin ilmestyy kaksi khmerinkielistä ja kaksi englanninkielistä sanomalehteä. Monet kambodžalaisista lehdistä ja televisioasemista ovat riippuvaisia puolueiden taloudellisesta tuesta. Pääministeri on luvannut, ettei toimittajia rangaista mielipiteiden ilmaisemisesta, mutta Toimittajat ilman rajoja -järjestö on raportoinut useista syytteistä ja vankeustuomioista. Virkamiesten loukkaaminen ja väärän tiedon levittäminen on rangaistavaa. Internetin tai satelliittivastaanottimien käyttöä ei ole rajoitettu, ja naapurimaiden radiolähetykset ovat seurattavissa.
Urheilu.
Kambodža on osallistunut kesäolympialaisiin vuodesta 1964, yleensä alle 10 hengen joukkueella. Maa ei ole saanut mitaleita. Kambodžan jalkapallomaajoukkue ei ole kertaakaan esiintynyt MM-kisoissa. Aasian kisoissa se sijoittui neljänneksi vuonna 1972. FIFAn rankingissa lokakuussa 2010 maa oli sijalla 182. Maassa on 65 jalkapalloseuraa ja niissä 5 511 rekisteröityä pelaajaa.
Jalkapallon lisäksi erilaiset kamppailulajit ovat suosittuja. Bokator on khmerien muinainen kamppailulaji, jonka on sanottu olevan kaakkoisaasialaisten potkunyrkkeilylajien edeltäjä. Angkor Watissa on kohokuvia, jotka esittävät bokatorottelijoita. Se oli muinaisten khmerien armeijan lähitaistelulaji, ja kehitetty taistelukentille. Pradal serey on perinteinen khmerien nyrkkeilylaji, josta on todisteita jo 800-luvulta. Se on nykyäänkin suosittu urheilumuoto, ja siinä voittaja selviää joko tyrmäyksellä tai tuomariäänin. Khmerien perinteinen paini on kolmieräinen, ja ottelun voi voittaa selätyksellä. Perinteisiä kamppailuja järjestetään kambodžalaisena uutenavuotena ja muina perinteisinä juhlapäivinä.


Lause (matematiikka).
Lause eli teoreema tarkoittaa matematiikassa propositiota, joka on tosi.
Lauseeksi kutsutaan erityisesti jonkin matemaattisen teorian rakentamisessa keskeiseksi osoittautuvaa tulosta. Jonkin toisen lauseen todistamisessa käytettyä lausetta kutsutaan "apulauseeksi" tai "lemmaksi". Jostakin lauseesta helposti seuraavaa lisätulosta kutsutaan "seuraukseksi" tai "korollaariksi".
Teoreemaan liitetään tavanomaisesti itse proposition lisäksi sen totuuden aukottoman loogisesti osoittava matemaattinen todistus.
Mikäli propositiota arvellaan todeksi, mutta todistusta ei ole vielä keksitty, propositiota ei kutsuta lauseeksi, vaan konjektuuriksi.


Cannes.
Cannes (oksitaaniksi "Canas") on kaupunki Etelä-Ranskassa, Ranskan Rivieralla. Asukkaita siellä on 70 610 (vuonna 2006). 1830-luvulta eteenpäin ranskalaiset ja ulkomaalaiset aristokraatit rakensivat alueelle loma-asuntoja, ja vähitellen kaupungista muodostui lomakaupunki. Cannes on kuuluisa vuotuisista elokuvajuhlistaan. Kaupungissa on järjestetty Eurovision laulukilpailu kaksi kertaa, vuosina 1959 ja 1961.
Historia.
Nykyisen Cannesin alueella olevaa Le Suquet-kukkulaa käyttivät liguureihin kuuluneet oksybien heimo tähystyspaikkana 100-luvulla eaa. Liguurien naapureiksi asettuneet kreikkalaiset siirtolaiset pyysivät apua roomalaisilta liguureja vastaan ja roomalaiset kukistivat oksybit Quintus Opimiuksen johdolla vuonna 154 eaa. Voiton jälkeen nykyisen Marseillen kreikkalaiset perustivat paikalle sotilasleirin nimeltä "Castrum Marcellinum". 300-luvulla läheiselle Île Saint-Honoratille perustettiin luostari ja sen munkit linnoittivat Le Suquetin vuonna 1070 Provencen herttuoiden käskystä.
Kukkulalle rakennetun tähystystornin ympärille kasvoi pieni asutus nimeltä "Portus Cannis". Paikalliset asukkaat saivat verovapauden Raimond Bérengeriltä vuonna 1131 ja paikka sai uuden nimen "Castrum Francum", joka kuitenkin vaihtui asiakirjojen mukaan jo 1200-luvulla muotoon "Castrum Canoïs". Rutto teki suurta tuhoa vuosina 1347 ja 1580, minkä lisäksi Kaarle V:n joukot hävittivät aluetta vuonna 1536 ja Kaarle Savoijilaisen joukot toistivat saman vuonna 1590. Itävallan perimmyyssodan aikana kaupunki oli Maria Teresian joukkojen hallussa.
Maalistumisen myötä Cannes pääsi irti Île Saint-Honoratin luostarin ohjauksesta vuonna 1788 ja kaupunki alkoi levittäytyä rannikolle. Voimakas kasvu alkoi englantilaisen lordi Henry Broughamin innostuksesta alueeseen. Brougham mainosti aluetta julkisesti ja kaupunki alkoi kehittyä kalastajakylästä turistikeskukseksi, jonne tuli etenkin Englantilaisen yläluokan jäseniä. Kaupungin keskus siirtyi pois vanhalta paikaltaan Le Suquetin kukkulalta. Myöhemmin kaupunki on kehittynyt yläluokan vierailukohteesta yleisemmäksi matkailukohteeksi erilaisten festivaaliensa myötä.


Cannesin elokuvajuhlat.
Näyttelijä kuvattavana elokuvajuhlilla n. 1979
Cannesin elokuvajuhlat () on maailman arvostetuimpia elokuvafestivaaleja. Cannesin elokuvajuhlat järjestettiin ensimmäisen kerran 20. syyskuuta – 5. lokakuuta 1946 Cannesin lomakaupungissa Etelä-Ranskassa. Sen jälkeen elokuvajuhlat on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta järjestetty Cannesissa aina toukokuussa.
Monet elokuvatähdet ottavat osaa tähän yleisöltä suljettuun elokuvajuhlaan sen saaman valtavan julkisuuden vuoksi. Cannes on myös elokuvatuottajien suosiossa ensi-iltapaikkana, koska elokuvajuhlat tarjoavat hyvät puitteet myydä elokuvia eri maista tuleville levittäjille.
Cannesin tärkein palkinto on "Kultainen palmu" ("Palme d'or"), joka annetaan parhaalle elokuvalle. Kultainen palmu voidaan antaa useammallekin kuin yhdelle elokuvalle samana vuonna. Elokuvajuhlien tuomaristo koostuu valikoiduista kansainvälisistä elokuva-alan ammattilaisista. Tuomaristo jakaa elokuvajuhlilla muitakin palkintoja, joista "Grand Prix" on Kultaisen palmun jälkeen arvokkain.
Aki Kaurismäen elokuva "Mies vailla menneisyyttä" sai Grand Prix -palkinnon Cannesissa vuonna 2002, ja elokuvassa näytellyt Kati Outinen palkittiin roolisuorituksestaan parhaan naisnäyttelijän palkinnolla.
Suomalainen Peter von Bagh oli tuomaristossa vuonna 2004.
Suomalaiset Cannesissa.
Aki Kaurismäen elokuvat ovat olleet useasti ehdolla Kultainen Palmu -palkinnon saajaksi. Palkintoa ovat tavoitelleet elokuvat "Kauas pilvet karkaavat" (1996), "Mies vailla menneisyyttä" (2002) ja "Laitakaupungin valot" (2006). Vuoden 2011 festivaaleilla ehdolla on "Le Havre". Grand Prix -palkinnon hän voitti elokuvasta "Mies vailla menneisyyttä" ja ekumeenisen juryn palkinnon elokuvasta "Kauas pilvet karkaavat".
Kaarlo Nuorvalan lyhytelokuva "Hermoprässi" sai vuonna 1963 Grand Prix -palkinnon. Erik Blombergin ohjaama Valkoinen peura valittiin vuonna 1953 parhaaksi taruaiheiseksi elokuvaksi, minkä lisäksi se oli ehdolla Grand Prix -palkinnon saajaksi.
Muita suomalaisia Kultainen palmu -ehdokkaita ovat olleet Matti Kassilan "Elokuu" (1956) sekä Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon ohjaama "Tulipää" (1980).
Aiheesta muualla.
*


Itämeri.
Itämeri on Atlantin valtameren sivumeri Pohjois-Euroopassa Suomen, Ruotsin, Tanskan, Saksan, Puolan, Baltian maiden ja Venäjän välissä. Se on maailman toiseksi suurin murtovesiallas Mustanmeren jälkeen. Itämeren erottaa Pohjanmerestä Kattegatin salmi Ruotsin ja Tanskan välissä. Itämeri on erittäin poikkeuksellinen meri alhaisen suolapitoisuutensa, vuoroveden heikkouden, mannerlaatan päällä sijaitsemisen ja siitä johtuvan mataluuden takia.
Itämeren keskisyvyys on 54 metriä ja syvin kohta 459 metriä sekä pinta-ala n. 392 000 km2. 4 000–6 000 vuotta sitten Tanskan salmet olivat syvemmät ja leveämmät kuin nykyisin, ja silloin Itämeren suolapitoisuus oli kahdeksankertainen nykyiseen verrattuna. Tuota merellistä ajanjaksoa kutsutaan Litorinameren kaudeksi.
Itämeren suurimpia saaria ovat Ruotsiin kuuluvat Gotlanti ja Öölanti, Suomeen kuuluva itsehallintoalue Ahvenanmaa sekä Viroon kuuluvat Saarenmaa ja Hiidenmaa.
Meren nimet.
Itämeren suomenkielinen nimi on käännöslaina meren ruotsinkielisestä nimestä "Östersjön". Samaa tarkoittaa myös meren saksankielinen nimi "Ostsee". Suomen kannalta nimi on harhaanjohtava, sillä Itämeri sijaitsee Suomen länsi- ja eteläpuolella. Vironkielinen nimi merelle onkin "Länsimeri" ().
Useimmissa kauempana Itämerestä puhutuissa kielissä Itämeri puolestaan tunnetaan paremmin yksilöivänä "Baltian merenä" (esimerkiksi ja).
Maantiede.
Itämeri on pinta-alaltaan Tanskan salmet mukaanluettuna 392 978 neliökilometriä, ja sen keskisyvyys on 54 metriä. Itämeri on Atlantin pieni sivumeri. Sen erottaa Pohjanmeren Skagerrakista Kattegat, joka on Pohjanmeren ja Itämeren välinen vaiheuttumisvyöhyke. Varsinaisen Itämeren uloimmaksi osaksi lasketaan Tanskan salmet, joihin luetaan Juutinrauma ja Belttienmeri, joka on muodostunut Vähästä- ja Isosta-Beltistä sekä Mecklenburgin- ja Kielinlahdesta. Itämeren rantavaltioita ovat Tanska, Ruotsi, Suomi, Venäjä, Viro, Latvia, Liettua, Puola ja Saksa.
Itämeren pääaltaan pituus Tanskasta Suomen eteläosaan on noin 1600 kilometriä, ja keskileveydeltään se on noin 190 kilometriä. Tanskan salmien jälkeen alkaa varsinainen Itämeri Arkonan altaasta Bornholmin saaren länsipuolella. Sen itäpuolella ovat Bornholmin allas ja Gotlanninmeri, joka on muodostunut Gotlannin altaasta ja Gdanskinlahdesta. Arkonan allas, Bornholmin allas ja Gotlanninmeri käsittävät Itämeren pääaltaan, jonka itäpuolella on kaksi lahtea: Suomen- ja Riianlahti. Suomenlahti on pitkänomainen lahti, eikä sen ja pääaltaan välillä ole niitä erottavaa kynnystä. Riianlahti sen sijaan on hieman erityksissä. Itämeren pääaltaan pohjoispuolella on suuri Pohjanlahti, joka jakautuu vielä Perämereen, Selkämereen, Ahvenanmereen ja Saaristomereen.
Itämeri on matala meri, ja sen keskisyvyys on 54 metriä. Sen vesitilavuus on noin 21 000 kuutiokilometriä. Itämeren pääallas on selvästi syvintä aluetta, ja siellä on laajoja yli 200 metrin syvyydessä olevia alueita. Sen ja koko Itämeren syvin kohta on Gotlannin altaan länsiosassa, Landsortin syvänteessä, 459 metriä. Perämeri on syvimmillään vain 146 metriä ja Selkämeri 293 metriä. Ahvenanmeri on siirrosvyöhykkeellä, ja sen pohjanmuodot ovat jyrkkiä. Ruotsin ja Ahvenanmaan välisessä salmessa Märketin lähellä on 301 metriä syvää, ja se on Itämeren ainoa paikka, jossa maan läheisyydestä huolimatta on näin syvää.
Suomen ja Ruotsin rannikot ovat hyvin kallioisia ja saarisia, erityisesti Tukholman edustalla ja Suomen lounaisrannikolla. Eteläisen Itämeren rannikot ovat huomattavasti tasaisempia. Rannikko Tanskan Djurslandista etelään on rikkonaista, ja sitä identifioivat monet niemekkeet ja matalat lahdet. Tällaisissa lahdissa sijaitsee muun muassa Tanskan ja Saksan raja sekä Kielin kaupunki. Mecklenburg-Etu-Pommerin alueella rannikko muuttuu huomattavan alavaksi, ja siellä Itämereen työntyy kapeita hiekkaniemiä, jotka saattavat myös erottaa avomerestä matalia laguuneita, joita kutsutaan haffeiksi. Tällaisia ovat Puolan ja Saksan rajalla sijaitseva Oderinhaffi, Veikselinhaffi ja Kuurinhaffi, jonka erottaa Itämerestä 100 kilometriä pitkä Kuurinkynnäs.
Itämeren valuma-alue ulottuu laajalle sitä ympäröivälle alueelle Norjan tuntureilta Ukrainaan ja Jyllannista Äänisentaakse. Aluella asuu kaikkiaan yli 85 miljoonaa ihmistä. Valuma-alue on neljä kertaa itse allasta suurempi ja se ulottuu 14 valtion alueelle. Alue käsittää käytännössä kokonaisuudessaan Ruotsin, Viron, Latvian, Liettuan, Puolan sekä Venäjän Kaliningradin alueen. Lisäksi siihen kuuluu suurin osa Suomesta ja osia Venäjältä, Valko-Venäjältä, Saksasta ja Tanskasta sekä pieniä alueita Norjasta, Ukrainasta, Slovakiasta ja Tšekistä.
Hydrologia.
Sateet ovat Itämeren valuma-alueella suhteellisen runsaita. Siihen tuleekin joista ja sateista enemmän makeaa vettä kuin siitä haihtumalla poistuu. Yhteensä makean veden ylijäämä on noin 450 km³ vuodessa. Tanskan salmien kautta Itämereen virtaa keskimäärin yli kaksi kertaa tämä määrä, noin 1 200 km³. Jotta Itämeren vesimäärä pysyisi vakiona, noin 1 700 km³ vettä virtaa vuosittain pois Itämerestä. Keskimäärin virtauksen suunta on siis kohti Pohjanmerta. Itämeren koko vesimäärän vaihtuminen on kuitenkin hidasta, ja sen arvioidaan vievän 30-50 vuotta.
Yleisesti ottaen Itämeren suolaisuus kasvaa lähempänä valtamerta. Siinä missä jokisuistojen vesi voi olla lähes makeaa, saattaa eteläisellä Itämerellä veden suolapitoisuus olla 20 promillea. Itämeren vesi on kerrostunutta ja sen lämpötila sekä suolapitoisuus saattavat muuttua vesipatsaassa huomattavasti.
Ajoittain veden virtauksen suunta kääntyy päinvastaiseksi ja Pohjanmereltä virtaa Itämereen huomattavasti suolaisempaa vettä, ns. suolapulssi. Tällaisessa pulssissa suolaisempaa ja siis raskaampaa vettä tunkeutuu muutaman viikon kuluessa huomattavia määriä pohjaa pitkin. Saapuvan veden määrä vaihtelee. Vesi etenee edelleen kuukausien kuluessa kohti varsinaista Itämerta sekoittuen makeampaan veteen vain heikosti. Lisäksi se työntää tieltään kohti pintaa pohjan vähähappista vettä. Pulssit ovat suhteellisen harvinaisia, 1900-luvulla merkittäviä havaittiin kuusi kappaletta. Suolapulssit pitävät yllä Itämeren suolapitoisuutta ja niiden vuoksi se säilyy murtovesialtaana.
Itämeren suolaisuus on voimakkaasti kerrostunutta. Vesi on raskaampaa mitä suolaisempaa se on, joten Itämereen Tanskan salmien kautta tuleva suolainen vesi painuu pohjan tuntumaan runsassuolaiseksi kerrokseksi. Noin 70-80 metrin syvyydessä veden suolapitoisuus kasvaa nopeasti, ja tätä vyöhykettä kutsutaan halokliiniksi, joka syntyy, kun myrskyjen aiheuttamat vedenliikkeet eivät pääse vaikuttamaan niin syvälle, jolloin vesikerrokset eivät pääse sekoittumaan. Veden happipitoisuus on korkea halokliiniin saakka. Sen alapuolelle ei kuitenkaan pääse happea, jota virtaa sinne vain, kun Itämereen tulee tarpeeksi suuri virtaus Pohjanmereltä. Parin vuoden välein hapekasta vettä pääsee Itämereen niin, että matalien syvänteiden hapeton vesi väistyy uuden hapekkaan veden edeltä, jolloin myös autioituneet pohjakerrokset heräävät uudelleen eloon.
Ilmasto.
Itämeri sijaitsee alueella, jonka ilmastoa hallitsevat Pohjois-Atlantilta tuleva länsivirtaus, Venäjän mantereinen ilmasto ja pohjoisen polaarinen vyöhyke. Länsivirtaus vaikuttaa voimakkaimmin lokakuusta helmikuulle ja heikoimmin huhtikuusta kesäkuulle. Polaaririntama puolestaan pysyttelee kesällä meren pohjoispuolella, mutta talvella se ulottuu Itämerelle asti. Kesäisin Itämeren pintaveden lämpötila on noin 20 °C, mutta talvella meri jäätyy ainakin pohjois- ja itäosistaan. Ilman keskilämpötila on kesäaikaan 12–17 °C koko Itämeren alueella. Talvella lämpötilaerot ovat huomattavasti suurempia. Pohjoisessa se on -10–12 °C. Avoveden tuntumassa lämpötila on vain muutaman asteen pakkasella, kun jäättömällä Gotlannin altaalla se on 0–2 °C.
Merijäätä esiintyy tavallisesti noin seitsemänä kuukautena vuodesta. Keskimäärin Itämeren pinta-alasta noin puolet saa jääpeitteen, leutoina jäätalvina ehkä vain neljäsosa. Eri vuosien väliset vaihtelut voivat olla suhteellisen suuria. Normaalivuotena jäätalvi alkaa Kemin ja Tornion edustalla lokakuun lopulla. Perämeri jäätyy tammikuussa, Suomenlahti ja Selkämeri kuukautta myöhemmin. Jään raja on keskimäärin Tallinnan ja Tukholman välisen linjan kohdalla. Jää alkaa sulaa etelässä jo maaliskuun alussa, kun samaan aikaan pohjoisen jääpeite edelleen vahvistuu. Perämeren viimeiset jäälautat sulavat touko-kesäkuun vaihteessa. Meriveden jäätymispiste riippuu sen suolaisuudesta ja se vaihtelee itämerellä välillä -1 – -0,1 °C.
Suurin osa Itämeren alueella tulevista sateista on rintamasateita. Vuotuiset sademäärät ovat itärannikolla suuremmat kuin länsirannikolla. Puolan rannikolla sataa jopa yli 700 millimetriä vuodessa. Sen sijaan Itämeren pohjoisosien länsirannikolla matalapaineet ovat yleensä kuivuneet Skandien vaikutuksen takia. Ulkomerellä sataa yleensä vähemmän kuin rannikolla, noin 400-500 millimetriä vuodessa.
Itämeren kehitys.
Itämeren tunnettu historia liittyy vahvasti jääkauden päättymiseen ja maankohoamiseen. Ennen viimeistä suurta jääkautta niin sanotulla Eemin interglasiaalikaudella noin 125 000 vuotta sitten on Itämeren altaan vaiheilla lainehtinut Eem-meri. Tästä on muistutuksena sekä Ruotsissa että Suomessa esiintyviä suolavesitaskuja paikoissa, joiden ei tiedetä jääkauden sulamisen aikaan olleen merenpinnan alapuolella. Jääkauden aikaisten interstadiaalikausien lämpimähköjen jaksojen tilanteesta on vain vähän tietoa, mutta jääpeite lienee sulanut osittain Itämeren seudulle asti.
Itämeri on geologisesti nuori painauma. Sillä tarkoitetaan allasta, joka syntyi viimeisen jääkauden jälkeen, kun mannerjäätikkö oli perääntynyt nykyisen Itämeren etelärannikon seudulle noin 15000 vuotta sitten. Mannerjäätikkö saavuttui Salpausselän noin 11000 vuotta sitten, jolloin sulamisvesistä muodostui Itämeren varhaisin vaihe: Baltian jääjärvi.
Baltian jääjärven sulamisvedet virtasivat todennäköisesti länteen, ja noin 10000 vuotta sitten tapahtui suuri luonnonmullistus, kun järveen avautui meriyhteys Keski-Ruotsin halki. Järven pinta tippui nopeasti 26 metriä, ja Pohjanmerestä virtasi levenevää kanavaa pitkin suolaista vettä. Näin syntyi suolainen Yoldiameri, joka on saanut nimensä "Yoldia arctica" -simpukasta. Meriyhteys katkesi noin tuhat vuotta myöhemmin, kun maan kohoamisen takia salmi Pohjanmereen kuivui. Mannerjäätikkö ulottui edelleen Perämerellä asti, kun syntyi ancyluskotilon mukaan nimetty Ancylusjärvi.
Maankohoaminen oli pohjoisessa voimakkaampaa, minkä seurauksena vesimassat työntyivät etelään. Samalla valtamerten pinta nousi, ja lopulta noin 7500 vuotta sitten syntyi yhteys Pohjanmereen Tanskan salmien kautta. Tätä vaihetta kutsutaan litorinakotilon mukaan Litorinamereksi. Sen aikana suolapitoisuus oli korkeampi kuin nykyään. Se alkoi kuitenkin hiljalleen laskea, ja Limneanmerivaihe alkoi noin 4000 vuotta sitten. Lopulta noin 2000 vuotta sitten muodostui nykyisen kaltainen Itämeri, kun suolapitoisuus oli laskenut edelleen.
Geologinen rakenne.
Etelä-Itämeren tasaiset pohjanmuodot eroavat selvästi Pohjois-Itämeren rikkonaisista muodoista. Pohjoisen Itämeren alueella merenpohjan kallioperä on muodostunut kiteisestä kalliosta. Sen sijaan Itämeren eteläosissa ja muun muassa Selkä- ja Perämeren keskiosissa sekä Suomenlahden etelärannikolla kiteistä kallioperää peittävät sedimenttikivet, jotka tasoittavat pohjanmuotoja. Jääkaudet ovat kuluttaneet pois Itämeren varhaiset kerrostumat, ja käytännössä kaikki Itämeren pohjalla säilyneet kerrostumat ovat viimeisten 25000 vuoden ajalta.
Erityispiirteet.
Itämeren lajisto on niukkaa. Suomen lounaisrannikon pohjilla on vain noin 60 silminnähtävää eläinlajia, kun niitä on Tanskan itäpuolellakin jo noin 150 ja Pohjanmeressä noin 1500. Itämeren lajisto on merellisten ja suolattoman veden lajien sekoitus. Jälkimmäisiä on erityisesti jokisuissa ja Perämeren sekä Suomenlahden pohjukoissa. Varsinaisia murtovesilajeja on melko vähän.
Itämeren vesi on liian suolaista monille makeanveden lajeille, mutta ei kyllin suolaista valtamerieläimille. Itämeren lajisto muuttuukin suolaisuuden mukaan, ja osa lajeista selviää vain tietyssä osassa Itämerta. Kun Tanskan salmista pulppuaa suolaista vettä Itämereen, altaan suolapitoisuus kohoaa ja samalla monet mereiset lajit leviävät väliaikaisesti uusilla asuinalueille. Lisäksi Itämeri on geologisesti hyvin nuori, joten vain harvat lajit ovat ehtineet sopeutua elämään siellä. Kolmantena tekijänä lajiston köyhyyteen on se, että Itämerestä puutuu valtamerten elinympäristöistä vuorovesivyöhyke ja syvänmerenpohjat.
Monet Itämereen sopeutuneet lajit ovat pienikokoisempia kuin valtamerissä elävät lajitoverit. Tyypillinen esimerkki on silakka, joka on pienikokoisempi kuin merissä elävä, samaa lajia oleva silli. Lisäksi esimerkiksi sinisimpukka kasvu jää Itämeressä vajaaksi.
Vaikka Itämeren lajisto onkin niukkaa, niin ekosysteemi on rikas: eliöyksilöitä on paljon ja eloperäistä ainetta on runsaasti.
Kalat.
Itämeren kalalajisto on tyypillinen murtovesille, ja sen lajisto vaihtelee meren suolapitoisuuden mukaan. Lisäksi ajoittain Itämereen purkautuu valtameren suolaista vettä, jolloin merelliset kalalajit runsastuvat hetkellisesti. Ainoa mereinen kalalaji, joka on sopeutunut elämään koko Itämeren alueela on, sillin alalaji silakka. Myös sillin sukulainen kilohaili on yleinen, vaikka se ei eläkään meren vähäsuolaisissa osissa. Turska puolestaan pystyy kutemaan vain Gotlannin eteläpuolella, mutta suolapitoisuuden huippuaikoina se levittäytyy Suomenlahdelle ja Selkämerelle asti. Muita merikalalajeja ovat pikku- ja isotuulenkala, kampela, piikkikampela, punakampela, kivinilkka, rasvakala ja isosimppu. Itämeren pohjoisosassa tavataan myös artktisia lajeja, kuten härkäsimppua, elaskaa ja imukalaa.
Monet vaelluskalat käyvät kutemassa Itämeren joissa, mutta palaavat sitten kasvamaan merialueille. Tällaisia kaloja ovat lohi, meritaimen, vaellussiika, vimpa ja nahkiainen. Itämeren vaelluskaloihin kuuluu myös ankerias, jota tavataan koko meren alueella. Laji vaeltaa kutuaikana Sargassomerelle.
Itämeren vähäsuolaisissa osissa pystyvät lisääntymään myös monet alkuperältään makeanvede lajit. Tähän ryhmään kuuluvat muikku, karisiika, hauki, ahven, lahna, säyne, särki, kuha, made, harjus ja kolmipiikki. Ne viettävät kutu- ja poikasajan jokisuissa ja lahdissa, mutta niitä tavataan kuitenkin ravinnonhaussa jopa ulappa-alueilla.
Linnut.
Itämeren linnusto on monilajinen ja runsas, ja siihen kuuluu sekä meri- että sisävesilajeja. Linnusto on runsaimmillan sisäsaariston ja rannikon merenlahdissa sekä jokisuissa. Muuttoaikoina lintujen määrä moninkertaistuu, kun monet lajit levähtävät ja etsivät ravintoa rannikkoalueilla.
Ulkosaaristossa elää luodoilla ja saarilla pesiviä merilintuja, jotka hankkivat ravintonsa merestä. Tällaisia lintuja ovat tiiralajit räyskä, kalatiira, lapintiira ja riuttatiira sekä lokkilajit merilokki, harmaalokki, selkälokki ja kalalokki. Sorsalinnuista ulkosaaristossa tavataan haahkoja, pilkkasiipiä, lapasotkia ja tukkakoskeloita. Saarien rantavesissä viihtyvät monet kahlaajat, kuten meriharakka, punajalkaviklo ja tylli.
Sisäsaaristossa elää sukeltajia, kuten tukkasotka, punasotka, sinisorsa, lapasorsa ja haapana. Myös uikut, nokikana sekä laajoja yhdyskuntia muodostavat naurulokki ja pikkulokki ovat yleisiä. Lintulahdilla kesäisin laulavat monet kerttuset ja satakieli. Lisäksi niillä elää kaulushaikaroita ja luhtahuitteja. Lahdilla elää myös petolintuihin kuuluvat ruskosuohaukka ja sääski.
Linnusto on muuttunut myös aikojen kuluessa, sillä esimerkiksi kyhmyjoutsen on levittäytynyt Itämeren pohjoisosiin asti. Muita Itämerellä yleistyneitä lajeja ovat merimetso, aikaisemmin vain muuttoaikoina havaittu valkoposkihanhi ja kanadanhanhi. Suojelutyön ansiosta merikotka ja merihanhi ovat edelleen osa Itämeren lajistoa.
Nisäkkäät.
Itämeren lajistoon kuuluu vain neljä nisäkäslajia: kolme hyljettä ja hammasvalaisiin kuuluva pyöriäinen. Itämeren norppa eroaa kantamuodostaan niin paljon, että se luokitellaan nykyään omaksi alalajikseen, itämerennorpaksi. Norppa ja halli olivat vielä 1900-luvun puolivälissä yleisiä, mutta ovat taantuneet metsästyksen ja ympäristömyrkkyjen seurauksena. Halleja asustaa nykyään Itämeressä Öölannin ja Riianlahden välisen linjan pohjoispuolella. Niiden levinneisyysalue on laajempi kuin norpan, koska halli pystyy poikimaan myös saarissa. Norpan synnytyspesä on sen sijaan aina jäällä, ja sitä tavataankin vain Riianlahdella, Suomenlahdella ja Pohjanlahdella. Kirjohylje sen sijaan on ollut aina harvinainen, ja sitä on jäljellä meren lounaisosissa muutama sata yksilöä.
Pyöriäinen on ollut yleinen Suomenlahtea myöten erityisesti kuumana 1930-luvulla. Se kuitenkin taantui kylmätalvisella 1940-luvulla eikä ole sen jälkeen siitä toipunut. Pyöriäinen elää vain Itämeren eteläisissä osissa.
Ympäristöongelmat ja uhat.
Itämeri on ominaisuuksien takia herkkä muutoksille, ja sen eliöt kestävät heikommin rasitusta kuin valtamerten tai makean veden eliöt, sillä ne ovat alhaisen suolapitoisuuden ja kylmän talven rasittamia.
Rehevöityminen on Itämerellä osittain luonnollinen prosessi, sillä syvänteistä nousee ajoittain ravinteita pintaan. Ihmisen toiminta on kuitenkin aiheuttanut meren entistä suuremman rehevöitymisen. Rehevöityminen johtuu ravinteiden, erityisesti typen ja fosforin, lisääntyneestä määrästä. Ravinteiden määrä Itämeressä onkin 1900-luvun aikana moninkertaistunut; fosforin määrän arveillaan kahdeksankertaistunut ja typen nelinkertaistunut vuosisadan alusta 1990-luvulle. Niitä leviää Itämereen pelloilta valuvien lannoitteiden, yhdyskuntien jätevesien ja ilmasta tulevan laskeuman mukana. Rehevöityminen aiheuttaa leväesiintymien kasvua, muutoksia rantojen eliöyhteisössä ja kalakannoissa sekä pohjien happikatoa. Rehevöitymisen johdosta Itämeren biomassa on kasvanut 1900-luvulla 30-70 prosenttia, mikä on myös aiheuttanut veden samentumisen. Leväkukinnat kuuluvat Itämeren normaaliin vuosirytmiin, mutta varsinkin sinilevälautat ovat yleistyneet ja kasvaneet. Rannikoilla rihmalevät ovat yleistyneet, ja ne tuhoavat elinympäristöjä ylläpitäviä rakkoleväyhdyskuntia. Vaikka biomassa pintavesissä on yleistynyt, pohjavesissä aiheutuu happikatoja. Vähähappisiin syvänteisiin valuu kuollutta biomateriaalia, joka peittää alleen pohjan sedimentit ja jota hajottajat syövät ja samalla käyttävät pohjan hapen.
Itämereen kulkeutuu monia haitallisia aineita, jotka kertyvät pohjan sedimentteihin ja eliöihin. Tällaisia ovat muun muassa DDT, PCB, kadmium, lyijy ja elohopea. Suurimmat raskasmetallimäärät on mitattu Perämeren sedimenteistä. Lisäksi Suomenlahden itäosissa on korkeita esiintymiä. Merikotkakannan romahtinen sukupuuton partaalla 1960-luvulla ja hylkeiden lisääntymishäiriöt 1970-luvulla on laitettu dioksiinin, PCB:n ja DDT:n syyksi. Näiden tapausten seurauksena DDT:n, PCB:n ja myöhemmin dioksiinin käyttöä alettiin rajoittaa ja kieltää, mikä on palauttanut Itämeren merikotka- ja hyljekantoja. Monilla alueilla lajit ovat toipuneet entiselle tasolleen. Itämerellä ei ole tapahtunut suuria öljyonnettomuuksia, mutta riskit ovat suuret. Itämeren vesi on kylmää, mikä vaikeuttaa öljyn hajoamista, ja lisäksi Itämerellä ei esiinny luontaisesti öljyä, joten siellä ei esiinny öljyä syöviä bakteereita. Suomenlahdesta on tullut kansainvälisesti merkittävä öljynkuljetusreitti, ja neljännes Venäjän öljyntuotannosta kulkee sitä kautta. Vuonna 2008 Suomenlahdella kuljetettiin 145 miljoonaa tonnia öljyä – yli seitsemän kertaa enemmän kuin 1995. Suurimmat riskit ovat liikenteen risteyskohdissa, kuten Helsingin edustalla, Venäjän puolella itäisellä Suomenlahdella ja Ahvenanmeren eteläpuolella.
Itämeren ilmasto-olosuhteet vaihtelevat huomattavasti luonnollisten syiden takia sen sijainnin ja pienuuden ansiosta. Ilmastonmuutos on kuitenkin leudontamassa talvia ja siis pienentämässä Itämeren talven jääpeitettä. Veden lämpeneminen vaikuttaa Itämeren eliöstöön. Lämpimään veteen sopeutuneet lajit leviävät pohjoiseen ja kylmään tottuneet lajit joutuvat ahdinkoon, esimerkiksi jäälle synnyttävä itämerennorppa. Itämeren suolapitoisuus saattaa muuttua myös, ja Ruotsin ilmatieteen ja hydrologian laitoksen mukaan 2000-luvulla Itämeren pääaltaan suolapitoisuus vähenee seitsemästä neljään promilleen. Makean veden lajit tulevat tämän seurauksena leviämään ja mereiset lajit joutuvat monin paikoin väistymään. Vuonna 2100 Pohjanlahden ja Suomenlahden lajit saattavat hallita lähes koko Itämerta.
Suojeluhistoria.
Itämeren suojelu alkoi vasta 1972, kun Suomi tarjoutui järjestämään kongressin sen suojelemiseksi. Tästä alkaneesta prosessista seurasi Itämeren alueen merellisen ympäristön suojelusopimus, joka allekirjoitettiin Helsingissä 1974. Sopimuksen tavoitteena oli saada kuriin Itämerta saastuttavat päästöt. Sopimus astui voimaan 1980, kun kaikki silloiset Itämeren valtiot olivat allekirjoittaneet sopimuksen, jonka toimeenpanevaksi elimeksi perustettiin Itämeren merellisen ympäristön suojelukomissio (HELCOM).
Komission ensimmäiset raportit 1980-luvun puolivälissä paljastivat, että Itämeren tila oli menossa hälyttävään suuntaan. Asian paljastuminen ja Itämeren altaan itä- ja eteläosien valtioiden poliittiset muutokset antoivat uuden sykäyksen meren pelastamiseksi. Vuonna 1988 Itämeren ympäristöministerit sitoutuivat puolittamaan mereen pääsevien ravinteiden, raskasmetallien ja orgaanisten myrkkyjen määrän vuoteen 1995 mennessä. Sopimuksen ansiosta monien myrkkyjen määrät ovat kääntyneet laskuun, vaikka sopimuksen tavoitteisiin ei päästykään.
Suojelusopimusta muokattiin 1992, jolloin sitä laajennettiin käsittämään Itämeren koko valuma-alue. Vuonna 2003 komissio antoi uuden julistuksen Itämeren rehevöitymisen vähentämiseksi ja meriluonnon suojelun tehostamiseksi, muun muassa perustamalla kattava ja riittävä suojelualueverkosto. Komission perustehtäviin kuuluu Itämeren valtioiden yhteistyön kehittäminen ja kansainvälisten sopimusten sekä lainsäädännön täytäntöönpanon edistäminen. EU hyväksyi 2009 Itämeren alueen strategian, jonka tavoitteisiin kuuluu puhdas Itämeri.
Itämerikomission lisäksi on useita muita organisaatiota, jotka pyrkivät edistämään Itämeren suojelua. Coalition Clean Baltic luonnonsuojelujärjestöjen yhteinen Itämeren suojeluun tähtäävä elin. Itämeren kaupunkien liiton yhtenä toiminta-alueena on ympäristönsuojelu. Lisäksi Greenpeacella on ona Itämeri-osastonsa ja on Itämeri-ohjelma sekä merikotkan ja norpan pelastamiseen tähtäävät kampanjat. Yksityisellä puolella suomalainen John Nurmisen Säätiö pyrkii toimimaan puhtaamman Itämeren puolesta hankkeilla, jotka tähtäävät erityisesti rehevöitymisen torjuntaan ja öljykatastrofin estämiseen.
Ensimmäiset asukkaat.
Itämeren rannikoille tuli ensimmäisiä asukkaita jo noin 200 000 vuotta sitten. Alueella asui vielä 100 000 vuotta sitten neandertalinihminen, mutta hiljalleen nykyihminen syrjäytti sen. Jääkauden ajan Bölling- ja Allerød-lämpöjaksoilla yhteisöt olivat liikkuvia ja pysyivät näin pieninä. Pysyvä asutus syntyi kivikaudella, jolloin asukkaat keräsivät merestä kalaa ja nisäkkäitä. Ihmisten vaikutus ympäristöön oli pieni, vaikkakin mahdollisesti esimerkiksi grönlanninhylje katosi Itämeren alueelta metsästyksen takia. Merenkulku Itämerellä alkoi jo kivikaudella, ja monista senaikaisista kalliopiirroksista on käynyt ilmi alusten tärkeys.
Viikingeistä hansakauppiaisiin.
Friisiläiskauppiaat avasivat 700- ja 800-luvuilla Itämeren kaupan, ja tuolloin syntyivät ensimmäiset kauppareitit ja -satamat. Friisit löysivät viikinkien käyttämän idän reitin Birkaan, josta kasvoi merkittävä kauppakaupunki. Birka sijaitsi vielä Itämeren lahtena olleen Mälarenin rannalla. Viikinkien kauppareitit kulkivat Itämereltä Laatokalta Dnepriä pitkin Mustallemerellä ja Volgaa pitkin Kaspianmerelle. Viikinkien reitit hylättiin kuitenkin noin 970, ja kauppa Bysanttiin jatkui Keski-Euroopan jokien kautta.
Pohjoissaksalaiset perustivat 1200-luvulla hansaliiton, joka hoiti kauppaa Itämerellä. Hansakaudella Itämeren merkittävimmät satamakaupungit olivat Visby, Danzig, Riika, Tallinna, Wismar, Stralsund, Stettin, Tukholma ja Kööpenhamina. Hansaliiton keskuskaupunki puolestaan oli Lyypekki, ja tärkein vientituote oli silakka. Hansaliitto kuljetti Itämerellä kuitenkin myös puutavaraa, hamppua, pellavaa, viljaa, turkiksia, tervaa ja meripihkaa. Hansaliiton merkitys pieneni silakan ylikalastuksen, Amerikan löytämisen jälkeisen kaupan painopisteen muuttumisen ja muiden kauppalaivojen koon kasvamisen jälkeen.
Hollanti nousi 1500-luvun sotien jälkeen Euroopan merkittävimmäksi kauppamahdiksi, ja he kuljettivat pääasiassa viljaa ja puutavaraa. Itämeren poliittinen tilanne oli hyvin epävakaa, sillä vuorotellen sekä Ruotsi, Tanska, Puola että Venäjä pyrkivät kontrolloimaan kaupankäyntiä alueella.
Laivahylyt.
Itämeren pohjassa on arviolta satoja puisten laivojen hylkyjä. Itämeren yli tuhatvuotisen idän ja lännen välisen kaupan purjehdusperinteen vuoksi hylkylöydöt ovat hyvin monipuolisia. Laivahylkyjensä johdosta Itämeri on kansainvälisen meriarkeologisen tutkimuksen kohde.
Merkittävä osa hylyistä on säilynyt suhteellisen hyvässä kunnossa jopa vuosisatoja johtuen muun muassa siitä, ettei puuta ravinnokseen käyttävää laivamatoa ole alhaisen suolapitoisuuden vuoksi aiemmin esiintynyt Itämeressä. Laivamadon puutteen lisäksi ovat Itämeren hylkyjen pelastuksen taustalla myös voimakkaiden merivirtojen ja vuorovesi-ilmiön puute. Toisaalta Itämeren syvänteiden rautarunkoisetkin hylyt säilyvät pitempään, sillä ne eivät pääse ruostumaan, koska ruoste ei haprista niitä vähähappisen veden ansiosta. Matalalla uponneet hylyt ovat kuitenkin vaarassa etenkin pohjoisen Itämeren rantojen jäätyessä talvisin.
Itämereen uponneiden puurunkoisten hylkyjen tuhoutumisvaara on kasvanut laivamadon saavuttua alueelle 1993 voimakkaan suolapulssin myötä. Myrskyt työnsivät Tanskan salmista poikkeuksellisen paljon uutta suolaista vettä Pohjanmereltä Itämerelle, ja laivamadosta tuli osa eliöstöä ainakin eteläisellä Itämerellä. Aiemmin pidettiin laivamadon leviämistä edes eteläiselle Itämerelle mahdottomana, mutta nyttemmin laji näyttää sopeutuneen uuteen ympäristöönsä. Vuoteen 2006 mennessä suolapulssin vaikutus oli kuitenkin laantunut.


Tietokanta.
Tietokanta on tietotekniikassa käytetty termi tietovarastolle. Se on kokoelma tietoja, joilla on yhteys toisiinsa. Tietokannan ei välttämättä tarvitse olla sähköisessä muodossa, vaan sellaista voidaan pitää esimerkiksi kynällä ja paperilla. Kalenterikin on tietokanta.
Tietokanta saattaa edustaa jotain selvästi rajattua kohdetta reaalimaailmasta. Tällainen kohde voi olla esimerkiksi yrityksen keräämät tiedot asiakkaistaan.
Tietokantojen koot voivat vaihdella suuresti, yhteen tiedostoon tallennetuista taulukoista hyvin suuriin tietokantoihin joissa on useita miljoonia tietueita lukuisista kiintolevyistä koostuvilla levypakoilla. Tietokantaan voidaan tallentaa eri formaateissa olevaa tietoa, esimerkiksi tekstiä, ääntä ja videokuvaa.
Tietotekniikassa tietokannat esitetään taulukkorakenteella. Tiedot esitetään taulussa. Jokaisella sarakkeella on aina jokin tietotyyppi joka kertoo millaista tietoa kyseiseen sarakkeeseen voi tallentaa. lisäksi voidaan määritellä voiko sarakkeen solu olla tyhjä (NULL).
Tietokantojen historiaa.
Ensimmäiset nykyisten tietokantojen edeltäjät kehitettiin 1960-luvulla. Alan pioneeri oli Charles Bachman.
Relaatiotietokantamallin ja käsittelyteorian kehitti Edgar F. Codd vuonna 1970. Codd työskenteli IBM:n tutkimuslaboratoriossa ja hän johti ensimmäisten relaatiotietokantojen testiversioiden kehitystyötä. Vuosina 1973-1976 IBM laboratoriossa kehitettiin relaatiotietokannan prototyyppiä nimeltä System R. IBM:n kaupallinen tietokantatuote DB2 julkaistiin 1982.
Tietokannat on käytännöllisintä luokitella tuetun ohjelmointimallin mukaan. Muutamat malleista ovat olleet laajalti käytössä jo jonkin aikaa. Hierarkkinen malli toteutettiin ensimmäisenä, sen jälkeen verkkomalli, sitten relaatiomalli ohitti ne niin kutsutun "Flat-File"-mallin kanssa, joka oli helppo toteuttaa vaatimattomiinkin alustoihin. Hierarkkinen, verkko ja Flat-tiedostomalli eivät perustu vahvaan teoreettiseen pohjaan niin kuin relaatiomalli, vaan ne ovat syntyneet laitteiston ja ohjelmointiteknisten rajoitteiden vaikutuksesta.
Olio-ohjelmoinnin yleistyttyä myös tietokantoja on kehitetty vastaamaan oliomallin asettamiin tarpeisiin. On kehitetty puhtaita oliotietokantoja sekä perinteisiin relaatiokantoihin on lisätty olio-ohjelmointia tukevia ominaisuuksia. Jälkimmäisistä käytetään nimeä olio-relaatiotietokannat.
Tietokannan rakentaminen.
Tietokannan rakentaminen perustuu siihen tallennettavan tiedon mallintamiseen. Tiedon mallintaminen perustuu sen ja sen kuvaaman todellisuuden analyysiin, jonka tuloksena saadaan joukko entiteettejä, niiden välisiä yhteyksiä ja niiden ominaisuuksia. Nämä esitetään yleensä jonkin kuvauskielen tai tekniikan avulla. Yksi yleinen kuvauskieli on UML. Seuraavassa vaiheessa malli kuvataan jonkin reaalisen tietokantatekniikan edellyttämässä muodossa. Yksi yleinen tietokantatekniikka on relaatiotietokanta, joka perustuu relaatiotietomalliin.
Tietomalli on siis malli tiedosta, ei todellisuudesta, jota se mallintaa vain epäsuorasti. BIM (Building Information Modelling, Rakennuksen tietomalli) on vastaavasti rakentamisen käytännön toteutus tietomallista, joka perustuu aina tietokantaan.
Tietokantojen rakentamisen lisäksi tietokoneohjelmien rakentamisen yhteydessä tehdään tietomalli niistä tiedoista, joita ohjelmalla käsitellään. Tietomallia voidaan tarvita myös esimerkiksi kommunikaatioprotokollien rakentamisessa. Tietokannat voivat nykyisin tallentaa myös binääridataa. Tällöin tietomallia suunniteltaessa arvioidaan, onko tietueisiin liittyviä dataobjekteja kuten kuvia järkevintä käsitellä erillisinä tiedostojärjestelmään tallennettuina tiedostoina vai tietokantaan tallennettuina binääritietueina (tietotyypit BLOB ja CLOB).
Jos ollaan rakentamassa relaatiotietokantaa, jota hallitaan SQL-kielen avulla, niin viime vaiheessa tietomallissa kuvatut entiteetit luodaan tietokantaan tauluina käyttäen SQL-kielen määrittelylauseita (käytännössä CREATE-lause). Yksinkertaisimmissa tietomalleissa entiteetin sisältämät tietueet ja tietotyypit voivat sellaisinaan vastata tietokannan taulurakennetta. Tietokantajärjestelmät mahdollistavat myös monimutkaisemman toimintalogiikan toteuttamisen jopa niin, että tietokantamoottori voi SQL-kielisten kyselyiden lisäksi ajaa yleisemmillä ohjelmointikielillä toteutettuja tallennettuja proseduureja. Tämä lähestymistapa on hyödyllinen erityisesti tilanteissa, joissa asiakaspäässä on käytössä rajalliset resurssit SQL-kyselyn palauttaman datan tulkitsemiseen jolloin tulkintaa ja muuta käyttötapaukseen liittyvää logiikkaa voidaan toteuttaa palvelinpäässä.
Tietokannan hallintajärjestelmä.
Kaupallisesti myytävät tietokantatuotteet ovat useimmiten tietokannan hallintajärjestelmiä (DBMS, Database Management System). Tietokannan hallintajärjestelmä on kokoelma varusohjelmistoja, joiden tehtävänä on tukea varsinaista tietokantamoottoria (database engine) mm. optimoimalla kyselyjä käyttäen hyväksi tallennettua hakutilastoa (statistics) ja indeksejä. Tietokannan hallintajärjestelmät sisältävät myös ylläpitoa helpottavia apuohjelmia joiden avulla tietokantamoottorin säilyttämä tieto voidaan varmuuskopioida ja palauttaa sekä viedä ja tuoda muihin järjestelmiin. Varusohjelmat mahdollistavat tietokantojen klusteroinnin sekä toisintamisen kun haetaan korkeampaa käytettävyyttä ja saatavuutta. Hallintajärjestelmät sisältävät nykyisin myös rakenteisten dokumenttimuotojen tuen sekä teksti-indeksoinnin laajojen tietomäärien käsittelemiseksi. Hallintajärjestelmä helpottaa ylläpitäjän työtä myös tarjoamalla yhden käyttöliittymän jonka kautta tietokantamoottorien tilaa, ominaisuuksia ja parametrejä voidaan helposti hallita. Käytännössä kuitenkin tietokantojen ylläpitäjät yhä työskentelevät mieluummin komentorivipohjaisen konsolin kautta.
Tietokannat käytännössä.
Tietokantoja käytetään monissa sovelluksissa liki jokaisella sovellusalueella. Tietokannat suositellaan suurien monen käyttäjän järjestelmien tiedon tallennusmekanismiksi silloin kun tarvitaan koordinaatiota usean käyttäjän välillä. Jopa yksittäiselle käyttäjälle tietokanta voi olla sopiva ratkaisu, ja monet sähköpostiohjelmat ja kalenterisovellukset perustuvat standardinmukaiseen tietokantateknologiaan.
Transaktiot ja samanaikaisuus.
Käytännön toteutuksissa useimmat tietokantajärjestelmät joustavat joidenkin näiden sääntöjen noudattamisessa paremman suorituskyvyn saavuttaakseen.
Samanaikaisuuden hallinta on menetelmä, jolla varmistetaan että transaktiot ajetaan turvallisella tavalla ACID-sääntöjä noudattaen. Tietokantajärjestelmän pitää pystyä varmistamaan että vain sarjallistettavat, palautettavat operaatiot ovat sallittuja ja että mitään toimintoja toteutetuista transaktioista ei menetetä silloin kun palautetaan kanta tilaan ennen peruutettua transaktiota.
Tietokannan oikeudellinen suoja.
Tekijänoikeuslaissa erilaisille tietokannoille on myönnetty määräaikainen oikeussuoja. Lain tietokanta-käsite on toinen kuin tekniikan: lain suoja tietokannalle kattaa lähinnä tietokannan sisältämän informaation eikä niinkään esimerkiksi taulurakennetta. Suojatun tietokannan ei tarvitse olla edes sähköinen vaan se voi olla esimerkiksi kortisto. Oikeudellisen suojan edellytyksenä on merkittävä panostus tietokannan luomiseen tai järjestämiseen.


Pohjois-Eurooppa.
Termiin voidaan sisällyttää määritelmästä riippuen muitakin maita. YK laskee Pohjois-Eurooppaan lisäksi Yhdistyneen kuningaskunnan ja Irlannin.
Tähän liittyvä termi Itämeren maat sisältää myös Saksan, Puolan ja Venäjän.
Kansainvälisen autoliiton Pohjois-Euroopan alueeseen (NEZ) kuuluu Pohjoismaiden ja Baltian lisäksi Venäjä.


Guangxi.
Guangxi (yksink.: 广西, perint.: 廣西, pinyin: guǎng xī) on autonominen alue Kiinassa. Kiinan autonomiset alueet ovat jotakin vähemmistökansallisuutta varten varattuja, Guangxi on varattu zhuang-kansalle, minkä vuoksi alueen muodollinen nimi onkin Guangxi Zhuang-kansan autonominen alue.
Yhdessä Guangdongin kanssa Guangxi muodostaa "Kaksi Guangia" (两广 liǎng guǎng).
Maantiede.
Guangxi sijaitsee Kiinan eteläosissa. Sen naapuriprovinssit ovat Yunnan lännessä, Guizhou pohjoisessa, Hu'nan koillisessa ja Guangdong kaakossa. Lisäksi sen naapureita ovat Vietnam ja Beibun lahti (Etelä-Kiinan meri) lounaassa.
Merkittäviä kaupunkeja: Nanning, Beihai, Guilin, Liuzhou.
Väestöryhmät.
Guangxissa on merkittävä määrä zhuang-kansan edustajia.
Turismi.
Guangxin merkittävin turistinähtävyys on Guilin, kaupunki joka on kuuluisa upeasta sijainnistaan Li-joella karujen karstihuippujen keskellä. Ulkomaalaiset, varsinkin retkeilijät, suosivat samankaltaisessa maastossa sijaitsevaa läheistä Yangshuon kaupunkia.
Turisteja kiinnostavat myös Guangxin etniset vähemmistöt, kuten zhuang-kansa ja dong-kansa. Esimerkiksi provinssin pohjoisosissa, Guizhoun rajan lähellä, viljellään riisiä porrastetulla menetelmällä. Näitä viljelmiä väitetään maailman jyrkimmiksi.


Ningxia.
Ningxia (yksink.: 宁夏, perint.: 寧夏, pinyin: Níngxià) on autonominen alue Kiinassa. Kiinan autonomiset alueet ovat jotakin vähemmistökansallisuutta varten varattuja, Ningxia on varattu hui-kansalle, minkä vuoksi alueen muodollinen nimi onkin Ningxia Hui-kansan autonominen alue
Historia.
1032 – 1227 alueella oli tanguttien Xixia-valtio (Läntinen Xia, erotuksena Xia-dynastiasta). Mongolit valtasivat senkin ja yhdistivät Yuan-dynastian Kiinaan.
Maantiede.
Ningxia on pinta-alaltaan yli 66 400 neliökilometriä. Sen naapurit ovat Sisä-Mongolia pohjoisessa, Shaanxi lännessä ja Gansu muissa suunnissa. Alueen läpi virtaa Keltainenjoki. Ningxian pääkaupunki on maakunnan pohjoisosissa sijaitseva Yinchuan. Maaperä on vuoristoista ja keskimääräinen korkeus merenpinnasta onkin yli 1000 metriä.
Ningxian kesät ovat viileät ja lyhyet kun taas talvet pitkät ja kylmät. Vuoden keskilämpötila onkin vain noin 5-10 celsiusastetta. Ilmasto on kuivaa ja vuotuinen sademäärä jääkin vain 200-600 millimetriin.
Väestöryhmät.
Ningxian väkiluku on noin 5,6 miljoonaa, josta hui-kiinalaisia, eli Kiinan muslimeita on yksi kolmasosa. Loput ovat etupäässä Han-kiinalaisia, mutta Ningxiassa asuu myös useita pienempiä etnisiä ryhmiä, kuten mongoleja, maneja, dongxiangeja, tujia ja zhuangeja.


Sisä-Mongolia.
Sisä-Mongolia (mongoliksi: ɵвγp монггхул (öbür mongghul); kiinaksi: yksink.: 内蒙古, perint.: 內蒙古, pinyin: nèi měng gǔ) on autonominen alue Kiinassa. Kiinan autonomiset alueet ovat jotakin vähemmistökansallisuutta varten varattuja, Sisä-Mongolia on varattu mongoleille.
Historia.
Sisä-Mongolia ja Ulko-Mongolia erotettiin toisistaan Qing-dynastian aikana. Sisä-Mongoliasta tehtiin tavallinen kiinalainen provinssi Ulko-Mongolian pitäessä vanhan hallintojärjestelmänsä. Qing-dynastia myönsi Venäjän painostuksesta Ulko-Mongolian itsenäisyyden 1911 ja erillinen Mongolia syntyi.
Vuoteen 1949 saakka Sisä-Mongolia kuului Rehen ja Suiyuanin provinsseihin (ei enää olemassa), jotkut taiwanilaiset kartat esittävät vielä tällaista provinssijakoa. Kiinan kansantasavalta loi perustamisensa jälkeen vähemmistökansapolitiikan, ja sen mukaisesti teki Sisä-Mongoliasta autonomisen alueen. Sisä-Mongolia oli ensimmäinen vähimmistökansallisuuksille myönnetty autonominen alue.
Maantiede.
Sisä-Mongolian naapuriprovinssit ovat (myötäpäivään): Heilongjiang, Jilin, Liaoning, Hebei, Shanxi, Shaanxi, Ningxia ja Gansu. Pohjoisessa naapurina ovat Mongolia ja Venäjä.
Sisä-Mongolian koko on 2400 kilometriä itä-länsi-suunnassa ja 1700 km pohjois-etelä -suunnassa. Siellä vallitsee lauhkea mannermainen ilmasto, talvet ovat hyvinkin pitkiä ja kylmiä.
Väestöryhmät.
Nykyisin han-kiinalaiset muodostavat selkeän enemmistön Sisä-Mongoliassakin. Mongoleita väestöstä on noin kymmenesosa, runsaat 2 miljoonaa, eli kutakuinkin saman verran kuin Mongoliassa.
Kulttuuri.
Sisä-Mongoliassa on säilytetty mongolin kirjoitusjärjestelmä, toisin kuin Mongoliassa, jossa on siirrytty kyrillisen aakkoston käyttöön.


Tiibet.
Tiibet on tiibetiläisten asuttama ylänköalue Aasiassa, jonka asukkaat puhuvat tiibetin kieltä. Se on ollut vuoroin itsenäinen valtio, vuoroin lähinaapuriensa valloittama. Dalai Lamalla ja Vajrayana-buddhalaisuudella on keskeinen rooli tiibetiläisten identiteetissä.
Tiibet joutui Kiinan kansantasavallan miehittämäksi 1950-luvun alussa ja siitä lähtien se on ollut autonominen alue ja yksi Kiinan 27 maakunnasta. Kiinan autonomiset alueet ovat jotakin vähemmistökansallisuutta varten varattuja; Tiibet on varattu tiibetiläisille. Tiibetiläisiä asuu myös muissa kiinan maakunnissa: Qinghaissa, Gansussa, Sichuanissa ja Yunnanissa, mutta vain Tiibetissä heillä on enemmistöasema.
Tiibetin asema on kiistanalainen. Sillä on maanpaossa oleva hallitus, joka tavoittelee Tiibetille autonomiaa, ja sitä radikaalimpi itsenäisyysliike, jolle autonomia ei riitä.. Yksikään YK:n jäsenmaa ei kuitenkaan ole tunnustanut pakolaishallitusta.
Alueen nimi.
Tiibetiksi Tiibetin nimi on "Bod", lausutaan "phö" Lhasan murteessa; yksinkertaistetut merkit: 西藏, pinyin: Xīzàng tai 藏区 Zàngqū), aluehallinnolliselta nimeltään Tiibetin autonominen alue (Tiibeti: བོད་རང་སྐྱོང་ལྗོངས་; Wylie: Bod-rang-skyong-ljongs; Yksinkertaistetut merkit: 西藏自治区; Perinteiset merkit: 西藏自治區; Pinyin:Xīzàng Zìzhìqū).
Varhaisvaiheet.
Tiibet oli paikallinen suurvalta 700-luvulla ja 800-luvulla. Se hallitsi alueen tee- ja hevoskauppaa ja onnistui kerran (763) asettamaan oman keisarinsa Kiinan valtaistuimelle. Tämän jälkeen maa oli ajoittain mongolien hallinnassa. 1500-luvun lopussa siitä tuli teokratia, kun mongoli Altan Khan nimitti korkea-arvoisen lama Sonam Gyatson ensimmäiseksi Dalai Lamaksi. Jesuiitat ja kapusiinimunkit olivat perustaneet lähetysaseman Lhasaan jo 1700-luvun alussa, ja tiettävästi ensimmäinen englantilainen oli käynyt alueella 1811. 1800-luvulla tiibetiläiset karkottivat eurooppalaiset Tiibetistä heitä tavatessaan. 1800-luvun puolivälin jälkeen britit lähettivät kahdenkymmenen vuoden ajan intialaisia kartoittamaan Tiibetiä, mutta vasta 1890-luvulla Tiibetin tasankoja päästiin tutkimaan.
Britannian vaikutus.
Kiinan keisarikunnan vaikutuksen heikennyttyä britit yrittivät saada aikaan kaupallisen avautumisen Tiibetiin Intiasta käsin. Tiibetissä vallitsi kiinalaisen keskushallinnon ja tiibetiläisen autonomian yhdistelmä, jossa kiinalaiset olisivat olleet valmiita avaamaan suhteita Yhdistyneiden kuningaskuntien hallussa pitämään Intiaan, mutta tiibetiläiset vastustivat sitä osoittaakseen valtansa kiinalaisille.
Peläten Venäjän vaikutuksen lisääntymistä Iso-Britannia ja Kiina tekivät vuonna 1906 sopimuksen, jossa Tiibet laskettiin kuuluvaksi Kiinan etupiiriin. Kiina miehitti Tiibetin ensimmäistä kertaa vuosina 1910-1912, mutta keisarikunnan kaaduttua Tiibet irtautui Kiinan vaikutuspiiristä, ja Kiinan sisällissodan aikana osapuolet eivät osoittaneet suurta kiinnostusta Tiibetiä kohtaan. Tiibetin asema vuosien 1912 ja 1950 välillä oli kyseenalainen. Tiibet oli käytännössä irtaantunut Kiinasta, mutta yksikään valtio ei ole tähän päivään mennessä tunnustanut Tiibetin olleen itsenäinen. Sitä pidettiin vain kapinoivana Kiinan alueena.
Kiinan kansantasavallan valtakausi.
Kansan vapautusarmeija marssi Tiibetiin 1950 kukistamaan kapinan ja aloitti täten Kiinan-Tiibetin sodan. Vähäisen vastarinnan jälkeen Tiibetin oli taivuttava kiinalaisten teknisesti ylivoimaisen armeijan edessä. Dalai-laman ja Panchen-laman edustajat solmivat Pekingin painostuksen alaisina sopimuksen kiinalais-tiibetiläisestä "yhteishallinnosta" kiinalaisten kanssa. Kiinan ote Tiibetistä kuitenkin kiristyi 1950-luvun loppupuolella, ja samalla tiibetiläisten vastarintaliike vahvistui. Tilanne kärjistyi alkuvuodesta 1959. Suurimmissa kaupungeissa armeija kukisti kapinan verisesti, ja dalai-lama pakeni Intiaan. Panchen-lama jäi nukkehallitsija-johtokuvaksi Lhasaan. Harvaan asutuilla seuduilla vastarinta jatkui pitkään tämän jälkeenkin.
Tiibetistä tehtiin "autonominen alue" vuonna 1965. Buddhalainen koulutusjärjestelmä korvattiin maallisella. Karja ja omaisuus kollektivisoitiin kansalta 'yhteisen hyvän' vuoksi, ja kansa valjastettiin emämaan tuotantorattaisiin. Kulttuurivallankumouksen aikana Tiibetissä hävitettiin paljon perinteistä kulttuuria, erityisesti buddhalaisuus tuomittiin täysin ja buddhalaista taidetta ja esineistöä tuhottiin. Suuri osa luostareista tuhottiin ja munkkiyhteisöjä hajotettiin mielivaltaisilla vangitsemisilla ja teloituksilla. Dalai Laman kuvan hallussapidosta joutuu tänäkin päivänä vankilaan ennalta määräämättömäksi ajaksi.
Kiinan uudistuspolitiikan myötä vuonna 1979 osa uskonnollisista vapauksista palautettiin ja hallintoa liberalisoitiin, mutta Kiinan hallintaa alueesta ei voi kiistää. Kiina on nujertanut Tiibetin itsenäisyyttä tai suurempia vapauksia vaativat kansanliikkeet.
Maantiede ja luonto.
Tiibetin ylänkö on maailman laajin ja korkeimmalla sijaitseva ylänköalue, ja sitä kutsutaankin joskus "maailman katoksi". Suuri osa Himalajan vuoristosta sijaitsee Tiibetin alueella, osa Nepalissa. Ylängön keskikorkeus on 4900 m ja korkeimmat huiput ovat väliltä 6100-7300 m. Ylängöltä saavat alkunsa monet Itä-Aasian suurista joista, kuten Brahmaputra, Mekong, Keltainenjoki ja Jangtse.
Ylängöllä elää harvinaisia eläinlajeja kuten tiibetinantilooppi, tiibetingaselli ("Procapra picticaudata"), villi jakki, baraali, lumileopardi, bengalintiikeri ja mustakaulakurki.
Suurin osa Tiibetin maastosta on karua, eikä sovi asutukseen. Keski- ja pohjoisosissa on laajoja aavikkoaroja, aavikoita ja vuoristokasvillisuutta. Maakunnan väestö onkin keskittynyt hieman tasaisempaan eteläosaan, jonne monsuunisateet kesäisin yltävät. Muutoin Tiibetin ilmasto on kuivaa ylänköilmastoa.
Tiibetin naapuriprovinssit ovat: Xinjiang, Qinghai, Sichuan, Yunnan
Talous.
Jakki on yhä tärkein apuväline peltotöissä Tiibetissä.
Tiibetissä vallitseva elinkeino on maanviljely omiin tarpeisiin. Maanviljelyä voidaan harjoittaa vain jokilaaksoissa, minkä vuoksi maatalouden painopiste on karjataloudessa. Tärkeimmät kotieläimet ovat jakki, lammas, vuohi ja hevonen. Etelä-Tiibetissä on ollut laajoja ja monipuolisia metsiä. Tiibetin autonominen alue on Kiinan suurin puutavaran lähde. Virallisten tilastojen mukaan Kiina oli hyödyntänyt Tiibetin metsiä vuoteen 1985 mennessä 54 miljardin Yhdysvaltain dollarin arvosta. Laajoja alueita on hakattu paljaiksi, mikä on johtanut tulviin ja eroosioon. Pakolaishallitus on vaatinut Kiinaa lopettamaan metsän uudistumisen kannalta tuhoisat hakkuut välittömästi.
Alueella on runsaat mineraalivarat. Lhasassa toimii pienimuotoista kevyttä teollisuutta.
Liikenne.
Qinghain ja Tiibetin välille avattiin lokakuussa 2005 rautatie. Se lisää tavaraliikennettä huomattavasti: rahdin odotetaan kasvavan 2.8 miljoonaan tonniin vuodessa vuoteen 2010 mennessä. Rautatieyhteys lisää myös turismia. Kriitikot pelkäävät rautatien lisäävän kiinalaisten asettumista alueelle, luonnonvarojen riistoa kiinalaisten hyväksi ja Kiinan sotilaallisen läsnäolon voimistumista alueella.
Ennen rautatietä Tiibetin tärkein maayhteys ulkomaailmaan oli Qinghain provinssiin johtanut maantie, joka valmistui 1950-luvulla. Neljä muuta maantietä yhdistävät Tiibetin Nepaliin, Yunnaniin, Qinghaihin ja Xinjiangiin. Ennen näitä maanteitä Tiibetiin pääsi vain ratsupolkuja pitkin.
Maassa on kolme lentoasemaa: pääkaupunki Lhasassa, maan itäosan Qamdossa ja eteläosan Nyingchissä. Eteläisin lentoasema avattiin vuonna 2006.
Väestöryhmät.
Tiibetin väestötiheys on Kiinan alhaisin, mikä johtuu pääosin hankalakulkuisesta, vuoristoisesta maastosta. Vuonna 2000 Tiibetin väestötiheys oli 2,1 henkeä neliökilometrillä.
Valtaosa Tiibetin väestöstä on tiibetiläisiä, mutta han-kiinalaisia on muuttanut alueelle huomattavia määriä viime vuosikymmenten aikana. Han-asutus keskittyy lähinnä Lhasaan ja muihin suuriin kaupunkeihin. Muun muassa Tiibetin maanpaossa oleva hallitus esittää joskus lukuja, joissa liki puolet väestöstä olisi han-kiinalaisia, mutta näissä lasketaan muun muassa Tiibetiin sijoitetut Kansanarmeijan joukot asukkaiksi.
Tiibetin maakunnassa elää myös muita kansoja, esimerkiksi lhobia, menboja ja hui-kiinalaisia.
Kulttuuri.
Tiibetillä on oma buddhalaisuuden muotonsa, lamalaisuus. Tiibetin lisäksi sitä harjoitetaan lähinnä Qinghaissa ja Mongoliassa. Tiibet oli ennen kiinalaisten tuloa teokratia, jota johti dalai-lama, joka nykyisin elää maanpaossa Intiassa. Buddhalaisuus on vaikuttanut voimakkaasti Tiibetin kulttuuriin. Kankaalle maalatut uskonnollisaiheiset thangkat ovat ehkä tunnetuin tiibetiläinen taidemuoto.
Tiibetissä on myös hengellinen perinne nimeltä Bön.
Turismi.
Tiibet oli pitkään suljettuna turismilta. 1970-luvun lopulla Lhasaan päästettiin tarkasti valvottuja turistiryhmiä, jotka majoitettiin länsimaiseen hotelliin kaupungin ulkopuolelle. Vuoden 1984 lopulta yksittäiset turistit saattoivat saada erikoisluvan Tiibetissä vierailua varten.
Parin vuoden kuluttua kiinalaiset tulivat toisiin aatoksiin, ja yksittäisten matkailijoiden pääsy Tiibetiin estettiin jälleen. Tiibetin vastarintaliike oli saanut liikaa yhteyksiä ulkomaille itsenäisten matkailijoiden kautta. Säännöt ovat sen jälkeen vaihdelleet.
Vuonna 2006 avattu Peking-Lhasa rautatie on lisännyt turismia, jopa pakolaishallitus suosittelee matkustamista. Rata mahdollistaa mm. junamatkan Helsingistä Pekingin kautta Lhasaan; Lhasasta tosin pääse maaseudulle vain opastetun ryhmän kanssa (5/2007). Yli 4000 km pitkä junamatka kestää kaksi päivää. Koska juna ei ole lentokoneen tavoin paineistettu, tarjotaan siellä lisähappea, koska rata nousee yli 5000 metrin korkeuteen.


Pyrrhos.
Pyrrhos (, 319 tai 318 eaa. – 272 eaa.) oli Epeiroksen kuningas vuosina 306 eaa. – 302 eaa. ja 297 eaa. – 272 eaa. Hän oli myös Makedonian kuningas ensin Lysimakhoksen kanssa vuosina 288 eaa. – 285 tai 284 eaa. ja myöhemmin yksin 274 tai 273 eaa. – 272 eaa.
Pyrrhoksesta tuli Epeiroksen kuningas 12-vuotiaana, mutta jo viisi vuotta myöhemmin hänet syöstiin valtaistuimelta. Pyrrhos pakeni lankonsa Makedonian kuninkaan Demetrioksen luokse. Ipsoksen taistelun jälkeen Demetrios ja Ptolemaios I solmivat rauhan, ja Pyrrhos lähetettiin panttivangiksi Aleksandriaan, Ptolemaioksen hoviin.
Ptolemaios ja Pyrrhos ystävystyivät, ja vuonna 297, Kassandrosin kuoltua, Pyrrhos nostettiin taas Epeiroksen kuninkaaksi Ptolemaioksen avustuksella. Päästyään valtaan Pyrrhos valtasi alueita Makedonialta ja soti entistä liittolaistaan Demetriosta vastaan. Hänen onnistuikin vallata Thessalia ja läntinen Makedonia. Pyrrhos ajoi Demetrioksen maanpakoon ja julisti itsensä Makedonian kuninkaaksi vuonna 288. Pian tämän jälkeen Lysimakhos karkotti Pyrrhoksen takaisin Epeirokseen.
Vuonna 281 eaa. Pyrrhos sai avunpyynnön Tarantumista, joka soti Roomaa vastaan. Pyrrhos saapui Italiaan noin 25 000 miehen kanssa ja löi roomalaiset vuonna 280 eaa. Heraclean taistelussa ja uudestaan vuonna 279 eaa. Asculumin taistelussa. Vuonna 278 Pyrrhos valtasi Sisiliassa melkein kaikki Karthagolle kuuluvat alueet. Pyrrhoksen despoottimaisen hallinnon takia Sisilian kreikkalaisväestö kapinoi häntä vastaan, ja vuonna 276 tai 275 eaa. hän joutui luopumaan Sisiliasta. Hän palasi Italiaan, jossa hän kärsi suuren tappion roomalaisia vastaan Beneventumin taistelussa.
Seuraavana vuonna hän valtasi Makedonian ja karkotti. Vuonna 272 eaa. hän yritti hyökätä Spartaa vastaan mutta epäonnistui. Palatessaan kotiin Pyrrhos sekaantui kahakkaan Argoksen kaupungissa mutta kuoli seuranneessa katutaistelussa.
Pyrrhoksen voitto.
Pyrrhoksen nimi on kuuluisa hänen mukaansa nimetystä Pyrrhoksen voitosta. Hänen kerrotaan sanoneen voitettuaan roomalaiset Heraclean taistelussa vuonna 279 eaa. kärsien itse erittäin raskaat tappiot: "Vielä yksi tällainen voitto, niin olen hukassa". Termi "Pyrrhoksen voitto" onkin vakiintunut fraasina menestykselle, josta on maksettava hyvin raskas hinta ja joka jättää voittajan heikompaan tilaan kuin missä hän oli ennen menestystä.


Xinjiang.
Xinjiang (新疆, pinyin: Xīnjiāng) on autonominen alue Kiinassa. Koska Kiinan autonomiset alueet ovat joillekin vähemmistökansallisuuksille varattuja, Xinjiang on varattu uiguureille, minkä vuoksi alueen muodollinen nimi onkin Xinjiangin uiguurien autonominen alue. Nimeä on latinisoitu suomeksi myös muotoon Sinkiang. Muita nimiä alueelle ovat Kiinan Turkestan tai Itä-Turkestan.
Xinjiangin väestö on lisääntynyt 300 000 hengellä vuosittain. Osana Kiinan kansantasavallan väestöpolitiikkaa on XIanjingissa sallittu kaupunkilaisille yksi lapsi ja maalla asuville kaksi lasta vuodesta 1984. Maalla asuvat ovat paljolti uiguureja ja muita vähemmistökansallisuuksia, kun taas kaupungistuminen on tapahtunut pääasiassa öljy- ja kaasuteollisuuden tarpeista, mikä on tuottanut alueelle väestöä Kiinan muista osista, pääasiassa han-kiinalaisia.
Xianjingin viranomaiset ilmoittivat 2001 kuitenkin rajoittavansa Xianjingin väestönkasvun enintään 21 800 000 asukkaaseen kymmenen vuoden kuluessa. Lop Nor, jossa Kiina on tehnyt ydinkokeita, sijaitsee Xinjiangissa.
Historia.
Xinjiang on ollut enemmän tai vähemmän Kiinan hallussa Han-dynastiasta lähtien, sillä sen kautta kulkeva silkkitie piti turvata. Se on kuitenkin ollut varsin autonominen, sillä se on kovin kaukana Kiinan pääalueista.
Provinssi perustettiin Qing-dynastian aikana 1884. Pariin otteeseen alueella oli Itä-Turkestan-niminen valtio, mutta Kiinan kansantasavalta miehitti sen vuonna 1949 ja perusti sille autonomisen hallintoalueen 1. lokakuuta 1955. Kiinan ensimmäinen ydinkoe suoritettiin Xinjiangissa 16. lokakuuta 1964.
Poliittista rauhattomuutta.
Useimmat uutiset alueelta kertovat Kiinan keskushallinnon harjoittamasta voimakkaasta sorrosta, samaa kertovat muun muassa Amnesty International ja Human Rights Watch. Keskushallinto pelkää islamilaisen kansan pyrkivän irti emä-Kiinasta. Riippumaton tiedonvälitys alueelta on rajoitettua. Toisaalta aktivistienkin otteet ovat koventuneet, ja yksi niistä luokitellaan terroristijärjestöksi. Kiinan hallinto on epäillyt julkisesti aktivisteja mellakoiden järjestämisestä, salamurhista, aseiden salakuljettamisesta, sadoista pommiräjäytyksistä sekä linja-autojen räjäyttämisistä Pekingissä ja Wuhanissa. Elokuussa 2001 järjesti kansan vapautusarmeija Kangsharissa paraatin, jossa esiteltiin myös sotilaallista kalustoa. Päivällä järjestettyä paraatia varten myönnettiin työpaikoilta vapaata sen seuraamiseksi. Lokakuussa 2001 epäili Kiinan kansantasavallan ulkoasiainministeri Tang Jiaxuan julkisesti uiguuriaktivisteja yhteyksistä Osama bin Ladenin johtamaan al-Qaida-järjestöön Afganistanissa.
Osana Yhdysvaltain johtamaa kansainvälistä terrorisminvastaista sotaa uiguureja otettiin kiinni vuosiksi Guantanamo Bayn vankileirille. Miesten vapauduttua vankileiriltä lopulta terroriepäilyttä pyrki Yhdysvallat sijoittamaan heitä myös Euroopan unioniin, muun muassa Suomeen. Kun tämä ei toteutunut, päätyivät miehet Albaniaan, koska eivät katso pystyvänsä palaamaan aikaisemman terroriepäilyn vuoksi enää Kiinan kansantasavaltaan.
Vuonna 2008 kaksi miestä ajoi Kashgarin keskustassa kuorma-autolla aamulenkkeilevään poliisiryhmään aiheuttaen 17 poliisin kuoleman ja 15 loukkaantumisen. Miehet saivat teoistaan kuolemantuomiot. Kesäkuun lopulla 2009 puhjenneita levottomuuksia pidetään vakavimpina pitkiin aikoihin, ja Kiina syytti väkivallan lietsomisesta ulkomailla toimivia uiguurijärjestöjä.
Maantiede.
Xinjiang on suurin Kiinan hallinnollisista alueista tai maakunnista. Sen 1 665 000 km²:n laajuinen alue käsittää 1/6 Kiinan kansantasavallan alueesta. Tianshan-vuori jakaa alueen Džungarianin altaaseen pohjoisessa ja Tarimin altaaseen etelässä.
Xinjiangin ja samalla koko Kiinan alin kohta sijaitsee 155 metriä merenpinnan alapuolella, korkeimman vuoren yltäessä 8 611 metrin korkeuteen Kashmirin rajalla.
Alue on ilmastoltaan mannermainen ja kuiva, minkä vuoksi säänvaihtelut lämpötilan osalta ovat jyrkkiä.
Xianjingin alueella on maarajaa ulkovaltojen kanssa noin 5 600 km. Alue rajoittuu Mongoliaan, Venäjään, Kazakstaniin, Kirgisiaan, Tadžikistaniin, Afganistaniin, Pakistaniin ja Intiaan Kashmirin kohdalta. Aluetta ympäröivät kiinalaiset alueet ovat etelässä Tiibet ja idässä Gansu sekä Qinghai
Karakorumin maantie yhdistää Kashgarin Pakistanin Islamabadiin. Xinjiangiin on kehitetty liikenneyhteyksiä, muun muassa Etelä-Xinjiangin rautatie, Turpanin-Ürümqin-Dahuangshanin valtatie ja Burqin-Kanasin valtatie matkailukäyttöön sekä Naratin lentoasema.
Merkittäviä kaupunkeja: Ürümqi, Turpan, Kashgar, Karamay, Yining, Shihezi
Voimakas teollinen kasvu.
Alueen kansantulo oli 2000 arvoltaan 136 miljardia Yhdysvaltain dollaria, joka oli 47 % suurempi kuin vuonna 1995. Alueen vienti ulkomaille vuonna 2000 oli arvoltaan 1,2 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Suurin yksittäinen vientiin menevä tuote oli puuvilla 237 miljoonan Yhdysvaltain dollarin arvosta, missä oli kasvua 90 % edelliseen vuoteen verrattuna. Koneiden, laitteiden ja sähköteknisten tuotteiden vienti lisääntyi 78 % vuonna 2000.
Energia- kaivos- ja kemianteollisuus.
Xinjiang kuuluu Kiinan läntisiin kehitysalueisiin, johon kuitenkin öljy- ja kaasuteollisuus on tuonut taloudellista kasvua. Öljynetsintää ja porausta Xinjiangissa harjoittaa Tarim Oil. Öljy- ja petrokemianteollisuus tuottivat kolmanneksen Xinjiangin kansantulosta vuonna 2000.
Öljyn lisäksi Xinjiangissa on myös mineraaleja. Kiinan alueista Xinjiangissa on eniten kaikista berylliumia, muskoviittia, salpietaria ja serpentiiniä. Xinjiangin todetut rautavarat ovat 730 miljoonaa tonnia. Espanjalainen Tecnicas Reunidas on projektoinut Kiinaan useita tehtaita ja Xinjiangin Dushanziin 72 miljoonaa tonnia vuodessa tuottavan lineaarista alkyylibentseeniä tuottavan tehtaan.
Maatalous ja elintarviketeollisuus.
Xinjiang oli vuonna 2000 Kiinan kansantasavallan suurin puuvillan, sokerijuurikkaiden ja villan tuottajamaakunta. Viidennellä sijalla se oli maidon, kashmirvillan, hevosten ja sokerin tuottajana. Xinjiang tuottaa hedelmiä, kuten rypäleitä ja meloneja
Pienteollisuus.
Perinteisiä tuotteita ovat nahkatuotteet, paperi, jadekivet ja matot.
Väestöryhmät.
Xinjiangissa on useita islamilaisia turkkilaissukuisia kansoja, muun muassa uiguurit ja kazakit. Lisäksi siellä elää hui-kiinalaisia, kirgiisejä, mongoleja, venäläisiä jne.
Keskushallinto yrittää kiinalaistaa Xinjiangia sijoittamalla sinne enemmän han-kiinalaisia. Han-kiinalaisten osuus väestöstä onkin noussut kuudesta prosentista neljäänkymmeneen prosenttiin vuoden 1949 jälkeen.
Ihmisoikeudet Xinjiangissa.
Uiguurien kieli, kulttuuri, uskonto ja ulkonäkö poikkeavat aluetta hallinnoivista Han-kiinalaisista. Uiguurit kokevat maansa olevan toisen kansan valloittama ja haluaisivat itsenäistyä tai ainakin enemmän itsenäisyyttä. Han-kiinalaiset saavat tasavallassa parhaat työpaikat ja pääosan luonnonvaroista saatavista tuloista. Suomen kuvalehden mukaan tasavallan alkuperäisväestön uiguurien asema heikkenee koko ajan (2009). Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan tasavallassa on poliittista häirintää ja uskonnonvapauksien rajoituksia.


Itä-Turkestan.
Itä-Turkestan on entisen Turkestanin itäinen osa, jota Itä-Turkestanin itsenäisyysliike vaatii itsenäiseksi valtioksi. Alueellisesti sen muodostaa Xinjiangin alue. Suur-Turkestanin Länsi-Turkestaniin kuuluvat Etelä-Kazakstan, Turkmenistan, Uzbekistan ja Kirgisia, joiden käsittämä alue siirtyi Venäjän keisarikunnan haltuun 1800-luvun lopulla.
Kiinan tasavallan alkuvuosien vaikeudet sekä keskusvallan heikkeneminen saivat Itä-Turkestanin itsenäistymään 1933–1934. Se kukistettiin Neuvostoliiton ja Guomindangin toimesta. Toinen itsenäistymisyritys tapahtui 1944–1948. Sen tukahdutti Kiinan kansantasavalta pyrkiessään vakauttamaan itselleen läntisiä alueita.
Itä-Turkestanin itsenäisyysliike ajaa Xinjiangin alueen itsenäisyyttä Kiinan kansantasavallasta.


Mauritania.
Mauritanian islamilainen tasavalta eli Mauritania on noin kolmen miljoonan asukkaan islamilainen valtio Länsi-Afrikassa. Sen rajanaapurit ovat Länsi-Sahara, Algeria, Mali ja Senegal. Laaja mutta harvaan asuttu maa ulottuu Atlantin rannikolta Saharan autiomaahan.
Historia.
Nykyisen Mauritanian alueella asui ensimmäisinä soninkejen esi-isiä. Berberiheimot saapuivat alueelle 300-luvulta 700-luvuilta alkaen, ja alkuperäisasukkaat joutuivat orjiksi tai pakenemaan pois maasta, erityisesti Senegaliin. Arabeita ja berbereitä tuli alueelle lisää. Vuoteen 1076 mennessä islamilaiset almoravidit olivat valloittaneet nykyisen Etelä-Mauritanian. Berberit hyökkäilivät arabeja vastaan 500 vuoden ajan. Berberien viimeinen kapinayritys oli Mauritanian 30-vuotinen sota, joka päättyi 1674 Beni Hassanin johtaman arabiheimon voittoon. Hänen sotilaidensa jälkeläisistä tuli Maurtitanian maurien ylintä yhteiskuntaluokkaa. Hassanin nimi näkyy maan yleisimmässä kielessä, hassaniyassa. Kieli yhdistää yläluokan "valkoisia maureja" ja heidän alistamiaan "mustia maureja", joiden esi-isissä on enemmän alueen alkuperäisasukkaita.
1800-luvun loppupuolella alueelle asettui ranskalaisia, jotka liittoutuivat maurien kanssa. Vuosina 1904-1960 Mauritania oli Ranskan siirtomaa.
Vuonna 1960 itsenäistynyt Mauritania teki Marokon kanssa sopimuksen vuonna 1976 jolla se otti haltuunsa eteläisen kolmanneksen Länsi-Saharasta, mutta vetäytyi alueelta kolmen vuoden kuluttua Polisario-rintaman iskujen vuoksi. Alue siirtyi Marokolle. Sota johti maan ensimmäisen presidentin syrjäytykseen ja kaksikymmenvuotiseen sotilasvaltaan
Mauritaniassa on ollut useita vallankaappausyrityksiä 1980-luvulta alkaen. Eversti Maaouya Ould Sid'Ahmed Taya nousi valtaan vuonna 1984 syrjäyttäen sotilasvallankaappauksella presidentti Ould Haidallahin. Ould Taya oli vallassa lähes 20 vuotta. Tayan valtakaudelle tunnusomaisia ovat olleet monet kiistanalaiset vaalit ja erityisesti hallinnon etniset puhdistukset 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. Myös muut etniset ongelmat ovat johtaneet tuhansien Mauritanian kansalaisten pakoon Senegaliin ja Maliin.
Ould Tayan liittyi lännen liittolaiseksi ennen vuoden 1991 Persianlahden sotaa. Vuonna 1991 maan perustuslakia muutettiin sallimalla useampia puolueita, ja sen jälkeen järjestettiin vaaleja, joista Taya voitti kaikki. Vuonna 1999 Mauritania solmi diplomaattisuhteet Israeliin kolmantena arabimaana. Sisäpolitiikassa puolestaan pyrittiin hillitsemään islamilaista aktivismia.
Mauritaniassa oli ensimmäinen vakava vallankaappausyritys kesäkuussa 2003. Se torjuttiin pääkaupungissa kaksi päivää kestäneiden veristen taisteluiden jälkeen. Maassa on ollut myös kaksi pienempää vallankaappausyritystä elokuussa ja syyskuussa 2004. 3. elokuuta 2005 17 upseerin johtama "Oikeudenmukaisuuden ja rauhan neuvosto" ilmoitti kaapanneensa vallan kahden vuoden ajaksi Mauritaniassa päättääkseen presidentti Ould Tayan hallinnon. Presidentin henkivartiokaartin eversti Mohamed Ould Abdel Azizin ja kansallisesta turvallisuudesta vastaavan eversti Ely Ould Mohamed Vallin uskotaan johtaneen kello viideltä aamulla alkanutta kaappausta. Presidentti Ould Taya oli tällöin Saudi-Arabiassa kuningas Fahdin hautajaisissa.
Väliaikainen johto siirsi maan demokratiaan kansainvälisen yhteisön ja Euroopan unionin tuella. Järjestetyt demokraattiset parlamentti- ja presidentinvaalit 25. maaliskuuta 2007 sekä kansanäänestys perustuslaista huipentuivat Mauritanian historian ensimmäisen demokraattisesti valitun presidentin, Sidi Ould Cheikh Abdallahin virkaanastumiseen maaliskuussa 2007.
6. elokuuta 2008 käynnistyi uusi sotilasvallankaappaus entisten sotilasjuntan jäsenten johdolla. Presidentti Sidi Ould Cheikh Abdallah ja pääministerin Yahya Ould Ahmed Waghf pidätettiin. Entinen presidentin henkivartiokaartin johtaja, kenraali Mohamed Ould Abdel Aziz julistautui tämän jälkeen 11 sotilashenkilöstä koostuvan juntan (”asevoimien ja turvallisuusjoukkojen valtioneuvosto”) johtajaksi.
Vallankaappausta edelsi poliittinen kriisi, kun presidentti korvasi vaaleista lähtien toimineen pääministeri Zein Ould Zeidanen lähipiiriinsä kuuluvalla valtapuolueen johtajalla Yahya Ahmed el Waghefilla. Uuden pääministerin hallitusta alettiin pian arvostella pääasiassa siitä, että se sisälsi Tayan entisen diktatuurin jäseniä sekä ”maltillisia islamisteja”.
Presidentin puolueen PNDD:n (demokratian ja kehityksen kansanpuolue) toisinajattelijajäsenet uhkasivat hallitusta epäluottamuslauseella, ja pääministeri esitti hallituksensa eronpyynnön kuuden viikon kuluessa 3. heinäkuuta 2008. Presidentti palautti kuitenkin pääministerin tehtäviinsä 15. heinäkuuta 2008 ilman islamistijäseniä. Sotilaiden epäiltiin tukeneen parlamentin jäsenten kapinointia. Muutamia päiviä ennen vallankaappausta 25 parlamentin jäsentä ja 23 senaattoria ilmoitti eroavansa presidentin puolueesta PNDD:stä. Vallankaappausaamuna presidentti allekirjoitti asetuksen, jolla erotettiin tehtävistään armeijan, poliisin ja presidentin henkivartiokaartin johto.
Heinäkuussa 2009 vallankaappauksen johtaja Mohamed Ould Abdel Aziz valittiin vaaleilla maan presidentiksi.
Politiikka.
Mauritaniassa on kaksikamarinen parlamentti. Senaatin 56 jäsentä valitaan 6 vuodeksi kerrallaan kuntatason päälliköiden vaalilla siten että kahden vuoden välein vaihtuu kolmannes senaattoreista. Kansalliskokouksen 95 jäsentä valitaan yleisillä vaaleilla viisivuotiskaudelle. Perustuslain mukaan myös presidentti valitaan viisivuotiskaudelle yleisillä vaaleilla.
Mauritanian 21 puolueesta 11 on järjestäytynyt kahteen ryhmään: enemmistöpuolueiden koalitioksi CPM ja opposition koalitioksi COD. Maltillinen islamistipuolue RNRD-TAWASSOUL ei kuulu kumpaankaan. Vuonna 2009 valitussa senaatissa CPM:llä on 45 paikkaa, CODilla 7 ja koalitioiden ulkopuolisella RNRD-TAWASSOULilla 4. Vuonna 2006 valitussa kansalliskokouksessa issa CPM:llä on 63 paikkaa, CODilla 27 ja koalitioiden ulkopuolisilla RNRD-TAWASSOULilla neljä ja FP:llä yksi paikka.
Maantiede.
Suurin osa Mauritaniasta on Saharan autiomaata. Etelässä, Senegalin rajalla oleva Senegal-joki on maan ainoa makean veden lähde. Maalla on 754 km Atlantin rannikkoa.
Mauritania on enimmäkseen alavaa, mutta luoteisosan ylänkö (Adrarin hiekkakiviylänkö) kohoaa jopa 500 metrin korkeuteen, jonne eroosio on muovannut yksittäisiä kukkuloita. Ylängön juurella on useita pieniä keitaita sekä suola-altaita. Maan korkein huippu on 915 m korkea Kediet ljill. Kaksi kolmasosaa Mauritaniasta kuuluu Saharan alueeseen (Pohjois-Mauritania) jolla ei yleensä kasva juuri mitään kasvillisuutta, mutta siellä täällä on keitaita, joissa voidaan kasvattaa taatelipalmuja ja harjoittaa maanviljelyä. Mauritanian rannikolla on myös laidunmaita ja karjatalous on erityisen tärkeää siellä.
Eteläinen kolmannes kuuluu Sahelin alueeseen, jossa kasvaa lyhyttä ruohoa, piikkipensaita, yksittäisiä akaasiapuita ja morko-nimistä hirssilajiketta ("Panicum turgidum"), mutta Sahelin eteläosassa on myös aroa tai savannia, missä kasvaa apinanleipäpuita ja palmuja.
Eläimistöä on yleensä vähän, mutta Sahelissa tavataan aron eläimistöä, eli antilooppeja, gaselleja, strutseja ja pahkasikoja.
V. 1970 80 % väestöstä asui Mauritanian ainoalla viljelykelpoisella alueella, Chemamassa Sénégaljoen tulvatasangolla, mutta vuosien 1969–1974 kuivuus pakotti asukkaat siirtymään kaupunkeihin. Sénégaljoki on Mauritanian ainoa suuri joki (muut joet virtaavat vain tulva-aikaan) ja se muodostaa Senegalin vastaisen rajan.
Ilmasto.
Mauritanian sääolot vaihtuvat vuodenaikojen mukaan, kun vallitseva tuulensuunta muuttuu. Talvisin Saharasta puhaltaa harmattan, jonka takia ilmasto on kuiva ja lämpötilavaihtelut suuria. Aavikolla sataa alle 100 mm vuodessa ja lämpötilavaihtelut päivän ja yön välillä ovat suuria (talvella yöllä 0 celsiusta, päivällä 38 astetta - kesällä yöllä 16 ja päivällä jopa 49 astetta).
Kesäiset monsuunisateet tuovat kosteutta Mauritanian eteläosaan. Sahelissa sademäärä on noin 600 mm vuodessa ja tammikuun lämpötila on +24 astetta (toukokuussa +35). Kylmä Kanarianvirta viilentää rannikkoseutua, missä lämpötila on kautta vuoden +24 astetta sekä sademäärä pohjoisessa 100 mm ja etelässä 400 mm.
Senegal-joen laaksossa sadetta saadaan 400–600 mm.
Talous.
Mauritanian rautatien malmijuna Nouadhiboun asemalla.
Pohjois-Mauritaniassa lähellä Zouératia on suuri rautakaivos, ja rauta kattaakin yli 40 % maan viennistä. Kaivokselta satamaan kulkee Mauritanian ainoa rautatie, jota liikennöi maailman pisin juna.
Mauritanian tärkeimpiä viljelyskasveja ovat palkokasvit, hirssi, maissi, vehnä, riisi ja taatelit.
Väestöjakauma.
Vuonna 2007 Mauritaniassa arvioitiin olevan 3 270 065 asukasta.
Mauritaniassa on suuria kiistoja vallitsevan arabienemmistön ja tummaihoisemman väestön välillä. Orjuus kiellettiin virallisesti 1981, mutta käytännössä se on yhä erittäin yleistä. Tyypillisesti orjuus kulkee suvuissa: orjien lapsista tulee orjia.
Ylivoimaisesti suurin kieli on hassaniyya (arabian murre, johon on sekoittunut berberikielen piirteitä). Sitä puhuvat valkoiset maurit ja haratinit. Fulania puhutaan rannikolla ja Sahelin alueella. Soninkea puhutaan Malin ja Senegalin rajoilla. Wolofia puhutaan laajasti, ja bambaraa maan kaakkoisosassa.
Mauritanian johto on pyrkinyt arabian kielen käytön edistämiseen työ-, hallinnon ja koulutuksen kielenä paikallisten kielten ja murteiden kustannuksella.
Kulttuuri.
Mauritanialaisten kansallistunne liittyy voimakkaasti sunni-islamiin. Kolme lahkoa tai veljestöä on tärkeässä asemassa: Tjjaniya, Qadriya ja Hamaliya. Suurin niistä on oppineisuutta korostava Quadriya, joka perustettiin 1200-luvulla Mesopotamiassa. Toiseksi suurin on Tijaniya. Perinteisesti etelän maataviljelevät mustat afrikkalaiset ja pohjoisen paimentolaiset ovat pysyneet erossa toisistaan.
Yhdessä ruokaileminen on tärkeä sosiaalinen tapahtuma. Arabit syövät pääateriansa illalla, mustat afrikkalaiset lounasaikaan. Ateria syödään yhteisestä astiasta oikealla kädellä. Ruokavalion perustana ovat liha, hirssi, riisi, kala, perunat ja bataatit.
Mauritanian radio ja televisio ovat valtion omistuksessa, mutta vuonna 2010 hyväksyttiin laki jonka mukaan yksityisten asemien perustaminen on laillista. Sen sijaan islamin opetuksia ei saa kyseenalaistaa. Maassa ilmestyy päivittäin ja viikoittain useita sekä yksityisiä että valtion omistamia sanomalehtiä sekä arabiaksi että ranskaksi.
Urheilu.
Mauritanian jalkapallomaajoukkue ei ole koskaan selviytynyt arvokisoihin. Elokuussa 2010 se oli FIFA-rankingissa sijalla 168. Maa on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1984, mutta ei ole saanut koskaan yhtään mitalia.


Han-kiinalaiset.
Han-kiinalaiset (: 汉,: 漢, pinyin: hàn) ovat kansa, jonka pääasiallinen asuma-alue on Kiinassa, mutta myös lähialueen valtioissa sekä Australiassa ja Pohjois-Amerikassa.
Han-kiinalaisia on noin 1,3 miljardia. Yli 92 % Kiinan asukkaista on han-kiinalaisia.
Nimeä han-kiinalaiset alettiin käyttää mantšujen Qing-dynastian aikana 1800-luvulla. Nimen alkuperänä on Han-dynastia, jonka alueet kattoivat han-kiinalaisten asuinalueet ja vähän muutakin.
Han-kiinalaisten sisällä on lukuisia kielellisiä ja kulttuurillisia eroja. Pääasialliset yhdistävät tekijät ovat kiinan kirjoitusjärjestelmä, joka on kaikilla sama vaikka puhutut kielet ovatkin niin erilaisia etteivät puhujat ymmärrä toisiaan, sekä yhtenäisen Kiinan valtion tuhansia vuosia vanha historia byrokraattisine hallintoineen, mikä tuo selkeän yhdistävän kulttuuripiirteen.


Postfix.
Postfix on sähköpostin välitysohjelmisto (MTA), joka on tarkoitettu turvalliseksi ja helposti hallittavaksi korvikkeeksi yleiselle Sendmail-ohjelmistolle. Se on alun perin VMailer-ohjelman ilmainen versio, jonka Wietse Venema suunnitteli tutkiessaan IBM:llä turvallisia ohjelmistoja. Postfix on julkaistu vapaan lisenssin alaisena (IBM Public License).
Tietoturvallisena ja suorituskykyisenä pidetystä Postfix-ohjelmistosta löytyy myös useita keinoja roskapostin tehokkaaseen suodattamiseen.


Kaisaniemenkatu.
a> kohdalta etelästä päin katsottuna varhaisena toukokuun aamuna 2005
Kaisaniemenkatu () on Rautatientorilta koilliseen johtava liikenneväylä Helsingin keskustasta. Se päättyy Unioninkadun varrella olevaan liikenneympyrään, ja yhdessä Unioninkadun pohjoispään ja Pitkänsillan kanssa se muodostaa alkuosan keskustasta Hämeentien kautta itään ja pohjoiseen johtaville valtateille johtavaa liikenneväylää. Suunnaltaan Kaisaniemenkatu poikkeaa täysin lähialueiden muiden katujen muodostamasta pääilmansuuntien mukaisesta ruutukaavasta. Sen läntisenä jatkeena voidaan pitää Kaivokatua.
Kaisanimenkatua pitkin kulkevat useat raitiolinjat sekä kaikki Rautatientorilta itään ja pohjoiseen lähtevät bussilinjat. Varsinkin ennen Helsingin metron valmistumista se oli usein erittäin ruuhkainen.
Kaisaniemenkatu rakennettiin vasta 1910-luvulla, jolloin se puhkaistiin ennestään rakennettujen korttelien läpi. Aluksi sen nimenä oli tämän vuoksi "Murtokatu" (), mutta jo vuonna 1915 se sai nykyisen nimensä lähellä sijaitsevan Kaisaniemen puiston mukaan. Kaisaniemenkadun pohjoisin osa kulkee puiston poikki erottaen Varsapuiston Kaisaniemen puistosta.
Kaisaniemenkadun palveluita ja liikkeitä.
Kaisaniemenkatu oli pitkään Helsingin keskeisiä kauppakatuja, mutta 1990-luvun alun lama, Pukevan konkurssi ja kadun auki repineet Kaisaniemen metroaseman rakennustyöt tyrehdyttivät kaupankäynnin hetkellisesti. Metroaseman auettua 1. maaliskuuta 1995 alue kuitenkin jälleen virkistyi, ja Pukevan tavaratalosta tehtiin kauppakeskus Kaisa. Se kuitenkin purettiin vuonna 2010, minkä jälkeen paikalle rakennettiin vuonna 2012 valmistunut Helsingin yliopiston uusi kirjasto­rakennus, Kaisa-talo. Vuonna 1995 avattiin kauppakeskuksen viereen myös Kulttuurikeskus Caisa. Samanaikaisesti metroaseman kanssa avattiin mm. Kodin Ykkösen "metrokerros" ja "pohjakerros", Kaisaniemen apteekki, K-market Kaisaniemi ja Tarjoustalo.
Kadun varrelle, osaksi Kaisaniemenkadun perinteisiin elokuvateatteritiloihin avattiin syksyllä 1998 moderni 10 salin multiplex-teatteri "Kinopalatsi". Samalla paikalla on Kaisaniemessä toiminut elokuvateatteri jo vuodesta 1939, niminä ovat vuosien saatossa olleet "Metropol", "Boston" ja "Formia". Tätä ns."Fennia"-korttelia uudistettiin lähes yhtäjaksoisesti vuodesta 1987 alkaen aina vuoteen 2004 asti ja metroasemalta rakennettiin suora yhteys korttelin sisäosiin. Metroaseman yhteydestä löytyykin paljon erilaisia palveluja. Viereistä, Yliopistokadun ja Kaisaniemenkadun välistä, ns."Heimolan korttelia" odottaa myös perusteellinen muokkaus, sillä siihenkin ollaan rakentamassa liiketiloja ja vastaavaa kävely-yhteyttä korttelin läpi. Näiden rakennustöiden on määrä alkaa vuonna 2007 ja olla päätöksessään vuonna 2010. Tämän projektin suunnitelmat ovat olleet valmiina jo vuodesta 1988. Yliopistokadun puoleisessa Heimolan talossa kokoontui vuoteen 1931 asti Suomen eduskunta.
Kulttuuria ja opetusta.
Kaisaniemenkadun varrella on merkittäviä Helsingin yli­opiston keskusta­kampuksen rakennuksia: Kaisa-talo, jossa toimii Helsingin yliopiston kirjasto, sekä "Opiskelijakirjasto". Lähellä on myös humanistisen tiedekunnan käytössä oleva "Metsätalo". Kymmenisen vuotta toimineessa kulttuurikeskus Caisassa kadun toisella puolella on aktiivista laulu-, tanssi- ja muuta kulttuuritoimintaa, varsinkin maahanmuuttajien toimesta.


Helsingin yliopisto.
Helsingin yliopisto on Suomen suurin, vanhin ja monialaisin tiedekorkeakoulu.
Helsingin yliopistossa on noin 35 000 opiskelijaa sekä lähes 4 000 tutkijaa ja opettajaa.
Yliopiston toimintaa on 1990-luvulta lähtien keskitetty neljälle kampukselle: keskustaan, Kumpulaan, Meilahteen ja Viikkiin. Lisäksi yliopistolla on useita tutkimuslaitoksia ja yksiköitä ympäri maan.
Kuninkaallinen Turun Akatemia 1640–1828.
Yliopiston suora edeltäjä on 26. maaliskuuta 1640 perustettu Kuninkaallinen Turun Akatemia, jonka perustamissanat lausui kenraalikuvernööri Pietari Brahe. Akatemia oli Ruotsin valtakunnan kolmas yliopisto Uppsalan yliopiston ja Tarton Academia Gustavianan (nykyinen Tarton yliopisto) jälkeen, ja se jatkoi 1276 perustetun Turun katedraalikoulun ja kymnaasin tehtävää maan korkeimpana opetuslaitoksena. Oppilaitosten perustamisen taustalla oli kasvavan Ruotsin suurvallan halu nousta vanhojen eurooppalaisten maiden rinnalle myös sivistyksessä. Oman yliopiston saaminen valtakunnan itäiseen osaan eli Suomeen oli pitkälti kenraalikuvernööri Brahen ansiota.
Akatemia järjestettiin eurooppalaisen mallin mukaan. Siinä oli neljä tiedekuntaa: filosofinen, teologinen, oikeustieteellinen ja lääketieteellinen. Opiskelijan oli ensin suoritettava monialaiset perusopinnot filosofisessa tiedekunnassa, minkä jälkeen hän sai erikoistua teologiaan, lakiin tai lääketieteeseen. Suurin osa ylioppilaista valmistui papeiksi, ja akatemian toimintaa säätelikin luterilainen puhdasoppisuus. Varsinaista tieteellistä tutkimusta ei ensimmäisen vuosisadan aikana juuri harjoitettu, vaan akatemia oli leimallisesti opetuslaitos. Eurooppalaisessa mittakaavassa Turun Akatemia oli pieni: perustamisvuonna 1640 siinä aloitti työnsä 250 opiskelijaa ja yksitoista professoria, eikä määrä kasvanut merkittävästi ennen 1800-lukua.
1700-luvulla, valistuksen ja hyötyajattelun aikakaudella, akatemiassa ryhdyttiin harjoittamaan teologian ja klassisten aineiden rinnalla myös käytännönläheisempää tutkimusta. Lääketieteen sekä maa- ja metsätaloustieteen kaltaisilla aloilla ryhdyttiin harrastamaan tutkimus- ja valistustyötä, tarkoituksena levittää uusia oppeja maakuntiin akatemiasta valmistuvien pappien ja virkamiesten mukana. Esimerkiksi ensimmäinen talousopin professori Pehr Kalm perusti yliopistoon kasvitieteellisen puutarhan ja teki uraauurtavaa tutkimusta viljelytalouden alalla. Kaunopuheisuuden professorin Henrik Gabriel Porthanin historiallisten tutkimusten ansiosta syntyi 1700–1800-luvun taitteessa ns. Turun romantiikka, jonka edustajat tutkivat suomen kieltä ja kansallista kulttuuria.
Kun Suomi liitettiin Venäjään 1809, Kuninkaallinen Turun Akatemia muuttui Keisarilliseksi Turun Akatemiaksi. Keisari Aleksanteri I laajensi akatemiaa kaksinkertaistamalla sen budjetin ja perustamalla kuusi uutta professuuria sekä lukuisia muita opetusvirkoja. Muutos oli niin dramaattinen, että keisaria alettiin nopeasti kunnioittaa akatemian toisena perustajana. Vuonna 1815 valmistui uusi muhkea Akatemiatalo, jonka juhlasalin kunniapaikalle sijoitettiin.
Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto 1828–1919.
Vuonna 1827 Turun palon jälkeen akatemia määrättiin siirtymään suuriruhtinaskunnan uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin. Samalla se sai nimekseen "Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto Suomessa" keisari mukaan. Yliopisto aloitti toimintansa tilapäisissä tiloissa Helsingissä seuraavana vuonna, ja Carl Ludvig Engelin suunnittelema uusi päärakennus vihittiin käyttöön 19. kesäkuuta 1832. Helsingissä yliopisto sai käyttöönsä aikansa mittapuulla modernit tilat: opetussairaalan (1832), kasvitieteellisen puutarhan (1832), tähtitieteellisen observatorion (1834) ja kirjastorakennuksen (1840). Helsingissä yliopiston uudeksi tehtäväksi tuli kouluttaa virkamiehiä Suomen suuriruhtinaskunnan keskushallinnon tarpeisiin.
Yliopisto oli hallinnollisesti suoraan Venäjän keisarin alainen, eikä Suomen senaatilla tai kenraalikuvernöörillä ollut valtaa sen asioihin. Vuonna 1816 Aleksanteri I nimitti veljensä ja kruununperijänsä Nikolain yliopiston kansleriksi, ja siitä lähtien Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston kanslerina toimi kulloisenkin keisarin kruununperijä. Arvonimi oli tosin vain muodollisuus ja yliopiston todellinen korkein virkamies oli varakansleri.
Turun romantiikan nationalistista aateperintöä jatkoi Helsingissä Lauantaiseura, jonka muodosti 1830-luvulla joukko yliopiston opiskelijoita ja opettajia. Seuran johtohahmo oli runoilija J. L. Runeberg. Lukuisista seuran jäsenistä tuli myöhemmin kansallisen heräämisen ajan suurmiehiä ja yliopistollisia vaikuttajia: siveysopin professori J. V. Snellman, historian professori ja yliopiston rehtori Zachris Topelius, suomen kielen professori Elias Lönnrot, estetiikan professori Fredrik Cygnaeus, fysiikan professori J. J. Nervander. Lauantaiseuralaisten ja heidän hengenheimolaistensa ansiosta suomen kieli alkoi tunkeutua vanhastaan ruotsinkieliseen yliopistoon: vuonna 1858 sallittiin väitöskirjan julkaiseminen latinan ja ruotsin lisäksi myös suomeksi, ja samoihin aikoihin alkoivat ensimmäiset suomenkieliset luennot. Opetus säilyi kuitenkin pääosin ruotsinkielisenä pitkälle 1900-luvulle saakka.
1800-luvun aikana Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto alkoi kehittyä pois vanhasta keskiaikaisesta yliopistomallista, kohti modernia tiedeyliopistoa. Tässä kehityksessä seurattiin eurooppalaisia esikuvia, erityisesti saksalaisen Wilhelm von Humboldtin sivistysyliopistoajattelua. Opiskelijoilta ei enää edellytetty monitieteisiä perusopintoja filosofisessa tiedekunnassa, vaan heidän tuli alusta asti perehtyä tiettyyn oppiaineeseen. Tieteenalat alkoivat eriytyä toisistaan ja tutkimustyö kehittyä. Merkkipaalu tässä kehityksessä oli filosofisen tiedekunnan jakaminen 1852 historiallis-kielitieteelliseen ja fyysis-matemaattiseen osastoon, siis humanististen tieteiden ja luonnontieteiden erottaminen toisistaan.
Naisten opiskelu yliopistossa tuli mahdolliseksi 1870-luvulla. Helsingin yliopiston ensimmäinen naisopiskelija Emma Irene Åström aloitti opintonsa vuonna 1872, ja hänet promovoitiin maisteriksi 1882. Vuoteen 1901 saakka naisopiskelijoiden oli anottava erillistä opiskeluoikeutta eli "vapautusta sukupuolestaan", jonka myönsi ensin keisari ja myöhemmin yliopiston varakansleri. 1901 naisten opiskelu yliopistossa vapautettiin täysin, ja vuonna 1916 myös yliopiston opetus- ja tutkijanvirat avattiin naisille.
Helsingin yliopisto 1919–.
Helsingin yliopisto postimerkissä vuonna 1940.
Helsingin yliopisto sai nykyisen nimensä 18. helmikuuta 1919 Suomen itsenäistymisen jälkeen. Vuonna 1924 sille myönnettiin uudet statuutit, joissa määriteltiin sen asema Suomen tasavallassa. Aiemmin keisarille kuuluneen ylimmän määräysvallan otti valtioneuvosto, jossa yliopistoasiat liitettiin opetus- ja kirkkoasiain ministerin toimialaan. Yliopisto säilytti kuitenkin hallinnollisen autonomiansa, joka vahvistettiin vuoden 1919 hallitusmuodossakin. Siinä säädettiin myös, että yliopistoa koskevista laeista ja asetuksista on yliopiston konsistorin annettava lausuntonsa. Kanslerista tehtiin yliopiston ja valtionhallinnon välinen yhdyshenkilö, jolla on oikeus osallistua valtioneuvoston istuntoon yliopistoa koskevia asioita käsiteltäessä.
Itsenäistymisen aikaan yliopistossa oli 56 professoria ja noin 3 000 opiskelijaa. Pian itsenäistymisen jälkeen Helsingin yliopisto menetti vanhan asemansa maan ainoana yliopistona, kun 1919 perustettiin Åbo Akademi ja 1922 Turun yliopisto. Se säilyi kuitenkin ainoana valtionyliopistona vuoteen 1958 saakka, jolloin Oulun yliopisto perustettiin.
Vuoden 1924 statuuteissa virallisiksi opetuskieliksi säädettiin suomi ja ruotsi. Opetus säilyi kuitenkin edelleen pitkälti ruotsinkielisenä, ja aitosuomalaisuusliike sekä suomalaiset ylioppilaat alkoivat vaatia yliopiston suomalaistamista. Pitkän poliittisen kädenväännön jälkeen hyväksyttiin vuonna 1937 laki Helsingin yliopiston kielisuhteista. Siinä määrättiin, että kaikissa aineissa on annettava opetusta suomen kielellä, mutta ruotsinkielisen opetuksen turvaamiseksi yliopistossa on oltava 15 ruotsinkielistä professuuria. Sama laki määrittelee edelleen yliopiston kielisuhteet; ainoastaan ruotsinkielisten professorien määrää on yliopiston kasvaessa lisätty.
1900-luku merkitsi Helsingin yliopistolle valtavan kasvun kautta. Jo 1930-luvulla puhuttiin "ylioppilastulvasta", kun lukiokoulutuksen yleistyessä yliopistoon kirjoittautui yhä enemmän opiskelijoita. Kiivain kasvu koettiin 1960-luvulla, kun sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat vyöryivät opiskelemaan. Yliopiston opiskelija- ja opettajamäärät kymmenkertaistuivat 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon aikana. Räjähdysmäisen kasvun vuoksi yliopiston oli luovuttava vanhasta periaatteestaan, jonka mukaan jokaisella ylioppilaaksi kirjoittaneella oli sinne vapaa pääsy, ja otettava asteittain käyttöön ns. "numerus clausus" -periaate eli pyrkijöiden karsiminen joko ylioppilastodistusten tai pääsykokeiden avulla. Viimeiset tiedekunnat siirtyivät numerus clausuksen käyttöön 1960-luvulla.
Opiskelijamäärien kasvu merkitsi Helsingin keskustassa toimineelle yliopistolle myös pahenevaa tilapulaa. 1940-luvulta lähtien lääketieteellisen tiedekunnan tiloja ryhdyttiin siirtämään Meilahteen ja maataloustieteitä Viikkiin. Myös keskustassa toteutettiin suuria uudisrakennushankkeita, kuten Metsätalo (1939) ja Porthania (1957). Vuonna 1969 yliopiston konsistori päätti siirtää koko yliopiston Viikkiin lukuun ottamatta lääketiedettä; valtioneuvosto vahvisti päätöksen seuraavana vuonna, mutta sitä ei ryhdytty toteuttamaan kiivaan vastustuksen vuoksi. Kompromissiratkaisuna valtioneuvoston asettama neuvottelukunta ehdotti 1972 yliopiston keskittämistä neljälle kampusalueelle: humanistiset tieteet ja yhteiskuntatieteet keskustaan, lääketiede Meilahteen, luonnontieteet Kumpulaan sekä maatalous- ja metsätieteet Viikkiin. Kampusjaon toteuttaminen merkitsi suurta rakennustyötä, koska esimerkiksi Kumpulan matemaattis-luonnontieteellinen kampus rakennettiin tyhjästä, ja kampukset ovatkin valmistuneet vasta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.
Shanghain Jiao Tong -yliopisto arvioi Helsingin yliopiston maailman 72. parhaaksi yliopistoksi vuonna 2009.
Tiedekunnat.
Turun akatemian neljä kantatiedekuntaa olivat filosofinen tiedekunta, teologinen tiedekunta, oikeustieteellinen tiedekunta ja lääketieteellinen tiedekunta. Tämä nelijako säilyi yliopiston rakenteessa 1900-luvulle saakka. Suurin kantatiedekunnista oli filosofinen tiedekunta, johon kuuluivat kaikki muut aineet kuin teologia, oikeustiede ja lääketiede. Vuoden 1852 statuuttien mukaisesti filosofinen tiedekunta jakautui vuonna 1853 kahteen tiedekuntaan, historiallis-kielitieteelliseen ja fyysis-matemaattiseen (myöhemmin matemaattis-luonnontieteelliseen), joista tuli vuonna 1863 filosofisen tiedekunnan osastoja. Vuonna 1902 filosofisessa tiedekunnassa aloitti toimintansa kolmas osasto, maanviljelys-taloudellinen osasto, joka vuonna 1924 itsenäistyi maatalous-metsätieteelliseksi tiedekunnaksi. Filosofisen tiedekunnan kasvatustieteellinen osasto syntyi 1974.
Vuonna 1992 filosofinen tiedekunta lakkautettiin ja sen osastot itsenäistyivät omiksi tiedekunnikseen: historiallis-kielitieteellisestä osastosta muodostettiin humanistinen tiedekunta, kasvatustieteellisestä osastosta kasvatustieteellinen tiedekunta (myöhemmin käyttäytymistieteellinen tiedekunta) ja matemaattis-luonnontieteellisestä osastosta matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta. Jälkimmäisestä erosivat vuonna 2004 farmasian tiedekunta sekä biotieteellinen tiedekunta, jonka nimi muuttui bio- ja ympäristötieteelliseksi tiedekunnaksi vuoden 2010 alusta. Muistona kantatiedekunnasta kaikkien näiden viiden tiedekunnan opiskelijat ovat yhä arvonimeltään filosofian ylioppilaita, ja moni tutkintonimike on yhä filosofia-alkuinen (filosofian kandidaatti (vuoteen 1992), filosofian maisteri, filosofian lisensiaatti sekä filosofian tohtori). Lisäksi tiedekuntien maisterit ja tohtorit promovoidaan yhteisessä tilaisuudessa, jota kutsutaan filosofisen tiedekunnan promootioksi (lat. "promotio ordinis philosophorum").
Helsingin yliopiston opiskelijoiden keskuudessa toimii 15 osakuntaa. Osakuntalaitos tuli Suomeen pian sen jälkeen, kun Suomen ensimmäinen yliopisto perustettiin Turkuun. Nykyään osakunnan juridinen asema on Helsingin yliopiston 15 osakunnalla ja Teknillisen korkeakoulun ruotsinkielisellä osakunnalla.
Erillislaitokset.
Tiedekuntien lisäksi yliopistoon kuuluu myös useita itsenäisiä laitoksia, kuten tutkimuskeskuksia sekä Helsingin yliopiston kirjasto ja Kansalliskirjasto.
Kampusalueet.
Helsingin yliopistolla on neljä pääkampusta. Alun perin koko yliopisto oli sijoitettu Helsingin ydinkeskustaan, mutta erityisesti 1930-luvulta lähtien tiloja on rakennettu ja hankittu eri puolilta kaupunkia yliopiston nopean kasvun vuoksi. 1970-luvulla tehtiin periaatepäätös, jonka mukaan yliopiston toiminta keskitetään neljälle kampusalueelle: keskustaan, Meilahteen, Kumpulaan ja Viikkiin. Toisiaan lähellä olevat tieteenalat pyrittiin keskittämään samoille alueille. Keskustan ulkopuolisia kampuksia yhdistää HSL:n Tiedelinja eli bussilinja 506.
Keskustakampus on toiminut yliopiston keskipisteenä siitä saakka kun se siirrettiin Helsinkiin. Kampus on levittäytynyt enimmäkseen Senaatintorin ja Kaisaniemen väliselle alueelle. Keskustakampuksella sijaitsevat humanistinen, teologinen, oikeustieteellinen, valtiotieteellinen ja käyttäytymistieteellinen tiedekunta sekä Kansalliskirjasto. Useat keskustakampuksen rakennukset ovat arkkitehtuurisesti merkittäviä, ja päärakennuksen, kirjaston ja tähtitornin lisäksi myös useat muut rakennukset ovat Engelin suunnittelemia.
Meilahden kampus on osa Meilahden sairaala-aluetta. Siellä toimivat lääketieteellinen tiedekunta, Terveystieteiden keskuskirjasto sekä tutkimus- ja opetuskeskus Biomedicum Helsinki. Meilahden kampukseen kuuluvat myös Ruskeasuolla toimivat yksiköt kuten hammaslääketieteen ja oikeuslääketieteen laitokset.
Kumpulan kampukselle on nykyään sijoitettu suurin osa matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan toiminnoista. Rakennukset Chemicum, Physicum ja Exactum on rakennettu 1990-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ja 2000-luvun alussa. Sen lisäksi alueeseen kuuluvat Kumpulan kartano sekä fysiikan laitoksen kiihdytinlaboratorio. Alueella toimivat myös muun muassa Ilmatieteen laitos ja Merentutkimuslaitos.
Viikin kampus sijaitsee kauimpana keskustasta. Sinne on sijoitettu maatalous-metsätieteellinen, eläinlääketieteellinen, bio- ja ympäristötieteellinen sekä farmasian tiedekunta.
Helsingin yliopistolla on myös toimintaa ja yksiköitä 20 muulla paikkakunnalla Suomessa aina Enontekiöllä sijaitsevalta Kilpisjärven biologiselta asemalta Hankoniemessä sijaitsevaan Tvärminnen eläintieteelliseen asemaan saakka.
Hallinto.
Helsingin yliopiston korkein valvoja on yliopistokollegion valitsema yliopiston kansleri, jonka tehtävänä yliopistolain mukaan on edistää tieteitä ja valvoa yliopiston etua. Kanslerilla on oikeus olla läsnä valtioneuvoston niissä istunnoissa, joissa käsitellään Helsingin yliopistoa koskevia asioita. Tämä oikeus on kirjattu yliopistolakiin ja se johtuu yliopiston autonomiasta. Kanslerin muodolliset kelpoisuusvaatimukset ovat melko väljät: Kansleriksi tulee valita henkilö, joka on toiminut ansiokkaasti tieteen tai yliopistolaitoksen hyväksi. Käytännössä lähes jokainen kansleri on ollut entinen, jopa edeltävä rehtori. Kansleri päättää professorin nimittämisestä sekä myöntää dosentin arvot.
Yliopiston käytännön toimintaa johtavat rehtori sekä 3–4 vararehtoria. Rehtorin ja vararehtorit valitsee yliopiston hallitus. Heidän on oltava vähintään tohtoreita, mutta usein he ovat professoreita. Joko rehtorin tai yhden vararehtorin on oltava ruotsinkielinen professori. Yliopiston keskushallintoa johtaa hallintojohtaja.
Yliopiston ylin päättävä elin on 13-jäseninen hallitus. Hallitus päättää mm. yliopiston strategiasta, talousarviosta ja tiedekuntarakenteesta. Hallituksen yliopiston ulkopuolelta tulevat jäsenet valitsee 50-jäseninen yliopistokollegio. Sen muina tehtävinä ovat kanslerin valinta, yliopiston tilinpäätöksen vahvistaminen, hallituksen vastuuvapausasiat sekä tärkeistä koko yliopistoa koskevista asioista keskusteleminen. Vuoteen 2009 asti yliopiston ylintä päättävää elintä kutsuttiin konsistoriksi. Yliopistolla on edelleen suuri konsistori, johon kuuluvat yliopiston kaikki professorit. Sen tehtävänä on ylläpitää akateemisia perinteitä ja edistää tieteiden välistä yhteistoimintaa.
Tiedekunnan johtaja on dekaani ja korkein päättävä elin tiedekuntaneuvosto, joka esittää rehtorin vahvistettavaksi dekaanin ja varadekaanit tiedekunnan professorien tai dosenttien joukosta. Ainelaitoksen johtaja taas on esimieheksi valittu laitoksen professori tai dosentti ja päättävänä elimenä toimii laitosneuvosto. Tiedekunta- ja laitosneuvostoissa on voimassa ns. kolmikantaperiaate: jäsenet valitaan professoreiden, muun henkilökunnan ja opiskelijoiden keskuudesta ja mistään ryhmästä ei saa olla enemmistöä hallintoelimen jäsenistä.
Hallitus.
Helsingin yliopiston hallituksessa on 13 jäsentä: seitsemän yliopistoyhteisöstä ja kuusi sen ulkopuolelta.
Hallituksen puheenjohtajana toimii OP-ryhmän ja Suomen Akatemian entinen puheenjohtaja TTT, ministeri Antti Tanskanen. Varapuheenjohtajana toimii Elintarviketurvallisuusviraston pääjohtaja ELT Jaana Husu-Kallio.
Rahastot.
Helsingin yliopiston rahastot tukevat tutkimusta, opetusta ja opiskelua. Vuonna 2010 Helsingin yliopistolla oli noin 160 nimikkorahastoa, joissa oli pääomaa 36 miljoonaa euroa. Vanhin rahasto perustettiin 1745.
Aiheesta muualla.
*


Vuosi 0.
Vuotta 0 ei ole juliaanisessa eikä gregoriaanisessa ajanlaskussa. Sen sijaan vuotta 1 edeltää suoraan vuosi 1 eaa. Samoin menetellään tieteistä historiassa ja arkeologiassa, joissa vuosiluvut ovat järjestyslukuja.
Eräissä muissa yhteyksissä ajan kulun laskeminen aloitetaan nollasta:kalenterivuorokausi alkaa kello 0.00 ja vasta ensimmäisen tunnin kuluttua kello on 1.00. Sitä vastoin kuukauden päivien numerot sekä kuukausin nimien sijasta usein käytetyt numerot ovat järjestyslukuja, jotka alkavat 1:stä, ja samoin on periaatteessa myös vuosi­lukujen laita, vaikka ne yleensä lausutaankin kardinaalilukusanoina. Näin ollen ajan­laskussa ei ole vuotta 0, eikä vuosiluku osoita ajanlaskun alusta jo kuluneiden täysien vuosien lukumäärää, vaan kuinka mones vuosi on menossa. Eri tavalla ilmoitetaan ihmisen syntymästä, jostakin tapahtumasta tai sen alusta kulunut aika: kun ensimmäinen vuosi (vuosi 0) on mennyt, vasta silloin merkitään 1 tai kun kymmenes vuosi (vuosi 9) on kulunut, on kymmenen vuotta täynnä ja alkaa vuosi 10 alkuhetkestä laskettuna.
Aikavälien pituuksia ei saada normaaliin tapaan vähennyslaskulla, kun laskussa ylitetään ajanlaskun raja. Esimerkiksi vuodesta 2000 sata vuotta taaksepäin, 2000−100 on vuosi 1900, mutta 2500 vuotta taaksepäin ei ole vuosi 500 eaa., vaan 501 eaa.
Vuoden 0 puuttuminen aiheuttaa horjuvuutta myös käsitteiden vuosituhat, vuosisata ja vuosikymmen käytössä. Niinpä järjestyksessä ensimmäinen vuosikymmen käsittäisi vuodet 1–10, ensimmäinen vuosisata 1–100 ja ensimmäinen vuosituhat 1–1000. Näin laskien toinen vuosituhat olisi 1001–2000 ja kolmas vuosituhat 2001–3000. Vuosikymmeniä, -satoja ja -tuhansia ei kuitenkaan tavallisesti nimetä järjestysnumeroin, vaan vuosiluvun alkunumerojen mukaan. Niinpä esimerkiksi 1900-luku käsittää vuodet 1900-1999 ja 2000-luku vuosituhatta tarkoitettaessa vuodet 2000-2999. Tämän terminologian mukaisesti vuosituhat siis vaihtui vuoden 2000 alkaessa, mitä juhlittiinkin ympäri maailman näyttävästi. Myös esimerkiksi vuosi 2010 lasketaan kuuluvaksi 2010-luvulle, ei 2000-vuosikymmenelle.
Se seikka, että vuotta 0 ei ole ollut, on joskus jätetty huomioon ottamatta historiallisten tapahtumien muistovuosia vietettäessä. Esimerkiksi Kreikassa järjestettiin vuonna 490 eaa. käydyn Marathonin taistelun 2500-vuotisjuhlallisuudet vuonna 2010 eikä 2011, vaikka todellisuudessa taistelusta tuli vuonna 2010 kuluneeksi vasta 2499 vuotta.
Tähtitiede.
Tähtitieteessä samoin kuin kansainvälisessä ajanlaskustandardissa (ISO-8601) on käytössä vuosi 0. Niissä se vastaa tavallisen ajanlaskun vuotta 1 eaa., vuosi –1 vuotta 2 eaa. ja niin edelleen. Vuoden nolla ottivat ensimmäisinä käyttöön ranskalaiset tähtitieteilijät Philippe de la Hire ja Jacques Cassini 1700-luvulla. Vuosi 0 on karkausvuosi. Tähtitieteellisiä ja historiallisia tai arkeologisia tekstejä rinnan käytettäessä on siis syytä olla vuosilukujen suhteen huolellinen. Koska geotieteissä ajanmääritys on tehtävissä vain karkeasti, ei niissä ole katsottu mielekkääksi ottaa kantaa vuoden 0 olemassaoloon.
Muut uskonnot.
Hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa ajanlasku alkaa vuodesta 0, koska vuosiluvuilla ilmaistaan aikakauden alkuhetkestä kulunutta aikaa samoin kuin länsimaisessakin kulttuurissa eli ihmisen ikä, jokin tapahtuma tai muu vastaava lasketaan syntymästä "kuluneissa täysissä vuosissa".
Islamilainen ajanlasku alkaa vuodesta 1 AH (Muhammadin paosta Mekasta Medinaan).
Juutalainen ajanlasku aloitetaan nykyään maailman luomisen vuodesta, joka on nimetty vuodeksi 1. Aiemmin se aloitettiin Aatamin ensimmäisestä elinvuodesta, joka nykyisen laskutavan mukaan on vuosi 2, mutta oli aiemmassa vuosi 0 (laskutapojen mukaiset vuosiluvut siis eroavat toisistaan kahdella).


Chile.
Chilen tasavalta eli Chile on valtio Etelä-Amerikassa. Se on pitkä ja kapea maa Andien ja Tyynenmeren välissä. Chilen rajanaapurit ovat Peru, Bolivia ja Argentiina. Chilen valtakieli on espanja, mutta Chilessä puhutaan myös intiaanikieliä. Argentiinasta, Brasiliasta ja Chilestä käytetään toisinaan yhteisnimitystä ABC-valtiot.
Alun perin useiden intiaaniryhmien asuttaman maan valloittivat ensin inkat ja sitten espanjalaiset. Maa itsenäistyi 1818. 1900-luvulla Chile oli 17 vuotta sotilasdiktatuuri, jossa valtaa piti Augusto Pinochet.
Maan talous perustuu kaivoksiin, etenkin kupariin.
Varhaishistoria.
Nykyisen Chilen alueella asui useita intiaaniryhmiä, joista mikään ei ollut hallitsevassa asemassa. Suurin ryhmä olivat araukaanit. He olivat metsästäjä-keräilijöitä ja maanviljelijöitä ja liikkuivat paikasta toiseen käyden kauppaa ja sotien muiden heimojen kanssa. Maan eteläosassa harjoitettiin kaskiviljelyä ja metsästystä, keskiosassa asutus pysyi enemmän paikallaan ja viljelyä tehostettiin keinokastelulla. Inkat tunkeutuivat maan pohjoisosiin, mutta kohtasivat kovaa vastarintaa.
Ensimmäiset espanjalaiset saapuivat Diego de Almagron johdolla Chileen vuonna 1535. Almagron tarkoituksena oli lähinnä selvittää, löytyykö Chilestä kultaa tai muita rikkauksia. Pysyvästi espanjalaiset asettuivat Chileen vuonna 1541, kun Pedro de Valdivia perusti maan keskiosaan Santiagon siirtokunnan.
Espanjalaiset eivät löytäneet Chilestä kultaa, mutta maa osoittautui hyväksi maatalouden harjoittamisen kannalta. Paikallinen alkuperäisväestö mapuchet (tunnetaan myös nimellä araukaanit) osoittautuivat kuitenkin kovaksi vastukseksi espanjalaisille valloittajille. Quillinin sopimuksessa vuonna 1641 Espanja joutui myöntämään mapucheille oikeuden noin 100 000 km²:n autonomiseen alueeseen eteläisessä Chilessä. Tätä aluetta mapuchet onnistuivat pitämään hallussaan aina 1800-luvun loppupuolelle asti.
1800-luku.
Espanjan valta-asema heikkeni ratkaisevasti Napoleonin sotien aikana 1800-luvun alussa. Chile päätti muiden Etelä-Amerikan siirtomaiden tapaan irtaantua Espanjan ylivallasta ja aloitti itsenäisyystaistelunsa 1810. Lopullisen voiton itsenäisyyden kannattajat saivat 1817, kun chileläinen Bernardo O'Higgins ja argentiinalainen José de San Martín löivät espanjalaiset Chacabucon taistelussa. Chile julistautui itsenäiseksi 12. helmikuuta 1818, ja O’Higginsistä tuli sen ensimmäinen valtionpäämies.
O’Higgins syrjäytettiin vuonna 1823, ja Chilen historiassa seurasi muutamia sekavia vuosia. Vakaammat ajat koittivat 1833, kun maalle säädettiin vahvasti presidenttijohtoinen perustuslaki. Chilestä tuli yksi latinalaisen Amerikan demokraattisimpia maita. Maa vaurastui ja veti puoleensa siirtolaisia Euroopasta.
Chile kävi vuosina 1879–1883 Perua ja Boliviaa vastaan Tyynenmeren sodan eli niin sanotun salpietarisodan. Chile voitti sodan ja laajeni pohjoisen suuntaan, josta se sai arvokkaita salpietari- ja kupariesiintymiä. Maassa käytiin 1891 myös lyhyt sisällissota, joka johtui presidentin ja parlamentin välisistä valtakiistoista. Sen sijaan rajariidat Argentiinan kanssa vuonna 1904 pystyttiin sopimaan rauhanomaisesti.
1900-luvun alkupuoli.
Ensimmäisessä maailmansodassa Chile oli puolueeton. 1920-luvulla alkoi poliittinen epävakaus lisääntyä, ja pitkäaikaiseen demokraattiseen perinteeseen tuli katkos, kun maa ajautui 1924 diktatuuriin. Sotilasdiktaattorina maata hallinneen presidentti Carlos Ibáñez del Campon jälkeen demokratia palautettiin 1932. 1930-luku oli maailmanlaajuisen laman vuoksi taloudellisesti vaikeaa aikaa myös Chilelle. Taloudelliset ongelmat johtivat ääriliikkeiden vahvistumiseen, ja maassa tehtiin muun muassa äärioikeiston vallankaappausyritys 1938.
Toisessa maailmansodassa Chile pysyi pitkään puolueettomana, osittain siitä syystä, että maassa oli paljon saksalaistaustaisia siirtolaisia. Chile katkaisi suhteet Saksaan vasta 1943.
Vuosina 1932–1952 maata hallitsi keskiluokkainen radikaalipuolue. Radikaalipuolue lisäsi valtion roolia, mikä johti korkeaan inflaatioon ja yhteiskunnan polarisoitumiseen. Vuonna 1952 Ibáñez del Campo valittiin uudelleen presidentiksi ja hänen jälkeen 1958 Jorge Alessandri.
1960-1970.
Maltillisen kristillisdemokraattisen puolueen ehdokas Eduardo Frei Montalva voitti 1964 presidentinvaalit. Frei pyrki muun muassa maareformiin ja hallittuun kaivosteollisuuden kansallistamiseen. Hän kohtasi kasvavaa vastustusta vasemmistolaisilta, jotka ajoivat radikaalimpaa marxismia, ja konservatiiveilta, joiden mielestä muutokset eivät palvelleet niiden tarkoitusta.
Vuoden 1970 presidentinvaalit voitti kansanrintaman sosialistiehdokas Salvador Allende. Hän käynnisti laajamittaisen yritysten kansallistamisohjelman, joka tyrehdytti sijoitukset Chileen ja vei maan taloudelliseen alamäkeen. Lisäksi maa joutui Yhdysvaltojen kauppasaartoon. Inflaatio nousi 140 %:iin, ja elintarvikkeista syntyi pulaa. Vasemmiston ja oikeiston kannattajien väkivaltaiset yhteenotot lisääntyivät. Oikeisto organisoi maahan laajan lakkoliikkeen. Yhdysvallat tuki voimakkaasti Chilen oikeistoa ja Neuvostoliitto Chilen hallitusta.
Vallankaappaus 1973.
Asevoimat teki Allenden nimittämän komentajansa, kenraali Augusto Pinochetin, johdolla ja Yhdysvaltain tukemana vallankaappauksen 11. syyskuuta 1973. Pinochetin sotilasjuntan hallinnon aikana satoja tuhansia vasemmistolaisiksi tai Pinochetin hallinnon vastustajiksi arveltuja ihmisiä pidätettiin. Arviolta runsaat 3 000 ihmistä kuoli virallisten tai puolivirallisten teloitusten seurauksena. Vankeja kidutettiin järjestelmällisesti. Sadat tuhannet chileläiset pakenivat tai karkotettiin maasta. Suomeen Chilestä tuli noin 182 pakolaisia, joista kuitenkin suurin osa palasi kotimaahansa Pinochetin hallinnon jälkeen 1990-luvun alussa.
Pinochet nimitti itsensä presidentiksi vuonna 1974, toimi presidenttinä vuoteen 1990 asti ja vaikutti politiikassa vielä senkin jälkeen asevoimien komentajana. Pinochetin aikana yritysten kansallistamiset peruttiin ja talouspolitiikassa käännyttiin vapaan markkinatalouden suuntaan (ks. Chilen ihme). Chilen ja Argentiinan välit olivat huonot, ja Chile oli Kolumbian ohella ainoa Latinalaisen Amerikan maa, joka ei tukenut Argentiinan hyökkäystä Falklandinsaarille.
Pinochetin jälkeen.
Vuonna 1988 järjestettiin Pinochetin kauden jatkosta kansanäänestys, jonka hän hävisi. Vuonna 1989 järjestettiin presidenttivaalit, ja seuraavana vuonna Pinochet luovutti vallan vaalivoittaja Patricio Aylwinille. Pinochetin jälkeen Chileä on hallinnut kristillisdemokraattien ja sosialistien keskustavasemmistolainen Concertación de Partidos por la Democracia -liittouma. Pinochetin johtamat joukot piirittivät presidentinpalatsin vielä vuonna 1993 "boinazoksi" kutsutussa tapauksessa keskeyttääkseen rikostutkinnan Pinochetin poikaa vastaan.
Vuonna 2006 Chilen presidentiksi valittiin keskustavasemmistolaisen liittouman ehdokas Michelle Bachelet, josta tuli maan ensimmäinen naispresidentti. Liikemies Sebastián Piñeran valinta presidentiksi 2010 päätti vasemmiston valtakauden, joka oli kestänyt Pinochetin jälkeen kaksikymmentä vuotta.
Vielä vuonna 2011 Chilessä on voimassa Pinochetin aikaisia lakeja, joilla estetään aikoinaan pakolaisiksi joutuneiden maahan pääsy.
Chileä vavisutti 8,8 momenttimagnitudin maanjäristys 27. helmikuuta 2010. Järistyksessä kuoli satoja ihmisiä, noin puoli miljoonaa rakennusta tuhoutui ja noin kaksi miljoonaa ihmistä joutui avun tarpeeseen.
Hallinto ja politiikka.
Maan nykyinen perustuslaki laadittiin Augusto Pinochetin presidenttikauden aikana 1980, ja siihen on myöhemmin tehty muutoksia vähentämällä senaattorien valtaa ja lyhentämällä presidentin virkakausi kuudesta vuodesta neljään.
Presidentti on sekä valtionpäämies että hallituksen johdossa. Presidentin valtakausi on neljä vuotta, eikä yksi henkilö voi toimia kahta perättäistä kautta presidenttinä.
Ylin tuomiovalta kuuluu korkeimmalle oikeudelle. Perustuslakikysymyksiä varten on olemassa erillinen Perustuslakituomioistuin, joka voi myös kumota muita lakeja, jos ne ovat perustuslain vastaisia.
Lait on hyväksyttävä molemmissa kamareissa, ennen kuin tasavallan presidentti hyväksyy ne. Presidentillä on rajoitettu veto-oikeus. Lakialoitteita voi tehdä tasavallan presidentti tai kamarit, tosin joistakin asioista lakialoitteen voi tehdä vain presidentti.
Chile on El Salvadorin ja Nicaraguan ohella yksi kolmesta Latinalaisen Amerikan maasta, jossa abortti on poikkeuksetta täysin kielletty.
Alueet.
Chile jakautuu 15 alueeseen (), joiden johdossa on "intendente". Jokaisella alueella on nimi, jota edeltää roomalainen numero. Poikkeuksena on pääkaupunki Santiagon alue, jonka merkintänä on "RM", "Región Metropolitana" eli "pääkaupunkialue". Alueet jakautuvat edelleen maakuntiin (), joita on yhteensä 53.
Fyysinen maantiede.
Chile on pohjois-eteläsuunnassa 4 270 kilometriä pitkä, mutta leveydeltään keskimäärin vain 177 kilometriä idästä länteen, siis hyvin pitkä ja kapea maa. Se on pohjois-eteläsuunnassa maailman pisin valtio. Chilelle kuuluu myös kaukana manneralueesta saaria, kuten Pääsiäissaari 3 600 km mantereelta ja Islas Juan Fernández 587 km Valparaisosta länteen. Chile on vaatinut myös osia Antarktiksesta.
Pucónin alueella on useita hienoja kuumia lähteitä noin 20-30 kilometrin etäisyydellä kaupungista. Tärkeimmät joet ovat Loa, Maule ja Bío-Bío. Maan korkein kohta on Ojos del Salado 6 880 m.
Chile sijaitsee maanjäristysherkällä alueella. Siellä on tunnetun historian aikana tapahtunut lukuisia maanjäristyksiä, joista viime aikojen suurimpia ovat olleet Suuri Chilen maanjäristys vuonna 1960, Santiagon maanjäristys 1985 ja Chilen maanjäristys 2010.
Tulivuoret.
Chilessä on runsaat 3 000 tulivuorta, joista noin 500 arvioidaan aktiivisiksi. Viimeisen 450 vuoden aikana niistä on purkautunut 60. Maan eteläosa on tuliperäistä aluetta, jossa on noin 60 tulivuorta. Chaiten purkautui toukokuussa 2008. Villarrica-tulivuori sijaitsee Araucanian alueella Pucónin kaupungin lähellä. Puyehue alkoi purkautua kesäkuun alussa 2011.
Ilmasto.
Pohjoisessa vallitsee subtrooppinen ilmasto, siitä hieman etelään on maailman kuivin autiomaa Atacama. Sitä pidetään maapallon kuivimpana alueena, koska eräillä paikoilla ei tiedetä sataneen koskaan tunnetun historian aikana. Atacaman pinta-ala on noin 180 000 neliökilometriä. Maan keskiosissa on vehreä laakso, ja etelä on kylmä ja kostea, alun perin metsien peittämä. Maan keskiosan laakson ilmasto muistuttaa Välimeren alueen ilmastoa, joten se on ihanteellinen hedelmien ja viininviljelyyn. Ilmasto viilenee etelämmäs mentäessä. Patagoniassa Etelä-Chilessä ilmasto muistuttaa paljon pohjoiseurooppalaista lauhkeine kesineen ja lumisine talvineen.
Kasvillisuus.
Chilen eteläosassa tavataan paljon punasuppiloita ("Lapageria rosea"). Se on köynnöskasvi, jonka kellomaiset kukat ovat punaiset tai valkoiset. Mapuchejen pyhä puu kanelo on myös alueella yleinen. Pohjoisen kuivilla alueilla kasvaa "Prosopis"-sukuun kuuluvia tamarugoja ja johanneksenleipäpuita. Jopa Atacaman aavikolla nähdään, miten "aavikko kukkii" kun vuodenvaihteen sateita seuraa lyhytaikainen kukkaloisto. Siinä rehottavia kasveja ovat "Rhodophiala"-suvun sipulikasvit ja guanakon tassu eli kisantti. Andien reunavuoristossa kasvavat "Laurelia philippiana", podokarpuskasveihin kuuluva havupuu prinssinkuusi ("Saxegothaea conspicua") ja "Luma apiculata". Reunavuoriston eteläosassa kasvaa myös araukarioita ja lehtikuusia. Viljellyissä metsissä kasvatetaan paljon montereynmäntyä ja eukalyptusta. Patagonian suurin puu on sypressikasveihin kuuluva uhanalainen patagoniansypressi, joka voi kasvaa 60 metriä korkeaksi ja elää 3 000 vuotta vanhaksi.
Eläimistö.
Pohjoisosassa on Atacaman aavikon lisäksi 3 500 metrin yläpuolella alue, johon ulottuu Bolivian trooppinen ilmasto. Siellä elää kolmannes Chilen kaikista lintulajeista, niiden joukossa andienflamingo. Maan keskiosan laaksossa elää enemmän eläinlajeja, kuten kettuja, puumia ja jyrsijöitä. Santiagon lähistöllä tavataan monia lintuja, kuten andienkurmitsa, viiksivetvetti, mustalakkityranni, koskiorneero ja rotkokapuaja. Maan eteläosien metsissä elää kaksi sorkkaeläinlajia: pudu ja chilenhirvi. Patagoniassa kulkevat guanakot, puumat, ketut ja nandut. Eteläisillä merillä nähdään valaita.
Maailmanperintökohteet ja kansallispuistot.
Chilestä on Unescon maailmanperintöluettelossa viisi kulttuurikohdetta: Chiloén kirkot, Humberstonen ja Santa Lauran salpietaritehtaat, Rapa Nuin kansallispuisto Pääsiäissaarella, Sewellin kaivoskaupunki ja Valparaíson historiallinen kortteli. Chilessä on 22 kansallispuistoa.
Laajin niistä on Bernardo O'Higginsin kansallispuisto Patagoniassa.
Talous.
Chilen talouden perustana on kaivostyö, joka tuottaa varsinkin kuparia, mutta myös rautaa, molybdeeniä ja jalometalleja. Andien ja rannikkovuorten välisessä laaksossa viljellään maata. Tärkeimmät viljelyskasvit ovat vehnä, sokerijuurikas, maissi, sipulit, pavut, hedelmät ja viinirypäleet. Chilen eteläosassa laidunnetaan nautakarjaa ja lampaita. Chilen merkittävimmät luonnonvarat ovat kupari, rautamalmi, jalometallit, molybdeeni, puutavara ja vesivoima.
Chile suunnittelee vesivoiman hyödyntämisen laajamittaista lisäämistä ympäristöjärjestöjen vastustuksesta huolimatta. Neljän suunnitellun voimalan pitäisi valmistua vuosina 2012–2018 ja tuottaa 2 400 megawattia. Vuosina 1980–2010 Chilen öljynkulutus on kasvanut ja oma tuotanto vähentynyt tasaisesti. Vuonna 2009 maassa tuotettiin 10 770 barrelia öljyä päivässä.
Chilen talous nojautuu vientiin. Pääasiallinen vientituote on edelleen kupari, joskin sen merkitys on vähenemässä. Muut vientituotteet ovat hedelmät, viinit, kalatuotteet, paperi, sellu ja kemikaalit. Chile on maailman viidenneksi suurin viininviejämaa. Maa on Latinalaisen Amerikan teollistuneimpia. Teollisuus työllistää 23 % työvoimasta, ja sen osuus bruttokansantuotteesta on 40,5 %.
Chilen kumppaneita, joiden kanssa se on solminut vapaakauppasopimuksia, ovat muun muassa Kanada, Meksiko, Singapore, Yhdysvallat, Keski-Amerikan maat, EFTA ja Euroopan unioni. Kansainvälisiä talousjärjestöjä, joihin Chile kuuluu, ovat muun muassa APEC, OMC, Mercosur, Pacto Andino. Tärkeimmät ulkomaankauppakumppanit ovat Kiina ja Yhdysvallat.
Työttömyys on vuosina 2009–2010 ollut 8–10 prosenttia, mikä on selvä heikennys 1990-luvun 5–6 prosentista.
Ulkomaisten sijoitukset nousivat 12 miljardiin Yhdysvaltain dollariin vuonna 2008, ja siinä oli vuoteen 2007 verrattuna kasvua 64 %. Hallitus on pyrkinyt edistämään Chilen houkuttelevuutta monikansallisille yrityksille.
Väestö.
Merkittävä osa chileläisistä, 52,7–90 %, on eurooppalaisten jälkeläisiä. Väestö on pääosin valkoihoisia. Alkuperäisväestöä on vain noin 3,2 %. Chileläisistä noin 70 % kuuluu roomalaiskatolilaiseen kirkkoon.
Chilen virallinen kieli on espanja, mutta maassa puhutaan myös saksaa ja englantia. Vuonna 1982 siellä oli 200 000 mapudungunin puhujaa. Ketšuan puhujia laskettiin vuonna 2006 olevan noin 8 200. Rapanuita puhutaan Chilelle kuuluvalla Pääsiäissaarella; sen puhujia on noin 3 500.
Noin 85 % chileläisistä elää kaupungeissa, 40 % Santiagossa.
Koulunkäynti on maksutonta ja periaatteessa pakollista 18 vuoden ikään asti. 87 prosenttia 14-18 vuotiaista käy yläkoulua, ja 38 prosenttia 18-24-vuotiaista on aloittanut yliopiston. Chilessä toimii 25 julkista ja 50 yksityistä yliopistoa. Maan vanhin yliopisto on vuonna 1842 perustettu "Universidad de Chile". Se toimii maan pääkaupungissa Santiagossa, ja siellä on yli 30 000 opiskelijaa.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli aikuisväestöstä noin 0,3 %, kaikkiaan noin 31 000 henkeä. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 12 000 henkeä, ja sitä sai yli 80 % heistä, noin 10 000 henkeä. Lääkitystilanne oli parantunut, sillä aikaisemmin vuonna 2005 lääkettä sai vain noin 60 prosenttia tarvitsijoista.
Musiikki ja tanssi.
Valkoinen nenäliina on oleellinen cueca-tanssissa.
Perinteinen chileläinen kansantanssi on "cueca". Siinä esitetään miehen kosiskelua ja naisen piileskelyä somasti nenäliinan takana.
Chilen musiikissa voimakkain laululiike kehittyi 1960-luvulla, jolloin perinteiset puhallin- ja lyömäsoittimet ja kitarat yhdistettiin poliittisesti kantaaottaviin laulunsanoihin. Violeta Parra ja Victor Jara ovat tuon laululiikkeen kansainvälisesti tunnettuja edustajia.
Kirjallisuus ja elokuva.
Nobel-palkinnon on saanut kaksi chileläistä kirjailijaa, Pablo Neruda ja Gabriela Mistral. Chilestä ovat kirjoittaneet myös Nobel-palkittu kolumbialainen Gabriel García Márquez teoksen "Miguel Littinin maan alainen seikkailu Chilessä", sekä tanssija Joan Jara miehestään, muusikko Víctor Jarasta. Kirjassa Jara käsittelee Chilen kulttuurielämää Allenden kauden aikana.
Chileläinen näytelmäkirjailija ja elokuvaohjaaja Raúl Ruiz elää maanpaossa Ranskassa. Hän on saanut César-palkinnon ja ollut Kultaisen palmun ehdokkaana Cannesissa.
Media.
Chilellä on melko hyvä maine lehdistönvapauden suhteen, ja media voikin kritisoida uutisissaan hallitusta sekä käsitellä muita arkoja aiheita. Radio on tärkeä tiedotusväline, ja maassa toimii useita satoja kanavia, joista useimmat ovat kaupallisia. Kansalliset ja kaupalliset television antenniverkot toimivat rinnakkain kattavien kaapeliverkkojen kanssa, joilla näkyy sekä yhdysvaltalaisia että muita kansainvälisiä kanavia. Myös kahdella katolisella yliopistolla on omat televisiokanavansa. Päivittäisiä sanomalehtiä ilmestyy viisi.
Ruoka- ja juomakulttuuri.
Chileläiseen ruokaan kuuluu runsaasti sekä tuoreita vihanneksia että hedelmiä. Kala- ja äyriäisruoat ovat suosittuja. Perinteisiä meren herkkuja ovat merikorvat, simpukat, merisiilit, merilevä ja ankeriaasta tehty keittö. Muita chileläisiä perinneruokia ovat muun muassa "empanadas"-piiraat, "curanto"-pataruoka, "humitas"-maissinyytit ja "pastel de choclo" -maissipuuro. Juhlatilaisuuksissa nautitaan suuria määriä kotimaista viiniä, "chicha"-nimistä vahvaa siideriä tai paikallista rypäleviinaa piscoa.
Suosittu vaahtopäinen alkudrinkki pisco sour sekoitetaan piscosta, tuoreista lime-viipaleista, tomusokerista ja munanvalkuaisesta sekä jäämurskasta.
Urheilu.
Chilen kansallislaji on vuodesta 1962 asti ollut "Chilean Rodeo" -niminen, rodeota muistuttava urheilulaji. Chile osallistui olympialaisiin ensimmäisen kerran vuonna 1912. Maa on saavuttanut 13 olympiamitalia. Ensimmäisen kullan toivat Nicolás Massú ja Fernando González tenniksen nelinpelissä vuonna 2004, samana vuonna he saivat kaksinpelissä kultaa ja pronssia.
Chilen jalkapallomaajoukkue sai maailmanmestaruuskilpailuissa pronssia kotikisoissaan vuonna 1962. Maailmanmestaruuskilpailuissa Chile on ollut kahdeksan kertaa. Copa Américassa maajoukkue on ollut neljästi toinen ja viidesti kolmas. Chilellä on myös olympiapronssia vuodelta 2000. Tammikuussa 2011 se oli FIFAn rankingissa sijalla 13.
Chilen urheilun - kuin myös tenniksen, ylivoimaisesti suurin sankari on kuitenkin Marcelo Rios, joka saavutti ensimmäisenä Etelä-Amerikkalaisena tennispelaajana ranking-listan ykköspaikan vuonna 1998. Myöhemmin Rios valittiin Chilessä 1900-luvun parhaaksi urheilijaksi.


Sinotiibetiläiset kielet.
Sinotiibetiläiset kielet muodostavat mahdollisesti kielikunnan, johon kuuluu noin 250 Itä-Aasian kieltä. Kielikunnan olemassaololle on esitetty myös vastaväitteitä, erityisesti että siniittiset ja tiibetiläis-burmalaiset kielet olisivat erillisiä kielikuntia. Mikäli tällainen kielikunta on olemassa, se on puhujien määrän suhteen indoeurooppalaisen jälkeen maailman toiseksi suurin kielikunta.
Jotkut kielitieteilijät sijoittaisivat myös tai-kieliä tähän kielikuntaan, toiset kuitenkin laskisivat ne austronesialaisiin kieliin.
*


Siniittiset kielet.
Siniittiset eli kiinalaiset kielet on sinotiibetiläiseen kielikuntaan kuuluva kieliryhmä (tai joidenkin tutkijoiden mukaan erillinen kielikunta), johon kuuluu 14 pääosin Kiinassa puhuttavaa kieltä. Joskus nämä lasketaan vain kiinan murteiksi lähinnä siksi, että kirjoitettu kieli on perinteisesti ollut eri kielimuotojen puhujilla täysin yhtenäinen ja varsinaiset murretekstitkin poikkeavat toisistaan kirjoituksessa vain vähän. Näiden puhujat eivät kuitenkaan yleensä ymmärrä toistensa puhetta. Eri kiinalaiskielten sisällä on tietenkin alueellista vaihtelua, ja tällaiset alueelliset muodot ovat kiinalaiskielten varsinaisia murteita.
Katso myös.
*


Polyperkhon.
Polyperkhon (noin 380 eaa. - noin 303 eaa.) oli makedonialainen kenraali.
Polyperkhon oli mukana Aleksanteri Suuren sotaretkellä ja johti vuoden 333 eaa. jälkeen jalkaväkiosastoja. Hän palasi Eurooppaan Krateroksen kanssa vuonna 324 eaa. Hän teki suuren vaikutuksen Antipatrokseen, joka teki hänestä seuraajansa.
Antipatros kuoli vuonna 319 eaa. ja Polyperkhonista tuli vielä alaikäisen Aleksanteri IV:n holhooja ja Makedonian hallitsija. Häntä tukivat Aleksanterin äiti Olympias ja Eumenes. Hänen asemansa heikkeni koko ajan koska Antipatroksen poika Kassandros vastusti häntä. Kassandros sai tukea Antigonokselta ja Ptolemaiokselta. Vuonna 318 eaa. Antigonoksen laivasto löy Polyperkhonin Bosporin salmella. Kassandros sai tukea Ateenalta ja ajoi Polyperkhonin maanpakoon Epeirokseen vuonna 317 eaa.
Polyperkhonin vallassa ei ollut enää jäljellä kuin osia Peloponnesoksesta, mutta hän pystyi vielä väittämään olevansa virallisesti Makedonian hallitsija. Polyperkhonin lopullista kohtaloa ei tunneta.


Kiinalainen ooppera.
Kiinalainen ooppera juontaa juurensa šamaaniperinteestä. Länsimaisesta oopperasta poiketen kiinalaisessa oopperassa säveltäjät eivät ole tärkein elementti. Sen sijaan kiinalainen ooppera sisältää melko paljon akrobatiaa. Länsimaissa tunnetuin kiinalaisen oopperan muoto on Peking-ooppera.
Kiinalaisessa oopperassa on tiettyjä roolihahmoja ja esiintyjien kasvot maalataan hahmojen perinteiden mukaisesti. Lavasteita ei juurikaan käytetä, vaan kaikki eleet suoritetaan niin ylidramaattisesti, että katsoja ymmärtää missä pitäisi olla vaikkapa vettä taikka lohikäärme.
Historia.
Ennen Han-dynastiaa kiinalaisesta "näyttämötaiteesta" vastasivat pääosin šamaanit, joiden rituaaleihin kuuluivat erilaisten rohtojen lisäksi myös tanssi ja laulu. Erityisen tunnettuja olivat Wu-perheen šamaanit. Šamaanit olivat tuolloin pääosin naisia, joskin miesšamaanejakin esiintyi. Wu-šamaanien sanottiin osaavan lentää, kykenemään ennustamaan ihmisten eliniän ja parantamaan sairauksia.
Han-dynastian aikana kiinalaisen imperiumin laajentaminen oli tuonut ulkomaisia elementtejä myös taiteeseen. Baixi, eli "sata esityslajia", olivat erilaisista urheilulajeista ja muusta näyttämötaiteesta muodostuvia näytöksiä. Näissä harjoitettiin muun muassa hevoskilpailuja, painonnostoa, akrobatiaa ja taistelua häräksi pukeutuneena. Härkäpuku saattoi lainautua Yunnanin härkätaisteluperinteestä. Han-dynastian ajalta on peräisin myös Kiinan ensimmäinen sketsi, 東海黃公 eli "Itäisten merten herra Huang".
Kiinan keskiajalla (200-luku-600-luku) kehittyi uusi näyttämötaiteen laji nimeltä 歌舞小戲, "laulun ja tanssin pikkunäytöksiä". Näissä tuotiin ensimmäisen kerran roolihahmot mukaan kiinalaiseen näyttämötaiteeseen, erilaisten hahmojen esittäjät käyttivät erilaisia naamareita.
Tang-dynastian rauhallisempi aika auttoi taiteiden kehitystä Kiinassa. Adjutantti-näytelmät (參軍戲), jotka muistuttivat läheisesti varsinaista teatterimaista näyttelemistä, syntyivät. Näissä esiintyi sekä miehiä että naisia, mutta enemmän naisia. Naiset esittivät joskus miestenkin rooleja. Näytelmät sisälsivät yksinkertaista huumoria.
Toinen merkittävä Tang-dynastian aikana syntynyt tyylisuuntaus oli Bianwen (變文), joka oli buddhalaisten kirjoittamia ja esittämiä kansantajuisempia versioita buddhalaisista opeista. Bianwenin vaikutuksesta syntyi chuanqi (傳奇), "ihmeelliset tarut", jotka olivat monimutkaisia, täydellisen juonen sisältäviä näytöksiä.
Vuonna 714 keisari Minghuang perusti maailman ensimmäisen teatterioppilaitoksen hovin yhteyteen. Oppilaitos tunnetaan nimellä Liyuan, eli "Päärynäpuutarha". Siellä koulutettiin satoja miehiä ja naisia näyttämötaiteen esiintyjiksi. "Päärynäpuutarhan oppilas" on edelleen Kiinassa käytetty ilmaus näyttelijästä.
Song-dynastian aikana kaupunkeihin syntyi huvittelualueita, jotka olivat täynnä erilaisia ajanviettotapoja, teattereita (nyt useampikerroksisia rakennuksia), viinitupia, ennustajia, ilotaloja jne. Näytelmissä käytettiin paljon kasvojen maalaamista, mutta myös naamareita. Uutena tyylilajina syntyi Song zaju, "monipuoliset näytelmät", jotka koostuivat humoristisesta näytelmästä, musiikista ja laulusta, ja joita edelsivät tavallisesti ilotulitukset.
Song zaju oli pohjoiskiinalainen ilmiö, etelä-Kiinassa syntyi nanxi, jotka olivat pääosin romanttisia tarinoita, toisin kuin pääosin poliittisista asioista kertovat zajut. Rakkaustarinoina nanxi tarvitsi nuoren mies- ja naissankarin, joten syntyivät roolihahmot sheng (生) ja dan (旦). Muita tärkeitä roolihahmoja olivat ilveilijät/klovnit.
Yuan-dynastia ja mongolivalta toivat muutoksia myös näyttämötaiteeseen. Koska kiinalaiset oppineet menettivät asemansa johtavissa asemissa ja yhteiskunnallisen arvostuksensa, moni heistä ryhtyi kirjoittamaan näytelmiä tienatakseen elantonsa. Mongolit suosivat näyttämötaidetta, sillä se tarjosi helpon ja kansantajuisen kanavan kiinalaiseen kulttuuriin. Niinpä laadukkaiden näytelmien määrä kasvoi rajusti.
Mongolit sallivat lähes kaikki aiheet näytelmissä, mutta toisaalta teatterin katsottiin johtavan nuoria väärälle tielle ja esimerkiksi julkisesta lauleskelusta saatettiin määrätä ankaria rangaistuksia. Lisäksi laajan valtakunnan vuoksi ulkomaisia elementtejä tuli entistä enemmän mukaan. Syntyneeseen Yuan zaju-lajin merkittävin näytelmäkirjailija oli "Kiinan Shakespeareksi" kutsuttu Guan Hanqing.
Ming-dynastia oli hyvin tiukka näytelmien suhteen, sillä dynastian synnyttäneet kapinat olivat osin näytelmien innostamia. Ming-dynastian aikana kuitenkin rikkaiden määrä maassa kasvoi rajusti, ja monet tukivat omia yksityisiä teattereitaan. Koska maan eteläosien vauraus ja väkiluku ylittivät pohjoisen, eteläinen teatteriperinne kehittyi jättäen pohjoisen varjoonsa. Eteläisen teatterin eli nanxin seuraajaksi nousi chuanqi, jonka merkitys laajeni Tang-dynastian ihmeellisistä taruista uudenaikaisemmaksi draamaksi. Sen rakenne oli varsin vapaa, mutta aluksi siitä puuttui musiikki.
Kunqu syntyi kun chuanqitä varten sävellettiin erityinen musiikkilaji. Toisaalta syntyi myös paikallisteatteri, difangxi, jossa musiikki oli hyvin äänekästä ja eläväistä. Kunqu muodostui oppineiston teatterilajiksi hienostuneempine aihepiireineen ja musiikkineen, kun taas tavallinen kansa seurasi paikallisteattereita. Esiintyjien moraalista luonnetta ja temperamenttia ilmaistiin kasvomaalauksin.
Qing-dynastian aikana kunqu hiipui vähitellen pois kuvasta, oppineistonkin hiljalleen kaivatessa uutta ja meneväisempää aiheistoa ja vähemmän syvällistä asioiden käsittelyä, siirtyen siten paikallisoopperan (difangxi) pariin. Aluksi paikallisoopperaa ei pidetty minkään arvoisena, mutta vähitellen arvostus alkoi nousta.
Keisari Qianlong päätti juhlistaa 70-vuotissyntymäpäiväänsä 1779 kutsumalla erilaisia paikallisoopperoita esiintymään eri puolilta maata. Hän toisti ajatuksen 80-vuotissyntymäpäivilleen kutsuen kaksi erilaista paikallisoopperan suuntausta edustavaa teatteriryhmää esiintymään hänelle yhdessä. Näin oopperatyylit sekoittuivat, ja koska lopputuloksesta pidettiin, jäivät ryhmät Pekingiin esiintymään yhdessä. Tätä sekoitusta alettiin kutsua nimellä Peking-ooppera eli "jingju". Musiikiltaan uusi laji oli äänekästä ja meneväistä. Roolihahmoja ilmaistiin jälleen kasvomaalauksin. Miehet esittivät usein myös naisroolit peking-oopperassa.


Kiinan muuri.
Kiinan muuri (yksink.: 长城, perint.: 長城, pinyin: Cháng Chéng, tarkoittaa "pitkä kaupunki/kaupungin muuri") on vuonna 2012 uusista mittauksista julkistettujen tietojen mukaan kokonaisuudessaan 21 196 kilometriä pitkä muinainen rakennelma Pohjois-Kiinassa. Muuri on rakennettu 300-luvun eaa. ja 1600-luvun välisenä aikana, ja sen tarkoituksena oli suojata Kiinaa "barbaarien" hyökkäyksiltä.
Kiinan muuri on suurimmaksi osaksi noin kahdeksan metriä, tasangoilla ja solissa jopa 16 metriä korkea. Sen leveys on 6–8 metriä, ja paikoitellen se on kaksin- tai kolminkertainen. Siinä on säännöllisin välein torneja ja portteja.
Kiinan muuri on nykyisin yksi Kiinan suosituimmista matkailukohteista. Se liitettiin vuonna 1987 Unescon maailmanperintöluetteloon.
Historia ja rakentaminen.
Muurin rakentaminen aloitettiin Qin-dynastian aikana "ensimmäisen keisarin" Qin Shihuangdin käskystä 200-luvulla eaa. Tämä muuri oli 4 500 kilometriä pitkä, ja rakentamiseen joutui osallistumaan pakkotyövoimana merkittävä osa Kiinan väestöä. Muurin rakentaminen oli osittain jo taistelevien läänitysvaltioiden kaudelta periytyvien lyhyempien muurien yhdistämistä. Arviolta miljoona ihmistä tarvittiin rakentamaan muuria. Rakennustyöt kestivät kymmenkunta vuotta. Qin-dynastian aikainen muurin osuus on ulottuu Jilinin maakunnassa Linzhaosta (nykyisen Gansun itäosissa) Liaodongiin.
Vuonna 206 eaa. valtaan nousseen Han-dynastian vallan aikana muuria jatkettiin, osin silkkitien suojaksi, länteen Gansussa sijaitsevaan Hexin käytävään ja Xinjiangin alueelle. Myös Pohjoinen Wei-dynastia, Pohjoinen Qi-dynastia ja Sui-dynastia jatkoivat muurin rakentamista. Han- dynastian aikana muuriin rakennettiin entistä enemmän torneja ja vartioasemia.
Välillä muuri pääsi rappeutumaan, mutta Ming-dynastian aikana (1368-1644) se rakennettiin pääosin uudestaan, ja tällöin se sai nykyisen muotonsa. Nykyisin esimerkiksi Pekingin lähellä sijaitseva muuri on Ming-dynastian muuria. Ming-muuri rakennettiin erittäin kestävästä tiilestä ja laastista, jollaisia Euroopassa ei osattu tehdä vielä satoihin vuosiin. Muuria rakennettiin noin kilometrin päivävauhtia yli 300 000 hengen voimin. Rakennustöissä kuolleet haudattiin muurin alle. Ming-muurin keskimääräinen korkeus on 8 metriä ja leveys 6-7 metriä. Se kulkee jyrkkienkin vuorten yli jopa 70 asteen kulmassa. Ming-dynastian muuriin rakennettiin tietyin välimatkoin myös kulkuväyliä ja vahtitorneja. Ming-dynastian muuri on yli 6 500 kilometriä pitkä, ja se ulottuu Heilongjiangista Yalujiang-joelta Liaoningin, Hebein, Sisä-Mongolian, Shanxin, Shaanxin ja Ningxian kautta Gansuun ja Gobin autiomaahan.
Muurista huolimatta pohjoiset kansat ovat aikojen kuluessa vallanneet Kiinan pariin otteeseen. Kublai-kaanin 1200-luvulla perustama Yuan-dynastia oli suuren Mongolivaltakunnan osa, ja tällöin Pohjois- ja Etelä-Kiina olivat erillisiä valtioita, mikä heikensi puolustusta. Kiinaa vuodesta 1644 hallinnut Qing-dynastia puolestaan oli mantšujen dynastia. He pääsivät Ming-dynastian muurin ohi sopimuksella kiinalaisen kenraalin kanssa. Qing-dynastian valtakaudesta lähtien muuri menetti puolustuksellisen merkityksensä, koska Kiina ulottui muurin pohjoispuolellekin, Mantšuriaan ja Sisä-Mongoliaan.
Nykyaika.
Kiinan muurin raunioita on löytynyt vuonna 2011 Koillis-Kiinan vuoristosta Shuizhongin alueelta Liaoningin maakunnasta. Osuus on tutkijoiden arvioiden mukaan rakennettu uudelleen Ming-dynastian (1368-1644) aikana mutta se katosi pääosin huolenpidon puutteen vuoksi. Paikalliset asukkaat ovat hyödyntäneet muurin materiaalia talonrakennuksessa, kun ei ole ollut tiedossa, että ne kuuluvat muuriin. Muuria on myös purettu eri puolilla Kiinaa esimerkiksi infrastruktuuria (eli perusrakennetta) rakennettaessa.
Kiinan muuri avaruudesta nähtynä.
Nykytarina väittää, että Kiinan muuri olisi ainoa ihmisen tekemä rakennelma, joka näkyisi paljaalla silmällä "avaruudesta" (tai vaihtoehtoisesti "kuusta"). Yleensä on ajateltu, ettei tämä pidä paikkaansa. Taikonautti Yang Liwein ottaman kuvan perusteella eräs kiinalaislehti esitti, että muurin voisi nähdä kiertoradalta optimiolosuhteissa, jos katsoja tietää tarkalleen, mistä etsiä.


Krishna-liike.
Krishna-liike eli International Society for Krishna Consciousness (ISKCON) on osa suurempaa "gaudiya-vaishnavismina" tunnettua perinnettä, joka keskittyy Krishnan palvonnan ympärille. Liikkeen toi länteen intialainen munkki A. C. Bhaktivedanta Swami Prabhupada vuonna 1965. Saapumisensa jälkeen liike levisi nopeasti kaikkiin maanosiin. Tuttavallisen nimensä liike on saanut keskeisimmästä henkisestä harjoituksestaan, joka on Hare Krishna -"mantran" toistaminen.
Historia.
Toisin kuin yleensä ajatellaan, Krishna-liike ei ole uusi uskonto. Liikkeen edustama perinne, "gaudiya-vaishnavismi" sai alkunsa 1500-luvun Bengalissa ja sen perustaja on Sri Caitanya (1486-1533). Sri Caitanya korosti Krishnan antaumuksellisen ja rakastavan palvonnan eli "bhaktin" tietä. Hän myös popularisoi liikkeelle tunnusomaisen tavan laulaa julkisilla paikoilla Krishnan pyhää nimeä maha-mantran muodossa (Hare Krishna Hare Krishna Krishna Krishna Hare Hare / Hare Rama Hare Rama Rama Rama Hare Hare).
Caitanya ja muut bhakti-koulukunnan pyhimykset hylkäsivät syntymän mukaan määräytyvän kastijärjestelmän ja siihen liittyvän rituaalisen uskonnollisuuden. He painottivat moraalisuutta, sydämen puhtautta ja pyyteettömän palveluksen mielialaa. He ilmaisivat tunteitaan laulujen, runouden ja musiikin välityksellä ja viehättivät tuhansia seuraajia. Perinteen käsitys jumalasta perustuu Caitanyan mystisiin näkyihin ja hurmiollisiin kokemuksiin, joita tämän läheisimmät seuralaiset todistivat.
Palvonnallisuudestaan huolimatta Caitanyan liikkeeseen liittyi myös päteviä teologeja ja filosofeja, jotka vahvistivat liikkeen opin Veda-kirjoitusten pohjalta. "Gaudiya-vaishnavat" painottavat tänäkin päivänä monia "bhakti"-liikkeitä enemmän Vedojen auktoriteettia.
Caitanyan jälkeen.
Caitanya oli "gaudiya-vaishnavien" inspiraation lähde ja jumalainen esimerkki. Hän ei silti koskaan esiintynyt liikkeen johtajana, vaan käytännön johtamisen hän jätti muille. Caitanya ei nimittänyt ketään suoraksi jatkajakseen. On myös huomionarvoista, että hän jätti hyvin vähän kirjallisia opetuksia.
Caitanyan seuraajat Vrindavanan kuusi "goswamia", joita johtivat Rupa ja Sanatana Goswami, systematisoivat Sri Caitanyan opetukset. Heidän työnsä johdosta Caitanyan liikettä ei enää pidetty pelkkänä kansanomaisena uskontona, vaan osana koko Intian laajuista "vaishnava"-perinnettä, jolla oli innovatiivinen ja syvällinen teologia.
Goswamien ajan jälkeen Sri Caitanyan liike kohtasi monenlaisia haasteita. Osa liikkeestä omaksui taas jäykän hindulaisen kastijärjestelmän ja osa sekoittui Bengalissa vallitseviin "tantra"-perinteisiin, ja muodosti erilaisia poikkeavia lahkoja. Nämä "apasampradayat" saattoivat "gaudiya-vaishnavismin" huonoon valoon.
1800- ja 1900-luku.
1800-luvulla koulutetut yläluokan intialaiset näkivät maailman englantilaisten hallitsijoiden silmin ja kokivat syvästi tarpeen uudistaa vallitsevaa henkistä ilmapiiriä. Vuosisadan lopulla sai alkunsa Ramakrishna Mission, joka merkitsi monille hindulaisen kulttuurin uutta nousua.
Bhaktivinoda Thakura (1838-1914) ja hänen poikansa Bhaktisiddhanta Sarasvati (1874-1937) olivat mukana tässä henkisen muutoksen liikkeessä. He ajattelivat, että "vaishnavismi" ei ole vain muiden uskonnonjärjestelmien alapuolella, vaan, että se on niiden yläpuolella.
Bhaktivinoda Thakura toimi hyvin korkea-arvoisessa asemassa brittiläisen hallituksen palveluksessa 1800-luvun Bengalissa ja Orissassa. Hän arvosteli eritoten "vaishnavismin" moraalista rappiota. Hän myös esitti, että kenenkään kastin ei pitäisi määräytyä yksinomaan syntymän pohjalta, vaan luonteen ja ominaisuuksien pohjalta. Ensimmäisten joukossa hän esitti Caitanyan filosofian englannin kielellä pienessä kirjassaan "Sri Caitanya: His Life and Precepts".. Bhaktivinoda Thakura lähetti tämän kirjansa joihinkin länsimaailman yliopistoihin.
Bhaktisiddhanta Sarasvati ei ollut Sri Caitanyan kaltainen hurmiollinen hengellinen johtaja, vaan hän esittäytyi askeettina ja intellektuellina. Hän näki itsensä isänsä työn jatkajana, ja ponnisteli esittääkseen Sri Caitanyan opetukset nykyaikaiselle maailmalle. Tätä tarkoitusta varten Bhaktisiddhanta Sarasvati perusti Gaudiya Mathan, joka oli ensimmäinen "gaudiya-vaishnavismin" saarnaamista varten perustettu organisaatio.
Gaudiya Matha levisi kaikkialle Intiaan ja siihen kuului 64 mathaa (luostaria). Yksi Bhaktisiddhanta Sarasvatin uudistuksista oli, että hän hyväksyi oppilaita kaikista kasteista ja myönsi heille henkisen vihkimyksen, pyhän nauhan ja "gayatri"-mantran. Näin ollen hän nimitti heidät bramiineiksi, ja toivoi heistä tulevan esimerkillisiä ihmiskunnan henkisiä johtajia. Tämä herätti suurta vastustusta perinteisen kastijärjestelmän kannattajien keskuudessa.
Vuonna 1933 Bhaktisiddhanta Sarasvati lähetti kaksi johtavaa oppilastaan Eurooppaan saarnaamaan gaudiya-vaishnavismia. Toinen heistä oli Bhakti Hrday Bon Maharaja -niminen "sannyasi" (kieltäymyksellinen munkki). He kuitenkin palasivat takaisin Intiaan käytännöllisesti katsoen tyhjin käsin.
Pian Bhaktisiddhanta Sarasvatin poismenon jälkeen Gaudiya Matha hajosi sisäisten ristiriitojen vuoksi.
Bhaktivedanta Swami (Srila Prabhupada).
Henkisen opettajansa Bhaktisiddhanta Sarasvatin käskystä A. C. Bhaktivedanta Swami (1896-1977) saapui vuonna 1965 New Yorkiin "gaudiya-vaishnavismin" sanansaattajana. Ilman seuraajia ja varattomana hän istuutui Tompkins Square Parkiin ja lauloi Hare Krishna -"mantraa". Pian hänestä tuli osa silloista vastakulttuuria New Yorkin East Villagessa.
Vaikka ensimmäiset kuukaudet olivat hyvin vaikeita 70-vuotiaalle "swamille", hän nopeasti herätti pienen seuraajajoukon kiinnostuksen. Näin sai alkunsa Hare Krishna -liike.
Ensimmäinen temppeli perustettiin liikehuoneistoon New Yorkissa. ISKCON levisi hyvin nopeasti muihin USA:n tärkeimpiin kaupunkeihin, ja myöhemmin Eurooppaan ja muille mantereille. Ensimmäisten viiden vuoden aikana liikkeeseen kuului 60 keskusta Amerikassa ja Euroopassa.
Liikettä johtamaan Srila Prabhupada perusti GBC:nä tunnetun hallintoelimen (Governing Body Commission), joka koostui hänen kokeneimmista oppilaistaan.
Bhaktivedanta Swami jätti maailman vuonna 1977. Siihen mennessä hänen saavutuksensa olivat lukuisat: Hän kiersi maailman 12 kertaa Krishna-tietoisuutta saarnatessaan ja hän antoi henkisen vihkimyksen yli 5000 seuraajalleen.
ISKCON:illa oli 108 keskusta, joihin kuului maatiloja, ravintoloita ja kouluja. Erityisesti Intiassa liikkeen temppelit tulivat tunnetuksi loisteliaasta ja oikeaoppisesta palvontamuodostaan ja siksi ne ovat olleet erittäin suosittuja. Srila Prabhupada aloitti perinteisen Ratha-yatra vaunujuhlan viettämisen länsimaiden suurkaupungeissa.
Hän oli hyvin tuottelias kirjailija. Hän käänsi ja julkaisi suurimman osan sanskritinkielisen "Bhagavata Puranan" kirjoista, jossa kerrotaan Krishnan elämästä ja teoista ja jossa kuvaillaan muita Vishnun inkarnaatioista. Hän käänsi myös koko bengalinkielisen "Sri Caitanya-caritamrtan", jossa kuvaillaan Sri Caitanyan elämää. Lisäksi hän kirjoitti kymmeniä muita kirjoja, joissa kerrotaan Krishna-tietoisuudesta ja Veda-filosofiasta. Hän kehotti seuraajiaan levittämään niitä runsain mitoin. Tähän päivään mennessä on levitetty jo satoja miljoonia Bhaktivedanta Swamin kirjoja ympäri maailman.
Vuoden 1977 jälkeen.
ISKCON:in suurimmat haasteet ilmenivät Srila Prabhupadan poismenon jälkeen. Ei ollut selvyyttä siitä, kuinka "gurun" asema liikkeessä pitäisi ymmärtää. Hänen 11 johtavaa oppilastaan omaksuivat "gurun" aseman. Maailmanlaajuinen liike jaettiin 11 alueeseen, ja kukin heistä toimi yhden alueen itsevaltaisena "guruna". Ajan kuluessa monet näistä 11 "gurusta" sekaantuivat erilaisiin skandaaleihin ja lankesivat alas.
Nykytilanne.
Vuonna 1987 luovuttiin vanhasta "guru"-järjestelmästä ja hyväksyttiin uusi järjestelmä, jonka mukaan kaikki Bhaktivedanta Swamin hyvin sijoittuneet oppilaat voisivat toimia liikkeen henkisinä opettajina.
Liikkeen nykyinen kanta on, että Srila Prabhupada on liikkeen perustaja-"acarya" (oppimestari) ja kaikki nykyiset "gurut" ovat hänen alaisuudessaan ja hänen edustajiaan. Tällä hetkellä liikkeessä toimii yli 80 vihkimyksen antavaa henkistä opettajaa.
Vaikeuksista huolimatta Krishna-liike on jatkanut toimintaansa ja kasvuaan. Tätä nykyä liikkeeseen kuuluu yli 400 temppeliä, 50 maatilaa, 99 ravintolaa ja 50 koulua Temppeliyhteisöissä asuvia jäseniä on noin 10 000 ja seurakuntalaisia noin 250 000.
Teologia.
"Gaudiya-vaishnavismi" on monoteistinen perinne, jonka juuret ulottuvat 1200-luvulla eläneen Madhvacaryan ja 1100-luvulla eläneen Ramanujan teistisiin "vedanta"-oppilasketjuihin. "Vedanta" tarkoittaa sananmukaisesti tiedon johtopäätöstä. "Vedanta-sutra" on filosofinen teos, joka perustuu "upanisadeihin", Intian vanhimpiin filosofisiin kirjoituksiin.
Vaishnavismi.
Useissa hindulaisuuden suuntauksissa palvotaan jumalan henkilökohtaista muotoa. Tätä palvontaa nimitetään "bhaktiksi".
Kun rakastavaa suhdetta, "bhaktia", ei pidetä vain menetelmänä jonkun toisen päämäärän saavuttamiseksi, vaan koko uskonnon päämääränä, silloin uskonto ilmentää täysimittaista teismiä. Niitä hindulaisuuden suuntauksia, joissa "bhakti" on sekä menetelmä että päämäärä, kutsutaan "vaishnavismiksi". Muissa suuntauksissa "bhakti" eli antaumus on sekoittunut ajatuksiin persoonattomuudesta tai monismista.
Kaikissa "vaishnavismin" suuntauksissa Vishnua pidetään korkeimpana jumaluutena. Vishnu on Brahmanin (jumalan) persoonallinen muoto, jota pidetään persoonatonta Brahmania korkeampana. Kosmoksessa hänet nähdään osana jumalaista kolminaisuutta, jossa Brahma on luoja, Vishnu ylläpitäjä ja Shiva tuhoaja. Vaishnavismin teologiassa Brahma ja Shiva eivät ole Vishnun tasolla, vaikka he ovatkin voimallisia alisteisia jumalia.
"Vaishnavismi" on teistinen perinne, jota voidaan kutsua "polymorfiseksi monoteismiksi", eli teologiaksi, joka tunnustaa yhden ja jakamattoman jumaluuden, joka ilmenee eri muodoissa. "Puranoiksi" kutsutuissa Veda-kirjoissa kuvaillaan Vishnun eri avataroja. Kuuluisimmat näistä ovat Rama ja Krishna.
Gaudiya-vaishnavismi.
Yleinen käsitys hindulaisuudessa on, että Krishna on yksi kosmisen Vishnun avataroista. "Gaudiya-vaishnavismissa" hyväksytään, että kun Krishna tulee tähän maailmaan, hän ilmestyy Vishnun avatarana. Caitanyan filosofia jatkaa edelleen, että Krishna on lopullinen yliaistillinen herra, josta majesteettinen ja voimallinen kosminen Vishnu virtaa.
"Gaudiya-vaishnavismin" erityisenä piirteenä suhteessa muihin vaishnavismin koulukuntiin on, että Sri Caitanyan uskotaan olevan Krishnan inkarnaatio, joka laskeutui tällä aikakaudella opettamaan "bhakti"-joogan menetelmää, Jumalan rakastavaa palvelemista.
Krishna - läheinen jumala.
Krishna-uskontoa voidaan luonnehtia intiimiksi teismiksi. Tällä tarkoitetaan käsitystä jumalasta, joka sallii hyvin läheiset ja rakastavat suhteet palvojiinsa. Intiimin teismin perinteissä sielun ja jumalan rakkaus ilmenee erilaisissa suhteissa, jotka muistuttavat tässä maailmassa ilmeneviä suhteita, kuten vanhempien rakkaus lapseensa tai ystävien välinen rakkaus.
Caitanyaa seuraavassa perinteessä pidetään korkeimpana Krishnan ja tämän rakastetun Radhan välistä aviollisen rakkauden suhdetta.. Gaudiya-vaishnavismin teologian opettama läheisyys sielun ja jumalan välillä on intiimimpää, kuin missään muussa vallitsevassa uskonnollisessa perinteessä.
Elämän päämäärä.
Krishna-tietoisuuden tavoitteena oleva itseoivallus ei ole pääasiallisesti vapautus jälleensyntymästä ("samsara"), vaikkakin vapautus on prosessin sivutuote. Päämääränä on rakastavan palvelemisen suhteen kehittäminen Krishnaan ja sen täydellistäminen.
Pyhät kirjoitukset.
Krishna-liikkeen teologia perustuu pääasiassa "Bhagavata Puranaan" ("Srimad-bhagavatam"), yhteen Intian tunnetuimmista uskonnollisista kirjoituksista, sekä Caitanyan tunnettuun elämänkertaan "Caitanya-caritamrtaan". (Ibid. s. 15)
Bhaktivedanta Swami laati molempiin käännöksen ja kommentaarin. Näiden lisäksi "Bhagavad-gita" on tärkeässä asemassa.
Elämäntapa.
Gaudiya-vaishnavismin elämäntapaa kutsutaan "bhakti"-joogaksi. "Bhaktaksi" kutsutaan "bhakti"-joogan harjoittajaa.
Hare Krishna -mantra.
Prabhupada opetti, että Krishna ilmestyy tässä maailmassa alttarihahmon ja pyhän nimensä muodossa. Krishnan nimen lausuminen ja kuuleminen johtaa henkiseen kokemukseen ja yliaistilliseen iloon. Prabhupada sanoi, että tällä aikakaudella kaikki joogan täydellistymät "voidaan saavuttaa Krishna-tietoisuuden menetelmän eli "bhakti"-joogan avulla. Eritoten suositellaan "mantra"-joogaa, Sri Krishnan ylistämistä Hare Krishnaa laulamalla". "Hare Krishna -"mantra" itsessään riittää täydellistymän ja vapautuksen saavuttamiseen." Siksi "nama-sankirtana", jumalan pyhien nimien laulaminen yhdessä muiden kanssa, on tärkein palvonnan muoto.
Vihkimyksen saaneet bhaktat toistavat päivittäin Hare Krishna -mantraa vähintään 16 kierrosta helminauhalla, johon kuuluu 108 helmeä. Tämä tekee yhteensä 1728 mantraa.
Säännöstelevät periaatteet.
Tämän lisäksi vihityt jäsenet noudattavat neljää säännöstelevää periaatetta: heidän tulee pidättäytyä syömästä lihaa, kalaa ja munia; heidän tulee pidättäytyä päihteistä, joihin luetaan myös kahvi, tee ja tupakka; lisäksi pidättäydytään uhkapelistä ja avioliiton ulkopuolisista sukupuolisuhteista sekä sukupuolielämästä, jonka tarkoituksena ei ole lasten saaminen. (Ketola. s. 270) Srila Prabhupada kutsui näitä "vapauden säännösteleviksi periaatteiksi”.
Krishna-liikkeessä seurataan laktovegetaarista ruokavaliota. Ennen syömistä ruoka siunataan Krishnalle, minkä jälkeen sitä kutsutaan "prasadamiksi", Jumalan armoksi.
Temppelielämä.
Temppeliyhteisössä ("ashramassa") herätään jo varhain. Ensiksi "bhaktat" peseytyvät, ja pukeutuvat perinteisiin "vaishnava"-asuihin ja koristelevat vartalonsa pyhällä savella "tilaka"-merkein. He kokoontuvat temppeliin 4.30 aamun ensimmäistä temppeliseremoniaa, "mangala-aratia", varten. Alttaripapin uhratessa alttarihahmoille suitsukkeita, lampun, vettä, kukkia ja viuhkoja, palvojat laulavat Krishnan nimiä ja tanssivat alttarihahmojen edessä.
Temppeliseremonian jälkeen on varttu aikaa "japa"-meditaatiolle, tuolloin "bhaktat" toistavat itsenäisesti Hare Krishna-mantraa.
Kello 7.15 alkaa temppeliseremonia, jossa "bhaktat" näkevät koristellut ja puetut alttarihahmot uudelleen. Sitten bhaktat suorittavat "guru-pujan" (seremonia "gurun" palvomiseksi) Srila Prabhupadalle. "Guru-pujan" jälkeen lauletaan Hare Krishna -mantraa ja tanssitaan riemukkaasti.
Kello 7.45 on luento "Srimad-bhagavatamista", jonka pitää joku temppeliyhteisön vanhempi jäsen. Luennon jälkeen on aamiainen, jonka jälkeen "bhaktat" omistautuvat päivän palveluksiin, joihin tavallisesti kuuluvat saarnaustyö, kirjojen julkaiseminen tai jakaminen, "sankirtana" (Hare Krishna -mantran laulaminen julkisesti), ruoan valmistaminen, pyhitetyn ruoan jakaminen ja muut temppelin ylläpitämiseen liittyvät tehtävät.
Illalla "bhaktat" osallistuvat iltaseremoniaan temppelissä kello 18. Iltaohjelman jälkeen on luento "Bhagavad-gitasta" ja lopuksi nautitaan iltapala. Levolle käydään aikaisin.
Temppeliohjelma on pääpiirteissään sama kaikissa ISKCON:in keskuksissa ympäri maailman
Eettiset kysymykset.
Krishna-liike ei hyväksy aborttia eikä eutanasiaa.
Krishna-liikkeen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on neutraali. Se suosittelee kaikille seuraajilleen selibaattia.
Avioliitto on mahdollinen vain vastakkaista sukupuolta olevien jäsenten välillä. Sukupuolielämä on sallittua vain avioliitossa lasten hankkimista varten.
Kritiikki.
Krishna-uskontoa pidettiin sen alkuaikoina uutena uskonnollisena liikkeenä ja arvostelijat näkivät sen vaarallisena kulttina. Kumpikaan näistä määritelmistä ei sovi ISKCON:iin, vaan siihen sopii paremmin kuvaus palvonnallisesta hindulaisesta saarnausliikkeestä, jonka Prabhupada toi länteen. Liikkeen 40-vuotisen olemassaolon aikana se on kohdannut erinäisiä jännitteitä suhteessa ympäröivään maailmaan, jotka johtuvat sen
1. yleiset intialaiset käsitykset ovat ristiriidassa vallitsevien uskonnollisten käsitysten kanssa. Näistä esimerkkeinä ovat läntinen lineaarinen aikakäsitys suhteessa intialaiseen sykliseen käsitykseen. Lännen uskonnoissa ihminen elää yhden elämän maan päällä ja sitten lopettaa olemassaolonsa tai viettää ikuisuuden taivaassa tai helvetissä.
2. Hindulainen käsitys "gurusta" jumalan elävänä edustajana on vieras lännessä. Tämän lisäksi hindulainen käsitys maailmasta luopumisesta ei kuulosta houkuttelevalta lännessä, jossa Jumala loi maailman "hyväksi".
3. Prabhupadan uskonnollisuus ja hänen syvä luottamuksensa Krishnaan lienee samalla ISKCON:in suurin voimavara ja jännitteen aiheuttaja suhteessa muuhun maailmaan. Hänen ehdoton luottamuksensa Veda-kirjoituksiin ja hänen tulkintansa niistä ovat aiheuttaneet erimielisyyttä ISKCON:in ja ympäröivän kulttuurin välillä ja jopa sen sisällä.
Tasa-arvo.
Riippumatta sosiaalisesta asemastaan, naisen ruumiissa olevat sielut ovat samanarvoisia kuin miehen ruumiissa olevat. Kaikki sielut ovat erillisiä, laadultaan ja luonteeltaan samanlaisia kuin korkein sielu, Krishna. Silti yksilölliset sielut ovat Krishnasta erillisiä.
Srila Prabhupada toi naisten ulottuville filosofian ja henkisen harjoituksen, joka oli perinteisessä intialaisessa uskonnollisuudessa heiltä suljettu. Hän antoi bramiinivihkimyksen länsimaisille oppilailleen ja salli naisten toimia liikkeen opetus- ja johtotehtävissä miesten tavoin. Prabhupada ilmaisi kiitollisuuttaan niille nuorille naisille ja miehille, jotka Krishna oli antanut hänen palvelukseensa ja hän haastoi ne intialaiset vanhoilliset, jotka arvostelivat hänen toimintaansa.
Vuonna 1974 naisten asema alkoi heiketä samalla kun "sannyasien", kieltäymyksellisten munkkien, määrä kasvoi. "Sannyasaa" pidettiin ylempänä asemana. Tämän johdosta tuli vallalle ajatus, että naiset ovat este korkeamman päämäärän saavuttamiselle, sillä he saattoivat vietellä munkit pois henkisen kehityksen tieltä.
Srila Prabhupada oli usein närkästynyt tästä kehityskulusta ja hänen kerrotaan sanoneen: "Jos miehillä on ongelma naisten läsnäolon kanssa, heidän, ei naisten, pitää ratkaista se. Mikäli muu ei auta, menkööt miehet metsään."
Prabhupadan poismenon jälkeen, vuonna 1977, ISKCON:in johto siirtyi uusien "gurujen" käsiin. He olivat kaikki "sannyaseja", miehiä, eivätkä he olleet suopeita naisten oikeuksille. Vasta 1980-luvun lopulla väärinkäytökset tulivat julki, ja ongelmaa alettiin selvittää.
Vuonna 1994 ISKCON:in Pohjois-Euroopan aluejohtaja teki julistuksen naisten syrjinnän lopettamiseksi hänen alueellaan. Vuonna 1996 ensimmäinen nainen hyväksyttiin GBC:n jäseneksi sitten 70-luvun alun. Vuonna 2000 GBC tunnusti naisiin kohdistuneet väärinkäytökset ja pyysi niitä anteeksi. Samalla se hyväksyi uuden toimintasuunnitelman.
Lasten asema.
Bhaktivedanta Swami halusi perustaa kouluja, jossa oppilaat voisivat kehittää bramiinisia ominaisuuksia kuten itsehillintä, rauhallisuus, puhtaus ja rehellisyys. Vartuttuaan koulujen oppilaat voisivat johtaa koko ihmiskunnan uudelleenhenkistämistä. Prabhupada hahmotti nämä koulut sisäoppilaitoksiksi, "gurukuliksi", jotka seuraavat muinaista vedalaista koulutusmallia ja tukevat dynaamisen saarnausliikkeen toimintaa nykyajassa.
1990-luvun lopulla ISKCON toi julkisuuteen liikkeen sisällä tapahtuneen lasten hyväksikäyttö-skandaalin. Suurin osa tapauksista tapahtui ISKCON:in sisäoppilaitoksissa Intiassa ja Pohjois-Amerikassa 1970- ja 80-luvulla. Pahoinpitely oli ollut fyysistä, psyykkistä ja seksuaalista.
Vuonna 1990 GBC alkoi kiinnittää huomiota lasten hyväksikäyttöön liikkeessä.(Ibid. s.331) Vuonna 1998 perustettiin liikkeen sisäinen lastensuojeluelin APVC (Association for the Protection of Vaishnava Children), josta myöhemmin tuli CPO (Child Protection Office)
Vuonna 2000 44 mies- ja naispuolista jo varttunutta "gurukulan" entistä oppilasta haastoi ISKCON:in oikeuteen 70- ja 80- luvulla kärsimistään ruumiillisista ja henkisistä vammoista. Alkuperäinen korvausvaatimus oli 400 miljoonaa dollaria. Vahingonkorvauksia hakevien määrä kasvoi 535 nuoreen vuoteen 2005 mennessä. Vuonna 2005 vastapuolet sopivat tapauksen ja päädyttiin 9.5 miljoonan korvauksiin, jotka jaettiin asianosaisten kesken.
Nykytilanne.
Asiaa käsiteltäessä mediassa yleinen vaikutelma on, että lasten hyväksikäyttö on osa ISKCON:in lähihistoriaa tai nykypäivää. On kuitenkin huomionarvoista, että lapsiin kohdistuvat väärinkäytökset tapahtuivat menneisyydessä. Ei voida väittää, etteivätkö yksittäiset tapaukset olisi mahdollisia myös nykyään. Ei ole oletettavissa, että niitä olisi enempää ISKCON:issa kuin muissa valtavirran yhteisöissä.
ISKCON:issa tapahtunut lasten pahoinpitely tai hyväksikäyttö on tragedia, joka on tuonut lukuisia myönteisiä muutoksia. Sen johdosta voidaan paremmin suojella ISKCON:in nykyisiä lapsia ja tukea niitä, jotka menneisyydessä tulivat hyväksikäytetyksi.
Ongelma johtui osaltaan siitä, että lapsia ja perheitä ei arvostettu riittävästi. Tämä asenne on muuttunut suuresti viime vuosina. ISKCON-yhteisöissä puhutaan paljon "sosiaalisesta kehityksestä". ISKCON:in GBC on perustanut elimiä vastaamaan perheiden, naisten ja lasten tarpeisiin. Perheet ja lapset ovat tulleet ISKCON:in etualalle, sillä ne edustavat liikkeen tulevaisuutta.
Toiminta Suomessa.
Suomeen liike tuli 1970-luvulla, jolloin ensimmäiset amerikkalaiset lähetyssaarnaajat kävivät täällä tekemässä liikkeen kirjallisuutta tunnetuksi. Bhaktivedanta Swami oli vuonna 1974 luennoimassa Upsalassa ja vuonna 1979 ruotsalaiset munkit kävivät Suomessa. Tehtaankadun lähelle perustettiin keskus vuonna 1982. Liike rekisteröitiin uskonnolliseksi yhdyskunnaksi vuonna 1984 nimellä Krishna-liike ISKCON Suomessa.
Myös Turussa toimi yhteisö 1980-luvulla, mutta sen toiminta hiipui 1990-luvun vaihteessa. Nykyisin ainoa temppeli sijaitsee Ruoholahdenkadulla Helsingissä. Suomalaisten lisäksi temppeli on ollut myös Intiasta, Nepalista, Bangladeshista ja Sri Lankasta olevien maahanmuuttajien suosiossa. Krishna-temppelillä vietetäänkin monia hindulaisuuden vuotuisjuhlia, jolloin se täyttyy ääriään myöten.
Vihkimyksen saaneita jäseniä on reilu sata ja löyhemmin liikkeen yhteydessä on noin 250 suomalaista.
1980- ja 90-luvulla Krishna-liikkeen toimintaa sävytti voimakas erottelu temppelin ja ulkopuolisen maailman välillä. 1980-luvulla monet liikkeeseen liittyneet nuoret katkaisivat tarpeettomasti suhteet perheisiinsä. Tuota aikaa kuvataan elävästi Pekka Virkamäen kirjassa "Arka ja ahdas ismi".
Vuonna 1998 liikkeen johto Suomessa ja maailmalla vaihtui. 2000-luvulla temppelin asema koulutuksellisena yksikkönä on vakiintunut.
Nykynäkymiä.
2009 toimintansa aloittaneen Bhaktivedanta-korkeakoulun myötä Krishna-liike on panostanut paljon jäsentensä koulutukseen. Esimerkkinä voidaan mainita vuosina 2008 ja 2009 järjestetyt "Sadhvi Vilasa" –seminaarit, jotka oli suunnattu erityisesti liikkeen naisten koulutukseen.
1990-luvun virheistä oppineena liike on painottanut seurakuntalaisten asemaa ja lisännyt seurakuntalaisten kotona pidettävien tilaisuuksien määrää. Myös kotikeskusten määrä on kasvanut.
Liikkeen luennoitsijoita kutsutaan suuressa määrin luennoitsemaan lukioissa ja korkeakouluissa. Asiantuntijavierailujen määrä Suomen yliopistoissa on kasvanut.
Bhaktivedanta korkeakoulu.
Vuonna 2009 aloitti Suomessa toimintansa Bhaktivedanta korkeakoulu, joka on ensimmäinen Suomessa toimiva ulkomainen yliopisto. Tällä hetkellä koulu tarjoaa opiskelijoilleen "vaishnava"-teologian kandidaatin tutkintoa. Pääaineita ovat filosofia, kirjallisuus, historia ja sanskrit. Sivuaineita ovat astrologia, "ayurveda" ja ravitsemustiede.
EU:n Bologna-sopimuksen mukaisesti Bhaktivedanta korkeakoulun tutkinnot ovat hyväksyttyjä myös Suomessa ja koulun opiskelijat saavat osakseen kaikki korkeakouluopiskelijalle kuuluvat luontaisedut, kuten opiskelija-alennukset julkisiin kulkuvälineisiin. Opiskelijat voivat hakea myös opintotukea.


Pragmatiikka.
Pragmatiikka (kr. "pragmatikē tekhnē" 'toiminnan taito') on kielitieteen ja semiotiikan haara, joka tutkii tilanteen tai kontekstin vaikutusta merkitykseen. Käytännössä ero semantiikkaan on häilyvä, ja joskus pragmatiikka lasketaankin semantiikan osaksi. Pragmatiikka on lähellä sosiolingvistiikkaa, ja myös taiteidentutkimuksessa voidaan hyödyntää pragmaattista tutkimusotetta. Pragmatiikkaa on usein pidetty soveltavana kielitieteenä.
Tilannekohtaisia merkityksiä esiintyy hyvin usein, esimerkiksi ironiassa tai vitseissä. Merkitysten tunnistaminen perustuu tilanteeseen. Kielen avulla voidaan osoittaa tilanteeseen (deiksis), kuten pronomineilla (hän, tuo). Monitulkintaisetkaan sanat eivät yleensä ole kontekstissaan monitulkintaisia.


Araknofobia.
Araknofobia on eräs fobian laji, ja tarkoittaa hämähäkkejä kohtaan tunnettua neuroottista, voimakasta pelkoa tai kauhua, jonka seurauksena henkilön jokapäiväinen toiminta ja sosiaalinen vuorovaikutus kapeutuu häntä itseään ahdistavalla tavalla. Araknofobian juuret lienevät geneettiset (eli lienee periytyvää), koska hämähäkeissä on purevia ja myrkyllisiä lajeja. Suomessa kuitenkaan ei ole hämähäkkilajeja jotka olisivat vaarallisia ihmiselle. Sairaudeksi ilmiö lasketaan vasta, kun se häiritsee merkittävästi henkilön toimintakykyä.
Uusimpien tutkimusten mukaan araknofobia ei olisikaan geneettistä perua. Sitä vastaan puhuu se seikka, että hämähäkkipelko kuuluu lähes yksinomaan länsimaiseen, eurooppalaiseen ja heidän jälkeläistensä kulttuuriin. Jan Beccaloni, Darwin-keskuksen tutkija, on arvioinut, että araknofobia on opittua. Sitä esiintyy lähes ainoastaan länsimaissa, mutta siellä se kuitenkin on yleisimpiä kammoja. Hämähäkkipelon alkuperän oletetaan olevan peräisin keskiajan Euroopassa, jossa uskottiin erilaisten kulkutautien, rutto, lavantauti ja muiden sairauksien syntyneen hämähäkkien puremasta. Sadut ja kauhuviihde ovat säilöneet pelot jälkipolville.


Kiinan keskiaika.
Kiinan keskiaika (200-luku–600-luku, mukaillen tunnetun ranskalaisen historioitsija Jacques Gernet'n määritelmää) oli hajaannuksen aikaa Kiinassa. Kuten Euroopan keskiajalla, tänä aikana Kiinassa vallitsi feodalismin tapainen järjestelmä. Kiinan keskiaika alkaa siten Han-dynastian hajoamisesta ja päättyy Sui-dynastiaan, joka jälleen yhdisti Kiinan.
Keskiaika


Kiinan esihistoria.
Näiden dynastioiden aikana kiinan kirjoitusjärjestelmä kehittyi. Varhaisimmat säilyneet kiinankieliset kirjoitukset, oraakkeliluukirjoitukset, ovat peräisin tältä ajalta. Tätä aikaa seurasi Zhou-dynastia, jota voinemme nimittää "Kiinan varhaishistoriaksi". Kiinan esihistoria alkoi varhain, nykyihminen saapui Kiinaan noin 65 000-40 000 vuotta sitten. Joidenkin tietojen mukaan riisiä olis alettu viljellä jo 12 000 eaa. vuotta sitten, mutta järkevämpi arvio lienee 7000 eaa.
Kiinan paleoliittinen kausi.
Jo varhain, viimeistään 500 000 vuotta sitten, nykyihmisen edeltäjä "Homo Erectus" saapui Kiinaan. Kiinaankin levisi nykyihmisen tuoma niin sanottu sälekulttuuri 70 000-45 000 eaa. Jääkauden lopulla oletetaan Kiinassa asuneen mongolidien edeltäjiä. Pohjois-Kiinassa vallitsi 29 500 – 23 800 radiohiilivuotta sitten myöhäispaleoliittinen Shuidonggonin kulttuuri, jonka alue lienee autioitunut jääkauden kylmimmäksi ajaksi.
Siihen liittyi litteitä kiviesineitä.. Noin 20 000 eaa. oli Xiachuanin kulttuuri Shanxin provinssissa. Tähän liittyi mikroteriä..
Kiinan neoliittinen kausi.
Maanviljely saapui Kiinaan ehkä noin 7500 eaa. liittyen vaikeasti ajoitettavaan Pentoushanin kulttuuriin. Noin 5000 eaa. alkoi kehittyä Keltaisen joen laaksossa Yangshaon kulttuuri, johon liittyi karjanhoitoa, maanviljelyä ja luultavasti viljan varastointiakin.
Rakennettiin noin 300 asukkaan linnoitettuja kyliä, muun muassa Banpo. Yhteiskunta oli melko tasa-arvoinen.
Noin 3000-2600 eaa. alkoi Dawenkoun kulttuurin keski- ja myöhäisvaiheiden hautalahjoissa näkyä varallisuuseroja, jotka kertovat eri yhteiskuntaluokkien muotoutumisesta. Näihin aikoihin sijoittuu Longshanin kulttuuri 3000-2000, jolloin syntyivät linnoitetut asutuskeskukset, muun muassa Taosi.
Maanviljely ja keramiikka aloittivat noin 7000 eaa. Kiinassa toistaiseksi melko huonosti tunnetun neoliittisen kauden, jolloin alueelle syntyi monia kyläkulttuureja, jotka edelsivät myöhempien Xia- ja Shang-dynastioitten syntyä. Kiinan sivilisaation kehdoksi on sanottu monesti aluetta Xianin kaupungista itään, jossa Keltainenjoki tekee mutkan, ja Wei- sekä Fen-joet virtaavat Keltaiseenjokeen.
Yangshao-kulttuuri Keltaisenjoen keskijuoksulla 5000–3000 eaa. eli kylissä hirssin viljelyllä, kasvatettiin myös vehnää ja ehkä myös riisiäkin. Yhteiskunta lienee ollut melko tasa-arvoinen, päätellen esiin kaivetusta Banpon kylästä.
Rakennettiin korotetulla lattialla varustettuja viljavarastoja. Kotieläiminä pidettiin muun muassa koiria, lampaita, vuohia, nautoja ja sikoja. Silkkiä saatettiin tehdä jo tällöin, muttei se ole varmaa. Lapsia haudattiin maalattuihin saviastioihin. Tältä ajalta on säilynyt kolmijalkaisia saviastioita, ja myös ruukkuja, joiden kyljessä on kuvioita, jotka saattavat olla kirjoituksen edeltäjiä.
Longshan-kulttuuriin Keltaisen joen varrella 3000–2000 eaa. liittyi dreija ja vuodesta 2700 eaa. silkin valmistus. Tällä aikakaudella myös ilmestyivät kaupungit, ja riisiä viljeltiin nyt varmasti. Liangzhun kulttuuriin 3400–2250 eaa. liittyi kasteluviljely, riisin terassiviljely, silkin valmistus, eliittihautojen rikkaat hautalahjat, jaden työstö. Väen määrä Kiinassa nousi huippuunsa tähän mennessä, mutta kauden lopussa väkiluku romahti. Neoliittisen ajan jälkeen tuli kalkoliittinen kuparikausi ja pronssikausi noin 2000 eaa.
Kiinan kalkoliittinen kausi.
Kalkoliittinen kausi oli Kiinassa noin 3000-2000 eaa.
Silloin alettiin takoa ja sulattaa kuparia, mutta kivityökalut olivat yhä yleisimipä työkaluja, koska kupari oli harvinaista. Linnoitetut kaupungit, joissa asui eri yhteiskuntaluokkiin jaettuja ihmisiä, ilmestyivät. Kiinan kehitys on saattanut saada vaikutteita Intiasta tai Lähi-idästä.
Kalkoliittiseen kauteen kuuluvat Longshanin, Liangzhiun ja Qijian kulttuurit.
Qijian kulttuuri 2400-1900 eaa. esiintyi muun muassa Lajiassa ja Qijiapingissa. Klaanihautausmaat ilmestyivät. Samaan hautaan haudattiin mies ja nainen, joskus mies ja monta naista, joka viittaa monivaimoisuuteen. Keramiikka vaihtui värillisestä mustaksi tai valkeaksi. Kulttuuriin liittyi kupari-ja pronssiesineitä. Sen loppuaikana väkiluvun määrä laski ja kansa vetäytyi lännestä. Tähän kulttuurin liittyi hevonen.
Kiinan pronssikausi.
Niiden olemassaoloa pidettiin myyttinä, kunnes arkeologiset kaivaukset paljastivat Erlitou-kulttuuriksi nimetyn kulttuurin jäänteitä. Nykykäsityksen mukaan Erlitou on myyttinen Xia. Myös Shang-dynastian ajalta on tehty mittavia löytöjä.
Lähteet.
Esihistoria


Kiinan renessanssi.
Kiinan renessanssi (900-luku – 1200-luku, mukaillen tunnetun ranskalaisen historioitsija Jacques Gernet'n määritelmää) muistutti Euroopan renessanssia: vanhoja kulttuuripiirteitä tutkittiin uudelleen ja uusia syntyi, myös merkittäviä keksintöjä tehtiin ja hallinto oli keskitettyä. Kausi alkaa Tang-dynastian hajoamisesta ja päättyy mongolien Yuan-dynastiaan.
Renesanssi


Mikki Hiiri.
Mikki Hiiri () on Walt Disneyn ja Ub Iwerksin luomista piirroshahmoista kuuluisin. Hän on hiiri jolla on kaksi suurta pyöreää korvaa, siimahäntä ja punaiset pöksyt. Hahmo esiintyi alkujaan piirroselokuvissa, mutta myöhemmin ennen kaikkea sarjakuvissa. Mikistä onkin tullut yksi Disney-imperiumin keulakuvista pallokorvaisine päineen. Mikki esiintyi ensi kerran 18. marraskuuta 1928 piirroselokuvassa "Höyrylaiva Ville" ("Steamboat Willie"). Höyrylaiva Ville oli kolmas Mikki-piirretty mutta ensimmäinen, joka esitettiin yleisölle. Se oli myös ensimmäinen piirretty, jossa on synkronoitu ääniraita.
Höyrylaiva Villen suuren suosion takia Disney jälkiäänitti myös kaksi ensimmäistä Mikki-piirrettyä, "Plane Crazyn" ja "The Gallopin' Gauchon". Mikki ei kuitenkaan puhunut ennen yhdeksättä piirrettyään, "The Karnival Kidiä". Mikin ensimmäiset sanat olivat "Hot Dogs!" Vaikka Walt Disney siirtyi käyttämään Technicolor-värijärjestelmää jo 1932, Mikki Hiiri -piirroselokuvat tehtiin mustavalkoisina vuoteen 1935 asti, koska Mikin hahmo toimi erinomaisesti mustavalkoisena. Moviefone listasi vuonna 2009 Mikki Hiiren sijalle 3 "Kaikkien aikojen 25. parasta animaatioelokuvien hahmoa" -listallaan.
Mikki Hiiren suomenkielisinä ääninäyttelijöinä on toiminut muun muassa Jukka-Pekka Palo, Antti Pääkkönen ja Pekka Autiovuori.
Kuvaus.
Alussa Mikki-piirrettyjen huumori oli erittäin alatyylistä, ja Mikki itse oli hyvin ilkikurinen karjapihan hahmo. Suosion kasvaessa Mikki rauhoittui vähän ja kujeilu sai jäädä pääosin muille hahmoille. Mikistä tuli pian herrasmiesmäinen hahmo, jolle Walt Disney antoi piirroselokuvissa oman äänensä.
1940-luvulle mentäessä animaattori Fred Moore uudisti Mikin ulkonäköä, varsinkin kasvojen kohdalta, jolloin Mikin kasvojen muoto pyöristyi ja silmien ympärille lisättiin ovaalit. "Uudistetun" Mikin ensimmäinen piirretty oli "The Pointer" vuodelta 1939. Uudistukset tehtiin kuitenkin lähinnä Fantasia -elokuvaa ajatellen.
Vanhojen piirrosfilmien kultakaudella 1940- ja 1950-luvuilla Mikki oli usein herrasmiesmäinen arjen sankari, jolle päivittäiset askareet tai esimerkiksi metsästysretket Pluto-koiran kanssa tuottivat usein vaikeuksia mutta joka osasi suhtautua ongelmiinsa huumorilla päinvastoin kuin Aku Ankka. Yksi tunnetuimmista Mikki-pätkistä oli "Mickey and the Seal" (Mikki ja hylje) vuodelta 1948, jossa eläintarhan hylje seuraa Mikkiä kotiin. Toisin kuin esimerkiksi tai Saksassa, Suomessa Disney-fanien suosikkihahmoksi on tullut äkkipikainen ja kenties mattimeikäläismäisempi Aku Ankka.
Mikin lähipiiriin kuuluvat ystävä ja aisapari Hessu Hopo, tyttöystävä Minni Hiiri, lemmikkikoira Pluto, ystävä ja keksijä tohtori Staattinen sekä ystävä Polle Koninkaulus. Mikillä on kaksi veljenpoikaa, Mortti ja Vertti. Aiemmin Mikki seikkaili aika ajoin myös Aku Ankan kanssa, mutta nykyään Mikin ja Akun tapahtumat esitetään useimmin toisistaan riippumattomina, erillisinä maailmoina. Myös Mikki asuu Ankkalinnassa.
Sarjakuvat.
Sarjakuvissa Mikki esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1930. Sanomalehdissä julkaistuja Mikki Hiiri-sarjakuvia piirsi vuosikymmenien ajan (1930–1975) Floyd Gottfredson. Sarjakuvalehdissä julkaistujen pidempien seikkailusarjojen laatijoista tunnetuimpia on ollut Paul Murry. Monet italialaiset Disney-piirtäjät ovat tehneet paljon Mikki-sarjoja, tunnetuin on Romano Scarpa. Sarjakuvissa Mikki toimii usein poliisin apurina rikollisten jäljittämiseksi.
Tavanomaisin teema nyky-Mikin seikkailuissa on rikollisuuden torjunta joko ammattimaisena yksityisetsivänä tai poliisimestari Sisun epävirallisena salapoliisiavustajana. Tunnetuimmat Mikin rikolliset vastustajat ovat Musta Pekka, Mustakaapu, Salomo ja Samu Suutari. Toinen usein toistuva teema on arkielämän seikkailut, missä Mikki joutuu usein selvittelemään ystävänsä Hessun moninaisia toilailuja tai pelastamaan tämän pulasta.
Suomessa Mikki Hiiri -sarjakuvia julkaistaan Aku Ankka -lehdessä, usein jatkokertomuksina. Toisinaan niitä julkaistaan myös erillisissä sarjakuva-albumeissa sekä Aku Ankan taskukirjoissa. Joulukuussa 2008 ilmestynyt Mini-Taskari 5 (Eläköön Mikki) kertoo Mikki Hiirestä ja siinä on ainoastaan Mikki-tarinoita.
Ääni.
Mikki Hiiren falsettiäänenä toimi ensimmäisenä itse Walt Disney. 1940-luvulla Disneyn kiireiden takia Mikin ääneksi vaihtui Jim Macdonald, joka jatkoi työtä kolmekymmentä vuotta. 1970-luvulta tähän päivään Mikin äänenä toimi Wayne Allwine, joka on toistaiseksi ollut pisimpään Mikin äänenä (1977–2009). Bret Iwan on ilmoitettu olevan Allwinen seuraaja Mikin uutena äänenä. Suomenkielisiä Mikin ääniä ovat Jukka-Pekka Palo ja Antti Pääkkönen.
Georg Malmsténin Mikki-Hiiri.
Georg Malmstén levytti Suomessa 1930-luvulla muutamia "Mikki-Hiirestä" kertovia suosittuja lastenlauluja ja oli vähällä joutua oikeuteen Disney-yhtiön kanssa. Disney kuitenkin veti haasteuhkauksensa pois ja tyytyi Malmsténin selitykseen, että hänen Mikki-Hiirellään ei ollut Disney-hahmon kanssa muuta yhteistä kuin nimi, sekin eri lailla kirjoitettu. Tosin Malmsténin selitys ontui, sillä hän oli levyttänyt samat laulut myös ruotsiksi ja niissä Mikki oli Musse Pigg, sama kuin Disneyn Mikki ruotsiksi.
Tunnetuimmat Malmsténin Mikki-laulut ovat "Mikki-Hiiri ja susihukka", "Mikki-Hiiri merihädässä", "Mikki-Hiiri ja vuorenpeikko", "Mikki-Hiiri koskenlaskussa" ja "Mikki-Hiiri lentäjänä".
Aiheesta muualla.
*


Japanilaiset kielet.
Japanilaiset kielet on kieliensä lukumäärältä hyvin pieni kielikunta, johon japanin lisäksi kuuluvat lähinnä Ryūkyū-saarten kielet. Japanilaisia kieliä puhuu äidinkielenään yli 130 miljoonaa ihmistä. Näiden kielten kantamuotona on pidetty kantajapania ja niiden eroaminen toisistaan on ajoitettu Yamato-kaudelle. Toisaalta nämä muut kielet lasketaan joskus japanin murteiksi ja japani isolaatiksi. Japanilaisia kieliä on joskus yritetty mahduttaa myös altailaisiin kieliin tai uralilaisaltailaisiin kieliin mutta suurin osa tutkijoista on sitä mieltä että altailaiset kielet eivät ole sukua japanilaisille kielille.
Tyypillisiä piirteitä.
Japanilaisille kielille tyypillistä on subjekti-objekti-verbi sanajärjestys, sijamuotojen ilmaiseminen postpositioin sekä verbien taivutus suffiksien avulla.


Oseania.
Oseania on Tyynellä valtamerellä sijaitseva saaristojen ryhmä, johon kuuluvat Melanesia, Mikronesia ja Polynesia sekä suurimpina saarina Uusi-Guinea ja Uuden-Seelannin pääsaaret. Tässä artikkelissa käytetään laajempaa tulkintaa Oseaniasta maanosana, johon kuuluu myös Australia.
Oseanian pinta-ala on 8,52 miljoonaa neliökilometriä ja asukasluku arviolta 32,6 miljoonaa asukasta (2002). Saaria Oseaniaan katsotaan kuuluvan yli 10 000 kappaletta. Nimitys ”Oseania” (muun muassa englannin kielessä "ocean" ’valtameri’) kuvaa laajaa merialuetta Amerikan ja Aasian mantereiden välissä vastakohtana muille maanosille, jotka koostuvat pääosin maamassasta.
Oseania on yksi maailman kahdeksasta ekologisesti tärkeästä alueesta. Näillä alueilla on omat ekosysteeminsä niin kasvien, eläinten kuin ilmastonsakin osalta. Ne ovat lisäksi tärkeitä maapallon luonnontasapainon kannalta. Oseania kuuluu subtrooppisen ilmaston vyöhykkeeseen lukuun ottamatta Australian keski- ja länsiosia.
Etymologia.
Termin ”Océanie” (Oseania) kehitti tanskalais-ranskalainen maantieteilijä Conrad Malte-Brun 1800-luvun alussa. Nimitys on johdettu kreikan kielen sanasta ὠκεανός ("ōkeanós") eli "meri".
Varhainen historia.
Kirjotustaidon puutteen ja erilaisten hajoavien materiaalien käytön vuoksi Tyynenmeren varhaiskulttuurit jättivät jälkeensä vain vähän todisteita varhaisesta historiasta ja taiteestaan. Tyynenmeren saaret asutettiin alun perin Kaakkois-Aasiasta kahtena eri ajanjaksona. Ensimmäiset asukkaat, nykyisten melanesialaisten ja australian aboriginaalien esi-isät, saapuivat Uuteen-Guineaan ja Australiaan noin 40 000–60 000 vuotta sitten. Noin 38 000 vuotta eaa. mennessä melanesialaiset olivat levittäytyneet itään Salomonsaarille asti. Oseanian vanhimmat taidenäytteet ovat Australian aboriginaalien tekemät kalliomaalaukset ja -kaiverrukset. Varhaisimmat niistä voivat olla yli 40 000 vuotta vanhoja.
Asutuksen leviäminen.
Noin 1500-luvulta eaa. lähtien Kaakkois-Aasiasta tulleen toisen ihmisaallon jälkeläisistä muodostunut Lapita-kulttuuri alkoi yhdessä melanesialaisten kanssa levittäytyä itään yhä syrjäisemmille seuduille Tyynellämerellä. Nykyisten Polynesian ja Mikronesian, sekä joidenkin Melanesian alueiden asukkaiden uskotaankin olevan lapitalaisten jälkeläsiä. Samaan aikaan kun Lapita-kulttuuri laajeni itään, Uudessa-Guineassa tehtiin varhaisimmat tunnetut todisteet oseanialaisesta kuvanveistosta.
Ajanjakso vuodesta 1000 eaa. vuoteen 1. jaa. merkitsi kulttuurin vakiinnuttamista ja kehittämistä vuosien 1300-1000 eaa. välillä Länsi-Polynesian saarille saapuneille lapitalaisille. Noin 500-luvulta eaa. lähtien ensimmäisten asukkaiden jälkeläiset rupesivat kehittämään varhaisimpia polynesialaisia kulttuureja Samoalla, Tongalla ja Fidžillä. Vuosisatoja myöhemmin polynesialaiset levittäytyivät yhä syrjäisemmille alueille läntisellä Tyynellämerellä. Marquesassaaret ja pohjoiset Cookinsaaret asutettiin vuosien 200 eaa. ja 1 jaa. välillä.
Läntisellä Tyynellämerellä vuosien 1000 eaa. ja 1. jaa. välistä ajanjaksoa leimasi kaupan kasvu sekä Aasian mantereen ja saariston alkuperäisväestön kulttuurien välinen vuorovaikutus. 600-luvulta eaa. lähtien Vietnamissa voimistui pronssiesineistöstään tunnettu Dong Son -kulttuuri. Seuraavina vuosisatoina rummuilla ja muilla pronssiesineillä käytiin Kaakkois-Aasian saaristossa laajaa kauppaa, ja niistä tuli tärkeä osa alueiden alkuperäiskulttuurien taideperinteitä.
Syrjäisillä Tyynenmeren saarilla vuosien 1–500 jaa. välinen aika oli jatkuvaa laajenemista ja uudisasutusta. Idässä polynesialaiset jatkoivat itäisen Polynesian saaristojen asuttamista, ja samaan aikaan saapuivat ensimmäiset asukkaat Karoliineille Mikronesiassa. Läntisessä Oseaniassa mantereen ja saariston väliset kauppaverkot kehittyivät ja laajenivat itään päin. Noin ajanlaskun alusta lähtien itäisen Indonesian saariston kauppiaat alkoivat solmia suhteita läntisessä Uudessa-Guineassa. Polynesialaiset jatkoivat itään suuntautuvaa uudisasutustaan asuttaen muun muassa Havaijin, Tahitin ja Pääsiäissaaret arviolta noin 800 jaa. Uuden-Seelannin saarille he saapuivat noin 900 jaa. ja asuttivat ne. He kutsuivat saaria nimellä Ao-Tea Roo (pitkän valkoisen pilven maa).
Eurooppalaisten saapuminen.
Ensimmäiset eurooppalaiset tutkimusmatkailijat saapuivat Oseaniaan 1500-luvun alkupuolella. Eurooppalaisia houkutteli alueelle rikkauksien, kuten kullan ja mausteiden, sekä "tuntemattoman eteläisen mantereen", Terra Australiksen, etsintä. Vuonna 1521 espanjalainen tutkimusmatkailija Fernão de Magalhães vieraili alueella, ja myöhemmin 1520-luvulla hollantilaiset ja portugalilaiset kauppiaat osallistuivat alueen maustekauppaan ja olivat vuorovaikutuksessa alueen kulttuurien kanssa. 1500-luvun loppupuolella Etelä-Amerikan ja Filippiinien siirtokuntien välillä purjehtivat espanjalaisalukset ottivat yhteen monien Tyynenmeren saaristojen kansojen kanssa.
Espanjalainen tutkimusmatkailija Álvaro de Mendaña de Neira etsi eteläistä mannerta kahdella matkallaan vuosina 1567 ja 1595 ja otti matkoillaan verisesti yhteen alkuperäisväestön kanssa. Kuuluisia hollantilaisia Oseaniaa tutkineita tutkimusmatkailijoita olivat muun muassa Tongan ja Futunan löytäneet Jacques le Maire ja Wilhelm Schouten, Bora Boran, Tutuilan ja Upolun löytänyt Jacob Roggeveen, sekä Tasmanian, Uuden-Seelannin, Fidži- ja Tongasaaret löytänyt Abel Tasman. 1700-luvulla Oseaniaa tutkineita tutkimusmatkailijoita olivat muun muassa britit Samuel Wallis ja James Cook, sekä ranskalainen Louis Antoine de Bougainville.
Nykyaika.
Ensimmäisellä maailmansodalla ei ollut Tyynenmeren alueella suuria vaikutuksia lukuunottamatta Saksan siirtomaamenetyksiä Mikronesiassa, Samoalla ja Naurulla. Sen sijaan alue toimi merkittävänä sotanäyttämönä toisen maailmansodan aikana. Sodan alussa Japani laajensi alueitaan Mikronesiasta etelään ja kaakkoon vuoteen 1942 asti. Vuodesta 1944 lähtien liittoutuneet valtasivat menetettyjä alueita hitaasti takaisin saari kerrallaan. Yhdysvaltalaiset pommikoneet pommittivat japanilaisia kaupunkeja Pohjois-Mariaaneilta käsin, ja 6. elokuuta vuonna 1945 Enola Gay nousi ilmaan Tinian-saarelta ja pudotti Little Boy nimisen atomipommin Hiroshimaan.
Kulttuurimaantiede.
Oseania käsittää noin 8 500 000 neliökilometrin kokoisella alueella sijaitsevien saaristojen ryhmän. Oseanian saaret voidaan kulttuuristen lähtökohtien perusteella jakaa neljään ryhmään. Ensimmäinen ryhmä on Filippiinien itäpuolella sijaitseva Mikronesia ("pienetsaaret"), toinen Indonesian ja Australian itäpuolella sijaitseva Melanesia ("mustat saaret") ja kolmas keskellä Tyyntä valtamerta sijaitseva Polynesia ("paljon saaria"). Viimeisen ryhmän muodostavat Australia ja Uusi-Seelanti, joiden väestö on pääosin peräisin Euroopasta.
Fyysinen maantiede.
Tyynenmeren pohja muodostuu pääasiassa valtavasta Tyynenmeren laatasta, joka rajautuu kaakossa Nazcalaattaan. Laatat veäytyvät hitaasti toisistaan Nazcalaatan liikkuessa kaakkoon ja Tyynenmeren laatan liikkuessa luoteeseen. Luoteessa se törmää muihin laattoihin ja painuu niiden alle muodostaen syvänmeren hautoja ja tulivuorijonoja. Näitä ovat esimerkiksi maailman syvin tunnettu syvänmeren hauta, Mariaanien hauta, sekä sen edustalla sijaitsevat Mariaanit.
Alueella on myös kuumia pisteitä, jotka muodostavat tulivuoriketjuja Tyynenmeren laatan liikkuessa niiden yli luoteeseen. Kun tulivuori siirtyy pois kuuman kohdan päältä, se sammuu, ja vajoaa usein eroosion seurauksena merenpinnan alapuolelle. Tämän vuoksi Tyynenmeren alueella sijaitsevat nuorimmat ja aktiivisimmat tulivuoret sijaitsevat aina kaakossa, kun taas vanhimmat ja sammuneet, merenpinnan alapuolelle jääneet tulivuoret tai atollit luoteessa. Esimerkiksi Australsaaret ovat syntyneet kuuman pisteen kohdalle.
Ilmasto.
Oseania sijaitsee sekä trooppisen että lauhkean vyöhykkeen alueella. Suurin osa Australiaa sekä Uusi-Seelanti kuuluvat lauhkeaan vyöhykkeeseen, kun taas valtaosa Tyynenmeren saarista sijaitsee tropiikissa. Oseanian ilmastoon vaikuttavat jatkuvat viilentävät pasaatituulet. Valtaosa Australiaa on kuivaa tai puolikuivaa vyöhykettä. Kosteita vyöhykkeitä löytyy pitkin Australian itärannikkoa, Tasmaniasta sekä kesäisin joiltain alueilta pohjoisrannikolla. Valtaosa Uutta-Seelantia, Papua-Uusi-Guinea sekä suurin osa Tyynenmeren saarista kuuluvat kosteaan vöhykkeeseen. El Niño -ilmiö sekä trooppiset syklonit aiheuttavat vahinkoa Oseanian alueella.
Tyynenmeren saaret.
Tyynenmeren saarten luonto on suhteellisen yksinkertaista. Tuliperäisillä saarilla on rikkaampi kasvi- ja eläinlajisto, kun taas pienemmät koralliatollit voivat olla lähes autioita. Vuosituhansien saatossa useimmat lajit ovat levinneet meren yli lännestä itään päin, ja niinpä läntiset saaret, kuten esimerkiksi Salomonsaaret, ovat lajistoltaan huomattavasti monipuolisempia kuin itäisemmät. Kasvilajien leviäminen on tapahtunut osittain luonnollisten prosessien kautta, kuten esimerkiksi siementen kulkeutuminen tuulteen, lintujen ulosteiden ja merivirtojen mukana. Jotkin lajikkeet, kuten esimerkiksi kava, kookospalmu, leipäpuu ja taaro, tuotiin tarkoituksella varhaisten uudisasukkaiden mukana.
Salomonsaarten opossumeita lukuunottamatta hedelmälepakot ovat ainoita maanisäkäslajeja jotka ovat tulleet alueelle ilman ihmisen apua. Ihmisten mukana saarille on kulkeutunut muun muassa polynesianrotta sekä gekkolajeja, joita on alueella nykyään valtavasti. Gekkojen lisäksi matelijalajisto on rajoittunut lähinnä muutamiin käärme- ja varaanilajeihin läntisessä Melanesiassa ja Mikronesiassa. Palaulla ja Salomonsaarilla on tosin myös makean- ja suolaisen veden krokotiileja. Lintulajisto koostuu pääasiassa muuttolinnuista. Tyynenmeren alueella kulkeneet uudisasukkaat toivat mukanaan kesytettyjä koiria, kanoja ja sikoja. Eurooppalaiset toivat alueelle myöhemmin nautoja, hevosia, lampaita ja vuohia.
Alueen merielämä on hyvin rikasta. Esimerkiksi koralliriutoilla erää runsaasti erilaisia kala-, sekä muita vedessä eläviä lajeja, ja niiden biodiversiteetti kuuluukin maailman korkeimpiin. Alueen vesissä elää myös useita delfiinilajeja, sekä uhanalaisia kilpikonnalajeja kuten karettikilpikonna, liemikilpikonna ja merinahkakilpikonna. Myös valaita oli alueella runsaasti ennen valaapyyntilaivastojen saapumista 1700-luvulla. Vaikka valaskanta onkin toipumassa, hidastaa sitä edelleen jatkuva valaanpyynti.
Väestö.
Oseanian väkiluku oli vuonna 2005 noin 33,4 miljoonaa. Valtaosa eli 24,4 miljoonaa ihmistä asui Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Papua-Uusi-Guineassa asui noin 6,1 miljoonaa ihmistä ja loput 2,9 miljoonaa ihmistä laajalla alueella sijaitsevilla pienillä saarilla. Alueella, varsinkin Polynesiassa, on ongelmia liikakansoituksen kanssa. Varsinkin Cooksaarilta, Samoalta, Tongalta ja Fidžiltä suuntautuu huomattavaa muuttoliikettä Uuteen-Seelantiin ja Pohjois-Amerikkaan. Monia koulutettuja australialaisnuoria houkuttelee muutto ulkomaille. Koska syntyvyysluvut ovat matalia, sekä Australiaa että Uutta-Seelantia uhkaa väestön vähenemiseen ja sen ikääntymiseen liittyvät ongelmat.
Talous.
Australiassa ja Uudessa-Seelannissa on kummassakin moderni talousjärjestelmä sekä kehittynyt infrastruktuuri. Australiassa on myös rikkaita mineraaliesiintymiä sekä energialähteitä. Teollisuustuotanto on tärkeä osa sekä Australian että Uuden-Seelannin taloutta.
Tyynenmeren saarilla ei sen sijaan ole kehittynyttä teollisuustuotantoa. Papua-Uudessa-Guineassa on huomattavia mineraaliesiintymiä, esimerkiksi kultaa ja kuparia, ja maasta on viime aikoina löydetty maakaasuesiintymiä. Ranskalle kuuluvasta Uudesta-Kaledoniasta löytyy mittavat nikkelivarannot ja Fidžiltä kultaa. Maat kuitenkin vievät raaka-aineen ulkomaille, eivätkä hyödynnä sitä omassa teollisuudessaan. Monilla Tyynenmeren saarilla on kuitenkin vain vähän luonnonvaroja, ja luonnonvarojen puute yhdessä infrastruktuurin kehittymättömyyden kanssa on estänyt teollisuuden kehittymistä. Useimmilla mailla teollisuus onkin rajoittunut lähinnä elintarvikkeiden jalostukseen.
Turismi on tärkeä tulonlähde suurelle osalle Oseaniaa. Australia ja Uusi-Seelanti pystyvät tarjoamaan turisteille nykysikaisia mukavuuksia ja palveluita, kun taas Tyynenmeren trooppisille saarille, esimerkiksi Fidžiin, Tahitille, Vanuatuun ja Pohjois-Mariaaneille, turisteja houkuttelevat muun muassa kauniit maisemat.


Free Software Foundation.
Free Software Foundation (FSF) on voittoa tavoittelematon järjestö, jonka Richard Stallman perusti 1985 GNU-projektin tueksi ja valistamaan vapaan ohjelmiston eduista. FSF:n perustamisesta 1990-luvun puoliväliin asti FSF käytti suurimman osan varoistaan ohjelmistojen kehittämiseen. Nykyisin FSF keskittyy enemmän lakiasioihin.


Aki Kaurismäki.
Aki Olavi Kaurismäki (s. 4. huhtikuuta 1957 Orimattila) on suomalainen elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja sekä akateemikko. Hänen tunnetuin ja katsotuin elokuvansa Suomessa ja maailmalla on vuonna 2002 valmistunut "Mies vailla menneisyyttä".
Kaurismäen elokuville on tunnusomaista yleiskielinen artikulointi, valtavirran ulkopuolella elävien ymmärtävä esittäminen sekä runsas tupakanpoltto. Matti Pellonpää ja Kati Outinen ovat olleet Kaurismäen luottonäyttelijöitä, mutta suuremmissa tai pienemmissä rooleissa ovat esiintyneet usein myös Elina Salo, Esko Nikkari, Sulevi Peltola, Markku Peltola, Sakari Kuosmanen ja Kari Väänänen. Kaurismäen henkilögalleriaan lukeutuvat lisäksi sellaiset muilta aloilta tunnetut henkilöt kuin asianajaja Matti Wuori, tutkija Peter von Bagh tai laulajat Annikki Tähti, Markus Allan ja Veikko Lavi.
Kaurismäki on ns. "auteur"-ohjaaja – hän käsikirjoittaa, ohjaa, tuottaa ja useimmiten leikkaakin elokuvansa pääosin itse. Lisäksi "auteur"-statukseen kuuluu tekijän persoonallinen, valtavirran elokuvista poikkeava kerrontatyyli.
Kaurismäen viimeisin elokuva "Le Havre" sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2011.
Aika ennen elokuvauraa.
Kaurismäki syntyi Orimattilassa mutta asui nuoruudessaan useilla eri paikkakunnilla, kuten Toijalassa ja Kouvolassa, joiden elokuvakerhojen aktiivinen jäsen hän oli. Ylioppilaaksi Kaurismäki kirjoitti Kankaanpään lukiosta 1973. Tämän jälkeen 70-luvun loppupuolella hän opiskeli kolmisen vuotta tiedotusoppia Tampereen yliopistossa. Omien sanojensa mukaan Kaurismäki katuu, että ei viettänyt noita kolmea vuotta ammattikoulussa; puusepän tai sähköasentajan ammatista olisi ollut ainakin jotain konkreettista hyötyä. Kaurismäki työskenteli yhden kesän kesätoimittajana Ilta-Sanomissa 1970-luvun lopussa.
Tampereella asuessaan ja opiskellessaan Kaurismäki joka tapauksessa osallistui ahkerasti elokuvatoimintaan. Hän oli muun muassa elokuvakerho Monroen jäsen, järjestäjänä Tampereen lyhytelokuvajuhlilla sekä kirjoitti elokuva-arvosteluja ja muita kulttuurijuttuja Tampereen ylioppilaslehteen Aviisiin. Aivan alun perin Kaurismäki olisi halunnut kirjailijaksi, mutta jäi kuitenkin ”koukkuun” elokuvaan.
Veljekset Kaurismäki.
Kaurismäen veli Mika pääsi opiskelemaan elokuvaohjaamista Münchenin elokuvakouluun. Päättötyönsä hän teki Suomessa. Tuloksena oli elokuva "Valehtelija" (1981), johon Aki teki käsikirjoituksen ja jonka pääosaa hän näytteli. Elokuva oli tarina nuoresta, boheemista miehestä, joka yrittää kirjailijaksi. Päähenkilön nimi Ville Alfa otettiin Jean-Luc Godardin elokuvasta "Alphaville" (1965). Villealfaksi nimettiin myös veljesten perustama elokuvayhtiö, joka jatkoi toimintaansa aina 1990-luvulle asti. "Valehtelija" palkittiin Tampereen lyhytelokuvajuhlilla Risto Jarva -palkinnolla.
Noin tunnin mittaisen "Valehtelijan" jälkeen veljekset ohjasivat yhdessä suomirock-dokumentin "Saimaa-ilmiö" (1981) ja Mika yksinään puolen tunnin lyhytelokuvan "Jackpot 2" (1982), jonka käsikirjoittajana Aki jälleen toimi. Näiden jälkeen alkoi ensimmäisen pitkän fiktioelokuvan suunnittelu. Tuloksena oli elokuva "Arvottomat" (1982). Käsikirjoituksen Aki laati elokuvaan yhdessä Pauli Pentin kanssa Mikan toimiessa ohjaajana. "Arvottomat" on road movie omaa tietä kulkevista ihmisistä, jotka tarkoituksella jättäytyvät järjestyneen yhteiskunnan ulkopuolelle, koska eivät pysty jakamaan yhteiskunnan edustamia arvoja. Temaattisesti elokuvan katsotaan olevan jatkoa "Valehtelijalle". Myös "Arvottomissa" esiintyy Akin esittämä Ville Alfa -hahmo. Elokuva sai paljon kiitosta ja sen katsottiin uudistavan kotimaista ilmaisukieltä raikkaalla tavalla.
"Arvottomien" jälkeen aukesivat myös Aki Kaurismäen mahdollisuudet toimia ohjaajana. Veljekset tekivät yhteistyötä vielä kahdessa Mikan ohjaamassa elokuvassa: "Klaanissa" (1984) Aki oli käsikirjoittajana ja "Rossoon" (1985) Aki teki dialogin. Mutta tämän jälkeen heidän tiensä elokuvantekijöinä erkanivat. Kumpikin keskittyi omaan ohjaajanuraansa, eikä Akikaan enää käsikirjoitellut muiden ohjaajien elokuvia, lukuun ottamatta Veikko Aaltosen esikoiselokuvaa "Tilinteko" (1987), jonka toisena käsikirjoittajana hän toimi yhdessä ohjaajan kanssa.
Aloitus klassikkofilmatisoinnilla.
Aki Kaurismäen ohjaajanura alkoi kunnianhimoisesti. Ensimmäisenä pitkänä elokuvana hän toteutti sovituksen Fjodor Dostojevskin klassikkoromaanista: "Rikos ja rangaistus" (1983) oli 1800-luvun Pietarista nyky-Helsinkiin siirretty tarina murhasta, siihen johtavista syistä ja sen seurauksista. Markku Toikka näyttelee nuorta teurastamotyöläistä, Antti Rahikaiseksi muuttunutta Rodion Raskolnikovia, joka elokuvan alussa tappaa rikkaan liikemiehen. Tämän jälkeen alkaa kiihkeä kissa- ja hiirileikki poliisin ja Rahikaisen välillä. Kaurismäen omien sanojen mukaan elokuva oli kunnianosoitus elokuvan kultaisille vuosille, jolloin yksi murha riitti yhteen rikoselokuvaan. Käsikirjoituksen Kaurismäki laati yhdessä Pauli Pentin kanssa. Elokuva sai kiitosta kriitikolta ja katsojia 70 000 ihmisen verran. Elokuva säilyi pitkään Aki Kaurismäen katsotuimpana elokuvana Suomessa. Vasta "Mies vailla menneisyyttä" pystyi päihittämään sen 155 000 katsojallaan.
"Rikoksen ja rangaistuksen" kautta alkoi myös Kaurismäen yhteistyö Timo Salmisen kanssa, joka on toiminut kuvaajana jokaisessa hänen elokuvassaan, lukuun ottamatta tv-sovitusta Jean-Paul Sartren näytelmästä, "Likaiset kädet" (1989). Myös Matti Pellonpäällä oli merkittävä sivurooli elokuvassa. Sittemmin hänestä kehittyikin yksi Kaurismäen luottonäyttelijöitä. Kummatkin olivat tosin Kaurismäelle tuttuja jo entuudestaan, sillä he olivat työskennelleet Mikan ohjaamien elokuvien parissa.
Calamari Union.
Kaurismäen toinen elokuva oli enemmän tai vähemmän kieli poskella tehty "Calamari Union" (1985). Elokuva kertoo viidestätoista Frank-nimisestä miehestä, jotka elokuvan alussa lähtevät vaellukselle Kalliosta Eiraan paremman elämän toivossa. Matka on pitkä ja vaarallinen. Vain kaksi Frankia pääsee perille ja hekin huomaavat myöhästyneensä: Eira on jo vallattu. "Calamari Union" tehtiin halvalla, mustavalkoisena ja pienellä kuvausryhmällä. Käsikirjoituksena toimi yhden A-nelosen mittainen kaavio ja dialogin ohjaaja kirjoitti yleensä vasta paikan päällä.
Työläis-trilogia.
Opiskeluaikanaan ja sitä ennen Kaurismäki toimi useissa eri työläisammateissa, kuten tiskaajana ja postinkantajana. Ehkä juuri tämän vuoksi hänellä on ollut erityinen suhde työväenluokkaan, jonka elämän kuvaamisesta on tullut yksi hänen tuotantonsa keskeisimmistä teemoista. Tämä edesauttoi myös niin kutsutun työläis-trilogian valmistumista. Trilogiaan kuuluvat elokuva "Varjoja paratiisissa" (1986), "Ariel" (1988) ja "Tulitikkutehtaan tyttö" (1990). Kaurismäki kuvailee trilogiaa Voima-lehdessä 2005: ”Ensin tulivat "Varjoja paratiisissa", "Ariel" ja "Tulitikkutehtaan tyttö", kutsuin niitä luuseritrilogiaksi, muut nimesivät ne jostain syystä työläistrilogiaksi. Eiväthän ne hahmot työläisiä olleet ainakaan perinteisessä mielessä.”
Varjoja paratiisissa.
Trilogian ensimmäinen elokuva kertoo roskakuski Nikanderin ja valintamyymälän kassan Ilonan rakkaustarinan. Elokuvan "Varjoja paratiisissa" voidaan katsoa merkinneen alkua ns. kaurismäkeläiselle kerronnalle. Viitteitä tähän oli ollut jo "Rikoksessa ja rangaistuksessa", mutta Dostojevskin klassikkoteos oli ollut ikään kuin eräänlaisena ”painolastina” elokuvassa. Varjoja paratiisissa on ennen kaikkea arkirealistinen kuvaus kahden ihmisen välisestä rakkaudesta. Koko elokuvan kuvamaailma on karu ja kylmä, vailla romanttisille elokuville tyypillistä visuaalista kauneutta.
Kati Outisen näyttelemä Ilona oli hänen ensimmäinen roolinsa Kaurismäen elokuvassa. Tämän elokuvan kautta hänestä ja Nikanderia näytelleestä Matti Pellonpäästä muodostui jonkinlainen moderni ja päivitetty, työväenluokkainen versio Ansa Ikosen ja Tauno Palo muodostamasta romanttisesta parista.
Ariel.
Peter von Baghin haastattelukirjan "Aki Kaurismäki" mukaan idea ja koko käsikirjoitus trilogian toiseen elokuvaan syntyi yhdessä viikonlopussa; elokuvan tuotantotukihakemuksen viimeinen jättöpäivä olisi maanantaina, ja sitä ennen oli saatava jotain aikaiseksi.
"Ariel" on elokuva Turo Pajalan näyttelemästä kaivosmies Taistosta, joka kaivoksen sulkeuduttua muuttaa Pohjois-Suomesta Helsinkiin työnhakuun. Työpaikkoja ei kuitenkaan löydy ja hän joutuu asumaan Pelastusarmeijan yömajassa. Lopulta hän päätyy oikeusmurhan uhrina vankilaan. Näiden välissä hän kuitenkin ehtii rakastua Susanna Haaviston näyttelemään useampaa työtä tekevään yksinhuoltajaäitiin. Taisto karkaa sellikaverinsa (Matti Pellonpää) kanssa vankilasta ja suuntaa rakastettunsa ja tämän pojan kanssa M/S Ariel nimisellä laivalla kohti Meksikoa.
Tulitikkutehtaan tyttö.
Trilogian viimeistä osaa pidetään koko sarjan julmimpana ja synkimpänä elokuvana. Se on tarina Kati Outisen näyttelemästä Iriksestä, joka tekee työtä tulitikkutehtaassa. Pienen palkkansa hän joutuu tuomaan kotiin äidilleen (Elina Salo) ja isäpuolelleen (Esko Nikkari). Eräänä iltana hän kuitenkin törmää mieheen (Vesa Vierikko) tanssiravintolassa. Yhteisen yön jälkeen Iris kuvittelee, että heidän välillään olisi jotakin pysyvää. Mies kuitenkin hylkää raskaaksi tulleen Iriksen ja vaatii häntä tekemään abortin. Iris päättää kuitenkin kostaa miehelle, sekä häntä kaltoin kohteleville vanhemmilleen myrkyttämällä heidät. Myrkkyä saa myös satunnainen mies baarissa.
Elokuvan tekoaikana Kaurismäki oli kyllästynyt valituksiin siitä, että käsikirjoittaminen ja elokuvan tekeminen olisi hankalaa puuhaa. Hän kuittasi asiat sanomalla, että elokuvan voi tehdä yhdestä tulitikusta ja "Tulitikkutehtaan tyttö" toimi tästä esimerkkinä. Elokuva on Kaurismäen tuotannossa kaikkein vähäpuheisin. Ensimmäinen repliikki lausutaan vasta ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen: ”Pieni olut”.
Leningrad Cowboys ja Hamlet.
Samoihin aikoihin "Tulitikkutehtaan tytön" kanssa tehty "Leningrad Cowboys Go America" (1989) oli elokuva, joka toi Kaurismäelle kansainvälistä mainetta. Elokuva oli samannimisen rock-yhtyeen ympärille rakennettu tarina, joka kertoi Siperiasta Yhdysvaltoihin emigroituneen bändin edesottamuksista yrittäessään saavuttaa menestystä. "Leningrad Cowboys Go America" oli sukua "Calamari Unionin" absurdille huumorille. Kaurismäki ei itsekään ottanut elokuvaa vakavasti vaan on useampaan otteeseen maininnut sen maailman surkeimmaksi elokuvaksi, jos joitain Sylvester Stallonen elokuvia ei oteta lukuun.
"Leningrad Cowboys Go America" (1989) kuvattiin Yhdysvalloissa ja se oli myös Kaurismäen ensimmäinen englannin kielellä toteutettu elokuva. Pääosaa, yhtyeen manageria näytteli Matti Pellonpää. Elokuvassa esiintyi myös pienessä osassa Kaurismäen ystävä, yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja Jim Jarmusch. Vuonna 1994 Kaurismäki teki elokuvalleen jatko-osan "Leningrad Cowboys Meet Moses".
"Rikoksella ja rangaistuksella" alkanut klassikkofilmatisointien tekeminen jatkui elokuvalla "Hamlet liikemaailmassa" (1987). Elokuva perustui William Shakespearen näytelmään Hamlet, mutta tapahtumat sijoittuvat jälleen kerran Suomen nykyaikaan. Nyt tosin absurdimmassa muodossa kuin aikaisemmin. "Hamlet liikemaailmassa" onkin jälleen kerran sukua "Calamari Unionille" mustavalkokuvausta myöten. Elokuva seuraa melko tarkasti alkuperäistekstiä. Hamletin kuuluisa Ollako vai eikö olla -monologi on sen sijaan jätetty pois.
1990-luku.
1990-luku merkitsi entistä enemmän kansainvälisen tunnustuksen aikaa Kaurismäelle. Tietoisuus hänestä ja hänen elokuvistaan levisi etupäässä Keski-Euroopassa. Myös Kaurismäen oma elokuvan tekeminen muuttui kansainvälisemmäksi, hetkelliseksi irtautumiseksi Suomesta ja suomalaisuudessa. 90-luvulla hän kuvasi Yhdysvaltojen lisäksi elokuvia niin Ranskassa kuin Englannissakin.
I Hired a Contract Killer.
Lontoossa kuvattu "I Hired a Contract Killer" (1990) on elokuva kaasulaitoksen virkamiehestä, joka potkut työstä saatuaan yrittää itsemurhaa. Teko ei kuitenkaan onnistu, joten hän palkkaa itselleen palkkamurhaajan tekemään työn loppuun. Ennen täytäntöönpanoa virkamies ehtii kuitenkin rakastua baarissa tapaamaansa naiseen. Tämän jälkeen hän ei halua enää kuolla, mutta palkkamurhaajaa ei löydy mistään ja virkamies joutuu lähtemään rakastettunsa kanssa pakosalle.
Elokuvassa nähtiin joitain yhtymäkohtia Robert Siodmakin elokuvaan "Der Mann, der seinen Mörder sucht" (1931) ja siksi elokuvaa syytettiinkin plagioinnista Saksassa. Pääosaa elokuvassa näytteli Jean-Luc Godardin ja Francois Truffaut'n elokuvien luottonäyttelijä Jean-Pierre Leaud sekä muun muassa Star Wars -elokuvista tuttu Kenneth Colley. Naispääosaa näytteli myöhemmin The Good Sex Guide -sarjasta tutuksi tullut Margi Clarke.
Boheemielämää.
Kaurismäki oli lukenut Henri Murgerin klassikkoteoksen "Boheemielämää" jo opiskeluaikanaan ja yrittänyt lähes koko uransa ajan sovittaa siitä elokuvaa. Hän oli koettanut "Rikoksen ja rangaistuksen" tavoin suunnitella kirjan sijoittamista nykypäivän Helsinkiin, mutta tajusi lopulta, että elokuva pitää kuvata aidoilla kuvauspaikoilla Pariisissa. Mahdollisuus tähän tuli vasta 90-luvulla ja elokuva "Boheemielämää" valmistui 1993.
Boheemielämää on tarina kolmesta taiteilijasta, muusikosta, kirjailijasta ja taidemaalarista ja heidän elämästään ja rakkaussuhteistaan Pariisissa. Elokuva on kokonaan ranskankielinen ja pääosia näyttelevät Matti Pellonpää ja Kari Väänänen. Pellonpäällä ei ollut aikaisempaa kokemusta ranskan kielestä, joten hän joutui opettelemaan käsikirjoituksen ulkoa sanasta sanaan. Väänänen puolestaan oli aikoinaan lukenut lyhyen ranskan.
Vaikka elokuva sijoittuu nykyajan Pariisiin, ei koko elokuvassa esiinny yhtään modernia autoa ja Pariisi-kliseetä, Eiffel-torniakaan ei elokuvassa näy. Jean-Pierre Leaudilla on elokuvassa keskeinen sivurooli, kuin myös Kaurismäen veljesten yhteisesti ihailemalla amerikkalaisella elokuvaohjaajaveteraanilla Samuel Fullerilla. Elokuva toi Pellonpäälle parhaan eurooppalaisen näyttelijän Caesar-palkinnon.
Pidä huivista kiinni, Tatjana.
"Boheemielämän" jälkeen Kaurismäki siirtyi jälleen kotimaahan kuvaamaan entisajan Suomea. "Pidä huivista kiinni, Tatjana" (1994) on elokuva, joka sijoittuu jonnekin nostalgiselle 1960-luvulle. Elokuvan pääosissa ovat kahviaddikti Valto (Mato Valtonen) ja kossuaddikti Reino (Matti Pellonpää). Yhdessä he lähtevät autoilemaan Suomen maaseudulle ilman sen suurempia päämääriä. Matkalla he kohtaavat venäläisnaisen Klavdian (Kirsti Tykkyläinen) sekä virolaisnaisen Tatjanan (Kati Outinen). Reino ja Tatjana rakastuvat toisiinsa ja lähtevät elokuvan lopussa laivalla Tallinnaan. Valto jää yksin, ilman kaveriaan ja palaa kotiin äitinsä luo.
Elokuva toteutettiin mustavalkoisena ja se jäi Matti Pellonpään viimeiseksi rooliksi. Hän kuoli sydänkohtaukseen heinäkuussa 1995.
Juha.
90-luvun viimeinen elokuva "Juha" (1999) on tähän mennessä Aki Kaurismäen viimeinen klassikkofilmatisointi ja viimeinen mustavalkoisena kuvattu elokuva. Se perustuu Juhani Ahon samannimiseen, tunnettuun romaaniin, joka oli filmattu Suomessa jo kaksi kertaa aikaisemmin ja kerran Ruotsissa.
Elokuva on kolmiodraama Mariasta, Juhasta ja Shemeikasta. Juha ja Maria elävät onnellista elämää maaseudulla, kunnes kaupungista tullut Shemeikka tulee paikalle ja kaappaa Marian itselleen. Perillä kaupungissa Maria huomaa kuitenkin päätyneensä pelkäksi ilotytöksi Shemeikan haaremiin. Juha matkustaa kaupunkiin ja kostaa Shemeikalle.
Elokuva on mustavalkoinen ja se on kuvattu mykkänä. Muista Akin elokuvista poiketen siihen on myös sävelletty erikseen musiikki. Sävellystyön on tehnyt Anssi Tikanmäki.
Suomi-trilogia.
Työläis-trilogian ohella Kaurismäen toinen merkittävä elokuvasarja on niin sanottu Suomi-trilogia, jonka kunkin osan tarkoitus on kuvata suomalaisessa yhteiskunnassa olevia ongelmia. Edeltäjänsä tavoin myös tämäkin trilogia on vahvasti työväenluokkalainen.
Kauas pilvet karkaavat.
Trilogia alkoi työttömyydestä kertovalla elokuvalla "Kauas pilvet karkaavat" (1996), jonka alkuperäinen tarkoitus oli olla jatko-osa "Varjoja paratiisissa" aloitetulle Nikanderin ja Ilonan suhteelle. Pellonpään kuoleman johdosta käsikirjoitusta jouduttiin kuitenkin muuttamaan. Kati Outisen näyttelemä Ilona säilyi edelleen Ilonana, mutta hänen uutta miestään Lauria näytteli Kari Väänänen. Elokuvassa on kohtaus, jossa Ilona poikkeaa hautausmaalla. Pariskunnan kuollutta lasta esittää postuumisti lapsuudenvalokuvansa myötä Matti Pellonpää.
Ankeasta aiheestaan huolimatta elokuva on positiivinen tarina 1990-luvun alkupuolen lamavuosien Suomesta. Ilona ja Lauri menettävät elokuvan alussa kummatkin työpaikkansa saneerausten vuoksi. Pitkällisten taistelujen jälkeen he saavat perustetuksi oman ravintolan, joka lopussa osoittautuu varsinaiseksi menestykseksi. Elokuvan nimi tulee Rauli Badding Somerjoen esittämästä laulusta "Pilvet karkaa, niin minäkin".
"Kauas pilvet karkaavat" oli myös Kaurismäen siihenastisen uran menestynein elokuva. Euroopan maiden lisäksi se levisi useisiin Aasian maihin sekä Yhdysvaltoihin. Elokuva pääsi kilpailemaan myös Kultaisesta palmusta Cannesin elokuvajuhlille. Palkintoa ei tullut, mutta kritiikki kuitenkin ylisti elokuvaa.
Mies vailla menneisyyttä.
Trilogian toinen osa "Mies vailla menneisyyttä" (2002) on tarina asunnottomuudesta. Pohjois-Karjalasta Helsinkiin tullut mies piestään heti hänen astuttuaan ulos junasta Helsingin rautatieasemalla. Hän menettää muistinsa ja ajautuu lopulta asunnottomien asuinalueelle. Elokuvan aikana hän rakastuu Pelastusarmeijan sotilaaseen (Kati Outinen). Synkkyydestään huolimatta elokuvassa on kuitenkin paljon kaurismäkeläistä huumoria ja elokuva päättyy kaikin puolin onnellisesti.
Pellonpään kuoltua Markku Peltola peri hänen roolinsa. Peltola oli jo aikaisemmin näytellyt pienen osan trilogian edellisessä elokuvassa. "Mies vailla menneisyyttä" oli suunnaton menestys ja se pääsi ensimmäisenä suomalaisena elokuvana kilpailemaan Oscar-patsaasta. Elokuva sai Cannesin Grand Prix -palkinnon.
Laitakaupungin valot.
Trilogian viimeinen elokuva "Laitakaupungin valot" (2006) on kuvaus syrjäytymisestä. Janne Hyytiäisen näyttelemä vartija yrittää huonolla menestyksellä luoda kontaktia sekä työkavereihin että vastakkaiseen sukupuoleen. Rikolliskoplan huiputtamana hän joutuu "Arielin" Taiston tapaan syyttömänä vankilaan. Elokuvan viimeinen kuva antaa kuitenkin lupauksen toivosta.
Elokuva oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi Cannesissa, mutta palkintoa ei tullut. Elokuvassa on myös pieni kohtaus, jossa Kati Outinen näyttelee valintamyymälän kassaa. Kohtaus voidaan nähdä suorana viittauksena "Varjoja paratiisissa" -elokuvaan.
Tyyli.
Kaurismäen elokuville on tunnusomaista yleiskielinen artikulointi, valtavirran ulkopuolella elävien ymmärtävä esittäminen sekä runsas tupakanpoltto. Amerikkalainen elokuvakriitikko Roger Ebert esitteli Kaurismäen "Mies vailla menneisyyttä" -elokuvan arvostelussa hänen tyyliään: ”Hänen (Kaurismäki) hahmonsa tapaavat seistä paikoillaan ja lausua dialoginsa kuin ikiaikaisia totuuksia kerrottaisiin, kun taas kamera tapaa olla paikoillaan ja huomioida hahmot ilman suurempia hienouksia. Hänen hahmonsa eivät hymyile paljoa, he nyökkäilevät usein surullisesti, he polttavat paljon ja tuntuvat aina odottavan pahinta.”
Eräs saksalainen kriitikko kiteytti: ”Toisin kuin amerikkalaisissa, Kaurismäen elokuvissa ihmisillä voi olla likaiset hiukset.” Matti Pellonpää ja Kati Outinen ovat olleet Kaurismäen luottonäyttelijöitä, mutta suuremmissa tai pienemmissä rooleissa ovat esiintyneet usein myös Elina Salo, Esko Nikkari, Sulevi Peltola, Markku Peltola, Sakari Kuosmanen ja Kari Väänänen. Kaurismäen henkilögalleriaan lukeutuvat lisäksi sellaiset muilta aloilta tunnetut henkilöt kuin asianajaja Matti Wuori, tutkija Peter von Bagh tai laulajat Annikki Tähti, Markus Allan ja Veikko Lavi.
Kaurismäki on ns. "auteur"-ohjaaja – hän käsikirjoittaa, ohjaa, tuottaa ja useimmiten leikkaakin elokuvansa pääosin itse. Lisäksi "auteur"-statukseen kuuluu tekijän persoonallinen, valtavirran elokuvista poikkeava kerrontatyyli.
Muuta.
Kaurismäen isä on ekonomi Jorma Kaurismäki ja vaimo taidemaalari Paula Oinonen. Kaurismäki asuu osan vuotta viinitilallaan Portugalissa ja kesäkaudet Suomessa Karkkilassa.
Poliittiset kannanotot.
Vuonna 2001 Kaurismäki kieltäytyi Taideteollisen korkeakoulun kunniatohtoriudesta vastalauseeksi turkiskauppaa siihen aikaan tehneen Marimekon toimitusjohtajan Kirsti Paakkasen kunniatohtoriudelle.
Kaurismäki on kahdesti boikotoinut Oscar-gaalaa. Vuonna 2002 hänen elokuvansa "Mies vailla menneisyyttä" oli Oscar-ehdokkaana parhaasta Yhdysvaltojen ulkopuolisesta elokuvasta, mutta Kaurismäki kieltäytyi osallistumasta Oscar-gaalaan protestina USA:n johtamaa Irakin sotaa vastaan.
Lokakuussa 2006 Kaurismäki ilmoitti vastalauseena Yhdysvaltojen silloiselle politiikalle ja hallinnolle, ettei halua, että hänen elokuvaansa "Laitakaupungin valot" tarjotaan Suomen viralliseksi Oscar-ehdokkaaksi.
Vuonna 2003 Kaurismäki boikotoi New Yorkin 40. elokuvafestivaaleja osoittaakseen solidaarisuutta iranilaisohjaaja Abbas Kiarostamille, joka ei voinut osallistua samoihin festivaaleihin, koska ei saanut viisumia USA:han.
Kesäkuussa 2011 Kaurismäki antoi tukensa Helsingissä Romanian romanien puolesta järjestettävälle mielenosoitukselle.
Kunnianosoitukset.
Kaurismäelle vahvistettiin akateemikon arvonimi 23. toukokuuta 2008.
Palkintoja ja tunnustuksia.
Aki Kaurismäki on palkittu monista teoksistaan muun muassa Jussi-palkinnoin.


Ilmansuojelu.
Ilmansuojelu on toimintaa ilman pilaantumisen ehkäisemiseksi. Haitallisia päästöjä ilmaan aiheutuu ennen muuta polttoprosesseista (energiantuotantolaitokset, autot, teollisuuslaitokset jne.). Ilmansuojeluun lasketaan nykyisin kuuluvaksi myös ilmastopolitiikka eli ilmastonmuutoksen hillitseminen.


Viljo Revell.
Viljo Revell (25. tammikuuta 1910 – 8. marraskuuta 1964) on yksi Suomen arkkitehtuurin suurimmista ja kiistellyimmista nimistä, joka saavutti myös laajaa kansainvälistä mainetta. Kansainvälisesti Revellin tunnetuin suunnittelutyö on Toronton kaupungintalo. Toisaalta Revellin mainetta rasittaa hänen yhdessä Heikki Castrénin kanssa suunnittelema Helsingin Makkaratalo, joka on nostettu symboloimaan vanhan kaupunkimiljöön hävitysaaltoa 1960–70-luvuilla.
Varhaiset vuodet.
Revell syntyi Vaasassa vuonna 1910 ja valmistui Vaasan lyseosta 1928. Hän valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1937. Läpimurtotyö oli Helsingin Lasipalatsi, jonka hän vielä opiskelijana suunnitteli yhdessä Niilo Kokon ja Heimo Riihimäen kanssa. Sotaan Revell osallistui Merivoimissa. Hän oli syyskuuhun 1941 asti panssarilaiva Ilmarisen kansiupseeri ja pelastui aluksen tuhosta 13. syyskuuta 1941.
Vuonna 1941 hän meni naimisiin Maire Myntin kanssa. He saivat kolme tytärtä, jotka syntyivät vuosina 1942, 1943 ja 1945. Sodasta palattuaan Revell toimi jälleenrakennustoimiston johtajana (1942–44) ja Vaasan osaston toimitusjohtajana (vuoteen 1948). Hän suunnitteli sotien jälkeen tilapäisasunnoiksi tarkoitettuja puutaloja Helsingin Kumpulaan, joista muutama on yhä jäljellä.
Toisen maailmansodan jälkeen arkkitehtimaailmassa tapahtui muutoksia betonitekniikan ja elementtiteollisuuden myötä. Ensimmäisten joukossa Suomessa nämä muutokset näkyivät Revellin tuotannossa. Yksi näistä töistä oli hänen, yhdessä Osmo Siparin, Eero Eerikäisen ja Keijo Petäjän kanssa vuonna 1948 suunnittelema Teollisuuskeskuksen liiketalo (nykyään Hotelli Palace), joka voitti rakennuksen suunnittelusta järjestetyn kilpailun.
1950-luku.
Uutta elementtirakentamista edusti myös Revellin Tapiolaan 1950-luvulla suunnittelemat talot. 50-luvun töitä oli myös hieman perinteisempää arkkitehtuuria edustanut Meilahden kansakoulu (tillirakennus, jossa vapaasti kaareutuva rakennusrunko) sekä 1955 valmistunut Hangon Kudeneuleen tehdas. Hangon tehtaan suunnitelman tarkoitus oli sijoittaa työpaikat lähelle luontoa. Rakennuksen julkisivu on poimutettua alumiinilevyä. Nykyisin siinä toimii alumiinituubeja valmistava Oy Printal.
Revellin suunnittelema on myös Villa Didrichsen (nykyään taidemuseo) Helsinkiin. Hänen toteutumatta jääneisiin suunnitelmiin kuului mm. Asuntoreformikilpailun ehdotus ”Sininen nauha” (1953), johon kuului kaksi kolmikerroksista lamellitaloa. Myös Tapiolan ”Taskumatit”, siivekkäät tornitalot, ovat Revellin suunnittelemia.
Revell teki myös korttelisuunnitelmia Vaasan keskustaan ja Helsinkiin. Helsingissä hänen suunnittelemansa on Ateneumin takana oleva kuja, jossa sijaitsee pikkuliikkeitä. Tämä Helsingin ns. City-kortteli jäi häneltä kuitenkin kesken. Vaasan keskustaan hän suunnitteli Rewell Centerin, joka on Pohjanmaan suurin kauppakeskus torin laidalla. Se valmistui vuonna 1963 korttelin kokoiseksi kokonaisuudeksi, jossa oli valmistuessaan 30 liikettä.
Toronton kaupungintalo.
Kansainvälisen läpimurtonsa Revell teki vuonna 1958 voittamalla Toronton kaupungintalokilpailun yhdessä ryhmänsä Heikki Castrénin, Bengt Lundstenin ja Seppo Valjuksen kanssa. Voittoisa ehdotus muodostui kahdesta kaarevasta tornista, joiden välissä on matala pyöreä kokoussaliosa. Kaupungintalo joutui paikallisten keskuudessa riidan aiheeksi, jolloin Revell joutui käyttämään kaiken voimansa työnsä valmiiksi saamiseen. Ehdotukseen jouduttiin taloudellisista syistä tekemään kompromisseja, eikä Revell ehtinyt nähdä kuolinvuotenaan 1964 valmistunutta rakennusta valmiina.
Revell arkkitehtinä.
Revelliä on kuvailtu avarakatseiseksi, loogiseksi ja kärsivälliseksi. Hänen työnsä olivat selkeitä ja puhdaslinjaisia ja hänellä sanotaan olleen kyky nähdä jo ennalta tulevaisuuden rakennustekniset ongelmat, jolloin hän pyrki ratkaisemaan ne jo omassa suunnittelussaan. Revellin toimisto ei koskaan ollut suuri ja välillä se toimi jopa vapaamuotoisesti Laajasalon Sofieberg-huvilassa. Kilpailuihin hän kokosi aina sen tarpeen mukaisen työryhmän, mikä näkyikin hänen menestyksessään.
Revell oli Suomessa monien teknisesti vaikeiden ratkaisujen suhteen uranuurtaja ja 50-luvulla hänen tyylistään tuli käsite. Ulkoisten ominaisuuksien lisäksi Revell ”pyrki menemään syvemmälle tavoitteenaan löytää rakennuksen todellinen luonteenlaatu”. Yksityiskohdista hän teki pelkistettyjä ja ulko- ja sisätilat hän pyrki sitomaan toisiinsa mahdollisimman huomaamattomasti.
Revellin myöhäistuotanto edusti hyvin suoraviivaista periaatetta, jossa vanhaa purettiin uuden tieltä. Kuitenkin hänen laajoista kaupunkikeskustasuunnitelmistaan toteutui ainoastaan Vaasan keskustakortteli eli Rewell Center. Samaten Helsingin City-Center korttelikokonaisuudesta toteutui ainoastaan yhdessä Heikki Castrénin kanssa suunniteltu Makkaratalo vuonna 1967. Myös Revellin Turkuun suunnittelema Kansallis-Osake-Pankin Turun konttorin rakennus, niin sanottu KOP-kolmio on alusta alkaen herättänyt varsin ristiriitaisia tunteita – se on joskus äänestetty jopa Turun rumimmaksi rakennukseksi. Nämä tuotannot nostivat Revellin jälkipolvien silmissä vanhan kaupunkimiljöön hävitysaallon symboliksi 1960–70-luvuilla.


SGI.
SGI (entinen Silicon Graphics) on tietotekniikkavalmistaja, jonka James H. Clark perusti marraskuussa 1981. SGI tunnetaan etenkin kolmiulotteisen tietokonegrafiikan edelläkävijänä ja OpenGL:n kehittäjänä, MIPS-työasemistaan (Indigo, Indy, Octane) ja IRIX-käyttöjärjestelmästä. Yhtiö haki konkurssisuojaa ensimmäisen kerran toukokuussa 2006, ja lopullisesti huhtikuussa 2009, jonka jälkeen se myytiin Rackable Systems -yhtiölle, joka otti käyttöön nimen "Silicon Graphics International".
Historia.
SGI perustettiin 1981 Kaliforniassa nimellä Silicon Graphics. Aluksi yhtiö valmisti graafisia päätteitä Digital Equipment Corporationin VAX-tietokoneille. Myöhemmin SGI aloitti omien Motorola 68000 -sarjan suorittimia käyttävien UNIX-työasemien valmistuksen. Näiden koneiden huippumalli oli SGI 3130, jossa oli 68030 -suoritin Weitek-matematiikkasuorittimen ohella, kaksi 300 MB kiintolevyä ja 10 Mbit/s ethernet. Kone oli riittävän tehokas käytettäväksi 3D-animaatioiden tekoon ilman mainframe-tukea.
Monien muiden UNIX-työasemavalmistajien tapaan SGI siirtyi 68000-sarjasta RISC-suorittimiin 1990-luvun vaihteessa. Suorittimeksi valittiin MIPS Technologiesin 32-bittinen R3000, ja ensimmäinen sitä käyttävä työasemasarja sai nimen "4D". SGI osti MIPSin vuonna 1992 varmistaakseen jatkuvasti kehittyvien suorittimien saannin tuleviin koneisiinsa, ja myöhemmin samana vuonna SGI julkaisikin ensimmäisen 64-bittisen MIPS-suorittimen, R4000:n. R4000 oli yksi ensimmäisiä 64-bittisiä RISC-suorittimia DEC:n Alphan rinnalla, ja ensimmäinen sitä käyttänyt työasema oli vuonna 1993 julkaistu Indigo 2.
SGI:n RISC-pohjaiset työasemat olivat pitkään markkinoiden edistyneimpiä grafiikkatyöasemia ja loivat SGI:lle aseman televisio- ja filmituotannon 3D-grafiikassa. Koneet käyttivät grafiikkakirjastonaan SGI:n vuonna 1992 julkistamaa OpenGL:ää, joka perustui aiempien SGI-työasemien Iris GL -kirjastoon. OpenGL:stä kehittyi sittemmin teollisuusstandardi useiden muiden yhtiöiden tukemana.
Eräs kuuluisimmista SGI:n työasemista on vuonna 1996 julkaistu O2, jonka erikoisuuksiin kuului keskusmuistin jakaminen näytönohjainpiirisarjan kanssa, jolloin periaatteessa koneessa pystyi olemaan lähes gigatavun verran tekstuurimuistia. O2 oli ominaisuuksiinsa nähden varsin edullinen, ja siitä muodostui myöhemmin klassikko, josta SGI julkaisi uusia hieman paranneltuja versioita vielä 2000-luvun puolellakin.
SGI laajensi supertietokonepuolelle Onyx-koneilla, jotka tukivat jopa 64 suoritinta. Helmikuussa 1996 SGI osti Cray Research -yhtiön, joka on tunnettu nimi supertietokonevalmistajana, ja liitti sen tekniikan omaansa. Toinen hankinta oli AliasWavefront, joka valmistaa Maya 3D -grafiikkaohjelmistoa.
Halpojen PC-koneiden saavuttaessa 3D-grafiikan tuottamiseen tarvittavat tehot SGI alkoi keskittyä yhä enemmän palvelinpuolelle. Monet sen työtekijöistä lähtivät nousevan PC 3D-teollisuuden palvelukseen. Vastatakseen muuttuvan imagoonsa Silicon Graphics vaihtoi nimensä SGI:ksi, ja siitä on tullut merkittävä supertietokone- ja palvelinvalmistaja. Muuttuvat markkinat jättivät SGI:n osittain ajelehtimaan, sen ollessa kyvytön vastaamaan halpeneviin hintoihin. Yritys tuottaa Windows NT -pohjainen ei-PC-yhteensopiva Visual Workstation -työasema johti täydelliseen fiaskoon.
Yrityksen konkurssi.
Vaikka SGI:n luullaan usein olevan riippuvainen Hollywoodin 3D-efektien markkinoista, todellisuudessa suurin osa SGI:n tuotosta tuli aina Yhdysvaltain hallituksen ja puolustuslaitoksen hankinnoista, energiateollisuudelta sekä tieteellisestä ja teknisestä laskennasta.
Jälkeenpäin SGI:n kohtalokkaimmaiksi hetkiksi on katsottu toimitusjohtaja Rick Belluzzo aika (tammikuusta 1998 – elokuuhun 1999) Belluzzo sopi NVidian kanssa patenttikiistan tekstuurimappauksesta ilman oikeudenkäyntiä, myi Crayn ja lopetti Windows-työasemat ja päätti luopua omasta MIPS-suorittimesta Intel Itaniumin hyväksi. Ennen HP:llä työskennellyt Belluzzo siirtyi SGI-uransa jälkeen Microsoftille.
Osana SGI:n ja NVidian patenttien ristiinlisenssointia valtaosa SGI:n grafiikkakehittäjistä siirtyi NVidialle ja SGI lähes lopetti oman grafiikkatuotekehityksensä.
SGI myi Crayn 31. maaliskuuta 2000 Tera Computer Companylle ja MIPS-suorittimen oikeudet myytiin MIPS Technologies yhtiölle heinäkuussa 2000. Alias myytiin huhtikuussa 2003 57 miljoonalla dollarilla.
Vuonna 2002 SGI myi 3D-grafiikkapatenttinsa Microsoftille 62,5 miljoonan US-dollarin hintaan.
Marraskuussa 2005 SGI poistettiin New Yorkin pörssistä, koska yhtiön osakkeen arvo oli pudonnut alle osakkeen hinnan minimirajan. Vuoden 1995 seitsemän miljardin dollarin arvosta yhtiön arvo oli pudonnut 120 miljoonaan. Yhtiö haki konkurssisuojaa toukokuussa 2006, ja jatkoi toimintojaan normaalisti 17. lokakuuta.
6. syyskuuta 2006 SGI ilmoitti sekä MIPS/IRIX-tuotteiden että IRIX-käyttöjärjestelmän kehityksen lopettamisesta.
Joulukuussa 2008 SGI poistettiin NASDAQista, kun yhtiön osakkeiden arvo oli pudonnut kymmeneksi kaupankäyntipäiväksi alle 35 miljoonan dollarin. 1. huhtikuuta 2009 SGI haki jälleen chapter 11 -konkurssisuojaa ja ilmoitti toimintojensa myymisestä Rackable Systemsille. Lopulliseksi hinnaksi tuli 42,5 miljoonaa.


Sendmail.
Sendmail on Internetin yleisin sähköpostin välitysohjelmisto (MTA). Se on avoimen lähdekoodin projekti, jota käytetään laajasti Unix- ja Linux-ympäristöissä. Se on saatavilla niin ilmaiseksi kuin kaupallisena versiona.
Historia ja käyttö.
Sendmailin esi-isä löytyy ARPANETissä käytössä olleesta "delivermail"-ohjelmasta. Delivermail julkaistiin osana BSD-käyttöjärjestelmää 1979. Ohjelman pääkehittäjä Eric Allman jatkoi työtään sen parissa, ja Sendmail julkaistiin 1983 BSD-käyttöjärjestelmän osana samaan aikaan, kun käyttöjärjestelmä otti mukaan myös IP-protokollapinon. Sendmail on yllättävän joustava ohjelma, sillä se tukee useita sähköpostin siirto- ja välitysmuotoja, mukaan lukien SMTPn. Pitkään Sendmailia julkaistiin Berkeley Software Distribution (BSD) -lisenssin alaisuudessa, mutta nykyään lisensointikäytäntö on muuttunut.
Sendmail on yleisin sähköpostin välitysohjelmisto. Sen suosituimmuus perustuu osittain sen asemaan Unix-järjestelmien oletusvälitysohjelmistona. Erään tutkimuksen mukaan marraskuussa 2001 keskimäärin 42 % Internetin julkisista sähköpostipalvelimista käytti Sendmailia.
Syyskuussa 2001 ohjelmaan tuotiin tuki Milter-filtterille, ulkopuolisten ohjelmien tai serverien "konsultoimiseen" SMTP-istunnon aikana.
Vaihtoehtoisia ratkaisuja Sendmailille ovat esimerkiksi Postfix, Exim ja Qmail.
Sendmail X.
Seuraavan sukupolven Sendmail on nimeltään (aiemmin sendmail 9). Se ei ole suoraan alenevaan polveen seuraava versio Sendmail 8:sta. Vaikka sen sanotaankin olevan täysin uudenlainen tuote suunnittelultaan, itse asiassa se muistuttaa suuresti Postfix-ohjelmistoa. On spekuloitu, että niin tämä seikka, kuin se että Postfix on olemassa ja sitä käytetään tuotantoympäristössä kun taas Sendmail X:ää yhä kehitetään, on vain kiihdyttänyt Sendmailin suosion laskua.
Ensimmäinen julkaisu Sendmail X:stä () tehtiin 20. lokakuuta 2005. Viimeisin julkaistu versio on ja se julkaistiin 20. toukokuuta 2006.
Versiot.
"Nämä tiedot perustuvat sendmail-projektin itse julkaisemiin."
Haavoittuvuushistoria.
Sendmail on sisältänyt koko historiansa aikana useita turvallisuusaukkoja. Pahin näistä lienee erään aikasemman version debugmoodi, joka antoi kenelle tahansa käyttäjälle mahdollisuuden saada root-oikeudet.
Sendmail-ohjelmiston haavoittuvuudet CERTin neuvoissa ja varoituksissa


Reititin.
Reititin (engl. "Router") on tietoverkkoja yhdistävä laite. Reitittimen tehtävä on välittää tietoa tietoverkon eri osien välillä. Reitittimen siis pitää tietää, missä suhteessa eri tietoverkot ovat toisiinsa ja se osaa tehdä tietoliikenteelle reittivalinnan. Reititin on osallisena aina vähintään kahdessa verkossa. Reitittimien muodostaman verkon rakenteesta käytetään nimitystä topologia.
Reitittimien toiminta.
Verrattaessa reitittimiä maantieverkkoon niiden tehtävä on sama kuin tienristeysten, eli mahdollistaa tarvittaessa liikenteen ohjaamisen johonkin toiseen suuntaan. Reitittimillä, kuten myös tienristeysten varrella olevilla opasteilla, välitettävää liikennettä voidaan myös ohjata kulkemaan määränpäätä kohti suuremman välityskyvyn omaavaa reittiä. Tässä analogiassa toisen yleisen tietoverkkoon liitettävän laitteen, kytkimen, tehtävä puolestaan on välittää liikennettä yhden tien varrella olevien asukkaiden kesken.
Jotta reitittimet pystyvät ohjaamaan välittämänsä tiedon kulkua niillä pitää olla tieto verkon topologiasta, jonka perusteella tehdään sopiva reititysvalinta. Reitittimet saavat topologiatietoa sekä reititysprotokollista että ihmisavusteisesti. Kun lähde- ja kohdeverkkojen välille on useita reittejä, reitittimen tehtävänä on valita paras reitti. Reittivalinta voi perustua reitin minimipituuteen, reitin nopeuteen, reiteille annettuihin prioriteetteihin ja niin edelleen. Reittivalinnan perusteita kutsutaan metriikaksi. Reitittimet toimivat OSI-mallin verkkokerroksella (kerros 3).
Yleinen esimerkki reitittimestä on kiinteistön ja DSL-palveluntarjoajan välissä oleva DSL-modeemi. Tällöin modeemin reitityksestä huolehtiva laitteisto tuntee sekä oman lähiverkkonsa että seuraavan hypyn Internetin suuntaan, eli palvelutarjoajan DSL-keskittimeen. Tällöin reitittimen saadessa datapaketin lähiverkosta se reitittää sen kohti ainoaa tuntemaansa toista reititintä.
Monimutkaisemmassa tapauksessa reitittimellä on useita liittymiä eri verkkoihin, joista on liittymiä toisiin verkkoihin. Tällöin kahden eri verkon osan välille voi muodostua useita mahdollisia reittejä joista reititin valitsee käytössään olevien tietojen ja sääntöjen perusteella sopivan. Monimutkaisissa tapauksissa reitittimet käyttävät usein reititysprotokollia, joiden avulla reitittimet vaihtavat itsenäisesti keskenään reititys- ja metriikkatietoja.
Historia.
Tavallinen kuluttaja- ja pienyrityskäyttöön tarkoitettu monitoimilaite, joka toimii muun muassa reitittimenä
Alun perin reitittimet olivat yleiskäyttöisiä tietokoneita. Pelkästään reititykseen suunnitellut laitteet alkoivat yleistyä 1980-luvulla. Hieman myöhemmin protokollasodat päättyivät ja reitittyvän protokollan standardiksi valikoitui ainoastaan IP. Aiemmin reititintä valittaessa piti olla huolellinen, ollaanko liittymässä IPX, DECnet, OSI, Appletalk, Banyan Vines, XNS tai johonkin muun laatuiseen verkkoon. Viime aikoina reitittimet ovat muuttuneet monitoimikoneiksi, jotka osaavat reitityksen ohella paljon muutakin. Monitoimireitittimien rinnalle ovat tulleet takaisin myös yleiskäyttöiset tietokoneet ohjelmistoreitittimineen.
Reitittimien käyttötapoja.
Reitittimet eivät yleensä tee reitityksen ohella mitään muuta. Varsinaisten reitittimien ohella myös moneen pieniin yksityiskäyttöön tarkoitettuihin lähiverkkokytkimiin on nykyisin lisätty joitain reititysominaisuuksia. Näiden kytkimien oletetaan usein myös tukevan WLAN-yhteyksiä, VPN-tunneleita, DHCP-välitystä, NTP-ajanjakoa, SNMP-hallintaa ja esimerkiksi NAT-osoitteenmuutoksia. Muita reitittimiltä vaadittuja ominaisuuksia voivat käyttötarkoituksesta riippuen olla muun muassa VRRP-vikasietoisuus, IP-multicast eli monilähetys, kuormantasaus ja QoS-liikennepriorisointi. Vain harvoilla näistä lisäominaisuuksista on kuitenkaan mitään tekemistä varsinaisen reitityksen kanssa eikä niitä välttämättä tavata ollenkaan järeissä reitittimissä. Lisäominaisuuksilla pyritään parantamaan muun muassa verkon tietoturvaa, vikasietoisuutta, hallittavuutta ja suorituskykyä. Reitittimet voivat myös toimia palomuureina.
Reititys jakautuu kahteen päähaaraan, jonka määrittelee se, mihin verkkoihin reitittimellä on yhteys. Jos reitittimellä on useita liittymiä saman palveluntarjoajan verkkoon, reitittimen täytyy kyetä ainoastaan sisäiseen reititykseen (”interior routing”). Mikäli reititin on liitetty useiden palveluntarjoajien verkkoihin, reitittimen on kyettävä ulkoiseen reitityksen (”exterior routing”). Sisäinen reititys voidaan hoitaa manuaalisesti tai reititysprotokollilla, kuten OSPF, IS-IS tai RIP. Ulkoinen reititys tarvitsee toimiakseen BGP-protokollan.
Reitittimillä voidaan tehdä tietoliikenteelle temppuja. Esimerkiksi tietoliikenteen suunnasta tai kohteesta riippuen liikenne voidaan vaikkapa pakottaa kulkemaan jonkin erityisjärjestelyn läpi, joka voi olla mitä tahansa. Toinen reitityksellä tehtävä temppu on luoda anycast-osoitteita, jolloin liikenne ohjautuu lähinnä olevaan kohteeseen. Anycastin voi toteuttaa sekä sisäisessä että ulkoisessa reitityksessä.


Kiinan alueellinen hallinto.
Kiinan alueellinen hallinto jakautuu noin viiteen tasoon keskushallinnon alapuolella. Nämä tasot ovat maakuntataso (省级), prefektuuritaso (地级), piirikuntataso (县级), kuntataso (乡级) ja kylätaso (村级). Alueilla on hallinnon lisäksi merkittävä kulttuurillinen rooli: ihmiset usein samastuvat kotimaakuntaansa, ja kullakin on omat stereotypiansa.
Maakuntataso (省级).
Suurin osa näiden rajoista periytyy Ming-dynastian ajoilta, joskin Kiinan kansantasavalta on tehnyt niihin useita muutoksia. Tuoreimmat muutokset ovat Chongqingin ja Hainanin korottaminen maakunniksi ja Hongkongin ja Macaon liittäminen erityishallintoalueiksi.
Kiinan kansantasavalta.
Kiinan kansantasavallassa on 22 maakuntaa (teoriassa Taiwan on 23. maakunta), neljä itsehallinnollista kuntaa, viisi autonomista aluetta ja kaksi erityishallintoaluetta. Vaikka nämä 33 (ynnä Taiwan) ovat keskushallinnon alaisuudessa, käytännössä maakunnilla on laajat valtuudet määrätä itse esimerkiksi talouteensa liittyvistä asioista.
Kiinan tasavalta.
Kiinan tasavalta (Taiwan) hallitsee kokonaisuudessaan yhtä maakuntaa ja osia toisesta, minkä lisäksi sillä on kaksi itsehallinnollista kuntaa. Virallisesti tasavalta hallitsee kaikkia Kiinan maakuntia ja autonomisia alueita, mukaan lukien jopa Kansantasavallan itseensä liittämää Tiibetin autonomista aluetta.
Prefektuuritaso (地级).
Kiinan tasavallalla ei ole prefektuuritason kaupunkeja, aliprefektuuritason kaupunkeja eikä autonomisia prefektuureja.
Piirikuntataso (县级).
Kiinan tasavallassa piirikuntatason kaupunkien tilalla on maakunnan hallinnoimia kaupunkeja.
Kuntataso (乡级).
Piirikuntatasoa alempia määritettyjä hallintoalueita on Kiinan kansantasavallassa yhteensä 44 821, mutta niitä ei tässä sen tarkemmin eritellä.
Kylätaso (村级).
Korttelikomiteoiden ja alivyöhykkeiden asemesta kaupungilla saattaa olla
Aiheesta muualla.
Alueellinen hallinto


Audio Video Interleave.
Audio Video Interleave (lyh. AVI) on tiedostomuoto, joka voi sisältää kuvaa ja ääntä.
Video for Windows oli ensimmäinen merkittävä Windowsin videomuoto. Microsoft kehitti sen 1990-luvun alussa käytettäväksi Windows 3.1 -käyttöjärjestelmässä. Mac-puolella taas Apple kehitti omaa formaattiaan QuickTimea, joka oli melko samantyylinen kuin AVI-muotokin eli pelkkä "kirjekuori", johon voidaan tallentaa erilaisia videomuotoja. AVI yleistyi joitakin vuosia sitten erityisesti vertaisverkoissa yhdistettynä DivX- tai XVid-pakkaukseen ja MP3-ääneen.
Teknisiltä ominaisuuksiltaan AVI on varsin vanhentunut ja sitä tuetaan aina Windows 95:sta lähtien.


ASF.
Advanced Systems Format on Microsoftin kehittämä videontallennusmuoto, joka on kehitetty pääasiassa verkosta streamattavaan videoon. Ainoastaan ensimmäisen version määritelmä on saatavissa eikä Microsoft halua sitäkään käytettävän ilman lupaa. Uudemmissa versioissa tunnistetietoja on muutettu, jotta tietoja ei voi lukea vanhan version perusteella, vaikka perusmuoto onkin sama. ASF on verrannollinen esimerkiksi AVI-formaattiin siinä, että se ei määrittele itse äänen eikä kuvan pakkaustapaa, vaan ainoastaan säiliömuodon, jonka sisään tieto talletetaan.
ASF-tiedostoilla on tiedostopääte.wma tai.wmv, jos niissä on Windows Media -koodattua audiota tai videota. Mikäli koodaus on jokin toinen, loppuliitteenä tulisi olla.asf.


GNU.
GNU on ohjelmoija Richard Stallmanin vuonna 1983 käynnistämä projekti, jonka tavoitteena on kehittää täysin vapaa käyttöjärjestelmä.
Nimi "GNU" on rekursiivinen akronyymi, joka tulee sanoista ”GNU’s Not Unix” (suom. GNU ei ole Unix): Unix koettiin hyväksi malliksi uudelle käyttöjärjestelmälle, jota ruvettiin rakentamaan vapaiden ohjelmistojen periaatteiden mukaan.
Projektia hallinnoi Free Software Foundation.
Projektissa koottiin olemassa olevia vapaita ohjelmistoja, esimerkiksi BSD-projektin ohjelmia, ikkunointiympäristö X ja ladontajärjestelmä TeX, sekä ryhdyttiin tekemään niitä, mitä ei vielä ollut – keskeisimpinä C-kääntäjää ja ydintä.
Erilaisia GNU-projektin tuottamia ohjelmistoja ovat mm. tekstieditori Emacs, GNU Compiler Collection GCC, GNU C-kirjasto (glibc), GNU-binääriohjelmat (binutils), komentotulkki bash, coreutils-paketti, kuvankäsittelyohjelma GIMP, sekä työpöytäympäristö GNOME.
Koska GNU oli suunniteltu yhteensopivaksi Unixien kanssa, yksittäisiä GNU-ohjelmia saatettiin käyttää ennen käyttöjärjestelmän valmistumista. GNU-ohjelmista tulikin suosittuja Unix-piireissä ja niiden jakelusta tuli projektin merkittävä tulonlähde.
Itse asiassa GNU-projektin kehitystyökalut edistävät ohjelmien siirrettävyyttä (engl. porting), niin että monet GNU-ohjelmat ovat käytettävissä hyvin monella alustalla, esimerkiksi myös Windowsissa.
Projektin tarpeisiin luodut lisenssit kuten GNU General Public License (GPL), GNU Lesser General Public License (LGPL) ja GNU Free Documentation License (GFDL) ovat sittemmin levinneet myös muuhun käyttöön.
Hurd ja Linux.
GNU-järjestelmän ytimen, Hurdin, kehitys osoittautui oletettua vaikeammaksi. Kun Linus Torvalds julkaisi 1992 GPL-lisenssillä Linux-ytimen, joka oli yhdistettävissä GNU-projektin kokoamiin ohjelmiin, Linuxista tuli vapaiden käyttöjärjestelmien keulakuva. Linuxin myötä unelma täysin vapaasta käyttöjärjestelmästä on toteutunut, vapaat ohjelmistot ovat saaneet paljon julkisuutta ja vapaiden ohjelmien tarjonta on lisääntynyt huimasti.
Toisaalta Torvaldsin pragmaattinen suhtautuminen vapauteen (vrt. avoin lähdekoodi) harmittaa vapautta korostavaa Stallmania ja FSF:ää. Tästä seurasi riita Linux-jakeluiden nimistä: Linux vai GNU/Linux. Vapautta korostava Debian käyttää jälkimmäistä.
Hurd-jakelut.
GNU-ydin Hurd on Linuxia mielenkiintoisempi teoreettisessa mielessä ja sen kehitystä on jatkettu. Se on nyt riittävän vakaa, jotta sen pohjalle voidaan rakentaa käyttökelpoisia jakeluita, mutta varsinaiseen tuotantokäyttöön sitä ei vielä suositella.
Huomaa, että nämä eivät ole Linux-jakeluja, sillä niissä ei ole Linux-ydintä.
Luotettavuus.
Avoimen lähdekoodin ohjelmat voivat olla suljettuja luotettavampia, koska jokainen käyttäjä voi tarkistaa lähdekoodin ja parantaa sitä, tarvittaessa ulkopuolisia asiantuntijoita käyttäen. Tämä etu edellyttää, että tarpeeksi merkittävä käyttäjäjoukko käyttää mahdollisuutta hyväkseen, ja että ohjelmiston kehittämisestä vastaavat eivät sorru sisällyttämään liikaa huonosti tarkastettua koodia.
Vertailuja käytännön luotettavuudesta, turvallisuudesta ja suorituskyvystä avointen ja suljetun lähdekoodin ohjelmistojen ja vapaiden ja suljettujen käyttöjärjestelmien välillä on tehty useita, mutta vertailu on vaikeaa.


Rauta.
Rauta () on siirtymämetallien ryhmään kuuluva alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Fe. Suomen kielen sana "rauta" tulee muinaisruotsin sanasta "raud", nykyruotsiksi "röd", joka tarkoittaa alun perin järvimalmin punaista väriä.
Rauta on painavin tähdissä nukleosynteesin kautta syntyvä alkuaine. Näin ollen se on yleisin raskasmetalli maailmankaikkeudessa. Jaksollisessa järjestelmässä rauta on 26. alkuaine. Se on hopean värinen, kiiltävä ja ferromagneettinen metalli, jolla on useita hyödyllisiä käyttökohteita. Puhtaana se on jokseenkin pehmeää, mutta monet sitä pääaineksenaan sisältävät metalliseokset ovat erittäin kovia. Niitä käytetään muun muassa työkaluihin, rakennustarvikkeisiin, koneisiin, ajoneuvoihin ja aseisiin. Tärkeimpiä rautaseoksia ovat teräkset ja valuraudat.
Rauta reagoi helposti hapen kanssa varsinkin joutuessaan samalla tekemisiin veden kanssa. Tätä hapettumisreaktiota sanotaan ruostumiseksi. Siinä syntyvä aine, "ruoste", on etupäässä rautaoksidien ja rautahydroksidien seosta. Se on huokoista, joten rautaesineet voivat ruostua vähitellen kokonaan, toisin kuin useat muut metallit, jotka hapettuvat vain pinnalta. Epäjalona metallina rauta reagoi myös happojen kanssa muodostaen samalla vetyä.
Esiintyminen.
Rautaa esiintyy luonnossa vapaana meteoriittirautana. Maankuoressa sitä on kuitenkin paljon enemmän erilaisina yhdisteinä kuten magnetiittina, hematiittina ja rikkikiisuna. Se on neljänneksi yleisin alkuaine ja toiseksi yleisin metalli maankuoressa, jossa sitä on noin 5 prosenttia. Nykyisten geologisten teorioiden mukaan maapallon sisin osa sisältää etupäässä rautaa ja nikkeliä. Jos teoria pitää paikkansa, maapallolla on rautaa enemmän kuin mitään muuta alkuainetta, noin 35 prosenttia Maan massasta.
Rautaoksidia on runsaasti myös Marsin pintakerroksissa, jotka saavat niistä punertavan värinsä.
Historia.
Löytövuosi on esihistoriallinen. Ensimmäiset todisteet raudan käytöstä ovat Sumerista ja Egyptistä noin 4000 ennen ajanlaskun alkua. Silloin raudasta tehtiin pääasiassa keihään kärkiä tai muita suhteellisen pieniä esineitä, koska rautaa kerättiin meteoriittien jäännöksistä, jotka ovat varsin harvinaisia. Yleiseksi sen käyttö tuli kuitenkin sen jälkeen, kun sitä ensin Lähi-idässä noin 1400 eaa. ja myöhemmin muuallakin opittiin valmistamaan pelkistämällä oksidimalmeista. Tällöin pronssikausi päättyi ja alkoi rautakausi. Nykyisin lähes yksinomaisesti käytetyt teräksen ja valuraudan valmistusmenetelmät on kuitenkin keksitty vasta 1800-luvulla tai myöhemmin.
Raudan valmistus.
Vaikka rautaa on lähes kaikissa kivilajeissa, sen valmistamiseksi kannattaa yleensä louhia vain sellaisia malmeja, joissa sitä on vähintään 30 prosenttia. Magnetiitti on perinteinen rautaa sisältävä mineraali, jota on louhittu esimerkiksi Ruotsin Kiirunassa ja Pohjois-Amerikassa. Nykyisin suuri osa raudasta saadaan hematiitti­esiintymistä, joissa louheen rautapitoisuus on noin 60 %. Raakarautaa valmistetaan rautaoksidi­malmista hiilellä pelkistämällä masuuneissa. Yli puolet maailmassa käytetystä raudasta on tällä hetkellä kierrätettyä romurautaa, joka sulatetaan valokaariuuneissa jatkojalostusta varten. Kierrättäminen vähentää hiilidioksidipäästöjä ja veden kulutusta huomattavasti.
Raudan käyttö.
Rautaa käytetään sen ferromagneettisuuden vuoksi myös erilaisiin magneetteihin muun muassa elektroniikassa ja sähkömoottoreissa. Eräisiin sähköteknisiin tarkoituksiin käytetään myös elektrolyysin avulla valmistettua puhdasta rautaa, "elektrolyyttirautaa", jossa ei ole lainkaan hiiltä.
Rautaa käytetään myös katalyyttinä ammoniakin valmistukseen.
Yhdisteet.
Kemiallisissa yhdisteissä raudan hapetusluku on useimmiten +II tai +III. Se muodostaa kahden- ja kolmenarvoisia positiivisia ioneja Fe3+ ja Fe2+. Fe2+-ioni tunnetaan myös nimellä "ferro"-ioni, ja sen sisältäviä yhdisteitä sanotaan ferroyhdisteiksi, esimerkiksi ferrosulfaatti eli rauta(II)sulfaatti (FeSO4). Vastaavasti ioni Fe3+ tunnetaan nimellä "ferri"-ioni, ja se esiintyy esimerkiksi ferrikloridissa (FeCl3). Nykyisen IUPAC:in standardin mukaan ioneista tulisi kuitenkin käyttää nimityksiä rauta(III) ja rauta(II).
Rautaa on myös joissakin orgaanisissa yhdisteissä kuten hemoglobiinissa. Rauta muodostaa myös kompleksiyhdisteitä, joissa se on keskusatomina. Ligandina voi olla joko epäorgaaninen tai orgaaninen ryhmä kuten hemoglobiinissa.
Ravitsemus.
Italialainen lääkäri Vincenzo Menghini havaitsi veren sisältävän rautaa vuonna 1745. Rauta on veren punasoluissa esiintyvässä hemoglobiinissa hapen sitoja. Punasolut kuljettavat happea kudoksiin. Tärkeän tehtävänsä takia rauta on ravitsemuksessa tärkeä hivenaine. Aikuisen ihmisen kehossa on rautaa yhteensä 4–5 g. Liika raudan saanti on haitallista, sillä se vaurioittaa maksaa ja munuaisia.
Ravinnossamme rautaa esiintyy kahdessa eri muodossa: nonhemi- ja hemirautana. Lihan ja kalan raudasta noin puolet on hemirautaa, joka imeytyy nonhemirautaa paremmin. Kasvikunnan tuotteiden rauta on nonhemirautaa. C-vitamiini parantaa kuitenkin nonhemiraudan imeytymisen jopa nelinkertaiseksi. Kalsium heikentää sekä hemi- että nonhemiraudan imeytymistä. Jos käyttää kalsiumlisiä, ne suositellaan otettavaksi aterioiden välillä.
Punaisesta lihasta rauta imeytyy hyvin. Muita raudan lähteitä ovat maksa ja täysjyvävilja. Sen sijaan perinteisesti hyväksi raudanlähteeksi mainitusta pinaatista rauta ei imeydy hyvin sen sisältämän oksaalihapon takia eikä pinaatissa ole enemmän rautaa kuin muissakaan vihreissä kasviksissa.
Raudan puute aiheuttaa anemiaa, josta kärsii noin kolmekymmentä prosenttia maailman väestöstä. Aneemisen ihmisen punasolujen rakenne poikkeaa normaalista tai niitä on liian vähän. Naiset menettävät rautaa kuukautisten aikana. Lisärautaa ei kuitenkaan pidä syödä varmuuden vuoksi, koska terve ihminen harvoin tarvitsee sitä. Raudan puutos kannattaa aina käydä tutkituttamassa lääkärillä/terveydenhoitajalla ennen kuin tarttuu rautavalmistepurkkiin.
Pitkäaikaisessa raudan yliannostuksessa voi syntyä hemosideroosi, jossa rautayhdisteitä kertyy moniin kudoksiin runsaasti ilman kudosvaurioita. Kudosvaurioiden ilmaantumisen jälkeen tilasta käytetään nimitystä hemokromatoosi.
Raudan elimistöön imeytymistä säätelevä mekanismi voi myös eri syistä pettää, jolloin elimistöön saattaa imeytyä suuria määriä rautaa. Akuutin rautamyrkytyksen oireita ovat muun muassa oksentelu ja verinen ripuli. Myrkytyksen hoitoon käytetään vatsahuuhtelua ja sen yhteydessä natriumbikarbonaattia 1–2-prosenttisena seoksena suun kautta ruoansulatuskanavassa olevan raudan sitomiseksi. Jo imeytyneen raudan eliminaation nopeuttamiseksi annetaan lisäksi deferoksamiinia lihasruiskeena eli parenteraalisesti.
Raudan tarve ja saanti.
Valtion ravitsemusneuvottelukunnan suositusten mukaan rautaa tulisi saada 1,6 mg/vrk ravinnosta energiana saatua megajoulea kohti eli aikuisilla naisilla noin 15 mg/vrk ja miehillä 9 mg/vrk. Naisten raudantarve vaihtelee yksilöllisesti ja riippuu kuukautisten aiheuttamasta raudan menetyksestä. Osa naisista tarvitseekin rautatäydennystä ravintoainevalmisteista. Vaihdevuosien alettua tarve vähenee. Lapsilla ja nuorilla raudan saantisuositus vaihtelee iän mukaan. Raudan imeytymiseen vaikuttaa muun aterian koostumus: C-vitamiini, liha ja kala parantavat sitä ja esimerkiksi kasvisten polyfenolit ja viljavalmisteiden fytiinihappo puolestaan heikentävät sitä.
Suurimmaksi hyväksyttäväksi päiväsaanniksi on määritelty aikuiselle 25 mg/vrk (sisältää ruoasta saatavan raudan ja korkeintaan 10 mg/vrk ravintoainevalmisteesta). Finravinto 2007 tutkimuksen mukaan suomalaiset saavat rautaa keskimäärin: naiset 10,3 mg/vrk (1,6 mg/MJ/vrk) ja miehet 13,6 mg/vrk (1,5 mg/MJ/vrk). Suosituksiin verrattuna rautaa saadaan liian niukasti, erityisesti noin puolella naisista saanti on pienempää kuin keskimääräinen tarve. Vilja- ja leivontatuotteet ovat Suomessa tärkein raudan lähde. Lisäksi rautaa saadaan runsaasti liharuoista, kasviksista, hedelmistä ja marjoista.


RNA.
RNA eli ribonukleiinihappo on nukleotideistä koostuva polymeeri. Se eroaa DNA:sta sokeriosalta, deoksiriboosin tilalla on riboosi, ja yhden emäksen osalta, tymiinin tilalla on urasiili. Ribonukleiinihapoilla on monia eri tehtäviä soluissa. RNA-viruksissa geneettisenä materiaalina on yksi- tai kaksisäikeinen RNA, esimerkiksi kaksijuosteiset RNA-virukset.
RNA-tyypit.
Kolme tunnetuinta RNA-tyyppiä ovat lähetti-RNA, siirtäjä-RNA ja ribosomaalinen RNA. Lähetti-RNA (mRNA) kuljettaa DNA:sta kopioidun geenin tiedot tumasta solulimaan, jossa sen perusteella tuotetaan proteiineja ribosomeissa. Siirtäjä-RNA (tRNA) siirtää aminohapot proteiinia valmistavalle ribosomille lähetti-RNA:n perusteella. Ribosomaalista RNA:ta (rRNA) on 80 % kaikesta solun sisältämästä RNA:sta ja se on osa ribosomin rakennetta.
Muita RNA-tyyppejä ovat muun muassa pieni tumassa esiintyvä RNA (engl. small nuclear RNA, snRNA), joka osallistuu RNA-eksonien silmukointiin esi-RNA:sta, pieni tumajyväsen RNA (small nucleolar RNA), pieni tuman RNA (snoRNA), mikroRNA (miRNA) ja pieni häiritsevä RNA (siRNA, engl. small interfering RNA), heterogeeninen tuman RNA (hnRNA) ja pieni soluliman RNA (scRNA).


C (ohjelmointikieli).
C-ohjelmointikieli on Dennis Ritchien 1970-luvun alussa UNIX-käyttöjärjestelmälle kehittämä imperatiivinen ja sittemmin
standardisoitu ohjelmointikieli. Se perustuu Ken Thompsonin kehittämään B-kieleen.
C-kieli tarkoitettiin alun perin pelkästään järjestelmäohjelmointiin, mutta se on saavuttanut suosiota myös sovellusohjelmointikielenä. C yleistyi Unixin yleistyessä ja nykyisin käytännössä kaikki järjestelmäalustat käyttävät C-kieltä järjestelmäkielenään. C-kielen merkitys näkyy myös siinä, että monet kielet muistuttavat C:tä avainsanoiltaan ja syntaksiltaan, vaikka niiden toimintaperiaate ja käyttötarkoitus olisi erilainen. Jotkin uudemmat ohjelmointikielet, kuten C++, ja Java, pohjautuvat C-kieleen. Ne eivät kuitenkaan ole syrjäyttäneet C-kieltä täysin. Joidenkin korkean tason ohjelmointikielten toteutukset käyttävät C-kieltä välikielenä.
Yksinkertaisuuden tavoittelun vuoksi C-kielestä puuttuu suora tuki monille muista kielistä löytyville ominaisuuksille. Näitä ovat mm. vahva tyypitys (type safety), roskienkeräys, funktioiden ja operaattoreiden ylikuormitus, tuki säikeille, listojenkäsittely ym. Tosin useimmat näistä ominaisuuksista voidaan ohjelmoida C-kielellä epäsuorasti.
Standardit.
Alkuperäinen epävirallinen standardi C-ohjelmointikielestä tunnetaan nimellä K&R, kahden C-kielen alkuperäisen kuvauksen kirjoittajien mukaan (Kerninghan ja Ritchie).
Uusin standardi on ISO/IEC vuodelta 1999, joka tunnetaan nimellä C99. Se pohjautuu sitä edeltäneeseen ANSI C standardiin vuodelta 1989, joka tunnetaan myös nimellä C89.
ISO/IEC ja ANSI standardit koskevat paitsi itse kielen semantiikkaa ja syntaksia, myös asianomaiselle alustalle käännettyjä peruskirjastoluokkia, jotka tulevat yleensä kunkin valmistajan toimittaman kääntäjän mukana (ks. C-standardikirjastot).
Esimerkkiohjelma.
Esimerkkiohjelma, joka kysyy käyttäjältä kaksi lukua ja tulostaa niiden summan.


Punavuori.
Punavuori (,) on kaupunginosa Helsinginniemen lounaisosassa Helsingissä. Se on Helsingin 5. kaupunginosa, joka kuuluu Ullanlinnan peruspiiriin ja Eteläiseen suurpiiriin. Asukkaita Punavuoressa on yli 8 400 (2010) ja yli 20 000 asukkaalla neliökilometrillä se on Harjun ohella Helsingin tiheimmin asuttu kaupunginosa.
Historia.
Nykyisten Sepän- ja Punavuorenkatujen välillä olleita rantakallioita nimitettiin 1600-luvun asiakirjoissa nimellä Rödberget niiden punertavan värin vuoksi. Vuoden 1866 karttaliitteessä alue esiintyi suomenkielisenä käännöksenä nimellä Punavuoret. Vuoden 1870 kartassa alueen nimenä on Rödbergs-Trakten. Kuitenkin vasta vuonna 1959 Helsingin viidennen kaupungiosan nimeksi vahvistettiin virallisesti Punavuori–Rödbergen.
Alueen itäosa on vanhaa kerrostaloaluetta, länsiosa eli "Rööperi" oli 1800-luvun lopulla työväen asuttamaa omaleimaista puutaloaluetta, mutta nykyisin puutalojen tilalle on rakennettu kerrostaloja.
Nykyisen Punavuoren pohjoisosa sisältyi jo Johan Albrecht Ehrenströmin vuonna 1812 laatimaan asemakaavaan ja muodosti tuolloisen "Uudenmaan kaupunginosan" yhdessä nykyisen Kampin eteläosien kanssa. Suurin osa Punavuoresta kuitenkin liitettiin asemakaavaan vasta vuonna 1875, joskin asutus oli jo sitä ennen levinnyt alueelle ilman vahvistettua asemakaavaa.
Kirkot.
Tehtaankadulla sijaitsee funktionalistinen Lars Sonckin suunnittelema Mikael Agricolan kirkko, jota rakennettiin vuosina 1933–1935.
Sinebrychoffin alue.
Sinebrychoffin eli "Koffin" tehtaat sijaitsivat luoteiskulmassa Hietalahden torin laidalla. Tehdas siirtyi 1990-luvulla Keravalle ja entiselle laajalle tehdastontille on rakennettu uusia asuintaloja. Alueen historiasta muistuttavat yhä muutamat muuhun käyttöön siirretyt tehdasrakennukset ja tehtaan entisessä pääkonttorirakennuksessa sijaitseva Sinebrychoffin taidemuseo sekä läheisten Sinebrychoffinkadun, Sinebrychoffin puiston ja Mallaskadun nimet. Mallaskatu alittaa tunnelissa Sinebrychoffin puiston.
Tehdasrakennuksia.
Sinebrychoffin tehtaan lisäksi ovat Punavuoren länsilaidalla toimineet myös Suomen Kaapelitehdas Oy:n sekä Fazerin tehdas. Kummallakin on ollut kokonaisen korttelin käsittävä teollisuusrakennus. Nykyisin molemmat ovat kuitenkin siirtyneet muualle, ja vanhoissa tehdasrakennuksissa toimii monia pienyrityksiä. Kaavaillusta tehdasalueesta on jäljellä enää kadun nimi; Tehtaankatu.
Kaupunginosan rajat.
Kaupunginosan rajan tarkan paikan voi katsoa kartasta, esimerkiksi Helsingin kiinteistökartasta.
Liikenneyhteydet.
Punavuoressa kulkevat bussit 14, 17 ja 18. Raitiovaunun 1A päätepysäkki on Punavuoressa Pursimiehenkadun päässä, raitiovaunu 3B kulkee Mikael Agricolan kirkon vierestä. Punavuoren luoteisrajalla kulkee raitiovaunu 6 ja bussilinja 20.
Aiheesta muualla.
a> on tunnettu viiden kadun risteys Punavuoren ja Ullanlinnan rajalla. Kuvassa kolme kulmista; kaikki Punavuoren puolella.


Juutalaiset.
Juutalaiset ovat ympäri maapalloa levittäytynyt alun perin seemiläinen kansa. Yleisimmin juutalaiseksi mielletään ihminen, joka tunnustaa juutalaista uskoa, ja sen perusteella hänet katsotaan juutalaiseen kansaan kuuluvaksi. Juutalaisuuteen on aikojen kuluessa kääntynyt ihmisiä monista eri etnisistä ryhmistä ja liittynyt myös avioliittojen kautta.
Nimitys juutalainen johtuu Juudean asukasta merkitsevästä sanasta. Nykyajan juutalaiset katsovat olevansa Palestiinassa asuneiden heprealaisten jälkeläisiä, ja että roomalaiset pakkosiirsivät (diaspora) heidät kaikki ympäri Rooman valtakuntaa Israelista suurelta osin vuosien 66–70 ja loputkin vuosien 132–135 juutalaissotien jälkeen.
Juutalaiset oppivat kirjoitustaidon noin 1000 eaa. ja alkoivat kirjoittaa oman kansansa vaiheita papyruskaislasta tehdylle ”paperille” ja pergamentille. Ensimmäiset kirjat kirjoitettiin Daavidin ja Salomon hallituskausilla.
Juutalaisten diaspora.
Nykyään juutalaisia elää eri puolilla maapalloa hieman laskutavasta riippuen noin 13,8–14,5 miljoonaa. Suurimmat yhteisöt vuonna 2010 asuvat Israelissa (n. 5,7 miljoonaa) ja Yhdysvalloissa (n. 5,3 miljoonaa). Suomessa asuu noin 1100 juutalaista.
Ennen toista maailmansotaa juutalaisten määrä oli noin 18 miljoonaa, mutta kansallissosialistisen Saksan juutalaisvainojen ja kansanmurhan seurauksena määrä väheni noin kuudella miljoonalla. ("Katso holokausti").
Juutalaisten alaryhmät.
Juutalaisuuden sisällä on erilaisia etnisen alkuperän perusteella jaoteltuja alaryhmiä. Kaksi merkittävintä alaryhmää ovat
Muita pienempiä, ryhmiä ovat mizrahijuutalaiset eli Lähi-idän juutalaiset (Syyria, Libanon, Irak), jemeniitit (Jemen), gruzimit (Kaukasukselta), Bene Israel, Bnei Menashe, cochin juutalaiset ja Bene Ephraim (myös telugun juutalaiset) (Intiasta), sekä pieniä ryhmiä Afrikasta, suurimpana Beta Israel eli Etiopian juutalaiset, sekä Keski-Aasian (bucharimit) ja Persian juutalaisryhmät. On kuitenkin huomattava, että useimmat näistä edellä mainituista ryhmistä luetaan uskonnollisen rituaalinsa puolesta sefardijuutalaisiin.
Juutalaisten määritelmät.
Juutalaisen kansan ja kulttuurin määritteleminen uskonnosta erillään on vaikeaa, sillä juutalaisen uskonnon historia on ollut yhtä juutalaisen kansan historian kanssa ja määrittänyt juutalaista kulttuuria. Juutalaisen tarkalla määritelmällä on kuitenkin käytännön merkitystä etenkin Israelissa.
Juutalaisiin luetaan yleisen määritelmän mukaan ihmiset, jotka ovat joko kasvaneet juutalaisessa perheessä, joilla on juutalaisia esivanhempia, tai jotka ovat kääntyneet juutalaiseen uskoon.
Uskonnollinen määritelmä.
Juutalainen uskonnollinen laki halakha määrittelee juutalaiseksi jokaisen, jolla on juutalainen äiti. Ortodoksijuutalaisen tulkinnan mukaan juutalaisen isän lapset joutuvat erikseen kääntymään juutalaisuuteen ortodoksirabbin kautta. Reformijuutalaisen määritelmän mukaan myös juutalaisen isän lapsi on juutalainen, mutta vain jos tämä sitä itse haluaa.
Sukutausta.
Juutalaisena voi pitää itseään perhetaustan tai suvun historian perusteella. Juutalaisessa perheessä kasvanut voi kokea kuuluvansa juutalaiseen kulttuuripiiriin, vaikka hän ei olisikaan uskonnollinen.
Useimmilla juutalaisilla suvuilla on historiallinen ja geneettinen yhteys Lähi-idän muinaiseen juutalaisväestöön. Geenitutkimusten mukaan juutalaiset ovat läheisempää sukua nykyisen Lähi-idän väestölle kuin niiden maiden valtaväestölle, joissa he asuvat. Kohenien pappisuvun väitetään perimätiedon mukaan jopa polveutuvan suoraan Aaronista 3000 vuoden takaa, mutta tätä geenitutkimus ei ole pystynyt vahvistamaan.
Esimerkiksi Britannian pääministeri Benjamin Disraeli (1804–1881) kastettiin kristityksi lapsena, mutta hän piti itseään senkin jälkeen etnisesti juutalaisena.
Sortoon käytetyt määritelmät.
Kansallissosialistisen Saksan Nürnbergin lait määrittelivät juutalaisen ihmiseksi, jonka isovanhemmista vähintään kolme oli juutalaisia. Tätä määritelmää sovellettiin juutalaisten sortotoimenpiteisiin.
Israelin laki ja paluumuutto-oikeus.
Juutalaisen määritelmällä on käytännön merkitystä Israelissa. Israelin laki noudattaa juutalaisen lain määritelmää juutalaisuudesta esimerkiksi avioliitto- ja hautajaisasioissa. Israelin parlamentti Knesset sääti 1948 ”Paluumuuton lain”, joka sallii kenen tahansa juutalaisen tulla Israeliin ja saada maan kansalaisuuden halutessaan välittömästi. Laki ei kuitenkaan määritellyt juutalaista. Vuoden 1970 lisäys lakiin katsoo juutalaisiksi myös juutalaisen lapset ja lastenlapset sekä näiden puolisot. Juutalaisesta uskosta toiseen uskoon kääntyneet eivät kuitenkaan ole oikeutettuja paluumuuttoon. 1960-luvulla esimerkiksi syntyperältään juutalainen katolinen munkki Daniel Rufeisen ei ollut käännynnäisenä Israelin korkeimman oikeuden mukaan juutalainen, joten hän joutui hakemaan maan kansalaisuutta normaalissa järjestyksessä muiden ei-juutalaisten tavoin. Israelin ortodoksirabbisto on pyrkinyt saamaan Israelin lakia muutettua määrittelemään juutalaisiksi vain juutalaisesta äidistä syntyneet tai ortodoksirabbin avulla kääntyneet, tässä toistaiseksi kuitenkaan onnistumatta.
Juutalainen uskonto.
Juutalaisuus on juutalaisten perinteinen uskonto ja kulttuuri. Se on yksi maailman ensimmäisistä monoteistisista uskonnoista, ja yksi vanhimmista vielä nykyaikana harjoitetuista uskonnoista. Kristinusko ja islam ovat syntyneet juutalaisuuden pohjalta. Rabbiinisen lain mukaan juutalaisuus on Israelin kansan uskonnollinen yhteisö. Perimätiedon mukaan ensimmäinen juutalainen oli Kaldean (nykyinen Irak) Ur’issa syntynyt Abraham, joka sai Jumalalta käskyn muuttaa kotimaastaan Kanaanin maahan (nykyisen Israelin alue). Juutalaisuuden alkuperäiset ja tähän päivään asti periytyvät erityispiirteet ovat usko yhteen Jumalaan sekä miespuolisten jäsenten ympärileikkaus kahdeksantena päivänä syntymästä. Talmudin mukaan juutalainen on jokainen juutalaisesta äidistä syntynyt tai juutalaisuuteen kääntynyt henkilö. Juutalaisuuden mukaisesti uskova ei siis ole automaattisesti juutalainen; seurakuntaan ja yhteisöön joko synnytään tai liitytään kääntymällä. Talmudin mukaan koko ihmiskuntaa sitoo Nooan Liitto ja se on Israelin liiton edelläkävijä.
Juutalaiset kielet.
Heprealaisten alkuperäinen kieli Palestiinassa oli muinaisheprea, jonka aramean kieli ja kreikka syrjäyttivät juutalaisten arkikielenä 2300–2500 vuotta sitten. Heprea säilyi senkin jälkeen juutalaisten kielenä uskonnollisissa yhteyksissä.
Nykyisen Israelin juutalaiset puhuvat uudelleen henkiin herätettyä hepreaa, ja muiden maiden juutalaiset puhuvat yleensä oman maansa kieltä, kuten englantia ja venäjää. Vielä 1900-luvun alussa Itä-Euroopan juutalaisten kielenä oli jiddiš, mutta holokaustin myötä sen käyttö väheni huomattavasti. Sefardijuutalaiset ovat puhuneet ladinoa, ja monilla pienemmillä juutalaisyhteisöillä on myös ollut omat kielensä. Juutalaiskielet ovat yleensä syntyneet asuinmaan kielen ja heprean sekoituksena.
Maallinen juutalainen kulttuuri.
Aikojen kuluessa juutalaisille on kehittynyt ominainen juutalainen elämäntapa.
Pankkitoiminta.
Antisemiittisen ajattelun stereotypia juutalaisesta pankkiirista ja koronkiskurista on peräisin jo keskiajalta. Varhaiskeskiajalla elettiin luontaistaloudessa, ja kaupankäynti oli vähäistä. Kuitenkin kun kaukokauppa ja tavaranvaihto lisääntyi, alkoivat kaupan pyörät jälleen pyöriä ja kauppapaikoille kehittyi kaupunkeja. Feodaaliyhteiskunta alkoi murentua, kun hallitsijat alkoivat saada verot rahana ja kykenivät näin palkkaamaan itselleen sotilaita ja virkamiehiä.
Juutalaisilta oli suurimmassa osassa Eurooppaa maanomistus kielletty, mutta katolisen kirkon koronoton kieltänyt laki ei koskenut heitä. Tämän seurauksena jotkut juutalaiset alkoivat toimia rahanlainaajina ja -vaihtajina ja muissa rahankäsittelyyn liittyvissä ammateissa.
Nykyaikainen investointipankkitoiminta kehittyi 1700-luvun lopulla Frankfurtissa juutalaisen Mayer Rothschildin toimesta. Monenlaisen liiketoiminnan ja muun muassa sotien rahoituksen seurauksena Rothschildin perheen pankki-imperiumi levisi 1800-luvulla Mayer Rothschildin poikien toimesta aluksi Lontooseen ja myöhemmin myös Pariisiin, Wieniin ja Napoliin. Rothschildit toimivatkin useiden valtioiden kuningashuoneiden ”hovipankkiireina”. Noihin aikoihin toimi Euroopassa Rothschildien lisäksi myös muita suuria juutalaisia pankkiirisukuja: Warburgit Hampurissa ja myöhemmin myös muualla, Oppenheimit Kölnissä, Spreyerit Frankfurtissa, Hambrot Lontoossa, Sassoonit Intiassa, Guenzburgit Pietarissa, sekä lukuisia muita suurissa ja pienemmissä kaupungeissa.
Yhdysvalloissa Haym Solomon, Isaac Moses ja Alexander Hamilton perustivat Bank of New Yorkin vuonna 1784. Muutoin pankkitoiminta oli Yhdysvalloissa melko vähäistä ennen 1800-luvun puolivälissä tapahtunutta saksanjuutalaisten laajamittaista maahanmuuttoa. Tämän seurauksena vuosina 1840–1880 perustettiin toista kymmentä uutta, korkeatasoista pankkia. Perustajansa mukaan nimetty Goldman Sachs on vielä nykyäänkin maailman suurin investointipankki. Muita juutalaisia pankkiireita Amerikassa olivat J.W. Seligman, Loeb Kuhn, Thalmann Landenburg, Freres Lazard, Lehmanin veljekset sekä jo aiemmin mainitut, Euroopasta Amerikkaan toimintaansa levittäneet Speyerit ja Wertheimint. Vaikka amerikanjuutalaiset olivat elämäntavaltaan hyvin vanhoillista väkeä, oli heidän toimintansa finanssipuolella hyvin vallankumouksellista, ja valta talousalueen rahaelämässä keskittyikin hyvin pitkälle heidän käsiinsä. Asiaa auttoi vielä se, että juutalaisilla perheillä oli tapana välttää avioliittoja ei-juutalaisten kanssa.
Nykyaikaan tultaessa on juutalaisten merkitys pankkitoiminnassa yhä huomattava. Eräs maailman vaikutusvaltaisimmista naisista, Elisabeth Joseph-Cohen, toimii "Goldman Sachsin" johdossa. Lisäksi Neuvostoliiton romahdusta seuranneen Venäjän sekasortoisen finanssielämän vaikuttajat ja ”oligarkit” ovat suuremmissa määrin juutalaisia, muun muassa Bruce Rappaport, Boris Berezovski ja Vladimir Gužinski ja Semjon Mogilevitš.
Juutalaisia ovat myös Maailmanpankin johdossa toimineet James D. Wolfensohn, Joseph Stiglitz ja Paul Wolfowitz, sekä eräs maailman vaikutusvaltaisimmista sijoittajista ja pörssikeinottelijoista George Soros. Myös Yhdysvaltain keskuspankin neljästätoista pääjohtajasta neljä ovat olleet juutalaisia: Eugene Meyer, Arthur F. Burns Alan Greenspan ja nykyinen johtaja, Ben Bernanke. Samoin maailman suurimman sijoitushuijauksen tehnyt Bernard Madoff.
Tiede ja korkeakoulutus.
Juutalaisilla on myös voimakkaat perinteet erityisesti korkeasti koulutetuissa ammateissa, kuten tutkijoina ja lakimiehinä, mutta myös liike-elämän johtopaikoilla.
Kaikista tieteiden Nobel-palkinnoista 22 % on myönnetty juutalaisille. Taloustieteen palkinnon on joka toinen vuosi saanut juutalainen. Vuonna 2011 kolmesta fysiikan Nobel-palkitusta kaksi on juutalaisia, samoin lääketieteessä, tosin kolmannellakin isä on juutalainen. Kemian Nobelin sai israelilainen. Maailman väestöstä juutalaisia on 0,2 prosenttia.
Israelin valtion viennistä noin 70 prosenttia koostuu korkean teknologian tuotteista, kuten ilmailu- ja tietoliikenneteknologiasta, tietokoneavusteisesta suunnittelusta ja valmistuksesta, lääketieteellisestä elektroniikasta ja valokaapelitekniikasta. Juutalaiset ovat menestyneet hyvin myös muun muassa shakissa, huomattavimpana esimerkkeinä eri aikakausien maailmamestarit Wilhelm Steinitz, Emanuel Lasker, Mihail Botvinnik, Mihail Tal, Bobby Fischer ja Garri Kasparov.
Historia.
Juutalaisten historia on yli kolmentuhannen vuoden mittainen. Ensimmäinen ajanjakso noin vuodet 1000 eaa.–586 eaa. käsittää Israelin ja Juudeaan. Seuraavien vuosituhansien aikana juutalaiset hajaantuivat ensin Lähi-idän alueelle ja myöhemmin ympäri Välimeren aluetta. Nykyään juutalaisia asuu hajallaan ympäri maailmaa, mutta pääpaino on Yhdysvalloissa ja Israelissa.


Kruununhaka.
Kruununhaka () on kaupunginosa Helsingin keskustassa ja samalla Vironniemen peruspiirin osa-alue. Asukkaita siellä on noin 6 800 (2003). Sen rajana on lännessä Unioninkatu ja etelässä Kauppatorin reunaa pitkin kulkeva Pohjoisesplanadin osa, muilla suunnilla sitä rajoittavat vesialueet.
Kruununhaan nimi tulee nykyisen Rauhankadun seutuvilla aikoinaan sijainneesta kruunun tykistön hevosten laidunmaasta. Se oli vielä 1700-luvun alussa hieman varsinaisen kaupunkialueen ulkopuolella, mutta nykyisin Kruununhakaan luetaan kuuluvaksi myös melkein koko Helsingin senaikainen kaupunkialue.
Keskeinen osa Kruununhaassa on empiretyylillä rakennettu Senaatintorin ympäristö sekä Pohjois-Esplanadin ja Aleksanterinkadun välinen alue. Kruununhaka (lempinimeltään Krunikka) on arvokkaiden instituutioiden kaupunginosa; siellä sijaitsevat muun muassa tuomiokirkko, Presidentinlinna, Valtioneuvoston linna, raatihuone, kaupungintalo, Suomen Pankki, Säätytalo, Ritarihuone, useat maineikkaat asianajotoimistot ja useat Helsingin yliopiston laitokset. Suomen tunnetuimpiin lukiohin kuuluva Sibelius-lukio sijaitsee Liisankadulla. Itärannalla on Pohjoissatama. Pohjoissatamassa sijaitsee pieni puistosaari nimeltä Tervasaari. Kruununhaassa on asunut lukuisia tunnettuja suomalaisia, kuten valtioneuvokset Johannes Virolainen ja Harri Holkeri, diplomaatti Jaakko Iloniemi, laulaja Kirka Babitzin, räppäri Mikael Gabriel, säveltäjä Magnus Lindberg, urheilutoimittaja ja -selostaja Bror-Erik Wallenius sekä Donner-suku.
Kruununhaan kadunnimet.
Kruununhaan nykyinen katuverkosto syntyi Johan Albrecht Ehrenströmin asemakaavassa vuonna 1812; ainoastaan eräät kaupunginosan eteläisimmät kadut olivat olemassa jo Ruotsin vallan aikana. Myös kadunnimet on annettu 1820–30-luvuilla, ja vain muutamat kadut ovat saaneet uusia nimiä tämän jälkeen. Suuri osa kaduista on nimetty Romanovin keisarisuvun jäsenten mukaan, ja nimistö heijastelee muutenkin Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäisten vuosikymmenien poliittista ilmapiiriä. Vanhimmat yhä käytössä olevat kadunnimet ovat Unioninkatu ja Liisankatu, jotka keisari Aleksanteri I vahvisti vierallessaan Helsingissä vuonna 1819.


Interpol.
Interpol (International Criminal Police Organization) on kansainvälinen rikospoliisijärjestö. Interpolin keskuspaikka sijaitsee nykyisin Lyonissa Ranskassa. Se toimii jäsenmaidensa rikospoliisien yhteistyön kehittämiseksi. Rikollisten valvontaa varten järjestöllä on mm. kansainvälisistä rikollisista keskuskortisto. Suomi on kuulunut Interpoliin vuodesta 1928.
Aiheesta muualla.
Interpol


Eternal Tears of Sorrow.
Eternal Tears of Sorrow on suomalainen Pudasjärveltä kotoisin oleva yhtye, joka soittaa melodista death metallia.
Historia.
Eternal Tears of Sorrow perustettiin Pudasjärvellä vuonna 1994. Yhtyeen kolme jäsentä (Jarmo Puolakanaho, Altti Veteläinen, Olli-Pekka Törrö) olivat soittaneet yhdessä jo vuosia eri projekteissa, mutta nyt jäsenet alkoivat ottaa musiikinteon vakavasti.
Kahden promonauhan jälkeen yhtye sai levytyssopimuksen ruotsalaisen X-Treme Recordsin kautta, ja niin debyyttialbumi "Sinner's Serenade" näki päivänvalon vuonna 1997, joka oli enimmäkseen thrash metallia. Albumin julkaisun jälkeen yhtye sai sopimuksen Spinefarm Records -levy-yhtiön kautta, jolle yhtye on levyttänyt loput tähän mennessä ilmestyneistä levyistä. Ensimmäisen levyn jälkeen EToS on vaihtanut tyylisuuntaa huomattavasti melodisempaan ja sinfonisempaan metalliin.
Toisen albumin julkaisun jälkeen jäsenistö muuttui Olli-Pekan lähdön myötä viisimiehiseksi, ja kolmannen levyn suosion myötä bändi pääsi kiertämään Eurooppaa Nightwishin ja Sinergyn kanssa. Kiertueen jälkeen jäsenistö vaihtui vielä kerran, ja tällä viimeisellä kokoonpanolla yhtyeeltä julkaistiin yksi single ja yksi albumi, jotka kumpikin kapusivat Suomen viralliselle listalle. Tämän jälkeen yhtye päätti pitää taukoa, ja lopulta hajosi vuoden 2003 alussa.
Tammikuussa 2005 yhtye ilmoitti koonneensa rivinsä kahden uuden jäsenen kera: Risto Ruuth ja Janne Tolsa bändistä Tarot. Bändin viides albumi "Before the Bleeding Sun" ilmestyi huhtikuussa 2006 ja nousi Suomen viralliselle listalle sijalle 26. Bändin viiden ja puolen vuoden keikkatauko loppui uudenvuoden aattona 2006.
Tehdessään kuudetta levyään EToSin kokoonpano vaihtui. Vuonna 2008 rumpali Petri Sankala vaihtui Juho Raappanaan ja laulaja Jarmo Kylmänen liittyi bändiin viralliseksi jäseneksi. Vuonna 2009 kitaristi Risto Ruuth lähti bändistä ja korvaajaksi löytyi Mika Lammassaari. Albumi "Children of the Dark Waters" ilmestyi Suomessa Suomen Musiikki-yhtiön, muualla Euroopassa Massacre Recordsin ja Aasiassa Marquee/Avalon-yhtiön kautta. Uusi levy julkaistiin toukokuussa 2009..


Pudasjärvi.
Pudasjärvi on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnan pohjoisosassa, Iijoen keskijuoksulla. Pudasjärvi kuuluu Oulunkaaren seutukuntaan. Sen rajanaapureita ovat Ii, Oulu, Posio, Puolanka, Ranua, Suomussalmi, Taivalkoski, Utajärvi ja Yli-Ii. Pudasjärvestä tuli kaupunki 1. tammikuuta 2004.
Pudasjärvi on pinta-alaltaan ( km2, josta  km2 vesistöjä) Lapin ulkopuolisista kunnista suurin Suomessa, Lapin kunnat mukaanlukien se on yhdeksänneksi suurin. Suomen kaupungeista Pudasjärvi on pinta-alaltaan toiseksi suurin, Rovaniemen jälkeen.
Pudasjärven vaakunan karhuaihe on saatu vapaaehtoiskomppanian lipusta ajalta (1788–1790).
Kaupunginvaltuusto.
Pudasjärven kaupunginvaltuustossa on 35 jäsentä, joista 13 on naisia ja 22 miehiä. Muun Pohjois-Suomen tapaan suurin kannatus on Suomen Keskustalla. Poliittinen kädenvääntö johti vuoden 1999 kunnallisvaaleissa siihen, että osa Keskustan jäsenistä siirtyi Pudasjärven Puolesta Yhteislistan riveihin. Vasemmistoliitolla on ollut paikkakunnalla aina kohtalaisen vankka kannatus, mutta eteläisessä Suomessa valtaa pitävät SDP ja Kokoomus ovat jääneet marginaaliryhmiksi. Kaikkiaan 20 valtuustopaikkaa on Suomen Keskustan, 5 Vasemmistoliiton, 3 SDP:n, 3 Perussuomalaisten, 2 Pudasjärven Puolesta ry:n ja 2 Kokoomuksen. Vuoden 2008 kuntavaaleissa valitun valtuuston puheenjohtajana toimii Eero Oinas-Panuma (kesk.).
Kaupunginhallitus.
Toimeenpanevana elimenä kaupungin päätöksenteossa toimii kaupunginhallitus, joka on valittu etupäässä valtuuston jäsenistä. Kaupunginhallitukseen kuuluu Pudasjärvellä 11 jäsentä ja sen puheenjohtaja on Vesa Riekki (kesk.).
Perusterveydenhuolto.
Pudasjärven terveyskeskus käsittää laboratorion, digitaalisen röntgenin, neuvolan, fysikaalisen hoidon, hemodialyysiyksikön, diabetespoliklinikan, mielenterveysyksikön sekä 52-paikkaisen vuodeosaston. Terveyskeskuksen yhteydessä toimii myös hammashoitola.
Koulutus.
Pudasjärvellä on nykyisin 7 peruskoulun ala-astetta: Kurenalan ja Lakarin koulut keskustassa sekä Aittojärven, Hirvaskosken, Kipinän, Sarakylän ja Syötteen koulut haja-asutusalueilla. Yläaste on Rimminkankaan koululla.
Pudasjärvellä on myös lukio sekä Oulun seudun koulutuskuntayhtymän (OSEKK) hallinnoima Oulun seudun ammattiopisto (OSAO), joka järjestää opetusta Pudasjärven ammattioppilaitoksen tiloissa. Ammattioppilaitoksella koulutetaan opiskelijoita luonnonvara-, sähkö-, matkailu- ja puualoille. Tunnetuin koulun linjoista lienee hevostalouden koulutusohjelma, joka valmistaa opiskelijoitaan hevostenhoitajiksi.
Aikuiskoulutuksesta Pudasjärvellä huolehtii Kehittämiskeskus Pohjantähti yhteistyössä Oulunkaaren Seutukunnan ja paikallisten yrittäjien kanssa. Yhteistyö Oulun yliopiston kanssa on tuottanut Pudasjärvelle muun muassa avoimen yliopiston kursseja, joita pystytään järjestämään myös videoneuvotteluyhteyksin.
Pudasjärvellä sijaitsee myös kansalaisopisto, joka tekee yhteistyötä muun muassa Puolangan kansalaisopiston kanssa. Kansalaisopiston rehtorina toimii opetus- ja sivistysjohtaja.
Yritykset.
Pudasjärven elinkeinorakenne perustuu pitkälti luonnonvaroihin ja niiden jalostukseen. Keskeisiä toimialoja ovat maaseutuyrittäjyys, mekaanisen puun jalostus sekä matkailu.
Pudasjärvellä toimivista teollisuusyrityksistä merkittävimmät ovat mekaaniseen puunjalostukseen keskittyneet Kontiotuote ja Profin. Kontiotuote Oy on kansallisesti merkittävä hirsitalotoimittaja ja sen palveluksessa oli vuonna 2005 269 henkilöä. Profin Oy on puolestaan ikkunoiden ja ovien toimittaja, jonka tuotteet menevät pääsääntöisesti Kauko-Idän markkinoille. Matkailualalla on Syötteellä kahdeksan päätoimijaa, mm. Iso-Syöte Oy, Caravan Iso-Syöte, Syötteen Eräpalvelut Oy ja Kelosyöte Oy.
Muita tärkeitä työllistäjiä paikkakunnalla ovat: Pudasjärven kaupunki, Rakennusliike Asuntoinsinöörit Oy, Lännen Tehtaan Oyj / Apetit, sekä M-, S-, ja K-Marketit. Niemitalon juustola tekee Pohjois-Suomessa varsin tunnettua kollajanjuustoa.
Elinkeinorakenne.
Merkittävimpiä työllistäviä aloja Pudasjärvellä ovat julkiset palvelut, maa- ja metsätalous, teollisuus, tukku- ja vähittäiskauppa sekä kaupan ja majoitusalan palvelut. Vuonna 2001 Pudasjärvellä kävi töissä muista kunnista 303 henkeä ja Pudasjärveltä kävi muissa kunnissa 422 henkeä. Merkittävin työssäkäyntiliikenteen kohde, niin sisään- kuin ulospendelöinninkin osalta on Oulu. 1990-luvun alun laman seurauksena Pudasjärven elinkeinoelämää leimaa sitkeästi jatkuva korkea työttömyys, joka joulukuussa 2008 oli 18,2 %. Kaupungissa toimii hirsitalotehdas Kontiotuote Oy.
Talous.
Pudasjärven kaupungin vuoden 2011 talousarvion Yhteenlasketut toimintakulut ovat 72 223 000 euroa ja yhteenlaskettujen toimintatuottojen määrä on 72 236 000 euroa. Vuonna 2011 Pudasjärven kaupunginvaltuusto hyväksyi ensimmäisen ylijäämäisen tilinpäätöksen sitten vuoden 2006. Myös talousarviovuonna 2011 tavoitellaan n. 2,4 miljoonan euron ylijäämäistä tulosta.
Käyttötalouden toimintakulut ovat 64 985 000 euroa, jossa nousua vuoteen 2010 verrattuna 1,9 %. Suurin erä toimintakuluista mudostuu henkilöstökuluista, jotka ovat 17 064 000 euroa (-1,4%). Huomattavaa on henkilöstökulujen laskeminen talouden tasapainottamistoimien seurauksena vuoden 2009 tilinpäätökseen nähden 41 %. Vastaavasti palvelujen ostojen osuus käyttötalouden menoista on kasvanut vuodesta 2009 42 %.
Investointien nettomenotmenoiksi vuodelle 2011 on budjetoitu talousarviossa 4 639 422 euroa, joka on 25,5 % pienempi kuin vuoden 2010 investointiohjelman vastaavatmenot. Investointien bruttomenoksi on arvioitu 5,8 miljoonaa euroa, joka on n. 30 % pienempi kuin edellisvuonna. Investointien tulorahoitusosuudeksi arvioidaan 99,7 % (TA 2010: 27,7).
Talousarvion vuosikatteeksi arvoidaan vuonna 2011 4 626 652 euroa, joka on 533 euroa / asukas (as. 8 687). Vuosikatteem suhde poistoihin on 207 %. Valtionosuuksia Pudasjärvellä on budjetoitu saatavaksi 33 600 000 euroa (+7,08 %), ja verotuloja 21 425 000 euroa (+1,7 %). Rahoituslaskelman mukaan varsinaisen toiminnan ja investointien rahoitustarvetta tullaan kattamaan vuonna 2011 4 milj. euron lainanotolla. Lainojen takaisinmaksu on 2 987 000 euroa. Lainamäärä vuoden 2010 lopussa on 2 940 euroa/asukas (+151 euroa/asukas).
Kertynyttä ylijäämää Pudasjärven kaupungin taseessa oli vuoden 2010 lopussa 1.509.082,75 euroa. Kaupungin omavaraisuusaste on 65,54 %.
Väestö.
Pudasjärven asukasmäärä on ja väestötiheys {formatnum: } asukasta/km2. Väestöstä noin puolet asuu keskustassa Kurenalla, toinen puolikas haja-asutusalueilla. Suurimmillaan väestö on ollut 1950- ja 60-lukujen vaihteessa, jolloin se on ollut noin 16 000 henkeä.
Ikärakenne.
Pudasjärven ikärakenteessa painottuu ikääntyvien suuri osuus. 25-34-vuotiaiden osuus on väestöstä suhteellisesti vähäisin. Toisaalta myös kaikkein nuorimpien ikäluokkien suhteellinen osuus kunnan ikärakenteesta on pieni. Oheinen taulukko kuvaa tilannetta 31. joulukuuta 2008.
Muuttoliike.
Pudasjärvi on jo pitkään ollut muuttotappiokunta, sillä vuosittainen väestön väheneminen on jopa yli 100 henkeä. Sekä lähtö- että tulomuuton kannalta Oulu on tärkein yksittäinen kunta. Lähtömuutto läänin pääkaupunkiin on ollut lähes kaksinkertainen verrattuna tulomuuttoon. Pudasjärveltä pois muuttajat ovat pääasiassa opiskelu- ja työpaikkojen vuoksi muuttavia nuoria. Paluumuuttajien on puolestaan arvioitu olevan suurelta osin eläkeläisiä. Pudasjärven kaupunkistrategian mukaisesti muuttotappion hillitsemisen kannalta on arvioitu erityisen tärkeäksi koulutusmahdollisuuksien ja työpaikkojen turvaaminen kaupungin alueella. Tärkeiksi seikoiksi asukkaiden kaupunkiin houkuttelemisen kannalta on nähty myös laadukkaat palvelut sekä kaupungin imagon kohottaminen.
Esihistoria.
Ennen saamelaisasutusta Iijoen keskijuoksua asutti metsänriistaa ja kalaa pyydystävä kivikauden väestö. Saamelaisten ajalta ovat peräisin monet paikannimet, kuten Lapinvaara, Lapinniemi, Puhos, Naamanka, Kollaja, Jaalankan, Panuma, Jaurakka ja Iijoki (Idjajohka = Yöjoki). Kun noin tuhat vuotta sitten hämäläiset tulivat pyyntiretkilleen Iijokilaaksoon, saamelaisasutus alkoi hiljalleen vetäytyä kohti pohjoista. 1200-luvulla Perämeren rannikkoasutuksen vakiinnuttua alueesta tuli rannikon asukkaiden ns. eräalue. Pohjalaiset ja vienalaiset käyttivät Iijokea kulkureittinä kauppa- ja vainoretkillään. Runsaasti saaria ja putaita sisältänyt vesistö sai nimen Pudasjärvi.
Ruotsin aika.
1570-luvulla tuli Ii- ja Livojokien varsille kymmenkunta savolaista alkuperää olevaa perhettä hyvien kaskimaiden houkuttelemana. Suuri Venäjän sota 1570-1595 työnsi lisää savolaisasutusta Oulujoen suunnalta. Täyssinän rauha 1595 vakiinnutti oloja. Vuonna 1633 mainitaan jo 78 verotaloa Kollajan, Pudasjärven, Livon, Sotkajärven, Kuren ja Tyrävaaran kylissä. Vuonna 1702 Verotaloja oli 109 ja väkiluku 600-700. Asutus levisi Iijoen laaksosta muidenkin vesistöjen varsille. Tuohon aikaan syntyivät alueen kaikki nykyiset pääkylät. Piispa Isak Rothovius perusti Pudasjärven seurakunnan 1639. Varhaisen pienen kirkon tilalle Pudasjärven pohjoisrannalle rakennettiin 1673 pitkäkirkko. Seurakunnan ensimmäinen kirkkoherra Josef Palmannus hukkui kirkkomatkallaan järveen 1666. Noin 200 vuotta myöhemmin kalaverkossa nousi vedestä suhteellisen hyvin säilynyt vuonna 1642 painettu raamattu. Väestön jatkuvana vitsauksena olivat toistuvat hallat ja vainot. Vuosina 1696-1697 koettelivat suuret nälkävuodet ja 1710-luvulla isoviha ja lisäksi väestö menehtyi nälkään ja kulkutauteihin. Vuonna 1718 olojen rauhoituttua väkiluku oli alentunut ja taloja autioitunut. Vuonna 1750 asukkaita oli kuitenkin 958
Venäjän vallan alla.
1800-luvun katovuodet koettelivat aluetta, joten olki- ja pettuleipään oli turvauduttava. 1866–1868 Pudasjärvellä kuoli nälkään tai nälän aiheuttamiin tauteihin 962 ihmistä, mutta väkiluku oli kuitenkin seitsenkertaistunut viimeisen 120 vuoden aikana. Harva asutus varjeli kulkutaudeilta ja syntyvyysluvut olivat korkeat. Nälkävuosien ja niiden kaameiden seuraamusten edesauttamana Pudasjärvelle nimettiin piirilääkäri jo vuonna 1866 ja apteekkikin perustettiin jo vuonna 1884. Sen sijaan sairaalan saaminen lykkääntyi vuoteen 1909. Pitäjässä edelleen vahvana vaikuttava lestadiolaisuus alkoi saada jalansijaa uskonnollisessa elämässä vuosisadan puolivälin jälkeen. Vuonna 1865 seurakunnallisen ja kunnallishallinnon eriytymisen seurauksena perustettiin Pudasjärven kunta. Asutuksen lisääntyminen pitäjän koillisosassa ja pitkien matkojen aiheuttamat hankaluudet johtivat Taivalkosken erottamiseen rukoushuonekunnaksi 1843. Taivalkosken seurakunta itsänäistyi 1882. Pitäjän taloluvusta erosi tuolloin noin neljännes. Myöhemmin Pudasjärvestä erotettiin omaksi kunnakseen Ranua 1899 ja Posioon liitettiin Mäntyjärven kylä 1926.
Ensimmäinen kansakoulu aloitti toimintansa Pudasjärvellä vuonna 1872. Sitä varten vuonna 1876 rakennettu, vieläkin peruskorjattuna tehtävässään palveleva Lakarin koulu, on tiettävästi Oulun yläpuolisen Suomen vanhin varsinainen koulurakennus. Pitäjän laajuus ja harva asutus tekivät kiertokoulun kuitenkin kauan tarpeelliseksi; viimeinen kiertokoulu lakkasikin toimimasta vasta vuonna 1952, mikä lienee myöhäisin ajankohta Suomessa. Peruskouluun siirryttiin vuonna 1972. 1900-luvulle saakka Pudasjärven väestö sai toimeentulonsa pääasiallisesti metsästyksestä, kalastuksesta, poronhoidosta, sekä maa- ja metsätaloudesta. Pitäjä olikin tärkeä voin ja tervan tuottaja. Pitäjässä tuotettiin 1700-luvulla ja 1800-luvulla n. 15000 tynnyriä tervaa, joka uitettiin tukkilautoilla Iijokea myöten Ouluun. Varhaisin teollisuus oli saha- ja myllyteollisuutta. Vuonna 1784 nimismies Bäck perusti sahan Livonjokisuulle. Oulun porvarit perustivat 1830-luvulla Hirvaskosken ja Taivalkosken sahat. Vuonna 1839 perustettiin Hirvaskosken sahan yhteyteen rautaruukki, joka huonosti kannattavana toimi vuoteen 1877. Useita muitakin saha- ja myllylaitoksia toimi eri kylissä. Kotiteollisuudessa tuotettiin pääasiassa omaan käyttöön mm. veneitä, rekiä, rukkeja, saaveja, kiuluja ja pärekoreja. Naiset kutoivat kankaita.
Vuonna 1903 kesällä valmistui Oulun Telefooniosakeyhtiön vetämä puhelinlinja Pudasjärvelle. Tilaajia oli 18.
Itsenäisessä Suomessa.
Venäjän sortotoimiin 1900-luvun alussa kunnan asukkaiden pääosa suhtautui jyrkän perustuslaillisesti. Jääkäriliikkeen etappiteitä ja majapaikkoja oli kunnan alueella useita. Kansalaissodassa pudäsjärveläiset seisoivat pääasiassa valkoisten riveissä.
Kruununtorppia itsenäistettiin satoja 1920- ja 1930-luvulla. Vuoden 1936 asutuslain mukaan persutettiin mm. Livon kylään tuolloin laajin yhtenäinen asutusalue Pärjänsuo. Maahankinta- ja maankäyttölakien mukaan jatkettiin asutustoimintaa mm. Asmuntin, Kalliosuon, Tuhansuon, Ruuhensuon, Jaalangan ja Malisensuon asutusalue|asutusalueilla. Pellonraivaus lisäsi viljelysalan vuoden 1920 2092 hehtaarista vuoden 1969 n. 10000 hehtaariin. Pääasiallinen rahantulo hankittiin kuitenkin metsä- uitto- ja rakennustöistä.
Sotavuodet koettelivat pitäjää ankaralla kädellä. Pudasjärvisiä kaatui talvi-, jatko- ja Lapin sodassa yhteensä 417 miestä. Sodan synkimpiin muistoihin on piirtynyt elokuun alun 1941 taistelut Kiestingissä ja etenkin sen "Kuolemankukkulalla", jossa ansaitsi palkintonsa pudasjärvinen Mannerheim-ristin ritari Toivo Manninen. Lapin sodan varsinaiset sotatoimet alkoivat yhteenotolla suomalaisten ja saksalaisten joukkojen välillä 28. syyskuuta 1944 Ouluntien ja Hetekyläntien risteyksessä.
1940-luvun lopulla alkoi sähköistäminen. 1960-luvulle saakka kuntalaisia työllistivät teiden ja siltojen rakentaminen. Kuitenkin vielä saman vuosikymmenen aikana alkoi voimakas poismuutto, koska maa- ja metsätalousvaltainen pitäjä ei pystynyt tarjoamaan töitä suurille ikäluokille. Pudasjärven lukio rakennettiin 1960 parantamaan paikkakunnan jatkokoulutusmahdollisuuksia.
1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla Pudasjärveltä uutisoitiin ufohavaintoja. Niitä selitettiin suurvaltojen atomipommikokeilla, Neuvostoliiton rakettikokeilla ja kallioperän kaasupurkauksilla. Pudasjärven väkiluku oli suurimmillaan 1960, jolloin asukkaista oli 15 706. Vuonna 1970 väkiluku oli 15 530 ja 1985 11 481. Voimakkaan lähtömuuton vuosina 1960-luvun lopussa ja 1970-luvulla kokonaisia perheitä siirtyi kaupunkeihin ja Ruotsiin.
Vuonna 1980 alkoi lasketteluharrastus paikkakunnan tavaramerkiksi muodostuneella Iso-Syötteellä. Vuonna 1995 kuntalaisten vastustuksesta huolimatta Pudasjärvi liittyi muun Suomen ohella Euroopan unioniin. Sisäasiainministeriön 26. tammikuuta 2001 antaman päätöksen mukaisesti Pudasjärvi siirtyi takaisin juurilleen Oulunkaaren seutukuntaan (silloinen Iin seutukunta) 1. helmikuuta 2001 alkaen. Vuonna 2004 Pudasjärvestä tuli tammikuun alusta lähtien pinta-alaltaan Suomen suurin kaupunki. 1. tammikuuta 2006 Suomen suurimmaksi kaupungiksi tuli Rovaniemi Rovaniemen maalaiskunnan liityttyä siihen.
Maantiede.
Suomen toiseksi laajimman kaupungin luonto on moni-ilmeinen. Kaupungin mainoslause onkin: "Pudasjärvi – luonnostaan tunnettu".
Etelä- ja länsiosa on alavaa suomaata, jota halkovat metsäiset saarekkeet. Suot ovat enimmäkseen aukeita, veteliä ja vaikeakulkuisia lettosoita, joilla on runsaasti pieniä, syvärantaisia lampia. Purojen varsilla levittäytyvät rehevät varjoisat korpisuot. Pudasjärven alue on yksi Suomen soisimmista seuduista. Yli puolet kaupungin pinta-alasta on suota. Soita on ojitettu metsänkasvuun ja viljelyyn sekä viime aikoina turvetuotantoon. Suuria suoalueita esittäytyy Pudasjärven ja Utajärven rajoilla leviävällä Olvas-, Oravi-, Näätä- ja Sammakkosuon suolakeudella. Suopursu onkin koko Pohjois-Pohjanmaan maakunnan nimikkokukka.
Pudasjärven metsät ovat enimmäkseen mäntyvaltaisia. Pitäjän itäosien vaara- ja tunturimaastoja hallitsevat kuusikot. Vaarojen rinteiltä ja notkelmista löytyvät ns. rinne- ja lakisuot. Vaaramaisemassa korkeimmalle kohoaa paljaslakinen Iso-Syöte, jota sanotaan Suomen eteläisimmäksi tunturiksi.
Euroopan unionin vanhin (3,5 miljardia vuotta) kallioalue sijaitsee Pudasjärven Siuruankylässä.
Tiestö.
Pudasjärvellä risteävät Oulusta Kuusamoon kulkeva valtatie 20 ja Kajaanista Rovaniemelle kulkeva kantatie 78. Maakunnan pääkaupunkiin Ouluun on matkaa 86 kilometriä. Pudasjärven yleisten teitten yhteispituus on Suomen viidenneksi suurin.
Vesistöt.
Kaupungin pinta-alasta on yli 200 km² vettä. Pitäjän itä- ja keskiosissa vaarojen lomassa on suuria järviä. Muuallakin kaupungin alue on pienten järvien, lampien, jokien ja purojen kattama. Sotkajärvi ja Pudasjärvi saarineen, putaineen ja ruohostoineen ovat tunnettuja linturikkaudestaan.
Alajuoksultaan rakennettu Iijoki virtaa kaupungin halki idästä länteen, vielä luonnontilaisena kymenä, yhtenä Pohjanmaan "Kymmenestä virrasta". Iijokeen yhtyvät monet muut joet ja vesistöt. Eteläosan vesistöt ovat yhteydessä kansainväliseen suojeluohjelmaan kuuluvaan Kiiminkijokeen. Yläosilta joen törmät ovat harvaan asuttuja ja joki virtaa pääosin vaarojen keskellä. Alempana Iijoen törmillä on alavia rantaniittyjä sekä rannoille asettuneita kyliä.
Iijoen alueella on mahdollisuus harrastaa virkistyskalastusta monella eri tavalla; perhostellen, uistellen tai veneellä. Sen kalakanta on vahva, monipuolinen sekä runsas: taimenta, harjus, siikaa ym.
Vuosittain heinäkuussa järjestettävä Iijokisoutu lähteen Taivalkosken Saijasta ja päättyy Pudasjärvellä Kipinän koskelle. Liki viikon kestävään tapahtumaan voi osallistua soutuveneellä, kajakilla tai kanootilla.
Kylät.
Pudasjärven kaupungin alue jakaantuu 15 osa-alueeseen, kylään, jotka jakaantuvat edelleen pienempiin osiin. Noin puolet kaupungin väestöstä asuu haja-asutusalueilla. Pudasjärven kylissä on paljon vapaa-ajan asutusta, mikä on edesauttanut myös laajakaistaisten Internet-yhteyksien rakentamista pitäjän haja-asutusalueille. Useimmat Pudasjärven kylät ovat nykyisin myymäläauton palvelujen varassa, ja alati linja-autoreittien harveneminen työllistää kylien taksiyrittäjiä.
Menneisyydessä on ollut myös mm. Kollajan kylä, jota vastaa nykyään Siuruan, Aittojärven ja Kipinän kylät.
Syöte.
Syöte on alue, joka sijaitsee Pudasjärven koillisosassa noin 50 km:n etäisyydellä kuntakeskuksesta Kurenalta. Nimensä seutu on saanut kahdesta huomattavasti ympäristöään korkeammalle kohoavasta huipusta, Iso- ja Pikku-Syötteestä. Nykyisin Syöte tunnetaan, paitsi näillä kahdella huipulla sijaitsevasta laskettelukeskuksesta, myös kansallispuistostaan.
Kansallispuisto.
Syötteen kansallispuisto sijaitsee Pudasjärven, Posion ja Taivalkosken kuntien alueella. Se perustettiin vuonna 2000 suojelemaan Pohjois-Pohjanmaan merkittävää ja monipuolista vaara-, metsä- ja suoluontoa. Alueen tärkeimpiä luontotyyppejä ovat vanhat metsät, aapasuot, jopa yli 300 metrin korkeudessa sijaitsevat rinnesuot sekä pienimuotoiset rehevät puronvarsilehdot. Kansallispuistossa näkyvät merkit entisajan suoniittykulttuurista, kaskiviljelystä ja poronhoidosta. Vuonna 2004 Syötteen kansallispuisto hyväksyttiin, ensimmäisenä pohjoismaisena puistona, European Charter-ohjelmaan, jonka tavoitteena on kestävän matkailun kehittäminen.
Syötteen kansallispuistossa esiintyy monia levinneisyysalueensa rajoilla eläviä eläinlajeja. Kaskeamisen synnyttämissä lehtipuuvaltaisissa sekametsissä asustaa elinvoimainen liito-oravakanta. Muita alueella esiintyviä eläimiä ovat mm. sinipyrstö, karhu, ahma, ilves, susi, saukko. Kasveista normaalisti idässä ja pohjoisessa esiintyvä pohjansinivalvatti sekä ultraemäksisten kallioiden etelänuurresammal ovat Syötteen kansallispuistossa esiintyviä uhanalaisia kasvilajeja.
Syötteen kansallispuiston polut tarjoavat puitetet kävely- ja vaellusretkille. Talvella puistoa voi kiertää hiihtäen. Luontokeskuksen näyttely multimedioineen tarjoaa tietoa kansallispuiston kulttuuriperinnöstä ja luonnosta. Keskuksessa on myös auditorio ja kahvila-ravintola. Kansallispuiston keskellä sijaitseva Ahmatupa palvelee retkeläisiä ympäri vuoden. Tuvan toinen pääty on kaikille kulkijoille avoin autiotupa, ja toisessa päässä on varaustupa, johon kuuluu myös sauna. Hiihtosesongin aikana Ahmatuvan autiotuvassa toimii erämaakahvila.
Alueen historiasta kertoo 1852 rakennettu Rytivaaran kruununmetsätorppa, joka on jäänyt autioksi 1950-luvun lopulla. Metsähallituksen entisöimä pihapiiri rakennuksineen palvelee UKK-reittiä kulkevia vaeltajia.
Laskettelukeskukset.
Iso-Syötteen huipulla. Taustalla Syötekeskuksen rinteitä.
Iso-Syötteen laki kohoaa 432 m:n korkeuteen merenpinnasta. Hiihtokeskus tarjoaa 15 erityyppistä rinnettä. Kauden avajaiset pidetään perinteisesti itsenäisyyspäivän lähettyvillä. 2000-luvun alussa Iso-Syötteen omistajuusjärjestelyt muuttuivat useaan otteeseen. Nykyisin hotellin ja sen oheistoimintojen pääomistaja on Pudasjärven kaupunki ja rinnetoiminnoista vastaa Iso-Syöte Oy. Matkailijamäärä, sekä kotimaisten että ulkomaalaisten matkailijoiden, on kasvanut viime vuosina.
Syötekeskus sijaitsee Pikku-Syötteellä noin neljän kilometrin päässä Iso-Syötteestä. Pikku-Syötteen huippu kohoaa noin 370 metrin korkeuteen merenpinnasta. Syötekeskuksessa on kymmenen laskettelurinnettä sekä erityisesti lapsille ja nuorille suunniteltuja tiloja ja palveluita. Kaikkien rinne- ja hotellipalvelujen lisäksi keskuksessa on mahdollistaa harrastaa seinäkiipeilyä, harjoittaa sisäpalloilulajeja tai tähtien tutkimista observatoriossa. Niin hotelli-, ravintola- kuin rinnetoiminnoistakin vastaa Oulun Seudun Setlementti ry. Helmikuun alkupuoliskolla järjestettävät Umpihankihiihdon maailmanmestaruuskisat pitävät Syötekeskusta tukikohtanaan kisaviikonlopun ajan. Syötekeskuksessa sijaitsee myös Syötteen koulu.
Luontokohteet.
Iinattijärvellä sijaitsevan "Hampusvaaran" laki on suosittu kalliokiipeilykohde. Kaupungin kaakkoiskulmassa sijaitsevan "Jaurakkavaaran" lakipiste kohoaa 340 metrin korkeudelle merenpinnasta, eli sen huippu on 216 metriä korkeammalla kuin lähellä sijaitsevan Jaurakkajärven pinta. Vaaran huipulla kiertelee Kupson kutsu -niminen retkeilyreitistö, jonka kolmen reittivaihtoehdon varrelle on pystytetty levähdys- ja nuotiopaikkoja.
Puhoskylässä sijaitseva "Julmaharju" on aarniomaisten harjumetsien, lähteikköjen, suppien ja pienten lampien kokonaisuus. Harjun alueelta on löytynyt Luonto-Liiton tutkimuksissa useita uhanalaisia sienilajeja.
Pudasjärven kaakkoiskulmassa Korpisen kylässä sijaitseva "Jumalanhauta" on suuri, halkaisijaltaan 30-metrinen ja syvyydeltään 15-metrinen kattilamainen hiidenkirnu. Sen pintaa peittää ihmisen pään kokoiset kivimassat.
Noin kuuden kilometrin päässä Pudasjärven keskustasta sijaitseva Jyrkkäkoski oli 1980- ja 1990-luvulla yksi Pohjois-Suomen vilkkaimmista huvipaikoista. Nykyään toiminta ei ole enää niin aktiivista.
Ruuhensuon asutusalueen lähellä Sarakylässä sijaitsee mannerjäätikön muovaama jyrkkärinteinen rotkojärvi, "Kaunislampi". Lampi on saanut olla rauhassa syrjäisen sijaintinsa vuoksi. Tälle aarnialueeksi rauhoitetulle, nimensä mukaan kauniille lammelle vie pitkospuilla varustettu 3,5 kilometrin mittainen polku.
"Kipinänkosket" ovat Iijoen vapaana virtaavista koskista kaikkein vuolaimmat. Kesäisin koskille kerääntyy perhokalastajia sankoin joukoin ja joen päätapahtuman Iijokisoudun loppuhuipennus tapahtuu laskemalla tämän kosken "tohon" lävitse. Kosket sijaitsevat Kipinän kylässä aivan Valtatie 20:n lähellä. Koskien leveys on noin 100 metriä.
Korpisen kylässä sijaitsevaan kirkasvetiseen "Kirkasheteeseen" matkailijat ovat heitelleet kolikkoja ja esittäneet toiveita jo vuosikymmenten ajan. Heteelle saavuttaessa autotien varressa on laavu, jonka edustalla voi pitää tulta.
"Poikavaaran" rinteeseen Korpisen kylässä avattiin Viettelys-niminen taukotulipaikka syyskesällä 1998. Autolla on mahdollista päästä aivan grillikodan viereen.
Paikoin vaikeakulkuinen 20 metriä syvä "Portinkuru" sijaitsee UKK-reitin varrella Syötteen ja Pintamon kylän välimaastossa. Kuru on osa Syötteen kansallispuistoa ja sen eteläreunalla on laavu tulipaikkoineen.
"Puolakkavaara" kohoaa korkealle läntisen Pudasjärven suotasankojen yläpuolelle Siuruan kylässä. Vaara on jääkauden jälkeen ollut saari Litorinameressä ja näiltä ajoilta on jäänyt alueella noin viiden hehtaarin kokoinen "rantakivikot". Vaaralla on sijainnut myös moni palovartiotorni.
"Rantaraitti" on Iijoen törmälle aivan Kurenalan keskustan tuntumaan rakennettu jokivartta seuraileva noin 1,5 km pitkä maisema- ja kuntopolku. Maisemien lisäksi sen varrella voi nähdä rakennettua perinnemaisemaa tai syöttää pellolla laiduntavia lampaita. Polun varrella on taukopaikkoja. Raitti kulkee pitkin Kurenkosken rantaa.
Euroopan unionin vanhin kallioperä on Siuruan kylän "Siuruankankaalla". Kalliot ovat 3,5 miljardia vuotta vanhoja. Sen pintaa on hionut monet jääkaudet ja se on sijainnut aikoinaan Päiväntasaajan seudulla.
Viime jääkauden sulamisvesien noin 10 000 vuotta sitten kovertama "Vattukuru" sijaitsee 2,1 km:n mittaisen luontopolun varrella Iso-Syötteeltä Taivalkosken suuntaan.
Pudasjärven merkittävimmät soidensuojelualueita ovat Litokaira, Olvassuo ja Hirvisuo.
Pudasjärven keskiosassa, missä läntiset laajat suoalueet muuttuvat Koillismaan vaaroiksi sijaitsee Ohtavaaran - Ohtosensuon lähes luonnontilassa oleva alue. Ohtosensuo on yksi Pudasjärvelle perustetuista soidensuojelualueista. Alueen erityispiirteitä on luonnontilaiset suot, vanhojen metsien suosaarekkeet ja lammet. Erityispiirteen alueen maisemalle antaa Ohtavaara. Ohtosenlammen sekä suoalueen yleensä ja Ohtavaaran korkeusero on huomattavan suuri. Vaaran kallioiset rinteet nousevat paikoitellen kymmeniä metrejä. Vaaran rinteessä on ravinteikkaita, reheviä sekä runsas puustoisia lehtomaisia puronvarsi korpia. Alueella on lukuisia lähteitä. Ohtavaaran rinteillä 190 - 210 m korkeuskäyrillä sijaitsevat kilometrien pituiset muinaiset merenranta vallit, pirunpellot. Alueella on Metsähallituksen ylläpitämä, Ohtosen saaressa sijaitseva autiotupa. Autiotuvalle kulku on kesäisin kokemus, saari jossa tupa sijaitsee on keskellä vetistä ja rimpistä suota. Aleelle ei ole rakennettu pitkospuu/polku verkostoa.
Museot ja muistomerkit.
Pinta-alaltaan noin kolme hehtaaria oleva Pudasjärven kotiseutumuseo on yksi Pohjois-Suomen laajimmista kotiseutumuseoista. Alueella on lähes kaksikymmentä rakennusta, jotka sisältävät yli 8 000 esinettä.
"Lapin sodan" muistomerkki sijaitsee Kipinän kylässä valtatie 20:n ja Hetekyläntien risteyksessä. Tässä käytiin ensimmäinen manner-Suomessa tapahtunut aseellinen yhteenotto suomalaisten ja saksalaisten joukkojen kesken 28. syyskuuta 1944. Toisen Pudasjärvellä käydyn taistelun muistoksi on pystytetty muistomerkki Aittojärvelle, jonne suomalaiset kulkivat Kipinästä Iijoen yli.
Pudasjärven "ensimmäinen kirkkoherra" Josephus Palmannus ja hänen perheensä hukkuivat Pudasjärveen ollessaan palaamassa helluntaikirkosta vuonna 1666. Tapahtuneen muistoksi on kirkkopihalle pystytetty kivinen muistomerkki. 962 ihmistä kuoli nälkään suurien nälkävuosien koetellessa Pudasjärveä vuosina 1866–1868. Kirkon pihamaalla on näitten ihmisten muistoksi pystytetty muistomerkki.
Pudasjärven hautausmaalle on haudattu yhteensä 417 Talvi-, Jatko- ja Lapinsodissa kaatunutta pudasjärveläistä. Taiteilija Paavo Tolosen suunnittelema sekä kivestä ja pronssista toteuttama "sankarimuistomerkki" paljastettiin 1978. Reliefissä sotilas ja äiti lapsineen rakentavat uutta tulevaisuutta sodan runtelemassa maailmassa.
Taide ja kulttuuri.
Kuvanveistäjä, taidemaalari ja valokuvaaja Kari Tykkyläisen kotinäyttely on avoinna kesäisin Konttilassa Yli-Siurualla, lähellä kantatie 78:aa. Yli-Kollajalla Kipinän kylässä sijaitsee taidemaalari Paavo Ahosen kotiateljee. Kuvanveistäjä ja runoilija Eero Räisänen kesänäyttely "Eeten" sijaitsee Iijoen rannalla Parkkilassa Pudasjärven kylässä. Luontokuvaaja Jorma Luhdan Pudasjärven luonnosta kertovia valokuvia on nähtävillä ympäri vuoden maksutta Syötteen luontokeskuksessa. Lisäksi nähtävillä on myös Syötteen alueen historiasta kertovia kuvia. Kaupunginkirjastossa on jatkuvasti nähtävillä eri alojen taiteilijoitten töitä. Näyttelyt ovat maksuttomia.
Toiminnallisia käyntikohteita.
Kelosyötteen lomakylän reunamilta lähtee parin kilometrin mittainen "Peikkopolku", jonka varteen kuka tahansa saa pystyttää oman peikkonsa.
Nykyinen Pudasjärven kirkko on valmistunut vuonna 1781. Kirkkorakennuksen välittömässä läheisyydessä ovat kappeli ja kellotorni, jonka huippua koristavat ainoat tunnetut Mikael Toppeliuksen ulkomaalaukset. Hautausmaata ympäröi 1 370 metriä pitkä hirsiaita ja sen keskellä on Paavo Tolosen suunnitteleman muistomerkin koristama sankarihauta-alue.
Virkistysuimala Puikkari on vuosituhannen vaihteessa rakennettu uimahalli keskustassa Kurenalla. Pääaltaan lisäksi sieltä löytyvät myös tenava-allas, poreallas, monitoimiallas, kylmäallas, opetusallas sekä liukuallas ja -mäki. Puikkarissa on myös Pudasjärven liikuntakeskuksen kahvio.
Pudasjärven Ilmailukeskuksen ympärillä on Euroopan suurimpiin kuuluva purjelentoalue G41. Kentän sisääntuloporttia vartioi Ilmavoimien lahjoittama käytöstä poistettu Draken-hävittäjä.
Tapahtumia.
Umpihankihiihdon maailmanmestaruuskilpailut järjestetään vuosittain Pudasjärven Urheilijat ry:n puolesta. Kilpailut on järjestetty vuodesta 1998 asti helmikuussa.
Samainen yhdistys järjestää keskellä kesää Kesäpilkin maailmanmestaruuskilpailut, jonka pituus on yksi viikko. Alkukilpailujen, välierien ja pikkufinaalin jälkeen 25 parasta pilkkijää kisaa maailmanmestaruudesta Pudasjärven laineilla kelluvien, "avantoreiällä" varustettujen lauttojen päällä.
Pohjantähti Games on juhannuksen aikana pidettävä kansainvälinen yleisurheilukilpailu. Järjstejänä toimii Pudasjärven Urheilijat ry ja paikkana Suojalinnan urheilukenttä.
Perinteeksi muodostuneet Pudasjärvi Markkinat ovat yksi Pohjois-Suomen suurimmista markkinoista keskellä kesälomakautta. Keskusta-alueen väestömäärä saattaa jopa kolminkertaistua markkinoiden aikana.
Vuodesta 1983 järjestetty Iijokisoutu lähtee Taivalkosken Saijasta ja päättyy Pudasjärven Kipinän kylään. Soutu suoritetaan joko soutuveneellä, kajakilla tai kanootilla, eikä tapahtumaan ole ikärajoja. Matkaa kertyy noin 160 km ja aikaa tähän kuluu viisi vuorokautta. Iijokisoudun tarkoitus on tehdä tunnetuksi Iijoen matkailulliset arvot ja saada Iijoki kunnostettavaksi vaelluskalakelpoiseksi sekä tukea Iijoen vesistönsuojelua.
Sunny Night Fly-in -ilmailutapahtuman tarkoituksena on kerätä Euroopan ilmailuharrastajat yhteen viikon ajaksi. Tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran heinäkuussa 2006.
Kulttuuri ja vapaa-aika.
Kari Tykkyläisen performanssista "Fellinin pöytä"
Kulttuuritoimi järjestää kaupungin kirjastossa säännöllisesti näyttelyitä niin paikkakunnan omien taiteilijoitten kuin muualtakin tulleitten töistä. Huomattavimpia Pudasjärvellä asuvia tai sieltä lähtöisin olevia taiteilijoita ovat Kari Tykkyläinen, Paavo Tolonen, Jorma Luhta, Janne Räisänen, Tapani Kokko, Antti Estamaa, Maarit Bergman, Esko Männikkö ja Martti Aiha. Kulttuuritoimi on mukana myös muissa tapahtumassa yhteistyössä muun muassa Pudasjärven seurakunnan kanssa. Tällainen on esimerkiksi Kotiseutujuhla, joka järjestetään vuosittain kotiseutumuseon alueella ja kirkossa.
Kesäisin Pudasjärvellä, Rajamaan rannassa, järjestetään Pudasjärvi Open Air Festival -tapahtuma, jossa esiintyy paikallisia ja lähiseudun yhtyeitä, sekä yleensä vähintään yksi tunnetumpi orkesteri, kuten Uniklubi vuonna 2005 ja Kwan vuonna 2006.
Urheilu.
Eri järjestöt järjestävät erilaisia tapatumia Pudasjärvelle. Suurin toimintaa järjestävä yhdistys lienee Pudasjärven Urheilijat ry. Kaupungin liikuntatoimi ja em. yhdistys järjestävät yhdessä mm. Umpihankihiihdon maailmanmestaruuskilpailut, Kesäpilkin MM-kilpailut ja Pohjantähti Games -yleisurheilukisat. Liikuntatoimi ylläpitää vuonna 1983 valmistunutta liikuntakeskusta, johon kuuluu täysimittainen liikuntahalli, kaksi kuntosalia, pikajuoksurata sekä uimahalli Virkistysuimala Puikkari. Kaupunki ylläpitää myös Suojalinnan urheilukenttää, jonka yhteyteen valmistui 2005 uusi huoltorakennus. Suojalinnalla on myös kolme asfalttipinnoitteista tenniskenttää. Jääkiekko ja -pallokaukalot ovat Suojalinnan urheilukentän läheisyydessä, Hirvaskosken, Puhoksen, Poijulan ja Paukkerin kouluilla sekä Honkasenkankaalla keskustassa. Kuntopolut ja hiihtoladut löytyvät kaikkien sivukylien koulujen yhteydestä. Myös koulujen liikuntasalit ovat kuntalaisten käytössä. Keskustan tuntumassa sijaitsevat Sivakkarata ja Jyrkkäkoski. Jyrkkäkoskella on lisäksi kaksi hyppyritornia, K-19 ja K-35. Liikuntatoimi vuokraa tilojaan, kuten Syötteellä Naamankajärven toimintakeskusta ja Iso-Syötteen hiihtomajaa. Syötteen alueen hiihtoladuista huolehtii Syötteen Latupooli.
Kuuluisia pudasjärveläisiä.
Metalliyhtyeet Eternal Tears of Sorrow, National Napalm Syndicate ja Kalmah on perustettu Pudasjärvellä, ja kunkin yhtyeen ydinryhmä on edelleenkin pudasjärveläislähtöinen. Muita pudasjärveläisiä levyttäneitä yhtyeitä ovat mm. Tanna ja IC Rock.
Ystävyyskaupungit.
Pudasjärven ystävyyskaupunkeja ovat Kronstadt ja Louhi/Pääjärvi Venäjällä sekä Vindeln Ruotsissa.


Thrash metal.
Thrash metal on metallimusiikin tyylilaji, joka sai alkunsa sekä Kaliforniassa että Englannissa 1980-luvun alussa. Sen syntymiseen vaikutti huomattavan paljon englantilaisen metallimusiikin uusi aalto, New Wave of British Heavy Metal (NWOBHM), johon yhdistettiin hardcore punkin raivo ja nopeus. Näin siitä kehittyi musiikin tyylisuuntaus, jolle on ominaista nopea tempo ja raskaat kitarariffit. Thrash metal oli suosituimmillaan 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa.
"Thrash" on englantia ja tarkoittaa, "sivaltaa", "romuttaa" tai "antaa selkään". Tyylilajin nimi "thrash metal" on toistuvasti kirjoitettu kirjoissa, lehdissä ja keskusteluissa virheelliseen muotoon "trash metal".
Tyylilajin alkuvaiheet 1980-luvun alussa.
Yhtenä ensimmäisistä thrash metalin edelläkävijöistä on pidetty vuonna 1978 perustettua englantilaista crust punk -yhtyettä Amebix, joka sekoitti hardcore punkin heavy metaliin. Amebix sai runsaasti vaikutteita muun muassa Motörheadilta, Black Sabbathilta, Killing Jokelta ja Crassilta. Myöhemmistä yhtyeistä Sepultura, Neurosis ja Napalm Death ovat vannoneet Amebixin nimeen. Sepultura ja useat brasilialaiset yhtyeet ovat maininneet esikuviensa joukossa myös suomalaiset hardcore punk -yhtyeet Terveet Kädet ja Rattuksen. Englantilaisen uuden aallon metallimusiikin soundia toteutti myös tuottaja Mike Stone, jonka tuottamilla hardcore punkiin vivahtavilla äänitteillä saattoi olla vaikutusta thrash metalin syntyyn.
Yhteys black metaliin.
Venomin albumilta lainatiin termi "Black Metal" vain yhtä käyttökertaa varten, mutta se myöhemmin antoi nimen black metal-tyylilajille, mutta thrash metalilla oli myös suuri vaikutus black metalin syntyyn, olihan kyseisellä levyllä paljon thrash metallille ominaisia piirteitä.
"Neljä suurta".
Merkittäviä sysäyksiä thrash metalin kehityksessä tapahtui vuosina 1984-1986, kun thrash metal -yhtyeet eri puolilla maailmaa julkaisivat ensialbumeitaan. Yhdysvalloissa Anthraxin "Fistful of Metal" (ja erityisesti sen thrash metal -ylistyslaulu "Metal Thrashing Mad"), Slayerin EP "Haunting the Chapel", esikoisalbumi "Show No Mercy" ja kakkosalbumi "Hell Awaits", Exoduksen "Bonded By Blood", Metallican kakkosalbumi "Ride the Lightning" sekä Megadethin "Killing Is My Business... And Business is Good!" olivat uranuurtajajulkaisuja. Ne osoittivat thrash metalin kehityssuunnan moneksi vuodeksi eteenpäin.
Saksassa Kreator, Destruction ja Sodom tarjosivat thrash metallin raskainta antia esikoisalbumeillaan "Endless Pain", Infernal Overkill ja "Obsessed by Cruelty". Brasiliassa Sepulturan EP "Bestial Devastation" lähenteli jo death metalia.
Varsinaisen thrash metalin kärjen 1980-luvun puolivälissä muodostivat Metallica, Anthrax, Slayer ja Megadeth. Musiikkilehdistö kutsui niitä "thrash metalin neljäksi suureksi". Tyylilajin marginaalisuuteen nähden nämä yhtyeet menestyivät hyvin ja saivat mainetta. Kukin niistä julkaisi vuosina 1986-1987 albumin, joka jäi thrash metalin historiaan merkkiteoksena: "Master Of Puppets" (Metallica), "Reign in Blood" (Slayer), "Peace Sells... But Who's Buying?" (Megadeth) ja "Among the Living" (Anthrax). Yhtyeiden menestys jatkui 1990-luvun alkupuolelle saakka, jolloin thrash metal alkoi vähitellen lähestyä valtavirran musiikkityylejä. Vaikka yhtyeiden radiosoittoaika oli yleensä vähäistä, Anthrax myi Yhdysvalloissa kultaa vuonna 1988 (EP "I'm the Man"), kun taas Metallican ja Megadethin ensimmäiset platinalevymyyntiin oikeuttaneet luvut rikkoutuivat jo vuosina 1986 ("Peace Sells... But Who's Buying?") ja 1992 ("Countdown to Extinction"). Nelikosta raskainta thrash metalia soitti Slayer, jonka menestyksen takuuna olivat kulta- ja platinamyynnin sijasta fanaattisten kannattajien täyttämät konserttisalit.
Muita hieman vähemmän tunnettuja thrash metal -yhtyeitä olivat muun muassa yhdysvaltalaiset Dark Angel, Exodus, Anthrax-jäsenten sivuprojekti S.O.D., Testament sekä kanadalainen Voivod. Vaikka edellä mainittujen yhtyeiden levymyynti ja näkyvyys eri medioissa olivat pienempiä kuin "neljällä suurella", niiden musiikillinen anti tyylilajille oli vähintään yhtä merkittävä.
Keski-Euroopan thrash metal 1980-luvun lopulla.
"Teutonithrashiksi" kutsuttua suuntausta muokkasivat länsisaksalaiset Destruction, Kreator ja Sodom vuosina 1985-1989. Länsisaksalaisten yhtyeiden työ omalla maaperällään oli merkittävää, koska saksalainen underground- ja metallimusiikkiliike oli hyvin vastaanottavainen uusille musiikkityyleille ja yhtyeille. Kun yhdysvaltalaiset thrash metal -yhtyeet käytännössä taistelivat olemassaolostaan koko 1980- ja 1990-luvun, saksalaisten kollegoiden ei tarvinnut huolehtia radiosoitosta, levymyynnistä tai musiikin poliittisesta korrektiudesta läheskään yhtä paljon. Euroopassa albumeja myytiin tarpeeksi, konserttisalit olivat täysiä ja metallimaailman yhteisöllisyyden ansiosta keskinäinen kilpailu oli terveellä pohjalla.
Saksalaisten thrash metal -yhtyeiden musiikki oli usein uskaliaampaa ja sanoitukset vihaisempia kuin yhdysvaltalaisten. Saksalaisessa thrash metalissa olikin paljon death metalin piirteitä. Tyylin vaikutteet levisivät nopeasti myös Länsi-Saksaa ympäröiviin, lähinnä germaanisen kielialueen maihin.
Lasku.
Thrash metalin suurin suosio hiipui 1990-luvun puoliväliin mennessä. Rockmusiikissa brittipop- ja grunge-yhtyeet hallitsivat radioiden soittolistoja ja albumilistoja, ja metallimusiikin kaupallinen suosio oli yleensäkin laskussa. Useat merkittävistä 1980-luvun thrash metal -yhtyeistä joko hajosivat kokonaan (kuten Acid Reign, Nuclear Assault tai Whiplash) tai jäivät vuosien mittaisille levytys- ja konsertointitauoille (kuten Dark Angel, Death Angel, Exodus tai Forbidden).
Osa vanhoista thrash metal -yhtyeistä, kuten Sepultura, alkoivat kehittää musiikkityyliään melodisempaan suuntaan. Groove metalin tai post-thrashin uranuurtajat Panteran johdolla hylkäsivät 1980-luvun suoraviivaisen thrash metalin. Thrash metalista polveutuneet uudet tyylit toivat sen samalla hieman lähemmäksi metallimusiikin valtavirtaa.
Nousu.
Vuosikymmenen verran kestäneen suvantovaiheen jälkeen thrash metal kehittyi taas 2000-luvulla. Erityisesti post-thrashin myötä musiikkiin oli tullut uusia elementtejä. Kappaleiden eri osien tempon vaihtelut olivat tavallisia, ja melodiakulut koostuivat muustakin kuin kuudestoistaosanuoteista kootuista, sahaavista riffeistä. Thrash metalista polveutuneet uudet tyylisuunnat, kuten alternative metal ja metalcore, saivat uudesta nuorisosukupolvesta täysin uutta yleisöä.
Myös Suomessa perustettiin vanhaa thrash metalia ja muita metallimusiikin tyylilajeja yhdistäviä yhtyeitä. Näistä uuden sukupolven thrash metal -yhtyeistä voidaan mainita esimerkiksi suomalaiset Deathchain, Mokoma, The Scourger ja Stam1na. Myös ruotsalainen The Haunted ja yhdysvaltalaiset Damageplan, Killswitch Engage ja Lamb of God edustavat musiikkityyliä, joka häilyy thrash metalin, post-thrashin ja metalcoren välimaastossa.
Thrash metalin varhaiset juuret Suomessa.
Suomalaisista thrash metal -yhtyeistä parhaiten tunnettaneen Stone. Varsinkin yhtyeen kahta ensimmäistä albumia "Stone" (1988) ja "No Anaesthesia!" (1989) pidetään merkittävinä Suomen thrash metalin uranuurtajajulkaisuina. Stone hajosi virallisesti vuonna 1991, ja sen jäseniä liittyi myöhemmin muihin yhtyeisiin kuten Suburban Tribe, Amorphis ja Children of Bodom. Stonen musiikkia on kuitenkin julkaistu uudelleen ja yhtye on jatkanut satunnaista konsertointia aina 2000-luvulle saakka.
Erityisesti 1980-luvun lopulla Pohjois-Suomessa thrash metal oli suosittua ja paikallisesti esiintyviä yhtyeitä oli runsaasti. Jotkut yhtyeet, kuten Ancestor (nykyinen Kalmah), Airdash ja A.R.G., levyttivät suurille levy-yhtiöille, mutta esimerkiksi Crematory, Mengele (myöhemmin nimillä Insomnia ja Wengele), Maple Cross, National Napalm Syndicate ja Sacred Crucifix olivat merkittäviä paikallisia vaikuttajia Oulun läänin ja Etelä-Lapin alueella.
Suomalaiset thrash metal -yhtyeet toimivat kuitenkin lähinnä harrastepohjalta ja alkuaikojen julkaisut olivat lähes poikkeuksetta omakustanteita. Thrash metal oli monille soittajille lähinnä tapa viettää aikaa ystävien keskuudessa ja demonauhojen kansainvälinen vaihto keino pitää yhteyttä samanhenkisten ihmisten kanssa.
Death metal.
Thrash metalia voidaan pitää death metalin edeltäjänä. Suurimpana erona näiden kahden tyylin välillä on laulutyyli. Death metal -laulajien matala ja kuolinkorinaa muistuttava murinalaulu on tyylilajin tavaramerkki, kun taas thrash metal -laulajat voivat laulaa joko jonkin verran puhtaammin vokaalein ja paremminkin huutaen tai karjuen. Muun muassa Slayerin Tom Arayan vokalisointitekniikka oli huutopainotteista laulua, joka saattoi vaikuttaa murinalauluun. Genreraja on kuitenkin häilyvä, ja useissa lähteissä ja lehdistössä käytetään myös yhdistelmätermiä deathrash tai death-thrash. Erityisesti Sepulturan yhteydessä termi deathrash esiintyi useasti 1990-luvun alkupuolella.
Post-thrash.
1990-luvun alussa thrash metal kehittyi post-thrashiksi. Riffittelevä, välillä hidas- tai keskitempoinenkin ja raskas musiikki tunnetaan myös nimillä groove metal, hupparihevi ja neo thrash. Sen edustajia olivat muun muassa yhdysvaltalainen Pantera ("Cowboys from Hell" ja sen jälkeiset albumit), sekä Sepultura 1990-luvun levytyksineen. Myös takavuosien thrash metal -yhtye Anthraxin materiaali oli 1990-luvulla hyvin post-thrash -tyyppistä. Overkill-yhtyeen uusi tuotanto on myös groove metal -vaikutteista. Post-thrash on 2000-luvun metalcoren suurimpia vaikuttajia.
Speed metal.
Käsitteet thrash metal ja speed metal ovat niin ikään hyvin häilyviä. Vaikka molemmat termit ovat kiistatta olleet käytössä jo 1980-luvun alkupuolelta lähtien, niiden välillä ei ole selkeää rajaa. Asiaa on yritetty määritellä siten, että thrash metal on speed metaliakin raskaampaa, äärimmäisempää ja aggressiivisempaa musiikkia. Speed metalissa korostuvat enemmän perinteisen heavy metalin vaikutteet. Joissain thrash metal -yhtyeissä laulajalla on tapana "rääkyä" tai "öristä", kun taas speed metalissa turvaudutaan useammin puhtaaseen lauluun korkeita kirkaisuja hyödyntäen. Thrash metal on yleensä myös synkkätunnelmaista, kun taas speed metal -kappaleiden sanoitukset ovat toisinaan humoristisia ja hyväntuulisia. Käytännössä speed metalia ja thrash metalia on kuitenkin usein käytetty synonyymeinä. Thrash metalin ja speed metalin ”yhdistämistä” esiintyy, esimerkkinä yhdysvaltalainen Razormaze.
Fusion thrash.
Fuusiothrash yhdistää jazzin vapaamuotoisuuden ja riffien seurannasta joustamisen black/death metalliin ja hardcore punkiin. Tunnetuin edustaja on suomalainen Sunblind. Genre on erittäin harvinainen ja undergroundissa demotasoisuuden takia. Se sekoitetaan usein hardcore punkiin ja black metalliin.
Black metal.
Ensimmäisiä black metal -yhtyeitä, joiden musiikissa oli paljon vaikutteita thrash metalista, olivat esimerkiksi Sarcófago, Venom ja Hellhammer. Jotkut ensimmäisen aallon black metal -yhtyeet sekoittivat musiikissaan death-, black- ja thrash metalia


Positroni.
Positroni on elektronin antihiukkanen eli antimateriaa. Positronin massa ja spin ovat elektronin kanssa yhtä suuret, mutta sen sähkövaraus on +1 e eli alkeisvaraus.
Positroni voi syntyä fotonien osuessa aineeseen yli 1,022 MeV:n energialla. Tätä prosessia kutsutaan parinmuodostukseksi, koska fotonin energiasta muodostuu sekä positroni että elektroni. Käänteisessä prosessissa, annihilaatiossa, positroni kohtaa elektronin, jolloin molemmat häviävät, ja vapautuu 1,022 MeV energiaa gammasäteilynä. Positroneja voi tuottaa myös positroniemissiossa, joka on eräs beetasäteilyn muoto. Siinä protoni muuttuu heikon vuorovaikutuksen vaikutuksesta neutroniksi, positroniksi ja elektronin neutriinoksi.
Carl David Andersonin ottama sumukammiokuva positronista.
Positronin löytyminen.
Teorian positronin olemassaolosta kehitti 1928 Paul Dirac. Hän johti Wolfgang Paulin työn pohjalta elektronia kuvaavan Diracin yhtälön. Tämä sai hänet ennustamaan elektronin antihiukkasen olemassaolon, jonka hän selitti tyhjiön täyttävän negatiivisen energian merellä (niin sanottu Diracin meri). Neljä vuotta myöhemmin Carl David Anderson havaitsi näitä antimateriahiukkasia ensimmäisen kerran avaruudesta maahan säteileviä hiukkasia tutkiessaan ja antoi niille nimen "positron". Hän käytti hiukkasten havaitsemiseen sumukammiota, joka oli täytetty superjäähdytetyllä höyryllä. Kun varattu hiukkanen lävistää tällaisen kammion, syntyy hiukkasen kulkureitille silminhavaittavia nestetippoja.
Hiukkasfysiikka.
Hiukkasfysiikan tutkimuksessa positroneita on käytetty muun muassa vuosina 1989–2001 toimineessa LEP-törmäyttimessä, jossa tutkittiin elektroni-positroni-törmäytyksiä. Tällaisessa hiukkas-antihiukkas-törmäyksessä hiukkanen ja sen antihiukkanen annihiloituvat eli "katoavat" ja niiden energia muuttuu toisiksi hiukkasiksi.
Lääketiede.
Lääketieteessä positroneja käytetään positroniemissiotomografiassa (PET), jolla voidaan kuvantaa kehon eri elimiä. Menetelmässä potilaalle annetaan radioaktiivista ainetta, joka hakeutuu elimistössä tiettyihin kohtiin, esimerkiksi syöpäpesäkkeisiin. Radionuklidit hajoavat tietyllä nopeudella elimistössä emittoiden positroneja, jotka annihiloituvat elimistön elektronien kanssa. Vapautunut gammasäteily havaitaan kehon ulkopuolelle asetetulla ilmaisimella.
Materiaalitutkimus.
Positroneita käytetään myös materiaalitutkimuksessa positroniannihilaatiospektroskopiassa (PAS). Positroniannihilaatiospektroskopialla voidaan tutkia aineen paikallista atomirakennetta, erityisesti kiteiden hilavirheitä.


Ruanda.
Ruandan tasavalta eli Ruanda on keskiafrikkalainen sisämaavaltio. Sen rajanaapureita ovat lännessä Kongon demokraattinen tasavalta, pohjoisessa Uganda, etelässä Burundi ja idässä Tansania. Sen pinta-ala on noin 26 000 neliökilometriä ja asukkaita on noin seitsemän miljoonaa. Ruanda on brittiläisen kansainyhteisön 54. jäsen (vuodesta 2009), vaikka sillä on historiallisia siteitä pikemminkin ranskankieliseen maailmaan Belgian entisenä siirtomaana.
Varhainen historia.
Nykyisen Ruandan alueella ovat pisimpään asuneet twat. Hutut tulivat alueelle noin vuodesta 1000 alkaen. Twat väistyivät heidän tieltään asteittain.
Tutsit muuttivat nykyisen Ruandaan alueelle 1300-luvulla. Perimätiedon mukaan tutsit tulivat Afrikan sarven alueelta ja vähitellen alistivat hutut valtaansa. He perustivat alueelle kuningaskunnan ja feodaalijärjestelmän tutsiaateliston ja läänitysten kera. Joillakin alueilla hutut jatkoivat elämäänsä omissa yhteisöissään ja joillakin alueilla oli rauhallista yhteiseloa nimellisesti tutsikuninkaan alaisuudessa. Kuningaskunnassa hutut alistuivat maaorjuuteen eli sitoutuivat työskentelemään tutsien hyväksi vastikkeena karjan ja laidunten vuokrasta.
Siirtomaa-aika.
Ruandan alue julistettiin Berliinin sopimuksessa 1885 Saksan siirtomaa-alueeksi. Alueelle perustettu Saksan siirtomaahallinto nojasi paljolti maata ennestäänkin hallinneisiin tutseihin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen nykyisen Ruanda ja Burundin alue luovutettiin Kansainliiton mandaattialueena Belgialle nimellä Ruanda-Urundi. Vuonna 1946 alueesta tuli Yhdistyneiden kansakuntien huoltohallintoalue, jota Belgia edelleen hallinnoi. Belgian hallinnassa maa oli vuoteen 1962.
Belgian rotuerotteluun perustunut hallinto nojasi alkuun korkea-arvoisemmaksi ryhmäksi määriteltyihin tutseihin, mutta 1950-luvulla belgialaisten politiikka kääntyi suosimaan aikaisemmin pakkotyöhön alistettua hutuenemmistöä, jonka tasa-arvovaateet alkoivat käydä äänekkäämmiksi ja saada yhä enemmän ymmärrystä. Käännekohdaksi muodostui hutujen kapina vuonna 1959, jossa vanhaa tutsimonarkiaa edustanut kuningas, Kigeli V, menetti asemansa. Kuninkaallinen perhe ja kymmeniä tuhansia sen kannattajia lähti maanpakoon.
Itsenäisyys.
Ruanda itsenäistyi 1. heinäkuuta 1962 ja sen johtoon nousivat nyt hutupoliitikot. Hutujen ja tutsien jännitteet kytivät kuitenkin pinnan alla ja räjähtivät lopulta 1990-luvun alussa.
Kansanmurha.
Kansanmurhassa surmattujen pääkalloja Muramben muistomerkillä
Muun muassa kolonialismin aikana syntyneet etniset jännitteet käynnistivät huhtikuussa 1994, presidentti Juvénal Habyarimanan lentokoneen alasampumisen jälkeen, hallituksen organisoiman massiivisen kansanmurhan, joka jatkui noin 100 päivää. Alasampujien taustasta ja motiiveista on esitetty erilaisia käsityksiä. Ruandan joukkomurhaa on pidetty kansanmurhana, johon ulkopuoliset, muun muassa YK eivät puuttuneet tarpeeksi voimallisesti. Tutsijohtoinen kapinallisryhmittymä Ruandan Isänmaallinen Rintama (RPF) löi lopulta hutujoukot ja keskeytti kansanmurhan heinäkuussa 1994. Yli kaksi miljoonaa kostotoimia pelännyttä hutua pakeni maasta, monet heistä Kongoon. Hutujen ja tutsien väliset levottomuudet ovat jatkuneet Kongon puolella.
Kansanmurhan jälkeen.
Vuosina 1997-2002 ruandalaiset joukot puuttuivat hutujen ja tutsien välisiin levottomuuksiin naapurimaassa, jonka nimi oli aluksi Zaire, myöhemmin Kongon demokraattinen tasavalta.
Vuosina 2003, 2005 ja 2007 vapautettiin joukkoarmahduksilla monia kansanmurhan aikaisista teoista vangittuja vankeja. Osasyynä on ollut vankiloiden täyttyminen.
Vuonna 2006 tehdyn aluehallinnon uusjaon yhtenä tavoitteena oli luoda monikulttuurisia hallintoalueita ja näin vähentää vastakkainasettelua.
Hallinto.
Ruanda on parlamentaarinen tasavalta, jossa on presidentti. Presidentin toimikausi on seitsemän vuotta. Ruandasta tuli parlamenttivaaleissa 15. tammikuuta 2008 maailman ensimmäinen maa, jossa naiset saivat enemmistön parlamenttiin.
9. elokuuta 2010 Ruandassa järjestettiin toinen kansanmurhan jälkeinen presidentinvaali, ja maa kärsi lukuisista levottomuuksista vaalien alla. Ehdokkaita oli istuvan presidentti Paul Kagamen lisäksi kolmesta hallitusta myötäilevästä pienestä oppositiopuolueesta. Todellisuudessa Kagame oli ainoa ehdokas, ja hänen ennustettiin jo etukäteen saavan murskavoiton. Lopullisessa laskennassa Kagamen osuus oli 93 prosenttia äänistä.
Aluejako.
Vuodesta 2006 alkaen Ruanda on jaettu neljään maakuntaan, Pohjoinen, Etelä, Itä ja Länsi. Lisäksi pääkaupunki Kigali muodostaa oman hallintoalueensa.
Maantiede.
Gorillaemo poikasineen Parc des Volcansin kansallispuistossa
Ruanda sijaitsee lähes Afrikan keskuksessa, vain muutaman asteen päiväntasaajasta etelään. Maalla ei ole meriyhteyttä. Sen rajana Kongon demokraattiseen tasavaltaan toimii Kivu-järvi ja Ruzizin jokilaakso. Muita rajanaapureita ovat pohjoisessa Uganda, idässä Tansania ja etelässä Burundi.
Vuonna 2010 arvioitiiin, että maassa oli neljä yli sadantuhannen asukkaan kaupunkia: Kigali (noin 1,029 miljoonaa asukasta), Ruhengeri (117 000), Gisenyi (113 000) ja Butare (107 000).
Ruanda on pääasiassa ruohotasankoa ja maasto on kumpuilevaa. Lukuisten mäkien ja kumpujen vuoksi maa tunnetaan myös nimellä "tuhansien mäkien maa" ("Pays des mille collines"). Pohjoisessa on korkeampaa vuoristoa ja maan luoteisosassa tulivuoria. Kongo-joen ja Niilin vesistöjen raja kulkee pohjoisesta etelään läntisen Ruandan poikki noin 2 700 metrin korkeudessa.
Maan tärkeimmät kansallispuistot ovat Akageran kansallispuisto Tansanian rajalla, Nyungwen kansallispuisto maan kaakkoisosan kukkuloilla ja vuorigorilloistaan tunnettu Parc des Volcans maan koillisosan vuorilla.
Väestö.
Alkuperäisväestö koostuu kolmesta etnisestä ryhmästä: Suurin ryhmä, hutut, ovat maanviljelyä harjoittavia bantuja. Tutsit, jotka olivat vuoteen 1959 asti noudatetun feodaalisen karjanpitoon perustuvan järjestelmän johtava kasti, ovat lähinnä karjankasvattajia. Twa-pygmien uskotaan olevan alueen vanhin, ennen bantujen kansanvaellusta alueella asunut, ryhmä.
Melkein kaikki ruandalaiset puhuvat ruandaa äidinkielenään. Muut viralliset kielet opitaan yleensä vieraina kielinä. Ranskaa osaa 8 prosenttia ja englantia 3 prosenttia ruandalaisista.
Kristinusko on Ruandan valtauskonto. Vuonna 2001 roomalaiskatolisia oli 56.5%, protestantteja 26%, adventisteja 11.1%, ja muslimeja 4.6%.
YK:n vuosituhattavoitteista monia on saavutettu maan aiemmasta sekasorrosta huolimatta. Vuonna 2008 ala-asteikäisistä lapsista 97% kävi koulua. Sukupuolten taa-arvon edistaminen eteni hyvin, naisten osuus parlamentissa oli maailman suurimpia. Malarian ja HIVin esiintyminen oli vähentynyt. Puhtaan juomaveden saatavuus oli kasvanut merkittävästi vuodesta 2000, ja siihenkin liittyvä tavoite arvioitiin saavutettavan vuoteen 2015 mennessä. Sen sijaan lapsi- ja äitiyskuolleisuuteen sekä köyhyyteen liittyvät tavoitteet tuottavat suuria vaikeuksia.
Talous.
Ruanda on Afrikan tiheimmin asuttu valtio. Sillä on vain vähän luonnonvaroja ja teollisuutta. Ruandan merkittävimpiä luonnonvaroja ovat kulta, maakaasu ja vesivoima ja vientituotteita kahvi ja tee. Turismi, varsinkin luontomatkailu, on myös merkittävä tulonlähde. Matkailijaa houkuttavat kansallispuistot gorilloineen sekä Kivujärven hienot rannat.
Noin 90 prosenttia asukkaista saa toimeentulonsa maanviljelystä. Keskimääräinen perheviljelmän koko on puolitoista hehtaaria. Kahvin ja teen lisäksi maassa kasvatetaan myyntiin myös pyretriiniä, kasviperäistä hyönteismyrkkyä.
Liikenne.
Ruandassa on yhdeksän lentokenttää, joista neljän kiitotiet on päällystetty. Kivujärvellä on vesireittejä aluksille, joilla ei ole suuri syväys.
Maantie Kigalista Butaren kautta Bujumburaan on hyvässä kunnossa, ja se on pääasiallinen reitti Burundista Ruandaan. Myös Cyangugusta pääsee Bujumburaan, mutta tie on huonompi. Tansanian Mwanzaan pääsee Rusumon rajakaupungin kautta. Ugandan Kampalaan kuljetaan Kabalen kautta. Kongon puolelle tehdään päiväretkiä Kivujärven yli Gomon alueelle. Eteläinen reitti kulkee Ruandan Cyangugusta Kongon Bukavuun, mutta seudulla on ollut levotonta.
Joukkoliikennettä hoitavat minibussit. Naapurimaihin verrattuna tiet ovat hyvässä kunnossa ja minibussilla matkustaminen miellyttävää, sillä niiden lasketaan olevan täynnä kun jokaisella istumapaikalla on yksi matkustaja.
Kulttuuri, media, koulutus ja urheilu.
Musiikki ja tanssi ovat tärkeä osa Ruandan kansallista perinnettä. Kansanlauluja säestetään tyypillisesti kahdeksankielisellä harppua muistuttavalla soittimella. Tansseja säestää rumpuorkesteri, johon kuuluu seitsemästä yhdeksään soittajaa. Uudempaa musiikkiperinnettä ovat uskonnolliset kuorolaulut, joit akuulee maan monissa kirkoissa. Kuuluisin tanssilaji on "intore", jota aikoinaan esitettiin ainoastaan kuninkaallisille hovitanssina, mutta nykyisin myös julkisissa näytöksissä.
Tyypillisnen käsityötuote on sisalista punottu kartiokantinen kori, "igiseke" eli "agaseke". Näillä koreilla on myös symbolista merkitystä, ja nuoret naiset punovat sellaisen kapioitaan varten.
Ruandan seuratuin joukkotiedotusväline on valtion ylläpitämä Ruandan radio. Televisiota katsotaan lähinnä kaupunkialueilla. Maassa ilmestyy kolme englanninkielistä ja yksi ruandankielinen sanomalehti, mutta niiden lukijakunta on pieni. Lehdistön sanotaan harjoittavan itsesensuuria.
Maan suurin ja vanhin yliopisto, Ruandan kansallinen yliopisto, perustettiin vuonna 1963 Quebecin kanadalaisten dominikaanien tuella. Vuodesta 1995 alkaen siellä on saanut opetusta ranskan lisäksi myös englannin kielellä. Vuonna 2005 siellä oli noin 8 200 opiskelijaa. Murambin teknillisestä opistosta tehtiin kansanmurhan jälkeen muistomerkki.
Ruandan jalkapallomaajoukkue osallistui Africa Cupiin vuonna 2004. Silloin se tuli lohkossaan kolmanneksi Muina vuosina se on karsiutunut tai jättänyt osallistumatta. Vuoden 2011 jalkapallon alle 17-vuotiaiden Afrikan mestaruuskisat pelataan Ruandassa. Maa on osallistunut olympialaisiin seitsemän kertaa, mutta ei ole koskaan saanut mitalia.


Ranskanravuri.
Ranskanravuri (myös ranskalainen ravihevonen, ranskaksi "Trotteur Français") on Ranskasta kotoisin oleva ravihevosrotu.
Historiaa.
Noin vuonna 1836 normandialaiset vaunuhevoskasvattajat päättivät valtionsiittolan tukemana ryhtyä kasvattamaan omaa ravurirotua — olihan amerikkalaisillakin jo omansa. Jalostustyön pohjaksi valittiin omat normannitammat, joilla oli ratsasteltu metsissä ja ajeltu markkinoille. Näitä tammoja risteytettiin ranskalaisten mielenkiinnon herättäneiden englantilaisten hunter-hevosten kanssa. "Young Rattler" -niminen hunter löytyy jokaisen ranskanravurin sukutaulusta. Kevyt hunter paransi pikkuhiljaa raskaasta normandianhevosta, joka vielä myöhemmin kehittyi parhaimmilleen englannintäysiveriristeytysten ansiosta.
Rodusta tuli hyvin suosittu. Jalostuksen seuraava ongelma oli löytää enemmän ravurityyppinen rotu: kevyt ja tottunut vetämään vaunuja. Ranskalaiset löysivätkin englantilaisen norfolk roadsterin, joka oli hyväravinen vaunuhevonen. Norfolkia käytettiinkin niin paljon, että nykyisellä ranskanravurilla on norfolk roadsterin rakenne. Tärkein jalostukseen käytetty norfolk-ori oli "Norfolk Phenomenon" ja englannintäysveriori vastaavasti "The Heir of Linne". Näistä polveutuvat viisi varsinaista kantaoria "Lavater", "James Watt", "Pheaton", "Cherbourg" ja tärkein, "Fuschia". Myöhemmin normannitammoja risteytettiin amerikkalaisilla - ja kreivi Orlovin venäläisillä ravihevosilla. Näiden risteytysten seurauksena syntyneet hevoset olivat useimmiten kimoja, mikä muuten oli rodussa harvinainen väri. Rodun alun perin kehittäneet normandialaiset eväsivät kuitenkin näiltä risteytyksiltä osallistumisen kilpailuihin, joiden perusteella siitokseen soveltuvat eläimet valittiin. Toiseen maailmansotaan saakka kantakirjaan hyväksyttiin ainoastaan hevoset, joiden kilometriaika oli korkeintaan 1 minuutti 42 sekuntia. Vuonna 1942 kantakirja suljettiin hevosilta, joiden vanhemmat eivät olleet rekisteröityjä.
Vähitellen raviurheilu levisi muuallekin Eurooppaan, ja ranskanravureita vietiin paljon Ranskan ulkopuolelle. Samaan aikaan Ranskaan tuotiin amerikanravureita, joita käytettiin jonkin verran rodun jalostukseen. Muiden rotujen risteyttäminen ranskalaiseen ravihevoseen kuitenkin väheni, kun kantakirja suljettiin 1937. Kantakirja ehti olla avoin vain 15 vuotta.
Käyttö.
Ranskanravuri on puhdas ravuri, mutta sitä on käytetty myös ranskalaisten ratsuhevosten jalostukseen, ja ranskalaisista puoliverioreista 2% onkin ravurisukuisia. Ranskanravurit ovat erityisen suosittuja montéssa eli raviratsastuksessa, jossa hevoselta vaaditaan sekä kokoa että kestävyyttä. Varsinkin Ranskan ulkopuolella puhtaita ranskanravureita näkee vähän: jonkin verran ranskanravuria kuitenkin on monen eurooppalaisen huippuravurin, kuten Varennen, suvussa.
Rakenne ja ulkonäkö.
Ranskanravuria ei ole varsinaisesti jalostettu rakenteen perusteella - juoksunopeutta ei suosittu sen kustannuksella. Siinä sivussa rodulle on kehittynyt ominaiseksi työhevosesi-isien perusominaisuuksia, kuten karkearakenteisuus, mutta samalla siitä löytyy jalojakin piirteitä. Se on myös perinyt esi-isiltään sitkeyden, armottoman kestävyyden ja kiltin luonteen.
Sallitut värit ovat ranskanravurilla yksiväriset: rautiaat ja ruunikot ovat yleisimpiä, kimot erittäin harvinaisia. Ranskanravureilla on usein myös valkoisia merkkejä. Säkäkorkeus vaihtelee 165 cm ja 175 cm välillä. Ranskalaiset arvostavat hevosessa kokoa, jota tarvitaan montéssa, joten harva rodun siitosori on alle 160 cm korkea.
Suomessa.
Suomeen on tuotu monia raveissa menestyneitä ranskanravureita. Tunnetuimpia lienevät Exchequer, Guenoso ja ranskalais-amerikkalainen Etain Royal.


Falafel.
פלאפל, falafel) on Lähi-idästä kotoisin oleva härkäpavuista tai kikherneistä valmistettu friteerattu pyörykkä. Ruokalaji on lähtöisin Egyptistä, mutta suosittu myös monissa muissa Lähi-idän maissa, kuten Israelissa, Libanonissa ja Palestiinassa. Se on Syyrian kansallisruoka. Falafel on pikaruokana merkittävä kasvisruoka.
Falafelin valmistuksessa käytetään tyypillisesti papujen ja kikherneiden lisäksi sipulia, persiljaa, mausteita ja suolaa. Joskus pyöryköiden pinnalle lisätään seesaminsiemeniä. Variaatioita on runsaasti. Ainekset jauhetaan hienoksi tahnaksi ja tahnasta tehdään pyöryköitä, jotka uppopaistetaan rasvassa.
Falafel tarjotaan tyypillisesti pitaleipään käärittynä ja erilaisten lisukkeiden, kuten salaatin, tahini-kastikkeen ja tulisen kastikkeen kera. Falafel-pyöryköitä voidaan tarjota myös riisin tai ranskalaisten perunoiden kera.
Suomessa "falafel" kuuluu lähes jokaisen kebab-ravintolan valikoimaan ja on erityisesti kasvissyöjien suosiossa. Se maistuu voimakkaasti roomankuminalta ja korianterilta, mutta ei ole niin tulinen kuin monet muut kebab-ravintoloiden ruokalajit.


Amerikanravuri.
Amerikanravuri (myös amerikkalainen lämminverinen ravihevonen) on raviurheilussa käytetty lämminverinen hevosrotu, joka lukeutuu lämminveriravureihin. Rotu on kotoisin Yhdysvalloista ja Kanadasta, missä se kehitettiin 1700-luvun lopulla ravikilpailuja varten.
Historia.
Amerikanravurin tärkein kantaisä on vuonna 1780 Isossa-Britanniassa syntynyt englannintäysiveriori Messenger. Laukkakisoissa menestynyt Messenger tuotiin Yhdysvaltoihin vuonna 1788. 20 vuoden ajan sillä astutettiin runsaasti narragansettin- ja kanadanpeitsari- sekä morganinhevostammoja. Tärkein jälkeläinen Hambletonian 10 (iii. Messenger) syntyi 1849. Hambletonian periytti loistavaa ravurityyppiä, ja se jättikin yli 1300 jälkeläistä vaikkei itse koskaan kilpaillut.
Vuonna 1879 rodulle laadittiin juoksuaikastandardit kantakirjaan tarjottaville eläimille: ravureiden oli juostava maili kahdessa ja puolessa minuutissa (kilometriaika 1 min 33 s) ja peitsareiden kahdessa minuutissa ja 25 sekunnissa (1 min 30 s). Tästä standardista rotu sai englanninkielisen nimensä "Standardbred".
Ominaisuudet.
Amerikanravuri on voimakasrakenteinen ja usein takakorkea. Selkä on pitkä ja rintakehä tilava. Säkäkorkeus on keskimäärin 160 cm ja väritys yleensä ruunikko, joskus musta, mustanruunikko tai rautias.
Amerikanravuri on maailman nopein ravurirotu. Maailmanennätys 1.08,9 kilometrillä on ruotsalaisen Victory Tillyn nimissä ja juostiin vuonna 2002. Raviurheilu ja amerikanravureiden kasvatus on hyvin kansainvälistä: maailman parhaaksi kutsuttu ravuri Varenne on italialainen, suuria kilpailuita (muun muassa Elitloppet) voittanut "Abano As" on Saksasta, Scarlet Knight kuuluu Amerikan komeettoihin, ja ruotsalainen "Hilda Zonett" on Euroopan nopein tamma. Suomalaisia huippuja ovat olleet nykyään Laukon kartanolla siitosoriina toimiva Houston Laukko, eläkkeelle siirtynyt Isla J Brave sekä huipputamma Passionate Kemp. Monet suomalaiset muistavat varmasti myös jo kuolleen Charme Asserdalin sekä nykyisin siitoskäytössä olevan BWT Magicin.


Elitloppet.
Elitloppet on Tukholmassa Solvallan raviradalla juostava ravikilpailu. Se on Prix d'Ameriquen ja The Hambletonianin ohella yksi maailman tunnetuimmista ja arvostetuimmista ravikilpailuista. Ykköspalkinto kisassa on 3 000 000 Ruotsin kruunua.
Elitloppet on vuosittain toukokuun viimeisenä kokonaisena viikonloppuna järjestettävän ravitapahtuman sunnuntainen pääkilpailu. Elitloppet-viikonloppu on yksi Ruotsin suurimmista vuosittaisista urheilutapahtumista, joka kerää kahden päivän aikana Solvallaan yli 50 000 henkeä. Tapahtumaan saapuu myös tuhansia ulkomaisia katsojia, muun muassa Suomesta.
Pääkilpailun lisäksi viikonloppuna järjestetään myös useita muita suurkilpailuja. Niistä merkittävimmät ovat lauantaiset Sweden Cup ja 3100 metrin matkalla juostava Harper Hanovers Lopp sekä sunnuntaina kilpailtava kylmäverisille tarkoitettu Elitkampen.
Itse Elitloppet järjestetään kutsukilpailuna. Ennen finaalia ajetaan kaksi karsintalähtöä - yleensä kahdeksan hevosen lähtöinä. Kummastakin karsinnasta neljä parasta pääsee loppukilpailuun. Kilpailumatkana on 1 609 metriä autolähetyksellä.
Suomalainen hevonen ei ole koskaan voittanut Elitloppetia. 2000-luvulla suomalaishevosten on ollut lähes mahdotonta päästä mukaan edes karsintalähtöihin. Edellinen Suomen edustaja on kilpailuun vuonna 2001 osallistunut BWT Magic. Se sijoittui omassa karsinnassaan toiseksi, mutta laukkasi finaalissa. Menestynein suomalaishevonen Elitloppetissa on ollut Veijo Heiskasen ohjastama amerikkalaissyntyinen Rosalind's Guy, joka oli toinen vuonna 1985.


Ruotsin kruunu.
Ruotsin kruunu (lyhenne kr, kansainvälinen valuuttakoodi SEK'") on Ruotsin rahayksikkö. Kruunu () jaetaan 100 äyriin ("öre").
Ruotsi on Euroopan unionin jäsen vuodesta 1995 kuten Suomikin, mutta Ruotsi ei ole vaihtanut kruunuaan euroksi. Tämä on johtunut pääasiassa kansan vastustuksesta: vuonna 2003 pidetyssä kansanäänestyksessä lähes 56 % äänestäneistä vastusti kruunusta luopumista. Huhtikuussa 2009 Sifo-tutkimuslaitoksen toteuttamassa kyselyssä euroon siirtyminen sai ensimmäistä kertaa enemmän tukea kuin kruunun säilyttäminen. Euroon siirtymistä kannatti 47, ja vastusti 45 prosenttia vastaajista. Kannattajia olivat erityisesti miehet ja etelä-ruotsalaiset, vastustajia naiset ja pohjois-ruotsalaiset. Puolueista uutta kansanäänestystä haluaa vain kansanpuolue, muut vastustavat sitä.
Historia.
Kruunu korvasi riikintaalerin ("riksdaler") Ruotsin rahana vuonna 1873, kun Ruotsi liittyi Skandinavian rahaliittoon, johon kuuluivat myös Norja ja Tanska. Rahaliiton purkamisen jälkeen maat jatkoivat kruunu-nimen käyttämistä, mutta kunkin maan kruunun arvo on kehittynyt omaan tahtiinsa. Ruotsin kruunu on näiden kolmen maan rahayksiköistä arvoltaan heikoin, joskaan erot eivät ole erityisen suuret.
Perinteisesti yhden kruunun kolikoiden etupuolella on Ruotsin kulloisenkin kuninkaan kuva. Kääntöpuolella on Ruotsin vaakuna. Yhden kruunun kolikon malli on kuvioinnin yksityiskohtia lukuun ottamatta pysynyt hyvin pitkään samanlaisena: jo edellisen hallitsijan (Kustaa VI Aadolf) aikana lyödyt, hänen kuvallaan varustetut, kuten myös kaikki muutkin yhden kruunun kolikot vuodesta 1875, ovat edelleen käypiä maksuvälineitä. Myös nykyisen 10 kruunun kolikon etupuolella on hallitsijan kuva (vuodesta 1973 alkaen Kaarle XVI Kustaa).
Ruotsin nykyisten setelien perusmallit ovat 1980-luvun alkupuolelta. Niihin on tehty 2000-luvun aikana yksi merkittävän laajuinen päivitys, jossa muihin paitsi 20 kruunun seteliin lisättiin samantyyppisiä turvatekijöitä kuin euroseteleissä, kuten hologramminauha, helmiäispainatus ja läpikohdistuskuvio.
Ruotsi luopui pienimmän kolikkonsa eli 50 äyrin käytöstä lokakuussa 2010 ja näin ollen kruunun kolikosta tuli pienin raha ja äyrit jäivät maksuvälineenä kokonaan historiaan.
Keväällä 2010 Ruotsin keskuspankki Riksbank ilmoitti, että maan kaikki setelit ja kolikot tullaan lähivuosina korvaamaan uusilla. Samalla on tarkoitus aloittaa 2 kruunun rahan lyönti muutaman vuosikymmenen tauon jälkeen, lisätä setelikantaan 200 kruunun seteli ja muuttaa 20 kruunun seteli kolikoksi. Esitys otettiin muilta osin myönteisesti vastaan, mutta 20 kruunun setelin lakkauttamista on vastustettu. Lopullisen päätöksen tekee Ruotsin valtiopäivät kesäkuun 2010 alussa.


Varenne.
Varenne on jopa maailman parhaana ravihevosena pidetty italialainen ori. Sen ennätys on 1.09,1aly, jonka se juoksi mailin radalla. Varenne juoksi vuonna 2002 kilometrin ratojen maailmanennätyksen 09,3aly Mikkelin St. Michel-ajossa. Ennätys kesti aina heinäkuuhun 2012 asti, jolloin ruotsalainen Commander Crowe juoksi Malmössä uuden maailmanennätyksen 08,9.
Varenne voitti urallaan muiden muassa kahdesti Elitloppetin sekä Prix d'Amériquen, Italian Derbyn, Gran Premio Lotterian, Breeders Crownin ja useita muita suurkilpailuja. Varenne juoksi urallaan 6 038 408 euroa ja voitti 76 startistaan 62 (sekä sijoittui kolmen parhaan joukkoon yhteensä 70 kertaa). Kilpailuaikoina Varennen valmentajana toimivat suomalaiset Jori Turja (jonkin aikaa myös Aleksi Salojensaari) ja hoitajana Iina Rastas. Ori on nyt siirtynyt siitoskäyttöön ja ensimmäiset varsat ovat syntyneet Italiassa 2004. Varennen varsoista on maksettu suuria summia huutokaupoissa.
Kotimaassaan Italiassa Varenne on koko kansan suursuosikki, joka tunnetaan lempinimellä "Il Capitano" eli "Kapteeni".


Prix d'Amérique.
Prix d'Amérique on Ranskan suurin ravikilpailu, joka ravataan tammikuun viimeisenä sunnuntaina Vincennesin 2 700 metriä pitkällä raviradalla Pariisissa. Kilpailua pidetään eräänlaisena ravien maailmanmestaruuskilpailuna. Koko kilpailun palkintosumma on 1 000 000 euroa, josta voittaja saa puolet.
Prix d'Amérique järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1920. Kilpailu nimettiin ensimmäisessä maailmansodassa Saksaa vastaan taistelleiden amerikkalaissotilaiden kunniaksi. Tästä johtuen kilpailu käytiin toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikana "Grand Prix d’Hiver" (Talvipalkinto)-nimellä. Vuosina 1940 ja 1941 kilpailua ei järjestetty lainkaan.
Ensimmäiset suomalaishevoset olivat mukana 1970-luvun lopulla. Parhaaksi menestykseksi on jäänyt Houston Laukon kuudes sija vuonna 1994. Suomalaisista ohjastajista on parhaiten menestynyt Jorma Kontio, joka ajoi ruotsalaisen Opal Vikingin toiseksi vuonna 2008. Suomalaislähtöisen Jori Turjan valmentama italialaisori Varenne on voittanut kilpailun kahdesti.
Prix d'Amérique on monin tavoin erityinen kilpailu ravimaailmassa. Jo itse Vincennesin ravirata on ainutlaatuinen. Radan profiiliin kuuluu jopa 12 metrin korkeuserot etu- ja takakaarteen välillä. Rata myös koostuu kahdesta eri radasta, jotka ovat osittain yhdistettyjä. Lähtö kilpaan tapahtuu erilliseltä kiihdytyssuoralta, josta hevoset jatkavat radan ensimmäiseen kaarteeseen ja ensimmäiseen 6 metrin nousuun. Siitä ryhmitytään radan pitkälle etusuoralle, joka juostaan alamäkeen. Etusuoran jälkeisessä kaarteessa rata alkaa taas hiljalleen nousta. Takasuoralla juostaan koko matka ylämäkeen ja maaliin päästään kun lähtösuoran jälkeinen kaarre ohitetaan toisen kerran.
Haastetta kisaan tuo myös suuri osallistujamäärä jolloin ajotyyli poikkeaa kovasti yleisestä eurooppalaisesta ajotyylistä. Ohjastajat tekevät rankkojakin ratkaisuja kilpailun edetessä, jotta eivät ajokkinsa kanssa jäisi muun hevosmassa taakse maalisuoralle tultaessa. Kilpailuissa juostaankin usein jopa 4–5 hevosta rinnakkain. Radan profiili, kilpailun 2 700 metrin matka ja ajotyyli muodostavatkin yhdessä haastavan kokonaisuuden, jonka voittajaa voidaan hyvällä syyllä juhlia yhtenä vuoden parhaista ravureista.
Vuonna 2006 kilpailun jälkeen koettiin suurta dramatiikkaa kun ensimmäisenä maaliin saapunut Jag De Bellouet hylättiin kun sen doping testistä löydettiin lääkeainejäämiä, kilpailun voittajaksi julistettiin ruotsalainen Gigant Neo.


Solvallan ravirata.
Solvallan ravirata on Tukholmassa Bällstan kaupunginosassa sijaitseva Ruotsin pääravirata. Radalla järjestetään vuosittain kaksipäiväinen Elitloppet-ravitapahtuma, jonka pääkilpailu on yksi maailman suurimmista ravikilpailuista.
Vuonna 2012 Solvallassa on noin 80 kilpailupäivää. Säännöllinen ravipäivä Suomen ja Norjan pääratojen tapaan keskiviikko. Elitloppetin ohella tärkeimpiä suurkilpailuja ovat Elitloppet-viikonloppuna järjestettävät Sweden Cup ja Elitkampen sekä syksyiset Kriterium ja "Jubileumspokalen".
Solvallassa on kolme suurta katsomorakennusta, "A-huset", "E-läktaren" ja "Kongressen", jossa sijaitsee useita ravintoloita ja kahviloita. Niiden tiloja käytetään myös erilaisten messujen ja kongeressien järjestämiseen. Raviradan aluella sijaitsee myös "Hästsportens Hus"-niminen suuri toimistorakennus, jossa ovat muun muassa totopeliyhtiö ATG:n sekä raviurheilun keskusliiton STC:n toimitilat.
Radan kaikkien aikojen menestyneimmät ohjastajat ovat Stig H. Johansson ja Sören Nordin. Johansson oli urallaan vuoden voitokkain ohjastaja Solvallassa 29 kertaa ja Nordin 21 kertaa.


Peitsari.
Peitsarit () ovat ravureiden tavoin juoksukilpailuissa käytettäviä hevosia, jotka kuitenkin kilpailevat eri askellajissa, passissa (eli "peitsissä"). Kun hevonen peitsaa, sen samanpuolen jalat liikkuvat samaan suuntaan samaan tahtiin, eli oikean puolen etu- ja takajalka ottavat askeleen eteen ja samaan aikaan vasemman puolen etu- ja takajalka jäävät taakse, sitten vasemmanpuoleiset jalat ottavat askeleen eteen ja niin edelleen.
Pohjois-Amerikassa peitsarit ja ravurit juoksevat samassa tapahtumassa, mutta eri lähdöissä. Peitsareiden lähtöjä on enemmän, niissä on suuremmat palkinot ja muutenkin peitsarit saavat enemmän huomiota kuin ravurit.
Peitsareilla käytetään usein "peitsarihihnoiksi" kutsuttuja jalkavaljaita (engl. "pacing hobbles"). Valjaat estävät hevosta ravaamasta, eikä myöskään laukka onnistu, jollei polvisuoja tai vastaava tartu kiinni tai hihna katkea. Peitsarit juoksevat noin kolme sekuntia nopeampia kilometriaikoja kuin ravurit. Niiden maailmanennätys on 1.06,3a mailin eli 1609 metrin matkalla (kilometriainaka 1.04,1), ja keskivertopeitsari juoksee helposti 1.16-aikoja. Kaksivuotiaiden peitsarien maailmanennätys on 1.08,8a ja kolmivuotiaiden 1.07,1a.
Tunnetuimpia peitsareita ovat muiden muassa Niatross (1.07,9a) ja Artsplace (1.08,0a).


Niatross.
Niatross (30. maaliskuuta 1977 – 7. kesäkuuta 1999) oli kuuluisa amerikkalainen amerikanravuriori ja peitsarihevonen. Niatross valittiin Yhdysvalloissa vuoden raviurheiluhevoseksi ("Harness horse of the year") vuosina 1979 ja 1980 ja New York Post valitsi sen vuoden urheilijaksi 1980. Samana vuonna Niatross oli juossut mailin maailmanennätykseksi 1.49,2 (1.07,9 per kilometri) Kentuckyssa. Niatross juoksi urallaan 39 lähtöä, joista voitti 37.


Fretti.
Naiset pyydystävät kania hillerin avulla. Keskiaikainen piirros noin 1316–1321
Fretti ("Mustela putorius furo") on luonnossakin elävän hillerin kesytetty muoto; siis kesyhilleri. Aikaisimmat havainnot hilleristä lemmikkinä tulevat tuhansien vuosien takaa Egyptistä, jossa muun muassa faaraot pitivät frettejä lemmikkinään. Alun perin frettejä kesytettiin Etelä- ja Keski-Euroopassa kanien metsästykseen, mutta ajan myötä siitä on tullut myös suosittu lemmikkieläin, joka ei enää metsästä mitään, koska sen riistavietti on jalostuksen myötä lähes kadonnut.
Fretti ei ole häkkiin vangittu villieläin vaan lemmikki, joka vaatii paljon seuraa ja aikaa. Ne elävät keskimäärin 7–10-vuotiaiksi Joidenkin frettien tiedetään eläneen jopa 13-vuotiaiksi.
Luonteeltaan fretti on utelias ja vilkas. Se nukkuu paljon (16–18 h/vrk), mutta hereillä ollessaan tutkii paikkoja ja vaatii seuraa. Fretit saadaan opetettua hyvin sisäsiistiksi, jolloin ne käyvät tekemässä tarpeensa hiekkalaatikkoon, mutta vahinkoihin kannattaa varautua.
Suomen frettikannasta voidaan esittää vain arvioita, mutta yleisin arvio on, että niitä olisi 1000–1500 yksilöä.
Loppuvuodesta 2009 Helsingin kaupunki alkoi maksaa frettien omistajille siitä, että nämä tuovat lemmikkinsä pyydystämään niin sanottuja citykaneja. Kokeiluja kesyhillereillä oli tehty jo edellisenä talvena. Myös muut villiintyneistä kaneista kärsivät suomalaiskaupungit harkitsevat citykanien pyydystämistä frettien avulla.
Yhdysvalloissa fretin pitäminen on sallittu 48 osavaltiossa, mutta kielletty Kaliforniassa sekä Havaijilla.
Koulutus.
Mikäli fretistä halutaan saada kesy on sen lajille tyypilliseen käyttäytymiseen paneudutava huolellisesti. Fretti ei sovi lapsen lemmikiksi. Jos fretin hankkii lapselle, täytyy vanhempien olla valmiita myös frettiä hoitamaan ja kouluttamaan. Kouluttaminen on vaikeampaa kuin kissan tai koiran kouluttaminen ja vie enemmän aikaa. Kaikkialla maailmassa lemmikkifretin jalostukseen käytetään kesyjä frettejä, villihillereitä, tarhahillereitä sekä näiden yhdistelmiä. Suomessakin myytävistä freteistä löytyy paljon tarhahilleritaustaisia sekä villihilleritaustaisia yksilöitä. Taustastaan riippumatta nuori fretti tulee kokeilemaan rajojaan puremalla kasvattajiaan, uusia omistajiaan ja vielä vanhempanakin (monesti) vieraita. Tästä ominaisuudesta päästään yleensä eroon, tai se saadaan rajoitettua "nipistyksen" vertaiseksi, asiantuntevalla koulutuksella. Se, kuinka pitkään puremattomaksi koulutus kestää, muutamasta viikosta vuosiin, riippuu yksilöstä. Hybrideistä (villihillerin ja fretin yhdistelmät) ja hybriditaustaisista yksilöistä ei puruherkkyyttä välttämättä saada pois, ja nämä yksilöt vaativat erityisjärjestelyjä myös tilan ja virikkeiden suhteen.
Fretin elinkaari.
Fretti kehittyy täysikasvuiseksi noin vuodessa. Sukukypsiä ne ovat puolivuotiaina. Keski-ikäisiksi frettejä voidaan alkaa kutsua 4–5 vuoden iässä. Vanhoina, eli 6–10 vuoden iässä, ne alkavat laihtua, hidastaa vauhtiaan ja altistuvat heikentäville sairauksille.
Fretit ovat alttiita monille vakaville sairauksille ja syöpätaudeille. Tämä johtuu lähinnä niiden pienuudesta sekä nopeasta aineenvaihdunnasta. Pienen koon vuoksi nestevajaus ja vastaavat elimistön tasapainon häiriöt voivat koitua herkästi fretin kohtaloksi. Jos fretti selviää yli viisivuotiaaksi, sairastumisen todennäköisyys on pieni.
Fretti lisääntyy melko helposti vankeudessa ja lemmikkioloissa ympäri vuoden. Pikkurillin kokoisia, karvattomia poikasia syntyy 6-15, mutta yleensä ainakin yksi poikasista menehtyy emonmaidon riittämättömyyden takia. Joskus emo saattaa myös itse surmata poikasia. 5-8 poikasen poikueissa poikaskuolleisuus on vähäisempää kuin yli 10 poikasen pesueissa. Fretinpoikanen luovutetaan 7-10 viikon iässä. Poikasen sosiaalistumisen kannalta useimmat fretinpoikaset luovutetaan vasta yhdeksän viikon iässä.
Fretin koko.
Urokset ovat yleensä naaraita hieman suurempia. Uroksen pää ja vartalo ovat selvästi leveämpiä ja naaraaseen verrattuna vähemmän jyrsijämäisiä.
Tyypillinen naarasfretti painaa noin 0,5–1,2 kg. Kastroidut urokset ovat normaalisti 0,9–1,6 kg, mutta leikkaamattomat urokset voivat painaa jopa 1,8–2,7 kg tai enemmän. Ilman häntää naaraan pituus on noin 33–35 cm ja uroksen yleensä 38–40 cm. Häntä on noin 7–10 cm pitkä.
Fretin haju.
Fretin anaalirauhaset ovat täynnä pahanhajuista nestettä, jota eläin pystyy halutessaan levittämään. Näin saattaa tapahtua kun fretti on innoissaan, hermostunut, kiihtynyt, peloissaan tai vihainen. Fretin haju on kuitenkin tilapäistä ja haihtuu noin minuutissa. Hyvin hoidettu fretti tuoksuu hieman hunajalta, eikä lemmikkifretin haju ole koiran hajua pahempi. Voisi jopa sanoa, että fretit haisevat vähemmän kuin koirat. Urosfrettien haju katoaa miltei kokonaan kastroinnin eli leikkauksen jälkeen.. Fretin haju tarttuu yleensä käsiin frettiä koskettaessa. Ominaistuoksun lisäksi fretin oleskeluhuoneessa hajua aiheuttaa kissanhiekkalaatikko puhdistusten välillä.
Fretit ovat allergisoivia siinä missä muutkin eläimet. Toinen yksilö voi aiheuttaa oireita vähemmän kuin toinen: jonkun yksilön kanssa voi pärjätä vuosikausia oireitta. Koska fretille voi olla allerginen ilman muita eläinallergioita, on suositeltavaa tarkastaa oma herkkyys ennen oman fretin hankintaa, jotta mahdolliset oireet ilmenisivät.
Ruokinta.
Fretit ovat luonnostaan lihansyöjiä. Niiden ruumis, ruoansulatus ja hampaat ovat lihansyöjän. Raakaruokinta ei ole kuitenkaan välttämätöntä, sillä freteille on saatavana omaa kuivamuonaa, mitä saa hyvin varustetuista eläinkaupoista. Koska fretti on lihansyöjä, sen täytyy saada ravinnostaan riittävästi proteiinia ja rasvaa. Fretit ovat laktoosi-intolerantteja, joten niille ei saa syöttää maitotuotteita. Fretillä tulee olla aina tarjolla raikasta vettä, ja koska fretti syö vain sen verran kuin tarvitsee, voi myös ruokaa olla jatkuvasti tarjolla.


Artsplace.
Artsplace (ennätys 1.08,0a) on urallaan yli 3 miljoonaa dollaria ansainnut peitsariori. Se starttasi 49 kertaa, joista voitti 37 kertaa. Artsplace voitti urallaan muun muassa Breeders Crownin, joka järjestetään myös peitsareille.
Artsplace on menestynyt myös siitosorina ja jättänyt esimerkiksi hevoset Art Major (2 727 224 USD), Worldly Beauty (1 852 757 USD) ja Artiscape (1 469 461 USD).


Lähi-itä.
Lähi-idän valtiot maailmankartalla yleisimmän näkemyksen mukaan
a>-järjestön määritelmässä Lähi-itää ovat myös vaaleanvihreät alueet.
Lähi-itä eli Länsi-Aasia on lähimpänä Eurooppaa sijaitseva Aasian osa, johon lasketaan yleensä myös Egypti Afrikassa, Lounais-Aasia ja joskus kaikki Pohjois-Afrikan arabivaltiot.
Lähi-idän keskiosa Egyptin ja Iranin välissä jakautuu kolmeen erilaiseen alueeseen. Näistä Arabian niemimaalla ovat Saudi-Arabia, sen naapurimaat Jemen ja Oman, sekä Persianlahden maat Arabiemiirikunnat, Qatar, Bahrain ja Kuwait. Mesopotamia vastaa lähinnä nykyistä Irakia, ja Levanttiin kuuluvat Välimeren itärannikon maat Syyria, Libanon, Israel ja Palestiina sekä Jordania.
Poliittisissa yhteyksissä Lähi-idällä tarkoitetaan usein erityisesti niitä valtioita, jotka ovat osallisina arabien–Israelin konfliktissa.
Etymylogia.
Termiä "Lähi-itä" käytetty ensimmäisen kerran brittiläisessä Intiassa vuonna 1850-luvulla. Virallisesti nimeä Lähi-itä alettiin käyttää Yhdysvaltain hallituksen ulkoministeri John Foster Dullesin Eisenhower-opin mukaan Suezin kriisin yhteydessä vuonna 1957. Lähi-idän alueen katsottiin olevan Libyan ja Pakistanin, pohjoisen Syyrian ja Irakin ja etelän Sudanin ja Etiopian välissä.
Etniset ryhmät.
Lähi-idän suurimman etnisen ryhmän muodostavat arabit. Iranissa valtaväestönä ovat persialaiset, Israelissa juutalaiset. Kyproksessa asuu kreikkalaisia ja turkkilaisia. Lisäksi alueen eri maissa asuvia kansallisia vähemmistöjä ovat kurdit, assyrialaiset, syyrialaiset, armenialaiset, azerit, tšerkessit ja georgialaiset.
Kielet.
Arabia on valtakielenä muissa Lähi-idän maissa paitsi Israelissa heprea ja Iranissa persia. Kyproksessa puhutaan kreikkaa ja turkkia. Myös kurdin kielellä on miljoonia puhujia. Osa Israeliin muuttaneista siirtolaisista puhuu englantia, romaniaa tai venäjää.
Uskonnot.
Lähi-itä on monien uskontojen kuten kristinuskon, islamin, juutalaisuuden, jesidismin ja Iranin mithralaisuuden, zarathustralaisuuden, manikealaisuuden ja bahá'in syntypaikka ja hengellinen keskus. Keskiajalta lähtien islam on ollut valtauskontona melkein koko Lähi-idässä.
Talous.
Monet Lähi-idän maat, kuten Gaza ja Jemen ovat erittäin köyhiä, toiset taas, kuten Qatar, Arabiemiraatit ja Saudi-Arabia ovat viime vuosikymmeninä vaurastuneet alueen runsaiden maaöljyvarojen ansiosta.
Maailmanpankin World Development Indicators -tietokannan mukaan (julkaistu 1.6.2009) Lähi-idän kolme suurinta taloutta olivat vuonna 2008 Turkki, Saudi-Arabia ja Iran.
Historia.
Maanviljelys sai alkunsa ensimmäiseksi Lähi-idässä noin kymmenentuhatta vuotta sitten. Jo ennen vuotta 3000 eaa. kehittyivät sekä Mesopotamiassa että Egyptissä ensimmäiset varhaiset korkeakulttuurit ja varsinaiset valtiot, ja kummassakin maassa tunnettiin jo kirjoitustaito. Mesopotamiassa valtaväestönä olivat ensin sumerit, myöhemmin babylonialaiset ja assyrialaiset.
Assyria yritti 700- ja 600-luvuilla eaa. valloittaa koko Lähi-idän, mutta tuli lopulta voitetuksi ja tuhoutui kokonaan. Tämän jälkeen Babylonia tuli varsinkin Nebukadressarin aikana vielä joksikin ajaksi suurvallaksi. Mutta 500-luvulla eaa. Persian kuningas Kyyros II Suuri perusti valloituksillaan laajan, koko Lähi-idän käsittäneen valtakunnan, joka ulottui Aigeianmereltä Intian rajoille saakka ja johon kuului myös Mesopotamia. Hänen seuraajansa Kambyses II valloitti sittemmin Egyptinkin.
Persian suurvalta kesti noin kaksisataa vuotta, kunnes sen kukisti Makedonian hallitsija Aleksanteri Suuri. Hänen jälkeensä kreikkalainen kulttuuri levittäytyi laajalle Lähi-itään, ja monia alueen valtioita hallitsivat kreikkalaisperäiset hallitsijasuvut. Tämänaikaista kulttuurimuotoa sanotaan hellenismiksi. Viimeisellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua Rooman valtakunta valloitti koko Välimeren rannikon, ja muuta osaa Lähi-idästä hallitsi Parthia.
Kun Rooman valtakunta vuonna 395 jakautui kahtia, Välimeren itärannikko tuli kuulumaan Bysanttiin. Kristinusko tuli alueella valtauskonnoksi. Mutta 600-luvulla arabit valloittivat ensimmäisten kalifien, varsinkin Omarin johdolla koko Lähi-idän. Niistä ajoista nykyaikaan saakka islam on ollut alueella valtauskontona ja arabia ylivoimaisesti laajimmalle levinneenä kielenä.
Eurooppalaiset tekivät vuodesta 1095 lähtien joukon ristiretkiä varsinkin Palestiinan valloittamiseksi kristityille, mikä joksikin ajaksi onnistuikin, mutta sittemmin arabit saivat vallatuksi alueen takaisin. Alueelle tekivät hävitysretkiä myös Keski-Aasiasta tulleet mongolit Tsingis-kaanin ja hänen seuraajiensa aikana. Seuraavien vuosisatojen kuluessa osmannien valtakunta valloitti vähitellen melkein koko Lähi-idän ja piti sitä hallinnassaan ensimmäiseen maailmansotaan (1914-1918) saakka.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen monet Osmannien valtakunnalle kuuluneet alueet jaettiin Britannian ja Ranskan kesken Kansainliiton mandaattialueina. Britannian hallintaan joutuivat täten Palestiina ja Irak, Ranskan hallintaan taas Syyria. Sitä vastoin Egypti ja Saudi-Arabia itsenäistyivät muutaman vuoden kuluttua ensimmäisen maailmansodan jälkeen, samoin kuin myöhemmin mandaattialueetkin, ensimmäisenä Irak vuonna 1932.
Palestiinaan muutti 1800-luvun lopulta lähtien sionistisen liikkeen vaikutuksesta suuri joukko juutalaisia, jotka vaativat oman valtionsa perustamista alueelle. Tämä toteutuikin vuonna 1948, jolloin YK päätti jakaa Palestiinan juutalais- ja arabivaltioon, minkä jälkeen Israel itsenäistyi. Samalla sai kuitenkin alkunsa myös nykyaikaan saakka jatkunut arabien-Israelin konflikti, joka on useita kertoja johtanut sotiinkin. Näistä sodista huomattavimpia ovat olleet Israelin itsenäisyyssota 1948-1949, Suezin kriisi 1956, kuuden päivän sota 1967, Jom Kippurin sota 1973 ja Libanonin sota 1982 sekä palestiinalaisten intifadat 1987-1993 ja uudestaan vuodesta 2000.


Ruuna.
Ruuna (myös valakka) on kastroitu hevonen tai muu hevoseläin. Kastraatio vähentää tai poistaa orille tyypillisen hormonitoiminnan ohjaaman käyttäytymisen ja tekee uroshevosesta rauhallisemman, hiljaisemman, lempeämmän ja soveltuvamman päivittäiseen työskentelyyn. Puhtaasti käytännöllisessä mielessä ruunan pito on paljon helpompaa kuin lähes aina erikoisjärjestelyjä vaativa oriinpito; ruunalle on helppo löytää tallipaikka ja sitä voi tavallisesti pitää tarhassa ja laitumella yhdessä muiden ruunien tai tammojen kanssa, toisin kuin tavallisesti yksin ulkoilemaan joutuvia oriita.
Historia.
Skyyttien uskotaan olleen ensimmäisiä hevosiaan ruunanneita kansoja. He arvostivat ruunia sotahevosina, koska ne olivat hiljaisia, eivät pyrkineet parittelemaan, hirnuivat harvemmin muille hevosille, sopeutuivat helpommin ryhmiin ja tappelivat harvemmin keskenään.
Kuuluisia ruunia.
Kuuluisia laukkahevosruunia olivat esimerkiksi brittiläinen Red Rum ja australialainen Phar Lap. Ravihevosista ruunia ovat olleet muiden muassa Greyhound ja "ihmeruuna" Reipas. Myös tunnettu esteratsu Milton oli ruuna.
Syitä ruunaamiseen.
Nuoret orit ruunataan usein, jotta niistä tulisi paremmin käyttäytyviä ja helpompia käsitellä. Ruunaamisella voidaan myös poistaa huonolaatuisia hevosia geenipoolista. Rodun jalostaminen hyötyy tilanteesta, jossa vain parhaat oriit pidetään lisääntymiskykyisinä.
Jotta vain parhaat yksilöt voisivat jatkaa sukua, mutta myös kannan perimän riittävä laajuus voitaisiin varmistaa, pidetään suositeltavana pitää vain pieni ja korkealaatuinen osa oreista kastroimattomina. Eräiden lähteiden mukaan oreista tulisi karsia noin 90 %, mutta radikaaleimpien näkemysten mukaan karsittavien osuuden tulisi olla jopa 99,5 %.
Villinä elävissä hevoslaumoissa suhde 1:9 pysyy yllä luonnostaan; yksi ori hallitsee ja astuu jopa 10-12 tamman ryhmää, joskin saattaa sallia nuoren, vähemmän dominoivan oriin kulkea lauman reunamilla. Laumoja hallitsevien oriiden lisäksi on paljon laumattomia oriita, jotka elävät muiden oriiden kanssa pienissä "poikamieslaumoissa", joissa ne tammojen puutteen vuoksi käyttäytyvät jokseenkin ruunien lailla.
Oriin ruunaaminen voi vähentää konfliktiriskiä hevosryhmissä.
Ruunia pidetään oriita parempina työhön, koska ne ovat rauhallisempia, helpompia käsitellä sekä mukautuvampia. Samasta syystä ruunat ovat myös monien ratsastajien ja erityisesti amatöörien suosiossa. Oriiden käsittelemisen riskien vuoksi monissa hevostapahtumissa nuoret (ja joskus naiset) eivät saa esittää oriita nuorille (tai naisille) rajatuissa luokissa.
Ruunia pidetään usein tammoja parempina, koska jotkin tammat ovat kiiman aikaan oikukkaita. Tamman käyttöaika jää myös lyhyemmäksi tiineyksien ja varsan hoitamisen myötä.
Laukka- ja raviurheilussa ori saatetaan ruunata mikäli se häiriintyy muiden hevosten läsnäolosta, on vaikea käsitellä, tai ei käyttäytymisensä vuoksi muuten menesty niin hyvin kuin voisi. Ruunattaessa ori menettää arvonsa jalostuseläimenä, mutta kilpailuissa menestyvä ruuna voi nostaa vanhempiensa jalostuksellista haluttavuutta.
Joskus jalostusori ruunataan myöhemmällä iällä esimerkiksi hedelmättömyyden, huonotasoisten jälkeläisten tai vähäisen jalostuskäytön vuoksi. Ruunaaminen saattaa mahdollistaa oriille rauhallisen rinnakkaiselon muiden hevosten kanssa, jolloin sen elämästä tulee sosiaalisempaa ja mukavampaa.
Brittiläisten risuestelaukkakilpailujen sääntöjen vuoksi National Hunt -kilpailuihin osallistuvista hevosista suuri osa on ruunia hevosten, ratsastajien ja katsojien turvallisuuden vuoksi. Toisaalta Euroopassa ruunat on suljettu monista korkeatasoisista laukkakilpailuista kuten Prix de l'Arc de Triomphesta. Pohjois-Amerikassa ruunat saavat kilpailla samoissa kilpailuissa kuin oriitkin. Suomalaisessa raviurheilussa ruunat on suljettu suomenhevosten kuninkuusravien ulkopuolelle.
Syitä olla ruunaamatta.
Jotta rodut ja kannat säilyisivät, joitain oriita on jätettävä lisääntymiskykyisiksi. Rotujensa parhaina edustajina pidettyjä oriita käytetään jalostukseen. Jalostusoriiden kriteerit voivat olla osittain subjektiivisia, mutta oriilta edellytetään useimmiten erinomaista ulkomuotoa (fenotyyppiä), erinomaista sukua (genotyyppiä), ja yleensä menestystä jossain rodulle tyypillisessä kilpalajissa.
Joissakin kulttuureissa ei ole ruunattu ja yhä ruunataan harvoin; tästä tunnetaan erityisesti arabit. Tällaiset kansat käyttivät yleensä tammoja työhön ja sotahevosina. Suurinta osaa oriista ei kuitenkaan käytetä jalostukseen. Kun oriita käytetään esimerkiksi ratsuina, ne pidetään vain muiden oriiden seurassa tai läheisyydessä "poikamiesoloissa", jolloin ne yleensä käyttävät rauhallisemmin. Joissakin tapauksissa ruunaamisen välttämiseen on kulttuurillisia syitä; esimerkiksi uhrattavien eläinten kastrointi on kielletty Vanhassa Testamentissa.
Hevosten ruunaamista pidetään yleensä hyväksyttävänä tapana mahdollistaa useampien hevosten elää rauhallisissa ja turvallisissa oloissa muiden hevosten ja ihmisten lähellä, ja jopa eläinoikeustahojen mielestä eettisesti hyväksyttävänä tapana rajoittaa kannan kasvua. Muutamat hevosenomistajat kuitenkin pelkäävät ruunaamisen olevan hevoselle kivuliasta tai vähentävän sen elinvoimaisuutta tai pehmentävän sen luonnetta. Nykyaikaiset kirurgiset menetelmät tuottavat eläimelle paljon vähemmän tuskaa kuin alkukantaisemmat keinot, mutta toipuvalla ruunalla on jonkin verran kipuja.
Ajankohta.
Hevonen voidaan ruunata minkäikäisenä tahansa, mutta sitä suositellaan tehtäväksi ennen yhden vuoden ikää ja viimeistään ennen kuin hevonen saavuttaa sukukypsyyden. Aiemmin suositeltiin odottamaan kunnes hevonen olisi yli vuoden vanha tai jopa kaksivuotias, mutta tähän syynä oli se, että ruunaus tehtiin nukuttamatta, ja toimenpide oli hevoselle paljon nykyistä stressaavampi. Nykyaikaiset lääketieteelliset menetelmät mahdollistavat sen, että kastraatio tuottaa eläimelle verrattain vähän stressiä ja haittaa sen mukavuutta vain vähän, edellyttäen että käytetään sopivaa kipulääkitystä. Muutamat hevosenomistajat lykkäävät ruunaamista siinä uskossa, että sukukypsyyden myötä kohoava testosteronin tuotanto saa hevosen kasvamaan suuremmaksi. Tutkimuksissa tämä uskomus on kuitenkin todettu pelkäksi luuloksi: Se lihasmassa, joka oriille hormonitoiminnan ansiosta kehittyy, katoaa ruunaamisen jälkeen, ja toisaalta lihasmassan kehittymiseen vaadittava energiankulutus voi rajoittaa nuoren hevosen luuston kasvua. Ruunaamisella ei ole siis vaikutusta hevosen kasvuun, joskin se voi lisätä rasvoittumista.
Iän tai hedelmättömyyden vuoksi jalostuskäytöstä poistetut vanhemmatkin oriit voivat hyötyä ruunaamisesta. Nykyaikaisella tekniikalla jopa vanhan oriin ruunaaminen on melko riskitön toimenpide, ja ruunana hevonen voi olla turvallisesti tarhassa tai laitumella muiden hevosten kanssa, eikä sitä tarvitse pitää yhtä rajoitettuna ja eristyksissä kuin oritta.


Kastraatio.
Kastraatio eli kuohinta on leikkaus, jossa sukupuolirauhaset (tavallisesti miehen tai koiraseläimen kivekset) poistetaan tai tehdään muuten toimimattomiksi. Joskus kastraatiossa poistetaan myös penis. Kastraatio voidaan tehdä paitsi lisääntymiskyvyn poistamiseksi myös luonteen muuttamiseksi. Kastraatiota ei pidä sekoittaa sterilisaatioon, jossa poistetaan vain lisääntymiskyky.
Eunukit.
Poikalapsen kastraatio aiheuttaa murrosiän poisjäännin myötä pysyviä naisellisia ja lapsimaisia ominaisuuksia esimerkiksi naismaisen rasvakudoksen määrän ja sijoittumisen vartalossa, fyysisen voiman vähäisyyden, korkean äänen ja karvoituksen niukkuuden. Aikuisen miehen kastraatio aiheuttaa samoja ominaisuuksia lievempinä. Eunukit ovat olleet kysyttyjä orjamarkkinoilla, mutta he ovat hoitaneet myös hyvin arvostettuja virkoja. Joihinkin virkoihin, kuten haareminvartijoiksi on otettu jopa ainoastaan heitä. Pikkupoikina kuohitut eunukit ovat aseksuaaleja, mutta murrosiän jälkeen kuohitut eunukit eivät.
Kastroidut eläimet.
Kuohittu sonni on härkä, kuohittu pässi on oinas ja kuohittu ori on ruuna. Koska kuohilailla on huomattavasti vähemmän testosteronia kuin muilla uroksilla, ne ovat yleensä paljon säyseämpiä kuin muut urokset. Tästä syystä kuohilaita on perinteisesti käytetty tehtäviin, joissa vaaditaan itsehillintää. Ruunia ja härkiä on voitu pitää peltotöissä ja vetojuhtina. Tyypillinen kuohittu kotieläin on koira.


Tabu.
Tabut ovat asioita, joita syystä tai toisesta ei haluta keskustelun piiriin aivan riippumatta siitä, mitä niistä tiedetään.
Alun perin sana "tabu" tarkoitti erästä Polynesiassa tutkittua kansanperinnettä, jonka mukaan tietyt esineet ja asiat ovat niin pyhiä ja siten vaarallisia, ettei niihin kosketa eikä niistä puhuta. Sana "tabu" tulee tongan kielestä, ja se tarkoittaa 'pyhää', 'kiellettyä'.
Nykyaikana tabulla tarkoitetaan usein erityisesti jotain sukupuoliasioihin kuuluvaa sanaa, jota ei häveliäisyyssyistä mainita. Yksinvaltaisissa maissa tabuja ovat poliittisen järjestelmän kieltämät sanat ja puheenaiheet. Demokratioissakin tabuiksi on sanottu myös monia poliittisesti epäkorrekteja sanoja ja ilmauksia.
Usein tabuaiheista voidaan kuitenkin puhua huumorin ja pilanteon varjolla.


Kehrääjä.
Kehrääjä ("Caprimulgus europaeus") on kehrääjien ("Caprimulgidae") lintuheimoon kuuluva laji. Se on tämän heimon ainoa edustaja laajoilla alueilla Euroopassa ja Aasiassa.
Koko ja ulkonäkö.
Kehrääjä on jokseenkin räkättirastaan kokoinen. Pitkä pyrstö ja pitkät, leveäpäiset siivet. Pää suuri. Höyhenet pehmeitä, harmaita ja ruosteenruskeita. Naamioväri erittäin hyvä, ei juurikaan liiku päiväsaikaan. Nokka on erittäin pieni mutta aukeaa suureksi. Koiraalla käsisiivellä ja pyrstön kulmissa selkeät valkoiset täplät.
Kehrääjän soidinääni on omalaatuinen - pitkä monotoninen "rrr...", joka voi jatkua jopa tuntikausia. Normaalisti pitkiä sarjoja jotka koostuvat vain parista äänenkorkeudesta. Koiras läpsyttää siipiään kovaäänisesti soidintaessaan. Kutsuäänenä sammakkomainen "kruik"-kurahdus.
Vanhin suomalainen rengastettu kehrääjä on ollut 7 vuotta 11 kuukautta 20 päivää vanha. Euroopan vanhin on brittiläinen vähintään 11 vuotta 11 kuukautta vanha lintu.
Levinneisyys.
Kehrääjä on muuttolintu, joka pesii Etelä- ja Keski-Suomessa ja talvehtii Afrikan savanneilla. Suomessa esiintyy Keski- ja Etelä-Suomessa. Saapuu toukokuussa, poistuu elo-syyskuussa.
Kehrääjä pesii lähes koko Euroopassa pohjoisimpia osia lukuun ottamatta. Idässä sen esiintymisalue ulottuu Kiinan länsiosiin. Euroopassa pesii 224 000 - 264 000 paria, Suomessa noin 4000 paria. Laji on taantunut viime vuosikymmeninä, ja kuuluu silmälläpidettäviin lintulajeihin.
Elinympäristö.
Kehrääjä pesii kuivilla, harvapuustoisilla männikköseuduilla. Viihtyy hakkuuaukeiden, soiden ja kallionlakimänniköiden läheisyydessä.
Lisääntyminen.
Kehrääjä ei rakenna pesää, vaan munii munansa maahan. Muninta alkaa tavallisesti kesäkuun puoliväliin mennessä. Pohjaväriltään vaaleita, tummin kiemuraisin suojavärityksen antavin juovin kuvioituja munia on yleensä 2, joskus 3. Molemmat puolisot hautovat, naaras kuitenkin enemmän. Haudonta-aika on noin 2½ viikkoa. Poikasia ruokkivat molemmat vanhemmat. Poikaset osaavat auttavasti lentää 2-viikkoisina, kunnolla 4−5-viikkoisina. Kehrääjä on sukukypsä 1-vuotiaana.
Ravinto.
Kehrääjä syö yöperhosia ja muita yöllä lentäviä hyönteisiä. Jos on sateinen sää, eivätkä hyönteiset lennä, se osaa vaipua horrokseen, ja säästää näin energiaa.


Lapin sota.
Lapin sota käytiin toisen maailmansodan aikana Suomen ja Saksan välillä pääasiassa Suomen Lapissa 15. syyskuuta 1944 – 27. huhtikuuta 1945.
Jatkosodan 4. syyskuuta 1944 sovittuihin aselepoehtoihin kuului saksalaisten joukkojen karkottaminen Suomesta 15. syyskuuta 1944 mennessä. Saksan ja Suomen välillä puhkesi Lapin sota. Saksalaiset katsoivat tärkeimmiksi tavoitteikseen Petsamon nikkelikaivosten tuotannon turvaamisen itselleen ja Pohjois-Norjassa olevien joukkojensa paluureitin varmistamisen. Saksalaisjoukot ryhmittyivät uudelleen ja ryhtyivät vetäytymiseen ennalta valmistellun operaatio Birken mukaisesti. Armeija vetäytyi taistellen suomalaisjoukkojen tieltä pohjoiseen turvautuen samalla poltetun maan taktiikkaan. Talvella sota muuttui asemasodaksi Käsivarressa, kunnes viimeisetkin saksalaisjoukot huhtikuun lopussa 1945 vetäytyivät Norjan puolelle.
Varsinaista sodanjulistusta ei antanut kumpikaan osapuoli. Suomessa Paasikiven hallitus totesi maaliskuussa 1945 sotatilan vallinneen 15. syyskuuta 1944 lähtien ja vasta vuonna 1954 Tuomiojan hallitus totesi, että sotatila oli päättynyt.
Saksan 20. Vuoristoarmeijakunta.
Suomalaisjoukkojen komentaja Hjalmar Siilasvuo (takana) saksalaiskenraali Falkenhorstin kanssa jatkosodan aikana.
Pohjois-Suomessa oli saksalaisia 20. Vuoristoarmeijan joukkoja noin 213 000 miestä. Vastuualueenaan heillä oli 700 kilometriä pitkä rintamalinja Oulujoen korkeudelta Jäämerelle. Huomattava osa sotilaista kuului erilaisiin SS-muodostelmiin. Joukkojen komentajana toimi kesäkuussä 1944 kuolleen Eduard Dietlin jälkeen kenraalieversti Lothar Rendulic.
Pohjoisimmalla Petsamon rintamalla oli vastuussa XIX Vuoristoarmeijakunta. Sen eteläpuolella Sallan-Alakurtin alueella taisteli XXXVI Armeijakunta. Eteläisin XVIII Vuoristoarmeijakunta oli vastuussa Kiestingin–Uhtuan rintamalinjasta.
Miehistön lisäksi mukana oli esimerkiksi 32 000 hevosta tai muulia ja 17 500–26 000 moottoriajoneuvoa. Joukoilla oli varastoituna puolen vuoden tarve ammuksia, ruokaa, polttoainetta ja muita tarvikkeita, yhteensä noin 180 000 tonnia pääasiassa Oulussa ja Rovaniemellä. Varastoja oli kuitenkin myös esimerkiksi Uhtuassa tuhannen kilometrin päässä Norjan rajasta.
Suomen armeijan päämajan tiedusteluosasto oli laatinut elokuussa 1944 raportin, jossa arvioitiin saksalaisjoukkojen vetäytymismahdollisuuksia. Raportin mukaan joukkojen evakuointi meriteitse kestäisi kaksi kuukautta, ja materiaalin laivaus vielä puoli vuotta lisää. Aikataulu arvioitiin kesäajaksi – talvella aikaa kuluisi huomattavasti enemmän.
Suomen III Armeijakunta.
Suomen pohjoisia joukkoja, III armeijakuntaa, johti kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo. Suomalaiset keskittivät Pohjois-Suomeen syyskuun lopulla armeijakunnan esikunnan ja sen johtoon neljä divisioonaa ja kaksi prikaatia. Vahvuus oli kuitenkin yhteensä vain noin 30 000 miestä. Lapin sotaa on kutsuttu myöhemmin "lasten ristiretkeksi", koska Moskovan välirauhan perusteella Suomen armeija piti saattaa rauhanajan kannalle. Sodan kestäessä vanhemmat ikäluokat jouduttiin kotiuttamaan, ja loppuvaiheessa joukot muodostuivat varusmiehistä.
Lapin armeijalta puuttui heti alusta lähtien ilmatuki ja tykistö. Tykistön kuljettaminen oli mahdotonta saksalaisten tuhottua sillat ja tiet.
Siviiliväestön evakuointi.
Evakkokolonna Sodankylän ja Rovaniemen välillä syyskuussa 1944.
Läänin pohjoisemmista kunnista oli evakuoitu partisaanivaaran vuoksi 12 000 ihmistä jo ennen Lapin sotaa. Heti aselevon jälkeen 6. syyskuuta annettiin koko Lapin lääniä ja Oulun läänin itäisiä kuntia koskeva koko siviiliväestön evakuointikäsky. Suurin osa väestöstä evakuoitiin Pohjanmaalle ja muualle Suomeen. Koska maassa oli myös 400 000 Karjalan evakkoa, pyydettiin Ruotsilta 7. lokakuuta, voisiko maa ottaa vastaan 100 000 pakolaista Lapista. Myöntävä vastaus tuli jo muutaman tunnin kuluttua: lopulta Ruotsiin siirtyi 56 500 pakolaista pikaisesti perustetuille pakolaisleireille. Yhteensä Lapin läänin väestöstä evakuoitiin 75 prosenttia, 168 000 henkeä. Ihmisten lisäksi oli turvaan kuljetettava myös kotieläimet ja karja, esimerkiksi nautoja evakuoitiin 22 000 päätä Ruotsiiin ja 8 000 eteläiseen Suomeen. Sallan muutamasta kylästä karja jouduttiin sotatilanteen vuoksi kuljettamaan turvaan Neuvostoliiton alueen kautta kiertämällä.
Siviiliväestö karjoineen pyrki turvaan länteen ja etelään. Väestön ja karjan kokoamispaikat olivat täynnä ja kuljetusvälineistä kova puute. Liikenneväylät olivat saksalaisten hallussa ja saksalaisten kolonnat täyttivät pohjoiseen vievät tiet. Saksalaiset eivät häirinneet siviilievakuointia, mutta sotilaskuljetukset olivat etusijalla.
Saksalaisjoukot.
Saksalaisilla oli jo valmis suunnitelma, Operaatio Birke, joukkojen vetämisestä uusiin asemiin siltä varalta, että Suomi romahtaisi tai irrottautuisi sodasta. Joukot tuli vetää uudelle valmiiksi linnoitetulle linjalle Karesuvanto-Ivalo-Petsamo. Linja oli suunniteltu turvaamaan erityisesti Petsamon nikkelikaivosten tuotanto saksalaisille, mutta myös suojaamaan Norjan rannikon Valtatie 50:tä siinä tapauksessa, että Suomi romahtaisi. Suomalaisten katkaistua aseveljeyden saksalaiset käynnistivät Operaatio Birken 4. syyskuuta, ja ryhmittivät siihen liittyen nopeasti osan joukoistaan etelään suuntautuvalle rintamalle. Tarkoituksena oli muodostaa pääjoukkojen pohjoiseen siirtymistä turvaava linja. Oulujärven itäpuolelle muodostettiin "taisteluosasto Ost", ja länsipuolelle Ouluun asti toimivana "taisteluosasto West". Lisäksi Uhtualla asemissa ollut kenraaliluutnantti August Krakaun johtama 7. Vuoristodivisioona komennettiin suojaamaan Kainuuta, ja Kiestingissä asemissa ollut eversti Matthias Kräutlerin Divisioonaryhmä Kräutler komennettiiin vetäytymään Tornion ja Oulun väliselle rannikkoalueelle.
Pääjoukkojen vetäytymistä suojaamaan perustetut taisteluosastot olivat vahvasti aseistettuja ja motorisoituja. Osasto Westiin kuului 6. moottoroitu SS-jalkaväkipataljoona, 6. moottoroitu SS-pataljoona, 776. tiedustelupataljoona, 520. moottoroitu kenttätykistöpataljoona, kaksi panssaritorjuntakomppaniaa, moottoroitu pioneerikomppania ja ilmatorjuntapatteristo. Osasto Ostin ydin oli hiihtoprikaati, johon kuului kolme motorisoitua konekivääripataljoonaa ja jalkaväkeä. Räjäytystehtäviä varten West sai välittömästi 4 400 ja Ost 2 000 miinaa pioneerikomppanioilleen.
Saksan sotateollisuuden todettua nikkelivarastoja olevan jo tarpeeksi kotimaahan laivattuna Hitler antoi 3. lokakuuta käskyn luopua Petsamon kaivosten hallinnasta ja vetää armeija rakennetun puolustuslinjan sijaan Norjaan asti. Operaation peitenimi oli Nordlicht.
Suomalaisjoukkojen ryhmittyminen.
3. syyskuuta 1944 saksalaisjoukkojen komentoon alistetut neljä suomalaispataljoonaa saivat Päämajasta määräyksen irrottautua ja siirtyä muodostamaan poikittaista rintamaa kohti saksalaisjoukkoja: Erillisosasto Sau ja Erillinen Pataljoona 5 määrättiin Ouluun, Erilllinen Pataljoona 8 Kajaaniin. Vahvin yksikkö, Osasto Pennanen, sai määräyksen siirtyä turvaamaan Kemin tehtaita. Samana päivänä Mannerheim määräsi pohjoisen tulevan rintaman turvaksi muitakin joukkojensiirtoja. 6. Divisioonan tuli siirtyä Antreasta Kajaaniin ja 15. Prikaatin Impilahdelta Liminkaan: joukot olivat paikoillaan 8–9. syyskuuta. Kenraalimajuri Laguksen panssaridivisioona määrättiin 18. ja 20. syyskuuta siirtymään Ouluun, mutta rautateiden heikon kapasiteetin vuoksi se oli perillä vasta 28. syyskuuta. Ouluun määrättiin myös 3. ja 11. Divisioona. Itään Kontiomäelle keskitettiin rajajääkäriprikaati. Joukkojen komentajaksi nimitettiin talvisodassa kunnostautunut kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo, joka otti komennon käsiinsä 27. syyskuuta.
Ilmavoimat saivat 4. syyskuuta määräyksen perustaa erikoisosasto Pohjois-Suomeen. Komentajaksi määrättiin eversti O.J. Sarko. Erikoisosasto Sarko sai käyttöönsä tukikohtanaan Paltamo. Esikunta sijoitettiin ensin Iisalmeen ja siirrettiin sieltä lokakuun alkupuolella Ouluun. Yhteensä Sarkolla oli käytössään yksi tiedustelu- ja kaksi hävittäjälentolaivuetta.
Vetäytymissopimus.
Suomen armeijan ja Saksan 20. Vuoristoarmeijan johdon välillä aloitettiin Rovaniemellä 11. syyskuuta 1944 neuvottelut saksalaisten rauhanomaisesta vetäytymisestä Suomesta. Neuvottelijana olivat Mannerheimin nimittämä everstiluutnantti Usko Sakari Haahti ja saksalaisten puolelta armeijakunnan komentajan kenraalieversti Lothar Rendulicin edustajana esikuntapäällikkö kenraaliluutnantti Herman Hölter.
Haahti lensi Rovaniemelle 11. syyskuuta ja kaksipäiväisten neuvottelujen jälkeen laaditun sopimuksen mukaan suomalaiset antaisivat saksalaisten käyttöön 26 veturia ja 700 junavaunua evakuointia varten. Oulujoen sillat ja eteläpuoli jäisivät suoraan suomalaisille, ja taisteluosasto Westin tuli siirtyä joen pohjoispuolelle viimeistään 15. syyskuuta. Myös Toppilan satama jäisi suomalaisille, mikä oli saksalaisille hankala myönnytys, sillä satama oli tärkeä evakuoinnissa. Saksalaiset lupasivat myös jättää Oulu-Kajaani -radan ehjäksi, mutta räjäyttivät myöhemmin Kiehimän sillan.
Saksalaisten tarvetta vetäytyä ilman taisteluita lisäsi lokakuussa 1944 Neuvostoliiton käynnistämä voimakas hyökkäys Petsamon rintamalla. Saksalaisia huolestutti pelko jäädä pohjoisen venäläisten ja etelän suomalaisten väliin. Materiaalin ja miehistön evakuointi aloitettiin nopeasti; saksalaisten suurimmassa varuskuntakaupungissa Oulussa Tuiran rautatieasema ja Toppilan satama toimivat yötä päivää. Satamasta rahdattiin nelinkertainen määrä lastia päivässä sataman tavanomaiseen lastauskykyyn verrattuna. Omien joukkojensa avuksi saksalaiset palkkasivat paikallista väestöä lastaajiksi, lisäksi sotavankeja määrättiin pakkotyöhön satamaan. Hävikki oli melkoinen paikallisväestön salaa upottaessa salmeen lastia, jota sitten myöhemmin naarattiin ylös.
Oulun paikallinen komendantti majuri Krenzer lupasi sopimuksen mukaisesti, ettei kaupunkia tuhottaisi. Joukkojen vetäytyminen Oulusta tapahtui hyvässä järjestyksessä, joskin etenevät suomalaisjoukot ampuivat kaksi saksalaissotilasta joen eteläpuolella. Suomalaisjoukot saapuivat Ouluun 14. syyskuuta. Saksalaisilta jäi kaupunkiin muun muassa toista sataa hevosvaunua täynnä sotatarvikkeita. Toppilan satama oli täynnä tavaraa, josta siviilit ehtivät ottaa osansa.
Suursaaren valtausyritys.
Varhain aamuyöllä 15. syyskuuta saksalaiset laukaisivat operaatio "Tanne Ostin", maihinnousuyrityksen Suursaaren valtaamiseksi. Hyökkäyksen ensimmäiseen aaltoon osallistui noin 1 400 Wehrmachtin ja Kriegsmarinen sotilasta, mutta saaren suomalaisjoukkojen ja Neuvostoliiton ilma- ja merivoimien vastarinnan ansiosta maihinnousu epäonnistui, eivätkä toisen aallon kokemattomat Kriegsmarinen yksiköt päässeet maihin asti. Ensimmäisen aallon 1 400 miehestä noin puolet jäi suomalaisten vangeiksi. Saksalaisille Suursaaren valtausyritys oli poliittinen virhe, suomalaiset saivat sen ansiosta itselleen oivan propaganda-aseen.
Siilasvuo komentoon valvontakomission painostaessa taisteluihin.
Siilasvuo oli siirtynyt 26. syyskuuta Ouluun, jossa esikunta perustettiin Seurahuoneelle, nykyiselle kaupungintalolle. Päämaja oli perehdyttänyt hänet saksalaisten kanssa tehtyyn vetäytymissopimukseen ja sen aikatauluun. Siilasvuo näki kuitenkin taistelutoiminnan tarpeelliseksi. Otettuaan komennon 27. syyskuuta hän katkaisi heti kaiken yhteistoiminnan saksalaisten kanssa puhelinyhteyksiä myöten. Pudasjärven yhteenoton aikana 28. syyskuuta saksalaisten joukkojen komentaja Rendulic toimitutti suomalaisten Mikkelin päämajaan kirjeen, jossa esitti, että solmitusta vetäytymissopimuksesta pidettäisiin kiinni. Mukana oli karttaliite aikatauluineen. Kirje ei aiheuttanut Päämajassa toimenpiteitä, sillä sopimusta ei enää noudatettu.
Neuvostoliittolaiset seurasivat syysmanööverisopimuksen perusteella tapahtunutta vetäytymistä tarkasti, ja huomasivat ennen pitkää todellisten taistelujen puutteen. Valvontakomissio vaati suomalaisilta tiukempia otteita. 29. syyskuuta valvontakomission edustajat saapuivat kenraalimajuri Sergei Tokarevin johdolla Päämajaan Mikkeliin. Vaadittuaan nähtäväkseen suomalaisten sotatoimisuunnitelmat Tokarev totesi, ettei uskonut sotaa johdettavan niin suurpiirteisillä papereilla ja vaati tehtäväksi yksityiskohtaiset hyökkäyssuunnitelmat. Vastedes valvontakomissiolle oli päivittäin toimitettava tarkka operatiivinen tilanneilmoitus, josta ilmeni joukkojen ryhmitys pataljoonan tarkkuudella, taistelut sekä sotavankien ja sotasaaliin määrä. Seuraavana päivänä Suomen hallitus sai Valvontakomission varapuheenjohtaja kenraaliluutnantti Grigori Savonenkovin kirjelmän, jossa vaadittiin suomalaisia aloittamaan aktiiviset sotatoimet saksalaisia vastaan viimeistään seuraavana aamuna. Venäläisille oli toimitettava sotatoimisuunnitelma. Mikäli ei ryhdyttäisi todellisiin taisteluihin saksalaisia vastaan, Suomi uhattiin miehittää.
Ensimmäiset aseelliset välikohtaukset.
Suomalaiset aloittivat Siilasvuon käskystä varsinaiset sotatoimet 28. syyskuuta yhteenotolla Pudasjärvellä Sillankorvan maastossa 20 km kunnan keskustasta Ouluun. Etenevien suomalaisten ja saksalaisten varmistusjoukkojen välille syntyi suomalaisten aloitteesta laukaustenvaihtoa. Kaksi saksalaissotilasta kaatui, neljä haavoittui ja kaksi joutui vangiksi. Seuraava välikohtaus syntyi seuraavana päivänä Olhavajoen sillalla, jonka suomalaiset yrittivät vallata ennen kuin saksalaiset pääsisivät räjäyttämään sillan. Yritys kuitenkin epäonnistui, ja viisi suomalaista kaatui, kolme heistä sillalla yrittäessään viime hetkellä purkaa räjähteitä, kun saksalaisten "SS-Tiedustelupataljoona 6":n räjäytti panokset. Räjäytyksessa kaatui myös sillalla ollut saksalainen vartio.
Syyskuun 30. päivänä suomalaisten 6. Divisioona ja Panssaridivisioona kohtasivat Pudasjärvellä ja jatkoivat kohti pohjoista Ranualle ja Posion kautta Rovaniemen suuntaan. Syksyn kosteuden pehmentämät tiet, saksalaisten miinoitteet ja infrastruktuurin hävittäminen tekivät etenemisestä hidasta, eikä varsinaisesta takaa-ajosta voida puhua.
Tornion maihinnousu.
Suomalaiset iskivät saksalaisten selustaan tekemällä 1. lokakuuta Oulusta käsin uhkarohkean maihinnousun Tornioon. Tornionlaakson rajut taistelut kestivät noin viikon ja vaativat 376 suomalaisen hengen. Tornion kaupunki vallattiin, ja tärkeät Tornionjoen sillat säilyivät ehjänä.
Tornion taisteluiden aikana saksalaiset ottivat Kemissä ja Rovaniemellä yhteensä 262 siviiliä panttivangeiksi, jotka he uhkasivat ampua, ellei sotavangeiksi saatuja saksalaissotilaita päästettäisi vapaaksi. Suunnitelma raukesi suomalaisjoukkojen komentaja Siilasvuon tiukkaan vastaukseen; minkäänlaisiin myönnytyksiin tai sopimuksiin saksalaisten kanssa ei suostuttu. Saksalaiset vapauttivat vangit myöhemmin vahingoittumattomina vetäytyessään Jaatilasta Rovaniemen lähistöltä.
Saksalaisten viivytystaistelut.
Suomalaisjoukkojen eteneminen oli hidasta muun muassa tuhottujen siltojen vuoksi.
Sota jatkui etenevien suomalaisjoukkojen kannalta raskaana takaa-ajona. Saksalaiset pyrkivät viivyttämään suomalaisten etenemistä teiden varrelle ennalta linnoitetuissa ja varustetuissa viivytysasemissa, kunnes Norjaa kohti vetäytymissuunnitelmien Birken ja Nordlichtin mukaan matkanneet pääjoukot olivat ehtineet riittävän kauas. Tulivoimaiset jälkivarmistusjoukot pysäyttivät suomalaisten etenemisen. Suomalaiset joutuivat tiedustelemaan ympäristön ja ryhtyivät tiettömän maaston kautta tekemään uuvuttavia koukkauksia saksalaisten selustaan. Yleensä soisessa korpimaastossa voitiin ottaa mukaan vain kevyt aseistus. Motorisoidut nopeat saksalaisjoukot irtautuivat tällöin viime hetkellä kohti seuraavaa valmiiksi linnoitettua viivytysasemaa, jossa asetelma toistui. Viimeinen poistuva ryhmä räjäytti valmiiksi panostetut sillat ja tierummut. Suomalaisten raskas aseistus ja huolto jäivät jälkeen tuhottujen tieyhteyksien vuoksi. Joukkojen muonitus perustui pitkälti näkkileipään ja veteen, ampumatarvikkeista oli jatkuva pula. Miinavaara vallitsi kaikkialla.
Rintama jakaantui kolmeen osaan: Tornionjokilaakso lännessä Ruotsin rajan kupeella (Tornio, Ylitornio, Kolari, Muonio), Keski-Lappi (Pudasjärvi, Rovaniemi) ja itäinen rintama (Taivalkoski, Kuusamo, Kemijärvi). Rovaniemen jälkeen keskinen rintama jakaantui pääteiden mukaisesti: Muonio-Sodankylä -linjan pohjoispuolella taisteluita käytiin kahdella rintamalla, Käsivarren Lapissa ja Sodankylä-Ivalo-Inari -suunnalla. Merkittäviä taisteluita olivat suomalaisten toteuttama Kemin valtaus 7.–8. lokakuuta, Ylimaan (7.–10. lokakuuta) ja Taipaleenkylän viivytystaistelut 12.–14. lokakuuta, Rovaniemen valtaus 16.–17. lokakuuta, Tankavaaran taistelu 23.–31. lokakuuta, sekä Muonion taistelu 26.–30. lokakuuta.
Rovaniemen valtaus.
Suomalaisjoukot saapuvat Rovaniemelle. Kuvassa Koskikatu.
Suomalaisjoukot lähestyivät Rovaniemeä neljän taisteluosaston voimin. Osasto Kurenmaa eteni Pöykkölään ja osasto Hanste Kemijoen yläpuolista jokivartta pitkin 14. lokakuuta Pullinrantaan, josta joukot etenivät Katajarannalle asti. Saarenkylään joukot pääsivät seuraavana päivänä. Kemin suunnasta maantietä ja rautatielinjaa pitkin edennyt taisteluosasto Halsti saavutti kauppalan ympäri kulkevat saksalaisten "Ringwall"-puolustusasemat 16. lokakuuta. Neljäs osasto, Loimu, juuttui Kemintietä edetessään taisteluun saksalaisten Kuolakankaalle rakentaman puolustusaseman luo. Saksalaisten vetäydyttyä suomalaisjoukot valtasivat kauppalan 17. lokakuuta 1944.
Neuvostojoukot Suomessa.
Neuvostoliittolaiset joukot etenivät saksalaisten perässä Suomen puolelle Suomussalmelle ja Kuusamoon asti, joista ne poistuivat marraskuussa. Lähtiessä alueen kylät ryöstettiin. Petsamoon ja Pohjois-Norjaan kohdistuneen neuvostohyökkäyksen joukot etenivät Petsamosta Ivalon tienhaaraan asti, kuitenkin vasta saksalaisten vetäydyttyä. Ivalosta neuvostojoukot poistuivat vasta syyskuussa 1945.
Käsivarren asemasotavaihe.
"Pääartikkeli: Käsivarren asemasota"
Suomalaisten oli välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti kotiutettava joukkonsa 5. joulukuuta 1944 mennessä. Palvelukseen jäivät ainoastaan vuonna 1924 ja 1925 syntyneet ikäluokat sekä alle kaksi vuotta vakinaisessa väessä palvelleet. Sodan tätä vaihetta on kutsuttu nimellä "lasten ristiretki", tai "nuorukaisten sota".
Saksalaisten vahvennettu 7. Vuoristodivisioona miehitti Käsivarren Lapissa Lätäsenon länsipuolella kulkevat vahvasti linnoitetut ja varustetut Sturmbock-asemat lokakuun lopulla 1944. Rintamajoukot täydensivät lähes valmiin linnoitusketjun rakennustyöt. Sturmbock-linnoitusketju turvasi armeijan pääjoukkojen vetäytymisen etelään Norjan puolella. Käsivarren poikki kulkevassa 26 kilometriä pitkässä puolustuslinjassa oli 12 000 miestä, 800 konekivääriä, 100 kranaatinheitintä, yli 160 tykkiä ja ammusvarasto koko talven tarpeiksi. Jo vaatimattomaan miesvahvuuteen, kahteen vahvennettuun varusmiespataljoonaan riisutut suomalaisjoukot pysähtyivät Markkinan kylään, ja alkoi asemasotavaihe. Sotatoimet jähmettyivät pieniksi partiokahakoiksi.
Saksalaisjoukot jättivät Sturmbock-linjan taisteluitta 10. tammikuuta 1945 ja vetäytyivät Lyngen-asemiin, jotka sijaitsivat pääosin Norjan puolella. Puolustuslinjan toinen reuna ylettyi Suomen puolelle Kilpisjärvelle. Suomalaiset seurasivat, mutta eivät hyökänneet asemia vastaan.
Loppukeväästä suomalaisten puolella asemasotaa kävi enää 13. tammikuuta perustettu taisteluosasto Loimu, mikä käsitti kantahenkilökuntaa ja varusmiehistä kootun vahvennetun kiväärikomppanian, 600 miestä. Keväällä saksalaisjoukot oli kokonaan vedetty Ruijasta, maakunta oli tyhjennetty siviileistä ja rakennuskanta poltettu, joten suojajoukkoja Käsivarressa ei enää tarvittu. Sodan viimeinen laukaustenvaihto käytiin tiedustelupartioiden välillä Kilpisjärvellä 25. huhtikuuta 1945. Viimeiset saksalaisyksiköt poistuivat Suomen alueelta 27. huhtikuuta Norjan puolelle. Suomi katsoi sodan omalta osaltaan tosiasiallisesti päättyneeksi, vaikkei aselepo- tai rauhansopimusta tehtykään. Norja oli tuolloin vielä Saksan miehittämänä, vaikka liittoutuneet olivat jo valloittaneet suurimman osan Saksastakin.
Lapin sodan päättymisen vuosipäivää, 27. huhtikuuta, on vietetty vuodesta 1987 kansallisena veteraanipäivänä.
Ilmasota.
Suomella oli Lapin sodassa käytössään 71 lentokoneen taisteluvahvuus 11. lokakuuta 1944, ja 15. tammikuuta 1945 koneita oli enää 55. Muu lentokalusto kuin Lapin sotaan osallistuva oli lentokiellossa välirauhan ehtojen mukaisesti. Koneet toimivat toimialueiltaan kaukaisilla kentillä, kunnes Pudasjärven kenttä saatiin korjattua ja käyttöön 24. marraskuuta 1944. Saksalaisilla oli käytössään noin 300 taisteluvalmista konetta, kokeneet miehistöt ja aukoton ilmapuolustus, joka perustui useisiin tutka-asemiin ja vahvaan ilmatorjuntaan.
Välirauhan valvontakomissiossa neuvostoliittolaiset painostivat Suomea käymään aktiivista sotaa myös ilmassa. Toisaalta valvontakomission varapuheenjohtaja Grigori Savonenkov antoi suomalaislle lupauksen neuvostoilmavoimien puuttumisesta tilanteeseen tarpeen vaatiessa. Lupaus käsitti ilmatukea, tiedustelu- ja pommituslentoja. Neuvostokoneet tekivät syyskuun ajan tiedustelulentoja Lapin ilmatilaan, Pohjanlahdelle asti. Taistelujen puhjettua neuvostoilmavoimat lisäsivät tuntuvasti toimintaansa, 15. lokakuuta Suomen Ilmavoimat raportoivat Pohjois-Suomessa havaitun 43 neuvostokonetta. Lentosota ei ollut erityisen kiivasta, lentosää oli huono sodan useimpina päivinä, ja suomalaisilla koneita oli käytössä vain vähän, viitisenkymmentä. Lokakuussa alkanut neuvostohyökkäys Petsamoon vaati saksalaiskoneiden huomion pohjoiseen. Lokakuun loppupuolella saksalaisten ilmatoiminta suomalaisia vastaan loppui kokonaan.
Sodan päätös.
Suomen pääministeri Sakari Tuomioja päätti sotatilan muodollisesti 1954 ilmoittamalla asiasta valtioneuvoston pöytäkirjaan: "Valtioneuvoston pöytäkirjaan merkittiin maaliskuun 3. päivänä 1945, että Suomen ja Saksan välillä vallitsee syyskuun 15. päivästä 1944 sotatila. Sotatoimien sittemmin lakattua ja kanssakäymisen Suomen ja Saksan välillä viime vuosina kehityttyä rauhanomaisesti on aiheellista todeta, että mainittu sotatila on päättynyt." Tämä tarkoitti, että toukokuussa 1945 Saksan valtakunnan lakattua olemasta samalla myös sotatila päättyi. Sitten miehitetyn Berliinin (Itä- ja Länsi-Berliini) sekä vuonna 1949 perustetun kahden Saksan eli Saksan demokraattisen tasavallan (Itä-Saksa) ja Saksan liittotasavallan (läntinen Saksa) - kumpikaan ei julistautunut Saksan valtakunnan seuraajavaltioksi - muodostamaan Saksan "maantieteelliselle" alueelle kanssakäyminen oli kehittynyt rauhanomaisesti.
Suomen valtio maksoi korvauksia sodassa omaisuutensa menettäneille. Tarkoitusta varten kerättiin erityinen omaisuuden luovutusvero. Keskustelut Neuvottelut Lapin sodan tuhojen korvaamisesta aloitettiin valtioiden välillä epävirallisesti jo 1950-luvulla. 1970-luvulla, kun Suomi oli tunnustanut molemmat Saksat sekä solminut niihin diplomaattiset suhteet, käytiin korvausasiasta maiden kanssa virallisia neuvotteluja.
Vuonna 1974 annettiin Suomen ja läntisen Saksan neuvotteluista yhteinen julkilausuma. Siinä todettiin, että vuonna 1953 laaditun Lontoon velkasopimuksen mukaan korvauskysymys on lykätty tutkittavaksi "lopullisen järjestelyn yhteydessä". Tällä tarkoitettiin tulevan, tuolloin hyvin epätodennäköisenä pidetyn yhtenäisen Saksan kanssa tehtävää rauhansopimusta.
Saksan jälleenyhdistyttyä vuonna 1990 Suomi selvitti muiden sotakorvauskysymyksissä samantyyppisessä asemassa olevien maiden kuten Alankomaiden, Belgian, Norjan ja Tanskan suhtautumista sotakorvauksiin. Selvityksen mukaan sotakorvauskysymystä pidettiin näissä maissa käytännössä loppuun käsiteltynä
Yhdysvaltain, Neuvostoliiton, Britannian ja Ranskan sekä kummankin Saksan välinen sopimus Saksan jälleenyhdistymisestä ei sisällä mitään mainintaa sotakorvauskysymyksestä tai rauhansopimuksesta. Koska yhdistymissopimus "korvaa" rauhansopimuksen, mutta ei "vastaa" sitä, sotakorvauskysymykset on loppuun käsitelty. Niinpä Suomen hallitus vastasi vuonna 1997 sotakorvauksista esitettyyn kirjalliseen kysymykseen eduskunnassa, että se ei pidä aiheellisena ottaa esille sotakorvausten vaatimista Saksalta.
Sodan henkilötappiot.
Lapin sodassa Suomi menetti 774 miestä kaatuneina ja 262 kadonneina (näistä jäi 164 vangeiksi), ja 2904 haavoittui. Kolmasosa suomalaisista kaatuneista kuoli jalkaväkimiinoihin. Saksalaisten tappiot olivat lähes 1 000 kaatunutta, yli 2 000 haavoittunutta sekä 1 300 vangiksi joutunutta.
Suomalaisten saamat vangit luovutettiin Neuvostoliittoon, josta henkiin jääneet palautettiin kotimaahansa 1950-luvun mittaan. Saksalaisten ottamat suomalaisvangit kuljetettiin Norjaan, josta useimmat vapautettiin keväällä 1945.
Tappiot eivät loppuneet sodan päättyessä. Saksalaiset asettivat maastoon huomattavan määrän räjähteitä turvatessaan vetäytymistään miinasuluilla. Miinoitteet aiheuttivat vakavia siviiliuhreja vielä vuosia sodan jälkeen, viimeiset 1970-luvulla. Vuoteen 1973 mennessä räjähteitä oli raivattu yhteensä 1 142 000 kappaletta, ja yksittäisiä räjähteitä löytyy yhä vielä yli 60 vuotta sodan päättymisen jälkeen.
Rovaniemen Norvajärvellä on 1963 käyttöön otettu Lapin rintamalla kaatuneiden saksalaisten sotilaiden hautausmaa, joka on toinen Suomessa tähän tarkoitukseen perustettu hautausmaa.
Saksalaisten poltetun maan taktiikka.
Sodankylän kirkonkylä 30. lokakuuta 1944.
Lokakuun 9. päivänä 20. Vuoristoarmeijan komentaja kenraalieversti Lothar Rendulic antoi käskyn poltetun maan taktiikasta. Käskyä oli valmisteltu jo pitkään: aikaisemman komentajan kenraalieversti Eduard Dietlin käskystä oli laadittu jo vuonna 1942 suunnitelma Pohjois-Suomen infrastruktuurin tuhoamisesta tarpeen vaatiessa. Sillat, tiet, rakennukset ja myös kaikki siviilikohteet tuhottiin joukkojen vetäytyessä. Tornionjokilaaksossa kylien tuho jouduttiin kokemaan rankalla tavalla: evakkoon lähteneet asukkaat seurasivat kotitalojensa polttamista Ruotsin puolelta Tornionjokea.
Saksalaisten tuhoamistaktiikka oli perusteellista ja järjestelmällistä. Rakennukset ja liikenneyhteydet hävitettiin tai miinoitettiin. Rautatiestä käyttökelvottomaksi joutui 471 kilometriä. Maantieverkostoa miinoitettiin tai räjäytettiin kulkukelvottomaksi 9 500 kilometriä. Kaikki lossit laitureineen, 675 siltaa ja noin 2 800 maantierumpua tuhottiin. Puhelin- ja lennätinlinjoja tuhottiin eri asteisesti 3 700 kilometriä.
Pienempien kylien lisäksi vilkas Rovaniemen kauppala tuhottiin käytännössä kokonaan: rakennuksista säästyi ainoastaan noin kymmenesosa. Rakennukset tuhottiin käyttötarkoituksesta välittämättä: jopa Rovaniemen, Enontekiön, Kemijärven, Turtolan ja Kuusamon kirkot poltettiin. Tuhoamatta jäi vain muutama kylä – Pelkosenniemen Suvanto säästyi kokonaan, samoin Rovaniemen maalaiskunnan Niesi.
Lapin sodassa hävitettiin noin 18 000 rakennusta. Lapin läänissä tuhottiin kaikkiaan noin 14 900 rakennusta, arvioilta 40–46 % koko läänin rakennuskannasta. Taajamista pahiten tuhoutui Savukoski, jonka rakennuksista hävitettiin 95 prosenttia. Rovaniemen ja Enontekiön rakennuksista tuhottiin 90 %. Sodankylän, Kolarin, Turtolan (nykyisin Pello), Muonion ja Sallan tuhoprosentti vaihteli noin 60–75 % välillä. Oulun läänissä tuhoutui noin 3 100 rakennusta, pahiten kärsi Kuusamo, jonka rakennuskannasta hävisi 65 prosenttia.
Saksaa palvelleet suomalaiset ja vastarintaorganisaatio Suomessa.
Lapin sodan aikana Etelä-Suomessa toimi saksalaisten tukema maanalainen aseellinen vastarintaorganisaatio, joka muun muassa kartoitti mahdollisia maihinnousupaikkoja, kätki aseita, rakensi viestiyhteyksiä ja kuljetti huolellisesti järjestettyjen etappireittien kautta satoja henkilöitä ulos maasta, lähinnä Ruotsiin ja sieltä eteenpäin. Organisaatio piti yllä yhteyksiä saksalaisten kanssa huhtikuuhun 1945, liikenne Suomen ja Saksan välillä hoidettiin sukellusveneillä ja lentokoneilla. Liikkeen tarkoitus oli nousta aseelliseen vastarintaan, mikäli Neuvostoliitto miehittäisi maan.
Lisäksi saksalaisten puolelle loikkasi sotatilan puhjettua pieni määrä suomalaisia, muun muassa Mannerheim-ristin ritari Lauri Törni, joka kurssitettiin Suomeen perustettavan vastarintaliikkeen kouluttajaksi. Norjaan Kongsvikenin linnoitukseen muodostettiin koulutuskeskus, jonne saatiin pestattua kourallinen suomalaisia SS-miehiä. Heistä koulutettiin ryhmänjohtajia joukko-osastolle, jonka miehistö muodostettaisiin suomalaisista vapaaehtoisista. Kun miehistöä ei sanottavammin ilmaantunut, lähetettiin ryhmänjohtajiksi ajatellut suomalaiset helmikuussa 1945 Saksan tiedustelupalvelu koulutuskeskukseen Saksaan. Keskuksessa koulutettiin myös kymmenkunta saksalaisjoukkojen mukana maasta poistunutta suomalaista naispuolista vapaaehtoista viestitehtäviin. Vielä keväällä 1945 perustettiin Neusterlitziin Saksaan majuri Otto Skorzenyn Jagdregiment 1 -rykmenttiin 30 suomalaisen SS-miehen joukko-osasto koulutettavaksi aseellisiin erikoistehtäviin. Koulutusta ei ehditty aloittaa, ennen kuin sota loppui. Osa Saksan puolelle loikanneista palasi tai palautettiin sodan jälkeen Suomeen ja tuomittiin maanpetoksesta tai lievemmistä rikoksista.
Saksalais-suomalaiset henkilösuhteet.
Saksalaissotilaat loivat vuosia Suomessa kestäneen oleskelunsa aikana yhteyksiä ja suhteita suomalaisiin siviileihin, jopa avioliittoja solmittiin. Aviottomien "saksalaismorsianten" tilanne oli joukkojen lähdettyä huono: osalla oli lapsikin saksalaissotilaan kanssa. Sodanjälkeisessä Suomessa yksinhuoltajilla ja aviottomilla lapsilla oli vaikeaa. Naiset vaikenivat asiasta, ja lapsia pilkattiin.
Kaikkiaan runsaat tuhat suomalaista naista lähti saksalaisjoukkojen matkaan näiden perääntyessä Norjaan. Osa heistä työskenteli saksalaisjoukkojen huollossa, ja seurasi joukkoja epätietoisina tulevasta, osa halusi pois maasta pelätessään neuvostomiehitystä. Suuri osa naisista seurasi saksalaisia miesystäviään, joihin he olivat tutustuneet jatkosodan aikana. Joiltakuilta heistä jäi Suomeen aviomies ja lapsiakin. Fiktiossa asiaa on kuvannut muun muassa Paavo Rintala romaanissaan "Pojat", jonka pohjalta Mikko Niskanen ohjasi samannimisen elokuvan.
Sanomalehdistön kirjoittelu.
Suomen johtavalle suomenkieliselle sanomalehdistölle saksalaisten muuttuminen liittolaisista viholliseksi tuotti jopa yllättävän vähän vaikeuksia. Oma vaikutuksensa Helsingin Sanomien, Uuden Suomen, Suomen Sosialidemokraatin, Ajan Suunnan ja Vapaan Sanan kirjoitteluun oli saksalaisten aloittamalla suomalaisten asutuskeskuksien tuhoamisella. Pitkästä aseveljeydestä huolimatta kyseisten lehtien kirjoittelussa ei Lapin sodan aikana esiintynyt juuri minkäänlaista saksalaisten puolustelua tai Suomen harjoittaman politiikan arvostelua. Samaan aikaan sotasensuuri kuitenkin höllentyi koko ajan, joten mahdollisuuksia kritiikkiinkin olisi ollut. Heti Suursaaren taistelusta ja Tornion maihinnoususta lähtien lehdet arvostelivat saksalaisten toimia erittäin rajusti. Yleisesti esitetty Rovaniemen tuho suhtautumisen käännekohtana ei enää vaikuttanut lehtien kirjoittelun sävyyn mitenkään, vaan paremminkin kirjoittelu alkoi vähentyä jo hieman ennen Rovaniemen valtausta.
Lehdistössä yksittäisiä saksalaisia sotilaita parjattiin ja jopa demonisoitiin. Myös koko Saksan armeijaa kohtaan tunnettiin voimakasta suuttumusta heti siitä lähtien, kun lehdistöön alkoi kantautua tietoja tuhotöistä esimerkiksi Porissa ja Hyrynsalmella. Kaiken kaikkiaan lehdistö hyökkäsi voimalla Saksaa vastaan jo paljon ennen kuin armeija alkoi ottaa pohjoisen sotaretken tosissaan. Rajuimmin saksalaisia arvosteli Suomen sosialidemokraatti, kun taas SKDL:n Vapaa Sana kirjoitti saksalaisista hyvin vähän. IKL:n Ajan Suunta tuomitsi muiden
mukana saksalaisten toimet heti Suursaaren taistelun jälkeen. Sotasensuurilla ei ollut merkittävää hillitsevää vaikutusta lehdistön kirjoitteluun.
Miinanraivaus.
Saksalaiset olivat asentaneet Lappiin runsaat miinoitteet. Aluksi raivaus pyrittiin suorittamaan armeijan vakinaisen väen pioneerikunnan voimin. Kesän 1945 alussa perustettiin erillinen Pohjois-Suomen miinanraivausorganisaatio, johon palkattiin siiviliväestöä. Enimmillään henkilöstöä oli 1500 raivaajaa. Vahvuutta vähennettiin asteittain, mutta organisaatio toimi vuoteen 1952.
Raivaustyö suoritettiin käsin miinaharavalla ja piikkitutkaimella. Suojavarustus oli puutteellista, raivaajilla oli kasvojen suojana suojalasit ja metalliverkkosilmikko. Varsinkin työn alkuvaihe vaati suuret tappiot: raivaustyössä menetti henkensä yhteensä 72 ja haavoittui 141 raivaajaa. Noin 600 varusmiesraivaajasta menehtyi 28 ja haavoittui 43.
Vuoteen 1973 mennessä saksalaisten jäljiltä Lapista oli kaikkiaan raivattu yli 800 000 ammusta, noin 70 000 miinaa ja 400 000 muuta räjähdettä, yhteensä 1 142 000 kappaletta. Yksittäisiä räjähteitä löytyy yhä vielä yli 60 vuotta sodan päättymisen jälkeen.
Evakoiden paluu ja asuttaminen.
Yli 100 000 lappilaista pakolaista palasi sodan jälkeen takaisin kotiseudulleen. Monet olivat hävityksessä menettäneet kaiken. Läänin karjasta menetettiin yli kolmannes, 25 000 päätä. Saman verran hävisi poroja. Osa perheistä saattoi jatkaa elämäänsä tuhoamatta jääneissä saunoissa tai navetoissa. Jälleenrakentaminen oli mittavaa: kaikkiaan Lapin läänissä rakennettiin yli 20 000 rakennusta. Erityisesti asuntotilanne oli kuitenkin pitkään vaikea ja rakennusmateriaaleista huutava pula.
Asutustoimintaa ja jälleenrakennusta johti Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön rakennusasian osasto KYMRO. Merkittävin kansainvälinen avustusjärjestö jälleenrakennuksen aikana oli UNRRA," United Nations Relief and Rehabilitation Administration", joka jakoi muun muassa elintarvikkeita, tekstiilejä, lääkkeitä ja taloustarvikkeita. Suurin osa avusta tuli Yhdysvalloista ja Ruotsista.
Aiheesta muualla.
*


Scarlet Knight.
Scarlet Knight on ruotsalaisen Stefan Melanderin omistama ja valmentama, vuonna 1998 Yhdysvalloissa syntynyt amerikanravuri, joka asuu ja kilpailee Ruotsissa. Scarlet Knight oli nuorena halpa ori, sillä Melander maksoi siitä huutokaupassa vain 17 000 Yhdysvaltain dollaria.
Urallaan Scarlet Knight on saanut useita suurkilpailuvoittoja ja voittanut muun muassa kuuluisan Hambletonianin. Ennätyksensä 10,0aly se juoksi Elitloppet-karsinnassa 2003. Rahaa Scarlet Knight on ansainnut (25.5.2003 mennessä) 12 780 522 Ruotsin kruunua. Lähtöjä on kertynyt 40, joista voittoja 27.


Mämmi.
Mämmi on makea suomalainen perinneruoka, jota nautitaan varsinkin pääsiäisen aikaan. Sen arvellaan olevan juutalaisen hapattamattoman leivän vastine. Mämmi on imellytettyä puuroa joka valmistetaan pääosin vedestä, maltaasta ja ruisjauhosta.
Suomessa täysin imelä mallaspitoinen mämmi oli vanhastaan vain Länsi-Suomen ruoka. Muualla maassa ja etenkin idässä tunnettiin sen sijaan jauhoista imelletyt hapanimelät mämmit, kuten "hapanmämmi" ja "syötävä taikina", jotka ovat vellimäisiä ja imeltämisen jälkeen lievästi hapatettuja. Nämä ovat myös laajalti tunnettuja itäeurooppalaisia ruokia. Makea, maltaista ja jauhoista imellytetty pääsiäismämmi on tullut tunnetuksi koko Suomessa koulujen ja ruoanlaittokurssien myötä.
Savolaisten ja hämäläisten käyttämä nimitys perinteiselle koivun tuohesta valmistetulle mämmin paisto-, säilytys- ja tarjoiluastialle on tuokkonen. Itä- ja Länsi-Suomessa samainen tunnetaan paremmin nimillä rove (rope) tai ropponen.
Nykyään mämmi tarjotaan jäähdytettynä sokerin ja kerman kera, mutta aikaisemmin sokeria ei käytetty ja kermakin oli hapanta smetana-tyyppistä. Teolliset mämmit ovat yleensä sesonkituotteita. Tavanomainen myyntiaika on tammikuun alusta pääsiäiseen saakka. Suurista valmistajista vain Kymppi-Maukkaat (Kymppi Mämmi) valmistaa mämmejä ympäri vuoden. Mämmiä myydään niin kylmätuotteina kuin pakasteinakin.
Kaikkien muiden lisäaineiden kuin säilöntäaineiden käyttö mämmissä on kielletty.
Persialaiset käyttävät samaan tapaan valmistettua "mämmiä" persialaisessa uudessa vuodessa, joka on kevään ensimmäinen päivä. He kutsuvat sitä nimellä "sämänu".
Paikannimissä.
Aikana, jolloin kievareita ei vielä ollut, yövyttiin tilapäisissä majapaikoissa, joista osa oli myös erämiesten sijoina. Historiantutkija Jaakko Masosen mukaan paikannimistön perusteella Hämeen Härkätien varrella tällaisia olivat Rengon Asemi, Tammelan Pyhäjärven Mämmi, Mämmikallio ja Mämmikari sekä Marttilan Pirttiniemi. Paikannimissä on säilynyt myös viittaus vanhaan hämäläiseen matkamuonaan, mämmiin eli imellettyyn jauhotahnaan. Muita matkaeväitä olivat puuro, talkkuna ja hapan kala.


Kulttuurivallankumous.
Suuri proletaarinen kulttuurivallankumous (, usein vain, ”suuri kulttuurivallankumous”, tai, ”kulttuurivallankumous”) oli Kiinan kansantasavallassa vuosien 1966-1976 välinen ajanjakso, joka käsitti valtataistelua kommunistisen puolueen sisällä, muuttui laajamittaiseksi sosiaaliseksi, poliittiseksi ja taloudelliseksi väkivallaksi ja kaaokseksi, joka ulottui suureen osaan Kiinan yhteiskunnasta ja vei lopulta koko maan sisällissodan partaalle. Virallisesti kulttuurivallankumous oli kampanja, jonka tarkoitus oli vapauttaa Kiina ”liberaalista porvaristosta” ja jatkaa vallankumouksellista luokkataistelua. Se on kuitenkin laajalti nähty keinoksi saada puolue takaisin Mao Zedongin hallintaan katastrofaalisen suuren harppauksen jälkeen, jossa Mao oli menettänyt valtaa kilpailijoilleen Liu Shaoqille ja Deng Xiaopinglle. Mao lopetti kulttuurivallankumouksen virallisesti 1969, mutta sen katsotaan "de facto" päättyneen vasta hänen kuolemaansa ja ns. Neljän koplan pidätykseen 1976.
Taustaa.
Ennen kultturivallankumousta oli esiintynyt arvostelua Maota kohtaan kulttuurin, erityisesti taiteen kysymyksissä. Maon uskollinen tukija Lin Biao toimi Kiinan kansanvapautusarmeijan johtajana ja hän aloitti uudistukset armeijan parissa. Hän korosti armeijan taistelua kommunistisen ideologian puolesta sekä poisti käytöstä neuvostomalliset arvonimet ja asepuvut. Niiden sijaan siirryttiin tasa-arvoa korostaviin Toveri -nimityksiin ja uusiin asepukuihin vuonna 1965.
Tämän lisäksi Lin oli vuonna 1963 koonnut kuuluisan "Pienen punaisen kirjan", johon oli koottu Maon erinäisiä poliittisia fraaseja ja mietelmiä. Tarkoituksena oli vahvistaa Mao-kulttia, jota tuettiin monin eri tavoin, muun muassa kuvitteellisella "Lei Fengin" tarinalla. Tarinassa Lei oli perheen jäsen, jota japanilaiset, tilanherrat ja Guomindang olivat nöyryyttäneet, mutta joka löytää uuden paikkansa Vapautusarmeijasta taistellen uskollisesti Maon rinnalla.
Mao itse oli Suuresta harppauksesta lähtien sivussa julkisuudesta ja vetäytyi siitä hetkeksi kokonaan vuoden 1965 lopulla ottaen tukikohdakseen Shanghain. Samaan aikaan hänen vaimonsa Jiang Qing oli kehitellyt teoriaa kansan omasta vallankumouksesta. Jiangin sisäpiiriläinen julkaisi pian Maon julkisuudesta vetäytymisen jälkeen purevan hyökkäyksen Ming-dynastiasta kertovan näytelmän ohjannuta Wu Hania kohtaan, syyttäen näytelmän kiistäneen Maon ajattelun peruslähtökohdat. Lin Biao määritteli Maon ajattelun periaatteeksi, että massat, eivät ”tekopyhät” intellektuellit, ovat historiallisen ja yhteiskunnallisen muutoksen perusvoima.
Alku.
Mao palasi julkisuuteen seuraavana vuonna (1966) ja julkaisi 16. toukokuuta ns. 23 kohdan ohjelman, jossa vaati perinpohjaista tutkimusta puoluejohtoon juurtuneista byrokraattisista ja feodaalisista mielipiteistä sekä vaati vallankumouksen vauhdittamista. Ensimmäisenä kritiikki kohdistui Pekingin virkamiehiin, joihin myös aiemmin mainittu, apulaiskaupunginjohtajana toiminut Wu Han kuului. Myöhemmin eräs Pekingin yliopiston filosofisen tiedekunnan opettaja asetti näkyvästi esille julisteen, jossa syytti yliopiston puoluekomiteaa ja rehtoria yrityksistä lujittaa omaa valta-asemaansa ja tukahduttaa oppilaiden mielenilmaukset. Viranomaiset määräsivät julisteen poistettavaksi ja vaativat sen näkyville asettaneen opettajan tuomitsemista. Maon kuultua asiasta hän määräsi, että julisteen sanoma oli julkaistava Pekingin radiossa ja Kansan päivälehdessä. Maon mukaan sen oli tarkoitus ”kuohuttaa koko maailmaa” ja osoittaa että ”kapinoinnilla on oikeutensa”.
Välittömät vaikutukset.
Presidentti Liu yritti turhaan hillitä meteliä nimittämällä työryhmiä selvittämään asiaa, mutta sai ääriainekset vain entistä kiihtyneemmiksi ja kasvatti vastalauseiden määrää. Elokuussa 1966 oppilaat perustivat yliopistoihin ja eliittikouluihin Maon tueksi ensimmäiset Punakaartit. Niitä syntyi vähitellen ympäri maata kaikilla koulutustasoilla. Punakaartilaisen tunnusmerkkeinä olivat punaiset käsivarsinauhat, puolisotilaalliset asut lippalakkeineen ja nahkavyöt.
Punakaartit eivät aluksi täysin terrorisoineet alueita, vaan järjestivät kampanjoita ja arvosteluistuntoja opettajia ja koulun virkamiehiä vastaan, sekä myöhemmin niin puolueen paikallishallinnon edustajia, taustaltaan feodaalisten tai porvarillisten perheiden jäseniä kuin vuoden 1957 oikeistolaisvastaisen kampanjan aikana rangaistujen omaisiakin vastaan. Jo samassa kuussa Mao tervehti Tiananmenin aukiolla satoja tuhansia punakaartilaisia. Punakaartilaiset saivat etuoikeuksia kuten ilmaiset junaliput, jolloin miljoonat muut opiskelijat pääsivät myös tapaamaan Maon. Kaikkiaan kuusi kokousta järjestettiin marraskuun loppuun 1966 mennessä; jokaisessa kaartilaiset itkivät tunnekuohun seurauksena ja heiluttivat käsissään Pientä punaista kirjaa.
1966–1969.
Punakaartit alkoivat hajota yhtä nopeasti kuin olivat syntyneetkin. Omia kapinallisryhmiään perustivat ”huonosta luokkataustastaan” puhdistautumista halunneet opiskelijat, joiden perheenjäsenillä oli yhteyksiä Guomindangiin tai ulkomaille. He hyökkäsivät suoraan niin oppilaitosten, puolueorganisaatioidenkin kuin ulkomaisten lähetystöjen (muun muassa Ison-Britannian) kimppuun. Usein he hyökkäsivät jopa omia vanhempiaan ja muita perheenjäseniään, joiden he epäilivät olleen ”vastavallankumouksellisia”, vastaan. Lopulta Punakaartit kävivät toinen toistensa kimppuun erinäisten ristiriitojen vuoksi. Punakaartien uhrit joutuivat monella eri tavoin kokemaan nöyryytyksiä ja suurta tuskaa, esimerkiksi pieksemistä nahkavöillä ja virumista ahtaissa kopeissa ilman ruokaa. Eräät halvaantuivat ja jotkut menettivät jopa henkensä.
Lin Biao jatkoi arvostelua puolueen propagandatoimiston johtajaa Lu Dingyitä ja Pekingin pormestaria Peng Zheniä kohtaan. Tärkeimmät uhrit olivat kuitenkin presidentti Liu Shaoqi ja puolueen pääsihteeri Deng Xiaoping. Kumpaakaan heistä ei tosin erotettu puolueen politbyroosta, mutta heidän asemansa laski merkittävästi. Joulukuussa 1966 yli 3 000 pekingiläistä opiskelijaa osoitti mieltään Liuta ja Dengiä vastaan syyttäen heitä revisionismista. Deng ja Liu olivat tukeneet Neuvostoliiton mallin mukaista valtiojohtoista suunnitelmataloutta ja yksityispalstojen rajallista palauttamista, kun taas Mao oli suosinut Suuren harppauksen aikana toteutettua työläisten ja talonpoikien mobilisointia ja oma-aloitteisuutta talouden kehittämisessä, sekä maatalouden täyttä kollektivisointia.
Vuonna 1967 alkoivat Mao, Jiang ja Lin pohtia tilanteen rauhoittamista sen kehityttyä äärimmilleen. Liu muun muassa raahattiin kotoaan ja pakotettiin tekemään itsekritiikki julkisella paikalla. Silminnäkijät kertoivat hänen yrittäneen itsemurhaa. Lisäksi Liun lapset pahoinpideltiin ja hänen vaimoaan Wang Guangmeita nöyryytettiin pakottamalla hänet pukeutumaan kapitalistia parodioivaan qipaoon. Dengiä nöyryytettiin julkisilla buuauksilla ja herjaavilla seinälehdillä. Lisäksi punakaartilaiset pudottivat hänen poikansa alas korkealta kerrostalon ikkunasta sillä seurauksella, että poika halvaantui loppuiäkseen.
Liu pakotettiin eroamaan presidentin virastaan ja puolueesta 31. lokakuuta 1968. Punakaartilaiset vangitsivat hänet välittömästi ja 1969 hän menehtyi vankeudessa ankariin oloihin. Deng onnistui piiloutumaan julkisuudesta. Häntä ei erotettu puolueesta, mutta hän oli jo joutunut luopumaan pääsihteerin virasta, joka lakkautettiin toistaiseksi.
Mao ja muut vallankumouksesta selvinneet näkivät enää tehtäväksi ”voiton” julistamisen. Toisaalta he näkivät edelleen tarvetta "olla valppaana" ja perustivat vallankumouskomiteoita kaupunkeihin, kommuuneihin, tehtaisiin, virastoihin ja oppilaitoksiin. Komiteoiden johtoon tuli vallankumouksellisten massojen edustajia, uskollisiksi todettuja puoluekaadereita ja kansanvapautusarmeijan jäseniä. Komiteat toimivat viranomaisina joiden puoleen voitiin kääntyä tarvittaessa kun haettiin ylempää auktoriteettia. Näin valta palautui vähitellen takaisin keskushallinnon ja maakuntien haltuun. Vaikka hallinnollinen vallankumous oli lähellä päätepistettään, taidepuolella vallankumous päinvastoin kiihtyi. Jiang Qing vaati yhteiskuntaa hyväksymään vain hänen omat näkemyksensä ”kansan taiteesta”, näkemykset, jotka suosivat porvaristoa ja feodalismia vastustavia sekä sissijoukosta kertovia aiheita.
Jälleenrakennus ja valtataistelu.
Vallankumous oli vaikuttanut merkittävästi puolueen toimintaan. Vuoden 1969 puoluekokouksessa peräti 70 % jäsenistä oli uusia. Keskuskomiteaan valituista 40 % oli sotilaita. Mao halusi että Kiinaa rakennettaisiin uudelleen samalla tavalla kuin vallankumouksen aikana, eli pikemminkin kannustamalla kuin byrokraattisesti ohjaamalla. Vuosina 1968-1972 arviolta jopa 12 miljoonaa nuorta lähetettiin kaupungeista maaseudulle tekemään töitä; suuri osa näistä lähti vapaaehtoisesti. Ongelmia kuitenkin syntyi koska suuri osa nuorista oli kapinallisia, joista vanhemmat vain halusivat päästä eroon. Erot talonpoikien ja kaupunkilaisten välillä olivat niin suuria, etteivät kaikki nuoret edes tienneet miten töitä tehtiin. Lisäksi osapuolet suhtautuivat toisiinsa epäluuloisesti.
Samoihin aikoihin alkoi puolueen sisällä uusi valtataistelu Maon seuraajan paikasta. Jiang Qing pyrki hankkimaan itselleen ja johtamalleen nk. "neljän koplalle" tärkeitä virkoja puolueen sisällä. Lin Biao oli kuitenkin kaikkein vahvimmin kiinni vallassa, ja vuosina 1967-1970 hän pyrki jatkuvasti hankkimaan itselleen virallisen aseman lakiteitse. Seuraajan nimeäminen olisi tarvinnut kansankongressin hyväksynnän, mutta Mao käytti jatkuvasti arvovaltaansa estääkseen lopullisen siunauksen. Lopulta Lin epäili Maon kääntyneen häntä vastaan ja yritti vallankaappausta alkuvuodesta 1971. Epäonnistuttuaan Lin otti perheensä mukaan ja yritti paeta yksityiskoneella Neuvostoliittoon, mutta kone putosi polttoaineen loputtua Mongoliaan ja kaikki siinä olleet menehtyivät. Samana vuonna armeijassa tehtiin puhdistus ja sotilaiden määrää hallinnossa karsittiin voimakkaasti.
Linin kuoleman jälkeen Jiang Qing ja Neljän kopla olivat vahvoilla kilpailussa Maon seuraajan paikasta. Pääministeri Zhou Enlai alkoi kuitenkin rehabiloida kulttuurivallankumouksen uhreja (mukaan lukien pitkään sivussa ollut Deng Xiaoping) saatuaan Maon huonon terveydentilan takia entistä enemmän sisäpoliittista valtaa. Mao keskittyi enimmäkseen ulkopolitiikkaan, jossa hän hankki menestyksekkäästi Kiinan kansantasavallalle pysyvän jäsenmaan paikan Taiwanin tilalle.
Dengin valtaannousu.
Vuonna 1975 järjestettiin ensimmäiset kansankongressin vaalit 11 vuoteen. Deng valittiin ensimmäiseksi varapääministeriksi, ohittaen näin neljän koplaan kuuluneen Zhang Chunqiaon. Pääministeri Zhou kuoli syöpään tammikuussa 1976 ja hänen paikkansa otti Hua Guofeng. Zhoun hautajaisiin kerääntyi suremaan tuhansia ihmisiä. Sama toistui Tiananmenilla 5. huhtikuuta, jolloin Neljän kopla pyrki estämään mielenilmaukset. Viranomaiset ja väkijoukko ottivat yhteen ja lukuisia ihmisiä pidätettiin. Neljän kopla syytti tapauksesta Dengiä, joka oli pitänyt aikaisemmin muistopuheen Zhoun hautajaisissa ja joka nyt menetti kaikki virkansa ja pakeni Guangdongiin.
Mao kuoltua 9. syyskuuta Hua otti hänen virkansa puolueen ja keskussotilaskomission puheenjohtajana. Hua pyrki säilyttämään valtansa ja neuvotteli asevoimien komentajien ja Maon henkivartioston entisen päällikön kanssa Neljän koplan syrjäyttämisestä. Pian hautajaisten jälkeen Hua kutsui politbyroon koolle hätäkokoukseen, johon kolme Neljän koplan jäsentä saapuikin (Jiang Qing ei ollut politbyroon jäsen). Tällöin heidät pidätettiin ennen kuin he ehtivät kokoushuoneeseen. Myöhemmin pidätettiin myös Jiang. Tuomiosta saatiin heti viitteitä kun kaikki koplan jäsenet retusoitiin Maon hautajaiskuvista ja tilalle asetettiin koristekasveja yms. Suuren kansansuosion saanut Deng palasi entisiin virkoihinsa jo seuraavana vuoden alussa. Seuraavassa keskuskomitean kokouksessa kulttuurivallankumous lopetettiin viimein lopullisesti.
Loppu.
Vaikka Mao itse julisti kulttuurivallankumouksen päättyneeksi vuonna 1969, termiä käytetään nykyään yleensä kattamaan myös ajanjakso vuodesta 1969 neljän koplan pidätykseen saakka vuonna 1976.


Toto (rahapeli).
Toto eli totalisaattoripeli () on hevoskilpailuissa pelattavaa vedonlyöntiä. Vedoissa pyritään veikkaamaan hevosten sijoittumista lähdöissään. Voittosumma määräytyy sen mukaan paljonko kyseistä pelimuotoa on siihen lähtöön pelattu ja paljonko on oikein osuneita pelejä. Pelin järjestäjä ottaa pelivaihdosta osuutensa ja valtio verot joten voitot ovat verovapaita. Suomessa totoa pelataan ravikilpailuissa, niiden järjestäjänä ja markkinoijana toimii Fintoto Oy.
Totoa voidaan pelata myös etäpelipaikoissa, joista on usein suora kuvayhteys raviradalle. Kotoa internetin kautta pelaaminen on myös mahdollista.
Vinttikoirakilpailuissa järjestettävässä totopelissä ei saa jakaa rahapalkintoja vaan palkinnot jaetaan tavarana.
Totopelin historia.
Totalisaatoripelin kehitti espanjalaissyntyinen liikemies Joseph Oller Ranskassa 1867. Vuonna 1891 totalisaattorista tuli ainoa sallittu pelimuoto Ranskan hevoskilpailuissa. 1800-1900-lukujen vaihteessa totopeli levisi Ranskasta nopeasti ympäri maailman, syrjäyttäen monin paikoin kiinteäkertoimisen vedonlyönnin kokonaan.
Suomen ensimmäiset totoravit järjestettiin Helsingissä Pohjoissataman jäällä vuonna 1928. Totopelin suosio pysyi Suomessa sangen alhaisena pitkään, johtuen pelin helppoudesta. Pienet kertoimet eivät kiinnostaneet yleisöä. Vasta 1960-luvulla vaikeampien pelimuotojen Kaksoisvedonlyönnin ja V4-pelin myötä alkoivat pelivaihdot kääntyä nousuun.
Suomen totopelit olivat alunperin järjestämiä, lukuunottamatta V75-, V65- ja V5-pelejä, joita vuosina 1981-2011 järjesti Oy Veikkaus Ab. Vuonna 2001 totopelit siirtyivät Hippoksen tytäryhtiön Fintoton hallintaan. Arpajaislakiuudistuksen myötä Fintotolla on ollut monopoli kaikkiin hevospeleihin vuoden 2012 alusta lähtien.
Voittaja.
Veikataan yksittäisen lähdön voittajaa. Voittajapeliä pelataan ravien jokaisessa lähdössä.
Pelaaja voittaa panoksensa kerrottuna hevosen voittajakertoimella. Raviratojen totalisaattoritauluissa ja käsiohjelmissa oleva voittajakertoimessa ei käytetä pilkkua vaan se ilmoittaa kymmenen euron sijoituksella voitettavan summan (esimerkiksi voittajakerroin 54.7 merkitään 547). Sata ja sitä suuremmat voittajakertoimet ilmoitetaan näyttötauluissa ja ohjelmissa luvulla 999. Maksettava voittajakerroin on aina vähintään 1.00, vaikka erittäin paljon pelatulla hevosella se saattaa laskennollisesti olla alle yhden.
Sija.
Veikataan kolmen parhaan joukkoon sijoittuvaa hevosta. Jokaiselle kolmelle hevoselle annetaan oma kerroin. Mikäli lähdössä on 4-6 osallistujaa, arvataan kahden parhaan joukkoon sijoittuvaa hevosta. Alle neljän osallistujan lähdöissä sijoituspeliä ei järjestetä. Palautusprosentti on 85.
Voittaja/Sija.
Voittaja/sijapeliin on sisällytetty molemmat pelimuodot. Jos pelin panokseksi merkitsee euron (minimipanos), menee yksi euro panokseksi voittajaan ja toinen euro sijaan. Jos veikattu hevonen sijoittuu ensimmäiseksi voittajakertoimella 3,50 ja sijakertoimella 2,20 on voitto molempien pelien summa eli 5,70 €. Tämä on hyödyllistä, mikäli haluaa pienentää tappion todennäköisyyttä. Palautusprosentti on 85.
Kaksari (Kaksoisvedonlyönti).
Veikataan lähdön kahta parasta hevosta. Pelimuoto on tunnettu lempinimellä "kaksari", jota Fintoto käyttää nykyään myös sen markkinointinimenä. Pelaaja voittaa, mikäli hän on arvannut oikein lähdön kaksi parasta hevosta, tulojärjestyksestä riippumatta. Kaksoivedonlyönti järjestetään mikäli lähdössä on vähintään neljä hevosta. Palautusprosentti on 79.
Troikka.
Veikataan lähdön kolmea parasta hevosta oikeassa järjestyksessä. Mikäli yhtään oikeaa veikkausta ei ole, jaetaan voitto niiden kesken, jotka ovat veikanneet kolme hevosta oikein, mutta väärässä tulojärjestyksessä. Troikkaa pelataan yleensä yhdessä lähdössä ja vain silloin kun osallistujia lähdössä on vähintään viisi. Palautusprosentti on 70.
Päivän Duo.
Veikataan kahden ennakkoon ilmoitetun lähdön voittajat. Palautusprosentti on 75.
Toto75, Toto65, Toto5 ja Toto4.
Pelimuotoja, joissa veikataan 4-7 ennakkoon ilmoitetun lähdön voittajia. Yhteen lähtöön voi veikata yhtä tai useampaa voittajaehdokasta. Pelin hinta määräytyy kertomalla eri lähtöjen valitut voittajaehdokasmäärät keskenään ja kertomalla näin saatu rivimäärä valitulla pelipanoksella, esimerkiksi Toto5-pelissä: 4 x 1 x 5 x 1 x 2 = 40 riviä x 0,10 euroa = 4 euroa.
Toto75-pelissä on kolme voittoluokkaa (seitsemän, kuusi ja viisi oikein), Toto65:ssa kaksi (kuusi ja viisi oikein). Toto5:ssa ja Toto4:ssa on yksi voittoluokka. Mikäli näissä peleissä ei viisi tai neljä oikein veikanneita ole yhtään, jaetaan voitto neljä tai kolme oikein veikanneiden kesken. Mikäli näitäkään ei ole jaetaan voitto kolme tai kaksi oikein veikkanneiden kesken. Pelejä on mahdollista pelata myös totalisaattorikoneen arpomalla rivillä. Palautusprosentti kaikille peleille on 65.


Mikkeli.
Mikkeli () on Suomen kaupunki ja Etelä-Savon maakuntakeskus, joka sijaitsee Saimaan luoteisrannalla Etelä-Savon maakunnassa.
Kaupungissa asuu henkilöä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Järviä ja lampia kaupungissa on noin 700. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Keskustaajaman ja siihen välittömästi liittyvien Rantakylän ja Moisio-Tuukkalan alueiden ulkopuolella tiheämmin asuttuja alueita ovat Anttolan entinen kuntakeskus, Otavan taajama ja Haukivuoren Asemankylä.
Mikkelin naapurikunnat ovat Hirvensalmi, Juva, Kangasniemi, Pieksämäki, Puumala ja Ristiina.
Mikkeli sijaitsee Vuoksen vesistön ja Kymijoen vesistön välisellä vedenjakajalla. Kaupungin keskusta on Saimaan Savilahden rannalla. Kaupungin itäosien järvet kuuluvat Vuoksen vesistöön. Lännessä kaupunki tavoittaa Kymijoen vesistön Mäntyharjun reittiin kuuluvan Puulaveden. Pohjoispuolella kaupunki ulottuu Kyyvedelle, joka laskee Puulaveteen.
Mikkelin kaupunginjohtaja on Kimmo Mikander (kok.).
Historiaa.
Vanhimmat löydetyt merkit asutuksesta Mikkelin seudulla ovat kivikauden kampakeraamiselta kaudelta 4000-2000 eaa. Tältä aikakaudelta tunnetut löydöt koostuvat asuinpaikoista. On arveltu, että kaikkein vanhimmat asuinpaikat ovat hävinneet vuoksen puhkeamisesta lähteneen tulvaveden alle. Arkeologisia kaivauksia seudulla on tehty muun muassa Tuukkalan, Visulahden, Orijärven ja Kenkäveron rautakautisilla asuinpaikoilla. Rautakautisia linnavuoria ovat Sairilan, Otavan, Vatilan ja Otralan linnavuoret.
Vanhimmat kirjalliset maininnat nykyisen Mikkelin seudun asutuksesta ovat vuodelta 1323 Pähkinäsaaren rauhansopimuksesta, jolla Savilahden pogosta (novgorodilainen kirkko- ja hallintopitäjä) siirtyi Novgorodin hallinnasta Ruotsille. Nimen Mikkeli paikkakunta on saanut arkkienkeli Mikaelin mukaan viimeistään 1500-luvun alussa.
Saksalaissiirtokunnan jäseniä muutti Tarsalanjärven rannalle vuonna 1540, silloiseen Vesulahden (Visulahden) pitäjään.
Mikael Agricola kävi tarkastuskäynnillä Savilahdella 1549.
Nuijasodassa (1596-1597) surmattiin yli 200 talonpoikaiskapinallista nuijamiestä Mikkelin pitäjän pappilassa Kenkäverossa 1597.
(1788-1790) käytiin vuonna 1789 muutamia kilometrejä Mikkelin kirkonkylästä etelään Porrassalmen taistelu, jossa ruotsalaiset (suomalaiset) saivat torjuntavoiton ylivoimaisista venäläisistä.
Mikkeli sai kaupunginoikeudet 1838 Venäjän keisari Nikolai I:ltä. Vuonna 1831 perustetun Mikkelin läänin lääninhallitus siirtyi Heinolasta Mikkeliin 1843.
Sisällissodassa (1918) Mikkeli oli yksi paikkakunnista, joilta hallituksen, Suomen tasavallan joukkojen eli valkoisten toimintaa johdettiin. Toisen maailmansodan aikana talvi-, jatko- ja Lapin sodassa (1939-1940, 1941-1944 ja 1944-1945) Suomen armeijan päämaja oli sijoitettu Mikkeliin ja sodanjohto istui vuonna 1902 valmistuneessa Mikkelin keskuskansakoulussa, nykyinen Päämajakoulu (vuodesta 1992), jonka tiloista erotettu Päämajamuseo avattiin 1989. Päämajan sijainnin vuoksi Mikkeli oli yksi lentopommitetuimmista Suomen kaupungeista sodan aikana. Jatkosodan aikana Mikkelissä toimi myös natsi-Saksan armeijan joukkojen yhteysesikunta Nord. Sodan jälkeen Mikkeliin sijoitettiin siirtoväkeä Raudusta.
Mikkeli on ainoa suomalainen paikkakunta, jolle on myönnetty Vapaudenristi - 4. luokan Vapaudenristi miekkoineen - vuonna 1944 kiitoksena päämajakaupunkina toimimisesta jokaisessa itsenäisen Suomen ajan neljässä sodassa. Kaupungin saamaa kunniamerkkiä kantaa Mikkelin vaakuna, jonka yläosassa on kaksi ristikkäistä marsalkansauvaa niin ikään päämajakaupunkina toimimisen muistoksi.
Elokuussa 1986 Mikkelin torin laidalla räjähti poliisin piiritystilanteessa auto, jolla edellisenä päivänä Kansallis-Osake-Pankin konttorin Helsingin Jakomäessä ryöstänyt mies oli paennut. Räjähdyksessä saivat surmansa pankkiryöstäjä ja yksi tämän kolmesta panttivangista. Tapahtumasarja tunnetaan Mikkelin panttivankidraamana.
Lääniuudistuksessa 1997 Mikkelistä tuli Itä-Suomen läänin pääkaupunki ja läänien lakkauduttua Itä-Suomen aluehallintoviraston sekä Etelä-Savon elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen päätoimipaikka vuonna 2010.
Mikkeli, Anttola ja Mikkelin maalaiskunta ja yhdistyivät vuonna 2001 uudeksi Mikkelin kaupungiksi, johon liitettiin Haukivuori
Mikkelin kaupunginosat.
Mikkelin kaupunkialue ja kaupunginvaltuuston vuoden 1951 päätöksen mukaiset kaupunginosat
Kylät.
Mikkeliin (pl. Anttola ja Haukivuori) kuuluu seuraavia kyliä: Alamaa, Anianniemi, Asila, Haahkala, Haapataipale, Harjujärvi, Harjumaa, Haukkakorhola, Heinälahti, Helppanala, Hietanen, Hiirola, Hyyrylä, Häyrylä, Ihastjärvi, Kaipiala, Karstula, Korpijärvi, Koskentaipale, Kovala, Kyyhkylänniemi, Laitiala, Launiala, Laurikkala, Liukkola, Marjoniemi, Moisio, Norola, Närvälä, Olkkolanniemi, Otava, Pajula, Parantala, Parkkila, Pekkola, Puttola, Rahula, Rantakylä, Rieppola, Riittilä, Rämälä, Sairila, Salmenkylä, Savonlahti, Seppälä, Soikkala, Suonsaari, Taipale, Tikkala, Tuukkala, Vanhala, Vanhamäki, Vatila, Vehmaskylä, Viljakkala, Visulahti, Vuolinko, Väänälä, Siekkilä.
Vapaa-ajan asutus.
Suomen kunnista Mikkelissä on seitsemänneksi eniten kesämökkejä. Vuoden 2009 alussa luvuksi on ilmoitettu 5 700 kpl.
Keskustauudistus.
Vuosina 2008-2011 Mikkelissä tehtiin mittava keskustan uudistaminen. Keskustaan rakennettiin muunmuassa kaksi suurta kauppakeskusta, Akseli ja Stella, täysin uusi tori ja pysäköintilaitos torin alle, uusi matkakeskus ja kävelykeskusta. Uudistus maksoi noin 153 miljoonaa euroa, josta Mikkelin kaupunki maksoi 10 %.
Palkinnot: Uudesta keskustasta valittiin Vuoden kaupunkikeskusta 2012 ja Akselista valittiin Vuoden kauppakeskus 2010.
Koulutus.
Mikkelissä peruskouluja on 33, joissa on yhteensä 5 070 oppilasta. Lukioita Mikkelissä on vain yksi: Mikkelin lukio. Mikkelin lyseon lukion yhteydessä toimii myös Mikkelin lyseon lukion aikuislinja. Otavassa toimii internaattina ja nettilukiona opetusta tarjoava Otavan opisto. Mikael-koulussa tarjotaan kuulovammaisille esi-, perus- ja lukio-opetusta. Erityisopetusta tarjoavat Vanamon koulun yksiköt.
Korkeakouluopetusta Mikkelissä antavat Mikkelin ammattikorkeakoulu ja Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu. Lisäksi Helsingin yliopistolla, Lappeenrannan teknillisellä yliopistolla ja Itä-Suomen yliopistolla on toimipisteet Mikkelissä. Kaupungissa toimii myös Helsingin yliopiston mikrokuvaus- ja konservointilaitos. Yhdessä ne muodostavat Mikkelin yliopistokeskuksen. Aikuiskoulutusta tarjotaan muun muassa Etelä-Savon ammattiopistossa.
Elinkeinoelämä.
Mikkelin suurimmat teolliset työnantajat toimivat graafisen teollisuuden, elintarviketeollisuuden, puunjalostuksen ja sairaalatekstiilien aloilla.
Kaupungin lisäksi Mikkelin suurimmat työnantajat ovat osuuskauppa Suur-Savo, lihanjalostaja Järvi-Suomen Portti, syväpaino Helprint Oy, elektroniikkaa ja teollisuuden pinnoitteita valmistava Savcor Group, parketista ja kaiuttimista tunnettu Olavi Räsänen sekä sairaalatarvikkeita tekevä Mölnlycke Health Care.
Muita huomattavia työllistäjiä ovat Savonlinja, Länsi-Savo, Ahlstrom Glassfibre, Mikkelin Puhelin ja Ristiinan Pelloksessa sijaitseva UPM:n vaneritehdas.
Kaupungissa toimii myös Elinkeinoelämän keskusarkisto (ELKA).
Mikkelin elinkeinoelämän kehittämisestä vastaa Mikkelin seudun elinkeinoyhtiö Miset Oy.
Mikkelissä toimii myös Karkialammen varuskunnassa valtatie 13:n itäpuolella sijaitseva puolustusvoimiin kuuluva Maavoimien esikunta. Varuskunnasa ei ole varusmieskoulutusta.
Kulttuurielämä.
Mikkelissä toimii kunnallisena laitoksina teatteri ja orkesteri.
Mikkelin taidemuseossa järjestetään säännöllisten näyttelyjen lisäksi kolmivuosittain kuvitustriennaali. Taidemuseon lisäksi kaupunki ylläpitää Päämajamuseota ja kulttuurihistoriaan keskittyvää Suur-Savon museota.
Kaupungissa järjestetään kesäisin klassiseen musiikkiin keskittyvät Mikkelin musiikkijuhlat, syksyisin Mikkelin balettijuhlat sekä talvella harrastajateattereille tarkoitetut Työväen näyttämöpäivät.
Kaupungissa toimii säännöllisesti kaksi kaupallista elokuvateatteria, Kinolinna ja Ritz. Lisäksi kansalaisopiston yhteydessä toimii elokuvakerho.
Mikkelin keskustan tuntumassa, vanhalla kasarmialueella toimii yksityisen säätiön ylläpitämä Jalkaväkimuseo.
Mikkelin torin laidalla toimiva Mikkelin Valokuvakeskus järjestää vuosittain useita korkeatasoisia valokuvanäyttelyitä.
Kaupungissa toimii Mikkelin maakunta-arkisto, joka on yksi seitsemästä Valtionarkiston alaisesta laitoksesta. Mikkelin maakunta-arkistossa säilytetään muun muassa Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden kirkonkirjoja.
Liikenneyhteydet.
Mikkeli sijaitsee valtateiden 5, 13 ja 15 sekä kantateiden 62 ja 72 risteyksessä Savon radan varrella.
Paikkakunnan rautatie- ja linja-autoasemat toimivat yhdistettyinä matkakeskuksessa. Ilman junanvaihtoa Mikkelistä pääsee Helsinkiin sekä Kajaanin ja Oulun kautta Rovaniemelle. Yöjunia ei matkustajakäyttöön ole tarjolla. Linja-autojen kaukoliikenteessä kulkee yöpikavuoroja Helsingin, Mikkelin, Kuopion ja Oulun välillä sekä viikonloppuisin Mikkelistä Savonlinnaan. Mikkelin ja Lappeenrannan välillä pikavuorojen matka-ajat ovat junayhteyksiä lyhyempiä. Suora vakiovuoro liikennöi Mikkelin, Puumalan ja Imatran välillä lähes samassa ajassa nopeimpien Mikkeli-Imatra -junayhteyksien kanssa.
Kaupungissa on myös lentoasema, josta oli vuoteen 2005 saakka yhteys Helsinki-Vantaan lentoasemalle.
Mikkelin satama sijaitsee Saimaan rannalla. Sillä on nykypäivänä vain matkailukäyttöä laivareitin ahtauden vuoksi. Aikaisemmin satama on ollut myös matkustaja- ja rahtiliikenteen käytössä.


Kissamaki.
Kissamaki ("Lemur catta") on kädellinen, joka elää eteläisen Madagaskarin kuivilla, vuoristoisilla seuduilla. Kissamaki on ainoa laji suvussaan. Tämä raitahäntäinen puoliapina on tunnetuin makimainen puoliapina, koska se menestyy hyvin eläintarhoissa. Kissamakit elävät naaraiden johtamissa ryhmissä, joissa voi olla jopa 40 yksilöä. Urokset siirtyvät joskus ryhmästä toiseen, mutta naaraat pysyvät aina yhdessä. Kissamaki elää maassa ja liikkuu päivisin.
Kissamaki on ainut "Lemur"-sukuun kuuluva laji.
Lisääntyminen.
Kiima-aika merkitsee kovaa kamppailua kissamakiuroksille. Ne tappelevat joskus hurjastikin naaraista ja voivat yrittää liittyä kilpailevaan laumaan saadakseen paritella. Ennen väkivaltaan turvautumista kilpailevat urokset hierovat kuitenkin hännällään kainaloiden ja sukuelinten luona sijaitsevia hajurauhasia. Sitten ne viuhtovat häntäänsä kilpailijan kuonon edessä tyrmätäkseen sen voimakkaammalla lemullaan. Naaraan kissamakiurokset viettelevät hieromalla tuoksuaan ranteissa sijaitsevilla hajurauhasilla häntäänsä ja leyhyttelemällä hajua naarasta kohti.
Naaraat parittelevat tavallisesti usean uroksen kanssa. Poikasia ne saavat melko vähän, vain yhden tai joskus kaksi vuodessa. Vastasyntyneenä se tarttuu tiukasti emon mahapuolelle, pariviikkoisena taas siirtyy ratsastamaan selässä. Ensimmäiset itsenäiset askeleet poikanen ottaa kolmen neljän viikon iässä. Seuraavien viiden kuukauden aikana se itsenäistyy vähitellen, mutta palaa aina emon luo syömään ja nukkumaan.
Ravinto.
Kissamakien pääravinto on kasvispainotteista, mutta sen lisäksi ne napsivat hyönteisiä. Kissamakit syövät aina laumana. Pienillä mutta notkeilla ja vahvoilla sormillaan makit poimivat hedelmiä, lehtiä, kukkia, puun kuorta ja mahlaa. Muista makeista poiketen kissamakit viettävät jopa 40 prosenttia ajasta maassa ruoaksi kelpaavia suupaloja etsien. Niiden suosikkeja ovat tamarindipuun hedelmät, joiden ääressä ne voivat herkutella tuntikausia oksilla istuskellen.


Victory Tilly.
Victory Tilly on Ruotsissa vuonna 1995 syntynyt amerikanravuriruuna, joka piti 2000-luvun alussa hallussaan ravurien absoluuttista maailmanennätystä 08,9aly. Victory Tilly juoksi ennätyksensä Meadowlandsin radalla Yhdysvalloissa. Ennätyksen rikkoi vuonna 2004 amerikanravuri Tom Ridge.
Victory Tilly on ansainnut urallaan (9.10.2005 mennessä) 36 047 898 Ruotsin kruunua. Ruuna on juossut 92 lähtöä, joista se on voittanut 66. Victory Tillyn omistaa Stall Kalas, ja sitä valmentaa Stig H. Johansson.


Ristiretket.
Ristiretket olivat paavin hyväksymiä, uskonnollisesti motivoituja sotaretkiä erityisesti keskiajalla. Aluksi tarkoitus oli vallata Jerusalem takaisin kristittyjen hallintaan, minkä vuoksi ensimmäiset ristiretket kohdistuivat islaminuskoisia vastaan. Myöhemmin ristiretkiä tehtiin myös Euroopassa olevia pakanallisia tai harhaoppisina pidettyjä maita ja kansoja vastaan muun muassa Itämeren etelärannikolle. Tosin Itämeren piirissä tehdyillä sotaretkillä ei läheskään aina ollut paavin antamaa ristiretkijulistusta tukenaan, eivätkä aikalaiset välttämättä muutenkaan pitäneet niitä ristiretkinä: tällöin ristiretki-nimitys on syntynyt vasta myöhemmän historiankirjoituksen yhteydessä. Merkittäviä olivat myös katolisen kirkon kerettiläisiksi katsomia ryhmiä vastaan Etelä-Ranskassa ja Böömissä tehdyt ristiretket.
Islamin voimistuminen.
Islam levisi nopeasti uskonnon 600-luvulla tapahtuneen syntymisen jälkeen. Vuonna 630 tapahtuneen aseellisen Mekan valtaamisen jälkeen islamia alettiin levittää osin myös sotilaallisesti muuallekin Arabian niemimaalle. Profeetta Muhammadin kuollessa islamin vaikutusalue käsitti jo laajoja alueita Mekan ja Medinan ympäristöstä sekä Omanin alueen. Muhammadin kuoltua vuonna 632 hänen lähipiiriinsä kuulunut Abu Bakr järjesti itsensä "uskovien sotapäälliköksi" ja myöhemmin kalifiksi. Vain kaksivuotisen valtakautensa aikana Abu Bakr oli jo ehtinyt muodostaa islamilaisen armeijan ja valloittaa loputkin Arabian niemimaasta.
Abu Bakrin seuraaja Umar ibn al-Khattab eli Omar jatkoi valloitusretkiä Arabiaa ympäröiviin naapurivaltioihin, jotka olivat siihen aikaan sisäisesti heikossa tilassa. Omar ehti elinaikanaan valloittaa Bysantilta useita kristittyjen pyhinä pitämiä alueita, kuten koko Syyria-Palestiinan. Hiukan yli vuosisadan kuluttua Muhammadin kuolemasta islamin valta-alue ulottui aina Espanjasta nykyisen Iranin alueille.
Paaviuden ja Euroopan uusi nouseminen.
a> hallitsijaksi. Teollaan Leo III nivoi paavinistuimen tiiviiksi osaksi Läntisen Euroopan valtarakenteita.
Länsi-Rooman romahtamisen jälkeen läntinen Eurooppa oli ollut heikkouden tilassa. Ennen 1000-lukua Länsi-Eurooppa joutui kestämään siihen ulkopuolelta suuntautuneita hyökkäyksiä, koska eri ilmansuunnista sitä ahdistelivat niin Skandinaviasta tulleet viikingit, Unkarin suunnalta tulleet madjaarit sekä Pohjois-Afrikassa ja Espanjassa valtaansa pitäneet muslimit.
Tilanne helpottui läntisen Euroopan kannalta ensimmäisen vuosituhannen päättymisen aikoihin, jolloin useat Länsi-Eurooppaa uhanneet kansat muslimeja lukuun ottamatta käännytettiin kristityiksi. Samalla väestönkasvu oli läntisessä Euroopassa voimakasta, minkä lisäksi myös talous koheni. Näin myös Länsi-Euroopasta tuli vakavasti otettava poliittinen tekijä Euroopan ja Lähi-idän alueella, missä se saattoi tasavertaisesti haastaa niin Bysantin kuin myös islamin valtapiiriin kuuluneet alueet.
Läntisen Euroopan vahvistuessa islamilaisilla alueilla alkoi esiintyä sisäistä hajanaisuutta, josta osoituksena oli Espanjan alueella sijainneen kalifaatin hajoaminen useisiin pienempiin osiin. Tällöin Länsi-Eurooppa sai takaisin jalansijaansa Espanjasta, ja myös paavius osoitti vahvistumistaan, kun paavi Aleksanteri II ilmoitti synninpäästöistä kaikille Espanjaan lähteville ritareille.
Myös paavien kuva tehtävistään ja vallastaan voimistui, ja aikaiset ajatukset paavillisesta ylivallasta voimistuivat. Esimerkiksi Pyhä Gregorius VII uskoi paavinistuimelle kuuluvan täydellinen hallintovalta niin kirkossa kuin koko maailmassakin. Samoin kirkon sisällä alettiin ajatella, että hengellinen ylivalta saattoi vallita kunnolla ainoastaan sellaisessa tilanteessa, jossa maallinen valta olisi hengellisen vallan ja siten kirkon alaisena kaikissa asioissa, jotka koskisivat moraalia tai uskoa. Paavi Gregorius VII katsoikin jopa, että paavilla oli oikeus erottaa halutessaan keisareita viroistaan. Nämä suuret valtavaatimuksen herättivät myös joukon vastustusta, minkä seurauksena paavinistuin kävi useita vuosikymmeniä kestäneen investituurariidan maallisten hallitsijoiden kanssa, jonka kompromissina lopulta tunnustettiin paavin muuttunut asema Euroopassa sekä maallisten hallitsijoiden valta.
Pyhiinvaellukset sekä kolmen uskonnon Jerusalem.
Vaikka muslimit olivat valloittaneet Jerusalemin jo 600-luvulla, jatkuivat kristittyjen järjestämät pyhiinvaellukset kaupunkiin. Jerusalemin pyhiä paikkoja kristityille olivat muun muassa perimätietoon perustuvat paikat Jeesuksen kuolin- sekä hautapaikasta. Muutenkin "Pyhänä maana" tunnettu Lähi-idän alue nykyisen Israelin alueella oli kristityille pyhää, koska Jeesuksen katsottiin vaikuttaneen elämänsä aikana juuri näillä alueilla.
Muslimien vallattua Jerusalemin kaupungin annettiin kristittyjen pyhiinvaeltajien yhä jatkaa matkojansa, eikä pyhinä paikkoina pidettyihin kirkkoihin ja erilaisiin pyhäinjäännöskohteisiin kajottu. Vasta vuonna 1009 Egyptin kalifi määräsi Pyhän haudan kirkkona tunnetun rakennuksen purettavaksi, vaikkakin myöhemmin hänen seuraajansa uudelleenrakensivat tämän kirkon Bysantin myöntämien avustusten turvin.
Jerusalemissa kuitenkin kohtasivat eri uskontojen väliset ristiriidat. Muslimeille kaupunki oli kaikista kaupungeista kolmanneksi pyhin, koska profeetta Muhammadin katsottiin kyseisestä kaupungista nousseen Taivaaseen ja tavanneen siellä Abrahamin, Mooseksen ja Jeesuksen, joita kaikkia pidetään islamissa profeettoina. Kristityille Jerusalem taas oli tärkeä, koska Raamatun mukaan Jeesus kärsi ja kuoli Jerusalemissa. Samoin juutalaiset pitivät kaupunkia ja sen lähiympäristöjä pyhinä, sillä siellä uskottiin olevan useiden Vanhassa testamentissa mainittujen henkilöiden haudat.
Paavi saarnaa ristiretken puolesta.
a> saarnaa ristiretken puolesta. Todellisuudessa saarna ei tapahtunut rakennuksen sisätiloissa, vaan väenpaljouden takia se pidettiin ulkona.
Vuonna 1095 Bysantin keisari Aleksios I Komnenos pyysi apua paavi Urbanus II:lta seldzukkeja vastaan. Urbanus innostui tästä ja alkoi saarnata ristiretkeä Jerusalemin vapauttamiseksi. Ristiretkiaate voidaan katsoa alkaneen vuonna 1095 Paavi Urbanus II:n Clermontin kirkolliskokouksessa pitämän saarnan seurauksena. Urbanus II ei esittänyt kokouksessa ristiretkiaatetta omana ajatuksenaan, vaan ilmoitti sen olevan Jumalan tahto ja käsky. Lisäksi paavi "antoi Jumalan hänelle suomalla vallalla kaikkien ristiretkissä menehtyneiden synnit anteeksi", kuten Urbanus II asian kirkolliskokoukselle pitämässään puheessa ilmaisi. Clermontin kirkolliskokouksessa Urbanus II myös lupasi jokaiselle taistelussa kuolleelle kristitylle ikuisen autuuden.
Pitämässään puheessa Urbanus II vetosi useasti kansaan, jotta nämä aseistautuisivat ja lähtisivät sotaan Pyhälle maalle. Urbanuksen mukaan Herran temppelistä oli tehty paholaisen istuin ja kaikkein pyhin on häpäisty. Paavin puhe sai heti kansassa aikaan innostuneen vastaanoton, ja ihmisten kerrotaan huutaneen kuorossa "Deus lo volt!" (suom. "Jumala tahtoo niin! tai Se on Jumalan tahto"). Paavi ei pelkästään pitänyt yhtä puhetta ristiretkien puolesta, vaan hän myös valtuutti useita saarnaajia kiertämään ympäri Eurooppaa ja innostamaan ruhtinaita ja ritareita sotaan. Paavin tavoitteet onnistuivat hyvin, sillä muutamat ruhtinaat vakuuttuivat hankkeesta niin paljon, että myivät omaisuutensa ristiretken rahoittamiseksi. Juuri näiden ruhtinaiden ansiosta ensimmäinen ristiretki todella toteutui. Esimerkiksi Ala-Lothringenin herttua panttasi linnansa ja myi kaksi omistamaansa maatilaa, joiden tuotoilla hän varusti 1000 ratsumiestä ja 7000 jalkamiestä. Eräs Normandian herttua puolestaan panttasi koko herttuakuntansa Englannin kuninkaalle voidakseen varustaa tarpeeksi joukkoja ristiretkeä varten.
Urbanus II:n puheen valtaisa vaikutus on hankala selittää. Historioitsijat ovat tarjonneet syyksi muun muassa sitä, että ristiretkiaatetta tuki varhaisten teologien ajatus "pyhästä sodasta" pakanakansoja vastaan. Lisäksi useilla ritareilla syy lähteä ristiretkelle heidän sosiaalisten ja taloudellisten ongelmiensa takia. Myös Urbanus II:n lupaukset ikuisesta autuudesta ja syntien anteeksiannosta olivat merkittäviä syitä lähteä ristiretkelle.
Ensimmäinen ristiretki.
Jerusalemin valloitus ensimmäisellä ristiretkellä. Keskiaikaisen käsikirjoituksen kuvitusta.
Paavi Urbanus II:n pitämän puheen jälkeen alettiin koota armeijoita ristiretkeä varten. Tarkat luvut ristiretkeläisistä eivät ole tiedossa, mutta ainakin sadantuhannen ihmisen uskotaan valmistautuneen lähtemään sotaan. Joukot kuitenkin vähenivät ennen varsinaisen ristiretken alkua, sillä sekä menetyksiä että karkuruutta esiintyi. Vuonna 1097 Nikaiaan kokoontui suunnilleen 60 000 ristiretkeläistä valmiina käymään sotaan, ja heistä seitsemisen tuhatta oli ritareita. Ensimmäisen ristiretken sotilaat kuuluivat useisiin eri armeijoihin, jotka kaikki olivat valmiita hyökkäämään Jerusalemiin.
Heti alkuun syntyi erimielisyyttä siitä, kuka itse asiassa oli ristiretken johtaja. Paavi Urbanus II oli asettanut oman lähettiläänsä Adhemarin johtoon. Bysantin keisari Aleksios oli myös hyvin huolestunut, kun suuri ristiretki-armeija saapui Konstantinopolin ulkopuolelle. Hän vaati, että kaikki johtajat vannoisivat uskollisuuttaan keisaria kohtaan ja palauttaisivat takaisin kaikki seldžukkien Bysantilta valloittamat maat. Ristiretkiaatteen saarnaaminen oli lisännyt myös juutalaisvastaisuutta, koska juutalaiset nähtiin samalla tavalla vääräuskoiksi kuin muslimit. Matkalla Lähi-itään ristiretkijoukot pakottivat kohdalleen osuneet juutalaiset ottamaan kasteen kuoleman uhalla, ja ensimmäisen kuuden kuukauden aikana lähes 10 000 juutalaista surmattiin.
Ensimmäisen suuren voittonsa ristiretkeläiset saivat Nikaian piirityksen jälkeen, jolloin kaupunkia hallussaan pitäneet turkkilaiset antautuivat. Tosin virallisesti antautuminen koski juuri antautumista Bysantille, vaikka bysanttilaisia oli ollut mukana piirityksessä vain muutama tuhat. Nikaian voittoa seurasi takaisku joukkojen marssiessa kohti Dorylaeumin kaupunkia. Tällöin ristiretkeläisarmeija jakaantui ilmeisesti vahingon seurauksena kahteen joukkoon, joista toinen joutui kymmenen tuhannen turkkilaisen ratsumiehen väijytyksen kohteeksi. Ristiretkeläisarmeijan pääjoukko joutui perääntymään turkkilaisia, mutta myöhemmin turkkilaiset saatiin mukaan lähitaisteluun, jossa osallisena oli myös ristiretkeläisten pääjoukko. Dorylaeumin taistelussa turkkilaisjoukot kukistettiin.
Useita pienempiä voittoja Lähi-idässä seurasi Antiokian piirittäminen. Ristiretkeläisten saapuessa kaupunkiin englantilainen laivasto oli jo ottanut haltuunsa kaupungin satamat, mutta suoraa hyökkäystä kaupunkiin ei uskallettu tehdä johtuen sen massiivisista suojamuureista ja koosta. Piiritys johti ristiretkeläisten keskuudessa puutteeseen ruoasta, minkä paikkaamiseksi lähetettiin retkikunta noutamaan lisää muonavaroja. Retkikunta joutui kuitenkin matkalla taisteluun, joka tuloksettomuudestaan huolimatta pakotti sen palamaan takaisin ilman toivottuja ruokavaroja. Muonavaroja saadakseen lähetettiin suuri joukko ristiretkeläisarmeijasta pyytämään apua Konstantinopolista, jolloin turkkilainen sotapäällikkö Ridwan päätti yrittää hyökätä heikentyneen ristiretkeläisarmeijan kimppuun. Ristiretkeläiset saivat kuitenkin tietää tästä suunnitelmasta, joten he järjestivät turkkilaisille väijytyksen ja löivät näiden joukot. Tämän jälkeen armeija sai jälleen lisää muonavaroja.
Piirityksen aikana ristiretkeläisten onnistui väkivalloin saada suljettua kaikki Antiokiaan johtavat kulkutiet. Tämän jälkeen eräs kaupunkia puolustava komentaja ehdotti eräälle ristiretkeläiskomentajalle, että voisi pettää kaupunkinsa ja päästää joukot sisälle. Ristiretkeläiset tunkeutuivat pian kaupunkiin ja toimeenpanivat verilöylyn, vaikkakaan eivät saaneet kukistettua koko muureilla olevaa vastarintaa. Samalla kaupunkia alkoi lähestyä Mosulin johtajan Kerbogahin armeija, jolta Antiokian johto oli pyytänyt sotilaallista apua ennen kaupungin valtaamista. Kerbogahin joukkoja ei saatu kunnolla pidäteltyä näiden vyöryessä Antiokiaan, jolloin tilanne vaikutti ristiretkeläisten kannalta epätoivoiselta ja menetetyltä. Epätoivo johti kuitenkin uskonnolliseen hurmokseen ristiretkeläisissä, minkä seurauksena nämä kävivät itse hyökkäykseen ja löivät yllättyneen Kerbogahin joukot, jotka oli laskettu hajalle.
Antiokiasta ristiretkeläisten oli tarkoitus hyökätä Jerusalemiin, mutta Antiokian valtauksesta uupuneet joukot päättivät siirtää hyökkäyksen alkamisajankohtaa. Hyökkäystä odotellessaan ristiretkeläisten johtajat riitaantuivat keskenään Antiokian hallitsemisesta, sillä Taranton Bohemund vaati Antiokiaa itselleen, kun taas Raimund katsoi kaupungin kuuluvan solmittujen sopimusten mukaisesti Bysantin keisarille. Riita johti lopulta ristiretkeläisarmeijan yhtenäisyyden hajoamiseen.
Kun marssi kohti Jerusalemia alkoi, maksoivat useiden kaupunkien johtajat ristiretkeläisille siitä, etteivät nämä hävittäisi matkansa varrella olevia kaupunkeja. Ristiretkeläisten saapuessa Tripolin alueelle he joutuivat ongelmiin. Aluetta hallitsivat Egyptin fatimidit, joiden kanssa ristiretkeläisillä oli liitto. Tämän johdosta ristiretkeläisten oli lähetettävä delegaatio Egyptiin pyytämään Jerusalemin vapaaehtoista luovuttamista ristiretkeläisille. Kun vastaus oli kieltävä, aloittivat ristiretkeläisjoukot hyökkäyksensä Palestiinan kaupunkeja vastaan, missä fatimideilla ei ollut silloin lainkaan sotajoukkoja.
Jerusalem vallattiin 15. heinäkuuta 1099 yli kuukauden kestäneen piirityksen jälkeen. Godefroy de Bouillon otti itselleen kaupungin hallitsijuuden ja kuninkaan sijasta arvonimen "Advocatus Sancti Sepulchri" (suom. "Pyhän haudan suojelija"). Valtauksen yhteydessä tapahtunutta verilöylyä lienee muslimien toimesta myöhempinä aikoina suurenneltu, mutta tästä huolimatta joitain joukkomurhia suoritettiin myös kaupungin valtaamisen jälkeen sekä sen yhteydessä.
Ristiretkeläiskuningaskuntia Pyhällä maalla.
Ensimmäisen ristiretken onnistumisen jälkeen ristiretkeläiset olivat saavuttaneet vankat asemat Lähi-idässä, minkä johdosta suuri osa ristiretkille osallistuneista saattoi palata kotiinsa. Godefrey de Bouillonin kuoleman jälkeen 1100 hänen veljensä Balduin I kruunattiin Jerusalemin kuninkaaksi ja ristiretkeläiskuningaskunta syntyi.
Italian laivaston avulla saatiin vallattu vielä useita muitakin Syyria-Palestiinan tärkeitä satamakaupunkeja, mitkä muodostuivat merkitykseltään tärkeä syntyneelle ristiretkeläiskuningaskunnalle, koska suoraa maayhteyttä Eurooppaan ei ollut johtuen riidoista Antiokiaa vallassaan pitäneen Taranton Bohemundin ja Bysantin keisarin kanssa. Italialaisten avulla ristiretkeläiskuningaskunnan johtajien onnistui turvata rannikkonsa turvallisuus, mutta tämä ei poistanut uhkaa Egyptistä käsin tulevasta hyökkäyksestä. Myös Damaskos aiheutti huolta Jerusalemin hallitsijoille, jotka ehdottivatkin uutta ristiretkeä kaupunkia vastaan. Koska ristiretki ei toteutunut, naitti kuningas Balduin II tyttärensä Anjoun kreivi Fulk, josta tuli siten kruununperijä. Rikkaan kreivin onnistui varustaa Damaskokseen hyökkääviä sotajoukkoja, joiden ei kuitenkaan onnistunut missään vaiheessa vallata kaupunkia.
Muutenkin ristiretkeläisvaltiot olivat sotilaalliselta voimaltaan heikkoja, vaikka saattoivatkin siitä huolimatta muodostaa uhan läheisille muslimien hallitsemille kaupungeille. Esimerkiksi Antiokian onnistui eräässä vaiheessa jo uhata Aleppon kaupunkia. Myöhemmin Antiokian mahdollisuudet uhata Syyriaa kaatuivat Aleppon voimistumiseen ja sisäisiin vallanperimyskiistoihin Antiokiassa.
Hengellisten ritarikuntien synty.
a> risti kuvattuna Maltan ritarikunnan vaakunaan.
Kahden vaikutusvaltaisen hengellisen ritarikunnan, temppeliherrojen ja johanniittojen, perustaminen ratkaisi aikanaan Lähi-idän kristillisissä kuningaskunnissa vallinneen ongelman kaupunkien puolustuksesta. Koska ensimmäisinä vuosinaan nämä kuningaskunnat olivat haavoittuvaisia ulkopuolisille hyökkäyksille, eivätkä ne siten voineet taata Pyhällä maalla matkaavien pyhiinvaeltajien turvallisuutta. Ratkaistakseen tämän ongelman Hugo Paynsilainen perusti noin vuonna 1120 kristillisen ritarikunnan, jonka tehtäviin kuuluisi Jerusalemin ympäristössä matkaavien pyhiinvaeltajien suojeleminen. Tämä ritarikunta sai päämajakseen Jerusalemin kuninkaan Balduin II:n määräyksestä Salomon temppelinä tunnetun al-Aqsan moskeijan rauniot. Tämä ritarikunta tultiin myöhemmin tuntemaan temppeliherrain ritarikuntana. Paavin vahvistettua ritarikunnan säännöstön vuonna 1129 ritarikunta alkoi suuresti kasvaa ja sai lahjoituksia kristityiltä lääninherroilta.
Toinen merkittävä ritarikunta oli johanniittain järjestö, joka sai alkunsa vuonna 1099 Jerusalemiin rakennetun Pyhän Johanneksen sairaalan perustamisesta. Sairaala saavutti pian suosiota, ja myös paavi siunasi sen, mitkä molemmat takasivat sairaala johtaville munkeille runsaita taloudellisia lahjoituksia. Myöhemmin johanniitat alkoivat militarisoitua, jolloin järjestö alkoi ottaa Jerusalemin kuninkaan pyynnöstä vastuuta eräiden linnoitusten suojelemisesta. Yhdessä temppeliherrojen kanssa johanniitat muodostivat myöhempinä aikoina Jerusalemin varusväen.
Vuoden 1101 ristiretki.
Vuoden 1101 Ristiretken taustalla oli se seikka, että vaikka ensimmäisen ristiretken onnistumisesta iloittiin, oltiin samalla huolestuneita ristiretken vaikutusten turvaamisesta. Esimerkiksi paavi Urbanus II:n seuraaja Paschalis II edusti tätä mielipidettä. Ajatus valloitusten säilyttämisestä johti siihen, että ensimmäiseen ristiretkeen aikanaan sitoutuneita, mutta myöhemmin kieltäytyneitä ylimyksiä ja alettiin painostaa lähtemään uudelle ristiretkelle. Samalla katsottiin, että jotkut ristiretkeläiset olivat palanneet sodasta liian nopeasti, jolloin heitäkin vaadittiin palaamaan Lähi-itään.
Painostus johti siihen, että joukko huonosti organisoituja joukkoja lähti käymään sotaa Lähi-idässä. Seurauksia huonosti organisoitujen joukkojen lähettämisestä olivat useat lähes täydelliset tappiot, joita ristiretkeläiset kokivat taistellessaan Pyhällä maalla. Vuoden 1101 ristiretkeen osallistui kyllä myös hyvin organisoituja joukkoja, kuten kreivi Guillaume de Neversin johtama armeija, joka kuitenkin murskattiin väijytyksessä. Taistellessaan vuoden 1101 ristiretkeläisiä vastaan turkkilaiset käyttivät uusia taistelutyylejä, joita he tulivat hyödyntämään myös myöhempien ristiretkien aikana.
Toinen ristiretki.
Vuonna 1144 muslimiarmeijaa johtavan Zengin onnistui saada Edessa antautumaan. Ristiretkeläiskuningaskunnat Lähi-idässä olivat heikossa tilassa, eikä eurooppalaisilla ollut Edessassa kunnollista sotilaallista johtoa, eivätkä Jerusalemista tulleet joukot ehtineet apuun ennen kaupungin antautumista.
Edessan menetyksen jälkeen paavi Eugenius III aloitti järjestelyt uuden ristiretken aikaansaamiseksi. Hän muun muassa lähetti Ranskan kuninkaalle Ludvig VII:lle ristiretkeen kehottavan bullan. Kuningas itse kannatti ajatusta, mutta saadakseen myös vastahakoiset ylimyksensä samalla kannalle hän pyysi apua munkki Bernhard Clairvauxlaiselta, joka alkoikin saarnata uuden ristiretken puolesta ja sai joukon kannattajia. Ajatus uuden ristiretken järjestämiseksi alkoi levitä Ranskan ulkopuolelle, ja Bernhardin onnistui taivutella myös Saksan keisari mukaan sotaan. Saksassa tosin ajatus myös herätti vastustusta, koska osa ylimyksistä toivoi mieluummin pyhää sotaa slaavilaisia pakanaheimoja vastaan. Tämän johdosta paavi Eugenius III siunasi myös tämän sodan ristiretkenä.
Ristiretki alkoi kireissä tunnelmissa, sillä Saksan keisarin saapuessa Bysantin raja-alueilla, kävi tämän keisari Manuel I Komnenos sotaa Sisilian kuningasta Roger II:tä vastaan. Samalla Bysantin keisari oli solminut rauhan Vähän-Aasian voimakkaimman muslimivallan kanssa. Lisäksi keisarin suhtautuminen ristiretkiaatteeseen oli viileä, sillä hän ei katsonut ristiretkien hyödyttävän Bysanttia. Lisäksi Ranskassa yleinen mielipide oli häntä vastaan, minkä vuoksi hän pelkäsi saksalaisen armeijan loikkaamista Roger II:n puolelle. Tilannetta pahensi myös se, että Saksan ja Ranskan ristiretkeläisarmeijat olivat paikoin kurittomia ja aiheuttivat tuhoa kulkiessaan Bysantin halki, eikä paavi Eugenius III ollut edes yrittänyt suostutella Bysantin keisaria ottamaan vastaan näitä kahta ristiretkeläisjoukkiota.
Bysantissa saksalaisia kehotettiin kulkemaan Vähä-Aasiaan nopeasti. He eivät jäänet odottamaan ranskalaisia, vaan marssivat kohti Edessaa. Konrad jakoi armeijan kahteen divisioonaan, ensimmäisen tuhosivat seldžukit 25. lokakuuta 1147 Dorylaeumin taistelussa. Toinen tuhottiin samaan tapaan aikaisin 1148.
Manuelin suhteet Ranskaan olivat jonkin verran paremmat, mutta hän kieltäytyi avustamasta omilla joukoillaan, ja vannotti palauttamaan vallatut alueet Bysantille. Ranskalaiset tapasivat Konradin joukkojen jäänteet Nicaeassa, mutta Ludvig koki samanlaisen tappion kuin saksalaiset olivat kokeneet. Armeijoiden jäänteet pääsivät lopulta Syyriaan meritse.
Jerusalemissa Konrad vakuutti kuningas Balduin III:n hyökkäämään Damaskokseen, vaikka valtakunnilla oli aselepo. Muut ristiretkeläiset halusivat hyökätä heikompaan Aleppoon, joka olisi ollut portti Edessaan ja hillinnyt Nur ad-Dinin vallan kasvua. Damaskoksen piiritys alkoi heinäkuussa 1148, mutta ristiretkeläiset olivat vedettömällä aavikolla ja vetäytyivät alle viikon kuluttua. Konrad ja Ludvig palasivat kotiin.
Ristiretken tuloksena Damaskos ei enää luottanut ristiretkeläisiin ja kaupunki luovutettiin Nur ad-Dinille 1154. Baldwin III valloitti Ascalonin 1153 ja toi epäonnekseen Egyptin sodan piiriin. Bernhard Clairvauxilainen koki myös nöyryytyksen ja yritti sanoutua irti ristiretkestä.
Taistelut Egyptissä.
a>ia, Egyptin kuningasta" ("Saladin rex Aegypti").
Ennen kolmannen ristiretken alkua Egyptissä käytiin sisäistä kamppailua vallasta. Jo ilman ristiretkiä ja niiden mukanaan tuomia ristiretkeläiskuningaskuntia Egyptin sisäpoliittinen tilanne oli sekava, sillä vaikka valta oli periaatteessa kalifien hallussa, kuului käskyvalta käytännössä pääministereille eli visiireille. Sisäpoliittisten ongelmiensa takia Egypti osti veroillaan rauhan Jerusalemin kuningaskuntaa johtavalta kuningas Balduin III:ltä. Kun visiiri vaihtui vallankaappuksen seurauksena Egyptissä, myös verojen maksaminen Jerusalemiin lopetettiin. Tämän seurauksena silloinen kuningas Amalrik I aloitti sodan Egyptiä vastaan. Sota kuitenkin epäonnistui, koska kuninkaan armeija ei päässyt etenemään Niilin tulvien takia.
Samaan aikaan syrjäytetty visiiri Shawar pyysi tukea vaikutusvaltaiselta sotapäälliköltä Nur ad-Dinilt, joka lähetti armeijansa auttamaan visiiriä. Tämän armeijan komentajina toimi sotapäällikkö Shirkuhin lisäksi Salah ad Din, eli Saladin. Tämä armeija onnistui valtaamaan Kairon, jolloin Shawar sai valtansa takaisin. Saadakseen itselleen riippumattomuuden Nur ad-Dinista, pyysi Shawar sotilaallista apua Amalrik I:ltä, joka oli vastustanut Shawarin edeltäjää. Syntyneiden taistelujen tuloksena ristiretkeläiset vetäytyivät vapaaehtoisesti Egyptistä, jolloin Amalrik I:lle alettiin vastapalveluksena maksaa entistä suurempia veroja. Samoin Amalrik I sai vapaasti perustaa ristiritarivaruskunnan Kairon kaupunkiin.
Johanniittojen ritarikuntaa johtanut Gilbert d'Assaillyn onnistui vuonna 1168 saada Amalrik I rikkomaan aseleponsa Egyptin kanssa. Jouduttuaan taas sotilaallisen uhan eteen visiiri Shawar pyyis uudelleen apua Nur ad-Dinilta, ja saikin sitä. Ristiretkeläiset kärsivät Egyptiä vastaan niin raskaita tappioita, että kuningas Amalrik I päätti perääntyä. Tätä voittoa seuranneena vuonna Nur ad-Dinin armeijassa komentajana toiminut Shirkuh tappoi visiiri Shawarin ja otti tämän paikan. Shirkuh ei kuitenkaan elänyt enää kauan, vaan menehtyi muutamaa viikkoa vallankaappauksen jälkeen. Tällöin visiirin vallan otti itselleen Saladin. Saladin valmistautui torjumaan sekä Bysantin että ristiretkeläisten tuoman uhan, ja hänen onnistuikin selviytyä voittajana Damiettan piirityksestä, jonka lopuksi keskinäinen epäluulo rikkoi Bysantin ja ristiretkeläisten liiton. Saladinin asema ei kuitenkaan ollut turvattu, sillä pian Bysantti uudisti liittonsa Amalrikin kanssa, eikä myöskään Nur ad-Din ollut tyytyväinen nykytilanteeseen. Saladin pääsi kuitenkin tästäkin pinteestä, sillä Nur ad-Din kuoli vuonna 1174, ja samana vuonna Amalrik menehtyi punatautiin.
Saladinin voimistuminen ja Jerusalemin kuningaskunnan tappio.
Kun Nut ad-Dinin perhe halusi nostaa tämän pojan as-Salih Ismailin isänsä seuraajaksi, päätti Saladin tunnustaa tämän oikeuden isänsä asemaan eli epäviralliseen Aleppon ja Damaskoksen hallitsijuuteen. Samalla Saladin kuitenkin sanoi olevansa alaikäisen Ismailin sijaishallitsija, minkä vuoksi aluetta nimellisesti hallitseva kalifi nimittikin Saladinin Nur ad-Dinin alueiden hallitsijaksi. Aleppo oli kuitenkin yhä Nur ad-Dinin suvun hallinnassa, joten Saladin joutui käymään valtansa lujittamiseksi useita taisteluja.
Saladinin voimistuessa Jerusalemin kuningaskunnan johtajaksi nousi Balduin IV. Vuonna 1177 Saladin aloitti hyökkäyksensä kuningaskuntaa vastaan, jolloin kuningas Balduin IV lähti marssimaan joukkoineen häntä vastaan. Saladinin armeijan joukkovahvuuden pelottamana kuningas kuitenkin päätti perääntyä, jolloin Saladin antoi armeijansa hajota suorittamaan ryöstelyä. Tilanteeseen tarttuen kuningas Balduin IV aloitti hyökkäksensä Saladinia vastaan ja onnistui lyömään tämän joukot. Saladin jatkoi hyökkäyksiään, ja jo seuraavana vuonna hän onnistui saavuttamaan voiton ja surmasi koko varuskunnan.
Vuonna 1187 Saladin saavutti siihen asti suurimman voittonsa ristiretkeläisjoukoista. Hän onnistui noin kolmenkymmenen tuhannen miehen vahvuisella armeijallaan saartaa Jerusalemissa vallan kaapanneen Guy de Lusignan joukot, jolloin nämä jäivät vaille ruokaa ja juomaa. Saladin ei kuitenkaan käynyt hyökkäykseen, vaan odotti seuraavaan päivään. Päivän kuumimman ajan koittaessa ristiretkeläisjoukkojen jalkaväki ilmeisesti pakeni, jolloin ratsuväki jäi yksin Saladinin armoille. Voitto jätti ristiretkeläisvaltiot turvattomiksi ja avasi Saladinille tien Jerusalemin kuningaskunnan kukistamiseksi. Tammikuussa 1189 Jerusalemin kuningaskunta oli kukistunut, Tripolin kreivikunta voitettu ja Antiokia oli heikoimmillaan. Ristiretkeläisten kannalta voimakkain paikka Lähi-idässä olikin Tyros, jonne lähetettiin joukoittain vahvistuksia.
Kolmas ristiretki.
Paavi Gregorius VIII:n vedottua useisiin eurooppalaisiin ruhtinaisiin nämä aloittivat 1180-luvun lopussa kolmannen ristiretken. Pyhälle maalle suuntasivat kolmen kuninkaan armeijat: Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan joukot Fredrik I Barbarossan johdolla, Ranskan armeija Filip II Augustin johtamina ja englantilaiset joukot kuninkaansa Rikhard I Leijonamielen käskyvallassa. Keisari Fredrik Barbarossa kuitenkin hukkui saavutettuaan voiton seldžukeista. Tästä huolimatta hänen joukkonsa jatkoivat matkaa Akkon kaupunkiin saakka, minne Rikhard I ja Filip II olivat jo ehtineet.
Saatuaan Akkon vallattua Saladinilta, Rikhard päätti vallata Jaffan, joka tarvittiin hyökkäykseen Jerusalemiin. Marssilla Saladin hyökkäsi, mutta Rikhard voitti tämän joukot selvästi. Tammikuussa 1192 Rikhard oli valmis hyökkäykseen Jerusalemiin, mutta Saladin vahvisti armeijaansa ja linnoitti kaupungin. Hän saavutti kahdesti näköetäisyyden kaupunkiin, mutta Saladinin joukot löivät hänet takaisin. Seuraavaksi Saladin yritti valloittaa takaisin Jaffan, mutta Rikhardin pienempi armeija voitti hänet 31. heinäkuuta.
2. syyskuuta 1192 Rikhard ja Saladin sopivat kolmen vuoden aselevosta, jossa Jerusalem jäisi muslimivaltaan, mutta aseettomat pyhiinvaeltajat saisivat vierailla kaupungissa. Rikhard palasi Englantiin syyskuun lopussa, Leopold V sai hänet kuitenkin vangiksi matkalla ja vaati korkeat, 150 000 markan lunnaat ja alistumista keisarin vasalliksi.
Neljäs ristiretki.
Epäonnistuneen kolmannen ristiretken vuoksi paavi Innocentius III kehotti eurooppalaisia ruhtinaita lähtemään ristiretkelle Egyptiin. Ristiretkeläisjoukkojen saapuessa Venetsiaan selvisikin, että koska ristiretkeläisillä ei ollut rahaa hankkia laivoja, oli heidän laivojen saamiseksi autettava venetsialaisia sekä bysanttilaista kruununtavoittelijaa. Tästä seurauksena ristiretkeläiset auttoivat Bysantin hallitsijan virkaa tavoitelleen prinssin nousemaan valtaistuimelle. Konstantinopolilaiset alkoivat kuitenkin kapinoida, mikä johti siihen, ettei ristiretkeläisille luvattuja palkkoja voitu maksaa. Tämän tiedon selvittyä Konstantinopoli vallattiin ristiretkeläisten toimesta uudelleen, mutta tällä kertaa sotilaiden sallittiin alkaa ryöstellä kaupunkia. Lisäksi Bysantin keisarikunta hajotettiin, ja perustettiin Latinalainen keisarikunta. Samalla Venetsialle luovutettiin lähes jokainen Kreikan saarista. Neljättä ristiretkeä ei jatkettu sen enempää, vaan Konstantinopolin ryöstettyjä aarteita alettiin kuljettaa Eurooppaan.
Viides ristiretki.
Viides ristiretki lähti Unkarista, Itävallasta ja Baijerista neljännen kirkolliskokouksen (1215) siunaamana. Paavi Innocentius III varusti retken matkaan hyökkäämään nousevaa voimakasta muslimivaltio Egyptiä vastaan. Koska toinen ristiretki oli ollut pettymys, hän halusi välttää kuninkaiden sekaantumista matkajärjestelyihin. Fredrik II olisi ollut innokas, mutta paavi torjui hänen osallistumisensa.
Sen onnistui valloittaa Damiettan kaupunki Egyptissä vuonna 1219. Voitonhuumassaan ristiretkeläiset yrittivät käydä myös Kairon kimppuun, mutta Niili tulvi heidän edessään ja saartoi ristiretkeläiset, jotka tulivat pahasti lyödyiksi.
Kuudes ristiretki.
Kuudes ristiretki 1228 oli ensimmäinen jota ei järjestetty suoranaisesta paavin määräyksestä. Sen johtaja keisari Fredrik II lähti Brindisistä kohti Syyriaa. Diplomaattisin keinoin hän saavutti suurta menestystä ja valloitti Jerusalemin, Nasaretin ja Beetlehemin mutta vain kymmeneksi vuodeksi.
Fredrik II oli halunnut osallistua jo viidennelle ristiretkelle, mutta paavi ei hyväksynyt häntä mukaan koska pelkäsi auktoriteettinsa kyseenalaistamista. Vuonna 1225 Fredrik nai Jerusalemin Isabellan, joka oli Jerusalemin kuningaskunnan nimellisen hallitsijan tytär. Tämän jälkeen Fredrikillä oli laillinen syy olla kiinnostunut kuningaskunnan valtaan palauttamisesta.
Fredrik lähti Brindisistä Syyriaan 1227. Epidemian takia Fredrikin laivaston piti palata Italiaan. Ristiretkeläisvalan rikkominen antoi paaville syyn julistaa Fredrik pannaan. Tästä huolimatta Fredrik lähti uudelleen kohti Syyriaa, ja saapui Akkoon syyskuussa 1228.
Akkossa, joka oli Jerusalemin kuningaskunnan nimellinen pääkaupunki, oli erilaisia mielipiteitä Fredrikistä. Hänen oma armeijansa ja iso osa ylimystöstä tuki häntä, mutta patriarkka, Temppeliherrat ja monet tavalliset kansalaiset eivät häntä tukeneet. Tämä liittyi yleiseurooppalaiseen jakaantumiseen paavin ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kannattajiin. Fredrik sai kuitenkin kaupungin yhtenäistymään.
Tämän jälkeen Fredrik siirsi kaikki kokoonsaamansa joukot Akkosta Jaffaan ilmaisten näin selvästi, että hänen aikomuksenaan oli hyökätä linnoittamattomaan Jerusalemiin. Egyptin sulttaani Al-Kamil tarjosi nopeasti sopimusta, josta Fredrik ei voinut kieltäytyä. Vuoden 1229 Jaffan sopimuksella Fredrik sai Jerusalemin, Betlehemin, Nasaretin ja muutamia muita paikkakuntia sekä pyhiinvaeltajien tien Jaffaan. Jerusalemia ei linnoitettu, koska muslimit saivat oikeuden valvoa Temppelivuorta ja sen moskeijoita. Lisäksi sovittiin kymmenen vuoden aselevosta. Näin Fredrik pääsi ratsastamaan Jerusalemiin kuninkaana (itse asiassa sijaishallitsijana, sillä hänen alaikäinen poikansa oli perinyt Jerusalemin kruunun äidinisältään.) Paavi ei sopimusta hyväksynyt, koska hänen mukaansa muslimeja vastaan piti taistella eikä tehdä heidän kanssaan kauppoja.[1]
Seitsemäs ristiretki.
Seitsemäs ristiretki 1248-1254 oli Ranskan kuningas Ludvig IX:n järjestämä ristiretki Egyptiin. Hän lähti sinne 15000 miehen voimin mutta retki epäonnistui pahoin: egyptiläiset löivät ranskalaiset Al Mansurahissa, ja Ludvig itse päätyi egyptiläisten vangiksi Damiettaan, mistä hänet vapautettiin suuria lunnaita vastaan. Sen jälkeen Ludvig piileskeli ristiretkeläishovissaan Akkon kaupungissa.
Pääartikkeli Seitsemäs ristiretki
Kahdeksas ristiretki.
Kahdeksas ristiretki vuonna 1270 oli Ludvig IX:n järjestämä ristiretki jonka alkuperäinen tavoite oli avustaa ristiretkeläisvaltioiden jäänteitä Syyriassa. Retki kuitenkin päätyi Tunisiaan, jossa Ludvig vietti kaksi kuukautta ennen kuin kuoli vatsatautiin.
Tuohon aikaan mamelukit laajensivat valtaansa itäisellä Välimerellä. Jerusalemin kuningas oli vetäytynyt Akkoon, ja Ludvig halusi lähteä hänen avukseen. Ludvigin veli Anjoun Kaarle I taivutteli veljensä aloittamaan retken Tunisian valloituksella sillä verukkeella että Tunisiasta käsin olisi helpompi hyökätä Syyriaan ja Egyptiin. Tunisian sulttaanilla oli yhteyksiä Espanjaan, joten saattoi kuvitella että hän olisi käännytettävissä kristinuskoon. Tämä palveli ennen kaikkea Kaarlen omia valtapyrkimyksiä, sillä mamelukit havittelivat myös Sisiliaa.
Retkeläiset saapuivat Afrikkaan heinäkuussa ja sairastuivat saastuneesta juomavedestä. Ludvig kuoli samana päivänä kuin Kaarle saapui paikalle. Kaarle julisti Ludvigin pojan Filip III Rohkean uudeksi kuninkaaksi, mutta tämän alaikäisyyden takia otti itse ristiretken johdon käsiinsä.
Piiritysjoukkojen jatkuvan sairastelun takia Tunisin piiritys lopetettiin lokakuun 30. Sopimus sulttaanin kanssa takasi kaupungin munkeille vapauden harjoittaa uskontoaan, ja jonkinlaiset vapaakauppaoikeudet, joten ristiretkeä voidaan hyvällä tahdolla sanoa menestykseksi. Kaarle liittoutui Englannin Edvard Pitkäjalan kanssa. Kun Kaarle jatkoi Tunisian piiritystä, Edvard iski Syyriaan. Syyrian retki, Yhdeksäs ristiretki, lasketaan joskus osaksi kahdeksatta.
Pääartikkeli Kahdeksas ristiretki
Yhdeksäs ristiretki.
Yhdeksäs ristiretki yhdistetään joskus sitä edeltävään kahdeksanteen ristiretkeen. Sitä pidetään viimeisenä keskiajan ristiretkistä, jotka suuntautuivat Pyhään maahan. Retken syynä oli Egyptin mamelukkien valtakunnan jatkuva kasvu ja pian tapahtuva viimeisten ristiretkeläisten linnoitusten hylkääminen. Pohjois-Afrikkaan suuntautunut kahdeksas ristiretki sekä Pyhään maahan suuntautunut yhdeksäs olivat osina laajempaa suunnitelmaa, johon kuului muun muassa espanjalaisten kuninkaiden toimintaa, armeijan liikehdintää pakanoita vastaan itäisessä Euroopassa sekä liitto mongolien kanssa mamelukkeja ja turkkilaisia vastaan. Siksi ristiretkeläisten kansallisuus vaihteli eurooppalaisista prinsseistä (Englannin prinssi Edvard ja Ranskan Ludvig IX) uskonnollisiin johtajiin (Bysantin keisari) ja mongolijohtajiin kuten Möngke- ja Hülegü-kaanit.
Ensisijainen syy retkelle oli mongolien häviö mamelukille vuonna 1260. Vihollisten kukistuttua mamelukki Baibars murhautti voittoisan Qutuzin ja sai näin sulttaanin tittelin itselleen. Heti päästyään valtaan hän järjesti hyökkäyksiä kristittyjen retkikuntia vastaan Arsufissa, Athlithissa, Haifassa, Safadissa, Jaffassa, Askelonissa ja Caesareassa. Kun ristiretkikaupungit linnoituksineen kaatuivat yksitellen, niiden asukkaat joko surmattiin tai myytiin orjiksi. Kristityt pyysivät apua Euroopan hallitsijoilta, mutta apu tuli hitaasti. Vuonna 1268 Baibars kukisti Antiokian, millä hän turvasi mamelukkien valtakunnan pohjoisrajan ja siirsi uhan ristiretkeläisten kaupunkiin Tripoliin.
Suunniteltiin, että Edvard ja Ludvigin veli Anjoun Kaarle veisivät armeijansa Jerusalemin kuningaskunnan pääkaupunkiin Akkoon, minne Baibarsin sotaretki lopulta suuntaisi. Juuri kun he saapuivat kaupunkiin, Baibars oli Tripolin kimpussa, joka oli viimeinen jäljellä oleva alue Tripolin maakunnasta ja täynnä kristittyjä pakolaisia. Päämajoistaan Kyproksessa ja Akkossa Edvard ja Kaarle hyökkäsivät Baibarsin sisälinjoihin. Loppuvuoden prinssi odotteli edesmenneen Ludvig IX:n ristiretkeläisiä sekä korjaten ja vahvistaen kaupungin puolustuksia.
Baibars alkoi epäillä, että mereltä oli tulossa hyökkäys Egyptiin, ja koska hän piti tilannetta vaarallisena, hän rakennutti laivaston vastaamaan aavistelemaansa hyökkäykseen. Kun laivasto oli valmis, Baibars ei hyökännyt suoraan ristiretkeläisiä vastaan vaan yritti vuonna 1271 rantautua ensin Kyprokselle toivoen houkuttelevansa esiin Jerusalemin nimellisen kuninkaan, Kyproksen Hugo III:n ja hänen Akkon laivastonsa. Sulttaani tahtoi valloittaa saaren jättääkseen siten Edvardin ja muut ristiretkeläiset saarroksiin Pyhään maahan. Hyökkäys ei kuitenkaan onnistunut, ja Baibarsin laivasto tuhottiin.
Voiton jälkeen Edvard ymmärsi, että pidemmän oleskelun takaamiseksi kristillisessä seurakunnassa vellovat erimielisyydet olisi tukahdutettava, ja toimi sovittelijana Hugon ja tämän vastahakoisten ritareiden kanssa. Välien sovittelun jälkeen Edvard aloitti neuvottelut Baibarsin kanssa yhdentoista vuoden aselevon puolesta. Neuvottelut kuitenkin olivat vähällä päättyä sulttaanin lähetettyä salamurhaajia prinssin luo. Edvard ja hänen ritarinsa surmasivat salamurhaajat ja ryhtyivät heti suunnittelemaan hyökkäystä Jerusalemiin. Ennen kuin kostoretki alkoi, prinssi sai tiedon, että hänen isänsä Henrik III oli kuollut ja hänestä tulisi Englannin seuraava kuningas. Baibarsin kanssa tehtiin sopimus, ja Edvard pääsi palaamaan Englantiin, missä hänet kruunattiin kuninkaaksi vuonna 1272. Sulttaani palasi Kairoon.
Pääartikkeli Yhdeksäs ristiretki


Irssi.
Irssi on unix-järjestelmille tehty komentorivillä suoritettava IRC-asiakasohjelma (client), joka on asennettavissa myös Windowsille.
Irssin kehitys alkoi Suomessa ja suurin osa koodista on suomalaisen Timo Siraisen käsialaa. Siraisen mukaan Irssi erottuu muista vastaavista clienteistä (ircII, BitchX, epic) siten, että lähdekoodi on hänen omaa käsialaansa eikä perustu ircII:n lähdekoodiin. Irssi on hyvin hienosäädettävä ja siinä on tuki monelle palvelimelle ja IPv6:lle.


Ratsastus.
Ratsastus on ihmisen tapa liikkua istuen liikkuvan eläimen selässä. Sanalla viitataan useimmiten hevosella ratsastamiseen, mikä on tuhansia vuosia vanha liikkumistapa. Siitä on myöhemmin kehittynyt hevosurheilun muoto ja harrastus.
Ratsastuksessa hevosen selässä istuva ratsastaja hallitsee hevosta niin sanottuja apuja käyttämällä eli painollaan, jaloillaan, käsillään eli ohjilla ja mahdollisesti myös äänellään. Hevonen on opetettu tietyistä hienovaraisista merkeistä muuttamaan nopeuttaan, kääntymään, pysähtymään, vaihtamaan askellajiaan ja niin edelleen. Hevosen ja ratsastajan muodostamaa paria kutsutaan "ratsukoksi". Ratsastuksessa käytetään tavallisesti satulaa ja suitsia, mutta taitava ratsastaja ja hyvin koulutettu hevonen eivät välttämättä tarvitse kumpaakaan.
Ratsastusurheilu.
Urheilulajina ratsastus jakaantuu nykyään lähinnä eurooppalaistyyppiseen ratsastukseen ja lännenratsastukseen. Laukkaurheilua, jossa kilpaillaan hevosten nopeudessa, ei yleensä pidetä varsinaisena ratsastuksen lajina, ja monin paikoin maailmaa suosittu ratsain pelattava joukkuepallopeli hevospoolo toimii omien kansallisten lajiliittojensa ja kansainvälisen kattojärjestönsä alaisuudessa. Ratsastusurheilun kansainvälinen kattojärjestö on "Fédération équestre internationale" (FEI), jonka jäsen kansallinen kattojärjestömme Suomen Ratsastajainliitto (SRL) on. Ratsastuksen olympialajit ovat kouluratsastus, esteratsastus ja kenttäratsastus, mutta kansainvälisesti kilpaillaan myös lännenratsastuksessa ja matkaratsastuksessa sekä FEI:n alaisuudessa (eli esimerkiksi samoissa maailmanmestaruuskisoissa) myös valjakkoajossa ja vikellyksessä. Lisäksi paralympialaisissa kilpaillaan vammaisratsastuksessa.
Ratsastus kuuluu niihin hyvin harvoihin urheilulajeihin, joissa miehet ja naiset kilpailevat samoissa sarjoissa täysin tasaveroisesti; pelkästään jommallekummalle sukupuolelle avoimet kilpailut ovat poikkeuksellisia. Huippuesteratsastajat ovat pääsääntöisesti miehiä ja huippukouluratsastajat nykyään tyypillisesti naisia, mutta molemmissa lajeissa kilpailee kaikilla tasoilla menestyksekkäästi molempia, ja esimerkiksi kenttäratsastuksessa menestys jakaantuu sukupuolten kesken jokseenkin tasaisesti. Vaikka naiset kilpailivat ratsastuksen eri lajeissa menestyksekkäästi kansainvälisellä tasolla 1900-luvun alkupuolellakin, olympialaisten ratsastuslajit avattiin naisille ja muillekin siviiliratsastajille vasta Helsingin olympialaisissa vuonna 1952; tätä ennen ratsastuksessa olivat olympialaisissa saaneet sääntöjen mukaan kilpailla ainoastaan ratsuväen upseerit. Käytännössä naisia osallistui ensimmäistä kertaa olympialaisten kouluratsastukseen vuonna 1952 (jolloin tanskalainen Lis Hartel voitti henkilökohtaisen hopeamitalin), esteratsastukseen 1956 ja kenttäkilpailuun 1964.
Ratsastus harrastuksena.
Ratsastus on monipuolinen ympärivuotinen liikuntamuoto, joka parantaa kuntoa, kehittää muun muassa tasapainoa ja rytmitajua ja on hyväksi selälle. Hevosen kanssa työskentely on myös terapeuttista ja rauhoittavaa, joten ratsastus sopii hyvin myös esimerkiksi kehitysvammaisten ja ongelmanuorten kuntoutukseen ratsastusterapiana. Ratsastuksen opettelu sujuu parhaiten ja turvallisimmin ratsastuskoulussa. Ratsastusta voi yleensä harrastaa niin kaupungissa kuin maaseudullakin.
Ratsastuksen riskit.
Ratsastukseen liittyy kuten moneen muuhunkin urheilulajiin myös riskejä. Suurimmat loukkaantumisriskit liittyvät hevosen selästä putoamiseen. Tutkimusten mukaan ratsastus on kuitenkin suhteellisen turvallinen laji: erään tutkimuksen mukaan ratsastuksessa syntyy 3,7 vammaa tuhatta harrastettua tuntia kohden, eli riski saada vammoja ratsastuksessa on samaa luokkaa kuin juoksussa ja yleisurheilussa. Toisaalta erään uusiseelantilaisen tutkimuksen mukaan ratsastus on vaarallisempaa kuin ralliautoilu. Päävammojen ehkäisemiseksi käytetään ratsastuskypärää, joka on yleensä pakollinen ratsastuskouluissa ja -kilpailuissa. Varsinkin esteratsastuksessa ja kenttäkilpailun maastokokeessa käytetään nykyään yleisesti myös turvaliiviä, joka jossakin määrin suojaa vartalon luustoa ja sisäelimiä.
Ratsastus Suomessa.
Suomessa ratsastuksen harrastajia on nykyään jopa yli 145 000, ja luku kasvaa koko ajan. Varsinkin aikuisharrastajien määrä on viime vuosina kasvanut merkittävästi. Ratsastuksen harrastajista noin 94 prosenttia on naisia, ja ratsastus onkin tyttöjen ja naisten urheilulajina tärkeimpiä. Ratsastuskouluja on lähes jokaisella paikkakunnalla.
Suomessa kilpaillaan pääasiassa este-, koulu- ja kenttäratsastuksessa, jotka myös ovat yleisimmät täällä harrastetut ratsastuksen lajit. Myös valjakkoajo-, lännenratsastus-, matkaratsastus-, islanninhevosratsastus- ja vikellyskilpailuita järjestetään meillä jonkin verran, ja Suomessa harrastetaan pienessä mittakaavassa myös hevospooloa. Tavallisinta lienee kuitenkin monipuolinen harrasteratsastus ja maastolenkkeily ratsastuskoulujen ja -tallien hevosilla sekä kilpaileminen korkeintaan matalalla paikallistasolla.
Ratsastus muilla eläimillä.
Hevosten lisäksi ratsueläiminä käytetään myös aaseja ja muuleja sekä muista kuin hevoseläimistä lähinnä kameleita sekä norsuja. Näiden eläinten käyttö ratsuina on yleensä hyvin käytännönläheistä, mutta myös omia urheilulajeja kuten nopeuskilpailuita ja norsupooloa harrastetaan. Hevosia läheisesti muistuttavilla muuleilla, jotka voi myös kouluttaa ratsuiksi hevosten tapaan, on paikallisista käytännöistä riippuen yleensä mahdollista osallistua ainakin matalan tason ratsastuskilpailuihin hevosten joukossa. Samoin pienissä kilpailuissa saattaa nähdä aasin ratsuna poniluokassa.


Jean Sibelius.
Johan Christian Julius ”Jean” Sibelius (8. joulukuuta 1865 Hämeenlinna – 20. syyskuuta 1957 Ainola, Järvenpää) oli suomalainen myöhäisromantiikan taidemusiikin säveltäjä. Hänen kansallisromanttinen musiikkinsa oli tärkeässä osassa Suomen kansallisen identiteetin muodostumisessa. Sibelius on kansainvälisesti tunnetuin ja esitetyin suomalainen säveltäjä. Sinfonioiden ja sinfonisten runojen luojana Sibelius oli 1900-luvun merkittävimpiä.
Sibeliuksen keskeisimmät teokset ovat hänen seitsemän sinfoniaansa. Sinfonioiden lisäksi hänen tunnetuimmat teoksensa ovat viulukonsertto sekä orkesteriteokset Finlandia, Karelia-sarja, Tuonelan joutsen (osa Lemminkäinen-sarjaa) ja Valse triste. Hänen muihin teoksiinsa kuuluu muun muassa vokaali-, kuoro- ja pianomusiikkia, näytelmämusiikkia ja kamarimusiikkia. Sibeliuksen viimeiset suurimuotoiset teokset olivat seitsemäs sinfonia (1924), näyttämöteos Myrsky (1926) ja sävelruno Tapiola (1926). Suomessa Sibeliuksen syntymäpäivä 8. joulukuuta on liputuspäivä, suomalaisen musiikin päivä.
Lapsuus ja nuoruus.
Jean Sibeliuksen syntymäkoti Hämeenlinnassa osoitteessa Hallituskatu 11 toimii nykyään museona.
11-vuotias Johan Christian Julius Sibelius vuonna 1876.
Jean Sibeliuksen isä, Hämeenlinnan kaupunginlääkäri Christian Gustaf Sibelius, kuoli lavantautiin 1868 Jannen, kuten häntä kotioloissa nimitettiin, ollessa 2,5-vuotias. Äiti oli Pyhäjoen rovastin tytär Maria Charlotta (o.s. Borg). Jannella oli vanhempi sisar Linda Maria (1863–1932) ja nuorempi veli Christian Sibelius (1869–1922). Koti oli ruotsinkielinen.
Janne harrasti lapsesta saakka musiikkia sisarustensa kanssa. Viululle ja sellolle sävelletty impressiotyyppinen ”Vesipisaroita” (Vattendroppar) on hänen ensimmäisiä sävellyksiään. Alakoulusta hän jatkoi Hämeenlinnan normaalilyseoon, jossa vielä hänen aikanaan oli jälkiä 1870-luvun kielisodista; pääosin ruotsinkielistä oppilaskuntaa kasvatettiin vahvassa fennomaanisessa hengessä. Sibeliuksesta tuli kaksikielinen ja hän luki Elias Lönnrotin "Kalevalaa" sekä J. L. Runebergin, Zachris Topeliuksen ja Aleksis Kiven teoksia. Lyseoaikana hän alkoi harjoitella viulunsoittoa intohimoisesti ja kävi tunneilla paikallisen sotilaskapellimestarin luona. Sisarukset muodostivat julkisestikin esiintyneen kamarimusiikkitrion, jossa Linda soitti pianoa ja Christian selloa.
Päästyään vuonna 1885 ylioppilaaksi Sibeliuksen oli määrä aloittaa lakimiehen opinnot Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa Helsingissä, mutta musiikki vei huomion luvuilta, ja opinnot keskeytyivät heti ensimmäisen vuoden jälkeen. Hän opiskeli Helsingissä musiikkia vuosina 1885–89 muun muassa musiikkiopistossa eli nykyisessä Sibelius-Akatemiassa Martin Wegeliuksen johdolla. Jatko-opintoja hän suoritti vuosikymmenen vaihteessa Berliinissä (1889–90) Albert Beckerin johdolla ja Wienissä (1890–91) Karl Goldmarkin johdolla. Wienissä Sibelius kohtasi monia aikansa suurimpia muusikoita, muun muassa Johannes Brahmsin, Anton Brucknerin ja Hugo Wolfin. Suomessa hänestä tuli osa vapaamuotoista, eri aloja edustavien taiteilijoiden nuorsuomalaishenkistä ryhmää, jonka muodostivat hänen lisäkseen Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Eero Järnefelt ja Arvid Järnefelt, Eino Leino, Robert Kajanus, Juhani Aho sekä Eero Erkko. Useat ryhmän jäsenistä muodostivat sittemmin naapuriyhteisön Tuusulanjärven ympäristöön. Helsingissä Sibelius tutustui kuuluisaan italialais-saksalaiseen pianistiin ja säveltäjään Ferruccio Busoniin, josta tuli Sibeliuksen musiikin uskollisimpia puolestapuhujia.
Sibelius solmi erityisen tiiviit siteet Järnefeltin perheeseen. Hän avioitui Eero ja Arvid Järnefeltin sisaren Ainon kanssa Tottesundin kartanossa Maksamaalla 10. kesäkuuta 1892. He saivat kuusi tytärtä: Eva, Ruth, Kirsti-Maria (kuoli 1-vuotiaana lavantautiin), Katarina, Margareta ja Heidi.
Läpimurto.
Palattuaan Suomeen vuonna 1891 Sibelius jatkoi Wienissä aloittamansa "Kullervo-sinfonian" säveltämistä. "Kullervon" kantaesitys vuonna 1892 oli Sibeliuksen koko uran suurimpia voittoja. Teoksessa kuultiin ensimmäistä kertaa Sibeliuksen väärentämätön sävelkieli, joka oli samanaikaisesti sekä kansallista että universaalia. "Kullervosta" lähtien suomalainen musiikki alkoi vapautua saksalaisten esikuvien vähäverisestä jäljittelystä. Robert Kajanuksen myöhempien sanojen mukaan ”suomalaisten sävelten mahtava kevätvirta syöksyi valtavalla kohinalla esiin erämaasta”.
"Kullervon" kantaesityksen jälkeen Sibelius avioitui. Hän lähti Aino-vaimonsa kanssa karelianismin innoittamalle häämatkalle Kalevalan syntysijoille Karjalaan, Lieksaan ja Kolille. Hän matkusti yksin vielä Ilomantsiin ja Korpiselälle ja Suojärvelle kuulemaan ja keräämään runolaulua. Jo vuonna 1891 hän oli kuullut Porvoossa runonlaulaja Larin Paraskea.
Vuonna 1893 Viipurilainen osakunta tilasi Sibeliukselta musiikin Karjalan historiaa käsittelevään kuvaelmasarjaan. Sibelius koosti myöhemmin kuvaelmamusiikista Karelia-sarjan, johon kuuluivat osat "Intermezzo", "Balladi" ja "Alla marcia".
Matka Bayreuthin Wagner-juhlille vuonna 1894 sai Sibeliuksen pohdiskelemaan kalevalaisen oopperan säveltämistä. Tekeillä oli oopperahanke nimeltä "Veneen luominen", mutta sittemmin Sibelius hylkäsi sen. Monia oopperaan tarkoitetuista aiheista päätyi neljä sävelrunoelmaa käsittävään orkesterisarjaan "Lemminkäinen" (1897). Kuuluisa "Tuonelan joutsen" perustui "Veneen luomisen" alkusoittoon.
Vuonna 1896 Sibelius haki Keisarillisen Aleksanterin yliopiston musiikin harjoitusmestarin virkaa, mutta hävisi paikan ystävälleen Robert Kajanukselle. Korvaukseksi – ja säveltämisen kannalta onnekseen – Sibelius sai vuotuisen apurahan, joka myöhemmin vaihtui elinikäiseksi taiteilijaeläkkeeksi.
Sortovuosien aikana Sibeliuksesta alkoi kasvavassa määrin tulla yksi kansallisen itsenäisyystaistelun tunnuksista. Isänmaallisuutta huokuvat teokset "Finlandia" ja "Ateenalaisten laulu" nostivat suomalaisten mielialoja vaikeiden aikojen keskellä. Ensimmäinen sinfonia (1899) päätti Sibeliuksen kansallisromanttisen kauden. Siirtyminen orkesterirunoelmasta sinfoniaan merkitsi myös kääntymistä kohti absoluuttisen musiikin ihanteita. Sibelius asui perheineen Italiassa vuoden 1901 helmikuusta toukokuuhun. Syventyminen Italian vanhan taiteen selkeään muotokieleen oli omiaan vahvistamaan Sibeliuksen tuotannossa nousevaa klassisen sopusuhtaista suuntausta. Toisen sinfonian ohella muutos näkyy selvästi muun muassa sinfonisessa runossa "Satu" (1902) ja vuosina 1903-1905 sävelletyssä viulukonsertossa.
Muutto Ainolaan.
Jean ja Aino Sibeliuksen koti Ainola valmistui Tuusulanjärven rantatielle 1904. Elämä Helsingissä oli käynyt sävellystyön ja perhe-elämän kannalta liian rasittavaksi vilkkaan ravintolaelämän takia. ”Helsingissä kaikki laulu kuoli minussa”, totesi Sibelius myöhemmin. Muutto Ainolaan takasi Sibeliukselle ihanteellisen työskentely-ympäristön koko loppuelämäksi. Sibeliuksen elämä oli näinä aikoina muutenkin nousuvoittoista: esimerkiksi hänen musiikkinsa alkoi löytää pysyvän jalansijansa Englannissa. Sibelius sai lukuisia vaikutusvaltaisia ulkomaisia tukijoita. Ainolan valmistumisen aikoihin sävelletyistä teoksista huomattavimpia ovat kolmas sinfonia ja "Pohjolan tytär". Sibelius johti "Pohjolan tyttären" menestyksekkään kantaesityksen Pietarissa vuonna 1906.
Vuonna 1907 Gustav Mahler – aikakauden toinen tärkeä sinfonikko – poikkesi Helsingissä konserttimatkalla. Sibelius kertoi Mahlerille arvostavansa sinfoniassa ”sen syvää logiikkaa, joka vaatii kaikkien motiivien sisäistä yhteyttä”. Mahler vastasi Sibeliukselle kuuluisilla sanoilla: ”sinfonian on oltava kuin maailma: siihen pitää sisältyä kaikki”. Sibelius edusti Mahleriin nähden vastakkaista tyyliestetiikkaa, eikä miesten välille syntynyt mitään syvää yhteisymmärrystä. Tämä ei kuitenkaan estänyt Mahleria kehumasta vaimolleen Sibeliusta ihmisenä.
Keväällä 1908 Sibeliuksella havaittiin kurkkukasvain. Leikkaus onnistui hyvin, mutta säveltäjän oli luovuttava sikareista ja alkoholista moneksi vuodeksi. Sibelius oli taipuvainen syviin masennuskausiin. Ei ole sattumaa, että nimenomaan näihin aikoihin Sibelius loi sisäistyneimmät, ekspressionistisimmat ja vaikeatajuisimmat sävellyksensä. Masennusvuosien mestariteoksia ovat muun muassa "Öinen ratsastus ja auringonnousu" (1908), jousikvartetto "Voces intimae" (1909), modernistinen neljäs sinfonia (1911), "Bardi" (1913) ja "Luonnotar" (1913).
Kansainvälinen maine kasvaa.
1910-luvun alussa Sibelius teki useita konserttimatkoja ulkomaille. Kohteina olivat muun muassa Göteborg, Riika, Kööpenhamina, Berliini ja Pariisi. Sibeliuksen tähti alkoi vakiintua musiikinhistorian taivaalla. Vuonna 1912 Sibeliukselle tarjottiin Wienin musiikkiakatemian sävellyksen professuuria, josta säveltäjä kuitenkin kieltäytyi. Sibelius ymmärsi, ettei opettaminen ollut hänen ominta alaansa. Vuonna 1914 Sibelius matkusti Yhdysvaltoihin Norfolkin musiikkijuhlille johtamaan orkesteriteoksensa "Aallottaret" kantaesityksen. "Aallottarissa" puhaltaa Sibeliuksen tuotannossa ennen tuntemattomia, pehmeitä impressionistisia tuulia. Amerikan-matkan yhteydessä Sibelius vihittiin Yalen yliopiston kunniatohtoriksi. Lisäksi säveltäjä kävi ihailemassa Niagaran putouksia. Sibeliuksen teosten Yhdysvalloissa saama vastaanotto oli voimakkaan myönteinen, ja kaikki hänen johtamansa konsertit olivat loppuunmyytyjä.
Sibeliuksen lupaavasti alkanut kiertueputki katkesi ensimmäiseen maailmansotaan. Sotavuosina hänen tulonsa romahtivat, ja hän joutui henkensä pitimiksi säveltämään monia melko vähäpätöisiä tilausteoksia ja pienimuotoisia kappaleita. Tosin maailmansodan aikana Sibelius sävelsi myös hienoimpiin saavutuksiinsa kuuluvan viidennen sinfonian, jonka ensimmäinen versio kantaesitettiin säveltäjän 50-vuotisjuhlinnan yhteydessä. Sibelius pyrki kohti uutta muotoa, yhdistämään sinfonian ja sinfonisen runon sinfoniseksi fantasiaksi.
Sota-ajan ankeus alkoi haihtua vuonna 1919, jolloin Sibelius osallistui pitkästä aikaa kansainvälisille musiikkijuhlille, Pohjoismaiden musiikkipäiville. Matkan yhteydessä hän tapasi toisen suuren pohjoismaisen sinfonikon, Tanskan Carl Nielsenin.
Viimeiset teokset.
Vuodet 1920–22 olivat luovan tauon aikaa Sibeliuksen elämässä. Hiljaisuuden päätyttyä hän alkoi esiintyä uudelleen ulkomailla ja viimeisteli kypsän kauden mestariteoksensa, kuudennen (1923) ja seitsemännen (1924) sinfoniansa. Viimeiselle kolmelle sinfonialle on leimallista seestyneisyys ja tasapainoisuus. Samalla hän huomasi kokevansa vanhenevan säveltäjän kohtalon: työ ei sujunut enää samaa vauhtia kuin ennen, ja itsekritiikki alkoi kasvaa suhteettomaksi. Sibeliuksen viimeiset laajamittaiset työt olivat sinfoninen runo "Tapiola" (1926) ja Shakespearen "Myrsky"-näytelmään tehty musiikki (1926). Vuonna 1929 syntyivät viimeiset julkaistut teokset viululle ja pianolle (opukset 114–116).
Tiettävästi Sibeliuksen viimeinen julkinen sävellys on Akseli Gallen-Kallelan hautajaisiin syntynyt Surusoitto uruille op. 111b (1931). Säveltäjä kamppaili vuosikausia kapellimestari Serge Koussevitzkyn Bostonin sinfoniaorkesterin tilaaman kahdeksannen sinfonian kanssa. Teoksen luonnokset Sibelius todennäköisesti poltti Ainolan takassa joskus 1940–50-luvun taitteessa.
Vesa Sirén on kirjoittanut, että Sibelius saattoi kärsiä ns. essentiaalisesta vapinasta, joka aiheutti hänelle ongelmia nuoresta pitäen ja jonka oireita hän poisti alkoholilla. Ajatuksen esitti yleisön joukossa ollut kuulija eräässä Sibelius-paneelissa, johon Sirén osallistui, ja sitä ovat myöhemmin tukeneet useat asiantuntijat. Oletettavasti vapina esti kirjoittamisen ja haittasi sosiaalista elämää.
Sibeliuksen nauttima arvostus valjastettiin monesti Suomen hyväksi. Esimerkiksi talvisodan aikana Yhdysvalloissa julkaistiin postimerkki, jossa oli Sibeliuksen kuva ja teksti ”I need your help” (tarvitsen apuanne). Suomen tukeuduttua jatkosodassa natsi-Saksaan Sibeliusta pyydettiin julkaisemaan kirjoitus, jossa amerikkalaisia ja brittejä vedottiin ymmärtämään Suomen ratkaisua. Syntymäpäivinään Sibelius sai vastaanottaa lukuisia koti- ja ulkomaisia huomionosoituksia, muun muassa lahjasikareja Winston Churchilliltä ja Harry S. Trumanilta.
Kuolema.
Sibelius kuoli aivoverenvuotoon Ainolassa 20. syyskuuta 1957 ollessaan 91-vuotias. Hän kuoli samana päivänä kuin toinen tunnettu suomalainen säveltäjä, Heino Kaski. Sibelius on ainoa suomalainen, jonka kuoleman vuoksi Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous on viettänyt hiljaisen hetken. Puheenjohtaja Sir Leslie Munro lausui muistosanat: ”Sibelius kuului koko maailmalle. Musiikillaan hän rikastutti koko ihmissuvun elämää.” Sibelius haudattiin valtion kustannuksella rakastamansa Ainolan puutarhaan.
Kahdeksas sinfonia.
Sibeliuksen on oletettu polttaneen muun joukossa kaiken kahdeksanteen sinfoniaan liittyvän aineiston 1940-luvulla. Aino Sibelius kertoi tapahtumasta myöhemmin: ”1940-luvulla meillä toimeenpantiin suuri autodafee, polttajaiset. Mieheni oli kerännyt joukon käsikirjoituksia pyykkikoriin ja poltti niitä ruokasalin avotakassa. Siinä meni Karelia-sarjan osia – myöhemmin minä näin irtirevittyjen sivujen jäännöksiä – ja paljon muuta. Minulla ei ollut voimia katsoa tätä kauhistusta, vaan vetäydyin pois huoneesta. Siksi en tiedä mitä hän tuleen heitti. Mutta tämän jälkeen mieheni olemus oli tyynempi ja hänen mielensä valoisampi.”
Kuitenkin vielä 1950-luvulla Jean Sibelius totesi, että kahdeksas sinfonia on valmis luonnoksena. Kansallisarkistoon tallennettua aineistoa läpi käyneet tutkijat ovat löytäneet sieltä aineistoa, josta on konstruoitu pätkiä, joiden oletetaan kuuluvan kahdeksannen sinfonian luonnoksiin.
Nors Josephson on ollut sitä mieltä, että koko sinfoniakin on mahdollista konstruoida, mutta Timo Virtanen tyrmää ajatuksen. Hän on kirjoittanut katkelmia puhtaaksi, ja Helsingin kaupunginorkesteri on John Storgårdsin johdolla kokeillut niiden soittamista. Paul Voigtin jäämistöstä siirtyi mahdollisesti pahvilaatikollinen nuotteja Anni Kemppaiselle, mutta niiden kohtalosta ei ole tietoa. Nuotteja ei ole löytynyt, mutta Kemppaisen jäämistöstä löytyi yllättäen muutamia kiinnostavia kirjeitä, kun tämän pojantytär lehtikirjoituksen herättämänä ryhtyi tutkimaan papereita.
Vaikutus.
Taidemusiikin piireissä Suomen ulkopuolella Sibelius on saanut säveltäjänä tunnustusta etenkin sinfonioidensa ansiosta, mutta myös monet hänen sävelrunoistaan sekä viulukonsertto ovat kuuluisia. Länsimaisen taidemusiikin historiankirjoituksessa hänet mainitaan usein yhtenä 1900-luvun johtavista sinfonikoista. Yleensä Sibeliuksen sävellystyön huippukohdiksi mainitaan tällöin 4. sinfonia esimerkkinä motiivitekniikasta ja 7. sinfonia täydelliseksi hioutuneesta yhtenäisestä sinfonisesta muodosta.
Suomessa Sibeliuksen seuraajia olivat aluksi Toivo Kuula ja Leevi Madetoja, myöhemmin muun muassa sinfonikot Joonas Kokkonen, Einojuhani Rautavaara, Aulis Sallinen ja Erkki Salmenhaara. Maailmalla Sibelius on ollut suosittu etenkin englantia puhuvissa maissa.
Suomen kulttuurimatkailulle säveltäjällä on suuri merkityksensä. Musiikkituristien matka suuntautuu esimerkiksi Sibelius-monumentille, Ainolaan tai Sibelius-museoon.
Sibelius vapaamuurarina.
Jean Sibelius liittyi Suomen vapaamuurareihin vuoden 1922 elokuussa. Vapaamuurariuden tuomista takaisin Suomeen ajoivat aktiivisimmin asianajaja Toivo H. Nekton ja insinööri J. E. Tuokkola, joka muutti takaisin Suomeen vuonna 1918. Tuokkola ja Nekton luetteloivat mahdollisia Suomen vapaamuurijäseniä, ja Sibeliuksen nimi löytyy varhaisimmista luonnoksista saakka.
22. elokuuta vuonna 1922 Helsingin Säätytalolle kokoontuneen arvovaltaisen joukon läsnä ollessa New Yorkin osavaltion suurmestari Arthur S. Tompkins seurueineen suoritti rituaalinmukaisen astetyön yhden tulokkaan toimiessa rituaalien kokelaana ja Sibeliuksen ja muiden lähes kolmenkymmenen miehen seuratessa tapahtumia sivusta. Suomi-looši aloitti toimintansa suuren innostuksen vallassa. Sibelius osallistui ensimmäisen toimintavuoden aikana peräti kuusi kertaa loošin istuntoihin. Käynnit harvenivat seuraavina vuosina, kenties ulkomaanmatkojen vuoksi.
Sibeliuksen osana vapaamuurareissa oli lähinnä vain urkujen soittaminen sekä rituaalimusiikin säveltäminen. Sibelius sai myöhemmin kunniajäsenyyden – Sibeliuksen jälkeen vastaavan huomionosoituksen on saanut vain kaksi henkilöä. Sibeliuksen viimeiset sävellykset olivat vapaamuurareiden rituaalimusiikkia. Näiden sävellysten nimet ovat "Veljesvirsi" ja "Ylistyshymni".
Sibelius-kilpailuja.
Sibelius-seura ry järjestää viiden vuoden välein kansainvälisen Jean Sibelius -viulukilpailun Helsingissä. Kilpailu on avoin kaikkien kansallisuuksien viulisteille, jotka täyttävät kilpailuvuonna korkeintaan 30 vuotta. Sibelius-kilpailu on yksi maailman arvostetuimmista viulukilpailuista. Sen voittajia ovat muun muassa Oleg Kagan (1965), Viktoria Mullova (1980) ja Pekka Kuusisto (1995). Vuonna 2005 kilpailun voitti saksalainen Alina Pogostkin. Kymmenes Sibelius-viulukilpailu järjestettiin vuonna 2010.
Jean Sibelius -kapellimestarikilpailu on tuoreempi Sibeliuksen nimeä kantava kilpailu. Sibelius-kapellimestarikilpailu järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1995, jolloin ensimmäistä palkintoa ei jaettu. Toinen palkinto jaettiin tällöin Hirofumi Kuritalle. Toisen kilpailun voitti virolainen Olari Elts. Kolmas kilpailu järjestettiin Finlandia-talossa 12.–15. syyskuuta 2005. Kolmannessa Sibelius-kapellimestarikilpailussa huomiota herätti se, että lautakunta päätti yllättäen jättää kaikki tarjolla olleet kolme palkintoa jakamatta.
Tekijänoikeustulot.
Helsingin Sanomien laskelman mukaan Sibeliuksen tuotanto oli Suomen tuottoisin tekijänoikeusmaksujen mukaan vuonna 2004. Sibeliuksen perillisten verotietoihin perustuen lehti arvioi vuosituoton olevan jopa 1 500 000 euroa. Tämä summa jaetaan Sibeliuksen perillisille, joita on kymmeniä.
Nykyisen tekijänoikeuslain mukaan Sibeliuksen tuotanto vapautuu vuonna 2027, jolloin on kulunut 70 vuotta hänen kuolemastaan.
Sibelius elokuvassa.
Timo Koivusalo on ohjannut Sibeliuksesta elokuvan "Sibelius", joka sai ensi-iltansa syyskuussa 2003.
Kadonneet käsikirjoitukset.
Vuonna 2003 löydettiin Oulusta Jean Sibeliuksen yksinlaulujen käsikirjoituksia, joiden luultiin olleen kokonaan kadoksissa. Nuottien omistaja oli säilyttänyt nuotteja kaikessa hiljaisuudessa pankkiholvissa. Kokoelma sisälsi neljä Sibeliuksen mielilaulajana pidetylle Ida Ekmanille omistettua käsikirjoitusta: ”Flickan kom ifrån sin älsklings möte”, ”Var det en dröm”, ”Vilse” ja ”Våren flyktar hastigt”. Nuotteja säilytetään Turun Sibelius-museossa.
Poliittinen Sibelius.
Pohjois-Teksasin yliopistossa musiikin teoriaa opettava professori Timothy L. Jackson väitti Sibeliusta natsisympatisoijaksi puhuessaan loppuvuodesta 2009 amerikkalaisille musikologeille. Hän julkaisi aiheesta vuonna 2010 artikkelin ”Sibelius the Political” kirjassa "Sibelius in the Old and New World". Professori Veijo Murtomäen ja eräiden muiden suomalaistutkijoiden mukaan Jacksonin lähdetuntemus on puutteellista ja hänen johtopäätöksensä ovat käsittämättömiä. Hän kävi lokakuussa 2010 puhumassa aiheesta myös Suomessa Sibelius-Akatemian järjestämässä tilaisuudessa ”Sibelius ja natsi-Saksa”. Jacksonin todisteena on se, että Sibelius oli luvannut suositella säveltäjä Günter Raphaelia mutta ei myöhemmin vastannut Raphaelin pyyntöön. Suosituksen painoarvosta asiantuntijat ovat eri mieltä. Historiantutkijat pitävät Jacksonin todistusaineistoa Sibeliuksen natsisympatioista täysin riittämättöminä ja lähdekriittisestä näkökulmasta kestämättöminä.
Huomionosoituksia.
Sibeliuksen muistoksi Helsinkiin pystytettiin vuonna 1967 Eila Hiltusen suunnittelema Sibelius-monumentti. Se sijaitsee puistossa, joka oli 1945 saanut nimen "Sibeliuksen puisto".
Sibeliuksen kuva oli vuodesta 1986 lähtien euron käyttööntuloon saakka suomalaisessa 100 markan setelissä.
Suuret suomalaiset -kilpailussa vuonna 2004 Sibelius äänestettiin sijalle 8.
Liputuspäivä.
Ehdotuksia Sibeliuksen ja suomalaisen säveltaiteen liputuspäivästä on tehty 1980-luvulta alkaen.Sisäasiainministeriö suositti yleistä liputusta ensimmäisen kerran Sibeliuksen 140-vuotissyntymäpäivänä vuonna 2005. Almanakkatoimisto hyväksyi 2009 liputuspäivän merkittäväksi vuoden 2011 kalenteriin vakiintuneeena liputuspäivänä. Sibeliuksen syntymäpäivä, 8. joulukuuta on liputuspäivä, suomalaisen musiikin päivä.


Operaatio Barbarossa.
Operaatio Barbarossa oli koodinimi natsi-Saksan hyökkäykselle Neuvostoliittoon vuonna 1941. Sen taustalta löytyy Adolf Hitlerin ja kansallissosialistien ajama oppi elintilasta ("Lebensraum") idästä. Hitler esitteli elintilaopin kirjassaan "Taisteluni", jonka hän saneli vuoden 1923 vallankaappausyrityksen takia saamansa vankeustuomion aikana. Elintilaopin mukaan Saksan tulisi laajentua itään eli Neuvostoliiton suuntaan, sillä idässä oli runsaasti tilaa Saksan kasvavalle väestölle sekä Saksan tarvitsemia raaka-aineita, kuten öljyä. Operaatio nimettiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Fredrik I Barbarossan mukaan, joka johti vuonna 1189 aloitettua kolmatta ristiretkeä.
Saksa ja Neuvostoliitto solmivat 23. elokuuta 1939 Molotov–Ribbentrop-sopimukseen, jonka avulla suurvallat saattoivat laajentaa alueitaan ilman toistensa välitöntä uhkaa. Sekä Hitler että Josif Stalin ennakoivat, että Saksa ja Neuvostoliitto tulisivat ajautumaan keskinäiseen sotaan ennemmin tai myöhemmin.
Operaatiosuunnitelma.
Neuvostoliittoa vastaan kohdistuvan sodan valmistelut alkoivat heinäkuun viimeisinä päivinä 1940 salaisessa Saksan korkeimman sotilasjohdon kokouksessa. Suunnittelu alkoi välittömästi operaationimellä "Aufbau Ost", joka annettiin elokuussa. Jatkosuunnittelussa operaatiosta käytettiin koodinimiä "Otto" ja "Fritz". Marraskuussa Adolf Hitler määräsi voimaan "Führerin käskyn numero 18", jonka mukaan idän hyökkäyksen suuunnitelmia tuli jatkaa oli poliittisten neuvottelujen tulos mikä tahansa. 18. joulukuuta Hitler antoi käskyn 21, jossa hyökkäys ja sen strategiset tavoitteet määriteltiin. Operaatio sai koodinimen ”Barbarossa”.
Suomi, Unkari ja Romania laskettiin suunnitelmassa todennäköisiksi liittolaisiksi. Hitler rakensi suunnitelmansa salamasodan () varaan. Suunnitelman lähtökohtana oli suorittaa hyökkäys leveällä Suomenlahti–Mustameri-linjalla. Hitlerin tavoitteet perustuivat pääosin poliittisiin ja sotataloudellisiin arviointeihin. Hitlerin ensimmäinen tavoite oli Leningradin valloitus. Toiseksi hän tavoitteli Ukrainan raaka-aineita ja Donetsin seudun sotatarviketeollisuuden haltuunottoa. Saksan maavoimien esikunta (OKH) oli tavoitteista eri mieltä Hitlerin kanssa; OKH piti tärkeimpänä tavoitteena Moskovaa.
Operaatiota varten luotiin kolme armeijaryhmää. Pohjoinen armeijaryhmä komentajanaan tammikuusta 1941 alkaen Wilhelm Ritter von Leeb sai kohteekseen Leningradin (nykyinen Pietari). Fedor von Bockin komentaman Keskisen armeijaryhmän kohteena ja koko operaation päätavoitteena oli aluksi Moskova, mutta Hitler muutti mielensä asiasta useita kertoja operaation aikana. Etelässä toimi Etelän armeijaryhmä komentajanaan aluksi Gerd von Rundstedt, jota seurasi Walter von Reichenau, joka kuitenkin kuoli muutaman viikon päästä ja johtoon nousi von Bock. Etelän armeijaryhmän tehtävänä oli Ukrainan ja Kiovan valtaus sekä Donbassin teollisuusalueiden haltuunotto. Hitler uskoi operaation kestävän neljä kuukautta.
Suomen osuus.
Adolf Hitler esitti näkemyksiään hyökkäyksestä Neuvostoliittoon muun muassa kenraalikunnalleen pitämässään puheessa Berliinin valtakunnankansliassa 30. maaliskuuta 1941. Puheessa Hitler esitti Suomen hyökkäävän kohti Leningradia. Liittolaisena Suomi olisi Hitlerin mukaan miesluvultaan vähäinen ja heikosti aseistettu, mutta taistelisi urheasti. Kaksi- ja puolituntinen hyökkäyksen läpikäynti sisälsi myös esityksen Uralin länsipuolisen alueen tulevasta kohtalosta: Hitlerin mukaan alueen pohjoinen osa tulisi kuulumaan Suomeen. Suomalaisten omien suunnitelmien tavoite oli vaatimattomampi: toukokuussa saksalaisten tiedusteltua Suomen tulevia rajatoiveita Päämaja laati viisi vaihtoehtoa, joista suppein käsitti Karjalan palautuksen ja vuoden 1939 rajojen voimaantulon. Muut vaihtoehdot laajensivat Suomen aluetta asteittain: viidennessä vaihtoehdossa raja kulki Äänisjärven itäpuolella ja Syvärin eteläpuolella.
Pohjois-Norjassa ja Pohjois-Suomessa olevien saksalaisjoukkojen päätehtäväksi kaavailtiin vallatun Norjan sekä Petsamon malmikaivosten ja malmialueen Pohjanmaan satamiin yhdistävän Jäämerentien suojaaminen. Toissijainen tehtävä oli yhdessä suomalaisten kanssa hyökätä ja katkaista Muurmannin rata. Suunnitelmassa mainittiin useamman saksalaisdivisioonan ryhmittyvän hyökkäykseen Suomen alueella, Rovaniemen eteläpuolella.
Suomen korkeinta sotilasjohtoa vieraili 25. toukokuuta 1941 Saksan pääesikunnassa Salzburgissa, jossa saksalainen sotilasvaltuuskunta johtajanaan kenraali Alfred Jodl selosti Neuvostoliittoon suunnitteilla olevaa hyökkäystä. Saksalaiset esittelivät yhteistyösuunnitelmaa Saksan ja Suomen taistelujoukkojen välille. Suomea pyydettiin sitomaan Neuvostoliiton joukkoja rajoillaan. Leningradia vastaan suunnattuun hyökkäykseen suomalaiset eivät suostuneet sitoutumaan. Eri aselajien välillä käydyissä jatkoneuvotteluissa Berliinissä 26.–28. toukokuuta vaihdettiin teknisiä ja taktisia tietoja. Kesäkuussa 1941 ennen operaation alkua joukkoja oli Rovaniemen lähistöllä yli 40 000 miestä. Suunnitelmassa arveltiin Ruotsin antavan rauta- ja maantiensä käytettäviksi saksalaisjoukkojen kuljetuksiin.
Operaation toimeenpano.
Itärintama 9. heinäkuuta – 5. joulukuuta 1941
22. kesäkuuta 1941 operaatio Barbarossa käynnistyi noin 3,5 miljoonan sotilaan, yli 3 300 panssarivaunun ja noin 2 500 lentokoneen voimin. Salamasota tuotti nopeasti tuloksia ja Saksan armeija Wehrmacht vyöryi kohti itää. Saksalaisten hyökkäys tyrehtyi vuoden lopussa Leningrad–Moskova–Asovanmeri-linjalle.
Itärintama operaation jälkeen.
Epäonnistuneen Moskovan taistelun jälkeen Hitler katseensa Kaukasukseen Bakun öljykentille. Kesäkuussa 1942 Saksa aloitti jälleen etenemisen rintaman eteläosalla ja saavutti elokuun loppuun mennessä Volgan rannalla olevan Stalingradin kaupungin. Kaukasuksella saksalaisjoukot etenivät alle sadan kilometrin päähän Kaspianmerestä. Stalingradin taistelussa akselivallat menettivät noin 850 000 sotilasta, mikä merkitsi käännekohtaa toisessa maailmansodassa. Tämän jälkeen aloite siirtyi puna-armeijalle, jolloin Kaukasukselle edenneet joukot joutuivat vetäytymään välttyäkseen laajaan mottiin joutumiselta. Heinäkuussa 1943 käydyssä Kurskin taistelussa Saksan sodankäynti muuttui jatkuvaksi perääntymiseksi.
Aiheesta muualla.
*


Colosseum.
Colosseum () oli antiikin Rooman suurin amfiteatteri, jonne mahtui 40 000 – 50 000 katsojaa. Colosseumin rakentamisen aloitti keisari Vespasianus 70-luvun alussa, ja se valmistui vuonna 80 Tituksen hallituskaudella. Antiikin aikana rakennus tunnettiin nimellä Amphitheatrum Flavium, ”Flaviusten amfiteatteri”. Colosseum-nimitys otettiin käyttöön vasta keskiajalla. Nimi tulee joko rakennuksen suuresta koosta tai sen lähistöllä aikoinaan sijainneesta keisari Neron kolossaalisesta patsaasta.
Vaikka Colosseum on nykyään pahasti vaurioitunut maanjäristyksien ja kivenryövääjien takia, se on ikuisen kaupungin symboli ja parhaita esimerkkejä roomalaisesta arkkitehtuurista. Colosseum on Rooman suosituimpia nähtävyyksiä ja katolisen kirkon pyhä paikka. Paavi johtaa Ristin tien soihtukulkuetta Colosseumille vuosittain pitkäperjantaina. Colosseum on myös kuvattu Italian viiden sentin kolikkoon.
Colosseum sijaitsee aivan Rooman keskustassa Via dei Fori Imperialin varrella lähellä keisariforumeita.
Historia.
Antiikin ajan Rooman keskustan kartta. Colosseum on kartan oikeassa yläkulmassa.
Rakentaminen.
Keisari Vespasianus aloitti Colosseumin rakentamisen vuonna 72. Se sijoitettiin keisari Neron yksityispalatsin Domus Aurean puutarhassa sijainneen tekojärven paikalle.
Vespanius ja hänen seuraajansa muuttivat alueen ulkomuotoa laajalti. Vaikka Neron patsas Colossus säästettiin, suurin osa muusta Domus Aureasta hävitettiin. Neron tekojärvi täytettiin, ja alue otettiin uuden amfiteatterin käyttöön. Entisen Domus Aurean alueelle rakennettiin lisäksi gladiaattorikouluja ja muita amfiteatterin toimintaa tukevia rakennuksia. Rakennustyömaalta löytyneen kaiverruksen mukaan "keisari Vespasianus määräsi tämän uuden amfiteatterin rakennettavaksi kenraalinsa ryöstösaaliilla". Tämän on ajateltu viittaavan roomalaisten keräämään valtavaan sotasaaliiseen ensimmäisen juutalaissodan loputtua vuonna 73. Colosseumin voidaan siis tulkita olleen suuren voiton mahtava muistomerkki. Vespaniuksen päätös muuttaa keisari Neron käyttöönsä ottamat alueet julkisiksi voidaan myös nähdä kansalle suunnattuna populistisena eleenä. Kaupungin reunoille rakennetuista monista amfiteattereista poiketen Colosseum rakennettiin kaupungin keskustaan.
Colosseum oli valmistunut jo kolmanteen kerrokseen asti, kun Vespasianus kuoli vuonna 79. Amfiteatterin ylimmät osat valmistuivat seuraavana vuonna, ja amfiteatterin vihki käyttöön Vespasianuksen poika, keisari Titus. Dio Cassius kertoi, että vihkiäisjuhlien aikana surmattiin 11 000 eläintä ja että juhla kesti sata päivää. Amfiteatteria laajennettiin Vespaniuksen nuoremman pojan Domitianuksen noustua valtaan. Hän rakensi amfiteatterin areenan alle "hypogeumin", tunnelirakennelman, jonne orjat ja eläimet majoitettiin. Lisäksi hän rakennutti amfiteatterin yläosaan parven, jotta katsojille saatiin enemmän istumatilaa.
Myöhäisantiikki.
Colosseum vaurioitui vuonna 217 tulipalossa, jonka Dio Cassiuksen mukaan aiheutti salama. Palossa tuhoutuiva amfiteatterin ylimmät puiset osat. Amfiteatteria ei kunnostettu ennen kuin vasta vuonna 240, ja uudestaan sitä kunnostettiin 250 tai 252 sekä jälleen vuonna 320. Kaiverrukset kertovat, että useita osia Colosseumista korjattiin keisareiden Theodosius II ja Valentinianus III hallintovuosina 425–450. Korjaukset johtuivat luultavasti vuoden 443 suuresta maanjäristyksestä. Uusia korjauksia tehtiin vuosina 484 ja 508. Areenaa käytettiin kilpailuihin vielä 400-luvulla. Viimeiset maininnat gladiaattoriotteluista ovat vuodelta 435. Eläinten metsästysnäytökset jatkuivat ainakin vuoteen 525 asti.
Keskiaika.
Keskiajalla Colosseum otettiin aivan toisenlaiseen käyttöön. Amfiteatterin sisäpuolelle valmistui 500-luvun lopulla pieni kirkko. Areena muutettiin hautausmaaksi. Katsomoiden alla olevat holvit ja syvennykset muutettiin asunnoiksi ja työpajoiksi, ja niitä käytettiin historiallisten lähteiden mukaan vielä 1100-luvulla. 1200-luvulla Frangipanien suku teki Colosseumista linnoituksen.
Colosseum vaurioitui pahasti vuonna 1349, kun amfiteatterin eteläosan ulkoseinämä romahti maanjäristyksessä. Suuri osa romahtaneen osan kivistä käytettiin Rooman muiden rakennuksien, palatsien ja kirkkojen rakentamiseen. Tämän jälkeen kristilliset sääntökunnat asuttivat Colosseumin pohjoisen kolmanneksen ja pysyivät siellä aina 1800-luvulle asti. Amfiteatterin sisäosista ryövättiin runsaasti kiveä muihin rakennuksiin. Areenan marmoria poltettiin kalkiksi. Kiviä yhdessä pitävät pronssiset kiinnikkeet hakattiin irti. Kiinnikkeiden irrotuksesta syntyneitä koloja on nähtävillä runsaasti eri puolilla amfiteatteria.
Areenan roomalaisaikaista kantta ei ole säilynyt, minkä vuoksi roomalaisaikaisten rakenteiden alapuoliset eläinhäkit ja käytävät ovat nykyään nähtävissä.
Uusi aika.
1700- ja 1800-lukujen aikana paavit etsivät uusia keinoja hyödyntää käyttämättömiä Colosseumin raunioita. Paavi Sixtus V suunnitteli raunioiden muuttamista suureksi villatehtaaksi. Tämä suunnitelma kuitenkin kaatui Sixtus V:n kuoltua. Kardinaali Altieri järjesti vuonna 1671 Colosseumilla härkätaisteluja, mutta ne lopetettiin julkisen vastustuksen takia. 1740-luvulla Colosseumin pieni kirkko kunnostettiin, ja vuonna 1749 paavi Benedictus XIV antoi Colosseumille virallisen aseman Rooman pääsiäisjuhlallisuuksissa. Samalla paavi kielsi raunioiden käyttämisen kivilouhoksena. 1800-luvulla kirkkovaltio aloitti Colosseumissa laajemmat entistämistyöt.
Colosseumin leikkaus ja yhteiskuntaluokkien istuma-alueet.
Arkkitehtuuri.
Arkkitehtonisesti Colosseum on sekoitus antiikin Kreikkaa ja Roomaa, ja siinä yhdistyvät kreikkalaiset kapiteelit ja roomalaisten etruskeilta omaksuma kaariholvaus.
Käyttö.
Colosseum oli aikoinaan raakojen gladiaattorinäytäntöjen tapahtumapaikka. Perinteisten gladiaattoriotteluiden lisäksi Colosseumilla järjestettiin muitakin tapahtumia, kuten meritaisteluita (areena pystyttiin täyttämään vedellä), eläinten metsästyksiä, ristiinnaulitsemisia, vanhojen taistelujen toisintoja ja draamoja, jotka pohjautuivat klassiseen mytologiaan. Viimeiset merkinnät Colosseumissa pidetyistä kisoista ovat 500-luvulta. Paavi Benedictus XIV:n (1740-1758) mukaan siellä tapettiin kristittyjä heidän uskontonsa takia, mikään historiallinen lähde ei kuitenkaan asiaa mainitse. Myöhemmin sitä on käytetty kristillisten sääntökuntien asuinpaikkana, linnoituksena, kivilouhoksena ja kristillisenä pyhäkkönä.
Colosseumin 40 000 hengen yleisökapasiteetti on nykymittapuullakin huomattava. Vertailuna nykypäivään Helsingissä sijaitsevan Hartwall-areenan katsomoon mahtuu vain noin 13 000 henkeä.


Erich Hartmann.
Erich Alfred ”Bubi” Hartmann (19. huhtikuuta 1922 – 20. syyskuuta 1993) oli ilmailuhistorian menestynein hävittäjälentäjä. Hän saavutti toisessa maailmansodassa Luftwaffen palveluksessa 352 ilmavoittoa pudotussuhteen ollessa 4.05.
Ässien ässä.
Hartmann palveli Saksan Luftwaffessa toisen maailmansodan aikaan kuuluen siihen ikäluokkaan hävittäjälentäjiä, joka sai vielä hyvin perusteellisen (18 kuukautta) koulutuksen ennen rintamalle siirtymistä. Ennen toista maailmansotaa hän oli lentänyt purjekoneella äitinsä opettamana. Hän aloitti hävittäjälentäjänä kersanttina itärintamalla liittyen JG 52 (Jagdgeschwader 52) -yksikköön lokakuussa 1942. Hänen lempinimensä ”Bubi”, ”poju”, kuvaa hänen nuorekasta olemustaan.
Alku oli heikko. Kohdattuaan parinjohtajansa kanssa vihollisia hän lensi edelle, ”roiski luoteja”, eksyi ja teki pakkolaskun noin 30 kilometrin päähän tukikohdasta.
Hänen lentueensa kutsumanimi oli ”Karaya” Hartmannin radiokutsun ollessa ”Karaya 1”. Sen tunnus oli ”Punainen, nuolen lävistämä sydän.”
Hartmann lisäsi siihen eri muotoja tyttöystävänsä ja sittemmin vaimonsa nimestä kuten ”Usch” tai ”Ursel”. Henkiökohtaisena tunnuksena
hän käytti koneen nokkaan maalattua tyyliteltyä mustaa tulppaanin lehteä, josta vastustajat antoivat hänelle nimeksi ”Musta Piru”.
Hän taisteli pääosin Neuvostoliiton rintamalla vuosina 1942–1945. Hän kieltäytyi liittymästä Adolf Gallandin kokoamaan Me-262 yksikköön palaten itärintamalle I/JG 52:n komentajan everstiluutnantti Herman Grafin (202 pudotusta) toiveesta.
Hartmann käytti miltei ainoastaan Messerschmitt Bf 109 G-6 -hävittäjää. Hän suoritti 1 404 taistelulentoa osallistuen noin 825 ilmataisteluun. Näissä hän saavutti 352 ilmavoittoa (joista 6 oli U.S. 15th Air Forcen North American P-51 Mustangia ja 61 Sturmovikia), mikä on lukumääräisesti ylittämätön saavutus. Häneltä ei kaatunut yhtään siipimiestä "rottenflieger" yli 1 400 taistelulennon aikana (yksi ammuttiin alas).
Ennen nousuaan parinjohtajaksi hän oli lentänyt useiden ässien siipimiehenä oppien näiltä erilaisia taistelutekniikoita. Näitä oppeja yhdistellen Hartmann kehitti itselleen sopivan taistelutaktiikan ”"havaitse-päätä-hyökkää-irrottaudu"”. Hartmann ampuikin enintään 140 metrin päästä, jolloin ohiampumisen riski pieneni huomattavasti.
Hartmann teki pakkolaskun 14 kertaa, mutta säästyi loukkaantumisilta. Erään alasampumisen jälkeen hän jäi muutamaksi tunniksi venäläisten vangiksi, mutta pakeni omien puolelle.
Hartmann palkittiin 25. heinäkuuta 1944 rautaristin ritariristillä tammenlehvin, miekoin ja timantein ("Ritterkreuz des Eisernes Kreuzes mit Eichenlaub, Schwertern und Brillianten")
Viimeinen ilmavoitto tuli Jakovlev Jak-7 -hävittäjästä 8. toukokuuta 1945, jona päivänä hän antautui amerikkalaisille joukoille. He luovuttivat kuitenkin Hartmannin Puna-armeijalle.
Vankeus.
Hartmann joutui Neuvostoliitossa sotarikosoikeudenkäyntiin. Eräs syy oli tietenkin se, että häntä oli käytetty natsi-Saksan propagandassa. Neuvostoliitto oli luvannut hänen alasampumisestaan rahapalkkion sodan aikana. Sotarikosoikeudenkäynnissä hän sai 25 vuoden tuomion. Se suoritettiin työvankilassa. Hän oli vankeudessa vuodet 1945–1955 eri sotavankileireillä Neuvostoliitossa. Tammikuussa 1997 Venäjän hallitus myönsi Hartmannin tuomion olleen laiton, vapauttaen hänet samalla kaikista syytteistä.
Takaisin sotilaslentäjäksi.
Hartmann liittyi vuonna 1959 Länsi-Saksan ilmavoimiin aloittaen kapteenina. Koulutus suihkuhävittäjien käyttöön tapahtui Yhdysvaltain ilmavoimien tukikohdassa Uudessa Meksikossa. Hän saavutti lopulta everstin arvon. Hän erosi jouduttuaan epäsuosioon kritisoituaan voimakkaasti Bundesluftwaffen F-104 Starfighter -hankintaa.
Hartmann kuoli syöpään vuonna 1993, mutta näki ajan, jolloin toisen maailmansodan eri puolten hävittäjälentäjät kiersivät puhumassa ilmailuväelle ja sotaveteraaneille eri puolella maailmaa.


Kärpät (suku).
Kärpät ("Mustela") on näätäeläimiin kuuluva suku. Sen edustajat ovat noin 15–35 cm pitkiä petoeläimiä, ja monet niistä ovat tai ovat olleet arvokkaita turkiseläimiä. Ne syövät pääasiassa pieniä nisäkkäitä. Sukuun kuuluu nykyisen luokituksen mukaan 17 lajia.


Pikkulokki.
Pikkulokki ("Hydrocoleus minutus", aiemmin "Larus minutus") on melko lailla naurulokkia muistuttava lintulaji. Pikkulokki on kuitenkin naurulokkia pienempi ja sen pää on musta, ei ruskea.
Koko ja ulkonäkö.
Pikkulokilla on musta pää, päältä vaalenharmaat, alta tummemmat siivet ja valkea vartalo, rinnassa on usein aavistus punertavaa sävyä. Ohut nokka ja jalat ovat oranssinpunaiset. Nuori yksilö muistuttaa väritykseltään varsin paljon nuorta pikkukajavaa. Lajin lentotapa muistuttaa kalatiiraa, mutta vartalo on pönäkämpi. Pituus on 24–28 cm ja paino 90–160 g. Varmimmin pikkulokin tuntee käkättävästä äänestään.
Rengastettaessa jalkaan laitetaan nykyään rengas, jonka koko ilmaistaan kirjainkoodilla AT. Vanhin suomalainen rengastettu pikkulokki on ollut 20 vuotta 11 kuukautta päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin pikkulokki.
Levinneisyys.
Pikkulokki pesii laajalla alueella Euraasian ja Kanadan pohjoisosissa. Euroopan kanta talvehtii Länsi-Euroopassa ja Välimerellä, kanadalaiset linnut puolestaan viettävät talven Yhdysvaltojen luoteisrannikolla. Suomessa pikkulokki on kaakosta alkaen levinnyt tulokaslaji, joka on levinnut Perämerelle asti. Suomessa pesii noin 10 000 paria. Maailman populaation kooksi arvioidaan 570 000–1 700 000 yksilöä. Pikkulokit aloittavat paluumuuton jo heinäkuussa. Keväällä pikkulokit palaavat toukokuussa.
Elinympäristö.
Pikkulokki on rehevien ruoikkorantaisten järvien laji. Laji pesii nykyisin myös merialueella.
Lisääntyminen.
Pikkulokki tekee pesänsä järven ruoikkoiselle rannalle huolellisemmin kuin muut lokit. Se munii yleensä 2 tai 3 munaa. Molemmat puolisot hautovat yhteensä 3 viikkoa, ja hoitavat yhdessä myös poikasia, jotka ovat lentokykyisiä noin 3 viikon ikäisinä. Sukukypsä 2- tai 3-vuotiaana.
Ravinto.
Pikkulokki syö pikkukaloja, matoja ja lentäviä hyönteisiä.


Naurulokki.
Naurulokki ("Larus ridibundus") on pienehkö, valkea ja tummanruskeapäinen lokkilaji.
Koko ja ulkonäkö.
Naurulokilla on harmaa selkä ja siivet, valkea vatsapuoli, valkea pyrstö ja kesällä tummanruskea pää. Koivet ovat punaiset. Nuorella linnulla on mustapäisen pyrstön lisäksi ruskehtavia sävyjä. Talviasussa aikuisenkin pään väri vaalenee, ja laji onkin silloin hieman vaikeampi tunnistaa. Linnun pituus on 38–44 cm ja siipien kärkiväli 94–105 cm. Paino on keskimäärin 265 g.
Rengastettaessa linnun jalkaan laitetaan nykyään rengas, jonka koko Suomessa ilmaistaan kirjainkoodilla ST. Naurulokkeja on rengastettu myös muovisella ns. lukurenkaalla. Se on noin 30 millimetrin korkuinen putkirengas, johon on kaiverrettu lyhyt kirjain- ja numerokoodi. Lukurengas on luettavissa kiikarilla tai kaukoputkella jopa satojen metrien päästä. Vanhin suomalainen rengastettu naurulokki on ollut 30 vuoden ja 8 kuukauden ikäinen. Se on samalla maailman vanhin naurulokki. Kyseinen lintu rengastettiin pesäpoikasena 17. kesäkuuta 1968 Sääksmäellä ja löydettiin kuolleena Hollannissa 17. helmikuuta 1999.
Levinneisyys.
Naurulokin pesimäalue ulottuu Länsi-Euroopasta itään kauas Kiinaan ja Venäjän itäosiin asti. Lisäksi laji pesii Islannissa, Etelä-Grönlannissa ja Pohjois-Amerikan koillisosassa. Suomessa laji pesii Etelä-Suomesta Etelä-Lappiin asti. Keski-Lapissa se on hyvin harvinainen pesijä ja puuttuu kokonaan Tunturi-Lapista. Suomen pesimäkannan suuruus on 95 000-115 000 paria. Maailman populaation kooksi arvioidaan 4,8–8,9 miljoonaa yksilöä.
Naurulokki on muuttolintu, joka talvehtii Länsi-Euroopassa, etenkin Alankomaissa ja Britteinsaarilla. Joitakin yksilöitä talvehtii Suomen satamissa. Suomen etelärannikolla naurulokki on aikainen muuttolintu, joka palaa maalis–huhtikuussa pian harmaalokkien jälkeen.
Elinympäristö.
Naurulokki ei viihdy avomerellä, mutta on levittänyt elinympäristöään rannikolta sisämaahan etenkin kyntöpelloille, kaatopaikoille sekä taajamien toreille ja nurmikoille. Se pesii reheväkasvuisilla järvillä, lammissa sekä meren sisä- ja välisaaristossa. Muuttomatkalla ja talvehtimispaikoillaan naurulokki viihtyy satamissa, joenvarsilla ja puistojen ankkalammikoilla.
Lisääntyminen.
Naurulokki pesii maassa, ruohikoissa tai osmankäämikasvustoissa yhdyskuntina. Suurimmat koloniat ovat olleet tuhansien parien suuruisia. Naaras munii yleensä kolme munaa, joita se hautoo 22–26 vuorokautta. Muninta alkaa Etelä-Suomessa vapun tienoilla, mutta uusintapesiä munitaan vielä kesäkuussa. Poikaset ovat lentokykyisiä noin kuukauden ikäisinä.
Monet vesilinnut, tiirat ja kahlaajat hakeutuvat pesimään naurulokkiyhdyskuntiin niiden tarjoaman suojan takia. Jos yhdyskunta muuttaa muualle tai se tuhotaan, katoavat paikalta myös useimmat muut lintulajit.
Suomessa naurulokki on uhanalaistarkastelussa sijoitettu nykyään luokkaan vaarantuneet lajit (VU). Laji on vähentynyt huomattavasti, ja suuret yhdyskunnat ovat lähes kadonneet.
Ravinto.
Naurulokki käyttää ravinnokseen matoja ja muita selkärangattomia niin maalta kuin mereltäkin, kalaa, kaatopaikkajätteitä ja pullaa sekä kesällä myös ilmassa parveilevia hyönteisiä kuten muurahaisia ja kovakuoriaisia.


Benito Mussolini.
Benito Amilcare Andrea Mussolini (29. heinäkuuta 1883 – 28. huhtikuuta 1945) oli italialainen poliitikko ja fasismin keskeinen perustaja. Mussolini toimi nimellisesti Italian pääministerinä 1922–1943, mutta käytännössä hän perusti valtaan päästyään maahan yksipuoluediktatuurin. Hän käytti arvonimeä "Il Duce" (”johtaja”).
Mussolinin ura alkoi Italian sosialistipuolueessa, mutta hänet erotettiin ensimmäistä maailmansotaa kannattavien mielipiteidensä vuoksi. Karismaattisena ja taitavana puhujana Mussolini muodosti "Fasci di Combattimento" -järjestönsä, josta kehittyi Italian fasistipuolue. Sodanjälkeisen Italian poliittiseen maaperään upposi Mussolinin nationalistinen retoriikka ja lupaukset suurvalta-asemasta. Mussolinin tukijoiden marssi Roomaan lokakuussa 1922 johti fasistien vallankaappaukseen ja nosti Mussolinin johtoon. Elintason nousu, teollistaminen ja työttömyystyöt takasivat kansansuosion.
Mussolini suhtautui aluksi epäillen Adolf Hitlerin johtamaan Saksaan, vaikka natsien ideologia oli saanut vaikutteita Mussolinilta. 1930-luvun loppuun mennessä Mussolinista oli tullut Hitlerin liittolainen ja Italia riippuvaiseksi Saksan sotilaallisesta avusta. Suurvaltapyrkimyksiensä toteuttamiseksi Mussolini vei maansa toiseen maailmansotaan akselivaltojen puolella.
Nuoruus.
Benito Mussolini syntyi Predappio-nimisessä pikkukylässä Bolognan ja Riminin rajamailla Forlìn maakunnassa. Hänen isänsä Alessandro Mussolini oli ammatiltaan seppä ja sittemmin ravintoloitsija, joka tunnettiin innokkaana sosialistina. Mussolinin äiti Rosa Maltoni oli opettaja, joka uskoi hyvän koulutuksen olevan erittäin tärkeää. Poika nimettiin Meksikon presidentin Benito Juárezin mukaan.
Lapsuudessaan Mussolini erotettiin koulusta, sillä hän oli puukottanut luokkatoveriaan ja heittänyt opettajaansa mustepullolla. Vaikka hän olikin lapsena huonokäytöksinen, hänen kerrotaan saaneen koulussa hyviä arvosanoja. Vuonna 1900 Mussolini liittyi isänsä ehdotuksesta Italian sosialistipuolue "Partito Italiano Socialistan" jäseneksi. Jo ennen liittymistään puolueeseen monet sosialistit olivat kutsuneet häntä ”toveri Mussolini nuoremmaksi”. Koulusta hän valmistui 18-vuotiaana vuonna 1901. Aluksi Mussolini työskenteli rehtorina eräässä lukiossa, mutta kyllästyi opettamiseen ja erosi ammatistaan.
Sveitsin poliisin pidätyskuva Benito Mussolinista 19. kesäkuuta 1903.
Vuonna 1903 Mussolini pakeni Italiasta Sveitsiin välttyäkseen asevelvollisuudelta. Sveitsissä asuessaan hän työskenteli muun muassa muurarina ja viinikaupan työntekijänä. Hän myös suoritti opintoja Lausannen yliopistossa. Jonkin ajan kuluttua hän matkusti Ranskaan tutustuakseen paikallisten ammattiyhdistysten toimintaan, missä hän myös tapaili useita sosialisteja ja kommunisteja ja jakoi näiden kanssa mielipiteitään ja näkemyksiään. Näihin aikoihin hän alkoi suunnitella osallistuvansa sosialistipuolueensa toimintaan.
Mussolini joutui kerran sveitsiläisten poliisien pidättämäksi syytettynä rahan kerjäämisestä kadulta. Hänet tuomittiin vuorokaudeksi vankilaan.
Sosiaalidemokraattinen puolue.
Vuoden 1907 tienoolla Mussolini palasi Italiaan, suoritti asepalveluksensa ja ryhtyi osallistumaan aktiivisesti "Partito Italiano Socialistan" toimintaan. Hän kouluttautui lehtimieheksi, ja vuoden 1909 tammikuussa hän muutti silloin Itävalta-Unkarin alaisuudessa olleeseen Trentoon voidakseen työskennellä paikallisen sosialistilehden "L’Avvenire del Lavoratoren" toimituksessa. Trentossa asuessaan hän tutustui sosialistipoliitikko- ja journalisti Cesare Battistiin, joka sai hänet suostuteltua työskentelemään myös "Il Popolo" -lehdelle. Mussolini sai sosialistien keskuudessa nopeasti etevän lehtimiehen maineen, minkä ansiosta vuonna 1910 hänet nimitettiin sosialistien virallisen sanomalehden "Avantin!" päätoimituksen jäseneksi.
Mussolini oli tunnettu radikaaleista mielipiteistään. Hän oli aikoinaan ehdoton pasifisti, joka ei kyennyt hyväksymään Italian sotaa Turkkia vastaan 1911. Hän erosi puolueesta ja ryhtyi Forlìn työläisten johtajana protestoimaan sotaa vastaan pysäyttämällä ammuksia ja sotilaita kuljettaneita junia. Vuonna 1912 hän kuitenkin palasi takaisin puolueeseen, ja saman vuoden joulukuussa hänet nimitettiin "Avantin!" päätoimittajaksi. Hän onnistui menestyksekkäästi kasvattamaan lehden levikkiä.
Ensimmäisen maailmansodan alkaessa vuonna 1914 Mussolini kannatti, useimpien muiden sosialistien tavoin, Italian puolueettomuutta ja julkaisi sotaa vastustavia kirjoituksia. Yhtäkkiä hänen mielipiteensä muuttuivat jyrkästi, hän hylkäsi entiset pasifistiset mielipiteensä ja alkoi vaatia, että Italian täytyi osallistua sotaan. Mielipiteensä ilmaistakseen hän julkaisi "Avantissa!" pääkirjoituksen, jossa hän kertoi kannattavansa sotaa. Sotaa vastustaneet sosialistit järkkyivät, ja lokakuussa 1914 he erottivat Mussolinin sekä lehden toimituksesta että koko puolueesta. Mussolini loukkaantui suuresti eikä ikinä antanut tapahtunutta anteeksi sosialisteille.
Fasismin synty.
Vuoden 1914 loppupuolella Mussolini käynnisti poliittisen ryhmän nimeltä "Fasci D’Azione Rivoluzionaria" yhdistämällä radikaalisyndikalistisen "Fasci D’Azione Rivoluzionaria Internazionalistan" ja "Fasci Autonomi D’Azione Rivoluzionarian". Tämän ryhmittymän jäsenten katsotaan olleen ensimmäisiä fasisteja ja Mussolinin seuraajia.
Italian liityttyä maailmansotaan vuonna 1915 Mussolini osallistui sotaan vapaaehtoisesti tarkka-ampujana. Vuonna 1917 hän kuitenkin haavoittui käsikranaatin räjähdyksessä Isonzossa pidetyn sotilasharjoituksen aikana ja lähetettiin takaisin kotiin toipuakseen vammoistaan. Italiaan palattuaan ja sodan päätyttyä Mussolini perusti "Il Popolo d'Italia" -nimisen lehden. Hän sittemmin käytti lehteä esitelläkseen italialaisille fasismia ja ilmaistakseen mielipiteitään. Mussolinin toimintaa rahoitti myös brittien tiedustelupalvelu MI5, joka maksoi hänelle 100 puntaa viikossa, jotta hän toimisi Italian maailmansodassa pysymisen puolesta.
Etevien puhujanlahjojensa ansiosta Mussolini onnistui lietsomaan italialaisiin tyytymättömyyttä vallitsevia oloja kohtaan. Hänen äärioikeistolaisten aatteidensa, jotka sisälsivät ajatuksia vahvasta valtiosta, vallan keskittämisestä johtajalle sekä sotilaallisuuden ja väkivallan ihannointia, pohjalta syntyi fasismina tunnettu ideologia. Mussolinin aatteiden muotoutumiseen vaikutti suuresti nationalistikirjailija Gabriele D’Annunzion kirjallisuus.
Mussolinin isänmaalliset puheet saivat suurta kannatusta erityisesti kansallismielisten, demokratiaan tyytymättömien nationalistien keskuudessa. Fasismin kannattajien kasvaessa Mussolini järjesti 23. tammikuuta 1919 Milanossa kokouksen, jossa hän nationalistien ja entisten sosialistien kanssa muodosti "Fasci di Combattimento" -järjestönsä. Aluksi järjestö esiintyi julkisuudessa ensimmäisen maailmansodan veteraanien yhdistyksenä. Seuraavien kuukausien aikana fasistien riveihin liittyi suuri joukko porvareita, sotilaita ja työttömiä. Huhtikuussa 1919 fasistit suorittivat ensimmäisen hyökkäyksen sosialisteja vastaan polttamalla "Avanti!"-lehden toimituksen Milanossa.
Fasistien nousu.
Vaikka fasistit kokivatkin pahan tappion vuoden 1919 vaaleissa, heidän liikkeensä suosio ja jäsenmäärät kasvoivat entisestään. Näihin aikoihin Mussolini perusti puolisotilaallisen "squadristi"- eli mustapaidat-järjestönsä, jonka tehtävänä oli aiheuttaa levottomuuksia sekä terrorisoida anarkisteja, demokraatteja, sosialisteja, kommunisteja ja muita fasistien vastustajia. Mustapaidat saivat paljon julkisuutta väkivaltaisilla hyökkäyksillään ammattiliittoja ja vasemmistolaisia liikkeitä vastaan.
Mussolini onnistui hankkimaan itselleen kannatusta kansan keskuudessa pitämällä puheita, joissa hän lupasi ratkaisevansa Italian köyhyys- ja työttömyysongelmat. Hänen antikommunistiset puheensa saivat suosiota kommunismin leviämistä pelänneiden teollisuuspohattojen ja katolisen kirkon keskuudessa. Italian hallitus ei vielä pitänyt fasisteja merkittävänä uhkana, ja niinpä fasistiliikkeen jäsenet saattoivat harjoittaa väkivaltaisuuksiaan ilman poliisivoimien sekaantumista asiaan.
Vuonna 1921 Mussolini muutti "Fasci di Combattimenton" puolueeksi, jolle hän antoi nimeksi "Partito Nazionale Fascista". Samana vuonna hän ja 34 muuta onnistuivat saamaan paikat Italian parlamentissa, mikä oli suuri voitto fasisteille.
Rooman marssi.
Vuoden 1922 lokakuussa, jolloin fasistipuolueeseen kuului jo 700 000 jäsentä, Mussolini antoi kannattajilleen käskyn valloittaa Italian suurimmat kaupungit. Seuraavien kuukausien sisällä fasistit miehittivät muiden muassa Firenzen, Torinon ja Veronan. Italian hallitus julisti koko maan kansalliseen hätätilaan. 24. syyskuuta hän lähetti Italian pääministeri Luigi Factalle kirjeen, jossa hän vaati vallan siirtämistä hänelle. Facta kieltäytyi, joten 28. lokakuuta noin 20 000 fasistia marssi Napolista Roomaan. Vastoin yleistä uskomusta Mussolini itse ei osallistunut marssiin, vaan saapui Roomaan junalla.
Rooman kaupunkia puolusti lukuisia divisioonia, ja pääministeri Facta olisikin tahtonut käyttää armeijaa fasisteja vastaan, mutta kuningas Viktor Emanuel III kielsi häntä. Kuninkaan käskystä armeija ja poliisivoimat eivät uskaltautuneet sekaantua tilanteeseen, vaikka samaan aikaan fasistit seisoivat kaupungin edustalla odottaen käskyä marssia kaupunkiin. Alivoimaiset ja huonosti varustautuneet fasistit olisi voitu helposti ajaa pois, minkä seurauksena kuninkaan määräykset kummastuttivat Rooman asukkaita.
31. lokakuuta Viktor Emanuel III kutsui Mussolinin palatsiinsa voidakseen neuvotella tämän kanssa. Neuvottelujen päätteeksi he tekivät sopimuksen: Mussolini pitäisi Italian kuningaskuntana, ja vastapalvelukseksi kuningas nimittäisi Mussolinin pääministeriksi ja antaisi tämän muodostaa Italialle uuden hallituksen. Silloin 39-vuotiaasta Mussolinista oli tullut hetkessä Italian historian nuorin pääministeri.
Nykyisin historioitsijat yleisesti uskovat, että kuningas halusi säilyttää monarkian ja lopettaa Roomaan julistetun hätätilan. Hänen on uskottu nimittäneen Mussolinin pääministeriksi, sillä hän pelkäsi fasistien voivan sytyttää sisällissodan, mikäli heidän vaatimuksiinsa ei suostuttaisi. Niinpä Rooman marssi oli loppujen lopuksi pelkkä fasistien voitonparaati ja edusti kaupungin asukkaille uuden vallan syntyä.
Mussolini pääministerinä.
Pääministerinä Mussolini muodosti uuden hallituksen, johon kuului liberaaleja, nationalisteja sekä populisteja. Aluksi fasistit tekivät yhteistyötä muiden puoleiden jäsenten kanssa, lukuun ottamatta sosialisteja. Lehdistö ylisti Mussolinia, ja parlamentti antoi hänelle luottamuslauseen äänin 301–116.
Vuoden 1922 talvella Mussolini teki kiertomatkan Eurooppaan. Saman vuoden joulukuussa hän perusti fasistien suuren neuvoston sekä itselleen uskollisen sotilaspoliisin.
Vuoden 1923 heinäkuussa Mussolini ehdotti lakiuudistusta, joka antaisi kaksi kolmasosaa parlamentin paikoista sille puolueelle, jota kannatti ainakin neljännes äänestäjistä. Ylivoimainen enemmistö parlamentista kannatti lakiesitystä, ja koska "Partito Nazionale Fascista" oli Italian suurin puolue, saivat fasistit suurimman osan parlamentin paikoista.
Vuoden 1923 syksyllä Italiassa pidettiin vaalit. Mussolinin käskystä miliisi häiritsi oppositiopuolueiden vaalikokouksia, pahoinpiteli ehdokkaita ja jopa väärensi vaalituloksia. Fasistit myös lisäsivät kannatustaan uhkailemalla äänestäjiä. Vaalit olivat täydellinen menestys fasisteille. He saivat peräti 375 edustajanpaikkaa parlamentissa. Useimpien mielestä vaalit lujittivat "Partito Nazionale Fascistan" asemaa Italian valtapuolueena.
25. tammikuuta 1924 Mussolini hajotti edustajakamarin.
Matteottin murha.
Mussolinin pääministerin uran merkittävimpiä tapahtumia oli sosialistien kansanedustaja Giacomo Matteottin väkivaltainen murha. Matteotti oli fasistien kiivaimpia vastustajia. Hän tuomitsi jyrkästi näiden suorittamat väkivaltaisuudet ja vaati vallan palauttamista takaisin kuninkaalle, josta oli tullut pelkkä nukkehallitsija.
10. kesäkuuta 1924 Matteotti oli menossa parlamenttiin, kun viisi miestä kidnappasi ja sitten murhasi hänet. Mussolini ei oletettavasti antanut murhakäskyä, mutta hän otti puheessaan kaiken ”poliittisen, moraalisen ja historiallisen vastuun tapahtuneesta”. Matteottin väkivaltainen kuolema järkytti suuresti italialaisia ja aiheutti varsinaisen skandaalin. Fasistien kannatus romahti ja Mussolini joutui ystäviensä hylkäämäksi.
Mussolini oli vaikeuksissa. Hänen ainoa avoin tukijansa oli kuningas Viktor Emanuel III. Oppositiolla oli mahdollisuus syöstä Mussolini vallasta, mutta se ei käyttänyt tilaisuutta hyväkseen. Niinpä jo syksyllä 1924 fasistit alkoivat jälleen pidättää ja murhata oppositiopuolueiden edustajia.
Pääministeristä diktaattoriksi.
3. tammikuuta 1925 Mussolini otti käyttöönsä diktaattorin valtuudet. Hän kertoi kansalle ryhtyneensä johtajaksi voidakseen taata italialaisille turvalliset ja vakaat oltavat.
Vuonna 1926 Mussolini lakkautti Italian parlamentin. Kaikkien kilpailevien puolueiden toiminta lakkautettiin, lukuun ottamatta katolisen kirkon ylläpitämiä järjestöjä. Kilpailevien puolueiden ohella myös ammattiliitot kiellettiin ja sananvapautta rajoitettiin.
Fasistinen Italia.
Mussolini tutustuu Alfa Romeo -kilpa-autoon 1920- ja 1930-lukujen taitteessa.
Mussolinin johdolla Italiasta alettiin rakentaa fasistista valtiota. Sanomalehtiä sensuroitiin ja lakkautettiin, ja lopulta ainoastaan fasistisia lehtiä saatiin julkaista. Kaikki lehtimiehet pakotettiin liittymään fasistiseen puolueeseen, muuten he eivät saaneet työskennellä. Lehdistö alkoi esittää Mussolinin miehenä, joka oli aina oikeassa ja kykeni ratkaisemaan kaikki ongelmat. Elokuvissa ja radiossa levitettiin propagandaa, jossa ylistettiin Mussolinia ja fasisteja. Ajanlasku aloitettiin marssista Roomaan. Vuonna 1933 fasistipuolueeseen kuului kolme miljoonaa jäsentä. Mussolini otti itselleen kutsumanimen ”"Il Duce"”, joka merkitsi italiaksi ”johtajaa” kantasanana latinan "dux".
Mussolini aloitti lupaustensa mukaisesti kampanjan köyhyyden ja työttömyyden poistamiseksi. Maataloutta tehostettiin pitämällä viljelijöille kilpailuja. Sanomalehdissä julkaistiin valokuvia, joissa Mussolini esiintyi työskentelemässä viljapelloilla talonpoikien rinnalla. Vuoden 1929 suuren laman seurauksena Italian hallitus joutui tarjoamaan työnsä menettäneille mahdollisuutta osallistua Mussolinin aloittamiin rakennustöihin. Italiaan rakennettiin moottoriteitä, siltoja ja stadioneja. 1930-luvulla Italian väkiluku alkoi hiljalleen vähetä, minkä seurauksena hallitus yritti lisätä syntyvyyttä lupaamalla antavansa suurille lapsiperheille etuoikeuksia.
Mussolini halusi militarisoida Italian. Prosessia johtamaan värvättiin ensimmäisen maailmansodan veteraani, Mussolinin innokkaimpiin kannattajiin kuuluva Roberto Farinacci. Radikaalina ja väkivaltaisena miehenä pidetty Farinacci riitautui kuitenkin pian Mussolinin kanssa, ja militarisoinnin johtamisessa hänen seuraajakseen nimitettiin muuan toinen maailmansodan veteraani, kiihkeänä nationalistina tunnettu Achille Starace.
Mahtipontisuuteen ihastunut Mussolini järjesti Roomassa usein valtavia paraateja, joissa hän esiintyi kuin Rooman keisari. Hänen mahtipontisesta ja kerskailevasta elehtimisestään tuli suosittu pilkan kohde ulkomailla.
Salamurhayritykset.
Mussolini yritettiin murhata muutamia kertoja valtakautensa aikana. 8. toukokuuta 1926 irlantilainen Violet Gibson ampui Mussolinia, mutta diktaattori haavoittui ainoastaan lievästi nenään.
11. syyskuuta 1927 italialainen anarkisti Gino Lucetti yritti murhata Mussolinin pommilla. Hän heitti pommin kohti Mussolinia kuljettanutta autoa, mutta pommi kimposi auton katoksesta ja räjähti muutamien metrien päästä kohteestaan. Mussolini selviytyi hengissä ja Lucetti pidätettiin. Hänet tuomittiin vankeuteen 30 vuodeksi syytettynä murhayrityksestä.
Fasismia vastustanut yhdysvaltalainen anarkisti Michael Schirru yritti Lucettin tavoin murhata Mussolinin pommilla. Poliisi kuitenkin sai selville hänen aikeensa ja 3. tammikuuta 1931 Schirru pidätettiin hotellihuoneessaan Roomassa. Hänelle järjestettiin oikeudenkäynti, jossa hänet tuomittiin kuolemaan. Yhdysvaltain hallitus ei puuttunut tilanteeseen, Se pelkäsi toisen valtion johtajan murhayrityksen voivan aiheuttaa sille selkkauksen Italian ja muiden Eurooppalaisten suurvaltojen kanssa. Tuoreessa muistissa oli salamurhan seurauksena syttynyt ensimmäinen maailmansota. Oikeudenkäynnin jälkeisenä päivänä Schirru teloitettiin ampumalla.
Mussolini ja katolinen kirkko.
Paavi Pius XI suhtautui myönteisesti fasismiin. Hän uskoi Mussolinin pelastaneen Italian ja katolisen kirkon anarkian ja kommunismin kynsistä, eikä täten uskaltanut arvostella fasistien suorittamaa kristillisdemokraattisten ministereiden erottamista Italian hallituksesta. Mussolini itse oli harras katolinen, vaikka hän olikin nuorena sosialistina ollut ateisti ja kirjoittanut "Avantiin!" kirkkoa vastustavia artikkeleja. Mussolinin valtakaudella valtion ja kirkon suhteet muuttuivat läheisemmiksi, ja katolisia pappeja nähtiin usein osallistumassa fasistien juhlatilaisuuksiin.
11. helmikuuta 1929 Mussolini ja kardinaali Gasparri allekirjoittivat lateraanisopimukset, joissa Italia tunnusti Vatikaanivaltion. Sopimus teki katolisuudesta Italian virallisen uskonnon. Eräät fasisteja vastustaneet katoliset eivät hyväksyneet sopimusta, mutta heidän mielipiteensä eivät juurikaan saaneet kannatusta. Sopimuksessa paaville annettiin valta hallita Vatikaanivaltiota, mistä kiitollisena paavi Pius XI myönsi Mussolinille Kultaisen kannuksen kunniamerkin vuonna 1932.
Italian laajentaminen.
Mussolini halusi laajentaa Italiaa ja unelmoi ”uuden Rooman valtakunnan” luomisesta. Hän halusi tehdä Välimerestä ”Italian sisämeren”, joten Italia alkoi keskittää asevoimiaan Välimeren saarille. Vuonna 1923 italialaiset pommittivat Korfua ja miehittivät sen, mutta vetivät joukkonsa lännen demokratioiden uhattua Italiaa vastatoimilla. 1930-luvun aikana italialaiset linnoittivat strategisesti merkittäviä Välimeren saaria, kuten Lerosin.
Mussolini halusi myös valloittaa suuria alueita Afrikasta ja luoda sinne siirtomaavallan. 3. syyskuuta 1936 Italia hyökkäsi Abessiniaan eli nykyiseen Etiopiaan. Sodan aikana Mussolini piti isänmaallisia puheita, ja lukemattomia nuoria liittyi armeijaan vapaaehtoisina. Panssarivaunujen, lentokoneiden ja kemiallisten aseiden avulla italialaiset kukistivat nopeasti kehnosti varustetut abessinialaiset. Kuningas Haile Selassie joutui lähtemään maanpakoon ja piti kuuluisaksi tulleen puheensa, jossa hän pyysi Kansainliittoa puolustamaan pieniä maita imperialismilta. Kansainliitto yritti tehottomasti pysäyttää Italian valloitusaikeet määräämällä sille pakotteita, mutta kaikesta huolimatta italialaiset joukot valloittivat Abessinian pääkaupungin Addis Abeban. Sodan aikana italialaiset joukot syyllistyivät sotarikoksiin, kuten sinappikaasun käyttöön siviilejä vastaan.
Länsivallat eivät hyväksyneet Mussolinin toimia Abessiniassa ja muiden muassa Iso-Britannia ilmaisi julkisen paheksuntansa sodan vuoksi. Tämä aiheutti kitkaa italialaisten sekä englantilaisten välillä ja Firenzessä fasistit järjestivät väkivaltaisia mellakoita englantilaisia vastaan muiden muassa Gran Caffé Doneyhyn, Uffizi-galleriaan sekä Ison-Britannian konsulaattiin.
Sodan päätyttyä Mussolini piti voiton kunniaksi Roomassa valtaisan paraatin, johon osallistui ainakin 40 000 sotilasta. Vuonna 1937 miehitysvaltaan kyllästyneet abessinialaiset yrittivät epäonnistuneesti murhata italialaisen kuvernöörin, joten Mussolini määräsi 30 000 abessinialaista teloitettaviksi. Italian satelliittivaltioksi muuttunut Albania liitettiin osaksi Italiaa huhtikuussa 1939.
Adolf Hitler ja Benito Mussolini tarkastamassa kunniakomppaniaa Venetsiassa kesäkuussa 1934.
Adolf Hitler ja Benito Mussolini Münchenissä vuonna 1939.
Kaksi diktaattoria.
Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler ihaili suuresti Benito Mussolinia ja käytti fasismia esikuvanaan kehittäessään kansallissosialismia. Natsit jopa omaksuivat fasisteilta niin sanotun roomalaisen tervehdyksen.
Mussolinin on kerrottu alun perin vihoitelleen Hitlerille, sillä Saksa halusi omakseen Italian pohjoisen rajanaapurin Itävallan. Diktaattorien välit kuitenkin alkoivat lähentyä, kun Saksa Hitlerin käskystä toimitti Etiopian sodan aikana italialaisille aseita ja muita tarvikkeita, ja kun kumpikin maa tuki Francisco Francoa Espanjan sisällissodassa.
Syyskuussa 1937 Mussolini matkusti Hitlerin kutsusta Berliiniin, missä hän vaikuttui SS-joukkojen järjestämästä paraatista. Mussolinin johdolla Italia liittyi Saksan ja Japanin rinnalle Kominternin vastaiseen sopimukseen. Mussolini ja Hitler sittemmin kohtasivat toisensa useasti 1930-luvun loppupuolella voidakseen muiden muassa neuvotella Saksan suunnitelmista Tšekkoslovakian suhteen. Diktaattorien välille alkoi kehittyä ystävyyssuhde, ja molemmat johtajat allekirjoittivat 25. lokakuuta 1936 Berliinin-Rooman akselina tunnetun sopimuksen. 22. toukokuuta 1939 Italia ja Saksa muodostivat akselivallat solmimalla niin sanotun ”terässopimuksen”.
Mussolini omaksui Hitleriltä natsien juutalaisvastaisia mielipiteitä ja fasistit alkoivat levittää antisemitismistä propagandaa. Vuonna 1938 Mussolini julisti, että Italiasta tehtäisiin puhdasverinen arjalainen valtio.
Italia sodassa.
Euroopassa toinen maailmansota alkoi 1. syyskuuta 1939. Mussolini tiesi Italian asevoimat heikoiksi, ja vastusti syksyllä 1939 vihollisuuksien aloittamista Puolan kanssa. Toisin kuin Hitler, Mussolini piti varmana Ranskan ja Ison-Britannian väliintuloa. Mussolini oli Hitlerin kanssa sopinut, että Italia olisi valmiina sotaan akselivaltiona vasta 1942. Italian kuningas oli suorittanut kolmekymmentäkaksi tarkastusmatkaa sotavoimien piirissä, ja todennut, että ”Maavoimat ovat säälittävässä tilassa”, ”Jopa rajojemme puolustus on riittämätön.” Mussolini lähestyi Hitleriä kahdesti henkilökohtaisella kirjeellään, ja Puolan sodan osalta sanoutui irti sotilaallisesta toiminnasta Saksan rinnalla. 10. kesäkuuta 1940 Italia osallistui maailmansotaan Saksan rinnalle Mussolinin julistettua sodan Britanniaa ja Ranskaa vastaan. Vuoden 1941 heinäkuussa hän julisti sodan Neuvostoliitolle ja saman vuoden joulukuussa Yhdysvalloille.
Sodan aikana italialaiset hyökkäsivät muiden muassa Egyptiin, Kreikkaan ja Jugoslaviaan. Kreikkaan Albaniasta käsin tehty sotaretki epäonnistui täydellisesti, ja jo muutaman päivän kuluttua italialaisjoukot joutuivat peräytymään Albaniaan kreikkalaisten vastahyökkäyksen seurauksena. Saksalaiset joutuivat lähettämään joukkojaan auttaakseen liittolaisiaan, ja samalla Saksan suunnitelma valloittaa Neuvostoliitto (operaatio Barbarossa) viivästyi noin kuukaudella. Myös Pohjois-Afrikassa italialaiset kokivat raskaita tappioita ja menettivät kaikki siirtomaansa. Ennen pitkää suurin osa Italian armeijan sotilaista kaatui tai joutui sotavangeiksi. Mussolinin hartaat haaveet uudesta Rooman valtakunnasta olivat murskana.
Mussolinin syrjäyttäminen.
Italian kokemien tappioiden seurauksena Mussolinin kansansuosio romahti. Fasistit alkoivat suhtautua vihamielisesti natseihin ja suunnitella Mussolinin syöksemistä vallasta. Mussolini ymmärsi fasistien vallankaappausaikeet ja erotti kaikki hallituksensa ministerit. Heinäkuussa 1943 liittoutuneet valloittivat Sisilian ja saapuivat Etelä-Italiaan. Fasistien suuri neuvosto piti Roomassa hätäkokouksen, jossa päätettiin armeijan ylipäällikkyyden siirtämisestä kuninkaalle.
25. heinäkuuta 1943 kuningas Viktor Emanuel III kutsui Mussolinin luokseen palatsiinsa ja erotti hänet pääministerin tehtävistä – Italian kuninkaalla oli valta erottaa pääministeri halutessaan. Mussolinin 21 vuotta kestänyt fasistinen valtakausi oli päättynyt.
Kotiarestissa.
Mussolini yhteiskuvassa vapauttajiensa kanssa Gran Sasson hotellin edustalla, Otto Skorzeny oikealla puolellaan.
Hämmentynyt diktaattori pidätettiin hänen lähtiessään palatsista ja hänet asetettiin kotiarestiin ja vietiin Apenniinien Gran Sassolla sijaitsevaan vuoristohotelliin. Mussolinin seuraajaksi valittiin marsalkka Pietro Badoglio, joka lupasi jatkaa sotaa Saksan rinnalla, mutta aloitti salaiset neuvottelut Italian aselevosta liittoutuneiden kanssa. Italia antautui ehdoitta 3. syyskuuta 1943.
Hitler kuitenkin päätti auttaa vanhaa liittolaistaan. Hän otti selvää Mussolinin olinpaikasta, ja eversti Otto Skorzenyn johtamat laskuvarjojoukot vapauttivat hänet. Mussolini lennätettiin Rastenburgiin, jossa hän tapasi Hitlerin. Sen jälkeen hän eleli jonkin aikaa Saksassa ja vieraili muiden muassa Berliinissä ja Münchenissä. Hitlerin ehdotuksesta Mussolini vietiin Pohjois-Italiaan ja asetettiin niin sanotun ”Salòn sosiaalisen tasavallan” johtajaksi.
Salòn tasavalta.
Salòn tasavallan johtajana Mussolini perusti hallituksen, jonka jäsenet olivat hänelle uskollisia fasistijohtajia. Todellisuudessa Mussolini kuitenkin oli pelkkä nukkehallitsija, ja todellinen valta oli saksalaisella kenraali Albert Kesselringillä. Näihin aikoihin Mussolinin terveydentila heikkeni, ja hän sairasteli usein. Hän myös kärsi ajoittain vaikeasta masennuksesta.
Tammikuussa 1944 Mussolini piti Veronassa oikeudenkäynnin viittä fasistien suuren neuvoston jäsentä vastaan. Nämä jäsenet olivat olleet mukana Mussolinin syrjäyttämisessä, ja heidät lopulta tuomittiin kuolemaan syytettyinä maanpetoksesta. Teloitettujen fasistijohtajien joukkoon kuului Mussolinin vävy Galeazzo Ciano.
Epäonnistunut pakomatka.
27. huhtikuuta 1945 Mussolini ja hänen rakastajattarensa Claretta ”Clara” Petacci yrittivät paeta liittoutuneiden joukoilta Sveitsiin saksalaisten rekkasaattueen kyydissä. Sveitsissä heitä oli odottamassa lentokone, jonka tarkoituksena oli lennättää "Il Duce" seuralaisineen turvaan Espanjaan. Hieman ennen pakoyritystään Mussolini lähetti perheenjäsenilleen kirjeen, jossa hän neuvoi heitä pakenemaan Sveitsiin.
Kommunistiset partisaanisissit pysäyttivät saattueen Dongo-nimisen kylän lähistöllä, ja Urbano Lazzaro -niminen sissi tunnisti saksalaiseksi sotilaaksi naamioituneen Mussolinin. Saattueen annettiin jatkaa matkaansa, mutta Mussolini ja Petacci vietiin sissien valtaamaan Giulino di Mezzegran kylään.
Teloitus.
Mussolinia ja Clara Petaccia pidettiin vankeina muutamia tunteja, mutta pian heidät tuomittiin kuolemaan ilman oikeudenkäyntiä. Teloitusmääräykseen vaikutti sissien uskomus, jonka mukaan amerikkalaiset saattaisivat armahtaa Mussolinin.
Aamuyöllä 28. huhtikuuta ”eversti Valeriona” tunnettu partisaani Walter Audisio haki Mussolinin ja Petaccin väittäen näiden olevan vapautettuja ja vei molemmat autoonsa. Ajettuaan muutaman kilometrin päähän kylän ulkopuolelle Audisio pysähtyi, veti pariskunnan ulos ajoneuvosta ja ampui molemmat. Petacci kuoli välittömästi, mutta Mussolini jäi kitumaan tuskissaan. Audisio antoi kuolettavasti haavoittuneelle diktaattorille armonlaukauksen ampumalla tätä pistoolilla sydämeen, sillä tätä Mussolini häneltä pyysi. Mussolini oli kuollessaan 61-vuotias.
Mussolinin ja Petaccin ohella sissit teloittivat kuusitoista muuta Salòn tasavallan fasistijohtajaa, jotka olivat yrittäneet paeta hänen saattueessaan liittoutuneilta.
Teloituksen jälkeen.
Heti seuraavana päivänä Walter Audisio vei Mussolinin, Petaccin ja muiden teloitettujen fasistien ruumiit Milanoon. Ruumiit jätettiin kaupungin keskusaukiolle ja lojuttuaan aikansa katukivetyksellä ihmisten häväistävinä, ruumiit ripustettiin lopulta roikkumaan nilkoista "Piazzale Loreto" -keskusaukion bensa-asemalle. Sissien tarkoituksena oli viestittää kansalle, että Mussolinin hallinto oli ohi. He halusivat myös nöyryyttää fasisteja, koska samalla aukiolla nämä olivat aikaisemmin teloittaneet sissiliikkeen jäseniä.
Mussolinin kuolemasta innostunut väkijoukko häpäisi ruumiit töhrimällä ja hakkaamalla niitä, ja Mussolinista tulikin nopeasti italialaisten julkisen pilkan kohde. Ruumiit laskivat alas amerikkalaiset joukot, jotka saapuivat kaupunkiin muutamia päiviä myöhemmin.
Mussolinin ruumis laskettiin merkitsemättömään hautaan hautausmaalle, kunnes 23. huhtikuuta 1946 joukko fasistien kannattajia kaivoi sen ylös. Yli kolme kuukautta myöhemmin poliisit löysivät ruumiin hylättynä, joten he veivät sen Milanon lähistöllä sijaitsevaan kappeliin.
Vuonna 1957 ruumis vietiin Mussolinin kotikylään Predappioon. Siellä ruumis haudattiin kylän hautausmaalle rakennettuun kryptaan, jossa se on saanut levätä rauhassa.
Perhe.
Benito Mussolini oli naimisissa Donna Rachele Mussolinin kanssa. Heillä oli neljä lasta: Bruno, Edda, Romano ja Vittorio. Mussolinin lapsenlapsi Alessandra on uusfasisti ja Euroopan parlamentin jäsen. Mussolinilla oli myös muutamia rakastajattaria, joista kenties tunnetuin oli Clara Petacci. Mussolinin lapsista lentäjänä työskennellyt Bruno kuoli lentokoneen maahansyöksyssä. Eddan puolison kreivi Cianon teloituksen Mussolini hyväksyi hiljaa valtakautensa loppupuolella.
Muuta.
a>. Vasemmalta erikoislähettiläs Gray, Italian Suomen-lähettiläs Tamaro, Vilho Annala, Vihtori Kosola, Bruno Salmiala, Juhana Malkamäki, Eino Tuomivaara.
Vuonna 1933 Isänmaallinen Kansanliike oli kiinnostunut Italian fasismista ja pyrki muokkaamaan sitä suomalaisiin oloihin sopiviksi. Tästä syystä puolueen kannattajat kutsuivat myös itse aikalaisten tavoin ”iikooälläläisiä” "vaskisteiksi" (yks. "vaskisti", tulee alkuperäisestä kirjoitusmuodosta ”fascismi”). IKL piti ainakin muodollisia yhteyksiä Italiaan, kuten nuorisojärjestöjen ja valtuuskuntien vierailuja puolin ja toisin. Samoin puolueen rakenne oli omaksuttu Italian kansalliselta fasistipuolueelta. IKL:n piirissä myös ideoitiin korporatiivisia malleja italialaisten esikuvien pohjalta.


Kalalokki.
Kalalokki ("Larus canus") on keskikokoinen, Euraasian pohjoisosissa yleisenä esiintyvä lokkilaji. Kalalokki on osa kehälajia jonka toisessa ääripäässä on selkälokki.
Koko ja ulkonäkö.
Kalalokilla on vaalean siniharmaa selkäpuoli, valkea vatsapuoli ja pää, sekä mustat siivenkärjet, joiden kärjessä on valkoiset laikut. Sillä on kellanvihreät jalat ja keltainen nokka. Talvipuvussa pää ja kaula ovat harmaankirjavat. Yksivuotias kalalokki on ruskeankirjava. Kaksivuotias alkaa jo muistuttaa aikuista, mutta siipien kärjissä on enemmän mustaa, koivet ovat harmahtavat ja nokassa on musta rengas. Kalalokin pituus on 42 cm ja siipien kärkiväli 120 cm. Ääni pilkallinen "kiäh kiäh kiäh". Soidinkaklatus on meren tunnusomaisimpia ääniä: kimeä "kaija-kaija-kaija...". Varoitusääni haukkuva, kimeä "kja, kja, kja".
Rengastettaessa jalkaan laitetaan nykyään rengas, jonka koko Suomessa ilmaistaan kirjainkoodilla CT. Vanhin suomalainen rengastettu kalalokki on ollut 31 vuotta ja kahdeksan kuukautta vanha. Euroopan vanhin on ollut tanskalainen 33 vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen kalalokki.
Levinneisyys.
Kalalokki pesii Pohjois- ja Länsi-Euroopassa sekä Venäjällä. Suomalaiset linnut muuttavat talveksi Tanskaan ja Pohjanmeren maiden rannikoille, etenkin Alankomaihin. Pieni osa talvehtii Suomen rannikoilla. Loppusyksyllä ja talvella tapahtuva selvä muutto lounaaseen on Jäämeren ja Vienanmeren pesimäkantaa.
Suomessa pesii noin 80 000 paria, joista kaksi kolmasosaa saaristossa. Euroopassa pesii 420 000–560 000 paria. Maailman populaation kooksi arvioidaan 1,7–4,4 miljoonaa yksilöä.
Elinympäristö.
Kalalokki pesii koko Suomessa. Pääosa kannasta pesii merialueella, missä se on runsastunut viime vuosikymmeninä. Pesii kaikissa saaristovyöhykkeissä. Yleinen pesimälintu järvillä ja lammilla, paikoin myös soilla. Kaupungeissa pesii talojen katoilla yhä lisääntyvä määrä "kalakaijoja". Ruokailee toreilla, kaatopaikoilla ja aamukasteisilla nurmikoilla kastematoja keräämässä. Rantamökkien pesimälokki on kalalokki. Muuttomatkoilla ja talvehtimisalueilla viihtyy satamissa ja puistojen ankkalammikoissa.
Lisääntyminen.
Kalalokki pesii alkukesästä kareilla, luodoilla ja kaupungeissa talojen katoilla, joskus myös naurulokkiyhdyskunnissa. Pesä on yleensä avoimesti kalliolla tai ruohikossa, joskus merimerkissä tai puussa, erityisesti männyn oksalla. Pesä on rakennettu kuivista heinistä ja oksista, ja on hieman pienempi kuin selkälokin pesä. Munia on yleensä 3, joskus 2. Muninta alkaa Etelä-Suomessa äitienpäivän tienoissa. Haudonta kestää 23–28 päivää, molemmat emot hautovat. Poikaset oppivat lentämään viiden viikon iässä. Pesinnän päätyttyä saaristo tyhjenee huomaamattomasti kalalokeista. Nuoret linnut ovat ruskeankirjavia ja melko helppo erottaa muista lokeista. Ensimmäisen talven aikana ne saavat harmaat selkähöyhenet ja päänseutu muuttuu aikuisen kaltaiseksi. Kolmivuotiaana ne ovat aikuispuvussa.
Ravinto.
Kalalokki syö, nimestään huolimatta, lähes mitä tahansa: kalaa, perkausjätteitä, äyriäisiä, maahyönteisiä, kastematoja, muiden lintujen munia ja poikasia ja jätteitä. Kala on kuitenkin pääravinto.


Selkälokki.
Selkälokki ("Larus fuscus") on suuri, mustaselkäinen lokkilaji. Sen pääasiassa Suomessa esiintyvä nimialalaji, niin sanottu suomenselkälokki ("Larus fuscus fuscus"), on erityisen tummasiipinen.
Koko ja ulkonäkö.
Selkälokki on lähes harmaalokin kokoinen, mutta sen siivet ja selkä ovat mustat sekä pää, kaula, rinta ja vatsapuoli valkoiset, jalat kirkkaankeltaiset. Nokka on keltainen, ja siinä on punainen laikku. Selkälokki on pienempi kuin samannäköinen merilokki. Selkälokki eroaa merilokista myös sikäli, että selkälokin siivenkärjen valkoinen täplä on pienempi ja siiven takareunan valkoinen raita kapeampi kuin merilokilla. Selkälokin pituus on 50–60 senttimetriä, siipien kärkiväli 120–140 senttimetriä ja paino 500–1 200 grammaa. Koiras on hieman kookkaampi kuin naaras. Koiras painaa keskimäärin noin 850 grammaa, naaras noin 715 grammaa.
Äänet ovat harmaalokin tyyppisiä, mutta korkeampia ja nasaalivoittoisia.
Rengastettaessa jalkaan kiinnitetään teräksinen rengas, jonka koko ilmaistaan kirjainkoodilla HT (poikanen) tai CT (aikuinen). Tuhansia suomalaisia selkälokkeja on rengastettu myös niin sanotulla lukurenkaalla, joka on muovinen, noin 30 millimetriä korkea putkirengas, johon on kaiverrettu lyhyt kirjaimista ja numeroista koostuva koodi. Koodi on luettavissa kiikarilla tai kaukoputkella joskus jopa satojen metrien päästä.
Vanhin suomalainen rengastettu selkälokki on ollut 29 vuotta, 8 kuukautta ja 7 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen 34 vuotta ja 11 kuukautta vanha yksilö.
Levinneisyys.
Selkälokki on muuttolintu. Se pesii Atlantin Euroopan-puoleisella rannikkoseudulla ja Jäämerellä Islantia ja Pohjois-Venäjää myöten. Jäämerellä pesivä alalaji "heuglini" on hieman kookkaampi, ja sen selkä on tummanharmaa. Länsi-Euroopassa pesivän "graellsii"-alalajin selkä on tumman lyijynharmaa, ja sen siivenkärjet ovat mustat. Kumpaakin "tuhkaselkälokkialalajia" tavataan Suomessa, mutta alalajien erottaminen toisistaan on aikuisten yksilöiden kohdalla maastossa mahdotonta. Suomessa pesivät selkälokit talvehtivat pääasiassa Itä-Afrikassa, erityisesti Kenian, Ugandan ja Tansanian järvillä. Lukurengastuksen myötä lajin muutto- ja talvehtimistavoista on saatu paljon uutta tietoa. On havaittu, että muuttomatkallaan ne pysähtyvät ruokailemaan ja levähtämään Israelin kalanviljelyaltailla. Keväällä ensimmäiset vanhat linnut saapuvat säännöllisesti maaliskuun viime päivinä. Syysmuutto tapahtuu vaivihkaisesti elo–syyskuun aikana.
Selkälokki luokiteltiin Suomessa vuonna 2000 vaarantuneeksi, mutta maailmanlaajuisesti se on elinvoimainen laji.
Elinympäristö.
Suomessa selkälokki pesii koko merialueella sekä osalla suurimmista järvistä. Merialueella runsain kanta on Pohjanlahdella, Perämerellä ja itäisellä Suomenlahdella. Saaristomeren ennen hyvin vahva pesimäkanta on taantunut pieneen osaan entisestään, ja ulkosaaristo on lähes tyhjentynyt selkälokeista. Järvikanta on keskittynyt Järvi-Suomeen. Pohjois-Suomessa kanta on harva ja laji puuttuu suurilta alueilta kokonaan. Pesintä tapahtuu usein harmaa- tai kalalokkiyhdyskunnissa, joskin yksittäispareja on melko paljon. Myös tiirakolonioissa on usein selkälokkipari. Selkälokkiyhdyskunnat ovat nykyisin melko pieniä, Saaristomerellä harvoin 30 paria suurempia. Selkälokki pesii mielellään metsäisillä pikkusaarilla.
Suomessa pesii noin 7 000 selkälokkiparia. Noin kaksi kolmasosaa kannasta pesii saaristossa. Euroopassa pesii 210 000–230 000 selkälokkiparia, joista Britteinsaarilla 83 000 paria. Maailman populaation kooksi arvioidaan 680 000–750 000 yksilöä.
Lisääntyminen.
Selkälokin pesä on selvästi pienempi kuin harmaalokin. Se on rakennettu kuivista ruohoista ja sammalista. Harmaalokkiyhdyskunnissa pesivien selkälokkien pesät ovat yleensä alempana, lähempänä vesirajaa, kuin harmaalokkien pesät, ja mielellään katajikon tai heinikon suojassa. Munia on kolme ja ne ovat hieman pienempiä kuin harmaalokin ja hieman suurempia kuin kalalokin. Muninta alkaa Etelä-Suomessa yleensä äitienpäivän tienoilla. Kumpikin vanhemmista hautoo ja haudonta kestää lähes neljä viikkoa. Poikaset kasvavat nopeammin kuin harmaalokin ja ovat lentokykyisiä usein jo viisiviikkoisina eli etelässä heinäkuun alkupuolella. Nuori selkälokki voi olla vaikea erottaa nuoresta harmaalokista. Lentävän linnun parhaat tuntomerkit ovat valkea yläperä ja kokotumma käsisiipi. (Harmaalokilla yläperä on harmaan kirjava ja käsisiiven takareunassa on selvähkö vaalea "luukku".) Useimmat nuoret selkälokit pysyttelevät etelässä 1,5–2,5 vuotta. Nuori lintu saa aikuispuvun aikaisemmin kuin harmaalokki, usein jo kolmevuotiaana.
Ravinto.
Selkälokin pääravinto on kala. Kaatopaikoilla vierailu on yleistynyt viime vuosina. Mökkiläisten tarjoamat ruuantähteet kelpaavat myös. Jotkin yksilöt voivat erikoistua munien ja poikasten syöntiin. Kaatopaikkojen kunnostus uhkaa vähentää kaikkia lokkilajeja entisestään.
Selkälokki on kehälaji.
Evoluutiotutkijat sanovat, että selkälokki ja harmaalokki ovat lajiutumassa erilleen toisistaan. Selkälokki ja harmaalokki eivät risteydy suoraan keskenään, mutta välimuotojen kautta risteytymistä tapahtuu. Niinpä harmaalokki on kehälaji selkälokin kanssa.
Uhanalaisuus.
Selkälokkien pesimäparien lukumäärä Suomessa oli vuonna 2003 noin 8000, mikä on noin puolet nimialalajin maailman kokonaiskannasta. Selkälokki on säädetty ympärivuotisesti uhanalaiseksi lajiksi, jonka ohjeellinen korvausarvo vuonna 2009 on 757 euroa.


Harmaalokki.
Harmaalokki ("Larus argentatus") on isokokoinen lokkilaji.
Ulkonäkö ja koko.
Aikuisen harmaalokin selkä on tasaisen vaaleanharmaa, pää ja rinta valkeat, nokka keltainen ja sen kärjessä punainen täplä. Jalkojen väri vaihtelee keltaisesta harmaanpunaiseen, tavallisin väritys vaalean lihanpunainen. Nuori yksilö on valkean-ruskean-harmaankirjava ja vaikeampi tunnistaa muista isoista nuorista lokeista. Nuori lintu saa aikuispuvun vasta noin nelivuotiaana.
Harmaalokin pituus on 55–68 cm, siipien kärkiväli 130–150 cm ja paino 600–1 700 g. Koiras on selvästi naarasta kookkaampi. Koiraan siiven pituus on 410–455 mm ja naaraan 390–425 mm. Koiras painaa keskimäärin 1 245 g ja naaras 860 g. Harmaalokki ja selkälokki ovat lähisukuisia lajeja, joiden suomalaiset alalajit on helppo erottaa toisistaan.
Harmaalokin soidinääni, kaklatus, poikkeaa kalalokin kaklatuksesta matalampana ja honottavampana. Selkälokin kaklatus on vain hieman korkeampi.
Useita alalajeja tavataan. Etelänharmaalokki, aroharmaalokki ja amerikanharmaalokki on hiljattain erotettu omiksi lajeikseen. Harmaalokkiryhmän taksonomia on epäselvä ja sitä tutkitaan paljon.
Rengastettaessa jalkaan laitetaan teräksinen rengas, jonka koko Suomessa ilmaistaan kirjainkoodilla HT. Tuhansia suomalaisia harmaalokkeja on myös värirengastettu eri värisillä noin 30 mm korkeilla muovisilla putkirenkailla, joihin on kaiverrettu lyhyt kirjain- ja numeroyhdistelmä. Niin sanotun lukurenkaan pystyy kiikarilla tai kaukoputkella lukemaan jopa satojen metrien päästä. Rengastamalla on saatu erittäin paljon tietoa harmaalokin elintavoista, muutosta, pesimäpaikkauskollisuudesta ja iästä.
Vanhin suomalainen rengastettu harmaalokki ja vanhin suomalainen rengaslintu on toistaiseksi ollut 32 vuotta 1 kuukausi 16 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin harmaalokki.
Levinneisyys.
Harmaalokki pesii pitkin Länsi- ja Luoteis-Euroopan rannikkoa ja paikoin sisämaassakin, Pohjois-Amerikassa ja Koillis-Aasiassa. Talvisin sitä tavataan etelämpänä muun muassa Väli-Amerikan ja Itä-Aasian rannikolla ja Välimerellä. Euroopassa pesii ainakin 750 000–830 000 paria. Maailman populaation kooksi arvioidaan 2,6–3 miljoonaa yksilöä. Suomen kanta on keskittynyt saaristoon. Sisämaassa laji pesii järvillä ja paikoin soilla. Lapissa esiintyminen on laikuittaista. Tiheimmät harmaalokkikannat ovat Suomenlahdella ja Saaristomerellä.
Laji käyttää tehokkaasti hyväkseen kaatopaikkojen antimia. Pesimäaikana emot voivat tehdä useita retkiä päivässä jopa 50 km:n päässä olevista kolonioista lähimmälle kaatopaikalle. Kaatopaikkojen määrän rajusti vähennyttyä 1990-luvulla ovat harmaalokit keskittyneet muutamille suurille kaatopaikoille, kuten Helsingin seudun Ämmässuon, Tampereen Tarastejärven, Turun Topinojan, Forssan Kiimassuon ja Kuopion Heinälamminrinteen jäteasemille. Päivän aikana kaatopaikalla vierailee tuhansia harmaalokkeja. Kaatopaikoilla tapetaan harmaa- ja merilokkeja paljon. Esimerkiksi Turun Topinojalla on 30 vuoden aikana tapettu kymmeniä tuhansia harmaalokkeja.
Harmaalokki on muuttolintu. Leutoina talvina saaristossa ja kaatopaikoilla kuitenkin talvehtii tuhansia lintuja. Pääasiallinen talvehtimisalue on Itämeren etelärannikolla Puolassa, Saksassa ja Tanskassa. Joitakin rengastettuja lintuja on löydetty myös muun muassa Sveitsistä ja Italiasta. Keväällä varhaisimmat muuttajat palaavat pesimäluodoilleen jo helmikuussa. Päämuutto tapahtuu maaliskuun loppupuolella ja huhtikuun alussa. Syysmuutto alkaa jo elokuussa ja linnut häipyvät vähitellen merelle. Lounaaseen matkaavia harmaalokkeja tavataan runsaasti vielä marras-joulukuussa, ja jääpeitteen työntyessä etelään voi vielä tammikuussa, joskus jopa helmikuussa, ulkosaaristossa tavata lounaaseen muuttavia parvia.
Elinympäristö.
Suomen harmaalokkikanta oli sata vuotta sitten vain joitakin satoja pareja. Pesimäkanta koostui pääasiassa sisämaan soilla ja suolammilla pesivistä "cachinnans"-alalajin yhdyskunnista sekä ulko- ja välisaariston puuttomilla luodoilla pesivistä yksittäispareista. Elintason kasvu ja siitä johtuvan kaatopaikkojen tarjoaman ravinnon määrän valtaisa lisääntyminen edesauttoivat harmaalokin nopeaa lisääntymistä. 2000-luvun alussa Suomessa pesi jo noin 30 000 paria. Pääosa kannasta pesii Suomenlahdella ja Saaristomerellä. Suuria yhdyskuntia on myös Pohjanlahden rannikolla. Sisämaassa harmaalokki pesii useimmilla suurilla järvillä ja monilla soilla. Suurimmissa yhdyskunnissa eli kolonioissa pesii useita satoja pareja, muun muassa Ilomantsin Kesonsuolla ja Pirttikylän Sanemossenilla noin 500 paria. Jo pitkään on joitakin kymmeniä, ehkä jopa satoja pareja pesinyt kaupunkien keskustojen kerrostalojen katoilla.
Lisääntyminen.
Harmaalokki rakentaa suurehkon pesän kuivista heinistä, sammalista ja jäkälistä yleensä paljaalle kalliolle siten, että sadevesi ei pääse kerääntymään pesän alle. Pesää ei rakenneta kovin lähelle rantaviivaa nousuveden aiheuttaman vaaran takia, vaan useinkin yhdyskunnan pesät sijaitsevat luodon korkeimman kohdan tuntumassa. Jos selkälokkeja pesii samassa yhdyskunnassa, ovat harmaalokkien pesät säännöllisesti ylempänä ja erillään selkälokkien pesistä. Harmaalokin pesä on suurempi kuin selkälokin ja pienempi kuin merilokin. Suolla pesät ovat sammalikossa lähellä avovettä.
Munia on lähes aina kolme, joskus kaksi. Muninta alkaa Etelä-Suomessa huhtikuun jälkipuoliskolla, yleensä vasta jäiden sulettua. Muninta tapahtuu kahden vuorokauden välein. Haudonta kestää noin neljä viikkoa, molemmat puolisot hautovat. Poikaset kuoriutuvat eri aikaan. Ne liikkuvat jo parin päivän ikäisinä pesän lähistöllä. Suurempina ne usein syöksyvät veteen uimaan ihmisen noustessa pesimäluodolle. Lentokykyisiä poikaset ovat 1½-2 kk vanhoina, Etelä-Suomessa kesäkuun lopulla tai heinäkuun alussa. Molemmat emot osallistuvat poikasten ruokkimiseen. Heinäkuussa lokkiperheet tekevät yhteisiä retkiä lähiseudun ruoka-apajille, esimerkiksi kaatopaikoille.
Harmaalokki on lisääntymiskykyinen yleensä nelivuotiaana (5. kalenterivuotena), joskus jo kolmevuotiaana (4kv). Jos ensimmäinen munapesä tuhoutuu, naaras munii yleensä toisen pesueen, jossa on tavallisesti vain yksi tai kaksi, harvoin kolme munaa.
Ravinto.
Harmaalokit ovat kaikkiruokaisia ja syövät kalaa ja kalanperkeitä, muiden lintujen munia ja poikasia sekä ihmisasutuksen liepeiltä jätteitä. Sulamattoman osan, kuten esimerkiksi luut, karvat ja muovin, ne oksentavat oksennuspalloina.
Harmaalokki on kehälaji.
Evoluutiotutkijat uskovat harmaalokin ja selkälokin olevan paraikaa jakautumassa kahdeksi lajiksi. Harmaalokki on kehälaji selkälokin kanssa. Se ei suoraan risteydy tämän kanssa, mutta harmaalokin ja selkälokin välillä on monia välimuotoja, jotka risteytyvät keskenään. Välimuotojen jatkumon toinen pää risteytyy harmaalokin kanssa, toinen selkälokin kanssa.


Merilokki.
Merilokki ("Larus marinus") on suurin Suomessa pesivistä lokkilajeista.
Koko ja ulkonäkö.
Aikuisen merilokin pää ja vartalo ovat valkoiset, selkä ja siivet mustat, siivenkärjissä on valkea läikkä. Tukeva nokka on keltainen ja siinä on punainen pilkku. Koivet ovat lihanpunaiset tai harmaanpunertavat. Pituus on 61–74 cm ja siipien kärkiväli 1,4–1,7 metriä. Paino voi olla yli kaksi kiloa. Selkälokista sen erottaa tanakamman olemuksen, harmahtavampien mustien osien, jalkojen värin ja äänien perusteella. Nuoret yksilöt ovat ruskehtavia parin ensimmäisen elinvuoden ajan. Ensimmäisen elinvuoden aikana merilokki voi olla vaikea erottaa saman ikäisestä harmaalokista. Aikuispuvun merilokki saa noin 4 vuoden ikäisenä.
Äänet muistuttavat harmaalokin ääniä, mutta ovat syvempiä ja voimakkaampia. Kaklatus on hieman lyhyempi kuin harmaalokin. Varoitushuuto on haukkuva, matala "ga-ga-ga-ga". Nuoret linnut ääntelevät korkeata, pihisevää vinkunaa.
Rengastettaessa jalkaan laitetaan teräksinen rengas, jonka koko Suomessa ilmaistaan kirjainkoodilla DT. Merilokkeja on myös rengastettu muovisilla värirenkailla. Tämä niin sanottu lukurengas on noin 30 mm korkea putkirengas, johon on kaiverrettu lyhyt kirjaimista ja numeroista koostuva koodi. Lukurenkaan pystyy lukemaan kiikarilla tai kaukoputkella jopa satojen metrien päästä.
Vanhin Suomessa rengastettu merilokki on elänyt 27 vuotta 1 kuukauden 14 päivää. Se on samalla Euroopan vanhin merilokki.
Merilokin vastakuoriutuneet poikaset ja muna
Levinneisyys.
Merilokki pesii Luoteisen Euroopan ja Pohjois-Amerikan rannikoilla, saarissa ja paikoin myös sisämaassa. Linnaeus kuvaili lajin holotyypin Gotlannista. Lajin elinympäristön ala on noin miljoona neliökilometriä ja maailman populaation kooksi arvioidaan 540 000–750 000 yksilöä. Euroopassa pesii noin 96 000–120 000 paria. Suomessa pesii noin 3 000 paria (harmaalokkipareja on noin 30 000), pääosa Saaristomerellä ja Suomenlahdella. Sisämaassa pesii noin 100 paria merilokkeja, pääasiassa Lapin suurilla järvillä sekä muutamilla eteläsuomalaisilla järvillä. Valtaosa merilokeistamme muuttaa talveksi joko Ruotsin itärannikkoa tai Baltian rannikkoa seuraten Tanskan, Puolan ja Pohjois-Saksan vesille, osa pysyttelee merialueellamme läpi vuoden. Silloin harvoin, kun Itämeri jäätyy lähes kokonaan, muuttavat kaikki merilokit Tanskaan ja Pohjanmeren rannikoille.
Elinympäristö.
Nimensä mukaisesti merilokki on ollut mereinen lintu. Vuosikymmeniä sitten laji oli hyvin vähälukuinen ja pesi vain kaikkein uloimmilla kareilla. Kanta on lisääntynyt voimakkaasti ja nykyisin laji pesii kaikkialla saaristossa. Esiintymisen painopiste on pienten puuttomien karien täplittämässä väli- ja ulkosaaristossa. Suurilla metsäpeitteisillä saarilla merilokki ei pesi, joitakin karuja niemenkärkiä lukuun ottamatta. Lisääntymisen ansiosta laji on siirtynyt pesimään suurimmille järville, ja myös joillekin soille harmaalokkiyhdyskuntiin.
Kaatopaikoilla ruokailevien ja lorvivien merilokkien määrä on myös kasvanut nopeasti. Näin etenkin rannikon läheisillä suurilla jäteasemilla. Turun Topinojan kaatopaikalla on tapettu satoja, ehkä jopa tuhansia merilokkeja viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Tappamisen avulla pyritään hillitsemään pesivän kannan kasvua, sillä merilokki on paha vesilintupoikueiden tuhoaja. Ne ovat oppineet ilmasta seuraamaan nopeita veneitä, jotka aiheuttavat häiriötä ja paniikkia etenkin haahkapoikueissa. Haahkaemojen säikähdettyä venettä lokit syöksyvät poikueiden kimppuun ja voivat hetkessä hotkia suihinsa koko poikueen. Vielä turvattomampia ovat sotkien, pilkkasiiven ja telkkien poikueet, jotka pahimmilla alueilla tuhoutuvat järjestelmällisesti.
Lisääntyminen.
Merilokit pesivät ensi kertaa 4–5-vuotiaina. Tyypillisesti vain yksi pari asuttaa pientä puutonta karia, mutta kannan kasvun myötä yhdyskuntapesiminen on yleistynyt. Suomen suurimmassa koloniassa on ollut 55 paria. Toistaiseksi koloniat ovat vielä pieniä, muutamasta parista 10–20:een. Monissa harmaalokkikolonioissa pesii myös muutamia merilokkipareja. Vanha merilokkipari pysyttelee pesimäluotonsa tuntumassa niin kauan kuin meri on sula, ja ne palaavat jo ennen jäiden lähtöä. Jäättöminä talvina monet parit eivät lähde muutolle lainkaan, vaan jopa tammikuussa saattaa nähdä vanhan linnun makailevan vanhassa pesäkuopassa, ikään kuin hautomassa.
Pesä on suuri ja tehdään kuivista heinistä ja sammalista. Yleensä se sijaitsee karin korkeimmalla huipulla, mistä hautova emo voi esteettömästi tarkkailla ympäristöä. Munia on 3, uusintapesissä yleensä 2. Muninta alkaa jäiden lähdön jälkeen, Etelä-Suomessa huhtikuun puolivälin jälkeen. Haudonta kestää noin 4 viikkoa ja molemmat emot hautovat, naaras hieman aktiivisemmin. Poikaset kuoriutuvat eri päivinä. Ne lähtevät pesästä jo päivän-parin ikäisinä, mutta eivät kulje kovin kauas, vaan piileskelevät yleensä jossain kolossa, kiven alla tai kasvillisuuden kätkössä, minne emot tuovat niille ruokaa oksentamalla niille osittain sulanutta kalaa. Poikasten kasvaessa ne liikkuvat enemmän, pysytellen silti lähellä toisiaan ja pesimäluodolla. Pari-kolmeviikkoiset poikaset lähtevät usein uimaan, kun veneellä rantaudutaan pesimäluodolle. Veneen poistuttua ne uivat nopeasti rantaan. Emot tarkkailevat tilannetta korkealta ilmasta huudellen taukoamatta varoituksia, ja tehden ihmistä kohden päätä hipovia huimia, suhisevia syöksyjä. Lentokykyisiä poikaset ovat vasta noin 50 päivän ikäisinä, Etelä-Suomessa kesä-heinäkuun vaihteessa. Emot huolehtivat niistä vielä joitakin viikkoja. Viimeistään elokuussa poikaset itsenäistyvät ja lähtevät omille teilleen.
Ravinto.
Merilokki on kaikkiruokainen. Pääravintona on kala, yleensä silakka. Kaatopaikoilla ne syövät kaikkea, mitä harmaalokitkin. Usein ne ryöstävät muilta lokeilta niiden saaliin. Kesällä ne syövät vesilintujen poikasia ja jopa aikuisia pieniä vesilintuja. Munia ne eivät syö, se on varisten ja korppien puuhaa. Poikasille emot syöttävät lähes pelkästään kalaa.


Meriharakka.
Meriharakka ("Haematopus ostralegus") on oranssinokkainen lintu, joka on muuttumassa ulkoluotojen kahlaajasta kaupunkilinnuksi.
Koko ja ulkonäkö.
Musta pää ja selkä, mustat valkoläikkäiset siivet ja pyrstö, valkea rinta ja vatsapuoli. Punaiset jalat ja punainen vahva nokka. Nuoren linnun selkä on ruskehtavan tummanharmaa, ja sen nokan kärki on tumma. Ääni on raikuvan kova, kimeä 'piik'. Muutkin äänet ovat kauaskantavia ja saariston luontoa elävöittäviä kiljahteluja.
Pituus 40–49 cm Siipien kärkiväli 80 cm Paino 330–750 g.
Vanhin suomalainen rengastettu meriharakka on ollut 23 vuotta 11 kuukautta 10 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut saksalainen, peräti 43 vuoden 4 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Pesimisalueet ovat Länsi-Eurooppa, Keskinen Euraasia ja Kamchatka sekä Kiina. Näiden mukaan meriharakat joskus jaetaan kolmeen alalajiin. Talvehtimisalueita ovat Pohjois-Afrikka, Etelä-Eurooppa ja Etelä-Aasia. Euroopassa pesii vähintään 200,000 paria pääasiassa merenrannikoilla. Suomen pesimäkanta on noin 4000 paria, mistä sisämaapesijöiden osuus on 50–100 paria. Muuttolintu, joka saapuu Suomeen huhtikuussa ja lähtee pois heinä-elokuussa. Arktisten alueiden pesimälinnut muuttavat Suomen yli toukokuussa.
Elinympäristö.
Lajia tavataan rannikoilla, hiekkarannoilla, meren saarilla, järvien ja jokien rannoilla, kosteikoissa ja viljelysmailla.
Lisääntyminen.
Pesä on vaatimaton maakuoppa soraisella alustalla muutama metri vesirajasta. Munia on 3 kappaletta, mikä on poikkeuksellista kahlaajalle, joilla normaalisti on 4 munaa. Haudonta-aika on noin 4 viikkoa, molemmat aikuiset hautovat. Poikaset oppivat lentämään 5 viikon iässä. Päinvastoin kuin muut kahlaajat, meriharakat ruokkivat poikasiaan. Emot noukkivat vedestä poikasille pikkueläimiä. Monissa kaupungeissa meriharakka on alkanut pesiä rakennusten tasakatoilla.
Meriharakka miettii seuraavaa siirtoaan Helsingin Kaivopuiston edustalla.
Ravinto.
Meriharakka syö ennen kaikkea simpukoita ja ostereita. Myös hyönteistoukat ja pikkukalat kelpaavat.


Stoalaisuus.
Stoalaisuus oli hellenistisen filosofian koulukunta, joka vaikutti useiden vuosisatojen ajan antiikin Kreikan ja Rooman yläluokan moraaliseen ajatteluun. Stoalaisuuteen yhdistetään mielenrauhan ("ataraksia") tavoittelu ja tunteiden hillintä ("apatheia").
Stoalaisuuden perusti Zenon Kitionilainen Ateenassa 300- ja 200-lukujen eaa. vaihteessa. Stoalainen oppi oli suosittu ja eri oloihin mukautuva, ja sillä oli paljon seuraajia kautta Kreikan ja Rooman valtakunnan, aina siihen saakka kun keisari Justinianus I sulki Ateenan pakanalliset filosofikoulut vuonna 529.
Stoalaiset katsoivat intohimoisten tunteiden olevan seurausta virheellisistä arvostelmista. Viisaalla ("sofos"), moraalisesti ja intellektuaalisesti täydellistyneellä ihmisellä, ei olisi tällaisia tunteita, koska hänellä olisi vain tosia arvostelmia. Metafysiikassa stoalaiset kannattivat sekä kosmista determinismiä että ihmisen tahdon vapautta, ja katsoivat, että ihmiselle on hyveellistä omata sellainen tahto ("prohairesis"), joka on luonnon mukainen. Tämän vuoksi stoalaiset esittivät filosofiansa elämäntapana, jossa oleellista ei ollut se, mitä henkilö sanoi, vaan se, miten hän eli. Myöhemmät roomalaiset stoalaiset, kuten Seneca ja Epiktetos, painottivat hyveen olevan ainoa asia, joka on tarpeen ihmisen onnellisuudelle. Näin stoalainen viisas oli immuuni ulkoa päin kohtaaville onnettomuuksille. Tästä on seurausta ajatus stoalaisesta mielentyyneydestä onnettomuuksien edessä, vaikkakaan yleensä ei oteta huomioon, että stoalaisuudessa vain viisaan saatettiin nähdä olevan todella vapaa, ja että kaikki moraalin huonous oli yhtä paheellista.
Stoalaisuus asetetaan usein vastakkain epikurolaisuuden kanssa. Tähän ovat syinä muun muassa päinvastaiset näkemykset onnellisuuden olemuksesta sekä se, että stoalaiset uskoivat kohtaloon ja Jumalan läsnäoloon tässä maailmassa, kun taas epikurolaiset kielsivät kummankin.
Historia.
Stoalaisuus syntyi Ateenassa noin vuonna 301 eaa. Sen perustajana pidetään Zenon Kitionlaista. Päinvastoin kuin esimerkiksi epikurolaiset, Zenon valitsi opetuspaikakseen julkisen tilan. Hän opetti Ateenassa maineikkaassa Stoa poikilessa eli Kirjavassa pylväshallissa, joka sijaitsi Ateenan Agoran laidalla. Hänen filosofiansa sai nimensä pylväshallin mukaan.
Zenonin ja muiden ensimmäisten stoalaisten ajatukset pohjautuivat kyynikoiden ajatuksiin. Kyynisen koulukunnan perustaja Antisthenes oli ollut Sokrateen oppilas. Toinen merkittävästi stoalaisuuteen vaikuttanut kyynikko oli Diogenes. Hän, kuten Sokrateskin, suosi yksinkertaista elämää ilman ylellisyyksiä, ja pyrki palauttamaan elämän pelkkiin välttämättömyyksiin. Hän asui tynnyrissä, söi raakaa lihaa ja masturboi julkisesti osoittaakseen riippumattomuuttaan muusta yhteiskunnasta.
Vastaavasti stoalaisten opetusten keskeinen sisältö oli moraalissa, jonka Zenon opetti olevan sama kuin luonto. Alkuvaiheessa stoalaisuus nähtiinkin lähinnä "takaisin luontoon" -tyyppisenä liikkeenä, joka kritisoi taikauskoa ja tabuja. He opettivat myös irtisanoutumista kivusta ja sairauksista, hyvästä tai huonosta onnesta, sekä elämästä ja kuolemasta. Zenon haastoi usein totunnaiset kiellot, perinteet ja tavat.
Stoalaisuus opetti, että epäitsekkyys on suurin hyve elämässä ja ainoa, mitä tarvitaan onnellisuuteen. Hyveelliset ihmiset voivat olla riippumattomia yhteiskunnasta, mutta heidän täytyy auttaa muita. He voivat tulla paremmiksi ainoastaan ottamalla hyveensä käyttöön suhteessaan toisiin ihmisiin. Hallitsemalla intohimonsa ja tunteensa he voivat voittaa ulkopuolisen maailman ja löytää rauhan itsensä kanssa. Stoalaisuus opetti myös rakastamaan kaikkia muita eläviä olentoja.
Zenonin merkittävin seuraaja oli Khrysippos, jonka aikaansaannosta on suurin osa siitä mitä nykyään kutsutaan stoalaisuudeksi. Muita stoalaisuuden merkittäviä edustajia olivat Khrysippoksen opettaja Kleanthes, roomalaiset Seneca ja Marcus Aurelius, sekä Epiktetos, joka syntyi ja kuoli Kreikassa, mutta eli suurimman osan elämästään Roomassa. Myös roomalaisen Ciceron ajattelu sai paljon vaikutteita stoalaisilta, vaikka yleisesti häntä voidaankin pitää eklektikkona.
Stoalaisilta filosofeilta ei valitettavasti, kuten A. A. Long on todennut, ole säilynyt yhtään kokonaista teosta koulukunnan kahden ensimmäisen kauden ajalta. Varhaisstoan ajalta on säilynyt lähes kokonaisena vain Kleantheen "Hymni Zeukselle". Muutoin teoksia on säilynyt ainoastaan roomalaiselta myöhäisstoan ajalta. Näihin lukeutuvat muun muassa Epiktetoksen teokset "Käsikirja" ja "Keskusteluja" sekä Marcus Aureliuksen teos "Itselleni".
Roomalaiselta kaudelta tunnetaan kolmen ”stoalaisen marttyyrin” kohtalo keisari Neron käsissä. Musonius Rufuksen oppilaat Rubellius Plautus, Thrasea Paetus ja Barea Soranus olivat kaikki merkittäviä poliitikkoja ja stoalaisuuden kannattajia. He eivät syyllistyneet rikoksiin hallitsijaa vastaan, mutta loukkasivat tätä pelkästään korkealla moraalillaan. Nero surmautti ensin Plautuksen, ja alkoi tämän jälkeen vainota tämän kahta ystävää. Heidän kerrotaan kohdanneen kuolemansa tyynesti.
Filosofien ja poliitikkojen lisäksi stoalaisia vaikutteita voidaan havaita useilla tiedemiehillä ja kirjailijoilla. Tällaisia ovat muun muassa Geminos, Kleomedes, Strabon, Flavius Josephus, Areios Didymos, Apollonios Dyskolos ja Klaudios Ptolemaios.
Filosofia.
Stoalaiset muotoilivat yhtenäisen todellisuuskäsityksen, joka koostui muodollisesta logiikasta, monistisesta materialistisesta fysiikasta ja naturalistisesta etiikasta. Näistä stoalaiset korostivat etiikkaa tärkeimpänä tiedonalana ja inhimillisen tiedon varsinaisena päämääränä, mutta he myös kehittivät logiikan ja luonnontieteen teorioita tukemaan eettisiä oppejaan.
Myöhemmät roomalaiset stoalaiset korostivat elämistä sopusoinnussa todellisuuden kanssa, jonka tapahtumia ihmiset eivät kykene suoraan hallitsemaan. Uuden ajan filosofeille stoalaisten logiikan teoriat ovat puolestaan olleet stoalaista etiikkaa kiinnostavampia.
Stoalaisten mukaan hyve on ainoa todella hyvä asia. Hyveellinen on se, joka on saavuttanut onnellisuuden tiedon avulla. Hyveellinen ihminen löytää onnellisuuden itse ja on riippumaton ulkomaailmasta. Riippumattomuus ulkomaailmasta saavutetaan hallitsemalla omia tunteita. Stoalaiset opettivat itsekontrollin ja mielenlujuuden kehittämistä keinona voittaa haitalliset tunteet.
Stoalaiset korostivat "rationaalisuutta" eli järjenmukaisuutta. He näkivät, että kaikille asioille löytyi jokin selitys: esimerkiksi kuolema oli luonnonlakien sanelema selvyys. Stoalaisuuden mukaan objektiiviseksi ajattelijaksi tuleminen mahdollistaa sen, että ihminen ymmärtää universaalin järjen ("logos"). Hyve koostuu tahdosta, joka on sopusoinnussa luonnon kanssa.
Khrysippos kehitti useita vertauksia filosofian eri osa-alueiden välisistä suhteista. Erään vertauksen mukaan filosofia on kuin elävä organismi: logiikka vastaa luita ja hermoja, etiikka lihaa ja fysiikka sielua. Toisen vertauksen mukaan filosofia on kuin muna: logiikka vastaa kuorta, etiikka valkuaista ja fysiikka keltuaista. Kenties tunnetuimman vertauksen mukaan filosofia on kuin puutarha: puutarhan alueen rajaava aita vastaa logiikkaa, sen tuottamat kasvit etiikkaa ja sen maaperä, jonka pohjalta etiikan kasvusto nousee, fysiikkaa.
Logiikka.
Logiikassa stoalaiset kehittivät ensimmäisenä propositiologiikkaa eli lauselogiikkaa. Näin he laajensivat Aristoteleen kehittämää syllogistiikkaa lisäämällä siihen konnektiivit "ja" (konjunktio), "tai" (disjunktio), "jos" (implikaatio) ja "ei" (negaatio), ja keskittymällä termien sijasta kokonaisten väitelauseiden välisiin suhteisiin.
Stoalainen logiikka sai vaikutteita dialektisesta koulukunnasta. Zenon oli dialektikko Diodoros Kronoksen oppilas. Myöhempää Khrysipposta voidaan pitää antiikin toisena suurena loogikkona Aristoteleen ohella. Stoalainen propositiologiikka, jonka keskeisenä osana oli deduktiivinen järjestelmä, on hänen kehittämänsä.
Antiikin aikana sanottiin, että jos jumalat käyttäisivät logiikkaa, se saattaisi olla Khrysippoksen logiikkaa. Diogenes Babylonialainen ja Antipatros Tarsoslainen systematisoivat Khrysippoksen logiikkaa ja tekivät siihen vähäisiä laajennoksia. Myöhemmän antiikin aikana aristoteelista ja stoalaista logiikkaa yhdisteltiin usein.
Tietoteoria.
Tietoteoriassa stoalaiset uskoivat siihen, että varmaa tietoa voidaan saavuttaa järjen avulla. Totuus voidaan erottaa virhepäätelmistä, vaikka käytännössä onkin usein mahdollista päästä vain likiarvoihin. Stoalaisten mukaan aistit ottavat jatkuvasti vastaan aistimuksia: sykähdyksiä, jotka siirtyvät aistimisen kohteista aistien kautta mieleen, johon ne jättävät vaikutelmansa ("fantasia"). Mielellä on kyky tehdä arvostelmia ("synkatathesis"), eli hyväksyä tai hylätä vaikutelma. Näin se saattoi erottaa todellisuuden oikeellisen representaation väärästä.
Jotkut vaikutelmat voidaan hyväksyä välittömästi, mutta joillekin voidaan antaa vain eritasoinen empivä hyväksyntä, joka voidaan nimittää uskomukseksi tai mielipiteeksi ("doksa"). Voimme saavuttaa ainoastaan järjen avulla selvän ymmärryksen ja vakaumuksen ("katalepsis"). Varmaan ja toteen tietoon ("episteme"), jonka ainoastaan stoalainen viisas voi saavuttaa, voidaan päästä vain vahvistamalla vakaumus vertaisten kokemuksia ja ihmiskunnan kollektiivisia arvostelmia vastaan.
Fysiikka ja kosmologia.
Stoalainen "järki" ei tarkoittanut ainoastaan logiikan käyttöä, vaan se liittyi myös luontoon ja käsitykseen kaikkeudesta. Stoalaisten uskonnolliset käsitykset olivat panteistisia: kaikkeus käsitettiin jonkinlaisen maailmanjärjen ohjaamaksi. Stoalaisen kosmologian mukaan kaikkeus on aineellinen ja järjellinen substanssi, joka oli itse Jumala, tai luonto. Stoalaiset jakoivat sen kahteen osaan, aktiiviseen ja passiiviseen. Passiivinen substanssi oli aine. Aktiivinen substanssi, jota voidaan kutsua Kohtaloksi tai universaaliksi järjeksi ("Logos"), oli järjellinen eetteri tai alkutuli, joka toimii passiivisen aineen kautta.
Näkemys tulesta luonnon perusosana, mikä oli keskeinen osa stoalaista aineellista todellisuuskäsitystä, on sukua Herakleitoksen ajattelulle. Stoalaiset katsoivat kaikkeuden toistuvan sykleissä ja tuhoutuvan jokaisen syklin lopussa maailmanpalossa ("ekpyrosis"), eli palautuvan jälleen tuleen.
Herakleitokselta oli peräisin myös käsite "logos", jonka stoalaiset yhdistivät kaikkialta luonnosta löytyvään energiaan, lakiin, järkeen ja kaitselmukseen. "Logosta" pidettiin rationaalisena jumalallisena voimana, joka ohjasi kaikkeutta. "Logos" oli yhtä kuin Jumala, luonto tai kohtalo.
Kaikki on Kohtalon lain alaista, sillä kaikkeus toimii ainoastaan oman luontonsa ja sen hallitseman aineen luonnon mukaisesti. Ihmisten ja eläinten sielut ovat saaneet alkunsa alkutulesta, ja ovat samoin Kohtalon alaisia. Kun ihminen elää järjen ja hyveen mukaan, hän elää harmoniassa tämän jumalallisen maailmanjärjestyksen kanssa, pyrkii toimimaan oman sisäisen jumalhenkensä arvon mukaisesti, ja hyväksyy myös tämän jumalallisen järjen olemassaolon kaikissa muissa ihmisissä.
Stoalaiset kannattivat tiukkaa determinismiä, jonka mukaan kaikkeus on tiukasti lakiensa mukaan määräytynyt kokonaisuus. Stoalaisen näkemyksen mukaan se ei kuitenkaan ollut ristiriidassa tahdonvapauden kanssa. Kleantheen vertauksen mukaan väärällä asenteella varustettu ihminen on kuin koira, joka on sidottu kärryihin ja raahautuu sen mukana minne se meneekin. Stoalainen sen sijaan korjaisi tahtoaan sopimaan yhteen maailman kanssa. Oikealla asenteella varustettu ihminen olisi siis kuin koira, joka juoksee omasta tahdostaan kärryjen mukana samaan suuntaan. Stoalainen olisi, Epiktetoksen sanoin, sairas, vaarassa, kuolemassa tai maanpaossa, mutta silti onnellinen — osoittaen näin täydellistä riippumattomuutta.
Ihmisen sielu oli osa jumalallista "logosta", ja täten kuolematon. Sielun yksilölliset piirteet olivat kuitenkin luonnoltaan tuhoutuvia, ja ne "säilyvät jonkin aikaa ja muuttuvat sitten ja hajaantuvat ja syttyvät tuleen, kun ne otetaan takaisin kaikkeuden siemenenä toimivaan järkeen ("logos spermatikos")". Koska järki on sekä ihmiskunnan että kaikkeuden taustalla, tästä seuraa, että inhimillisen elämän päämäärä on elää järjen johtamaa elämää, eli elää luonnon ja sen lakien mukaan.
"Apatheia" ja tunteet.
Antiikin ajalla eläneet stoalaiset on usein ymmärretty väärin, koska heidän käyttämänsä termit merkitsivät heidän aikanaan eri asiaa kuin nykyään. Nimitys "stoalainen" tarkoittaa nykyään usein "tunteetonta", koska stoalaiset opettivat vapautta intohimoista ja muista tunteista. Stoalaisten tavoitteena oli "apatheia" eli "tunteeton tila", "tunteiden puuttuminen" ("a-", "epä-" + "pathos", "tunne").
Antiikin aikana sanaan "tunne" sisällytettiin kuitenkin suuri joukko inhimillisiä tuntemuksia ja intohimoja, joista monet olivat kielteisiä, kuten viha, pelko, kipu, nautinto, tuska, halu, jne. Stoalaisten tarkoituksena ei ollut tunteiden täydellinen kuolettaminen, vaan niistä aiheutuvien ongelmien välttäminen niin, että turhista arvoasetelmista luovutaan. Sanalla apatia ei näin ollen tarkoitettu "tylsämielistä välinpitämättömyyttä", kuten nykyään, vaan ennemmin objektiivisuutta ja "selkeää arvostelmaa" todellisuudesta, sekä näistä seuraavaa järkkymätöntä mielenrauhaa.
Tunneteoriassaan stoalaiset erottivat toisistaan käsitteet "pathos", joka käännetään yleensä passioksi ("pathos", mon. "pathē"), eli tuntemukset jotka saavat alkunsa väärästä arvostelmasta; "propathos" eli vaistonvarainen reaktio (esim. kalpeneminen tai vapina vaaran uhatessa); sekä "eupathos", eli tuntemukset jotka saavat alkunsa oikeasta arvostelmasta, joka oli stoalaisen viisaan merkki.
Stoalaiset ylistivät järkeä tunteiden hillitsemisen välineenä, ja lainasivat kyynikoilta etiikkansa pohjaksi sen ajatuksen, että hyvyys sisältyy sielun itsensä tilaan — viisauteen ja itsekuriin. Stoalainen etiikka painotti sääntöä: "Seuraa, minne järki sinut johtaa". Siksi ihmisen tulee pyrkiä vapautumaan intohimoista eli passioista — pitäen mielessä, että antiikin aikana passio tarkoitti paitsi ”intohimoa” myös ”kärsimystä”.
Tavoitteena oli siis vapautua kärsimyksestä "apatheian" (kirjaimellisesti, ”ei-passioita”) kautta, missä ”apatia” tuli ymmärtää antiikin aikaisessa merkityksessä — olemalla objektiivinen, omaamalla ”selkeitä arvostelmia” todellisuudesta ja säilyttämällä mielentyyneys elämän hyvien ja huonojen hetkien aikana. Tässä stoalaisessa ajatusmaailmassa on yhtäläisyyksiä buddhalaisuuden neljän jalon totuuden kanssa: Koko elämä on kärsimystä, kärsimys johtuu elämänhalusta, kärsimyksestä voidaan vapautua, mietiskely ja hyve voivat vapauttaa kärsimyksestä.
Hyveet.
Stoalaisen etiikan mukaan hyvää olivat vain ihmisessä olevat hyveet, samoin pahaa vain hänessä olevat paheet. Ulkopuolelta tulevat asiat eivät olleet hyvää eivätkä pahaa, vaan yhdentekeviä. Siksi ihmisen ei tullut suhtautua niihin tunteilla, koska muuten hän kärsisi vain tuskaa. Tunteet olivat ikään kuin epätosia uskomuksia asioiden tiloista, joko jo koettuna tai vasta ennakoituna. Epätosina uskomuksina ihmisen tuli siis välttää niitä. Hänen ei tullut toivoa saavansa jotain mitä hänellä ei ole, koska hän pettyy, jos ei saavutakaan sitä. Hänen ei tullut pelätä menettävänsä jotain mitä hänellä on, koska hän kärsisi, jos pelko toteutuisi.
Sokratesta seuraten stoalaiset opettivat, että onnettomuus ja paha ovat tietämättömyyden seurausta. Jos joku käyttäytyy huonosti, se johtuu siitä, että hän on tietämätön itsessään olevasta universaalista järjestä, ja jos hän on onneton, se johtuu siitä, että hän on unohtanut kuinka luonnollisesti kaikki todellisuudessa toimii. Filosofia toimii ratkaisuna onnettomuuteen ja pahaan. Siihen kuuluu ihmisen oman käytöksen ja tehtyjen arvostelmien tarkastelu, ja sen määrittely, ovatko ne seuranneet luonnon universaalista järjestä, vai sille vastakkaisista omista haluista.
Hyveistä käytettiin stoalaisuudessa termiä "kathēkonta", luonnon mukaiset teot. Stoalaisuuden neljä kardinaalihyvettä olivat viisaus ("sofia"), rohkeus ("andreia"), oikeudenmukaisuus ("dikaiosynē") ja kohtuullisuus ("sōfrosynē"). Nämä hyveet on johdettu suoraan Platonin opetuksista. Paheista käytettiin termiä "hamartemata" (virheet, onnettomuudet, rikokset).
Hyveiden ja paheiden dikotomian luonteesta seurasi, että suuri joukko tekoja jäi niiden välille. Asiat, jotka ovat moraalilain ulkopuolella, eli jotka eivät ole hyödyksi eivätkä haitaksi moraalin kannalta ja siksi eivät ole sen enempää vaadittuja kuin kiellettyjäkään, olivat stoalaisten mielestä yhdentekeviä ("adiafora"). Vähitellen yhdentekevät asiat alettiin jakaa edelleen kolmeen lajiin: asiat, joita tuli suosia, koska ne auttoivat elämistä luonnon mukaan; asiat, joita tuli välttää, koska ne vaikeuttivat elämistä luonnon mukaan; sekä todella yhdentekevät asiat.
Yhteiskuntafilosofia.
Stoalaisuudelle omaperäinen piirre oli sen maailmankansalaisuuden eli kosmopoliittisuuden korostaminen. Stoalaisten mukaan kaikki ihmiset ovat saman universaalin hengen ilmentymiä ja siksi heidän tulisi elää keskenään veljellisessä rakkaudessa ja valmiina auttamaan toisiaan. "Keskusteluissaan" Epiktetos sanoo ihmisen suhteesta maailmaan: ”Jokainen ihminen on ensisijaisesti yhteisönsä kansalainen, mutta hän on myös jumalien ja ihmisten suuren valtion jäsen, josta kaupunkivaltio on vain jäljitelmä”. Tässä on kaikuja Sokrateen opetuksesta. Epiktetoksen mukaan tämä sanoi: ”En ole ateenalainen tai kreikkalainen, vaan maailman kansalainen.”
Stoalaisten mielestä yhteiskunnallisen aseman ja varallisuuden kaltaisilla ulkoisilla eroilla ei ole merkitystä ihmisten välisissä suhteissa. Näin stoalaiset kannattivat kaikkien ihmisten veljeyttä ja tasa-arvoa jo ennen kristinuskoa. Stoalaiset tunnettiin erityisesti siitä, että he kannattivat lempeyttä orjia kohtaan. Seneca kirjoitti: ”Muista, että se jota kutsut orjaksi on samaa alkuperää [...] ja hengittää, elää ja kuolee samalla tavalla kuin sinäkin.”
Filosofiset harjoitukset.
Stoalaiselle filosofia ei tarkoittanut pelkästään joukkoa uskomuksia tai eettisiä väittämiä — se oli elämäntapa, joka koostui jatkuvasta harjoituksesta tai koulutuksesta ("áskēsis"). Filosofisiin ja henkisiin harjoituksiin kuului logiikkaa, sokraattista dialektiikkaa ja mietiskelyä, kuolevaisuuden tutkiskelua, huomion keskittämistä nykyhetkeen, jokapäiväisten ongelmien ja mahdollisten ratkaisujen mietiskelyä, muistiinpanoja ("hypomnemata"), ja niin edelleen. Filosofia oli aktiivinen itsensä harjoittamisen ja asioiden itselleen muistuttelun prosessi.
Stoalaisuus ja kristinusko.
Vaikka monet varhaiskristilliset kirkkoisät lukivat stoalaisen filosofian pakanallisiin paheisiin kaiken muun filosofian kanssa, monia sen piirteitä pidettiin kuitenkin suuressa arvossa. Tämä koski erityisesti luonnollista lakia, josta tuli merkittävä osa katolisen kirkon ja varhaisen Yhdysvaltojen maallisen julkisen moraalin oppia. Keskeinen stoalainen ajatus "Logoksesta" vaikutti kristilliseen ajatteluun Jeesuksesta ja esiintyy muun muassa Johanneksen evankeliumin alussa.
Stoalainen ajatus hyveestä maailmankaikkeuden järjestykseen mukautumisena vertautuu samoin kristilliseen moraalikäsitykseen. Sekä stoalaisuus että kristinusko kannattavat askeesia suhteessa intohimoihin, mikä mahdollistaa ihmisen korkeampien mahdollisuuksien kehittämisen. Kummatkin katsovat, että ihmisellä on sisäinen vapaus ulkoisen maailman edessä, ja uskovat ihmisen olevan samankaltaisuussuhteessa Jumalan kanssa.
Justinos Marttyyri ylisti stoalaista etiikkaa, ja Tertullianus arvosti suuresti stoalaista Senecaa. Stoalainen maailmankansalaisuus vaikutti Augustinuksen ajatuksiin, jotka hän esitti teoksessaan "Jumalan valtio". Stoalaisuus vaikutti myös Boëthiuksen teokseen "Filosofian lohdutus", joka esittelee kristillistä moraalia antiikin pakanallisen filosofian kautta. Teos vaikutti suuresti keskiajan ajatteluun.
Uusstoalaisuus oli renessanssin aikana syntynyt liike, joka pyrki yhdistelemään stoalaisuutta kristinuskoon.
Stoalaisuuden ja kristinuskon välillä on kuitenkin myös suuria eroja. Eräs ero on stoalaisuuden panteismi, jossa Jumala ei ole koskaan täydellisen tuonpuoleinen vaan aina läsnä oleva. Kristinusko henkilöi Jumalan maailman luojaksi, mutta stoalaisuus yhdistää Jumalan kaikkeuden kokonaisuuteen. Päinvastoin kuin kristinuskossa, stoalaisuudessa ei ole ajatusta kaikkeuden alusta tai lopullisesta lopusta, eikä myöskään ajatusta yksilöllisten sielujen säilymisestä kuoleman jälkeen.
Nykyinen käyttö.
Nykyään termi ”stoalainen” viittaa usein johonkuhun, joka on välinpitämätön nautinnon, kivun, ilon ja surun suhteen, tai joka tukahduttaa tunteet ja säilyttää aina mielenrauhansa. Tässä mielessä termin käyttö ei ole yhtä harhaanjohtavaa historiallisen todellisuuden suhteen kuin esimerkiksi termin ”epikurolainen” käyttö nykyään usein on.


Nokikana.
Nokikana ("Fulica atra") on rantakanojen heimoon kuuluva lintulaji. Se on Suomessa tavattavista rantakanoista yleisin.
Koko ja ulkonäkö.
Nokikana on muuten harmahtavanmusta, mutta sen nokka ja otsakilpi ovat valkoiset. Nokikana on muodoltaan pyöreä. Jalat kiinnittyvät vartalon painopisteen taakse, mikä tekee nokikanan juoksemisesta hieman hoippuvaa. Nokikanan jalkojen väri on vihertävä, ja niiden varpaat ovat levinneet liuskemaisiksi, mikä auttaa kävelemisessä vesikasvien päällä. Nokikana ei ole erityisen hyvä uimari, siksi se uidessaan nykii kaulaansa. Sukeltaa ravintonsa. Lennossa näkyy siiven takareunassa kapea valkoinen juova. Untuvikot ovat mustia, ja niiden päässä on punaista ja sinistä sekä kaulassa keltaista väriä. Nuori lintu on vaaleampi kuin vanha, ja sen nokka on harmaa. Molemmat sukupuolet ovat samannäköisiä.
Nokikanan pituus on 37–42 cm, siipien kärkiväli 70 cm ja paino 0,6–1,2 kg.
Nokikana osaa monenlaisia ääniä: narahduksia, raakkumista ja toitotusta. Se ääntelee usein öiseen aikaan. Yleisimpiä ääniä ovat terävä, metallinen "tik" ja kurahtava "krui".
Vanhin suomalainen rengastettu nokikana on ollut 7 vuotta 5 kuukautta 5 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut tanskalainen vähintään 20 vuoden 7 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Nokikana esiintyy yleisenä runsasravinteisissa vesissä Keski- ja Etelä-Suomessa. Eniten nokikanaa esiintyy Lounais-Suomessa, mistä levinneisyys ulottuu Perämeren tuntumaan ja Pohjois-Karjalaan.
Nokikana on muuttolintu. Nokikanat lähtevät Suomesta syys–lokakuussa talvehtimaan Keski- ja Etelä-Eurooppaan. Ne saapuvat takaisin Suomeen maaliskuun lopulla tai huhtikuun alussa.
Nokikana on levinnyt Eurooppaan ja Aasiaan sekä Indonesian ja Uuden-Guinean kautta Australiaan, Tasmaniaan ja Uuteen-Seelantiin. Nokikanoja arvellaan olevan Suomessa noin 15 000 paria. Euroopassa pesii yli miljoona paria. Euroopan pakkastalvet verottavat hieman kantaa. Nokikanaa on saanut metsästää Suomessa vuodesta 1980 lähtien. Metsästysaika on koko maassa 20. elokuuta – 31. joulukuuta.
Elinympäristö.
Nokikanan elinympäristönä toimivat ravinteikkaat ja rehevöityneet järvet, lammet sekä merenlahdet. Nokikana pesii yksittäispareina ja on tarkka reviirinsä rajoista. Nokikanat pesivät mielellään naurulokkiyhdyskunnissa.
Lisääntyminen.
Nokikana tekee pesänsä kuolleesta kaislasta veteen, usein ruokopedin päälle. Ennen ruovikon kasvamista pesä on helposti nähtävissä. Munia on kymmenkunta. Muna on väriltään valkoinen tai kellanruskea, jossa on hyvin paljon tummanruskeita täpliä. Haudonta–aika on noin 3 viikkoa, molemmat emot hautovat vuorotellen. Emot myös huolehtivat poikasista yhdessä. Poikaset oppivat etsimään itse ruokansa noin kuukauden ikäisinä, ja lentokykyisiä ne ovat 2 kuukauden ikäisinä.
Ravinto.
Nokikana syö sekaravintoa, kuten veden selkärangattomia. Pääosa ravinnosta on vesikasvien osia. Syö myös muun muassa sammakoita, linnunpoikasia ja pikkunisäkkäitä. Se sukeltaa ruokansa, ja saalistaa ruuan nokallansa.


Liejukana.
Liejukana ("Gallinula chloropus") on rantakanojen heimoon kuuluva laajalle levinnyt laji.
Koko ja ulkonäkö.
Liejukanalla on musta höyhenpeite ja ruskea selkä, valkea pyrstön alapuoli ja pitkittäisjuova kyljessä, punainen nokka ja nokan tyvi. Vihertävät jalat. Nuori lintu on ruskeampi, ja sen nokka ja otsakilpi ovat vihertävät. Linnun pituus on 28–40 cm, siipien kärkiväli 50–55 cm, paino 170–490 g. Soidinääni on kauas kantava, puliseva huutosarja.
Vanhin suomalainen rengastettu liejukana on ollut 5 vuotta 10 kuukautta 24 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut tanskalainen 18 vuoden 7 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Liejukanaa esiintyy kaikkialla maailmassa paitsi Etelänapamantereella ja Australaasiassa. Suomessa se on harvalukuinen pesimälintu etelän rehevillä vesillä esimerkiksi Suomenojan vedenpuhdistamolla Espoossa. Satunnaisesti sitä esiintyy Oulu-Joensuu linjalla asti. Suomessa pesii noin 100 paria. Euroopassa pesii 0,9–1,2 miljoonaa paria. Pohjois-Euroopan liejukanat talvehtivat etelämpänä, Länsi- ja Etelä-Euroopassa.
Elinympäristö.
Liejukanan elinympäristöä ovat rehevöityneet matalat vedet ja jätevedenpuhdistamot.
Lisääntyminen.
Liejukanojen pesä on "katollinen kori", joka rakennetaan maahan tiheän kasviston joukkoon. Munia tulee 2–10 kappaletta. Väriltään ne ovat kellahtavan harmaita ja punertavatäpläisiä. Molemmat vanhemmat osallistuvat hautomiseen, noin 3 viikkoa, ja poikasten hoitoon. Poikaset oppivat lentämään noin 7 viikon ikäisinä. Vuodessa syntyy 2–3 poikuetta, Suomessa 1 tai 2 poikuetta.
Ravinto.
Liejukana syö uidessaan sekä vesikasveja että pieniä vesieläimiä kuten sammakontoukkia. Syö myös nilviäisiä, matoja, hyönteisiä, pikkukaloja, raatoja ja toisinaan muiden lintujen munia.


Ruisrääkkä.
Ruisrääkkä ("Crex crex") on maalaismaisemassa elävä rantakanalaji, joka taantui voimakkaasti 1900-luvulla.
Koko ja ulkonäkö.
Ruisrääkkä on kooltaan 20-30 senttimetriä pitkä.
Sen höyhenpuku on väritykseltään harmaankellanruskea. Sillä on siniharmaa silmäkulmanjuova ja harmaat rinnansivut, naaraalla harmaa sävy on koirasta heikompi. Selkäpuolelta ruisrääkkä on voimakkaasti tummatäpläinen. Siivissä on punaruskeat laikut.
Ruisrääkän soidinääni on kaksiosainen, sekunnin välein toistuva "rääk-rääk", joka voi jatkua useita tunteja. Muuten lintu on hiljainen.
Vanhin suomalainen rengastettu ruisrääkkä on ollut 3 vuotta 3 kuukautta 24 päivää vanha.
Levinneisyys.
Ruisrääkkä pesii Euroopassa 45. leveysasteen pohjoispuolella napapiirille asti sekä Länsi-Aasiassa. Se on muuttolintu, joka talvehtii Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Pääesiintymisalueita ovat Venäjä, Baltian maat ja Valko-Venäjä. Suomessa koko Etelä-Suomessa, laulavien lintujen parimäärät vaihtelevat vuosittain ja alueittain. Euroopan pesimäkannaksi on arvioitu hieman vajaa 100 000 paria.
Elinympäristö.
Ruisrääkkä elää pelloilla ja laidunmailla, sekä kuivahkoilla ahoilla ja niityillä. Sitä tavataan myös rantaniityillä ja jopa ruovikoiden reunavyöhykkeillä.
Lisääntyminen.
Ruisrääkkänaaras munii 7-13 harmaa- ja vaalenruskeatäpläistä munaa, joita se hautoo 16-19 vuorokautta. Naaras hoitaa poikaset yksin.
Ravinto.
Ruisrääkkä syö lähinnä hyönteisiä. Myös nilviäisiä, matoja, pieniä sammakoita, pikkunisäkkäitä ja vihreitä lehtiä. Ruisrääkän herkkua ovat myös perhosen toukat.


Luhtahuitti.
Luhtahuitti ("Porzana porzana") on rantakanoihin kuuluva kosteikkojen lintulaji. Lajin piileskelevän luonteen vuoksi äänihavainnot ovat paljon näköhavaintoja yleisempiä. Soidinkutsu on monotonisesti toistettu "huit... huit... huit...".
Koko ja ulkonäkö.
Luhtahuitilla on lyhyt, suora nokka, joka on tyvestä punainen ja muuten keltainen. Sillä on siniharmaa rinta, ruskeahkolla selkäpuolella tumma raita ja kyljissä valkeat pilkut. Pitkävarpaiset jalat ovat vihreät ja pyrstö lyhyt. Naaras on koirasta hiukan täplikkäämpi ja väritykseltään himmeämpi. Nuori lintu on ruskea ilman valkoisia pilkkuja. Luhtahuitin pituus on 20–24 senttimetriä, siipien kärkiväli 37–42 senttimetriä ja paino 55–145 grammaa.
Vanhin suomalainen rengastettu luhtahuitti on ollut 3 vuoden, 1 kuukauden 8 päivän ikäinen.
Levinneisyys.
Luhtahuitti pesii Euroopassa ja Länsi-Aasiassa talvehtien Afrikassa ja Intiassa. Läntisessä Euroopassa pesii 50 000–70 000 paria, idässä laji on runsaampi. Suomen pesimäkanta on noin 1 500 paria. Suomeen luhtahuitit saapuvat huhti-toukokuussa ja lähtevät syys-lokakuussa. Luhtahuitti on yömuuttaja.
Elinympäristö.
Luhtahuitit elävät erilaisilla kosteikoilla, tavallisimmin märillä rantaluhdilla mutta toisinaan myös ruovikoissa ja osmankäämiköissä.
Lisääntyminen.
Luhtahuitti tekee 6–15 munaa maassa esimerkiksi rantakosteikon kuivalla kohdalla olevaan pesään. Molemmat emot hautovat noin 3 viikkoa, ja hoitavat yhdessä mustia untuvikkoja, jotka ovat pesäpakoisia, ja saavuttavat lentokyvyn noin 5 viikon ikäisinä.
Ravinto.
Luhtahuitti syö lähinnä vedessä ja liejussa eläviä hyönteisiä ja muita selkärangattomia. Syö toisinaan myös pikkukaloja ja vesikasvien osia.
Lähteet.
"Suomen ja Euroopan linnut, Gummerus (2001)"


Luhtakana.
Luhtakana ("Rallus aquaticus") on rantakanoihin kuuluva lintu.
Koko ja ulkonäkö.
Luhtakana on 23–36 cm pitkä, sen siipien kärkiväli on 40–45 cm ja paino 70–190 grammaa.
Selkäpuoli on ruskea, vatsapuoli siniharmaa, kyljissä mustia raitoja. Luhtakanalla on pitkät varpaat ja punaiset jalat, lyhyt pysty pyrstö ja pitkä, ohut, kirkkaanpunainen nokka.
Vanhin suomalainen rengastettu luhtakana on ollut 5 vuotta 5 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen 8 vuoden 10 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Parimäärä Suomessa: 300–600. Euroopassa pesii 130 000–240 000 paria.
Luhtakana pesii Euroopassa ja Aasiassa. Talvehtii Länsi- ja Etelä-Euroopassa. Joitakin yksilöitä voi talvehtia myös Suomessa.
Elinympäristö.
Rannikot, rehevät järvet ja joet, kosteikot ja suot. Suomessa erityisesti rehevöityneet ruovikot ja vetiset luhdat.
Lisääntyminen.
Naaras munii 6–11 kermanväristä munaa korsista ja kuivista lehdistä valmistettuun pesään. Munia molemmat emot hautovat 19–22 vrk. Poikaset ovat pesäpakoisia ja väriltään mustia. Ne ovat lentokykyisiä 6–8 viikon ikäisinä.
Ravinto.
Luhtakana syö enimmäkseen hyönteisiä ja muita selkärangattomia, joita se etsii rantamudasta näkönsä avulla.


Spartacus.
Spartacus (n. 100 eaa.–71 eaa.) oli traakialainen gladiaattori, joka johti orjakapinaa Roomaa vastaan vuosina 73 eaa.–71 eaa.
Spartacuksen taustasta ei ole tarkkaa tietoa. Hän on saattanut olla joko sotavanki tai Rooman armeijan auxilia-joukoissa palvellut sotilas, joka on tehnyt jonkin rikoksen. Vangitsemisen jälkeen hän on joutunut Capuan gladiaattorikouluun.
Vuonna 73 eaa. gladiaattorien kovasta kohtelusta vihastunut Spartacus päätti paeta. Plutarkhoksen mukaan Spartacus ja toinen gladiaattori, gallialainen Crixus, tappoivat gladiaattorikoulun vartijat keittiöveitsillä. Sen jälkeen Spartacus pakeni 70 orjan kanssa gladiaattorikoulusta. Joukko vetäytyi Vesuviukselle. Pian Spartacuksen seuraan hakeutui joka puolelta Roomaa paenneita orjia ja gladiaattoreita sekä plebeijejä. Suurimmillaan Spartacuksen sotajoukko käsitti jopa 70 000 henkeä (eri germaanikansoista noin 40 000). Spartacus taisteli voitokkaasti orja-armeijallaan Rooman legioonia vastaan kahden vuoden ajan halliten lähes koko Etelä-Italiaa.
Spartacuksen alkuperäisenä tarkoituksena lienee ollut paeta Rooman valtakunnan alueelta Galliaan tai Traakiaan, mutta hän ei ilmeisesti saanut joukkojaan suostumaan tähän. Spartacus voitti molemmat häntä vastaan lähetetyt konsuliarmeijat, jonka jälkeen apuun kutsuttiin Marcus Crassus. Crassus voitti Spartacuksen joukot ratkaisevassa taistelussa vuonna 71 eaa. Spartacus sai taistelussa surmansa.
Lyötyään kapinan roomalaiset ristiinnaulitsivat noin 6 000 orjaa Via Appian varrelle.


Kunta (biologia).
Kunta eli pääryhmä on biologiassa korkein tai toiseksi korkein taksonominen ryhmä. Ennen eliöt jaettiin vain kahteen osaan: kasvi -ja eläinkuntaan. Eri aikoina kuntien määrä on vaihdellut kahdesta kolmeentoista. Nykyään eliökunta yleensä jaetaan kuuteen kuntaan tai kolmeen domeeniin. 1900-luvun lopulla uudet molekyylibiologian menetelmät ovat vaikuttaneet taksonomiseen jaotteluun, ja tulevat varmasti vaikuttamaan jatkossakin.
Oheinen taulukko esittää kuntajaon historiallista kehitystä.
Kuusi kuntaa.
Yleistajuisissa oppikirjoissa eliöt jaetaan useimmiten kuuteen kuntaan. Aiempi esitumallisten kunta on tällaisessa luokittelussa jaettu kahdeksi kunnaksi (arkit ja bakteerit). Tällainen kuuden kunnan jako on kuitenkin sikäli yksinkertaistettu, että siinä esiintyvä protoktistien/protistien "kunta" itse asiassa koostuu tiukan fylogeneettisen luokittelun mukaan joukosta omia pieniä itsenäisiä kuntiaan.
Huom! "Alkeiseliöillä" tai "alkueliöillä" tarkoitetaan lähteestä riippuen joko protoktisteja, protisteja tai esitumaisia eliöitä (bakteerit ja arkkieliöt). Samoin useat lähteet pitävät taksonomisia ryhmiä "Protista" ja "Protoctista" synonyymeinä.
Kolme domeenia.
Yksiselitteistä totuutta käytettävästä luokittelusta ei ole olemassa, koska koko eliökunnan systematiikka perustuu sopimuksiin ja tutkijoiden näkemyksiin. Sama asia voidaan luokitella usealla eri tavalla, ja eri käyttötarkoituksissa eri luokittelut voivat olla käyttökelpoisimpia. Kuuteen kuntaan jakoa käytetään nykyään erityisesti koulubiologiassa. Woesin, Kandlerin ja Wheelisin malli on vallassa systematiikan, mikrobiologian, molekyylibiologian ja genetiikan tutkijoiden parissa.


Varsinaiset näädät.
Varsinaiset näädät ("Mustelinae") on näätäeläinten alaheimo. Alaheimo on uusimman tiedon mukaan polyfyleettinen.


Hammasvalaat.
Hammasvalaat ("Odontoceti") on toinen valaiden nykyisistä alalahkoista. Siinä on hetulavalaiden lahkoa paljon enemmän lajeja. Hammasvalaiden ryhmään kuuluu pyöriäisiksi, delfiineiksi ja valaiksi kutsuttuja lajeja.
Hammasvalaat ovat keskimäärin hetulavalaita pienempiä. Pienimpien lajien pituus on noin metri, kookkain laji taas on 18 metrin pituinen kaskelotti. Koiras on aina naarasta suurempi. Hammasvalaiden saaliseläimet ovat paljon suurikokoisempia kuin hetulavalaiden.
Anatomia.
Kallo on epäsymmetrinen valaiden kaikuluotauskyvyn takia: osa oikean puoliskon luista on kehittynyt voimakkaammiksi kuin vastaavat luut vasemmalla puolella.
Hampaiden lukumäärä vaihtelee kahdesta 250:een; joskus hampaita on vain alaleuassa. Ravintonsa hammasvalaat nielevät silti kokonaisena. Hampaita ei käytetä saaliin hienontamiseen vaan vain sen kiinni saamiseen. Useimpien lajien hampaat ovat suipot ja terävät.
Sieraimet ovat kehittyneet yhdeksi epäsymmetrisesti sijaitsevaksi hengitysreiäksi, joka sijaitsee päälaella. Hajulimakalvo ja aivojen hajukeskus puuttuvat kokonaan.
Kurkunpään kaksi rustoa muodostaa hanhen nokan muotoisen putken, joka ulottuu pitkälle nenäonteloon ja sulkeutuu tarvittaessa rengaslihaksen avulla. Hammasvalaiden suunnistuksessa ja viestinnässä käyttämä ääntely ei synny kurkunpäässä, koska äänijänteitä ei valailla ole lainkaan, vaan nenäontelossa.
Monien hammasvalaslajien aivot – etenkin pikkuaivot – ovat erittäin kehittyneet ja hyvin suuret. Aivokuori on paljon poimuisampi kuin ihmisellä.


Hetulavalaat.
Hetulavalaat ("Mysticeti") ovat toinen valaiden alalahkoista. Hetulavalaisiin kuuluu nykyään 15 lajia neljässä heimossa. Alalahkon tieteellinen nimi tulee kreikan sanoista "cetus", joka merkitsee valasta ja sanasta "mystax", joka tarkoittaa viiksiä.
Hetulavalaiden tunnusomaisin piirre on niiden sarveisaineesta rakentuneet levyt eli hetulat, joiden avulla valaat siivilöivät ravinnokseen pikkukaloja ja planktonia.
Koko ja ulkonäkö.
Hetulavalaisiin kuuluvat kaikkein suurimmat valaslajit ja samalla suurimmat koskaan eläneet eläimet. Suurin lajeista on 30 metriseksi kasvava sinivalas, kun taas pienin on kuusimetrinen kääpiövalas. Hetulat ovat kehittyneet suulaen ihosta erilaistuneina sarveislevyinä korvaamaan hampaat. Hetulat koostuvat sarveislevyistä, joissa on harjasmaiset ripset. Ne ovat kiinnittyneet kitalakeen ja riippuvat alas alaleukaan, joka on hyvin tilava ja ulottuu yläleuan reunojen yli. Hampaita on vain sikiöasteella, jolloin nekin ovat heikosti kehittyneet eivätkä puhkea ikenen läpi. Hampaanalut katoavat ennen valaan syntymää. Sierainaukko sijaitsee päälaella kuten hammasvalailla, mutta siinä on säilynyt kaksi sierainta, minkä vuoksi niiden henkäisemä höyrysuihku on kaksinkertainen. Aivoissa on yhä jäänteitä hajukeskuksesta. Pää on symmetrinen, ja se on noin neljäs- tai kolmasosan ruumiinpituudesta. Naaraat ovat yleensä noin viisi prosenttia koiraita kookkaampia. Pohjoisen pallonpuoliskon hetulavalaiden on huomattu olevan hieman pienempiä kuin niiden eteläiset lajitoverit tai vastinlajit. Väritys on yleensä harmaan ja mustan välillä. Selkäpuoli on useimmilla lajeilla tummempi kuin vatsapuoli. Etuevässä on 4-5 sormea, eikä peukaloa ole kehittynyt. Luita suojaa rustopehmuste. Selkäevä puuttuu harmaavalaalta ja silovalailta. Niiden kapeat yläleuan ja alaleuan luut kaartuvat monilla lajeilla hyvin paljon. Iho on sileä ja siitä puuttuvat hiki- ja öljyrauhaset. Monilla lajeilla on ihossaan muistona niiden maalla eläneiltä kantamuodoilta joitain karvoja kuonossa ja leuoissa. Kaikilla paitsi silovalailla on kurkussa uurteita, jotka voivat jatkua eturaajoihin asti tai pidemmälle. Ne laajentavat kurkun tilavuutta ruokailun aikana. Uurteiden määrä vaihtelee lajin mukaan kahdesta noin sataan.
Levinneisyys ja elinympäristö.
Hetulavalaita tavataan kaikkialla maailman valtamerissä napa-alueilta tropiikin vesille. Osa lajeista elää lähes kaikilla merialueilla, mutta joitain tavataan vain tietyillä alueilla. Ne saattavat elää vain tietyn tyyppisissä vesissä. Hetulavalaita elää sekä rannikolla, että avomerellä.
Hetulavalaat ovat harvinaistuneet monin paikoin rajusti valaan pyynnin takia, ja ne ovat olleet pyytäjien yleisin saalistuskohde. Niitä pyydettiin ennen kaupallisen valaanpyynnin kieltoa valaiden traanin, lihan ja hetuloiden vuoksi. Hetuloita on aiemmin käytetty muun muassa korseteissa, sateenvarjoissa ja vaunujen jousina. Kannat ovat alkaneet elpyä pyyntikiellon ansiosta. Uudeksi uhaksi on tullut liiallinen kalastus ja merten saastuminen.
Elintavat.
Hetulavalaiden seurallisuus vaihtelee, ja jotkut elävät yksin, jotkin ryhminä. Hetulavalaista useimmat tekevät vaelluksia vuodenaikojen mukaan, jotkin lajit erittäin pitkiäkin, mutta on myös paikallaan pysyviä valaskantoja. Pisimmät vaellukset tekevät harmaavalaat, jotka vaeltavat vuodessa 20 000 kilometriä. Se on pidempi kuin millään muulla nisäkkäällä. Osa lajeista vaeltaa talveksi lämpimille vesille, missä on hyvä synnyttää poikaset. Kesäksi ne palaavat lähemmäksi napoja, missä on paremmat ruokailualueet. Muutamat lajit, kuten grönlanninvalas, pysyvät pohjoisessa, kun taas brydenvalas pysyy aina lämpimissä vesissä eikä tee pitkiä vaelluksia. Ääntely on voimakasta, ja erityisesti ryhävalas tunnetaan laulustaan. Laulu on erittäin monipuolista. Hetulavalaat päästävät muun muassa valittavia, matalia törähdyksiä, visertäviä, kuorsaavia ja naksuttavia ääniä. Ääntely liittyy erityisesti lisääntymiseen, mutta sitä käytetään myös varoitukseksi lajitovereille ja lauman keskinäiseen viestintään.
Ravinto.
Hetulavalaat syövät pienikokoista eläinravintoa. Ravinto koostuu pienistä planktoneläimistä kuten hankajalkaisista ja krilleistä, ja parvikaloista kuten silleistä ja sardiineista. Eteläisellä jäämerellä kaikkien hetulavalaiden pääravintoa on krilli. Hetuloiden pituus, leveys ja sukasmäärä vaihtelevat ravinnon mukaan. Harmaavalaan lyhyet ja paksut hetulat sopivat ravinnon hankkimiseen pohjasta. Silovalaiden suuret hetulat sopivat planktonin syöntiin ja uurteisvalaiden lyhyemmät ja paksummat hetulat sopivat parvikalojen syöntiin. Niiden ruokailutavat eroavat jyrkästi hammasvalaista. Hetulavalas ahmaisee suuren määrän vettä, joka sisältää paljon ravintoeläimiä. Vesi puristetaan pois ja ravinto jää hetuloiden sukasiin, mistä ravinto siirretään kielen avulla vatsaan. Suuren kokonsa takia hetulavalaat tarvitsevat paljon ravintoa. Ne syövät ruokailualueillaan päivittäin 2-3 prosenttia ruumiinpainostaan. Hetulavalaat syövät tällöin enemmän kuin kuluttavat ja keräävät siten suuria rasvavarastoja ihonsa alle. Rasva eli traanin määrä voi olla jopa yli puolet ruumiinpainosta, ja rasvakerros voi olla puoli metriä paksu. Rasvakerros toimii sekä rasvavarastona niukempia aikoja varten että eristeenä.
Lisääntyminen.
Hetulavalaat lisääntyvät varsin hitaasti ja tulevat sukukypsiksi lajista riippuen 4-11-vuotiaina, mutta kaikista lajeista ei ole vielä tietoa. Sukukypsyys on päätelty usein vain pituudesta. Lisääntymiskausi on sidoksissa paljolti valaiden vaelluksiin. Monet lajit tulevat synnyttämään ja parittelemaan lämpimiin vesiin, jonne koiraat tulevat naaraiden perässä. Naarailla saattaa olla vain yksi kiimakausi vuodessa, mahdollisesti kaksi.
Silo- ja harmaavalasnaaraat saattavat paritella usean koiran kanssa parittelukauden aikana, eivätkä koiraat taistele naaraista vaan parittelevat vuorollaan. Monien lajien keskuudessa koiraiden täytyy kuitenkin taistella naaraista muiden koiraiden kanssa. Vaikka hetulavalailla ei ole hampaita, ne voivat silti joskus vahingoittaa toisiaan, kun ne pakkaantuvat yhteen nahistellessaan naaraasta. Naaras voi paritella vahvimman koiraan kanssa, mutta myös ajaa epämieluisan koiraan tiehensä suuremman kokonsa turvin. Koiraiden laululla on myös merkitystä lisääntymiskaudella, mutta sitä ei vielä tunneta kunnolla.
Hetulavalasnaaraat synnyttävät tavallisesti 2-4 vuoden välein. Naaraiden kanto-aika on noin 10-14 kuukautta riippuen lajista. Naaraat tarvitsevat hyvin paljon ruokaa kehittyvälle sikiölleen. Naaraiden energiankulutus voi lisääntyä jopa yli puolella ensimmäisen puolen vuoden aikana. Tarvitsemansa ravinnon ne saavat palatessaan kesän ruokailualueille. Poikaset syntyvät yleensä talvella ja keväällä, kun valaat ovat siirtyneet pois ruokailualueiltaan lämpimämpiin vesiin. Lämpimissä vesissä energian tarve on pienempi ja poikasella on aikaa kerätä suojaava rasvakerros ennen paluuta lähemmäs napa-alueita. Synnytys tapahtuu usein suojaisilla rannikkoalueilla. Poikasia syntyy lähes aina yksi, ja kaksoset ovat erittäin harvinaisia. Poikasen pituus noin neljännes emon pituudesta, mutta vain noin 3-4 prosenttia sen painosta. Niillä on jo syntyessään pienet hetulat. Poikasen paino kasvaa nopeasti 4-11 kuukautta kestävän imetyksen aikana. Maidon rasvapitoisuus on 40-50 prosenttia. Imetysajan aikana poikanen ja emo pysyvät tiiviisti yhdessä. Poikanen myös ui aluksi emon vanavedessä. Petojen, kuten miekkavalaiden uhatessa emo puolustaa poikastaan aggressiivisesti. Naaras todennäköisesti opettaa poikaselleen monimutkaisia lajille ominaisia tapoja naaraan ja poikasen yhdessäolon aikana.


Kauppala.
Kauppala () on eräs aikaisempaan kunnallishallintoon kuulunut käsite Suomessa ja Ruotsissa. Suomessa kauppala oli maalaiskuntaan kuuluva epäitsenäinen kauppala tai kaupunkimainen kunta, jolla ei ollut kaikkia vanhojen kaupunkien eikä edes kaikkia vuoden 1959 lakiuudistuksen jälkeen perustettujen uusien kaupunkien oikeuksia ja velvollisuuksia. Ruotsissa tämä kuntamuoto lakkautettiin vuonna 1971, Suomessa 1977. Ruotsissa kuntamuotojen erityisnimitykset jäivät vuonna 1971 pois käytöstä, Suomessa nimitys kaupunki säilyi ja kaikista kauppaloista tuli vuoden 1977 alusta kaupunkeja, paitsi Karhulasta, joka yhdistettiin Kotkaan.
Kauppalat Suomessa.
Aiemmin maaseudulla oli kaupankäynti eli maakauppa kielletty markkinoita lukuun ottamatta. Viljakauppa vapautettiin Suomessa vuonna 1775 ja maalaistavaroiden kauppa 1842. Maakaupan vapautumisen jälkeen maaseudulle perustettiin uusia kauppapaikkoja. Ne perustettiin usein kirkonkyliin ja kasvavan teollisuuden alueille ja ne saivat monesti suunnitellun kaavan.
Tampereesta oli suunniteltu jo vuonna 1775 kauppalaa, mutta se perustettiin lopulta neljä vuotta myöhemmin kaupunkina. Suomen ensimmäinen kauppala, Ikaalinen, perustettiin sitten vasta vuonna 1858. Se oli niin sanottu epäitsenäinen kauppala ja sellaisena erityiskunta. Tällä noin yhden neliökilometrin alueella oli omat hallintoelimensä. Se sai myös itsenäisesti suorittaa kunnalliset ja valtiolliset vaalit, mutta se kuului verotuksellisesti Ikaalisten maalaiskuntaan. Vuonna 1948 uudistetun kunnallislain mukaan ei uusia epäitsenäisiä kauppaloita olisi enää voitukaan perustaa, mutta ainoa sellainen, Ikaalinen, pysyi sellaisena edelleenkin. Vasta vuoden 1972 alussa koko Ikaalisten maalaiskunnan alueesta, ja samalla sen osana olevasta kauppalasta, tuli itsenäinen kauppala. Toinen epäitsenäinen kauppala, Lahti perustettiin vuonna 1878. Se muuttui kaupungiksi vuonna 1905. Kolmas epäitsenäinen kauppala, Vammala, perustettiin vuonna 1907 ja erotettiin Tyrväästä itsenäiseksi kauppalaksi vuonna 1915.
Kaikki muut kauppalat olivat itsenäisiä eli eri kuntana olevia kauppaloita. Sellaisia oli jo 1800-luvulla, ja varsinkin 1920-luvulta lähtien sellaisia perustettiin runsaasti. Kirkonkylä tai muu taajama voitiin erottaa ympäröivästä maalaiskunnasta eri kunnaksi (kuten vaikkapa Pyhäjärvi Ul. Karkkilasta vuonna 1932, Seinäjoki siihen asti Seinäjoki-nimisestä maalaiskunnasta vuonna 1931 ja Kemijärvi siihen Asti Kemijärvi-nimisestä maalaiskunnasta vuonna 1957). Silloin kun erotettava kauppala sai kyseisen maalaiskunnan siihenastisen nimen, piti maalaiskunnan nimi muuttaa. Yleensä uusi nimi muodostui siihenastisen nimen genetiivimuodosta ja sanasta maalaiskunta (kuten siihenastisen Seinäjoki-nimisen maalaiskunnan nimi muutettiin Seinäjoen maalaiskunnaksi, jotta se erottui Seinäjoen kauppalasta ja siihenastisen Kemijärvi-nimisen maalaiskunnan nimi Kemijärven maalaiskunnasta, jotta se erottui Kemijärven kauppalasta). Toinen vaihtoehto oli muuttaa koko maalaiskunta kauppalaksi kuten Mänttä vuonna 1948 ja Jämsä vuonna 1969. Ensin mainittu tapa oli tavallinen 1950-luvulle asti, myöhemmin viimeksi mainittu. Vielä 1950- ja 1960-luvun vaihteessa harkittiin Tapiolan erottamista kauppalaksi Espoosta. Tämä ei toteutunut. Sen sijaan koko Espoo muutettiin kauppalaksi vuonna 1963. Tämä kuntamuoto oli tehokkaampi kuin maalaiskunta, mutta väestölleen halvempi kuin kaupunki. Se toimi väliportaana maalaiskunnan kasvaessa kaupungiksi. Se oli tarpeellinen kuntamuoto aikana, jolloin kaupunkien ja maalaiskuntien hallintojärjestelmät erosivat huomattavasti toisistaan. Lainsäädännön vähitellen muuttuessa eri kuntamuodot erosivat toisistaan lopulta enää vain muodollisesti.
Kunnallislain uudistuksen yhteydessä vuonna 1976 poistettiin kuntien jako maalaiskuntiin, kauppaloihin ja kaupunkeihin. Vuoden 1977 alusta lähtien Suomi jaettiin keskenään lain edessä lähes tasaveroisiin ja itsehallinnollisiin kuntiin, joista osalla on oikeus käyttää itsestään nimitystä kaupunki. Lain voimaantullessa kauppalasta tuli kaupunki, ellei kauppalanvaltuusto ennen sitä päättänyt ja sisäasiainministeriölle ilmoittanut, että kauppala jää kunnaksi, joka ei ole kaupunki. Yhtään tällaista ilmoitusta ei tehty. Näin kaikista Suomen 22 kauppalasta tuli kaupunkeja, paitsi Karhulasta, joka yhdistettiin Kotkan kaupunkiin. Kunnilla, jotka vuonna 1976 olivat kauppaloita, samoin kuin kunnilla, jotka vuonna 1976 olivat kaupunkeja, oli eräitä erityisvelvollisuuksia vielä 1990-luvulla.
Useita kauppaloita oli jo sitä ennen, varsinkin vuodesta 1960 lähtien muutettu kaupungeiksi. Haagan kauppala kuitenkin oli jo vuonna 1946 liitetty Helsinkiin ja Lauritsala vuonna 1967 Lappeenrantaan. Koiviston ja Lahdenpohjan kauppalat sitä vastoin olivat jääneet luovutetulle alueelle.
Kauppalat Ruotsissa.
Keskiajalla sana kauppala, ruotsiksi "köping", tarkoitti kauppapaikkaa, mutta vasta 1600-luvulla sana sai oikeudellisen merkityksen. Kaupunkien elinkeinoelämän suojelemiseksi ja samalla maaseudun kaupankäynnin valvomiseksi kaupungit saivat oikeuden perustaa alakauppapaikkoja ("lydköpingar").
Kauppalan perustaminen tapahtui hallitsijan päätöksellä. Hän antoi kaupungille erioikeuden eli privilegion pystyttää yhden tai useamman kauppapaikan. Niistä jotkut saattoivat olla käytössä vain osan vuotta. Vain erioikeuden saaneen kaupungin porvareilla oli oikeus pitää kauppalassa puotia tai käydä muuten kauppaa. Samoin kauppalan käsityöläisten täytyi kuulua kaupungin ammattikuntaan.
Ensimmäisenä tällaisen erioikeuden sai Kalmar vuonna 1620. Seuraava vaihe oli vapaakauppaloiden ("fria köping") perustaminen. Ensimmäiset olivat Tampere vuonna 1779 ja Malmköping 1784. Niitä ei ollut sidottu mihinkään kaupunkiin, vaan ne olivat maaherran valvonnassa. Lakiuudistus vuonna 1862 mahdollisti sen, että kauppala voi muodostaa oman kunnan ("köpingskommun"). Kauppala voi halutessaan myös pysyä epäitsenäisenä ja osana jotakin kuntaa. Silloin sitä kutsuttiin epäitsenäiseksi kauppalaksi ("municipalköping"). Kunnallisuudistus vuonna 1971 lakkautti lopullisesti tämän kuntamuodon Ruotsissa.
Monien Ruotsin kaupunkien nimissä on sana "köping", vaikka ne on perustettu kaupungeiksi, eivätkä ne ole koskaan olleet kauppaloita. Tällaisia kaupunkeja ovat Enköping, Falköping, Jönköping, Köping, Lidköping, Linköping, Norrköping, Nyköping ja Söderköping.
Suomen kauppalat.
Alla kerrotaan muutamia huomautuksia kauppalaan liittyen.
Kulosaaren huvilakaupunki oli nimellisesti maalaiskunta.
Lähteet.
Kunnallislaki, Suomen asetuskokoelma 953/1976 (aiempi 642/1948).


Lappi.
Lappi (,,) on Fennoskandian pohjoisin osa. Lappi tunnetaan saamelaisista, vähemmistöstä joilla nykyisin on siellä alkuperäiskansan status.
Suomen osa Lapista käsittää Lapin maakunnan ja Lapin aluehallintoviraston toimialueen. Ennen vuotta 2010 sama alue muodosti Lapin läänin. Lapin historialliseen maakuntaan Suomessa luetaan kuitenkin vain Lapin nykymaakunnan pohjoisosa. Eteläosa Suomen Lapin nykymaakunnasta eli Peräpohjola luetaan Suomen historiallisista maakunnista Pohjanmaahan, ja osa siitä on kuulunut myös Länsipohjan historialliseen maakuntaan.
Tässä suppeammassakin merkityksessään Suomen Lappi on laaja alue, joka joskus jaetaan maantieteellisesti, ei kuitenkaan koskaan hallinnollisesti Kittilän Lappiin, Sompion Lappiin, Enontekiön Lappiin ja Inarin Lappiin.
Maantiede.
Lapin länsiosassa on vuonoja, itäosassa tuntureita. Korkeimmat huiput ovat Kebnekaisella Ruotsissa. Idässä on soita ja järviä, joista suurin on Inarijärvi 1 040 km². Suomen Lapissa sijaitsee kaksi suurta tekojärveä, Lokka ja Porttipahta, sekä Suomen pisin joki, 483 kilometrin mittainen Kemijoki. Ilmasto on subarktinen.
Kaikki satamat lännessä Norjanmerellä ja Barentsin merellä Muurmanskiin asti ovat jäättömiä koko vuoden. Pohjanlahti tavallisesti jäätyy talvisin. Valtameren pohja pohjoisessa ja lännessä sisältää suuria öljy- ja kaasuvaroja.
Kielet.
Saamelaiskielet ovat uralilaisen kielikunnan suomalais-ugrilaiseen haaraan kuuluva ryhmä kieliä, joita saamelaiset puhuvat. Saamelaiskieliä on yhteensä yhdeksän, joista kuudella on oma kirjakielensä. Lapissa puhutaan myös norjaa, ruotsia, suomea ja venäjää.
Elinkeinot.
Lapissa on perinteisesti harrastettu poronhoitoa, metsästystä ja kalastusta. Lapissa on myös paljon matkailualan yrityksiä ja hiihtokeskuksia, jotka pyörivät ympäri vuoden, etenkin sesonkina.


Normandian maihinnousu.
Normandian maihinnousu (koodinimeltään Operaatio Overlord) oli länsiliittoutuneitten maihinnousu Normandiaan, natsi-Saksan miehittämän Ranskan rannikolle, toisen maailmansodan loppupuolella. Operaatio käynnistyi aamuyöllä 6. kesäkuuta 1944. Tätä ajankohtaa kutsutaan nimellä D-Day.
Tarkka ajoitus.
Poliittisesti maihinnousua Länsi-Euroopan mantereelle oli ajanut Josif Stalin keventääkseen puna-armeijan tappioita jo vuodesta 1942 alkaen, mutta länsiliittoutuneet olivat torjuneet toiveet. Kun Teheranin konferenssissa oli sovittu maihinnoususta, tarkin, päiväkohtainen ajoitus operaatiolle riippui säästä.
Operaation aloittamiselle kriittisenä reunaehtona oli oikea säätila, jota arvioivat niin brittiläiset kuin yhdysvaltalaisetkin meteorologit. Operaatiota suunniteltiin toukokuuksi tai kesäkuun alkupäiviksi. Ylipäällikkö Eisenhowerin päämeteorologina toimi tohtori, skotlantilainen James Stagg, joka oli tehtäväänsä varten ylennetty Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimien everstiksi. Sääennusteita laativan ryhmän ennusteiden toimivuuden kokeilemiseksi oli niiden pitänyt huhtikuusta 1944 alkaen pitänyt maanantaisin antaa kolmen vuorokauden sääennuste sotilasjohdolle, jota verrattiin toteutuneeseen säähän.
Maihinnousuun valmistautumiseksi tietoturvallisuuden vuoksi 17. huhtikuuta 1944 oli diplomaattista koskemattomuutta periaatteessa nauttiva ulkomaisten diplomaattien tietoliikenne alistettu sensuurille. Lisäksi britit suorittivat lukuisia hämäysoperaatiota, jotteivat saksalaiset olisi keskittäneet puolustustaan todennäköisimmille alueille, vaan jakaisivat voimansa. Hämäyksiä suunnitteli keskitetysti XX-komitea (englanniksi the XX committee), jonka aikaansaannoksia olivat muun muassa operaatio Fortitude.
Operaatiota suunniteltiin aloitettavaksi 2. kesäkuuta, mutta 1. kesäkuuta Scapa Flow’n sääasemien havavaintojen mukaan Pohjois-Atlantille oli kehittymässä syviä matalapaineita. Sateinen ja pilvinen sää olisi voinut vaarantaa hyökkäyksen ensimmäisen aallon 130 000 sotilaan ja toisen aallon 45 000 sotilaan onnistumisen ilmatuen toimittamisen vaikeuden ja toisaalta merenkäynnin vaikeuksien vuoksi.
Vaikuttavuus.
Normandian maihinnousu on sotahistorian suurin meritse tapahtunut valtausoperaatio. Se alkoi aamuyöllä laskuvarjojoukkojen laskeutumisella, massiivisella pommituksella ja laivaston tykkitulella. Varhain aamulla alkoi maajoukkojen hyökkäys maihinnousualuksin.
Maihinnousua seurannut taistelu Normandiasta jatkui yli kaksi kuukautta, minkä aikana liittoutuneet varmistivat ja laajensivat sillanpääasemiaan ja murtautuivat niistä ulos. Taistelu päättyi Pariisin valtaukseen ja Chambois’n motin antautumiseen.
Normandian maihinnousun onnistumisen syynä pidetään merkittävää mies- ja materiaaliylivoimaa. Joukkoja kuljetettiin sillanpääasemiin suuria määriä D-Dayn jälkeen ja kesäkuun loppuun mennessä Normandiassa oli asemissa noin miljoona liittoutuneiden sotilasta – enimmäkseen yhdysvaltalaisia, brittejä ja kanadalaisia.
Operaation onnistuminen avasi Euroopan sotanäyttämolle toisen rintaman. Sen seurauksena Saksan sotavoimien oli siirrettävä itärintamalta ja Italian rintamilta joukkojaan Ranskaan muodostuneelle uudelle rintamalle. Operaation katsotaan nopeuttaneen Saksan kukistumista ja sitä pidetään yhtenä toisen maailmansodan tärkeimmistä taisteluista.
Tausta.
Yhdysvaltalaissotilaat odottavat Englannissa maihinnousualuksessaan lähtökäskyä kesäkuun alussa 1944
Aina Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon vuonna 1941 (operaatio Barbarossa) lähtien puna-armeija oli hoitanut suurimman osan Saksan-vastaisen sodan taisteluista Manner-Euroopassa. Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt ja Britannian pääministeri Winston Churchill olivat luvanneet Josif Stalinille, että amerikkalaiset ja britit avaavat ”toisen rintaman” Eurooppaan helpottaakseen Neuvostoliiton sotaponnisteluja. Lupaus annettiin alun perin vuonna 1942 ja toistettiin 1943.
Välttääkseen ensimmäisen maailmansodan kokemukset suorasta hyökkäyksestä vihollisen joukkoja vastaan britit kannattivat ensin hyökkäystä Euroopan reuna-alueille, mutta Yhdysvaltain painostuksesta suunnitelma vaihdettiin suoraksi hyökkäykseksi kohti Ranskaa yli Englannin kanaalin. Kaksi suunnitelmaa tehtiin ennen Overlordia: "Operation Sledgehammer" vuoden 1942 maihinnousuksi ja "Operation Roundup" suurempaa hyökkäystä varten vuonna 1943. Jälkimmäinen suunnitelma jatkoi elämäänsä operaatio Overlordissa, tosin sen toteutusta lykättiin vuoteen 1944. SHAEF aloitti suunnittelutyön tammikuussa 1943.
Normandian maihinnousun suunnitelmaa varjostivat pitkään poliittiset kiistat ja liittoutuneiden keskinäinen omien etujen ajaminen. Ajoituksesta, komentorakenteesta ja paikasta oli paljon erimielisyyksiä. Koska länsiliittoutuneet eivät lupauksistaan huolimatta olleet avanneet toista rintamaa helpottamaan puna-armeijan sotaponnisteluita idässä, liittoutuneiden välille oli syntynyt paljon kitkaa. Stalin oli painostanut liittoutuneita jo vuodesta 1942 lähtien. Winston Churchill oli ollut tätä suunnitelmaa vastaan ja olisi käynnistänyt maihinnousun vasta, kun epäonnistumisen mahdollisuus olisi eliminoitu ja hyökkäykset suoritettu Italiassa ja Pohjois-Afrikassa. Churchill oli ollut päättämässä kohtalokkaasta Gallipolin maihinoususta ensimmäisessä maailmansodassa Britannian meriministerinä ja oli myös siksi epäileväinen maihinnousun suhteen.
Amerikkalaiset arvostelivat Montgomeryn nimittämistä johtoon. Montgomeryllä itsellään oli vastaavasti ennakkoluuloja Eisenhowerin nimitystä kohtaan, koska tällä ei ollut juuri ollenkaan kenttäkokemusta. Hyökkäyksen aikana Montgomery ja Eisenhower toimivat kuitenkin hyvin yhteistyössä, heidän tunnetut ristiriitansa nousivat esiin vasta myöhemmin.
Normandia oli keskeinen logistinen ongelma. Ainoa käyttökelpoinen satama alueella oli Cherbourg ja saksalaiset olivat linnoittaneet sen huolellisesti. Komentorakenteen yläpäässä monet argumentoivat, että Pas-de-Calais olisi huomattavasti parempi maihinnousupaikka.
Poliittisesti Normandian maihinnousu synnytti jännittyneen tilanteen Ranskan valtionpäämieheksi pyrkineen eversti Charles de Gaullen ja vanhanaikaista imperialismia vastustaneen Franklin Rooseveltin kesken. Roosevelt ei mitenkään halunnut tukea de Gaullea pyrkimyksissä käyttää Normandian maihinnousua syynä tulla Ranskan autoritääriseksi valtionpäämieheksi ilman Ranskassa järjestettäviä vapaita vaaleja. Se, että Rooseveltin hallinto kieltäytyi antamasta de Gaullelle virallista tunnustusta tai tehdä siihen viittaavia toimia, jotta tämä olisi tunnustettu osapuoleksi brittien tapaan, aiheutti de Gaullen näkökulmasta tilanteen, jossa liittoutuneiden vapauttamaa Ranskaa olisi hallinnut brittien ja yhdysvaltalaisten vallitsema liittoutuneiden miehitettyjen alueiden sotilashallitus (englanniksi AMGOT - the allied military government of occupied territories) siksi, kunnes Ranska olisi kokonaan vapautettu ja vaalit kyettäisiin järjestämään.
Maihinnousun tavoitteet.
Kolmen kuukauden tavoite oli kontrolloida aluetta Loiren ja Seinen välissä.
Maihinnousupaikan valinta.
Maihinnousupaikan sijaintia rajoittivat suuresti liittoutuneiden hävittäjien toimintasäteet. Maantieteelliset seikat rajoittivat vaihtoehdot kahteen: Pas-de-Calais’hen ja Normandian rannikkoon. Doverinsalmen rannikolla sijaitseva Pas-de-Calais oli lyhyimmän matkan päässä Britteinsaarilta, rannikko oli siellä soveliain maihinnousulle ja etenemisreitti Saksaan suorin. Saksalaisten arveltiin kuitenkin ymmärtäneen samat seikat ja linnoittaneen alueen sen vuoksi parhaiten. Tämän takia maihinnousupaikaksi valittiin Normandia.
Suurelta osin kanadalaisten aiemmin suorittaman katastrofaalisen Dieppen maihinnousun opettamana liittoutuneet päättivät olla hyökkäämättä suoraan ranskalaiseen satamaan. Normandian leveään rintama-alueeseen rantautuminen mahdollisti samanaikaisen uhan kahdelle meritukikohdalle, Cherbourgille ja pohjoisemman Bretagnen rannikkotukikohdille, sekä hyökkäysreitin maitse Pariisiin ja kohti Saksan rajaa. Normandia oli vähemmän puolustettu rannikko ja odottamaton, mutta strateginen paikka, jota hyödyntämällä oli mahdollista sekoittaa ja hajaannuttaa puolustavia saksalaisia joukkoja.
Hyökkäyksessä käytettävät voimavarat.
Joulukuussa 1943 liittoutuneiden siirtoarmeijan ylimmäksi komentajaksi nimettiin kenraali Dwight D. Eisenhower ja hän sai täten yleisvastuun liittoutuneiden Euroopan joukoista. Tammikuussa 1944 kenraali Bernard Montgomerysta tehtiin operationaalinen johtaja maihinnousun maajoukoille.
Tässä vaiheessa suunnitelma edellytti kolmen divisioonan maihinnousua ja kahden prikaatin pudotusta laskuvarjoin. Montgomery nosti joukkojen määrää viiteen mereltä tulevaan divisioonaan ja kolmeen ilmasta tulevaan. Yhteensä 47 divisioonaa olisi sidottuna Normandian taisteluun: 26 brittiläistä, kanadalaista ja muuta eurooppalaista divisioonaa sekä 21 amerikkalaista divisioonaa.
Operaatio Neptunus.
Normandian maihinnousun ylimeno ja rantautuminen käsitti operaatio Neptunen. Operaatioon liittyivät operaatio Taxable, jossa kuninkaallisten ilmavoimien Avro Lancaster -pommikoneet pudottivat Cap d'Antiferissa alumiinisuikaleita kuvaamaan ilmahyökkäystä saksalaisten tutkille. Laivojen osalta hinattiin moottori- ja torpedoveneillä heijastinilmapalloja kuvaamaan laivojen Englannin kanaalin ylitystä Ranskaan. Operaatio Taxablen tapainen oli operaatio Glimmer, jossa Short Stirling- pommituskoneista pudoteltiin alumiinisuikaleita Boulognea vastapäätä.
Yli 6 000 alusta olisi mukana invaasiossa amiraali Sir Bertram Ramsayn alaisuudessa — mukaan lukien vajaat 5 000 maihinnousualusta, kuusi taistelulaivaa, neljä panssaritykkivenettä, kaksikymmentäkolme risteilijää, 104 hävittäjää sekä 152 saattoalusta.
12 000 lentokonetta ilmamarsalkka Sir Trafford Leigh-Malloryn alaisuudessa oli määrätty tukemaan maihinnousuja, mukaan lukien 1 000 kuljetuskonetta kuljettamaan laskuvarjojoukkoja. Saksan joukkojen vastarinnan murtamiseen oli varattu 5 000 tonnia pommeja.
Operaatio Cork.
Operaatio Corkissa parannettiin maihinnousualusten ja niitä tukevien alusten selviämistä saksalaisten sukellusveneistä. Rannikkopalvelun 19. prikaati ja 9. prikaati hyökkäsivät pommikonein saksalaisten sukellusveneiden kimppuun niiden ollessa pinta-ajossa ja syöksymällä pyrkivät konekivääritulella estämään hätäsukellukset surmaamalla tai haavoittamalla kannella olevia saksalaisia merisotilaita, jotta upoksiin pommittaminen olisi ollut mahdollista. Operaatio Corkin kohteena oli neljäkymmentä saksalaista sukellusvenettä, joista 224. laivueen Ken Mooren ohjaamalla Liberator-pommikoneella upotettiin kaksi 22 minuutin kuluessa 7. kesäkuuta 1944.
Operaatio Fortitude.
Saksalaiset pitivät Kanaalin kapeinta kohtaa, Pas-de-Calais´n ympäristöä todennäköisimpänä maihinnousukohtana, ja keskittivät puolustuksensa painopisteen alueelle. Harhauttaakseen saksalaiset uskomaan, että hyökkäys todella tulisi Pas-de-Calais'hen, liittoutuneet valmistelivat massiivisen harhautussuunnitelman nimeltä "Operation Fortitude". Liittoutuneet loivat kokonaisen kuvitteellisen "Ensimmäisen yhdysvaltalaisen armeijaryhmän" tukikohtineen, valerakennuksineen, materiaalivarastoineen ja väärennettyine radioliikenteineen.
Vastapäätä Pas-de-Calais’ta Englannin kaakkoisrannikolle lavastettiin kulisseista maihinnousuarmeijan tukikohta-alue. Rannoille oli keräilty maihinnousuun sopivia matalia proomuja, joissa työskenneltiin jatkuvasti. Vilkas ajoneuvo- ja tavarajunaliikenne antoi kuvan armeijan varustamisesta. Lavasteeksi rakennetulla leirialueella parakki- ja telttakylissä liikkui ja harjoitteli jatkuvasti miehiä. Varastoalueelle oli koottu kulisseina rakennettuja tykkejä, ajoneuvoja ja ammuslaatikoita. Tosiasiassa parakit ja teltat olivat pääosin tyhjiä, niissä majaili vakituisesti vain noin pataljoonan verran miehiä, jotka ajoittain vaihtoivat päälleen eri univormuja antaakseen kuvan suuresta armeijasta. Katselmuksia varten paikalle haalittiin silloin tällöin kymmenisen tuhatta vapaaehtoisen maanpuolustusjärjestön "Home Guardin" kansalliskaartilaisia, lähinnä eläkeikäisiä tai rintamapalveluksesta vapautettuja miehiä, sekä sotainvalideja.
Saksalaiset olettivat myös, että kenraali George S. Patton johtaisi maihinnousua. Patton mainittiinkin armeijaryhmän komentajana ja hän matkusti eteläiseen Englantiin ikään kuin johtamaan armeijakuntaa.
Saksalaiset olivat lähettäneet laajan vakoiluverkoston eteläiseen Englantiin saadakseen tietoja maininnousuvalmistuista. Liittoutuneet olivat kuitenkin paljastaneet ja vanginneet agentit, ja lähettivät heidän nimissään viestejä, joiden mukaan hyökkäys tulisi todennäköisesti Pas-de-Calais’hen. Jotta harhautus pysyisi yllä mahdollisimman kauan, sitä jatkettiin, vaikka taistelut Normandiassa olivat alkaneet, tekemällä Pas-de-Calais'ssa häirintähyökkäyksiä tutka-asemia ja muita kohteita vastaan. Harhautussuunnitelman ansiosta saksalaiset odottivat maihinnousua Pas-de-Calais'hen vielä elokuussa ja olettivat, että hyökkäys Normandiaan on vain harhautus.
Erikoisvalmistelut.
Saksalaisia sotavankeja Sherman Crabin vieressä 6. kesäkuuta 1944
Erikoisempiin valmisteluihin kuuluivat liittoutuneiden erityisesti tätä hyökkäystä varten suunnitellut panssariajoneuvot. Näistä erikoisimpia oli Yhdysvalloissa kehitetty Sherman DouplexDrive (DD), jolla oli täysi uimakyky. Muita amerikkalaisten kehittelemiä pioneerivaunuja olivat miinanraivausvaunu Sherman Crab (rapu), Shermannin alustalle rakennettu siltapanssarivaunu. Lisäksi englantilaiset kehittelivät Churchill AVRE (Armoured Vehicle Royal Engineers), joka oli aikansa edistyksellisin pioneeripanssarivaunu. AVRE kyettiin varustamaan muun muassa sillalla, miinanraivauslaitteilla, puskuterällä, ”risukimpulla” sekä matolla (katso myös Hobart Funnies).
Suunnitelmaan kuului myös kahden keinotekoisen sataman (koodinimeltään Mulberry) rakentaminen, tavoitteena saada tärkeät tarvikkeet maihinnousujoukoille muutamina ensimmäisinä viikkoina ennen kuin syväsatamia saataisiin vallattua, sekä "Operation Pluto", joka sisälsi vedenalaisten polttoaineputkien rakentamisen Englannista maihinnousujoukoille.
Saksalaisten puolustusvalmistelut.
Marraskuussa 1943, kun Adolf Hitler päätti, ettei maihinnousun uhka Ranskaan ollut enää sivuutettavissa, sotamarsalkka Erwin Rommel nimitettiin rannikkopuolustuksen tarkastajaksi ja myöhemmin johtamaan, johon kuuluivat pohjoisen Ranskan maajoukot. Rommel uskoi vakaasti, että ainoa mahdollisuus voittaa hyökkäys olisi panssarivaunuin tehtävä vastahyökkäys rannoille mahdollisimman aikaisin ja halusi ainakin jonkin verran panssareita sijoitettavan tarpeeksi lähelle rantoja valmiina vastahyökkäykseen. Eteen työnnetyn puolustuksen ajatus perustui siihen, että mikäli panssarivaunut olisivat strategisessa reservissä keskitettynä kaukana maihinnousurannikosta, niiden tuominen taistelualueelle tulisi mahdottomaksi siksi, että liittoutuneet ilmaylivoimallaan pyrkisivät estämään siirron, minkä vuoksi puolustus tulisi rakentaa etukäteen arvioidulle alueelle. Rommel oli Afrika Korpsissa tutustunut liittoutuneiden ilmaylivoimaan komentajana. Esikuntapaikakseen Rommel valitsi Rochefoucauldin herttuan kodin, La Roche-Guyonin linnan, alimmat kerrokset Val-d'Oisen departementissa. Rommelin näkökulmasta todennäköisin maihinnousualue oli Pas-de-Calais ja toiseksi todennäköisin Normandia. Rommel vaati puolustushaarojen yhdistämistä alueellisesti yhden operatiivisen sotilasjohdon alaisuuteen. Ilmavoimien ja laivaston alistaminen rannikkon puolustuksen johdolle ei käynyt ilmailuministeri Herman Göringille eikä suuramiraali Karl Dönitzille.
Rommelin auktoriteetti oli kuitenkin rajallinen, koska hän ei ollut läntisten saksalaisten joukkojen ylin komentaja, vaan se virka oli sotamarsalkka Gerd von Rundstedtilla. Von Rundstedt — jota tuki läntisten panssarijoukkojen komentaja Geyr von Schweppenberg, jota vastaavasti tuki Saksan panssarivoimien ylitarkastaja, kenraalieversti Heinz Guderian — suosi panssarien sijoittamista kauemmas sisämaahan niin, että vihollisen rintamalinja voitaisiin paikantaa ja sitten toteuttaa vastahyökkäys.
Rommel tarkastaa Englannin kanaalin vastaisen rannan puolustusta 4. tammikuuta 1944
Operationaalinen väittely heijasti saksalaisten sodanjohtajien eriäviä kokemuksia. Von Runstedt ja Guderian olivat saaneet suurimman osan kokemuksestaan aikana, jolloin Luftwaffe kontrolloi taivasta, tai itärintaman laajoilla alueilla, joissa kummallakaan osapuolella ei ollut mahdollisuutta ilmaherruuden saavuttamiseen koko rintaman alueella.
Rommelin kokemukset olivat täysin erilaiset. Hän oli saanut havaita liittoutuneiden taktisten ilmavoimien tehokkuuden jo Afrikassa. Rundstedt ja Guderian eivät koskaan ajatelleet liittoutuneiden ilmavoimien tehokkuutta suhteuttamalla sitä 1939–1941 Luftwaffeen - olihan Luftwaffen vahvuus vähentynyt huomattavasti Britannian taistelussa - ja lisäksi liittoutuneiden ilmavoimien tehokkuus oli vielä moninkertainen tähän verrattuna. Rommel ymmärsi tämän, mutta muut komentajat eivät.
Ratkaistakseen kiistan Hitler jakoi kuusi pohjoisessa Ranskassa käytössä olevaa panssaridivisioonaa ja sijoitti niistä kolme suoraan Rommelin käyttöön. Kolme muuta sijoitettiin etäälle rannikosta, ja niitä ei voinut siirtää ilman Hitlerin sodanjohdon suoraa hyväksyntää.
Saksan ilmapuolustus rannikolla koostui vain 169 hävittäjästä, koska liittoutuneiden ilmahyökkäykset olivat tuhonneet Luftwaffen taisteluvoiman pohjoisen Ranskan lentokentillä. Tämän vuoksi Luftwaffen taistelulentojen lukumäärä oli 6. kesäkuuta kaksi lentoa.
Viime hetken valmistelut.
Ennen taistelua liittoutuneet olivat tarkasti kartoittaneet ja testanneet maihinnousualueen, kiinnittäen erityistä huomiota Englannin kanaalin sääolosuhteisiin. Valaistus ja vuorovesi vaati ehdottomasti täysikuuta. D-Dayn alkuperäinen päivämäärä oli 5. kesäkuuta, mutta huono sää siirsi maihinnousua. 6. kesäkuuta sää oli vielä rajalla, mutta Eisenhower ei halunnut odottaa seuraavaan täysikuuhun. Tämä päätös auttoi yllättämään saksalaiset joukot valmistautumattomina, koska he eivät uskoneet maihinnousuun niin huonossa säässä. Rommelin poistuminen Ranskasta Saksaan hänen vaimonsa 50-vuotispäivien johdosta 4. kesäkuuta heikensi Saksan puolustusta Normandiassa.
Liittoutuneet.
Myös Ranskan vastarintaliikkeen, Maquisien toiminta, voidaan lukea liittoutuneiden ryhmittymiseen, koska se auttoi häiritsemään saksalaisten joukkojensiirtoja ja viestiliikennettä.
SOEn mukaan se oli yhteydessä Ranskan vastarintaliikkeen 137 radiosemaan ja että Ranskan vastarintaliikkeen kokonaisvahvuus oli keväällä 1944 noin 350 000 jäsentä, joista 100 000:lla oli tuliaseita ja 10 000:lla enemmän ammuksia kuin mikä tarvittaisiin yhdeksi taistelupäiväksi. Vastarintaliike ei olisi kyennyt taistelemaan, mutta se tuki maihinnousua tuhotöillä ja tiedustelulla. Tuhotöiden tekemisessä oli keskeisellä sijalla Ranskan vastarintaliikkeen rautateiden vastarintaliike, Résistance-Fer, joka arvioi saksalaisten toimittamia joukkojensiirtoja divisioonan tarkkuudella sotilasjunien määrien perusteella. 12. SS-panssaridivisioona "Hitlerjugend" arvioitiin miltei täysvahvuiseksi sillä perusteella, että sen kuljetuksiin oli tarvittu 84 tavarajunaa.
Tuhotoiminnan ansiosta raideliikenne seisahtui Bourgognessa ja Itä-Ranskassa Suur-Saksan valtakunnan rajalle saakka. Dijonin seudulla katkaistiin 37 rautatielinjaa. Vastatoimina Résistance-Ferin toiminnalle saksalaiset teloittivat Ranskan rautatieläisiä ja kolmetuhatta heistä lähetettiin Saksaan leireille. Saksalaiset joutuivat korvaamaan Ranskan rautatieläisten puutteen tuomalla 2 500 saksalaista rautatieläistä Ranskan rautateille. Rautateiden pommittaminen tai rautatien tuhoaminen pakotti panssarijoukot siirtymään maitse, joka lisäsi siirron polttoainekulutusta ja myös telaketjujen kulumista.
Osana taloudellista sodankäyntiä Yhdysvaltian 8. ilmavoimat pommittivat öljynpumppaamoja ja öljynjalostamoja, joilla aihetettiin moottoroiduille joukoille polttoainepulaa.
Vastarintaliikkelle annettiin myös muita saksalaisia puolustajia haittaavia tehtäviä suoritettaviksi. Plan tortue (suomeksi suunnitelma kilpikonna) mukaan piti huoltoajoneuvojen käyttämille teille sirotella nastoja ja lasinsiruja, jotta sotilasajoneuvojen renkaat puhkesivat. Plan violetissa puolestaan kenraali Alphonse Antoinen suunnitelman mukaan PTT:n, posti-, lennätin- ja puhelinlaitoksen, henkilökunnan piti vahingoittaa maanalaisia tietoliikenneyhteyksiä saksalaisten vahingoksi, jotta heidän sotilaallinen tehokkuutensa vähenisi ja jotta he kaapeliyhteyksiä radioyhteyksillä korvatessaan joutuisivat alttiiksi liittoutuneiden signaalitiedustelulle ilmateitse.
Saksalaiset.
Saksalaiset olivat linnoittaneet ranta-alueen laajalti osana Atlantin vallin puolustusta. Tämä sai liittoutuneet siirtämään hyökkäyksensä ajankohtaa laskuveden aikaan. Ranta-aluetta vartioi 4 divisioonaa, joista ainoastaan yksi (352.) oli kokenut. Monet muut koostuivat saksalaisista, jotka eivät yleensä lääketieteellisistä syistä olleet kelvanneet vakinaispalvelukseen itärintamalle, sekä muista kansallisuuksista (pääasiassa venäläisistä), jotka olivat tarjoutuneet vapaaehtoisiksi taistelemaan saksalaisten puolella sotavankileirin sijaan. 21. panssaridivisioona vartioi Caenia, ja 12. SS-panssaridivisioona oli sijoitettu kaakkoon. Sen sotilaat oli suoraan värvätty Hitler-Jugendista 16-vuotiaina, ja se tulisi saamaan tulevassa taistelussa maineen sitkeänä taisteluyksikkönä. Jotkut Utah Beachin takana olevista alueista olivat saksalaisten toimesta tulvaveden peitossa laskuvarjohyökkäyksen varalta.
Joukot, rintamalohkot ja rintamasektorit.
"Alkuperäisissä operaatiokartoissa ovat alueiden nimet ovat Utah-alue, Omaha-alue, Gold-alue, Juno-alue ja Sword-alue, englanniksi Utah area, Omaha area, Gold area, Juno area ja Sword area. Kuitenkin lehdistössä ja sitten kirjallisuudessa alettiin käyttää nimitystä Utah-ranta, Omaha-ranta, Gold-ranta, Juno-ranta ja Sword-ranta, englanniksi Utah Beach, Omaha Beach, Gold Beach, Juno Beach ja Sword- Beach. Suomenkielisesti on käytetty usein rantojen englanninkielistä nimeä, mutta Jorma-Veikko Sappisen vuoden 2009 Antony Beevorin kirjan Normandia 1944 -käännöksessä nimien yleisnimiosa on suomeksi."
Maahanlasku Caenin-Cabourgin seudulle.
Liittouneista britit suorittivat maahanlaskun Horsa-liitolentokoneilla Orne- ja Dives-jokien väliselle alueelle Caenin, Troarnin, Cabourgin ja Quistrehamin väliselle alueelle Sword-rannan Montgomeryn komentamien joukkojen tulevalle vasemalle sivustalle. Amfrevilleen maahanlaskettiin kuudes prikaati ja Bréville-les-Montsin lounaispuolelle viides laskuvarjoprikaati Hernouvilettestä Ranvilleen johtavan tien pohjoispuolelle. Brittien joukoissa taistellut kanadalainen yhdeksäs laskuvarjoprikaati maahanlaskettiin Varavillen luoteispuolelle ja kahdeksas laskuvarjoprikaati eteläisimmäksi Touffrévillen lounaispuolelle.
Maahanlaskuun liittyi hämäysoperaatio Titanic, jossa kuninkaallisten ilmavoimien neljäkymmentä pommituslennostojen Lockheed Hudson -, Handley Page Halifax - ja Short Stirling -pommikonetta pudotti alumiinisuikaleita saksalaisten tutkien hämäämiseksi sekä vielä valelaskuvarjohyppääjiä. Valelaskuvajohyppääjistä kaksisataa pudoettiin Carentanin eteläpuolelle, viisikymmentä Dives-joen itäpuolelle ja viisikymmentä Caenin lounaispuolelle. Koska valelaskuvarjohyppääjät maahan tultuaan räjähti ja syttyi tuleen, kutsuivat saksalaiset niitä rähjädenukeiksi (saksaksi eine Explosivpuppe). Valelaskuvarjohyppääjien uskottavuuden lisäämiseksi SAS lähetti myös pieniä oikeita laskuvarjohyppääjiä aiheuttamaan lisää sekaannusta saksalaisten joukoissa.
Valelaskuvarjohyppääjien pudotusalueen äärirajojen pinta-ala oli suurempi kuin viidennen laskuvarjoprikaatin, kuudennen prikaatin ja seitsemännen, kahdeksannen ja kanadalaissen yhdeksännen laskuvarjuprikaatin maahanlaskualueen alue.
Pegasus-silta.
6. brittiläinen laskuvarjodivisioona oli ensimmäinen joukko-osasto, joka aloitti toiminnan, kymmenen minuuttia yli keskiyön. Sen tavoitteena oli Orne-joen itäpuolinen alue. Laskuvarjodivisioonan ensimmäinen Halifax-pommituslentokoneilla ilmaan hinattu ja Horsa-liitolentokoneilla Cabourgin rantalomakeskuksen lähelle maahanlaskettu yksikkö oli majuri John Howardin johtama 2. pataljoonan D-komppania.
Sen kohteena oli Pegasus-silta ja muut maihinnousualueen itäisen sivustan jokien ylityspaikat, Orne-joen ja Caenin kanavan sillat sekä tämän lisäksi tykkipatteri Mervillessä. Tykit tuhottiin ja sillat vallattiin ja pidettiin, kunnes kommandot vapauttivat heidät tehtävästään myöhään 6. kesäkuuta. Caenin kanavan silta, Pegasus-silta. Pegasus-sillan valtaukseen käytettiin kahta joukkuetta, josta ensimmäisen joukkueenjohtaja luutnantti Den Brotheridge kaatui kaulaansa saamastaan haavasta joukkueen ennätettyä siltaa pitkin vastarannalle ja saksalaisten ryhdyttyä aktiivisesti ampumaan. Toista joukkuetta johti luutnantti Dennis Fox.
Ouistreham.
4. kommandojoukko rantautui vapaan Ranskan joukkojen johtamana. Näitä joukkoja johti komentajakapteeni Philippe Kiefer. Noustuaan maihin joukot suuntasivat itään, sillä heillä oli erilliset kohteet Ouistrehamissa, ranskalaisilla bunkkeri ja Kasino ja briteillä kaksi patteria, jotka vartioivat rantaa. Bunkkeri osoittautui liian vahvaksi kommandojen PIAT-singoille, mutta Kasino vallattiin Centaur-panssarin avustuksella. Brittikommandot pääsivät molempien patterien luo, vain huomatakseen, että tykit oli siirretty pois. Jättäen loppusiivoukset jalkaväelle, kommandot vetäytyivät Ouistrehamista liittyäkseen muihin 1. erikoisjoukkoprikaatin joukkoihin, jotka etenivät sisämaahan liittyäkseen kuudenteen laskuvarjojoukkoon.
Sword Beach.
Laivasto valmisteli hyökkäystä tykistötulella 30 minuutin ajan klo 6.45-7.15. Tulivalmistelun jälkeen hyökkäysjoukot rantautuivat Sword Beachille noin klo 7.20. 40:stä amfibiopanssariajoneuvosta 28 pääsi rannalle ja ne jatkoivat annettua tehtäväänsä. Operaation miestappiot olivat pienet. Ranskan kommandojoukot jatkoivat matkaa kohti Ouisterhamin kaupunkia ja brittijoukot saivat kosketuksen 6. divisioonan maahanlaskujoukkoihin. He kuitenkin epäonnistuivat odotetussa etenemisessä ja olivat edenneet päivän loppuun mennessä noin 8 kilometriä. Asetettu tavoite Caen jäi kuitenkin edelleen saksalaisten käsiin.
Juno Beach.
Kanadalaiset nousivat maihin aikataulustaan jäljessä, ja saivat siksi kärsiä nousuvedestä ja rannan miinoista. Tämän vuoksi menetettiin suurin osa ensimmäisen aallon kalustosta ja kärsittiin noin 50 % tappiot. Coursellesissa käytiin kiivaita katutaisteluita sillanpäätä lähestyvää 12. SS-panssaridivisioonaa vastaan.
Junolla maihinnousseet kanadalaiset joukot joutuivat kohtaamaan vahvat saksalaiset joukot. Saksalaisilla oli 11 raskasta 155 mm tykkipatteria, yhdeksän keskiraskasta 75 mm tykkipatteria, sekä konekivääripesäkkeitä, bunkkereita ja muita betonivarustuksia ja kaksi kertaa Omaha Beachin merivallin korkuinen este.
Esteistä huolimatta kanadalaiset olivat edenneet rannalta ja aloittivat etenemisensä sisämaahan. 1. husaarit 6. kanadalaisesta panssarirykmentistä olivat ainoa liittoutuneiden yksikkö, joka saavutti 6. päivän tavoitteensa ylittäessään Caen—Beyeux -moottoritien 15 km sisämaassa. Tämä johtui osittain siitä että kanadalaisilla oli suurin kostonhalu sillä he halusivat kostaa saksalaisille menetyksiään Dieppessä ja muilla sotanäyttämöillä.
D-Dayn loppuun mennessä 14 000 kanadalaista oli onnistuneesti rantautunut ja 3. kanadalainen divisioona oli tunkeutunut syvemmälle Ranskaan kuin mikään muu liittoutuneiden joukko, kohdaten Omahaa lukuun ottamatta kovinta vastarintaa. Ensimmäinen saksalaisten vastahyökkäys maihinnousua kohti kohdistui Sword ja Juno Beachien väliin ja kanadalaiset sinnittelivät useiden 12. SS-panssaridivisioonan rankkojen vastahyökkäysten armoilla 7. ja 8. kesäkuuta.
Gold Beach.
Goldilla tappiot olivat myös melko raskaat, mutta lievemmät kuin Omahalla. Osasyy oli se että uivien Sherman-amfibiopanssareiden saapuminen viivästyi. Saksalaiset olivat linnoittaneet vahvasti rannalla olevan kylän ja vaikka laivasto tuhosi osan asemista sulkutulellaan tappioita kärsittiin siitä huolimatta. 50. divisioona kuitenkin voitti vaikeutensa ja eteni Bayeux’n-Caenin tielle päivän loppuun mennessä. Kukaan ei päässyt lähemmäksi tavoitteitaan.
Laivaston tulivalmistelu alkoi klo 5.10 risteilijä HMS Orionin ampuessa ensimmäiset laukaukset. Saksalaisten 155mm patteri vastasi tuleen mutta se hiljennettiin täysosumalla klo 8.45. Joukot nousivat maihin klo 7.25 alkaen. Päivän päättyessä lähes 25 000 sotilasta oli noussut tällä rannikkokaistaleella maihin.
47. kommando oli viimeinen brittien kommando, joka nousi maihin. Sen tehtävänä oli edetä sisämaahan ja sitten kääntyä länteen ja suorittaa 16 km:n marssi läpi vihollisen alueen hyökätäkseen rannikkosatamaan Port en Bessinissä. Tämä pieni satama oli hyvin kalkkikivikallioiden suojassa.
Omaha Beach.
Maihinnousualus lähestyy Omaha Beachia 6.6.1944
Yhdysvaltalaissotilaita autetaan upotetusta maihinnousualuksesta Omahan rannalle
Yhdysvaltalaisia laskuvarjosotilaita ranskalaiskylästä vallatun hakaristilipun kanssa. Utah Beach, St. Marcouf, 8. kesäkuuta 1944.
Omaha Beachillä Yhdysvaltain 1. jalkaväkidivisioona koki kovimman koitoksen koko maihinnousussa.
Suurin osa uivista Sherman-tankeista menetettiin ennen rantaan pääsemistä. Vastassa oleva Saksan 352. divisioona oli puolustajien parhaiten koulutettu divisioona ja asemissa jyrkkien, rantaa vartioivien kallioiden päällä. Kyseinen divisioona oli ollut edellisenä yönä harjoittelemassa maihinnousun torjuntaa. Virallinen tieto kertoo, että ”10 minuutissa, kun rampit oli laskettu, johtavasta komppaniasta oli tullut johtajaton ja täysin toimintakyvytön. Jokainen upseeri ja kersantti oli kuollut tai haavoittunut. Siitä oli tullut kamppailu selviämisestä ja pelastumisesta.” Divisioona menetti uusimpien tutkimusten mukaan noin 4300–6000 sotilasta. Tästä huolimatta selviytyneet järjestäytyivät uudelleen ja etenivät kohti sisämaata.
Massiivinen betoninen, kallion päällä sijainnut tykkiasema Pointe du Hocissa oli amerikkalaisen toisen Ranger-pataljoonan kohde. Heidän tehtävänsä oli kiivetä noin 30 metriä korkeita kallioita ylös vihollisen tulituksessa ja sitten hyökätä ja tuhota tykit, jotka olisivat voineet pommittaa Omaha- ja Utah-maihinnousualueita. Joukot pääsivät asemaan ja tykit, jotka oli siirretty todennäköisesti edeltävän pommituksen takia lähistölle suojaan, löydettiin ja tuhottiin. Ranger-joukkojen menetykset olivat raskaat, 225 miehestä kaatui 135.
Utah Beach.
Utah Beachillä tappiot olivat 23 000 maihinnousseesta 197, vähäisimmät kaikista rannoista. Myös nämä joukot etenivät kohti sisämaata ja onnistuivat saamaan kontaktin laskuvarjodivisioonien osiin.
Yhdysvaltalaisten maahanlasku Viervilleen ja Sainte-Mère-Égliseen.
82. ja 101. laskuvarjodivisioonat olivat vähemmän onnekkaita. Osaksi kokemattomien lentäjien ja osaksi maaston vaikeuden takia he tekivät maahanlaskun pahasti hajaantuneena. Jotkut putosivat mereen tai tahallaan tulvitetuille alueille. 24 tunnin jälkeen 101. laskuvarjodivisioonan miehistä vain 3 000 oli saatu kokoon. Monet jatkoivat harhailemista ja taistelua vihollisen rintamien takana päiväkausia. 82. laskuvarjodivisioona valtasi Sainte-Mère-Églisen varhain 6. kesäkuuta, tehden siitä ensimmäisen maihinnousussa vapautetun kylän.
Mulberry-satamat.
Kun hyökkäysjoukot olivat varmistaneet sillanpääaseman, kaksi koottavaa satamaa hinattiin osissa yli Englannin kanaalin. Satamat sijoitettiin Arromachesiin ja Omaha Beachille. Noin viikko maihinnousun jälkeen puhkesi kanaalissa pahin kesämyrsky 30 vuoteen ja tuhosi Omahan sataman 16. kesäkuuta. Tämän johdosta myös tarvikkeiden saaminen Normandiaan ja haavoittuneiden siirto kanaalin yli takaisin Englantiin oli pysähdyksissä. Osapuilleen 9 000 tonnia materiaalia saatiin rantaan Arromanchesin satamassa elokuun loppuun mennessä, jolloin Antwerpenin ja Cherbourgin satamat olivat jo liittoutuneiden hallussa ja saatiin käyttöön.
Saksalaisten puolustustoimet.
Rannalla asemissa olleet saksalaiset puolustajat tekivät ainoastaan vähäistä vastarintaa — he olivat huonosti koulutettuja, heiltä puuttui kuljetuskalustoa ja varusteita. Lisäksi heitä oli pommitettu melkein viikko. Poikkeus oli 352. jalkaväkidivisioona, joka puolusti Omaha Beachiä — ja puolustuksen vahvuus siellä selittää suurelta osin kärsittyjä tappioita. Saksalaisilta komentajilta kesti useita tunteja saada varmistus, että kyse oli maihinnoususta eikä sarjasta hyökkäyksiä. Heidän kommunikaatiovaikeuksiaan pahensi se, että useat avainkomentajat eivät olleet paikalla. Amerikkalaisten laskuvarjojoukkojen hajaantuminen ja toiminta rintaman takana lisäsi tilanteen sekavuutta, kun joka puolelta Pohjois-Normandiasta tuli raportteja vihollisen joukoista.
Huolimatta tästä, 21. panssaridivisioona teki suunnitellun vastahyökkäyksen Swordin ja Junon väliin, ja lähes onnistui pääsemään merelle asti. Panssaritorjuntatykkien tiukka vastarinta ja pelko mottiin joutumisesta pakotti joukot kuitenkin vetäytymään ennen kesäkuun 6:nnen loppua. Joidenkin raporttien mukaan laskuvarjojoukkojen ylilentävissä aalloissa oli tärkeä syy saksalaisten vetäytymiseen.
Maihinnousun jälkeen.
Maihinnousun suunnitelmat olivat tähdänneet Caenin ja Bayeux'n kaupunkien valtaamiseen ensimmäisenä päivänä ja kaikkien sillanpääasemien yhdistämiseen lukuun ottamatta Utahia. Tarkoitus oli työntää rintama 10—16 kilometrin päähän rannoista, mutta käytännössä yksikään näistä tavoitteista ei täyttynyt. Tappiot eivät kuitenkaan muodostuneet niin suuriksi, kuin pessimistisissä arvioissa oli odotettu. Esimerkiksi Churchill oli pelännyt 20 000 miehen tappioita, kun ne olivat todellisuudessa 10 000 miestä. Sillanpäät olivat myös kestäneet kaikki saksalaisten vastahyökkäykset.
Normandian rantaa muutama päivä maihinnousun jälkeen. Ilmasuojaa antoivat sulkupallot.
Seuraavien päivien tavoitteet olivat yhdistää sillanpääasemat, ottaa Caen haltuun ja valloittaa Cherbourgin syväsatama huoltoreitiksi.
Saksalaisten 12. SS-panssaridivisioona hyökkäsi kanadalaisten kimppuun 7. ja 8. kesäkuuta ja aiheutti suuret tappiot, mutta se ei saanut aikaan läpimurtoa liittoutuneiden sillanpääasemaan. Samaan aikaan eri sillanpääasemien joukot liittyivät toisiinsa. Sword yhdistyi 7. kesäkuuta, Omaha 10. kesäkuuta ja Utah 13. kesäkuuta. Liittoutuneet jopa vahvistivat rintamaa nopeammin kuin saksalaiset. Vaikka liittoutuneiden oli tuotava maihin kaikki tarvitsemansa materiaali, ilmaherruus ja Ranskan vastarintaliikkeen rautateille tuottama tuho teki saksalaisten joukkojen siirtämisen hitaaksi ja vaaralliseksi.
Alue Utahin ja Omahan takana oli tyypillistä normandialaista "bocageksi" kutsuttua maaseutua ja lehtomaastoa — vanhoja penkereitä ja pensasaitoja, jotka olivat jopa kolmen metrin paksuisia. Ne muodostivat tilkkuja, joiden seinämien läpi eivät edes panssarit päässet. Ne myös kestivät tulitusta ja tarjosivat näkösuojaa. Maasto oli ihanteellista saksalaisille puolustautumiseen. Yhdysvaltalainen jalkaväki etenikin hitaasti ja kärsi suuria tappioita edetessään kohti Cherbourgia. Maahanlaskujoukot kutsuttiin toistuvasti apuun käynnistämään uudestaan saksalaisten vastarinnan pysäyttämää etenemistä. Hitler oletti Cherbourgin kaupungin varuskunnan puolustautuvan loppuun asti ja estävän liittoutuneita saamasta satamaa haltuunsa. Sen sijaan, pyydettyään että yksi laukaus ammuttaisiin kohti porttia, Cherbourgin komentaja antautui 26. kesäkuuta.
Montgomery uskoi, että Caen olisi taistelun kannalta keskeinen kaupunki ja teki siitä kolmen erillisen hyökkäyksen kohteen 7. kesäkuuta – 1. heinäkuuta, ennen kuin se viimein piiritettiin ja pommitettiin rankasti 7. heinäkuuta. 18.–20. heinäkuuta Montgomery aloitti suurhyökkäyksen Caenin alueella kaikilla kolmella brittien panssaridivisioonalla tavoitteenaan tehdä läpimurto avoimeen maastoon, joka johtaisi Pariisiin. Hyökkäys oli ensin onnistua, mutta pysähtyi sitten saksalaisten improvisoituun vastarintaan, jossa 1. ja 12. panssaridivisioona puolustautui pioneerien toimiessa jalkaväkenä. Brittien panssaritappiot olivat suuret, mutta samalla saksalaisten reservejä sidottiin taisteluun ja amerikkalaisten 24. heinäkuuta käynnistämä hyökkäys onnistui etelässä. Suurin osa saksalaisten vastarinnasta eliminoitiin lopulta 21. elokuuta, kun kanadalaiset ja puolalaiset joukot sulkivat Chambois’n motin. Pariisin vapautukseen tähdännyt operaatio käynnistettiin muutama päivä tämän jälkeen.
Normandian maihinnousuun liittyvät operaatiot.
Normandian maihinnousu oli laaja kokonaisuus, jota valmistelemaan, toimeenpanemaan ja jonka jatkoksi tehtii useita eri operaatioita.
Ensimmäisten päivien tappiot.
Normandian maihinnoususta esitettiin monenlaisia suuria tappioennusteita ja pelättiin, että sen ensimmäinen vaihe, operaatio Neptunus, voisi epäonnistua. Kuitenkin saksalaisten vastatoimien viipyessä lähinnä panssarijoukkojen käytöstä johtuneen linjariidan vuoksi liittoutuneet onnistuivat pitämään asemiaan, vaikka Caenin kaupungin valtaaminen viivästyi. 6. kesäkuuta 1944 saksalaiset lähettivät vastahyökkäykseen, joka pääsi Englannin kanaalin rantaan jakaen liittoutuneiden maihinnousujoukot kahtia illalla noin kello 20. Kuitenkaan voima ei riittänyt laajentamaan aukkoa maihinnousijoiden rintamassa ja saksalaiset joutuivat vetäytymään.
Ensimmäisten päivien aikana, noin 6. kesäkuuta - 10. kesäkuuta 1944 oli kaaos joukkojen keskuudessa niin suuri, ettei mitään tappiolukuja kyetty muodostamaan hyväksyttävällä tarkkuudella. Kadonneiksi uskottuja sotilaita oli liittynyt muihin joukko-osastoihin ja osa haavoittuneista oli lähetetty hoidettavaksi Englantiin ilmoittamatta siitä, minkä seurauksena haavoittuneita pidettiin kadonneina.
Seuraukset.
Sillanpää, jonka liittoutuneet loivat Normandiaan, oli keskeinen länsiliittoutuneille, jotka siten saivat vietyä sodan saksalaisten omalle maaperälle. On esitetty, että Neuvostoliiton asevoimat olisivat kyenneet Saksan voittamiseen ilman läntisiä asevoimia ja että tämä taistelu oli tarpeeton sotilaallisen voiton saavuttamiseksi Saksasta.
Toisaalta on esitetty, että ilman toista rintamaa Neuvostoliitto olisi miehittänyt koko Manner-Euroopan. Länsiliittoutuneiden läsnäolo Länsi-Euroopassa auttoi luomaan länsiliittoutuneille aseman sodanjälkeisessä kylmässä sodassa ja esti Neuvostoliiton hallintomallin käyttöönoton keskeisessä Eurooppassa. Tästä näkökannasta Normandian maihinnousu on nähtävä jo osana toista maailmansotaa seurannutta kylmää sotaa.
Maihinnousun muisto.
Normandiassa nykyään käyvä vierailija löytää paljon muistoja vuoden 1944 tapahtumista. Huomattavimpia ovat rannat, jotka ovat edelleen tunnettuja invaasion koodinimillään. Seuraavaksi tulevat laajat hautausmaat — rivikaupalla identtisiä valkoisia hautaristejä ja Daavidin tähtiä, huolellisesti hoidettuina, muistuttaen liittoutuneiden tappioista. Rantojen lähellä olevat tiet on nimetty niillä taistelleiden yksiköiden mukaan ja siellä täällä olevat muistomerkit muistuttavat merkittävistä sattumuksista. Keskeisissä paikoissa, kuten Pointe du Hocilla ja Pegasus-sillalla, on muistomerkkejä tai pieniä museoita. Mulberry-satama on edelleen Arromanchesin edustalla meressä. St. Mère-Églisessä laskuvarjosotilasnukke roikkuu kirkontornista. Juno Beachille Kanadan hallitus on rakentanut massiivisen muistomerkin ja tietokeskuksen, kunnioittaen yhtä Kanadan armeijan historian keskeisimmistä taisteluista. Joka vuosi sotineiden maiden valtionpäämiehet käyvät muistotilaisuudessa Normandian rannalla.


Valaat.
Valaat ("Cetacea") on vedessä elävien nisäkkäiden lahko.
Lahko jaetaan rakenteen ja ravinnonhankintatapojen mukaan kahteen alalahkoon. Hammasvalaat ("Odontoceti") käyttävät ravintonaan kalaa ja mustekaloja. Hetulavalailla ("Mysticeti") on sarveisaineesta rakentuneet levyt eli hetulat, joiden avulla valaat siivilöivät ravinnokseen pikkukaloja ja planktonia. Kolmas, noin 44–55 miljoonaa vuotta sitten elänyt alalahko muinaisvalaat ("Archaeoceti"), on kuollut sukupuuttoon.
Rakenne ja anatomia.
Valaat ovat merinisäkkäitä, ja ne viettävät ainoina nisäkkäinä koko elämänsä vedessä. Kuten useimmat nisäkkäät, valaat ovat tasalämpöisiä, hengittävät keuhkoilla, imettävät poikasiaan ja niillä on karvaa (vaikkakin hyvin vähän).
Valaat ovat sopeutuneet täysin vesielämään. Virtaviivainen ruumis muistuttaa kalan ruumista. Eturaajat ovat muuttuneet evämäisiksi. "Hännän" päässä on pyrstöevä, jota valaat käyttävät uimiseen pystysuorilla iskuilla. Valailla ei ole takaraajoja, ruumiin sisällä on vain pienet luujäänteet merkkinä lantiosta. Ihon alla on paksu rasvakerros eristeenä ja energiavarastona. Suuret valaat ovat maailman suurimpia eläinlajeja.
Valaat hengittävät pään päällä sijaitsevien sierainten kautta. Hetulavalailla sieraimia on kaksi, hammasvalailla yksi. Valaat ovat mestarisukeltajia, sillä ne voivat varastoida runsaasti happea lihaksien myoglobiini-proteiiniin ja veren punasolujen hemoglobiini-proteiiniin. Lisäksi verenkierron muutoksien takia hapen käyttö tehostuu, koska verenkierto ohjaa happea vain niihin elimiin, joiden on elintärkeää saada happea kuten aivot ja sydän. Kaskelotti voi pysyä veden alla jopa kaksi tuntia hengityskertojen välillä.
Valaiden uni on katkonaista ja poikkeaa ihmisen nukkumasta unesta. Ne torkahtavat muutamiksi minuuteiksi vajoten jonkun metrin pinnan alapuolelle. Kevyesti potkaisten ne nousevat pintaan hengittämään ja torkahtavat jälleen vajoten pinnan alle. Ne vähentävät vuorotellen eri aivopuoliskojen aktiivisuutta, jolloin niiden tahdonalainen hengitys pysyy jatkuvasti käynnissä. Ryhmissä elävät eläimet ovat levätessään tiiviisti toistensa lähellä ja vaaran uhatessa varoittavat toisiaan. Valaat nukkuvat noin kahdeksan tuntia vuorokaudessa.
Suurin valaista on sinivalas, joka on suurin maapallolla koskaan elänyt eläinlaji. Se voi kasvaa 30 metrin pituiseksi ja painaa 180 tonnia. Suurin yksilö painoi 200 tonnia ja oli yli 30 metrin suuruinen. Se voi syödä jopa 40 miljoonaa krilliä päivässä.
Evoluutio.
Kehityshistoriallisesti valaat ovat polveutuneet samasta soilla eläneestä kantamuodosta kuin sorkkaeläimiin kuuluvat virtahevot, ja näin ne ovatkin itse asiassa kehityshistoriallisesti sorkkaeläimiä, mikäli myös virtahevot halutaan edelleen lukea sorkkaeläimiin. Perinteisten sorkkaeläinten ja valaiden yhdessä muodostaman "Cetartiodactyla"-kehityslinjan sisällä virtahevot ja valaat yhdessä muodostavat yhden sen neljästä nykyään elossa olevasta monofyleettisestä pääkehityslinjasta, sikaeläinten ("Suina"), märehtijöiden ja kamelieläinten rinnalla.
Luokittelu.
Alla oleva valaiden luokittelu on vuoden 2005 "Mammal Species of the World" -teoksen mukainen.
Suojelualueet.
Valaiden suurin suojelualue sijaitsee Cookinsaarilla. Länsi-Euroopan kokoinen alue on toinen eteläisen pallonpuoliskon valaiden synnytyspaikoista, ja se sijaitsee Cookinsaarten talousvyöhykkeellä parin miljoonan neliökilometrin alueella. Se on perustettu vuonna 2001 Bahama- ja Cookinsaarilla asuvan valastutkijan Nan Hauserin aloitteesta. Suojelualueella elää muun muassa ryhävalaita, nokkavalaita ja hetulavalaita.
Valaat Suomessa.
Suomen nykyisillä aluevesillä on havaittu varmuudella ainakin kuusi valaslajia: delfiini ("Delphinus delphis"), pullokuonodelfiini ("Tursiops truncatus"), pyöriäinen ("Phocoena phocoena"), maitovalas ("Delphinapterus leucas"), lahtivalas ("Balaenoptera acutorostrata") ja ryhävalas ("Megaptera novaeangliae"). Näistä ainoastaan pyöriäisestä tehdään havaintoja jotakuinkin säännöllisesti, muista vain satunnaisesti.
Yllämainittujen, elävänä nähtyjen lajien lisäksi Suomessa on 1940-luvulla löydetty maalta muutamia sinivalaan ("Balaenoptera musculus") selkänikamia, joiden ikää ei ole pystytty määrittämään. Nykyisin Venäjään kuuluvalta Terijoelta löydettiin vuonna 1935 valkokuonodelfiini ("Lagenorhynchus albirostris"), jonka jäännökset ovat Helsingin yliopiston kokoelmissa. Venäjän Petsamossa, joka 1920–1940-luvuilla oli osa Suomea, elää miekkavalaita ("Orcinus orca").


Vasemmistonuoret.
Vasemmistonuoret (entinen SKDL:n nuorisojärjestö Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto, lyhenne SDNL) on itsenäinen vuonna 1944 perustettu poliittinen nuoriso- ja kansalaisjärjestö. Se tekee nykyään Vasemmistoliiton nuorisotyötä. Vasemmistonuoret ei kuitenkaan ole Vasemmistoliiton jäsenjärjestö, eivätkä Vasemmistonuorten jäsenet liity automaattisesti puolueen jäseneksi.
Vasemmistonuoret on yksi neljästä suuresta poliittisesta nuorisojärjestöstä vajaalla viidellätuhannella jäsenellään. Jäseneksi voivat liittyä 15–30-vuotiaat nuoret, alle 15-vuotias tarvitsee huoltajan hyväksynnän jäsenyydelleen. Jäsenyys on maksuton. Järjestö määrittelee itsensä punavihreäksi, feministiseksi ja sosialistiseksi nuorisoliikkeeksi.
Omien sanojensa mukaan järjestö vaikuttaa ”kaduilla ja kabineteissa” viitaten siihen, että sen käytössä ovat sekä parlamentaariset että ulkoparlamentaariset vaikutuskeinot. Mielenosoittamisen ja muiden kansalaisyhteiskunnan vaikutuskanavien lisäksi Vasemmistonuoret vaikuttaa myös yhteiskunnan poliittisissa päätäntäelimissä, kunnanvaltuustoissa ja lautakunnissa. Vasemmistonuorten tunnuslause on ”Vastarinta on luvallista. Jopa suotavaa”.
Vasemmistonuorten mielestä hyvässä yhteiskunnassa kenenkään ei tarvitse pelätä, ja kaikilla on mahdollisuus opiskeluun, työhön ja puhtaaseen ympäristöön varallisuudesta riippumatta. Vasemmistonuoret kannattaa pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin vahvistamista.
Vasemmistonuorten jäsenetulehti on Libero-lehti, joka on ilmestynyt nykymuodossaan vuodesta 1987.
Historia SDNL:stä Vasemmistonuoriksi.
Suomen demokraattisen nuorisoliiton eli SDNL:n perustamiskokous pidettiin vuodenvaihteessa 1944 – 1945 Helsingin työväentalolla. Tätä ennen oli jo perustettu yli viisikymmentä paikallisosastoa, Tampereelle ensimmäisenä. SKP:n taholta haluttiin peittää avoin punaisuus ja kommunismi yleisdemokraattisen julkikuoren taakse ja perustaa järjestö kokoamaan laajoja nuorison joukkoja toimintaan sotaa ja fasismia vastaan. SDNL:n jäsenmäärä kasvoi nopeasti tuhansiin. Nuorisoliiton ensimmäisessä ohjelmassa vaadittiin nuorisolle kolmea oikeutta: oikeutta työhön ja taloudellisesti turvattuun elämään, oikeutta sivistykseen ja oikeutta yhteiskunnalliseen toimintaan. Toukokuussa 1945 alettiin julkaista kerran viikossa ilmestyvää nuorisosanomalehti Terää, Liberon edeltäjää. Kansainvälisiä suhteita hoidettiin Demokraattisen nuorison maailmanliiton eli DNML:n kautta, jota SDNL oli myös perustamassa. DNML:n nuorisofestivaaleista tuli Nuorisoliiton kansainvälisen toiminnan kiintopisteitä. Kansainvälinen nuorisofestivaali järjestettiin myös Helsingissä vuonna 1962.
Vuonna 1956 Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen silloisen pääsihteerin Nikita Hruštšovin pidettyä puheen, jossa hän arvosteli Stalinin "henkilökulttia ja sen seurauksia", nuorisoliittolaisetkin joutuivat pohtimaan suhdettaan sosialismiin ja kantaansa Neuvostoliiton toimiin, mikä vaikutti seuraavien vuosikymmenien linjariitoihin järjestön sisällä. 1960-luvulla monet SDNL:n jäsenet radikalisoituivat muun nuorison mukana osallistuen kansalaisjärjestöihin, niin sanottuihin yhden asian liikkeisiin, ja Terä-lehdessä uskallettiin pilkata niin SKDL:ää, SKP:tä kuin Neuvostoliittoa ja DDR:ää. Prahan kevät eli se, että Neuvostoliitto miehitti Tšekkoslovakian, merkitsi yhden aikakauden päättymistä ja järjestön jakautumista.
SDNL tuomitsi SKP:n tavoin Tšekkoslovakian miehityksen ja oli järjestämässä miehityksen vastaisia mielenosoituksia iskulausein "Sosialismi kyllä, panssarit ei!" Mutta samalla tavoin kuin SKP:ssä, myös SDNL:ssä vähemmistö oli valmis tukemaan Neuvostoliittoa ja puolueen varapuheenjohtajan Taisto Sinisalon linjaa (mistä tulee ilmaisu taistolaisuus). Nuorisoliiton jäsenmäärä oli 60-luvun mittaan vähentynyt, mutta kääntyi vuosikymmenen lopulla taas nousuun. Tiukkeneva järjestökamppailu aktivoi jäsenhankintaan niin etupäässä työläisnuorisoon nojautuneen enemmistön kuin opiskelu- ja koulumaailmasta kannatusta kasvattaneen vähemmistön leireissä. Osapuolten ulkoisiksi tunnuksiksi muodostuivat järjestöpaidat. SDNL:n hallitus päätti tilata järjestön uusiksi paidoiksi punapaidat, kun vähemmistö kannatti nuorisoliiton perinteisen mallin mukaista sinistä paitaa. Myös poliittinen laululiike vaikutti SDNL:n jäsenmäärän kasvuun 1970-luvun alussa. Esimerkiksi liikkeen lauluyhteistä kuuluisin, Agit Prop, oli alun perin yksi SDNL:n paikallisosasto.
1980-luvulle tultaessa SDNL:n jäsenmäärä romahti. Syynä tähän oli väsyminen vähemmistön ja enemmistön vastakkainasetteluun; kyvyttömyys itsekritiikkiin ja järjestön uudistamiseen. Niin koululaisten ja opiskelijoiden kuin yhteiskunnan rakennemuutosta kokevan työläisnuorison kiinnostus politiikkaan väheni. Myös SDNL suuntautui enemmän kulttuuritoimintaan kuin puoluepolitiikkaan osallistuen niin punk-liikkeeseen, Euro-ohjuksia vastustaneeseen rauhanliikkeeseen kuin ydinvoiman vastaiseen liikkeeseen (jo ennen Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuutta). SDNL erosi Demokraattisen nuorison maailmanliitosta vuonna 1990.
1990-luvulle tultaessa Nuorisoliiton jäsenkunnan muodosti varsin sekalainen porukka. Oli jälkipunkkareita kellaribändeineen, uustaistolaisia, yhden asian liikkeissä toimivia nuoria, anarkisteja, opiskelijoita. Työssä käyvät ja puoluepolitiikasta kiinnostuneet nuoret olivat vähemmistössä. Taloja nuorille valtaavan Oranssin toimintaa tuettiin. Suomen Antifa perustettiin SDNL:n toimistolla Vuorikadulla. Rasismin vastainen toiminta olikin 90-luvun alussa SDNL:n pääteemoja. SDNL:n vuonna 1995 järjestämän poliittisten laulujen kilpailun voitti muuan työtön säveltäjä nimeltä Kerkko Koskinen kappaleella ”Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat”. Kappale ja muutama muu biisi levytettiin SDNL:n kustannuksella. Tulkitsevaksi yhtyeeksi perustettiin helsinkiläisistä taidelukiolaisista kokoonpano nimeltä Ultra Bra.
Vuoden 1995 Vanajanlinnan liittokokouksessa tehtiin tiukan kädenväännön jälkeen poliittiseen ohjelmaan linjaus, jossa SDNL:n perustehtäväksi määriteltiin Vasemmistoliiton nuorisotoiminnasta huolehtiminen. Samalla porukasta jättäytyivät pois ne, joiden mielestä pöyristyttävää hallituspolitiikkaa tekevän Vasemmistoliiton kylkeen liimautuminen oli suuri virhe. He perustivat Kommunistinuoret, josta myöhemmin tuli Sosialistiliitto.
SDNL:n nimi vaihdettiin Vasemmistonuoriksi vuonna 1998.
Organisaatio.
Vasemmistonuorten puheenjohtajana toimii turkulainen kansainvälisen oikeuden ja venäjänkielen opiskelija Li Andersson, ensimmäisenä varapuheenjohtajana hyvinkääläinen konduktööri Juuso Aromaa, toisena varapuheenjohtajana oululainen aate- ja oppihistorian opiskelija Hanna Sarkkinen ja pääsihteerinä työskentelee kemiläinen valtio-opin opiskelija Santeri Mikkola.
Vasemmistonuoret kuuluu European Network of Democratic Young Left -yhteistyöjärjestöön. ENDYL:n hallituksessa Vasemmistonuoria edustaa Kaisu Suopanki. Vuosina 2007-2009 ENDYL:n sihteeristö sijaitsi Suomessa ja oli Vasemmistonuorten vastuulla.
SDNL:n arkistoja säilytetään Kansan Arkistossa.
Lisäksi Vasemmistonuorilla on järjestön ja politiikan eri osa-alueisiin keskittyviä jaostoja ja työryhmiä. Jaostoista toimivat tällä hetkellä koulutusjaosto, kansainvälisten asioiden jaosto, työelämäjaosto ja tasa-arvojaosto. Työryhmiä ovat kulttuurityöryhmä, Palestiina-työryhmä, perustulotyöryhmä, ulko- ja turvallisuuspoliittinen työryhmä sekä ympäristö- ja ilmastotyöryhmä.
Vanun valtakunnallisiin tapahtumiin kuuluvat esimerkiksi vuosittaiset Tammitapaaminen, nuorisoliittolaisleiri, Opi perusasiat ja Opi lisää -kurssit sekä joka toinen vuosi järjestettävä Kevätseminaari.
Piirijärjestöt.
Vasemmistonuorten jäseniä ovat kaikki, jotka kuuluvat johonkin piirijärjestöistä. Lähes kaikki Vasemmistonuorten varsinainen toiminta tapahtuu piireissä.
Etelä-Suomen Vasemmistonuoret.
Etelä-Suomen Vasemmistonuoret on vasemmistonuorten suurin piirijärjestö. Piiritoimisto sijaitsee Helsingin Puu-Vallilassa. Puheenjohtajana toimii Heli Mahkonen.
Piirijärjestöön kuuluu viisi paikallisosastoa: Keski-Uudenmaan Vasemmistonuoret (Järvenpää), Länsi-Uudenmaan Vasemmistonuoret (Lohja), Espoon Vasemmistonuoret, Vantaan Vasemmistonuoret ja Hyvinkään seudun Vasemmistonuoret.
Etelä-Suomen Vasemmistonuorissa toimii Ääri-kuoro, jalkapallojoukkue FC Merihaan betoni ja jääkiekkojoukkue HC Punakone. ESVN:n perinteisiin kuuluu mm. vuotuinen poliittisten nuorisojärjestöjen yhteinen jalkapalloturnaus sekä jäsenten vappusauna.
Etelä-Suomen Vasemmistonuorten verkkosivut ovat osoitteessa http://www.vasemmistonuoret.fi/?/jarjesto/etela-suomi/
Hämeen Vasemmistonuoret.
Hämeen Vasemmistonuoret on vasemmistonuorten laajin piirijärjestö kattaen alueen Hämeestä, Pirkanmaan ja Etelä-Pohjanmaan kautta Keski-Pohjanmaalle. Piiritoimisto sijaitsee Tampereella ja piirin puheenjohtajana toimii Tatu Ahponen.
Piirijärjestöön kuuluu viisi aktiivista paikallisosastoa: Tampereen Vasemmistonuoret, Hämeenlinnan seudun Vasemmistonuoret, Riihimäen seudun Vasemmistonuoret, Lahden seudun Vasemmistonuoret ja Vaasan Vasemmistonuoret.
Itä-Suomen Vasemmistonuoret.
Piiritoimisto sijaitsee Joensuussa ja piirin puheenjohtajana toimii Sini Savolainen.
Piirijärjestöön kuuluu kymmenen paikallisosastoa: Etelä-Karjalan Vasemmistonuoret, Joensuun Seudun Vasemmistonuoret, Kuopion Vasemmistonuoret, Suur-Savon Vasemmistonuoret (Mikkeli), Outokummun Vasemmistonuoret, Pieksämäen seudun Vasemmistonuoret, Lieksan ja Nurmeksen Vasemmistonuoret, Etelä-Karjalan Vasemmistonuoret (Lappeenranta), Pohjois-Kymen Vasemmistonuoret (Kouvola) ja Etelä-Kymen Vasemmistonuoret ry (Kotka).
Keski-Suomen Vasemmistonuoret.
Piiritoimisto sijaitsee Jyväskylässä ja piirin puheenjohtajana toimii Taija Roiha..
Piirijärjestöön kuuluu kolme paikallisosastoa: Suolahden Demokraattiset Nuoret, Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton Jyväskylän Kaupunkijärjestö ja Äänekosken Vasemmistonuoret.
Lapin Vasemmistonuoret.
Pohjoisimman, ja pinta-alaltaan suurimman, Lapin piirin piiritoimisto sijaitsee Rovaniemellä. Piirin puheenjohtajana toimii Petrus Kauppinen. Lapin Vasemmistonuorilla eli lyhennettynä LaVanulla on paikallisosastoja ja toimintaa esimerkiksi Kemissä, Torniossa, Rovaniemellä ja Kittilässä. Lavanu on saanut julkisuutta poropaidoillaan, joita on nähty muun muassa lappilaisten hiphop-artistien päällä.
Pohjois-Pohjanmaan Vasemmistonuoret.
Pohjois-Pohjanmaan Vasemmistonuorten eli lyhyemmin Popovanun piiritoimisto sijaitsee Oulussa järjestötalolla ja piirin puheenjohtajana toimii Tero Kaikko. Piirijärjestöön kuuluu kolme perusosastoa: Oulun Vasemmistonuoret, Raahen seutukunnan Vasemmistonuoret sekä Kajaanin Vasemmistonuoret.
Pohjois-Pohjanmaan Vasemmistonuoret järjestää monenlaista toimintaa, esimerkiksi yhteiskunnallisen vaikuttamisen muotoja esittelevä Vaikuttamisen ABC -kurssin. Popovanun paidoissa on piirijärjestön slogan "Tervaporvari nukkuu huonosti", jolla viitataan KOM-teatterin 1970-luvulla julkaistuun "Porvari nukkuu huonosti" -albumiin ja Oulun historiaan tervakaupan keskuksena.
Satakunnan Vasemmistonuoret.
Satakunnan Vasemmistonuoret on yksi Vasemmistonuorten kahdeksasta piirijärjestöstä. Piiritoimisto sijaitsee Porissa ja piirin puheenjohtajana toimii Henri-Pekka Solala. Satakunnan Vasemmistonuorilla on kaksi aktiivista paikallisosastoa: Porin Vasemmistonuoret ja Rauman Vasemmistonuoret, mutta aktiivisia toimintaryhmiä on myös muualla Satakunnassa.
Piirijärjestön jäsenpaidassa on slogan "Pilvilinnojen rakentelua jo vuodesta 1947".
Varsinais-Suomen Vasemmistonuoret.
Varsinais-Suomen Vasemmistonuoret on yksi Vasemmistonuorten kahdeksasta piirijärjestöstä. Piiritoimisto sijaitsee Turussa ja piirin puheenjohtajana on toiminut vuodesta 2010 lähtien Tiina Järvi.
Piirijärjestöön kuuluu neljä aktiivista paikallisosastoa: Turun Vasemmistonuoret, Raision Vasemmistonuoret, Tenuva (Telakan nuoret vasemmistolaiset) sekä Ung vänster i Pargas (Paraisten vasemmistonuoret), joka on Vasemmistonuorten ruotsinkielinen paikallisosasto.


Korpraali.
Korpraali on useiden eri maiden asevoimien käyttämä miehistön sotilasarvo. Joissain maissa korpraalin arvoa käytetään myös poliisivoimien tai sotilaallisten ja puolisotilaallisten järjestöjen arvona.
Korpraalin tehtävät vaihtelevat eri maissa. Joidenkin maiden asevoimien nimitykseltään korpraalia vastaavaa sotilasarvo (esimerkiksi Yhdysvaltain "Corporal") ei käytännössä vastaa suomalaista korpraalia vaan alikersanttia. Suomalainen korpraali on englanniksi lähinnä "Lance Corporal" tai "Private First Class".
Yleensä korpraali johtaa enintään muutaman miehen suuruista ryhmää.
Korpraali Suomen puolustusvoimissa.
Suomen autonomian aikaisen asevelvollisuusarmeijan, niin sanotun ”vanhan väen”, korpraalia vastaava arvo oli jefreitteri, joka juontuu saksalaisesta sotilasarvosta "Gefreiter" tehdystä venäjänkielisestä muunnoksesta "jefreitor" (ефрейтор).
Suomen puolustusvoimissa korpraali on ylin miehistön sotilasarvo maa- ja ilmavoimissa sekä merivoimien rannikkojoukoissa. Merivoimien vastine laivastojoukoissa on ylimatruusi. Rajavartiostossa vastaava arvo on ylirajajääkäri. Seuraavaksi alempi arvo on sotamies (tai vastaava) ja seuraavaksi ylempi alikersantti.
Tyypillisesti Suomen puolustusvoimissa korpraaliksi ylennetään palvelusaikansa loppupuolella noin kymmenen prosenttia miehistöstä. Nämä palvelevat useimmiten ryhmiensä varajohtajina tai erikoistehtävissä, esimerkiksi kuljettajina tai kirjureina. Lisäksi kaikki aliupseerioppilaat ylennetään AUK 1:n suorittamisen jälkeen korpraaleiksi. Myös upseerioppilaat yleensä ylennetään kurssin alkamista edeltävänä päivänä korpraaleiksi.
Reservissä korpraaleiksi voidaan ylentää yhden kertausharjoituksen hyvin suorittaneita sotamiehiä.


Pestilence.
Pestilence on 1980-luvun puolivälissä perustettu hollantilainen death metal -yhtye. 1980-luvun lopulla ilmestyneet kaksi albumia "Malleus Maleficarum" ja "Consuming Impulse" sisälsivät varsin perinteistä death metal -tyyliä, mutta jo kolmannella albumilla "Testimony of the Ancients" (1991) yhtye laajensi ilmaisuaan melodisempaan suuntaan. Viimeiseksi jäänellään albumillaan "Spheres" (1993) yhtye esitteli uuden tyylinsä, joka yhdisti death metalia fuusiojazzin suuntaan; vaikutteina oli muun muassa Allan Holdsworth. "Spheresin" jälkeen levy-yhtiö julkaisi heiltä vielä kokoelmalevyn. 1994 bändi hajosi ja 2008 kokosi rivinsä, muttei kulta-aikojensa kokoonpanoon. Uusi albumi "Resurrection Macabre" julkaistiin maaliskussa 2009.


Oman.
Omanin sulttaanikunta eli Oman on arabivaltio Arabian niemimaan eteläkärjessä Etu-Aasiassa. Sen naapurimaita ovat Arabiemiirikunnat, Jemen ja Saudi-Arabia. Maan sijainti Hormuzinsalmen suulla on strategisesti vahva koska suuri osa maailman raakaöljystä kulkee salmen kautta. Oman on yksi perinteisimpiä arabimaita, ja 1970-luvulle asti se oli hyvin sulkeutunut yhteiskunta. Maan valtionpäämies on sulttaani, muilla valtio-elimillä on vain neuvoa-antava rooli. Nykyinen sulttaani on pyrkinyt taloudellisiin uudistuksiin ja hyviin naapuruussuhteisiin. Maa on toistaiseksi välttynyt ääri-islamiin liittyviltä väkivaltaisuuksilta. Talouden perustana on öljy niin kuin muillakin alueen valtioilla, mutta kalastuksen ja maanviljelyn osuus on suhteessa suurempi kuin naapurimaissa.
Maantiede.
Omanin pinta-ala on maan omien virallisten lukujensa mukaan noin 300 000 neliökilometriä, mutta 1990-luvun ulkomaalaiset arviot olivat vain 212 000 neliökilometriä. Nykyään mukaan maan pinta-ala on kuitenkin 309 500 neliökilometriä.
Suurin osa Omanista kuuluu niemimaan laajaan autiomaahan (Rub’ al-Khali, eli tyhjä neljännes). Rannikon läheisyydessä on laaja, vulkaaninen vuoristoketju, ja useimmat omanilaiset asuvat sen ja meren välissä. Meri on ollut aina tärkeä kulkuväylä: sen lisäksi, että se yhdistää Omanin ulkomaailmaan, se yhdistää myös Omanin rannikkokaupungit toisiinsa. Maan etelärannikko on kukkulaista joutomaata. Sen edustalla on sijainniltaan strategisesti tärkeä Masiransaari, missä oli aiemmin brittien ja myöhemmin Yhdysvaltojen sotilastukikohta.
Ilmasto sisämaassa on kuuma ja kuiva, rannikolla kuuma ja kostea. Pääkaupungissa Masqatissa saattaa lämpötila nousta jopa 50 asteeseen. Eteläisessä Salalan kaupungissa Dhofarin maakunnassa ilmasto on hiukan viileämpi. Dhofar on harvoja alueita Arabian niemimaalla, joka saa monsuunisateita.
Suurin osa Omanista on viljelykelvotonta, ja suurimmat maanviljelysalueet löytyvät juuri Dhofarista sekä keitaiden ympäristöstä.
Omanin eläimistö on varsin monipuolinen. Maanisäkkäiden, kuten leopardin, gasellin ja aavikkoketun suojelemiseksi on perustettu rauhoitusalueita. Merissä elää 22 valas- ja delfiinilajia. Merikilpikonnat lisääntyvät Ras al-Jinzissä ja Al Dimaniyatin saaristossa. Merialueilla on myös koralliriuttoja, joilla näkee harvinaisia kivi- ja pehmytkoralleja sekä värikkäitä kaloja. Omanissa on havaittu noin 400 lintulajia, monet niistä on muuttolintuja matkallaan etelään tai pohjoiseen.
Sisämaassa sijaitsevassa Al Saleelin kansallispuistossa kasvaa akaasiametsää. Siellä liikkuu noin 40 gasellin lauma, sekä villikissoja, susia ja kettuja. Kunhan kasvillisuus vahvistuu, puistoon on tarkoitus istuttaa myös valkobeisoja.
Varhaiset vaiheet ja vieraat valtiaat.
Omanissa on asunut ikivanha kauppias- ja merenkulkijakansa. Aikansa ylellisyystuotteen, suitsukkeena käytetyn olibaanihartsin kauppa kukoisti jo noin viisi tuhatta vuotta sitten. Sumerilaisissa lähteissä nimellä Makan noin kolmetuhatta vuotta sitten esiintyvä alue tarkoittaa joidenkin tutkijoiden mukaan Omania. Se liitettiin Persiaan noin 563 eaa. ja kuului siihen vuoteen 637 asti. 630-luvulla islam alkoi levitä Omaniin. Vuonna 750 omanilaiset purjehtivat Kiinaan.
Lukuisista heimojen välisistä sisällissodista huolimatta sulttaani Bani Nabhanin dynastia hallitsi maata viidensadan vuoden ajan. Sen merivoimat pelottivat Portugalia, joka halusi turvata kauppareittinsä Intiaan. Portugalilaiset valloittivat rannikkokaupungit Qalhatin, Masqatin ja Soharin vuonna 1507. He miehittivät rannikkoa mutta eivät olleet juuri kiinnostuneet sisämaan alueista. Omanilaiset tekivät voimakasta vastarintaa koko portugalilaisten 150-vuotisen valtakauden ajan. Al Ya’aruban dynastian valtakaudella 1650–1718 portugalilaiset ajettiin vihdoin ulos maasta.
Itsenäisyys.
1800-luvulla Oman oli suurvalta, joka hallitsi suuria alueita Persiassa, Belutšistanissa ja Sansibarin saarella, mutta sen mahti heikkeni vähitellen. Maa jakaantui kahtia, sisämaata hallitsivat imaamit, joiden uskonnollisesta virasta tuli perinnöllinen, kun taas rannikot pysyivät sulttaanin vallassa. Sulttaani Sa’id ibn Taimur yhdisti maan brittien avustuksella 1959.
Vuonna 1970 nykyinen sulttaani Qaboos bin Said al Said ajoi hyvin vanhoillisen isänsä Sa’id ibn Taimurin Englantiin maanpakoon verettömässä, englantilaisten tukemassa vallankaappauksessa. Jo seuraavana vuonna Oman julistautui täysin itsenäiseksi. Sulttaani Qaboos on valtakautensa alusta alkaen parantanut merkittävästi omanilaisten oloja. Omanilaisten elinikä on pidentynyt nopeasti, ilmainen sairaanhoito on ulotettu kaikkien saataville, koululaitosta on kehitetty voimakkaasti – sekä tytöillä että pojilla on koulupakko – ja elinkeinoelämän kehitystä on tuettu. Samalla maa on ollut rauhallisissa väleissä naapureidensa kanssa.
Tammikuussa 2005 pidätettiin sata islamistia ja 31 vangittiin vallankaappausyrityksestä. Heidät armahdettiin puolen vuoden kuluttua. Vuonna 2007 trooppinen hirmumyrsky Gonu aiheutti 50 ihmisen kuoleman ja taloudellisia tuhoja. Helmikuussa 2011 arabikevään mielenosoitukset levisivät myös Omaniin. Sulttaani lupasi lisää työpaikkoja ja tukia.
Politiikka.
Sulttaani on valtionpäämies ja itsevaltias. Hän on rakentanut 1990-luvun alusta alkaen parlamentaarista järjestelmää islamilaiselta pohjalta, mutta sen paremmin parlamentilla kuin hallituksellakaan ei ole muodollista päätösvaltaa – ne ovat neuvoa-antavia elimiä, joiden kautta väestön toiveet ja valitukset ohjataan hoville. Vuoden 2003 vaaleissa saivat kaikki täysi-ikäiset omanilaiset äänestää ensimmäistä kertaa. Tarkkailijat pitivät vaaleja rehellisinä. Toiset vaalit järjestettiin 2007. Poliiseilla ja sotilailla ei ole äänioikeutta.
Poliittisia puolueita ei ole, vaan parlamentaarikot edustavat kukin kotiseutunsa ihmisiä.
Alueellinen jako.
Oman on jaettu hallinnollisesti yhdeksään alueeseen, joista osaa kutsutaan kuvernoraateiksi. Väkiluvultaan suurimmat ovat Al-Batinan ja Maqatin alueet, joissa molemmissa on yli 770 000 asukasta. Pohjoisimman eli Musandamin alueen erottaa muusta valtiosta suikale Yhdistyneiden Arabiemiraattien valtiota.
Talous.
Omanilla on öljyä, mutta sen öljyvarat eivät ole yhtä suuret kuin naapurimaiden. Tunnetut varat ovat 4,8 miljardia barrelia. Omanin öljy pumpataan ylös yhteistyössä Shellin ja Partexin kanssa. Öljyn rinnalla kasvaa kaasuntuotanto, ja maahan on 2000-luvulla rakennettu useita kaasunkäsittelylaitoksia. Vuonna 2010 Oman tuotti 863 000 barrelia öljytuotteita päivässä.
Maan maatalous tuottaa taateleita, limettejä, banaaneita, sinimailasta ja vihanneksia. Vuonna 2006 kalaa ja äyriäisiä tuotettiin vientiin 106 miljoonan Yhdysvaltojen dollarin arvosta.
Omanin valtion omistusta yksityistetään parhaillaan, ja se liittyi Maailman kauppajärjestöön WTO:hon vuonna 2000.
Omanissa on 130 lentokenttää, mutta vain kuudella on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Päällystettyä maantietä on 23 223 km, josta 1 384 km moottoritietä. Satamakaupungit ovat Mina' Qabus, Salalah ja Suhar. Satamiin ei ole säännöllistä matkustajaliikennettä, mutta jotkut risteilyalukset käyvät Musqatissa. Sisäistä liikennettä hoitavat pitkänmatkan linja-autot ja oranssivalkoiset kimppataksit.
Väestö.
Suurin osa Omanin väestöstä on arabeja, mutta siellä on myös melko suuri belutšivähemmistö, jonka puhuma murre kuuluu iranilaisiin kieliin eikä ole mitään sukua arabialle. Vuonna 1999 belutšin puhujia oli 130 000. Virallinen kieli on arabia, mutta vähemmistöt puhuvat omaa kieltään. Dhofarin maakunnassa elää vielä heimoja, jotka puhuvat džibbalia eli mehriä, muinaisesta eteläarabiasta kehittynyttä kieltä. Tämä on arabialle vain hyvin etäistä sukua ja muistuttaa enemmän Etiopiassa puhuttuja seemiläisiä kieliä (amharaa ym.) kuin arabiaa.
Maassa elää noin 580 000 ulkomaalaista, joista suuri osa on vierastyöläisiä Etelä-Aasiasta, Egyptistä, Jordaniasta ja Filippiineiltä.
Omanin ensimmäinen yliopisto avattiin vuonna 1986. Maassa toimii myös kolme yksityistä yliopistoa. Yli 300 opiskelijaa lähtee vuosittain ulkomaille opiskelemaan stipendien turvin.
Kulttuuri ja uskonto.
Islamin ibadilaisuus-muoto on maan valtionuskonto, mutta noin neljännes tunnustaa islamin sunnalaista suuntausta. Ibadismi, joka painottaa muun muassa sitä, että uskonnollinen johtaja on valittava äänestyksellä, on aikaisemmin koettu islaminuskoisten parissa melkein kerettiläisyytenä, mikä kasvatti maan eristyneisyyttä muista arabimaista. Ibadismi on myös erittäin vanhoillinen ja kieltää kaiken epäislamilaisen vaikutuksen. Vaikka Oman onkin hyvin moderni maa, sinne ei ole päästetty kovinkaan paljon länsimaisia vaikutteita. Omanilaiset ovat kuitenkin hyvin kohteliaita ja ystävällisiä muukalaisia kohtaan, ja ibadismin ansiosta ei ulkoisessa käyttäytymisessä näy suuria eroja rikkaiden ja köyhien välillä; lähes kaikki miehet ovat esimerkiksi pukeutuneet samaan asuun, maata viistävään dišdaša-kaapuun. Valtion viroissa perinneasujen käyttäminen on pakollista.
Omanilainen käsityötaide on korkeatasoista; varsinkin kankaat ja hopea-esineet ovat suosittuja, ja niissä käytetään mieluiten perinteisiä kuvioita. Koulutettu väestö on alkanut harrastaa piirustusta, maalausta ja valokuvausta, mutta islamin oppien mukaisesti ihmisen kuvaamista vältetään edelleen.
Ruokaperinteen keskeinen osa on riisi. Päivän tärkein ateria syödään lounasaikaan, riisin lisäksi tarjolla on tyypillisesti tomaattikastiketta ja kalaa tai lihaa. Intialaisen keittiön vaikutus on suuri. Tuoreet tai kuivatut taatelit ja halva ovat tärkeä osa ruokavaliota sekä vieraanvaraisuuden rituaalinen osoitus.
Omanin valtio omistaa tärkeimmät televisio- ja radiokanavat. Ensimmäinen yksityinen radio aloitti toimintansa 2007. Satelliittikanavien vastaanottaminen on sallittua. Maassa ilmestyy yli 20 päivä- ja lehteä. Lehdistöasetuksen mukaan niitä voidaan sensuroida poliittisista syistä. Vuonna 2010 maassa oli 1,2 miljoonaa internetin käyttäjää. Pornografista, poliittista ja uskonnollista aineistoa suodatetaan ankarasti.
Urheilu.
Kamelikilpailut ovat Omanin perinteisesti suosittu urheilulaji. Tämän lisäksi mm. jalkapallo, rugby ja koripallo ovat nostaneet suosiotaan Omanissa. Oman on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1984 alkaen. Ensimmäisellä kerralla sen joukkueessa oli 16, sen jälkeen alle kymmenen urheilijaa. Yleisimmät lajit, joihin on osallistunut omanilaisia urheilijoita, ovat ammunta ja yleisurheilu. Ainoa nainen, joka on edustanut Omania olympialaisissa on Buthayna Al-Yaqoubi. Maa ei ole saanut vielä yhtään mitalia.
Omanin jalkapallomaajoukkue ei ole selviytynyt maailmanmestaruuskilpailujen lopputurnaukseen, mutta on edennyt kahdesti Aasian-mestaruuskilpailuihin (2004 ja 2007) pudoten sitten aina ensimmäisellä kierroksella. Syyskuussa 2011 se oli FIFAn rankingissa sijalla 105. Maassa on 43 jalkapalloseuraa, joissa pelaa kaikkiaan 8 610 rekisteröitynyttä pelaajaa.


Opeth.
Opeth on ruotsalainen progressiivista metallia soittava yhtye, joka yhdistelee musiikkiinsa muun muassa death metal-, jazz-, proge-, ambient- ja blues-aineksia. David Isberg perusti yhtyeen vuonna 1990, mutta yhtyeen nykyinen laulaja Mikael Åkerfeldt on ollut huomattavasti isommassa roolissa yhtyeessä lähes koko sen historian ajan.
Historia.
Opethin juuret tulevat vuodelta 1990 Tukholmasta. Yhtyeen perustajajäseninä toimivat David Isberg ja myöhemmin myös, ainakin suurena suunnannäyttäjänä Mikael Åkerfeldt, joka on myös nykyisin osana Opethin soittajaviisikkoa. Åkerfeldt liittyi Opethiin basistiksi, mutta siirtyi pian kitaristiksi, kun Isbergiin tyytymättömät, isomman julkisuuden ulkopuolelle jääneet muut alkuperäisjäsenet lähtivät yhtyeestä protestina sille, että Isberg ei ollut kysynyt muiden mielipidettä Åkerfeldtin hankkimisesta yhtyeeseen. Isberg jatkoi kuitenkin laulajana yhtyeessä. Kokoonpano vaihteli runsaasti ennen yhtyeen ensimmäisen albumin julkaisemista; yhtye oli jo aloittanut keikkailun, mutta etsi vielä varsinaista musiikillista suuntaansa. Ensimmäiseen ehjään kokoonpanoon kuuluivat toiseksi kitaristiksi hankittu Peter Lindgren, basisti Johan DeFarfalla ja rumpali Anders Nordin. Perustaja Isberg oli kuitenkin jättänyt yhtyeen vuonna 1992 musiikillisten erimielisyyksien takia, ja Åkerfeldt oli ottanut hänen paikkansa yhtyeen laulajana, pitäen kiinni edelleen myös toisen kitaristin paikastaan. Tällä kokoonpanolla yhtye julkaisi ensimmäisen albuminsa "Orchid"in vuonna 1995.
Opeth julkaisi tunnelmallisen "Morningrise"n (1996), jonka tuotti tunnettu Dan Swanö. "Morningrisen" ilmestymisen jälkeen Opeth teki muutamia keikkoja Isossa-Britanniassa Morbid Angelin ja The Blood Divinen kanssa. Tämän jälkeen he tekivät ensimmäisen pitkän kiertueensa Cradle of Filthin kanssa. Kiertueen jälkeen vuonna 1996 DeFarfalla erotettiin yhtyeestä. Tämän jälkeen rumpali Anders Nordin erosi ja muutti Brasiliaan. DeFarfallan korvasi basisti Martin Mendez ja Anders Nordinin rumpali Martin Lopez, joka oli ennen siirtymistään soittanut Amon Amarth -yhtyeessä.
Vuonna 1998 Opeth julkaisi kolmannen levynsä, "My Arms, Your Hearse", joka herätti yhä suurempaa kiinnostusta yhtyettä kohtaan. Fredrik Nordströmin tuottamalla levyllä oli suhteellisen selkeä äänimaailma edellisiin tuotoksiin nähden. Vuoden päästä julkaistu "Still Life" herätti entistäkin enemmän kiinnostusta, ja tällöin yhtye teki ensimmäisen keikkansa Yhdysvalloissa, Milwaukee Metalfestissä. Opethin varsinainen läpimurtoalbumi, "Blackwater Park", julkaistiin vuonna 2001. Levyn tuotti Porcupine Tree -yhtyeen keulahahmo Steven Wilson. Wilson toimi myös taustalaulajana, sekä soitti muutamia kitara- ja piano-osuuksia.
Tätä seurasi, myös Steven Wilsonin tuottama, vuonna 2002 julkaistu "Deliverance". Albumi sisältää viisi yli kymmenminuuttista kappaletta sekä yhden noin kahden minuutin mittaisen instrumentaalikappaleen. "Deliverance" on yksi Opethin raskaimmista albumeista. Vuonna 2003 julkaistiin samaan aikaan 'Deliverancen' kanssa äänitetty "Damnation". Albumi oli lähes täysin akustinen tunnelmalevy, vastapainona "Deliverancen" raskaudelle. "Damnation" on saavuttanut Opethin albumeista ehkä suurimman suosion johtuen sen metallikansan ulkopuolisillekin korville sopivasta soundista ja raa'an death metal -laulun puuttumisesta. Albumi olikin yhtyeelle ensimmäinen, joka ylsi Yhdysvaltojen Billboard -albumilistalla sijalle #192.
Ensimmäisen videotallenteen yhtye julkaisi vuonna 2003. "Lamentations"iksi nimetty DVD sisälsi kaksiosaisen keikan: ensimmäinen osuus koostui koko "Damnation"-levystä ja "Blackwater Park" –levyn kappaleesta "Harvest", toinen puolisko sisälsi Opethin raskaampaa materiaalia levyiltä "Blackwater Park" ja "Deliverance". Lisäksi DVD sisälsi videomateriaalia "Deliverancen" ja "Damnationin" teosta.
Vuonna 2005 Opeth julkaisi albumin "Ghost Reveries", jolla "virallisesti" soittaa myös kosketinsoittaja Per Wiberg. Hänet oli otettu yhtyeeseen keikkamuusikoksi Deliverance-kiertueella. Kauan liikkuneet huhut Martin Lopezin eroamisesta vahvistettiin vuoden 2006 toukokuussa. Syiksi mainittiin Lopezin sairastelu ja paniikkihäiriöt. Hänen tilalleen rumpuja soittamaan valittiin jo pitkään hänen sijastaan kiertueilla soittanut Martin Axenrot.
Toukokuussa 2007 Peter Lindgren ilmoitti siirtyvänsä syrjään Opethin kitaristin tehtävistä. Syyksi Lindgren ilmoitti pitkään jatkuneen kovan työtahdin aiheuttaman rasituksen. Samana päivänä yhtye ilmoitti uudeksi kitaristiksi Arch Enemystä tutun Fredrik Åkessonin. Uuden kokoonpanon tiimoilta julkaistiin 30. toukokuuta 2008 yhtyeen tuorein studiolevytys, Watershed. Keväällä 2010 Opeth teki juhlakiertueen 20-vuotisen uransa kunniaksi. Lontoon Royal Albert Hallissa nauhoitettu keikka julkaistiin DVD:llä "In Live Concert at the Royal Albert Hall". Huhtikuussa 2011 Opeth ilmoitti kosketinsoittaja Per Wibergin poistuneen yhtyeen kokoonpanosta. Mikael Åkerfeldtin mukaan päätös teiden erkanemisesta oli yhteinen. Wiberg kuitenkin soitti vielä vuoden 2011 syykuussa julkaistulla "Heritage" -albumilla. Yhtyeen uudeksi kosketinsoittajaksi valittiin Joakim Svalberg.


Dareios III.
Dareios III Kodomannos (noin 380–330 eaa.) oli Persian kuningas vuosina 336 eaa.–330 eaa..
Vuonna 380 eaa. Eunukki Bagoas murhasi Persian kuninkaan Artakserkses III:n ja jonkin ajan kuluttua hänen poikansa Arsesin. Hän teki entiselle kuninkaalle kaukaista sukua olevasta prinssi Kodomannosista kuninkaan. Kodomannos otti itselleen hallitsijana nimen Dareios.
Kun Dareios yritti omaksua itsenäisemmän kannan, Bagoas yritti murhata hänet myrkyllä. Mutta Dareios sai vihiä murha-aikeista ja pakotti Bagoasin itse juomaan myrkyn.
Vuonna 336 eaa. Makedonian kuningas Filippos II lähetti armeijan vapauttamaan Vähässä-Aasiassa olevia Persian vallassa olevia kreikkalaisia kaupunkivaltioita. Filippoksen kuoltua hänen poikansa Aleksanteri Suuri jatkoi isänsä suunnitelmia. Vuonna 334 eaa. hän aloitti sotatoimet. Dareios otti itse komennon ja johti joukkonsa Aleksanteria vastaan. Aleksanteri löi hänet kahdesti, Issoksen taistelussa vuonna 333 eaa. ja Gaugamelan taistelussa vuonna 331 eaa. Issoksen taistelun jälkeen Dareios pakeni ja jätti jälkeensä äitinsä, vaimonsa ja lapsensa.
Dareios pakeni itään ja vuonna 330 eaa. Baktrian satraappi Bessos murhasi hänet.
Perhe.
Dareioksen äiti oli Sisygambis. Hänen vaimonsa Statira oli ehkä myös hänen siskonsa tai siskopuolensa. Statiran kanssa Dareios sai ainakin pojan Okhuksen tyttäret Statiran ja Drypetisin.


Luettelo Persian kuninkaista.
Tämä on luettelo Persian kuninkaista ja keisareista.
Pahlavien hallitsijasuku.
Vuonna 1979 Iranin vallankumous ajoi Pahlavi-suvun maanpakoon. Näin loppui Iranin 2500 vuotta kestäneet monarkian.
Persian kuninkaat


Kyyros II Suuri.
Kyyros II Suuri (noin 576–529 eaa.) oli Persian kuningas. Historiankirjoissa käytetty nimi Kyyros on kreikkalainen ("Kυρoς") versio hänen persiankielisestä nimestään Korouš tai Khorvaš. Vanhoissa raamatunkäännöksissä nimi esiintyy myös muodossa "Koores". Kyyros kuului Akemenidien hallitsijasukuun, joka hallitsi Persiaa vuosina 648–330 eaa. välillä. Kyyroksen aikana Persiasta tuli suurvalta, joka ulottui Lähi-idästä Intiaan. Häntä pidetään Persian ensimmäisenä merkittävänä kuninkaana.
Elämä.
a>n kaupungin raunioilla. Aleksanteri Suuri vieraili haudalla osoittamassa kunnioitusta Kyyrokselle valloitettuaan Persian.
Kyyros oli kuningas Kambyses I:n poika. Kambyses kuului Persiaa pitkään hallinneeseen Akemenidien hallitsijasukuun. Kambyses I hallitsi yhdessä sukulaisensa Arsameen kanssa Anshan pientä kuningaskuntaa, joka oli suuremman Median alainen. Kun Kambyses kuoli vuonna 559 eaa., Kyyros nousi kuninkaaksi ja ilmeisesti syrjäytti vielä elossa olevan Arsameen pois vallasta.
Kreikkalaisen historioitsijan Herodotoksen mukaan Kyyros joutui jo nuorena poliittisen vehkeilyn uhriksi ja hänet yritettiin tappaa heti synnyttyään. Kyyroksen nuoruudesta kerrottiin legendaa, jonka mukaan hän eli nuoruutensa karjankasvattajan poikana. Vasta myöhemmin hänen vartuttuaan kävi ilmi, että hän oli kuningas, kun kylän lapset asettivat Kyyroksen kuninkaakseen. Tätä Herodotoksen esittämää kertomusta Kyyroksen nuoruudesta pidetään legendana.
Kyyroksella oli kaksi poikaa: Kambyses ja Smerdis. Tyttäriä hänellä oli useita, joista Atossa meni naimisiin Dareios I:n kanssa ja oli Kserkses I:n äiti. Herodotoksen mukaan Kyyros kuoli taistelussa massagetteja vastaan.
Kreikkalainen filosofi Ksenofon on kirjoittanut Kyyroksen nuoruudesta fiktiivisen kertomuksen, jonka kreikankielinen nimi on "Kyropaidea" eli "Kyyroksen kasvatus". Ksenofon kuvailee teoksessa nuoren prinssin kasvatusta. Teoksessa nuorta prinssiä opetetaan pettämään vihollisiaan ja tavoittelemaan valtaa kaikin tavoin. Kyseinen teos toimi esimerkkinä niin Aleksanteri Suurelle kuin Niccolò Machiavellin teokselle "Ruhtinas". Esimerkkinä Kyyroksen poliittisista taidoista pidetään Vähän-Aasian kreikkalaisten kaupunkien ja Babylonian veretöntä valloitusta.
Persepoliista tehdyt arkeologiset löydöt osoittavat, että Kyyros II Suuren aikana Persian valtionuskontona toimi zarathustralaisuus.
Valloitukset.
Kyyros II Suuri loi Suur-Persian valtakunnan, joka on alueellisen suuruutensa puolesta verrattavissa ainoastaan Rooman imperiumiin ja Aleksanteri Suuren luomaan valtakuntaan. Valtakunta ulottui lähi-idästä aina Intiaan asti. Aleksanteri Suuri osoitti kuninkaalle kunnioitustaan vieraillessaan Kyyroksen hautamonumentin luona sen jälkeen, kun oli valloittanut Persian.
Persian suurkuningas valloitti elämänsä aikana Babylonian, Median ja Lyydian valtakunnat.
Kyyroksen odotettiin edeltäjiensä tavoin tunnustavan meedialaisten ylivallan valtakunnassaan, sillä Anshan sijaitsi Persiassa, joka taas kuului mahtavaan Meedian valtakuntaan. Kyyros oli kuitenkin kunnianhimoinen mies, ja hän kokosi muut Persian kansat kapinaan meedialaisia vastaan. Vuonna 550 eaa. Meedian kuningas Astyages lähetti sotajoukkonsa Persiaan taltuttamaan persialaisten kapinaa, mutta yritys epäonnistui ja persialaiset valloittivat koko Meedian.
Vuonna 547 eaa. hän alkoi käyttää titteliä Persian kuningas. Pian tämän jälkeen Lyydian kuningas Kroisos, Babylonian kuningas Nabonidus ja Egyptin kuningas Amasis II liittoutuivat Kyyrosta vastaan. Kroisos marssitti sotajoukkonsa Meediaan vuonna 547 eaa. Ensimmäinen taistelu päättyi ratkaisemattomana, ja talven tullen lyydialaiset vetäytyivät aikeinaan jatkaa sotimista seuraavana keväänä. Persialaiset kuitenkin viittasivat kintaalla perinteiselle tavalle olla sotimatta talvisaikaan ja seurasivat Kroisoksen joukkoja Lyydian pääkaupunkiin Sardikseen saakka. Kun Kroisos oli kotiuttanut suurimman osan joukoissaan palvelleista palkkasotureista, Kyyros hyökkäsi. Kyyros miehitti Lyydian valtakunnan ja vangitsi Kroisoksen.
Kroisoksen kukistamisen jälkeen Kyyros suuntasi sotaretkensä Babyloniaa vastaan. Vuonna 539 eaa. Kyyros kukisti babylonialaiset ja otti itselleen uuden tittelin "Babylonian kuningas, Sumerin ja Akkadin kuningas". Kun Kyyroksen kenraali Gobryas marssi joukkoineen lokakuun 13. päivänä 539, valloittamaan Babyloniaa, oli Mardukin papisto persialaisten puolella. Kyyros lahjoi Babylonin kaupungin papiston, joka oli vehkeillyt omaa kuningastaan vastaan, jo ennen hyökkäystä. Babylonian kukistettuaan Kyyros oli kukistanut suurimman vihollisensa.
Valloitettuaan Median, Lyydian, Babylonian, Kyyros jakoi Vähästä-Aasiasta Indukselle ulottuvan valtakuntansa maakuntiin, joita kutakin johti satraappi.
Herodotoksen esittämän kertomuksen mukaan suurista valloitusretkistä huolimatta, Persian suurkuningas kuoli kukistaessaan pientä heimokapinaa. Vuonna 530 Saka-heimo nousi Arakses virran luona kapinaan Persian valtakuntaa vastaan. Kyyros lähti itse kukistamaan kapinaa ja kuoli heimon kuningattaren virittämään ansaan.
Vanha testamentti.
Kyyros Suuri II esiintyy myös Raamatun Vanhassa testamentissa. Kuninkaalla on tärkeä asema juutalaisten historiassa. Vanhan testamentin mukaan Kyyros vapautti juutalaiset pakkosiirtolaisuudesta ja antoi heille luvan rakentaa Jerusalemin temppelin uudelleen. Juutalaiset pitivät Persian kuningasta kansan vapauttajana. Kyyroksen suvaitsevainen uskontopolitiikka oli poliittisesti järkevää, sillä sen avulla hän saavutti valloittamiensa kansojen arvostuksen.
Esran kirjan mukaan Kyyroksen valtakaudella toteutui Jeremian profetia ja Jumala johdatti Kyyroksen julistamaan, että Herra(Jumala) on antanut hänelle kaikki valtakunnat ja käskenyt rakentamaan itselleen temppelin Juudan Jerusalemiin ja että kaikkien oli annettava kultaa, hopeaa, karjaa ja muita kalleuksia sekä lahjoja juutalaisille. Kaikkien juutalaisten oli puolestaan lähdettävä rakentamaan tätä temppeliä. Kyyros myös palautti kaikki Nebukadressar II:sen Jerusalemista varastamat hopea- ja kulta-astiat, joita oli yhteensä 5 400. Babyloniasta kotoisin oleva pappi Esra sekä Juudan ruhtinas Sesbassar palautti nämä astiat Jerusalemin temppeliin.
Armas Salosen mukaan Persian suurkuninkaan yhteydessä uskonto, historia ja myytti kietoutuivat toisiinsa. Persian suurkuningas, Kyyros II Suuri oli Vapahtaja -Jumalan kuva. Tämä käsitys, joka oli ajalle tyypillinen, välittyi myös juutalaisuuteen. Kyyros II Suuri esiintyy Raamatussa sekä Esran kirjassa että Jesajan kirjassa. Juutalaiset pitivät zarathustralaista kuningasta messiaana. Jesajan kirjan (45:1) kreikkalainen käännös käyttää Kyyroksesta kreikan kielen sanaa Χριστος, joka tarkoittaa valittua tai voideltua kuningasta. (ks. Kristus)
Kyyroksen sylinteri.
Brittiläis-assyrialainen arkeologi Hormuzd Rassam löysi 1879 Babyloniasta savisylinterin, joka on peräisin Kyyroksen hallituskaudelta. Sylinterin tekstistä on levitetty virheellistä käännöstä.


Haapavesi.
Haapavesi (entinen nimi Haapajärvi) on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pyhäjoen varrella Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa. Kaupungissa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Haapaveden naapurikunnat ovat Haapajärvi, Kärsämäki, Nivala, Oulainen, Siikalatva, Vihanti ja Ylivieska.
Yritystoiminta perustuu raaka-ainevaroihin, joita jalostavat muun muassa Kanteleen voima, Vapo sekä Valio, joka tunnetaan erityisesti valmistamastaan Oltermanni-juustosta. Haapaveden Eskolanniemessä sijaitsee myös maailman toistaiseksi suurin yksinomaan sähköä tuottava turvevoimalaitos. Haapavedellä ilmestyy Haapavesi-paikallislehti. Youtubessa suosittu nuorisokomediaryhmä Justimusfilms on kotoisin Haapavedeltä.
Haapaveden väkiluku oli korkeimmillaan vuonna 1994 8 366 asukasta, minkä jälkeen kaupungin väkiluku on laskenut melkein 1000 asukkaalla.
Historia.
Haapaveden vanhimmat ihmisestä kertovat löydöt ovat kivikaudelta. Varsinkin Ainalin ympäristöstä on tavattu runsaasti kivikauteen ajoitettuja löytöjä. Kalaisan Pyhäjoen ympärille sijoittuva Haapavesi oli rautakaudella tärkeä eränkäyntialuetta. Pysyvä asutus levisi Haapavedelle 1500-luvulla. Pyhäjoen rantamaille asettuneet asukkaat saapuivat pääosin Savosta, mutta osaksi myös rannikolta..
Haapavetisten varhaisimmat elinkeinot olivat kalastus, metsästys ja maatalous. Tervanpoltto aloitettiin 1600-luvun alkupuolella ja se oli laajimmillaan seuraavan vuosisadan jälkipuolella. Tervanpolton suosioon vaikutti ennen kaikkea Haapaveden edullinen sijainti, kuntaa halkova Pyhäjoki mahdollisti vaivattoman tervankuljetuksen rannikolle. Osittain tervanpolton laajamittaisuuden vuoksi Haapaveden teollisuustoiminta oli pitkään lähes olematonta. Kylpyläsaaressa kirkonkylän välittömässä läheisyydessä toimi vuosina 1887-1926 terveyskylpylä, jossa annettiin muta- ja savikylpyjä. Kylpyjen välillä nautittiin Askon terveyslähteen vettä. Asukkaita Haapavedellä oli 1860-luvun puolivälissä n. 4500. Suurina nälkävuosina kunnan asukasluku putosi alle 4000. Vuonna 1920 kunnan asukasluku oli kuitenkin jo yli 7000.
Pyhäjoen seurakunnan kappeliseurakuntana Haapavesi mainitaan ainakin jo 1640-luvulla, jolloin kunnan ensimmäinen saarnahuone rakennettiin. Itsenäiseksi seurakunnaksi se erotettiin 1863, mikä kuitenkin toteutui käytännössä vasta 1874. Haapaveden kunta perustettiin jo 1866. Haapaveden nimenä oli 1870-luvulle asti Haapajärvi. Seurakunnan toinen kirkko rakennettiin 1690-luvulla ja kolmas, 1981 palanut puinen ristikirkko, 1784. Kunnan nykyinen kirkko valmistui 1984.
Haapavesi liittyy läheisesti Suomen hiihtourheilun historiaan. Seudun suurhiihtäjistä ovat tunnetuimpia ensimmäisten Oulun hiihtojen (1889) voittaja Aappo Luomajoki (1845-1919), Juho Ritola (1871-1959), Matti Koskenkorva (1880-1965) sekä Suomen ensimmäisen hiihdon olympiamitalin saavuttanut Tapani Niku. Haapaveden hiihtäjien menestyksen myötä tuli kuuluisaksi myös Haapavedellä kehitetty suksityyppi ns. haapavetinen, joka pian levisi laajalle Haapaveden ulkopuolellekin. Haapavetinen oli aikaisemmin käytettyä ns. metsäsuksea pitempi (pituus lähes 3m) ja kapeampi (leveys n. 7cm). Haapavetinen oli kilpahiihtäjien suosiossa 1880-luvulta 1910-luvulle asti.
Luonto.
Haapaveden pohjois- ja eteläosan maisemaa hallitsevat laajat suoalueet. Kunnan keskiosa on vaihtelevampaa, vesistöjen elävöittämää mäkimaastoa. Asutus- ja peltoalueet keskittyvät kunnan keskiosaan Pyhäjoen varrelle. Haapaveden kallioperä on kivilajikoostumukseltaan vaihteleva. Kunnan keski- ja itäosassa ovat hallitsevina erilaiset graniitit, pohjoisessa ja etelässä kvarstigarnodioriitti ja erilaiset liuskeet. Irtaimista maalajista on selvästi yleisin turve. Moreenia on eniten kunnan keskiosassa. Soraa ja hiekkaa on pääasiassa pohjoisessa Karhukankaan seudulla, josta alkaa Iisalmen-Vieremän-Raahen harjujakso. Pyhäjoen laakso on suurelta osin savi- ja hiesukerrostumien täyttämä.
Haapaveden maisema poikkeaa mäkisyytensä ja järvisyytensä ansiosta useimmista pohjalaisista jokikunnista. Maiseman kokonaisilmettä leimaa kuitenkin täälläkin Pohjanmaalle ominainen lakeus; mäkimaat ovat loivarinteisiä ja järvet matalia. Vaihtelevina maaston on Korkattijärven, Rytkyjärven ja Pyhäjoen laajentuman, Haapajärven ympärillä. Suhteelliset korkeudet yltävät näillä alueilla parhaimmillaan n. 60 metriin. Kunnan korkein kohouma on Korkattivuori (186m) Korkattijärven koillispuolella kirkonkylän-Pulkkilan maantien tuntumassa.
Kunnan metsämaista noin kaksi kolmasosaa on soistunut, Lähes puuttomia nevoja on kunnan pinta-alasta n. 30%. Nevoista suurimmat ovat Piipsanneva kunnan itärajalla, Haaponeva Pirnesjärven eteläpuolella sekä Susineva kunnan kaakkoisosassa. Piipsanneva on Pohjoismaiden laajin yhtenäinen turvetuotannon kunnostettu suoalue. Haapavettä halkova Pyhäjoki kerää vedet koko kunnan alueelta. Suurimpia järviä ovat Korkattijärven, Rytkyjärven ja Haapajärven lisäksi Iso ja Pieni Vatjusjärvi kirkonkylän eteläpuolella sekä Osmanki ja Ainali kirkonylän pohjoispuolella. Osmanki ja Ainali kuuluvat Suomen parhaimpiin lintujärviin.
Koulutus.
Haapavedellä sijaitsevia oppilaitoksia ovat muun muassa Haapaveden ammattiopisto, Haapaveden kansalaisopisto, Haapaveden opisto ja Haapaveden lukio.
Kylät.
Ainali, Aittokylä, Alasydänmaa, Etelälahti, Humaloja, Karhukangas, Karsikas, Kirkonkylä, Koivikonperä, Kytökylä, Käräjäoja, Leppioja, Metsonperä, Mieluskylä, Myllyperä, Ojakylä, Ollala, Rytkynkylä, Salmenniemi, Vaitiniemi, Vatjusjärvi, Vattukylä.
Suurimmat työnantajat.
Haapaveden alueen suurimmat työnantajat ovat,BM Haapavesi Oy, Oy Darekon Ltd, Hasa, Agronic Oy, Siparila Oy, M-Filter Ab, Siika-Pyhäjokialueen koulutuskuntayhtymä ja Valio.
Haapaveden teknologiakylä.
Haapaveden Teknologiakylä Oy on vuonna 1989 perustettu elinkeinojen kehittämisyhtiö. Se on yhteisö, jonka tehtävänä on tukea ja helpottaa yrittämisen arkea tuottamalla ja ylläpitämällä erilaisia toimitilaratkaisuja ja –teknologioita sekä tarjoamalla monipuolisia asiantuntijapalveluja. Haapaveden Teknologiakylässä sijaitsee 25 yritystä ja 7 Haapaveden kaupungin yksikköä, joissa työskentelee noin 100 henkilöä.
Haapaveden Teknologiakylässä sijaitsee Haapaveden-Siikalatvan seutukunnan alueella vaikuttava yrityshautomo Verso, joka palvelee yritystoimintaa suunnittelevien henkilöiden ja tuoreiden yritysten lisäksi alueen yrittäjiä elinkeinoasioissa.


Kantele.
Kantele (myös muodossa kannel) on Suomen kansallissoitin, joka on myös muualla Itämeren alueella hyvin tunnettu kielisoitin.
Rakenne ja historia.
Perinteisessä kanteleessa on viisi kieltä, ja ne on kiinnitetty yhdestä puusta koverrettuun runkoon, joka on alapuolelta avoin. Viisikielisen kanteleen nykyaikaisempi niin sanottu kaksipuinen malli on koverrettu päältä ja katettu kaikukannella. Myöhemmin kantele on laajentunut kokonaiseksi soitinperheeksi, johon kuuluu erikokoisia akustisia ja sähkövahvisteisia malleja.
Vanhimmat todisteet kantelesoittimista (muun muassa suomalainen "kantele", virolainen "kannel", latvialainen "kokle" [lausutaan "kuokle"], liettualainen "kanklės" ja venäläinen "gusli") ovat ilmeisesti novgorodilaiset sekä Puolan Opolen ja Gdańskin 900–1400-luvulta peräisin olevat arkeologiset löydöt.
Kantele esiintyy kansanrunoudessa, ja Kalevalassa se on Väinämöisen soitin.
Kanteleen perinnettä vaalii ja kehittää Suomessa Kanteleliitto. Kanteleen nykyinen kehityskausi alkoi 1970-luvun lopulla Kanteleliiton käynnistämänä.
Suomen kantelemuseo toimii Jyväskylässä.
Neuvostoliiton aikainen postimerkki, jossa kuvataan latvialaisia kansansoittimia. Mukana myös latvialainen kantele eli kokle.
Tunnettuja kanteleensoittajia.
a>, "Kreeta Haapasalo soittaa kannelta", 1868.
Ennen sotia eräs kuuluisimpia kanteleensoittajia oli Shemeikkojen runonlaulajasuvun jäsen Teppana (Teppo) Jänis. Kuuluisimpia kanteletaiteilijoita on professori Martti Pokela. Monet tunnetut kanteleensoittajat ovat kotoisin Haapaveden kantelepitäjästä. Pokelan lisäksi haapavetisiä kantelekuuluisuuksia ovat esimerkiksi Antti Rantonen ja Pasi Jääskeläinen. Nykyään paikkakunnalla toimii useita perinteisen soiton yhtyeitä, muun muassa suurkokoonpano Jokilaaksojen kanteleet. Sähkökanteleen tunnetuimpia soittajia ovat musiikin tohtori Timo Väänänen, Eva Alkula, Senni Eskelinen, Anttu Koistinen ja Juha Jyrkäs.
Kanteleen soitto.
Kannelta soitetaan pitämällä sitä vaakatasossa sylissä tai pöydällä – nykyään vaihtoehtoisesti kaulaan ripustettuna. Kansanomaista kannelta soitetaan näppäilemällä kieliä ja jättämällä ne usein soimaan, mutta taidesoitossa käytetään myös sammutinta. Soittoasento saattaa hieman vaihdella, mutta perinteisesti matalat kielet ovat soittajasta poispäin. Soittoasento vaihtelee eri paikkakunnilla.
Kannelta soitettaessa näppäillään yleensä melodiaa oikealla kädellä vasemman säestäessä matalammilla kielillä. Useimmat kanteleet on viritetty diatonisesti. Viisikielinen kantele on yleensä viritetty D-duuriin (d–e–fis–g–a) tai vastaavaan molliin (d–e–f–g–a), mutta myös muita virityksiä käytetään. Konserttikanteleissa on sävelvaihtajakoneisto, joka mahdollistaa kromaattisten sävelten (ylennysten ja alennusten) käyttämisen. Konserttikanteleen sävelvaihtajakoneiston on kehittänyt Paul Salminen. Muissa kantelemaissa Virossa, Latviassa, Liettuassa, Karjalan tasavallassa ja Venäjällä on myös konserttisoittimeksi kehitettyjä kantelesoittimia, joilla on mahdollista soittaa kromaattisia säveliä.
Perinteisiä soittotapoja ja -tyylejä on edelleen käytössä useita. Tikkusoitoksi tai Saarijärven tyyliksi kutsutussa soittotavassa kieliä krapsitaan puutikuilla. Tämä soittotapa oli yleinen 100 vuotta sitten Keski-Suomessa ja Pohjanmaalla, mutta se oli sittemmin vähällä hävitä kokonaan. Nykypäivän kanteleensoittajista tikkusoiton hallitsevat muun muassa Maija Kauhanen, Emmi Knuutinen, Essi Olkanen ja Pauliina Syrjälä.


Kanteleliitto.
Kanteleliitto on Suomessa toimiva kanteleharrastusta edistävä ja soittajien, säveltäjien, sovittajien, tutkijoiden ja muiden alasta kiinnostuneiden yhdyssiteenä toimiva yhdistys.
Kanteleliitto julkaisee "Kantele"-lehteä ja -sivustoa. Lehden ja sivuston päätoimittaja ovat toimineet Ismo Sopanen, Timo Väänänen (2005-2010), Sauli Heikkilä (2011-2012) ja Tuomas Saloniemi (2012-).


Haapavesi Folk Music Festival.
Haapavesi Folk Music Festival on Haapavedellä vuosittain järjestettävä kansanmusiikki- ja maailmanmusiikkitapahtuma. Festivaali järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1989. Esiintyjiä festivaaleilla on vuosittain viitisenkymmentä, kävijämäärä on viime vuosina ollut noin 10 000 henkeä.
Yleistä.
Festivaalit järjestetään kesä-heinäkuun vaihteessa yleensä kolmipäiväisinä torstaista lauantaihin. Festivaalipaikkana on Haapaveden ammattioppilaitoksen piha-alue ja salit, lisäksi konsertteja järjestetään Haapaveden kirkossa.
Ensimmäiset folkit pidettiin Haapaveden opiston takapihalla, josta varsin pian siirryttiin Hotelli Kelo Sompan pihalle. Nykyisellä paikalla festivaali on pidetty 1990-luvun lopulta lähtien.
Haapavesi Folk ry.
Festivaalin järjestää "Haapavesi Folk ry", joka on voittoa tavoittelematon yleishyödyllinen kulttuuriyhdistys. Yhdistys on perustettu vuonna 1989 festivaalien taustayhdistykseksi. Lisäksi yhdistys järjestää syksyisin ja keväisin viikonlopputapahtumat "Kevätfolk" ja "Syysfolk" kursseineen ja konsertteineen, sekä tammi-helmikuussa Haapaveden Wanhan musiikin tapahtuman.
Yhdistyksen hallituksen puheenjohtajana vuonna 2010 toimii Harri Majuri. Festivaaliorganisaation johdosta vastaa toiminnanjohtaja Johannes Helama. Ohjelmistosta päättää taiteellinen ryhmä, johon kuuluu myös pitkäaikainen taiteellinen johtaja, festivaalit Haapavedelle ideoinut Timo Hannula.
Kurssit.
Musiikkikasvatus, erityisesti kansanmusiikkiin liittyvät kurssit ovat olleet oleellinen osa toimintaa festivaalien alusta asti. Laajimmat, kesäkurssit, järjestetään vuosittain juuri ennen festivaaleja. Kurssiaiheita liittyvät Suomen ja muiden maiden kansanmusiikkiin. Opetusta annetaan sekä yksilö- että ryhmäopetuksena, ja opettajina toimivat yleensä kansainväliset kansanmusiikin ammattilaiset, jotka usein myös esiintyvät festivaaleilla. Kurssit järjestetään Haapaveden opistossa.
Ohjelmisto.
Festivaali on keskittynyt kansanmusiikin ytimeen, ja se tunnetaan valtakunnallisesti folkharrastajien keskuudessa Kaustisen kansanmusiikkijuhlaa puritaanisempana tapahtumana. Ohjelmisto sisältää kuitenkin runsaasti myös maailmanmusiikkia ja eri maiden kansanmusiikkia. Folkeilla on esimerkiksi vieraillut runsaasti kurkkulaulajia, esimerkiksi kansainvälisesti tunnetut tuvalainen Kongar-ool Ondar ja mongolialainen Hosoo & Transmongolia, sekä kotimaiset Cedip Tur ja Imre Peemot. Festivaaleilla on kuultu myös runsaaasti irlantilaista musiikkia, sekä viime vuosina useita klezmer-taiteilijoita.
Esiintyjälistoilta löytyy myös populaaarimusiikkia: muun muassa Ismo Alanko, Anssi Kela, Kirka, Maija Vilkkumaa, Anna Eriksson, Jari Sillanpää ja Remu ovat esiintyneet Haapavedellä.
Lisäksi esiintyjistä löytyy lukuisia paikallisia yhteitä, kuten "Growth", "Dalton Bros.", "Quepfolk", "MB", "The Graveyard Brothers", "Rapparit", "Kaikesta huolimatta", "Tomteorkestern" ja "RaadinPalaute".


Luettelo hevosroduista.
__NOTOC__
Y.
Hevosroduista


Friisiläinen (hevosrotu).
Friisiläinen on Friisinmaalta, Alankomaista kotoisin oleva hevosrotu. Se on yksi Euroopan vanhimmista hevosroduista. Se kehitettiin keskiajalla ritareiden ratsuksi, mutta sitä on myöhemmin käytetty vetojuhtana. Nykyään se on ajo- ja ratsuhevonen. Friisiläishevosessa on sekä lämmin- että kylmäverisiä piirteitä, mutta se luetaan yleensä lämminveriseksi hevosroduksi.
Friisiläishevosta on käytetty paljon myös muiden rotujen jalostamiseen: sitä vietiin esimerkiksi Venäjälle orlovravureiden jalostukseen. Runsas käyttö risteysjalostuksessa uhkasi rodun puhtaana säilymistä, ja niinpä vuonna 1879 perustettiin friisiläishevosen kantakirjayhdistys suojelemaan rotua. Friisiläishevosta uhkasi sukupuutto myös useita kertoja 1900-luvulla. Vuonna 1913 jäljellä oli vain kolme friisiläisoritta, ja rotu saatiin pelastettua myös 1960-luvulla, kun traktori syrjäytti friisiläisen maatilatöistä.
Friisiläisiä käytetään nykyisin enimmäkseen ratsuina ja ajoon, mutta myös näyttelyhevosina. Friisiläishevosia on käytetty myös ravikilpailuissa. Hienon ja yhtenäisen ulkonäkönsä vuoksi rotu sopii hyvin sirkushevoseksi ja näytöksiin, ja friisiläisillä on yleensä myös komea ravi, mikä tekee niistä näyttäviä ajohevosia. Raskaan luustonsa vuoksi friisiläinen ei sovellu kovin hyvin hyppäämiseen, mutta kouluratsastukseen rotu sopii erinomaisesti. Friisiläishevonen voi soveltua myös vaellusratsastukseen, kenttäratsastukseen tai terapiahevoseksi.
Friisiläishevoset ovat säkäkorkeudeltaan noin 150-170 cm, orit ovat kookkaampia kuin tammat.
Kantakirjattavan oriin tulee olla yli 160 cm korkea. Friisiläishevosien väri on aina musta, joka tosin saa haalistua auringossa ruskean näköiseksi. Valkoisena merkkinä saa olla korkeintaan pieni tähti otsalla. Rotuun syntyy silloin tällöin myös rautiaita, joiden jälkeläisiä ei kuitenkaan hyväksytä. Jouhet ja vuohiskarvat ovat tuuheat ja yleensä hieman kiharat. Friisiläishevonen on kookas, ja luonteensa ansiosta sopii monelle ratsastajalle.
Katso myös.
Luettelo hevosroduista


Haflinger.
Haflinger (tarkoittaa saksaksi "haflingilaista"), myös haflinginhevonen, on pieni hevosrotu, joka on suosittu ympäri maailmaa. Rotu polveutuu satoja vuosia sitten Etelä-Tirolissa, Itävallassa eläneistä alkuperäisistä alppi- ja vuoristohevosista ja poneista, joita risteytettiin arabianhevosten kanssa. Kaikki nykyiset haflingerit polveutuvat "El Bedavi XXII"-nimisestä arabianhevosoriista. El Bedavi XXII:n pojasta "Foliesta" tuli rodun kantaisä. Nimensä rotu on saanut Haflingin kylästä.
Haflingerien nimet saavat alkukirjaimensa eri sukulinjojen tunnuksista, jotka ovat A (Anselmo, s. 1926), B (Bolzano, s. 1915), M (Massimo, s. 1927), N (Nibbio, s. 1920), S (Stelvio, s. 1923), ST (Student, s. 1927) ja W (Willi). Kaikki rodun oriit saavat nimen, jonka ensimmäinen kirjain tulee isän nimestä, ja tammojen nimen alkukirjain on vastaavasti emän nimen alkukirjain. Näin tiedetään, mihin sukulinjaan kukin hevonen kuuluu.
Vuosia kestänyt sisäsiitos johti varsin yhtenäiseen rotuun, jonka ominaispiirteet ovat hyvin selkeitä: pieni koko, voimakas rakenne, liinakko väri, kestävyys ja vuoristoroduille tyypillinen varmajalkaisuus. Arabialainen verenperintö näkyy energisinä ja irtonaisina liikkeinä. Hyväluontoinen haflinger on ihanteellinen yleisratsu ja vaunuhevonen. Ennen koneiden aikaa haflingerit olivat suosittuja maataloudessa ja kuormajuhtina. Entisaikaan haflingereita käytettiin raskaaseen työhön vaikeissa vuoristomaastoissa, hevonen kun oli ainoa kulkuväline Alpeilla. Nykypäivän haflingerit ovat enimmäkseen harrastehevosia. Rodun edustajia on viety moniin maihin. Erityisen suosittuja ne ovat Saksassa ja Sveitsissä. Halfinginhevoset ovat erityisen pitkäikäisiä.
Haflingerit perusluonteeltaan ovat älykkäitä, ystävällisiä ja yhteistyöhaluisia. Haflinger voi elää vanhaksi ja työskennellä iäkkäänäkin. Haflingerin säkäkorkeus on 135–150 senttimetriä eli se voi olla ponikokoinenkin, mutta haflinger katsotaan suomenhevosen tavoin yleisroduksi, ei poniksi. Haflingerin väri on aina liinakko eli rautias vaaleilla jouhilla, pään merkit ovat yleisiä. Haflingerin rakenteen piirteitä ovat pieni pää, älykäs ilme, isot silmät, pienet korvat ja hieman kyömy sivukuva, voimakas kaula, loivat lavat, vahva, syvä runko, melko pitkä selkä ja lihaksikkaat lautaset, voimakas takaosa, vahvat jalat ja erinomaiset kaviot.


Sotilasarvot Suomen puolustusvoimissa.
Sotilasarvo osoittaa sotilaiden keskinäistä esimiesasemaa sekä sotilaan koulutusta, virka-asemaa ja tehtävää palvelusarvon lisäksi. Sotilasarvot vaihtelevat maasta ja aikakaudesta toiseen, mutta yleensä voidaan erottaa kolme ryhmää: "miehistö", "aliupseerit" ja "upseerit".
Suomessa puolustusvoimien sotilashenkilöstö jaetaan päällystöön ja miehistöön. Ensin mainittuun ryhmään kuuluvat kaikki esimiesasemassa olevat aliupseereista ja upseerioppilaista upseereihin. Miehistöä taas ovat kaikki miehistön sotilas- tai palvelusarvoissa olevat.
Suomalaiset sotilasarvot.
Suomalaiset sotilasarvot ovat muuttuneet historian saatossa melkoisesti. Järjestelmässä on piirteitä Ruotsin vallan ajalta, Venäjän vallan ajalta sekä Saksasta (katso Jääkäriliike). Suomessa ei ole anglosaksista tiukkaa jakoa upseereihin ja miehistöön vaan perinteisesti arvot on jaettu upseeristoon, aliupseeristoon sekä miehistöön. Lain edessä upseereilla ei ole miehistöön verrattuna erikoisasemaa toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa muun muassa aliupseerin lyöminen on upseerin lyömistä lievempi rikos.
Sotilas- ja palvelusarvon liitteet ja lyhenteet.
Vakinaisesta tai määräaikaisesta palveluksesta eronneen sotilaan sotilas- ja
palvelusarvojen jäljessä käytetään lyhennettä evp (erossa vakinaisesta palveluksesta).
Sotilaasta, joka ei ole palvellut puolustusvoimien tai rajavartiolaitoksen virassa,
käytetään sotilasarvon jäljessä lyhennettä res (reservissä, reservin sotilasarvo). Sopimussotilaista, jotka ovat eronneet vakinaisesta palveluksesta, käytetään sotilasarvon jäljessä
Yleisesikuntaupseeri voi käyttää tutkintoaan osoittavaa yleisesikuntaetuliitettä
sotilasarvonsa edessä, esimerkiksi yleisesikuntaeversti. Etuliitettä ei kuitenkaan käytetä
Sotilas voi käyttää tieteellisen jatkokoulutuksen tutkintoa osoittavaa merkintää
sotilasarvonsa jäljessä, esimerkiksi majuri, KT. Oppiarvoa ei kuitenkaan käytetä asiakirjojen allekirjoituksissa.
Arvomerkit Suomen puolustusvoimissa.
Suomen puolustusvoimien sotilasarvot ja niiden arvomerkit ovat seuraavat. Kenraalien kauluslaatat ovat kuvista poiketen lähes aina punaisia, mikä on yleisesikuntaupseerin laatan pohjaväri. YE-upseeritutkinto on erikoisupseereita (insinöörit, lääkärit jne.) lukuun ottamatta rauhan aikana kenraalin pätevyysvaatimus.
Käytöstä poistuneet sotilasarvot.
Ratsuväessä sotilasarvot olivat osittain toiset kuin muissa aselajeissa: vänrikkiä vastasi kornetti ja kapteenia ratsumestari.
Sotamarsalkan ja Suomen marsalkan arvot on Suomessa myönnetty ainoastaan Carl Gustaf Mannerheimille. Nykyinen asetus sotilasarvoista ei niitä tunne. Marsalkkaa vastaavaa merivoimien sotilasarvoa (kuten suuramiraali tai laivastoamiraali) ei ole koskaan myönnetty Suomessa kenellekään.
Lisäksi Suomen itsenäisyyden aikana on ollut käytössä myös seuraavia sotilasarvoja: erikoismestari (muun muassa lentomestari), vanhempi ja nuorempi sotaylituomari, sotaviskaali, varavääpeli (1918-1919), aliupseeri (1918), nuorempi aliupseeri (1918-1919), jefreitteri, kanta-aliupseerioppilas, toimiupseerioppilas, opistoupseerioppilas, värvätty. Lentäjä vastasi itsenäisyyden alkuvuosina nykyistä lentosotamiestä eikä sitä tule sekoittaa lentokoneen ohjaajaan.
Niin sanotussa vanhassa väessä oli käytössä venäläiset sotilasarvot, joista mainittakoon alikapteeni, aliluutnantti, alivänrikki, plutoona-aliupseeri, jefreitteri.
Sotilashenkilöstön ryhmä.
Kenraalin arvoon voidaan liittää aselajia osoittava etuliite kunnianosoituksena, esimerkiksi "jalkaväenkenraali".
Vakinaisessa virassa toimivien upseerien arvot vaihtelevat luutnantista kenraaliin, reserviupseerien arvot vänrikistä everstiluutnanttiin. Upseereiksi lasketaan Suomessa upseerit, reserviupseerit sekä erikoisupseerit. Tämä on perua vuodelta 1942, jolloin kiitokseksi sodassa osoitetusta urheudesta marsalkka Mannerheim poisti erotuksen reservi- ja aktiiviupseerien väliltä. Periaatteessa kahden samassa sotilasarvossa olevan sotilaan arvojärjestyksen määrää vain ylentämispäivämäärä.
Erikoisupseerit voivat palvella periaatteessa kaikissa upseerinarvoissa, mutta käytännössä ylimmät erikoisupseerit ovat kenraalimajureita. Tyypillisesti Puolustusvoimien yli-insinööri ja -lääkäri ovat joko prikaatikenraaleja tai kenraalimajureita. Erikoisupseerin sotilasarvoon liitetään etuliitteet insinööri-, lääkintä-, eläinlääkintä-, farmasia-, musiikki-, teknikko- tai talous-.
Erikoisupseerin sotilasarvon vaihteluväli määräytyy tehtävään vaadittavan koulutuksen nojalla. Opistotasoiseen tehtävään sijoitetun erikoisupseerin arvoina ovat vastaavat opistoupseeriarvot ja korkeakoulutuksen vaativiin tehtäviin sijoitettujen erikoisupseerien arvoina ovat upseerinarvot.
Toimi- ja opistoupseerit.
Opistoupseeriluutnantista kapteeniin. Ryhmä muodostui 1970-luvun alussa, kun silloinen kanta-aliupseeristo muutettiin toimiupseereiksi. Myöhemmin ryhmän nimi muutettiin opistoupseeriksi. 2000-luvun alun koulutusuudistusten myötä opistoupseerikoulutus loppui, minkä vuoksi ryhmä tulee muutamien vuosikymmenien kuluessa häviämään.
Toimiupseerit suorittivat Päällystöopistossa toimiupseerin alemman virkatutkinnon, ja aloittivat uransa ylikersantteina. Koulutuksen myötä heillä oli mahdollisuus yletä aina kapteenin sotilasarvoon. 1990-luvun alkupuolella koulutusta uudistettiin, ja uudet opistoupseerit aloittivat vänrikkeinä. Eräät vanhat opistoupseerit, jotka eivät suorittaneet opistoupseerin jatkotutkinnon II vaihetta, palvelivat kuitenkin sotilasmestarin arvossa aina 2000-luvulle saakka. Upseerikoulutuksen uudistuksen myötä vänrikin ja sotilasmestarin arvoissa palvelleet opistoupseerit ylennettiin luutnanteiksi viimeistään vuoden 2005 aikana.
Opistoupseerit korvataan vähitellen määräaikaisilla reserviupseereilla, sotatieteiden kandidaateilla ja aliupseeristolla (entinen sotilasammattihenkilöstö).
Aliupseeristo ja sopimussotilaat.
Sotilasammattihenkilöiden (entisten värvättyjen) ammattiryhmä muutettiin aliupseeristoksi 1.1.2007, jolloin heidän ammattinimikkeensä muuttuvat. Sotilasammattihenkilön palvelusarvo tulee jäämään käyttöön niille aliupseeriston jäsenille, jotka ovat miehistöä (eivät ole suorittaneet asepalvelusta tai aliupseerikurssia). Muilla aliupseereilla palvelusarvot ovat: kersantti, ylikersantti, vääpeli/pursimies, ylivääpeli/ylipursimies, ja sotilasmestari. Sotilasammattihenkilöt sekä kersantti pitävät arvomerkkilaatoissaan miekkaa. Ammattialiupseerit kersantista ylöspäin käyttävät kauluslaatoissaan upseeriston tavoin havuja.
Sopimussotilaat ovat määräaikaisen (yleensä puolen tai yhden vuoden) sopimuksen tehneitä sotilaita. He palvelevat reservinarvonsa mukaisessa arvossa. Vuoden 2007 alkuun saakka reserviupseerit palvelivat kuitenkin ylikersantteina.
Reservin aliupseerit ovat pääsääntöisesti suorittaneet varusmiespalveluksensa aikana aliupseerikoulun. Tavallisesti heidät ylennetään jo varusmiesaikansa loppupuolella alikersanteiksi, joskus kersanteiksikin. Reservissä ollessaan heidät voidaan ylentää kertausharjoitusten, sopivuuden ja sodan ajan tehtävän perusteella mihin tahansa korkeampaan aliupseerin arvoon, kersantista sotilasmestariin.
Miehistö.
Sotamiehestä käytetään nykyään aina aselajisidonnaista arvoa kuten jääkäri, tykkimies, pioneeri, viestimies, autosotamies, lentosotamies, rajajääkäri, laskuvarjojääkäri, erikoisrajajääkäri, erikoisjääkäri, rannikkojääkäri, rakuuna, ratsumies, kaartinjääkäri, panssarimies, panssarijääkäri, suojelumies tai merivoimien laivastojoukoissa matruusi. Suurinta osaa edellä mainituista nimistä käytetään (sotilasarvosta riippumatta) myös kuvaamaan aselajia tai koulutushaaraa. Näin ollen voidaan esimerkiksi puhua tykistökenraali Nenosesta Suomen kaikkien aikojen suuriarvoisempana tykkimiehenä tai marsalkka Mannerheimista ratsumiehenä.
Varusmiespalveluksessa tai kertausharjoituksissa menestynyt sotamiestä vastaava voidaan ylentää korpraaliksi/ylimatruusiksi. Ilman aliupseerikurssin suoritustakin reserviläinen voidaan ylentää alikersantiksi, joissakin harvinaisissa tapauksissa jopa kersantiksi.
Esiintyy jonkin verran vaihtelua siinä, vaihtuuko sotamiehen nimitys hänen siirtyessään toiseen aselajiin. (Esim. reservissä rannikkojalkaväkeen siirretty matruusi ei muutu tykkimieheksi eikä jääkäriksi reservissä.)
Sotilasoppilaitosten oppilaat.
Kadetti, upseerioppilas ja -kokelas sekä aliupseerioppilas eivät ole varsinaisia asetuksessa mainittuja sotilasarvoja, vaan palvelusarvoja, mutta niillekin on määritelty paikka hierarkiassa. Kadetit rinnastetetaan vänrikkiin. Upseerioppilaat rinnastetaan alikersantteihin ja upseerikokelaat kersantteihin siten, että upseerikokelas on ylentämispäivämäärästä riippumatta varusmieskersanttia vanhempi. Aliupseerioppilaat luetaan miehistöön.
Sotilaspapit ja diakonit.
Puolustusvoimissa palvelevien hengellisten tarpeiden hoitamiseksi Puolustusvoimissa palvelee kirkollisessa työssä sotilaspappeja ja -diakoneja. Sotilaspapeilla on omat, erityiset palvelusarvonsa.
Sotilaspapeilla on myös henkilökohtainen reservin sotilasarvo, joka määräytyy koulutuksen ja kokemuksen mukaan. Varusmiespapit ja -diakonit sekä sotilasdiakonit palvelevat omassa sotilasarvossaan (esim. jääkäri, alikersantti, upseerikokelas) ja käyttävät tehtävänsä tunnuksena asepukunsa vasemmassa hihassa kirkollisen työn koulutusmerkkiä.
Kriisiaikana kirkollinen henkilöstö kuuluu lääkintähenkilöstön tapaan ei-taistelijoihin, joita ei saa tarkoituksellisesti vahingoittaa tai ottaa sotavangeiksi. Tämän merkkinä he kantavat sota-aikana vasemmassa käsivarressaan lääkintähenkilöstön tunnusta, punaista ristiä.
Erikoistapaukset.
Lisäksi kolmessa nuorempiin upseereihin rinnastettavassa luokassa palvelevat sotilasvirkamiehet, joiden palvelusarvo määräytyy pohjakoulutuksen mukaan. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneet rinnastetaan yliluutnanttiin ja muun kuin ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneet luutnanttiin. Reserviläisen käyttäessä sotilasvirkamiehen palvelusarvoa hän palvelee aina ylikersantin palvelusarvolla.
Henkilö, jonka palvelustehtävät edellyttävät tällaista, voidaan määrätä palvelemaan henkilökohtaista arvoaan korkeammassa tai matalammassa arvossa. Matalammassa arvossa palvelivat esimerkiksi aiemmin reserviupseerit sopimussotilaina (vänrikki ylikersanttina). Toimiupseeristojärjestelmän aikaan oli lisäksi tavallista, että reserviupseerikoulutuksen käyneillä toimiupseereilla oli palvelusarvona aliupseerinarvo.
Korkeammassa arvossa palvellaan lähinnä ulkomaantehtävissä, joissa protokolla vaatii tiettyä sotilasarvoa. Esimerkiksi rauhanturvajoukon prikaatin komentajaksi saatetaan sijoittaa nuori, lupaava eversti, jolle annetaan prikaatikenraalin palvelusarvo, jotta hän voisi antaa helpommin käskyjä alaisilleen eversteille, koska Suomessa ei ole käytössä ylieverstin tai kenraalikuntaan kuuluvan everstin arvoja, kuten Saksassa tai Yhdysvalloissa.
Vastaavasti sotilastarkkailijaksi lähetetty reserviläisluutnantti saattaa saada kapteenin palvelusarvon, jotta hänen olisi helpompi työskennellä useimmiten lähinnä kapteenin arvoisten kollegoidensa kanssa.
Eri asia on sitten se, että tällaisesta väliaikaisesta arvosta saattaa tulla vakinainenkin poikkeuksellisen ansiokkaan toiminnan johdosta.
Ylirajajääkäri on rajajääkärin ohella Rajavartiolaitoksessa asevelvollisuuttaan suorittavan tai naisten vapaaehtoisessa asepalveluksessa olevan sotilasarvo (Taspres asetus 637/2005 8§). Jos reservissä tai varareservissä oleva rajajääkäri ylennetään on ylentäjänä sotilasläänin komentaja, joka ylentää ylennettävän korpraaliksi tai ylimatruusiksi - ei siis ylirajajääkäriksi, koska reservin tai varareservin miehistön sotilasarvot ovat sotamies (vast), korpraali tai ylimatruusi (Taspres asetus 1490/2007 2§,10§,16§).


Kenraali.
Kenraali on korkea sotilasarvo, jota käytetään eri maiden maa- ja ilmavoimissa. Sanana kenraali voi viitata joko kaikkiin kenraalikuntaan kuuluviin sotilasarvoihin tai sitten vain niistä ylimpään eli niin sanottuun täyden kenraalin arvoon. Se taas on monissa maissa korkein sotilasarvoista, joskin useissa maissa on vielä korkeampi marsalkan arvo.
Merivoimissa kenraalia vastaava sotilasarvo on amiraali. Täyttä kenraalia alempia, mutta kenraalikuntaan luettavia sotilasarvoja on Suomen maa- ja ilmavoimissa käytössä kolme, ylimmästä alimpaan kenraaliluutnantti, kenraalimajuri ja prikaatikenraali. Joissain maissa on lisäksi ollut käytössä muitakin kenraalinarvoja, kuten edellämainittuja korkeampi kenraalieversti.
Suomessa.
Suomessa puolustusvoimien komentaja ylennetään kenraalin tai, mikäli hän on merivoimista, amiraalin sotilasarvoon. Täyden kenraalin arvo eroaakin muista sotilasarvoista siten, että puolustusvoimissa voi olla aktiivipalveluksessa vain yksi täysi kenraali kerrallaan. Reservissä voi olla muitakin täyskenraaliarvoisia. He ovat ylenneet tähän arvoonsa joko jo aktiivipalvelusaikanaan eli ovat entisiä puolustusvoimien komentajia tai heidät on ylennetty palvelusajan jälkeen täyskenraaleiksi ansioittensa vuoksi arvonimiluonteisesti.
Täyden kenraalin sotilasarvoon voidaan liittää aselajia osoittava määrite, joka aikaisemmin liittyi kiinteästi nimitykseen, mutta nykyisin sitä on jaettu vain kunnianosoituksena. Esimerkkejä näistä ovat jalkaväenkenraali, ratsuväenkenraali, jääkärikenraali ja tykistönkenraali. Jalkaväenkenraaleita on ollut 17 (muun muassa Erik Heinrichs, Adolf Ehrnrooth, Armas-Eino Martola), jääkärikenraaleita muutama (muun muassa Väinö Valve), ratsuväenkenraaleita kaksi (C. G. E. Mannerheim, Ernst Linder) ja tykistönkenraaleita yksi (Vilho Nenonen). Muita aselajikenraaleita ei itsenäisellä Suomella ole toistaiseksi ollut.
Suomessa ennen talvisotaa ja sen aikana reserviupseereilla oli hopeisen väriset arvomerkit. Talvisodan tuloksena ja reserviupseerien suurten uhrausten vuoksi Mannerheimin vaatimuksesta reserviupseerit saivat kultaista väriä merkitsevät messinkiset arvomerkit, jollaiset aikaisemmin olivat Suomen puolustusvoimien palveluksessa olleilla aktiiviupseereilla.
Suomen puolustusvoimissa kaikkia kenraalikuntaan kuuluvia puhutellaan aina nimityksellä ”kenraali”.
Pehr Evind Svinhufvudin tasavallan presidenttinä ja Suomen puolustusvoimien ylipäällikkönä Mannerheimille 1933 myöntämä sotamarsalkan arvonimi ilmaisi, että ratsuväenkenraalina Mannerheim on virkaiältään täyskenraaliakin ylempi. Tämä liittyi siihen, että Neuvostoliiton kehityksen muuttuessa Suomessa luotiin tavanomaisen organisaation oheen puolustusneuvosto, joka tarjosi mahdollisuuden Mannerheimille puolustusministerin ja puolustusvoimain komentajalle rinnakkaisesti osallistua maanpuolustuksen suunnitteluun eläkkeelle jo siirtyneenä kenraalina.
Marsalkka Mannerheimin arvomerkkinä univormussa olivat täyskenraalin kauluslaatat, joissa oli leijonien edessä lisäksi marsalkansauvoja esittävät tunnukset. Mannerheim sai 75-vuotissyntymäpäivänään 4. kesäkuuta 1942 vielä sotamarsalkkaa korkeammaksi mielletyn Suomen marsalkan arvonimen.


Hans-Ulrich Rudel.
Hans-Ulrich Rudel (2. heinäkuuta 1916 – 18. joulukuuta 1982) oli toisen maailmansodan kuuluisin natsi-Saksan ilmavoimien Luftwaffen Stuka-lentäjä ("Sturzkampfflugzeug") ja maailman menestynein sotilaslentäjä. Hän lensi sodan aikana 2 530 taistelulentoa, mikä on maailmanennätys.
Koulutus.
Rudel syntyi papin pojaksi. Sotilaslentokoulussa Hans-Ulrich Rudel haki Stuka-syöksypommittajan ohjaajaksi, koska uskoi koko ikäluokkansa menevän pommituslentäjiksi, joista Rudel ei pitänyt.
Lentotoiminta.
Hans-Ulrich Rudel lensi toisessa maailmansodassa 2 530 taistelulentoa pääasiassa itärintamalla. Rudel käytti pääosin Stuka-syöksypommittajaa, mutta lensi myös maataistelukoneilla. Sodan lopussa hän ehti ohjata myös Focke-Wulf Fw 190 -koneen maataisteluversiota. Ju 87:llä hän suoritti 2 100 taistelulentoa ja Fw 190:llä 430.
Näillä lennoilla hän tuhosi 519 panssarivaunua, joista suurin osa tyyppiä T-34, ja näiden lisäksi 70 maihinnousualusta, yli 800 moottoroitua ajoneuvoa, taistelulaiva Marat’n, risteilijän, hävittäjäaluksen, neljä panssarijunaa, siltoja ja yli 150 tykistön tuliasemaa. Hän sai pommituslentäjälle harvinaiset yhdeksän vahvistettua ilmavoittoa neuvostolentäjistä - seitsemän hävittäjäkonetta ja kaksi IL-2 ”Sturmovik” -maataistelukonetta.
Rudelin kerrotaan käyneen ilmataistelu Lev Šestakovin kanssa. Rudelin lentäessä Stukalla hänellä oli koneellinen alivoima hävittäjään verrattuna, mutta onnistui väistämään Šestakovia ja lopulta hänen taka-ampujansa sai pudotettua hänet.
Rudelille suunniteltiin sodan loppupuolella lentokieltoa Adolf Hitlerin omaksumien sotasankareita ja aristokraatteja säästävien toimenpiteiden vuoksi. Rudel kuitenkin ilmoitti, ettei hän hyväksy sellaista. Lentokieltoa ehdotettiin lähes jokaisen Ritariristin lisämerkin myöntämisen yhteydessä. Hän vastasi tähän kieltäytyvänsä kunniamerkistä mikäli hän ei saisi jatkaa lentämistä.
Sodan häviämisen käydessä yhä väistämättömämmäksi Rudel laivueineen oli valmis suorittamaan itsemurhalennot, mutta luopui suunnitelmistaan ilmeisesti esimiestensä taivuttelun johdosta. Hän ilmoittautui myös vapaaehtoiseksi noutamaan Hitler saarretusta Berliinistä.
Tykki-Stuka.
Hans-Ulrich Rudelin Junkers Ju 87 G lentokone, tykki-Stuka.
Rudel aiheutti niin kovia tappioita Neuvostoliitolle, että Josif Stalin lupasi 100 000 ruplan palkkion hänestä. Venäläiset kutsuivatkin Rudelin Stukaa ”Stukaksi, jossa on pitkät tangot”. Toinen yleinen nimitys oli yksinkertaisuudessaan ”Natsi-sika”. Kone oli Ju 87 ”Stuka” G-1 ja G-2, jonka siipien alle laskutelineiden ulkopuolelle oli asennettu 2 x 37mm panssarintorjuntatykit. Panssareita vastaan käytettiin wolframitäytteisiä ammuksia.
Wolframiytimellä varustettujen ammusten tuhovaikutus perustui siihen, että tunkiessaan panssarin läpi se kuumeni valkohehkuiseksi ja hajosi sirpaleiksi sisään päästyään. Lisäksi se irrotti sirpaleita panssarin sisäseinästä, ne sinkoutuivat suuntaansa noin pistoolin luodin lähtönopeudella. Tämä taas sai aikaan panssarivaunun sisällä olleiden ammusten ja räjähteiden räjähtämisen, ja panssarivaunun tuhoutumisen. Aseen haittapuoli oli pieni ammusmakasiini, vain 6 kpl/ase ja tykin raskas paino, 420 kg/tykki. Panssareita tuhottaessa tähdättiin panssarivaunun heikommin suojattuun takapäähän, jossa moottori oli. Panssarointi oli siellä ohuempaa moottorin jäähdytystarpeen vuoksi. Rudeliin teki vaikutuksen aseen mahdollisuus ampua 20–30 cm tarkkuudella. Aluksi hän lensi niin matalalla että oma kone kärsi maalivaurioita palavasta panssarista.
Tappiot.
Rudel ammuttiin alas 32 kertaa, joista seitsemän kertaa vihollisen maaperällä.
Hän haavoittui ilmatorjuntatulessa vuonna 1945 ja hänen oikea jalkansa amputoitiin polven alapuolelta. Hän kuitenkin jatkoi lentämistä tekojalan avulla. Jo tätä ennen hän oli lentänyt vasen jalka kipsattuna. Rudelin lentäessä Focke-Wulf Fw 190:n maataisteluversiota mekaanikot muokkasivat konetta häntä varten vaihtamalla jalkakäyttöiset jarrut käsikäyttöisiin.
Palkinnot.
Rudelille myönnetty Rautaristin ritariristi kultaisilla tammenlehvillä, miekoilla ja timanteilla.
Rudel oli toisen maailmansodan palkituin saksalainen sotilas. Hän sai toisen luokan rautaristin 10. marraskuuta 1939, ensimmäisen luokan rautaristin 18. heinäkuuta 1941, rautaristin ritariristin 6. tammikuuta 1942, tammenlehvän ritariristiin 14. huhtikuuta 1943, ritariristin tammenlehvän ja miekkojen kera 25. marraskuuta 1943 ja rautaristin ritariristin tammenlehvän, miekkojen ja briljanttien kera (tuolloin korkein kunniamerkki) 29. maaliskuuta 1944.
Rudel palkittiin 1. tammikuuta 1945 natsi-Saksan korkeimmalla kunniamerkillä, joka oli rautaristi]n ritariristi kultaisilla tammenlehvillä, miekoilla ja briljanteilla. Hän on ainoa henkilö joka on palkittu tällä kunniamerkillä.
Sodan jälkeen.
Rudel ja viimeiset jäljellä olevat koneet lensivät sodan päätyttyä Kitzingenin lentokentälle ja antautuivat amerikkalaisille. Sittemmin hänet siirrettiin Englantiin, jossa hänet uhattiin luovuttaa hänet venäläisille. Rudel vastasi uhkaukseen lupaamalla siinä tapauksessa pyrkiä Neuvostoliiton ilmavoimien maataistelulentämisen kouluttajaksi.
Hän muutti sodan jälkeen Argentiinaan. Kuuluisana saksalaisena upseerina hän rinnastui julkisuudessa Etelä-Amerikassa asuviin vanhoihin kansallissosialisteihin kuten Josef Mengeleen ja myöhemmin uusnatsismiin. Syy tähän oli selvä: hän ei sodan jälkeenkään luopunut kansallissosialistisesta aatteesta eikä tuominnut Hitlerin toimia.
Aiheesta muualla.
Rudel, Hans-Ulrich
Rudel, Hans-Ulrich
Rudel, Hans-Ulrich


Kirjoitus.
Thomas Eakins, "The Writing Master", 1882.
Kirjoitus tarkoittaa kielen ilmaisemista piirretyillä symboleilla. Kirjoitusjärjestelmien kolme perustyyppiä ovat sanakirjoitus, tavukirjoitus ja äänne- eli aakkoskirjoitus. Nykyään suurin osa maailman kirjoitusjärjestelmistä perustuu aakkosiin. Sanakirjoitusta edustavat kiinan kirjoitusjärjestelmä ja japanin kanjit. Japanissa käytetään sanakirjoituksen ohella myös tavukirjoitusta.
Kaikissa kulttuureissa on puhuttu kieli, mutta kirjoitusjärjestelmiä on kehitetty ja omaksuttu vain ajoittain. Kirjoituksen suurin etu on tiedon säilyttäminen sen alkuperäisestä esitystapahtumasta riippumattomasti. Kirjoitustaidottomassa yhteisössä kaiken tiedon välityksen on tapahduttava ihmiseltä ihmiselle suullisesti. Kirjoitustaidon myötä on tullut mahdolliseksi välittää tietoja sekä kaukaisiin maihin että tuleville sukupolville.
Historia.
Kirjoitusjärjestelmiä edelsivät esikirjoitusjärjestelmät, jotka koostuivat ideogrammeista ja muistimerkeistä. Näiden kuvien avulla pyrittiin merkitsemään asioita. Kuvat toimivat muistamisen apuvälineenä, ja niitä katsomalla saatettiin palauttaa mieleen asioita pelkkää muistelua tehokkaammin. Usein heimojen kulttiesineisiin tehtiin kuvioita, joita katsomalla asiaan vihkiytynyt saattoi muistaa niihin liittyviä tarinoita, heimon historiaa tai yliluonnollisen maailman rakennetta. Tällaista muistiinmerkitsemistä ovat käyttäneet lukuisat kansat, kuten intiaanit, ja saamelaiset noitarummuissaan. Ongelmana kirjoitustaitoon nähden oli, ettei merkeillä ja kuvioilla ei ollut täysin vakiintuneita, muihin kuvioihin yleistettäviä merkityksiä, joten tulkinnallisuus oli suurta. Kuva oli usein pyhä, ja sen tulkintataito oli vain pienen ryhmän käsissä, ja pääsi siksi helposti unohtumaan. Varsinainen kirjoitustaito syntyi ilmeisesti kaupankäyntiin ja hallintoon liittyvistä merkinnöistä, joilla merkittiin usein lukumääriä.
On olemassa vain muutama esimerkki, joissa kirjoituksen voidaan melko varmasti sanoa keksityn täysin itsenäisesti, ilman aiemman kirjoitusjärjestelmän mallia vähintäänkin ideatasolla. Vanhimpina kirjoitusjärjestelminä pidetään yleisesti sumerien nuolenpääkirjoitusta ja Egyptin hieroglyfejä, jotka molemmat kehittyivät 3000-luvun loppupuolella eaa. kirjoituksen esimuodoista; nuolenpääkirjoitus lienee niistä vanhempi ja antanut vaikutteita hieroglyfikirjoitukselle. Kiinalainen kirjoitus puolestaan lienee syntynyt noin 1200 eaa. riippumatta Lähi-idän kirjoitusjärjestelmistä. Amerikan alkuasuttajien, kuten olmeekkien ja mayojen, kirjoitusjärjestelmien esimuoto on mitä todennäköisimmin syntynyt itsenäisesti viimeisellä esikristillisellä vuosituhannella. Euroopassa vaikuttaneessa Vincan kulttuurissa on ollut käytössä kirjoitusta muistuttava merkistö jo yli 1000 vuotta ennen nuolenpääkirjoitusta, mutta ei voida sanoa varmasti, oliko kyseessä varsinainen kirjoitusjärjestelmä.
Ensimmäinen aakkosto oli noin 2000 eaa. – 1500 eaa. syntynyt seemiläinen aakkosto, joka sai vaikutteita osittain äännekirjoituksen suuntaan muuttuneesta Egyptin hieroglyfikirjoituksesta. Suurin osa nykyisistä aakkostoista on joko tämän varhaisen seemiläisen aakkoston perillisiä (usein foinikialaisen aakkoston välityksellä) tai siitä kehittyneiden aakkostojen innoittamia. Varhaisimmissa aakkoskirjoituksissa äänteistä merkittiin vain konsonantit, mutta kreikkalaiset alkoivat merkitä myös vokaaleja.
Myöhemmin kirjoitustaidon merkitystä on lisännyt kirjapainotaidon keksiminen.
Kirjoitusjärjestelmien tyypit.
Kirjoitusjärjestelmät jaetaan pääosin kolmeen ryhmään: logografinen eli sanakirjoitus, syllabinen eli tavukirjoitus ja äänne- eli aakkoskirjoitus. Kirjoitusjärjestelmissä on kuitenkin usein piirteitä kahdesta tai kolmesta ryhmästä, mikä tekee yksiselitteisen jaottelun vaikeaksi. Vanhimmat kirjoitusmuodot olivat lähinnä sanakirjoitus­järjestelmiä, jotka perustuivat kuvakirjoitukseen ja ideogrammeihin
Sanakirjoitus.
Tärkein ja lähes ainoa nykyisin käytössä oleva logografinen eli sanakirjoitus­järjestelmä on kiinan kirjoitusjärjestelmä, jota on käytetty pienin muutoksin kiinassa, japanissa, koreassa, vietnamissa ja eräissä muissa itäaasialaisissa kielissä.
Sanakirjoituksen perusyksikkö logogrammi on kirjoitusmerkki, joka esittää kokonaista kieliopillista sanaa. Useimpia kiinan kirjoitusmerkkejä pidetään logogrammeina. Kun kukin kirjoitusmerkki vastaa yhtä sanaa (tai tarkemmin morfeemia), tarvitaan erilaisia logogrammeja suuri määrä. Kirjoitusmerkkien suuri määrä ja niiden opiskelun hankaluus onkin sanakirjoituksen heikkous aakkosjärjestelmiin verrattuna.
Koska symbolin merkitys on riippumaton kielestä, saatetaan samaa kirjoitusta periaatteessa käyttää ymmärrettävästi useissa eri kielissä. Käytännössä tämä toimii hyvin vain toisilleen läheistä sukua olevissa kielissä. Vaikka esimerkiksi japanin kielessä käytetään kiinalaisesta kirjoituksesta periytynyttä kirjoitusta, jossa suurimmalla osalla merkeistä on sama tai läheinen merkitys, kiina ja japani ovat kielinä niin erilaisia, ettei japanilainen kykene lukemaan pitkiä kiinalaisia tekstejä opettelematta kiinan kieliopin perusteita. Lyhyiden tekstien, kuten sanomalehtiotsikoiden, lukeminen kuitenkin onnistuu paremmin.
Vaikka useimmat kirjoitusjärjestelmät eivät ole logografisia, on useimmissa kielissä jotain logogrammeja, kuten numerot (1, 2, 3 jne.). Logogrammit samastetaan joskus ideogrammeiksi eli jotain käsitettä edustaviksi symboleiksi, mutta kielitieteilijät välttävät tällaista käyttöä, sillä kiinalaisissa kirjaimissa on yleensä sekä semanttinen että sanan lausumista selventävä foneettinen elementti, joten ne esittävät enemmänkin sanaa kuin sen takana olevaa käsitettä.
Tavukirjoitus.
Syllabisessa eli tavukirjoituksessa kirjoitusmerkit vastaavat tavuja, joista sanat koostuvat. Varsinaisessa tavukirjoituksessa ei ole järjestelmällistä samankaltaisuutta sellaisten kirjoitusmerkkien välillä, joiden edustamat tavut sisältävät samoja äänteitä: esimerkiksi tavuja "ke", "ka" ja "ko" edustavien merkkien välillä ei ole yhdennäköisyyttä, joka edustaisi äännettä . Tämä erottaa tavukirjoituksen abugida-tyyppisestä aakkoskirjoituksesta, jossa yksi merkki tyypillisesti edustaa tavua, mutta jossa läheisiä äänteitä sisältävien tavujen merkit ovat samankaltaisia.
Tavukirjoitus soveltuu parhaiten kieliin, joiden tavutus on suhteellisen yksinkertaista, kuten japanin kieleen. Kielissä, joiden tavurakenne on mutkikas, kuten englannin, tavukirjoituksen käyttö olisi vaikeaa. Japanin kielessä tavukirjoitusmerkkejä tarvittaisiin vain 50–60, mutta englannissa useita tuhansia. Tavukirjoitusta käyttäneitä kieliä ovat muun muassa mykeneläinen kreikka (lineaari B -kirjoitus) ja eräät intiaanikielet, kuten cherokeen kieli. Monet Lähi-idän muinaiskielet käyttivät nuolenpääkirjoituksen muotoja, jotka olivat muunlaisilla elementeillä täydennettyä tavukirjoitusta.
Lähes kaikki spontaanisti syntyneet tai luodut kirjoitusjärjestelmät, kuten cherokeen järjestelmä, ovat tavukirjoitusjärjestelmiä. Korean kielen hangul-järjestelmässä puolestaan äännemerkeistä muodostetaan tavumerkkejä.
Äänne- eli aakkoskirjoitus.
Aakkosto on joukko kirjaimia, joista kukin vastaa karkeasti puhutun kielen foneemia. Täydellisesti foneettisessa aakkostossa foneemit ja kirjaimet vastaavat toisiaan yksikäsitteisesti: kirjoittaja voi päätellä sanan kirjoitusasun sen äänneasusta, ja lukija voi päätellä sanan äänneasun sen kirjoitusasusta. Kaikissa kielissä on yleisiä sääntöjä kirjaimen ja foneemin suhteesta, mutta kielestä riippuen sääntöjä noudatetaan enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti. Mitä mutkikkaampi ja epäsäännöllisempi kirjainten ja foneemien yhteys on, sen vaikeampi kirjoitusjärjestelmä on oppia. Nykyisin kielitieteilijät pyrkivätkin tekemään uusista aakkostoista täysin foneettisia käyttäen pohjana yleensä jotain tieteellistä tarkekirjoitusjärjestelmää, kuten kansainvälistä foneettista aakkostoa.
Abjadit.
Abjadit olivat varhaisimpia aakkostoja. Niissä jokaiselle konsonantille on oma kirjaimensa, mutta vokaalikirjaimet puuttuvat kokonaan, tai niitä käytetään vain poikkeustapauksissa. Käytännössä kaikki tunnetut abjadit periytyvät seemiläiselle kielelle kehitetystä aakkostosta. Muiden muassa heprealainen ja arabialainen kirjoitus kuuluvat abjadeihin (sana "abjad" tulee arabian kielen sanasta, joka tarkoittaa aakkostoa).
Abugidat.
Abugida-aakkostoissa perusmerkit edustavat konsonanttia ja sitä seuraavaa perusvokaalia, ja kyseistä konsonanttia seuraavat muut vokaalit esitetään tekemällä kirjaimeen pieni säännöllinen muutos. Abugida-aakkostossa ei esimerkiksi olisi merkkiä konsonantille "k", mutta sen sijaan siinä voisi olla merkki tavulle "ka" (jossa "a" on perusvokaali). Tällöin "ke" kirjoitettaisiin muuttamalla "ka"-tavun kirjoitusmerkkiä tavalla, joka olisi vastaava kuin kirjoitusmerkin "la" muuttamisessa merkiksi "le". Suurimman ryhmän abugida-aakkostoja muodostavat brahmi-kirjoituksesta kehittyneet aakkostot, joihin kuuluvat lähes kaikki Intian ja Kaakkois-Aasian kotoperäiset kirjoitusjärjestelmät.
Ominaisuuksiin perustuvat kirjoitusjärjestelmät.
Kirjoitusjärjestelmät, joissa symbolien muodot jäljittelevät joitain foneettisia ominaisuuksia, kuten ääntöelimistön asemaa foneemia äännettäessä.


Shirehevonen.
Shirehevonen on kotoisin Isosta-Britanniasta. Nimi rodulle on tullut maan keskiosissa sijaitsevista maakunnista, joista rodun arvellaan olevan kotoisin (Leicestershire, Staffordshire ja Derbyshire). Rotu polveutuu isoista paikallisista hevosista, joita risteytettiin 1500- ja 1600-luvulla hollantilaisten maahan tuomien flanderinhevosten ja myöhemmin friisiläishevosten ja lämminveristen kanssa.
Shirellä on uskomaton vetokyky: se voi vetää jopa viiden tonnin painoisia kuormia. Teollistumisen seurauksena tarve isoille, raskaille vetohevosille kuitenkin alkoi vähentyä. Traktorien yleistyessä 1960-luvun alussa shirehevosten määrä väheni uhkaavasti, mutta kehityssuunta muuttui pikkuhiljaa kantakirjan avaamisen 100-vuotisjuhlien jälkeen.
Shirehevonen on säkäkorkeudeltaan noin 160–200 cm (tavallisimmin 170–180 cm), joten rotu on maailman kookkain. Maailman korkein hevonen on shirehevonen nimeltään Sampson, joka oli 219 cm korkea ja painoi 1524 kg.
Sallittuja värejä shirehevosilla ovat musta, ruunikko ja kimo. Laajat valkoiset merkit (sabinokirjavuus) ovat hyvin yleisiä. Shirehevosilla on tavallisesti erittäin tuuheat ja silkkiset vuohiskarvat.


Via Appia.
Via Appia oli roomalainen tie, joka johti Roomasta Neapoliksen kautta Brundisiumiin. Via Appian ensimmäinen, Capuaan asti kulkenut osuus valmistui vuonna 312 eaa. kensori Appius Claudius Caecuksen rakennuttamana. Se oli Rooman julkisista teistä ensimmäinen, joka nimettiin rakennuttajansa mukaan.
Via Appiaa käyttivät niin kauppiaat, Rooman legioonalaiset kuin "postilaitoksen" ("cursus publicus") lähetit. Kuten muillakin suurilla teillä, myös Via Appian varrella oli mailipylväitä, joista näki etäisyyden seuraavaan kaupunkiin. Pylväitä oli yhden roomalaisen mailin ("mille passus", 1 480 metriä) välein. Muita Rooman varhaisia teitä olivat Via Salaria ja Tiber-joen vierestä kulkeva Via Aurelia.
Via Appia rakennettiin osana Rooman laajentumista kohti etelää. Kuten suurin osa muistakin valtateistä, senkin rakennuttamisen perimmäinen tarkoitus oli taata Rooman armeijoille mahdollisuus nopeaan siirtymiseen vasta valloitetuilla alueilla.


Chữ Nôm.
Chữ Nôm (𡨸喃, vietnamia, tarkoittaa "rahvaanomainen kirjoitus") on kiinan kirjoitusjärjestelmään pohjautuva kirjoitusjärjestelmä, jolla kirjoitettiin vietnamia ennen kuin siinä siirryttiin quốc ngữ-järjestelmään 1900-luvun alussa.
Chữ Nôm sisältää kiinan merkkien lisäksi vietnamia varten kehitettyjä merkkejä, joissa tavallisesti yhdistyy kaksi kiinan merkkiä: toinen osoittaa merkityksen ja toinen vietnamin ääntämyksen.
Chữ Nôm kehitettiin noin 1000-luvulla Vietnamissa korvaamaan aiempaa "chu-nho"-kirjoitusta, joka oli yksinkertaisesti kiinan kirjoittamista. Chữ Nôm mahdollisti ensimmäistä kertaa vietnamin kirjoittamisen.
Nykyisin Chữ Nôm -kirjoitusta näkee Vietnamissakin ani harvoin, sillä maa on siirtynyt täysin quốc ngữn käyttöön.


Kurki.
Kurki ("Grus grus") on kurkilintujen lahkoon kuuluva lintulaji.
Koko ja ulkonäkö.
Kurjen vartalo on harmaa, pää ja kaula mustavalkoiset ja päälaki punainen. Kaukaa katsottuna kurki muistuttaa ulkonäöltään harmaahaikaraa, vaikkei ole sille mitään sukua. Kurjen erottaa harmaahaikarasta varmimmin siitä, että kurki lentää kaula suorana, harmaahaikara kaula taivutettuna.
Kurjen pituus on 95–120 cm, paino 4–6 kg ja siipien kärkiväli noin 2 m. Kurjen äänet ovat raikuvan voimakkaita. Poikaset ja nuoret linnut vinkuvat korkealla ja kuuluvalla äänellä.
Vanhin suomalainen rengastettu kurki on ollut 17 vuotta 2 kuukautta 25 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin.
Levinneisyys.
Kurki pesii Euroopan ja Länsi-Aasian pohjoisosissa. Suomen kurkikanta on kaksinkertaistunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Vuonna 2004 Suomessa pesi noin 19 000 kurkiparia. Vuosina 2006-2009 kannanarvio oli jo 30-40 000 paria. Se on pitkän matkan muuttaja, joka talvehtii Afrikassa (Marokossa ja Etiopiassa), Etelä-Aasiassa (Pakistanissa, itäisessä Kiinassa) ja Etelä-Euroopassa. Keväällä ne saapuvat huhtikuun puolivälin paikkeilla, ja syksyllä lähtevät syyskuussa ja lokakuun alkupuoliskolla. Kurjet lentävät V-muotoisissa auroissa, joissa suurten lintujen ilmanvastus on pienempi kuin yksin lentäessä. Auran kärjessä lentävää vaihdellaan. Suurimmissa auroissa voi olla satoja lintuja. Suomalaisten kurkien muuttoreittejä on tutkittu satelliittilähettimien avulla vuodesta 2006.
Maailmanlaajuisesti populaatio käsittää 210 000–250 000 yksilöä, joista enin osa pesii Venäjällä ja Fennoskandiassa.
Elinympäristö.
Kurjet viihtyvät soilla ja rantaniityillä. Pesintä järvien ja merenlahtien ruoikoissa lisääntyy kaiken aikaa. Muuttoaikoina kurjet viihtyvät vilja- ja perunapelloilla. Kurki on Pohjois-Pohjanmaan maakuntalintu. Kurki on aiheena myös Tervolan vaakunassa.
Lisääntyminen.
Kurkien saavuttua pesimäsoilleen ne esittävät upeita soidintansseja ja trumpettimaiset törähdykset kuuluvat kauas. Kurjet muodostavat elämänikäisen parisuhteen. Ne alkavat pesiä vasta 4–6-vuotiaina. Pesä rakennetaan usein suon tai ruoikon vaikeapääsyisimpään kolkkaan. Pesä on laajahko keko ruohoja, sammalia, oksia ja muita kasvinosia. Pariskunta rakentaa pesän yhdessä. Muninta alkaa Etelä-Suomessa usein jo huhtikuussa, mutta kylminä keväinä vasta toukokuussa. Munia on yksi tai kaksi, pohjaväriltään vihertäviä tai ruskehtavia tummin laikuin. Molemmat puolisot hautovat yhteensä yli 4 viikkoa. Poikaset ovat pesäjättöisiä ja osaavat jo hyvin pieninä uida ja juosta lujaa. Ne oppivat lentämään 2½ kuukauden ikäisinä. Poikasen kerjuuääni on hyvin korkea ja kauas kantava.
Ravinto.
Kurjet ovat kaikkiruokaisia. Ne syövät sammakoita, jyrsijöitä, kalaa, linnunpoikasia, mutta myös viljaa, perunoita ja marjoja.


Pikku-uikku.
Pikku-uikku ("Tachybaptus ruficollis") on Euroopan pienin uikkulintu. Suomessa se on erittäin vähälukuinen pesimälaji.
Koko ja ulkonäkö.
Pikku-uikku on vesilinnuksi hyvin pieni: sen pituus on 25–29 cm, siipien kärkiväli 40 cm ja paino 120–300 g. Kesäpuvussa muuten ruskealla linnulla on punainen niska ja kaula. Alaperä on vaalea, mikä näkyy etenkin katsottaessa lintua takaa. Talvella pikku-uikun väritys on tummahko, posket ruskeammat.
Levinneisyys.
Pikku-uikun pesimäaluetta on Eurooppa, Afrikka ja Aasia Uuteen-Guineaan asti. Siellä missä pesimäjärvi jäätyy, pikku-uikut muuttavat talveksi merenrantaan tai avoveden luo. Suomessa laji on erittäin vähälukuinen esiintyen siellä täällä Etelä-Suomessa. Ainakin osa havainnoista koskee vain harhailijoita. 1990-luvun lopulla pesiviä pareja arvioitiin olevan 5–20. Euroopan pesimäkanta on 75 000–100 000 paria, joista Britteinsaarilla 5 000–10 000. Venäjän kanta on 500–5 000 ja Turkin 5 000–50 000 paria.
Elinympäristö.
Pikku-uikku pesii yhdyskunnissa rehevän kasvillisuuden keskellä järvien rannoilla. Laji on hyvin piilotteleva ja jää helposti huomaamatta.
Ravinto.
Pikku-uikku on hyvä sukeltaja ja pyydystää ravinnokseen ennen kaikkea kalaa ja vesikasveja.


Mustakurkku-uikku.
Mustakurkku-uikku ("Podiceps auritus") on pienikokoinen uikkulintu. Lajin kuvaili ja nimesi Carl von Linné 1758.
Koko ja ulkonäkö.
Mustakurkku-uikun pituus on 31–38 cm ja paino 300–570 g.
Lajin tunnistaa hyvin kesällä pesintäaikaan mustasta päästä ruskeankeltaisine tupsuineen pään sivuilla ja punaisesta kaulasta. Koiras ja naaras ovat saman näköisiä, joskin koiras saattaa olla hieman suurempi ja juhlapuvussa kirkkaamman värinen. Mustakurkku-uikulla on myös tulipunaiset silmät ja pieni musta nokka, jossa on valkoinen kärki kesällä. Ääni on melko voimakas, korkeahko hyrisevä vihellys.
Vanhin suomalainen rengastettu mustakurkku-uikku on ollut 6 vuotta 1 kuukautta 5 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut islantilainen 7 vuotta vanha yksilö.
Levinneisyys.
Mustakurkku-uikku pesii järvillä Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Suomessa se on vähälukuinen mutta suhteellisen yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, ja pesii sekä järvi- että merialueella. Pesimäkantamme on noin 4000 paria. Euroopassa pesii 6000–9000 paria, joista Skotlannissa 70–78. Venäjän kanta on 10 000–100 000 paria. Maailman populaation koko on 160 000–1 200 000 yksilöä. Laji on muuttolintu, joka muuttaa elo-lokakuussa Länsi-Euroopan rannikoille ja palaa huhtikuun puolivälin jälkeen. Jos jäiden lähtö on myöhäinen, ensimmäiset tavataan vasta Vapun jälkeen. Syysmuutolla myöhästyneitä lintuja on tavattu talvellakin.
Elinympäristö.
Elää erilaisissa rehevissä vesistöissä ja ruoikkolampareilla mm. suojaisilla merenlahdilla, jätevedenpuhdistamoilla ja lintujärvillä. Muuttoaikaan tavataan lähes kaikenlaisten avovesien äärellä.
Lisääntyminen.
Laji pesii usein yhdyskunnissa, joissa voi olla 10–20 paria. Se on sukukypsä 1-vuotiaana.
Muiden uikkujen tavoin laji rakentaa kelluvan, vesikasveihin kiinnitetyn pesänsä lähelle rantaa, sillä sen raajat eivät sovellu kunnolla kävelyyn. Merialueilla pesinnät usein epäonnistuvat meriveden korkeusvaihteluissa. Mustakurkku-uikku munii 4–5 valkeata munaa, joita molemmat emot hautovat 22–26 vrk. Poikaset kulkevat pieninä tavallisesti emon selässä, isompina ne kalastelevat emojensa kanssa. Poikaset ovat lentokykyisiä 6–7 viikon ikäisinä.
Ravinto.
Laji on loistava sukeltaja, joten se saalistaa kaloja vedenpinnan alla. Se voi pysytellä veden alla jopa 3 minuuttia ja sukeltaa 150–200 metriä. Linnulle kelpaavat myös kasvinosat sekä vedessä elävät selkärangattomat, kuten juotikkaat, äyriäiset ja nilviäiset.


Härkälintu.
Härkälintu ("Podiceps grisegena") on isokokoinen vesilintu, joka muistuttaa hieman silkkiuikkua. Lajin nimesi Pieter Boddaert 1783.
Koko ja ulkonäkö.
Uikkumainen vartalonmuoto, pitkähkö kaula, tukeva pitkä nokka. Tummanharmaa vartalo, punertavanruskea kaula, vaalea poski ja kurkku, musta päälaki. Silkkiuikusta erottuu punaisen kaulavärin ja sileän pään takia (ei töyhtöä) Jalat ovat kiinni hyvin takana, mikä auttaa uimista mutta haittaa kuivalla maalla kävelyä. Pituus 40–46 cm, siipien kärkiväli 80–85 cm, paino 500–800 g. Ääni soidinaikana voimakkaita mylväisyjä "ua-ääks".
Vanhin suomalainen rengastettu härkälintu on ollut 1 vuotta 1 päivää vanha.
Levinneisyys.
Härkälintu pesii Euroopan, Aasian ja Pohjois-Amerikan luoteisosien järvillä, ja muuttaa talveksi meren rannalle sulan veden ääreen, Suomesta Tanskaan ja Pohjanmeren rannoille. Suomessa vähälukuinen pesimälaji ympäri Suomea, pääosin suojaisilla järvillä. Suomen pesimäkanta on n. 10000 paria. Euroopassa pesii vähintään 20 000, Venäjällä 10 000–100 000 ja Turkissa 100–1000 paria.
Elinympäristö.
Järvissä, ei niin rehevissä kuin silkkiuikku.
Lisääntyminen.
Pesä vesirajassa tai kelluvalla lautalla. Kahdesta viiteen munaa, joita emot hautovat runsaat kolme viikkoa. Raidalliset poikaset saavat usein kyydin emolinnun selässä. Poikaset oppivat lentämään kolmen ja puolen kuukauden ikäisinä. Lintu tulee sukukypsäksi kaksivuotiaana.
Ravinto.
Härkälintu on hyvä uimari ja sukeltaja, ja pyydystää vesihyönteisiä, sammakoita ja kaloja ruoakseen.


Silkkiuikku.
Silkkiuikku ("Podiceps cristatus") on uikkujen heimoon kuuluva töyhtöpäinen vesilintu.
Koko ja ulkonäkö.
Silkkiuikulla on pitkä kaula ja pitkä, ohut nokka. Kaula ja pää ovat valkeat edestä ja ruskeat takaa. Poskessa on oranssi läikkä ja päässä harja. Soidintanssi on näyttävä. Linnun pituus on 46–51 cm, siipien kärkiväli 59–73 cm ja paino 900–1400 grammaa.
Silkkiuikun ääni on käkätystä kek-kek-kek, ja korinaa. Soidintanssiin liittyy monipuolisempia ääniä. Poikaset piiskuttavat korkealla äänellä.
Vanhin suomalainen rengastettu silkkiuikku on ollut 6 vuotta 5 kuukautta 8 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut venäläinen, 19 vuotta 3 kuukautta.
Levinneisyys.
Pesii Euroopan ja Aasian järvissä ja vähäsuolaisilla merialueilla. Muuttaa Länsi- ja Etelä-Euroopan rannoille sulan veden perässä. Etelä-ja Keski-Suomessa paikoin yleinen, Lapissa harvinainen. Suomen pesimäkanta on n. 50 000 paria.** Euroopan kanta on n. 300 000, Venäjän 100 000-1 miljoona ja Turkin 1000-10 000 paria.
Lisääntyminen.
Silkkiuikun pesä on kelluvalla lautalla. Munia on 3-6 kpl, ja niitä haudotaan 25-29 päivää. Poikasten kuoriuduttua emo ruokkii niitä pari viikkoa ja kuljettaa poikasia selässään.
Usein myös koirassilkkiuikku huolehtii poikasista emon kanssa. Tällöin isän yleensä nähdään sukeltelemassa ja hakemassa poikasille syötäväksi kalaa jopa 1-2 km päästä pesästä. Emo odottaa poikueen kanssa suojassa pesän lähellä. Poikaset pitävät yhteyden vanhempiinsa kimeällä uikutuksella ja pienempänä myös piipityksellä. Poikaset osaavat jo pienestä saakka sukellella veden alle, vaikka eivät vielä ravintoa itse hankikaan. Joskus poikaset viipyvät jopa 1-2 kuukautta vanhoiksi vanhempiensa luona.
Ravinto.
Sukeltaa kalojen perässä, syö myös vesien pikkueläimiä.


Sepelhanhi.
Sepelhanhi ("Branta bernicla") on pienikokoinen hanhi.
Koko ja ulkonäkö.
Sepelhanhi on pieni ja lyhytnokkainen hanhi, jonka höyhenpeite on mustanruskean ja valkean kirjava. Pää ja rinta mustat, kaulassa valkea sepel. Selkä harmaa, kupeet vaaleanharmahtavat. Alaperä on puhtaan valkoinen ja varsinainen pyrstö hyvin lyhyt. Pyrstön avulla sen voi erottaa mm. merihanhesta ja valkoposkihanhesta.
Pituus on 56–61 cm, siipien kärkiväli 115 cm, paino 1,0–2,2 kg.
Euroopan vanhin rengastettu sepelhanhi on ollut brittiläinen 28 vuoden 8 kuukauden ikäinen lintu.
Levinneisyys.
Sepelhanhi pesii pohjoisilla merenrannoilla ja muuttaa Etelä-Suomen yli talvehtimaan. Pohjois-Amerikassa pesii alalaji "nigricans", jolla lähes mustat kupeet, Itä-Kanadasta Huippuvuorille vaaleakupeinen alalaji "hrota". Euroopan pesimäkanta asustaa Huippuvuorilla (noin 5 000 paria) ja Venäjällä Kaninin niemimaalla. Euroopassa talvehtii noin 320 000 sepelhanhea, joista 300 000 on kotoisin Venäjältä, pääosin Taimyrin niemimaalta. Maailmassa arvioidaan olevan noin 570 000 yksilöä.
Elinympäristö.
Arktisten alueiden rannat ja tundra. Vetiset luhdat ja suot. Muuttoaikoina tavataan meri- ja järvialueilla. Kevätmuutto tapahtuu toukokuussa, jolloin Suomenlahden yli muuttaa muutamassa päivässä lähes koko Euroopassa talvehtinut populaatio. Syysmuutto tapahtuu pitemmän ajan kuluessa syys-lokakuussa, eikä kevätmuuttoon verrattavaa massatapahtumaa esiinny.
Lisääntyminen.
Pesä on maassa, usein lammen rannalla. Sepelhanhi tekee 3–5 munaa, joita naaras hautoo 24–26 päivää. Poikaset ovat pesäpakoisia. Parisuhde on monivuotinen, ja pari on hyvin pesäpaikkauskollinen. Sukukypsä 3-vuotiaana.
Ravinto.
Pesimäalueilla laiduntaa ruohoa, sammalta ja jäkälää, sekä puolisukeltaa vesikasveja ja -hyönteisiä. Talvehtimisalueilla etenkin "Zostera"-suvun lajien juuret, korret ja lehdet ovat sepelhanhen suosiossa.


Uivelo.
Uivelo ("Mergellus albellus") on sorsien heimoon kuuluva melko pienikokoinen koskeloita muistuttava lintu. Se on ainoa laji suvussaan.
Koko ja ulkonäkö.
Telkkää hieman pienemmän uivelon pituus nokan kärjestä pyrstön kärkeen on 38–44 senttimetriä ja siipien kärkiväli 56–69 senttimetriä. Koiraspuolisen yksilön tunnistaa silmiinpistävän mustavalkoisesta värityksestään. Se on yleisväritykseltään valkoinen, mutta sillä on musta nokan tyvitäplä, takaraivon viirut sekä selän juovat. Naaraan päälaki ja niska ovat punaruskeat, posket valkoiset ja selkä harmaa.
Koiraan soidinääni on matala ja kumea, nariseva ”krr-ek”. Naaraan ääni on käheä ”krr”-korina.
Levinneisyys.
Pesimäaikaan uivelon levinneisyysalue ulottuu Skandinavian pohjoisosista pitkälle Venäjän puolelle. Laji talvehtii Skandinavian eteläosissa, Keski-Euroopassa, Balkanilla ja Mustanmeren ympäristössä sekä Intiassa, Kiinassa, Korean niemimaalla ja Japanissa.
Koko maailman uivelokannaksi on arvioitu 130 000 – 210 000 yksilöä.
Suomen uivelokanta on kasvanut 1950-luvulta lähtien ja on nykyisin arviolta 2 000–3 000 paria.
Suomen uivelot talvehtivat Itämeren eteläosissa ja Länsi-Euroopassa. Joitakin yksilöitä talvehtii Suomessakin Ahvenanmaalla ja lounaisrannikolla. Suomessa talvehtivien uiveloiden määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä.
Elinympäristö.
Uivelo pesii mieluiten rehevillä järvillä, mutta se kelpuuttaa pesimäpaikaksi myös karummat järvet, jokisuvannot ja suoallikot.
Muuttoaikoina uivelot levähtävät rehevillä merenlahdilla ja järvillä. Talvehtimis- ja levähdyspaikoilla uivelot pysyttelevät mieluummin erillään kuin muodostavat parvia, mutta parhaimmille paikoille voi kerääntyä pieniä tai keskisuuria parvia. Esimerkiksi joillekin Etelä-Suomen parhaimmille järville voi lokakuussa kerääntyä toistasataa yksilöä.
Lisääntyminen.
Uivelon pesä on puunkolossa tai pöntössä. Naaras munii 7–10 munaa, joita se hautoo noin 25 vuorokautta. Jos sopivat pesäkolot ovat vähissä, voi uivelo pesiä samassa kolossa telkän kanssa. Uivelo voi myös risteytyä telkän kanssa, mutta risteymät ovat sangen harvinaisia.
Ravinto.
Uivelon pääasiallista ravintoa ovat pikkukalat, vesihyönteiset, äyriäiset ja sammakontoukat.


Isokoskelo.
Isokoskelo ("Mergus merganser") on iso vesilintu, muistuttaa vähän silkkiuikkua ruumiinmuodoltaan.
Koko ja ulkonäkö.
Uikkumainen mustavalkea vartalo, pitkähkö kaula ja pitkänomainen pää. Koiraalla tummanvihreä pää, naaraalla punertava hapsottava takatukka. Pituus 70 cm, siipien kärkiväli 95 cm, paino 1–2 kg. Ääni on karheaa korinaa.
Vanhin suomalainen rengastettu isokoskelo on ollut 12 vuotta 6 kuukautta 13 päivää vanha. Euroopan vanhin oli sveitsiläinen 14 vuotta ja 10 kuukautta vanha isokoskelo.
Levinneisyys.
Pesimisalueita ovat Eurooppa, Pohjois-Aasia ja Pohjois-Amerikka. Pohjoisimmat pesijät muuttavat vähän etelämmäksi järvien jäätyessä. Suomen koskelot muuttavat tyypillisesti Etelä-Ruotsiin ja Tanskaan, lauhoina talvina ne jäävät Lounais-Suomen saaristoon. Isokoskelo pesii koko Suomessa, parimäärä 25 000 - 35 000. Euroopan pesimäkanta on 46 000 – 62 000 paria, joista 2 700 Britanniassa. Venäjällä pesii 10 000 – 20 000 paria.
Elinympäristö.
Isokoskelon tyypillistä elinympäristöä ovat järvet, joet ja merenrannat.
Lisääntyminen.
Pesii puunkolossa, rakennuksen tai kiven alla, katajikossa tai pöntössä. Naaras munii toukokuussa 8–12 kellahtavaa munaa ja hautoo niitä 32–35 vuorokautta. Poikaset kuoriutuvat lähes samanaikaisesti ja seuraavat heti emoaan lähimpään vesistöön, joka saattaa olla jopa kilometrin päässä pesästä. Isokoskelo puolustaa poikuettaan moniin muihin vesilintuihin verrattuna sangen tehokkaasti, ja se kantaa pieniä poikasia selässään, joskus useitakin samaan aikaan.
Ravinto.
Isokoskelo on kokosukeltaja, joka syö pikkukaloja, simpukoita ja äyriäisiä. Isokoskelot saalistavat ryhmänä siten, että esimerkiksi emo poikasineen ui viuhkamaisena muodostelmana kohti lahden tai poukaman pohjukkaa, ajaen edellään pikkukalaparvea. Lähellä rantaa kalaparvi kerääntyy yhteen, jolloin koskelot hyökkäävät ruokailemaan. Syksyllä ja keväällä voi nähdä aikuisten koskeloiden tekevän samoin, jopa kymmenien lintujen ryhminä.


Tukkakoskelo.
Tukkakoskelo ("Mergus serrator") on silkkiuikun muotoinen pörröpäinen vesilintu. Sen vanha kansanomainen nimi oli "pikkukoskelo".
Koko ja ulkonäkö.
Tukkakoskelolla on hapsottava pään höyhenpeite ja pitkä punainen nokka. Koiraan pää on mustanvihreä, naaraan ruosteenruskea. Koiraan kaula on valkea, rinta ruosteenruskea, selkä musta ja vatsapuoli vaalea. Naaraan vartalo on harmaa. Pituus on 52–62 cm, siipien kärkiväli 83 cm, paino 700 – 1 400 g. Lennossa erottuu siivellä valkea siipilaikku, jonka poikki kulkee kaksi kapeaa tummaa juovaa (koiras) tai yksi (naaras), mikä on läheltä havaittuna hyvä tuntomerkki isokoskeloon. Naaraan ääni on samantapaista karheaa korinaa kuin isokoskelon.
Vanhin suomalainen rengastettu tukkakoskelo on ollut 10 vuotta 11 kuukautta 29 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut ruotsalainen 21 vuotta 3 kuukautta vanha tukkakoskelo.
Levinneisyys.
Tukkakoskelo pesii lähinnä järvi- ja jokivarsilla Pohjois-Amerikassa, Grönlannissa, Euroopassa ja Aasiassa. Suomessa tukkakoskeloita tavataan sekä merialueella että sisämaan vesistöissä. Pohjanmaalla ja Lapissa se on yleisempi kuin isokoskelo.
Tukkakoskelon pesimäkanta Suomessa käsittää 30 000 paria. Pohjoismaiden ja Siperian linnut talvehtivat etelämpänä, amerikkalaiset linnut muuttavat rannikolle. Euroopassa pesii 60 000 – 85 000 paria, joista 2 150 paria Britanniassa. Venäjän kanta on 5 000 – 10 000 paria.
Elinympäristö.
Tukkakoskelot elävät avoimessa järvi- tai merimaisemassa. Ne sukeltavat kokonaan veden alle, joten ne voivat hakea ruokaa melko syvästäkin vedestä.
Lisääntyminen.
Tukkakoskelo tekee pesänsä kivenkoloon tai pensaiden alle. Munia tulee 4–14 kpl, ja niitä haudotaan kuukauden verran. Pesintä on melko myöhäinen, sillä muninta tapahtuu touko–kesäkuun vaihteen tienoilta alkaen. Poikaset seuraavat emoaan heti vesistöön.
Ravinto.
Tukkakoskelo syö kaloja, sammakoita ja vedessä eläviä selkärangattomia. Se on kokosukeltaja.


Haahka.
Haahka ("Somateria mollissima") on meren saaristoissa elävä sorsalintu.
Koko ja ulkonäkö.
Uroshaahkalla on laaja valkea kaulus, musta päälaki ja musta alaruumis. Naaras on ruskeankirjava ja muistuttaa väritykseltään muita sorsanaaraita. Haahka vaikuttaa maissa ollessaan pönäkältä ja hiukan kömpelöltä, elementissään se on vasta uidessaan ja sukeltaessaan.
Täysikasvuisen haahkan pituus on noin 50–70 cm ja siipien kärkiväli 110 cm. Haahka painaa noin 1,2–2,2 kiloa.
Vanhin suomalainen rengastettu haahka on ollut 28 vuotta 7 kuukautta ja 29 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut peräti 37 vuotta 10 kuukautta vanha brittiläinen haahka.
Haahkan ääni on päivittelevä "o-hhoh". Naaraat kotkottavat matalalla äänellä, pedon uhatessa (esimerkiksi merilokki tai -kotka) kotkotus kiihtyy voimakkaaksi.
Levinneisyys.
Haahka on levinnyt Pohjois-Euroopan, Pohjois-Amerikan ja itäisen Siperian rannoille. Se pesii alueen pohjoisimmissa osissa, ja muuttaa talvehtimaan etelämmäs avoimen meren äärelle. Jonkin verran haahkoja talvehtii jäänreunan tuntumassa Ahvenanmaalla ja Pohjois-Itämerellä. Suomessa haahka pesii koko saaristoalueella, mutta on harvalaukuinen Pohjanlahden ja Suomenlahden perukoissa. Vahvin kanta on Saaristomerellä ja Ahvenanmaalla. Parimäärä lienee 150 000 parin luokkaa. Kanta on taantunut voimakkaasti viime vuosina. Euroopan pesimäkanta on vähintään 800 000 – 940 000 paria, joista 32 000 paria Britteinsaarilla. Venäjällä pesii 20 000 – 30 000 paria.
Elinympäristö.
Haahka on suolaisen veden lintu, eikä sitä tavata pesivänä makean veden altailla. Saaristossa esiintymisen painopiste on ulko- ja välisaariston puuttomilla luodoilla. Pesii myös pienillä metsäpeitteisillä saarilla sisäsaaristoa myöten. Karttaa pesimistä suurilla metsäsaarilla, sillä niillä asuvat maapedot kettu, supikoira, mäyrä sekä ihminen koirineen ja kissoineen tuhoavat valtaosan pesinnöistä. Muiden vesilintujen tavoin haahka suosii lokki- ja tiirayhdyskuntia.
Lisääntyminen.
Haahkat saapuvat pesimäluodoilleen heti jäiden sulettua maalis-huhtikuussa. Tyynenä aamuna meri kaikuu kalkkaiden eli haahkakoirasten matalista soidinäänistä. Koiraat partioivat luodon rannassa naaraan hautoessa. Naaras poistuu pesältä vain pari kertaa vuorokaudessa syömään. Jos koiras ei ole paikalla vartoimassa naarasta, ryntäävät lähistön koiraat yksinäisen naaraan kimppuun, yrittäen paritella sen kanssa. Haudonnan lopulla naaras on haluton parittelemaan, ja silloin useat koiraat ovat jo poistuneet sulkasatoalueille.
Haahka rakentaa pesänsä maahan tavallisesti lähelle merta ja vuoraa sen haahkanuntuvilla. Pesä voi olla aivan avoimesti heinikossa tai kanervikossa, mutta usein se on piilossa katajatiheikössä. Muninta alkaa joskus jo huhtikuun puolivälissä, tavallisesti vapun maissa. Uusintapesiä voidaan tavata vielä kesäkuun lopulla. Vaaleanvihreitä, selvästi kananmunaa suurempia munia on 4–6 ja niitä haudotaan nelisen viikkoa. Naaraan on oltava tarkkana, sillä minkki, kettu, korppi ja varis herkuttelevat mielellään haahkanmunilla. Varhaisempina aikoina ne kelpasivat myös ihmisille. Poikueet emoineen liittyvät usein yhteen suureksi parveksi, jolloin puolustautuminen siivekkäitä petoja vastaan on tehokkaampaa.
Ihminen on vuosisatojen ajan kerännyt haahkanuntuvia täkkien ja takkien täytteeksi. Tämä ei aiheuta linnuille kärsimystä, koska untuvat voidaan kerätä sen jälkeen kun poikaset ovat jo lähteneet pesästä.


Mustalintu.
Mustalintu ("Melanitta nigra") on keskikokoinen musta sorsalintu. Sen vanha kansanomainen nimi oli "meriteeri".
Koko ja ulkonäkö.
Mustalintu muistuttaa pilkkasiipeä, mutta sen höyhenpuku on kokonaan musta ja nokan värit ovat eri järjestyksessä: mustalinnun nokka on tyvestä keltainen ja kärjestä tumma. Nokan tyveen kasvaa vanhemmalle koiraalle kyömy. Mustalintu on myös hiukan pienempi: sen pituus on 40–52 cm, siipien kärkiväli 85 cm ja paino 900 – 1 600 g.
Vanhin suomalainen rengastettu mustalintu on ollut 8 vuotta ja 3 päivää vanha. Euroopan vanhin oli islantilainen 16 vuotta ja 9 kuukautta vanha lintu.
Levinneisyys.
Mustalinnun lisääntymisaluetta ovat Euroopan, Pohjois-Amerikan ja Aasian pohjoisimmat osat. Se talvehtii lauhkeiden vyöhykkeiden seuduilla. Euroopassa pesii vain 5 000 – 14 000 paria, joista Britteinsaarilla 150–200. Venäjän kanta on 100 000 – 120 000 paria. Suomessa pesii 1 500–2 000 paria Lapissa. Maailman mustalintupopulaation koko on 1,9–2,8 miljoonaa yksilöä.
Elinympäristö.
Mustalinnun elinympäristöä ovat pesimäaikana järvet ja lammet, muuttoaikoina tavataan myös merialueilla.
Lisääntyminen.
Mustalintu munii maahan rannan lähelle tehtyyn pesään 5–7 munaa, joita naaras hautoo noin 4 viikkoa. Poikaset ovat lentokykyisiä 6–7 viikon ikäisinä.
Ravinto.
Mustalintu syö nilviäisiä, vesihyönteisiä ja pieniä kaloja.


Pilkkasiipi.
Pilkkasiipi ("Melanitta fusca") on suuri mustanpuhuva sorsalintu. Se luokiteltiin keväällä 2012 erittäin uhanalaiseksi..
Koko ja ulkonäkö.
Pilkkasiiven vartalonmuoto muistuttaa haahkaa. Koiraan höyhenpeite on samettisen musta lukuun ottamatta valkoisia läikkiä siivissä ja silmän alla. Nokka on paksu ja keltainen. Naaras ja nuori lintu ovat tummanruskeita, poskella on vaalea täplä ja siiven yläpinnalla laaja valkoinen kuvio. Niiden nokka on harmahtava.
Pituus on 48–57 cm, siipien kärkiväli 95 cm, paino 800–2 000 grammaa.
Naaraan matalan karheaa ääntä kuulee usein etenkin alkukesäisillä soidinlennoilla. Koiras on melko hiljainen.
Vanhin suomalainen rengastettu pilkkasiipi on ollut 21 vuotta 5 kuukautta vanha. Se on samalla Euroopan vanhin pilkkasiipi.
Levinneisyys.
Pilkkasiipi pesii Euroopan, Aasian ja Pohjois-Amerikan pohjoisosissa. Suomessa pesii ulko- ja välisaaristossa sekä Pohjois-Suomen järvillä, parimäärä 13 000 – 17 000. Pesimäkanta on voimakkaasti taantunut 30 viimeisen vuoden aikana. Pilkkasiipi on muuttolintu, joka talvehtii Etelä-Itämerellä ja Pohjanmerellä. Leutoina talvina pieni osa talvehtii Pohjois-Itämerellä. Euroopan pesimäkanta on 20 000 – 32 000 paria. Venäjällä pesii 50 000 – 70 000 ja Turkissa 15–50 paria.
Pesivät linnut saapuvat keväällä huhti-toukokuussa. Arktiset pesijät muuttavat vasta toukokuun lopulla. Alkukesällä havaitaan ulkosaaristossa voimakasta koiraiden sulkasatomuuttoa kohti etelää. Naaraat ja nuoret muuttavat melko huomaamattomasti syksyn kuluessa. Viipyvät järvillä usein jäiden tuloon saakka.
Uhanalaisuus.
IUCN luokitteli pilkkasiiven erittäin uhanalaiseksi ja allin vaarantuneeksi keväällä 2012, sillä niiden määrä on Itämerellä romahtanut kymmenessä vuodessa vajaaseen puoleen.
Elinympäristö.
Merellä pilkkasiipeä esiintyy ulko- ja välisaaristossa, Pohjois-Suomessa kirkasvetisissä järvissä ja lammissa. Ulkosaaristossa pesimisen edellytyksenä ovat luotojen katajikot. Sisäsaaristosta laji on kadonnut, mikä saattaa johtua rannikon vesien sameudesta ja likaisuudesta.
Lisääntyminen.
Pilkkasiiven pesintä alkaa myöhään, vesilinnuista viimeisenä, Etelä-Suomessakin vasta kesäkuussa. Soitimella koiras ja naaras lentelevät matalalla pesimäsaaren yllä huimaa vauhtia, naaraan raakkuessa karheasti. Ennen haudonnan alkamista pariskunnat partioivat pesimäsaaren rantavedessä. Pesä on tavallisesti katajan tai muun kasvillisuuden suojassa, joskus melko avoimesti mättään kupeessa. Naaras munii 7–10 munaa, jotka ovat hieman kananmunaa suurempia ja väriltään kermankeltaisia. Naaras hautoo noin 4 viikkoa. Poikaset ovat pesäpakoisia ja seuraavat heti emoaan vesille. Ne oppivat lentämään vasta 9–10 viikon ikäisinä. Jos muninta alkaa siis kesäkuun puolivälissä, ovat poikaset lentokykyisiä syyskuun lopulla. Pilkkasiipinaaras on huono poikueensa puolustaja, ja isot lokit saattavat helposti hotkia suihinsa koko poikueen. Pilkkasiiven onneksi suuri osa lokeista lähtee kohti etelää jo heinäkuussa.
Ravinto.
Pilkkasiipi syö nilviäisiä: simpukoita ja kotiloita.


Alli.
Alli ("Clangula hyemalis") on keskikokoinen musta-ruskea-valkea sorsalintu. Se on vuonna 2012 luokiteltu vaarantuneeksi lajiksi..
Koko ja ulkonäkö.
Aikuisilla on valkea vatsapuoli, selkäpuoli on ruskean-mustan ja valkean kirjava sukupuolen ja vuodenajan mukaan. Koiraalla on keväällä pitkä pyrstöjouhi.
Sen pituus 38–60 cm, siipien kärkiväli 75 cm, paino 500–1 100 g. Sen ääntely kuulostaa huudolta "a-al-li, a-al-li", josta se on saanut nimensäkin. Suuren alliparven laulu hämärtyvällä meren ulapalla on ikiaikainen ja -muistoinen äänikokemus.
Vanhin suomalainen rengastettu alli on ollut 22 vuotta 7 kuukautta 9 päivää vanha. Se on samalla myös Euroopan vanhin alli.
Levinneisyys.
Alli on muuttolintu, joka viettää kesänsä Pohjois-Atlantin rannoilla, Alaskassa, Pohjois-Kanadassa, Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Venäjällä. Suomessa alli pesii Tunturi-Lapin pienten järvien ja jokien rannoilla ja palsasoilla, yksittäisiä pesimishavaintoja on Perämeren rannikolta ja Pohjanmaan edustan saarilta.
Talveksi alli muuttaa etelämmäksi. Tärkein talvehtimisalue on Itämeri, jossa talvehtii noin 4,5 miljoonaa allia. Suomen Lapissa pesii noin 1 500 paria, mutta alleja havaitaan paljon enemmän, koska Pohjois-Venäjän allit levähtävät täällä muuttomatkoillaan, ja lauhoina talvina osa talvehtijoista jää Suomen etelärannikolle. Euroopan pesimäkannaksi arvioidaan 8 000–18 000 paria, Venäjän 350 000–500 000 paria. Maailman allipopulaation koko on 7,2–7,8 miljoonaa yksilöä.
Uhanalaisuus.
IUCN luokitteli allin vaarantuneeksi lajiksi ja pilkkasiiven erittäin uhanalaiseksi keväällä 2012, sillä niiden Itämerellä talvehtivien määrä romahti kymmenessä vuodessa alle puoleen. Aiemmin alleja ammuttiin syksyisin esimerkiksi Suomessa noin 10 000 kappaletta. Syy kannan romahtamiseen on poikastuotannon huonous, mikä johtuu arvioiden mukaan ilmastonmuutoksesta. Myyrien vähentymisen vuoksi pedot syövät pohjoisessa merilintujen poikasia.
Elinympäristö.
Sen elinympäristöä ovat tundran ja tunturien pienet järvet ja joet.
Lisääntyminen.
Alli rakentaa pesänsä kasveista maalle, lähelle vesirajaa, toisinaan pesä voi kuitenkin sijaita jopa kilometrinkin päässä lähimmästä vesialueesta. Pesä vuorataan untuvilla. Pesintä alkaa kesä-heinäkuussa ja naaras munii 5–11 munaa, joita se hautoo 23–24 päivää. Haudonnan alkuvaiheessa koiras on pesän lähettyvillä, mutta naaras huolehtii jälkeläisistä käytännössä yksin tai lyöttäytyy yhteen muiden naaraiden kanssa. Emot hoitavat poikasia noin viisi viikkoa, jonka jälkeen emo jättää lentokykyiset poikaset. Allit tulevat sukukypsiksi kaksivuotiaina.
Ravinto.
Alli syö simpukoita, kotiloita, äyriäisiä ja pikkukaloja, sekä muita pieniä mereneläviä, joita se löytää joko vedestä tai maalta.


Telkkä.
Telkkä "(Bucephala clangula)" on sorsien heimoon kuuluva sälönokkainen vesilintu ja kokosukeltaja. Telkkä on vilkas ja pirteä lintu, joka on varsinkin muuttoaikoina hyvin valpas ja varovainen. Sen lento on erityisen nopeaa ja se nousee vedestä kevyesti.
Suomeksi telkkää on kutsuttu vanhastaan myös sotkaksi. 1900-luvulla vakiintuneessa linnunnimistössä sotka-nimitystä käytetään kuitenkin "Aythya"-suvun sorsalinnuista. Kalevalassa maailma syntyy, kun Ilmattaren polvelle pesineen sotkan seitsemän munaa särkyvät. Runon sotkan tulkitaan tarkoittavan nimenomaan telkkää, joskin runon toisinnoissa esiintyy samassa roolissa myös muita lintuja, kuten alli ja haapana.
Koko ja ulkonäkö.
Telkän luonteenomainen lajipiirre on kolmiomainen pää, josta erottuu selvästi kirkkaankeltainen silmä. Monissa kielissä telkän nimi merkitsee kultasilmää. Telkkä on 40–51 cm pitkä. Naaraan pää on ruskea, yläruumis tummanharmaa, etukaula ja vatsa valkoiset ja valkoinen kylkijuova. Koiraan selkä ja pyrstö ovat mustat ja vatsapuoli on valkoinen. Lokakuun lopulla – marraskuun alussa vanha koiras saa juhlapuvun, joka sillä on kesäkuuhun saakka. Siinä pää ja kaula ovat vihertävänhohtoisen mustat. Naaraan erottaa koiraasta ruskean pään ja tuhkanharmaan yleisvärityksen avulla. Vanha naaras saa marraskuussa juhlapuvun, jossa etuselkä ja hartiat ovat siniharmaat. Pää on suklaanruskea ja kaulassa on selvä valkoinen rengas.
Vanhin suomalainen rengastettu telkkä on ollut 15 vuotta yhden kuukauden vanha. Euroopan vanhin on ollut venäläinen 16 vuotta 11 kuukautta vanha telkkä.
Levinneisyys.
Telkkä pesii koko Suomessa, lukuun ottamatta puuttomia tunturiseutuja ja ulkosaaristoa. Telkkä on Euroopan ”suomalaisimpia” lintuja, sillä Euroopan telkkäkannasta noin 40 prosenttia pesii Suomessa. Suomen parimäärä on 180 000–250 000 ja runsastuu koko ajan. Telkkä on pohjoinen laji, jonka eteläisimmät populaatiot asustavat Pohjois-Saksassa ja Puolassa, sekä parina pienenä erillisesiintymänä Keski-Euroopan järvillä. Euroopan pesimäkanta on 230 000–280 000 paria, joista Britteinsaarilla vain noin 100 paria. Venäjällä pesii 28 000–48 000 paria.
Elinympäristö.
Telkän vaatimukset elinympäristön suhteen ovat hyvin väljät, se viihtyy kaikenlaisissa vesistöissä. Ulkosaaristossa telkkä on kuitenkin pesivänä harvinainen. Suosituimpia pesimäpaikkoja kaislikkoiset ja ruohostoiset, matalat järvet sekä suvannot ja lahdelmat.
Lisääntyminen.
Luonnossa telkkä pesii onttoihin puihin ja palokärjen koloihin. Ihminen on pitkään rakentanut pönttöjä telkälle, aluksi kerätäkseen munia ravinnoksi, nykyisin useimmiten pyyteettömästi. Munia tulee 8–14 kpl, jotka ovat vihreänharmaita ja kooltaan hieman kananmunaa suurempia. Telkkä tunnetaan myös loismuninnasta, eli naaras munii munan jonkun toisen telkän pesään ja näin varmistaa lisääntymisen mikäli oma pesintä epäonnistuu. Aikaisina keväinä muninta voi Etelä-Suomessa alkaa jo maaliskuun lopulla, mutta tavallisesti vapun tietämissä. Viimeiset pesueet munitaan kesäkuussa. Haudonta alkaa vasta, kun kaikki munat on munittu, ja naaras hautoo noin neljä viikkoa. Poikaset kuoriutuvat lähes yhtäaikaisesti. Ne ovat väriltään tummanruskean ja valkoisen kirjavia, valkoposkisia. Naaras houkuttelee poikaset hyppäämään pesästä kutsumalla niitä maassa pesäpuun juurella. Tavallisesti poikaset lähtevät pesästä varhain aamulla. Emo johdattaa poikueen perässään lähimpään vesistöön, joka voi joskus olla jopa kilometrin päässä pesästä. Emo ei ruoki poikasia, vaan ne alkavat itse etsiä vedestä pieneliöitä. Usein telkkä jättää osan poikasista selviytymään omin avuin. Poikaset oppivat lentämään parin kuukauden ikäisinä.
Telkkä risteytyy toisinaan uivelon kanssa. Syntyneet jälkeläiset muistuttavat ulkonäöltään enemmän uiveloa kuin telkkää. Koiraspuolisilla hybrideillä on mustat päänsivut ja lyhyt töyhtö.
Ravinto.
Telkkä hakee ravintonsa pohjasta sukeltamalla, koska se on kokosukeltaja. Makeassa vedessä telkän ravintoa ovat hyönteiset ja niiden toukat, madot, näkinkengät ja simpukat. Suolaisessa vedessä telkkä syö yllä olevien lisäksi varsinkin erilaisia rapueläimiä, katkoja ja kilkkejä. Telkän tapaa usein ruokailemasta matalista, aukeista lahdista. Sen sijaan se näyttää karttavan tiheitä kahlistoja.
Muutto ja talvehdinta.
Telkkien muutto alkaa jo heinäkuussa ja jatkuu marraskuulle asti. Ne palaavat maalis-huhtikuussa. Talvehtimisalueet ovat Itämeren eteläosissa ja Pohjanlahden rannikolla. Venäjän kanta muuttaa Keski-Eurooppaan ja Väli- ja Mustanmeren rannikolle. Telkkä talvehtii melko yleisesti Suomessakin; Suomeen jää vuosittain noin 20 000 telkkää talvehtimaan.


Lapasotka.
Lapasotka ("Aythya marila") on pieni kokonaan sukeltava sorsalintu.
Koko ja ulkonäkö.
Koiraalla on hyvin tumma pää, joka kiiltää hyvässä valossa vihreänsävyisenä, tumma rinta ja kaula, valkea vatsa ja harmaa selkä, sininen nokka ja keltaiset silmät. Naaras muistuttaa tukkasotkaa, mutta nokan tyvessä on usein enemmän valkeaa, poskella usein selvempää vaaleaa kuviointia ja selässä harmaa "huurteinen" väritys.
Pituus on 40–51 cm, siipien kärkiväli 75 cm ja paino noin 700 – 1 300 g.
Vanhin suomalainen rengastettu lapasotka on ollut 13 vuotta 1 kuukautta 16 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin lapasotka.
Levinneisyys.
Pohjois-Amerikka, Eurooppa ja Aasia. Suomessa lapasotka pesii harvalukuisena Lapissa ja Pohjanlahdella. Euroopassa pesii vain 8 000 – 11 000 paria, Venäjällä lisäksi 40 000 – 80 000 paria ja Suomessa 700–1 100 paria. Laji on muuttolintu, joka talvehtii Itämeren eteläosissa, Pohjanmerellä ja osa kannasta jopa Välimerellä.
Elinympäristö.
Pesimäaluetta ovat järvet, suot ja Pohjanlahden saaristo. Muuttaa talveksi avomeren tuntumaan.
Lisääntyminen.
Pesä on maassa lähellä rantaa, joskus harvoissa yhdyskunnissa. Vihertävänruskeita munia on 6–13, naaras hautoo noin 4 viikkoa ja poikaset ovat lentokykyisiä seitsemän viikon ikäisinä.


Tukkasotka.
Tukkasotka ("Aythya fuligula") on keskikokoinen sukeltajasorsa. Se pesii lauhkeilla ja pohjoisilla Euraasian alueilla ja silloin tällöin sitä tavataan myös Pohjois-Amerikassa.
Koko ja ulkonäkö.
Aikuinen koiras on kokomusta lukuun ottamatta valkoisia kylkiä ja siniharmaata nokkaa sekä siipien valkeita juovia. Sillä on lajille tyypillinen ja nimen antanut töyhtö päässä. Aikuinen naaras on ruskea ja sillä on vaaleammat kyljet. Sen saattaa helposti sekoittaa toisten sukeltajalajien naaraisiin. Naaraan ääni on korisevaa.
Vanhin suomalainen rengastettu tukkasotka on ollut 12 vuotta 5 kuukautta vanha. Euroopan vanhin on ollut sveitsiläinen 20 vuotta 4 kuukautta vanha sotka.
Levinneisyys.
Tukkasotka on muuttolintu ja sitä tavataan talvehtimisalueillaan leudossa Etelä- ja Länsi-Euroopassa sekä eteläisessä Aasiassa suurina parvina erilaisilla vesialueilla. Runsaslukuisen tukkasotkan maailmanpopulaation kooksi arvellaan 2,7–4,1 miljoonaa yksilöä. 2000-luvun alussa Suomen pesimäkannaksi arvioitiin 100 000 – 150 000 paria. Britteinsaarilla pesii 9 000 – 10 000, Venäjällä 395 000 – 490 000 ja Turkissa 50–500 paria.
Elinympäristö.
Tukkasotkat pesivät rehevöityneillä järvillä, merensaaristossa ja vesijättömailla. Laji hakeutuu mielellään pesimään lokkilintujen yhdyskuntiin.
Lisääntyminen.
Tukkasotkat parittelevat kevään tienoilla. Pesä on lähellä rantaa kasvillisuuden suojassa. Naaras munii noin 10 munaa toukokuun lopulla-kesäkuun alussa, ja hautoo 3½ viikkoa. Joskus muninta alkaa vasta heinäkuussa ja elokuun alussa voi vielä tavata aivan pieniä poikasia. Untuvikot ovat ruskean ja kellahtavan kirjavia. Poikaset oppivat lentämään 7-viikkoisina. Usein kaksi naarasta munii samaan pesään, jolloin munia voi olla jopa 20-30. Tukkasotka pesii useimmiten lokkien ja tiirojen yhdyskuntien lähistölle, sillä lokit ja tiirat suojelevat erinomaisesti pesimäaluettaan, jolloin tukkasotkan pesä on paremmassa turvassa kuin jos se pesisi yksin. Yli puolet tukkasotkan poikasista menehtyy ensimmäisen elinvuoden aikana.
Ravinto.
Ravinnon tukkasotka hankkii sukeltamalla. Ne syövät simpukoita, vesihyönteisiä ja kasveja. Toisinaan syönti jatkuu koko yön.


Punasotka.
Punasotka ("Aythya ferina") on keskikokoinen sorsalintu.
Koko ja ulkonäkö.
Punasotka on yleensä noin 42–48 cm pitkä ja se painaa noin 700 – 1 100 g. Varsinkin naaraan ja nuoren koiraan tunnistaa matalasta otsasta ja isosta nokasta. Lento on muiden sotkien tapaan suoraviivaista ja nopeaa, mutta siipijuova ei erotu yhtä selvästi kuin tukka- tai lapasotkalla. Koiraan pää on punaruskea, mustassa nokassa on harmaa kärki ja punainen silmä. Sen vartalo on vaaleanharmaa. Naaraalla vaalea silmärengas ja vaihtelevan vaalea naama. Nuoret urokset muistuttavat loppukesästä naarasta, mutta silmärengas puuttuu.
Vanhin suomalainen rengastettu punasotka on ollut 11 vuotta 1 kuukautta ja 16 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen 23 vuotta ja 2 kuukautta vanha sotka.
Levinneisyys.
Punasotkaa tavataan enimmäkseen eteläisessä Suomessa ja jossain määrin myös Oulun läänissä. Se on muuttolintu, joka talvehtii Etelä- ja Länsi-Euroopassa. Suomen lisäksi pesimäalue ulottuu liki koko Pohjois-Eurooppaan ja Pohjois-Aasian itäosiin. Euroopan pesimäkanta on kooltaan 200 000 – 250 000 paria, joista n. 280 paria Britteinsaarilla. Suomen parimäärä on noin 13 000 – 17 000, Venäjän kanta on 90 000 – 100 000 ja Turkin 500 – 1 000 paria.
Elinympäristö.
Punasotka viihtyy parhaiten ruohostorantaisilla lintujärvillä ja merenlahdilla. Niukkaruohostoisilla järvillä ja merenlahdilla vain harvakseltaan. Saaristomeren sisäsaaristossa pesii pieni kanta lokkiluodoilla. Punasotkat karttavat pieniä vesistöjä.
Lisääntyminen.
Punasotka rakentaa pesänsä tulvaniitylle, saraikkoon tai muualle veden partaalle. Pesä on yleensä ruokokeon päällä, joskus myös kelluspesä tai piisamin pesän päällä. Naaras munii touko–kesäkuussa 8–10 harmaanvihreää munaa, joita se hautoo 22–28 vuorokautta. Poikaset itsenäistyvät tultuaan lentokykyisiksi noin kahden kuukauden ikäisenä.
Ravinto.
Punasotka hankkii ravintonsa sukeltamalla pohjasta kotiloita, simpukoita ja muuta vastaavaa sekä vesikasvien siemeniä.


Lapasorsa.
Lapasorsa ("Anas clypeata") on sorsalintu.
Koko ja ulkonäkö.
Lapasorsa on yleensä noin 44–52 cm pitkä ja painaa noin 500–700 grammaa. Niiden ruumiinrakenne on vankempi ja niillä on lyhyempi kaula ja pyrstö kuin muilla sorsilla. Erikoisen ruumiin muodon takia lapasorsan lento on helposti erotettavissa muista sorsalinnuista. Lapasorsan pieneliöiden suodattamiseen soveltunut nokka on suuri ja littana. Juhlapukuinen koiras helppo tuntea. Pää tummanvihreä, nokka tumma ja valtavan kokoinen. Valkeilla kyljillä iso kanelinruskea laikku, selkä musta. Koiraan siipipeili on vihreä, ja siiven etureuna vaaleansininen, naaralla harmaammat. Vaihtopukuisen eli eklipsipukuisen koiraan kuviot hailakammat ja nokan tyvellä valkoinen täplä. Naaras ja nuori muistuttavat väreiltään lähinnä sinisorsaa, mutta holtiton nokka erottaa heti tästä. Lentävän naaraan tunnistaa valkeista siivenalusista ja yksivärisen ruskeasta vatsasta. Siivistä kuuluu kumea humina linnun noustessa lentoon.
Vanhin suomalainen rengastettu lapasorsa on ollut 9 vuotta 9 kuukautta 23 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut venäläinen 20 vuotta 4 kuukautta vanha sorsa.
Levinneisyys.
Lapasorsaa tavataan koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Runsainta kanta on maan etelä- ja lounaisosissa. Euroopassa pesii 34 000 – 40 000 paria, joista Suomessa 10 000 – 12 000 ja 1 100 – 1 600 Britteinsaarilla. Venäjän kanta on 65 000 – 95 000 ja Turkin 100 – 1 000 paria.
Elinympäristö.
Lapasorsa viihtyy matalissa ja rehevissä lintujärvissä, merenlahdilla sekä ulkosaariston luodoilla, etenkin lokkilintuyhdyskunnissa.
Lisääntyminen.
Lapasorsa rakentaa pesänsä tiheän ruohokasvillisuuden suojaan luhtaniityllä tai muualla maassa, yleensä lähellä vettä. Naaras munii toukokuussa 9–11 vaaleanruskeaa munaa, joita se hautoo 22–28 vuorokautta. Poikasten lentokyvyn oppiminen kestää noin 40–45 päivää.
Ravinto.
Lapasorsan pääasiallista ravintoa ovat erilaiset nilviäiset, äyriäiset, hyönteiset ja muut pieneläimet sekä vesikasvien siemenet.


Heinätavi.
Heinätavi ("Anas querquedula") on sorsien heimoon kuuluva lintulaji.
Koko ja ulkonäkö.
Heinätavi on yleensä noin 37–41 cm pitkä. Juhlapukuisen koiraan harmaa kuve ja niskaan asti ylettyvä valkea silmäjuova ovat parhaita tuntomerkkejä, naaraan ja nuoren määrittäminen on vaikeampaa. Siipipeili on vihertävä ja sitä reunustaa valkea poikkiviiva. Siiven etureuna on vaaleansininen (vanha koiras), vaaleanharmaa (vanha naaras) tai sinertävän harmaa (nuori koiras), mistä lajin erottaa syksyisin tavista. Nuorella naaraalla siiven etureuna on tummanharmaa. Naaraan ja nuoren päässä olevat voimakkaammat tummat ja vaaleat juovat sekä nokantyven vaalea täplä erottavat ne tavista. Nokka on hieman isompi ja muoto romuluisempi kuin tavilla. Soidinääni nariseva "krrrr", hieman kuin kamman pärisyttäminen.
Vanhin suomalainen rengastettu heinätavi on ollut 8 vuotta 5 kuukautta 4 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen 14 vuotta 6 kuukautta vanha lintu.
Levinneisyys.
Heinätavin parimäärä on noin n. 1 000—4 000yksilöä. Sitä tavataan koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Kanta vaihtelee huomattavasti vuosittain. Euroopassa pesii lähes 100 000 paria. Suomen parimääräksi arvioidaan noin 3500 paria, mutta kanta vaihtelee voimakkaasti ja voi olla alimmillaan vain vähän yli 2000 paria. Venäjällä pesii 570 000 – 960 000 ja Turkissa 500 – 1 000 paria.
Elinympäristö.
Heinätavi viihtyy rehevillä lintujärvillä ja merenlahdilla. Suomessa kanta painottuu etelään ja hyville lintujärville.
Lisääntyminen.
Heinätavi rakentaa pesänsä ruoikkoon tai sarojen, kortteiden ja muun kasvillisuuden kätköön. Naaras munii touko-kesäkuussa 8–10 kellertävää munaa, joita se hautoo n. 22 vuorokautta.
Ravinto.
Heinätavin pääasiallista ravintoa ovat veden pieneliöt ja vesikasvien siemenet.


Tavi.
Tavi ("Anas crecca") on pienikokoinen sorsalintu.
Koko ja ulkonäkö.
Tavi on pienikokoisin sorsistamme. Tavi on yleensä noin 35–40 cm pitkä ja painaa 250–350 g. Tavi muistuttaa heinätavia ulkomuodoltaan, ollen kuitenkin hiukan pienempi. Naaraalla on tasavärisempi pää, nokan tyvestä puuttuu valkea täplä ja nokka on pienempi, usein alareunastaan tai tyvestään kellertävän oranssi. Uivan tavin erottaa heinätavista sen valkeasta juovasta pyrstön alla. Juhlapukuisen koiraan erottaa valkeasta hartiajuovasta, joka näkyy varsin kauas. Pään värit näkyvät vain hyvin lähelle. Tavi nousee lentoon vedestä hyvin jyrkässä kulmassa, jolloin kirkkaanvihreä siipipeili on hyvin näkyvissä.
Koiraan keväinen ääni on heleän kirkas ”klik”. Naaras pitää kaakattavaa räpätystä.
Vanhin suomalainen rengastettu tavi on ollut 11 vuotta 5 kuukautta 28 päivää vanha. Euroopan vanhin tavi oli ranskalainen, 21 vuotta 3 kuukautta.
Levinneisyys.
Tavia tavataan koko maassa aina pohjoisinta Lappia myöten. Tiheimmillään kanta on pohjoisessa. Pääosa taveista muuttaa elokuussa, jolloin niitä kertyy paikoin sadoittain matalille rannoille. Euroopassa pesii n. 350 000 paria, joista Suomessa 200 000 – 300 000 ja Britteinsaarilla 2 200 – 3 200 paria. Venäjän kanta on 775 000 – 1 170 000 ja Turkin 100 – 1 000 paria.
Elinympäristö.
Tavi viihtyy parhaiten metsälammilla tai metsän läheisyydessä sijaitsevilla lammilla. Se voi oleskella myös yllättävän pienillä lammilla. Muuttoaikana tavit viihtyvät ruokorantaisilla lintujärvillä, merenlahdilla ja tulvarannoilla.
Lisääntyminen.
Tavi rakentaa pesänsä yleensä kauas vedestä metsän tai varvikon pensaiden suojaan. Naaras munii toukokuussa 7–10 vaaleaa munaa, joita se hautoo n. 24 vuorokautta. Poikaset lähtevät heti kuoriuduttuaan emon mukana uimaan. Myös jokien varsilla on tavattu taveja.
Ravinto.
Tavin pääasiallista ravintoa ovat erilaiset nilviäiset, hyönteiset, muut pieneliöt sekä vesikasvien siemenet.


Suomen suuriruhtinaskunta.
Suomen suuriruhtinaskunta (aikalaisnimenä Suomen suuriruhtinaanmaa) oli Venäjän keisarikunnan autonominen osa pääosin nykyisen Suomen valtion alueella vuosina 1809–1917. Se oli nykyisen Suomen itsenäisen tasavallan edeltäjä, joka täytti jo osan itsenäisen valtion kriteereistä. Suomen suuriruhtinaskunnan käsite oli syntynyt jo 1500-luvulla paljolti siitä syystä että Ruotsin kuninkaan arvonimiin lukeutui vuodesta 1577 myös Suomen suuriruhtinaan arvo. Hallinnollista ja valtiollista merkitystä tämä käsite sai kuitenkin vasta Venäjän vallattua maan Suomen sodassa vuosina 1808–1809. Suuriruhtinaskunta syntyi vuonna 1809 Porvoon maapäivillä eli Porvoon valtiopäivillä. Suuriruhtinaskunnan suvereeni hallitsija, Suomen suuriruhtinas, oli Venäjän keisari, hallitsijasukuna Romanov-suku. Suomessa keisaria edusti kenraalikuvernööri, joka johti suuriruhtinaskunnan armeijaa. Venäjän valtiollisen rakenteen ja suomalaisten aloitteellisuuden kautta Suomen suuriruhtinaskunnalle muotoutui autonominen eli itsehallinnollinen asema, joka laajeni 1800-luvun lopulle asti. Suuriruhtinaskuntaan perustettiin vuonna 1816 entisestä, vuonna 1809 perustetusta hallituskonseljista Suomen senaatti ja sen eri toimituskunnat maan tärkeimmäksi sisäiseksi hallintoelimeksi.
Taloudelliset, yhteiskunnalliset ja poliittiset muutokset Suomen suuriruhtinaskunnassa olivat sidoksissa muutoksiin emämaa Venäjällä ja muualla Euroopassa. Suuriruhtinaskunnan historia jakautuu kolmeen eri vaiheeseen. Aluksi oli vuosien 1809–1855 hitaan taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen kausi. Toista vaihetta luonnehti vuosien 1856–1916 voimakas teollinen ja taloudellinen kasvu sekä sivistyksellinen, poliittinen ja kulttuurinen edistyminen, sekä itsehallinnon laajentuminen (vuoteen 1889 asti). Kolmantena olivat vuosien 1889–1916 venäläistämispolitiikan kaudet. Suomen suuriruhtinaskunta lakkasi ja Suomen yhteys Venäjään katkesi Suomen itsenäistyessä vuonna 1917 ensimmäisen maailmansodan Venäjällä aiheuttaman valtiollisen hajoamisen yhteydessä.
Suomen suuriruhtinaat Ruotsin vallan ajalla.
Maantieteellisenä käsitteenä, ilman mitään hallinnollista merkitystä, "Suomen suuriruhtinaanmaa" mainittiin ensimmäisen kerran Ruotsin valtakaudella vuonna 1518, jolloin Johannes Magnus käytti nimitystä. Seuraava tiedossa oleva viittaus tähän käsitteeseen on päivämäärältä 3.8.1577, jolloin Ruotsin kuningas Juhana III käytti arvonimeä "Suomen suuriruhtinas". Käkisalmen vuonna 1580 tapahtuneen valloituksen jälkeen Juhana III ryhtyi käyttämään "Suomen ja Karjalan suuriruhtinaan" arvonimeä (säilynyt lähde 11.7.1581). Tämän jälkeen Suomen suuriruhtinaan arvonimi sisältyi useimpien Ruotsin kuninkaiden muodolliseen arvonimistöön aina Ruotsin vallan ajan loppuun asti. Valtiollista merkitystä arvonimellä tai Suomen suuriruhtinaskunnan käsitteellä ei ollut, koska nimellisellä suuriruhtinaskunnalla ei ollut mitään omaa hallintoa tai lainsäädäntöä. Käsitteitä käytettiinkin vain harvoin ja enimmäkseen hyvin muodollisissa ja seremoniallisissa yhteyksissä. Pariin otteeseen Suomen suuriruhtinaan arvonimi oli myönnetty kuninkaan alaikäiselle pojalle, mutta tällöinkin oli kyse täysin muodollisesta tittelistä, johon ei liittynyt Suomeen kohdistuvaa valtaa tai tehtäviä.
Suuriruhtinaskunnan vaakuna.
Suomen suuriruhtinaskunnan leijonavaakuna lukeutui Ruotsin kuninkaan arvomerkkeihin. Vanhin säilynyt Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna on Uppsalan tuomiokirkossa Kustaa Vaasan hautamuistomerkissä, jonka viimeistely valmistui vuonna 1591. Vaakuna on yhdistelmä Suomen herttuoiden sineteissä jo 1200-luvulla esiintyvästä pystystä leijonavaakunasta ja 1500-luvulla käytetystä Karjalan vaakunasta. Todennäköisesti Käkisalmen valtauksen jälkeen valmistuneessa vaakunassa Suomen herttuoiden leijona polkee Karjalan vaakunan kotkapäistä venäläistä käyräsapelia, joka on alun perin turkkilainen ja islamilainen vallan merkki. Leijona heiluttaa oikealla panssaroidulla käsivarrellaan Karjalan vaakunan länsimaista kaksiteräistä miekkaa.
Suomi siirtyy Venäjän valtaan.
Ruotsin suurvalta-asema alkoi järkkyä 1700-luvun vaihteesta alkaen. Ensin suuri Pohjan sota pakotti kuningaskunnan 1721 luovuttamaan Baltian omistuksensa sekä Karjalasta Viipurin ja Käkisalmen läänit Venäjälle. Sodan lopulla Suomi oli miehitettynä. Toiseksi Ruotsin ja Venäjän välisen hattujen sodan tuloksena Turun rauhassa 1743 Hamina ja Kymenkartanon läänin itäosa siirtyivät Venäjälle. Näitä kahdessa vaiheessa muodostuneita Venäjän hallitsemia suomalaisalueita kutsutaan yhteisnimellä Vanha Suomi tai Viipurin kuvernementti.
Ruotsin ja sen myötä Suomen kohtalo ratkaistiin, kuten niin usein historian aikana, Venäjän ja sen kanssa suurvalta-asemasta kilpailevien länsi- tai keskieurooppalaisten suurvaltojen välillä. Tällä kertaa Ranskan keisari Napoleon Bonaparten sota Britanniaa vastaan johti Venäjän, Tilsitin sopimuksen pohjalta, Suomen sotana tunnettuun pakotesotaan Ruotsia vastaan 21. helmikuuta 1808. Sodan päättyessä vuonna 1809 Suomi oli kokonaan miehitettynä, ja Venäjän armeija oli valloittanut myös osan nykyistä Ruotsin Lappia. Suomen sota päättyi 17. syyskuuta 1809 Haminan rauhaan Ruotsin ja Venäjän välillä.
Haminan rauhansopimuksen IV artiklassa, jossa Venäjälle luovutettu alue määriteltiin, ei mainittu Suomen nimeä, vaan siinä lueteltiin Venäjälle siirtyneet läänit. Sen sijaan Suomen nimi kyllä esiintyy sopimuksen V, X, XIV ja XVII artikloissa, jotka koskevat aluesiirron eräitä vaikutuksia.
Maantieteellisesti Suomen suuriruhtinaskunta muodostettiin Ruotsilta vallatuista itäisistä alueista (nk. Uusi-Suomi) Kemin Lappi mukaan lukien. Lisäksi pohjoisessa Suomeen liitettiin Tornion Lappi. Vuonna 1812 siihen liitettiin vielä Viipurin kuvernementin, eli Turun rauhassa 1743 ja Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjälle virallisesti siirtyneet, vastaavasti isovihan ja pikkuvihan aikana vallatut Vanhan Suomen alueet. Lisäksi Inarin Lappi liitettiin suuriruhtinaskuntaan vuonna 1826.
Suomen autonomia.
Ruotsin tappion häämöttäessä ja uuden keskieurooppalaisen sodan uhatessa Pietarissa pohdittiin vallatun Suomen alueen tulevia hallintojärjestelyjä. Niiden toteuttaminen kiireellisinä, vielä sodan kestäessä ja ennen Haminan rauhasopimuksen allekirjoittamista, oli merkittävä asia Suomen aseman muotoutumisen kannalta. Suomalaisalueen hallintamenettely määräytyi lähinnä neljästä Venäjään vaikuttaneesta reaalipoliittisesta tekijästä: Venäjän keskusjohdon heikkous, Euroopassa käynnissä olleista Napoleonin sodista Venäjään kohdistunut sodanuhka, myös Ruotsin kautta, ja Ruotsin vastaisen raja-alueen rauhoittaminen muutenkin sekä toisaalta luoteisen Suomen muuta Itä-Eurooppaa vähäisempi suurstrateginen merkitys, Pietarin suojausta lukuun ottamatta.
Entisten Ruotsin kahdeksan suomalaismaakunnan ja Venäjän keisarikunnan välinen tilanne vakiinnutettiin kahdessa seremoniassa. Ensimmäinen toteutettiin Pietarissa, jossa uudet alamaiset kävivät kumartamassa Venäjän valtaistuinta. 30. marraskuuta 1808 C. E. Mannerheimin johtama 22 henkinen lähetystö tapasi. Suomalaiset vakuuttivat uskollisuutta uudelle hallitsijalle, ja keisari Aleksanteri lupasi säilyttää aiemmat oikeudet ja kirkon. Keisari teki lähetyskunnan kanssa sopimuksen, joka vastasi Viron ja Liivinmaan kaupunkien sekä aateliston kanssa vuonna 1710 tehtyjä kapitulaatiosopimuksia. Lähetyskunnan lähettäminen herätti Suomessa aluksi paheksuntaa. Jouduttiin antamaan ilmoitus, ettei valtuuskunta millään muotoa voinut korvata säätyvaltiopäiviä. Myös lähetyskunta itse kieltäytyi esiintymästä valtiopäivien valtuuksin. Tämän vuoksi suomalaislähetystöllä ei ollut maapäivien päätösvaltaa, mutta se oli laatinut 15 kohdan toivomuslistan, johon keisari merkitsi myönteisen päätöksensä. Listaan sisältyi vähäpätöisiäkin asioita, mutta siihen oli myös merkitty kaikki olennainen: "Yleinen turvallisuus, lait ja oikeudet säilyttämällä ja hallituskomitean asettaminen" (kenraalikuvernööri komitean puheenjohtajaksi).
Toinen seremonia pidetiin Porvoon maapäivillä, jotka keisari kutsui koolle Porvooseen 25. maaliskuuta 1809. Siellä toistettiin, suomalaisten ”omalla maaperällä”, Pietarissa aiemmin toteutettu valta-akti: Suomen säädyt vannoivat uskollisuutta uudelle hallitsijalle ja Venäjän keisari puolestaan takasi suomalaisille aiemmin voimassa olleen lainsäädännön, keskus- ja paikallishallinnon, sekä kirkon ja muut oikeudet. Säädyt olivat Porvoossa valansa suhteen erikoisessa asemassa sikäli, että muutama viikko aiemmin Ruotsissa oli tehty vallankaappaus, jossa kuningas Kustaa IV Aadolf oli syösty vallasta ja säätyjen edellinen uskollisuudenvala oli menettänyt pohjansa. Suomalaiset olivat toivoneet, että keisari olisi selkeästi vahvistanut Ruotsin vallan aikaiset perustuslait, mutta keisari hyväksyi entiset lait vain yleisellä tasolla, niitä erikseen yksilöimättä.
Aleksanteri I:n ihanteena ei ollut perustuslaillinen monarkia vaan itsevaltius, mutta Ruotsin vallan aikana syntynyt hallinto tarjosi hänelle venäläisten kehittymätöntä hallintoa tehokkaamman hallintokoneiston. Toisaalta sen kautta Suomelle muotoutui 1800-luvun loppupuoliskoon mennessä itsehallinto, ja autonomia oli laajempi kuin keisari Aleksanteri I oli alun perin tarkoittanut. Venäjän itsevaltiaalle suomalaisten vanhojen perustuslaillisten oikeuksien takaaminen ei olisi ollut valtapoliittisesti vaikeaa, koska Ruotsin kustavilaiselta ajalta periytyneet vuoden 1772 perustuslaki ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja olivat taanneet ruotsalaisille kuninkaille varsin runsaat valtaoikeudet. Toisaalta Aleksanteri I ei myöskään vahvistanut Suomessa, muista reunavaltioista poiketen, "jura majestica" -periaatetta, jonka mukaan suuriruhtinaskunnan sisäinen lainsäädäntö saattoi olla voimassa vain siltä osin kuin se ei toiminut emämaan etua ja lakeja vastaan. Tämä hankaloitti myöhemmin Suomen ja Venäjän välisten asioiden hoitoa.
Suomen suuriruhtinaskunta oli muodostettu. Keisari Aleksanteri I katsoi Suomen tulleen yhdistetyksi Venäjään suomalaisten omien etujen pohjalta, ei valloituksena. Hän otti käyttöönsä Suomen suuriruhtinaan arvonimen ja lupasi juhlapuheessaan suomalaisille paikan ”kansakuntana kansakuntien joukossa”. Aleksanteri I tituleerauksessa mainittiin siitä lähtien erikseen, Venäjän keisariuden ja Puolan hallitsijuuden lisäksi Suomen suuriruhtinuus.
Suomalaisten suhde Venäjään.
Vuoden 1861 Tammikuun valiokuntajupakan seurauksena Israel Hwasserin 1830–1840-lukujen taitteessa kehittelemä Suomen valtio-oppi levisi merkittävästi yleiseen tietoisuuteen. Whasserin luonnonoikeuden sopimusteoriaan nojaavan opin pohjana oli ajatus, että Suomi oli Porvoon maapäivillä 1809 irtautunut Ruotsista ja tehnyt erillisrauhan Venäjän kanssa. Tämän opin mukaan Suomi oli muuttunut Ruotsin maakunnasta perustuslaillisesti hallituksi valtioksi, jonka perustuslakeina olivat vuoden 1772 hallitusmuoto ja vuoden 1789 vakuuskirja. Suomen ja Venäjän välillä katsottiin olleen kyse valtioliitosta, ja tästä näkökulmasta venäläistämispolitiikan kaudet 1899–1905 ja 1909–1917 koettiin sortona ja petoksena. Tämän, Ruotsin valtakauden henkisen perinnön arvoa suomalaisuudessa korostaneiden tahojen tulkinnan mukaan, Suomen suuriruhtinaskunnan suhde Venäjään oli luonteeltaan lähinnä reaaliunioni.
Suomalaisen historiantutkimuksen nykyisten tulkintojen ja venäläistulkintojen mukaan Suomi ei ollut valtio-opillisesti erillinen valtio, vaan provinssi, kuvernementti, fiskaali- tai osavaltio (tai 1600-luvun termein ns. ”finanssivaltio” eli lähinnä talouteen liittyvä keskushallintokoneisto). Porvoossa vuonna 1809 ei valtiosta eikä autonomiastakaan ollut tehty mitään valtio-oikeudellisesti pätevää kaksipuolista valtiosopimusta Suomen ja Venäjän välillä, vaan Suomen suuriruhtinaskunnan asema ja sitä koskevat päätökset olivat täysin Venäjän keisarin hallinnassa. Näin muodoin kukin Venäjää hallinnut keisari päätti itsenäisesti suomalaisten aseman säilyttämisestä tai muuttamisesta. Suomalaisnäkemyksen mukaan keisarin valtaa Suomessa rajoittivat vuoden 1772 ja 1789 perustuslait. He yrittivät saada tsaareja hyväksymään maalle näihin lakeihin pohjautuvan hallitusmuodon ja muuttamaan ne suomalaisten muuttuneeseen asemaan paremmin soveltuviksi, siinä onnistumatta (esim. suomalaisten luterilaisuus vs. keisarien ortodoksisuus ja hallitsijan perimysjärjestys). Venäjällä ei ollut lainkaan vallalla, tiukan itsevaltiuden takia, länsieurooppalaista käsitystä perustuslaeista muun lainsäädännön yläpuolella olevina valtiosääntöinä. Keisarit olivat vain lupautuneet käyttämään itsevaltiuttaan suuriruhtinaskunnassa aiemmin vallinneiden lakien avulla. Toisin sanoen, he katsoivat voivansa hallita Suomea sen perustuslakien mukaan sitomatta itseään niihin ja alistumatta niiden alaisiksi. Käytännössä he johtivat suomalaisaluettaan hallinnollisilla määräyksillä, ukaaseille ja manifesteilla. Aleksanteri II:n kaudelta alkaen perustuslakien muodollinen merkitys lisääntyi, kun valtiopäivät kutsuttiin koolle vuonna 1863, mutta niilläkin lopullinen päätösvalta säilyi keisarilla. Lähinnä suurvaltapoliittisten tekijöiden vaikutuksesta suomalaisten autonomian laatua sekä vanhojen perustuslakien asemaa ja vaikutusta koskeva suomalais- ja venäläisnationalistisen tulkinnan välinen voimakas ristiriita oli leimaa-antava piirre emämaan ja suuriruhtinaskunnan välisissä suhteissa 1800-luvun lopulta lähtien.
Hallinto.
Suomen suuriruhtinaskunnan kartta vuodelta 1900.
Läänit.
Ruotsissa 1634 käyttöön otettu hallinnollinen jaotus säilyi vain vähäisin muutoksin. Vuonna 1837 maaherran nimi muutettiin kuvernööriksi.
Liput.
Yksi versio Suomen kauppalipuista 1809–1821
Suomen suuriruhtinaskunnalla ei ollut omaa vahvistettua lippua vaan eri yhteyksissä ja ajankohtina oli käytössä erilaisia lippuja. Suomen suuriruhtinaskunnan omasta lipusta käytiin useaan otteeseen keskustelua jopa valtiopäivilläkin 1860-luvulla, mutta asiasta ei koskaan tehty päätöstä.
Vuonna 1812 vahvistettiin Suomen viranomaisten käyttöön luotsilippu, joka oli valkoinen lippu, jonka yläkulmassa oli Venäjän lippu ja keskellä luotsilaitoksen tunnuksena kompassiruusu. Vuonna 1883 luotsilippu korvattiin siniristilipulla, jonka yläkulmassa oli kompassiruusu. Suuriruhtinaskunnassa oli käytössä myös postilippu, (valkoinen lippu, jonka yläkulmassa oli Venäjän lippu ja keskellä postitorvi) sekä tullilippu (sininen lippu, jonka yläkulmassa oli Venäjän lippu ja keskellä tullin tunnus).
Kauppalipun osalta ei alkuun ollut määräyksiä, kunnes 3. lokakuuta 1821 annettiin suomalaisille aluksille lupa käyttää Venäjän lippua ilman erillistä lupaa. Vuonna 1824 ministerivaltiosihteeristön Venäjän ulkomaankauppaministeriölle antaman selvityksen mukaan käytössä oli paitsi Venäjän lippuja myös ”vanhan tavan mukaan” lippuja, joissa Venäjän lippu on sijoitettu punaisen, sinisen tai valkoisen lipun kulmaan. Myöhemmin käytössä oli myös kuusi- ja yhdeksänkaistaisia lippuja, joissa Venäjän lipun värit toistuivat kahteen tai kolmeen kertaan päällekkäin.
Nykyisen Suomen lipun kaltainen siniristilippu tuli ensimmäisenä käyttöön pursiseura Nyländska Jaktklubbenin seuralipun muodossa 1861 alkaen varustettuna Uudenmaan läänin vaakunalla yläkulmassaan. Esikuvana oli Pietarin Keisarillisen pursiseuran samanlainen lippumalli. Myöhemmin 1890 kyseinen pursiseurojen lippumalli virallistettiin Senaatinkin toimesta, kun ruotsinkielinen Östra Nylands Segelförening oli aikonut ottaa seuralipukseen Ruotsin lipun.
Eräs nimenomaan ruotsinkielisten käyttämä vaihtoehtolippu vuodelta 1905
1800-luvun lopulla epävirallisissa yhteyksissä, kuten yksityisillä huviloilla, juhlakulkueissa ja mielenosoituksissa, käytettiin punaisia leijonalippuja sekä punakeltaisia ja sinivalkoisia lippuja, joissa myös saattoi olla leijonavaakuna. Virallisissa yhteyksissä yleensä käytössä oli Venäjän valko-sini-punainen lippu.
Suomen suuriruhtinaskunta osallistui Tukholman olympialaisiin 1912 omalla joukkueellaan. Kisojen avajaisissa Suomen joukkue marssi Venäjän joukkueen perässä Finland-kyltin takana. Joukkue kantoi lisäksi Helsingin ruotsinkielisen naisvoimisteluseuran lippua. Kisojen aikana mitaliseremonioissa vakiintui, että suomalaisille nostettiin salkoon Venäjän lippu ja sen alle sinivalkoinen viiri, jossa luki Finland.
Armeija.
Porvoon maapäivillä uusi hallitsija asetti ruoturasitteen toteuttamisen siitä alkaen jäihin. Tosin aatelissäädyn uskollisuuden varmistamiseksi upseereille taattiin heidän virkatalonsa, vaikkeivät he enää tehneet palvelusta. Siitä lähtien Suomen asevoimat olivat pienet ja yleensä rakentuivat palkka-armeijaperiaatteelle. Tällöin niitä voitiin yhdistää Venäjän asevoimiin ja käyttää myös Suomen rajojen ulkopuolella, mitä lainsäädäntö ei olisi sallinut ”omalle armeijalle”.
Napoleonin sotien aikana vuonna 1812 muodostettiin kolme 1200 miehen rykmenttiä ja Haminaan perustettiin Topografiakunta, joka vuodesta 1821 järjestettiin kadettikouluksi.
Heinäkuussa 1829 sai Anders Edvard Ramsayn johtama opetuspataljoona nuoren kaartin arvonimen ja siitä tuli Henkivartioväen 3. Suomen tarkka-ampujapataljoona, "Suomen kaarti". Suomen kaarti osallistui kaartin joukkojen etujoukkona muiden Venäjän joukko-osastojen mukana kukistamaan Puolan kapinaa vuosina 1830–1831. Turkin sodassa Suomen kaarti kunnostautui eritoten Gornyi Dubnjakin taistelussa 1877 ja Shipkan vuorisolan valtaamisessa seuraavan vuoden alussa. Kiitollisuuden osoituksena Aleksanteri II myönsi sille vanhan kaartin arvonimen.
Vuonna 1878 Aleksanteri II sääti asevelvollisuuden saatettavaksi voimaan koko valtakunnassa ja ensimmäiset kutsunnat järjestettiin vuonna 1881. Armeija koostui suomalaisista ja sitä johtivat kenraalikuvernööri, Suomen sotaväen päällikköhallitus ja sotakomisariaatti. Armeijan rauhanajan vahvuus oli 5 000 miestä ja sen kahdeksan pataljoonaa perustettiin läänien pääkaupunkeihin 1880–1881. Lisäksi Lappeenrantaan perustettiin Rakuunarykmentti vuonna 1889.
Suomen asevelvollinen armeija lakkautettiin ensimmäisellä venäläistämiskaudella 12. heinäkuuta 1901, Haminan kadettikoulu 24. huhtikuuta 1903 ja kaartin pataljoona 8. elokuuta 1905. Suomalaisia ei saatu Venäjän armeijaankaan, vaan vuoden 1905 suurlakko Venäjän keisarikunnassa ja suomalaisten kutsuntalakot aiheuttivat suomalaisten asevelvollisuuden lopettamisen ja asevoimat korvattiin rahallisella korvauksella, ns. sotilasmiljoonilla.
Provinssi imperiumin varjossa.
Venäjän voitto Ranskaa vastaa käydyssä sodassa vuosina 1812–1814 nostatti Venäjän Euroopan mahtivaltioksi, Itävallan ja Preussin ohella. Mantereen valtapoliittinen kehitys määräytyi vuoden 1815 Wienin kongressissa syntyneessä Pyhän allianssin mukaisessa, saavutetun status quon ylläpitoon pyrkineessä ilmapiirissä. Keisari Aleksanteri I:n näkemykset muuttuivat myös vanhoilliseen suuntaan muun muassa 1820-luvulla Puolassa ja Balkanilla ilmenneiden kapinaliikkeiden vuoksi. Suomen suuriruhtinaskunnassa keisarin jo vuoden 1819 Suomen vierailunsa aikana lupaamia maapäiviä ei kutsuttukaan koolle. Käytännössä Aleksanteri I johti suuriruhtinaskuntaansa itsevaltiudelle perinteisen suosikkijärjestelmän kautta. Hänen luottomiehensä ”Suomen ministeri” Gustav Mauritz Armfelt Pietarissa (ministerivaltiosihteeri hänen avustajanaan) hoiti, Venäjän valtiosihteeri Mikael Speranskin kanssa, suuriruhtinaanmaata koskevat asiat suoraan keisarin kanssa.
Keisari Aleksanterin valtakautta seurasi vuodesta 1825 lähtien vanhoillisen keisari Nikolai I:n kausi. Hän oli alun perin haluton tunnustamaan edellisen keisarin Suomen suuriruhtinaskunnalle myöntämiä oikeuksia, mutta Pietarissa puhjenneen dekabristikapinan aiheuttamassa paineessa ja sekasorrossa uusi keisari päätti lopulta hyväksyä suomalaisten entisen aseman ”perustuslakien mukaan”. Dekabristikapina vaikutti koko Nikolai I:n ajan hallintojärjestelyihin: se synnytti vallankumouksen pelon, jonka seurauksena keisari turvautui järjestysvaltakoneistoon. Yleiseen kansliaan perustettiin III-osasto, eli salainen poliisi jonka toimeenpanevaksi elimeksi tuli santarmilaitos. Santarmivalvonta yletettiin myös Suomeen, joka kuului Pietarin piiriin. Myös sensuuria tiukennettiin vuonna 1829 annetulla asetuksella. Melko pian syntynsä jälkeen Pyhä allianssi alkoi rakoilla ja menettää valtaansa. Euroopassa voimistunut teollinen vallankumous, porvariston vahvistuminen ja liberalismin nousu sekä niiden mukanaan tuomat yhteiskunnalliset vaatimukset nostattivat kapinaliikkeitä koko mantereella. Venäjälle kuuluneen Puolan levottomuudet vuonna 1830 johtivat Puolan autonomian menetykseen. Euroopan ”hullu vuosi” 1848 kiivaine vallankumousliikkeineen jatkoi vuoden 1815 allianssin pirstoutumista sekä johti lopulta mantereen jakautumiseen liberaalimpaan, teollistuvaan läntiseen osaan (esimerkiksi Britannia, Ranska) ja talonpoikaiseen, konservatiivisempaan itäiseen osaan (esimerkiksi Preussi, Venäjä).
Euroopan kehityksen seurauksena ja Nikolai I:n oman ajattelun pohjalta Suomen suuriruhtinaskunnan asemaa ja tilannetta leimasi ns. suojamuuripolitiikka. Keisarin auktoriteetti sekä poliittinen ja sotilaallinenkin kontrolli olivat vahvoja (muun muassa tiukka sensuuri). Maan taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys oli hidasta. Kenraalikuvernööri Menšikovin suomalaisille antaman ohjeen mukaan suuriruhtinaskunnasta ei saanut kuulua mitään, niin hyvässä kuin pahassa. Valtiopäiviä ei kutsuttu koolle, vaan maassa vallitsi ”valtioyö”, jonka syylliseksi tosin on pyritty osoittamaan vain keisari itse. Toisaalta on myös arvioitu, että hyvän aseman suoraan keisarin alaisuudessa saanut suomalainen virkamiehistö ei erityisesti maa-valtiopäiviä edes kaivannutkaan. Myös ajan luterilainen kirkko tuki keisarin valtaa voimakkaasti. Se tuomitsi vallankumoukselliset toimet Euroopassa ja emämaassa sekä ylisti keisarin aseitten menestystä niiden torjunnassa. Keisari Nikolai I pyrki kaikin keinoin estämään eurooppalaisten kapinaliikkeiden hengen ja ajatusten leviämisen Venäjälle ja Suomen suuriruhtinaskuntaan. Erityisen huomion kohteena oli yliopistonuoriso ja yliopistolaitokset. Osittain tästä syystä Kuninkaallinen Turun Akatemia siirrettiin Helsinkiin, jonne perustettiin "Keisarillinen Aleksanterin-yliopisto Suomessa" vuonna 1828. Suomen suuriruhtinaskunnassa keisarin kontrolli joko toimi hyvin tai suomalaiset olivat lojaaleja (tai välinpitämättömiä) Pietarin keskusvallan suhteen; maa oli Venäjänmaan yksi rauhallisimmista kolkista. Nikolai I myönsi tämän todetessaan levottomuuksien aikana: ”Jättäkää suomalaiset rauhaan, se on provinssi, joka ei ole aiheuttanut minulle minuutinkaan huolta”. Nikolain valtavuosia 1848–1852 on historiankirjoituksessa kutsuttu hiljaisuuden ajaksi tai imperiumin vastaiskuksi, joka päättyi lopulta koko Venäjää vavisuttaneeseen kriisiin Mustanmeren suunnassa.
Oolannin sota.
Suurvaltapoliittinen tilanne Euroopassa johti Venäjän sotaan ensin Turkkia vastaan vuonna 1853, ja myöhemmin Ranskaa ja Britanniaa vastaan vuosina 1854–1855. Sota käytiin pääasiassa Mustallamerellä ja Krimin niemimaalla, mutta taistelut ulottuivat lopulta myös Itämerelle ja Suomen suuriruhtinaskuntaan "Oolannin sodan" (1854–1855) nimisenä konfliktina. Siinä Britannian laivaston osasto kävi Venäjää vastaan hävityssotaa, vahingoittaen suomalaisia rannikkokaupunkeja (mm. Helsinki,Hamina, Kokkola, Kotka, Oulu, Raahe) ja niiden satamia, sekä tuhoten Bomarsundin linnoituksen Ahvenanmaalla ja Svartholman linnoituksen Loviisassa. Kokkolassa paikallisen väestön kokoama vapaaehtoinen joukko-osasto yllätti brittijoukot ja torjui niiden hyökkäyksen Kokkolan satamaa vastaan. Sodan kuuluisin taistelu oli Viaporin pommitus 9.–11. elokuuta 1855. Siinä brittilaivaston, Viaporin tykistöä kaksi kertaa pitemmän kantomatkan omanneet, laivatykit tulittivat linnoitusta turvalliselta etäisyydeltä. Maihinnousua ei yritetty vaan päätarkoituksena oli ilmeisesti sitoa keisarin joukkoja Itämerelle ja aiheuttaa venäläisille arvovaltatappio. Sen lisäksi Viaporin puolustajat menettivät 55 kaatunutta ja 204 haavoittunutta. Oolannin sota oli suomalaisten historian viimeinen vain ”sotilaiden sota”. Helsingin siviiliväestö saattoi seurata kaikessa rauhassa Viaporin pommitusta Ullanlinnan kallioilta. Sen jälkeen ei koskaan enää, totaalisten sotien kauden alettua 1900-luvulta lähtien.
Tappion voima.
Häviö Krimin sodassa aiheutti Venäjällä sisäisen kriisin, jonka vuoksi maassa aloitettiin voimakas taloudellinen ja yhteiskunnallinen uudistusohjelma, uudeksi keisariksi 3. maaliskuuta vuonna 1855 valitun Aleksanteri II toimesta. Hän poisti Venäjältä maaorjuuden vuonna 1861, erotti toimeenpano- ja tuomiovallan toisistaan vuonna 1864 sekä uudisti kunnallispolitiikkaa. Pyhän Raamatun suomenkielinen käännöskomitea asetettiin senaatin päätöksellä 11. huhtikuuta 1861, jota johti A. W. Ingman ja professori Gabriel Geitlin. Suomessa uusi keisari sai aikaan merkittävän taloudellisen ja henkisen edistymisen. Aleksanteri II on kutsuttu ”vapauttajakeisariksi”, jonka patsas pystytettiin myös Helsingin senaatintorille. Todellisuudessa hän joutui sopeutumaan uuteen tilanteeseen: jos uudistuksia ei olisi tehty ylhäältäpäin, reformivaateet olisivat voineet purkautua hallitsemattomina alhaaltapäin. Aleksanteri II valtakaudella Venäjän voiman palauttaminen sekä yhtenäisyyden säilyttäminen ja lisääminen olivat politiikan punaisena lankana. Tavoitteen saavuttamiseksi keisari tasapainoili maan taloutta vahvistavien vapauksien ja toimenpiteiden sekä sisäistä kontrollia lisäävien toimien välillä. Erityisen hankala tapaus oli vuonna 1863 puhjennut Puolan kapina, joka lopulta kukistettiin verisesti, ja jonka jälkeen alkoi santarmilaitoksen voimakas kehittäminen.
Suomen suuriruhtinaskunnan suhteen, Nikolai I tapaan, Aleksanteri II ei suoralta kädeltä hyväksynyt suomalaisten asemaa. Itsevaltiutta kannattanut uusi keisari allekirjoitti Suomea koskevan hallitsijanvakuutuksensa vasta kun maan hallintatapaa koskevan ehdotuksen kohta ”konstitutioiden mukaan” oli vaihdettu sanoihin ”entisten säädösten mukaan”. Tällä Aleksanteri II halusi korostaa sitä, ettei Suomella ollut sellaisia "konstitutioita", joilla valta olisi jaettu keisarin ja valtiopäivien kesken. Yleisen järjestyksen ylläpitoa varten maahan perustettiin Suomen santarmilaitos vuonna 1867 ja Suomen rautateiden santarmipoliisihallitus vuonna 1870.
Kokonaisuutena Venäjän tappio Krimin sodassa ja Aleksanteri II hallintakausi johtivat kuitenkin Suomen suuriruhtinaskunnan kannalta hyvin myönteiseen valtiollisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen aikaan.Kruununperillisenä Suomen Keisarillisen Aleksanteri-Yliopiston kanslerina toiminut keisari vieraili Helsingissä 24. maaliskuuta 1856 ja antoi Suomen senaatille viisikohtaisen valtuuskirjeen merkittävien muutosten aikaansaamiseksi maan teollisessa kehityksessä, liikenneyhteyksissä, kaupassa ja merenkulussa sekä koulu- ja kansansivistyksen edistämisessä. Kenraalikuvernööriksi määrättiin liberaali Baltian saksalainen kenraali Wilhelm Berg. Tätä merkittävämpi päätös oli erottaa aiemmin suuriruhtinaskunnan taloushallinnossa keskeisesti vaikuttanut, merkantilistista taloutta edistänyt, Lars Gabriel von Haartman tehtävistään vuonna 1858. Hänen tilalleen valittiin taloudellisen liberalismin opit omaksunut Fabian Langenskiöld.
Maa-valtiopäivät.
1860-luvun vapauden ilmapiirissä Suomen suuriruhtinaskunnan säädyt alkoivat esittää vaatimuksia suuriruhtinaskunnan maa-valtiopäivien koolle kutsumisesta. Aloite tuli säädyiltä, ja erityisesti niiden alemmilta portailta eli papistolta, porvareilta ja talonpojilta. Heidän näkemyksensä mukaan 1800-luvun alkupuoliskon ”valtioyö” oli suosinut aatelistoa ja korkeinta virkamiehistöä. Vaade johti kuitenkin arvovaltakiistaan keisari Aleksanterin ja suomalaisten välillä, koska Venäjän itsevaltias olisi halunnut pitää aloitteen tässäkin asiassa itsellään. Maa-valtiopäiväkiista ratkaistiin, kuten usein muutkin kriisit, Suomen suuriruhtinaskunnan ulkopuolella, tällä kertaa Puolassa. Puolalaiset olivat esittäneet vastaavia vaateita kuin suomalaiset, mutta ne oli torjuttu vielä jyrkemmin. Tämä johti veriseen Puolan kapinaan tammikuussa vuonna 1863. Rauhoittaakseen tilannetta Venäjällä Aleksanteri II lopulta ilmoitti armeliaasti, että aina rauhallisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa maa-valtiopäivät kutsutaan koolle 15. syyskuuta 1863. Puolasta sen sijaan tehtiin Venäjän kenraalikuvernementti. Suomalaisten odotuksiin nähden sekä vuoden 1863 että niitä seuranneet vuoden 1867 maa-valtiopäivät olivat suuri pettymys, koska todellista poliittista valtaa säädyille ei annettu. Vuonna 1869 keisari laati uuden valtiopäiväjärjestyksen, jonka mukaan valtio-maapäivien sallittiin kokoontua säännöllisesti viiden vuoden välein.
Keisarin murha.
Narodnaja volja -terroristiliikkeen jäsenet murhasivat pommiattentaatissa Pietarissa 13. maaliskuuta 1881 keisari Aleksanteri II, joka oli juuri hyväksynyt suunnitelman Venäjän parlamentin perustamisesta ja jonkin asteisesta vallan jakamista sille. Murhan taustalla vaikuttivat sekä maassa pitkään kestänyt Romanovien itsevaltius että vapautuspolitiikan ja konservatiivisten toimien ristiriitaisuus ja niiden erilainen kohdentuminen eri kansanosiin. Teon suoritti vain kolmen narodnikin ryhmä, pääsuunnittelijana nuori Sofja Perovskaja, jonka valkoisen nenäliinan heilautus sinetöi keisarin kohtalon. Toisaalta parlamentin perustaminen emämaassa olisi todennäköisesti ollut suomalaisten autonomian kannalta haitallinen ratkaisu.
Aleksanteri II seurasi keisari Aleksanteri III valtakausi vuosina 1881–1894. Aleksanteri III hallitsemaa Venäjää on kuvattu termillä poliisivaltio. Hänen kautensa aikana Venäjän keskushallinto, pyrkimys yleisvaltakunnalliseen lainsäädäntöön ja santarmilaitos vahvistuivat merkittävästi, vastareaktiona keisarin murhalle ja muille levottomuuksille. Suomen suuriruhtinaskunnan suhteen Aleksanteri III kausi oli kaksijakoinen sikäli, että hän vahvisti hallitsijanvakuutuksessaan suomalaisten aiemman aseman ja salli valtio(maa)päivien kokoontua kolmen vuoden välein. Merkittävin myönnytys suomalaisille oli, että säädyt saivat valtiopäivillä esitysoikeuden vuoden 1886 valtiopäiväjärjestystä koskeneella manifestilla. Toisaalta valtakauden loppuvaiheessa vuonna 1889 suuriruhtinaskuntaan kohdistettiin yhtenäistämis- ja venäläistämistoimet.
Suomalainen kansakunta muutoksessa.
Keisari Aleksanteri II valtakauden alun ”vapauden aika” oli tuon ajan suomalaisille sukupolville vastaavanlainen merkittävä kokemus kuten myöhemmin olivat vuoden 1905 suurlakko, maaliskuun vallankumous vuonna 1917 tai Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991.
Väestönkasvu.
Suomen suuriruhtinaskunnassa väestönkasvu oli voimakasta koko 1800-luvun ajan, mutta 1900-luvun alussa kasvu hidastui. Vuonna 1810 väkiluku oli 863 000 (+185 000 henkeä Viipurin läänin liityttyä suuriruhtinaskuntaan), vuonna 1870 väestöä oli 1 770 000, vuonna 1891 väestömäärä oli 2 380 000, vuonna 1901 2 656 000, vuonna 1910 2 930 000 ja vuonna 1917 väkiluku oli 3 130 000. Kasvu oli keskimäärin noin prosentti vuodessa. Etelä-Suomessa väestönlisäys oli alhaisempi, alle prosentin vuodessa, Keski- ja Pohjois-Suomessa lisäys oli korkeampi, yli prosentin vuodessa. Suuri väestönlisäys erityisesti maan vähemmän kehittyneissä osissa johti toisaalta muuttoliikkeisiin Suomen sisällä, mutta erityisesti ulkomaille. 1800-luvun lopulta ensimmäisen maailmansodan alkuun mennessä 280 000 suomalaista muutti Yhdysvaltoihin. Paluumuuttajia ”ameriikan raitilta” oli myöhemmin noin 80 000 henkeä. Suuriruhtinaskunnassa Kotkaa kutsuttiin savolaisten ”ameriikaksi”, sen teollisuuden tarjoamien hyvien työmahdollisuuksien takia. Teollistumisen edetessä Itä-Suomesta suuntautui Etelä-Suomeen voimakas sisäinen muuttoliike. Ensimmäisen maailmansodan alkuun mennessä maaseudulta muutti kaupunkeihin yhtä paljon suomalaisia kuin heitä oli muuttanut ulkomaillekin.
Nälkävuosien katastrofi (1867–1868).
Voimakas väestönkasvu vuosina 1810–1870 ja siihen nähden vielä heikosti kehittynyt maatalous sekä vajavainen viljan viljely ja muutkin talousvaikeudet maataloudessa 1860-luvulla johtivat yhdessä poikkeuksellisten ilmastollisten äärivaihteluiden kanssa vuosina 1867–1868 vakavaan ruokapulaan ja nälänhätään, jonka aikana menehtyi noin 100 000–120 000 suomalaista eli 7 prosenttia väestöstä. Heistä noin 50 000 oli alle 15-vuotiaita lapsia.
Vuoden 1867 viljasato ja perunasato epäonnistuivat lähes täysin. Karjataloudessa vaikeuksia oli ollut jo 1860-luvun alusta lähtien.
Toukokuussa kolmen viikon aikana satoi lunta ja sitä oli maassa vielä kesäkuussakin. Jäät lähtivät esimerkiksi Pirkanmaan Näsijärvestä vasta 17. kesäkuuta, Lahden Vesijärvestä 12. kesäkuuta ja Päijänteestä 15. kesäkuuta. Leipäviljasadon lopullinen menetys varmistui 4. syyskuuta 1867 ankaraan pakkasyöhön, joka tuhosi heinäkuussa kasvuun päässyttä viljaa koko maassa. Aamulla syyskuun neljäntenä jäätyneet rukiin tähkät kilisivät toisiaan vasten. Suomeen syntyi vakava viljapula eikä ulkomaista viljaa saatu riittävästi maahan, koska varhaisen talven vuoksi meret jäätyivät ennenaikaisesti. Lisäksi rautatieyhteys Pietarista Suomeen oli vielä keskeneräinen. Osasyynä pulaan oli liiallinen toiveikkuus sadon suhteen. Maan keskushallinto ei reagoinut tilanteeseen riittävän ajoissa eikä se ollut varautunut huonoimpaan vaihtoehtoon, vuosien 1862 ja 1865 heikoista sadoista huolimatta. Valtiontalous oli heikossa kunnossa, joten tilanteessa oli turvauduttava lainan ottoon korvaavan viljan saamiseksi. Lainarahan hankintaa vastustettiin myös Suomen markan suojaamiseksi. Viljan osto ulkomailta oli lisäksi hankaloitunut sekä saatavuuden että hinnan takia, koska sadot olivat olleet huonoja muuallakin Euroopassa 1860-luvulla.
Hätäruoan ja viimeisten ruokavarastojen avulla selvittiin jotenkuten yli poikkeuksellisen ankaran talven 1868, joka päättyi poikkeuksellisen lämpimään kevääseen huhtikuussa. Tammi-helmikuulla 1868 kuolleisuus nousi jo jonkin verran, mutta maaliskuusta lähtien suomalaisia kohtasi ennennäkemättömän nopea tuho. 1860-luvun alussa suomalaisia oli kuollut keskimäärin noin 4 000–7 000 henkeä kuukaudessa. Maalis-elokuussa 1868 heitä menehtyi 10 000–25 000 henkilöä kuukaudessa. Tällä kertaa "toukokuu oli kuukausista julmin", lähes 25 000 suomalaista kuoli nälkään ja tauteihin. Synkimpiä kuolinseutuja olivat Satakunnan keski- ja pohjoisosat, Hämeen länsiosat ja Kanta-Häme, Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaa sekä Pohjois-Karjala. Pahiten kärsineillä seuduilla 25 prosenttia väestöstä menehtyi. Alhaisin kuolleisuus oli Ahvenanmaalla ja Lapin alueella.
Epäedulliset sääolot aiheuttivat vakavan kadon myös Pohjois-Venäjällä ja Ruotsissa, mutta siellä kuolonuhrien määrä jäi selvästi alhaisemmaksi kuin Suomen suuriruhtinaskunnassa. Ero selittynee pääosin Suomessa riehuneella epideemisellä sairaudella, jota aikalaislääkärit kutsuivat lähinnä tyyfukseksi eli lavantaudiksi. Jälkikäteen on arvioitu, että kyseessä oli itse asiassa tautiryhmä, johon kuuluivat lavantauti, pilkkukuume, toisintokuume ja influenssa. Taudit lisäsivät merkittävästi kuolleisuutta nälän heikentämässä suomalaisväestössä. Epidemian lähtöpisteenä on arvioitu olleen Pietari, josta epidemia kulkeutui sotaväen mukana Suomen suuriruhtinaskuntaan, aluksi muun muassa Hämeenlinnan kaupungin kasarmeille. Ahvenanmaan ja Lapin alhaiset kuolleisuusluvut vuonna 1868 selittyisivät siten niiden eristyneisyydellä Etelä-Suomesta.
Osa nälän ahdistamista suomalaisista lähti pitkillekin kerjuu- ja pakomatkoille, joiden varrella heitä majoitettiin ahtaisiin väliaikaistiloihin. Niissä tautiepidemia levisi ja iski nälän heikentämiin vaeltajiin ja myös ympäristön asukkaisiin kohtalokkain seurauksin (Suomen lääkärikunnastakin kuoli noin 10 prosenttia vuonna 1868). Aikalaiskuvauksissa Suomen maanteitä pitkin laahustaneita heikkokuntoisia ihmisparkoja kutsuttiin "haamujen kulkueiksi". Nälkävuosien katastrofi varjosti suomalaista sielun maisemaa pitkään. Se loi synkän kontrastin 1870-luvulta alkaneeseen positiivisen kehitysuskon sävyttämään ilmapiiriin. Kevään 1868 kauhistuttava muisto lienee myös vaikuttanut alitajuisesti kansalaisten reaktioihin, kun seuraava merkittävä ruokapula iski vuonna 1917.
Suomen kielen asema.
Johan Vilhelm Snellman esitti 1840-luvulla, että suomenkielistä kirjallisuutta on pyrittävä edistämään kansan sivistystason kohottamiseksi ja kansallishengen kehittämiseksi. Snellmanin syntymäpäivänä 12. toukokuuta vietetään edelleen suomalaisuuden päivää. Vuonna 1841 suomen kieli otettiin ensimmäisen kerran oppiaineeksi kouluihin.
Rahvaan nousua alettiin pelätä Pariisin mellakoiden 1848 jälkeen vaikka suomalaiset olivatkin Nikolai I:n mielestä rauhallisia alamaisia. 19. maaliskuuta 1850 sääti kenraalikuvernööri A. S. Menšikov sensuuriasetuksen, jolla kiellettiin suomenkielisten lehtien ja kirjallisuuden julkaisu uskonnollista ja tiettyä tietokirjallisuutta lukuun ottamatta, taustalla asetukseen vaikutti myös ruotsinkielinen virkamiehistö ja yläluokka. Asetus kumottiin Aleksanteri II:n valtakaudella 27. helmikuuta 1860. Hänen hallintokaudellaan annettiin 1. elokuuta 1863 kieliasetus, joka nosti suomen kielen tasavertaiseen asemaan ruotsin kanssa 20 vuoden siirtymäajan jälkeen. Vuoden 1902 kieliasetuksen myötä suomi nousi samaan asemaan ruotsin kanssa, tosin silloisten venäläistämistoimien vuoksi molemmat kielet alistettiin venäjän kielelle.
Teollistuminen ja talouden kehitys.
a> tehtaiden tärkein tehdasrakennus ja Suomen ensimmäinen moderni tehdasrakennus.
Suomessa teollistuminen alkoi myöhemmin ja se toteutui vaatimattomampana kuin Länsi-Euroopassa, mutta toisaalta teollistuminen oli suhteellisen nopeaa. Ruotsin valtakauden lopussa suomalaisalueet olivat teollistuneet vielä varsin vaatimattomasti. Merkittävin teollisuuden haara oli tuolloin lähinnä Etelä-Suomeen syntynyt ruukkiteollisuus, esimerkiksi Pohjan pitäjän Fiskarsissa. Sama kehitys jatkui aluksi Suomen suuriruhtinaskunnassakin, suomalaisvirkamiehistö edisti lähinnä maatalouden ja ruukkien toimintaa. Teollisen toiminnan ja käsityön välinen ero oli hämärä 1800-luvun alussa, niiden yhteenlaskettu työntekijä määrä oli vuonna 1815 11 700 henkeä. Varsinaisia tehdastyöläisiä oli vuonna 1820 3 500 henkeä. Suuriruhtinaskunnan hallinnon kielteisistä toimista riippumatta ja huolimatta suomalainen sahateollisuus alkoi kehittyä 1800-luvun alusta lähtien ”omia teitään”, koska puutavaran kysyntä Euroopassa oli suurta ja se kasvoi tasaisesti. Tekstiiliteollisuuden kehitys oli 1800-luvun alussa muuten varsin vaatimatonta, mutta Tampereella James Finlayson teki merkittävän päänavauksen perustaessaan kaupunkiin puuvillakehräämön vuonna 1828. Tehtaan syntyyn vaikutti kuitenkin myös valtiollinen tuki, nimeltään "Privilegium Tammerfors", jonka mukaan perustaja saattoi tuoda toiminnan alkuvaiheessa raaka-aineet ja koneet Tampereelle, ja viedä valmiit tuotteet maasta Venäjälle tullitta.
Teollistumisen kokonaiskehityksen kannalta 1840-luku, mutta erityisesti 1850–1870-luvut olivat ratkaisevia, koska tuolloin sekä Venäjän keskushallinto että suuriruhtinaskunnan omat virkamiehet alkoivat edistää teollista kehitystä, keisari Aleksanteri II:n käskystä. Merkittävä käännekohta Suomen teollistumisessa oli Krimin sodan jälkeen, vuonna 1856 käynnistetty talouden uudistusohjelma. Sen tarkoituksena oli korvata sodasta aiheutuneet tuhot Suomelle kauppaa ja merenkulkua edistämällä, mutta siihen oli myös sijoitettu finanssien ja teollisuuden uudistaminen. Tämän talouden uudistusohjelman myötä annettiin vuonna 1861 uusi metsäasetus, johon kuului sahauksen vapauttaminen ja höyrysahojen käyttö. Näin sahatavaran tuotanto ja vienti ulkomaille lisääntyi merkittävästi juuri 1860-luvun aikana. Sahatavaran vientiä seurasi puumassan, ja paperin vienti, joista tuli merkittäviä vientituotteita erityisesti Venäjälle. Merkantilistinen talousjärjestelmä purettiin ja se teki tilaa Länsi-Euroopassa syntyneelle liberalistiselle, sekä L.G.Haartmanin edistämälle kameralistiselle talousajattelulle. Vuonna 1879 Suomen suuriruhtinaskuntaan säädettiin täydellinen elinkeinovapaus, ammattikuntajärjestelmä oli purettu jo vuonna 1868. Yhtä merkittävä lainsäädännöllinen muutos oli työväestöön (ns. epäitsenäinen väestö) kohdistuneen laillisen suojelun järjestelmän purkaminen vuonna 1880. Uudet lait sallivat väestön vapaan muuton suuriruhtinaskunnassa ja määrittivät työsuhteen tasavertaiseksi työntekijän ja työnantajan väliseksi yksityiseksi sopimukseksi.
Vesimyllyt tehdassaleiksi.
Teollisuustyöväestön määrä suuriruhtinaskunnassa oli vuonna 1860 11 800 henkeä, vuonna 1890 55 000, vuonna 1910 100 000–120 000 ja vuonna 1913 150 000 henkilöä. Olennaista kehityksessä oli kaupunkityöväen määrän kasvu: vuonna 1870 kaupunkityöväestön kokonaismäärä (perheineen) oli 150 000 henkeä ja vuonna 1910 vastaava luku oli 608 000 henkilöä. Teollistumiskehityksen kärjessä kulki metsäteollisuus, ennen kaikkea sahat. Vuodesta 1857 alkaen sallittiin höyrysahojen käyttö, mikä synnytti Länsi-Euroopan markkinoille suuntautuneita merkittäviä vientisahoja Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikoille suurimpien jokien eli parhaiden uittoväylien suulle. Suurimmat sahateollisuuden keskittymät sijaitsivat Kemissä, Kotkassa, Porissa, Oulussa ja Viipurissa. Kokonaistuotanto oli vuosina 1885–1889 1,8 miljoonaa kuutiometriä vuodessa ja vuosina 1909–1913 3,7 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Vuonna 1913 työntekijöitä sahoilla oli 27 000 henkeä. 1860-luvulla perustettiin ensimmäiset puuhiomot, mikä johti paperiteollisuuden syntyyn Suomen suuriruhtinaskunnassa. Energianlähteenä oli pääasiassa vesivoima, ja Etelä-Suomen suurimmat kosket valjastettiinkin teollisuuden käyttöön. Paperiteollisuus kehittyi nopeasti sulfiitti- ja sulfaattiselluloosatekniikan kehittämisen jälkeen, ja jo 1880-luvulla suuriruhtinaskunnan paperiteollisuus oli teknisesti varsin korkealuokkaista. Suurteollisuudeksi se kehittyi 1900-luvun alkupuolella. Merkittävimmät tehtaiden keskittymät syntyivät Kymijoen (Kuusankoski) ja Ylä-Vuoksen (Jääski, Ruokolahti) varsille, Tampereelle ja sen lähialueella (Kyröskoski, Mänttä, Nokia, Valkeakoski), Poriin ja Varkauteen sekä Kemijoelle. Paperituotteiden vuosituotanto kasvoi 30 000 tonnista vuosina 1895–1899 148 000 tonniin vuosina 1910–1913. Vientitulojen kannalta sahatavara ja raakapuu olivat kuitenkin pitkään avainasemassa; vuonna 1910 pitemmälle jalostettujen paperituotteiden osuus oli 11 prosenttia metsäteollisuuden kokonaisviennistä. Suuriruhtinaskunnan kokonaisviennistä metsäsektorin osuus oli 75 prosenttia.
Tekstiiliteollisuuden kasvu kiihtyi 1840-luvulla, ja se jatkui voimakkaana 1850–1870-luvuilla. Tampereen kaupungista kehkeytyi Suomen suuriruhtinaskunnan teollistumisen merkittävin keskus, jossa erityisesti puuvilla- ja pellavateollisuus kehittyivät nopeasti. Tuotteiden suuri kysyntä perustui pääasiassa Venäjän kasvaviin sisämarkkinoihin, emämaassa ei juurikaan ollut tamperelaisten kanssa kilpailuun kyennyttä puuvillan jalostusta. Tekstiiliteollisuudella oli lisäksi merkittäviä sosiaalisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia, koska se kohotti naisen merkitystä työelämässä. Tampereen tehtaitten työntekijöistä jopa ⅔ oli nuoria maalta muuttaneita naisia. Lainsäädännöllisesti naisista tehtiin täysvaltaisia kansalaisia vuonna 1864. 1840-luvulla tekstiiliteollisuutta oli syntynyt myös Turkuun ja Forssaan, sekä vuonna 1892 Hyvinkäälle, mutta tehtaat eivät kyenneet horjuttamaan Tampereen valta-asemaa.
Metalliteollisuuden kasvu oli hidasta vuoteen 1850 asti, mutta sen jälkeen kehitys nopeutui ja konepaja- ja valimoteollisuus syrjäyttivät perinteisen ruukkitoiminnan. Osa uusista tehtaista rakennettiin vanhojen ruukkien yhteyteen. Vuonna 1850 metalliteollisuuden uusien tuotantohaarojen tuotteiden jalostusarvo oli 140 000 hopearuplaa, mutta vuonna 1860 se oli jo 850 000 hopearuplaa. Niiden pääasiallinen vientikohde oli Venäjän sisämarkkinat, emämaan alan teollisuus oli kehittymätöntä tai se kärsi raaka-ainepulasta Venäjän huonojen kuljetusyhteyksien takia. Merkittävää metalliteollisuutta syntyi Helsinkiin, Högforsiin, Lahteen, Ouluun, Poriin, Tampereelle, Turkuun, Varkauteen ja Viipuriin.
Maatalousvaltainen suuriruhtinaskunta.
1800-luvulla alkaneesta teollistumisesta ja kaupungistumisesta huolimatta Suomen suuriruhtinaskunta oli leimallisesti maatalousmaa: vuonna 1815 teollisesta toiminnasta suoraan elantonsa sai 1,5 % suomalaisista, vuonna 1870 osuus oli 4 % ja vuonna 1910 noin 10 %. Maatalouteen liittyvät elämäntavat ja kulttuuri olivat siten vallitsevia. Ne olivat merkittävältä osaltaan peräisin Ruotsin valtakaudelta. Olennaisin ero Venäjään oli, että Ruotsin kuningaskunnassa ei ollut toteutettu maaorjuutta, ja tilanne säilyi ennallaan suuriruhtinaskuntakaudellakin. Itä-Suomessa harjoitettiin lisäksi vielä vapaamuotoista kaskikulttuuria. Suuriruhtinaskunnassa maatilojen asema tuotannon kannalta vaihteli suuresti etelä-pohjois- ja lounais-koillissuunnissa sekä ilmasto- ja maaperäolosuhteiden että tilakoon suhteen. Viljelyyn sopivaa maata oli kaikkiaan noin 9 % Suomen pinta-alasta. Parhaat maat sekä ilmasto-olosuhteet olivat Lounais- ja Etelä-Suomessa, jonne keskittyivät myös suurimmat maatilat (peltopinta-ala >50–100 ha). Vauraimmat tilat Uudellamaalla, Varsinais-Suomessa, Turun ja Porin läänin eteläosissa ja Etelä-Hämeessä olivat kartanoita, jotka oli syntyneet ruotsalaisvallan aikana kuninkaiden aatelistolle antamina privilegioina. Vastakohtana näille seuduille oli Koillis- ja Pohjois-Suomi, jotka olivat leimallisesti pientilojen (peltoa <3–10 ha) aluetta. Siellä sääolot ja heikompi maan laatu rajoittivat viljelyä. Viipuri lääni oli sikäli erikoisessa asemassa, että liitettäessä ns. Vanha Suomi suuriruhtinaskuntaan talonpojille jaettiin noin miljoona hehtaaria uutta maata. Tuloksena oli runsaasti pientiloja, ja hyvin tasainen tilakoko, kartanoita alueella oli vähän. Toisaalta kaskiviljelyn päättyminen loi alueelle suuren niin sanotun loisväestön. Keskimääräinen tilakoko Suomen suuriruhtinaskunnassa oli 10–25 ha, ja sitä edusti pääosa Pohjanmaan maatiloista. Kuten Viipurin läänissäkin, Pohjanlahden itäisen rannikkoalueen maatilat olivat pinta-alaltaan poikkeuksellisen saman suuruisia, mutta kookkaampia kuin Itä-Suomessa.
Maatalouspolitiikka muuttui 1800-luvun aikana, sen alkuvuosikymmenien muun muassa tullisäädösten avulla suojatusta agraarimerkantilismista vapaata markkinataloutta kohti. 1800-luvun lopulta lähtien maatalouden kannattavuus oli täysin riippuvainen kotimaisista ja ulkomaisista markkinoista. Valtiovalta ei suojannut maataloutta tulleilla eikä maksanut viljelijöille hintatukea. Markkinavaikutusten yleispiirre oli, että suomalaisen viljan viljelyn asema heikkeni ja karjatalouden asema vahvistui. Maahan tuotiin emämaasta tullivapaasti viljaa, ja myös Saksasta tuodun halvan viljan osuus oli suuri. Lopulta 1910-luvulla ulkomaisen leipäviljan osuus oli 99 % maan tarpeesta, ja maatalousvaltaisessa suuriruhtinaskunnassa jopa maanviljelijätkin ostivat leipäviljaa. Suomi oli siis hyvin riippuvainen vieraasta viljasta, mutta toisaalta suuntaus mahdollisti siirtymisen hyvin kannattavaan voin tuotantoon. Voilla oli laajat ja tuotteliaat markkinat sekä Venäjällä että Länsi-Euroopassa. Suuriruhtinaskunnasta vietiin voita 1860-luvulla kolme miljoonaa kiloa ja 1880-luvulla kuusi miljoonaa kiloa. Tuolloin voi oli puutavaran jälkeen tärkein vientituote. Voin tuotannon edellytyksenä oli voimakas meijeritekniikan ja -verkoston kehittäminen, ja siten 1890-luvulla maassa oli jo 850 separaattoreilla varustettua meijeriä.
Suomalainen markkinatalous.
Viimeistään 1800-luvulla suomalaisten talouselämä kiinnittyi tiiviisti kansainväliseen talouteen ja markkinoihin. 1900-luvun alussa ulkomaankaupan osuus maan kansantuotteesta oli yli 50 %. Suomalaisilla oli hieman erikoinen asema lännen vahvasti kilpailtujen markkinoiden ja idän heikommin kilpailtujen markkinoiden välissä. Venäjällä merkittävä tekijä oli lisäksi Pietarin suurkaupungin läheisyys, ja sen suuri kulutustaso ja taloudellinen toiminta. Karjalankannaksen taloudelle Pietari oli ratkaisevassa asemassa, ja Terijoen lomakaupungissa myös turismi oli merkittävässä asemassa. Lisäksi Pietarin tarjoamien työpaikkojen vuoksi kaupunkiin muutti Kaakkois-Suomesta merkittävä määrä suomalaisia. Helsingin jälkeen suomalaisperäistä kaupunkilaisväestöä olikin eniten Pietarissa. Suomen suuriruhtinaskunnan ja emämaan väliselle kaupalle oli luonteenomaista pitemmälle jalostettujen metalli-, tekstiili- ja puuteollisuuden tuotteiden vienti Suomesta Venäjälle, ja toisaalta raaka-aineiden ja ennen kaikkea viljan runsas tuonti emämaasta suurituhtinaskuntaan. Länsi-Eurooppaan suuntautuneessa kaupassa alhaisen jalostustason omanneiden metsäteollisuustuotteiden (sahatavara, raakapuu) ja toisaalta voin viennillä oli ratkaiseva asema. Vaikka jalostamattoman puun hinta oli alhainen kaupan rahallinen arvo muodostui korkeaksi, koska sen volyymi oli hyvin suuri.
Metsäteollisuuden merkitys suomalaisten taloudelle oli tärkeä myös sen suurten kerrannaisvaikutusten vuoksi. Laajeneva puukauppa toi merkittäviä tuloja maaseudulle, metsänomistajille, metsureille ja uittotyöläisille. Saha- ja muun metsäteollisuuden bruttotulosta 38 % jäi metsänomistajille kantorahana ja 29 % metsätyömiehille palkkatulona. Lisätuloja voitiin puolestaan käyttää muun muassa laajenevan karjantuotannon kehittämiseen. Lisäksi useat paperi- ja selluloosatehtaat syntyivät sisämaahan, koskien partaille, keskelle maaseutua, jolloin niiden vaikutus lähiyhteisöön oli välitön. Metsäteollisuuden koko tuotantoketju vaikutti merkittävästi palkkatyöväestön muodostumiseen myös maaseutuoloihin.
Teollistuminen alkoi kohottaa suomalaisten elintasoa: vuosina 1870–1910 reaalitulot ja kansantulo kaksinkertaistuivat. Vuosina 1870–1890 bruttokansantuotteen kasvu oli 20–25 % kymmenvuotiskausilla, ja se kohosi voimakkaasti vuosina 1890–1910. Lopulta talouskasvu kiihtyi ensimmäisen maailmansodankin aikana vuosina 1914–1917. Teollisuuden kasvuvauhti oli 1910-luvulla viisinkertainen maatalouteen verrattuna. Samalla palkkaerot maataloustyön ja teollisuustyön välillä kasvoivat, teollisuustyöväestön eduksi. 1800-luvun loppuun mennessä keskiverto kaupunkityöläiselle elintason nousu merkitsi siirtymistä jatkuvasta puutteesta vaatimattomaan toimeentuloon. Ammattitaitoisen (teollisuus)työntekijän elintaso kohosi selvemmin, taso oli tyydyttävä tuon ajan mitta-asteikossa. Suhteellisesti voimakkaimman elintason nousun työväestössä saavuttivat maatalouden maalaispiian tehtävistä kaupunkityöväestöön siirtyneet nuoret naiset, mutta toisaalta naisten palkkataso oli 60 prosenttia miesten palkkatasosta. Suomalaisten yleinen tulotaso oli keskitasoa Euroopassa, se oli alhaisempi kuin Länsi-Euroopassa, mutta korkeampi kuin Itä-Euroopassa.
Toisaalta tulo- ja varallisuuserot eri väestöryhmien välillä kasvoivat samaan tahtiin, ne olivat suurimmillaan 1910-luvulla. Rikkaimman ja köyhimmän vähemmistön välinen ero oli päätä huimaava, mutta valtaosa suomalaisista eli rahvas, oli elintasoltaan lopulta lähellä toisiaan. Lisäksi vapaan markkinatalouden ja vapautuneen elinkeinotoiminnan kääntöpuoli, taloudelliset lamakaudet, alkoivat koetella erityisesti teollisuustyöväestöä, esimerkiksi 1890-luvulla. Talouden taantumat paljastivat työväestön elonpohjan ohuuden ja epävarmuuden; lyhytkin työttömyysjakso saattoi johtaa hyvin vaikeaan tilanteeseen. Lamakaudet toisaalta loivat ja vahvistivat kurjistumisteorioita, mutta laajassa kokonaiskuvassa suomalaisen työväestön elintaso kohosi ja elinolot parantuivat 1870-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan tultaessa.
Kuljetusyhteydet ja tullit.
Suomen suuriruhtinaskunnan teollisten, taloudellisten ja sosiaalisten muutosten kannalta keskeistä oli, että maan keskushallinto aloitti keisarin kehotuksesta voimakkaan liikenneväylien rakentamisen ja kunnostamisen 1850-luvulla. Talouden merkantilistien ja liberalistien välillä oli erimielisyyttäkin siitä pitikö maassa edistää rautatieverkon vai vesireittien eli kanavien rakentamista. Vaikka kanavien haittapuolena oli jään muodostuminen talvella, molemmat kuljetusreitit kuitenkin tukivat erityisesti metsäteollisuuden kehitystä; kanavat toimivat uittoreitteinä ja rautateillä vietiin raaka-aineita ja valmiita tuotteita. Saimaan kanava oli maan suurin kanavahanke ja se valmistui vuonna 1856. Kanavaa käytti vuosina 1857–1870 noin 2  600 laivaa vuodessa. Merkittäviä hankkeita olivat myös Lempäälän, Muroleen ja Valkeakosken kanavat. Höyrykonetekniikan kehitys ja uudet kanavat käynnistivät lähinnä henkilöliikennettä palvelleen, vilkkaan pienikokoisten hyörylaivojen liikennöinnin kaikille suuriruhtinaskunnan suurille sisäjärville.
1860-luvulta lähtien rautatieverkko kehittyi vauhdikkaasti. Vuosina 1862–1881 valmistui päärunko Pietari–Viipuri–Kouvola–Riihimäki–Helsinki sekä Riihimäki–Tampere-, Riihimäki–Hanko- ja Tampere–Turku-radat. Vuosina 1882–1891 rakennettiin ratalinjat Tampere–Haapamäki–Seinäjoki–Vaasa, Seinäjoki–Kokkola–Oulu ja Kouvola–Kuopio. Vuosina 1892–1901 rataverkko ulotettiin Joensuuhun, Jyväskylään ja Poriin sekä vuosina 1902–1917 Kajaaniin. Rautatieverkolla liitettiin eripuolille maata syntyneitä teollisuuslaitoksia toisiinsa ja satamiin sekä tehostettiin maataloustuotteiden kuljetusta maan sisällä ja ulkomaille. Lisäksi junaliikenne, kuten myös järvien laivaliikenne, edisti suomalaisten muuttoliikettä kaupunkeihin ja teollistuneille seuduille. Myös puunkorjuun kannattavuus syrjäseuduilla kohentui tehokkaamman kuljetusverkon avulla. Rautatiet yhdistivät ja tiivistivät Suomen suuriruhtinaskuntaa sekä sisäisesti että emämaan suhteen. Toisaalta rautatieverkon kehittäminen oli emämaan osalta tärkeää myös sotilaallisesta näkökulmasta armeijan operatiivisen liikkuvuuden parannuttua.
Suomen suuriruhtinaskunnan tullijärjestelmä ja tullisäädökset määräytyivät Venäjän tullipolitiikan mukaan. Suomesta tehtiin oma tullialueensa ja maahan perustettiin tullihallitus vuonna 1812. Toiminnan alkuvaiheen keskeinen tavoite oli purkaa suuriruhtinaskunnan riippuvuutta Ruotsista ja estää ruotsalaisten tuotteiden halpatuonti Venäjälle. 1800-luvun alkupuoliskon tullipolitiikkaa leimasivat merkantilistinen suojamuuriajattelu, mutta tilanne muuttui 1850-luvulla. Tullista tuli yksi talouspolitiikan keino suuriruhtinaskunnan kehityksen edistämisessä. Ulkomailta voitiin tuottaa alhaisin tullein raaka-aineita ja koneita Suomen kehittyvälle teollisuudelle, ja toisaalta suuriruhtinaskunnasta Venäjälle vietävien tuotteiden tulli oli alhaisempi kuin Länsi-Euroopasta Venäjälle tuoduilla tuotteilla. Lisäksi Venäjä saattoi antaa suomalaisille tuotteille kiintiöitä vapaaseen tuontiin sen mukaan kuin ao. tuotteista oli emämaassa pulaa. Toisaalta vienti Venäjältä Suomeen oli tullivapaata, mutta tämä ei haitannut suomalaisteollisuutta niin kauan kuin venäläisteollisuus oli kehittymätöntä, ja tullivapaus osin myös ohjasi suuriruhtinaskunnan teollisuuden rakennetta. Tullien vaikutus näkyi suomalaisessa maataloudessa aiemmin kuvatulla tavalla, halvan viljan vapaan tuonnin kautta. Suuriruhtinaskunnassa, 1800-luvun loppupuoliskon voimakkaan talouden kasvun vuoksi tullimaksut olivat maan keskushallinnon suurin ja kasvava tulonlähde, ja muun muassa siksi omasta tullihallinnosta pidettiin tiukasti kiinni.
Kaupankäynti.
Vuonna 1859 annettiin asetus, jonka mukaan kauppoja oli mahdollista perustaa myös maaseudulle. Tuon ajan maa kaupat olivat valikoimiltaan varsin monipuolisia; samasta kaupasta saattoi ostaa muun muassa hevosen valjaita, öljylamppuja, suolaa, kahvia, posliiniastioita, tehdaskankaita ja rusinoita. Leipää, maitoa tai lihaa kaupoissa ei juuri myyty, koska maaseuduilla lähes jokaisella oli niitä omasta takaa.
Vauraimpien talojen emännät saattoivat nyt juhlistaa pyhäinpäiväänsä pukeutumalla tehdasvalmisteisiin vaatteisiin ja juomalla kahvia posliinikupeista. Metsäkaupoilla vaurastuttuaan talolliset saattoivat myös lähettää lapsensa kaupunkien oppikouluihin. Metsärahoja käytettiin myös maatalojen tehostamiseen. Isännät ostivat taloon höyryvoimalla toimivan koneen eli lokomobiilin, jolla pyöritettiin puimakonetta. Aikaa ja vaivaa säästyi runsaasti perinteiseen riihipuintiin verrattuna. Uudet tehdasvalmisteiset rauta-aurat muokkasivat peltoja ennennäkemättömän tehokkaasti. Maaseutu oli siirtymässä omavaraistaloudesta rahatalouteen, jossa ostettiin ja myytiin rahalla.
Raha.
Autonomian alussa 1809–1860 Suomessa käytettiin rahana sekä Ruotsin riikintaaleria että Venäjän ruplaa. Suomen Pankki perustettiin 1811 nimellä "Waihetus-Laina ja Depositioni-Contori Suomen Suuren-Ruhtinanmaassa". Krimin sodan jälkeisten talousvaikeuksien aikana Venäjä luopui hopeakannasta, joka tiesi Suomessakin taloudellisia vaikeuksia hopearahan loppuessa ja setelirahan muuttuessa arvottomaksi.
Vuonna 1859 J. V. Snellman ja Fabian Langenskiöld aloittivat operaation oman rahan saamiseksi. 4. huhtikuuta 1860 keisari Aleksanteri II määräsi Suomeen oman markan ja pennin. Markan arvo määriteltiin aluksi ruplan neljäsosaksi. Vuonna 1865 hopeamarkka julistettiin ainoaksi lailliseksi maksuvälineeksi Suomessa. Vuonna 1878 Suomen markka sidottiin Ranskan kultafrangiin, mikä merkitsi Suomen rahajärjestelmän eroamista Venäjän hopeakantaa käyttäneestä järjestelmästä. Sen sijaan Suomen raha oli osa kansainvälistä kultakantajärjestelmää, johon suurin osa länsimaista kuului.
Ruotsissa oli siirrytty gregoriaaniseen kalenteriin jo 1753 jättämällä kalenterista pois 11 päivää. Venäjän vallattua Suomen uusi kalenteri jäi voimaan ja asiakirjoihin merkittiin päivämäärät uuden ja vanhan luvun mukaan. 1800-luvulla ero oli 12 päivää, näin Porvoon maapäivien hallitsijanvakuutus päivättiin 15. maaliskuuta juliaanisen kalenterin mukaan ja 27. maaliskuuta gregoriaanisen kalenterin mukaan. 1900-luvun vaihteessa ero Suomen ja muun keisarikunnan välillä kasvoi päivällä lisää.
Yhteiskunnalliset ja sosiaaliset muutokset.
Jos suomalaisten vuosina 1810–1916 kokemia yhteiskunnallisia, taloudellisia ja sosiaalisia muutoksia tarkastellaan 2000-luvun alun näkökulmasta, ne näyttävät vähäpätöisemmiltä kuin 1900-luvulla tapahtunut monitahoinen kehitys. Sen sijaan aikalaisnäkökulmasta katsottuna suomalaisväestö eli 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa mullistusten aikaa sekä aineellisesti että henkisesti. Heidän oli vain huomattavasti vaikeampi vertailla kehitystä aiempiin vuosisatoihin kuin tämän päivän suomalaisilla.
Yhtenäistämisen tausta.
Vuosina 1899–1905 ja 1908–1917 emämaa Venäjä kohdisti Suomeen suuriruhtinaskuntaan yhtenäistämis- eli venäläistämispolitiikan, jota suomalaiset ovat kutsuneet "sortokausiksi" ja "routavuosiksi". Aiemmat valtakunnallistamista eli integraatiota koskeneet historiantulkinnat ovat korostaneet ajanjakson taustalla panslavismia ja Venäjän suurvaltapoliittisen aseman heikentymistä. Saksan keisarikunta nousi merkittäväksi valtatekijäksi Keski-Euroopassa 1800-luvun puolivälissä. Saksa muodosti yhdessä Italian ja Itävalta-Unkarin kanssa valtapoliittisen kolmiliiton. Lisäksi Turkki ja Britannia etelässä sekä Japanin vahvistuminen idässä Aasiassa haastoivat Venäjän mahtia. Sotilaspoliittiset tekijät olivat yksi keskeisimpiä tekijöitä Venäjän reaktioissa reuna-alueillaan. Keisarikunnan luoteisessa kulmassa Suomen suuriruhtinaskunnan merkitys pääkaupunki Pietarin etuvartiona kasvoi entisestään.
Uusimmat historiantulkinnat ovat laajentaneet kokonaiskuvaa. Niissä korostuu Venäjän sisäinen kehitys 1800-luvun alun hajanaisesta, heikon keskusjohdon omanneesta valtiosta, 1800-luvun loppupuoliskon vahvan keskusjohdon valtakunnaksi. Suomi kuten muutkin Venäjän valtaamat maat saivat oman hallinnon ja erivapauksia, koska Venäjä ei kyennyt niitä aluksi muuten hallitsemaan. Tilanne muuttui 1800-luvun aikana, ja Venäjä alkoi lopulta ottaa Suomen suuriruhtinaskunnankin haltuunsa.
Suomalaisten kohdalla myös taloudelliset tekijät olivat yhtenä syynä venäläisten halukkuuteen liittää maa kiinteämmin emämaahan. 1800-luvun puolivälistä lähtien teollinen vallankumous ja talouselämä olivat edistyneet Suomessa pitemmälle kuin Venäjällä; Viipurin takana sijainnut pohjoinen korpien ja järvien maa oli muuttunut nopeasti ja ohittanut emämaan taloudellisessa kehityksessä.
Laajassa kokonaiskuvassa Venäjän keisarikunnan reaktio "imperiumien aikakauteen" (1875–1914) oli samanlainen kuin muiden Euroopan sekä vanhojen että uusien suurvaltojen reaktiot: vallan, erityisesti sotilasvallan keskittäminen, hallinnon uudistaminen ja valtakuntien sisäinen yhtenäistäminen.
Valtakunnallistaminen.
Venäjän Suomen suuriruhtinaskuntaan kohdistama yhtenäistämispolitiikka alkoi keisari Aleksanteri III:n valtakaudella. Vuonna 1890 suunniteltiin Suomen oman tullilaitoksen ja rahapolitiikan lakkauttamista, mutta venäläisen liike-elämän vastustuksesta sitä ei lopulta suoritettu. Emämaassa pelättiin jatkuvasti voimistuvan suomalaisteollisuuden vahvaa kilpailua sisämarkkinoilla. Ainoa toteutunut integraatiotoimi tuossa vaiheessa oli vuoden 1890 postimanifesti, millä Suomen postilaitos yhdistettiin hallinnollisesti muun Venäjän valtakunnan postilaitokseen. Lisäksi Aleksanteri III valmisteli yleisvaltakunnallisen lainsäädännön vahvistamista koko Venäjän alueella, mutta suomalaisten osalta asia hautautui ns. Bungen komiteaan.
Vuonna 1894 Venäjän keisariksi nousi keisari Nikolai II, joka hallitsijanvakuutuksessaan vahvisti lähinnä säätyprivilegiot ja mainitsi suomalaiset vain asukkaina, ei kansakuntana tai kansana. Elokuussa 1898 Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööriksi nimitettiin tiukkaotteinen Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö kenraali Nikolai Bobrikov. Ennen virkaansa astumista hän selvitti maan tilaa hallitsijan näkökulmasta, ja totesi tilanteen Venäjän valta- ja sotilaspolitiikan kannalta huonoksi. Bobrikov laati Suomessa tarvittavista muutoksista luettelon, joka jälkikäteen sai suuren venäläistämisohjelman nimen. Keskeisin tavoite oli, suurvalta- ja sotilaspoliittisen tilanteen mukaisesti, liittää suuriruhtinaskunnan armeija Venäjän armeijaan, ja lisätä suomalaisten osuutta armeijan kustannusten hoidossa. Sotilastaktinen ja asetekninen kehitys sekä kiihtyvä varustelukilpa loi suurvaltoihin modernit massa-armeijat, joiden organisointi edellytti keskitettyä ylijohtoa, eikä reuna-alueiden pienet, erilliset joukot sopineet enää tähän järjestelmään. Venäjän sotaministeri Aleksei Kuropatkin vaikutti tältä osin voimakkaasti Bobrikovin toimiin Suomessa.
Tämän lisäksi Bobrikov pyrki sitomaan suuriruhtinaskunnan hallinnon tiukemmin emämaan hallintoon: Suomea koskevat asiat pyrittiin saattamaan lakeihin ja säädöksiin perustuviksi, ukaasien ja manifestien sijaan, venäjän kielen asemaa piti vahvistaa hallinnossa ja siviilivirat avata venäläisille sekä käynnistää lehdistösensuuri maassa. Lisäksi suunniteltiin taas suuriruhtinaskunnan tulli- ja rahajärjestelmien liittämistä emämaan vastaaviin järjestelmiin. Nykyisen historiantulkinnan mukaan yhtenäistämistavoitteissa ei lopulta ollut kyse suomalaisten etnisestä tai kulttuurisesta venäläistämisestä, vaan pääasiassa suuriruhtinaskunnan tiukemmasta sotilaallisesta ja hallinnollisesta kontrollista.
Ensimmäinen venäläistämiskausi.
Ensimmäinen venäläistämiskausi alkoi vuonna 1899, kun Nikolai II antoi suomalaisille helmikuun manifestin. Sen taustalla ei varsinaisesti ollut Bobrikovin laatima lista toimenpiteistä, vaan lähinnä kiista suuriruhtinaskunnan armeijan liittämisestä emämaan armeijaan. Sotaministeri Kuropatkin esitti armeijan muutosta jo vuonna 1898, mutta se aiheutti vastarintaa Suomen senaatissa, ja tämän johdosta Nikolai II päätti tarkentaa asetuksia ja helpottaa Suomea koskevaa yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä. Toisaalta puhtaasti suuriruhtinaskunnan sisäisten ja paikallisten säädösten ja asetusten säätämisjärjestykseen ei manifestissa puututtu. Suomalaisten aseman suhteen hankalin kohta manifestissa oli, että Nikolai II pidätti, itsevaltiuden mukaisesti, itsellään täyden päätösvallan siitä mitkä asiat olisivat yleisvaltakunnallisen ja mitkä paikallisen lainsäädännön alaisia. Itse asiassa Suomeen ulottunutta yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä oli toteutettu koko 1800-luvun ajan, kaikkiaan noin 200 sekä Venäjää että suuriruhtinaskuntaa koskevaa yhteistä lakia ja asetusta oli säädetty. Helmikuun manifestin aiheuttaman ristiriidan taustalla olikin enemmän se, että suomalaisten käsitys omasta asemastaan oli muuttunut, ja toisaalta venäläisten halu ja kyky säädellä suuriruhtinaskuntansa asioita oli lisääntynyt 1800-luvun loppuun mennessä.
Suuriruhtinaskunnan armeijan lakkautuksen lisäksi ennen vuoden 1905 käännettä Suomessa toteutui venäjän kielen aseman vahvistus virastojen virkakieleksi, rautatielaitoksen hallintouudistus, postimerkkiuudistus eli vaihto venäläisiin merkkeihin, lehdistösensuuri sekä ns. kolmikielisyys-säännös, jonka perusteella esimerkiksi kaupunkien katujen nimiä merkittiin myös venäjän kielisinä. Lopulta Nikolai Bobrikov sai vuonna 1903 kolmeksi vuodeksi diktaattorin valtuudet alamaisiinsa nähden, Balttian maiden mallin mukaisesti. Kuitenkin merkittävin valtakunnallistamisen aihe, vuonna 1902 toteutettu armeijauudistus osittain raukesi suomalaisten vastustukseen. Heidät vapautettiin lopulta kokonaan asevelvollisuudesta sotilasmiljoonilla. Keisari Nikolai II ja sotaministeri A. Kuropatkin olivat saaneet Suomen suuriruhtinaskunnan tiukempaan sotilaalliseen kontrolliin, mutta samalla menettäneet aiemmin rauhalliset alamaisensa.
Roudan aika.
1800-luvun lopussa Venäjän ja Suomen suuriruhtinaskunnan johtavan kerroksen väliset, siihen asti poikkeuksellisen vakaat ja rauhalliset suhteet kriisiytyivät. Lähtökohtana välien vakaudelle ja suomalaisen eliitin myötämielisyydelle tsaareja kohtaan oli ollut se, että vuonna 1809 he olivat saaneet johdettavakseen oman hallintokokonaisuuden, suuriruhtinaskunnan. Tämä poikkesi sekä Ruotsin valtakaudesta että esimerkiksi kapinallisesta Puolasta, jonka valtaeliitti päinvastoin oli menettänyt asemansa Venäjän vallattua maan. Venäjän puolelta suurvaltapoliittisesti vähämerkityksellisempi suomalaisalue "unohtui" ja jäi vaille suurta huomiota. Suuriruhtinaskunnan keskushallinnon ja säätyjen valtapoliittinen asema vahvistui 1800-luvun kuluessa niin maan sisäisten kuin myös emämaan toimenpiteiden vaikutuksesta. Suuriruhtinaskunnan alkuvaiheen, 1800-luvun puoliväliin asti ulottunut ”hiljaisuuden ja huomaamattomuuden” aika muuttui 1850-luvulta lähtien. Tuolloin voimistunut positiivinen teollinen ja taloudelinen kehitys, Aleksanteri II valtakauden luoma vapauden ilmapiiri sekä niitä tukenut liberalistinen ja nationalistinen ajattelu lisäsivät suuriruhtinaskunnan valtapoliittista painoarvoa ja kohottivat suomalaisten omanarvontuntoa. Venäjän keisarien lakeihin sitoutumaton, ukaaseihin ja manifesteihin sekä suosikkijärjestelmään perustunut, ja lukumäärältään vähäiseen virkamiehistöön nojannut hallintotapa antoi tilaa suomalaisten omalle aktiivisuudelle asioiden hoidossa ja etujen hankinnassa. Tämä korostui keisari Aleksanteri III valtakauden alussa, jolloin valtiopäivät kokoontuivat säännöllisesti ja säädyt saivat lakien esitysoikeuden.
Suomen entinen emämaa Ruotsi vaikutti kehitykseen sikäli, että Venäjän keisarit tukivat suomalaiskansallisen liikkeen, fennomanian, nousua, koska se vähensi Suomen henkistä riippuvuutta Ruotsista. Fennomaaneja suosittiin muun muassa hallintovirkojen täytössä entisten ruotsalaismielisten hallintomiesten sijaan. Fennomaaneista ei kuitenkaan tullut vain Pietarin hallintokoneiston jatketta suuriruhtinaskunnassa, vaan Suomen yhteiskunnallis-sosiaaliseen kehityshistoriaan perustuen he kääntyivät etsimään tukea maan sisältä, nousevien säätyjen, talonpoikien ja porvariston joukosta, ja alkoivat korostaa entistä voimakkaammin suomalaisnationalistista näkökulmaa. Samaa ajattelua tukivat suomalaisuutta ja ruotsalaisperintöä sen taustalla korostaneet svekomaanit. 1800-luvun loppuun mennessä Suomen suuriruhtinaskunnassa olikin vallalla ajattelu, jonka mukaan se oli ”valtio”. Fennomaanien mielestä tämä oli seurausta suomalaisten "kansallishengen" heräämisestä Venäjän suojeluksessa. Svekomaanit korostivat valtioliittoa, joka heidän mielestään oli tehty Porvoossa vuonna 1809. Tähän suomalaisten, ja myös Venäjän aiemman johdon, luomaan rakenteeseen Venäjän keisarikunnan uusi, voimakas pyrkimys saada valtakunnalle tiivimpi valtiorakenne sitten törmäsi. Ristiriita oli sikäli poikkeuksellisen tunnepitoinen, että suomalaisten kokema uusi asema ei perustunut juridiikkaan eli uusiin virallisiin sopimuksiin tai uuteen lainsäädäntöön, vaan ajan myötä vakiintuneisiin hallintokäytäntöihin, niin sanottuun ”maan tapaan”. Lisäksi puhjenneen valtataistelun kierre voimisti tunteita molemminpuolin konfliktin aikana.
Tältä pohjalta suomalaisvirkamiehistön ja muun valtaa pitäneen väestön reaktio helmikuun manifestia vastaan oli katkera ja voimakas. Heitä loukkasi ennen kaikkea se, ettei suomalaisten kanssa ollut ennakkoon neuvoteltu asetuksista, ja manifestin katsottiin rikkovan vakavasti koko hallintojärjestelmää vastaan. Suomalaisten näkemyksen mukaan heiltä riistettiin manifestilla lainsäädäntövaltaa, mutta sitä he eivät kuitenkaan todellisuudessa koskaan olleet lakien pohjalta edes saaneet. Lisäksi suomalaiset pelkäsivät valtakunnallisen lainsäädännön ja sen merkityksen lisääntymistä suuriruhtinaskunnassa. Nikolai II sai valapaton ja vallankaapparin maineen maassa. Suomalaisten ensireaktio oli traditionaalinen suoraan hallitsijaan vetoaminen, säätyjen johto pyrki neuvotteluihin Pietariin. Koko maan väestön kannalta merkittävin toimi oli suuriruhtinaskunnassa koottu ns. Suuri adressi noin 523 000 nimellä varustettuna, sekä uutta asevelvollisuuslakia vastaan suunnattu adressi, johon kerättiin noin 473 000 allekirjoittajaa. Adressien kautta maan johto sai mukaansa, ja samalla "herätti" koko kansakunnan. Mikään toimenpide ei kuitenkaan tehonnut keisariin, hän ei edes ottanut lähetystöjä vastaan, mutta ei ollut suomalaisilleen vihainenkaan. Adressien merkitys suuriruhtinaskunnassa oli lopulta kahtalainen, toisaalta suuri osa suomalaisia toimi ensimmäisen kerran yhdessä ja kyseenalaisti koko valtajärjestelmän, mutta toisaalta adressien kokoamisen järjestely rikkoi kansakunnan yksituumaisuutta.
Aseeton vastarinta.
Venäläistämisen suhteen suomalaiset jakaantuivat myöntyväisyyssuuntaukseen ja ”perustuslailliseen” passiiviseen vastarintaan sekä radikaaliin aktivismiin. Fennomaanien, kielikysymyksen perustalta muodostama, Suomalainen puolue hajosi vanha- ja nuorsuomalaisiin. Vanhasuomalaiset myöntyväisyysmiehet olivat pääasiassa ns. ensimmäisen polven fennomaaneja, joihin keisari Aleksanteri II hallintokauden suomalaiskansallista liikettä tukenut vapauden ilmapiiri oli tehnyt suuren vaikutuksen. He olivat nousseet valtionvirkoihin juuri tuon ajan seurauksena. 1800-luvun lopulta lähtien he joutuivat sopeutumaan aivan eri tavoin toimivan Venäjän aktiivisuuteen. Merkittävimpiä myöntyväisyyden suunnan näyttäjiä olivat Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen,Agathon Meurman, J.R. Danielson-Kalmari ja E.G. Palmen. Heidän kantavana ajatuksenaan oli poliittinen realismi, etteivät suomalaiset kuitenkaan voineet estää Venäjän toimia maassa. Esimerkkinä huonoimmasta vaihtoehdosta tapahtumien kulussa oli Puolan kohtalo 1860-luvulla. Siksi tavoitteena oli välttää ristiriitoja Pietarin johdon kanssa. Vanhemman polven fennomaanit olivat tottuneet hoitamaan asioita suoraan keisarin kanssa, ja siksi he eivät nimenomaan halunneet ärsyttää keisaria. Lisäksi he arvioivat, että keisari oli ainoa mahdollisuus autonomian säilymisen suhteen; Venäjän hallinnon laajeneminen olisi heikentänyt suuriruhtinaskunnan tilannetta. Myöntyväisyyden kannattajien suhtautumiseen liittyi myös ajattelu ja toiveikkuus, jonka mukaan "kaikesta huolimatta tärkeimmät eli kieli, maa, talonpojat, uskonto ja kulttuuri säilyisivät". Sopuisan politiikan taustalla oli perimmältään toive, että suurvaltapoliittiset muutokset saattaisivat lopulta helpottaa suomalaisten tukalaa asemaa.
Perustuslaillinen, passiivien vastarinta, aktivoitui elokuussa vuonna 1901. Linjan edustajat olivat pääosin ruotsinmielistä sivistyneistöä ja fennomaanien ns. toista sukupolvea, nuorsuomalaisia, joille Venäjä oli kulttuurisestikin vastenmielinen, ja jotka kilpailivat vähenevistä virkapaikoista vanhasuomalaisten kanssa. Heidän asenteensa nojasi käsitykseen lakien ja oikeuden suuriruhtinaskunnalle antamasta suojasta, eivätkä he kannattaneet aktiivisen vastarinnan "laittomuuksia". Perustuslaillisten keskeisiä johtajia olivat muun muassa Leo Mechelin, Robert Hermanson ja R.A. Wrede. Passiivisen vastarinnan kannattajien tunnuslause oli: "Ei myötävaikuttaa, ei totella, ei tunnustaa". He onnistuivat luomaan Helsingistä käsin johdetun organisaation, Kagaalin, joka koostui 45 aluekomiteasta eri puolilla suuriruhtinaskuntaa, ja siihen kuului myös naiskagaali. "Kagal" oli alun perin venäläisten antama pilkkanimi (juutalaisseurakuntien yhteisjärjestö), mutta suomalaisten joukossa se sai isänmaallisen sävyn. Passiivisessa vastarinnassa virkamiehistö oli keskeisessä asemassa, koska heillä oli parhaat mahdollisuudet jarruttaa uusien lakien ja säädösten täytäntöön panoa. Lisäksi Kagaali levitti venäläisvaltaa vastustavaa kirjallisuutta ja sanomalehdistöä. Perustuslaillisten näytönpaikka ja parhaiten onnistunut hanke oli asevelvollisuuskutsuntojen vastustuksen organisointi vuonna 1902. Uutta valtakunnallista asevelvollisuuslakia, jonka mukaan suomalaismiesten olisi pitänyt palvella emämaan armeijassa, vastustettiin aktiivisesti. Ensimmäisistä kutsunnoista kieltäytyi keskimäärin noin 45 % 25 000:sta asevelvollisesta.
Aseellinen vastarinta.
Aktiivinen eli aseelliseen toimintaan perustunut vastarinta käynnistyi suuriruhtinaskunnassa vuosina 1902–1903. Se syntyi yksittäisten, radikalismiin suuntautuneiden henkilöiden ja perustuslaillisen passivisen vastarinnan jyrkemmän siiven piirissä, ja kagaaliin kuuluneiden sekä sen ulkopuolella toimineiden radikaalien työläisten joukossa. Osa perustuslaillisista siirtyi aktiivisen vastarinnan kannattajiksi muun muassa Nikolai Bobrikoffin saatua diktaattorin valtuudet Suomessa. Aktivismi jakautui sekä lähinnä ruotsinkielisen porvarillisen sivistyneistön aktivismiin että vähemmän tunnettuun työläisaktivismiin. Venäläistämistoimien kansallismielisen perusvastustuksen lisäksi työläiset tavoittelivat yhteiskunnallisia uudistuksia ja heitä motivoi myös pelko työväenlehtien lakkautuksista sekä työväenpuoleen painostuksesta ja sen toiminnan häirinnästä. Merkittävä työläisaktivistien johtohahmo oli Matti Turkia. Ennen vuoden 1905 suurlakkoa työläisaktivisteja on arvioitu olleen Suomessa lähes 5 000, ja he suunnittelivat useita terrori-iskuja venäläisviranomaisia vastaan. Molemmilla aktivistiryhmittymillä oli yhteyksiä muun muassa Ruotsiin, Venäjän emämaahan ja Japaniin (Japanin-Venäjän sodan aikana).
Niin sanotun varhaisaktivismin (1899–1905) keskeisiä porvarillisia toimijoita olivat muun muassa Konni Zilliacus, Herman Gummerus ja Arvid Mörne. Edellä mainittujen lisäksi myöhemmän (1914–1917) ns. uusaktivismin keskushahmoja oli Elmo Kaila. He perustivat Aktiivisen vastustuspuolueen 17. marraskuuta 1904 ja porvarillisen Voimaliiton heti suurlakon 1905 jälkeen. Puolueen eräs merkittävimpiä hankkeita oli asekauppa, jolla saatiin hankittua japanilaisella rahoituksella 15 000 kivääriä, 2 500 pistoolia ja kolme tonnia räjähteitä. Asetarvikkeet tuotiin Suomen Kemiin ja Pietarsaareen syksyllä 1905 John Grafton laivalla, joka ajoi lopulta karille ja omat räjäyttivät sen. "Pietarsaaren pamauksesta" tuli tieto Helsinkiin salaviestinä: "Täti kuoli, hän halkesi". Valtaosa aseista päätyi lopulta viranomaisten käsiin.
Aktivistien terrorisuunnitelmat ja -toimet olivat ensimmäisen venäläistämiskauden merkittävimpiä vastarinnan muotoja, asevelvollisuudesta kieltäytymisen lisäksi. He muun muassa laativat teoksen "Musta Kirja, Svarta Boken, tuhotyön välikappaleita", jossa esiteltiin valokuvineen myös 13 päättävissä asemissa ollutta suomalaista, joita uhattiin "toimenpiteillä". Heidän joukossaan oli senaattoreita, poliiseja ja arkkipiispa, joiden katsottiin tukeneen venäläishallintoa. Vuosina 1904–1905 suomalaisten vastarinta huipentuikin aktivistien toteuttamaan poliittiseen terroriin, kun Eugen Schauman murhasi kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovn 16. kesäkuuta 1904 ja Lennart Hohenthal murhasi myöntyväisyyssuuntausta kannattaneen suomalaisprokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen 6. helmikuuta 1905. Bobrikovin surmaaminen nähtiin monissa suomalaispiireissä oikeutettuna tekona, mutta Soisalon-Soinisen murha jakoi mielipiteet voimakkaammin kahtia, koska kyseessä oli suomalainen virkamies. Lisäksi työläisaktivistit murhasivat santarmieversti Vladimir Kramarenkon Viipurissa heinäkuussa 1905. Myös muita attentaatteja suunniteltiin ja yritettiin toteuttaakin, mutta ne epäonnistuivat, muun muassa Hämeenläänin kuvernööriä vastaan.
Vuoden 1905 suurlakon käänne.
Venäjän ja Suomen suuriruhtinaskunnan välisen valta-asetelman vuoksi oli luonnollista, etteivät suomalaisten toimenpiteet voineet muuttaa kehitystä. Sen sijaan ensimmäinen venäläistämiskausi päättyi loka–marraskuussa vuonna 1905 suurvaltasuhteiden vaikutuksesta, Venäjän kärsittyä tappion sodassa Japania vastaan. Itsevaltiaan keisarin arvovallan menetys purkautui Pietarin verisunnuntaihin 22. tammikuuta 1905 ja muihin levottomuuksiin koko Venäjän alueella, sekä lopulta laajaan yleislakkoon lokakuussa 1905. Vallan menetyksen uhka taivutti keisari Nikolai II lopulta merkittäviin poliittisiin myönnytyksiin myös Suomen suuriruhtinaskunnassa, jossa noin viikon mittainen suurlakko pantiin toimeen 29. lokakuuta- 8. marraskuuta 1905. 20. heinäkuuta vuonna 1906 suuriruhtinaskunnassa toteutettiin tuon ajan oloissa lähes vallankumouksellinen poliittinen uudistus, kun säätyvaltiopäivät korvattiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuen koko kansaa edustavalla eduskunnalla. Suomen historian ensimmäiset eduskuntavaalit toimitettiin 15.–16. maaliskuuta vuonna 1907. Suurlakon ja sitä seuranneena kumouksellisena aikana, normaalin järjestysvallan lakattua toimimasta, maassa ilmeni sisäisiä levottomuuksia ja jännitteitä, jotka johtivat ihmishenkien menetyksiin. Suomen suuriruhtinaskunnassa ylimmän vallan lyhytaikainen romahdus johti kuitenkin enemmän demokratisoitumiseen ja kansalaisyhteiskunnan kehityksen voimistumiseen kuin väkivaltaan ja sisäiseen hajoamiseen. Monissa muissa Venäjän keisarikunnan osissa, esimerkiksi Baltian maissa tilanne oli päinvastainen.
Tausta.
Lopulta kumouksellinen vuosi 1905 ei johtanutkaan todelliseen vallankumoukseen vaan keisari Nikolai II säilytti valtansa. Keisari oli jo kirjoittanut eroanomuksensa valmiiksi lokakuun 1905 lopussa, mutta hän jätti sen viimetingassa allekirjoittamatta. Romanovien imperiumi pysyi koossa ja aloitti ”vastaiskunsa” Suomen suuriruhtinaskunnassa 2. kesäkuuta vuonna 1908. Suuriruhtinaskunnan valtapoliittinen asema oli huonompi toisen venäläistämiskauden alussa kuin se oli ensimmäisen valtakunnallistamisvaiheen alussa ollut. Tälläkin kertaa kaikki johtui suurvalta- ja sotilaspoliittisista tekijöistä.
Venäjä oli kärsinyt raskaan tappion Japania vastaan käydysssä sodassa, ja Venäjän aiemmin mahtava laivasto oli pääosin tuhoutunut. Tappio Aasiassa sekä taloudellisen kilpajuoksun ja sotilaallisen kilpavarustelun kiihtyminen Euroopassa siirsi keisarikunnan sotilaallisen painopisteen vanhalle mantereelle, ja emämaan luoteisen suomalaisalueen merkitys korostui siinä aivan uudella tavalla. Venäjä siirsi pääosan vielä kunnossa olevaa laivastoaan Kronstadin laivastotukikohtaan Pietarin kupeeseen. Sen, kuten pääkaupungin suojaamisestakin, tuli elintärkeä asia venäläisille. Laivaston ylijohto piirsi sotakarttoihinsa kaksi keskeistä suojalinjaa; Porkkala–Tallinna ja Ino–Krasnaja Gorka. Niiden turvaaminen ja koko pohjoisen Itämeren valvonta edellyttivät sotilaallista ja sisäistä vakautta Suomen suuriruhtinaskunnassa.
Toisaalta suunniteltiin uuden laivaston ja merisataman kokoamista Jäämeren sulasatamaan Murmanskiin, josta olisi mahdollisuus toimintaan Atlantilla ympärivuotisesti. Sinne ei ollut rautatieyhteyttä, ja sellaista suunniteltiin kahtena reittivaihtoehtona; Pietari–Oulu–Muurmansk tai Pietari–Itä-Karjala–Viena–Muurmansk. Viimeksi mainittu lopulta valittiin rakennuskohteeksi, mutta pelkkä suunnitteluvaihekin kiinnitti sotilasjohdon huomion suuriruhtinaskuntaan, ja myös itäisen radan tuleva suojaaminen edellytti suomalaisalueen kontrollointia. Suunnitelmista huolimatta Kronstadt säilyi vielä pitkään pääsotasatamana.
Kolmas keskeinen suomalaisten asemaan vaikuttanut seikka oli, että muuttuneen strategisen ajattelun ja sotateknisen kehityksen takia Venäjän armeijan johto joutui ensimmäisen kerran ottamaan huomioon myös maahyökkäyksen uhan suomalaisalueen kautta Pietaria vastaan. Pietarissa pelättiin sekä Saksan armeijan maihinnousua Turun–Porkkalan alueelle tai sen hyökkäystä Ruotsin kautta pohjoisesta. Erityisesti Karjalankannas sai tilanteessa uuden strategisen arvon. Venäläisnäkökulmassa tässä ”sotapelissä” suomalaisten oma rooli oli myös oleellisesti muuttunut. Aiemmin sopuisa, ”huomaamaton” ja ”lojaali” kansakunta oli tullut näkyväksi, ja osoittanut vuosien 1899–1905 aikana sekä aggressiivisuutta että kumousintoa. Suomi oli siis arvaamaton tekijä jonkin suurvallan uhatessa Pietaria ja sen laivastotukikohtaa. Siksi maan sisäisen järjestyksen valvonta ja ylläpito oli venäläisten kannalta tärkeää, sotilaallisen varmistuksen lisäksi.
Toteutus.
Nikolai II kesäkuun toisena 1908 antaman asetuksen ja sitä seuranneen vuoden 1910 lain on katsottu joidenkin suomalaisarvioiden mukaan jopa lopettaneen Suomen autonomian kokonaan. Vuoden 1908 määräyksessä katkaistiin vanha valtatraditio, jossa kaikki keisarille menevät suuriruhtinaskuntaa koskevat asiat hoiti ministerivaltiosihteeri suoraan keisarin kanssa Pietarissa. Uuden säädöksen mukaan asiat esiteltiin nyt sekä ministerivaltiosihteerin että Venäjän uuden ministerineuvoston kautta keisarille. Todellisuudessa valta oli kuitenkin ministerineuvostolla, joka teki ministerivaliosihteeristä vain kumileimasimen. Päätös heijasti vallanmuutosta emämaassa. Venäjästä oli tullut perustuslaillinen monarkia suurlakon 1905 jälkeen, ja keisarin ohessa maata hallitsivat duuma, valtakunnanneuvosto ja ennen kaikkea ministerineuvosto, jonka puheenjohtaja eli pääministeri oli merkittävä valtahahmo. Vuoden 1910 lain mukaan kaikki lait ja säädökset, jotka eivät koskeneet yksinomaan Suomen sisäisiä asioita oli säädettävä emämaan lainsäädäntöelimissä. Suomalaiset saivat lähettää neljä edustajaa valtakunnanduumaan ja kaksi valtakunnanneuvostoon maataan edustamaan. Lisäksi vuonna 1912 säädettiin yhdenvertaisuuslaki, jonka mukaan muut Venäjän alamaiset saivat Suomessa samat oikeudet kuin suomalaisilla oli, poliittisia oikeuksia lukuun ottamatta.
Venäläiset valmistelivat myös, turvallisuuspolitiikkaan liittyen, vuonna 1914 uutta lakia tai itse asiassa laajaa toimenpideohjelmaa, jolla Suomen suuriruhtinaskuntaa ja sen hallintoa olisi sidottu entistä tiukemmin Venäjän hallintoon, mutta toisaalta maan sisäiseen päätöksentekoon (eduskunta, senaatti) ei olisi puututtu. Ohjelma jäi kuitenkin ensimmäisen maailmansodan jalkoihin. Lisäksi, sotilaspolitiikkaan kiinteästi liittyen, suuriruhtinaskunnan luotsilaitos venäläistettiin, ja Karjalankannaksen eräiden pitäjien liittämistä emämaahan suunniteltiin, mutta suunnitelma jäi lopulta toteutumatta.
Marraskuussa 1909 Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööriksi ja valtakunnallistamissuunnitelmien toteuttajaksi määrättiin kenraaliluutnantti Franz Seyn, joka jatkoi virassaan maaliskuun 1917 vallankumoukseen asti. Vuoteen 1910 mennessä suuriruhtinaskunnan hallintoa olikin venäläistetty voimakkaasti. Huipentuma tässä suhteessa oli venäläiskenraali Vladimir Markovin johtama virkamieshallitus, jota on kutsuttu Suomen amiraali- tai sapelisenaattiksi. Se koostui pääosin venäläissyntyisistä upseereista. Lisäksi suomalaisten potentiaalista yhteisrintamaa kyettiin torjumaan jatkuvilla eduskunnan hajotuksilla, johon keisarilla oli täysi valtaoikeus. Vuosina 1907–1913 eduskunta hajotettiin ja vaalit järjestettiin lähes joka vuosi. Suomen suuriruhtinaskunnan hallinto olikin vuosina 1910–1917 venäläisempi kuin koskaan aiemmin. Toisaalta tämä näytti riittävän Pietarin vallanpitäjille eli etniseen ja kulttuuriseen venäläistämiseen ei ilmeisesti pyritty.
Suomalainen vastarinta.
Suomalaisten vastarinta uusia yhtenäistämistoimia vastaan oli laajempi, mutta lopulta heikompi kuin ensimmäisellä venäläistämiskaudella. Vastarinnan pohja laventui vuoden 1906 eduskuntauudistuksen jälkeen, kun työväestö ja rahvas pääsivät mukaan valtiolliseen toimintaan ja sisäistivät paremmin omat toimintamahdollisuutensa sekä venäläisten toiminnan haittavaikutukset niihin nähden. Lisäksi myöntyväisyyssuuntauksen kannatuksen heikentyminen vahvensi vastustusta entisissä hallintosäädyissä. Suomalaisvastarinta oli ilmeisesti laimeampaa myös, koska venäläispoliitikot osasivat toimia hienovaraisemmin kuin Bobrikovin aikainen jyrkkä hallinto vuosina 1899–1905.
Keskeinen syy Franz Seynin hallinnon menestykseen oli kuitenkin suomalaisten sisäinen epäyhtenäisyys. Heiltä kului paljon energiaa omien sisäisten kiistojen ratkaisuyrityksissä. Eduskuntauudistus nosti esiin monet työelämään ja maanomistukseen, erityisesti torpparikysymykseen sekä työaikalakeihin ja työoloihin liittyneet kiistakysymykset, ja myös muita pitkäaikaisen säätypohjaisen yhteiskuntajaon aiheuttamia ongelmia. Suomalaispoliitikkojen oma toiminta sekä keskinäiset riidat ja ryhmäkuntaisuus olivatkin eräs osasyy "sapeli-amiraalisenaatin" asettamiseen ja myös eduskunnan toistuviin hajotuksiin. Lisäksi suomalaiset kieltäytyivät lähettämästä edustajiaan Venäjän duumaan ja valtakunnanneuvostoon, mikä vain vähensi heidän vaikutusmahdollisuuksiaan. Kuten aiemminkin Suomen suuriruhtinaskunnan historiassa, suomalaisten tilanne ja asema ratkesi myös 1910-luvulla maan ulkopuolella, kun koko vanhan Euroopan romuttanut ja tuhonnut kuningashuoneiden välinen eurooppalainen suursota puhkesi elokuussa 1914.
Sodan vaikutukset.
Suomen suuriruhtinaskunnan synty 1800-luvun alussa, sen kehitys, ja päättyminen 1900-luvun alussa kietoutuivat neljän ratkaisevan sodan ympärille: Suomen sota, Krimin sota, Venäjän–Japanin sota ja ensimmäinen maailmansota. Kun maailmansota alkoi elokuussa 1914 Venäjän armeijan puolustussuunnitelmat menivät aluksi jäihin, koska venäläiset aloittivat voimakkaan hyökkäyksen Saksaa vastaan Puolan kautta. Käänne sodassa Saksan ja Venäjän välillä tapahtui kuitenkin nopeasti Itä-Preussissa sekä 26. elokuuta 1914 Tannenbergin taistelussa että 6.–15. syyskuuta 1914 Masurian järven taistelussa, joissa saksalaiset löivät keisarin armeijan joukot. Vuoden 1915 syyskuun alkuun mennessä Saksa oli vallannut koko Puolan sekä Liettuan, ja niin keisari Nikolai II oli ajettu puolustuskannalle.
Heti sodan alettua emämaan kontrolli suuriruhtinaskunnassa lisääntyi; tiukennettu sensuuri sekä sanan- ja kokoontumisvapauden rajoitukset ja hintasäännöstely astuivat voimaan. Lisäksi joitakin venäläistämistoimenpiteitä suoritettiin, muun muassa venäjän kieli määrättiin tyttökouluihin pakolliseksi oppiaineeksi. Venäjän sotatoimien keskittyessä vuosina 1914–1916 Keski-Euroopan rintamille, Suomen suuriruhtinaskunta jäi sotilaallisesti hiljaiseen sivurooliin eikä taisteluita maassa käyty. Tosin Saksan laivasto miinoitti Porin ja Rauman edustaa 6. joulukuuta 1914, ja lisäksi se vaurioitti 11. elokuuta Bengtskärin majakkaa ja hävitti Bogskärin majakan 6. syyskuuta 1914. Silti Suomi ei ollut ulkopuolinen sodassa; maan rooli ja asema emämaan sodankäynnin suhteen vaihteli sodan yleistilanteen mukaisesti. Vuoteen 1917 asti suuriruhtinaskunta toimi laajan itärintaman luoteisen sivustan varmistajana, ja ennen kaikkea pohjoisen Itämeren ja Suomenlahden valvonnan yhtenä keskeisenä lenkkinä. Maa kuului Pietarin sotilaspiiriin ja sinne oli sijoitettuna Venäjän VI Armeijan 22. Armeijakunta, jonka vahvuus oli 40 000 sotilasta. Venäläiset muun muassa suorittivat laajoja linnoitustöitä strategisesti merkittävillä paikkakunnilla, erityisesti Etelä-Suomessa. Maailmansodan loppua kohden Suomen strategis-sotilaallinen merkitys kasvoi sitä mukaa kuin Saksan armeija pyrki etenemään kohti Pietaria. Tällöin myös saksalaisten maihinnousun todennäköisyys suuriruhtinaskunnan rannikoille lisääntyi.
Taloudellisessa mielessä Suomella oli tärkeä asema emämaan sotateollisuuden tarvitsemien tuotteiden, ja myös elintarvikkeiden toimittajana, erityisesti Pietarin alueelle. Maailmansota vaikutti maan ja sen kansalaisten talouteen ja oloihin kaksijakoisesti. Sodan alussa, vientireittien sulkeuduttua länsimarkkinoille suomalaisten vahva sahateollisuus joutui suuriin vaikeuksiin, seurauksena olivat seisokit ja 10 000 työtöntä sahatyöläistä. Sotateollisuustuotteiden ja myös muiden valmisteiden voimistuva kysyntä emämaassa käänsi tilanteen kuitenkin suomalaisille positiiviseksi. Metalli-, tekstiili- ja paperiteollisuus koki voimakkaan positiivisen ”sotabuumin”, ja aloilla esiintyi jopa työvoimapulaa, uusia työpaikkoja syntyi 10 000–20 000. Tuotanto ja palkat nousivat maaliskuun 1917 vallankumoukseen asti. Tuolloin 40 000 teollisuustyöntekijää (40 % teollisuustyöväestä) työskenteli Venäjän sotatilausten vaikutuspiirissä. Osa sahoilta työttömäksi jääneistäkin hakeutui uusille työpaikoille, mikä lisäsi muuttoliikettä maaseudulta kaupunkeihin entisestään. Maatalouskin hyötyi Venäjän, erityisesti Pietarin kasvavasta elintarvikeiden kysynnästä, ja myös maassa ollut venäläinen sotaväki kulutti runsaasti elintarvikkeita. Sodan talousvaikutusten kääntöpuolia olivat voimistunut inflaatio ja elintarvikepula, joiden vaikutukset alkoivat näkyä selvästi Suomessa vuoden 1916 lopussa ja vuoden 1917 alussa.
Suomalaisten suhde sotaan.
Maailmansotaan ja sen Suomen suuriruhtinaskunnan kannalta merkittävimpiin osapuoliin suhtautumisen osalta suomalaiset voitaneen jakaa kolmeen ryhmään, joiden väliset rajat eivät liene olleet jyrkät ja selkeät. Varsinkin sodan alussa osa kansasta oli välinpitämätöntä, koska taistelutoimet eivät ulottuneet suuriruhtinaskuntaan asti. Sodasta taloudellisesti riippuvaiset ja siitä hyötyneet suomalaiset teollisuuspiirit ja maataloustuottajat sekä näiden työntekijät puolestaan suhtautuivat positiivisesti Venäjään. Osa väestöstä ei kokenut Venäjän asiaa maailmansodassa omakseen emämaan suuriruhtinaskuntaan kohdistamien valtakunnallistamis- ja venäläistämistoimien vuoksi.
Viimeksi mainitut näkivät maailmanpalossa mahdollisuuden vähentää Venäjän vaikutusta maassa tai jopa mahdollisuuden irrottautua emämaasta. Suursota nosti esiin jo 1800-luvun lopussa Preussissa syntyneen, Saksan suurvalta-aseman nousuun perustuneen "germanismin", jonka naamion alla tavoiteltiin Saksan ylivaltaa Euroopassa. Se oli lähisukua Venäjällä syntyneelle "panslavismille", ja sille oli ominaista suurvaltainen sotilaallisen voiman, mahdin ja voimakkaamman oikeuden ihannointi sekä rotuajattelu, jossa kansoja jaettiin mm. "valtionmuodostuskykyisiin ja -kyvyttömiin". Germanismi suhtautui aliarvioivasti Itä-Euroopan kansoihin ja toisaalta siihen liittyi suunnitelmia myös Pohjoismaiden ja Baltian maiden liittämisestä Saksan valtapiiriin. Ruotsissa tämä ajattelu saavutti laajaakin kaikupohjaa, ja sieltä germanistinen idea levisi myös Suomen suuriruhtinaskunnan ruotsinkieliseen älymystöön. Suomalaisten osalta merkittävin hanke tässä suhteessa, ja samalla niin sanottu uusaktivismi, alkoi 20. marraskuuta 1914. Tuolloin joukko nuoria, lähinnä ruotsinkielisiä ylioppilaita kokoontui Helsingissä, Pohjalaisosakunnan (Ostrobotnia) talossa. Kokouksessa kehiteltiin ajatusta nuorten vapaaehtoisten sivistyneistön edustajien pääsystä Ruotsiin tai Saksaan sotilaskoulutusta saamaan. Tähtäimessä oli Venäjän keisaria ja muita venäläisiä poliittisia toimijoita vastaan suunnattu vapautus- ja kumousliike, jolla olisi myös sisäpoliittista merkitystä. Salainen tapaaminen johti lopulta suomalaisen jääkäriliikkeen syntyyn, Saksan tuella.
Saksan itärintamalle kehittelemän, Venäjän sisäiseen hajoamiseen tähdänneen reunavaltiopolitiikan mukaisesti myös suomalaisten suhteen oli laadittu toimintasuunnitelmia heti sodan alussa. Suomalaisten ja saksalaisten suunnitelmat kohtasivat 26. tammikuuta 1915, kun saksalaiset kutsuivat 200 suomalaista nuorta miestä Saksaan sotilaskoulutukseen (Pfadfinder-kurssi), johon osallistui lopulta 189 alokasta. Myöhemmin, syksystä 1915 kesään 1916, toimintaa laajennettiin ja Suomesta rekrytoitiin koulutukseen kokonainen pataljoona alokkaita, noin 1 600 miestä. Heistä muodostui sittemmin "Kuninkaallinen Preussilainen Jääkäripataljoona 27", joka osallistui ensimmäiseen maailmansotaan Saksan armeijan osastona itärintaman pohjoisimmalla rintamaosalla Latviassa Riialahden ja Riian kaupungin etelä-länsipuolella; Aa-joella, Dumbessa, Ekkaussa, Misse-joella ja Schmardenissa.
Suomalaisten sotilaallinen asennoituminen ensimmäiseen maailmansotaan ei kuitenkaan ollut näin mustavalkoinen, vaan toisaalta sodan syttyminen aiheutti maassa myös innostusta taisteluun Venäjän keisarikunnan armeijassa. Elo-marraskuussa 1914 noin 500–600 suomalaista nuorta miestä ilmoittautui vapaaehtoisiksi rivimiehiksi emämaan armeijaan. Mukana oli muun muassa Tukholman vuoden 1912 olympialaisten mitalimiehiä. Sanomalehti Uuden Suomettaren kirjoituksessa syksyllä 1914 uskottiin "poikamme todistavan saksalaisille olevansa hakkapeliittojen jälkeläisiä" ja osan miehistä palaavan kotiin Yrjön-ristin ritareina. Merkittävämpää oli, että noin sata miestä ilmoittautui vapaaehtoisina venäläisten upseerikursseille ja lisäksi noin 200 suomalaissyntyistä aktiivi- ja reservinupseeria taisteli keisari Nikolai II joukoissa. Lisäksi suomalaissyntyisiä, korkeasti koulutettuja sotilaita palveli merkittävissä asemissa keisarin joukoissa, muun muassa C.G.E. Mannerheim, Hannes Ignatius, Wilhelm Thesleff ja Martin Wetzer. Kenraali Mannerheim teki Suomen senaatille ehdotuksia merkittävän suomalaisen, vapaaehtoisen joukko-osaston luomisesta emämaan armeijaan. Asialle olisi löytynyt tukea suomalaisista teollisuuspiireistä, mutta laaja-alaista kannatusta hanke ei suuriruhtinaskunnassa saavuttanut. Innostus taisteluun keisarin puolesta laimeni vuoteen 1915 mennessä sodan pitkittymisen ja Venäjän kärsimien tappioiden vuoksi. Kaikkiaan noin 800–900 suomalaissotilasta palveli ensimmäisessä maailmansodassa emämaan armeijassa.
Venäjän keisarikunnan loppu.
a> tunnusti Suomen itsenäisyyden vuoden 1917 lopulla.
Tutkijat ovat jonkin verran erimielisiä siitä milloin Venäjän keisarikunnan sisäinen hajoaminen alkoi. Joidenkin mielestä teollistumisen ja yhteiskunnallisen modernisaation viivästyminen 1800-luvulla, Romanovien itsevaltiaan hallintatavan vuoksi, oli ensi askel, ja sitä seurasivat Japanin-Venäjän sota, vuoden 1905 kumouksellinen vaihe ja lopulta ensimmäinen maailmansota. Ilmeisesti yksimielisiä ollaan siitä, että ensimmäiseen maailmansotaan ei lähtenyt mukaan vahva, yhtenäinen, voimaa uhoava Venäjä, vaan lopulta heikko imperiumi, jolle sota oli tavallaan mahdollisuus saattaa myös sisäpolitiikka järjestykseen. Tämä kuitenkin epäonnistui. Venäjän armeija oli lukumääräisesti vahva, rivissä oli noin 16 miljoonaa sotilasta, lähes sata divisioonaa, mutta armeijan johto oli heikko ja organisaatio vanhentunut. Vuoteen 1917 mennessä keisarin armeija oli menettänyt kaatuneet, haavoittuneet, kadonneet ja vangeiksi joutuneet yhteenlaskettuina noin kuusi miljoonaa miestä. Tärkeä syy Venäjän kyvyttömyyteen kestää pitkäaikaista sotatilaa oli sen heikko teollistumisaste ja infrastruktuuri, erityisesti huonot liikenneyhteydet. Tässä suhteessa Saksa ja länsivallat olivat selvästi vahvemmassa asemassa.
Vuoden 1916 loppuun mennessä elintarviketilanne oli muuttunut Venäjällä lähes katastrofaaliseksi, ja sotaväsymys, suuret tappiot sekä kotirintaman luhistuminen demoralisoivat maan armeijaa. Tammi–maaliskuussa 1917 Venäjän keisarikunnan hajoamiskehitys saavutti lakipisteensä. Helmikuussa alkaneesta lakkojen ja mellakoiden kierteestä muodostui ratkaiseva sisäinen kriisi, joka tosin aluksi näytti kääntyvän vielä keisari Nikolai II:n eduksi. Tilanne ratkesi hänen omien, aiemmin uskollisimpien sotajoukkojensa toimesta; sotilaat kieltäytyivät ampumasta enempää omia kansalaisiaan ja siirtyivät mellakoitsijoiden ja lakkoilijoiden puolelle. Keisari Nikolai II luopui kruunusta ja valtaistuimesta 15. maaliskuuta 1917. Venäjän duuma ja sen muodostama väliaikainen hallitus ottivat vallan maassa haltuunsa. Romanovien pitkä hallintokausi oli päättynyt. Ja niin hajosi myös Suomen suuriruhtinaskunta.
Venäjälle muodostui suurvallan kokoinen valtatyhjiö, jonka täyttyminen toi tullessaan kiihkeän ja verisen valtataistelun. Se päättyi vasta Neuvostoliiton syntyyn 30. joulukuuta 1922. Suomen tie oli samansuuntainen, valtatyhjiön syntyminen ja taistelu vallasta johtivat sekä maan irrottautumiseen Venäjästä ja itsenäistymiseen että veriseen sisällissotaan. Lopulta suuressa mullistuksessa syntynyt itsenäinen Suomen tasavaltainen valtakunta muistutti kuitenkin sangen vähän 1920-luvulla muotoutunutta uutta Venäjää. Tämä johtui sekä suomalaisen kansankunnan omintakeisesta kehityshistoriasta että ensimmäisen maailmansodan lopputuloksesta. Venäjällä valta-asetelma käännettiin ylösalaisin ja entisistä alamaisista tuli hallitsijoita. Aiempi hallinto ja hallitsijat tuhottiin. Suomessa, monista suuristakin ristiriidoista huolimatta, valta-asetelman vakaa pohjavirtaus perustui maltillisten väestöryhmien väliseen sovintoon ja kompromissiin.
Aiheesta muualla.
*


Valkoposkihanhi.
Valkoposkihanhi ("Branta leucopsis") on pohjoisella pallonpuoliskolla elävä keskikokoinen hanhilaji. Se muuttaa Pohjoisen jäämeren pesimäalueiltaan talveksi Pohjanmeren alueelle. Valkoposkihanhi on kasvinsyöjä ja käyttää samaa pesimäpaikkaa vuosi toisensa jälkeen. Viime vuosikymmeninä laji on alkanut pesiä myös Itämeren alueella.
Vanhin Euroopasta löydetty valkoposkihanhi oli 28 vuoden ja 2 kuukauden ikäinen, kun se löydettiin kuolleena Britanniasta.
Koko ja ulkonäkö.
Keväisin ja syksyisin sadat tuhannet valkoposkihanhet muuttavat Skandinavian läpi.
Lähikuva valkoposkihanhen päästä, jossa nähtävissä typäkkä olemus; pyöristynyt pää sekä pienikokoinen nokka.
Suomessa valkoposkihanhia on pelloilla varsin vähän verrattuna muihin maihin. Länsi-Euroopaan arktisten hanhien talvehtimisalueilla saattaa yhdellä peltoaukealla olla kymmenien tuhansien yksilöiden parvia ja myös Ruotsissa parvet ovat suurempia kuin Suomessa. Kuva lajin talvehtimisalueelta Alankomaista.
Valkoposkihanhi on hyvin typäkkä keskikokoinen hanhi. Sen pituus on 58–70 senttimetriä, siipiväli 120–142 cm ja paino 1 500–3 000 grammaa. Keskipaino on 1 687 grammaa. Kaula on suhteellisen lyhyt ja voimakas, pää pyöristynyt ja nokka pienikokoinen. Rinta, kaula ja pää ovat mustat, mutta mustan alueen keskellä kurkun, korvanpeitinhöyhenten ja otsan kohdalla on yhtenäinen valkoinen alue. Valkoinen alue voi joskus olla myös kellertävä. Ohjas ja nokka ovat mustat.
Linnun hopeanvalkoinen alapuoli on kupeiltaan harmaan poikkijuovainen. Musta- ja valkojuovainen yläpuoli on harmaa. Pään valkoista väriä on yllättävän vaikea nähdä linnun lentäessä kauempaa, jolloin valkoposkihanhen paras tuntomerkki erotuksena sepelhanhen "B. b. bernicla"-alalajiin on valkoisen vatsan ja mustan rinnan voimakas kontrasti. Vaaleanharmaata siiven yläpintaa voi myös joskus käyttää tuntomerkkinä. Valkoposkihanhen siipiväli on 120–142 cm, ja siivet ovat vähän pidemmät kuin sepelhanhella. Valkoposkihanhen siiveniskut ovat hieman hitaammat kuin sepelhanhella, mutta yhtä nopeat kuin tundrahanhella.
Nuori lintu on hyvin samannäköinen kuin vanha, ja eroaa lähinnä kupeiden epäselvemmän poikkijuovituksen, mutta myös rinnan ja kaulan heikomman mustan värin perusteella. Nuoren linnun vaaleat höyhenet yläpuolella ovat vähemmän puhtaanvalkoiset kuin vanhalla, ja tummanharmaat sekä mustat kuviot ovat epäselvemmät. Myöskään pään valkea väritys ei ole niin kellansävyinen kuin vanhalla linnulla. Naaman tummatäpläisyys vaihtelee, eikä ole siksi luotettava ikätuntomerkki.
Äänet.
Valkoposkihanhi on äänekäs lintu ja sen nenäsointinen, kimeä, yksitavuinen ”ka”-ääni kuuluu usein erikorkuisina ääntelevästä parvesta. Ääni voi muistuttaa pienen koiran haukahduksia.
Levinneisyys.
Valkoposkihanhet pesivät Pohjoisen jäämeren ympäristössä ja niiden tärkeimmät pesimäalueet sijaitsevat rannikkotundralla Vienanmereltä itään Venäjällä, kuten Novaja Zemljan saarella, mutta myös Huippuvuorilla Norjassa ja Grönlannissa Tanskassa. Ne talvehtivat Pohjanmeren rannikoilla Alankomaissa, Belgiassa, Saksassa ja Tanskassa, mutta myös Norjan eteläosassa, Irlannissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa Skotlannissa. Valkoposkihanhien määräksi arvioitiin vuonna 2009 noin 500 000 aikuista lintua ja kannan on arveltu jatkavan kasvuaan.
Venäjällä pesivät valkoposkihanhet muuttavat huhtikuun lopulla pohjoiseen Viron kautta, josta ne jatkavat Suomenlahtea ja Itä- ja Kaakkois-Suomea pitkin Jäämerelle runsaslukuisena muutaman päämuuttopäivän ajan toukokuun loppupuolella. Syysmuutto tapahtuu pitemmällä aikavälillä syys-lokakuussa, eikä ole yhtä näyttävää kuin kevätmuutto. Valkoposkihanhi esiintyy pesimäalueillaan touko-kesäkuusta elo-syyskuuhun. Laji muuttaa syyskuussa jokavuotisten levähdysaluiden kautta etelään ja saapuu talvehtimisalueelle syyskuun lopussa. Takaisin pesimäalueille valkoposkihanhi muuttaa huhti-toukokuussa, mutta voi jäädä 20–30 päiväksi levähtämään matkan varrelle ennen jatkamista pohjoiseen.
Valkoposkihanhi pesii edellä mainittujen tundra-alueiden lisäksi myös Islannissa, Ruotsissa, Suomessa, Virossa, Belgiassa, Saksassa, Alankomaissa sekä manner-Tanskassa ja -Norjassa. Itämerellä ensimmäinen pesintä löydettiin 1970-luvun alussa Ruotsin Gotlannista, joka on lajin muuttoaikainen levähdysalue. Eri lähteiden mukaan kyse oli joko villeistä hanhista tai sitten nykytietämyksen mukaan kesyistä hanhista, jotka oli vapautettu paikallisesta hanhitarhasta. Sen jälkeen laji alkoi runsastua Itämerellä aluksi hitaasti, mutta 1980-luvulta lähtien nopeammin. Suomessa ensimmäinen pesintä löydettiin Inkoon saaristosta vuonna 1981 ja kantaa on sen jälkeen lisätty istutuksilla eläintarhoista, kuten Korkeasaaresta 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Suomen pesimäkanta kasvoi voimakkaasti 2000-luvulla ja vuonna 2010 pesimäkannan kooksi arvioitiin 3 800 paria. 1990-luvun lopulta lähtien valkoposkihanhia on pesinyt Suomessa Itämeren rannikoiden lisäksi myös yksittäisillä sisämaan järvillä.
Elinympäristö.
Valkoposkihanhi pesii arktisen alueen puoliaavikkoisilla tundra-alueilla Grönlannissa, kivikoissa, kallioilla, jyrkänteillä, kivikkoisilla mäillä ja Huippuvuorten saarilla lähellä kosteikkoja kuten järviä, jokia ja soita sekä vuonojen yläosissa, rannoilla, kosteilla niityillä ja liejumailla. Toisinaan pesimäalueilla voi olla vielä vielä lunta valkoposkihanhen saapuessa sinne, jolloin se siirtyy ruokailemaan merilintujen ulosteiden ravitsemille vuorenrinteiden eteläseinämille ennen siirtymistä alas pesimäpaikoille. Laji palaa myös sulkasadon jälkeen rinteille ruokailemaan ennen syysmuuttoa. Poikasten kuoriuduttua valkoposkihanhiperheet voivat lähteä kivikkoisilta alueilta kasvipeitteisimmille tundrajärvien ja jokien ympäröimille alueille.
Pesimäkauden ulkopuolella laji viihtyy vuoroveden vaikuttamilla liejumailla, marskimailla ja rantaniityillä etenkin karuilla laitumilla ja viljelymailla. Viljelymaat ovat muodostuneet lajin talvehtimisaluiden tärkeimmiksi ruokailupaikoiksi.
Laji on hyvin seurallinen pesimäkauden ulkopuolella ja ruokailee tiheinä parvina talvehtimisaluiden rantaniityillä. Talvehtimisalueilla laji lepäilee vedessä tai hiekkasärkillä lähellä laidun- ja marsimaita, joilla se käy ruokailemassa.
Lisääntyminen.
Valkoposkihanhi pesii pienissä, mutta usein tiivissä koloniassa jossa on 5–50 paria, mutta joskus yksinäänkin tai jopa 150 parin kolonioissa. Se käyttää samaa pesimäpaikkaa vuosi toisensa jälkeen ja saatta joskus pesiä myös merilintujen seassa. Pesä on matala painauma maassa, johon on laitettu kasvillisuutta kivisen maaston päälle. Pesä voi sijaita kallion jyrkänteillä ja kielekkeillä matalan mäen huipulla tai matalilla kasvillisuuden peittämillä kummuilla ja lumelta vapailla alueilla jokiuomien saarissa. Se voi tehdä pesänsä myös heinikkoon saarelle tai luodolle. Pesimäpaikalle kertyy pesimämateriaalia, koska laji pesii samassa paikassa vuosi toisensa perään.
Valkoposkihanhi pesii touko-heinäkuussa ja munii 4–6 valkoista munaa. Naaras hautoo munia noin 25 vuorokautta. Lentokyvyn poikaset saavuttavat 7 viikon ikäisinä.
Valkoposkihanhi voi poikkeustapauksessa lisääntyä kanadanhanhen kanssa. Tuloksena syntyvä risteymä on ulkonäöltään suurin piirtein kantalajiensa välimuoto, mutta väritykseltään niitä ruskeasävyisempi.
Käyttäytyminen.
Valkoposkihanhi muuttaa korkealla säännöllisinä auroina tai suorina jonoina. Joskus muutto voi tapahtua myös rykelminä, joiden takaosat venyvät auroiksi ja jonoiksi. Talvisin valkoposkihanhet kerääntyvät suurparviksi pelloille ja rantaniityille.
Poikasten kuoriuduttua aikuiset linnut menettävät lentokykynsä 3–4 viikoksi heinä-elokuussa. Poikasten ollessa pienikokoisia, saattaa valkoposkihanhiemo käyttyä aggressiivisesti jos ihminen tulee liian lähelle. Tavallisesti hanhet pitävät turvaväliä ihmiseen, ja jos ihminen tulee liian lähelle lähtevät hanhet karkuun.
Valkoposkihanhet pesivät myös Grönlannin sisämaan korkeilla jyrkänteillä, jossa pesät ovat turvassa naaleilta. Poikasten kuoriuduttua vanhemmat lentävät alas jyrkänteen juurelle ja kutsuvat poikasiaan. Poikaset tulevat äänen perässä jyrkänteeltä alas holtittomasti liukuen ja pyörien, mutta kuin ihmeen kaupalla selviävät hengissä alas.
Ravinto.
Valkoposkihanhi on kasvinsyöjä. Sen ruokavalio koostuu lehdistä, ruohoista, saroista, vesikasveista, sammaleista ja etenkin talvella erilaisista ruohokasveista kuten valkoapilasta, ja pensaista, varsinkin tundrapajusta. Se voi myös syödä viljaa ja vihanneksia talvella.
Ravintonaan valkoposkihanhi käyttää myös ruohojen versoja, levää ja viljanoraita. Muuttoaikoina se käyttää ravintonaan pelloilla erityisesti apilaa. Valkoposkihanhet ulostavat runsaasti ja sen suosimilla nurmilla on siten paljon ulostepötkylöitä. Uloste hajoaa kuitenkin nopeasti ja koostuu pääosin hajonneesta ruohosta. Valkoposkihanhen uloste ei aiheuta terveyshaittaa ihmiselle nurmikoiden normaalissa virkistyskäytössä.
Eräällä valkoposkihanhien talvehtimisalueella Iso-Britanniassa tehtiin tutkimus, jossa selvitettiin, että valkoposkihanhi ruokailee mieluusti niityillä joissa kasvaa reilusti englanninraiheinää ja valkoapilaa. Laji suosi 4–10 hehtaarin ja vältti alle 2–3 hehtaarin laajuisia ruokailualueita. Optimaaliset ruokailualueet sijaitsivat alle viiden kilometrin päässä yöpymispaikasta, ja pisimmillään lintu lensi ruoan perässä seitsemän kilometrin päähän. Hanhet ruokailivat mieluiten sellaisilla alueilla, jossa kasvillisuus oli alle 10 senttimetriä korkeaa, optimaalisen korkeuden ollessa kaksi senttimetriä. Alueet oli leikattu säiliörehun käyttöön ja sitten laidunnettu. Laji myös suosi huomattavasti enemmän typellä lannoitettuja alueita kuin lannoittamattomia.
Suojelu ja lainsäädäntö.
Valkoposkihanhi on suojeltu koko sen esiintymisalueella, mutta ennen ihminen metsästi lajia ja keräsi sen munia ja untuvia. Valkoposkihanhi voi myös häiriintyä muiden lintulajien metsästyksestä, vaikka ei itse kuulukaan riistalajeihin. Laji kärsii mahdollisesti myös maanviljelijöiden vainosta, koska laji käyttää talvehtimisalueillaan samoja laitumia kuin karja. Huippuvuorilla pesivää kantaa verottavat naalit, jotka käyvät rosvoamassa pesiä. Valkoposkihanhi kärsi 1900-luvun alkupuoliskolla metsästyksen lisäksi talvehtimisympäristöjen heikkenemisestä, mutta 1900-luvun jälkipuoliskolla kanta alkoi suojelutoimien johdosta kasvaa.
IUCN:n mukaan lajia potentiaalisesti uhkaavia tekijöitä ovat myös ilmastonmuutos, ankarat sääolot ja muuttuvat pesimäympäristöt. IUCN on luokitellut valkoposkihanhen elinvoimaiseksi lajiksi.
Valkoposkihanhi kuuluu Euroopan unionin lintudirektiivin I liitteseen. Koska lajia ei ole mainittu lintudirektiivin II liitteessä, ei sitä voi säätää riistalinnuksi missään EU:n jäsenmaassa. Valkoposkihanhi on rauhoitettu Suomessa luonnonsuojelulailla ja sen ohjeellinen korvausarvo on 336 euroa.
BirdLife Suomen mukaan valkoposkihanhien määrän vähentämiseen Suomessa ei ole tarvetta, koska niiden aiheuttamia haittoja pystytään vähentämään ohjaamalla parvet pois ongelmakohteilta. Myöskään hanhien hätyyttäminen nurmikenttäalueilta ei ole järkevää, koska alueen tarjoama ruoka on hanhille elintärkeää ravintoa ja hätistetyt hanhet vain siirtyvät nurmialueelta toiselle.
The Barnacle Goose Management Scheme -järjestö (BGMS) Skotlannissa suosittelee lannoitteita käyttävien viljelysmaiden rajanaapureita perustamaan suojelualueita valkoposkihanhen talvehtimisparville silloin kun hanhet ovat paikalla, esimerkiksi syksyllä ja talvella, ja silloin kun laitumilta on karja poissa. Järjestö myös maksaa korvauksia viljelijöille, jotka hallinnoivat laidunmaita suojelualueiden ulkopuolella vähentääkseen valkoposkihanhien aiheuttamaa häiriötä ja ajavat parvia pois.


Haapana.
Haapana ("Anas penelope") on yleinen ja laajalle levinnyt sorsalaji.
Koko ja ulkonäkö.
Haapana on yleensä noin 45–50 cm pitkä ja painaa 600–800 grammaa. Korkea otsa, lyhyt nokka sekä valkea vatsa ovat hyviä tuntomerkkejä alkusyksyllä, jolloin haapanat ovat harmaan- ja punertavanruskeita. Lennossa haapana on sinisorsaa sirompi ja sillä on pidempi pyrstö ja siivet. Naaraan siivet ovat alta tummat ja vatsa valkea. Koiraan vihreän siipipeilin edessä on valkoinen laikku, joka näkyy uidessa valkeana juovana siivenreunassa.
Vanhin suomalainen rengastettu haapana on ollut 9 vuotta 11 kuukautta ja 28 päivää vanha. Euroopan vanhin oli brittiläinen 34 vuotta ja 8 kuukautta vanha sorsa.
Levinneisyys.
Haapana suorittaa pesimisen Siperiassa, Skandinaviassa, Pohjois-Englannissa tai Islannissa. Suomessa haapanaa tavataan koko maassa aina pohjoisinta Lappia myöten. Etelässä kanta on harvalukuista, pohjoisessa runsaampaa.
Talven haapana viettää yleensä Keski-Euroopassa, Etelä-Euroopassa tai Pohjois-Afrikassa. Suomeen talveksi jääneet haapanat viettävät talviajan Etelä-Suomen rannikolla. Euroopassa pesii n. 10 000 ja Venäjällä 170 000–230 000 paria. Suomen parimäärä on 60 000–90 000.
Elinympäristö.
Haapana viihtyy parhaiten pohjoisen lampareisilla avosoilla. Syksyllä haapanat ruokailevat rehevillä lahdilla ja lintujärvinä suurina parvina. Keväisin haapanat ruokailevat tulvaniityillä ja jopa taajamien nurmikoilla.
Lisääntyminen.
Haapana rakentaa pesänsä ruoikon laitaan tai metsän reunaan, aluskasvillisuuden suojaan. Jotkut parit ovat alkaneet pesiä kaupunkien puistoissa ja pihoilla. Naaras munii huhti-kesäkuussa 7–9 munaa, joita se hautoo n. 24 vuorokautta. Naaras huolehtii poikasistaan noin kuusi viikkoa. Talvehtimaan jääneet haapanat voivat risteytyä sinisorsien kanssa.
Ravinto.
Haapana on puolisukeltaja. Haapanan ravinto koostuu lähes yksinomaan kasvinosista, mutta se saattaa ajoittain syödä myös vesihyönteisiä.


Harmaasorsa.
Harmaasorsa ("Anas strepera") on harmaan sävyinen sorsalintu.
Koko ja ulkonäkö.
Harmaasorsan pituus vaihtelee yleensä noin 45–55 cm välillä. Hyvänä tuntomerkkinä toimii vatsassa sijaitseva valkoinen soikio, joka näkyy erittäin hyvin lennossa. Juhlapukuinen koiras on harmaanruskea, alaperä on musta ja sisimmissä kyynärsulissa on valkeaa. Nuoren yksilön tai naaraan voi sekoittaa sinisorsaan, mutta harmaasorsa on sirompi muodoltaan, vatsassa on selvä valkea laikku ja harmaasorsalla ei ole tummaa siipipeiliä.
Vanhin suomalainen rengastettu harmaasorsa on ollut 2 vuotta 10 kuukautta 16 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen, 22 vuotta 4 kuukautta.
Levinneisyys.
Harmaasorsaa tavataan Suomessa lähinnä eteläisellä rannikolla, mutta sitä esiintyy myös saaristoissa aina Oulun korkeudelle. Sisämaassa laji on harvinaisempi, mutta voi esiintyä aina napapiirille saakka, Laji on Suomessa runsastunut ja sen parimäärä on noin 300-500. Euroopan pesimäkanta on vähintään 20 000 – 25 000 paria, josta Britteinsaarilla 770 paria. Venäjällä pesii 55 000 ja Turkissa 500 – 5 000 paria.
Elinympäristö.
Harmaasorsa elää pääasiassa rannikon rehevillä merenlahdilla ja tulvaniityillä. Suurin osa pareista pesii merellä pienillä saarilla tai luodoilla. Jotkin parit pesivät lokkien yhdyskunnissa. Myös sisämaan lintujärvillä asuu joitakin pareja.
Lisääntyminen.
Harmaasorsa rakentaa pesänsä ruohokasvillisuuden tai pensaan suojaamaan paikkaan. Naaras munii touko-heinäkuussa 8–12 valkeankellertävää munaa, joita se hautoo 24–28 vuorokautta.
Ravinto.
Harmaasorsan pääasiallista ravintoa ovat siemenet, silmut ja myös muut kasvinosat. Poikaset syövät myös hyönteisiä ensimmäisien elinviikkojensa aikana.


Jouhisorsa.
Koko ja ulkonäkö.
Jouhisorsanaaras on n. 55cm pitkä. Pitkästä pyrstöstä johtuen koiraan pituus on 70-75cm. Muodoltaan jouhisorsa on hoikka ja pitkäkaulainen. Juhlapukuisella koiraalla on suklaanruskea pää, harmaa ruumis, valkea kaula ja rinta sekä pitkät pyrstöjouhet. Nokka on yksivärisen siniharmaa. Naaras ja nuori sekä eklipsipukuinen koiras muistuttavat muita puolisukeltajasorsia, mutta ovat tasaisemman vaaleanruskeita ilman selviä tumman ja vaalean vaihteluita. Solakka ja pitkäkaulainen muoto on hyvä tuntomerkki.
Vanhin suomalainen rengastettu jouhisorsa on ollut 10 vuotta 2 kuukautta ja 1 päivää vanha. Euroopan vanhin oli hollantilainen, 27 vuotta ja 5 kuukautta vanha sorsa.
Levinneisyys.
Jouhisorsia esiintyy aina Ahvenanmaan saaristosta pohjoisimpaan Lappiin. Etelä-Suomessa se on pesivänä harvinainen. Euroopassa pesii 23 000 – 33 000 paria, joista n. 20 000—30 000 Suomessa, Britanniassa 8–42 paria. Venäjällä pesii 150 000 – 300 000 ja Turkissa 500 – 1 000 paria.
Elinympäristö.
Jouhisorsat viihtyvät Lapin aapasoilla sekä Perämeren rannoilla ja saaristoissa. Maan eteläosissa jouhisorsia voi tavata myös harvalukuisena hyviltä lintujärviltä.
Lisääntyminen.
Jouhisorsa rakentaa pesänsä avoimeen paikkaan pintakasvillisuuden suojaan suolle tai niitylle, ulkoluodoilla myös pensaan alle. Naaras munii huhti-elokuussa 7–10 vaaleanvihreää munaa ja hautoo niitä 22–23 vuorokautta.
Ravinto.
Jouhisorsan pääasiallista ravintoa ovat vesikasvien osat, nilviäiset ja vesihyönteiset.


Sinisorsa.
Sinisorsa eli heinäsorsa ("Anas platyrhynchos") on sorsalintu.
Koko ja ulkonäkö.
Sinisorsan pituus on noin 50–60 ja sen siipien kärkiväli on 81-95 senttimetriä.
Sinisorsalla on suuri pää ja nokka sekä lyhyt pyrstö. Lentävä sinisorsa näyttää raskaalta, sillä on tylpät ja leveät siivet ja sen siivenlyönnit ovat nopeat. Sinisorsan jalat ovat oranssit. Nimensä mukaisesti sinisorsalla on sininen, valkoreunainen siipipeili.
Juhlapukuisella koiraalla on vihreä pää ja kaula ja keltainen nokka sekä valkoinen kaularengas. Rinta on ruskea ja vatsa ja selkä ruskeanharmaat. Pyrstö on musta ja pyrstösulista keskimmäiset ovat ylöspäinkiertyneet.
Naaras on väriltään ruskeankirjava, mutta päälaki ja silmäkulmajuova ovat muuta ruumista tummemmat. Sillä on oranssi nokka, jossa on vaihtelevan paljon mustaa väriä. Vatsa on väritykseltään vaaleanruskea ja siiven alapuoli valkeahko. Erona harmaasorsaan kaula on väriltään beige. Nuoret yksilöt muistuttavat vanhaa naarasta. Eklipsipukuinen koiras muistuttaa naarasta, mutta sen nokka on yksivärisen himmeänkeltainen ja rinta tummemman punaruskea ja pään kuviot hieman naaraasta jyrkempiä.
Sinisorsa on äänekäs lintu. Koiraan ääni on samea, nasaali ja matala "rähp" ja naarasta vartioidessa lyhyt "piy"-vihellys. Naaran ääni on karkea, voimaakkana alkava ja loppua kohti vaimeneva "kväh-kväh-kväh-kväh-kvä-..."-sarja.
Levinneisyys.
Sinisorsa on laajalle levinnyt lintu. Sitä tavataan pohjoisella pallonpuoliskolla Pohjois-Amerikassa, Etelä-Grönlannissa, Euroopassa, Pohjois-Afrikassa ja Aasiassa. Sitä on istutettu Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Maailman sinisorsakannan arvellaan olevan yli 19 miljoonaa yksilöä.
Suomessa sinisorsa on levinnyt koko maahan ja kanta on noin 200 000 pesivää paria.
Sinisorsa on suurimmaksi osaksi paikkalintu, mutta osa linnuista muuttaa. Suurin osa Suomen sinisorsista muuttaa talveksi Etelä-Skandinaviaan ja Länsi-Eurooppaan, mutta osa talvehtii Suomen ulkosaaristossa ja sulapaikoissa. Muuttavat linnut saapuvat Suomeen maaliskuun alusta lähtien.Talvehtivat sinisorsat kestävät pakkasia yllättävän hyvin tiiviin höyhenistönsä ja ilmaa pidättävän, paksun untuvakerroksensa ansiosta. Pakkasessa hangella maatessaan ne piilottavat jalkansa nokkansa höyheniensä sekaan ja välttävät lentämistä viimeiseen asti. Tarpeen tullen ne pystyvät paastoamaan pitkään, leudolla säällä yli kaksi viikkoa. Suomessa talvehtivien sinisorsien talvikuolleisuus on selvästi pienempi kuin muuttavien yksilöiden.
Elinympäristö.
Sinisorsa pesii kaikenlaisissa vesistöissä. Vain kaikkein karuimmista ja niukkaravinteisimmista vesistöistä se puuttuu. Osa sinisorsista on tottunut ihmisiin ja ne voivat pesiä myös kaupunkien puistoissa. Sinisorsista suurin osa on kuitenkin hyvin arkoja erämaalintuja, jotka pakenevat ihmistä kaukaa.
Lisääntyminen.
Sinisorsa pesii suojaisaan paikkaan tekemässään pesässä. Laji munii huhti-toukokuussa 6–10 vihertävänharmaata tai -kellahtavaa munaa ja hautoo niitä noin 26 vuorokautta.
Ennen parittelua sinisorsat pumppaavat päitään ja suorittavat muita liikkeitä. Parittelun jälkeen koiras nousee pystyyn ja ui naaraan ympäri kierroksen pää matalana samalla viheltäen.
Koska koiraita on naaraita enemmän, usein muutaman koiraan joukko voi ajaa naarasta takaa päästäkseen parittelemaan sen kanssa. Jos naaras ei pääse karkaamaan se saattaa hukkua, kun koiraat pyrkivät yhtä aikaa parittelemaan sen kanssa.
Ravinto.
Sinisorsa kuuluu puolisukeltajiin, eli se syö vedestä niin, että ruokaa etsiessään sen ruumiin takaosa jää pinnalle. Ravinto koostuu kasvinosista, kuten siemenistä, jyvistä ja ruohosta, ja erityisesti kesällä myös monenlaisista selkärangattomista. Talvisin sinisorsat syövät myös leivän- ja pullanmuruja.
Hyödyntäminen.
Riistalintuna sinisorsa on Suomessa suosituin metsästettävä. Vuonna 2011 sinisorsia metsästettiin 258 500 yksilöä. Suomessa sinisorsa on rauhoitettu 1.1.–20.8. kello 12.00 saakka.
Sinisorsan kesy muoto on ankka, joka varsinkin Aasiassa on taloudellisesti tärkeä tuotantoeläin.


Ristisorsa.
Ristisorsa ("Tadorna tadorna") on värikäs sorsalintu.
Koko ja ulkonäkö.
Ristisorsan höyhenpeite muodostuu selvärajaisista erivärisistä alueista: rinta on valkea, kyljet punaruskeat, siivet ja pää mustanvihreät, nokka punainen. Vanhan koiraslinnun värit ovat kirkkaammat, punainen otsakyhmy suurempi ja itse lintu huomattavasti naarasta kookkaampi. Nuori lintu on alta valkea, päältä, niskasta ja päästä ruskehtava. Pituus 56–71 cm, siipien kärkiväli 115 cm, paino 0,9–1,6 kg. Äänekäs, varsinkin naaraan voimakas rallatus kuuluu kauas. Arka, tavallisesti lähtevät jo kaukaa lentoon veneellä lähestyttäessä. Ristisorsat sukeltavat vain vaaran uhatessa.
Vanhin suomalainen rengastettu ristisorsa on ollut 6 vuotta 11 kuukautta 11 päivää vanha. Vanhin brittiläinen on elänyt 16-vuotiaaksi.
Levinneisyys.
Suomessa ristisorsaa tavataan pääasiallisesti rannikkoalueella ja satunnaisesti muuallakin Etelä-Suomessa. Vankka pesimäalue on Hailuodon tienoilla Perämerellä, Porin edustan saarilla sekä osissa Saaristomerta. Pesimäkantamme on 300 parin luokkaa, joista 40 paria pesii Hailuodossa. Lajin päälevinneisyysalue on Aasian keskiosista Mustallemerelle, Euroopassa Atlantin rannikot sekä paikoin Itä- ja Välimeri. Euroopan kannan kooksi on arvioitu 40 000 paria, Venäjän 2 000 – 3 500 ja Turkin 500 – 2 000. Britteinsaarilla pesii n. 12 000 paria. Suomessa se on muuttolintu, joka talvehtii Länsi-Euroopan rannikoilla. Helgolannin lahdessa Saksassa voidaan tavata jopa 100 000 yksilöä, jotka käyvät siellä läpi sulkasadon. Kevätmuutto on maalis–huhtikuussa, syysmuutto huomaamattomasti elo–syyskuussa.
Elinympäristö.
Ristisorsat elävät matalilla rannikoilla ja jokisuistoissa. Suomessa kannan pääosa asuu ulkosaaristossa, missä ne suosivat sora- ja mutarantaisia saaria. Pesä saattaa kuitenkin olla myös kallioluodolla ja varsin usein kaukanakin merestä, joskus jopa yli kilometrin päässä.
Lisääntyminen.
Ristisorsa pesii järvien tai jokien lähellä sopivissa koloissa kuten ontoissa kannoissa tai kaninkoloissa. Suomessa tavallisia pesäpaikkoja ovat kivien ja rakennusten aluset tai tiheä katajapensas. Muninta alkaa toukokuun alussa. Valkeita munia on 8–10, joita naaras hautoo 4 viikkoa. Untuvikot ovat mustavalkoisia. Molemmat emot huolehtivat poikasista, jotka lentävät noin 8 viikon ikäisinä. Joskus usea poikue liittyy yhteen suurparveksi. Britanniassa on raportoitu jopa 200 poikasen parvesta, jota paimensi tusinan verran aikuisia lintuja. Vanhemmilla on niin kiire sulkimaan, että ne voivat jättää vain muutaman päivän ikäisetkin poikaset tällaiseen lastentarhaan.
Ravinto.
Pääasiallinen ravinto ovat simpukat, kotilot, äyriäiset ja niveljalkaiset. Ristisorsa ruokailee rantavedessä, joko uiden kuten puolisukeltajasorsat, tai kahlaamalla ja työntämällä päänsä kokonaan veden alle. Toisinaan voi nähdä sen sotkevan räpylöillään mutaa, jolloin saaliseläimet nousevat pintaan.


Kanadanhanhi.
Kanadanhanhi ("Branta canadensis") on Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva suurikokoinen hanhilaji, joka on istutettuna levinnyt Eurooppaan ja myös Suomeen.
Ulkonäkö ja koko.
Vasemmalla valkoposki- ja oikealla kanadanhanhi.
Kanadanhanhi poikkeaa muista hanhista siten, että sillä on musta pää ja kaula sekä valkea leuanalus. Vartalo on päältä harmaanruskea ja alta vaalea. Valkoinen yläperä erottuu selvästi. Kanadanhanhi on Suomessa tavattavista hanhilajeista suurin; koiras painaa 3,5–7 kg, naaras 3–5,5 kiloa. Pituus on 90–106 cm ja siipien kärkiväli 155–180 cm. Kanadanhanhi sekoitetaan usein valkoposkihanheen, mutta huomattavasti suuremmalla kanadanhanhella on harmaanruskea ruumis, vain vähän valkoista poskilla eikä laisinkaan otsalla tai silmien ympärillä, ja rinta on valkea.
Pienet poikaset ovat untuvapeitteisiä ja väriltään keltaisen ja vaaleanruskean kirjavia. Kasvaessaan ne muuttuvat tummanharmaiksi, ja syksyllä ne ovat jo samannäköisiä kuin aikuiset yksilöt.
Kanadanhanhen eri alalajien välillä on huomattavia eroja sekä ulkonäössä ja koossa että käyttäytymisesä. Pienin alalaji painaa vain 1,5 kilogrammaa, kun taas suurin, Pohjois-Amerikan keskiosissa pesivä "B. c. maxima" voi painaa yli kahdeksan kilogrammaa. "B. c. maxima" onkin suurin kaikista hanhista. Osa tutkijoista luokittelikin neljä pienintä alalajia erilliseksi "Branta hutchinsii"-lajiksi vuonna 2003, minkä jälkeen kanadanhanhella on nykyisin seitsemän alalajia.
Ääntely.
Kanadanhanhen on trumpettimainen, laulujoutsenmainen ”"ah-HONK"” -honkotus. Varoitusääni on karhea ”"KAR-RAK"”, jonka tapainen on myös yhteydenpitoääni. Soidinaikana voi kuulla syvän ”"rak-ruk-ruk"” -honkotuksen.
Luontainen levinneisyys.
Alun perin kanadanhanhi on kotoisin Pohjois-Amerikasta, missä se pesii Kanadassa ja Yhdysvaltojen pohjoisosissa, ja talvehtii muualla Yhdysvalloissa ja Meksikossa. Se on Pohjois-Amerikan yleisin hanhilaji, niitä arvioidaan elävän mantereella 9–10 miljoonaa yksilöä. 1800-luvun lopulla laji oli paikoitellen hyvin uhanalainen, mutta nykyään kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN luokittelee sen elinvoimaiseksi.
Siirtoistutusalueet.
Euroopan ensimmäiset kanadanhanhet tuotiin Pohjois-Amerikasta Britanniaan vuonna 1678 riistalinnuiksi. Ne olivat nimialalajia "B. c. canadensis", mutta joukossa on saattanut olla myös "B. c. maxima"-alalajin yksilöitä. Britannian hanhet muistuttavat "maxima"-alalajia suurelta kooltaan, poskilaikun muodoltaan, kesyydeltään ja heikolta muuttotaipumukseltaan. Britanniassa kanta kasvoi hitaasti, ja vasta lähes 300 vuoden kuluttua, 1960-luvulla, sen koko ylitti 10 000 yksilön rajan. Mahdollisesti joitain yksilöitä on tullut Atlantin yli luonnostaankin muuttoharhailijoina. Nykyisin lajilla on pesiviä kantoja Britteinsaarilla (nykyisin noin 47 000 paria), Färsaarilla, Alankomaissa, Belgiassa, Ranskassa, Saksassa, Itävallassa, Tšekissä, Ukrainassa, Puolassa ja Skandinaviassa. Lisäksi lajia tavataan Aasian ja Oseanian puolella Siperiassa, Kamtšatkalla, Kiinassa, Japanissa ja Uudessa-Seelannissa.
Pohjoismaiden kanadanhanhikanta polveutuu vain 3–5 yksilöstä, jotka lintukuvaaja Bengt Berg toi Etelä-Ruotsiin vuoden 1930 tienoilla. Linnuista yksi oli kotoisin Pohjois-Amerikasta ja muut Britanniasta. Ensimmäiset istutuspaikat olivat Kalmarsund ja Blekinge. 1940-luvulla niiden jälkeläisiä siirrettiin muutamiin paikkoihin sisämaahan, ja myöhemmin maan pohjoisosiinkin. Lajin levinneisyys laajeni keskimäärin 1–2,8 kilometrin vuosivauhtia; leviäjinä olivat nuoret parit, jotka joutuivat siirtymään vanhojen reviirien ulkopuolelle. Kanta kasvoi huomattavan nopeasti, ja jo 1960-luvulla Ruotsin populaation koko oli 10 000 yksilöä. 1980-luvun lopulle tultaessa kanadanhanhen levinneisyys ulottui Ruotsin itärannikkoa pitkin Tornionlaaksoon asti. Norjaan oli tuotu jostakin ensimmäiset kanadanhanhet vuonna 1936, mutta sikäläisen kannan kasvu alkoi varsinaisesti vasta, kun sinne vuodesta 1958 alkaen tuotiin ruotsalaisia yksilöitä. Ruotsin hanhia yritettiin istuttaa myös Tanskaan, jossa ne eivät kuitenkaan menestyneet kovin hyvin.
Suomessa havaittiin ensimmäinen, todennäköisesti Ruotsista tullut kanadanhanhi vuonna 1955 Hailuodossa. Lajin istuttaminen Suomeen aloitettiin 1960-luvun alussa, Ruotsista tuoduilla linnuilla. Ensimmäiset neljä yksilöä tuotiin Inkoon Hättön saarelle vuonna 1960. Kaksi vuotta myöhemmin lintuja oli jäljellä enää kaksi, ja ne vapautettiin saarelle, minkä jälkeen ne katosivat. Vuonna 1964 Ruotsista tuotiin kahdeksan poikasta, joista neljä vapautettiin vuonna 1966 Porvoon läheiselle Viksbergin järvelle. Ne saivat muutaman poikasen, ja kaikki linnut otettiin syksyllä takaisin tarhaan. Syksyllä 1967 nuoria ei saatu kiinni ja ne lähtivät muuttomatkalle. Nämä hanhet lisääntyivät usean vuoden ajan, mutta aluelle ei silti syntynyt luonnonvaraista kantaa. Suomalainen kanadanhanhipopulaatio sai varsinaisesti alkunsa vasta vuonna 1970, jolloin alettiin tehdä istutuksia eri puolille maata, varsinkin Turun ja Rauman seuduille. 1980-luvun loppuun mennessä Suomen kanta oli kasvanut jo lähes 3 000 yksilöön, joista valtaosa eli länsi- ja lounaisrannikoilla. Ruotsista oli siirtynyt kanadanhanhia itsenäisesti Länsi-Lappiin. 1990-luvun puolivälissä yksilöitä oli arviolta noin 4 000–5 000, ja laji oli levittäytymässä laajalti myös sisämaahan. Nykyään Suomen parimääräksi arvioidaan noin 10 000. Suuri osa suomen kanadanhanhista muuttaa talveksi Itämeren eteläsosiin ja Etelä-Ruotsiin, ja vähäisempi määrä Baltian rannikolle. Pieni osa linnuista talvehtii pesimäaluidensa läheisissä sulapaikoissa tai lounaisrannikolla. Pohjoismaisen populaation kapea perimä ei näytä vähentäneen sen elinvoimaisuutta, sillä haitalliset perintötekijät ovat ilmeisesti karsiutuneet kannan ollessa pieni.
Elinympäristö.
Kanadanhanhet pärjäävät monenlaisissa ympäristöissä. Parhaiten ne viihtyvät saarilla ja rauhallisilla meren- ja järvenrannoilla. Ne pesivät mielellään hiukan ympäristöä ylempänä olevissa paikoissa lähellä vettä, esimerkiksi majavanpesän päällä. Kanadanhanhet voivat puolustaa reviiriään hyvin aggressiivisesti. Ne ovat ihmistä kohtaan pelottomia ja ovat oppineet hyödyntämään meheväruohoisia alueita kuten puistoja, golf-kenttiä ja pihanurmikoita, joilla Euroopan alkuperäiset, arat hanhilajit eivät esiinny. Amerikassa golfkenttiä on jopa jouduttu ruiskuttamaan erilaisilla hanhikarkottimilla. Suuret hanhenulostemäärät esimerkiksi uimarannoilla ja hanhien meluisuus sekä niiden ruokailu oraspelloilla ovat nykyisin suurimpia syitä siihen, että kanadanhanhien määrää pyritään rajoittamaan sekä Amerikassa että Euroopassa. Ruokaileva hanhi ulostaa muutaman minuutin välein.
Kun kanadanhanhi alkoi levitä Pohjoismaihin, sen pelättiin kilpailevan saariston alkuperäisen lajin, merihanhen, kanssa. Pelko on kuitenkin osoittautunut aiheettomaksi, sillä lajien elintavat poikkeavat toisistaan. Merihanhi pesii pensaiden suojissa suhteellisen kaukana rannasta ja laiduntaa enemmän maalla, kun taas kanadanhanhi pesii näkyvästi rannan lähellä ja ruokailee enimmäkseen vedessä. Vain hyvin pienillä saarilla lajien välillä saattaa olla kanadanhanhen eduksi koituvaa kilpailua. Vaikka kanadanhanhet ovat aggressiivisia lajitovereitaan kohtaan, ne yleensä suvaitsevat merihanhia. Merihanhikannat ovat jopa kasvaneet samaan aikaan kanadanhanhien runsastumisen kanssa. Haahkojen ja sinisorsien on todettu hyötyvän kanadanhanhen lähellä pesimisestä, sillä kookas hanhi karkottaa petoeläimet pois pesimäpaikaltaan. Sorsat voivatkin pesiä jopa vain metrin päässä hanhen pesästä.
Käyttäytyminen.
Kanadanhanhi ei juurikaan pelkää ihmistä, ja se puolustaa reviiriään aggressiivisesti. Kanadanhanhen suuresta koosta johtuen sen lento näyttää suhteellisen hitaalta ja rauhalliselta. Pohjois-Amerikassa yksivuotiaat yksilöt muuttavat sulkasadon ajaksi kauas mantereen pohjoisosiin. Syksyn edetessä muuttomatkaa odottelevat samankesäiset poikueet kerääntyvät yhteen jopa kymmenien tuhansien yksilöiden parviksi. Suomalaiset linnut lähtevät muuttomatkalle loka-joulukuussa ja palaavat maalis-toukokuussa. Muutto tapahtuu aina päiväsaikaan.
Aikuisen kanadanhanhen luontaisia vihollisia ovat Pohjois-Amerikassa mustakarhu, kojootti, susi ja merikotkat. Munia ja pieniä poikasia saalistavat lisäksi erilaiset ketut, pesukarhu, lokit ja varislinnut.
Lisääntyminen ja elinikä.
Kanadanhanhella on elinikäinen pariside. Naaras palaa yleensä pesimään synnyinseudulleen, ja puoliso seuraa sen mukana. Kanadanhanhiparit pesivät yksittäin tai joskus pieninä yhdyskuntina. Kanadanhanhet vuoraavat matalan pesäkeon huipulla olevan pesäkuoppansa kasveilla ja höyhenillä. Pesäkumpu on tehty erilaisista kasvinosista, kuten ruo´on- ja oksanpätkistä ja vesikasveista, ja se sijaitsee rantaviivan tuntumassa, piilossa kasvillisuuden seassa. Munia on yleensä 3–7 kpl, joskus jopa 12; vanhat yksilöt munivat enemmän munia kuin nuoret. Munat ovat väriltään valkeita tai kermankellertäviä. Muninta tapahtuu huhti-toukokuussa ja haudonta kestää noin kuukauden. Poikaset ovat pesäpakoisia ja lähtevät seuraamaan emojaan vuorokauden kuluessa kuoriutumisestaan. Poikaset tulevat lentotaitoisiksi noin puolentoista kuukauden ikäisinä, mutta pysyttelevät emojensa seurassa seuraavaan kevääseen asti. Emot puolustavat pesiään ja poikasiaan aggressiivisesti ja kykenevät karkottamaan jopa pesukarhun tai mäyrän kokoisen pedon. Haudonnan aikana koiras pitää myös toiset kanadanhanhet poissa pesän ja naaraan läheisyydestä.
Kanadanhenhi voi joskus risteytyä valkoposkihanhen kanssa. Tällöin syntynyt jälkeläinen on kooltaan ja väritykseltään muutoin vanhempiensa välimuoto, mutta niitä hieman tummempi ja ruskeasävyisempi.
Kanadanhanhi saavuttaa sukukypsyyden kolmevuotiaana, mutta joskus jo kaksivuotiaatkin voivat munia. Vanhin suomalainen rengastettu kanadanhanhi on ollut 17 vuotta 10 päivää vanha. Euroopan vanhin on brittiläinen hanhi, 24 vuotta 2 kuukautta vanha. Maailman vanhin yksilö on elänyt 42-vuotiaaksi. Joidenkin lähteiden mukaan laji voisi saavuttaa jopa 80 vuoden iän, mutta tiedon paikkansa pitävyyttä pidetään epätodennäköisenä.
Ravinto.
Kanadanhanhet ovat enimmäkseen kasvinsyöjiä. Ne syövät sekä matalassa vedessä kasvavia vesikasveja että meheviä ruohokasveja, kuten heinää ja apilaa, kuivalta maalta. Kesäisin ne laiduntavat usein nurmikoilla, ja muuton ja talvehtimisen aikana niityillä ja vilja- ja oraspelloilla. Hyönteiset, etanat ja muut selkärangattomat ovat lisäravintoa.
Kanadanhanhi ja ihminen.
Kanadanhanhi on Suomessa metsästettävä riistalaji. Sen metsästys alkoi luvanvaraisena vuonna 1983. Lajin metsästysaika on 20.8.-31.12.


Kiljuhanhi.
Kiljuhanhi ("Anser erythropus") on tundrahanhen läheinen sukulainen, uhanalaisin hanhi koko Euraasiassa, ja kaikkialla kanta pienenee hälyttävästi. Maailmankannaksi arvioidaan enää noin 25 000 yksilöä. Pohjoismaiden (Norja, Suomi, Ruotsi) pesimäkannaksi arvioidaan tällä hetkellä enää 20–30 paria, ja kannan kehitys on edelleen taantuva. Suomesta ei ole tehty pesimälöytöjä vuoden 1995 jälkeen. Monia istutusprojekteja meneillään ja suurin osa eteläisessä Pohjolassa tavattavista kiljuhanhista lienee näistä kokeiluista lähtöisin.
Koko ja ulkonäkö.
Tämä pieni hanhi on heinäsorsan kokoinen, yleisväriltään ruskehtava. Muistuttaa lähinnä lähisukulaistaan tundrahanhea, mutta on pienempi, keltainen silmärengas on voimakas ja otsan valkea "kilpi" jatkuu päälaelle. Jalat ovat kirkkaanoranssit.
Pituus 60 cm, siipien kärkiväli 110 cm, paino 1,6–2,5 kg.
Vanhin suomalainen rengastettu kiljuhanhi on ollut 3 vuotta 10 kuukautta 30 päivää vanha.
Levinneisyys.
Kiljuhanhi pesii Aasian pohjoisosissa, lähinnä Siperiassa, sekä Lapissa ja Kölivuoristossa, talvehtii Etelä-Euroopassa kuten Kreikassa sekä Kiinassa. Muuttomatkoillaan linnut levähtävät usein Kazakstanissa missä niitä on metsästetty massoittain. Talvehtimis- ja muuttoreittien metsästystä pidetään nykyisin kiljuhanhien suurimpana uhkana.
Euroopassa pesii ainoastaan 49–70 paria, Venäjällä ehkä 1 000–2 500 paria.
Ravinto.
Kiljuhanhi syö pajunlehtiä, silmuja, ja poikaset syövät hyönteisiä.
Suojelu.
1900-luvun alussa Pohjoismaissa pesi tuhansia kiljuhanhipareja, nykyisin pesiviä pareja on jäljellä alle 15. Laji rauhoitettiin Suomessa 1969. WWF:llä on kiljuhanhityöryhmä. 1980-luvulta alkaen kiljuhanhia on kasvatettu tarhoissa ja istutettu luontoon sekä Suomessa että Ruotsissa, jonne on syntynyt pysyvä kanta. Suomessa istutuksia kokeiltiin 2000-luvun alussa, mutta kokeilu epäonnistui. Vuonna 2009 on aloitettu uusi kokeilu, jossa mukana on kiljuhanhen poikasia ja niille emoiksi valkoposkihanhia.


Tundrahanhi.
Tundrahanhi ("Anser albifrons") on kiljuhanhen läheinen sukulainen. Sen vanha suomenkielinen nimi oli "isokiljuhanhi".
Tundrahanhella on oranssit jalat ja nokka. Nokan tyvellä leveä valkoinen kilpi, selkä harmaa ja vatsassa mustaa epäsäännöllistä kuviointia. Nuori lintu muistuttaa pääosin merihanhea. Pituus on 66–86 cm, siipien kärkiväli 118 cm, paino 1,4–3,3 kg.
Tundrahanhi pesii tundralla ja taigalla. Sen ravintoa on tundran kasvillisuus.
Tundrahanhi tekee 4–6 kappaletta noin 25 gramman painoisia munia.


Metsähanhi.
Metsähanhi ("Anser fabalis") on hanhiin kuuluva lintulaji, joka elää Euraasian pohjoisoisissa.
Koko ja ulkonäkö.
Metsähanhia on kahta alalajia. Metsähanhen nimialalaji on "taigametsähanhi" ("Anser fabalis fabalis"), jonka yleisväri on harmaanruskea, pää on tummempi ja valkeassa pyrstössä on tumma kärkivyö. Sen nokka on pitkä, tyvestä musta ja kärjestä keltainen. Jalat ovat oranssinkeltaiset. Pituus on 75–82 cm, siipien kärkiväli 160 cm, paino 1,7–3,6 kg. Ääni on kumeaa töötötystä. Toinen alalaji, "tundrametsähanhi" ("Anser fabalis rossicus"), on hyvin samannäköinen mutta pienempi ja lyhytkaulaisempi. Sen nokka on pienempi, ja värityksessä on enemmän mustaa.
Vanhin suomalainen rengastettu metsähanhi on ollut 18 vuotta 4 kuukautta 24 päivää vanha. Euroopan vanhin oli saksalainen hanhi, 25 vuotta 7 kuukautta.
Levinneisyys.
Metsähanhi pesii Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Aasiassa ja talvehtii etelässä. Suomalaiset metsähanhet talvehtivat Keski- ja Länsi-Euroopassa. Siperian metsähanhien tuhatlukuinen muutto yli Suomen etelärannikon on sykähdyttävä näky. Maamme pesimäkanta oli 1990-luvun lopulla 1 700 paria.
Euroopan pesimäkanta on 2 700 – 3 640 paria, joista valtaosa pesii Suomessa. Venäjällä pesii n. 100 000 paria. Metsästyksen ja soiden ojitusten on Suomessa arvioitu olevan metsähanhien kantaan voimakkaimmin vaikuttavia tekijöitä. Varsinkin metsästäjät syyttävät kannan alenemisesta myös laulujoutsenta, mutta sen vaikutuksista metsähanhikantaan tai edes koko kannan tilasta ei ole Suomessa kattavaa tietoa.
Elinympäristö.
Tundra ja taiga. Pohjoisen aapasuot.
Lisääntyminen.
Metsähanhi munii 4–6 munaa, joita naaras hautoo ja koiras vahtii. Poikaset oppivat lentämään noin 40 päivän ikäisenä.
Ravinto.
Pesimäaikana metsähanhen ravintoa ovat sarat tai muut kosteikkokasvit, muuttoaikana viljanjyvät, orasruoho, apila ja muut vehreät ruohot.


Merihanhi.
Merihanhi ("Anser anser") on isokokoinen ja yleinen hanhilaji ja kesyn hanhen kantamuoto.
Koko ja ulkonäkö.
Merihanhi on suurikokoinen harmahtava hanhi, jolla on iso pää ja kolmiomainen aprikoosinvärinen nokka. Koivet ovat vaaleanpunaiset. Siiven vaaleanharmaa etuosa on lentävän linnun hyvä tuntomerkki. Pituus 74–84 cm, siipien kärkiväli 160 cm, paino 2,5–6 kg. Ääni on voimakas, kimeähkö ja käheähkö kaakatus.
Vanhin suomalainen rengastettu merihanhi on ollut 11 vuotta 2 kuukautta 10 päivää vanha. Euroopan vanhin oli belgialainen hanhi, 23 vuotta 7 kuukautta.
Levinneisyys.
Merihanhi pesii koko Euroopassa Lapista Espanjaan ja Bulgariaan, ja siitä itään aina Kiinaan asti. Suomessa merihanhi pesii saaristossa, sisämaassa vain joillakin järvillä. Pesimäkantamme oli 1990-luvun lopulla 1 400 paria, mutta vuoden 2010 kannanarvio on 5 000-6 000 paria. Suomalaiset merihanhet ovat muuttolintuja, jotka saapuvat keväällä maalis-huhtikuussa, ja lähtevät talvehtimisalueilleen Länsi- ja Etelä-Eurooppaan sekä Pohjois-Afrikkaan syyskuussa. Loppukesällä hanhet kerääntyvät suuriksi parviksi sekä sulkimaan että ruokailemaan sopiville merenlahdille. Liminganlahti on merihanhille merkittävä pesimäpaikka. Kemiön Sjölaxissa laiduntavat Suomen suurimmat parvet, mm. 5 500 yksilöä 12.8.1998.
Euroopassa pesii 50 000 – 60 000, Venäjällä 8 500 – 13 000 ja Turkissa 200 – 1 000 paria.
Elinympäristö.
Rannikot, kosteikot, järvet, suot ja avoimet pellot. Pesii tavallisesti osittain metsäpeitteisillä pienehköillä luodoilla, usein lokkiyhdyskunnissa.
Lisääntyminen.
Pesä on luodon keskiosissa, usein katajapensaan suojassa. Merihanhi munii 5–6 kermanväristä munaa. Muninta alkaa Lounais-Suomen saaristossa jo huhtikuussa. Naaras hautoo 4 viikkoa. Koiras pysyttelee pesimäluodolla tai sen välittömässä läheisyydessä koko haudonta-ajan. Poikaset ovat pesäjättöisiä ja molemmat emot hoitavat niitä. Lentokykyisiä poikaset ovat 8 viikon ikäisinä.


Pikkujoutsen.
Pikkujoutsen ("Cygnus columbianus") on pieni pohjoisten alueiden joutsen. Sitä on kaksi alalajia: "C. c. columbianus" Amerikassa ja "C. c. bewickii" Eurooppassa. Lajin kuvasi yhdysvaltalainen George Ord.
Koko ja ulkonäkö.
Pikkujoutsen on laulujoutsenen näköinen mutta pienempi, pituus 115–127 cm ja siipien kärkiväli 170–195 cm. Kaula on lyhyempi ja nokassa on huomattavasti enemmän mustaa. Pikkujoutsenen ääni muistuttaa laulujoutsenen trumpetintoitotusta mutta on haukkuvampi, nasaalimpi.
Euroopan vanhin rengastettu pikkujoutsen on ollut vähintään 23 vuotta 7 kuukautta vanha brittiläinen lintu.
Levinneisyys.
Pikkujoutsen pesii Kuolan niemimaalla ja muualla Pohjois-Venäjällä Tyynen valtameren rannoille asti, sekä Pohjois-Amerikan arktisilla alueilla. Maailman populaation koko on noin 300 000 yksilöä. Ne muuttavat Vienanmeren, Suomen ja Viron kautta Elbe-joelle, Alankomaihin ja Britteinsaarille. Pohjois-Venäjän itäosien populaatiot talvehtivat Kiinassa ja Japanissa. Suomessa pikkujoutsenia nähdään säännöllisesti levähtämässä muuttomatkallaan, varsinkin keväisin.
Elinympäristö.
Pesii tundralla lammilla, järvillä ja joissa.
Lisääntyminen.
Pikkujoutsenet pariutuvat eliniäkseen 2–3-vuotiaina. Kekomainen pesä tehdään kasvinjätteistä maalle lähelle vesirajaa, usein pienelle saarelle. Naaras munii 2–7 valkoista munaa, ja hautoo niitä 30–32 päivää koiraan vartioidessa pesää.


Kyhmyjoutsen.
Kyhmyjoutsen ("Cygnus olor") on suuri valkoinen sorsalintu. Sen nokka on punertava ja siinä on musta kyhmy, josta se on saanut suomenkielisen nimensäkin.
Koko ja ulkonäkö.
Kyhmyjoutsen on 145–160 cm pitkä ja sen siipien kärkiväli 210–240 cm. Seisovan linnun pää ulottuu 1,2 m:n korkeuteen. Koiras on suurempi kuin naaras. Kyhmyjoutsen on yksi suurimmista lentävistä linnuista, sillä koiras painaa yli 12 kg ja naaraskin yli 11 kg.
Kyhmyjoutsenen höyhenpeite on hohtavan valkoinen. Eri joutsenlajit voi erottaa toisistaan nokan perusteella; kyhmyjoutsenen nokka on punertavan oranssi ja kyhmy musta. Nuoren linnun höyhenet ovat harmahtavat ja nokka tummanharmaa. Kyhmyjoutsen pitää pitkää kaulaansa tavallisesti S-mutkalla, kun taas muut Suomessa tavattavat joutsenlajit pitävät kaulaansa suorana. Lentävän kyhmyjoutsenen siivistä kuuluu voimakas suhiseva ääni, muuten linnun ääntely rajoittuu sihinään ja murahteluun.
Vanhin suomalainen rengastettu kyhmyjoutsen on ollut 18 vuotta 29 päivää vanha. Euroopan vanhin oli vähintään 28 vuotta 7 kuukautta vanha saksalainen lintu.
Levinneisyys.
Kyhmyjoutsen on peräisin Länsi-Aasian arovesistöistä, josta se on luontaisesti levinnyt Euroopan lauhkeille alueille. Lajin levittäytymishistoriaa on kuitenkin vaikea tutkia, sillä sitä on koristeellisen ulkomuodon ja maukkaan lihan vuoksi pidetty kasvattina jo varsin pitkään. Perinteisesti sitä on pidetty Eurooppaan tuotuna vieraslajina, mutta vuonna 2010 julkaistun tutkimuksen mukaan Britteinsaarilta ja Alankomaista on löydettu fossiileja ja subfossiileja, jotka osoittavat lajin eläneen kyseisillä alueilla yhtäjaksoisesti koko jääkauden jälkeisen ajan, eli noin 11 000 vuotta. Itämeren alueelta löytöjä on vähemmän, mutta niiden perusteella tiedetään kuitenkin kyhmyjoutsenen eläneen Tanskassa, Ruotsissa ja Puolassa jo kivikaudella.
Suomessa kyhmyjoutsenta tavataan rannikkoalueilla koko Suomenlahdella, kaukana Perämerellä ja useilla sisävesillä. Kanta Suomessa on varsin nuori, eikä esihistoriallisia löytöjä tunneta. Ensimmäiset kyhmyjoutsenet tuotiin Ahvenanmaalle puistolinnuiksi, mutta linnut siirtyivät myös vapauteen ja ensimmäinen pesintä todettiin Ahvenanmaalla vuonna 1934. Laji on levittäytynyt Suomessa varsin nopeasti, ja tällä hetkellä pesimäkannan kooksi arvioidaan noin 8 000 paria. Britteinsaarten kanta on noin 50 000, Venäjän 7 000–9 500 ja Turkin 11–40 paria.
Kyhmyjoutsen ei ole varsinainen muuttolintu, mutta vesistöjen jäätyminen pakottaa osan populaatioista siirtymään sulan veden alueille. Ulkonäkönsä takia kyhmyjoutsenta on istutettu muun muassa Yhdysvaltoihin, missä se on levinnyt ja lisääntyy nyt villinä. Paikoin, kuten Chesapeakenlahdella, se on jo uhkana luontaisille lajeille.
Elinympäristö ja ravinto.
Kyhmyjoutsenen tärkeimpiä pesimäalueita ovat lammet, järvet ja merenlahtien sekä saariston matalat rantavedet. Laulujoutsenten kannan edelleen kasvaessa Suomessa kilpailussa heikompi kyhmyjoutsen joutuu todennäköisesti luopumaan osasta pesimäpaikoistaan. Elinpaikoillaan kyhmyjoutsenet syövät lähinnä vesikasveja, joihin ne ulottuvat kätevästi pitkän kaulansa ansiosta. Poikaset syövät aluksi myös vesihyönteisiä.
Lisääntyminen.
Kyhmyjoutsen aloittaa lisääntymisen noin neljävuotiaana. Ne ovat pariuskollisia ja usein myös pesäpaikkauskollisia. Saaristomerellä tavataan pieniä muutaman parin yhdyskuntia samalla luodolla. Kyhmyjoutsenen pesä on korkea keko, jonka ne rakentavat tavallisesti ruovikon reunaan tai meren luodolle. Munia munitaan parin päivän välein keskimäärin neljä kappaletta. Usein joutsenilla tavataan nykyisin suuriakin pesueita joissa voi olla jopa yli 10 poikasta. Naaras hautoo munia noin 36 päivää, ja poikaset ovat lentokykyisiä 120–150 päivän iässä. Pitkä lentokyvyttömyysaika rajoittaa kyhmyjoutsenen leviämistä Suomessa, koska poikasten täytyy olla lentokykyisiä ennen kuin vesistöt jäätyvät. Molemmat vanhemmat hoitavat pesää ja suojelevat poikasia, ja perheiden näkee usein idyllisesti ruokailevan yhdessä.
Käyttäytyminen.
Kuten laulujoutsenkin, on kyhmyjoutsen aggressiivinen muita lintuja kohtaan. Pesää ja poikasiaan kyhmyjoutsenet suojelevat sähisemällä ja käyttäytyen uhkailevasti, mihin liittyy myös siipien pullistaminen "purjeeksi". Kyhmyjoutsenen aggressiivinen käytös muita lintuja kohtaan ja pesimäkannan nopea kasvu on herättänyt keskustelua sen metsästämisen sallimisesta. Joutsenkantaa kuitenkin säätelevät luontaisesti ankarat jäätalvet, ja pesivä kyhmyjoutsenpariskunta tarjoaa aggressiivisuudellaan suojaa myös muille linnuille.
Kyhmyjoutsen kulttuurissa.
Eurooppalaisen myytin mukaan yleensä hiljainen kyhmyjoutsen laulaa todella kauniisti juuri ennen kuolemaansa. Tätä kutsutaan joutsenlauluksi. Vertauskuvallisesti myös joidenkin ihmisten on arveltu laulavan ”joutsenlaulunsa” eli tekevän viimeisen työnsä paremmin kuin aiemmat.


Laulujoutsen.
Laulujoutsen ("Cygnus cygnus") on joutsenten sukuun kuuluva suuri, valkea sorsalintu. Sen nokka on keltainen, eikä nokan tyvessä ole mustaa kyhmyä toisin kuin kyhmyjoutsenella. Se on leimallisesti pohjoisen lintu, joka pesii Euraasian mantereen pohjoisosissa ja siirtyy talveksi etelämmäs sulan veden perässä. Laulujoutsen on Suomen kansallislintu, jota on kuvattu monissa taideteoksissa.
Koko ja ulkonäkö.
Laulujoutsenen pituus on 140–160 cm, sen siipien kärkiväli on 205–235 cm, ja se painaa noin 9–11 kg. Aikuisen linnun höyhenpeite on valkea, nokka on tyvestä keltainen ja kärjestä musta. Nuori lintu on harmaa, ja sen nokassa on jo nähtävissä aikuisen nokan kuviot, jotka eroavat nuoren kyhmyjoutsenen mustatyvisestä nokasta. Yksilöt voi erottaa toisistaan nokan keltaisen alueen muodon ja laajuuden perusteella. Sukupuolet ovat samanvärisiä, mutta koiras on naarasta noin 5 prosenttia suurempi.
Laulujoutsenen räpyläjalat ovat mustat. Ne eivät kovallakaan pakkasella jäädy lumen tai jään pintaan kiinni, mikä johtuu varsinkin vesilinnuille kehittyneestä erityisestä jalkojen verenkierrosta. Sydämeen päin kulkeutuva jäähtynyt veri ja varpaisiin päin kulkeutuva lämmin veri ohittavat toisensa hyvin lähekkäin sijaitsevissa verisuonissa, jolloin kylmä veri lämpenee ja lämmin veri taas jäähtyy. Linnun varpaiden ja jalkojen alaosassa on vähän lihaksia, ja koska kylmyys entisestään vähentää kudosten hapentarvetta, jalat eivät tarvitse kovin paljon verta pysyäkseen riittävän lämpiminä. Lintu voi lisäksi päästää ääreisosiinsa enemmän lämmintä verta, jos jäätyminen todella uhkaa. Lisäksi lintu voi joko nostaa koiven lämpenemään höyhenyksen sekaan tai painautua kokonaan jalkojensa päälle, niin että jalat ovat höyhenyksen suojassa.
Laulujoutsenen "laulu" on kuin vaskipuhaltimen tai ison urkupillin ääni, syvä töötötys, joka on selvästi melodisempi kuin hanhien tööttäily. Sen lentäessä ei kuulu samanlaista voimakasta viuhuvaa ääntä kuin kyhmyjoutsenella.
Sulkasato.
Nuori joutsen sulkii syntymistään seuraavana kesänä ja on valkoinen toisena elinsyksynään. Kaikki siiven yläpeitinhöyhenet eivät tosin uusiudu, joten läheltä tarkasteltuna voi erottaa kuluneita harmahtavia höyheniä, jotka ovat jääneet jäljelle nuoruuspuvusta. Aikuisen linnun sulkasato tapahtuu kesällä, heinäkuun alkupuolella. Naaras aloittaa sulkimisen vähän koirasta aiemmin. Siipisulat irtoavat muutamassa päivässä ja lintu on kiivaimman sulkasadon aikana lentokyvytön 5–6 viikkoa. Tästä ei kuitenkaan ole linnulle suurta haittaa, sillä sulkasadon aikaan ravintoa on runsaasti tarjolla.
Erot muihin joutsenlajeihin.
Laulujoutsenen voi sekoittaa kyhmyjoutseneen ja pikkujoutseneen. Trumpettijoutsenen ja mustakaulajoutsenen levinneisyysalueet ovat sen sijaan niin kaukana laulujoutsenesta, että lajit voivat sekaantua vain tarhakarkulaisina tai laulujoutsenen harhaantuessa Pohjois-Amerikkaan.
Islannissa pesivä laulujoutsen on erotettu omaksi alalajikseen "C. c. islandicus" (Brehm, 1831). Alalajin status on kuitenkin yleisesti asetettu kiistanalaiseksi.
Laulujoutsenen ja kyhmyjoutsenen erottaa kaulan ja pyrstön muodosta ja nokan värityksestä. Laulujoutsenenkin kaula voi olla vähän taipunut, mutta se muistuttaa ylösalaisin olevaa J-kirjainta eikä S-kirjainta niin kuin kyhmyjoutsenen kaula. Pikkujoutsen painaa vain 4,5–5 kg, joten se on selvästi laulujoutsenta pienempi. Lisäksi pikkujoutsenen nokassa on vähemmän keltaista kuin laulujoutsenella. Kyhmyjoutseneen verrattuna laulujoutsen on hieman kevyempi, mutta kaksinkamppailuissa se tavallisesti voittaa kyhmyjoutsenen. Joutsenlajien erot on esitetty viereisessä kuvagalleriassa.
Levinneisyys.
Laulujoutsen pesii Euroopan ja Aasian pohjoisosissa Islannista Sahalinille. Pesimäalueen pohjoisrajan määrää se, että pesimäjärvessä pitää olla noin 150 päivää pitkä sulan veden jakso.
Vuonna 2002 maailmassa arvioitiin olevan noin 180 000 laulujoutsenta. Euroopassa arvioidaan talvehtivan yli 65 000 yksilöä. Kesällä Euroopan laulujoutsenten määrä on pienempi, mutta monet Siperiassa pesivät linnut muuttavat talveksi Tanskan salmiin ja Pohjanmerelle. Läntiseen Pohjois-Amerikkaan harhautuu toisinaan yksilöitä, jotka pesivät Koillis-Aasiassa. Japanissa talvehti vuonna 1988 noin 13 000 laulujoutsenta. Islannin joutsenet muuttavat Britteinsaarille.
Suomessa laulujoutsenta tavataan koko maassa eteläisintä rannikkoa myöten, mutta lajin pesimäkanta on edelleen vahvin Pohjois-Suomessa. Tämä on perua lajin rauhoitusta edeltäviltä ajoilta, kun tiheään asuttujen alueiden joutsenkanta tuhoutui täysin. Etelän rehevillä järvillä joutsenparit saavat enemmän poikasia kuin pohjoisessa, joten alueellinen jakauma on tasoittumassa. Suomen joutsenkannaksi laskettiin vuoden 2004 laajassa kartoituksessa 4 500 paria, ja vuonna 2006 parimäärän arveltiin kasvaneen vielä tuhannella. Suomen lintuatlaksen väliaikatietojen mukaan laulujoutsenkanta kasvaa edelleen ja keväällä 2011 pesimäkanta oli arvioiden mukaan 5 000–7 000 paria. Suurentuva laulujoutsenkanta on herättänyt myös huolta, esimerkiksi metsähanhien ja muiden sorsien on pelätty taantuvan voimistuneen kilpailun myötä. Uusimpien tutkimusten mukaan laulujoutsenien asettuminen pesimään uudelle järvelle ei kuitenkaan vaikuta siellä jo entuudestaan eläneiden sorsalintujen kantoihin. Metsästyksen ja soiden ojitusten on Suomessa arvioitu olevan metsähanhien kantaan voimakkaimmin vaikuttavia tekijöitä. Laulujoutsenen vaikutuksista kantaan tai edes koko metsähanhikannan tilasta ei ole Suomessa kattavaa tietoa.
Muutto.
Laulujoutsen on muuttolintu, joka siirtyy etelämmäs avoveden perässä. Suomesta laulujoutsenet muuttavat talvehtimaan eteläiselle Itämerelle, Pohjanmerelle ja Saksaan, ja pisimmän matkan Suomesta on lentänyt Sallassa 1996 rengastettu yksilö, joka löytyi seuraavana talvena kuolleena Hollannista, 2 163 kilometrin päässä rengastuspaikasta. Jotkin laulujoutsenet saattavat jäädä talveksi Suomeen, ja varsinkin leutoina talvina niitä jää runsaasti lounaisille merialueille. Keväällä joutsenet palaavat jo maaliskuulta alkaen, ja päämuutto on huhtikuussa. Syksyllä ne muuttavat vähitellen loka–marraskuussa vesistöjen jäätyessä, ja muutto jatkuu joulu–tammikuulle. Suomen yli muuttaa runsaasti myös läntisen Venäjän lintuja.
Laulujoutsenet muuttavat parvissa, joissa on lintuja muutamasta yksilöstä muutamaan kymmeneen. Joutsenilla ei tavata sellaisia satojen yksilöiden muuttoparvia kuin kurjilla. Parvet muuttavat auramaisena muodostelmana tai jonona pääasiassa aamulla ja aamupäivällä, mutta myös yöllä ja hämärissä. Avomerellä parvet lentävät usein lähellä vedenpintaa. Keväällä joillekin matalille ja ravinteikkaille, osittain sulaneille järville voi kerääntyä jopa 200–300 yksilön suurparvia lepäämään ja ruokailemaan.
Rengastus laulujoutsenten liikkeiden ja elämänvaiheiden tutkimuksessa.
Suomessa oli vuoden 2006 loppuun mennessä rengastettu kaikkiaan 1 076 laulujoutsenta, ja niistä oli saatu 3 393 löytöilmoitusta. Vanhin Suomessa rengastettu laulujoutsen on ollut 16 vuotta 8 kuukautta ja 12 päivää vanha. Euroopan vanhin oli 26 vuotta 6 kuukautta vanha Tanskassa rengastettu joutsen. Laulujoutsenia rengastetaan myös kaulan ympärille kiinnitetyllä värirenkaalla, jonka tunnuksen voi lukea kiikarilla tai kaukoputkella kaukaakin. Suomen Lapissa on rengastettu tällä tavalla jonkin verran joutsenia. Varsinkin Saksassa on rengastettu värirenkailla suuret määrät talvehtivia joutsenia, ja niistä on saatu runsaasti havaintoja muutto- ja pesimäpaikoilta. Myös Itä-Aasiassa, lähinnä Mongoliassa, on joutsenten värirenkaiden avulla saatu paljon uutta tietoa lajin elintavoista.
Vaino ja suojelu.
Laulujoutsen oli 1900-luvun alkupuolella häviämässä Suomesta metsästyksen ja pesänryöstöjen takia. Jo vuonna 1916 suomalainen lintutieteilijä Einari Merikallio oli varoittanut laulujoutsenkannan romahtamisesta ihmisen toimien vuoksi. Vaikka laulujoutsen rauhoitettiin jo vuonna 1934, pesi se vuonna 1949 enää vain Lapin ja Kuusamon erämaaseuduilla. Tuolloin kannan koko oli Merikallion arvion mukaan vain 15 paria. Etenkin Muonion eläinlääkäri, kirjailija Yrjö Kokko teki uupumatta valistustyötä laulujoutsenen puolesta lukemattomin lehtikirjoituksin ja luennoin, ja hänen kirjoistaan "Laulujoutsen – Ultima Thulen lintu" (1950) ja "Ne tulevat takaisin" (1954) tuli suomalaisen luonnonsuojelukirjallisuuden klassikoita.
Rauhoittaminen ja valistus alkoivat kantaa hedelmää 1950-luvun lopulla, vaikka vielä vuonna 1958 Reino Kalliola oli kirjassaan "Suomen luonto mereltä tuntureille" huolissaan laulujoutsenen vainosta. Viranomaisten tietoon tuli myös yhä enemmän joutsenten ampumisia vielä 1960-luvulla, mikä saattoi johtua myös kannan runsastumisesta. Vuonna 1975 kannan arvioitiin kuitenkin olevan jo 150–200 paria, ja siitä se on edelleen runsastunut. Nykyisin Suomessa on noin 6 000 laulujoutsenparia. Maa- ja metsätalousministeriö on määritellyt laulujoutsenen korvausarvoksi, joka ampujan on muiden seuraamusten lisäksi maksettava valtiolle, 2 018 euroa.
IUCN:n luokittelun mukaan laji ei ole maailmanlaajuisesti uhanalainen. Euroopan neuvoston luonnonvaraisten lintujen suojelusta antaman direktiivin liitteessä I laulujoutsen kuuluu niihin lajeihin, joiden
Britanniassa laulujoutsen on luokiteltu "keltaiseen luokkaan", eli se ei tarvitse välittömiä suojelutoimia mutta on kuitenkin silmällä pidettävä laji. Ruotsissa, kuten Suomessakin, kanta pieneni 1900-luvun alussa voimakkaan metsästyksen takia, ja 1960-luvulla oli jäljellä enää noin kaksikymmentä paria pohjoisimmassa Lapissa. Rauhoituksen ja siirtoistutusten jälkeen kanta on noussut neljääntuhanteen pariin. Tanska on talvehtimisseutua, mutta siellä on havaittu muutamia pesiviä pareja. Myös talvehtivien lintujen määrä on kasvussa. Japanissa laulujoutsenta ei pidetä uhanalaisena. Tammikuussa 1996 siellä laskettiin talvehtivan lähes 30 000 laulujoutsenta.
Metsästys Suomessa.
Laulujoutsenen liha oli aiemmin Lapissa tärkeää ravintoa etenkin keväällä, kun joutsenet palasivat muutolta rasvaisina ja hyväkuntoisina ja ihmiset olivat nälkiintyneitä talven jälkeen. Aikuisesta joutsenesta saadaan noin 5 kg lihaa, ja kaikki muutkin osat linnusta käytettiin ennen tarkkaan: siivistä tehtiin luutia, nahasta reppuja ja turkiksia, höyhenet ja untuvat käytettiin moniin tarkoituksiin, henkitorvista tehtiin metsästystorvia ja helistimiä, sääriluista imupillejä ja niin edelleen. Sulkasatoaikana keskikesällä aikuisia lentokyvyttömiä joutsenia ja puolikasvuisia poikasia pyydystettiin käsin ja haaveilla. Poikueita pyydystettiin myös elävinä kasvatettaviksi ja lihotettaviksi. Munia pidettiin herkkuna. Niitä kerättiin myös myytäväksi, ja munankerääjiä saapui ulkomailta asti. Keräilijät maksoivat joutsenenmunista hyvin.
Vaikka laulujoutsenen käyttö ravinnoksi oli yleistä, eteläisemmässä ja itäisemmässä Suomessa sen syömiseen asennoiduttiin myös kielteisemmin. Esimerkiksi WSOY:n "Maapallon eläimistö" -kirjassa vuodelta 1923 lihaa kuvaillaan "lähes ruuaksi kelpaamattomaksi". Maan itäosissa laulujoutsenta oltiinkin pidetty pyhänä lintuna, mikä osaltaan saattoi vaikuttaa myös lintukannan säilymiseen vahvana varsin pitkään. Myös Keski-Suomesta Kannonkoskelta talletetun perimätiedon mukaan joutsenen tappaminen ja syöminen olivat verrattavissa "valkopuhtaan enkelin" tappamiseen. Sotien jälkeisenä pula-aikana joutsenten metsästys yleistyi kuitenkin voimakkaasti koko Suomessa. Myös ihmisten asenteet joutsenta kohtaan olivat muuttuneet, eikä linnun "pyhyyteen" enää uskottu.
Vuonna 2007 Suomen metsästysjärjestöt esittivät, että laulujoutsenen metsästys voitaisiin aloittaa uudelleen kannan runsastumisen takia. Arveltiin, että aggressiivinen joutsen haittaa muiden vesilintujen pesintää. Birdlifen mukaan tutkimukset eivät tue väitteitä. Jo vuonna 2004 silloinen maa- ja metsätalousministeri Juha Korkeaoja ehdotti joutsenten metsästystä. Luontojärjestöt vastustivat esitystä ja ehdottivat metsästysasioiden siirtämistä ympäristöministeriöön.
Elinympäristö.
Laulujoutsen välttää pesimistä kovin suurten järvenselkien äärellä. Pohjoisessa se pesii aapasoiden ja rämeiden lammissa. Etelämpänä se suosii reheviä lampia ja suojaisia järvenlahtia. Ravinnon saatavuus määrää reviirin koon: etelässä voi riittää kymmenkunta hehtaaria, mutta pohjoisessa reviiri voi olla satakin hehtaaria. Aivan viime vuosina on tavattu pesiviä pareja myös rehevissä merenlahdissa lähinnä Pohjanlahdella. Muuttomatkoillaan linnut pysähtyvät ruokailemaan matalille merenlahdille ja saariston luotojen rantaveteen. Talveksi ne asettuvat usein kaupunkien lintulammikoille ja satamiin. Islannissa, missä lintua ei ole koskaan metsästetty, joistakin laulujoutsenista on tullut puistolintuja pulujen ja pullasorsien tapaan.
Ravinto.
Ravinnokseen joutsen repii pitkän kaulansa ja vahvan nokkansa avulla järven pohjasta vesikasveja ja niiden juuria, etenkin kortteita ja uistinvitaa. Se syö myös vesikasvien ilmaversoja, sekä vedessä eläviä äyriäisiä, nilviäisiä, hyönteisiä ja muita pieniä maa- ja vesiselkärangattomia. Muiden puolisukeltajien tavoin laulujoutsen pysyy ruokaillessaan veden pinnalla, mutta pitkän kaulansa ansiosta se ylettyy syömään kasvinosia jopa metrin syvyydeltä. Veden alta ruokaa hakiessaan se käyttää avukseen nokan ja kielen erittäin herkkää tuntoaistia ja nokan sarveisliuskojen avulla se erottelee kasvinosat mudasta. Maalta se voi syödä siemeniä ja meheviä kasvinosia ja myöhemmin kesällä myös mustikoita rantametsästä.
Laulujoutsen käyttää noin 75 prosenttia valveillaoloajastaan syömiseen. Poikaset syövät aluksi proteiinipitoisia hyönteisiä pesäkummun lähiympäristöstä, mutta noin kuukauden ikäisenä ne alkavat harjoitella vesikasvien syömistä. Eläinravinto on kasvaville poikasille erittäin tärkeää, sillä kasvit sisältävät vain vähän poikasten tarvitsemia proteiineja.
Lisääntyminen.
Joutsenpari solmii elinikäisen liiton, mutta jos puoliso kuolee, saattaa toinen pariutua uudelleen. Englantilaisessa tutkimuksessa todettiin, että useimmilla laulujoutsenilla oli vain yksi pari elämänsä aikana, mutta joillakin yksilöillä havaittiin jopa neljä paria. Pariutuminen tapahtuu jo nuorena, ennen ensimmäistä pesintää. Näitä niin sanottuja kihlapareja voi tavata monin paikoin järvissä ja lammissa, joilta ne etsivät ja varaavat itselleen reviirin. Reviiri on laaja ja käsittää koko pesimälammen. Järvellä voi olla, koosta riippuen, useitakin pareja. Kyhmyjoutsen taas pesii myös tiiviissä yhdyskunnissa ainakin lounaissaaristossa, mutta sellaisesta ei ole laulujoutsenien osalta ainakaan Suomesta julkaistua tietoa. Laulujoutsenet vartioivat reviiriään erittäin tiukasti. Koiras karkottaa vieraat joutsenet väkivaltaisesti, ja sen on havaittu jopa tappaneen tunkeilijan. Naaras ei ole yhtä aggressiivinen mutta kannustaa koirasta tämän puolustaessa reviiriä. Joutsenet karkottavat pesänsä tuntumasta myös muita lintuja ja nisäkkäitä. Kaakkuri ja kuikka eivät puolestaan siedä joutsenia omilla reviireillään, vaan voimakkaan nokkansa avulla ne käyvät sukelluksista joutsenten suojattoman vatsapuolen kimppuun ja ajavat ne tiehensä.
Joutsenpari kokoaa suuren pesäkekonsa vesikasveista, mudasta, turpeesta ja sammalista pienelle luodolle tai matalikolle suorantaisen lammen tai pikkujärven keskelle. Molemmat rakentavat pesää naaraan tehdessä kuitenkin pääosan. Rakennelma valmistuu viikossa, mutta sitä on korjailtava ajoittain. Pesäaineiden joukossa on pehmeitä kasvinosia, jotka kompostoituessaan vapauttavat lämpöä. Niiden hajotessa kesän mittaan pesä painuu matalammaksi. Joutsenet pesivät joka vuosi samalla järvellä tai lammella. Vanhastaan laulujoutsen on pesinyt järvillä, kyhmyjoutsen merenlahdilla. Kun molempien kannat ovat vahvistuneet, on alkamassa kilpailu elintilasta. Vaikka kyhmyjoutsen on suurempi, on havaintoja laulujoutsenten voitoista.
Naaras munii huhti–toukokuussa 4–7 kermanvalkeaa munaa, joita se hautoo 35–42 vuorokautta. Poikaset kuoriutuvat usean päivän mittaisen jakson aikana, sillä haudonta alkaa ennen kuin munamäärä on lopullinen. Haudonnan aikana munat vähitellen värjääntyvät ruskeiksi. Koiras vartioi pesän lähettyvillä ja häätää tunkeilijat kauemmas. Kun naaras poistuu pesältä ruokailemaan, se peittää munat huolellisesti pesäaineksilla. Molemmat huolehtivat poikasten hoidosta, mutta poikaset kykenevät ruokailemaan itsenäisesti heti pesästä lähdön jälkeen. Hyvin usein joutsenet pesivät niin pienellä lammella, ettei siitä löydy riittävästi ravintoa kasvavalle perheelle. Silloin vanhemmat johdattavat poikueensa jalan lähimmälle järvelle tai seuraavalle lammelle. Usein metsätaivalta voi kertyä satoja metrejä, enimmillään useita kilometrejä. Poikaset viettävät ensimmäisen talven vanhempiensa kanssa, ja joskus joukkoon liittyy edellisenkin vuoden poikasia. Poikaset oppivat lentämään 78–96 päivän ikäisinä. Koska poikasen kehittyminen munasta muuttokykyiseksi aikuiseksi vie keskimäärin noin 130 päivää, menehtyvät poikaset helposti, jos talvi tulee aikaisin. Esimerkiksi Suomen Lapissa vain kuutena kesänä kymmenestä olosuhteet ovat suotuisat pesinnän onnistumiselle. Laulujoutsenet tulevat sukukypsiksi 4–5-vuotiaina, joskus jo 3-vuotiaina.
Laulujoutsenen viholliset: pedot, loiset ja taudit.
Suomessa laulujoutsenien yleisin tapaturmainen kuolinsyy on sähköjohtoon törmääminen, sillä aikuisen laulujoutsenen kimppuun eivät petoeläimet käy kuin poikkeustapauksessa. Sen munia uhkaavat joskus pesärosvot, kuten korppi, kettu, minkki tai ahma. Myös kaakkurit, lapintiirat tai kuikat voivat ajaa joutsenet pois pesimäjärveltään. Molemmat puolisot puolustavat pesää ja onnistuvat yleensä suojelemaan munia ja poikasia.
Kattavaa tutkimusta laulujoutsenten taudeista tai loisista ei ole tehty, mutta ainakin Islannissa imumatojen ("Trematoda") luokkaan kuuluvia "Schistosoma"-suvun halkiomatoja on löydetty runsaasti siellä pesivien laulujoutsenten elimistöstä. Kyseisen suvun loislajit ovat Ranskassa tehdyn tutkimuksen mukaan yleisiä myös muilla suvun joutsenilla. Alankomaissa pesivien kyhmy- ja pikkujoutsenten tutkimuksissa on puolestaan tavattu myös useita "Amidostomum cygni" -lajin sukkulamatoja, jotka todennäköisesti loisivat myös laulujoutsenella.
Huhtikuussa 2006 Skotlannin itärannikolta löytyi kuollut laulujoutsen, jossa todettiin ihmiselle vaarallinen lintuinfluenssan H5N1-virus. Asiantuntijoiden mukaan virus oli samaa tyyppiä kuin hieman aiemmin Saksasta löydetyillä kuolleilla joutsenilla. Todennäköisesti joutsen oli kuollut jossain muualla ja merivirtaukset olivat kuljettaneet sen Skotlantiin. Suomessa ei ole tavattu kyseistä virusta.
Laulujoutsen kulttuurissa.
Huomiota herättävä iso valkoinen lintu on aina ollut ihmisen kiinnostuksen kohteena. Sen tahraton valkoisuus ja pariuskollisuus ovat ruokkineet ihmisten mielikuvitusta sukupolvesta toiseen. Valkoisuus on ollut tyypillisesti valon ja puhtauden vertauskuva.
Myytit ja kansanperinne.
Joutsenta ja munaa esittävä kalliopiirros Äänisjärveltä.
Monet Karjalan kalliopiirroksista esittävät joutsenia, ja niitä tehneitä ihmisiä kutsutaan joskus "vesilintukansaksi". Karjalaisen uskomuksen mukaan joutsenta ei saanut vahingoittaa millään tavalla, ja joutsenen tappajan uskottiin tuhoutuvan pian itsekin.
Joutsenta on voitu pitää yhtenä niistä eläimistä, jotka toimivat yhteytenä tuonpuoleisen Tuonelan ja tämänpuoleisen elävien maailman välillä. Tähän viittaavat muun muassa kertomukset Tuonen joessa uivasta Tuonen joutsenesta.
Laulujoutsenesta on aiemmin käytetty kansanomaisia nimiä "iso joutsen", "isojoutsen" ja "joutsen".
Laulujoutsen taiteissa.
Suomen kultakauden taiteilijat maalasivat paljon laulujoutsenia ja liittivät sen sekä kalevalaiseen että antiikin aikaiseen tarustoon. Esimerkiksi Magnus Enckell käytti joutsenia teoksissaan "Fantasia" ja "Mies ja joutsen", joissa linnun symboliikka ei liittynyt niinkään kansallisiin perinteisiin vaan enemmänkin antiikin myytteihin, kuten "Leda ja joutsen" -kertomukseen. Otto Mannisen runoissa "Joutsenet" ja "Joutsenlaulua" esitellään puhtautta ja kirkkautta symboloivat joutsenet, jotka pakenevat syksyn tuloa.
Sibeliuksen Lemminkäinen -sarjan osa "Tuonelan joutsen" kuuluu orkesterien perinteiseen ohjelmistoon. Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti -maalauksessa joutsen lipuu Tuonelan virralla. Kaulan asennosta näkee, että mallina on ollut laulujoutsen. Suomessa symbolismi alkoi kuvataiteista, ja on päätelty Gallen-Kallelan innoittaneen Sibeliusta, joka puolestaan inspiroi Eino Leinoa kirjoittamaan näytelmärunon "Tuonelan joutsen".
Puoli vuosisataa kansallisromantikkojen jälkeen Yrjö Kokko kirjoitti laulujoutsenesta aivan toisissa olosuhteissa: kun vielä 1800-luvun lopulla laulujoutsen pesi yleisesti Keski-Suomessa asti, 1950-luvulla ainoat pesäpaikat olivat Lapin syrjäseudulla. Kokko oli jo julkaissut satukirjan "Pessi ja Illusia" ja kuvannut Lapin luontoa teoksessa "Neljän tuulen tie". Kirjassa "Laulujoutsen - Ultima Thulen lintu" hän yhdistää itse ottamansa valokuvat vuolaaseen kuvaukseen joutsenparin elämästä. Kokko teki kirjaa varten taustatyötä viisi kesää ja etsi laulujoutsenen pesää paikallisten oppaiden avulla. Joutsenien etsiminen oli myös osasyy siihen, että Kokko muutti Lappiin sodan jälkeen.
Reino Helismaa on suomentanut myös Lasse Dahlqvistin laulun Kulkuri ja joutsen. Se kertoo unimatkasta joutsenen seurassa.


Sinisuohaukka.
Sinisuohaukka ("Circus cyaneus") on pohjoisen pallonpuoliskon pohjoisilla alueilla viihtyvä päiväpetolintu.
Koko ja ulkonäkö.
Sinisuohaukalla on kokoonsa nähden pitkät siivet. Koiras on päältä siniharmaa, vaalea alta ja sen siivenkärjet ovat mustat. Naaras on ruskea päältä, vaalea alta ja yläperässä on myös valkoista.
Vanhin suomalainen rengastettu sinisuohaukka on ollut 10 vuotta 30 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut hollantilainen, iältään 17 vuotta 1 kuukautta.
Levinneisyys.
Sinisuohaukka pesii Euroopan, Aasian ja Pohjois-Amerikan pohjoisimmissa osissa.
Suomessa sinisuohaukkoja tavataan etenkin Pohjanmaalla ja Lapissa, mutta myös Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa. Lisäksi havainto kesäkuulta 2008 Valkealan Selänpäässä. Suomen kanta vaihtelee vuosittain 2000–4000 parin välillä pienten jyrsijöiden määrästä riippuen. Euroopan pesimäkanta on 8000 - 10 000 paria, joista Britteinsaarilla n. 800. Venäjällä pesii 15 000 - 20 000 paria.
Elinympäristö.
Sinisuohaukka viihtyy avoimilla soilla, jokisuistoilla ja pelloilla.
Lisääntyminen.
Sinisuohaukan pesä on maassa. Emo munii 1–7 munaa, joita haudotaan 29–31 vrk.
Ravinto.
Sinisuohaukkojen ravintoa ovat pikkujyrsijät, linnut, linnunmunat, hyönteiset, käärmeet, sammakot ja haaskat.


Ruskosuohaukka.
Ruskosuohaukka ("Circus aeruginosus") on keskikokoinen päiväpetolintulaji.
Koko ja ulkonäkö.
Ruskosuohaukka on yleisväriltään ruskea. Pituus 50 cm, siipien kärkiväli 140 cm, paino 500–700 g. Naaras on suurempi. Siipien alapuolella kärjet selvärajaisen tummat.
Vanhin suomalainen rengastettu ruskosuohaukka on ollut 14 vuotta 11 kuukautta 7 päivää vanha. Euroopan vanhin oli saksalainen 20 vuotta 1 kuukautta vanha.
Levinneisyys.
Ruskosuohaukka pesii suuressa osassa Eurooppaa ja Aasiaa, ja talvehtii yleensä Afrikassa. Suomessa pesii harvakseltaan Etelä-Suomessa. Euroopan pesimäkanta on 26 000–35 000 paria, joista Isossa-Britanniassa noin 160. Lisäksi Venäjällä 25 000 ja Turkissa 500–5 000 paria.
Ravinto.
Ruskosuohaukka syö pieniä nisäkkäitä, hyönteisiä, pikkulintuja ja sisiliskoja.


Varpushaukka.
Varpushaukka ("Accipiter nisus") on pienikokoinen päiväpetolintu, joka voi tulla kaupunkiinkin sieppaamaan lintulaudan ruokavieraita.
Koko ja ulkonäkö.
Naaras on koirasta isompi, 35–41 cm pitkä ja siipien kärkiväli 67–80 cm; sen voi sekoittaa koiraspuoliseen kanahaukkaan, mutta kanahaukka on rotevampi, varpushaukka solakampi.
Koiras on vain 29–34 cm pitkä, siipien kärkiväli 59–64 cm, se on siniharmaa selkäpuolelta ja punaruskearaitainen vatsapuolelta. Koiras painaa n. 150 g, naaras 270 g.
Ääni on kimakkaa kimitystä, koiraan ääni on korkeampi. Muistuttaa kanahaukan ääntä, mutta on selvästi korkeampaa ja nopeampaa.
Vanhin suomalainen rengastettu varpushaukka on ollut 13 vuotta 10 kuukautta 4 päivää vanha. Euroopan vanhin oli tanskalainen 20 vuotta 3 kuukautta vanha haukka.
Levinneisyys.
Varpushaukka on levinnyt laajalle Eurooppaan, Aasiaan ja Pohjois-Afrikkaan. Pohjoisimmat pesijät talvehtivat etelässä. Suomessa pesii n. 13 000 paria, ja se on maan yleisin päiväpetolintu. Aivan pohjoisimmasta Lapista varpushaukka puuttuu pesivänä. Pääosa muuttaa elo-lokakuussa Keski-Eurooppaan, lähinnä Saksaan, ja ne palaavat maalis-toukokuussa. Euroopassa pesii 150 000–170 000 paria, joista Britteinsaarilla 33 000. Venäjän kanta on 140 000–180 000 ja Turkin 3 000–10 000 paria.
Elinympäristö.
Varpushaukka saalistaa sekä metsässä että asutuksen lähistöllä. Laajoja avomaita se välttelee, koska metsästystaktiikkaan kuuluu saaliin yllättäminen. Pesimäympäristönä on tiheä nuori (yleensä alle 50-vuotias) metsä, mielellään soistunut tai korpi. Voi pesiä myös kangasmaan ylitiheissä nuorissa männiköissä.
Lisääntyminen.
Reviirin koko on useita neliökilometrejä. Varpushaukka rakentaa joka kesä uuden pesän risuista puuhun, lähes aina kuuseen, joskus mäntyyn. Pesä on matala ja leveä lava. Pesäpuu on usein niin hento-oksainen, että aikuinen ihminen ei pysty siihen kiipeämään. Pesän korkeus maasta on 5–10 m. Naaras munii toukokuussa 3–7 munaa, joita se hautoo n. kuukauden. Petolintujen yleiseen tapaan naaras aloittaa haudonnan heti ensimmäisen munan munittuaan, minkä takia poikaset kuoriutuvat eri aikoihin. Pienemmät koiraspoikaset varttuvat nopeammin. Pesästä ne lähtevät n. 4-viikkoisina, ja pysyttelevät reviirillä vielä useita viikkoja. Varpushaukan pesimäpiirillä on useita saaliinkäsittelypaikkoja, tavallisesti mättäitä tai kantoja, joilla voi olla suuria määriä saalislintujen höyheniä.
Ravinto.
Varpushaukka metsästää lintuja hippiäisen kokoisista jopa harakoihin ja kyyhkyihin. Poikasaikana tavallisimmat saalislinnut ovat peipon kokoluokkaa, tai nuoria rastaita. Saalistaa jonkin verran myös pikkujyrsijöitä. Poikueen ruokkimiseksi koiras joutuu saalistamaan kesän aikana jopa 400–500 pikkulintua.


Kanahaukka.
Kanahaukka ("Accipiter gentilis") on keskikokoinen päiväpetolintu.
Tuntomerkit.
Kanahaukka on roteva ja pitkäpyrstöinen keskikokoinen petolintu. Aikuinen kanahaukka on selkäpuolelta tummanharmaa. Valkealla vatsapuolella sillä on harmaita poikkiraitoja. Silmäkulmajuova on valkoinen ja selkeä. Nuori kanahaukka on päältä tumman harmaanruskea ja vaalealla vatsapuolella ruskeita pitkittäisraitoja. Naaras on selvästi koirasta isompi ja rotevampi. Koiras on 49-56 senttimetriä pitkä ja sen siipien kärkiväli on 90-105 senttimetriä, naaras on 58-64 senttimetriä pitkä ja sen siipien kärkiväli on 108-120 senttimetriä.
Kanahaukan ääni on "kja-kja-kja..."-kaklatus. Poikasten kerjuuääni on "piii-lih"-kiljunta. Äänet muistuttavat varpushaukan ääniä, mutta ovat karkeampia, voimakkaampia ja villimpiä.
Soidinlennossa maaliskuussa koiras lentää reviirin yllä hidastetuin siiveniskuin ja käkättää. Se innostuu soidinlennolle usein lokakuun kauniilla pakkasilmoillakin.
Vanhin suomalainen rengastettu kanahaukka on elänyt 17 vuotta, 10 kuukautta ja 11 päivää. Euroopan vanhin oli ruotsalainen 18 vuotta ja 9 kuukautta vanha haukka.
Levinneisyys.
Kanahaukan pesimäalue ulottuu Länsi-Euroopasta halki Venäjän Tyynenmeren rantaan ja Japaniin. Se pesii myös Pohjois-Amerikassa. Maailman kanahaukkapopulaation arvioidaan olevan yli 500 000 yksilöä. Kanahaukka on pääasiassa paikkalintu, mutta erityisesti nuoret linnut ovat yleensä lyhyen matkan muuttajia.
Kanahaukka pesii myös koko Suomessa ulkosaaristoa ja tunturipaljakoita lukuunottamatta. Suomen kanahaukkakanta on noin 5000 paria.
Elinympäristö.
Kanahaukka pesii yleensä vanhoissa havumetsissä, mutta joskus sille kelpaavat nuoremmatkin metsät. Kanahaukka on yleensä arka, mutta saattaa tottua ihmisiin ja saalistaa myös taajamissa.
Lisääntyminen.
Kanahaukka rakentaa suuren pesänsä puuhun, usein mäntyyn tai kuuseen. Pesä sijaitsee noin 10-16 metrin korkeudella. Naaras munii maalis-toukokuussa 3-5 vaaleaa munaa, joita se hautoo 35-40 vuorokautta. Poikaset lähtevät pesästä 35-42 vuorokauden ikäisinä.
Ravinto.
Kanahaukka käyttää ravinnokseen lintuja ja nisäkkäitä. Tavallisia saaliseläimiä ovat varislinnut, kyyhkyt, kanalinnut, rastaat, oravat ja jänikset. Kanahaukka etsii saalista usein korkealla kaarrellen.
Suojelu.
Kanahaukka on Suomessa rauhoitettu kokonaan luonnonsuojelulain nojalla. Tapetun tai vahingoitetun linnun sekä munapesyeen ja pesäpoikueen ohjeellinen korvausarvo on 757 euroa.
Haukkametsästäjät pitävät kanahaukkaa erinomaisena saalistajana. Kanahaukan munia on salakuljetettu myös Suomesta.


Niittysuohaukka.
Niittysuohaukka ("Circus pygargus") on Suomessa harvinainen haukka.
Koko ja ulkonäkö.
Pituus 42–46 cm, siipien kärkiväli 115–125 cm, paino 330–420 g.
Niittysuohaukkakoiraan höyhenpeite on harmaa päältä ja vaalea alta, siivenkärjet ovat mustat. Koiraan siivellä tummia raitoja ja vatsassa punaruskeaa viirutusta. Yleisolemukseltaan selvästi sinisuohaukkaa sirompi, pidempisiipisen oloinen ja hontelompi.
Naaras on ruskeasävyinen, kyynärsiivellä kulkee musta juova ja kainalohöyhenissä on shakkiruutukuviointia.
Nuori lintu muistuttaa eniten nuorta arosuohaukkaa, mutta kaulan sepel ei ole yhtä selvä, käsisiiven takareuna on tumma ja siiven alapinnan kuviointi erilainen. Sekä aro- että niittysuohaukan nuoret yksilöt eroavat nuoresta sinisuohaukasta viiruttoman rinnan, terävämmän käsisiiven, ja siiven yläpeitinhöyhenten ruosteenruskean lautuman avulla.
Suohaukkojen erottaminen toisistaan voi olla erittäin vaikeaa ja naaraslintuja ja nuoria on voitava tarkkailla pitkään jotta määritys voisi olla varma. Hyvä perustuntemus petolinnuista ja suohaukkojen pukujen tarkka tunteminen on välttämätöntä.
Levinneisyys.
Pesii laajalla alueella Keski-Euroopasta Aasiaan. Suomessa vakiintunut viime vuosia hyvin vähälukuiseksi pesimälajiksi (0-10 paria), näiden lisäksi harhailijoita tavataan joitain kymmeniä.
Ravinto.
Niittysuohaukka saalistaa pieniä nisäkkäitä, liskoja ja lintuja.


Haarahaukka.
Haarahaukka ("Milvus migrans") on haukkalintu. Lajin nimesi Pieter Boddaert 1783.
Koko ja ulkonäkö.
Haarahaukan pituus on noin 55–60 cm ja sen siipien kärkiväli on 135–155 cm ja Naaras painaa noin 850 grammaa ja koiras 807 g. Lajin ääni muistuttaa lokkien kirkunaa, myös värisevää "kui-i-i-i" ja joskus naukuvia ääniä.
Aikuiset ovat yleissävyltään tummanruskeita. Pää on muuta ruumista vaaleampi. Pyrstö on matalasti lovipäinen. Siiven yläpinnalla näkyy vaalea lautuma. Haarahaukat ovat pitkäsiipisiä ja lentävät laiskasti hieman mehiläishaukkaa muistuttavasti. Nuoret linnut ovat täplikkäitä ja vaaleampia kuin aikuiset. Poikaset ovat aluksi vaalean kellanruskeita, myöhemmin tummempia. Naaras on koirasta kookkaampi.
Levinneisyys.
Haarahaukka on levinnyt monina alalajeina miltei koko Vanhaan maailmaan ja on monin paikoin Euroopassa erittäin yleinen. Se on yksi maailman runsaslukuisimmista petolinnuista. Suomessa se on erittäin harvalukuinen pesimälaji pääosin Itä- ja Kaakkois-Suomessa, Venäjän Karjalassa kanta vahvempi. Keväisin ja syksyisin nähdään joitain kymmeniä harhailijoita. Laji on muuttolintu, joka talvehtii Afrikassa Saharan eteläpuolella. Eurooppalaiset haarahaukat muuttavat Afrikkaan pääasiassa Gibraltarin ja Sisilian kautta, harvemmin Bosporin salmen kautta.
Elinympäristö.
Elää puoliavoimilla, metsäisillä mailla, usein järvien ja jokien läheisyydessä.
Lisääntyminen.
Soidinmenot ovat hyvin samanlaiset kuin muillakin suurilla petolinnuilla. Pesii touko–heinäkuussa itärajan tuntumassa kapealla vyöhykkeellä erämaaseuduilla. Pesä havupuussa, melko samanlainen kuin hiirihaukalla. Emot tuovat pesänvuorausaineksiksi kaikenlaisia jätteitä. Munia on 1–3. Ne ovat valkoisia, harvakseltaan ruskeapilkkuisia. Haudonta-aika vaihtelee suuresti ollen 26–38 päivää, keskimäärin noin kuukauden. Naaras hautoo enimmän ajan, koiras vain toisinaan. Naaras lämmittää poikasia niiden ensimmäisen elinviikon ajan ja koiras tuo nille ruokaa, jonka naaras pilkkoo ja jakaa poikasille. Viikon kuluttua myös naaras ryhtyy saalistamaan. Poikaset alkavat itse repiä saalista ja syödä oma-aloitteisesti 30–35 päivää vanhoina. Ne oppivat lentämään noin 42 päivän ikäisinä ja itsenäistyvät 6–7 viikon päästä.
Ravinto.
Kalat, pikkueläimet, hyönteiset ja usein haaskat ja jätteet.
Ravinnon hankintaan liittyy todistettavaa älykkyyttä ja johdonmukaisuutta. Haarahaukan on huomattu metsäpalojen aikaan kuljettavan palavia oksia, levittäen tulipaloa. Tulipalon tarkotuksena on saada saaliseläimet juoksemaan tulta pakoon.


Mehiläishaukka.
Mehiläishaukka ("Pernis apivorus") on Euroopassa ja Länsi-Aasiassa pesivä, enimmäkseen hyönteisiä syövä petolintu.
Koko ja ulkonäkö.
Mehiläishaukan pituus on 52–60 cm, siipien kärkiväli 135–150 cm ja paino noin 440-1000 grammaa. Sen ääni on heleä, vaimea naukuva vihellys "pii-ly", hieman kirskuvampi kuin hiirihaukalla.
Lintua on usein vaikea erottaa hiirihaukasta, sillä ne ovat samankokoisia, mutta mehiläishaukan kaula on pitempi ja kapeampi, pää on työntyy käkimäisesti eteen, pyrstö on pitempi ja sen kulmat ovat pyöristyneet. Se kaartelee siivet vaakatasossa, liidossa heikosti kuperina, siiventaipeet eteentyönnettyinä. Siipien takareuna on suorempi, ja siivet ovat laattamaisemmat kuin hiirihaukalla. Koiras on päältä himmeänharmaa, naaras on harmaanruskea. Käsisulat ovat osittain läpikuultavat, ja vatsan väri on hyvin vaihteleva miltei tummanruskeasta lähes valkoiseen. Pyrstön juovitus on lajityypillinen: kärjessä on yksi leveä juova ja tyvellä kaksi kapeaa. Alapuolella on isoja poikittaislaikkuja, jotka ulottuvat siiville ja muodostavat pitkittäisjuovia. Koirailla on harmaampi pää kuin naarailla. Nuoret ovat väreiltään vaihtelevia, tavallisesti tummanruskeita ja siipien sekä pyrstön tasaisemman juovituksen vuoksi hyvin hiirihaukkamaisia. Siluetin lisäksi tuntomerkkejä ovat tummemmat kyynärsulat, loistavan keltainen vahanahka ja vaaleapäisillä yksilöillä tumma naamari. Aikuisen silmä on keltainen, nuorella taasen tumma.
Vanhin suomalainen rengastettu mehiläishaukka on ollut 15 vuotta 10 kuukautta 17 päivää vanha. Euroopan vanhin oli saksalainen 29-vuotias haukka.
Levinneisyys.
Mehiläishaukka on Suomen yleisimpiä päiväpetolintuja. Se pesii säännöllisesti Etelä-Suomesta aina Napapiirin korkeudelle. Kanta on runsaampi etelässä. Mehiläishaukkoja pesii Suomessa arviolta 3 000–4 000 paria, mutta 2000-luvun alussa laji on taantunut voimakkaasti.. Sen kesälevinnäisyysalue kattaa liki koko Euroopan ja läntisen Aasian. Euroopan pesimäkanta on 40 000–50 000 paria, joista Britanniassa 4-30. Venäjällä pesii 70 000–100 000 ja Turkissa 50–500 paria.
Mehiläishaukka saapuu Suomeen huomattavasti myöhemmin kuin hiirihaukka, vasta toukokuussa. Pääjoukot saapuvat vasta toukokuun lopulla ja vielä kesäkuussakin. Vanhat linnut lähtevät syysmuutolle jo elokuussa, nuoret vasta syyskuussa. Toisen kesän linnut eivät muuta pohjoiseen vaan jäävät toiseksi kalenterivuodekseen talvehtimisalueille.
Mehiläishaukka muuttaa talveksi trooppiseen Afrikkaan. Radiolähettimellä seurattu haukka Suomessa pesinyt Lasse talvehti 2010–2011 Gabonissa Muuttomatkalla sen uhkana ovat metsästäjät, varsinkin Välimeren rannoilla. Myös Saharan ylitys verottaa aina muuttajajoukkoa. Suomessa sen uhkana ovat metsänhakkuut ja -harvennukset..
Elinympäristö.
Mehiläishaukka viihtyy vaihtelevassa maisemassa, jossa sekametsä vuorottelee peltojen ja niittyjen kanssa. Se kaipaa pesäpaikaltaan puskaisuutta eikä siedä metsän harvennusta.
Lisääntyminen.
Mehiläishaukka pesii kesä-elokuussa Suomessa napapiirille saakka, vanhoissa metsissä usein peltoaukeiden lähettyvillä. Pesä on suuressa puussa, usein kuusessa, jonkin muun lajin vanhassa pesässä. Puolisot vuoraavat pesän tuoreilla lehdillä. Munia on 2, ne ovat kellanvalkoisia ja tiheään punaruskeapilkkuisia. Emot hautovat noin 5 viikkoa. Molemmat emot ruokkivat poikasia, jotka lentävät noin 6-viikkoisina.
Ravinto.
Mehiläishaukan ravintoa ovat pääasiassa hyönteiset, mutta myös linnunpoikaset, sammakot yms. Poikaset ruokitaan suureksi osaksi ampiaisen tai mehiläisen toukilla.


Piekana.
Piekana ("Buteo lagopus") on haukkojen heimoon kuuluva petolintu.
Koko ja ulkonäkö.
Piekana on keskikokoinen petolintu, jonka pituus on 49–59 cm, siipien kärkiväli 120–150 cm ja paino 600–1 280 g. Naaras on koirasta kookkaampi. Se muistuttaa muodoltaan ja kooltaan hiirihaukkaa, mutta siivet ovat pidemmät. Harjaantunut tarkkailija erottaa jo matkan päästä nämä kaksi lajia siitä, että piekana pitää liidossa ja kaarrellessaan siipiä selvemmin V-asennossa kuin hiirihaukka.
Yläpuoli on tumman harmaanruskea. Kaikissa puvuissa pyrstö on valkea ja siinä on tumma kärkivyö - selvin vanhoilla ja epäselvin nuorilla linnuilla. Alta huomattavan vaalea - siivissä mustat karpaalilaikut ja siipisulkien kärjet tummat, mutta muuten siivet alta pääosin lähes valkeat. Vatsassa on tummaa kuviointia.
Muista hiirihaukkalajeista poiketen koiras, naaras ja nuoret linnut voi erottaa maastossa toisistaan suhteellisen vaivatta. Vanhalla koiraalla on vaalea vatsa ja tumma huppu. Muuten valkean pyrstön yläpinnalla on leveä musta kärkivyö ja 2-4 kapeaa tummaa raitaa. Vanhan naaraan pää on vaalea ja vatsa tumma. Pyrstössä vain kärkivyö. Nuorilla linnuilla siiven tumma takareuna ja pyrstön kärkivyö epäselvärajaiset. Pää on nuorilla vaalea, lähes valkea, ja vatsa tasaisen tumma.
Vanhin suomalainen rengastettu piekana on ollut 17 vuotta 7 kuukautta ja 23 päivää vanha.
Levinneisyys.
Pesii pohjoisen pallonpuoliskon tundralla sekä Euraasiassa että Kanadan pohjoisosissa ja Grönlannissa. Se on pääasiassa muuttolintu, joka talvehtii Keski-Euroopassa, keskisessä Aasiassa sekä Yhdysvalloissa ja Kanadan eteläosissa. Talvehtijoita nähdään hyvinä myyrävuosina eteläisessä Suomessakin. Suomessa nähdään piekanoja etenkin muuttoaikana: Norjan ja Ruotsin piekenat muuttavat yleensä Keski- ja Etelä-Suomen läpi. Päämuuttoaika Etelä-Suomessa huhtikuun lopulla ja lokakuun alussa. 1 000–4 000 paria pesii Pohjois-Suomessa ja runsaina myyräkeväinä laji voi pesiä Keski-Suomessa, joskus jopa Etelä-Suomessa, kuten vuonna 2009. Euroopan pesimäkanta vaihtelee 13 000 ja 21 000:n parin välillä. Venäjän kanta on 80 000–120 000 paria. Maailman populaation koko on 100 000–1 000 000 yksilöä ja lajin elinympäristön ala on 1–10 miljoonaa neliökilometriä.
Elinympäristö.
Laji elää avoimella tundralla mutta hyvinä jyrsijävuosina myös tunturien metsissä ja pohjoisen taigalla.
Lisääntyminen.
Piekana rakentaa pesänsä suureen lakkalatvaiseen mäntyyn tai tunturialueilla kallionjyrkänteelle. Se voi myös käyttää kalasääsken tai ihmisen rakentamaa valmista pesäalustaa. Pesä voi olla käytössä useita vuosia ja parilla on myös vaihtopesiä. Pesä on vuorattu paksulla kerroksella sammalia, kuivia ruohoja ja myös tuoreilla kasveilla. Naaras munii 2–7 munaa, tavallisimmin kolme tai neljä. Munamäärä on suurin hyvänä jyrsijäkeväänä. Naaras hautoo 28–31 päivää, koiraskin voi joskus hautoa. Molemmat emot huolehtivat poikasista, jotka oppivat lentämään 39–43 päivän ikäisinä. Jos ravintotilanne muuttuu huonoksi poikasvaiheessa, voivat vanhemmat poikaset syödä pienemmät.
Ravinto.
Piekanan pääasiallista ravintoa ovat sopulit ja myyrät. Se syö myös sammakkoeläimiä, pieniä ja keskikokoisia lintuja, matelijoita ja isokokoisia hyönteisiä.


Hiirihaukka.
Hiirihaukka ("Buteo buteo") on keskikokoinen päiväpetolintu.
Koko ja ulkonäkö.
Hiirihaukka on lähes korpin kokoinen petolintu. Sillä on tylppäkärkiset siivet ja lyhyt pyrstö. Rinta on keskiruskea, kainaloissa vaaleat laikut, muuten lintu on tummanruskea. Suomessa tavataan kahta alalajia. Läntinen buteo on kookkaampi ja tummempi. Itäinen vulpinus on hieman pienempi. Itäisen alalajin hiirihaukoilla on punertavan ruskea pyrstö ja muutoinkin väritys on vaaleamman tai punertavamman sävyinen. Alalajit risteytyvät keskenään ja välimuotoisia yksilöitä tavataan paljon. Sekä alapuolen valkoisen määrässä on muutoinkin paljon yksilökohtaista vaihtelua.
Linnun pituus on 50–57 cm, paino 500–1 400 g, siipien kärkiväli 110–130 cm. Äänet ovat naukuvia. Naaras on koirasta kookkaampi.
Vanhin suomalainen rengastettu hiirihaukka on ollut 26 vuotta 10 päivää vanha. Euroopan vanhin oli tanskalainen 28 vuotta 9 kuukautta vanha hiirihaukka.
Levinneisyys.
Hiirihaukkaa tavataan likimain koko Euroopassa ja osissa Aasiaa. Suomessa hiirihaukka on melko yleinen maan etelä- ja keskiosassa. Pohjoista kohti kanta harvenee. Suomessa pesii 8 000 paria. Nimialalaji buteo talvehtii Länsi-Eurooppassa. Itäinen vulpinus Afrikassa. Keväällä hiirihaukat palaavat maalis-huhtikuussa ja syksyllä lähtevät elo-lokakuussa. Joitakin yksilöitä talvehtii Etelä-Suomessa etenkin silloin, kun jyrsijöitä on runsaasti.
Euroopan pesimäkanta on 400 000–500 000 paria, joista 12 000–17 000 Britanniassa ja 100 000–200 000 Saksassa. Venäjällä pesii 400 000–600 000 ja Turkissa 1 000–5 000 paria.
Elinympäristö.
Hiirihaukka viihtyy vaihtelevassa maastossa, jossa on sekä aukeita peltoja tai soita että metsää. Rannikolla etenkin laajojen merenlahtien ja rehevien järvien tuntumassa.
Lisääntyminen.
Hiirihaukan pesä on tyypillisesti isossa puussa pellon tai suon laidassa, keskimäärin 10 metrin korkeudessa. Yleisin puulaji on kuusi, seuraavana mänty. Muninta voi alkaa jo huhtikuussa, tavallisesti toukokuussa. Munia on tavallisesti 2 tai 3, joskus jopa 5. Hyvinä myyrävuosina poikueet ovat isoja. Myyräkatovuonna pesintä saattaa jäädä väliinkin. Naaras hautoo noin 5 viikkoa. Poikaset oppivat lentämään noin 6 viikon ikäisinä. Haudonta-aikana linnut ovat arkoja, ja saattavat hylätä pesän ihmisen häirinnän takia.
Ravinto.
Hiirihaukan pääravintoa ovat myyrät ja muut jyrsijät, mutta se syö myös muita pieniä eläimiä kuten käärmeitä, lintuja, jäniksenpoikasia ja sammakoita. Sen ruotsalainen nimi onkin ormvråk eli "käärmehaukka".


Kaari (biologia).
Kaari () on eliöiden taksonomisen luokittelun hierarkiataso kunnan ja luokan välissä. Kaareen kuuluva taksoni on kasveilla "-phyta"-loppuinen, sienillä ja protisteilla "-mycota-loppuinen" ja prokaryooteilla "-bacteria"-loppuinen.
Eläintieteessä kaarta vastaa pääjakso.


Merikotka.
Merikotka ("Haliaeetus albicilla") on suurikokoinen päiväpetolintu, joka kuuluu merikotkien sukuun.
Tuntomerkit ja ikä.
Merikotka on suuri päiväpetolintu, jonka siivet ovat pitkät ja leveät. Siipien kärjissä olevat sulat muodostavat pitkät harittajat, jotka voivat olla 60 cm pitkät. Sen pyrstö on melko lyhyt ja on muodoltaan tylpän kolmiomainen. Melko varma keino erottaa merikotka ja Suomen toinen suuri petolintu, maakotka, toisistaan onkin juuri pyrstö. Maakotkan pyrstö on nimittäin huomattavasti pitempi kuin merikotkan. Lajityypillisen lentosiluetin merikotkalle antavat pitkä kaula ja voimakas nokka.
Sen pituus on 76–94 cm ja siipien kärkiväli 190–240 cm. Merikotka painaa 3–6 kg. Naaras on yleensä suurempi kuin koiras. Iso lintu on usein resuisen näköinen, lentäväksi räsymatoksi joskus pilkattu, sillä nuorilta linnuilta voi puuttua usein paljon sulkia. Linnun pää ja pyrstö ovat vaaleammat kuin muu höyhenpeite, pyrstö vaalenee linnun vanhetessa ja on lopulta täysin valkea. Yli kahdeksanvuotiailla linnuilla pää on lähes kermanvalkoinen. Nokka on nuorella linnulla tumma, vanhalla täysin keltainen.
Ikä.
Maailman vanhin löydetty luonnonvarainen merikotka on löydetty kuolleena Ahvenanmaan Föglöstä alkuvuodesta 2011. Se oli rengastettu Ruotsin itärannikolla 33 vuotta aiemmin, vuonna 1978. Aiempi vanhin merikotka oli löytöhetkellään iältään 30 vuotta ja seitsemän kuukautta. Se rengastettiin heinäkuussa 1980 Sodankylässä ja löydettiin viimeksi 2011 tammikuussa haaskalta talvehtimisalueeltaan Ruotsin itärannikon Uumajasta. Suomen vanhin oli 27 vuotta ja kuusi kuukautta.
Lentäminen.
Merikotkan lentäessä sen siivet ovat melkolailla vaakatasossa. Siivet ovat kuitenkin vähän kuperat ja kyynärsiipi koholla. Lennossa myös käsisiipi roikkuu hieman. Matkalennossa merikotka lyö rauhalliseen tapaan pitkiä, melko matalien, siiveniskujen sarjoja. Sarjojen väleissä se liitää lyhyesti (vertaa maakotkaan). Sillä on tapana silloin tällöin kaarrella pitkiäkin aikoja korkealla, minkä aikana se voi edetä useita kilometrejä.
Vanhan merikotkan puku.
Vanha merikotka on väriltään ruskea ja sen pää ja kaula vaaleamman kellanruskeat. Sen siipien yläpeitinhöyhenien sekä etuselän ja hartioiden höyhenien kärjet ovat epäsäännöllisen vaaleankellertävät, mikä saa linnun näyttämään hieman siltä, kuin sillä olisi epätasaista suomukuviointia. Vanhan merikotkan nokka on keltainen. Sen pyrstö on kokonaan valkoinen tai mahdollisesti tyvestä ja kärjestä ruskeatäpläinen.
Nuoruuspuku.
Nuoren merikotkan puku on kokonaan yhtenäisen tuore tai kulunut. Sillä on pitemmät uloimmat kyynärsulat kuin vanhalla merikotkalla, minkä johdosta siiven takareuna on muodoltaan ulospäinkaartuva. Nuoren merikotkan pyrstö on vanhan pyrstöä pitempi, eikä yhtä terävän kiilamainen. Pää, kaula ja ruumis ovat nuorella merikotkalla tummanruskeat. Rinta, vatsa, selkä ja siipien yläpinta ovat puolestaan punaruskeat, ja höyhenissä on leveät mustat kärjet. Pienet peitinhöyhenet ovat tummimpia. Nuorten merikotkien värityksen tummuus vaihtelee kuitenkin yksilöllisesti: osa niistä on mustanruskeita, ja jotkut taas melko vaaleita. Siipien alapinta on tumma. Kainaloiden alueella on epäselvä vaalea alue ja keskimmäisissä peitinhöyhenissä kapea vaalea juova. Tummien pyrstösulkien keskusta on vaalea, mutta suppuun aseteltuna pyrstö näyttää monesti kokonaan tummalta. Levitettynä ja hyvässä valossa pyrstön alue näyttää kuitenkin selvästi vaalealta. Nuoren merikotkan nokka on tumma. Silmän etupuolen vaalea ohjas muodostaa pään etupuolelle melko selvän vaalean laikun.
Toinen nuoruuspuku.
Merikotkan toinen nuoruuspuku ajoittuu ensimmäiselle ja toiselle kesälle. Puku ei tällöin ole enää yhtenäisen tuore tai kulunut kuten alun perin, ja höyhenys on alkanut vaihtua hitaasti. Nuoren merikotkan punaruskea sävy on haalistunut, ja osa rinnan ja etuselän höyhenistä on muuttunut vaaleatyviseksi. Jalkojen juurten housut ovat yksivärisen tummat. Nokka on vaaleamman harmaa kuin alun perin.
Kolmas nuoruuspuku.
Kolmas nuoruuspuku ajoittuu toisen ja kolmannen kesän välille. Sen olemus vaihtelee eri yksilöiden välillä, mutta on tavallisesti yhtenäisemmän tumma. Rinnan, etuselän ja siipien höyhenet ovat tasaisemman ruskeita. Joillakin selkä ja rinta saattavat olla edelleen valkoisenkirjavat. Kolmannen nuoruuspuvun aikana merikotkan nokka on väriltään harmaankeltainen.
Neljäs nuoruuspuku.
Neljännen nuoruuspuvun merikotka saa kolmannesta viidenteen kesään ajoittuvalle jaksolle. Puku eroaa selvästi edellisistä muistuttaen enemmän vanhan merikotkan pukua, vaikka vaaleita alueita onkin vielä jonkin verran jäljellä. Myös pään ja kaulan väritys eroaa vanhasta merikotkasta, sillä ne ovat vielä melko harmaanruskeat. Merikotkan nokka on tällöin vaaleankeltainen ja silmät vaaleanruskeat.
Ääntely.
Merikotka on pesimäajan ulkopuolella yleensä hiljainen. Erityisesti pesän lähellä tavallisin ääni on kimeä ja kaklattava kovien äänten sarja, "kli kli kli kli...", joka muisuttaa hieman palokärjen reviirihuutoa. Koiraat ovat kirkasäänisempiä kuin naaraat. Merikotkien varoitusääni on jonkin verran syvempi, melko kova ja naksahtava "klek". Ääni on kimakka sarja haukkuvia, kaklattavia ääniä, joka läheltä kuultuna on vaikuttavan villin kuuloista. Pesän lähellä se varoittelee korkealla vihellyksellä tai matalalla ronkotuksella.
Levinneisyys.
Merikotkan levinneisyysaluetta ovat Pohjois-Eurooppa ja Aasia. Skotlantiin se on istutettu uudestaan. Euroopassa niitä pesinee noin 4 000 paria, joista noin 1 500 Norjassa. Suomessa merikotkia pesii rannikoilla noin 200 paria ja Lapissa noin 20 paria. Venäjällä on 900–1 000 ja Turkissa 10–30 paria. Lapin linnut talvehtivat etelämpänä. Nuoria lintuja tavataan vaeltelevina melkein ympäri vuoden. Sydäntalvella nuoret linnut eivät vaella, vaan hyödyntävät usein haaskoja. Talvisilla haaskoilla vierailee runsaasti merikotkia myös Venäjän Karjalasta sekä Ruotsista.
Vuonna 2011 Suomessa on WWF:n tiedon mukaan 1 500 merikotkayksilöä, nuoret pesimättömät linnut mukaan lukien. Poikasia tuli 329, mikä on toiseksi paras tulos. Paras poikasvuosi oli 2009, jolloin poikasia syntyi 349
Elinympäristö.
Suomessa merikotka pesii yleensä vesistöjen äärellä, tavallisimmin meren rannikolla ja saaristossa. Se on levittäytymässä myös sisämaahan, ja pesä on järven tai suon rantametsässä. Pesä on yleensä hyvin ihmiseltä piilossa, esimerkiksi järeän petäjän latvuksessa. Se pesii joskus merenkulun linjatauluihin. Ulkosaaristossa se on alkanut pesiä myös maahan, tavallisesti luodon korkeimpaan osaan.
Merikotkan harvinaisuus.
Maailman Luonnonsäätiö (WWF) määrittelee merikotkan uhanalaiseksi. Lintudirekstiivissä sen uhanalaisuusluokitus on VU. IUCN:n Punaisella listalla sen uhanalaisuusluokitus on poistettu, ja se on määritelty vuonna 2006 elinvoimaiseksi. Nykyisin pahin uhka on ihmisten liikkuminen pesintäalueilla ja pesäpuiden puute. Vainoa on jonkin verran, mutta ympäristömyrkkyjen vaikutus on ainakin Suomessa vähentynyt. Saaristomeren kansallispuistossa on erityisesti panostettu merikotkan suojeluun.
Lisääntyminen.
Lentävä merikotka kuvattu Tanskassa kotkien suojelualueella Ørnereservatetissa.
Merikotka on sukukypsä 4–6 vuoden iässä. Linnut rakentavat suuren oksakasan pesäksi puuhun tai kallioluodolle ja käyttävät ja täydentävät edellisvuotista pesää. Merikotkaparilla on reviirillään käytössä muutama vaihtopesä ja vuosittain ne valitsevat niistä yhden, johon munivat. Muita pesiä käytetään levähdys- ja ruokailupaikkoina. Merikotkat ovat reviirilintuja ja tavallisesti kahden asutun pesän väli on yli viisi kilometriä. Kannan kasvaessa reviiritkin pienentyvät, ja lyhin kahden asutun pesän väli on Suomessa ollut alle kaksi kilometriä. Kun kaksi merikotkaa ovat muodostaneet parin, ne ovat uskollisia toisilleen koko loppuelämänsä ajan. Jos toinen kotka kuolee, eloonjäänyt voi ottaa uuden puolison.
Merikotka munii yleensä kaksi tai kolme munaa, mutta lentokykyiseksi varttuu yleensä yksi tai kaksi poikasta. Naaras hautoo munia pääasiassa yksin lähes puolitoista kuukautta. Poikasten kuoriuduttua koiras tuo ruokaa pesälle lähinnä poikasille. Poikasten kasvaessa molemmat vanhemmat ruokkivat niitä. Poikaset oppivat lentämään vasta noin 11 viikon ikäisinä.
Ravinto.
Merikotka syö pääosin kalaa ja lintuja, mutta myös pieniä nisäkkäitä ja talvella myös raatoja, haaskoja ja jätteitä. Suomessa kaksi tavallisinta saalislajia ovat haahka ja hauki. Mitä ulompana saaristossa merikotka pesii, sitä lintupainotteisempaa sen ravinto on.
Merikotkat ovat oppineet saalistamaan merimetsoja. Merikotkat ovat Turun saaristossa saalistaneet aikuisiakin merimetsoja. Ruotsissa merikotkakannat ovat voimistuneet ja merimetsoyhdyskunnat taantuneet viime vuosina. Merikotkasta saattaa tulevaisuudessa tulla merimetsokannan rajoittaja, aiemmin sillä ei ole ollut luontaisia vihollisia.


Kiljukotka.
Kiljukotka ("Aquila clanga") on suuri petolintu. Se on noin 65 cm pitkä ja sen siipienväli on 160 cm. Vanha lintu on kokonaan lähes musta tai hyvin tummanruskea. Nuoret linnut ovat useimmiten myös hyvin tummia ja siiven peitinhöyhenissä on suuret valkoiset pisaratäplät. Muistuttaa hyvin paljon muita kotkia, erityisesti pikkukiljukotkaa.
Vanhin suomalainen rengastettu kiljukotka on ollut 1 vuotta 11 kuukautta vanha.
Levinneisyys.
Kiljukotka on levittäytynyt pohjoisesta Euroopasta aina Aasiaan saakka, talvehtii Kaakkois-Euroopassa, Keski-idässä ja Etelä-Aasiassa. Koko Siperian taigan halki yltävän levinneisyysalueensa ja vähäisen parimääränsä (maailmanlaajuiseksi kannaksi arvioidaan noin 3000 paria) takia kiljukotka on maailmanlaajuisesti uhanalainen. Kiljukotka on kadonnut Suomen vakituisesta pesimälajistosta ja se luokitellaan maasta hävinneeksi lajiksi. Muutamia harhailijoita tavataan Suomessa kuitenkin vuosittain ja satunnaispesintöjä on todettu 2000-luvulla.
Elinympäristö.
Lintu elää kosteikko-, metsä- ja suoalueilla, joilta se metsästää pieniä nisäkkäitä, lintuja, matelijoita, sammakoita sekä kaloja.
Lisääntyminen.
Kiljukotkalla on suuri pesä puussa, johon se munii 1-2 munaa. Poikasista jää käytännöllisesti katsoen aina eloon ainoastaan vahvempi poikasten keskinäisen kilpailun takia.


Pääjakso (biologia).
Pääjakso on eliöiden tieteellisen luokittelun toiseksi ylin taso. Vaikka pääjakso on varsin korkealla taksonomiassa, on olemassa pääjaksoja joihin kuuluu vain vähän eliölajeja.
Kasvi- ja sienitieteessä pääjaksosta käytetään nimitystä kaari.


Maakotka.
Maakotka eli kotka ("Aquila chrysaetos") on haukkojen heimoon kuuluva päiväpetolintu. Muita paikallisia suomalaisia rinnakkaisnimityksiä linnulle ovat mm. kokko, maakokko ja isokokko.
Tuntomerkit.
Maakotka on suurikokoinen, pitkäsiipinen ja pitkäpyrstöinen kotka. Sen siipien leveys on suunnilleen sama kuin pyrstön pituus. Maakotkan ja merikotkan erottaakin helposti pyrstöstä, joka merikotkalla on huomattavasti lyhyempi. Siivet kapenevat hieman ruumista kohti ja käsisiiven sisäosasta, minkä vuoksi siiven takareuna on loivasti S:n muotoinen ja lentosiluetti lajityypillinen. Selvimmin tämä piirre näkyy nuorilla kotkilla.
Maakotkan pituus on 80–93 cm ja siipien kärkiväli 190–225 cm. Naaraat ovat koiraita kookkaampia. Koiras painaa 2,1–4,8 kg (keskimäärin 3,5 kg) ja naaras 3,3–6,7 kg (keskimäärin 5,2 kg).
Maakotkan odotettavissa oleva elinikä on noin 15–20 vuotta. Vanhin suomalainen rengastettu maakotka on ollut noin 25 vuotta vanha, mutta todellisuudessa ne saattavat elää pitempäänkin. Kotkien todellista elinikää ei toistaiseksi ole kartoitettu kovinkaan tarkasti muunmuassa siitäkin syystä, että 1970-luvulle asti käytössä olleet renkaat olivat niin heikkoja, että kotkat repivät ne irti jalastaan.
Lentäminen.
Lento on voimakasta, jossa vuorottelevat usein 6–8 melko syvää siiveniskua ja 1–2 sekunnin kestoinen liito. Lentorata on suora. Kotkan kaarrellessa ja usein liitäessäkin siivet ovat tyypillisesti loivassa V-asennossa. Toisinaan se liitää myös siivet suorempina tai antaa niiden jopa hieman roikkua.
Puku ja väritys.
Maakotkan puvussa on hyvin tummanruskea pohjaväri, josta kellanruskea tai vaalean punaruskea niska erottuu selvästi. Niskan värityksessä esiintyy jonkin verran muuntelua, eikä ikä ole sen perusteella yleensä kovinkaan hyvin pääteltävissä. Naaras on perusväriltään vaaleamman ruskea kuin koiras.
Maakotkan jalat ovat keltaiset ja nilkat höyhenpeitteiset. Nuorena nokka on mustahko, mutta muuttuu vanhemmiten keltaisemmaksi. Silmän värikalvo on nuorella linnulla ruskea ja vanhalla kellanpunainen.
Vanhan maakotkan puku.
Vanhan maakotkan puku on nuoreen verrattuna vaaleamman ruskea ja sen pää ja niska ovat väritykseltään kullankeltaiset. Harmaatyvisissä siipi- ja pyrstösulissa on 3–5 leveää ja tummaa poikkijuovaa ja leveä musta kärki. Kyynärsiipien yläpinnalla on epäsäännöllinen ja kooltaan vaihteleva vaalea lautuma, joka muodostuu kuluneista ja haalistuneista keskimmäisistä ja sisimmistä isoista peitinhöyhenistä. Vanhan kotkan rintalaikku sekä keskimmäiset alapeitinhöyhenet ovat yleensä vaaleamman punaruskeat. Vaikka maakotka muuttuu jokaisen sulkasadon jälkeen yhä enemmän aikuisen näköiseksi, saa se varsinaisen aikuisen puvun vasta viidennen sulkasadon jälkeen.
Nuoren maakotkan tunnistaa varsinkin siipien alapuolella ja pyrstön tyvessä olevista valkoisista alueista. Linnun vanhetessa valkoinen väri hiljattain katoaa sulkasatojen yhteydessä.
Nuoruuspuku.
Maakotkan ensimmäinen nuoruuspuku on hyvin tumman ruskea, joka lennossa saattaa näyttää jopa lähes mustalta. Nuoren maakotkan käsisulat ja uloimmat kyynärsulat ovat valkotyviset, mistä johtuen siiven keskellä näyttää olevan laaja valkoinen alue. Poikkeuksellisesti tämä valkoinen alue on saattanut kutistua vain pieneksi laikuksi, eikä valkoisen värin määrä siten aina riipu iästä. Nuoren linnun valkoisessa pyrstössä on musta kärkivyö (vertaa piekanaan). Vanhoista yksilöistä poiketen siipien yläpeitinhöyhenet ovat yhtenäisen ruskeat eikä niissä ole vaaleaa lautumaa. Nuorilla kotkilla siiven takareuna on selvemmin S:n muotoinen kuin vanhoilla, ja kaikki siipisulat ovat yhtä tuoreita tai kuluneita.
Toinen nuoruuspuku.
Maakotkan toinen nuoruuspuku ajoittuu ensimmäiselle tai toiselle kesälle. Toinen nuoruuspuku on muuten samankaltainen kuin ensimmäinen, mutta vaalea lautuma on ilmestynyt siipien yläpeitinhöyheniin, eikä höyhenys ole enää yhtenäisen tuore tai kulunut.
Kolmas nuoruuspuku.
Kolmas nuoruuspuku ajoittuu kolmannesta viidenteen kesään, jolloin se on muuten samankaltainen kuin toinen nuoruuspuku, mutta sulkien seassa ilmenee vaihteleva määrä harmaatyvisiä ja poikkijuovaisia, vanhan linnun kaltaisia sulkia. Maakotkan pyrstön tyvi säilyy pitkään valkoisena, joskus jopa vielä silloin kun siivet ovat jo muuttuneet saman värisiksi kuin vanhalla.
Ääntely.
Maakotka ääntelee vähän. Joskus se viheltelee valittavan kuuloisesti ”klyyh”, päästää kilahtavan kuuloisen äänen ”kjak” tai kaklattaa hieman lokkimaisesti. Nuoret yksilöt ja naaraat saattavat piipittää ja kerjätä kaksitavuisella ”pi-tjulp” -äänellä.
Levinneisyys.
Maakotka on kaikista kotkista laajimmalle levinnyt laji, jota tavataan niin Euroopassa, Aasiassa, Pohjois-Afrikassa kuin Pohjois-Amerikassa. Levinneisyysalueen eri osilta on erotettu yhteensä kuusi eri alalajia.
Elinympäristö.
Maakotka elää ja pesii vuoristoissa ja laajoissa ylänkömetsissä, erämaissa. Suotuisia ympäristöjä ovat vanhat metsät ja tunturialueet, jotka ovat mahdollisimman erillään ihmisasutuksesta. Joskus maakotka pesii myös pienemmissä metsissä alangoilla ja rannikkoseuduilla.
Kotkan reviiri on 150–300 neliökilometrin kokoinen alue, jossa sillä on tavallisesti 2–3 vaihtopesää. Kotkat koristelevat niitä tuoreilla havuilla, vaikka naaras ei kykenisikään munimaan johtuen jänis- tai lintukadosta. Maakotka on paikkalintu etenkin etelässä, mutta pohjoisen nuorilla ja pesimättömillä yksilöillä on välillä tapana muuttaa.
a>in teoksessa "Naturgeschichte der Vögel Mitteleuropas" vuodelta 1899
Uhat.
Nykyisin pahin uhka Suomen maakotkille on lähinnä kaikenlainen häirintä pesäpaikoilla. Niiden vaino on vähentynyt, mutta sopivien pesäpuiden puute, kanalintujen vähentyminen sekä kemikalisoituminen saattavat myös olla kasvava uhka lajille.
Pesintöjen tahallinen häirintä ja kotkien vaino on nykyisin niin harvinaista, ettei sen ole katsottu olevan enää varsinainen uhka maakotkakannalle poronhoitoalueella tai muuallakaan Suomessa. Suuremman ongelman muodostanee tahaton häirintä, jota esiintyy lähinnä kannan levinneisyysalueen eteläisimmissä osissa. Kovinkaan varmasti ei kuitenkaan vielä tiedetä, kuinka herkästi pesintä keskeytyy, vaikka pesää olisi tarkoitus vain käydä vilkaisemassa. Viime vuosina häirintä on kuitenkin ollut niin vähäistä, ettei tapauksilla ole katsottu olevan vaikutusta Suomen maakotkien kokonaiskantaan.
Suojelu.
Suomen uhanalaisten lajien luettelossa maakotka on vaarantunut (VU), rauhoitettu ja erityisesti suojeltava laji. Sille on laadittu myös erityinen suojeluohjelma. Pesistä 44% sijaitsee erilaisilla suojelukohteilla.
Maakotkien vaino on vähentynyt, sillä kotkien reviiriperusteinen korvausjärjestelmä on koettu melko toimivaksi. Korvausjärjestelmässä porovahingot maksetaan paliskunnille kotkien pesintätilanteen ja pesien poikastuoton perusteella laskettujen reviirikohtaisten kertoimien avulla. Aikaisemmin korvaukset olivat perustuneet löydettyihin raatoihin ja jäänteisiin. Tuolloin järjestelmä sai osakseen tyytymättömyyttä, koska kaikkia saaliiksi joutuneita vasoja ei kyetä aina löytämään.
Suomessa Metsähallitus vastaa maakotkan valtakunnallisesta seurannasta sekä niiden porotaloudelle aiheuttamien vahinkojen reviiriperusteisen korvausjärjestelmän vaatimista töistä. Metsähallitus osallistuu lajin suojelutoimiin yhteistyössä myös muiden ympäristöviranomaisten kanssa. Ohjeita pesimäympäristöjen säästämisestä on laadittu 1960-luvulta alkaen, ja Metsähallituksen metsätalousalueille on tehty pesäkohtaisia suojelurajauksia. Aluetta koskevista rajauksista riippuen metsätaloustoimet on joko saatettu kieltää kokonaan tai niitä on pesintäaikana rajoitettu. Metsähallitus on ilmaissut tavoitteekseen säilyttää pohjoinen maakotkakanta vakaana ja edistää lajin paluuta eteläiseen Suomeen.
Lintuharrastajilla on seurannassa merkittävä rooli ja ovat mm. rakentaneet tekopesiä etenkin maakotkien levinneisyysalueen eteläosissa.
Ravinto ja saalistus.
Maakotkat ovat lihansyöjiä ja taitavia metsästäjiä, jotka elävät enimmäkseen riistalla. Ravinto koostuu lähinnä keskikokoisista nisäkkäistä ja linnuista. Tavallisia ravinnoksi joutuvia keskikokoisia nisäkkäitä ovat esimerkiksi kaniinit, jänikset ja maaoravat. Linnuista saaliiksi joutuvat yleensä erilaiset kanalinnut. Joskus maakotkat saattavat napata myös kaloja, käärmeitä, hyönteisiä tai jopa suurempiakin nisäkkäitä, kuten nuoria peuroja. Suuret saaliit joutuvat yleensä haaskoiksi sellaisina vuodenaikoina, jolloin ravintoa on muuten hyvin niukasti. Hankalina aikoina maakotka saattaa olla täysin riippuvainen haaskojen niille tarjoamasta ravinnosta. Suuren saaliin kotka joutuu yleensä syömään samassa paikassa, jossa se on saalistettu tai löydetty, sillä suurin painomäärä, jonka se voi nostaa ilmaan on noin 4–5 kg.
Yleensä kotka metsästää liitämällä tähystyspaikaltaan käsin saaliinsa kimppuun ja iskien siihen melko matalalta tasolta. Jahtaamalla se saa harvoin saalista kiinni, mikäli ensimmäinen yllätyshyökkäys ei onnistu. Harvinaisemmissa poikkeustilanteissa kotka saattaa kumartua korkeammalta käsin saaliin napatakseen. Tällä tavoin saaliinsa kimppuun syöksyvä kotka saattaa saavuttaa nopeuden, joka vastaa muuttohaukkaa. Joidenkin arvioiden mukaan kotkan syöksynopeus saattaa tällöin olla 240–320 km/h. Pariutuneet kotkat saattavat myös yhdessä metsästää samaa saaliseläintä. Saaliin metsästys tapahtuu pääsääntöisesti joko varhain aamulla tai myöhään illalla. Kotkan päivittäinen ravinnontarve on noin 250 grammaa päivässä, mutta tarvittaessa se kykenee paastoamaan useita päiviä, mikäli on ensin saanut syödä hyvin. Erään vankeudessa eläneen yksilön on tunnettu kyenneen hotkia viikkojen edestä ja selvinneen 3 viikkoa ilman ruokaa.
Suomessa maakotkan pääravintoa ovat haaskojen lisäksi jänikset, kanalinnut ja muut saman kokoluokan saaliseläimet. Pikkunisäkkäiden lisäksi ravinnoksi saattavat Suomessa joutua suuremmatkin, jopa ketun, lampaan ja poronvasan kokoluokan eläimet. Saalislintujen kesken koko vaihtelee rastaan kokoisista kurkeen tai joutseneen. Talvisin haaskat ovat Suomen maakotkille tärkeitä ravinnon lähteitä. Elinkelpoisen poronvasan kotka tappaa vain harvoin, vaikka se onkin välillä aiheuttanut poronhoitajille päänvaivaa. Muun muassa siitä syystä ihmisen ja kotkan välit ovat välillä olleet melko ongelmalliset, ja kotka on riistarosvona ja kotieläinten vihollisena joutunut joskus jopa vainon kohteeksi.
Lisääntyminen.
Nuori maakotka tulee sukukypsäksi 4–5-vuotiaana ja puolison löydettyään pysyttelee tyypillisesti elinikäisessä parisuhteessa tämän kanssa.
Pesä.
Maakotka rakentaa usein valtavan kokoisen risulinnan, joka elinympäristöstä riippuen sijoittuu yleensä joko vanhaan puuhun tai kallionkielekkeelle. Vuoristoisemmilla seuduilla kotka valitsee pesänrakennuspaikakseen mieluimmin jonkinlaisen kielekkeen tai halkeaman rosoisella kallioseinämällä. Suomessa tällaisia paikkoja on kuitenkin vähän, ja pesäpaikoiksi valikoituvat lähinnä syrjäseutujen jykevät petäjät tai muut vanhat ja kestävät puut. Pesää kasvatetaan vuosi vuodelta niin, että se saattaa saavuttaa jopa 2 metrin leveyden ja 3 metrin korkeuden. Kotkat rakentavat useita varapesiä, joita ne käyttävät vuorovuosina. Tällaisia vaihtopesiä kotkalla on 150–300 neliökilometrin kokoisella reviirillään tavanomaisesti 2–3. Kaikki pesät on yleensä rakennettu järeistä oksista, joita kotkat ovat pikkuhiljaa keränneet ympäristöstä. Kotkat vuoraavat pesät ympäristöstä löytyvillä pehmeillä aineksilla, kuten varvuilla, ruohoilla, turpeilla, sammalilla ja jäkälillä ja koristelevat niitä vielä tuoreilla havuilla ja männynoksilla. Tavallisesti samat pesät ovat kotkaparien käytössä vuosikausia.
Parittelu.
Maakotka etsii parittelukumppanin noin neljän vuoden ikäisenä, jolloin sukukypsyyden saaneena se alkaa samalla muodostamaan omaa reviiriä ja rakentelemaan pesiä. Kun vastakkaista sukupuolta edustava tarjokas on löytynyt, on soidinmenojen vuoro. Näytös suoritetaan lennossa, jolloin nämä syöksevät ja tekevät keskenään silmukoita. Sopivan kumppanin löydyttyä maakotkat solmivat usein elinikäisen parisuhteen.
Muninta ja hautominen.
Saavutettuaan 3–5 vuoden iän maakotkat alkavat pesiä. Niiden lisääntyminen ajoittuu maantieteellisestä sijainnista riippuen maaliskuusta elokuun loppuun. Suomessa naaras munii maaliskuun alkupuolelta alkaen toukokuuhun. Munien määrä vaihtelee yhden ja kolmen välillä. Neljänkin munan saaminen saattaa olla mahdollista, mutta on pesivän pariskunnan maantieteellisestä sijainnista riippuen useimmiten erittäin harvinaista. Kunkin munan jälkeen kestää 3–4 päivää, ennen kuin naaras alkaa jälleen munia uutta munaa. Maakotkan muna on väriltään samean valkoinen ja laikullinen tai ruskean/punaruskean ”tahrainen”. Munien hautominen alkaa heti ensimmäisen munan tultua, ja pariskunnasta munia hautoo useimmiten lähinnä naaras. Haudonta-aika on yleensä 41–45 vuorokautta (keskimäärin 42 vuorokautta), mutta saattaa joskus jäädä lyhyeksi ja kestää jopa vain 35 vuorokautta. Haudonta-aikana uros osallistuu tilanteeseen enimmäkseen tuomalla ruokaa hautovalle naaraalle, vaikka saattaa välillä itsekin osallistua haudontatehtävään. Maakotka kykenee munimaan vuosittain, mutta joinakin vuosina pesintä saattaa jäädä välistä esimerkiksi jänis- tai lintukadosta johtuen, jolloin ravintoa on vähemmän saatavilla. Välivuosista johtuen esimerkiksi Ruotsin Norrlannissa vuotuinen syntyvyys on keskimäärin 0,5 poikasta kotkapariskuntaa kohti.
Poikaset.
Yleensä poikasia tulee vain yksi. Vastasyntynyt poikanen painaa vain noin 85 grammaa. Poikanen on pesäviipyinen ja sitä ruokitaan pesässä noin 65–80 vuorokautta (9–11 viikkoa). Mikäli poikasia kuoriutuu useampia, seuraava untuvikko kuoriutuu yleensä useamman päivän edellisen jälkeen, minkä takia vanhempi poikanen on useimmiten paljon nuorempaa suurempi. Poikasten välillä käy tällöin kova kilpailu vanhempien huomiosta, ja vanhemmat ja voimakkaammat kotkanpoikaset ovatkin usein taipuvaisia tappamaan nuoremmat sisaruksensa. Molemmat pariskunnan vanhemmista jakavat vastuun poikasten kasvattamisessa, kun sekä koiras että naaras tuovat niille ruokaa. Kuitenkin vain parhaina ravintovuosina ne kykenevät kasvattamaan kaksi tervettä poikasta, jotka kykenisivät jatkossa itsenäiseen elämiseen. Poikanen saattaa itsenäistyä jopa 32 vuorokautta kuoriutumisen jälkeen tai se saattaa tarvita vanhempia vielä 80 vuorokauden ikäisenä, mutta tulee lentokykyiseksi kuitenkin vasta 68–77 vuorokauden iässä, jolloin sen on joka tapauksessa valmistauduttava lähtemään pesästä. Pesän jättäminen alkaa 45–81 vuorokauden ikäisenä, kun poikaset astelevat ja hyppivät tai putoilevat pesästä.
Alalajit.
Levinneisyysalueen eri osilta erotetaan normaalisti yhteensä kuusi eri alalajia. Maakotkien on arveltu muodostaneen lajiristeymiä (”superspecies”) kiilapyrstökotkien ("Aquila audax") ja ehkä myös papuankotkien ("Aquila gurneyi") kanssa. Alalajin "A. c. kamtschatica" kotkat on usein luettu kuuluvaksi samaan alalajin "A. c. canadensis" kanssa.


Tunturihaukka.
Tunturihaukka ("Falco rusticolus") on Suomessa harvinainen jalohaukkoihin kuuluva petolintu. Tunturihaukka on Islannin kansalliseläin.
Koko ja ulkonäkö.
Tunturihaukka on suurin jalohaukka. Linnun siivet ovat hyvin leveät, ja hieman pyöreäkärkiset. Linnun väritys yläpuolelta on tummansininen, hieman vaaleaa poikkijuovitusta pyrstön päällä ja selässä. Alapuolelta lintu on vaalea. Tunturihaukka on vaikea erottaa muuttohaukasta, ainoastaan siiven alapintojen välillä on vahva väriero. Tunturihaukka on myös hyvin vatsakas ja roteva, reilusti "atleettisempi" kuin muuttohaukka. Tunturihaukan vaalea muoto on lähes valkea, mutta linnussa on hieman mustaa juovitusta sekä selkä- että vatsapuolella. Kuvassa keskimmäinen lintu on vaaleaa muotoa. Vaalea lintu on ruumiinsuhteiltaan samankokoinen kuin tummempi muoto.
Vanhin suomalainen rengastettu tunturihaukka on ollut 2 vuotta 18 päivää vanha. Vanhin eurooppalainen on ollut 12 vuoden 11 kuukauden ikäinen islantilainen yksilö.
Levinneisyys.
Tunturihaukkaa esiintyy arktisilla rannikoilla ympäri Pohjois-Amerikkaa, Eurooppaa ja Aasiaa, ja Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN on luokitellut lajin elinvoimaiseksi. Suomessa tunturihaukka on erittäin uhanalainen, ja tapetun tai vahingoitetun linnun sekä munapesyeen ja pesäpoikueen ohjeellinen korvausarvo on 6 391 euroa.. Lajin arvellaan taantuneen, johtuen vainosta ja munienkeruusta, mutta kilpailevan hypoteesin mukaan laji on aina ollut Suomessa erittäin vähälukuinen ja suuria kannanmuutoksia ei lähihistorian aikana ole tapahtunut. Laji esiintyy vain pohjoisimmassa Tunturi–Lapissa, vähälukuisena. Norjassa ja Ruotsissa haukan kanta on suurempi kuin Suomessa, sillä siellä on enemmän pystysuoria kalliopahtoja, jossa tunturihaukan on turvallista pesiä. Vaaleaa värimuotoa tavataan Islannissa ja Grönlannissa. Suomen tunturihaukkakanta on noin 30-50 paria. Koko maailman kannaksi arvioidaan 7000–17000 paria.
Vanhat tunturihaukat ovat paikkalintuja, nuoret liikkuvat jonkin verran. Pohjois-Kanadassa vanhat tunturihaukkanaaraat muuttavat talveksi etelämmäs, vain vanhat koiraat jäävät pesimäseuduille talveksi. Eurooppalalaisia nuoria lintuja tavataan talvisin vähälukuisena Itämeren alueella, ja toisinaan Keski-Euroopassa asti.
Elinympäristö.
Korkeat, lähes pystysuorat kallioseinämät ovat tunturihaukan pesäpaikkoja. Pesäpaikkojen läheisyydessä on avaria tuntureita ja soita, joissa esiintyy tunturihaukan ravintoa.
Lisääntyminen.
Naaras munii huhtikuussa 3–4 munaa, joita se hautoo noin 35 vuorokautta. Poikaset viipyvät pesässä 45–50 vuorokautta. Tämän jälkeen emot ruokkivat poikasia vielä kuukauden, jonka jälkeen poikaset itsenäistyvät. Kaksivuotias lintu pystyy jo lisääntymään.
Ravinto.
Tunturihaukan ravinto on melko yksipuolista. Se syö mieluiten riekkoja ja kiirunoita. Jos näitä ei ole tarjolla, se tyytyy pienjyrsijöihin ja sopuleihin. Satunnaisesti tunturihaukka saalistaa myös kahlaajia ja vesilintuja, ja pesästä on joskus löydetty jopa metsähanhen jäänteitä. Vaelluksella olevat nuoret linnut syövät muutakin, sillä vaellusmailla ei välttämättä ole kanalinturavintoa tarjolla. Tunturihaukka pyydystää saaliinsa maasta tai ilmasta.


Muuttohaukka.
Muuttohaukka eli jalohaukka ("Falco peregrinus") on keskikokoinen päiväpetolintu. Se on maailman nopein eläin ja voi pystysuorassa syöksyssä kiitää jopa lähes 400 km/h. Laji kärsi vakavasti DDT:stä ja muista ympäristömyrkyistä, mutta Suomen kanta on nyt elpymään päin. Muuttohaukka kuuluu laajimmalle levinneisiin petolintuihin. Lajin kuvaili ja nimesi Marmaduke Tunstall vuonna 1771.
Koko ja ulkonäkö.
Vanhan muuttohaukan väritys on yläpuolelta tumman siniharmaa, vatsapuoli on valkea ja siinä on tiheää poikittaisjuovitusta; koiraan vatsan poikkijuovitus on naaraan juovitusta tiheämpää. Päässä on musta huppu, posket ovat valkeat ja nokantyvi on keltainen. Jalat ovat keltaiset.
Nuorella linnulla yläpuoli on tummanruskea, alapuoli vaalea, hieman beigensävyinen. Nuorella linnulla vatsassa on pitkittäisjuovitusta, toisin kuin vanhalla.
Muuttohaukat voivat olla 51 cm pitkiä. Naaraat ovat koiraita jopa 30 % kookkaampia. Siipien kärkiväli on 80–119 cm. Paino on koiraalla 550–700 grammaa ja naaraalla 900–1 200 grammaa.
Vanhin suomalainen rengastettu muuttohaukka on ollut 16 vuotta 7 kuukautta 10 päivää vanha. Euroopan vanhin oli ruotsalainen 17 vuotta 4 kuukautta vanha muuttohaukka.
Levinneisyys.
Muuttohaukkoja on kaikilla mantereilla lukuun ottamatta Etelämannerta. Suomen Lapissa ja Perä-Pohjolassa pesii nykyisin 250-270 paria ja kanta on nousussa. Euroopassa pesii 5 600–6 100 paria, joista Britteinsaarilla noin 1 500. Nimensä mukaisesti haukat muuttavat, etenkin pohjoisesta etelään, mutta muutenkin ravintorikkaammille alueille pois karuilta pesimäalueilta talvehtimaan. Suomalaiset muuttohaukat talvehtivat Lounais-Euroopassa ja Luoteis-Afrikassa. Keväällä ne saapuvat huhtikuussa, syksyllä lähtevät syys-lokakuussa.
Elinympäristö.
Muuttohaukat asuvat lähinnä vuoristoisilla alueilla ja isoilla märillä suoalueilla; Suomen kanta pesii pääosin aapasoilla. Muuttohaukkoja kasvatetaan myös vankeudessa metsästyshaukoiksi.
Lisääntyminen.
Muuttohaukka pesii mieluiten jyrkillä kallioseinämillä, jonka läheisyydessä on avaria ja hyviä metsästysmaita. Nykyään se on levinnyt etelämmäs, paikkoihin joissa ei ole kalliopahtoja. Soilla pesivät muuttohaukat pesivät mättäällä, tasaisessa maassa. Vaalean punertavia tai ruskehtavia munia on kahdesta neljään kappaletta. Naaras hautoo 29–30 päivää, ja koiras hankkii sille ja poikasille ruoan. Poikaset oppivat lentämään 5–6 viikon ikäisinä.
Ravinto.
Muuttohaukka syö lintuja ja piennisäkkäitä. Tärkeää ravintoa ovat erityisesti kahlaajat ja vesilinnut, jotka muuttohaukka pyydystää suoraan syöksystä. Myös mustarastaat ovat ruokalistalla.
Uskomuksia.
Muinaisessa Egyptissä muuttohaukka oli palvonnan kohde. Sitä pidettiin auringonjumala Horuksen lapsen ruumiillistumana. Muumioidun vainajan sisäelimiä sisältävän ruukun päälle asetettiin usein muuttohaukan kuva. Toisinaan vainajien kesy haukka jopa muumioitiin yhdessä omistajansa kanssa.
Muuttohaukka populaarikulttuurissa.
Popmuusikko Riki Sorsa on levyttänyt ruotsalaisen Pugh Rogefeldtin "Aftonfalken"-kappaleeseen perustuvan Muuttohaukka-nimisen kappaleen vuonna 1983.
Muuttohaukan japaninkielinen nimi, "hayabusa", on antanut nimen sekä japanilaiselle hävittäjälentokoneelle, Nakajima Ki-43 Hayabusalle, että maailman nopeimmalle sarjavalmisteiselle moottoripyörälle, Suzuki Hayabusalle.


Nuolihaukka.
Nuolihaukka ("Falco subbuteo") on jalohaukkoihin kuuluva pieni, nopea petolintu.
Koko ja ulkonäkö.
Tummanharmaa selkä ja siivet, valkea leuka, tumma "kypärä "päässä. Vatsapuoli valkoruskeapilkullinen. Sillä on punertavat "alushousut" jotka näkyvät linnun istuessa. Nuoret yksilöt ovat ruskeampia.
Pituus 28–31 cm, siipien kärkiväli 75–80 cm, koiraan paino 150–200g, naaraan paino 230–340g.
Vanhin suomalainen rengastettu nuolihaukka on ollut 7 vuotta 8 kuukautta 30 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut saksalainen 14 vuoden 1 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Nuolihaukka pesii Euraasiassa, Kamtšatkaa ja Japania myöten. Euroopassa pesii 20 000–23 000 paria, joista Suomessa noin 2800 paria. Suomessa sitä tavataan Etelä- ja Itä-Suomessa Rovaniemelle saakka; pohjoisempana sen paikan vie pienempi ampuhaukka. Nuolihaukka talvehtii trooppisessa Afrikassa. Keväällä ensimmäiset muuttajat saapuvat huhtikuun lopulla, pääosa toukokuun aikana. Syysmuutto tapahtuu elo–syyskuussa.
Elinympäristö.
Nuolihaukka pesii valoisissa metsissä, usein rantojen ja saarien harvoissa männiköissä. Saalistelee järven- ja merenlahdilla, peltoaukeilla ja rannoilla.
Lisääntyminen.
Nuolihaukka rakentaa pesänsä korjailemalla jonkun muun, esimerkiksi variksen, vanhaa pesää. Se tekee 2-4, yleensä 3, vaaleaa munaa. Haudonta on pääasiassa naaraan huolena, ja kestää noin kuukauden. Poikaset lähtevät pesästä noin kuukauden ikäisinä, ja itsenäistyvät runsaan kuukauden päästä. Sukukypsä 2–vuotiaana.
Ravinto.
Nuolihaukka on taitava ja nopea lentäjä, ja nappaa jopa pääskysiä lennosta. Se syö myös isoja hyönteisiä kuten sudenkorentoja. Poikasia ruokitaan pääasiassa pikkulinnuilla.


Ampuhaukka.
Ampuhaukka ("Falco columbarius") on jalohaukkoihin kuuluva pieni petolintu.
Koko ja ulkonäkö.
Ampuhaukan pituus on 28–30 cm, paino 150–260 g ja siipien kärkiväli 50–65 cm. Naaras on huomattavasti koirasta kookkaampi. Naaraiden keskipaino on noin 230 g ja koiraiden noin 165 g.
Koiras on selkäpuolelta tumman siniharmaa ja vatsapuolelta punaruskea. Naaraat ja nuoret linnut puolestaan ovat selkäpuolelta punaruskeita ja vatsasta valkoisia tummin pilkuin. Siivet ovat lyhyet ja tyvestä leveät.
Ääni on kireä, vaikertava "kie kie kie".
Vanhin suomalainen rengastettu ampuhaukka on ollut 10 vuotta 7 kuukautta 20 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen 12 vuoden 8 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Ampuhaukka pesii koko maassa, ja se on yleisin Pohjois-Suomessa. Laji muuttaa talvehtimaan Länsi- ja Etelä-Eurooppaan. Levinneisyysalue käsittää Euroopan ja Aasian pohjoisosat. Euroopan pesimäkanta on 11 500–18 500 paria, joista Britteinsaarilla 1400, Suomessa 2300, Ruotsissa 3000–5000 ja Virossa 50–100 paria.
Elinympäristö.
Pohjoisessa laji elää karuilla ja paljailla tunturialueilla. Etelä-ja keskisuomen harva kanta pesii soilla ja mäntyvaltaisilla alueilla, usein myös järvien pienissä saarissa. Ampuhaukka saalistaa avomailla, kuten pelloilla, soilla ja hakkuuaukeilla. Se pesii vanhoihin linnunpesiin puihin, kalliojyrkänteille tai maahan.
Ampuhaukka kuuluu Euroopan unionin lintudirektiivin I liitteen lintuihin, minkä vuoksi sen esiintymisalueen elinympäristöä pyritään suojelemaan.
Lisääntyminen.
Jalohaukkojen tapaan ampuhaukkakaan ei itse rakenna pesää. Se ainoastaan raapii johonkin sopivaan alustaan sen verran kuoppaa, että munat pysyvät paikoillaan. Pesäpaikka voi olla toisten lintujen, kuten variksen, piekanan tai jopa kotkan vanha pesä. Varsinkin pohjoisessa pesä voi olla myös kalliojyrkänteellä, tai suuren suon keskelle turvemättääseen raavittu kuoppa. Ampuhaukka munii alkukesästä 3–5 punaruskeapilkullista munaa, ja hautomisaika on noin 30 vuorokautta. Kumpikin sukupuoli hautoo, mutta naaras pääasiassa. Sukukypsä 1-vuotiaana.
Ravinto.
Ampuhaukka saalistaa pääasiassa lintuja, varpuslintuja rastaan kokoisiin asti ja pieniä kahlaajia. Sille kelpaavat myös pikkujyrsijät ja suuret hyönteiset kuten sudenkorennot.


Tuulihaukka.
Tuulihaukka ("Falco tinnunculus") on jalohaukkojen heimoon kuuluva pieni petolintu.
Koko ja ulkonäkö.
Tuulihaukka on pienikokoinen haukka, jolla on pitkät siivet ja pitkä pyrstö. Pituus on 32–35 cm ja siipiväli 70–80 cm. Selkäpuoli on punaruskea ja vatsapuoli vaalea tihein tummin täplin. Koiraan pää on harmaa, naaraan vaalea. Nuori lintu muistuttaa naarasta. Tuulihaukan soidinääni on kimittävä kii-kii-kii...
Vanhin suomalainen rengastettu tuulihaukka on ollut 11 vuotta 2 kuukautta vanha. Euroopan vanhin on ollut tanskalainen 16 vuotta 5 kuukautta vanha yksilö.
Levinneisyys.
Levinneisyysalue on hyvin laaja, käsittäen lähes koko Euraasian. Euroopan kanta on 250 000–350 000 paria, joista Britteinsaarilla 60 000. Parimäärä Suomessa on 1 000–2 500. Tuulihaukka muuttaa Keski- ja Etelä-Eurooppaan ja Pohjois-Afrikkaan. Joitakin yksilöitä jää Suomeen talvehtimaan hyville myyräapajille.
Kanta taantui suuresti ympäristömyrkkyjen takia 1960-luvulla. Lajin kannan elpymiselle on ollut elintärkeää pöntötys. Laji on nykyään poistettu uhanalaisten lajien listalta.
Elinympäristö ja elintavat.
Tuulihaukka on viljelysmaiden lintu. Suomessa osa kannasta pesii avosoilla, hakkuuaukoissa, tuntureilla ja saaristossa. Tuulihaukka saalistaa avomaiden yllä. Se jää usein lekuttelemaan paikoilleen ilmaan kuin tiira.
Lisääntyminen.
Tuulihaukka pesii onttoon keloon, vanhaan variksen pesään tai erikoisvalmisteiseen pönttöön. Tuulihaukka saa vain yhden pesueen vuodessa. Se munii huhti–toukokuussa 3–7 punamustatäpläistä munaa. Niitä naaras hautoo 26–30 vrk, kun koiras pitää huolen ruokahuollosta. Poikaset viipyvät pesässään 27–33 vrk, jonka jälkeen poikue emoineen pysyy koossa vielä noin kuukauden ajan.
Ravinto.
Tuulihaukan pääravintoa ovat myyrät ja muut pienet jyrsijät. Myyräkatovuosina ravinto voi kuitenkin koostua suurelta osin sammakkoeläimistä, pikkulinnuista, madoista ja isoista hyönteisistä.


Riekko.
Riekko ("Lagopus lagopus") eli metsäkana on pohjoisten alueiden kanalintu.
Levinneisyys.
Riekkoa tavataan yleisesti Pohjois-Euroopassa, Pohjois-Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Suomessa riekko on Pohjois-Lapissa erittäin yleinen. Etelään päin tultaessa kannat pienenevät, mutta voivat kausiluontoisesti olla runsaita, varsinkin Itä-Suomessa, Joensuun ja Tampereen korkeudelle saakka. Etelä-Suomessa riekko on harvinainen. Länsi-Suomessa sitä tavataan vaihtelevasti aina Turun seudulle asti. Asiantuntijoiden mukaan riekko on kuitenkin vaarassa hävitä Suomen metsäalueilta kokonaan. Myös Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun suoalueiden riekkokantojen arvioidaan olevan uhanalaisia. Kannat ovat olleet laskussa jo yli 20 vuoden ajan.
Riekko sekoitetaan tunturialueilla helposti sukulaiseensa kiirunaan ("Lagopus mutus"). Lintujen erottaminen pelkästään ulkonäön perusteella on harjaantuneellekin silmälle vaikeaa. Havaintopaikan ja äänen perusteella lajin määrittely on jopa helppoa. Nyrkkisääntö on, että tunturipaljakalla pensasrajan alapuolella esiintyvät ovat riekkoja ja ylempänä havaitut kiirunoita.
Koko ja ulkonäkö.
Riekot keväthangella Enontekiöllä, 2 puussa ja 1 maassa
Kesällä uros on punaisenruskea ja mustatäpläinen, naaras ruosteenkeltaisen ja mustan kirjava; siipien alapinnat ja vatsa ovat valkoiset. Syksyllä riekko alkaa vaihtaa asuaan valkoiseksi pian ruskan jälkeen, hyvissä ajoin ennen lumen tuloa. Talvella sekä koiras että naaras ovat kauttaaltaan puhtaan valkoisia mustia pyrstösulkia lukuun ottamatta.
Pituus 40 cm, paino 480–570 g. Koiras on hieman kookkaampi.
Ääni Riekko kuuluu muiden metsäkanalintujen tavoin hiljaisiin maalintuihin. Sen ääntely on harvakseltaan kuuluvaa kopek-kopek -nakuttelua, lukuun ottamatta äkillistä pakolentoon pyrähtämistä, jolloin lintu päästää äänekkään ka-ka-ka-ka-naurusarjan. Pakolento on harvoin 100 m pidempi, jonka jälkeen riekko jatkaa hiljakseen ja ääneti kulkuaan jalan. Soitimella riekkokoiras "kalahtelee" voimakkaasti, mihin naaras vastaa pehmeämmillä naukaisua muistattavalla äänellä. Riekon ääntely eroaa selvästi sukulaisensa kiirunan narisevasta äännähtelystä.
Elinympäristö.
Elinympäristönsä suhteen riekko on monipuolinen. Pesimäaikana sitä on erittäin vaikea havaita, mutta kesän kääntyessä kohti syksyä poikueita voi tavata lähes millaisessa ympäristössä tahansa, kunhan ravintoa on riittävästi. Se viihtyy kuusi- ja mäntymetsissä, ikikuusikoissa, soiden reunamilla, hakkuuaukeilla, teiden reunamilla, jne. Talven lähestyessä ja lumen peittäessä aluskasvillisuuden se siirtyy koivikkoisille alueille, mm. vaaroille ja pohjoisessa tuntureiden alarinteille. Lapissa ja paikka paikoin Itä-Suomessa ei ole lainkaan harvinaista, että 6–8-jäseniset poikueet hakeutuvat jopa asutuskeskuksiin ja talojen pihoille. Tällöin riekko tottuu ihmisen läsnäoloon nopeasti. Suojaväriinsä luottaen sen pakoetäisyys luonnossakin on vain 0–50 metriä.
Metsästys.
Riekko lukeutuu tärkeimpiin riistalintuihimme. Pohjoisimmassa Lapissa riekkoa pyydetään tunturi- ja jokivarsikoivikoissa ansalangoilla maaliskuun loppuun asti (20.9.–31.3.). Ansapyynti on sallittua ainoastaan Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa.
Muualla maassa pyyntiaika on 10.9.–31.10, paitsi Sallassa, jossa pyyntiaika alkaa vasta 20.9. Harrastepyynti suoritetaan seisovaa koiraa käyttäen tai naakimalla eli jälkiä etsimällä ja seuraamalla.
Lisääntyminen.
Riekko tekee pesänsä maahan yksinkertaisesti asettumalla hautoma-asentoon kuopimaansa matalaan, pehmustamaansa kuoppaan. Suojaiseksi ja turvalliseksi katsomassaan pesässä kanervikossa tai pensaan alla riekkonaaras munii 6–10 kappaletta ruosteenkeltaisia, mustatäpläisiä munia. Naaras hautoo noin 25 päivää. Poikaset ovat pesäpakoisia.
Ravinto.
Riekko on myös ruokansa suhteen monipuolinen. Kesän tullen sen ravinto muodostuu versoista, kasvien silmuista ja puhkeavista lehdistä. Heti kuoriutumisen jälkeen poikasten pääravinto koostuu hyönteisistä, mm. runsaina esiintyvistä sääskistä. Syyskesällä riekkojen ravintona ovat marjat, erityisesti mustikka ja variksenmarja sekä lumisena aikana koivujen ja pajujen silmut, koivujen urvut ja jopa ohuet oksat.
Lapissa havaittu yksittäinen tapaturma jolloin riekko "hyökkäsi" ihmisen kimppuun. Riekko oli luultavasti häiriintynyt.


Teeri.
Teeri ("Lyrurus tetrix", aiemmin "Tetrao tetrix") on pohjoisella havumetsävyöhykkeellä elävä kanalintu.
Koko ja ulkonäkö.
Teeren sukupuolet ovat eri kokoiset. Naaraan pituus on noin 40–45 cm,siipiväli noin 65cm. Koiras 49–58 cm,siipiväli noin 80 cm. Teeriuroksen väritys on lähes kokonaan musta, mutta sillä on valkoista siivissä ja pyrstön alapuolella, sen päässä on myös punaista. Naaraalla väritys on ruskeankirjava ja se sopeutuu yleensä hyvin ympäröivään maastoon. Paino on teeriuroksella 1,0–1,5 kiloa ja naaraalla yleensä alle kilon. Sen erottaa hyvin metsosta sen pyrstössä olevasta lovesta.
Teeren ääni on soidinaikana selvästi erottuva kujertava pulputus. Naaraan ääni on kotkotusta. Soiden laitamilla ja soilla teeri ääntelee suhisten "tsu - suiiii", jota käytetään matkittuna teeren metsästämisen apukeinona.
Levinneisyys.
Pohjois- ja Keski-Eurooppa sekä osa pohjoista Aasiaa. Euroopan pesimäkanta on 600 000–900 000 paria.
Teertä tavataan koko maassa lukuun ottamatta pohjoisinta Lappia. Teerikannaksi arvioidaan riistalaskentojen perusteella 225 000-400 000. Kanta vaihtelee voimakkaasti vuosittain.
Teeri on paikkalintu. Nuoret yksilöt voivat kuitenkin vaellella syksyisin.
Elinympäristö.
Teertä tavataan kosteissa kangasmetsissä ja suoalueitten reunamilla. Talvisin ne kerääntyvät koivikoihin, joissa niillä on riittävästi ravintoa.
Talvehtiminen.
Teeri syö parvissa päivällä silmuja ja muuta kasviravintoa. Tämän jälkeen teeret kaivautuvat lumeen, joissa olevia koloja kutsutaan kiepeiksi tai uutuiksi. Siellä ne yöpyvät turvassa saalistajilta kuten kanahaukalta. Kieppi suojaa kylmältä.
Lisääntyminen.
Teeren kevätsoidin on näkyvä ja kuuluva tapahtuma. Soidinmenot ajoittuvat kevääseen maalis- ja huhtikuulle, ja naaras munii kuukautta myöhemmin 6 - 10 munaa maassa olevaan pesään. Naaras hautoo 3½ viikkoa. Poikaset ovat pesäpakoisia ja liikkuvat naaraan hoivissa kohta kuoriuduttuaan. Jo viikon ikäisinä ne osaavat auttavasti lentää.
Joskus sopivan pariutumiskumppanin puuttuessa teerikoiras ja koppelo voivat paritella, jolloin syntyy lisääntymiskyvytön korpimetsona tunnettu risteytymä. On myös tavattu riekon ja teeren risteymä riekkoteeri.
Teerikoiraat usein syys-marraskuussa kokoontuvat suolle tai pellolle pitämään syyssoidinta, joka ei kiinnosta naaraslintuja juurikaan, eikä täten johda lisääntymisyritykseen.
Ravinto.
Teerien ravinto koostuu ruoho- ja heinäkasveista, viljoista ja marjoista. Myös hyönteiset kuuluvat niiden kesäravintoon. Talvisin teeret käyttävät ravintonaan koivujen silmuja ja urpuja.


Metso.
Metso ("Tetrao urogallus") on metsäkanalintu. Suomen kanalinnuista se on suurin. Metsosta on luokiteltu 11 alalajia, joista Suomessa esiintyy kolme: pohjolan metso ("Tetrao urogallus urogallus") Pohjois-Suomessa, karjalanmetso ("Tetrao urogallus karelicus") Keski-Suomessa ja saksanmetso ("Tetrao urogallus major") etelässä. Joissain yhteyksissä sanalla "metso" viitataan ainoastaan koiraslintuun. Vanhaa koirasta kutsutaan usein "ukkometsoksi" tai "homenokaksi" ja naarasta "koppeloksi".
Koko ja ulkonäkö.
Koirasmetso on väritykseltään mustan-, ruskean- ja harmaankirjava. Silmän päällä on punainen ”pilkka” ja kainalosta löytyy valkoinen täplä. Naaras on ruskeankirjava, sen rinta on punertava ja selässä saattaa olla valkeita täpliä. Naarasmetso sekoitetaan usein naarasteereen. Paino vaihtelee naaraan 1,9 kg:sta koiraan noin 4,0 kilogrammaan. Ensimmäisen vuoden syksyllä nuorten kukkojen paino on keskimäärin 2,9 kg.
Pituus.
Naaras on pituudeltaan noin 65,5 cm ja siipiväli noin 60 cm ja koiras noin 90 cm ja siipiväli noin 85 cm.
Ääni.
Soidinpaikoilla koiraat päästävät hiovia ja napsauttelevia ääniä. Ääni jakautuu kolmeen osaan,ensimmäiseksi metsokoiras naksauttelee nokallaan kiihtyvästi, joka päättyy matalaan kulaukseen, jonka jälkeen puukon hiomista muistuttava ääni lopettaa soidinlaulun. Joskus, erityisesti ollessaan kiihtynyt, koiras voi päästää ääntä, joka kuulostaa hieman kuin sanottaisiin "krök-kä-u". Koppelon ääni on matalaa kotkotusta. Lentoonlähtö maasta on kömpelö, siiven iskut raskaat ja voimakkaat.
Vanhin suomalainen rengastettu metso on ollut 6 vuotta 2 kuukautta 24 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut vähintään 9 vuoden 4 kuukauden ikäinen ruotsalainen metso.
Levinneisyys.
Levinneisyysalue ulottuu Euroopan havumetsäalueilta Siperian taigan keskiosiin saakka. Erillinen esiintymä sijaitsee Skotlannissa, Kaledonian ylängöllä.
Suomessa metsoa tavataan koko maassa ja siten myös joillain Suomen Natura 2000-alueilla, mutta sen kannat ovat taantumassa. Metsokannat ovat tiheimmillään Kuhmon, Lieksan, Joensuun ja Ilomantsin seuduilla, koska niillä on paljon erämaita. Metso tarvitsee laajoja metsäalueita elinympäristökseen, joten metsien voimaperäiset hakkuut ja myös tiheä metsäautotieverkosto heikentävät elinoloja. Suomen pesivä parimäärä, jos nyt metson kohdalla voidaan edes puhua pareista, on 150 000–250 000 paria. Vuosittainen kannan vaihtelu on suurta ja yhdenmukaista alueitten kesken. Metsoja metsästetään Suomessa vuosittain noin 25 000-50 000 yksilöä.
Elinympäristö.
Tyypillinen metson elinympäristö on vaihteleva havu- tai sekametsä kankaineen ja rämeineen. Metsoa on pidetty vanhojen metsien lajina, mutta viime aikoina tätä käsitystä on jouduttu tarkistamaan. Metso kelpuuttaa soidinpaikakseen jo 30–40-vuotiaat mäntymetsät. Metso ei ole soidinmetsänsä suhteen erityisen vaatelias, sillä soidinpaikkaan voi sisältyä pienialaisia taimikoita ja aukkojakin. Laajat avohakkuut ovat tuhonneet entisistä soidinkunnaista, ja tuskin monikaan soidinpaikka sijaitsee samalla paikalla kuin vuosikymmeniä sitten. Soidinpaikat voivat kuitenkin siirtyä, ja uuden soidinpaikan syntyminenkin on yleistä. Tähän vaaditaan vähintään noin 50 hehtaarin yhtenäinen metsäalueen. Elinvoimainen metsokanta edellyttää soidinpaikan ympäristössä lisäksi useiden neliökilometrien laajuisen melko yhtenäisen metsäalueen. Metsonmetsien hakkuuohjeissa tällä alueella pitäisi olla vähintään puolet metsolle kelvollista metsää. Soidinpaikkojen välimatka on keskimäärin noin kaksi kilometriä, mikä vaikuttaa uuden soidinpaikan syntymiseen. Se on myös hyvä vinkki soidinpaikkojen kartoittajalle. Vuosina 2005–2007 metsokanta on vahvistunut selvästi etenkin keskisessä Suomessa. Tähän vaikuttaa osaltaan laaja-alaisten nuorten metsien varttuminen metsolle soveliaiksi.
Lisääntyminen.
Metson näyttävä ryhmäsoidin tapahtuu maalis-toukokuussa, aamuvarhaisella tai iltamyöhällä. Soitimelle kokoonnutaan vuodesta toiseen samalle paikalle, mutta soidinkeskus saattaa siirtyä johtajakukon kuoltua. Kullakin kukolla on oma soidinreviiri, joka on parin hehtaarin suuruinen alue.Sen ympärillä on noin kilometrin päähän ulottuva päiväreviiri, jolla kukot oleskelevat aktiivisen soitimen ulkopuolella. Soitimen vahvin metso pitää hallussa soitimen keskeisintä osaa ja se myös pääsee parittelemaan useimmin. Muninta alkaa muutaman päivän kuluttua parittelusta. Koppelo munii 6–9 munaa maassa olevaan pesään. Haudonta kestää 24–27 vrk. Poikaset kuoriutuvat yleensä kesäkuun parin ensimmäisen viikon aikana. Poikaset poistuvat pesästä kohta kuivuttuuan. Koppelo ohjaa poikasia sopiville ruokamaille, mutta ei ruoki niitä. Ensimmäisinä viikkoina poikasten ravintona ovat hyönteiset. Poikasten selviytymisen kannalta on oleellista, että sää olisi parin ensimmäisen viikon aikana kohtuullisen lämmin ja vähäsateinen, jotta hyönteisiä olisi riittävästi tarjolla, eikä poikasten tarvitsisi yhtenään lämmitellä emon suojissa.
Metson elinalueiden pirstoutuminen hakkuiden seurauksena ja harva metsokanta on johtanut joissakin tapauksissa tilanteeseen, jossa metsokoiraille ei aina löydy soidinkumppaneita. Jotkut yksinäiset metsot ovat tulleet aggressiivisiksi myös ihmistä kohtaan, ja ne tunnetaan ”hulluina metsoina”.
Myös teerikukon ja koppelon on mahdollista risteytyä, ja tällöin syntyy korpimetso tai korpikoppelo. Ukkometson ja naarasteeren risteytymät taas ovat todella harvinaisia johtuen lintujen kokoerosta.
Ravinto.
Metso on siemensyöjä. Metson ravintoon kuuluvat kesällä puiden silmut ja lehdet, loppukesällä ja syksyllä marjat. Talvella metsot syövät männyn neulasia tai taimien silmuja. ”Hakoessaan” silmuja metsot suosivat vahingoittuneita puita. Niiden neulasissa on nimittäin vähemmän hartsiaineita, jotka vaikeuttavat ruoansulatusta. Metsot suosivat samoja puita talvesta toiseen, ja puut on helppo tunnistaa niiden harsuuntuneesta latvasta. Metso "syö" myös kiviä, joita se tarvitsee ruuansulatuksessaan muun muassa ruuan jauhantaan kivipiirassa.
Metso symbolina.
Metso on Keski-Suomen maakunta- ja vaakunalintu.
Metso esiintyi viimeisen 10 markan kolikon kääntöpuolella.


Pyy.
Pyy ("Tetrastes bonasia", aikaisemmin "Bonasa bonasia") on metsäkanoihin kuuluva lintu.
Koko ja ulkonäkö.
Pieni kyyhkyn kokoinen metsäkanalintu, joka painaa noin 350 g. Selkäpuolelta harmaankirjava, rinnasta ruskehtava. Pyrstön kärki ruskea. Kukolla on musta ja kanalla vaaleankirjava leukalappu. Päälaella on toisinaan selvästi näkyvä töyhtö. Lentoon lähtiessä pyyn siivistä kuuluu selvä tunnusomainen hurina. Varsinkin koiraspyyt viheltelevät keväällä ja syksyllä ilmoittaakseen reviiristään.
Pituus on 40 cm, paino 350 g.
Ääni on melko voimakaskin vihellys "tii tii tittititi", joka vaihtelee alueittain. Puhutaankin pyiden murteista.
Vanhin suomalainen rengastettu pyy on ollut 6 vuotta 5 kuukautta vanha. Euroopan vanhin on ollut ruotsalainen 7 vuoden 3 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Pyitä tapaa lähes koko maasta, lukuun ottamatta pohjoisinta Tunturi-Lappia. Runsaimmin niitä on kuitenkin Oulun eteläpuolella. Pyy viihtyy hyvin vesistöjen läheisyydessä. Kannat ovatkin runsaimmat Järvi-Suomessa. Ahvenanmaalle pyy istutettiin 1920-luvulla, jota ennen siellä ei niitä tavattu, sillä pyy on metsien asukas, joka kammoaa laajojen vesistöjen ylityksiä. Ahvenanmaan kanta on pysynyt elinvoimaisena. Suomessa pesii kaikkiaan 200 000–300 000 pyyparia.
Pyyn esiintymisalue ulottuu Euroopan havumetsäisiltä alueilta kauas Venäjän taigalle.
Elinympäristö.
Pyyn elinympäristöä ovat tiheäkasvuiset sekametsät, missä kasvaa kuusta ja lehtipuita. Suosittuja ovat puronnotkot ja rantaviidat. Varttuneet tiheät taimikot kelpaavat myös hyvin pyylle. Tiheässä nuoressa metsässä pyyn on helpompi selviytyä kanahaukalta. Lepät ovat pyylle tärkeä ravintolähde.
Lisääntyminen.
Pyyn pesä on maassa suojaisessa paikassa, esimerkiksi risukossa tai kannon kupeessa. Pyyn muninta alkaa toukokuussa. Munia on 7–11. Naaras hautoo noin 3 viikkoa. Poikaset ovat pesälähtöisiä ja pysyttelevät naaraan tuntumassa elämänsä ensi päivät. Ne oppivat välttävästi lentämään jo noin viikon ikäisinä. Ihmisen sattuessa säikäyttämään pyypoikueen sinkoavat poikaset kaikki eri suuntiin vimmatusti räpistellen, samaan aikaan kun emo teeskentelee siipirikkoa ja pyrkii houkuttelemaan vihollista poispäin.
Ravinto.
Pyyn ravintoa ovat kesäaikaan ruohokasvit, marjat, siemenet ynnä muut. Talvella pyy käyttää ravintonaan lepän ja koivun urpuja ja silmuja.
Pyy riistalintuna.
Pyy kuuluu Suomessa metsästettävien lajien joukkoon, joskaan se ei ole pienen kokonsa vuoksi usein tavoiteltu saalis. Pyyn liha on kuitenkin vaaleaa ja erittäin maukasta, joten väheksymistä voidaan pitää perusteettomana.Pyyn latinankielinen nimi tarkoittaakin suomeksi "hyvää paistia". Pyyn harvoja pyyntitapoja on "pillitys", jossa korkeaäänisellä pillillä matkitaan pyyn ääntelyä ja yritetään saada muutoin piilotteleva pyy esille ja ampumaetäisyydelle. Pyypilli on perinteisesti valmistettu metson käsisulasta, metalliset pillit ovat myös yleisiä.


Peltopyy.
Peltopyy eli vanhoilta nimiltään turkinpyy ja peltokana ("Perdix perdix") on fasaanin sukuinen kanalintulaji.
Koko ja ulkonäkö.
Peltopyy on tanakka kanalintu, jonka selkäpuoli on ruskeankirjava, vatsapuoli harmahtava. Naama on oranssinsävyinen. Nuori lintu on kauttaaltaan ruskea, kunnes alkusyksyllä sulkii vanhan linnun pukuun. Laulua kuulee varsinkin kevätöisin. Se on lyhyt, terävä kirkaisu, jota kummatkin sukupuolet voivat esittää.
Peltopyyn pituus on keskimäärin 29-35 cm, siipien kärkiväli 52-57 cm, paino 350-450 g.
Vanhin suomalainen rengastettu peltopyy on ollut 3 vuotta 6 kuukautta 7 päivää vanha.
Levinneisyys.
Peltopyitä tavataan liki koko Euroopassa ja läntisessä Aasiassa. Se on levinnyt istutettuna myös Pohjois-Amerikkaan. Peltopyykanta pienenee sopivan elinympäristön vähentyessä, mutta kanta ei Suomessa ole vakavasti uhanalainen. Suomessa pesii vain noin 4000 paria, koko Euroopassa 1,7–3 miljoonaa paria.
Lisääntyminen.
Pesä on maassa, tavallisesti pellon pientareella korkean heinikon suojassa. Peltopyy tekee noin 20 (10–27) munaa maahan rakentamaansa pesään. Haudonta-aika on noin 25 päivää, vain naaras hautoo. Poikaset ovat pesäpakoisia ja lentävät tyydyttävästi jo 2-viikkoisina.
Ravinto.
Peltopyyn pääravintoa ovat siemenet, mutta varsinkin poikaset syövät hyönteisiä proteiininlähteenä.


Viiriäinen.
Viiriäinen ("Coturnix coturnix") on fasaanin sukuinen kanalintu. Monissa maissa sitä metsästetään lihaksi ja sen munia pidetään suurena herkkuna.
Koko ja ulkonäkö.
Viiriäinen on ruskehtava lintu, jonka silmäkulmassa on kaksi valkoista juovaa. Sen vartalonmuoto on soikea, kaula on lyhyt, pää pieni ja siivet pitkät. Sitä on vaikea nähdä ruskehtavan ruohon tai varvikon seasta.
Ääni kolmitavuinen laulu byt-by-byt toistuu samanlaisena; englanninkieliset hahmottavat siitä sanat "wet-my-lips"
Levinneisyys.
Viiriäinen pesii monin paikoin Etelä- ja Keski-Euroopassa. Idässä sen levinneisyysalue ulottuu Venäjän keskiosiin ja Intiaan asti. Lajia tavataan myös paikoitellen Afrikassa. Suomessa viiriäisiä kuullaan vuosittain.
Elinympäristö.
Puoliaavikot, arot ja savannit. Viiriäinen pesii myös pelloilla ja laitumilla.
Lisääntyminen.
Emo munii 2-18 munaa, joita se hautoo 17-20 vuorokautta.
Ravinto.
Ruohon versot ja siemenet ovat viiriäisen pääravintoa. Sille kelpaavat myös apila, nuori vilja, hirssi, riisi ja muut vastaavat viljelykasvit. Proteiinitarpeensa tyydyttämiseksi viiriäinen syö etenkin kesällä myös matoja ja hyönteistoukkia. Se saattaa syödä myös muurahaisia, heinäsirkkoja, kovakuoriaisia ja muita hyönteisiä sekä kotiloita. Helpottaakseen ravinnon hienontumista lihasmahassa viiriäinen nielee joskus karkeaa hiekkaa.


Fasaani.
Fasaani ("Phasianus colchicus") on suurehko ja värikäs, alkuperältään aasialainen peltokanalintu, jota on istutettu moniin maihin riistalajiksi. Se on kestävä ja sopeutuva ja siksi sitä on levitetty lähes ympäri maapallon, myös Suomeen. Fasaani viihtyy hyvin asutusten lähistöllä.
Ulkonäkö ja koko.
Fasaanikoiraan vartalo on tiilenpunainen tai kuparinruskea ja vihreäpilkkuinen. Pyrstö on pitkä, poikkiraitainen ja kärkeä kohti suippeneva. Pää on vihreän, siniharmaan ja punaisen kuvioima ja metallinkiiltoinen. Suhteellisen pienen pään takaosassa on pienet tupsut. Kaulan ympäri kulkee yleensä vaalea rengas, jonka muoto vaihtelee yksilöittäin, ja joka saattaa toisilta yksilöiltä puuttua kokonaan. Naaras on paljon huomaamattomampi ja muistuttaa harmaanruskeankirjavassa höyhenpuvussaan muiden kanalintujen naaraita, mutta eroaa niistä pitkän ja kapean pyrstönsä avulla. Fasaanikoiras on pyrstö mukaan luettuna 70–90 cm ja naaras 53–70 cm pitkä. Koiraan pisimmät pyrstösulat voivat olla jopa puolen metrin mittaisia. Vartalon osuus on 35–45 cm. Fasaanin yksittäisen siiven pituus on 21–25 cm, ja siipien kärkiväli on 70–90 cm. Koiras painaa yleensä 1–1,3, joskus jopa 1,7 kg ja naaras 0,7–1,2 kg.
Ääntely.
Koiraan keväinen soidinhuuto on voimakas, kaksitavuinen kiekaisu "köök-kök" tai "ghöö-gö", jonka se kajauttaa mielellään muuta maastoa korkeammalta paikalta, esimerkiksi kiveltä tai maakummulta. Se saattaa myös räpytellä siipiään voimakkaasti rintaa vasten huudon yhteydessä. Fasaanit pitävät usein vaimeaa, metallista kotkotusta. Säikähtäessään fasaani saattaa päästää lyhyen, korkean kiekaisun. Koiras kotkottaa kovaäänisesti lentäessään. Naaras on yleensä varsin hiljainen, mutta kutsuu poikasiaan lyhyellä, hieman kurnuttavalla äänellä.
Luontainen levinneisyys.
Fasaanit ovat kotoisin Aasiasta ja Kaakkois-Euroopasta. Lajin alkuperäisintä esiintymisaluetta on ollut Keski-Aasiassa Etelä-Kiinan, Amurin ja Mustanmeren lounaisrannikon välinen, kutakuinkin kolmion muotoinen alue. Mahdollisesti myös Balkanin niemimaalla on ollut luontainen fasaanikanta.
Siirtoistutukset.
Fasaania on istutettu kaikille mantereille lukuun ottamatta Etelämannerta. Fasaaneja tarhattiin esimerkiksi Ateenassa jo 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Myöhemmin niitä siirrettiin Roomaan, jossa niitä uhrattiin jumalille, ja minne ne keisariajan lopulla villiintyivät luonnonvaraisiksi. Rooman valtakunnan legioonat kuljettivat "P. c. colchicus"-alalajin jalofasaaneja ainakin Ranskaan ja Sveitsiin, mahdollisesti myös Britanniaan. 1700-luvulla jalofasaanit olivat levinneet Euroopassa jo laajalle alueelle, ja vuonna 1768 Britanniaan tuotiin ensimmäiset sepelfasaanit (alalaji "P. c. torquatus"). Sepelfasaaneja siirrettiin pian Manner-Eurooppaankin. Britanniassa on istutuksissa ja risteytyksissä käytetty myös Japanista kotoisin olevaa ja merelliseen ilmastoon hyvin sopeutunutta viherfasaania, joka on oma lajinsa. Nykyisin fasaaneja tavataan Euroopan lisäksi Keski- ja Pohjois-Amerikassa (myös Havaijilla), Etelä-Amerikan Chilessä, Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa sekä Atlantin Madeiralla ja Saint Helenan saarella. Yhdysvaltain Neitsytsaarilta se on hävinnyt. Euroopassa elää vuonna 2004 julkaistun arvion mukaan 10–14 miljoonaa yksilöä, ja koko maailmassa 45–300 miljoonaa yksilöä. Runsautensa ja laajan levinneisyytensä takia fasaani luokitellaan maailmanlaajuisesti elinvoimaiseksi lajiksi.
Ruotsiin ja Norjaan tehtiin ensimmäiset fasaanin istutusyritykset 1700-luvulla, mutta ne epäonnistuivat. Kuningas Oskar I yritti vuonna 1840 istuttaa Ruotsiin japanilaisia viherfasaaneja ("Phasianus versicolor"). Tämäkään kokeilu ei onnistunut, koska viherfasaani on mereiseen ilmastoon sopeutunut laji. Ruotsin ja Norjan vakituiset fasaanikannat saivat alkunsa vasta 1800-luvun lopulla tehdyistä istutuksista. Syntyneet kannat alkoivat kasvaa nopeasti, ja jo vuonna 1914 Ruotsissa metsästettiin noin 20 000 yksilöä.
Suomeen fasaanit istutti tehtailija Karl Fazer vuosina 1901–1902. Nämä ensimmäiset yli sata yksilöä olivat kotoisin Saksasta, ja ne vapautettiin Malmille silloisen Helsingin maalaiskunnan alueelle. Fazer jatkoi fasaanien tarhausta myöhemminkin, ja toteutti uusia istutuksia Jokioisissa, Lounais-Hämeessä ja Karjalankannaksella. Fasaanikanta kasvoi aluksi varsinkin Hämeenlinnan seudulla, jossa paikalliset maanomistajat kasvattivat ja istuttivat niitä. 1920-luvulla fasaaneja siirrettiin eri puolille maata, ja seuraavan vuosikymmenen lopulla lajia esiintyi laajalti Suomen lounaisosissa ja etelärannikon tuntumassa. Fasaani on ensimmäinen Suomeen pysyvästi istutettu vieras riistaeläin; ensimmäiset kuusipeurat tuotiin maahan kyllä jo 1890, mutta ne eivät vielä silloin muodostaneet pysyvää kantaa. Vielä 1920-luvulla fasaani oli Suomessa rauhoitettu. Suomessa ne eivät pärjää syvälumisilla alueilla ilman talviruokintaa, joten yhtenäinen luonnonvarainen kanta rajoittuu maan eteläosaan. Hajanaisia esiintymiä on Keski-Suomessakin. Kanta pysyi pitkään varsin pienenä, kunnes 1960-luvun lopulla alkoi kasvaa voimakkaasti. Linjalaskentojen mukaan Suomessa kiekui 15 000 fasaanikukkoa 1970- ja 1980-luvuilla. Nykyään kannan arvioidaan olevan 15 000-20 000 paria, mikä merkitsee talvisin 70 000-130 000 yksilöä. Metsästystä varten tapahtuvia tuki-istutuksia tehdään edelleen, koska pakkastalvina luonnossa elävä kanta pienenee huomattavasti.
Elinympäristö.
Lajin tyypillistä elinympäristöä on aukea kulttuurimaisema, kuten viljelysmaat ja asutuskeskusten laitamat. Sitä tavataan myös rantaniityillä, ruovikoiden laidoilla, metsänreunoissa ja joskus sekametsissäkin. Talvisin se viihtyy lintulautojen ja muiden ruokintapaikkojen läheisyydessä. Fasaani viettää koko vuoden samoilla alueilla, mutta saattaa joskus vaeltaa. Naaras tekee pesän usein avoimeen metsämaastoon.
Fasaanit voivat elää myös vilkkaassa pihaympäristössä ja kaupungeissa. Tällaisilla alueilla elävät yksilöt voivat tottua ihmiseen ja olla melko pelottomia.
Käyttäytyminen.
Fasaani ei mielellään lennä, vaan liikkuu enimmäkseen kävellen. Vaaran uhatessa se pyrähtää pakolentoon, mutta laskeutuu pian kasvillisuuden sekaan ja jatkaa matkaa juosten. Lento on nopeaa, ja siinä lintu vuoroin liitää ja vuoroin räpyttelee tiuhaan tahtiin siipiään. Useimmista muista kanalinnuista poiketen fasaani ei nuku maassa tai lumikiepissä, vaan puunoksalla, tavallisimmin kuusessa. Se kuitenkin ruokailee aina maassa.
Fasaani on sopeutunut Keski-Aasian mannerilmaston kylmiin talviin ja kuumiin, kuiviin kesiin. Eurooppalaistenkin fasaanien elämänrytmi hidastuu talvisin. Ne liikkuvat silloin vain aamulla ja uudestaan vähän ennen hämärän tuloa, ja muun ajan vain istuvat paikoillaan eräänlaisessa hypotermiaa muistuttavassa tilassa. Tällöin niiden ruumiinlämpö ja energiantarve laskevat. Tällainen "horros" voi kestää miltei kaksi vuorokautta yhtäjaksoisesti, ja sinä aikana eläin ei reagoi juuri mihinkään. Eräässä amerikkalaisessa tutkimuksessa on havaittu, että hyväkuntoinen fasaani selviää jopa 40 vuorokautta ilman ruokaa. Pakkasenkestostaan huolimatta fasaanit kärsivät Pohjois-Euroopan talvista, koska siellä on Aasiasta poiketen paljon lunta, joka haittaa ravinnon etsimistä.
Ravinto.
Fasaani käyttää monipuolista ravintoa, kuten viljaa (varsinkin vehnää), siemeniä, marjoja, kukintoja, versoja, lehtiä, sieniä, hyönteisiä ja matoja. Suomen oloissa talvella tärkeintä ravintoa ovat ruokintapaikkojen antimet. Jos fasaaneja on tietyllä alueella runsaasti, ne saattavat haitata viljanviljelyä.
Lisääntyminen ja elinikä.
Fasaanikukko kerää keväällä ympärilleen haaremin, jossa on useita, tavallisimmin 2–5, naaraita. Koiras puolustaa haaremiaan petoeläimiä ja muita koiraita vastaan. Koiraiden väliset tappelut voivat olla ankariakin, mutta yleensä linnut pyrkivät välttämään yhteenottoa esimerkiksi rituaalimaisilla liikkeillä ja eleillä. Kaikki kukot eivät onnistu saamaan naarasta, vaan naaraat itse valitsevat mielestään parhaan kukon, kuten useilla muillakin kanalinnuilla. Toisinaan kukko voi innostua parittelemaan vielä keskikesällä. Fasaanin munapesä on vain maassa oleva painauma, joka tehdään heinikkoon tai muun kasvillisuuden kätköön. Munia on yleensä kymmenkunta, joskus jopa 20, ja ne ovat väriltään yksivärisen vihertävän- tai tummanruskeita. Naaras munii huhtikuun lopun ja kesäkuun välisenä aikana, ja hautoo 3–4 viikkoa eli 23–28 vuorokautta. Poikaset kulkevat emon perässä noin 70–80 vuorokautta kuoriutumisen jälkeen, mutta aikuistuvat nopeasti: jo 15 viikon ikäisinä ne muistuttavat täysin aikuisia. Emo lakkaa huolehtimasta poikasista, kun ne ovat noin 3,5 kuukauden ikäisiä. Fasaanit ovat kuitenkin varsinaisesti aikuisia vasta noin puolivuotiaina.
Jos kesäkuun alussa, jolloin suurin osa poikueista kuoriutuu ja poikaset ovat pieniä, on kylmiä ja sateisia ilmoja, saattavat useimmat poikaset menehtyä kylmyyteen. Vain viisi prosenttia fasaaneista selvityy kolmevuotiaiksi asti. Suomen vanhin rengastettu fasaani on ollut 9 vuotta 8 kuukautta 24 päivää vanha. Maailman vanhin fasaani eli vankeudessa 27-vuotiaaksi.
Luokittelu.
Fasaani jaetaan nykyään yleisimmin 30 eri alalajiin, aiemman luokittelun mukaan niitä oli 33. Moni alalaji luokiteltiin aiemmin omaksi lajikseen, ja Japanissa esiintyvää viherfasaania ("Phasianus versicolor") puolestaan pidettiin ennen vain tavallisen fasaanin alalajina. Alalajien koiraat ovat väreiltään ja kuvioinneiltaan erilaisia, ja usein naaraatkin poikkeavat värisävyltään toisistaan. Tarhauksen ja istutusten yhteydessä alalajit ovat risteytyneet keskenään, ja uusia värimuotoja on jalostettu tarkoituksellisestikin. Suomessa ja muualla manner-Euroopassa yleisimpänä tavattava niin kutsuttu metsästysfasaani on useiden alalajien ja värimuotojen sekoitus. Se on polveutunut kaularenkaallisesta sepelfasaanista ("P. c. torquatus"), kaularenkaallisesta mongolianfasaanista ("P. c. mongolicus") ja kaularenkaattomasta jalofasaanista ("P. c. colchicus"). Suurin osa suomalaisista metsästysfasaaneista muistuttaa ulkonäöltään lähinnä sepelfasaania. Lisäksi on sekä tarhoissa että luonnossa harvinaisempi tumma "tenebrosus"-muoto, jonka koiraat ovat kauttaaltaan kiiltävän vihreän- ja tummansinisiä, ja joilta puuttuu valkoinen kaularengas. Tämän muodon naaraat ovat väriltään tummanruskeita. "Tenebrosus" ei ole oma alalajinsa, vain värimuoto.
Fasaani riistalintuna.
Fasaaneja tarhataan yleisesti metsästystä varten, myös Suomessa. Lajin metsästysaika Suomessa on syyskuun 1. päivästä helmikuun viimeiseen päivään. Vuotuinen saalis on 2000-luvulla ollut noin 16 000–76 000 yksilöä. Pyynti tapahtuu yleensä pelloilla, ja siinä käytetään apuna koiria. Fasaanin lihaa myydään ravintoloihinkin, ja sen höyheniä voidaan käyttää perhojen tekemiseen.


Selkäjänteiset.
Selkäjänteiset ("Chordata") on eläinkuntaan kuuluva pääjakso. Selkäjänteiset määritellään organismeiksi, joilla on selkäjänne ainakin jossain niiden kehityksen vaiheessa.
Selkäjänteisten kolme pääryhmää (alajaksoa) ovat vaippaeläimet, suikulaiset ja selkärankaiset. Esimerkiksi ihminen ja kaikki muut nisäkkäät ovat selkärankaisia ja siis selkäjänteisiä.
Selkäjänne on ranka, joka täysin kehittyneenä kattaa suurimman osan ruumiin pituudesta. Näin se jäykistää ruumiin ja antaa tukea liikkuessa.
Eläimet, joiden selkäjänne on jakautunut nikamiin, muodostavat selkärankaisten alajakson.


Malaijin kieli.
Malaijin kieli ("Bahasa Melayu") on länsi-malaiji-polynesialaiseen kieliryhmään kuuluva
austronesialainen kieli, jota puhutaan Malaijan niemimaan lähettyvillä Kaakkois-Aasiassa.
Malaiji on ainoa virallinen kieli Malesiassa ja Bruneissa. Malesiassa malaiji tunnetaan myös nimellä "Bahasa Malaysia" eli malesian kieli, tarkoituksen ollen korostaa kyseessä olevan kaikkien malesialaisten (eikä siis yksinomaan malaijirodun) yhteinen kieli. Singaporessa malaiji on yksi neljästä virallisesta kielestä mutta ainoa kansallinen kieli, ja muun muassa Singaporen kansallislaulu "Majulah Singapura" on malaijia. Käytännössä lingua francana käytetään kuitenkin englantia. Itä-Timorissa malaiji on perustuslaillinen 'työkieli', muttei virallinen kieli.
Malaiji on erittäin läheistä sukua indonesian kielelle, mutta eroaa hieman lausumiseltaan ja melko paljon lainasanastoltaan. Malaijissa näkyy vahvana siirtomaa-ajoilta peräisin oleva englannin vaikutus, kun taas indonesiasta löytyy vastaavasti enemmän hollannin lainoja. Kirjakielessä on samasta syystä ollut pieniä eroja, mutta indonesian vuoden 1972 uudistusten jälkeen nekin ovat pitkälti identtisiä.
Malaijia kirjoitettiin aikaisemmin arabian aakkostolla eli malaijiksi jawi-kirjoituksella. Sekä Malesiassa että Indonesiassa on siirrytty lähes täysin latinalaiseen aakkostoon, mutta Bruneissa opetetaan edelleen jawia koulussa, ja epävirallisissa yhteyksissä jawia näkee edelleen erityisesti Malesian vanhoillisissa pohjoisosissa.
Kielioppi.
Malaiji ei tunne 'olla' verbiä (kopulaa). Esimerkiksi lause: "Nama saya Pekka." kääntyy suoraan: "Nimi minä Pekka."
Substantiivien monikko ilmaistaan toistamalla sana. Esimerkiksi; lapsi - anak, lapset - anak anak.
Koska malaiji on saanut latinalaisen kieliasunsa melko hiljan, on sen lausunta foneettista eli sanat lausutaan kuten ne kirjoitetaan.


Kotileipomo Hiltunen.
Kotileipomo Hiltunen ky on Kuopiossa ja sen lähialueilla toimintaa harjoittava pieni perheyritys. Se on toiminut jo kahden sukupolven ajan, ja "Hiltusen ohrarieska" kuuluukin osana Kuopion ja kauppahallin savolaisilmapiiriin.
Historia.
Yrityksen perusti Helvi Hiltunen vuonna 1976 yhdessä miehensä Arvon kanssa. Tällöin toimintaa harjoitettiin toiminimellä. Alun perin leipomon päätuote oli kalakukot, mutta myöhemmin se keskitettiin leipiin.
Ensimmäisiä kalakukkoja myytiin ovelta ovelle sekä erillisistä tilauksista. Myöhemmin myyntiä laajennettiin, ja niin leipiä kuin kalakukkojakin alkoi saada Kuopion torilta asuntovaunukojusta. Näin jatkui kunnes Hiltuset vuokrasivat oman kojun kauppahallista. Omasta kojusta kuitenkin luovuttiin nuoremman sukupolven astuessa remmiin, mutta leipiä saa vielä nykyäänkin kauppahallin Juustopuoti-kojusta. Niin kalakukkoja kuin leipiä on aina saanut ostettua myös suoraan leipomosta.
Vuonna 1986, sukupolven vaihdoksen yhteydessä, yritys muutettiin kommandiittiyhtiöksi. Tällöin toimintaa alkoi pyörittää Arvon poika Pentti Hiltunen yhdessä Tarja-vaimonsa kanssa. Myyntiä laajennettiin edelleen ja leipiä alettiin toimittaa myös kauppoihin. Kauppoja onkin tullut jatkuvasti lisää ja nykyään leipää saakin tasaisesti ympäri Kuopiota.
Tuotteet.
Kotileipomo Hiltusessa leivotut leivät tehdään 100 %:sti käsin. Ne paistetaan tiiliarinauunissa, eivätkä sisällä lisä- tai säilöntäaineita. Nykyään valmistetaan kahdenlaista leipää: ohrarieskaa ja ruisleipää.


Länsi-Suomen lääni.
Länsi-Suomen lääni () oli vuosina 1997–2009 yksi Suomen lääneistä. Lääni sijaitsi maan länsiosassa ja sen pääkaupunki oli Turku. Etelässä lääni rajoittui Etelä-Suomen lääniin, idässä Itä-Suomen lääniin ja pohjoisessa Oulun lääniin.
Läänin pinta-ala oli 105 900,72 km², josta
Lääni oli pinta-alaltaan Suomen toiseksi suurin lääni – suurin mikäli merialueet lasketaan mukaan – kattaen noin 27 prosenttia koko maan pinta-alasta.
Vuoden 1997 lääniuudistuksessa Länsi-Suomen lääni luotiin yhdistämällä Turun ja Porin lääni, Vaasan lääni, Keski-Suomen lääni ja Hämeen läänin pohjoisosat.
Länsi-Suomen lääni muodostui seitsemästä maakunnasta: Etelä-Pohjanmaa, Keski-Pohjanmaa, Pohjanmaa, Keski-Suomi, Pirkanmaa, Satakunta ja Varsinais-Suomi.
Valtion aluehallintoa Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueella hoitaa nykyään Lounais-Suomen aluehallintovirasto. Pirkanmaan, Keski-Suomen, Pohjanmaan sekä Keski- ja Etelä-Pohjanmaan alueilla vastaavia tehtäviä hoitaa Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirasto.
Hallinto.
Länsi-Suomen lääninhallitus oli seitsemän ministeriön ohjaama valtion aluehallintoviranomainen. Lääninhallituksen tehtävä oli edistää läänin asukkaiden hyvinvointia ja tukea kuntia peruspalveluiden järjestämisessä ja kehittämisessä.
Lääninhallitus sijaitsi Turussa ja muut palvelupisteet Jyväskylässä, Tampereella, Porissa ja Vaasassa.
Kunnat.
Länsi-Suomen lääni oli jaettu 142 kuntaan (tilanne 1.1.2009). Länsi-Suomen läänin aluekeskukset ovat Turku,Tampere, Jyväskylä, Pori, Vaasa, Kokkola ja Seinäjoki.
Vaakuna.
Länsi-Suomen läänin vaakuna luotiin yhdistämällä Varsinais-Suomen ja Satakunnan historiallisten maakuntien vaakunat sekä asettamalla alaosaan kolme kärppää Pohjanmaan historiallisen maakunnan vaakunasta. Kilven päällä oli herttuakunnan kruunu Varsinais-Suomen ja Satakunnan vaakunoista.
"Oikeaoppisesti" vaakunan alaosankin olisi kuulunut olla halkoinen, jonka heraldisesti oikeanpuoleisessa kentässä Hämeen historiallisen maakunnan vaakuna ja vasemmanpuoleisessa Pohjanmaan vaakuna. Tämä siksi, että läänin alueella oli Varsinais-Suomen, Satakunnan ja osan Pohjanmaata lisäksi myös osa historiallista Hämettä, lähinnä sen pohjoisosa.


Ptolemaiosten hallitsijasuku.
Ptolemaiosten hallitsijasuku hallitsi Egyptiä vuodesta 305 eaa. vuoteen 30 eaa., jolloin Rooma valtasi Egyptin. Suvun kantaisä oli Aleksanteri Suuren sotapäällikkö Ptolemaios I, josta tuli Aleksanterin kuoltua Egyptin satraappi. Vuonna 305 eaa. hän julistautui kuninkaaksi ja myöhemmin egyptiläiset hyväksyivät hänet myös faaraoksi.Ptolemaioksen jälkeläiset hallitsivat Egyptiä aina vuoteen 30 eaa.Hallitsijasukuun kuului myös Julius Caesarin rakastajattarena tunnettu Kleopatra VII.
Ptolemaiosten valtakautta kutsutaan myös Egyptin historian hellenistiseksi jaksoksi. Hallitseva yläluokka oli tuolloin kreikankielinen.
Kaikki Ptolemaiosten hallitsijasuvun neljätoista kuningasta ottivat nimekseen Ptolemaios. Nykyhistorioitsijat numeroivat heidät I-XV (Ptolemaios VII ei koskaan hallinnut). Hallitsijasuvusta tekee erikoisen sen että monet sen naispuoliset jäsenet nousivat valtaan ja hallitsivat nuorten veljiensä tai poikiensa nimissä.
Diadokkisodat.
Aleksanteri Suuren kuoltua vuonna 323 eaa. hänen seuraajansa, eli diadokit jakoivat hänen suuren valtakuntansa keskenään. Aleksanterin sotapäällikkö ja lapsuudenystävä Ptolemaios nimitettiin Egyptin satraapiksi. Pian diadokkien välille syttyi kuitenkin sota joka lopulta johti Aleksanterin valtakunnan hajoamiseen. Ptolemaios liittyi Makedonian käskynhaltijan Antipatroksen, Traakian satraapin Lysimakhoksen ja Vähää-Aasiaa hallinneen Antigonoksen kanssa valtakunnan hallitsijaa Perdikkasta vastaan. Antipatros antoi myös Ptolemaiokselle tyttärensä Eurydiken vaimoksi. Ennen ensimmäisen diadokkisodan alkamista Ptolemaios oli jo vallannut Kyrenen ja liittänyt sen Egyptiin. Ensimmäinen diadokkisota päättyi, kun valtakunnan hallitsija Perdikkas salamurhattiin, sen jälkeen kun hän epäonnistui hyökkäämään Egyptiin. Sodan voittajat jakoivat nyt uudelleen valtakunnan alueet keskenään ja Ptolemaios sai pitää Egyptin itsellään. Periaatteessa toiset diadokit tunnustivat Ptolmaioksen Egyptin itsenäisyyden. Toisen ja kolmannen diadokkisodan aikana Ptolemaios valtasi Palestiinan, Syyrian, Kyproksen, Kilikian ja osan Vähän-Aasian etelärannikosta. Ptolemaioksen avulla Seleukos pääsi Babylonian hallitsijaksi. Ptolemaios sai myös puolelleen Aigeianmeren saarten asukkaat. Vuonna 306 eaa. Antigonoksen poika Demetrios kukisti Ptolemaioksen laivaston ja armeijan Kyproksella ja valtasi saaren. Voittonsa kunniaksi Antigonos ja Demetrios julistautuivat kuninkaiksi. Aleksanteri Suuren nuori poika ja perillinen Aleksanteri IV oli aikaisemmin murhattu.
Myös Ptolemaios julisti itsensä kuninkaaksi Egyptissä vuonna 306 eaa. Vuoden 304 eaa. tammikuussa Ptolemaios antoi kruunata itsensä faaraoksi perinteiseen egyptiläiseen tapaan ja otti valtaistuinnimekseen saman nimen kun Aleksanteri Suuri, "Amonin rakastama, Ra-jumalan valittu". Menetettyään laivastonsa Kyproksella Ptolemaios tarvitsi egyptiläisten tuen pystyäkseen voittamaan Antigonoksen. Ptolemaios siirsi myös pääkaupunkinsa Aleksandriaan josta tuli suuri sivistyskeskus. Hänen luullaan perustaneen Aleksandrian kirjaston, joka valmistui hänen poikansa Ptolemaios II:n aikana.
Vuonna 304 eaa. lähetti apua Rodokselle jota Demetrios piiritti. Avustaan rodoslaiset antoivat Ptolemaikselle lisänimen "Soter" ("pelastaja"). Vuonna 301 eaa. Antigonos kukistui lopullisesti Ipsoksen taistelussa. Seuraavien vuosien aikana Ptolemaios sai taas vallattua Vähän-Aasian etelärannikon ja Kyproksen. Tästä lähtien Ptolemaios pysyi erossa muiden diadokkien sodista. Vuonna 285 eaa. Ptolemaios luopui kruunustaan ja jätti valtakuntansa Berenike I:n kanssa saamansa pojalle Ptolemaios II:lle. Ptolemaios I:n vanhimmasta pojasta, Ptolemaios Keraunoksesta tuli vuonna 281 eaa. Makedonian kuningas.
Ptolemaiosten kultakausi.
Ptolemaios II:n aikana Egypti kävi sotia kapinoivaa Kyreneä vastaan - jossa Ptolemaios II:n velipuoli Magas aloitti kapinan - ja seleukidien Persiaa vastaan Syyrian hallinnasta. Hänen aikanaan Egyptistä tuli itäisen Välimeren voimakkain valtio joka hallitsi myös Aigeianmeren saaria, Pamfyliaa, Kaariaa ja Lyykiaa. Ptolemaios II:n siskon Arsinoë II:n mies Lysimakhos kuoli vuonna 281 eaa. ja Arsinoë pakeni veljensä luokse. Ptolemaios erosi ensimmäisestä vaimostaan Arsinoë I:ä ja meni naimisiin siskonsa Arsinoën kanssa. Tämä oli vanha egyptiläinen tapa joka oli kreikkalaisille täysin vastenmielinen. Ptolemaios II julisti myös vanhempansa jumaliksi ja aloitti heidän henkilökulttinsa. Ptolemaios II suosi myös tieteitä ja Aleksandria kirjastoa. Noin vuonna 255 eaa. Ptolemaios II ja seleukidien kuningas Antiokhos II solmivat rauhan. Ptolemaios antoi tyttärensä Bereniken vaimoksi Antiokhokselle, joka myös lupasi tehdä hänen ja Bereniken lapsista perillisensä.
Vuonna 246 eaa. Ptolemaios III seurasi isäänsä. Samana vuonna Ptolemaioksen sisko Berenike ja hänen nuori poikansa murhattiin. Ptolemaios kosti siskonsa murhan hyökkäämällä Persiaa vastaan ja hän marssi armeijoineen aina Babyloniin asti, jonka hän valtasi. Egyptiläiset laivastot hallitsivat itäistä Välimerta ja toimivat aina Traakiassa asti. Ptolemaios III alkoi myös suosimaan egyptiläisten vanhoja jumalia kreikkalaisten sijaan.
Ptolemaiosten rappio.
Ptolemaios III jätti valtakuntansa pojalleen Ptolemaios IV:lle vuonna 221 eaa. Ptolemaios IV osoittautui heikoksi hallitsijaksi. Hänen aikanaan egyptiläiset kapinoivat ja seleukidien Antiokhos III hyökkäsi Egyptiin. Ptolemaios V oli vasta lapsi kun hän nousi valtaistuimelle vuonna 204 eaa. Antiokhos III ja Makedonian Filippos V liittyivät yhteen Egyptiä vastaan. Filippos valtasi Egyptiltä useita Aigeianmeren saarista sekä osia Traakiasta ja Kaariasta. Antiokhos puolestaan valtasi Syyrian. Ptolemaios V:n aikana valmistettiin niin sanottu Rosettan kivi. Vuonna 180 eaa. Ptolemaios V kuoli ja jätti valtakuntansa nuorelle pojalleen Ptolemaios VI Filometorille.
Vuonna 170 eaa. Antiokhos IV hyökkäsi Egyptiin ja syrjäytti Ptolemaios VI:n ja asetti hänen nuoremman veljensä (joka myöhemmin tunnettiin nimellä Ptolemaios VIII Euergeteksena) valtaistuimelle. Antiokhoksen vetäydyttyä takaisin veljekset sopivat että he hallitsisivat yhdessä siskonsa Kleopatra II:n kanssa. Pian veljien välillä syttyi riita jonka takia Rooman valtakunta sai aiheen sekaantua Egyptin sisäisiin asioihin. Rooman avustuksella Ptolemaios VI Filometor palautettiin valtaan. Ptolemaios VI:n kuoltua vuonna 145 eaa. Ptolemaios VIII palasi valtaan (luultavasti Ptolamaios VI:n nuori poika Ptolemaios VII ei koskaan hallinnut). Ptolemaios VIII meni naimisiin siskonsa Kleopatra II:n kanssa ja myöhemmin myös tämän tyttären Kleopatra III:n kanssa. Vuonna 131 eaa. Kleopatra II kapinoi veljeään vastaan ja hallitsi Aleksandriassa yksin vuoteen 127 eaa. asti, jolloin hän pakeni Syyriaan. Tämän jälkeen Ptolemaios VIII palasi valtaan, mutta osoittautui pian julmaksi tyranniksi. Hänen kuolemansa jälkeen 116 eaa. valtakunta jäi hänen vaimolleen Kleopatra III:lle ja pojalleen Ptolemaios IX:lle.
Kleopatra III syrjäytti poikansa vuonna 107 eaa. ja otti uudeksi kanssahallitsijakseen nuoremman poikansa Ptolemaios X Aleksanterin. Ptolemaios IX syrjäytti veljensä vuonna 88 eaa. ja hallitsi vuoteen 81 eaa. Hänen kuoltuaan valtakunnan hallitsijaksi nousi Ptolemaios IX:n tytär Berenike III, josta tuli Egyptin ensimmäinen naishallitsija yli tuhanteen vuoteen. Vuonna 80 eaa. Berenike pakotettiin naimisiin velipuolensa Ptolemaios X:n pojan Ptolemaios XI Aleksanteri II:n kanssa. Aleksandrialainen väkijoukko tappoi Ptolemaios XI:n sen jälkeen kun hän murhasi äitinsä.
Rooman vallan alla.
Ptolemaiosten hallitsijasuvun sisäiset riidat heikensivät Egyptiä siinä määrin että maa joutui pian Rooman suojeluksen alaiseksi vaikka olikin virallisesti itsenäinen. Rooma oli tuolloin jo vallannut miltei koko kreikkalaisen maailman. Kun Ptolemaos XI:ä seurasi Ptolemaios XII Neos Dionysos jonka aikana Rooman valta kasvoi entisestään. Vuonna 59 eaa. Ptolemaios XII solmi ystävyyssopimuksen Rooman kanssa. Mutta vuonna 58 eaa. Ptolemaios XII syrjäytettiin sen jälkeen kun roomalaiset valtasivat Kyproksen jossa Ptolemaioksen veli oli hallitsijana. Tämän jälkeen hän joutui pakenemaan Roomaan ja hänen tyttärensä Berenike IV:stä tuli Egyptin hallitsija. Roomalaisten avustuksella Ptolemaios XII pääsi palaamaan Egyptiin vuonna 55 eaa. Ennen kuolemaansa vuonna 51 eaa. Ptolemaios XII nimitti tyttärensä Kleopatra VII:n ja poikansa Ptolemaios XIII:n seuraajikseen. Kleopatran aikana Egypti joutui lopullisesti Rooman valtapiiriin. Julius Caesarin kansalaissodan yhteydessä käytyjen taisteluiden aikana Ptolemaios XIII menetti henkensä ja Ptolemaios XIV seurasi häntä Kleopatra VII:n kanssahallitsijana. Kleopatra sai Rooman silloisen vallanpitäjän Julius Caesarin kanssa Ptolemaios XV:n josta tuli Kleopatran kanssahallitsija Ptolemaios XIV:n kuoltua vuonna 44 eaa. Julius Caesarin salamurhanjälkeen Kleopatra liittoutui Marcus Antoniuksen kanssa, mutta Octavianus kukisti heidät Aktionin taistelussa. Tappionsa jälkeen Kleopatra teki mieluimmin itsemurhan kun antautuisi vihollisilleen. Octavianus liitti Egyptin Roomaan "Aegyptus"-provinssina.
Hallitsijasuvun myöhemmät vaiheet.
Kleopatra VII ja Marcus Antonius saivat kolme lasta: Alexander Helios, Cleopatra Selene ja Ptolemaios Filadelfos. Augustus antoi lapset siskonsa Octavia Minorin huostaan. Kleopatra Selene avioitui Numidian kuninkaan Juba II:n kanssa ja hänen pojastaan Ptolemaioksesta tuli Rooman suostumuksella Mauretanian kuningas. Vuonna 40 keisari Caligula kutsui Ptolamaioksen Rooman vieraakseen, mutta alkoi kadehtia häntä ja määräsi hänet teloitettavaksi.
Ptolemaiosten henkilökultti.
Ptolemaios I aloitti Aleksanteri Suuren henkilökultin. Aleksanterin ruumis siirrettiin aluksi Memfiin, mutta ehkä Ptolemaios II:n aikana se päätyi Aleksandriaan. Aleksanteri Suuren kultin pappeina toimi ainakin Ptolemaios I:n veli Menelaos. Ptolemaios II julisti Ptolemaios I:n ja äitinsä Berenike I:n jumaliksi. Hän rakennutti vanhemmilleen kulttipaikan Aleksanteri Suuren leposijan lähettyville. Heitä kutsuttiin "pelastajajumaliksi" (θεοὶ Σωτῆρες), rodoslaisten Ptolemaiokselle antaman lisänimen mukaan. Ptolemaios I:n aloitti myös isänsä muistoksi Ptolemaeia-kisat.
Ptolemaios II:n vaimo Arsinoë II julistettiin jumalaksi jo eläessään. Itse asiassa Ptolemaios II:n lisänimi "Filadelfos" oli aluksi Arsinoë II:n lisänimi, mutta nimi liitettiin myöhemmin myös häneen. Kuolemansa jälkeen Ptolemaios II liitettiin Arsinoë kulttiin ja heitä palvottiin "sisarjumalina" (θεοὶ ἀδελφοί). Heidän kulttinsa yhdistettiin Aleksanteri Suuren kulttiin, jonka pappeja kutsuttiin tämän jälkeen "Aleksanterin ja sisarjumalien" papeiksi. Arsinoën kuoleman jälkeen hän sai oman papittaren jota kutsuttiin nimellä "kaneforos". Arsinoë yhdistettiin myöhemmin Afroditeen.


Amiraali.
Amiraali on korkea sotilasarvo, jota käytetään korkeimpana arvona eri maiden merivoimissa. Se vastaa yleensä maavoimien täyttä kenraalia. Kenraalin tavoin sana amiraali voi viitata paitsi täyden amiraalin arvoon, myös alempiin amiraalin arvoihin. Sana amiraali tulee arabian kielen termistä "amir-al-bahr" (merten komentaja). Ristiretkeilijät oppivat termin, ja sitä alettiin käyttää Euroopassa jo 1000-luvulla.
Suomen merivoimissa on neljä amiraalin arvoa, ylimmästä alimpaan "amiraali", vara-amiraali, kontra-amiraali ja lippueamiraali.
Suomen puolustusvoimissa aktiivipalveluksessa voi olla kerrallaan vain yksi täyden amiraalin tai kenraalin arvoinen upseeri, joka toimii puolustusvoimien komentajana. Koska puolustusvoimien komentaja on useimmiten tullut maavoimista, on itsenäisessä Suomessa ollut toistaiseksi vain kaksi täyttä amiraalia: Jan Klenberg ja Juhani Kaskeala. Merivoimien komentaja Suomessa on ollut aina joko kontra-amiraali tai vara-amiraali.
Monien maiden laivastossa on vielä amiraalia ylempi, maavoimien marsalkkaa vastaava sotilasarvo, joka Saksassa on ollut nimeltään suuramiraali ja useissa muissa maissa laivastoamiraali. Lisäksi jotkin historialliset laivastot ovat käyttäneet amiraalia korkeampaa kenraaliamiraalin arvoa; Saksan laivastossa se oli suuramiraalia alempi ja maavoimien kenraalieverstiä vastaava arvo. Itsenäisessä Suomessa amiraalia korkeampaa merivoimien sotilasarvoa ei ole kuitenkaan koskaan ollut.
Arvomerkit.
Suomen merivoimissa käytettävät amiraalien arvomerkit
Muuta.
Unkarin valtionhoitajana oli maailmansotien välisenä aikana amiraali Miklós Horthy, vaikkei Unkarilla sisämaavaltiona ollut laivastoa tai merivoimia. Horthyn sotilasarvo johtui siitä, että hän oli palvellut aikaisemmin Itävalta-Unkarin laivastossa.


Kondensaattori.
Kondensaattori (puhekielessä "konkka") on sähkötekninen laite, joka varastoi energiaa muodostamaansa, sisällään olevaan sähkökenttään. Sähkövaraukset (+ ja -) laitteen sisällä kompensoivat jännitteen, joka kondensaattorin navoissa on. Kondensaattori reagoi jännitteen muutokseen johtamalla heti lävitseen virran, joka muuttaa varauksia (ja siis vastajännitettä) niin, että virta menee nollaan. Kondensaattori ei näin ollen päästä läpi tasavirtaa.
Rakenne.
Tyypillinen kondensaattori koostuu kahdesta elektrodista, joista kumpikin varastoi samansuuruisen mutta erimerkkisen sähkövarauksen. Elektrodit voivat olla esimerkiksi tasomaisia levyjä ("levykondensaattori") tai sisäkkäisiä pallokuoria ("pallokondensaattori"). Elektrodit on eristetty toisistaan, ja kun kondensaattori kytketään jännitelähteeseen, ne saavat sähköisen varauksen ja niiden välille muodostuu sähkökenttä.
Kondensaattori varautuu myös, jos sen jompaakumpaa elektrodia kosketetaan varauksellisella kappaleella. Tällöin myös toinen elektrodi saa influenssi-ilmiön vaikutuksesta yhtä suuren, mutta vastakkaismerkkisen varauksen.
Kondensaattorin levyjen välille muodostunut sähkökenttä jää olemaan, vaikka jännitelähde irrotetaan, koska sähkökenttä pitää varaukset paikoillaan. Sähkökenttä säilyttää varauksen pitkään. Varauksen säilyminen riippuu eristeen laadusta. Parhaankin eristeen läpi tulee pieni vuotovirta, joka purkaa varauksen vähitellen.
Jos jännite ylittää eristeen kestokyvyn, tapahtuu läpilyönti (ks. valokaari). Tämän estämiseksi valmistaja määrittelee kondensaattorin suurimman sallitun käyttöjännitteen.
Levyjen koon kasvaessa varauksen määrä kasvaa. Myös levyjen välisen etäisyyden pienentyessä varauskyvyn määrä kasvaa, mutta samalla pienenee jännitteen sietokyky eristeen ohi-/läpilyönnin vuoksi.
Historiaa.
Ensimmäisen kondensaattorin keksi Ewald Georg von Kleist Camminissa Pommerissa 11. lokakuuta 1745, yrittäessään varastoida sähköä elohopeaa täynnä olevaan pulloon. Maailmalle tieto uudesta keksinnöstä levisi kuitenkin Pieter van Musschenbroekin kautta. Hän teki kokeen vedellä täytetyllä astialla Leydenin (Leidenin) yliopistossa Hollannissa tammikuussa 1746. Tästä sai nimensä "Leydenin pullo".
Kapasitanssi.
Kondensaattorin kapasitanssi (symboli "C") on suure, joka kuvaa varauksen suuruutta suhteessa elektrodien väliseen potentiaalieroon. Näin ollen
Mitä suurempi kapasitanssi kondensaattorilla on, sitä suurempi varaus siihen muodostuu tietyllä jännitteellä. Kapasitanssin SI-järjestelmän mukainen yksikkö on faradi, joka vastaa yhden coulombin varausta yhden voltin jännitteellä. Faradi on hyvin suuri yksikkö käytännön sovellutuksiin, joten yleensä käytetään etuliiteyksiköitä "pikofaradi" (pF), "nanofaradi" (nF), "mikrofaradi" (μF) ja "millifaradi" (mF).
Rinnakkain kytkettyjen kondensaattorien kapasitanssi on osakapasitanssien summa. Sarjaan kytkettyjen kondensaattorien "C1, C2... Ci"
kapasitanssi on formula_3
Tasavirta ei kulje kondensaattorin läpi, koska sen levyjen välissä on eriste. Mutta jos se kytketään muuttuvaan jännitteeseen, myös levyjen varaus muuttuu, ja kondensaattorin latautuessa tai purkautuessa jännitelähteestä levyihin tai päinvastoin kulkee virta, jonka suuruus on
formula_4, jossa "C" on kapasitanssi, "u" jännite ja "t" aika.
Kondensaattorin elektrodit ovat yleensä metallilevyjä tai -kalvoja. Kahdesta yhtä suuresta samansuuntaisesta levyelektrodista koostuvan levykondensaattorin kapasitanssi on
missä "A" on elektrodin pinta-ala, "d" on levyjen välinen etäisyys, ε0 on tyhjiön sähköinen permittiivisyys ja εr on levyjen välissä olevan eristeen suhteellinen permittiivisyys.
Kondensaattoriin varautunut energia.
Kondensaattoriin varautunut energia on yhtä suuri kuin se työ, joka tehtiin kun kondensaattoria varattiin.
formula_6
formula_7
Koska toisaalta kondensaattorin kapasitanssi saadaan yhtälöstä
ja sen jännitteen ja sähkökentän välillä vallitsee yhteys
saadaan tästä kondensaattorin sähkökentän energian tiheydelle lauseke
Voidaan osoittaa, että tämä energiantiheyden lauseke pätee yleisestikin kaikille sähkökentille, ei vain kondensaattoreissa.
Kondensaattori sähköisissä piireissä.
Kondensaattori ei periaatteessa päästä läpi tasavirtaa, sillä elektrodit on eristetty toisistaan. Kuitenkin lyhyen aikaa kytkemisen jälkeen kondensaattorin elektrodeihin kulkee sähkövirta, joka muuttuu sähkökentäksi elektrodien välille. Kun varautunut kondensaattori kytketään kuormaan, sähkökenttään varastoitunut energia muuttuu takaisin sähkövirraksi. Virta kulkee, kunnes kondensaattorin varaus on purkautunut, eli sähkökenttä on poistunut. Kondensaattorin läpi kulkee hyvin pieni vuotovirta, joka voidaan kuitenkin useimmissa käytännön sovelluksissa jättää huomiotta.
Vaihtovirtapiireissä kondensaattorin varaus latautuu ja purkautuu sitä useammin, mitä suurempi taajuus on. Tästä seuraa, että kondensaattorin keskimääräinen lataus- ja purkausvirta kasvavat taajuuden kasvaessa. Kondensaattorin vastus vaihtovirralle on siis kääntäen verrannollinen taajuuteen. Tätä vastustavaa ominaisuutta vaihtovirtapiireissä kutsutaan kapasitiiviseksi reaktanssiksi ("X'C", yksikkö ohmi), joka määritellään yhtälöllä
missä "f" on vaihtovirran taajuus ja "C" kondensaattorin kapasitanssi. Kondensaattorin lataus- ja purkausvirran vaihe on 90° edellä kondensaattorin yli vaikuttavan jännitteen vaihetta.
Tunnistaminen.
Kondensaattorin arvotiedot merkitään yleisesti numeroin, vinoviivoin ja kirjaimin seuraavassa muodossa: kapasitanssi / toleranssi / jännitteenkesto. Kirjaimen ollessa numeroiden välissä tai edessä tulkitaan kirjain samalla pilkuksi.
Merkinnöissä perusyksikkönä on yleensä pikofaradi (pF).
Toinen merkintätapa on kirjoittaa vain kapasitanssiarvo pikofaradeina siten, että viimeinen numero tarkoittaa lopussa olevien nollien määrää. Esimerkki: 473 tarkoittaa lukua jossa on "47" ja kolme "nollaa" eli 47 000 pF = 47 nF.
Muovieristeiset kondensaattorit.
Muovikalvokondensaattori on kulutuselektroniikassa yleisin kondensaattori, joka valetaan epoksiin ja niitä valmistetaan radiaali- sekä aksiaalirakenteisina. Suosio johtuu suuresta C * U -tulosta tilavuusyksikköön nähden, pienistä häviöistä, suuresta pulssinsietokyvystä ja kohtalaisesta lämpötilavakaudesta.
Polyesterikondensaattorit (KT, KS) ovat hyvin tavallisia, koska ne ovat halpoja, mutta ominaisuuksiltaan aika heikkoja. Eristeenä käytetään polyesterikalvoa ja levyinä metallifolioliuskoja, jotka ovat yleensä alumiinia. KT-lyhenne tulee saksan sanoista 'Kunststoff, Teraftalat'.
Metalloitu Polyesterikondensaattorit (MKT, MKS) ovat hyvin pitkälti samanlaisia kuin polyesterikondensaattorit, mutta niissä ei ole erillistä metallikalvoa, vaan muovikalvonpintaan on höyrystetty ohut metallikalvo toiselle puolelle. Nämä kondensaattorit ovat sikäli hyviä, että ne voivat itse korjaantua läpilyönnistä, koska metallikalvo höyrystyy ja läpilyöntikohta poistuu, koska metallit eivät kosketa toisiaan. Lisäksi MKT:t ovat pienempiä kuin KT:t, mutta eivät kestä suuria taajuuksia.
Polykarbonaattikondensaattorit ovat ominaisuuksiltaan hieman parempia kuin polyesterikondensaattorit. Niitä voidaan käyttää esimerkiksi kytkentäkondensaattoreina.
Polystyreenikondensaattorit soveltuvat melkoisen vaativiin käyttötarkoituksiin, kuten aikavakiopiireihin ja suurtaajuuskäyttöön.
Harvemmin käytettyjä muovieristeisiä kondensaattoreita ovat polypropyleeni- ja polytetrafuorieteenikondensaattorit.
Keraamiset kondensaattorit.
Keraamisia kondensaattoreita käytetään pääasiassa suurtaajuuskytkennöissä ja pienikokoisissa laitteissa. Yleisesti saatavana on keraamisia kondensaattoreita kapasitanssiltaan 1 pF–1 μF ja jännitekestoisuudeltaan 16–15 000 volttia. Keraamisen kondensaattorin hallitseva ominaisuus voi olla pieni toleranssi, pienet häviöt, hyvä stabiilisuus tai pieni koko. Kaikkia ei kuitenkaan saa samassa paketissa.
Keraamiset kondensaattorit murtuvat helposti, joten niitä on käsiteltävä varovasti. Pienikin murtuma saattaa johtaa siihen, että kondensaattorin sisäosat altistuvat ilman kosteudelle ja kondensaattori tuhoutuu ajan kuluessa.
Keraamiset kondensaattorit jaetaan usein eri luokkiin tai ryhmiin suhteellisen permittiivisyyden mukaan. Suurempi permittiivisyys tarkoittaa suurempaa häviökerrointa, mutta samalla se mahdollistaa kondensaattorin koon pienentämisen todella pieneksi.
Elektrolyyttikondensaattorit.
Elektrolyyttikondensaattorissa kondensaattorilevyjen välisenä eristeenä toimii metallioksidikerros, joka syntyy, kun sopivasta metallista (tantaali tai alumiini) valmistetut kondensaattorin levyt upotetaan elektrolyyttinesteeseen ja niiden välille tuodaan tasajännite. Paksuuteensa nähden oksidikerros kestää erittäin suuren jännitteen. Siten on mahdollista saada suuri kapasitanssi todella pieneen tilaan. Mikäli elektrolyyttikondensaattori kytketään napaisuudeltaan väärin päin tai vaihtojännitteeseen, se saattaa tuhoutua, koska oksidikerrosta ei muodostu kunnolla ja levyt menevät oikosulkuun.
Alumiinielektrolyyttikondensaattorit tarjoavat suuren kapasitanssin pienessä koossa. Niitä käytetään pääasiassa jännitelähteissä suotokondensaattoreina, mutta ne soveltuvat myös muihin tarkoituksiin, missä tarvitaan kapasitanssiltaan millifaradeista mikrofaradeihin suuruisia kondensaattoreita. Tämän kondensaattorityypin stabiilius on kuitenkin heikko, joten tarkkuutta vaativiin sovelluksiin ne eivät käy. Myöskään suurtaajuuskytkentöihin elektrolyyttikondensaattorit eivät käy suurten häviöiden vuoksi. Ne usein ikääntyvät laitteen muita komponentteja nopeammin ja pakkasen kestävyys on heikohko.
Alumiinielektrolyyttikondensaattorin levyt ovat ohuet alumiinifoliot, joiden väliin on laitettu glykolipohjaisella elektrolyytillä kostutettu paperi. Nämä kerrokset on pyöritetty rullaksi ja suljettu elektrolyytillä täytettyyn koteloon. Kun kondensaattori kytketään tasajännitteeseen, anodin eli positiivisen levyn pintaan muodostuu eristävä alumiinioksidikalvo (Al2O3). Tämän kerroksen paksuus riippuu osittain jännitteestä, joten kapasitanssin toleranssikin on suuri. Katodina toimii elektrolyyttineste, joka on sähköisessä yhteydessä toiseen alumiinifolioon. Kapasitanssia voidaan valmistusvaiheessa kasvattaa karhentamalla anodilevyn pintaa.
Pitkään käyttämättömänä ollut alumiinielektrolyyttikondensaattori saattaa menettää oksidikerroksensa, jolloin se on korjattava syöttämällä kondensaattorille tasajännitettä muutaman kilo-ohmin vastuksen läpi. Mikäli vastusta ei käytetä, virta voi kasvaa ennen oksidikerroksen muodostumista niin suureksi, että kondensaattori tuhoutuu samalla tavalla kuin väärin päin tai vaihtojännitteeseen kytketty alumiinielektrolyyttikondensaattori.
Tantaalikondensaattorin toimintaperiaate on likimain sama, eli anodina toimivan tantaalipalan pintaan tehdään elektrolyyttisesti tantaalioksidikalvo (Ta2O5), joka siis toimii eristeenä. Sen päälle muodostetaan katodi hopeoidusta grafiittikerroksesta.
Käyttämättömänä olleen tantaalikondensaattorin oksidikerros ei vaadi korjausta.
Säädettävät kondensaattorit.
Säädettäviä kondensaattoreita käytetään oskillaattoreiden ja resonanssipiirien värähtelytaajuuden säätämiseen. Säädettävät kondensaattorit jaetaan kahteen ryhmään: jatkuvasäätöisiin säätökondensaattoreihin ja työkalusäätöisiin trimmerikondensaattoreihin. Rakenteeltaan kaikki säädettävät kondensaattorit ovat lähes samanlaisia, eli koostuvat kahdesta levypakasta, joista kiinteä on nimeltään staattori ja liikkuva on roottori. Kapasitanssi määräytyy sen mukaan, kuinka paljon levyt ovat toistensa kanssa limittäin. Eristeenä säädettävissä kondensaattoreissa käytetään ilmaa, kiillettä tai muovia. Niitä käytetään yleensä suurtaajuuspiireissä.
Muut kondensaattorityypit.
Edellä mainittujen kondensaattorityyppien lisäksi on olemassa mm. paperi-, metallipaperi-, kiille-, lasi- ja kuivia alumiinielektrolyyttikondensaattoreita. 1970-luvulle saakka käytettiin suurissa kondensaattoreissa eristeaineena yleisesti polykloorattuja bifenyylejä (PCB), joista kuitenkin on luovuttu niiden myrkyllisyyden ja ympäristöhaittojen vuoksi.
Nykyään on olemassa myös ns. superkondensaattoreita. Superkondensaattorin kapasitanssi voi olla tuhansia faradeita, mutta jännitekesto on hyvin alhainen.


Ahvenanmaan lääni.
Ahvenanmaan lääni () oli yksi Suomen lääneistä vuosina 1918–2009. Lääni käsitti saman alueen kuin itsehallinnollinen Ahvenanmaan maakunta. Läänin pääkaupunki oli Maarianhamina.
Ahvenanmaan lääninhallitus () oli Suomen tasavallan aluehallintoviranomainen Ahvenanmaan maakunnassa.
Vaikka lääninhallituslaki mainitsikin Ahvenanmaan läänin muiden Suomen läänien yhteydessä, oli sen tehtäväalue melkoisesti erilainen kuin muualla Suomessa. Useat normaalisti lääneillä olevat tehtävät kuuluvat Ahvenanmaalla maakuntahallitukselle.
Itsehallinnollisen Ahvenanmaan ja valtakunnan toimivallan jako merkitsi sitä, että Ahvenanmaan lääninhallituksella on vähemmän ja osittain toisenlaisia tehtäviä kuin maan muilla lääninhallituksilla, mutta se hoiti myös sellaisia tehtäviä, jotka sille on annettu valtion erityisviranomaisten puuttuessa maakunnasta.
Ajatuksen Ahvenanmaan läänin perustamisesta esitti epävirallinen Ahvenanmaa-komitea, joka oli perustettu etsimään sovintoratkaisua Suomen ja Ruotsin väliseen kiistaan Ahvenanmaasta. Lääniksi erottamisella haluttiin siirtää päätösvaltaa saarille ja se oli yksi vaihe itsehallinnon luomisessa. Itsehallinto oli osa saarten kansainvälistä asemaa koskevan kiistan ratkaisua. Suomen senaatti päätti 13. kesäkuuta 1918 erottaa Ahvenanmaan kihlakunnan Turun ja Porin läänistä ja muodostaa siitä Ahvenanmaan läänin.
Valtion aluehallintoa Ahvenanmaalla hoitaa nykyään Ahvenanmaan valtionvirasto.
Kuntamuutokset.
Ahvenanmaalla ei ole Suomen itsenäisyyden aikana tapahtunut kuntamuutoksia.
Maaherra.
Ahvenanmaan lääninhallitusta johti maaherra, jonka nimitti tasavallan presidentti sovittuaan asiasta maakuntapäivien puhemiehen kanssa.
Vuoden 2010 alusta lähtien maaherra johtaa Ahvenanmaan valtionvirastoa, joka korvasi lääninhallituksen. Ahvenanmaan maaherra on maakunnassa ensi sijassa Suomen hallituksen edustajana. Maaherra avaa ja päättää presidentin puolesta Ahvenanmaan maakuntapäivät. Hänen tehtäviinsä kuuluu myös toimia Ahvenanmaan valtuuskunnan puheenjohtajana.


Nationalismi.
Nationalismi eli kansallisuusaate on aate, joka korostaa kansakuntien merkitystä kulttuurissa tai politiikassa. Johonkin kansaan kuuluvat ihmiset ilmentävät nationalistista ajattelutapaa, mikäli he välittävät kansallisesta identiteetistään tai pyrkivät saavuttamaan (tai säilyttämään) itsemääräämisoikeuden.
Nationalismin syntyminen.
Johann Gottfried von Herder otti "nationalismi"-termin yleiseen käyttöön 1770-luvulla. Hänen näkemyksensä loivat tosin perustan nationalismille pikemminkin kulttuurisena ohjenuorana kuin poliittisena oppina. 1800-luvulla kulttuurinen nationalismi edesauttoi vastaavan poliittisen voiman kehittymistä. Tuolloin nationalismi kohosi yhdeksi Euroopan merkittävimmistä yhteiskunnallisista ajattelutavoista. Käytännössä se nousi kahdesta pääasiallisesta lähteestä: romantiikalle tyypillisestä tunteen ja identiteetin ylistyksestä sekä siitä – tuolloin liberaalina pidetystä – kansansuvereniteetin vaatimuksesta, että oikeutetun valtion tulee perustua ennemmin kansakuntaan kuin esimerkiksi hallitsijasuvun tai Jumalan valtaan. Sekä romanttinen ”identiteettinationalismi” että liberaali ”kansannationalismi” olivat tuolloin erityisesti keskiluokan liikkeitä.
Benedict Andersonin modernistisen tulkinnan mukaan kansallisvaltioiden suuruuden takia mikä tahansa kansakunta yhteisönä on historiallisesti ja sosiaalisesti rakentuva kuvitteellinen yhteisö, toisin kuin eräät pienemmät yhteisöt, esimerkiksi suku, perhe tai muinaiset ihmisten laumat, koska ihminen ei voi tuntea henkilökohtaisesti kaikkia kansakuntansa jäseniä, mutta kokee silti yhteenkuuluvuutta näiden kanssa.
Nationalismin nousu Suomessa.
Suomalaisen kansallisuusaatteen syntyä on pidetty eräänlaisena vastavaikutuksena myöhäiselle teollistumiselle. Teollistuminen lisäsi painetta yhdenmukaisuuteen ja kansalliseen yhteisöllisyyteen. Ne takasivat riittävän yhtenäisen työvoiman koulutuksen sekä helpottivat työvoiman liikkumista paikasta toiseen. Tapahtumasarja oli samanlainen esimerkiksi Virossa.
Kansallisuusaate auttoi myös nostamaan Suomen ”historiattoman kansan”, tai ainakin sen parempiosaisten ryhmien, itsetuntoa.
Suomen kansallisuusaatteen synnyttämisessä merkittävää roolia esittivät fennistit, kuten Elias Lönnrot, jotka tietoisesti ajoivat muualla syntynyttä nationalismin aatetta myös Suomeen. Snellmann-instituutti kutsuu J. V. Snellmannia muun muassa kansakunnan ”rakentajaksi” ja ”käsikirjoittajaksi”.
Kansallisuusaatetta Suomalaisen Kirjallisuuden seuran tutkijatohtorina tutkiva Kati Mikkola katsoo väitöskirjassaan "Tulevaisuutta vastaan. Uutuuksien vastustus, kansantiedon keruu ja kansakunnan rakentaminen.", että esimerkiksi kansanperinnettä keränneet henkilöt olivat osa ”laajempaa ideologista
hanketta, jonka tavoitteena oli muotoilla suomalaisen kansakunnan omakuvaa”. Tällaiset kerääjät eivät hänen mukaansa olleet vain anonyymejä kansalaisia, vaan ”näkemyksellisiä toimijoita”. Hänen mukaansa nykyään keskusteluissa toistuu ”ajatus katoamaisillaan
myös suomalaista niin kutsuttua ’yhtenäiskulttuuria’ rakennettiin tietoisesti ja ilmeisen
kulttuurisen heterogeenisuuden perustalle”. Hän toteaa tutkimuksensa kohdistuvan ”aikaan, jolloin rakennettiin suomalaiskansallista tulevaisuutta ja sen tarpeisiin kansallista historiaa”. Eurooppalaisen yhtenäiskulttuurin mahdollisessa rakentamisessa ”koululaitoksella
ja tiedotusvälineillä on epäilemättä avainasema, kuten suomalaisen identiteetin


Rikosrekisteri.
Rikosrekisteri on Suomessa oikeusrekisterikeskuksen ylläpitämä rekisteri, johon merkitään lähinnä vankeuteen tuomittujen tietoja rikoksista. Tietoja käytetään rikosoikeudellisia seuraamuksia varten ja lisäksi henkilön luotettavuuden tai henkilökohtaisen soveltuvuuden selvittämistä ja arviointia varten.
Merkitään.
Rikosrekisteriin merkitään tiedot ratkaisuista, joilla henkilö on Suomessa tuomittu
Rikosrekisteriin merkitään myös tiedot ratkaisuista, joilla
Lisäksi rikosrekisteriin merkitään tiedot tuomioistuinratkaisuista, joilla Suomen kansalainen ja Suomessa pysyvästi asuva ulkomaalainen on ulkomailla tuomittu yllä olevassa luettelossa mainittua seuraamusta vastaavaan seuraamukseen.
Ei merkitä.
Muista kuin yllä luetelluista sakkorangaistuksista ja sakon muuntorangaistuksista ei tule merkintää rikosrekisteriin.
Merkinnän laajuus.
Oikeushenkilöstä ja sille tuomitusta yhteisösakosta merkitään rikosrekisteriin vastaavat tiedot. Kansalaisuuden sijasta merkitään oikeushenkilön kotipaikka, ja tietoa yhteisösakon maksamisesta ei merkitä.
Merkintöjen poistaminen.
Henkilöä koskevat tiedot poistetaan poliisin rekisteristä eri aikoina rangaistuksen ankaruudesta riippuen.
5 vuoden kuluttua lainvoiman saaneen tuomion antopäivästä
Henkilön kuoltua tai täytettyä 90 vuotta
Yksittäistä rangaistusta koskevaa tietoa ei poisteta, jos henkilöstä on rikosrekisterissä sellainen tieto, jota ei edellä olevien päätöskohtaisten sääntöjen mukaan vielä voida poistaa.
Jos henkilö syyllistyy uusiin rikoksiin ennen aiemman rikosrekisterimerkinnän poistumista, kaikki hänestä rekisteröidyt tiedot säilyvät, kunnes ankarimman tuomion päätöskohtainen poistoaika on kulunut umpeen.
Poliisin rekisterit.
Poliisin rekistereistä säädetään laissa poliisin henkilörekistereistähenkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa (761/2003) ja asetuksessa poliisin henkilörekistereistä (1116/1995)
Poliisin pitämä poliisiasiain tietojärjestelmä ei ole rikosrekisteri. Tähän järjestelmään kirjataan tiedot tapahtuneista rikoksista sekä tehdyistä rikosilmoituksista ja esitutkinnoista. Tallennettaviin tietoihin kuuluvat muun muassa epäiltyjen, todistajien ja asianosaisten henkilötiedot ja asiaan liittyvät seikat. Rekisteriin tallennetaan myös tiedot käytetyistä pakkokeinoista, takavarikoiduista esineistä sekä todistuskappaleista. Järjestelmään tallennetaan myös tiedot kaikista etsintäkuulutetuista (ns. etsi- tai haku-rekisteri), liiketoimintakieltoon määrätyistä sekä lähestymiskiellossa olevista. Rikoksesta epäillyistä järjestelmään tallennetaan sormenjäljet, DNA-tunniste sekä mahdolliset muut tuntomerkit. Tiedot ovat haettavissa virkatehtävien suorittamiseksi tai turvallisuusselvityksien tekemiseksi.
Hallintoasiain tietojärjestelmään tallennetaan tiedot kaikista poliisin myöntämistä tai hylkäämistä luvista ja henkilötodistuksista. Myös ulkomaalaisten passitiedot ja muut vastaavat tiedot tallennetaan tähän järjestelmään. Usein vanhoista rikosasioista tehdään rikosilmoituksia, ja ilmoitusjärjestelmästä voidaan etsiä tietoja asian varmentamiseksi. Jos jutussa ei ole saatu selville epäiltyä, poistuu rikosilmoitus järjestelmästä vuoden kuluttua rikoksen syyteoikeuden vanhentumisesta. Muut poistuvat usein kahden, useimmiten viiden vuoden kuluttua.
Epäiltyjen tietojärjestelmä sisältää tietoja henkilöistä, joiden epäillään syyllistyneen tai saattavan syyllistyä rikokseen, josta voi seurata vankeutta. Henkilöstä tallennetaan rikostutkimus- tai rikostiedustelutiedot sekä henkilötiedot. Järjestelmää saavat käyttää vain rikostutkijat.
Suojelupoliisin toiminnallinen tietojärjestelmä sisältää tiedot tehdyistä turvallisuusselvityksistä sekä "tietoja, joita on tarpeen käsitellä oikeus- ja yhteiskuntajärjestystä tai valtion turvallisuutta vaarantavien hankkeiden tai rikosten estämiseksi tai selvittämiseksi."
Poliisi saa tietoja rekisteriinsä verkkoyhteyden avulla oikeushallinnolta, väestörekisterikeskukselta, patentti- ja rekisterihallitukselta, ajoneuvohallintokeskukselta sekä useilta muilta viranomaisilta. Rekisteritietoja saa käyttää siihen tarkoitukseen, jota varten ne on järjestelmään tallennettu. Muita hyväksyttäviä käyttötarkoituksia ovat
Muille viranomaisille lähetetään tietoja niiden tehtävien suorittamiseksi. Tietoja saavat omaan alaansa liittyvissä asioissa muun muassa Puolustusvoimat, tulli, rajavartiolaitos, ulkomaalaisviranomaiset, ajoneuvohallintokeskus ja haastemiehet.
Laajassa ja perusmuotoisessa turvallisuusselvityksessä Suojelupoliisi tai puolustusvoimat tarkastavat muun muassa kaikki poliisin tietorekisterit. Suppeassa selvityksessä tarkastetaan vain poliisiasian tietojärjestelmä.
Vanhat tiedot poistetaan eri järjestelmistä vaihtelevasti. Useimmat tiedot poistuvat alle kahdessa tai viidessä vuodessa merkitsemisestä tai asian päättymisestä. Poikkeuksen muodostavat vankeusrangaistukset, jotka poistuvat samaan tapaan kuin rikosrekisteristä. Sakot poistetaan rekisteristä viiden vuoden kuluttua tuomiosta. DNA-tunnisteet poistetaan vuoden kuluttua siitä, kun on rekisteröidyn syyttömyys epäiltyyn rikokseen on todettu. Epäiltyjen tietojärjestelmästä tiedot poistetaan kymmenen vuoden kuluttua viimeisestä merkinnästä. Suojelupoliisin järjestelmästä tiedot poistetaan 25 vuoden kuluttua viimeisen tiedon merkitsemisestä.
Euroopan unionin ja Euroopan talousalueen Europol-yhteistyössä tietoja voidaan luovuttaa ulkomaille samoin perustein kuin kotimaassa. Interpol-yhteistyössä luovuttamissäännökset ovat hieman tiukemmat.


Sakko.
Sakko on rahallinen rangaistus rikoksesta. Sakotetun on maksettava sakkona tietty rahamäärä valtiolle. Suomessa on kaksi sakkotyyppiä: ansiotulojen mukaan määräytyvä päiväsakko ja kiinteämääräinen rikesakko. Niin sanottu pysäköintisakko eli oikeammin pysäköintivirhemaksu ei ole sakko eikä rikosoikeudellinen seuraamus, vaan kuuluu hallinto-oikeudellisen seuraamusjärjestelmän piiriin.
Päiväsakko.
Päiväsakkoja määrätään lukumäärältään sitä enemmän, mitä moitittavammasta teosta on kysymys. Laki sallii enintään 120 päiväsakkoa tai jos rikoksia on useita, yhteisenä rangaistuksena enintään 240 kpl. Tiettyjen rikossäännösten rangaistusasteikoissa säädetään päiväsakkojen erityisistä vähimmäismääristä. Törkeästä rattijuopumuksesta tuomittavan päiväsakon vähimmäismäärä on 60 päiväsakkoa ja törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta vähimmäismäärä on 30 päiväsakkoa.
Yhden päiväsakon rahamäärään vaikuttavat tuomitun ansiotulot ja varallisuus. Tämän tarkoituksena on, että rangaistus koskisi henkilön taloudelliseen asemaan suhteessa samalla tavoin varallisuudesta riippumatta. Pienin päiväsakko on kuitenkin aina 6 euroa.
Yhden päiväsakon rahamäärä lasketaan siten, että rikoksentekijän nettotuloista (palkka, josta on vähennetty verot) vähennetään ensin 255 euron peruskulutusvähennys ja jaetaan saatu summa 60:llä. Huollettava alaikäinen lapsi vähentää yhden päiväsakon rahamäärää kolmella eurolla. Suuri omaisuus lisää sakon rahamäärää kolmella tai kuudella eurolla.
Rikesakko.
Rikesakko on rahamäärältään kiinteä päiväsakkoa lievempi rangaistusseuraamus, joka voidaan määrätä rikkomusluonteisesta teosta, josta ankarin rangaistus on sakkoa tai enintään kuusi kuukautta vankeutta. Laissa rikesakkorikkomuksista (756/2010) on säädetty ne rikkomukset, joista rikesakko voidaan määrätä. Rikesakon rahamäärä vaihtelee nykyisin 10-115 euron välillä.
Sakon määrääminen.
Päiväsakkorangaistuksen määrää joko syyttäjä rangaistusmääräysmenettelyssä saatuaan poliisilta tai tulli- tai rajavartiomieheltä asiaa koskevan rangaistusvaatimuksen, taikka tuomioistuin oikeudenkäynnin päätteeksi antamallaan tuomiolla.
Vuonna 2010 voimaan tulleen lain mukaan poliisimies voi lisäksi määrätä itse enintään 20 päiväsakon suuruisen rangaistuksen muun muassa tietyistä vähäisistä liikennerikoksista ja näpistyksestä.
Rangaistusmääräysmenettelyssä voidaan määrätä päiväsakkorangaistus teosta, josta ei ole säädetty ankarampaa rangaistusta kuin sakkoa tai enintään kuusi kuukautta vankeutta. Menettelyn käyttö edellyttää sekä asianomistajan että rangaistusvaatimuksen saaneen suostumusta. Mikäli suostumusta ei anneta, siirtyy asia käräjäoikeuden ratkaistavaksi.
Rikesakon määrää poliisimies tai muu tällaisen valtuuden omaava virkamies.
Sakkorangaistuksen täytäntöönpano.
Rangaistuksen panee täytäntöön oikeusrekisterikeskus. Sakon saaneella on tilaisuus maksaa sakkonsa poliisilta saadulla tilisiirtolomakkeella. Toinen mahdollisuus maksaa ilman muita seuraamuksia on maksaa sakko oikeusrekisterikeskuksen lähettämällä maksukehotuksella. 30 päivän kuluttua maksukehoituksesta sakko siirretään pakkotäytäntöönpantavaksi ulosoton kautta.
Tuomitun sakon täytäntöönpanokelpoisuus raukeaa viiden vuoden kuluttua lainvoiman saaneen tuomion antamispäivästä. (Rikoslaki 8. luku 11§)
Mikäli sakkoa ei makseta määräaikaan mennessä, se menee ulosottoon. Mikäli tuomittu todetaan ulosotossa varattomaksi tai sakkoa ei muutoin saada perityksi ja sakon on määrännyt tuomioistuin, hänelle määrätään muuntorangaistuksena vankeutta. Syyttäjän rangaistusmääräysmenettelyssä määräämiä sakkoja ja rikesakkoja ei vuodesta 2008 lähtien kuitenkaan enää muunneta vankeudeksi. Vankeutta määrätään yksi päivä kolmea maksamatonta päiväsakkoa kohti. Myös tuomioistuimen määräämä uhkasakko voidaan muuntaa vankeudeksi. Tällöin 30 euroa vastaa yhtä päivää vankeutta. Muuntorangaistuksen pituus on kuitenkin vähintään neljä päivää ja enintään 60 päivää. Muuntorangaistusta ei saa määrätä ilman erityistä syytä, jos maksamatta olevia päiväsakkoja on vähemmän kuin 12 tai maksamattomien uhkasakkojen määrä on vähemmän kuin 120 euroa.
Tuomioistuin voi jättää muuntorangaistuksen määräämättä, jos
Sakkorangaistuksesta ei jää merkintää rikosrekisteriin. Sen sijaan se merkitään sakkorekisteriin ja poliisiasiain tietojärjestelmään, joista se tulee seuraavien viiden vuoden ajan esille turvallisuusselvitystä tehtäessä tai esimerkiksi aseen hallussapitolupaa anottaessa.


Vesipääsky.
Vesipääsky ("Phalaropus lobatus") on pieni kurppien heimoon kuuluva kahlaajalintu. Lajin nimesi Carolus Linnaeus 1758.
Koko ja ulkonäkö.
Vesipääskyn pää on musta, leuan alla on valkea kohta. Niska on punainen. Siivet ovat kirjavat. Poikkeuksellisesti naaras on isompi ja värikkäämpi kuin koiras. Kahlaajaksi vesipääsky on siitä poikkeuksellinen, että se ruokailee uimasillaan.
Vanhin suomalainen rengastettu vesipääsky on ollut 5 vuotta 14 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut 9 vuotta 11 kuukautta vanha islantilainen lintu.
Levinneisyys.
Vesipääsky pesii Euraasian ja Pohjois-Amerikan arktisilla alueilla ja talvehtii trooppisilla valtamerillä. Euroopassa pesii 65 000–95 000 paria vesipääskyjä, joista Suomessa 10 000–20 000 paria. Maailman populaation kooksi arvioidaan 3,5 miljoona yksilöä ja lajin kanta on elinvoimainen.
Grönlannin, Islannin ja Koillis-Kanadan vesipääskyt pysähtyvät muuttomatkallaan Fundyn lahdelle (New Brunswick) Kanadan itärannikolle, ja touko-elokuussa siellä voi tavata jopa 250 000 yksilöä. Suomeen vesipääskyt saapuvat touko-kesäkuussa. Syysmuutto alkaa jo kesäkuussa naaraiden poistumisella, koiraat ja nuoret linnut lähtevät heinä-elokuussa, ja viimeiset tavataan syyskuussa.
Suomessa vesipääskyä tavataan pääasiassa Pohjois-Suomessa ja pääasiallisesti se asustaa Lapin soilla. Vaihtelevaa esiintymistä on myös etelämmässä, pitkin rannikkoa Vaasan tasolle saakka.
Elinympäristö.
Vesipääsky pesii arktisilla suoalueilla. Pohjanlahdella myös kareilla ja rantaniittyjen lammikoissa.
Lisääntyminen.
Pesii usein yhdyskunnittain, joissa linnuilla ei ole omaa reviiriä. Naaras munii 3–4 munaa maassa olevaan pesään ja lähtee usein saman tien muuttomatkalle etelään. Koiras jää hautomaan ja huolehtimaan poikasista, haudonta-aika on 18-20 vrk. Poikaset oppivat lentämään 3–4 vikoon ikäisinä. Naaras saattaa munia toisen pesueen eri koiraalle.
Ravinto.
Ruokaillessaan vesipääsky ui pientä ympyrää. Sen ajatellaan saavan näin liikkeelle vesihyönteisiä, joita se käyttää ravinnokseen. Valtamerillä parvet seurailevat valaita ja suuria kalaparvia planktonia syöden.


Karikukko.
Karikukko ("Arenaria interpres") on komea, kirjava kahlaajalintu. Lajin nimesi Carolus Linnaeus 1758.
Koko ja ulkonäkö.
Linnun pituus on 22–24 cm, siipien kärkiväli 50–57 cm ja paino keskimäärin noin 115 g. Karikukolla on musta-valko-oranssin kirjava höyhenpeite ja lyhyet oranssit jalat. Ääni on helppo oppia tuntemaan, se on voimakas kitisevä äänisarja. Sukupuolet ovat lähes samannäköisiä, ja ne voi erottaa pesimäaikana siitä että koiraan päänseudun mustavalkoiset kuviot ovat selkeämpiä ja jyrkkärajaisempia kuin naaraan.
Vanhin suomalainen rengastettu karikukko on ollut 19 vuotta 8 kuukautta 5 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin karikukko.
Levinneisyys.
Euraasian pohjoisrannikot, Grönlanti, Kanada ja Alaska. Talvehtii Afrikassa ja Euroopan länsirannikolla. Euroopan pesimäkanta on 15 000–25 000 paria. Suomen kanta on arviolta 4 000–5 000 paria. Maailman populaation kooksi arvioidaan 480 000–710 000 yksilöä.Karikukko on muuttolintu, joka saapuu toukokuussa ja poistuu huomaamatta heinä-elokuussa.
Lajista tunnetaan 2 alalajia, joista "morinella" pesii Kanadan arktisen alueen eteläosissa ja nimialalaji "interpres" muualla.
Elinympäristö.
Karikukko viihtyy ulkosaaristossa tiira- ja/tai lokkiyhdyskunnissa. Parhaissa tiirayhdyskunnissa voi pesiä useita pareja karikukkoja. Sisäsaaristosta laji on nykyisin lähes kadonnut. Muutamia pareja pesii sisämaan suurimmilla järvillä.
Lisääntyminen.
Karikukko on yksiavioinen reviirilintu. Pesä on maassa, tavallisesti hyvin piilossa kiven alla, ruohotuppaassa tai kallionhalkeamassa. Vihertäviä, ruskeakiemuraisia munia on tavallisesti 4, joskus 3 tai 5. Muna on kooltaan 41*29 mm ja se painaa 18 g. Molemmat emot hautovat, yhteensä keskimäärin 24 päivää. Poikaset kuoriutuvat yhtäaikaisesti, ne ovat pesäpakoisia ja oppivat lentämään noin 4 viikon ikäisinä. Emot varoittelevat erittäin äänekkäästi poikasaikana.
Ravinto.
Karikukot syövät selkärangattomia, matoja ja äyriäisiä, joskus myös kasvisravintoa. Ryöstää tiiranpesistä munia, mistä syystä pitäisi välttää nousemista tiiraluodoille touko-kesäkuussa.


Suokukko.
Suokukko ("Philomachus pugnax") on keskikokoinen kahlaaja, joka herättää huomiota etenkin soidintanssillaan.
Koko ja ulkonäkö.
Hyvin vaihteleva. Koiras ja naaras hyvin erikokoisia. Soidinasussa koiras harmaa tai ruskea mustalla ja valkoisella kuvioinnilla, kuviot vaihtelevat paljon. Kaulan ympärillä tuuhea kaulus, jonka väri vaihtelee mustasta ruskean kautta kokovalkoiseen. Naaras ja nuori ovat ruskeansävyisiä. Musta nappisilmä, suora nokka, selässä ja niskassa tummaa kuviointia. Tummalla siivellä heikko vaalea siipijuova, yläperän sivuilla räikeät valkoiset soikiot. Talvipukuiset linnut ovat harmaampia.
Koiraan pituus on 29–32 cm ja paino 150–250 g. Naaraan pituus on 22–26 cm ja paino 100–200 g. Suokukko on vaitelias. Ainoat äänet ovat hiljaisia kurahduksia. Soidintanssikin on äänetön tapahtuma.
Vanhin suomalainen rengastettu suokukko on ollut 13 vuotta 10 kuukautta 18 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin suokukko.
Levinneisyys.
Suokukko pesii Pohjois-Euroopassa ja Venäjällä. Se talvehtii Etelä- ja Länsi-Euroopassa, Afrikassa ja Intiassa. Talvehtimisalueillaan ne muodostavat jopa miljoonan yksilön parvia. Muuttolintu, joka palaa Suomeen huhti–toukokuussa. Toukokuun alussa voi parhailla levähdyspaikoilla, kuten Mietoistenlahdella, tavata satojen yksilöiden parvia. Syysmuutto alkaa jo kesäkuussa koiraiden ja pesinnässään epäonnistuneiden naaraiden muutolla. Nuoret linnut muuttavat elo–syyskuussa.
Euroopassa pesii noin 100,000–140,000 paria, joista Suomessa noin 30,000 paria. Suokukko pesii koko Suomessa, mutta on Etelä-Suomessa hyvin vähälukuinen ja yleinen Pohjois-Suomen suoalueilla. Venäjän Euroopan puoleisessa osassa arvioidaan pesivän yli miljoona paria. Koko maailman populaatioksi esitetään kuitenkin vain 2 miljoonaa yksilöä.
Elinympäristö.
Suot ja kosteat niityt, missä ruoho on tarpeeksi lyhyttä.
Lisääntyminen.
Pesinnästä huolehtii yksin naaras. Pesä kätketään maahan ja siihen tehdään 4 munaa. Haudonta-aika on noin 3 viikkoa. Poikaset ovat pesäpakoisia, ja oppivat lentokykyisiksi 3 viikon iässä. Soidintanssissa urokset pörhistävät kaulassa olevan "leijonanharjan", nousevat pystyyn ja poseeraavat ja tanssivat erikoisissa asennoissa.
Ravinto.
Suokukot syövät hyönteisiä ja matoja sekä muita selkärangattomia. Myös sammakot ja pikkukalat kuuluvat ruokavalioon. Niitä voi nähdä kyntöpellolla nyppimässä esillenousseita kastematoja.


Jänkäsirriäinen.
Jänkäsirriäinen ("Limicola falcinellus") on rantalintu, joka kuuluu kurppien heimoon. Se on sukunsa "Limicola" ainoa laji. Lajin nimesi Erik Pontoppidan vuonna 1763.
Koko ja ulkonäkö.
Jänkäsirriäinen muistuttaa muodoltaan ja käyttäytymiseltään sirrejä, varsinkin nuorta suosirriä, mutta sen päänkuviot ovat kurppamaisen voimakkaat. Nokka alaspäin kaareutuva, selkäpuoli harmaanruskea. Sukupuolet ovat samanvärisiä. Pituus on 16-17 cm, siipien kärkiväli 33-35 cm ja paino 30-65 g.
Vanhin suomalainen rengastettu jänkäsirriäinen on ollut 3 vuotta, 10 kuukautta ja 2 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut ruotsalainen vähintään 6 vuoden ja 10 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Jänkäsirriäinen on selkälokin ohella maailman suomalaisin lintu. Sen nimialalaji "falcinellus" pesii vain Fennoskandiassa, Lapissa ja Kuolan niemimaalla, alalaji "sibirica" lisäksi monin paikoin Siperian pohjoisosissa. Se on muuttolintu ja talvehtii Itä-Afrikassa, Aasiassa ja Australiassa ("sibirica"). Pohjoisessa Suomessa pesii arvioiden mukaan 5 000–15 000 paria. Maailman populaation kooksi arvioidaan 71 000–160 000 yksilöä. Suomen uhanalaisluokituksessa se on luokiteltu vaarantuneisiin lajeihin, maailmanlaajuisesti sen kanta on elinvoimainen.
Elinympäristö.
Jänkäsirriäinen pesii vetisellä jängällä ja taigan märimmillä soilla. Muuttomatkalla ja talvehtimisalueilla se viihtyy muta- ja lyhytkortisilla rannoilla sekä kosteikoilla. Vaikeakulkuisten olinpaikkojensa takia jänkäsirriäisen elintavat tunnetaan melko huonosti.
Lisääntyminen.
Jänkäsirriäiskoiras rakentaa maahan ruohoston kätköihin 2–3 pesää, joista naaras valitsee mieleisensä ja munii neljä tai joskus kolme munaa. Haudonta-aika on kolme viikkoa ja kummatkin puolisot osallistuvat haudontaan. Poikaset ovat pesäpakoisia ja etsivät itse ruokansa. Molemmat emot huolehtivat niistä, mutta naaras jättää hoidon koiraalle poikasten ollessa noin puolikasvuisia.
Ravinto.
Hyönteiset ja muut selkärangattomat pikkueläimet, muutolla nilviäiset, äyriäiset ja siemenet.


Suosirri.
Suosirri ("Calidris alpina") on ruskeahko, mustavatsainen kahlaaja.
Koko ja ulkonäkö.
Juhlapukuinen suosirri on helppo tuntea mustasta vatsasta ja ruskeasta selästä. Suomessa pesivällä "schinzii"-alalajilla vatsa on mustan ja valkean kirjava. Nokka on tumma, hieman päätä pitempi ja hiukan alaspäin käyrä. Nuoret linnut ja talvipukuiset yksilöt ovat harmahtavia tai ruskehtavia, siivellä näkyy lennossa kapea valkoinen siipijuova. Ääni on suriseva, lentävästä parvesta kuuluu pientä viserrystä.
Vanhin suomalainen rengastettu suosirri on ollut 18 vuotta 8 kuukautta 14 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut tanskalainen sirri, 28 vuotta 10 kuukautta.
Levinneisyys.
Pesii Pohjois-Amerikan, Euroopan ja Aasian pohjoisosissa. Suomessa pesii nimialalaji "alpina" Pohjois-Lapissa noin 400 parin voimin. Etelänsuosirri "schinzii" pesii paikoin Pohjanlahden ja Saaristomeren rannikolla ja saarissa, ja pesimäkanta on noin 100 paria. Euroopassa arvioidaan pesivän noin 300,000 paria, joista Britteinsaarilla noin 9,200. Maailman populaation kooksi arvioidaan 4,2–6,4 miljoonaa yksilöä.
Muuttolintu, joka talvehtii Afrikassa ja Kaakkois-Aasiassa. Etelänsuosirrit palaavat Suomeen jo huhtikuussa. Jäämeren linnut muuttavat Suomen yli toukokuun loppupuolella ja kesäkuun alkupäivinä. Syysmuutto alkaa heinäkuussa vanhojen lintujen poismuutolla. Nuoret linnut lähtevät elo-syyskuussa.
Elinympäristö.
Lapin suosirrit asustavat tunturisoilla, etelänsuosirrit alavilla maankohoamisrannoilla. Laidunnuksen loputtua matalakasvuiset ruohostomaat ovat kasvaneet umpeen, ja etelänsuosirrimme ovat käyneet uhanalaisiksi. Muuttoaikoina ja talvehtimisalueilla laji viihtyy merenrannoilla.
Lisääntyminen.
Naaras munii ruohojen sekaan matalaan kuoppaan 4, joskus 3, kellanruskeata, tummatäpläistä munaa, joita emot hautovat yhdessä 21-22 vrk. Myös poikasia emot huoltavat aluksi yhdessä, kunnes naaras jättää isojen poikasten hoidon koiraalle. Poikaset tulevat lentokykyisiksi noin 3 viikon iässä.
Ravinto.
Pesimämaisemissa vaaksiaiset, surviaissääsket ja muut hyönteiset. Muuttomatkalla nilviäiset, madot ja muut rantojen pikkueläimet.


Merisirri.
Merisirri ("Calidris maritima") on Suomessa harvinainen kahlaaja. Niitä arvioidaan olevan kymmenkunta paria. Lajin nimesi Morten Thrane Brünnich 1764.
Koko ja ulkonäkö.
Linnun pituus on 19-22 cm, siipien kärkiväli 42-46 cm ja paino 55-105 g. Naaras on kookkaampi. Päältä tummanharmaa, alta vaaleampi, koivet ja nokan tyvi kellertävät. Lennossa erottuu siivellä kapea valkoinen juova. Hiljainen; kutsuääni on korkea piipitys.
Vanhin suomalainen rengastettu merisirri on ollut 20 vuotta 4 kuukautta ja 15 päivää vanha. Euroopan vanhimmaksi mainitaan kuitenkin ruotsalainen 19 vuoden ja 6 kuukauden ikäinen lintu.
Levinneisyys.
Merisirri pesii pohjoisen tundramaastossa ja talvehtii merenrannalla vähän etelämpänä. Maailman populaation kooksi arvioidaan 170 000–220 000 yksilöä. Norjassa pesii 15 000 paria ja Ruotsin Lapissa 1 000-3 000 paria. Suomessa se on hyvin harvinainen pesimälaji, mutta talvehtii vähälukuisena Ahvenanmeren, Saaristomeren ja Pohjanlahden saaristossa. Muuttoaikoina marras-joulukuussa sekä toukokuussa voi Saaristomeren ulkokareilla tavata kymmenpäisiä, toisinaan jopa satapäisen, parvia. Suosivat "ör"-tyyppisiä sorasaaria.
Elinympäristö.
Merisirri pesii Lapin käsivarren karuilla tunturiylängöillä. Lisääntymiskauden ulkopuolella merisirrit liikkuvat kivisillä merenrannoilla, ja merisirri onkin ainoa kahlaajalaji, jota tapaa säännöllisesti sydäntalvella Pohjolassa.
Lisääntyminen.
Naaras munii kesä-heinäkuun aikana matalaan kuoppaan 3-4 vihertävää tai rusehtavaa, ruskeatäpläistä munaa. Koiras kantaa päävastuun noin 3 viikon haudonnasta ja poikasten hoidosta.
Ravinto.
Merisirrin ravintoa ovat hyönteiset, nilviäiset ja äyriäiset.


Kuovisirri.
Kuovisirri ("Calidris ferruginea") on vuosittain Suomessa vieraileva pitkäkoipinen rantalintu. Lajin kuvaili tieteelle Erik Pontoppidan vuonna 1763.
Koko ja ulkonäkö.
Vaalean värityksensä, pitkän kaulansa ja kaarevan nokkansa takia kuovisirri muistuttaa pitkäkoipisirriä, mutta sen koivet ovat lyhyemmät ja tummemmat, ja siivissä on valkeat raidat, jotka näkyvät linnun lentäessä. Juhlapukuinen vanha lintu on alapuolelta voimakkaan punaruskea. Kuvassa on nuori lintu. Linnun pituus on 18-22 cm, siipien kärkiväli 42-46 cm ja paino 45-110 g.
Vanhin suomalainen muuttomatkalla rengastettu kuovisirri on ollut 19 vuotta 7 kuukautta 21 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin kuovisirri.
Levinneisyys.
Kuovisirri pesii Siperian tundralla ja talvehtii Afrikassa, Etelä-Aasiassa ja Australasiassa. Pieni populaatio pesii Alaskassa. Maailman populaatio on kooltaan noin 1,4 miljoonaa yksilöä, ja lajin kanta on elinvoimainen. Se on Suomessa vuosittainen läpimuuttaja kevätmuutolla toukokuussa ja kesäkuun alussa, sekä syysmuutolla heinä–elokuussa.
Elinympäristö.
Kuovisirri kahlailee pehmeässä mudassa suoalueilla ja lietteillä rantaviivan tuntumassa.
Lisääntyminen.
Kuovisirri munii maassa olevaan pesään 4 munaa. Haudonta-aika on 3 viikkoa.
Ravinto.
Kuovisirrin ravintoa ovat nilviäiset, madot ja rantojen muut pikkueläimet.


Lapinsirri.
Lapinsirri ("Calidris temminckii") on kahlaajalintu.
Koko ja ulkonäkö.
Linnun pituus on 14 cm, paino 15-35 g ja siipien kärkiväli 35 cm. Pieni, päältä ja rinnasta harmahtava, ja vatsapuolelta valkea sirri. Nokka pään mittainen, hieman alaspäin kaareva. Pyrstön reunasulat valkoiset. Ääni on innokasta helinää. Oleskelee usein kasvillisuuden kätköissä.
Vanhin suomalainen rengastettu lapinsirri on ollut 12 vuotta 4 päivää vanha. Se on samalla vanhin eurooppalainen lapinsirri.
Levinneisyys.
Parimäärä Suomessa: 3000-5000. Pesii Suomessa vain Pohjois-Suomessa, Perämeren rannikolla ja Oulun seudulla. Talvehtii Välimeren itäosissa ja Afrikassa. Keväällä saapuu toukokuussa-kesäkuun alussa. Syysmuutto heinä-elokuussa. Euroopassa pesii 11,000–18,000 paria Fennoskandiassa, lisäksi Venäjän tundralla pesii yli miljoona paria.
Elinympäristö.
Pohjoisen matalaruohostoiset rannat, suot ja hiekkasärkät.
Lisääntyminen.
Naaras munii matalaan kuoppaan 3-4 harmaanvihertävää, tummatäpläistä munaa, jotka jäävät koiraan haudottaviksi. Sitten naaras munii uuden pesueen, jota se hautoo itse. Haudonta kestää 3 viikkoa. Kumpikin emo huolehtii omasta poikueestaan. Poikaset ovat lentokykyisiä noin 3–viikkoisina. Sukukypsä 1-vuotiaana.
Ravinto.
Pääasiassa hyönteiset ja niiden toukat, sekä nilviäiset ja äyriäiset.


Pikkusirri.
Pikkusirri ("Calidris minuta") on pienikokoinen rantalintu kurppien heimosta.
Koko ja ulkonäkö.
Pienen kokonsa, terävän ja tumman nokan, tummien jalkojen ja nopeiden liikkeiden ansiosta pikkusirrin tunnistaa helposti muista rantalinnuista lukuun ottamatta muita pieniä sirrejä. Nuori pikkusirri muistuttaa lapinsirriä ("Calidris temminckii"). Pikkusirrin selkäpuolella on usein vaalea V-kuvio tummalla pohjalla. Pyrstön kärki on harmaa. Ääni on hiljainen, korkea "tit". Linnun pituus on 14–16 cm, paino 17–45 g ja siipien kärkiväli 30 cm.
Vanhin suomalainen rengastettu pikkusirri on ollut 8 vuotta 10 kuukautta 26 päivää vanha. Ranskalainen 12-vuotias pikkusirri on Euroopan vanhin.
Levinneisyys.
Pikkusirri pesii arktisessa osassa Eurooppaa ja Aasiaa. Se muuttaa talveksi pitkän matkan Afrikkaan ja Etelä-Aasiaan. Afrikassa talvehtii noin 200 000 pikkusirriä, Aasiassa noin 400 000. Norjassa pesii 200–300 paria, Venäjällä ainakin 100 000 paria. Muuttolintu, joka on keväällä toukokuussa Suomessa harvalukuinen, mutta syysmuutolla heinä–syyskuussa tavallinen, jolloin vanhat linnut muuttavat ennen nuoria.
Lisääntyminen.
Naaras munii tundraylängölle tai -nummelle maahan matalaan pesäsyvennykseen 4 vaaleanvihertävää tai -rusehtavaa isojen tummanruskeiden täplien ja juovien kirjailemaa munaa. Emot hautovat 20–21 vrk. Poikasista huolehtii vain toinen emoista. Moniavioinen. Koiraalla saattaa olla useampi naaras, ja naaraalla 2 koirasta, jolloin se munii 2 pesyettä.
Ravinto.
Pikkusirri pyydystää mudasta pieniä selkärangattomia.


Etsintäkuulutus.
Etsintäkuulutus on poliisille annettu määräys ottaa kiinni rikoksesta epäilty henkilö esimerkiksi syytteen nostamista varten.
Poliisilla on velvollisuus ottaa kiinni etsintäkuulutettu, joka on toimivaltaisen viranomaisen antaman kuulutuksen perusteella vangittava tai otettava säilöön.
Etsintäkuulutus Suomessa.
Suomen poliisi tekee vuosittain etsintäkuulutuksia noin 85 000 ja niistä on voimassa noin 40 000. Etsintäkuulutettuja henkilöitä on kuitenkin arviolta vain noin 20 000, sillä yhtä henkilöä voidaan epäillä useammastakin rikoksesta.
Poliisilta on kateissa säännöllisesti lähes 20 000 etsintäkuulutettua, joista suuri osa on syyllistynyt pieniin rikoksiin. Poliisi ei nykyresursseilla pysty etsimään kaikkia, vaan osa etsintäkuulutetuista saadaan kiinni sattumalta muiden toimenpiteiden yhteydessä. Sisäministeriön poliisiosaston mukaan kyse ei ole mistään suuresta ongelmasta, koska valtaosa etsintäkuulutetuista on pikkurikollisia. Suurimmassa osassa kuulutuksista on kysymys haastamisesta sakon muunto-oikeudenkäyntiin. Näissä poliisi toimii välikätenä.


Pulmussirri.
Pulmussirri ("Calidris alba") on pieni kahlaaja.
Koko ja ulkonäkö.
Vaalea pieni sirri. Kesäpuvussa pää, selkä ja rinta ovat ruskean ja harmaan kirjavat, ja vatsa valkoinen. Talvipuvussa se on hyvin vaalea, alapuoli on kokonaan valkoinen ja selkäpuoli vaaleanharmaa. Koivet ovat mustat ja lyhyehkö nokka on tukeva. Lentoääni on kirkas ’pit’. Käytökseltään vilkas ja nopealiikkeinen. Linnun pituus on 18–21 cm, paino 35–110 g ja siipien kärkiväli 35–40 cm.
Vanhin suomalainen muuttomatkalla rengastettu pulmussirri on ollut 3 vuotta 2 kuukautta 20 päivää vanha. Suomessa on rengastettu vain vähän toista sataa pulmussirriä. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen vähintään 18 vuoden 6 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Pulmussirri talvehtii kaukana Etelä-Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Australiassa, ja kesäisin asuu pohjoisella napa-alueella Kanadassa, Grönlannissa ja Venäjällä. Euroopan puoleisella Venäjällä pesii vähintään 17,000 paria. Muuttolintu, joka keväällä touko–kesäkuussa on Suomessa harvinainen vieras, mutta syysmuutolla heinä–elokuussa tavataan säännöllisesti rannikollamme yksinäisiä lintuja tai pieniä parvia.
Elinympäristö.
Pesii tundralla avoimessa ympäristössä lähellä vesistöä. Muuttoaikoina tavataan lähinnä hiekkarannoilla.
Lisääntyminen.
Pulmussirri pesii Huippuvuorilla, Siperiassa ja Grönlannissa. Pesä on maassa. Munia on 4, joita molemmat puolisot hautovat vuorollaan noin 4 viikkoa. Poikaset ovat pesäpakoisia. Usein 2 pesuetta.
Ravinto.
Äyriäiset, madot, nilviäiset ja muut rannan pikkueläimet.


Isosirri.
Isosirri ("Calidris canutus") on kurppien heimoon kuuluva lintulaji.
Koko ja ulkonäkö.
Aikuisilla on lyhyet tummat jalat ja melko tukeva, lyhyehkö tumma nokka. Vartalon höyhenpeite on harmaankirjava, kasvot, kurkku ja rinta kanelinruskeat tai kuparinpunaiset ja alaperä vaalea. Talviasussa höyhenpeite on tasaisemman harmaa ja alapuoli on lähes valkea. Nuorella linnulla on rinnassa ja kupeilla kellertävä sävy. Pituus 24-26 cm, siipien kärkiväli 50 cm, paino 80-200 g. Kooltaan siis tavallista suosirriä suurempi. Lentoääni on vaimea ’uet,uet’.
Vanhin suomalainen muuttomatkalla rengastettu isosirri on ollut 7 vuotta 11 kuukautta 15 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen vähintään 25 vuoden 1 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Isosirri pesii Kanadan, Grönlannin, Euroopan ja Venäjän pohjoisimmissa osissa. Maailman populaation kooksi arvioidaan noin 1,5 miljoonaa yksilöä. Suomessa tavataan lähinnä Siperian isosirrejä läpimuuttajina. Isosirrit talvehtivat Atlantin ja Tyynenmeren rannikoilla. Eurooppalaiset yksilöt muuttavat valtavissa parvissa Välimerelle ja Pohjois-Afrikkaan, kanadalaiset Etelä-Amerikkaan jopa Argentiinaan asti. Arktisten isosirrien parvet muuttavat Etelä-Suomen yli touko–kesäkuun vaihteessa. Syysmuutto tapahtuu vanhojen lintujen osalta heinä–elokuussa ja nuorten lintujen osalta elo–syyskuussa.
Elinympäristö.
Isosirrit viihtyvät tundramaisemassa, ja ruokailevat lieterannoilla.
Lisääntyminen.
Isosirrin matala, lehdillä ja sammalilla vuorattu pesä on maassa lähellä vettä. Se munii 3-4 munaa ja hautoo niitä kolme viikkoa. Molemmat vanhemmat osallistuvat hautomiseen, mutta naaras lähtee paluumuuttoon ennen kuin poikaset ovat lentokykyisiä. Poikaset ovat pesäpakoisia ja oppivat lentämään noin kuukauden ikäisinä. Koiras jättää poikaset oman onnensa nojaan ennen kuin ne ovat lentokykyisiä, ja lähtee muuttomatkalle.
Ravinto.
Isosirrit syövät hyönteisiä, nilviäisiä, matoja, pieniä rapuja ja muita selkärangattomia.


Rantakurvi.
Rantakurvi ("Xenus cinereus") on pieni kahlaaja, joka on Suomessa esiintymisalueensa länsirajalla. Suomessa pesii noin 20 paria ja kanta on laskenut viime aikoina. Ensimmäiset havainnot Suomessa on tehty 1800-luvun lopulla.
Koko ja ulkonäkö.
Rantakurvi on päältä vaaleanharmaa, selässä musta V-kuvio. Alapuolelta kuviottoman valkea, keltaiset jalat lyhyet. Pitkä musta nokka kaareutuu loivasti ylöspäin. Lennossa siivillä selvät valkoiset kolmiot, vertaa punajalkavikloon.
Pituus 22–27 cm, siipien kärkiväli 36–45 cm, paino 50–95 g.
Kutsuääni on ’vy-vy-vy’, muistuttaen pikkukuovin ääntä.
Vanhin suomalainen rengastettu rantakurvi on ollut 16 vuotta 2 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin rantakurvi.
Rantakurvin kuvaili ja nimesi tieteelle Johann Anton Güldenstädt 1775.
Levinneisyys.
Rantakurvi pesii Suomessa erittäin harvalukuisena ja taantuvana Pohjanlahden pohjukassa. Venäjällä, Siperiassa ja Pohjois-Aasiassa asuu 160 000–1,2 miljoonaa yksilöä. Euroopan puoleisella Venäjällä niistä pesii noin 10 000 paria. Se talvehtii Itä-Afrikassa, Etelä-Aasiassa ja Australiassa. Suomessa myös muuttoaikainen vieras pääosin touko-elokuussa Etelä- ja Itä-Suomessa.
Elinympäristö.
Luonnossa rantakurvin pesäpaikat ovat rantaniittyjä. Suomessa se suosii satamia, puun lajittelualueita ja muita kosteita aukeita paikkoja.
Lisääntyminen.
Pesä on avoimesti maassa. Naaras munii 4 munaa, joita molemmat emot hautovat noin 3 viikkoa. Poikaset ovat pesäpakoisia, ja koiras enimmäkseen huolehtii niistä, sillä naaras lähtee syysmuutolle pian poikasten kuoriuduttua.
Suomessa lajia on tutkinut varsinkin biologi Nils Fritzén Perämeren pohjukassa.
Ravinto.
Hyönteiset, nilviäiset, äyriäiset ja madot. Ruokailee kiireisen oloisena ja usein pesee löytämänsä ötökän.


Rantasipi.
Rantasipi ("Actitis hypoleucos") on yleensä noin 20 senttimetriä pitkä, vesistöjen liepeillä pesivä kurppien heimoon kuuluva kahlaaja.
Koko ja ulkonäkö.
Sen siipiväli on 35-40 cm, pituus 18–20 cm ja paino 35–85 g. Päältä ja rinnasta lintu on ruskea, alapuolelta valkoinen. Lennossa näkyy valkoinen siipijuova. Ääni on kimakka ’tii-tii-tii’. Laulu on jatkuvaa tiititystä, jolloin lintu lentää matalalla veden yllä väräjävin siivin.
Vanhin suomalainen rengastettu rantasipi on ollut 10 vuotta 11 kuukautta 15 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut ruotsalainen vähintään 14 vuoden 6 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Rantasipi pesii lähes koko Euroopassa ja suuressa osassa Aasiaa Japaniin saakka. Suomessa se pesii yleisenä koko maassa kaikenlaisissa vesistöissä. Puuttuu pesivänä ulkosaaristosta. Pesimäkantamme on noin 250,000 paria, ja sipi on liron ohella maamme runsain kahlaaja. EU:n alueella arvioidaan pesivän 500,000–660,000 paria. Maailman populaatioksi arvioidaan 2,5–4 miljoonaa yksilöä. Muuttolintu, joka saapuu huhtikuun loppupuolelta alkaen. Syysmuutto on huomaamaton tapahtuma, sillä sipit eivät muodosta isompia parvia. Viimeiset sipit tavataan yleensä syyskuussa
Elinympäristö.
Karujen vesistöjen kallioiset tai kivikkoiset rannat, niin järvien, lampien kuin jokien sekä merensaariston.
Lisääntyminen.
Rantasipin pesä neljän munan kätkönä. Rantasipi ei yleensä vaivaudu piiloittamaan pesäänsä kovin huolellisesti, vaan luottaa suojaväriinsä.
Pesä on maassa ruohokasvillisuuden tai varpujen kätkössä. Tavallisesti se on 10–20 m vesirajasta, mutta voi joskus olla usean sadankin metrin päässä rannasta. Munia on 4, joita molemmat emot hautovat noin 3 viikkoa. Poikaset ovat pesäpakoisia ja emot hoitavat niitä yhdessä. Ne oppivat lentämään noin 3 viikon ikäisinä. Sukukypsä 1-vuotiaana.
Ravinto.
Rantasipi syö maassa ja vedessä eläviä selkärangattomia, toisinaan myös pikkukaloja ja –sammakoita.
Rantasipiä tavataan Suomessa yleisenä kesävieraana. Talveksi se muuttaa Afrikkaan, Kaakkois-Aasiaan tai Australaasiaan. Sen käytös on vilkasta ja se keikuttaa pyrstöään lähes jatkuvasti. Hautoessaan rantasipi ei jätä muniaan ennen kuin on juuri joutumassa tallatuksi, ja tämän jälkeen se yrittää karkottaa häiritsijän kävellen pesältä poispäin loukkaantuneen oloisesti. Kun lintu on näin johdattanut häiriötekijän riittävän kauas pesästä, se lentää nopeasti pakoon ja myöhemmin takaisin pesälleen.


Liro.
Liro ("Tringa glareola") on pieni kahlaaja.
Koko ja ulkonäkö.
Liron pituus on 18,5–21 cm, siipien kärkiväli 35–39 cm ja paino 50–90 g. Liro on päältä harmaanruskea vaalein täplin, vatsa on valkoinen ja kaula sekä pää harmahtavat. Nokka on suora ja kahlaajan nokaksi keskimittainen, koivet ovat pitkät ja kellertävät. Yläperä on valkoinen ja pyrstössä on kapeita tummia raitoja. Liro on nopea ja hermostuneen oloinen liikkeissään. Kutsuäänikin on hätäisen kuuloinen ’jih-jih’. Varoittelee loputtomalla ’kip-kip’ äänisarjalla. Laulunsa se esittää tavallisesti soidinlennossa, ja siitä laji on saanut nimensä: ’liro-liro-liro...’.
Suomen vanhin rengastettu liro on ollut 7 vuotta 6 kuukautta 18 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut ruotsalainen vähintään 11 vuoden 7 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Liro kuuluu koko Suomen linnustoon, mutta pesimäaikana sen tapaa varmimmin Pohjois- ja Keski-Suomesta. Suomessa pesii noin 250 000 paria ja se on Suomen runsaslukuisin kahlaaja. Euroopan pesimäkanta on noin ½ miljoonaa paria. Liro pesii Pohjois-Euroopassa ja Venäjällä aina Kauko-Itään saakka. Maailman populaation kooksi arvioidaan 3,1–4,3 miljoonaa paria.
Liro on muuttolintu, joka talvehtii Afrikassa ja Aasian eteläosissa sekä Australiassa. Suomeen lirot saapuvat huhti–toukokuun vaihteessa ja toukokuussa. Keväällä nähdään usein satapäisiä parvia sopivilla tulvaniityillä. Syysmuutto alkaa jo kesäkuussa naaraiden muutolla. Nuoret lirot muuttavat pääasiassa elokuussa, mutta syyskuussakin voi vielä tavata pieniä parvia.
Elinympäristö.
Liron tavallisinta elinympäristöä ovat suot, kosteikot ja rehevät lintujärvet. Lajin voi tavata myös pelto-ojien liepeiltä muuttoaikoina.
Lisääntyminen.
Pesä on tavallisesti maassa esimerkiksi saramättäässä. Joskus pesii matalalla puussa olevaan vanhaan rastaanpesään. Munia on 4, joita molemmat emot hautovat noin 3 viikkoa. Naaras jättää hautomisen koiraan huoleksi haudonnan loppuvaiheessa. Poikaset ovat pesäpakoisia. Kummatkin puolisot hoitavat niitä aluksi, mutta pian naaras jättää perhehuolet koiraalle ja lähtee muuttomatkalle. Poikaset oppivat lentämään noin 3–viikkoisina.
Ravinto.
Liro syö etupäässä maassa ja vedessä eläviä selkärangattomia. Saattaa syödä myös kasvien osia.


Metsäviklo.
Metsäviklo ("Tringa ochropus") on pienikokoinen kahlaajalintu.
Koko ja ulkonäkö.
Linnun pituus on 20–24 cm, siipien kärkiväli 39–44 cm ja paino 50–120 g. Lintu muistuttaa liroa, mutta on selästä tummempi, lähes musta pienin valkein täplin, ja sen koivet ovat harmaanvihreät. Yläperä on kirkkaanvalkea rajoittuen jyrkästi tummaan selkään. Kutsuääni on voimakas ja melodinen ’tjyit–vit–vit’, varoitus hakkaava ’kip–kip–kip...’. Laulu esitetään soidinlennossa, ja se on erittäin miellyttävän kuuloinen nouseva ja laskeva sarja kutsuäänimäisiä säkeitä.
Vanhin suomalainen rengastettu metsäviklo on ollut 5 vuotta 9 kuukautta 2 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut vähintään 11 vuoden 6 kuukauden ikäinen brittiläinen lintu.
Levinneisyys.
Parimäärä Suomessa: 50 000–80 000. EU:n alueella pesii 150 000–200 000 paria. Maailman populaation kooksi arvioidaan 1,2–4 miljoonaa yksilöä.
Se on muuttolintu, joka pesii Euroopan ja Aasian subarktisessa ilmastossa ja talvehtii Etelä-Euroopassa, Etelä-Aasiassa ja Afrikassa. Saapuu Suomeen huhtikuussa, ja lähtee syysmuutolle kesäkuusta alkaen elokuun loppuun.
Elinympäristö.
Rikkonaiset metsäalueet, eritoten korvet, missä järviä, lampia ja jokia. Muuttoaikoina myös märillä rantaniityillä.
Lisääntyminen.
Pesä on tavallisesti puussa vanhassa rastaan tai oravan pesässä. Naaras munii toukokuussa 4 munaa, joita molemmat puolisot hautovat noin 3 viikkoa. Poikaset ovat pesäpakoisia, ja ne joko hyppäävät maahan tai emot kantavat ne lähimmälle kosteikolle. Ne oppivat lentämään 3–4 viikon ikäisinä. Molemmat emot huolehtivat aluksi poikueesta, mutta naaras jättää huolenpidon koiraalle ennen kuin poikaset lentävät.
Ravinto.
Hyönteiset, kotilot, madot, kasvien versot ja silmut.


Valkoviklo.
Valkoviklo ("Tringa nebularia") on subarktinen kurppalintu. Lajin nimesi Johan Ernst Gunnerus vuonna 1767.
Koko ja ulkonäkö.
Valkoviklot ovat ruskeita kesällä ja harmaanruskeita talvella. Pitkät jalat ovat vihertävät. Nokka on pitkä ja hieman ylöspäin kaartuva. Ääni on tyypillinen, iskevän kova "djy-djy-djy".
Vanhin suomalainen rengastettu valkoviklo on ollut 3 vuotta 11 kuukautta 23 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut hollantilainen vähintään 24 vuoden 5 kuukauden ikäinen lintu.
Levinneisyys.
Valkoviklo on levinnyt alueelle Skotlannista Aasian pohjoisosiin aina Kamtshatkan niemimaalle saakka. Laji talvehtii Afrikassa, Etelä-Aasiassa ja Australiassa. Euroopan pohjoisosissa pesii 57 000-83 000 paria. Maailman populaation kooksi arvioidaan 400 000–1,6 miljoonaa yksilöä.
Suomessa laji pesii Tampere-Lappeenranta linjan pohjoispuolella, ja esiintymisen painopiste on Pohjanmaalla ja Pohjois-Suomessa. Parimäärämme on noin 30 000. Valkoviklot saapuvat keväällä huhtikuun lopulta alkaen. Varhaisimmat naaraat muuttavat etelään jo kesäkuussa, nuoret linnut elokuussa.
Elinympäristö.
Rannikkoseudut, suot, rannat, kosteikot, niityt ja soiden läheisyydessä olevat havumetsät.
Lisääntyminen.
Pesä on maassa, usein metsässä jonkin matkaa suolta. Naaras munii 4 munaa, joita sitten hautoo 22-26 vrk. Myös koiras osallistuu haudontaan. Hautova lintu välttää viimeiseen saakka poistumasta pesästä ihmisen lähestyessä. Poikaset ovat pesäpakoisia ja oppivat lentämään 4 viikon ikäisinä.
Ravinto.
Pääravintoa on pienet selkärangattomat. Pienet kalatkin kuitenkin käyvät ruoaksi.


Mustaviklo.
Mustaviklo ("Tringa erythropus") on pilkullinen kahlaaja. Lajin nimesi ja kuvaili Peter Simon Pallas 1764. Mustaviklo on arktinen lintu, jonka lisääntymisalueisiin kuuluvat Fennoskandia ja Pohjois-Venäjä. Lintu talvehtii Välimerellä, Afrikassa ja eteläisessä Aasiassa yleensä suolattoman veden äärellä.
Koko ja ulkonäkö.
Linnun pituus on 30 cm, paino 100-230 g ja siipien kärkiväli 60-65 cm. Juhlapukuinen vanha lintu on musta, siivet ja takaselkä valkopilkulliset ja yläperä on valkoinen. Nokka on pitkä ja ohuehko, ja alanokan tyvi on punainen. Koivet ovat pitkät ja mustat. Nuori lintu muistuttaa punajalkavikloa, mutta vatsapuoli on poikkijuovainen. Vanha lintu on talvipuvussa hyvin vaalea, ja sen koivet ovat punaiset.
Kutsuääni on hyvin tyypillinen, iskevän luja "tjy-it". Laulaa soidinlennossa hieman yksitoikkoista mutta kaunista säettä.
Esiintyminen.
Fennoskandian pohjoisosat sekä Pohjois-Venäjä aina Tšuktšien niemimaalle saakka. Suomessa pesii 15 000–20 000 paria Lapissa. Maailman populaation koko on 120 000–360 000 yksilöä. Laji on muuttolintu, joka talvehtii Päiväntasaajan eteläpuolella Afrikassa ja Aasiassa. Keväällä mustaviklot saapuvat hyvin täsmällisesti toukokuun alkupäivinä. Syysmuutto alkaa jo kesäkuussa, jolloin naaraat lähtevät etelään. Koiraat ja nuoret linnut muuttavat heinä-elokuussa.
Elinympäristö.
Vetiset ja rimpiset aapasuot. Muuttoaikoina ja talvehtimisalueilla liete- ja vuorovesirannoilla.
Lisääntyminen.
Pesä sijaitsee tavallisesti metsässä joidenkin kymmenien tai satojen metrien päässä suolta. Naaras munii neljä päärynänmuotoista munaa maakuoppaan ja hautoo niitä ensimmäiset viikot. Muuttovire voittaa kuitenkin hautomishalut, ja noin viikkoa ennen kuoriutumista naaras lähtee muutolle. Koiras suorittaa hautomisen loppuun ja huolehtii myös poikasista. Haudonta-aika lienee runsaat 3 viikkoa, ja kuoriutumisen jälkeen poikaset juoksevat jo tunnin sisään.
Ravinto.
Selkärangattomat: hyönteiset, hämähäkit, nilviäiset, äyriäiset. Ruokailee vesirajassa tai vedessä, joskus jopa uiden.


Punajalkaviklo.
Punajalkaviklo ("Tringa totanus") on punajalkainen kahlaaja. Lajin nimesi Carl von Linné 1758.
Koko ja ulkonäkö.
Punajalkaviklolla on kirkkaanpunaiset, lähes muovisen näköiset punaiset jalat ja nokka. Höyhenpeite on ruskeankirjava, sen valkeat alueet yläperässä ja siivissä paljastuvat linnun lentäessä. Nuorella linnulla koivet ovat kellahtavat ja nokka tummahko. Pituus 26-31 cm, siipien kärkiväli 40-65 cm, paino 85-170 g.
Tavallisin ääni 'tjyy-hy', varoitus on loppumaton 'kip-kip-kip...' jankutus. Laulu on melodista, kangaskiurumaista 'liyky-liyky-liyky', ja sen koiras esittää usein laululennossa.
Vanhin suomalainen rengastettu punajalkaviklo on ollut 14 vuotta 1 kuukautta 3 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut vähintään 26 vuoden 11 kuukauden ikäinen tanskalainen lintu.
Levinneisyys.
Punajalkaviklo pesii liki koko Euroopassa ja Länsi-Aasiassa. Suomessa esiintymisen painopiste on saaristossa ja rannikoilla, mutta se pesii myös paikoin sisämaan lintujärvillä. Lapissa se on harvinainen. Pesimäkantamme on noin 8000 paria. Euroopassa pesii 300,000–390 000 paria, joista 35,000–40,000 Britteinsaarilla. Maailman populaation kannaksi arvioidaan 1–2,5 miljoonaa yksilöä.Se talvehtii Välimeren seudulla ja Ranskan, Espanjan ja Portugalin Atlantinpuoleisilla rannoilla. Suomeen se saapuu huhtikuussa, poismuutto tapahtuu vähitellen heinä-elokuussa.
Elinympäristö.
Punajalkaviklo viihtyy monenlaisissa kosteikoissa, sekä soilla että rantaniityillä. Saaristossa se pesii nykyisin lähes ainoastaan lokkilintujen yhdyskunnissa.
Lisääntyminen.
Punajalkaviklo munii 4 munaa, ja hautoo niitä 22-25 päivää. Poikaset ovat pesäjättöisiä ja emot hoitavat niitä, kunnes ne ovat lentokykyisiä 4-viikkoisina.
Ravinto.
Punajalkaviklo syö pieniä selkärangattomia, joita se kaivelee rantasoran joukosta. Voi syödä myös pikkukaloja ja sammakonpoikasia. Kaloja saalistaa joskus parvena, joka paimentaa kalaparven ahdinkoon.


Punakuiri.
Punakuiri ("Limosa lapponica") on isokokoinen rantalintu. Se on muuttolintu, joka saapuu Suomeen toukokuussa ja lähtee syyskuun loppupuolella. Lajin nimesi Carl von Linné vuonna 1758.
Koko ja ulkonäkö.
Aikuisilla yksilöillä on siniharmaat jalat ja todella pitkä hieman ylöspäin kaareutuva nokka, jonka kärjessä on vaaleanpunaista. Kurkku, rinta ja maha ovat tiilenpunaiset lisääntymispuvussa ja valkoiset talvella. Selkä on harmaatäpläinen. Siivet ovat tummat ilman valkeaa juovaa. Yläperä on valkoinen ulottuen kiilamaisena kuviona pitkälle selkään. Nuori lintu on rinnasta hieman kellertävä. Ääni on kuovimainen ’kuvi’. Soidinlennossa laulaa yksitoikkoisen jankuttavaa säettä.
Vanhin eurooppalainen rengastettu punakuiri on ollut brittiläinen vähintään 31 vuoden 4 kuukauden ikäinen yksilö. Suomessa oli rengastettu 87 punakuiria vuoden 2004 loppuun mennessä.
Levinneisyys.
Punakuirin pesimäalueet sijaitsevat Pohjois-Fennoskandiassa, Pohjois-Venäjällä, arktisessa Aasiassa ja Alaskassa. Suomen pohjoisimmassa Lapissa pesii noin 300 paria, Norjassa noin 1000 ja Ruotsissa 5–25 paria. Maailman populaation kooksi arvioidaan 1,1 miljoonaa yksilöä. Linnut muuttavat parvissa talveksi Länsi-Euroopan rannikolle, Afrikkaan, Etelä-Aasiaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin.
Elinympäristö.
Taigan suot ja tundra. Muuttoaikoina lieterannoilla.
Lisääntyminen.
Naaras munii mättään tai matalan varvikon pesäsyvennykseen 4 kellanrusehtavaa munaa, joissa epäselviä tummia täpliä. Molemmat emot hautovat noin 21-24 vrk. Poikaset ovat pesäpakoisia, ja ne ovat lentokykyisiä noin 4 viikon ikäisinä.
Ravinto.
Punakuiri syö pääasiassa hyönteisiä, äyriäisiä ja muita selkärangattomia, mutta myös osia vesikasveista.
Lentoennätykset.
Punakuirilla on hallussaan pisimmän tauottoman muuttomatkan ennätys. Naaraat ovat isompia ja kestävempiä lentäjiä. Yhtämittaiset matkat vaihtelivat 8 100-11 700 km ja aikaa kuluu 6-9 päivää. Koirailla puolestaan 6000-7000 km ja 5-6,6 päivää. Keskimääräinen lentonopeus on 16,7 metriä sekunnissa (60,12 km/h), 2-5 km korkeudella. Meren ylitys kulkee kapeassa n.1800 km käytävässä. Linnut lentävät ajankohtaan sopivien myötätuulten saattamana talvea pakoon kohti etelää. Ennätys 10200 km ilman myötätuulia on Uuden Seelannin pohjoissaarelta Kiinan pohjoisosaan, Keltaisen meren pohjoisrannalle Yalu Jiangiin. Aikaa ennätykseen kului 9 vuorokautta.
Merkittävää on myös matkojen suorittamisessa energiankulutus. Tutkijat pitävät todennäköisenä linnun selvytyvän matkoistaan ilman ruokaa, juomaa ja lepoa. Laskennoissaan, he päätyivät aikatauluun, jossa linnun olisi pitänyt pysähtyä Tyynenmeren atolleille minuuteiksi korkeintaan. Linnut oli varustettu seurantalaitteilla, mutta virran säästämiseksi ne olivat välillä poiskytkettyinä päältä.


Mustapyrstökuiri.
Mustapyrstökuiri ("Limosa limosa") on kurppien heimoon kuuluva kahlaaja. Lajin nimesi Carl von Linné 1758.
Koko ja ulkonäkö.
Noin 36-44 cm pitkä ja siivenväli noin 62-70 cm. Linnun paino on 160–500 g. Huomattavan pitkä- jalkainen ja -nokkainen lintu. Juhlapuvussa rinta, kaula ja niska ovat kirkkaan punaruskeat, vatsa vaalea tummin viiruin ja selkäpuoli harmaan ja ruskean kirjava. Talvipuvussa vanha lintu on harmaa. Nuoren linnun rinta ja kaula ovat kellertävät. Kaikissa puvuissa hyviä lajituntomerkkejä ovat siipien leveät valkoiset juovat, mustakärkinen pyrstö ja valkoinen yläperä. Kutsuääni on joko korkea huutosarja tai hyyppämäinen naukaisu. Soidinlennossa laulaa lystikkään äänekästä luritusta, joka hiukan muistuttaa karikukon kitinää.
Vanhin suomalainen rengastettu mustapyrstökuiri on ollut 1 vuotta 3 kuukautta 6 päivää vanha. Suomessa oli rengastettu vain 55 yksilöä vuoden 2004 loppuun mennessä. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen vähintään 23 vuoden 6 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Lajin pesimäalue ulottuu Keski-Euroopasta Keski-Aasiaan. Suomessa se pesii säännöllisesti Liminganlahdella ja Ahvenanmaalla. Parimäärämme on vain noin 30 paria. Euroopassa pesii vähintään 135 000 paria. Maailman populaation koko on 634 000–805 000 yksilöä. Lajin kokonaiskanta on elinvoimainen, vaikka se on monin paikoin taantunut. Muuttolintu, joka talvehtii Välimeren maissa ja Afrikassa. Saapuu keväällä toukokuussa, syksyllä lähtee heinä–elokuussa.
Elinympäristö.
Pesimäaikana laajoilla rantaniityillä, laitumilla ja viljelysmailla. Muuttoaikoina myös lieterannoilla.
Lisääntyminen.
Naaras munii heinien suojiin piilotettuun pesäkuoppaan 4 rusehtavaa tai vihertävää, tummatäpläistä munaa. Niitä emot hautovat 22-24 vrk ja huoltavat yhdessä poikasia, jotka lentävät 25-30 vrk iässä. Sukukypsä 1-vuotiaana.
Ravinto.
Hyönteiset, nilviäiset, lierot ja muut pikkueläimet.


Pikkukuovi.
Pikkukuovi ("Numenius phaeopus") on runsaslajiseen kurppien ("Scolopacidae") lintuheimoon kuuluva kahlaaja.
Koko ja ulkonäkö.
Linnun pituus on 37–45 cm, siipien kärkiväli 78–88 cm ja paino 270–600 g. Pikkukuovi on isokuovia pienempi kahlaajalintu. Pikkukuovin parhaana erona isokuoviin on sen erilainen ääntely ja päässä olevat selvät, vaaleat juovat. Ääni on kuuluva pulina ’pylylylyly’. Laulu muistuttaa isokuovin laulua, mutta on haikeampi eikä niin rytmikäs.
Vanhin suomalainen rengastettu pikkukuovi on ollut nelivuotias. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen 16 vuoden 1 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Pikkukuovi on kuovien ("Numenius") suvun laajimmalle levinneitä lajeja. Pääasiallinen pesimisalue on Euroopan, Aasian ja Pohjois-Amerikan subarktiset alueet, eteläisimmillään laji pesii Skotlannissa. Suomessa pikkukuovi on Pohjois-Suomen ja Pohjanmaan pesimälintu. Eteläisimmät vakituiset ja huomattavan suuret populaatiot sijaitsevat Kauhajoen korkeudella. Suomessa pesii kaikkiaan noin 40 000 paria. EU:n alueella pesii vähintään 180 000 paria. Maailman populaatioksi arvioidaan 1–2,1 miljoonaa yksilöä.
Pikkukuovi on muuttolintu, joka muuttaa talveksi Afrikan, Etelä-Amerikan, eteläisen Pohjois-Amerikan sekä eteläisen Aasian ja Australaasiaan rannikoille. Pesimisajan ulkopuolella laji viihtyy parvissa. Suomeen laji saapuu huhtikuun lopussa ja toukokuussa. Syysmuutto käynnistyy juhannuksen tienoilla ja päättyy yleensä elokuun aikana.
Elinympäristö.
Pikkukuovi on eräs soiden tyyppilaji, mutta se pesii Suomessa Pohjanmaalla paikoitellen myös peltolakeuksilla. Muuttoaikoina viihtyy aukeilla rannoilla.
Lisääntyminen.
Pesä on painanne maassa. Naaras munii 4 munaa kesäkuussa, joita molemmat puolisot hautovat, naaras kuitenkin aktiivisemmin, noin 3,5 viikkoa. Poikaset ovat pesäpakoisia ja oppivat lentämään runsaan kuukauden ikäisinä. Molemmat vanhemmat huolehtivat poikasista. Sukukypsä kaksivuotiaana.
Ravinto.
Pikkukuovi syö maassa eläviä selkärangattomia. Saattaa syödä myös marjoja, pikkukaloja ja sammakoita.


Kuovi.
Kuovi eli vanhalta nimeltään isokuovi ("Numenius arquata") on Euroopan suurin kahlaajalaji. Tämä varhain palaava muuttolintu esiintyy myös Suomessa. Siihen liittyy sananlasku: "Kun sä kuulet kuovin äänen, älä mene järven jäälle."
Koko ja ulkonäkö.
Linnun pituus on 48–57 cm ja siipiväli 89–106 cm. Isokuovilla on pitkä noin 9–15 cm alaspäin kaareutuva nokka. Naaraan nokka on pidempi kuin koiraan ja nuoren linnun. Isokuovi voidaan sekoittaa oikeastaan vain sitä muistuttavaan pikkukuoviin. Isokuovin yleisväritys on harmaanruskea, puvussa on viiruja ja poikittaistäplitystä. Lintu lentää laiskanomaisesti ja voi muistuttaa lokkia lennossa; lennossa selästä erottuu valkea kiila ja tumma käsisiipi.
Isokuovi on suurin Suomessa tavattavista kahlaajista.
Ääntely.
Uros ilmaisee huilumaisella lurituksellaan keväällä pesintäreviirinsä. Muulloin ääntely on melankoliselta kuulostava säe "kuuli, kuuli..."
Vaaran uhatessa pesää kuovi kaartelee pesäalueen ympärillä ja päästelee voimakasta, kimeää varoitusääntelyä "kikiki, kikiki...".
Varoitusääntelyä seuraa tyypillisesti myös "vaara ohi" -äänimerkki "kuikuikui, kuikui"
Vanhin suomalainen rengastettu kuovi on ollut 29 vuotta, 11 kuukautta ja 29 päivää vanha. Euroopan vanhin on ruotsalainen kuovi, 31 vuotta ja kuusi kuukautta.
Levinneisyys.
Parimäärä Suomessa: 35 000–50 000.
Parimäärä Euroopassa: vähintään 120 000, joista Britanniassa 33 000–38 000 paria. Lajia nähdään kaikkialla Suomessa Lapin eteläosia myöten. Maailman populaation kooksi arvioidaan 490 000–660 000 yksilöä.
Kuovit talvehtivat Länsi-Euroopan rannikoilla. Kevätmuutto on huhtikuussa. Naaraiden syysmuutto alkaa jo touko–kesäkuussa, sillä koiras hoitaa yksin poikaset. Koiraat ja nuoret kuovit muuttavat heinä–elokuussa. Pari talvihavaintoa on tehty ulkosaaristossa. Kuovi on vähentynyt laajasti Euroopassa, ja sen uhanalaisuusluokka on siirretty elinvoimaisesta silmälläpidettäväksi.
Elinympäristö.
Isokuovin löytää varmimmin kesantopelloilta ja kosteilta niityiltä. Muuttoaikoina kuovit viihtyvät myös järvien rannoilla, ja toisinaan jopa taajamissa nurmikoilla.
Lisääntyminen.
Kuovi munii neljä munaa huhti-toukokuussa. Molemmat emot hautovat, mutta enimmän aikaa vain toinen on paikalla. Hautomisen loppuvaiheessa näkee molempia emolintuja useammin pesän läheisyydessä.
Ihmisen lähestyessä pesäpaikkaa emo tekee harhautusliikkeitä juoksemalla poispäin pesältä ja jättäytymällä näkyville. Toisinaan hautova kuovi luottaa niin paljon hyvään suojaväriinsä, että se pyrähtää lentoon vasta pesää lähestyvän ollessa vain kymmenen metrin etäisyydellä. Kuoriuduttuaan poikaset lähtevät pesästä jo parin päivän kuluttua. Ne oppivat lentämään kuuden tai seitsemän viikon ikäisinä. Suojellakseen poikasia emot saattavat käyttäytyä hyökkäävästi lentämällä lähestyvää tunkeilijaa kohti.
Ravinto.
Hyönteiset, lierot, äyriäiset ja marjat. Kuovi on kahlaaja, joten se hankkii ravintonsa matalasta vedestä ja rannasta.


Lehtokurppa.
Lehtokurppa ("Scolopax rusticola") on suurehko kahlaajien alalahkoon kuuluva rantalintu. Lajin nimesi Carl von Linné 1758.
Koko ja ulkonäkö.
Väritykseltään lehtokurppa on ruskean eri sävyjen, mustan ja valkoisen kirjava. Lennossa erottuu kirkkaan punaruskea yläperä ja vaalea pyrstön kärki. Räpsähtää yleensä lentoon vasta aivan kulkijan jaloista. Muoto on tukeva ja kyyhkymäinen. Nokka on pitkä ja suora. Huhtikuusta heinäkuuhun koiras lentää iltaisin soidinlentoa puunlatvojen tasalla, ja ääntelee kurnuttavasti ja välillä sipisten. Vaaran uhatessa poikuetta emo taapertaa varvikossa esittäen vaivaista, tai lentää surkean oloisesti kulkijasta poispäin, jolloin näyttää siltä kuin se roikottaisi poikasta jaloissaan.
Lehtokurpan silmät ovat suhteettoman suuret ja ne ovat suunnilleen keskellä päätä joten lintu näkee 360 astetta kääntämättä päätään.
Vanhin suomalainen rengastettu lehtokurppa on ollut 11 vuoden 20 päivän ikäinen. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen 15 vuoden 5 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Lehtokurppaa tavataan kaikkialla leudossa ja subarktisessa Euraasiassa. Suomessa se pesii Lapin läänin rajoille saakka, ja pesimäkantamme on noin 120 000 paria. Euroopassa pesii 500 000–700 000 paria, mihin eivät sisälly Venäjän linnut. Maailman populaation kooksi arvioidaan 15–16 miljoonaa yksilöä. Pohjoisimmat populaatiot talvehtivat Etelä-Euroopassa ja Etelä-Aasiassa. Suomalaiset lehtokurpat talvehtivat etupäässä Ranskassa ja Britteinsaarilla.
Elinympäristö.
Lauhkean vyöhykkeen metsät ja havumetsät. Suomessa erityisesti tuorepohjaiset kankaat ja korvet sekä lehdot ja rantametsät. Muuttoaikoina tavataan myös niityillä, ojissa ja ulkomeren saarilla.
Lisääntyminen.
Naaras on sukukypsä 1-vuotiaana, koiras 2-vuotiaana. Pesä on maassa kasvillisuuden tai nuoren kuusen oksien suojassa. Naaras munii 4 munaa, joita se hautoo noin 22 vuorokautta. Poikaset ovat pesäpakoisia ja väriltään ruskeita. Ne oppivat lentämään noin 5 viikon ikäisinä.
Ravinto.
Madot, toukat, etanat ja muut kostean maan pikkueläimet, siemenet ja marjat.
Metsästys.
Lehtokurppa on Suomessa riistalaji, jota ammutaan muutamia tuhansia vuodessa. Muualla Euroopassa, ainakin Tanskassa, Ranskassa ja Britteinsaarilla, se on hyvin suosittu riistalaji.


Jänkäkurppa.
Jänkäkurppa ("Lymnocryptes minimus") on rantalintu, joka kuuluu kurppien heimoon. Lajin nimesi Morten Thrane Brünnich 1764.
Ulkonäkö.
Pieni ja lyhytnokkainen. Linnun pituus on noin 19 cm, siipien kärkiväli 38 - 40 cm ja paino vaihtelee 30:n ja 100:n gramman välillä. Mustassa selässä kaksi vaaleankeltaista juovaa, päänkuviot taivaanvuohta räikeämmät. Jalat lyhyet, pyrstö kiilamainen nysä. Usein hyvin piilotteleva ja lähtee pakoon vasta lähes kengän alta, mutta ruokailee joskus hyvin näkyvillä jolloin huomio kiinnittyy ylös alas pumppaavaan ruumiiseen. Soidinääni on hyvin omalaatuinen ontto "kloppotikloppotikloppotikloppoti..", jota verrataan puusillalla laukkaavaan hevoseen. Kutsuääni taivaanvuohen vastaavaa ääntä hiljaisempi ja pehmeämpi äyskäisy.
Vanhin suomalainen rengastettu jänkäkurppa on ollut 3 vuotta 1 kuukautta 14 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut vähintään 12 vuotta 4 kuukautta vanha saksalainen kurppa.
Levinneisyys.
Soiden ja kosteikkojen laji, pesii pohjoisen pallonpuoliskon tundralla ja taigan soilla. Suomessa vakituinen levinneisyysalue Joensuu-Oulu -akselin pohjoispuolella, mutta pesii harvakseltaan kosteikoilla etelärannikkoa myöten. Maailman populaation koko on noin 1 miljoonaa yksilöä, ja lajin kanta on elinvoimainen. Suomessa pesii noin 12 000 paria. Euroopan pesimäkannan kooksi on arvioitu joko 50 000 paria, missä luvussa lienevät mukana myös Venäjän linnut, tai 13 000, mikä on läntisen Euroopan kanta. Kumpikin arvio voi olla pahasti pielessä, sillä jänkäkurppa on vaikeasti havaittava lintu.
Elintavat.
Piilotteleva, hyvän suojavärinsä ansiosta jää usein huomaamatta. Muuttolintu, joka muuttaa pesimäalueelleen huhti-toukokuussa ja syys-lokakuussa. Se talvehtii laajalla alueella, joka ulottuu Länsi-Euroopasta Pohjois-Afrikkaan, Lähi-itään ja Intiaan sekä Vietnamiin. Kahlaajistamme kestävimpiä, talvehtii etelärannikon sulissa vuosittain.
Lisääntyminen.
Pesä maassa. Naaras munii 4, joskus 3, munaa, haudonta-aika on noin 24 päivää. Naaras huolehtii poikueesta. Voi pesiä kahdesti kesässä.
Ravinto.
Pääasiassa hyönteiset ja nilviäiset, toisinaan myös siemenet.


Heinäkurppa.
Heinäkurppa ("Gallinago media") on taivaanvuohta muistuttava kahlaajalaji. Lajin nimesi John Latham vuonna 1787.
Ulkonäkö ja koko.
Heinäkurpan höyhenpeite on oiva maastoväri, joka kätkee sen ruoikkoon tai niitylle. Se on ruskeapilkkuinen, vatsapuolen pilkut pienempiä kuin selkäpuolen. Taivaanvuohesta sen erottaa tanakamman ruumiinrakenteen perusteella. Kooltaan se on taivaanvuohen ja lehtokurpan väliltä: pituus 26–30 cm, siipien kärkiväli 45–50 cm ja paino 140–250 g. Kutsuääni on kyllästynyt gäääh. Soidinääni omituinen poukkoileva suhina.
Vanhin suomalainen rengastettu heinäkurppa on ollut 2 vuotta 11 kuukautta 8 päivää vanha. Suomessa oli rengastettu vain 49 heinäkurppaa vuoden 2004 loppuun mennessä.
Levinneisyys.
Heinäkurppa pesii Koillis-Euroopassa ja Luoteis-Venäjällä, ja talvehtii Afrikan sadekauden jälkeisillä ruohostomailla. Euroopan pesimäkannaksi arvioidaan 21 000–34 000 paria. Se on vähentynyt viime vuosina rajusti. Suomessa se on äärimmäisen uhanalainen. Pesintöjä ei havaita läheskään joka vuosi, mutta joitain soidintelevia yksilöitä havaitaan joka kevät. Syksyisin yleisempi, säännöllinen vieras erityisesti etelärannikon pitkäheinäisillä niityillä, pelloilla, lentokentillä ym. Maailman populaation kooksi arvioidaan 118 000–1 050 000 yksilöä. Sen kanta on maailmanlaajuisesti silmälläpidettävä.
Elinympäristö.
Rantaniityt ja muut kosteikot. Viihtyy niityn kuivemmassa osassa toisin kuin taivaanvuohi, joka mieluummin kahlaa vetisimmässä osassa.
Lisääntyminen.
Koiraat kokoontuvat ryhmäsoitimelle, ne käyvät kevätaamuina merkillistä soidintanssia, jossa ne pullistavat rintansa, levittävät pyrstönsä viuhkaksi ja tanssahtelevat hypähdellen välillä ilmaan. Samalla ne päästelevät erilaisia ääniä: puuskutusta ja kiljahteluja.
Ei pesi yhdyskuntina. Naaras huolehtii sekä pesän rakentamisesta, muninnasta, haudonnasta että poikasten hoidosta. Munia tulee 4, joskus 3 tai 5, maahan ruohikon sekaan kätkettyyn pesään. Haudonta-aika on 22–24 päivää. Poikaset ovat pesäpakoisia ja ne ovat lentokykyisiä 3–4 viikon iässä.
Ravinto.
Heinäkurppa syö kastematoja ja hyönteisiä, joita se kaivelee mudasta ja ruohonjuuritasolta.


Taivaanvuohi.
Taivaanvuohi ("Gallinago gallinago") on rantaniittyjen yllä määkivä lintu, joka tunnetaan paremmin äänensä kuin ulkonäkönsä perusteella.
Ulkonäkö ja koko.
Taivaanvuohi on 23-28 senttimetriä pitkä ja sen siipien kärkiväli on 39-45 sentimetriä. Sillä on pitkä, noin 7 senttimetrin pituinen nokka. Taivaanvuohella on lyhyet jalat ja se on ruumiinmuodoltaan pullea. Taivaanvuohi on yleisväritykseltään ruskeankirjava. Selässä sillä on vaaleita pitkittäisjuovia. Eroina heinäkurppaan taivaanvuohella on valkoinen vatsa sekä leveä ja vaalea siiven takareuna. Päässä on vaalea keskijuova erona jänkäkurppaan verrattuna.
Soidinlennossa taivaanvuohen jäykät uloimmat pyrstösulat värisevät linnun syöksyessä alas synnyttäen ilmanvastuksen voimasta mäkättävän "mähähähä..." -äänen. Toinen soidinääni on pitkä "tik-kot-tik-kot..." -sarja. Paetessa taivaanvuohi päästää voimakkaan "ätsh"-äänen.
Taivaanvuohesta tunnetaan 2 alalajia: nimialalaji "G. g. gallinago" ja läntinen "G. g. faroensis".
Levinneisyys.
Taivaanvuohia pesii Kanadassa, Yhdysvaltojen pohjoisosissa, Islannissa ja muualla Pohjois-Euroopassa sekä Venäjällä. Taivaanvuohi on muuttolintu, joka talvehtii etelässä, Euroopan linnut Etelä-Euroopassa ja Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Taivaanvuohet saapuvat maaliskuun lopulla ja huhtikuussa, ja lähtevät syysmuutolle heinäkuussa. Vetisillä rantaniityillä voi parhaaseen muuttoaikaan elokuussa tavata kymmenien yksilöiden hajanaisia parvia. Syysmuutto päättyy vähitellen loka–marraskuun aikana, ja muutamia yksilöitä voi jäädä yrittämään talvehtimista sulana pysyviin ojiin ja viemärien suistoihin.
Euroopan unionin alueella pesii lähes miljoona paria, joista koko Suomessa noin 100 000 paria. Maailman populaation kooksi arvioidaan 5,4–7,5 miljoonaa paria.
Taivaanvuohta metsästettiin paljon 1800-luvulla, muun muassa Carl Michael Bellmanin laulussa nautitaan eväsretkellä "Nyss skjuten beckasin".
Elinympäristö.
Taivaanvuohi pesii kosteikoilla, soilla ja järvien luhtaniityillä.
Lisääntyminen.
Naaras munii huhti-toukokuussa, ja joskus toisen kerran kesä-heinäkuussa, 4 munaa, joita se hautoo 18-21 vuorokautta. Molemmat emot osallistuvat poikasten hoitoon.
Ravinto.
Taivaanvuohi syö lieroja, nilviäisiä ja muita pikkueläimiä, sekä myös kasvinosia ja siemeniä.


Kapustarinta.
Kapustarinta ("Pluvialis apricaria") on kahlaajiin kuuluva ruskeanvärinen kurmitsalintulaji.
Koko ja ulkonäkö.
Selkä, siivet ja päälaki ovat kullanruskea-mustapilkulliset, kasvot, kaula ja rinta mustat ja värialueiden rajaa kiertää valkea raita. Jalat ovat harmaat. Nuori lintu ja talvipukuinen vanha lintu ovat hyvin samannäköisiä: vatsapuoli valkoinen, rinta ja yläpuoli ruskehtavan pilkulliset. Lennossa näkyvät valkoiset kainalot ja siiven yläpinnalla kapea valkoinen raita.
Ääni on haikea, mollissa soiva "tjyyh".
Vanhin suomalainen rengastettu kapustarinta on ollut 9 vuotta 11 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut hollantilainen vähintään 12 vuoden 9 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Kapustarinta pesii Euroopan pohjoisimmissa osissa muun muassa Lapissa ja Pohjois-Venäjällä sekä Grönlannissa ja Länsi-Aasian pohjoisosissa. Se talvehtii Etelä-Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa. Amerikassa on lähisukulaisia. Suomessa pesii 60 000-70 000 paria lähes koko maassa, painopisteen ollessa pohjoisen soilla. Euroopassa pesii noin ½ miljoonaa paria. Muuttolintu, joka saapuu keväällä huhtikuussa ja lähtee heinä–syyskuussa. Arktiset kapustarinnat muuttavat Suomen kautta toukokuun alkupuolella.
Lisääntyminen.
Pesä on vain kuoppa maassa. Muninta touko-kesäkuussa. Munia on 4, joita haudotaan noin 4 viikkoa. Poikaset ovat pesäpakoisia kuten kaikkien kahlaajien poikaset. Ne oppivat lentämään kuukauden vanhoina. Sukukypsä 2-vuotiaana.


Tundrakurmitsa.
Tundrakurmitsa ("Pluvialis squatarola") on keskikokoista hieman suurempi arktinen kahlaaja. Lajin nimesi Carl von Linné 1758.
Koko ja ulkonäkö.
Juhlapuvussa vatsapuoli nokasta peräaukkoon on musta, selkäpuoli harmaan pilkullinen, päälaki ja kylki valkoiset. Talvipuvussa muistuttaa kapustarintaa, josta sen erottaa ääni ja mustat kainalot. Pituus 25–30 cm, siipien kärkiväli 55–85 cm, paino 170–320 g. Ääni on tunnusomainen kolmitavuinen ’pyy–ii–ee’, joka poikkeaa kapustarinnan äänestä.
Vanhin rengastettu yksilö on ollut 14 vuotta 3 kuukautta vanha.
Levinneisyys.
Turndrakurmitsa pesii arktisilla saarilla ja rannikoilla Alaskasta ja Kanadasta Siperiaan. Euroopan puoleisella Venäjällä pesii noin 10 000 paria. Koko maailman populaation koko on noin 690 000 yksilöä. Lajin kanta on elinvoimainen. Talvehtii Argentiinassa (amerikkalaiset populaatiot), Britanniassa, Tanskassa, Pohjois-Afrikassa ja Välimerellä, osa Siperian linnuista jopa Australiassa. Venäjän pesimälinnut muuttavat Suomen yli touko–kesäkuun vaihteessa ja heinä-lokakuussa.
Elinympäristö.
Tundra-alueen rannat ja muut avomaat. Muuttoaikoina viihtyy etenkin lieterannoilla ja joskus kalliosaarilla.
Lisääntyminen.
Pesii maassa avoimilla alueilla. Pesii vain kerran kesässä. Munii neljä munaa, haudonta-aika on 26–27 päivää. Molemmat emot hautovat, ja haudonta voi alkaa ennen kuin munaluku on täysi. Se on sopeutuma arktisiin oloihin, jotta munat eivät jäätyisi. Poikaset ovat pesäpakoisia ja ovat lentokykyisiä noin kuukauden ikäisinä. Sukukypsä kaksi– tai kolmevuotiaina.
Ravinto.
Madot, hyönteiset, äyriäiset, nilviäiset ja muut pikkueläimet.


Keräkurmitsa.
Keräkurmitsa ("Charadrius morinellus") on pienikokoinen kahlaajalintu. Lajin nimesi ja kuvaili Carl von Linné 1758.
Koko ja ulkonäkö.
Keräkurmitsan rinta ja kylki ovat kuparinruskeita, selkäpuoli suklaanruskea. Leuan alla on selvä valkea nauha, alaperä on valkoinen. Mahanalus on musta. Jalat ovat keltaiset ja lyhyt nokka musta. Pituus on 20–26 senttimetriä, siipien kärkiväli 45–65 senttimetriä ja paino 85–140 grammaa.
Vanhin Suomesta löydetty rengastettu keräkurmitsa on ollut yli 8 vuotta vanha.
Levinneisyys.
Keräkurmitsa pesii tuntureilla Pohjois-Norjasta Itä-Siperiaan ulottuvalla vyöhykkeellä sekä vuoristoalueilla, kuten Alpeilla ja Skotlannin ylämaalla. Muualla Suomessa sitä tavataan muuttomatkoillaan. Suomessa pesii tuntureilla noin 2 000 paria. Euroopassa pesimäkanta on 18 000 – 40 000 paria. Maailman populaation suuruus on 49 000–210 000 yksilöä. Talvehtii Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä Marokosta Iraniin.
Elinympäristö.
Pesimäaikana keräkurmitsat pysyvät avotuntureissa, muuttomatkoillaan ne viihtyvät ruohikkoisilla mailla kuten niityillä, laitumilla ja viljapelloilla, talvehtimisalueet ovat arolla.
Lisääntyminen.
Keräkurmitsa tekee pesänsä painanteeseen paljaalle maalle, ja munii siihen 3 munaa. Kumpikin puoliso hautoo noin 3½ viikkoa, koiras aktiivisemmin. Poikaset ovat pesäpakoisia. Koiras yksin huolehtii niistä, ja ne ovat lentokykyisiä 4 viikon ikäisinä.
Hautovaa keräkurmitsaa on vaikeata havaita, sillä sen suojaväritys on tehokas ja pakoetäisyys minimaalinen: Se lähtee pakoon usein vasta jalan alta. Hautovaa lintua on usein mahdollista jopa kosketella sen siitä erityisesti häiriintymättä.
Ravinto.
Keräkurmitsat syövät hyönteisiä ja pieniä selkärangattomia.


Pikkutylli.
Pikkutylli ("Charadrius dubius") on kaupunkioloihin nopeasti sopeutumassa oleva pieni kahlaajalintu.
Koko ja ulkonäkö.
Pikkutyllillä on harmaanruskea selkä, valkea vatsa ja mustan ja valkean kirjava pää. Jalat ovat pitkät, nokka melko lyhyt ja kokonaan tumma. Silmän ympärillä on keltainen rengas. Lennossa siivellä ei erotu selvää valkoista juovaa. Pituus 15–18 cm, siipien kärkiväli 34–48 cm, paino 25–55 g. Tavallinen ääni on lyhyt 'piy'. Soidinlennossa lentää hitain siiveniskuin laajaa ympyrää ja ääntelee.
Vanhin suomalainen rengastettu pikkutylli on ollut vähintään 13 vuotta vanha. Se on samalla Euroopan vanhin pikkutylli.
Levinneisyys.
Pesii sopivilla alueilla makean veden äärellä Euraasiassa ja Pohjois-Afrikassa. Euroopassa pesii vähintään 66,000 paria, joista Suomessa noin 5000 paria. Muuttolintu, joka talvehtii Afrikassa. Saapuu keväällä huhti–toukokuussa, lähtee syksyllä elokuussa.
Elinympäristö.
Alun perin jokivarsilla, nykyisin myös sorakuopissa, raviradoilla, vetisillä laitumilla, varasto- ja satama-alueilla.
Lisääntyminen.
Pikkutylli munii paljaalle soramaalle yleensä neljä munaa, haudonta 22-28 päivää, molemmat emot hautovat. Poikaset ovat pesäpakoisia, ja lentävät 3–4 viikon ikäisinä.
Ravinto.
Pikkutylli syö matoja ja hyönteisiä.


Tylli.
Tylli ("Charadrius hiaticula") on kahlaajiin kuuluva rantalintulaji.
Koko ja ulkonäkö.
Tyllillä on harmaanruskea selkä ja siivet, valkea vatsa ja musta nauha kaulassa. Päässä on ruskea lakki, valkoinen otsa, musta naamio silmillä ja lyhyt oranssi-musta nokka. Jalat ovat oranssit. Lennossa siivellä näkyy valkoinen pitkittäisjuova. Pituus 18–20 cm, siipien kärkiväli 40–57 cm ja paino 40–80 g. Laji on saanut nimensä äänestään 'tyl-li'. Soidinlennossa koiras lentää matalalla ympyrää ja laulaa hiljaa.
Vanhin suomalainen rengastettu tylli on ollut 14 vuotta 1 kuukautta vanha. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen vähintään 20 vuoden 9 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Pohjois-Euraasia, Grönlanti, Islanti ja Luoteis-Kanada. Talvehtii Pohjois-Afrikassa tai Välimerellä. Eteläisimmmät pesijät Ranskassa ja Britteinsaarilla saattavat talvehtia pesimäseuduillaan. Euroopan pesimäkanta on noin 100 000 paria. Suomessa pesii rannikolla ja saaristossa sekä Pohjois-Suomessa myös sisämaassa. Suomen pesimäkanta on noin 10 000 paria. Saaristossa pesivien tyllien määrä on vähentynyt hälyttävästi. Muuttolintu, joka saapuu keväällä maaliskuun lopulla ja huhtikuussa, ja lähtee syksyllä heinä–syyskuussa. Arktiset tyllit muuttavat Suomen kautta toukokuussa.
Elinympäristö.
Avoimilla lyhytkasvuisilla tai paljailla rannoilla ja tulvaniityillä. Tunturi-Lapissa pesii myös palsasoilla. Etelä-Suomen rannikolla pesii myös täytemaa-alueilla ja muissa keinotekoisissa paikoissa. Muuttoaikoina tavataan varsinkin lietteisillä rannoilla.
Lisääntyminen.
Pesä tehdään maahan hyvin lyhyen kasvillisuuden alueelle tai paljaalle kalliolle tai soralle. Jos peto näyttää lähestyvän pesää, emo alkaa nilkuttaa kauemmaksi teeskennellen haavoittunutta, ja houkuttelee uhkaajan pois pesältä. Munia on 4, uusintapesissä 2–3, vanhemmat hautovat niitä vuorotellen yhteensä 23–25 päivää. Poikaset ovat pesäpakoisia, ja oppivat lentämään noin 25 päivää vanhoina.
Ravinto.
Tylli syö hyönteisiä ja muita pikkuötököitä. Pääasiallisena ravintona vedessä elävät selkärangattomat.
Nimi.
Nimi "tylli" on onomatopoeettinen eli se jäljittelee linnun ääntelyä. Nimitys vakiintui tarkoittamaan tätä lintua 1920-luvulla, sitä ennen niminä olivat mm. "rantasipi" ja "tyllikurmitsa".


Töyhtöhyyppä.
Töyhtöhyyppä ("Vanellus vanellus") on kurmitsojen heimoon kuuluva rantalintu, joka on tavallinen lauhkeassa Euroopassa ja jota esiintyy pesimäaikaan myös Aasian lauhkeilla alueilla.
Töyhtöhyyppä on muuttolintu ja lajin koko esiintymisalueella esiintyy muuton aikana suuria parvia. Talvehtimisalueet ovat Pohjois-Afrikassa, Pohjois-Intiassa ja Kiinassa. Muutto tapahtuu päiväsaikaan. Suomalaiset hyypät talvehtivat Länsi- ja Lounais-Euroopassa. Keväällä se on varhaisimpia muuttolintujamme, saapuen jo maaliskuun alusta alkaen. Syysmuutto alkaa jo varhain kesäkuussa, jolloin pesimättömät ja pesinnässä epäonnistuneet linnut muuttavat pikku parvina lounaaseen. Syysmuutto päättyy vähitellen, ja lokakuussa tavataan viimeiset muuttajat.
Suomessa pesivä hyyppäkanta on voimakkaasti taantunut. Yhtenä syynä taantumiseen ovat entistä voimaperäisemmät kevätpeltojen muokkaukset, jolloin pesät tuhoutuvat, sekä tehokkaan salaojituksen takia suojattomiksi jääneet peltoaukeat. Myös maapetojen, kuten ketun ja supikoiran, runsastuminen on vähentänyt pesintöjen onnistumisia. Rantaniittyjen ja entisten laidunmaiden umpeenkasvu ruovikoiksi ja pajukoiksi on vähentänyt lajin suosimaa lyhytkortista ruohostomaata.
Läntisimmät kannat, jotka pesivät alavilla alueilla, ovat kuitenkin yleensä paikkalintuja.
Töyhtöhyyppä on kahlaaja, joka pesii avoimilla matalakasvuisilla alueilla ja se myös suosii melko kosteita alueita. Se tekee pesän maahan ja munii 4 munaa. Haudonta kestää 4 viikkoa, sekä naaras että koiras hautovat. Pesäänsä ja poikasiaan laji puolustaa meluisasti ja hyökkäävästi suuriakin tunkeilijoita vastaan. Poikaset ovat pesäpakoisia ja oppivat lentämään noin kuukauden ikäisinä.
Töyhtöhyypän ravinto koostuu pääasiassa hyönteisistä, nilviäisistä, madoista ja muista pienistä selkärangattomista.
Suomen vanhin rengastettu töyhtöhyyppä on ollut 14 vuotta 4 kuukautta 5 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut tanskalainen 23 vuoden 7 kuukauden ikäinen hyyppä. Hyyppiä on metsästetty voimaperäisesti ainakin Tanskassa ja Ranskassa.
Suomen pesimäkanta käsitti noin 60 000 paria 1990-luvun lopulla. Euroopassa pesii vähintään miljoona paria töyhtöhyyppiä, joista Britteinsaarilla 190 000 - 240 000 paria.


Rupikonna.
Rupikonna ("Bufo bufo"), puhekielessä joskus rupisammakko tai korpisammakko, on konnalaji, jota tavataan lähes koko Euroopassa, Irlantia, Pohjois-Skandinaviaa ja joitakin Välimeren saaria lukuun ottamatta. Rupikonna esiintyy yleisenä Etelä- ja Keski-Suomessa, pohjoisessa harvalukuisempana. Rupikonna on Euroopan yleisimpiä sammakkoeläimiä ja se hyväksyy asuinpaikakseen hyvin monenlaiset ympäristöt metsistä puutarhoihin ja niittyihin. Rupikonna on Suomessa rauhoitettu laji.
Rupikonnan kuivassa ihossa on runsaasti nystyröitä, sen korvallisrauhaset ovat selvästi ulkonevat ja olemus on hyvin tanakka. Rupikonnan takajalat ovat lyhyemmät kuin sammakolla, koska rupikonna liikkuu pääasiassa kävellen. Selkäpuoli on väritykseltään yksisävyisen ruskea, vatsa taas on joko vaalea tai harmaaseen vivahtava.
Rupikonnan lisääntymiskausi alkaa heti horroksen jälkeen, jolloin konnat matkaavat yleensä samalle paikalle, jossa ovat itse syntyneet. Munat lasketaan 3–6 metriä pitkäksi "kaksiriviseksi helminauhaksi". Nauhat naaras munii vesikasvien ympärille. Poikaset kuoriutuvat 8–12 vuorokauden kuluttua. Koiras on sukukypsä kolmivuotiaana ja naaras vuotta myöhemmin. Rupikonna saattaa elää jopa 40-vuotiaaksi.
Rupikonna liikkuu lähinnä hämärän ja pimeän aikaan. Rupikonnalle tyypillistä on myös paikkauskollisuus. Päivät rupikonna viettää tietyssä vakiokolossaan, ja öisin se kiertää vakiopolkuaan ruokaa etsimässä. Häirittynä konna laskee päänsä alas ja nostaa takaruumiinsa ylös, jolloin se näyttää paljon todellista suuremmalta. Samalla se saattaa erittää iholleen maitomaista limaa.
Rupikonnan horros alkaa syys-lokakuussa ja päättyy huhti-toukokuussa. Se talvehtii sekä maalla että vedessä. Sen ruumiinlämpö voi laskea alle nollan asteen. Eläimen hengitys on erittäin vähäistä ja elintoiminnat miltei pysähtyvät talven ajaksi.


Viitasammakko.
Viitasammakko ("Rana arvalis") on hoikka eurooppalainen sammakkoeläin.
Levinneisyys.
Viitasammakko on sammakkoa itäisempi laji. Se esiintyy Suomessa Metsä-Lappiin asti, pohjoisin löytö Inarista, Euroopassa esiintymisalueen länsiraja kulkee Ranskan pohjois-osien tienoilla, puuttuu kokonaan esimerkiksi Britteinsaarilta. Keski-Suomessa se on paikoin jopa sammakkoa runsaslukuisempi. Viitasammakko on rauhoitettu.
Tuntomerkit.
Viitasammakko muistuttaa suuresti sammakkoa, mutta on sitä hoikkarakenteisempi. Sen yleisväri ruskea, iho sileä. Sen suippo kuono kaartuu sivulta katsoen loivemmin alaspäin kuin sammakolla, edestäpäin kuono on kapeampi kuin sammakolla. Takaraajan sisimmässä varpaassa kova, kölimäinen kyhmy. Vatsan keskiosa yleensä vaalea ilman marmorikuviointia. Se liikkuu maalla loikkien, täysikasvuiset viitasammakot jopa metrin välejä, poikasetkin jopa yli puolen metrin hyppyjä. Koiraat voivat olla naarasta vankempia ja suurempia. Täysikasvuinen viitasammakko on 6–7 senttiä pitkä eli pienempi kuin täysikasvuinen sammakko.
Lisääntyminen.
Etelä-Suomessa kutu huhtikuun lopussa tai toukokuun alussa, Keski- ja Pohjois-Suomessa touko-kesäkuussa. Mätimunat se laskee 2–3 ryhmään, ja niitä on 600–2 000 naaraan koosta riippuen. Kuturyhmä jää pohjan tuntumaan.
Viitasammakon ääni on pulputtava. Kun koiraiden kutuvire on korkeimmillaan, saattaa syntyä ”kuorolaulantaa”, jossa innokkaimpien ääni kiihtyy muistuttamaan kaukana haukkuvan koiran ääntä. Jotkut viitasammakkokoiraat muuttuvat kutuajaksi sinertäviksi, joka johtuu imusuoniston onteloihin kertyvistä verisoluista.
Se on lisääntymiskykyinen 3–4 vuoden ikäisenä. Sen elinikä on noin 8–10 vuotta.
Vastakuoriutunut nuijapää noin 3 mm pitkä, juuri ennen muodonvaihdosta noin 3–4 cm. Nuoret sammakot ovat noin 1 cm mittaisia. Ensimmäisenä kesänään ne saavuttavat runsaan kahden sentin pituuden, toisena yli 3 cm ja kolmantena 4 cm:n pituuden.
Ravinto.
Viitasammakko syö kärpäsiä, kovakuoriaisia, hämähäkkejä ja pieniä nilviäisiä. Myös etanat kuuluvat viitasammakon ruokavalioon. Nuijapäät syövät leviä ja muuta kasvisravintoa.
Elintavat.
Tapaa varmimmin räme- ja aapasoilta, merenlahtien ja järvien rantamilta, joskus myös soistuneilta metsämailta ja metsistä etenkin ojista. Pienissä lammissa ja ojien varsilla saattaakin tavata runsaimpia kantoja. Viitasammakko on paikkauskollinen laji eikä lähde kauaksi kutuvetensä lähistöstä. Viitasammakko vaatii kosteampaa ympäristöä kuin sammakko.
Viitasammakko aloittaa talvihorroksen jo syyskuussa. Perämeren rannoilta viitasammakoita on löydetty syysmyöhään rantakivien alta. Se horrostaa ilmeisesti vedessä. Joskus viitasammakoita on löytynyt talvella kalastajien pyydyksistä. Viitasammakko ei väistä ihmistä yhtä herkästi kuin rupikonna ja sammakko.


Sammakko.
Sammakko eli tavallinen sammakko ("Rana temporaria") on aitosammakoihin kuuluva yleinen sammakkolaji.
Levinneisyys.
Sammakko on yleisin Suomen sammakkoeläimistä. Sitä tavataan koko maassa pohjoisin Lappi mukaan luettuna. Sammakko on yleinen myös Euroopassa, lukuun ottamatta Pyreneiden niemimaata, Italiaa ja Balkanin niemimaan eteläosia.
Mutta pitää muistaa että sammakon kutukin on rauhoitettu.
Koko ja ulkonäkö.
Koiras on 6–8 cm pitkä, naaras kookkaampi, noin 9 cm. Poikasena koiras on n. 1–5 cm.
Sammakolla on ulkonevat silmät, mutta ei korvia. Iho on paljas ja sileä ja se tuntuu kylmältä.
Väritys on vaihteleva, mutta useimmiten selkä on tummalaikkuinen ja ruskea vivahtaen vihreään tai punaiseen. Vatsapuoli on vaaleampi, vatsan keskiosassa esiintyy marmorikuviointia.
Silmästä taaksepäin alaviistoon kapeneva juova on tumma. Kuono on päältä katsoen tylppä ja sivulta kärjestään jyrkästi alaspäin kaartuva. Viitasammakosta sammakon erottaa siitä, että sisimmän takavarpaan alapinnalla on pehmeä, vaaleanvärinen kyhmy.
Elinympäristö.
Sammakot viihtyvät parhaiten kosteassa ympäristössä ja niiden lisääntymisen edellytyksenä on aina vesi. Veden laatu ei ole kovin merkityksellinen; kutupaikoiksi käyvät yhtä hyvin järvien rannat, rehevät lammet tai jopa hitaasti virtaavat purot. Myös ojat ovat hyviä kutemispaikkoja.
Yölämpötilojen laskiessa syksyllä nollan tuntumaan sammakot lopettavat syömisen ja vaeltavat talvehtimispaikkaan. Kesällä kerätyn vararavinnon turvin sammakon on selviydyttävä talvesta ja seuraavan kevään kutupuuhista. Sammakot talvehtivat horrostamalla ojien, järvien ja merenlahtien pohjamudissa, kaivoissa tai kaivannoissa. Jotkut yksilöt horrostavat myös kuivalla maalla tai muissa kuivemmissa paikoissa. Viimeksi mainituissa on riski paleltumiseen, jos suoja ei ole tarpeeksi syvä. Tällöin sammakko on altis kuivumiselle, mikä vie konnasta hengen. Usein hyvästä talvehtimispaikasta voi löytää kymmeniä, jopa satoja yksilöitä. Talvihorroksen aikana sammakko liikuttelee itseään ajoittain ja tekee lyhyitä uintipyrähdyksiäkin, ellei nuku kuivalla maalla.
Lisääntyminen.
Sammakot lisääntyvät munimalla. Lisääntyminen tapahtuu eri seuduilla eri aikaan, ajoittuen kuitenkin huhti-kesäkuulle.
Kutupaikaksi kelpaavat ojat ja lammikot. Koiraat odottelevat naaraita kutupaikoilla suurin joukoin ja houkuttelevat niitä kurnuttamalla. Naaras munii veteen mätimunia, joiden päälle naaraan selässä oleva koiras laskee siemennesteen. Lisääntyminen tapahtuu ulkoisesti. Naaras voi munia jopa parisen tuhatta mätimunaa. Mätimunat turpoavat muninnan jälkeen ja nousevat pintaan yhtenäisenä, hyytelömäisenä massana. Se kehittyy rypälemäiseksi, ja laajenee, kun munien ympärillä oleva hyytelö imee vettä. Munista kuoriutuu poikasia, joita kutsutaan - ulkonäön perustella - nuijapäiksi. Lämpimissä pintavesissä munat kehittyvät nopeammin. Myös toukkien kehitysnopeus riippuu suuresti veden lämpötilasta. Toukalle kehittyvät ensin takaraajat ja vasta sitten eturaajat. Pyrstö surkastuu vähitellen. Kudun kehittyminen sammakoksi kestää noin kymmenen viikkoa. Sammakko on sukukypsä noin neljän vuoden ikäisenä ja voi elää jopa 15-vuotiaaksi.
Ravinto.
Sammakko syö hyönteisiä, matoja, etanoita, kotiloita, hämähäkkieläimiä ja pieniä kaloja, joita se pyydystää tahmeapintaisella kielellään. Toukat eli nuijapäät syövät levää, bakteerimassaa ja paikoilleen kiinnittyneitä pikkueläimiä. Sammakolle kelpaavat myös raadot, mutta se syö niitä vain ääriolosuhteissa.


Mölysammakko.
Mölysammakko ("Pelophylax ridibundus", aiemmin "Rana ridibunda") on suurikokoinen ja kovaääninen sammakkolaji, jota on tavattu myös Suomessa.
Se on yleisväriltään vihreä ja tummatäpläinen, ja voi kasvaa 15 senttimetriä pitkäksi, mikä tekee siitä Euroopan suurimman sammakkolajin. Naaras on koirasta kookkaampi. Tavallisesta sammakosta poiketen koirailla on kaksi äänirakkoa, jotka sijaitsevat suunpielissä. Toukat eli nuijapäät ovat harmaanvihreitä ja 6–8,5 senttimetriä pitkiä.
Lajin elinympäristöä ovat seisovat ja hiljaa virtaavat vesistöt. Mölysammakot viihtyvät aikuisinakin vedessä rantaruovikoiden suojassa.
Niille on ominaista joukkokurnuttaminen suurissa ryhmissä. Laji kutee kesäkuun puolivälissä. Naaras voi munia kerralla jopa 2 000 munaa, jotka se kiinnittää vesikasveihin vähän vedenpinnan alapuolelle. Nuijapäävaihe kestää kolmesta neljään kuukautta. Mölysammakko on aktiivinen sekä päivällä että hämärän aikaan, ja se talvehtii vesien pohjamudissa marraskuusta huhtikuuhun. Mölysammakko syö samaa kuin muutkin sammakot: matoja, hyönteisiä, toukkia, kotiloita ja muita selkärangattomia. Suurikokoisimmat yksilöt voivat syödä herhiläisiä, kalanpoikasia, muita sammakoita ja jopa pieniä lintuja.
Mölysammakko esiintyy lähes koko Euroopassa, pohjoisinta Skandinaviaa lukuun ottamatta. Virossa ja Etelä-Ruotsissa se on yleinen. Lajia tavataan myös Aasian lauhkealla vyöhykkeellä, Venäjän kautta Kiinaan ja Japaniin ulottuvalla alueella.
Mölysammakkoa tavattiin vuosina 1937–1960 Suomessakin Helsingin Vanhankaupunginlahdella ja myös Porvoossa Porvoonjoen suun suistoalueella. Äänekkäästi kurnuttavat sammakot häiritsivät rannoilla mökkeileviä ihmisiä. Viimeinen mölysammakko ammuttiinkin Suomen luonnosta vuonna 1960, ja sen jälkeen lajista ei tehty Suomessa havaintoja vuosikymmeniin. Mölysammakon lienee joku tuonut tänne ja mahdollisesti vesien saastuminen pilasi sen elinmahdollisuudet.
Vuonna 2008 lintuharrastajat havaitsivat mölysammakoita Turun Ruissalossa. Laji on runsastunut nopeasti uudella elinpaikallaan ja on levinnyt muutamassa vuodessa jo Turun naapurikuntiinkin.


Kestilä.
Kestilä on vuosina 1867–2008 toiminut entinen Suomen kunta, joka sijaitsi Pohjois-Pohjanmaan maakunnan kaakkoisosassa. Vuoden 2009 alussa siitä tuli osa kuntaliitoksessa Piippolan, Pulkkilan ja Rantsilan kanssa muodostettua Siikalatvaa.
Ennen kuntaliitosta Kestilän väkiluku oli ja sen pinta-ala oli  km², josta  km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km². Kestilän naapurikuntia olivat Piippolan, Pulkkilan ja Rantsilan ohella Kajaani, Liminka, Muhos, Pyhäntä ja Vaala.
Maantiede.
Kainuun keskukseen Kajaaniin on Kestilästä matkaa 90 km ja Pohjois-Pohjanmaan pääkaupunkiin Ouluun 92 km. Ennen kuntaliitosta kunta kuului Siikalatvan seutukuntaan yhdessä Haapaveden, Piippolan, Pulkkilan, Pyhännän ja Rantsilan kanssa.
Kestilä sijaitsee Siikajoen latvavesillä. Kirkonkylän sekä Hyvölänrannan, Mäläskän, Leiviskänrannan, Pihkalanrannan ja Väyrylänsaaren kylien asutus ja maatalous on keskittynyt Siikajoen ja sen haarojen varsille. Erityisesti itäinen Kestilä on kuitenkin kolmen luonnonmaatieteellisen alueen – Pohjanmaan rannikkomaan, Suomenselän suomaan ja Vaara-Suomen – välissä, ja kunnan itäisin kylä Järvikylä muistuttaakin jo kylärakenteeltaan Itä-Suomea.
Kestilän merkittävimmät vesistöt ovat Siikajoki ja sen sivuhaarat Neittävänjoki ja Mulkuanjoki. Suuria järviä alueella ei ole. Tärkeimmät järvet ovat kirkonkylän läheisyydessä sijaitseva Kangasjärvi ja Järvikylän Mulkuanjärvi. Myös osa Uljuan tekojärvestä kuuluu Kestilään. Oulujärvi sijaitsee lähialueella Vaalan ja Kajaanin puolella.
Väestö.
Kestilässä asukasluku on laskenut 1950-luvulta lähtien. Voimakkainta lasku oli 1960-luvun lopussa. Suurimmillaan asukasluku oli noin 4 000 henkeä.
Liikenneyhteydet.
Kirkonkylä on seututeiden 800 ja 822 risteyksessä. Lähin rautatieasema on Vaalan rautatieasema, jonne on matkaa 42 km. Lähimmälle valtatielle (nro 4) matkaa on 24 km. Lähin lentoasema on Oulun lentoasema Oulunsalossa.
Historia.
Kestilän vaakunaan on kuvattu hopeisina punaisella pohjalla olevat puulusikat, jotka viittaavat nimen lisäksi kestikievareihin, joissa vieraita ennen kestittiin ja majoitettiin. Pitäjän nimi on kuitenkin peräisin Kestin suvusta, joka on ollut paikkakunnalla jo ainakin 1600-luvun alusta.
Meri lainehti 7 000–8 000 vuotta sitten Kestilän kohdalla. Nykyisin yli 100 metriä merenpinnan yläpuolella olevat paikat ovat näkyvissä. Tältä ajalta on kivikautisia löytöjä useista asuinpaikoista ympäri pitäjän. Kampakeramiikastaan tunnetut Säräisniemen asuinpaikat ovat myös lähellä.
Kestilän alueella asui aikanaan saamelaisia. Tämän jälkeen rannikon asukkaat kulkivat Siikajokea pitkin latvavesien kalaisille järville. Kestilän tienoo sai vakituisen asutuksen 1500-luvulla, kun Ruotsin kruunun asutuspolitiikka suosi pohjoisen asuttamista ja samalla maan valtaamista venäläisiltä. Suurin osa varhaisista tulijoista oli Savosta.
Vuoden 1580 tienoilla Kestilässä oli puolenkymmentä taloa, jotka kuitenkin tuhottiin pitkässä vihassa. Isostavihasta ja muista vastoinkäymisistä huolimatta 1700-luku oli voimakasta väestönkasvun aikaa. Niinpä 1800-luvulle tultaessa väki oli kolminkertaistunut Siikajokilaakson seurakunnissa, eli väestönkasvu oli selvästi nopeampaa kuin maassa keskimäärin. Uuden vuosisadan alkupuolella väestönkasvu hidastui, mutta elpyi uudelleen vuosisadan puolivälissä. Tilapäistä takaiskua merkitsivät 1860-luvun nälkävuodet. Uuteen kunnallishallintoon siirryttiin Siikajokilaaksossa vuonna 1867, Kestilässä ensimmäisenä. 1900-luvulle tultaessa väkeä oli jo 2 000 henkeä.
Enimmillään asukasluku oli 1950-luvulla, jolloin Kestilässä asui lähes 4 000 henkeä. Ruotsiin muutto 1960–70-luvuilla oli voimakkain suonenisku väestönkehitykselle. Muun maaseudun tapaan väkeä on sen jälkeenkin muuttanut leivän perässä Etelä-Suomeen ja Pohjois-Suomen kaupunkeihin.
Vanhastaan Kestilässä oli kaksi maakirjakylää: Kestilä ja Mulkua. Edelliseen luettiin nykyisistä kylistä kirkonkylän lisäksi Leiviskänranta, Mäläskä, Pihkalanranta ja Väyrylänsaari sekä osa Hyvölänrantaa. Osa viimeksi mainitusta sekä Järvikylä luettiin kuuluviksi Tavastkenkään, joka oli ennen Piippolaan, sittemmin Pyhäntään kuuluva kylä.
Seurakuntana Kestilä kuului Siikajokilaakson kanssa ensin Salon eli Saloisten seurakuntaan, jonka kappeliksi perustettiin latvavesille "Siikasavo". Tämän jälkeen Kestilän alue kuului Siikajoen seurakuntaan Pulkkilan kappelina, sitten Piippolan emäseurakuntaan omana kappelinaan vuodesta 1845, kunnes Kestilä itsenäistyi omaksi kirkkoherrakunnaksi vuonna 1871. Kestilä sai oman kirkon 1855. Vuoden 2006 alussa Kestilän seurakunta yhdistyi Piippolan, Pulkkilan ja Pyhännän seurakuntien kanssa Siikalatvan seurakunnaksi.
Elinkeinoelämä.
Kestilä on maaseutuvaltaista aluetta. Maatiloja on noin 120 kpl. Suurimmat työnantajat ovat Kestilän kunta ja Kestilän vankila.
Kestilän suurin teollisuuslaitos oli Eko-Turbo Uusiorengas Oy, joka kuitenkin tuhoutui tulipalossa heinäkuussa 2005. Tilalle ei ole syntynyt merkittävää teollisuutta.
Koulutus.
Kestilässä toimii nykyään yksi 1.–9. luokkien koulu. Viimeisinä kyläkouluina lakkautettiin vuonna 2003 Hyvölänrannan koulu ja vuonna 2004 Mäläskän ja Väyrylän koulut. Toisen asteen ammatillista koulutusta on ollut vielä 1980-luvun lopussa. Lähimmät lukiot ovat Pulkkilassa ja Vaalassa, jossa valtaosa kestisistä lukiolaisista opiskelee. Lähimmät ammattioppilaitokset ovat Piippolassa ja Vaalassa. Kestilän kunta ylläpitää Vaalan kunnan kanssa Oulujärven kansalaisopistoa.
Tapahtumia.
Kestilän tapahtumista merkittävimpiä ovat helmikuussa järjestettävä Suomen toisiksi vanhin jokavuotinen hiihtokilpailu Laskiaishiihdot sekä heinäkuussa järjestettävä kotiseututapahtuma Kestilä-päivät.
Urheilu ja liikunta.
Kestilän Kisa-Veikot on kunnassa toimiva urheiluseura. Perinteisesti lajeja ovat olleet yleisurheilu, pesäpallo ja hiihto.


Vaala.
Vaala (vuoteen 1954 "Säräisniemi") on Suomen kunta, joka sijaitsee Kainuun maakunnan länsiosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Vaalan naapurikunnat ovat Kajaani, Liminka, Muhos, Paltamo, Puolanka, Siikalatva ja Utajärvi. Kunnan suurimpia työnantajia on Pelson vankila, jossa on 140−145 työpaikkaa.
Oulujoki alkaa Vaalan keskustan länsipuolelta. Puolet maan neljänneksi suurimmasta järvestä, Oulujärvestä, sijaitsee Vaalassa. Järvessä oleva Manamansalon saari on nykyisin voimakas matkailukeskittymä. Rokuan kansallispuisto sijaitsee kunnan länsiosassa. Entisestä kuntakeskuksesta Säräisniemeltä löytyvät vanha Säräisniemen kirkko ja Säräisniemen kotiseutumuseo.
Historia.
Vaalan seutu on Kainuun vanhimpia asuinalueita. Kivikautisia asuinpaikkoja on löydetty mm. Järvikylän ja Nimisjärven alueelta. Säräisniemen Sillankorvan asuinpaikan löydöt ovat antaneet nimen eräälle kampakeramiikan ryhmälle, Säräisniemen keramiikalle.
Alue asutettiin vakinaisesti 1500-luvun puolimaissa. Asutuksen etenemistä hidastivat 1500-luvun lopun sodat ja kylät alkoivat kasvaa vasta Täyssinän rauhan jälkeen 1595. Maanviljelys edistyi 1600-luvulla nopeasti ja vähitellen myös tervanpoltto alkoi yleistyä. 1700- ja 1800-luvulla taloudellinen kehitys oli vakaata. Uutta viljelyalaa saatiin mm. soita kuivaamalla. Karjatalouden kehitystä nopeutti 1904 perustettu Veneheiton osuusmeijeri.
Seutu kuului aluksi Paltamon seurakuntaan. Vuonna 1779 Säräisniemi perustettiin Paltamon kappeliksi ja omaksi seurakunnaksi se erotettiin 1864. Säräisnimen puukirkon rakensi Jaakko Suonperä 1779-1781. Vuonna 1907 Säräisniemeen kuuluneet Saaresmäki ja Vuolijoki muodostivat yhdessä Vuottolahden kylän kanssa Vuolijoen seurakunnan. 1950-luvun alussa Vaalan alue Utajärven Niskankylästä ja osa Paltamon Paltaniemen kylää siirrettiin hallinnollisesti Säräisniemen kuntaan. Vaalan kylä tuli uuden kunnan keskukseksi vuoden 1954 alussa, jolloin myös kunnan ja seurakunnan viralliseksi nimeksi tuli Vaala. Seurakunnan pääkirkko valmistui kunnan keskustaan 1963.
Vaalan asukasluku kasvoi 1900-luvun alkupuolella nopeasti. Vuonna 1920 asukkaita oli 3495 ja 1960 jo 7493. 1960-luvulla väestönkehitys kääntyi laskuun, ja se pysähtyi hetkeksi vasta 1980-luvulla. Vuonna 1985 asukkaita oli 4725. Kunnan asukasluku kääntyi laskusuuntaan uudelleen 1990-luvulla ja vuonna 2011 asukkaita oli 3360.
Luonto.
Vaala on maisemiltaan loivasti kumpuilevaa metsää ja suomaata, jolle antavat vaihtelua Oulujärvi ja Oulujoki.
Kallioperä on pääasiassa graniittia ja graniittigneissiä. Yleisimmät maalajit ovat moreeni ja hiekka, jotka ovat kuitenkin laajoilla alueilla turpeen peitossa. Kunnan länsiosaa hallitsee Rokua, joka jäätikköjokien, aallokon ja tuulen toiminnan tuloksena syntynyt muodostumakompleksi. Oulujoen eteläpuolelta saapuva harjujakso kaartuu Rokuan kautta Säräisniemelle ja edelleen Manamansalon saarelle. Korkeuserot ovat Vaalan alueella vähäiset, sillä maanpinnan keskimääräinen korkeus on vain 100-150m. Rokuan korkeimmat kohoumat kunnan puolella yltävät runsaaseen 180 m. Suot peittävät noin puolet kunnan maa-alasta. Soista on laajin naapurikuntienkin alueelle ulottuva Pelson suo. Rumalan ja Kuvajan suoalue kuuluu Siikalatvan puolelle ulottuvaan soidensuojelualueeseen.
Kunnan kaakkois- ja itäosien maisemaa hallitsee Oulujärvi, jonka suurimpia Vaalan alueelle jääviä selkiä ovat Niskanselkä, Haiskinselkä, Ykspistonselkä ja Laiskanselkä. Suurimpia saaria Manamansalo ja Kuostonsaari. Tärkein joki Vaalankurkusta alkava Oulujoki. Oulujokeen yhtyy koillisesta Kutujoki, jonka suurimpia latvajärvi on Otermajärvi ja Paatinjärvi. Rokuanjärven vedet virtaavat Rokuanojaa myöten Siikajoen sivujokeen Neittävänjokeen.
Liikenneyhteydet.
Vaalan keskustaa etelään päin nähtynä.
Vaalan kirkonkylä sijaitsee Oulu–Kontiomäki-rautatien varrella ja valtatien 22 välittömässä läheisyydessä. Puolangalle ja Kestilään johtava seututie 800 risteää valtatien kanssa keskustaajaman koillispuolella, ja jatkuu luoteeseen ja lounaaseen aluksi pitkin Oulujärven länsirantaa. Toisin kuin muissa valtatien 22 varrella sijaitsevissa kuntakeskuksissa, valtatien liikenne ei kulje Vaalassa keskustaajaman lävitse.
Valtatietä 22 kulkevat linja-autovuorot pysähtyvät valtatien varressa Matkahuolto-pisteenä toimivalla ABC-huoltoasemalla sekä keskustaajamassa linja-autoasemalla. Pikavuoroyhteyksiä on Ouluun, Kajaanin kautta Joensuuhun ja Kajaanin sekä Kuopion kautta Helsinkiin.
Vaalan rautatieasemalla pysähtyvät kaikki Iisalmi–Oulu-reittiä kulkevat henkilöjunat. Junat kulkevat Oulun kautta Rovaniemelle sekä Kajaanin ja Pieksämäen kautta Kouvolaan, josta on yhteys Helsinkiin.
Aiemmin myös Oulujärvi sekä Oulujoki olivat merkittäviä liikenneväyliä. Koskenlaskijasuvun omistaman Lamminahon talon pihapiiri 1800-luvun alkupuolen päärakennuksineen, monine muine rakennuksineen ja irtaimistoineen kuvastaa Oulujokea tervaveneiden ja matkailijoidenkin reittinä.
Uskonnolliset yhteisöt.
Vaalassa toimii evankelisluterilainen Vaalan seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii herännäisyys sekä vanhoillislestadiolaisuus, jolla on paikkakunnalla Vaalan rauhanyhdistys. Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva Vaalan helluntaiseurakunta.


Kissa.
Kissa eli kesykissa tai kotikissa ("Felis catus", aiemmin "Felis silvestris catus") on metsäkissasta ("Felis silvestris") polveutuva ja kissaeläinten ("Felidae") heimoon kuuluva kesy nisäkäslaji.
Kissapopulaatioita kesyyntyi ehkä jo heti maatalouteen siirtymisen jälkeen. Kissa ei ole pelkästään kotilemmikki, vaan maalla ja etenkin maatiloilla kissoista on paljon hyötyä hiirien, rottien ja muiden tuholaisten pyydystäjinä. Kissat leikkivät mielellään, varsinkin nuorina, mutta harjoittelevat aikuisinakin leikkimällä saalistusta. Kissa on siisti eläin: se oppii helposti tekemään tarpeensa hiekkalaatikolle ja pitää itsensä puhtaana nuolemalla turkkinsa. Tyytyväisen kissan sanotaan kehräävän eli hyrisevän. Kissat voivat kehrätä myös hermostuneina, loukkaantuneina tai esimerkiksi tappelun jälkeen alistumisen ja hyväntahtoisuuden merkiksi. Kissa voi oppia erilaisia temppuja kuten koirakin, esimerkiksi istumaan tai seisomaan takatassuillaan. Joskus tosin kissa saattaa hyvin tietää mitä siltä odotetaan, mutta valitsee itse toisin.
Kissat elävät tavallisesti 14–20-vuotiaiksi, mutta hyvin hoidettuna ja asianmukaisesti ruokittuna yli 20 vuoden ikä ei ole poikkeuksellinen. Vanhimmaksi elänyt kissa oli kuollessaan 38-vuotias ja 3 päivän ikäinen. Tällä hetkellä vanhimman kotikissan uskotaan olevan 39-vuotias.
Leikatut kissat, etenkin urokset, elävät kauemmin kuin leikkaamattomat, jos ne ulkoilevat. Kaikki ulkoilevat kissat steriloidaan tai kastroidaan, jos halutaan välttää ei-toivottujen pentueiden syntyä.
Kissalle voi allergisoitua, mikä johtuu sekä kissan syljestä, hilseestä, virtsasta ja ulosteesta, mutta vastoin yleistä harhaluuloa ei kissankarvoista. Lisäksi kissanhiekkaan lisätty hajuste saattaa aiheuttaa allergiaoireita. Kissa-allergisten määrä on läntisen Euroopan maissa yleensä yhtä suuri tai vähän suurempi kuin koira-allergisten määrä.
Fysiologia.
Kissa on lihansyöjä, joka saalistaa erityisesti hiiriä ja myyriä.
Kissa on lihansyöjä. Lihasta saa muun muassa tauriinia, joka on välttämätön ravintoaine kissalle. Sitä ei saa riittävästi kasveista eikä kalasta. Kissa kykenee käyttämään rasvaa energiakseen tehokkaammin kuin ihminen, eikä korkeakaan rasvaprosentti ole kissalle haitaksi. Kissa saa pienriistalla eläessään lähes kaiken tarvitsemansa nesteen ravinnostaan. Esimerkiksi hiiressä on vettä noin 70 % sen painosta. Tästä syystä esim. pelkästään kuivaruoalla ruokittu kissa saattaa juoda aivan liian vähän, mikä voi johtaa terveysongelmiin, kuten virtsakiteisiin tai -kiviin, taikka ummetukseen. Erityisesti heikkolaatuinen kuivaruoka voi sairastuttaa kissan. Monet kissat voivat saada maitoravinnosta ruoansulatuselimistön vaivoja, sillä ne voivat olla laktoosi-intolerantteja. Jotkut kissat ovat allergisia kalalle, jotkut esimerkiksi naudanlihalle.
Terve kissa osaa säädellä syömistään eikä liho ylensyönnin takia, paitsi jos se syö ajankulukseen virikkeettömässä ympäristössä tai on herkkä lihomaan steriloinnista johtuvien hormonimuutosten seurauksena. Kissaa voi pitää lihavana, mikäli sen kylkiluita ei tunne kyljestä tunnusteltaessa tai sivulta päin katsottaessa ei voi erottaa kissalle ominaista tiimalasin muotoa. Vapaasti ulkoilevan kissan turkki on kuitenkin yleensä niin paksu, ettei tiimalasin muotoa näy.
Kissan ruumiinlämpö on noin 38–38,5 astetta, ja sen syke on noin 120–170. Kotikissan vartalo on suhteellisen pieni, se on korkeintaan 80 cm pitkä ja 30 cm korkea.
Kissalla on notkea selkäranka ja kapea rinta sekä lantio. Häntäänsä se käyttää tasapainoiluun ja kommunikointiin.
Kissa merkitsee reviiriä hankaamalla ihmisiä ja paikkoja. Kissan suupielissä sijaitsevat hajurauhaset, joista erittyvä feromoni on kissan keino merkitä reviiri. Kissalla on hajuelimiä myös korvien, kaulan ja niskan seutuvilla sekä polkuanturoissa. Tassuista jää hajujälki aina kun kissa raapii esimerkiksi puuta kynsiään teroittaessa. Anaalirauhasten avulla kissa jättää tuntomerkkinsä ulostaessa. Anaalirauhaset voivat joillakin aiheuttaa ongelmia, jos ne eivät tyhjene normaalisti ulosteen päälle. Tällöin anaalirauhaset tulisi tyhjentää käsin, jotta ne eivät tulehtuisi ja aiheuttaisi kipua kissalle.
Kissan karvanlähdöstä voi olla haittaa yleensä noin 8–15 vuotiaille lapsille. Oireita voi olla esimerkiksi ihottuma tai joissain tapauksissa ihoon voi tulla paukamia. Kissan pentukarva saattaa ärsyttää nuorten, 8–15-vuotiaiden lasten ihoa.
Paino.
Kissat painavat yleensä 2,5–7 kg. Jotkut kissarodut, kuten maine coon, voivat painaa yli 11 kg. Myös hyvin pieniä, alle 1,8 kg painavia kissoja on tavattu.
Ylipainoinen maatiaskissa voi painaa yli 10kg.
Runko.
Kissalla on seitsemän kaulanikamaa, kuten kaikilla nisäkkäillä, 13 selkänikamaa (ihmisellä 12), seitsemän lannenikamaa (ihmisellä viisi) sekä kolme ristiluuta muodostavaa ristinikamaa. Kissojen värit ja kuviot määräytyvät perimän mukaan.
Hampaat.
Kissalla kuuluu olla tasapurenta. Maitohampaat irtoavat kun pysyvät hampaat alkavat työntyä esiin. Kissan maitohampaat vaihtuvat pysyviin hampaisiin 4–5 kuukauden iässä. Yleensä hampaat irtoavat itsestään. Hammaskiveä voi kehittyä jo nuorellekin kissalle. Se näkyy ruskeana tai kellertävänvihreänä muodostumana hampaiden pinnassa. Hammaskiveen liittyy usein pahanhajuinen hengitys ja ikenet saattavat olla tulehtuneet.
Aistit.
Kissan silmä kirkkaassa valossa, pupilli viiruna.
Kissan aistit soveltuvat hyvin saalistukseen. Kissoilla ovat erinomaiset kuulo-, näkö-, maku- ja tuntoreseptorit. Kuulo- ja hajuaisti ovat huomattavasti ihmisen aisteja tarkemmat, mutta makuaisti on heikompi.
Kissa ei näe täysin pimeässä, mutta kissan silmän verkkokalvolla on valoa heijastava alue ("Tapetum lucidum"), joka heijastaa valoa ja parantaa siten hämäränäköä. Kissan näkö on pimeässä noin kuusi kertaa parempi kuin ihmisen, mutta päivänvalossa ala-arvoinen ihmiseen verrattuna. Kissa näkee myös värejä, mutta ei yhtä kirkkaina kuin ihminen. Kissa näkee yöllä pienetkin liikkeet paremmin kuin ihminen päivällä. Kissa hyödyntää sopeutumistaan yöhön ja saalistaa usein öisin. Kissan silmän väri voi olla esimerkiksi vihreä ja keltainen.
Kissoilla on neljätoista kertaa vahvempi hajuaisti kuin ihmisellä.
Kissalla on tarkka kuulo. Korvat liikkuvat toisistaan riippumatta lähes joka suuntaan. Ihmisillä ja kissoilla on samankaltaiset vaihteluvälit kuuloaistissa, mutta kissat voivat kuulla paljon korkeampia äänen taajuuksia, yli 64 kHz, joka on 1,6 oktaavia korkeampi kuin ihmisellä ja jopa yhden oktaavin enemmän kuin koiralla. Yleisen harhaluulon mukaan kaikki valkoiset kissat ovat kuuroja, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Kuuroutta kuitenkin esiintyy varsinkin valkoisilla kissoilla, joiden toinen tai molemmat silmät ovat siniset. Kissoilla, joiden silmät ovat eriväriset, sinisen silmän puoleinen korva on yleensä kuuro. Vanhoilla kissoilla kuurous ilmenee vähitellen, ja sen voi havaita esimerkiksi kissan hämmentyneeltä vaikuttavasta ilmeestä.
Lisääntyminen.
Kissan tiineys- eli kantoaika on noin 59–70 vuorokautta, ja se synnyttää keskimäärin kuusi pentua. Naaraan kantamisen huomaa varmimmin nisistä jo ennen vatsan pyöristymistä. Ne punoittavat ja muuttuvat kaksi viikkoa astutuksesta keitetyn riisinjyvän kokoisiksi. Tiineys voidaan todeta varmuudella ultraäänitutkimuksella noin kolmannen tiineysviikon jälkeen. Röntgenkuvassa pennut näkyvät 40–50 vuorokauden jälkeen astutuksesta, jolloin luusto kovettuu. Raskaus on mahdollista keskeyttää eläinlääkärissä joko hormoneilla tai steriloinnilla eli kohdunpoistolla. Niin sanottu valeraskaus on mahdollinen, mutta harvinainen.
Kastrointi ja sterilointi.
Kissa voi saavuttaa sukukypsyyden jo 3,5 kuukauden iässä. Uroskissat tulevat sukukypsiksi yleensä kuuden kuukauden ikäisenä ja niiden virtsa alkaa haista voimakkaasti. Uroskissa voi myös merkkailla paikkoja virtsaamalla. Kastraatiossa uroskissalta poistetaan kivekset, jolloin sukupuolihormonien vaikutus lakkaa. Naaraskissat tulevat sukukypsiksi useimmiten noin 4–12 kuukauden ikäisenä, kun naaraalle tulee ensimmäinen kiima. Myös osa naaraskissoista merkitsee paikkoja virtsaamalla kiiman aikana. Steriloinnin yhteydessä poistetaan munasarjat sekä mahdollisesti myös kohtu. Kissan voi yleensä varhaissteriloida jo ennen luovutusikää, jolloin ei-toivottuja pentuja ei pääse syntymään. Leikattu kissa on mukavampi ja helpompi lemmikki, joka ei terveenä virtsaa hiekkalaatikon ulkopuolelle.
Terveys.
Kissat tarvitsevat paljon lepoa. Monet kissat nukkuvat 13–18 tuntia päivässä, vaikka unen määrä liittyy myös kissan persoonaan ja ikään.
Yleisempiä kissojen vaivoja ovat korvapunkit ja sisäloiset. Korvapunkkitartunnan saanut kissa raapii korviansa tiheään, jopa verille, ja saattaa esimerkiksi heilutella päätään. Korvakäytävässä on tummaa kahvinpurun näköistä punkin eritettä. Hoitona eläinlääkäri puhdistaa korvat ja antaa lääkereseptin tai antaa lääkkeen pistoksena. Korvapunkkien häätöön saa myös ilman reseptiä apteekista korvatippoja. Jos perheen jollain kissalla tai koiralla todetaan korvapunkki, on erittäin todennäköistä, että se on tarttunut myös perheen muihin eläimiin.
Varsinkin ulkoilevilla kissoilla ovat sisäloiset puolestaan yleisiä. Niitä ovat heisimadot, suolinkaiset sekä hakamadot. Keski-Euroopan alueella esiintyy lisäksi sydänmatoa, mutta Suomessa se on erittäin harvinainen. Ne voivat aiheuttaa kissalle oksentelua, vatsan turpoamista, ruokahalun lisääntymistä tai vähenemistä ja turkin kunnon huonontumista. Hoitona on säännöllinen madotus apteekista saatavilla käsikauppamatolääkkeillä tai eläinlääkärillä pistoksena annettava matolääkitys. Jos matoja on, tulisi madotus uusia kahden viikon päästä ensimmäisestä madotuksesta. Matolääkkeet tehoavat ainoastaan aikuisiin loisiin, joten sisäloisista ei voi päästä koskaan täysin eroon, jonka vuoksi matolääkitys tulisi uusia säännöllisin väliajoin. Ulkoilevat kissat on hyvä madottaa useita kertoja vuodessa, sisäkissatkin muutaman kerran vuodessa. Leveää heisimatoa eli lapamatoa kissa voi saada raa'asta järvikalasta, ja se vaatii kahdeksankertaisen annoksen matolääkettä muihin heisimatoihin nähden. Kissat levittävät ihmiseenkin tarttuvaa "Toxoplasma gondii"-loiseliön aiheuttamaa toksoplasmoosia.
Vääränlainen ruokinta on yleinen syy kissojen sairastumiseen. Virtsatieongelmat, liikalihavuus ja diabetes ovat usein väärän ruokinnan seurausta. Viljapitoiset kuivaruoat aiheuttavat usein virtsakideongelmia, liika rasvaisen kalan syönti voi johtaa E-vitamiinin puutokseen eli keltarasvatautiin. Kissa ei tarvitse hiilihydraatteja, se on puhtaasti lihansyöjä. Kissa ei elä talousjätteillä, vaan sille on tarjottava sopivaa ravintoa. Terveellistä kissanruokaa on tuore liha, parhaimmillaan raakana. Raa'an kananmunankeltuaisen kissa hyödyntää täydellisesti.
Luonnossa liikkuviin kissoihin saattaa tarttua myös puutiainen, mutta punkista ei sinänsä ole kissalle haittaa, sillä kissalla ei ole tavattu oireita borrelioosista, jota punkit levittävät.
Rotuja.
Maailmassa on satoja kissarotuja, joiden laajassa valikoimassa on erinäköisiä, -kokoisia, ja -luonteisia kissoja. Yleisin kissa on kuitenkin maatiaiskissa. Maatiaisia syntyy Suomessa enemmän kuin rotukissoja.
Kissoja rekisteröiviä kattojärjestöjä on useita. Hyväksyttyjen rotujen lista on määritelty järjestökohtaisesti. Suomen Kissaliitto hyväksyy tällä hetkellä 38 eri rotua. Rotukissalla on rekisterikirja.
Kissat ja ympäristö.
Suomessa radiopantalähettimin tehdyssä tutkimuksessa kissan elinalueen keskikoko on noin 1,1 neliökilometriä, eli vapaa kotikissa ulottaa saalismatkansa kauas kotipihan ulkopuolelle. Englantilaisen tutkimuksen mukaan kissojen saalistus taajamissa on joidenkin lajien osalta voimakkaampaa kuin lajien poikastuotto samoilla alueilla. Ruotsissa tehdyn tutkimuksen mukaan kissat tappavat maassa noin seitsemän miljoonaa lintua vuodessa, ja Englannissa luku on arvioitu 27 miljoonaan. Suomessakin epäillään kissojen tappavan useita miljoonia lintuja vaikka täsmällistä tutkimusta ei ole tehty. Vapaana pidettävien kotikissojen vaikutuksia pieneläinpopulaatioihin lisää kissojen riippumattomuus ympäröivästä luonnosta. Normaalisti petojen määrä vaihtelee saaliin määrän ja tautien mukaan, kun taas kotikissojen kanta ja niiden saalistuspaine pysyvät vakaina ihmisten tarjoaman ruoan ja eläinlääkäripalvelujen seurauksena. Villiintyneet kissat ovat esimerkiksi Australiassa ja monilla valtamerten saarilla merkittävä uhka alueiden kotoperäisille lajeille, ja kissa onkin luokiteltu yhdeksi maailman sadasta haitallisimmasta vieraslajista.
Kissan pitoa koskevaa lainsäädäntöä on Suomessa muun muassa järjestyslaissa, jossa todetaan, että kissaa ei saa päästää vapaana muun muassa yleiselle uimarannalle, lasten leikkipaikaksi varatulle alueelle, toriaikana torille tai urheilukentälle ellei tämä ole erikseen sallittua. Sen sijaan yleinen kytkentäpitovelvoite koskee vain koiria, hevosia ja soveltuvin osin muita koti- tai lemmikkieläimiä. Jos kissa tappaa rauhoitetun eläimen, on sen omistaja vastuussa kissan toimista. Metsästyslain mukaan villiintyneen kissan saa lopettaa maa-alueen omistaja tai metsästysluvan haltija. Villiintynyt kissa tunnistetaan sen käyttäytymisen ja elinpiirin perusteella. Se mm. hankkii kaiken ravintonsa luonnosta eikä näytä liikkuvan erityisesti tietyn pihapiirin ympäristössä. Sen tappamiseen sovelletaan rauhoittamattomien eläinten pyynnistä annettuja säädöksiä. Eläinsuojeluyhdistyksen mukaan villiintyneen ja kesyn kissan erottaminen edellyttää kissan kiinniottamista ja usean päivän tarkkailua. Metsästyslaki kieltää seuraeläimeksi otetun kissan heitteillejätön.
Historia.
DNA-tutkimusten perusteella tutkijat ovat arvioineet, että villikissa kesyyntyi kotieläimeksi Lähi-idän alueella. Laajemmassa mittakaavassa villikissojen kesyttäminen alkoi maanviljelyn alkamisen myötä. Kissat huomattiin hyödyllisiksi viljavarastoja tuhoavien hiirikantojen kurissa pitämisessä. Lopulta ihmisten seurassa kesyimmistä villikissoista alkoi jalostua kotieläimenä viihtyviä muotoja.
Ranskalaiset arkeologit ovat löytäneet Kyprokselta todisteita kissan kesyyntymisestä yli 9 500 vuotta sitten. Arkeologit löysivät kissan ja ihmisen luurangot samasta haudasta, mikä viittaa siihen, että kissaa on saatettu pitää kotieläimenä. Kissat eivät myöskään ole kotoperäinen laji Kyproksen saarella, joten luultavimmin ihmiset ovat tuoneet ne sinne. Suomeen ensimmäiset kissat saapuivat luultavasti rautakauden lopulla noin vuosien 800 ja 1000 jaa. välillä.
Kissat mytologiassa.
Egyptin mytologiasta löytyy runsaasti viittauksia kissoihin. Kissoja esittävää taidetta ja kissojen muumioituneita jäänteitä on löydetty 4 000 vuoden takaa. Kissoja pidettiin kotieläiminä, ja ne olivat myös hedelmällisyyden symboli. Muinaisessa Egyptissä kissan tappamisesta sai kuolemantuomion.
Muinaisskandinaavisen proosa-Eddan mukaan hedelmällisyyden jumalatar Freija matkusti vankkureilla, joita vetivät kissat. Niillä hän matkusti muun muassa Balderin hautajaisiin.
Kissat suomalaisissa loitsuissa.
Kissat liittyvät suomalaisissa loitsuissa pellavankasvatukseen. "Emäntien pitää tappaa kissa, sitten on hyvä pellavaonni, kasvaa hyviä pellavia.". "Pellavaonni saadaan kun kissan kaula pistetään reen jalaksen alle ja istutaan rekeen, jotta kissa kuolee."
Kissat kuvataiteissa.
Kissa on ollut vuosituhansien ajan suosittu aihe. Sitä on käytetty muun muassa noituuden vertauskuvana noidan luudan päällä istumassa. Erityisesti mustaa kissaa pidettiin noidan kätyrinä.
Kissa tuotantoeläimenä.
Kissan lihaa on aikaisemmin Suomessa käytetty kalastuksessa syöttinä, ja se on ollut erityisen suosittua sitkeytensä vuoksi rapumertojen syöttilihana. Kiinalaisessa keittiössä kissan lihaa käytetään paikoin edelleen, vaikka viime vuosina kissan syömisestä on kuitenkin tullut sosiaalisesti arveluttavaa monille, erityisesti länsimaistuneille keskiluokkaisille kiinalaisille.
Kissan turkkia on käytetty karvalakkien ja talvikäsineiden tekoon. Kissannahkaa on käytetty reumapeitteisiin ja käytetään Keski-Euroopassa edelleen, joskin tuotantotapojen eettisyydestä on esitetty epäilyksiä. EU:n säännökset kieltävät kissannahan tuomisen, ja Suomessa sen kauppaaminen on kielletty.


Selkärankaiset.
Selkärankaiset ("Vertebrata") ovat yksi selkäjänteisten pääjakson alajaksoista. Selkärankaisille ominaista on selkäjänteen ympärille kehittynyt selkäydintä suojaava jaokkeinen selkäranka ja verrattaen hyvin kehittyneet aivot, jotka ovat pääkopan suojassa.
Luokittelu ja polveutuminen.
Selkärankaiset jaetaan useampaan luokkaan, joista matelijat, linnut ja nisäkkäät ovat vesikalvollisia ("Amniota"): niillä sikiön verhona sikiökalvot, jotka suojaavat kuivumiselta ja tärinältä, ja toimivat muun muassa hengityseliminä. Ympyräsuiset, kalat ja sammakkoeläimet taas ovat vesikalvottomia ("Anamnia").


Pultavan taistelu.
Pultavan (Poltavan) taistelu käytiin vuonna 1709 Venäjän ja Ruotsin välillä. Se oli suuren Pohjan Sodan ratkaiseva taistelu. Taistelun sanotaan päättäneen Ruotsin suurvaltakauden.
Tausta.
Lyötyään Tanskan ja Venäjän vuonna 1700 Ruotsin Kaarle XII ei pystynyt päättämään sotaa ja sai vasta kahdeksan vuoden päästä kukistettua Puolan. Tänä aikana Venäjän Pietari Suuri oli vahvistanut ja modernisoinut armeijaansa. Pietarin kaupungin perustaminen Ruotsin entiselle alueelle, oli Pietari Suurelle propagandavoitto. Kaarle pyrki nyt ratkaisevaan hyökkäykseen Moskovaan.
Kaarle marssi Puolasta Venäjälle 1708 suuren armeijan kanssa, mutta venäläiset välttivät suoraa taistelua ja käyttivät sen sijaan poltetun maan taktiikkaa. Kesä oli viileä ja sateinen ja maaston vuoksi huoltoyhteys oli heikko. Kaarle perusti huolto-osaston tuomaan ruokaa ja tarvikkeita pitkää ajanjaksoa varten. 11 000 miehen huolto-osastoa johti kenraali Adam Ludwig Lewenhaupt.
Osastojen välillä ei ollut suoraa viestiyhteyttä ja Kaarle odotti niin kauan kuin suinkin pystyi Lewenhauptin saapumista. Lewenhauptin ollessa enää 130 kilometrin päässä, Kaarle luovutti ja suuntasi etelään Ukrainaa kohti. Kasakkahetmanni Ivan Mazepan johtama Ukraina oli neuvotellut Ruotsin kanssa jonkin aikaa ja tarjoitui nyt sen viralliseksi liittolaiseksi tavoitteena saada itsenäisyys Venäjästä.
Lewenhaupt seurasi Kaarlen armeijaa itään ja sen kimppuun hyökättiin pienen Lesnajan kylän luona (Lesnajan taistelu). Vaivoin vetäytymään päässyt Lewenhaupt päätti liittyä mitä pikimminkin Kaarlen armeijaan, hän jätti kanuunat, karjan ja suurimman osan ruoasta, mikä johti joukkojen keskuudessa kapinamielialaan. Sotilaat varastivat alkoholin ja Lewenhaupt joutui jättämään noin 1 000 juopunutta sotilasta jälkeensä. Kun hänen joukkonsa talvella saavuttivat Kaarlen, jäljellä oli enää 6 000 miestä.
Keväällä Kaarlen armeija alkoi taas edetä, mutta se oli kutistunut noin yhteen kolmaosaan alkuperäisestä koostaan nälän ja pakkasen seurauksena. Sateinen sää haittasi etenkin ruutivarastoja, mikä teki kanuunoista pitkälti käyttökelvottomia. Kaarle alkoi piirittää Pultavan kaupunkia, joka tukki tien etelään. Pietari oli varustanut suuren armeijan puolustaakseen kaupunkia ja saapui Kaarlen selustaan jättäen ruotsalaisjoukot kaupungin ja venäläisten väliin. Taistelun alkaessa Kaarlella oli noin 20 000 miestä ja Pietarilla 45 000.
Taistelu.
Taistelu alkoi aamunkoitossa. Ruotsalaiset kärsivät heti alussa suuria tappioita vallatessaan venäläisten suojakseen rakentamia linnakkeita. Lisäksi noin kolmasosan jalkaväkeä käsittänyt osasto eksyi ja venäläisten ahdistaessa tuhoutui lähes kokonaan rippeiden joutuessa antautumaan. Taistelun ratkaisi todellinen itsemurhahyökkäys. Ruotsin jalkaväen noin 5 000 jäljellä ollutta sotilasta marssi murhaavan tulen läpi pistinrynnäkköön yli 20 000 venäläistä vastaan. Aluksi taistelu eteni entiseen tapaan ruotsalaisten painostaessa venäläisten vasenta sivustaa. Lopulta ruotsalaisten jälkeen jäänyt vasen siipi kuitenkin kääntyi pakoon vetäen muut perässään. Ruotsin sotajoukon pääosa pääsi Dnepr-joelle.
Taistelun jälkeen.
Venäläiset ottivat tuhansia vankeja, joista monet olivat hyvinkin korkeaarvoisia, kuten yksi kenraali ja kaksi kenraalimajuria. Kaarlen onnistui paeta noin 1 500 miehen kanssa nykyiseen Moldovaan, jota silloin hallitsivat ottomaanit. Hän vietti Turkissa viisi vuotta taivutellen sulttaania liittolaisekseen ennen palaamistaan Ruotsiin. Tässä hän onnistuikin ja marraskuussa 1710 Ahmed III julisti sodan Venäjän ja Turkin välille.
Elokuva.
Pultavan taistelu (elokuva)


Wiki.
Wiki on verkkosivusto, jonka sisältöä käyttäjät voivat itse muokata haluamallaan tavalla, usein ilman sivustolle kirjautumista. Vuorovaikutteisuus ja muutosten tekemisen yksinkertaisuus tekevät wikistä tehokkaan yhteisöllisen kirjoittamisen työkalun. Termillä wiki voidaan myös viitata yhteistyöohjelmistoihin, jotka helpottavat wiki-verkkosivustojen käyttöä.
Nimi juontuu ilmaisusta "wiki wiki", joka tarkoittaa nopeaa havaijin kielellä. Sivujen sisällön luomisen ja muuttamisen nopeus ja välikäsien puuttuminen ovatkin wikitekniikan tärkeimmät ominaisuudet. Wikejä on pidetty tehokkaana tiedonvälitys- ja yhteiskehittelyn alustana myös organisaatioiden käytössä.
Wikit olivat blogien ohella ensimmäisiä selvästi sosiaaliseen mediaan kuuluneeksi katsottuja verkkopalveluita. Wikit vaikuttivat osaltaan kehitykseen, joka on johtanut käyttäjien itsensä luoman sisällön ("user-generated content, UGC") nopeaan lisääntymiseen WWW:ssä. Nykyisin ns. wikitoimintoja sisältyy useisiin verkkopalveluihin.
Ominaisuudet.
Wikiin voi luoda sivuja käyttäen yksinkertaista merkintäkieltä ("wiki markup") tai HTML-pohjaista WYSIWYG-editoria. Kehittyneimmissä wikeissä sisältö koostuu useista sisältöalueista sekä muista verkkopalveluista upotetuista sisällöistä. Useammat wikit sijaitsevat julkisessa verkossa World Wide Web, joka on Internetin osa. Yksi sivu wikissä on ”wikisivu”, kun taas sivujen summa muodostaa koko sivuston eli ”wikin”.
Vanhemmissa wikiohjelmissa sivut luodaan yksinkertaisella merkintäkielellä editointitilassa, yleensä selaimen luomassa tekstinmuokkauskentässä. Tallennettaessa uusi tai muokattu sivu, merkintäkieli tulkitaan selaimen ymmärtämäksi (X)HTML-kieleksi. Joissakin uudemmissa wikeissä on mahdollisuus käyttää myös ulkoasun mallintavaa WYSIWYG-muokkaustekniikkaa samalla, kun käyttäjä muokkaa tai lisää uuden sivun.
Pelkistetyt wikit sallivat ainoastaan tekstin ja linkkien käytön wikisivuilla, kun taas kehittyneimmät wikit mahdollistavat kuvien, taulukoiden, matemaattisten yhtälöiden ja jopa hieroglyfien lisäämisen wikisivuille. Sosiaalisen median palvelujen lisääntymisen myötä uusimpiin wikeihin voidaan upottaa myös esimerkiksi videoita, slideshow-esityksiä, valokuvasarjoja, käsitekarttoja, käyttäjien profiilitietoja, RSS-syötteitä ja lukuisia muita sisältöjä ja dynaamisia toimintoja.
Ensimmäisissä wikeissä ei käytetty merkintäkieltä, ja linkit sivujen välille luotiin käyttämällä sanoja, joissa oli vähintään kaksi isoa kirjainta (ns. "CamelCase"). Tämä on vapaamuotoisemmassa tekstissä ongelmallista ja nykyisin linkkien tekoon käytetään merkintäkielen ominaisuuksia. Esimerkiksi MediaWikissä linkki toiselle sivulle muodostuu laittamalla sana kaksinkertaisten hakasulkujen väliin.
Etenkin tietokantoja käyttävät wikit tallentavat samasta sivusta useampia versioita, jolloin muutoksia sivun eri versioiden välillä voidaan seurata ja vanha versio voidaan palauttaa helposti. Tällaiset wikit sisältävät usein toimintosivun viimeisten muutosten seuraamiseen.
Wikiohjelmistot.
Wikejä voi luoda useilla eri ohjelmistoilla. Osa ohjelmista on tietokoneen käyttöjärjestelmästä riippumattomia, Java-ohjelmointikieleen perustuvia.
Yleensä perustaksi tarvitaan tietokanta, useassa tapauksessa MySQL, ja WWW-palvelin, useassa tapauksessa Apache, joka voi poimia halutun sivun suurestakin määrästä sivuja katseltaviksi melko nopeasti.
Useimmat wikiohjelmistot ovat vapaita ohjelmistoja sekä mahdollistavat helpohkon lisäominaisuuksien liittämisen. Yleisesti tunnettuihin wikityyppisiin sisällönhallintaohjelmiin kehitetään lisäominaisuuksia erillisinä projekteina. Wikityyppiset ohjelmaprojektit voivat vaihdella kehittäjämäärältään yhdestä sataan henkilöä.
Kaikkein yksinkertaisemmat wikiohjelmistot eivät tarvitse tietokantaa, joten niiden asentaminen on helppoa, mikäli käytössä on CGI:tä tukeva palvelin.
Ensimmäisen wikiohjelmiston, nimeltään WikiWikiWeb, loi Ward Cunningham vuonna 1995. Hän perusti ensimmäisen wikin, Portland Pattern Repository, osoitteeseen c2.com/cgi/wiki.
Wikipedian käyttämä wikiohjelmisto on nimeltään MediaWiki. Nykyisin erilaisia wikejä on lukemattomia. Niihin kuuluvat kaikki Wikimedian hankkeet, kuten Wikipedia.
Wikipalvelut.
Wikipalveluiksi sanotaan verkkopalveluita, joissa käyttäjä voi perustaa oman wikisivustonsa suoraan palvelusta käsin ilman erillisen palvelinohjelman asentamista. Esimerkiksi Wikia on tällainen palvelu.
Wikien käyttötarkoitukset.
Käyttötarkoitukseltaan wikejä on monenlaisia. Ne määräytyvät wikien ominaisuuksien mukaan: wikit soveltuvat parhaiten tarkoitukseen, jossa on tärkeää on pääasiassa tekstisisältöjen kokoaminen monen käyttäjän toimesta. Sisällön muokkauksesta jää yleensä talteen aiemmat versiot, mikä mahdollistaa työskentelyn seuraamisen ja tarvittaessa aiempien versioiden palauttamisen. Wikien toinen keskeinen toiminto on keskustelu- tai kommenttipalsta, jonka kautta wikisivun sisällöstä voidaan antaa palautetta sekä suunnitella sisällöntuotannon seuraavia vaiheita. Keskustelua voidaan käyttää myös ideointiin, tiedon jakamiseen, yhteisölliseen oppimiseen ja tiedonrakenteluun.
Selvityksissä ja tutkimuksissa wikien kaksi olennaisinta käyttötarkoitusta ovat käyttö yhteistyöalustana sekä kollektiivisen tietopankin kokoaminen. Selkeimmin koetut hyödyt wikien käytöstä liittyvät tietoon: sen läpinäkyvyyteen ja ajantasaisuuteen. Kolmanneksi wikin on koettu mahdollistaneen uusia entistä parempia toimintatapoja.
Osa wikeistä on yritysten sisäisiä sisällönhallintajärjestelmiä, eräänlaisia työryhmäohjelmistoja korvaavia tietokokonaisuuksia, joita käytetään sisäiseen viestintään ja projektinhallintaan. Kolmannella sektorilla niitä käytetään harrastustoimintaan ja tiedon välittämiseen pienryhmissä ja niiden välillä kiinnostuksen aiheista.


Honshū.
Honshū (, "päämaa",) on Japanin suurin saari ja yksi maan neljästä pääsaaresta: muut ovat Hokkaidō pohjoisessa Tsugarunsalmen takana, Shikoku etelässä Seton sisämeren toisella puolen ja Kyūshū lounaassa Kanmoninsalmen takana. Honshū on pinta-alaltaan maailman seitsemänneksi suurin saari Sumatran jälkeen ja väkiluvultaan toiseksi suurin Jaavan jälkeen.
Honshūn länsipuolella avautuu Tyyni valtameri ja itäpuolella se rajautuu Japaninmereen. Saari muodostaa noin 1 300 kilometrin pituisen kaaren koillisesta lounaaseen. Sen pinta-ala on noin 227 898 neliökilometriä. Rantaviivaa saarella on 10 084 kilometrin verran. Honshūlla tapahtuu toistuvasti maanjäristyksiä, ja saari on vuoristoinen ja vulkaaninen. Korkein huippu, Fuji-vuori on aktiivinen tulivuori ja yltää 3 776 metrin korkeuteen. Saarella on myös monia jokia, mukaan lukien Shinano-joki, joka on Japanin pisin joki. Saaren ilmasto vaihtelee pohjoisen viileästä etelän subtrooppiseen.
Honshūn väkiluku vuonna 2006 oli 103 420 000 henkeä, yli 80 prosenttia Japanin väkiluvusta. Väestö on keskittynyt alaville maille – noin 25 prosenttia väestöstä asuu Kantōn tasangolla Suur-Tokion alueella. Sen tärkeimpien keskusten Tokion ja Jokohaman lisäksi muita suuria ja tärkeitä kaupunkeja ovat Kioto, Osaka, Kōbe, Hiroshima, Sendai ja Nagoya. Saari jaetaan yleisesti viiteen alueeseen, jotka ovat lounaasta koilliseen Chūgoku, Kansai, Chūbu, Kantō ja Tōhoku. Hallinnollisesti saari jakautuu 34 prefektuuriin.
Honshūn Tyynenmeren puoleinen rannikko on Japanin tärkein talouskeskus, jonka ydinalueita ovat Tokion–Jokohaman ja Osakan–Kōben metropolialueet. Myös maan historian kannalta tärkeimmät kulttuurikeskukset Kioto, Nara ja Kamakura sijaitsevat saarella, ja suuri osa Japanin varhaishistorian tapahtumista keskittyi sen eteläosiin.
Saari sisältää myös tärkeitä maanviljelysalueita. Niigata on tärkeä riisinviljelysalue, Kantōn ja Nobin tasangot tuottavat riisiä ja vihanneksia, Yamanashissa kasvatetaan hedelmiä ja Aomori on kuuluisa omenoistaan. Saaren sisäosat ovat hyvin vuoristoisia, minkä vuoksi väestö on keskittynyt rannikoille ja tasangoille. Vuoristo yltää Honshūn läpi pohjoisesta etelään asti. Fuji-vuoren lisäksi Japanin Alpit ovat Honshūlla. Vuoristosta johtuen ilmasto on hyvin erilainen eri puolilla Japania.


Satraappi.
Satraappi (muinaispersia "khshathrapāvā", "maakunnan suojelija";) oli muinaisen Persian maakunnan eli satraappikunnan käskynhaltija. Satraapit olivat yleensä kuninkaallista sukua, ja he vastasivat teoistaan vain Persian kuninkaalle. Satraappi vastasi verojen keräämisestä, järjestyksen ylläpitämisestä, oikeuden jakamisesta ja sotilaitten järjestämisestä kuninkaalliselle armeijalle.
Satraappijärjestemän loi Kyros II Suuri, mutta sen viimeisteli Dareios I.
Luettelo satraappikunnista.
Useita luetteloita Persian valtakunnan satraappikunnista on säilynyt nykypäivään. Yksi tunnettu luettelo löytyy kreikkalaisen historioitsijan Herodotoksen teoksesta. Luettelossaan Herodotos ilmoittaa kaksikymmentä aluetta, jotka maksavat veroa kuninkaalle. Herodotos kertoo Dareioksen luoneen tämä järjestelmän.
Satraappikunnat Dareios I:n ja Kserkses I:n aikana sekä Herodotoksen ja Arrianoksen mukaan.


Assembly (ohjelmointikieli).
Assembly on ohjelmointikielten alaluokka ja tarkoittaa symbolisia konekieliä. Tietokoneiden ymmärtämät konekielet koostuvat yleensä binäärimuotoisista käskyistä, jotka voidaan esittää esimerkiksi 1- ja 0-merkkien sarjoina. Symbolinen konekieli on konekielen havainnollisempi ja ihmisläheisempi esitysmuoto, joka määrittelee konekielen käskyille kirjoitetun kielen kaltaisen ulkoasun. Assembly-kielessä on siten lähes sama rakenne ja komennot kuin varsinaisessa konekielessä, mutta tekstimuotoisuus helpottaa ohjelman kirjoittamista ja ymmärtämistä. Lisäksi eri muistiosoitteisiin viitataan assemblyssa usein nimin ja itse muistiosoite voidaan antaa assemblerin määriteltäväksi. Konekieli ja siis myös assembly ovat sidonnaisia tiettyyn suoritinperheeseen.
Assembly-kielinen ohjelma muutetaan konekielelle assembleriksi nimetyllä kääntäjällä. Samaa laiteympäristöä varten voi olla useita eri syntakseja noudattavia assembly-kieliä ja niille omat kääntäjänsä. Assembly-kieliä ovat muun muassa Intel x86 Assembly ja AT&T Assembly, jotka ovat molemmat x86-konekielen symbolisia esitysmuotoja. Sen sijaan esimerkiksi ARM-konekielen kirjoittamiseen käytetään ARM-assemblyä.
Assemblyn käyttökohteet.
Assembly antaa ohjelmoijalle täyden määräysvallan suorittimelle syötettävän komentosarjan suhteen, ja siksi sitä käyttämällä voidaan hyödyntää tietokoneen resurssit tehokkaasti. Assemblyä käytettiin kotimikrojen alkuaikoina melko yleisesti. Esimerkiksi MS-DOS-käyttöjärjestelmä, taulukkolaskentaohjelma Lotus 1-2-3 ja lähes kaikki Commodore 64:n sekä Amigan kaupalliset videopelit ohjelmoitiin assemblyllä.
Puhtaan assembly-kielen käyttöä on perinteisesti puoltanut ohjelmakoodin tiiviys verrattuna kääntäjien tuottamaan konekieleen. Etenkin varhaisten tietokoneiden ferriittirengasmuistit, kotitietokoneiden muistit sekä sulautettujen järjestelmien ohjelmamuistit ovat olleet verrattain pieniä ja asettaneet tiukan rajan suoritettavan ohjelman koolle. Assembly-kielellä toteutettuun ohjelmaan voitiin koodata vain sovelluksen tarvitsemat toiminnot, kun taas esimerkiksi FORTRAN- tai Algol-kielellä toteutetut ohjelmat toivat aina mukanaan ylimääräistä koodia; tyypillisesti suoraan assemblyllä toteutettu ohjelma oli noin 1/10 korkean tason kielellä tuotettua ohjelmaa pienempi. Kokoedun takia esimerkiksi kiintolevyn alussa oleva käynnistyskoodi kirjoitetaan nykyäänkin assemblyllä.
Sovellusohjelmien osalta tällainen optimointi ei kuitenkaan yleensä enää ole mielekästä, eikä assemblyä juurikaan käytetä nykyaikaisten, PC:n kaltaisten koneiden eikä myöskään älypuhelinten sovellusohjelmoinnissa. Sovellusohjelmat ovat niin isoja, ettei niitä voi mielekkäästi hallita assembly-tasolla. Suorittimet ovat myös niin tehokkaita, että koodin nopeutuksella saatava hyöty ei yleensä ole vaivan arvoista. Pullonkaulat ovat yleensä muualla, kuten O-operaatioiden ja sivutuksen aiheuttamassa viiveessä. Korkean tason ohjelmointikielten kääntäjät ovat myös kehittyneet, ja samalla suorittimet sisäiseltä toiminnaltaan monimutkaistuneet niin, että kääntäjä tuottaa useimmiten tehokkaampaa koodia kuin mitä käsin ohjelmoimalla voisi saada aikaan, varsinkaan kohtuullisella työmäärällä. Lisäksi esimerkiksi tehokkaiden algoritmien ja tietorakenteiden valinta saattaa suurempia kokonaisuuksia assemblyllä koodattaessa jäädä pahasti taka-alalle, koska niiden toteuttaminen voi olla konekielellä liian työlästä.
Sulautettujen järjestelmien ohjelmoinnissa on assemblyllä jonkin verran vahvempi asema kuin PC-koneiden ohjelmoinnissa. Kokonaisia ohjelmia ei silti näillekään järjestelmille ole mielekästä ohjelmoida pelkällä assemblyllä.
Erityistilanteissa assemblyllä on kuitenkin vielä tärkeä asema. Sitä voi tarvita laitteistoläheistä ohjelmointia vaativissa tehtävissä, kuten laiteohjainten kehityksessä. Vielä toisinaan assemblyllä on käyttöä myös tehokkuutta vaativissa sovelluksissa, kuten salauksessa tai videon koodauksessa, kun ohjelman osia optimoidaan. Näissäkin tapauksissa assemblyllä koodataan mahdollisimman pieni osa. Kääntäjän tuottamaa assembly-koodia analysoimalla voidaan löytää keinoja korjata korkeamman tason koodia ja kääntäjälle annettavia ohjeita, kunnes tulos on haluttu. Koodin ymmärtäminen assembly-tasolla on joskus tärkeää myös vianetsinnässä.
Tekstin tulostaminen MS-DOS -käyttöjärjestelmällä.
Alla on esimerkki Assembly-kielisestä ohjelmasta Intelin x86-suvun arkkitehtuureille. Ohjelmakoodissa on käytetty Intelin x86-merkintätapaa. Ohjelma on MS-DOS-käyttöjärjestelmässä suoritettava COM-tyyppinen ohjelma.
Ohjelma kutsuu MS-DOS -käyttöjärjestelmän järjestelmäkutsua, joka tulostaa annetussa muistiosoitteessa olevan tekstin "Hei maailma!".
Rivi 1 määrittelee ohjelman alkuosoitteen segmenttinsä sisällä. Com-tyyppisissä ohjelmissa alkuosoite on aina 100h.
Rivi 2 ilmoittaa kääntäjälle, minkä tyyppistä aineistoa tässä kappaleessa on.
Rivi 4: heksaluku 9 siirretään rekisteriin AH.
Rivi 5: rekisteriin DX siirretään muistipaikan "teksti" osoite.
Rivi 6: Tulostamiseen käytetään PC:n DOS-käyttöjärjestelmien ohjelmistokeskeytystä 21h (h tarkoittaa heksalukua, luku on desimaalisena 33), jolle halutun toiminnon numero (9) annetaan rekisterissä AH. Rekisterissä DX on muistiosoite, josta haluttu $-merkkiin loppuva teksti alkaa datasegmentin ds sisällä.
Rivi 7: Rutiinin suorittamisen jälkeen palataan pääohjelmaan, mikä onnistuu com-tyyppisessä ohjelmassa pelkällä ret-käskyllä. Muuntyyppisessä ohjelmassa voi olla tarpeen käyttää ohjelmistokeskeytyksen 21h alaista toimintoa 4Ch.
Rivi 9: Tekstiin kuuluvat tavut on määritelty rivillä 9, joten ne alkavat heti ohjelmakoodin viimeisen tavun jälkeen. Tekstin alkuosoitteelle on annettu nimi (osoite) "teksti". Lopussa oleva dollarin merkki päättää tulostuksen.
Fibonaccin lukujen laskeminen.
Seuraava esimerkki on Fibonaccin lukujen laskija Motorola 68K-suoritinperheelle. Lasketaan formula_1:s Fibonaccin luku antamalla formula_1 rekisterissä d0. Fibonaccin formula_3 luku formula_4 lasketaan silmukassa kaavalla: formula_5, ja formula_6 ja formula_7.
Riveillä 1-4 tarkistetaan, onko d0 formula_8 1, ja jos se on, lopetetaan aliohjelma ja palautetaan tuloksena 1. Rivillä 5 asetetaan silmukkalaskuri rekisterissä d1 arvoon 1. Riveillä 6 ja 7 asetetaan rekisterit d2 ja d3 arvoihin formula_9 ja formula_10. Rivillä 8 alkaa silmukka. Rivit 8 ja 9
laskevat seuraavan Fibonaccin luvun rekisteriin d4 summaamalla kaksi edellistä lukua rekistereistä d2 ja d3. Riveillä 10 ja 11 tallennetaan muistiin 2 uusinta Fibonaccin lukua rekistereihin d2 ja d3 seuraavaa kierrosta varten. Rivillä 12 kasvatetaan silmukkalaskuria yhdellä. Riveillä 13 ja 14 vertaillaan silmukkalaskuria ja formula_1:ää. Mikäli formula_1 on saavutettu, lopetetaan silmukka. Muuten hypätään takaisin riville 8.
Rivillä 15 siirretään tulos rekisteristä d4 rekisteriin d0, ja rivillä 16 poistutaan aliohjelmasta.
Esimerkeistä.
Esimerkit antavat hyvän kuvan, miksi sovelluksia kehittäessä aikaa kuluu erittäin kauan ja työskentely puhtaalla assemblyllä on hankalaa. Korkeamman tason ohjelmointikielet on luotu helpottamaan tätä työtä, ja kääntäjiä käytetään muuntamaan selkeämpi kieli konekielimuotoon. Konekielet ovat kuitenkin yleensä hyvin suoraviivaisia, ja käskyjen suorittamat toiminnot ovat yksinkertaisia. Tämän vuoksi assembly-ohjelmointi on helppo opetella.


Osuuspankki (yhtiömuoto).
Osuuspankki on yhtiömuoto, jolla harjoitetaan osuuskuntamuotoista luottolaitos- ja pankkitoimintaa. Osuuspankin asiakkaat voivat liittyä sen jäseniksi, jolloin he omistavat osuuden pankista.
Suomen ensimmäinen osuustoiminnallinen rahoituslaitos Yläpään Osuuskassa perustettiin lokakuussa 1902 Ilmajoen Koskenkorvalla. Yläpään Osuuskassa merkittiin kaupparekisteriin kuitenkin vasta vuonna 1903. Se jouduttiin lopettamaan 1920-luvulla toiminnan hiipuessa. Yläpäätä ennen ehti rekisteröityä kaksi muuta osuuskassaa, vaikka ne olikin perustettu Yläpään Osuuskassan jälkeen. Nykyisin toimivista OP-Pohjolan pankeista vanhin on vuonna 1902 perustettu Niinijoen Osuuspankki, joka toimii Loimaalla.
Vuoden 1970 alussa uuden pankkeja koskevan lainsäädännön voimaan tullessa osuuskassat muuttuivat nimeltään osuuspankeiksi.


Liikepankki.
Liikepankki on osakeyhtiömuotoinen talletuspankki, joka toimii tavoitteenaan tuottaa voittoa omistajilleen normaalin yrityksen tavoin.
Rahoitustarkastus ylläpitää luetteloa valvonnassaan olevista suomalaisista liikepankeista.


Pankki.
Pankki on instituutio, joka tarjoaa finanssipalveluita, erityisesti maksuliikenteen hoitoa ja luotonantoa. Pankki kerää pääomaa suoraan omistajiltaan sekä ottamalla vastaan talletuksia. Pankkeja on monenlaisia, mutta yleisimpien liikepankkien toimintaperiaate on ottaa vastaan rahaa talletuksena, maksaa tallettajalle palkkioksi korkoa, joka rahoitetaan lainaamalla rahoja eteenpäin vähän korkeampaa korkoa käyttäen. Näiden korkojen erotuksella sekä erilaisten palvelumaksujen avulla rahoitetaan pankin toimintaa, tuotetaan voittoa omistajille ja korjataan luottotappioita. Pankit voivat myös luotonlaajennusta hyväksikäyttäen luoda ”välineitä, joilla jo liikkeeseen laskettua rahaa voidaan sähköisesti käyttää”. Pankit eivät tuota fyysisiä tuotteita, vaan useissa länsimaissa pankin liiketoiminta perustuu koron perintään asiakkaalta lainaamalla asiakkaalle toisilta pankeilta lainattuja ”vakuudettomia varoja”, joiden korko (hinta) pankille itselleen määräytyy markkinoilla päivittäin vaihtuvan Libor-koron mukaan. Suomen Pankin ”Raha ja luotto rahapolitiikassa” -julkaisun mukaan ”raha on nykyisin pääosin aineetonta, vain numeroita pankkien tietokoneissa. Se onkin pohjimmiltaan pelkkää luottamusta siihen, että joku lopulta vastaa maksusitoumuksesta. Raha on velkarahaa, käytännössä keskuspankin (keskuspankkiraha) tai yhä hallitsevammin talletuspankkien (pankkiraha) likvidiä velkaa, jota voidaan käyttää maksuvälineenä”. Pankkiraha, eli likvidi pankkitalletus, syntyy nykyisin valtaosin pelkkänä tilikirjauksena luotettavan talletuspankin myöntäessä luottoa asiakkaalleen. Tässä ostovoimaa syntyy tyhjästä. Euroalueella pankit edelleenlainaavat siis vakuudetonta fiat-rahaa ja perivät siitä korkoa asiakkailta.
Määritelmä.
Nykyään pankki käsitetään yleisesti instituutiona, jolla on luottolaitokselle myönnetty toimilupa. Yleensä pankkilupia myöntää pankkisäädännön määrittelemä viranomainen ja se antaa oikeudet tarjota tavanomaisimpia palveluita kuten talletuksia. Suomessa nykyään luottolaitostoimiluvan myöntää Finanssivalvonta. Suomessa pankeiksi kutsutaan ainoastaan luottolaitoksia, jotka ottavat vastaan yleisön talletuksia. Esimerkiksi pelkkää joukkovelkakirjarahoitusta hankkiva luottolaitos ei ole pankki. Monet lainsäädännöt tuntevat myös rajoitettuja instituutioita, joilla on oikeus pankkitoiminnan kaltaisiin oikeuksiin ilman tarvetta pankkiluvalle.
Talousteoriassa on eri aikoina esitetty erilaista teoreettista analyysia pankkitoiminnasta. Vielä 1970-luvulla suuri osa tästä teoriasta käsitteli luottojen ja talletusten hinnoittelua (ns. Klein-Monti -kehikko). Uudemmassa pankkiteoriassa keskeinen kysymys on, mitä etuja pankeilla on muihin järjestelyihin, joilla säästäjien varoja voidaan kanavoida investointeihin. Keskeisenä käsitteenä uudemmassa pankkiteoriassa on delegoitu monitorointi: tallettajat eivät pystyisi arvioimaan investointeja suunnittelevan yrityksen luotettavuutta luotonottajana, mutta talletuksia keräävä luottolaitos voi tehdä sen heidän puolestaan.
Historia.
Pankeilla on pitkä historia, ja ne ovat vaikuttaneet talouteen ja politiikkaan vuosisatojen ajan. Ensimmäiset pankit perustettiin Pohjois-Italiassa sydänkeskiajalla.
Pankkityypit.
Suomen Pankki on suomalainen keskuspankki.
Pankit voidaan jakaa vähittäispankkeihin (), keskuspankkeihin ("Central bank") ja investointipankkeihin ("investment bank").
Vähittäispankeista yleisin on osakeyhtiömuotoinen liikepankki ("commercial bank"), joka yksinkertaistettuna ottaa vastaan talletuksia ja antaa lainaa. Liikepankit ovat suuri pankkiala, sillä ne tarjoavat palvelujaan sekä yksityishenkilöille että yrityksille. Säästöpankki ("savings bank") on yksityishenkilöille suunnatun vähittäispankin muoto, jonka päätarkoitus on säästämisen edistäminen. Suomessa on myös osuuspankkeja, jotka ovat osuuskuntamuotoisia. Yksityispankit ("private bank") tarjoavat yksityisyyttä ja laki- ja veroetuja. Tällaiset pankit perustetaan tavallisesti ns. veroparatiiseihin ja tällöin niistä voidaan käyttää nimitystä offshore-pankki ("offshore bank") viitaten veroystävällisiin saarialueisiin.
Investointipankit auttavat yrityksiä ja valtioita keräämään pääomaa laskemalla liikkeelle arvopapereita ja johdannaisia, joilla sitten käydään kauppa pörsseissä. Investointipankit myös neuvovat yrityksiä mm. fuusioissa ja yritysostoissa ("mergers and acquisitions", "M&A") sekä sijoituksista irtautumisessa ("divestment"). Tätä kutsutaan pankin myyntipuoleksi ("sell side"). Lisäksi investointipankkien toimintaan kuuluu ostopuoli ("buy side"), johon kuuluvat eläkerahastot ja sijoitusrahastot (mukaan lukien hedgerahastot).
Nykyään pankki voi toimia samanaikaisesti sekä vähittäispankkina että investointipankkina. Nimityksiä käytetään pankin päätoiminta-alan mukaan. Lisäksi jotkin pankit ovat erikoistuneet vain tiettyyn toiminta-alaan.
Eurooppalainen pankkijärjestelmä.
Suomessa 60 % luotoista ja talletuksista oli ulkomaisten pankkien hallussa vuonna 2008. EU-ministerit haluavat yhtenäistää pankkien raportointijärjestelmän 2012 mennessä. Iso-Bitannia, Ranska ja Saksa haluavat valvoa pankkeja kotimaasta. Suomi haluaa antaa valvontatehtävän ulkomaiselle omistajamaalle.
EU:n valtiovarainministerit päättivät nostaa yksityishenkilöiden pankkitalletussuojan 50 000 euroon aiemmasta 20 000 eurosta Luxemburgissa 7. lokakuuta 2008. Suomessa talletussuoja on ollut 25 000 euroa. Valtionvarainministeri Jyrki Kataisen mukaan Suomi nostaa pankkitalletusten takauksen 50 000 euroon 8. lokakuuta 2008 lähtien. Aiemmin lokakuussa 2008 kansallisia päätöksiä talletussuojan nostamiseksi tekivät ainakin Irlanti, Saksa, Britannia, Itävalta, Tanska ja Ruotsi.


Kyyjärvi.
Kyyjärvi on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Suomen maakunnan luoteisosassa. Kunnassa asuu noin {formatnum:  } henkeä.
Kyyjärvi on perustettu vuonna 1929, jolloin siitä muodostettiin itsenäinen kunta. Aiemmin se on kuulunut Karstulan kuntaan. Kyyjärven naapurikunnat ovat Alajärvi, Karstula, Kivijärvi, Perho ja Soini.
Vuonna 1953 valmistunut Kyyjärven kirkko on arkkitehti Veikko Larkaksen merkittävimpiä töitä.
Suomen sodan aikaan Kyyjärvellä käytiin sodan kannalta ratkaisevia taisteluita. Lintulahden taistelussa 3. heinäkuuta 1808 majuri Otto von Fieandt sai haltuunsa Lintulahden tärkeän tienhaaran 650 miehen vahvuisilla joukoillaan. Kaksi kertaa voimakkaammat venäläiset joukot eversti Jegor Vlastovin johtamana ajoivat kuitenkin Fieandtin osaston takaisin kohti Pohjanmaata.
Kyyjärven ystävyyskunta on Virossa sijaitseva Võnnu. Myös tv-sarjoista tuttu kuvitteellinen Kuusniemen kunta on Kyyjärven ystävyyskunta. Kuusniemi-sarjojen tekijä on kyyjärveläissyntyinen Heikki Luoma.
Kyyjärvestä on tulossa ensimmäinen suomalainen kunta, jossa järjestyksenvalvonnasta vastaa seriffi eli kunnallinen järjestyksenvalvoja.. Tätä silloisen kunnanjohtajan Matti Muukkosen ideaa ei kuitenkaan ole viety eteenpäin, vaikka poliisiylijohtaja Mikko Paatero suhtautui YLE Keski-Suomen haastattelussa ideaan positiivisesti.
Kyyjärven kunnan keskustassa on yksi Suomen ainoista kaukolämpöverkoista, jotka toimivat 100% uusiutuvalla energialla. Suomen luonnonsuojeluliitto on palkinnut kunnan kaukolämpöverkon myöntämällä sille Ekoenergia-merkinnän.
Kansanedustaja Aila Paloniemi on syntynyt Kyyjärvellä Noposenahon kylällä.
Kyyjärvi on merkittävä tieliikenteen solmukohta. Siellä valtatie 13:sta erkanevat kantatie 77 Kuopioon ja valtatie 16 Seinäjoelle. Kunnassa on vapaa-ajan asuntoja 236.


Nokia (kaupunki).
Nokia (vuoteen 1938 asti Pohjois-Pirkkala) on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pirkanmaan maakunnassa. Kaupungissa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Nokian naapurikunnat ovat Hämeenkyrö, Pirkkala, Sastamala, Tampere, Vesilahti ja Ylöjärvi, ja sen vaakunan suunnitteli Gustaf von Numers, ja se vahvistettiin vuonna 1951. Nokia on väkiluvultaan Pirkanmaan toiseksi suurin kunta maakuntakeskus Tampereen jälkeen.
Nokia on teollisuuskaupunki ja tunnettujen suomalaisten tuotemerkkien lähtöpaikka, tärkeimpänä matkapuhelinyhtiö Nokia. Kaupunki on kuuluisa kylpylästään, tehtaanmyymälöistään, vesireiteistään ja tapahtumistaan.
Historia.
Vuonna 1922 Pirkkalan kunta jaettiin Pohjois- ja Etelä-Pirkkalaan rajan kulkiessa Pyhäjärvessä, jonka yli ei tuolloin ollut tieyhteyttä. Vuonna 1938 Pohjois-Pirkkala otti nimekseen Nokia ja samalla Etelä-Pirkkala otti takaisin vanhan emäpitäjän nimen Pirkkala, joka sillä on edelleenkin. Nokian ja Pirkkalan välinen tieyhteys Rajasalmen yli valmistui vuonna 1973 ja se muutettiin moottoritieksi vuonna 2006, jolloin siitä myös tuli osa valtatie 3:a.
Nokianvirtaan valmistui vuonna 1971 Melon voimalaitos, jossa käytetään hyväksi koko putouskorkeus Pyhäjärvestä Kuloveteen (noin 19,5 metriä). Samassa yhteydessä purettiin hieman ylempänä sijainnut vanha voimalaitos.
1970-luvulla Nokian pinta-ala kasvoi moninkertaisesti, kun silloiset Tottijärven ja Suoniemen kunnat liitettiin siihen. Nokian, Suoniemen ja Tottijärven rajat yhtyivät aikanaan Kivipyykkivuorella, joka on vesistön eteläpuolen korkein maastonkohta (163 metriä merenpinnasta). Kaupunkialueen pohjoispuolella, lähellä Hämeenkyrön ja Ylöjärven rajoja, on jopa 180 metrin korkeuden ylittäviä kallionhuippuja.
Nokialle asutettiin viime sotien jälkeen Pyhäjärven (Vpl) siirtoväkeä.
Nimen etymologia.
Sanan ”nois” (monikko ”nokiit”) on väitetty tarkoittavan turkiseläin soopelia, mikä kertoisi siitä, että Nokia oli keskeinen kaupankäyntipaikka, jossa soopelinturkit olivat arvokkain hyödyke. Viimeaikainen tutkimus on kuitenkin arvellut, etteivät soopelit olisi kuuluneet Suomen eläinkuntaan edes muinaisuudessa. ”Nokia” tarkoittaisikin majavaa. Toisaalta sen oletaan tarkoittaneen alun perin musta- tai tummaturkkisia eläimiä, mikä selittäisi sen yhteyden "noki"-sanaan.
Sana "nokia" esiintyy usein vesistöjen nimissä, joten se on saattanut tarkoittaa turkiseläimen pesimispaikkaa.
Kaupunginvaltuuston kokoonpano.
Nokian kaupunginvaltuusto on Nokian kaupungin ylin päättävä elin. Valtuustossa on 51 jäsentä.
Koulutus.
Nokialla on 13 alakoulua (Tervasuon koulussa on luokat 1-2) ja 2 yläkoulua. Emäkosken yläasteelle mennään Koskenmäestä, Sorvasta, Tottijärveltä, Viholasta, Nokialta, Siurosta, Linnavuoresta ja Taivalkunnalta. Nokianvirtaan mennään Kankaantaan, Myllyhaan, Alhoniityn ja Pinsiön kouluista. Lisäksi Nokialla on erityiskoulu, lukio ja ammattikoulu.
Liikenne.
Nokialle on hyvät tie- ja ilmayhteydet naapurikaupunki Tampereen ansiosta. Kaupungin alueella kulkevat Tampereen ja Porin välinen rautatie sekä valtatiet 11 ja 12. Viimeksi mainitulla on Sarkolassa yksi Suomen päätieverkon jyrkimmistä nousuista. Myös valtatie 3 sivuaa Nokian itärajaa. Vuodesta 2002 lähtien, kymmenen vuoden tauon jälkeen, Nokialla ovat pysähtyneet myös Poriin menevät junat. Tampere-Pirkkalan lentoasema on vain vajaan kymmenen kilometrin päässä Nokian keskustasta.
Matka-aika Nokialta Tampereelle on junalla 14 minuuttia ja linja-autolla nopeimmillaan 20 minuuttia. Nokian ja Porin välinen matka kestää junalla nopeimmillaan tunnin ja 15 minuuttia sekä linja-autolla tunnin ja 10 minuuttia. Matka-aika Nokian ja Helsingin välillä on nopeimmillaan junalla tunnin ja 49 minuuttia sekä linja-autolla 2 tuntia ja 45 minuuttia.
Kaikki Nokian junayhteydet Tampere-Pori-radan ulkopuolelle edellyttävät junanvaihtoa Tampereella. Linja-autojen suorilla pikavuoroilla Nokialta pääsee Tampereelle, Poriin, Helsinkiin, Raumalle ja Turkuun. Matka-aika Nokian ja Turun välillä kestää linja-autolla nopeimmillaan 2 tuntia ja 10 minuuttia sekä junalla 2 tuntia ja 14 minuuttia.
Aiheesta muualla.
*


Kangasala.
Kangasala on Suomen kunta, joka sijaitsee Tampereen itäpuolella Pirkanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2.
Kangasalan naapurikunnat ovat Kuhmoinen, Lempäälä, Orivesi, Padasjoki, Pälkäne, Tampere ja Valkeakoski. Kangasalan kirkolta on matkaa Tampereelle 17 km ja Helsinkiin 163 km.
Kangasala tunnetaan parhaiten Topeliuksen 1853 kirjoittamasta runosta "Kesäpäivä Kangasalla", jonka Gabriel Linsén sovitti tunnetuksi lauluksi. Laulussa ylistetään Roineen "armaita aaltoja" ja Längelmäveden hohtelua. Järvien lisäksi Kangasalan tunnetuin maantieteellinen piirre on kunnan halkaiseva jono harjuja, joille on rakennettu monia näkötorneja.
Nimi.
Kangasalan nimi johtuu sanasta "kangas", joka on muinaisgermaaninen laina ja sukua saksan Gang- sekä ruotsin gång-sanoille ja tarkoittaa käytävää, kovapohjaista kulkureittiä tms. Kangasala onkin tunnettu harjujonostaan, joka on ollut keskeinen kulkuväylä kautta aikojen. Nimi kokonaisuudessaan tarkoittaa samaa kuin "kankaanala", mutta se kuuluu toiseen sanatyyppiin: kynnysalla/kynnysala, taivasalla/taivasala, katosalla/katosala. Nimen taivutus on näin ollen epäsäännöllinen: mennään "Kangasalle" (ei "Kangasalaan" tai "Kangasalalle"). Kuitenkin Kangasalla asuvasta henkilöstä käytetään nimitystä "kangasalalainen", ja myös muotoa "Kangasalalle" käytetään muuta kuin liikkumista tarkoittavissa asiayhteyksissä, esim. "Kangasalalle tyypillinen piirre..." tai "Kangasalalle myönnettiin valtionapua..."
Kangasalan nimi tavataan asiakirjoista ensi kerran vuonna 1403, jolloin se oli ollut Pirkkalasta eronneena noin puoli vuosisataa. Kangasalan kirkko sijaitsi aluksi Liuksialan kylässä Roineen rannalla, josta nimi levisi koko pitäjän nimeksi. On arveltu, että kirkon sijainti Pirkkalasta katsottuna "kankaan alla" eli kangasalla, on vaikuttanut nimen syntyyn. Nykyiselle alueelleen kirkko sijoitettiin vasta 1600-luvulla, joten nykyisestä kirkosta tai kirkonkylästä ei nimen syntyminen ole voinut johtua. Muistitietona on tallennettu, että kun väki ennen vanhaan meni Tarpilan, Pikkolan ja Rekiälän pelloille touoille, ruista repimään ja nauriita kylvämään, se sanoi menevänsä kankaan alle. Tämä sopii suunnan ja maaston perusteella hyvin näkemykseen, että Kangasala aluksi sijaitsi Liuksialan suunnalla.
Tiestö.
Kangasalan läpi ja keskustan kyljestä kulkee valtatie 12 Tampereelta Lahteen. Kangasalan pohjoisosan läpi kulkee valtatie 9 (Tampere-Jyväskylä). Valtatie 9:n entinen reitti Huutijärveltä Orivedelle on nykyisin kantatie 58:n osa. Kangasalta lähtevät lisäksi seututie 310 Valkeakoskelle ja seututie 325 Sahalahden ja Kuhmalahden kautta Kuhmoisiin.
Huutijärvelle muodostui jo satoja vuosia sitten yksi sisämaan tärkemmistä tienristeyksistä; siellä yhtyivät harjujaksoa seurannut Hämeen ja Pohjanmaan välinen maantie ja Keski-Suomen suunnasta Längelmäveden ja Vesijärven välistä kannasta pitkin kulkenut tie. Varsinkin toisen maailmansodan jälkeen liikennemäärät kasvoivat siinä määrin, että Kangasalan kirkonkylä muodostui erityisen onnettomuusherkäksi. Ohitustie kirkonkylän eteläpuolitse valmistui 1970-luvun puolivälissä; samoihin aikoihin valmistui myös uusi tieyhteys Tampereelta Orivedelle Kangasalan pohjoispuolitse. Valtatie 3, joka kulki alun perin Kangasalan halki samaa reittiä valtatie 12:n kanssa, oli jo 1960-luvun alkupuolella siirretty kulkemaan Sääksmäen kautta.
Kangasalan läpi kulkee myös junarata Tampere-Orivesi. Aikoinaan junaliikenne oli merkittävää kunnalle, mutta nykyään junat eivät pysähdy Kangasalla aseman syrjäisyyden takia. Tänä päivänä Kangasalta lähin henkilöliikenteen rautatieasema on Tampereen rautatieasema.
Kylät.
Kangasalan järvi- ja harjumaisemaa ihailemassa Kirkkoharjun näkötornista.
Muita kulmakuntia ovat vielä "Ihari", "Ilkko" ja "Siitama".
Harjujen ja järvien kunta.
Tampereella sijaitsevien Pispalanharjun ja Pyynikinharjun kanssa jonossa ovat Kangasalan Kirkkoharju, Keisarinharju ja Vehoniemenharju. Haralanharju sijaitsee pohjoisempana Vesijärven länsikyljessä.
Kangasalan kunnan pinta-alasta noin neljännes on vettä ja Kangasalan alueella sijaitsee toistasataa järveä ja lampea. Kangasalan kuuluisat maisemat muodostuvat harjujen kyljissä sijaitsevista järvistä. Kolme Kangasalan suurinta järveä ovat Vesijärvi, Längelmävesi ja Roine. Vesijärvi laskee Längelmäveden eteläosaan. Längelmävedestä vesi virtaa Kaivannon kanavan kautta Roineeseen ja sieltä edelleen Mallasveteen ja Vanajaveteen. Muita merkittäviä järviä ovat Heposelkä, kaksi Kirkkojärveä (toinen sijaitsee entisen Sahalahden alueella), Keljonjärvi, Pakkalanjärvi sekä osittain Kangasalan puolella sijaitsevat Kaukajärvi, Paalijärvi ja Pälkänevesi.
Kangasalan nähtävyyksiä: näkötorneja ja museoita.
Kangasala on ollut suosittu matkailukohde jo 1800-luvun alusta asti. Kangasalan tärkeimmille harjuille on rakennettu näkötorneja: Haralanharjun, Keisarinharjun, Kirkkoharjun ja Vehoniemenharjun näkötornit. Keisarinharjulla maisemia ovat ihailleet aikanaan jo Kustaa III vuonna 1775 ja keisari Aleksanteri I vuonna 1819. Keisarin vierailun johdosta harju sai nykyisen nimensä. Aikaisemmin Keisarinharju tunnettiin nimellä Syrjänkorkee. Ensimmäinen näkötorni rakennettiin sinne jo vuonna 1881. Vuonna 2004 Keisarinharju valittiin Yle Tampereen ja Pirkanmaan liiton järjestämässä äänestyksessä Pirkanmaan kauneimmaksi paikaksi. Kangasalan lepokoti on toiminut 1900-luvun alussa täysihoitolana, jossa monet kuuluisuudet ovat viettäneet lomaa.
Nykyisin näkötorneja on enää kolme tuhopolttojen jäljiltä: Vehoniemenharju, Kirkkoharju ja uudelleen rakennettu Haralanharju. Keisarinharjun näkötorni paloi elokuussa 2006 ja hiljattain kunnostettu Haralanharjun torni tammikuussa 2007. Myös Kirkkoharjun näkötorni joutui polttoyrityksen uhriksi. Tuhoutuneista torneista Haralanharjun näkötorni rakennettiin uudelleen.
Kangasalla on kaksi automuseota: Mobilia ja Vehoniemen automuseo. Kirkolla on myös pieni 1830-luvulla rakennetussa viljamakasiinissa toimiva kotiseutumuseo.
Historiaa.
Kangasalan nimi esiintyy ensi kerran asiakirjassa vuonna 1403. Kangasalan seurakunta oli tuohon mennessä ollut Suur-Pirkkalasta eronneena itsenäisenä seurakuntana noin puoli vuosisataa. Sen kirkko sijaitsi vanhalla kalmistoalueella Liuksialan kylässä Roineen rannalla. Kangas-sanan arvellaan olevan muinaisgermaaninen lainasana ja sukua saksan Gang ja ruotsi gång -sanoille. Sana merkitsee lähinnä "käytävää", "kulkuväylää" tms. Erityisesti Kangasalla tämä yhteys on helppo ymmärtää, sillä kuntaa halkova harjujono on toiminut ikivanhana kulkureittinä luoteesta kaakkoon ja päinvastoin. Kangasala-nimen taivutus kertoo sen erityispiirteistä: sanotaan Kangasalla ei Kangasalalla (eikä Kangasalassa) tai Kangasalle ei Kangasalalle ja niin edelleen. Nimi kuuluu vanhaan tyyppiin: kynnysalla/kynnysala, katosalla/katosala jne. Kangasala tarkoittaakin kankaan alapuolella olevaa aluetta, josta nimi on levinnyt koko pitäjän nimeksi. Nimen syntyaikaan Liuksialan kirkko ja kylä olivat Pirkkalasta katsottuna harjun eli kankaan alapuolella. Nykyiselle alueelle kirkko siirrettiin 1600-luvulla, joten nykyisestä kirkosta tai kirkonkylästä nimi ei voi olla peräisin.
Kangasalla on ollut suuria kartanoita. Kuuluisimpia ovat "Liuksialan kartano", jossa on asunut kuningatar Kaarina Maununtytär 1500-luvun lopulla ja "Wääksyn kartano", jossa on asunut Kaarina Hannuntytär. Muita mainittavia kartanoita ovat "Lihasulan kartano", "Sorolan kartano" ja "Tavelan kartano".
Kesäkuussa 1604 tapahtui luonnonmullistus, jossa Sarsanvirta kuivui. Huhtikuussa 1830 Kaivannon kanavan vasta valmistuneen kanavan rakenteet murtuivat. Längelmävettä ja Roinetta erottavan Kaivannon kannas muuttui hetkessä avoimeksi kanavaksi ja näiden järvien pinnat asettuivat samalle tasolle.
Kangasalan kivikirkko on rakennettu 1760-luvulla. Suomalaisuusmies, poliitikko sekä suomalaisen tietosanakirjan isä Agathon Meurman asui Kangasalla. Hänet on myös haudattu Kangasalan kirkon hautausmaalle. Kangasala on ollut perinteinen urkujenrakennuspitäjä. Urkuja on rakennettu 1800-luvun puolesta välistä 1900-luvun loppuun saakka.
Kangasalan vaakunan on suunnitellut Olof Eriksson ja se vahvistettiin vuonna 1951.
Liittyen Suomen sisällissodan tapahtumiin vuonna 1918 Kangasalan Suinulassa tapahtui niin sanottu Suinulan verilöyly. Kangasalasta muodostui Tampereen kyljessä punaisten aluetta kunnes valkoiset valloittivat Kangasalan 22. maaliskuuta - 23. maaliskuuta Tampereen taistelun valmisteluvaiheessa.
Kangasalle perustettiin vuonna 1931 Pikonlinnan sairaala, joka toimi aluksi tuberkuloosiparantolana (Keski-Hämeen parantola) ja talvi- ja jatkosodan aikana sotilassairaalana. Vuonna 1968 se liitettiin osaksi Tampereen keskussairaalaa, jolloin sinne muodostettiin keuhkotauti- ja reumaosastot. Pikonlinnan sairaalan toiminta tässä muodossa päättyi vuonna 2007, kun Tampereelle valmistuivat uudet tilat. Lähellä Kaivannon kanavaa sijaitsee vuonna 1963 avattu Kaivannon sairaala, joka on Pirkanmaan sairaanhoitopiirin B-mielisairaala.
Kangasalle asutettiin viime sotien jälkeen Kivennavan siirtoväkeä.
Sahalahden kunta liittyi Kangasalan kuntaan 1. tammikuuta 2005. Ennen Sahalahden liittämistä kunnan väkiluku oli 23 453 (2004) ja sen pinta-ala oli 479,31 km², josta 123,62 km² vesistöjä. Väestötiheys oli 2004 65,9 asukasta/km².
Kulttuuri.
Kangasalla on järjestetty vuosittain 2001 lähtien pienehköt musiikkifestivaalit nimeltään "Harjufestarit", jossa ovat esiintyneet mm. Technicolour, Bloodpit ja The Rasmus. Toistuvia tapahtumia ovat myös Kangasalan urkuperinnepäivät (1994 lähtien), Kangasalan Salonkimusiikki ja nukketeatteri Hupilaisen kansainväliset nukketeatteripäivät. Kesäisin elämyksiä tarjoaa valtakunnallisestikin tunnustusta saanut harrastajateatteriyhdistys Ramppi-teatteri. Sahalahden alueen perinteinen kesätapahtuma on juhannuksen jälkeisestä sunnuntaista alkava Sahalahden Suvipäivät. Kirjallista kulttuuria vaalivat Kirjakahvila (Kesäpäivän kulttuuriyhdistys) ja Sahalahden Kirjanystävät. Lapsille ja perheille on heinäkuun alussa.
Kangasalla julkaistaan paikallislehteä nimeltään Kangasalan Sanomat, joka on ilmestynyt joulukuusta 1918 lähtien. Nykyään alueella leviää jonkin verran myös Sydän-Hämeen Lehti.
Kangasalan vuonna 1767 rakennettu komea harmaakivinen kivikirkko kauniine tähtitaivaskattoinen ja legendaarisine verikivineen sijaitsee keskellä kirkonkylää. Kangasalan seurakunnassa on noin 23 000 jäsentä. Se kattaa vanhan Kangasalan seurakunnan lisäksi 1.1.2005 alkaen myös Sahalahden kappeliseurakunnan ja Kuhmalahden kappeliseurakunnan.
Urheilu.
Kunnan suurin urheiluseura on vuodesta 1930 toiminut Kangasalan Kisa, jolla on nykyään noin 800 jäsentä. Seuralla on toimintaa kymmenessä urheilulajissa, joihin kuuluvat muun muassa yleisurheilu, hiihto, jalkapallo, jääkiekko ja suunnistus. Lisäksi se huolehtii Längelmäveden rannalla sijaitsevan Kisarannan leirintäalueen toiminnasta.
Uimahalli Kuohu.
Uimahalli Kuohu eli Kangasalan uimahalli on vuonna 2009 valmistunut liikunnan ja hyvinvoinnin keskus jossa sijaitsee kuntosali, jalkahoitola, kahvio ja paljon muuta.
Koulutus.
Kangasalla toimii 12 ala-astetta (mm. Vatialan koulu, Suoraman koulu ja Ruutanan koulu jne.), 3 yläastetta (Pikkolan koulu, Pitkäjärven koulu ja Sariolan koulu) sekä erityiskoulu, joka antaa vuosiluokkien 1–9 erityisopetusta. Kangasalla on myös lukio sekä ammatillinen oppilaitos, jossa toimii myös ammatillinen kymppiluokka, "OKSA".
Hallinto.
Kangasalan kunnanjohtajana on toiminut vuodesta 1991 alkaen hall.maist., oik. kand. Jukka Mäkelä.
Kunnallispolitiikkaan nousi 2000-luvun alussa merkittäväksi sitoutumattomien ryhmä.
Elinkeinorakenne ja työpaikat.
Kangasalan elinkeinorakenne on lähellä maan keskiarvoa. Kunnan työpaikoista 64 % on palvelualan, 30 % jalostuksen (22 % teollisuuden ja 8 % rakentamisen) ja 4 % maa- ja metsätalouden työpaikkoja (tiedot vuodelta 2000). Työttömyysaste on ollut 2000-luvun alussa noin 12%.


Zachris Topelius.
Zachris (Zacharias, Z., Sakari) Topelius (14. tammikuuta 1818 Uudenkaarlepyyn mlk. – 12. maaliskuuta 1898 Sipoo) oli suomenruotsalainen kirjailija, toimittaja, historioitsija ja Helsingin yliopiston rehtori. "Zacharias" on hänen virallinen etunimensä, ja sitä on käytetty hänen teostensa tekijänimenä, mutta uudessa alan kirjallisuudessa käytetään muotoa "Zachris", sillä "hän itse käytti useimmiten lyhennettä Z. tai nimimuotoa Zachris virallisissakin yhteyksissä", kuten Matti Klinge sanoo. Riemutohtorin arvonimen hän sai vuonna 1897.
Elämäkerta.
Topeliuksen isä oli lääkäri ja kansanrunouden kerääjä Zacharias Topelius vanhempi (1781–1831) ja isoisä kirkkomaalari Mikael Toppelius (1743–1821). Topelius-suvun alkuperäinen sukunimi oli Toppila Limingan Rantakylässä sijainneen suvun kotitalon Toppilan mukaan. Saatuaan tullimiehen viran kirjailijan isoisän isoisä muutti sukunimen latinalaiseen muotoon "Toppelius", ja kirjailijan isä jätti nimestä pois toisen p-kirjaimen.
Topelius kirjoitti ylioppilaaksi Oulun triviaalikoulusta 1833 ja valmistui tohtoriksi Helsingin yliopistosta 1847. Vuodesta 1841 Topelius oli "Helsingfors Tidningar" -lehden toimittaja. Lehti kohosi pian Suomen suosituimmaksi, ja Topelius oli kenties maan ensimmäinen täyspäiväinen toimittaja. Ruotsinkielisestä taustastaan huolimatta Topelius osasi erittäin hyvin suomea, ja hän ajoi lehdessä itsenäisen mutta kaksikielisen Suomen aatetta. Vuonna 1854 Topelius nimitettiin Helsingin yliopiston ylimääräisen professorin virkaan, ja 1875 hänestä tuli yliopiston rehtori. Vuonna 1878 Topelius jäi eläkkeelle ja sai valtioneuvoksen arvonimen.
Topelius kuoli Koivuniemen tilalla (Villa Björkudden) Östersundomissa, jossa hän oli kirjoittanut muun muassa "Talvi-iltain tarinoita".
Tuotanto.
Topelius oli yksi varhaisimmista suomalaisista romaanikirjailijoista ja ensimmäisen suomalaisen historiallisen romaanin julkaisija vuonna 1850 ilmestyneellä teoksellaan "Hertiginnan af Finland" (suom. "Suomen herttuatar", 1874). Tunnetumpi on kuitenkin Topeliuksen historiallinen romaanisarja "Fältskärns berättelser" (suom. "Välskärin kertomuksia"), joka ilmestyi aluksi jatkokertomuksena Helsingfors Tidningarissa. Topeliuksen historiallisissa romaaneissa korostuvat isänmaallisuus, uskonto ja sääty-yhteiskunta, joka toimiakseen vaatii yhteiskuntaluokkien toimimista sopusuhtaisessa yhteistyössä. Tieteiskirjailijana hän on jäänyt tuntemattomaksi, mutta hän kirjoitti "Helsingfors Tidningarissa" 1869 ilmestyneen jatkokertomuksen "Simeon Levis resa i Finland", jossa hän hahmottelee tulevaisuuden Suomi-kuvaa.
Topelius kirjoitti satoja runoja. Topelius tunnetaan Suomen maisemia kuvaavista teoksistaan, kuten runosta "Kesäpäivä Kangasalla", joka kuuluu "Sylvian laulut" -sarjaan. Toinen sarjan lauluista elää joululauluna "Sylvian joululaulu". Topeliuksen tuotantoa on myös "Varpunen jouluaamuna" ("Sparven på julmorgonen"). Topelius osallistui virsikirjakomitean työhön, ja esimerkiksi virret "Ei valtaa, kultaa, loistoa" (vk 31) ja "Totuuden Henki" (vk 484) ovat hänen kirjoittamiaan. Topelius muistetaan myös "satusetänä": hän kirjoitti lapsille opettavaisia ja hyvin suosittuja lastensatuja, kuten "Koivu ja tähti", "Adalminan helmi" ja "Sampo Lappalainen" teoksessaan "Lukemisia lapsille".
Topelius laati myös Suomen kansakouluissa vuosikymmenien ajan oppikirjoina käytetyt "Luonnon kirjan" ja "Maamme kirjan". "Luonnon kirja" käsitteli kasvi- ja eläinoppia sekä geologian, fysiikan ja kemian alkeita, "Maamme kirja" Suomen maantiedettä ja historiaa.
Kunnianosoituksia.
a>, "Topelius ja lapset" Helsingin Koulupuistikko.
Topeliuksen ympärille oli jo hänen eläessään rakennettu kansallista suurmieskulttia, ja hänen kuolemansa jälkeen tämän kultin määrätietoinen rakentaminen jatkui. Topeliuksen haudalle Hietaniemen hautausmaalle (V21-12-3) pystytettiin vuonna 1905 Walter Runebergin veistämä hautapatsas "Valoa kohti". Varat hautamuistomerkkiin oli saatu Suomen Naisyhdistyksen järjestämällä kansalaiskeräyksellä. Vaasassa paljastettiin vuonna 1915 kuvanveistäjä Emil Wikströmin veistämä patsas, joka esittää Topeliusta lasten ympäröimänä. Varat "satusedän" patsaaseen tulivat pääosin lahjoituksina Vaasan koululaisilta.
Topeliukselle haluttiin saada patsas myös pääkaupunkiin, ja Svenska Litteratursällskapet aloitti vuonna 1908 varojen keräämisen hanketta varten. Tästä seurasi yksi Suomen kuuluisimpia patsaskiistoja, jossa vastakkain olivat perinteisen näköisrealismin ja modernin muistomerkkitaiteen kannattajat. Kuvanveistäjä Ville Vallgren veisti realistisen muistopatsaan, jossa Topelius on kuvattuna lasten ympäröimänä Vaasan patsaan tapaan, ja tarjosi sitä sekä Litteratursällskapetille että Helsingin kaupungille. Nämä eivät kuitenkaan halunneet ottaa veistosta vastaan. Vuonna 1929 Litteratursällskapet järjesti muistomerkkikilpailun, jonka voitti Gunnar Finnen veistos "Satu ja totuus". Finnen veistos oli modernistisempi kuin Vallgrenin: se ei ollut Topeliuksen näköispatsas, vaan siinä oli kuvattuna kaksi allegorista alastonta naishahmoa. Finnen veistos synnytti kiivasta vastustusta ihmisissä, jotka pitivät Vallgrenin realistista Topeliusta parempana, ja kirjailija Maila Talvion ympärille syntyi nopeasti kansanliike, joka hankki varat Vallgrenin patsaan pystyttämiseksi Helsinkiin. Tämän vuoksi vuonna 1932 Helsingissä paljastettiin kaksi Zachris Topeliuksen muistopatsasta: Vallgrenin realistinen "Topelius ja lapset" Koulupuistikossa ja Finnen symbolistinen "Satu ja totuus" Esplanadin puistossa.
Topelius-tutkimus.
Zachris Topeliuksesta on julkaistu lukuisia elämäkertoja. Laajin ja merkittävin on hänen oppilaansa, kirjallisuudentutkija Valfrid Vaseniuksen kirjoittama kuusiosainen "Zacharias Topelius: Hans lif och skaldegärning" (1912–1930). Topeliuksen tyttärenpoika Paul Nyberg, joka järjesti isoisänsä kirjallisen jäämistön Kansalliskirjaston Topelius-kokoelmaksi, julkaisi tämän päiväkirjat nimellä "Zacharias Topelius dagböcker" (1918–1924) ja valikoimia tämän kirjeenvaihdosta nimellä "Konstnärsbrev" (1956–1960) sekä elämäkerran "Zachris Topelius: En biografisk skildring" (1949). Topeliuksesta on julkaistu myös runsaasti historiallisia ja kirjallisuustieteellisiä erikoistutkimuksia, kuten Matti Klingen "Idylli ja uhka: Topeliuksen aatteita ja politiikkaa" (1998).
Topeliuksen kootut teokset on julkaistu kahdesti, ensin ruotsiksi vuosina 1904–1907 ja sitten suomeksi 1929–1939. Näihin teossarjoihin sisältyvät kuitenkin vain Topeliuksen kaunokirjalliset teokset, eivät esimerkiksi hänen sanomalehtikirjoituksensa, päiväkirjansa tai kirjeenvaihtonsa. Svenska Litteratursällskapet i Finlandissa on parhaillaan tekeillä "Zacharias Topelius skrifter" -teossarja, joka sisältää tieteelliset editiot Topeliuksen kaikista jälkeen jääneistä teoksista ja kirjoituksista. Sarja julkaistaan vuonna 2018 vietettävän Topeliuksen syntymän kaksisataavuotisjuhlan kunniaksi sekä kirjana että elektronisessa muodossa.


Kioto.
Kioto () on Kioton prefektuurin pääkaupunki Japanissa pääsaari Honshun länsiosassa. Se on osa Kansain seudun suurkaupunkialuetta Osakan ja Kōben kanssa. Kioto oli Japanin pääkaupunki vuodesta 794 vuoteen 1868, jolloin pääkaupunki siirtyi Meiji-restauraation yhteydessä Tokioon.
Japanilaisen kulttuurin keskus.
Buddhalaisista ja šintolaisista temppeleistään kuuluisa kaupunki on kenties Japanin suosituin turistinähtävyys. Kuuluisimpia buddhalaistemppeleitä ovat Kiyomizu-dera (Puhtaan veden temppeli), Kinkaku-ji (Kultainen paviljonki) ja Ginkaku-ji (Hopeinen paviljonki). Šintolaistemppeleistä merkittävimpiä ovat Heian-jingū, joka rakennettiin vuonna 1895 keisarillisen perheen kunniaksi, sekä Yasaka-jinja.
Kaupunki on muutoinkin kulttuurillinen keskuspaikka. Siellä on omat korttelialueensa niin geisha-kulttuurin vaalimiseen (erityisesti Gion ja Pontochō) kuin myös samurai-elokuvien kuvaamiseenkin. Perinteiseen tyyliin rakennettuja kortteleita halutaan suojella. Suojeluun liittyy myös kaupunkikuvallinen yhtenäisyys, joten Kiotoon ei sallita rakennettavan pilvenpiirtäjiä.
Unescon maailmanperintökohteet.
Kiotossa sijaitsee 17 historiallista monumenttia, jotka on merkitty Unescon maailmanperintöluetteloon.
Historia.
Suurimman osan historiastaan Kioto on ollut Japanin keisarillinen pääkaupunki. Kioton historia voidaan jäljittää alkaneeksi jo 500-luvulla, jolloin Aoi matsuri järjestettiin siellä ensimmäistä kertaa hyvän sadon ja sään rukoilemista varten.
Japanin ensimmäinen pääkaupunki oli Nara, josta se siirrettiin vuonna 741 Naran ja Kioton välissä sijaitsevaan paikkaan nimeltä Kuni-kyō. Vuonna 784 pääkaupunki siirrettiin Nagaoka-kyōhon ja 794 lopulta Heian-kyōhon eli nykyiseen Kiotoon. Kaupungin ulkomuoto on säilynyt samana tuolta ajalta asti; temppelit, kaupat sekä pyhäköt sijaitsevan samoissa paikoissa.
Vuonna 1192 Kamakura-šogunaatin perustamisen seurauksena todellinen valta siirtyi Kamakuraan. Pääkaupunkina toimi kuitenkin Kioto, vaikka siellä sijaitsevalla hallitsijalla tai hänen hallinnollaan ei ollut enää valtaa. Keisarillinen valta palautettiin hetkeksi vuonna 1333, mutta menetettiin nopeasti Ashikaga-šogunaatin perustamisen jälkeen.
Vuonna 1467 Japanin sisällissodan, Ōnin no ranin seurauksena suurin osa Kiotosta paloi maan tasalle. Uusi šogunaatti perustettiin Edoon, nykyiseen Tokioon vuonna 1603.
Vallankumouksellisesta tilanteesta johtuen keisarillinen valta palautettiin jälleen 1868. Keisari Mutsuhito, joka nyt oli täydessä vallassaan, siirtyi seuraavana vuonna Tokioon, eikä keisarillinen hallinto enää palannut Kiotoon.
Vaikka toisessa maailmansodassa suuret kaupungit joutuivan pommituksen alaiseksi, säästyi Kioto tuhoisimmalta pommitukselta. Yhdysvaltain kuudennen armeijan päämaja sijaitsi miehityksen aikana Kiotossa.
Maantiede.
Kioto on sisämaan kaupunki. Sen alue ulottuu pohjoisessa Tanban ylängölle. Urbaani alue sijaitsee Kioton (Yamashiron) allaslaaksossa. Laaksoa ympäröivät vuoret kolmella ilmansuunnalla: idässä, pohjoisessa ja lännessä. Korkeimmatkin vuoret koillisosassa jäävät alle 1 000 metrin. Laakso avautuu kaakkoon kohti Osakaa.
Kioton alueella virtaa kolme merkittävää jokea. Laakson itäosassa Kamogawa, länsiosassa Katsuragawa, ja eteläosassa Ujigawa. Joet yhdistyvät kaupungin kaakkoispuolella Yodogawaksi, joka laskee Osakan lahteen.
Aluejako.
Kioto jakautuu yhteentoista suuralueeseen. Niistä asukasluvultaan suurin on Fushimi-ku, pinta-alaltaan vuorostaan Ukyō-ku. Kaupungin ydinalueen muodostavat Shimogyō-ku, Nakagyō-ku ja Kamigyō-ku.
¹Ukyō-kun luvut ilman alueeseen yhdistettyä Keihokun kaupunkia.


Meiji-restauraatio.
Meiji-restauraatiossa () Tokugawa-shōgunaatti syöstiin vallasta ja valta siirtyi Meiji-keisari Mutsuhitolle. Japani luopui kertaheitolla feodaalisesta yhteiskuntajärjestelmästä ja aloitti nopean modernisoinnin ja teollistumisen.
Japani ei eristäytynyt länsimaalaisilta, kuten Kiina, vaan omaksui länsimaiden parhaimpia ominaisuuksia omaan yhteiskuntaansa. Japani omaksui muun muassa preussilaisen armeijan, britannialaisen laivaston, yhdysvaltojen pankkilaitoksen ja ranskalaisen aluehallinnon mallit.
Restauraation vuosiksi edeltävine sotineen lasketaan yleensä kausi vuodesta 1866 vuoteen 1869. Meiji-kausi alkoi virallisesti 3. helmikuuta 1867 viisitoistavuotiaan Mutsuhiton noustessa isänsä keisari Kōmein seuraajaksi valtaistuimelle, mutta restauraation huipentumana pidetään 9. marraskuuta 1867, jolloin shōgun Tokugawa Yoshinobu luopui virallisesta asemastaan. Sota shōgunaatin kannattajien ja keisarillisten joukkojen välillä todellisesta vallasta kuitenkin jatkui vielä seuraavan vuoden ajan. Keisari Meijin varmistettua asemansa Japanin pääkaupunki siirrettiin Kiotosta Tokioon syyskuussa 1868 ja feodaaliset luokkarajat, mukaan lukien samurai-soturit, lakkautettiin.


Huvipuisto.
Gröna Lund -huvipuisto Tukholmassa, Ruotsissa
Huvipuisto on rentoutumiseen, vapaa-aikaan ja hurvitteluun suunniteltu paikka. Siellä on tyypillisesti useita erilaisia laitteita, kuten muun muassa karuselleja, maailmanpyörä, vuoristorata ja autorata. Pienille lapsille on suunnattu omia laitteita. Lisäksi on peli- ja kilpailukojuja, joissa voi koettaa onneaan ja taitojaan tyypillisesti heittämällä esineitä maaliin. Välipalakojuissa myydään esimerkiksi hattaroita, jäätelöä, popcornia tai pikaruokaa.
Maailman suurin huvipuistoketju on yhdysvaltalainen Six Flags.
Vuoristorata.
Vuoristorata on yleinen huvipuistolaite. Se nousee ja laskee erityisesti suunniteltujen muotojen mukaan ja joskus radassa on yksi tai useampi "inversio". Inversioksi sanotaan radan kohtia, joissa matkustajat kääntyvät ylösalaisin. Radan ei välttämättä tarvitse tehdä täyttä kierrosta; tällaisia ratoja kutsutaan termillä "shuttle", vaikka jotkut ihmiset eivät varsinaisesti kutsukaan tällaisia ratoja "oikeiksi" vuoristoradoiksi. Kaikki laitteet, jotka kulkevat radan päällä, eivät kuitenkaan ole vuoristoratoja. Matkustajat istuvat vaunuissa vuoristorata-ajelun aikana. Vuoristoradoissa on kahden, neljän tai kuuden hengen vaunuja, jotka on yleensä kiinnitetty toisiinsa yhtenäiseksi junaksi. Joissain vuoristoradoissa, erityisesti Wild Mouse -vuoristoradoissa, radalla kulkee vain yksittäisiä vaunuja.


Alkoholismi.
Alkoholismi (; ICD-10: F10.2) on riippuvuus, johon sairastunut tuntee pakonomaista tarvetta juoda alkoholia. Alkoholismi on yksi päihderiippuvuuden muodoista. Alkoholistin on vaikea kontrolloida juomistaan, joten hän kärsii sekä fyysisestä että psyykkisestä riippuvuudesta ja vieroitusoireista. Alkoholismin muihin määritelmiin kuuluu esimerkiksi pitkäaikainen liiallinen alkoholinkäyttö, joka aiheuttaa sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja. Alkoholismi voidaan jakaa kahteen lajiin: kausittaiseen ("Alcoholismus episodicus") ja jatkuvaan ryypiskelyyn ("Alcoholismus chronicus").
Alkoholin käyttö ja alkoholin suurkulutus.
Suomessa alkoholin kulutus oli vielä 2001 7,4 litraa puhdasta alkoholia vuodessa, vuonna 2007 se oli 10,5 litraa vuodessa.
Myös Venäjällä alkoholin kulutus nousi vuosina 2000–2007 8 litrasta 10 litraan henkeä kohti.
Alkoholin suurkuluttajat ovat riskiryhmässä alkoholismin suhteen. Alkoholin suurkulutus on elämäntapa, jota ei voida vielä luokitella alkoholismiksi, ts. varsinaista riippuvuutta ei ole vielä kehittynyt. Tästä huolimatta suurkulutus on monilla tavoilla haitallista ja vaarantaa terveyden. Alkoholin suurkuluttajaksi katsotaan henkilöt, jotka juovat säännöllisesti alkoholia yli riskirajan. Miehillä tämä raja on 24 annosta ja naisilla 16 annosta viikossa. Yksi annos alkoholia on esimerkiksi yksi pieni pullo (0,33 l) keskiolutta tai siideriä, yksi lasi (12 cl) kevyttä viiniä tai paukku (4 cl) 40 % viinaa.
Seuraukset terveydelle.
Runsaaseen ja pitkäaikaiseen alkoholinkäyttöön liittyy paljon terveydellisiä ongelmia, kuten hikoilua, keskittymiskyvyttömyyttä, ärtyneisyyttä, sydämen tykytystä, unettomuutta, janon tunnetta, ruokahaluttomuutta, ripulia, suolen huonoa toimintaa ja ummetusta, yleiskunnon laskua ja ennenaikaista vanhenemista.
Alkoholi estää uusien neuroneiden ja niiden välisten yhteyksien syntymisen, mikä johtaa alkuvaiheessa muisti- ja oppimisongelmiin ja myöhemmin jopa aivojen surkastumiseen. Aivojen kudoskato on alkoholisteilla jopa maksakirroosia yleisempi sairaus ja suurkuluttajilla todetaan usein muistin ja päättelykyvyn heikentymistä, aloitteellisuuden vähenemistä ja motorisia ongelmia. Juomisen lopettaminen parantaa suorituskykyä, mutta jos muutokset ovat suuria, täydellistä palautumista entiselle tasolle ei välttämättä enää tapahdu. Runsas alkoholin pitkäaikaiskäyttö altistaa myös sydänlihasvauriolle ja vartalolihasten rappeutumiselle. Suuria annoksia eli 4–6 ravintola-annosta kerralla juovilla on suurentunut riski kuolla sydänkohtaukseen ja aivohalvaukseen sekä normaalia enemmän masennusoireita.
Alkoholi saattaa aiheuttaa runsaasti nautittuna aivovaltimoiden tukoksia ja repeämiä, mikä voi johtaa aivoja vioittavaan hapen puutteeseen. Vahva humalatila voi johtaa aivovaurioon etenkin nuorilla, koska heillä veren sokeri laskee liian alas ja aivojen energian saanti estyy.
Alkoholin runsas käyttö usein tuo mukanaan myös elimellisiä sairauksia kuten rasvamaksaa, myöhemmin alkoholihepatiittia ja maksakirroosia tai aivomuutoksia, joilla voi olla dramaattisia vaikutuksia muun muassa tasapainoaisteihin ja näkökykyyn hämärässä. Alkoholi vaikuttaa myös monien syöpien vaaraan (ks. alkoholi ja syöpä).
Alkoholismi.
Yhdysvaltalainen propagandakuva. ”Kuningas Alkoholi ja hänen pääministerinsä”. Pääministerillä tarkoitetaan keskellä sijaitsevaa luurankoa, joka symboloi kuolemaa.
Alkoholismi on tila, jossa alkoholiin on jo päässyt kehittymään riippuvuus. Se on pitkälle kehittyessään hengenvaarallinen ja päättyy usein kuolemaan; erityisesti maksasairauksien ja sisäisen verenvuodon takia. Alkoholistien keskuudessa on lisäksi riskejä saada alkoholimyrkytys, joutua alkoholin vaikutuksen alaisena onnettomuuksiin, kuolla väkivallan uhrina tai tehdä itsemurha.
Alkoholismi voi aiheuttaa myös mielenterveydellisiä häiriöitä, kuten alkoholipsykoosin. Yksi alkoholipsykooseista on juoppohulluus eli delirium tremens, joka voi seurata runsaan juomisen äkillisestä loppumisesta. Toinen alkoholipsykoosin muoto, alkoholiaistiharhaisuus ilmenee elävän tuntuisina aistiharhoina. Deliriumia siihen ei kuulu.
Alkoholin liikakäyttö voi aiheuttaa lisäksi masennusta ja paniikki- tai muita ahdistuneisuushäiriöitä. Alkoholin aiheuttamat aivovauriot ja neurologiset sairaudet voivat syntyä myös alkoholin lopettamisvaiheessa ellei muun muassa vitamiinitasapainosta ole kyetty huolehtimaan alkoholin lopettamisvaiheessa, vahvin näyttö tukee B1-vitamiinin puutteen osuutta Wernicken ja Korsakoffin oireyhtymien synnyssä.
Alkoholisairaudet koskettavat tavallisesti myös alkoholistin läheisiä. Tällä hetkellä alkoholistit ovat pääasiassa miehiä, mutta naisalkoholistien määrä on myös kasvanut viime vuosina. Nuorten osalla tyttöjen alkoholinkäyttö on ylittänyt poikien alkoholinkäytön eräissä ikäryhmissä.
Alkoholiriippuvuus on monille erittäin vaikea katkaista. Alkoholismin ensimmäisiä oireita on sietokyvyn nousu. Tämä on ajan myötä hyvin vaarallista, sillä jossakin vaiheessa tulee raja vastaan, ja solut vaurioituvat. Tuolloin alkoholistin on entistä vaikeampi irrottautua, sillä tässä vaiheessa suorituskyky nousee alkoholin nauttimisen seurauksena, ja vieroitusoireet ovat kovat. Tilanne on vaarallinen, sillä sietokyky on tuolloin pudonnut.
Taipumus alkoholismiin on osin geneettistä. Alkoholismia on myös jaettu erityyppisiin alatyyppeihin. Alkoholismi näyttää liittyvän ainakin serotoniini- ja dopamiinivälitteisten neuraalijärjestelmien toimintaan. On epäilty, että esimerkiksi I tyypin alkoholismi kehittyy vain, jos dopamiiniaineenvaihdunnan seurauksena henkilö saa ylisuuren dopamiinistimulaation etanolista, ja tällöin alkoholin euforisoiva vaikutus on ylivoimakas: seurauksena on välitön halu saada lisää alkoholia.
"Dipsomania" tarkoittaa kausijuopottelua: dipsomaanille tunnusomaista ovat rankat, päiviä tai viikkoja kestävät ryyppyputket, joiden välissä on selviä kausia.
"Puliukko" on kansanomainen nimitys "rappioalkoholistille", joka on yhteiskunnasta kokonaan pudonnut henkilö, jolla ei esimerkiksi ole asuntoa ja jonka sosiaaliset kontaktit rajoittuvat lähinnä toisiin alkoholisteihin ja poliisiin. Sana puliukko tulee ruotsin sanasta "polityrgubbe" ja viittaa rappioalkoholistien tapaan etsiä päihtymistä kaikista saatavilla olevista tuotteista, kuten huonekalukiillotusaineesta ("pulituuri" tai "puli"), jossa kiilloittavat aineet olivat spriihin liuotettuja.
Tyypin I alkoholismi.
Tyypin I alkoholismissa aivojen mielihyväkeskuksen dopamiinijärjestelmän toiminta näyttää alentuneen. Tyypin I alkoholismista kärsivien alkoholistien elämässä vaihtelee kohtuuttoman alkoholinkäytön ja täysraittiuden tai vähäisen alkoholinkäytön jaksot. Tähän ryhmään, tuurijuoppoihin, näyttäisi kuuluvan noin 80 % alkoholisteista. Heillä näyttäisi olevan myös vähemmän dopamiinin sitoutumispaikkoja kuin terveillä verrokeilla.
Tyypin II alkoholismi.
Tyypin II alkoholismiin, joka on useimmin nuoruusiällä alkava alkoholismin muoto, liittyy usein muun muassa impulssikontrollin häiriöitä. Tyypin II alkoholisti aloittaa juomisen usein varsin nuorena ja tulee nopeasti riippuvaiseksi, toisin kuin tyypin I alkoholisti, jonka riippuvuuden kehittyminen voi tapahtua hitaasti useiden vuosien kuluessa. Tyypin II alkoholisteilla ei ole usein todettu esimerkiksi dopamiinin puutetta, vaan häiriö liittyy todennäköisesti johonkin toiseen aivojen välittäjäainesysteemiin, kuten serotonenergiseen järjestelmään.
Tyypin II alkoholismia on eri asteista. Osa siitä kärsivistä vain tissuttelee jatkuvasti, osa juo kohtuuttomasti jatkuvasti.
Tyypin II alkoholismilla näyttää olevan yhteys muun muassa elämyshakuisuuteen ja asosiaaliseen persoonallisuuteen, johon liittyy usein väkivaltaista käyttäytymistä ja perheväkivaltaa (erityisesti siihen liittyy aggressiivisuus humalassa). Tyypin II alkoholismiin liittyy usein voimakas impulsiivisuus, aggressiivisuus ja antisosiaalisuus. Tämän tyypin alkoholisti ei usein myöskään koe alkoholinkäyttöä ongelmana eikä siksi itse pyri raitistumaan. Rikollisuuteen ja väkivaltaisuuteen kytkeytyvä tyypin II alkoholismi muodostaa noin 15–20 prosenttia alkoholismista. Tyypin II alkoholismissa näyttää olevan ainakin alttiuden periytyvyyttä. Tunnettu raittiusvalistuskirja "Turmiolan Tommi" kuvaa miespuolista tyypin II alkoholistia, ja tämän tyypin riippuvuus onkin yleisempää miehillä. Sitä esiintyy kuitenkin enenevässä määrin myös naisilla.
Alkoholismin hoito.
Alkoholismin hoitoon on kehitetty erityyppisiä hoitomalleja. Niiden pohjana ovat useimmiten terapeuttisesti toimivat psyykkisen muutoksen ja tuen interventiot, jotka pyrkivät tukemaan muutosta raittiuteen ja auttamaan oppimaan muun tyyppisiä ahdistuksen ja stressin hallintakeinoja kuin alkoholinkäyttö sekä oppimaan muutenkin uusia emootioiden säätelyn muotoja. Interventioihin kuuluvat myös alkoholinkäytön lopettamiseen liittyvien terveysvaurioiden torjuminen muun muassa B1-vitamiinipitoisuuksien huolehtimisella, jotka hoitamattomana voivat johtaa aivovaurioihin.
Lääkkeistä alkoholismin hoidossa käytetään muun muassa mielialalääkkeitä, koska alkoholinkäytön lopettamiseen liittyy usein muun muassa masennusta. Varsinaisen alkoholinkäytön estämiseen on käytetty ja käytetään muun muassa disulfiraamia (antabus), naltreksonia, akamprosaattia ja topiramaattia. Vaikeita tai kohtalaisia akuutteja vieroitusoireita voidaan lääkitä esimerkiksi pitkävaikutteisilla bentsodiatsepiineilla.


Alkueläimet.
Alkueläimet ("Protozoa";: ’ensimmäinen’, "zoa": ’eläin’) on nimitys eräille mikroskooppisille ja yksisoluisille aitotumaisten eliöryhmille, jotka ovat elintavoiltaan eläinmäisiä, eli toisenvaraisia ja liikuntakykyisiä. Vuosina 1880-1889 saksalainen Otto Bütschli jakoi tällaiset eliöt edelleen ulkonäkönsä ja elintapojensa perusteella juurieläimiin ("Sarcodina"), itiöeläimiin ("Sporozoa"), ripsieläimiin ("Infusoria") ja siimaeliöihin ("Mastigophora"). Nykyisessä tieteellisessä luokittelussa mitään fylogeneettisesti eli kehityshistoriallisesti yhtenäistä alkueläinten ryhmää ei kuitenkaan enää ole, vaan tällainen esiintyy nykyään lähinnä tiettyä elintapaa kuvaavana yleisnimityksenä.
Alkueläimiä esiintyy kaikkialla, missä on vettä: ihmisten elimistössä, eläimissä, kosteassa maassa, suolaisessa ja makeassa vedessä.
Amebat, joita on myös kutsuttu juurijalkaisiksi, liikkuvat solukalvoulokkeiden eli valejalkojen avulla; ripsieläimet ripsipeitteiden avulla, eräät ekskavaatteihin kuuluvat siimaeliöt yhden tai useamman uimasiiman avulla ja itiöeläimet muiden eläimien tai eliöiden avulla.


Niveljalkaiset.
Niveljalkaiset ("Arthropoda") on ylivoimaisesti suurin eläinkunnan pääjakso. Niveljalkaisiin kuuluvia lajeja tunnetaan jo yli miljoona. Arvioidaan, että kaikista nykyään elävistä eläinlajeista jopa 85 % on niveljalkaisia. Niveljalkaisilla on kuoriosa ja parilliset raajat. Niveljalkaisiin kuuluvat mm. trilobiitit, hämähäkkieläimet, äyriäiset, hyönteiset ja tuhatjalkaiset.
Niveljalkaisille on ominaista kitiinipitoinen suojaava tukirunko, jonka sisäpintaan lihakset ovat kiinnittyneet. Ruumis on nivelikäs, jaokkeellinen ja kaksikylkisesti symmetrinen. Nivelen parillisista hermosolmukkeista ja niitä yhdistävistä pituussuuntaisista hermosyistä koostuu vatsapuolella sijaitseva hermorunko eli vatsaydin. Putkimainen sydän ja siihen liittyvä verisuonisto sijaitsee selkäpuolella. Hengityselimistö on maalla yleensä ilmaputkisto, vedessä kidukset. Vallitsevana on suvullinen lisääntyminen, mutta suvutonta lisääntymistä tavataan myös.


Kitiini.
Kitiini (kreikaksi "khiton" = vaippa) on selluloosan ja tärkkelyksen kanssa luonnossa runsaana esiintyvä eloperäinen materiaali. Kemiallisesti kitiini on N-asetyyliglukosamiiniyksiköistä koostuva polysakkaridi. Se on muuten kuin selluloosa, paitsi että yhden hydroksyylin tilalla on asetyyliamiini, jonka avulla kitiinimolekyyli voi muodostaa vetysidoksia, jotka vahvistavat materiaalia; kevlar on juuri samasta syystä vahvaa.
Kitiiniä muodostuu kun niveljalkaiset, kuten ravut, rakentavat kuoripanssariaan tai kun hyönteiset, joiden koko rakenne on kiinnittynyt kuoreen, saavat lopullisen muotonsa metamorfoosin viimeisenä vaiheena.
Teollisesti kitiiniä eristetään esimerkiksi äyriäisten kuorista poistamalla siitä muu kuoriaines esimerkiksi kalkki, valkuaisaineet ja väriaineet kemikaalikäsittelyjen avulla.
Kun kitiiniä deasetyloidaan emäksellä, saadaan kitosaania, joka liukenee happamaan vesiliuokseen.
Kitiinin kemiallinen kaava on (C8H13O5N)n ja CAS-numero 1398-61-4.


Linnut.
Linnut ("Aves") ovat munivia ja höyhenpeitteisiä selkärankaisia, joiden siivet antavat suurelle osalle lajeista lentokyvyn. Myös lentokyvyttömät linnut polveutuvat nykykäsityksen mukaan lentävistä kantamuodoista. Linnut ovat nisäkkäiden tavoin tasalämpöisiä. Nykytiedon mukaan ne kehittyivät hirmuliskoista jurakaudella. Lintuja tunnetaan yli 9 000 lajia; ne ovat siten monimuotoisin maalla nykyään elävien selkärankaisten luokka.
Luusto ja sisäelimistö.
Linnun luusto on kevyt, koska luut ovat onttoja. Poikkeuksena ovat lentokyvyttömät linnut, kuten strutsi, joiden luut ovat ytimen täyttämiä. Myös tervapääskyn luista osa on täytteisiä, koska sen pitää päästä lentämään erittäin lujaa. Selkäranka koostuu nikamista, joiden määrä vaihtelee lahkoittain. Esim. varpuslinnuilla on 35 nikamaa ja joutsenilla 56.
Keuhkot ovat suurehkot ja niihin liittyy 7–12 (tai 5) kappaletta ilmapusseja.
Rintalasta on suurempi kuin selkärankaisilla yleensä, ja on yhtä ja samaa luukappaletta. Suuret lentolihakset kiinnittyvät rintalastan harjaan, joka on tavallisesti sitä korkeampi, mitä parempi lentäjä lintu on. Strutsilla kuitenkaan ei ole lainkaan tätä harjannetta, eihän sen tarvitse lentää. Kaikilta lentokyvyttömiltä linnuilta rintalastan harja ei puutu, sillä esimerkiksi pingviinit tarvitsevat vahvoja rintalihaksia uimiseen.
Pääkallo on pallomainen, kevyt ja erittäin luja. Silmäkuopat ovat hyvin suuret. Kallo on kiinnittynyt ensimmäiseen kaulanikaman kuoppaan nivelnastalla, ja se on erinomaisen liikkuva.
Jalka on kehittynyt mitä moninaisemmaksi käyttötavan ja olosuhteiden mukaan. Sen osat ovat reisi, sääri, jalkapöytä ja varpaat. Reisi on yleensä lyhyt ja polvi on usein piilossa höyhenpuvun sisällä. Sääri on tavallisesti pitkähkö ja se päättyy intertarsaaliseen taipeeseen, joka on muodostunut nilkkarustoista ja kolmesta yhteenkasvaneesta jalkapöydänluusta. Linnun polvi ei siis ole se, mistä jalka taipuu, vaan nisäkkään jalasta poiketen se onkin nilkka. Lintu siis kävelee varpaillaan kantapään ollessa korkealla ilmassa. Usein näkee linnun lepäävän taivuttamalla jalkaterän maata vasten. Varpaita on tavallisesti 4, joista 1 on kääntynyt taaksepäin. Poikkeuksia tästäkin on, sillä monilla kahlaajilla ja pohjantikalla on vain 3 varvasta, ja joillakin lajeilla, muun muassa tervapääskyllä, takavarvas on kääntynyt eteenpäin. Veden kanssa tekemisissä olevilla linnuilla on räpylät tai liuskajalat, tervapääskyllä lyhyt tarttumajalka ja strutsilla jalka on kehittynyt kaviomaiseksi. Varpaiden kärjissä ovat kynnet, joiden koko ja muoto vaihtelee lahkoittain. Esimerkiksi petolinnuilla on vahvat ja terävät kynnet, kun taas monilla pienillä varpuslinnuilla ne ovat hennot.
Lihaksisto on kehittynyt lentokyvyn mukaan painottaen vahvoja rintalihaksia, ja linnun verenkiertojärjestelmä on myös sopeutunut vastaamaan voimakasta lennon aikana esiintyvää rasitusta. Lihakset, sydän, keuhkot ja ruoansulatuskanava täyttävät suurimman osan linnun ruumista. Mahalaukku on kaksiosainen ja se koostuu rauhas- ja lihasmahasta. Suoli on lyhyt ja lihansyöjillä lyhyempi kuin kasvinsyöjillä. "Viemärisuoleen" aukeavat sekä virtsa-, suoli- että sukurauhastiehyet. Viemärisuolen katossa lähellä kloaakkia linnuilla on "Fabriciuksen bursa" niminen elin, imurauhanen, jossa tapahtuu B-imusolujen kypsyminen. Linnun "virtsa" on kalkin valkoiseksi värjäämää. "Maksa" on nisäkkäiden maksaa suhteellisesti paljon suurempi. Monilla marjalinnuilla, etenkin tilhellä, se polttaa alkoholia erittäin tehokkaasti.
Lihaksisto ja höyhenpeite.
Linnun siipi ja pyrstösulat levitettynä lentoon.
Linnun höyhen koostuu "ruodosta", jonka kärkeä nimitetään "kynäksi", joka kiinnittyy ihoon "höyhentupessa". Ruodosta haarautuu "höytyliistakkeita", joissa on tiheässä, kohtisuoraan niitä vasten, "höytysäteitä". Höytysäteessä on muutamia "höytyväkäsiä", jotka kiinnittyvät viereisiin höytyihin niin, että muodostuu tiivis kiinteä pinta. "Sulat" ovat samanlaisia kuin höyhenet, ja niiden höyty on erityisen lujatekoinen. "Untuva" on pieni höyhen, josta puuttuvat höytyväkäset. Höyhenen tyvellä on pieni ns. "lisähöyty". Lintu voi pörröttää höyhenpukuaan. Tämän saavat aikaan ihossa olevat juovattomat lihakset. Keratiini-niminen proteiini on höyhenen rakennusaine. Sulkasadossa lintu vaihtaa kuluneen höyhenpukunsa uuteen.
Lintu huolehtii höyhenpukunsa kunnosta ja siisteydestä jatkuvasti. Yläperässä linnulla on erityinen rasvaa ja muita höyhenpeitteen hoitoon tarvittavia aineita sisältävä "rauhanen", josta lintu sipaisee ainetta nokkaansa ja levittää sen höyhenistöönsä. Lajeilla, joilla ei ole rasvarauhasta höyhenten suojaamiseen, on kehittynyt jauheuntuva, jonka hajonnut kärkiosa muodostaa vettä hylkivän, talkkimaisen suojan höyhenpeitteelle. Jauheuntuvaa on muun muassa harmaa- ja kaulushaikaroilla, eräillä haukoilla, kyyhkyillä, harmaapapukaijoilla ja kakaduilla. Niin rasvaeritteen kuin untuvan jauheenkin tehtäviin kuuulu myös D-vitamiinien esiasteiden kuljetus elimistöön. Vesilintujen vettä hylkivä höyhenpeite vaatii erityisen hyvän rasvauksen ja huolenpidon. Öljyyntynyt höyhenpeite ei enää suojaa tarpeeksi hyvin, ja kylmä vesi sekä lika pääsevät linnun iholle, ja lintu jäähtyy ja kylmettyy nopeasti.
Siipi on linnun käsi. Rakenteeltaan se ei paljonkaan muistuta ihmisen kättä, sillä monet osat ja luut ovat kehittyneet erilaisiksi. "Peukalo" on erillään muusta kädestä. Siihen on kiinnittynyt "alula" eli pikkusiipi, joka muodostuu kolmesta tai neljästä pienestä sulasta. Alulalla on suuri merkitys lennon ohjailussa. Siiven etuosassa on vahva "jänne". Jänteen ja luiden välissä on "siipinahka", joka on leveä ihopoimu. "Siipisulat" ovat kiinnittyneet siiven takaosaan. Niiden tuppia ympäröivät jänteet, jotka lihasten supistuessa kohottavat sulkaa siiven oikaistuessa. Uloimmat pitkät sulat ovat "käsisulkia", jotka ovat kiinnittyneet "sormiin" ja "kämmeneen". Niitä on 9–12 kpl, esimerkiksi useimmilla varpuslinnuilla 10 kpl, tosin monilla heimoilla uloin eli lyhin käsisulka on surkastunut. Lennossa käsisulkiin kohdistuu suurin rasitus. "Kyynärvarteen" ovat kiinnittyneet "kyynärsulat". Niiden lukumäärä vaihtelee paljon, useimmilla varpuslinnuilla niitä on vain 9, mutta joillakin albatrosseilla peräti 40. Sisimpiä kyynärsulkia, joita varpuslinnuilla on 3–5, kutsutaan "tertiaaleiksi" eli olkasuliksi. Koko siipi on kiinnittynyt rintakaaressa olevaan kuoppaan pallonivelellä varustetun olkaluun avulla. Siipisulat menevät limittäin ja muodostavat yhtenäisen, ilmaa läpäisemättömän lentopinnan.
Lentämiseen lintu tarvitsee siipien lisäksi lihakset, jotka siipiä liikuttelevat. "Rintalastan" molemmin puolin sijaitsee kaksi lihasta. Suurempi, ulompi lihas on "iso rintalihas", joka on kiinnittynyt olkavarteen vahvoin nivelsitein. Tämä lihas suorittaa raskaamman työn eli siiven alaspäin lyönnin. Vieressä oleva "pieni rintalihas" toimii siiven nostajana. Nostaminen kuluttaa paljon vähemmän energiaa, sillä käsisulat kiertyvät ja taipuvat, jolloin ilma pääsee virtaamaan niiden väleistä pienentäen vastustusta. Lihaksen liike välittyy "jänteeseen", joka kulkee "korppiluun" takaa ylös "lapaluun" yli ja takaisin alas olkaluuhun, eli jänne suorittaa varsinaisen siiven noston.
Linnun pyrstö koostuu "pyrstösulista", joita on linturyhmittäin vaihteleva määrä. Varpuslinnuilla on 6 pyrstösulkaparia eli 12 pyrstösulkaa. Ne ovat kiinnittyneet linnun peräpäähän, kloaakin ja yläperän rauhasen väliin. Useimmilla lajeilla ne ovat suhteellisen löyhästi kiinni ihossa, toisin kuin siipisulat, sillä jos peto saa läimäistyä tassunsa linnun päälle, niin helposti irtoavat pyrstösulat saattavat pelastaa linnun hengen. Lintu pystyy lentämään ilman pyrstösulkia. Lintu käyttää pyrstösulkia tasapainon säilyttämiseen ja ohjaukseen lennossa. Se käyttää niitä tasapainon säilyttämiseen myös kiipeillessään oksistossa ja maassa liikkuessaan. Tikoilla on jäykät ja vahvat keskimmäiset pyrstösulat, joihin ne nojaavat kiivetessään puun pystysuoraa runkoa tai esimerkiksi hakatessaan pesäkoloa. Lennossa levitetyt pyrstösulat toimivat hyvänä liitotasona siipien apuna. Pyrstösulkien värityksellä on suuri merkitys lintujen välisessä viestinnässä ja kosiskelussa.
Yleensä linnuilla, varsinkin päiväpetolinnuilla, on erinomainen näkö ja kuulo. Pimeässä saalistavilla linnuilla, esimerkiksi pöllöillä, kuuloaisti on kehittynyt erityisen hyväksi. Lintujen hajuaistin sanotaan olevan huono, mutta uusimpien tutkimusten mukaan näin ei välttämättä ole. Makuaisti on kehittynyt eri tavoin kuin ihmisen, joten sitä emme oikein pysty vertailemaan.
Nokka ja kieli.
a> nokka soveltuu hyvin haaskojen syömiseen. P. Petolinnun nokka.
Linnun nokalla on monenlaisia tehtäviä. Lintu käyttää sitä syödessään, sukiessaan sulkiaan, tehdessään pesää ja puolustautuessaan pedoilta. Nokka on kovaa keratiinia, ja sen muodosta näkee, millaista ravintoa lintu syö. Esimerkiksi koukkunokka sopii lihan repimiseen, paksu kekonokka siementen särkemiseen, lyhyt kapea nokka hyönteisten ja muiden pikkueläinten sieppaamiseen, kahlaajan pitkä nokka mudan tonkimiseen, leveä sahareunainen nokka ruohon leikkaamiseen jne. Helteellä linnut jäähdyttelevät itseään nokan kautta.
Lintumaailman erikoisuuksia ovat muun muassa kapustahaikaran ("spoonbill") lusikkakärkinen nokka, kenkänokan keuhkokalojen pyyntiin erikoistunut kengän mallinen nokka, flamingon käyrä ja siivilöillä varustettu klyyvari katkojen siivilöintiin mudasta, pelikaanin venyvällä kurkkupussilla varustettu varastoiva nokka, avosetin ylöspäin käyristynyt kapoinen nokka, tukaanien valtavat mutta kevyet hedelmänsyöjänokat, peitsikolibrin uskomattoman pitkä ja kapea imukärsä, ja kehrääjien lyhyt mutta valtavaksi suppiloksi avautuva lentäviä hyönteisiä ahmiva nokka. Nokan koossa ja rakenteessa on siis tapahtunut erittäin suurta monipuolistumista vuosimiljoonien evoluution tuloksena.
Nokkaa lintu käyttää myös juomiseen. Useimmat lajit kastavat nokan kärjen veteen ja kallistavat päätään taaksepäin, jolloin vesi hulahtaa nieluun. Kyyhkyt voivat imeä vettä. Monet merilinnut lentävät aallonharjojen tasalla ja täyttävät nokkansa vauhdissa. Ulappalinnuille ("Procellariiformes") on kehittynyt erityinen sierainrauhanen, jonka tehtävä on erittää meriveden mukana nielty suola pois kehosta. Suola poistuu ulappalinnun (esimerkiksi albatrossit) nokan päällä olevasta putkesta. Jos vesilammikoita tms. ei ole tarjolla, voivat linnut kerätä nokkaansa kastetta kasvien lehdiltä. Saaliseläimissä itsessään on nestettä, joten elävää ravintoa syövät linnut eivät tarvitse niin paljon vettä kuin siemensyöjälinnut, jotka syövät pelkästään rasvaisia siemeniä. Niiden pitää käydä säännöllisesti juomassa, ja ne voivat myös syödä lunta esimerkiksi puiden oksilta.
Koska nokka on linnulle erittäin tärkeä, on sen pidettävä siitä hyvää huolta. Usein näkeekin linnun pyyhkivän nokkaansa ruokailun tai juomisen jälkeen, tai se voi kynsillään rapsuttaa siihen tarttunutta ruokaa tai likaa. Yläperänrauhasesta erittyvässä aineessa saattaa olla myös nokan rakenteelle tärkeitä hoitoaineita.
Linnun kieli toimittaa suunnilleen samaa virkaa kuin nisäkkäiden kieli. Rakenteeltaan se on tavallisesti nuolenkärkimäinen ja kova, ja on kiinnittynyt leveämmästä päästään jäntevään lihakseen. Poikkeuksellinen on tikan kieli, joka on ohut ja hyvin pitkä, ja kiertynyt pääkallon ympäri. Tikka työntää pitkän kielensä puussa oleviin hyönteistoukkien nakertamiin käytäviin, ja onkii sen karhealla kärjellä toukat suuhunsa. Papukaijojen kieli on erilainen, pehmeä ja nuolemiseen sopiva.
Aistit ja ääntely.
Linnun silmä on niin sanottu kamerasilmä samoin kuin esimerkiksi ihmisellä. Silmät sijaitsevat pään sivuilla, ja lintu pystyy havainnoimaan suurinta osaa ympäristöstä samanaikaisesti. Pöllön silmät sijaitsevat suoraan eteenpäin, mutta pöllö pystyy kääntämään päätään salamannopeasti lähes 360 astetta. Silmähermot ovat tehokkaat, lintu pystyy aistimaan 150 kuvaa sekunnissa (ihmissilmä erottaa vain alle 20 kuvaa sekunnissa). Tappisolut ovat jakautuneet tasaisesti, mikä parantaa värien erotuskykyä. Linnut pystyvät näkemään myös ultravioletin värin. Linnun silmän erikoisuus on kampa eli viuhkalisäke ("pecten"), joka yhdistää näköhermon ja lasiaisen."Vilkkuluomi" on puolittain läpinäkyvä ja liikkuu sivuittain.
Linnun kuulo on erinomainen. Korvat sijaitsevat pään sivuilla. Linnuilla ei ole ulkoisia korvalehtiä, vaan ne ovat höyhenkiehkuroiden ympäröimät aukot. Pöllön korvassa on ihopoimu, jolla se voi sulkea korvakäytävän. Pöllöjen kuulo onkin erittäin hyvä, ja ne saalistavat öisin pääasiassa kuulonsa avulla. Linnuilla on vain yksi kuuloluu välittämässä tärykalvon liikkeitä sisäkorvaan.
Linnun ääni syntyy alemmassa kurkunpäässä, joka on henkitorven alapäässä. Siinä on rumpumainen laajennus, jonka jakaa kahtia väliseinä. Väliseinän ja henkitorven tukirenkaiden välissä on kalvoja, joiden kireyttä säätelee lihaksisto. Laulu ja äänet syntyvät täällä kalvojen kireyden ja rakojen muutosten tahdissa. Rumpumaisessa laajennuksessa äänet saavat kaikupohjaa. Ääniä ovat muun muassa kutsu-, yhteys-, varoitus- ja soidinäänet, jotka ovat vahvasti lajille ominaisia.
Laulu on lajityypillinen ominaisuus. Useimmilla lintulajeilla vain koiras laulaa. Laulu on lähes aina valmiiksi koodattu linnun aivoissa, vain harvoilla lajeilla lajityypillinen laulu pitää opetella. Maantieteellisiä eroja eli murteita esiintyy lähes kaikilla lajeilla.
Lisääntyminen.
Kosiskeluun liittyvää taistelua kahden koiraan välillä.
Linnuilla ei yleensä ole ulkoisia sukupuolielimiä, poikkeuksena ovat muun muassa sorsalintukoiraat ja strutsilintukoiraat, joilla on penis. Koiraan siittiöt kulkeutuvat yhteissuoleen eli kloaakkiin. Paritellessa koiras ja naaras asettavat kloaakkien aukot vastakkain ja siittiöt siirtyvät naaraan elimistöön. Intiimi hetki on aika nopeasti ohi, mutta yleensä se toistuu pesimisajan alussa usein. Parittelutiheys riippuu lajiryhmästä. Esimerkiksi petolinnut parittelevat hyvin tiheästi.
Parittelua edeltää "kosiskelu" eli soidin. Kosiskelulla lintupari saavuttaa paritteluun sopivan vireystilan. Tavallisesti koiras valtaa reviirin, jota se puolustaa laulamalla ja uhittelemalla. Reviirin laajuus vaihtelee erittäin suuresti. Tiira- ja naurulokkiyhdyskunnissa pesien väliä on metri tai vähemmän, kotkan reviiri voi olla useita satoja neliökilometrejä. Koiras houkuttelee reviirilleen naarasta. Jos naaras hyväksyy reviirin ja pesäpaikan, vasta silloin alkaa lähempi tuttavuuden teko. Monilla lintulajeilla on ryhmäsoidin, jossa koiraat esittelevät höyhenpukuaan ja laulutaitojaan, naaraiden seuratessa taustalla. Kun on selvinnyt, kuka on soidinalueen mahtavin koiras, saapuvat naaraat parittelemaan sen kanssa.
Linnut eivät synnytä nisäkkäiden tavoin eläviä poikasia. Ne munivat kovakuorisia munia ja hautovat niitä pitääkseen ne lämpiminä. Hautovalle linnulle kehittyy erityinen "hautomalaikku" eli höyhenetön laikku mahaan. Hautomalaikun verisuonisto on tiheä ja ihon pinnassa, jolloin lämpö siirtyy munaan mahdollisimman tehokkaasti. Eräillä pingviineillä on erityinen hautomatasku, ja ne pitävät ainoaa munaansa jalkojensa päällä peittäen sen tähän runsaasti verisuonia sisältävään lämpimään taskuun. Emot kääntelevät munia, jotta alkio kehittyy tasaisesti. Munien määrä vaihtelee yhdestä jopa 20:een. Pitkäikäisimmät lintulajit munivat yleensä vähiten munia. Poikanen kehittyy munassa ja käyttää ravintonaan ruskuaista. Muutaman viikon kuluttua poikanen kuoriutuu nokkimalla kuoreen reiän. Sen nokan kärjessä on erityinen terävä ja kova kärki, "munahammas", jonka avulla se saa kuoren rikki. Haudonta-aika vaihtelee linnun koon mukaan 10 päivästä (pienet varpuslinnut) jopa lähes 3 kuukauteen (albatrossit, kiivit).
Lintulajit voidaan karkeasti jakaa pesäpakoisiin ja pesäviipyisiin. Pesäpakoisten poikaset syntyvät kehittyneinä ja ne voivat lähteä liikkeelle jo 1–2 vuorokauden ikäisinä. Pesäpakoisia ovat muun muassa sorsalintujen, kanalintujen, kahlaajien ja lokkien poikaset. Pesäviipyisiä ovat muun muassa petolintujen, kyyhkyjen, tikkojen ja varpuslintujen poikaset. Monien pienten, lähinnä maassa tai lähellä maanpintaa pesivien varpuslintujen poikaset lähtevät pesästä puolikasvuisina, ennen kuin ovat lentokykyisiä.
Useimmat linnut munivat rakentamaansa pesään, mutta monet eivät rakenna varsinaista pesää, vaan munivat esimerkiksi paljaalle kalliolle tai maahan. Varsin monet lajit käyttävät koloja tai pönttöjä, ja useat toisten lintujen vanhoja pesiä. Käet loisivat eli munivat muiden lintujen pesään ja jättävät munan tämän toisen lintulajin hoidettavaksi.
Monien lintulajien lisääntymisstrategia perustuu useiden pienten pesyeiden kasvattamiseen pesimäkauden aikana. Esim. uuttukyyhky munii Suomessa usein 3, joskus jopa 4 kaksimunaista pesyettä lisääntymiskauden aikana. Toiset taas luottavat määrään, esimerkiksi kana- ja sorsalinnut, jotka voivat kerralla munia toistakymmentä munaa. Suuren pesyeen onnistuminen edellyttää sitä, että naaras munii ensin kaikki munat, ja haudonta alkaa vasta munamäärän ollessa täysilukuinen. Poikaset kuoriutuvat siten lähes yhtäaikaisesti ja kehittyvät suunnilleen samaa tahtia.
Petolinnuilla, niin päiväpetolinnuilla kuin pöllöillä, ravinnon määrä vaikuttaa suuresti pesinnän onnistumiseen. Tavallista on, että kotkat munivat 2 munaa, joista yleensä kehittyy vain 1 lentokykyinen poikanen, sillä isompi poikanen usein syö pienemmän ravintopulan sattuessa. Jotkut pöllöt voivat munia lähes 10 munaa, ja ravintopulan, esimerkiksi myyräkadon, sattuessa osa poikasista joutuu sisarusten suihin. Monilla petolinnuilla suurestakin pesyeestä voi selviytyä vain yksi poikanen lentokykyiseksi muiden ollessa niin sanotusti pahan päivän varana vahvimmalle poikaselle.
Muutto.
Suuri osa linnuista joutuu muuttamaan, tavallisesti kahdesti vuodessa, jolloin ne ovat kesällä pesimäalueillaan huomattavasti kauempana päiväntasaajasta kuin talvella. Pääasiallisin muuton syy syksyllä on päivänvalon väheneminen, josta johtuvat muun muassa ravinnon väheneminen, lumen ja jään kehittyminen sekä lämmön väheneminen. Vastaavasti keväällä päivän piteneminen laukaisee paluumuuton alkamisen. Suomen linnuston pisimmät muuttomatkat tekevät lapintiirat, jotka talvehtivat Etelämantereella ja pesivät muun muassa pohjoisen napapiirin pohjoispuolella.
Lintujen kehitys.
Lintujen luokan oletetaan kehittyneen pienistä hirmuliskoista eli dinosauruksista. Monia fossiileja, jotka tukevat lintujen kehitystä pienistä dinosauruksista, on löydetty, ja tutkimus elää sitä mukaa kun uusia löytöjä tehdään. Linnut olivat vasta kolmas eläinryhmä, joka oppi lentämään hyönteisten ja sukupuuttoon kuolleiden lentoliskojen jälkeen. Lintujen jälkeen kehittyivät yöelävistä pienistä nisäkkäistä ensimmäiset lentävät nisäkkäät, lepakot.
Laajimmin hyväksytyn teorian mukaan pienten dinosaurusten suomuista kehittyivät hiljalleen alkeelliset sulat. Alkeellinen höyhenpeite suojasi kylmältä pienikokoisia dinosauruksia, jotka niiden avulla saattoivat säädellä lämpöään. Vähitellen höyhenet muuttuivat pyrstö- ja siipisuliksi. Alkujaan seksuaalivalinnan seurauksena sulkapeite kehittyi mahtavammaksi. Mahtavampi sulkapeite houkutteli naaraita, mikä on yhä havaittavissa monien lintujen kosiskelussa. Sulkapeitteisille matelijoille kehittyi vasta myöhemmin lentotaito. Todennäköisesti ne alkujaan liisivät hallitusti korkeista puista toisiin, kunnes evoluution seurauksena niille kehittyi vähitellen yhä parempi lentotaito. Nykyisinkin sademetsissä elää joitain matelijalajeja, jotka liitävät puusta toiseen.
Aikojen saatossa linnuista tuli yksi menestyneimmistä selkärankaisten luokista. Joillain lajeilla, kuten tervapääskyllä, on äärimmäisen kehittynyt lentotaito, jonka seurauksena sen jalat ovat surkastuneet niin huomattavasti, että sillä voi olla vaikeuksia lähteä maasta lentoon, joskin se yleensä pystyy siihen. Jalat ovat pienet, mutta varpaat terävine kynsineen ovat hyvin vahvat, ja kehittyneet erityisesti tarttumiseen. Toisaalla lentotaito kehittyi toiseen suuntaan, kolibrit pystyvät olemaan paikoillaan ilmassa siipiä räpyttelemällä ja imemään mettä kukasta. Konvergenttinen evoluutio on lopulta muuttanut kolibrit suurikokoisiksi "sulkapäällysteisiksi hyönteisiksi".
Lintujen luokittelu.
Lintulajeja tunnetaan noin 9 600, ja lukumäärä kasvaa, kun eri lajeja jaetaan alalajeiksi ja uusiksi taksoneiksi. Myös uusia lintulajeja löydetään yhä toisinaan. Suomessa on tavattu 465 (20.3.2011) luonnonvaraista lintulajia, uusin löydetty on tammitikka.
Lintujen luokittelijoita eli auktoreita on satoja, ellei enemmän. Eniten lintulajeja ovat nimenneet Carl von Linné (714), Philip Lutley Sclater (429), Louis Jean Pierre Vieillot (295), John Gould (385), Johann Friedrich Gmelin (356), Coenraad Jacob Temminck (351) ja Frédéric de Lafresnaye (230 lajia.
Kokoennätyksiä.
Maailman pienin lintu on kimalaiskolibri, sen pituus on 5,7 senttimetriä ja paino 1,6 grammaa. Maailman pienin varpuslintu on töpökääpiötypäkkö, joka on noin 6,9 cm pitkä ja painaa 4,2 g. Maailman suurin nykyisin elävä lintu on strutsi, joka voi kasvaa 2,8 m korkeaksi ja painaa 170 kg. Myös keisaripingviini ja kuningaspingviini ovat hyvin suuria. Suuria lentokykyisiä lintuja ovat, mittaus- ja tulkitsemistavasta riippuen, muun muassa trumpettijoutsen, kyhmyjoutsen, kalkkuna, jättiläisalbatrossi, kiharapelikaani, andienkondori, munkkikorppikotka, kuningasmerikotka, harpyija, filippiinienkotka, isotrappi, kuningastrappi ja saruskurki.
Suurin koskaan elänyt lintu on nykytietojen mukaan 6-8 miljoonaa vuotta sitten elänyt "Dromornis stirtoni", joka oli kolme metriä pitkä ja painoi 500 kg. Lähempänä nykyaikaa eli Madagaskarilla lähes yhtä suuri, strutsinsukuinen ja lentokyvytön "Aepyornithidae"-heimoon kuulunut norsulintulaji, joka oli noin 3 m korkea ja painoi arviolta 454 kg. Viimeiset tämän lajin yksilöt tapettiin sukupuuttoon 1600-luvulla. Sen munan ympärysmitta oli yli metrin, pituus 34 cm ja tilavuus oli 160 kertaa kananmunan kokoinen. Tätäkin lajia korkeammaksi kasvoi Uudessa-Seelannissa elänyt isomoa, joka oli yli 3 m korkea ja painoi lähes 300 kg. Viimeiset moat tapettiin sukupuuttoon noin 200 vuotta sitten. Suurin lentokykyinen lintu on ollut "Argentavis magnificens", joka eli 16–23 miljoonaa vuotta sitten. Sen siipien kärkiväli oli 5,7–8,3 m ja se painoi noin 80 kg.
Suomen painoltaan suurin lintulaji on kyhmyjoutsen ja pienin hippiäinen. Suurin siipien kärkiväli on merikotkalla.
Linnut kotieläiminä.
Kanoja, hanhia, ankkoja, kalkkunoita, kyyhkyjä ja strutseja kasvatetaan sekä munien takia että lihaksi, ja niistä käytetään yhteisnimitystä siipikarja. Papukaijoja ja monia muita lintulajeja pidetään lemmikkeinä. Haukkoja ja kotkia käytetään metsästämiseen ja opetettuja merimetsoja kalastamiseen. Kirjekyyhkyt veivät viestejä, ja harrastus on edelleen voimissaan.
Linnut metsästyskohteina.
Aikojen saatossa linnut ovat olleet metsästyksen kohteita ja monissa osin maailmaan luonnonvaraisten lintujen pyynnillä on vielä nykyaikanakin merkittävä osa ihmisten ravinnonsaannissa. Merkittävimmät riistalinnut kuuluvat samoihin ryhmiin tuottavimpien kotieläinten kanssa: kana- ja sorsalintuihin. Lintumetsästystä harjoitetaan myös vaihtelu- ja virkistystarkoituksessa. Monet metsäkanalinnut ovat tavoiteltua riistaa.
Muita lintuharrastuksia.
Lintubongarit yrittävät nähdä ja tunnistaa mahdollisimman monta eri lajista lintua. Lintulaudalla ruokitaan lintuja talvella, jolloin niitä on helppo tarkkailla pihapiirissä. Kukkotappelut ovat kiellettyjä monissa maissa, mutta niitä järjestetään silti. Haukkametsästyksessä käytetään haukkaa pienen riistan metsästämiseen.
Linnut kulttuureissa.
Skandinaavien Odin-jumalalla on kaksi korppia. Kreikkalainen jumalatar Pallas Athene on pöllönkaltainen. Evankelista Johanneksen symboli on kotka. Kotka oli Rooman keisarin ja myöhemmin Bysantin keisarikunnan tunnus. Kaksipäinen kotka kuvataan Venäjän keisarikunnan vaakunassa. Persiaa hallittiin riikinkukkovaltaistuimelta. Adolf Hitlerin alppiasunnon nimi oli Kotkanpesä. Useat urheilujoukkueet ottaneet nimensä linnuilta: esimerkiksi Anaheim Ducks, Portland Winter Hawks, Atlanta Hawks, Jäähaukat, Pelicans. Eagle (kotka) on niin automerkki, lentokone, avaruusraketti kuin golftermikin.
Kyyhkynen on rauhan symboli. Japanissa kurki on onnen symboli. Linnut voivat liikkua maan ja taivaan välillä. Siksi niitä näkee kuolinilmoituksissa ja hautakivissä.
Suomen noin viidestäsadasta kunnallisvaakunasta 32:ssa on lintu. Lintulajeja esiintyy 22, metsosta riekkoon. Ne liittyvät kunnan tai sen mahtisuvun nimeen, kuvaavat pitäjän linturikkautta, rannikon tai erämaan tyypillisiä lajeja.


José María Aznar.
José María Aznar López () oli Espanjan pääministeri ("Presidente del Gobierno") konservatiivisesta "Partido Popular" -puolueesta vuosina 1996–2004. Siiviliammatiltaan Aznar oli verovirkailija, mutta siirtyi politiikkaan varhaisessa vaiheessa.
Aznar allekirjoitti 1998 Espanjan puolesta Kioton sopimuksen.
Vuonna 2003 Aznar vei maansa Yhdysvaltojen ja Britannian mukana Irakin sotaan diktaattori Saddam Husseinin syrjäyttämiseksi. YK:n päätöslauselmien vastainen sota johti laajoihin mielenosoituksiin myös Espanjassa.
11. maaliskuuta 2004 vain muutama päivä ennen vaaleja muslimiterroristit räjäyttivät useita pommeja Madridin rautatieasemalla aiheuttaen 191 ihmisen kuoleman. Hallitus väitti syyllisiksi ETA:n terroristeja, vaikka todisteet viittasivat Al-Qaidan syyllisyyteen. Peittelyn tultua ilmi sosialistit voittivat vaalit ja Espanjan pääministeriksi nousi José Luis Rodríguez Zapatero.
Aznar käytti poliittisena mainoslauseenaan "¡España va bien!" -lausetta (Espanjalla menee hyvin), josta lopulta muodostui Aznaria vastaan suunnatun poliittisen satiirin iskulause.
Hiukan ennen vaalitappiotaan Aznarin hallitus lobbasi Yhdysvaltain kongressissa 2,3 miljoonalla eurolla Aznarille Yhdysvaltain kongressin kultamitalia.
Myöhemmin Aznaria vastaan aloitettiin tästä korruptiotutkinta.
Pääministerikautensa jälkeen Aznar nousi Partido Populariin läheisessä suhteessa olevan Fundación para el Análisis y los Estudios Sociales -think tankin johtoon, luennoi Euroopan politiikkaa Georgetown Universitylla Washingtonissa sekä nimitettiin News Corporationin johtokuntaan.
Vuonna 2008 hän oli esittelemässä Tšekin presidentti Václav Klausin kirjaa "Sininen planeetta".
Aznarin mukaan "ilmastoapokalypsin lipunkantajat" ovat "vapauden vihollisia" "suuremman hyvän" varjolla kuten kommunistit.
Tausta.
Aznarin isä on toimittaja Manuel Aznar Acedo, joka diktatuurin aikana toimi radiotoimittajana ja propagandatehtävissä Francon hallinnossa. Aznar osallistui nuorena falangen opiskelijaliikkeen toimintaan.
Aznar valmistui Complutense-yliopistosta vuonna 1975 asianajajaksi, ja hänestä tuli valtion verotarkastaja vuonna 1976, jolloin hän aloitti poliittisen toiminnan oikeistolaisessa Alianza Popular puolueessa. Puolue muutti nimensä kansanpuolueeksi (Partido Popular) vuonna 1989. Aznar meni naimisiin Ana Botellan kanssa vuonna 1977. Botellasta tuli joulukuussa 2011 Madridin pormestari. Perheellä on kolme lasta.
Aznar valittiin kansanedustajaksi Avilasta vuosina 1982 ja 1986, ja vuonna 1987 hänestä tuli Kastilia ja Leónin aluehallituksen presidentti. Kansanpuolueen varapresidentiksi Aznar nimettiin tammikuussa 1989. Saman vuoden syyskuussa Aznar erosi aluehallituksen presidentin virasta kun hänet nimitettiin kansanpuolueen pääministeriehdokkaaksi. Lokakuun 29. pidetyissä vaaleissa Aznar valittiin kansanedustajaksi Madridin vaalipiiristä. Kansanpuolue vahvisti näissä vaaleissa asemansa johtavana oppositiopuolueena.
Aznar osallistui oppositiojohtajana vaaleihin myös 6. kesäkuuta 1993, mutta kansanpuolue jäi edelleen oppositioon.
ETA teki salamurhayrityksen Aznaria vastaan 19. huhtikuuta 1995. Aznar pelastui vain ajoneuvon panssaroinnin ansiosta. Iskussa kuoli yksi nainen.


Ovidius.
Ovidius Anton von Wernerin maalauksessa
Publius Ovidius Naso (s. 20. maaliskuuta 43 eaa. – k. 17/18 jaa.) oli roomalainen runoilija. Hänen tunnetuin teoksensa on "Muodonmuutoksia".
Elämä.
Ovidius syntyi noin 140 kilometrin etäisyydellä Roomasta Sulmon kaupungissa varakkaaseen pelingiläiseen maanomistajasukuun. Ovidiuksen isä oli hyvin koulutettu. Hän halusi kasvattaa poikansa ajan ihanteiden mukaan ja kouluttaa tämän haluamallaan tavalla. Isän haave oli, että hänen pojastaan tulisi lakimies. Isänsä varoituksista huolimatta Ovidius oli tuntenut vetovoimaa runouteen ja runojen sepittämiseen, joka sujuikin häneltä kuin itsestään.
Vaikka runous kiinnostikin enemmän Ovidiusta, hän valmistui silti isän haluamalle porvarilliselle uralle ja suoritti jopa siihen kuuluvan harjoittelujakson. Hän ei kuitenkaan suorittanut sotapalvelusta, joka olisi ollut ehtona uralla ylenemiseen. Ovidius toimi joissakin vähäarvoisissa viroissa, mutta hän tunsi vastenmielisyyttä oikeuspuhujan työhön. Varsinaisen runoilun Ovidius aloitti kouluaikoinaan, ja hän piti ensimmäisen julkisen esiintymisensä jo murrosiässä. Reetorikouluaikana hänen kerrottiin pohdiskelleen taidokkaasti oikeusjuttuihin liittyviä eettisiä ja psykologisia ongelmia kielellä, joka oli kuin vapaamuotoista runoa.
Esikoisrunojen suuren menestyksen ansiosta Ovidius päätti jättää uransa 25 ikävuoden tienoilla ja alkaa isänsä kauhistukseksi täysipainotteisesti runoilijan työhön. Perheen toisen pojan kuolema mahdollisti taloudellisesti Ovidiuksen siirtymisen vakituiseksi runoilijaksi.
Rakkauteen liittyvät kirjat Ovidius kirjoitti nuoruudessaan kahden lyhyen avioliiton jälkeen. Ensimmäinen avioliitto oli hyvin nuorena solmittu, ja se päätyikin äkkiä eroon. Ensimmäisestä vaimostaan Ovidius oli todennut, ettei tämä ollut arvokas eikä hyödyllinen. Toisessa vaimossa ei Ovidiuksen mukaan ollut mitään vikaa, mutta liitto päättyi lyhyeen, todennäköisesti vaimon synnytyskuoleman tähden. Liitosta jäi Ovidiukselle tytär. Kolmas liitto oli pitkälle yli 40-vuotiaana solmittu, ja sekin oli pituudeltaan muutaman vuoden. Ovidiukselle jäi näin vapaat kädet hankkia eroottisia kokemuksia, mistä hän runoissaan kirjoitti. Jääkin arvelujen varaan mitkä kertomuksista olivat kokemuksiin perustuvia ja mitkä vain hänen itse sepittämiään fantasioita. Itse hän on kuitenkin kirjoittanut, että runot perustuvat käytäntöön.
Rakkauden taito herätti Ovidiuksen aikana pahennusta ylemmissä virkaelimissä. Keisari Augustuksen pyrkimyksenä oli palauttaa vanhan ajan avioliittohyveet, jotka olivat alkaneet Roomasta pikkuhiljaa hävitä. Ajan muut runoilijat pyrkivät pääasiassa tukemaan keisarin pyrkimyksiä, mutta Ovidius asettui teoksillaan niitä vastaan. Kirja sai suuren kannattajajoukon kansan keskuudesta.
Rakkauden taidon jälkeen Ovidiuksen elämässä tapahtui käänteitä. Hänen vanhempansa kuolivat, mikä oli vahvistamassa hänen taloudellista asemaansa, ja hän solmi kolmannen, niin sanotun pidemmän avioliiton. Ovidius huomasi saaneensa teoksillaan kannattajien lisäksi myös paljon vihamiehiä. Ikään kuin heitä lepyttääkseen hän muutti tyyliään ja alkoi teoksillaan puhua paremminkin valtion parasta kuin kirjoittaa kapinamielistä runoutta. Ovidius alkoi tehdä pääteostaan, Muodonmuutoksia. Teos jäi kuitenkin viimeistelemättä, sillä hänet karkotettiin maasta vuonna 8 jaa.
Ovidius käsittelee toistuvasti karkotustaan maanpaonaikaisessa teoksessaan "Tristia". Hän mainitsee tuotannossaan kaksi syytä karkotukseen: "carmen et error", runo ja virhe. Runolla tarkoitetaan "Rakastamisen taito" -kokoelmaa, joka oli ristiriidassa keisari Augustuksen konservatiivisen politiikan kanssa, mutta Ovidiuksen toista virhettä ei ole saatu lopullisesti määriteltyä. On myös esitetty, että Ovidiuksella olisi ollut kytköksiä Augustuksen huonomaineiseen tyttäreen Juliaan ja että hän olisi todistanut Augustuksen vastaista salaliittoa. Ovidiuksen oman kertoman mukaan virhe on ollut pikemminkin sopimaton kuin laiton ja hän antaa vaikutelman siitä, että olisi nähnyt jotain mitä hänen ei olisi pitänyt.
Teokset.
Ovidiuksen tunnetuimpia teoksia ovat rakkauteen ja sen eri vivahteisiin viittaavat teokset: "Rakastamisen taito" ("Ars amandi" tai "Ars amatoria"), "Rakkauden parannuskeinot" ("Remedia amoris") ja "Amores". Hänen tärkeimpänä teoksenaan pidetään kuitenkin ennen vuotta 8 jaa. valmistunutta teosta "Muodonmuutoksia" ("Metamorphoses").
"Muodonmuutoksia" sisältää 15 kirjaa ja noin 12 000 säettä. Se on kokoelma myyttejä ja muita tarinoita maailman synnystä runoilijan aikoihin asti. Teoksen tarinoita on liitetty yhteen ja ne on kirjoitettu selkeään aikajärjestykseen. Tarinoita sanotaan olevan yli 200, mutta tarkkaa määrää on vaikea sanoa, sillä tarinoita on sisäkkäin ja osa tarinoista on hyvin lyhyitä. Kirja kertoo muodonmuutoksista konkreettisesti (esimerkiksi ihminen muuttuu puuksi), mutta myös muutoksista yhteiskunnallisissa asemissa. Teoksesta käy ilmi Ovidiuksen heikkous monisanaisuuteen sekä se, että Ovidius ei kerinnyt viimeistellä teostaan karkotuksen takia. "Muodonmuutoksia" on kirjoitettu käyttäen heksametri-runomittaa. Näiden kuusimittasäkeiden sanotaan Ovidiukselta luistavan liukkaina ja luontevina.
Ovidiuksen aiheeltaan poikkeavat runot olivat antiikissa poikkeuksellisia, ja ne olivat muuttamassa kirjoittamisen tyylejä. Myöhemmin hänen teoksillaan on ollut suuri vaikutus. Niiden vaikutuksesta on tehty paljon maalaustaidetta ja kirjallisuutta. Ovidiuksella on ollut myös suuri vaikutus kuuluisiin kirjailijoihin. William Shakespearekin piti häntä oppi-isänään.
Aiheesta muualla.
Ovidius


BBC.
BBC [lausutaan IPA:n mukaan "biːbiːˈsiː"] eli British Broadcasting Corporation () on Ison-Britannian julkinen, vuonna 1922 perustettu yleisradioyhtiö ja tuotantoyhtiö. Yhtiöllä on useita radio- ja televisiokanavia, ja se on todennäköisesti maailman tunnetuin yleisradioyhtiö. BBC käynnisti säännölliset televisiolähetykset ensimmäisenä maailmassa vuonna 1936 ja BBC:n radio- ja televisioteitse välitettyjä uutislähetyksiä katsotaan ympäri maailmaa. Yritys on alallaan maailman suurin.
BBC työllistää pelkästään Isossa-Britanniassa noin 26 000 ihmistä. BBC:n motto on "Nation Shall Speak Peace Unto Nation".
Historia.
Alun perin yhtiön perusti joukko tietoliikenneyrityksiä lokakuussa vuonna 1922 tarjoamaan kokeellisesti radiolähetyksiä. Tästä radioyhtiöstä tuli "British Broadcasting Corporation" vuonna 1927 ja ensimmäisenä pääjohtajana toimi John Reith.
Ensimmäinen radiolähetys lähetettiin 14. marraskuuta 1922 Lontoon Marconi Housesta. Jo seuraavana päivänä 15. marraskuuta BBC:n lähetyksiä saattoi kuunnella myös Birminghamista ja Manchesterista. Vuoteen 1925 mennessä BBC kuului lähes koko Britanniassa.
BBC:llä ei ollut kilpailijoita, kunnes vuonna 1955 toimintansa aloitti mainosrahoitteinen ja itsenäinen ITV. BBC:n radiomonopoli säilyi silti 1970-luvulle saakka.
BBC:n ensimmäinen televisiolähetys oli vuonna 1932, ja vuodesta 1936 alkaen tv-lähetyksistä tuli säännöllisiä, kaksi tuntia päivittäin. Värilliset tv-lähetykset alkoivat BBC:llä 1. heinäkuuta 1967 BBC Two -kanavalla.
1980-luvulla BBC "The Mighty Micro" -sarjan jälkeen BBC julkaisi oman BASIC-tulkkia käyttävän kotimikronsa. Ensimmäinen BBC Micro julkaistiin loppuvuodesta 1981 ja sitä myytiin aina vuoteen 1986. Laitetta käytettiin erityisesti Ison-Britannian kouluissa.
Talous.
Suurin osa BBC:n rahoituksesta tulee televisiolupamaksujen kautta, joka on Britanniassa 131,50 puntaa vuodessa. BBC:n budjetti on 2006/2007 3,3 miljardia englannin puntaa.
Kanavat Isossa-Britanniassa.
Isossa-Britanniassa BBC:n toiminta rahoitetaan televisioluvilla. Kaikki kanavat ovat nähtävissä ilmaiseksi digitaalisesti. BBC One ja BBC Two näkyvät analogisena koko maassa.
Kansainväliset kanavat.
BBC Worldwide ylläpitää BBC:n kansainvälisiä kanavia, joista tunnetuimmat ovat uutiskanava BBC World ja viihdekanava BBC Entertainment. Poikkeuksellisesti ulkomailla näkyviä kanavia rahoitetaan mainostuloilla. 11. maaliskuuta 2008 BBC aloitti ensimmäisen arabiankielisen televisiokanavansa, BBC Arabic Televisionin.
Radiokanavat.
BBCn pääradiokanavat ovat Radio 1, Radio 2 (Britannian kuunnelluin radiokanava), Radio 3 (erikoismusiikkia), Radio 4 ja Radio Five Live (24/7 uutisia, urheilua ja puhetta). Kansainvälisesti tunnetuin BBC:n radiokanava lienee BBC World Service. BBC:llä on myös useita paikalliskanavia. BBC:llä on myös oma radiokuuntelijoille suunnattu aikakauslehti, Radio Times.


Sekunti.
Sekunti (tunnus s) on SI-järjestelmän mukainen ajan perusyksikkö. Se on alkujaan määritelty jakamalla vuorokausi 24 tuntiin, tunti 60 minuuttiin ja minuutti edelleen 60 sekuntiin. Sekunti on siis minuutin kuudeskymmenesosa. Täten sekunti on 1/86400 vuorokautta. Minuutin jakaminen 60 sekuntiin perustuu sumerilaisten keksimään ja babylonialaisten käyttämään seksagesimaalijärjestelmään (60-järjestelmään).
Edellä mainitulla vuorokaudella tarkoitettiin aurinkovuorokautta, joka saadaan mittaamalla aika Maan pyörähtäessään Aurinkoon nähden yhden kierroksen. Koska vuorokauden mittaaminen Aurinkoa vasten tuottaa Maan kiertoradan eri kohdissa erilaisen tuloksen, sovittiin vertailukohdaksi vuoden Aurinkovuorokausien keskiarvo. Tämä keskiaurinkovuorokausi on noin 86400 sekuntia ja vuosi 365,2422 keskiaurinkovuorokautta.
Maapallon pyörimisliikkeen nopeus ei kuitenkaan ole aivan tarkkaan vakio. Tämän vuoksi, ja koska Maan kiertoliike Auringon ympäri on huomattavasti tasaisempaa, sekunti määriteltiin vuonna 1960 uudestaan siten, että se oli 1/31 556  925,9747 trooppisen vuotta sellaisena kuin se oli vuoden 1900 alkuhetkellä efemeridiaikaa. Sekunnin pituus ei tällöin muuttunut, mutta se tuli määritellyksi entistä tarkemmin. Vuoden pituus oli siten 365 vuorokautta 5 tuntia ja 48 minuttia 45,9747 sekuntia.
Vuonna 1967 sekunti määriteltiin jälleen uudestaan atomikellon avulla. Nykyisen määritelmän mukaan sekunti on 9 192 631 770 kertaa sellaisen värähtelyn jaksonaika, joka vastaa cesium-133-atomin siirtymää perustilan ylihienorakenteen energiatasojen välillä.
Jotta nykyiseen määritelmään perustuva koordinoitu yleisaika (UTC) pysyisi käytännöllisesti katsoen yhdenmukaisena UT1-ajan kanssa, lisätään kellonaikaan karkaussekunti vuoden vaihteessa tai kesäkuun lopussa silloin, kun niiden ero lähestyy täyttä sekuntia.


Wu Cheng'en.
Wu Cheng'en (yksink.:吴承恩, perint.: 吳承恩, pinyin: Wú Chéngēn) (n. 1510–1582) oli kiinalainen kirjailija. Hänen ylivoimaisesti tunnetuin teoksensa on maailmankirjallisuuden ensimmäinen humoristinen romaani "Xiyouji" eli "Matka länteen", joka on yliluonnollinen kertomus Tang-dynastian aikaisen buddhalaisen munkin Xuanzangin todellisesta matkasta Intiaan.


Lanling Xiaoxiaosheng.
Lanling Xiaoxiaosheng (perint.: 蘭陵笑笑生, yksink.: 兰陵笑笑生, pinyin: Lánlíng Xiàoxiàoshēng) oli erään kiinalaisen kirjailijan nimimerkki. Kirjailijan todellista henkilöllisyyttä ei tiedetä. Nimimerkki tarkoittaa Lanlingin (Shandongissa) nauravaa oppinutta. Hän kirjoitti kirjan Jinpingmei, joka julkaistiin vuonna 1617 ja joka on varhaisin tunnettu kiinalainen ei-historiallinen romaani.


Tyristori.
Tyristori on nelikerroksinen bipolaarinen puolijohdekomponentti, joka muistuttaa hieman diodia
Rakenne ja toiminta.
Toisin kuin diodi, tyristori alkaa johtaa virtaa vasta, kun sen hilalle (Gate) tulee riittävän suuri virtapulssi katodiin nähden. Tyristorin sytyttämistä hilalle syötetyllä virtapulssilla sanotaan "liipaisemiseksi". Liipaisun jälkeen tyristori johtaa virtaa kunnes sen läpi kulkeva virta putoaa lähelle nollaa tai sen yli oleva jännite muuttuu estosuuntaiseksi. Tyristori ei siten ole sammutettavissa samalla tavoin kuin transistori – pelkkä hilavirran poistaminen ei riitä. Tyristorin sammuttamista kutsutaan kommutoinniksi. Tyristori syttyy myös ilman hilalle tulevaa virtaa, mikäli anodin (A) ja katodin (K) välinen jännite on riittävän suuri.
Käyttö.
Tyristoria käytetään esimerkiksi kytkennöissä, joissa säädetään hehkulamppujen kirkkautta, tasavirtamoottorien kierrosnopeutta ja lämmitysvastusten tehoa.


Kirjailija.
a> on yksi Suomen tuotteliaimmista kirjailijoista.
Kirjailija on henkilö, joka kirjoittaa tai on kirjoittanut kirjoja, varsinkin kaunokirjallisia teoksia. Kari Ojalan mukaan miljoona suomalaista kirjoittaa, kymmenet tuhannet ammatikseen.
Tulot apurahoista ja palkinnoista, viidennes kirjoista.
Kirjailijaliitolla on noin 600 jäsentä. Heidän kirjailijankeskitulonsa ovat 10 000 euroa vuodessa. Huonoimmin ansaitsevan neljänneksen mediaanitulo oli 500 euroa vuodessa, parhaiten ansaitsevan neljänneksen 5000 euroa vuodessa. Tuloja heikentää se, että vuosittain ilmestyy yhä enemmän kirjoja mutta myynti ei lisäänny. Kirjoittamistaan teoksista liiton jäsenet saavat noin 2000 euroa vuodessa; loput 8000 euroa tulevat apurahoista, palkinnoista ja muista vastaavista.
Lastenkirjailijat ansaitsivat enemmän kuin prosaistit ja runoilijat.
Kirjailijoiden liitot.
Kirjailijaksi identifioitunut henkilö haluaa usein liittyä alan järjestöön vahvistaakseen näin ammatillista identiteettiään. Suomessa tällainen järjestö on Kirjailijaliitto, johon ”hyväksyminen edellyttää, että hakija on julkaissut sellaisia suomenkielisiä, taiteellisesti korkeatasoisia teoksia, että häntä niiden perusteella voidaan pitää kirjailijana”. Liitossa on noin 600 jäsentä.
Tietokirjailijoita yhdistävä järjestö on Suomen tietokirjailijat.
Kansainvälinen Pen on vuonna 1921 perustettu kansainvälinen kirjailijaliitto, joka puolustaa sananvapautta ja käyttää tunnettujen jäsentensä vaikutusvaltaa parantamaan oloja maissa joissa kirjailijoiden oikeuksia loukataan.


Väestötiheys.
formula_1
Pinta-alaksi voidaan katsoa alueen kokonaispinta-ala, tai asumiskelpoista alaa voidaan pyrkiä rajaamaan jättämällä laskennasta vesistöt pois, jolloin huomioidaan pelkkä maapinta-ala. Silti laskettu väestötiheys saattaa olla harhaanjohtava, jos käytetty pinta-ala sisältää esimerkiksi asumiskelvotonta vuoristoa tai aavikkoa.
Itsenäisten valtioiden väestötiheys vaihtelee kaupunkivaltio Monacon lähes 16 500 asukkaasta neliökilometrillä Mongolian 1,6 asukkaaseen neliökilometrillä.
Väestötiheys vaikuttaa siihen, miten paljon käytetään henkilöautoa ja miten paljon joukkoliikennettä tai kevyttä liikennettä. Mitä suurempi väestötiheys on, sitä vähäisempää on auton käyttö, kävelymatkat ovat lyhyitä, joukkoliikennettä voidaan järjestää kattavasti ja palveluja tiheästi. Pienellä väestötiheydellä kävelymatkat ovat pitkiä eikä kunnollista joukkoliikennettä ole, matkat vaativat auton käyttöä ja palvelut ovat harvassa. Pienen väestötiheyden oloissa myös yhdyskuntatekniikan (mm. vesiputket, sähköjohdot, tiet) rakentaminen ja ylläpito on kalliimpaa.
Suomen väestötiheys.
Suomen väestötiheys on noin 17,64 asukasta maapinta-alan neliökilometriä kohden, joten eurooppalaisessa ja pohjoismaisessakin vertailussa Suomi on keskimäärin varsin harvaan asuttu maa. Asutus on kuitenkin voimakkaasti keskittynyt niin, että vedettäessä suora linja Vaasasta Lappeenrantaan, valtaosa väestöstä asuu sen eteläpuolella. Lisäksi tälläkin alueella väestö on keskittynyt suurimmille kaupunkiseuduille, valtateiden ja rautateiden varteen.
Suomessa tiheimmin asuttu maakunta on Uusimaa, jonka tiheys on 223,8 asukasta/km² (31.7.2010) eli Saksan keskimääräinen asukastiheys. Tiheimmin asuttu kaupunki on Uudellamaalla sijaitseva Helsinki, jonka väentiheys on 2 741 asukasta/km² (31.7.2010). Helsingin tiheimmin asutettu kaupunginosa on Punavuori, 19 855 asukasta/km² ja tiheimmin asuttu kaupunginosan osa-alue on Alppiharjun Harju, 27 166 (1.1.2009) asukasta/km².
Paikkakunnittain väestötiheys vaihtelee Helsingin vajaasta kolmestatuhannesta asukkaasta Savukosken 0,18 asukkaaseen neliökilometrillä.


Luettelo fobioista.
Tämä on luettelo fobioista, joita käytetään diagnooseina tai muuten lääketieteessä.
Aiheesta muualla.
Fobiat
Fobiat


Ulriika Eleonoora.
Ulriika Eleonoora () (23. tammikuuta 1688 – 24. marraskuuta 1741) oli Ruotsin kuningatar 1719–1720. Hän oli Kaarle XII:n sisar. Kaarle XII:n kuoltua hänelle ei ollut itseoikeutettua kruununperijää, mutta kaksi mahdollista ehdokasta kuitenkin löytyi. Toinen heistä oli Fredrik Hesseniläinen (myöhemmin Fredrik) ja toinen edesmenneen kuninkaan sisarenpoika Holstein-Gottorpin Karl Fredrik. Fredrik Hesseniläinen toimi nopeasti ja onnistui lahjomalla pelaamaan vastustajansa pois valtaistuinkamppailusta. Tämän jälkeen Ulriika Eleonoora ilmoitti nousseensa valtaistuimelle. Valtiopäivät eivät kuitenkaan tunnustaneet häntä vedoten kruununperimysjärjestykseen, jonka mukaan ainoastaan pojalla tai naimattomalla tyttärellä on perimysoikeus. Säädyt kuitenkin vihjasivat, että ne suostuisivat tunnustamaan Ulriika Eleonooran, jos hän suostuisi hyväksymään hallitusmuodon, joka vähentäisi tuntuvasti kuninkaan valtaa.
Ulriika eli suurimman osa elämästään muiden varjossa, mutta siskonsa kuoleman jälkeen Ulriika alkoi saada huomiota, ja vuonna 1713 hänet valittiinkin sijaishallitsijaksi. Hän johti maata sillä aikaa kun oikea kuningas oli ulkomailla. Ulriika Eleonooran nousu valtaistuimelle päätti näin tavallaan ajanjakson, jota kutsutaan itsevaltiuden ajaksi. Vuonna 1720 Ulriika Eleonoora luovutti kruununsa miehelleen Fredrik I:lle, mikä rajoitti kuninkaan valtaa entisestään. Ulriikan ja Fredrik I:n avioliitto oli lapseton.
Ulriika luopui kruunusta lähinnä miehensä takia, sillä tämä oli koko ajan neuvonut Ulriikaa hänen ollessaan hallitsijana. Ulriika rakasti miestään, mutta tämä lähinnä vain tahtoi Ulriikan siksi, että tällä oli valtaa, ja että Ulriika pystyisi saattamaan Fredrikinkin johtavaan asemaan. Ulriika oli uskova, ja kuningattarena olemisen jälkeen hän ryhtyi hyväntekeväisyystyöhön. Hän oli myös kiinnostunut koruista ja hopearahojen keräämisestä.
Ulriika Eleonooran mukaan on nimetty Ullanlinnan () kaupunginosa Helsingissä. Hänelle nimetty kirkko oli Helsingin tuomiokirkon edessä olevalla aukiolla ennen tuomiokirkon rakentamista. Kristiinankaupungissa on läheisesti Ulrika Eleonoralle nimetty vuonna 1700 valmistunut puukirkko.


Kristiina.
Kristiina (18. joulukuuta (J: 8. joulukuuta) 1626 Tukholma – 19. huhtikuuta 1689 Rooma) oli Ruotsin hallitseva kuningatar vuodesta 1632 kruunusta luopumiseensa asti 1654.
Syntymä.
Kristiina oli Kustaa II Aadolfin tytär. Tulevan kuningattaren syntymä ajoittui harvinaisen astrologisen konjunktion yhteyteen, mikä sai aikaan spekulaatioita lapsen mahdollisesta osasta maailmanhistoriassa. Tarinan mukaan lapsi oli syntyessään niin isokokoinen ja karvainen, että kätilöt ilmoittivat kuninkaan saaneen pojan. Lähemmän tarkastelun jälkeen ilmoitus korjattiin nopeasti.
Kruunaus.
Kristiina oli kuusivuotias, kun hänen isänsä Kustaa II Aadolf kaatui 30-vuotisessa sodassa 1632. Holhoojahallitus hallitsi Ruotsia Kristiinan täysi-ikäisyyteen 1644 asti, ja kruununprinsessa sai aikakautensa pojan kasvatuksen, sillä hänestä aiottiin sukupuolestaan huolimatta tehdä seuraava Ruotsin hallitsija. Kristiina käyttäytyikin mielellään kuin mies: ratsasti ja harrasti metsästystä ja miekkailua. Hän oli erittäin lahjakas, harrasti tieteitä ja taiteita ja osasi seitsemää kieltä.
Hallinto.
Noustuaan valtaistuimelle Kristiina osoitti aluksi kiinnostusta hallitsemiseen valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan avustuksella, mutta katkaisi pian välinsä tähän ja täytti hallinnon omilla suosikeillaan. Valtakunnan asioiden sijasta Kristiinan mielenkiinto kohdistui taiteeseen. Kristiinan aikana Ruotsin hovi kohosi lyhyeksi aikaa Euroopan suurimmaksi kulttuurikeskukseksi. Hän kutsui Tukholmaan suurin joukoin eurooppalaisia oppineita, joista kuuluisin oli filosofi René Descartes, hankki Euroopasta kirjakokoelmia ja taideteoksia sekä harrasti teatteria, oopperaa ja balettia.
Kristiinan hallinto ajoi Ruotsin valtakunnan taloudelliseen kriisiin. Pröystäilevä hovielämä nieli valtavasti rahaa, mutta vakavampi syy oli Kristiinan läänityspolitiikka. Hän jakoi 30-vuotisessa sodassa kunnostautuneille upseereille ja virkamiehille holtittomasti aatelisarvoja ja niihin kuuluvia läänityksiä. Kristiinan noustessa valtaistuimelle Ruotsissa oli 281 aatelissukua, mutta hän aateloi 22-vuotisen valtakautensa aikana 368 lisää, ja etenkin Suomen syrjäseuduilla koko maa oli käytännössä aatelisten hallussa. Koska aatelisto sai kerätä verot läänityksiltään, valtio ajautui kassakriisiin ja aatelin valta kasvoi.
Kristiina ilmoitti 1649, ettei tule menemään naimisiin, ja nimesi kruununperijäkseen serkkunsa Kaarle (X) Kustaan. Hän oli muiden tieteiden ohella perehtynyt lääketieteeseen ja ilmeisesti uskoi, ettei voisi saada lapsia. 1654 hän järkytti valtakuntaa luopumalla kruunusta ja kääntymällä katolilaisuuteen, minkä jälkeen hän matkusti Roomaan ja kääntyi virallisesti katolilaisuuteen (1655) lukemalla katolisen uskontunnustuksen. Kristiina saapui Roomaan jouluaatonaattona ja seuraavana päivänä hän polvistui Pietarinkirkon alttarin eteen ja vastaanotti pyhän ehtoollisen paavilta. Luterilaisuutta sotakentillä puolustaneen sankarikuninkaan tyttären kääntyminen katoliseen uskoon oli aikansa skandaali Euroopassa ja suuri propagandavoitto katolilaisille. Jälkeensä hän jätti valtakunnan, joka oli joutunut taloudellisiin vaikeuksiin, ja hänen seuraajansa Kaarle X Kustaa joutui aloittamaan lahjoitusmaiden perimisen takaisin kruunulle.
Kristiina on haudattu Vatikaaniin Pietarinkirkon kryptaan. Viereiseen hautaan on myöhemmin haudattu paavi Johannes Paavali II.


Kaarle XIII.
Kaarle XIII () oli Ruotsin kuningas vuosina 1809–1818 ja Norjan kuningas (hallitsijanimellä "Kaarle II") vuosina 1814–1818. Todellinen valta kuului lähes koko hänen kuninkuutensa ajan kruununprinssi Kaarle Juhanalle.
Kuninkaan veljenä.
Kaarle oli kuningas Aadolf Fredrikin ja Preussin prinsessa Loviisa Ulriikan toinen poika. Hän jäi lapsena lahjakkaan isoveljensä, kruununprinssi Kustaan varjoon.
Kustaasta tuli kuningas Kustaa III vuonna 1771, ja kun hän seuraavana vuonna vahvisti asemaansa vallankaappauksella, oli Kaarle hänen tukenaan tuossa vaarallisessa hankkeessa. Kustaa III palkitsi veljensä uskollisuuden nimittämällä tämän Södermanlannin herttuaksi. (Tästä syystä Kaarleen viitataan usein nimityksellä "Kaarle-herttua".)
Kustaa III oli pitkään lapseton, joten paineet kruununperillisen tuottamisesta siirtyivät Kaarlelle, joka avioitui vuonna 1774 Oldenburgin herttuan tyttären Hedwig Elizabeth Charlotten (1759–1818) kanssa. Avioliitosta syntyi poika, mutta tämä kuoli vain viikon ikäisenä.
Kaarlen ja Kustaa III:n välit huononivat vähitellen, ja niinpä Kaarle menetti sen vähänkin vaikutusvallan Ruotsin politiikkaan, joka hänellä oli aiemmin ollut. Kaarle päätti keskittyä vapaamuuraritoimintaan ja nousi Ruotsin vapaamuurarien johtoon. Lisäksi hän harrasti epämääräistä okkultismia, muun muassa kuolleiden ihmisten henkien manaamista.
Ns. syttyessä vuonna 1788 Kaarle palveli laivaston amiraalina. Hän ei kuitenkaan tietänyt paljoakaan merisodankäynnistä, sillä amiraalin arvo ei perustunut ansioihin vaan se oli annettu hänelle jo pikkulapsena. Hän johti sotatoimia Suursaaren meritaistelussa 7. kesäkuuta 1788 ja Ahvenanmaan meritaistelussa 27. heinäkuuta 1789. Molemmat taistelut päättyivät Ruotsin kannalta vaatimattomiin tuloksiin. Tämä ei kuitenkaan estänyt Kaarlea esiintymästä suurena sotasankarina.
Kuninkaan setänä.
Kuningas Kustaa III murhattiin vuonna 1792. Kustaa III:n poika Kustaa IV Aadolf oli tuolloin vasta 13-vuotias, joten Kaarlesta tuli valtionhoitaja veljenpoikansa alaikäisyyden ajaksi, vuosiksi 1792–1796. Kaarle oli tuntenut hyvin monet Kustaa III:n vastaisen salaliiton jäsenet, joten jotkut epäilivät hänen olleen jollain tavalla osallinen veljensä murhaan. Tällaiselle väitteelle ei kuitenkaan ole löydetty mitään todisteita. Jos Kaarle vehkeili veljeään vastaan, ei motiivina ollut ainakaan vallanhimo, sillä valtionhoitajana olleessaan hän esiintyi hyvin heikosti ja epävarmasti. Käytännössä hän siirsi kaiken vastuun valtion johtamisesta ystävälleen Gustaf Adolf Reuterholmille.
Kun Kustaa IV Aadolf tuli täysi-ikäiseksi marraskuussa 1796 ja sai täydet valtaoikeudet, menetti Kaarle valtionhoitajan asemansa. Myös Reuterholm joutui eroamaan virastaan. Kaarlella ei ollut vaikutusvaltaa veljenpoikaansa, joten näytti siltä, että hänen roolinsa Ruotsin historiassa oli päättynyt. Vuonna 1809 tapahtui kuitenkin yllättävä käänne: Suomen sodan aiheuttama sotilaallinen katastrofi johti keväällä 1809 sotilasvallankaappaukseen, jossa Kustaa IV Aadolf syrjäytettiin. Muutamaa kuukautta myöhemmin Ruotsin valtiopäivät nimittivät Kaarlen uudeksi kuninkaaksi, hallitsijanimellä Kaarle XIII.
Kuninkaana.
Koska Kaarle XIII:lla ei ollut lapsia, tuli kysymys kruununperillisestä pian hyvin ajankohtaiseksi. Kiirettä lisäsi se, että Kaarle XIII sai syksyllä 1809 halvauksen ja vammautui pysyvästi. Lopulta kruununprinssiksi valittiin Napoleonin armeijan marsalkka Jean-Baptiste Bernadotte, joka otti hallituksen johtoonsa heti saavuttuaan Ruotsiin marraskuussa 1810. Kaarle XIII suhtautui aluksi torjuvasti alhaista syntyperää olevaan Bernadotteen. Kaunopuheinen ja huomaavainen Bernadotte osasi kuitenkin käsitellä raihnaista kuningasta niin, että tämä muutti mielipiteensä hänestä ja suostui jopa adoptoimaan hänet pojakseen nimellä "Kaarle Juhana".
Ruotsin ja Norjan liitossa 1814 Kaarle XIII kruunattiin myös Norjan kuninkaaksi hallitsijanimellä "Kaarle II" (norjaksi "Karl II"). Kaarle XIII:n viimeiset vuodet kuluivat sairastellessa.


Kaarle XIV Juhana.
Kaarle XIV Juhana (Ruotsissa: "Karl XIV Johan") (Norjassa: "Carl III Johan") (26. tammikuuta, 1763 – 8. maaliskuuta, 1844) oli Ruotsin ja Norjan kuningas (Norjan kuninkaana hallitsijanimellä Kaarle III Juhana). Hän oli Napoleonin marsalkka ja alkuperäiseltä nimeltään Jean-Baptiste Jules Bernadotte. Vuonna 1810 ruotsalainen paroni Karl Otto Mörner tarjosi Bernadottelle Ruotsin kruunua. Bernadotte tiedusteli Napoleonin mielipidettä ja suostui. Hänet valittiin kruununperijäksi 21. elokuuta 1810 ja kruunattiin 1818.
Ura sotilaana.
Pausta, Ranskasta kotoisin olevan prokuraattori Henri Bernadotten (1711–1780) ja Jeanne de Saint Vincentin (1725–1809) poika sai kasteessa nimet Jean Baptiste. Nimen Jules hän otti Ranskan suuren vallankumouksen aikana Julius Caesarin mukaan. Hän liittyi armeijaan syyskuussa 1780 ja palveli aluksi Korsikalla ja yleni nopeasti. Vuonna 1794 hän oli prikaatinkenraali Sambre et Meusen armeijassa. Jourdanin voiton jälkeen Fleurusin taistelussa 26. kesäkuuta 1794 hänet ylennettiin divisioonankenraaliksi. Theiningenin taistelussa 1796 Bernadotte oli avainasemassa Ranskan armeijan perääntyessä Reinin yli häviön jälkeen Itävallan arkkiherttua Kaarlelle. Vuonna 1797 hän toi vahvistuksia Napoleonille Italiassa ja kunnostautui Tagliamenton solassa. Vuonna 1798 hän toimi lähettiläänä Wienissä, mutta aiheutti levottomuuksia nostettuaan trikolorin lähetystön ylle.
16. elokuuta 1798 Bernadotte nai Désirée Claryn (1777–1860), marseillelaisen silkkikauppiaan tyttären, Joseph Bonaparten vaimon Julie Claryn sisaren. Heinäkuusta syyskuuhun hän oli sotaministeri ja osoitti suurta kyvykkyyttä. Tämä aikana hänen välinsä Napoleoniin viilenivät, ja vaikka hän kieltäytyi auttamasta Napoleonia vallankaappauksessa marraskuussa 1799, hän hyväksyi Napoleonin konsulaatin työtarjouksen, ja komensi armeijaa Vendéellä huhtikuusta 1800 18. elokuuta 1801.
Keisarivallan alussa Bernadottesta tuli yksi kahdeksastatoista Ranskan marsalkasta. Kesäkuusta 1804 syyskuuhun 1805 hän oli vallatun Hannoverin kuvernööri. Vuoden 1805 sotaretken aikana, Bernadotten armeijakunta osallistui operaation, joka saartoi Mackin joukot Ulmiin. Palkkiona voitosta Austerlitzissa joulukuun 2. 1805, Bernadottesta tehtiin Ponte Corvon ruhtinas 5. kesäkuuta 1806. Preussin sodan aikana hän sai kuitenkin moitteita Napoleonilta, koska ei ollut tuonut joukkojaan Jenaan ja Auerstädtiin, vaikka ne olivat lähellä.
Vuonna 1808, Bernadotten ollessa hansakaupunkien kuvernööri, hänen johdollaan suunniteltiin sotaretkeä Ruotsia vastaan Tanskan saarien kautta, mutta suunnitelma hylättiin Espanjan ongelmien vuoksi ja kuljetuskaluston puutteessa. Itävallan sodassa Bernadotte johti saksijoukkoja Wagramin taistelussa 6. heinäkuuta 1809.
Hän ajautui jälleen ristiriitoihin Napoleonin kanssa ja palasi Pariisiin, jossa ministerit nimittivät hänet puolustamaan Alankomaita englantilaisia vastaan. Vuonna 1810 hän oli ryhtymässä Rooman kuvernööriksi, kun hänet yllättäen valittiin Ruotsin Kaarle XIII:n kruununperijäksi, paljolti armeijan painostuksesta. Suurin osa Ruotsin armeijasta kannatti sotilaan nimittämistä kuninkaaksi Venäjän varalta, ja koska Bernadotte oli suosittu Ruotsissa kohdeltuaan hyvin ruotsalaisia vankeja Tanskan sodassa. Asiasta päätti yksi ruotsalaisista kuriireista, paroni Karl Otto Mörner, joka täysin omasta aloitteestaan tarjosi Bernadottelle Ruotsin kruunua. Bernadotte tiedusteli mielipidettä Napoleonilta, joka piti tarjousta täysin absurdina, ja ilmoitti suostuvansa jos hänet oikeasti valittaisiin. Ruotsin hallitus oli tyrmistynyt Mörnerin toimista ja pidätytti hänet hänen palattuaan Ruotsiin, mutta ehdokas Bernadotte sai lopulta suosiota ja hänet valittiin kruununperijäksi 21. elokuuta 1810.
Kruununprinssinä.
Bernadotte saapui juhlallisesti Tukholmaan marraskuussa 1810, jolloin Kaarle XIII adoptoi hänet nimellä "Kaarle Juhana" ja hän sai säätyjen kunnianosoituksen. Uudesta kruununprinssistä tuli pian Ruotsin vaikutusvaltaisin henkilö ja hyvin suosittu. Vanhan kuninkaan voimattomuuden ja valtioneuvoston ("Statsrådet") hajanaisuuden takia kruununprinssi pystyi tekemään ulkopoliittiset päätökset. Vuodesta 1812 alkaen Kaarle Juhanan adjutanttina toimi suomalaissyntyinen kreivi Johan Henrik Tawast, joka yleni kenraaliksi.
Bernadotte osoittautuikin voimakkaaksi hallitsijaksi, ja hänen päätavoitteenaan oli Norjan liittäminen valtakuntaan. Alueliitoksen varmistamiseksi Ruotsi liittoutui vuonna 1813 Ranskan vihollisten Britannian ja Preussin kanssa kuudenteen koalitioon. Lützenin (2. toukokuuta 1813) ja Bautzenin (21. toukokuuta) häviöiden jälkeen hän kannusti liittolaisiaan ja kehitteli uuden strategian Trachenbergin konferenssissa. Sotasuunnitelma pantiin käytäntöön Plaswitzin aselevon päättymisen jälkeen. Kaarle Juhana oli pohjoisen armeijan komentaja, ja puolusti Berliiniä Oudinotia vastaan elokuussa ja Neytä vastaan syyskuussa. Leipzigin taistelun jälkeen hän johti joukkonsa pohjoiseen tuhotakseen Tanskan ja varmistaakseen Norjan hallinnan.
Kuninkaana.
Kaarle XIV Juhana kruunattiin 1818 Kaarle XIII:n kuoleman jälkeen Ruotsin ja Norjan kuninkaaksi. Hän oli suosittu molemmissa maissa, vaikka hänen äärikonservatiivisesta politiikastaan ei pidetty, erityisesti vuoden 1823 jälkeen. Hänen asemansa ei kuitenkaan ollut koskaan uhattu, ja ruotsalaiset ja norjalaiset olivat ylpeitä kuuluisasta monarkistaan. Säätyvaltiopäivät keskusteli 1840 hänen erottamisestaan, mutta aloite kuivui kokoon ja hänen 25-vuotista valtakauttansa juhlittiin komeasti 1843.
Hänen valtakautensa aikana valmistui Götan kanava, jonka rakennustyö oli aloitettu 22 vuotta aiemmin. Vaikkakin Bernadotte kääntyi katolilaisuudesta luterilaisuuteen, hän ei ikinä oppinut ruotsia tai norjaa. Ranskan kieli ei kuitenkaan ollut ongelma, koska se oli ollut hovin ja ylimystön suosiossa monia vuosia ja laajasti puhuttu.
Kaarle XIV Juhana kuoli Tukholmassa 8. maaliskuuta 1844. Hänen valtakautensa aikana vallitsi keskeytymätön rauha, ja molemmat valtakunnat vaurastuivat merkittävästi. Kaarle XIV Juhanaa seurasi hänen poikansa Oskar I Ruotsin ja Norjan kuninkaana.


Oskar I.
Oskar I ("Joseph François Oscar Bernadotte", 4. heinäkuuta 1799 – 8. heinäkuuta 1859) oli Ruotsin ja Norjan kuningas. Hän oli Napoleonin kenraali Jean Baptiste Jules Bernadotten, sittemmin Ruotsin ja Norjan kuningas Kaarle XIV Juhanan ja hänen vaimonsa Eugenie Desirée Clary, kuningatar Desiderian ainoa poika. Kun Bernadotte valittiin Ruotsin kruununprinssiksi elokuussa 1810, Oskar ja hänen äitinsä muuttivat Pariisista Tukholmaan.
Kaarle XIII myönsi Oskarille Södermanlandin herttuan arvonimen. Hän oppi nopeasti ruotsin kielen ja sai erinomaisen koulutuksen. Vuonna 1839 hän kirjoitti sarjan artikkeleita kansankoulutuksesta ja nimettömänä teoksen "Om Straff och straffanstalter", vaatien vankilauudistuksia.
19. kesäkuuta 1823 hän nai prinsessa Joséphinen, Eugène de Beauharnaisin, Leuchtenbergin herttuan tyttären ja keisarinna Joséphinen tyttärentyttären.
Vuonna 1824 ja 1833 kruununprinssi oli hetken Norjan pääministeri. Vuonna 1838 kuningas alkoi epäillä perillisensä ja liberaalipuolueen juonivan ministerien vaihtoa, tai jopa vallankaappausta. Oskar vastustikin isänsä itsevaltaista käytöstä, mutta vältti välirikkoa. Hänen vapaamielisyytensä oli kuitenkin varovaista, kuten saatiin nähdä hänen noustuaan valtaan 8. maaliskuuta 1844. Oskar I kieltäytyi uudistamasta vuoden 1809 vanhentunutta perustuslakia, mutta salli kuitenkin lehdistönvapauden. Hän asetti Ruotsin ja Norjan kuningaskunnat virallisesti tasavertaiseen asemaan ottamalla käyttöön uudet liput ja vaakunan.
Suurin osa Oskar I:n ajan uudistustyöstä keskittyi Ruotsin taloudellisen aseman parantamiseen, ja valtiopäivät julistikin 1857 hänen parantaneen materiaalista hyvinvointia enemmän kuin yksikään edeltäjänsä. Ulkopolitiikassa Oskar I oli kansallisaatteen kannattaja. Vuonna 1848 hän tuki Tanskaa ensimmäisessä Schleswigin sodassa Preussia vastaan ja asetti ruotsalaisia ja norjalaisia joukkoja Pohjois-Schleswigiin ja Fynille 1849–1850. Hän oli myös välittämässä Malmön rauhaa 26. elokuuta 1848 ja takasi Tanskan yhtenäisyyttä Lontoon sopimuksessa 8. toukokuuta 1852.
Vuonna 1850 Oskar suunnitteli kolmen Skandinavian kuningaskunnan unionia, mutta suunnitelma hylättiin. Hän onnistui kuitenkin kääntämään isänsä nöyristelypolitiikan Venäjän suuntaan. Pelko Venäjän aluevaatimuksista Norjassa sai hänet jäämään neutraaliksi Krimin sodan aikana, mikä päätti Ison-Britannian ja Ranskan kanssa solmitun liiton.
Oskar I sai neljä poikaa ja tyttären, joista Kaarle XV (1826–1872) ja Oskar II (1829–1907) seurasivat häntä valtaistuimella. Lisäksi hän sai kaksi tytärtä rakastajattarensa, näyttelijä Emilie Högquistin kanssa.


Kaarle XV.
Kaarle XV ("Carl Ludvig Eugén", 3. toukokuuta 1826 – 18. syyskuuta 1872) oli Ruotsin ja Norjan kuningas (Norjan kuninkaana Kaarle IV). Hän oli Ruotsin ja Norjan kuninkaan Oskar I:n (1844–1859) ja Leuchtenbergin Josephinen vanhin poika. Syntymässä hänestä tehtiin Skånen herttua. Kruununprinssinä hän toimi Norjan pääministerinä lyhyen aikaa 1856 ja 1857. 19. kesäkuuta 1851 hän nai prinsessa Louisen, Alankomaiden Vilhelm I:n (1815–1840) tyttärentyttären. Ruotsin kuningattareksi tultuaan Louise käytti nimeä Lovisa.
Kaarlesta tuli valtionhoitaja 25. syyskuuta 1857 ja kuningas isänsä kuollessa 8. heinäkuuta 1859. Kruununprinssinä Kaarlen tylyys sai monet suhtautumaan epäillen hänen valtaannousuunsa, mutta hänestä tuli lopulta suosittu ja perustuslaillinen hallitsija. Motokseen hän otti "Land skall med lag byggas". Hänen valtakautensa aikana toteutettiin monia uudistuksia, Ruotsin kunnallislaki, kirkollislaki ja rikoslaki uudistettiin. Kaarle XV avusti myös rahallisesti Louis Gerhard De Geeria Riksdagin uudistuksessa 1866.
Kaarle XV kannatti skandinavismia ja solidaarisuutta kolmen Pohjolan kuningaskunnan kesken. Hän antoi lupauksia Tanskan Fredrik VII:lle sotilasavusta 1864, mutta Ruotsin armeijan valmistautumattomuus pakotti Kaarle XV:n tiukkaan puolueettomuuteen. Kaarle XV kuoli Malmössä 18. syyskuuta 1872.
Kaarle XV oli monin tavoin lahjakas hallitsija. Hän saavutti mainetta taidemaalarina ja hänen teoksensa "Dikter" osoitti hänellä olevan runoilijankin lahjoja. Hänen veljensä seurasi häntä valtaistuimella Oskar II:na.
Kuningasparille syntyi kaksi lasta. Ensin syntyi prinsessa Lovisa (1851-1926), josta myöhemmin tuli Tanskan kuningatar Louise avioiduttuaan Tanskan tulevan kuninkaan Fredrik VIII:n kanssa. Toinen lapsi, prinssi Carl Oscar (1852-1854) kuoli lapsena.


Oskar II.
Oskar II ("Oscar Fredrik", 21. tammikuuta 1829 – 8. joulukuuta 1907) oli Ruotsin ja Norjan kuningas. Hän oli Norjan ja Ruotsin kuningas Oskar I:n (1844–59) kolmas poika. Syntymässä hänet nimettiin Itä-Götanmaan herttuaksi. Hän liittyi laivastoon 11-vuotiaana ja hänet ylennettiin aliluutnantiksi heinäkuussa 1845. Myöhemmin hän opiskeli matematiikkaa Uppsalan yliopistossa. Hän nai Nassaun herttuan Vilhelmin tyttären prinsessa "Sophie" Wilhelmina Marianne Henriettan (1836-1913) 6. kesäkuuta 1857. Tultuaan Ruotsin kuningattareksi hänet tunnettiin nimellä Sofia.
Oskar II. Anders Zornin kaiverrus Emil Hildebrandin teoksessa Sveriges historia intill tjugonde seklet (1910)
Oskar II seurasi veljeään Kaarle XV:tä (1859–72) 18. syyskuuta 1872 ja hänet kruunattiin Norjan kuninkaaksi Nidaroksen katedraalissa Trondheimissä 18. heinäkuuta 1873. Hän otti kuninkaallisen moton: "Brödrafolkens väl, Broderfolkenes Vel". Kuningas opiskeli myös norjan kieltä. Poliittinen kriisi johti kuitenkin kuningaskuntien erottamiseen vuonna 1905. Hän ei sallinut sukunsa asettua Norjan valtaistuimelle, ja maiden suhteet paranivat ennen kuninkaan kuolemaa Tukholmassa 8. joulukuuta 1907. Hänen vanhin poikansa, "Oscar Gustaf Adolf" (1907–50), seurasi häntä kuninkaana. Toiseksi vanhin poika, Oscar Bernadotte (1859–1953) luopui kruununperimysoikeudesta 1888 naidessaan suomalaissyntyisen hovineiti Ebba Munckin. Muut pojat olivat prinssi, Länsi-Göötanmaan herttua Carl (1861–1951) ja Närken herttua Eugén (1865–1947), joka oli tunnettu taidemaalarina. Prinssi Carlin tytär oli prinsessa Märtha (1901−1954), jonka puoliso oli Norjan kuningas Olavi V.
Oskar II oli viimeinen Ruotsin kuningas, joka voideltiin ja käytti kruunajaisissaan historiallista Eerik XIV:n kruunua ja muita regalioita. Seuraavat hallitsijat ovat pitäneet niitä ainoastaan esillä kruunajaistilaisuudessa.
Kruununprinssinä ollessaan Oskar vieraili vuonna 1870 Haaparannassa ja samassa yhteydessä myös Suomen puolella Torniossa.


Kustaa V.
Kustaa V ("Oscar Gustaf Adolf", 16. kesäkuuta 1858 – 29. lokakuuta 1950) oli Ruotsin kuningas. Hän oli Ruotsin ja Norjan kuningas vanhin poika. Syntymässä hän sai Värmlannin herttuan arvonimen. Hän nousi Ruotsin valtaistuimelle 8. joulukuuta 1907 isänsä seuraajana. Norja oli erotettu kuningaskunnasta kaksi vuotta aiemmin.
Hän nai Badenin prinsessa Viktorian 20. syyskuuta 1881. Hän oli Ruotsin Sofian tyttärentytär, ja näin Ruotsia hallitseva Bernadotte-suku ja entinen kuningassuku Vasa yhdistyivät.
Kustaa V oli viimeinen Ruotsin kuningas, joka puuttui suoraan politiikkaan, vuoden 1914 puolustusbudjettiriidassa. Hän oli myös ensimmäinen kuningas, jota ei kirjaimellisesti kruunattu: hänen kruunajaisissaan regaliat olivat vain esillä pöydälle asetettuina, mutta niitä ei käytetty, koska uusi kuningas piti vanhaa käytäntöä lapsellisena ja muinaishistoriaan kuuluvana. Edes historiallista hovipukua hän ei suostunut käyttämään vaan oli tilaisuudessa sotilaspukuun pukeutuneena. Tämä uusi käytäntö levisikin sitten kaikkiin pohjoismaihin. Ruotsin historiallinen kuninkaan kruunu, joka tehtiin alun perin, on siitä pitäen ollut vailla varsinaista käyttöään.
Kuningas oli myös tennisharrastaja ja kilpaili salanimellä Herra G.
Kustaa V teki virallisen vierailun Suomeen vuonna 1925.
Kustaa V:n puoliso oli syntyjään saksalainen Badenin prinsessa Victoria (1862-1930). Heille syntyi kolme poikaa, Kustaa VI Aadolf, Södermanlandin herttua Wilhelm (1884-1965) ja Västmanlandin herttua Erik (1889-1918).


Kustaa VI Aadolf.
Kustaa VI Aadolf ("Gustaf VI Adolf", koko nimeltään Oscar Fredrik Wilhelm Olaf Gustaf Adolf, 11. marraskuuta 1882 – 15. syyskuuta 1973) oli Ruotsin kuningas vuosina 1950–1973. Hän oli Kustaa V:n ja kuningatar Viktorian poika ja nykyisen Ruotsin kuninkaan Kaarle XVI Kustaan isoisä.
Kustaa VI Aadolf meni naimisiin 1905 Ison-Britannian prinsessa Margareetan (k. 1920) kanssa ja uudestaan 1923 Louise Mountbattenin (k. 1965) kanssa. Margareeta oli Ison-Britannian kuningatar Viktorian lapsenlapsi. Kuninkaan toinen vaimo oli Lady Louise Mountbatten, Louis Mountbattenin sisko ja Edinburghin herttua Prinssi Philipin täti. Avioliitto oli lapseton.
Vuonna 1950 prinssi Gustaf VI Adolfista tuli kuningas 68-vuotiaana, kun hänen yli 90-vuotias isänsä, joka oli hallinnut maata yli 40 vuotta, kuoli.
Kuningas oli hyvin suosittu ruotsalaisten keskuudessa. Kuningas oli hyvin kiinnostunut arkkitehtuurista ja kasvitieteestä. Vuonna 1952 kuningas vieraili Suomessa ja tapasi tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikiven.
Kustaa Aadolf kuoli 1973 Helsingborgin sairaalassa leikkauksen jälkeiseen keuhkokuumeeseen. Hänen seuraajansa oli hänen lapsenlapsensa Carl Gustaf. Kustaa VI Aadolfia ei haudattu perinteen mukaan Riddarholmskyrkaniin vaan Hagan puistoon.
Prinssi Vilhelm.
Kustaa VI Aadolfin veli oli prinssi Vilhelm, arvonimeltään Södermanlandin herttua (17. kesäkuuta 1884 Flen - 5. kesäkuuta 1965 Flen). Vilhelm oli saanut meriupseerin koulutuksen, mutta hänet on tunnettu ennen kaikkea kirjailijana. Hän julkaisi romaaneja, novelli- ja runokokoelmia, matkakirjoja ja muistelmia. Lisäksi hän toimi kirjallisuuskriitikkona ja käänsi ruotsiksi ulkomaista kirjallisuutta.


Luettelo Norjan kuninkaista.
Gerhard Munthen tekemä kuva Magnus Erlingssons -saagaan.
Glücksburg-suku.
Norjan kuninkaat
*


Radio Helsinki.
Radio Helsinki on helsinkiläinen paikallisradio, joka perustettiin syyskuussa 2000. Vakituiset FM-lähetykset alkoivat 1. maaliskuuta 2001.
Radio Helsinki eroaa useimmista muista asemista muun muassa soittolistattomuudellaan. Juontajat valitsevat musiikkinsa itse. Asemalla on myös puheohjelmaa satutunneista yhteiskunnallisiin keskusteluohjelmiin. Suosittuja ohjelmia ovat olleet Ari "Paska" Peltosen "Paskalista" ja Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin filosofinen keskusteluohjelma "Tukevasti ilmassa".
Radio Helsinki on mainosrahoitteinen kanava. Sen FM-lähetys kuuluu Helsingin seudulla taajuudella 88,6 Mhz. Pääkaupunkiseudun pohjois- ja itäosissa taajuus on 89,4 Mhz. Welhon kaapeliverkossa Radio Helsingin taajuus on 104 Mhz. Kanavaa voi kunnella myös internetin kautta. Nettilähetyksissä kanava on ollut alan pioneereja Suomessa. RDS-järjestelmäkelpoisissa radioissa Radio Helsingin lähetintunnus on RadioHEL.
Radio Helsinki on myös radioaseman nimi Itävallan Grazissa.
Historia.
Radio Helsingin tausta liittyy 22.-31. lokakuuta 1999 taajuudella 95,2 MHz toimineeseen Lepakkoradioon. Se oli runsaan viikon mittainen ELMU:n järjestämä radioprojekti, jolla kunnioitettiin helsinkiläisen vaihtoehtokulttuuriareena Lepakon värikästä historiaa ja muisteltiin menneitä asian tiimoilta. Osa Lepakkoradion tekijöistä alkoi vakuuttua siitä, että Helsingin seudulla olisi kysyntää radiokanavalle, joka soittaa monipuolista musiikkia ja tarjoaa vaihtoehdon ns. formaattiradioille.
Vuotta myöhemmin, syksyllä 2000 kuului samalla taajuudella seitsemäntoista päivän ajan samojen tekijöiden uusi projekti nimeltään Radio Helsinki. Uusi kanava jatkoi pian tämän jälkeen toimintaansa pelkästään nettiradiona.
Valtioneuvosto myönsi 8. helmikuuta 2001 Edit Station Oy:lle toimiluvan, ja vakituisena paikallisradiona Radio Helsinki aloitti keskiyöllä 1. maaliskuuta 2001. Myös verkkolähetystä jatkettiin FM-lähetyksen rinnalla.
Alkuvuodesta 2003 Radio Helsingin signaali on kuulunut myös Welhon kaapeliverkossa, mikä on parantanut aseman kuuluvuutta joissakin paikoissa pääkaupunkiseudulla.
Radio Helsingin pääomistajina olivat kanavan päätoimittaja Paula Salovaara ja Yhtyneitten Kuvalehtien sisältöjohtajan paikan 31. joulukuuta 2006 jättänyt Harri Saukkomaa. SanomaWSOY-yhtymään kuuluva Helsingin Sanomat ilmoitti 29. huhtikuuta 2005 ostavansa Radio Helsingin. Kauppa toteutui kilpailuviranomaisten hyväksyttyä kaupan toukokuussa 2005.
Radio Helsingin taajuus vaihtui 95,2 megahertsistä 88,6 megahertsiin 28. joulukuuta 2006. Lisäksi kuuluvuus laajeni Helsingin pohjoispuolelle Järvenpäähän, Keravalle ja niiden ympäristöön taajuudella 89,4 megahertsiä.
Radio Helsingin juontajia.
Monet Radio Helsingin juontajista ja ohjelmien tekijöistä ovat jo aiemmin tulleet tunnetuksi muista yhteyksistä, muun muassa muusikkoina. Alla on lueteltu joitakin tunnetuimpia.


DLP.
DLP () on mikropeililaite, jota käytetään videoprojektoreissa, joissa se on teknologinen markkinajohtaja tällä hetkellä. Tekniikan on kehittänyt Texas Instruments, joka on toistaiseksi myös tekniikan ainoa valmistaja.
DLP perustuu mikroskooppisen pieniin peileihin, joita laitteessa on tarvittavan kuvatarkkuuden määrä eli esimerkiksi 1024×768 kuvapisteen resoluutiota varten 786 432 peiliä muutaman neliösenttimentrin kokoisella pinta-alalla. Peilejä liikutellaan sähkövarauksen avulla. Kun valo kulkee peilin ohi, se joko ohjataan pois (musta piste) tai ohjataan optiikkaa kohti (valaistu piste). Kuvan värit muodostetaan joko kolmella erillisellä mikropeilielementillä ja värisuotimella, tai siten, että valo ohjataan suurella nopeudella pyörivän väripyörän läpi ennen peileille tuloa. Jälkimmäinen tekniikka aiheuttaa joillain ihmisillä ns. sateenkaari-ilmiön näkymistä, koska eri värit heijastetaan valkokankaalle eriaikaisesti.


Texas Instruments.
Texas Instruments (yleisesti TI) on yhdysvaltalainen puolijohdevalmistajayritys. Yritys on keskittynyt kehittämään ja kaupallistamaan puolijohde- ja tietokonetekniikkaa. Yhtiön pääkonttori sijaitsee Teksasin Dallasissa.
Historia.
Yhtiö sai alkunsa vuonna 1924 rahoittajansa Amerada Petroleumin tytäryhtiönä ja sen alkuperäinen nimi oli Geophysical Research Corporation (GRC). Käytännössä yhtiön perustajat olivat Clarence Karcher ja Eugene McDermott.
Omana yrityksenään se kuitenkin perustettiin vasta vuonna 1930 Dallasiin erikoistuen öljyn etsintään seismisten signaalien avulla. Tuolloin yhtiö sai nimekseen Geophysical Service. Vuonna 1951 nimi muutettiin nykyiseen muotoonsa: "Texas Instruments".
Texas Instrumentsin valmistama TI-86 -laskin
Tuotteita.
Erityisesti TI on erikoistunut digitaalisten signaaliprosessoreiden valmistamiseen, ja TIn C5X-sarjan suorittimet lienevät maailman eniten käytettyjä digitaalisia signaaliprosessoreita.
Muita tunnettuja tuotteita Texas Instrumentsilta ovat TI-8x-sarjan graafiset laskimet kuten TI-86 sekä OMAP-piirit.


Tuhopoltto.
a> tuhopolton jälkeen 9. heinäkuuta 2004
Tuhopoltto on tulipalo, joka on sytytetty tahallisesti. Se on rangaistava rikos.
Tuhopoltot Suomessa.
Suomessa tehdään noin 3 000 tuhopolttoa vuodessa.
Rikoslain 21. huhtikuuta 1995 voimaan tulleella muutoksella yhdistettiin vaarallisen tilanteen aiheuttavat teot yhdeksi rikosnimikkeeksi tuhotyö (RIL 34 luvun 1 §).
"1) sytyttää tulipalon, 2) räjäyttää jotakin tai 3) aiheuttaa vedentulvan tai luonnontilan muun mullistuksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa taikka että siitä on yleistä erittäin huomattavan taloudellisen vahingon vaaraa."
Tuomiona tuhotyöstä langetetaan vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta vankeutta. Yritys rangaistaan kuten teko.
Syyte tuhotyöstä on nostettava viiden vuoden kuluessa teosta.
Aiemmalla nimikkeellä "murhapoltto" tarkoitettiin sellaisen rakennuksen "tuhopolttoa", jossa saattoi olla ihmisiä. Tyypillisimmin asuinrakennuksen tai vastaavan tuhopoltto, mutta myös varastorakennuksen ja jopa heinäladonkin sytyttäminen on oikeudessa tuomittu murhapolttona.
Rikostutkinnassa pyritään selvittämään palon alkamiskohta. Palojäämien laboratoriotutkinnassa on mahdollista todeta esimerkiksi palavien nesteiden käyttö tai mahdollinen pitempiaikainen kyteminen ennen lopullista syttymistä.


Palokunta.
Palokunta sammuttamassa palavaa taloa Kanadassa.
Palokunta nykyään yleensä ei enää keskity pelkästään palontorjuntaan eli tulipalojen sammuttamiseen ja niiden syttymisen estämiseen vaan myös muiden onnettomuuksien hoitamiseen ja estämiseen. Siksi siitä käytetään nykyään usein ilmaisut pelastustoimi tai pelastuslaitos ja siihen kuuluu väestönsuojelu ja ihmisten, eläinten, omaisuuden ja ympäristön suojaaminen ja pelastaminen ja ympäristövahinkojen torjuminen. Palokunnat tarjoavat järjestäytynyttä ja kiireellistä apua yllättävissä onnettomuustilanteissa. Palokunnat tekevät myös työtä – esimerkiksi valistuksen keinoin – onnettomuuksien ehkäisemiseksi. Nykyään useimpien kaupunkien ja kuntien palokunnat on muodostettu organisaatioksi, jota kutsutaan pelastuslaitokseksi.
Toiminta.
Helsingin Keskuspelastusasema, (asema 1) Agricolankadulla.
Suomessa palokunnat toimivat sekä aluepelastuslaitosten alaisuudessa että sopimuspalokuntina. Sopimuspalokunnat ovat sitoutuneet aluepelastuslaitoksen kanssa tehdyllä yhteistyösopimuksella suorittamaan saamiaan hälytystehtäviä ja saavat yleensä siitä korvauksen. Sopimuspalokuntina toimivat muun muassa VPK (vapaaehtoispalokunta), PVPK (puolivakinainen palokunta, korvattu toimintaperiaatteeltaan samanlaisella niin sanotulla toimenpidepalkkaisella miehistöllä) sekä tehdaspalokunnat (TPK). Hätäkeskuslaitos huolehtii hätäilmoitusten vastaanottamisesta ja oikeanlaisen avun lähettämisestä.
Ammattipalomiehistä koostuvat vakinaiset palokunnat ovat yleensä välittömässä, yhden minuutin, lähtövalmiudessa (aika hälytyksestä siihen, jolloin pelastusauto lähtee liikkeelle) kaikkina vuorokauden aikoina. Vapaaehtoispalokunnat eivät ole välittömässä lähtövalmiudessa kuten vakinaiset palokunnat, sillä vapaaehtoisten palokuntien henkilöstö hoitaa palo- ja pelastustehtäviä oman toimensa ohessa. Vapaaehtoiset palokunnat hälytetään nykyään yleensä joko tekstiviestein tai puhelinsoitoin. Vapaaehtoiset palokunnat voivat olla 5–30 minuutin lähtövalmiudessa. Lisäksi on tukipalokuntia, joiden sopimuksen mukainen lähtöaika voi olla yli 30 minuuttia.
Koulutus.
Ammattipalomiehiä kouluttaa sisäasiainministeriön alainen Pelastusopisto Kuopiossa, sekä Helsingin tarpeisiin Helsingin Pelastuskoulu. Pelastusopistossa pelastajatutkinto kestää 1,5 vuotta ja se antaa kelpoisuuden palomiehen tai palomies-sairaankuljettajan tehtäviin. Pelastusopisto kouluttaa myös henkilöstöä pelastustoimen päällystön- ja alipäällystön tehtäviin. Suomen pelastusalan keskusjärjestö ja siihen kuuluvat maakunnalliset pelastusliitot huolehtivat palokuntien vapaaehtoisen ja sivutoimisen henkilöstön koulutuksesta.
Hälytys.
Kun hälytys tulee, palomiehillä on 60 sekuntia aikaa pukeutua ja mennä autoon. Yleensä Suomessa hälytys tulee VIRVE-verkon välityksellä hätäkeskuksesta. Jotkut palokunnat toimivat puhelimilla, esimerkiksi jollain palokunnalla hälytys saattaa tulla matkapuhelimien kautta.
Katso myös.
Helsingin pelastuslaitoksen alus Katajanokan edustalla.


Anastasios I.
Anastasios I (,; noin 430 – heinäkuu 518) oli Itä-Rooman eli Bysantin valtakunnan keisari vuosina 491–518.
Anastasios syntyi Dyrrakhionissa noin vuonna 430. Anastasios ei saavuttanut mitään korkeaa virka-asemaa keisari Zenonin hovissa, mutta vuonna 488 hänet melkein valittiin Antiokian piispaksi. Keisarin kuoltua tämän leski, keisarinna Ariadne, valitsi uudeksi miehekseen juuri Anastasioksen. Tämä tuli suurena yllätyksenä hovin aristokraateille. 20. toukokuuta 491 Anastasios ja Ariadne menivät naimisiin.
Zenon kuoleman jälkeen hänen veljensä Longinus oli aikonut päästä keisariksi. Anastasios karkotti hänet Egyptiin. Anastasios karkotti myös muut isaurialaiset Konstantinopolista. Tästä syttyikin isaurialaisten kapina. Vaikka kapinalliset lyötiin jo vuonna 491 Cotyaeumissa Fryygiassa jatkoivat he kuitenkin sissisotaa vuoteen 496.
Balkanilla bulgaarit hyökkäilivät Tonavan yli vuonna 493. Heitä vastaan rakennettiin pitkä muuri Mustaltamereltä Marmaranmerelle. Pitkään odotettu sota Persiaa vastaan syttyi vuonna 502. Alussa kärsittyjen tappioiden jälkeen saatiin kuitenkin aikaan rauhansopimus vuonna 506.
Koska Anastasios oli monofysiitti, hänen ja Konstantinopolin patriarkan Eufemiuksen välille syntyi heti kitkaa. Anastasius erotti ja karkotti Eufemiuksen vuonna 496. Vuonna 511 Eufemiuksen seuraaja Macedonius vaihtui monofysitismin kannattajaan. Macedoniuksen syrjäyttäminen sai Traakian sotilaskomentajan Vitalianuksen kapinoimaan. Vitalianus lyötiin vuonna 515.
Anastasios kuoli noin 8. – 10. heinäkuuta 518 ja hänet haudattiin Ariadnen viereen Pyhien Apostolien kirkkoon Konstantinopoliin. Hänen seuraajakseen nousi Justinus I. Anastasios muistetaan erityisesti taloudellisista uudistuksistaan. Veroja kevennettiin ja niiden keruuta tehostettiin.
Anastasioksen toinen silmä oli musta ja toinen sininen (heterokromia), mistä johtuen hän sai lempinimen Dikoros ("kaksi pupillia").


Kreeta.
Kreeta () on itäisellä Välimerellä sijaitseva Kreikan suurin ja Välimeren viidenneksi suurin saari sekä yksi Kreikan 13 periferiasta. Kreetan suurimmat kaupungit ovat Iraklion, Hania, Rethymnon, Ágios Nikólaos, Ierápetra ja Siteía. Saari on itä–länsisuunnassa noin 250 kilometrin pituinen, 12–60 kilometrin levyinen, ja sen pinta-ala on 8 261 neliökilometriä. Koko periferian pinta-ala on 8 335 km². Asukkaita periferiassa oli vuoden 2011 väestönlaskennassa 621 340. Kreetalla vallitsee leuto välimerenilmasto.
Kreetalla noin vuosina 2600–1400 eaa. kukoistanut minolainen kulttuuri oli sekä Kreikan että koko Euroopan ensimmäinen merkittävä korkeakulttuuri. Minolaiskauden jälkeen mykeneläiset ja doorilaiset hallitsivat saarta. Sittemmin Kreeta oli osa Rooman valtakuntaa, Bysanttia, Venetsiaa ja osmanien valtakuntaa, ennen kuin se 1900-luvun alussa tuli osaksi Kreikkaa. Vuosisatojen ajan saari tunnettiin italiankielisellä nimellä "Candia". Antiikin roomalaiset kutsuivat saarta latinaksi nimellä "Creta" ja turkiksi saari on "Girit" tai "Kirid".
Nykyisin saari on suosittu matkailukohde, jossa sijaitsevat esimerkiksi Knossoksen ja Faistoksen minolaiskaupunkien rauniot, Samarián rotko sekä venetsialainen Hanian vanhakaupunki sekä satama.
Maantiede.
Kreeta on Kreikan suurin saari ja Välimeren viidenneksi suurin saari Sisilian, Sardinian, Korsikan ja Kyproksen jälkeen. Pinta-alaa Kreetan saarella on 8 261 km² ja koko periferialla 8 335 km². Saari on noin 250 kilometriä pitkä ja enimmillään noin 60 kilometriä leveä. Kapeimmassa kohdassaan itäisen Ierápetran kaupungin kohdalla se on vain 12 kilometrin levyinen. Kreeta on 35. leveyspiirin suuntainen ja sijaitsee joiltain osin Afrikan pohjoisimpia rannikkoja etelämpänä. Kreetan saaresta etelään sijaitseva ja Kreetan periferiaan kuuluva Gávdoksen saari on Euroopan eteläisin paikka. Kreetan pisin joki on 45 kilometriä pitkä Geropótamos. Se virtaa Mesarán tasangon halki ja laskee saaren etelärannikolla Välimereen kuuluvaan Libyanmereen. Kreetan ainoa järvi on 65 hehtaarin kokoinen Kournás, joka sijaitsee 48 kilometriä Hanian kaupungista itään. Vesistöjen vähyys johtuu saaren maaperästä: se on karstimaata, johon sadevesi imeytyy nopeasti.
Kreetalla on neljä suurikokoista vuoristoa, ja ainoastaan neljäsosa saaren pinta-alasta sijaitsee alle sadan metrin korkeudella merenpinnasta. Yli 500 metrin korkeudessa sijaitsee 30 prosenttia pinta-alasta. Saaren länsiosassa kohoavat Lefká Óri -vuoret ("”Valkoiset vuoret”"). Virtaava vesi on kovertanut uomiaan jyrkkärinteisten ja korkeiden vuorten kalkkikiveen. Näin ovat muodostuneet muun muassa Euroopan syvin ja pisin rotko, 17 kilometriä pitkä Samarián rotko sekä Ímbroksen rotko. Lefká Órin korkein huippu on 2 453 metriä korkea Páchnes. Saaren korkein huippu on 2 456 metriä korkea Idavuori Psiloreítis-vuorilla (myös Idavuoret). Psiloreítis-vuoria kutsutaan toisinaan nimellä ”Kreetan katto”. Kreetan itäosassa sijaitsee Lasíthi-vuoristo, johon kuuluvat muun muassa 2 148 metriä korkea Díkti ja 2 141 metriä korkea Aféntis Christós. Neljäs vuoristo on myös itäosassa sijaitseva Siteíavuoret. Tämän vuoriston korkein vuori on 1 476 metriä korkea Aféntis Kavoússi.
Vuoristojen lomassa sijaitsee myös tasankoja, joista suurikokoisimmat ovat Omalós Lefká Óri -vuoristossa, Lasíthi Lasíthi-vuoristossa sekä Nída Psiloreítis-vuoristossa. Laaksojen maaperä on hedelmällistä vuorilta ajan kuluessa valuneen maan ansiosta. Lisäksi vuorenhuiput suojaavat näitä tasankoja.
Saaren pääkaupunki on Iraklion, joka sijaitsee pohjoisrannikolla suunnilleen keskellä saarta. Kaupunki on myös Iraklionin alueyksikön () pääkaupunki. Muita suuria kaupunkeja ovat Hanian alueyksikön pääkaupunki Hania, Rethymnonin alueyksikön pääkaupunki Rethymnon ja Lasíthin alueyksikön pääkaupunki Ágios Nikólaos. Lasíthissa sijaitsevat myös Ierápetran ja Siteían kaupungit.
Uimarannat.
Kreetan rannikolla on sadoittain eri kokoisia uimarantoja. Pohjoisrannikolla on suurempia rantoja, kuten Málian, Rethymnonin ja Ágios Nikólaoksen rannat. Etelärannikon rannat ovat pohjoisrannikkoa pienempiä ja sijaitsevat pääasiassa lahtien pohjukoissa. Niistä mainitsemisen arvoisia ovat esimerkiksi Plakiáksen ja Mátalan rannat. Monet saaren rannoista sijaitsevat sen syrjäisissä osissa, joihin johtavat vain mutkaiset ja kapeat tiet. Kreetan koilliskulmalla sijaitseva Vái on yksi saaren suosituimmista rannoista, sillä siellä kasvavat Euroopan ainoat kotoperäiset palmut.
Geologia.
Kreetan saari sijaitsee Egeanmeren altaan eteläreunalla noin 300 kilometrin päässä Afrikasta. Kreeta kuuluu geologisesti Turkista Dodekanesian saariston ja Peloponnesoksen niemimaan kautta Manner-Kreikkaan ulottuvaan saariketjuun.
Afrikan litosfäärilaatta työntyy Kreetan kohdalla Euroopan laatan alle, mistä ovat syntyneet Kreetan korkeat vuoret. Kreetan alueella on myös maanjäristyksiä, mutta tavallisesti ne tapahtuvat merellä eivätkä siten aiheuta vahinkoa. Suurempia maanjäristyksiä sattuu muutaman vuoden välein, mutta nekään eivät ole juuri saaneet tuhoa aikaan.
Kreetan vuoret muodostuivat tertiäärikaudella, ja ne koostuvat pääasiassa triaskaudelta peräisin olevasta liuskekivestä, kiteisestä kalkkikivestä ja kalliosta. Tasangot ovat puolestaan enimmäkseen hiekkaa, kipsiä, savea ja kalkkikiveä, ja ne ovat iältään vuoria nuorempia.
Ilmasto.
Kreetalla vallitsee alueelle tavanomainen välimerenilmasto. Tosin kuuma ja kuiva kesä kestää saarella sen sijainnin vuoksi huomattavasti pitempään kuin muualla Kreikassa. Kreetan itä- ja länsiosissa lämpötilat ovat samanlaiset. Pohjoisrannikolla on hieman viileämpää kuin etelässä. Esimerkiksi uimakausi pohjoisessa kestää tavallisesti huhtikuusta syys–lokakuulle. Etelässä voi uida puolestaan huhtikuusta loka–marraskuulle saakka.
Kevät alkaa saarella maaliskuussa, kun sateet loppuvat ja pölyä kuljettavat etelätuulet alkavat. Huhti–toukokuun aikana luonnonkukat alkavat kukkia ja pölyinen etelätuuli loppuu. Kreetan kesä alkaa kesäkuussa, jolloin lämpötila alkaa kohota. Kesä-, heinä- ja elokuu ovat kuumimmat kuukaudet ja tuolloin ilmankosteus on alhainen. Kreetan luonto on syksyn tullessa ruskea, pölyinen ja kuollut. Syyskuussa alkavat sadekuurot, jotka yltyvät lokakuussa. Myös Välimeri muuttuu aallokkoisemmaksi, ja liikenneyhteydet Manner-Kreikkaan saattavat jopa katketa joksikin aikaa. Talvella Kreetalla on sadekausi ja pohjoisrannikolla toisinaan myrskyjä. Toisinaan talvella etelätuuli saattaa tuoda saarelle lämmintä ilmaa, sillä pohjoistuulet eivät silloin puhalla. Tällaisia päiviä kutsutaan nimellä "alkionídes méres". Vuoristoissa sataa jopa lunta, ja sen tulo saartaa kokonaisia kyliä viikkokausiksi. Korkeimmilla huipuilla lumi saattaa viipyä lokakuusta kesäkuun alkuun. Etelärannikolla sijaitsevassa Ierápetran kaupungissa on koko Kreetan leudoin ilmasto. Siellä sataa vähiten ja on eniten aurinkotunteja koko Kreikassa.
Tuulet.
Kreeta on tuulinen saari, sillä siellä ei ole juurikaan puustoa tai ympäröivää saaristoa suojaamassa tuulilta. Tuulet voimistuvat vielä entisestään saarella, kun ne ensin nousevat vuorten yli ja sitten laskevat alas rotkoihin ja laaksoihin. Kesäaikaan pohjoisesta puhaltaa "meltemi"-tuuli. Se viilentää ilmaa pohjoisrannikolla, mutta etelärannikolle päästyään haittaa elämää. "Meltemi" alkaa puhaltaa puolen päivän aikoihin ja yltyy iltapäivällä, mutta laantuu yöksi. "Meltemi" voi kestää monta päivää. Kreetalla puhaltava etelätuuli on nimeltään "nótos". Se kuljettaa mukanaan Saharasta hiekkaa ja pölyä. Mukana saattaa tulla myös heikkoa sadetta.
Idästä puhaltavat tuulet ovat Kreetalla harvinaisia, mutta lännestä tuulee toisinaan.
Kasvisto.
Afrikan läheisyyden sekä ilmastollisen ja geologisen monimuotoisuutensa vuoksi Kreetalla on monipuolinen kasvisto. Biologiselta monimuotoisuudeltaan saari on Euroopan unionin rikkaimpia alueita. Kreetan kasvit selviytyvät maavartensa, juurakkonsa, siemeniensä tai sipulinsa ansiosta kuivasta kaudesta. Saarella tavataan yli 1 500 kasvilajia. Lajeista 130 on kotoperäisiä, ja valtaosin ne ovat vuoristojen kasveja. Toisen lähteen mukaan kasvilajeja on noin 2 100, joista kotoperäisiä on noin 300. Lajien kirjo ulottuu pakkasenkestävistä kasveista helteeseen sopeutuneisiin kasveihin ja aavikon kasveista suokasveihin.
"Phríganan" on Kreetan tyypillisimpiä maisematyyppejä. Se on kivistä, "garigueta" muistuttavaa pensaikkoa. Tällä alueella laiduntavat lampaat ja vuohet. Muun muassa timjamia, oreganoa, rosmariinia ja salviaa kasvaa phríganan-tyypin pensaiden alla. Phrígananilla tavataan myös muun muassa iiristä, keisarinpikarililjaa, hyasinttia ja eri kämmekkälajeja. Yhteensä Kreetalla tavataan kymmentä eri kämmekkälajia. Varjoisissa rotkoissa viihtyvät esimerkiksi kämmekät, neilikat, syklaamit ja orvokit. Saaren rannikoilla kasvaa esimerkiksi merisipulia, kirjokohokkia ja hietamerinarsissia. Maaliskuusta kesäkuuhun kukkivat niityillä unikot, pellava, tulppaanit, liljat ja krysanteemit.
Kri-kritä tavataan muun muassa Samarián rotkossa.
Muun Kreikan tavoin Kreetaltakin puuttuvat lähes täysin luonnonmetsät. Aikoinaan saarta peittivät sypressi- ja setrimetsät, mutta ne alkoivat huveta minolaisten alkaessa käyttää puita laivanrakennukseen. Puita kaadettiin myös palatsien pylväiksi. Venetsialaiset ja turkkilaiset hakkasivat lisää metsiä talojen ja laivojen rakennusta varten. Metsää myös tuhottiin vihollisen toiminnan estämiseksi. Joitain pieniä luonnonmetsäsaarekkeita on säilynyt syrjäseuduilla. Vuosittain saaren harvoja metsiä tuhoutuu metsäpaloissa.
Eläimistö.
Pleistoseeni- ja holoseeniaikoina Kreetalla eli paljon eläimiä. Hirviä oli tavallisesta vuohen kokoiseen ja norsuja kolmea eri kokoa. Saarella eli myös jättikokoisia jyrsijöitä, pitkäjalkaisia pöllöjä ja kääpiökokoisia virtahepoja.
Kreetan nykyiset nisäkkäät rajoittuvat pääasiassa aasiin, lampaaseen ja vuoheen. Harvinaisia nisäkäslajeja ovat lisäksi okahiiri ja kreetalainen villivuohi, "Capra aegagrus creticus", jota kreetalaiset nimittävät kri-kriksi. Erittäin harvinaista kri-kritä on vaikea tavata, koska se elää vaikeakulkuisessa Lefká Óri -vuoristossa ja laiduntaa ainoastaan yöaikaan. Lefká Órin lisäksi kri-kritä elää muutamilla pienillä asumattomilla pohjoisrannikon saarilla kuten Díalla ja Ágioi Theódoroilla. Minolaisen kulttuurin taiteessa kri-kri oli suosittu aihe. Laji kuitenkin metsästettiin miltei sukupuuttoon.
Näkymä etelärannikon Mátalan kylään eräästä vanhasta, muun muassa hippien aikoinaan asuttamasta luolasta.
Näkymä Arvin kylään saaren etelärannikolla. Taustalla Libyanmeri ja etualalla oliivipuita.
Etelärannikon Mátalan sekä pohjoisrannikon Rethymnonin ja Hanian ympäristön rannoilla pesii merikilpikonnia. Kreetalla elää myös gekkoja, sammakoita, ihmiselle vaarattomia käärmeitä sekä kameleontteja. Kreeta on yksi Euroopan harvoista paikoista, joissa tavataan kameleontteja.
Saarella on rikas linnusto. Maaliskuusta toukokuuhun Afrikasta tulevat muuttolinnut lepäävät Kreetalla, jonka jälkeen ne jatkavat matkaansa kohti pohjoista Eurooppaa. Linnut palaavat jälleen syksyllä Afrikkaan. Kreetan vuoristoissa elävät esimerkiksi rautiainen, alppivaris, pikkupensaskerttu ja sinirastas. Kallionrinteillä pesivät esimerkiksi hanhikorppikotka, partakorppikotka ja muuttohaukka. Vuorten alarinteillä tapaa kuhankeittäjää sekä rannikoilla vuorisirkkua, kerttuja, harmaalokkia ja jopa välimerenhaukkaa.
Kreetan useilla pienillä kosteikkoalueilla tapaa muuttolintuaikaan esimerkiksi suohaukkoja, tyllejä, avosettejä ja harmaahaikaroita.
Kivikausi.
Kreetan ensimmäiset asukkaat saapuivat noin vuosien 9000–6000 eaa. aikana mahdollisesti Afrikasta tai Vähästä-Aasiasta. Tulijat toivat mukanaan saarelle kivikauden kulttuurin. He asuivat luolissa ja osasivat valmistaa yksinkertaisia astioita ja työkaluja. Kreetan asukkaat olivat paimentolaisia ja perustivat laitumia ja maatiloja etelärannikon Messarán tasangolle. Vähitellen he alkoivat valmistaa savesta edistyneempiä tavaroita, rakentaa kyliä sekä viljellä maata. Aluksi asumuksia oli ainoastaan saaren itä- ja keskiosissa, mutta vuosisatojen kuluessa ne levisivät kaikkialle saarelle.
Pronssikausi – Minolaisen kulttuurin nousu ja tuho.
a>ä kuvaava fresko Knossoksesta. Minolaiset palvoivat härkää.
Pronssikaudella vuosina 3000–2500 eaa. saarelle saapui Vähästä-Aasiasta uusia maahanmuuttajia. Samoihin aikoihin Kreetalla aloitettiin kutominen, kuparin tuotanto sekä viinin- ja oliivinviljely. Myös edistyneempiä menetelmiä valmistaa keramiikkaa otettiin käyttöön. Vähitellen muodostui kukoistavia kyliä ja kaupunkeja, ja kehitys johti minolaisen kulttuurin syntymiseen. Vuosien 3000 ja 1900 eaa. välistä aikaa kutsutaan nimellä ”esipalatsiaika”. Toisen lähteen mukaan esipalatsiaika sijoittuu vuosille 2800–2000 eaa. Minolaisyhteisöstä tuli seuraavan vuosisadan kuluessa läntisen Välimeren hallitsija, osittain ehkä siksi, että Kreeta sijatsee lännen ja idän risteyskohdassa. Kreetalle rakennettiin suuria palatseja, joiden ympärille yhteiskunta oli luultavasti keskittynyt. Näin saarelle oli muodostunut Euroopan alueen ensimmäinen merkittävä korkeakulttuuri.
Vuosia 1900–1700 eaa. nimitetään puolestaan ”ensimmäiseksi palatsiajaksi”. Tänä aikana minolaisyhteisöön syntyi jäykkä hierarkia ja luokkajako orjineen. Knossoksen, Faistoksen ja Málian palatseja pidetään orjien rakentamina. Palatsien ympäristöön kasvoi suuria kaupunkeja Kreetan vaurauden ja turvallisen sijainnin vuoksi. Knossos oli kuninkaan pääpaikka, josta hän hallitsi Kreetaa. Tähän aikaan minolaiset alkoivat haudata kuolleita sarkofageihin ja suurikokoisiin saviastioihin. Vuorille rakennettiin pyhäkköjä, sillä uskonto oli minolaisille tärkeää.
Ensimmäisellä palatsiajalla Kreeta alkoi hallita Euroopan, Aasian ja Afrikan välistä kauppaa Välimerellä. Kreetalaiset perustivatkin kauppasiirtokuntia Rodokselle, Náxokselle, Mýkonokselle, Santorínille, Kastelórizolle ja Kyprokselle sekä Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-itään. Kreetan vienti koostui viinistä, oliiviöljystä, puusta ja hunajasta. Vastaavasti kauppasiirtokunnista tuotiin Kreetalle norsunluuta, kultaa, hopeaa, kuparia ja jalokiviä. Minolaistaiteilijat valmistivat vientituotteita kuparista ja pronssista. Toisen lähteen mukaan kauppasiirtokuntia perustettiin vasta uudella palatsiajalla. Noin vuonna 1700 eaa. tai toisen lähteen mukaan noin vuonna 1730 eaa. maanjäristys koetteli Kreetaa, minkä seurauksena minolaiskaupungit ja -palatsit tuhoutuivat.
Vuosia 1700–1450 eaa. kutsutaan ”uudeksi palatsiajaksi”. Tänä aikana minolaiset rakensivat tuhoutuneet palatsinsa uudelleen suurempina. Uusissa palatseissa oli muun muassa tehokas viemärijärjestelmä, suuret portaikot, pylvässaleja, verstaita käsityöläisille sekä sisäpihoja. Palatsien ulkopuolille valmistui teattereita. Minolaiset rakensivat myös tuhoutuneet kaupungit uudelleen, ja kaupankäynti alkoi jälleen kukoistaa.
Minolaisilla oli liittolaisia muun muassa Kykladien saaristossa. Pelkoa hyökkäyksistä ei luultavasti ollut, sillä palatsien raunioista ei ole löydetty mitään puolustusjärjestelmiin viittaavaa. Tämän perusteella voidaan arvella minolaisten olleen meren herroja ja luottaneen pohjoisempana sijaitsevien Kykladien kauppakumppaneiden tukeen. Kreeta saattoi luottaa vahvaan, Ateenaakin vahvempaan, laivastoonsa, sillä linnoituksia ei rakennettu. Ateena sen sijaan maksoi veroa Kreetalle, mahdollisesti kupariharkkoina.
Palatsit saivat olla rauhassa 250 vuotta, jonka jälkeen ne tuhoutuivat tuntemattomasta syystä. Jotkut väittävät tuhon johtuneen noin 120 kilometrin päässä Kreetalta pohjoiseen sijaitsevalla Santorínin saarella noin vuonna 1500 eaa. tapahtuneesta tulivuorenpurkauksesta. Purkauksesta aiheutuneet tsunamit, maanjäristykset sekä tuhka- ja hohkakivisade tuhosivat laajalti Santorínin ympäristöä ja olivat tarpeeksi voimakkaita tuhotakseen myös minolaisen kulttuurin.
Toisen teorian mukaan mykeneläinen kulttuuri tuhosi minolaisen kulttuurin. Tätä teoriaa tukee se, että uuden palatsiajan lopulla Kreetallakin otettiin käyttöön lineaari-B-kirjoitus, joten mykeneläiset saattoivat hallita minolaisia jo tuolloin.
Vuosia 1450–1100 eaa. kutsutaan ”jälkipalatsiajaksi”. Tänä aikana mykeneläiset ottivat täyden vallan saarella ja johtivat sitä jälleenrakennetusta Knossoksesta käsin. Knossoksen lisäksi Týlisos, Agía Triáda ja Gourniá jälleenrakennettiin, mutta paljon kaupunkeja jäi täysin raunioiksi. Mykeneläisten aikana monet rannikon asukkaat muuttivat sisämaahan. Toisaalta rannikkokaupunki Kydonia, jonka paikalla sijaitsee nykyisin Hanian kaupunki, kukoisti tähän aikaan. Vastaavasti Manner-Kreikasta muutti Kreetalle uusia asukkaita. Myös minolainen taide oli yhä voimissaan.
Rautakausi.
Doorilaiselta ajalta peräisin oleva Euroopan vanhin laintaulu, Górtynin laintaulu.
Noin vuonna 1100 eaa. tai 1200 eaa. doorilaiset saapuivat Kreetalle, jonka jälkeen jälleen monet kreetalaiset muuttivat vuoristoon, jossa he jatkoivat minolaisten tapojen noudattamista. Osa muutti jopa Palestiinaan saakka. Minolaisten kielen tiedetään säilyneen noin 400-luvulle eaa. saakka. Doorilaiset toivat saarelle rautakauden korvattuaan pronssin raudalla. Doorilaisaikana Kreeta taantui, ja siellä sijaitsi useita keskenään sotivia kaupunkivaltioita.
Hellenistisellä kaudella vuosina 330–69 eaa. Kreetan väestö alkoi kasvaa ja sen myötä eroosio edetä, sillä metsiä tuhottiin. Saari oli myös merirosvojen tukikohta, mistä Rooman valtakunta ei pitänyt vaan valtasi kolmen vuoden yrittämisen jälkeen 70–60-luvulla eaa. koko Kreetan. Saaresta tehtiin osa Kyrenaikan provinssia ja Górtynista sen pääkaupunki. Kreetan lisäksi provinssiin kuului alueita Pohjois-Afrikan rannikolta, nykyisen Libyan alueelta. Roomalaiset rakensivat saarelle esimerkiksi kastelu- ja keskuslämmitysjärjestelmiä sekä teitä.
Apostoli Paavali saapui Kreetalle vuonna 59 jaa. tuoden mukanaan kristinuskon ja Tituksen, josta tuli Kreetan ensimmäinen piispa. Tituksella oli kuitenkin vaikeuksia käännyttää pakanallisia kreetalaisia, ja lopulta hän kuolikin marttyyrina. Vähitellen kristinusko kuitenkin pääsi vallalle saarella ja kehittyi edelleen ortodoksisuudeksi. Myöhemmin Tituksesta tehtiin Kreetan suojeluspyhimys.
Bysanttilaiskaudelta venetsialaiskaudelle.
Rooman valtakunta hajosi vuonna 395 Länsi-Roomaksi ja Itä-Roomaksi eli Bysantiksi. Kreetasta tuli tällöin osa Bysanttia. Bysanttilaisella kaudella saarelle rakennettiin noin 70 kirkkoa.
Arabialainen merirosvojoukko Abu Hafs Omarin johdolla valtasi Kreetan vuonna 824. Merirosvot kehittivät saaresta orjamarkkina-alueen, merirosvojen tukikohdan sekä tuhosivat kirkkoja. Kreetalaiset kuitenkin onnistuivat säilyttämään ortodoksisen uskonsa. Bysantti yritti vallata takaisin Kreetan useaan otteeseen. Vuosina 911 ja 949 tehdyt takaisinvaltausyritykset epäonnistuivat. Merirosvot perustivat nykyisen Iraklionin kaupungin paikalle Rab-el-Khandakin, johon bysanttilainen sotapäällikkö Nikeforos Fokas joukkoineen rantautui vuonna 961 ja voitti merirosvot. Näin Kreeta kuului jälleen Bysantille. Takaisinvalloituksen jälkeen Nikeforos tuotti saarelle Manner-Kreikasta ja Konstantinopolista väkeä. Hiljalleen hyvinvointi palautui saarelle.
Vuonna 1204 Kreeta myytiin tuhannella hopeamarkalla Venetsialle neljännen ristiretken seurauksena. Genovalaiset kuitenkin ehtivät asettua Kreetalle ensin, ja vasta viiden vuoden kuluttua venetsialaiset saivat saaren haltuunsa. Kreetasta tuli Venetsian ensimmäinen merentakainen siirtokunta, ja myöhemmin se oli Venetsian kauppaimperiumin tärkeimpiä osia. Välimeren yli kuljetettiin viiniä, suolaa ja puuta, mutta kaupan tuotto päätyi rikkaille venetsialaisille. Kreetalaiset kapinoivat venetsialaisia vastaan, minkä vuoksi kaupungit jouduttiin linnoittamaan. Ajan kuluessa kreetalaiset osallistuivat jo yhdessä venetsialaisten kanssa saaren hallintaan. Lisäksi venetsialaiset viljelivät maata ja hakkasivat saaren metsiä. Venetsialaiskaudella roomalaiskatolisuudesta tehtiin virallinen uskonto, mutta ortodoksinen usko piti kansan keskuudessa pintansa.
Osmanien valtakunnan osasta osaksi Kreikkaa.
Osmanit olivat 1400-luvulta alkaen ajaneet venetsialaisia pois Vähästä-Aasiasta ensin Egeanmeren saarille ja sen jälkeen pois niiltäkin. Pian osmanit aikoivat karkottaa venetsialaiset myös Kreetalta. Ensin Siteía ja Hania joutuivat 1530-luvulla muslimimerirosvohyökkäyksen kohteeksi. Venetsialaiset vastasivat tähän vahvistamalla linnoituksia, mutta vuonna 1645 osmanit saivat Rethymnonin ja Hanian haltuunsa. Vuoteen 1648 mennessä koko Kreeta Candiaa (nyk. Iraklion) lukuun ottamatta oli osmanien hallussa. Osmanit olivat aloittaneet 12 000 asukkaan Candian piirityksen vuonna 1647. Piiritys kesti 21 vuotta, jona aikana paljon candialaisia menehtyi ruttoon. Vuonna 1669 Candiakin joutui osmaneille. Valtauksessa kuoli 118 000 osmania ja 30 000 venetsialaista.
Osmanit riistivät kreetalaisia raskain veroin. He käännyttivät kreetalaisia islamiin lupaamalla muun muassa, että kääntyneet saisivat pitää omaisuutensa ja nauttia alhaisemmista veroista. Ne jotka pysyttäytyivät kristinuskossa, pakenivat vuoristoihin. Osmanit muuttivat kirkkoja moskeijoiksi ja korjauttivat saaren linnoituksia. Osmanien kaudella Kreetan talous ja kulttuuri taantuivat. Vuoristoihin muuttaneet kapinoivat useasti osmaneita vastaan. Ensimmäinen suurempi kapina järjestettiin vuonna 1770 etelärannikon Sfakiássa laivanvarustaja Daskalogiánniksen johdolla. Daskalogiánniksen oli tarkoitus saada apua venäläisiltä, joiden oli tarkoitus harhauttaa osmaneita toisaalla. Osmanit kukistivat kapinan, ja Daskalogiánnis tapettiin.
Kreikka itsenäistyi osmanien valtakunnasta vuonna 1821, mutta Kreeta pysyi edelleen osana valtakuntaa. Seuraava suurempi kapina järjestettiin ja kukistettiin etelärannikolla, Frangokástellossa vuonna 1828. Vuonna 1866 2 000 ihmistä teki itsemurhan Arkádin luostarissa räjäyttämällä itsensä ruutivaraston mukana. Kapinaliike painosti Ateenaa tulemaan apuun. Vuoden 1866 kapinan johtomiehet alkoivat vaatia "énosista" eli liittoa Kreikan kanssa. Kreikkalaiset ympäri maailmaa alkoivat kerätä rahaa aseita varten, ja saarelle alkoi saapua vapaaehtoisjoukkoja. Kreetalaiset jäivät kuitenkin yksin, sillä suurvallat painostivat Kreikan luopumaan kreetalaiskapinallisten tukemisesta.
Vuonna 1898 17 brittiläistä sotilasta kuoli Iraklionissa, minkä jälkeen suurvallat alkoivat vaatia osmanien poistumista Kreetalta. Kreetalle myönnettiin itsehallinto vuonna 1898, ja Kreetan autonominen valtio syntyi. Kreetalaisten toivoma liitto Kreikan kanssa toteutui Elefthérios Venizéloksen johdolla vuonna 1913.
Toisesta maailmansodasta nykyaikaan.
Saksalaisia laskuvarjosotilaita laskeutumassa saarelle Kreetan taistelun aikana toukokuussa 1941.
Toisen maailmansodan aikana Kreikan hallitus ja armeija liittolaisjoukkoineen pakenivat Kreetalle, sillä Adolf Hitlerin johtama Saksa oli miehittänyt Manner-Kreikan. Saksalaiset laskuvarjosotilaat saapuivat Kreetalle 20. toukokuuta 1941 ja aloittivat Kreetan taistelun. Kreetalaiset joutuivat yhdessä brittien, uusiseelantilaisten ja australialaisten kanssa lopulta perääntymään Kreetan etelärannikolle. Kreetan taistelu päättyi 1. kesäkuuta, mutta saksalaiset miehittivät Kreetaa kevääseen 1945 saakka.
Kreetalaisia pakeni vuoristoihin, ja monia evakuoitiin lisäksi Egyptiin. Saarelle jääneet kreetalaiset auttoivat liittoutuneita pakenemaan ja vastustivat kiivaasti saksalaismiehitystä. Saksalaiset rankaisivat kreetalaisia sissitoiminnastaan muun muassa tuhoamalla kokonaisia kyliä ja tappamalla 25 kreikkalaista jokaista tapettua saksalaista kohden. Ensimmäinen ja yksi tunnetuimmista saksalaisten siviiliväestöä vastaan kohdistamista kostoista oli Kontomárin verilöyly 2. kesäkuuta 1941. Saksalaiset suistivat saaren talouden sekasortoon.
Kreeta on nykyisin Kreikan vauraimpia alueita, koska saari vältti Manner-Kreikassa käydyn sisällissodan ja jälleenrakentaminen voitiin Kreetalla aloittaa aikaisemmin. Miltei kaikki saaren asukkaat saivat 1950-luvulle saakka elantonsa maataloudesta. Matkailu alkoi voimakkaasti kasvaa 1960- ja 1970-luvuilta lähtien. Työpaikkoja maataloudesta on siirtynyt matkailualalle, ja saaren kokonaistyöttömyys on vähentynyt.
Kreetan yliopisto perustettiin 1970-luvulla, ja sen toimipaikkoina ovat Rethymnon ja Iraklion. Teknillinen yliopisto Haniaan perustettiin samaan aikaan. Yliopistojen ansiosta saaren asukkaat eivät nykyisin enää lähde ulkomaille opiskelemaan, mikä oli aikaisemmin yleistä. Yliopistoihin saapuu opiskelijoita jopa Kreikan pohjoisosista.
Kreetan infrastruktuurin kehittäminen edistyi, kun Kreikka vuonna 1981 liittyi Euroopan unioniin ja saarelle alkoi tulla teknologiaa ja rahaa. Esimerkiksi uusia teitä on rakennettu, jotta kreetalaiset tuotteet saataisiin markkinoille nopeammin. Myös maatalouden tarvitsemat kastelujärjestelmät ovat Euroopan unionin ansiosta kehittyneet. Talvisin saarella tuotetaan Keski-Euroopan markkinoille esimerkiksi salaatteja, meloneja, kukkia, tomaatteja, mansikoita ja kurkkuja. Viime vuosien aikana kreetalaiset ovat alkaneet Italiaan myynnin sijasta pullottaa ja markkinoida oliiviöljyjään itse. Kreikka myönsi vuonna 1953 Yhdysvalloille luvan rakentaa tukikohtia maahan, ja niitä rakennettiin myös Kreetalle, samoin kuin rakennettiin Naton tukikohtia, joista nykyisin on jäljellä enää yksi, Soúdanlahdella.
Kreeta mytologiassa.
Antiikin kreikkalaisten ylijumala Zeus kasvoi Díktin luolassa Kreetalla piilossa isältään titaani Kronokselta, jolla oli tapana syödä lapsensa. Tämän ansiosta saarella on merkittävä asema kreikkalaisessa mytologiassa.
Ateenan kuninkaan poika Theseus tappamassa Minotaurosta.
Zeusta tuli taisteltuaan kymmenen vuotta titaaneja vastaan Olympos-vuorelta hallitseva kuningas. Sittemmin Zeus kantoi prinsessa Europan härän muodossa Kreetalle. He rantautuivat Mátalassa ja jatkoivat sieltä Górtyniin, jossa Zeus makasi Europan vuorilta hakemansa plataanin juurella. Plataanista tuli ikivihreä ja kuolematon, ja kerrotaan, että se kasvaisi edelleen Górtynissa. Europa synnytti Zeukselle Rhadamanthyksen, Sarpedonin ja Minoksen. Joidenkin mukaan Zeus olisi myös haudattu Kreetalle, kun taas toiset puhuvat hänen olevan kuolematon. Väitettyjä hautapaikkoja ovat esimerkiksi Zoun luola Zonianássa Rethymnonin alueyksikössä ja Gioúhtas-vuori Iraklionin läheisyydessä. Gioúhtas-vuoren profiilin kerrotaan olevan Zeuksen lepäävä hahmo.
Kreetan kuningas Asterios nai Europan. Asterios oli adoptoinut Europan ja Zeuksen kolme poikaa. Kun Asterios kuoli, taistelivat Sarpedon ja Minos kruunusta. Minos halusi todistaa jumaluutensa ja pyysi meren jumala Poseidonilta valkoista aalloista ilmestyvää härkää, jonka hän uhraisi. Härkä oli kuitenkin niin kaunis, ettei Minos uhrannutkaan sitä, vaan piilotti sen oman laumansa sekaan. Tästä Poseidon ei pitänyt, ja hän sai Pasifaen, Minoksen vaimon, rakastumaan härkään. Kuningatar Pasifae ja härkä yhtyivät, jonka jälkeen syntyi häränpäinen ihminen, Minotauros. Kuningas Minoksen käskystä Daidalos rakensi labyrintin, tarun mukaan Knossokseen, johon Minotauros vangittiin.
Samoihin aikoihin Minos voitti erään Ateenan kanssa käydyn sodan, minkä seurauksena Ateenan täytyi määräajoin lähettää Kreetalle seitsemän nuorta naista ja seitsemän nuorta miestä, jotka Minotaurus sitten söi. Lopulta Ateenan tuleva kuningas Theseus saapui itse Kreetalle. Kuninkaan tytär Ariadne rakastui Theseukseen. Theseus lähti labyrinttiin tappamaan Minotaurosta mukanaan Ariadnelta saamansa lanka. Daidalos oli kehottanut antamaan langan Theseukselle. Theseuksen onnistui tappaa Minotauros, jonka jälkeen hän lankaa seuraten selvitti tiensä ulos labyrintista ja pari karkasi.
Petoksen havaittuaan Minos vangitsi Daidaloksen ja tämän pojan Ikaroksen labyrinttiin. Vankien onnistui karata labyrintista rakentamalla vahasta ja höyhenistä siivet. Ikaroksen lento päättyi mereen ja kuolemaan, sillä hän oli lentänyt liian lähellä aurinkoa ja vaha siivistä oli päässyt sulamaan. Daidaloksen puolestaan onnistui lentää Sisiliaan saakka. Minos joutui lopulta Manalaan, kun oli etsimässä Daidalosta.
Hallinto ja politiikka.
Kreeta on yksi Kreikan 13 periferiasta (), joka on jaettu neljään alueyksikköön (), Haniaan, Rethymnoniin, Iraklioniin ja Lasíthiin. Vuoden 2010 loppuun saakka Kreeta oli alueyksiköiden sijaan jaettu neljään prefektuuriin (), Haniaan, Rethymnoniin, Iraklioniin ja Lasíthiin. Alueyksiköt jakautuvat edelleen kuntiin (), joista väkiluvultaan suurin on 173 450 asukkaan (vuoden 2011 väestölaskennan mukaan) Iraklion ja pienin 150 asukkaan Gávdos. Kreetalla on 15 edustajaa Kreikan 300-paikkaisessa parlamentissa.
Kreetan asukkaat suhtautuvat ulkopuoliseen vallankäyttöön katkerasti, sillä Kreetan historia on täynnä itsenäisyystaisteluita. Tavallisesti Kreetan johtajat on nimitetty virkoihinsa Ateenassa, mutta vuonna 1994 koko Kreikassa suoritettiin paikallinen itsehallintouudistus, jonka seurauksena valtaa hajautettiin. Uudet paikallishallinnon edustajat saivat nyt vähitellen ottaa esimerkiksi talouspolitiikkaa, kouluja, sairaaloita ja teitä vastuulleen. Kreikan keskushallinnon tehtäviin puolestaan kuuluvat edelleen ulkopolitiikka, puolustus sekä järjestykseen ja lakiin liittyvät asiat. Kreeta hyötyy Euroopan unionista, sillä monia hankkeita rahoitetaan EU:n rahastoista.
Talous.
a>n saarella on Kreetan länsirannikon toiseksi pisin uimaranta. Taustalla Kreetan korkeat vuoret.
Yleistä.
Kreetalla ei juurikaan ole teollisuutta tai luonnonvaroja. Teollisuus on pääasiassa posliinin ja keramiikan valmistamista, maataloustuotteiden jatkojalostamista tai rakentamiseen jotenkin liittyvää. Kaivannaisista kalkkia, ligniittiä ja kipsiä kaivetaan saarella. Alkutuotanto työllistää 37,9 prosenttia kreetalaisista, jalostus 12,3 % ja palvelut 49,8 %. Kreetan työttömyysprosentti on neljä prosenttia eli puolet Kreikan keskiarvosta. Sesongit vaikuttavat nykyisin huomattavasti työttömyyteen ja työllisyyteen. Sesonkien aikana saarelle saapuu ulkomailta, kuten Balkanilta, laitonta työvoimaa.
Maatalous.
Maanviljely työllistää valtaosan kreetalaisista, mutta myös kotieläinten, kuten sikojen, vuohien, lampaiden ja siipikarjan hoito on merkittävää. Saaren pinta-alasta miltei puolet oli 2000-luvun alussa lampaiden ja vuohien laidunnuksessa. Huomattavia elinkeinoja ovat lisäksi oliivin-, hedelmän- ja viininviljely. Kreetalla on noin 35 miljoonaa oliivipuuta ja viisi miljoonaa appelsiinipuuta. Saarella kasvatetaan lisäksi esimerkiksi johanneksenleipäpuuta, mantelia, aprikoosia, viikunaa, sitrushedelmiä ja granaattiomenaa. Alankomaalainen Paul Kuipers toi 1960-luvulla saarelle muovista tehtyjä kasvihuoneita, joiden ansiosta saarelaiset voivat viljellä kurkkua, tomaattia ja vesimelonia huomattavasti enemmän. Nykyisin saarella viljellään kasvihuoneiden ansiosta myös ananasta, avokadoa ja banaania. Talviaikaan Kreetalta kuljetetaan pääkaupunki Ateenan markkinoille tavaraa.
Matkailu.
Matkailu on yksi saaren tärkeimmistä elinkeinoista. Ensimmäiset matkailijat saarelle saapuivat jo 1900-luvun alkuvuosina. He olivat kiinnostuneita ainoastaan minolaisten perinnöstä. Suuri määrä hotelleja rakennettiin 1960-luvulla parhaimpien uimarantojen läheisyyteen saaren pohjoisrannikolle, lähelle satamia ja lentoasemia. Näin alkoi massaturismi saarella. Huono suunnittelu on sen jälkeen haitannut turistirakentamista. Kreetalle saapui 2000-luvun alussa noin kaksi miljoonaa ja vuosikymmenen lopulla kolme miljoonaa matkailijaa vuodessa. Pääasiassa matkailijat tulevat valmismatkoilla. Suurin matkailijaryhmä 2000-luvun alussa Kreetalla oli saksalaiset, joita saapui noin 600 000. Toiseksi eniten, 250 000, saapui brittejä, kolmanneksi eniten, 380 000, skandinaaveja ja neljänneksi eniten, 145 000, alankomaalaisia.
Kreetan harrastusmahdollisuuksia ovat esimerkiksi snorklaus, lainelautailu, nousuvarjolento, vesihiihto, purjehdus ja kajakointi. Kreetalla on myös lukuisia vaellusreittejä, kuten Espanjan Tarifasta alkava Euroopan kaukovaellusreitti 4, joka kulkee saaren poikki lännestä itään. Saarella on myös golfkenttiä.
Liikenne.
Tunneli ja silta E75-tiellä Iraklionin kupeessa.
Ruotsin Malmöstä alkava Eurooppatie 65 kulkee Kreetalla Kíssamoksesta Haniaan. Eurooppatie 75, joka alkaa Pohjois-Norjan Vuoreijasta, kulkee puolestaan Kreetan saarella Haniasta Iraklionin ja Ágios Nikólaoksen kautta Siteíaan.
Kreetan linja-autoverkko on melko tiheä, ja linja-autot poikkeavat jokaisessa reitin varren kaupungissa ja kylässä. Esimerkiksi Iraklionissa on kolme linja-autoasemaa sekä Haniassa, Rethymnonissa ja Ágios Nikólaoksessa kussakin yksi.
Kreikan saaristossa liikennöi lukematon määrä erilaisia laivayhtiöitä. Manner-Kreikan Pireuksesta, Ateenan kupeesta, kestää lautalla matka Haniaan kymmenen tuntia, Rethymnoniin 11–12 tuntia, Iraklioniin 7–11 tuntia, Ágios Nikólaokseen 12 tuntia ja Siteíaan 15 tuntia. Iraklionista lähtee lauttoja Pireuksen lisäksi ainakin Thessalonikiin, Santorínille, Náxokselle, Mýkonokselle, Párokselle, Kárpathokselle ja Rodokselle. Myös Ágios Nikólaoksesta pääsee Pireuksen lisäksi esimerkiksi Siteíaan, Rodokselle ja Kárpathokselle. Siteían satamasta kulkee lauttoja Pireuksen lisäksi esimerkiksi Ágios Nikólaokseen, Kárpathokselle ja Rodokselle. Lisäksi monista muistakin satamista liikennöidään lautoilla lähikaupunkeihin. Esimerkiksi etelärannikolla kulkee yhteysaluksia reiteillä Palaióchora–Gávdos, Palaióchora–Agía Rouméli–Sfakiá, Sfakiá–Gávdos ja Palaióchora–Elafonísi.
Kreetalla on lentoasemat Haniassa ja Iraklionissa joille molemmille on lentoja Ateenasta. Iraklionista on lisäksi lentoja Santorínille, Rodokselle, Mýkonokselle ja Thessalonikiin. Haniasta lennetään myös muun muassa Thessalonikiin. Kreetalle on ulkomailta suoria reitti- ja tilauslentoja.
Väestö.
Vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan Kreetan periferiassa asui 621 340 asukasta, joista naisia oli 312 580 ja miehiä loput 308 760. Asukkaista yli kolmasosa asuu kolmessa suuressa kaupungissa. Pääkaupungissa Iraklionissa asui vuonna 2011 173 450 asukasta, Haniassa 108 310 ja Rethymnonissa 54 900. Ágios Nikólaoksessa asui 26 430, Siteíassa 18 550 ja Ierápetrassa 28 270 asukasta.
Kreetan väestö kasvoi vuosien 1951–1991 aikana 16 prosenttia. Samana aikana Iraklionin prefektuurin väkiluku kasvoi 39 prosenttia ja Hanian prefektuurin viisi prosenttia. Vastaavasti sekä Rethymnonin ja Lasíthin prefektuurien väestö väheni neljällä prosentilla. Kreetan väkiluku väheni jokaisessa prefektuurissa vuosina 1961–1971 huonon taloustilanteen vuoksi. Kreetalaisia lähti suurin joukoin merille ja ulkomaille, kuten Australiaan, Kanadaan ja Yhdysvaltoihin.
Koulutus.
Kreetalaiset ovat muihin kreikkalaisiin verrattuna korkeasti koulutettuja. Saarella toimii kreikkalaisia kouluja, joihin kaikki Kreikassa asuvat ovat hyväksyttyjä opiskelemaan. Kreikkalaisille 6–15-vuotiaille koulunkäynti on pakollista. Kultakin koulutusasteelta oppilaat ja opiskelijat saavat tutkinnon, jonka avulla he voivat siirtyä seuraavalle asteelle.
Saarella toimii Kreetan yliopisto, jolla on kampukset sekä Iraklionissa että Rethymnonissa. Yliopistossa on noin 23 500 opiskelijaa, ja se on perustettu vuonna 1973. Haniassa toimii puolestaan vuonna 1977 perustettu Kreetan teknillinen yliopisto. Ensimmäiset opiskelijat kouluun otettiin lokakuussa 1984.
Iraklionissa pääpaikkaansa pitää Kreetan teknologiakoulutusinstituutti (), jolla on koulut myös Ágios Nikólaoksessa, Siteíassa, Ierápetrassa ja Haniassa. Niin ikään Iraklionissa pääpaikkaansa pitää yksi Kreikan merkittävimmistä tutkimusorganisaatioista, Foundation for Research and Technology – Hellas (FORTH) (), jolla on saarella viisi tutkimusinstituuttia. Iraklionin kupeessa Goúveksessa toimii myös meribiologiainstituutti.
Kreetalla on yksi englanninkielinen koulu, The European School, joka sijaitsee pääkaupunki Iraklionissa. Koulu avattiin syyskuussa 2005, ja se pohjautuu kreikkalaiseen kouluun ja on maksuton. Haniassa toimii myös vuonna 1994 perustettu Suomi-koulu, jota rahoitetaan Suomen opetushallituksen tuella, koulumaksuilla sekä mahdollisilla muilla maksuilla. Suomi-koulun kannatusyhdistys on Hanian Suomalaiset ry. Suomi-koulu tutustuttaa suomalaisiin juhliin ja perinteisiin sekä pyrkii muun muassa muodostamaan suomen kieltä kohtaan myönteisen asenteen.
Kulttuuri.
Kreetalainen säveltäjä ja laulaja Psarantonis esiintymässä lyyransa kanssa.
Yleistä.
Kreetalaisille perhe on tärkeä, ja isä on perheen ehdoton auktoriteetti. Samassa talossa saattaa joskus asua jopa kolmekin sukupolvea. Perheen jälkeen tärkeimmät yhteisöt ovat laajempi suku, naapurit, työyhteisö ja koko kylä.
Paikallinen murre ja tavat on onnistuttu säilyttämään kaikissa saaren neljässä alueyksikössä, mutta matkailun myötä nuoret ovat siirtyneet elannon perässä kylistä kaupunkeihin.
Musiikki ja tanssi.
Kreetan merkittävin perinteinen soitin on lyyra-niminen kielisoitin, joka muistuttaa pienikokoista kitaraa. Lyyraa säestetään "habiolilla" eli paimenhuilulla, "askomantoúralla" eli kreetalaisella säkkipillillä ja "laoútolla", joka muistuttaa mandoliinia. "Mantináda"-lauluja soitetaan näillä soittimilla. Laulujen sanat koostuvat riimitetyistä säepareista. Kreetan länsiosasta ovat peräisin isänmaallisuutta ja urheutta korostavat, vapaustaistelijoiden laulamat "rizítika"-laulut. Esimerkiksi Rethymnonissa järjestetään heinäkuussa musiikkifestivaali ja elokuussa renessanssifestivaali, jossa esitetään klassista musiikkia.
Tunnettuja kreetalaisia laulajia ovat Nana Mouskouri (s. 1934), Rita Sakellariou (1934–1999) ja Níkos Xyloúris (1936–1980). Muita tunnettuja muusikoita ovat Giánnis Markópoulos (s. 1939) ja Psarantónis eli Antónis Xyloúris.
Kreetalla elää myös sukupolvelta toiselle siirtyvä eeppisten runojen lausuntaperinne. Runot valoivat aikoinaan uskoa yksinäisiin, pelokkaisiin ja nuoriin vapaustaistelijoihin.
Rethymnonista on lähtöisin "soústa"-tanssi, joka sisältää hyppyaskelia. Suurieleinen ja hidas "zebétiko"-tanssi puolestaan on kotoisin vuoristossa asuvien miesten keskuudesta.
Maalaustaide ja kirjallisuus.
Kreetan renessanssiksi kutsutaan 1500- ja 1600-lukuja, jolloin taiteet kukoistivat. Samana aikana kukoisti kreetalaiseksi koulukunnaksi kutsuttu maalaustaiteen koulukunta. Isä Emmanouíl Tzánes ja Theódoros Poulákis olivat tämän koulukunnan huomattavia edustajia 1500- ja 1600-luvuilla. Aikakaudella eli myös esimerkiksi runoilija Vitséntzos Kornáros (1553–1613/1614), joka tunnetaan erityisesti romanttisesta eeppisestä runostaan, "Erotókritos". Myös Kreetalla syntynyt taidemaalari Domínikos Theotokópoulos eli El Greco (1541–1614) eli tuona aikana, mutta vaikutti Espanjassa.
Iraklionista kotoisin oli kirjailija, runoilija, näytelmäkirjailija ja filosofi Nikos Kazantzakis (1883–1957). Hänen tunnetuin romaaninsa on "Kerro minulle, Zorbas", jonka pohjalta on tehty myös samanniminen elokuva. Kreetalaiset pitävät Kazantzakista suurimpana kirjailijanaan. Tunnettuja kreetalaisia runoilijoita ovat Odysseas Elytis (1911–1996), joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1979 ja Christóforos Liontákis (s. 1945). Tunnettuja kirjailijoita ovat esimerkiksi Máro Doúka (s. 1947) ja Mimis Androulakis (s. 1951).
Uskonto.
Ortodoksisen kirkon asema Kreetalla on merkittävä, ja miltei kaikki kreetalaiset ovat ortodokseja. Kirkkoa johtaa saarella Iraklionin arkkipiispa, ja jokaisella neljällä alueyksiköllä eli entisellä prefektuurilla on oma piispansa. Piispojen alapuolella ovat papit, jotka hoitavat hautaukset, kasteet ja vihkimiset. Kaikkien yläpuolella on Konstantinopolin patriarkka.
Ortodoksinen kirkko ei aikoinaan antautunut turkkilaisvalloittajille. Toisen maailmansodan aikana kreetalaisluostareissa oli vastarintatoimintaa. Luostarit antoivat suojaa esimerkiksi liittoutuneiden maiden sotilaille. Kirkko on pyrkinyt jo satojen vuosien ajan säilyttämään kreikkalaista kulttuuria ja kreikan kieltä.
Haniassa, Rethymnonissa, Iraklionissa ja Ágios Nikólaoksessa toimii kussakin myös roomalaiskatolinen kirkko.
Tapahtumat, juhlapäivät ja juhlat.
Arkádin luostari (), jonka ruutivarasto räjäytettiin vuonna 1866.
Joululla ei ole suurtakaan merkitystä Kreetalla. Joulusta loppiaiseen saakka ystävät ja sukulaiset antavat lahjoja lapsille. Uutenavuotena kreetalaiset pelaavat esimerkiksi korttia ja syövät hyvin. Loppiaisena nuoret hakevat vedestä ristin, jonka pappi on sinne heittänyt. Ennen paastonaikaa kreetalaisilla on "apókries" eli kolme viikkoa kestävä karnevaaliaika, joka päättyy "Katharí Deftéraan" eli ”puhtaaseen maanantaihin”. Tällöin kreetalaiset menevät grillaamaan luontoon esimerkiksi mustekalaa tai kalaa.
Kreetan tärkein juhla on pääsiäinen, jota juhlitaan ortodoksisen kalenterin mukaan 1–5 viikkoa katolista ja protestanttista aikaisemmin. Ennen pääsiäistä monet kreetalaiset palaavat kotisaarelleen, minkä vuoksi lentokoneet ja laivat ovat tällöin täysiä. Hiljaisella viikolla radio- ja televisio-ohjelmat ovat enimmäkseen uskonnollisia. Lisäksi jumalanpalveluksia järjestetään monin paikoin. Pitkäperjantain ja pääsiäislauantain välisenä yönä järjestetään kulkueita, joita on edeltänyt Jeesuksen laskeminen alas ristiltä hautaamista varten. Keskiyöllä pääsiäislauantaina alkaa messu, jossa juhlistetaan Jeesuksen ylösnousemusta. Messua seuraa kirkonkellojen soitto ja ilotulitus. Aikoinaan tällöin ammuskeltiin myös kiväärillä, mutta se jouduttiin kieltämään syntyneiden kuolonuhrien jälkeen. Pääsiäissunnuntaihin päättyy "Katharí Deftérasta" alkanut 40-päiväinen paasto, jonka jälkeen syödään lampaan sisälmyskeittoa ja grillataan vartaassa kokonainen lammas.
Vappuna kreetalaiset koristelevat kukkaseppelin talojen sisäänkäyntejä ja autoja sekä menevät piknikille. Juhannuksena saatetaan sytyttää juhannustulia, joiden yli sitten hypitään.
Kreetan tärkeimmät perhejuhlat ovat häät ja ristiäiset, joihin ottavat osaa tavallisesti kaikki kyläläiset. Naimisiin mentäessä morsiamella täytyy olla nykykäytännön mukaan talo tai asunto, johon pari voi asettua asumaan. Sulhanen tuo muuttaessaan mukanaan lastentekotaidon, työpaikan sekä makuuhuoneen kaluston. Loput tavarat saadaan häälahjoina. Myötäjäisten pyytäminen oli sallittua vuoteen 1985 saakka, mutta niiden antamista ei ole kielletty. Häitä juhlitaan monta päivää, ja vieraita voi olla satoja. Mikäli pari eroaa, nainen jää taloon ja mies joutuu lähtemään.
Joillain paikkakunnilla on yhteyksiä pyhimyksiin, joiden nimikkopäiviä juhlistetaan kirkoissa. Samoin pyhimysten kaimat juhlivat nimipäiviään. Nimipäivät ovat Kreikassa syntymäpäiviä tärkeämpiä.
Ruoka ja juoma.
Kuivatusta ohraleivästä, öljystä, tomaatista, juustosta, oreganosta ja oliiveista koostuva "koukouvagia"-ruoka-annos kreetalaisessa tavernassa tarjoiltuna.
Ruoka.
Kreetalaiset ovat vuosituhansien kuluessa valmistaneet ruokaa peruselintarvikkeista, kuten vuohen- ja lampaanlihasta, kasviksista, pähkinöistä, hedelmistä sekä erilaisista yrteistä. Kreetalainen keittiö on saanut vaikutteita historian saatossa myös venetsialaisilta ja osmaneilta.
Kreetalla taverna on yleisin ravintolatyyppi. Niissä tarjoillaan valmiita ruoka-annoksia, salaatteja, kalaa ja grillattua lihaa. "Psarótavernassa" tarjoillaan erityisesti kalaa ja "psistaríassa" puolestaan grillattua lihaa.
Kreetalla kaikki asiakkaan tilaamat ruoat tuodaan pöytään samaan aikaan kreikkalaista salaattia lukuun ottamatta. "Meze"-niminen alkupalalajitelma on tunnetuin alkuruoka saarella. Muita alkuruokia ovat esimerkiksi "tsatsiki", "melizanosaláta" eli munakoisosta tehty salaatti ja "dolmádes" eli viininlehtikääryleet. Tunnettuja pääruokia ovat "musaka" eli munakoisopaistos, "kleftikó" eli savipadassa kypsennettyä perunaa, vihanneksia ja lihaa, "pastítsio" eli juustolla kuorrutettua lihaa, tomaattia ja makaronia uunissa valmistettuna, "paidákia" eli grillattu lampaankyljys, "souvláki" eli grillattu sian- tai lampaanlihavarras sekä "stifádo" eli tomaatti-, sipuli- ja häränlihamuhennos, joka on haudutettu savipadassa. Kaikki Kreetan liha lammasta lukuun ottamatta on tuontilihaa. Kala on Kreetalla kallista, koska saaren vedet kärsivät liikakalastuksesta. Kreetalaiseen keittiöön kuuluvat kuitenkin esimerkiksi "kalamári" eli mustekala, "barbóunia" eli punamullo ja "xifías" eli miekkakala. Kasvisruoista mainittakoon "bouréki" eli juustoa, kesäkurpitsaa ja perunaa sisältävä piirakka sekä "fasouláda", jossa on tomaattia ja vihreitä papuja.
Keitettyjä etanoita tomaatin kera kreetalaisessa ravintolassa tarjoiltuna.
Juoma.
Kreetalaiset nauttivat lasin viiniä lähes joka aterialla. Viiniä viljelläänkin kaikkialla Kreetalla, ja vuodessa sitä tuotetaan noin 60 000 tonnia, mikä on noin 15 prosenttia koko Kreikan viinintuotannosta. Kreetalla suosituimpia aperitiiveja ovat kirkkaat alkoholijuomat raki ja ouzo.
Kreetalaismiesten suosituimpia kokoontumispaikkoja ovat "kafeneíon"-nimiset kahvilat, joissa he esimerkiksi pelaavat "távli"-lautapeliä, lukevat lehtiä sekä puhuvat politiikasta.
Kreetalainen ruokavalio.
Kreetalainen ruokavalio koostuu perinteisesti pääosin kasvikunnan antimista, kuten täysjyväviljasta, oliiviöljystä, vihanneksista ja hedelmistä. Niitä täydennetään maitotuotteilla, kalalla, lihalla ja viinillä. Kalaa syödään usein, vaaleaa lihaa vain pari kertaa viikossa ja punaista lihaa kerran kuukaudessa.
Terveellisen kreetalaisen ruoan on useissa tutkimuksissa todettu olevan hyväksi sydämelle, laskevan kolesterolia ja korkeaa verenpainetta, vähentävän syövän, allergioiden, diabeteksen ja osteoporoosin riskiä sekä estävän dementiaa ja Alzheimerin tautia. Kreetalla sairastui sydäntauteihin 1960-luvun alussa 100 000 henkeä kohti yhdeksän ihmistä, kun esimerkiksi Suomen Pohjois-Karjalassa vastaava luku oli 466 ihmistä. Sittemmin Kreeta alkoi teollistua, ja sinne alettiin tuoda ulkomaisia elintarvikkeita. Tästä seurasi se, että väestö alkoi sairastua yhä enemmän ja kuolleisuustilastot muuttuivat länsimaille tyypillisiksi. Tämän jälkeen kreetalaisen ruokavalion arvo tiedostettiin ja tehtiin suositukset.
Urheilu.
Kreeta osallistui omalla joukkueellaan vuoden 1906 Ateenan välikisoihin. Joukkue koostui kahdeksasta yleisurheilijasta, joista maratonille osallistunut Nikólaos Malintrétos osallistui myös 300 m:n sotilaskivääriammuntaan. Joukkue ei saavuttanut yhtään mitalia eikä pistesijaa.
Iraklionilaiset Ergotelis FC ja OFI Kreeta sekä plataniáslainen Platanias F.C. pelaavat jalkapalloa Kreikan Superliigassa eli ylimmällä sarjatasolla. Iraklionista on kotoisin lisäksi maan kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla Gamma Ethnikissä pelaava Atsalenios FC. Niin ikään Iraklionista tulee koripallojoukkue Iraklio BC, joka on pelannut ylimmällä sarjatasolla A1 Ethnikissä ja toiseksi ylimmällä tasolla A2 Ethnikissä. Nykyisin joukkue pelaa alemmilla tasoilla.
Tunnettuja kreetalaisia urheilijoita ovat tennispelaaja Eléni Daniilídou, koripalloilija Andreas Glyniadakis sekä jalkapalloilijat Georgios Samaras ja Nikos Mahlas.
Viestimet.
Kreetalaisia sanomalehtiä ovat iraklionilaiset Mesógeios, Patrís, hanialaiset Chaniótika Néa, Agónas tis Krítis sekä Lasithiótiko Stígma Lasíthin alueelta. Athlitiko Reportage on iraklionilainen urheiluun keskittynyt sanomalehti. Paikallisia aikakauslehtiä ovat puolestaan Stigmen, Candia ja Fonien.
Ympäri saarta toimii useita paikallistelevisioita, jotka lähettävät muun muassa uutisia, elokuvia, dokumentteja, musiikkivideoita ja kulttuuriohjelmia. Kreetalla toimii useissa paikoissa myös paikallisradioasemia.


Valdemar Birgerinpoika.
Valdemar Birgerinpoika (1240–26. joulukuuta 1302) oli Ruotsin kuningas 1250–1275. Hänen isänsä oli Birger-jaarli, jolla oli todellinen valta Valdemarin vielä ollessa alaikäinen. Valdemar oli naimisissa tanskalaisen prinsessa Sofian kanssa.
Birgerin kuoltua Valdemarin veli Maunu alkoi heti havitella kruunua. Valdemarilla oli myös suhde vaimonsa siskon Tanskan prinsessa Juttan kanssa. Tästä syystä hän joutui tekemään parannuksentekomatkan Roomaan vuonna 1274. Palattuaan Ruotsiin hänen veljensä Maunu ja Eerik, jotka saivat apua Tanskan kuninkaalta Erik Glippingiltä, nousivat kapinaan ja löivät Valdemarin Hovan taistelussa vuonna 1275.
Valdemar ja Sofia pakenivat Norjaan ja Maunusta tuli kuningas. Vuonna 1277 Valdemar sai Göötanmaan palkaksi siitä, että luopuisi vaatimuksestaan Ruotsin kruunuun. Valdemar joutui maanpakoon Tanskaan sen jälkeen, kun hän otti osaa kapinaan, joka melkein syrjäytti Maunun. Vuonna 1288 Maunu vangitsi Valdemarin Nyköpingshusin linnaan, jossa hän kuoli vuonna 1302.


Juutinrauma.
Juutinrauma Själlannin ja Skånen välissä
Juutinrauma (,) on Ruotsin eteläisimmät osat ja Tanskan erottava salmi, yksi kolmesta Itämeren ja Kattegatin yhdistävästä Tanskan salmesta. Se on maailman vilkkaimmin liikennöityjä vesiväyliä.
Maantiedettä.
Maantieteellisen määritelmän mukaan Juutinrauma käsittää Tanskan Själlannin ja Ruotsin Skånen välisen vesialueen, jonka rajana pohjoisessa on Gillelejen ja Kullenin niemen välinen linja, etelässä Stevnsin majakan ja Falsterbon välinen. Salmi on näin 118 kilometrä pitkä. Kapeimmillaan se on 3,5 km leveä Helsingørin ja Helsingborgin välillä, leveimmillään 40 km. Suurin syvyys on 50 metriä Venin saaren lähellä, ja matalin Itämeren ja Kattegatin välinen kynnys vain 10 m. Tämä Drogdenin-Limhamnin kynnys säätelee paljolti suolaisen meriveden pääsyä Itämereen.
Pohjan laatu ja veden suolaisuus vaihtelevat paljon salmessa, matalissa lahdissa on hiekkapohja ja vähäsuolaista Itämerestä peräisin olevaa murtovettä, syvemmällä on savi- ja mutapohjia ja painavampaa Kattegatista peräisin olevaa vettä. Veden virtaussuunta on useimmiten pohjoiseen, ulosvirtaava Itämeren murtovesi on merivettä kevyempää ja ulosvirtaus tapahtuu näin pintakerroksissa. Veden kerrostunut suolapitoisuus säätelee vastaavasti meri- ja murtovesieliöiden esiintymistä salmen eri osissa. Salmen pohjoisosassa 30 metrin syvyydessä on Knähakenin vedenalainen luonnonsuojelualue, jonka mereistä lajirunsautta on verrattu koralliriuttoihin. Myös Falsterbon niemen ympäristö salmen kaakkoiskulmassa on vastaavasti merensuojelualue.
Juutinrauman saaria ovat Ven, Amager, Saltholm sekä keinotekoinen, siltaan liittyvä Peberholm.
Juutinrauman silta.
Juutinrauman silta Tanskasta kohti Ruotsia nähtynä. Vasemmalla Saltholm, oikealla Peberholm
Juutinrauman yli rakennettu 7 845 metriä pitkä Juutinrauman silta avattiin vuonna 2000. Sillan kaksikerroksisessa rakenteessa on väylä junille (kahdet kiskot) ja autoille (neljä kaistaa). Siltayhtiö on rekisteröinyt yhteydelle nimen "Øresundsbron", joka on sekoitus ruotsia ja tanskaa. Oikea ruotsinkielinen nimi on "Öresundsbron", tanskankielinen "Øresundsbroen".
Myös lauttaliikenne toimii ja on edelleen suosittu tapa ylittää salmi.


Sfnet.
Sfnet on suomenkielinen uutisryhmähierarkia. Toisin kuin finet, sfnet-hierarkia on hallinnoitu, mikä tarkoittaa että vain määrätyt koordinaattoreiksi kutsutut henkilöt voivat lisätä tai poistaa ryhmiä.
Uuden keskusteluryhmän luominen.
Uuden ryhmän perustaminen alkaa keskustelulla uutisryhmässä sfnet.ryhmat+listat; periaatteessa kuka tahansa voi esittää uutisryhmää, jonka haluaisi luotavaksi. Keskustelun kuluessa käyttäjät pääsevät kertomaan mielipiteensä ehdotetusta nimestä, ryhmän kuvauksesta sekä siitä, tulisiko ryhmää ylipäätänsä perustaa.
Lopullisen päätöksen sekä tarpeellisen ryhmänluontiviestin tekee koordinaattori. Tarkoituksena on, että sfnetin ryhmät olisivat aktiivisessa käytössä; koordinaattorit myös poistavat toisinaan ryhmiä, joiden käyttö on hiipunut kuukausien ajaksi olemattomiin.


Finet.
Finet on suomenkielinen uutisryhmähierarkia. Finet-hierarkia on hallinnoimaton, mikä tarkoittaa että toisin kuin sfnetissä, kuka tahansa voi lisätä tai poistaa ryhmiä. Monet palvelimet tottelevat kuitenkin vain tiettyjä ryhmälistoja. Koska finet on luonteeltaan hallinnoimaton, ei ole olemassa yhtä oikeaa virallista listaa. Eräs käytetyistä listoista on Kai Puolamäen ylläpitämä lista.. Vuoden 2008 lopulla listassa oli nelisenkymmentä ryhmää. Ennen vuoden 2001 suursiivousta, jossa käyttämättömiä ryhmiä poistettiin, ryhmiä oli huomattavasti enemmän.
Tuomas Korpi teki 2003 analyysin finetin ryhmistä, joka luokitteli ryhmät vilkkauden, asiallisuuden ja keskustelun luonteen perusteella. Vilkkaita ja asiallisia lukemisen arvoisia "kolmen tähden" ryhmiä oli finet.toiminta.effi, finet.harrastus.tolkien ja finet.keskustelu.valokuva. Viisi ryhmää, mm. finet.binaries.keskustelu, täytti muut kriteerit, mutta keskustelu ei ollut tietyn aiheen mukaista tai asiallista sanan tavanomaisessa merkityksessä. Seitsemän "kahden tähden" ryhmää täyttivät muut kriteerit, mutta viestejä tuli harvakseltaan, keskimäärin yksi päivässä.


Tilasto.
Tilasto on taulukkoina tai graafisesti esitetty lukumäärä- ja mittalukutietojen erityisesti valittu kokoelma, jossa tiedot ovat järjestettyinä tavallisesti ajan tai vakiintuneen aluejaon mukaan tai laadullisesti ryhmitettyinä yksikäsitteisiin, toisensa poissulkeviin luokkiin. Tilasto perustuu todellisuutta koskeviin havaintoihin, jotka on hankittu kokonaistutkimuksen tai otannan avulla. Tilaston teoriaa käsittelee todennäköisyyslaskentaan perustuva tilastotiede.
Pääosan Suomessa ja muuallakin kerätyistä tilastoista muodostaa ns. virallinen tilasto. Sen kokoaminen voi olla keskitetty yhteen keskusvirastoon, kuten Skandinavian maissa, tai jaettu useiden elinten hoidettavaksi, kuten Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Tilastoja tarvitsevat sekä julkinen valta että yksityiset päätöksenteon perustana. Suomessa virallista tilastoa hoitaa keskusvirastona 1865 perustettu Tilastokeskus, minkä lisäksi osia virallisesta tilastosta laativat eräät muut keskusvirastot ja laitokset. Yhdistelmän virallisesta tilastosta sisältää vuosittain julkaistava Suomen tilastollinen vuosikirja. Huomattavia kansainvälisiä tilastojulkaisuja ovat YK:n tilastot, mm. Statistical Yearbook, sekä erityisalojen sarjat ja Unescon julkaisut. Tilastokeskus julkaisee Suomen yhteiskunnallisista tilastoista Tilasto-opasta.


Työssäkäyntialue.
Työssäkäyntialueen muodostavat keskuskunta ja ympäryskunnat, joiden työvoimasta vähintään 10 prosenttia käy töissä eli "pendelöi" keskuskunnassa. Myös yhden kunnan kautta keskuskuntaan vähintään 10 prosentin osuudella pendelöivät kunnat luetaan työssäkäynti-alueeseen kuuluviksi.
Pääsääntöisesti keskuskunnalla tarkoitetaan kuntaa, jonka työvoimasta enintään 25 prosenttia käy töissä muissa kunnissa ja jonka työvoimasta alle 10 prosenttia käy töissä jossain muussa yksittäisessä kunnassa.


Maaseutu.
Maaseutu on aluetta, joka ei ole kaupunkia eikä asumatonta erämaata. Maaseudun tyypillinen asutusryhmä on kylä, vaikkakin monet maaseutualueet ovat tasaisesti haja-asuttuja. Maaseudun ja kaupungin rajaa ei ole kattavasti määritelty, vaan puhe maaseudusta viittaa eri maissa, eri aikoina ja eri yhteiskunnallisen keskustelun piireissä erilaisiin asioihin.
Maaseudun määritelmiä.
Historiallisesti ensimmäiset maaseudun määritelmät laskevat maaseuduksi alueen, joka ei ole kaupunkia. Näin esimerkiksi
antiikin Kreikassa "polis" oli yhtäältä koko valtio ja toisaalta sen kaupunkimainen keskus. Tälle vastakäsitteenä oli "khora" eli maaseutu, kirjaimellisesti taustalla oleva (vrt. kuoro), takamaa. Tämä ”maaseutu = ei-kaupunki” on edelleen yksinkertaisin käytetty määritelmä, mutta yksinkertaisuudessaan jättää monia näkökulmia huomioimatta ja perustuu kaupungin määrittelyyn.
Väestötiheyteen tai -tihentymiin perustuva määritelmä on varsin yleinen maaseutua tilastoitaessa. Esim. Tilastokeskus määrittelee Suomen kuntien maaseutumaisuuden niiden asukasluvun ja taajama-asteen mukaan: ”Maaseutumaisia kuntia ovat kunnat, joiden väestöstä alle 60 % asuu taajamissa ja suurimman taajaman väkiluku on alle 15 000, sekä kunnat, joiden väestöstä vähintään 60 %, mutta alle 90 %, asuu taajamissa ja suurimman taajaman väkiluku on alle 4 000.” Huomattavaa on, että tällainen määritelmä perustuu ko. maan tilanteeseen. Suomalaisen maaseudun asukastiheys on kertaluokaltaan kymmenen asukasta neliökilometrillä, alankomaisen sata ja bangladeshilaisen tuhat.
Suomen maaseutupolitiikassa maaseutua on jaoteltu eri vahvuuksia ja kehitysnäkymiä omaaviin maaseututyyppeihin: kaupunkien läheinen maaseutu (eli maaseutu-kaupunki-vuorovaikutusalue), ydinmaaseutu ja harvaan asuttu maaseutu. Näiden lisäksi osa kuntia on kaupunkimaisia. Vuonna 2006 päivitetyssä maaseudun kolmijaon kriteeristössä on kymmenkunta eri muuttujaa, kuten asuttujen neliökilometriruutujen osuus, alkutuotannon osuus elinkeinoista, nettomuutto ja huoltosuhde. Maa- ja metsätalousministeriön valmistelemaan Manner-Suomen maaseutuohjelmaan liittyy ko. aluejaon määrittelevä kartta.
Maaseutu yhteiskunnan muutoksissa.
Teollistumisen myötä maaseudun ominaispiirteeksi on muodostunut maatalouden suuri osuus elinkeinoista. Maailmalla on maita, joissa yli 80 % maaseudun työpaikoista on maataloudessa, osassa alle 20 %, mutta kumminkin suhteellisesti ottaen maaseudulla on enemmän maataloustyöpaikkoja kuin kaupungeissa.
Kun työpaikkoja on teollistumisen myötä ollut kaupungeissa tarjolla, on tavanomaista ollut, että maaseudulta on muuttanut paljon väkeä työn perässä keskuksiin enemmän kuin muuttanut takaisin maalle. Muuttotappio vaikuttaa maaseutualueiden palveluihin ja elinkeinojen edellytyksiin.
Tietoyhteiskuntakehityksessä maaseudut ovat jääneet kaupungeista jälkeen ajanmukaisten tietoliikenneyhteyksien saatavuudessa. Tämä digitaalinen kuilu vaikuttanee myös maaseudun elinkeinojen kehittymiseen tulevaisuudessa.
Suomalainen maaseutu.
Vielä 1950-luvulle asti yli puolet maaseudun väestöstä sai toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta, nykyisin vain alle viidesosa. Suurin osa työikäisestä väestöstä on nykyään teollisuuden ja palveluiden palveluksessa joko kotikunnassaan tai he pendelöivät yleensä seutukunnan tai maakunnan keskuspaikoille päin. On kuitenkin huomattava, että monissa maaseutukunnissa käydään myös kaupungeista töissä, esimerkiksi teollisuudessa ja julkisissa palveluissa. Harvaan asutulla maaseudulla myös eläkkeet ja tulonsiirrot ovat yksi merkittävä tulonlähde.
Elinkeinorakenteen muutos aiheuttanee tulevaisuudessa muutoksia myös kylärakenteeseen. Myös palveluiden keskittyminen yhä suurempiin taajamiin vaikuttaa siihen, kuinka suosittu maaseutu on asuin- ja elinympäristönä. Vastaliikkeenä muuttotappiolle ovat jotkin syrjäseutujen kunnat aktivoineet 2000-luvulla paluumuuttoa ja muuta tulomuuttoa.
Suomi on Euroopan unionissa keskimääräistä maaseutumaisempi maa, ts. keskimääräistä suurempi osuus väestöstä asuu maaseudulla.
Maaseutupolitiikka ja -tutkimus Suomessa.
Suomalaista maaseutupolitiikkaa koordinoi ministeriöiden, keskusvirastojen, tutkimuslaitosten ja joidenkin maaseutujärjestöjen välinen "Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä (YTR)", joka on eurooppalaisesti ainutlaatuinen foorumi sektorirajat ylittävälle maaseutua koskevalle julkishallinnon yhteistyölle.
Maaseutua koskevaa tutkimusta harjoitetaan useassa eri suomalaisessa yliopistossa ja monilla eri tieteenaloilla. Kahdeksassa yliopistossa on erillinen maaseutuprofessori ja yliopistojen välisenä maisteriohjelmana toimii "Rural Studies" -kokonaisuus. Maaseutututkijoilla on vuosittainen monitieteinen tapaaminen. Maaseutututkimuksen tieteellinen lehti on "Maaseudun Uusi Aika", jota julkaisee samanniminen yhdistys.


Kerava.
Kerava () on suomalainen keskikokoinen kaupunki Keski-Uudellamaalla. Väkiluvultaan se on Suomen. suurin kunta ja pinta-alaltaan viidenneksi pienin; Keravan väestötiheys onkin maan kunnista kolmanneksi suurin Helsingin ja Kauniaisten jälkeen.
Maantiede.
Kerava sijaitsee Uudenmaan maakunnassa, pääkaupunkiseudun pohjoispuolella Helsingistä 27 kilometriä pohjoiseen. Kerava kuuluu pääkaupunkiseudun kehyskuntiin. Kaupungin läpi kulkee päärata ja Helsinki-Lahti rautatie, Lahdentie sekä Keravanjoki, Vantaanjoen sivujoki. Rajanaapurit ovat etelässä Vantaa, lännessä Tuusula ja idässä Sipoo. Kerava muodostaa lähes yhtenäisen taajama-alueen, joka voidaan karkeasti jakaa keskustaan sekä Savioon etelässä ja Ahjoon idässä. Keravan keskustaa ympäröivät useat säteittäiset kadut, ja keskustan halki radan ali kulkee kävelykatu, jota on kutsuttu Suomen pisimmäksi (850 m) (myös Porissa on mainittu sijaitsevan Suomen vanhin ja pisin kävelykatu.).
Historia.
Keravan alueella tiedetään olleen ihmisiä jo noin 7000 eaa., jolloin se oli vielä muinaisen Ancylusjärven rannikkoa. Ihmiset saivat elantonsa metsästyksestä, ja he liikkuivat paljon vuoden mittaan. Lapilan Pisinmäeltä on löytynyt Keski-Uudenmaan merkittävin kivikautinen jäännös, kolmetoista nuolenkärkeä, jotka ovat peräisin ajalta 6300–5500 eaa. Keskiajalle asti Kerava oli erämaata, kunnes Keravanjoen varteen syntyi kaksi kylää, Ylikerava ja Alikerava. Ensimmäiset merkit vakiintuneesta kyläasutuksesta ovat peräisin 1440-luvulta. 1500-luvun puolessavälissä alueen asukasluku oli noin 160. Tuolloin Kerava kuului Sipoon hallintopiiriin. Kerava liitettiin Tuusulaan, kun Tuusulan seurakunta perustettiin vuonna 1643. Vuonna 1862 avattiin Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rautatie, joka toi maatalousvaltaiselle Keravalle nopeasti teollisuutta. Sinne perustettiin muun muassa tiilitehtaita sekä sementti-, kaakeli- ja rakettitehdas. Rautatieaseman ympärille kehittyi taajama keskustaksi tulevalle kaupungille. Vuonna 1908 perustettiin Keravan puusepäntehdas, ja puuteollisuudesta tuli tärkeä tekijä kaupungin kehityksessä. Ahti Hammarin suunnittelemassa vaakunassa esiintyy puusepän tekemä liitos, sinkkaus.
Vuonna 1924 Kerava erotettiin Tuusulasta omaksi kauppalakseen. Tällöin sen asukasluku oli noin 3 000. Alkujaan siihen kuului myös osa Korson alueesta, ja Korson rautatieasemakin sijaitsi kauppalan alueella. Vuonna 1954 lähtien koko Korso kuitenkin liitettiin silloiseen Helsingin maalaiskuntaan. 1940–1960-luvuilla rakennettiin Sompion kaupunginosaan pientaloja ja matalia kerrostaloja sekä Kalevaan pientaloja kasvavan väestön tarpeisiin. 1960-luvun lopun ja 1970-luvun huippuaikoina väestö lähes kaksinkertaistui maaltamuuton ja hyvien liikenneyhteyksien myötä, ja uusia lähiöitä syntyi Kurkelaan, Kiltaan ja Untolaan. Kerava sai kaupunginoikeudet vuonna 1970. 1980-luvulla rakennettiin Ilmarisen ja Pihkaniityn pientaloalueet ja keskustaan lisää kerrostaloja. Kerava on yhä pääkaupunkiseudun vanavedessä kasvava kaupunki. Sen väestönkasvu vuoden 2003 aikana oli 1,5 prosenttia. Tällä hetkellä uudisrakentamista suunnitellaan tai tehdään muun muassa Kurkelaan, Kytömaan pientaloalueelle, Ahjoon, Sompioon ja Myllylaaksoon.
Palvelut ja elinkeino.
Keravan keskustaa; näkymä Kauppakaaren ja Paasikivenkadun risteyksestä länteen.
Keravalla on 12 peruskoulua, yksi lukio, kaksi ammattikoulua ja Laurea-ammattikorkeakoulu. Yhdistysten ylläpitäminä toimivat lisäksi kuvataidekoulu, musiikkiopisto ja tanssiopisto. Kaupungissa on uimahalli, maauimala ja jäähalli sekä vankila. Keski-Uudenmaan pelastuslaitos ja Savion VPK toimivat Keravalla. Kaupungissa on terveyskeskus; lähin sairaala on Peijaksen sairaala Vantaalla. Keravan uudistunut kaupunginkirjasto avattiin 1. syyskuuta 2003. Keravalle avattiin vuoden 2007 marraskuussa Citymarket-kauppakeskus, joka on tällä hetkellä Keravan suurin ostospaikka Prisman edellä.
Kerava on merkittävä teollisuuskaupunki. Tärkeimmät teollisuusalueet sijaitsevat radan tuntumassa sen itäpuolella. Kaupungissa valmistetaan muun muassa elintarvikkeita, tekstiilejä, metallituotteita ja huonekaluja. Lisäksi siellä on monipuolista pienteollisuutta. Keravan suurimmat työnantajat kaupungin jälkeen ovat Sinebrychoff, Tuko Logistics, Metos, Ifolor ja Keravan vankila (perustettu 1927).
Päätöksenteko.
Kerava kuuluu Uudenmaan vaalipiiriin ja sen kaupunginvaltuustossa on 51 kaupunginvaltuutettua.
Liikenne.
Liikenneyhteydet ovat Keravalla monipuoliset. Kaupunki profiloituu mielellään kevyen liikenteen mallikaupungiksi, mistä se onkin saanut tunnustuksia. Kaupungissa on laajat pyörätiet, jotka aurataan talvisin autoteiden tapaan. Pyörätelineitä on kattavasti ja asukkaita kannustetaan tulemaan junalle pyörällä. Tiiviisti rakennetun keskustan kävelykatu on autoilta kielletty ja sen varrella sijaitsee pääosa kaupungin palvelutarjonnasta. Keskustassa on myös tiukasti säännelty parkkipaikkapolitiikka autoilun vähentämiseksi.
Kävelykatukokonaisuus sai "Vuoden ympäristorakenne" -palkinnon 1996. Sen suunnitteleminen aloitettiin jo 1962 käydyssä arkkitehtikilpailussa, jossa syntyi idea ydinkeskustan ympäröimiseksi kehätiellä. Rakentaminen aloitettiin 1980-luvun alussa, kun Keravan keskustasta Tuusulan kirkonkylään johtaneen Tuusulantien itäisin osa muutettiin pysäköinti- ja huoltomuutosten jälkeen autottomaksi ja liikenne siirrettiin ohikulkuteille. Samalla kävelykatuosuus sai nimen Kauppakaari. Kävelykatua jatkettiin myöhemmin rautatien alitse sen itäpuolelle. Tämä jatke valmistui vuonna 1995, mutta kävelykatu on edelleen kehittämisen kohteena.
Rautatieasemia on kaksi, Kerava ja Savio, joita palvelevat pääkaupunkiseudun lähijunat. Syksyllä 2004 valmistunut Keravan kaupunkirata ja sen myötä käyttöönotettu neljäs raide tarjoavat entistä tiheämmät junavuorot Helsinkiin. Keravalta johtaa rautatie myös Porvooseen, mutta rata ei ole ollut säännöllisen henkilöliikenteen käytössä vuoden 1981 jälkeen; ainoastaan kesälauantaisin vanhanmalliset matkustajajunat (Dm7) liikennöivät Keravan ja Porvoon välillä. Porvoon radasta kuitenkin erkanee Kilpilahteen Nesteen öljynjalostamolle johtava rautatie, jolla on päivittäistä tavaraliikennettä; sen sijaan haarautumiskohdasta Porvooseen johtava rataosa on muutettu museoradaksi. Lisäksi nykyisin suunnitellaan 20 vuoden aikajänteellä henkilöliikennettä Sipoon Nikkilään, jolloin juna pysähtyisi ainakin Ahjossa.
Keravalta on noin 15 kilometriä matkaa Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Keravalle kulkee useampi bussilinja Helsingistä sekä liityntälinja Koivukylän asemalta. Lisäksi busseja kulkee Hyrylään, Sipoon Nikkilään ja Söderkullaan sekä Porvoon Sköldvikiin. Keravan kaupunki on osallistunut merkittäviltä osin kaupunkiradan rakentamiseen ja sitoutunut siihen, että valtaosa joukkoliikenteestä hoidetaan junalla. Tämä on merkinnyt sitä, että linja-auton asema on heikko ja suoria yhteyksiä Helsingin suuntaan on vähennetty. Sisäisiä bussiyhteyksiäkään ei ole erityisen paljon. Pyörä onkin usein linja-autoa nopeampi kulkuväline rautatieasemalle mentäessä. Kaupungin sisäiset linjat 5,8 ja 9 palvelevat kaupunkiradan rakentamisen jälkeen heikentynyttä linja-autoliikennettä.
Vuoden 2006 maaliskuussa Kerava liittyi HSL-alueeseen, joka tarkoittaa sitä, että Keravalla on käytössä pääkaupunkiseudun yhteinen matkakortti. Samalla lipulla voi matkustaa junilla ja busseilla sekä Keravalla että muualla pääkaupunkiseudulla (ei kuitenkaan muitten Keski-Uudenmaan kuntien alueella). Enää ei myöskään tarvitse tehdä päätöstä junan ja bussin kuukausikortin välillä, sillä kumpiakin voi käyttää pääkaupunkiseudulle matkustamiseen. HSL-alueeseen liittymisen jälkeen liikennetarjontaa on parannettu. Vuonna 2008 tuli uutena vaihtoehtona käyttöön Keski-Uudenmaan seutulippu, jonka kuukausikortilla on mahdollista matkustaa rajattomasti muualta Keski-Uudeltamaalta Keravalle. Lippua ei kuitenkaan myydä keravalaisille koska kaupunki ei tue lippuyhteistyötä matkahuollon kanssa. Keski-Uudenmaan seutulipulla pystyvät muitten kuntien asukkaat kuitenkin matkustamaan Keravalle HSL:n ulkopuolisilla linjoilla 933, 950 ja 953.
Teitä pitkin Keravalle pääsee joko idän puolelta Lahdenväylältä tai länsipuolelta Tuusulanväylältä. Lahden moottoritie sekä Vanha Lahdentie kulkevat Keravan läpi keskustan itäpuolelta. Kunnossapidettäviä katuja tai teitä oli kaupungissa 211 kilometriä vuonna 2004.
Merkittäviä tapahtumia.
Sampolan alikulku kulkee pääradan ali yhdistäen keskustan ja radan itäpuoliset alueet.
Urheilu ja liikunta.
Keravalta ovat kotoisin monet maailman huipulle edenneet urheilijat, kuten jalkapalloilija Jukka Raitala ja uimari Hanna-Maria Seppälä.


Karkkila.
Karkkila () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Uudenmaan maakunnassa. Se on 69 kilometrin ja noin tunnin automatkan päässä Helsingistä. Asukkaita paikkakunnalla on hieman yli 9  000, joista enemmistö 45–64-vuotiaita.
Karkkilan naapurikunnat ovat Loppi, Nummi-Pusula, Tammela ja Vihti.
Historiaa.
Alun perin Karkkila oli kylä Pyhäjärvi Ul:ssa, joka oli Vihdin kappeliseurakunta. Pyhäjärvi itsenäistyi vuonna 1869. Nykyinen Karkkilan keskusta-alue erotettiin vuonna 1932 Pyhäjärvi Ul:stä Karkkilan kauppalaksi. Kauppalan alue koostui pääasiassa Nyhkälän ja Karkkilan kylistä. Karkkila ja Pyhäjärvi Ul yhdistyivät vuonna 1969 Karkkilaksi, josta tuli vuonna 1977 kaupunki. Karkkilan nimi juontuu germaanisperäisestä miehen etunimestä Gericke, Kercho tai Garko.
Högforsin masuuni on Karkkilan historian rajapyykki. Se valmistui vuonna 1822, kun kosken partaalle perustettiin malmin jalostamista varten Högforsin rautaruukki. Raaka-aine saatiin lähistöltä Kulo­suon­mäen rauta­kaivoksesta. Tehtaan myötä Karkkilasta kasvoi omaleimainen teollisuuskaupunki, jolla oli vahva työväenliikkeen perinne. Kaupungin kasvuun ja teollistumiseen on vaikuttanut myös kapearaiteinen Hyvinkään–Karkkilan rautatie. Rautatien lakkauttamisen jälkeen yksi radalla käytetyistä vetureista ja kaksi junanvaunua olivat muistomerkkinä kaupungin keskustassa, jossa ne joutuivat sään ja ilkivallan armoille. Veturi on nykyisin kunnostettuna esillä kaupungintalon aulassa. Yhteydet Karkkilasta Helsingin suuntaan paranivat huomattavasti 1950-luvun lopulla valtatie 2:n valmistumisen myötä.
Karkkila oli jo muinaisten hämäläisten kauppareitin varrella. Maakuntien ihmiset ja tuotteet kohtasivatkin entisaikoina Karkkilan torilla. Kesäisin Karkkilan tori on suosittu kohde esim. mökkiläisten keskuudessa edelleen. Talvisin kaupungissa on hiljaisempaa.
Nykyisin Karkkila onkin metalliteollisuudesta leimansa saanut pikkukaupunki maaseudun ja vanhojen kylien ympäröimänä. Myös pieniä yrityksiä on paljon, iso osa niistäkin toimii metalliteollisuuden alihankkijoina. Yksi kaupungin suurimpia yrityksiä on Helvar, joka on valaisinteollisuuden alihankkija.
Karkkila ajautui 1990-luvulla monien kaupunkien tapaan suuriin taloudellisiin vaikeuksiin, joiden ratkaisemiseksi säädettiin Lex Karkkila.
a> vaakuna, joka on nykyinen kotiseutuvaakuna
Kaupunginvaltuusto.
Vuonna 2008 Kauniaisten, Vihdin ja Karkkilan vaaleissa kokeiltiin sähköistä äänestystä. Käytetyn järjestelmän ongelmat johtivat lukuisiin valituksiin, jotka lopulta johtivat korkeimman hallinto-oikeuden määräykseen uusia vaalit. Vaalit uusittiin 6.9.2009. Puolueiden paikkajakoon ei tullut muutoksia.
Eduskuntavaalit 2011.
Eduskuntapuolueiden kannatusprosentit käyvät ilmi Helsingin Sanomien vaalikonepalvelusta.
Elinkeinot.
Karkkilan työttömyys 5,7 % (lokakuu 2006).
Karkkilassa on 3 278 työpaikkaa, joista
Kyliä.
Ahmoo, Alimmainen, Haavisto, Järvenpää, Karkkila, Nyhkälälä, Siikala, Tuorila, Vaskijärvi, Vattola ja Vuotinainen.
Ympäristö.
a> on yksi Karkkilan lukuisista pikkujärvistä
Jääkauden merkit näkyvät Karkkilan maisemissa. Sen rotkoissa, jyrkänteillä ja loivilla harjanteilla harrastetaan esimerkiksi marjastusta, sienestystä, ja retkeilyä. Kaupungin alueella on yli sata jokea, lampea ja järveä, joissa kalastetaan ahkerasti. Luonto on kaupungissa lähellä ja Karkkilassa on loistavat ulkoilumahdollisuudet. Kaupungin puistomaisuus näkyy jo kaupunkikuvassa ja muutoinkin Karkkila on kokonaisuudessaan metsien ja maaseudun ympäröimä.
Uudenmaan korkein paikka, Loukkumäki (174 metriä), sijaitsee Karkkilassa.


Dieselmoottori.
DM 12 - ensimmäisen sukupolven yksisylinterinen dieselmoottori (MAN, Augsburg, 1906, 12 hv)
Dieselmoottori on puristussytytteinen polttomoottori, jonka keksi saksalainen Rudolf Diesel. Diesel valmisti ensimmäisen toimivan dieselmoottorin vuonna 1897, ja sai sille patentin vuonna 1898. Dieselmoottorissa sylinteriin tuotu ilma puristetaan noin 1/16:aan alkuperäisestä tilavuudestaan. Puristuksen aikana ilman lämpötila kasvaa 700-900 celsiusasteeseen. Polttoaine syttyy tällöin itsestään, kun se ruiskutetaan kuuman ilman sekaan.
Polttoaineet.
Dieselmoottori voi toimia monilla polttoaineilla, dieselöljyn tai polttoöljyn lisäksi erilaisilla teollisuusliuottimilla (yksi Suomessa tunnettu tällainen on LIAV), biodieselillä, jota valmistetaan öljykasveista, raskaalla polttoöljyllä, rypsiöljyllä ja sinappiöljyllä. Dieselmoottori suunniteltiin alunperin toimimaan rypsiöljyn tapaisilla öljyillä, ja se tunnettiin aluksi "öljymoottorina". Aluksi dieselmoottorit kävivätkin ainoastaan kasvirasvoilla. Huonolaatuinen polttoaine voi aiheuttaa ongelmia polttoainelaitteiden voitelussa ja syövyttää moottorin metalli- ja kumiosia.
Seoksenmuodostus.
Polttoaine ruiskutetaan sylinteriin ruiskutussuuttimen pienten reikien läpi korkealla paineella. Reikien halkaisija riippuu moottorin rakenteesta, iästä ja koosta. Yleensä reiät ovat halkaisijaltaan enintään noin 0,5 mm. Merkittävä tekijä on myös rei'än halkaisijan ja pituuden suhde, joka on yleensä noin 0,25. Ruiskutuspaine on yleensä 20...200 MPa (200...2000 baaria).
Polttoaine tunkeutuu palotilaan suurella nopeudella, joka on yleensä satoja metrejä sekunnissa. Polttoaineeseen kohdistuu suuria aerodynaamisia voimia, jotka saavat polttoainesuihkun hajoamaan pieniksi pisaroiksi. Pisaroiden kokoa voidaan kuvata esimerkiksi Sauterin keskihalkaisijalla, joka on periaatteessa pisaroiden tilavuuden pinta-alalla painotettu keskiarvo. Tavallisesti Sauterin keskihalkaisija on luokkaa 30 µm.
Pisaroiden sisältämän polttoaineen lämpötila kasvaa nopeasti, koska palotilassa olevan ilman lämpötila on korkea. Pisaroiden pinnalta haihtuva polttoainehöyry sekoittuu ilmaan. Polttoainesuihkun uloimmassa osassa sekoittuminen on nopeinta, koska polttoaine on kosketuksissa kuumaan ilmaan.
Syttyminen.
Polttoainesuihkun reuna-alueiden polttoaine höyrystyy ensimmäisenä. Polttoainehöyry ei kuitenkaan syty heti. Syttymisviive johtuu muun muassa kemiallisten reaktioiden äärellisestä
nopeudesta. Syttyminen tapahtuu lopulta äkillisesti, mistä syntyy nopea paineennousu, joka on osasyy dieselmoottorin terävään käyntiääneen (nakutukseen). Palamisen nopeaa alkuvaihetta kutsutaan esisekoituspalamiseksi.
Sekoittumisen ohjaama palamisvaihe.
Esisekoituspalamisen jälkeen palamisnopeutta rajoittaa polttoainehöyryn ja ilman sekoittumisnopeus. Polttoainehöyry ei luonnollisesti voi syttyä ellei se sekoitu ilmaan ja muodosta
syttymiskelpoista seosta. Sekoittumisnopeutta kasvattavat muun muassa ilman pyörteilyn, suuttimien reikien lukumäärän, moottorin käyntinopeuden ja ruiskutuspaineen ja suihkun nopeuden kasvattaminen.
Perinteisesti pienissä nopeakäyntisissä dieselmoottoreissa valmistusteknisistä syistä on käytetty niin kutsuttuja tappisuuttimia, joissa on vain yksi reikä. Lisäksi nopeakäyntisissä moottoreissa palamiselle on vain vähän aikaa. Tällöin on ollut pakko käyttää riittävän sekoitusnopeuden saavuttamiseksi esi- tai pyörrekammiota, johon polttoaine ruiskutetetaan ja joka on pienen kanavan kautta yhteydessä pääpalotilaan. Haittapuolena olivat massiiviset lämpöhäviöt ja -kuormat. Nykyisin on mahdollista valmistaa pienemmin kustannuksin
suoraruiskutustekniikan mahdollistavia reikäsuuttimia, joten pyörre- ja esikammiomoottorit ovat jäämässä historiaan.
Paikallinen ilmakerroin ja noen muodostus.
Polttoainesuihkun uloin osa syttyy ensin ja palaa suhteellisen puhtaasti valkoisella liekillä. Sisin osa ei kuitenkaan saa riittävästi ilmaa, ja paikallinen ilmakerroin on pieni. Suihkun sisin osa palaa ruskealla liekillä ja muodostaa suuren määrän nokea. Kuitenkin koska kokonaisilmakerroin on suuri, muodostunut noki palaa enimmäkseen sitä mukaa kun se ilman pyörteilyn seurauksena sekoittuu palamattomaan ilmaan. Osa noesta kuitenkin jää palamatta, mistä syystä dieselmoottori tuottaa merkittävästi hiukkaspäästöjä. Nykyisin yhteispainesyötössä polttoainetta annostellaan hyvin tarkasti magneettiventtiileillä. Näin palaminen on tasaista ja käynti pehmeää.
Päästöt.
Dieselmoottorin pakokaasu sisältää tavallisesti typpeä, happea, hiilidioksidia, vesihöyryä, typen oksideja, rikkidioksidia, nokea ja hiilivetyjä. Pakokaasun koostumus riippuu mm. polttoaineesta, kuormituksesta, moottorin kunnosta ja iästä. Haitallisimpina päästöinä pidetään yleensä typen oksideja, jotka aiheuttavat mm. happamoitumista ja hengityselinoireita, ja nokea, joka sisältää syöpää aiheuttavia aineita. Yleistäen maaöljypolttoaineet tuottavat enemmän haitallisia päästöjä kuin biopolttoaineet. Päästöjä voidaan vähentää esimerkiksi huolellisella palotapahtuman hallinnalla ja pakokaasujen jälkikäsittelylaitteilla kuten hiukkasloukulla, hapetuskatalysaattorilla ja urearuiskutuksella. Suosittu menetelmä typen oksidien vähentämiseksi on pakokaasun takaisinkierrätys, jossa osa pakokaasuista johdetaan imukanavaan.
Ahtaminen.
Dieselmoottori soveltuu hyvin turboahdettavaksi. Nykyisin suuri osa dieselmoottoreista on turboahdettu, koska tällä tavoin on helppo kasvattaa hyötysuhdetta ja moottorin tehoa. Ahtamattomat moottorit ovat yleensä pieniä nopeakäyntisiä moottoreita, joiden sovelluskohteessa tehoa ja hyötysuhdetta tärkeämpää on moottorin hinta.
Sovelluksia.
Nopeakäyntisiä dieselmoottoreita (yli 1000 kierrosta minuutissa) käytetään yleisesti työkoneiden, vetureiden, ajoneuvojen ja veneiden voimanlähteenä. On olemassa myös nopeakäyntisiä ilmailumoottoreita. Keskinopeita moottoreita (200–1000 kierrosta minuutissa) käytetään mm. laivoissa ja vetureissa. Hidaskäyntisiä moottoreita (alle 200 kierrosta minuutissa) käytetään laivoissa ja voimalaitoksissa.
Dieselvoimalaitos.
Erityinen dieselmoottorin käyttökohde on sähköntuotannossa johtuen suurien ja hitaasti käyvien kaksitahtikoneiden pitkästä iästä, edullisesta hankintahinnasta ja monipuolisesta valikoimasta polttoaineita. Tavallisin polttoaine on maakaasu, harvinaisempi hiilipöly: hiili jauhetaan pölyksi ja syötetään moottoriin esilämmitetyn ilman kanssa seoksena. Dieselvoimalaitokset tuottavat sähkön lisäksi ylijäämälämpöä, jota hyödynnetään yleisesti kaukolämmössä sekä polttoaineen ja imuilman esilämmitykseen. Dieselkoneen pakokaasuilla voidaan lämmittää höyrykattilaa, jolla edelleen käytetään höyrykonetta tai höyryturbiinia. Parhaimmillaan dieselvoimaloiden hyötysuhde on jopa 60 prosenttia ja ne kilpailevat tavanomaisten hiilivoimalaitosten kanssa.
Laivakäyttö.
Laivojen voimanlähteenä käytetään lähes poikkeuksetta dieselmoottoreita, koska ne muuntavat polttoaineen tehokkaimmin ja taloudellisimmin työksi. Vain erikoistapauksissa, kuten sota-aluksissa ja nopeakulkuisissa matkustaja-aluksissa, käytetään kaasu- ja höyryturbiineja. Erityisaluksissa, kuten jäänmurtajissa, on jo pitkään käytetty dieselsähköistä voimansiirtoa. Tämä käyttötapa on yleistynyt myös risteilyaluksissa sekä aluksissa, joille nopea ja monipuolinen tehonsäätely on tärkeää (lyhyitä matkoja ajavat lautat, tutkimus- ja ruoppausalukset yms.) Dieselsähköisen voimansiirron etuna on, että moottori voi käydä koko ajan optimaalisella kierrosluvulla, ja samalla voidaan luopua erillisistä sähköä tuottavista apukoneista (mahdollista hätägeneraattoria lukuun ottamatta). Lisäksi erityisesti risteilyaluskäytössä melun ja värinöiden väheneminen on merkittäviä valintaperuste.
Raideliikenne.
Sähkökäyttö on pitkälti syrjäyttänyt dieselmoottorin raideliikenteessä, mutta sähköistämättömillä radoilla dieselvetureita käytetään edelleen. Pitkien etäisyyksien maissa, kuten Yhdysvalloissa, dieselvetureiden käyttö on edullisempaa kuin ratojen sähköistäminen.
Dieselvetureiden haittoja ovat monimutkainen rakenne ja suhteellinen kalleus. Verrattuna vastaavankokoiseen sähköveturiin dieselveturin teho on yleensä huomattavasti alhaisempi.
Dv12-veturin päädieselmoottori, Tampella-MGO V16 BSHR.
Veturidieselmoottorit ovat yleensä kokoisekseen sekä tehokkaita että toisaalta mahdollisimman kestäviä. Moottorit ovat tyypillisesti korkeasti turboahdettuja ja ahtoilmanjäähdyttimin varustettuja nelitahtikoneita. Merkittävä poikkeus tähän on GM, joka on valmistanut vuodesta 1939 alkaen menestyksekkäästi kaksitahtisia veturidieselmoottoreita, joita on käytetty paitsi Yhdysvalloissa, myös eurooppalaisvetureissa sekä myös muissa maanosissa.
Suomessa merkittävää dieselkalustoa on ollut vuodesta 1952, jolloin ensimmäiset raskaat ja linjaliikenteeseen soveltuvat moottorivaunut ja moottoriveturit tulivat liikenteeseen. Samoihin aikoihin alkoi tunnettujen paikallisliikenteen moottorivaunujen, ns. lättähattujen valmistus ja käyttö. Höyryvetureiden hallitsema linjaliikenne siirtyi dieselvetureille n. vv. 1960–1973. Tämän jälkeen on Suomen tärkeimpiä ratoja sähköistetty, jolloin puolestaan sähköveturit ovat siirtyneet valta-asemaan linjaliikenteessä pääradoilla.
Ajoneuvokäyttö.
Dieselautot ovat kasvattaneet voimakkaasti suosiotaan Euroopassa pienen kulutuksen, parantuneen kiihtyvyyden ja erinomaisen väännön ansiosta. Suomessa ja Ruotsissa dieselkäyttöisten osuus on pysynyt pienenä, koska verotus näissä maissa suosii bensiinikäyttöisiä autoja.
Dieselautoissa käytetään polttoaineena pääsääntöisesti dieselöljyä. Suomessa autoissa ei saa käyttää dieselöljyä tai bensiiniä lievemmin verotettuja polttoaineita kuten kevyttä polttoöljyä. Lievemmin verotettujen polttoaineiden käytöstä on maksettava polttoainemaksu, joka on autoilla 330–1 500 euroa/päivä ja muilla ajoneuvoilla 100–670 euroa/päivä. Polttoöljyä saa käyttää esimerkiksi työkoneissa, paikallismoottoreissa, generaattoreissa ja lämmöntuotannossa. Veneissä polttoöljyä ei saa enää käyttää
Dieselmoottorilla varustettuja moottoripyöriä käytetään mm. Intiassa, jossa välimatkat ovat pitkiä ja polttoaineen myyntipaikat harvassa. Dieselkäyttöinen moottoripyörä on hyvin taloudellinen: polttoaineen kulutus on luokkaa 1 l/100 km, jolloin jo 10 litran tankillisella pystyy ajamaan 1 000 km. Dieselkäyttöisen moottoripyörän suorituskyky on yleensä vaatimaton bensiinikäyttöiseen verrattuna, mistä syystä dieselkäyttöiset moottoripyörät ovat harvinaisia Euroopassa.
Ilmailukäyttö.
Dieselmoottorin jäykkyysvaatimukset ovat yleensä johtaneet ottomoottoria huomattavasti raskaampaan rakenteeseen, jolloin teho-painosuhde on jäänyt ilmailukäyttöön liian alhaiseksi. Viime vuosina dieselmoottoreita on kuitenkin alettu valmistaa kevytmetalliseoksista, ja painoa on voitu vähentää merkittävästi. Tunnetuin ilmailudieselmoottorien valmistaja on Thielert-konserni.


Taajama.
Taajama (ruots. "tätort", tansk. "byområde", norj. "tettsted") on Suomessa, Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa käytössä oleva käsite, jonka avulla voidaan tilastoida väestökeskittymiä hallinnollisista rajoista riippumatta. Taajamaksi määritellään asutuskeskittymä, jossa asuu vähintään 200 asukasta ja asuinrakennusten etäisyys on enintään 200 metriä. Taajaman vastakohta on haja-asutusalue.
Koska taajamat eivät riipu hallinnollisista rajoista, niin taajamia voi olla niin kaupungeissa kuin maaseutualueillakin. Useimmat taajamat kuuluvat vain yhteen kuntaan, mutta varsinkin suurten kaupunkien tapauksessa taajama voi jatkua useammankin naapurikunnan puolelle. Taajamaväestön osuus kunnan asukkaista eli "taajama-aste" vaihtelee huomattavasti. Joissakin kunnissa ei välttämättä ole lainkaan taajamia, joissakin esimerkiksi kirkonkylä on ainoa taajama tai sitten taajamia voi olla useita. Vain harvoissa kunnissa kaikki tai lähes kaikki kunnan asukkaat asuvat taajamissa.
Taajamat syntyvät ja kehittyvät kaupungistumisen tuloksena. Taajamatilastojen avulla voidaan tutkia väestön alueellista jakautumista paremmin kuin pelkkiä hallinnollisia alueita koskevien tilastojen perusteella. Taajamakäsite mahdollistaa esimerkiksi kaupunkirakenteen kehityksen tutkimisen. Taajamille on ominaista tiheä asutus, mutta väentiheydessä on suuria eroja pienten maaseututaajamien ja tiheään asuttujen kaupunkitaajamien välillä.
Taajaman määritelmää sovelletaan vain Pohjoismaissa, mutta monissa muissakin maissa on vaihtelevansisältöisiä määritelmiä sille, millainen asutus määritellään kaupunkimaiseksi. Taajama-alueiden määrittelemisessä käytetään usein apuna satelliitti- tai ilmavalokuvia.
Taajamat Suomessa.
Taajama on Tilastokeskuksen määritelmän mukaan vähintään 200 asukkaan rakennusryhmä, jossa rakennusten välinen etäisyys ei yleensä ole 200 metriä suurempi. Suomessa on 49 yli 10 000 asukkaan taajamaa.
Tieliikenteessä taajama tarkoittaa tieliikenneasetuksessa määritellyllä taajama-merkillä (numero 571) merkittyä aluetta, jolla ei saa ajaa yli 50 kilometriä tunnissa -nopeutta.
Taajama-aste on taajamien väestön osuus koko kunnan väestöstä. Yli 90% taajama-aste tarkoittaa rakenteeltaan kaupunkimaista kuntaa.
Taajamaväestön määrä on kasvanut viidessä vuodessa 124 000 ihmisellä eli 2,9 prosenttia. Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2005 lopussa noin 4,4 miljoonaa ihmistä eli 84 prosenttia suomalaisista asui taajamissa.
Taajamia oli yhteensä 745, ja niiden maapinta-ala oli yhteensä 7 169 neliökilometriä. Neljä viidestä suomalaisesta asui näin alueella, joka on ainoastaan 2,4 prosenttia koko maan maapinta-alasta.
Yli puolet taajamista on alle tuhannen asukkaan taajamia. Yli 20 000 asukkaan taajamia on vain neljä prosenttia kaikista taajamista. Yli 100 000 asukkaan taajamia on kuusi: Helsingin, Tampereen, Turun, Oulun, Lahden ja Jyväskylän keskustaajamat.
Suomen kymmenen asukasluvultaan suurinta taajamaa vuonna 2005.
Usean kunnan alueelle ulottuva Helsingin keskustaajama on Suomen suurin taajama.
Huomattavaa on, että useat näistä taajamista ulottuvat useamman kunnan alueelle.
Taajamat Ruotsissa.
Ruotsin 50 suurinta taajamaa kartalla.
Ruotsissa ja ruotsin kielessä taajaman nimitys on "tätort". Taajama on tiheäänasuttu alue, jossa on vähintään 200 asukasta, talojen välinen etäisyys on alle 200 metriä ja loma-asuntojen osuus on alle 50 prosenttia. Muissa Pohjoismaissa määritelmä ei sisällä vaatimuksia loma-asuntojen osuudesta.
Taajamien lisäksi Ruotsissa on myös pientaajamia (ruots. "småort"). Pientaajamalla tarkoitetaan asutuskeskittymää, jossa on 50–199 asukasta, ja talojen etäisyys on enintään 150 metriä. Pientaajamassa voi olla myös yli 200 asukasta, jos loma-asuntojen osuus on yli 50 prosenttia.
Ruotsin tilastoviranomainen Statistiska centralbyrån (SCB) määrittelee taajamat joka viides vuosi. Ruotsin maanmittauslaitos päättää uusien taajamien nimistä yhteistyössä läänihallitusten ja muiden viranomaisten kanssa. Jokaisella taajamalla on nimen lisäksi myös nelinumeroinen taajamakoodi.
Vuoden 2010 taajamarajauksen perusteella Ruotsissa oli 1 956 taajamaa. 85 % Ruotsin väestöstä asui tuolloin taajamissa. Suurimmat taajamat olivat Tukholma, Göteborg ja Malmö.
Taajamat Tanskassa.
Tanskassa taajaman nimitys on "byområde". Sillä tarkoitetaan asutuskeskuksia, joissa on yli 200 asukasta ja rakennusten välinen etäisyys on enimmillään 200 metriä. Poikkeuksia etäisyyssääntöön ovat julkiset rakennukset, hautausmaat ja vastaavat. Kööpenhaminan asutuskeskittymä "Hovedstadområdet" määriteltiin vuoteen 1998 laskemalla yhteen alueen kuntien kokonaisväkiluvut. Vuodesta 1999 alueen kunnissa on kuitenkin eroteltu yhteen kuuluva asutus ja kuntien muut alueet. Vuoden 2009 alussa 86,5 % tanskalaisista asui taajamissa.
Taajamat Norjassa.
Norjassa taajaman nimitys on "tettsted". Norjankielisen termin alkuperänä on ruotsalainen taajamakäsite, joka otettiin Norjassa käyttöön 1950-luvulla. Norjassa taajama määritellään siten, että rakennusten etäisyys saa olla korkeintaan 50 metriä, ja taajaman väkiluvun on oltava vähintään 200 asukasta. Rakennusten välisen etäisyyden osalta määritelmä on muiden Pohjoismaiden määritelmiä tiukempi. Joitakin poikkeuksia 50 metrin säännöstä kuitenkin sallitaan; esimerkiksi puistoja ja teitä ei oteta huomioon etäisyyttä laskettaessa. Vuoden 2011 alussa lähes 80 prosenttia Norjan väestöstä asui taajamissa.


Yhdysvaltain sisällissota.
Pohjoisvaltiot sinisellä ja etelävaltiot punaisella. Vaaleansinisellä on merkitty ne pohjoisvaltiot, joissa orjuus oli sallittua.
Yhdysvaltain sisällissota käytiin Yhdysvalloissa vuosina 1861–1865 unionin eli pohjoisvaltioiden ja konfederaation eli etelävaltioiden välillä.
Sodan syyt.
Tärkein julkisesti ilmoitettu syy sotaan oli orjuus, jota useimmissa pohjoisvaltioissa ei hyväksytty, mutta joka oli etelävaltioissa laillinen ja yleinen instituutio: etelän plantaasitalous perustui täysin afrikkalaisperäisten orjien käyttöön.
Orjuutta merkittävämpi tekijä sodan syitä etsittäessä on kuitenkin etelä- ja pohjoisvaltioiden taloudellisen ja yhteiskunnallisen järjestelmän erilaisuus ja siitä aiheutuneet eturistiriidat. Etelä halusi myydä puuvillaa suoraan Eurooppaan, mutta pohjoisvaltioiden teollisuus halusi, että mahdollisimman suuri osa puuvillasta jalostettiin ensin pohjoisvaltioiden tehtaissa. Liittovaltio tuki tätä tullipolitiikallaan. Etelälle jäi vain raaka-aineiden tuottajan asema pohjoisen rikastuessa kehittyneemmän teollisuutensa ansiosta. Federalistit eli liittovaltion kannattajat, joita oli pohjoisvaltioissa, halusivat Yhdysvaltain presidentille vahvan aseman ja kongressin johtamaan koko liittotasavaltaa, kun taas etelävaltiot korostivat valtioliittoa eli osavaltioiden perustuslaillista riippumattomuutta liittovaltion keskushallinnosta.
Sodan alkaminen.
Sota puhkesi, kun yksitoista eteläistä osavaltiota julistautui itsenäiseksi. Näissä osavaltioissa oli yhdeksän miljoonaa asukasta, joista neljä miljoonaa oli orjia. Miehiä heillä oli aseissa miljoona. Pohjoisvaltioihin jäi 23 osavaltiota, joissa oli 22 miljoonaa asukasta, joista orjia oli vain vähän, vaikka orjien pitäminen oli laillista mm. pohjoisvaltioiden Delawaressa, Marylandissa ja Missourissa. Heillä taas oli 2,2 miljoonaa miestä aseissa. Etelävaltioita johti Jefferson Davis.
Länsi-Virginia ei halunnut liittyä konfederaatioon, joten se erosi Virginiasta ja liittyi pohjoisvaltioihin uutena osavaltiona 31. joulukuuta 1862.
Konfederaation muodostivat aluksi seitsemän syvän etelän valtiota: Etelä-Carolina, Mississippi, Florida, Alabama, Georgia, Louisiana ja aivan viime hetkellä mukaan liittynyt Teksas, jotka julistivat uuden valtion perustetuksi 4. helmikuuta 1861 ja valitsivat presidentikseen Jefferson Davisin. Kuukautta myöhemmin Yhdysvaltain presidentinvirkaan astui siihen edellisenä syksynä valittu Abraham Lincoln, tunnettu orjuuden vastustaja.
Aluksi elettiin pitkään sotaa, jossa ei ollut taisteluita. Liittovaltion hallitus Washingtonissa julisti että se piti laittomana Etelävaltioiden hanketta, mutta pidättäytyi toimenpiteistä. Etelävallat takavarikoivat alueelleen jääneen liittovaltion omaisuuden, paitsi kahta tärkeää poikkeusta: armeijan linnoitukset Fort Pickens Floridan ja Fort Sumter Etelä-Carolinan rannikoilla.
Lincoln ei halunnut joutua hyökkääjän osaan, hän itseasiassa julisti virkaanastujaispuheessaan, ettei hyökkäisi etelään, mutta taistelisi vastaan jos Etelävaltiot hyökkäisivät ensin. Lincolnilla oli syytä pelätä, että horjuvat rajavaltiot lähtisivät etelän puolelle jos Pohjoinen nähtäisiin hyökkääjänä. Jopa tavanomaiset muona- ja asetäydennykset linnoituksille saatettaisiin nähdä provokaationa.
Tilanne kiristyi, saarretut sotilaat tarvitsivat muonaa. Lincoln päätti lähettää Fort Sumteriin "vain muonaa" ja tiedotti Etelä-Carolinan kuvernöörille että laivoista ei laskettaisi maihin aseita paitsi jos kohdattaisiin vastarintaa. Konfederaatio joutui näin kiusallisen valinnan eteen: joko oli ammuttava ensimmäiset laukaukset, tai sitten näytettävä maailmalle että puheet suvereniteetista olivat pelkkää puhetta.
12. huhtikuuta kuljetus saapui ja Etelä-Carolinan joukot hyökkäsivät Fort Sumteriin, joka antautui seuraavana päivänä. Lincoln katsoi tämän sodanjulistukseksi ja kehotti kaikkia Yhdysvaltoihin vielä kuuluvia osavaltioita lähettämään joukkoja tueksi valtaamaan takaisin etelävaltioiden alueella olevat liittovaltion sotilastukikohdat. Vastalauseena tälle liittovaltiosta erosi vielä neljä pohjoisempaa osavaltiota, nimittäin Virginia, Arkansas, Pohjois-Carolina ja Tennessee, ja ne liittyivät konfederatioon. Runsasväestöisen Virginian pääkaupunki Richmond tuli koko uuden valtioliiton pääkaupungiksi. Vain vapaita valtioita lähimpänä olevat orjavaltiot Kentucky, Missouri, Delaware ja Maryland jäivät osaksi pohjoisvaltioita. Lisäksi Unioniin liittyi 20. kesäkuuta 1863 Virginiasta eronnut Länsi-Virginia, jossa orjuus oli vielä sallittua.
Sodan kulku.
Sota käynnistyi hitaasti. Kummallakaan osapuolella ei ollut armeijaa, ei liikekannallepanokoneistoa eikä sotilasbudjettia. Pelkkä sodan organisointi kesti pohjoisvaltioilta kaksi vuotta. Pohjoisvaltioilla oli selkeä materiaalinen ylivoima ja miesylivoima, sillä niiden joukoissa taisteli 2 000 000 sotilasta, kun taas etelävaltioiden joukoissa 500 000 sotilasta. Pohjoisvaltioilla oli lisäksi oma laivasto, jollaista etelävaltioilla ei ollut lukuun ottamatta harvoja aluksia, kuten panssarilaiva CSS "Virginiaa" eli "Merrimacia". Pohjoisvaltioilla oli myös vahvemmat taloudelliset resurssit, mutta etelävaltioilla oli paremmat kenraalit, kun suurin osa pätevistä upseereista liittyi etelävaltioiden puolelle. Pohjoisvaltojen edun mukaista olikin odottaa että se saisi mobilisoitua suuremmat joukkonsa liikekannalle. Lincolnia syytettiin hidastelusta ja passiivisuudesta. Kun pohjoinen teki eräitä hyökkäyksiä liian varhain, ne päättyivätkin tappioon, mikä sittemmin saattoi tehdä sodanjohdon turhankin varovaiseksi.
Etelävaltioille oli myös eduksi se, että ne olivat puolustamassa julistettua itsenäisyyttään, ja puolustajalla on yleensä taktinen etu puolellaan. Silti etelävaltioille olisi ollut eduksi nopea hyökkäys niiden suhteellisen aseman ollessa parhaimmillaan ja alkuinnostuksen tuoman poliittisen yhtenäisyyden ollessa vielä tallella. Etelän kenraali Robert E. Lee tekikin kolme merkittävää taktista offensiivia Virginiassa (ns. Antietam-, Gettysburg- ja Shenandoah-sotaretket) ja kenraali Bragg Tennesseessä, mutta ne päättyivät tappioihin. Sen jälkeen etelä tyytyi olemaan pääasiassa puolustuskannalla, mikä johti vääjämättä tappioon ylivoimaista vihollista vastaan.
Tärkeimmät taistelut käytiin etelävaltioiden alueella, enimmäkseen Virginian osavaltiossa tai sen läheisyydessä. Virginian naapurina oleva pohjoisvaltioiden pääkaupunki Washington D.C. oli jatkuvasti etelävaltioiden hyökkäysuhan alla. Toinen rintama oli Mississippi-joella. Muita operatiivisia rintamia olivat Tennessee/Georgia ja Arkansas (ns. Trans-Mississippin vyöhyke).
Näistä taisteluista tunnetuin on Gettysburgin taistelu, jota pidetään sodan käännekohtana.
Sodan alkumetreillä kenraali Leen komentamat joukot menestyivät hyvin ja etenivät kohti pohjoista. Antietamin ja Gettysburgin taistelujen jälkeen Unionin sotaonni kääntyi, ja etenemisen suunta vaihtui. Lopulta Lee ilmoitti joukkojensa antautuvan Appomattoxissa 9. huhtikuuta 1865. Loput etelävaltioiden joukoista antautuivat kesäkuun loppuun mennessä.
Sodan päätös.
Sisällissodan aikainen Yhdysvaltain presidentti Abraham Lincoln
Sisällissodan aikainen Konfederaation presidentti Jefferson Davis
Pohjoisvaltiot voittivat sodan materiaalisen ja teknisen ylivoimansa ansiosta. Etelävaltiot antautuivat useassa vaiheessa huhti- ja toukokuun 1865 kuluessa.
Pohjoisvaltioiden joukoissa oli kaikkiaan ollut sodan kuluessa 2–3 miljoonaa sotilasta, joista yli 350 000 kaatui. Etelävaltioiden joukoissa arvioidaan olleen noin 750 000 sotilasta, joista kaatui yli 250 000.
Sodasta toipumista hidasti presidentti Abraham Lincolnin murha huhtikuussa 1865. Hänet murhasi Etelävaltioita kannattanut näyttelijä John Wilkes Booth Lincolnin ollessa katselemassa näytelmää Ford-teatterissa Washington DC:ssä.
Sodan seuraukset.
Yhdysvaltain sisällissodan välittömänä seurauksena maan kaikki orjat vapautettiin sodan loputtua. Kun orjat vapautettiin, puuvillaa oli hankala valmistaa, kunnes keksittiin kehruukoneet. Liittovaltion armeija ryhtyi miehittämään antautuneita etelävaltioita, ja vapautetuille orjille sekä muillekin mustille luvattiin kansalaisoikeudet. Seurasi "rekonstruktiona" tunnettu sotilasvallan kausi. Sillä pyrittiin purkamaan Yhdysvaltain etelää edeltävän vuosisadan hallinnut orjayhteiskunta, parantamaan etelän taloudellisia oloja ja nykyaikaistamaan sen yhteiskuntaa sekä takaamaan kaikille asukkaille yhdenvertaiset oikeudet. Ennen sisällissotaa orjuuden sallineet osavaltiot loivat pian sodan päättymisen jälkeen niin kutsuttuja Black Codes -lakeja, joilla juuri vapautettujen mustien oikeuksia kavennettiin. Kongressissa enemmistönä olleet republikaanit kuitenkin onnistuivat kieltämään nämä lait vuoteen 1870 mennessä. Tämä johti siihen, että monet mustatkin pääsivät ensi kertaa hallintotehtäviin. Uutta järjestystä vastaan nousi etelän valkoisen eliitin ja entisten orjanomistajien ääriliikkeitä, tunnetuimpana Ku Klux Klan, jotka harrastivat lynkkauksia ja yleistä vihanlevitystä.
Rekonstruktion edetessä etelän osavaltiot hyväksyttiin takaisin osaksi Yhdysvaltoja. Unionille myötämielisin Tennessee palasi liittovaltion osaksi jo 1866, muut etelävaltiot vuosina 1868–1870. Suhteellisen väkivallattomasti sujuneen loppuvaiheen jälkeen liittovaltion joukot lopettivat miehityksen, 1870-luvun alkupuolella vaiheittain eri osavaltioissa, viimeisissä vasta vuodenvaihteessa 1876–1877. Joukkojen mukana poistuivat yleensä myös pohjoisesta sodan jälkeen tulleet yritykset ja teollisuuslaitokset. Tämän jälkeen kaikissa etelävaltioissa palasivat valtaan vanhat hallintopuolueet, ja mustat menettivät jälleen suuren osan oikeuksistaan osavaltioiden säätäessä syrjintälakeja. Suurin osa etelän taloudellisista kehityshankkeistakin jäi sikseen. Entiset etelävaltiot jäivät pääosaltaan Yhdysvaltain köyhimmäksi alueeksi, ja rotusyrjintä jatkui räikeänä aina 1960-luvun kansalaisoikeustaisteluun saakka. Nykyään etelä on edelleen yleisesti ottaen köyhää aluetta, vaikka menestyviä ja hyvinvoiviakin seutuja on. Esimerkiksi suurkaupungit Atlanta, Miami ja Houston ovat kehittyneet ja nykyaikaistuneet 1900-luvun loppupuolella.
Viitteet.
*


Niilo Paasivirta.
Niilo Paasivirta on suomalainen Internet-persoona, joka on tullut parhaiten tunnetuksi fundamentalistikristittyjä parodioivasta laajasta Internet-kirjoittelustaan. Suomessa hänet tunnetaan Oikeat Mielipiteet -pakinoistaan ja jumalanpilkkaepäilystä, ulkomailla taas parhaiten "Love Thy Neighbor" ja "Game of Satan" -sivuista, jotka parodioivat roolipelaamisen saatananpalvontaan rinnastavia sivustoja. Pinnalla olleen aiheen käsittely huumorin keinoin aiheutti ensin roolipelaajien keskuudessa paheksuntaa ja myöhemmin, moraalipaniikin ohitettua roolipelit, huvittuneisuutta.
Paasivirta on useissa yhteyksissä kertonut syntymäajakseen 3. syyskuuta 1956, mikä ei välttämättä kuitenkaan pidä paikkansa, sillä hän on samoissa yhteyksissä kertonut liioiteltuja tarinoita väitetystä "aatelistaustastaan" ja "erityistaidoistaan".
Game of Satan.
Game of Satan on saanut kulttisuosiota. Osa on ymmärtänyt sen takana olevan vitsin ja tukenut sitä siksi, mutta jotkut ovat pitäneet sitä tosissaan tehtynä ja nauraneet "konservatiivikristityille", joiden tosissaan luulevat uskovan sivuston äärimmäisiin väitteisiin.
Oikeat Mielipiteet.
Niilo Paasivirta kirjoittaa "Oikeat Mielipiteet" -nimellä pakinoita, joiden tarkoituksena on pilkata konservatiivisia mielipiteitä. Oikeat Mielipiteet ovat vaihtelevan pituisia, ajankohtaisia asioita ja ilmiöitä käsitteleviä kirjoituksia, joissa asioihin otetaan äärikonservatiivinen, tyypillisesti äärioikeistolainen, kiihkokristillinen, Yhdysvaltojen äärikristillisiä piirejä ihannoiva, armeijafanaattinen, kansalliskiihkoinen ja rasistinen kanta. Kirjoituksia on julkaistu Enter-lehdessä sekä Bittivuoto.net:ssä Paasivirran omien kotisivujen ja Usenetin lisäksi.
Lisäksi hän ylläpitää wikipohjaista "Niilopedia - The True Encyclopedia" (myös "Totinen tietosanakirja") -tietosanakirjaa. Niilopedia myötäilee Paasivirran muissa yhteyksissä esittämiä mielipiteitä. Vaikka Paasivirta on suututtanut monet äärimmilleen viedyillä "mielipiteillään", on hänellä myös joukko kannattajia, jotka tukevat häntä ja "yhtyvät" hänen mielipiteisiinsä. Tätä ryhmää kutsutaan myös inkvisiittoreiksi.
Jumalanpilkkakysymys.
Vuonna 1999 Paasivirta kävi esitutkinnassa epäiltynä jumalanpilkasta web-sivuillaan vuoden 1998 lopulla olleen materiaalin perusteella. Syyttäjä katsoi hänen syyllistyneen jumalanpilkkaan ja julkiseen kehottamiseen rikokseen, mutta jätti syyttämättä muun muassa siksi, että jumalanpilkkasäännöksiä ei ole enää sovellettu rikosoikeudessa.
Materiaalissa Paasivirta lyhyesti ja täysin perustelematta kirjoitti Jumalan olevan muun muassa mullikuhnuri, ektoplasma ja sianihrassa käristettävä herkkukurkku sekä myös pedofiili, narkomaani ja taparikollinen. Hän tarjosi myös vihjepuhelimen numeron ja myönsi pilkkaavansa Jumalaa. Myöhemmin hän väitti tarkoittaneensa näkymätöntä vaaleanpunaista yksisarvista. Materiaali ei enää ole Paasivirran sivuilla.


Pietarsaari.
Pietarsaari () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pohjanmaan maakunnassa Pohjanmaan rannikolla. Kaupungin pinta-ala on  km2, josta  km² on merialueita ja  km2 sisävesiä. Kaupungissa asuu ihmistä, ja sen väestöntiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Pietarsaaren naapurikunnat ovat Luoto, Pedersören kunta ja Uusikaarlepyy, lähellä sijaitsee myös Kokkola.
Kaupunki on kaksikielinen: 56 prosenttia asukkaista puhuu ruotsia ja 39 prosenttia suomea.
Historia.
Ajanlaskumme alussa oli koko nykyisen Pietarsaaren alue veden peittämä. Vasta toisen vuosituhannen alussa alkoi osia tästä alueesta pistää esiin merenpinnan alta. Ensimmäiset Pietarsaaren alueen kohdat, jotka kohosivat merenpinnan yläpuolelle, ovat Myllymäellä, Jakobstads gymnasiumin paikkeilla ja Kirkkorannalla Käräjätalonkadulla. Pietarsaaren alue liittyi mantereeseen vasta 1500-luvulla.
Pietarsaaren emäpitäjä Pedersöre satamapaikkoineen on vanha kauppapaikka. Koko nykyinen Pohjanmaa oli 1200-luvulla jaettu hallinnollisesti kahteen alueeseen, Mustasaareen ja Pedersöreen. Jälkimmäiseen kuuluivat alueet Vöyriltä valtakunnan rajalle. Alueen halki kulki myös vanha kauppatie, joka kulki Pohjois-Ruotsista Hämeeseen. Pedersören nimi mainitaan ensimmäisen kerran asiakirjoissa vuonna 1348.
Kuningatar Kristiina antoi 19. kesäkuuta 1652 kreivi Jakob De la Gardielle luvan perustaa uusi kaupunki Pedersören pitäjään. Tämä kuitenkin kuoli pian. De la Gardien leski Ebba Brahe perusti kaupungin 27. lokakuuta 1652. Kaupungin ruotsinkielinen nimi tulee kreivi De la Gardien etunimestä, kun taas suomenkielisenä nimenä on säilynyt Pedersöre-nimestä muotoutunut Pietarsaari.
Tunnettu suomenruotsalainen nimistöntutkija professori Lars Huldén pitää todennäköisimpänä, että Pedersöre-nimen alkumuoto puolestaan on muinaissuomen "Petrasaari" tai "Pedhrasaari" eli nykysuomeksi "Peurasaari".
Kaupungin vaakuna on saanut aiheensa De la Gardien sukuvaakunasta.
Kreivi Jacob De la Gardie syntyi Tallinnassa 30 kesäkuuta vuonna 1583 ja kuoli Tukholmassa 12. elokuuta vuonna 1652. De la Gardie oli myös sotapäällikkö ja hän johtikin Ruotsin armeijaa vuosina 1608–1613. De la Gardie sai lempinimekseen "Laiska-Jaakko", koska hänen johtamat joukot miehittivät Novgordia kuusi vuotta. Jacob De la Gardien vaimo Ebba Brahe syntyi 16. maaliskuuta 1596 Lejerholmissa. He saivat yhteensä 14 lasta, joista seitsemän kuoli nuorena. Ebba Brahe kuoli reilu 20 vuotta miehensä kuoleman jälkeen Tukholmassa, 5. tammikuuta vuonna 1674.
Kaupunki kasvoi aluksi hitaasti. Kasvua hidastivat viranomaisten tempoilevat päätökset. Vuonna 1680 maaherra Wrangel käski Pietarsaaren ja Raahen asukkaat muuttamaan Kokkolaan, Ouluun ja Uuteenkaarlepyyhyn. Myöhemmin päätös kuitenkin peruttiin. Myös sodat hidastivat kaupungin kasvua. Isovihan tuhot alueella 1700-luvun alkupuolella olivat maan suurimpia. Pietarsaari sai osittaisen tapulioikeuden vuonna 1765 ja täydellisen vuonna 1793. Seurauksena ulkomaankauppa ja laivanrakennus pääsivät vauhtiin. Tärkein vientitavara oli muiden Pohjanmaan rannikkokaupunkien tavoin terva.
Pietarsaari onkin perinteisesti ollut laivanrakennus- ja merenkulkukaupunki. Merkittävin varustamosuku oli Malm. Laivanvarustaja Peter Malm omisti muun muassa Hercules-nimisen parkin, joka purjehti ensimmäisenä suomalaisena laivana maailman ympäri vuosina 1844–1847. Suvun asunnossa sijaitsee nykyään Pietarsaaren kaupunginmuseo. Malm perusti myös höyrysahan vuonna 1859.
Pietarsaaren väkiluku ylitti 1000 henkeä 1800-luvun alussa ja 2000 henkeä vuosisadan toisella puoliskolla. Kaupunki paloi vuonna 1835. Krimin sodan aikana kaupungin kauppalaivasto tuhoutui täysin.
Kaupungin ensimmäinen satama sijaitsi nykyisten tupakkatehtaan rakennusten kohdalla. Nykyinen satama sijaitsee maan kohoamisen johdosta jo viiden kilometrin päässä keskustasta. Varustamot vastustivat aikanaan rautateitä, minkä seurauksena Tampereelta Ouluun kulkeva Pohjanmaan rata rakennettiin 15 kilometrin päähän kaupungista. Kaupungin rautatieasema sijaitsee edelleen Pännäisissä.
Suomen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg syntyi Pietarsaaressa vuonna 1804. Hänen isänsä oli merikapteeni Lorens Ulrik Runeberg ja äitinsä Anna Maria os. Malm. Runeberg muutti kaupungista Ouluun opiskelemaan kahdeksanvuotiaana.
Laivanrakennuksen lisäksi kaupungin historiaan liittyy sahateollisuus sekä tervan ja puutavaran laivaus. 1800-luvun lopulla kaupunkiin tuli metalli- ja elintarviketeollisuutta, ja 1900-luvulla sellutehdas, joka on edelleen merkittävä työnantaja.
Pietarsaaren vanha puutalokaupunginosa Norrmalm eli Skata koostui alun perin enimmäkseen merimiesten asuinnoista. Teollistumisen myötä kaupunginosasta tuli työväenkaupunginosa. Pietarsaari on pysynyt edelleen enimmäkseen ruotsinkielisenä, vaikka erityisesti 1960-luvulla ja sen jälkeen kaupunkiin on muuttanut teollisuuden laajentuessa huomattavasti suomenkielisiä.
Työpaikat ja teollisuus.
Kaupungin suurin työnantaja on UPM-Kymmene Oyj:n paperi- ja sellutehdas, Wisapaper, joka sijaitsee aivan kaupungin pohjoispuolella lähellä satamaa. UPM-Kymmenen tehdas on kehittynyt Wilhelm Schaumanin vuonna 1896 perustamasta Alholman sahasta. Tämän lisäksi kaupungissa toimii edelleen huomattavaa veneveistämötoimintaa, suurimpana Swan-veneitä valmistava Nautor. Suurin osa erityisesti suuremmista purjeveneistä menee vientiin. Baltic yahctsin vuonna 2011 valmistunut Heteiros (projektinimi Panamax) on maailman suurin komposiitti purjevene. Muita merkittäviä työnantajia ovat Jaro, joka valmistaa ruostumatonta terästä, sekä Snellman, joka on tunnettu lihatuotteistaan. Oy Snellman Ab on perheyritys, joka perustettiin Pietarsaareen vuonna 1951.
Jo lopetettuja pietarsaarelaisia yrityksiä olivat Schaumanin omistama sikuritehdas, Strengbergin tupakkatehdas, sekä jäätelövalmistaja Sun Ice. Viimeksi mainitut yritykset ostettiin pois ja ajettiin alas 1990-luvun laman aikaan. Tupakkatehdas perustettiin vuonna 1762. Vuonna 1842 sen omistus siirtyi Philip Ulric Strengbergille ja V. L. Schaumanille. Tehtaalla oli parhaimmillaan 1900-luvun alkupuolella yli tuhat työntekijää. Tupakkatehtaan vanhat rakennukset ovat keskustan suurimmat, ja uusi kaupungintalo sijaitsee yhdessä näistä rakennuksista. Tupakkatehtaan pyöreä "kellopallo" on kaupungin symboleja.
Stockmannilla oli tavaratalo Pietarsaaressa vuosina 1967–1982. Autolauttayhteys Ruotsiin lakkasi verovapaan myynnin mukana. Ruotsinkielinen sanomalehti Jakobstads Tidning on ilmestynyt vuodesta 1898 ja vuodesta 2008 lähtien nimellä Österbottens Tidning. Kaupungissa ilmestyy myös suomenkielinen sanomalehti, Pietarsaaren sanomat.
Nähtävyyksiä.
Skata on Suomen suurin yhtenäinen puutalokaupunginosa. Se välttyi ainoana (muutamia kivitaloja lukuun ottamatta) kaupungin palolta 1840-luvulla. Kaupunginosa on suojeltu. Sen kadut ovat edelleen enimmäkseen hiekkapäällysteisiä.
Koulupuisto ("Skolparken") on kaupungin keskustassa ruotsinkielisen lukion vieressä sijaitseva lähes tuhat eri kasvilajia käsittävä puisto. Se on Schauman-suvun lahjoittama. Sen alkuperäisenä tarkoituksena oli kasvitieteen harrastuksen tukeminen kaupungin kouluissa.
Vanha satama ("Gamla Hamn") on keskustan vieressä sijaitseva satama-alue. Se toimii kaljaasi Jacobstads Wapenin, Pietarsaaren uusimman symbolin, kotisatamana. Satamassa sijaitsee telakka, jossa on viime vuosina kunnostettu kolmimastokuunari Vegaa. Siellä on myös uimaranta sekä vesipuisto nimeltä Fanta Sea.
Fäbodassa noin 8 kilometrin päässä keskustasta sijaitsee kilometrin pituinen hiekkaranta, leirintäalue, kesäravintola sekä useita luontopolkuja. Kaupungin varsinainen leirintäalue Svanen sijaitsee kaupungin pohjoispuolella.
Nanoq on Suomen ensimmäinen arktinen museo. Se esittelee arktisen ja antarktisen alueen tutkimusta, luontoa, kansoja ja kulttuuria. Se sijaitsee myös Fäbodassa.
Sikurimuseo on Suomen ainoa sikurimuseo. Entisessä Sikuritehtaassa 1800-luvulta vierailija voi perehtyä sikurin valmistukseen, tutustua Wilhelm Schaumanin teollisen toiminnan alkujuuriin sekä kokea menneen teollisuustyön tunnelman. Kesäisin museolla Pietarsaaressa voi nauttia myös suomalaisten huippugraafikkojen taide-näyttelyistä ja muista tapahtumista.
Pedersören keskiaikainen kivikirkko on rakennettu 1300- tai 1400-luvulla ja uusittu vuosina 1787–1795.
J. L. Runebergiin liittyvät ns. Westmannin muorin tupa, jossa Runeberg oppi lukemaan, sekä ns. Runebergin tupa, jonka Runebergin isä rakennutti vuonna 1811 ja jonka kaupunkilaiset lahjoittivat kunnostettuna Runebergille itselleen vuonna 1851.
Pietarsaaren kesätapahtuma on nimeltään Jaakon päivät. Päivät ovat heinäkuussa Jaakon nimipäivän aikoihin ja kestävät noin viikon.
7 sillan saaristotie johtaa saaristoreittiä Luodon saarten kautta Kokkolaan, nimensä mukaisesti seitsemän sillan kautta.
Pietarsaarelaisia ilmiöitä.
Puhekielessä yleinen nimitys kaupungille on "Jeppis", joka tulee nimestä Jakobstad tai yhdistelmästä Jakobstad-Pietarsaari.
Pietarsaari tunnetaan erityisesti jalkapallosta. Pietarsaarelainen FF Jaro pelaa Veikkausliigassa. Kaupungin toinen miesten kansallisissa sarjoissa edustettu jalkapallojoukkue on JBK (Jakobstads Bollklubb), joka pelaa Kakkosessa. Naisten liigassa pelaa FC United (aikaisempi FF Jaron naisten joukkue). Perinteikäs urheiluseura on myös IF Drott. Jääkiekkoa pelaa Jeppis Hockey.
Pietarsaaressa perjantai- ja lauantai-iltaisin esiintyvä kortteliralli on huomattavan laajaa kaupungin koon huomioon ottaen. Siihen osallistuvat autot täyttävät pitkinä jonoina pääkadun kummatkin kaistat sekä kaupungin torin. Kortteliralli kokoaa nuorisoa laajalti erityisesti ympäröivältä ruotsinkieliseltä maaseudulta. Yritykset rallin hillitsemiseen eivät ole tuottaneet merkittäviä tuloksia, vaikka ralli onkin jonkin verran hiljaisempaa kuin 80- ja 90-lukujen vaihteessa. Kaupungin kävelykatu on kuitenkin saanut alkunsa tätä kautta.
Pietarsaaren liikenneturvallisuus oli Suomen heikoin v. 2009, kun tarkastellaan liikenteessä vammautumisriskiä (Lähde: IS 13.1.2011).


Möbiuksen nauha.
Möbiuksen nauha on topologinen kappale, jolla on ainoastaan yksi pinta ja yksi reuna. Sen keksivät toisistaan riippumatta saksalaiset matemaatikot August Ferdinand Möbius ja Johann Benedict Listing vuonna 1858. Nauha voidaan luoda helposti ottamalla paperinauha, kiertämällä sen toinen pää 180° ympäri ja liimaamalla päät yhteen.
Möbiuksen nauha saadaan aikaan myös, jos astemäärä on 180:n pariton kerrannainen.
Möbiuksen nauhalla on joitakin erikoisia ominaisuuksia: Jos se leikataan halki keskeltä, siitä tulee yksi tavallinen nauha, jossa on kaksi 180°:n käännöstä. Jos tämä nauha edelleen leikataan samalla tavalla, saadaan kaksi nauhaa, jotka ovat toisissaan kiinni.
Möbiuksen nauhan vastine neliulotteisessa avaruudessa on Kleinin pullo.
Sovelluksia.
Möbiuksen nauhaa käytetään joskus liukuhihnoissa, koska sillä ei, toisin kuin normaalilla rengasmaisella nauhalla, ole toista puolta, joka voisi kulua enemmän kuin toinen.


Linux Documentation Project.
Linux Documentation Project (LDP) on Linux-käyttöjärjestelmän dokumentointiprojekti. Koska Linux ei ole varsinaisesti minkään yhden yrityksen tuote, ei ole myöskään mitään yhtä tiettyä yritystä, joka tekisi ja julkaisisi käsikirjoja ja käyttöohjeita. Toisaalta ei ole mielekästä, että kaikki tahot julkaisisivat omia ohjekirjojaan. Tähän ongelmaan on ratkaisuna Linuxin dokumentointiprojekti, Linux Documentation Project (LDP), jonka Linux-hakkeri Matt Welsh aloitti vuonna 1992 omien tarpeidensa pohjalta.
LDP on kokoelma Linuxiin liittyvistä aiheista kertovia dokumentteja. Se ei kata pelkästään Linux-ydintä, vaan sisältää tietoa kaikenlaisista asioista, jotka liittyvät Linux-pohjaisten järjestelmien ylläpitoon ja käyttöön.


Mongolivaltakunta.
Mongolivaltakunta tai mongolien imperiumi oli Tšingis-kaanin seuraajineen 1200-luvun valloitussodilla luoma suuri valtio. Suurimmillaan mongolit hallitsivat yli 35 miljoonan neliökilometrin aluetta Aasiassa ja Euroopassa ja valtakunnan alaisuudessa oli arviolta lähes puolet maapallon väestöstä. Täten se oli pinta-alaltaan historian suurin yhtäjaksoinen valtio, vain merten halkoman brittiläisen imperiumin ollessa sitä suurempi. Yhtenäisistä valtioista se on myös ainoa, jolla on ollut merenrantaa kolmen suurimman valtameren kanssa. Mongolivaltakunta oli olemassa vajaat sata vuotta.
Mongolien valloitusretkien taustalla voidaan nähdä itse itseään ruokkiva prosessi. Kun alueen heimot oli yhdistetty ja luotu voimakas sotakoneisto, piti se sisäisen yhtenäisyyden takia suunnata ulospäin. Alkuaan kyse oli enemmänkin ryöstämisestä, joka menestyksen myötä muuttui vähitellen valloittamiseksi. Alistetut kansat liitettiin mongoliarmeijaan, jonka johtavan kerroksen muodostivat mongolit ja armeijan kasvaminen kiihdytti edelleen valloituksia. Lopulta Tšingis-kaani antoi jälkipolville määräyksen, jonka mukaan kaikki maailman kansat on alistettava mongolien vallan alle.
Mongolivaltakunta oli äärimmäisen tuhoisa: sen arvioidaan aiheuttaneen kolmenkymmenen miljoonan ihmisen kuoleman ja esimerkiksi Kiinan väestömäärä puolittui. Toisaalta mongolien tuoman tasapainotilan myötä kauppasuhteet ja kulttuurivaihto Kaukoidän, Keski-Aasian ja lännen välillä virkosivat: jo taantunut silkkitie piristyi hetkeksi uudelleen. Aikakaudesta onkin käytetty nimitystä "Pax Mongolica", mikä tarkoitetaan rinnastukseksi Rooman aiheuttamaan rauhantilaan, Pax Romanaan.
Historia.
a>a, joka oli yhteistyössä mongolien kanssa
Temüjin yhdisti useita Mongolian heimoja ja sai seuraajiltaan nimityksen Tšingis-kaani vuonna 1206. Heimoista tärkeimmät olivat tataarit, keraitit, merkiitit ja naimaanit. Ei ole selvää, puhuivatko eri heimot samaa kieltä: osa on mahdollisesti puhunut turkkilaisia kieliä, osa nykyistä mongolin kieltä edeltäneitä kielimuotoja. Joka tapauksessa heimot olivat läheisessä kanssakäymisessä keskenään.
Jo 1211 mongolit käynnistivät hyökkäyksen Pohjois-Kiinaa hallitsevaa Jin-dynastiaa vastaan. Jin-dynastia menetti Mantšurian ja Pekingin alueen mongoleille 1215. Läntiset uiguurit Xinjiangissa alistuivat 1218. Sodan pohjoisessa Kiinassa ollessa käynnissä, mongolit aloittivat sodan Keski-Aasiassa ja tuhosivat Persiaa hallinneen Kovaresmian imperiumin surmaten noin 1,5 miljoonaa sen asukasta vuosina 1219–1222. Sen jälkeen mongolit käynnistivät ensimmäiset hyökkäyksensä nykyisen Venäjän alueelle. He tekivät pikaisia iskuja Kaukasukselle, Ukrainaan ja jopa Etelä-Puolaan 1221–1224. Nopealla kampanjalla mongolit löivät myös Läntisen Xia-valtion nykyisen Gansun alueella 1225–1227. Intian koillisrajoille mongolit pääsivät jo 1224.
Tšingis-kaani lahjoitti osan valloitetuista alueista pojilleen hallittaviksi. Tšingis-kaanin päävaimon neljä poikaa olivat Ögödei, Tšagatai, Jotši ja Tolui. Vuonna 1227 Tšingis-kaani kuoli ja hänen nuorin poikansa Tolui peri valtakunnan ydinalueet, joita Tšingis-kaani oli hallinnut, kun taas toinen poika Ögödei päätyi suurkaaniksi. Ajan myötä eri sukuhaarojen hallitsemat alueet kehittyivät erillisiksi valtakunniksi tai tuhoutuivat. Muutkin pojat saivat alueita hallintaansa, ja valloitukset jatkuivat Tšingis-kaanin kuoleman jälkeen.
Tšingis-kaanin pojanpojan Batun johtamat mongolit lähtivät 1230-luvulla länteen ja valloittivat ja hävittivät Kiovan ja toistakymmentä muuta venäläistä kaupunkia. 1240-luvun alussa hyökkäys jatkui edelleen Puolaan, Unkariin ja Itävaltaan. Sleesian herttuan Henrik Hurskaan armeija murskattiin Liegnitzin taistelussa 1241, ja Unkarin kuninkaan Béla IV:n armeija Muhin taistelussa 1241. Mongolien etujoukot pääsivät jo Wienin porteille ja mongolien tiedustelijoita nähtiin n. 100 kilometrin päässä Venetsiasta. Suurkaani Ögödein yllättävä kuolema (luultavasti alkoholismin seurauksiin) yhdessä talven aiheuttamien logistiikkaongelmien vuoksi sai kuitenkin mongolit vetäytymään Unkarista 1242, koska Batu halusi osallistua suurkaanin vaaliin.
Ögödein kuoleman jälkeen alkoivat näkyä valtakunnan lopulta hajottaneet tekijät. Tšingis-kaanin pojanpoikien Batun ja Güyükin vihollisuuksien takia hallitsijana toimi seuraavat viisi vuotta Ögödein leski. Lopulta Güyük valittiin suurkaaniksi, mutta hän ehti hallita vain kaksi vuotta ennen kuolemaansa. Seurasi uusi sijaishallitsijakausi, jonka jälkeen oli lyhyt tasapainovaihe Toluin pojan Möngken hallitessa vuosina 1251–1259. Hänen valtakaudellaan mongolit hyökkäsivät Hülegün johdolla Persiasta käsin Bagdadiin, ja tuhosivat Abbasidien kalifaatin sekä assassiinien kultin ja siirtyivät Palestiinaan edeten kohti Egyptiä. Möngken kuoltua Hülegü kuitenkin kiirehti suurkaanin vaaleihin ja mamelukit tuhosivat Palestiinaan jääneet joukot.
Mongolit itse sulautuivat paikallisiin väestöihin pian valtakunnan hajoamisen jälkeen, ja heidän jälkeläisensä omaksuivat paikalliset uskonnot, esimerkiksi suufi-vaikutteisen islamin.
Hallinto.
Mongolivaltakuntaa hallittiin Tšingis-kaanin aloittaman "jasa"-lakikokoelman pohjalta (jasa tarkoittaa määräystä tai asetusta). Siinä korvattiin vanha paimentolainen, sukulaissuhteisiin perustunut klaanijärjestelmä hierarkkisella järjestelmällä, jossa asema ei määräytynyt enää niinkään sukulaissuhteiden kuin kykyjen ja saavutusten perusteella. Vaikka "jasa" määritti ankaran hierarkian, jossa alemman oli toteltava ylempää ja noudatettava erilaisia kunniakoodeja, ei se päästänyt ylhäisiä juuri sen helpommalla kuin alhaisiakaan. Rangaistukset olivat ankarat, ja etenkin erilaisista kunniakoodien rikkomisista seurasi helposti kuolemantuomio.
Mongolit omaksuivat hallintoonsa vaikutteita myös Kiinasta ja muista korkeakulttuureista, joista palkattiin virkamiehiäkin. Hallinnon perustana oli jo ennen Tšingis-kaania kaanien ja ruhtinaiden "Kurultai"-kokous, joka keskusteli sisä- ja ulkopolitiikasta suurkaanin kanssa ja valitsi kaikki suurkaanit aina Tšingis-kaanista alkaen. Tšingis-kaanin valta-aikana joukkoteurastuksista selvinneet (erityisesti käsityöläisiä ja pappeja säästettiin usein) otettiin orjiksi mongolien aristokraatille.
Mongolit perustivat kauppareittejä ympäri valtakuntaa sekä laajan posti- ja matkahuoltojärjestelmän, jamin, joka oli myös muiden kuin mongolien käytössä. Monet kauppiaat, lähettiläät ja matkailijat Kiinasta, Lähi-idästä ja Euroopasta käyttivät sitä. Tärkeitä opettajia ja käsityöläisiä vapautettiin veroista, kun taas yleisesti verot olivat raskaat. Samalla pienikin vastarinta kostettiin verisesti. Kaupungit tuhottiin ja niiden asukkaat orjuutettiin, mikäli he kiistivät mongolivallan.
Armeija.
Mongolien asevoimien järjestäytyminen pohjasi vanhoihin paimentolaistraditioihin, joita Tšingis-kaani järjestelmällisti ja jalosti. Pienin joukkoyksikkö ("arbhan") käsitti kymmenen miestä, kymmenen arbania muodosti sadan miehen "jaghunin". Kymmenen jaghunia muodosti edelleen tuhannen miehen "mingghanin" ja kymmenen mingghania lopulta kymmenen tuhannen "tümenin". Kaikki 15–60-vuotiaat, tiukan harjoituksen kestäneet mongolimiehet otettiin armeijaan. Sen lisäksi mongolit täydensivät armeijaansa alistamistaan kansoista. Mongoliarmeijan erotti muista aikansa armeijoista tiukka järjestelmällisyys ja kuri.
Mongolien sotajoukot painottivat yleensä nopeutta ja liikkuvuutta. Tämän takia mongolien ratsuväen haarniska oli suhteellisesti ottaen kevyt. Mongolien tärkeimmät aseet olivat vastakaarijousi, jonka nuolet läpäisivät jopa haarniskan, ja sapeli, joka sekin oli eurooppalaisia miekkoja kevyempi. Mongolit olivat taitavia jousimiehiä (taitoa opetettiin lapsesta alkaen), ja heillä oli muihin ajan sotajoukkoihin verrattuna useampia ja tehokkaampia nuolityyppejä. Mongolit eivät mielellään heti antautuneet lähitaisteluun, vaan käyttivät ensin jousiaan kauempaa heikentäen vastustajaa etenkin surmaten tämän hevosia. Mongoleille oli tyypillistä harhauttaa vetäytymisellä, jonka jälkeen takaa-ajoon lähtenyt vihollinen piiritettiin.
Mongolien sotaretki oli aina tarkasti suunniteltu ja sitä ennen oli pyritty keräämään kaikki oleellinen tieto vastustajasta ja alueesta. Mongoliarmeijoiden menestys, organisaatio ja liikkuvuus mahdollisti niiden taistelun useilla rintamilla samanaikaisesti. Toisin kuin useat muut liikkuvat soturit, kuten hunnit tai viikingit, mongolit tunsivat myös piiritystekniikat. Mongolit etsivät tarkasti valloitettujen kansojen piirityslaitteiden rakentamiseen kykenevät käsityöläiset ja olivat värväämiensä kiinalaisten insinöörien avulla erilaisten heitinlaitteiden rakentamisen asiantuntijoita.
Mongolien etuna oli myös kyky matkata pitkiä etäisyyksiä jopa poikkeuksellisen kylminä talvina; esimerkiksi jäätyneet joet toimivat mongoleille kuin maanteinä. He olivat myös taitavia jokien ylittämisen tekniikoissa: Ennen Mohin taistelua mongolien 30 000 miehen armeija ylitti tulvivan Sajo-joen yhdessä yössä, lyöden sitten Unkarin kuninkaan Béla IV:n joukot.
Uskonto.
Mongolien alkuperäistä uskontoa ei kovin tarkasti tunneta, mutta sitä voi luonnehtia šamanismin muodoksi, ja se jakoi monia piirteitä muiden Euraasian paimentolaisheimojen uskontojen kanssa. Siinä olivat tärkeitä erilaiset puhdistautumisriitit. Taivas ja maa edustivat jumaluuksia.
Mongolit olivat varsin suvaitsevaisia uskonnollisissa kysymyksissä.
Kulttuuri.
Ennen Tšingis-kaanin nousua valtaan ei mongoleilla ollut kirjakieltä. Tšingis-kaani ymmärsi kuitenkin, että valtakunnan hallinto vaati myös kirjoitettua kieltä. Hänen ratkaisunsa pulmaan oli ottaa uiguurien käyttämä kirjaimisto mongolien käyttöön. Tällä kirjaimistolla kirjoitettiin myös mongolien historiankirjoituksen perusteos Salainen historia.
Kublain hallituskaudella tiibetiläinen munkki 'Phags Pa loi osin tiibetin kirjoitusjärjestelmän pohjalta uuden, hänen nimeään kantavan kirjoitusjärjestelmän, jolla piti voida kirjoittaa mitä tahansa kieltä. Sitä käytettiin melko pitkään mongolin kirjoittamiseen ja väliaikaisesti sillä kirjoitettiin joitakin muitakin kieliä. Vuonna 1236 alettiin kääntää Kiinan kirjallisuuden klassikoita mongoliksi.
Mongolit Kiinassa.
Valtakunnan pääkaupungin siirto Karakorumista Pekingiin (nimellä Khanbalik) aloitettiin 1267. Vuonna 1271 mongolit myös omaksuivat kiinalaisen dynastianimen Yuan, keisarina Tšingis-kaanin pojanpoika Kublai-kaani. Kiinalaisen hallintomallin omaksumisesta huolimatta mongolit kuitenkin pitivät johtavat virat itsellään tai nimittivät niihin Keski-Aasian muslimeita. Muslimit hallitsivatkin suurta osaa kaupankäynnistä Kiinassa Yuan-dynastian aikana. Muutoinkin mongolien hallintorakenne oli varsin epätasa-arvoinen sen mukaan, kuinka varhain kyseinen kansa oli tullut mongolien alistamaksi.
Islam saapui voimakkaasti Kiinaan mongolivallan aikana, mutta toisaalta mongolit osoittivat suurta kiinnostusta myös taolaisuutta, buddhalaisuutta ja nestoriolaista kristinuskoa kohtaan. Vallattuaan Tiibetin (1252 lähtien) mongolit keskittyivät tiibetiläiseen buddhalaisuuteen, sillä se oli "taianomaisempaa" kuin kiinalainen chan-buddhalaisuus.
Eurooppalaisten ja mongolien suhteet.
1200-luvulle tultaessa olivat ristiretket kääntyneet tappiolliseksi, ja kun eurooppalaiset kuulivat muslimeja vastaan taistelevien itäisten valloittajien ilmaantumisesta, olivat he aluksi hyvin toiveikkaita. Mongolivaltion uskottiin jopa olevan tarunhohtoinen pappiskuningas Johanneksen valtakunta. Kyseessä oli noin vuosisata aiemmin syntynyt legenda kaukaisesta itäisestä kristitystä kuninkaasta. Mongolien tehtyä ensimmäisen nopean iskun Venäjälle 1220-luvulla, ei luotettava tieto heistä vielä levinnyt Eurooppaan, vaan Unkarin kuningas Andreas II levitti sanomaa, jonka mukaan Johannes (David) oli hyökännyt Venäjälle kuljettaen edellään apostoli Tuomaan ruumista. Paavi uskoi miellyttävämpiä unkarilaistietoja, vaikka Georgian kuningatar Rusudani yritti tuoda todenmukaisempaa informaatiota.
Mongolien aloitettua suuremman hyökkäyksen Venäjälle 1235 todenmukainen tieto alkoi saapua, ja heidän hyökättyään 1242 Puolaan ja Unkariin toiveet idän kristityistä katosivat lopullisesti ja niiden tilalle tuli ihmettely ja huoli. Paavi Innocentius IV asetti Lyonin konsiilin pohtimaan ensisijaisesti mongolivaaraa. Ennen kaikkea tavoitteena oli kerätä tietoja, mikä tehtävä lankesi dominikaaneille ja fransiskaaneille, joilla katsottiin olleen sekä ristiretkivaltioista että Venäjältä kokemusta idän oloista. Matkan epävarmuuden takia lähetystöjä perustettiin useita, ja jokainen sai mukaansa diplomaattisen kirjeen ja toisen, jossa kaania kehotettiin kääntymään kristinuskoon. Dominikaanit Ascelinus Lombardialainen, Andre de Longjumenau ja fransiskaani Laurentius Portugalilainen lähtivät matkaan Lähi-idän kautta, kun taas fransiskaani Giovanni da Pian del Carpini lähti Venäjän kautta tarkoituksenaan matkustaa mongolihoviin saakka, muille riitti kirjeiden luovuttaminen mongoliviranomaisille.
Tärkein näistä oli Giovanni da Pian del Carpinin matka, joka alkoi Lyonista keväällä 1245. Carpini oli jo 60-vuotias ja matka tuotti aluksi vaikeuksia. Saattueen tavattua ensimmäiset mongolit Kiovan lähistöllä, matka jatkui nopeasti mongolisaattueessa ensin Batun leiriin, jossa kirjeet käännettiin mongoliksi ja sitten Güyükin leiriin Karakorumin lähelle jonne saavuttiin loppukesästä 1246. Güyükia oltiin kruunaamassa suurkaaniksi ja paikalla oli lukuisten eri kansojen edustajia. Retki ei ollut diplomaattisesti järin onnistunut, sillä kaani vaati vastauskirjeessään paavia alistumaan mongolivaltaan. Lyoniin loppuvuodesta 1247 palannut Carpini sai sen sijaan kerättyä paljon arvokasta tietoa mongolien kulttuurista ja tavoista.
Huomattavimman lähetystön mongoleiden luokse varusti yksityistaho, flanderilainen fransiskaani Vilhelm Rubruk tarkoituksenaan käännyttää mongolit ja viedä lohtua idän kristityille. Matka alkoi talvella 1253 Akkon ristiretkitukikohdasta ja jatkui Konstantinopolin kautta Krimille, josta mongolit saattoivat Vilhelmin Batun ja edelleen suurkaani Möngken luo. Vilhelm seurueineen vietti mongolien luona kuusi kuukautta. Vaikka Möngke ei ollut valmis luopumaan šamanismistaan, suhtautui hän kristinoppiin suopeasti — hänen hovissaan oli paljon nestoriolaisia kristittyjä ja mongolit olivat yleensäkin uskonnollisesti suvaitsevia. Vilhelm kuitenkin saarnasi isännilleen ankarasti näiden harhaoppisuudesta ja tuomitsi muut uskonnot vielä kovemmin sanoin, saaden Möngken lopulta kyllästymään. Ennen lähtöään Vilhelm sai vielä puolustaa näkemyksiään Möngken järjestämässä väittelyssä, jossa hän ja nestoriolaiset väittelivät muslimeita ja buddhalaisia vastaan.
Suurkaanin Pekingiin asettumisen jälkeiset eurooppalaislähetystöt tunnetaan huonommin, lukuun ottamatta Marco Polon matkaa Kublain hoviin. Paavin ja Persian mongoleiden välillä kulki useita lähetystöjä. Mongolivaltakunnasta Eurooppaan matkaavat lähettiläät olivat enimmäkseen nestoriolaisia, eikä heistä juuri tiedetä, lukuun ottamatta Rabban Saumaa, Pekingissä asunutta turkinsukuista nestoriolaista, joka vieraili 1287 Roomassa ja Pariisissa.


Osake.
Osake on osakeyhtiömuotoisen yrityksen liikkeeseenlaskema (emissio), omistusosuutta kuvaava, joskus jälkimarkkinakelpoinen rahoitusinstrumentti. Laskemalla liikkeelle osakkeita yritys saa uusia omistajia, jotka sijoittavat varojaan yrityksen toimintaan. Näin yritys kerää sijoittajilta oman pääoman ehtoista rahoitusta. Vastineeksi ostamastaan osuudesta sijoittaja saa yhtiöltä osakkeen. Osake antaa omistajalleen oikeuden yhtiön päätöksentekoon yhtiökokouksessa.
Osake on osuus osakepääomasta. Jos yhtiö on laskenut liikkeeseen 100 osaketta, niin yksi osake edustaa yhtä prosenttia osakepääomasta ja 100 kappaletta on koko osakekanta eli 100 prosenttia. Suurilla yrityksillä voi olla miljardeja osakkeita; esimerkiksi Nokian osakkeiden lukumäärä on 3 800 948 552 kappaletta (31.12.2008). Yhtiö pitää kirjaa osakkeenomistajistaan. Arvo-osuusjärjestelmään kuuluvien yhtiöiden osalta kirjanpito tehdään arvo-osuusjärjestelmässä.
Osakepääomalle voidaan maksaa tuottoa vasta, jos vieraan pääoman ehdoilla saadusta rahoituksesta (lainasta) on ensin maksettu korvaus, korko. Osakkeenomistaja on näin ollen tuotonjakomielessä (ja vastaavasti konkurssitilanteessa) huonommassa asemassa kuin velkoja. Osakkeenomistajille maksettavaa korvausta kutsutaan osingoksi. Tuottoja osakkeenomistaja voi saada osinkojen lisäksi myös osakkeen arvonnousun kautta. Huomattavaa on, että inflaation vaikutus pitkäaikaisiin sijoitustuottoihin on ollut myös osakkeissa ratkaisevan suuri. Sadan viime vuoden osaketuotosta peräti yli puolet on eräänlaista inflaation aiheuttamaa harhaa. Todellista reaalituottoa on pörssistä kertynyt kurssikehitys ja osingot yhteen laskien keskimäärin alle kuusi prosenttia vuodessa.
Yhtiöllä voi olla useita osakesarjoja, joilla voi olla erilaiset oikeudet voitonjakoon tai päätöksentekoon. Perinteisesti eri osakesarjoilla on keskitetty yrityksen päätöksentekoa tietyille osakasryhmille (esim. tietylle yrityksen sidosryhmälle). Äänivallaltaan vähäisempi osakesarja on mahdollistanut laajemman pääoman hankinnan ilman, että ydinjoukon päätösvalta yrityksessä pienenee.
Perinteisesti osaketta kuvaamaan painettiin joskus hyvinkin viimeisteltyjä paperisia osakekirjoja. Suurimpien yhtiöiden osakkeet ovat nykyisin kuitenkin arvo-osuusmuotoisia. Tällöin paperisia osakekirjoja ei enää käytetä vaan osuutta kuvastaa merkintä arvo-osuusjärjestelmässä. Pienemmissä yhtiöissä, asunto-osakeyhtiöissä tai sellaisissa suuremmissa yhtiöissä, joiden osakkeilla ei käydä aktiivisesti kauppaa voi edelleen olla käytössä paperisia osakekirjoja.
Julkisen osakeyhtiön (Oyj) osakkeet voivat olla kaupankäynnin kohteina arvopaperipörssissä. Tällöin osakkeita voi ostaa ja myydä arvopaperivälittäjän kautta pörssissä. Nykyisin välittäjät tarjoavat palveluitaan pääosin internetin kautta.


Aateli.
Aateli (aatelisto) on eurooppalaiseen sääty-yhteiskuntaan kuuluva käsite. Se tarkoittaa syntyperänsä, maaomistuksensa ja osin myös ansioidensa perusteella etuoikeutettua yhteiskunnan kerrosta, jolla on oma säädynmukainen eetoksensa. Aateliuden kaltaisia ilmiöitä, aristokratiaa, on esiintynyt monissa muissakin kulttuureissa. Keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla aateli oli ennen kaikkea maanomistaja- ja sotilassääty, ja sittemmin myös ylempi virkamiessääty.
Aateli nautti aiemmin lain tai perinnäisoikeuden määräämiä, tavallisesti perinnöllisiä erioikeuksia. Uudenaikainen aateli sai alkunsa keskiajalla läänityslaitoksen yhteydessä. Aateli syntyi hallitsijalle uskollisista alamaisista, jotka saivat palkkiokseen verovapauksia ja läänityksiä. Aluksi aateluus oli henkilökohtainen arvo ja verovapaus, mutta sittemmin siitä kehittyi perinnöllinen, ja näin syntyi aatelissääty.
Useimmissa maissa aateli on menettänyt valistusajan aatteiden vaikutuksesta erioikeutensa yhteiskunnan siirtyessä monarkiasta demokratiaan. Saksassa muutos tapahtui Weimarin tasavallan myötä 1919, Itävallassa aatelisto menetti etuoikeutensa 1920, Italiassa 1946, Puolassa 1918 (ja uudestaan 1945) ja Venäjällä 1917. Norjassa aatelisto lakkautettiin 1815, ja Tanskan aatelisto menetti erioikeutensa 1849. Tämän jälkeen aateluus on ollut luonteeltaan lähinnä symbolista.
Suomessa ei aatelistoa tasavaltaisesta hallitusmuodosta huolimatta ole lakkautettu, joskin se on menettänyt kaikki erioikeutensa. (Katso Suomen kuningaskuntahanke) Suomen aatelistoon kuuluvat suvut ja henkilöt on lueteltu "aateliskalenterissa". Tämän lisäksi Suomessa asuu useita eurooppalaisia aatelissukuja, joita ei ole rekisteröity Suomen Ritarihuoneeseen. Ruotsissa ja Suomessa aateliston esimies ja puheenjohtaja on ollut maamarsalkka.
Historiallinen aateli Ruotsissa ja Suomessa.
Ruotsissa aatelissääty alkoi muodostua kuningas Maunu Ladonlukon antamasta Alsnön säännöstä (1279/80), joka myönsi henkilökohtaisen rälssin eli verovapauden niille, jotka suorittivat ratsupalvelusta. Näitä nimitettiin vapaamiehiksi eli rälssimiehiksi (ru. frälsemän). Tätä Ruotsin ja Suomen vanhinta aatelia on myöhempinä vuosisatoina kutsuttu nimellä "uradeln" tai "självadeln" – sen edustajilla ei välttämättä ollut nimityskirjettä, vaan asema perustui ratsupalveluun ja ratsumiehen haarniskan, varusteiden ja aseiden kustantamiseen. Nämä varusteet olivat keskiajalla arvokkaita, joten vain harvalla oli varaa tällaiseen. Keskiaikainen rälssiasema oli lähtökohtaisesti henkilökohtainen eikä periytyvä, joskin käytännössä monet suvut kuuluivat rälssiin sukupolvesta toiseen. Jo 1300-luvulla tunnustettiin Ruotsissa/Suomessa rälssiaseman periytyminen.
Käytäntö jatkui Ruotsissa tällaisena aina 1400-luvulle, jolloin Sten Sture vanhempi ja tämän seuraajat alkoivat jakaa "nimitys- eli rälssikirjeitä", yleensä jonkin palveluksen johdosta. Saksankielestä lainattu aateli-käsite tuli Ruotsissa käyttöön vasta 1500-luvulla.
1500-luvulta lähtien rälssiaseman sai pitää perintönä sekin, joka ei kyennyt suorittamaan ratsupalvelusta. Eerik XIV perusti kreivin ja vapaaherran aatelisarvot 1561. Aatelisto sai suuria etuoikeuksia varsinkin maanomistukseen ja virkoihin nähden, ja siitä tuli vaikutusvaltaisin sääty valtiopäivillä.
Kustaa II Aadolf perusti vuonna 1625 Ruotsin ritarihuoneen, joka yhdisti aatelissäädyn järjestäytyneeksi kollektiiviksi, ja antoi 1626 ritarihuonejärjestyksen. Tarkoitus oli, että vanhimmat suvut saisivat ensimmäiset järjestysnumerot Ritarihuoneessa, näin tehtiinkin kreivien, vapaaherrojen ja ritareiden osalta, mutta todistusongelmien johdosta kaikkien 92 aatelissuvun numerot arvottiin. Kuningatar Kristiinan aikana Ruotsiin myönnettiin suuri määrä uusia aatelisarvoja. Myös kuningas Kaarle XI aateloi vilkkaasti, sillä hän halusi lujittaa kuninkaan valtaa uusien sukujen avulla, "vanhojen" sukujen kustannuksella.
Aateliset olivat 1600-luvulla velkaantunut väestöryhmä. He saivat helposti velkaa suuria tilojansa vastaan. Myöhemmin 1700-luvulla sallittiin rälssimaan omistus myös talonpojille ja aatelin omaisuutta saattoi esiintyä kauppiailla ja varakkailla talonpojilla.
Aateli Suomessa 1800-luvulta lähtien.
Ruotsista Suomeen tulleet aatelisarvot periytyvät pääsääntöisesti miespuolisen aatelisen jokaiselle lapselle, mutta naispuolisten aatelisten arvot eivät periydy heidän jälkeläisilleen.
Kollektiivia kutsutaan ritarihuonejärjestyksessä ritaristoksi ja aateliksi. Aateliskokouksessa luokkia puhutellaan seuraavasti: Korkeastijalosukuiset Herrat Kreivit ja Vapaaherrat; Jalosukuiset Herrat Ritarit ja Aatelismiehet. Aateliskokous kokoontuu joka kolmas vuosi.
Aateli Ruotsissa 1800-luvulta lähtien.
Ruotsin valtiopäivillä aatelisto oli omana säätynään vuoteen 1866, jolloin Ruotsissa siirryttiin kaksikamarijärjestelmään. Tämän jälkeen Ruotsin ritari­huone ei ole enää toiminut valtio­säätynä, mutta sillä on edelleen julkis­oikeudellisen yhteisön asema, josta on säädetty erityisellä Ritari­huone­järjestyksellä. Vuonna 1723 vahvistettu laki aateliston eri­oikeuksista kumottiin lopullisesti vasta vuonna 2003, mutta jo kauan sitä ennen se oli käytännössä menettänyt kaiken merkityksensä. Samalla säädettiin myös, etteivät muutokset ritari­huone­järjesteykseen enää edellytä Ruotsin hallituksen päätöstä, vaan Ritarihuone voi päättää niistä itse.
Kun Ruotsin uusi hallitus­muoto tuli voimaan vuonna 1975, kuningas menetti oikeutensa myöntää uusia aatelis­arvoja. Sitä ennenkään tätä oikeutta ei ollut enää vuosi­kymmeniin käytetty, vaan viimeinen Ruotsissa aateloitu henkilö oli tutkimusmatkailija Sven Hedin vuonna 1902. Ruotsin ritarihuoneeseen on kuitenkin introdusoitu joitain sukuja aina 1900-luvun loppuun saakka muinoin myönnetyn aatelisarvon perusteella.
Aateli Venäjällä.
Kreivin ja paronin arvonimi otettiin käyttöön Pietari Suuren aikana. Paronin arvonimi jaettiin myös menestyville liikemiehille. Vanha aateli piti paroneita hieman alempiarvoisina. Tsaariperheen jäsenillä oli suuriruhtinaan arvonimi. Venäjällä oli tapana, että isän arvonimi periytyi kaikille lapsille, toisin kuin Ranskassa ja Englannissa. Useisiin Venäjän ritarikuntiin liittyi aatelisarvo, joka oli henkilökohtainen tai perinnöllinen.
Ranska.
Aateliston katsotaan syntyneen Ranskassa. Kaarle Suuren ajalla ritaristosta ja korkeista sotilasvirkamiehistä, jotka olivat perinteisesti vanhojen feodaaliperheiden jäseniä, muodostuivat ensimmäiset varsinaiset aateliset suvut nk. vanha aateli (ransk. ancienne noblesse). Aateliston katsotaan alkujaan syntyneen kuningasvallan vahvistamiseksi sekä maa-ja aluehallinnon järjestämiseksi valtakunnan alueella. Mm. markiisin (ransk. marquis, latin. marchis) arvo on peräisin Kaarle Suuren hallinnon ajoilta. Varhaiskeskiajan feodaaliylimysten ja myöhemmin aateliston johtamat ristiretket saivat alkunsa Ranskasta ja vahvistivat osaltaan varhaisaateliston asemaa läänitysten ja korkeiden virkanimitysten johdosta. Ranskan hovin etiketti on käytössä Euroopan muissa hoveissa. Aateliston kieli on ollut Euroopan hoveissa ranskan kieli.
Ranskassa aatelisto samoin kuin papisto menetti kaikki erioikeutensa kansalliskokouksen 4. elokuuta 1789 tekemällä päätöksellä.
Aatelisto Englannissa.
Englannissa on ylhäisaateliin ("nobility, peers") kuuluvilla eli herttuoilla, markiiseilla, jaarleilla (kreiveillä), varakreiveillä ("viscount") ja paroneilla päärinarvo. Tämän mukana heillä oli vuoden 1999 reformiin saakka oikeus istua ylähuoneen, "House of Lords" jäseninä. Tämä arvo ja siihen kuuluva maaomaisuus menee perintönä ainoastaan vanhimmalle pojalle. Alhaisaateli ("gentry") käsittää baronetit ja ritarit ("knights"), jotka käyttävät arvonimeä "Sir" ristimänimen edellä.
Aatelisto ei Manner-Euroopan tapaan muodosta erillistä tarkasti rajattua säätyä, vaan aatelisarvo on vain suvun päämiehellä.


Suku (biologia).
Suku (, monikko "genera") on tieteellisen luokittelun taso, joka koostuu joukosta samankaltaisia lajeja. Eliön tieteellinen nimi koostuu suvusta ja lajimääritteestä, esimerkiksi ihmisen suku on "Homo" ja lajinimi "Homo sapiens".


Makedonia.
Makedonian tasavalta () eli Makedonia on vuonna 1991 Jugoslaviasta itsenäistynyt sisämaavaltio Balkanin niemimaalla Euroopan kaakkoisosassa. Sen rajanaapureita ovat etelässä Kreikka, idässä Bulgaria, pohjoisessa Serbia ja osittain tunnustettu Kosovo ja lännessä Albania. Makedonian pinta-ala on 25 713 neliökilometriä ja asukasluku noin kaksi miljoonaa. Maan pääkaupunki ja suurin kaupunki on Skopje.
Maa vältti väkivaltaisuudet Jugoslavian hajotessa, mutta etniset kiistat veivät sen sisällissodan partaalle kymmenen vuotta myöhemmin. Sen noin kahdesta miljoonasta asukkaasta 65 prosenttia puhuu makedoniaa, neljännes albaniaa. Makedonian tasavalta kattaa vain osan muinaisaikaisen Makedonian valtakunnan alueesta, joten Kreikka ei hyväksy Makedonia-nimen käyttöä, ja kiista valtion yleisesti hyväksytystä nimestä on yhä käynnissä. Tämä on vaikeuttanut Makedonian pyrkimyksiä päästä NATOn ja jäseneksi.
Maantiede.
Makedonia sijaitsee sisämaassa Balkanilla. Se on osa laajempaa Makedonian maantieteellistä aluetta, josta loppu jakautuu Kreikan, Bulgarian ja Albanian kesken. Makedonian tasavalta on 25 713 neliökilometrin laajuinen, ja se kattaa runsaan kolmanneksen historiallisen Makedonian alueesta. Noin puolet alueesta (34 411 neliökilometriä) on Kreikan aluetta ja kymmenesosa Bulgarian.
Makedonia sijaitsee Šar- ja Rhodopevuorten välissä Vardarjoen laaksossa. Makedonian etelärajalla sijaitsee kolme suurta järveä, jotka raja leikkaa kahtia: Ohrid, Prespa ja Dojran. Maan alue on seismisesti aktiivista ja siellä on ollut useita tuhoisia maanjäristyksiä, viimeisin vuonna 1963, jolloin pääkaupunki Skopje vaurioitui pahoin. Makedonian korkein vuori on Korab, joka nousee 2 764 metriä merenpinnan yläpuolelle.
Makedonian ilmastoon kuuluvat kylmät talvet ja lämpimät kesät. Ylänköalueilla on talvisin pitkään lunta. Skopjen tilastot edustavat maan tyypillistä ilmastoa melko hyvin. Siellä on heinä- ja elokuun keskimääräinen päivän ylin lämpötila noin 30 astetta, ja keskimääräinen alin lämpötila joulukuusta helmikuuhun pakkasen puolella.
Ohridin alue kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon sekä luonto- että kulttuuriarvojen takia.
Makedoniassa on tavattu 330 lintulajia, joista kolmannes on muuttolintuja. Kahdeksan eläinlajia on suojeltu, niihin kuuluvat karhu, kultasakaali ja ilves. Susia sen sijaan pidetään haittaeläiminä, ja niitä surmatan vuosittain noin 350. Karhunmetsästys on kielletty vuonna 1996 ja hirvieläinten metsästystä on säännelty metsästysluvin, mutta niiden kantojen arvioidaan silti pienenevän.
Varhaiset vaiheet.
Menneisyydessä Makedonian alue on kuulunut useaan eri valtakuntaan. 200-luvulla eaa. Makedonia oli kreikkalaisen kulttuurin keskus ja myöhemmin Rooman provinssi. 500–600 luvuilla Makedonian alue joutui Bysantin valtakunnan haltuun, ja nykyisin alueella asuvat slaavilaiset kansat muuttivat sinne. Osmanit vallottivat Makedonian 1400-luvulla, ja se kuului Osmanien valtakuntaan vuosisatojen ajan. Balkanin sotien (vuosina 1912–1913) ja Osmanien valtakunnan hajoamisen jälkeen Makedonian laajempi alue jaettiin Kreikan, Bulgarian ja Serbian kesken.
Nykyisen tasavallan alue tunnettiin nimellä ”Etelä-Serbia”. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen se liitettiin uuteen Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskuntaan. Vuonna 1929 kuningaskunta nimettiin virallisesti Jugoslavian kuningaskunnaksi ja jaettiin banovina-nimisiin provinsseihin. Eteläinen Serbia, johon kuului koko nykyinen Makedonian tasavalta, tuli osaksi Vardarin banovinaa.
Osana Jugoslaviaa.
Vuonna 1941 akselivallat miehittivät Jugoslavian ja Vardarin banovina jaettiin sen naapurien, Bulgarian ja Italian miehittämän Albanian kesken. Miehittäjien ankara hallinto rohkaisi monia makedonialaisia kannattamaan Josip Broz Titon kommunistista vastarintaliikettä partisaaneja. Toisen maailmansodan päätyttyä, kun Titosta tuli Jugoslavian presidentti, perustettiin Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta ja Makedoniasta tuli yksi sen tasavalloista, eteläisin osa. Maan nykyiset rajat vedettiin hieman toisen maailmansodan jälkeen, kun Jugoslavia perusti Makedonian sosialistisen tasavallan ja tunnusti makedonialaiset omaksi kansakseen Jugoslavian muiden kansojen joukossa. Makedonia erosi rauhallisesti Jugoslaviasta vuonna 1991.
Itsenäisyys.
Ensimmäisen monipuoluevaalit pidettiin marras-joulukuussa 1990. Enemmistöön nousi nationalistinen puolue (IMRO), ja presidentiksi valittiin kommunistien Kiro Gligorov, joka toimi presidenttinä kaksi kautta. Makedoniassa juhlitaan virallisesti itsenäisyyspäivänä 8. syyskuuta, koska tuona päivänä vuonna 1991 makedonialaiset päättivät kansanäänestyksessä itsenäistymisestä – virallisesti maa kuitenkin julisti itsenäisyytensä vasta 17. syyskuuta.
Maa pysyi rauhallisena Jugoslavian hajoamissotien aikana 1990-luvun alkupuolella, mutta tilanne muuttui epävakaaksi Kosovon sodan myötä vuonna 1999, kun noin 360 000 Kosovon albaania joutui pakenemaan Makedoniaan. Lyhyt konflikti maalis-kesäkuussa 2001 albaanitaistelijoiden ja Makedonian hallituksen välillä maan pohjois- ja länsiosissa päättyi NATOn rauhanturvaajien väliintuloon. Makedonia lupasi samalla antaa albaanivähemmistölle enemmän poliittisia ja kulttuurisia oikeuksia.
Makedonia liittyi Maailman kauppajärjestön jäseneksi 2003 ja vuonna 2005 maa hyväksyttiin virallisesti Euroopan unionin jäsenehdokkaaksi. Presidentti Boris Trajkovski kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 2004 koneen lähestyttäessä Mostarin lentokenttää. Tutkimusraportti paljasti syyksi miehistön virheet. Huhtikuun 2004 presidentinvaalissa presidentiksi valittiin Branko Crvenkovski.
Vuonna 2007 entistä sisäministeriä Ljube Boskovskia syytettiin Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa sotarikoksista vuoden 2001 albaanien kapinan aikana. Vuonna 2009 presidentinvaalit voitti toisella kierroksella konservatiivien G’orge Ivanov. Vuoden 2011 parlamenttivaalit voitti niukasti pääministeri Nikola Gruevskin puolue VMRO-DPMNE.
Politiikka.
Makedonian tasavalta on parlamentaarinen demokratia. Presidentti on asevoimien ylipäällikkö ja valtion turvallisuusneuvoston puheenjohtaja. Hänet valitaan viideksi vuodeksi kerrallaan enintään kahdeksi kaudeksi. Vuodesta 2009 presidenttinä on ollut G’orge Ivanov.
Yksikamariseen parlamenttiin valitaan 120 jäsentä nelivuotiskausille puoluelistoilta kuudesta vaalipiiristä. Vuoden 2011 vaalien jälkeen suurimmat ryhmittäyvät ovat ”Makedonian sisäinen vallankumousjärjestö – Demokraattinen puolue yhtenäisyyden puolesta” eli VMRO-DPMNE-puolueen johtama liittouma, jolla on enemmistö eli 63 paikkaa, ja sosiaalidemkoraattien (SDSM) johtama liittouma 27 paikalla. Parlamentti äänestää pääministeristä, joksi yleensä valitaan suurimman liittouman tai puolueen puheenjohtaja. Vuodesta 2006 pääministeri on ollut Nikola Gruevski.
Maan suurimmat poliittiset jakolinjat ovat eri etnisten ryhmien, makedonienemmistön ja albaanivähemmistön välillä. Lyhyen sodan jälkeen vuonna 2001 päästiin sopimukseen vallan jakamisesta, ja Makedonian parlamentti suostui elokuussa 2004 antamaan autonomisemman aseman albaanien asuttamille alueille ja muuttamaan paikallishallinnon rajoja.
Makedonia kuuluu useisiin kansainvälisiin järjestöihin, kuten Yhdistyneisiin kansakuntiin, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöön, Euroopan neuvostoon, ja niin edelleen. Joulukuussa 2005 EU hyväksyi Makedonian virallisesti jäsenehdokkaakseen mutta ei vielä aloittanut jäsenyysneuvotteluja. Vuonna 2009 Makedonia pääsi osaksi Schengen-aluetta. NATOn johto kutsui Makedonian yhdessä Albanian kanssa jäseneksi vuonna 2008, mutta Kreikka esti liittymisen nimikiistan vuoksi.
Nimeämiskiista.
Itsenäistymisensä jälkeen Makedonia ajautui kiistaan Kreikan kanssa ”Makedonia”-nimestä, lipusta ja perustuslaistaan. Kreikan mukaan makedonialaisilla ei ole oikeutta hellenistisiin muinaisen Makedonian valtakunnan symboleihin. Yli 40 maata ovat kuitenkin tunnustaneet valtion sen perustuslaillisella nimellä. Näihin kuuluvat esimerkiksi Yhdysvallat, Venäjä, Kiina ja naapurimaat Bulgaria, Serbia ja Turkki.
Väliaikaisena kompromissina Yhdistyneet kansakunnat hyväksyi maan jäsenekseen 1993 nimellä ”Entinen Jugoslavian tasavalta Makedonia” (, "FYROM" tai "FYR Macedonia"). Monet muut kansainväliset organisaatiot, kuten EU, NATO, Euroopan yleisradiounioni ja Kansainvälinen olympiakomitea seurasivat mallia. Kreikalle tämä ei riittänyt ja se julisti kauppasaarron helmikuussa 1994. Makedonian lippua ja perustuslakia muutettiin 1995, mutta nimikysymys jäi. Kreikka lopetti kauppasaartonsa syyskuussa 1995 ja tunnusti maan itsenäisyyden.
Kreikassa Makedonian valtiosta käytetään yleisesti nimeä ”Skopjen tasavalta” pääkaupungin mukaan, ja hallitus nimittää pohjoisnaapuria lyhenteellä FYROM. Kiistasta huolimatta Kreikka on tärkein sijoittaja Makedoniassa, ja maat ovat harjoittaneet turvallisuus- ja sotilasyhteistyötä sekä kulttuurivaihtoa. Marraskuussa 2005 julkaistun Euroopan komission raportin mukaan suhteet Kreikkaan ovat viime vuosina parantuneet. Makedonian pyrittyä vuoden 2008 NATOn huippukokouksessa Bukarestissa sotilasliiton jäseneksi Kreikka esti veto-oikeudellaan liittymisen nimikiistan vuoksi, minkä jälkeen Makedonian lähetystö jätti kokouksen.
Lokakuussa 2008 Yhdistyneet kansakunnat ehdotti valtion viralliseksi nimeksi ”Pohjoisen Makedonian tasavaltaa”. Alustavien tietojen mukaan Kreikka hyväksyisi tämän kompromissiehdotuksen. Vuonna 2009 Makedonia vei nimikiistan Haagin kansainväliseen tuomioistuimeen, joka aloitti asian käsittelyn maaliskuussa 2011.
Jäsenyyshakemus Euroopan unioniin.
Makedonia haki EU:n täysjäsenyyttä 2004. EU myönsi Makedonialle ehdokasmaan statuksen 2005. Ehdotettu määräaika on 2012. Komissio on suositellut jäsenyysneuvottelujen aloittamista, korrupiota on hillitty, poliisivoimia uudistettu ja ihmisoikeustilannetta parannettu. Vuoden 2008 vaaleihin liittyneet väkivalta ja boikotit huononsivat maan mainetta. Suuri este on myös nimikiista Kreikan kanssa.
Aluejako.
Vuonna 2004 astui voimaan uusi laki, joka jakoi Makedonian 84 kuntaan ("opštini"). Aikaisemmin kuntia oli 123, joten määrä on vähentynyt. Kunnat ovat Aerodrom (Skopje), Aracinovo, Berovo, Bitola, Bogdanci, Bogovinje, Bosilovo, Brvenica, Butel (Skopje), Cair (Skopje), Caska, Centar (Skopje), Centar Zupa, Cesinovo, Cucer Sandevo, Debar, Debarca, Delcevo, Demir Hisar, Demir Kapija, Dojran, Dolneni, Dorce Petrov (Gjorce Petrov, Skopje), Drugovo, Gazi Baba (Skopje), Gevgelija, Gostivar, Gradsko, Ilinden, Jegunovce, Karbinci, Karpos (Skopje), Kavadarci, Kicevo, Kisela Voda (Skopje), Kocani, Konce, Kratovo, Kriva Palanka, Krivogastani, Krusevo, Kumanovo, Lipkovo, Lozovo, Makedonska Kamenica, Makedonski Brod, Mavrovo i Rostusa, Mogila, Negotino, Novaci, Novo Selo, Ohrid, Oslomej, Pehcevo, Petrovec, Plasnica, Prilep, Probistip, Radovis, Rankovce, Resen, Rosoman, Saraj (Skopje), Sopiste, Staro Nagoricane, Stip, Struga, Strumica, Studenicani, Suto Orizari (Skopje), Sveti Nikole, Tearce, Tetovo, Valandovo, Vasilevo, Veles, Vevcani, Vinica, Vranestica, Vrapciste, Zajas, Zelenikovo, Zelino ja Zrnovci. Ne, joiden nimen perässä lukee (Skopje) muodostavat Suur-Skopjen metropolialueen.
Tilastointia varten kunnat on ryhmitelty kahdeksaan alueeseen, jotka ovat: Itäinen alue, Koillisalue, Pelagonian alue, Pologin alue, Skopjen alue, Kaakkoisalue, Lounaisalue ja Vardarin alue
Talous.
Makedonian kansantalous on pieni, mutta suuntautunut voimakkaasti kansainväliseen kauppaan. Palvelusektori on kasvanut voimakkaasti ja ohittanut teollisuussektorin, joka hallitsi taloutta heti maan itsenäistymisen jälkeen. Maatalouden merkitys vähenee tasaisesti. Makrotalouden perusta on vakaa, mutta talouskehityksessä on ongelmia ja riskejä. Infrastruktuurin rakentaminen ja ulkömaisten investointien saaminen on hidasta. Suurimmat talousongelmat ovat alhainen elintaso, korkea työttömyys ja kohtalainen talouskasvu.
Vuonna 2010 virallinen työttömyysaste oli 31,7 prosenttia, mutta siinä ei näy harmaan talouden työllistävä vaikutus. Harmaan talouden osuudeksi on arvioitu 20 prosenttia bruttokansantuotteesta. Bruttokansantuotteen kasvu oli maailmanlaajuisen laman jälkeen kääntynyt positiiviseksi, mutta silti alle puolet esimerkiksi Serbian vastaavasta luvusta.
Maan suurin ulkomainen investoija on Kreikka, ja sitä seuraavat Kypros ja Bulgaria. Maan tuottoisimmat valtionyritykset myytiin jo yksityistämisen aikana, ja nyt on jäljellä useita tuottamattomia yrityksiä ja niiden uudelleenjärjestelyä. Makedonia on yrittänyt viime vuosina houkutella sijoittajia kunnianhimoisella ohjelmalla, johon kuuluu muun muassa yritysten alhainen verotus.
Maan tärkeimpiä vientituotteita ovat ruoka, juomat (viini) ja tupakka sekä tekstiilit, rauta ja teräs. Vuonna 2010 tärkeimmät vientimaat ovat Saksa (20,2 prosenttia), Italia (7,9 prosenttia), Bulgaria ja Kreikka, ja eniten hyödykkeitä maahan tuodaan Saksasta (11,5 prosenttia), Venäjältä (11,1 prosenttia), Kreikasta, Bulgariasta, Britanniasta, Turkista ja Italiasta.
Merkittävimpiä luonnonvaroja ovat kromi, lyijy, sinkki, mangaani, volframi, asbesti, nikkeli, kulta ja hopea.
Liikenne.
Makedoniassa on 14 lentokenttää, 699 kilometriä rautatietä ja 13 736 kilometriä maantietä. Kansainväliset lennot laskeutuvat Skopjen Petovicin lentoasemalle tai paljon pienemmälle Ohridin lentoasemalle. Junamatka Skopjesta Prilepin kautta Bitolaan kestää neljä tuntia. Kotimaanliikenteessä linja-autot ovat suosittu, turvallinen ja varsin mukava vaihtoehto.
Väestö.
Luostari Ohrid-järvellä. Ohrid on merkittävä kulttuuri- ja matkailukohde.
Makedoniassa asuu heinäkuun 2011 arvion mukaan noin 2 077 000 henkeä. 59 prosenttia väestöstä asuu kaupungeissa. Makedonian ylivoimaisesti suurin kaupunki on pääkaupunki Skopje, jossa on vuoden 2010 arvion mukaan noin 480 000 asukasta. Seuraavaksi suurimmat kaupungit ovat Kumanovo (116 000), Bitola (85 000), Tetovo (76 000) ja Prilep (74 000 asukasta).
Makedonia on etnisesti monimuotoinen valtio. Suurin väestöryhmä maassa on makedonialaiset, joita on noin 64 prosenttia koko väestöstä (noin 1 300 000 henkeä). Maassa asuu noin 500 000 albaania, eli 25 prosenttia väkiluvusta, suurimmaksi osaksi maan länsi- ja luoteisosissa. Pienempiä vähemmistöjä ovat turkkilaiset (78 000 tai 3,9 prosenttia), romanit (54 000 tai 2,7 prosenttia) ja serbit (36 000 tai 1,8 prosenttia). Jäljelle jäävään 2,5 prosenttiin väestöstä kuuluu monia pieniä vähemmistöjä, kuten aromanialaiset, bosniakit, kroaatit, egyptiläiset, kreikkalaiset ja bulgarialaiset.
Maassa puhutaan etnisten ryhmien määrästä johtuen monia eri kieliä. Makedonian tasavallan väestöstä 64,2 prosenttia puhuu äidinkielenään eteläslaavilaisiin kieliin kuuluvaa makedoniaa. Albania on toinen virallinen kieli, ja sitä puhuu 25 prosenttia väestöstä, turkkia 3,5 prosenttia, romanikieltä 1,9 prosenttia, serbiaa 1,2 prosenttia, ja muita kieliä 1,8 prosenttia. Vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan noin 64,7 prosenttia väestöstä on ortodokseja, 33,3 prosenttia muslimeja, 0,34 prosenttia muita kristittyjä ja 1,63 prosenttia määrittelemättä.
Makedonialla on vaikeuksia YK:n vuosituhattavoitteiden saavuttamisessa. Vuonna 2009 arvioitiin, että vain lapsikuolleisuuteen ja äitien terveyteen liittyvät tavoitteet saavutetaan. AIDSin esiintyvyys on maassa jo valmiiksi hyvin alhainen.
Koulunkäynti on pakollista kahdeksan vuoden ajan, ja oppivelvollisuutta ollan laajentamassa yhdeksään vuoteen. Käytännössä 92% ikäluokasta käy alakoulua, 63% jatkaa opintojaan peruskoulun jälkeen ja 3% jatkaa korkeakouluopintoihin asti. Esikoulua käy vain 11% ikäluokasta. Koulunkäyntiaktiivisuso n sidoksissa perheen varallisuuteen ja etniseen taustaan, erityisen paljon koulun ulkopuolella on romanien lapsia. Vuosina 2003 ja 2006 tehtyjen testien perusteella monet oppilaat suorittavat koulun jäämättä luokalleen mutta eivät silti opi kovin paljoa; makedonialaiset saivat huonoimmat pisteet testeihin osallistuneista 13 Itä-Euroopan maasta.
Kulttuuri.
Makedonialla on rikas kulttuuriperintö taiteen, arkkitehtuurin, runouden ja musiikin aloilla. Maassa on useita vanhoja roomalaisia raunioita ja uskonnollisia muistomerkkejä Bysantin ajalta. Maassa on hyvin säilyneitä bysanttilaisia freskoja, erityisesti 1000–1500-luvuilta. Freskoja on säilynyt useita tuhansia neliömetrejä ja suurin osa niistä on yhä hyvässä kunnossa. Suurin osa maan vanhoista luostareista, varsinkin 1000- ja 1500–1600-luvuilta on säilynyt tähän päivään asti.
Myös makedonialaiseen musiikkiin on suuresti vaikuttanut Bysantti. Makedonian kansanmusiikki on rytmiltään useim monimutkaista muun itäeurooppalaisen kansanmusiikin tavoin, ja tärkein soitin on perinteisesti ollut "gaida" (säkkipilli). Paikallisia tansseja kutsutaan nimellä "oro" ja toinen yleinen tanssi on Galičnikin kylästä tullut "teškoto". Makedonia on osallistunut Eurovision laulukilpailuun vuodesta 1998, sijoittuen parhaimmillaan yhdeksänneksi. Toše Proeski ja Karolina Gočeva ovat kumpikin edustaneet maataan useita kertoja.
Yksi maan tärkeimmistä kulttuurikohteista on Ohridin alue, jossa on useita kirkkoja ja luostareita. Ohridin ikonikokoelma on ortodoksisen maailman kolmanneksi tärkein ja yksi maailman arvokkaimmista. Suuriin kulttuuritapahtumiin Makedoniassa kuuluvat Ohridin klassisen musiikin ja draaman festivaali, Strugan runoillat, jotka kokoavat runoilijoita yli 50 maasta, Skopjen oopperafestivaali ja Bitolan kansainvälinen kamerafestivaali.
Urheilu.
Jalkapallo on Makedonian suosituin urheilulaji. Lokakuussa 2011 Makedonian jalkapallomaajoukkue oli FIFA:n rankingissa sijalla 91. Maajoukkue ei ole koskaan itsenäistymisensä aikana edennyt EM- tai MM-kilpailujen lopputurnaukseen. Makedonian muita suosittuja urheilulajeja ovat koripallo, lentopallo, käsipallo, karate ja paini. Käsipallomaajoukkue on edennyt kahdesti sekä MM- että EM-kilpailujen lopputurnaukseen. Makedonian koripallomaajoukkue on edennyt EM-kilpailuissa parhaimmillaan välieriin.
Makedonia on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1996. Sillä on ollut kesäkisoissa 7–11 ja talvikisoissa 2–3 urheilijan joukkue. Maan ainoan olympiamitalin on saanut vuonna 2000 painija Mogamed Ibragimov.


Sähköinen henkilökortti.
Sähköinen henkilökortti eli HST-kortti (henkilön sähköinen tunnistaminen) on Väestörekisterikeskuksen ylläpitämä sähköinen henkilöllisyystodistus. HST-kortti ja siihen liittyvä PIN-koodi mahdollistavat henkilön luotettavan tunnistuksen tietoverkossa.
Kortti sisältää mikropiirille upotettuna kantajansa salaisen ja julkisen avaimen, jotka mahdollistavat tunnistamisen lisäksi myös digitaalisen allekirjoituksen.
Sähköistä henkilökorttia voi hakea poliisilaitoksilta ja kortti on voimassa 5 vuotta. Voimassa olevia henkilökortteja voi olla vain yksi. Sähköisen henkilökortin myöntää poliisi samoilla perusteilla kuin tavallisen henkilökortin.
Kortin käyttäminen.
Kortin mukana tulevaa PIN1-koodia käytetään palveluihin kirjautumiseen ja PIN2-koodia palveluiden lomakkeiden ja pyyntöjen sähköiseen allekirjoittamiseen. PIN1-koodin pituus tulee olla 4-8 merkkiä ja PIN2-koodin pituus 6-8 merkkiä. Koodit voidaan vaihtaa esimerkiksi sivuilta saatavalla ohjelmalla. PUK-koodia, jolla PIN koodit voidaan vapauttaa, saa kokeilla 10 kertaa, minkä jälkeen kortin siru "kuolee" lopullisesti.
Käyttäjämäärät.
Elokuun loppuun 2010 mennessä kansalaisvarmenteita oli myönnetty yhteensä 259.000:lle henkilölle. Heillä oli voimassaolevia kansalaisvarmenteita 261.800 kpl.
Järjestelmän kustannukset.
Valtio on käyttänyt sähköiseen henkilökorttiin kymmenen vuoden aikana noin 20 miljoonaa euroa. Vuonna 2006 HST-korttia hyödynnettiin verohallinnon ja Kelan palveluissa noin 500 kertaa eli promillessa tapahtumista. Kustannukset yhtä sähköistä allekirjoitus- tai tunnistustapahtumaa kohti olivat tällöin Tietoviikon laskelmien mukaan noin 4 000 euroa.


Rahayksikkö.
Rahayksikkö on rahan mittayksikkö. Rahayksikön ja valuutan nimet ovat yleensä mutta eivät aina yhteneviä: esimerkiksi Kiinan valuutta on nimeltään "renminbi" (kirj. "kansan raha"), mutta sen rahayksikkö on yuan.
Alkaen 1. tammikuuta 2002 Suomen rahayksikkö on euro. Tätä ennen se oli markka.


August II Väkevä.
August II Väkevä () (12. toukokuuta 1670 – 1. helmikuuta 1733) oli Saksin vaaliruhtinas Fredrik August () 1694–1733 ja Puolan kuningas 1697–1706 ja 1709–1733.
August oli taiteiden ja arkkitehtuurin suojelija. Hän teki Saksin pääkaupungista Dresdenistä suuren, koko Euroopasta taiteilijoita houkutelleen kulttuurikeskuksen. Hän keräsi mahtavan taidekokoelman ja rakennutti barokkipalatseja.
Saksin hallitsija Fredrik August valittiin vaalilla Puolan kuninkaaksi. Hän aloitti suuren Pohjan sodan helmikuussa 1700 hyökkäämällä Riikaan, joka oli silloin Ruotsin osa ja joutui välillä ruotsalaisten syrjäyttämäksi.
Lisänimensä hän sai voimistaan; hän katkoi hevosenkenkiä paljain käsin ja häntä nimitettiin milloin Saksin herkulekseksi tai rautakädeksi. 176-senttisenä hän oli normaalia aikalaistaan miestä pidempi. Viimeisinä vuosinaan hän kärsi diabeteksestä ja lihoi.
Elämäkerta.
August II Väkevä Louis de Silvestren maalaamana
August syntyi Dresdenissä Saksin Juhana Yrjö III:n ja Tanskan prinsessa Anna Sophien poikana. Hänen vanhemman veljensä Juhana Yrjö IV:n kuoltua 1694 Augustista tuli Saksin vaaliruhtinas.
Saadakseen haltuunsa myös Puolan valtaistuimen hänen täytyi kääntyä katolisuuteen. Saksin ruhtinaat olivat perinteisesti olleet uskonpuhdistuksen ritareita ja ruhtinaskunta oli protestanttisuuden vahvaa tukialuetta. Kääntymisen seurauksena Saksi menetti protestanttien johtoaseman Reichstagilla Preussille. Hänen kääntymisensä vieroitti hänen alamaisiaan ja Puolan aatelin lahjomiseen käytetyt valtavat summat verottivat valtion kassaa.
Puolan kuninkaan Juhana III Sobieskin kuollessa August valittiin Puola-Liettuan kuninkaaksi Venäjän ja Itävallan tuella ja juutalaisen pankkiirin Berend Lehmannin rahoittamana. Häntä vastassa olivat entisen kuninkaan poika Jakub Ludwik Sobieski ja ranskalainen François Louis de Bourbon-Conti. Vaalissa August sai voitelusta huolimatta vähemmän ääniä kuin Conti, mutta ehti kruunattavaksi ennen ranskalaista kilpailijaansa.
Hän jatkoi 1686 aloitettua Pyhän liiton turkkilaissotaa Venäjän, Itävallan ja Venetsian kanssa. Hänen puolalaisarmeijansa löi tataarit Podhajcen taistelussa 1698, mikä pakotti Osmanien valtakunnan solmimaan Karlowitzin rauhan 1699. Podolia ja Kamjanets-Podilskyi liitettiin Puolaan. August pyrki myös tekemään Puolan kuninkuudesta perinnöllisen omalle suvulleen ja käytti Saksin resursseja hajanaisen maan järjestämiseen.
Pian kuitenkin hallintotyö jäi ja August liittoutui Tanskan Fredrik IV:n ja Venäjän Pietari I:n kanssa Ruotsia vastaan saadakseen nuorelta Kaarle XII:lta hänen omistuksensa Liivinmaalla.
Kaarle osoittautui kuitenkin kykeneväksi komentajaksi ja pakotti pian tanskalaiset rauhaan, ajoi venäläiset Narvasta ja löi Augustin Riiassa kesäkuussa 1701 ja hyökkäsi Puolaan. Kaarlen armeija valloitti Varsovan toukokuussa 1702, löi Puolan–Saksin armeijan heinäkuussa Kliszówissa ja valtasi Krakovan. Kaarle löi Augustin uudelleen Pułtuskissa keväällä 1703 ja piiritti ja valtasi Toruńin.
Tässä vaiheessa August oli varmasti jo valmis rauhaan, mutta Kaarle päätti asettaa oman miehensä maan valtaistuimelle. Vuonna 1704 ruotsalaiset kruunasivat Stanisław Leszczyńskin Puolan kuninkaaksi, mikä pakotti Augustin uudelleen solmimaan liiton Venäjän kanssa Narvassa kesällä 1704.
Syyskuussa 1706 Kaarle hyökkäsi Saksiin, mikä pakotti Augustin luopumaan Puolan kruunusta Stanisław Leszczyńskin hyväksi Altranstädtin sopimuksella. Tällä välin Venäjän Pietari uudisti armeijansa ja murskasi ruotsalaiset Pultavan taistelussa.
Heikentynyt Puola-Liettua oli nyt lähes Venäjän alaisuudessa. Vuonna 1709 August II palasi valtaistuimelle. Hän yritti taas perustaa vahvaa monarkiaa, vaikka maan szlachta-aateli vastustikin häntä. Pietari Suuri tuli väliin ja pakotti 1717 Augustin ja aatelin allekirjoittamaan Venäjälle edullisen sopimuksen ns. hiljaisessa Sejmissä (). Loppuvaltakautensa August oli riippuvainen Venäjästä ja vähemmässä määrin Itävallasta säilyttääkseen valtaistuimensa.
August II kuoli 1733. Vaikka hän ei kyennytkään tekemään Puolan kuninkuudesta perinnöllistä, hänen vanhin tunnustettu poikansa Fredrik August valittiin kuninkaaksi, vaikka hänet jouduttiinkin asettamaan valtaistuimelle Venäjän armeijan tuella Puolan perimyssodassa.
August II:n ruumis siirrettiin Puolaan. Hänen sydämensä lepää Dresdenin Katholische Hofkirchessä. Lapsia August sai elinaikanaan eri laskujen mukaan 365 tai 382.


Rowan Atkinson.
Rowan Sebastian Atkinson (s. 6. tammikuuta 1955, Newcastle upon Tyne) on englantilainen koomikko, käsikirjoittaja ja näyttelijä. Atkinsonin tunnetuin rooli lienee hänen itse keksimänsä komediahahmo Mr. Bean, jonka seikkailut hän on itse myös käsikirjoittanut. Kuitenkin Atkinson teki itsensä tutuksi jo kulttisarjojen "Ei yhdeksän uutiset" ja "Musta Kyy" parissa. Atkinsonin toisen Bean-elokuvan valmistuttua mies tahtoi kuitenkin jättää roolin taakseen lopullisesti. Ennen koomikonuraansa Atkinson ehti opiskella sähköinsinööriksi Oxfordin yliopistossa.
Rowan Atkinson on ollut helmikuusta 1990 lähtien naimisissa meikkitaiteilija Sunetra Sastryn kanssa. Heillä on kaksi lasta, Benjamin Alexander Sebastian (s. 1993) ja Lily Grace (s. 1995).
__NOTOC__


Kaukolämpö.
Kaukolämpö on lämmitystekniikka, jossa voimalaitoksessa lämmitetään vettä tai höyryä, johdetaan se kiinteistön lämmönjakokeskukseen ja sen jälkeen taas voimalaitokseen takaisin. Lämmönjakokeskuksen lämmönsiirtimissä osa kaukolämpöveden lämpöenergiasta siirretään kiinteistön lämmitysverkoston veteen. Harvoin käytetyssä ratkaisussa kaukolämpövesi johdetaan kiinteistön lämpöpattereihin suoraan, tällöin kaukolämpöverkoston lämpötilat ovat tavallista alhaisemmat.
Kaukolämpö on erityisesti taajamien lämmitysmuoto. Kaukolämmön toimitusvarmuus on erinomainen ja sen tuottama energia on tasalaatuista. Lämmönsiirtotekniikka on kehittynyt viimeisten vuosikymmenien aikana ja näin kaukolämpöenergiasta saadaan enemmän lämmitystehoa kuin aikaisemmin.
Yhteistuotanto.
Yhteistuotannolla tarkoitetaan sähkön ja kaukolämmön tuotantoa samassa laitoksessa. Tällöin sähköntuotannossa olevan laitoksen ylimääräinen lauhdelämpö käytetään kaukolämpöverkossa. Maailmalla tällainen yhteiskäyttö on harvinaista, mutta Suomessa peräti 80 % kaukolämmöstä tuotetaan yhteistuotannossa.
Yhteistuotannolla voimalan hyötysuhde saadaan korkeaksi ja säästetään paljon energiaa. Yhteistuotanto on yleisesti tunnustettu keino ilmaston suojelemiseksi ja on arvioitu, että sen edistäminen on EU:n suurin yksittäinen keino vähentää kasvihuonepäästöjä.
Kaukolämpö Suomessa.
Suomessa kaukolämmön markkinaosuus rakennusten lämmityksessä on noin 50 %, suurin osa kerrostaloista lämmitetään kaukolämmöllä. Viime vuosikymmeninä kaukolämpöverkostoja on laajennettu myös pientaloalueille, ja kaukolämmön markkinaosuus pientalojen lämmitysmuotona on kasvanut. Maailmalla Suomen kaukolämpöosaaminen on ollut jo pitkään vientituote.
Suomen ensimmäinen nykyisenkaltaiseen perusratkaisuun eli vesikiertoon perustuva kaukolämpölaitos otettiin käyttöön Espoon Tapiolassa vuonna 1953 ja sen ensimmäinen asiakas liitettiin lämpöverkkoon vielä samana vuonna. Myös Helsingissä päästiin käynnistämään kaukolämmön jakelua samoihin aikoihin, kun verkkoon kytkettiin ensimmäinen asiakas vuonna 1953. Tekniikaltaan Helsingin ensimmäinen kaukolämpövoimala tosin poikkesi nykyisestä vesikiertoisesta perusratkaisusta siten, että lämpö toimitettiin asiakkaalle höyrynä. Helsingissä ensimmäinen vesikaukolämpöä saava asiakas liitettiin verkkoon vuonna 1957.
Helsinki sai hyötysähkön ja kaukolämmön tuotantonsa ansiosta YK:n ympäristöpalkinnon vuonna 1990. Kaukolämpöverkkojen polttoainevalinnat herättävät kuitenkin keskustelua ja esimerkiksi Suomen luonnonsuojeluliitto on vaatinut Helsingin Energiaa siirtymään kokonaan uusiutuviin kaukolämmön tuotannossaan ja syyttänyt sitä viherpesusta liittyen kaukolämmön markkinointiin.
Suomessa on myös olemassa kaukolämpöverkkoja, joissa energia tuotetaan 100% uusiutuvilla. Kyyjärven kaukolämpöverkko oli ensimmäinen kokonainen verkko, jolle myönnettiin Ekoenergia-ympäristömerkki. Lappeenrannan Energian Kaukaan voimalaitos on Suomen suurin 100% uusiutuvilla toimiva voimalaitos.
Kaukolämpötuotannon arviointia.
Kaukolämmön eräänä vaihtoehtona olisi, että jokaisessa talossa olisi oma lämmityslaitos. Kaukolämmön on väitetty olevan ympäristönsuojelun kannalta parempi, koska yhden suuren voimalaitoksen päästöt ovat pienemmät kuin satojen talokohtaisten lämmityslaitosten yhteenlasketut päästöt. Yhteistuotantovoimaloissa tuotettu kaukolämpö on myös tehokkaampaa, koska yhteistuotannossa samassa voimalassa voidaan tuottaa myös sähköä. Lisäksi talokohtaiseen lämmöntuotantoon verrattuna varavoiman järjestäminen on helppoa, samoin polttoainevalikoimaa voidaan vaihtaa sen mukaan mikä polttoaine kulloinkin on edullisinta. Pelkässä sähköntuotannossa suuri osa tuotetusta energiasta menetetään lauhdeveteen.
Laitteistojen valmistajia.
Kaukolämpölaitteita valmistavat Suomessa muun muassa HögforsGST, Danfoss LPM, Gebwell ja Kaukora. Lisäksi esimerkiksi Alfa Laval maahantuo lämmönjakokeskuksia.
Kaukojäähdytys.
Uusin tapa hyödyntää entistä paremmin primäärienergiaa on kaukojäähdytys. Tässä käytetään hyödyksi lämpö, joka menisi muuten hukkaan jäteveden mukana (lämpöpumpulla) tai muuna ylijäämäenergiana esimerkiksi ydinvoimalaitoksista (absorptiojäähdytyksellä) tai sitten voidaan käyttää luonnon omia kylmävarastoja (vapaajäähdytys talvella merestä).


Liikenneruuhka.
Liikenneruuhka muodostuu, kun tiellä liikkuu sen kapasiteettiin nähden liikaa ajoneuvoja. Ruuhkan takia ajoneuvojen nopeus hidastuu ja voi joissain tilanteissa pysähtyä, kun ruuhka aiheuttaa jonoja. Liikenneruuhka voi johtua tien liian vähäisen kapasiteetin lisäksi esimerkiksi tietöistä, onnettomuuksista tai huonoista ajo-olosuhteista.
Ratkaisukeinoja.
Ruuhkia pyritään usein välttämään hyvällä liikennesuunnittelulla. Käytettyjä keinoja ovat tien kapasiteetin lisääminen tai vaihtoehtoisten kulkumuotojen suosiminen, kuten julkisen liikenteen ja kevyen liikenteen käytön lisääminen. Tien kapasiteettia voi lisätä esimerkiksi risteyksien uudelleensuunnittelulla ja kierto- ja monitasoliittymien käytöllä. Muita käytettyjä keinoja ehkäistä ruuhkia ovat ruuhkamaksut ja tietullit, liikennekäyttäytymisen parantaminen, onnettomuuksien ehkäisy ja nopea raivaus, kaupunkisuunnittelu ja ruuhkista tiedottaminen. Myös työssäkäyntiaikojen porrastaminen vähentää ruuhkia, koska kaikki eivät ole tällöin liikkeellä samaan aikaan. Pidemmällä aikavälillä ruuhkien muodostumista voidaan vähentää hyvällä kaavoituksella, koska asuntojen, työpaikkojen ja palveluiden sijainnit ja vaihtoehtoisten kulkumuotojen olemassaolo vaikuttavat ruuhkien syntymiseen.
Liikenneruuhka ilmiönä.
Liikenneruuhkien muodostumista ja käyttäytymistä on pyritty ymmärtämään ja ennustamaan erilaisten teorioiden avulla. Ruuhkaisat tiet voidaan ajatella esimerkkinä yhteismaan ongelmasta, kun ilmaisia resursseja käytetään mahdollisimman paljon. Jos taas liikenneruuhkia torjutaan suosimalla joukkoliikennettä, niin joukkoliikenteen käytössä on nähtävissä sama asetelma: osa käyttää, kaikki maksaa.
Liikenneruuhka Delhissä, Intiassa
Liikenneruuhkat Suomessa.
Liikenneruuhkat ajoittuvat ruuhka-aikaan, joka on tyypillisesti Suomessa arkipäivinä 6:30–9:00 ja 15:00–18:00. Myös suuret tapahtumat ja kansalliset lomapäivät aiheuttavat ruuhkia julkisiin liikennevälineisiin ja henkilöautoiluun.


Hyötyliikunta.
Hyötyliikunta on liikuntaa jonkin muun tekemisen ohella eli ei pelkästään liikunnan vuoksi. Painojen nostelu kuntosalilla ei siis ole hyötyliikuntaa. Työmatkan tai muun välttämättömän matkan kulkeminen pyörällä auton sijasta tai portaiden käveleminen hissillä kulkemisen sijaan täyttää hyötyliikunnan kriteerit.
Hyötyliikunta voi olla myös ajattelutapa - oman terveyden edistämistä. Jo puolen tunnin päivittäinen kävely tai pyöräily, vaikkapa kahdessa 15 minuutin osassa, pitää terveyttä yllä.


Luettelo kansainvälisistä suuntanumeroista.
Tämä on luettelo kansainvälisistä suuntanumeroista.
Vyöhyke 9: Itä- ja Etelä-Aasia, Lähi-itä.
Nolla (0) ei ole käytössä.
Aiheesta muualla.
Kansainvälisistä suuntanumeroista


Kansainvälinen suuntanumero.
Kansainvälinen suuntanumero on kansainvälisiin puhelinyhteyksiin tarvittava puhelinnumeron etuliite. Numerot on jaettu niin, että valtiot ja alueet voivat erottua toisistaan, eivätkä numerot mene päällekkäin. Suuntanumerot jakaa ja hallinnoi ITU.
Useimmissa maissa, myös Suomessa, paikallisen suuntanumeron ensimmäinen nolla jätetään pois käytettäessä kansainvälistä suuntanumeroa. Esimerkiksi paikallinen numero "019 1234567" on kansainvälisessä muodossaan "+358 19 1234567". Merkki "+" tarkoittaa kansainvälisen puhelun maittain vaihtelevaa ulkomaantunnusta. Ulkomaantunnus on Euroopassa yleensä 00. Suomessa on tämän rinnalla vaihtoehtoisena tapana valita ulkomaanpuhelun operaattoritunnus. Matkapuhelimilla on yleensä mahdollista kirjoittaa suoraan +-merkki laitekohtaisella tavalla.


Jonna Geagea.
Jonna Elina Geagea (o.s. Kosonen, s. 3. syyskuuta 1977 Helsinki) on suomalainen laulaja, joka tunnetaan Nylon Beatin vaaleana solistina. Kosonen avioitui syyskuussa 2009 pitkäaikaisen miesystävänsä Oscar Geagean kanssa ja vaihtoi sukunimensä Geageaksi.
Historiaa.
Nylon Beatin viimeisen keikan jälkeen 31. joulukuuta 2003 jälkeen Jonna osallistui vuoden 2004 Euroviisujen Suomen karsintoihin kappaleella "Like Believers Do" sijoittuen neljänneksi.
Euroviisujen jälkeen Kosonen perusti "The Johnson" -nimisen yhtyeen, joka myöhemmin vaihtoi nimensä Jonna's Problemiksi. Lisäksi kesällä 2004 hänellä oli rooli Linnanmäen huvipuiston Peacock-teatterin musikaalissa Saturday Night Fever.
Kesällä 2005 Jonna lainasi ääntään Children of Bodom -metalliyhtyeen singlen "In Your Face" B-puolen Britney Spears -cover-kappaleeseen "Oops, I Did It Again". Samoihin aikoihin Jonna lauloi Kiivan singlellä "Tyttöjen juttuja". Lisäksi hän oli mukana power metal -yhtye Warmenin kappaleella "They All Blame Me", jonka hän oli myös sanoittanut.
"Jonna's Problem" julkaisi debyyttialbuminsa alkuvuodesta 2006.
Helmikuusta 2007 alkaen Kosonen esiintyi Turun kaupunginteatterin musikaalissa "Thorin vasara" Gunlodin roolissa.
Vuonna 2008 julkaistulla Dingo-tribuuttialbumilla "Melkein vieraissa – Nimemme on Dingo" Jonna laulaa kappaleen "Nimeni on dingo".
Jonna vierailee myös Warmenin uusimmalla "Japanese Hospitality" -albumilla. Jonna laulaa kyseisellä albumilla kolmessa kappaleessa.
Hän on myös esiintynyt parina kesänä levyissä.
Jonna Geagea julkaisi ensimmäisen suomenkielisen soolosinglen "Taasko se alkaa?" keväällä 2010. Debyyttialbumi julkaistiin 20. lokakuuta 2010..Albumilta on myös julkaistu kaksi muuta singleä, "Katso mua" sekä "Kotimatka", joista aiemmin mainittuun on tehty myös musiikkivideo, jolla Jonnan lisäksi esiintyy näyttelijä Juha Veijonen. Geagea toimi vierailevana tuomarina Idols-laulukilpailun Tampereen koelauluissa keväällä 2011.


Agnetha Fältskog.
Agnetha Åse Fältskog (s. 5. huhtikuuta 1950 Jönköping, Ruotsi) tunnetaan parhaiten yhtenä Abba-yhtyeen jäsenistä. Yhtyeuran lisäksi hänellä on ollut menestyksekäs sooloura. Agnetha lauloi Anni-Frid Lyngstadin ohella ja kanssa suurimman osan Abban hiteistä.
Agnethan lähes kokonaan soolona laulamia tunnetuimpia ABBA-hittejä ovat muun muassa "The Winner Takes It All", "As Good As New", "SOS", "The Day Before You Came", "One Of Us" ja "Thank You for the Music".
Uusi comeback-albumi "My Colouring Book" ilmestyi maaliskuussa 2004. Agnetha levytti sille oman nuoruutensa kappaleita. Ensimmäisenä singlenä kuultiin Cilla Blackin "If I Thought You'd Ever Change Your Mind".
Agnetha Fältskog ja Björn Ulvaeus tapasivat vuonna 1969 ja menivät naimisiin vuonna 1971. He saivat kaksi lasta, jotka ovat Linda Ulvaeus (joka on nykyään näyttelijä) (1973) ja Peter Christian Ulvaeus (1977). Agnetha ja Björn erosivat vuoden 1978 lopussa.


Neptunus.
Neptunus (symboli: ♆) on aurinkokunnan kahdeksas ja uloin planeetta Auringosta laskettuna. Sen etäisyys Auringosta on noin 30 AU. Planeetan arvellaan koostuvan pääasiassa kivestä ja jäästä, joiden päällä on melko ohut vetykerros, jonka yläosa on kaasumainen. Neptunus tunnetaan sinisestä väristään ja suuresta tummasta pilkustaan. Neptunus on halkaisijaltaan neljänneksi ja massaltaan kolmanneksi suurin planeetta – hieman Uranusta pienempi mutta massiivisempi. Siten Neptunus on tihein jättiläisplaneetta.
Neptunus ei näy Maahan paljain silmin. Teleskoopilla Neptunus näyttää sinertävältä, sillä sen ilmakehän metaani suodattaa punaisen värin. Planeetalla on 13 tunnettua kuuta. Triton on kuista suurin ja parhaiten tunnettu. Neptunuksella on myös ohut rengasjärjestelmä. Neptunus säteilee noin kaksi kertaa sen auringosta saaman energian verran.
Planeetta on saanut nimensä roomalaisen meren jumalan Neptunuksen mukaan ja sen symboli on Neptunuksen kolmikärki (20px). Planeetta löydettiin 23. syyskuuta 1846. Sitä on lähietäisyydeltä tutkinut vain yksi avaruusalus, luotain Voyager 2 25. elokuuta 1989.
Löytäminen.
Piirrostensa perusteella ensimmäisen tunnetun havainnon Neptunuksesta teki Galileo Galilei 28. joulukuuta 1612 ja uudelleen 27. tammikuuta 1613. Molemmissa tapauksissa Galilei luuli Neptunusta virheellisesti tähdeksi, koska se vaikutti olevan erittäin lähellä Jupiteria konjunktion takia. Tämän takia hänelle ei ole annettu kunniaa Neptunuksen löytämisestä.
Vuonna 1821 Uranuksen kiertoradassa havaittiin häiriöitä ja alettiin epäillä, että ne johtuisivat toisesta planeetasta Uranuksen takana. Vuonna 1843 John Couch Adams laski tämän tuntemattoman planeetan kiertoradan. 1846 Urbain Le Verrier teki samanlaisia laskelmia tietämättä Adamsista. Samana vuonna Johann Gottfried Galle löysikin Neptunuksen vain asteen päässä paikasta, missä Le Verrier oli aiemmin laskenut sen olevan.
Löydön jälkeen oli useita kansallismielisiä kiistoja siitä, että oliko Neptunuksen löytäjä ranskalainen vai britti. Myöhemmin saavutettiin konsensus siitä, että molemmat saivat kunnian löydöstä. Vuodesta 1966 amerikkalainen tähtitieteilijä Dennis Rawlins on kyseenalaistanut Adamsin osuutta löydöstä perustellen sen historiallisiin dokumentteihin Greenwichin tähtitornissa. Hänen mukaansa "Adams ei ansaitse yhtä suurta tunnustusta planeetan löytämisestä kuin Le Verrier, sillä kunnian pitäisi kuulua henkilölle, joka sekä arvioi planeetan paikan että sai tähtitieteilijät etsimään sitä".
Neptunus oli aurinkokunnan uloin tunnettu planeetta löytämisestään vuoteen 1930, jolloin Pluto löydettiin. Pluto kuitenkin menetti statuksensa planeettana vuonna 2006, ja Neptunuksesta tuli jälleen aurinkokunnan uloin planeetta.
Tutkimus.
Neptunusta kohti on lähetetty avaruusluotain Voyager 2, joka ohitti planeetan 26. elokuuta 1989. Koska signaaleilta kestää 246 minuuttia saapua Maasta Neptunukseen, luotain käytti pääasiassa aiemmin sille annettuja komentoja Neptunuksen kohtaamisesta. Luotain lähestyi Neptunuksen kuu Nereidiä ennen kuin se kävi 4 400 km:n päässä Neptunuksen ilmakehästä 25. elokuuta. Tämän jälkeen luotain ohitti Neptunuksen suurimman kuun, Tritonin. Luotain sai selville planeetalla olevan vaihtelevan ilmaston, löysi kuusi kuuta ja useampia renkaita.
Neptunus ei aina ole ollut kahdeksas planeetta Auringosta. Tutkimusten mukaan vastasyntynyt Neptunus oli lähempänä Aurinkoa kuin Uranus. 650 miljoonaa vuotta muodostumisensa jälkeen planeetat kuitenkin vaihtoivat paikkaa. Tutkimuksessa tutkittiin planeettojen protoplanetaarisen kaasu- ja pölykiekon tiheyttä sekä planeettojen liikkeitä ja kokoa. Tutkijat päättelivät, että Neptunus on vaihdellut paikkaa Uranuksen puolelta toiselle.
Synty.
Mallinnus jättiläisplaneettojen vaikutuksesta Kuiperin vyöhykkeeseen
Kaasuplaneettojen kuten Uranuksen ja Neptunuksen muodostumista on vaikea mallintaa varmasti. Useimpien mallinnusten mukaan materian tiheys aurinkokunnan ulko-osissa oli liian matala Neptunuksen kokoisten kohteiden muodostumiseen tyypillisellä vetovoimaan perustuvalla tavalla, joten useita vaihtoehtoisia teorioita on kehitetty. Erään teorian mukaan jättiläisplaneetat syntyivät epävakauksista Auringon alkuperäisessä protoplanetaarisessa kiekossa, ja myöhemmin läheinen suuri tähti olisi aiheuttanut planeettojen ilmakehien katoamisen.
Vaihtoehtoisen teorian mukaan jättiläisplaneetat syntyivät lähempänä Aurinkoa, missä materian tiheys oli korkeampi ja liikkuivat myöhemmin protoplanetaarisen kiekon katoamisen jälkeen nykyisille paikoilleen perustuen Nizzan malliin. Tämä on yleisesti hyväksytyin teoria.
Neptunuksen varhaisista vaiheista ja sen kuujärjestelmän synnystä on esitetty useita teorioita. Erään niistä mukaan Neptunus nielaisi Maata suuremman planeetan varhaisissa vaiheissaan.
Fyysiset ominaisuudet.
Koska Neptunus on kaukana Auringosta, on sen pintalämpötila vain −220 °C. Neptunus on aurinkokuntamme kylmin planeetta. Neptunuksen kaasukehässä on havaittu aurinkokuntamme korkein tuulennopeus, noin 2 000 km/h. Neptunus muistuttaa monin tavoin Uranusta, mutta on sitä tiheämpi eikä siellä pintalämpötilan takia ole pilvipeitteiden näkyvyyttä estävää utua.
Heikkoja tummia renkaita on havaittu Neptunuksen ympärillä – ne eivät kuitenkaan ole Saturnuksen renkaiden suuruusluokkaa. Renkaiden löytymisen aikoihin otaksuttiin, etteivät renkaat olisi täydellisiä, mutta Voyager 2 -luotaimen välittämä tieto kumosi nämä oletukset.
Planeetalle sen sinisen värin antaa planeetan kaasukehän metaanipitoisuus. Jupiterin tapaisia vyöhykkeisiä tuulia ei näy Neptunuksessa, kaikki tuulet puhaltavat pääosin samaan suuntaan.
Neptunuksen kiertoaika Auringon ympäri on yli 164 vuotta. Heinäkuun 12. päivänä 2011 se tuli tehneeksi ensimmäisen täyden kierroksen sen jälkeen, kun se löydettiin.
Rakenne.
Kaavakuva Neptunuksen rakenteesta.1. Kaasukehän pilviset yläosat2. Kaasukehän vety- metaani- ja heliumosat3. Vedestä, ammoniakista ja metaanijäästä koostuva vaippa4. Nikkelistä, raudasta ja silikaateista koostuva kivinen ydin
Neptunuksen sisäinen rakenne muistuttaa Uranusta. Sen ilmakehä käsittää noin 5–10 % sen massasta ja jatkuu mahdollisesti 10–20 % matkasta Neptunuksen ytimeen. Tällä alueella paine on noin 10 GPa. Ilmakehän alimmissa osissa on luultavasti suuria määriä metaania, ammoniakkia ja vettä.
Planeetan vaipan lämpötilaksi on arvioitu 2 000–5 000 K. Sen massa on noin 10–15 Maan massaa ja, kuten kaasukehän alaosatkin, sisältää huomattavia määriä metaania, ammoniakkia ja vettä. Kyseessä lienee kuuma, tiheä neste. Tätä nestettä kutsutaan joissakin tapauksissa vesi-ammoniakkimereksi.
7 000 km:n syvyydessä olosuhteet voivat olla sopivat metaanin hajoamiselle timantinkaltaisiksi kristalleiksi, jotka sitten vajoavat kohti planeetan ydintä.
Planeetan vaipassa voi olla myös kerros ionisoitunutta vettä.
Neptunuksen ydin koostunee raudasta, nikkelistä ja silikaateista. Ytimen massaksi on arvioitu 1,2 Maan massaa.
Paine planeetan keskiosassa lienee 700 GPa, miljoonia kertoja suurempi kuin paine Maan pinnalla. Lämpötila saattaa olla jopa 5 400 K.
Kaasukehä.
Neptunuksen kaasukehän ylimpien osien koostumuksen on arvioitu olevan 80 % vetyä ja 19 % heliumia sekä pieniä määriä metaania. Tämän metaanin aallonpituus on noin 600 nm, mikä saa Neptunuksen näyttämään siniseltä, sillä metaani imee itseensä punaista valoa ja sirottaa sinistä.
Samasta syystä johtuu myös Uranuksen vaaleamman sininen väri. Tätä värieroavaisuutta on pyritty selittämään Neptunuksen kaasukehän mahdollisilla tuntemattomilla ainesosilla.
Neptunuksen kaasukehän voi jakaa kahteen pääalueeseen: alempaan troposfääriin (jossa lämpötila laskee korkeuden mukaan) ja ylempään stratosfääriin (jossa lämpötila nousee korkeuden mukaan. Näiden kahden alueen rajalla, tropopaussissa, paineen on arvioitu olevan 10 kPa.
Stratosfäärin yläpuolella on pienempi termosfääri, joka muuttuu korkeuden mukaan hiljalleen eksosfääriksi.
Neptunuksen kaasukehässä on planeetan sisäisen lämmön takia nopeita virtauksia. Joissakin kohdissa on nähtävissä valkeita cirruspilviä, jotka liikkuvat planeetan pyörimissuuntaa vasten. Ekvaattorin alueella tämä liike on nopeinta. Metaanipilvet ovat 1 000 kPa:n paineessa noin 60 kilometriä ensimmäisten valkeiden cirruspilvien alla. Neptunuksen näkyvä pinta, läpinäkymättömät pilvet ovat huipultaan 3 000 kPa:n paineessa, jossa lämpötila on 120 K. Se on 80–150 km hajanaisten pilvien huipun alla. Näissä pilvissä on muun muassa vetysulfidia.
Neptunuksen ekvaattori- ja napa-alueet ovat muita osia lämpimämpiä. Neptunuksen kaasukehän lämpökäyrä on hieman Saturnuksen vastaavaa jyrkempi, muttei läheskään niin jyrkkä kuin Jupiterilla. Silti se on Uranuksen vastaavaa loivempi.
Magneettikenttä.
Neptunuksen magneettikenttä on kallellaan pyörimisakseliin nähden 47°. Magneettikentän etäisyys planeetan ytimestä on noin 0,55 planeetan sädettä eli ~13 500 kilometria. Magneettikentän voimakkuus pilvien yllä on 0,06–1,2 mikroteslaa. Kentän dipolimomentti on 25 kertaa maan vastaava ja voimakkuus 0,14 gaussia. Kentän suunta on vastakkainen kuin maalla. Magnetopaussi eli magneettikentän raja on 25 planeetan säteen päässä Auringon suunnasta.
Vaikkei olekaan täysin varmaa, yleisesti ajatellaan Uranuksen ja Neptunuksen tyyppisten planeettojen magneettikenttien syntyvän paineen takia ionisoituneen veden, ammoniakin ja metaanin virtauksissa syvällä planeetan ydintä ympäröivässä tiheässä, kuumassa vaipassa. Metaani, vesi ja ammoniakki hajoavat hydroksidi-ioneiksi, hydroksyyli-ioneiksi, ammoniumioneiksi, hiileksi ja protoneiksi suurissa paineissa, ja käyttäytyvät nestemäisen suolan tavoin saaden metallisia ominaisuuksia.
Kiertorata.
Neptunuksen keskimääräinen etäisyys Auringosta on 30,01 AU. Sen kiertoaika Auringon ympäri on noin 164,4 vuotta. 11. heinäkuuta 2011 Neptunus suoritti ensimmäisen kierroksensa Auringon ympäri sen löytämisestä vuonna 1846, vaikkei se näkynytkään silloin täysin samassa paikassa kuin sen löytöaikana johtuen Maan kiertämisestä Auringon ympäri. Täysin samaan paikkaan se palasi 12. heinäkuuta.
Neptunuksen radan inklinaatio on 1,77 astetta. Koska planeetan radan eksentrisyys on 0,0086, Neptunuksen ja Auringon välinen etäisyys vaihtelee 101 miljoonaa kilometriä sen kiertoradan kaukaisimman ja Aurinkoa lähimmän pisteen välillä.
Neptunuksen akselin kaltevuus on 29,6°, mikä on samankaltainen kuin Maan (23°) ja Marsin (25°) vastaavat. Tästä johtuu, että Neptunuksella on samankaltaiset vuodenaikojen vaihtelut kuin Maassa. Pitkän kiertoajan takia Neptunuksen vuodenajat kestävät yli 40 Maan vuotta.
Neptunuksen vuorokausi kestää noin 16,11 tuntia.
Vaikutus muihin kohteisiin.
Neptunuksen kiertoradalla on huomattava vaikutus sen takana olevaan alueeseen, Kuiperin vyöhykkeeseen. Kuiperin vyöhyke on suuri kylmien asteroidien alue (samankaltainen kuin asteroidivyöhyke mutta suurempi). Alue jatkuu Neptunuksen kiertoradalta noin 55 AU:n päähän Auringosta.
Samalla tavalla kuin Jupiterin vetovoima vaikuttaa asteroidivyöhykkeeseen, Neptunuksen vetovoima vaikuttaa Kuiperin vyöhykkeeseen. Aurinkokunnan historiassa Neptunuksen vetovoima on sekoittanut tiettyjä Kuiperin vyöhykkeen alueita luoden siihen aukkoja, esimerkiksi 40-42 AU:n etäisyydellä Auringosta olevan alueen.
Ilmasto.
a> (alempana). Kuvan kontrastia on nostettu.
Yksi tärkeä ero Neptunuksen ja Uranuksen välillä on ilmaston aktiivisuus. Kun "Voyger 2" ohitti Uranuksen vuonna 1986, ilmaston aktiivisuus oli erittäin vähäistä. Neptunuksen kaasukehästä puolestaan löytyi suuria, aktiivisia myrskyjä.
Neptunuksen ilmastoa hallitsevat erittäin nopeat myrskyt, joissa tuulen nopeus on usein lähes 600 m/s, mikä vastaa lähestulkoon äänen nopeutta. Useimmat Neptunuksen tuulista liikkuvat planeetan pyörimissuuntaa päinvastaisesti. Yksittäisiä pilviä tutkiessa on havaittu, että niiden liikkumisnopeudet vaihtelevat nopeudesta 20 m/s (itäiseen suuntaan) nopeuteen 325 m/s (läntiseen suuntaan). Metaani- etaani- ja etyynipitoisuudet ovat 10–100 kertaa suurempia Neptunuksen ekvaattorin alueella kuin planeetan navoilla.
Vuonna 2007 havaittiin, että Neptunuksen troposfäärin yläosat planeetan etelänavan alueella ovat noin 13 K (10 °C) lämpimämpiä kuin planeetan muut osat, joiden lämpötila on noin 70 K (-200 °C). Tämä tarkoittaa, että planeetan eteläosat ovat muita osia lämpimämpiä.
Tämä lämpötila riittää metaanin, joka on planeetan muissa osissa jäätynyttä, höyrystymiseen ja pakenemiseen. Tämän vuoksi Neptunuksen etelänavalta vapautuu metaania avaruuteen.
Myrskyt.
Vuonna 1989 Neptunuksesta havaittiin Suuri tumma pilkku, antisykloninen myrsky, jonka halkaisija oli 13 000 kilometriä. Havainnon teki "Voyager 2" -luotain. Myrsky muistutti tunnetumpaa Jupiterin Suurta punaista pilkkua. 5 vuotta myöhemmin myrskyä ei yrityksistä huolimatta löydetty uudelleen Hubble -avaruusteleskoopilla. Tämän sijaan uusi samankaltainen myrsky löytyi planeetan pohjoiselta pallonpuoliskolta.
"Voyager 2" löysi myös eteläisellä pallonpuoliskolla olevan erittäin nopean Pienen tumman pilkun. Se oli toiseksi suurin luotaimen löytämä myrsky. Tämä myrsky on Suurta Tummaa pilkkua etelämpänä.
Neptunuksen myrskyt ovat aurinkokunnan korkeimmalla ilmakehässä tapahtuvia myrskyjä. Suurimmillaan myrskyjen nopeus voi olla jopa 550 m/s.
Renkaat.
Neptunuksen säde on 24 786 km ja renkaat ovat 41 900–62 930 km:n päässä planeetan keskuksesta. Neptunuksen kolme suurinta rengasta ovat Adamsin rengas (63,000 km Neptunuksen ytimestä), Le Verrierin rengas (53,000 km) ja Gallen rengas (42,000 km). On olemassa myös kaksi himmeämpää rengasta, Le Verrierin renkaasta hieman erillään oleva Lassellin rengas sekä sen ulko-osien Aragon rengas.
Renkaat ovat ohuet ja kapeat verrattuna esimerkiksi Saturnuksen renkaisiin.
Maasta vuonna 2005 tehtyjen löytöjen perusteella Neptunuksen renkaat voivat olla epävakaammat kuin on aiemmin uskottu. Keckin tähtitornista vuosina 2002 ja 2003 otetuista kuvista ilmenee, että renkaat ovat pienentyneet huomattavasti verrattuna "Voyager 2":n ottamiin kuviin.
Kuut.
Neptunuksella on 13 tunnettua kuuta. Suurin niistä on noin 99,5 % kaikkien Neptunuksen kuiden yhteismassasta käsittävä Triton, jonka löysi William Lassell vain 17 päivää Neptunuksen löytämisen jälkeen. Triton kiertää Neptunusta poikkeuksellisella, taannehtivalla radalla. Kuun arvellaan syntyneen Neptunuksen siepattua sen. Muilla jättiläisplaneetoilla kiertää päiväntasaajan tasolla suuria kuita, mutta Triton on ainoa Neptunuksen suuri kuu. Tritonin sieppaustapahtuma on mahdollisesti sekoittanut Neptunuksen kuujärjestelmän ja tuhonnut muut Neptunuksen suuret kuut. Triton on myös aurinkokunnan kylmin tunnettu kohde, jonka lämpötilaksi on arvioitu 38 K, ja sen pinnalla on havaittu jopa harvinaista jäävulkanismia.
Planeetan neljä sisintä kuuta kiertävät sitä renkaiden välissä pyöreillä radoilla. Epäsäännöllisen muotoinen Nereid löydettiin toisena Neptunuksen kuista vasta yli sata vuotta Tritonin jälkeen. Sen eksentrisyyden (0,7512) takia kuun suurin mahdollinen etäisyys planeetasta on seitsemän kertaa sen lähintä etäisyyttä suurempi yhden kierroksen aikana. l Nereid ja sitä ulommat pikkukuut kiertävät planeettaa soikeilla radoilla. Myöhemmin "Voyager 2" löysi 6 uutta, pienempää kuuta. Yksi näistä kuista, Proteus, on erityinen koska se kykenee pysymään pallomaisessa muodossa omalla painovoimallaan, mikä on erikoista sen kokoisille kohteille.
Neptunuksen uloimmalla kuulla, Nesolla, on suurempi kiertosäde ja kiertoaika kuin millään muulla tunnetulla kuulla. Siltä kuluu Neptunuksen kiertämiseen 25 vuotta etäisyydellä, joka on keskimäärin 125 kertaa Maan ja Kuun etäisyys.


Brahuin kieli.
Brahuin kieli kuuluu dravidakielten pohjoisdravidalaiseen ryhmään. Se on dravidakielistä pohjoisin ja sijaitsee kaukana sukukielistään. Se on ilmeisesti säilynyt ainoana Pohjois-Intian dravidakielistä.
Brahuita puhutaan enimmäkseen Pakistanissa (1,2 % Pakistanin asukasluvusta), mutta myös vähän Afganistanissa, Iranissa ja Turkmenistanissa. Brahui on äidinkieli yhteensä noin 2 210 000 ihmiselle.


Sudenmarja.
Sudenmarja ("Paris quadrifolia") on tuoreissa metsissä ja lehdoissa kasvava monivuotinen, ruohovartinen kasvi. Siitä käytetään myös kansanomaisia nimityksiä karhunmarja, kuolemanmarja ja käärmeenmarja.
Kuvaus.
Sudenmarja kasvaa 10–35 cm korkeaksi. Sillä on neljä soikeaa, ehytreunaista lehteä kiehkurana varren yläosassa. Kasvin tieteellinen lajinimi "quadrifolia" viittaa nelilehtisyyteen. Joskus lehtiä on kuitenkin viisi tai useampia.
Sudenmarja kukkii toukokuun ja kesäkuun vaihteessa. Sen kukka koostuu neljästä verho- ja terälehdestä, kahdeksasta heteestä ja yhdestä emiöstä. Kukasta kehittyy myöhemmin heinäkuussa myrkyllinen, hämäävästi mustikan näköinen marja. Myrkytystapaukset ovat kuitenkin olleet harvinaisia, sillä marjoja on vain yksi kasvia kohti ja sen maku on vastenmielinen.
Levinneisyys.
Sudenmarjaa tavataan Euroopassa pohjoisesta aina Välimeren pohjoisrannalle asti sekä harvinaisempana Aasian puolella. Suomessa se esiintyy koko maassa.
Käyttö.
Huolimatta myrkyllisyydestä sudenmarjaa on aiemmin käytetty lääkekasvina: Koko kasvia on käytetty ulkoisesti haavojen ja paiseiden hoidossa, myös silmälääkkeenä. Keskiajalla marjoja ommeltiin vaatteisiin, sillä niiden uskottiin pitävän kulkutaudit loitolla. Sudenmarjaa käytetään edelleenkin rohtona homeopatian parissa.
Kulttuurissa.
Akseli Gallen-Kallelan symbolistisessa maalauksessa Lemminkäisen äiti esiintyy kalman kukkina tyyliteltyjä sudenmarjoja.


Erikoistehoste.
Erikoistehoste on elokuvassa, teatteriesityksessä tai yleisötapahtumassa toteutettu vaativampi visuaalinen tai audiovisuaalinen, yleensä melko lyhytkestoinen osio. Erikoistehosteilla toteutetaan elokuvissa ja teatterissa yleensä sellaisia asioita, joiden "oikea" toteuttaminen maksaisi liikaa, olisi liian vaarallista tai olisi yksinkertaisesti mahdotonta. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi rakennusten räjähtäminen, laivan uppoaminen, tulivuoren purkaus, meteoriitin iskeytyminen Maahan tai aseiden suuliekit ja luotien osumat. Yleisötilaisuuksissa kuten rock-yhtyeiden esiintymisissä erikoistehosteet toimivat useimmiten audiovisuaalisena lisänä ilman että niillä pyrittäisiin simuloimaan minkäänlaista realistista tapahtumaa.
Erikoistehosteet voidaan karkeasti jakaa kahteen ryhmään; fyysisiin ja visuaalisiin (optisiin) tehosteisiin.
Fyysiset tehosteet.
Fyysiset tehosteet ovat sellaisia, joita luodaan fyysisesti ympäristöön ja voidaan siten nähdä paljaalla silmällä ja esimerkiksi kuvata normaalilla elokuvakameralla. Fyysiset tehosteet voidaan karkeasti jakaa neljään perusryhmään; "säätehosteet" (esimerkiksi tuuli, usva ja sade), "pyrotekniset tehosteet" (esimerkiksi räjähdykset ja tulipalot), "mekaaniset tehosteet" (esimerkiksi vaijerilennätykset ja hydrauliikka) ja "erikoisrekvisiitta" (esimerkiksi hajoavat esineet). Joskus myös erikoismaskeeraus lasketaan erikoistehosteeksi.
Fyysiset tehosteet elokuvatuotannoissa.
Elokuvatuotannossa "erikoistehosteilla" tarkoitetaan aina fyysisiä tehosteita (visuaalisista tehosteista puhuttaessa käytetään termiä "visuaaliset tehosteet").
Elokuvan erikoistehosteryhmä on vastuussa elokuvien fyysisistä tehosteista. Ryhmä kostuu yleensä erikoistehosteiden suunnittelusta ja toteutuksesta vastaavasta erikoistehostekoordinaattorista sekä hänen ryhmässään toimivista erikoistehoste-esimiehistä, -teknikoista ja -assistenteista. Edellä mainitut erikoistehosteryhmän työtehtäviä kuvaavat termit olivat olleet käytössä muissa maissa pitkään ennen kuin ne otettiin käyttöön Suomessa ensimmäistä kertaa vuonna 2003 elokuvan "Etulinjan edessä" tuotannossa. Terminologia on sittemmin vakiintunut standardiksi myös suomalaisissa elokuvissa. Tätä ennen erikoistehosteista vastaava henkilö mainittiin elokuvan lopputeksteissä yleensä pelkällä "erikoistehosteet" -nimikkeellä tai esimerkiksi nimikkeellä "pyrotekniikka" riippuen kyseisen elokuvan yksittäisistä tehostetarpeista. Erikoistehosteiden monimuotoisuuden ja tehosteryhmien kokojen kasvaessa myös Suomessa otettiin kansainväliset nimikkeet käyttöön työtehtävien ja vastuun selkeyttämiseksi.
Erikoistehosteryhmä tekee usein tiivistä yhteistyötä stunt-ryhmän kanssa.
Visuaaliset (optiset) tehosteet.
Visuaaliset (optiset) tehosteet tarkoittavat tehosteita, joita tehdään elokuvan jälkituotantovaiheessa, nykyään useimmiten tietokoneella. Kyseessä saattaa olla kokonaan tietokoneella luotu kuvamateriaali tai kameralla kuvattu materiaali, joka tietokoneella käsitellään tai yhdistetään muihin kuviin.
Visuaaliset (optiset) tehosteet elokuvatuotannoissa.
Elokuvatuotannossa erikoistehosteryhmä ei nykyään enää ole vastuussa visuaalisista tehosteista vaan visuaalisia tehosteita tehnyt ryhmä mainitaan erikseen "visuaaliset tehosteet" otsikon alla.
Ryhmän vastuuhenkilöä kutsutaan nimellä "Visual effects supervisor". Suomenkielistä vastinetta termille ei tällä hetkellä ole käytössä.


Luumen.
Luumen (’valo’), tunnus lm, on SI-järjestelmän mukainen valovirran yksikkö. Se on valon määrä, jonka valovoimaltaan kandelan valonlähde säteilee steradiaanin avaruuskulmaan: tämä valon määrä lankeaa metrin päästä kartion pohjalle, jonka (pallomainen) pinta-ala on neliömetri.


Sarjakuva.
Sarjakuva on esitys, jossa joukko perättäisiä kuvia muodostaa yhtenäisen tarinan. Kuvissa saattaa olla kirjoitettua tekstiä puhekuplien ja kuvatekstien muodossa.
Yleisimmät sarjakuvan tyypit ovat sanomalehtistripit, sarjakuvalehdet ja -albumit. Sanomalehtistripissä on yleensä kolme ruutua ja se on usein mustavalkoinen ja piirrostyyliltään pelkistetty. Useat sanomalehtistripit perustuvat vitsiin, mutta stripit voivat myös muodostaa pitkään jatkuvia ja yhtenäisiä juonia. Sarjakuvalehdet koostuvat useista lyhyistä, muutaman sivun pituisista tarinoista. Sarjakuva-albumit taas kertovat tavallisesti yhden pitkän tarinan, ja joskus tarina voi venyä usean albumin mittaiseksi. Sarjakuvia julkaistaan myös webissä.
Sarjakuvien juuret ovat elokuvien tavoin vankasti populaarikulttuurissa, mutta valtavirtasarjakuvan ohella elää myös ei-kaupallinen ja kokeileva sarjakuva. Aiheiltaan vakavampia ja juonenkehittelyltään monimutkaisempia sarjakuvia on kutsuttu nimellä graafinen novelli tai graafinen romaani eli sarjakuvaromaani.
Historia.
Sarjakuvamuotoinen kerronta on vanhaa perua, eikä sille ole määriteltävissä selvää alkua. Esimerkiksi keskiajalta peräisin oleva Bayeux'n seinävaate esittää historialliset tapahtumat kuvakertomuksena – sarjakuvana. Myös puhekupla tunnettiin jo keskiajalla, joten sarjakuvan kerrontatekniikka on oleelliselta osin ollut olemassa jo varhain.
1800-luvun eurooppalaisia kuvakertomuksia, joista tunnetuin esimerkki lienee saksalaisen Wilhelm Buschin vuonna 1865 julkaisema Max ja Moritz (Suomessa näitä edustaa muun muassa valistuskertomus Turmiolan Tommi), voidaan pitää nykyisten sarjakuvien eräänä esiasteena. Niissä tarina kerrotaan peräkkäisten kuvien muodostamana kertomuksena, jota tukee usein riimitelty teksti.
Varsinainen nykymuotoinen sarjakuva, jonka piirteitä ovat muun muassa jatkuvuus ja pysyvät hahmot, syntyi kuitenkin vasta 1890-luvulla amerikkalaisessa sanomalehdistössä. Sen ensimmäiseksi edustajaksi katsotaan usein Richard Felton Outcaultin piirtämä "The Yellow Kid" (keltainen poika). Sarjakuva ilmestyi ensimmäisen kerran 1895 World-lehdessä. Sarjan päähenkilönä oli hörökorvainen poika, jolla oli yllään keltainen yöpaita, johon pojan repliikit kirjoitettiin.
Varhaisia nykypäiviin jatkuneita sanomalehtisarjoja olivat muun muassa Kissalan pojat ("The Katzenjammer Kids", alkoi 1897, jatkuu yhä), joka oli jäljitelmä Max ja Moritz -kuvakertomuksesta, sekä Matti Mainio ja Jussi Juonio ("Mutt and Jeff", alkoi 1907, päättyi 1982).
Vuonna 1929 sarjakuvassa tapahtui murros, kun sankarihahmot Buck Rogers ja Tarzan aloittivat. Siihen asti sarjakuva oli ollut lähes yksinomaan koomista ja piirrostyyliltään karikatyyristä, kun taas uudet sankarisarjat pyrkivät komiikan sijaan jännitykseen ja realistisempaan piirrostyyliin. Myös ensimmäinen Tintti-seikkailu julkaistiin vuonna 1929. "Sarjakuvalehti" on peräisin 30-luvun loppupuolelta: aiemmin oli oman lehden muodossa julkaistu vain joitakin kokoelmia sanomalehtistripeistä. Sarjakuvalehden varhaisia pioneereja olivat vuonna vuonna 1937 aloittanut Detective Comics ja vuonna 1938 aloittanut Action Comics. Edellinen esitteli Batmanin vuonna 1940, jälkimmäinen Teräsmiehen vuonna 1938. Toinen maailmansota kasvatti sarjakuvalehden suosiota: se oli suosittua ajanvietettä amerikkalaisten sotilaiden keskuudessa.
Toisen maailmansodan jälkeen manga kehittyi Japanissa amerikkalaisvaikutteista. Yhdysvalloissa suosiota saivat rikos-, scifi- ja kauhusarjakuvat. Viimeksi mainituista oli tunnettu EC Comics, jonka Tales from the Crypt -lehteä on viime aikoina sovitettu TV-sarjaksi ja elokuviksi. Etenkin kauhusarjakuvat aiheuttivat 50-luvun Yhdysvalloissa huolen sarjakuvan haittavaikutuksista lapsiin ja nuoriin. Niinpä suuret kustantamot muodostivat CCA (Comics Code Authority) -liiton ja solmivat tiukan säännöstön, Comics Coden, joka kielsi sarjakuvista muun muassa aviorikokset, seksin ja kyynisen maailmankuvan. Comics Code säänteli Yhdysvaltain sarjakuvaa pitkään lähes täysin ja sen vaikutus on edelleen huomattava (säännöstöä on tosin joltain osin ajanmukaistettu).
Jonkin sortin sarjakuvallinen vallankumous voidaan nähdä tapahtuneen 1960-luvulla Amerikassa underground-liikkeen kautta. Muun muassa Robert Crumb alkoi sarjakuvissaan käsitellä yhteiskunnallisia tabuja sekä vähemmän kevyitä ja viihteellisiä teemoja. Undergroundille oli ominaista räävittömyys, seksuaalisuus ja perversiot: se oli suunnattu usein tietoisesti Comics Codea vastaan. Tämä vei sarjakuvan asemaa kauemmaksi "lasten viihteestä" tehden siitä varteenotettavan taidemuodon perinteisempien ilmaisumuotojen rinnalle.
Eurooppalainen sarjakuva.
Eurooppalainen sarjakuva oli pitkään amerikkalaisen varjossa, mutta alkoi nousta sodan jälkeen, ehkä osittain amerikkalaisen sarjakuvan kangistuttua kaavoihinsa. Belgialaisen Hergén Tintti, joka oli aloittanut jo ennen sotaa, nousi kansainväliseen menestykseen 1960–1970-luvuilla. Sitä seurasivat menestyssarjoina René Goscinnyn kehittämät Asterix, Lucky Luke ja Ahmed Ahne. Eurooppalaiset sarjakuvat olivat vapaita amerikkalaisesta vakiintuneesta käytännöstä pitää huumori ja jännitys erillisinä ja käyttää humoristiseksi tarkoitetuissa sarjoissa lähinnä minimalistista ilmaisua. Belgialais-ranskalaiset sarjakuvat yhdistivät huumorin ja jännityksen, ja piirrostyyli rönsyili yksityiskohtia.
Ranskalainen Métal Hurlant -lehti puolestaan toi 1970-luvulla sarjakuvaan vakavuutta, jopa "taiteellisuutta". Moebiuksen scifi- ja fantasiasarjakuvat, Benoît Sokalin historiallinen kovaksikeitetty dekkariparodia tarkastaja Ankardo ja Hugo Prattin historiaa ja myyttejä hyödyntänyt Corto Maltese veivät eurooppalaissarjakuvaa Hergé/Goscinny-linjalta aikuisempaan suuntaan muun muassa tuomalla seksin ja kovan väkivallan sarjakuviin.
Sarjakuvan eri muotoja.
Sarjakuva on laaja yleiskäsite, joka ei viittaa sisällöllisesti yhteismitalliseen alueeseen. Yhteisenä nimittäjänä on vain ilmaisumuoto ja väline. Sarjakuvalla on oma kielensä ja se ilmestyy painotuotteena, omana lehtenään, albumina, kirjana tai osana sanoma- tai aikakauslehteä. Puhtaaksi piirretty sivu on originaali, vasta painettuna se on sarjakuvaa.
Sanoma- ja aikakauslehdet julkaisevat lukijoilleen sopivaksi katsomiaan sarjakuvia. Sarjan täytyy kooltaan sopia yhdelle sivulle. Yleensä tämä tarkoittaa strippejä. Strippi on 2-4 ruutuinen sarjakuva jossa on tavallisesti vitsi, mutta voi olla myös vitsitön. Sanomalehdissä julkaistaan myös pilakuvia. Pilakuvat on kuva missä on vitsi. Pilakuvia voi olla tekstittömiä tai tekstillisiä.
Pitkiä sarjakuvia kutsutaan kirjana julkaistuna "albumeiksi" tai "minialbumeiksi". Yhden tekijän tai tekijäryhmän erillisiä tarinoita sisältävä kirja on "kokooma-albumi". Jos sarjakuvakirja koostuu monen tekijän töistä, se on "sarjakuva-antologia". Muita sarjakuvakirjatyyppejä ovat "sarjakuvapokkarit" eli "taskukirjat" (esim. Aku Ankan taskukirja) ja "strippikokoelmat".
Lyhyen ja pitkän sarjakuvan ero on erittäin häilyvä. Tekijästä, tarinan pituudesta ja käsittelytavasta riippuu, kutsutaanko teosta novellisarjakuvaksi, albumisarjakuvaksi vai sarjakuvaromaaniksi.
Sarjakuva-albumi (yleensä pelkkä "albumi") on yleensä pituudeltaan vähintään 40 sivua, klassisesti [2]+46 tai [2]+62 sivua (kolme tai neljä painoarkkia). Tätä lyhyempää sarjakuvaa saatetaan kutsua minialbumiksi, mikäli teos on ulkoasultaan kirjamainen.
"Sarjakuvaromaani"-nimitystä (engl. "graphic novel", ransk. "roman de bande dessinee") alettiin käyttää 1990-luvulla. Sarjakuvaromaani ei välttämättä juuri eroa ulkoisesti albumista, uutta käsitettä tarvittiinkin kuvaamaan uudenlaista sisältöä. Keskeisin ero albumin ja sarjakuvaromaanin välillä on, että albumissa tekijä sovittaa sanottavansa annettuun määrämittaan, romaanissa julkaisun koko ja sivumäärä taipuvat tekijän ja tarinan vaatimusten mukaan.
Sarjakuvapiirtäminen.
Sarjakuvan tekeminen alkaa käsikirjoituksesta. Jotkut tekevät sen päässä, joillakin on oma käsikirjoittaja joka lähettää käsikirjoituksen hänelle ja jotkut alkavat vain piirtää.
Sarjakuva usein luonnostellaan lyijykynällä jonka päälle "tussataan" kuitukärkikynällä, siveltimillä tai tussiterillä. Koska kuitukärkikynän paksuutta ei voi vaihtaa, jälki ei ole niin elävää kuin siveltimillä ja terällä tussattaessa, siksi harvat taiteilijat käyttävät tusseja tussaamiseen. Terän jälki on elävempää kuin kuitukärkikynän, mutta saattaa näyttää kovalta. Siitä huolimatta monet ammattilaiset suosittelevat teriä. Siveltimillä saa elävempää jälkeä kuin terällä tai kuitukärki kynällä, mutta jos aikoo tussata siveltimellä niin pitää harjoitella paljon. On olelmassa Brush Penejä eli sivellinkyniä. Se on käytännössä tussi jossa on sivellin pää.
Kuvan voi värittää. Piirroksen päälle voidaan myös kiinnittää rasteria eli kuvioitua tai värillistä muovikalvoa. Nykyään sarjakuva skannataan tietokoneelle, ja väritys, harmaasävyt ja kuviot tuotetaan grafiikkaohjelmilla. Piirtolevyllä voi tietokoneelle piirtää suoraankin. Paineentunnistava kynä tuottaa perinteisiä piirtovälineitä muistuttavaa jälkeä.
Välineet.
Sarjakuvan piirtämiseen voidaan käyttää tavallisten huopa- ja lyijykynän (jota usein käytetäänkin vain luonnosteluun) sijaan myös sivellintä ja tussiteriä. Monet käyttävät luonnosteluun myös vaaleansinisiä värikyniä joiden jälki en näy painossa. Jotkut sarjakuvataiteilijat käyttävät ainoastaan sivellintä. Siveltimellä saa aidompaa jälkeä, mutta sen käyttäminen vaatii enemmän taitoa. Tussiterällä saa aikaiseksi vaihtelevaa viivaa, joskin sitä pitää aika ajoin kastaa mustepulloon. Tällöin täytyy kuitenkin varautua tekemään korjauksia (käyttämällä korjausnestettä), sillä tussi saattaa levitä tai roiskua paperille. Paperin olisi hyvä olla kovapintaista, mieluiten layout paperia. Sarjakuvaa voi jälkeenpäin muokata erilaisilla laitteilla.
Kolmiulotteinen sarjakuva.
Kolmiulotteisen vaikutelman synnyttävää sarjakuvaa voidaan tehdä kahdella tekniikalla: joko värillisten lasien avulla tai ns. vapaan tuijotuksen menetelmällä. Ensiksi mainitussa on silmälaseissa sininen ja punainen linssi eri silmille, ruudut piirretään hiukan erilaisina ko. väreillä. Vapaan tuijotuksen (free view) menetelmässä kuvat piirretään samoilla väreillä, mutta niistä tehdään kaksi hiukan erilaista ruutua vierekkäin ja katsotaan harittaen. Kolmiulotteista sarjakuvaa on tehty verraten vähän ja lähinnä kokeiluina. Amerikkalainen "Spirit"-sarjakuva julkaistiin 1980-luvulla värillisten lasien menetelmällä yhden tarinan verran. Suomessa ensimmäinen kolmiulotteinen sarja (kuvat liittyivät juonellisesti toisiinsa)ilmestyi "Elämäntapainsinöörien ihmeellinen maailma"-albumissa vuonna 2004 aiheena liito-orava (free view-menetelmä).
Suomessa ilmestyi vuonna 1955 ensimmäinen värillisten lasien avulla katsottava kolmiulotteinen sarjakuva Jännä-Jussi lehdessä. Seitsensivuisessa sarjakuvassa seikkaili Mynchhausen muun muassa lentäen tykinkuulalla. Kolmiulotteisuus oli varsin todellista. Sarjakuvan oli piirtänyt Rolf Kauka. Lehden mukana olivat puna-siniset lasit. Lisäksi lehdessä oli sivun mittainen opastus 3-ulotteisuudesta ja lasien käytöstä.


World Wide Web.
World Wide Web tai WWW on Internet-verkossa toimiva hajautettu hypertekstijärjestelmä. Hypertekstiä luetaan selaimella, joka hakee web-sivuiksi kutsuttuja dokumentteja web-palvelimilta ja esittää niitä käyttäjälle piirtämällä ne näytölle. Hyperteksti sisältää linkkejä toisiin dokumentteihin. Vuorovaikutus web-palvelimen kanssa informaatiota toiseen suuntaan lähettämällä on sekin mahdollista. Linkkien seuraamista tai sivujen lataamista selaimeen kutsutaan "surffaamiseksi".
Termejä "WWW" ja "Internet" käytetään usein erheellisesti toistensa synonyymeinä. WWW on kuitenkin vain yksi Internetin palvelumuoto. Muita palvelumuotoja ovat esimerkiksi sähköposti, keskusteluryhmät tai tiedoston siirto.
Historia.
WWW:n kehitti yhdesssä Robert Cailliaun kanssa Tim Berners-Lee vuonna 1990 työskennellessään CERNissä. Hän halusi kehittää järjestelmän, jolla voi linkittää sivulta toiselle. WWW tuli todella suosituksi kuitenkin vasta kun Marc Andreessenin kehittämä graafinen selain Mosaic julkaistiin vuonna 1993. Mosaic loi standardin, jonka ratkaisuja jäljittelivät myöhemmät selaimet Netscape Navigator 1994 ja Internet Explorer 1995.
Ennen WWW-tekniikkaa käytössä oli Gopher, jolla pystyi hakemaan hakemistopalveluista tekstimuotoista tietoa.
Suositukset.
Standardisointia hoitaa organisaatio nimeltä World Wide Web Consortium (W3C), jonka johdossa on WWW:n kehittäjä Tim Berners-Lee.
Katso myös.
*


Mozilla Foundation.
Mozilla Foundationin ja Mozilla Corporationin toimisto.
Mozilla Foundation on yleishyödyllinen yhteisö, joka on perustettu tukemaan avoimen lähdekoodin Mozilla-hankkeen kehitystä. Järjestö päättää, mihin suuntaan ohjelmiston kehitystä viedään, huolehtii tekijänoikeuksista ja hoitaa markkinoinnin. Säätiöllä on tytäryhtiö Mozilla Corporation, joka työllistää joitakin ohjelmistokehittäjiä ja koordinoi Firefox- ja Thunderbird-ohjelmien kehitystä. Sen toimipaikka on Mountain View'n kaupungissa Kaliforniassa.
Historia.
Netscape-yhtiö perusti Mozilla-organisaation 23. helmikuuta 1998 koordinoimaan Mozilla Suite -ohjelmiston kehitystä. Organisaatio koostui pääasiassa Netscapen työntekijöistä, vaikka se olikin teoriassa riippumaton yhtiöstä. Organisaation tarkoituksena oli kehittää Mozilla-tekniikkaa vain testikäyttöön niin, että Netscape valmistaisi lopputuloksista kaupallisia selaimia.
Kun AOL, Netscapen emoyhtiö, lakkautti Netscapen toiminnan äkillisesti, syntyi 15. heinäkuuta 2003 Mozilla Foundation. Tämän tarkoitus oli turvata Mozillan kehityksen jatkuminen ilman Netscapen tukea. AOL auttoi säätiön perustamisessa rahallisesti: Mozilla-projektin käyttämät laitteistot lahjoitettiin säätiölle, kolmen työntekijän palkat maksettiin kolmen ensimmäisen kuukauden ajaksi ja rahoitusta luvattiin kahden miljoonan dollarin edestä seuraaviksi kahdeksi vuodeksi.
Mozilla Corporation.
Reilut kaksi vuotta myöhemmin, 3. elokuuta 2005, säätiö perusti Mozilla Corporation -yhtiön vastaamaan käytännön työstä ohjelmistojen kehityksessä ja levittämisessä. Yhtiö vastaa myös julkaisemisesta ja markkinoinnista. Sen lisäksi se hoitaa yhteyksiä ulkopolisiin yrityksiin, jotka tukevat Mozillaa rahallisesti. Vastapainona yleishyödylliselle säätiölle Mozilla Corporation on veronalainen yritys, mikä antaa suurempia vapauksia liiketoimiin.
Rahoitus.
Mozilla Foundation rahoittaa toimintansa lahjoituksilla. Aloitusrahoina oli AOL:n kahden miljoonan dollarin lisäksi Mitch Kaporin antamat 300 000 dollaria.
Säätiö saa lisäksi tuloja erilaisilta hakukoneyrityksiltä. Tämän takia Google on Firefoxissa oletushakukoneena.
Vuonna 2006 säätiöllä oli tuloja 66,9 miljoonan dollarin edestä, joista 61,5 miljoonaa tuli hakukoneyrityksiltä. Hakukoneyritysten rahoista 85 prosenttia tuli Googlelta. Kuluja oli 19,8 miljoonan edestä. Ylijäämä käytetään suurimmaksi osaksi riskittömään sijoitukseen pääomamarkkinoille.


Verkkosarjakuva.
Verkkosarjakuva on sarjakuva, jota julkaistaan tai on julkaistu ensisijaisesti internetissä. Kansainvälisesti verkkosarjakuvat ovat suosittuja ja vaikka taidemuoto on uudehko, jotkut verkkosarjakuvat ovat saavuttaneet samanlaista arvostusta kuin perinteisessä mediassa julkaistut kollegansa.
Osa kansainvälisistä verkkosarjakuvista on jopa poikinut tekijöilleen kokopäiväisen elinkeinon (muun muassa ja Penny Arcaden tekijöille). Kanadassa IT-henkisen User Friendly -sarjakuvan tuottajayhtiö User Friendly Media on puolestaan listattu pörssiin.
Suomalaiset verkkosarjakuvat.
Suomessa verkkosarjakuvia on harvassa ja alalla ei vielä toistaiseksi juurikaan harrasteta liiketoimintaa. Verkkosarjakuva on kuitenkin nostamassa päätään myös Suomessa. Mainitsemisen arvoisia suomalaisia tai suomenkielisiä verkkosarjakuvia on harvassa, johtuen pääasiallisesti suomalaisen kielialueen pienestä koosta.
Suomen sarjakuvaseura julkaisi vuosien 1994 ja 2001 välillä Viikon verkkosarjakuvaa, englanniksi NetComics Weekly, joka oli ensimmäinen internetissä julkaistu sarjakuva-antologia ja ensimmäinen suomalainen verkkosarjakuva.
Nykyään tunnetuimpia pääsääntöisesti webissä julkaistavia sarjakuvia ovat IT-aiheinen Sosiaalisesti rajoittuneet, joka on ilmestynyt verkossa jo vuodesta 2000 sekä vuosina 2006 ja 2007 suuren suosion saavuttanut Kiroileva siili.
Muita kotimaisia verkkosarjakuvia ovat muun muassa perinteisessä lehtien strippiformaatissa ilmestyvät Oswald ja Naapurit sekä kotimaisten naissarjakuvantekijöiden kokoelmateos Nettinarttu. Myös monet ensin lehdissä suuren suosion saavuttaneet strippisarjakuvat, kuten Viivi ja Wagner, Fingerpori ja Paikallisuutisia-sarjakuva ovat luettavissa myös verkossa.
Useita tyylejä.
Verkkosarjakuvien tekijöitä eivät rajoita perinteisen paperimedian vaatimukset sarjakuvalle. Internetissä ilmestyvillä sarjakuvilla on muun muassa likimain täysi vapaus valita kuvaruutujen koko, värillisyys ja luonnollisesti myös graafinen tyyli.
Paperilehdissä julkaistavien strippisarjakuvien tekijöiden yleisimpänä valituksen aiheena ovat liian vähäinen pystytila, joka puolestaan johtaa mataliin ruutuihin. Näin sarjakuvaa on pakko typistää. Verkkosarjakuva ei kärsi tästä ongelmasta ja yleisimmin verkkosarjakuvien tekijät käyttävätkin hyvin neliömäistä ruutukokoa. Joissain tapauksissa ruudut ovat pystysuunnassa leveyttään korkeampia. Tällaiseen ruutuun mahtuu huomattavasti enemmän puhekuplatekstiä ja grafiikkaa, kuin "litistettyyn" ruutuun.
Verkkosarjakuvan graafiset tyylit vaihtelevat perinteisestä mustavalkoisesta aina kolmiulotteisesti renderöityihin ja Flash-animaatioita käyttäviin sarjakuviin. Omana osajoukkoinaan erottuvat ns. sprite-sarjakuvat (näissä hahmot on kopioitu usein kaksiulotteisista tietokonepeleistä), clipart-sarjakuvat (esimerkiksi Demian 5:n When I am King) ja tietysti yleisimpänä ryhmänä tavalliset monivärisarjakuvat.
Omana alaotsikkonaan on hyvä mainita myös erilaiset kokeelliset sarjakuvat. Hyvänä esimerkkinä näistä on amerikkalainen verkkosarjakuvan pioneeri, Scott McCloud. McCloud esitti jo hyvin varhaisessa vaiheessa ideoita siitä miten sarjakuvien verkkoversiot voivat rikkoa perinteisen sarjakuvan rajoja. Hänen tunnetuimpiaan ajatuksiaan on rajaton paperi ("infinite canvas"). Tässä sarjakuvamuodossa sarjakuva käyttäisi hyväkseen webbiselainten mahdollisuutta rullata eri suuntiin lähes rajattomasti. Cloudin kotisivuilta löytyykin hyvä esimerkkisarjakuva tästä ideasta. Mutta muuten idea ei ole saavuttanut suosiota laajassa mittakaavassa.
Sarjakuvablogit.
Sarjakuvablogi on päiväkirja sarjakuvamuodossa. Sillä voidaan ymmärtää myös joko sarjakuvaa käsittelevää blogia tai blogin ja verkkosarjakuvan risteytystä. Jälkimmäiseen sarjakuvablogityyppiin ei kirjoitella, vaan sanottava ilmaistaan sarjakuvamuodossa. Tyyli on usein nopeaa ja ilmeikästä, toisinaan viimeistellympää. Aiheet dokumentoivat enimmäkseen tekijän elämää ja välittävät tuntemuksia. Merkittävä ilmiö on postausten kommentointi, mikä on synnyttämässä uudenlaisen yhteyden sarjakuvantekijän ja yleisönsä välille.
Suosittuja suomalaisia sarjakuvablogeja ovat esimerkiksi Milla Paloniemen "En vain osaa!" ja Olli Hietalan "Hilloa kansalle".


Star Wreck.
Star Wreck on tamperelaisen Samuli Torssosen luoma elokuvasarja, joka parodioi etenkin "Star Trek" -televisiosarjaa ja myöhemmissä osissa myös muita scifi-ilmiöitä. Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1992, ja se oli toteutettu yksinkertaisella kaksiulotteisella tietokonegrafiikalla. Myöhemmissä osissa grafiikka muuttui näyttävämmäksi, ja niissä esiintyi myös oikeita amatöörinäyttelijöitä.
Sarja kertoo avaruusalus C.P.P. Potkustartin kapteeni James B. Pirkin seikkailuista. Muita elokuvissa esiintyviä hahmoja ovat Mr. Spook (Pirkin kutsuma Mr. Spökö) ja Mr. Fukov. Myöhemmissä osissa esiintyivät myös hahmot Mr. Dwarf ja Mr. Info.
Kaikki "Star Wreckit" ovat ladattavissa sarjan internetsivuilta. "In the Pirkinning" julkaistiin Internetissä 1. lokakuuta 2005, ja sitä voi tilata sivustolta myös DVD-levynä. Elokuussa 2006 julkaistiin myös kokoelma-DVD vanhoista "Star Wreck" -elokuvista.
"Star Wreck: In The Pirkinningin" on väitetty olevan Suomen katsotuin elokuva perustuen sen latauslukujen ja muiden elokuvien teatterissakäyntimäärien vertailuun. Tämän elokuvan kuvauspaikkana on toiminut olohuone ja elokuvaa tehtiin seitsemän vuotta.
Kapteeni Pirk pääsi uusimpana hahmona Yleisradion vuonna 2006 järjestämään Satusuomalainen-fiktiohahmokilpailuun.
"Star Wreck: In The Pirkinningin" menestyksen myötä tekijät alkoivat suunnitella seuraavaa elokuvaa, "Iron Skyta". Keväällä 2012 ensi-iltansa saanut "Iron Sky" ei ole "Star Wreck" -elokuva, mutta suunnitteilla on myös uusi "Star Wreck".
Aiheesta muualla.
*


Kalajoki.
Kalajoki on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Kalajoen suulla Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa. Kaupungissa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Kaupunki on tunnettu matkailusta, maataloudesta ja metalliteollisuudesta. Kalajoki sijaitsee valtatien 8 ja valtatien 27 risteyksessä, ja sen läheisyydessä sijaitseva Rahjan satama toimii liikennesolmuna rekka- ja laivaliikenteen välillä. Lähimmät rautatieasemat sijaitsevat Ylivieskassa ja Kannuksessa.
Kalajoen naapurikunnat ovat Alavieska, Kokkola, Kannus, Merijärvi, Pyhäjoki, Sievi ja Ylivieska.
Historia.
Kalajoen seutu vapautui veden vallasta vasta kivikauden loppupuolella, minkä vuoksi kunnan alueelta on tavattu vain joitakin kivikautisia löytöjä. Löydöistä merkittävin on Kivimaan laaja asuinpaikka Raution alueella. Aluetta asuttivat saamelaiset aina 1200- ja 1300-luvulle. Myöhemmin alue oli pääasiassa satakuntalaisten ja hämäläisten eräaluetta.
Vakinaisesti asutus sai alkunsa, kun muutamat eräkävijät asettuivat Kalajoen ja Himanganjoen suulle. Seudun vanhimmat kylät ovat Pohjankylä, Eteläkylä ja Raumankari jotka ovat perustettu todennäköisesti 1300- ja 1400-luvuilla. Rautilan kylällä on muistuttamassa Ruotsin kuninkaan käynnistä paikalla. Perimätiedon mukaan Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik pysähtyi paikalla matkalla pohjoiseen.
Väestön pääelinkeinoja olivat aluksi maatalous, kalastus ja hylkeenpyynti. Kalaa pyydettiin isoimmista joista ja merestä. 1400-luvulla merestä kohonneesta Maakallasta kehittyi 1500-luvulla tärkeä kalastustukikohta, jonne rakennettiin kymmeniä kalamajoja ja aittoja.
Keskiajalla Kalajoki kuului Salon seurakuntaan. 1525 Kalajoesta muodostettiin Salon kappeliseurakunta. Himanka taas kuului aluksi Pietarsaaren hallintopitäjään, 1490-luvulta lähtien Kokkolan hallintopitäjään. 1570-luvulla Kalajoesta muodostettiin oma hallinto alue, johon kuuluivat Alavieska, Ylivieska, Sievi, Reisjärvi, Nivala ja Haapajärvi. Samana vuonna muodostettiin myös Lohtajan hallintopitäjä, johon kuului Himanka. Himanka kuului aluksi Lohtajan seurakuntaan, mutta itsenäistyi Lohtajan kappeliseurakunnaksi 1700-luvun alussa.
Kalajoki ja Himanka kasvoivat hitaasti 1600-luvulla, jolloin väkiluvun kehitykseen vaikuttivat erityisesti katovuodet ja sota-ajat. Isoviha myös rajoitti Kalajoen ja Himangan asutus kehitystä. Isonvihan jälkeen asukasmäärä alkoi nousta ja varsin 1700-luvun lopulla asutus alkoi voimakkaasti kasvaman. Kalajoen ja Himangan suuseutujen hyvä liikenteellinen asema johti siihen, että Kokkolan porvarit alkoivat pitää markkinoita näillä alueilla. Kalajoella Plassin markkinapaikka nousi alueelle tärkeäksi kauppapaikaksi. Himangalla taas vanha Raumankari muodostui alueen tärkeäksi kauppapaikaksi. 1800-luvulla Kalajoki oli tunnettu monipuolisesta pienteollisuudesta. Pitäjässä valmistettiin mm. messinkiesineitä, kelloja ja aseita. Himangassa taas laivanrakennus kasvoi huomattavaksi elinkeinoksi. Tärkein elinkeino oli väestölle 1700-luvulta aina 1800-luvun loppuajoille saakka tervanpoltto, joita myytiin Kokkolalaisille porvareille.
Suomen sodassa 1808 Himangassa käytiin pieniä kahakoita venäläisten kanssa. Kalajoella kuoli Suomen sodan aikaisessa taistelussa Wilhelm von Schwerin. Kalajoki kuului Kalajokilaaksossa 1800-luvun alussa syntyneen herätysliikkeen ydinalueisiin. Vuosina 1838-1839 Pohjankylän Törnvallin talossa pidettiin tunnettu, joissa heränneitä tuomittiin konvektikkeliplakaattiin vedoten. Suuri joukko heränneitä maallikoita tuomittiin sakkoihin ja pappeja erotettiin lyhyeksi aikaa virastaan. Kalajoen vanha vaakunaSiltasaaren siirretty käräjärakennus toimii nykyisin Kalajoen kotiseutumuseona. 1800-luvulla. Himangan asukasmäärä alkoi kasvamaan. 1810 asukkaita oli 491 1850 892. Suuret kuolonvuodet 1866-1868 vähensivät hieman Kalajoen ja Himangan asukasmäärää.
Nykyään Kalajoki on tunnettu matkailukuntana, pääartikkelinaan Kalajoen Hiekkasärkät, joka on ollut valtakunnallisesti tunnettu ja markkinoitu lomakohde jo 1970-luvulta lähtien. Kalajoella on edelleen myös vahva maatalousperinne, ja maatiloilla tuotetaan yhä viljaa, perunoita, lihaa ja maitoa. Metalliteollisuutta Kalajoella vetävät mm. Kalajoen teräs ja Rahjan satama.
Kalajoki.
Kalajoki perustettiin vuonna 1865. Kalajoen asukasluku kasvoi pitkään tasaisesti 1900-luvulla. 1920 kunnassa oli 5780 asukasta. 1952 7085 ja 1960 jo 7373 asukasta. 1960-luku katkaisi kuitenkin suotuisan väestönkehityksen ja asukasluku laski vuoteen 1970 mennessä 6979. 1970-luvulla väkiluku alkoi uudestaan kasvaa. Vuonna 1985 Kalajoella oli asukkaita 9108. Kalajoesta tuli kaupunki vuoden 2002 alusta.
Himanka.
1868 Himangasta muodostui oma pitäjä. 1870 asukkaita oli jo 2192, samana vuonna Kannuksen Mutkalamminkylästä siirettiin kaksi taloa Himangan Himangankylään. Talot olivat Ainali ja Oja. Himangan asukusmäärää vähensivät 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa siirtolaisuus. Siirtolaiset muuttivat alueelta pääosin Amerikkaan. Paikallisia urheiluseuroja ovat Himangan Urheilijat, Himangan Roima sekä Himangan Pallo. Ahti Pöyhtäri, 2000-luvulla kuollut kunniamerkein palkittu sotaveteraani ja paikallispoliitikko, on kirjoittanut seudun historiasta. Hän oli syntynyt Himangalla 11. elokuuta 1918. Himanka on myös eräs Suomen merkittävimmistä ruokaperunan tuottajakunnista. Himankalaisen perunan laatu on tunnustettu myös naapurimaissa Ruotsissa, Norjassa, Virossa sekä Venäjällä. Ennen vuotta 2010 tehtyä kuntaliitosta pitäjässä oli 3 023 asukasta.
Kuntaliitokset.
Raution pitäjä liittyi Kalajokeen 1973. Himangan kunta liittyi Kalajoen kaupunkiin 1. tammikuuta 2010. Uuden kunnan vaakunaksi tuli Himangan vaakuna. Samalla Himangan alue siirtyi Keski-Pohjanmaan maakunnasta Pohjois-Pohjanmaan maakuntaan.
Luonto ja maantiede.
Kalajoki on maisemiltaan pohjoisessa laakeaa ja etelässä kumpuilevaa, jokiuomien halkomaa tasankoa.
Kallioperä on kivilajikoostumukseltaan vaihtelevaa. Kunnan pohjois- ja keskiosassa on pääasiassa graniittia ja granodioriittia ja eteläosassa kiillegneissiä ja migmaattia. Lisäksi kunnan alueella esiintyy mm. gabroa ja gneissejä, Pöntiönjoen koillispuolella on myös grano- ja kvartsidioriittia. Kalajoen kallioperässä on myös pieniä määriä arvokkaita mineraaleja, kuten esimerkiksi molybdeeniä. Siellä täällä kunnan alueella, varsinkin rannikolla on louhikoita, kalliomaastoa ja kivikkorantaisia saaria.
Yleisimmät maalajit ovat moreeni, turve ja tulvakerrostumat sekä rannikolta myös hietaa ja hiekkaa. Kalajoki on kuuluisa laajoista hiekkarannoistaan ja dyyneistään, joista huomattavimpia ovat lähes 20 m korkeat Tuomipakat. Kasvillisuuden sitomia dyynejä on runsaasti myös sisämaassa. Kaikkiaan Kalajoen rannoilla on hiekkadyynejä n. 600 ha. Jokilaaksoissa on tulva- ja rantahiekkakerroksia sekä saviokoita.
Korkeuserot ovat Kalajoen alueella vähäiset, pääasiassa 5-10 m. Maaston korkeus kasvaa verkalleen rannikolta sisämaahan päin. Kunnan keski- ja eteläosassa maasto on loivasti kumpuilevaa ja korkeimmat kohoumat ylittävät 50 m tason. Ylävintä on Raution alueella, jossa on useita yli 80 m korkeita moreenimäkiä, kuten Riitaharju Rättyänojan ja Peräjärven välillä ja Taipaleenkangas Vääräjoen ja Hollannin välillä.
Kalajoen alueella on useita soita. Rannikolla suot ovat pieniä, mutta sisämaassa laajempia. Suurimpia soita ovat Kaakkurinneva, Karhunmaanneva ja Paloneva.
Maankohoamisen jatkuvasti muokkaama rantaviiva on eteläistä osaa lukuun ottamatta eheä. Maankohoamisen vaikutuksesta veden alta paljastuu uutta maatta, jonka aluksi valtaa kosteikkokasvillisuus. Etenkin Raumanjoen pohjoispuolella on kosteita rantaniittyjä. Rahjan saaristo muodostaa ainutlaatuisen maisemakokonaisuuden. Aavan meren keskellä, parin peninkulman päässä Kalajoen rannikosta kohoavat Kallankarit. Ulkokalla ovat vain vajaan hehtaarin laajuinen majakkasaari. Maakalla on noin kahden hehtaarin laajuinen kalliosaari, jonka lähellä oli aikoinaan Pohjanmaan tuottoisin kalastuspaikka.
Kunnan tärkeimmät vesiväylät ovat Kalajoki ja sen sivujoki Vääräjoki, Siiponjoki sekä puhdasvetinen Lestinjoki, joka Saarenpäässä haarautuu kahtia (eteläinen haara on Tomujoki) ja yhtyy vähän ennen jokisuuta Raumanjoeksi. Kalajoen muita jokia ovat Himanganjoki ja Pöntiönjoki. Kunnan alueella ei ole lainkaan järviä, vain pieniä lampia.
Urheiluseurat ja yhdistykset.
Kalajoella on monenlaisia urheiluseuroja ja yhdistyksiä, alla listattuna tärkeimmät.


Etninen ryhmä.
Etninen ryhmä eli kansa tai kansallisuus on joukko ihmisiä, joiden voidaan katsoa muodostavan erillisen – usein vähemmistöllisen – ryhmän yleensä kieleen, uskontoon, alkuperämaahan tai kulttuurieroihin vedoten. Ulkopuolisten etnisen ryhmän arvioitsijen mielestä he itse katsovat muodostavansa erillisen ryhmän, koska he katsovat muodostavansa siis esimerkiksi yhtenäisemmän kulttuurin tai heillä on paremmat alkuperäänsä perustuvat toiminnot.
Muu merkitys.
Valtio-oikeudellisessa merkityksessään sana "kansa" voi merkitä jonkin valtion kansalaisia kokonaisuutena etnisistä seikoista riippumatta.
Lähteet.
*


Saamelaiskielet.
Saamelaiskielet ovat uralilaisen kielikunnan suomalais-ugrilaiseen haaraan kuuluva ryhmä kieliä, joita saamelaiset puhuvat. Akkalansaamen hiljattain sammuttua nykyään eläviä saamelaiskieliä on yhteensä yhdeksän, joista kuudella on oma kirjakielensä. Ryhmä jaetaan edelleen länsi- ja itäsaamelaisiin kieliin, joihin kumpaankin luetaan viisi kieltä (tosin vain neljää itäsaamelaista puhutaan yhä). Kielet muodostavat osittain murrejatkumon, jossa vierekkäiset kielimuodot ovat keskenään melko hyvin ymmärrettäviä. Eräiden kielten välillä on kuitenkin jyrkkä kieliraja. Saamelaiskielten yhteinen kantakieli on kantasaame. Ne eivät kuulu itämerensuomalaisiin kieliin kuten suomi ja viro, vaan ovat niille selvästi kaukaisempaa sukua. Saamelaiskieliä puhuu äidinkielenään yhteensä vaihtelevien arvioiden mukaan 30 000–40 000 ihmistä. Suomen alueella puhutaan kolmea saamelaiskieltä, mutta virallisissa yhteyksissä "saamen kieli" tarkoittaa yleensä pohjoissaamea, joka on puhujamäärältään selvästi suurin. Suomen lain mukaan saamelaisilla on oikeus käyttää saamea asioidessaan viranomaisten kanssa (katso osa "tilanne Suomessa").
Sammuneet kielet.
Lisäksi joissakin lähteissä mainitaan kainuunsaame, jolla tarkoitetaan 1500–1700-luvulle asti eläneiden metsäsaamelaisten kieltä. He elivät nykyisen saamelaisalueen eteläpuolella nykyisessä Keski-Suomessa ja Karjalan alueella.
Kirjaimisto.
Huomaa: kirjain Đ on latinalainen suuraakkonen D ja poikkiviiva (Unicode U+0110), ei islannissa, fäärissä tai muinaisenglannissa käytettävä iso eth (Ð; U+00D0), joka on ulkonäöltään lähes sama.
Kiltinänsaame käyttää laajennettua kyrillistä aakkostoa: Аа Ӓӓ Бб Вв Гг Дд Ее Ёё Жж Зз Ии Йй Ӣӣ Кк Лл Ӆӆ Мм Ӎӎ Нн Ӊӊ Ӈӈ Оо Пп Рр Ҏҏ Сс Тт Уу Фф Хх Цц Чч Шш Щщ Ъъ Ыы Ьь Ҍҍ Ээ Ӭӭ Юю Яя Јј Ѣѣ ʼ. Kiltinänsaame käyttää myös pituusmerkkejä eli makroneita, joiden esittäminen esimerkiksi Internetissä on teknisistä syistä hankalaa. Koltansaamessa käytetään em. kirjainten lisäksi ˊ-merkkiä (U+02CA), joka käytännön teknisistä syistä korvataan usein merkillä ´ (U+00B4).
Kielitieteellisessä tutkimuskirjallisuudessa pohjoissaamen kielenainekset on perinteisesti esitetty ja esitetään usein vieläkin ns. Nielsenin ortografialla eli oikeinkirjoitusjärjestelmällä, jota tutkija Konrad Nielsen käytti 1900-luvun alkupuolella.
Tilanne Suomessa.
Vuonna 2008 saamea puhui Suomessa äidinkielenään 1778 henkilöä. Suomessa saamen kielen asemaa ja käyttöä on pyritty turvaamaan vuoden 1992 alusta voimaan tulleella, josta laadittiin vuonna 2003. Tämän lain mukaan saamelaisilla on oikeus käyttää viranomaisten kanssa asioidessaan suullisesti tai kirjallisesti saamea. Käytännössä tämä tarkoittaa käännös- ja tulkkipalveluja. Ongelmana on vähäinen rahoitus, joka kunnilla on varattu kielilain toteuttamiseksi. Tällä hetkellä vain noin 10 prosenttia saamelaisalueen viranomaisista osaa palvella saameksi. Saamelaiskielten aseman muodostuminen kaavailtujen tavoitteiden mukaiseksi on siis vielä kesken, mutta sitä tavoitellaan määrätietoisesti.
Koulutus Suomessa.
Kotiseutualueella (Utsjoen, Inarin ja Enontekiön kunnat sekä Sodankylän kunnan pohjoisosa) on lapsilla oikeus opiskella peruskoulussa ja lukiossa saamea äidinkielenä, valinnaisena tai vapaaehtoisena aineena. Tämän lisäksi kieltä opetetaan kotiseutualueen ulkopuolella Oulussa, Rovaniemellä ja Sodankylän kirkonkylällä. Saamen voi suorittaa myös ylioppilastutkinnossa äidinkielenä. Ensimmäiset saamen äidinkielenään kirjoittaneet valmistuivat vuonna 1994. Äidinkieleltään saamelaiset ovat vähintään kaksikielisiä eli puhuvat saamen lisäksi kunkin maan valtakieltä. Opetettavina kielinä ovat pohjoissaamen lisäksi myös inarin- ja koltansaame, vaikkakin valtaosa opetuksesta on pohjoissaamea. Saamenkieliseen opetuksen piirissä on Suomessa viitisensataa oppilasta, joista 150:ä opetetaan (pohjois-, inarin- tai koltan-)saameksi. Pääosa opetuksesta tapahtuu vuosiluokilla 1–6.
Kolme yliopistoa Suomessa tarjoaa saamen kielen opetusta. Oulun yliopiston on tärkein saamea opettava taho yliopistotasolla. Sivuaineena saamea voi opiskella Helsingin yliopistossa sekä Lapin yliopistossa, jonne ollaan perustamassa saamen kielen opintokokonaisuutta.
Tilanne Norjassa.
Norjassa säädettiin laki saamelaiskielten asemasta vuonna 1990. Se määräsi kuusi Pohjois-Norjan kuntaa virallisesti kaksikielisiksi. Kunnat ovat Finnmarkin alueen Uuniemi, Teno (Deatnu, norjaksi Tana), Kaarasjoki (Karasjoki, Kárášjohka), Porsanki (Porsáŋgu, norjaksi Porsanger) ja Koutokeino (Kautokeino, Guovdageaidnu) sekä Tromssan läänin Kaivuono. Näistä neljässä saamelaiset ovat enemmistönä: Koutokeinossa 96 %, Kaarasjoella 94 %, Uuniemellä 75 % ja Tenossa 53 %. Lakia on kritisoitu siitä, että se ei vaikuta muualla asuviin saamelaisiin kuten eteläsaamen puhujiin.
Tilanne Ruotsissa.
Ruotsissa saamelaiskielet tunnustettiin maan virallisiksi vähemmistökieliksi vuonna 2000. Maan vähemmistökielilaki antaa oikeuden käyttää virastoissa ja tuomioistuimissa asioitaessa saamelaiskieliä Arjeplogin, Jällivaaran, Jokimukan ja Kiirunan kunnissa. Mikäli virkailija ei osaa saamea, paikalla on oltava tulkki. Laki ei vaikuta eteläsaamen puhujiin, koska he asuvat saamelaiskieliä hallinnossaan käyttävien kuntien ulkopuolella. Laki ei ole toistaiseksi toiminut ongelmitta. Ruotsin aiemman kielipolitiikan takia osa saamelaisista hallitsee omaa saamen kieltään liian puuttellisesti asioidakseen sitä käyttäen virastoissa. Jotkut virkailijat ovat suhtautuneet nihkeästi tulkin hankkimiseen, sillä asioivat saamelaiset osaavat myös ruotsia.
Tilanne Venäjällä.
Kiltinänsaamea opetetaan vähäisissä määrin kouluissa vieraana kielenä. Muuten tukea saamelaiskielille ei ole. Akkalansaame on jo sammunut.


Saamelaiset.
Saamelaiset ovat enimmäkseen pohjoisessa Fennoskandiassa, varsinkin Norjan ja Ruotsin pohjoisosissa, vähäisemmässä määrin Suomenkin pohjoisosassa sekä Venäjällä Kuolan niemimaalla asuva kielellisesti uralilainen alkuperäiskansa. Saamelaisten asuttamaa aluetta kutsutaan Saamenmaaksi (). Arviot saamelaisten määrästä vaihtelevat 50 000:n ja 100 000:n välillä. Arvioiden suuri vaihtelu johtuu saamelaisuuden tunnusmerkkien eroista. Saamelaisuuden määritelmä perustuu tunnusmerkkeihin, kuten esimerkiksi kieleen (puhuu itse tai yksi vanhemmista tai isovanhemmista puhuu saamea), kansalliseen tai kulttuurilliseen samaistumiseen sekä perinteisten saamelaiselinkeinojen harjoittamiseen. Saamelaisten puhumat kielet kuuluvat uralilaisiin kieliin, ja niiden läheisimmät sukukielet ovat yleisimmän käsityksen mukaan itämerensuomalaiset kielet. Joskus saamen kieliä on pidetty saman kielen murteina, mutta koska ne eivät ole keskenään ymmärrettäviä, monet kielentutkijat kutsuvat niitä mieluummin eri kieliksi kuin saman kielen murteiksi.
Suomen saamelaisalue kattaa Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Lapin paliskunnan alueen Sodankylän kunnassa. Suomen saamelaisista noin 3 000 puhuu saamelaiskieliä äidinkielenään. Nykyään huomattava osa Suomen saamelaisista asuu saamelaisalueen ulkopuolella, esimerkiksi Helsingissä on suhteellisen suuri ja aktiivinen saamelaisvähemmistö. Saamelaiskäräjien mukaan saamelaisia asuu kaikkiaan 230 kunnassa Suomen 336 kunnasta.
Historia.
Vanhemmassa tutkimuksessa saamelaisten on nähty tulleen Siperiasta ja olevan sukua esimerkiksi samojedeille. Tähän kuului myös oletus saamelaisten valtaosin mongolidisesta perimästä. Nykyinen geenitutkimus kuitenkin osoittaa, että saamelaiset eivät ole ainakaan lähisukulaisia samojedeille tai muillekaan itäisille kansoille. Myös sukulaisuus itämerensuomalaisia ja indoeurooppalaisia kieliä puhuviin muihin Euroopan kansoihin on etäinen, mutta kuitenkin läheisempi kuin itäisiin kansoihin.
Saamelaisten geneettinen etäisyys itäisiin kansoihin on ehkä merkki siitä, että saamelaisten esivanhemmat ovat asuneet Euroopassa jo vuosituhannet. Toisaalta suhteellisen suuri etäisyys kaikkiin muihinkin tarkoittaa ehkä, että saamelaiset ovat jo kauan asuneet poikkeuksellisessa eristyksessä.
Vakiintuneen käsityksen mukaan varhaiskantasuomalaista kielimuotoa puhuttiin kivikaudella laajalla alueella Fennoskandiassa. Tämän käsityksen mukaan kivikauden loppuvaiheessa varhaiskantasuomalainen kieli hajosi kahtia. Hajoamisen jälkeen Suomen rannikkoalueen myöhäiskantasuomen puhujat edustivat suomalaisten kielellisiä esivanhempia. Suomen sisämaassa ja laajoilla pohjoisen Fennoskandian alueilla taas syntyi kantasaamelainen kieli, josta kehittyivät myöhemmin saamelaiskielet. Kielitutkija Ante Aikio on kuitenkin vuonna 2007 esittänyt, että kantasaamen kieli kehittyi suppeahkolla alueella Etelä-Suomessa ja levisi pohjoiseen Fennoskandiaan vasta esiroomalaisen rautakauden kuluessa (noin 650–0 eaa.).
Saamelaiset ja lappalaiset.
Kantasaamen otaksutaan olleen pääasiassa metsästäjäväestön kieltä. Alkuperäistä metsästyskulttuuria harjoitettiin Sisä-Suomessa ja Keski-Ruotsissa, kun rannikoilla ja etelässä oli jo siirrytty enemmän maanviljelyyn ja karjanhoitoon. Näitä metsästyksellä eläviä ihmisiä kutsuttiin Suomessa lappalaisiksi. Sana ”lappalainen” tuli mahdollisesti syrjää eli syrjäistä tarkoittavasta sanasta lappea (kuten sanassa ”miekan lape”, ”miekansyrjä”). Tämän väestön kieltä pidetään yleensä saamensukuisena. Historiantutkija Jukka Korpelan mukaan keskiajan kirjallisissa lähteissä ”lappalaiset” oli kuitenkin yleisnimitys erämaaseutujen asukkaille, jotka eivät todellisuudessa olleet kielellisesti, kulttuurisesti tai elinkeinoiltaan yhdenmukaista joukkoa. Lappalainen ei tämän mukaan siis ollut alun perin saamelaisen synonyymi.
Toisaalta on korostettu, että saamea puhuvaa väestöä on paikannimistöstä päätellen asunut miltei koko Suomen alueella, jopa Uudellamaalla. Skandinavian niemimaalla saamelaisväestön asuinalue on ulottunut Keski-Ruotsin Taalainmaalle ja Jämtlandiin asti. (Katso myös: Limes norrlandicus)
Nykysaamelaiset eroavat geneettiseltä perimältään selvästi naapurikansoistaan. Tämän takia monet nykytutkijat olettavat, että suomalaisiin ja skandinaaveihin sulautuneet eteläiset saamelaiset ja lappalaiset eivät olisi samataustaisia kuin nykysaamelaiset. Nykyään sanaa lappalainen merkityksessä saamelainen saatetaan pitää halventavana.
Siirtyminen poronhoitoon.
Saamelaisperhe Norjassa vuoden 1900 tienoilla.
Joidenkin saamelaisten taloudellinen asema parani heidän siirryttyään poronhoitoon kesyttämällä tunturipeura poroksi. Poronhoidon alkuajankohdasta on erimielisyyksiä. Poroja oli kesytetty kuljetusavuksi ja maidon- ja nahantuotantoon jo varhain, mutta Suomen saamelaiset elivät pitkälti metsästyksellä ja kalastuksella vielä Ruotsin vallan aikana. Lihantuotantoon keskittyvään suurporonhoitoon siirryttiin vasta 1800-luvulla, ja sen ”kulta-aika” päättyi Ruotsin, Suomen ja Norjan välisten rajasulkujen myötä 1900-luvun alkupuolella.
Nykytutkimuksen mukaan suurporonhoito sai alkunsa Skandinavian saamelaisten keskuudessa 1400-1600-luvuilla. Kuolan niemimaalle vaelsi 1800-luvulla komeja ja nenetsejä, jotka vaikuttivat huomattavasti kolttien ja Kuolan saamelaisten poronhoitoon.
Poronhoito ei ole missään vaiheessa ollut yleissaamelainen elinkeino, ja suurten poronomistajien elot veivät elintilaa peuroilta, joiden pyynnillä esimerkiksi inarinsaamelaiset elättivät itsensä kalastuksen, keräilyn ja kaupan lisäksi, täten huonontaen joidenkin toisten saamelaisten elantoa ja asemaa. Nykyään poronhoitoa harjoittavat Suomessa myös muut kuin saamelaiset. Norjassa ja Ruotsissa poronhoito on lailla säädetty saamelaisten yksinoikeudeksi.
Kansallinen herääminen.
Ruotsalainen saamelaisäiti lapsineen noin vuonna 1917. Valokuvaaja Borg Mesch.
Saamelaisten sulauttamispolitiikka voimistui toisen maailmansodan aikana ja jälkeen. Saamelaisia pidettiin katoavana kansana, jotka saattoivat elää ihmisarvoista elämää ainoastaan luopuessaan vanhoista tavoistaan ja omaksuessaan kehittyneemmän, paikalleen asettuneen elämänmuodon. Tuohon aikaan sijoittuu myös saamelaisten kansallinen herääminen.
Rotuopilliset käsitykset olivat aikaisemmin pitäneet myös suomalaisia alempana rotuna. Itsenäistyttyään suomalaiset tunsivat kuuluvansa muiden sivistyskansojen joukkoon ja ajatus saamelaisista alempana kansana sai suosiota.
Saamelaisten kansallispäivä on 6. helmikuuta. Sinä päivänä Trondheimissa pidettiin 1917 ensimmäinen yleissaamelainen kokous, josta saamelaisten yhdentymisen katsotaan alkaneen. Saamelaisten 13. konferenssissa Åressa vuonna 1986 otettiin käyttöön Saamen lippu. Lipussa on saamelaisten värit: punainen, vihreä, keltainen ja sininen. Lipun punainen puoliympyrä kuvaa aurinkoa ja sininen kuuta. Lipun hyväksymispäivä, 15. elokuuta, on myös yksi saamelaisten liputuspäivistä, joita on nykyisin yksitoista.
Saamelaiset ja uskonto.
Uskonnonharjoitusta oli monentasoista, ja kehittyneimmillään se oli samanistisissa menoissa, joissa yhteisön samaani lankesi loveen asioimaan alisen kanssa, pyytämään apua tai taistelemaan ongelmia aiheuttavien tahojen kanssa.Noitarummun käyttö ei kuulunut yksinomaan samaanille, vaan se oli suhteellisen alkeellinen enteiden katsomisen väline, jota käyttivät ne, joilla ei ollut shamaanin kykyä ja uskallusta laskeutua henkilökohtaisesti alamaailmaan ottamaan asioista selkoa.
Kosmologia.
Saamelaisten maailma oli jakautunut kolmeen osaan: aliseen, maanpäälliseen ja maan yläpuoliseen osuuteen, joista ensimmäistä kansoittivat vainajat, seitahenget ja muut ei-jumalalliset uskomusolennot. Maan päällä elivät ihmiset, ja maan yläpuolella puolestaan hallitsivat jumalat, joista leimallisimmin saamelaisia olivat äitijumalatar Mattarakka ja hänen kolme tytärtään, Sarakka, Juksakka ja Uksakka, jotka suojelivat ja ohjasivat erityisesti lasten kehitystä ennen ja jälkeen syntymän. Sarakkalla, Juksakalla ja Uksakalla oli omat paikkansa kodassa, ja heille uhrattua ruokaa saivat syödä vain naiset.
Esikristilliset jumalat.
Saamelaisilta tunnetaan näiden naisjumalien lisäksi ukkosenjumala "Tiermes" sekä paikoin oletettu ylijumala "Radien-Adja" poikineen, sekä jonkinlainen naispuolinen kevään jumaluus "Ruonanieida". Ukkosenjumalaa lukuun ottamatta nämä ”taivaanjumalat” lienevät kristinuskosta omaksuttuja vähän ennen kuin saamelaiset kääntyivät kristinuskoon.
Nyky-Suomen alueen metsästäjä- ja kalastajalappalaisilla tärkein jumala oli Bieggo-almmaj/Bieggolmai, Tuulen jumala. Hän hallitsi luonnonvoimia, jotka lappalaisilla säätelivät koko elämää. Tuulen jumalan alapuolella oli muun muassa hedelmällisyyden jumala, joka huolehti sadon riittävyydestä niin marjastuksessa, metsästyksessä kuin kalastuksessakin. Ukkosen jumala oli se, joka muun muassa vihastui, jos ihminen ei kunnioittanut luontoa. Yleensäkin Pohjois- ja Länsi-Lapin jumalat olivat luonnonjumalia, joita käytiin rukoilemassa ja kiittämässä ja joille vietiin uhrilahjoja seidoille.
Seidat.
Tärkeimpiä pyhän ilmentymiä ovat seidat. Seidat ovat tavallisimmin erikoisia luonnonmuodostumia, mutta tarvittaessa seita saatettiin rakentaakin. Kiviseidat ovat suuria puuttomalta tundralta hyvin erottuvia ja poikkeuksellisen muotoisia. Puuseitoja on metsäalueilla. Uhreja viedään seidoille sekä siksi, että jumalat olisivat suotuisia, että kiitokseksi vaikkapa hyvästä marjasadosta tai kalansaaliista. Seidat eivät ole jumalten asuinpaikkoja, vaan pyhäkköjä.
Lestadiolaisuus.
Monien saamelaisten uskonelämään on vaikuttanut lestadiolaisuus, joka syntyi Tornionlaaksossa nimenomaan paikallisen saamelaisvähemmistön vastalauseeksi valtakirkon papeille. Lestadiolaisuuden perustaja Lars Levi Laestadius oli itse äitinsä puolelta saamelainen, ja on myös tallentanut saamelaisten uskomuksia ja mytologiaa ("Lappalaisten mytologian katkelmia").
Saamelaisen uskonnon merkitys ulkopuolisille.
Saamelaisten symboliikka, myytit ja kertomukset voivat toimia välineinä yritettäessä hahmottaa Pohjois-Euroopan kivikauden ja varhaisen metallikauden ihmisten todellisuuskäsitystä. Toisaalta Lapissa käyville matkailijoille kaupataan enimmäkseen sellaista tavaraa ja mielikuvia, jotka eivät ole alkuperäistä saamelaisuutta, ja jotka voivat siksi hämärtää ihmisten käsityksiä saamelaisuudesta. Eräs alkujaan epäaito, kaupallisiin tarkoituksiin keksitty rituaali on lapinmatkaajille suoritettava ”lapinkaste”.
Alkuperäiskansan asema ja saamelaisuuden määritteleminen.
Euroopan unionin alueella saamelaiset ovat ainoa alkuperäiskansa. Saamelaisten asema alkuperäiskansana ja kulttuuri-itsehallinto on tunnustettu Suomen perustuslaissa. Perustuslain 17 §:n 3 momentin mukaan saamelaisilla alkuperäiskansana on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Sen lisäksi perustuslaissa turvataan saamelaisten kotiseutualueella kieltään ja kulttuuriaan koskeva itsehallinto, jota toteuttaa Saamelaiskäräjät. Saamelaisalue kattaa Inarin, Enontekiö ja Enontekiön kunnat sekä Sodankylän Lapin paliskunnan alueen. Saamen kieli sai virallisen aseman vuonna 1992, kun säädettiin saamelaisten kielilaki. Uusi kielilaki tuli voimaan 2004.
Suomi ei ole toistaiseksi ratifioinut ILO:n alkuperäis- ja heimokansoja koskevaa yleissopimusta nro. 169, koska kysymys saamelaisten maaoikeuksista Suomessa on edelleen selvittämättä. Pohjoismaista vain Norja on ratifioinut sopimuksen. Kaisa Korpijaakko-Labba ei oikeushistoriallisen tutkimuksensa "Saamelaisten oikeusasemasta Suomessa" (2000) puitteissa löytänyt laillista perustetta valtion väitetylle maanomistusoikeudelle.
Virallisesti Suomessa määritellään saamelaiseksi henkilö, joka itse pitää itseään saamelaisena, edellyttäen että
Suomessa kiistoja on aiheuttanut niin sanottu jälkeläisperuste. Ennen verokirjoihin merkittiin niin sanotuilla lappalaiselinkeinoilla eli esimerkiksi metsästyksellä ja kalastuksella itsensä elättävät ihmiset ”lappalaisiksi” näiden kansallisesta taustasta riippumatta. Toisin kuin Norjassa ja Ruotsissa, Suomessa saamelaiseksi lasketaan Saamelaiskäräjälain mukaan myös henkilö, joka on veronkantoluetteloihin merkityn lappalaisen jälkeläinen.
Saamen kieltä on opetettu Suomen peruskouluissa 1970-luvulta lähtien. Vuonna 1999 säädetyn perusopetuslain mukaan saamelaisten kotiseutualueella asuvien saamen kieltä osaavien oppilaiden opetus tulee antaa pääosin saamen kielellä. 2000-luvulla saamenkielistä opetusta sai Suomessa noin 490 oppilasta. Saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella opetusta annetaan perusopetusta täydentävänä opetuksena kahden viikkotunnin verran. Tämän kattavan toteutumisen esteenä on kuitenkin rahoituksen puute.
Saamelaiskäräjät.
Saamelaiskäräjät ovat edustuksellinen elin. Joka neljäs vuosi järjestettävissä vaaleissa saamelaisten keskuudesta valitaan 21 jäsentä sekä neljä varajäsentä. Käräjien tärkeimmät toimielimet ovat käräjien kokous, hallitus sekä päätoiminen puheenjohtaja. Lisäksi käräjät asettavat kuusi lautakuntaa valmistelemaan eri asioita: koulutus- ja oppimateriaalilautakunta, elinkeino- ja oikeuslautakunta, kulttuurilautakunta, sosiaali- ja terveyslautakunnan, vaalilautakunnan sekä saamen kielen lautakunta.
Kulttuuri.
Osana kansallisen heräämisen ansioista kuuluu muun muassa saamenkielten saaminen alkuopetuskieleksi saamelaisalueella. Esimerkiksi Inarin kunnassa alkuopetusta annetaan suomen lisäksi pohjois-, inarin- ja koltansaamen kielillä. Ylioppilaskirjoituksissa voidaan kirjoittaa pohjois- ja inarinsaame paitsi vieraana- myös äidinkielenä. Inarinsaamen ja koltansaamen opetuksessa kangertaa rahoituksen puute
Saamelaisista kansallisista tunnuksista näkyvin on saamenpuku. Se on alkuperältään kansanpuku, jonka käyttö ei ole missään historian vaiheessa katkennut. Nykyisin saamelaispuku on muuttumassa käyttöpuvusta juhlapuvuksi. Suomessa puvusta on käytössä viisi päämallia: Enontekiön, Inarin, Tenon, Vuotson ja kolttien puku. Norjassa ja Ruotsissa saamenpukua käyttävät vain saamelaiset. Suomessa myös muut kuin saamelaiset ovat käyttäneet pukuja tai niiden jäljitelmiä matkailuun liittyvässä liiketoiminnassa, mitä on arvosteltu.
Saamelaisia nykymuusikoita ja yhtyeitä ovat muun muassa Adjágas, Amoc, Niiles-Jouni Aikio, Angelit, Mari Boine, Sofia Jannok, Jiella, Wimme Saari, Tiina Sanila, Somby, Transjoik, Niko Valkeapää, Nils-Aslak Valkeapää ja Vilddas. Saamelaiskirjailijoita ovat esimerkiksi Suomesta Marjut Aikio, Matti Aikio, Rauna Paadar-Leivo ja Kirsti Paltto. Kirsti Palton "Voijaa minun poroni" (1987) oli vuonna 1986 ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi. Nils-Aslak Valkeapään teos "Aurinko, isäni" (1988) sai Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon vuonna 1991. Saamelaisen elokuvan nousu alkoi vuonna 1987, kun norjalainen Nils Gaup ohjasi elokuvan "Tiennäyttäjä".


Kiinan lippu.
Kiinalla on historiansa aikana ollut käytössä useita erilaisia lippuja. Niin eri hallituksilla, keisarillisilla dynastioilla kuin paikallishallinnoillakin on usein ollut oma lippunsa. Nykyisin on olemassa kaksi "kiinalaista valtiota", manner-Kiinaa hallitseva Kiinan kansantasavalta ja Taiwanin saarella oleva Kiinan tasavalta.


Kiinan etniset ryhmät.
Kansallisuusryhmät Kiinan kartalla vuonna 1983
Tämä artikkeli käsittelee Kiinan 56 virallisesti tunnustettua kansallisuutta, joista 55 on vähemmistökansoja.
Kiina on melko homogeeninen valtio, eli väestöstä suurin osa, yli 92 %, koostuu han-kiinalaisista. Muita etnisiä ryhmiä eli "kansoja" on historian aikana huomioitu melko heikosti. Ennen Kiinan kansantasavallan perustamista ajatus "viidestä kansasta" oli yleisesti vallalla oleva tulkinta Kiinan kansan koostumuksesta. Nämä viisi kansaa olivat han-kiinalaiset, mongolit, mantšut, tiibetiläiset ja hui-kiinalaiset.
Pian perustamisensa jälkeen Kansantasavalta järjesti laajan tutkimuksen erilaisista etnisistä ryhmistä Kiinassa. Tutkimuksen kuluessa lähes 400 ryhmää ilmoittautui vähemmistökansaksi. Näistä poistettiin päällekkäiset ilmoittautumiset ja lopullinen tulkinta päätyi 55 vähemmistökansaan. Jaottelu on osittain mielivaltainen: toisinaan samaan kansaan luetaan toisistaan etnisesti ja kielellisesti jyrkästi eroavia ryhmiä, toisinaan taas esimerkiksi uskonto on riittänyt erottamaan tietyn väestöryhmän omaksi ”kansakseen”. Kansantasavalta on muodostanut lukuisia autonomisia alueita näille vähemmistökansoille, minkä lisäksi vähemmistöt nauttivat tietyistä etuuksista, esimerkiksi yhden lapsen politiikka ei pääsääntöisesti koske niitä ja vähemmistökansoille on varattu kiintiöitä yliopistojen ja muiden oppilaitosten opiskelupaikoista.
Uskonnot.
Uskontojen mukaan nämä kansallisuudet sijoittuvat myös eri ryhmiin, tosin kaikkia ryhmiä ei voida jaotella uskontojen mukaan.


Ljubljana.
Ljubljana (, ital. "Lubiana") on Slovenian pääkaupunki ja maan kulttuurinen, taloudellinen ja poliittinen keskus. Ljubljanica-joen varrella sijaitsevaa 310 000 asukkaan kaupunkia on kutsuttu pieneksi helmeksi. Kaupunki vaikuttaa arkkitehtonisesti yhtäältä vanhalta itävaltalaiselta kaupungilta, toisaalta Ljubljanican rantabulevardeilla on jo välimerellinen tunnelma.
Historia.
Roomalaiset perustivat kaupungin nykyiselle paikalleen jo vuonna 15 nimellä Emona ("Colonia Emona [Aemona] Iulia tribu Claudia"). Tämä roomalainen asutuskeskus tuhoutui kuitenkin täysin kansainvaellusten aikana. Baijerista saapuneet saksaa puhuvat siirtolaiset perustivat kaupungin uudelleen nimellä "Laibach". Ensimmäinen maininta kaupungista tällä nimellä on vuodelta 1144. Sydänkeskiajalla se oli Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan kuuluvan Krainin herttuakunnan pääkaupunki. 1276 Krain pääkaupunkeineen siirtyi Habsburgien suvun hallintaan. 1461 siitä tuli hiippakunnan keskus.
Napoleon Bonaparten aikana alue liitettiin Ranskaan ja siitä tuli vuodesta 1809 vuoteen 1813 Illyrian provinssien keskus. Kaupunki oli keskiajalta saakka ollut väestöltään saksalaisenemmistöinen, mutta 1800-luvulla sloveeniväestön osuus alkoi merkittävästi nousta. Vuoden 1880 väestönlaskennassa saksalaisväestön osuus oli laskenut jo 23 %:iin väestöstä (5658 henkilöä). Vuonna 1848 kaupunki oli jo muodostunut sloveenien kansallistunteen keskukseksi.
Vuodesta 1918 vuoteen 1991 Ljubljana kuului Jugoslaviaan (se oli tosin toisen maailmansodan aikana lyhyesti Italian miehittämä ja virallisesti osa Italiaa). Vuodesta 1945 se toimi Slovenian osavaltion pääkaupunkina. Kaupungin saksankielinen väestö karkotettiin toisen maailmansodan jälkeen Saksaan; lukuisia saksankielisiä murhattiin.
Vuosien 1511 ja 1895 maanjäristysten takia keskustan rakennukset ovat sekoitus keskiaikaista, renessanssi- ja uusklassista tyyliä. Kaupungin yllä kohoaa keskiaikainen Ljubljanan linnoitus, jossa on museo ja näköalatorni. Kaupungin keskusta selvisi Jugoslavian hallinnosta yllättävän vähin vaurioin, vaikka uusia betonilähiöitä onkin rakennettu useita. 1700-luvulta peräisin ovat esimerkiksi tuomiokirkko ja kaupungintalo. Kaupungissa on 1919 perustettu yliopisto, Slovenian kansallismuseo ja useita taidemuseoita ja gallerioita.
Matkailu.
Vuodesta 2004 turismi Ljubljanassa on kokenut huiman nousun. Majoituspaikkojen määrä ei kuitenkaan ole juurikaan noussut, minkä johdosta majoitushinnat ovat nousseet keskieurooppalaiselle tasolle. Sesonkiaikoina majoitusta voi olla hankala saada. Matkailullisesti tärkeä on erityisesti elokuu, jolloin kaupungissa järjestetään kansainvälisiä festivaaleja.
Maantiede ja ilmasto.
Ljubljana sijaitsee noin kolmensadan metrin korkeudessa Ljubljanica-joen laaksossa Slovenian keskiosassa. Sen suhteellisen lyhyt etäisyys alueen mahtikaupunkeihin on vaikuttanut sen historiaan: Zagrebiin on 140 kilometriä, Venetsiaan 250 km, Wieniin 350 km ja Budapestiin noin 400 kilometriä.
Ljubljanassa vallitsee mannerilmasto. Heinäkuu on lämpimin kuukausi, keskimääräinen ylin lämpötila 26,1 °C. Tammikuu on kylmin kuukausi ja keskimääräinen alin lämpötila on silloin -3,8 °C. Sateet ovat runsaita ja jakautuvat varsin tasaisesti eri kuukausille, suurin keskimääräinen sademäärä ajoittuu kesäkuulle.
Liikenne.
Slovenian maantieverkko yhdistää Ljubljanan maan eri osiin ja naapurimaihin. Rautatieasemalla pysähtyy myös kansainvälisiä junia München-Salzburg-Ljubljana-Zagreb-linjalla.
Paikallisliikenne toimii bussien varassa; johdinautoista on luovuttu ja raitiovaunuja vasta suunnitellaan.
Brnikin lentoasema sijaitsee 26 kilometriä Ljubljanasta pohjoiseen.


Afrikan Tähti.
Afrikan Tähti on vuonna 1951 julkaistu Kari Mannerlan laatima suomalainen lautapeli, jossa pelaajien tavoitteena on löytää Afrikan tähti -niminen jalokivi. Mannerlan mukaan pelin idea syntyi, kun hän tuijotteli Humphrey Bogart -elokuvien huumassa ryppyistä Afrikan karttaa ja sen kiehtovia paikannimiä, kuten Casablanca ja Dar es Salaam. Pelin nimen Mannerla sai artikkelista, jossa kerrottiin Etelä-Afrikasta löytyneestä maailman suurimmasta timantista, Cullinanista, jonka suurin hiottu kappale tunnetaan nimellä Suuri Afrikan tähti ().
Pelin alkuperäisen julkaisun nimi oli Kadonnut Afrikan Tähti, Den försvunna diamanten. Afrikan Tähti on käännetty kuudelletoista kielelle ja sitä on myyty yhteensä noin 3 600 000 kappaletta, joista noin puolet ulkomaille. Afrikan Tähden nykyinen kustantaja on Peliko Oy. Pelilaudasta on julkaistu koottava 1 000 palan palapeliversio, ja matkoja varten on olemassa minipeli. Pelistä on tehty myös deluxe-versio, korttipeli sekä tietokonepeli. Tietokoneversion toteuttivat Kari Mannerlan luvalla Otso Pakarinen ja Jari Heikkinen vuonna 1983. Kustantajana toimi Amersoft ja tuottajana Jouko Riikonen. Vuonna 2011 pelistä julkaistiin 60-vuotisjuhlaversio, jossa on siniset muoviset kiekot, joista on helppo ottaa ote, ja kultainen noppa.
Pelissä pyritään löytämään Afrikan tähti siirtämällä pelinappulaa Afrikan karttaa pitkin ja kääntämällä ympäri reitille sijoitettuja pyöreitä pahviympyröitä. Pahvikiekkoja on kaikkiaan 30 kpl, ja toisella puolella niissä on kuvia: yksi niistä on Afrikan tähti, 2 punaista rubiinia, 3 vihreää smaragdia, 4 keltaista topaasia, 3 rosvoa, 5 hevosenkenkää ja loput 12 tyhjiä. Toiselta puoleltaan kiekot ovat samanlaiset.
Mannerla on kehittänyt myös vuonna 2005 julkaistun Etelä-Amerikkaan sijoittuvan lautapelin Inkan aarre, joka muistuttaa säännöiltään Afrikan Tähteä.
Säännöt.
Ennen pelin alkua pahvikiekot sekoitetaan ja sijoitetaan kuvapuoli alaspäin pelilaudalla oleviin punaisiin ympyröihin, joiden viereen on painettu paikannimi.
Pelilauta esittää Afrikan karttaa, jonka kaupunkeja yhdistävät reitit, joita pitkin liikutaan heittämällä noppaa.
Pelaajat aloittavat jalokiven etsintänsä joko Kairosta tai Tangerista. Alkutilanteessa jokainen pelaaja saa kassasta 300 puntaa pelirahaa. Lähtöjärjestys arvotaan noppaa heittämällä ja se pelaaja, joka saa suurimman nopan silmäluvun, aloittaa pelin. Seuraavaksi on vuorossa pelaaja, jolla on toiseksi isoin silmäluku jne (ja niin edelleen).
Maantie on valkoinen mustin pistein. Pelaaja siirtää pelimerkkiään nopan silmäluvun verran, ja vuoro vaihtuu seuraavalle pelaajalle.
Meritie on vaaleansininen tummansinisin pistein. Jos pelaaja maksaa kahden punaisen ympyrän välisestä merimatkasta 100 puntaa, hän voi siirtää pelimerkkiään nopan silmäluvun verran eteen päin. Ellei ole rahaa, saa meritse matkustaa noppaa heittämättä omalla vuorollaan 2 askelta kerrallaan.
Lentoreitti on piirretty punaisin viivoin. Pelaaja, joka maksaa kahden punaisen ympyrän välisestä lentomatkasta 300 puntaa, voi siirtyä näin eteen päin noppaa heittämättä. Kerralla voi kulkea vain yhden lentoreitin.
Kun pelaaja saapuu paikkaan, jossa on pahvikiekko, hän voi pysähtyä siihen, vaikka noppa oikeuttaisi jatkamaan pidemmällekin. Pelaaja voi kääntää kiekon maksamalla 100 puntaa pelirahaa tai heittämällä seuraavilla pelivuoroillaan nopalla silmäluvun 4, 5 tai 6.
Jalokiven löytämällä pelaaja saa pankista jalokiven arvon verran rahaa. Afrikan tähden löytäneen pelaajan pitää saada se vietyä jompaankumpaan aloituskaupunkiin voittaakseen pelin. Jos joku toinen pelaaja kuitenkin löytää hevosenkengän Afrikan tähden löytymisen jälkeen, hän voi voittaa pelin ehtimällä Tangeriin tai Kairoon ennen Afrikan tähden löytänyttä pelaajaa.
Pelilaudalla esiintyvät paikannimet.
Paikkakuntien nimet ovat pelilaudalla englanninkielisissä muodoissaan. Peli laadittin aikana, jolloin useimmat Afrikan maat olivat vielä siirtomaita. Niiden itsenäistymisen jälkeen monia paikannimiä on muutettu, eivätkä kaikki pelilaudalla esiintyvät nimet ole enää käytössä.


Pikaviestin.
Pikaviestin (engl. "instant messenger") on tietokoneohjelma, joka sallii reaaliaikaisen sanallisen, äänellisen ja/tai kuvallisen viestinnän kahden tai useamman ihmisen välillä verkossa, kuten esimerkiksi Internetissä.
Yleiskatsaus.
Pikaviestin on asiakasohjelma, joka liittyy pikaviestintäpalveluun. Pikaviestintä eroaa sähköpostista siten, että keskustelut tapahtuvat reaaliaikaisesti. Viestimen käyttö vaatii rekisteröitymistä johonkin pikaviestinpalveluun sekä sitä, että vastaanottaja on kytkeytynyt pikaviestiverkkoon eli että ihmiset käyttävät aktiivisesti tietokonetta. Pikaviestinohjelmasta riippuen voi olla tarpeen asentaa pikaviestinohjelma käytössä olevalle koneelle. Tarjolla on myös Internet-selaimen avulla käytettäviä pikaviestinohjelmia, kuten Meebo.
Yleensä molemmat keskustelun osapuolet näkevät toisen kirjoittaman tekstin joko heti kun se on kirjoitettu, rivi riviltä tai viesti viestiltä. Tämän ansiosta keskustelu muistuttaa enemmän puhelinkeskustelua kuin kirjevaihtoa. Viestinohjelmat voivat myös sisältää mahdollisuuden lisätä poissaoloviestin, joka vastaa puhelinvastaajaan jätettävää viestiä.
Pikaviestin on tekstipohjainen synkroninen viestintäväline. Sen avulla voidaan lähettää viestejä yhdelle tai useammalle käyttäjälle yhtä aikaa. Useissa pikaviestimissä on tekstipohjaisen viestienvaihdon lisäksi myös muita ominaisuuksia. Videokuvan ja äänen välittäminen, sekä tiedostojen jakaminen on useissa pikaviestimissä mahdollista, ainakin uusimmissa versioissa.
Suosittuja pikaviestinpalveluja julkisessa Internetissä ovat .NET Messenger Service (Windows Live Messenger), Jabber, ICQ, AOL Instant Messenger ja Yahoo! Messenger. Nämä palvelut ovat omaksuneet monia ideoita 1980-luvulta lähtien käytetystä talk-protokollasta sekä monenkeskisestä IRCistä ja sen esikuvasta, BITNET Relay-palvelusta.
Pikaviestipalvelun tyyppisiä järjestelmiä on ollut käytössä kaikissa osituskäyttöjärjestelmissä, joissa useampi käyttäjä on voinut yhtä aikaa kytkeytyä samaan tietokoneeseen.
Pikaviestintä on saanut suosiota eri järjestelmissä. Vielä vuonna 2005 eri järjestelmissä oli käytössä monia epäyhteensopivia protokollia. Tämä on johtanut siihen, että käyttäjät pitävät päällä useita pikaviestinsovelluksia, jotka yhdistävät eri pikaviestiverkkoihin.
19. joulukuuta 2002 AOL Time Warner ilmoitti, että yhtiön omistamalle ICQ:lle on myönnetty vuonna 1997 haettu Yhdysvalloissa patentti numero 6449344 pikaviestintään.
AOL kertoi samalla myös, ettei sillä ole suunnitelmia käyttää patenttiaan lähiaikoina.
Yhteensopivuus.
On ollut useita yrityksiä luoda yleinen standardi pikaviestintään kuten avoin XML-pohjainen XMPP, joka tunnetaan yleisemmin nimellä Jabber.
Useimmat yritykset luoda yhdistävä standardi suurimmille pikaviestinsovellusten tarjoajille (AOL, Yahoo! ja Microsoft) ovat epäonnistuneet ja jokainen jatkaa oman suljetun protokollansa käyttöä.
Jotkut pikaviestinohjelmat yrittävät yhdistää monia eri protokollia yhden asiakasohjelman alle. Esimerkkejä ovat Trillian, Pidgin, CenterICQ, Fire, Proteus, Miranda IM ja Kopete. Jabberilla on erilainen lähestymistapa, joka siirtää muihin palveluihin kommunikoinnin palvelimelle ja sallii käyttäjäohjelmien olla yksinkertaisempia ja kevyempiä.
Verkot, joita monia verkkoja käyttävät pikaviestinohjelmat käyttävät, ovat olleet hiljaa, paitsi Windows Live Messenger ja AOL Instant Messenger. Pikaviestinverkkojen ylläpitäjät eivät ole olleet kovin suopeita kolmansien osapuolten ohjelmien käyttöön, sillä tällöin muun muassa heidän omissa ohjelmissaan olevat mainokset jäävät näkemättä.
Yhteensopivuusongelmia tuottavat myös useiden pikaviestinsovellusten käyttämät ei-tekstuaaliset sisällöt, kuten tekstimuotoilut, ääniefektit sekä lukuisat graafiset hymiöt. Ei-tekstuaalisen sisällön esittämisessä sovelluksilla on omat protokollansa ja eri pikaviestinsovellusten välillä nämä sisällöt tulostuvat usein sotkuisina ja merkityksettöminä merkkijonoina.


Extensible Messaging and Presence Protocol.
Extensible Messaging and Presence Protocol (XMPP) (tunnettu aiemmin nimellä Jabber) on pikaviestintään ja läsnäolon seurantaan kehitetty avoin teknologia. XMPP-protokolla on laajennettava, ja tukee nykyään pikaviestinnän lisäksi muun muassa VoIP-puheluita ja tiedostonsiirtoa. Sähköpostin tavoin XMPP järjestelmällä ei ole yhtä keskitettyä palvelinta, vaan järjestelmä tunnistaa käyttäjän palveluntarjoajan domain-tunnuksen avulla. Tunnetuimpia XMPP-palveluntarjoajia ovat Google, joka tarjoaa ilmaista Google Talk -palveluaan ja Facebook, jonka pikaviestin käyttää XMPP-protokollaa.
Historia.
Jeremie Miller julkisti Jabber-projektin vuonna 1998 tavoitteenaan luoda avoimiin standardeihin nojautuva pikaviestinjärjestelmä. Ensimmäinen palvelinohjelmisto, jabberd, valmistui vuonna 1999. Vuonna 2001 luotiin Jabber Software Foundation jonka tehtäväksi tuli Jabber-protokollan ja sen laajennuksien määritteleminen. IETF standardoi protokollan vuonna 2004 nimellä XMPP ja Jabber Software Foundation sai nimen XMPP Standards Foundation kolme vuotta myöhemmin.
Standardointi.
Tämän lisäksi XMPP Standards Foundation julkaisee omia laajennuksia protokollaan.


Saksanpaimenkoira.
Saksanpaimenkoira (aikaisemmin Saksan paimenkoira,) on maailman suosituin käyttö- ja palveluskoirarotu, yksi maailman älykkäimmistä koiraroduista ja vuonna 2009 oli Suomessa toiseksi suosituin rotu suomenajokoiran jälkeen. Helposti koulutettavana, kestävänä ja pelottomana se on myös yleisin poliisin ja armeijan käyttämä rotu. Saksanpaimenkoiraa voidaan käyttää vartiointi- ja suojelutehtäviin, pelastusetsintöihin, jäljestämiseen sekä huume-, home- tai malminetsintäkoirana.
Saksanpaimenkoiraa kutsutaan usein susikoiraksi. Saksanpaimenkoiran ulkonäkö voi joskus muistuttaa sutta, mutta geneettisesti se ei ole sen lähempänä sutta kuin muutkaan koirarodut.
Ulkonäkö.
Uroksen säkäkorkeus on 60–65 cm ja nartun 55–60 cm. Runko on voimakas, lihaksikas ja suorakaiteen muotoinen ja luusto on vankka. Pään tulee olla kiilamainen ja runkoon nähden sopusuhtainen. Otsapenger on vähäinen ja kuono vahva. Korvat ovat suuret, pystyt ja eteenpäin kääntyneet (alle puolivuotiaiden pentujen korvat voivat joskus riippua). Mantelinmuotoisissa tummissa silmissä on eloisa ja älykäs ilme. Tuuhea häntä ulottuu kintereisiin ja riippuu alhaalla koiran ollessa paikallaan. Eturaajat ja lavat ovat lihaksikkaat ja reidet vankat ja voimakkaat. Pyöreissä käpälissä on hyvin kovat polkuanturat. Karvapeite on paksu, peitinkarva tiheää, kovaa ja tiivisti ruumiinmyötäistä.
Väritys ja karva.
Saksanpaimenkoira, harvinaisempi musta väri. Valkoinen väri rinnassa ei toivottava.
Saksanpaimenkoiran karvapeite on kaksinkertainen: peitinkarvan tulee olla karkeaa, suoraa ja rungonmyötäistä. Kaulassa ja raajoissa karva on pidempää. Saksanpaimenkoiralla on useita sallittuja värejä: musta ruskein tai punaruskein merkein, musta ja harmaa. Merkkien väreinä sallitaan myös keltaisen eri sävyt ja harmaa. Myös harmaa tummin merkein hyväksytään. Saksanpaimenkoiria voi syntyä myös valkoisena, mutta tämä ei ole ollut moniin vuosikymmeniin hyväksytty väri saksanpaimenkoirissa. Valkoisista saksanpaimenkoirista on jalostettu oma rotu, valkoinenpaimenkoira. Kaksi muuta ei hyväksyttyä väriä, mitä saksanpaimenkoirapentueisiin joskus syntyy, ovat sininen ja ruskea; yksivärisenä tai ruskein merkein.
FCI hyväksyi 3. tammikuuta 2011 pitkäkarvaisen saksanpaimenkoiran omaksi rotumuunnokseksi. Se kuuluu lyhytkarvaisen tapaan roturyhmään 1.
Luonne ja käyttäytyminen.
Saksanpaimenkoiran tulee olla luonteeltaan tasapainoinen, vahvahermoinen, itsevarma ja ehdottoman ennakkoluuloton, mutta myös hyvin säyseä. Se on hyvin älykäs ja tarkkaavainen, ja sen pitäisi olla helposti ohjattavissa. Rodun alkuperäinen käyttötarkoitus vahti-, suojelu- ja palveluskoirana edellyttää koiralta rohkeutta, taistelutahtoa ja kovuutta.
Luonnetesteihin osallistuneiden määrä on rodussa niin pieni, että luotettavia johtopäätöksiä koko kannan tilanteesta ei voi tehdä. Saksanpaimenkoiraliittojen maailmanunionissa on tehty päätös, että jalostukseen soveltuvin luonne- tai käyttöominaisuustesti on suojelukoe ja jalostustarkastus, mutta tälläkin saralla tuloksia on liian vähän, jotta voisi tehdä yleistyksiä koko kannan suhteen.
Alkuperä.
Rotu on saatu aikaan risteyttämällä useita saksalaisia paimenkoirarotuja. Ensimmäiset saksanpaimenkoirat olivat pitkäkarvaisia, ja niitä oli mukana Hannoverin koiranäyttelyssä 1882. Lyhytkarvainen saksanpaimenkoira esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1889 Berliinissä.
Ensimmäisen maailmansodan aikana brittiläiset ja yhdysvaltalaiset sotilaat ihastuivat saksanpaimenkoiran ominaisuuksiin ja veivät sodasta palatessaan koiria näytille kotimaahansa. Venäläiset jalostivat rodusta karumpiin olosuhteisiin paremmin soveltuvan Itä-Euroopan paimenkoiran.
Saksanpaimenkoirasta tuli nopeasti suosittu lemmikkinä ja työkoirana, ja nykypäivänä se on yksi monipuolisimmista koiraroduista monissa maissa. Alkuperäiset saksanpaimenkoirat olivat nykyisiä kevytrakenteisempia. Myös koiran selkälinja on joissain maissa laskenut rodun kehityshistorian aikana.
Suomeen ensimmäiset saksanpaimenkoirat tulivat 1910-luvulla viranomaiskäyttöön. Vuosina 1970–1990 rodun rekisteröinnit kasvoivat todella suuriksi kysyntään nähden. 2000-luvulla rekisteröintimäärät ja kysyntä ovat olleet lähes tasapainossa.
Tilanne nykyään.
Rotu on ollut pitkään yksi suosituimmista koiraroduista sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti. Nykyään ongelmaksi on muodostumassa rodun jakautuminen kahtia käyttölinjaisiin ja näyttelylinjaisiin koiriin. Suomessa rekisteröidään vuosittain noin 2 000 pentua ja rodun kotimaassa Saksassa noin 25 000 pentua vuosittain. Saksassa on rekisteröinnin edellytyksenä suojelukoulutustunnus kummallakin vanhemmalla, ja 90 % pennuista syntyy jalostustarkastetuista vanhemmista. Suomessa ei aivan samoihin lukuihin päästä. Kannan laajuus on hyvä, mutta jalostuspohja koirien suuresta määrästä huolimatta suhteellisen kapea. Jalostuksellinen vaihtelu on siltikin riittävää. Sukusiitosaste on vuosittain ollut noin 2 %.
Käyttötarkoitus.
Saksanpaimenkoira kehitettiin alun perin paimenkoiraksi, mutta jo rodun perustamisvaiheessa oli tiedossa, että paimenkoirien tarve tulevaisuudessa vähenee huomattavasti. Tämän takia kehitettiin suojelukoe mittaamaan saksanpaimenkoiran rodunomaisia ominaisuuksia, kuten kovuutta, rohkeutta ja taistelutahtoa. Jalostuskäyttö kiellettiin kaikilta yksilöiltä, jotka eivät läpäisseet tätä koetta. Suojelukoe on osaltaan auttanut saksanpaimenkoiraa saavuttamaan ja pitämään rodunomaiset ominaisuutensa, jotka tekevät siitä monipuolisuudessa vertaansa vailla olevan työ- ja harrastuskoiran.
Saksanpaimenkoiralle sopivia käyttötarkoituksia ovat harrastaminen palveluskoiralajeissa, tokossa ja pelastuskoiratoiminnassa sekä työkäyttö poliisilla, rajavartiolaitoksella, puolustusvoimilla, tullilla ja vartijoilla työkaverina. Saksanpaimenkoira soveltuu myös erinomaisesti perhekoiraksi, jos sillä vain on riittävästi virikkeitä ja ohjattua tekemistä. Aktiivisena ja työhaluisena rotuna se vaatii myös omistajaltaan aktiivisuutta, koska rodulla on paljon energiaa.
Saksanpaimenkoiraliitto on rodun suomalainen rotuyhdistys. Sen tarkoituksena on vaalia rotua, sen terveyttä ja käyttöominaisuuksia.
Terveys.
Valkoinen ja pitkäkarvainen saksanpaimenkoira. Ennen molemmat olivat ominaisuuksia, joita ei rodussa hyväksytty, mutta nykyään pitkäkarvainen on hyväksytty.
Saksanpaimenkoira on erittäin yleinen koirarotu. Sen terveysongelmat ovat usein hermostoperäisiä, immunivasteeseen vaikuttavia sairauksia: allergiat, haimavika, silmäsairaus pannus, korva- ja silmätulehdukset, iho-ongelmat sekä ruuansulatuselimistön ongelmat. Perinnöllisistä sairauksista tulee tämän rodun kohdalla mainita myös hemofilia ja haiman vajaatoiminta.
Luusto-ongelmat ovat pääsääntöisesti selkäongelmia: ristiluun jakauma, ylimääräiset selkänikamat ja hermokanavien ahtaumat. Saksanpaimenkoiralla tulisikin kuvata Suomen Kennelliittoon menevien virallisten lonkka- ja kyynärkuvien yhteydessä myös selkäranka, olat sekä polvet. Rotu kuuluu lonkkien ja kyynernivelien osalta kennelliiton PEVISA-ohjelmaan. C-, D- tai E-lonkkaisia koiria on ollut vuosina 2002–2007 vuosittain 39,1 % tutkituista saksanpaimenkoirista.
Saksanpaimenkoirilla esiintyy myös luonneominaisuuksiin kuuluvia ongelmia, kuten rohkeuden puute, hermorakenneongelmat (jotka ovat yhteydessä hermostoperäisiin terveysongelmiin), korostunut terävyys, arkuus, viettiominaisuuksien puute, puute elinvoimassa jne.


Hintaseuranta.
Hintaseuranta nimitystä käytetään www-sivustosta, joka hakee yleensä yhden tuoteryhmän hintoja ja tarjoaa sitten sivuston käyttäjälle hintavertailuja erilaisin haku- ja suodatusvaihtoehdoin.
Hintaseurannasta voi tarkistaa, missä liikkeessä haluttua tuotetta myydään halvimmalla tarkasteluhetkellä. Sivustolta voi nähdä myös tuotteen viimeaikaisen hintakehityksen.


Benny Andersson.
Benny Andersson konsertissa Minnesotassa 2006.
Göran Benny Bror Andersson (s. 16. joulukuuta 1946, Tukholma) on ruotsalainen muusikko, joka tunnetaan parhaiten ABBA-yhtyeen säveltäjänä, pianistina ja laulajana. Yhdessä Björn Ulvaeuksen kanssa Benny kirjoitti monia populäärimusiikin tunnetuimpia klassikoita, esimerkiksi "Dancing Queen", "Mamma Mia", "The Winner Takes It All", "Waterloo", "Knowing Me, Knowing You" ja "Gimme Gimme, Gimme (A Man after Midnight)". ABBA levytti yhteensä kahdeksan studioalbumia ja useita albumijulkaisujen ulkopuolisia singlejä.
Ennen Abban perustamista Andersson oli jäsenenä suositussa Hep Stars -bändissä, joka tuli tutuksi kappaleellaan "A tribute to Buddy Holly". Abban lopetettua toimintansa 80-luvun alussa Andersson on jatkanut musiikin tekemistä Björn Ulvaeuksen kanssa. Hän on tehnyt musikaaleja ja kappaleita eri artisteille sekä toiminut muun muassa tuottajana.
Hän on alkanut levyttää myös omaa musiikkiaan, jossa on vaikutteita ruotsalaisesta kansanmusiikista, Uuden yhtyeensä kanssa esiintyessään Andersson soittaa haitaria.
Yksityiselämä.
Benny tutustui Anni-Frid Lyngstadiin vuonna 1969. He muuttivat samaan asuntoon Tukholmaan vuonna 1970 ja menivät naimisiin 6. lokakuuta vuonna 1978. Heillä ei ollut yhteisiä lapsia. Anni-Frid ja Benny erosivat vuonna 1981.
Bennyllä on vuonna 1963 syntynyt poika Peter sekä 1965 syntynyt tytär nimeltä Helene sen aikaisen tyttöystävänsä Christina Grönvallin kanssa.
Nykyään Benny on naimisissa Mona Nörklint-nimisen naisen kanssa. Heillä on poika, Ludvig, joka syntyi vuonna 1982.


Björn Ulvaeus.
Björn Kristian Ulvaeus (s. 25. huhtikuuta 1945 Göteborg) on ruotsalainen muusikko, joka tunnetaan parhaiten yhtenä pop-yhtye ABBAn jäsenistä. Yhdessä Benny Anderssonin kanssa Ulvaeus kirjoitti useita populaarimusiikin tunnetuimpia klassikkosävellyksiä.
Ura ja elämä.
Ulvaeus syntyi Göteborgissa. Hänen perheensä muutti Västervikiin Björnin ollessa kuusivuotias.
1960-luvun alussa Ulvaeus kuului West Bay Singers -nimiseen yhtyeeseen, joka vuonna 1963 osallistui Ruotsin radion järjestämään kykyjenetsintäkilpailuun "Plats på scen". Samaan kilpailuun osallistui toinenkin tulevista ABBA:n jäsenistä, 17-vuotias Anni-Frid Lyngstad, tunnetummin Frida.
Kilpailun myötä juuri perustetun levy-yhtiö Polarin tuottaja Stig Anderson ja hänen yhteistyökumppaninsa Bengt Bernhag kiinnostuivat yhtyeestä ja ottivat yhteyttä sen jäseniin. West Bay Singersin nimi muutettiin Hootenanny Singersiksi, ja siitä tuli pian 1960-luvun suosituimpia yhtyeitä Ruotsissa.
Ulvaeus tapasi vuonna 1966 Benny Anderssonin, joka oli Ruotsin suosituimman The Hep Stars -yhtyeen kosketinsoittaja. Ulvaeus ja Andersson kirjoittivat ensimmäisen yhteisen sävellyksensä "Isn't It Easy to Say".
Ulvaeus levytti 1960-luvulla neljä omaa singleä, mutta hänen soolouransa ei koskaan ottanut siipiä alleen, vaan hän jatkoi yhä tiiviimmin yhteistyötä Benny Anderssonin kanssa. 1970 Ulvaeus ja Andersson ryhtyivät julkaisemaan levyjä kaksistaan. Ulvaeus tapasi Agnetha Fältskogin 1969 televisioesiintymisen yhteydessä. Ulvaeus ja Fältskog avioituivat 6 heinäkuuta 1971. Heillä on liitosta kaksi lasta, Linda (1973) ja Christian (1977). Pari erosi 1979. Vuonna 1981 Ulvaeus meni naimisiin Lena Källersjön kanssa, ja tästä liitosta hänellä on kaksi lasta, Emma ja Anna.
Ulvaeus nousi maailmanmaineeseen, kun ABBA 1974 voitti Eurovision laulukilpailun kappaleella "Waterloo". Yhtyeen hajottua Ulvaeus on jatkanut musiikin tekemistä Benny Anderssonin kanssa. Kaksikko on kirjoittanut musikaalit "Chess" (1984), "Kristina från Duvemåla" (1995) (Vilhelm Mobergin kirjojen pohjalta) ja "Mamma Mia!" (2000), joista jälkimmäinen perustuu ABBAn tunnetuiksi tekemiin sävellyksiin.


Anni-Frid Lyngstad.
Anni-Frid "Frida" Synni Lyngstad (s. 15. marraskuuta 1945 Ballangen, Norja) on norjalaissyntyinen mutta sittemmin ruotsalaistunut muusikko. Lyngstadin isä oli saksalainen sotilas Alfred Haase, ja äiti oli norjalainen Synni Lyngstad. Synni Lyngstad kuoli 21-vuotiaana tyttärensä ollessa vasta kaksivuotias. Tämän jälkeen Lyngstadin isoäidistä tuli hänen huoltajansa. Joitakin vuosia myöhemmin he muuttivat Ruotsiin, mistä isoäiti sai töitä ompelijana. Frida lopetti koulunkäyntinsä 13-vuotiaana ryhtyäkseen laulajaksi.
Frida oli toinen Abba-yhtyeen kahdesta laulajasta. Hänen suurilta osin laulamiaan tunnetuimpia Abba-kappaleita ovat muun muassa "Fernando", "Knowing Me, Knowing You", "Money, Money, Money", "Super Trouper" ja "I Have a Dream". Abban lopetettua toimintansa vuonna 1982 hän lähti soolouralle. Hän on esiintynyt Suomessa kahdesti, Helsingissä vuosina 1984 ja 1996. Ensimmäinen esiintyminen oli osa "Shine"-albumin promootiokiertuetta, jälkimmäinen puolestaan Svenska Teaternin järjestämässä hyväntekeväisyysgaalassa.
Vuonna 2005 julkaistiin Fridan 60-vuotispäivän kunniaksi dvd-boxi, joka esittelee laajasti mm. Fridan televisioesiintymisiä ja soololevyt "Ensamista" alkaen.
Anni-Frid oli vuosina 1964–1969 naimisissa Ragnar Fredrikssonin kanssa. Heillä on kaksi yhteistä lasta, Hans Ragnar Fredriksson (s.26.1.1963) ja Ann Lise-Lotte Fredriksson (s. 25.2.1967). Abba-aikoina Lyngstad oli avo- ja avioliitossa Benny Anderssonin kanssa. Abban lopetettua hän muutti pois Ruotsista ensin Lontooseen ja myöhemmin Sveitsiin. Siellä hän tapasi viimeisimmän aviomiehensä, golfkenttäarkkitehti prinssi Ruzzo Reussin. Prinssi Reuss kuoli syöpään 49-vuotiaana vuonna 1999. Lyngstadin tytär Lise-Lotte kuoli auto-onnettomuudessa asuinmaassaan Yhdysvalloissa vuonna 1998.
Frida suunnitteli uutta levyä hyvin menestyneen "Djupa andetagin" jälkeen vuonna 1998, mutta traagiset tapahtumat saivat hänet muuttamaan mielensä. Joitakin demonauhoituksia on olemassa, mutta projekti jäädytettiin.
Frida on myöhemminkin levyttänyt yksittäisiä kappaleita, mm. italialaisen Filippa Giordanon ja Deep Purple -yhtyeen Jon Lordin kanssa.
Aiheesta muualla.
Lyngstad, Anni-Frid


Kvartetti.
Kvartetti on neljän soittajan tai laulajan ryhmä, joka esittää musiikkia. Vastaavasti kvartetto sävellys, joka on kirjoitettu tällaista kokoonpanoa varten.
Tyypillinen kvartetti on jousikvartetti. Se muodostuu kahdesta viulusta, yhdestä alttoviulusta ja sellosta. Yksi ensimmäisistä jousikvartettojen säveltäjistä oli Joseph Haydn. Klassismin aikana jousikvartetot oli tarkoitettu amatöörien esitettäväksi eikä niitä julkaistu partituurina vaan jokainen soittaja näki vain oman stemmansa. Haydnin jousikvartettoihin kuuluvat esimerkiksi opus 33:en kuusi erityisen nokkelaa, kepeää ja melodista kvartettoa. Kvartettojen menuetit, jotka on nimetty scherzoiksi (ital. "vitsaillen"), pilailevat hovitanssin kustannuksella rikkomalla tanssin rytmikuvioita yllättävillä tauoilla. Opus 33:n muissakin osissa on paljon huumoria.
Toinen yleinen kvartettityyppi on pianokvartetti joka koostuu viulusta, alttoviulusta, sellosta ja pianosta. Myöhemmin taidemusiikin piirissä on sävelletty kvartettoja hyvin erilaisille kokoonpanoille. Esimerkiksi säveltäjä Olivier Messiaenin toisen maailmansodan aikana sotavankileirillä kirjoittama "Quatuor pour la fin du temps" ("Maailmanlopun kvartetto") on tehty viululle, klarinetille, sellolle ja pianolle.
Jazz-musiikissa on torvisoitin-, kitara- ja saksofonikvartetteja.


Suosikki.
Suosikki on suomalainen vuodesta 1961 asti julkaistu nuorisolehti. Sen nykyinen päätoimittaja on Ville Kormilainen (vuodesta 2008), kustantajana toimii Otavamedia Oy.
Otavamedia ilmoitti 19. syyskuuta 2012 lopettavansa Suosikin julkaisemisen kannattamattomana. Viimeinen lehti ilmestyy joulukuussa 2012.
Historiaa.
Alkujaan Suosikki oli Fazerin levy-yhtiön vastaveto Scandian musiikkijulkaisulle Iskelmä. Se perustettiin Fazerin Musiikkiviesti-lehden jatkoksi. Lehden ensimmäinen numero ilmestyi painosta elokuussa 1961. Aluksi kyseessä oli iskelmämusiikkijulkaisu. Tämä linja ei kuitenkaan johtanut menestykseen, ja pian Suosikkia alettiin suunnata nimenomaan nuorten musiikkilehdeksi. Uutta linjaa alkoi vetää useiden päätoimittajavaihdosten jälkeen tehtävään ryhtynyt Isto Lysmä. Hän ideoi lehdelle muun muassa sittemmin tunnusomaiseksi tulleet jättikoon keskiaukeamajulisteet. Aikana ennen popkulttuurin tarjonnan tulvaa Suosikin painoarvo kasvoi Suomen nuorisokulttuurissa omaan luokkaansa. Lehden kanteen ja sisäaukeaman julisteisiin pääsy oli haviteltava saavutus kotimaisille populaarimusiikin tähdille.
Suosikin kilpailijoita 1960- ja 1970-luvulla olivat nuorisolle suunnatut lehdet Stump, päätoimittajanaan Ilkka Sysimetsä eli Frederik sekä Intro, jonka päätoimittajana oli Markku Veijalainen. Suosikki on kuitenkin tähän mennessä Suomen pitkäikäisin nuortenlehti.
Jyrki Hämäläisestä tuli Suosikin päätoimittaja vuodesta 1968 eteenpäin vuosikymmeniksi aina 2003 saakka, jolloin hän vaihtui Katja Ståhliin. Ståhlin ura Suosikin päätoimittajana päättyi 31. joulukuuta 2007. Ståhlin seuraaja on 4. tammikuuta 2008 alkaen toimittaja Ville Kormilainen.
Vuosikymmenien varrella lehdelle ominaisiksi tulleita oheiskäsitteitä ja ilmiöitä ovat olleet muun muassa "Miss Farkku Suomi -kilpailu" ja elokuisin ilmestyvä erityislaaja "kultaturbo-numero". Suosikki järjestää myös äänestykset joka lehdessä parhaasta muusikosta, näyttelijästä ja urheilijasta. Suosikissa on myös sarjakuva.


Ympäristöliike.
Ympäristöliike on ympäristönsuojelun hyväksi toimiva kansanliike. Suomessa ympäristöliikkeeseen liittyvinä kansalaisjärjestöinä voidaan pitää muun muassa Suomen luonnonsuojeluliittoa ja useita muita luontojärjestöjä.
Historiaa Suomessa.
Suomen luonnonsuojeluaatteen lähtölaukauksena on usein pidetty tutkimusmatkailija A. E. Nordenskjöldin kirjoitusta ”Ehdotus valtiopuistojen perustamiseksi Pohjoismaihin” vuodelta 1880. Nordenskjöldin jälkeen kasvitieteen professori J.P. Norrlin kirjoitti vuonna 1898 harvinaisten lajien suojelusta ja pienten yksityisten rauhoitusalueiden perustamisesta. Ensimmäiset suojeluyhdistykset oli kuitenkin jo perustettu ennen tätä. Muun muassa Sakari Topelius perusti Helsinkiin jo vuonna 1870 lintujen suojeluun pyrkineen yhdistyksen. Vuonna 1880 näissä yhdistyksissä oli jo 30 000 jäsentä. Topelius oli myös perustamassa vuonna 1874 Helsingin eläinsuojeluyhdistystä.
Vihreät puolueet.
Vihreät puolueet nousivat parlamenttiin ensiksi Saksan liittotasavallassa, jossa myös vihreät-nimitys vakiintui. Suomessa vihreän puolueen alku sijoittuu vuoteen 1979, kun syntyi kansanliike Koijärven lintujärven suojelemiseksi. Löyhästi järjestäytynyt liike sai vuoden 1983 vaaleissa eduskuntaan kaksi kansanedustajaa. Osin eduskunnan vihreiden taustajärjestöksi perustettiin 1987 Vihreä liitto, joka rekisteröityi puolueeksi 1988.


Young Love (elokuva).
"Young Love" on Arto Lehkamon vuonna 2001 ohjaama elokuva, joka sijoittuu Helsingin esikaupunkialueelle. Elokuva kertoo 13-vuotiaan Jukan (Joonas Nordman) rakastumisesta malliksi haluavaan 19-vuotiaan Johannaan (Saija Lentonen). Valokuvaamista harrastava Jukka auttaa Johannan mallikilpailun voittoon. Mallimailmassa itsenäisesti toimeentuleva Johanna kuitenkin hylkää Jukan, koska tämä on liian nuori.


Kansanperinne.
Kansanperinteellä tarkoitetaan monenlaisia perinteitä ja kulttuurin muotoja, jotka liittyvät johonkin etniseen ryhmään. Kansanperinteisiin kuuluu tarinoita, legendoja, uskomuksia, näkemyksiä, tapoja, käytäntöjä ja teknologioita. Kansanperinteeksi käsitetään yleensä myös ryhmän alkuperäiset muinaisuskonnot eli "etniset uskonnot", kuten myös suuriin maailmanuskontoihin liittyvät paikalliset perinteet.
Yleensä katsotaan, että kansanperinne on "elävää perinnettä", eli sukupolvelta toiselle kirjoitetun tekstin sijasta puheen ja toiminnan avulla siirtynyttä kulttuuria.
Kansanperinne katsotaan usein luonnolliseksi ja alkuperäiseksi. Se on etnisen ryhmän "tavallisten" jäsenten omista lähtökohdistaan käsin ylläpitämää ja kehittämää perinnettä. Kansanperinnettä eivät ole oppi- tai keinotekoisesti luodut tai korkeamman auktoriteetin tai määräysvallan taholta ylläpidetyt perinteet. Poikkeukseksi kuitenkin nähdään usein oppineiden ja vallanpitäjien pyrkimykset elvyttää ja ylläpitää kansan omia alkuperäisiä perinteitä.
Kansanperinteessä on tietty rahvaanomaisuuden ja ei-yläluokkaisuuden leima. Kansanperinteeksi ei yleensä katsota esimerkiksi yläluokan, oppineiston tai vallanpitäjien omia perinteitä, joita tavallinen kansa ei jaa. Sen sijaan esimerkiksi työväestön oma perinne nähdään helpommin kansanperinteeksi.
Nykyajan uutta kansanperinnettä ovat muun muassa urbaanit legendat ja salaliittoteoriat.
Suomalainen kansanperinne.
Suomalaiseksi kansanperinteeksi voidaan katsoa esimerkiksi erilaiset tapahtumien juhlistamiset, mytologia, kansantarinat sekä muinaisusko. Jotkut näistä ovat todellisuudessa tulleet jostain muualta, mutta ovat kuitenkin muotoutuneet suomalaisten omaksi kansanperinteeksi.
Tapahtumia ovat esimerkiksi laskiaismäki, varpajaiset, kylvöjuhla ja sadonkorjuujuhla. Muinaisuskolla tarkoitetaan muun muassa Mikael Agricolan luettelemiin jumaliin perustuvaa uskoa. Näistä jumalista suurimmaksi sanotaan yleensä Ukko ylijumalaa, vaikkakin kyseessä voi olla myös "ylinen" eli taivaanjumala, jolloin Ukko ylijumalakin on/oli vain yksi jumala muiden joukossa.
Kansanperinteeseen kuuluvat myös tietyt ruoat kuten mämmi ja kalakukko. Kansantanssit, tavat rakentaa asumuksia, ja sauna ja siihen liittyvät riitit ovat kansanperinnettä.
Folkloristiikka.
Kansankulttuuria ja suullista perinnettä kutsuvaa tieteenalaa kutsutaan "folkloristiikaksi". Suomalainen folkloristiikka on monin tavoin ollut maailmanlaajuisestikin uraauurtaavaa. Sen syntynä voidaan pitää 1830-luvun kansallisen heräämisen yhteydessä käynnistynyttä, mm. Kalevalan ja Kantelettaren laatimiseen johtanutta runonkeräystyötä.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinnearkisto on nykyäänkin maailman suurin.


Mikael Agricola.
a>in piirros Mikael Agricolasta. Ainuttakaan aikalaiskuvaa Agricolasta ei ole säilynyt.
Mikael Agricola (s. noin 1510 Pernaja – 9. huhtikuuta 1557 Uusikirkko) oli Turun piispa ja uskonpuhdistaja, joka raamatunsuomennoksellaan kehitti pohjan suomen kirjakielelle, sekä kirjoitti ja käänsi ensimmäiset suomenkieliset painetut kirjat. Yhdeksän kirjaa, yhteensä noin 2400 sivua, vain 10 vuodessa julkaissut Agricola kustansi käännöstyönsä paljolti itse. Myös vanhin asutus Pernajassa on ollut suomenkielistä, minkä todistavat Pernajan useat suomenkieliset kylännimet ja vanhat suomenkieliset talonnimet. Nämä vanhat suomalaisasutukset kuitenkin ruotsalaistuivat keskiajalta alkaen niin, että kaikkien kylien nimistö viimeistään 1700-luvulla oli enemmistöltään ruotsinkielistä. Asiakirjoissa säilyneestä nimistöstä on kuitenkin päätelty, että pääosaltaan ruotsinkielisellä alueella on ollut myös Agricolan aikana jonkin verran suomenkielistä asutusta. Samoin Agricolan pernajalaisen opiskelutoverin Martti Teitin tiedetään osanneen suomea.
Agricolan henkilöhistorian kirjoittanut Kari Tarkiainen taas esittää, että Agricola tuli täysin ruotsinkielisestä perheestä, mutta saattoi joutua kosketuksiin suomen kielen kanssa nuoresta pitäen perheessä mahdollisesti vaikuttaneen suomenkielisen palvelusväen kautta. Lisäksi pappissääty Ruotsin valtakunnan itäisessä osassa oli myös velvoitettu opiskelemaan suomea. Kaisa Häkkisen mukaan kysymystä Agricolan kotikielestä tai äidinkielestä on mahdotonta yksikäsitteisesti ratkaista, mutta hänen suomen kielen taitoaan voidaan pitää syntyperäisen veroisena.
Suomen ja ruotsin lisäksi Agricola saavutti erinomaisen taidon myös saksassa ja latinassa.
Pappisura ja jatko-opiskelu Saksassa.
Kahdeksan vuoden opiskelun jälkeen Agricola pääsi 18-vuotiaana nuorukaisena Suomen kirkon piispan lähipiiriin, Turun piispan Martti Skytten sihteeriksi 1528, ja sai tuntea, kuinka luterilaiset uudistuksen tuulet jo puhaltelivat kirkollisessa elämässä kuunnellessaan Martti Lutherin entisen oppilaan Pietari Särkilahden saarnoja luterilaisesta uskonopista. Uskonpuhdistus oli pantu virallisesti toimeen Ruotsin valtiopäivillä vuotta aiemmin 1527, ja Agricolasta tuli tärkeimpien uskonnollisten uudistusten toteuttaja Suomessa. 1529 Agricolasta tuli kansleri. Pappisvihkimyksensä Agricola sai 1530-luvun alkupuolella.
Vuonna 1536 hänet lähetettiin opiskelemaan Wittenbergin yliopistoon Saksaan, jossa Martti Luther ja Philip Melanchthon tuolloin elivät ja vaikuttivat. Nuoren Agricolan matkakumppanina oli Martinus Teit; tuohon aikaan oli tavallista, että opiskelijat ja muutkin matkalaiset liikkuivat pienissä ryhmissä turvallisuussyistä. Ajan käytännön mukaisesti Turun tuomiokapituli antoi Agricolalle opintoavustukseksi voitynnyreitä, jotta tämä voisi myydä tuotetta perillä elämisen kulujen kattamiseksi. Mikael Agricola kuunteli teologeja, mutta suoritti opinnäytteensä filosofisessa tiedekunnassa. Agricola valmistui maisteriksi kolmessa vuodessa keväällä 1539. Hän oli kolmanneksi paras viidentoista valmistuneen ryhmässä.
Valmistuttuaan hänet valittiin Turun katedraalikoulun rehtoriksi. Sekä Luther että Melanchthon olivat kirjoittaneet hänestä suosituskirjeet Kustaa Vaasalle. Agricola hoiti virkaa yhdeksän vuoden ajan kirjoittaen samalla ahkerasti. Koulun johtaminen ei aina ollut helppoa ja hän valittikin eräälle ystävälleen kirjeessään: "Kuinka hankala toimi on johtaa poikia, noita kesyttömiä eläimiä johonkin hyvään ja varmaan opilliseen kasvatuksen tulokseen". Agricola riitaantui kuningas Kustaa Vaasan kanssa ja joutui jättämään koulun johtamisen vuonna 1548.
Turun piispa ja diplomaatti.
Vuonna 1550 Agricola meni naimisiin Birgitta Olavintyttären kanssa ja vuotta myöhemmin heille syntyi poika Kristian. Agricola oli ensimmäisiä suomalaisia pappeja, jotka saivat uskonpuhdistuksen oppien myötä solmia avioliiton.
Turun piispan Martti Skytten kuoltua 1550 Agricola hoiti tämän tehtäviä, kunnes Kustaa Vaasa, jaettuaan Suomen kirkon kahteen hiippakuntaan, Turun ja Viipurin, nimitti Mikael Agricolan Turun piispaksi 1554. Tuona aikana olivat ruotsalaisten ja venäläisten väliset rajariidat jatkuvia ja niinpä Kustaa Vaasa yritti saada rauhan aikaan neuvotteluilla. Hän lähetti 1557 alussa Moskovaan rauhanneuvotteluvaltuuskunnan, johon Agricolakin kuului. Paluumatkalla hevoskyydissä Agricola sai ankaran sairauskohtauksen, johon hän kuoli juuri Suomen rajan ylitettyään Uudenkirkon pitäjän alueella. Alueelle oletetaan perustetun tapahtuman muistoksi Kuolemajärven pitäjä.
Agricola haudattiin todennäköisesti Viipurin dominikaaniseen tuomiokirkkoon, joka tuhoutui talvisodassa. Nykyään kirkko on raunioina, joskin jykevät kiviseinät ovat pystyssä.
Venäläiset veivät Kuolemajärven pitäjässä olleen Agricolan kuolinpaikan muistokiven pois sotien jälkeen, mutta 2000-luvun alussa se suomalaisten aloitteesta tuotiin takaisin ja entisöitiin.
Kirjalliset työt.
Luukkaan evankeliumin alkusivu käännöksen ensimmäisessä painoksessa.
Uskonpuhdistuksen tärkeimpiä uudistuksia oli Raamatun ja kirkollisten tekstien kääntäminen latinasta kansankielelle. Jumalanpalvelusten kansankielistäminen vaati suomenkielistä uskonnollista kirjallisuutta, ja Lutherin periaatteiden mukaan kaikkien oli kyettävä lukemaan Raamattua omalla kielellään. Suomenkielisen uskonnollisen kirjallisuuden luomisesta tuli Mikael Agricolan elämäntyö.
Agricola aloitti Uuden testamentin suomentamisen jo opiskellessaan Wittenbergissä lähteinään kreikankielinen alkuteos ja Lutherin saksannos, ja se julkaistiin 1548 nimellä "Se Wsi Testamenti". Ensimmäinen Agricolan ilmestynyt työ oli kuitenkin "Abckiria" (1543), lukemisen ja kristinopin perusteet sisältänyt aapinen. Luultavasti Tukholmassa painetun teoksen tekijä tarkoitti ennen kaikkea katekismukseksi ja osoitti sen eritoten papeille, jotka Agricolan mukaan olivat usein "laiskoja ja tomppeleita", eivätkä viitsineet opiskella saati opettaa kyllin ahkerasti.
"Rucouskiria Bibliasta" (1544) sisälsi jumalanpalveluksia ja yksityistä hartautta varten tarkoitettuja rukouksia, jotka Agricola oli kirjoittanut Raamatun, vanhojen katolisten rukousten, uskonpuhdistajien ja Erasmus Rotterdamilaisen tekstien pohjalta. Agricolan suurena tavoitteena oli kääntää koko Raamattu, mutta urakka tyrehtyi rahoituksen puutteeseen. Hän suomensi kuitenkin osia Vanhasta testamentista teoksissa "Dauidin Psalttari", "Weisut ia Ennustoxet Mosesen Laista ia Prophetista Wloshaetut" ja "Ne Prophetat. Haggai. SacharJa. Maleachi." (1551–1552). Jumalanpalveluksia varten Agricola laati (1549) kirkkokäsikirjat "Käsikiria Castesta ia muista Christikunnan Menoista","Messu eli Herran Echtolinen" ja "Se meiden Herran Jesusen Christusen Pina, ylesnousemus ia taiuaisen astumus, niste Neliest Euangelisterist coghottu". Näiden kirjojen tarkoituksena oli uskonpuhdistuksen mukaisesti mahdollistaa suomenkieliset kirkonmenot seurakunnissa ja opettaa kansa lukemaan.
Agricola ei ollut ensimmäinen, joka kirjoitti suomen kieltä, sillä yksittäisiä suomenkielisiä uskonnollisia tekstejä oli ilmestynyt jo aiemmin. Hänen tuotantonsa oli kuitenkin sekä huomattavasti laajempaa että kielellisesti lahjakkaampaa kuin aikaisemmat yritelmät. Agricola haki suomen kielen kirjoitusasulle mallia ruotsista, saksasta ja latinasta, ja hänen teksteissään on havaittavissa näistä kielistä lainattuja piirteitä, kuten vierasperäiset lauserakenteet (mm. artikkelin käyttö: ”Se Wsi Testamenti”). Agricola käytti suomen kirjakielestä myöhemmin hävinneitä kirjaimia (b, c, w, x).
Agricolan kirjallinen työ jäi kesken rahojen loputtua Turun tuomiokapitulilta.
Agricola keksi tai lainasi suomen kieleen lukuisia uusia sanoja. Osa Agricolan sanoista jäi päiväperhoiksi: styyri, falskata, insigli, alasastua, edesseisoa ja monet muut sanat eivät juurtuneet suomeen. Noin 60 prosenttia hänen luomastaan sanastosta on kuitenkin käytössä vielä tänä päivänäkin.
Kansanperinteen tallentaja.
"Dauidin Psalttarin" esipuheeseen Agricola kirjoitti runomuotoisen luettelon vanhoista suomalaisista jumalista ja lyhyet selostukset eri jumalien merkityksestä ihmisille. Tarkoitus oli osoittaa, miten vimmattua ja syntistä pakanuus oli. Hän liitti luetteloonsa kuitenkin vain osan jumalista. Tarkoituksena lienee ollut muodostaa kreikkalaisen mallin eli olympolaisen pantheonin mukainen suomalainen Pantheon. Luettelo on kiinnostanut tutkijoita, sillä seuraavat laajemmat kansanuskon kuvaukset ovat vasta myöhemmiltä vuosisadoilta. Mikael Agricolan on sanottu jopa laskeneen tietämättään perustan sekä suomalaiselle uskontotieteelle että folkloristiikalle.
Jälkimaine ja merkitys.
a>, "Mikael Agricola" 1887, Helsingin tuomiokirkko.
a>, Mikael Agricolan muistomerkki 1908, Viipuri.
1800-luvun kansallisromantikkojen idealistinen talonpoikaiskuva vaikutti siihen, että Agricola on kuvattu vaatimattomaksi ihmiseksi, joka oli kotoisin köyhistä oloista. Todellisuudessa hänen kotitalonsa oli varakas ja hän oli tietoinen omasta arvostaan ja merkityksestään.
Jälkipolvet ovat kunnioittaneet Agricolan työtä suomenkielisen kirjallisuuden luojana, mutta Agricola koki aikanaan toisin. Hänen mielestään hänen työtään ei arvostettu, vaan arvosteltiin ja hyljeksittiin. Hän kirjoitti Rukouskirjaan (1544): "Älä polje kirjaa kuin sika, vaikka siinä on jokunen vika".
Agricola-tutkija Simo Heinisen mukaan Mikael Agricola ja hänen työnsä unohdettiin melko pian. Suurmieheksi hänet nostettiin vasta satoja vuosia myöhemmin Elias Lönnrotin, J. L. Runebergin ja J. V. Snellmanin rinnalle, kun suomalainen nationalismi oli voimakkaimmillaan. Heinisen mielestä Agricola oli todellinen eurooppalainen humanistioppinut, jolla oli teologisen ja kielellisen harrastuksensa lisäksi aikalaisekseen laajat tiedot historiassa ja maantieteessä. Suomalaisen uskontotieteenkin historia on laskettu Agricolasta alkavaksi.
Nationalistisessa hengessä esimerkiksi kirjailija Kyösti Wilkuna käytti Agricolasta ilmaisua "aamun mies", tarkoittaen tämän ikään kuin kansakunnan aamunkoitossa viitoittaneen sivistykselle tietä.
Agricola-tutkija Simo Heininen luetteli Mikael Agricolan juhlavuoden 2007 vieton yhteydessä asioita, joita Agricolasta pitäisi vielä tutkia. Hänen raamatunkäännöksestään pitäisi tehdä kokonaisesitys ja kaikista julkaisuista kattava bibliografia.
Huomionosoituksia.
Mikael Agricolan kuolinpäivä, 9. huhtikuuta, on nykyisin liputuspäivä ja myös Suomen kielen päivä. Sama päivä on myös Lönnrotin syntymä- ja nimipäivä.
Mikael Agricolan mukaan on nimetty Agricolankatu Helsingissä, Lohjalla ja Turussa sekä Agricolantie Pernajan Torsbyssä. Hänen mukaansa on Helsingissä saanut nimensä myös Mikael Agricolan kirkko sekä vuosina 1968-98 toiminut evankelisluterilainen Agricolan seurakunta.
Ensimmäinen julkisella paikalla sijaitseva Mikael Agricolan patsas oli Ville Vallgrenin veistämä ja se paljastettiin vuonna 1887 Helsingin tuomiokirkossa. Vuonna 1908 pystytettiin Viipurin tuomiokirkon edustalle Emil Wikströmin tekemä patsas, joka kuitenkin katosi talvisodan loppuvaiheessa. Siihen pohjautuneet kopiot pystytettiin vuosina 1953 Lahden Erkonpuistoon sekä 1954 Pernajan kirkkoon ja viimein vuonna 2009 uudelleen alkuperäiselle paikalle Viipuriin. Lisäksi Turun tuomiokirkon seinustalla on vuonna 1952 paljastettu Oskari Jauhiaisen tekemä Agricolan patsas.
Agricola postimerkeissä.
Vuonna 2007 tuli Agricolan kuolemasta kuluneeksi 450 vuotta, minkä kunniaksi julkaistiin postimerkin ohella muun muassa mitali ja juhlaraha. Vuonna 1948 oli Se Wsi Testamentin julkaisun 400-juhlavuosi.


Tiktak.
Tiktak oli kuuden suomalaisen naisen Pohjois-Helsingin bändikoulussa muodostama yhtye, joka saavutti suuren kotimaisen suosion. Tiktak sai ensimmäisen levytyssopimuksensa 1999, jolloin puolet yhtyeen jäsenistä oli vasta 13-vuotiaita. Yhtyeen toinen single "Lopeta" oli suuri menestys ja Tiktakista tuli Suomen nuorin platinaa myynyt yhtye albumilla "Frendit" (1999).
Tiktak ei itse säveltänyt tai sanoittanut kappaleitaan, vaan niitä tekivät yhtyeelle muun muassa Maki Kolehmainen, Gabi Hakanen ja Rake Illusion. Monet Tiktakin julkaisemista kappaleista ovat ulkomaisia sävellyksiä, jotka on käännetty ja sovitettu Tiktakille sopiviksi.
Tiktak ilmoitti syksyllä 2007 lopettavansa toimintansa kokoelmalevyn "Sinkut 99–07" ilmestymisen ja jäähyväiskiertueen jälkeen.
Historiaa.
Tiktak aloitti toimintansa vuonna 1998. Yhtye sai ensimmäisen levytyssopimuksensa Universal Musicin kanssa 7. toukokuuta 1999, jolloin puolet yhtyeen jäsenistä oli vasta 13-vuotiaita. Yhtyeen ensimmäisenä singlenä julkaistu "Sekoitat mun maailman" oli jo menestys, mutta toinen single "Lopeta" teki lopullisen läpimurron. Tiktakista tuli Suomen nuorin platinaa myynyt yhtye "Frendit"-albumilla (1999).
Tiktak kertoi sen alkuaikoina yhtyeen nimen tulevan järjestysmiehen huudahduksesta "Tik tak, kello käy", mutta vuonna 2007 yhtye paljasti, että nimen keksi Tiktakin esiasteen Blue Moonin kosketinsoittaja. Tiktak konsertoi myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa vuosina 2000 ja 2001 nimellä Tik N’ Tak.
Vuonna 2003 Tiktakin kappale "Tänä yönä taivaaseen" soi elokuvan "Vieraalla maalla" lopputekstien aikana ja kappaleesta on tehty musiikkivideo, jossa on pätkiä elokuvasta. Vuonna 2005 Tiktakin kappale "Sankaritar" soi elokuvan "FC Venus" puolivälissä ja lopputeksteissä. Lisäksi kappale "Lähdetään tänään" soi vuonna 2003 elokuvassa "Helmiä ja sikoja".
Tiktakin viimeiseksi singleksi jäi kokoelma-albumillakin julkaistu "Mutta mä rakastan sua" ja viimeisen konserttinsa yhtye soitti 9. joulukuuta 2007 Helsingin Tavastialla.
Albumit ja singlet.
Listasijoitus on albumin paras sijoitus Suomen virallisella albumilistalla.


Joukkotuhoase.
Joukkotuhoaseet ovat suurten ihmisjoukkojen tappamiseen suunniteltuja aseita. Niihin lasketaan tavallisesti kuuluviksi kemialliset aseet, biologiset aseet ja ydinaseet.
Joukkotuhoaseiden käyttö on ollut vähäistä, koska suuren tuhovoiman vuoksi niiden käyttö aiheuttaa todennäköisesti vielä tuhoisamman vastaiskun. Usein joukkotuhoaseet suunnataan siviiliväestöä kohtaan. Joukkotuhoaseita käytettäessä uhreja ei voi rajoittaa pelkästään siviileihin tai sotilaisiin.
Ensimmäisiä joukkotuhoaseita olivat kemialliset ja biologiset aseet. Niiden käyttö kiellettiin Geneven sopimuksella vuonna 1925, jota täydennettiin Bioasekonventiolla vuonna 1972. Kemiallisten aseiden kieltosopimus solmittiin 1995.
Ydinaseita on käytetty kaksi kertaa: Hiroshiman ja Nagasakin pommituksissa elokuussa 1945. Ydinaseiden käyttö nosti joukkotuhoaseiden tuhoisuuden yleiseen keskusteluun.
Kylmän sodan aikana joukkotuhoaseiden uhka miellettiin lähinnä suurvaltojen mahdolliseksi iskuksi toisiaan vastaan ja siihen liittyvään vastaiskuun. Syyskuun 11. päivän iskut Yhdysvalloissa vuonna 2001 ja pernaruttokirjeet toivat puheisiin myös sellaiset joukkotuhoaseiskut, joihin ei voi tehdä vastaiskua. Huhu mahdollisista joukkotuhoaseista oli tärkein perustelu, jolla Yhdysvaltain johtama liittouma hyökkäsi Irakiin vuonna 2003.


Kitka.
Kitka eli liikevastus on kahden kiinteän kappaleen toisiaan koskettavien pintojen välissä ilmenevää liikettä tai liikkeen alkamista vastustava voima. Nesteillä on sisäinen kitka, eli viskositeetti, joka vaikuttaa nesteen juoksevuuteen. Nesteitä käytetään vähentämään liikepintojen välistä kitkaa.
Kitkakerroin on normaalivoiman ja kitkavoiman suhdeluku ja sitä voidaan käyttää eri materiaalien keskinäisen kitkan vertailemiseksi. Kitka on ilmiö, jonka voittamiseksi kappaleen on tehtävä työtä yhtälön "W = Fs" mukaisesti. Tällöin kappaleeseen varastoitunutta energiaa muuttuu muiksi energian muodoiksi, kuten lämmöksi.
Mitä kitka on?
Kitka on ilmiönä vaikeasti kuvattavissa, koska siihen vaikuttavat hyvin monet syyt, kuten koskettavien materiaalien kemiallinen koostumus, pintojen rakenne, adheesio, van der Waalsin voima, väliaineet, staattinen sähkö ja ympäristön olosuhteet (esimerkiksi paine, lämpötila ja ilmankosteus). Kitkan tutkimus on oma tieteenalansa, jota kutsutaan tribologiaksi.
Kappaleille on olemassa sekä lepo- että liikekitka. Lepokitka pyrkii vastustamaan liikkeelle lähtöä ja liikekitka pyrkii pysäyttämään jo alkaneen liikkeen. Lepokitka vaikuttaa siis kappaleen nopeuden ollessa nolla ja liikekitka vaikuttaa, kun kappaleella on jokin liikenopeus. Lepokitka on yleensä suurempi kuin kappaleen liikekitka. Tunnetaan tapauksia, joissa liikekitka on suurempi kuin lepokitka.
Lepokitka estää kappaletta lähtemästä liikkeelle. Pintoja toistensa suhteen levossa pitävä lepokitkavoima on olosuhteisiin mukautuva voima (kuten tuki ja jännitysvoimat), jonka suunta ja suuruus riippuvat muista kappaleeseen vaikuttavista voimista siten, että kappale pysyy paikoillaan, niin kauan kuin muiden vaikuttavien voimien summa on enintään yhtä suuri kuin tietty suurin arvo, jonka lepokitka voi saada. Tätä suurinta lepokitkan arvoa sanotaan "lähtökitkaksi". Tämän seurauksena kappaleen lähdettyä liikkeelle sen liikkeessä pitämiseen tarvitaan vähemmän voimaa kuin liikkeelle saamiseen käytettiin.
Vierimiskitka eli vierinvastus on kappaleen vierimistä vastustava voima.
Säännöt toimivat monissa tapauksissa likimäärin, mutta kaikkiin näihin sääntöihin löytyy myös poikkeuksia.
Kitkakerroin.
Laskukaavalla voidaan laskea lepokitkakerroin ja liikekitkakerroin. Kitkakertoimet eri aineiden välille on määritetty kokeellisesti ja ne ovat yleensä pienempiä kuin 1. Tunnetaan materiaaleja, joiden kitkakerroin on suurempi kuin 1. Kiihdytyskisoissa tien ja renkaan välinen pinta valellaan tahmealla kitka-aineella, koska paljaan asfaltin kitkavoima ei riitä välittämään kiihdytysauton tehoa tiehen - tämän kitka-aineen kitkakerroin saattaa olla yli 1.
Kitkakertoimeen perustuvasta kitkan laskemisesta on huomioitava, että kyseessä on matemaattinen yksinkertaistus, joka kätkee kaikki muut kitkaan vaikuttavat tekijät kuin kokeellisesti mitatun kahden materiaalin välisen kitkan. Kirjallisuuden esittämät arvot kitkakertoimille vaihtelevat tai niissä annetaan vain arvoalue. Vaikka kitkakerrointarkastelu ei selitä kitkan luonnetta, niin moneen konetekniikan tarpeeseen tämäkin riittää, erityisesti erilaisten rakenneratkaisujen vertailuun.
Kitkan hallitseminen.
Kitkaa voidaan usein pienentää muun muassa pintoja tasoittamalla tai käyttämällä voiteluaineita, sekä muuttamalla liukuminen vierimiseksi (esimerkiksi kuulalaakerit tekniikassa). Tällöin kitkaa vastaan tehdyn työn määrä vähenee. Pintojen tasoittaminen voi johtaa myös kitkan kasvamiseen, jos adheesiosta johtuvat voimat kasvavat. Kitkavoima on vektorisuure ja sillä on siis suuruuden lisäksi aina myös suunta.
Kitkaa voidaan myös optimoida, kuten autojen renkaiden pidon hallitsemiksi pyrkimällä välttämään lepokitkaa tuntuvasti pienempi liukukitkatilanne renkaan luistaessa. Pyörivällä kappaleella on kosketuspinnassa lepokitka. Jos jarrutuksen tai sivuluisun vuoksi renkaiden pyörimisliike loppuu, renkaiden ja tienpinnan välinen liikekitka on auton liikkeen suuntainen riippumatta pyörien asennosta ja ohjattavuus katoaa. Tähän ongelmaan on kehitetty lukkiutumattomia jarruja (ABS), luistonestojärjestelmiä ja ESP-ajovakautusjärjestelmiä. Ajoneuvojen renkaissa vierintävastus syntyy renkaan muodonmuutoksiin kuluvasta energiasta. Renkaiden muodonmuutosten voimakkuuteen vaikuttaa renkaiden ilmanpaine, lämpötila ja kuormitus. Auton pyörän (rengas ja vanne) ja tien pinnan välinen kitka on kuitenkin erittäin monimutkainen ilmiö, renkaiden kehityksen kannalta edelleen pitkälti kokeellista tiedettä edustava ilmiö. Ilmiössä ei suoraan päde klassinen kitkateoria, jossa maksimikitkakerroin on yksi, joka pätee vain äärettömän jäykkien kappaleiden kosketukseen.
Maailman mittakaavassa arvioiden kitkan voittamiseen kuluvan noin kolmasosa tuotetusta energiasta. Uusilla teknologioilla, muun muassa timanttipinnoitteella, energiankulutus voitaisiin saada vähenemään 2–10 prosenttia.


Caligula.
Gaius Julius Caesar Augustus Germanicus (yleisesti Caligula'") (31. elokuuta 12 – 24. tammikuuta 41) oli Rooman keisari joka hallitsi 18. maaliskuuta 37 – 24. tammikuuta 41. Caligula on Neron ohella Rooman keisareista pahamaineisin ja hänet muistetaan hulluna despoottina. Miltei kaikki Caligulaa käsittelevät antiikin aikaiset lähteet ovat vihamielisiä häntä kohtaan ja ne keskittyvät triviaan ja anekdootteihin keisarin elämästä. Vaikka Caligulan hallituskausi kesti vain neljä vuotta oli sillä kuitenkin vaikutus Rooman historiaan. Caligula suunnitteli muun muassa Britannian valloituksen, jonka hänen seuraajansa Claudius pani käytäntöön. Caligula oli myös ensimmäinen keisari jolle senaatti myönsi kaikki keisarin valtaoikeudet heti hänen noustessaan keisariksi; tätä käytäntöä jatkettiin myös Caligulan seuraajien aikana.
Varhaisvaiheet.
Caligula syntyi Antiumissa - nykyisessä Anziossa - 31. elokuuta vuonna 12. Hänen isänsä oli suosittu sotapäällikkö Germanicus, joka oli tulevan keisari Tiberiuksen veljenpoika ja ottopoika. Caligulan äiti oli Vipsania Agrippina, jonka isä oli alhaista syntyperää, mutta kyvyillään ja ansioillaan pitkälle edennyt Marcus Vipsanius Agrippa, keisari Augustuksen hyvä ystävä ja lähin avustaja. Caligulan perhe seurasi Germanicusta hänen työnsä perässä. Sotilasleireissä Caligula oli sotilaille eräänlainen maskotti, joka puettiin sotilasasuun pieniä sotilaskenkiä myöten. Hän sai kutsumanimensä näistä sotilaskengistä ("caligae"): "caligula" tarkoittaa ”pientä sotilassaapasta”.
Caligulan syntyessä Rooman ensimmäinen keisari Augustus oli hallinnut valtakuntaa jo yli 40 vuoden ajan. Caligula polveutui suoraan Augustuksesta; hänen isoäitinsä oli Augustuksen tytär Julia.
Caligulan isä kuoli hämärissä olosuhteissa Syyriassa vuonna 19 Caligulan ollessa seitsenvuotias. Leskeksi jäänyt Agrippina muutti lastensa kanssa Roomaan. Hän joutui keisari Tiberiuksen epäsuosioon, ja hänet karkotettiin Pandatarian saarelle, jossa hän kuoli nälkään. Myös Caligulan veljet Nero ja Drusus joutuivat keisarin epäsuosioon ja kuolivat. Caligulasta huolehtivat hänen isoäitinsä Antonia sekä Livia.
Tiberiuksen seuraaja.
Vuonna 27 Caligula kutsuttiin asumaan keisari Tiberiuksen luokse Caprin saarelle. Caligula oli tuolloin täyttänyt 19 vuotta ja hänelle annettiin aikuisten käyttämä "toga virilis". Tiberius pyysi senaatilta ettei Caligulalle annettaisi ennenaikaisia kunnianosoituksia. Tiberius nimitti Caligulan auguuriksi ja ylisti nimityksen yhteydessä tämän hyvää luonnetta ja vastuuntuntoa. Tätä pidettiin merkkinä siitä että Tiberius halusi Caligulasta seuraajansa. Tämä tieto otettiin riemulla vastaan Roomassa, jossa Germanicuksen muisto eli vielä vahvana. Tiberiuksen ansiosta Caligula sai myös erinomaisen koulutuksen. Vuonna 31 Tiberius syrjäytti pretoriaaniprefekti Sejanuksen ja nimitti tämän tilalle Naevius Sutorius Macron, josta tuli yksi tärkeimmistä Caligulan kannattajista.
Vuonna 33 Tiberius nimitti Caligulan ehdokkaaksi kvestorin virkaan. Hän lupasi myös ehdottaa Caligulan tulevaisuudessa virkoihin viittä vuotta aikaisemmin kun tämä ikänsä puolesta olisi voinut pyrkiä. Caligulan äiti Agrippina ja hänen veljensä Drusus kuolivat samana vuonna; Agrippina itsemurhaan ja Drusus Tiberiuksen käskystä. Samana vuonna Caligula meni naimisiin ensimmäisen kerran. Caligulan vaimon Junia Claudillan isä oli vuoden 15 konsuli ja Tiberiuksen suosikki Marcus Junius Silanus. Myös kaksi Caligulan siskoa kihlautui samana vuonna; Julia Livilla Marcus Viniciuksen kanssa ja Julia Drusilla Lucius Cassius Longiniuksen kanssa. Kolmas sisko Agrippina oli jo aikaisemmin mennyt naimisiin Gnaeus Domitius Ahenobarbuksen kanssa.
Caligula ja Junia matkustivat Tiberiuksen mukana Caprille. Junia tuli pian raskaaksi, mutta kuoli synnytyksen yhteydessä. Tacituksen mukaan Macro suostutteli vaimonsa Ennia Thrasyllan aloittamaan suhteen Caligulan kanssa. Suetoniuksen mukaan Caligula lupautui jopa menemään naimisiin Ennian kanssa, jos hänestä tulisi keisari. Caprilla Caligula tutustui Julius Agrippaan, joka tunnetaan paremmin nimellä Herodes Agrippa, josta tuli eräs Caligulan parhaista ja luotettavimmista ystävistä. Agrippa oli Juudean kuninkaan Herodeksen pojanpoika.
Tiberiuksella oli periaatteessa kaksi vaihtoehtoa seuraajakseen, Caligula, tai Tiberiuksen pojan Drusuksen poika Gemellus. Suetoniuksen mukaan Tiberius olisi halunnut Gemelluksen seuraajakseen. Tacitus taas kertoo että Tiberiuksen mielestä Caligulalla oli kaikki julman diktaattori Sullan huonot ominaisuudet, muttei yhtään tämän hyvistä ominaisuuksista. Toisaalta Tiberius ei selvästi ilmaissut kumpaa hän halusi seuraajakseen. Vaikka Tiberius olisikin halunnut Gemelluksesta seuraajansa, ei tämä ollut realistinen vaihtoehto koska Gemellus oli liian nuori. Lisäksi Caligula oli hyvin suosittu kansan ja armeijan keskuudessa. Luultavasti Tiberius pelkäsi pojanpoikansa kohtalosta oman kuolemansa jälkeen.
Maaliskuun alussa vuonna 37 Tiberius sairastui ollessaan Campaniassa. Tiberiuksen kunnon heiketessä päivä päivältä hänen lääkärinsä kertoi Macrolle keisarin kuolevan pian. Macro aloitti heti valmistelut Caligulan valtaannousua varten. Tiberius kuoli 16. maaliskuuta. Tiberius oli uskonut elävänsä vielä kymmenen vuotta; koska näin eräs astrologi oli hänelle ennustanut. Suetonius kertoo että Tiberiuksen kuolemasta kiersi monta tarinaa, joiden mukaan Caligula joko myrkytti hänet, näännytti hänet nälkään tai kuristi hänet hengiltä. Dionin mukaan Caligula tappoi Tiberiuksen Macron avustuksella. Tacituksen mukaan Tiberius näytti jo kuolleen, mutta alkoi näyttämään elon merkkejä ennen kun Macro tappoi hänet. Senecan mukaan Tiberiuksen kuolema oli täysin luonnollinen.
Nousu valtaan.
Kaksi päivää Tiberiuksen kuoleman jälkeen senaatti kokoontui ja julisti Caligulan keisariksi. Caligula kiirehti Roomaan, jossa hän osallistui senaatin istuntoon 28. maaliskuuta. Senaatin istuntoon osallistui senaattorien lisäksi myös ritarisäädyn ja kansan edustajia. Tiberiuksen testamentti avattiin ja luettiin senaatille. Tiberius nimitti testamentissaan Caligulan ja Gemelluksen perillisikseen. Tämä oli tavallinen käytäntö testamenteissa, mutta keisarin talous eli "domus Caesaris" ei ollut tavanomainen ja sen jakaminen kahteen osaan olisi aiheuttanut suuria ongelmia. Toisaalta Gemellus oli vielä lapsi ja hän ei voinut toimia julkisissa viroissa. Lopulta senaatti päätti mitätöidä Tiberiuksen testamentin ja julisti Caligulan Tiberiuksen ainoaksi perilliseksi.
Senaatti antoi Caligulalle valtaoikeudet, joihin sisältyi varmasti ainakin "tribunicia potestas" ja prokonsulin "imperium" eli käskyvalta. Samat valtaoikeudet jotka Augustus oli saanut yksi kerrallaan usean vuoden aikana annettiin nyt 25-vuotiaalle Caligulalle kertaheitolla. Caligula sai myös arvonimen "Augustus". Caligula nimitettiin myös pontifex maximukseksi. Senaatti olisi myös antanut hänelle arvonimen "pater patriae", mutta Caligula kieltäytyi tästä ainakin aluksi.
Tärkeä rooli Caligulan valtaannousun takana oli pretoriaaniprefekti Naevius Sutorius Macrolla, joka neuvotteli senaatin kanssa jo ennen Tiberiuksen kuolemaa. Caligulan kerrotaan pyytäneen senaattia antamaan Tiberiukselle samat kunnianosoitukset kuin Augustukselle oli aikaisemmin annettu. Näihin kuului muun muassa jumalaksi julistaminen, mutta tätä senaatti ei voinut hyväksyä.
Valtakunnan virkamiehet vannoivat pian lojaalisuutensa Caligulalle ja tämän "domukselle". Tiberiuksen hautajaispuheessaan Caligula painotti olevansa Germanicuksen poika ja julisti Augustuksen hallinnon tyylin paluuta. Caligula lupasi adoptoida Gemelluksen ja teki tästä "princeps iuventuksen". Nämä toimet painottivat sitä että Gemellus oli liian nuori ollakseen uhka Caligulalle. Ensimmäinen tehtävä uudelle keisarille oli saada kaikkien Rooman yhteiskuntaluokkien kannatus. Tiberiuksen testamentti oli luvannut pretoriaanikaarti sotilaille 500 sestertiusta, mutta Caligula nosti tämän tuhanteen. Eräässä mielessä rahat maksoivat kaartin lojaalisuuden, sen sijaan että ne olisivat olleet entisen keisarin palkka sotilaiden lojaalista palveluksesta. Caligula jakoi myös 75 sestertiusta kaikille Rooman kaupungissa asuneille kansalaisille. Tiberiuksesta poiketen Caligula ei säästellyt rahojaan järjestäessään sirkushuveja kansalle. Hän aloitti myös suuren rakennusohjelman.
Hyvä alku.
Caligulan valtakautta on joskus yritetty jakaa "hyvään" alkukauteen, jonka jälkeen seurasi hirmuvalta. Näiden kausien ajankohtaa on yritetty ajoittaa Antonian kuolemaan, Caligulan sairauteen syksyllä 37 tai hänen siskonsa Drusillan kuolemaan kesällä 38. Drusilla oli antiikin lähteiden mukaan niin rakas Caligulalle että heitä syytettiin insestistä. Drusillalla oletetaan olleen hillitsevä vaikutus veljeensä. Drusilla oli naimisissa erään Lucius Cassius Longinuksen kanssa, mutta Caligula antoi hänet vaimoksi Marcus Aemilius Lepidukselle, johon Caligula luotti täydellisesti. Sairautensa aikana Caligula antoi Lepidukselle sinettisormuksensa merkkinä siitä että jos hän sattuisi kuolemaan tulisi Lepiduksen Drusillan miehenä huolehtia Caligulan perinnöstä. Drusillan kuoleman jälkeen Caligula antoi julistaa hänet jumalaksi. Caligula halusi myös luultavasti että häntä palvottaisiin jumalana hellenististen kuninkaiden tyyliin.
Sairaus.
Caligula sairastui vakavasti vuoden 37 syksyllä. Sairauden tarkkaa ajankohtaa ei tiedetä. Caligulan sairastumista surtiin koko valtakunnassa. Eräs ritarisäätyyn kuulunut Atanius Secundus lupasi taistella gladiaattorina jos Caligula paranisi. Eräs Publius Afranius Potitus taas lupasi antaa oman elämänsä, kunhan vain Caligula säilyisi hengissä. On epäselvää joutuivatko miehet todella toteuttamaan lupauksensa Caligulan parannuttua. Sairauden tarkasta syystä ei myöskään ole tietoa. Nykytutkijoiden arvioiden mukaan Caligula sairastui ehkä aivotulehdukseen, hypertyreoosiin tai johonkin virukseen. On myös vaikea arvioida oliko sairaudella vaikutusta Caligulan mielenterveyteen.
Caligulan parantui vuoden 37 lopulla. Pian tämän jälkeen Gemellus ja Caligulan appi Silanus pakotettiin tekemään itsemurha. Gemellusta syytettiin siitä että hän oli aikonut käyttää Caligulan sairautta hyväkseen ja kaapata vallan itselleen. Tarkkaa syytä miksi Silanus pakotettiin tekemään itsemurha ei tiedetä. Silanut oli ollut jo Tiberiuksen aikaan yksi valtakunnan mahtavimmista miehistä ja ehkä Caligula pelkäsi tämän kaappaavan vallan itselleen tai osallistuneen salaliittoon, jonka tarkoitus oli nostaa Gemellus valtaistuimelle.
Caligula meni uusiin naimisiin vuonna 37. Vaimon nimi oli joko Livia Orestilla (Suetoniuksen mukaan) tai Cornelia Orestilla (Dionin mukaan). Hän oli jo kihlautunut erään Gaius Calpurnius Pison kanssa, joka kuului merkittävään ja mahtavaan sukuun. Caligula vitsaili että hän oli ottanut uuden vaimonsa samalla tavalla kuin Augustus ja Romulus, jotka olivat ottaneet vaimokseen naisen joka oli jo naimisissa. Caligula kyllästyi pian uuteen vaimoonsa ja parin vuoden päästä hän karkotti Orestillan kun tämä palasi Pison luokse.
Vuoden 38 alussa myös Macro ja tämän vaimo Ennia pakotettiin tekemään itsemurha. Macro oli ollut yksi Caligulan tärkeimmistä tukijoista ja onkin epäselvää miksi Caligula halusi päästä tästä eroon. Ehkä Macro oli osallistunut Silanuksen ja Gemelluksen salajuoneen tai sitten Caligula oli vain kyllästynyt vanhempaan mieheen joka yritti kontrolloida häntä. On todennäköistä että Caligula nimitti kaksi eri henkilöä pretoriaanikaartin prefekteiksi. Ainakin prefektejä oli kaksi Caligulan hallituskauden lopulla. Vuonna 38 Herodes Agrippa matkusti Roomasta Juudeaan.
Valtaan noustessaan Caligulalla ei ollut hallinnollista eikä sotilaallista kokemusta. Vähitellen hän humaltui vallasta - jopa niin pahasti, että ryhtyi vaatimaan itselleen samanlaista kohtelua kuin jumalat. Hän muuttui pöyhkeäksi, vähätteli muita ja korosti oikeuttaan tehdä mitä tahansa kenelle tahansa. Caligula perusti Roomaan temppelin, jossa hänelle sai uhrata, ja Jerusalemin temppelin hän halusi muuttaa kokonaan omaksi palvontapaikakseen. Hän hakkautti päät kaikilta kuuluisilta jumalkuvilta, jotka sai käsiinsä, ja korvasi ne omilla kasvonpiirteillään. Hän keskusteli luontevasti muiden jumalien kanssa. Esimerkiksi Capitoliumissa hän piti usein Jupiterin kanssa kahdenkeskisiä ja salaperäisiä neuvotteluja ja uhkasi lopuksi, että Jupiterin herruus olisi pian lopussa. Caligulalla oli tarve varmistaa jumalaksi pääsynsä jo ennen kuolemaansa, mutta hänet saattoi julistaa jumalaksi ainoastaan senaatti. Se ei kuitenkaan ollut myöntyväinen ennen kaikkea siksi, että Caligula oli vielä elossa. Roomassa jumaliksi julistettiin ainoastaan kuolleita. Caligula ryhtyikin korostamaan jumalallisuuttaan käyttämällä rannerenkaita, silkkisiä naisten pukuja, sotilaskenkiä ja viittaa, jotka oli koristeltu jalokivillä. Joskus hänellä oli myös Aleksanteri Suuren rintahaarniska, joka oli nostettu tämän haudasta. Koska senaatti ei edelleenkään suostunut myöntämään Caligulan jumalallisuutta, hän vähensi senaatin valtaa ja nöyryytti senaattoreja pakottamalla heidät juoksemaan pitkiä matkoja keisarin vaunujen vierellä tai määräämällä heidät tarjoilijan tehtäviin.
Vaikka senaatti ei pitänyt Caligulasta, nautti hän silti suuresta kansansuosiosta. Caligula järjesti kansalle paljon huvituksia: gladiaattoritaisteluja ja teatteriesityksiä. Hän myös rakennutti uusia julkisia rakennuksia. Hän järjesti huvituksia myös itselleen. Caligulan ehkä kuuluisin päähänpisto oli rakentaa Napolinlahden yli lähes viisi ja puoli kilometriä pitkä ponttonisilta kauppalaivoista. Tiberiuksen aikana keisarin hoviastrologi oli nimittäin ennustanut, että Caligula voisi yhtä vähän tulla keisariksi kuin ratsastaa Napolinlahden yli. Sillan valmistuttua Caligula ratsasti ylpeänä Aleksanteri Suuren rintahaarniska yllään sillan yli. Takaisin päin tullessaan hän pysähtyi keskelle siltaa ja ryhtyi ylistämään urotekojaan. Tämän jälkeen hän piti valtavat juhlat itsensä kunniaksi. Kun ihmiset alkoivat olla tarpeeksi humalassa, Caligula käski heittää heidät kaikki mereen. Caligula oli kuuluisa kyvystään keksiä uusia tapoja tuhlata rahaa - hän söi kullattua leipää, kylpi öljyssä, rakennutti 70 metrin pituisia laivoja, jotka olivat jalokivien peitossa ja joiden kannella oli kokonaisia hedelmäpuutarhoja. Näin hän sai tuhlattua Tiberiuksen keräämät kolme miljardia sesteriusta jo kauan ennen kuin oli ollut vuottakaan keisarina. Rahapulassa hän alkoi hankkia rahaa erilaisilla huutokaupoilla, perinnöillä ja riitajutuilla. Hän nosti myös veroja ja pani verolle prostituution, Roomaan tuodut elintarvikkeet ja kuljetuspalkkiot.
a>". Takapuolella Caligulan kolme siskoa Agrippina, Drusilla ja Iulia Livilla; ja teksti "AGRIPPINA DRVSILLA IVLIA S C".
Sotapäällikkönä Caligula menestyi erittäin huonosti huolimatta siitä, että hän oli kasvanut sotilasleirillä. Tästä välittämättä hän halusi lähteä sotimaan ja viettää sen jälkeen aikansa hienoimman triumfin. Caligula kokosi sotajoukon ja lähti matkaan. Itse hän ei kuitenkaan ratsastanut, vaan häntä kannettiin kantotuolissa. Gallian asukkaiden piti lakaista tie ja kastella se vedellä, ettei siitä lentäisi pölyä. Kun Caligula ja hänen sotajoukkonsa pääsivät Germanian rajalle, he eivät kohdanneet ketään, jonka kanssa olisivat taistelleet. Tällöin hän puetti henkivartiostossaan olevia germaaneja vihollisiksi ja otti heidät vangeiksi. Hän komensi myös armeijansa taistelurintamaan Englannin kanaalin rannikolle ja käski sotajoukkonsa juosta veteen keräämään simpukankuoria. Sen jälkeen hän rakennutti majakan tämän ”voittonsa” muistoksi. Tämän farssin jälkeen lähdettiin takaisin Roomaan suunnittelemaan triumfia. Sitä hän ei tosin koskaan saanut pitää, sillä 24. tammikuuta vuonna 41 Caligula kuoli 29-vuotiaana salaliittolaisten tikariniskuihin. Caligulan ollessa yksin eräällä käytävällä hänen kimppuunsa kävi Cassius Chaera, joka oli ollut aikaisemmin Germanicuksen armeijassa ja jolla oli henkilökohtaisia syitä vihata Caligulaa. Samalla tapettiin myös Caligulan vaimo Caesonia ja heidän tyttärensä Julia Drusilla, jonka pää murskattiin seinään. Murhaajina olivat kolme pretoriaanikaartin sotilasta, mutta toimeksiantajia olivat luultavasti muutamat senaatin jäsenet.
Caligula ehti olla vallassa kolme vuotta ja kymmenen kuukautta.
Jälkimaine.
Caligulan sanotaan olleen mielenvikainen ja raaka despootti. Hänestä kerrotaan lukuisia tarinoita, kuten että hän nimesi hevosensa Incitatuksen senaattoriksi, hänellä oli insestinen suhde Drusilla-siskoonsa ja että hän järjesti orgioita palatsissaan. Tarinoiden todenperäisyyttä on vaikea selvittää.
Syitä Caligulan käytökseen on pohdittu paljon. Kaksi tavallisinta selitystä ovat, että hän oli joko mielenvikainen tai sitten historioitsijat ovat vääristelleet häntä koskevia tietoja. Esimerkiksi hevosen nimittäminen senaattoriksi saattoi olla tapa osoittaa halveksuntaa senaattia kohtaan, ja senaattimyönteinen historiankirjoitus ei perinteisesti katsellut hyvällä senaatin asemaa pilkanneita.
Perhe.
Caligula oli naimisissa neljästi. Hän sai neljännen vaimonsa Milonia Caesonian kanssa tyttären Julia Drusillan.
Antiikin lähteet.
Tärkeimmät lähteet Caligulan elämästä ovat Suetoniuksen kirjoittama Caligulan elämäkerta ja Dion Cassiuksen Rooman historian kirja 59, joka käsittelee Caligulan hallituskautta. Suetoniuksen elämäkerta on ongelmallinen koska hän ei kerro tapahtumia kronologisessa järjestyksessä ja koska Suetonius ei ole kovin kiinnostunut poliittisista tapahtumista siinä määrin kun ne eivät liity Caligulan henkilöön. Suetonius toistaa elämäkerroissaan kritiikittömästi pahimmatkin juorut ja värikkäimmät anekdootit. 200-luvulla elänyt Dion käsitteli Rooman historian kuningasajasta Severus Alexanderiin asti. Dionin teos luetteloi tapahtumia, mutta ei sisällä minkäänlaista syvempää analyysia ja Suetoniuksen teoksen tavoin se sisältää myös epäuskottavia tapahtumia. Dionin teoksen 59. kirjan loppu ja 60. kirjan alku ovat kadonneet. Näissä kirjoissa Dion käsitteli vuoden 40 tapahtumia ja näistä on säilynyt nykypäivään vain Johannes Ksifilinoksen (1000-luku) ja Johannes Zonaraksen (1100-luku) lyhennelmät.
Tärkeä aikalaislähde Caligulan elämästä on Seneca, joka oli silminnäkijä ja joka tunsi Caligulan henkilökohtaisesti. Seneca oli enemmänkin filosofi kuin historioitsija, mutta hän käyttää usein ajankohtaisia tapahtumia esimerkkeinä teoksissaan. Seneca oli kuitenkin tunnettu imartelija, joka ylisti elossa olevia keisareita, mutta haukkui heidän kuolleet edeltäjänsä. Senecalla oli syytä vihata Caligulaa niin henkilökohtaisista kuin poliittisista syistä, koska Caligula ajoi hänet muun muassa maanpakoon ja haukkui hänen kirjoitustyyliään.
Toinen aikalaislähde oli Filon Aleksandrialainen, joka johti juutalaista valtuuskuntaa Roomaan vuonna 39/40. Filon kirjoitti kaksi nykypäivään säilynyttä teosta, jotka käsittelivät Caligulan aikakautta. "In Flaccum" ja "Legatioksi" yleisesti kutsuttu teos käsittelevät etupäässä juutalaisten kannalta tärkeitä tapahtumia, mutta niissä käsitellään myös joskus Rooman tapahtumia. Filon yrittää aina esittää juutalaiset parhaassa mahdollisessa valossa ja hän ei peittele Caligulaa vastaan tuntemaansa vihaa.
Caligulan hallituskautta käsittelee myös Josefuksen Juutalaisten muinaisajat kirja 19.1-211. Tacituksen teoksen Caligulaa käsitellyt osa on hävinnyt, mutta hän viittaa Caligulaan useaan otteeseen teoksissaan. Kaikki nykypäivään säilyneet lähteet ovat vihamielisiä Caligulaa kohtaan. Kirjallisten lähteiden lisäksi Caligulan hallituskaudelta on myös numismaattisia ja epigrafisia lähteitä.
Viitteet.
Caligula
Caligula
Caligula


Late Night with Conan O’Brien.
Late Night with Conan O’Brien oli yhdysvaltalainen NBC-televisiokanavan myöhäisillan keskusteluohjelma, jota esitettiin vuodesta 1993 vuoteen 2009 asti. Ohjelma sisälsi ajankohtaista aiheista muodostettua satiiria, julkisuuden henkilöiden vierailuja, stand up -komiikkaa sekä musiikkivieraita. Ohjelmaa juonsi Conan O’Brien ja se kuvattiin New Yorkin Rockefeller Centerissä. Suomessa ohjelmaa esitti Sub-televisiokanava.
Historia.
a> on juonsi "Late Nightia" vuodesta 1993 vuoteen 2009. Taustalla usein vitsin aiheena oleva ikkunalavaste.
Vuonna 1992 David Letterman, NBC-kanavan Late Night with David Lettermanin pitkäaikainen juontaja, hävisi kilpailun The Tonight Show’n juontajan paikasta Jay Lenolle edellisen juontajan Johnny Carsonin jäädessä eläkkeelle. Letterman lähti ulos NBC:ltä ja hänet lähti tekemään CBS-kanavalla uutta ohjelmaa nimeltä "Late Show with David Letterman". Nykyäänkin Lettermanin isännöimä Late Show kilpailee The Tonight Show’n kanssa suosituimman myöhäisillan talk show’n paikasta. Lettermanin lähdettyä Conan O’Brien korvasi hänet "Late Nightin" juontajana.
Ensimmäinen O’Brienin juontama jakso esitettiin NBC-kanavalla 13. syyskuuta 1993. Andy Richter toimi O’Brienin apujuontajana, eli "sidekickinä" toukokuuhun 2000 asti. Richterin lähdettyä O’Brien juonsi ohjelmaa yksin.
Kun Late Night with Conan O’Brien vuonna 1993 alkoi se oli jatkuvan lopettamisuhan alla. Kriitikot arvostelivat ohjelmaa ja katsojaluvut pysyivät alhaisina. Show teki kuitenkin lopullisen läpimurtonsa noin 2000-luvun alussa, ja siitä tuli esitysaikansa katsotuin ohjelma. The Tonight Show’lla, joka näytetään useimmilla alueilla heti paikallisten iltauutisten jälkeen on aina ollut enemmän katsojia kuin Late Nightilla. The Tonight Show oli myös ensimmäinen myöhäisillan talk show NBC:llä. Late Nightilla on kuitenkin aina ollut tukevampi jalansija tavoitellussa 25–35-vuotiaiden ikäryhmässä, kun The Tonight Show on vedonnut laajempaan ja vanhempaan yleisöön.
Vuonna 2003 Late Night with Conan O’Brien täytti 10 vuotta, ja tämän kunniaksi O’Brien järjesti kymmenvuotisjuhlashow’n ("10th Anniversary Special"), joka julkaistiin.
NBC ilmoitti 21. heinäkuuta 2008, että O’Brien siirtyy juontamaan The Tonight Show’ta vuoden 2009 kesäkuusta lähtien ja Late Nightin uutena juontajana tulee aloittamaan koomikko Jimmy Fallon. Viimeinen O’Brienin isännöimä Late Nightin jakso esitettiin Yhdysvalloissa 20. helmikuuta ja Suomessa 25. helmikuuta 2009.
The Max Weinberg 7.
The Max Weinberg 7 oli "Late Night with Conan O’Brienin" houseyhtye, joka esiintyi ohjelmassa sarjan alkamisesta asti samalla kokoonpanolla. Yhtyettä johti rumpali Max Weinberg, joka kuuluu myös useasti Bruce Springsteenin kanssa esiintyneeseen E Street Bandiin. Yhtye julkaisi albumin "The Max Weinberg 7" vuonna 2000.
Komiikka.
Ohjelmassa oli toistuvia sketsejä kuten "If They Mated" (suom. Jos he pariutuisivat), "In the Year 2000" (Vuonna 2000) ja "SAT Analogies". Lisäksi hahmot kuten "The Masturbating Bear" (Masturboiva karhu), "Pimpbot 5000" ja "Coked-Up Werewolf" (Kokapöllyinen ihmissusi) esiintyvät ohjelmassa usein. Ohjelma aloitti myös Robert Smigelin Triumph the Insult Comic Dogin uran.


Länsiväylä.
Länsiväylä () on Helsingistä Espoon eteläosien kautta Kirkkonummelle johtava moottoritie, joka on osa kantatietä 51. Se alkaa Helsingin Ruoholahdesta ja päättyy Espoon ja Kirkko­nummen rajalla Espoonlahden yli johtavaan siltaan. Länsiväylä on osa kantatietä 51, joka kulkee Helsingistä Karjaalle. Länsiväylän Helsingin-puoleisessa päässä on vuonna 1965 valmistunut Lapinlahden silta, joka oli pitkään Suomen pisin silta.
Moottoritien rakentaminen aloitettiin vuonna 1961. Sen osuus Ruoholahdesta Gräsaan (Haukilahden liittymään) avattiin 1. lokakuuta 1965, ja seuraavana vuonna sitä jatkettiin Suomenojalle. Espoonlahdelle saakka moottoritie oli valmis vuonna 1969.
Länsiväylän edeltäjä oli vuosina 1933-1938 rakennettu kaksi­kaistainen Helsingistä Jorvakseen johtanut maantie, jonka eri osilla oli nimet "Lauttasaarentie" ja "Jorvaksentie". Tie johti johti Helsingin Lapinniemestä (Ruoholahdesta) Salmisaareen (penger), siitä Lautta­saareen (silta 1935), sieltä edelleen Jorvaksentien nimisenä Koivusaareen (silta ja penger), edelleen Hanasaareen (penger), Karhusaareen (silta ja penger), Otsolahden yli (silta ja penger) ja Jorvaksentien nimisenä Espoon eteläosien kautta Espoonlahden yli (silta 1937) Kirkko­nummen Jorvakseen. Siellä se liittyi vanhaan, Muuralan ja Kauk­lahden kautta kulkevaan Kuninkaantiehen. Vanha tie jäi kuitenkin Etelä-Espoon asukas­luvun kasvaessa auttamattomasti alimitoitetuksi, minkä vuoksi sitä korvaamaan rakennettiin moottori­tie. Moottoritien osuus Lauttasaaren länsiosasta Kivenlahden liittymään eli Martinsiltaan saakka rakennettiin alkuperäisen Jorvaksen­tien kohdalle leventämällä sitä ja muuttamalla risteykset eri­taso­liittymiksi, kun taas osuudet Ruoholahdesta Lauttasaareen ja Martinsillasta Espoonlahden sillalle olivat kokonaan uutta tietä. Länsiväylästä käytetään edelleenkin joskus myös nimeä Jorvaksentie, vaikka virallisesti tämä nimi on enää vain kantatien 51 Kirkkonummella olevalla osuudella.
Samaan aikaan moottoritien kanssa rakennettiin myös sen pohjoispuolella sijaitseva rinnakkaiskatu, joka johtaa Tapiolasta Martinsiltaan. Sen nimenä on Tapiolasta Kehä II:lle saakka Meri­tuulen­tie, Kehä II:lta Suomenojan kiertoliittymään Kuitin­mäen­tie ja Suomenojan länsi­puolella Martin­sillan­tie. Martinsillan länsipuolella rinnakkaiskatuna toimii Kiven­lahden­tie ja sen jatke Vanha Jorvaksentie, jotka ovat osia alku­peräistä Jorvaksen­tietä. Lauttasaaren ja Tapiolan välillä Länsi­väylällä ei ole rinnakkais­tietä, vaan hitaat ajoneuvot kuten mopot ja työkoneet, jotka eivät voi kulkea moottori­tietä eivätkä myöskään sen vieressä olevaa kevyen liikenteen väylää pitkin, joutuvat kiertämään Töölön, Munkki­niemen, Kuusi­saaren ja Lehti­saaren kautta.
Liittymät mm. kehäteihin ja Tapiolaan on laajennettu aika ajoin, ja leveimmällä kohdalla Tapiolan ja Westendin välillä tie on peräti 12-kaistainen. Kauppakeskus Ison Omenan kohdalle Matinkylän ja Olarin väliin rakennettiin uusi liittymä 2000-luvun alussa.
Myös Länsiväylän eteläpuolelle on alusta asti suunniteltu rinnakkaiskatua, mutta vasta 2000-luvun alussa valmistui yhteys Haukilahdessa Gräsanojan yli, ja Suomenojalla toteutus on vielä (2010) hämärässä tulevaisuudessa. Kevyelle liikenteelle on omat reittinsä Länsiväylän varrella.
Moottoritietä suunnitellaan jatkettavaksi Kirkkonummelle asti. Rakennustyöt alkoivat vuonna 2010, ja uusi moottoritie lienee valmis vuoden 2013 lopussa. Hankkeelle myönnettiin rahoitus vuoden 2008 budjetissa.
Lisäksi Länsiväylälle rakennetaan lisäkaistat Suomenojalta Espoonlahteen saakka.
Vilkkaimmillaan Länsiväylä on Lauttasaaren ja Kehä I:n välillä (n. 80 000 ajoneuvoa vuorokaudessa).


Kutonen (televisiokanava).
Kutonen (entinen The Voice) on suomalainen maksuton puolivaltakunnallinen televisiokanava. Alun perin kanava aloitti lähetykset marraskuussa 2004 korvaten aiemmin samalla kanavapaikalla näkyneen TV Viiden. Antenniverkossa Kutonen näkyy kanavanippu E:n lähetysalueella, kaapeli-tv-verkossa se on nykyisin saatavilla lähes koko maassa.
Kanavan toteutuksesta vastaa SBS Finland, joka on osa saksalaista ProSiebenSat.1 Media AG -konsernia. The Voice -musiikkikanavia on myös Norjassa, Tanskassa ja Bulgariassa. Ruotsin Voice TV lopetettiin jo syyskuussa 2008.
Kesäkuussa 2008 TV Viisi ilmoitti palaavansa uudistuneena The Voicen kanavapaikalle syyskuussa 2008. TV Viisi alkoi näkyä päivittäin kello 20.00-23.00 välisenä aikana The Voicen jatkaessa näkymistään muina kellonaikoina. Myöhemmin alkamisajankohtaa aikaistettiin kahdella tunnilla niin, että ohjelmat alkoivat kello 18.
The Voice oli suunnattu lähinnä nuorisolle. Se keskittyi erityisesti musiikkiin, ja sen ohjelmistoon kuului aiemmin myös elokuvaesittelyjä, viihdettä ja huumoria. Voicen ohjelmia juonsivat vuosien varrella esimerkiksi Jaako Hurme, Vappu Pimiä, Jani Toivola, Soheila Mikkonen, Susanna Laine, Kristiina Komulainen, Johannes Saukko, Heikki Paasonen, Tea Khalifa, Jukka Rossi, Juuso Mäkilähde sekä Marianna Bruno.
1. huhtikuuta 2011 The Voicesta tuli taas ympärivuorokautinen musiikkikanava, kun TV Viisi ja The Voice siirtyivät omille kanavapaikoilleen. Vuoden 2012 alusta alkaen Voice esitti iltaisin musiikkiohjelmien sijasta komediauusintoja, esimerkiksi sarjoja Seinfeld, Ammu Vaan! ja Nanny. Lisäksi kanava esitti pikauusintoja TV Viiden kotimaisista ohjelmista.
1. syyskuuta 2012 kanavan nimeksi tuli Kutonen. Samalla kanavan ohjelmatarjonta monipuolistui ja se muuttui ilmettä myöten SBS:n tanskalaista 6'eren-kanavaa vastaavaksi.
Kanavalla näkyy kuitenkin vielä vanhan The Voice TV:n ohjelmia.


Piirilevy.
Piirilevy yhdistää elektroniikkalaitteissa komponentit toisiinsa ilman erillisiä johtimia ja toimii samalla niiden kiinnitysalustana.
Yleisin piirilevy on lasikuituvahvisteiseen muovilevyyn epoksiliimalla kiinnitetty kuparifolio. Kytkentäkuvio muodostetaan poistamalla ylimääräinen folio kemiallisella syövytyksellä eli etsauksella ja komponentit liitetään jäljellä olevaan folioon yleensä juottamalla, joskus myös liimaamalla sähköä johtavalla liimalla. Piirilevy on yleensä hapettumisen estämiseksi pinnoitettu tinalla, hopealla, kullalla tai ns. orgaanisella pinnoitteella. Varsinkin pienikokoisille pintaliitoskomponenteille tarkoitettu levy pinnoitetaan myös pinnan tasaisuuden varmistamiseksi.
Piirilevymateriaalina voidaan lähinnä erikoissovelluksissa käyttää lasikuitumuovin lisäksi myös muun muassa teflonia, pertinaxia tai lasia.
Erityisesti digitaalielektroniikassa useita piirilevyjä voidaan laminoida päällekkäin yhteen ns. monikerroslevyjen valmistamiseksi. Tällöin jokaisessa kerroksessa on erilainen kuvio ja eri kerrokset on yhdistetty toisiinsa läpikuparoitujen reikien kautta.
Kehittyneimmillä valmistusprosesseilla piirilevyihin voidaan jopa toteuttaa yksinkertaisia komponentteja kuten vastuksia, keloja ja kondensaattoreita, joko levyn sisään tai sen pinnalle. Yleensä tällä pyritään levyn komponenttien pakkaustiheyden kasvattamiseen ja pinta-alan maksimaaliseen hyödyntämiseen.
Teollisesti piirilevyn johdotuskuvio tulostetaan yleensä valopiirturilla filmille tiedostosta, jonka piirilevysuunnittelija on suunnitellut tietokoneella erityisellä piirilevyjen suunnitteluohjelmalla (CAD). Filmille tulostettu johdinkuvio valotetaan piirilevyaihion valoherkällä kemikaalilla käsiteltyyn pintaan, usein UV-valolla. Teolliset työvaiheet käsittävät myös muun muassa levyyn tulevien reikien porauksen, johtavan kuparikerroksen elektrolyyttisen vahvistamisen, etsauksen ja mahdollisen pintapainatuksen esimerkiksi silkkipainomenetelmällä.
Piirilevyn voi tehdä myös kaivertamalla käsityökaluilla tai tätä tarkoitusta varten hankitulla tietokone- tai käsinohjatulla laitteistolla. Yksittäiskappaleiden ja protoversioiden valmistamiseen kaiverruslaite sopii mainiosti.
Harrastelijat tekevät monesti matalaresoluutioisia piirilevyjen kuvia lasertulostimella läpinäkyville kalvoille. Yksinkertaisimmillaan johdinkuvioiden tekoon voidaan käyttää myös lakkakynää tai teippaamista, jonka jälkeen levystä syövytetään ferrikloridin ja veden sekoituksella ylimääräinen kuparikerros pois ja saadaan aikaan haluttu kuvio.
Piirilevyt ovat kestäviä, edullisia ja yleensä hyvin luotettavia. Niiden johdotuksia on vaikeampi muuttaa kuin jo harvinaiseksi käyneitä kiertoliitos (wire-wrap) kytkentöjä. Piirilevyt tarvitsevat enemmän suunnittelutyötä kuin kiertoliitetyt tai kytkentärimojen varaan rakennetut järjestelmät.
Piirilevyn suunnitteluohjelmalla voi piirtää ensin kytkennän ja osoittaa komponenteille paikat jonka jälkeen ohjelma suunnittelee piirilevyn automaattisesti.


Nelonen.
Nelonen on suomalainen valtakunnallinen, kaupallinen televisiokanava, joka aloitti toimintansa 1. kesäkuuta 1997 kaapelikanava seuraajana. Kaupallisena kanavana Nelonen rahoittaa toimintansa kokonaisuudessaan mainostuloilla, kuten kilpaileva MTV3-kanavakin. Nelonen on osa Sanoma Television Oy / Nelonen Media -liiketoimintayksikköä, joka kuuluu Sanoma-konsernin sähköisen viestinnän liiketoimintaryhmään, Sanoma Mediaan. Nelonen on Suomen toiseksi tavoittavin mainosmedia.
Nelosen ohjelmatarjonta painottuu iltakuuden ja yöyhdentoista välille muodostuvan prime timen ajalle, vaikkakin kanavalla tulee ohjelmaa jo alkuiltapäivästä alkaen. Ohjelmisto koostuu kotimaisista ja kansainvälisistä sarjoista, dokumenteista ja viikonloppuisin elokuvista. Nelonen esittää myös talk show -viihdettä, julkkis- ja lifestyle-ohjelmia sekä mobiilipelejä. Kotimaiset ohjelmat hankitaan pääasiassa itsenäisiltä tuotantoyhtiöiltä ja ulkomaisten ohjelmien taustalla on sopimuksia kansainvälisten toimijoiden kanssa.
Kilpailussa neljännen televisiokanavan toimiluvasta Nelosen kanssa kilpaili Ruutu-A4. Nelonen on toinen yksityinen televisiokanava Suomessa. Ensimmäinen oli MTV3.
"Nelosen uutisten" ensimmäinen uutislähetys lähetettiin 11. tammikuuta 1998. Nelosen uutistoimitus lähettää uutiset katsojilleen yleensä kaksi kertaa päivässä ja sään kolmesti, mutta vain arkipäivisin sillä arkisin Nelosen sääohjelma esitetään vaihtelevina kellonaikoina iltapäivisin. Viikonloppuisin sää lähetetään kahdesti päivässä. Helsingin Tehtaankadulla sijaitsevassa Nelosen uutistoimituksessa työskentelee runsaat 20 toimittajaa. Marraskuussa 2011 ilmoitettiin, että Helsingin Sanomien ja Nelosen uutistoimitukset yhdistyvät.
Nelosen kaikkien aikojen katsojaennätys tehtiin 22. marraskuuta 2009, kun "Talent Suomi" -kilpailun finaalia seurasi keskimäärin
Sloganit ja kanavailmeet.
Nelonen on totuttanut katsojansa siihen, että kanavailme muuttuu ja elää ajan hengessä.
Vuosina 1997–1999 Nelosen kanavatunnuksessa esiintyi ohjelmalähetyksen alussa ja lopussa, ohjelmalistauksen jälkeen ennen mainoksia sekä Jatkuu-tunnuksissa neljä elementtiä. Nelosen sloganina oli ”Hyvä syy” vuosina 1999–2002. Vuonna 2002 Nelonen otti käyttöön ”Jotain ihan muuta” -sloganin, joka korosti kanavan roolia uuden kanavavaihtoehdon tarjoajana.
Nelonen otti uuden kanavailmeensä käyttöön 12. huhtikuuta 2010 ja lanseerasi samalla ”Viihde on hyväksi” -sloganin. Myös kanavan visuaalinen ilme uudistui. Uuden ilmeen suunnittelun lähtökohtana on ollut saada Nelosen brändi selkeästi näkyville kaikissa kanavan visuaalisissa elementeissä. Nelosen uudistunut kanavailme rakentuu päivittäisten, vaihtuvien teemojen varaan ja kanavatunnisteiden tilanteet noudattavat myös vuorokausirytmiä aina aamusta yöhön.
Nelonen Plus.
Nelonen Plus oli Nelosen digitaalisessa televisioverkossa näkynyt maksuton tv-kanava, joka lakkautettiin ja tilalle tuli uusi Nelonen Median maksuton televisiokanava Jim, joka aloitti lähetyksensä 26. helmikuuta 2007. Nelonen Plus -kanavan ohjelmisto koostui pääasiassa mobiilipeleistä, mutta silloin tällöin kanavalla nähtiin myös, Golfia ja komediasarja "Kellarin kunkkua".
Nelonen HD.
Nelonen HD on Nelosen digitaalisessa kaapeliverkossa näkyvä maksuton HD-kanava. Kanavalla esitetään samoja ohjelmia ja samaan aikaan kuin Nelosella. Kanava lähettää tällä hetkellä kotimaisista ohjelmista vuoden 2012 tuotantokaudet aitona teräväpiirtona. Ulkomaisista ohjelmista vain pieni osa on natiivia teräväpiirtoa. Muut ohjelmat ovat ylöspäin skaalattua. Nelonen aloitti ensimmäisenä suomalaisena tv-kanavana maksuttomat teräväpiirtolähetykset Welhon kaapelitelevisioverkossa kesäkuussa 2008.
JIM.
Nelosen rinnakkaiskanava Nelonen Plus lopetti lähetyksensä 26. helmikuuta 2007, jolloin samalla kanavapaikalla aloitti uusi maksuton televisiokanava Jim. Kanavan ohjelmatarjonta koostuu suurimmaksi osaksi ulkomaalaisista televisiosarjoista, mutta televisiokanavalla lähetetään myös kotimaisia sarjoja. Jimillä näytetään pääasiassa lifestyle -ohjelmia, tositelevisio-ohjelmia ja historiadokumentteja. Ohjelmisto oli vuosina 2007–2009 jaettu pääasiassa kuuteen aihealueeseen, jotka olivat tee se itse, matkalla, asiaviihdettä, dokumentit, sarjat ja game show.
Liv.
Nelonen Media kertoi aloittavansa uuden kaapeliverkoissa näkyvän mainosrahoitteisen televisiokanavan 14. helmikuuta 2009. Lifestyle-kanavan kerrottiin tarjoavan ohjelmaa aamusta puoleen yöhön.
Kaapelitalouksissa näkyvän kanavan ohjelmisto koostuu eri elämänalueisiin liittyvistä sarjoista ja dokumenteista. Liv näkyy kaapelitalouksissa kanavapaikalla 8 ja Canal Digitalin satelliittipaketissa kanavapaikalla 10. Liv muuttui valtakunnalliseksi kanavaksi joulukuun 2009 puolivälistä alkaen. Tätä ennen Liv näkyi antennitalouksissa vain arkisin kello 10–14.
Antenniverkon E-nipun lähettimet, joista Liv ei vielä näy ovat Haapavesi, Koli, Rovaniemi, Tervola ja Vuokatti.
Nelonen Kino.
Nelosen omistama maksullinen televisiokanava aloitti lähetyksensä 1. syyskuuta 2007 E-kanavanipussa. Nelonen Kino esittää koti- ja ulkomaisia televisiosarjoja, komediasarjoja sekä elokuvia. Kanava lähettää ohjelmaa noin klo 10.00–4.00.
Nelonen Pro 1.
Nelonen Median urheiluun erikoistunut maksu-tv-kanava, joka aloitti lähetyksensä 1. helmikuuta 2010 ja korvasi Urheilu+kanavan. Kanavalla on myös sopimus Viasatin kanssa, joten osa ohjelmaoikeuksista on Viasatin omistamia. Nelonen Pro 1:n ohjelmistossa on huippujääkiekkoa muun muassa Jääkiekon SM-liiga, kansainvälistä jalkapalloa ja muuta urheilua. Kanava toimi aiemmin nimellä Nelonen Sport Pro, nimi muuttui Nelonen Pro 1:ksi tammikuussa 2011.
Nelonen Pro 2.
Nelonen Median urheiluun erikoistunut tv-kanava, joka aloitti lähetyksensä 1. helmikuuta 2010 ja korvasi Urheilukanavan. Kanavan ohjelmistossa on muun muassa huippujääkiekkoa, koripalloa, ratamoottoripyöräilyä, salibandya ja yleisurheilua. Nelonen Pro 2:lla esitetään myös urheiluun liittyviä makasiiniohjelmia, joissa muun muassa keskitytään ajankohtaisiin urheilu-uutisiin ja tapahtumiin. Kanavan aiempi toiminimi oli Nelonen Sport, nimi muuttui tammikuun alussa vuonna 2011 Nelonen Pro 2:ksi ja samassa yhteydessä kanava muuttui maksulliseksi.


Sanoma.
Sanoma Oyj (vuoteen 2008 SanomaWSOY) on Suomen suurin ja Pohjoismaiden toiseksi suurin viestintäyhtymä, joka toimii yli 20:ssä Euroopan maassa. Yhtiön pääkonttori sijaitsee Helsingissä. Sanomalla on noin 19 500 työntekijää.
Sanoman tunnetuin yksittäinen viestin on Pohjoismaiden suurin sanomalehti "Helsingin Sanomat". Konserniin kuuluvalla Nelonen Medialla on kuusi televisiokanavaa, joista merkittävin on Nelonen.
Konsernirakenne.
Sanoma-yhtymä jakautuu neljään osa-alueeseen, joista jokainen vastaa omasta aihealueestaan.
Historia.
"Helsingin Sanomien" edeltäjä, "Päivälehti", perustettiin jo vuonna 1889. Vuonna 1999 sanomalehtikustantaja Sanoma (nykyinen Sanoma News), kirjankustantaja WSOY, aikakauslehtikustantaja Helsinki Media (nykyisin osa Sanoma Magazinesia) ja sijoitusyhtiö Devarda yhdistyivät SanomaWSOY:ksi. Yhtymä muutti nimensä Sanomaksi vuonna 2008.
Yrityskaupat.
Sanoman uuden stategian mukaan yritys keskittyy jatkossa oppimisratkaisuihin sekä kuluttajille suunnattuihin mediapalveluihin. Sanomaa on aika ajoin kritisoitu laajasta markkina-alueesta, sillä se on omistanut paljon yrityksiä ydinalueensa ulkopuolelta. Uuden strategian toteuttamisen myötä Sanoma on jo myynyt useita yrityksiä.
Toimittaja-kustantaja Niklas Herlin arveli, ettei kirjankustantamisen kaltainen pitkäjänteinen toiminta sovi pörssiyhtiön toimintatapoihin.
Kesällä 2010 Sanoma myi Welho-kaapeliverkko-operaattorin DNA:lle, joulukuussa 2010 viisi paikallislehteä Länsi-Savo -konsernille, ja maaliskuussa 2011 Finnkinon ruotsalaiselle Ratos-pääomasijoitusyhtiölle.
Helmikuun 2011 lopussa Sanoma ilmoitti myyvänsä yleistä kirjallisuutta kustantavan WSOY:n ruotsalaiselle mediayhtiölle, Bonnier-konsernille. Kaupan yhteydessä Sanoma puolestaan osti Bonnierin oppimisratkaisuja tuottavat yksiköt Suomesta ja Ruotsista.. Kilpailuvirasto hyväksyi WSOY-kaupan 31.5.2011. Oppimateriaalikustantaja WSOYpro (entinen WSOY Oppimateriaalit) jäi osaksi Sanomaa, ja sen nimi muuttui Sanoma Proksi 1.12.2011.
Sanoma myi Suomalaisen kirjakaupan Otavalle, ja kauppa saatetaan loppuun syyskuun loppuun 2011 mennessä. Sen oletetaan luopuvan kokonaan Sanoma Trade -yksiköstään, joka omistaa muun muassa osan R-kioskeja, osa on luvakeperusteisia. Sanoma-konserni hankki omistukseensa yhteistyökumppaneidensa kanssa SBS Broadcastingin hollantilaiset ja belgialaiset kanavat ProSiebenSat.1 Medialta. huhtikuussa 2011.
Vuonna 2012 Sanoma myi osuutensa.
Vuonna 2012 Sanoma Oy myi R-kioskien liiketoiminnan ja Rautakirja-nimen norjalaiselle Reitan Servicehandelille.
Omistus.
Sanoman osakkeet on listattu Helsingin pörssiin. Yhtiön suurimmat omistajat ovat tähän päivään asti olleet Erkko-sukuun kuuluvia ja heidän jälkeläisiään.
Koko osakekannan markkina-arvo vuoden 2010 lopussa oli 2,63 mrd. € (2009 lopussa 2,54 mrd. €).


Media.
Media on monikko sanasta "medium", joka tarkoittaa väliainetta, välittäjää tai keinoa, välinettä. Media tarkoittaa viestintäkanavia tai viestin välittäjiä. Sanaa käytetään toisinaan synonyyminä joukkotiedotusvälineille eli massamedialle, mutta media on käsitteenä laajempi, sisältäen myös niin sanotun sosiaalisen median. Asiayhteydestä riippuen media-sana voi tarkoittaa joko viestinnän kenttää yleisesti, tiettyä viestintämenetelmää (televisio, radio, sanomalehdet, internet), tiettyä viestimuotoa (teksti, kuva, ääni) tai yksittäistä media-alan yritystä tai hanketta. Media tarkoittaa viestinnässä myös viestintävälinettä ja tallennetta. Termistä "media" puhuttaessa viitataan usein "medioituneeseen", "välitteiseen" vuorovaikutukseen () erotuksena suorasta vuorovaikutuksesta.
Median historiasta.
Joukkotiedotusvälineenä median historiallisina vaiheina voidaan nähdä huhu, julkiset kuulutukset, julkiset kokoontumiset, kirjapainotaito, lehdistö, elokuvat, radio, televisio, satelliitti-TV ja monen edellisten konvergenssina, yhdentymisenä, internet. Laajemmin mediana voidaan nähdä muun muassa julkiset rakennukset ja hallitsijan kuvalla koristeltu raha. Muinaisen Persian pääkaupunki Persepolis nähdään kulissina (mediana) alamaisille (kohderyhmä), jotka tulivat ympäri laajaa Persiaa maksamaan vuosittaiset verot suurkuninkaalle. Samalla he joutuivat vakuuttumaan Persian suurkuninkaan ylivertaisesta mahtavuudesta, ja siis esimerkiksi kapinan mahdottomuudesta (viesti).
Median merkityksestä.
Tavallisesti median merkityksenä nähdään vain sen rooli keskustelun herättäjänä. Korostetaan sitä, että media ei pysty luomaan uutta tietoa, vaan vaikuttamaan vain siihen mistä ihmiset (päivittäin) keskustelevat.
Toisen maailmansodan jälkeisessä kylmässä sodassa radiotoiminta (Radio Free Europe, Voice of America, BBC…) ja niiden vastainen toiminta oli merkittävä osa ideologista kamppailua. Vuonna 1948 alkanut läntisten radioasemien häirintä Neuvostoliitossa oli ja on edelleen ollut maailman suurin häirintäoperaatio. Siinä oli lopulta mukana noin 2000 häirintälähetintä. Jokaisen yli neljäsosamiljoonan kaupungin ympärillä oli häirintäasemia, jopa 16 kappaletta. Muutamaa katkosta lukuun ottamatta häirintä jatkui vuoteen 1987 asti. Neuvostoliitto tuskin olisi aloittanut maailman suurinta häirintäoperaatiota, jos lännen radioiden merkitys olisi ”vain keskustelun herättäjä”.
Huturadikaalien äänenkannattajana toimineella radioasemalla Radio Télévision Libre des Mille Collinesilla (RTLM) oli suuri kansankiihottajan merkitys hutujen toteuttamassa tutseihin kohdistuneessa Ruandan kansanmurhassa vuonna 1994. Kansanmurhan aloitti RTML:n taajuudella toistettava käsky ”Kaatakaa korkeat puut!” Seurauksena oli noin miljoona kuollutta, joista suurin osa oli tutseja ja maltillisia hutuja.
Ennen kuin serbit ja kroaatit kävivät todellisen sodan Balkanilla 1990-luvulla, he kävivät televisiosodan. Koko sota oli keinotekoinen, televisiolla luotu. Tarvittiin muutaman vuoden häikäilemätön propaganda ja toisensa vuosikymmeniä tunteneet ihmisen alkoivat vihata toisiaan. Serbit myös ajoittivat toimintansa Yhdysvaltain kansallisen mielenkiinnon mukaan. Kun Yhdysvalloissa keskusteltiin budjetista tai muista kriiseistä maailmalla, serbit suorittivat omat operaationsa.
Kun ihminen saa yhä enemmän tietoa median kautta, median merkitys kasvaa. Jan Kåhre toteaa kirjassaan "The Mathematical Theory of Information" sivulla 163, että informaatiota häviää ketjussa. Mitä ketjuuntuneempi informaatiosysteemi on, sitä vähemmän lopullinen tieto vastaa alkuperäistä. Tämä on yhteiskunnan ongelma. Yksilö havaitsee tämän ongelman vain niissä tilanteissa, joissa hänellä on ensi käden tietoa, siis lyhyt informaatioketju informaation lähteelle.
Myös venäläisen psykologisen sodankäynnin teorian (refleksiivinen kontrolli) mukaan välitetty tieto on muutakin kuin keskustelun herättäjä.
Media ja sodankäynti.
Joukkotiedostusvälineet ovat suuren vaikutuksensa takia myös keskeisiä sodankäynnin kohteita. Persianlahden sodassa Irakin tärkeimmät yleisradio- ja televisioasemat tuhottiin heti vuoden 1991 sodan ensi päivänä. Bosnia rauhanturvaoperaatioissa SFOR- joukot ovat hiljentäneet serbien televisioasemia.
Naton risteilyohjuksen iskusta televisiostudiota vastaan 21. huhtikuuta 1999 Kosovon sodan aikana Belgradin pormestari totesi: ”Ensimmäistä kertaa historiassa mediasotaa käydään pommeilla”. Yhdysvaltain puolustusministeriö vastasi: ”Serbien TV on yhtä paljon osa Milosevicin murhakoneistoa kuin hänen asevoimansa”. Kosovon sodassa Serbia menetti 90 % yleisradiokalustosta 420 iskussa, vahinkojen arvo yli miljardi markkaa.
Mediasotaa käydään muillakin kuin pommeilla. Kurdijärjestö syyttää Turkkia sen Hotbird-satelliittikanavan Med TV:n elektronisesta häirinnästä, teknologisesta terrorismista, syyskuussa 1998.
Joukkotiedotukseen tuhoamiseen liittyy yleensä myös joukkotiedotuksen korvaaminen omalla lähetyskalustolla. Yhdysvalloilla on kuusi EC-130E Hercules-kuljetuskonepohjaista lentävää Command Solo radio- ja televisioasemaa tätä tarkoitusta varten. Nämä koneet mahdollistavat tietysti myös harhauttamisen ja disinformaation lähettämisen, samoin toimivien radio- ja televisioasemien häirinnän. Näitä koneita on käytetty Irakissa 2003, Afganistanissa 2001, Kosovossa 1999, Bosniassa, Haitilla, Persianlahdella 1991 ja Panamassa.
Ensimmäisessä Tšetšenian sodassa media oli tšetšeenien hallussa. Toisessa Tšetšenian sodassa Venäjä tuhosi, häiritsi ja korvasi systemaattisesti tšetšeenimedian. Edellisen sodan voittivat tšetšeenit, jälkimmäisen venäläiset.
Vallankaappauksissa ja sisällissodissa media on keskeisiä ensimmäisiä maaleja. Venäjän vallankaappausyritys vuonna 1991 epäonnistui ilmeisesti muun muassa siksi, että venäläisillä oli jo paljon muita tiedonlähteitä (satelliittiantennit) kuin Venäjän televisio. Israelin ja palestiinalaisten välisessä konfliktissa palestiinalaisten media on ollut Israelin toistuvien iskujen kohde.
Median kontrolli sodassa.
Krimin sodassa otettiin käyttöön ja vaikutti ensimmäistä kertaa uusi tietotekniikan keksintö, lennätin. Sitä ei osattu vielä kontrolloida ja sotakentiltä suoraan ja nopeasti saatavat tiedot kaatoivat muun muassa Englannissa hallituksen. Tämä uuden tietotekniikan tai joukkotiedotuksen ominaisuus (kontrollin puute ensimmäisessä sodassa) näkyi muun muassa television osalta Vietnamin sodassa. Yleensä asevoimat ovat nopeasti oppineet uuden joukkotiedotuksen kontrollin.
Irakin sodassa 2003 suuri reportterimäärä oli kontrollissa sillä tavalla, että reportterit olivat ”isäntäjoukon” mukana koko ajan. Kun ”isäntäjoukko” tarjosi reporttereille suojan, tämä vaikutti psykologisesti siihen mitä raportoitiin. Myös isäntien tulo tutuiksi, ystäviksi ja heidän ongelmiensa parempi ymmärtäminen vaikuttivat raportointiin.
Media ja sodankäynti Suomessa.
Suomessa Lahden (AM-asema) oli talvisodassa pommituksen kohteena ja se vaikeni täysosuman jälkeen pariksi viikoksi. Vaikutus todettiin merkittäväksi kansan mielialoihin. Viipurin alueella linja-autossa ollut liikkuva propaganda-asema, joka välitti ohjelmaa Neuvostoliittoon tuhottiin talvisodan aikana. Kyseinen asema vaikutti myös siihen, että neuvostoliittolaiset joutuivat käyttämään useita omia asemia suomalaisten yhden aseman häirintään. Ne olivat samalla pois Suomeen (tai Neuvostoliittoon) suunnatusta propagandasta. Kesällä 1944 Suomessa harkittiin BBC:n häirintää, koska sen vaikutus oli todettu vaaralliseksi kansan mielialoille. Sodan loppuminen poisti häirintätarpeen.
Nykyaikaisen verkottuneen median luonteesta.
Nykyaikaista mediaa luonnehtii moninaisuus, verkottuminen ja globaalisuus. Median välineitä on useita ja ne ovat sisäisesti erikoistuneita. Median omistuksen ja määrän kasvaessa syntyy uusia ilmiöitä, tapahtuu muutos määrästä laatuun. Nykyaikainen media on harvoin kenenkään selvässä kontrollissa ja sen kilpaillessa keskenään, syntyy uutta mediadynamiikkaa. Hierarkkisen median aikana hallitsijan ”toilailut” voitiin ”painaa villaisella”, verkottuneen median aikana aina joku julkaisee tiedon ja saa näin kilpailuedun. Tällöin jo ”valtamedian” kannattaa julkaista ko. tieto, jotta joku kilpailija ei saisi suhteellista etua.
Ehkä merkittävin tulevaisuuden median ominaisuus on globaalisuus. Satelliittitelevisio ja -radio, sekä erityisesti internet luovat samalla tavalla vaikutusta kuin media pitkällä aikavälillä aikaisemmin. Nyt vain vaikutus on globaalia, esimerkiksi CNN ja Al-Jazeera.
Marraskuussa 2007 tehdyn gallupin mukaan suomalaisista 49 prosenttia uskoi, että medialla on liikaa valtaa. Yli 60-vuotiaista osuus oli 62 prosenttia. Toisaalta 70 prosenttia vastanneista uskoi ettei valtaa luovuteta toimituksen ulkopuolelle. Eniten median sisältöön kohdistuvaa valtaa vastanneet arvelivat olevan mediayhtiöiden omistajilla, suuryrityksillä ja mainostajilla. Kysely mittasi myös uutismedian luotettavuutta: eniten luotetaan Ylen uutisiin. Suomalaisen median laatuun oli melko tyytyväisiä tai tyytyväisempiä 87 prosenttia vastaajista. Kyselyn rahoitti Helsingin Sanomat osana Suomen Akatemian tutkimushanketta ”Media, kansalaisuus ja vallan piirit.”


Moottoritie.
Moottoritie on pelkästään moottoriajoneuvoliikenteelle tarkoitettu nopean liikkumisen mahdollistava tie. Moottoritiellä eri ajosuunnat on fyysisesti erotettu toisistaan, eikä moottoritie risteä samassa tasossa muiden kulkuväylien kanssa. Moottoritiellä on käytännössä aina vähintään kaksi ajokaistaa molempiin suuntiin ja risteykset muiden teiden kanssa on toteutettu eritasoliittymillä.
Maailman ensimmäinen moottoritie valmistui vuonna 1924 Italiaan Milanon ja Varesen välille. Saksan ja Yhdysvaltojen ensimmäiset moottoritiet rakennettiin 1930-luvulla. Varsinaisesti moottoriteiden rakentaminen pääsi vauhtiin kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Suomen ensimmäinen moottoritie valmistui vuonna 1962 Helsingin Munkkiniemen ja Espoon Gumbölen välille.
Moottoritien määritelmä.
Viimeisestä kohdasta aiheutuu, että tie, joka täyttää kaikki moottoritielle asetetut vaatimukset mutta jota ei liikennemerkein ole merkitty moottoritieksi, ei ole moottoritie. Niinpä esimerkiksi Itäväylä, Hämeenlinnanväylän alkuosa Haagasta Kehä III:lle sekä osa Kehä I:stä kaksine ajoratoineen ja eritasoliittymineen muistuttavat moottoriteitä, mutta niitä ole merkitty moottoriteiksi.
Vaikka tieliikennesopimus ei sitä suoraan määrääkään, on moottoritiellä useimmiten vähintään kaksi ajokaistaa molempiin suuntiin. Moottoritiet ovat myös aina kestopäällystettyjä.
Moottoritien tarkka määritelmä ja moottoriteille asetetut tekniset vaatimukset vaihtelevat jonkin verran maittain.
Moottoriteillä noudatettavat liikennesäännöt.
Moottoriteiden nopeusrajoitus on yleensä 80–130 kilometriä tunnissa. Saksassa osalla moottoriteistä ei ole nopeusrajoituksia lainkaan.
Koska kaikki ajoneuvot eivät voi käyttää moottoritietä, sillä pitää olla myös rinnakkaisyhteys. Usein rinnakkaisyhteys on niin sanottu vanha tie, joka on ollut päätie ennen moottoritien valmistumista. Rinnakkaisyhteys voi kulkea myös keskustan katuverkolla. Maissa, joissa moottoritiet tai osa niistä ovat maksullisia, rinnakkaisyhteys on yleensä maksuton.
Moottoritiet Suomessa.
Suomi on harvaan asuttu maa ja liikennemäärät ovat yleensä pieniä. Tämän vuoksi Suomeen ei ole ollut tarpeellista rakentaa samanlaista kattavaa moottoritieverkkoa kuin esimerkiksi Saksassa on. Vuoden 2011 alussa Suomessa oli 779 kilometriä moottoriteitä. Pisimmät yhtäjaksoiset moottoritiet ovat Vantaan ja Ylöjärven välinen osuus valtatiellä 3, Helsingin ja Turun välinen osuus valtatiellä 1 sekä Helsingin ja Heinolan välinen osuus valtatiellä 4. Muut moottoritiet ovat kuitenkin yleensä lyhyehköjä osuuksia suurimmissa kaupungeissa.
Lähes kaikki Suomen moottoritiet ovat 2+2-kaistaisia; ainoastaan pääkaupunkiseudulla on joitain useampikaistaisia osuuksia. Lisäksi moottoriteille on asetettu tiettyjä tien geometriaa, liittymäväliä ja muita teknisiä ominaisuuksia koskevia vaatimuksia. Moottoriteistä hieman alle kahdella kolmasosalla nopeusrajoitus on 120 kilometriä tunnissa. Muilla moottoriteillä rajoitus on yleensä 100 kilometriä tunnissa, joskus myös tätä alempi. Talvisin nopeusrajoitus on kaikilla moottoriteillä enintään 100 kilometriä tunnissa.
Luokittelu liittyy lähinnä tiesuunnitteluun eikä luokkaa mitenkään merkitä tielle liikennemerkein. Alemman luokan moottoriteillä tien tekniset vaatimukset eivät ole niin tiukat. Nimitystä kaupunkimoottoritie käytetään joskus myös moottoritiemäisistä teistä, esim. Kehä III, jotka eivät kuitenkaan ole moottoriteitä.
Suomessa moottoritien rinnalla kulkeva rinnakkaistie on tieluokaltaan yleensä seututie. Rinnakkaisyhteys voi kulkea myös keskustan katuverkolla.
Moottoriteiden rakentaminen ja vaikutukset.
Kun moottoritien rakentamisesta päätetään, ratkaisu tehdään muun muassa liikennemäärien, liikenneturvallisuuden, yhdyskuntarakenteen ja ympäristönäkökohtien perusteella. Yleisesti moottoritien rakentaminen voi olla perusteltua, jos keskimääräinen liikennemäärä ylittää 15 000 ajoneuvoa vuorokaudessa, joskin moottoritien rakentaminen edellyttää aina liikenteen tuntivaihtelun ja koostumuksen tarkempaa tarkastelua.
Liikenneturvallisuuden osalta moottoriteiden etuna on vastakkaissuuntaisen ja risteävän liikenteen puuttuminen, mikä poistaa kohtaamis- ja risteysonnettomuudet lähes kokonaan. Toisaalta suuremmat nopeudet lisäävät suistumisonnettomuuksien määrää. Suurien liikennemäärien vuoksi myös peräänajo-onnettomuuksien riski kasvaa, joskaan tämä seikka ei liity suoraan tietyyppiin vaan enemmänkin liikennemääriin tietyypistä riippumatta.
Tilastollisesti moottoriteillä sattuu liikennemääriin suhteutettuna vähemmän kuolemaan johtaneita onnettomuuksia ja muita henkilövahinko-onnettomuuksia kuin muilla teillä.
Moottoriteiden ympäristövaikutukset ovat kahtalaiset: yhtäältä moottoritiet sujuvoittavat liikennettä ja mahdollistavat tasaiset nopeudet, mikä saattaa vähentää pakokaasupäästöjä ainakin lyhyellä aikavälillä. Kuitenkin moottoritiet myös hajauttavat yhdyskuntarakennetta ja synnyttävät liikennettä, kun esimerkiksi työssäkäynti on mahdollista entistä kauempaa, mikä taas lisää ilmansaasteita. Lisäksi moottoritiet vievät paljon tilaa muihin tietyyppeihin verrattuna, ja moottoriteiden alta joudutaankin usein purkamaan rakennuksia. Viimeksi mainittua ongelmaa voidaan tosin torjua riittävän pitkän tähtäimen suunnittelulla. Nykyisin tuskin enää rakennettaisiin 1960-luvulla rakennetun Hämeenlinnan moottoritien kaltaista läpikulkutietä kaupungin keskustan halki.
Lisäksi suurten liikennemäärien ja suurien nopeuksien aiheuttama melu haittaa ympäristöä, mitä voidaan tosin torjua meluvalleilla, -aidoilla ja -kaiteilla. Moottoritiet aiheuttavat myös estevaikutuksen, joita voidaan torjua esimerkiksi vihersiltoja ja tunneleita rakentamalla.
Suomessa moottoritien rakentamiskustannukset ovat keskimäärin 3–5 miljoonaa euroa/kilometri, joskin kustannukset vaihtelevat tapauskohtaisesti: esimerkiksi sillat ja etenkin tunnelit nostavat tien hintaa.
Luettelo Suomen moottoriteistä.
Alla on lueteltu suomalaiset moottoritiet. Kukin moottoritieosuus on lueteltu vain kerran, vaikka se olisikin osa useampaa tietä.
Valtatie 1
Valtatie 2
Valtatie 3
Valtatie 4
Valtatie 5
Valtatie 6
Valtatie 7
Valtatie 8
Valtatie 9
Valtatie 12
Valtatie 25
Valtatie 29
Kantatie 45
Kantatie 51
Yhdystie 3495
Yhdystie 6018
Suomen moottoriteiden historiaa.
Suomen ensimmäisen moottoritiemäisen väylän, Helsingin "Itäisen moottoritien" (osa nykyistä Itäväylää) rakentaminen aloitettiin vuonna 1950 Kulosaaren sillalla. Silta avattiin vuonna 1957 ja osuus Kulosaaresta Itäkeskukseen valmistui vuonna 1962. Tie on moottoritien tapainen (eritasoliittymät, toisistaan erotetut ajoradat), muttei kuitenkaan täytä kokonaan nykyisiä moottoritielle asetettuja laatuvaatimuksia (tiellä on bussipysäkkejä, kiihdytyskaistat hyvin lyhyitä, jne).
Suomen ensimmäistä varsinaista moottoritietä, Tarvontietä (nyk. Turunväylä) alettiin rakentaa vuonna 1956 Helsingin Munkkiniemen ja Espoon Gumbölen välille. Tie otettiin käyttöön vuonna 1962. Seuraavien kymmenen vuoden aikana Suomeen rakennettiin runsaasti lyhyitä moottoritieosuuksia suurimpien kaupunkien, varsinkin Helsingin läheisyyteen.
Pääkaupunkiseudulla Lahdenväylä valmistui ensin 1967 Vanhastakaupungista Viikkiin, josta sitä jatkettiin Tattariharjuuun 1971 ja Järvenpäähän 1974. Porvoonväylän ensimmäinen osuus valmistui vuonna 1972.
Nykyiseen verrattuna moottoritiet rakennettiin yleensä huomattavan läheltä kaupungin keskustaan. Hämeenlinnassa valtatie 3 rakennettiin 1960-luvulla kulkemaan moottoritienä keskustan halki, samoin kuin valtatie 7 Karhulan keskustan halki, sekä moottoritiemäinen Rovaniemen läpikulku 1960-luvun lopulla.
Myös Jyväskylässä ja Tampereella suunniteltiin moottoritietä aivan keskustan tuntumaan. Jyväskylässä tie olisi alkanut Keljosta, kulkenut Hippoksen ja yliopiston välistä, Harjun takaa ja Rajakatua pitkin Taulumäelle. Suunnitellusta tiestä ehdittiin toteuttaa 1,8 kilometriä pitkä osuus keskustan eteläpuolelle. Suunnitelmien muututtua tie on muutettu tavalliseksi tieksi ja on nykyisin nimeltään Länsi-Päijänteentie. Tampereella keskustan halkaiseva tie olisi kulkenut Ratinasta Lielahteen. Pyynikkiin olisi rakennettu tunneli ja Pispalan maasto tasattu maastoleikkauksella.
Helsingissä suunniteltiin 1960- ja 1970-luvuilla moottoritietä Länsiväylältä Ruoholahdesta keskustan läpi Itäväylälle Sörnäisiin. Se olisi kulkenut satamaradan kuilussa Ruoholahdesta Eduskuntatalolle asti ja jatkunut Mannerheimintien itäpuolella Kaisaniemen puiston läpi Pohjoisrantaan ja edelleen Sörnäisten rantatietä pitkin Itäväylälle saakka. Lisäksi suunniteltiin rautatien viereen moottoritietä, "Vapaudenkatua", Helsingin keskustasta Pasilaan. Suunnitelmista esitettiin monia muunnelmia, joista monet olisivat edellyttäneet useiden historiallisten rakennusten purkamista. Eräiden myöhempien suunnitelmien mukaan keskustan läpi johtava moottoritie rakennettaisiin kokonaisuudessaan maanalaiseksi tunneliksi. Suunnitelmien mukaan myös muun muassa Pohjoisranta olisi ollut moottoritietasoinen, ja nykyisen Mallaskadun tunnelin oli tarkoitus olla Hietalahden rantaa pitkin kulkevan Länsiväylän haaran eteläinen ramppi. Ensimmäisen kerran moottoriteitä ehdotettiin Helsingin kantakaupungin alueelle jo Kråkströmin-Lindegrenin suunnitelmassa 1954.
Ensimmäisen öljykriisin seurauksena moottoriteiden rakentaminen väheni huomattavasti 1970-luvun puolivälissä ja lisääntyi uudelleen vasta 1990-luvulle tultaessa. 1990-luvulla alettiin rakentaa pitempiä moottoritieosuuksia. Ensin rakennettiin moottoritie Vantaalta Hämeenlinnaan ja myöhemmin edelleen Tampereelle. Myös Lahdenväylän (valtatie 4:n) moottoritieosuutta on jatkettu Järvenpäästä ensin Lahteen ja myöhemmin Heinolaan saakka.
Artikkelin lopussa olevassa taulukossa on lueteltu Suomen moottoritieosuudet valmistumisvuoden mukaan.
Tulevaisuus.
Suomi on sitoutunut rakentamaan koko Turun ja Vaalimaan välisen E18-tien moottoritieksi vuoteen 2015 mennessä. Näin ollen valtatiestä 7 rakennetaan moottoritieksi vielä osuudet Koskenkylä–Kotka ja Hamina–Vaalimaa. E18-tien Kehä III:lla kulkevaa osuutta ei tulla viitoittamaan moottoritieksi, vaikka se tullaan kaikilta osiltaan parantamaan moottoritietasoiseksi.
Alla olevassa taulukossa on lueteltu lähivuosina toteutettavat moottoritiehankkeet.
Lisäksi rakennetaneen vielä joitain moottoritieosuuksia tärkeimmille kaupunkiseuduille, mutta muutoin moottoriteiden rakentaminen todennäköisesti vähenee. Sen sijaan Liikennevirasto keskittynee päätieverkon parantamiseen kevyemmillä ratkaisuilla, kuten keskikaiteellisten ohituskaistateiden rakentamisella. Vuonna 2006 valmistuneessa liikenne- ja viestintäministeriön työryhmän ehdotuksessa runkotieverkoksi on ehdotetulle runkotieverkolle suunniteltu rakennettavaksi uusia moottoriteitä kaikkiaan 240 kilometriä vuoteen 2030 mennessä. Vuosina 1990–2006 uusia moottoriteitä on valmistunut 550 kilometriä.
Maailman vanhin varsinainen moottoritie.
Autoistuminen eteni nopeimmin Yhdysvalloissa ja siellä osavaltioiden ja liittovaltion tiehallinnot ryhtyivät rakentamaan moottoriteitä lähinnä kaupunkien lähiliikennettä varten 1920-luvun puolivälissä. Ne olivat kuitenkin 1930-luvun loppuun saakka yleensä lyhyitä ja yksiajorataisia, eli moottoriliikenneteitä. Lamakauden jälkeen 1930-luvulla julkinen valta investoi mieluummin työllistävämpiin hankkeisiin kuin teiden rakentamiseen.
Kaukoliikennemoottoriteiden kehittäminen alkoi Yhdysvalloissa 1930-luvulla, kun yksityiset yritykset rakensivat muutamia maksullisia vain autoliikenteelle tarkoitettuja teitä. Niistäkin ensimmäiset palvelivat tosin vain suurten kaupunkien lähiliikennettä. Sellainen oli ilmeisesti maailman ensimmäinen vuosina 1914–1925 rakennettu varsinainen moottoritie Bronx River Parkway New Yorkissa (25 km). Se oli kuitenkin suunniteltu vain 40 kilometrin tuntinopeutta varten, joka tosin oli aivan riittävä 1910-luvun autoja ajatellen.
1930-luvulla rakennettuja maksullisia kaupunkien lähiliikennemoottoriteitä olivat Henry Hudson Parkway New Yorkissa 1934 (16 km), Merrit Parkway Bostonissa 1940 (60 km) ja Arroyo Seco Parkway Los Angelesissa 1940 (15 km). Liittovaltion moottoriteiden rakentamiseen omaksuman nihkeän asenteen vuoksi Yhdysvallat oli kuitenkin jo jäänyt jälkeen Saksasta, jossa yhtenäisen moottoritieverkoston rakentaminen oli aloitettu 1933. Yhdysvalloissa moottoritiet olivat satunnaisia eikä mitään kokonaissuunnitelmaa ollut, vaikka autoliikenne oli siellä moninkertainen Eurooppaan verrattuna.
Freeway.
Yhdysvalloissa moottoriteistä käytetään historiallisista syistä erilaisia nimityksiä. Vanhin nimityksistä on Parkway (Puistotie), jolla tarkoitettiin kaupunkipuistoihin rakennettuja teitä, joiden tarkoitus oli palvella ennen muuta kaupunkilaisten vapaa-ajan liikkumista maaseudulle. Yleisnimeksi määriteltiin vuonna 1930 Freeway (Vapaatie), jolla tarkoitettiin tietä, joka oli vapaa risteyksistä, kevyestä liikenteestä sekä jalankulkijoista ja mahdollisti siten liikenteen vapaan sujumisen.
Yhdysvaltojen ensimmäinen kaukoliikennemoottoritie.
Ensimmäinen varsinainen kaukoliikenteeseen tarkoitettu moottoritie Yhdysvalloissa oli vuosina 1935–40 rakennettu 160 mailin (257 km) pituinen Pennsylvania Turnpike. Yksityisellä rahoituksella tehty tie välitti liikennettä Appalakkien vuoriston poikki Pittsburghin suunnasta kohti itärannikkoa. Merkittävää oli, että tien kummankaan päätepisteen lähellä ei ollut suurta kaupunkia, vaan sen ainoa tehtävä oli nopeuttaa ja helpottaa liikennettä vuoristoalueen poikki. Rakentamista helpotti ja kustannuksia vähensi se, että siinä voitiin käyttää hyväksi keskeneräiseksi jääneen rautatien osuuksia ja lähes valmiita tunneleita.
Interstate-moottoritieverkoston rakentaminen.
Liittovaltion asenne kaukoliikennemoottoriteihin alkoi muuttua 1930-luvun lopulla. Erityisesti tutustuminen Saksan moottoritieverkkoon auttoi ymmärtämään sen taloudellisen ja sotilaallisen merkityksen. Yhdysvalloissa todettiin, ettei yhtenäisen moottoritieverkon aikaansaaminen olisi mahdollista yksityisellä rahoituksella ja vain osavaltioiden toimin. Liittovaltio aloitti maanlaajuisen moottoritietiestön suunnittelun vuonna 1941 ja 1944 hyväksyttiin suunnitelma 65 000 kilometrin pituisen moottoritieverkon rakentamisesta liittovaltion ohjauksessa ja tuella, The Federal-Aid Highway Act. Toinen maailmansota viivästytti kuitenkin sen toteuttamisen aloitusta. Vasta vuonna 1947 käynnistettiin joidenkin tieosuuksien rakentaminen, mutta vain kolme vuotta myöhemmin syttyneen Korean sodan menot pakottivat liittovaltiota jälleen leikkaamaan tiemäärärahoja. Osavaltiot eivät olleet halukkaita rahoittamaan muita kuin paikallisia liikennetarpeita palvelevia teitä. Liittovaltion rahoitusosuus oli myös liian vähäinen. Vuoden 1944 Federal-Aid Highway Act ei siten vielä johtanut toivottuun lopputulokseen.
Vuonna 1953 presidentiksi tullut Dwight D. Eisenhower oli nähnyt Saksan moottoriteiden arvon käytännössä toimiessaan liittoutuneiden joukkojen ylipäällikkönä toisen maailmansodan aikana. Hänestä oli tullut moottoriteiden rakentamisen innokas kannattaja ja hänen määräyksestään vuoden 1944 suunnitelma uudistettiin perusteellisesti vuonna 1956. Uusi Federal-Aid Highway Act käynnisti 66 000 -kilometrisen moottoritieverkoston rakentamisen toden teolla, kun liittovaltion rahoitus vastasi menoista 90-prosenttisesti. Rahoitusta varten ryhdyttiin verottamaan polttoaineita. Yhdysvaltojen moottoritiejärjestelmää kutsutaankin virallisesti nimellä The Eisenhower Interstate System. Suunnitelmakauden pituus oli 20 vuotta eli verkoston tuli olla valmis vuonna 1975. Toteutus käynnistyi vauhdilla: ensimmäisen viiden vuoden aikana eli vuoteen 1961 mennessä oli rakennettu noin 9 000 kilometriä uutta moottoritietä ja Interstate -verkon kokonaispituus oli jo 16 000 kilometriä, kun aiemmin rakennetut julkiset sekä maksulliset tiet oli liitetty mukaan järjestelmään. 1970-luvun puolivälin jälkeen moottoriteiden rakentaminen on jatkunut siten, että vuonna 2000 Yhdysvaltojen moottoriteiden kokonaispituus oli jo lähes 90 000 kilometriä.
Moottoriteiden merkitsemisvärit.
Moottoritiet merkitään useimmiten sinisillä tai vihreillä kylteillä.


Päivälehti.
Päivälehden etusivu 15. huhtikuuta 1904.
Päivälehti oli vuosina 1889–1904 Helsingissä ilmestynyt sanomalehti. Lehti oli Nuorsuomalaisen puolueen äänenkannattaja ja sen ohjelma oli voimakkaan liberaali ja suomalaisuusmielinen. Päivälehden jouduttua sensuurin lakkauttamaksi 1904 sen toimituskunta perusti Helsingin Sanomat.
Lehden perustaminen.
Päivälehden perustamisen taustalla oli Suomalaisen puolueen jakautuminen 1880-luvulla. Puolueen nuoret kannattajat, jotka olivat saaneet vaikutteita eurooppalaisesta liberalismista, nousivat vanhaa puoluejohtoa vastaan vaatien vapaamielisempää ohjelmaa sekä radikaalimpaa kielipolitiikkaa. Tämän nuoren siiven edustajia ryhdyttiin kutsumaan nuorsuomalaisiksi ja vanhan puoluejohdon kannattajia vanhasuomalaisiksi.
Kirje poiki vaikuttavan määrän lahjoittajia, joukossa muun muassa Santeri Alkio, Minna Canth, Matti Kurikka, Lucina Hagman, E. N. Setälä ja N. R. af Ursin. Tästä huolimatta toivotusta 10 000 markan summasta saatiin kokoon vain puolet. Taloudellisesta takaiskusta huolimatta lehti päätettiin perustaa, sillä nuorsuomalaisten innostus sitä kohtaan oli korkealla. Lisäksi Aug. Schaumanin kirjapaino, joka oli aiemmin painanut "Hufvudstadsbladetia", teki edullisen tarjouksen lehden painamisesta. Uuden lehden nimeksi annettiin "Päivälehti", päätoimittajaksi ryhtyi Eero Erkko ja toimitussihteeriksi rekrytoitiin "Finland" -lehdestä E. O. Sjöberg. Päivälehden ensimmäinen numero ilmestyi 16. marraskuuta 1889.
Ohjelma ja toimituskunta.
Kahden näytenumeron jälkeen Päivälehti alkoi ilmestyä kuusipäiväisenä vuoden 1890 alusta. Aluksi Erkko, Sjöberg, Aho ja Järnefelt omistivat lehdestä kukin neljänneksen. Lehti oli kuitenkin alusta lähtien taloudellisesti tiukoilla, koska levikki ei kasvanut odotetusti ja ilmoitusmyynti takkuili, joten sen kustantamiseksi päätettiin muodostaa osakeyhtiö. "Helsingin Suomalainen Sanomalehti Osakeyhtiö" perustettiin marraskuussa 1890. Eero Erkko arvioi ensimmäisen ilmestymisvuoden tuottaneen omistajanelikolle 60 000 markan tappiot. Vaikka taloudellinen tilanne koheni osakeyhtiön perustamisen myötä, Päivälehti pysyi alkuvuodet tappiollisena. Kolmantena ilmestymisvuonna 1892 toimitus osti Aug. Schaumanilta painokoneen ja ryhtyi painamaan lehden itse säästääkseen kustannuksissa.
Päivälehden alkuvaiheessa sillä oli vain kaksi vakituista toimittajaa, päätoimittaja Eero Erkko ja toimitussihteeri E. O. Sjöberg. Perustajajäsenet Järnefelt ja Aho eivät koskaan kuuluneet varsinaiseen toimituskuntaan mutta avustivat lehteä säännöllisesti kirjoituksillaan. Lehden vakituinen toimitus laajeni jo ensimmäisen ilmestymisvuoden aikana kolmella nuorella filosofian kandidaatilla. Nämä olivat toimittajat Santeri Ivalo (Ingman) ja Filip Warén sekä kulttuurikriitikko Kasimir Leino. Vuonna 1894 Päivälehti otti palvelukseensa Suomen ensimmäisen naistoimittajan Tekla Hultinin.
Päivälehden piiri.
Päivälehdestä muodostui nopeasti nuorsuomalaisten tärkein lehti, jonka ympärille nuoret suomalaisuusmieliset poliitikot ja taiteilijat ryhmittyivät. Nuori lakimies ja tuleva tasavallan presidentti K. J. Ståhlberg kirjoitti lehteen valtiollisista kysymyksistä nimimerkillä K.J.S. ja nuori säveltäjä Oskar Merikanto toimi lehden musiikkikriitikkona. Kasimir Leinon pikkuveli Eino Leino liittyi toimitukseen 1899 kulttuurikriitikoksi ja pakinoitsijaksi. Toimituksen vakituisia vieraita olivat muun muassa päätoimittaja Eero Erkon runoilijaveli J. H. Erkko, Arvid Järnefeltin säveltäjäveli Armas Järnefelt ja taidemaalariveli Eero Järnefelt, kirjailija Minna Canth, taidemaalari Pekka Halonen ja säveltäjä Jean Sibelius.
Nuorsuomalaisten ajatusten tärkeäksi julkaisupaikaksi muodostui vuonna 1891 ensi kerran julkaistu Nuori Suomi. Lehti oli Päivälehden kirjallis-taiteellinen joulualbumi, jonka kirjoituksia kuvittivat Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt ja Pekka Halonen. Ryhmä myös julkaisi poliittisen pamflettisarjan "Kirjasia Kansalaisille" nimellä Nuoren Suomen Klubi.
Vaikeudet sensuurin kanssa.
Liberaalin ja kansallismielisen sisältönsä vuoksi Päivälehti oli alusta asti hankaluuksissa keisarillisen sensuurin kanssa. Jokaiselle sanomalehdelle oli tuolloin määrätty oma sensori, joka tarkasti sen sisällön ennakkoon. Päivälehti joutui toistuvasti muokkaamaan sisältöään sensorin tarkastuksen jälkeen ja ilmestyi siksi usein myöhässä. Sensuuria kiertääkseen lehti alkoi kätkeä radikaaleimmat mielipiteensä rivien väliin tai pukea ne vertauskuvalliseen muotoon.
Todelliset hankaluudet sensuurin kanssa alkoivat, kun tiukka Nikolai Bobrikov nousi 1899 Suomen kenraalikuvernööriksi. Bobrikovin kaudella Päivälehti joutui sensuuriviranomaisten erityistarkkailuun. Vuosina 1899–1904 lehdelle langetettiin neljä väliaikaista ilmestymiskieltoa, pituuksiltaan kuukaudesta neljään kuukauteen. Vuonna 1900 Eero Erkko joutui Bobrikovin määräyksestä eroamaan lehden päätoimittajan paikalta. Uudeksi päätoimittajaksi tuli Santeri Ivalo ja Erkko jatkoi rivitoimittajana. Tämä ei kuitenkaan riittänyt Bobrikoville, joka piti Erkkoa yhtenä tärkeimmistä venäläisvastaisista kiihottajista, ja vuonna 1903 hän määräsi tämän karkotettavaksi maasta. Erkko perheineen matkusti vapaaehtoisesti ulkomaille ennen kuin viranomaiset ehtivät panna karkotusmääräyksen toimeen ja asui kaksi vuotta Yhdysvalloissa. Sensuuri ei kuitenkaan onnistunut tuhoamaan Päivälehden menestystä, päinvastoin: vihatun Bobrikovin vainon kohteeksi joutunut lehti kasvatti levikkiään useilla tuhansilla.
16. kesäkuuta 1904 Eugen Schauman ampui kenraalikuvernööri Bobrikovin. Päivälehti julkaisi pääkirjoituksen otsikolla "Juhannuksena" ja kuvaili siinä, kuinka juhannuksen aikaan valo aina sittenkin voittaa pimeyden. Tämä vertauskuvallisuus ei hämännyt sensoreita, jotka ymmärsivät, että lehti viittasi hyväksyvästi Bobrikovin murhaan. Painoasiain Ylihallitus päätti kokouksessaan 27. kesäkuuta lakkauttaa Päivälehden pysyvästi. Lehden viimeinen numero ilmestyi 3. heinäkuuta 1904, etusivullaan uutinen otsikolla "Päivälehti ainiaaksi lakkautettu", jossa lehti lausui jäähyväiset lukijoilleen.
Päivälehden toimituskunta perusti nopeasti uuden lehden. Jo neljä päivää Päivälehden viimeisen numeron jälkeen, 7. heinäkuuta 1904, ilmestyi Helsingin Sanomien näytenumero. Säännöllisesti uusi lehti alkoi ilmestyä saman vuoden lokakuussa saatuaan painatusluvan. Helsingin Sanomat ei varovaisuussyistä viitannut millään tavoin lakkautettuun edeltäjäänsä, mutta käytännössä kyse oli Päivälehden toiminnan jatkumisesta uudella nimellä. Nykyinen Helsingin Sanomat pitääkin perustamispäivänään Päivälehden ensimmäistä ilmestymispäivää 16. marraskuuta 1889.


Portaali (internet).
Portaali internetistä puhuttaessa tarkoittaa verkkopalvelua, joka omien toimintojensa lisäksi tarjoaa pääsyn useisiin muihin verkkopalveluihin. Tällöin portaali-sanaan on yleensä lisätty etuliitteeksi määritelmä portaalin luonteesta.
Erilaisia määritelmiä.
Portaali (portal) on tietojärjestelmä joka järjestää ja auttaa saamaan yhteyksiä eli kontakteja eri toimijoiden tai tahojen välille, esimerkiksi
Portaali on liittymä (ikään kuin ovi, luukku tai ikkuna) eri tahoihin: yhden tai usean organisaation asiointipalveluihin, yhteyshenkilöihin, tietojärjestelmiin ja näiden tietopalveluihin, organisaatioiden tarjouksiin. Portaali toimittaa omille asiakkailleen yhden tai usean organisaation asiointipalveluja tai vain tietopalveluja.
Portaaleista puhuttaessa on huomattava, että on olemassa kaksi kilpailevaa määritelmää portaalin toiminnasta. Ensimmäinen määritelmä painottaa portaalin olevan vain portti muihin palveluihin, jolloin portaalin oma palvelutarjonta olisi vain tarjota yhtenäinen aloituspiste muiden tahojen palveluihin. Toinen määritelmä näkee portaalin kokoavana verkkopalveluna jolloin portaali tarjoaisi yhtenäisen käyttöliittymän aikaisemmin erillisiin palveluihin. Useimmat verkkopalvelut joista käytetään nimitystä portaali yhdistävät kummankin määritelmän sisältöä, eli toimivat sekä linkittävänä portaalina että kokoavana palveluportaalina.


Portaali (tietokonegrafiikka).
Portaali tarkoittaa kolmiulotteisesta tietokonegrafiikasta puhuttaessa optimointitekniikkaa reaaliaikaisen grafiikan piirtämiseen.
Portaalilla pyritään vähentämään tarvittavan prosessoinnin määrää. Esimerkiksi videopelissä pelialue jaetaan erillisiin lohkoihin, jotka näyttävät olevan yhtä ja samaa pelialuetta katsottaessa esimerkiksi oviaukon läpi - oviaukko on kuitenkin portaali joka näyttää sen takana olevan pelialueen ainoastaan tarvittaessa. Tällöin isolla pelialueella prosessoidaan yleensä vain kyseinen alue jossa pelaaja on ja mahdollisesti pari läheisintä portaalintakaista aluetta joihin on sillä hetkellä näkyvyys.
Portaalitekniikka soveltuu lähinnä sisätiloihin ja sokkeloihin, sillä ulkotiloissa ei ole ovientapaisia portaaliksi soveltuvia kohteita jotka selkeästi erottelisivat alueita toisistaan.


Moottoriliikennetie.
Moottoriliikennetie on yksinomaan moottoriliikenteelle tarkoitettu tie, joka ei kuitenkaan täytä moottoritien vaatimuksia. Se on tarkoitettu moottoritietä vähäisemmille liikennemäärille. Joskus moottoriliikenneteitä käytetään lyhyinä pätkinä myös liittymäteinä moottoritielle.
Suomen laissa "moottoriliikennetie" tarkoittaa tietä,
Moottoritiestä eroten moottoriliikennetiellä ei tarvitse olla useampia samansuuntaisia kaistoja tai toisistaan maa-alueella erotettuja kaistoja. Moottoriliikennetien merkitseminen oheisella tieliikenneasetuksen merkillä (numero 563) ei myöskään ole pakollista.
Moottoriliikennetien yleinen nopeusrajoitus on 100 km/h, talvisin kuitenkin useimmilla tieosuuksilla 80 km/h.
1980-luvulla moottoriliikenneteitä rakennettaessa jätettiin usein tilavaraus, jotta tie voitaisiin tulevaisuudessa helposti täydentää moottoritieksi. Näin onkin sittemmin tehty mm. Järvenpää–Lahti-välillä. Moottoriliikenneteiden ongelmana etenkin edellä mainitulla välillä oli, että tien geometria oli jo suunniteltu moottoritien mukaan eikä siinä otettu huomioon sitä, että sen ainoaa ajorataa käytettiin sekä hitaampien ohittamiseen että vastaantulevaan liikenteeseen. Kun väli Mäntsälä–Lahti avattiin vuonna 1985 moottoriliikennetieksi, liikennemäärät olivat jo valmiiksi liian suuret tien kapasiteettiin nähden. Liikenteen jonoutuminen ja pysähtely oli käytännössä sääntö pahimpina ruuhka-aikoina. Ruuhkista huolimatta useat autoilijat pyrkivät muita ohittelemalla nopeuttamaan matkantekoaan, mutta käytännössä hyöty oli olematon, koska heidän paluunsa omalle kaistalle pieneen väliin aiheutti jatkuvan haitariliikkeen, jolloin äkkijarrutukset hidastivat entisestään keskinopeutta. Välillä Lahti–Heinola kokeiltiin ohituskaistatietä helpottamaan ongelmaa, mutta kokemukset siitä etenkin ruuhkassa olivat kielteisiä. Koska moottoriliikennetie-ratkaisu nähtiin tilapäisenä välivaiheena, tilanne ei korjaantunut ennen kuin vasta koko Helsinki–Heinola-välin avauduttua moottoritienä.
Viime vuosina moottoriliikenneteiden kilometrimäärä on vähentynyt moottoriteiden rakentamisen vuoksi, Kemin kohta on mm. täydennetty moottoritieksi rakentamalla toinen ajorata olemassaolleen
viereen. Syksyllä 2010 otettiin käyttöön uusi 21 kilometriä pitkä moottoriliikennetieosuus perusparantamisen yhteydessä Toivakan ja Jyväskylän Vaajakosken välillä.
Moottoriliikennetien rajoitukset.
Moottoriliikennetieten ja sen liittymis- ja erkanemisteiden käyttö on sallittu ainoastaan moottoriajoneuvoille, joiden suurin sallittu tai rakenteellinen nopeus on yli 50 km/h. Myös ajoneuvon hinaaminen köyttä, vaijeria tai muuta vastaavaa kytkentätapaa käyttäen on kiellettyä, lukuun ottamatta hinaamista seuraavaan poistumiskohtaan saakka.
Suomen moottoriliikennetiet.
Vuoden 2011 alussa Suomessa oli moottoriliikenneteitä yhteensä 124 kilometriä.


Pori.
Pori () on Suomen kaupunki ja Satakunnan maakuntakeskus, joka sijaitsee Kokemäenjoen suulla Selkämeren rannikolla Satakunnan maakunnassa. Kaupungin väkiluku on ollut viime vuosina jälleen nousussa ja kaupungissa asui asukasta. Väkiluvultaan Pori on Suomen. suurin kaupunki ja kahdeksanneksi suurin kaupunkiseutu. Naapurikunnat ovat Lavia, Luvia, Merikarvia, Nakkila, Pomarkku, Siikainen ja Ulvila.
Pori on tunnettu mm. Jazz-festivaalistaan, Yyterin hiekkarannoista ja jääkiekkoseura Porin Ässistä, kaksi mestaruutta Veikkausliigassa 90-luvulla voittaneesta jalkapalloseurasta FC Jazzista sekä Porin teatterista, joka on ensimmäinen suomenkielinen teatteri. Historiansa aikana Porin kaupunki on palanut yhdeksän kertaa. Suomessa vain Oulu on palanut useammin, kymmenen kertaa.
Porin kaupunki perustettiin vuonna 1558 silloisen Ulvilan kaupungin pohjoispuolelle, kun Ulvilan satama oli maankohoamisen vuoksi muuttunut kulkukelvottomaksi isoille laivoille. Pori perustettiin silloiselle rannikolle, mutta maankohoamisen vuoksi Selkämeren rantaviiva on loitonnut noin 10 km:n päähän kaupungin keskustasta. Meren äärellä sijaitsevat kaupunginosat (Meri-Pori) ovat 20-30 kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Pori on edelleen Suomen mittakaavassa merkittävä satamakaupunki; Satamat sijaitsevat nykyään Mäntyluodossa ja Tahkoluodossa. Lisäksi Porissa on lentoasema ja rautatieasema. Maantieyhteyksistä tärkeimmät ovat valtatiet 2, 8, 11 ja 23. Kun Noormarkun kunta liitettiin Poriin, kaupungin alue laajeni kymmeniä kilometrejä sisämaahan päin.
Kaupungin ruotsinkielisen nimen loppuosasta "borg" (linna tai kaupunki) on johdettu suomenkielinen nimi Pori. Koko ruotsinkielinen nimi Björneborg tarkoittaa Karhulinnaa tai -kaupunkia ja muinaiskreikasta johdettu latinankielinen nimi "Arctopolis" Karhukaupunkia. Myös suomeksi Porista käytetään usein lempinimitystä Karhukaupunki.
Tasavallan presidentti vahvisti Porin kaupungin nykyisen vaakunan käyttöön 11. joulukuuta 1931, ja sen on myöhemmin piirtänyt uudelleen Olof Eriksson. Kaupunginvaltuusto vahvisti uudelleen piirretyn version käyttöön 27. lokakuuta 1959. Vaakunan karhuaihe on peräisin 1600-luvun sinetistä ja tunnuslause, Deus protector noster eli Jumala suojelee meitä, on kaupungin perustajan, Juhana Herttuan vaakunasta.
Maantiede.
Porin pinta-ala oli maanmittauslaitoksen mittausten mukaan  km², josta  km² on maata,  km² sisävesialueita ja loput  km² merivesialueita. Porin läpi virtaa Kokemäenjoki, jolla on ollut suuri vaikutus kaupungin historiaan. Joen leveys on hieman alle 200 metriä keskustan kohdalla. Joen virtaamisnopeus kaupungin alueella on vähäinen. Sen suisto, jossa joen suuharojen eli juopien väliin jäävät Porin luodoiksi nimitetyt suistosaaret, alkaa Porin keskustan tuntumasta.
Maaperä Porissa ja sen ympäristössä vaihtelee etelän ja pohjoisen reunaosien tasaisesta tai rikkonaisemmasta moreenimaasta Yyterin­niemen harjuainekseen ja Kokemäenjokisuiston ja jokivarren savi-, hiesu- ja hietakerrostumiin. Kaupungin rannikkoseudut ovat alavaa ja tasaista maata, keskikorkeus merenpinnasta on alle kymmenen metriä. Meren lahdet alueella ovat yleensä matalia. Rannikolla on hiekka kasaantunut paikoittain loiviksi dyyneiksi, mikä on nähtävissä Yyterissä, jonka hiekkarannat ovat Suomen kuuluisimpia.
Porin yleisin kivilaji on hiekkakivi. Se on levittäytynyt kallioperään tasaiseksi patjaksi, ja se on paksujen irtonaisten maakerrosten peittämää. Porin korkein kohta on Kiimakalliot, jotka kohoavat 50,7 metrin korkeuteen.
a>, joka on myös nimetty Porin nimikkokasviksi.
Alueliitokset.
Ennen alueliitoksia Porin kaupungin pinta-ala oli 66,1 neliökilometriä, josta 35 neliökilometriä oli maa-alaa ja 31,1 vesialaa.
Kallioperä.
Kallioperä tulee näkyviin meren rannikon ja luotojen silokallioina ja paikoitellen jopa mäkien harjanteina. Paljastunut kallioperä on joissakin paikoissa rapautunut suuriksi lohkareröykkiöiksi. Tällaista näkee esimerkiksi Ahlaisissa. Kokemäenjokilaakson sekä sen etelä- ja lounaispuolen kallioperä on hiekkakiveä. Hiekkakivikerroksen läpi tunkeutuvat Luvialla ja Nakkilan lounaisosissa diabaasikalliot. Kokemäenjoen pohjois- ja koillispuolella kallioperä on pääasiassa erilaisia dioriitteja. Kallioperäjuonteet noudattavat usein Kokemäenjoen suuntaa eli ovat luode - kaakko -suunnassa.
Satakunnan maakuntakivi on hiekkakivi. Satakunnan hiekkakivi on rakennetutkimusten perusteella joensuistosedimentti, jossa aineksen pääasialliset kuljetussuunnat ovat olleet luoteeseen ja pohjoiseen. Porin seuduilla, erityisesti Ahlaisissa on ollut käynnissä malmin etsintää. Tutkimuksissa on löytynyt malmimineraaleja, mutta malmipitoisuus on ollut niin pieni, ettei kaivostoimintaa ole kannattanut aloittaa
Maaperä.
Porin reuna-alueiden maaperä on etenkin Viasveden ja Kuuminaistenniemen suunnassa moreenia, joka koostuu kaikenkokoisista kiviaineksista. Tavallisesti moreenimaat ovat kuusimetsän peitossa. Ahlaisissa ja Ruosniemessä moreeniselänteitä puhkovat kalliopaljastumat ja painanteissa on savea ja turvemaata. Harjuainesta on etenkin Yyterinniemellä. Harjuista on paikoitellen otettu hiekkaa ja soraa eri tarkoituksiin, joten jäljelle on jäänyt vain suuria kuoppia. Hiekka rannikolla on joissakin kohdissa kasaantunut hiekkadyyneiksi. Alavien tasankojen ja jokitörmien yleisimpiä maalajeja ovat savi, hiesu ja hieno hieta.
Savikerrokset ovat muodostuneet toisissa paikoissa, jopa 50 metrin paksuisiksi. Savea ja hietaa sisältävät pellot ovat erinomaisia viljelysmaita. Porin ympäristön suurimmat suot sijaitsevat Kullaalla ja Noormarkun itäosissa. Harvat näistä soista ovat enää luonnontilassa. Soita on kuivattu ja otettu viljelykäyttöön ja otettu paikoin turvetta.
Vesistöt.
Porissa on paljon vesistöjä. Selkämeren rannikkoa on Porin kohdalla noin 20 kilometriä. Meren lahdet ovat matalia. Meriveden virtaussuunnat ovat rannikolla etelästä pohjoiseen. Veden korkeuden vaihtelu on keskimäärin 130 senttimetriä. Meriveden lämpötila syvänteissä on 2–3 astetta, kun taas pintavesi lämpenee heinäkuussa 14–15-asteiseksi. Rannikkovedet jäätyvät marras-joulukuussa ja kiintojään vahvuus on 30–50 senttimetriä. Porin Kokemäenjoen vesi on ollut hyvin saasteista, mutta se on alkanut puhdistua, kun uusien vesilakien määräämät puhdistamot on saatu toimintaan.
Kaupunki syntyy joen suistoon.
Porin edeltäjänä voidaan pitää Koke­mäen­joen varteen 1300-luvulla perustettua Ulvilan kaupunkia. Purjehtiminen joella kuitenkin vaikeutui jatkuvasti. Kokemäen ja Ulvilan merkitys väheni vähenemistään, kun laivat eivät enää päässeet jokea ylös.
Kustaa Vaasa lakkautti vuonna 1550 Ulvilan kaupungin ja määräsi sen asukkaat, samoin kuin Rauman, Porvoon ja Tammi­saaren asukkaat muuttamaan Helsinkiin. Porvaristo ei kuitenkaan viihtynyt vasta­perustetussa Helsingissä, ja useiden anomuksien jälkeen lakkautettujen kaupunkien asukkaat saivat luvan lähteä takaisin entisille asuinseuduilleen. Ulvilalaisia kuitenkin odotti uusi muutto­käsky, sillä Juhana Herttua halusi perustaa lähemmäksi merta uuden satama- ja kauppa­kaupungin, Porin, jonne ulvilalaisten oli muutettava. Hänen 8. maaliskuuta 1558 antamassaan Porin kaupungin perustamis­kirjeessä sanotaan: "Koska olemme nähneet hyväksi, että meren puolelle olisi rakennettava vahva kauppakaupunki, emmekä Ulvilassa löydä mitään linnoitettavaksi soveltuvaa paikkaa, olemme valinneet toisen paikan Porin luota". Alku­vaiheessa Porissa asusti noin 300 vastentahtoista asukasta. He kuitenkin alkoivat nopeasti löytää uuden asuinpaikkansa hyviä puolia, muun muassa edullisen sijainnin.
Vastaiskujen aikakausi.
Porin kaupunki kasvoi ja rikastui, ja sinne rakennettiin kuninkaankartano. Vuoden 1563 lopulla tilanne kuitenkin äkisti muuttui, kun Juhana ja hänen veljensä kuningas Eerik XIV riitautuivat. Porin asukkaat joutuivat tilanteeseen, jossa heidän piti valita Eerikin ja Juhanan väliltä. He hylkäsivät Juhanan, alistuen niin Eerikin alamaiseksi. Eerik oli tyytyväinen, ja antoi porilaisille palkinnoksi vuonna 1564 kaupunki- ja vapaakauppaoikeudet. Kaupungin kehitys näytti erittäin hyvältä, kunnes sen oli tuhota tulipalo 1570-luvulla. Tulipalo tuhosi noin kolmanneksen kaupungista, mutta kaupunki palasi kuitenkin pian takaisin raiteilleen.
1600-luvun alkupuolella Pori oli kasvanut Suomen kolmanneksi suurimmaksi kaupungiksi. Asukkaita oli vajaa tuhat, ja asukasluvun kasvulle ei näkynyt loppua. 1640-luvulla Porin seutua oltiin aikeissa erottaa omaksi läänikseen, mutta Porin lääni jäi lyhytikäiseksi. Se ei kuitenkaan ollut ainoa Porin kokema takaisku tuohon aikaan. Porin pedagogio lopetettiin 1630-luvulla, ja sen oppilaat pakkomuutettiin Turkuun. Pietari Brahe yritti helpottaa kaupungin koulutusvajetta perustamalla sinne triviaalikoulun, mutta tuo arvostettu oppilaitos tuhoutui täydellisesti vuoden 1688 kaupunkipalossa. Triviaalikoulu siirrettiin Raumalle ja tilalle avattiin paljon vaatimattomampi pedagogio. Tuon tapahtumasarjan seurauksena Pori ajautui alennustilaan. Pori oli vallattu suuressa Pohjan sodassa, ja venäläiset valtaajat tuhosivat runsain mitoin kaupungin infrastruktuuria. Rauhan tultua kaupunki alkoi kuitenkin taas toipua, kun se vapautettiin veroista.
Tehdasteollisuuden esiinmarssi.
1700-luvun puolessa välissä Porin väkiluku ylitti tuhannen asukkaan. Pori oli päässyt taas hyvän kehityksen makuun jonka vetureina toimivat muun muassa runsas ulkomaankauppa sekä Porin ja sen lähiseutujen maakauppa. Tapulioikeudet Pori sai uudelleen vuonna 1765 yli sadan vuoden tauon jälkeen. Vientitavaroita olivat muun muassa vilja, karja, pellava ja puutavara. Porilla oli myös mahtava kauppalaivasto jonka laivat kävivät jopa Saksassa asti. Purjelaivojen valmistus oli merkittävää. Myös tehdasteollisuus nosti noihin aikoihin Porissa päätään ja tupakkatehtaan perustaminen aloittikin teollisen vallankumouksen jonka seurauksena kaupunkiin perustettiin myös värjäyslaitos ja flanellikutomo. Kaupungilla meni siis taas suhteellisen hyvin, kunnes tuli palasi taas kaupunkiin vuonna 1801. Tulipalo tuhosi kaupungin lähes kokonaan, jättäen noin 3000 asukasta kodittomiksi.
Jälleenrakennustyöt aloitettiin nopeasti. Pori oli edelleen taloudellisesti merkittävä kaupunki, laivaliikenne oli merkittävää johtuen sahatavaran ja tervan viennistä. Kauppalaivastosta kehittyi entistä mahtavampi ja 1840-luvulla otettiin käyttöön ensimmäiset höyrylaivat. Mutta ei kestänyt kauankaan, kun jo tuli palasi taas tuhoamaan kaupunkia 22. toukokuuta vuonna 1852. Tämä tulipalo tuhosi 3/4 Porin rakennuksista, ja köyhät kaupunkilaiset rakensivat tilapäisasuntoja palojätteistä. Kaiken omaisuutensa menettäneet muuttivat kuoppa-asuntoihin, joita he kaivoivat hiekkakankaalle. Kaupungin johtajat saivat tarpeekseen tulipaloista, ja päättivät karkottaa tulipalot Porista nyt lopullisesti. He suunnittelivat uuden keskustan suurine puistokatuineen.
Laivanvarustus ja kauppalaivasto hiipuivat 1800-luvun puolivaiheessa. Laivanrakennus jatkui vilkkaana rannikolla mm. Luvialla, Reposaaressa ja Ahlaisissa. Osa kaupungin vasta perustetuista tehtaista päätyi konkurssiin, mutta Pori oli kuitenkin muuttunut teollisuuskaupungiksi. Saha-, metalli- ja tekstiiliteollisuus olivat suurimpia työllistäjiä. Vuonna 1852 perustettiin Rosenlew ja 1900 Porin puuvillatehdas. Teollinen toiminta synnytti Poriin äveriään yläluokan, joka valtasi nopeasti Etelärannan rantakorttelit ja niistä muodostuikin varakkaan väen asuinalue. Samalla kuitenkin syntyi entistä köyhempi työväenluokka. Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu aiheutti kapinointia, ja 1900-luvun alussa työväestö alkoikin vaatia parempaa kohtelua.
Sotien jälkeen kaupungin väkiluku nousi nopeaa tahtia. 75 000 asukkaan raja ylitettiin vuonna 1970. Korkein piikki oli 1970-luvun puolivälissä, jolloin Porissa oli yli 80 000 asukasta. Sen jälkeen asukasluku kuitenkin lähti laskuun.
Kaupunkikuva.
Pori on palanut historian aikana peräti yhdeksän kertaa. Porin kaupunkikuva alkoi kehittyä nykyisen kaltaisekseen vuoden 1852, viimeisen suurpalon, jälkeen, jolloin kaupungista haluttiin tehdä avarampi ja jolloin lääninarkkitehti G.Th. Chiewitz suunnitteli nykyisen asemakaavan keisari Nikolai I:n hyväksyessä sen.
Porin keskusta on Kokemäenjoen etelärannalla. Keskustan katuverkko muodostaa tyypillisen ruutukaavan. Siihen kuuluu myös kaksi toisensa kohti­suorasti leikkaavaa, muita katuja huomattavasti leveämpää esplanadi­tyyppistä puistokatua, joista toisen nimenä on näiden risteys­kohdan pohjois­puolella Pohjois­puisto, etelä­puolella Etelä­puisto, toisen taas vastaavasti Itä­puisto ja Länsi­puisto.
Nykypäivän Porin kaupunkikuvassa sekoittuvat vanhat puutalot, historialliset kivirakennukset sekä modernit kerrostalokompleksit, joita on 1960-luvulta lähtien rakennettu juuri puutalojen tilalle, mikä alkoi tuolloin herättää keskustelua kaupunkilaisten keskuudessa.
Merkittävä osa kaupunkikuvaa on kauppojen reunustama, jokivarresta etelään johtava Yrjönkatu, joka vuonna 1977 muutettiin kävelykaduksi ja on Suomen ensimmäinen asemakaavalla vahvistettu kävelykatu, sekä laajat puistokeskittymät. Myös vehreä Kirjurinluoto hiekkarantoineen lähellä keskustaa on näkyvä osa Poria.
Myöhemmin etenkin kaupungin keskustan ilmeen kohottamista on pidetty tärkeänä, ja Maa-Porin osayleiskaavassa 1993 esiteltiin projekti, joka loisi kaupunkiin erityisen kevyenliikenteen ja palveluiden akselin. Promenadi-Pori, jota nimeä projektista alettiin käyttää vuodesta 1995 lähtien, alkaisi kaupungin pohjoisosista, Toejoen ja Isonsannan kaupunginosien yhteisestä keskustasta entisen Vaasantien päästä ja jatkuisi Isonsannan halki nykyisen yliopistokeskuksen ohi ja Kokemäenjoen ylitse Yrjönkadun kävelykadulle. Kävelykadun toisesta päästä akseli jatkuisi rautatieaseman ja Isonmäen laajan urheilukeskuksen kautta läntisen Porin kaupalliseen keskittymään Turun maantien eli ns. kasitien varteen.
Promenadi-projekti jatkoi jo vuonna 1977 avatun ja Suomessa ensimmäisen pysyvän kävelykadun aloittamaa keskustan uudistamista. Projektin tavoitteena on ollut kaupunkikeskustan säilyttäminen elävänä, viihtyisyyden sekä palveluiden parantaminen ja kevyen ja joukkoliikenteen sekä liikenne- ja pysäköintijärjestelyiden kehittäminen. Keskeisiä katutiloja jaksotettiin tilallisesti uusien rakenteiden kuten katosten, kalusteiden, istutusten ja opasteiden sekä materiaalien, värityksen ja valaistuksen avulla.
Projektilla on ollut erityinen vaikutus keskustan viihtyisyyteen. Myös turvallisuus on monin paikoin parantunut. Lisäksi projektin vauhdittamana on syntynyt kävelykadun varteen vuonna 1999 rakennettu musiikki- ja elokuvateatterikeskus Promenadi, Kirjurinluodolta joen etelä- ja pohjoisrannoille kulkevat kävelysillat sekä Raatimiehenluotoon erityisesti Pori Jazzin konserttikäyttöön suunniteltu Delta-areena, joka otettiin käyttöön vuonna 2002. Kaikkineen Promenadi-Pori on ollut kaupungin viimeisten vuosikymmenten merkittävin kaupunkisuunnitteluprojekti, jolla on ollut laaja vaikutus koko kaupungille. Promenadi-Pori-projekti sai vuonna 1997 Suomen Arkkitehtiliiton SAFA:n vuotuisen palkinnon onnistuneesta arkkitehtuuria ja elävää kaupunkiympäristöä edistäneestä projektista.
Vuonna 2002 Poriin perustettiin Porin kansallinen kaupunkipuisto, jonka ytimen muodostavat Promenadi-Poriin kuuluvat puistoakselit, näihin liittyvät hautausmaat, ja joka edelleen jatkuu pohjoisessa Kokemäenjoen suiston luodoille ja etelässä Porin metsään.
Porin arkkitehtuurillisesti näyttävimpiin osiin kuuluvat Etelärannan kiviset uusrenessanssi -tyyliset rantakorttelit, sekä "Pohjoispuisto", joka sisältää muun muassa uusklassisen Porin raatihuoneen, jonka on suunnitellut Carl Ludvig Engel sekä August Krookin pääteoksen, Junneliuksen palatsin. Keskustan maamerkkinä toimii myös uusgoottilainen Keski-Porin kirkko. Jugend- ajan kohteista edustava on Usko Nyströmin 1910 suunnittelema Cygnaeuksen koulu.
a> on yksi Porin nopeimmin kehittyvistä kaupunginosista.
Väestö.
Vuoden 2006 lopun tietojen mukaan kaupungin asukasluku oli 76 182. Naisia asukkaista on 52 prosenttia, mikä on noin prosentin verran enemmän kuin Suomessa keskimäärin. Ulkomaiden kansalaisia Porissa on noin 1,4 prosenttia. Alle 15-vuotiaita kaupungin asukkaista on 15,3 prosenttia. Ikäluokka 15–64-vuotiaat muodostavat väestöstä suurimman osan, 65,4 prosenttia. Yli 65-vuotiaita asukkaista on 19,3 prosenttia.
2000-luvulla syntyvyys on ollut kuolleisuutta alhaisempaa, mutta vuonna 2006 tilanne muuttui ja luonnollinen väestönkasvu oli 27 henkeä. Uusia lapsia syntyi 806, 1,51 prosenttia enemmän kuin vuonna 2005. Kuolleisuus oli 773 eli 6,42 prosenttia vähemmän kuin vuonna 2005. Asukasluku lisääntyi 38 ihmisen verran. Kaupunkiin muutti 3 111 uutta ihmistä, kun sieltä pois muutti 3 100 ihmistä.
Kieli.
Pori on yksikielisesti suomenkielinen kaupunki. Vuonna 2010 kaupungissa asui 430 ruotsin kieltä äidinkielenään puhuvaa ihmistä, mikä on 0,5 prosenttia koko asukasluvusta. Suomi on ollut Porin hallintokieli vuodesta 1905 lähtien. 1800-luvun lopulla Porin asukkaista noin seitsemän prosenttia puhui äidinkielenään ruotsia. Vuonna 2010 muita kieliä kuin suomea tai ruotsia puhui äidinkielenään 1435 ihmistä. Muut kielet -ryhmän suurin yksittäinen kieli on venäjä.
Asukasluvun kehitys.
Porin asukasluku oli huipussaan 1970-luvun puolivälissä, jolloin se oli yli 80 000. Sittemmin asukasluku lähti laskuun, ja on viime vuodet ollut tasaisesti hieman yli 76 000:ssä. 1950-luvulla tapahtunut suuri asukasluvun harppaus voidaan selittää alueliitoksilla.
Palvelut.
a>lle. Se valmistui vuonna 1893. Björnberg suunnitteli etualalla näkyvän pyöreän tornin näyttämään laivan mastolta.
Yliopistokoulutus.
Yliopistollinen koulutus käynnistyi Porissa vuonna 1983. Tällöin aloitti toimintansa Porin koulutus- ja tutkimuskeskus, jossa yhteistyössä Tampereen teknillisen korkeakoulun ja Turun kauppakorkeakoulun kanssa järjestettiin teknillistä ja liiketaloudellista täydennyskoulutusta. Ammatillinen jatkokoulutus insinööristä diplomi-insinööriksi alkoi vuonna 1987. Koulutus- ja tutkimuskeskuksen ensimmäisenä toiminnanjohtajana oli Päivi Piekka.
Vaikka itsenäistä "Porin yliopistoa" ei olekaan, kaupungissa on nykyisin monitieteistä yliopistokoulutusta Porin yliopistokeskuksessa. Porin yliopistokeskus on neljän yliopiston muodostama, verkostomaisesti toimiva ja monitieteinen 3700 opiskelijan ja 220 asiantuntijan osaamiskeskittymä. Yliopistokeskusta johti 1. elokuuta 2004 alkaen Martti Sinisalmi. Häntä seurasi 1. elokuuta 2008 alkaen Harri Peltoniemi. Yliopistokeskuksessa toimivat Tampereen teknillinen yliopisto, Turun kauppakorkeakoulu, Turun yliopisto, Tampereen yliopisto ja Taideteollinen korkeakoulu. Yliopistokeskuksessa voi opiskella tekniikkaa, kauppatieteitä, humanistisia tieteitä, yhteiskuntatieteitä ja visuaalista kulttuuria.
Ammattikorkeakoulutus.
Porissa toimii myös Diakonia-ammattikorkeakoulun yksikkö, jossa voi suorittaa sosionomin ja sairaanhoitajan AMK-tutkinnot. Sosionomin tutkintoon voidaan liittää diakonin virkakelpoisuus, ja vastaavasti sairaanhoitajan tutkintoon diakonissan virkakelpoisuus.
Muu koulutus.
a>n vuonna 1992 käyttöön ottama rakennus.
Esiopetukseen Porissa osallistuu vuosittain yli 800 lasta, yli 90 % koko ikäluokasta.
Peruskouluopetus on Porissa monipuolista: Kaupungissa toimii kristillinen-, ruotsinkielinen-, urheilupainotteinen- ja steiner-koulu sekä useita tavallisia peruskouluja. Yhteensä niitä on 28. Peruskouluissa opiskelijoita on yhteensä noin 7300.
Lukioita on seitsemän kappaletta, joiden joukkoon mahtuu muun muassa kuvataidepainotteinen, ilmaisupainotteinen, urheilupainotteinen, luonnontiedepainotteinen ja ruotsinkielinen lukio sekä mahdollisuus valita erityisiä liiketalouskursseja. Lukio-opiskelijoita on yhteensä noin 2500.
1. tammikuuta 2005 Porin Palveluopisto, Porin Tekniikkaopisto ja Porin Metsäopisto yhdistyivät Porin ammattiopistoksi. 1. tammikuuta 2010 Porin ammattiopisto, Porin aikuiskoulutuskeskus, Rauman ammattiopisto ja Innova Länsi-Suomen aikuiskoulutuskeskus yhdistyivät WinNovaksi. Toisen asteen ammatillista koulutusta tarjoaa myös Palmgren-konservatorio, josta valmistutaan musiikkiteknologiksi ja muusikoksi. Ammatillista koulutusta opiskelevia on noin 3000.
Vuonna 2009 Porissa aloitti toimintansa valtakunnallinen aikuiskouluttaja ja kehittäjä JAKK.
Terveydenhuolto.
Porissa toimii Satakunnan keskussairaala sekä Porin kaupunginsairaala, joka tarjoaa kirurgian, sisätautien, geriatrian, yleislääketieteen sekä pitkäaikaissairaanhoidon hoitopalveluja ja tutkimuksia. Porin terveyskeskus on puolestaan jaettu viiteen eri tulosyksikköön: Itä-Porin alue, Keski-Porin alue, Länsi-Porin alue, Pohjois-Porin alue sekä työterveydenhuolto. Terveyskeskus toimii väestövastuuperiaatteella. Kaupunginsairaalan kanssa samassa rakennuksessa sijaitsevan pääterveysaseman lisäksi lääkärivastaanottotoimintaa on myös neljällä eri sivuterveysasemalla, jotka ovat Otavankadun, Koivulan, Pihlavan ja Ahlaisten sivuterveysasemat sekä vuonna 2005 valmistunut Porin yliopistokeskuksen yhteydessä toimiva Pohjois-Porin terveysasema.
Liikenne.
Porin Mäntyluoto toimii valtatie 2:n päätepisteenä. Valtatie päättyi alun perin Porin keskustaan, mutta vuoden 1996 tienumerointiuudistuksessa seututie 265 Porista Mäntyluodon satamaan numeroitiin valtatieksi 2. Pori toimii myös alkupisteenä valtateille 23 ja 11, ja valtatie 8 kulkee kaupungin halki. Paikallisliikenteen hoitaa pääasiassa Porin Linjat Oy. Sillä on matkustajia vuosittain noin 2,3 miljoonaa.
Porin rautatieasemalta on päivittäin suorat yhteydet Tampereelle. Junaliikenne hoidetaan pääasiassa taajamajunilla. Suorat InterCity-vuoro Helsingin ja Porin välillä lakkautettiin vuonna 2006, mutta se aloitettiin uudelleen kesäkuussa 2010 yhdellä edestakaisella päivittäisvuorolla.
Porin satama on yksi Pohjoismaiden suurimpia sahatavarasatamia, Suomen johtavia konttisatamia sekä Pohjanlahden syvin satama (15,3 metriä). Se koostuu kolmesta erillisestä osasta: Mäntyluodosta, Tahkoluodon syväsatamasta sekä öljy- ja kemikaalisatamasta. Porin sataman lisäksi Porissa sijaitsee myös Reposaaren keskuskalasatama. Vuosina 1971-1972 vaasalainen varustamo Vaasanlaivat liikennöi Porista Ruotsin Sundsvalliin "Polar Express" -aluksella.
Kevyen liikenteen väyliä Porissa on yli 200 kilometriä. Pori onkin oiva pyöräilykohde, sillä maanpinta on lähes kauttaaltaan hyvin tasaista. Suorat pyörätiet ovat muun muassa Yyteriin, jonne on matkaa kaupungin keskustasta noin 18 kilometriä.
Porin lentoasemalta liikennöi Finncomm Airlines Helsinkiin. Lentoasema palvelee runsaasti liikematkustajia, ja Pori Jazzien aikaan tilauslentoliikenne on vilkasta. Lentoasemalta on myös suoria lentoja ulkomaiden lomakohteisiin. Vuonna 2005 aseman matkustajamäärä oli noin 60 000. Suomen Ilmailuopisto sijaitsee Porissa, ja se on lentoaseman suurimpia käyttäjiä.
Kaupunginvaltuusto.
Porin kaupunginvaltuustossa on 59 paikkaa. Vuoden 2008 kunnallisvaaleissa annettiin 38 539 ääntä, mikä oli 62,3 prosenttia äänioikeutetuista.
Päättyneellä kaudella 2005-2008 kaupunginvaltuuston puheenjohtajana toimi Kokoomuksen Sampsa Kataja. Ensimmäinen varapuheenjohtaja oli SDP:n Pirkko Peltomo ja toinen varapuheenjohtaja Vasemmistoliiton Pekka Välimäki. Kaudella 2009-2012 kaupunginvaltuuston puheenjohtajana toimii SDP:n Krista Kiuru, ensimmäisenä varapuheenjohtajana Vasemmistoliiton Aki Nummelin, toisena varapuheenjohtajana Vihreiden Timo Aro ja kolmantena varapuheenjohtajana Kokoomuksen Sampsa Kataja.
Elinkeinoelämä.
Työpaikkojen lukumäärä 34 779 (30.9.2006), työttömyysaste 13,3 % (31.12.2006). Vuonna 2003 noin 8 000 muiden kuntien asukasta työskenteli Porissa, ja 4 300 Porin asukasta työskenteli kaupungin ulkopuolella. Porin kaupungin liikelaitoksiin lukeutuvat Pori Energia, Porin Vesi, Porin Jätehuolto ja Porin satama.
Myös Porin kartonkitehdas on merkittävä työllistäjä.
Kulttuuria Porissa.
Porissa on järjestetty vuodesta 1966 lähtien vuosittain Pori Jazz -festivaalit, joka on yksi suurimpia Suomessa järjestettäviä festivaaleja, ja Porissa sekä koko Satakunnassa järjestettävistä tapahtumista tunnetuin. Jazzit sijoittuvat perinteisesti heinäkuulle. Toista suurta kansainvälistä tapahtumaa, kansankulttuurifestivaali Pori Folkia, on Porissa puolestaan järjestetty vuodesta 1999 alkaen. Näiden lisäksi Porissa järjestetään myös muun muassa Lainsuojattomat -teatterifestivaalia.
Teatteritaiteella on Porissa pitkät perinteet, sillä maailman ensimmäinen suomenkielinen ammattiteatteri aloitti toimintansa juuri Porissa vuonna 1872. Nykyisin tuo teatteri kantaa nimeä Suomen Kansallisteatteri, ja sijaitsee Helsingissä. Tunnetuin Porin nykyisistä teattereista on Porin Teatteri, joka muodostettiin vuonna 1961 kun Porin Näyttämö ja Porin Työväen Teatteri yhdistettiin. Sen lisäksi Porissa on useita muitakin teattereita, kuten Rakastajat-teatteri.
Kuvataiteilijoista Porissa on syntynyt Akseli Gallen-Kallela vuonna 1865 ja Elin Danielson-Gambogi vuonna 1861 Noormarkussa. Säveltäjistä Porissa syntyi Selim Palmgren vuonna 1878.
Museotarjonnasta Porissa vastaavat Satakunnan Museo ja kansainvälisestikin arvostettu Porin taidemuseo. Taidemuseo toiminta aloitettiin vuonna 1979, ja museon kokoelmat koostuivat Maire Gullichsenin (o.s. Ahlström) lahjoittamasta 300 teoksesta. Gullichsenin kokoelma käsitti lähinnä kotimaista modernia taidetta 1910-luvulta lähtien.
Satakuntalaista kulttuuriperintöä vaalii Satakunnan Museon alaisuudessa toimivat Korsmanin talo sekä Rakennuskulttuuritalo Toivo. Satakunnan Museon alaisuudessa toimii niin ikään myös satakuntalaista kosteikkoluontoa esittelevä Luontotalo Arkki.
Porin kaupunginkirjasto toimii myös Satakunnan maakuntakirjastona. Pääkirjaston lisäksi kirjaston toimipisteitä ovat Ahlaisten kirjasto, Käppärän kirjasto, Noormarkun kirjasto, Pihlavan kirjasto, Reposaaren kirjasto, Ruosniemen kirjasto, Sampolan kirjasto, Satakunnan keskussairaalan potilaskirjasto sekä kirjastoauto. Vuonna 2008 kirjasto vietti perustamisensa 150-vuotisjuhlia.
Pori on tunnettu myös lastenkulttuurista ja monet eri kulttuurialan toimijat suuntaavat toimiaan ja palveluitaan lastenkulttuuriin. Porin lastenkulttuurikeskus - Satakunnan lastenkulttuuriverkosto on aloittanut toimintansa vuonna 2003 ja se kuuluu valtakunnalliseen Taikalamppu -lastenkulttuurikeskusten verkostoon. Keskus koordinoi osaltaan koko Satakunnan alueen lastenkulttuurityötä. Muita lastenkulttuurin merkittäviä toimijoita ovat muun muassa Satakunnan Elävän Kuvan keskus SEKK ja Kulttuuritalo Annankatu 6 eli Annis. Kuvataiteen taiteen perusopetusta antaa Porin lasten ja nuorten kuvataidekoulu ja aikuisille Porin Taidekoulu. Tanssitaiteen perusopetusta antavat Porin Flamenco-opisto ja Tanssikoulu Liisa Nojonen.
Musiikkialan ammatillista koulutusta ja taiteen perusopetusta tarjoaa Palmgren-konservatorio.
Porissa toimii myös sen kaupunginorkesteri Pori Sinfonietta. Itse orkesteritoiminta Porissa alkoi jo vuonna 1877. Sinfonietan konsertit pidetään pääosin vuonna 1999 valmistuneessa Promenadikeskuksessa. Se sijaitsee Porin ydinkeskustassa, pää- ja kävelykatu Yrjönkadun varrella. Se vastaa myös Porin elokuvatarjonnasta, sillä samassa rakennuksessa toimii Finnkinon viisi salia käsittävä elokuvateatteri.
Porista on 2000-luvun alkuvuosina kehittynyt yksi Suomen vireimpiä vaihtoehtoisen taiteen keskuksia. Kaupungissa toimii useita maankuuluja vaihtoehtoisia pop- ja rock-yhtyeitä, muutamia vaihtoehtoteattereita, aktiivinen performanssitaideryhmä ja performanssifestivaaleja sekä muuta vaihtoehtoista taideaktivismia järjestävä Taiteilijaseura NYTE.
Vuonna 2008 julkaistu Pori-kirja kuvaa kaupungin lähimenneisyyden kehitystä ja nykypäivää kaunistelemattoman realistisesti.
Media.
Porissa ilmestyy kolme sanomalehteä. Niistä ylivoimaisesti suurin ja tunnetuin on Satakunnan Kansa, joka on levikiltään maan yhdenneksitoista suurin sanomalehti. Kaksi muuta lehteä ovat sosiaalidemokraattinen Uusi Aika ja Vasemmistoliiton äänenkannattaja Satakunnan Työ. Ne ovat 2000-luvulla joutuneet taloudellisen tilanteensa johdosta supistamaan ilmestymisensä yhteen kertaan viikossa. Näiden lisäksi vuonna 2009 lakkautettu keskustalainen sanomalehti Lalli ilmestyi viimeiset vuotensa Porissa. Kaupungin viimeinen ruotsinkielinen lehti Björneborgs Tidning lopetti ilmestymisensä vuonna 1965.
Porissa julkaistaan myös kolmea ilmaisjakelulehteä. Satakunnan Viikko ja Uusi Pori ilmestyvät kerran viikossa, Porin Sanomat kahdesti. Pihlavan kaupunginosassa ilmestyy ilmaisjakelulehti Meriporilainen ja vuonna 2010 Poriin liitetyssä Noormarkun kunnassa kerran viikossa ilmestyvä Luoteisväylä.
Yleisradiolla on Porissa oma aluetoimitus, sekä Satakunnan Radio, joka on yksi Radio Suomen maakuntaradioista. Se lähettää päivittäin omaa ohjelmaa Radio Suomen kanavalla. Radio Pori puolestaan on yksi maan vanhimmista paikallisradioista. Se aloitti lähetyksensä joulukuussa 1985. Tammikuussa 2012 aloitti toimintansa Eazy 101, joka lähettää ohjelmaa muutaman tunnin vuorokaudessa.
Urheilu.
Porissa toimii Suomen vanhin urheiluseura, vuonna 1856 perustettu purjehdusseura Segelföreningen i Björneborg (BSF). Se perustettiin talvimyrskyn keskellä Porissa 26. tammikuuta 1856. Suomen vanhin urheiluseura toimii edelleen aktiivisesti edistääkseen purjehdus- ja veneilyharrastusta. Sen kotisatama sijaitsee Mäntyluodon kaupunginosassa, Kallon saarella.
Jääkiekon SM-liigassa Poria edustaa Porin Ässät. Se on voittanut Suomen mestaruuden kaksi kertaa; vuosina 1971 ja 1978. Hopeaa Ässät on saavuttanut vuosina 1979, 1980, 1984 ja 2006. Se perustettiin vuonna 1967, kun vuonna 1965 mestaruuden voittanut Porin Karhut ja 1967 mestaruutta juhlinut Rosenlewin Urheilijat-38 yhdistettiin. Ässien jäähallina toimii 6466-paikkainen Isonmäen jäähalli, joka alun perin, vuonna 1964 rakennettiin tekojääradaksi. Se katettiin vuonna 1971.
Jalkapallossa Poria on edustanut menestyksekkäimmin 1934 nimellä Porin Pallo-Toverit perustettu ja uuden nimen 90-luvun alussa saanut FC Jazz, joka on voittanut Veikkausliigan mestaruuden kaksi kertaa, vuosina 1993 sekä 1996. Seuran edustusjoukkue hakeutui konkurssiin vuonna 2005. Muita porilaisjoukkueita ovat mm. PoPa ja MuSa. Vuonna 1959 Rosenlewin Urheilijat -38 sai mestaruussarjassa hopeaa. Naisjalkapalloilua Porissa edustaa Nice Futis, joka pelaa Naisten liigassa. Porin Palloilijat taasen pelaa Ykkösessä. Porin stadion on vuodesta 1964 toiminut porilaisen jalkapallon päänäyttämönä. Jalkapallon talviharjoittelupaikoista tärkein on puolestaan Karhuhalli.
Yleisurheilussa Poria edustavat nykyään Porin Yleisurheilu ja kuntaliitoksessa porilaisseuraksi tullut Noormarkun Nopsa. Molemmilla seuroilla on useita nuorten tasolla menestyneitä urheilijoita ja muutamia SM-tason urheilijoitakin. Ympärivuotiset harjoittelumahdollisuudet ovat myös yleisurheilijoilla loistavat Karhuhallin ansiosta.
Muita porilaisia urheiluseuroja on muun muassa pesäpallojoukkue Pesäkarhut, salibandyjoukkueet SBS Pori ja FBT Pori, kaukalopallojoukkue Porin Kärpät, jalkapallojoukkueet Musan Salama ja Pihlavan Työväen Urheilijat, jääpallojoukkue Narukerä, Porin Uimaseura, sekä amerikkalaista jalkapalloa 1. divisioonassa pelaava Pori Bears ja voimistelu/cheerleading/jumppaseura Porin naisvoimistelijat.


Lahti.
Lahti (, aikaisemmin "Lachtis") on Suomen kaupunki ja Päijät-Hämeen maakuntakeskus, joka sijaitsee Vesijärven etelärannalla Päijät-Hämeen maakunnassa. Lahdessa oli asukasta. Se on Suomen kahdeksanneksi suurin kaupunki ja Suomen kuudenneksi suurin kaupunkiseutu. Lahden pinta-ala on  km², josta  km² maata ja loput  km² sisävesiä (). Lahti on nuorin Suomen niin sanotuista vanhoista kaupungeista.
Lahden rajanaapurikunnat ovat Hollola lännessä ja pohjoisessa, Nastola idässä ja Orimattila etelässä.
Yleistä.
a> Lahden seurahuoneen kohdalta itään päin.
Lahti sijaitsee Vesijärven etelärannalla, ja ensimmäinen Salpausselkä kulkee kaupungin kautta. Porvoonjoen alkulähteet ovat Salpausselän etelärinteillä, ja joen yläjuoksu kulkee kaupungin eteläosien kautta. Lahdessa puhutaan hämäläismurteita.
Lahti oli toisen maailmansodan jälkeen siirtoväestä ja sittemmin voimakkaasta maalta kaupunkiin-muuttoliikkeestä johtuen voimakkaasti kehittyvä alue, jossa aikaisemmat kaupungin asukkaat jäivät vähemmistöön ympäröivästä maakunnasta, Savosta ja Karjalasta, ja myös Pohjanmaalta muuttaneisiin verrattuna. Kaupungin kasvu pysähtyi ensimmäiseen öljykriisiin, jonka jälkeen nuorekasta mielikuvaa on pidetty yllä lähinnä urheilumielikuvan ja sittemmin myös vaihtelevalla menestyksellä kulttuurimielikuvan avulla. 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa Lahdessa on pyritty osaamiskeskusohjelmin keskittymään ympäristöasiantuntemukseen.
Lahti Energialta nostettavat osingot korotetuista kaukolämmön ja sähkönjakeluhinnoista kattavat Lahden kunnallistuloista kahden kunnallisveroprosentin kokoisen erän. Lahti Energian myynnistä on keskusteltu.
Lahden historia.
Renkomäen Ristolassa tehtyjen kaivauksien perusteella Lahden seudulla oli asutusta jo 9 000 vuotta sitten, mikä tekee Lahden alueesta erään Suomen vanhimmista tunnetuista asuinpaikoista. Ensimmäinen asiakirjamaininta Hollolan pitäjään kuuluneesta Lahden kylästä on vuodelta 1445. Hämeen maakirjassa vuodelta 1558 mainitaan Lahden kylässä olleen 24 taloa.
Vaikka Lahden kylä oli suuren Hollolan pitäjän takamaita ja kooltaan pieni, sen sijainti oli liikenteellisesti merkittävä. Sen kautta kulki jo 1400-luvulla Hämeenlinnasta Viipuriin johtanut Ylinen Viipurintie, josta erkani Lahden kohdalla Olavinlinnaan johtanut Suur-Savon Valtatie. Kun Hollolan pitäjä vuonna 1672 sai markkinaoikeudet, markkinapaikaksi määrättiin Lahden kylä, "joka sijaitsee suuren yleisen maantien varrella ja kaikista neljästä kaupungista, Turusta, Viipurista, Helsingistä ja Porvoosta, sopivan matkan päässä". Lahdesta tuli näin puoleksi vuosisadaksi huomattava markkinapaikka jossa kävivät kauppaa kaikkien neljän kaupungin porvarit. Vuonna 1727 markkinat kuitenkin siirrettiin Helsingin porvarien aloitteesta Asikkalan Anianpeltoon, jonne oli paremmat yhteydet Päijänteen vesistöstä. Markkinoiden menettämisen jälkeen Lahti taantui merkityksettömäksi maalaiskyläksi 1800-luvun lopulle asti.
Vuonna 1868 ryhdyttiin rakentamaan Riihimäki–Pietari-rautatietä, joka kulki Salpausselän harjua pitkin ja Lahden kylän kautta. Ensimmäinen veturi ajoi Lahteen elokuussa 1869, ja seuraavan vuoden alussa vihittiin käyttöön koko Riihimäki-Pietari-rataosuus. Rautatien tullessa Lahden kylässä oli vain kahdeksantoista taloa, mutta rautatien ansiosta alue alkoi nopeasti kasvaa ja kehittyä. Lahteen alkoi syntyä saha- ja puunjalostusteollisuutta, jonka toimintaa edesauttoi Vääksyn kanavan avautuminen 1871 ja sen kautta saavutettu uittoyhteys Päijänteen vesistöön. 24. toukokuuta 1878 Lahti sai kauppalanoikeudet keisari mahtikäskyllä. Samana vuonna Lahden kauppala sai ensimmäisen asemakaavansa, johon edelleenkin perustuu kaupungin ydinkeskusta. Kauppala rakennettiin rautatieaseman pohjoispuolelle. Asemakaavan laatimista helpotti se, että käytännöllisesti katsoen koko vanha kylä oli vuonna 1877 tuhoutunut suuressa tulipalossa.
Lahdesta tuli itsenäinen kaupunki vuonna 1905. Kaupunginoikeudet vahvisti keisari Nikolai II 1. marraskuuta, mutta Venäjän lakkojen ja levottomuuksien vuoksi asia saatiin tiedoksi Suomessa vasta 16. marraskuuta 1905, joka on näin ollen Lahden kaupungin perustamispäivä. Kaupungiksi tulon jälkeen Lahtea on laajennettu liittämällä siihen alueita Hollolasta vuosina 1916, 1923, 1933 ja 1956 (suuri osa Okeroisista).
Suomen sisällissodassa Lahdessa käytiin ratkaisevia taisteluja. Lahden punakaarti otti vallan kaupungissa tammikuussa 1918 ja piti sitä hallussaan kolme kuukautta, kunnes Loviisassa maihinnousseet saksalaiset joukot valloittivat kaupungin huhtikuussa. Venäjälle pakenevat punaiset antautuivat rajujen taistelujen jälkeen. Lahden keskustan tuntumassa olleelle Fellmannin pellolle pystytettiin väliaikainen vankileiri johon koottiin noin 20 000 antautunutta punaista. Yli puolet näistä siirrettiin myöhemmin Hennalan kasarmialueelle josta muodostettiin yksi suurimmista sisällissodan vankileireistä. Entisen pellon paikalla on nykyisin Fellmannin puisto jossa paljastettiin vuonna 1978 suuri punavankien muistomerkki.
1900-luvun alkupuoliskolla Lahti tuli tunnetuksi puuseppien ja huonekalutehtaiden kaupunkina. Edelläkävijänä toimi Asko Avonius, joka vuonna 1918 perusti Lahteen Asko-huonekalutehtaan. Askon ohella huonekalutehtaista kuuluisiksi tulivat niin ikään perheyhtiö Isku sekä osuustoiminnallinen Sotka. Metalliteollisuutta Lahdessa edustavat liesiä valmistava Upo ja mekaanisen puunjalostuksen koneita valmistava Raute. Myös Mallasjuoman panimo tuli maankuuluksi mainoskampanjoillaan "Ei oo Lahden voittanutta", "Moi Lahtelaista!" ja tuotemerkeillään, kuten Lahden Erikoinen, Lahden Sininen jne.
Kaupunki kasvoi jälleen voimakkaasti toisen maailmansodan jälkeen, kun Karjalasta – pääasiassa Viipurin seudulta – muutti paljon yrittäjiä Lahteen. Kaupunki jatkoi nopeaa kasvua 1960- ja 1970-lukujen suuren maaltamuuton aikoina. Uudet Lahden asukkaat olivat kotoisin maaseudulta, pääosin Karjalasta ja Savosta. Kasvu pysähtyi ensimmäiseen öljykriisin aiheuttamaan lamaan 1975–1976. Suuret työnantajat alkoivat tehostaa toimintaansa, eikä väestönkasvu voinut enää jatkua työllistymisen mahdollistavana muuttoliikkeenä.
Lahti huolehti kuitenkin imagostaan lähinnä talviurheilukaupunkiutensa avulla. Lahdessa järjestettiin hiihdon maailmanmestaruuskilpailut 1978, jolloin rakennettiin kisakylä Riihelään, ja 1989, jolloin uusi kisakylä rakennettiin Lahden asemantaustaan. Vuonna 1997 järjestettiin Lahti World Games ja 2001 jälleen hiihdon maailmanmestaruuskisat. Vuoden 2001 kisakylänä käytetyt asunnot rakennettiin Ankkurin kaupunginosaan, lähelle Vesijärven rantaa.
1980-luvulla todettiin, ettei Lahdella ole tarjota pienteollisuustontteja, minkä vuoksi ostettiin silloisen valtatie 4:n varrelta Nikulan tila tonttimaaksi. Hanketta elävöitettiin mainoskampanjalla "Lahti the Business City", mikä tasoittikin Hollolaan voimakkaasti kääntyneen kasvun. Jopa kaupunginorkesteri nimettiin Business City Orchestraksi, kunnes nimi huomattiin klassiseen musiikkiin sopimattomaksi ja orkesterista tuli Sinfonia Lahti.
Kulttuurin alueella rakennettiin uusi teatteritalo, maakuntakirjasto sekä yhdistetty työväenopisto ja yliopistollinen koulutuskeskus kirjaston ja teatterin tuntumaan. Lisäksi Lahteen perustettiin yliopistokeskus ja kehittämiskeskus Neopoli sekä suurkonsertteja varten Sibeliustalo Vesijärven rantaan.
Logistisen aseman kehitys ja rakennemuutos.
Lahti oli pitkään Porin tapaan työläisten kaupunki. Entisaikojen suurista työllistäjistä monet ovat lopettaneet toimintansa. Lahti oli kauan muuttovoittoinen, kunnes teollisuus alkoi taantua. Kaupunkiin ei saatu omaa yliopistoa. Lahdessa on ammattikorkeakoulu, toimintaa kolmella yliopistolla ja Teknillisellä korkeakoululla.
Lamavuosina lahtelaisesta teollisuudesta lähti paljon työpaikkoja. Kaupunki kärsi lamavuosina ankarasta työttömyydestä.
Kehitystoimissa puhutaan Lahden kuulumisesta Helsingin metropolialueeseen, koska pääkaupunkiseudun kasvu säteilee sadan kilometrin eli noin tunnin matkan päähän. Samaan kokonaisuuteen liittyvät Helsinki–Lahti-moottoritie ja Lahden oikorata. Matka-ajan kutistaminen Helsingin suuntaan onkin tuottanut 2000-luvun puolivälistä alkaen tulosta ja työssäkäynti pääkaupunkiseudulla on lisääntynyt kovaa vauhtia.
Lahti ja Lahden seutu tarjoaa valmistukselle ja logistiikalle verrattain keskeisen sijaintipaikan Etelä-Suomessa.
Aloja ovat esimerkiksi kulutustavara- ja elintarviketeollisuus. Sijainti Lahdessa on etu kuljetettaessa tavaraa pääkaupunkiseudun ulkopuolelle, kuljetusmatkat muualle Suomeen ovat keskimäärin lyhyempiä kuin pääkaupunkiseudulta.
Vaikuttavuudeltaan valtakunnallisesti merkittävin Lahteen sijoittunut toiminto on Hartwallin panimo. Lahdessa oli saatavana korkealaatuista vettä helposti, keskeinen sijainti Etelä-Suomessa valtatie 4:n ja valtatie 12:n varrella sekä Mallasjuoman panimoperinteet. Lisäksi Lahdessa on Kujalan logistiikkakeskus -niminen hanke, joka sijaitsee Kouvolan junaradan varrella sekä naapurikunta Hollolassa Nostavan logistiikkakeskus -niminen hanke.
Lahdessa on useisiin muihin Suomen kaupunkeihin nähden vähän valtionhallinnon työpaikkoja. Lahti ja Päijät-Häme ovatkin valtion suuntaan merkittäviä nettomaksajia.
Suomen valtio on laman jälkeen tehnyt Lahden kannalta tärkeitä investointeja. Järvenpään ja Lahden välille rakennettiin moottoritie sekä Keravalta Lahteen oikorata. Valtio on myös tukenut Sibeliustalon rakentamista ja Urheilukeskuksen uudistamista. Valtionhallinnon alueellistaminen on tuonut Lahteen keskussotilassairaala 1:n (Tilkan) lakkauttamisen jälkeen Sotilaslääketieteen keskuksen.
100 000 asukkaan raja on mennyt rikki.
Lahden tulevaisuudenodotuksissa on paljon rakennettu transitliikenteen varaan – siihen, miten hyvin kaupunki lähialueineen kykenee hyötymään valtion 331 miljoonan euron oikoratainvestoinnista sekä kiinnittymään Helsingin metropolialueeseen. Sadantuhannen asukkaan raja rikottiin 30. marraskuuta 2008. Sinä päivänä Lahdessa asui 100 030 ihmistä. Nastolan rajalla Kymijärven eteläpuolella sijaitsevaa Kariston omakoti- ja rivitaloaluetta on rakennettu vuodesta 2005 lähtien. Vesijärven sataman viereiselle Ankkurin alueelle on rakennettu suuri määrä uusia kerrostaloja. Keskustan tuntumassa on rakennettu vuodesta 2003 lähtien kerrostaloja vanhojen teollisuusrakennusten paikalle. Näistä tunnetuin lienee Mallasjuoman eli Malskin kortteli.
Kansalaisliikkeitä.
Lahtelaiseen kunnalliselämään on alkanut 1990-luvun jälkeen muodostua valtuustopuolueista riippumattomia kansalaisliikkeitä luonnonsuojelun, kouluverkon saneeraamisen ja urheilutilojen piiriin.
Tällaisia liikkeitä ovat muun muassa yhdistykseksi järjestäytynyt Salpausselän luonnonystävät ry, joka vastusti ympäristösyistä Lahdessa sijaitsevan entisen Kujalan maatalousoppilaitoksen muuttamista logistiikkakeskukseksi. Yhdistys puuttuu myös muihin havaitsemiinsa ympäristölainsäädännön kannalta ongelmallisiin kehittämishankkeisiin.
Puhdas Laune -liike taas pyrki ehkäisemään Päijät-Hämeen maakuntaliiton maakuntakaavassa olevan valtatien linjauksen muuttamisen kulkemaan Launeen kaupunginosan kautta.
Salinkallion lukion oppilaskunta esiintyi myös vuonna 2005 kansalaisliikkeenä keräämällä kansalaisadressin Lahden kaupunginvaltuuston sivistyslautakunnalle vastustaen päätöstä lakkauttaa Salinkallion ja Mukkulan lukiot osana siirtymistä suurlukioon oppilasmäärän takaamiseksi kaupungin keskustan lukioille.
Lahden kaupunginvaltuusto hyväksyi periaatteessa Lahden vanhasta urheilutalosta luopumisen, sen tontin myymisen ja uuden urheilutalon rakentamisen toiseen paikkaan. Lahden urheilutalosäätiö kuitenkin kieltäytyi lakkauttamasta itseään ja valitti Lahden kaupungin aikaisemmin tekemien sitoumusten noudattamatta jättämisestä Kouvolan hallinto-oikeuteen. Lahden kaupunginvaltuuston enemmistön tavoitteena on saattaa kaupungissa sen tukea nauttivat liikuntatilat kaupungin suoraan hallintaan. Lahden suurhalliin liittyvän samankaltaisen kysymyksen vuoksi suurhalliyhdistyksen hallituksen jäsen perusti yhden valtuutetun valtuustoryhmän kunnallisvaalien 2004 jälkeen.
Puoluehajaannuksia.
Viime valtuustokausina Lahdessa ovat jakautuneet muun muassa vihreiden, Kokoomuksen ja Keskustan valtuustoryhmät. Vihreiden jakautuminen johtui yhden valtuutetun ryhtymisestä suoraan kansalaistoimintaan Karjusaaren kaavoituksen estämiseksi. Kokoomuksen jakautuminen liittyi siihen, miten korkeaa kunnallisveroa on kannatettava, jotta yhteistyö sosiaalidemokraattien kanssa ei kärsisi. Osittain Lahden Kokoomukseen liittyvistä syistä ja kaupunginhallituksen jäsenyyden jakamisesta kahtia vaalikaudella seurasi Keskustan jakautuminen. Vihreät, Keskusta ja Kokoomus ovat jälleen yhtenäiset.
Pormestari ja kaupunginjohtajat.
Lahdessa oli pormestari vuodesta 1907 vuoteen 1930, minkä jälkeen kunnallislain muutoksen myötä ryhdyttiin kaupunginjohtajajärjestelmään. Otto Lyytikäisen pormestarikaudella tammikuun lopusta huhtikuun loppuun 1918 Lahden kaupunki oli Suomen kansanvaltuuskunnan toimeenpanovallan alaisena 28.1.1918 alkaen. Tällöin kaupungin siviilihallintoa johti Hugo Ilmari Kautto kaapattuaan vallan Lahdessa 19.4.1918 saakka.
Kaupunginjohtaja Tarmo Pipatin siirryttyä RT Rakennusteollisuuteen virkaa tekevänä kaupunginjohtajana toimi rahoitusjohtaja Mika Mäkinen ennen uuden kaupunginjohtajan nimittämistä. Kaupunginjohtajaksi nimitettiin myöhemmin entinen Mikkelin kaupunginjohtaja, kokoomuslainen Jyrki Myllyvirta. Lahden kaupungin toimeenpaneva johto perustuu kaupunginjohtajalle sekä teknisen toimen, sivistystoimen sekä sosiaalitoimen kolmelle toimialajohtajalle. Sivistystoimen merkittävä toimintalinja on kouluverkoston saneeraaminen. Myös liikuntakiinteistöjä on yritetty saada kaupungin suoraan hallintaan. Sosiaalitoimen alalla merkittävää on ollut hoitojonojen purkaminen terveydenhoidon alalla vuokralääkäreitä käyttäen. Sivistystoimen toimialajohtaja on Maritta Vuorinen ja sosiaali- ja terveystoimen toimialajohtaja on Mikko Komulainen. Teknistä tointa johtaa Timo Ahonen. Teknisessä toimessa esillä ovat mm. Kujalan logistiikkakeskus, Kymijärven voimalan jätteenpolttolaitos ja Kariston asuma-alueen kehittäminen.
Sivistystoimiala.
Koulu-uudistuksen tarkoituksena on järjestää Lahden koulukiinteistöjen käyttö uudelleen. Ensimmäisessä vaiheessa lakkautettiin kaksi pienlukiota suurlukion luomiseksi kaupungin keskustaan.
Urheilukiinteistöuudistus pyrkii saattamaan urheilukaupunkina mainetta hankkineen Lahden urheilukiinteistöt yhdistyksiltä ja säätiöiltä kaupungin suoraan hallintaan kiinteistönhallinnan tehostamiseksi. Tärkein kohde on Lahden suurhalli, jota myös Lahden Messut käyttää esittelytoiminnassaan.
Tekninen ja ympäristötoimiala.
Jätteenpolttolaitos eli Lahti Energian Kymijärvi II -voimalaitos valmistui keväällä 2012 ja korvaa osittain fossiilisia polttoaineita käyttävän Kymijärvi I -voimalaitoksen. Jätteenpolttolaitos edustaa kaasutustekniikkaa, jossa polttokelpoinen jäte muutetaan ensin matalalla lämpötilalla palavaksi kaasuksi. Tämän jälkeen kaasu käytetään voimalaitoksen polttoaineena. Laitoksen hyötysuhde on suuri, ja sen päästöt ovat vähäiset. Hanke on kansainvälisesti merkittävä ja lisää Lahden kaupungin arvoa ympäristökaupunkina.
Verkkoyhtiö perustuu siihen, että lämmön, sähkön ja vedenjakelusta vastaavien Lahti Energia Oy:n ja Lahti Aqua Oy:n jakeluverkot myytäisiin perustettavalle velkarahoitteiselle verkkoyhtiölle, joka voisi raskaan pääomarakenteensa vuoksi periä nykyistä enemmän kaukolämpö-, jätevesi- ja sähkönjakelumaksuja, ja Lahden kaupunki voisi tulouttaa verkkoyhtiön velkaa vastaavan määrän varallisuutta yhtiöistä. "Myy ja vuokraa takaisin" -ajatuksesta on luovuttu 2005 vuoden aikana ja Lahden kaupunkikonsernin yhtiöistä tuloutetaan Lahden kaupungille runsaasti varoja kunnallisveroprosentin pidäkkeeksi. Summa vastaa vuosittain noin yhdeksää kunnallisveroprosenttiyksikköä. Helsingissä vastaava määrä vastaa vain kolmea kunnallisveroprosenttiyksikköä.
Kujalan logistiikkakeskus perustuu Lahden keskeisen eteläsuomalaisen sijainnin hyödyntämiselle Helsingin Vuosaaren sataman takamaana, jossa laivoilla tuotavien konttien sisältö voidaan purkaa ja pakata uudelleen kotimaan jakelua varten. Kujalan logistiikkakeskus suunnitelman mukaisesti sijaitsisi Kujalan entisen maatalousoppilaitoksen mailla.
Logistiikkakeskuksen aluetta on asiasta vireillä olleen valituksen vuoksi muokattu pienemmäksi, jotta ympäristönäkökohdat tulisivat otetuiksi paremmin huomioon. Lahden seudulla on suunnitteilla myös toinen samankaltainen hanke, Nostavan logistiikkakeskus, joka sijaitsisi naapurikunnassa, Hollolassa. Hollolan aluillaan olevan Nostavan logistiikkakeskuksen lisäksi Lahden seudulla on uusia logistiikka-alan toimintoja keskittynyt myös Lahden kaupungin rajan ja Renkomäen eteläpuolelle, Orimattilan Pennalaan.
Launeen tie on Päijät-Hämeen liiton maakuntakaavassa oleva suunnitelma Tampere–Lahti–Kouvola-valtatien linjaamiseksi kulkemaan etelämpää Launeen kaupunginosan poikki. Lahden kaupunginvaltuusto on hyväksynyt Launeen linjauksen, jonka vaihtoehtona on ollut Renkomäen kautta kulkeva tielinjaus. Launeen kehätietä on vastustettu, koska tien pelätään aiheuttavan haittaa omakotiasutukselle. Kehätien toteuttamisajankohdasta ei ole tietoa.
Mastonet-hanke perustuu olemassa oleviin tietoliikenneyhteyksiin ja siihen, että Lahden keskustaan ja Salpausselän stadionille toteutetaan yleisön käytettävissä oleva avoin langaton lähitietokoneverkko. Verkko on maksutta käytettävissä mm. Lahden kaupunginkirjasto-maakuntakirjastossa, Salpausselän urheilukeskuksessa ja Sibeliustalossa. Nykyisellään Mastonetin tulevaisuus on avoin ja monet lähettimistä ovat joko sammutettu tai muuten ajastaan jälkeen jääneitä.
Toriparkki on Torin alle on suunniteltu maanalaista pysäköintihallia pysäköintipaikkojen vähyyden takia keskustassa. Toteutuessaan siitä tulisi kaksikerroksinen ja noin 534-autopaikkainen. Toriparkin mahdollistava kaava hyväksyttiin Lahden kaupunginvaltuustossa tammikuussa 2010.
Ranta-Kartano on Lahden kaupungin asemakaavan muutos, jonka seurauksena 342 pysäköintipaikan ja linja-autojen pysäköintipaikoille tulisi 2-3-kerroksisia puukortteleita ja 8-kerroksisia lasijulkisivuisia asuinrakennuksia arkkitehtikilpailussa voittaneen Laituri-rakennussuunnitelman mukaisesti. Lahden kaupunginvaltuusto päätti kaavamuutoksesta kesäkuussa 2009. Kaavasta on tehty valituksia.
Valtion hankkeet.
Oikeustalo Uutta oikeustaloa on alettu suunnitella maakuntakirjaston takana olevalle pysäköintialueelle. Vanha oikeustalo Rautatieaseman takana on jo kauan ollut riittämätön Lahden tarpeille. Nyt kun Orimattilan käräjäoikeus yhdistyy Lahteen, uutta oikeustaloa todella tarvitaan.
Lahden oikorata lyhensi Savon-rataa Helsinkiin Lahden ja Keravan välisellä suoralla ratayhteydellä. Hanke toi rautatien Mäntsälään ja Orimattilaan, joista ainakin ensin mainittu voi tällä tavoin myös lievittää pääkaupunkiseudun kasvupaineita tarjoamalla kiskovaihtoehdon työmatkaliikenteelle. Orimattilassa oikorata kulkee Levannon kautta, jonne voi tulla pistoraide, mahdollisesti myös varaus teollisuus- ja omakotialueelle.
Valtio hajasijoitti Lahteen Keskussotilassairaala 1:n eli Tilkan tutkimustoimintaa jatkavan Sotilaslääketieteen keskuksen ja Valtion asuntorahaston.
Kaupunginosat.
Kaupunginosat ovat järjestyksessä pohjoisesta etelään. Kilpiäinen, Mukkula, Niemi, Kartano, Salpausselkä ja Jalkaranta ovat läntisiä kaupunginosia Vesijärven itärannalla. Viuha, Ahtiala ja Kytölä ovat Alasenjärven rannalla. Kymijärven rannalla ovat Koiskala, Kolava Järvenpää ja Myllypohja.
Keskusta.
Lahden keskusta muodostuu Lahdenkadun, Saimaankadun ja Mannerheiminkadun rajaamasta kolmiosta. Kaupungin ydinkeskustana voidaan pitää Vuorikadun, Rauhankadun, Kirkkokadun ja Kauppakadun reunustamaa aluetta. Ydinkeskustassa sijaitsevat mm. Lahden kauppatori, Lahden kaupungin pääkatu eli Aleksanterinkatu, Kauppakeskus Trio, Lanunaukio, Mariankatu ja sillä sen kävelykatuosuudelle siirretty Hakkapeliittojen kotiinpaluu -patsas.
Liikenne ja matkakeskus.
Linja-autojen pikavuoroliikenteen keskuspaikka on Lahden linja-autoasema keskustan ja Lahdenkadun länsipuolella. Lahdessa on viime vuosina on pohdittu, tulisiko linja-autoasema tulevaisuudessa siirtää rautatieaseman yhteyteen, jolloin kaupunkiin saataisiin bussi- ja junaliikenteen yhteinen matkakeskus. Linja-autoaseman laajan parkkikentän paikalle ollaan parhaillaan kaavoittamassa asuinkerrostaloja. Kaavatyön yhteydessä on tarkoitus ratkaista, jatkaako asema nykyisellä paikallaan.
Lahden paikallisbussiliikenteen solmukohta on kauppatori. Aleksanterinkadun varren pysäkeiltä liikenne suuntautuu kaupungin länsi- ja eteläosiin ja Vapaudenkadun varrelta kaupungin itä- ja pohjoisosiin.
Keskustan kehittäminen.
Lahden keskustan liikkeet kilpailevat asiakkaista muun muassa 1990-luvun alussa rakennettujen Launeen hypermarkettien kanssa. Keskustaa on pyritty elävöittämään muun muassa palkkaamalla keskustaisäntä, jonka tehtävänä on ollut järjestää keskustaan tapahtumia ja kehittää keskustan markkinointia. Nykyinen keskustaisäntä on Riku Jaro. Toiminnan ylläpitämiseksi perustettiin 1999 Lahden keskustaeheytys ry.
Pysäköinti puhuttaa.
Lahdessa on viime aikoina keskusteltu vilkkaasti keskustan parkkipaikkatilanteesta. Kaupungin tekninen toimi on selvittänyt 15 miljoonaa euroa maksavan pysäköintilaitoksen rakentamista kauppatorin alle. Jos 500 maanalaista autopaikkaa toteutuisivat, kadunvarsipysäköintiä voitaisiin vähentää ja keskustan katuja muuttaa kävelypainotteisiksi.
Talvikaudella pysäköinti on ollut sallittua kauppatorin länsipäähän aidatulla parkkialueella
Kadunvarsiparkkipaikkojen määrää ovat vähentäneet mm. Mariankadun Aleksanterinkadun puoleisen osan sulkeminen kävelykaduksi ja Vapaudenkadun sekä Aleksanterinkadun välisen osan Rautatienkatua muuttaminen kävelykaduksi, Lanunaukioksi.
Lahden keskustassa oli pitkään Vapaudenkadulla pysäköintitalo, joka jäi vähäiselle käytölle. Se purettiin ja tilalle rakennettiin Finnkinon kolmikerroksinen elokuvateatteri, jossa on alakerrassa lipunmyynnin yhteydessä kaksi kahvilaa, avoin langaton lähiverkko ja toisessa sekä kolmannessa kerroksessa useita elokuvateatterisaleja.
Keskusta uudistunut.
Lahden keskustan kaupallinen painopiste on siirtynyt viime vuosikymmeninä Kauppatorin ympäristöstä itää kohti. Tavaratalo Sokos muutti 1980-luvulla Rauhankadun Valtakulmasta Aleksanterinkadun ja Rautatienkadun kulmaan. Torin nurkalla toimi aiemmin myös Starckjohannin rautakauppa.
Aleksanterinkadun loppupäähän muodostui 1990-luvulla mittava kauppakeskuskokonaisuus, kun kolme Aleksin liiketaloa yhdistettiin kauppakeskus Trioksi. Trion osaksi kytkettiin myös Kauppakadun varressa sijaitseva liiketalo Hansa. Trio kauppakeskuksessa on meneillään mittava saneeraustyö. Myös tavaratalo Sokosta on remontoitu ja laajennettu.
Ydinkeskustan tuntumassa Kauppakadun varressa sijaitsee Paavolan markettialue, jota niin ikään on uudistettu. Rauten entiseen tehdaskortteliin esimerkiksi rakennettiin vuosituhannen vaihteessa kauppakeskus Syke.
Lahden keskustaan on rakennettu muutamia pienehköjä kävelyalueita. Kävelykaduksi on muutettu Rautatienkadun osuus Vapaudenkadun ja Hämeenkadun välillä. Rautatienkadun kävelyosuutta Aleksanterin- ja Vapaudenkadun välillä kutsutaan Lanunaukioksi.
Sää.
Ilmastollisesti Lahti kuuluu eteläboreaaliseen vyöhykkeeseen ja Päijät-Hämeen maakunnassa se kuuluu Päijänteen eteläosien Päijät-Hämeen pohjoisosia lämpimänpään vyöhykkeeseen. Lahden alue kuuluu toiseen kasvien menestymisvyöhykkeeseen.
Urheilu ja liikunta.
Lahden hyppyrimäet kesällä. Suurmäen alastulorinteessä on 50-metrinen maauimala.
Lahti tunnetaan urheilukaupunkina. Lahden urheilukeskuksessa järjestetään suuria, kansainvälisiä urheilutapahtumia mm. maailmanmestaruuskilpailuja ja vuosittaiset Salpausselän Kisat. Radiomäen kentällä järjestetään kansallisen tason kilpailuja. Lahden suurhalli oli länsi-Euroopan ensimmäinen tekonurmipinnoitteinen jalkapallon talviharjoitteluun soveltuva urheiluhalli. Siellä pidetään vuosittain perinteeksi muodostunut talviturnaus suomalaisten pääsarjatason joukkueiden välillä, Uusi Lahti Cup. Joutjärvellä sijaitsee Vellamo-melontastadion. FC Lahti, Pelicans, Namika Lahti ja Fc Kuusysin naiset pelaavat kansallisissa pääsarjoissa.
Kortteliliiga on lahtelainen ilmiö, joka on tarjonnut vapaamuotoista harrastesarjatoimintaa sekä omaehtoisia liikuntamahdollisuuksia ympärivuotisesti jo vuodesta 1969 alkaen. Aktiivitoiminnassa on yli 450 joukkuetta joiden lajeina on muun muassa jalkapallo, kaukalopallo, lentopallo, beach volley, tennis, squash, salibandy, petankki, rullakiekko ja mölkky.
Liikuntakeskus Pajulahti sijaitsee naapurikunnassa Nastolassa ja Suomen Urheiluopisto sijaitsee Lahden läheisyydessä Vierumäellä Heinolassa.
Urheilukilpailuja.
Kisapuiston kentällä on urheiltu olympiatasolla. Siellä pelattiin heinäkuussa 1952 Helsingin olympialaisten jalkapallon alkusarjan otteluita ja yksi välieräottelu. Jukolan viesti kilpailtiin Lahden Arkiomaassa vuonna 1954.
Liikenne.
Lahti sijaitsee keskeisesti Etelä-Suomessa. Kaupunki sijaitsee melko lähellä Suomen väestöllistä keskipistettä eli kohtaa, johon kaikilla suomalaisilla on keskimäärin lyhin matka. Lahti on maanteiden ja rautateiden risteämiskohta, ja liikenneyhteydet ovat hyvät ja nopeat joka suuntaan.
Lahteen rakennettu rautatien oikorata valmistui 1. kesäkuuta 2006. Tämän odotetaan lisäävän kaupungin väkilukua houkuttelemalla kaupunkiin pääkaupunkiseudulla työskenteleviä ihmisiä. Oikoradan yhteydessä otettiin käyttöön myös VR:n lähijunien vyöhykeliput. Nopeimmillaan junamatka Helsingistä Lahteen kestää 48 minuuttia keskikaupunkien välillä.
Lahden rautatieasema on risteysasema. Siellä uusi oikorata yhtyy vanhaan Riihimäki-Pietari-rataan. Lahden rautatieyhteydet Pietariin nopeutuvat olennaisesti 12.12.2010 alkaen uuden Allegro-junan myötä. Lahdesta lähtevät myös haararadat Heinolaan ja Loviisaan, mutta niillä on nykyisin vain tavaraliikennettä. Lahdessa pysähtyvät kaikki Helsingin ja Itä-Suomen väliset sekä Helsinki-Pietari-Moskova -reitin matkustajajunat.
Linja-autojen pikavuoroilla 88 kilometrin matka Lahden Renkomäen pysäkiltä Helsingin Viikkiin kestää nopeimmillaan noin tunnin. Ilman autonvaihtoa pääsee pikavuoroilla Helsinkiin Lahden keskustan ja eteläosien lisäksi Kivistönmäen, Holman ja Mukkulan kaupunginosista. Helsingistä Jämsän kautta Jyväskylään liikennöi Mukkulassa tarvittaessa pysähtyviä erikoispikavuoroja, jotka ohittavat Lahden keskustan Kymijärven ja Holman ohitustietä.
Valtatiet 4 ja 5 kulkivat aikoinaan Lahden keskustan läpi. 1980-luvulla rakennettiin keskustan itäpuolitse kiertänyt moottoriliikennetie, ja vanha valtatie muutettiin seututieksi 140. Nelostietä alettiin rakentaa yksityisellä rahoituksella moottoritieksi välillä Järvenpää–Lahti vuonna 1997, ja sellaiseksi se valmistui vuonna 1999. Vuonna 2005 valmistui moottoritieksi myös Lahden ja Heinolan välinen osuus.
Lähimmät lentoasemat sijoittuvat Lahdesta noin 90 kilometrin etäisyydelle Vantaalle sekä noin 145 kilometrin päähän Lappeenrantaan ja Pirkkalaan. Lisäksi lentokenttä ilman säännöllistä matkustajaliikennettä sijaitsee noin 20 kilometrin etäisyydellä Asikkalan Vesivehmaalla.
Satamat.
Lahdessa on kolme Vesijärven rannalla olevaa satamaa: Vesijärven satama, Teivaan venesatama ja Niemen venesatama. Koska Vesijärven satamassa on eniten kulttuuritoimintaa, muun muassa Vesijärven satamamakasiinin ja Sibeliustalon esityksiä sekä ravintolaivoja, käytetään Vesijärven satamasta myös usein nimitystä Lahden satama.
Kulttuuri.
Lahti on tullut kuuluisaksi aluksi lähinnä urheilukaupunkina ja Salpausselän kisojen pitopaikkana. Kaupunginteatteri, Teatteri Juko ja erityisesti kansainväliseen maineeseen noussut Sinfonia Lahti ovat monipuolistaneet Lahden tarjontaa kulttuurikaupunkina. Pitkäaikainen kuvataiteen koulutus, kansainvälinen julistebiennale ja runsaslukuiset julkiset patsaat ja muistomerkit täydentävät kulttuuritarjontaa.
Merkittävä kulttuurihanke oli 2000-luvulla Sibeliustalo, jossa Euroopan unionin tukivaroin kunnostettiin entinen punatiilinen teollisuusrakennus kulttuuritilaksi ja konserttisaliksi. Teräksestä ja lasista rakennettu uusi osa perusteltiin merkittävänä puuarkkitehtuurina, koska lasiseinien läpi näkyy ulos selvästi kantavien rakenteiden puuparrut ja muut puiset rakenteet.
Perinteisesti Lahdessa on kulttuuria edistetty voimaperäisellä rakentamisella alkaen Eliel Saarisen pikkukaupunkiin suunnittelemasta Lahden kaupungintalosta jatkuen Alvar Aallon suunnittelemaan Ristinkirkkoon sekä moniin muihin kohteisiin.
Kulttuurihankkeita on perusteltu myös Suomen Chicagoksi nimitetyn kaupungin julkisen kuvan kirkastamiseksi. Yksi hankkeista oli päästä Euroopan kulttuurikaupungiksi, koska Lahden unkarilainen ystävyyskaupunki Pécskin pääsi. Pécs on Unescon maailmanperintökohde.
Vuoden 2009 suurimpia kulttuuritapahtumia on pohjoismainen kansantanssin ja kansanmusiikkin Nordlek-tapahtuma, joka järjestetään joka kolmas vuosi. Tapahtuma kokosi tuhansia tanssijoita Lahteen 30.6.–5.7.2009.
Huomattavia rakennuksia.
Lahdessa valtakunnallisen vuoden betonirakenne -kilpailun ovat voittaneet Lahden suurmäki 1971, Lahden urheilukeskuksen katsomo 1977, Lahden teatteritalo 1982 ja Lahden kirjastotalo 1990.
Lahden muistomerkit, -laatat ja veistokset.
Lahdessa on nuorehkoksi teollisuuskaupungiksi paljon kulttuurisia muistomerkkejä, -laattoja ja veistoksia. Ne liittyvät sotahistorian lisäksi myös urheiluun ja erilaisiin ryhmiin, kuten lapsiin ja nuoriin sekä luontoon. (kts. Lahden muistomerkit, -laatat ja veistokset)
Euroopan kulttuuripääkaupunki 2011 -hanke.
Lahti pyrki Kulttuuripääkaupunki 2011 -hankkeellaan Euroopan kulttuuripääkaupungiksi, mutta Suomen ehdokkaaksi valittiin Turku.
Ystävyyskaupungit.
Alle on listattu Lahden kaupungin ystävyyskaupungit.
Västeråsin ystävyyskaupunkius perustuu siihen, että Västeråsista annettiin talvisodan jälkeen apua Lahdelle. Sodan jälkeen solmitut ystävyyskaupunkisopimukset taas perustuvat yleiseen puolueettomuuspolitiikkaan, jossa valtuuskuntien vaihto ja tutustuminen edellyttivät sopimuspohjaa. Viimeisimmät yhteistyösopimukset taas kuvastavat niin EU-hankkeiden kuin myös Aasiaan suuntautuvan elinkeinopolitiikankin tarpeita.
Uskonnollinen elämä.
Lahti on esikoislestadiolaisuuden keskuspaikkakunta Suomessa. Esikoislestadiolaisten rukoushuone sijaitsee Tapparakadulla Launeen kaupunginosassa. Rukoushuoneen itäpuolella Tapparakadulla on myös sitä pienempi Launeen seurakunnan Launeen kirkko. Lahdessa pidettävät juhannusseurat ovat esikoislestadiolaisuuden suurin vuotuinen tapahtuma Suomessa ja esikoislestadiolaisten jokapyhäiset seurat rukoushuoneella on Lahden suurin viikoittainen uskonnollinen tapahtuma.
Lahden ortodoksisella seurakunnalla on kirkko Harjukadun länsipäässä.
Vuoden 2007 suurimpia tapahtumia Lahdessa oli Herättäjäjuhlat 6.-8.7., jonne odotettiin 30 000 vierasta. Juhlapaikkana oli Lahden Urheilukeskus. Tapahtuman ajaksi perustettiin Lahden stadionille Körttiradio. Körttiradio kuului maastoesteistä riippuen Lahden lisäksi myös ympäristökunnissa.
Nykyiset kansanedustajat.
Lahti ympäristöineen kuuluu Päijät-Hämeenä Hämeen vaalipiiriin, entiseen Hämeen läänin eteläiseen vaalipiiriin.


Kotka (kaupunki).
Kotka on kaupunki Kymenlaakson maakunnan eteläosassa Suomenlahden rannalla. Kotka on merkittävä satama- ja teollisuuskaupunki ja myös monipuolinen koulu- ja kulttuurikaupunki. Kaupungin asukasluku on (). Kotkan naapurikunnat ovat Hamina, Kouvola ja Pyhtää. Seutukuntajaossa Kotka kuuluu Kotkan–Haminan seutukuntaan.
Kotkan historia liittyy emäpitäjänsä Kymin historiaan. Pyhtääseen kuulunut Kyminkartanon kappeli rakennettiin noin vuonna 1440. Kymin seurakunta itsenäistyi vuonna 1642. Kaupungistumisen myötä Kymistä erotettiin ensin Kotkan kaupunki vuonna 1879 ja Karhulan kauppala 1951. Vuoden 1977 kuntaliitoksessa Kotkan kaupunki laajeni käsittämään pääosin kaikki eri aikoina Kymiin kuuluneet alueet.
Maantiede.
Kotkan keskusta sijaitsee Kotkansaarella. Toinen tärkeä keskus on entinen Kymin pitäjän kirkonkylä ja Karhulan kauppalan keskusta, joka nykyisin kuuluu Karhulan ja Helilän kaupunginosiin. Merkittävimmät kerrostalolähiöt ovat Karhuvuori lännessä ja Sunila idässä. Kotkan keskustaajama on jaettu asemakaavallisiin kaupunginosiin. Keskustaajaman ulkopuolella on maaseutumaisia pääosin kaavoittamattomia kyliä. Kotkan maapinta-ala on 270,74 km², josta 5,78 km² on sisävesistöjä. Meripinta-ala on 673,22 km².
Kotkan kaupunkikuvalle on tyypillistä rikkonainen Suomenlahden rannikko saaristoineen ja Kymijoen suuhaarat. Saarista ovat suurimmat Mussalo, Kirkonmaa, Kuutsalo ja Kotkansaari. Suomenlahden ulkosaaristossa on Haapasaaren saaristo. Hovinsaari ja Kolkansaari ovat Kymijoen suuhaarojen välistä mereen työntyviä niemiä, joita voidaan pitää myös saarina.
Kymijoki virtaa mereen kolmena haarana kaupungin alueella, lännestä itään lueteltuna Langinkoskenhaara, Huumanhaara ja Korkeakoskenhaara. Hovinsaari jää Langinkosken- ja Huumanhaaran väliin ja Kolkansaari Huuman- ja Korkeakoskenhaaran väliin. Kymijoessa on Kotkan alueella useita koskialueita. Suurimmat vapaana virtaavat kosket ovat Pernoonkosket, Langinkoski, Siikakoski ja Kultaankosket. Vesivoimalaitokset on rakennettu Korkeakoskeen ja Koivukoskeen.
Kotkassa on ainoastaan kaksi pientä, noin yhden kilometrin halkaisijaltaan olevaa järveä ja joitakin noin 300 metriä halkaisijaltaan olevia lampia. Laajakoskenjärvi Kymijoen Pernoonhaaran vieressä on alun perin ollut joenpoukama. Laajakosken perkauksen ja oikaisun ja siitä johtuneen vedenpinnan laskun seurauksena sen erottaa joesta nykyään kapea kannas. Rapakivenjärvi Kotkan ja Kouvolan rajalla on lähes umpeenkasvanut järvi, joka sijaitsee nykyiseen Nummenjokeen johtaneen muinaisen Kymijoen haaran varrella. Laajakoskenjärvi ja Rapakivenjärvi kuuluvat Natura 2000 -alueisiin.
Kotkan korkein kohta on lähellä Haminan rajaa sijaitseva Suurivuori, jonka korkeus on 87 metriä merenpinnasta. Muita korkeita kohtia ovat Kymin lentokentän seutu (noin 72 metriä) ja Pernoon Haukkavuori (69,1 metriä). Kallioperä on suurimmaksi osaksi rapakiveä. Kymijoen itäpuolella kulkee osin katkonainen pitkittäisharju. Kymijoen ja Nummenjoen varrella on tasaista savikkoa ja entisiä suoalueita, jotka on raivattu pelloiksi. Luonnontilaisista suoalueista merkittävin on lähellä Pyhtään rajaa sijaitseva Mustanjärvensuo, joka kuuluu Valkmusan kansallispuistoon.
Ilmastoon vaikuttaa erityisesti rannikon tuntumassa Suomenlahti, jonka seurauksena kaupungin eteläosissa on meri-ilmaston piirteitä. Kaupungin pohjoisosissa ilmasto on jo huomattavasti mantereisempi.
Esihistoria.
Nykyisen Kotkan alueen varhaisimmat asuinpaikat kuuluvat kivikauden aikaiseen kampakeraamiseen kulttuuriin. Merenpinta on ollut tällöin noin 20 metriä nykyistä korkeammalla ja nykyiset Kymijoen ja Nummenjoen varret ovat olleet merenlahtia. Asuinpaikkoja on löydetty näiden muinaislahtien rannoilta Laajakoskelta, Juurikorvesta ja Ylänummelta. Myöhempään vasarakirveskulttuuriin kuulunut asuinpaikka on löydetty Juurikorvesta ja kulttuuriin kuuluneita irtolöytöjä myös muualta. Pronssikautisia röykkiöhautoja eli hiidenkiukaita tunnetaan merkittävä ryhmä Östringinlahden Höyterinpohjan alueelta Itärannan ja Kaarniemen välillä. Alueella on myös Suomessa harvinaisia pronssikautisia tai pronssi- ja rautakauden vaihteen aikaisia laivan tai veneenmuotoisia kivilatomuksia. Eräs alueen hautaröykkiöistä on ajoitettu varhaisrautakaudelle.
Kuutsalon ja Kirkonmaan välisen salmen itäistä suuta on joskus arveltu viikinkien idäntien yöpymissatamaksi. Tiutisen vieressä sijaitseva Pirköyrin saari on toiminut mahdollisesti jo viikinkiajalla kauppapaikkana. Itämeren alueen jouduttua 1100-luvun loppupuolelta lähtien saksalaisten hansakauppiaiden valtaan Suomenlahden pohjoisrannikon kauppayhteydet etelään vilkastuivat.
Keskiaika.
Varhaiskeskiajalla vilkastunut kaupankäynti ja Kymijoen lohi- ja siikakosket aiheuttivat Kymijoen suualueelle voimakasta uudisasutustoimintaa. Kymijoen suualueiden merkittävän asutuskauden katsotaan alkaneen 1200-luvun alkupuolella. Paikan- ja henkilönnimien perusteella alueelle muuttanut väestö oli suurimmaksi osaksi hämäläisperäistä, mutta joukossa on ollut myös savolaista ja karjalaista väestöä. Viipurin linnan rakentamisen jälkeen 1293 Kymijoen suualue tuli liitetyksi Ruotsin valtapiiriin ja Viipurin linnalääniin. Alueen ruotsinkielisen asutuksen syntyminen on ajoitettu 1300-luvun alkupuolelle, jolloin saaristoon ja rannikolle muutti ruotsalaisia uudisasukkaita. Tallinnan saksalaisten hansakauppiaiden oikeus käydä vapaata kauppaa Kymijoen ja Nummenjoen suualueilla rajoittui vuonna 1336, jolloin Viipurin linnanpäällikkö Pietari Joninpoika myönsi heille oikeuden käydä kauppaa Viipurissa, Virolahdella ja Vehkalahdella.
Kymijoen suualueelle syntyi noin vuonna 1350 Kyminkartano, jonka Ruotsin valtakunnan drotsi Bo Joninpoika Grip lahjoitti vuonna 1380 Vadstenan luostarille. Kartanon yhteyteen rakennettiin noin vuonna 1440 Pyhtääseen kuulunut Kyminkartanon kappeli. Kartano siirtyi Kustaa Vaasan aikana 1556 kuninkaankartanoksi ja siitä tuli Kymenkartanon läänin voutikunnan hallintokeskus.
Kymin pitäjä.
Kymi itsenäistyi omaksi seurakunnaksi Pyhtään itäosasta vuonna 1642. Kymiin liitettiin kyliä myös Vehkalahden länsiosista eli Kymijoen Pernoonhaaran, Koivukoskenhaaran ja Huumanhaaran itäpuolelta. Seurakunnan ensimmäinen kirkko rakennettiin Kyminkartanon kappelin paikalle. Tämä puukirkko oli 1720-luvulle tultaessa huonokuntoinen, jolloin uusi kirkko päätettiin rakentaa Helilään.
Ruotsinsalmen linnoituskaupunki.
ja siihen kuuluneiden Ruotsinsalmen meritaistelujen jälkeen venäläiset rakensivat 1790-luvulla Kymin alueelle Ruotsinsalmen–Kyminlinnan kaksoislinnoituksen Svartholman ja Viaporin vastineeksi. Ruotsinsalmen merilinnoitukseen kuuluivat Fort Katarina Kotkansaarella, Fort Elisabet Varissaaressa ja Fort Slava Kukourin saarella sekä pienempiä linnakkeita lähisaarilla. Kotkansaaren itäosaan perustettiin satama ja varsinainen linnoituskaupunki kasarmeineen ja varastoineen rakennettiin saaren sisäosaan.
Mantereen puolelle rakennettiin Kyminlinna vanhan Kyminkartanon alueelle paikkaan, jossa Suuri rantatie ylittää Kymijoen Langinkosken- ja Huumanhaaran. Ensimmäistä niin sanottua Suvorovin linnoitusta laajennettiin vuodesta 1803 lähtien käsittämään koko Hovinsaaren pohjoisosa.
Linnoituskaupungin väestö oli pääosin ortodoksisia venäläisiä, kohoten parhaimmillaan noin kahdeksaan tuhanteen, mikä oli suunnilleen saman verran kuin Suomen pääkaupungissa Turussa. Kymin pitäjän luterilainen väestö oli samaan aikaan noin 2 200. Linnoitukset menettivät kuitenkin pian sotilaallisen merkityksensä Venäjän ja Ruotsin rajan siirryttyä Suomen sodassa vuonna 1809 Kymijoelta Tornionjokeen. Tämän seurauksena keisari Aleksanteri I alensi Ruotsinsalmen toisen luokan linnoitukseksi ja torjui anomuksen kaupungin perustamiseksi. Ruotsinsalmen linnoituskaupunki alkoi tyhjentyä, ja sinne jäi vain muutamia satoja asukkaita. Monet venäläiskauppiaat (esimerkiksi Sinebrychoff) siirtyivät muun muassa Helsinkiin. Krimin sodassa vuonna 1855 brittiläis-ranskalainen laivasto tuhosi merilinnoitukset ja linnoituskaupunki tuhoutui suurimmaksi osaksi tulipalossa. Nykypäivään on parhaiten säilynyt ortodoksinen Pyhän Nikolaoksen kirkko vuodelta 1801 sekä linnoituksista Kyminlinna, joka ei sijaintinsa vuoksi joutunut sotatoimien kohteeksi.
Teollistuminen.
Korkeakosken länsirannalla tiedetään olleen Kyminkartanon jauhomylly jo ainakin 1550-luvulla ja sinne rakennettiin myös sahamylly vuonna 1563. Korkeakosken jokihaaran alajuoksulle Helilään perustettiin 1560-luvulla kruunun laivanveistämö.
Sahateollisuuden voimakas kasvu 1870-luvun alkupuolella johti lukuisien höyrysahojen perustamiseen Kymissä. Kymijoen suulla sijainnut alue oli otollinen sahateollisuudelle, koska jokea pitkin saattoi uittaa puutavaraa Päijänteeltä ja Saimaalta asti ja Kymijoki oli luonnollinen paikka sahojen perustamiselle. Ensimmäisen höyrysahan rakennuttivat Kotkansaaren itäosaan yhteisesti Carl Henrik Ahlqvist ja Johan Friedrich Hackman. Vuonna 1871 valmistunutta sahaa alettiin kutsua uusien sahojen rakentamisen myötä Vanhaksi sahaksi. Vuonna 1872 norjalainen yhtiö W. Gutzeit & Co perusti Kotkansaaren itäosaan sahan, joka oli valmistuessaan Suomen suurin. Sahaa nimitettiin myöhemmin Norjan sahaksi, koska siellä työkenteli paljon norjalaisia, joista Gutzeit piti hyvää huolta. Hän rakennutti heille oman koulun ja kaupan sekä järjesti hyvät asumisolot ja korotti palkkoja. Gutzeitin kiinnostus purjehtimiseen näkyi siinä, että Gutzeitin järjestämistä tapahtumisisista suurin osa oli purjehdukseen liittyviä. Gutzeit perusti myös lasitehtaita, konepajoja ja tiilitehtaita. Vuoteen 1876 mennessä Kymissä oli yhdeksän höyrysahaa (esim. Norjan saha, Vanha saha, Hallan, Karhulan, Hovinsaaren, Jumalniemen ja Sunilan saha) joiden ympärille syntyi nopeasti muuta teollisuutta. Teollistumisen myötä Kymin väkiluku alkoi nousta voimakkaasti. Vuonna 1870 se oli noin 3 200, mutta vuosikymmenen loppupuolella noin 5 000, joista Kotkansaarella asui noin 1 000. Ruotsinsalmen linnoituskaupungin raunioille alkoi muodostua uudelleen kaupunkimainen yhteisö.
Kotkan kaupunki.
Suomen suuriruhtinaskunnan senaatti antoi 16. huhtikuuta 1878 julistuksen kaupungin perustamisesta Kotkan saarelle Kymin pitäjästä, joten vuonna 1879 Kotkansaari ja Hovinsaaren eteläosat irrotettiin Kymin kunnasta ja perustettiin Kotkan kaupunki, joka sai meri- ja tapulikaupungin oikeudet. Kaupungin ensimmäisessä asemakaavassa vuodelta 1878 katuverkosto laadittiin pääpiirteissään samansuuntaiseksi linnoituskaupungin katujen kanssa. Kaava laadittiin silloin yleisesti käytössä olleeksi ruutukaavaksi. Kouvola-Kotka -rautatien valmistuminen vuonna 1890 vahvisti Kotkan kehitystä alueensa merkittävimmäksi teollisuus- ja satamakaupungiksi ohi Haminan. Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945 perustettiin uusi Kymen lääni, jonka väliaikainen pääkaupunki Kotka hetken oli. Kotkan kaupungin vaakunan suunnitteli Olof Eriksson vuonna 1957.
Karhulan kauppala.
1950-luvun alussa Kymi oli suurkunta, jonka hallintoa ja rakennustoimintaa ei pystytty enää hoitamaan maalaiskuntien lainsäädännön mukaan. Vuonna 1951 Kymin teollisuustaajamista muodostettiin Karhulan kauppala, maaseutukylien jäädessä edelleen maalaiskunnaksi. Kauppalaan liitettiin Kymin kunnan keskeiset alueet; kirkonkylä Helilä sekä Karhulanniemen, Sunilan ja Korkeakosken teollisuusalueet. Alvar Aallon suunnittelema Sunilan asuntoalue oli alun perin kaavoituksella muuhun kuntakokonaisuuteen liittymätön alue Kymissä. Otto-Iivari Meurmannin luomassa Karhulan kauppalan ensimmäisessä yleiskaavassa vuodelta 1955 pyrittiin kokoamaan kylätaajamia kauppalan asumalähiöiksi ja luomaan Helilästä liikekeskusta.
Kotkan alueellinen laajeneminen.
Kotkan kaupungin alue käsitti alun perin vain Kotkansaaren ja Hovinsaaren eteläisimmän osan. Nopeasti kasvava kaupunki tarvitsi lisää maata ja jo vuonna 1884 Kotkaan liitettiin Hovinsaari suurimmaksi osaksi ja Hietanen. Hovinsaaren pohjoisosa eli Kyminlinna liitettiin Kotkaan vuonna 1948. Vuonna 1954 Kymin länsiosista liitettiin kaupunkiin laaja alue, joka käsitti muun muassa Mussalon saaren sekä Ruonalan, Lankilan ja Sutelan kylät. Alueella on nykyisin myös Karhuvuoren ja Aittakorven kaupunginosat. Vuonna 1965 kaupunkiin liitettiin Karhulan kauppalasta Tiutisen saari. Haapasaaren kunta, joka oli irtautunut Kymistä 1913 ja joka oli 1970-luvulla ollut asukasluvultaan Suomen pienin kunta, liitettiin Kotkaan vuonna 1974. Kotkan, Karhulan ja Kymin kuntaliitoksessa vuonna 1977 kaupunki laajeni käsittämään pääosin kaikki eri aikoina Kymiin kuuluneet alueet.
Politiikka.
Kotkan kaupungin ylintä päätösvaltaa käyttää kaupungin asukkaiden joka neljäs vuosi kunnallisvaaleissa valitsema kaupunginvaltuusto. Kotkan kaupunginvaltuustossa on 51 jäsentä, jotka valitsevat 12–jäsenisen kaupunginhallituksen ja lautakunnat. Kaupunginvaltuuston puheenjohtajana on toiminut vuodesta 2009 Kokoomuksen Markku Saastamoinen. Kaupunginjohtajana toimii Henry Lindelöf.
Väestö.
Kotkan asukasluku on asukasta () ja asukastiheys 201,8 as/km². Vuoden 2006 lopulla asukkaista oli suomenkielisiä 52 131 (95,5 %) ja ruotsinkielisiä 579 (1,1 %). Muiden kielten puhujien määrä oli 1 897 (3,5 %). Ulkomaan kansalaisia Kotkassa asui 1 582 (2,9 %). Ulkomaan kansalaisten määrä on kasvanut nopeasti 1990- ja 2000-luvuilla, vielä vuonna 1990 se oli vain 0,3 % väestöstä. Nykyisen Kotkan alueen asukasluku oli suurimmillaan noin 62 000 1970-luvun puolivälissä hieman ennen suurta kuntaliitosta. 1970-luvun lopulta alkoi väestökato, jota kesti 1990-luvun lopulle. Muuttoliike suuntautui erityisesti pääkaupunkiseudulle. 2000-luvulla asukasluku on pysynyt suunnilleen ennallaan.
Talous.
Kotkan kolme suurinta työnantajaa vuoden 2008 alussa olivat Kotkan kaupunki, Kymenlaakson sairaanhoitopiiri ja Steveco. Suurimmat elinkeinot vuonna 2004 olivat yhteiskunnalliset palvelut (31,7 %) ja teollisuus (21,9 %). Vuonna 2006 kaupungin kokonaismenot olivat hieman yli 370 miljoonaa euroa ja kunnallisverotuloja kertyi 141,3 milj. euroa tuloveroprosentin ollessa 18,75 %. Työttömyysaste on laskenut tasaisesti, vuonna 2004 työttymyysaste oli Kotkassa 14,7 %, vuonna 2005 se oli 14,4 % ja vuonna 2006 työttömyysaste oli 12,9 %. Vuosina 2010–2011 työttömyysluvut ovat kuitenkin jälleen kääntyneet nousuun ja työttömiä on väestöstä noin 15 %, mikä tekee Kotkasta Kaakkois-Suomen pahimmin työttömyydestä kärsivän kunnan.
Suurimmat työnantajat.
Kotkan kaupungin suurimmat työnantajat tammikuussa 2010.
Paperiteollisuus.
Kotkassa on toiminut kaksi paperitehdasta, yksi kartonkitehdas ja kaksi sellutehdasta.
Liikenne.
Valtatie 7 Karhulasta Jumalniemen suuntaan.
Kotkasta on vuonna 1890 valmistunut rautatieyhteys Kouvolaan. Laivaliikenteen matkustajasatama on Kantasatamassa ja lisäksi Sapokanlahden laiturista lähtee yhteysaluksia saaristoon, muun muassa Pyhtään Kaunissaareen. Kymin lentokenttä on pienkonekenttä kaupungin pohjoisosissa.
Kaupunki sijaitsee valtatien 7 varrella, jonka kautta etäisyys Helsinkiin on noin 130 kilometriä. Paikallis­liikennettä Kotkassa hoitaa nykyisin vain Pohjolan Liikenne, joka osti ensin Karhulanpuoleisen linja-autoliikenteen Onni Vilkas Oy:ltä Onni Vilkkaan kuoltua ja sitten Mussalo-Karhuvuoren liikenneoikeudet marraskuussa 2007 Jyrkilä-liikenneyhtiöltä, joka jatkaa kuitenkin tilausmatka-liikenneyhtiönä. Palvelulinjoja sekä seutu- ja kaukoliikenteen vakiovuoroja Kotkassa ajavat lisäksi Savonlinja-Yhtiöt, Henkilöliikenne Heino Oy sekä Liikenne Vuorela.
Satamat.
Venäjälle matkaavia autoja täynnä oleva Hietasen satama.
Kotkan satama yhdistyi vuonna 2011 Haminan sataman kanssa HaminaKotkan satamaksi, joka on Suomen suurin yleissatama. Kotkan satama oli jo ennen yhdistymistään yleissatamista Suomen suurin vientisatama.
Entisen Puistolan öljysataman alueella sijaitsee nykyisin Katariinan meripuisto.
Koulutus.
Kotkassa sijaitsee Kymenlaakson ammattikorkeakoulun monia toimipisteitä, joissa voi opiskella teknistä-, kaupallista- ja terveydenhuoltoalaa. Peruskouluja on 23 ja lukioita kolme. Kaupungissa on yksi ruotsinkielinen koulu, Kotka Svenska Samskola, jossa toimii peruskoulun luokkien 1–9 lisäksi lukio.
Kulttuuri.
Kymenlaaksossa toimivan sinfoniaorkesterin Kymi Sinfoniettan toinen pääkonserttitalo on Kotkan konserttitalo. Tunnettuja kotkalaisia kevyen ja rockmusiikin yhtyeitä ovat muun muassa Harmony Sisters ja Ypö-Viis. Musiikin perusopetuksesta on jo vuodesta 1946 lähtien vastannut Kotkan-seudun musiikkiopisto, joka toimii Kotkan lisäksi neljän lähikunnan alueella.
Kotkan kaupunginteatterin historia alkaa Kotkan Työväenteatterin perustamisesta vuonna 1908. Merkittäviä museoita ovat Suomen merimuseo ja Kymenlaakson museo, jotka siirtyivät heinäkuussa 2008 lopullisesti Kotkan Kantasatamassa sijaitsevaan Merikeskus Vellamoon.
Nähtävyydet.
Kotkan kaupungintalon on suunnitellut Erkki Huttunen ja se valmistui vuonna 1934.
Kotkansaarella sijaitsevat Merikeskus Vellamo Kantasatamassa ja sen laiturissa museojäänmurtaja Tarmo. Kantasatamassa sijaitsee myös Suomen Puuvenekeskus, joka on yleisölle avoin puuveneveistämö. Puistoista uusin on Katariinan Meripuisto. Pääosin Keskuskadun lehmusbulevardilla sijaitseva veistospuisto on laajentunut myös Haukkavuoren puistoon ja Toivo Pekkasen puistoon lännessä ja Kauppakadulle Kantasatamaan päin idässä. Veistospuistoon on hankittu uusia teoksia lähes vuosittain, joista viimeisin on Kim Simonssonin "Idoli". Puistoista kuuluisin on Sapokan vesipuisto, joka on useasti palkittu viheralue. Sapokanlahden rannalla sijaitsee myös Maretarium, joka on vuonna 2002 valmistunut suomalaisten kalojen akvaariotalo. Kotkansaaren kirkkoja ovat Kotkan kirkko, vuonna 1898 valmistunut uusgoottilainen punatiilikirkko sekä Pyhän Nikolaoksen kirkko, joka on Kotkan ortodoksisen seurakunnan kirkko ja Kotkan vanhin kivirakennus. Haukkavuoren näkötorni on alun perin ollut vesitorni.
Kymin kirkko on vuonna 1850 valmistunut Kotkan alueen vanhin luterilainen kirkko. Uusklassista arkkitehtuuria edustava kirkko sijaitsee Helilän kaupunginosassa. Langinkosken keisarillinen kalastusmaja ja luonnonsuojelualue sijaitsevat Kymijoen Langinkoskenhaaran suualueella.
Kyminlinna ja Ruotsinsalmen merilinnoitukseen kuuluvat linnakkeet kuuluvat Kaakkois-Suomen linnoitusjärjestelmään.
Teollisuushistoriaa ja siihen liittyvää arkkitehtuuria edustavat A. Ahlström Oy:n Karhulan Teollisuuspuisto Karhulassa, joka on Suomen valtakunnallisesti merkittävimpiä teollisuus- ja rakennushistoriallisia ympäristökokonaisuuksia sekä Sunilan sulfaattisellutehdas ja asuinalue Sunilassa (Alvar Aalto).
Urheilu ja liikunta.
Kotkan merkittävimmät yleisurheilukentät ovat Karhulan keskuskenttä Karhulassa ja Puistolan urheilukenttä Kotkansaarella Katariinan kaupunginosassa. Kaupungissa on kaksi uimahallia, Uimala Katariina Kotkansaarella Katariinassa ja Karhulan uimahalli. Katariinan uimalaan kuuluu myös 50-metrinen maauimala, joka on auki kesäkuukausina. Arto Tolsa -areena on erityisesti jalkapallolle tarkoitettu stadion Kotkansaarella Uimala Katariinan vieressä.
Jääkiekkoa ja taitoluistelua varten on käytössä Ilona Areena Rauhalassa ja sen vieressä oleva harjoitushalli. Ruonalan urheiluhalli toimii harjoitushallina useille eri lajeille (muun muassa jalkapallo). Sisäpalloilulajeille on käytössä Karhuvuoren urheilutalo. Keilahalli ja squash/sulkapallo -halli (Liikuntakeskus) sijaitsevat Aittakorvessa.
Mussalossa on 18-reikäinen golfkenttä ja Koivulassa pienempi 6-reikäinen kenttä. Kymin lentokenttä toimii aktiivisena purjelentokeskuksena ja sen lähistöllä on myös Kotkan moottoriurheilukeskus.
Ystävyyskaupungit.
Kotkan kaupungilla on 10 ystävyyskaupunkia eri puolilta maailmaa. Lisäksi kaupungilla on yhteistyösopimuksia Pietarin ja Pohjois-Tallinnan kaupunginosan kanssa. Myös koulutusalalla on yhteistyösopimuksia Viipurin, Pietarin, ja Tallinnan oppilaitosten kanssa.


Kymenlaakson maakunta.
Kymenlaakson maakunta () on Suomen maakunta Kaakkois-Suomessa. Maakunnan nimi johtuu sen halki kulkevasta Kymijoesta, jonka varrella tai lähellä sitä ovat seudun suurimmat asutuskeskukset. Kymenlaakson maakuntakeskukset ovat Kotka ja Kouvola. Kotkassa sijaitsevat muun muassa maakunnan liiton hallinto, keskussairaala ja maakuntamuseo. Kouvola on ollut maakunnan suurin kaupunki vuonna 2009 tapahtuneiden kuntaliitosten jälkeen 87 964 asukkaalla. Maakunnan suurin kaupunkialue sen sijaan on Kotkan keskustaajama 53 206 asukkaalla.
Kymenlaakso oli Suomen ensimmäisiä laajasti teollistuneita alueita, jo 1800-luvulta alkaen. Teollisuus keskittyi Voikkaan ja Kotkan välisen rautatien varteen. Nykyään alue kärsii raskaan teollisuuden, pääosin paperiteollisuuden, taantumisesta, kun korvaavaa työllistäjää ei ole löytynyt. Taantumisen seurauksena alueella on muuttotappio pääosin Helsingin seudulle. Silti alueelle muuttaa väkeä jopa ulkomailta, etupäässä Venäjältä. Bruttokansantuote Kymenlaaksossa oli vuonna 2001 yhteensä 4 147 miljoonaa euroa.
Kymenlaakson maakuntaa ympäröivät Uusimaa lounaassa, Päijät-Häme luoteessa, Etelä-Savo pohjoisessa ja Etelä-Karjala idässä.
Historia.
Kymenlaakso ei kuulu Suomen historiallisten maakuntien joukkoon, vaan se on vanhastaan ollut neljän maakunnan, Uudenmaan, Hämeen, Savon ja Karjalan raja-aluetta. Käsitykset siitä, missä kohdassa näiden maakuntien rajat kulkivat, ovat kuitenkin eri aikoina suuresti vaihdelleet, mihin ovat vaikuttaneet muun muassa valtakunnan rajan ja myös läänien rajojen muutokset. Toisinaan esimerkiksi on Uudenmaan katsottu ulottuvan Haminaan saakka ja Valkealan kuuluvan Hämeeseen.
1600-luvulla nykyisen Kymenlaakson alue kuului silloiseen Viipurin lääniin. Suuren Pohjan sodan jälkeen Uudenkaupungin rauhassa 1721 suuri osa tästä läänistä joutui Venäjälle. Läänin Ruotsille jääneestä osasta muodostettiin Kymenkartanon ja Savonlinnan lääni, johon aluksi kuuluivat nykyisen Kymenlaakson lisäksi suunnilleen nykyiset Etelä- ja Pohjois-Savo sekä Etelä- ja Pohjois-Karjala sekä osa Itä-Uuttamaata. Läänin hallintokeskuksena toimi aluksi Kyminkartano. Hattujen sodan jälkeen Turun rauhassa 1743 valtakunnanraja siirrettiin Kymijokeen, ja sen suistoalueella raja kulki joen läntisintä haaraa myöten. Pohjoisempana raja kulki Kymijoesta Mäntyharjun reittiä pitkin itään ja edelleen Saimaan poikki. Kymenkartanon läänin hallintokeskus siirrettiin ensin Loviisaan, myöhemmin Heinolaan.
Sen jälkeen, kun Suomi oli liitetty Venäjään suuriruhtinaskunnaksi, keisari Aleksanteri I päätti vuonna 1812 yhdistää Venäjään aikaisemmin liitetyn Vanhan Suomen muuhun Suomeen, ja siitä muodostettiin uusi Viipurin lääni. Kymijoen itäpuoli kuului Viipurin lääniin 1940-luvulle saakka, mutta sen länsipuoli siirrettiin jo 1830-luvulla kuulumaan Uudenmaan lääniin, ja Kyminkartanon läänin jäljelle jääneen osan nimi muutettiin Mikkelin lääniksi.
Vaikka Kymijoen varsi ei muodostanut hallinnollista yksikköä vaan lääninraja jakoi sen kahtia, se alkoi asutuksellisilla, liikenteellisillä ja taloudellisilla perusteilla varsinkin 1800-luvun lopulla muodostua selvästi erottuvaksi aluekokonaisuudeksi, jota vähitellen alettiin pitää uutena maakuntana. Tähän vaikuttivat erityisesti teollisuuden keskittyminen useisiin Kymijoen varrella oleviin taajamiin sekä Kouvolan–Kotkan rautatien rakentaminen. Huomattaviksi asutuskeskuksiksi tulivat uusi Kotkan kaupunki sekä Kouvola, Inkeroinen, Koria ja Kuusankoski. Niinpä jo 1930-luvulla Kymenlaaksolle perustettiin oma maakuntaliitto, ja samoihin aikoihin se sai myös oman maakuntalaulunsa.
Kun toisen maailmansodan jälkeen pääosa Viipurin läänistä joutui Neuvostoliitolle, sen jäljelle jääneestä osasta muodostettiin Kymen lääni, johon liitettiin myös muutamat Uudenmaan läänin itäisimmät kunnat. Täten Kymenlaakso tuli kokonaisuudessaan kuulumaan samaan lääniin, johon kuitenkin kuului myös Etelä-Karjala. Läänin pääkaupunkina oli aluksi Kotka, myöhemmin Kouvola. Kymen lääni lakkautettiin vuonna 1997, kun muodostettiin uudet entisiä suuremmat läänit. Lopullisen vahvistuksen asemalleen erillisenä maakuntana Kymenlaakso sai, kun maakuntien hallinto järjestettiin vuonna 1993 annetun lain mukaisesti.
Kymenlaakso avasi kesäkuussa 2007 ensimmäisenä Suomen maakuntana oman yhteystoimiston Viroon.
Väestö.
Maakunta jakautuu Kouvolan seutukuntaan ja Kotkan–Haminan seutukuntaan. Kouvolan seutukunnan asukasluku on 95 203 (30.11.2009) ja Kotkan–Haminan seutukunnan 87 245 (30.11.2009).
Vuoden 2009 kuntaliitoksista johtuen Kymenlaakson suurin kunta sekä pinta-alaltaan että väkiluvultaan on Kouvola noin 88 000 asukkaallaan. Väkiluvultaan toiseksi suurin kunta on Kotkan kaupunki, jossa asuu noin 55 000 ihmistä. Pyhtään asukkaista noin 10 prosenttia on ruotsinkielisiä ja se on Kymenlaakson ainoa kaksikielinen kunta.
Äkillisen rakennemuutoksen alueet.
Kymenlaaksossa äkillisen rakennemuutoksen alue on Kouvolan seutukunta, joka sai jatkoa vuodeksi 2009.


Tylypahka.
Tylypahkan noitien ja velhojen koulu () on kuvitteellinen taikuuden sisäoppilaitos, joka on keskeinen tapahtumapaikka J. K. Rowlingin luomassa Harry Potter -fantasiakirjasarjassa. Tylypahka on tarkoitettu 11–17-vuotiaille Isossa-Britanniassa ja Irlannissa asuville noidille ja velhoille. Noin tuhat vuotta vanha koulu toimii suuressa linnassa jossakin päin Skotlantia.
Tylypahkan motto on ”Draco dormiens nunquam titillandus”, joka on latinaa ja tarkoittaa ”Älä kutita nukkuvaa lohikäärmettä”. Rowling on kertonut, että halusi Tylypahkan motosta käytännöllisen ohjenuoran, koska niin monilla todellisilla kouluilla on ylevän paatoksellisia mottoja kuten ”Persevere” () tai ”Onwards and Upwards” ("”edemmäs ja ylemmäs”").
Harry Potter -kirjasarjan kuusi ensimmäistä kirjaa sijoittuvat pääosin kouluun ja kukin osa kattaa suunnilleen yhden kouluvuoden tapahtumat. "Harry Potter ja kuoleman varjelukset" -kirjassa suurin osa tapahtumista sijoittuu Tylypahkan ulkopuolelle Harry Potterin, Ron Weasleyn ja Hermione Grangerin päätettyä jättää viimeinen kouluvuosi suorittamatta. Kirjan viimeinen taistelu käydään kuitenkin Tylypahkassa.
Kirjasarjan mukaan muita Euroopan suuria noitakouluja ovat ainakin Beauxbatons ja Durmstrang. Yhdysvalloissa toimii Salemin noitaopisto.
Koulun sijainti.
Epävirallinen kartta Tylypahkasta, ei ”aito” elokuvissa käytetty.
J. K. Rowling sanoo, että hän kuvitteli Tylypahkan kokonaisuudessaan tällaiseksi: valtava, laaja, melko pelottavan näköinen linna, jossa on sekamelska torneja. Kuten Weasleyn talo, se ei ole rakennus jonka jästit voisivat rakentaa, koska se on tuettu taialla.
Tylypahkaan pääsee Tylypahkan pikajunalla, joka lähtee Lontoon King’s Crossin rautatieaseman laiturilta 9 ¾, joka vuosi tasan kello 11. Ilmiintyminen ei ole Tylypahkan koulun alueella mahdollista, paitsi Dumbledorelle, vaikka aikuiset velhot ja noidat saapuvatkin Tylypahkaan myös muilla keinoilla kuin junalla. Koululla on vahvat taikasuojaukset ympärillään, jotta jästit eli ei-taikovat ihmiset pysyisivät poissa: jästit näkevät koulun paikalla vain vanhan ja homeisen linnanraunion, jossa on vaarasta varoittava kyltti. Linnalla on laajat tilukset, jotka kattavat viettäviä nurmikenttiä, kukkapenkkejä ja kasvisviljelmiä, järven (jota kutsutaan neljännessä elokuvassa Mustajärveksi), suuren tiheän metsän (jota kutsutaan Kielletyksi metsäksi), lukuisia kasvihuoneita ja muita ulkorakennuksia sekä täysikokoisen huispauskentän. Linnassa on myös pöllölä, mikä toimii kaikien koulun oppilaiden pöllöjen kotina. Täytyy myös huomauttaa, että jotkin koulun huoneet tapaavat ”liikuskella” ja niin myös koulun pääportaikot. Noidat ja velhot eivät pysty ilmiintymään eivätkä kaikkoontumaan Tylypahkan mailla, lukuun ottamatta silloin, kun rehtori poistaa lumouksen väliaikaisesti, joko vain osalta koulun alueista tai koko koululta. Tietokoneita, televisioita ja muita sähkölaitteita ei ole Tylypahkassa. Kirjassa "Harry Potter ja liekehtivä pikari" Hermione kertoo linnassa ja sen ympärillä olevan liikaa taikaa, jotta ”koneet, joita jästit käyttävät” pystyisivät toimimaan. Radiot kuitenkin ovat poikkeus. Rowling selittää tämän sanomalla radioiden toimivan taialla eikä sähköllä.
Tylypahka on sisäoppilaitos, jossa koulua käyvät 11-17-vuotiaat oppilaat. Opetus Tylypahkassa on vaihtoehtoista: joitain oppilaita opetetaan kotonaan, kuten seitsemännessä kirjassa mainitaan. Rowling on sanonut, että Tylypahkassa on noin tuhat oppilasta. Myöhemmin hän kertoi heitä olevan noin 600, sopivampi luku Harryn luokkalaisten pieneen määrään verrattuna. Hän selitti lisäksi, että Harryn vuosiluokalla olevien pieni määrä johtuu siitä, ettei hän luonut kuin 40 Harryn ikäistä hahmoa.
Rehtori, jota vararehtori avustaa, on koulun johtaja, ja hän on vastuussa koulun asioista kahdelletoista johtokunnan jäsenelle.
On epäselvää, miten Tylypahka rahoitetaan; on viitattu, että perheet maksaisivat koulusta vain osittain silloin, kun perheillä ei ole varaa täyteen maksuun. Kirjassa "Harry Potter ja puoliverinen prinssi" Tom Valedro sanoo, ettei hänellä ole varaa Tylypahkaan, johon Albus Dumbledore vastaa ”Tylypahkassa on rahasto niitä varten, jotka tarvitsevat apua kirjojen ja kaapujen ostamiseen”, sillä oppilaiden täytyy ostaa omat oppikirjansa, kaapunsa ja muut tarvikkeet. Taikaministeriön tekemä koulun haltuunotto kirjassa "Harry Potter ja Feeniksin kilta" viittaa siihen, että valtio rahoittaa koulua.
Rowling on sanonut Tylypahkan olevan ”moniuskontoinen koulu”.
Tylypahkaan pääsy.
Tylypahkaan pääsy on valikoivaa: lapset, jotka pystyvät taikomaan, saavat automaattisesti paikan, mutta surkit eivät pääse kouluun oppilaiksi (vaikkakin he voivat toimia siellä muussa roolissa, kuten Argus Voro -vahtimestari). Tylypahkan taikasulkakynä saa selville taikamaailmaan syntyneiden lasten nimet ja kirjoittaa ne valtavaan pergamenttikirjaan. Kouluun ei ole pääsykoetta, koska ”olet joko velho tai et.” Joka vuosi opettaja katsoo kirjan läpi ja lähettää kirjeet niille lapsille, jotka täyttävät yksitoista ennen 31. elokuuta. Suostumus pitää postittaa takaisin Tylypahkaan 31. heinäkuuta mennessä. Kirje sisältää myös listan tavaroista, kuten oppikirjoista, kaavuista ja muista tavaroista, joita oppilas tarvitsee. Tulevan oppilaan oletetaan ostavan kaiken tarvittavan materiaalin, tavallisesti Viistokujalta, joka on Vuotava noidankattila -nimisen pubin taakse piilotettu katu lähellä Charing Cross Roadia Lontoossa. Oppilaat, joilla ei ole varaa tarvikkeisiin, saavat rahallista avustusta koululta, kuten nuori Tom Valedro.
Jästisyntyisille velhoille ja noidille, jotka eivät välttämättä tiedä voimistaan tai velhomaailmasta, kirjeet toimittavat Tylypahkan henkilökunnan jäsenet, jotka kertovat vanhemmille/huoltajille velhoyhteisöstä ja vakuuttavat heidät uutisesta. He avustavat perhettä myös ostamaan tarvikkeet ja pääsemään Viistokujalle.
Jokainen oppilas saa tuoda kouluun kissan, sammakon tai pöllön. Ron Weasleyn rotta Kutka on Tylypahkassa erityisluvalla. Hyväksymiskirjeen mukana ensiluokkalaisille lähetetään lista tarvittavista välineistä, joita ovat muun muassa taikasauva, normaali koon 2 tinanoidankattila, punnussarja, lasi- tai kristallipullosarja, taikajuomien perustarvikkeita (liemitunteja varten) ja teleskooppi (astronomian tunteja varten). Tylypahkan koulupuku sisältää tavallisen mustan työkaavun ja tavallisen mustan suippohatun, parin suojahanskoja sekä mustan talviviitan hopeakiinnikkeillä. Jokainen vaatekappale on nimikoitava. Ensiluokkalaiset eivät saa tuoda omaa varsiluutaa, vaikka Harrysta tuleekin sääntöön poikkeus erinomaisten huispaajakykyjensä ansiosta - hän tosin saa luudan lahjaksi.
Oppivuosia erottavat noin kahden kuukauden kesälomat, ja joka vuosi on jaettu kolmeen lukukauteen. Joulun aikaan on lyhyempi loma.
Tylypahkaan saapuminen.
Tylypahkaan saavutaan Tylypahkan pikajunalla. Oppilaat lastautuvat junaan laiturilta 9 ¾, joka sijaitsee King's Crossin rautatieasemalla, Lontoossa laitureiden 9 ja 10 välissä. Juna lähtee tasan kello yksitoista ja saapuu Tylyahon asemalle, lähelle Tylypahkaa, pimeän tulon jälkeen.
Perillä ensiluokkalaiset menevät avainten ja tilusten vahdin – tai jonkin muun opettajan – kanssa pieniin veneisiin, mitkä purjehtivat taian avulla järven poikki lähelle Tylypahkan sisäänkäyntiä. Vanhemmat oppilaat matkustavat linnaan thestralien vetämillä vaunuilla. Kun ensiluokkalaiset ovat saapuneet linnaan, he odottavat pienessä kamarissa eteishallin lähettyvillä että vanhemmat oppilaat ovat päässeet paikoilleen, ja astuvat lopulta Suureen saliin Lajitteluhatun lajiteltaviksi. Kuten Minerva McGarmiwa sanoi kirjassa "Harry Potter ja viisasten kivi",
Lajitteluhatun laulettua laulunsa, jokainen oppilas istuu tuolille toisten koululaisten eteen. Hattu asetetaan oppilaan päähän, jossa se tarkkailee hänen mieltään ja lajittelee hänet yhteen neljästä tuvasta kykyjen, persoonallisuuden ja mieltymyksien mukaan. Lajitteluseremonian jälkeen oppilaat ja opettajat nauttivat illallisesta, jonka Tylypahkan kotitontut ovat valmistaneet. Jos Dumbledore on tavallista iloisemmalla tuulella, hän johdattaa oppilaat koulun lauluun.
Elokuvien Tylypahkan pikajunan veturi varikolla.
Tylypahkan pikajuna () on taikajuna, joka kuljettaa Tylypahkan oppilaita Lontoon ja Tylyahon välillä. Juna lähtee King’s Crossin rautatieasemalta laiturilta 9 ¾ ja kulkee pysähtymättä Tylyahon rautatieasemalle. Valvojaoppilaat matkaavat erivaunuissa, lähellä veturikuskia. Junan vaunuosastot ovat ilmeisesti nimetty kirjaimilla; kuudennessa kirjassa ”Kuhnukerho” tapaa vaunuosastossa C. Ensimmäisessä kirjassa Harry tapaa kaksi parasta ystäväänsä, Ronin ja Hermionen, ensimmäisellä matkallaan Tylypahkan pikajunalla. Kirjoissa hän on ollut junassa kymmenen kertaa: kahdesti ensimmäisessä, kolmannessa, neljännessä ja viidennessä kirjassa ja kerran toisessa (jossa hän ja Ron saapuvat kouluun lentävällä autolla) ja kuudennessa kirjassa (joka loppuu ennen kuin Harry lähtee Tylypahkasta).
Höyrykone, jota käytettiin elokuvissa on GWR 4900 Class 5972 Olton Hall, mutta se ei ollut ensimmäinen veturi joka naamioitiin Tylypahkan pikajunaksi. Tukeakseen kirjoja, Southern Railwayn veturi Taw Valley maalattiin uudelleen ja nimettiin väliaikaisesti, mutta ohjaaja Chris Columbus torjui sen, koska se näytti ”liian modernilta”.
Tuvat.
Tylypahka on jaettu neljään tupaan, joista jokainen kantaa perustajansa nimeä: Godrick Rohkelikko, Salazar Luihuinen, Rowena Korpinkynsi ja Helga Puuskupuh. Tuvat kilpailevat koko kouluvuoden ajan ansaitsemalla pisteitä hyvistä teoista ja menettämällä pisteitä huonosta käytöksestä ja lopulta eniten pisteitä omaava joukkue voittaa tupamestaruuden. Jokaisella tuvalla on myös oma huispausjoukkueensa jotka kilpailevat huispausmestaruudesta. Nämä kaksi kilpailua aiheuttavat kilpailuhenkeä tupien välillä. Tylypahkan tuvat ovat oppilaiden eläviä ja oppivia yhteisöjä,joista jokainen on yhden Tylypahkan henkilökunnan jäsenen valvonnassa. Tuvanjohtajat, joiksi heitä kutsutaan, ovat vastuussa muun muassa antamaan oppilaille tärkeää tietoa, rankaisemaan heitä ja vastaamaan tuvassaan tapahtuvista hätätilanteista. Joka vuosi vuosiluokat jakavat saman makuusalin ja oppitunnit. Makuusali ja oleskeluhuone ovat tupa-aluetta, jolloin siellä oleskelevien täytyy kuulua kyseiseen tupaan.
Tylypahkan alkuaikoina neljä perustajaa valitsivat oppilaat tupiinsa. Kun perustajat huolestuivat siitä, kuinka oppilaat valittaisiin heidän kuolemansa jälkeen, Godric Rohkelikko otti hattunsa ja he kaikki lisäsivät siihen tietoa, jolloin Lajitteluhattu valitsisi oppilaat arvioiden heidän kykyjään ja asettaen heidät sopivimpaan tupaan. Oppilaan omat toiveet voivat vaikuttaa päätökseen: selvin esimerkki on, kun Hattu kertoo Harrylle tämän sopivan hyvin Luihuiseen, mutta laittaakin Harryn Rohkelikkoon Harryn pyydettyä ettei joutuisi Luihuiseen.
Rohkelikko.
30px
Rohkelikko arvostaa urhoollisuutta, rohkeutta, pelottomuutta, uskallusta ja ritarillisuutta. Tuvan maskotti on leijona ja sen värit ovat punainen ja kulta. Tuvanjohtaja on muodonmuutosten opettaja, Minerva McGarmiwa ja tupakummitus on Melkein päätön Nick, oikealta nimeltään Sir Nicholas de Mimsy-Porpington. Hän ei todellakaan pidä siitä, että häntä sanotaan melkein päättömäksi Nickiksi.Rowlingin mukaan Rohkelikko kuvastaa tulen elemettiä.Tuvan perustaja on Godric Rohkelikko.
Puuskupuh.
30px
Puuskupuh arvostaa kovaa työtä, lojaaliutta, kärsivällisyyttä ja reilua peliä. Tuvan maskotti on mäyrä ja sen värit ovat kanarian keltainen ja musta. Tuvanjohtaja on yrttitiedon opettaja, Pomona Verso ja tupakummitus on Lihava munkki. Rowlingin mukaan Puuskupuh kuvastaa karkeasti maan elementtiä. Tuvan perustaja on Helga Puuskupuh.
Korpinkynsi.
30px
Korpinkynsi arvostaa älykkyyttä, oppimista ja sukkeluutta. Tuvan maskotti on kotka ja sen värit ovat sininen ja pronssi (elokuvassa värit olivat sininen ja hopea). Tuvanjohtaja on loitsujen opettaja, Filius Lipetit ja tupakummitus on Harmaa leidi (Helena Korpinkynsi). Rowlingin mukaan Korpinkynsi kuvaa ilman elementtiä. Tuvan perustaja on Rowena Korpinkynsi.
Luihuinen.
30px
Luihuinen arvostaa määrätietoisuutta, juonikkuutta ja neuvokkuutta. Tylypahkan tuvista juuri Luihuisesta on tullut eniten pimän puolen velhoja. Tuvan maskotti on käärme ja sen värit ovat vihreä ja hopea.
Tuvan perusti Salazar Luihuinen. Luihuisen tupakummitus on Verinen paroni.
Tuvanjohtaja viiden ensimmäisen kirjan aikana ja suurimman osan kuudennesta kirjasta on Severus Kalkaros. Kuudennessa kirjassa ja seitsemännen kirjan alussa, eläkkeelle jäänyt taikajuomien opettaja ja entinen tuvanjohtaja, Horatius Kuhnusarvio saa tuvanjohtajan tittelin.
Godric Rohkelikko.
Godric Rohkelikko () on Rohkelikon tuvan perustaja. Hän oli alkuaan Salazar Luihuisen hyvä ystävä, mutta myöhemmin heidän välinsä rikkoontuivat. Tästä syystä Luihuisen ja Rohkelikon tuvat ovat vieläkin huonoissa väleissä.
Rohkelikko jätti koulun rehtorien huostaan kaksi muistoesinettä: velhonhattunsa, jonka hän määräsi toimimaan oppilaat tupiin jakavana lajitteluhattuna, sekä hopeisen, kulta- ja rubiinikahvaisen, basiliskin myrkyllä myöhemmin karaistun maahisten tekemän miekkansa. Tällä miekalla Harry Potter surmaa basiliskin. Seitsemännessä kirjassa Harry perii miekan, mutta Rufus Rymistyir ei anna sitä Harrylle. Harry saa miekan kuitenkin käsiinsä.
Rowena Korpinkynsi.
Rowena Korpinkynsi () on Korpinkynnen tuvan perustaja. Teoksessa Harry Potter ja kuoleman varjelukset selviää, että Rowenan tytär Helena on jäänyt Tylypahkaan aaveeksi. Rowena Korpinkynnen diadeemi on yksi lordi Voldemortin hirnyrkeistä ja Harry Potter löytää sen tarvehuoneesta.
Helga Puuskupuh.
Helga Puuskupuh () on Puuskupuh-tuvan perustaja. Hänen kultainen kuppinsa paljastuu teoksessa Harry Potter ja kuoleman varjelukset yhdeksi lordi Voldemortin hirnyrkeistä.
Salazar Luihuinen.
Salazar Luihuinen () on Luihuisten tuvan perustaja. Luihuisella oli harvinainen kyky puhua kärmeskieltä. Luihuinen ja Rohkelikko olivat ylimmät ystävykset ennen Tylypahkan perustamista, mutta koulua perustettaessa Salazar Luihuinen ei olisi halunnut päästää jästisyntyisiä velhoja lainkaan kouluun. Hän riitaantui asiasta Rohkelikon tuvan perustajan, Godric Rohkelikon, kanssa niin pahasti, että lähti lopulta koulusta.
Ennen lähtöään Luihuinen rakensi Tylypahkan alle salaisuuksien kammion, jonne hän laittoi basiliskin, jättiläiskäärmeen. Basiliski tappoi "kuraverisiä" eli jästisyntyisiä velhoja ja noitia. Se täyttää ainoastaan Luihuisen perillisen, eli Tom Lomen Valedron (tunnetaan myös nimellä lordi Voldemort), käskyt. Basiliski onnistui kuitenkin tappamaan katseellaan vain kerran; ainoa uhri on eräässä Tylypahkan tyttöjen vessassa kummitteleva Murjottava Myrtti. Harry Potter surmaa basiliskin Rohkelikon miekalla kirjassa Harry Potter ja salaisuuksien kammio.
Luihuinen jätti jälkimaailmalle myös käärmeenmuotoisella nimikirjaimellaan koristellun kultaisen medaljongin. Medaljonkia kantoi pitkään Kolkon suku, jotka olivat hänen viimeisiä jälkeläisiään. Merope Kolkko, suvun viimeinen nainen ja Voldemortin äiti, myi rahapulassaan medaljongin Borgin & Burkes -nimiseen pimeiden tarvikkeiden kauppaan edullisesti. Monen mutkan jälkeen medaljonki päätyi Voldemortin haltuun, ja hän teki siitä hirnyrkin. Ron Weasley tuhoaa medaljongin Rohkelikon miekalla kirjassa Harry Potter ja kuoleman varjelukset.
Opiskelu.
Koulu aloitetaan yhdentoista vuoden iässä ja sieltä valmistutaan 17-vuotiaana. Oppilaat asuvat noin neljän hengen ryhmissä makuusaleissa, joista on yhteys heidän tupansa oleskeluhuoneeseen. Päivät alkavat aamiaisella suuressa salissa, jossa oppilaat istuvat omien tupalaistensa kanssa pitkissä pöydissä. Tylypahkan koulussa käytetään koulupukuna mustaa, pitkää kaapua ja viittaa. Tylypahkassa on lähes 1 000 oppilasta, jotka on jaettu eri tupiin lajitteluhatun avulla.
Lomia koulussa pidetään jouluna ja pääsiäisenä, joskaan Rowling ei ole korostanut juhlan kristillistä merkitystä. Oppilaat voivat halutessaan viettää lomansa Tylypahkassa tai lähteä lomaksi koteihinsa. Kesäpäivänseisauksesta alkavan ja syyskuun alkuun kestävän kesäloman ajaksi oppilaat lähtevät koteihinsa.
Oppilaat suorittavat viidentenä kouluvuonnaan Velhomaailman Ihmeisiin Perehdyttävän -tutkinnon (V.I.P), jolloin kokeita suoritetaan pitkin päivää; teoriakokeet ovat aamupäivällä ja käytännön kokeet iltapäivällä, paitsi tähtitieteen käytännön osuus, joka suoritetaan yöllä. Seitsemäntenä kouluvuonna suoritetaan Se Uskomattoman Paha Erittäin Raskas (S.U.P.E.R.) -tutkinto, jonka on kirjasarjan tapahtumien aikana päähahmoista suorittanut vain Percy Weasley. Kokeet arvioidaan kuuden arvosanan asteikolla, jossa paras on "Upea" ja huonoin "Peikko".
Lukukaudet ja lomat.
Tylypahkan kouluvuosi on samankaltainen kuin Ison-Britannian ”ei-taikovien” kouluissa ja collegeissa; siellä on kolme lukukautta joiden välissä ovat joulu-, pääsiäis- ja kesälomat (pääsiäisloma kestää viikon ja kesäloma yhdeksän viikkoa). Lukuvuosi alkaa joka vuonna 1. syyskuuta ja päättyy seuraavan vuoden kesäkuun lopussa. Oppilaat voivat halutessaan jäädä kouluun talvi- ja kevätlomien ajaksi. Niillä, jotka valitsevat jäävänsä linnaan, ei ole oppitunteja ja he saapuvat joulupäivälliselle. Oppilailla ei ole myöskään oppitunteja pääsiäisviikolla, mutta heillä on silti töitä opettajien annettua paljon läksyjä päätöskokeita varten.
Oppilailla ei ole edellämainittujen lomien ja viikonloppujen lisäksi muita lomia. Kouluvuoteen sisältyy tavallisesti neljät pidot; lukukauden alkajaispidot, lukukauden päättäjäispidot, Kurpitsajuhlat sekä Joulupäivällinen. Pitoja pidetään myös erikoistilaisuuksien kunniaksi, kuten kirjassa "Harry Potter ja liekehtivä pikari", kun Kolmivelhoturnajaisten alkamisen kunniaksi pidettiin pidot.
Opetettavat aineet.
Tylypahkan velhojen ja noitien koulussa on kaksitoista nimeltämainittua opettajaa (joista jokaista kutsutaan professoriksi), joista jokainen opettaa eri oppiainetta. Muodonmuutokset, Pimeyden voimilta suojautuminen, Loitsut, Taikajuomat, Tähtitiede, Taikuuden historia ja Yrttitieto ovat pakollisia aineita ensimmäisten viiden oppivuoden aikana. Toisen oppivuotensa päätteeksi oppilat valitsevat vähintään kaksi valinnaista-ainetta jotka he tulevat aloittamaan kolmantena vuonnaan. Viisi valittavaa ainetta ovat Numerologia, Muinaiset riimut, Ennustus, Taikaeläinten hoito sekä jästitieto.
Ennustaminen.
Ennustaminen () on tulevaisuuden näkemisen taito. Kirjoissa kuvataan lukuisia eri ennustusmetodeja, mukaan lukien teenlehdistä, tulen merkeistä, kristallipalloista, kädestä, korteista, tähdistä ja unista ennustaminen. Ennustamisen kuvaillaan olevan "taikuuden lajeista epätarkimpia". Oppiaineen kannattajat väittävät, että sen on epätarkkaa tiedettä ja vaatii sisäistä silmää. Jotkut taas väittävät aineen olevan hyödytöntä ja vilpillistä. Ennustamista opettaa Sibylla Punurmio sekä viidennestä kirjasta lähtien myös kentauri Firenze.
Jästitieto.
Jästitieto () on jästimaailman opiskelua ”velhonäkökulmasta”. Velhoilla ja noidilla on ilmeisesti tarve oppia jästien tapoja ja aatteita, joko välttääkseen niitä tai sopeutuakseen jästimaailmaan. Koska vain Hermionen on mainittu käyvän tunneilla, ja vain vuoden ajan, tunneista ei tiedetä juuri mitään. Viimeisen kirjan ensimmäisessä kappaleessa Voldemort murhaa professori Amore Burbagen, koska hän esittää jästit positiivisessa valossa ja on puhdasveristen yksinoikeutta taikamaailmaa vastaan. Kirjan "Harry Potter ja kuoleman varjelukset" kattamana lukuvuonna kuolonsyöjä Alekto Carrow opettaa jästitietoa. Hänen ”oppitunneillaan” kuvaillaan jästejä puoli-ihmisinä ja vainoamisen veroisina.
Lentäminen.
Lentämistä () lumotulla luudanvarrella opetetaan ainoastaan ensimmäisellä luokalla ja sitä opettaa Matami Huiski.
Loitsut.
Muodonmuutosten käsittäessä esineiden muutoksia, Rowling kuvaili Loitsuja () taikatyypiksi, joka antaa asialle uuden odottamattoman ominaisuuden. Loitsujen oppitunteja kuvaillaan äänekkäiksi ja kaoottisiksi tuntien ollessa suurimmalta osalta täynnä käytännön harjoituksia. Monet Harryn, Ronin ja Hermionen käymät keskustelut on käyty Loitsujen luokassa, joka sijaitsee Tylypahkan toisessa kerroksessa. Filius Lipetit pysyy koko kirjasarjan ajan Loitsujen opettajana.
Muinaiset riimut.
Muinaiset riimut () on Tylypahkan oppiaineista teoreettisin, sen tutkiessa muinaisia riimukirjoituksia (riimut ovat germaanisia runoja tai kirjoituksia). Kolmikosta vain Hermione opiskelee ainetta, joten siitä ei tiedetä paljoa. Ainetta on opettanut Bathsheba Babbling.
Muodonmuutokset.
Muodonmuutokset () on olennaisesti asioiden ulkomuodon muuttamista. Muodonmuutokset on teoriaan perustuva aine, mukaan lukien aiheet kuten ”Vaihdosloitsu” (vaihtaen vain osan jostain asiasta kuten ihmiselle kanin korvat); ”Kadotustaika” (aiheuttaa asian katoamisen kokonaisuudessaan); ja "loihtimistaika" (luo asioita tyhjästä). On mahdollista muuttaa elottomia asioita elollisiksi sekä toisin päin – McGarmiwa muutti pulpettinsa porsaaksi kirjassa "Harry Potter ja viisasten kivi". Muodonmuutoksia opettaa Tylypahkan vararehtori professori Minerva McGarmiwa.
Numerologia.
Numerologia () on taikahaarauma jossa opiskellaan numeroiden taikaominaisuuksista. Harry ja Ron eivät kumpikaan valitse ainetta, eikä siitä tiedetä lähes mitään. Se on kuitenkin Hermionen lempiaine. Numerologian kerrotaan olevan erittäin vaikeaa, koska sen parissa työskennellään suurien numerolistojen muistamisen kanssa. Numerologiaa opettaa professori Septina Vektori.
Pimeyden voimilta suojautuminen.
Pimeyden voimilta suojautumisessa () opetetaan puolustustekniikoita torjumaan toisen velhon taikomia taikoja, loitsuja, kirouksia ja herjoja; vastustaa pimeän voimia ja suojata pimeän otuksilta.
Oppiaineen opettaja vaihtuu tiuhaan tahtiin - kirjasarjan kuluessa Pimeyden voimilta suojautumisen opettajat ei ole pysynyt Tylypahkassa kuin vuoden verran. Hagrid sanoi Harrylle toisessa kirjassa, että ”Porukka on ruvennu aatteleen, et siinä tulee jotain huonoo onnee. Kukaan ei oo vähään aikaan kestäny siinä kauan.” "Puoliverisessä prinssissä" Dumbledore arveli Voldemortin kironneen kyseisen opettajan paikan,koska häntä ei hyväksytty aineen opettajaksi. Rowling itse on vahvistanut Voldemortin kironneen paikan. Rowling myös kertoi, että Dumbledore uskoi pimeyden voimilta suojautumisen opettajan paikan tuovan Kalkaroksen pahimman puolen esiin, kun tämä vihdoin sai kauan himoitsemansa paikan. Rowling julkisti, että Voldemort on kuollut ja kirous, jonka hän asetti työhuoneeseen on poistunut. "Kuoleman varjeluksien" ja epilogin välisenä aikana oppiainetta on opettanut sama professori. Rowling myös kuvittelee Harryn vierailevan luokassa antamassa tunteja kyseisestä aiheesta.
Teoksessa Harry Potter ja viisasten kivi pimeyden voimilta suojautumista opettaa Professori Orave. Toisessa kirjassa opettaja on Gilderoy Lockhart. Harryn kolmantena vuonna ainetta opettaa Remus Lupin.
Neljäntenä vuotena opettaja on Bartemius Kyyry Jr., joka esiintyy Alastor ”Villisilmä” Vauhkomielenä. Kyyry ”opettaa” muun muassa oppilaita vastustamaan komennuskirousta, joka on yksi anteeksiantamattomista kirouksista.
Pimeyden voimilta suojautuminen on Harryn lempiaine ennen teosta "Harry Potter ja Feeniksin kilta", jolloin professori Dolores Pimento, jota lähes kaikki oppilaat inhoavat, alkaa opettaa sitä.
Kuudennessa teoksessa professori Severus Kalkaros, joka on opettanut ennen taikajuomia, saa pimeyden voimilta suojautumisen opettajan tehtävän.
Viimeisessa kirjassa, Voldemortin ollessa vallassa, aine muuttuu pimeyden voimien käytöksi ja sitä opettaa kuolonsyöjä Amikus Carrow.
Taikajuomat.
Taikajuomia () kuvataan taikakykyjä omaavien sekoitusten valmistamisen taidoksi. Se vaatii oikeanlaisen sekoituksen ja ainesosien sekoitustavan oikeaan aikaan ja oikeassa lämmössä. Oppiaine on samankaltaista kuin kemia, mutta synkempää. Kysymykseen voivatko jästit valmistaa taikajuomia, Rowling on sanonut: ”Taikajuomat vaikuttavat kaikkein jästiystävällisimmältä oppiaineelta. Mutta siinä tullaan myös pisteeseen, jossa pelkkä sekoitus ei riitä.” Kalkaroksen oppitunteja kuvataan masentuneiksi, johon vaikuttaa se, että tunnit pidetään linnan pimeissä vankityrmissä.
Liemiä opettaa professori Severus Kalkaros. Teoksesta Harry Potter ja puoliverinen prinssi eteenpäin professori Horatius Kuhnusarvio.
Taikaolentojen hoito.
Taikaolentojen hoito () on oppiaine, joka neuvoo oppilaita kuinka hoitaa taikaolentoja. Oppitunnit pidetään linnan ulkopuolella. Vaikka Hagrid onkin kokenut taikaolentojen hoidossa ja tuntee taikaolennot, hänen tuntinsa ovat tavallisesti kaoottisia ja jopa vaarallisia, koska Hagrid arvioi käyttämiensä taikaeläinten vaarallisuusasteen usein päin honkia. Taikaeläinten hoitoa opettaa riistanvartija Rubeus Hagrid. Hagridin ollessa poissa ainetta opettaa sijaisopettaja Wilhelmina Matoisa-Lankku. Ennen Hagridia ainetta opetti Professori Patapalo.
Taikuuden historia.
Taikuuden historia () on taikamaailman historian opiskelua. Cuthbert Binnssin oppitunnit ovat Tylypahkan tylsimpiä oppitunteja. Tunneilla ei poiketa koskaan velhomaailman historian merkittävistä tapahtumista. Tuntien aiheina on ollut muun muassa maahiskapinat, jättiläissodat ja velhomaailman alkuperä. Tämä on Tylypahkan ainut oppiaine jota opettaa kummitus.
Tähtitiede.
Tähtitiede () on ainut oppiaine Tylypahkassa, joka pohjautuu jästimaailmaan. Tähtitieteen tunnit pidetään tähtitiedetornissa, joka on Tylypahkan korkein torni. Tunnit sisältävät yötaivaan tarkkailua teleskoopilla. Tähtitieteen tunteja ei kuvailla kirjoissa eikä elokuvissa. Rowling kuvailee kuitenkin yhtä Harryn tähtitieteen koetta kirjassa "Harry Potter ja Feeniksin kilta". Tähtitieteen tunneilta läksyiksi saadaan muun muassa tähtien, tähdistöjen ja planeettojen nimeämistä, niiden liikkeiden ja sijaintien paikallistamista sekä niiden ympäristöjen ja kuiden kuvailua.
Tähtitiedettä opettaa professori Sinistra
Yrttitieto.
Yrttitiedon () tunneilla opiskellaan taikakasveja ja sitä, kuinka niitä hoidetaan, hyödynnetään ja/tai hävitetään. Kirjoissa kuvaillaan vähintään kolmea kasvihuonetta, joissa on eri kuolettavuusasteiden taikakasveja. Yrttitieto on ainut oppiaine, jossa Neville on hyvä; "Kuoleman varjelusten" epilogissa kerrotaan, että hänestä tuli Tylypahkan yrttitiedon opettaja professori Verson jäätyä eläkkeelle.
Ilmiintymiskurssi.
Ilmiintyminen (); katoamisen ja samanaikaisesti toisessa paikassa ilmestymisen taito, vaatii lupaa ja on laillista vain yli 17-vuotiaille velhoille ja noidille. Syy tähän on se, että pieleen mennessä ilmiintyminen on erittäin vaarallista: ruumiin osia voi jäädä jälkeen, jota kutsutaan ”halkeentumiseksi”. Vaikka Tylypahkan mailla ei voi ilmiintyä eikä kaikkoontua, kuten Hermione alituisesti muistuttaa, kirjassa "Harry Potter ja puoliverinen prinssi" selitetään, että näitä suojelukeinoja voidaan väliaikaisesti heikentää Suuren salin sisällä pieninä aikoina. Wilkie Miksrossi, ”Taikaministeriön ilmiintymisohjaaja”, joka tarjoaa ilmiintymistunteja "Puoliverisessä prinssissä".
Arvostelu.
Ensimmäisten neljän vuoden aikana oppilaiden täytyy läpäistä jokainen aineensa ennen pääsyä seuraavalle vuosiluokalle. Tavalliset kokeet ja oppitunnit ovat yleensä arvosteltu 0–100, vaikka Hermione saikin loitsujen kokeestaan 112 % oikein ensimmäisessä kirjassa ja jästitiedon kokeestaan 320 % oikein kolmannessa kirjassa. Jos oppilaat reputtavat kokeensa, heidän täytyy uusia se seuraavana kouluvuonnaan. Jotta oppilaat soveltuisivat rekisteröidyiksi taianharrastajiksi, heidän täytyy suorittaa pakollinen Velhomaailman Ihmeisiin Perehdyttävä tutkinto (V.I.P.), jotka ovat viidennellä luokalla. Jos oppilas saa tarpeeksi hyvät pisteet V.I.P.:eistään, hän saa ottaa oppiaineen kahdeksi viimeiseksi oppivuodekseen jotka valmistavat oppilaan seitsemäntenä kouluvuonna pidettävään Se Uskomattoman Paha Erittäin Raskas tutkintoon (S.U.P.E.R.).
Jotta voisi jatkaa oppiainetta S.U.P.E.R.-tasolla, kyseisestä aineesta tarvitsee yleensä olla vähintään O:n V.I.P., vaikka jotkin professorit (kuten Kalkaros) ottavat vain Upea-arvosanan saaneita S.U.P.E.R.-tasolleen. Oppilaat, jotka reputtavat kokeensa tai jotka eivät saa tarpeeksi korkeita pisteitä, eivät jatka oppiaineita kuudennella ja seitsemännellä vuodella.
Viidennen vuoden lopussa oppilaat puhuvat pikaisesti tuvanjohtajiensa kanssa päättääkseen mitä oppiaineita kannattaa opiskella (V.I.P. tuloksista riippuen) ja heidän tulevista ammattihaaveistaan. Oppiaineet joita he päättävät jatkaa ovat huomattavasti haastavampia. Koska kuudennen ja seitsemännen luokan opiskelijat ovat luopuneet suurimmasta osasta oppiaineitaan, heillä saatta olla useitakin hyppytunteja päivässä. Suuri läksymäärä kuitenkin pakottaa käyttämään ne opiskeluun tai kotiläksyihin. Seitsemännen, eli viimeisen vuoden lopussa oppilaat suorittavat S.U.P.E.R.-kokeensa, jotka testaavat mitä oppilaat ovat kahden viime vuoden aikana oppineet. Monet ammatit vaativat korkeat arvosanat näistä kokeista, mikä tarkoittaa sitä, että oppilaiden täytyy työskennellä ahkerasti varmistaakseen pääsevänsä kokeista läpi.
Oppilaselämä.
a> ruokasali. Elokuvissa se on lavastettu Tylypahkan Suureksi saliksi tupapöytineen.
Päivä Tylypahkassa alkaa aamiaisella suuressa salissa. Oppilaat istuvat omien tupiensa pöydissä ja saavat syödä, keskustella ystäviensä kanssa tai viimeistellä kotitehtävänsä. Rehtori syö muiden professoreiden kanssa korokkeella olevan pöydän ääressä, joka sijaitsee salin toisessa päässä. Aamiaisen aikana saapuu oppilaiden posti, joka yleensä sisältää "Päivän Profeetta" -velholehden, kirjeen perheeltä tai ystävältä tai paketin kotoa. Kello ensimmäiselle tunnille soi tasan yhdeksältä.
Tylypahkassa on kaksi pitkää aamutuntia, joiden välissä on lyhyt tauko, jonka aikana oppilaat vaeltavat luokasta toiseen. Lounaan jälkeen oppitunnit jatkuvat yhdeltä ja seuraava välitunti on teeajan kieppeillä ennen toista oppituntijaksoa. Oppitunnit ovat noin tunnin mittaisia, mutta joskus on myös kaksoistunteja (joissa on kahden eri tuvan oppilaat), jotka kestävät kaksi tuntia. Oppitunnit loppuvat viideltä. Ensimmäisen luokan opiskelijat saavat perjantai-iltapäivät vapaiksi, kun kuudes- ja seitsemäsluokkalaisilla on useita hyppytunteja viikossa. Iltaisin oppilaat syövät päivällisen Suuressa salissa, jonka jälkeen heidän oletetaan menevän oleskeluhuoneisiinsa. Tähtitiedetunnit pidetään myöhään yöllä tähtitiedetornissa.
Neljän tuvan makuusaleihin pääsee vain salaisista sisäänkäynneistä, jotka tuvan jäsenet tietävät ja jotka vaativat salasanaa (paitsi Korpinkynnen, jonka salaovella täytyy vastata arvoitukseen) sisäänpääsyn vastineeksi. Oleskeluhuoneissa on nojatuoleja ja sohvia oppilaille, sekä pöytiä opiskelua varten. Huoneissa on myös tulisijat, jotka pitävät huoneet lämpiminä, sekä ilmoitustaulut. Oppilaat nukkuvat tupansa makuusaleissa, joihin pääsee oleskeluhuoneesta johtavista portaista. Jokainen makuusali on jaettu vähintään kahteen huoneeseen; yksi pojille ja yksi tytöille (loitsu pitää pojat poissa tyttöjen alueelta, vaikka tytöt pääsevätkin poikien makuusaleihin). Jokainen oppilas nukkuu suuressa pylvässängyssä, jota peittävät painavat, tuvan väreillä koristellut verhot. Jokaisen sängyn vieressä on yöpöytä ja jokaisessa makuusalissa on vesikannu sekä pikareita tarjottimella.
Tiettyinä viikonloppuina Tylypahkan kolmasluokkalaiset ja sitä vanhemmat pääsevät allekirjoitetun lupalapun turvin läheiseen Tylyahon kylään, jossa he voivat rentoutua ja nauttia pubeissa, ravintoloissa ja kaupoissa. Tylypahkan oppilaiden suosimia paikkoja Tylyahossa ovat mm. Hunajaherttuan makeiskauppa, Sekon pilapuoti, Velhovaatehtimo Hepene, Rääkyvä Röttelö, jonka huhutaan olevan Britannian eniten kummittelevin rakennus; sekä Kolmen luudanvarren, Sianpään ja Matami Puddifootin pubit.
Ruoka.
Tylypahkan kotitontut ovat taidokkaita kokkeja ja valmistavatkin laajan valikoiman ruokia jokaiselle aterialle. Ruoka-annokset valmistetaan keittiössä, joka on suoraan suuren salin alapuolella ja ruoka-aikoina ruuat siirretään taikojen avulla tupapöytiin. Monet Tylypahkan ruuista on alkuperäisesti Helga Puuskupuhin kehittelemiä. Tylypahkan ruoka on tyypillistä brittiläistä ruokaa, vaikka joskus koulussa tehdään poikkeuksia (kuten Kolmivelhoturnajaisten aikaan, jolloin saatavilla oli muun muassa bouillabaissea). Tavallisia juomia (veden lisäksi) ovat maito, tee, kahvi, appelsiinimehu ja kurpitsamehu. Koulussa on tarjottu kermakaljaa vain kerran (joulutanssiaisissa).
Kuri.
Tylypahkassa rangaistaan tupapisteiden menetyksen lisäksi myös jälki-istunnoilla.
Koulun vahtimestarin, Argus Voron, mukaan jälki-istunto merkitsi erilaisia kidutuksen muotoja, kunnes sääntöjä muutettiin äskettäin. Arthur Weasley väitti kantavansa vieläkin henkisiä arpia kohtaamisestaan Apollyn Pringlen, Argus Voron edeltäjän, kanssa. Nykyaikana jälki-istunto on yleensä jonkin Tylypahkan henkilökunnan järjestämä tehtävä. Esimerkiksi Harryn jouduttua Pimennon jälki-istuntoon viidennessä kirjassa, hän joutui kirjoittamaan ”En saa valehdella” omalla verellään. Koulun muut opettajat eivät kuitenkaan käytä ikinä tätä julmaa rangaistusmuotoa. Toisessa tapauksessa Kalkaros sai Harryn kiinni käyttämästä Sektumsempraa Malfoyhin ja hän pakotti Harry käymään läpi tuhansia laatikoita Tylypahkassa rangaistujen ihmisten kansioita, jotka Harryn oli tarkoitus laittaa aakkosjärjestykseen ja kirjoittaa uudelleen kortit jotka olivat vahingoittuneet.
Jos oppilaat ovat tehneet oikein vakavan rikkeen, heidät voidaan erottaa Tylypahkasta. Harry joutuu tähän tilanteeseen Taikaministeriön toimesta viidentenä kouluvuonnaan käytettyään taikaa jästin läsnä ollessa, joka on vakava rike velhomaailmassa. Dumbledore oli kuitenkin Harryn puolella ja hän sai pitää paikkansa koulussa. Kalkaros on useita kertoja yrittänyt saada Harryn, ja hänen isänsä James Potterin, erotetuksi Tylypahkasta. Ainut oppilas jonka tiedetään erotetun koulusta on Hagrid, joka piti hallussaan akromantellaa, jonka uskottiin olevan Luihuisen hirviö ja Hagridin uskottiin avanneen Salaisuuksien kammion – rikoksen jonka Tom Valedro teki.
Professorit pystyvät antamaan oppilaille jälki-istuntoa huonosta käytöksestä tai huonoista arvosanoista. Luokan ulkopuolella tapahtuvista rikkeistä rankaiseminen kaatuu usein vahtimestarin harteille, jota valvojaoppilaat avustavat. Oppilaan tuvanjohtaja voi usein myös vaikuttaa jälki-istunto päätökseen.
Kesällä, ennen viidettä kouluvuottaan, jokaisesta tuvasta kaksi viidennen vuosiluokan oppilasta valitaan valvojaoppilaiksi, mikä antaa heille ylimääräisiä mukavuuksia ja vastuuta (esimerkiksi valvojaoppilaiden kylpyhuoneen käyttö, nuorempien oppilaiden kontrollointi) ja kurinpitovelvollisuuksia; he pysyvät valvojaoppilaina, jollei heitä nimitetä johtajatytöksi tai -pojaksi, koko loppu koulunsa ajan. Joka tuvassa on 4-6 valvojaoppilasta, jotka ovat kaikki viidennen, kuudennen ja seitsemännen vuosiluokan oppilaita: jos joku heistä nimitetään johtajatytöksi tai -pojaksi, heidän paikkaansa ei korvata. Johtajatyttö ja -poika nimitetään seitsemännen vuosiluokan oppilaista. Oppilas voidaan valita johtajaksi vaikkei hän olisikaan aikaisemmin ollut valvojaoppilas. Valvojaoppilailla on oikeus ottaa pisteitä pois toisilta oppilailta, mutta he eivät voi ottaa pisteitä pois toisilta valvojaoppilailta. He voivat myös antaa jälki-istuntoa. Tuvan huispauskapteenille annetaan joitain samoja etuuksia kuin valvojaoppilaille, kuten valvojaoppilaiden kylpyhuoneen käyttö.
Ainut tiedetty syy Tylypahkasta erotukseen mainittiin Azkabanin vangissa. Kalkaros kertoo Harrylle, Ronille ja Hermionelle, että he ovat jo tarpeeksi isoissa ongelmissa ja heidät voidaan erottaa koulusta heidän poistuttua Tylypahkan mailta.
Ensimmäisessä kirjassa sanottiin, että oppilas voidaan ”heittää pois” koulusta, jos hän saa erittäin huonot arvosanat ensimmäisen luokan loppukokeista, mutta tämä voi olla vain Hermionen oma oletus.
Tylypahkan salaisuudet.
Tylypahkassa on monia salaisia paikkoja ja käytäviä. Muun muassa Tarvehuone, Salaisuuksien kammio ja käytävä, joka vie Tylyahon Hunajaherttuan kellariin.
Kielletty metsä.
Kielletty metsä () on valtava, synkkä metsä koulun rajoilla. Sitä kutsutaan yleensä pelkästään ”metsäksi” ja elokuvissa ”Synkäksi metsäksi”. Se on visusti kielletty kaikilta oppilailta, paitsi Taikaolentojen hoidon oppitunneilla ja harvinaisissa tapauksissa kuten jälki-istunnoissa.
Salaisuuksien kammio.
Salaisuuksien kammio (), joka sijaitsee syvällä vankityrmien alla, oli muinaisen basiliskin koti, jota käytettiin puhdistamaan koulu jästisyntyisistä oppilaista. Salazar Luihuinen, yksi Tylypahkan perustajista, rakensi kammion ennen lähtöään koulusta.
Kammio on hyvin piiloitettu ja sen sisäänkäynti on linnan toisessa kerroksessa, Murjottavan Myrtin vessassa, ja se johtaa pimeään, limaiseen kivitunneliin. Kammiossa on paljon pienien eläimien luurankoja ja jättimäinen basiliskin nahka. Tunneli johtaa kiinteän seinän luo, johon on kaiverrettu kaksi käärmettä, joilla on smaragdit silminään. Kun puhuu kärmeskieltä, käärmeet avautuvat pitkäksi, hämäräksi käytäväksi, jota reunustaa käärmepatsaat, mukaan lukien kaksi isoa kivipilaria joissa on enemmän käärmekaiverruksia, ja jotka kohoavat kattoon saakka. Kammion keskellä on suuri muinainen ja apinannäköinen patsas Salazar Luihuisesta. Basiliski asuu patsaan sisällä ja tulee ulos sen suusta Luihuisen perillisen, Tom Lomen Valedron (lordi Voldemortin) kutsuessa. Toisena vuonnaan Tylypahkassa Harry käytti kärmeskieltä avatakseen kammion ja tuhotakseen päiväkirjan, joka sisältää 16-vuotiaan Tom Valedron omilta Tylypahkan ajoiltaan.
Myöhemmin paljastetaan, että päiväkirja oli hirnyrkki. Seitsemännessä kirjassa Ron ja Hermione menevät kammioon. Ron avaa oven (vaikkei osaakaan puhua kärmeskieltä) imitoimalla Harryn suusta kuulemiaan sanoja. He löytävät basiliskin hampaan ja käyttävät sitä tuhotakseen Helga Puuskupuhin kupista tehdyn hirnyrkin.
Murjottavan Myrtin vessassa on sisäänkäynti Salaisuuksien kammioon. Sisäänkäynti on lavuaari, jossa on käärme kaiverrettuna sen hanaan. Sen saa auki kärmeskielellä, jolloin hana aukeaa tarpeeksi suureksi jotta sinne mahtuu ihminen. Tunnelin pohjalla on käytävä joka johtaa Salaisuuksien kammioon. Kun Tom Valedro avasi kammion, Myrtti oli murjottamassa yhdessä vessakopissa. Myrtin kuultua Tomin, hän avasi oven, näki basiliskin ja kuoli välittömästi, tullen haamuksi. Hänen vessansa pysyi toiminnassa, mutta vähemmän käytettynä.
Tarvehuone.
Tarvehuone () on Tylypahkan seitsemännessä kerroksessa oleva salahuone, jonka sisäänkäynti sijaitsee vastapäätä Barnabas Bauka-Aivoa esittävää kuvakudosta. Saadakseen huoneen ilmestymään, täytyy kävellä kolmesti sen ohi samalla keskittyen mitä tarvitsee. Huone ilmestyy, sisustettuna sellaiseksi mitä on vaadittu. Tylypahkan kotitontut tuntevat sen myös nimellä ”tulee menee -huone”.
Dumbledore oli ensimmäinen joka mainitsi huoneen, sanoen löytäneenä sen puoli kuudelta aamulla täynnä pottia hänen etsiessään vessaa. Dumbledore ei kuitenkaan ilmeisesti tiennyt huoneen erikoisista salaisuuksista. Myöhemmin Dobby kertoi Harrylle huoneesta myöntäen tuovansa välillä Winkyn sinne toipumaan humalasta ja löytäen sieltä vastalääkettä ja ”mukavana tontunkokoisen sängyn”. Voron on kerrottu löytävän puhdistusvälineitä omiensa loppuessa; kun Fred ja George Weasley tarvitsivat piilopaikkaa, se esiintyi luutakomerona. Punurmio taas teki tavaksi tyhjien sherry-pullojen piilottamisen huoneeseen saatuaan potkut ennustamisen opettajan virastaan kirjassa Harry Potter ja Feeniksin kilta. Kaikille, jotka haluavat piilottaa jotakin, ilmestyy luultavasti sama huone: Piilotettujen tavaroiden huone, joka on täynnä monen vuosisadan hylättyjä tavaroita, kuten rikkinäisiä kalusteita, kirjoja ja muuta omaisuutta, jotka niiden oikeat omistajat ovat hylänneet.
Harry kuuli huoneesta Dobbylta, ja sai siitä oivan paikan Albuksen kaartin tapaamisille, jolloin se oli täynnä kirjahyllyjä joissa oli Pimeyden voimilta suojautumisesta kertovia kirjoja; erilaisia pimeänvoimien paljastimia ja lattiatyynyjä itsepuolustusloitsujen harjoittelua varten. Kun AK (Albuksen kaarti) petettiin, Pansy Parkinson löysi huoneesta listan AK:n jäsenistä. Kuudennessa kirjassa Harry käytti Piilotettujen tavaroiden huonetta piilottaakseen taikajuomien oppikirjansa ja kuvaili huonetta suuren katedraalin kokoiseksi ja täyteen ahdetuksi monen sukupolven aikaisia tavaroita, kuten vanhoja taikaliemiä, vatteita, pilattuja huonekaluja, vanha tiara (joka sattui olemaan yksi Voldemortin hirnyrkeistä) ja kirjoja jotka olivat ”varmaankin kiellettyjä, sotkettuja tai varastettuja”. Myöhemmin Harry tajuaa, että Dracon on käyttänyt samaa huonetta korjatakseen häivytyskaapin voidakseen salakuljettaa kuolonsyöjiä Tylypahkaan.
Harry Potter ja kuoleman varjelukset kirjassa oppilaat tarvitsevat paikan jonne piiloutua Carroweilta, kahdelta kuolonsyöjäprofessorilta, ja he käyttävät huonetta. Paljastetaan myös, että Tarvehuoneen olomuoto voi muuttua vaikka sen edellistä olomuotoa vielä tarvittaisiin (esimerkiksi AK:n päämajasta Piilotettujen tavaroiden huoneeksi), mutta huoneen täytyy olla tyhjä. Huone voi myös täyttää jo huoneessa olevan henkilön toiveen, kuten Harryn toivoessa pilliä AK:n tapaamisessa, tai luoden salakäytävän Sianpäähän (huone ei voi kuitenkaan tuottaa ruokaa). Myöhemmin Korpinkynnen diadeemin tajutaan olevan Voldemortin hirnyrkki ja se on piilotettu Tarvehuoneeseen. Harry, Ron ja Hermione menevät huoneeseen, mutta Draco, Crabbe ja Goyle saartavat heidät. Diadeemi tuhoutuu lopulta Crabben täyttäessä huoneen Pirunpalolla; erittäin tuhoavalla kirotulla taikatulella. Huone kuitenkin toimii vielä senkin jälkeen; Ron oli hyvin huolestunut, että se olisi tuhoutunut kaikissa muodoissaan kirotun tulen takia.
Viisasten kiven piilopaikka.
Viisasten kiven piilopaikkaan () pääsee kolmannen kerroksen käytävässä olevan huoneen lattialuukun läpi. Kiveä suojelee seitsemän taikahaastetta, jotka ovat opettajien keksimiä.


Uudenmaan maakunta.
Uusimaa () on Suomen maakunta, joka sijaitsee Suomenlahden rannikolla. Uudenmaan historiallinen maakunta käsittää laajemman alueen, joka jakautuu Uudenmaan ja (läntisen) Kymenlaakson nykymaakuntiin. Uudenmaan maakuntaa ympäröivät Varsinais-Suomi lännessä, Kanta-Häme ja Päijät-Häme pohjoisessa sekä Kymenlaakso idässä. Etelässä lähin naapuri on Viro, jonka erottaa Uudestamaasta noin 60...80 kilometriä leveä Suomenlahti.
Uudenmaan maapinta-ala on  km² (3,0 % Suomen maa-alasta). Maakunnan makeavesiala on  km² (1,4 % Suomen makeavesialasta) ja merivesiala vastaavasti  km² (12,4 % Suomen merivesialasta). Koko pinta-alasta merialueet pois luettuna sisävesien osuus on 5,2 % eli noin puolet Suomen keskiarvosta. Uusimaa on ylivoimaisesti Suomen runsasväkisin ja tiheimmin asuttu maakunta: sen väkiluku on. Lähes 30 % suomalaisista asuu Uudellamaalla. Maakunnan väestötiheys on kymmenisen kertaa korkeampi kuin Suomen keskiarvo. Uudenmaan väkilukua kasvattaa sekä syntyneiden enemmyys että muuttovoitto Suomesta ja ulkomailta.
Uusimaa ja etenkin sen rannikko on ollut perinteisesti ruotsinkielistä seutua. Kun Helsinki virallistettiin Suomen pääkaupungiksi vuonna 1812 suomen kieli alkoi yleistyä Helsingissä ja sen ympäristössä. Nykyisin suomi on enemmistön äidinkieli suurimmassa osassa maakuntaa. Suomen kielen asema vahvistui 1900-luvulla, kun seudulle muutti väestöä muualta Suomesta, ja monissa kunnissa ruotsinkieliset jäivät vähemmistöksi. 2000-luvulla maahanmuutto on hiljalleen pienentänyt suomenkielisten väestöosuutta, joskin heidän absoluuttinen lukumääränsä on edelleen kasvanut.
Uudellamaalla tuotetaan yli kolmannes Suomen bruttokansantuotteesta. Elinkeinorakenne on palveluvaltainen.
Itä-Uudenmaan maakunta liitettiin kokonaisuudessaan Uudenmaan maakuntaan vuoden 2011 alussa. Käytännössä uuden Uudenmaan maakunnan rajat vastaavat vuonna 1997 lakkautetun Uudenmaan läänin rajoja Päijät-Hämeen maakuntaan kuuluvaa Orimattilan kaupunkia lukuun ottamatta.
Aluejako.
Uusimaa jakaantuu neljään seutukuntaan ja 28:aan kuntaan, joista kolmetoista on kaupunkeja. Viisitoista kuntaa on kaksikielisiä.
Maaperä ja pinnanmuodostus.
Uudenmaan maaperä on peruskalliota: graniittia, gneissejä ja erilaisia seoskivilajeja. Alueen länsiosan kallioperälle ovat tyypillisiä liuskeisissa gneisseissä olevat kalkkikivijuonteet. Lohjan alueella on rikas kalkkikivivyöhyke ja kalkkikiven louhinnalla on siellä vuosisataiset perinteet. Lohjanjärven rannoille on kehittynyt omintakeisesti muodostuneita kalkkikivikallioita, kuten Ämmänuuneiksi kutsutut kalkkikivionkalot. Järvenpään ja Keravan alueella kallioperä on mikroliinigraniittista. Alueella on myös metamorfisia ja migmaatiittisia kivilajeja sekä granodioriittisten ja kvartsidioriittisten kivilajien nauha. Pohjois-Espoossa on laajoilla alueilla vallitsevana kivilajina mikrokliinigraniitti.
Pinnanmuodoltaan Uusimaa on yhtenäistä sisämaasta Suomenlahtea kohti viettävää rannikkomaata. Pienissä piirteissä maakunnan pinnanmuodot sen sijaan vaihtelevat runsaastikin. Keski- ja Itä-Uudellemaalle ovat ominaisia savikkomaat, joita halkovat Salpausselän rinteen lähteistä ja pikkujärvistä alkunsa saavat rannikkojoet. Rannikon tuntumassa on jyrkkäpiirteisiä avokalliomaastoja. Maakunnan korkeimmat mäet ja vuoret sijaitsevat alueen länsiosissa, esimerkiksi Keinumäki (162 m) ja Mankoolin kukkula (161 m). Nummi-Pusulassa sijaitseva Lintukiimanvuori (153 m) on tunnettu näköalapaikka. Voimakas murtumasysteemi tekee Uudenmaan mäistä ja vuorista jyrkkäseinäisiä. Hiidenkirnuja esiintyy muun muassa Hangossa ja Vihdissä. Itämeri-vaiheiden muinaisrannat ovat jättäneet maisemaan jälkensä paikoittaisina törminä.
Uudenmaan maalajit muodostuivat mannerjään sulaessa. Kun mannerjää pysähtyi paikoilleen sadoiksi vuosiksi, syntyivät salpausselät ja Lohjanselkä. Niiden eteläreunoille kerrostui karkeampaa maa-ainesta hienojakoisemman aineksen kulkeutuessa kauemmaksi synnyttäen silloisen meren pohjaan nykyiset viljavat savikot. Kun jään reuna alkoi Salpausselkävaiheen jälkeen vetäytyä, Lohjanselkä salpasi luoteispuolelleen läntisen Uudenmaan järviseudun. Siellä on maakunnan laajin yhtenäinen vesistö, Lohjan reitti, johon kuuluvat Uudenmaan suurimmat järvet Lohjanjärvi (122 km², josta saaria 31 km²) ja Hiidenvesi (29 km²).
Uudenmaan rannikkovyöhyke on erittäin rikkonainen. Merenrannikon lahdet kuten myös sisämaan kapeat järvet ja joet kulkevat usein kallioperän suorissa, jyrkkärinteisissä murroslinjoissa. Useat merenlahdet työntyvät syvälle sisämaahan, kuten Espoonlahti ja Pohjanpitäjänlahti. Niemistä pisimpiä ovat taasen Hankoniemi, Upinniemi ja Porkkalanniemi. Uudenmaan ulkosaaristossa on lukuisia pieniä kalliosaaria, luotoja ja kareja. Sisäsaaristossa saaret ovat isompia, kapeiden salmien toisistaan erottamia. Maanviljelyn ja asutuksen osuus kasvaa mantereen läheisyydessä. Huomattavimpia saaristoalueita ovat Tammisaaren saaristo sekä Porvoon ja Pellingin saaristot.
Kasvillisuus.
Uusimaa sijaitsee pohjoisen havumetsävyöhykkeen eteläosassa, ja sen alavyöhykkeistä hemiboreaalisen alavyöhykkeen ja eteläboreaalisen alavyöhykkeen rajalla. Lounaisen Uudenmaan hemiboreaalinen kasvillisuusvyöhyke ulottuu linjalle Nummi-Pusula–Helsinki. Hemiboreaalisella alueella yleisin metsätyyppi on käenkaali-mustikkatyyppi. Keski- ja Itä-Uusimaa kuuluvat eteläboreaaliseen alavyöhykkeeseen, jossa vallitsee mustikkatyyppi. Kasvillisuus on Uudellamaalla pohjoisempaan Suomeen verrattuna rehevää. Suurin osa Suomen laajoista lehtoalueista sijaitsee joko Uudellamaalla tai Varsinais-Suomessa. Tammi ja saarni kasvavat luonnossa harvinaisina Uudellamaalla, jossa ne ovat levinneisyytensä pohjoisrajalla. Kanta-Hämeen ja Kymenlaakson maakuntien puolella niitä ei juurikaan tapaa. Laajoja lehtoalueita jaloine lehtipuineen on erityisesti Uudenmaan hemiboreaalisilla seuduilla. Tammi muodostaa laajahkoja sekametsiä lähinnä maakunnan länsiosan hemiboreaalisella alueella sekä muutamin paikoin pääkaupunkiseudulla, kuten Vantaalla Tammiston luonnonsuojelualueella. Myös pähkinäpensas on yleinen Uudenmaan lehdoissa. Arat hedelmäpuut, kuten kirsikka, päärynä ja luumu menestyvät Uudenmaan puutarhoissa.
Valkovuokko on maakunnan nimikkokasvi ja se on yleinen koko Uudellamaalla. Huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa Uudenmaan runsaat lehdot peittyvät valkovuokkomereen. Koilliseen mentäessä kasvillisuus muuttuu karummaksi, mutta myös Itä-Uudellamaalla on etenkin savikkoalueilla varsin rehevää kasvillisuutta. Kaskenpolton seurauksena ja muuta Suomea lauhkeamman ilmaston vuoksi koivu ja leppä ovat yleistyneet, vaikkakin valtapuita ovat yhä kuusi ja mänty. Sisäsaaristossa kasvillisuus on samantyyppistä kuin mantereella, mutta ulkosaariston kallioilla on karua. Rannikon vesialueita leimaavat laajat ruoko- ja kaislakasvustot. Ulkosaarien ympärillä on rakkolevä- ja ulompana punalevävyö. Soita on Uudenmaan pinta-alasta (ml. Itä-Uusimaa) alle kymmenen prosenttia. Pääkaupunkiseudun luoteisosassa sijaitsee tuhansien hehtaarien laajuinen luonnonsuojelualue Nuuksion kansallispuisto karuine kalliomäkineen ja kosteine kuusivaltaisine rotkoineen ja rämeineen.
Sisävedet.
Pääosa Uudestamaasta sijaitsee Salpausselkien ja Suomenlahden välisellä vähäjärvisellä vyöhykkeellä. Eritoten savikkoseuduilla vedenkokoumat ovat matalia ja harvalukuisia. Maakunnan länsiosassa Lohjan ja Vihdin seudulla järvisyys on sen sijaan melko runsasta. Nuuksion järviylänköalue Espoossa tunnetaan monista lammistaan. Kaikkiaan Uudellamaalla on 1 009 järveä.
Maakunnan suurin järvi sekä pinta-alaltaan että vesitilavuudeltaan on Lohjanjärvi. Se on suomalaisittain syvä: keskisyvyys on 12,7 metriä ja syvin kohta 55 metriä. Lohjanjärven kryptodepressio eli merenpinnan alapuolinen vesitilavuus on Suomen suurin, 85 miljoonaa kuutiometriä. Uudenmaan toiseksi laajin järvi on Hiidenvesi Vihdissä. Vesimäärältään toiseksi suurin on Artjärven Pyhäjärvi, jonka keskisyvyys on Suomen järvien toiseksi suurin. Pyhäjärvi sijaitsee pääosin Päijät-Hämeen puolella. Harvinaista harjualueiden nuottaruohotyypin järveä edustava parinsadan hehtaarin laajuinen Simijärvi Fiskarin lähellä on keskisyvyydeltään Suomen kolmas: 20 metriä.
Lämpötilat ja sademäärät.
Uusimaa kuuluu eteläisimmiltä osiltaan sekä Lohjanjärven alueella hemiboreaaliseen ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeeseen. Pääosin ilmasto on kuitenkin eteläboreaalista kuusivyöhykettä. Maakunta sijaitsee manner- ja meri-ilmaston välissä, joten paikalliset erot lämpötiloissa ja sademäärissä ovat sangen suuret. Itämeri vaikuttaa ilmastoon koko maakunnan alueella, rannikolta pohjoista ja koillista kohti väheten. Meri viilentää päivälämpötiloja rannikolla keväisin ja kesäisin. Syksyisin ja talvisin vaikutus on päinvastainen. Vuoden keskilämpötila vaihtelee Hangon seudun kuudesta asteesta maakunnan pohjoisosan runsaaseen neljään asteeseen. Kylmin kuukausi on tyypillisesti helmikuu: keskilämpötila -3...-6 °C ja lämpimin vastaavasti heinäkuu: 16...18 °C. Vuoden keskilämpötila vaihteli Helsingissä vuosina 1974–2011 välillä 3,3 °C...7,6 °C. Vähintään 7 °C vuosikeskiarvo mitattiin 1975, 1989, 2000, 2007, 2008 ja 2011. Alle 4 °C keskiarvo mitattiin puolestaan 1978, 1985 ja 1987. Maaliskuusta 2007 joulukuuhun 2008 Helsingissä tilastoitiin 22 kuukauden yhtämittainen jakso, jona yhdenkään kuukauden keskilämpötila ei pudonnut nollan alapuolelle.
Terminen kevät saapuu Uudellemaalle keskimäärin maaliskuun lopulla, eli noin kuukautta aiemmin kuin esimerkiksi Lappiin. Terminen kesä alkaa sisämaan suotuisimmilla alueilla toukokuun puolessavälissä, rannikolla ja saaristossa viidestä kymmeneen vuorokautta myöhemmin. Terminen syksy saapuu sisämaahan syyskuun puolenvälin paikkeilla, rannikolle ja saaristoon kymmenisen vuorokautta myöhemmin. Maakunnan pohjoisille seuduille saapuu terminen talvi keskimäärin marraskuun puolessavälissä, Hankoniemelle ja saaristoon joulukuun alussa.
Terminen kasvukausi kestää Uudellamaalla keskimäärin puoli vuotta. Kasvukauden tehoisa lämpösumma on suotuisimmilla seuduilla lähes 1 400 °Cvrk ja viileimmillä seuduilla noin 1 250 °Cvrk. Rannikkoseudulla kasvukausi alkaa ja päättyy myöhemmin kuin sisämaassa.
Vuotuinen sademäärä on Uudellamaalla keskimäärin 600–700 mm. Etenkin Lohjanharju ja Nuuksio tunnetaan runsassateisuudestaan. Sademääriin ja lumioloihin vaikuttaa meren läheisyyden lisäksi maanpinnan kohoaminen rannikolta sisämaahan mentäessä. Sisämaahan pysyvä lumipeite saapuu joulukuun alkupäivinä, rannikolle nelisen viikkoa myöhemmin. Lumi häviää Hangosta keskimäärin 25. maaliskuuta, luoteisen Uudenmaan ylängöiltä kolmisen viikkoa myöhemmin. Merellisyys tekee rannikon lumioloista oikulliset.
Meren pintaveden lämpötila Uudellamaalla on korkeimmillaan elokuun alussa, jolloin se Harmajassa on keskimäärin 16,3 °C ja Tvärminnessä 17,1 °C. Helsingissä havaittiin 22. tammikuuta 1907 korkein Suomessa mitattu ilmanpaine: 1 065,7 hPa.
Keskilämpötiloja (°C) ja sademääriä (mm) Uudenmaan mittausasemilla kaudella 1981–2010.
Keskilämpötilat (°C) ja vuotuiset sademäärät (mm) vertailujaksoittain Helsingin Kaisaniemen mittausasemalla.
Auringon kulkureitti.
Uudenmaan etelä–pohjoissuuntainen ulottuvuus on noin 115 kilometriä. Etelässä maakunta ulottuu leveysasteelle 59°48 ja pohjoisessa vastaavasti leveysasteelle 60°50. Maakunnan eteläisimmässä osassa auringon korkeus keskipäivällä on talvipäivänseisauksessa noin 6,9° ja kesäpäivänseisauksessa noin 53,6°. Pohjoisessa luvut ovat ääripäissään 5,9° ja 52,6°. Päivän pituus pimeimpänä vuodenaikana on kuutisen tuntia ja valoisimpana aikana noin 19 tuntia. Auringon säteilyteho on etelässä talvipäivänseisauksen aikaan 68 W/m2 keskipäivällä. Kesäpäivänseisauksen aikaan luku on 968 W/m2. Pohjoisessa vastaavat luvut ovat 50 ja 953 wattia.
Aurinkotunteja on rannikolla ja saaristossa enemmän kuin sisämaassa. Helsinki-Vantaan lentoasemalla oli kaudella 1971–2000 keskimäärin 1 742 aurinkotuntia vuodessa. Globaalisäteilyn (auringosta saapuva laajakaistainen lyhytaaltosäteily) määrä oli samana aikana 3 387 MJ/m2.
Historia.
Uudenmaan alueella arvioidaan olleen asutusta ennen vuotta 7000 eaa. Tähän viittaavat löydöt Askolasta sekä erinäiset suolöydöt. Suomusjärven kulttuurin aikana 6500–4200 eaa. verraten tiheää asutusta oli muun muassa nykyisen Kirkkonummen ja Porvoon alueilla. Suomenlahden rantaviiva oli tuolloin 30–50 metriä korkeammalla kuin 2000-luvun alussa. Kampakeraamisena aikana nykyisen Uudenmaan alueelta lienee ollut kulttuurisia yhteyksiä Baltian maihin ja Uraliin päin. Myöhäiskampakeramiikka noin 3200–2500 eaa. oli lähinnä rannikkoseutujen keramiikkaa. Vasarakirveskulttuuri noin vuosina 3200–2000 eaa. toi alkeellisen maatalouden nykyiseen Lounais- ja Länsi-Suomeen. Kivikauden loppuvaiheessa eli Kiukaisten kulttuurin aikana asutuksen painopiste siirtyi kohti rannikkoa ja yhteydet länteen vakiintuivat.
Pronssikauden aikana rannikon yhteydet länteen yhä lisääntyivät. Nykyinen Uusimaa kuului läntisen pronssikulttuurin piiriin. Ilmasto kylmeni. Vanhemman rautakauden ajalta 1 eaa.–200 jaa. Uudenmaan alueelta on löydetty muutama kalmisto. Uusimaa sijaitsi Idäntien varrella. On spekuloitu, että sen varrelle kehittyi kauppapaikkoja todennäköisesti muun muassa Hankoniemelle ja Helsingin edustalle. Teorian mukaan sisämaan hämäläiset kävivät niissä kauppaa viikinkien kanssa. Jaakko Masosen mukaan Uudenmaan rannikon kauppapaikat ovat kuitenkin myytti, koska yhteydet Uudenmaan ja Hämeen välillä olivat hyvin vaikeakulkuisia. 1100-luvulle asti asutus oli yhä enimmäkseen tilapäistä, rannikko oli tuolloin virolaisten ja hämäläisten nautinta-aluetta. Näin sitä ehkä pidettiin Hämeen rantamaana.
Ristiretkien aikana (noin 1249 ja 1293) Ruotsi alkoi saada jalansijaa nykyisen Suomen alueella. Rannikolle tuli uudisasutusta Ruotsista ja maanviljelyskulttuuri vakiintui Uudellemaalle ennen kaikkea Ruotsin Helsinglandista muuttaneiden siirtolaisten vaikutuksesta. Uudiskyliä kasvoi Vantaanjoen ja Keravanjoen alajuoksujen vehmaille rantaseuduille. Näin saivat nimensä Helsinki ja Uusimaa, joka pysyvän asutuksen kannalta oli verraten uutta maata. Maakuntana varhaisin maininta Uudestamaasta on vuodelta 1310, nimitys lienee vastannut lähinnä asutus- ja kulttuurialuetta. Ensimmäisenä kaupunkioikeudet Uudellamaalla sai Porvoo 1380-luvulla. Läntiselle Uudellemaalle perustettiin Raaseporin linna 1300-luvulla. Linnoitus hylättiin 1550-luvulla ja se raunioitui. Uudenmaan alueelta tunnetaan yksitoista keskiaikaisiksi tulkittua muinaislinnaa. Ne ovat jääneet paikannimistöön Linnavuori- tai Linnamäki-nimisinä. Esimerkkinä mainittakoon Porvoon Linnamäki rautakautisine kalmistoineen ja keskiaikaisine linnoitusjäänteineen sekä luonnonsuojelullisine perinnebiotooppeineen.Keskiajalla Uudellemaalle rakennettiin yhteensä neljätoista kivikirkkoa joista kolmetoista on säilynyt nykypäivään. Säilyneitä kirkkoja ovat muun muassa Porvoon tuomiokirkko, Espoon tuomiokirkko ja Vantaan Pyhän Laurin kirkko sekä Lohjan Pyhän Laurin kirkko, joka on Suomen suurin keskiaikainen pitäjänkirkko. Vihdin kirkko on raunioina.
Keskiajan uusmaalaisille vesireitit olivat tärkein liikennemuoto. Muinainen purjehdusväylä Tanskasta ja Ruotsista Tallinnaan ja Novgorodiin seuraili Uudenmaan rannikkoa. Tallinna oli uusmaalaisten tärkein kauppapaikka aina 1700-luvun alkuun saakka. Tuolloin Viro siirtyi Ruotsilta Venäjälle. Sisäsaaristossa kulkevia väyliä oiottiin rakentamalla niin kutsuttuja vetokannaksia (ruots. "drag", "ede"), joita pitkin veneet voitiin vetää. Näin vältettiin pitkät purjehdusmatkat niemien ympäri. Vetokannaksia sijaitsi muun muassa Porkkalanniemellä. Keskiajalla merenpinta oli huomattavasti korkeammalla kuin 2000-luvun alussa. Maankohoaminen on vuosisatojen kuluessa muuttanut rannikkoseutua ja madaltanut vanhoja vesiväyliä, joista monet ovat kasvaneet umpeen.
Suuri rantatie eli Kuninkaantie Turusta Viipuriin oli Uudenmaan maaliikenteen valtaväylä vuosisatojen ajan 1300-luvulta alkaen. Tie kulki Perniön ja Tenholan rajalta Karjaanjoen yli Siuntion Pikkalaan. Reitti jatkui Kirkkonummen, Espoon ja Sipoon kautta Mäntsälänjoen yli Porvoon kautta Kymijoelle. Postiliikenne tiellä alkoi 1630-luvulta. Säännöllisiä postireittejä olivat Turku–Helsinki–Viipuri sekä Helsinki–Porkkala. 1600-luvulla Rantatien varrella edellytettiin olevan kievareita parin peninkulman välein. Sekä kievareiden palvelutasolle että tienpidolle asetettiin tarkkoja määräyksiä. Enin osa vanhasta tielinjauksesta on edelleen käytössä.
Ruotsin ja Venäjän välisten sotien aikana 1700-luvulla Venäjän luoteisraja siirtyi lännemmäksi aina Kymijoelle asti. Uudenmaan rannikolle rakennettiin linnoitusketju Loviisasta Hankoon. Päälinnoitus oli Sveaborg eli Suomenlinna. Suomen pääkaupunki siirrettiin Varsinais-Suomesta Uudellemaalle Helsinkiin Venäjän vallan myötä. Helsingin kehitys voimistui ja suomenkielisen väestön määrä ja osuus alkoi kasvaa nopeasti.
Uudestamaasta ja Hämeestä muodostettiin maaherrakunta vuonna 1620. Uudenmaan lääni erotettiin omaksi hallintoalueekseen vuonna 1831. Vuonna 1997 siitä tuli osa Etelä-Suomen lääniä, joka lakkautettiin läänilaitoksen mukana 2009. Niin ikään vuonna 1997 perustettiin Uudenmaan maakunta sekä Itä-Uudenmaan maakunta, jotka liitettiin jälleen toisiinsa vuonna 2011.
Uudenmaan kaikki ennen 1900-lukua kaupunkioikeudet saaneet paikkakunnat sijaitsevat rannikolla. Vanhin kaupunki on Porvoo, joka perustettiin noin 1347. Kustaa Vaasa perusti Tammisaaren 1546 ja Helsingin 1550. Loviisa sai kaupunkioikeudet vuonna 1745 ja Hanko vuonna 1874. Sisämaassa kauppalat ja kaupungit ovat kehittyneet pitkälti niin, että vanhasta emäpitäjästä on aikoinaan erotettu tiheään asuttu, rautatieliikenteen ja teollisuuden kasvattama keskustaajama itsenäiseksi kauppalaksi. Sittemmin kaikki kauppalat on muutettu kaupungeiksi, jotka väkiluvun kasvun myötä ovat laajentuneet ympäröivän maalaiskunnan alueelle. Lopulta kaupungit ja niitä ympäröivät maalaiskunnat on jälleen liitetty toisiinsa. Lisäksi Helsingin ympärille syntyi huvilayhdyskuntia, jotka saivat itsenäisen kauppalan tai kunnan aseman 1920-luvun alkupuoliskolla. Vuonna 1946 ne liitettiin osaksi Helsingin kaupunkia. Maakunnan vanhin kauppala on Kauniainen, joka erotettiin Espoosta vuonna 1920. Se sai kaupunkioikeudet 1972.
Maailmansotien välillä sisämaahan rautateiden risteyksiin syntyi useita kauppaloita: Kerava 1924 (kaupungiksi 1970), Hyvinkää 1926 (kaupungiksi 1960) ja Karjaa 1930 (kaupungiksi 1977). Niin ikään rautatien myötä kasvoi Järvenpää, josta tuli kauppala vuonna 1951 ja kaupunki 1967. Vuonna 1926 perustettu Lohjan kauppala puolestaan kasvoi puunjalostuksen ja kaivosteollisuuden varaan. Kauppala erotettiin keskiaikaisesta Lohjan emäpitäjästä, myöhempinä aikoina emäpitäjän alueelle perustetut kunnat on jälleen liitetty yhteen. Karkkila syntyi metalliteollisuuden ympärille, se erotettiin kauppalaksi Pyhäjärvi Ul:n kunnasta 1932. Vuonna 1969 Pyhäjärvi Ul puolestaan liitettiin Karkkilaan, ja näin syntyi Karkkilan kaupunki. Espoon maalaiskunta muutettiin kauppalaksi 1963 ja kaupungiksi 1972. Helsingin maalaiskunnasta puolestaan tehtiin Vantaan kauppala 1972 ja Vantaan kaupunki kaksi vuotta myöhemmin. Sekä Espoo että Vantaa kuuluvat kiinteästi Helsingin suurkaupunkialueeseen, vaikka ne tilastoissa kategorisoidaan erillisiksi kaupunkikunnikseen.
Asutushistoria.
Porvoota 1900-luvun alussa Näsinmäeltä nähtynä.
Vuonna 1560 Uudenmaan väestö keskittyi lähinnä jokivarsille. Kyliä ja yksittäistaloja oli 1 031. Maakunnassa oli tuolloin seitsemän kuninkaankartanoa ja 78 säterikartanoa. Liikenne tapahtui pääasiassa vesireiteillä. Maaliikenne oli vähäistä ja puolustuksellisistakin näkökohdista hankalaa. Satamien merkitys kasvoi 1800-luvulla ulkomaankaupan lisääntyessä. Rautatieliikenne alkoi 1860-luvulla, ensin Helsingistä Hämeenlinnaan. Asutus kasvoi liikenteen solmukohdissa ja rautateiden lähellä. 1900-luvun alussa silloisen Uudenmaan läänin väkiluku oli 297 813 eli yhdeksäsosa Suomen väestöstä. Vuonna 1950 väkiluku oli 667 459 eli kuudesosa maan väestöstä. Suomen väkiluvun kasvusta vuosina 1960–2010 noin kolme neljäsosaa tapahtui nykyisen Uudenmaan maakunnan alueella.
Väestö.
Mäntsälän keskustaa.
Uudenmaan väkiluku vuodenvaihteessa 2011/2012 oli 1 548 686 (Tilastokeskus). Vuonna 2011 väestömuutos oli +16 377 henkeä (+1,1 %). Syntyvyys ylitti Suomen keskiarvon, kuolleisuus puolestaan alitti sen. Maakunnan osuus koko valtakunnan väestömäärän lisäyksestä oli noin kaksi kolmasosaa.
Uudenmaan väestöstä kaksi kolmasosaa asuu pääkaupunkiseudulla eli Helsingissä, Espoossa, Vantaalla ja Kauniaisissa. 30. kesäkuuta 2012 Helsingin osuus maakunnan väestöstä (1 557 412) oli 38,5 % (598 826 asukasta). Muun pääkaupunkiseudun osuus oli 30,0 % (467 085). Pääkaupunkiseudun ulkopuolisen Uudenmaan väestöosuus oli 31,6 % (491 501). Vielä 1960-luvulla Helsingin osuus maakunnan väkiluvusta oli noin 55 %.
Vuodesta 1960 vuoteen 2011 erityisesti Loviisan ja Raaseporin seutujen osuus Uudenmaan väkiluvusta laski. Myös Porvoon ja Lohjan seuduilla sekä Helsingissä väestönkasvu oli hitaampaa kuin maakunnassa keskimäärin. Espoon, Vantaan ja Helsingin seudun kehysalueen osuus väestöstä kasvoi. Kirkkonummen väkiluku kasvoi yli viisinkertaiseksi, Espoon ja Vantaan yli nelinkertaiseksi. Loviisan seutu oli Uudenmaan ainoa osa-alue, jonka absoluuttinen väestömäärä väheni kyseisenä aikana. Vuonna 1960 maakunnan itäisimmässä osassa asui 2,7 % koko väkiluvusta, puoli vuosisataa myöhemmin enää 1,2 %. Epätasaisinta väestökehitys on ollut Helsingissä, jonka väkiluku väheni toisen maailmansodan jälkeisen nopean kasvuvaiheen jälkeen viitisen prosenttia 1970-luvulla. Kaupungin väkiluku pysytteli hieman alle puolessa miljoonassa 1980-luvun aikana. Vuosikymmenen lopulla väestömäärä alkoi jälleen kasvaa: vuoteen 2012 mennessä helsinkiläisten tilastoitu lukumäärä lisääntyi yli 20 % vuodesta 1990.
Väestömuutokset.
Uudenmaan maakunnan osuus Suomen väestöstä nousi vuosina 1960–2010 yli puolitoistakertaiseksi. Taulukossa on mainittu väkiluku vuoden viimeisenä päivänä Tilastokeskuksen mukaan.
Vuosina 2000–2009 Uudenmaan maakunnan (ml. Itä-Uusimaa) muuttovoitto Suomen muista maakunnista oli 31 979 henkeä ja nettosiirtolaisuus +36 322 henkeä eli maahanmuuttajien määrä oli maastamuuttoa suurempi. Syntyvyys on Uudellamaalla selvästi korkeampi kuin kuolleisuus. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan maakunnissa syntyi 176 523 henkeä (30,5 % Suomen syntyneistä) ja kuoli 107 362 henkeä (22,0 % Suomen kuolleista).
Uudenmaan maakunnan kokonaishedelmällisyysluku nousi 2000-luvun ensikymmenluvulla 1,60:stä 1,70:een. Samana ajanjaksona Suomen keskimääräinen luku kohosi 1,73:sta 1,87:ään.
Uudenmaan lukua laskee Helsingin alhainen kokonaishedelmällisyys. Muualla pääkaupunkiseudulla hedelmällisyys on samaa tasoa kuin Suomessa keskimäärin ja kehyskunnissa Suomen keskiarvoa korkeampi. Samankaltainen ilmiö on havaittavissa myös Tampereen ja Turun seuduilla. Uudenmaan muuta Suomea korkeampi syntyvyys johtuu hedelmällisessä iässä olevien naisten suuresta väestöosuudesta.
Kielet.
Noin 9 000 asukkaan Hanko on Uudenmaan lounaisin kunta. Hankolaisista puhuu äidinkielenään suomea 54 % ja ruotsia 44 %.
Uudenmaan valtakieli on suomi. Vuonna 2011 sitä puhui äidinkielenään lähes 1,3 miljoonaa henkeä eli noin 83 % maakunnan väestöstä. Suomenkielisten osuus nousi aikoinaan voimakkaan muuttoliikkeen johdosta, sittemmin heidän osuutensa on laskenut maahanmuuton seurauksena. Vuosina 1990–2010 Uudenmaan väkiluku kasvoi noin 300 000 hengellä, josta suomenkielisten osuus oli kaksi kolmasosaa.
Ruotsinkielisten osuus väestöstä on laskenut voimakkaasti muuttoliikkeen myötä. Myös heidän absoluuttinen lukumääränsä on vähentynyt hieman. Koko maakunnassa ruotsia puhui äidinkielenään noin 134 000 henkilöä vuonna 2011 eli 8,6 % väestöstä. Ruotsinkielisten määrä korostuu etenkin vanhimmissa ikäryhmissä, tosin vähenevässä määrin. Vuonna 2011 lähes kuudesosa Uudenmaan yli 75-vuotiaasta väestöstä puhui ruotsia äidinkielenään, kun vuonna 1990 heidän osuutensa oli noin viidesosa. Saamea puhui Uudellamaalla äidinkielenään 95 henkilöä vuonna 2011.
Noin puolet Suomen "vieraskielisistä" asuu Uudellamaalla. Muita kieliä kuin suomea, ruotsia tai saamea puhuu äidinkielenään noin 133 000 henkilöä eli 9 % väestöstä (2011). Erityisen paljon heitä on 20–39-vuotiaissa, jossa heidän osuutensa on noin 13 %. Uudenmaan kolmanneksi puhutuin kieli on venäjä, vuonna 2011 sitä käytti äidinkielenään noin 27 000 henkilöä. Venäjänkielisten määrä yli kymmenkertaistui vuodesta 1990 vuoteen 2011.
Taulukossa on Uudenmaan maakunnan viisitoista yleisintä kieltä eri vuosina äidinkielisen puhujamäärän mukaan. Sijaluku viittaa taulukon viimeisimpään vuoteen. Kahdessa viimeisessä sarakkeessa on mainittu kuinka suuri osuus kunkin kielen valtakunnallisesta puhujamäärästä asui Uudenmaan maakunnassa.
Elinkeinorakenne ja bruttokansantuote.
Uudenmaan elinkeinorakenne on vahvasti palveluvaltainen. Erityisesti yksityisen palvelusektorin osuus on huomattava. Valtion pääkaupungin ympärille on kerääntynyt kouluja, pääomaa ja työvoimaa. Uudenmaan teollisuustuotannon osuus koko Suomen teollisuustuotannosta on noin viidennes. Teollisuus on keskittynyt Kehä III:n ja pääradan varrelle, Lohjan seudulle ja rannikolle. Teollistuneimmat kunnat ovat Hanko, Lohja ja Raasepori. Uudenmaan teollisuus sai alkunsa 1600-luvulla kun Suomen ensimmäinen rautaruukki Mustio aloitti toimintansa 1616. Tämän jälkeen Länsi-Uudellemaalle perustettiin lukuisia rautaruukkeja, muun muassa Fagervikin ja Fiskarsin ruukit. Suhteellisen eteläisen sijainnin ja hedelmällisen maaperän ansiosta maataloudenkin edellytykset ovat hyvät. Vuonna 2004 maaseutuyrityksiä oli 4 542.
Vuonna 2007 alkutuotannossa (maa-, metsä-, riista- ja kalatalous) työskenteli 0,6 % työllisistä, jalostuselinkeinoissa 18,1 % ja palveluelinkeinoissa 80,4 %. Palveluelinkeinojen merkitystä kuvaa se, että esimerkiksi vuonna 2009 Uudenmaan maakunnan (ml. Itä-Uusimaa) osuus koko Suomen jalostusarvosta oli kaupan toimialalla 49,7 %, majoitus- ja ravitsemistoiminnassa 42,2 %, informaation ja viestinnän toimialalla 62,9 % ja liike-elämän palveluissa 49,7 %.
Vuonna 2009 arvonlisäys eli bruttokansantuote Uudellamaalla (ml. Itä-Uusimaa) oli 66,6 miljardia euroa (38,4 % Suomen bruttokansantuotteesta). BKT asukasta kohden oli 44 500 euroa eli 137 % Suomen keskiarvosta (Itä-Uudellamaalla 37 900 euroa). Vuonna 2008 palkansaajakorvauksia maksettiin 22 494 euroa asukasta kohti eli 136 % Suomen keskiarvosta.
Yritykset ja työpaikat.
Uudellamaalla muodostuu noin puolet Suomen yritysten liikevaihdosta. Vuonna 2007 maakunnassa (ml. Itä-Uusimaa) oli noin 93 000 yritysten toimipaikkaa ja niiden yhteenlaskettu liikevaihto oli noin 177 miljardia euroa. Useimpien suomalaisten pörssiyhtiöiden kotipaikka on pääkaupunkiseudulla. Suurimpia ovat Nokia, Stora Enso ja Neste Oil.
Uudenmaan osuus Suomen työllisestä väestöstä on noin kolmannes. Vuonna 2010 maakunnassa oli työllisiä noin 783 000. Uudenmaan työpaikkaomavaraisuus on yli sata prosenttia. Työmatkaliikennettä on ennen kaikkea pääkaupunkiseudun suuntaan kehyskunnista ja Itä-Uudeltamaalta. Työttömyys on Uudellamaalla Suomen keskiarvoa alempi. Vuonna 2010 työttömyysaste oli noin 7,5 % (Suomi 10,0 %).
Uusimaa ja muut maakunnat.
Uudenmaan osuus Suomen bruttokansantuotteesta nousi vuodesta 1980 vuoteen 2009 runsaan kolmanneksen. Samana ajanjaksona maakunnan osuus Suomen väestöstä kasvoi viidesosan verran. Esimerkiksi Satakuntaan verrattuna Uudenmaan BKT markkinahintaan oli vuonna 1980 noin viisinkertainen ja vuonna 2009 noin kymmenkertainen. Kymenlaaksoon verrattuna Uudenmaan BKT oli 1980 noin seitsenkertainen ja 2009 noin neljätoistakertainen.
Taulukossa on mainittu Suomen maakuntien BKT-osuudet neljänä vuotena.
Tiedonvälitys.
Molemmat suomalaiset iltapäivälehdet - Iltalehti ja Ilta-Sanomat - pitävät päämajaansa Uudellamaalla. Useimmat suomalaiset puoluepoliittisesti sitoutuneet lehdet, kuten Nykypäivä ja Uutispäivä Demari, julkaistaan Helsingissä. Lahtelaisen Etelä-Suomen Sanomien levikkialue ulottuu Uudenmaan koillisiin kuntiin.
Uudellamaalla julkaistavia yleissanomalehtityyppisiä ilmaisjakelulehtiä ovat muun muassa Kaupunkilehti Vartti, Länsiväylä, Metro ja Vartti Itä-Uusimaa. Helsingissä ilmestyy useita aihepiiriltään spesifioituneita ilmaisjulkaisuja, kuten City. Pääkaupunkiseudun kaupunginosalehdet ovat niin ikään ilmaisjakelussa.
YLE Uutiset tuottaa maakunnallisen Uudenmaan uutiset -televisiolähetyksen. Yleisradion ylläpitämiä maakunnallisia radiokanavia ovat Radio Itä-Uusimaa ja Ylen läntinen. Uudellamaalla toimii useita kaupallisia radiokanavia, kuten Metro FM ja Radio Helsinki.
Liikenne.
Uudenmaan liikennejärjestelmä on osa kolmea kansainvälistä liikennekäytävää: Pohjolan kolmio, Itämeren moottoritie ja Baltian reitti. Ensin mainittu yhdistää Pohjolan pääkaupungit toisiinsa sekä Keski-Euroopan ja Venäjän liikenneverkkoihin. Itämeren moottoritien tarkoitus on parantaa meriliikenteen kilpailukykyä merikuljetusten logistiikkaa kehittämällä. Yhteydet Helsingistä Keski-Euroopan satamiin ovat osa Itämeren moottoritietä.
Raideliikenne.
Helsingin keskustasta on rautatieyhteys Turkuun, Tampereelle ja Pietariin. Helsinki–Turku-yhteys eli rantarata kulkee Karjaan kautta. Se sähköistettiin vasta 1990-luvulla, vaikkakin yhteyden itäinen osuus Helsinki–Kirkkonummi on Suomen ensimmäinen sähköistetty rataosuus. Pääradaksi kutsuttu Helsinki–Tampere-yhteys kulkee Keravan, Järvenpään ja Hyvinkään kautta Kanta-Hämeen puolelle Riihimäelle ja Hämeenlinnaan. Pirkanmaan Toijalassa Tampereen eteläpuolella päärata yhdistyy Turku–Jyväskylä-rataan. Rata on koko matkaltaan sähköistetty ja vähintään kaksiratainen. Pääradan Helsinki–Hämeenlinna-osuus avattiin 1862 Suomen ensimmäisenä henkilöliikenteelle tarkoitettuna rautatienä.
Niin kutsuttu oikorata Keravalta Mäntsälän kautta Lahteen avattiin 2006. Ratayhteys on kaksiratainen ja sähköistetty, sen suurin sallittu nopeus on 220 km/h. Oikorata lyhensi Helsinki–Pietari-junayhteyttä. 2010-luvun alussa käyttöönotettu suurnopeusjuna lyhensi matka-ajan Helsingistä Pietariin noin kolmeen ja puoleen tuntiin. Helsinki–Viipuri-yhteys lyheni samassa yhteydessä kahteen ja puoleen tuntiin. Uudenmaan halki kulkee 1873 avattu 149 km pitkä sähköistämätön Hanko–Hyvinkää-rata, jolla on lähinnä tavaraliikennettä. Taajamajunia kulkee osuudella Hanko–Karjaa, missä Hanko–Hyvinkää-rata risteää Turku–Helsinki-radan kanssa. Helsingistä Keravan kautta Porvooseen kulkeva rata puolestaan on museokäytössä. Helsingin paikallisliikenne ulottuu Karjaalle, Riihimäelle ja Lahteen. Pääkaupunkiseudulla on lisäksi Helsingin keskustasta Länsi-Vantaalle johtava Vantaankosken rata. Tätä rataosuutta täydennetään 18-kilometrisellä Kehäradalla, jonka reitti kulkee Vantaankoskelta itään Helsinki-Vantaan lentoasemalle ja yhdistyy edelleen päärataan.
Maantieliikenne.
Uudenmaan tieverkko on Suomen tihein. Vuonna 2011 maanteitä oli 9 136 kilometriä, josta kaksiajorataisia teitä oli 578 kilometriä. Moottoriteitä oli 421 kilometriä. Maakuntaa halkovat Helsingistä Turkuun (valtatie 1/E18), Tampereelle (valtatie 3/E12) ja Lahteen (valtatie 4/E75) johtavat moottoritiet. Pietarin suuntaan vievä valtatie 7/E18 kulkee moottoritienä Itä-Uudenmaan halki Helsingistä Koskenkylään. Valtatie 1:stä erkanee Vihdissä Poriin johtava yksiajoratainen valtatie 2. Helsingistä lähteviä valtaväyliä yhdistää Hangosta Lohjan, Hyvinkään ja Mäntsälän kautta Porvooseen kulkeva valtatie 25/kantatie 55. Helsingistä Karjaalle johtaa kantatie 51, jonka moottoritieosuutta Espoon alueella kutsutaan Länsiväyläksi. Kivenlahden ja Kirkkonummen välinen kappale kantatie 51:stä on Suomen vilkkaimpia kaksikaistaisia yksiajorataisia teitä. Tieosuus valmistuu moottoritieksi 2013.
Uudellamaalla on vähemmän ajoneuvoja asukasta kohden kuin Suomessa keskimäärin. Maakunnan rekisteröity autokanta on noin 880 000 yksikköä (30. kesäkuuta 2012). Tästä henkilöautoja on noin 763 000 eli neljäsosa Suomen kolmesta miljoonasta henkilöautosta. Vuonna 2000 Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan maakunnissa oli 538 780 henkilöautoa, joten niiden määrä on noin puolitoistakertaistunut. Pääkaupunkiseudulla ajoneuvoja on huomattavasti vähemmän kuin asukkaita, kun taas useissa pienemmissä kunnissa ajoneuvojen kokonaismäärä ylittää asukasluvun. Esimerkiksi luoteisen Uudenmaan Nummi-Pusulassa rekisteröityjen ajoneuvojen lukumäärä on yli 150 % asukasluvusta. Kesällä 2012 Uudellamaalla oli 490 rekisteröityä henkilöautoa tuhatta asukasta kohden.
Meriliikenne.
Uudenmaan satamien kautta kulkee suuri osa Suomen viennistä ja tuonnista. Tärkeimmät satamat idästä länteen lueteltuina ovat Loviisan satama (väyläsyvyys 8,5 metriä), Tolkkisten satama (7,0 m), Sköldvikin satama (15,3 m), Helsingin Satama (11,0 m), Kantvikin satama (10,0 m), Inkoon satama (13,0 m), Pohjankurun satama (4,9 m), Lappohjan satama (9,4 m), Koverharin satama (12,0 m) ja Hangon satama (13,0 m). Vuonna 2002 purettuja ja lastattuja tavaroita oli yhteensä 37 625 miljoonaa tonnia. Tavaravolyymiltaan suurimpia olivat Helsinki ja Sköldvik. Henkilöliikenne on keskittynyt Helsingin satamaan, josta on autolauttayhteydet Tallinnaan, Maarianhaminan kautta Tukholmaan sekä suora yhteys Rostockiin. Tallinnaan on myös pika-alusyhteyksiä.
Helsingin ja Porvoon välillä on kesäaikaan päivittäistä reittiliikennettä vuonna 1912 valmistuneella S J. L. Runeberg -pienoisristeilijällä. Muutoin Uudenmaan rannikkoristeilyt ovat lähinnä tilausliikennepohjaisia; liikenteessä on moottorialusten ohella purjelaivoja.
Ilmailu.
Uudenmaan päälentoasema on Helsinki-Vantaan lentoasema, jolla on kolme kiitotietä ja kaksi terminaalia. Lentoasema otettiin käyttöön lokakuussa 1952. Noin 14,9 miljoonan henkilön vuotuisella matkustajamäärällään (2011) se on Suomen vilkkain lentoasema. Maakunnan pieniin lentoasemiin kuuluvat Helsinki-Malmin, Hangon, Hyvinkään ja Nummelan lentokentät. Mäntsälässä on nurmipintainen Mäntsälän yksityinen lentokenttä ultrakevyille lentokoneille. Helsingissä sijaitsee Helikopterikeskus Oy:n ylläpitämä Hernesaaren helikopterikenttä.
Kevyt liikenne.
Uudenmaan kevyen liikenteen verkosto käsittää Liikenneviraston ylläpitämät yleisten teiden varsilla sijaitsevat väylät sekä kuntien hallinnoimat lähinnä taajamien katuverkolla sijaitsevat kevyen liikenteen väylät. Yleisten teiden varsilla lähinnä taajamissa on noin 660 kilometriä kevyen liikenteen väyliä. Ne täydentävät kunnallisia kevyen liikenteen verkostoja. Tyypillistä verkostolle on katkonaisuus. Maakunnalliset taajamia yhdistävät kevyen liikenteen väylät ovat vähäisiä.
Kehittämishankkeita.
Valtatie 7:n yksiajoratainen osuus Koskenkylästä Loviisaan ja maakuntarajan yli Kotkaan rakennetaan moottoritieksi 2010-luvun alkupuoliskolla. Valtatie 25:n varrella sijaitsevat kunnat ovat käynnistäneet Kehä V -nimisen yhteistyöhankkeen, jonka tavoitteisiin kuuluu valtatie 25:n parantaminen ja Hanko–Hyvinkää-radan sähköistäminen. Helsinkiä kiertävä Kehä 3 on jatkuvien parannushankkeiden kohteena.
Koulutustaso ja kirjastot.
Uudenmaan väestön koulutustaso on varsin korkea. Runsaalla kahdella kolmasosalla yli 15-vuotiaista on tutkinto. Erityisesti korkeakoulututkintojen osuus on maan keskiarvoa korkeampi. Maakunnan korkeakoulutus on keskittynyt pääkaupunkiseudulle. Laurea-ammattikorkeakoululla on toimipaikkoja pääkaupunkiseudun lisäksi Hyvinkäällä, Järvenpäässä, Keravalla ja Lohjalla. Tammisaaressa toimii ruotsinkielinen ammattikorkeakoulu Yrkeshögskolan Sydväst. Lukioita Uudellamaalla (ml. Itä-Uusimaa) on yli sata, niistä ruotsinkielisiä on kuusitoista.
Uudellamaalla on noin sata kunnallista kirjastotoimipistettä. Kirjastot ovat verkottuneet kuuteen haku- ja varausjärjestelmään: Helmet, Kirkes, Lukas, Lukki, Porsse ja Ratamo. Suurin on pääkaupunkiseudun kirjastot yhdistävä Helmet, johon kuuluu noin 60 kirjastoa, sekä potilaskirjastoja, kirjastoautoja ja erikoiskirjastoja, kuten Kirjasto 10. Keski-Uudellamaalla toimii Kirkes, johon kuuluu Järvenpään, Keravan, Mäntsälän ja Tuusulan kirjastot. Raaseporin alueen eli Tammisaaren, Hangon, Inkoon, Karjaan, Pohjan ja Siuntion viisitoista kirjastotoimipistettä ja kirjastoautot kuuluvat Lukas-järjestelmään. Lukki-järjestelmä käsittää Karjalohjan, Karkkilan, Lohjan, Nummi-Pusulan, Sammatin ja Vihdin yksitoista toimipistettä sekä kirjastoautot. Porvoon seudun Porsse-järjestelmään kuuluu Pornaisten kirjasto ja Itä-Uudenmaan puolelta Askolan, Porvoon sekä Sipoon kirjastot. Ratamo-järjestelmään kuuluu Hyvinkään ja Nurmijärven kuusi toimipistettä sekä kirjastoautot. Hämeen maakunnan puolelta Ratamoon kuuluu Hausjärven ja Riihimäen kirjastot. Kirkkonummen kunnankirjastolla on kolme kiinteää toimipistettä sekä kirjastoauto.
Uskonnot.
Uudenmaan väestö on maallistuneempaa kuin muualla Suomessa. Evankelisluterilaisen kirkon osalta maakunta jakautuu Helsingin hiippakuntaan, Porvoon hiippakuntaan ja vuonna 2004 perustettuun Espoon hiippakuntaan. Kirkkoon kuuluvien osuus väestöstä alittaa maan keskiarvon. Ortodokseja on noin prosentti väestöstä.
Maanpuolustus.
Maavoimien osalta Uudenmaan maakunta kuuluu Etelä-Suomen sotilaslääniin, jolla on kolme sotilasaluetta.
Uudenmaan sotilasalue.
Puolustusvoimien joukko-osastoista Kaartin Jääkärirykmentti sijaitsee Santahaminassa Helsingissä. Se kouluttaa asutuskeskustaisteluun erikoistuneita joukkoja pääkaupunkiseudun puolustukseksi. Suomenlahden Meripuolustusalue Upinniemellä vastaa merivalvonnasta ja Suomenlahden alueellisesta koskemattomuudesta. Siviilien virkistysalueena ja historiallisena turistikohteena tunnetun Suomenlinnan vuosisataisia sotilaallisia perinteitä jatkaa Merisotakoulu. Uudenmaan Prikaati eli Nylands Brigad Tammisaaren Dragsvikissa on Suomen ainoa ruotsinkielinen joukko-osasto. Espoossa toimii Merivoimien teknisestä ja luonnontieteellisestä tutkimus- ja kehittämistoiminnasta vastaava Merivoimien Tutkimuslaitos. Pääesikunta toimii Helsingissä.
Terveydenhuolto.
HYKSin alueella toimii seitsemäntoista yliopistollista sairaalaa, muun muassa Meilahden, Jorvin ja Peijaksen sairaalat sekä useita erikoissairaaloita. Hyvinkään sairaanhoitoalueeseen kuuluu Hyvinkää, Järvenpää, Mäntsälä, Nurmijärvi ja Tuusula. Alueella on kaksi sairaalaa: Hyvinkään sairaala ja psykiatrinen Kellokosken sairaala. Lohjan alueeseen kuuluu Karjalohja, Karkkila, Lohja, Nummi-Pusula, Sammatti, Siuntio ja Vihti. Alueella on kaksi sairaalaa: Lohjan sairaala ja sen psykiatrisena yksikkönä toimiva Paloniemen sairaala. Länsi-Uudenmaan sairaanhoitoalueeseen kuuluu Hanko, Inkoo, Karjaa, Pohja ja Tammisaari. Alueella on niin ikään kaksi sairaalaa: somaattista hoitoa antava Länsi-Uudenmaan sairaala ja psykiatriseen hoitoon erikoistunut Tammiharjun sairaala. Porvoon sairaanhoitoalueeseen Itä-Uudellamaalla kuuluu Pornainen sekä Askola, Lapinjärvi, Liljendal, Loviisa, Pernaja, Porvoo ja Sipoo. Porvoon sairaala tarjoaa erikoissairaanhoitoa ja on vastuussa alueen erikoissairaanhoidon päivystyksestä.
Helsingissä on myös lukuisia yksityisiä sairaaloita, kuten Eiran sairaala, Helsingin Diakonissalaitoksen Hoiva Oy ja Sairaala Mehiläinen.
Politiikka.
Uudenmaan maakunta on jaettu Uudenmaan ja Helsingin vaalipiireihin. Helsingin vaalipiiri perustettiin vuonna 1952. Sen osuus eduskuntapaikoista oli vuoden 2011 eduskuntavaaleissa 21 paikkaa 200:sta. Vuosina 1954–2011 määrä on vaihdellut 19–22 välillä. Korkeimmillaan osuus oli vaaleissa 1970 ja 1972. Uudenmaan vaalipiirin osuus eduskuntapaikoista oli vuoden 2011 eduskuntavaaleissa 35 paikkaa. Maakunnan väestöosuuden kasvaessa määrä on kohonnut vähintään yhdellä edustajapaikalla jokaisissa vaaleissa 1950-luvulta lähtien. Yhteensä Uudenmaan ja Helsingin vaalipiireistä valituilla edustajilla oli 56 kansanedustajapaikkaa vuoden 2011 vaaleissa (28 % paikoista).
Merkittävä ero Suomen keskiarvoon puoluekannatuksessa on Suomen Keskustan alhainen kannatus. Vuoden 2011 vaaleissa sen osuus koko maakunnan edustajista oli 3/56. Kokoomukselle Uusimaa on ydinaluetta, puolueen osuus maakunnan edustajista oli 17/56. SDP:n kannatus on jonkin verran alempi kuin Suomessa keskimäärin. Puolueen osuus paikkajaosta oli 11/56. Perussuomalaisten osuus paikkajaosta oli 10/56. Vihreiden osuus paikoista oli 7/56. Erityisesti Helsinki on vihreille keskeinen vaalipiiri. RKP:n osuus koko maakunnan edustajapaikoista oli 4/56.
Vuonna 1954 Helsingin ja Uudenmaan vaalipiireistä valittiin yhteensä 34 edustajaa. Tuolloin sosialististen puolueiden osuus oli yli puolet, 18 paikkaa. Vuonna 2011 sosialistiset puolueet saivat yhteensä neljänneksen paikoista eli 14 paikkaa 56:sta.


Itä-Uudenmaan maakunta.
Itä-Uudenmaan maakunta () oli Suomen maakunta Etelä-Suomessa. Itä-Uusimaa oli osa historiallista Uudenmaan maakuntaa, ja se oli vuoteen 1997 osa Uudenmaan lääniä ja läänilaitoksen lakkauttamiseen vuoteen 2009 se kuului Etelä-Suomen lääniin.
Valtioneuvosto päätti Itä-Uudenmaan maakunnan lakkauttamisesta 22. lokakuuta 2009. Kaikki Itä-Uudenmaan kunnat liittyivät Uudenmaan maakuntaan vuoden 2011 alussa.
Maakunnan maapinta-ala oli 1. tammikuuta 2010 2 701,84 km², ja ennakkoväkiluku 31. lokakuuta 2010 94 353 henkeä.
Aluesuunnittelu ja maakuntakaava.
Ennen Itä-Uudenmaan maakunnan ja Itä-Uudenmaan maakuntaliiton muodostamista, Itä-Uudenmaan aluekehitystä suunnitteli vapaaehtoisesti Itä-Uudenmaan seutusuunnitteluliitto ry 4. kesäkuuta 1959 – 31. joulukuuta 1965. Sen työn jatkaja, Itä-Uudenmaan seutukaavaliitto, perustettiin 1. joulukuuta 1966, joka lopetettiin 31. joulukuuta 1992.
Muualla Uudellamaalla toimivat Helsingin seutukaavaliitto, Länsi-Uudenmaan seutukaavaliitto ja Uudenmaan maakuntaliitto yhdistyivät valtioneuvoston päätöksellä 1. tammikuuta 1993. Muihin seutukaavaliittoihin kuuluneet Kirkkonummi, Mäntsälä ja Pornainen vaihtoivat Uudenmaan maakuntaliittoon, jossa oli tuolloin kaikkiaan 19 kuntaa. Uudenmaan liiton päätehtäviä olivat lakisääteinen seutukaavoitus ja kuntien alueelliset edunvalvontatehtävät. 1. tammikuuta 1994 Uudenmaan maakuntaliittoon liittyivät Läntisen Uudenmaan seutukaavaliiton kunnat, jolloin kuntamäärä oli yhteensä 21.
Lakisääteisen seutukaavan laatimisen lisäksi aluekehittämislaki siirsi 1. tammikuuta 1994 aluekehitysvastuun valtion lääninhallituksilta kuntien maakuntaliitoille. Tämä toi maakuntaliittoihin Euroopan aluekehitysrahaston, Euroopan sosiaalirahaston sekä muiden ohjelmien hallinnointitehtäviä 1. tammikuuta 1995 alkaen, kun Suomi oli liittynyt Euroopan unionin jäseneksi.
Uudenmaan läänin tultua lakkautetuksi 31. elokuuta 1997, Itä-Uusimaa kuului Etelä-Suomen suurlääniin ja muodostettiin Itä-Uudenmaan liitto, joka yhdistettiin Uudenmaan maakuntaliittoon 1. tammikuuta 2011.
Kunnat.
Itä-Uusimaa jakaantui lakkauttamishetkellään seitsemään kuntaan, joista kaksi oli kaupunkeja. Itä-Uudenmaan maakuntakeskus oli Porvoo. Kunnista ainoastaan Askola ja Pukkila olivat yksikielisesti suomenkielisiä.


Kanta-Hämeen maakunta.
Kanta-Häme () on Suomen maakunta Etelä-Suomessa, ja se käsittää suunnilleen Hämeen historiallisen maakunnan lounaisosan. Sitä ympäröivät Uusimaa, Päijät-Häme, Pirkanmaa ja Varsinais-Suomi.
Kanta-Hämeen pinta-ala oli  km², josta maa-alueita on  km² ja sisävesiä  km². Maakunnan väkiluku oli henkeä.
Bruttokansantuote Kanta-Hämeessä oli vuonna 2001 noin 2 968 miljoonaa euroa.
Kanta-Hämeen vaakuna.
Vaikka Kanta-Häme sijaitsee pelkästään Hämeen historiallisen maakunnan lounaisosassa, sen tunnus on lähes identtinen historiallisen Hämeen vaakunan kanssa.


Etelä-Karjalan maakunta.
Etelä-Karjala () on maakunta Kaakkois-Suomessa Etelä-Suomen aluehallintoviraston toimialueella. Etelä-Karjalan maakuntakeskus on Lappeenranta
Etelä-Karjala on nimensä mukaisesti eteläinen osa Suomen puolelle jääneestä osasta vanhaa historiallista Suomen Karjalaa. Kulttuurillisesti ja historiallisesti alue on osaa vanhaa Viipurin lääniä. Etelä-Karjalan pohjoisin kunta on Parikkala ja eteläisin Lappeenranta. Etelä-Karjalaa ympäröivät Kymenlaakso lounaassa, Etelä-Savo pohjoisessa, Pohjois-Karjala koillisessa, Venäjän Leningradin alue etelässä ja Karjalan tasavalta idässä.
Bruttokansantuote Etelä-Karjalassa oli vuonna 2001 yhteensä 3 066 miljoonaa euroa.
Kunnat.
Etelä-Karjala jakaantuu kahteen seutukuntaan ja 10 kuntaan, joista kaksi käyttää nimitystä kaupunki.
Imatran seutukunta
Lappeenrannan seutukunta
Luovutetut kunnat.
Talvi- ja jatkosodan seurauksena Suomi luovutti Neuvostoliitolle noin puolet Suomen Karjalan pinta-alasta. Lappeenrannan kaupunginkirjaston–maakuntakirjaston ylläpitämän Carelica-kotiseutukokoelman keruualue kattaa seuraavat 33 luovutetun alueen lakkautettua kaupunkia, kauppalaa ja kuntaa. Useimmat vaakunat eivät ole virallisia, vaan luovutettuja alueita edustavien säätiöiden ja seurojen tunnuksia.
Etelä-Karjalan maisemia.
Etelä-Karjalaa luonnehtivat järvet, Salpausselän harjut ja kankaat, sekametsät ja kylämaisemat.
Matkailu.
Etelä-Karjala on suosittu ympärivuotinen matkailukohde. Alueen matkailun erityispiirteitä ovat viisumivapaat risteilyt Venäjälle sekä seudun monipuolinen luonto. Etelä-Karjalassa matkailijoille on tarjolla muun muassa golfkenttiä, kylpylöitä, safareita ja tapahtumia. Maakunnassa sijaitsee Imatran Valtionhotellin ja Imatran kylpylän lisäksi historiallinen Lappeenrannan Kylpylä ja syksyllä 2011 toimintansa aloittanut Holiday Club Saimaan kylpylähotelli. Raha-automaattiyhdistyksen Itä-Suomeen perustettavaa kasinota on lisäksi suunniteltu alueelle.


Päijät-Hämeen maakunta.
Päijät-Häme () on Suomen maakunta Etelä-Suomessa, ja se käsittää historiallisen Hämeen maakunnan itäosan. Sitä ympäröivät Uusimaa etelässä, Kanta-Häme lännessä, Pirkanmaa luoteessa, Keski-Suomi pohjoisessa, Etelä-Savo koillisessa ja Kymenlaakso idässä. Maakuntaan kuuluu 11 kuntaa. Päijät-Hämeessä sijaitsevat Päijänteen eteläpää ja Vesijärvi. Vellamo on Päijät-Hämeen maakuntaliiton symboli.
Entiset kunnat.
23px Artjärven kunta, kuulunut Uudenmaan lääniin ja Itä-Uudenmaan maakuntaan, mutta siirtynyt Päijät-Hämeen maakuntaan ja liitetty Orimattilan kaupunkiin.
23px Heinolan maalaiskunta, kuulunut Mikkelin lääniin ja sittemmin Päijät-Hämeen maakuntaan, liitetty 1997 Heinolan kaupunkiin.
Kuntavaihdokset.
22px Kuhmoinen siirtyi osaksi Keski-Suomen lääniä eli nyk. Keski-Suomen maakuntaan 1974.
Aluejako.
Nimityksenä "Päijät-Häme" vakiintui 1950-luvulla. Tuolloin alue kuului suurimmaksi osaksi Hämeen lääniin, mutta Päijänteen itäpuolella sijainneet Heinola, Heinolan maalaiskunta, Sysmä ja Hartola Mikkelin lääniin sekä Orimattila ja Artjärvi Uudenmaan lääniin. Vuosien 1997 ja 2009 välillä se kuului kokonaisuudessaan Etelä-Suomen lääniin. Heinolan seutukunta yhdistyi vuoden 2010 alusta Lahden seutukuntaan, joten maakunnassa on nyt vain yksi seutukunta aiemman kahden sijasta.
Tällä hetkellä Päijät-Hämeeseen kuuluu 11 kuntaa, joista Lahti, Heinola ja Orimattila ovat kaupunkeja. Alueella on tehty kaksi kuntaliitosta: Heinolan maalaiskunta on liitetty Heinolaan ja Artjärvi Orimattilaan. Aiemmin myös Kuhmoinen kuului Päijät-Hämeeseen, mutta nykyään se kuuluu Keski-Suomeen.
Iitin kunnanvaltuusto hyväksyi vuonna 2011 kunnanhallituksen esityksen, että Iitti siirtyisi Kymenlaakson maakunnasta Päijät-Hämeen maakuntaan vuonna 2013. Asiasta päättää lopullisesti valtioneuvosto.
Luonnonmaantiedettä.
Maakunnan eteläosien halki kulkevat Salpausselän reunamuodostumat. Vääksyssä Toinen Salpausselkä erottaa Vesijärven ja Päijänteen toisistaan. Vesijärven eteläreunan muodostaa Lahden kautta kulkeva Ensimmäinen Salpausselkä. Maakunta kuuluu suurimmaksi osaksi Päijänteen vesistöalueeseen lukuun ottamatta eteläisimpiä osia, jotka kuuluvat Porvoonjoen valuma-alueeseen. Maakunnan länsirajalla on Kokemäenjoen vesistöön kuuluvia järviä. Kalkkisista alkunsa saava Kymijoki virtaa Päijät-Hämeen alueella varsin leveänä ja järvimäisenä: Heinolan ympärillä se muodostaa Ruotsalaisen ja Konniveden järvet.
Reunamuodostumien ohella maakunnassa on myös pitkittäisharjuja, muun muassa Pulkkilanharju ja Kalkkisten harjujaksot. Maaperä on pääosin moreenia, paitsi eteläosissa, joissa on runsaasti savikoita. Päijät-Hämeen korkeimmat kohdat ovat Tiirismaa (223 m) Hollolassa ja Kammiovuori (221 m) Sysmässä. Maakunnalle tyypillisiä metsiä ovat mäntyvaltaiset kangasmetsät, mutta Päijänteen ympäristössä on myös lehtimetsiä. Soita alueella on vähän.
Päijät-Hämeen maakunta muodostuu kolmestatoista maisematyypistä
Korkeimmat paikat.
Päijät-Hämeen korkein paikka on Tiirismaan Tiirismäki, jolle on sijoitettu Etelä-Suomen korkeimpana paikkana radio- ja televisiomasto. Lähistöllä korkeita niin ikään Salpausselän harjulla olevia paikkoja ovat Hakalaukunmäki, joka on Lahden korkein paikka, mutta jonka korkein huippu on Hollolan puolella sekä Kartanonmäki, jolla on laskettelurinne ja vapaa-ajan vuokra-asutusta Messilän kartanon yhteydessä.
Asutus.
Asutus keskittyy eteläisille maanviljelyyn parhaiten kelpaaville alueille Lahden ympäristöön. Maakunnan pohjois- ja länsiosat ovat sitä vastoin harvaan asuttuja ja metsäisiä.
Historia.
Vaikka maakuntana Päijät-Häme on nuori, ovat sen keskusalueet maamme vanhimpia tunnettuja asuinpaikkoja: Lahden Ristolassa on ollut asutusta jo 9300 vuotta sitten silloisen Ancylusjärven rannalla.
Päijänteen eteläpäässä Hollolassa oli tärkeä asutuskeskus 1300-luvulla, jolloin sinne perustettiin seurakunta. 1300-luvulla tiedetään Lahden kylän kautta kulkeneen ns. Ylinen Viipurintie Hämeenlinnasta Viipuriin. Vesijärven etelärannalla sijaitseva Lahden kylä mainitaan kauppapaikkana jo 1400-luvun alkupuolelta. Lahdesta haarautui myös Savontie, joka kulki Heinolan kautta Savonlinnaan, Ruotsin kuningaskunnan itäiseen etuvartioon, Olavinlinnaan. Savon tien toinen reitti kulki Pulkkilanharjua pitkin Sysmään.
Päijät-Häme alkoi kehittyä omaksi talousalueekseen 1800-luvun lopulla sen myötä, kun Hollolan Lahden kylä kasvoi Vääksyn kanavan (1871) ja Helsingin-Hämeenlinnan-Pietarin rautatien (1870) valmistuttua.
a> on ollut alueen keskus keskiajalta lähtien. Se on Päijät-Hämeen vanhin säilynyt rakennus.
Sysmää, Hartolaa ja Heinolaa lukuun ottamatta on Päijät-Häme ollut koko ajan kuulunut hallinnollisesti Hämeen lääniin. Heinola oli 1721 perustetun Kymenkartanon läänin pääkaupunki, mutta 1839 se menetti asemansa Mikkelille, josta tuli uuden Mikkelin läänin pääkaupunki. Myös Sysmä ja Hartola kuuluivat Mikkelin lääniin.
Nykyinen maakunta kattaa suurelta osin saman alueen kuin historiallinen Hollolan emäseurakunta, johon kuului uuden ajan alussa Asikkalan, Heinolan, Nastolan Orimattilan ja Kärkölän alueet. Merkittäväksi kauppapaikaksi muodostui Vesijärven pohjoisrannalla sijaitseva Anianpelto. Anianpelto menetti markkinapaikkana merkityksensä, kun Helsingin ja Pietarin välinen rautatie rakennettiin Lahden kautta 1860-luvulla.
Hollolan Lahden kylästä tuli Hollolaan kuuluva epäitsenäinen kauppala 1878 ja kaupunki 1905. Vääksyn ja Kalkkisten kanavien rakentamisen myötä Päijänteen–Vesijärven reitistä tuli Itä- ja Pohjois-Hämeen tärkein liikenneväylä.
Murteet.
Maakunnan halki kulkee suomen päämurteiden murreraja, joten kieliasun puolesta Päijät-Häme jakautuu kahdeksi hyvin erilaiseksi osaksi. Sysmä ja Hartola (perinteisen luokituksen mukaan myös Padasjoki) kuuluvat itämurteiden puolelle: sysmäläiset ja hartolalaiset puhuvat savolaismurteiden Päijät-Hämeen ryhmä. Muut Päijät-Hämeen maakunnan kunnat kuuluvat länsimurteiden puolelle: täällä puhemuotona on kaakkoishämäläisten murteiden Hollolan ryhmä.
Kaakkoishämäläinen kielimuoto ei ole suurelle yleisölle tuttu, vaikka se onkin varsin omaperäinen; murretta on kuitenkin tehnyt tunnetuksi lahtelainen Raggars-yhtye, ja myös Pirkka-Pekka Peteliuksen tunnetuksi tekemä Kymenlaakson murre on sitä lähellä. Perihämäläisellä murrepohjalla on paljon itäisiä, lähinnä karjalaisia murrepiirteitä. Kaakkoishämäläisten murteiden Hollolan ryhmälle leimallisia läntisiä tai hämäläisiä piirteitä ovat
Sananlaskut.
"Siinä on hyvä emäntä, joka paljon tekee ja vähän syö." (Päijäthämäläinen sanonta)
Kotiseutumuseot.
Päijät-Hämeessä on useita kotiseutumuseoita sekä kaupunginmuseoita.
Lahden seudun kuntarakennetunnustelu.
Päijät-Hämeen kuntien yhdentyminen perustuu tällä hetkellä sosiaali- ja terveystoimialat kattavaan selvitykseen, jossa tavoitteena on maakunnallinen koko. Toinen yhdentymisprosessi on vuodesta 2002 alkaen voimassa ollut Lahden seutukokeilu, joka laajeni vuonna 2007. Sen ulkopuolelle jäivät Päijät-Hämeen kunnista Artjärvi ja Hartola. Sosiaali- ja terveysalan yhdentymistä ei hoideta Lahden seutukokeilun piirissä vaan erikseen.
Osa Päijät-Hämeen kunnista kävi keskenään kuntarakennetunnusteluja 2010, jossa kartoitettiin mahdollisuutta siihen, että Asikkala, Hartola, Heinola, Hollola, Hämeenkoski, Kärkölä, Lahti, Nastola ja Padasjoki voisivat muodostaa yhden kunnan. Hankkeen työnimenä oli "Vellamo". Kuntien valtuustot Lahtea lukuun ottamatta päättivät kuitenkin olla lähtemättä mukaan kuntaliitokseen.
Erikoissairaanhoito.
Erikoissairaanhoitoa varten Päijät-Hämeen kunnilla on Päijät-Hämeen keskussairaala, jota ylläpitää Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveysyhtymä.
Siihen kuuluvat Asikkala, Artjärvi, Hartola, Heinola, Hollola, Hämeenkoski, Kärkölä, Lahti, Padasjoki, Nastola, Orimattila, Sysmä sekä Itä-Uudeltamaalta Myrskylä ja Pukkila sekä Kymenlaaksosta Iitti.
Terveydenhoito.
Tiirismaan kansanterveystyön kuntayhtymän (Hollola, Hämeenkoski ja Kärkölä) toiminta siirtyi osittain Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveysyhtymälle ja pääosin Peruspalvelukeskus Oivalle. Kuntayhtymän nimi muuttui Tiirismaan terveydenhuoltokiinteistöjen kuntayhtymäksi. Asikkala, Hollola, Hämeenkoski, Kärkölä ja Padasjoki perustivat Hollolan kunnan organisaatioon liikelaitoksen, Peruspalvelukeskus Oivan, joka vastaa pääosasta näiden kuntien sosiaalihuollon ja perusterveydenhuollon palveluja.
Artjärvellä, Orimattilalla, Myrskylällä ja Pukkilalla on yhteinen Orimattilan seudun kansanterveystyön kuntayhtymä.
Nastolan perusturvapiirissä yhdistyisivät Nastolan ja Iitin terveyskeskukset sekä sosiaalipalvelut.
Orimattilan perusturvapiiriin kuuluisi nykyisen Orimattilan seudun kansanterveystyön kuntayhtymän kunnat ja Orimattilan kaupunki (Orimattila, Myrskylä, Pukkila ja Artjärvi).
Sähkö- ja kaukolämpö.
Lahden ja Hollolan alueella toimii Lahti Energia, joka vastaa Lahden ja Hollolan Salpakankaan sähkönjakelusta sekä kaukolämmöstä. Lahti Energialle kuuluvaa sähkönjakeluverkkoa on myös Hollolan Salpakankaan ja osittain Orimattilan alueella. Lahden kaupunginvaltuustolla on veroprosentin nousun hillitsemiseksi suuria budjettitavoitteita Lahti Energian sille maksamien osinkojen suhteen. Lahden kaupungin talousarvion alijäämiä on maksettu Lahden kaupunkikonsernin muiden osien, lähinnä Lahti Energian tuotoilla, jolloin kaupungin tilinpäätöksen ollessa alijäämäinen kaupunkikonsernin tilinpäätöksestä on silti muodostunut ylijäämäinen.
Palo- ja pelastustoimi.
Palo- ja pelastustoimessa palokunnat on maakunnallistettu Päijät-Hämeen pelastuslaitokseksi 2004 alkaen.
Yhteistyössä jotkut kunnat katsoivat joutuvansa maksamaan liikaa palo- ja pelastuslaitokselle ja palotoimen kustannustensa lisääntyvän. Ratkaisuna maksuja palautettiin sekä palo- ja pelastuslaitoksen sallittiin ottavan velkaa. Nettomaksajaksi katsoo joutuneensa erityisesti Padasjoki.
Päijät-Hämeen alueella on useita sopimuspalokuntia, jotka avustavat Päijät-Hämeen pelastuslaitosta.


Kirkkonummi.
Kirkkonummi () on Suomen kunta, joka sijaitsee Uudellamaalla. Kirkkonummi on pääkaupunkiseudun läntinen kehyskunta Suomenlahden rannikolla. Idässä Kirkkonummea reunustaa Espoo. Muut naapurikunnat ovat Vihti ja Siuntio. Kirkkonummella on lisäksi merellä rajaa Inkoon kanssa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on neliökilometriä, josta neliökilometriä on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta neliökilometriä kohden. Kunta on kaksikielinen. Enemmistönä  prosenttia asukkaista puhuu suomea ja  prosenttia ruotsia.
Syksyllä 2008 julkistetussa "Valittujen Palojen" lapsiperheille kohdistetussa kyselyssä Kirkkonummen kunta sijoittui koko Suomen tasolla 10 parhaan joukkoon, Uudellamaalla se oli toinen. Koulutustaso on kirkkonummelaisilla Suomen viidenneksi korkein.
Kunnan nimi tulee arvatenkin 700 vuotta vanhasta Kirkkonummen kirkosta, joka sijaitsee mäen päällä kuntakeskuksessa.
Kirkkonummi on lähellä pääkaupunkiseutua: Etäisyys kuntakeskuksesta Helsingin keskustaan on yli 30 kilometriä, kunnan itärajalta vain 20 kilometriä. Ajoaika kuntakeskuksesta Helsingin keskustaan on noin 30 minuuttia. Kantatie 51:n parantaminen moottoritieksi Kivenlahden ja Munkinmäen liittymän välillä on käynnissä. Juna- ja bussiyhteydetkin pääkaupunkiseudulle ovat hyvät, junalla matka Helsingin keskustaan kestää 31–45 minuuttia ja bussilla 30–45 minuuttia. Enemmistö asukkaista matkustaa päivittäin pääkaupunkiseudulle työhön. Kirkkonummi kuuluu HSL-alueeseen, jossa juna- ja bussilippujen hinnat korreloituvat muuhun pääkaupunkiseutuun.
Suurimmat asutuskeskukset kunnassa ovat Kirkkonummen kirkonkylä (kuntakeskus), Gesterby, Masala, Veikkola (pohjoisin keskus), Kantvik (meren läheisyydessä) ja meren rannalla oleva Upinniemen sotilasalue. Näiden lisäksi Kirkkonummella on kymmeniä pieniä kyliä.
Esihistoriallinen aika.
Kirkkonummella on ollut asutusta kivikaudesta lähtien tähän päivään. Tämä on saatu selville kivikautisista kalliomaalauksista, joita on Vitträskin järvellä ja Juusjärvellä Kirkkonummen keskisellä järvialueella. Myös kivikauden välineitä ja asuinpaikkoja on löytynyt mm. Evitskogissa, Lapinkylässä, Oitmäessä ja Kauhalassa. Kauhalan luutuura on yksi kolmesta vanhimmasta todisteesta inhimillisestä kulttuurista Suomessa. Jäätuuran iäksi on arvioitu noin 8500 vuotta.
Pronssikautiset kiviröykkiöhaudat eli hiidenkiukaat keskittyvät meren läheisyyteen, kuten Pikkalanlahden ympäristöön ja Sundetin lähelle. Hautakumpuja on tavattu mm. Sarvvikissä, Sundsbergissä, Tolsassa, Korkkullassa ja Strömsbyssä sekä Räfsössä ja Porkkalan niemellä.
Rautakautiset löydöt Kirkkonummella ja Keski-Uudellamaalla ovat niin vähäisiä, että on arvioitu seudun menettäneen väestönsä sodan, kadon tai kulkutaudin vuoksi.
Historiallinen aika.
Keskiajalla 1200-luvulla alkoi Kirkkonummelle muuttaa lännestä uusia Ruotsista peräisin olevia asukkaita. He olivat kristittyjä, jotka rakensivat vähitellen kirkon jumalanpalveluksia varten. Eräs valtakunnan tärkeimmistä teistä, Suuri maantie Turun ja Viipurin välillä vedettiin Kirkkonummen läpi 1300-luvulla noudattaen suunnilleen samaa linjausta kuin Kuninkaantiellä on nykyään. Espoo erosi Kirkkonummen seurakunnasta vuonna 1458.
Jatkosodan jälkeen Neuvostoliitto vuokrasi Moskovan välirauhansopimuksen mukaisesti osan Kirkkonummea ja lähikuntia käsittäneen Porkkalan vuokra-alueen vuonna 1944 50 vuodeksi. Sinne sijoitettiin merivoimien tukikohta. Neuvostoliitto kuitenkin palautti Porkkalan alueen jo vuonna 1956. Puna-armeijan tukikohdan aikana Porkkalassa on arvioitu olleen noin 20 000–30 000 asukasta. Neuvostosotilaiden tähystyspaikka sijaitsi Espoonlahden rannalla Majvikin tornissa, lähellä Espoon rajaa.
Jälkiä näiltä ajoilta on edelleen olemassa, jos tietää mistä ja mitä etsiä. Näitä ovat betonibunkkerit, muut rakennelmat ja jopa lentotukikohdan jäänteet. Muita tutustumisen arvoisia paikkoja Kirkkonummella ovat muinainen kivikirkko kuntakeskuksessa, Haapajärven kylän kaunis puukirkko ja Hvitträskin kansallisromanttinen kartano Luomassa. Kartanon rakensivat asuinpaikakseen kolme kuuluisaa suomalaista arkkitehtia: Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren. Kartanon maille on rakennettu Sundsbergin asuinalue.
Luonto.
Maantieteellisesti Kirkkonummella on kaksi suurta niemeä, Porkkalan niemi ja Upinniemi, joista jälkimmäisessä sijaitsee vuonna 1959 perustettu merivoimien tukikohta ja varuskunta. Porkkala on yksi pääasiallinen lintujen muuttoreitti Itämeren alueella. Porkkalanniemestä löytyy myös Uudenmaan hiljaisimmaksi mitattu paikka. Nuuksion kansallispuistosta osa on Kirkkonummen puolella. Kasvimaantieteellisesti Kirkkonummi kuuluu hemiboreaaliseen vyöhykkeeseen.
Kirkkonummella sijaitsevat myös Metsähovin tutkimuslaitokset. Masalassa on Geodeettinen laitos. Kirkkonummella on 86 järveä, joista suurimmat ovat Vitträsk ja Humaljärvi. Suurin osa järvistä sijaitsee Kirkkonummea halkovan rautatien pohjoispuolella.
Vapaa-aika.
Kirkkonummella on useita uimarantoja meren ja järvien rannoilla, pitkä rantaviiva laajalla saaristolla veneilyyn, melontaan, kalastukseen ja sukellukseen, laajat luonnontilaiset alueet kuntoiluun ja suunnistukseen, kunnan ylläpitämät juoksu- ja murtomaahiihtoreitit, kevyen liikenteen reitit juoksemiseen, pyöräilyyn ja rullaluisteluun, uimahalli, jäähalli, kunnallinen sisäuimakeskus, viisi golfkenttää, joilla yhteensä kahdeksan täysipituista väylää ja laskettelukeskus (Peuramaa). Kirkkonummella on myös useita ratsastustalleja.
Kirkkonummella on kuvattu useita tv-sarjoja, elokuvia ja dokumentteja. Niistä Kirkkonummella on kuvattu joko useita jaksoja tai muutamia kohtauksia. Televisiosarjoista mainittakoon "Team Ahma", "Susikoira Roi – seikkailu saaristossa", "Salatut elämät", "Kansan mies" (tekeillä), "Tallitähdet", ja elokuvista muun muassa "Cyclomania".
Liikenne.
Kirkkonummelle vieviä maanteitä ovat mm. valtatie 1, kantatie 50 eli Kehä III ja kantatie 51, jonka Kirkkonummella olevan osuuden nimi on "Jorvaksentie".
Kirkkonummen linja-autoyhteydet palvelevat pääasiassa koulu- ja työmatkaliikennettä, mutta esim. keskustasta niillä pääsee puolessa tunnissa Helsingin keskustaan. Hajanainen yhdyskuntarakenne ei mahdollista joukkoliikenteen taloudellisesti kannattavaa järjestämistä tiiviimpiä taajama-alueita lukuunottamatta. Pohjolan Liikenteen bussit palvelevat Etelä- ja Keski-Kirkkonummea sekä Veikkolaa.
Helsingin seudun lähiliikennejunat (S ja U) kulkevat Helsingin ja Kirkkonummen välillä kaksi kertaa tunnissa. Ne kaikki pysähtyvät Kirkkonummen aseman lisäksi myös Masalassa, muilla asemilla vain kerran tunnissa. Kirkkonummen pääasemalla pysähtyvät myös Karjaalle menevät Y-junat sekä kaikki Turkuun menevät junat. Kirkkonummi kuuluu Helsingin seudun liikenne-kuntayhtymään.
Tunnustuksia.
Kaksi Kirkkonummen kylää on saanut vuoden uusmaalaisen kylän kunniamaininnan: Luoma 2004 ja Evitskog 1989.


Jalkapallo.
Punapaitainen hyökkääjä yrittää tehdä maalia. "Kymppipaidan" kantaja on usein hyökkäävä keskikenttäpelaaja, eräänlainen alin hyökkääjä.
Jalkapallo on Britteinsaarilla 1800-luvun loppupuolella kehitetty pallopeli, jossa kaksi joukkuetta pyrkii ensisijaisesti jalkoja ja päätä käyttäen saamaan pallon toisen maaliin useammin kuin vastustaja. Se on maailman suosituin urheilulaji. Arvioiden mukaan jopa 3,5 miljardia ihmistä joko seuraa tai harrastaa jalkapalloa. Sitä pelataan ammattimaisesti jokaisella asutulla mantereella. Suosituinta jalkapallo on Euroopassa ja Etelä-Amerikassa, isossa osassa Afrikkaa ja tietyissä Aasian maissa.
Pelin luonne.
Jalkapallo-ottelussa on kaksi 11 pelaajan muodostamaa joukkuetta (10+1), jotka yrittävät saada pallon vastustajan maaliin. Kahdesta 45 minuuttia kestävästä puoliajasta koostuvassa ottelussa enemmän maaleja tehnyt joukkue on voittaja. Puoliaikojen välillä on 15 minuutin tauko. Jalkapallon olennainen piirre on, että pelin ollessa käynnissä maalivahti on ainoa pelaaja, joka saa koskea palloon käsillään. Poikkeuksena on sivurajaheitto, jota suorittaessa pelaaja saa heittää palloa. Pääasiassa pallon liikutteluun käytetään jalkoja, mutta usein myös esimerkiksi päätä.
Tyypillisesti peliväline pyritään saamaan vastustajan maaliin rakentamalla tilanteita, joissa on mahdollista ohittaa maalivahti. Tavallisesti jalkapalloa joko kuljetetaan potkimalla sitä eteenpäin tai joukkuetovereille "syöttämällä" joko maata pitkin tai ilmassa. Maalit tehdään tavallisesti potkaisemalla pallo kohti maalia siten, että maalivahti ei kykene sitä torjumaan. Pelaajat tavallisesti pyrkivät ottamaan pallon oman joukkueensa haltuun syötönkatkoilla, pallonriistoilla ja taklaamalla palloa kuljettavaa pelaajaa sekä sijoittumalla siten, että vastapuolen pelaajien on vaikea syöttää palloa tai laukaista.
Jalkapallossa peli on koko ajan käynnissä, paitsi jos pallo menee kentän rajojen ulkopuolelle tai tuomari viheltää pilliin katkaistakseen pelin esimerkiksi sääntörikkomuksen takia. Pelikelloa ei pysäytetä pelikatkojen ajaksi.
Jalkapallo-ottelut käydään jalkapallon sääntöjen mukaan.
Pelipaikat ja taktiikka.
Kenttäpelaajat jaetaan puolustajiin, keskikenttäpelaajiin ja hyökkääjiin sen mukaan, miten lähellä tai kaukana omaa maalia pelipaikka on. Nykyisin käytetyin taktiikka on 4-4-2, joka on jopa muodostunut eräänlaiseksi jalkapallopelin numeraaliseksi symboliksi. Tässä pelijärjestelmässä kentällä on neljä puolustajaa (kaksi laitapuolustajaa ja kaksi keskuspuolustajaa eli topparia), neljä keskikenttäpelaajaa ja kaksi hyökkääjää. 4-4-2:sta on useita variaatioita, kuten "timantti", jossa yksi keskikenttäpelaaja pelaa ylempänä, yksi alempana ja kaksi laidoilla, ja "joulukuusi", jossa kolme keskikenttäpelaajaa pelaa linjassa alempana ja yksi ylempänä toisen hyökkääjän rinnalla.
Toinen nykyisinkin käytetty muodostelma on 4-3-3, jossa keskikentän keskellä saattaa pelata niin kutsutun kymppipaikan pelinrakentaja, ja keskushyökkääjän apuna on kaksi hyökkäävää laitapelaajaa. Eräänlainen puolustusvoittoinen muoto 4-3-3:sta on 4-5-1, jota käytetään etenkin vaikeissa vieraspeleissä.
Kolmas tavallinen tapa ryhmittää pelaajat on 3-5-2, johon turvautui esimerkiksi Saksan liittotasavallan vuoden 1990 maailmanmestaruusjoukkue, jossa aiemmin yksi puolustaja pelasi usein alempana, "liberona". Viidestä keskikenttäpelaajasta kaksi oli oikeastaan hyökkääviä laitapuolustajia, joten muodostelmaa on kutsuttu myös 5-3-2:ksi.
Nykyjalkapallossa ryhmitys voi vaihtua dynaamisesti pelin aikanakin tilanteen mukaan. Yhdistelmät vaihtuvat pelaajien mukaan kentällä.
Taktiikan historiaa.
4-4-2-taktiikka. Maalivahti kuvattu mustalla, puolustajat sinisellä, keskikenttäpelaajat keltaisella ja hyökkääjät punaisella.
Jalkapallon ensimmäiset taktiikat olivat erittäin hyökkäysvoittoisia, sillä jos palloa syötti tuolloin eteenpäin, tilanne oli paitsio. Englantilaisjoukkueet pelasivat 1800-luvun puolivälissä 1-1-8-systeemillä, jossa hyökkääjiä oli kahdeksan ja sekä keskikenttäpelaajia että puolustajia oli yksi. Vuodesta 1866 lähtien syötöt olivat sallittuja myös eteenpäin ja hyökkääjien määrä vähentyi.
1900-luvun alussa oli yleistä pelata viidellä hyökkääjällä, kolmella keskikenttäpelaajalla ja kahdella puolustajalla. Tämä vaikutti olennaisesti siihen, että maalimäärät muodostuivat tuolloin usein suuremmiksi kuin tavallisessa nykyjalkapallo-ottelussa; vuoden 1938 MM-kisoissa tehtiin keskimäärin 4,7 maalia ottelua kohden, kun taas vuoden 2006 kisoissa tehtiin keskimäärin vain 2,3 maalia yhdessä pelissä. Myös eri pelipaikkojen edustajat nimettiin toisin: oli esimerkiksi rakentajia ja tukimiehiä. Myös välihyökkääjistä saatettiin puhua viiden miehen hyökkäyslinjan myötä.
Vuonna 1925 paitsiosääntöä muutettiin siten, että syöttöä vastaanottavan hyökkääjän alapuolella täytyi olla enää kaksi vastapuolen pelaajaa aiemman kolmen sijasta. Se muutti myös taktiikkaa ja yleiseksi taktiikaksi muuttui Herbert Chapmanin kehittämä niin sanottu WM-systeemi, jossa oli kolme puolustajaa, kaksi puolustavaa ja hyökkäävää keskikenttäpelaajaa sekä kolme hyökkääjää. Tämä taktiikka oli ensimmäinen, jossa oli mukana toppari.
Brasilia esitteli 1950-luvulla uuden 4-2-4-taktiikkansa. Samoihin aikoihin Italiassa taas kehitettiin Catenaccioksi kutsuttu taktiikka, jossa neljän puolustajan linjan alapuolella oli yksi puolustaja, joka toimi eräänlaisena liberona. Taktiikka oli aiempia puolustusvoittoisempi, sillä se oli ensimmäisiä, jossa hyökkääjiä oli vain kaksi. Englannin maajoukkueen valmentaja Alf Ramsey keksi 1960-luvulla nykyisinkin yleisen 4-4-2-taktiikan, joka poisti perinteiset laitahyökkääjät moniksi vuosiksi englantilaisten liigajoukkueiden kokoonpanoista. Noihin aikoihin peli alkoi mennä lähemmäksi nykyisin yleisimpiä taktiikoita, mutta poikkeuksena oli Alankomaiden joukkue, joka kehitti 1970-luvulla totaalisen jalkapallon, jonka ideana oli, että pelaajilla ei ollut vakituisia pelipaikkoja, vaan taktiikka luotti pelaajiin, jotka pystyivät pelaamaan lähes millä paikalla tahansa.
1990-luvun alussa tuli voimaan sääntömuutos, jonka seurauksena joukkueen maalivahti ei saanut enää ottaa oman pelaajan syöttöä käsiinsä. Tämän seurauksena valmentajat alkoivat peluuttaa joukkueitaan hyökkäävämmillä taktiikoilla ja tiukan puolustuksen merkitys pelissä väheni hieman. 2000-luvun taktiikoita on enää hankala kuvata numeroyhdistelmillä, sillä pelaajien liikkeet muuttavat taktisia kuvioita pelien aikana.
Historia.
Nykymuotoinen jalkapallopeli on lähtöisin Englannista. Samantapaisia pelejä oli jo aiemmin pelattu muun muassa Song-dynastian Kiinassa ("tsu chu"), Etelä-Amerikan intiaanien parissa, antiikin Kreikassa ("episkyros"), Rooman valtakunnassa ("harpastum"), 600-luvulla Japanissa ("kemari"). Keskiajalla eri puolilla Eurooppaa pelattiin väkivaltaisia pallopelejä. Englannissa pelattiin "mob footballia", Ranskassa pelattiin 1100-luvulta lähtien "soulea" ja Italiassa kansansuosioon nousi "gioco de calcio".
Sanan jalkapallo () ensimmäinen kirjallinen maininta on vuodelta 1409. Lajin pelivälineeseen viitattiin ensimmäistä kertaa samalla nimellä vuonna 1486. Yhdysvalloissa käytetty sana "soccer" syntyi 1800-luvun lopulla. Se johdettiin nimen "Football Association" alusta.
Jalkapallon nykysäännöt perustuvat vahvasti 1800-luvun puolivälissä laadittuihin määräyksiin, joilla pyrittiin yhdenmukaistamaan eri puolilla Englantia sisäoppilaitoksissa pelattuja jalkapalloa muistuttavia pelejä. Ensimmäiset nykyisenkaltaiset säännöt jalkapallolle laadittiin Cambridgen yliopiston Trinity Collegessa vuonna 1848 kokouksessa, jossa olivat koolla edustajat Etonista, Harrow’sta, Rugbysta, Winchesteristä ja Shrewsburystä. Merkittävintä kokouksessa laadituissa säännöissä oli tuohon aikaan suositun käsillä pelaamisen kieltäminen. Cambridgessa laaditut säännöt eivät kuitenkaan tulleet heti käyttöön koko maassa, vaan jalkapalloa pelattiin yhä myös monin erilaisin vaihtoehtoisin säännöin.
Vuonna 1863 perustettiin Englannin jalkapalloliitto, Football Association eli FA. Saman vuoden aikana pidettiin vielä viisi muuta kokousta, joissa muotoiltiin ensimmäiset jalkapallon viralliset säännöt. Viimeisessä kokouksessa Blackheathin edustaja ilmoitti seuransa eroavan FA:sta, koska säännöistä oli pudotettu pois kaksi pykälää: jalkapallon kuljettaminen kädessä kiellettiin, samoin kuin vastustajan sääreen potkiminen, kamppaaminen ja kiinnipitäminen. Tämän seurauksena jalkapallo ja rugby lähtivät lajeina ratkaisevasti eri teille: osa seuroista perusti vuonna 1871 Rugby Football Unionin. Yksitoista FA:n jäljelle jäänyttä joukkuetta ratifioivat jalkapallon 14 alkuperäistä sääntöä.
Nykyisin jalkapallon säännöt määrittää International Football Association Board (IFAB). Sen perustivat vuonna 1882 FA, Skotlannin jalkapalloliitto (Scottish Football Association), Walesin jalkapalloliitto (Football Association of Wales) sekä Pohjois-Irlannin jalkapalloliitto (Irish Football Association). Vuonna 1904 perustettiin Pariisissa kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA (Fédération Internationale de Football Association), joka sitoutui noudattamaan IFAB:n sääntöjä. Jalkapallon kasvavan suosion seurauksena IFAB:iin pääsi edustajia myös FIFA:sta vuonna 1913. Nykyään IFAB:n hallituksessa istuu neljän brittiläisen jalkapalloliiton edustajat sekä neljä FIFA:n edustajaa.
Englannin jalkapalloliitto järjesti vuonna 1871 jäsenseuroilleen cupkilpailun, josta syntyi maailman vanhin jalkapallokilpailu FA Cup. Vuotta myöhemmin alettiin pelata maaotteluita Englannin ja Skotlannin maajoukkueiden välillä.
Jalkapallon kasvava suosio vaikutti nopeasti myös seurojen panostukseen. Parhaille pelaajille alettiin maksaa korvauksia jo 1880-luvulla menetetystä työajasta. Englannin jalkapalloliitto halusi ylläpitää lajin amatööri-imagoa ja uhkasi ryhtyvänsä rangaistustoimiin ammattilaispelaajia vastaan. Osa seuroista uhkasi puolestaan perustaa oman lajiliiton, jolloin FA:n oli taivuttava ammattilaisuuden laillistamiseen vuonna 1885.
Englannin liiga (The Football League) perustettiin vuonna 1888 Aston Villan puheenjohtajan William McGregorin aloitteesta. Liigaa pelattiin ensimmäisen kerran kaudella 1888–1889 kahdentoista keski- ja pohjoisenglantilaisen joukkueen voimin. Lauantai-iltapäivien otteluista tuli suosittua ajanvietettä erityisesti työväenluokkaisten miesten keskuudessa, ja lajin vetovoimaa kiihdyttivät entisestään sanomalehtien kirjoittelu otteluista sekä vedonlyöntimahdollisuudet.
Jalkapallo alkoi levitä Britteinsaarten ulkopuolelle 1900-luvun alussa. Ensimmäisiä maaotteluita pelattiin vuosisadan ensimmäisinä vuosina niin Etelä-Amerikassa kuin Keski-Euroopassakin. Kansainvälinen jalkapalloliitto perustettiin vuonna 1904, ja se otti MM-kisojen järjestämisen ohjelmaansa heti. Eri valtioista ei kuitenkaan löytynyt vielä tuolloin riittävästi rahaa eikä innostusta. Olympiaohjelmaan jalkapallo oli tullut jo vuonna 1900, mutta ensimmäinen turnaus, johon osallistui maajoukkueita seurojen sijaan ja jota myös FIFA piti virallisena, pelattiin vasta Lontoon olympialaisissa 1908. Olympialaiset alkoivatkin kehittyä MM-kisojen eräänlaiseksi edeltäjäturnaukseksi seuraavina vuosikymmeninä.
1920-luvulla monet Euroopan maat olivat siirtymässä kohti ammattilaisuutta, mutta olympialaisissa saivat kilpailla vain amatöörit. Tuolloin FIFA päätti alkaa järjestää MM-kisoja, ja ensimmäinen turnaus pelattiinkin jo vuonna 1930 Uruguayssa. Kisoihin osallistui 13 joukkuetta, ja mestaruuden voitti isäntämaa nujerrettuaan finaalissa Argentiinan maalein 4–2. MM-turnauksia alettiin pelata neljän vuoden välein, mutta toinen maailmansota katkaisi rytmin jo kolmannen turnauksen jälkeen. Kun kisoja jatkettiin 1950-luvulla, Brasilia oli noussut maailman kärkipäähän. Se voittikin maailmanmestaruuden vuosina 1958 ja 1962.
1970-luvulla jalkapallon suosio ympäri maailmaa jatkoi kasvuaan ja yhä useammilla mailla oli mahdollisuudet päästä arvokisoihin. Esimerkiksi Zaire pääsi MM-kisoihin 1974 ensimmäisenä mustan Afrikan maana. MM-kisoja laajennettiinkin vuoden 1978 jälkeen, ja Espanjan kisoihin 1982 osallistui aiemman 16 sijasta 24 joukkuetta. Myös Euroopan-mestaruuskilpailut lisäsivät suosiotaan ja vuoden 1980 kisat olivat ensimmäiset, joissa pelattiin alkulohkoja.
1990-luvulla Afrikan maat nousivat kohti maailman huippua. Ensimmäinen MM-kisoissa lähelle mitalipelejä päässyt afrikkalaisjoukkue oli Kamerun, joka johti puolivälieräänsä Englantia vastaan vuonna 1990, mutta lopulta hävisi numeroin 3–2. Tämän jälkeen myös Nigeria ja Senegal pääsivät pudotuspeleihin, mutta yksikään Afrikan maa ei ole vieläkään saanut mitalia MM-tasolta.
Naisten jalkapallon historia.
Ensimmäinen virallinen naisjoukkueiden välinen jalkapallo-ottelu pelattiin vuonna 1895. Siinä kohtasivat Pohjois- ja Etelä-Englannin joukkueet, ja ottelun voitti pohjoinen lukemin 7–1. Ensimmäistä kansainvälistä ottelua saatiin odottaa vuoteen 1920 saakka. Tuolloin vastakkain pelasivat englantilainen Dick Kerr's Ladies ja ranskalainen A French XI. Englantilaisjoukkue voitti ottelun numeroin 2–0 25 000 katsojan edessä. Vielä myöhemmin samana vuonna pelattiin ottelu, jota oli katsomassa 53 000 katsojaa. Tämä oli siihen mennessä suurin katsojamäärä, joka oli koskaan seurannut naisjoukkueiden välistä ottelua. Vuonna 1921 Englannin jalkapalloliitto FA kielsi jalkapallon naisilta, sillä liiton mielestä laji ei sovi heille. Naiset perustivat oman liittonsa vuonna 1969. Peli alkoi kehittyä jälleen 1970-luvun vaihteessa ja vuonna 1972 pelattiin ensimmäinen virallinen naisten maaottelu. Ottelussa Englanti voitti Skotlannin 3–2. Englannissa alettiin pelata kansallista sarjaa vuonna 1991.
Maanosien sisäisistä mestaruuskilpailuista vanhimmat ovat EM-kilpailut, joita on pelattu vuodesta 1984 alkaen. MM-kilpailuja on järjestetty vuodesta 1991 lähtien. Turnauksen historian menestyneimpiä joukkueita ovat Yhdysvallat ja Saksa kahdella mestaruudellaan. Turnaus järjestetään neljän vuoden välein ja seuraavat kilpailut pelataan Saksassa vuonna 2011. Olympialaisten ohjelmaan naisten turnaus tuli vuonna 1996, ja se on ollut mukana kaikissa kisoissa siitä lähtien. Ensimmäisen turnauksen voitti Yhdysvallat.
Seurajoukkueiden kilpailuista ehkä merkittävin on Mestarien liiga, jota on pelattu vuodesta 2001 lähtien. Menestyneimpiä ovat saksalaiset joukkueet, sillä yhdeksän kauden jälkeen vain kolme voittoa on mennyt muualle kuin Saksaan.
Seurajoukkuekilpailujen historia.
Kansainväliset kilpailut seurajoukkueiden välillä alkoivat kehittyä 1950-luvulla, jolloin alettiin järjestää Euroopan cupia, jonka seuraaja on nykyäänkin pelattava Mestarien liiga. Aluksi cupia hallitsi Real Madrid, joka voitti viisi ensimmäistä kautta. Seuraavaksi kilpailua pystyi hallitsemaan yhtä rautaisella otteella Ajax, joka hallitsi sitä 1970-luvun alussa. Joukkue oli sarjan mestari kolmesti peräkkäin vuosina 1971–1973. Myöhemmin seurojen väliset erot ovat tasoittuneet, sillä mikään joukkue ei ole voittanut kilpailua kolmesti peräkkäin vuoden 1976 jälkeen.
Samankaltaista kilpailua, Copa Libertadoresia on pelattu Etelä-Amerikassa vuodesta 1960 lähtien, tosin yksittäinen kilpailun edeltäjäturnaus järjestettiin jo vuonna 1948. Siinä voitot ovat jakautuneet melko tasaisesti, sillä kilpailun on voittanut 22 eri joukkuetta. Menestynein on argentiinalainen Independiente seitsemällä mestaruudellaan. Nuorempia seurajoukkuekilpailuja ovat Afrikan Mestarien liiga, jota on järjestetty vuodesta 1965 ja Asian Champions League, jota pelattiin ensimmäisen kerran vuonna 1967, mutta jota ei pelattu vuosina 1972–1985. Seurajoukkueiden maailmanmestaruuskilpailuja on järjestetty säännöllisesti vuodesta 2005 lähtien. Mikään joukkue ei ole voittanut tuota kilpailua kahdesti.
Säännöt.
Nykyään jalkapallon viralliset säännöt koostuvat 17 säännöstä. Samojen sääntöjen on suunniteltu sopivan jalkapallon kaikille tasoille, vaikkakin esim. kansallisella tasolla nuorten, ikämiesten, naisten jne. sarjoihin on tehty joitakin muutoksia.
Joukkueet ja pelaajat.
Maalivahti on joukkueen ainoa pelaaja, joka saa koskea palloon käsillään (lukuun ottamatta rajaheittoja).
Jalkapallojoukkueesta kentällä saa olla kerrallaan korkeintaan yksitoista pelaajaa. Kentällä olevista pelaajista yksi on maalivahti. Kilpailusäännöt määrittelevät pelaajien minimimäärän, jolla ottelua on vielä mahdollista jatkaa. Ison kentän peleissä erotuomarilla on oikeus lopettaa ottelu, jos joukkueen pelaajien lukumäärä jostakin syystä vähenee alle seitsemän. Ottelun saa aloittaa seitsemällä (7) pelaajalla, jos jostain syystä pelaajia puuttuu.
Kuka tahansa pelaaja saa koskea kädellään palloon sivurajaheittoa suorittaessaan, mutta muulloin vain maalivahti pelatessaan omalla rangaistusalueellaan.
Lisäksi joukkueeseen kuuluu vaihtopelaajia, joita voidaan vaihtaa kentälle esimerkiksi pelaajan loukkaantuessa, väsyessä tai pelitaktisista syistä. Tavallisimmin vaihtoja on kolme, ellei toisin sovita. Kentältä pois vaihdettu pelaaja ei saa enää palata kentälle samassa ottelussa. Jos kaikki vaihdot on käytetty ja maalivahti loukkaantuu, jonkun pelaajan pitää mennä maaliin. Pelipaita pitää vaihtaa tai laittaa maalivahdin paita päälle.
Pelaajien varusteisiin kuuluvat paita, jossa on oltava hihat, lyhyet pelishortsit, sukat, säärisuojat ja kengät. Pelaajat eivät saa käyttää mitään esineitä, jotka voivat olla vaaraksi hänelle tai muille pelaajille mukaan lukien kaikki korut. Sääntö on tehty pelaajien turvallisuuden hyväksi. Virallisesti koruja ei saa käyttää myöskään teipattuna.
Toimitsijat.
Jalkapallo-ottelua johtaa erotuomari, jolla on sääntöjen 5. kohdan mukaan täysi toimivalta soveltaa sääntöjä siinä ottelussa, johon hänet on määrätty. Erotuomarin ottelussa tekemät ratkaisut ovat lopullisia. Erotuomarin apuna on kaksi avustavaa erotuomaria sivurajoilla. Monissa suuremman luokan otteluissa on lisäksi neljäs kentän ulkopuolella toimiva erotuomari, jonka tehtäviin kuuluu muun muassa teknisten alueiden ja vaihtojen valvonta. Jos erotuomari ei kykene jatkamaan ottelua, hänet korvaa joko avustava erotuomari tai neljäs erotuomari, sen mukaan miten on ennalta määrätty.
Jalkapallokenttä.
Jalkapallokenttää rajoittavat sivuilla sivurajat ja päädyissä pääty- eli maalirajat. Kentän molemmissa päädyissä päätyrajan keskellä sijaitsee maali, jonka edessä on maalialue (5,5 m) ja rangaistusalue (16,5 m). 11 metrin päässä maalista on rangaistuspotkupiste. Kentän alustana on tavallisesti erityisesti korkeampitasoisissa otteluissa lyhyeksi leikattu ruoho, mutta myös hiekka on yleinen pelialusta alemmilla sarjatasoilla. Otteluita voidaan pelata myös keinotekoisella nurmimatolla.
Kansainvälisissä aikuisten otteluissa kentän tulee olla 100–110 metriä pitkä ja 64–75 metriä leveä. Muissa otteluissa vaatimukset ovat vapaammat: pituus 90–120 metriä ja leveys 45–90 metriä. Kentän tulee olla pitempi pituus- kuin leveyssuunnassa. Pelikenttä merkitään rajoin, jotka kuuluvat alueeseen, jota ne rajoittavat. Rajat saavat olla korkeintaan 12 cm leveitä.
Pelikenttä jaetaan kahteen kenttäpuoliskoon, jotka erottaa toisistaan keskiviiva. Keskiviivan puolivälissä on keskipiste, jota ympäröivän keskiympyrän säde on 9,15 metriä.
"Maalit" sijaitsevat kummankin päätyrajan keskikohdassa. Maalikehikko koostuu kahdesta pystypylväästä, "tolpista", joista kumpikin on yhtä etäällä kentän kulmissa sijaitsevista kulmalipuista. Pystytolppien välillä on vaakasuora poikkipalkki, "ylärima". Etäisyys poikkipalkista maahan on 2,44 m (8 jalkaa) ja maalipylväiden välinen etäisyys toisistaan 7,32 m (8 jaardia).
Pelikentän jokaisessa kulmassa on vähintään 1,5 metriä korkea "kulmalipputanko", jossa on kulmalippu. Samanlaiset liput ovat joskus myös kentän keskirajan kohdalla molemmin puolin pelikenttää metrin päässä sivurajasta.
Peliaika.
Jalkapallo-ottelu kestää kaksi 45 minuutin pituista puoliaikaa, joiden välissä on korkeintaan 15 minuutin mittainen tauko. Joskus jatkoajalla on myös käytetty ns. kultaisen maalin sääntöä, jolloin ensimmäisenä jatkoajalla maalin tekevä joukkue voittaa ottelun. Ottelun pelikatkojen, kuten maalien, vaihtojen tai muiden viivytysten, mukaan erotuomari voi antaa lisäaikaa, eli pidentää peliaikaa muutamalla minuutilla.
Pelikatkot.
Hiekalle ja kovalle tekonurmelle tarkoitetut tiheänappulaiset niin sanotut turffikengät. Perinteisissä kengissä on yleensä isot napit, jotka voivat olla myös vaihdettavia.
Kumpikin puoliaika alkaa kentän keskipisteestä suoritetusta aloitus- eli alkupotkusta, jonka aikana kummankin joukkueen pelaajien tulee sijaita omalla kenttäpuoliskollaan. Samaten joukkueen, joka ei suorita aloituspotkua, kaikkien pelaajien tulee olla keskiympyrän (säde 9,15 m) ulkopuolella, kunnes aloituspotku on suoritettu. Aloituspotku suoritetaan myös aina hyväksytyn maalin jälkeen sekä tarvittaessa jatkoajan puoliaikojen alussa. Aloituspotkun jälkeen pallo on pelissä, kunnes se menee maaliin, ylittää jonkun pelialueen rajoista tai peli muuten katkaistaan erotuomarin toimesta.
Peliväline.
Sääntö numero 2 määrää, että pallo on pyöreä, tehty sopivasta materiaalista, ilmalla täytetty, sen ympärysmitta on 68–70 cm, paino 410–450 g (kuivana) ja paine 0.6–1.1 ilmakehää. Normaalipallokokoa kuvataan numerolla 5. Lasten peleissä käytetään pienempiä kokoja 4 ja 3.
Maantieteellinen sijoittuminen.
Jalkapallon suosio maailmalla. Värien eri sävyt kuvaavat pelaajien määrää 1 000 asukasta kohti.
Jalkapalloa pelataan ammattimaisesti jokaisella mantereella (pois lukien Etelämanner) ja se on ykköslaji useimmissa Euroopan, latinalaisen Amerikan, Afrikan ja Aasian maissa. Miljoonat ihmiset ympäri maailmaa seuraavat jalkapalloa paikan päällä erityisillä jalkapallostadioneilla, ja vielä suurempi ihmismäärä seuraa otteluita television välityksellä.
Kansainvälisen jalkapalloliiton FIFA:n keväällä 2007 julkaistun tutkimuksen mukaan enemmän kuin 265 miljoona ihmistä yli 200 maassa pelaa jalkapalloa. Jalkapallon yksinkertaiset säännöt sekä muun muassa erikoisvälineiden vähäisyydestä johtuva harrastamisen helppous tekevät siitä erityisen suositun lajin. Englantilaislähtöisen lajin leviämiseen eri puolille maailmaa on epäilemättä vaikuttanut 1900-luvun voimakas brittivaikutus ympäri maailmaa. Laji on levinnyt enemmänkin brittien kansainvälisen kaupan ja merenkulun kuin Brittiläisen imperiumin kautta; monilla brittiläiseen imperiumiin kuuluneilla alueilla, kuten Intiassa ja Etelä-Afrikassa, ovat muut brittilajit (kuten rugby ja kriketti) perinteisesti olleet jalkapalloa suositumpia, kun taas jalkapallon asema on ollut erityisen vahva monilla sellaisilla Manner-Euroopan ja Etelä-Amerikan alueilla, jotka eivät koskaan kuuluneet imperiumiin. Tästä esimerkkinä on Uruguay, johon jalkapallo tuli brittiläisten merimiesten mukana, vaikka maa ei kuulunut brittiläiseen imperiumiin.
Jalkapallo Suomessa.
Suomi oli 1920-luvun lopulta 1980-luvulle eräs Euroopan heikoimmista jalkapallomaista. 1990-luvulta alkaen Suomi on noussut maanosan alempaan keskikastiin, toisaalta koska ulkomaiden tasokkaissa sarjoissa pelaavian suomalaisammattilaisten määrä on kasvanut muun muassa vapaampien EU-säännösten vuoksi, toisaalta koska Euroopan jalkapalloon on tullut lukuisia uusia pienmaita. Suomi ei ole koskaan selviytynyt miesten puolella MM- tai EM-turnaukseen, mutta olympiaturnaukseen kuitenkin muutaman kerran. Suomi on Baltian maiden, Itävallan ja Irlannin ohella Euroopan ainoa maa, jossa jalkapallo ei ole ykköslaji. Suomessa ykköslaji on jääkiekko, Virossa ja Itävallassa hiihtolajit, Irlannissa irlantilainen jalkapallo sekä Latviassa ja Liettuassa koripallo. Jalkapallon imagon on sanottu viime vuosina parantuneen, mutta pääsarjan eli Veikkausliigan suosio on esimerkiksi muiden Pohjoismaiden pääsarjoihin verrattaessa vaatimaton. Silti Suomesta on tullut eräitä huippujalkapalloilijoita, kuten Jari Litmanen ja Sami Hyypiä. Nykyisiä huippupelaajia ovat mm. Teemu Pukki ja Niklas Moisander. Suomen naiset selvisivät vuoden 2005 EM-turnaukseen ja etenivät välieriin saakka. Suomen jalkapallomaajoukkue toimii Suomen Palloliiton alaisuudessa.
Jalkapallo Yhdysvalloissa.
Jalkapallolla on ollut vaikeuksia juurtua Yhdysvaltoihin. Siellä peli on tunnettu nimellä soccer, kun "jalkapallon" nimi on varattu maan toiselle kansallispelille, rugbyyn perustuvalle amerikkalaiselle jalkapallolle. Jalkapalloa yritettiin toisen maailmansodan jälkeen ensi kerran toden teolla tuoda Amerikkaan 1970-luvulla, jolloin Pelén vetoavulla aloitettiin jalkapallon ammattilaisliiga North American Soccer League eli NASL. NASL:ssä tehtiin amerikkalaista yleisöä ajatellen eräitä sääntömuutoksia: pelikello pysäytettiin katkojen ajaksi ja paitsio määriteltiin erillisen paitsiolinjan avulla. Sittemmin myös Yhdysvalloissa on siirrytty käyttämään tavallisia jalkapallon sääntöjä. Nykyisin Yhdysvaltain ja Kanadan ammattilaisliiga jalkapallossa on MLS. Jalkapalloa yritettiin saada suositummaksi Yhdysvalloissa kesällä 2007, kun David Beckham siirtyi Los Angeles Galaxyn riveihin. Siirto herätti hetkellisen buumin Yhdysvalloissa, mutta jo seuraavana vuonna katsojamäärät olivat kääntyneet laskuun.
Yhdysvalloissa on enemmän rekisteröityjä jalkapalloilijoita kuin missään muussa maassa, peräti 18 miljoonaa. Näistä noin 40% on naisia ja tyttöjä. Jalkapallo onkin Yhdysvaltain collegeissa naisten urheilulajeista suosituin. USA:n maajoukkue kuuluu parhaisiin maajoukkueisiin naisten jalkapalloilussa, sillä se on ollut naisten FIFA-rankingissa heikoimmillaankin toisena.
Maajoukkuekilpailut.
Merkittävin kansainvälinen jalkapallokilpailu ja maailman seuratuin urheilutapahtuma on jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut, jotka FIFA järjestää neljän vuoden välein. Kilpailua edeltävät alueelliset alkukarsinnat, joiden parhaat pääsevät varsinaiseen lopputurnaukseen. Nykyään lopputurnaukseen osallistuu 32 maata kerrallaan, vuoteen 1998 asti 24, ja vuoteen 1978 asti 16 muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Seuraava miesten MM-jalkapallon lopputurnaus järjestetään Brasiliassa 2014.
Jalkapallossa on myös kilpailtu olympialaisissa vuodesta 1900, poikkeuksena Los Angelesin kisat 1932. Alun perin olympialaisten maajoukkueisiin pääsivät vain amatöörit, mutta vuoden 1984 kisoista alkaen myös ammattilaisten osallistuminen on sallittu. Vuonna 1992 tehtiin sääntömuutos, jonka mukaan joukkueissa sai olla korkeintaan kolme yli 23-vuotiasta pelaajaa.
Alueelliset kilpailut.
Jalkapallossa pelataan alueellisia kilpailuja joka maanosassa. Alueellisista kilpailuista seuratuimpia ovat Euroopan-mestaruuskilpailut ja Etelä-Amerikan Copa América, joka on myös vanhin vielä pelattava kansainvälinen turnaus. Alueellisia kilpailuja järjestetään myös naisille ja junioreille.
Jalkapallosarjoja.
Jalkapallosarjoja pelataan ympäri maailmaa. Tasokkaimmat sarjat pelataan niin, että yksi joukkue pelaa korkeintaan yhden ottelun päivässä. Yleensä ei pelata pudotuspelejä, mutta poikkeuksena on ollut esimerkiksi Brasilian liiga, jossa pelattiin pudotuspelejä vuoteen 2003 saakka. Useimmiten mukana on systeemi, jossa sarjan viimeiset joukkueet putoavat alemmalle tasolle, josta tilalle tulee saman verran uusia joukkueita. Voittaja ratkaistaan pisteillä, joita saa voitetuista ja tasan pelatuista otteluista.
Euroopan kovatasoisimpina jalkapallosarjoina pidetään yleisesti Englannin Valioliigaa, Saksan Bundesliigaa, Italian ja Espanjan Primera Divisiónia. Nämä liigat houkuttelevat huippupelaajia ympäri maailmaa ja ovat myös selvästi muita sarjoja edellä eurocupmenestyksen perusteella lasketussa UEFA:n Euroopan sarjojen rankinglistassa.
Raha on tärkeä asia nykypäivän jalkapallossa. Siitä osoituksena on Euroopan Mestarien liiga, jossa liikkuvat isot summat esimerkiksi televisiosopimusten ansiosta. Sen voittaminen onkin huippuseuroille erittäin tärkeää suurien palkintosummien ja näkyvyyden vuoksi.
Toisaalta tasokasta jalkapalloa pelataan Euroopan ulkopuolellakin esimerkiksi Brasiliassa ja Argentiinassa. Tästä osoituksena on se, että 2000-luvun seurarankingin 25 parhaasta joukkueesta seitsemän on jommastakummasta valtiosta. Näiden sarjojen vertaaminen eurooppalaisiin on vaikeata, sillä eurooppalaiset ja eteläamerikkalaiset joukkueet kohtaavat harvakseltaan.
Suomessa maan korkein sarjataso on Veikkausliiga. Tätä seuraavat Ykkönen ja Kakkonen. Nämä sarjat ovat valtakunnallisia ja niitä johtaa Suomen Palloliitto. Liiton sarjojen alla pelataan vielä Suomen Palloliiton piirien sisäisiä sarjoja.
Jalkapallocupeja.
Voittaja jatkaa -periaatteella pelattavien cup-kilpailujen "äiti" on Englannin FA Cup. Se on maan sarjaakin vanhempi kilpailu. Sittemmin cupeja on ryhdytty pelaamaan kaikissa merkittävissä palloilumaissa. Niille ovat tunnusomaisia eri sarjatasoja edustavien joukkueiden kohtaamiset ja pelit, joissa alemmalla sarjatasolla pelaava joukkue voittaa itseään ennakkoon paremman joukkueen. Näistä tapauksista esimerkkinä on vuonna 2009 pelattu Espanjan cupin ottelu, jossa 2. divisioonan joukkue Alcorcón voitti Real Madridin lukemin 4-0.
Tunnetuimpia pelaajia.
Monet huippujalkapalloilijat ovat tulleet tunnetuiksi ympäri maailmaa. Ensimmäiset kuuluisiksi tulleet huippupelaajat pelasivat jo 1900-luvun alussa. Esimerkiksi brasilialainen Arthur Friedenreich, joka pelasi maajoukkueessa vuosina 1914 - 1930 nousi maankuuluksi hyvien peliesityksiensä ansiosta. Häntä sanotaankin jalkapallon ensimmäiseksi supertähdeksi. 1920-luvun olympiajalkapallo toimi MM-kilpailujen edeltäjänä ja katsojat pystyivät saamaan idoleita niistä. Uruguay oli tuolloin menestyneimpiä joukkueita ja muun muassa sen kapteeni José Nasazzi oli melko tunnettu.
1950-luvulla Brasilia oli yksi maailman parhaista joukkueista, sillä se oli kärkikolmikossa kahdesti kolmesta vuosikymmenen aikana pelatusta MM-turnauksesta. Tuolloin joukkueessa pelasivat muun muassa Pelé, jota on monissa yhteyksissä kutsuttu kaikkien aikojen parhaaksi pelaajaksi sekä Garrincha, joka oli brasilialaisfanien rakastama yleisön hauskuuttaja ja yksi aikakauden tunnetuimmista pelaajista. Samoihin aikoihin Neuvostoliiton joukkueessa pelasi Lev Jašin, joka on valittu 1900-luvun parhaaksi maalivahdiksi. 1960-luvulla tunnettu oli Mosambikissa syntynyt ja Portugalia edustanut Eusébio, joka oli Afrikan ensimmäisiä supertähtiä. Hän pelasi Benficassa Portugalin liigaa 15 vuotta ja voitti sen maalikuninkuuden seitsemän kertaa.
1970- ja 1980-luvuilla kenttiä hallitsivat jo toiset nimet. Brasilia voitti maailmanmestaruuden vuonna 1970. Tuolloin joukkueessa pelasi muun muassa hyökkääjä Jairzinho, jota pidetään yhtenä parhaista laitahyökkääjistä. Seuraavissa kaksissa MM-kisoissa Alankomaiden joukkue pelasi finaalissa kahdesti. Tuon joukkueen näkyvimpiä nimiä oli Johan Cruyff, joka valittiin 1900-luvun parhaaksi eurooppalaiseksi pelaajaksi ja joka on vaikuttanut voimakkaasti myös nykyajan pelityyliin. 1980-luvun kirkkain tähti oli Diego Maradona, joka johdatti maansa Argentiinan joukkueen kapteenina maailmanmestaruuteen vuonna 1986 ja jota pidetään Pelén ohella yhtenä kaikkien aikojen parhaista jalkapalloilijoista.
1990- ja 2000-luvuilla huippupelaajia on tullut entistä useammista maista, sillä näiden kahden vuosikymmenen aikana maailman parhaan pelaajan palkinto Kultainen pallo on jaettu peräti 13 eri maan edustajalle. Tunnettuja pelaajia ovat olleet muun muassa liberialainen George Weah, josta tuli ensimmäinen afrikkalaista maata edustanut palkinnon voittaja ja Ronaldo, joka on tehnyt eniten maaleja MM-kilpailuissa (15) ja joka on voittanut ennätykselliset kolme kertaa Fifan vuoden pelaajan tittelin (jakaa ennätyksen ranskalaisen Zinedine Zidanen kanssa).
Vuonna 2004 Pelé julkaisi FIFA 100 -listansa, jossa oli hänen mielestään 125 parasta elossa olevaa jalkapalloilijaa. Listalla on 50 uransa listan ilmestymisen aikaan jo lopettanutta pelaajaa ja kaksi naispelaajaa, joista kumpikin yhdysvaltalaisia. Brasilialaisia pelaajia oli nimetty eniten (15) ja ranskalaisia ja italialaisia toiseksi eniten (14).
Pelikentät.
Jalkapalloa voidaan pelata lähes millä tahansa aukealla ja tasaisella paikalla, ja köyhissä maissa harrastelijat pelaavatkin sitä usein melko heikkolaatuisilla kentillä. Huipputason ottelut pelataan lähes poikkeuksetta hyvin hoidetuilla stadioneilla, joille mahtuu tuhansia katsojia.
Maailman suurin jalkapallostadion on Korean demokraattisen kansantasavallan Pjongjangissa sijaitseva Rŭngrado, jonka kapasiteetti on 150 000. Stadionilla järjestetään jalkapallo-otteluita kuitenkin epäsäännöllisesti, suurin säännöllisessä käytössä oleva jalkapallostadion on Intian Kalkutassa sijaitseva 120 000 -paikkainen Yuva Bharati Krirangan.
Euroopan suurin stadion on Barcelonan Camp Nou, jonka kapasiteetti on 98 934. Camp Nou on FC Barcelonan kotistadion. Muita suuria suuria stadioneja Euroopassa ovat muun muassa Moskovassa sijaitseva Lužniki, jolle mahtuu 84 745 katsojaa ja Dortmundissa oleva Signal Iduna Park, jonka katsojakapasiteetti on 81 264.
1950-luvulla maailman suurin jalkapallostadion oli Rio de Janeirossa sijaitseva Maracanã-stadion, jonka yleisöennätys on arviolta 200 000 katsojaa. Yleisöennätys syntyi vuoden 1950 MM-turnauksen mestaruuden ratkaisseessa ottelussa Uruguay–Brasilia. Tällä hetkellä stadionin kapasiteetti on kuitenkin vain 96 000. Toinen merkittävä ja tällä hetkellä suurin stadion latinalaisessa Amerikassa on Méxicossa oleva Estadio Azteca, jossa on pelattu vuosien 1970 ja 1986 MM-loppuottelut.
Jalkapallo ilmiönä.
Jalkapallo on maailmalla erittäin suosittu laji myös katsojien keskuudessa. Esimerkiksi Saksan Bundesliigan otteluissa kaudella 2008–2009 otteluissa kävi keskimäärin yli 40 000 katsojaa. Otteluissa käy tavallisten katsojien lisäksi myös erittäin innokkaita faneja, joita kutsutaan ultriksi. He ovat faneja, jotka seuraavat useimmat suosikkinsa ottelut ja kannattavat omiaan erityisen vahvasti. Innokkaiden kannattajien haittapuolena on huliganismi, johon kuuluu muun muassa katsomotappeluita. Tämä ongelma on liitetty ultra-kannattajiin. Joissakin tapauksissa huliganismi saattaa jopa tappaa ihmisiä, kuten kävi Heysel-stadionin mellakassa. Siinä Liverpoolin fanit hyökkäsivät Juventuksen kannattajien kimppuun. Tappelun seurauksena kuoli 39 ihmistä, joista 38 oli italialaisia. Katsojien häiriökäyttäytymisestä johtui myös Hillsborough'n onnettomuus, jossa henkensä menetti lähes sata katsojaa.
Huippujalkapallo on taloudellisesti huomattavaa liiketoimintaa, ja monista pelaajista maksetaankin miljoonia euroja. Esimerkiksi Real Madrid maksoi Zinedine Zidanesta 70 miljoonaa euroa vuonna 2001. Jotkut liikemiehet ovat jopa ostaneet seuroja, tästä esimerkkinä on venäläinen miljardööri Roman Abramovitš, joka osti Chelsea FC:n vuonna 2003 ja hankki seuralle monia kalliita pelaajia varojaan säästelemättä. Menestyneet joukkueet saavat runsaasti rahaa muun muassa katsojatuloista, oheistuotteista ja paitamainoksista, jotka maksavat joissakin tapauksissa jopa parikymmentä miljoonaa euroa. Tuloista huolimatta monet huippuseurat ovat velkaantuneet pahasti ja esimerkiksi Englannin valioliigassa pelaavilla Chelsealla ja Manchester United FC:llä on velkaa noin 700 miljoonaa puntaa. Rahaa on mukana myös vedonlyönnissä, joka lisääntyy jatkuvasti.
Jalkapallo ja jalkapalloilijat ovat olleet jo pitkään myös useiden kirjojen, lehtien ja elokuvien aiheena. Lajista on tehty useita sen historiaa käsitteleviä teoksia ja pelaajista elämänkertoja. Merkittäviä jalkapallolehtiä ovat muun muassa "France Football". Toinen merkittävä lehti on FourFourTwo, joka ilmestyy ympäri maailmaa. France Footballin toimitus valitsi ennen vuotta 2010 maailman parhaan pelaajan. Palkinnosta käytettiin nimeä Kultainen pallo. Nykyään maailman parhaan pelaajan palkinto on yhdistetty jalkapallon kansainvälisen järjestön FIFAn vuoden pelaajan valinnan kanssa. Palkinnon nimi on FIFAn kultainen pallo. Jalkapallosta on tehty myös runsaasti sarjakuvaa ja ehkä tunnetuin aiheeseen liittyvä sarjakuva on Buster. Jalkapalloa käsittelevät elokuvat ovat usein täysin sepitteellisiä, mutta joidenkin elokuvien aiheena ovat tunnetut ottelut. Jälkimmäisestä esimerkkinä on elokuva "Bernin ihme", jonka päätapahtuma on vuoden 1954 MM-kisojen finaali, joka tunnetaan tällä nimellä.


Toisiopalvelin.
Toisiopalvelin (peilipalvelin, puhek. "mirrori", engl. "mirror") on Internet-palvelin, joka esittää toisen palvelimen sisällön uudelleen. Tätä kutsutaan "toisintamiseksi" tai "peilaamiseksi" (puhekielessä usein myös "mirroroimiseksi").


Peili.
Ruukku, peili ja peilistä heijastuva ruukun kuva.
Peili (vanh. kuvastin) on tekoperäinen heijastava pinta, joka on niin tasainen, että se voi muodostaa kuvajaisen. Tavallisin peili on kodeista löytyvä "tasopeili". Siinä rinnakkaiset valonsäteet vaihtavat kokonaan suuntaa säteiden pysyen edelleen rinnakkaisina. Näin muodostetut kuvajaiset ovat ns. virtuaalisia kuvia eli "valekuvia". Valekuva ei ole todellisten valonsäteiden vaan niiden jatkeiden muodostama, mutta se näyttää sijaitsevan peilin takana. Tasopeilin muodostama kuva on samankokoinen kuin alkuperäinen kohde.
Tasopeilit on valmistettu yleensä lasista, jonka takana on ohut alumiini- tai hopeapinnoite. Aikaisemmin peilit olivat kiiltäväksi hiottua metallia, mutta yleensä niiden teho oli heikohko ja hapettumisen takia etenkin hopeapeilejä piti hioa usein uudestaan kirkkaiksi.
Useissa optisissa laitteissa, kuten peilikaukoputkissa, heijastava alumiinipinnoite on kuitenkin peilin etupinnalla, siis lähempänä valon tulosuuntaa. Jos se olisi tuttuun tapaan lasin takapinnalla, lasi taittaisi valonsäteitä eri tavoin ja kuva vääristyisi hieman.
Historia.
Varhaisimmat ihmisen käyttämät kuvastimet olivat todennäköisesti vesiastioita, joiden tyyni pinta heijastaa valoa peilin tavoin. Jo varhaisina aikoina on peilejä valmistettu eräistä kiillotetuista kivilajeista kuten obsidiaanista, joka on luonnossa esiintyvää vulkaanista lasia. Varhaisimmat Anatoliasta (nykyisestä Turkista) löydetyt obsidiaanipeilit ovat peräisin ajalta noin 6000 eaa. Kiillotetusta kivestä tehtyjä peilejä valmistettiin myös Etelä-Amerikassa jo noin 2000 eaa.
Kiillotetusta kuparista valmistettiin peilejä Mesopotamiassa jo noin 4000 eaa., ja Egyptissäkin viimeistään tuhat vuotta myöhemmin.
Kiillotetuista metalleista, kuparin ohella myös tinasta, pronssista, hopeasta ja kullasta, myöhemmin myös teräksestä valmistettiin peilejä sittemmin useiden vuosituhansien ajan keskiajalle saakka. Pronssipeilien valmistustaito levisi Kiinaan saakka jo vuoden 2000 eaa. aikoihin.
Metallipinnoitetut lasipeilit on väitetty keksityn Sidonissa, nykyisessä Libanonissa, ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla. Takapinnalta lehtikullalla päällystetyt lasipeilit mainitsi jo roomalainen Plinius vuonna 77 kirjoittamassaan teoksessa. Roomalaiset kehittivät myös halvemman tavan valmistaa peilejä: lasi silattiin sulalla lyijyllä.
Renessanssiajan alussa Euroopassa keksittiin uusi valmistusmenetelmä: lasi päällystettiin tinan ja elohopean muodostamalla amalgaamilla. Amalgaamia voidaan levittää lasipinnalle siveltimellä maalin tavoin, mutta kun osa elohopeasta vähitellen haihtui, jäljelle jäänyt seos jähmettyi lasin pinnalle kiinteäksi, valoa heijastavaksi pinnoitteeksi. Ei tiedetä tarkoin, missä ja milloin menetelmä keksittiin, mutta ainakin Venetsiassa se oli yleisessä käytössä jo 1500-luvulla. Tällaiset lasipeilit olivat kuitenkin erittäin kalliita, ja niiden valmistus oli niistä haihtuvan elohopeahöyryn myrkyllisyyden vuoksi terveydellekin vaarallista. Kun peili oli valmis, se kuitenkin kehystettiin niin, että vaikka se edelleen sisälsi elohopeaa, ei se enää päässyt haihtumaan. Kuninkaan aloitteesta Ranskaan perustettu Saint-Gobainin tehdas oli huomattava elohopeapeilien valmistaja, mutta niitä valmistettiin myös Böömissä ja Saksassa.
Vuonna 1835 Justus von Liebig keksi nykyisinkin käytetyn keinon valmistaa ohuella hopeakerroksella pinnoitettuja lasipeilejä. Lasipinta päällystetään ensin hopeanitraatilla, joka kemiallisten reaktioiden vaikutuksesta pelkistyy pelkäksi hopeaksi. Uusi menetelmä oli aikaisempia huomattavasti käyttökelpoisempi, ja peilejä voitiin valmistaa suurina määrinä. Nykyisin hopean ohella käytetään myös alumiinia, joka heijastaa valoa melkein yhtä hyvin kuin hopeakin mutta joka on paljon halvempaa.
Kaarevat peilit.
Auton sivupeili, jonka uloin osa on kaareva.
"Kuperassa peilissä" kuvan muodostava peilipinta on kaarevan pinnan ("kuvun") ulkopinnalla, joten se hajottaa valoa. "Koverassa peilissä" peilipinta on vastaavasti "kuopassa", joten se kokoaa valon polttopisteeseen. Jos kaareva pinta on osa pallon pintaa, puhutaan "pallopeilistä".
Kovera "parabolinen peili", jonka poikkileikkaus on paraabelin muotoinen, kokoaa kaikki akselinsa suuntaiset valonsäteet niin, että ne kaikki kulkevat tarkalleen saman pisteen, peilin polttopisteen kautta. Myös "kovera pallopeili", jonka sisäpinta on osa pallon pintaa, tekee niin likimäärin ja sitä tarkemmin, mitä suurempi sen kaarevuussäde on suhteessa peilin kokoon. Polttopisteen etäisyys peilin pinnasta, peilin "polttoväli", josta kaavoissa käytetään merkintää "f", on puolet pallopinnan säteestä.
Koverassa pallopeilissä esine näkyy suurentuneena, kuperassa taas pienentyneenä. Lieriön tai sen osan muotoisessa peilissä, jollaisia on esimerkiksi huvipuistojen ns. naurutaloissa, kohde taas suurentuu tai pienentyy vain vaaka- tai vain pystysuunnassa, kun taas kohtisuorassa suunnassa koko pysyy alkuperäisenä.
Tärkeimpiä kaarevia peilejä ovat koverat ja kuperat pallopeilit, joita käytetään peilikaukoputkissa ja useissa muissa optisissa laitteissa linssien ohella. Autojen sivupeilien uloin osa on usein kaareva, jotta se näyttäisi laajemman alueen. Tällaiseen peiliin on voitu tehdä merkintä, että peilin näyttämät kohteet kuten muut autot ovat lähempänä kuin mitä peili näyttää niiden olevan.
Kuvan muodostuminen.
Jos kuvattava esine sijaitsee kauempana koverasta pallopeilistä kuin sen polttopiste, peili muodostaa esineestä "todellisen kuvan". Tällöin siis kaikki esineen samasta pisteestä lähteneet, peilistä heijastuneet säteet leikkaavat toisensa samassa pisteessä, joka sijaitsee samalla puolella peiliä kuin kuvattava esinekin. Jos kohde on kaarevuuskeskipistettä kauempana, kuva muodostuu pienennettynä kohteen ja peilin väliin ja on lisäksi ylösalaisin. Niinpä riittävän suuresta koverasta peilistä ihminenkin voi nähdä kuvansa ylösalaisin.
Jos esine on pallon keskipisteessä eli sen etäisyys peilistä on sama kuin pallon säde, kuva muodostuu esineen kohdalle ja on esineen kokoinen mutta ylösalaisin.
Jos esine sijaitsee pallon keskipisteen ja polttopisteen välissä, kuva muodostuu suurennettuna kauemmas peilistä kuin missä kohde sijaitsee, ja tällöin se on itse asiassa havaittavissa vain, jos kohde on läpikuultava, siinä on reikiä tai jos se sijaitsee hieman syrjässä peilin pääakselilta.
Jos esine on polttopistettä lähempänä peiliä, peilistä heijastuneet valonsäteet eivät leikkaa toisiaan, mutta niiden kuvitteelliset jatkeet peilin toisella puolella leikkaavat. Tällöin peili muodostaa esineestä valekuvan peilin taakse samaan tapaan kuin tasopeilikin. Muodostunut kuva on oikein päin oleva suurennettu valekuva. Tasopeilin tapauksessa kuva on oikeinpäin oleva esineen kanssa samankokoinen valekuva.
Kupera pallopeili.
Kupera pallopeili hajottaa siihen osuvat samasta suunnasta tulevat valonsäteet. Myös kupera pallopeili, jonka kaarevuussäde on riittävän suuri, muodostaa kuvan lähellä olevista esineistä. Kuva on kuitenkin aina pienentynyt valekuva peilin takana.


Algeria.
Algerian demokraattinen kansantasavalta eli Algeria on valtio Pohjois-Afrikassa Välimeren rannalla. Sen rajanaapureita ovat koillisessa Tunisia, idässä Libya, kaakossa Niger, lounaassa Mali sekä Mauritania ja lännessä Länsi-Sahara ja Marokko. Algeria kuuluu Maghrebin maihin ja on pinta-alaltaan Afrikan suurin maa.
Historia.
Algeria on aina toiminut kulkureittinä Euroopan, Afrikan ja Lähi-idän maiden välillä. Paikalliseen väestöön on siten pitkään sekoittunut verta muilta alueilta, ja berberien paimentolaiskansan alkuperää selitetään tällä tavoin. Berberit ovat asuttaneet aluetta ainakin 2000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Foinikialaiset levittäytyivät alueelle Karthagosta käsin ja hallitsivat rannikkoseutuja 800-luvulta eaa. alkaen.
Berberit perustivat myös 200-luvun eaa. lopulta alkaen kuningaskuntia (tunnetuin Numidia), jotka puunilaissotien aikana itsenäistyivät. Rooman voitettua Karthagon myös berberikuningaskunnat joutuivat Rooman valtakunnan alle vuoteen 24 mennessä.
Suurten kansainvaellusten myötä alueelle tuli germaaniperäisiä vandaaleita. Vandaalit voitettiin lopulta ns. vandaalisodassa aikana vuosina 533–534 itäroomalaisen sotapäällikkö Belisariuksen johdolla. Bysantin keisarikunta hallitsi itäisempiä osia Algeriasta 600-luvun lopulle asti, kunnes arabit valloittivat alueen ja väestö islamilaistui. Arabit eivät kuitenkaan juuri onnistuneet alistamaan berbereitä valtaansa.
1500-luvulla Espanja alkoi valloittaa alueen rannikkokaupunkeja, minkä johdosta tunnustettiin Ottomaanivaltakunnan yliherruus alueella. 300 vuoden ajan Algeria olikin yksi valtakunnan provinsseista. Tuohon aikaan barbareskit toimivat aktiivisesti Algerian rannikolla, ja sieppasivat eurooppalaisia kristittyjä orjiksi sekä Välimerellä purjehtivista laivoista että rannikon asukkaiden joukosta, etenkin Espanjasta ja Italiasta.
Vuonna 1830 Ranska miehitti osia Algeriasta. Vastarinta kesti kuitenkin vuosikymmeniä, minkä vuoksi Ranskan oli Tafnan sopimuksessa (1837) tunnustettava Abd al-Qadir (1830–1847) emiiriksi.
Kansallinen vapautusrintama FLN aloitti sodan ranskalaisia vastaan vuonna 1954. Algerian sota oli Ranskassa ongelmallinen, koska Algeria oli osa Ranskaa, ei siirtomaa, ja siellä asui runsaasti ranskalaisia. Rauhansopimus saatiin aikaan 1962, ja se johti maan täyteen poliittiseen itsenäisyyteen. Ensimmäinen presidentti Mohammed Ahmed Ben Bella istui vuoteen 1965, jolloin hänen puolustusministerinsä, sosialisti Houari Boumédiènne syrjäytti hänet.
Algerian sisällissodassa vuosina 1991–2002 kuoli yli 100 000 ihmistä. Sisällissota alkoi, kun hallitus keskeytti parlamenttivaalit, joiden voittajaksi oli nousemassa Islamilainen pelastusrintama (FIS,).
Vuonna 2005 hallitus teki berberien kanssa sopimuksen, jolla heille taattiin enemmän oikeuksia ja taloudellista tukea. Hallituksen asettama komitea ilmoitti hallituksen olevan vastuussa noin 6000 katoamisesta sisällissodan aikana. Syksyn kansanäänestyksessä monille 1990-luvun hirmutekoihin syyllisille luvattiin armahdus.
Vuosina 2006-2008 kymmeniä algerialaisia ja ulkomaalaisia kuoli pommi-iskuissa, joihin ilmoittautui syylliseksi "Islamilaisen Maghrebin Al-Qaeda".
Politiikka.
Algerian parlamentti on kaksikamarinen, alahuoneessa (APN) on 389 kansanedustajaa ja ylähuoneessa 144 jäsentä. Alahuone valitaan vaaleilla viiden vuoden välein. Ylähuoneen edustajista kaksi kolmannesta valitsevat aluehallinnon edustajat, kolmanneksen nimittää presidentti. Ylähuoneen edustajien kausi on kuusi vuotta, ja puolet heistä vaihdetaan kolmen vuoden välein.
Itsenäistymisen jälkeen Algeriaa hallitsi yksi puolue, Kansallinen vapautuspuolue "Front de Libération Nationale" FLN. Vuoden 1988 mellakoiden jälkeen maassa sallittiin muut puolueet. Nykyisin Algeriassa toimii yli 30 puoluetta, mutta FLN on säilyttänyt dominoivan aseman. Uskontoon perustuvat puolueet on kielletty lailla. Vuonna 2007 valitussa alahuoneessa FLN:llä on 136 kansanedustajaa. Toiseksi suurin puolue on Rassemblement National Democratique RND 61 kansanedustajalla. Sitä seuraavat Rauhanyhdistys MSP 52, Työväenpuolue PT 26, Rally for Culture and Democracy RCD 19, Kansallinen rintama FNA 13. Muiden ryhmittymien edustajia on 49, sitoutumattomia edustajia 33.
Presidentiksi valittiin vuoden 1999 vaaleissa Abdelaziz Bouteflika. On esitetty epäilyksiä, että vaalit olisivat olleet vilpilliset. Bouteflika valittiin uudestaan vuoden 2004 vaaleissa ja jällen 2009. Kolmas kausi tuli mahdolliseksi, kun Bouteflika ajoi läpi sen mahdollistavan perustuslainmuutoksen vuonna 2008.
Valta on keskittynyt presidentin käsiin, parlamenttia on pidetty lähinnä kumileimasimena. Armeijan valta on ollut suuri vuodesta 1992 jatkuneen poikkeustilan aikana, ja Bouteflikaa on kiitetty armeijan ja siviilihallinnon suhteen muuttamisesta normaalimpaan suuntaan.
Algerian televisio ja radio ovat valtion hallinnassa, mutta yksityinen lehdistö kritisoi vallanpitäjiä. Suoraa sensuuria ei ole, mutta valtiojohdon loukkaaminen on kielletty sakkojen tai vankilatuomioiden uhalla. Satelliittien kautta voi seurata myös ulkomaisia televisiokanavia.
Arabikevät.
28. joulukuuta 2010 alkoivat protestit hallitusta vastaan. Seuraavana päivänä poliisit pidättivät 29 mielenosoittajaa. Protestoijat syyttivät hallitusta maan ongelmista, joita ovat työttömyys, ruoan korkea hinta, huonot elinolot ja sananvapauden puute. Mielenosoitukset levisivät maanlaajuisiksi tammikuussa 2011. Neljä ihmistä on kuollut ja noin 420 haavoittunut.
Maantiede.
Suurin osa rannikkoalueesta on mäkistä ja satunnaisesti vuoristoista. Rannikolla on muutama satama. Tellin alue rannikosta etelään on hedelmällistä. Siitä vielä etelämpänä sijaitsevat Atlasvuoret ja Saharan autiomaa. Autiomaa leviää pohjoiseen, vaikka sen leviämistä pyritään estämään istuttamalla puita. Korkein kohta, Mont Tahat, ulottuu 2 918 metriin, ja sen huippu peittyy toisinaan lumeen. Vuoristoalueilla esiintyy maanjäristyksiä ja mutavyöryjä.
Suurimmat kaupungit ovat Alger (1,5 miljoonaa asukasta vuonna 1998), Oran (692 000) ja Constantine (462 000).
Algeriassa on kolme kansallispuistoa rannikolla, viisi vuoristossa, yksi arolla ja kaksi Saharan autiomaassa. Tassili n'Ajjerin vuoristoinen kansallispuisto maan eteläosassa on Unescon maailmanperintökohde. Sen metsät muodostuvat pääosin kahdesta endeemisestä puulajista, "Myrtus nivellei" ja "Cupressus dupreziana". Harvinaisiin eläinlajeihin kuuluvat munkkihylje, saksanhirven alalaji atlaksenhirvi, algeriannakkeli ja välimerenlokki.
Ilmasto.
Algerian ilmasto on kuiva ja kuuma, mutta rannikkoalueella vallitsee välimerenilmasto. Vuoristoisilla alueilla talvet voivat olla ankaria, eikä lumikaan ole mitään epätavallista. Algeria on altis sirokolle, kuumaa pölyä ja hiekkaa sisältävä tuuli on yleinen kesällä.
Algerian maakunnat.
Algeriassa on 48 maakuntaa eli "wilayaa". Wilayat jaetaan edelleen kuntiin. Sekä maakuntia että kuntia johtaa vaaleilla valittava valtuusto. Wilayan johdossa on lisäksi sisäministeriön alainen maaherra.
Talous.
Algerian kansantalous nojaa vahvasti raakaöljyyn ja maakaasuun. Niistä saadaan 60 % budjetin tuloista, 30 % kansantuotteesta ja 95 % vientituloista. Näitä luonnonvaroja hyödyntää kansallinen yhtiö "Sonatrach". Algeria on maailman neljänneksi suurin maakaasun ja kahdeksanneksi suurin raakaöljyn viejä. Algeria kuuluu öljyntuottajamaiden järjestöön OPECiin, joka säännöstelee maailman öljyvaroja.
Maatalous tuottaa 8,1 % bruttokansantuotteesta. Sen tuotteita ovat vehnä, ohra, kaura, rypäleet, oliivit, sitrushedelmät sekä lammas- ja nautakarja.
Väestö.
Heinäkuussa 2007 Algeriassa arvioitiin elävän 33 333 216 asukasta.
Algerian väestöstä noin 90 prosenttia asuu rannikkoalueilla, kuitenkin noin 1,5 miljoonaa asukasta asuu aavikkoalueilla lähinnä keräilytalouteen ja karjanhoitoon liittyvissä olosuhteissa.
Islamin sunnisuuntaus on dominoiva uskonto Algeriassa, se on myös valtionuskonto ja siihen kuuluu väestöstä 99 %. Algerian virallinen kieli on arabia, jonka darja-murretta puhuu noin 80 prosenttia väestöstä. Loput 20 % puhuvat berberiä. Myös ranskaa osataan yleisesti historian ja kouluopetuksen takia, mutta se on erittäin harvinainen äidinkielenä. Enimmäkseen sitä käytetään virastokielenä.
Asukkaat polveutuvat yleensä berbereistä ja tuaregeista, joihin on sekoittunut pääosiltaan arabeja. Vähemmistö algerialaisista kokee jatkavansa berberien kulttuuriperinnettä ja haluaa erottautua arabikulttuurista. Uskonnoltaan hekin ovat sunnimuslimeita.
Berberit ovat jo pitkään halunneet oikeuksia omalle kielelleen. Lokakuussa 2001 berberistä tehtiin kansalliskieli mutta ei virallista kieltä - kaikki viralliset dokumentit on edelleen tehtävä arabiaksi. Berberin kieltä ei myöskään opeteta kouluissa, mutta viime aikoina hallitus on luvannut yhteiskunnan tukea berberinkielisille kouluille.
Asukkaista 70 % on tilastojen vaatima riittävä lukutaito. Miehistä tämä taito on 79,6 prosentilla ja naisista vain 60,1 prosentilla (vuoden 2002 arvioita)
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli alle 0,1 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 21 000 henkeä. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 4 900 henkeä, mutta sitä sai noin viidennes eli tuhat henkeä.
Kulttuuri.
Hieman rapin tavoin kaduilla syntynyt kantaaottava rai-musiikki sai alkunsa Algeriassa, Oranin kaupungissa. Se on hyvin suosittua, tunnetuimpina tähtinään Khaled, sisällissodan uhriksi joutunut Cheb Hasni, Cheb Mami ja ranskalainen Faudel.
Suomessa tunnetuin algerialainen kulttuurihenkilö on kirjailija Mohammed Dib, joka on vieraillut Suomessa useita kertoja ja kirjoittanut suomalaisen trilogian "Les Terrasses d'Orsol", "Le Sommeil d'Eve" ja "Les Neiges de Marbre". Hänen teoksistaan ovat ilmestyneet suomeksi: "Sisäpiha" (La grand maison) 1978 ja "Vuoret odottavat" (L'Indendie) 1979. Tämän lisäksi Dip on kääntänyt ranskan kielelle suomalaista kirjallisuutta yhdessä Natalia Baschmakoffin kanssa.
Nobelisti Albert Camus vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Algeriassa. Muita tunnettuja kirjailijoita ovat Kateb Yacine ja Abdelkader Alloula
Unescon maailmanperintöluettelossa on seitsemän algerialaista kohdetta, kuusi kulttuurikohdetta ja yksi sekakohde, Tassili n'Ajjerin vuoristo. Kultuurikohteet ovat Algerin vanha osa eli Kasbah, Beni Hammadin Al Qal’a eli hammadidien berberivaltakunnan ensimmäinen pääkaupunki, roomalaisvallan aikainen Djémila, M'Zabin laakso aavikolla, Timgad eli antiikin Thamugasin roomalaissiirtokunta ja Tipasa, jossa on jäänteitä foinikialaisten ja roomalaisten ajoilta.
Urheilu.
Jalkapallo on Algeriassa suosittu urheilulaji. Maassa on yli kaksituhatta jalkapalloseuraa ja niissä 203 900 rekisteröityä pelaajaa. Rekisteröitymättömiä pelaajia on arviolta puolitoista miljoonaa. Algerian jalkapallomaajoukkue on FIFAn rankingissa sijalla 33 lokakuussa 2010.
Algeria on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1964 alkaen. Se on saanut kaikkiaan 15 mitalia..


Sigismund.
Sigismund (,, 20. kesäkuuta 1566 – 30. huhtikuuta 1632) oli Ruotsin kuningas vuosina 1593–1599 ja Puolan kuningas vuosina 1587–1632. Suomessa ja Ruotsissa hänet tunnetaan vain Sigismundina. Puolan kuninkaana hänet tunnetaan nimellä Sigismund III Vaasa.
Tausta.
Sigismund oli Ruotsin kuninkaan ja puolalaisen ruhtinatar Katariina Jagellonican poika. Katariina oli Puolan kuninkaan Sigismund I:n tytär ja sisar ja kuului ylhäiseen Jagiełło-sukuun. Uskonnoltaan Sigismund oli katolilainen äitinsä mukaan.
Ruotsin kuningas.
Ruotsin valtaistuimella Sigismundin kausi jäi varsin lyhyeksi, ja sitä varjosti jatkuva valtataistelu Kaarle-herttuan – Sigismundin sedän – kanssa. Suomen kannalta merkittävin Sigismundin kauden tapahtuma oli vuosina 1596–1597 käyty nuijasota, joka liittyi osaltaan taisteluun valtaistuimesta.
Kuninkaaksi Sigismund kruunattiin syksyllä 1593 hänen isänsä Juhana III:n kuoltua marraskuussa 1592. Sigismund oli jo aiemmin valittu Puolan kuninkaaksi 1587. Kustaa Vaasan vuonna 1544 asettaman perintökuninkuussäädöksen vuoksi Sigismund oli periaatteessa Ruotsin laillinen kruununperijä.
Maan ylhäisaateli Kaarle-herttuan johdolla kuitenkin vastusti katolisen Sigismundin kruunausta. Luterilaisessa Ruotsissa katolisen Sigismundin pelättiin merkitsevän vastauskonpuhdistusta. Sigismund painostettiin allekirjoittamaan niin sanottu Uppsalan julistus, jossa Ruotsin todettiin pysyvän luterialaisena valtiona.
Sigismund ei koskaan saanut Ruotsia kunnolla valtaansa. Puolan valtiopäivät eli sejm antoi kuninkaalleen luvan poistua maasta vain vuodeksi, eli Sigismund joutui pian jättämään Ruotsin Kaarle-herttuan sijaishallinnon käsiin. Kaarle-herttua ryhtyi nopeasti laajentamaan valtaansa ja horjuttamaan Sigismundin asemaa.
Kaarle-herttua kaappasi vallan Aarborgan valtiopäivillä 1597. Hän julistautui valtionhoitajaksi etenkin talonpoikien tuella.
Sigismund yritti palauttaa valtaansa Ruotsissa asein. Hänen joukkonsa nousivat maihin Ruotsin Kalmarissa syyskesällä 1598. Ratkaiseva taistelu käytiin Stångejoella lähellä Linköpingiä 25. syyskuuta 1598. Kaarlen joukot voittivat, ja Sigismund palasi Puolaan. Suomesta lähti Sigismundin tueksi Akseli Kurjen johtama armeija, mutta se ei ehtinyt paikalle ajoissa.
Linköpingin valtiopäivillä helmi-maaliskuussa 1600 tunnustettiin Kaarlen nousu valtaan. Samalla Sigismundin perillisten todettiin menettäneen oikeutensa Ruotsin kruunuun.
Suomesta tuli Kaarle-herttuan ja Sigismundin valtataistelun yksi merkittävä näyttämö. Sigismundin Suomen käskynhaltijaksi nimittämä Klaus Fleming oli kuninkaan tärkein kannattaja. Nuijasodassa Kaarle-herttua tuki aktiivisesti kapinallisia. Vuosina 1597–1599 Kaarle-herttuan joukot ja Sigismundille uskolliset suomalaisjoukot kävivät useita taisteluita Turun linnasta ja Suomen hallinnasta.
Suomalaisten asettumista Sigismundin kannalle tuki Pentti Renvallin mukaan ulkopolitiikka ja koettu ”idän vaara”. Suomessa uskottiin, että Puolan ja Ruotsin liitto olisi vahva turva Venäjää vastaan.
Puolan kuningas.
Jo Sigismundin isä Juhana III oli turhaan pyrkinyt Puolan kuninkaaksi kahteen otteeseen. Kun se ei onnistunut, hän ryhtyi ajamaan tehtävään poikaansa. Myöhemmin Juhana III alkoi kuitenkin epäillä ratkaisun viisautta, sillä myös Ruotsin ylhäisaateli tuki kuninkuutta Puolassa siitä syystä, että se antaisi heille suuremman vallan Ruotsissa.
Puolan kuninkaaksi Sigismund valittiin 1587. Puolassa jakaantuneet valtiopäivät valitsivat itse asiassa kaksi kuningasta. Maaseutuaateli valitsi Sigismundin ja ylhäisaateli Habsburg-sukua oleva arkkiherttua Maximilianin. Sigismundia tukevat maaseutuaatelin joukot kuitenkin löivät taistelussa ylhäisaatelin Krakovan edustalla ja Sigismundista tuli kuningas.
Puolassa kuninkaan valta oli kaiken kaikkiaan heikko, ja lisäksi Sigismund III menetti pian tukensa maalaisaatelilta. Kuninkaana Sigismund oli aluksi passiivinen, eikä hän esimerkiksi halunnut taistella Vironmaan liittämiseksi Puolaan, vaikka oli sitoutunut siihen kuninkaksi noustessaan. Myöhemmin Sigismund aktivoitui ja hänen asemansa vahvistui.
Sigismund III ei koskaan luopunut vaateistaan Ruotsin kruunuun. Vuonna 1600 Puola yritti Sigismundin johdolla vallata Ruotsilta Vironmaan. Tämän jälkeen maiden välille puhkesi sota Liivinmaan omistuksesta. Sigismund kävi sotaa setäänsä Kaarlea – Kuninkaana Kaarle IX – ja myöhemmin serkkuaan Kustaa II Adolfia vastaan Altmarkin välirauhaan 1629 asti.
Sigismund hämmensi osaltaan myös Venäjän sekasortoista tilannetta 1600-luvun alussa. Vuonna 1609 hän lähti sotaretkelle kohti Smolenskia. Kun Rurikien hallitsijasuku oli sammunut Venäjällä 1598 uudeksi tsaariksi oli useita tarjokkaita. Pajariduuma tarjosi tsaariutta Sigismundin pojalle Vladislaville, ja puolalaisjoukot jatkoivat kohti Moskovaa. Puolan joukot löivät ruotsalais-venäläisen armeijan 1610 ja pääsivät Moskovaan. Puola miehitti Moskovan Kremliä pari vuotta ja Vladislavin tsaarius olisi varmistunut, ellei Sigismund olisi vaatinut paikkaa itselleen. Kansannousun jälkeen puolalaiset ajettiin Moskovasta. Sotaretki jatkui vielä muutaman vuoden ja päättyi Puolalle edulliseen rauhaan 1618.
Puolan kuninkaana Sigismund muun muassa muutti maan pääkaupungin Krakovasta Varsovaan 1596 ja rakennutti sinne kuninkaanlinnan. Puolan ja Liettuan unionissa Varsova oli sopiva pääkaupungin paikka, sillä se oli suunnilleen puolivälissä Krakovan ja Vilnan välillä. Aivan kuninkaanlinnan viereen rakennettiin näyttävä Sigismund III Vaasan patsas.
Eräs Sigismund III:n merkittävimpiä päätöksiä oli maan katolisen ja ortodoksisen kirkon yhdistäminen Brzescin synodissa 1596. Päätöksen mukaan maan ortodoksit säilyttivät tunnustuksensa, mutta alistuivat paavin valtaan.
45 vuotta vallassa ollut Sigismund III on eräs Puolan pitkäikaisimmista hallitsijoista. Sigismundin seuraja maan kuninkaana oli hänen poikansa Vladislav IV (Władysłav IV Waza).


Michael Jackson.
Michael Joseph Jackson (29. elokuuta 1958 – 25. kesäkuuta 2009) oli yhdysvaltalainen musiikkiartisti, tanssija ja esiintyjä. Guinness World Records on nimennyt "Popin kuninkaana" tunnetun Jacksonin kaikkien aikojen menestyneimmäksi esiintyjäksi. Hänen toimintansa musiikin, tanssin ja muodin parissa kesti yli neljä vuosikymmentä ja teki hänestä maailmanlaajuisesti tunnetun populaarikulttuurin hahmon. Hän harjoitti myös laajaa hyväntekeväisyyttä.
Michael Jackson oli Jacksonin perheen kahdeksas lapsi. Hän aloitti musiikkiuransa yhdessä veljiensä kanssa The Jackson 5 -yhtyeessä 1960-luvun puolivälissä ja siirtyi soolouralle vuonna 1971. 1980-luvun alussa hänestä tuli hallitseva hahmo populaarimusiikissa. Esimerkiksi kappaleiden ”Beat It”, ”Billie Jean” ja ”Thriller” videot nostivat musiikkivideoiden taiteellista arvostusta, tekivät niistä tärkeän myynninedistämisen keinon sekä lisäsivät vielä suhteellisen nuoren televisiokanavan MTV:n suosiota. Jackson teki sekä esiintymisten että videoiden avulla tunnetuksi useita tanssitekniikoita, kuten ”robotin” ja moonwalkin. Hänen erottuva lauluäänensä ja -tyylinsä on vaikuttanut lukuisiin hip hop-, pop-, R&B- ja rock-artisteihin.
Jacksonin vuoden 1982 albumi "Thriller" on kaikkien aikojen myydyin albumi, ja myös "Off the Wall" (1979), "Bad" (1987), "Dangerous" (1991) ja "HIStory" (1995) ovat maailman myydyimpien joukossa. Jackson on yksi harvoista artisteista, jotka ovat päässeet kahdesti Rock and Roll Hall of Fameen. Muita hänen saavutuksiaan ovat muun muassa 13 Grammy-palkintoa, 26 American Music Awards -palkintoa ja 13 ykkössijoitusta Yhdysvaltojen musiikkilistoilla soolouran aikana, mikä on enemmän kuin yhdelläkään muulla miesartistilla Billboard Hot 100:n aikakaudella. Hänen levyjään on myyty maailmanlaajuisesti arviolta 750 miljoonaa kappaletta.
Jacksonin yksityiselämä, kuten hänen muuttunut ulkonäkönsä, ihmissuhteensa ja käyttäytymisensä, aiheutti usein kohua. Vuonna 1993 häntä epäiltiin lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mutta asia soviteltiin eikä muodollisia syytteitä nostettu. Vuonna 2005 häntä syytettiin samanlaisesta rikoksesta, mutta valamiehistö totesi hänet syyttömäksi.
Jackson kuoli 25. kesäkuuta 2009 sydämenpysähdykseen ollessaan valmistautumassa konserttisarjaansa This Is It. Ennen kuolemaa hänelle oli tiettävästi annettu lääkkeitä kuten propofolia ja loratsepaamia. Los Angelesin piirikunnan oikeuslääkärin mukaan kyseessä oli henkirikos, mutta Jacksonin lääkäri kiisti syyllisyytensä. Jacksonin kuolema aiheutti maailmanlaajuisen surun, ja jopa miljardi ihmistä seurasi hänen muistotilaisuuttaan suorassa televisiolähetyksessä.
Lapsuus ja The Jackson 5 (1958–1975).
Jacksonin lapsuuden koti Garyssa, Indianassa.
Michael Jackson syntyi 29. elokuuta 1958 Garyssä, Indianassa, Chicagon esikaupunkialueella. Hän oli kymmenlapsisen afroamerikkalaisen työväenluokan perheen kahdeksas lapsi. Hänen äitinsä, Katherine Esther Scruse, oli harras Jehovan todistaja ja isä, Joseph Walter "Joe" Jackson, oli paikallisen terästehtaan työntekijä, joka esiintyi R&B-bändissä nimeltä The Falcons. Jacksonilla oli kolme sisarta, Rebbie, La Toya ja Janet, ja viisi veljeä: Jackie, Tito, Jermaine, Marlon ja Randy. Joseph myönsi vuonna 2003 lyöneensä Michaelia säännöllisesti.
a> esiintymässä omassa televisio-ohjelmassaan vuonna 1972.
Michael Jackson puhui ensimmäisen kerran väkivaltaisesta lapsuudestaan haastattelussa Oprah Winfreylle 1993. Hän myönsi, että oli itkenyt usein yksinäisyyttään ja oksentanut nähdessään isänsä. Joseph myös oli arvostellut Michaelin ulkonäköä moneen otteeseen, erityisesti hänen nenäänsä, joka oli Josephin mielestä iso. Michael Jacksonin tyytymättömyys ulkonäköönsä, painajaiset, jatkuvat uniongelmat, taipumus käyttäytyä liiallisen alistuvasti isänsä edessä ja aikuisikään kestänyt lapsenomaisuus juontunevatkin väkivaltaisesta lapsuudesta. Martin Bashirin haastattelussa vuonna 2003 Jackson totesi, että vaikka hän olikin kärsinyt paljon lapsuudessaan hän piti isäänsä nerona, sillä tiukalla kurinalaisuudella oli suuri merkitys pojan menestyksessä. Kun Bashir kyseli pahoinpitelystä, Michael peitti kasvonsa käsillään eikä halunnut vastata. Hän muisteli, että Joseph istui tuolilla vyö kädessään, kun Michael ja hänen sisaruksensa harjoittelivat, ja ”jos sitä ei tehty oikealla tavalla, hän hakkasi, todella hakkasi”. Yhtye kiersi keskilänttä laajasti vuodesta 1966 vuoteen 1968. Vuonna 1966 yhtye voitti paikallisen kykyjenetsintäkilpailun, jossa he esittivät Michaelin johdolla Motownin hittejä ja James Brownin ”I Got You (I Feel Good)” -kappaleen.
The Jackson 5 levytti vuonna 1967 useita kappaleita, muun muassa ”Big Boyn”, paikalliselle yhtiölle Steeltown Recordsille, kunnes siirtyi Motown Recordsille vuonna 1968. "Rolling Stone" -lehti kuvaili myöhemmin Michaelia ihmelapseksi, jolla oli ”ylivertaiset musiikilliset lahjat”, ja kirjoitti, että hän ”nousi nopeasti pinnalle päätähtenä ja -laulajana”. Yhtye teki ennätyksen, kun sen neljä ensimmäistä singleä (”I Want You Back”, ”ABC”, ”The Love You Save” ja ”I'll Be There”) nousivat ykkösiksi Yhdysvaltain singlelistalla. Vuosien 1969–1975 aikana yhtye julkaisi Motownilla kymmenen studioalbumia sekä useita hittisinglejä. Lisäksi Michael julkaisi vuosina 1972–1975 neljä sooloalbumia ("Got to Be There", "Ben", "Music & Me" ja "Forever, Michael"), tosin The Jackson 5 -brändin alaisuudessa, ja menestyksekkäitä singlejä kuten ”Got to Be There”, ”Ben” ja uusittu versio Bobby Dayn kappaleesta ”Rockin’ Robin”. Yhtyeen levymyynti alkoi laskea vuonna 1973 ja yhtyeen jäseniä vaivasi se, ettei heillä ollut mahdollisuutta vaikuttaa albumien sisältöön. Vaikka yhtye sai vielä useita top 40 -hittejä, muun muassa top 5 -diskosinglen ”Dancing Machine” ja top 20 -hitin ”I Am Love”, The Jackson 5 jätti Motown Recordsin vuonna 1975. "The New York Times" kirjoitti, että "popmusiikin maailmassa on ensin Michael Jackson ja sitten kaikki muut".
Toukokuussa 1983 televisiossa näytettiin erikoislähetys "Motown 25: Yesterday, Today, Forever", jossa Michael Jackson esiintyi veljiensä ja lukuisten muiden Motownin tähtiesiintyjien kanssa. Lähetyksellä oli 47 miljoonaa katsojaa, ja se muistetaan parhaiten Michaelin sooloesityksestä kappaleessa ”Billie Jean”. Hänellä oli yllään musta paljettitakki ja tekojalokivillä koristeltu golfkäsine, ja hän esitti ensimmäisen kerran moonwalk-tanssiliikkeen, jonka entinen Soul Train -tanssija ja Shalamarin jäsen Jeffrey Daniel oli opettanut hänelle kolme vuotta aiemmin. Jacksonin esitystä on verrattu Elvis Presleyn ja The Beatlesin esiintymisiin "The Ed Sullivan Show’ssa".
Pepsi, "We Are the World" ja liikemiesura (1984–1985).
27. tammikuuta 1984 Michael Jackson ja hänen veljensä olivat kuvaamassa Pepsin televisiomainosta Shrine Auditoriumissa, Los Angelesissa. Täyden konserttiyleisön edessä pyrotekniset laitteet sytyttivät Jacksonin hiukset tuleen, ja hän sai toisen asteen palovammoja päänahkaansa. Päänahkaan tulleet arvet yritettiin piilottaa, ja pian sen jälkeen hänelle tehtiin kolmas nenäleikkaus. Jackson ei toipunut koskaan täysin onnettomuudesta. Pepsi sopi asian oikeuden ulkopuolella, ja Jackson lahjoitti saamansa 1,5 miljoonaa dollaria Culver Cityssä, Kaliforniassa sijaitsevalle Brotman Medical Centerille, joka nykyään tunnetaan nimellä ”Michael Jackson Burn Center”.
Michael Jackson Valkoisessa talossa vuonna 1984.
14. toukokuuta 1984 Jackson sai Valkoisessa talossa presidentti Ronald Reaganilta palkinnon, joka myönnettiin hänelle hyväntekeväisyysjärjestöjen tukemisesta. Järjestöt auttoivat ihmisiä pääsemään irti huumeista ja alkoholista. Samana vuonna Jackson voitti ennätykselliset kahdeksan Grammy-palkintoa ja sai oman tähden Hollywood Walk of Famelle. Toisin kuin myöhemmillä albumeilla, Thrillerillä ei ollut virallista myynninedistämiskiertuetta, mutta The Jacksons teki vuonna 1984 Victory Tour -kiertueen, jonka aikana esitettiin myös Michaelin uutta soolotuotantoa. Jackson lahjoitti kaikki kiertueesta saamansa tulot (noin kahdeksan miljoonaa dollaria) hyväntekeväisyyteen.
Vuonna 1985 Jackson sävelsi yhdessä Lionel Richien kanssa hyväntekeväisyyssinglen ”We Are the World”, jonka avulla kerättiin varoja Yhdysvaltojen ja Afrikan köyhille. Sitä myytiin lähes 30 miljoonaa kappaletta, ja se onkin yksi kaikkien aikojen myydyimmistä singleistä. Vuonna 1986 se voitti neljä Grammy-palkintoa.
Vuonna 1985 tuhansia musiikin tekijänoikeuksia omistava kustantamo ATV Music pantiin myyntiin. Se omisti muun muassa Northern Songs -katalogin, joka käsitti suurimman osan The Beatles -yhtyeen John Lennonin ja Paul McCartneyn yhteisistä sävellyksistä. Jackson oli kiinnostunut musiikkikatalogien omistamisesta työskenneltyään McCartneyn kanssa 1980-luvun alussa ja kuultuaan, että tämä ansaitsi 40 miljoonaa dollaria vuodessa muiden kappaleilla. McCartneyn asianajaja vakuutti, että McCartney ei ollut kiinnostunut tarjouskilvasta vaan piti sitä liian kalliina. Hän kuitenkin muutti mielensä myöhemmin ja yritti saada Lennonin lesken Yoko Onon tekemään yhteistarjousta, mutta Ono kieltäytyi ja McCartney vetäytyi. Jackson voitti lopulta neuvottelut, jotka kestivät kymmenen kuukautta, ja osti katalogin 47,5 miljoonalla dollarilla.
Ulkonäkö, iltapäivälehdet, "Bad", omaelämäkerta ja elokuvat (1986–1987).
Jackson näytteli pääosaa Francis Ford Coppolan ohjaamassa ja George Lucasin tuottamassa 17 minuutin pituisessa 3D-elokuvassa Captain EO, joka sai ensi-iltansa syyskuussa 1986 Disneylandissa sekä Epcot-huvipuistossa Floridassa ja maaliskuussa 1987 Tokio Disneylandissa. Elokuva maksoi 30 miljoonaa dollaria ja se oli suuri nähtävyys kaikissa kolmessa huvipuistossa. Captain EO:ta esitettiin myöhemmin myös Euro Disneylandissa, kun puisto avattiin vuonna 1992. Kaikissa puistoissa esitettiin Captain EO:ta vielä 1990-luvulla. Tokiossa sen esittäminen lopetettiin viimeiseksi, vasta vuonna 1998. Jacksonin kuoleman jälkeen kaikki neljä puistoa alkoivat esittää elokuvaa uudelleen vuonna 2010.
Vuonna 1987 Jackson erosi Jehovan todistajista vastalauseena siihen, että he olivat paheksuneet ”Thrillerin” musiikkivideota. Samana vuonna Jackson julkaisi albumin "Bad", jota oli odotettu paljon, sillä se oli hänen ensimmäinen sooloalbuminsa viiteen vuoteen. "Bad" menestyi hyvin, vaikka ei ollutkaan kaupallisesti tai taiteellisesti yhtä suuri menestys kuin "Thriller". Albumilta julkaistiin seitsemän hittisingleä, joista viisi ("I Just Can't Stop Loving You", "Bad", "The Way You Make Me Feel", "Man in the Mirror" ja "Dirty Diana") saavutti ykkössijan Billboard Hot 100 -listalla Albumin nimikkokappaleen musiikkivideo osoittautui yhdeksi Jacksonin merkkipaaluista. Video oli rosoinen mutta värikäs. Se sijoittui New Yorkin metroon, ja sen puvustus ja koreografia oli syntynyt "West Side Storyn" innoittamana. Vuoteen 2008 mennessä "Bad"-albumia oli myyty 30 miljoonaa kappaletta ympäri maailman.
Jacksonin ensimmäinen soolokiertue Bad World Tour alkoi 12. syyskuuta 1987 ja päättyi 14. tammikuuta 1989. mutta muuten ulkonäön muuttuminen on johtunut murrosiästä, laihtumisesta, tiukasta kasvisruokavaliosta, muuttuneesta hiustyylistä ja näyttämövalaistuksesta. "Moonwalk" saavutti ykkössijan The New York Timesin best sellers' -listalla.
Seuraavaksi Jackson julkaisi elokuvan nimeltä "Moonwalker", joka sisälsi livemateriaalia ja lyhytelokuvia, joissa esiintyivät Jackson ja Joe Pesci. Yhdysvalloissa elokuvaa oli alun perin tarkoitus esittää teattereissa, mutta taloudellisista syistä se julkaistiin suoraan videolla. Se nousi suoraan Billboard Top Music Video Cassette -listan huipulle ja pysyi siellä 22 viikkoa, kunnes ' -dokumentti syrjäytti sen.
Maaliskuussa 1988 Jackson osti 17 miljoonalla dollarilla 2 700 eekkeriä (n. 11 km2) maata Kaliforniasta, läheltä Santa Yneziä. Hän perusti sinne Neverland Ranch -maatilan, jonne rakennettiin muun muassa maailmanpyörä, eläintarha ja elokuvateatteri. Aluetta vartioi 40 turvahenkilöä, ja vuonna 2003 se oli arvoltaan noin 100 miljoonaa dollaria. Vuonna 1989 Jacksonin vuosiansiot olivat myytyjen albumien, siirtomerkintöjen ja konserttien osalta 125 miljoonaa dollaria. Hieman myöhemmin hänestä tuli ensimmäinen länsimaalainen, jonka televisiomainosta näytettiin Neuvostoliitossa.
Jacksonin menestyksen myötä häntä alettiin kutsua popin kuninkaaksi ("King of Pop"). Lisänimen teki tunnetuksi Elizabeth Taylor, joka luovutti Jacksonille "Soul Train Heritage Award" -palkinnon vuonna 1989 ja julisti hänen olevan ”todellinen popin, rockin ja soulin kuningas”. Jackson kutsuttiin uudestaan Valkoiseen taloon, jossa presidentti George H. W. Bush nimitti hänet Valkoisen talon ”vuosikymmenen artistiksi”. Vuodesta 1985 vuoteen 1990 hän oli lahjoittanut 500 000 dollaria United Negro College Fund -järjestölle, ja kaikki "Man in Mirror" -singlen tuotot annettiin hyväntekeväisyyteen. Jacksonin live-esitys ”You Were There” 60-vuotisjuhlissa toi hänelle myöhemmin Emmy-ehdokkuuden.
"Dangerous", Heal the World Foundation ja Super Bowl XXVII (1991–1993).
Maaliskuussa 1991 Jackson uusi sopimuksensa Sonyn kanssa ennätyksellisestä 65 miljoonasta dollarista, ja marraskuussa hän julkaisi kahdeksannen sooloalbuminsa "Dangerousin". Jacksonin lisäksi albumin tuottajana toimi Teddy Riley, joka oli yksi ”new jack swing” -tyylin edelläkävijöistä. Vuoteen 2008 mennessä "Dangerousia" oli myyty Yhdysvalloissa seitsemän miljoonaa ja maailmanlaajuisesti 32 miljoonaa kappaletta, ja siitä on tullut myydyin new jack swing -tyylin albumi. Yhdysvalloissa albumin ensimmäinen single ”Black or White” oli suurin hitti: se nousi Billboard Hot 100 -listan ykköseksi ja pysyi siellä seitsemän viikkoa. Albumin toinen single ”Remember the Time” oli kahdeksan viikkoa Billboard Hot 100 -singelistan top 5:ssä, korkeimmillaan sijalla kolme.
Jackson perusti Heal the World Foundation -hyväntekeväisyysjärjestön vuonna 1992. Järjestön avulla vähäosaiset lapset pääsivät käymään huvipuistolaitteissa Jacksonin maatilalla. Järjestö myös lahjoitti miljoonia dollareita ympäri maailmaa auttamaan lapsia, joita uhkasi sota, köyhyys ja sairaudet. Samana vuonna Jackson julkaisi runokirjan "Dancing the Dream". Vaikka se menestyi kaupallisesti ja toi esiin Jacksonin yksityiselämää, se ei saanut kriitikoilta kovinkaan lämmintä vastaanottoa. Vuonna 2009 Doubleday julkaisi kirjan uudelleen, jolloin jotkin kriitikot suhtautuivat siihen jo myönteisemmin. Jacksonin toinen soolokiertue Dangerous World Tour tuotti 125 miljoonaa dollaria, jotka hän lahjoitti hyväntekeväisyyteen, muun muassa perustamalleen hyväntekeväisyysjärjestölle. Kiertue alkoi 27. kesäkuuta 1992 ja päättyi 11. marraskuuta 1993. Jackson esiintyi 69 konsertissa 3,5 miljoonalle katsojalle. Hän myi kiertueen lähetysoikeudet 20 miljoonalla dollarilla, mikä on edelleen lähetysoikeuksien myyntiennätys.
Ryan Whiten sairauden ja kuoleman jälkeen Jackson alkoi tehdä tunnetuksi HIV/AIDS-sairautta, joka oli silloin vielä kiistanalainen. Hän pyysi Bill Clintonin virkaanastujaisgaalassa hallintoa antamaan lisää rahaa HIV/AIDS-järjestöille ja sairauden tutkimukseen. Jackson kävi myös vierailulla Afrikassa, muun muassa Gabonissa ja Egyptissä. Gabonissa häntä vastassa oli yli 100 000 ihmistä, ja väkijoukossa oli kylttejä, joissa luki ”Tervetuloa kotiin Michael”. Norsunluurannikolla eräs heimopäällikkö kruunasi hänet ”King Saniksi”.
Tammikuussa 1993 Jackson esiintyi puoliaikashow’ssa. Esityksen aluksi Jackson singottiin lavalle ilotulitusten kera. Hän oli pukeutunut kulta-mustaan sotilasasuun ja pysyi liikkumattomana puolitoista minuuttia väkijoukon hurratessa. Sitten hän otti pois aurinkolasinsa ja lauloi neljä kappaletta, jotka olivat ”Jam”, ”Billie Jean”, ”Black or White” ja ”Heal the World”. Se oli ensimmäinen Super Bowl, jossa katsojaluvut nousivat puoliaikashow’n aikana. Show’lla oli Yhdysvalloissa 135 miljoonaa katsojaa, ja pian sen jälkeen "Dangerous" nousi 90 sijaa Yhdysvaltain albumilistalla. Lisäksi "Dangerous" voitti Grammy-palkinnon teknisestä toteutuksestaan. Samana vuonna Jackson voitti kolme American Music Awards -palkintoa: suosituin pop/rock-albumi ("Dangerous"), suosituin soul/r&b-single ("Remember the Time") ja ensimmäisen kerran jaetun kansainvälinen artisti -palkinnon. Palkinto nimettiin myöhemmin Jacksonin mukaan.
Ensimmäinen syyte lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja ensimmäinen avioliitto (1993–1994).
Helmikuussa 1993 Jackson antoi Oprah Winfreylle 90 minuutin haastattelun, joka oli hänen toinen televisiohaastattelunsa sitten vuoden 1979. Hän kertoi väkivaltaisesta lapsuudestaan ja sanoi, että hän oli menettänyt suuren osan lapsuusvuosistaan ja itki usein yksinäisyyttään. Hän kumosi iltapäivälehtien huhut, että hän olisi ostanut elefanttimiehen luut, nukkunut ylipainehappikammiossa tai valkaissut ihonsa, ja paljasti ensimmäisen kerran kärsivänsä vitiligo-ihosairaudesta. Haastattelua katsoi 90 miljoonaa yhdysvaltalaista. Pian "Dangerous" nousi uudestaan albumilistan kymmenen parhaan joukkoon, yli vuosi julkaisunsa jälkeen.
Kesällä 1993 13-vuotias Jordan Chandler ja hänen isänsä Evan Chandler väittivät Jacksonin käyttäneen Jordania seksuaalisesti hyväkseen. Jackson väitti myöhemmin tämän tallenteen avulla, että hän oli mustasukkaisen isän uhri ja Chandlerin ainoa tavoite oli kiristää rahaa.
Myöhemmin samana vuonna poliisi teki kotietsinnän Jacksonin Neverland Ranchille, ja Jacksonille tehtiin 25 minuutin ruumiintarkastus. 1. tammikuuta 1994 asia sovittiin oikeuden ulkopuolella 22 miljoonan dollarin summasta, minkä jälkeen Chandlerit lopettivat yhteistyön rikostutkinnan kanssa. Sopimuksessa todettiin, ettei Jackson ollut tehnyt mitään väärää tai vastuutonta, ja Chandlerit ja heidän asianajajansa allekirjoittivat sen ilman vastalauseita. Chandlerien asianajaja myös totesi selvästi, että ”kukaan ei ostanut ketään hiljaiseksi”. Vuosikymmenen kuluttua, kun Jacksonia syytettiin toistamiseen lasten hyväksikäytöstä, Jacksonin asianajajan muistiossa todettiin, että vuoden 1994 ratkaisu oli tehty ilman Jacksonin suostumusta.
Jackson avioitui Lisa Marie Presleyn kanssa vuonna 1994.
Toukokuussa 1994 Jackson avioitui Elvis Presleyn tyttären Lisa Marie Presleyn kanssa. He olivat tavanneet kerran jo vuonna 1975, kun Lisa oli ollut vasta seitsemänvuotias, mutta he tapasivat uudestaan yhteisen ystävän kautta vuoden 1993 alussa. Kun syytteet lasten ahdistelusta tulivat julkisuuteen, Jackson tuli riippuvaiseksi Presleyn henkisestä tuesta. Presley taas oli huolissaan Jacksonin horjuvasta terveydestä ja lääkeriippuvuudesta.
Jackson kysyi Presleyltä puhelimitse syksyllä 1993: ”Jos pyytäisin sinua vaimokseni, suostuisitko?” He menivät salaa naimisiin Dominikaanisessa tasavallassa ja kiistivät avioliittonsa lähes kahden kuukauden ajan. Avioliitto oli Presleyn sanojen mukaan "avioparin elämää... joka oli seksuaalisesti aktiivista". Tuohon aikaan iltapäivälehdet epäilivät, että avioliitto oli vain keino pönkittää Jacksonin julkisuuskuvaa. Avioliitto kesti alle kaksi vuotta ja päättyi sovinnolliseen avioeroon. Sen jälkeen hän julkaisi tupla-albumin '. Ensimmäinen levy, "HIStory Begins", oli 15 kappaleen kokoelma-albumi, joka julkaistiin myöhemmin uudelleen vuonna 2001 nimellä "Greatest Hits — HIStory Vol. I", kun taas toinen levy, "HIStory Continues", sisälsi 15 uutta kappaletta. Albumi nousi suoraan listaykköseksi monissa maissa, ja Yhdysvalloissa sitä on toimitettu kauppoihin seitsemän miljoonaa kappaletta. Se on kaikkien aikojen myydyin sooloartistin tupla-albumi 20 miljoonan kopion (40 miljoonan kappaleen) maailmanlaajuisella myynnillään.
Ensimmäinen albumilta julkaistu single oli ”Childhood”, jossa oli kaksi A-puolta. "Scream" on Jacksonin ja hänen nuorimman siskonsa Janetin duetto. Kappale käsittelee mediaa kriittisesti, etenkin sen toimintaa Jacksonin vuoden 1993 hyväksikäyttösyytteiden aikana. Single nousi korkeimmillaan Billboard Hot 100 -listan viidenneksi. ”Earth Song” oli kolmas albumilta julkaistu single, ja se pysyi Isossa-Britanniassa listaykkösenä kuusi viikkoa jouluun ja uuteenvuoteen asti. Sitä myytiin yli miljoona kappaletta, ja se on Jacksonin menestynein single Isossa-Britanniassa. Kappaleesta ”They Don't Care About Us” nousi kohua, kun muun muassa Anti-Defamation League väitti kappaleen sanoitusta juutalaisvastaiseksi. Jackson julkaisi nopeasti uuden version, jossa ei ollut enää loukkaavaksi väitettyä sanoitusta. Vuonna 1996 Jackson voitti ”Scream”-singlellä Grammy-palkinnon parhaasta lyhytmuotoisesta musiikkivideosta ja parhaan pop/rock-miesartistin American Music Award -palkinnon.
16. heinäkuuta 1996 Jackson esiintyi Bruneissa ilmaiskonsertissa 60 000 katsojalle Brunein sulttaanin syntymäpäivien kunniaksi. Syyskuussa alkoi HIStory World Tour -kiertue, joka kesti lokakuuhun 1997 asti. Jackson kävi viidessä maanosassa ja 35 maassa ja piti 82 konserttia, joissa oli yhteensä 4,5 miljoonaa katsojaa. Kiertue tuotti 165 miljoonaa dollaria ja oli katsojaluvuiltaan Jacksonin menestynein. Jackson esiintyi kiertueen aikana myös kahdesti Helsingin Olympiastadionilla. Kiertueen aikana Jackson meni yllättäen naimisiin Australian Sydneyssä pitkäaikaisen ystävänsä, tuohon aikaan kuudennella kuulla raskaana olleen ihotautisairaanhoitajan Deborah Jeanne Rowen kanssa. Heillä ei ollut alun perin aikomusta mennä naimisiin, mutta Jacksonin äiti Katherine onnistui suostuttelemaan heidät siihen. Heille syntyi kaksi lasta: Michael Joseph Jackson Jr, joka tunnetaan yleisesti nimeltä Prince, syntyi 13. helmikuuta 1997, ja Paris-Michael Katherine Jackson syntyi 3. huhtikuuta 1998. Jackson ja Rowe erosivat vuonna 1999, ja Jackson sai pitää lastensa täyshuoltajuuden. Koko kesäkuun 1999 Jackson oli mukana useissa hyväntekeväisyystapahtumissa. Italian Modenassa hän esiintyi Luciano Pavarottin kanssa. Konsertti tuki War Child -järjestöä ja tuotti miljoonia dollareita Kosovon pakolaisille Guatemalan lapsille. Myöhemmin samassa kuussa Jackson järjesti kaksi Michael Jackson & Friends -hyväntekeväisyyskonserttia, yhden Koreassa ja toisen Saksassa. Jacksonin lisäksi konserteissa esiintyivät muun muassa Slash, Scorpions, Boyz II Men, Luther Vandross, Mariah Carey, A. R. Rahman, Prabhu Deva, Shobana, Andrea Bocelli ja Pavarotti. Konserttien tuotot menivät Nelson Mandela Children's Fund -järjestölle, Punaiselle Ristille ja Unescolle.
"Invincible", riita levy-yhtiön kanssa ja kolmas lapsi (2000–2003).
Vuosisadan vaihteessa American Music Awards myönsi Jacksonille 80-luvun artisti -palkinnon. Vuosina 2000 ja 2001 Jackson työskenteli studiossa muun muassa Teddy Rileyn ja Rodney Jerkinsin kanssa, ja näissä sessioissa syntyi albumi "Invincible", joka julkaistiin lokakuussa 2001. "Invincible" oli Jacksonin ensimmäinen täyspitkä studioalbumi kuuteen vuoteen, ja se jäi viimeiseksi uutta materiaalia sisältäneeksi studioalbumiksi, joka julkaistiin hänen elinaikanaan. Albumista syntyi suuria riitoja Jacksonin ja hänen levy-yhtiönsä Sony Music Entertainmentin välille. Jackson oli nimittäin odottanut, että hän saisi oikeudet vanhoihin albumeihinsa takaisin 2000-luvun alussa, jolloin hän saisi niiden myynnistä kaikki voitot itselleen. Sopimuksesta kävi kuitenkin ilmi, että Jackson saisi oikeudet vasta vuosien päästä. Hänelle selvisi pian, että häntä edustanut asianajaja edusti myös Sonya, mikä synnytti eturistiriitoja. Jackson oli myös huolissaan siitä, että Sony oli vuosien ajan painostanut häntä myymään osuutensa Sony/ATV Music Publishing -yhtiöstä. Juuri ennen "Invinciblen" julkaisua Jackson ilmoittikin Sony Music Entertainmentin johtajalle Tommy Mottolalle, että aikoi jättää yhtiön. Tämän seurauksena Sony keskeytti kaikki albumia koskevat toimenpiteet.
Syyskuussa 2001 Madison Square Gardenissa pidettiin kaksi konserttia Jacksonin 30-vuotisen soolouran kunniaksi. Michael esiintyi lavalla yhdessä veljiensä kanssa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1984 Victory Tour -kiertueen. Konserteissa esiintyivät myös Mýa, Usher, Whitney Houston, 'N Sync, Destiny's Child, Monica, Luther Vandross ja Slash sekä monia muita artisteja. Jacksonin sooloesitykset jätettiin pois konsertin televisiolähetyksestä, mutta hänet saattoi silti nähdä laulamassa taustalla. Tämä johtui aiemmista 30-vuotiskonserttien sopimuksista: konserteista tehtiin kahden tunnin tv-lähetys ', joka esitettiin ensimmäistä kertaa CBS-kanavalla marraskuussa 2001.
Jackson käytti esimerkkinä lauluntekijä Otis Blackwellia, joka kuoli rahattomana, vaikka sävelsi sellaisia klassikoita kuin ”All Shook Up”, ”Great Balls Of Fire” ja ”Don't Be Cruel”.
Vuonna 2002 Jackson voitti American Music Award -gaalassa 22. vuosisadan artisti -palkinnon. Samana vuonna syntyi Jacksonin kolmas lapsi Prince Michael Jackson II (lempinimeltään ”Blanket”). Äidin henkilöllisyyttä ei tiedetä, mutta Jackson sanoi, että lapsella oli sijaissynnyttäjä ja hän sai alkunsa keinosiemennyksestä ja Jacksonin siemennesteestä. 20. marraskuuta samana vuonna Jackson nosti vastasyntyneen poikansa parvekkeen kaiteen yli Berliinin hotelli Adlonissa, kun fanit seisoivat alhaalla. Hän piti oikealla kädellä kiinni vauvasta, joka riippui hetken kaiteen ulkopuolella. Tämä aiheutti laajaa kritiikkiä mediassa. Jackson sanoi myöhemmin olevansa pahoillaan ja myönsi tehneensä ”kauhean virheen”.
Vuonna 2003 Sony julkaisi Jacksonin hiteistä "Number Ones" -kokoelma-albumin ja. Yhdysvalloissa albumia myytiin kolminkertaisen platinan verran ja Isossa-Britanniassa kuusinkertaisesti (1,2 miljoonaa kappaletta). Albumi sisälsi uuden kappaleen ”One More Chance”, joka julkaistiin myös singlenä. Single nousi listaykköseksi Moldovassa, Turkissa ja Venezuelassa sekä saavutti Isossa-Britanniassa sijan viisi. Se jäikin Jacksonin viimeiseksi elinaikana julkaistuksi hittisingleksi.
Toinen syyte lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja oikeudenkäynti (2003–2005).
Vuonna 2002 Jacksonista tehtiin dokumenttielokuva. Kuvausryhmä, jota johti brittiläinen tv-persoona Martin Bashir, seurata häntä lähes kaikkialle. Dokumentti esitettiin ympäri maailmaa maaliskuussa 2003 nimellä Living with Michael Jackson. Se mustamaalasi Jacksonia ja saattoi hänet huonoon valoon.
Dokumentissa on kohtaus, jossa Jackson keskustelee nukkumisjärjestelyistä käsikkäin Gazin Arvizo -nimisen pojan kanssa. Jackson kiisti väitteet ja sanoi, ettei yövierailuilla ollut tapahtunut mitään seksuaalista. Marraskuussa 2004 Sony Music julkaisi kokoelmaboksin nimeltä The Ultimate Collection, joka sisältää Jacksonin ja The Jackson 5 -yhtyeen hittikappaleita, harvinaisuuksia, 14 ennen julkaisematonta kappaletta sekä konserttitaltioinnin vuodelta 1992.
"The People v. Jackson" -jutun oikeudenkäynti alkoi 31. tammikuuta 2005 Santa Mariassa, Kaliforniassa. Oikeudenkäyntiin kutsuttiin 135 todistajaa muun muassa Brett Barness, Wade Robson sekä Macaulay Culkin, joiden mielestä syytteet olivat perättömiä. Jacksonin kuoleman jälkeen julkaistuista dokumenteista on paljastunut, että myös FBI auttoi Los Angelesin poliisia tutkimuksissa ja todisteiden keräämisessä. Dokumenteista on paljastunut FBI:n seuranneen Jacksonia vuodesta 1992 lähtien. FBI muun muassa salakuunteli Jacksonin puheluita ja tutki 16 hänen hallusta takavarikoitua tietokonetta. Mitään epäillyttävää ei kuitenkaan koskaan löytynyt.
13. kesäkuuta 2005 Jackson vapautettiin kaikista syytteistä. Oikeudenkäynnin jälkeen Jackson muutti Persianlahdelle Bahrainiin sheikki Abdullahin vieraaksi, koska hän halusi vältellä julkisuutta. Heinäkuussa 2005 Sony Music julkaisi uuden kokoelma-albumin nimeltä The Essential Michael Jackson, joka sisältää Jacksonin hittikappaleita vuosien 1969 – 2001 väliltä.
Neverlandin sulkeminen, viimeiset vuodet ja "This Is It" (2006–2009).
Maaliskuussa 2006 Neverland Ranchin päärakennus jouduttiin sulkemaan kustannusten vähentämiseksi. Tuohon aikaan saatiin lukuisia tietoja siitä, että Jacksonilla oli taloudellisia ongelmia. Bank of America myi Jacksonin velat Fortress Investmentsille. Sony tiettävästi ehdotti uudistusta, joka antaisi yhtiölle mahdollisuuden ostaa puolet Jacksonin osuudesta ATV Music Publishing -yhtiöstä, jolloin Jacksonille jäisi vielä 25 %:n omistusosuus. Jacksonin tiedetään suostuneen Sonyn jälleenrahoitussopimukseen huhtikuussa 2006, mutta yksityiskohtia ei julkistettu. Jacksonilla ei ollut levytyssopimusta Sonyn tai muiden suurten levy-yhtiöiden kanssa tuohon aikaan.
Keväällä 2006 ilmoitettiin, että Jackson oli allekirjoittanut sopimuksen Bahrainissa sijaitsevan Two Seas Records -levy-yhtiön kanssa. Mitään ei kuitenkaan koskaan julkaistu, ja Two Seasin toimitusjohtaja on kertonut myöhemmin, että sopimusta ei koskaan saatu valmiiksi. Vuoden 2006 aikana Sony julkaisi uudelleen 20 Jacksonin singleä 1980- ja 1990-luvulta, jotka sittemmin muodostivat -boxin. Suurin osa näistä singleistä palasi takaisin listoille. Syyskuussa 2006 Jackson ja hänen ex-vaimonsa Debbie Rowe vahvistivat, että he olivat ratkaisseet pitkään kestäneen huoltajuuskiistansa. Ehtoja ei koskaan julkistettu, mutta Jackson sai pitää edelleen lastensa täyshuoltajuuden. Lokakuussa 2006 FoxNewsin viihdetoimittaja Roger Friedman kertoi, että Jackson oli tekemässä äänityksiä maaseudulla Westmeathissa Irlannissa. Tiedossa ei kuitenkaan ollut, mitä Jackson teki tai kuka olisi maksanut levytyksen. Tiedottajansa mukaan Jackson oli jättänyt Two Seas -levy-yhtiön.
Jackson työskenteli ilmeisesti syyskuussa 2007 edelleen will.i.amin kanssa, mutta albumi ei koskaan valmistunut. Kuitenkin vuonna 2008 Jackson ja Sony julkaisivat "Thriller 25" -albumin alkuperäisen "Thrillerin" 25-vuotisjuhlien kunniaksi. Albumi sisältää ennen julkaisemattoman kappaleen "For All Time" sekä uudelleenmiksauksia, jotka Jackson teki yhdessä sellaisten nuorten artistin kanssa, jotka olivat saaneet inspiraationsa hänen työstään. Kaksi uudelleenmiksausta julkaistiin singleinä, mutta ne eivät saavuttaneet kovinkaan suurta menestystä: "The Girl Is Mine 2008" (will.i.amin kanssa) ja "Wanna Be Startin' Somethin' 2008" (Akonin kanssa). Ensimmäinen single perustui varhaiseen demoversioon ilman Paul McCartneyta. Albumi oli kuitenkin hitti: sitä myytiin 12 viikossa yli 3 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti. Jacksonin 50-vuotissyntymäpäivää ennakoiden Sony julkaisi kokoelma-albumin "King of Pop". Albumi nousi top 10:een useimmissa maissa, jossa se julkaistiin, ja sitä myytiin hyvin myös maahantuotuna, kuten Yhdysvalloissa.
Syksyllä 2008 Fortress Investments uhkasi sulkea Neverland Ranchin, jota Jackson käytti kymmenien miljoonien dollareiden lainojensa vakuutena. Fortress päätti kuitenkin myydä Jacksonin velat Colony Capital LLC:lle. Marraskuussa Jackson muutti Neverland Ranchin nimeksi Sycamore Valley Ranch Company LLC; Company LLC oli Jacksonin ja Colony Capital LLC:n yhteisyritys. Kauppa vapautti Jacksonin veloista, ja sen lisäksi hän sai tiettävästi 35 miljoonaa dollaria. Jacksonin omisti vielä kuolemansa aikaan jonkin osuuden Neverlandista. Syyskuussa 2008 Jackson ryhtyi neuvottelemaan Julien's Auction Housen kanssa suuren muistoesinekokoelmansa näyttelystä ja huutokaupasta. Huutokauppa oli tarkoitus pitää huhtikuun 22. ja 25. päivän välisenä aikana. Näyttely avattiinkin suunnitellusti 14. huhtikuuta, mutta huutokauppa peruutettiin Jacksonin pyynnöstä.
Maaliskuussa 2009 Jackson ilmoitti lehdistötilaisuudessa Lontoon O2 -areenalla, että hän pitäisi This Is It -nimisen konserttisarjan, ja kyseessä olisivat hänen viimeiset konserttinsa Lontoossa. This Is It olisi ollut ensimmäinen laaja konserttisarja sitten vuonna 1997 päättyneen HIStory World Tour -kiertueen. Jackson sanoi, että hän voisi jäädä eläkkeelle konserttisarjan jälkeen ja se olisi hänen "viimeinen kumarruksensa". Alkuperäinen suunnitelma oli pitää 10 konserttia Lontoossa, minkä jälkeen Jackson olisi esiintynyt vielä Pariisissa, New Yorkissa ja Mumbaissa. Randy Phillipsin, AEG Liven puheenjohtajan ja toimitusjohtajan, mukaan Jackson olisi ansainnut noin 50 miljoonaa puntaa jo ensimmäisessä 10 päivässä. Konserttien lukumäärä nostettiin 50:een ennätyksellisen lipunmyynnin vuoksi, ja konserttisarjaan myytiin yhteensä yli miljoona lippua alle kahdessa tunnissa, mikä oli uusi lipunmyyntiennätys.
Jackson harjoitteli Los Angelesissa konserttisarjaa edeltävinä viikkoina koreografi Kenny Ortegan ohjauksessa. Useimmat harjoitukset pidettiin AEG:n omistamassa Staples Centerissä. Konserttisarjan piti alkaa 13. heinäkuuta 2009, mutta vajaat kolme viikkoa ennen sitä Jackson kuoli sydämenpysähdykseen.
Kuolema ja muistotilaisuus.
a>lla sijaitseva tähti täyttyi kukilla Jacksonin kuoleman jälkeen.
a>-haut nousivat roimasti, kun tieto Jacksonin kuolemasta tuli julkisuuteen.
Michael Jackson menehtyi 25. kesäkuuta 2009 sydämenpysähdykseen vuoteessaan vuokrakartanossaan Los Angelesissa. Hänen henkilökohtaisen lääkärinsä, Conrad Murrayn, elvytystoimenpiteet eivät tuottaneet tulosta. Los Angelesin palolaitoksen ensihoitajat saivat 911-soiton kello 12.22 (PDT, 19.22 UTC) ja saapuivat kolme minuuttia myöhemmin Jacksonin kartanoon. Kertoman mukaan Jackson ei hengittänyt, joten hänelle tehtiin PPE. Ensihoitajat jatkoivat elvytystä matkalla "Ronald Reagan UCLA Medical Center" -sairaalaan ja vielä tunnin sen jälkeen, kun he olivat saapuneet sinne kello 1.13 (20.13 UTC). Jackson todettiin kuolleeksi kello 2.26 paikallista aikaa (21.26 UTC). Jacksonin kuolema herätti surunvalitteluja ympäri maailman.
Tieto Jacksonin kuolemasta levisi nopeasti Internetissä, missä sivustot hidastuivat tai kaatuivat ylikuormituksen vuoksi. Sekä TMZ että Los Angeles Times kärsivät katkoksista. Googlessa luultin aluksi, että miljoonien ihmisten hakukoneeseen syöttämä ”Michael Jackson” tarkoitti sitä, että hakukone oli uhattuna. Twitter ilmoitti kaatumisesta, samoin kuin Wikipedia kello 15.15 PDT (18.15 EST). Wikimedia Foundation ilmoitti, että Jacksonin artikkelisivulla oli ollut tunnissa lähes miljoona kävijää, mikä on luultavasti eniten koko Wikipedian historiassa. AOL Instant Messenger kaatui 40 minuutiksi. AOL nimitti sitä ”uraauurtavaksi hetkeksi internetin historiassa” ja lisäsi: ”Emme ole koskaan nähneet mitään laajempaa tai syvempää.”
On arvioitu, että tiedon Jacksonin kuolemasta tultua julki noin 15 prosentissa Twitterin viesteistä – eli 5 000 viestissä per minuutti – mainittiin Jacksonin kuolema. Kaiken kaikkiaan verkkoliikenne kasvoi 11–20 prosenttia normaalia suuremmaksi.
Jacksonin kuoleman jälkeen MTV ja Black Entertainment Television (BET) esittivät hänen musiikkivideoitaan yhtäjaksoisesti, ja erikoislähetyksiä Jacksonista näytettiin useilla televisiokanavilla ympäri maailmaa. Brittiläiseen "EastEnders"-saippuasarjaan lisättiin viime hetkellä kohtaus, jossa yksi hahmoista kertoo Jacksonin kuolemasta kesäkuun 26. päivän jaksossa. Jackson oli kuolemansa jälkeen brittiläisen iltapäivälehti The Sunin etusivun otsikoissa päivittäin kahden viikon ajan, ja samana ajanjaksona Yhdysvaltojen verkon kolme suurinta iltauutiskatsausta – ABC's World News, CBS Evening News ja NBC Nightly News – omistivat Jacksonille 34 prosenttia lähetysajastaan. Useat lehdet, kuten Time, julkaisivat hänestä erikoisnumeroita. Lähes valmiista "Brüno" -elokuvasta poistettiin kohtaus, jossa esiintyi Jacksonin sisko La Toya, kunnioituksen osoituksena Jacksonin perhettä kohtaan.
Jacksonin muistotilaisuus pidettiin 7. heinäkuuta 2009 Staples Centerissä, Los Angelesissa, ennen perheen yksityistilaisuutta Hollywood Hillsin Forest Lawn Memorial Parkin hautausmaan Hall of Libertyssä. Jacksonin arkku oli muistotilaisuudessa, mutta mitään tietoa hautapaikasta ei ollut. Joidenkin raporttien mukaan muistotilaisuutta seurasi jopa miljardi katsojaa, Yhdysvalloissa Nielsen arvioi katsojamääräksi 31,1 miljoonaa. Se on verrattavissa Ronald Reaganin hautajaisiin, jota katsoi vuonna 2004 arviolta 35,1 miljoonaa yhdysvaltalaista sekä prinsessa Dianan hautajaisiin, jota katsoi vuonna 1997 33,3 miljoonaa yhdysvaltalaista.
Muistotilaisuudessa esiintyivät Mariah Carey, Stevie Wonder, Lionel Richie, John Mayer, Jennifer Hudson, Usher ja Jermaine Jackson. Berry Gordy ja Smokey Robinson ylistivät Jacksonia, kun taas Queen Latifah luki Maya Angeloun tilaisuuteen kirjoittaman runon "We had him". Pastori Al Sharpton sai kuuluvat suosionosoitukset, kun hän sanoi Jacksonin lapsille: "Isässänne ei ollut mitään outoa. Ainoastaan se oli outoa, mitä isänne joutui kestämään, mutta hän kesti sen kuitenkin, meidän vuoksemme." Jacksonin 11-vuotias tytär, Paris Katherine, itki puhuessaan väkijoukolle: "Siitä lähtien kun synnyin, isä on ollut paras isä, mitä voisi koskaan kuvitella... Halusin vain sanoa, minä rakastan häntä... niin paljon."
Elokuun 24. päivänä useat uutislähteet kertoivat, että Los Angelesin oikeuslääkäri oli päättänyt käsitellä Jacksonin kuolemaa tappona, ja kuolinsyyntutkija vahvisti asian 28. elokuuta. Jacksonille oli annettu ennen hänen kuolemaansa propofolia, loratsepaamia ja midatsolaamia. Viranomaiset aloittivat tutkinnan taposta, josta epäiltiin Jacksonin henkilökohtaista lääkäriä Conrad Murrayta, ja 8. helmikuuta 2010 Los Angelesin syyttäjä nosti Murrayta vastaan syytteen taposta. 7. marraskuuta 2011 Murrayn todettiin syyllistyneen kuolemantuottamukseen. Häntä odottaa neljän vuoden vankeustuomio ja hänen lääkärinlupansa voidaan peruuttaa.
Jackson haudattiin 3. syyskuuta 2009 Forest Lawn Memorial Parkin hautausmaalle Glendaleen, Kaliforniaan.
Kuoleman jälkeen.
Jacksonin ensimmäinen postuumi single oli "This Is It", jonka Jackson oli kirjoittanut yhdessä Paul Ankan kanssa 1980-luvulla. Kappale ei ollut konserttisarjan kappalelistassa, ja tallenne perustui vanhaan demonauhaan. Elossa olevat Jacksonin veljekset palasivat ensimmäistä kertaa studioon sitten vuoden 1989 äänittämään kappaleeseen taustalaulua. Lokakuussa 2009 elokuvateattereissa julkaistiin dokumenttielokuva konserttisarjan harjoituksista nimeltä Michael Jackson's This Is It. Siitä tuli kaikkien aikojen menestynein dokumentti- tai konserttielokuva 260 miljoonan dollarin maailmanlaajuisella tuotollaan. Sopimuksen mukaan 90 % elokuvan tuotosta meni Jacksonin perikunnalle. Elokuvan yhteydessä julkaistiin myös samanniminen kokoelma-albumi, joka sisälsi kaksi versiota uudesta kappaleesta, Jacksonin hittejä siinä järjestyksessä, jossa ne esitettiin elokuvassa, bonuslevyn Jacksonin hittien ennen julkaisemattomista demoversioista sekä runon nimeltä "Planet Earth". Vuoden 2009 American Music Awards -palkintogaalassa Jackson sai postuumisti neljä palkintoa, kaksi itselleen ja kaksi Number Ones -albumille, jolloin hänen saamiensa palkintojen kokonaismäärä nousi 26:een.
Jacksonin kuoleman jälkeen hänen levyjään myytiin vuonna 2009 Yhdysvalloissa enemmän kuin yhdenkään toisen artistin levyjä. Fyysisiä albumeita myytiin Yhdysvalloissa yli 9 miljoonaa ja maailmanlaajuisesti yli 35 miljoonaa kappaletta. Digitaalisesti Jacksonin äänitteitä myytiin Yhdysvalloissa 12,9 miljoonaa kappaletta ja maailmanlaajuisesti 26,5 miljoonaa kappaletta, ja lisäksi soittoääniä myytiin yli 3 miljoonaa. Elokuussa 2010 Nokia Ovi Music Store ilmoitti, että Jackson on kaikkien aikojen ladatuin artisti. Sony Musicin levitysoikeuksien oli määrä päättyä vuonna 2015, mutta maaliskuussa 2010 yhtiö teki uuden sopimuksen Jacksonin perikunnan kanssa. Sopimuksen mukaan Sony säilyttää Jacksonin musiikin levitysoikeudet vuoteen 2017 asti ja julkaisee kymmenen uutta albumia. Sony Music maksoi sopimuksesta 250 miljoonaa dollaria Jacksonin perikunnalle, joka saa myös tekijänoikeusmaksuja julkaistavista albumeista.
Tammikuussa 2010 Jackson palkittiin postuumisti elämäntyöstään Grammy-palkinnolla. Sony julkaisi 14. joulukuuta 2010 Michael-nimisen albumin, joka sisältää Jacksonin ennen julkaisemattomia äänityksiä. Videopeliyritys Ubisoft julkaisi -nimisen tanssi- ja laulupelin marraskuussa 2010. Cirque du Soleil aloitti " - nimisen kiertueen lokakuussa 2011 Montrealissa. Pysyvä show on tarkoitus aloittaa Las Vegasissa vuonna 2013. Epic Records julkaisi kiertueeseen perustuvan Immortal-nimisen soundtrack-albumin 21. marraskuuta 2011.
Uskonto.
Jackson kastettiin Jehovan todistajaksi myöhäisessä teini-iässä. Järjestön toimintatapoihin kuuluu ovelta-ovelle-saarnaaminen, jota myös Jackson teki. Kun hän oli jo tunnettu, hän kävi ihmisten ovilla tekoviiksiin ja muihin valeasuihin sonnustautuneena. Uskonnollisen vakaumuksen ja musiikkiuran yhteensovittamisessa alkoi tulla vaikeuksia Thriller-albumin myötä, kun sen nimikkokappaleen musiikkivideossa oli okkultistisia aineksia. Lopulta videon alkuun lisättiin huomautus, jossa Jackson vakuutti videon sisällön olevan ristiriidassa hänen vakaumuksensa kanssa. Lisäksi Jackson antoi harvinaisen lausunnon Jehovan todistajien Herätkää! -lehdelle, jonka musiikkivideoita käsittelevässä artikkelissa hän sanoi: "En koskaan enää tekisi sellaista videota!" Jackson erosi järjestöstä lopullisesti omasta aloitteestaan vuonna 1987.
Vuonna 2008 mediassa väitettiin Jacksonin kääntyneen islamiin ja ottaneen nimekseen Mikaeel. Tieto ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa, sillä Jacksonin yksityisissä hautajaisissa mukana olleiden mukaan ne noudattivat Jehovan todistajien seremoniaa.
Hyväntekeväisyys.
Jackson kulutti paljon aikaa ja rahaa hyväntekeväisyyteen. Hän lahjoitti hyväntekeväisyyteen 300–500 miljoonaa dollaria ja tuki yli 39:ää eri hyväntekeväisyysjärjestöä, minkä johdosta Guinness World Records nimesi hänet vuonna 2000 "eniten hyväntekeväisyyttä tukeneeksi pop-artistiksi". Hän perusti vuonna 1992 Heal the World Foundation -hyväntekeväisyysjärjestön, jolle hän lahjoitti muun muassa kaikki Dangerous World Tour -kiertueensa tulot. Järjestön kautta Jackson muun muassa lennätti 46 tonnia tarvikkeita Sarajevoon ja maksoi unkarilaisen lapsen maksasiirron. Järjestö oli toiminnassa vuoteen 2002 asti. Kiertueiden aikana Jacksonilla oli usein tapana vierailla sairaaloissa ja tehdä niille lahjoituksia. Make-A-Wish Foundation -järjestön kautta Jackson kutsui sairaita lapsia ja heidän perheitään vierailulle Neverland Ranch -maatilalle, jonne hän oli rakennuttanut muun muassa maailmanpyörän, eläintarhan ja elokuvateatterin sekä huoneita yöpymistä varten. Jackson myös sävelsi kappaleita, joilla kerättiin rahaa eri hyväntekeväisyysjärjestöille, kuten "We Are the World" (1985) ja "What More Can I Give" (2001), sekä järjesti hyväntekeväisyyskonsertteja, kuten Michael Jackson & Friends (1999) ja (2001). Jackson sai hyväntekeväisyystyöstään useita tunnustuksia ja palkintoja. Jacksonin testamentin mukaan 20 % hänen kuolinpesäänsä tulevista varoista lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen.
Vaikutteet.
Yksi monista identtisistä patsaista, joita pystytettiin ympäri Eurooppaa HIStory-albumin promoamista varten.
Jacksonin musiikki on saanut vaikutteita R&B, pop ja soul -musiikista. Häneen vaikuttaneita muusikoita ovat Little Richard, James Brown, Jackie Wilson, Diana Ross, David Ruffin, Gene Kelly, Fred Astaire, Sammy Davis, Jr., The Isley Brothers ja Bee Gees. Vaikka Little Richardilla oli merkittävä vaikutus Jacksoniin, James Brown oli kuitenkin tärkein innoittaja. Jackson on sanonut itse, että katsoi kuusivuotiaasta lähtien aina Brownin esiintymiset televisiosta. "En ollut koskaan nähnyt sellaista esiintyjää ja juuri silloin tiesin, mitä haluan tehdä loppuelämäni."
Nuori Michael Jackson sai kiittää laulutekniikastaan suurelta osin Diana Rossia. Lokakuussa 1969 päätettiin, että Jackson voisi asua Rossin kanssa. Ross ei olisi Jacksonille pelkkä äitihahmo vaan harjoittaisi hänestä taitavan esiintyjän. Jackson kertoi myöhemmin: "Hän opetti minulle niin paljon. Minä vain istuin nurkassa ja katselin miten hän liikkui. Hän oli liikkuvaa taidetta. Minä tutkin tapaa miten hän liikkui, tapaa miten hän lauloi." Jackson oli kerran sanonut Rossille: "Haluan olla kuten sinä, Diana." Ross oli vastannut: "Ole vain oma itsesi." Jackson käytti nuoresta lähtien laulaessaan usein "oooh"-huudahdusta, kuten Ross oli tehnyt The Supremes -yhtyeessä.
Musiikilliset teemat ja genret.
Toisin kuin monet muut artistit, Jackson ei kirjoittanut kappaleitaan paperille. Hän saneli sanoitukset nauhuriin, ja äänityksissä hän lauloi ulkomuistista. Useimmissa kappaleissa, kuten kappaleissa "Billie Jean", "Who Is It" ja "Tabloid Junkie", Jackson matkii äänellään eri soittimia kuin beatboxissa. Hänestä oli helpompaa tehdä rumpujen ja basson äänet itse kuin käyttää oikeita soittimia. Monet kriitikot ovat todenneet, että Jacksonin omaperäisellä äänellä voi korvata kaikki soittimet vakuuttavasti. Allmusicin Steve Huey totesi, että Jacksonin monipuolisuus sai hänet kokeilemaan erilaisia aiheita ja genrejä. Muusikkona hän vaihteli tyyliään Motownin tanssimusiikista ja balladeista tekno ja house -vivahteiseen new jack swingiin, joka sisälsi funk-rytmejä sekä hard rock -kitaraa.
Hueyn mukaan Thriller jalosti Off the Wallin vahvuuksia; tanssi ja rock -kappaleet olivat aggressiivisempia, kun taas pop-sävelmät ja balladit olivat pehmeämpiä ja sielukkaampia. Rolling Stonesin Christopher Connellyn mukaan Jackson kehitteli pitkään Thrillerin vainoharhaista ja synkkää teemaa. "Billie Jean" -kappaleessa Jackson laulaa pakkomielteisestä fanista, joka väittää Jacksonin olevan hänen lapsensa isä. "Wanna Be Startin 'Somethin'" -kappaleessa Jackson väittelee juoruja ja mediaa vastaan. Hueyn mukaan "Beat It" oli kunnianosoitus West Side Storylle ja oli Jacksonin ensimmäinen crossover-suosion saavuttanut rock-kappale. Hän on myös huomauttanut, että nimikkokappale "Thriller" sai Jacksonin kiinnostumaan yliluonnollisista aiheista, mikä oli havaittavissa myöhempinä vuosina. Vuonna 1985 Jackson sävelsi Lionel Richien kanssa hyväntekeväisyyskappaleen "We Are the World", ja humanitaarisuudesta tuli toistuva teema hänen sanoituksissaan ja julkisessa kuvassaan. Jacksonin käsitys raatelevasta rakkaudesta on kuultavissa rock-kappaleessa "Dirty Diana". Kappale "I Just Can't Stop Loving You" on perinteinen rakkausballadi, kun taas "Smooth Criminal" kertoo verisestä pahoinpitelystä, raiskauksesta ja todennäköisesti murhasta.
Allmusicin Stephen Thomas Erlewinen mukaan Dangerous-albumi esittelee Jacksonin hyvin ristiriitaisena henkilönä. Albumi on monipuolisempi kuin aikaisempi Bad, koska se vetoaa kaupunkilaisiin sekä houkuttelee keskiluokkaa sellaisilla hymneillä kuin "Heal the World". Albumin alkupuoli on omistettu New Jack Swing -tyylille, esimerkkinä kappaleet "Jam" ja "Remember the Time". Albumi on Jacksonin ensimmäinen, jossa sosiaaliset ongelmat ovat ensisijainen teema: esimerkiksi kappale "Why You Wanna Trip on Me" kertoo nälänhädästä, aidsista, asunnottomuudesta ja huumeista. Dangerous-albumilla on myös seksuaalista latausta, kuten monitahoisessa rakkauslaulussa "In the Closet". Nimikkokappale jatkaa samalla teemalla, kun se kertoo saalistavasta rakastajattaresta ja pakonomaisesta halusta. Albumin toisella puoliskolla on sellaisia pop-gospel-hymnejä kuin "Will You Be There", "Heal the World" ja "Keep the Faith"; niissä Jackson avautuu ja paljastaa henkilökohtaisia huoliaan ja kamppailujaan. Balladi "Gone Too Soon" on Jacksonin kunnianosoitus ystävälleen Ryan Whitelle ja muille aidsista kärsiville.
HIStoryn tunnelma on vainoharhainen. Albumi keskittyy Jacksonin vaikeuksiin ja julkisuuden kanssa syntyneisiin ongelmiin, jotka hän kävi läpi juuri ennen albumin tekemistä. New jack swing-funk-rock kappaleissa "Scream" ja "Tabloid Junkie" sekä rhythm'n'blues-balladissa "You Are Not Alone" Jackson vastaa kokemaansa epäoikeudenmukaisuuteen ja eristämiseen samalla mitalla. Hän suuntaa suuren osan vihastaan mediaa kohtaan. Balladissa "Stranger in Moscow" Jackson suree "joutumistaan epäsuosioon". Kappaleessa "D.S." Jackson hyökkää Tom Sneddonia vastaan. Hän kuvaa Sneddonin epäsosiaaliseksi, valkoisen rodun paremmuuteen uskovaksi henkilöksi, joka haluaa Jacksonin "perseen elävänä tai kuolleena". Sneddon kommentoi kappaletta: "En ole suonut hänelle sitä kunniaa, että olisin kuunnellut sen, mutta se päättyy kuulemma laukaukseen." Invincible-albumia tehdessään Jackson työskenteli paljon tuottaja Rodney Jerkinsin kanssa. Albumi koostuu urban soul -tyylisistä kappaleista kuten "Cry" ja "Lost Children", balladeista kuten "Speechless", "Break of Dawn" ja "Butterflies" sekä hip-hop, pop ja R&B-tyylisistä kappaleista kuten "2000 Watts", "Heartbreaker" ja "Invincible".
Laulutyyli.
Jackson aloitti laulajan uransa jo lapsena, joten hänen äänensä ja laulutyylinsä muuttuivat huomattavasti ajan mittaan. Vuosien 1971 ja 1975 välisenä aikana Jacksonin ääni laskeutui poikasopraanosta korkeaan tenoriin. Jackson käytti ensimmäisen kerran tekniikkaa nimeltä "vocal hiccup" vuonna 1973 kappaleessa "It's Too Late to Change the Time", joka on julkaistu The Jackson 5 -yhtyeen -albumilla. Täydellä teholla hän kuitenkin sovelsi sitä vasta Off the Wall -albumilla, kuten esimerkiksi "Shake Your Body (Down to the Ground)" -musiikkivideossa voi nähdä. Jacksonin laulua arvostettiin paljon "Off the Wallin" ilmestymisen aikoihin 1970-luvun lopussa. Esimerkiksi Rolling Stone-lehdessä häntä verrattiin laulajana Stevie Wonderiin ja todettiin: "Jacksonin höyhenpeitteinen tenoriääni on tavattoman kaunis. Se liukuu sulavasti hätkähdyttävään falsettiin, jota hän käyttää rohkeasti." Kun Thriller julkaistiin vuonna 1982, Rolling Stonen mukaan Jackson lauloi täydellä, sävyltään surullisella aikuisen äänellä.
Dangerous-albumin arviossaan The New York Times totesi, että joissakin kappaleissa Jacksonin ääni "vapisee ahdistuksesta tai laskeutuu epätoivoiseen kuiskaukseen ja sihisee yhteen puristettujen hampaiden välistä". Invincible-albumista todettiin Rolling Stonessa, että 43-vuotiaana Jackson esitti edelleen "kauniisti sointuvia rytmikappaleita ja tärisyttäviä lauluharmonioita". Nelson George tiivisti Jacksonin laulun sanoihin "armo, aggressio, murina, falsetti ja pehmeys".
Musiikkivideot ja koreografia.
Allmusicin Steve Huey on kutsunut Jacksonia "musiikkivideoiden kuninkaaksi". Hänen ansiostaan musiikkivideoista tuli osa taidetta ja tärkeä myynninedistämiskeino monimutkaisten juonien, tanssikuvioiden, erikoistehosteiden ja kuuluisien cameo-esiintymisien myötä, ja samalla hän rikkoi rotuun liittyviä esteitä. Ennen Thrilleriä Jackson oli vaikeuksissa musiikkitelevisiokanava MTV:n kanssa, sillä yhtiö ei suostunut esittämään yhdenkään afroamerikkalaisen artistin musiikkivideoita. CBS Recordsin painostuksen jälkeen kanava alkoi esittää ensin "Billie Jean"- ja sitten "Beat It" -kappaleen musiikkivideota, myöhemmin myös muiden mustien artistien musiikkivideoita. Kanava kiisti olevansa rasistinen ja vetosi siihen, että se oli rock-kanava. Jacksonin musiikkivideot lisäsivät suhteellisen nuoren televisiokanavan suosiota ja siirsivät sen painopisteen rockista poppiin ja R&B:hen.
"Thriller" -lyhytelokuva on merkittävä osa musiikkivideon historiaa. Guinness World Records on nimennyt sen kaikkien aikojen menestyneimmäksi musiikkivideoksi, ja se valittiin ensimmäisenä musiikkivideona Yhdysvaltain kongressin kirjaston kansalliseen elokuva-arkistoon.
Martin Scorsesen ohjaamassa 19-minuuttisessa musiikkivideossa "Bad" Jackson alkoi käyttää seksuaalista kuvakieltä ja koreografiaa, jota ei ollut aikaisemmin nähty hänen musiikkivideoissaan. Hän tarttuu satunnaisesti rintaansa, vartaloonsa ja haaroihinsa ja koskettelee niitä. Kun Oprah kysyi syytä haarojen kosketteluun, Jackson vastasi, että ele ei ollut suunniteltu vaan musiikissa oli jotain, mikä pakotti hänet siihen. "Bad" sai ristiriitaisen vastaanoton sekä faneilta että kriitikoilta, ja Time-lehti kuvaili sitä "pahamaineiseksi". Videolla vierailee myös Wesley Snipes, ja sen jälkeen Jacksonin videoissa on ollut usein kuuluisia cameo-rooleja. Musiikkivideossa "Smooth Criminal" Jackson kokeilee "painovoiman vastaista" noja-asentoa. Hän suunnitteli sitä varten erikoiskengät, jotka patentoitiin vuonna 1993. Vaikka musiikkivideota "Leave Me Alone" ei virallisesti julkaistu Yhdysvalloissa vuonna 1989, se oli kuitenkin ehdolla Billboardin palkintogaalassa ja voitti kolme palkintoa, ja samana vuonna se voitti vielä Kultaisen leijonan erikoistehosteidensa ansiosta. Vuonna 1990 "Leave Me Alone" voitti Grammy-palkinnon parhaasta lyhytmuotoisesta musiikkivideosta.
MTV kunnioitti Jacksonia antamalla hänelle "MTV Video Vanguard Artist of the Decade Award" -palkinnon 1980-luvun saavutuksista; myöhemmin palkinto nimettiin Jacksonin mukaan. Musiikkivideo "Black or White" sai ensi-iltansa 14. marraskuuta 1991 samanaikaisesti 27 eri maassa ja keräsi 500 miljoonaa katsojaa, mikä teki siitä kaikkien aikojen katsotuimman musiikkivideon. Videosta tuli kuitenkin kiistanalainen seksuaalisten ja väkivaltaisten kohtaustensa vuoksi. Lopulta 14-minuuttisesta musiikkivideosta leikattiin puolet pois ja Jackson pyysi julkisesti anteeksi. Videossa esiintyvät Jacksonin lisäksi Macaulay Culkin, Peggy Lipton ja George Wendt. Se oli yksi ensimmäisistä musiikkivideoista, jossa käyettiin Terminator 2 -elokuvasta tuttua morphing-tekniikkaa.
Musiikkivideo "Remember the Time" sijoittuu muinaiseen Egyptiin, ja siinä on uraauurtavia erikoistehosteita sekä monimutkaisia tanssikuvioita. Videolla esiintyvät myös Eddie Murphy, Iman ja Magic Johnson. "In The Closet" on Jacksonin seksuaalisesti provosoivin musiikkivideo, ja se kiellettiinkin Etelä-Afrikassa seksuaalisen kuvakielensä takia. Siinä Jackson ja huippumalli Naomi Campbell tanssivat hyvin intiimisti.
"Scream", jonka ohjasi Mark Romanek ja tuotti Tom Foden, on yksi kriitikoiden eniten suosimista Jacksonin videoista. Vuonna 1995 se sai 11 MTV Video Music Award -ehdokkuutta — enemmän kuin yksikään muu musiikkivideo — ja voitti palkinnot "Best Dance Video", "Best Choreography" ja "Best Art Direction". Kappale ja sen musiikkivideo olivat Jacksonin vastaisku medialle. Vuotta myöhemmin se voitti parhaan lyhytmuotoisen musiikkivideon Grammy-palkinnon ja pian sen jälkeen Guinness World Records listasi sen kaikkien aikojen kalleimmaksi musiikkivideoksi 7 miljoonan dollarin tuotantokulujen vuoksi.
"Earth Songin" musiikkivideon teema on ympäristö ja siinä esitetään eläinrääkkäystä, metsien hävittämistä, saastuttamista ja sotia. Videolla ajankulku on käännetty takaperin: elämä palaa, sodat loppuvat ja metsät kasvavat uudelleen. Jacksonin ja Stephen Kingin kirjoittama ja Stan Winstonin ohjaama lyhytelokuva Michael Jackson's Ghosts sai ensi-iltansa vuonna 1996 Cannesin elokuvajuhlissa. Se kestää yli 38 minuuttia ja Guinessin mukaan se on maailman pisin musiikkivideo.
Muoti.
Phillip Bloch on todennut: "Muoti ei vaikuttanut Michael Jacksoniin, hän vaikutti muotiin." Jacksonin tyylitajua pidettiin ainutlaatuisena hänen uransa alusta lähtien. Nuorempana hänen yllään nähtiin muun muassa hapsutakki, kantapäistä korotetut kengät, leveät housut sekä "Huggy Bear" -tyylinen hattu. Off The Wallin aikoihin Jackson muutti tyyliään. Hän alkoi käyttää smokkia, käärittyjä housuja, paksuja valkoisia sukkia sekä mustia kiiltäviä mokkasiineja, mitkä tekivät sekä klassisen että omaperäisen vaikutelman.
Thrillerin aikoihin Jacksonista oli tullut muodin esikuva. Ne hiustyylit ja vaatteet, joita hän käytti musiikkivideoissa, palkintoseremonioissa ja esityksissä, nousivat heti suosioon. Sellaisia olivat muun muassa punainen nahkatakki, "Aviator"-aurinkolasit, armeijatyyliset takit, lyhytlahkeiset housut, valkoiset kimaltelevat sukat, musta paljettitakki, musta huopahattu sekä valkoinen paljettihansikas.
Bad-albumin aikoihin 1980-luvun lopussa Jackson muutti tyylinsä rock-henkisemmäksi. Hänellä oli pitkät mustat kiharat hiukset, ja hän käytti usein vaatteita, joissa oli niittejä ja hihnoja. Bad World Tour -kiertueella Jackson käytti hopeista asua, johon kuului käsihihnat. Dangerous World Tour -kiertueella 1990-luvun alussa Jackson luopui rock-tyylistään ja pukeutui muun muassa osittain kultaiseen asuun sekä armeijatyylisiin takkeihin. HIStory World Tour -kiertueella Jackson pukeutui täysin kultaiseen asuun, joka oli eräänlainen futuristinen, sotilashenkinen avaruuspuku. Asun suunnitteli Gianni Versace, joka oli suunnitellut asuja myös Jacksonin aikaisemmille kiertueille. Michael Jackson's This Is It -dokumenttielokuvassa Jackson käytti muun muassa hyvän ystävänsä Christian Audigierin suunnittelemia vaatteita.
Jacksonin tyylikäsitystä on kuvattu innovatiiviseksi, ja sillä on ollut suuri merkitys nuorempaan sukupolveen. Hänen tyylistään ovat ottaneet vaikutteita Usher, Chris Brown, Beyonce, Rihanna, Kanye West ja monet muut.
Perintö ja vaikutus.
Uransa aikana Michael Jackson muutti musiikkivideoiden taiteellisen tason ja osoitti tietä modernille popmusiikille. Daily Telegraphin kirjoittaja Tom Utley kuvaili Jacksonia vuonna 2003 "erittäin tärkeäksi" ja "neroksi". Jacksonin musiikki ja videot, kuten Thriller, edistivät mustien artistien esiintymistä MTV:ssä, muuttivat kanavan painopisteen rockmusiikista pop- ja R&B-musiikkiin ja auttoivat tuomaan vielä suhteellisen uuden kanavan yleisön tietoisuuteen. Jackson on vaikuttanut lukuisiin hip hop-, rock-, pop- ja R&B-artisteihin, kuten artisteihin Beyoncé, Mariah Carey, Usher, Green Day, Britney Spears, Madonna, Justin Timberlake ja Ludacris.
Allmusicin Steve Huey on sanonut, että Jacksonilla oli hallussaan kaikki taidot, joiden avulla hän saattoi hallita musiikkilistoja oman tahtonsa mukaan: välittömästi tunnistettava ääni, hämmästyttävät tanssiliikkeet, upea musiikillinen monipuolisuus ja silkka karisma. 1980-luvun puolivälissä Time-lehden popkriitikko Jay Cocks vertasi Jacksonia The Beatlesiin ja Elvis Presleyyn ja sanoi, että "hän saattaa olla kaikkien aikojen suosituin musta laulaja". Vuonna 1990 Vanity Fair nimesi Jacksonin showbisneksen suosituimmaksi artistiksi. Vuonna 2007 Jackson sanoi: "Musiikki on minun lahjani kaikille rakkaille ihmisille tässä maailmassa. Sen kautta tiedän eläväni ikuisesti."
Pian Jacksonin kuoleman jälkeen 25. kesäkuuta 2009, MTV palasi vähäksi aikaa alkuperäiseen musiikkivideomuotoonsa juhlistaakseen ja kunnioittaakseen Jacksonin työtä. Kanavalla esitettiin monta tuntia Jacksonin musiikkivideoita ja live-uutisia, jotka kertoivat MTV:n henkilökunnan ja muiden kuuluisuuksien reaktioista Jacksonin kuolemaan. Ohjelmisto huipentui viikkoon, jonka aikana kanavalla esitettiin suorana lähetyksenä Jacksonin muistotilaisuus 7. heinäkuuta 2009. Muistotilaisuudessa Motown Recordsin perustaja Berry Gordy julisti Jacksonin olleen "suurin esiintyjä, joka on koskaan elänyt".
Kunnianosoitukset ja palkinnot.
Jacksonin tähti Hollywood Walk of Famella.
Jackson sai tähden Hollywood Walk of Famelle ensimmäisen kerran The Jacksons -yhtyeen jäsenenä vuonna 1980 ja toisen kerran sooloartistina vuonna 1984. Hän sai uransa aikana useita tunnustuksia ja palkintoja, muun muassa World Music Awards -palkinnon "vuosituhannen myydyin popartisti", American Music Awards -palkinnon "vuosisadan artisti" ja Bambi -palkinnon "vuosituhannen popartisti". Hän pääsi kaksi kertaa Rock and Roll Hall of Fameen: The Jackson 5 -yhtyeen jäsenenä vuonna 1997 ja sooloartistina vuonna 2001. Hän pääsi myös muun muassa Vocal Group Hall of Fameen (The Jackson 5 -yhtyeen jäsenenä) vuonna 1999, Songwriters Hall of Fameen vuonna 2002 ja Hit Parade Hall of Fameen (veljiensä kanssa) vuonna 2009. Vuonna 2010 hänet otettiin jäseneksi Dance Hall of Fameen ensimmäisenä, ja toistaiseksi ainoana, pop- ja rock and roll -tyylin tanssijana.
Muita Jacksonin voittamia palkintoja ovat muun muassa 13 Grammy-palkintoa ja 26 American Music Awards -palkintoa, mihin yksikään toinen artisti ei ole yltänyt. Hän sai soolourallaan 13 listaykköstä Yhdysvalloissa, mikä on enemmän kuin kenelläkään muulla miesartistilla Hot 100 -singlelistan aikakaudella. Hänen äänitteitään on myyty arviolta 750 miljoonaa, enemmän kuin yhdenkään muun popartistin. Vuonna 2010 Jackson äänestettiin maailman suurimmaksi musiikki-ikoniksi uutissivusto CNN:n ja musiikkilehti Songlinesin johtamassa kansainvälisessä kyselyssä. Kesäkuussa 2011 Jackson äänestettiin kaikkien aikojen merkittävimmäksi laulajaksi brittiläisen musiikkilehti New Musical Expressin järjestämässä äänestyksessä, joka keräsi 10 miljoonaa ääntä.
Taloudellinen menestys.
Jacksonin on arvioitu ansainneen elinaikanaan sooloäänitteiden ja musiikkivideoiden rojaltien, konserttitulojen ja siirtomerkintöjen myötä 500 miljoonaa dollaria, ja jotkut analyytikot ovat arvelleet, että hänen musiikkikataloginsa arvo olisi jopa miljardeja dollareita. Se on kuitenkin ristiriidassa niiden dokumenttien kanssa, jotka Associated Press esitti 31. maaliskuuta 2007. Niiden mukaan Jacksonin 50 %:n osuus ATV Music Publishing -katalogista oli arvoltaan 390,6 miljoonaa dollaria ja hänen nettoarvonsa oli 236 miljoonaa dollaria. Billboard on arvioinut Jacksonin ansainneen kuolemansa ensimmäiseen vuosipäivään mennessä vähintään miljardi dollaria.
Sonic the Hedgehog 3.
Vuonna 1994 julkaistu Sonic the Hedgehog 3 on synnyttänyt julkaisustaan lähtien huhuja ja teorioita, joiden mukaan Jackson olisi säveltänyt musiikkia peliin. Vasta vuosia myöhemmin, syyskuussa 2005 Segan entinen johtaja Roger Hector kertoi Jacksonin olleen suuri Sonic-fani. Hectorin mukaan Jackson oli keskustellut pelintekijöiden kanssa pelin teemasta ja tarinasta ja levyttänyt peliä varten kokonaisen soundtrackin. Kaikki oli ollut jo valmiina, kun ensimmäiset uutiset väitetystä hyväksikäytöstä olivat tulleet julkisuuteen. Sen jälkeen Sega oli päättänyt vetäytyä yhteistyöstä. Sega ei kuitenkaan koskaan vahvistanut Hectorin väitettä, ja maaliskuussa 2008 Hector perui puheensa ja kertoi, että häntä "oli hiljattain pyydetty olemaan kommentoimatta tätä luottamuksellista aihetta... asia on niin, että Michael Jackson oli suuri Sonic-fani ja hän kerran kävi tervehtimässä pelintekijöitä, mutta loppu jää luultavasti vain vahvistamattomiksi huhuiksi". Vaikka Jacksonia ei ole merkitty pelin musiikintekijäksi, muutama hänen yhteistyökumppaneistaan on, kuten Brad Buxer, Geoff Grace ja tuottaja Cirocco. Joulukuussa 2009 Brad Buxer paljasti ranskalaiselle "Black & White" -lehdelle, että Jackson todellakin oli osallistunut Sonic 3:n musiikin säveltämiseen.
Buxer myös paljasti haastattelussa, että yksi hänen ja Michaelin peliin tekemistä sävellyksistä toimi myöhemmin pohjana "Stranger in Moscow" -kappaleelle.
Aiheesta muualla.
*


Polonium.
Polonium () on alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Po ja järjestysluku 84 sekä CAS-numero 7440-08-6. Se on radioaktiivinen puolimetalli, joka nimettiin löytäjänsä Marie Curien syntymämaan Puolan mukaan. Curie löysi poloniumin vuonna 1898 tutkiessaan Joachimsthalin piki­välkkeen radio­aktiivisuutta. Curie kuoli runsaan säteilyn aiheuttamaan leukemiaan vuonna 1934.
Poloniumia löytyy luonnosta hyvin pienissä määrin uraanimalmeista. Sen eri isotooppeja kuuluu luonnon pitkäikäisistä radioisotoopeista (uraani-238, uraani-235 ja torium-232) alkaviin hajoamissarjoihin. Poloniumin yleisin isotooppi, polonium-210, on uraani-238:sta alkavan hajoamissarjan viimeinen radioaktiivinen jäsen. Sen puoliintumisaika on 138 päivää, ja se muuttuu hajotessaan (alfahajoaminen) pysyväksi Pb-206-lyijyisotoopiksi. Polonium on 400 kertaa radioaktiivisempaa kuin uraani.
Poloniumia voidaan käyttää neutronilähteenä sekoitettaessa sitä lejeeringiksi berylliumin kanssa, staattisen sähkön poistamisessa ja valokuvauksessa käytettävien filmien puhdistamiseen tarkoitetuissa pölyharjoissa. Antistaattisten harjojen hallussapito edellyttää jätehuollon vuoksi turvallisuuslupaa, eikä niitä ole hyväksytty vapaaseen myyntiin.
Vaarat.
Polonium on erittäin radioaktiivinen ja toksinen alkuaine. Se aiheuttaa kudoksien vahingoittumista. Jopa mikrogramman määrä polonium-210:tä on erittäin vaarallinen. Tämän takia poloniumin käsittelyyn tarvitaan erityislaitteita. Suurin sallittu kehon altistus poloniumille nautittuna on vain 1 100 becquereliä, mikä vastaa 6,8 x 10-12 grammaa poloniumia.
Myrkytystapauksia.
Irène Joliot-Curien on arveltu kuolleen poloniumin aiheuttamaan myrkytykseen. Vuonna 1946 hän altistui poloniumille, kun sitä sisältänyt kapseli räjähti hänen laboratoriossaan. On mahdollista, että juuri tämä altistuminen sai hänet sairastumaan leukemiaan, johon hän kuoli 17. maaliskuuta 1956.
Marraskuussa 2006 Aleksandr Litvinenko murhattiin myrkyttämällä polonium-210:lla.


Terveydenhuolto.
Terveydenhuolto tarkoittaa lähinnä lääketieteellisiä ja osin myös sosiaalialan piiriin (päihdehuolto) kuuluvia järjestelmiä.
Terveydenhuollon järjestäminen.
Suurin osa terveyspalveluista on lakisääteisiä. Lainsäädäntö velvoittaa kunnat järjestämään nämä palvelut. Lakisääteisten palvelujen lisäksi kunnat voivat järjestää muitakin terveyspalveluja. Julkisen vallan velvoite edistää kansalaisten hyvinvointia, terveyttä ja turvallisuutta lähtee perustuslaista. Tarkemmin velvoitteet määräytyvät varsinaisen sosiaali- ja terveyslainsäädännön kautta. Potilaan oikeuksia turvaava lainsäädäntö toteuttaa tätä ns. perustuslaillista toimeksiantoa.
Ns. TSS-oikeudet eli taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet nostettiin Suomessa perustuslain tasolle 1995 toteutetussa perusoikeusuudistuksessa. Säännöksen perusteella julkisen vallan on myös turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut sekä edistettävä väestön terveyttä. Julkisen vallan on myös tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvatus. Voimassaoleva sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädäntö määrittelee sen, miten palvelujen saatavuudesta on huolehdittava.
Eräiden palvelujen turvaamista on pidetty niin tärkeänä, että yksilölle on säädetty ns. subjektiivinen oikeus saada palvelu. Tällainen palvelu on esimerkiksi kiireellinen sairaanhoito. Kunnalla on velvollisuus kaikissa tilanteissa varata riittävä määräraha näitä palveluja varten.
Suuri osa sosiaali- ja terveyspalveluista on kuitenkin määrärahasidonnaisia. Tämä tarkoittaa sitä, että yksilöllä on oikeus palveluun kunnan varaamien määrärahojen rajoissa. Palveluja voidaan tällöin kohdentaa esimerkiksi niitä kaikkein eniten tarvitseville. Yleisenä periaatteena voidaan kuitenkin pitää sitä, että palvelun tarve on aina arvioitava yksilöllisesti eikä palvelua voida evätä pelkästään määrärahan puutteeseen vedoten.
Vastuu sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä on kunnilla. Lainsäädäntö velvoitta kunnat järjestämään sosiaali- ja terveyspalveluja asukkailleen, mutta ei sääntele yksityiskohtaisesti toiminnan laajuutta, sisältöä eikä järjestämistapaa.
Kunnat voivat järjestää palvelut itsenäisesti omana toimintanaan, olemalla jäsenenä kuntayhtymässä tai ostamalla palvelut muilta kunnilta tai yksityisiltä palveluntuottajilta. Toiminnassa voi olla kuntakohtaisia eroja paikallisten olosuhteiden ja väestön tarpeiden mukaan. Tämä korostaa kunnallisten luottamushenkilöiden ja muiden päättäjien vastuuta siitä, että palvelujen taso ja laatu vastaavat kunnan asukkaiden tarpeita.
Terveydenhuoltopalvelut voidaan jakaa perusterveydenhuoltoon ja erikoissairaanhoitoon. Perusterveydenhuoltoon kuuluvat esimerkiksi terveyskeskuksesta tai työterveyshuollosta saadut palvelu. Erikoissairaanhoitoon kuuluvat palvelut ovat erikoislääkärijohtoisia, näitä palveluja on saatavissa esimerkiksi poliklinikoilla, sairaaloissa ja yliopistollisissa keskussairaaloissa.
Lainsäädäntötasolla pyritään perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhdistämiseen, yhteistyön lisäämiseen ja yhteiseen järjestelmään - alueellista tai seutukunnallista mallia suunnitellaan.
Terveydenhuoltoa harjoitetaan yleensä joko yhteiskunnan tukemana tai yksityisillä lääkärikeskuksilla. Kansainvälisissä vertailuissa Suomen terveydenhuoltojärjestelmä on pärjännyt varsin hyvin.Vaikka alueellista ja muutakin eriarvoisuutta edelleenki esiintyy niin köyhimmätkin ihmiset pääsevät tarvittaessa hoitoon, mikäli resursseja vain riittää.
Suurin menoerä.
Suomessa terveydenhuolto on suurehko menoerä valtion ja kuntien budjeteissa. Vuonna 2001 terveydenhuollon julkiset menot olivat 6 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta, josta noin viidesosa rahoitetaan valtion budjetista. Erikoisuus on, että terveydenhuollon rahoitus kanavoidaan kuntien kautta. Resurssipula on joillain paikkakunnilla merkittävä ja vaikka tasausjärjestelmiä on niin jonkun harvinaisen "kalliin" sairauden hoitaminen voi kaataa pienen kunnan budjetin. Myös kansalaisten omavastuu on iso, EU-alueella vain Portugalissa yksittäisten potilaiden ja kotitalouksien maksuosuus terveydenhuollon kustannuksista on Suomea suuremmat. Suomessa yksityiset sairausvakuutukset ovat kansainvälisesti katsoen edullisia julkisen terveydenhuollon ansiosta, jolloin järjestelmät voivat toimia rinnakkain. Kansainvälisesti katsoen Suomessa terveydenhuollon kulut ovat pienet ja järjestelmä on julkisen terveydenhuollon vahvuudesta johtuen tehokas. Ongelmaksi on tullut se, että julkiset työnantajat eivät ole etenkään syrjäseuduilla onnistuneet pitämään riittävästi kokeneita, sitoutuneita lääkäreitä palveluksessaan.
Vakuutuspohjainen terveydenhoito.
Ranskassa 90 % kansasta ottaa itselleen julkista terveydenhoitoa täydentävän vakuutuksen.
Hollannin malli.
Alankomaissa valtio tukee kansalaisia niin, että kaikki kansalaiset voivat ottaa terveydenhoitovakuutuksen. Palveluita pidetään huomattavasti suomalaisia laadukkaampina. Samantapaisia malleja on käytössä myös mm. Belgiassa ja Saksassa. Vakuutusyhtiöt eivät kuitenkaan saa valita asiakkaita eivätkä porrastaa maksuja kansalaisen elintapojen mukaan, joten hyöty terveistä elintavoista valuu osittain vakuutusyhtiölle. Maan "terveydenhuoltoa suunnattiin markkinaehtoiseksi jo 20 vuotta sitten", mutta 2006 tehtiin parannettu laki asiasta.
USA:n malli.
Yhdysvalloissa julkinen sektori takaa koko terveydenhoidon kolmannekselle kansasta, vanhuksille ja köyhille ja muillekin (vakuuttamattomille) tarvittaessa hoitoa hätätilanteissa. Useimmat muut ottavat itselleen yksityisen terveysvakuutuksen (usein työnantajan kustantaman).
Mallin kalleus johtuu mm. kilpailua rajoittavasta sääntelystä. Esimerkiksi osavaltiot rajoittavat oikeutta ottaa vakuutuksia toisista osavaltioista, jolloin vaihtoehdot jäävät vähäisiksi. Lisäksi useiden osavaltioiden "Certificate of need" -ohjelmat estävät uusien sairaaloiden ym. terveydenhoitolaitosten perustamisen ilman osavaltion lupaa. Lupia voidaan evätä laadukkailtakin tarjoajilta palveluntarjoajien määrän rajoittamiseksi (kuten Suomen apteekkilupia). "Markkinoilla jo toimivat laitokset voivat aivan liian helposti käyttää näitä sertifikaatteja estääkseen kilpailijoita tulemasta markkinoille" ja tämä nostaa hintoja heikentämällä suoraa ja epäsuoraa kilpailua, todettiin USA:n liittovaltion komission raportissa vuonna 2004.
USA:n lääkäriliitto AMA:n vaikutuksesta lainsäätäjät ovat rajoittaneet voimakkaasti lääkärien koulutusmääriä vuodesta 1910 asti, nyt noin 100 000 lääkäriin vuodessa, minkä vuoksi maassa on vakava lääkäripula ja lääkärien palkat ovat USA:ssa kaksinkertaiset eurooppalaisiin verrattuna, mikä on keskeinen syy sille, että terveydenhoito on kalliimpaa kuin Euroopassa. Vieläkin suurempi ongelma on, että hallituksen Medicaid- ja Medicare-ohjelmien ja yksityisten toimenpidemaksupalkkiot johtavat ylimääräisiin toimenpiteisiin ja kustannuksiin. Lääkäreille maksetaan toimenpiteistä eikä aivotyöstä, esimerkiksi ohjeistamisesta tai hoitovaihtoehtojen selvittämisestä, eikä tulos vaikuta palkkioon - tosin kiinteäkin palkkio olisi nykyistä parempi terveystaloustieteilijöiden mukaan.
Lääkäriliiton lobbaama sääntely on myös rajoittanut paljon tehtäviä, joita hoitajat ja muut toimijat ovat ennen voineet suorittaa, esimerkiksi kätilön ammatti on kielletty tai rajoitettu useimmissa osavaltioissa, vaikka tutkimusten mukaan lääkärisynnytykset eivät ole sen turvallisempia. Liiton aikaansaama sääntely on vähentänyt hoidon määrää ja laatua, mistä on nykyään konsensus taloustieteilijöiden kesken: rajoitukset eivät paranna kenenkään tasoa vaan ainoastaan vähentävät tarjontaa.
Vakuutusten kalleutta lisäävät myös valtion niihin sääntelemät korkeat etuudet sekä se, että USA:ssa potilaat saavat uusimpiakin, kalleimpia lääkkeitä ja hoitoja, minkä valtiot estävät sääntelyllään suuressa osassa Eurooppaa. Muutenkin lääkkeet maksavat USA:ssa 30 - 50 % enemmän kuin Euroopassa
Ihmiset ja palvelut.
Terveydenhuollossa toimivia ammattihenkilöitä ovat esimerkiksi kätilöt, lääkärit, psykologit ja sairaanhoitajat sekä lähi- ja perushoitajat, röntgenhoitajat, laboratoriohoitajat eli bioanalyytikot ja lääkintävoimistelijat eli fysioterapeutit. Terveydenhuoltopalveluja ovat muun muassa ehkäisevä hoito, rokotukset, reseptimääräykset lääkkeille ja niiden käytön valvonta, leikkaukset, diagnoosit, seurannat ja lapsen syntymisen avittaminen.


Linux.
Linux viittaa Linux-ydintä käyttävien Unixin kaltaisten käyttöjärjestelmien perheeseen. Linuxia voi käyttää monissa tietokonelaitteissa, muun muassa matkapuhelimissa, taulutietokoneissa, pelikonsoleissa, palvelimissa ja supertietokoneissa. Linux on maailman käytetyin palvelinkäyttöjärjestelmä ja sitä käyttää kymmenen maailman tehokkainta supertietokonetta.
Linux on hyvä esimerkki yhteistyöstä vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen kehityksessä: useimmiten kuka tahansa saa vapaasti käyttää, muokata ja levittää ohjelmistojen lähdekoodia sekä kaupallisesti että epäkaupallisesti erilaisten lisenssien, kuten GNU GPL -lisenssin ehdoilla. Linuxia levitetään yleensä tuotteistettuina "Linux-jakelupaketteina" palvelin- ja työpöytäkäyttöön. Joitain suosittuja valtavirtaa edustavia Linux-jakelupaketteja ovat Debian (ja sen johdannaiset kuten Ubuntu), Fedora ja openSUSE. Linux-jakelupaketit sisältävät Linux-ytimen, käyttöjärjestelmäalustan ja erilaisia kirjastoja.
Työpöytäkäyttöön suunnattu jakelu saattaa sisältää X Window Systemin sekä GNOME ja KDE -työpöytäympäristöt. Vanhemmille tai vähemmän tehokkaille tietokoneille suunnatut jakelupaketit saattavat käyttää kevyempiä työpöytäympäristöjä kuten LXDE tai Xfce. Palvelinkäyttöön tarkoitetussa jakelussa graafinen ympäristö voidaan jättää kokonaan pois ja sisällyttää sen sijaan muita ohjelmistoja kuten Apache HTTP-palvelin ja SSH-palvelin kuten OpenSSH. Koska Linuxia saa jakaa eteenpäin vapaasti, kuka tahansa voi luoda jakelupaketin mihin tahansa tarkoitukseen. Työpöytä-Linuxeissa yleisesti käytettyjä ohjelmia ovat Mozilla Firefox-selain, OpenOffice.org-toimisto-ohjelmisto ja GIMP-kuvankäsittelyohjelma.
Nimi "Linux" tulee Linux-ytimestä, jonka alun perin kehitti Linus Torvalds vuonna 1991. Linuxista käytetään joskus Free Software Foundationin suosittelemaa nimeä "GNU/Linux", sillä sekä käyttöjärjestelmä että sovellusohjelmistot sisältävät GNU-projektin tuottamia ohjelmistoja.
Linux-käyttöjärjestelmän historia.
a> on maineeltaan käyttäjäystävällisenä helpottanut kynnystä siirtyä Linuxiin aloittelijoiden keskuudessa.
a> on yksi jakeluista Ubuntun ohella.
Erilaiset Unix-pohjaiset käyttöjärjestelmät alkoivat levitä 1970–80-luvulla. Suorituskykynsä ja joustavuutensa ansiosta Unixista tuli pian suosituin käyttöjärjestelmä yliopistojen palvelimilla ja työasemilla. Unixin lähdekoodi oli aluksi kenen tahansa saatavilla ja siihen voitiin tehdä omia parannuksia. Järjestelmän mukana tulleisiin työkaluihin tuskastuneet kehittivät omia työkalujaan, joista parhaat palat koottiin eri yliopistojen jakeluiksi. Kun kaupalliset yritykset tulivat kehitystyöhön mukaan, rajapinnat ja työkalut standardoitiin eikä lähdekoodi ollut enää vapaasti jaossa.
Professori Andrew Tanenbaum oli kehittänyt aiemmin opetustarkoituksiin oman Unix-tyyppisen käyttöjärjestelmänsä, Minixin. Suomalainen yliopisto-opiskelija Linus Torvalds halusi käyttää Unix-tyyppistä käyttöjärjestelmää 386-PC:ssään, mutta piti Minixia liian alkeellisena ja alkoi kehittää omaa pääteohjelmaansa, josta myöhemmin kehittyi Linux-ydin. Nykyisin Torvalds johtaa Linux-ytimen kehitystyötä osallistumatta kuitenkaan itse käyttöjärjestelmän levitysversioiden tai niihin sisältyvien muiden ohjelmien kehittämiseen.
Amerikkalaisen Richard Stallmanin Free Software Foundation (FSF) taas on työstänyt käyttöjärjestelmän GNU-osia 1980-luvun puolivälistä lähtien. MIT:n tekoälylaboratoriossa työskennelleen Stallmanin päämääränä oli koota kokonainen vapaa käyttöjärjestelmä, jolla hän antoi nimen GNU (GNU's Not Unix, suom. GNU ei ole Unix). GNU-projekti oli käynnistynyt jo 1983 ja sen rakentajat olivat koonneet vapaista GNU-työkaluista ja kirjastoista miltei valmiin käyttöjärjestelmän, ainoastaan käyttöjärjestelmän ydin eli kerneli puuttui. Ydin on välttämätön käyttöjärjestelmän toiminnan kannalta, joten GNU-yhteisö kehitteli omaa Hurd-nimistä ydintä. Ennen tämän valmistumista Linus Torvalds alkoi kehittää omaa ydintään, josta syntyikin Linux. Hurdin kehitys hidastui Linuxin otettua sen paikan.
Stallmanin ideologian taustalla on ohjelmien vapaus. Hän alkoi puhua vapaista ohjelmista, joita kuka tahansa saa vapaasti käyttää, muokata ja levittää, ja kehitti ajatuksensa peruskiveksi GNU GPL-lisenssin. Lisenssi takaa, että kenellä tahansa on oikeus tehdä ohjelmaan muutoksia ja levittää muunneltua versiota haluamallaan tavalla, kunhan samat oikeudet säilyvät myös uudessa versiossa. Ohjelman julkaisun ohessa pitää tarjota saataville myös lähdekoodi, jonka avulla toisten ohjelmoijien on helppo lähteä tekemään muutoksia. Myös Torvalds lisensoi Linux-ytimen GNU GPL-lisenssillä, mikä mahdollistaa sen, että myös kaupallisen yritykset ovat voineet kehittää Linux-jakeluita ja myydä niitä eteenpäin.
Linux-jakelu.
Linux-nimellä levitetään useita valmiiksi tuotteistettuja ohjelmistokokoelmia asennus- ja ylläpito-ohjelmineen, joita kutsutaan ohjelmistojärjestelmään sisälletyn vapaasti levitettävän käyttöjärjestelmän "jakeluiksi", "jakelupaketeiksi", "levitysversioiksi", "distribuutioiksi" tai tuttavallisesti "distroiksi" (). Osa jakeluista on eri yhteisöjen tai yksittäisten henkilöiden kokoamia eikä niillä tavoitella voittoa, osa taas on kaupallisia.
Jakelu on tyypillisesti kokonainen käyttöjärjestelmä, joka koostuu Linux-ytimen lisäksi graafisesta käyttöliittymästä (joista yleisimmät ovat KDE, Gnome ja Xfce) ja ohjelmista (kuten toimisto-, Internet- ja tietokantasovellukset). Teknistä tukea asennukseen ja käyttämiseen on usein saatavana kaupallisena palveluna jakelulta tai kolmansilta tahoilta sekä
vapaaehtoisena palveluna IRC-kanavien ja Internetin keskustelupalstojen tai wiki-sivujen kautta, sekä jakelun toimijoilta että käyttäjäyhteisöltä. Tukea voi myös kysyä paikkakunnan mahdollisesta ATK-kerhosta.
Kaupallisten jakeluiden etuna on usein viimeistellympi kokonaisuus, joka voi edistää helppokäyttöisyyttä, asiakastuki ja kattavat ohjeet jakelun keskeisten osien osalta. Yleensä kaupallisetkin jakelut ovat saatavissa ilmaiseksi, silloin ilman kaupallista asiakastukea ja joskus ilman joitakin ei-vapaita osia. Joskus jakelun ilmainen versio toimii tuotekehittelyn osana eikä vastaa varsinaista kaupallista tuotetta.
Saatavilla on myös erikoistuneita jakeluita, kuten palomuuri- tai NAS-palvelinjakelupaketteja.
Sulautettu Linux.
Linuxia käytetään myös kämmentietokoneissa ja matkapuhelimissa sekä teollisissa laitteissa sulautettuna käyttöjärjestelmänä. Symbiania tukeva Nokia käyttää Linuxia Internet Tablet -kämmenlaitteissa ja uusissa matkapuhelimissaan. Nokian kehitysympäristö tunnetaan nimellä Maemo. Se yhdistyi Intelin projektin kanssa MeeGoksi. HP:n kännyköiden käyttöjärjestelmänä on webOS. Myös Googlen puhelinten ja tablettien käyttöjärjestelmä Android käyttää Linux-ydintä.
Sulautettujen Linuxien erikoistapauksia ovat järjestelmät, joiden tarkoituksena on saada pelikonsoli, kuten Sony PlayStation tai Microsoft Xbox, toimimaan kotitietokoneena.
Teollisuuspolitiikkaa.
Saksassa on yritetty vähentää riippuvuutta Microsoft Windowsista ottamalla käyttöön Linux-jakeluja muutamissa suurissa kaupungeissa. Suomessa Linuxin käyttöä julkishallinnossa on tutkittu useissa kunnissa sekä valtionhallinnossa. Usein jonkin ohjelmiston toimimattomuus Linuxissa on toistaiseksi estänyt Windowsista luopumisen hallinnossa, mutta esimerkiksi kouluissa Linuxia käytetään melko yleisesti.
Eräissä maissa Linuxia pidetään tapana välttää Windowsin lisenssimaksuja ja parantaa kansallista turvallisuutta. Järjestelmän käyttö ei ole sidoksissa yhteen toimittajaan ja tuon toimittajan kotimaahan. Turvallisuusriskejä voivat aiheuttaa myös esimerkiksi Windows-käyttöjärjestelmiin sisällytetyt dokumentoimattomat ominaisuudet. Erilaisia kehityshankkeita Linuxin käytön lisäämiseksi on tehty Kiinan lisäksi Espanjassa, Brasiliassa, Norjassa, Kuubassa ja Venezuelassa. Myös Perussa, Etelä-Afrikassa, Argentiinassa ja Intiassa on tehty periaatepäätös suosia Linuxia.
Linux Foundationin mukaan Linuxin asema on vahvistunut yrityksissä lähivuosina. Linuxia on ruvettu käyttämään etenkin kriittisissä yritysjärjestelmissä.
Linuxin laajuudesta.
Eräässä tutkimuksessa vuonna 2000 todettiin Red Hat Linux 7.1 -jakelun sisältävän 30 miljoonaa koodiriviä. COCOMO-kustannusarviota käyttäen tämän jakelun luomisen arvioitiin vaatineen noin 8 000 henkilötyövuotta. Jos kehitystyö olisi tehty tavallisin menetelmin Yhdysvalloissa, se olisi maksanut yli miljardi dollaria (vuoden 2000 kurssilla).
Suurin osa (71 %) koodista oli kirjoitettu C:llä, mutta useita muitakin kieliä, kuten C++:aa, Lispiä, Assemblyä, Perliä, Fortrania ja Pythonia, oli käytetty.
Linux-ydin muodostui 2,4 miljoonasta koodirivistä. Tämä oli noin 8 % jakelun kokonaiskoosta. Vuonna 2007 ydin muodostui 4,2 miljoonasta koodirivistä. Vuonna 2009 ytimen koon voi arvioida ylittävän 6,4 miljoonaa koodiriviä, jolloin sen kirjoittamisen kaupallisena projektina voisi samalla menetelmällä arvioida itsessään maksavan miljardi dollaria.
Red Hat Linux 7.1 sisälsi kolme ohjelma-CD:tä, yhden lähdekoodi-CD:n ja yhden ohje-CD:n. Nykyinen Debian GNU/Linux "testing" sisältää noin kolmenkymmenen CD:n verran lähdekoodia ja ohjeita (sekä suurin piirtein saman verran binääripaketteja jokaiselle tuetulle alustalle). Nykyinen Linux oheisohjelmistoineen on siis laajimmillaan hyvin paljon laajempi kuin Red Hat Linux yllä mainitussa vuoden 2000 tutkimuksessa.


Uni.
a>n pastellityö nukahtaneesta tytöstä vuodelta 1904.
Uni on omakohtainen, subjektiivinen nukkumisen aikana koettava elämys, jossa esiintyy ajatuksia, tunteita, mielikuvia, ääniä ja muita aistimuksia. Unen sisältö saattaa muistuttaa tarinaa, joka etenee epäloogisesti ja absurdisti; arkielämän ilmiöt näyttäytyvät vääristyneinä ilman minkäänlaisia "rajoja". Unessa on erilaisia vaiheita, joiden aikana herääminen on erilaista.
Pahaa tai ahdistavaa unta sanotaan painajaiseksi. Unta, jossa unennäkijä tiedostaa unensa olevan unta, sanotaan selkouneksi.
Näkökulmia uniin ja unennäköön.
Unet on ihmiskunnan historiassa tulkittu usein enteiksi tai viesteiksi jumalilta. Nykyäänkin julkaistaan unikirjoja, jotka tarjoavat unille usein maagisia ja kaavamaisia merkityksiä.
Unennäölle voidaan esittää neurologisia selityksiä, mutta ne eivät ota tarkasteltavaksi unien elämyksellistä sisältöä, vaan ne pyrkivät – ehkä apriorisesti – redusoimaan yksilöllisen psykologisen ilmiön neurologiseksi.
Unien tieteellisen tutkimuksen pani käytännössä alulle psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud, joka kehitti unien tulkinnasta psykoterapeuttisen työvälineen. Hänen käsityksensä mukaan unissa ilmenee tiedostumattomia ja torjuttuja psyykkisiä yllykkeitä ja unen sisältöä voidaan koettaa tulkita kuin kuva-arvoitusta. Toisin kuin neurofysiologinen tutkimus, psykoanalyyttinen tutkimus tarkastelee unten sisältöä ja yksilöllistä merkitystä; unia ei siis pidetä tarkoituksettomana mentaalisena "kohinana". Psykoanalyysin asema on pysynyt kiistanalaisena, ja unien merkitykseen keskittyvää psykologista tutkimusta (ns. fenomenologista tutkimusta) voitaneen pitää tieteellisenä lähinnä silloin kun tutkija käsittelee unia vuorovaikutuksessa unennäkijän itsensä kanssa eikä torju niiden mahdollista mielekkyyttä suoralta kädeltä mutta ei toisaalta määrää jotakin tulkintaa yksipuolisesti oikeaksi.
Luonnontieteellisen unitutkimuksen voidaan katsoa saaneen alkunsa vuonna 1928, jolloin Adolf Berger mittasi ensimmäisen kerran aivojen toimintaa EEG-laittella. Silloin selvisi myös, että unessa on erilaisia vaiheita. Nykyisin tutkitaankin pääasiassa unen vaiheita unen sisältöjen sijaan.
Luonnontieteen ja psykoanalyyttisten painotusten lisäksi voidaan unia lähestyä myös yhteiskunnallisesta viitekehyksestä. Unia on kautta aikojen käytetty yhteisön hyväksi. Puhutaan sosiaalisesta unennäöstä, jota on vienyt pisimmälle brittiläinen sosiologi W. Gordon Lawrence kehittämällään "social dreaming" -menetelmällä.
Unen vaiheet.
Ihmisen unessa on havaittu olevan selvästi erilaisia tiloja, joiden on huomattu vaihtelevan 90–100 minuutin sykleissä. Kevyen unen ja valvetilan EEG- eli aivosähkökäyrissä ei ole paljoakaan eroa. Syvä uni eroaa valvetilasta olennaisesti. Ihminen vaipuu nukahtaessaan ensin kevyeen uneen, josta hän siirtyy noin puolen tunnin päästä syvään uneen. Syvä uni muuttuu jossain vaiheessa REM-uneksi eli uneksi, jonka aikana pulssi kiihtyy ja autonominen hermosto aktivoituu. Aivosähkökäyrä muistuttaa paljon hereillä olevan sähkökäyrää ja silmät liikkuvat unen aikana paljon; tästä tuleekin nimitys "Rapid Eye Movement" -uni eli vilkeuni. Lopulta REM-uni muuttuu taas syväksi uneksi. Tämä sykli toistuu yleensä monta kertaa yössä. Pääsääntönä voidaan pitää, että alkuyöstä nukutaan enimmäkseen syvää unta ja loppuyöstä REM-unta sekä kevyttä unta.
REM-unen aikana esiintyvät unet ovat surrealistisia ja epäloogisia. Vilkkaita silmien liikkeitä ("Rapid Eye Movement") havaitaan tämän univaiheen aikana (faasinen vaihe). Vartalolihakset ovat sen sijaan halvaantuneita (tooninen perustila). Sydämen syke voi tässä univaiheessa vaihdella suuresti, samoin hengitys. Elimistö toimii lähes kuin valvetilassa, ja EEG-käyrät muistuttavat valvetilaa desynkronaatiollaan.
Ortounen aikana esiintyvät unet ovat loogisempia ja "arkisempia". Univaihetta sanotaan myös NREM-uneksi ("Non-Rapid Eye Movement") erotukseksi toisesta unityypistä. Ortouni jaetaan eri syvyyksiin, jotka erottuvat toisistaan EEG-käyrissä. Valveella, vireystilan ollessa korkealla EEG-käyrät ovat epäsäännöllisiä ja matala-amplitudisia, heti silmät suljettaessa ilmaantuu pientä synkronisaatiota käyrissä vireystilan laskettua (alfa-aallot). NREM-unen ensimmäisessä vaiheessa, nukahdettaessa, alfa-toiminta korvautuu vähitellen hitaammilla theta-aalloilla, jotka taas unen syvetessä muodostavat hetkittäisiä synkronoituneita komplekseja (unisukkulat). Nämä taas estävät aivoissa samaan aikaan syntyviä suuri-amplitudisia potentiaaleja (K-sukkulat) herättämästä nukkuvaa. Syvimmässä unen vaiheessa (hidasaaltouni) vielä hitaammat, synkronoidut delta-aallot näkyvät käyrässä vallitsevina, jolloin herääminen on epätodennäköisintä ja uni syvintä. Ortouni on rauhallista, ja se sijoittuu pääasiassa alkuyön tunteihin.
Päiväunet.
Yöunet edistävät aiemmin opittujen asioiden muistamista, mutta myös päiväunet vaikuttavat samoin. Torkkujen pituudella tai unen syvyydellä ei ole suurta merkitystä. Pitkät torkut edistivät muistamista paremmin, mutta jopa 6 minuutin torkut riittävät merkittävästi tehostamaan muistia. Näyttää siltä, että unen alkuhetki käynnistää aivoissa muistijälkien vahvistumisen eikä prosessi häiriinny, vaikka uni keskeytyisi.
Nukkumisvaikeudet.
Esimerkki normaalin unen (sininen) ja "levottomista jaloista" aiheutuvista unihäiriöistä (punainen) kärsivän unirytmistä. Vaaka-akselilla tunnit, pystyakselilla univaihe (ylin valveilla).
Nukkuminen on tärkeä osa ihmisen vuorokausirytmiä. Vietämme keskimäärin noin kolmasosan vuorokaudesta nukkuen. Siksi nukkumishäiriöt ovat joskus hyvinkin hankalia. Unentarve vaihtelee yksilöllisesti ja samallakin yksilöllä eri aikoina. Jännittävät tilanteet estävät nukahtamista, ja jännityksen lauettua saattaa uni maistua hyvinkin pitkään. Häiriöt liittyvät usein nukahtamisvaikeuteen tai liian aikaiseen heräämiseen. Periaatteessa unen tarve kasvaa valveilla olon pitkittyessä, mutta tarve riippuu ainakin tiettyyn pisteeseen asti ihmisen sisäisestä vuorokausirytmistä. Tärkeää on selvittää kokonaistilanne, yleissairaudet, lääkitykset, unen määrä ja laatu sekä nukkumaanmenoon liittyvät rutiinit ja unenaikaiset häiriötekijät. Näihin vaikuttamalla löytyy usein apu ongelmaan. Lääkkeitä voidaan käyttää unen tuloa helpottamaan ja unta pidentämään, mutta niiden käyttöä suositellaan vain tilapäiseksi. Lihasjännityksillä ja stressillä on oma osuutensa huonoon nukkumiseen, ainakin osaksi aivojen dopamiinin erityksestä johtuen.
Kauan jatkunut univelka on haitaksi terveydelle. Se saattaa heikentää vastustuskykyä, pienentää kasvuhormonin tuotantoa ja sokerinsietokykyä aiheuttaen näin ylipainoa, muistin, tarkkaavaisuuden ja päättelykyvyn heikentymistä sekä aiheuttaa tapaturmia. Nukahtamisvaikeudet liittyvät usein neurologisiin ongelmiin kuten autismin kirjon oireyhtymiin, ADHD sekä psykiatrisiin ongelmiin kuten masennukseen. Näissä univajeen vaikutus on kaksisuuntainen. Neuropsykiatrinen oire aiheuttaa univajetta, joka puolestaan lisää lapsilla mm. ylivilkkautta ja haastavaa käytöstä.
Eläinten unet.
Unien näkemisen oletetaan olevan miljoonia vuosia sitten kehittynyt biologinen ominaisuus, koska ihmisen lisäksi niin monien eläinlajien oletetaan näkevän unia. Unien näkemisen tehtävää ei eläimillä eikä ihmisellä tiedetä varmasti. Oletettavasti unia näkevät kaikki tutkitut nisäkkäät ja linnut, mutta tästä voidaan tehdä vain epäsuoria päätelmiä, ja vaarana on antropomorfismi. Muiden eläinten unennäkemisestä ei ole juuri tietoa.
Monet eläimet, kuten sammakko ja salamanteri, eivät näytä nukkuvan koskaan. Myös monista matelijoista on vaikea sanoa, nukkuvatko ne oikeastaan lainkaan lukuun ottamatta talviunta tai -horrosta. Talviuni on kuitenkin varsin erilainen tila verrattuna ihmisen jokaöiseen nukkumiseen. Nisäkkäistä suuret pedot nukkuvat eniten ilmeisesti siksi, että niiden ei tarvitse nukkuessaan pelätä hyökkääjiä. Monilla eläimillä on vilkeunivaiheita, mutta ei ole varmaa, näkevätkö nämä eläimet unia lainkaan samalla tavoin kuin me ihmiset. Eläimistä vyötiäisellä on nukkumisen aikana eniten vilkeunivaiheita.
Nukkuessaan ihmiset ja eläimet eivät juuri liikuta kehoaan eivätkä raajojaan unien mukana, koska aivokuoressa oleva mekanismi estää kehon liikkeet unen aikana. Tutkijat ovat kuitenkin oppineet estämään mekanismin toiminnan keinotekoisesti. Näin on voitu selvittää, minkälaisia unia eläimet näkevät. Esimerkiksi kissan on tulkittu uneksivan lähinnä saaliin takaa-ajamisesta ja saaliilla leikkimisestä. Tutkimusten mukaan muutamat eläimet näkevät REM-unta pidemmän aikaa kuin ihminen nukkuessaan, esimerkkeinä kissa, koira, siili, opossumi ja aasiannorsu.
Uni mytologiassa.
Useissa kulttuureissa unta pidetään sielunvaelluksena. Nukkuessa sielun uskotaan kulkevan toiseen todellisuuteen, ehkäpä henkimaailmaan. Unessa on myös voitu nähdä enteitä tulevasta tai löytää ratkaisuja ongelmiin. Suomalaisessa perinteessä unen on katsottu muun muassa olevan henkiolento, joka vaikuttaa ihmiseen. Unta on pyydetty tulemaan laulamalla runoja. Runossa uni ratsastaa herasilmällä hevolla, laukkipäällä lampaalla ja kysyy ulkoa, ikkunan alta, joko lapsi on valmiina kehdossa. Toisessa runossa unta pyydetään tulemaan uunin päältä ja näppäämään tai ampumaan lasta silmän päälle. Länsimaisessa kansanperinteessä kerrotaan lapsille usein nukkumatista, joka heittää silmiin unihiekkaa ja näin vaivuttaa lapsen hyvään ja rauhalliseen uneen.


Viivyttely.
Viivyttely tarkoittaa sellaisen asian lykkäystä tai tekemättä jättämistä, joka vaatii välitöntä toimintaa, usein keskittymällä johonkin muuhun ajanvietteeseen.
Viivyttely voi olla säännöllinen tapa ihmisillä, jotka tunnetaan kroonisina viivyttelijöinä ja joilla se usein liittyy perfektionismiin, jatkuvaan pelkoon ja haluttomuuteen tulla arvostelluksi, lisääntyneeseen sosiaaliseen itsetietoisuuteen ja ahdistukseen, alituiseen huonoon mielentilaan ja työnarkomaniaan. Viivyttely voi vaikuttaa suuresti useilla elämän aloilla. Kroonisilla viivyttelijöillä on usein taipumusta jäädä noidankehään, jossa heidän perfektionisminsa aiheuttaa lopulta sen, että jopa yksinkertaisimmat tehtävät jäävät tekemättä.
Monet yhteisöt ja kulttuurit yhdistyvät - oikein tai väärin - stereotyyppisesti viivyttelyyn; merkittävin esimerkki on espanjalaisen kulttuurin sana "mañana" tai "huomenna", josta on tullut synonyymi sikäläisten siestalle. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa kuitenkin siestan vietto on häviämässä nopeasti espanjalaisesta kulttuurista.


Merenkulku.
Merenkulku tarkoittaa vesitse tapahtuvaa tavaroiden ja henkilöiden kuljetusta. Sota-, jäänmurto-, huolto-, huvi- sekä merenmittausalukset eivät harjoita merenkulkua sanan varsinaisessa merkityksessä.
Liikennöintityypit.
Linjaliikenteessä olevat laivat kulkevat tiettyjen etukäteen ilmoitettujen satamien välillä säännöllisin väliajoin riippumatta siitä, saadaanko täysi lasti vai ei. Esimerkkejä linjaliikenteestä ovat mm. matkustajalaivoilla ajettavat linjat.
Hakurahti- eli tramppiliikenne on taas sitä, että alus tilataan kulloinkin tietylle matkalle, ja liikennöinti riippuu siitä, saako alus lastia vai ei. Tramppiliikenteessä ei ole yleensä kiinteitä reittejä, vaan alus kuormataan lähtösatamassa ja rahdin määräsatamaan tuotuaan alus lähtee lastin purkamisen ja uuden lastin kuormaamisen jälkeen toiselle rahtausmatkalle, joka suuntautuu usein muualle kuin edelliseen lähtösatamaan.
Sopimusliikenteessä sovitaan tietyn tavaraerän kuljettamisesta ostajalle; kuten hiili, vilja, kontti, paperi tai selluloosa. Sopimusliikennettä voidaan pitää linjaliikenteen muotona, sillä lähtö- ja määräsatamat ovat aina samat. Tosin sopimusliikenteessä ei yleensä käytetä tiukkoja aikatauluja kuten linjaliikenteessä. Tramppiliikenteestä sopimusliikenne poikkeaa siten, että sopimusliikenne saattaa kestää pitkiäkin aikoja sitoen tietyt alukset samalle reitille.


Sampo Pankki.
Sampo Pankki Oyj on Danske Bank -konsernin suomalainen tytäryhtiö. Sampo-konserni myi Sampo-pankin kaikkine toimintoineen tanskalaiselle Danske Bankille vuonna 2006.
Pankkikonserni Danske Bank Oyj:n alaiset tytäryhtiöt vaihtavat nimensä Danske Bank Oyj:ksi. Pankkikonsernilla on käytössään kahdeksan eri nimeä 15 eri maassa. Sampo Pankki Oyj:n toiminimi muuttuu Danske Bank Oyj:ksi 15. marraskuuta 2012.
Historia.
Sampo-pankin historia alkaa vuonna 1887 perustetusta valtion "Postisäästöpankista", jonka tarkoitus oli edistää säästämistä. Postisäästöpankki toimi läheisessä yhteistyössä postin kanssa niin, että osasta postikonttoreita sai myös pankkipalveluita. Omia konttoreita Postisäästöpankeilla oli vain muutama. Sen toiminta oli lainsäädännön rajoitusten takia alkuvuosina vaatimatonta ja voimakas kasvu alkoi vasta 1940-luvun taitteessa, kun pankki otti postisiirron maksujärjestelmäkseen talvisodan alkaessa vuonna 1939.
Vuonna 1970 pankin nimi lyhennettiin muotoon "Postipankki", ja 1988 siitä tuli liikepankkeihin rinnastettava "Postipankki Oy". Julkiseksi osakeyhtiöksi muuttunut pankki, "Postipankki Oyj" ja niin ikään valtion omistama, vuonna 1956 perustettu "Suomen Vientiluotto Oyj" yhdistyivät 1998 uudeksi "Leonia"-konserniksi, joka muodostui holding-yhtiönä toimivasta Leonia Oyj:stä (aluksi PV Yhtymä Oyj) ja sen kahdesta tytäryhtiöstä Leonia Pankki Oyj:stä ja Leonia Corporate Bank Oyj:stä. Leonia Corporate Bank muodostui entisen Vientiluoton organisaatiosta täydennettynä Postipankin suurasiakastoiminnolla. Leonia Corporate Bank keskittyi palvelemaan suuryritysasiakkaita tarjoamalla myös vientiluottoja. Leonia Pankki ja Leonia Corporate Bank sulautuivat emoyhtiöönsä Leonia Oyj:hin marraskuussa 2000.
Tammikuussa 2001 valtion omistama Leonia yhdistyi vakuutuskonserni Sampoon, jolloin valtion omistusosuus jäi alle 50 prosentin. Samalla yli 100 vuotta kestänyt pankin yhteistyö postin kanssa päättyi ja Leonian nimeksi tuli "Sampo Pankki Oyj". Saman vuoden helmikuussa konserniin liittyi Mandatum-pankki, jonka liiketoiminta alkoi elokuussa 1998 Interbank Osakepankin ja Mandatum & Co:n fuusiosta. Mandatum-pankki tarjosi yksityishenkilöiden varainhoitopalveluita, ja Sampo-pankki erikoistui sijoittamiseen ja säästämiseen. Vuoteen 2006 mennessä pankki toimi Suomen lisäksi kaikissa Baltian maissa.
Sampo-konserni Oyj myi vuonna 2006 Sampo-pankin ulkomaan yksiköineen Danske Bankille 4,05 miljardilla eurolla. Kauppaan kuului myös Mandatum-yksityispankki, josta tuli "Sampo Pankki Private Banking" vuonna 2008. Yrityskauppaan liittyen Mandatum-omaisuudenhoito muuttui jo tätä aikaisemmin Danske Capitaliksi ja Mandatum-pankkiiriliike Danske Markets -nimiseksi liiketoimintayksiköksi.
Vuonna 2008 pääsiäispyhien aikana pankki nousi julkisuuteen siirrettyään koko tietojärjestelmänsä yhdellä kertaa Danske Groupin yhteiseen it-alustaan. Tietojärjestelmän uudistus aiheutti useita ongelmatilanteita, joiden vuoksi pankin asiakkaat eivät ajoittain voineet käyttää pankkiautomaatteja tai internet-palveluja.. Yrityksen verkkopankin käytössä oli ongelmia puolen vuoden ajan.. Myöhemmin pankki vahvisti menettäneensä ongelmien takia maaliskuun lopun ja heinäkuun lopun välillä 27 320 henkilöasiakasta, mikä vastasi noin kahta prosenttia kokonaisasiakasmäärästä. Lehtitietojen mukaan verkkopankin takkuilu maksoi pankille pelkkinä hyvitettyinä palvelumaksuina yli kymmenen miljoonaa euroa.
Kultapossukerho.
Kultapossu oli lapsille suunnattu pankin kanta-asiakasohjelma vuosina 1958–2003, johon sisältyi Kultapossukerhon jäsenyys, Kultapossulehti ja kullanvärinen (alkuaikoina lehtikullalla päällystetty) säästöpossu. Suurimmillaan siinä oli 300 000 jäsentä. Mottona oli "on hienoa olla Kultapossukerhon jäsen".
Kultapossukerhon alkuperäisten sääntöjen mukaan sen tarkoituksena oli hauska ja hyödyllinen askartelu, tervehenkinen vapaa-ajanvietto ja säästäminen, joiden avulla oli tarkoitus kehittää Suomen lapsissa säästäväinen uutteruuteen kannustava mielenlaatu. Askarteluun ohjasivat ensin kerhokirjeen, myöhemmin kerholehden ja lopulta kerhon verkkosivujen ohjeet. Kerholaiset kilvoittelivat pisteiden hankkimisessa. Ensimmäiset pisteet sai säästämällä omalle tilille pankkiin ja lisää pisteitä lehdessä olleista palkintotehtävistä. Kuudella pisteellä sai onnenrahan, 18 pisteellä pääsi kerhon suurmestariksi. Kultapossukerholaisille tehtiin vuonna 1998 myös oma CD-ROM -peli, "Kultapossu ja Leo Leijona".


Viking Line.
Viking Line Abp on ahvenanmaalainen varustamokonserni, joka liikennöi Itämerellä. Tällä hetkellä varustamo liikennöi seitsemällä aluksella. Yhtiön osakkeet noteerataan Helsingin pörssissä. Yhtiön toimintaan kuuluvat reittimatkat, virkistysmatkat ja rahti. Viking Line työllisti vuonna 2011 maissa ja merillä keskimäärin 3 060 ihmistä.
Historia.
Viking Linen voidaan katsoa aloittaneen toimintansa vuonna 1959 kun merikapteeni Gunnar Eklundin aloitteesta perustettiin varustamo Rederi AB Vikinglinjen ja varustamolle hankittiin käytetty alus, vuonna 1924 rakennettu S Viking, joka aloitti liikennöinnin Suomen ja Ruotsin välillä reitillä Korppoon Galtby–Maarianhamina–Gräddö ja oli ensimmäinen autolautta Suomen ja Ruotsin välisessä liikenteessä. Neljä päivää S/S Vikingin ensimmäisen matkan jälkeen Rederi AB Slite aloitti liikennöinnin S Slite-nimisellä autolautaksi muunnetulla rahtilaivalla Simpnäsin ja Maarianhaminan välillä. Vuonna 1962 Gunnar Eklund jätti riitojen vuoksi Rederi AB Vikinglinjenin, joka jäi Rederi AB Sallyn omistajan Algot Johanssonin haltuun. Vikinglinjenistä lähdettyään Gunnar Eklund perusti 1963 uuden varustamon, Ålandsfärjan AB:n, ja hankki yhtiölle vuonna 1933 rakennetun autolautan S Ålandsfärjanin, joka asetettiin Maarianhaminan ja Gräddön väliseen liikenteeseen.
Kolme varustamoa (Vikinglinjen, Slite, Ålandsfärjan) kilpaili 1960-luvun alkuvuosina paitsi keskenään, myös Silja Lineä ja sen kolmea osakasvarustamoa vastaan. Niinpä vuonna 1966 Rederi AB Vikinglinjen, Rederi AB Slite ja Ålandsfärjan AB aloittivat yhteistyön ja perustivat yhtiön, Vikinglinjen Ab:n, markkinoimaan aluksiensa liikennettä. Uusi yhtiö merkittiin kaupparekisteriin 19.8.1966 ja sen osakepääoma oli 30 000 markkaa, josta kukin osakasvarustamo merkitsi kolmasosan. Samalla kaikki uudessa Vikinglinjen-markkinointiyhtiössä mukana olevat varustamot maalasivat laivansa Sliten mallin mukaisesti punavalkoisiksi ja Rederi AB Vikinglinjen muutti nimensä Rederi AB Solstadiksi, ja siitä tuli Rederi AB Sallyn tytäryhtiö, kunnes varustamo lopulta sulautui täysin emoyhtiöönsä.
Naantali–Maarianhamina–Kapellskär-reitillä liikennöinyt S Kapella kuljetti Viking Linen 500 000. henkilöauton 3. toukokuuta 1970 Naantalin satamaan.
Viking Linen toiminta kasvoi 1970- ja 1980-luvuilla kolmen varustamon yhteistyöllä, kunnes taloudellisiin vaikeuksiin ajautunut Rederi AB Sally tuli Silja Linen omistajien ostamaksi 1987. Sen jälkeen kaksi muuta Viking Linessä mukana ollutta yhtiötä, Rederi AB Slite ja SF Line AB:ksi nimensä muuttanut Ålandsfärjan AB, osti Rederi AB Sallyn osuuden Viking Line -markkinointiyhtiöstä. Rederi AB Slite puolestaan ajautui konkurssiin 1993, ja jäljelle jäi vain SF Line AB, joka muutti nimensä Viking Line Abp:ksi ja lakkautti vanhan yhteistyöyrityksen.
Presidentti Urho Kekkonen myönsi yhtiön perustajalle Gunnar Eklundille merenkulkuneuvoksen arvonimen vuonna 1980.
Konserni.
Viking Line Abp:hen kuuluvat varustamoyhtiöt Viking Rederi Ab (ent. Finlandshamnen), OÜ Viking Line Eesti, Viking Line Skandinavien Ab, Saksan myynnistä ja markkinoinnista vastaava Viking Line Finnlandverkehr Gmbh sekä bussiliikennettä hoitava Viking Line Buss Ab. Jokaisen aluksen toiminnasta ja käytöstä vastaa aluksen johto, johon kuuluvat aluksen päällikkö, konepäällikkö ja intendentti. Viking Linella on oma satamaterminaali Tukholmassa ja Turussa. Helsingissä, Maarianhaminassa, Kapellskärissä ja Tallinnassa yhtiö vuokraa terminaalitoimintaa varten tarvitsemansa tilat..
Yhtiön toimitusjohtajana on toiminut vuodesta 2009 lähtien Mikael Backman ja hallituksen puheenjohtajana Ben Lundqvist. Viking Linen pääkonttori sijaitsee Maarianhaminassa.
Vuonna 2011 yhtiö kuljetti noin 6,3 miljoonaa matkustajaa.
Liiketoiminta ja reitit.
Yhtiö harjoittaa aluksillaan risteily-, matkustajalautta- ja rahtiliikennettä Itämerellä reiteillä Turku–Maarianhamina/Långnäs–Tukholma, Helsinki–Maarianhamina–Tukholma, Maarianhamina-Kapellskär, Maarianhamina-Tukholma ja Helsinki–Tallinna.
Viking Line tilasi laivanrakennusyhtiö STX Europelta matkustajalautan (Viking XPRS) Helsinki–Tallinna-reitille. Alus rakennettiin Helsingin telakalla, ja se valmistui huhtikuussa 2008.
Viking Line teki 29. tammikuuta 2007 sopimuksen espanjalaistelakka Astilleros de Sevillan kanssa uuden aluksen toimittamisesta (Viking ADCC). Aluksen toimittamisen viivästymisen vuoksi Viking Line kuitenkin purki laivanrakennussopimuksen 8. helmikuuta 2010.
Lokakuussa 2010 Viking Line ilmoitti tilaavansa STX Europen Turun telakalta Turku–Maarianhamina–Tukholma-reitille uuden matkustaja-aluksen, joka korvaa M/S Isabellan. Uusi matkustaja-alus valmistuu vuonna 2013 ja kuljettaa yhteensä 2800 matkustajaa. Sopimuksen arvo on 240 miljoonaa euroa. Uuden aluksen pituus tulee olemaan noin 214 metriä. Alus sai nimekseen Viking Grace, ja se on kaasukäyttöinen. Julkisuudessa olleet epäilykset laivassa mukana olevan kaasun turvallisuudesta ovat osoittautuneet aiheettomiksi, ja räjähdysvaara on pyritty tekemään erittäin epätodennäköiseksi.
Viking Line harkitsee myös uuden reitin avaamista Tukholman ja Pietarin väliselle reitille muutaman vuoden kuluessa, kun uuden aluksen myötä S Isabella jää ilman käyttöä.
Aiheesta muualla.
*


Opintoviikko.
Opintoviikko oli korkeakoulututkintojen ja muiden opintojen mitta. Opintoviikkojen käyttämisestä luovuttiin Suomen korkeakouluissa asteittain vuosina 2005–2010.
Opintoviikolla tarkoitettiin opiskelijan arvioitua keskimääräistä 40 tunnin työpanosta opintotavoitteiden saavuttamiseksi.
Euroopan unionin yhdenmukaistaessa korkeakoulupolitiikkaa siirryttiin Suomessakin elokuussa 2005 ns. Bolognan prosessin myötä opintopistejärjestelmään. 60 opintopistettä vastaa yhden vuoden täysipainoista opiskelua tai 1600 tuntia.


Opiskelija.
Opiskelija on varsinkin korkeakoulussa, kansanopistossa tai aikuisopiskelun piirissä opiskeleva henkilö. Aikaisemmin opiskelijoiksi sanottiin lähinnä yliopistoissa opintoja harjoittavia, mutta koulutusjärjestelmän laajeneminen ja yhteiskunnalliset muutokset ovat vaikuttaneet myös opiskelua koskeviin käsityksiin. Nykyään myös toisen asteen oppilaitoksissa olevat katsotaan opiskelijoiksi. Opiskelijoiden yhteenliittymillä, opiskelijajärjestöillä, on ollut keskeinen merkitys yhteiskunnallisessa ja kulttuurielämässä. Nämä järjestöt ovat 1960-luvulta lähtien saaneet yhä enemmän etujärjestöjen piirteitä.
Yleisesti peruskoulussa opiskelevaa henkilöä sanotaan oppilaaksi ja lukiossa tai muussa korkeammassa oppilaitoksessa opiskelevaa sanotaan opiskelijaksi, joskin oppilas-sanaa voidaan pitää yleiskäsitteenä.


Andrew Tanenbaum.
Andrew Stuart "Andy" Tanenbaum (s. 1944 Yhdysvallat) on tietojenkäsittelytieteen professori, jonka nykyinen toimipaikka on Amsterdamin vapaa yliopisto (Vrije Universiteit Amsterdam). Parhaiten hänet tunnetaan tietotekniikka-alan kirjoistaan, joita käytetään laajalti oppikirjoina.
Tanenbaum myös kehitti Minix-käyttöjärjestelmän opetustarkoituksiin.


Kapasitanssi.
Kapasitanssi on sähköstaattiseen systeemiin liittyvä suure, joka osoittaa systeemiin latautuneen sähkövarauksen ja systeemin osien välisen sähköisen potentiaalieron suhteen. SI-järjestelmässä kapasitanssin yksikkö on faradi (F), joka on yksi coulombi volttia kohti (C/V). Koska faradi on suhteellisen suuri yksikkö, yleensä käytetään sen pienempiä kerrannaisyksiköitä: mikrofaradia (μF), nanofaradia (nF) ja pikofaradia (pF), jotka ovat faradin miljoonas-, miljardis- ja biljoonasosa.
Kapasitanssi voidaan periaatteessa määrittää mille tahansa systeemille, jonka osat voidaan varata staattisella sähköllä, mutta käytännössä se on ennen kaikkea kondensaattoreihin liittyvä suure. Kondensaattorissa on kaksi johtavaa pintaa, esimerkiksi metallilevyä, joiden välissä on ohut eriste. Kun kondensaattorin levyt kytketään jännitelähteen napoihin, joiden välinen jännite on "U", kondensaattorin molemmat levyt saavat yhtä suuret mutta vastakkaismerkkiset varaukset formula_3 ja formula_4, joissa "C" on kondensaattorin kapasitanssi.
Kondensaattorin kapasitanssi on sen rakenteesta ja eristemateriaalista riippuva vakio. Jos kondensaattorin jännite on niin suuri, että se ylittää eristeen läpilyöntikestävyyden, tämä aiheuttaa läpilyönnin ja voi rikkoa kondensaattorin.
Levykondensaattorin kapasitanssi riippuu sen levyjen pinta-alasta "A", levyjen välisestä etäisyydestä "d" sekä niiden välissä olevan eristemateriaalin suhteellisesta permittiivisyydestä "ε"r. Yksinkertaiselle levykondensaattorille, jonka levyjen välillä on eristemateriaalia, pätee
jossa "C"vac on vastaavan tyhjiö- tai ilmaeristeisen kondensaattorin kapasitanssi, ja "ε"0 on tyhjiön permittiivisyys eli sähkövakio.
Sarjaan tai rinnankytkettyjen kondensaattorien kapasitanssi.
Sarjassa olevien kondensaattorien kokonaiskapasitanssin käänteisluku on yksittäisten kapasitanssien käänteislukujen summa.
Kun useita kondensaattoreita on kytketty sarjaan, voidaan systeemin kokonaiskapasitanssi "C" laskea yhtälöllä
jossa "C1", "C2", "C3"... ovat sarjaan liitettyjen kondensaattoreiden kapasitanssit.
Rinnan kytkettyjen kondensaattorien kokonaiskapasitanssi on kapasitanssien summa.
Rinnan kytkettyjen kondensaattorien muodostaman systeemin kokonaiskapasitanssi lasketaan yhtälöllä
jossa "C1", "C2", "C3"... ovat rinnan kytkettyjen kondensaattorien kapasitanssit.
Kapasitanssin mittaaminen.
Kapasitanssin mittaaminen perustuu yleensä kondensaattorin impedanssin mittaamiseen jollakin vaihtojännitteellä. Käytännön kondensaattorit ovat yleensä hyvin pienihäviöisiä eli reaktanssi on lähellä impedanssia. Kapasitanssi voidaan määrittää reaktanssin ja mittaustaajuuden perusteella. Kapasitanssin mittaustoimintoja on monissa yleismittareissa ja kapasitanssin mittaamiseen on myös erityisiä LCR-mittareita.
Kondensaattorin kapasitanssi voidaan määrittää myös rakentamalla resonanssipiiri tunnetun induktanssin kanssa. Kapasitanssi voidaan laskea piirin induktanssin ja resonanssitaajuuden perusteella.


Konginkankaan linja-autoturma.
Konginkankaan linja-autoturma on Suomen historian vakavin tieliikenneonnettomuus. Onnettomuus sattui valtatiellä 4 (E75) Konginkankaan taajaman kohdalla Äänekoskella 19. maaliskuuta 2004 kello 02.08. Paperirullalastissa ollut Transpoint Oy Ab:n (nykyään VR Transpointin) täysperävaunullinen kuorma-auto törmäsi 36 matkustajaa Rukalle laskettelemaan kuljettamassa olleeseen Aurinkobussit Oy:n linja-autoon 20 kilometriä Äänekosken keskustasta pohjoiseen. Onnettomuudessa kuoli 23 henkilöä ja 14 loukkaantui. Kuolleista yksi oli linja-auton kuljettaja, yksi linja-autossa matkaoppaana toiminut matkailuyhtiö Goingto Oy:n toimitusjohtaja ja loput linja-auton matkustajia. Ajoneuvoyhdistelmän kuljettaja ei loukkaantunut. Suurin osa uhreista menehtyi välittömästi kuorma-auton perävaunussa olleiden paperirullien vyöryttyä sisään linja-autoon.
Onnettomuuden kulku.
Pohjoisesta päin tulossa olleen kuorma-auton perävaunu alkoi heittelehtiä vasemmalle kaartavassa loivassa alamäessä. Mäen alla suoralla tiellä perävaunun takaosa suistui ensin oikealle tien luiskaan. Tämän jälkeen perävaunu nousi takaisin tielle ja ajoneuvoyhdistelmä ajautui vastaantulevan liikenteen kaistoille. Tässä kohdassa tiessä on ohituskaista pohjoisen suuntaan. Ajoneuvoyhdistelmän kuljettajan väistöyrityksestä huolimatta perävaunu jatkoi kulkuaan vastaantulevan liikenteen kaistalla. Etelästä päin tulossa ollut linja-auto törmäsi perävaunuun etuseinään. Viisi perävaunussa ollutta 780 kilogramman painoista paperirullaa sekä perävaunun etuseinä lensivät sisälle linja-autoon murskaten linja-auton etuosan täysin. Sekä ajoneuvoyhdistelmän että linja-auton nopeus törmäyshetkellä oli noin 70 km/h. Tie onnettomuuspaikalla oli erittäin liukas. Paikalla olleiden poliisien kertoman mukaan tiellä oli vaikeuksia pysyä kävellenkään pystyssä. Tietä oli edellisenä iltana suolattu, että se purisi peilipintaa. Suola oli kuitenkin tehnyt tien pinnasta entistä arvaamattomamman. Tiellä oli voimassa talviajan nopeusrajoitus 80 km/h.
Uhrit.
Konginkankaan onnettomuudessa kuoli 23 ihmistä. Poliisi julkisti listan sunnuntaina 21.3.2004 iltapäivällä. Uhrien kotipaikkakunnat ja syntymävuodet olivat seuraavat: Espoo s. 1983, Helsinki s. 1975, Helsinki, s. 1975, Vantaa, s. 1974, Helsinki, s. 1974, Espoo, s. 1974, Espoo, s. 1974, Helsinki, s. 1956, Helsinki, s. 1983, Pylkönmäki, s. 1986, Helsinki, s. 1964, Saarijärvi, s. 1986, Espoo, s. 1986, Helsinki, s. 1974, Helsinki, s. 1983, Espoo, s. 1974, Espoo, s. 1974, Helsinki, s. 1961, Espoo, s. 1983, Helsinki, s. 1978, Järvenpää, s. 1974, Vantaa, s. 1947, Pori, s. 1957.
Onnettomuustutkinta.
Onnettomuustutkintakeskuksen tutkijat aloittivat onnettomuustutkinnan jo onnettomuusyönä. Valtioneuvosto asetti 24. maaliskuuta 2004 suuronnettomuuksien tutkintalautakunnan tutkimaan onnettomuutta. Tutkintalautakunta julkaisi 4. kesäkuuta 2004 väliraportin sekä animaation onnettomuuden kulusta. Onnettomuuden tutkintaselostus valmistui 18. lokakuuta 2005, ja se julkaistiin 17. marraskuuta 2005.
Onnettomuuden syyt.
Kaikkiaan tutkintalautakunta löysi onnettomuudelle 32 syytä. Tutkintalautakunnan mukaan onnettomuuden välittömänä syynä oli ajoneuvoyhdistelmän kuljettajan osalta ajoneuvon ajohallinnan menetys ja merkittävimpinä taustatekijöinä epäedullisen ajolinjan valinta, ajoneuvon suuri tilannenopeus ja kuljettajan mahdollisesti alentunut vireystila. Linja-auton kuljettajan osalta välittömäksi syyksi todettiin havaintovirhe, jonka seurauksena väistö myöhästyi.
Tutkintalautakunta antoi 17 turvallisuussuositusta, joista tärkeimpänä voitaneen pitää kuljetuksen vastuun siirtämistä pelkästään kuljettajalta kaikkien kuljetukseen liittyvien osapuolten kannettavaksi. Muita merkittäviä esityksiä ovat muun muassa kuorma-autojen nopeudenrajoittimien suurimman sallitun nopeuden alentaminen nykyisestä 80 km/h:iin, sekä ajopiirturin taltioiman nopeustiedon käyttö nopeusrajoituksen rikkomisesta rankaisemiseen.
Onnettomuuden oikeuskäsittelyssä puolustuksen asiantuntijana käyttämä Tiehallinnon yli-insinööri katsoi tutkijalautakunnan raportin olevan joiltakin osin puutteellinen. Hän sanoi tutkijalautakunnan muun muassa aliarvioineen tien liukkautta ja tieprofiilin merkitystä onnettomuuden kulussa, sekä ajopiirturin kiekon analyysin olleen liian ylimalkainen.
Oikeuskäsittely.
Turman oikeuskäsittely alkoi Äänekosken käräjäoikeudessa 25. huhtikuuta 2006. Oikeuskäsittelyssä päävastaajana oli ajoneuvoyhdistelmän kuljettaja, jolle oli annettu syytteet liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, 23 kuolemantuottamuksesta sekä neljästä vammantuottamuksesta.
Jutussa esitettiin 42 korvausvaatimusta. Vaaditut korvaukset vaihtelivat noin 3 000 eurosta 50 000 euroon. Yhteensä summa nousi noin 900 000 euroon. Asianomistajia oli 97.
Lisätutkimusten vuoksi syyttäjä teki lisäsyyteharkinnan, jossa ratkaistiin haastetaanko oikeuteen muitakin vastaajia kuin turmarekan kuljettaja. Näiden tutkimusten perusteella nostettiin syytteet myös Transpoint Oy:n entistä toimitusjohtajaa vastaan. Syytteet nostettiin 23 kuolemantuottamuksesta, kolmesta vammantuottamuksesta ja työturvallisuusrikoksesta. Lisäksi apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske vaati kuljetusyhtiötä tuomittavaksi yhteisösakkoon sen liiketoiminnassa tapahtuneen työturvallisuusrikoksen vuoksi. Transpoint Oy:n entinen toimitusjohtaja kiisti syytteen.
Äänekosken käräjäoikeus julkisti tuomionsa 31. toukokuuta. Turman aiheuttaneen ajoneuvoyhdistelmän kuljettaja tuomittiin kolmen kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, 23 kuolemantuottamuksesta sekä kolmesta vammantuottamuksesta. Lisäksi kuljetusyhtiö Transpoint tuomittiin 10 000 euron yhteisösakkoon työturvallisuusrikoksesta.
Oikeuskäsittely jatkui 18. joulukuuta 2006 Vaasan hovioikeudessa, sillä ajoneuvoyhdistelmän kuljettaja valitti tuomiosta. Myös muutamat asianomistajat ilmaisivat tyytymättömyytensä Äänekosken käräjäoikeuden tuomioon, mutta kukaan heistä ei lopulta valittanut tuomiosta.
Hovioikeus säilytti 23. tammikuuta 2007 antamassaan ratkaisussa käräjäoikeuden päätöksen pääosin ennallaan. Ajoneuvoyhdistelmän kuljettaja ei valittanut tuomiostaan korkeimpaan oikeuteen, joten hovioikeuden tuomio jäi pysyväksi.


Mao Zedong.
Mao Zedong (, kohteliaisuusnimi: Rùnzhī 润芝, 26. joulukuuta 1893 – 9. syyskuuta 1976) oli kiinalainen kommunisti, sotilas ja poliitikko, joka kehitti maolaisuutena tunnetun opin ja kommunistisen suuntauksen. Kiinan kommunistisen puolueen ensimmäisenä puheenjohtajana Mao johti kommunistit voittoon Kiinan sisällissodassa, ja 1. lokakuuta 1949 hän perusti Kiinan kansantasavallan, jota johti suvereenisti kuolemaansa saakka. Kiinassa häneen viitattiin aikanaan nimikkeellä ”Neljä suurta”: ”Suuri opettaja, Suuri johtaja, Suuri ylikomentaja, Suuri ruorimies” (伟大导师，伟大领袖，伟大统帅，伟大舵手), ja varsinkin kulttuurivallankumouksen alkamisesta lähtien hänen ympärilleen kehitetty henkilökultti saavutti valtavat mittasuhteet. Maon puheista ja kirjoituksista koottu niin sanottu "Pieni punainen kirja" on arvioiden mukaan maailman historian painetuin teos Raamatun ja Koraanin jälkeen, joten hän on myös maailman luetuin poliittinen kirjailija ja yksi kaikkein luetuimmista kirjailijoista yleensä.
Maon merkittävimpiin ansioihin kuuluu Kiinan nostaminen takaisin suurvallaksi oopiumisodista alkaneen ulkomaiden valta-aseman jälkeen. Hänen katsotaan yhdistäneen aiemmin hajanaisen Kiinan, purkaneen feodalistisen järjestelmän ja ainakin auttaneen japanilaisten valloittajien karkotuksessa. Maon tavoitteena oli alun perin tehdä Kiinasta suurta maatalouskommuunia muistuttava kommunistinen maatalousvaltio, mutta myöhemmin valtaannousun jälkeen hänen tavoitteekseen vaihtui Kiinan nostaminen nykyaikaiseksi neuvostomallin mukaiseksi teollisuusmaaksi. Sen sijaan useimmat hänen kampanjoistaan, joista tunnetuimmat olivat suuri harppaus ja kulttuurivallankumous viisi vuotta myöhemmin, johtivat kymmenien miljoonien kiinalaisten menehtymiseen ja Kiinan kehityksen häiriintymiseen. Nyky-Kiinan mukaan ”Mao oli 70-prosenttisesti oikeassa”.
Hänestä käytetään usein nimitystä ”puhemies Mao”.
Nuoruus.
Mao Zedong syntyi suhteellisen vauraan maanviljelijäperheen kolmanneksi lapseksi Shaoshanin kylässä. Hänellä oli kaksi veljeä, Zemin ja Zetan ja sisko. Maon isä Máo Yícháng (毛贻昌), joka syntyi vuonna 1870 ja vuonna 1867 syntynyt äitinsä Wén Sùqín (文素勤), menivät vanhempien järjestämiin kihloihin Yichangin ollessa kymmenvuotias. Viisi vuotta kihlauksen jälkeen Maon vanhemmat menivät naimisiin. Pian tämän jälkeen Yichang meni armeijaan ansaitakseen rahaa, mikä oli Kiinassa yleinen tapa. Yichang ei missään vaiheessa kuitenkaan joutunut sotimaan ja muutaman vuoden kuluttua hän oli ansainnut riittävästi rahaa voidakseen maksaa pois perheensä velat. Kotiin palattuaan hän osti lisää maata ja alkoi kasvattaa sikoja ja viljellä riisiä. Pian hän oli yksi Shaoshanin rikkaimmista miehistä. Varallisuudestaan huolimatta Yichang oli hyvin säästäväinen.
Lapsuus.
Kun Mao syntyi 1893, hän oli perheen kolmas poika, mutta kaksi hänen vanhempaa veljeään kuolivat lapsuusvuosinaan. Maon veljet Zemin ja Zetan syntyivät vuosina 1896 ja 1905. Varhaislapsuutensa Mao vietti varsin helppoa elämää äitinsä perheen Wenien luona näiden kotikylässä. Wenien perhe kohteli Maoa oikein hyvin ja Mao rakasti äitiään suuresti. Tänä aikana hän teki kevyitä töitä ja opetteli lukemaan.
Mao palasi Shaoshaniin kahdeksanvuotiaana vuonna 1902. Isänsä kotikylään tultuaan nuori Mao alkoi opiskella yksityisopettajan johdolla. Tuohon aikaan kiinalainen opiskelu käsitti suurelta osin Kungfutselaisten teosten ulkoa opiskelua. Samaan koulutukseen kuului kiinan kielen ja historian opiskelua sekä runoutta. Maon opiskelusta ei kuitenkaan tullut mitään. 10-vuotiaana hän karkasi koulusta ensimmäisen kerran. Kaikkiaan hänet erotettiin kolmesta koulusta. Yichang ei Maon koulutuksen maksajana pitänyt tästä, ja heillä oli jatkuvasti ristiriitoja. Siinä missä hänen äitinsä hemmotteli häntä, oli Yichang tyytymätön Maon heikkoon koulumenestykseen, laiskuuteen ja saamattomuuteen työssä. Mao inhosi koko elämänsä ruumiillista työtä, ja ”sitä hän karttoi heti, kun hänen talonpojan päivänsä olivat ohitse.” Koska Maon isä oli itse työteliäs, hän inhosi Maon toimetonna oloa. Jos Maoa ei huvittanut työskennellä, Yichang hakkasi lastaan. Mao riiteli isänsä kanssa usein, mutta välillä myös ”voitti” tappelut. Yleensä isä auktoriteetillaan ja Maon elättäjänä kuitenkin voitti ja kun Mao 1907 erotettiin jälleen koulusta, isä päätti lopettaa poikansa koulutuksen maksamisen. Niinpä Mao ryhtyi nyt kokopäiväiseksi maanviljelijäksi.
Ensimmäinen avioliitto.
Koska feodaaliajan Kiinassa – 1900-luvun alun Kiina oli yhä feodalistinen – ainoa keino päästä yhteiskunnan paremmille paikoille ja aina mandariiniksi asti, oli opiskelu, ja varsinkin kungfutselaisten klassikkojen opiskelu, Yichang toivoi kuitenkin poikansa jatkavan opiskelua. Niinpä Yichang ja Mao tekivät sopimuksen, että isä rahoittaisi Maon opinnot, jos Mao menisi naimisiin serkkunsa kanssa. Avioliitto Maoa neljä vuotta vanhemman Luó Yīxiùn (罗一秀) kanssa solmittiin 1907, jolloin Mao oli 14. Järjestetty avioliitto ei kuitenkaan ollut varsinaisesti Maon mieleen ja hän alkoi vihata järjestettyjä avioliittoja. Mao ja Luo ehtivät olla naimisissa alle kolme vuotta. Luo kuoli punatautiin 1910 ja Mao jäi 16-vuotiaana leskeksi.
Nuoruus.
Luó Yīxiùn (罗一秀) kuoltua Yichang yritti houkutella Maoa hoitamaan riisikauppaansa läheisessä kaupungissa. Mao halusi kuitenkin jatkaa opiskelua, sillä vanhat keisarilliset ja kungfutselaiset koulut oli poistettu ja tilalle oli tullut uudenaikaisia kouluja, joissa opetettiin länsimaisia aineita. Tähän aikaan Kiinassa oli meneillään valtava murros: 1800-luvulla Yhdistynyt kuningaskunta oli nöyryyttänyt Kiinaa oopiumisodissa. Monet eurooppalaiset valtiot, muun muassa Iso-Britannia, Ranska, Venäjä ja Saksa hallitsivat toisen oopiumisodan tuloksena laajoja alueita Kiinan maaperällä. Kiinaa 1600-luvulta hallinnut Qing-dynastia oli pannut alulle joukon uudistuksia merkittävimpänä tavoitteena muuttaa keisarillinen Kiina vuoteen 1917 mennessä perustuslailliseksi monarkiaksi.
Mao meni kouluun Wenin piirikunnassa. Koulumaksut olivat melko korkeita, mutta Mao ja hänen äidinpuoleinen sukunsa painostivat Yichangia, joka lopulta suostui maksamaan Maon koulu- ja majoitusmaksut. Mao oli tässä koulussa vain muutamia kuukausia, minkä jälkeen hän aloitti opiskelun Changshassa 1911.
Vastaperustetun Kiinan tasavallan lippu vuosina 1912–1928
Changshassa opiskellessaan Mao joutui kosketuksiin radikaalien liikkeiden kanssa. Tasavaltalainen kuohunta 1911 Kiinassa oli hyvin voimakasta ja Mao otti siihen osaa innokkaasti. 10. lokakuuta 1911 tapahtunut Wuchangin kansannousu kaatoi 4 000 vuotta Kiinaa hallinneen keisarinvallan ja Kiinaan perustettiin Kiinan tasavalta. Uuden tasavallan hallitsijaksi tuli Yuan Shikai, mutta tämän kuoltua 1916 Kiinan valtio käytännössä hajosi paikallisten sotapäälliköiden hallitsemiin pikkuvaltioihin. Nuoressa tasavallassa oli joka tapauksessa paljon erilaisia opiskelumahdollisuuksia. Mao kuitenkin värväytyi yhteen tasavaltalaisista armeijoista, mutta erosi siitä muutaman kuukauden päästä. Sen jälkeen hän palasi opiskelemaan. Koska Kiinassa oli 1910-luvulla suorastaan raivokkaita yrityksiä parantaa koulutusta, opettajaksi opiskeleminen oli ilmaista, jolle uralle Maokin lähti. Hän siirtyi Pekingin yliopistoon vuonna 1918. Yliopistossa hänen opettajanaan toimi muiden muassa Li Dazhao, joka mahdollisesti antoi virikkeitä Maon ajatukselle maaseutuväestöön nojaavasta vallankumouksesta. Lyhyen aikaa Mao toimi Pekingissä kirjastonhoitajana, muttei menestynyt yliopistossa kovinkaan hyvin ja alle puolen vuoden Pekingissä olon jälkeen hän palasi Changshaan, missä hän toimi osa-aikaisena historianopettajana.
Kommunistisen puolueen perustaminen.
1919 Pariisin rauhankonferenssissa päätettiin, että Japani saisi pitää Saksalta valtaamansa Shangdongin. Maantieteellisesti ja historiallisesti alue oli kuitenkin osa Kiinaa. Kiinan kansallismielinen puolue Guomindang (myös Kuomintang) järjesti mielenosoituksia ja Kiinan hallitusta arvosteltiin ”maan myymisestä”. Kiinassa puhkesi mellakoita ja japanilaisia tuotteita boikotoitiin ja niitä myyviä liikkeitä tuhottiin. Changshassa perustettiin aseellinen opiskelijaliitto, johon kuuluivat myös opettajat. Maokin liittyi opiskelijaliittoon ja oli sen lehden, "Xiangjoenin", päätoimittaja. Lehti ei ollut kovin merkittävä Maon vastatessa yksin suurimmasta osasta sen sisältöä ja sitä ilmestyi vain neljän numeron verran. Jatkossa Mao kirjoitti artikkeleja muihin lehtiin. Maon äiti kuoli 5. lokakuuta 1919 ja ehkä sen innoittamana osa artikkeleista käsitteli miesten ja naisten tasa-arvoa, jota Mao kannatti.
Vuoden 1919 lopulla opiskelijat ja opettajat Hunanin maakunnassa yrittivät syrjäyttää sotaherra Zhang Jingyaonn. Mao oli osa valtuuskuntaa, jonka tarkoituksena oli mennä Pekingiin esittämään keskushallitukselle anomuksensa Zhangin syrjäyttämiseksi. Valtuuskunta kuitenkin epäonnistui tavoitteessaan. Kyseisellä matkalla Mao kuitenkin tapasi erilaisia kiinalaisia radikaaleja, muun muassa entisen opettajansa Li Dazhaon ja tuonaikaisen Kiinan merkittävimmän marxilaisen, Chen Duxiun. Tämä suunnitteli tuolloin perustavansa Kiinan kommunistisen puolueen. Vastaperustettu Komintern tuki ajatusta. 1. heinäkuuta 1921 perustettiin Kiinan kommunistinen puolue Shanghain ranskalaisella alueella sijaitsevassa tyttökoulussa, sillä hallinto ei katsonut sitä suopeasti. Puolueessa oli tuolloin 57 jäsentä, joista 12 oli paikalla sitä perustamassa. Sen ero muihin järjestöihin oli aluksi varsin pieni, mutta tilanne muuttui jäsenkunnan myötä. Puolue osallistui Kominterniin. Toisaalta Jung Chan esittää kirjassaan Mao, että puolue olisi perustettu 1920 ja ettei Mao olisi osallistunut sen perustamiseen mitenkään, vaan Kiinan kansantasavalta olisi väärentänyt kommunistisen puolueen historiaa.
Puolueen perustamisen aikaan Chen antoi Maolle tehtäväksi avata Changshaan kommunistista kirjallisuutta myyvän kirjakaupan. Kirjakaupan omistajana 27-vuotias Mao oli siis mukana levittämässä kommunistisia aatteita. Myöhemmin Mao oli mukana perustamassa Changshaan kommunistisen puolueen haaraosaston ja oli värväämässä ihmisiä kommunistisiin ammattiliittoihin. Samaan aikaan Mao aloitti suhteen kahdeksan vuotta itseään nuoremman Yang Kaihuin kanssa. Tammikuussa 1920 kun Mao oli Pekingissä, Yangin isä kuoli. Myöhemmin samana vuonna Maon palattua Changshaan hän asui yhdessä Yangin kanssa koulussa, jonka rehtori hän oli. He eivät kuitenkaan olleet naimisissa ja Mao petti Yangia usein muiden naisten kanssa. Mao ja Yang menivät naimisiin vuoden 1920 lopulla ja muuttivat lopullisesti asumaan yhteen. Koska Mao ja Yang eivät menneet perinteisten rituaalien mukaan naimisiin eikä avioliittoja tuolloin Kiinassa yleensä rekisteröity, ei liitosta ole virallista todistusta.
Maon mentyä toisen kerran naimisiin Komintern alkoi nähdä enemmän vaivaa saadakseen aikaan punaisen vallankumouksen Kiinassa. Kiinaan lähetettiin neuvostoliittolaisia agitaattoreita ja Komintern ryhtyi aktiivisesti rahoittamaan kiinalaisten kommunistien toimintaa. Päätettiin järjestää Kiinan kommunistisen puolueen ensimmäinen puoluekokous, ja muutamille kiinalaisille kommunisteille, joukossa Mao Zedong, lähetettiin kutsukirjeet. Kiinan kommunistisen puolueen 1. puoluekokous alkoi Shanghaissa 23. heinäkuuta 1921. Siinä oli osallisena 13 henkilöä ja puolueen jäseniä oli siinä vaiheessa 57. 1. puoluekokouksessa ei kuitenkaan ollut Li Dazhaota tai Chen Duxiuta, vaikka Chen oli puolueen johtaja. 30. heinäkuuta mennessä puolueen ohjelma oli muotoiltu (vaikkakaan ei vahvistettu) ja illalla Kiinan kommunistinen puolue julistettiin perustetuksi.
Hunanissa kommunistijohtajana.
Kommunistisen puolueen ensimmäisen kokouksen jälkeen Mao palasi Hunaniin. Neuvostoliitto pyrki Kominternin välityksellä saavuttamaan vaikutusvaltaa Kiinassa ja avustamaan Kiinan kommunistista puoluetta. Niinpä se rahoitti Kiinan kommunistista puoluetta massiivisesti. Lokakuusta 1921 kesäkuuhun 1922 puolueen 17 655 yuanin menoista noin 95 % katettiin ulkomaisilla, so. neuvostoliittolaisilla, avustuksilla. Osa rahoituksesta meni siten myös Maolle, jonka tehtävänä oli Hunanissa toimia kommunistisen puolueen paikallisosaston johtajana ja samalla värvätä ihmisiä puolueeseen ja ammattiliittoihin, joita Maon oli määrä perustaa. Tällainen järjestely sopi Maolle oikein hyvin. Tuohon aikaan Mao teki kahta työtä; rehtorin ja lehtimiehen. Kahden ammatin harjoittajana Mao joutui tekemään paljon. Puolueelta saatavat tukirahat merkitsivät huomattavaa helpotusta tähän ja on luultavaa, että Mao käytti osan saamistaan rahoista omaksi edukseen. Joka tapauksessa Mao ansaitsi töistään ja puolueen rahoista sen verran, että pystyi lokakuussa 1921 perustamaan vaimonsa Yang Kaihuin kanssa yhteisen kodin.
Mao pyrki samalla värväämään ihmisiä osaksi kommunistisia järjestöjä. Hän ei kuitenkaan menestynyt tässä tehtävässään kovin hyvin. Lähinnä hänen värväämänsä ihmiset olivat hänen ystäviään tai jo ennestään poliittisesti aktiivisia. Jung Chan kirjoittaa: ”Toisin kuin muut perustajadiktaattorit […] Mao ei kerännyt puhetaidoillaan tai ideologisella vetovoimallaan ympärilleen intohimoista kannattajajoukkoa. Sen sijaan hän etsi lähipiiristään halukkaita rekryyttejä [tekemään haluamansa työt].” Toisaalta useimmat lausunnot ovat vastakkaisia, ja Maoa on pidetty karismaattisena johtajana. Nyt Maolla kuitenkin oli riittävästi jäseniä ja hän perusti Changshaan puolueosaston. Ammattiyhdistysten perustaminen ei käynyt Maolta sen paremmin. Hu'naniin perustettiin kuitenkin noin 3 000 miehen ammattiyhdistys. Vuonna 1922 ammattiyhdistys järjestikin suuria lakkoja, jolloin sen johtajia – ei kuitenkaan Maoa – pidätettiin ja teloitettiin.
Tehottomuutensa vuoksi Mao ei enää osallistunut Kiinan kommunistisen puolueen 2. puoluekokoukseen vuoden 1922 heinäkuussa. Tässä kokouksessa mm. päätettiin Kiinan kommunistisen puolueen virallisesta liittymisestä Kominterniin. Puoluekokouksen jälkeen Mao tehostikin toimintaansa Hu'nanissa ja järjesti useita mielenosoituksia ja lakkoja. Hän oli myös usein neuvottelemassa ammattiyhdistysten puolesta. Neuvottelussa hän sattui olemaan myös silloin kun Yang Kaihui ja Mao saivat ensimmäisen lapsensa "Anyingin" ("Merkittävä Henkilö") 24. lokakuuta 1922.
Mao kansallisessa puolueessa.
Vuoden 1922 kesäkuussa Kiinan kommunistisessa puolueessa oli koko Kiinassa vain vajaat 200 jäsentä. Sen sijaan Kiinan kansallinen kansanpuolue, Guomindang, oli hyvin suuri puolue. Kansallismielisessä Guomindangissa oli useita miljoonia jäseniä ja vielä enemmän kannattajia. Osittain Kominternin painostuksesta Kommunistinen puolue alkoi soluttautua Guomindangiin. Vuonna 1922 Guomindangin johtaja Sun Yat-Sen oli pyytänyt Neuvostoliitolta apua ja olisi vastineeksi antanut Neuvostoliitolle uiguurienemmistöisen Sinkiangin. Neuvostoliitossa päätettiin antaa Kansalliselle puolueelle täysi tuki ja vuodesta 1923 Komintern alkoi rahoittaa Guomindangia. Siinä missä Neuvostoliitto yritti käyttää Sunia hyväksi, yritti Sun käyttää Neuvostoliittoa hyväksi. Neuvostoliiton perimmäinen tavoite oli saada Kiinassa valtaan bolševikit. Kiinan kommunistinen puolue oli kuitenkin liian pieni, ja niinpä Neuvostoliitossa ja Kominternissa korkealle noussut johtohahmo Josif Stalin arveli, etteivät kommunistit vähäisellä kannatuksellaan kyenneet nousemaan valtaan. Niinpä kiinalaiset kommunistit pyrkivät Guomindangiin soluttautumalla manipuloimaan sitä.
Mao uskoi tämän politiikan olevan hyvä keino kommunistien valtaan nostamiseksi, eikä uskonut pikkuisen kommunistisen puolueen mahdollisuuksin nousta sellaisenaan Kiinassa merkittäväksi puolueeksi, kuten hän teki selväksi Kiinan kommunistisen puolueen 3. puoluekokouksessa. Tämän politiikan kannatus ja merkittävä ”myyräntyö” Guomindangissa nostivat Maon uudelleen yhdeksi KKP:n merkkihenkilöistä. Guomindang organisoitiin uudelleen ja kommunistipuolueen jäsenet saivat merkittävän osan kansallisen puolueen viroista. Samaan aikaan Neuvostoliitto rahoitti merkittävästi – samoin kuin se oli rahoittanut myös Kommunistista puoluetta – Guomindangia ja koulutti sille sotilaita. Mao toimi aktiivisesti Guomindangissa ja hän pääsi jopa sen korkeimman elimen, Toimeenpanevan keskuskomitean, jäseneksi.
Myöhemmin Mao alkoi kuitenkin vieraantua sekä KKP:stä että Guomindangista. Vuoden 1924 aikana hänen toimintansa alkoi passivoitua ja saman vuoden lopulla hänet hiljalleen syrjäytettiin erilaisista viroista KKP:ssä. Niinpä hän muutti takaisin vanhaan kotikaupunkiinsa Shaoshaniin. Näihin aikoihin kommunistit lujittivat edelleen valtaansa Guomindangissa ja kansallinen puolue alkoi monilta osin muistuttaa kommunistista puoluetta. Tämän ajan Mao vietti Shaoshanissa toimien enemmän tai vähemmän aktiivisesti kansallisessa puolueessa.
Kansallismielisten valtaannousu.
Vuosina 1926–1927 kansallismieliset aloittivat Pohjoisena sotaretkenä tunnetun kampanjan, jonka tavoitteena oli korvata Pekingin hallitus uudella kansallismielisellä hallituksella. Tämä retki käsitti myös Hunanin, johon pystytettiin Kansallismielinen maakuntahallitus Changshaan. Käytännössä tämä tarkoitti lukuisien kommunistityyppisten ammattiliittojen ja -yhdistysten perustamista ja vanhan, feodalistisen yhteiskuntajärjestelmän hajoamista. Se tarkoitti myös sitä, että sotaherrojen hallitsemat pienet, puoli-itsenäiset alueet käytännössä lakkautettiin. Väkivaltaisuudet alkoivat kun köyhä maaseutuväestö alkoi ryöstellä rikkaampia ja murhata näitä. Joulukuussa 1926 Hunanissa väkivaltaisuudet riistäytyivät käsistä ja Maoa pyydettiin yhtenä merkittävimmistä työväestön organisoijista rauhoittamaan tilanne. 20. joulukuuta Mao piti Changshassa puheen, jossa hän kehotti maltillisesti olemaan vielä purkamatta sotaherrojen ja rikkaamman väestön valtaa, vaan keskittymään talouden ja työolosuhteiden parantamiseen.
Väkivaltaisuuden Hunanissa eivät kuitenkaan laantuneet vaan pikemminkin yltyivät – tuskin kuitenkaan Maon puheen takia. Varakkaampaa väestöä surmattiin mielivaltaisesti. Mao vakuuttui terrorin tuloksista vallankumouksessa. Kun Maolta maaliskuussa 1927 kysyttiin toimintaohjeita hän totesi, että ”yksi tai kaksi kuollutta ei ole kovin iso juttu.” Samaan aikaan toteutettiin myös maanjakoa, osin mielivaltaisesti talonpoikien omilla päätöksillä, osin komiteoiden toimeenpanemana. Myös Mao toimi tällaisissa komiteoissa ja vuoden 1927 huhtikuussa hänet ylennettiin KKP:ssa takaisin keskuskomiteaan, josta hänet oli kaksi vuotta aiemmin erotettu.
Opposition romahdus.
Kansallismielisten noustua Kiinassa merkittävimmäksi valtakeskittymäksi (Guomindang hallitsi muodollisesti koko Kiinaa, vaikka suuri osa alueista oli paikallishallintojen hallussa) alkoi Guomindangissa esiintyä Neuvostoliiton ja kommunistien vastustusta. Neuvostoliitto ei enää ollut tarpeellinen valtataistelussa Kiinan herruudesta ja Kansallisessa puolueessa pitkään vallinnut tyytymättömyys Moskovan linjan noudattamisesta pääsi valtaan. Tammikuussa 1926 pidetty Guomindangin 2. puoluekokouksessa nämä mielipiteet myös tuotiin ilmi. Puoluekokouksen edustajista Guomindangissa noin kolmannes oli kommunisteja, siis huomattavasti enemmän kuin kommunistien määrä kaikista jäsenistä.
Tilanne kärjistyi nopeasti ja vuoden kuluessa suurin osa korkea-arvoisista kansallismielisistä (kommunistien oppositiota lukuun ottamatta) otti etäisyyttä Neuvostoliittoon ja vaati sitä myös puolueen yleiseltä linjalta. 6. huhtikuuta 1927 opposition laajuus paljastui kokonaisuudessaan, kun Pekingissä toimiva hallitus sai viranomaisten tutkimusten tuloksena haltuunsa joukon neuvostoliittolaisia asiakirjoja, joista selvisi, että Neuvostoliiton lopullisena tavoitteena oli asettaa Kiinaan sosialistinen nukkehallitus. Yhtä lailla asiakirjoista selvisivät Kiinan kommunistisen puolueen yhteydet Neuvostoliittoon ja vastaavanlaiset pyrkimykset vallankumoukseen. 12. huhtikuuta kansallismielinen kenraali Jiǎng Jièshí (Tšiang Kai-šek) antoi määräyksen Guomindangin puhdistamisesta ja julkaisi luettelon pidätettävistä, joukossa myös Máo Zédōng.
Puhdistus.
Puhdistukset Jiang Jieshin johdolla alkoivat samaisessa huhtikuussa 1927, kun noin 60 kiinalaista kommunistia, joukossa KKP:n merkittävimpiin johtajiin kuuluva Li Dazhao, pidätettiin. Monet heistä, myös Li, teloitettiin kuristamalla. Annettiin määräyksiä kommunistien pidättämiseksi, ja Shanghaissa, jossa Kiinan kommunistisen puolueen päämaja toimi, aloitettiin kampanja punaisten pidättämiseksi. Puolueen johtoa ei kuitenkaan onnistuttu kokonaisuudessaan tuhoamaan, vaan se painui Shanghaissa ”maan alle”. Kommunistien aseistetut joukot pyrittiin riisumaan aseista, missä jossain määrin myös onnistuttiin. Samaan aikaan Wuhanissa toimiva Guomindangin johtaja Wang Jingwei aloitti omalla tahollaan kommunistien vainot ja ilmoitti olevansa Jiangin puolella. Jiang oli käytännössä noussut Kiinan kansallisen puolueen johtohenkilöksi.
Vuoden loppuun mennessä kymmeniä tuhansia kommunisteja oli surmattu. Niinpä Mao lähti nyt vainoja pakoon, mutta se ei ollut helppoa, sillä kiinalaisten yleinen mielipide Guomindangin hallitsemilla alueilla oli kommunisminvastainen.
Vallankumous.
Mao Zedong pitämässä puhetta vuonna 1939
Vallankumouksen alkuvuodet.
Vuonna 1927 Mao osallistui kuuluisaan syksyn sadonkorjuun kapinaan Changshassa, Hunanissa, jossa hän johti yhtä kommunistien armeijoista. Toinen merkittävä kapinan johtaja oli Zhou Enlai josta myöhemmin tuli Maon ulkoministeri. Täällä Mao komensi ”Työläisten ja talonpoikien vallankumousarmeijaksi” kutsuttua osastoa, mutta armeija lyötiin lukuisissa taisteluissa. Lyödyt joukot vetäytyivät Jiangxiin, missä joukot uudelleenorganisoitiin. Uudelleenorganisoinnin yhteydessä voimaan myös astui käsky jonka mukaan joka komppaniaan piti asettaa puolueen määräämä poliittinen komissaari joka antaisi poliittisia ohjeita KKP:n määräyksiin perustuen. Kansallismielisten painostuksen vuoksi kommunistit joutuivat kuitenkin vetäytymään Jinggangvuorille jossa hän tapasi paikalliset sotaherrat Yuan Wencai ja Wang Zuo jotka alkoivat tehdä yhteistyötä Maon kanssa. Jinggangvuorilta käsin Mao laajensi tukialueensa lopulta hyvin suureksi. Kun Zhu Den armeija joka oli kärsinyt pahoja tappioita kansallismielisiä vastaan vetäytyi alueelle, se ja Maon omat joukot liittyivät yhteen ja muodostivat "Kiinan työläisten ja talonpoikien puna-armeijan". Jinggangvuorilta käsin punaiset kävivät hyvinkin menestyksekästä sissisotaa keskushallitusta vastaan. Maon kirjoittamasta sissisodan oppaasta on tullut kuuluisa teos sodankäynnin alalla. Vuorilla Mao myös meni naimisiin paikallisen naisen, He Zizhenin kanssa.
1930 punaiset alkoivat laatia suunnitelmaa jonka mukaan Kiinan eteläiselle ydinalueelle perustettaisiin kommunistinen valtio, joka kattaisi myös joitain suuria kaupunkeja, kuten Changshan ja Nanchangin. Maon tehtäväksi tuli vallata Nanchang. Toinen merkittävä punainen kenraali, Peng Dehuai (josta myöhemmin tuli Kiinan puolustusministeri), sai tehtäväkseen vallata Changshan. Molemmilla miehillä oli komennossaan noin 15 000 miestä, joka oli tuon ajan Kiinassa hyvin suuri armeija. Mao kuitenkin epäonnistui Nanchangin valtauksessa, kun taas Peng sai vallattua Changshan, jossa hän julisti kommunistisen hallinnon ja johti perusti päämajan yhdysvaltalaisten perustamassa entisessä raamattuopistossa. Peng pystyi pitämään asemansa Changshassa kaikkiaan 11 päivää, minkä jälkeen kansallismieliset yhdysvaltalaisen tykkiveneen "USS Palosin" tuella ajoivat kommunistit kaupungista. Kun Pengin ja Maon yhdistyneet joukot yrittivät vallata kaupunkia uudestaan, se johti vain rajuihin tappioihin ja Maon entisen vaimon Yang Kaihuin teloitukseen.
Pitkä marssi.
Kenraali Jiang Jieshi, Kiinassa vallan ottaneen nationalistisen Guomindang-puolueen puheenjohtaja, päätti tuhota kommunistit. Hän yritti useita kertoja nujertaa Jianxin neuvoston, mutta Guomindangin joukot onnistuivat tässä vasta silloin, kun neuvostoliittolaisia ohjeita noudattanut kommunistisen puolueen johto syrjäytti Maon neuvoston johdosta. Syyskuussa 1934 kommunistien armeija lähti Maon johdolla pitkälle marssille Jianxista Shaanxiin. Vaikka tämä 9 600 kilometriä pitkä matka toikin kommunisteille kansan keskuudessa kunnioitusta ja uskottavuutta, suurin osa Maon sotilaista menehtyi matkan varrella.
Yananin punaiset.
Mao alkoi johtaa kommunistien taistelua hallitusta vastaan Shaanxista käsin, kunnes japanilaiset hyökkäsivät Kiinaan. Hän liittoutui väliaikaisesti Guomintangin kanssa ja taisteli japanilaisia vastaan Kiinan-Japanin sodassa vuosina 1937–1945.
Kommunistisen Kiinan synty.
Sodan päätyttyä Kiina vajosi uudelleen sisällissotaan, jonka kommunistit lopulta voittivat. Valtavia tappioita ja menetyksiä kokenut Puna-armeija valloitti entisen Qing-dynastian aikaisen pääkaupungin, Pekingin. Jiang Jieshi ja hänelle uskolliset sotilaat pakenivat Taiwanin saarelle. 1. lokakuuta 1949 Mao Zedong julisti Kiinan kansantasavallan syntyneeksi, minkä jälkeen Kiinan pääkaupunki siirtyi Nanjingista uudestaan Pekingiin.
Kansantasavallan johdossa.
Kiinasta alettiin tehdä kommunistista valtiota, ja Mao halusi kollektivisoida maan mahdollisimman nopeasti. Maassa laitettiin toimeen myös joukko uudistuksia kuten vuonna 1956 käynnistetyt satojen kukkien kampanja ja oikeiston vastainen liike. Mallia hallintoon katsottiin kuitenkin edelleen Neuvostoliitosta, ja Neuvostoliiton mallin mukaan pyrittiin nostamaan esiin raskasta teollisuutta. Niinpä vuonna 1958 Mao Zedong käynnisti talousohjelman nimeltä ”suuri harppaus”. Sen tarkoituksena oli innostaa maata teollistumaan laittamalla Kiinan miljoonat työläiset tuottamaan rautaa masuuneissa. Mao uskoi, että suuren harppauksen ansiosta Kiina ylittäisi teräksen tuotannossa seuraavan 15 vuoden sisällä muiden muassa Ison-Britannian. Hänen tekemänsä virhelaskemat kuitenkin aiheuttivat sen, että kukaan ei enää korjannut satoa ja maatalous romahti. Ennätyssuuri sato tuhoutui ja jopa 40 miljoonaa kiinalaista oli ehtinyt kuolla nälkään, ennen kuin harppaus lopetettiin vuonna 1960. Suuren harppauksen epäonnistumisen vuoksi Mao syrjäytettiin kommunistisen puolueen johdosta.
Samoihin aikoihin suhteet Neuvostoliittoon kylmenivät suorastaan vihamielisiksi. Mao piti valtaannoussutta Nikita Hruštšovia liian oikeistolaisena ja kuvaili Neuvostoliittoa sanoilla ”revisionistinen luopioklikki”.
Liu Shaoqi ja Deng Xiaoping olivat luoneet käytännönläheistä hallintomallia Kiinassa, mutta Mao ei katsonut sen vastaavan kommunismin ihanteita. Toisaalta taiteessa arvosteltiin Kiinan johtajia, epäsuorasti myös Maoa.
Vuonna 1964 julkaistiin kuuluisa teos "Otteita puheenjohtaja Mao Zedongin teoksista" eli "Pieni punainen kirja", jossa esiteltiin Mao Zedongin ajatuksia. Teoksesta tuli maailman toiseksi yleisin kirja heti Raamatun jälkeen. Seuraavana vuotena Zedong julkaisi 23 kohtaa, joissa hän kehotti kansalaisia arvostelemaan vapaasti kaikkia Kiinan johtajia, lukuun ottamatta häntä itseään. Tästä liikkeelle lähtenyt kulttuurivallankumous synnytti punakaarteja, innostuneesta nuorisosta koostuvia laumoja, jotka perustivat omia tuomioistuimia ja hävittivät vapaasti vanhoja kulttuurimerkkejä Kiinasta. Punakaartilaiset kävivät intellektuellien ja maan johtajien kimppuun ja tilanne erityisesti kaupungeissa muuttui täydeksi sekasortoiseksi kaaokseksi, jota ei enää johtanut kukaan, ei edes itse Mao. Maa vajosi anarkiaan ja kaaokseen, jonka tutkijat uskoivat pysäyttäneen Kiinan kehityksen seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Mao lopetti miljoona kuolonuhria vaatineen kulttuurivallankumouksen vuonna 1969, mutta varsinaisesti sen katsotaan päättyneen vasta hänen kuolemaansa.
Kulttuurivallankumous kuitenkin pönkitti Maon valtaa ja hänestä tuli Kiinan nuorison suuri idoli. Vanhetessaan hän sairastui eri lähteistä riippuen joko ALS-tautiin tai Parkinsonin tautiin, ja hänen seuraajansa asemasta käynnistyi valtataistelu. Neljän koplan johtama vasemmistosiipi vaati massojen mobilisaation jatkamista ja alkoi mustamaalata Maon mainetta. Zhou Enlain avustamana Mao nimitti seuraajakseen Hua Guofengin, joka vähitellen teki tilaa Deng Xiaopingin ajamille talousuudistuksille.
Mao Zedong menehtyi sairauskohtaukseen 83-vuotiaana Pekingissä. Hänen ruumiinsa balsamoitiin ja vietiin Pekingissä sijaitsevaan mausoleumiin, joka nykyisin toimii suosittuna turistikohteena.
Mao Zedongin kerrotaan todenneen että, ”"Uskonto on kuin hevonpaskaa, mutta hevonpaska on parempaa, koska sillä voi lannoittaa."”
Teollistaminen ja Suuri harppaus.
Suuri harppaus (kiin. 大跃进, Dàyuèjìn) oli vuosina 1958–1960 Kiinan kansantasavallassa toteutettu taloudellinen ja sosiaalinen suunnitelma, jonka tavoitteena oli käyttää Kiinan suurta väkilukua maan muuttamiseksi pääosin maatalousvaltaisesta, talonpoikien hallitsemasta taloudesta nykyaikaiseksi ja teollistuneeksi kommunistiseksi yhteiskunnaksi. Mao Zedong perusti ohjelmansa tuotantovoimien teoriaan.
Suuri harppaus nähdään nykyään sekä Kiinassa että sen ulkopuolella merkittävänä taloudellisena epäonnistumisena ja valtavana inhimillisenä katastrofina. Harppauksen aikana nälkään arvioidaan menehtyneen 14–43 miljoonaa henkeä.
Maon henkilökultti.
”Kansan vapautusarmeija on Mao Zedongin ajattelun suuri koulu”
Maon henkilökulttia alettiin rakentaa hänen valtaannousunsa jälkeen 1949. Henkilökultti kohosi mahtavaksi työkaluksi, jota Mao myös käytti vihollistensa lyömiseen ja oman valtansa pönkittämiseen. Mao alkoi esiintyä enenevässä määrin Kiinan kommunistisen puolueen propagandajulisteissa varhaiselta 50-luvulta eteenpäin. Kun Suuri harppaus johti osittain Maon syrjäyttämiseen, myös henkilökultin voima väheni. Se kuitenkin kohosi uudelleen mahtavaksi Kulttuurivallankumouksen aikana, jolloin Maon sitaattikokoelma "Pieni punainen kirja" yleistyi nopeasti maailman yleisimmäksi kirjaksi Raamatun jälkeen. Punaisen kirjan kerrottiin ”…tarjoavan elämän henkäyksen Tiibetin ylängöllä henkeä haukkoville sotilaille, saaneen innostuneet työläiset nostamaan uppoavaa Shanghain kaupunkia kaksi senttiä, sai epätarkat meteorologit ennustamaan säätä oikein ja kirurgit ompelemaan irronneita sormia takaisin paikoilleen.” Lin Biaon avulla Kiinan kansanarmeijasta myös tehtiin henkilökultin levittämisen väline, samaten kiinalaisista nuorista kootut Punakaartit levittivät henkilökulttia. Kulttuurivallankumouksen jälkeen uskonnollisempia piirteitä Mao-kultista alettiin karsia pois. Viimeistään Deng Xiaopingin valtaannousun jälkeen alkaneen liennytyksen myötä henkilökultti purettiin lopullisesti, joskin Deng piti huolen ettei Maoa julkisesti kritisoitu omana valtakautenaan.
Perhe.
Maon vanhemmilla oli yhteensä kuusi poikaa ja kaksi tytärtä. Kaksi veljeä ja sisar kuolivat lapsina, eloonjäänytkin sisar melko nuorena. Maon veljet Zemin ja Zetan olivat kommunisteja joita Mao käytti apulaisinaan. Molemmat veljet kuolivat Kiinan sisällissodan aikana, samoin Maon toinen vaimo Yang Kaihui.
Kaikissa Maon sisarusten nimissä esiintyy sama "ze" (泽) kuin Maon Zedong-nimessäkin. Tämä on tyypillinen kiinalainen nimeämistapa. Zedong-nimi tarkoittaa "idän valaisijaa" ("ze", valaista; "dong", itä). Veljien nimet olivat Zemin ja Zetan, jossa Zemin tarkoitti kansan valaisijaa ja Zetan "tanin" valaisijaa (jossa "tan" mahdollisesti tarkoittaa Xiangtanin maakuntaa). Sukunimi Mao (毛) merkitsee karvaa.
Monissa lähteissä kerrotaan että Maolla oli myös useita muita lapsia jotka vallankumouksen ja pitkän marssin aikana jouduttiin jättämään erilaisille paikallisille perheille hoitoon. Näitä lapsia tai heidän jälkeläisiään ei tunneta varmasti.
Terveys.
Sisäpiirin lähteiden mukaan Mao laiminlöi usein pahasti hygienianhoitonsa korkeasta asemastaan huolimatta. Puhemiehen henkilääkärin Li Zhisuin mukaan Mao kylpi harvoin sekä laiminlöi hampaidenhoitonsa, huuhdellen sen sijaan teellä suunsa aamuisin. Mao kärsi ientulehduksista sekä unettomuudesta, huimauksesta, kutinasta ja ajoittaisesta ahdistuksesta joista jälkimmäisiä Li hoiti.


Laskimo.
Laskimo eli veena () on verisuoni, joka kuljettaa verta sydämeen. Vähähappista verta kudoksista sydämeen tuovat ylä- ja alaonttolaskimot, jotka päättyvät oikeaan eteiseen, ja hapekasta verta keuhkoista neljä keuhkolaskimoa, jotka laskevat vasempaan eteiseen.
Ylä- ja alaonttolaskimoiden tehtävä on kuljettaa veri, jonka happi on hiusverisuonistosta siirtynyt kudosten käyttöön, takaisin sydämen ja keuhkovaltimoiden kautta keuhkoihin keräämään uutta happea sekä poistamaan kudosten tuottama hiilidioksidi. Keuhkolaskimot taas laskevat hapekkaan veren takaisin sydämeen, josta se lähtee valtimoita pitkin kudoksiin.
Laskimoissa ei ole juurikaan verenpainetta jäljellä, joten veren eteneminen alaruumiista takaisin ylös on supistelevien lihasten, viereisten sykkivien valtimoiden ja laskimoläppien varassa. Lisäksi hengitysliikkeiden yhteydessä syntyy rintakehään alipaine, joka imee verta kohti sydäntä. Lähellä sydäntä laskimoon yhtyy imusuonten imuneste.
Laskimoiden luumen on suurempi kuin valtimoiden, joten veri virtaa hitaammin laskimoissa.
Valtimoiden veri on kirkkaanpunaista, sillä punasolujen sisältämä rauta on hapettunut. Laskimoveri sen sijaan on vähähappisuutensa vuoksi tummempaa, jopa sinertävää. Ihon läpi näkyvät siniset verisuonet ovatkin laskimoita. Näitä pinnallisia laskimoita eivät vastaa mitkään valtimot, kun taas esimerkiksi kyynärvaltimon vieressä kulkee kyynärlaskimo. Pinnalliset iholaskimot osallistuvat lämmönsäätelyyn siten, että lämpimällä ilmalla niiden verimäärä on suuri ja veri luovuttaa lämpöenergiaa ympäröivään ilmaan. Kylmällä ilmalla puolestaan iholaskimoiden verimäärä pienenee. Myöskään porttilaskimoa ei vastaa mikään elimistön valtimo.
Laskimoon annettu injektio (ruiske) eli "intravenoosinen anto" on nopea keino saada lääke vaikuttamaan.
Laskimosairaudet.
Suonikohjutauti on pinnallisten laskimoiden tauti, jossa laskimon seinämä on menettänyt kimmoisuutensa ja laskimoläpät kykynsä estää verta valumasta takaisin, jolloin verenkierron hydrostaattinen paine pullistaa laskimoa. Suonikohjuista on lähinnä kosmeettista haittaa, mutta oireina voi olla myös turvotusta, paineen ja puristuksen tunnetta jaloissa sekä suonenvetoja. Suonikohjuihin voi myös tulla verihyytymiä. Pinnallinen laskimotukos ei välttämättä ole vaarallinen. Syvistä laskimotukoksista voi lähteä liikkeelle hyytymiä, jotka voivat mennä sydämen läpi ja joutua keuhkoihin aiheuttaen keuhkoinfarktin.


Salla.
Äteritsiputeritsipuolilautatsibaari, jonka nimi oli Suomen baarien pisin, oli jo lopettanut toimintansa kuvan ottohetkellä 2006.
Salla (vuoteen 1936 Kuolajärvi) on Suomen kunta, joka sijaitsee Lapin maakunnan kaakkoisosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Sallan kirkonkylältä on matkaa Kemijärvelle 67 kilometriä, Kuusamoon 115 kilometriä ja Rovaniemelle noin 150 kilometriä. Kantalahteen kirkonkylältä kertyy matkaa 214 kilometriä. Sallan naapurikunnat ovat Kemijärvi, Kuusamo, Pelkosenniemi, Posio ja Savukoski.
Kunnan keskustaajama on Sallan kirkonkylässä (entinen Märkäjärvi). Suurimpia kyliä ovat Kursu, Salmivaara ja Saija, jotka ennen laskettiin taajamiksi. Kelloselässä sijaitsee Kelloselän rajanylityspaikka. Salla on tunnettu matkailupaikkakuntana, mutta myös korkean työttömyyden alueena. Sallassa sijaitsee Sallatunturin matkailukeskus ja Poropuisto. Kunnan alueella sijaitsevat myös Oulangan kansallispuisto, joka ulottuu myös Kuusamon kaupungin puolelle sekä Värriön luonnonpuisto, joka jatkuu Savukosken puolelle. Sallan alueen kautta kulkee myös valtakunnallinen UKK-retkeilyreitti.
Pääosa Sallan alueesta kuuluu Kemijoen vesialueeseen. Kunnan pohjoisosasta alkaa Vienanmereen laskeva Tuntsajoki. Sallan eteläosasta alkavat niin ikään Vienanmereen laskevan Oulankajoen latvapurot.
Historia.
Kuolajärvi oli turkisaluetta. Siellä oli 19 kotakuntaa 1555. Suuren Pohjan sodan jälkeen uudisasutus laajeni. Kuolajärvi kuului vuodesta 1776 osaksi Kemijärveä. Hankalien ja pitkien yhteyksien vuoksi kuolajärveläiset anoivat 1824 oikeutta Kemijärven alaiseen kappeliseurakuntaan, mikä vahvistettiin 1857.
Metsäteollisuus ja tukinajo toivat Kuolajärvelle sosialismin ajatuksen ja paikkakunnalla oli 1906 tukkityöläisten lakkoja. Muurmannin rata paransi Venäjän pohjois-etelä-yhteyksiä, minkä vuoksi Kuolajärvestä tuli sotatarvikkeiden kuljetusreitti Venäjälle. Vuonna 1922 Kuolajärvellä tapahtui Neuvostoliittoon siirtyneiden suomalaisten kommunistien järjestämä niin sanottu läskikapina.
Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 enemmistö siihenastisen Sallan alueesta pysyi Suomessa, mutta pinta-alaltaan suuri itäosa (Vanha Salla) sisältyi Neuvostoliitolle luovutettuihin alueisiin. Kodittomaksi jäänyt osa sallalaisista asutettiin toimintaansa jatkaneen kunnan alueelle, jossa Märkäjärven kylästä tuli uusi kuntakeskus ja kirkonkylä. Kunta eli vahvaa nousukautta aina 1960-luvun loppuun saakka, johon asti väkiluku kasvoi ja syntyvyys oli omaa luokkaansa. Sen jälkeen alkoi suuri muuttoliike enimmäkseen Ruotsiin. Vuonna 1966 kunnassa asui yli 11 000 ihmistä. Kiihkeimmän muuton vuosina monet kylät menettivät jopa puolet asukkaistaan ja kunnan väkiluku laski rajusti, lähes puolittuen muutaman vuoden kuluessa. Monissa kylissä asukasmäärä puolittui muutamassa vuodessa. Kunnan väkiluku on laskenut vuosi toisensa jälkeen siitä lähtien. Toinen suuren muuton aalto tuli 1990-luvulla, jolloin väkiluku myös jatkoi voimakasta laskuaan. Huomattavaa on se, että esimerkiksi Kemijärven väkiluku on ollut suuren muuton ajoista noususuuntainen joinain vuosina.
Sallan kylät.
Aatsinki, Aholanvaara, Ahvenselkä, Hautajärvi, Hietajärvi, Hirvasvaara, Isohalme, Kallunki, Kelloselkä, kirkonkylä, Kotala, Koutelo, Kursu, Käsmä, Naruska, Niemelä, Oulanka, Onkamo, Pahkakumpu, Paloperä, Saija, Salmivaara, Selkälä, Tuohikylä, Vallovaara, Varvikko, Vittikko.
Luovutetun alueen kylät.
Alakurtti, Korja, Kuolajärvi. Kuolajärvi (kirkonkylä), Lampela, Sallansuu, Sovajärvi, Tuutijärvi, Vuorijärvi, Yläkurtti


90377 Sedna.
90377 Sedna on Neptunuksen radan ulkopuolella kiertävä taivaankappale, joka löytöaikanaan sijaitsi kauempana Auringosta kuin mikään muu tuolloin tunnettu Aurinkokunnan jäsen (myöhemmin löydetty 136199 Eris sijaitsee vielä kauempana). Sednan löysivät Mike Brown (Caltech), Chad Trujillo (Gemini Observatory) ja David Rabinowitz (Yale University) 14. marraskuuta 2003. Ennen virallisen nimen hyväksymistä Sedna tunnettiin nimellä 2003 VB12. Nykyinen nimi on annettu eskimoiden merenjumalattaren mukaan.
Sedna ja (148209) 2000 CR105 eroavat muista hajanaisen kiekon kohteista siinä, että perihelipisteissään ne eivät ole Neptunuksen painovoimakentän vaikutuksessa.
Fysikaaliset ominaisuudet.
Sednaa pidetään suurena planetoidina ja se on väriltään voimakkaan punertava. Sen läpimitan arvellaan olevan noin 1 180–1 800 kilometriä (Maa 12 756 km) ja se pyörähtää havaintojen perusteella akselinsa ympäri kerran 10 tunnissa. Löytyessään Sedna oli suurin Aurinkokunnasta löytynyt kappale 134340 Pluton löytymisen jälkeen.
Pintalämpötila Sednalla on korkeintaan 33 K eli −240°C. Sedna on väriltään Aurinkokunnan punaisimpia kappaleita, mikä johtuu luultavasti pinnalla olevasta hiilivetyhiukkaista, tholiineista. Sednalta ei tunneta kuita, mikä vaikeuttaa sen massan tiheyden arviointia.
Sednan löytäjät ovat arvelleet, että suuren etäisyytensä vuoksi Sedna olisi ensimmäinen havaittu kohde, joka kuuluu Oortin pilveen. Näkemys ei ole kuitenkaan yksimielinen, vaan joidenkin mielestä kohde voi kuulua vielä Kuiperin vyöhykkeeseen.
Rata ja alkuperä.
Sednan kiertorata on erittäin eksentrinen. Radan lähin piste Auringosta on noin 76,1 AU:n etäisyydellä, ja kaukaisin noin 942 AU:n etäisyydellä. Näin yksi kierros Auringon ympäri kestää 11 487 vuotta.
Erikoisen radan vuoksi on arveltu, että Sedna saattaa olla alkujaan Oortin pilven kohde, joka on joutunut lähemmäs Aurinkokunnan sisäosia noin 800 AU etäisyydellä tapahtuneen tähden ohituksen vuoksi. Ohitus olisi tapahtunut Aurinkokunnan ollessa noin 100 miljoonan vuoden ikäinen ja ohittava tähti lienee muodostunut samasta kaasupilvestä oman Aurinkomme kanssa. Sednan rataa muistuttavalla erikoisella radalla liikkuu myös kappale 2000 CR105. Tämä kohde sijaitsee lähempänä Aurinkoa, mutta lienee syntynyt samanlaisen mekanismin kautta. Joulukuussa 2004 astronomit Scott Kenyon ja Benjamin Bromley ehdottivat, että Sedna saattaa olla vieraasta tähtijärjestelmästä lähiohituksessa siepattu kohde - tätä teoriaa ei ole voitu vahvistaa, mutta Kenyonin ja Bromleyn laskelmien mukaan Sednan kaappauksen todennäköisyys olisi 10 prosenttia.


Saturnus.
Saturnus (symboli: 20px) on kuudes planeetta Auringosta ulospäin laskettuna. Se on jättiläisplaneetta (tai joviaaninen planeetta) ja aurinkokuntamme toiseksi suurin planeetta. Se on nimetty roomalaisen Saturnus-jumalan mukaan.
Saturnus on selvästi navoiltaan litistynyt, sen halkaisija päiväntasaajalta mitattuna on lähes 10 % suurempi kuin navalta mitattuna (120 536 km ja 108 728 km). Tämä johtuu planeetan nopeasta pyörimisestä sekä sen sisäisestä rakenteesta. Saturnus on lisäksi tiheydeltään pienin Aurinkokuntamme planeetoista: sen keskitiheys on vain 0,69 g/cm³, eli pienempi kuin vedellä.
Saturnuksen sisus on Jupiterin kaltainen: keskellä on silikaattiydin, jota ympäröi metallisen nestemäisen vedyn muodostama kerros. Lisäksi sisustassa on merkkejä erilaisista jääkiteistä. Saturnuksen ydin on erittäin kuuma, 12000 K, ja se säteilee avaruuteen enemmän lämpöä kuin se saa Auringosta. Saturnus on kooltaan pienempi kuin Jupiter.
Saturnuksen vuorokauden pituus on noin 10 tuntia, sen vuosi on 29,5 Maan vuotta. Saturnuksen ilmakehä koostuu vedystä, heliumista ja metaanista.
Saturnuksen sisäinen rakenne.
Saturnuksen sisäinen rakenne muistuttaa Jupiterin rakennetta. Suurin osa Saturnuksesta on nestemäistä vetyä ja heliumia, keskellä lienee kiinteä kivinen ja rautainen ydin. Uloimpana ovat meille näkyvän kaasukehän huipulla näkyvät pilvet.
Paine, lämpötila ja tiheys eivät Saturnuksen keskustassa ole aivan yhtä suuria kuin Jupiterissa. Saturnuksen nestemäisen molekulaarisen vedyn kerros on noin kaksi kertaa paksumpi kuin Jupiterin vastaava ja ulottuu 30 000 km:n syvyyteen. Vety muuttuu metalliseksi melko lähellä ydintä, toisin kuin Jupiterissa. Metallinen vetykerros on 14 000 km paksu.
Paine kaasukehän pohjalla on noin 100 000 baria, ja nestemäisen molekulaarisen vedyn rajalla 1 000 000 baria suunnilleen Saturnuksen säteen puolessa välissä.
Eräiden arvioiden mukaan Saturnuksessa olisi ytimessä 8 000 km paksu jääkerros ja 8 000 km paksu kivikerros.
Ytimessä lämpötila nousee ehkä noin 12 000 kelviniin.
Saturnuksesta näyttää puuttuvan heliumia, jonka uskotaan pudonneen kohti planeetan keskustaa.
Kaasukehä.
heliumia, sekä hiukan metaania ja ammoniakkia. Kaasukehässä puhaltavat päiväntasaajalla tuulet, joiden nopeus on jopa 500 m/s.
Saturnuksen kellertävä pilvipeite näyttää ulospäin melko piirteettömältä, siellä näkyy tummempia ja vaaleampia raitoja ja parin vuoden välein melko lyhytikäisiä valkeita täpliä, pyörremyrskyjä. Suuri valkea täplä esiintyy lyhyen aikaa Saturnuksen kiertoajan tahdissa noin 30 vuoden välein.
Vuoden 1933 myrsky on kuuluisin. Avaruusluotain Cassinin ottamissa kuvissa näkyy Saturnuksen pohjoisella pallonpuoliskolla Uranuksen pilvien tapaista sinistä pilveä. Saturnuksella on lämmin napapyörre, joka on ainoa tunnettu aurinkokunnassa, muilla planeetoilla se on kylmä. Pohjoisnavalla näkyy hieman kuusikulmiota muistuttava virtaus, seisova aalto, jonka keskellä on hurrikaanimainen myrsky pohjoisnavan ympärillä. Siinä näkyy selvä myrskyn silmä, korkeapaine. Kuusikulmaisia muotoja on tuotettu laboratorioissa tietokonemallinnuksissa.
Saturnuksen kaasukehä on kylmimmillään 0,07 barin pinnalla, noin 94 K eli -179 °C.
Saturnuksen kaasukehän kemia on samantyyppinen kuin Jupiterin, mutta koska planeetan painovoima on pienempi, ylempi utupeite on paksumpi ja peittää alemmat värikkäät pilvet. Utuisuus johtuu myös Jupiterin kaasukehää kylmemmästä lämpötilasta. Udun paksuus on kymmeniä kilometrejä. Utu heijastaa puolet Auringon valosta pois.
Utukerros alkaa tropopaussista, joka on 0,1 ilmakehän painepinnalla.
Ammoniakkipilvien yläraja on tästä 50 km alaspäin, ammoniumvetysulfidipilvien alaraja 170 km tropopaussin alapuolella, ja vesijääpilviä on noin 230 km syvemmällä.
Maan ilmakehän painetta vastaavalla 1 barin painepinnalla on lämpötila 133 K eli -140 °C, ja ammoniakkipilviä.
Erään tiedon mukaan Saturnuksen pilvikerroksen paksuus on 300 km, mutta Jupiterin 75 km. Valkeiden pilkkujen uskotaan sisältävän ammoniakkipilviä.
Saturnuksen renkaat.
Saturnuksen valtavat renkaat ovat sen kuuluisin piirre. Saturnuksella on seitsemän rengasta, ja viimeisin uusi rengas havaittiin vuonna 2009. Galileo Galilei havaitsi ne ensimmäisenä teleskoopillaan vuonna 1610, mutta hän ei ilmeisesti osannut sanoa, mitä havainnosta olisi pitänyt ajatella. Hän kirjoitti: "Saturnus ei ole yksin, vaan se muodostuu kolmesta kappaleesta, jotka melkein koskettavat toisiaan eivätkä koskaan liiku tai muutu toisiinsa nähden. Ne ovat suorassa linjassa toisiinsa nähden, ja keskimmäinen Saturnus on noin kolme kertaa suurempi kuin laidoilla olevat renkaiden reunat." Hänen mukaansa Saturnuksella oli myös "korvat". 1612 renkaat olivat vaakatasossa Maahan nähden, jolloin ne näyttivät katoavan. Seuraavana vuonna ne ilmestyivät jälleen, mikä hämmensi Galileoa entisestään.
Vasta 1655 Christiaan Huygens ratkaisi renkaiden arvoituksen käyttämällä paljon Galileon kaukoputkea voimakkaampaa teleskooppia. Giovanni Domenico Cassini päätteli 1675, että Saturnuksen rengas muodostuu useista pienemmistä renkaista, joiden välissä on aukkoja. Suurin näistä aukoista nimettiin Cassinin jaoksi.
Saturnuksen renkaiden uskotaan syntyneen suurehkojen kuiden, pyrstötähtien ja meteoriittien törmäyksissä muodostuneista kappaleista, jotka ovat painovoiman vaikutuksesta jääneet kiertämään planeettaa.
Renkaat erottuvat varsin vaatimattomalla nykyaikaisella teleskoopilla tai jopa laadukkailla kiikareilla. Ne kiertävät Saturnuksen päiväntasaajaa 6 630–120 700 kilometrin etäisyydellä. Renkaat muodostuvat pii- ja rautaoksidista sekä jääkappaleista. Kappaleiden koko vaihtelee pölyhiukkasista pieneen henkilöautoon saakka.
Saturnuksen kuut.
Saturnukselta tunnetaan 62 kuuta (vuonna 2012). Saturnuksen kuista suurin on 5 150 kilometrin läpimittainen Titan. Titan sisältää yli 90 % Saturnusta kiertävästä massasta renkaat mukaanlukien. Pilvien peittämä Titan on ainoa kuu Aurinkokunnassa, jolla on merkittävä, enimmäkseen typestä koostuva kaasukehä ja siellä on myös hiilivetyjärviä. Saturnuksen toiseksi suurimmalla kuulla Rhealla saattaa olla heikko oma rengasjärjestelmä. Useimmat Saturnuksen kuut ovat pieniä jäisiä kappaleita, joiden tiheys on alhainen. Perinteisesti useat Saturnuksen kuut on nimetty kreikkalaisen mytologian titaaneiden mukaan.
Saturnuksen tutkiminen.
Pioneer 11 oli ensimmäinen avaruusluotain, joka lensi Saturnuksen ohi syyskuussa 1979. Seuraavien kahden vuoden aikana planeetan ohittivat Voyager 1 (marraskuussa 1980) ja Voyager 2 (elokuussa 1981). Cassini-Huygens oli ensimmäinen avaruusluotain, joka saapui tutkimaan Saturnusta ja sen kuu- ja rengasjärjestelmää kiertoradalta vuonna 2004. Luotaimen mukana kulkenut Huygens-luotain laskeutui Titanin pinnalle vuonna 2005.
Saturnuksen renkaat näkyvät harrastajakaukoputkella vähintään noin 20-kertaisella suurennuksella. Ne eivät näy kiikarilla. Kaukoputkella näkyy Saturnuksen suurin kuu Titan, toiseksi suurin kuu Rhea sekä Tethys, Dione ja Japetus.


Kiinalainen aikakausinimi.
Kiinalainen aikakausinimi (perint.: 年號, yksink.: 年号, pinyin: nían hào) oli Kiinan keisarin asettama nimitys osalle hänen hallintokauttaan. Tätä nimeä käytetään viitattaessa johonkin vuoteen kiinalaista kalenteria käyttäen, sillä kiinalainen kalenteri toimii 60 vuoden jaksoissa eikä pelkkä vuoden numero siis riitä. Aikakausinimiä alettiin käyttää Han-dynastian aikana.
Keisarit saattoivat hallintokaudellaan käyttää yhtä tai useampaa aikakausinimeä. Aina kun aikakausinimi vaihtui, vuosien laskeminen aloitettiin uudelleen yhdestä. Niiden aikakausinimien osalta joita ovat käyttäneet useammat keisarit, täytyy myös keisarin tai dynastian nimi mainita vuotta määritettäessä. Kullakin aikakausinimellä on myös merkitys, ikään kuin motto, joka viittaa jollakin tavalla kyseiseen hallintokauteen.
Keisarit Tang-dynastiasta Ming-dynastiaan (Ming-dynastiaa lukuun ottamatta) on helpompaa tunnistaa heidän yksiselitteisistä temppelinimistään. Ming- ja Qing-dynastian keisarit tunnetaan aikakausinimillään, sillä he käyttivät vain yhtä aikakausinimeä hallintokautensa aikana.
Hieman erilaisella nimeämisperiaatteella aikakausinimiä on käytetty myös Japanissa, Koreassa ja Vietnamissa, Japanissa käytetään edelleen.


Kajaani.
Kajaani () on Suomen kaupunki ja Kainuun maakuntakeskus, joka sijaitsee Oulujärven itäpuolella Kajaaninjoen varrella Kainuun maakunnassa.
Kajaanin naapurikunnat ovat Paltamo, Pyhäntä, Siikalatva, Sonkajärvi, Sotkamo, Vaala ja Vieremä. Vuonna 1651 perustettu Kajaani on Suomen neljänneksi vanhin sisämaakaupunki.
Elias Lönnrot toimi piirilääkärinä Kajaanissa 1833–1853 kerätessään runoja Kalevalaan Vienan Karjalasta. Kajaanin suuriin merkkihenkilöihin kuuluu myös runoilija Eino Leino, ja presidentti Urho Kekkonen kävi koulunsa Kajaanin lyseossa.
Historia.
Kajaanin seudun asutuksen juuret ovat vuosituhansien takaisessa menneisyydessä.
Kajaanin kaupungin perusti kreivi Pietari Brahe 6. maaliskuuta 1651. Kajaanin väkiluku oli 1650-luvulla vain 400 asukasta, ja taloja kaupungissa oli joitain kymmeniä. 1900-luku oli Kajaanille tärkeää aikaa kasvun kannalta. Toisen maailmansodan aikana Kajaani joutui kokemaan kovia, sillä huomattava osa sen asuinrakennuksista tuhoutui useissa pommituksissa. Myös monet ydinkeskustan liiketalot tuhoutuivat. Rakentaminen ja väestönkasvu oli erityisen voimakasta varsinkin sodan jälkeisenä aikana. Kaupunki on kärsinyt muuttotappiosta 1990-luvun puolivälistä alkaen asukkaiden muuttaessa Ouluun ja Helsinkiin.
Luonto.
Kajaanin luonnonmaisemat ovat vaihtelevat, sillä kaupunki sijaitsee Kainuun vaara-alueen ja Suomenselän vaihettumisvyöhykkeellä. Maisemien rungon muodostavat kivilajikoostumukseltaan kirjava kallioperä ja mannerjäätikön aikaiset muodostumat
Kallioperä.
Kallioperältään Kajaanin alue jakaantuu kahteen selväpiirteiseen osaan. Länsiosassa Kajaaninjoen eteläpuolella on laaja yhtenäinen graniittialue. Itä- ja pohjoisosa taas ovat liuskekivien muodostamaa aluetta. Kaupungin keskustan kohdilta ulottuu muutaman kilometrin mittainen graniittikiila myös joen pohjoispuolelle. Sitä kiertää liuskevyöhyke, jossa on erilaisia gneissejä ja Migmatiittia. Gneissivyöhyke jatkuu joen eteläpuolelle, jossa tavataan laajoja alueita myös kvartsiittia, kiilleliusketta ja fylliittiä. Kvartsiittia esiintyy erityisesti korkeimpien kohoumien kuten Lehtovaaran kallioperässä. Lehtovaaran alueella tavataan hieman myös dolomiittikallioperää. Kunnan länsiosassa on peridotiitti-, gabro- ja amfiboliittiesiintymiä.
Maaperä.
Tärkein kivennäismaalaji Kajaaninkin alueella on luonnollisesti moreeni. Moreenipeitteen paksuus vaihtelee ja se on kohoumien kohdalla ohuempi kuin alavammilla alueilla. Kuitenkin esimerkiksi Kajaanin kaakkoisosissa moreeni esiintyy paikoin drumliinimaisina muodostumina. Myös kumpumoreeneja tavataan Kajaanin eteläosassa. Kohoumien väliset notkelmat, samoin kuin laajemmat tasaiset alueet etenkin kaupungin länsi- ja eteläosissa ovat turvekerrostumien peitossa. Turvemaita on Kajaanin alueen eteläpuolella huomattavasti enemmän kuin pohjoisosassa. Glasifluviaalinen aines esiintyy harvoissa kohdin selväpiirteisinä harjumuodostumina. Yleisimmin sitä esiintyy laajoina tasanteina tai kuoppakenttinä. Kajaanin laajimmat lajittuneiden maalajien esiintymät liittyvät harjujaksoon. Hiekkaesiintymiä on myös mm. Koutalahdessa ja Vuoreslahden perällä. Savimaalajeja on pieninä esiintyminä esimerkiksi Paltaniemessä, Koutaniemessä ja Kajaaninjoen rannalla.
Kajaanin läpi kulkee huomattava harjujakso. Se alkaa Pohjois-Karjalan puolelta, kulkee Sotkamon kirkonkylän ja Vuokatin kautta Kajaaniin ja suuntautuu sieltä edelleen Manasalon ja Rokuan kautta luodetta kohti. Kajaanin alueella harjujakson kuuluvat Matinmäen – Mustikkamäen alue, Paltaniemi, Koutaniemi ja Ärjänsaari. Pekonkankaan – Salmijärven harjujakso kuuluu valtakunnalliseen harjujensuojeluohjelmaan. Suhteellisilta korkeussuhteiltaan pääosa Kajaanin alueesta on loivasti kumpuilevaa, lähinnä kankaremaata. Korkeusvaihtelut kasvavat itään ja pohjoiseen päin ja osassa aluetta avataan vuorimaatakin. Absoluuttinen korkeus kohoaa Oulujärven rannasta kohti itään ja kaakkoa. Kaupungin kaakkoisosassa Karsikkovaaran-Lahnasjärven seudulla keskikorkeus on yli 220 m, koillisosassa keskikorkeus on lähes 200 m. Kajaanin korkein vaara on Sotkamon vastaisella rajalla kohoava Leihunvaara (277 m). Myös tunnettu Lehtovaara kohoaa yli 270 metrin. Kunnan länsiosassa maasto viettää loivasti etelästä pohjoiseen. Täällä myös on paljon ylävää kumpumaata, mutta alueen korkein kohouma Saaresmäki on vain 229 m.
Kajaaninjoen eteläpuolella, suunnilleen linjan Sarvivaara-Hoikankankaan eteläpuolisella alueella, maasto on poikkeuksellisen kivistä ja huuhtoutunutta. Muinaisen Sotkamon jääjärven purkausuomasto sijaitsi todennäköisesti juuri näillä kohdin. Uomia esiintyy koko Kattilamäen ja Sarvivaaran välisellä alueella ja viimeinen niistä on Sarvivaaran länsipuolella. Sotkamon jääjärven purkautuminen on alkanut n. 200 m nykyiseltä tasolta ja putouskorkeutta silloiselle Itämeren tasolle oli 25m, joten alueella on täytynyt olla mahtavia koskia. Tämä selittää alueen nykyisen maaston kivisyyden ja huuhtoneisuuden.
Vesistöt.
Kajaanin alueen vedet kuuluvat pääasiassa Oulujärven vesistöön. Vain hyvin pieni osa vesistä kuuluu Vuoksen vesistöalueeseen. Kajaaniin kuulu pitkän matkaa Oulujärven rantaa, pohjoisesta Jormuanlahden seudulta etelään aina Kouraniemen eteläpuolelle. Välillä sijaitsee mm. ennen jyrkistä vyöryvistä rannoistaan tunnettu Paltaniemi. Idässä Kajaanin alueeseen kuuluvat Sotkamon reitin länsipäässä Nuasjärvessä olevat Kuluntalahti ja pääosa Rehjanselkää. Kaupungin keskustan läpi virtaa Kajaaninjoki juoksuttaa Sotkamon reittiä pitkin tulevat vedet Oulujärveen. Sotkamoon saakka ulottuvan Nuasjärven vedenpinnan korkeus on 137m ja Oulujärven vedenpinta 122m joten putousta on lyhyellä matkalla lähes 15m. Lännessä huomattavimmat joet ovat Vuolijoki ja Vuottojoki. Kaupungin alueella on myös lukuisia pikku järviä ja – jokia. Suurin osa kaupungin alueen vesistöistä kuuluu Kajaaninjoen valuma-alueeseen, mutta on myös pienempiä jokia tai puroja, jotka purkavat valuma-alueensa suoraan Oulujärveen. Maininnan ansaitsee Kajaanin alueen lounaisosassa sijaitseva Mainuanjoki.
Oulujärven rannalla sijaitsevat Kajaanin harjut ovat tunnettuja korkeista ja jyrkistä törmistään. Tyrsky on kuluttanut harjun rinteisiin jyrkkiä vyörytörmiä Paltaniemessä, Koutaniemessä ja Ärjänsaaressa. Oulunjärven kallistuessa hiljalleen maankohoamisen myötä kohti kaakkoa järvenpinta on noussut ja kuluttanut rantoja. Paltaniemen vanha hautausmaakin on osittain vyörynyt aaltoihin. Oulujärven säännöstely 1950-luvulta lähtien on kuitenkin melkein keskeyttänyt eroosion ja törmät ovat alkaneet metsittyä.
Metsät ja suot.
Kasvitieteellisesti Kajaani sijoittuu vaihettumisvyöhykkeeseen jossa tavataan sekä pohjoista että eteläistä vaikutusta. Kasvillisuuden alueellinen vaihtelu seuraa paljolti pinnanmuotojen sekä maa- ja kalloperän vaihteluita. Tärkeimmät kasvillisuudet muodot ovat luonnollisesti metsät ja suot. Kajaani kuuluu alueeseen, jossa maa-alasta on suota yli kolmannes. Eteläosan vedenjakajaseuduilla ja länsiosan alavilla mailla suota on jopa yli 60 % maapinta-alasta. Merkittävä osa suoalasta on kuitenkin samalla luettava metsämaahan.
Kajaanin alue kuuluu Pohjanmaa-Kainuun metsäkasvillisuusvyöhykkeeseen. Suhteellisesti suurin osa metsäalasta on tuoreita kangasmetsiä, mutta myös kuivahkoja kankaita on runsaasti. Myös lehtomaisia kankaita, jopa lehtometsiä tavataan kaupungin alueella. Kuivimmilla lajittuneiden maalajien alueilla esiintyy myös variksenmarja-kanerva-tyypin kuivia kankaita. Kajaanin metsämaista on puolet mäntyvaltaisia. Näitä on paitsi kuivien kankaiden metsät myös varsin kaupungin eteläosassa yleisesti esiintyvät rämeet. Kuusimetsiä on runsaasti ja lehtipuuvaltaisia metsiä noin viisi prosenttia metsäalasta loppujen ollessa puuttomia.
Kajaani kuuluu Pohjanmaan aapasuoalueeseen. Tutkittujen soiden turvekerrosten keskipaksuudet ovat vaihdelleet 0,5–2,3 metrin välillä. Valtaosa soista on ojitettu. Lännessä entisen Vuolijoen pitäjän alue on runsassoinen. Alueen suurimpia soita ovat Humpinsuo, Kaakkurisuo, Lämpsänneva ja Väyryneva.
Ilmasto.
Vuoden keskilämpötila on Kajaanissa n. +1.1-+2.0°C. Lämpimään kuukauden, heinäkuun, keskilämpötila on n. +15°C ja kylmimmän kuukauden, helmikuun -16 - -18°C. Termisen kasvukauden pituus on Kajaanissa n. 145 vuorokautta. Pysyvän lumipeitteen Kajaani saa keskimäärin 15. marraskuuta ja lumipeite häviää aukeilta mailta 30. huhtikuuta – 10. toukokuuta välisenä aikana. Lumipeitteen syvyys maaliskuussa on keskimäärin 75 cm.
Kulttuuri.
Kajaanissa ilmestyy seitsenpäiväinen viikkolehti Kainuun Sanomat (1918) ja paikallislehdet Koti-Kajaani (1972) ja KotiseutuPlus. Näitten lisäksi lukuisat yhteisöt ja yhdistykset toimittavat omia tiedotuslehtiään, säännöllisimmin ilmestyy Kajaanin luterilaisen seurakunnan Seurakuntalehti (1958).
Kajaanissa on toiminut vuodesta 1993 lähtien Kajaanin taidemuseo, joka sijaitsee entisen poliisitalon tiloissa. Taidemuseon omistuksessa on kotimaiseen moderniin taiteeseen erikoistunut taidekokoelma, jota on kerätty 1980-luvulta alkaen.
Teatteritoimintaa Kajaanissa on harrastettu aktiivisesti koko 1900-luvun ajan, ja vuodesta 1969 kaupungissa on toiminut Kajaanin kaupunginteatteri. Kajaanin kaupunginteatteri on myös Oulun läänin alueteatteri, ja se valittiin vuonna 2003 vuoden teatteriksi Kristian Smedsin ollessa sen johtajana.
Osana Kajaanin kaupunkiseudun aluekeskusohjelmaa käynnistettiin syksyllä 2003 -hanke. Hankkeen tavoitteena oli luoda seudun taiteilijoille toimintaedellytyksiä ja kouluttaa sekä nuoria että ammattimaisia taiteen tekijöitä. Näkyvin osa Generaattoria oli vilkas toiminta omalla näyttämöllä sekä useat eri tapahtumat. Kulttuuriprojektia on jatkanut alkuvuodesta 2007 toimintansa aloittanut kulttuuriosuuskunta G-voima. G-voima on Generaattorin, sekä paikallisten esittävän ja visuaalisen taiteen ammattilaisten muodostama osuuskunta.
Kainuun musiikkiopisto on perustettu vuonna 1957. Se on Kajaanin kaupungin omistama maakunnallinen taideoppilaitos. Opisto on osa Kaukametsän kongressi- ja kulttuurikeskusta. Oppilaskonsertteja on vuosittain noin 60. Kajaanin tanssin tanssikoulu (entinen Kajaanin Tanssiteatteri) järjestää luovan tanssin ja taidetanssin perusopetusta eri-ikäisille tanssijoille. Taiteita opetetaan myös kansalaisopistossa, Kaukametsän opistossa.
1950-luvun lopulla Kajaanissa aloitti toimintansa orkesteri, joka laajeni, kun Kuopion varuskuntasoittokunta siirtyi Kajaaniin 1963. Vuoteen 1968 mennessä hahmottui paikallisten tanssimuusikkojen kanssa yhteistyönä big band. Vuonna 1974 aloitettiin aluemusiikkitoiminta ja tuolloin Kajaani Big Band muuttui ensimmäisenä Suomessa kunnalliseksi päätoimiseksi kevyenmusiikin ammattiorkesteriksi. Se työllisti aluksi neljä päätoimista ammattimuusikkoa. Laajimmillaan toiminnassa oli kapellimestari, 3 äänenjohtajaa ja 14 muusikkoa. Puuhamiehinä olivat muun muassa Ilpo Saastamoinen, Sakari Kukko ja Arto Piispanen. Kajaani Quartetin solisteina vierailivat muun muassa Richie Cole, Bob Stewart, M. A. Numminen, J. Karjalainen, Pepe Ahlqvist, Ailu Gaup, Raoul Björkenheim ja Carola. Toimintaa jatkaa Kainuun Sotilassoittokunta 1990.
Kajaanin merkittävimpiä kulttuuritapahtumia ovat vuosittain järjestettävät Kajaanin Runoviikko, Kainuun Jazzkevät ja Kajaani tanssii.
Kajaanissa on 13 peruskoulua: Hauholan koulu, Kätönlahden koulu, Pietari Brahen koulu, Normaalikoulu, Lyseo, Keskuskoulu, Jormuan koulu, Nakertajan koulu, Kuluntalahden koulu, Lohtajan koulu, Otanmäen koulu, Teppanan koulu, ja Vuolijoen koulu.
Uskonnolliset yhteisöt.
Kajaanissa toimii evankelisluterilainen Kajaanin seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii herännäisyys sekä vanhoillislestadiolaisuus, jolla on paikkakunnalla kaksi rauhanyhdistystä: Kajaanin rauhanyhdistys sekä Vuolijoen rauhanyhdistys. Myös evankelisuutta esiintyy paikkakunnalla. Viidesläisyyttä edustavat Kansanlähetys, jolla toimii paikkakunnalla alueosasto Kainuun Ev.lut. Kansanlähetys ry, joka omistaa muun muassa paikkakunnalla kristillisen päiväkodin Pikku Karitsan, sekä Suomen Evankelisluterilainen Opiskelija- ja Koululaislähetys, joka järjestää Kajaanissa opiskelija-iltoja Kansanlähetyksen tiloissa. Lisäksi Kajaanissa toimii Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisö nimeltään Filippus-yhteisö.
Muita kirkkokuntia edustavat Suomen ortodoksiseen kirkkoon kuuluva Kajaanin ortodoksinen seurakunta, jonka toimialueena on koko Kainuu ja jonka jäsenmäärä oli vuoden 2011 alussa 1830 henkeä, helluntaiherätykseen lukeutuva Kajaanin helluntaiseurakunta, Suomen vapaakirkkoon kuuluva Kajaanin Vapaaseurakunta, Suomen Baptistikirkon seurakunta, Suomen Adventtikirkon Kajaanin Adventtiseurakunta sekä Kajaanin Cityseurakunta.
Muita uskontoja edustaa islamilainen Kainuun islamilainen yhdyskunta Suomessa, jolla oli vuonna 2009 98 jäsentä ja jonka moskeija sijaitsee Kajaanissa. Myös mormoneilla on oma seurakunta kaupungissa.
Kaupunginjohtajat.
Nykyinen kaupunginjohtaja on Jari Tolonen. Kaupunginvaltuuston puheenjohtajana toimii Vesa Kaikkonen ja kaupunginhallituksen puheenjohtaja on Arto Okkonen.
Urheilu ja liikunta.
Kajaanissa on monipuolinen urheilutarjonta. Vimpelinlaakson ulkoilu- ja urheilukeskuksessa on monitoimikenttä muun muassa yleisurheilulle ja jalkapallolle, Kajaanin jäähalli ja tennishalli. Kajaanin liikuntapuistossa on hiekkatekonurmi pesäpalloilijoille ja uusi ajanmukainen jalkapallokenttä keinonurmella varustettuna, vieressä on myös uimahalli. Sisälajien harrastajille yksi vaihtoehto on Kajaanihalli. Omat paikkansa on myös keilaajille ja golfaajille. Jalka- ja pesäpalloilijoilla sekä golfaajilla on mahdollisuus talviharjoitteluun Kajaanin pallohallissa.
Jääkiekossa Kajaania edustaa Kajaanin Hokki, joka voitti Mestiksen vuonna 2007. Pesäpallon lippulaiva Kajaanissa on Kajaanin Pallokerho. Naisten jalkapallon nykytilaa kuvastaa Kajaanissa 2007 vuoden lopussa perustettu [FC Wimma], joka pelaa naisten ykkössarjaa vuonna 2009. Jalkapallossa Kajaanin miesten mainetta ylläpitävät tasapuolisesti AC Kajaani, FC Tarmo, Kajaanin Haka, Kajaanin Palloilijat sekä uusimpana tulokkaana Spartak.
Salibandyssa Kajaania edustaa Papas, joka pelaa tällä hetkellä salibandya 1. divarissa. He pelaavat Kajaanin Hallissa.
Kajaanissa toimii myös Kajaanin Ratsastusseura, joka on Nuori Suomi Sinettiseuran ansainnut ratsastusseura. Seura on valittu useita kertoja Suomen parhaaksi ratsastusseuraksi. KRS:n kanssa yhteistyötä tekee Kuluntalahdessa sijaitseva Kajaanin Hevosharrastekeskus. Kuluntalahdessa onkin upeat hevosharrastusmahdollisuudet; kaksi maneesia, ravirata, kaksi suurta hiekkakenttää, suuri soramurskakenttä maastoratsastusmahdollisuudet sekä pyöröaitauksia.
Koirapuistot.
Kajaanissa on yhteensä viisi aidattua koirapuistoa. Keskustassa Ämmäpuronpuistossa, Onnelassa, Lohtajalla, Kuurnassa ja Laajankankaalla. Puistoja ylläpidetään säännöllisesti kaupungin toimesta.
Muita tapahtumia.
Jokavuotinen Kainuun kennelpiirin järjestämä Kajaanin kansainvälinen Tamminäyttely on merkittävä tapahtuma. Kainuun Rastiviikko juostaan noin joka viides vuosi Kajaanissa, vetovastuu vaihtuu kainuulaisten urheiluseurojen välillä vuosittain. Kajaanissa järjestetään myös joka kesä Markkinakatu, jolloin Kauppakadun valtaa 150 myyntikojua.
Kajaanin Hevosharrastekeskus ja Kajaanin Ratsastusseura järjestävät yhteistyössä vuosittain Lady Meeting -kouluratsastustapahtuman, jossa yli 18-vuotiaat naiset ratsastavat kouluratsastusohjelmia kuten tavallisissa kouluratsastuskilpailuissa, ainoana erona jokaisen ratsastajan ladymainen asu. Kilpailu kerääkin joka vuosi kilpailijoita muualtakin Suomesta. Lady Meetingin lisäksi KRS ja KHK järjestävät Kainuun Pojjaat -esteratsastuskilpailu, joka on avoin kaikille mies- ja poikaratsastajille.
Syksyllä 2010 Kajaanin Ratsastusseura järjesti hauskan tempauksen Ponikuninkuusravien yhteydessä. Kajaanin raviradalle kerättiin 845 keppihevosratsastajaa, jotka kirmailivat raviradalla 5 minuuttia. Tapahtumalla yritettiin saada eri-ikäisiä ihmisiä liikkumaan uudella tavalla, sekä samalla pokattiin maailmanennätys, joka pääsi myös Guinnesin ennätyskirjaan.
Kesän suurin yleisötapahtuma Kajaanissa ovat Seppälän Maalaismarkkinat elokuun lopussa, jotka kokoavat koulutilalle yli 13 000 ihmistä. Kaksipäiväisessä tapahtumassa on mahdollista ostaa paikallisten tuottajien ja käsityöläisten tuotteita, tutustua kymmeniin erilaisiin maatilan eläimiin ja harvinaisempiin lemmikeihin sekä näytöksiin. Tapahtuma on Kainuun ammattiopiston opettajien ja opiskelijoiden järjestämä.
Välimatkoja muihin kuntiin.
Matkat laskettu maanteitä pitkin lyhimpiä reittejä käyttäen.


Quaoar.
50000 Quaoar on Neptunuksen radan ulkopuolella, Kuiperin vyöhykkeellä Aurinkoa kiertävä kohde. Sen löysivät Chad Trujillo ja Michael Brown 4. kesäkuuta 2002. Quaoar on nimetty Tongva -intiaaniheimon mytologiassa esiintyvän Quaoar -luojajumalan mukaan. Quaoar oli löytöhetkellään suurin Kuiperin vyöhykkeeltä löydetty kohde Pluton jälkeen. Ennen kuin Quaoar sai nimensä, se tunnettiin väliaikaisella nimityksellä 2002 LM60. Quaoar on ehdokas kääpiöplaneetan statuksen saamiseksi. Quaoarilla on myös kuu nimeltä Weywot.
Fyysiset ominaisuudet.
Quaoar oli ensimmäinen transneptuninen kohde, jonka läpimitta saatiin mitattua suoraan Hubble-avaruusteleskoopin ottamista kuvista. Näiden kuvien perusteella läpimitaksi arvioitiin noin 1 200 kilometriä, joskin myöhemmät Spitzer-teleskoopilla tehdyt havainnot viittasivat hieman arvioitua suurempaan albedoon ja sitä kautta pudottivat läpimitta-arvion 654,8–1051,1 kilometriin. Quaoar koostunee pääasiassa kivestä ja jäästä. Se on melko tumma kohde (albedo ~0,2), mikä viittaa siihen, ettei sillä olisi jääkuorta. Quaoarin pinta on väriltään hieman punertava.
Quaoarin pinnalla on havaittu myös merkkejä ammoniumhydraatista sekä kiteytyneestä jäästä. Tämä löytö oli yllättävä, sillä molempien olisi pitänyt tuhoutua suurienergiaisen hiukkassäteilyn vaikutuksesta noin 10 miljoonan vuoden aikana. Koska suurienergiaisilta hiukkasilta suojaavaa ilmakehää tai magneettikenttää näin pienellä kappaleella ei luultavasti ole, käytännössä löydöksen selittäminen vaatii Quaoarin pintakerroksen aktiivista uusiutumista. Tämän varteenotettavana aiheuttajana Quaoarin kokoisella kappaleella olisi kryovulkanismi.
Quaoarin rata on hyvin ympyrämäinen, ja sen etäisyys Auringosta on noin 42 AU. Quaoarin kiertoaika Auringon ympäri on noin 288 vuotta.


20000 Varuna.
20000 Varuna on Neptunuksen radan ulkopuolella kiertävä kohde, joka kuuluu Kuiperin vyöhykkeeseen. Se löydettiin vuonna 2000.
Varunan läpimitan arvioidaan olevan noin 1060 kilometriä ja sen etäisyys Auringosta on noin 43,23 AU. Varuna on nimetty hindujumala Varunan mukaan.


28978 Ixion.
28978 Ixion on Neptunuksen radan ulkopuolella kiertävä kohde, joka kuuluu Kuiperin vyöhykkeeseen. Se löydettiin vuonna 2001.
Ixionin läpimitan arvioidaan olevan noin 822 kilometriä ja sen keskietäisyys Auringosta on noin 39,31 AU. Ixion on ns. plutino.
Ixion on nimetty kreikkalaisen mytologian Iksionin mukaan. Sitä kutsuttiin aiemmin nimellä.


Matriisi.
Matriisi on matematiikassa suorakulmainen riveihin ja sarakkeisiin jaettu taulukko, jonka alkiot ovat lukuja (usein reaali- tai kompleksilukuja) tai lausekkeita. Matriiseja käytetään yleisesti kaksiulotteisen tiedon havainnollistamiseen sekä lineaaristen yhtälöryhmien käsittelyyn ja ratkaisemiseen.
Määritelmä.
Rivillä i ja sarakkeessa j olevaa matriisin alkiota merkitään formula_3 tai formula_4. Lävistäjäalkio on alkio, jolla i=j.
Tavallisia matriiseja.
"Yksikkömatriisi" formula_5 on mielivaltaisen kokoinen neliömatriisi, jonka lävistäjäalkiot ovat ykkösiä, ja muut alkiot ovat nollia. formula_6 yksikkömatriisia merkitään tavallisesti symbolilla formula_7. Tällöin pätee formula_8, kun formula_9, ja muuten formula_10.
"Nollamatriisi" formula_12 on mielivaltaisen kokoinen matriisi, jonka kaikki alkiot ovat nollia.
"Neliömatriisilla" on yhtä monta riviä ja saraketta.
Matriisia, jossa on "m" vaakariviä ja yksi sarake, kutsutaan pystyvektoriksi tai lyhyemmin vektoriksi. Jos matriisissa on yksi vaakarivi ja "n" saraketta, kyseessä on vaakavektori.
Transpoosi ja symmetrisyys.
jos formula_17, niin formula_18.
Matriisi on symmetrinen jos se on sama kuin transpoosinsa, eli formula_19.
Yhteenlasku.
Yhteenlaskussa matriisien vastinalkiot lasketaan yhteen. Matriisin tulee olla samaa tyyppiä jotta yhteenlasku on mahdollista.
Matriisien formula_24 ja formula_25 summa on
formula_26
Kertolasku.
Tulomatriisi muodostuu ensimmäisen matriisin vaakarivien ja toisen matriisin pystyrivien pistetuloista. Olkoon matriisi "A" kokoa formula_27 ja "B" kokoa formula_28. Tällöin matriisien "A" ja "B" tulo "AB" on kokoa formula_1. Nyt
formula_30
missä kukin formula_31 on matriisin "A" vaakavektori, ja formula_32 matriisin "B" pystyvektori. On tärkeää huomata, että matriisin "A" sarakkeiden määrän täytyy olla sama kuin matriisin "B" vaakarivien määrä. Muussa tapauksessa laskutoimitus ei ole määritelty.
Lisäksi tulon määritelmän perusteella eräs tärkeä laskusääntö on: formula_48
On huomattava, että "yleisesti" formula_49, so. matriisitulo ei noudata vaihdantalakia.
Determinantti.
Matriisin formula_22 alimatriisi formula_4 saadaan poistamalla matriisista formula_54:s vaakarivi ja formula_55:s pystyrivi. Saadun matriisin determinanttia formula_56 sanotaan alkion formula_3 alideterminantiksi.
Määritelmä.
Matriisin formula_58 determinantti on
,jossa formula_60 on eräs formula_61:n permutaatio ja summa kulkee kaikkien näiden permutaatioiden ylitse ja
Permutaation parillisuus tarkoittaa sitä voiko sen saada parillisella määrällä vaihtoja permutaatiosta. esimerkiksi on pariton, koska se saadaan yhdellä vaihdolla permutaatiosta, nimittäin vaihtamalla 2:n ja 3:n.
Determinantin laskeminen.
,jossa "A'ij" on determinantti matriisista, joka saadaan kun poistetaan "A":sta "i":s rivi ja "j":s sarake. Sama operaatio voidaan tehdä mille tahansa sarakkeelle, kuten alla esimerkissä näytetään.
"Kohta kolme on epäolennainen, koska matriisien rivejä ei tarvitse kertoa."
Alkion komplementti.
määritellään alkion formula_80 komplementti eli kofaktori
Matriisin formula_82 adjungoitu matriisi saadaan, kun alkiot korvataan niiden komplementilla ja saatu matriisi lopuksi transponoidaan. Merkitään
Determinantin käyttäminen.
Neliömatriisia formula_22 sanotaan singulaariseksi, jos formula_85. Jos formula_86, matriisi on ei-singulaarinen (=säännöllinen).
Ei-singulaariselle matriisille formula_22 pätee
Matriisit ja lineaarikuvaukset.
Jokaista äärellis­ulotteista lineaarikuvausta formula_90 vastaa tietty formula_1 kokoinen matriisi. Matriisin sarakkeiden lukumäärä on lähtö­avaruuden vektorien ulottuvuus ja rivien lukumäärä vastaavasti kuvaus­avaruuden vektorien ulottuvuus. Matriisin kukin sarake osoittaa sen kuvaus­avaruuden vektorin, joksi jokin lähtö­avaruuden kantavektoreista kuvautuu. Muut vektorit kuvataan kuvaus­avaruuteen kertomalla se kaikkien matriisin rivien kanssa sisätulolla.
Jos lähtö- ja kuvausavaruuden ulottuvuus on sama, matriisi on neliömatriisi. Jos lineaari­kuvauksen matriisi on kääntyvä neliömatriisi, lineaarikuvaukselle on olemassa käänteisfunktio. Käänteiskuvaus on matriisin käänteismatriisi. Vektori kuvataan kuvausavaruuteen kertomalla se kaikkien matriisin rivien kanssa sisätulolla.
Lineaariset yhtälöryhmät.
formula_99
Aukikirjoitettuna tämä yhtälö vastaa alkuperäistä yhtälöryhmää.
Matriisin singulaarisuus ja säännöllisyys.
Neliömatriisi formula_13 on "säännöllinen" eli "kääntyvä" mikäli on olemassa matriisi formula_101 siten että formula_102 ja formula_103. Muussa tapauksessa matriisi formula_22 on "singulaarinen". Matriisia formula_34 kutsutaan matriisin formula_22 käänteismatriisiksi, ja sitä merkitään symbolilla formula_107. Säännölliset formula_6-matriisit yhdessä skalaarilla kertomisen kanssa muodostavat renkaan yhteen- ja kertolaskun suhteen jota merkitään formula_109. Neliömatriisi voidaan kääntää esimerkiksi Gaussin algoritmilla.
Oletetaan että lineaarisessa yhtälöryhmässä formula_110 on formula_93 ehtoa ja tuntematonta muuttujaa, eli siis formula_22 on formula_6 neliömatriisi. Matriisin formula_13 säännöllisyys tai singulaarisuus kertoo oleellisia asioita yhtälöryhmän mahdollisista ratkaisuista. Mikäli formula_22 on säännöllinen, on yhtälöryhmällä täsmälleen 1 vastaus, olipa vektori formula_97 mikä hyvänsä. Mikäli formula_22 on singulaarinen, on yhtälöryhmällä joko äärettömän monta ratkaisua tai ei yhtään, riippuen vektorin formula_97 arvosta.
Hyödyllinen tulos neliömatriiseille on että matriisi formula_22 on säännöllinen jos ja vain jos formula_120.


Onnettomuus.
Onnettomuus on ennalta-arvaamaton vahinkotapahtuma, joka voi aiheuttaa muun muassa omaisuusvahinkoja, tuhoa, kuolemia tai loukkaantumisia taikka muutoin haittaa tai vahinkoa esimerkiksi ihmisille, luonnolle tai yrityksille.
Suuronnettomuus tarkoittaa onnettomuutta, joka on kuolleiden tai loukkaantuneiden määrällä taikka ympäristöön tai omaisuuteen kohdistuneilla vahingoilla mitattuna erityisen vakava.
Merellä tapahtunutta onnettomuutta kutsutaan haaveriksi.


Luettelo kuuluisista onnettomuuksista.
Tämä on luettelo onnettomuuksista, sekä luonnollisista että ihmisen aiheuttamista.
Suurimmat laivaonnettomuudet.
Tallinnan evakuoinnin yhteydessä 28. elokuuta 1941 yli 16 000 henkeä, pääosin siviilejä, hukkui usean laivan upotessa suomalaisten ja saksalaisten asettamiin miinoihin.
Aiheesta muualla.
Onnettomuuksista


Soitin.
Soitin eli instrumentti on laite, joka on tarkoitettu musiikin tuottamiseen.
Soittimet voidaan luokitella eri tavoin. Varsinkin länsimaisessa musiikissa ne jaetaan tavallisesti kosketinsoittimiin, kielisoittimiin eli kordofoneihin, joista usein erotetaan vielä omaksi ryhmäkseen jousisoittimet, aerofoneihin, jotka sisältävät mm. puhallinsoittimet, lyömäsoittimiin ja sähkösoittimiin eli elektrofoneihin. Puhallinsoittimet jaetaan edelleen puupuhaltimiin ja vaskipuhaltimiin. Nykyisin käytetään myös Curt Sachsin esittämää luokittelua. Siinä esimerkiksi kosketinsoittimia ei lueta eri ryhmäksi, koska niissä ääni syntyy hyvinkin eri tavoin, vaan esimerkiksi piano kuuluu kordofoneihin, urut taas aerofoneihin. Lisäksi hän jakoi lyömäsoittimet äänen syntytavan mukaan edelleen idiofoneihin ja membrafoneihin.


Luettelo soittimista.
Tässä luettelossa on yleisimpiä soittimia.
Idiofonit.
Soittimista


Länsimainen musiikki.
Länsimainen musiikki on musiikkia, jota perinteisesti soitetaan ja kuunnellaan erityisesti Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Sen vaikutus on kuitenkin nähtävissä koko maailman nykyaikaisessa populaarimusiikissa.
Lajityypit vaihtelevat rock-musiikista taidemusiikkiin ja populaarimusiikkiin. Nykyajan länsimaisen musiikin eräitä määrittäviä piirteitä ovat radio- sekä albumipainotteisuus.
Länsimaisen musiikin teoria.
Seuraavassa muutamia länsimaiseen musiikkiin kuuluvia käsitteitä. Osa on toki tuttuja käsitteitä myös muissa musiikkikulttuureissa.


Luettelo musiikin tyylilajeista.
__NOTOC__
Tämä on luettelo musiikin tyylilajeista. Osa tyylilajeista viittaa aikakauteen, esityskokoonpanoon, maantieteelliseen paikkaan tai uskonnolliseen viitekehykseen, osa puhtaasti musiikkityyliin. Nykyään eri tyylilajit ja musiikkikulttuurit sekoittuvat usein toisiinsa.
Katso myös Taidemusiikin aikakaudet ja luettelo elektronisen musiikin alalajeista.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
A.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
B.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
C.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
D.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
E.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
F.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
G.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
H.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
I.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
J.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
K.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
M.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
N.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
O.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
P.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
Q.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
R.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
S.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
T.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
U.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
V.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
W.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
X.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
Y.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
Z.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
Musiikin tyylilajit


Viestintä.
Viestintä eli kommunikaatio voidaan ymmärtää sekä sanomien siirtämiseksi että merkitysten tuottamiseksi. Lisäksi viestintä on määritelty yhteisyyden tuottamiseksi, jolloin olennaista ei ole tiedon tai informaation välittäminen vaan yhteisen ymmärryksen tuottaminen. Erilaisten viestinnän määritelmien ei tarvitse välttämättä olla toisiaan poissulkevia vaan niiden voidaan ymmärtää täydentävän toisiaan. Siten viestinnässä on samanaikaisesti kyse sanomien välittämisestä, merkitysten tuottamisesta ja yhteisen ymmärryksen rakentamisesta.
Viestinnän kolme määritelmää.
Viestinnän siirtomalleista vanhin on Claude Shannonin ja Warren Weaverin viestinnän matemaattinen teoria (The Mathematical Theory of Communication, 1948). Viestinnän siirtona ymmärtävät mallit ovat lineaarisia. Niissä lähettäjä lähettää sanoma viestintäkanavaa pitkin vastaanottajalle. Shannonin ja Weaverin malli on yksisuuntainen malli. Myöhemmissä lineaarisissa malleissa, kuten Wilbur Shramin mallissa viestintä on nähty kaksisuuntaisena prosessina. Suomalainen viestintätutkija Osmo A. Wiio. on määritellyt viestinnän tietojen vaihdannaksi ihmisten kesken. Siirtomallista jäsennyksen on ajateltu kattavan paitsi kaikkien elollisten olentojen välisen viestinnän myös teknisten järjestelmien ja organisaatioiden välisen informaation vaihdon. Siten lähettäjänä tai viestin lähteenä voi olla ihminen, eläin, joukkoviestin, tekninen laite, luonnon ilmiö tai fysiologinen prosessi. Viesti voi kulkea valo- tai ääniaaltojen välityksellä, radioaaltoja tai sähköjohtoa pitkin. Varsinkin muilla eläinlajeilla kuin ihmisellä myös muutkin aistit kuin näkö ja kuulo voivat toimia viestinnän kanavina. Siirtomalleissa viestintä ymmärretään informaatiota välittäväksi prosessiksi. Toisin sanoen viestintä on prosessi, joka välittää viestinnän ulkopuolella tuotettua informaatiota.
Merkityksen näkökulmasta katsottuna sanomalla ei ole mitään omaa ehdotonta merkitystä vaan merkitys syntyy vasta kun viestin lukija sen tulkitsee. Vaikka tulkinta on yksilöllistä se ei tarkoita, että se olisi mielivaltaista vaan tulkinta on sidoksissa ympäröivään kulttuuriin. Merkitysperustaisen viestinnän määrittelyn lähtökohtana on merkki ja sitä tutkiva merkitysoppi semiotiikka.
Yhteisyyttä korostava viestintänäkemys ymmärtää viestinnän rituaalina, jolloin olennaista ei ole sanomien levittäminen tilassa vaan yhteiskunnan ylläpito ajassa, ei informaation siirtotoimi vaan yhteisten uskomusten esittäminen. yhteisen ymmärryksen tuottaminen.
Ihmisten välinen viestintä.
Ihmisten välinen viestintä tapahtuu usein puhutun kielen avulla, mikäli tietoa ei tarvitse siirtää pitkiä matkoja.
Viestintä voi olla myös sanatonta: ihmisen ilmeet ja eleet kertovat tunteista, mielialasta ja asenteista. Joidenkin tutkimusten mukaan ihmisten välisestä viestinnästä jopa yli 70 prosenttia on sanatonta, ensitapaamistilanteissa sanallisen viestinnän osuus saattaa olla vain 7 prosenttia. Kulttuurikohtaista vaihtelua on kuitenkin paljon.
Kuuroille viestinnän mahdollistamiseksi on kehitetty viittomakieli, jossa tietoa siirretään ilman puhetta käsien liikkeiden ja asentojen avulla. Sokeille on kehitetty pistekirjoitus, joka perustuu eri järjestyksessä olevien kohokuvioiden tulkitsemiseen tuntoaistin avulla.
Mikäli tietoa on siirrettävä pitkiä matkoja, tarvitaan siirtämistä varten kirjoitettua kieltä. Sitä käytetään esimerkiksi erilaisissa lehdissä. Kirjeenvaihto on vanha tapa siirtää tietoa pitkiä matkoja. Modernin tekniikan kehityttyä muita viestintätapoja ovat puhelin, televisio, radio ja Internet. Entisajan viestintävälineitä olivat mm. vuorokapulat, oltermanninsauvat ja kylänkapulat.
Imagollinen viestintä.
Imagollinen viestintä käsittää kaikki ihmiseen liittyvät viestinnän muodot. Näitä ovat muun muassa sanallisen viestinnän, kosketusviestinnän ja oheisviestinnän osa-alueet. Imagolliseen viestintään kuuluu mm. kehon kieli, kehon tuoksut, kehon asennot, kasvojen eleet, pukeutuminen, tyylikkyys, meikki, oma reviiriajattelu, puheen eri vivahteet ja äänensävyt. Imagolliseen viestitään voidaan sanoa kuuluvan myös tyyli, esiintymistaito, itsetunto, värien käyttö pukeutumisessa ja asusteiden sopivuus kehoon.
Yhteisöviestintä.
Yhteisöviestintä käsittää organisaatioiden sisäisen ja ulkoisen viestinnän. Organisaatioissa on usein erillinen viestintäyksikkö, joka hoitaa ja koordinoi organisaation viestintää sen eri sidosryhmille. Viestintätoiminto toimii organisaation äänenä ja muokkaa sen imagoa vastaamalla jatkuvasti muuttuvan ympäristön haasteisiin. Konserniviestintä koordinoi sisäistä ja ulkoista viestintää ylläpitääkseen suhteita sidosryhmien kanssa. Sillä on monia velvollisuuksia, koska se on vastuussa kaikesta hallitusta viestinnästä organisaation sidosryhmien kanssa.
Yhteisöviestintä voidaan jakaa useampiin osa-alueisiin ja jaotteluja on erilaisia. Erityisesti markkinointiviestinnän osa-alueet ovat joissain jaotteluissa viestinnän ja toisissa markkinoinnin alla. Yleisimmät viestinnän tehtävät liittyvät seuraaviin viestinnän osa-alueisiin: sisäinen viestintä, talousviestintä ja IR, mediaviestintä, muutosviestintä, kriisiviestintä ja tilannehallinta (issue management, imago ja identiteetti, vastuullisuusviestintä (CSR) ja yritysmainonta.
Suomen suurin yhteisöviestinnän ammattilaisten järjestö 2100 jäsenellään (2012) on ProCom – Viestinnän ammattilaiset ry.
Eläinten viestintä.
Eläinmaailmassa viestintä on monipuolista, sillä tietoa voidaan siirtää esimerkiksi hajujälkien ja äänien avulla.


Uusliberalismi.
Uusliberalismi on talouspoliittinen suuntaus, jonka mukaan vapaa yksityisomistusoikeus, vapaat markkinat ja vapaakauppa edistävät parhaiten ihmisten hyvinvointia. Uusliberaali talouspolitiikka pyrkii taloudellisen toiminnan normien vähentämiseen (talouden vapaus), verojen alentamiseen, omistusoikeuden loukkaamattomuuteen, kilpailuun, poliittisen toiminnan korvaamiseen markkinaohjauksella, tulonsiirroilla rahoitetun hyvinvointivaltion ja kansainvälisen kaupan esteiden purkamiseen. Kannattajat puhuvat mieluummin klassisesta liberalismista, markkinaliberalismista tai liberalismista. Uusliberalismi ei niinkään ole aate vaan joukko toimenpiteitä, joihin ryhtyvät hyvin erilaisissa maissa konservatiivit, liberaalit ja sosialistit. Osa noista toimista (muun muassa vapaan markkinatalouden vastaisten lakien vähentäminen) on klassisen liberalismin mukaisia, osaa (esimerkiksi tietyt tavat organisoida virastoja) vain väitetään sellaisiksi. Termiä "uusliberalismi" käyttävät etenkin kyseisen politiikan vastustajat (haukkumanimenä), ja siksi sen merkitys vaihtelee melkoisesti käyttäjästä riippuen.
Termin historiaa.
Uusliberalismi-termin "uus" viittaa tavoitteisiin "uusia" klassisen liberalismin kauden taloudellinen vapaus. Klassinen liberalismi oli aikakausi alkaen noin vuodesta 1600 ja päättyen 1800-luvun loppuun.
Friedrich von Hayekin ympärille muodostunut ryhmä "Mont Pelerin Society", johon kuuluivat muun muassa Karl Popper, Milton Friedman ja Ludvig von Mises, julkaisi perustamisasiakirjansa vuonna 1947. Sen mukaan keskeistä ideologian tasolla on kamppailu marxilaisuutta, sosialismia, valtiojohtoisuutta ja keynesläisyyttä vastaan. Sen mukaan sivilisaation keskeiset arvot ovat uhattuna. Vapautta ei voi tehokkaasti säilyttää ilman yksityisomistukseen ja markkinoihin liittyvää valtaa. Koska ihanteena oli yksilönvapauden puolustaminen, ryhmä kutsui itse itseään "liberaaleiksi".
Klassisessa muodossaan liberalismia kehitti valistusajalla muun muassa John Locke keskiaikaisen yhteiskunnan monien ongelmien vastavoimaksi: yksilölle haluttiin valta päättää itsestään ja omaisuudestaan sen sijaan, että häntä määräisi aateli, kirkko, valtio, isäntä tai muu taho. Ajatussuunnan vastustajan Noam Chomskyn mukaan taas uusliberalismi kehittyi vastavoimaksi niin kutsutulle hyvinvointiliberalismille ja sosialidemokratialle.
Reagan ja Thatcher viittasivat usein klassisiin liberalisteihin, Hayekiin ja Friedmaniin, vaikka toteuttivatkin näiden oppeja vain osittain. Toisaalta Friedman on neuvonut sosialististen, konservatiivisten ja liberalististen maiden johtajia vapauttamaan talouttaan (Kiina, Chile, Viro), vaikka hänen mukaansa mikään maa ei ole niitä täysin noudattanut. Friedman on korostanut, että vaikka hän tuomitsee kaikki diktatuurit, hän silti kannattaa politiikkaa, joka parantaa diktatuurissa elävien elinoloja, ja toisaalta taloudellinen vapautuminen johtaa ennemmin tai myöhemmin myös poliittiseen vapautumiseen.
Uusliberalismia ei pidä samastaa uuskonservatismiin. Esimerkiksi Milton Friedman vastusti Irakin sotaa, Chilen diktatuuria ja muita samankaltaisia uuskonservatismiin liitettyjä asioita. Uusliberaaliksi väitetty vaikutusvaltainen liberaali ajatushautomo Cato-instituutti on todennut George W. Bushin hallinnon uuskonservatismin terrorismiin verrattavaksi vaaraksi vapaudelle.
Uusliberalismin teoria ei ole yhtenäinen, ja se on saanut eri muotoja eri aikoina ja eri yhteiskunnissa. David Harveyn mukaan ensimmäinen Friedmanin talousteorioita toteuttanut valtio oli Augusto Pinochetin Chile vuonna 1973. Harveyn mukaan uusliberalismi nousi vallitsevaksi kapitalistiseksi talousopiksi Yhdysvalloissa ja Britanniassa vuonna 1979.
Uusliberalismin historia.
David Harveyn mukaan ensimmäinen Friedmanin talousteorioita toteuttanut valtio oli Augusto Pinochetin Chile vuodesta 1973. Pinochetin kaudella julkiset terveyskeskukset purettiin, työmarkkinat vapautettiin ammattiyhdistyksistä ja kotimaisen teollisuuden tuki ja tullisuojat purettiin ulkomaisen tuonnin edistämiseksi.
Harveyn mukaan Margaret Thatcher harjoitti uusliberalismia Britanniassa vuosina 1979–1990. Thatcher pyrki yksityistämään useita talouselämän aloja. Myytyihin yrityksiin sisältyy British Aerospace, British Telecom BT Group, British Airways, teräs, sähkö, kaasu, öljy, vesi, linja-autot ja rautatiet. Thatcherin tavoitteena oli yritysten ja yksilöiden oman vastuun korostaminen ja halu rohkaista innovatiivisuuteen ja aloitteellisuuteen. Thatcher yritti vähentää valtion vastuuta ja ulottaa henkilökohtaisen vastuun ihanteen koko yhteiskuntaan, myös yksityiseen terveydenhuoltoon.
Professori Heikki Patomäen mukaan uusliberalismia ovat levittäneet OECD, IMF ja EU ja Suomi on uudistanut taloutta sen mukaisesti 1980-luvun lopulta alkaen.Harri Holkerin hallitus (1987-1991) alkoi liikelaitostaa valtion hallintoa. Patomäen mukaan kilpailukyky esitettiin kansallisena elonjäämisoppina.
Islanti yksityisti pankit ja vapautti pääomamarkkinat 1990-luvun alussa. Velkaantumista ja pankkitoimintaa ei rajoitettu. Talous kasvoi kaksi kertaa Eurooppaa nopeammin ja velkarahalla ostettiin kauppoja, lentoyhtiöitä, pankkeja ja teleyrityksiä Pohjoismaista, Britanniasta, Hollannista ja Saksasta. Pankit Kaupthing, Landsbanki ja Glitnir olivat 70 % Islannin pörssivarallisuudesta. Talousihmeen osoittuessa kuplaksi Islanti oli syvemmässä kriisissä kuin muut länsimaat. Liiketaloustieteen professori Vilhjalmur Bjarnassonin mukaan Islannin talouskriisi on kotikutoinen. Osakesäästäjien liitto oli kritisoinut vuosia pankkeja ja pörssiyrityksiä.
Kiinassa väitetty uusliberalismi yhdistyy keskitettyyn ja autoritaariseen valvontaan. Kiinassa ei ole tehty Venäjän tavoin välitöntä yksityistämistä "shokkihoitoa", ja sen talouskatastrofit on vältetty. Vuonna 1995 Kiina avasi koko maan ulkomaisille sijoituksille rannikkokaupunkien lisäksi. Valtionyhtiöitä on nyt jo myös avattu ulkomaiselle sijoittajille. Keskushallinto on heikentänyt sosiaaliturvaa, määrännyt käyttömaksuja, luonut joustavat työvoimamarkkinat ja yksityistänyt yhteisomaisuutta. Kiinalainen perinne on saada keskushallinto käyttämään vastuuta yksityisen edun tavoittelijoita ja paikallisviranomaisia vastaan.
Uusliberalismin arvostelua.
Professori Heikki Patomäen mukaan uusliberalistinen teoria unohtaa historian. Hänen mukaansa uusliberalismi ei ole vastaus 2000-luvun ongelmiin, vaan yritys toteuttaa 1800-luvun talousidealistien ihanteita nykymaailmaan.
Yhteiskuntateoreetikko David Harveyn mukaan uusliberalismi on poliittinen projekti, joka pyrkii palauttamaan pääoman kasautumiseen otolliset olosuhteet ja taloudellisen eliitin valta-aseman. Ajattelun ydin on arvostelua osakseen saanut oletus, että vapaakauppa varmistaisi myös yksilönvapaudet.
Hänen mukaansa uusliberalismin toimintastrategia pyritään piilottamaan poliittisten iskulauseiden ja retoriikan taakse. Harveyn mukaan uusliberalismissa vapaus surkastuu vapaan yrittäjyyden edistämiseen. Jokainen on itse vastuussa hyvinvoinnistaan. Muun muassa Keynesin ja Rooseveltin tukemat hyvinvointivaltioinstituutiot: sosiaalipalvelut, koulutus, terveydenhoito ja eläkkeet eli koko sosiaaliturva pyritään yksityistämään vapaalle kilpailulle. Harvey katsoo, että sosiaalinen eriarvoisuus ja tulonjaon ongelmat ovat uusliberalismin rakenteellinen ongelma. Uusliberalistinen vapaus heijastaa Harveyn mukaan yksityisten omistajien, liike-elämän monikansallisten yritysten ja rahoittajien etuja.


Puolijohde.
Puolijohde on kiinteä aine, jossa olennaisesti täynnä olevan valenssivyön ja tyhjän johtavuusvyön välinen energiaero on noin 1 eV.
Kiinteässä aineessa elektronit voivat olla joko valenssivyöllä tai johtavuusvyöllä. Näiden välissä on niin sanottu kielletty energiavyö, jossa elektronit eivät voi olla. Sähkövirran kuljetukseen osallistuvat vain elektronit, jotka ovat vajaasti täytetyllä vyöllä. Jos valenssivyö on täynnä, virtaa kuljettavat vain johtavuusvyöllä olevat elektronit. Puolijohteessa johtavuusvyö kylmässä on tyhjä, joten matalissa lämpötiloissa puolijohde toimii eristeenä, mutta huoneenlämmössä lämpövärähtelyt nostavat elektroneja valenssivyöstä johtavuusvyöhön ja puolijohde toimii johteena. Myös lisäämällä puolijohteeseen epäpuhtauksia voidaan sähkönjohtavuutta nostaa. Puolijohteita ovat puolimetalleiksi luokitellut alkuaineet ja useat niitä sisältävät yhdisteet. Teknisesti tärkeimmät puolijohteet ovat pii, germanium sekä jaksollisen järjestelmän III ja V ryhmän alkuaineiden yhdisteet ("III-V -puolijohteet") kuten galliumarsenidi.
Puolijohteet ovat erittäin hyödyllisiä elektroniikassa, koska niiden ominaisuuksia voidaan muuttaa helposti lisäämällä aineeseen epäpuhtauksia pieninä määrinä. Nämä epäpuhtaudet lisäävät joko elektronien tai aukkojen määrää.
"N-tyyppisiä puolijohteita" saadaan lisäämällä rakenteeseen atomeja (esimerkiksi As), joilla on enemmän valenssielektroneja kuin isäntäatomeilla (tässä Si). Tällöin ylimääräiset elektronit voivat johtaa sähköä.
"P-tyyppinen puolijohde" saadaan lisäämällä rakenteeseen atomeja (esimerkiksi B), jolla on vähemmän valenssielektroneja kuin isäntäatomeilla (tässä Si). Tällöin muodostuvat positiiviset aukot toimivat varauksen siirtäjinä. Piissä aukot ovat varauksensiirtäjinä hitaampia kuin elektronit.
Yhdistepuolijohteet ovat kahden tai useamman alkuaineen yhdisteitä, jotka yhdessä toimivat puolijohteena. Niitä käytetään usein LEDeissä, koska niillä on mahdollista tuottaa ihmissilmälle näkyvän valon aallonpituuksia. Joistakin yhdistelmäpuolijohteista pystyy valmistamaan pii- ja germaniumpuolijohteita nopeampia transistoreita. Esimerkiksi galliumarsenidi, galliumarsenidifosfidi, galliumfosfidi, galliumantimonidi, indiumarsenidi, indiumfosfidi ja indiumantimonidi ovat yhdistepuolijohteita.
"Puolijohdekomponentteja": diodi, LED (valodiodi), transistori, tyristori, mikropiiri, diac, triac, aurinkokenno


Biokaasu.
Biokaasu on luonnonkaasuseos, jota syntyy kun orgaanista materiaalia hajotetaan hapettomissa olosuhteissa. Kaasussa on "metaania" 60-65 % (CH4) ja 30-35 % "hiilidioksidi"a (CO2). Lisäksi biokaasussa on mm. vettä (H2O), typpeä (N2), happea (O2), vetyä (H2), ammoniakkia (NH3) ja rikkivetyä (H2S) syötteestä riippuen. Biokaasun lämpöarvo on hyvä, keskimäärin 6,4 kWh/m³. Biokaasun tuotantoon käy lähes kaikki biohajoava materiaali, ei kuitenkaan sellun valmistukseen soveltuva ns. ligniinipitoinen puu. Maatiloilta saadaan raaka-aineiksi mm. lantaa ja eläin- ja kasvijätettä. Myös energiakasvit soveltuvat biokaasun tuotantoon. Kunnat voisivat saada raaka-aineet biojätteistä, jätevedenpuhdistamo- ja saostuskaivolietteistä ja teollisuusyritykset mm. biohajoavista sivuvirroista. Teknisesti maakaasu vastaa biokaasua.
Biopolttoaineilla, kuten biokaasulla, liikenteen kasvihuonekaasupäästöjä voidaan alentaa. Biokaasun ajoneuvokäyttö on puhdistamisen jälkeen helppoa. Ruotsissa ajoneuvokäyttö on yleistä, muun muassa Linköpingin kaikki linja-autot toimivat sillä. Suomessa maa-/biokaasuautoja maahantuovat muun muassa Fiat, Iveco, Volkswagen, Mercedes-Benz ja Opel sekä aiemmin myös Volvo. Suomessa on tällä hetkellä lähes 20 kaasuauton tankkausasemaa.
EU:n tavoitteiden mukaan biopolttoaineiden osuus liikenteen polttoaineista tulisi olla vähintään 5,75 % vuonna 2010, 10 % vuonna 2020 ja jopa 25 % vuonna 2030.
Biokaasun historia.
Biokaasun käytöstä maatiloilla valaistukseen ja keittiökäyttöön on viitteitä muinaisesta Sumerista 3000 eaa ja kirjallisia tietoja Kiinasta 1600 eaa. Liikennekäytön vaatima teknologia kaasun varastoimiseksi korkeassa 200 bar paineessa teräksestä valmistettuissa kaasupullossa kehittyi 1930-luvun alussa, jolloin alkoi synteettisen, kivihiilipohjaisen metaanin käyttö liikennepolttoaineena Saksassa. AGA kehitti 1930-luvulla biokaasun puhdistustekniikan, joka otettiin liikenne kaasun tuotantokäyttöön Boråsissa 1941 ja Tukholmassa 1942. Suomessakin biokaasutekniikkaa oli tutkittu 1900-luvun alusta alkaen. Biokaasun hyödyntäminen alkoi Helsingissä 1930-luvulla Rajasaaren ja Kyläsaaren vedenpuhdistamoilla ja kaasua siirrettiin Helsingin kaupunkikaasuverkostoon. Sota-aikana liikennepolttoaineista oli pulaa, joten Kyläsaaressa 1941 ja Rajasaaressa 1943 avattiin liikennebiokaasun tankkauspaikat. Autojen muuntosarjat sekä paineistus- ja tankkaustekniikan toimitti AGA eli silloinen Ab Gasaccumulator Oy, joka myös hoiti tankkausliiketoiminnan. Muuntosarjoja asennettiin kaupungin omistamiin autoihin ja kaikkiaan 92 autolle annettiin lupa tehdä muutokset. Bensiinin tuonnin vapautuminen 1946 johti myös biokaasun tuotannon lopettamiseen. Päätös tehtiin kaupunginhallituksen toimesta vaikka tuotanto oli taloudellisesti kannattavaa.
Biokaasun edut.
Biokaasu on "kotimaista energiaa", jolla voi vahvistaa Suomen energiaomavaraisuutta ja luoda lisää työllisyyttä. Samalla voi hyödyntää mm. energiakasveja biokaasuprosessissa ja maaseudun elinvoimaisuus lisääntyy.
Lisäksi biokaasu on "uusiutuvaa energiaa", joka tuotetaan mm. omista jätteistämme. Biokaasun tuotannossa syntyneet sivutuotteet voidaan hyödyntää lannoitteena pelloillamme eli tuotantoprosessilla saadaan aikaan "täydellinen kierto", kaikki voidaan käyttää hyödyksi ja lopulta aine palaa luontoon.
Näiden lisäksi biokaasu on "ympäristöystävällistä energiaa", koska se vähentää ja pienentää lähi- ja hiukkaspäästöjä. Kaikista tunnetuista liikennepolttoaineista biokaasu tuottaa vähiten lähipäästöjä. Biokaasussa ei ole rikkiä eikä raskasmetalleja, sekä siinä on erittäin vähän typenoksideja.
Biokaasu on myös turvallista, koska jalostetun biokaasun poltosta ei synny myrkyllisiä pakokaasuja. Liikenteessä biokaasun käyttö polttoaineena on huomattavasti hiljaisempaa kuin esimerkiksi dieselin käyttö. Biokaasun valmistusprosessi poistaa lietteiden ja lannan hajuhaittoja.
Biokaasun tuotanto ja raaka-aineet.
a>ssa. Käytöstä poistuneiden ja täytettyjen penkkojen sisältä kerätään kaatopaikkakaasua talteen putkistojen avulla. Kaasu poltetaan biokaasupumppaamon soihdussa.
Biokaasua voi tuottaa kaikesta orgaanisesta aineesta. Biokaasua kerätään kaatopaikoilta, jätevedenpuhdistamoiden lietteistä ja maatalouden tuotteista: lanta, oljet, metsäjätteet, energiakasvit jne. Raaka-aineen perusteella biokaasut voidaan jakaa kolmeen eri ryhmään: jätepohjainen biokaasu, peltopohjainen biokaasu ja puupohjainen biokaasu Bio-SNG.
Jäte- ja peltopohjainen biokaasu syntyvät ohjatussa mädätysprosessissa, jossa biokaasua muodostuu mikrobien hajottaessa orgaanista ainesta. Hajoaminen tapahtuu mädäntymällä hapettomassa tilassa anaerobisten bakteerien vaikutuksesta. Näin syntyvä biokaasu sisältää metaania ja hiilidioksidia, noin 40-75 % metaania ja noin 30-45 % hiilidioksidia. Lisäksi biokaasu voi sisältää pieniä määriä muita yhdisteitä. Biokaasun lämpöarvo on noin 5,0-5,5 kWh/m3n.
Puupohjaista biokaasua prosessoidaan kaasuttamalla täysin kiinteää biomassaa. Kaasu käsitellään vastaamaan koostumukseltaan maakaasua, jolloin metaanipitoisuuden tulee olla vähintään 95 prosenttia.
Kaatopaikoilta talteen kerättävän raakakaasun koostumus vaihtelee kaikista eniten, koska se on syntynyt pääasiassa lajittelemattomista jätteistä.
Raaka-aineista riippuen materiaalia hajotetaan reaktorissa välillä sekoittaen 15-50 päivän ajan. Biokaasun talteenotto vähentää syötteelle tyypillisiä hajuhaittoja ja vähentää metaanipäästöjä ympäristöön. Järjestelmästä saa sähköä, lämpöä ja lämmintä vettä maatalouskäyttöön.
Yleisin laitostyyppi tuotantoympäristössä on jatkuvasti toimiva märkäprosessi, mikä soveltuu hyvin jätevesilietteiden käsittelyyn ja on varma menetelmä. Käytettävän raaka-aineen mukaan laitostyypit voidaan jakaa seuraaviin tyyppeihin: "1) Maatilakokoluokan laitoksiin, joilloin syötteen perusmateriaalian on yleensä lanta ja energiakasvit, 2) jäteveden puhdistamoiden biokaasulaitoksiin, jossa otetaan talteen jätevesilietteen biokaasu, 3) yhteiskäsittelylaitoksiin, missä voidaan käsitellä erilaisia raaka-aineita lannasta jätteisiin, 3) biokaasun suuret talteenottojärjestelmät kaatopaikalla."
IEA:n mukaan lantakompostointi ei ole nykyhinnoilla (2005) kannattavaa ilman metaania tuottavaa lisäraaka-ainetta. Isoilla 5000–6000 m3 laitoksilla takaisinmaksuaika voi olla 3–10 vuotta, mutta se edellyttää hyvää suunnittelua. Tanskassa on keskitettyjä isompia maatalousbiokaasulaitoksia.
Biokaasua (90 % metaania + 10 % hiilidioksidia) muodostuu bakteerien hajottaessa orgaanisen materiaalin ilman happea eli anaerobisesti. Ravinteina käytettävän lietteen tilavuus pienenee. Maailmassa on ainakin 150 yhdyskunta- tai teollisuusjätettä käyttävää anaerobista laitosta ja 35 rakenteilla. Yli 5 milj. tn jätettä tuottaa 600 MW. IEA:n mukaan se on taloudellisin jätteidenkäsittelytapa. Eläinten lanta on käytetyin materiaali. Saksassa, Itävallassa ja Tanskassa lanta alkaa jo olla käytössä, joten maanviljelijät etsivät vaihtoehtoisia lisämateriaaleja: maissi, ohra, ruis ja ruohot. Saksassa maissista on taloudellisempaa tehdä sähköä kuin syöttää se eläinten rehuna. Saksassa ja Itävallassa maksetaan korkeampaa syöttötariffia viljasta tehdylle sähkölle.
Maaseudulla pienimuotoiset hajotusyksiköt ovat tavallisia: Kiinassa on 8 miljoonaa yksikköä, Nepalissa 50 000, Saksassa 2 000, Itävallassa 120 ja Sveitsissä 69 (julkaisuvuosi 2005).
Euroopassa Iso-Britannia ja Saksa ovat johtavia biokaasun tuottajia 2006. EU tuotti biokaasua öljyekvivalentteina 5,4 milj. toe (2006) ja 4,7 milj. toe (2005) eli 62 000 GWh (2006) ja 55 000 GWh (2005).
Saksassa tuotannon kasvu on ollut Euroopan suurin 2003–2006. Kasvu perustuu maanviljelijöiden sähkön syöttötariffiin ja 3500 biokaasuyksikköön (2006) sähkön ja lämmön yhteistuotantona. Saksan biokaasuyhdistyksen tavoite on nostaa kapasiteetti 1000 MW:sta (2006) 9500 MW:iin ja kymmenkertaistaa sähkömäärä 76 000 GWh:iin (2020), mikä olisi 17 % Saksan sähkönkulutuksesta. Sähköä tuotettiin biokaasusta 7300 GWh (2006) Saksassa. Määrästä noin puolet 3 600 GWh kerättiin kaatopaikoilta biokaasuna.
Biokaasusta tuotettiin Suomessa sähköä vain 22 GWh (2006). Biomassajakeista saatava teknis-taloudellinen energiapotentiaali on uusimman tiedon valossa yli 9 TWh/a, josta suuri osa, noin 5,9 TWh on saatavissa peltobiomassoista. Suomen koko energiankulutus on noin 402 TWh vuodessa (arvio 2010). Arvio perustuu peltoalueiden kestävään käyttöön ja vain ruokaketjun ulkopuolisiin jakeisiin. Biokaasun tuotanto ei liity, eikä kosketa ruoantuotantoa mitenkään. Biopohjaisten kaasujen yhteenlaskettu potentiaali Suomessa on ainakin 15 TWH, mikä on noin kolmannes nykyisen maakaasun käytöstä. Gasum Oy:n tavoitteena on saada 20 % maakaasun käytöstä biopohjaiseksi vuoteen 2020 mennessä.
Kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen säätää biokaasulle syöttötariffin, siten että siitä saataisiin sähköä kymmeniä tai satoja MW:ja 5 vuoden päästä. Tavoite on merkittävästi Saksaa vaatimattomampi. Saksa tukee biokaasun tuotantoa rinnan muiden uusiutuvien energiamuotojen kanssa. Suomen sähkönkulutus oli noin 90 000 GWh (2006).
Biokaasua käyttävä linja-auto, Volvo 7700A CNG
Ruotsissa biokaasu antaa sähköä. lämpöä, liikenteen biopolttoaineita ja korvaa maakaasua kaasuverkossa (1,8 milj m3/a). Göteborgin jätevedenpuhdistamo tuottaa 1600 m3 biokaasua/h yhteensä 60 MWh/a. Ruotsissa on 779 biokaasubussia, 4 500 biokaasuautoa ja 1 biokaasujuna. Biokaasun jakelu säädettiin pakolliseksi huoltoasemille, kuten myös biodieselin ja etanolin jako isoilla asemilla (yli 3000 m³/a). Ruotsi päätti lokakuussa 2006 myöntää 30 % veronkevennyksen biokaasuautoille.
Suomi ja biokaasun käyttö.
Suomen tulevaan hallitusohjelmaan sivulle 48, 2011 on kirjattu biokaasun liikennekäytön edistäminen. Neuvottelutuloksessa on kirjattu mm, että liikennepolitiikassa kiinnitetään huomiota Suomen päästövähennystavoitteisiin liikennesektorilla. Lisäksi liikenteen päästöjä tullaan vähentämään mm. tukemalla joukkoliikennettä, autokannan uudistumista ja suosimalla vähäpäästöisiä ajoneuvoteknologioita. Biokaasun liikennekäyttöä edistetään.
Hallitusohjelmassa 2007 luvattiin jo syöttötariffi biokaasulaitoksille. Kaatopaikoilla muhii rahanarvoista kaasua 25 milj. öljylitran verran. Kaasua voi käyttää lämmön- ja sähköntuotantoon ja ajoneuvojen polttoaineena. Suomen kaatopaikoilta muodostuu 200 milj. m3/a kaasua. 2005 sitä kerättiin 118 milj. m3, josta hyödynnettiin 70 milj. m3. Kaatopaikkakaasua muodostuu 20–25 vuotta. Sen energiasisältö on 6 kWh/m3.
Biokaasun potentiaali on 20 % liikenteen polttoaineen tarpeesta, mikä auttaisi Suomea täyttämään biopolttoaineen lisäämissitoumuksensa.
Saksalainen Linde AG.
Saksalainen Linde AG on yksi biokaasualan suurimmista yrityksistä. Suurimmat hankkeet ovat Beijing
(73 000 tn jätettä/a) ja Lille (Ranska) 62 000 tn/a. Muita biokaasuyrityksiä on ranskalainen Valorga ja espanjalainen Urbaser. Eurobarometrin mukaan Valogra osaa markkinoida Kiinaan: Shanghaihin (227 500 tn + 41 000 tn) ja Beijingiin (105 000 tn). Saksalaisen Schmack Biogas AG liikevaihto kasvoi 34 miljoona euroa (2005) ja 90 miljoonaa euroa (2006). Sveitsiläinen Kompogas toimii myös Saksassa neljässä kohteessa. Belgialainen Organic Waste Systems (OWS) (Otaka) ja saksalainen BTA (Komoro) ovat saaneet markkinoita Japanissa. Linde AG:n ja Valorgan kapasiteetti on yli milj. tn/a, OWS:n 0,75 milj. tn/a, Biotechnische Abfallverwertung (Saksa) 0,6 milj. tn/a ja Kompogas:in 0,4 milj. tn/a.
Suomalainen Gasum.
Suomessa johtavalla biokaasun tuottajalla Gasumilla, on useita biokaasuun liittyviä liiketoimintahankkeita meneillään.
Gasumin kaasuputken keltainen merkintäkilpi ilmoittaa kaasuputkiverkoston linjaukset maastossa. Merkintäkilvistä ilmenee putken tarkka sijainti, omistajan nimi ja yhteystiedot.
Gasum ja HSY.
Vuonna 2011 Gasum ja Helsingin seudun ympäristöpalvelut -kuntayhtymä HSY tekivät sopimuksen Espoon Suomenojan jätevedenpuhdistamon tuottaman biokaasun jatkojalostamisesta ja syöttämisestä kaasuverkkoon vuoden 2012 aikana. Jätevedenpuhdistamo käsittelee jätevesiä Espoon, Kauniaisten, Kirkkonummen ja Vantaan alueilta. Sopimuksen mukaan Gasum investoi puhdistuslaitokseen laitteet, joilla biokaasu puhdistetaan tasalaatuiseksi liikennepolttoaineeksi ja syötetään kaasuverkkoon.
Gasum, Helsingin Energia ja MetsäBotnia.
Tämän lisäksi syksyllä 2011 Gasum, Helsingin Energia ja MetsäBotnia alkoivat suunnitella yhdessä Helsingin Energian ja metsäteollisuusyhtiö Metsä-Botnian kanssa biokaasua tuottavan biojalostamon rakentamista Joutsenoon. Jalostamo tuottaisi uusiutuvasta puuraaka-aineesta biokaasua, joka sitten siirrettäisiin Gasumin kaasuverkostossa käyttökohteisiin, esimerkiksi Helsingin Energian Vuosaaren voimalaitokselle. Suunnitteluhanke on jatkoa Gasumin ja Helsingin Energian huhtikuussa 2011 allekirjoittamalle aiesopimukselle. Hankkeella on merkittävät vaikutukset pääkaupunkiseudun ja koko Suomen energiatalouden kannalta. Toteutuessaan biojalostamo pystyisi tuottamaan vuositasolla biokaasua määrän, joka riittäisi kattamaan yli 50 000 kotitalouden sähkön ja lämmön kulutuksen. Alustavan hankesuunnitelman mukaan Metsä-Botnia ja sen emoyhtiö Metsäliitto vastaisivat puuraaka-aineen hankinnasta ja biojalostamon varsinaisesta toiminnasta. Biokaasun tuotannossa käytettäisiin sellutehtaan puunhankinnan sivuvirroista syntyvää ylijäämäistä metsähaketta ja kuorta. Suunnitellun jalostamon tuotantoteho voisi olla jopa 200 MW.
Gasum ja KSS Energia.
Samana vuonna 2011 Gasum ja energiayhtiö KSS Energia allekirjoittivat aiesopimuksen, jonka tavoitteena on biokaasulaitoksen rakentaminen Kouvolan seudulle. Rakennettavan biokaasulaitoksen on suunniteltu käyttävän raaka-aineena seudulta tuotettua energiakasveja kuten pelloille viljeltäviä nurmi- ja palkokasveja. Laitoksen tuottama uusiutuva ja kotimainen biokaasu voidaa siirtää Gasumin kaasuverkon välityksellä liikenteen polttoaineeksi. Suunniteltu jalostuslaitos voisi tuottaa jopa 100 GWh biokaasua vuodessa. Tällä määrällä voisi vuositasolla liikennöidä 250 kaupunkiliikenteen bussia tai 4 000 henkilöautoa.
Muita toimijoita.
Julkisella sektorilla toimii myös monia isoja biokaasutoimittajia, joista suurin yksittäinen toimija on Ämmässuon kaatopaikka, joka tuottaa jopa 100 GWh/a energiaa hyötykäyttöön mm. lähelle rakennettavan asuinalueen Histan lämmitykseen.
Muita pienempiä toimijoita ovat mm. Vambio Oy Vampulassa, Ab Avfallservice Stormossen Jätehuolto Oy Vaasassa, Metener Oy Leppävedellä. Lisäksi seuraavilla jätevedenpuhdistamoilla on anaerobitekniikkaa jo käytössä: Helsingin Vesi, Espoon Vesi, Tampereen Vesi, Jyväskylän Seudun Puhdistamo Oy, Forssan Vesihuoltolaitos, Hämeenlinnan Seudun Vesi Oy, Joensuun Vesi, Kuopion Vesi, LV Lahti Vesi Oy ja Mikkelin Vesilaitos. Biokaasualan konsultointiin ovat erikoistuneet mm. Watrec Oy Forssassa, Bionova Consulting Helsingissä, WELtec BioPower Gmbh.


Biodiesel.
Biodiesel on uusiutuvista luonnon raaka-aineista jalostettu dieselöljyä vastaava polttoaine. Euroopassa yleisin liikenteen biopolttoaine on biodiesel ja maailmassa bioetanoli. Vuonna 2005 biodieseliä valmistettiin Euroopassa 3,2 miljoonaa tonnia ja vuonna 2006 6 miljoonaa tonnia. EU:n ympäristötavoitteiden mukaan biopolttoaineiden osuus liikenteen polttoaineista tulisi olla vähintään 5,75 % vuonna 2010, 10 % 2020 ja 25 % 2030.
Biodieselstandardi.
Biodiesel on uusiutuvista luonnon raaka-aineista jalostettu dieseliä vastaava polttoaine. FAME (Fatty Acid Methyl Ester, rasvahapon metyyliesteri)-tyyppisille biodieseleille on olemassa kansainvälisesti määritelty standardi. FAME-biodieselin kansainvälinen standardi, EN 14214, hyväksyttiin CEN:ssä (European Committee of Standardization) 14 helmikuuta vuonna 2003. Standardi astui Suomessa voimaan 8. maaliskuuta 2004.
Biodieselnimike.
Yleisesti ottaen nimityksellä "biodiesel" viitataan kaikkiin dieseliä vastaaviin setaaniluvun mukaan määriteltyihin eloperäisiin polttoaineisiin, joten biodieselistä puhuttaessa voi kyse olla hyvin erilaisista aineista, jotka on valmistettu erilaisilla prosesseilla erilaisista raaka-aineista. Perinteisesti biodiesel on esteri, ja esimerkiksi amerikkalaisen standardin mukaan vain tätä voi kutsua biodieseliksi. Toinen uudempi vaihtoehto on toisen sukupolven diesel eli alkaani, kuten esimerkiksi NExBTL, joka muistuttaa enemmän petrodieseliä kemiallisesti ja jonka laatu on petrodieseliä parempi Kts. tarkennus kappaleessa: Teollinen tuotanto suomessa
FAME-tyyppisissä EN 14214 -standardia vastaavissa biodieseleissä tulee olla esteripitoisuus vähintään 96,5 massaprosenttia. FAME-tyyppisiin biodieseleihin luokitellaan eläin- ja kasviperäisistä öljyistä transesteröintiprosessilla valmistetut biodieselit, joissa on käytetty metanolia esterin muodostamiseksi. Metanoli valmistetaan maakaasusta, joten metyyliesterit eivät ole täysin biopolttoaineita.
Euroopassa käytetyistä biodieseleistä perinteisin biodiesel on rypsiöljystä ja metanolista valmistettu esteri, RME (rypsimetyyliesteri). RME:n ohella rypsiöljystä on mahdollista valmistaa biodieseliä myös etanolilla, jolloin tuote on rypsiöljyn-etyyliesteri, REE (rypsietyyliesteri). Rypsiöljypohjaiset biodieselit ovat Euroopassa tyypillinen tuote, kun taas soijapavuista valmistettu biodiesel on vastaavasti muun muassa Yhdysvalloissa laajasti valmistettu. Käytettävä raaka-aine riippuu pitkälti paikallisista olosuhteista ja viljelytottumuksista. Jos puhutaan jalostamattomista kasviöljyistä (triglyseridiseoksista), ei tulisi käyttää termiä biodiesel vaan pikemminkin pitäisi puhua bioöljystä. Biodieselillä tarkoitetaan kasviöljyistä puhuttaessa kasviöljyjen transestereitä, joiden ominaisuudet vastaavat kansainvälistä biodieselstandardia. Kasviöljyt ovat biodieseliä viskoottisempia ja setaaniluku on diesel-polttoaineita korkeampi.
Raaka-aineet.
Erilaisia vaihtoehtoja biopolttoaineen raaka-aineiksi ovat esimerkiksi rypsi, rapsi, sinappi, vehnä, maissi, peruna, hamppu, sokerijuurikas, kookospähkinät, soija, jatropa ja öljypalmun hedelmät sekä kierrätysöljyt (esimerkiksi ravintoloiden paistorasvat) ja mäntyöljy (selluteollisuuden sivutuote). Raaka-aineista öljykasveja (muun muassa rypsi, rapsi, sinappi, soijapapu ja auringonkukka) käytetään bioöljyn valmistamiseen ja hiilihydraattipitoisia kasveja (muun muassa peruna, viljakasvit ja sokerikasvit) pääsääntöisesti bioetanolin valmistamiseen. Puuta tislaamalla saadaan valmistettua muun muassa metanolia (puuviinaa/tikkuviinaa), minkä lisäksi puu soveltuu synteettisten biopolttoaineiden valmistamiseen, joita kutsutaan myös toisen sukupolven biopolttoaineiksi. Merilevät voidaan tulevaisuudessa olla huomattava biomassan lähde ja sitä kautta levistä voi tulla merkittävä synteettisten polttoaineiden raaka-aine. Alkuperäinen biodiesel tehtiin hampusta.
Puu raaka-aineena.
Neste Oilin kaavailema biodieselin vuosituotantokapasiteetti on 340 000 tn. Pääraaka-aine on palmuöljy, jota tuotetaan Indonesiasta ja Malesiasta. Neste on liittynyt RSPO-järjestöön, joka varmistaa, että Nesteelle myydään vain jo raivatulla viljelysmaalla tuotettua palmuöljyä. Palmuöljystä valmistetaan palmuöljydieseliä.
Puu ja muut biomassat ovat sen vaihtoehtoja. UPM suunnittelee 300 000 tn biopolttoaineita ja muita nestemäisiä bioöljyjä valmistavan tehtaan rakentamista Raumalle tai Kuusankoskelle (UPM Biofuels Oy). Euroopassa 65 milj. tn biodieseliä vastaa 25 % polttoaineista, joka saataisiin 650 milj. m3 puuta. Vastaavasti Suomessa 25 % saataisiin 1,3 milj. tn biodieseliä ja 13 milj. m3 puuta. Suomen vuosittainen puuvaranto on pari miljardia kuutiota ja vuosikasvu 93 milj. m3, josta käytetään kaksi kolmasosaa sekä risut ja kannot 15 milj. m3 (teoriassa 45 milj.). Biologia rajoittaa käyttöä. Suomi kuluttaa dieseliä vuosittain 2,5 milj. tn ja kaikkia liikennepolttoaineita 4,3 milj. tn. Siitä 5,75 % on 300 000 tn.
EU-tuotanto.
Euroopassa valmistettiin biodieseliä 3,2 miljoonaa tn (2005) ja 6 milj. tn (2006). Neste Oilin mukaan Euroopassa yleisin liikenteen biopolttoaine on biodiesel ja maailmassa bioetanoli. Biogasmax on EU:n biokaasuprojekti.
Teollinen tuotanto Suomessa.
Nesteen kehittämä biodiesel, NExBTL (Neste Biomass to Liquid), on parafiinista seosta, jota voidaan valmistaa kaikentyyppisistä eloperäisistä biomassoista. Laitoksella tullaan ilmeisesti prosessoimaan muun muassa kasviöljyjä ja eläinperäisiä rasvoja, sekä puupohjaista biovahaa, mikäli yhteistyöhanke Stora Enson kanssa onnistuu. Maaliskuussa 2007 Stora Enso solmi yhteistyösopimuksen Nesteen kanssa puupohjaisen biovahan valmistamiseksi Nesteen biodieselin raaka-aineeksi. Nesteen biodiesel on maaöljypohjaista dieseliä paljon korkealaatuisempaa, koska se on kemiallisesti puhtaampaa, täysin rikitöntä ja sen jähmepiste on alempi. Tuotetta tullaan käyttämään sekoitettuna tavalliseen dieseliin. Nesteen biodiesel valmistetaan hydraamalla kasviöljy suoraan hiilivedyksi korkeassa lämpötilassa.
Neste Oil aloitti tuotannon vuonna 2007 170 000 tonnin vuosikapasiteetilla Porvoon jalostamolla. Vuoden 2008 lopulla Nesteellä valmistuu Porvooseen toinen samankokoinen laitos. Neste solmi myös yhteistyösopimuksen öljy-yhtiö Totalin kanssa biodiesel-laitoksen rakentamisesta myös Ranskaan, mutta sopimus purettiin vuonna 2007.
Nesteen toisen sukupolven NExBTL-diesel ei ole virallisesti "biodiesel", koska sitä ei ole valmistettu perinteisellä transesteröintimenetelmällä, vaan Neste kutsuu sitä englanniksi termillä "renewable diesel" eli uusiutuva diesel.
UPM investoi 150 MEUR Lappeenrannassa sijaitsevaan biojalostamoon, joka valmistaa vetykäsittelyteknologiaa käyttäen puupohjaisia uusiutuvia biopolttoaineita. Uuden biojalostamon pääraaka-aine on raakamäntyöljy, joka on selluntuotannon tähde. Kesällä 2012 alkoivat Lappeenrannan biojalostamon rakennustyöt ja se valmistuu vuonna 2014. Laitoksen vuosittainen tuotantokapasiteetti on 100 000 tonnia, joka vastaa 120 miljoonaa litraa biopolttoainetta. Päätuote, UPM BioVerno, on uusiutuva diesel liikennekäyttöön.
EU kulutus.
EU ja ympäristöjärjestöt vaativat läpinäkyvät kestävyyskriteerit biodieselin valmistukseen. Ongelmiin sisältyy metsäkato Brasiliassa ja metsäkato Indonesiassa plantaasien palmuöljyviljelyn vuoksi.
EU:n tavoitteet.
Ensimmäisen sukupolven biodiesel vähentää kasvihuonekaasuja 35–50 % ja toisen sukupolven biodiesel 90 %. Siksi EU:n ympäristötavoitteissa biopolttoaineiden osuus liikenteen polttoaineista oli 2 % vuonna 2005 ja on 5,75 % vuonna 2010, 10 % 2020 ja 25 % 2030 Taulukossa on vuonna 2005 saavutetut tavoitteet ja kansalliset uudet vuoden 2010 tavoitteet. EU-maista vain Saksa ja Ruotsi saavuttivat vuoden 2005 tavoitteen. Ruotsissa uusiutuville polttoaineille on myönnetty täydellinen verohelpotus vuosille 2003–2008. Saksassa biodiesel ja etanoli on vapautettu polttoaineveroista. Miltei kaikki EU-maat pyrkivät vuoden 2010 tavoitteeseen 5,75 % biopolttoaineita. Ranska pyrkii siihen jo vuonna 2008. Toistaiseksi vain Tšekki ja Iso-Britannia vastustavat tavoitetta. Suomi on yksi kuudesta maasta, joka ei ole vielä ilmoittanut kantaansa. Vuonna 2006 Suomessa KTM:n työryhmä myönsi, että Suomi kykenee EU:n tavoitteeseen, mutta suositteli toteuttamaan siitä vain puolet eli 3 % (2010). Työryhmän mukaan uudet teknologiat tosin avaisivat merkittäviä vientimarkkinoita.
Biodieselin sovellukset.
RME-biodieselillä on mahdollista käyttää dieselmoottoria normaaliin tapaan. Uudemmat dieselautot on usein suunniteltu jo tehtaalla yhteensopiviksi RME-biodieselille, kun taas vanhemmissa polttoaineputkien imupuolet saattavat haurastua vähitellen biodieselin käytöstä. Tämä ongelma koskee kuitenkin vain luonnonkumista valmistettuja tiivisteitä, joten vaihtamalla ne esimerkiksi muovisiksi (Viton, FKM) ongelma poistuu Nesteen NExBTL ei ole RME-diesel eivätkä RME:n ongelmat koske sitä.
Biodieseliä voidaan myös käyttää myös lämmityskattilassa polttoöljyn sijaan. Lämmityskattilaa ei tarvitse vaihtaa, polttimeen tehdään vain pieni muutos palopäähän ja säädetään se RME:lle.
Kannattavuus.
Nykyisin biodieselin valmistus rypsiöljystä alkaa olla kannattavampaa kuin aiemmin. Vuonna 2005 dieselin keskihinta oli Suomessa 97,0 snt/l. Dieselöljyn vuosien 2005 ja 2006 keskihinnat ja vuonna 2006 102,2 snt/l Öljyhuippu voi tulevaisuudessa kannustaa biodieselin käytön lisäämiseen. Rypsiöljyn maailmanmarkkinahinta on vaihdellut välillä 450-550 €/tn vuosina 2006 ja 2007. Vuonna 2006 rypsiöljyn hinta oli alhaisempi, kun taas vuonna 2007 hinta on noussut jopa 550 €/tn. Nousu johtuu osaltaan biodieselin tuotannon kasvusta.
Metanolin hinta riippuu pitkälti tilattavasta määrästä. Litra metanolia voi maksaa n. 10-20 €. Jos tilaa vähintään 1 m³:n suoraan maahantuojalta tai valmistajalta, metanolin hinta voi olla n. 40-50 snt/litra. Näin ollen alkoholipohjaisen biodieselin suurimmat kustannukset tulevat öljyn ja metanolin hinnasta. Kierrätysöljyjen tai jäteöljyjen käyttö tulee huomattavasti huokeammaksi (raaka-aineen hinta voi olla luokkaa 10 snt/l). Biodieselin valmistus voisi näillä hinnoilla olla taloudellisesti kannattavaa, haastetta kuitenkin riittää kun myyntihintaan joudutaan vielä lisäämään pakollinen valmistevero sekä huoltovarmuusmaksu yhteensä 39,05 snt/litra..
Rypsiöljyn tapaan myös metanolin hinta nousee RME-biodieselin tuotannon kasvaessa. Metanolia on mahdollista valmistaa myös itse (esim. puusta kuivatislaamalla) tai synteettisellä menetelmällä, jossa puuta kaasutetaan hapen kanssa, jolloin tuotteena muodostuu hiilimonoksidia. Hiilimonoksidia on mahdollista prosessoida, siten että tuotetaan metanolia.
RME:n hinta on pääasiassa riippuvainen seuraavista muuttujista: rypsisiemenen hinta, rypsin hinta, rypsiöljyn hinta, rypsipuristeen hinta, maaöljyn hinta, metanolin hinta.
Biodiesel polttoaineena.
Kotivalmistaja voinee kokeilla sekoittaa valmistamaansa biodieseliä dieselin kanssa esimerkiksi näissä seossuhteissa.
Mm. Saksassa, Isossa-Britanniassa, Ruotsissa ja Itävallassa voi vuonna 2007 ostaa biodieseliä suoraan pumpulta niin kuin tavallistakin dieseliä. Saksassa biodiesel on hinnaltaan edullisempaa kuin tavallinen diesel.
Neste Oil on tehnyt aiesopimuksen uuden biodieselin kokeilusta vuosina 2007–2010 700:ssa pääkaupunkiseudun bussissa.
Puhtaan rypsiöljyn käyttö dieselautossa.
Vuoden 2005 alkupuolella normaalin rypsiöljyn käyttäminen dieselautoissa on tullut ajankohtaiseksi, koska dieselin hinta (95 snt/l) on noussut rypsiöljyn hintaa korkeammaksi. Ekolaihon mukaan kesällä ongelmaton suhde polttoaineelle on 42–50 % rypsiöljyä ja loput dieseliä ja pahimpien pakkasten aikaan 10 % rypsiöljyä käynnistysongelmien välttämiseksi. Kun moottori on lämmennyt, on periaatteessa mahdollisuus käyttää 100 % rypsiöljyä. Muun muassa saksalainen Elsbett valmistaa muunnossarjoja, joiden kaksoistankkimenetelmällä ja esilämmittimellä auto voidaan käynnistää dieselillä ja sen lämmettyä vaihtaa katkaisimesta käyttämään rypsiöljyä. Tämä menetelmä on suositeltavampi uudempiin autoihin, mutta vanhemmat dieselit ilman yhteispaineruiskutusta toimivat myös pelkällä tankkiin kaadetulla rypsiöljyllä ilman ylimääräisiä laitteita, sillä vaaraa hienojakoisten suuttimien tukkeutumisesta ei ole.
Biodieselin pakkasenkestävyys.
Perinteisen transesteröidyn biodieselin käyttö on kylmillä keleillä ongelmallista sen huonon pakkaskestävyyden vuoksi. Laadusta riippuen biodiesel alkaa jähmettyä kun lämpö laskee alle –5 °C:n. Pakkasenkestävyyteen voi vaikuttaa tietyillä lisäaineilla tai seossuhteella. Erään suosituksen mukaan pahimpien pakkasten aikaan 10 % RME:tä ja loput dieseliä olisi toimiva seos käynnistysongelmien välttämiseksi
Jos 100 %:n biodieselin kanssa on käynnistyksessä ilmennyt ongelmia, voi olla tarpeellista käyttää muunnossarjaa. Muunnossarjoihin kuuluu kaksoistankki ja esilämmitin. Niiden avulla auto voidaan ensin käynnistää dieselillä ja sen lämmettyä vaihtaa katkaisimesta käyttämään biodieseliä. Muunnossarjoja valmistaa muun muassa saksalainen Elsbett.
Nesteen NExBTL on RME:stä poiketen pakkasenkestävää. Valmistusprosessiin kuuluu isomerointi, joka antaa sille hyvän pakkasenkestävyyden, joka voidaan säätää valmistusprosessissa välille –30 °C:sta –5 °C:seen.
Biodieselin verotus Suomessa.
Biopolttoainetilanne on jatkuvassa muutostilassa ja useat Euroopan maat ovat jo tehneet biokomponentteja suosivia veroporrastuksia. Suomessa näin ei ole tehty. Suomen tieliikenteessä käyttäjän tulee maksaa polttoaineena käytettävästä öljystä dieselpolttoaineen valmistevero (biodieselin tuottajan on hakeuduttava valmisteverovelvolliseksi) ja lisäksi vuotuinen ajoneuvokohtainen käyttövoimavero. Koska biodieselin CN-nimikenumero on 3824, ja koska biodiesel ei ole mineraaliöljy (esteri-pohjainen ei ole hiilivetykään), on biodieselin käyttö lämmityksessä sekä konekäytössä valmisteverovapaata. Lämmityskäytössä sekä konekäytössä biodieseliä ei tarvitse värjätä eikä merkitä, eikä sitä myöskään tarvitse ilmoittaa tullin valmisteverotukseen. Tullin vuonna 2006 ilmoittamien tietojen mukaan biodieselille ei toisaalta ole edes löytynyt sopivaa väriainetta, perinteiset diesel-väriaineet eivät ole yhteensopivia biodieselin kanssa. Valmistajan ei tarvitse ilmoittautua rekisteröimättömäksi elinkeinonharjoittajaksi. Ajoneuvokäytössä biodiesel kuuluu lain mukaan korkeasti rikkiä sisältäviin diesellaatuihin (vaikka se ei sisällä rikkiä), koska se ei kuulu luokkaan 2710.
Kritiikki.
Palmuöljy on maailmankaupassa merkittävin kasvirasva. Sen tuotannosta on 90 % Malesiassa ja Indonesiassa. Kummassakin maassa kaadetaan sademetsää ja viedään alkuperäiskansojen maita palmuöljyviljelmien tieltä. Työntekijöiden oikeudet on rajalliset. Torjunta-aineet ovat ympäristölle haitallisia. Laitokset saastuttavat vettä. Öljyviljelmät aiheuttivat 90 % Malesian metsäkadoista 1985–2000. Kansainvälisten ympäristöjärjestöjen mukaan tuhotut sademetsät sitoisivat enemmän hiiltä kuin biodieselin käytön etu on. Suomalainen Neste Oil on luvannut solmia sopimuksia kestävän palmuöljyntuottajien kanssa.
European Union of Ethanol Producers (UEPA) mielestä on tärkeää saada kansainväliset säädökset, joissa huomioidaan ulkoiset ympäristöön kohdistuvat vaikutukset. Heidän mielestään vastuullinen ympäristötoiminta on varmistettava EU:n ulkopuolella raaka-aineiden tuotannossa ja varmistettava etteivät massiiviset viljelmät tuhoa alkuperäistä metsää tai luontoa, kuten Etelä-Amerikassa. Euroopan maatalous ja biopolttoaineteollisuus pelkäävät, että perinteinen öljyteollisuus lisää tuotantoa halvimmissa maissa ympäristönäkökohtia huomioimatta. He uskovat, että Eurooppa voi saavuttaa omalla tuotannollaan 10 % tavoitteen, mutta pelkäävät valvomattoman ulkomaisen tuonnin ja tuotantomaiden salaisten tukien rajoittavan eurooppalaista tuotantoa. Heidän mielestään biopolttoaineiden kehitys on mielekästä vain, jos se ei vaikuta negatiivisesti ympäristöön ja ravintokasveihin.
Greenpeace kampanjoi Neste Oilin palmuöljystä valmistettua biodieseliä vastaan syksyllä 2007. Rainbow Warrior pysäytti 30 000 tonnin palmuöljykuljetuksen lähdön Indonesiasta. 10 000 tonnin kuljetus Porvoon jalostamolle oli mielenosoituksen kohteena. Greenpeacen mukaan Neste Oil on ensimmäinen yritys, joka valmistaa biodieseliä palmuöljystä. Neste Oil on Suomen suurin palmuöljyn käyttäjä ja sen kasvusuunnitelmat ovat valtavat. Neste Oil ostaa palmuöljyn maailman suurimmalta palmuöljyntuottajalta IOI:lta, joka laajentaa toimintaansa Indonesiassa. Greenpeace väittää, että palmuöljydieselin runsas käyttö tuhoaa sademetsiä ja lisää ilmastopäästöjä vastoin alkuperäistä päämäärää. Neste on kuitenkin liittynyt RSPO-järjestöön, joka Nesteen mukaan varmistaa, ettei sademetsää kaadeta Nesteen aiheuttaman kysynnän takia. Ainoastaan jo raivattuja alueita saa käyttää. Neste väittää, että sen käyttämän palmuöljyn alkuperä tiedetään plantaasin tarkkuudella. Neste ei kuitenkaan ole julkistanut näiden plantaasien sijainteja eikä kertonut kaikkien palmuöljyntuottajiensa nimiä. Ympäristöjärjestöt ovat julkaisseet raportteja, jotka osoittavat Neste Oilin palmuöljyntuottaja IOI Groupin tehneen laittomia hakkuita, raivanneen sademetsää ja aiheuttaneen sosiaalisia ongelmia.
Keskusteltuaan asiantuntijoiden, asiakkaiden ja Greenpeacen kanssa, ruotsalainen huoltoasemaketju OKQ8 perui syksyllä 2007 Neste Oilin palmuöljypohjaisen biodieselin tuonnin markkinoille. Yhtiön mukaan palmuöljyn tuotanto on liian suuri riski Indonesian sademetsille.
7. toukokuuta 2008 10 Greenpeacen aktivistia vastusti biodieselin myyntiä lukitsemalla Eläintarhan Nesteen biodieseltankkien pumput lukoilla niin, ettei tankkauspistooleja voinut käyttää.
Aiheesta muualla.
Soijapavuista valmistetulla biodieselillä kulkeva linja-auto.


Libertarismi.
Libertarismi on poliittinen liike ja aate, joka kannattaa henkilökohtaista ja taloudellista yksilönvapautta niin sanotun negatiivisen vapauskäsityksen puitteissa. Libertarismi kannattaa julkisen vallan minimoimista tai jopa lakkauttamista.
Libertarismi on moraalisesti vapaamielistä ja kannattaa vapaata tapakulttuuria, esimerkiksi vapautta uskonnosta, vapaata seksuaalikäyttäytymistä ja vapaata päihteiden käyttöoikeutta.
Libertarismi Yhdysvalloissa.
Yhdysvaltain presidentinvaaleissa 2008 oli ehdolla useita libertaristisin tunnuksin esiintyviä ehdokkaita, kuten Bob Barr, Ron Paul ja Tom Stevens, jotka kuitenkin jäivät ilman valitsijamiehiä. Libertaareille ominaista on keskuspankkijärjestelmän, fiat-rahan, sotien, Patriot Actin, velan oton, verojen korotusten, säännöstelyn ja ylisuuren hallituksen kritisointi. He kannattavat vapaata markkinataloutta ja vakaata rahajärjestelmää, joka perustuu esimerkiksi kultakantaan, sekä laajoja yksilönvapauksia.
Noam Chomskyn mukaan libertarismi tarkoittaa Yhdysvalloissa nykyään eri asiaa kuin mitä se historiallisesti merkitsi. Muualla maailmassa tämä historiallinen merkitys on edelleen käytössä. Historiallisesti libertarismi on tarkoittanut valtionvastaista sosialismia.
Yhdysvalloissa libertaristit haluavat minimoida valtiovallan, mutta he eivät vastusta yhtiöitä kuten sosialistit. Siinä mielessä yhdysvaltalaista libertarismia voitaisiin kutsua Chomskyn mielestä jopa äärioikeistolaiseksi.


F-22 Raptor.
F-22 Raptor on Yhdysvaltain ilmavoimissa joulukuussa 2005 käyttöön otettu hävittäjä. Koneen valmistajat ovat Lockheed Martin Aeronautics ja Boeing Integrated Defense Systems. F-22 suunniteltiin alun perin ilmaherruushävittäjäksi, mutta se on varustettavissa myös rynnäkkökoneeksi sekä elektronista sodankäyntiä ja signaalitiedustelua varten. F-22 Raptor tunnettiin prototyyppinä nimellä "YF-22 Lightning II" ja nimellä "F/A-22" ennen käyttöönottoaan. Nimi "Lightning II" päätyi myöhemmin F-35-hävittäjälle.
Tuotanto.
F-22 on tarkoitettu Yhdysvaltain 2000-luvun alun hävittäjäksi. Se on tähän mennessä kallein suunniteltu hävittäjäkonetyyppi. Huhtikuuhun 2005 mennessä kehitystyöhön oli käytetty 70 miljardia dollaria.
Koska lentokoneen tilausmäärä on 187 kappaletta, koneen yksikköhinta on 350 miljoonaan dollaria (246 miljoonaa euroa).
F-22 ei ole kuitenkaan Yhdysvaltain ilmavoimien kallein kone, se on B-2 Spirit-pommikone 2,2 miljardin dollarin kappalehinnallaan. Osaa kehitystyöstä kyettiin tosin hyödyntämään.
22. heinäkuuta 2009 senaatti päätti peruuttaa 1,75 miljardin US$ määrärahan enempien koneiden ostoon. Myös presidentti Barack Obama oli aikonut estää ohjelman jatkamisen. Näin valmistusmäärä jää 187 koneeseen, jotka valmistuvat 2011 loppuun mennessä.
F-22:n on tarkoitus korvata Yhdysvaltain ilmavoimissa ilmaherruushävittäjänä F-15 Eagle.
Ominaisuudet.
F-22 Raptor hyödyntää häiveteknologiaa. F119-PW-100 -moottoreissa käytetään suihkuvirtauksen suuntausta, mikä lisää koneen ketteryyttä, joka on osoitettu tekemällä äärimmäisiä ilmataisteluliikkeitä, kuten Pugachevin Cobra ja Kulbit. Suihkuvirtausta voidaan säätää 20 astetta yhteen suuntaan, ylös tai alas. Kone kykenee lentämään yliääninopeuksilla ilman jälkipolttoa (ns. "supercruise"). Tämä mahdollistaa pidemmän toimintasäteen ja vähentää koneesta jäävää lämpöjälkeä parantaen häiveominaisuuksia. F-22 saavuttaa Machin luvun 1,72 ilman jälkipolttoa ja yli 2,0 jälkipolton kanssa.
Koneessa on AN/APG-77 AESA -tutka ("Active Electronically Scanned Array"), mitä pidetään parhaana käytössä olevana tutkana hävittäjäkäytössä. Tutka koostuu pienistä moduuleista, joita voidaan käyttää erillisinä, mikä mahdollistaa nopean suuntauksen ja kapean säteen käytön. Tämä puolestaan vähentää tutkan käyttäjän paljastumistodennäköisyyttä. Tekniikkaa käytettäessä tutkaa ei tarvitse kääntää mekaanisesti, mikä yksinkertaistaa sen rakennetta. Tutkan havaintoja käsittelee kaksi Raytheonin suoritinta.
Koneen asekuorma on sijoitettu rungon sisään jotta estetään ulkopuolisten kuormien aiheuttamat tutkaheijastukset. Luukkuja on kolme, yksi molemmissa kyljissä ja yksi pohjassa. Ohjuksen laukaisussa luukut avautuvat vajaan sekunnin ajaksi. Siipien alle voidaan asentaa neljä ripustinta ulkopuolisia aseita varten, mutta ne lisäävät koneen havaitsemismahdollisuuksia tutkassa.
F-22:n lentokelpoisuuden ylläpitäminen edellyttää runsaasti huoltotyötä ja sen lentotunnin hinta on noin 50 000 dollaria, kun se F-15:lla oli 30 000 dollaria. Koneen tutkasäteitä absorboiva pinnoite on jatkuva huolto-ongelma. Esimerkiksi sade tuhoaa sen. Keskimäärin koneilla on voinut lentää 1,7 tuntia ennen jonkin asteista vikaa (MTBF 1,7 tuntia). F-22:n neljän käyttövuoden aikana jokaista lentotuntia kohti tehtävän huollon määrä on noussut 34 tuntiin, josta pinnoitteen korjaukset vievät yli puolet. Ohjaamon kuomu on uusittava keskimäärin 331 lentotunnin välein.
Taustaa.
YF-22 Lightning II -prototyyppi voitti "Advanced Tactical Fighter" -sopimuksen Northrop/McDonnell-Douglasin YF-23 -prototyyppiä vastaan 1990-luvun alussa. Ensimmäinen prototyyppi putosi huhtikuussa 1992 Edwardsin lentotukikohdassa Kaliforniassa. Ensimmäinen tuotantomallin kone otettiin käyttöön 9. huhtikuuta 1997 ja se sai nimen "Raptor". Kone lensi 7. syyskuuta samana vuonna. Syyskuussa 2002 se sai tyyppimerkinnän F/A, koneen suunnitellun hävittäjä- ja rynnäkkökäytön mukaan. 12. joulukuuta 2005, hiukan ennen kuin kone otettiin käyttöön, se sai tyyppimerkinnän F-22A.
Alkuperäisenä suunnitelmana oli tilata 750 konetta vuodesta 1994 alkaen. Vuonna 1990 tilausta vähennettiin 648 koneeseen alkaen vuodesta 1996 ja vuonna 1994 442 koneeseen. Vuoden 1997 raportin mukaan tilausmäärä oli 339. Samalla kaksipaikkaisen F-22B-mallin valmistus peruttiin. Vuonna 2003 ilmavoimat ilmoitti, että kongressi myöntyi 277 koneen ostoon. Lopulliseksi tilausmääräksi jäi 183 ja koneen valmistus päättyy 2010. Asevoimat oli valmis hankkimaan noin 350 konetta. F-22 ei ole osallistunut Irakin tai Afganistanin sodissa käytyihin taisteluihin.
Kone on luokiteltu Yhdysvalloissa luokkaan "liian kehittynyt sotateknologia", ja lupaa sen myyntiin ulkomaille ei ole annettu, joten hävittäjää ei tulla valmistamaan vientäväksi ulkomaille. Vientiin tarjotaan monikäyttöistä F-35 Lightning II:ta, jonka suorituskyky on pienempi kuin Raptorin.
Vaarallinen ohjelmistovirhe paljastuu.
Ensimmäisinä ulkomaille sijoitettuina F-22:sina kuuden hävittäjän lentolaivue oli määrä siirtää Havaijilta Kadenan lentotukikohtaan Okinawalle 11. helmikuuta 2007. Laivueen siirtyminen viivästyi kuitenkin kansainvälisen päivämäärärajan (keskellä Tyyntämerta) ylityksen aikana paljastuneen vakavan ohjelmistovirheen takia. Virheen vuoksi kaikkien laivueen hävittäjien tietojärjestelmät kaatuivat (mm. viesti-, navigointi- ja polttoaineensäätelyjärjestelmät) ja niitä ei saatu palautettua. Hyvän sään ja mukana olleiden ilmatankkauskoneiden ansiosta onnettomuuksilta kuitenkin vältyttiin. Lentolaivue palasi Havaijille korjauksia varten ja viikkoa myöhemmin se oli jo Okinawalla.
Muita ongelmia.
Marraskuussa 2010 yksi F-22 putosi surmaten lentäjänsä. Toukokuussa 2011 USAF määräsi kaikki koneet lentokieltoon tutkimuksia varten. Lentäjät olivat ilmoittaneet muistikatkoksista ja tilannetajun menetyksistä lennon aikana. Syyksi epäiltiin happigeneraattorin puutteista johtuvaa hapenpuutetta tai häkämyrkytystä.
Koneet olivat vielä poissa käytöstä syyskuuhun 2011 asti, ja lokakuussa ne määrättiin uudelleen lentokieltoon saman ongelman vuoksi.
Tekniset tiedot.
Yksi kuusipiippuinen 20 mm M61A1 Vulcan gatling-konetykki. Kuten tykkikin, muu aseistus kuljetetaan häiveominaisuuksien parantamiseksi rungon sisällä. Rungon kummallakin puolella on yksi kotelo lyhyen kantaman aseita kuten AIM-9 Sidewindereitä varten. Kumpaankin koteloon mahtuu yksi ohjus. Rungon alaosassa on suurempi tila esimerkiksi AIM-120 AMRAAM -ohjusten ja JDAM-pommien kuljettamiseen. Ruumaan mahtuu kerralla kuusi AIM-120 AMRAAM -ohjusta tai kaksi AIM-120 AMRAAM -ohjusta ja kaksi JDAM-pommia. Siipien alla voidaan kantaa kaksi lisäpolttoainesäiliötä ja erilaisia ohjuksia.


Sosialismi.
Sosialismi on aatesuunta, joka pyrkii luomaan tuotantovälineiden yhteisomistukseen perustuvan yhteiskuntajärjestyksen tai nimitys sen mukaiselle järjestelmälle. Sosialismi syntyi Euroopassa teollisen vallankumouksen aikana 1800-luvulla vastareaktiona tehdastyötä tekevien ihmisten huonoon asemaan.
Sosialismin pääsuuntia.
1900-luvulla syntyneiden sosialististen valtioiden kartta perustamisvuosien mukaan.


Kuluttajisto.
Kuluttajisto eli Consumerium on työnimi projektille, jonka päämääränä on


Friedrich von Hayek.
Friedrich August von Hayek (8. toukokuuta 1899, Wien, Itävalta-Unkari – 23. maaliskuuta 1992, Freiburg) oli itävaltalais-brittiläinen taloustieteilijä, joka sai Nobelin taloustieteen palkinnon vuonna 1974. Itävaltalaista koulukuntaa edustaneen Hayekin ajattelussa keskeistä oli markkinatalouden omaehtoisen toimivuuden korostaminen ja sosialismin ja suunnitelmatalouden vastustaminen.
Hayekiä pidetään eräänä 1900-luvun merkittävimmistä klassisen liberalismin puolestapuhujista, ja hän käytti itsestään nimitystä liberaali.
Elämä.
Hayek syntyi vuonna 1899 Wienissä yläluokkaiseen ja korkeasti koulutettuun sukuun. Suvun jäseniä työskenteli muun muassa taloustieteiden ja biologian parissa. Esimerkiksi hänen isänsä julkaisi lääkärintyönsä ohessa merkittävän kasvitieteellisen tutkielman. Filosofi Ludwig Wittgenstein oli Friedrich von Hayekin äidin serkku.
Vuonna 1914 ensimmäisen maailmansodan alettua Hayek valehteli ikänsä liittyäkseen Itävalta-Unkarin armeijaan. Sodan jälkeen hän lähti akateemiselle uralle Wienin yliopistossa.
Hayek väitteli vuonna 1921 oikeustieteen tohtoriksi. Vielä tuolloin hän oli sosialisti, mutta hänestä tuli liberaali, kun hän luki Ludvig von Misesin kirjat "Sosialismi" ja "Liberalismi" ja osallistui tämän yksityisluennoille Fritz Machlupin ja muutaman muun opiskelijan kanssa. Hayek jatkoi opiskelemalla valtio-oppia, josta hän väitteli tohtoriksi vuonna 1923. Edellä mainittujen alojen lisäksi hän oli kiinnostunut myös psykologiasta ja kansantaloustieteestä. Professori Vesa Kanniainen ("Miksi ekonomisteja vihataan?") korostaakin muun muassa juuri Hayekin esittämään ajatteluun perustuvan kansantaloustieteen haaran, monetarismin, olevan ihmistiede.
Vuosina 1923–1924 Hayek työskenteli tutkimusapulaisena New Yorkin yliopistossa, josta hän siirtyi lainopillisten- ja talousasioiden asiantuntijaksi Itävallan hallituksen palvelukseen viimeistelemään ensimmäisen maailmansodan päättäneen sopimuksen yksityiskohtia. Hayekista tuli vielä itävaltalaisen taloustutkimuslaitoksen johtaja, kunnes 1930-luvun alussa kansallissosialismia vastustaneet Hayek ja Mises joutuivat poliittis-uskonnollisista syistä lähtemään maasta. Thorstein Veblen, joka Hayekin tavoin työskenteli Chicagon yliopistossa, oli jo vuonna 1919 nostanut esiin juutalaisten aseman taloutta koskevassa ajattelussa Euroopassa ("The Economic Pre-eminence of Jews in Modern Europe").
Hayek päätyi Britanniaan London School of Economicsin palvelukseen, jossa hänestä tuli sosiaalidemokraattisen taloustieteen isänä pidetyn John Maynard Keynesin elinikäinen ystävä. Lontoossa Hayekilla oli merkittävä maine yhtenä johtavista taloustieteilijöistä, mutta hänen näkemyksiensä ja keynesiläisyyden kannattajien välillä vallitsi pysyvä erimielisyys. Hayek oli myöhemmin haluton palaamaan Natsi-Saksaan liitettyyn Itävaltaan, joten hän jäi Lontooseen ja hänestä tuli Britannian kansalainen vuonna 1938.
Vuonna 1944 Hayek pääteoksensa, kaikenlaista kollektivismia vastustavan kirjan "Tie orjuuteen". John Maynard Keynes sanoi seuraavasti: ”Mielestäni tämä on suuri teos... Olen havainnut olevani moraalisesti ja filosofisesti samaa mieltä käytännössä kaikesta mitä siinä sanotaan; enkä ainoastaan samaa mieltä ylipäänsä vaan todella täysin samaa mieltä.”
Vuonna 1950 Hayek siirtyi Britanniasta Chicagon yliopistoon, jonka taloustieteiden professorikunnassa oli jo entuudestaan nousevia nimiä kuten Milton Friedman, ja muita Euroopasta paenneita juutalaisia kuten Oskar Morgenstern. Hayek itse keskittyi Chicagossa kuitenkin pääosin psykologiaan ja poliittiseen filosofiaan. Hayek siis yhdisti toisiinsa taloustieteen, politiikan ja psykologian. Vuonna 1962 hän siirtyi professoriksi Saksaan Freiburgin yliopistoon, josta hän jäi eläkkeelle 1968. Hayek sai ruotsalaisen Gunnar Myrdalin kanssa 1974 Nobelin taloustieteen palkinnon uraauurtavasta työstä rahateorian ja taloudellisten vaihteluiden alalla sekä taloudellisten, yhteiskunnallisten ja institutionaalisten ilmiöiden analyysista. Hänet palkittiin vuonna 1991, H. W. Bushin toimesta, vielä Yhdysvaltain presidentillisellä vapaudenmitalilla.
Hayek kuoli Freiburgissa 1992 yli 90-vuotiaana.
Ajattelu.
Sekä kirjassaan "Tie orjuuteen" että myöhemmissä teoksissaan Hayek kirjoitti sosialismilla olevan vahva taipumus totalitarismiin keskussuunnittelun syrjäyttäessä yksilöiden edut taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa toiminnassa. Hayek esitti, että keskeisissä suunnitelmatalouksissa yksittäiset ihmiset tai pienet ryhmät päättävät resurssien allokoinnista, mikä johtaa niin sanottuun voimavarojen laskemisongelmaan. Tämä vallan keskittyminen johtaa Hayekin mukaan väärinkäytöksiin ja fasismiin. Kirjassaan "The Use of Knowledge in Society" hän kirjoitti siitä, kuinka hintajärjestelmä jakaa ja yhdistää paikallisen ja henkilökohtaisen tiedon erilaistenkin halujen vallitessa yhteisöissä itsejärjestäytymisen myötä. Hayek kehitti käsitteen "katallaktiikka" kuvaamaan ”vapaaehtoisen yhteistyön hajautunutta järjestelmää”: teoksessaan "The Fatal Conceit" Hayek kuvaa katallaktiikkaa menetelmänä hankkia omaisuutta. Hän myös sanoi markkinatalouden olevan ainoa järjestelmä, jossa ihmiset, joilla on hyvin erilaiset tavoitteet, voivat elää rauhanomaisesti rinnakkain. Hayek kuitenkin hyökkäsi erityisesti viimeisessä teoksessaan "The Fatal Conceit" voimakkaasti kansallisia älymystöjä vastaan, ja hänen esittämänsä ajatus hajautuneesta järjestelmästä käsittää vastaavan yhdyskunnallisen hierarkian, jollainen sisältyy myös Oskar Morgensterin ajatteluun: Hayek esittää muun muassa teoksessaan "The Fatal Conceit" ettei hän hyväksy sanan yhteiskunta käyttämistä. Hayek esittelee teoksessa myös xenos-sanan, jolla hän tarkoittaa henkilöä, jonka tarpeita täytetään työläisten toimesta tätä tuntematta.
Hayek näki hintajärjestelmän ei niinkään suunniteltuna tai keksittynä, vaan pikemminkin pitkällä aikavälillä kehittyneenä. Toisaalta Hayek vaatii teoksessaan "The Fatal Conceit" moraalin uudelleensuunnittelua: Hayekin mukaan markkinat tulee ajatella mittapuuna, jolla yksilön kelpoisuus mitataan. Tämä seikka ja Oskar Morgensternin kanssa jaettu käsitys yhdyskunnallisesta hierarkiasta ja talouden ohjaamisesta nostaa Hayekin tietyn suunnitelmatalouden puolestapuhujien joukkoon.
Hayek, liberalismi ja konservatismi.
Hayekin työt saivat 1980- ja 1990-luvuilla paljon huomiota Yhdysvalloissa ja Isossa Britanniassa valtaan nousseiden ja taloudellisesti vapaamielisten oikeistohallintojen myötä. Hayek vaikutti merkittävästi esimerkiksi Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin ajatuksiin, vaikka kummankaan hallitus ei harjoittanutkaan puhtaasti Hayekin edustaman liberalismin mukaista politiikkaa vaan pikemminkin konservatismin. Thatcherin ensimmäisenä teollisuusministerinä (1979-81) oli Keith Joseph, hayekilaisen Centre for Policy Studies -tutkimuslaitoksen johtaja. Vastaavasti David Stockman, Ronald Reaganin hallinnon vaikutusvaltaisin talousvirkamies 1981-85, ilmoittautui hayekilaiseksi.
Kirjoituksessaan ', hän sanoi konservatismin olevan käytännössä suunnatonta, autoritaarista sekä kyvytöntä moniarvoisuuteen ja ymmärtämään erilaisia ihmisiä sekä muutoksen vastustamista, kun taas liberalismi kannattaa markkinataloutta, koska se pyrkii positiivisiin tavoitteisiin, ihmisen vapauteen. Toisin kuin konservatiivit, Hayek vastusti etuoikeuksia ja vakiintuneita arvojärjestyksiä, yliluonnollisiin voimiin vetoamista ja julkisen vallan kasvua, ollen samalla entisen aatelisperheen lapsi.
Hayek kutsui itseään liberaaliksi ("liberal", "old whig"), koska hän edusti alkuperäistä eli klassista liberalismia. Anglosaksisessa maailmassa "liberal" oli 1900-luvulla alkanut useimmiten tarkoittaa vasemmistolaista ja tilalle oli tullut termi libertaristi, mitä Hayek piti vastenmielisenä terminä, vaikka itse aate oli lähes sama.
Hayekia pidetään von Misesin ja Friedmanin ohella 1900-luvun merkittävimpänä libertarismin edustajana. Myös von Mises ja Friedman käyttivät itsestään nimitystä "liberaali". Monet libertaristit laskevat joukkoon neljänneksi filosofi Robert Nozickin.
Kritiikki.
Eurooppalainen liberalismi-kirjan kirjoittaja Kari Saastamoisen mukaan Friedrich Hayekin ajattelussa ei ollut mitään välimuotoa sääntelemättömän markkinatalouden ja sosialismin välillä. Kaikki sosialismille tehtävät myönnytykset olivat Hayekille luisumista kohti totalitarismia: hyvinvointivaltio oli Hayekille yksilönvapauden rajoittaja, johon sisältyi totalitarismin siemen. Hayek (ja Milton Friedman) kirjoittivat tekstinsä Kylmän sodan varjossa, taustalla kuvitelma kapitalismin ja sosialismin välisen taistelun pitkäaikaisesta jatkumisesta..
Saastamoinen uskaltaa jopa sanoa, että Friedrich Hayek ja Milton Friedman irrottavat Adam Smithin näkymätön käsi-vertauskuvan asiayhteydestään - Adam Smith tutki 1700-luvulla syntynyttä markkinayhteiskuntaa, ei modernin tietoyhteiskunnan taloudellisia järjestelmiä, eikä puhunut globaaleista markkinoista vaan kansallisvaltion taloudesta. Adam Smithin viitekehys oli oman aikansa ongelmat: yhteiskunnan luokkaluonne ja sen aiheuttamat ristiriidat. Pyrkiessään eroon merkantilistisesta järjestelmästä ei Smithin päämääränä ollut valtion toimien jyrkkä rajoittaminen vaan sen tehtävien modernisointi lisäämällä mm. koulutusta ihmisarvoisen elämän aikaansaamiseksi.. Hayekin ystävä Milton Friedman ja hänen vaimonsa Rose ("Free to Choose") taas näkevät myös koulutuksen yksilön asiana ja vastustavat yksilön sieluun puuttumista julkisen sektorin tarjoaman koulutuksen avulla, vedoten utilitarismiin.
Libertaari taloustieteilijä Hans-Hermann Hoppe kritisoi artikkelissaan. että Hayek on todellisuudessa maltillinen sosialidemokraatti. Niin myötämielisesti Hayek Hoppen mukaan suhtautuu valtioon. Hayek kannattaa Hoppen mukaan aktiivista valtiota mm. tilanteissa missä markkinat eivät kykene jotain tuottamaan - esimerkkinä epidemioiden estäminen ja teatterien tai luonnonsuojelualueitten ylläpito.
Hayekia myötäilevä oikeustieteen professori Todd J. Zywickin mukaan on totta, että Hayek ei kannata ehdotonta voluntarismia, vaan hyväksyy valtion harjoittaman pakottamisen mutta vain silloin kun pakottamisella kyetään estämään vielä suurempi vapauden riisto. Zywicki osoittaa artikkelissaan, että Hayek ajattelee, että lait, säännöt ja perinteet ovat syntyneet paljolti samaan tapaan sponttaanisti kuin hinnat. Yhtä mieletöntä kuin on väittää, että maanviljelijän vapaus vähenee siitä että hän ei saa viljasta enempää kuin markkinoiden määräämän hinnan, on Hayekin mukaan väittää että maanviljelijän vapaus siitä vähenee että hän joutuu noudattamaan lakeja. Oleellista on, että lait on ennalta ilmoitettuja eikä niitä tulkita mielivaltaisesti.
"Friedrick Hayek ajattelee negatiivisen vapauskäsitteen mukaisesti, että kaikki - tietyn minimirajan ylittävä - yksilön vapauden rajoittaminen sisältää totalitarismin siemenen ja on tästä syystä tuomittavaa. Yhteiskunnassa on oltava tiettyjä lakeja ja sääntöjä, mutta nämä säännöt eivät saa sisältää mitään ajatusta ’hyvästä elämästä’ tai ihmisten ja yhteiskunnan päämäärästä. Yhteiskunnallisesti hyväksyttävät säännöt ovat Hayekin mukaan kehittyneet evolutiivisen (ns. spontaanin) prosessin kautta ilmentäen niitä käytäntöjä, jotka parhaiten ovat auttaneet ihmislajia selviytymään. Omistusoikeus, rehellisyys ja perhe ovat Hayekin mukaan tärkeimpiä niistä evolutiivisesti hyödyllisistä instituutioista, joiden avulla inhimillinen toiminta ja yhteiselämä ovat saavuttaneet nykyiset mittasuhteensa. Lakeihin kirjatut säännöt puolestaan ilmentävät näitä yhteiskunnassa yleisesti hyväksyttyjä sääntöjä."


Frédéric Bastiat.
Claude Frédéric Bastiat (, 30. kesäkuuta 1801 – 24. joulukuuta 1850) oli ranskalainen klassinen liberaali taloustieteilijä ja valistusajattelija, joka kannatti täydellisen vapaata markkinataloutta. Bastiat vastusti veroja, talouden sääntelyä, tulleja ja kaikkia julkisia palveluita lukuun ottamatta yövartijavaltioon kuuluvia kansalaisten fyysisen turvallisuuden ja omistusoikeuden ylläpitoon kuuluvia järjestyksenpitotehtäviä.
Teokset.
Bastiat'n tunnetuimmat teokset ovat "Vetoomus kynttiläntuottajien puolesta" ("Pétition des marchands de chandelles"), "Valtio" ("L'État"), "Laki" ("La loi") ja "Näkyvä ja näkymätön" ("Ce qu'on voit et ce qu'on ne voit pas").
"Vetoomus kynttiläntuottajien puolesta" (1854) on protektionismin satiiri. Siinä kynttiläntuottajat ja muu valaistusteollisuus esittävät hallinnolle vetoomuksen, jossa toivotaan suojaa epäreilua ulkomaista kilpailijaa, Aurinkoa, vastaan, koska se vie heiltä markkinoita alhaisempien valontuotantokustannusten vuoksi.
Bastiat myös "ehdotti", että jokaiselta katkaistaisiin oikea käsi, koska näin jouduttaisiin samojen asioiden eteen tekemään enemmän työtä, ja työ tuottaisi lisää vaurautta.
Pamfletti "Laki" ilmestyi vuonna 1850. Siinä hän määrittelee oikeudenmukaisen lakijärjestelmän ja pyrkii osoittamaan, miten se johtaa vapaaseen yhteiskuntaan. Bastiat'n mukaan valtion tehtävänä on suojella kansalaistensa elämää, vapautta ja omaisuutta, ei toimia näitä vastaan. Bastiat korosti sitä, että talouden tulisi antaa järjestyä vapaasti kuluttajien kysynnän mukaan sen sijaan, että valtio ohjailisi talouden kehitystä, ja huomautti usein valtion hyvää tarkoittavien toimenpiteiden epäsuorista haitoista.
Bastiat käytti tulleista ja protektionismista nimitystä "negatiivinen rautatie", koska tulleilla on sama vaikutus kauppaan kuin alueiden välisen kulkuväylän huonontamisella.


Oslo.
Oslo on Norjan pääkaupunki ja 605 005 asukkaallaan (2011) maan suurin kaupunki. Oslo on Norjan poliittinen, taloudellinen ja kulttuurillinen keskus, vaikka valtaa on yritetty hajauttaa myös muualle maahan. Oslon asukkaista 26,1 % (152 149) on ulkomaalaisia, mikä on eniten koko Norjassa. Oslo muodostaa yksinään samannimisen läänin eli fylken. Vuonna 2006 tutkimusyhtiö Economist Intelligence Unit (EIU) listasi Oslon maailman kalleimmaksi kaupungiksi.
Historia.
Norjan kuningassaagan mukaan Harald III perusti Oslon noin vuonna 1048. Melko tuoreet arkeologiset tutkimukset ovat paljastaneet ennen vuotta 1000 peräisin olevia kristittyjen hautoja, ja niinpä Oslo juhli tuhatvuotista olemassaoloaan vuonna 2000. Osloa alettiin pitää pääkaupunkina kuningas Håkon viidennen hallitsijakaudella 1299–1319. Vuonna 1387 Norjan kuningassuvun päätyttyä maa joutui heikommaksi osapuoleksi Tanskan kanssa muodostetussa unionissa, ja Oslon asema heikkeni Tanskan vallan hallintokeskukseksi.
Kaupunki tuhoutui tulipalossa vuonna 1624, jonka jälkeen sen perusti kuningas Kristian IV uudelleen hieman eri paikalle lähemmäs Akershusin linnaa. Kaupunki sai nimekseen Christiania (myöhemmin Kristiania). Yliopisto perustettiin kaupunkiin vasta vuonna 1811, ja tällöin kaupunki oli jo kehittymässä uudelleen Norjan keskukseksi. Kolme vuotta myöhemmin liitto Tanskan kanssa päättyi, Norja siirtyi unioniin Ruotsin kanssa, ja Kristianiasta tuli uudelleen pääkaupunki. Yliopiston lisäksi kaupunkiin rakennettiin 1800-luvulla useita tärkeitä rakennuksia, kuten Kuninkaallinen palatsi (1825–1848) sekä parlamenttitalo (1861–1866). Kaupungin väkiluku moninkertaistui vuosisadan kuluessa, ja vielä yli kaksinkertaistui 1900-luvulla. Kaupungin nimi muutettiin takaisin Osloksi vuonna 1924. Oslossa pidettiin talviolympialaiset vuonna 1952.
Osloa ravisteli 23. lokakuuta 1904 eräs Norjan historian voimakkaimmista tunnetuista maanjäristyksistä, 5,4 Richterin asteikolla.
Oslossa ja Utøyan saarella lähellä pääkaupunkia sattui heinäkuussa 2011 kaksi terrori-iskua, joissa kuoli yhteensä 77 ihmistä.
Maantiede ja ilmasto.
Oslo sijaitsee Etelä-Norjassa Oslonvuonon () pohjoispäässä. Kaupunkia vastapäätä sijaitseva Bygdøyn niemi jakaa vuonon miltei kahtia. Toisella puolella kohoavat vehreät kukkulat ja vuoret (korkein kohta Kirkeberget 629 metriä, joka tunnetaan myös nimillä Kjerkeberget ja Kyrkjeberget). 343 järvestä suurin, Maridalsvannet, toimii asukkaiden juomaveden lähteenä. Saaria on kaupungin alueella 40. Kaupungin halki virtaa Akerselva-joki.
Oslon keskusta sijaitsee lähellä rantaa, kahden sataman välissä. Pääkadun nimi on Karl Johans gate, arkikielessä Karl Johan. Rannan Aker Brygge on kesällä suosittua aluetta, jossa on rantaravintoloita ja kauppoja. Keskustasta itään on Grünerløkkan kaupunginosa, joka on kunnostettu nuhjuisesta laitakaupungista trendikkääksi iltaelämän keskukseksi.
Esikaupunkialue ulottuu ympäröivään Osloregionen, ja pääkaupunkialueen kokonaisväkiluku on yli 1 442 318 asukasta. Pinta-ala on 454 km² ja väestötiheys 1 332 asukasta neliökilometrillä. Kaupunki on siis melko harvaan asuttu verrattuna moniin muihin Euroopan pääkaupunkeihin.
Liikenne.
Oslon varsinainen lentoasema Gardermoen sijaitsee 45 km kaupungin pohjoispuolella. Osloon voi kulkea myös kahden muun lentoaseman, Sandefjord Torpin ja Moss Ryggen kautta.
Oslon keskusasema ja linja-autoasema sijaitsevat kaupungin keskustassa. Oslon satamaan on matkustajalauttaliikennettä Saksasta ja Tanskasta.
Urheilu.
Oslossa järjestettiin talviolympialaiset 1952. Oslosta tulee urheilun yleisseura Vålerengens IF, joka pelaa jalkapallossa, amerikkalaisessa jalkapallossa ja jääkiekossa Norjan pääsarjatasolla. Jalkapalloa pääsarjassa pelaavat oslolaisista seuroista lisäksi Stabæk IF ja Lillestrøm SK. Jääkiekon pääsarjassa pelaa Vålerengan ohella Furuset I.F.
Holmenkollenin hiihtokeskus on suosittu matkailunähtävyys, joka tunnetaan Holmenkollenin kisoista. Bislett stadion oli ennen Norjan pikaluistelun keskus. Kesäisin sillä järjestetään yleisurheilu- ja jalkapallotapahtumia. Tryvannissa on laskettelukeskus ja Korketrekkerenissä kelkkailurata. Ullevaal Stadionilla pelaa Norjan jalkapallojoukkue kotiottelunsa.
Väestö.
Suurimmat ulkomaalaisryhmät Oslossa olivat pakistanilaiset (20 036), somalialaiset (9 708), ruotsalaiset (7 462) ja Sri Lankan tamilit (7 128). Väkiluku kasvaa ennätysmäisen nopeaa 2 % vuosivauhtia, joten Oslo on pohjoismaiden nopeimmin kasvava pääkaupunki. Muualta kuin länsimaista saapuneita on Oslossa 14,3 % sen väestöstä.


David Friedman.
David Friedman (s. 1945) on yhdysvaltalainen taloustieteilijä ja aktiivinen libertaari ja anarkokapitalisti. Hänen tunnetuin teoksensa on Machinery of Freedom, jossa hän perustelee anarkokapitalismia lähinnä taloustieteellisin argumentein. Häntä on joskus pidetty utilitaristina, mutta hän kiistää sen ja sanoo kannattavansa lähinnä yksilönvapautta. Hän kuitenkin katsoo seurausten analysoinnin olevan parempi tapa perustella anarkokapitalismia ja libertarismia niille, jotka eivät kannata libertaaria etiikkaa. Tästä on seurannut yllä mainittu sekaannus.
David Friedman on oikeustaloustieteilijä. Hänen mukaansa lain tulee olla tehokasta. Tämän mukaan esimerkiksi tahallisesta rikoksesta kannattaa antaa kovempi rangaistus eikä tahattomasta rikkeestä tule välttämättä rangaista. Hänen mielestään myös hätätapaus on syy olla antamatta rangaistusta. Hänen mielestään vähäisestä ulkoishaittojen aiheuttamisesta ei kannata antaa rangaistusta eikä sanktiota toisin kuin Murray Rothbardin mielestä. David Friedmanin mukaan Englannista peräisin oleva common law on ollut melko tehokasta oikeutta.
David Friedman on Nobel-palkitun taloustieteilijän Milton Friedmanin poika. Siinä missä David Friedman on libertaristi, Milton luokitellaan joko markkina- tai sosiaaliliberaaliksi määritelmästä riippuen.
David Friedman on alun perin fyysikko, sittemmin taloustieteen professori, oikeustieteen professori, kolumnisti, fantasiakirjailija sekä ahkera keskiaikaharrastaja ja SCA:n suurimman tapahtuman Pennsic War perustaja.


Anarkismi.
Anarkismi on taloudellisista, yhteiskunnallisista ja sosiaalisista valtahierarkioista vapaata yhteiskuntaa tavoitteleva poliittinen ideologia. Sana ”anarkismi” tulee kreikankielisestä sanasta "arkhos", joka tarkoittaa ’esivaltaa’, sekä käsitteen perusmerkityksen kieltävästä "an-"etuliitteestä. Joskus anarkismi suomennetaan "hallituksettomuudeksi".
Anarkismi on 1800-luvulta lähtien ollut vapautta ja tasavertaisuutta korostava sosialistinen työväen aate, jonka edustajat pitivät aatettaan vaihtoehtona marxilaiselle valtion haltuunottamiseen tähdänneelle sosialismille. Myöhemmin on syntynyt myös muita, ideologialtaan merkittävästi anarkismin perinteestä poikkeavia ajattelusuuntia, jotka liittävät itsensä anarkismiin. Anarkismin historiallisen merkityksen katsotaan vähentyneen maailmansotien jälkeen suuresti, mutta anarkistisia liikkeitä ja ajattelijoita on yhä olemassa ympäri maailmaa.
Anarkismi ei välttämättä tarkoita poliittista ideologiaa. Se voi myös tarkoittaa vapautta ”ajatella omilla aivoillaan”, olla oma itsensä ja sanoa, mitä oikeasti ajattelee. Joillekin anarkismi kuvastaa puhtaasti vapautta. Anarkistisia menettelyjä on otettu käyttöön esimerkiksi hippiliikkeessä, talonvaltaustoiminnassa, aseistakieltäytymisen parissa ja eläinten oikeuksien puolustajien piirissä.
Joissain anarkistisissa yhteyksissä käytetään anarkistimerkkiä, joka koostuu ympyröidystä A-kirjaimesta, joka tulee sanoista "L’anarchie c’est l’ordre" ”AO” (Anarkia on järjestys).
Anarkismin lajeja.
Anarkistiseen liikkeen sisällä vaikuttaa useita painotuksiltaan toisistaan eroavia suuntauksia, jotka kuitenkin jakavat samat filosofiset ja usein myös käytännölliset lähtökohdat.
Musta-punainen lippu, työväenluokkaisen anarkismin symboli – liitetään tavallisimmin anarkosyndikalismiin.
Anarkoindividualismi.
Anarkoindividualismi viittaa usein William Godwinin luomaan aatteeseen. Godwinia usein pidetään historian (tai nykyajan) ensimmäisenä anarkistina. Hänen kirjaansa "Political Justice" pidetään ensimmäisenä anarkismin teoksena. Godwin oli filosofinen anarkisti ja vastusti vallankumouksellista toimintaa. Hänestä minimivaltio oli pienin paha, mutta tiedon lisääntyessä se asteittain muuttuisi irrelevantiksi ja voimattomaksi. Godwin kannatti äärimmäistä individualismia ja ehdotti, että työnteossa luovuttaisiin kaikesta yhteistyöstä, koska tämä johtaisi suurimpaan yleiseen hyvään. Godwin oli utilitaristi. Godwin vastusti hallintoa, koska se rajoitti yksilön oikeutta ”yksityiseen päätöksentekoon”, esti häntä itse päättämästä, mitkä teot maksimoisivat hyvän (utiliteetin). Max Stirner vei myöhemmin tämän ajatuksen äärimmilleen.
Anarkoindividualismi sellaisena, joksi Max Stirner ja Pierre-Joseph Proudhon sen Godwinin jälkeen määrittelivät, on katsantokanta, joka pyrkii hävittämään kaikki erilaiset vallan muodot. Anarkoindividualistien ehdottama, Proudhonin ajatusten innoittama talousmalli tunnetaan mutualismina.
Anarkokommunismi.
Anarkokommunismi painottaa ihmisten keskinäistä yhteistyötä ja tuotantovälineiden sosiaalista omistamista.
Anarkosyndikalismi.
Anarkosyndikalismi, joka voidaan laskea anarkososialismin haaraksi tai omaksi lajikseen, yhdistää anarkismin päämäärät ja syndikalismin järjestäytymismuodot. Anarkistisesta syndikalismista on merkittäviä kokemuksia muun muassa Espanjan sisällissodan ajan maatalouskollektiiveista sekä Israelin kibbutseissa.
Ekoanarkismi.
Ekoanarkismi on 1900-luvun loppupuolella syntynyt perinteiseen anarkismiin ympäristötietoisuutta liittävä muoto, jonka tavoitteena on perustaa ekologisesti kestävä yhteiskunta. Ekoanarkismin eräs keskeisistä teeseistä on se, että valtahierarkioihin perustuvat yhteiskunnalliset ja taloudelliset rakenteet ovat merkittävä ympäristön vahingoksi koituva tekijä.
Anarkoprimitivismi.
Anarkoprimitivismi pohtii erityisesti kirjoitetun kulttuurin, eläinten ja kasvien kesyttämisen, työnjaon ja erikoistumisen, uskonnon, paikalleenasettumisen sekä kaupunkikulttuurin ja teknologian merkitystä nykytilanteeseen päätymisessä ja kaikista ylivallan muodoista vapautumisessa. Sivilisaatiota edeltävät ja sen jälkeiset mahdolliset kulttuurit nähdään ainoina mahdollisuuksina anarkialle.
Anarkistinen insurrektionalismi.
Anarkistinen insurrektionalismi (kapinallinen anarkismi) on Italiassa 1970-luvulla kehittynyt anarkismin suunta, jonka juuret ovat klassisessa anarkismissa, etenkin Bakuninin, Malatestan ja Luigi Galleanin kirjoituksissa. Insurrektionalismi hylkää syndikalistiset metodit aikansa eläneinä, ja painottaa epämuodollista organisaatiota, joka koostuu perussoluista ja läheisryhmistä. Insurrektionalistien päämäärä on yleinen kapina, kansannousu, joka kehittyy anarkistiseksi vallankumoukseksi. Perinteisen ”luokkasodan” käsitteen sijaan insurrektionalistit ovat puhuneet ”sosiaalisesta sodasta”.
Anarkistisen insurrektionalismin keskeinen teoreetikko on italialainen Alfredo M. Bonanno. Insurrektionalismi on voimakkainta Välimeren maissa sekä Etelä-Amerikassa. 2000-luvulla insurrektionalismi on ollut anarkismin voimakkaimmin kasvavimpia suuntauksia, ja sen vaikutukset näkyvät yhä enemmän eri maiden anarkistiliikkeissä.
Anarkokapitalismi.
Anarkismin yhteydessä mainitaan joskus myös anarkokapitalismi, joka on libertaristisesta perinteestä syntynyt uudehko ideologia, joka pyrkii joko kaventamaan valtion vaikutusvallan minimiinsä tai yleensä lopettamaan valtion instituutiona ja kaiken muunkin esivallan kokonaan. Anarkokapitalistit ja libertaristit pyrkivät kieltämään ihmisen kehoon ja yksityiseen omistusoikeuteen kohdistuvat loukkaukset. Valtion harjoittaman tuen ja säännöstelyn asemasta he uskovat ihmisten vapaaehtoiseen yhteistyöhön, spontaaniuteen ja markkinatalouteen yhteiskunnan peruspilarina. Yksityistä omistusoikeutta pidetään anarkokapitalismissa kunnioitetumpana kuin työväenliikkeen anarkismissa ja ekoanarkismissa. Yksi anarkokapitalististen periaatteiden useimmin viitattuja edustajia on tätä nykyä David Friedman.
On syytä huomata, että anarkokapitalistien ja kapitalisminvastaisten anarkistien (kuten anarkokommunistien ja -syndikalistien) yhteydet ovat yleensä vain marginaalisia muun muassa omistusoikeuskiistan vuoksi, joten käytännössä näitä ajatussuuntia on syytä pitää kahtena täysin eri liikkeenä. Vaikka alkuperäisessä anarkismissa, William Godwinin individualistisessa anarkismissa, moni aspekti on lähempänä anarkokapitalismia, Godwinin anarkismissa on myös monia aspekteja, jotka ovat lähempänä muita anarkismin suuntauksia. Anarkokapitalismia on myös kehittynyt eri piireissä kuin antikapitalistiset anarkismin suuntaukset. Anarkokapitalistisia ja perinteisiä vasemmistoanarkistisia (erityisesti mutualistisia) näkemyksiä yhdistävänä suuntauksena voi nähdä 1990-luvun lopulla muodostuneen vasemmistolibertarismin, joka kannattaa vapaata markkinataloutta mutta ei hyväksy reaalikapitalistisille, valtiokapitalistisin keinoin kasautuneille omistuksille täyttä koskemattomuutta.
Anarkismin historiaa.
Historiallisesti merkittävät anarkistien liikkeet ovat juontuneet 1800-luvulla voimistuneesta työväenliikkeen liikehdinnästä. Anarkismi voidaan tässä historiallisessa muodossaan nähdä sosialismin yhtenä muotona. Työläisten ensimmäisessä internationaalissa anarkisti Mihail Bakunin kiisteli Karl Marxin kanssa siitä, tavoitetaanko sosialistinen yhteiskunta parhaiten tuhoamalla valtio heti vai käyttämällä valtiota uuden yhteiskunnan rakentamisen apuvälineenä. Bakunin oli sitä mieltä, että jos työväenliike kaappaa vallan, syntyy uusi ”punainen diktatuuri”, joka on vielä nykyistä valtaa pahempi.
Venäjältä Eurooppaan emigroituneet anarkistit, kuten Bakunin, olivat saaneet innoituksensa Venäjän Mir-yhteisöistä. Niillä tarkoitettiin maaseudun yhteisöjä, jotka olivat usein suhteellisen omavaraisia ja joille valtio ilmeni käytännössä lähinnä verottajan muodossa. Kaupungistuneeseen yhteiskuntaan liittyvä anarkismi, josta 1800-luvun lopussa syntyi anarkosyndikalismi, pyrki muodostamaan talousjärjestelmän, jossa tuotantovälineet olisivat yhteisomistuksessa ja tehtaat demokraattisesti työntekijöiden johtamia. Näissä sosialistisen anarkismin muodoissa ajateltiin, että valta olisi viime kädessä paikallisilla ja mahdollisimman demokraattisilla yksiköillä, jotka muodostaisivat keskenään ylemmän tason organisaatioita suuremman mittakaavan asioiden hoitamista varten. Kuuluisista anarkisteista ainakin Bakunin ajatteli, että poliiseja ei tarvittaisi sosialistisessa yhteiskunnassa, sillä jopa seksuaalirikollisten toimet johtuvat vain repressiivisestä, sorronkaltaisesta, yhteiskuntajärjestyksestä. Monet ihmiset yhdistävät anarkismin nykyään vain virkavallan tai muun ylemmän määräysvallan puuttumiseen. Anarkosyndikalismissa keskeisempää oli kuitenkin paikallistason yksiköihin perustuvan sosialismin perustaminen.
Historian kuluessa anarkistiset liikkeet ovat päässeet pisimmälle Ukrainassa ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina sekä Espanjan Kataloniassa 1930-luvulla. Ukrainassa anarkistit pitivät erästä aluetta hallussaan useamman vuoden, mutta hävisivät taisteluissa lopulta Lev Trotskille. Espanjan anarkistit toimivat epävarmoissa sisällissodan olosuhteissa. Barcelonassa vallitsi 1936 euforinen vallankumouksen tunnelma, jossa anarkistien punamustat liput liehuivat kaupungin kollektivisoiduissa tehtaissa. Sosialismiin pyrittiin myös Katalonian maaseudulla. Espanjan anarkistit ja muut heidän kanssaan liittoutuneet sosialistiryhmät eivät kuitenkaan pärjänneet sotilaallisesti ulkomaiden tukemille sisällissodan muille osapuolille, ja yhteiskunnallisen muutoksen projekti jäi kesken. Tapahtumia vuoden 1936 Barcelonasta on kuvattu George Orwellin kirjassa "Homage to Catalonia" ().
Vuonna 1918 Saksan Baijerissa toimi hetken anarkistinen tasavalta, jonka kuitenkin Münchenin ympärille syntynyt saartorengas verisesti kukisti. Toisen maailmansodan jälkeen sosialismin liberalistiset muodot eivät kyenneet organisoitumaan merkittäviksi poliittisiksi liikkeiksi, ja niiden ajan koettiin olevan ohi. Pienet poliittiset liikkeet ovat kuitenkin pitäneet anarkismia ja muita vapaudellisen sosialismin muotoja elossa, ja on syntynyt myös aivan uusia liikkeitä kuten ekoanarkismi.
Anarkismin suhde väkivaltaan.
Anarkismi sekoitetaan usein väkivaltaan tai jopa mellakointiin. Sanalla ”anarkia” viitataan usein (virheellisesti) myös pelkkään sekasortoon. Osa anarkisteista onkin katsonut väkivallan olevan oikeutettua ja jopa suositeltavaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vastustamiseksi. 1800-luvun lopulla väkivaltaiset ”anarkistiset” liikkeet (joista puhuttiin myös terroristisina) herättivät pelkoa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Nämä militantit, ”anarkistit” (ja syndikalistit) tekivät tuohon aikaan joukon merkittäviä poliittisia attentaatteja ja muita iskuja. Tämä ns. Propaganda of the Deed -taktiikka on osaltaan vaikuttanut suuren yleisön mielikuvaan anarkismista, vaikka se ei nauttinut edes omana aikanaan anarkistien enemmistön suosiota.
Anarkistien suhtautuminen väkivaltaan vaihtelee suuresti. Jotkut anarkistiliikkeet ovat pasifistisia ja monet eivät käytännössä turvaudu väkivaltaan, vaikka sen periaatteessa tietyissä tilanteissa hyväksyväisivätkin. Usein anarkismi sekoitetaan myös puhtaasti väkivaltaan ja sekasortoon. Useat anarkistit kuitenkin uskovat moraaliin, etiikkaan ja rauhaan.
Anarkistien suhteesta terrorismiin suomalainen tutkija Pasi Korkeamäki toteaa, että vain pieni osa heistä kannatti sitä ja vielä pienempi osa toteutti sitä, mutta 1800-luvun lopun terrorikampanjat rajoittivat työväenliikkeen toimintavapautta, sillä hallitukset olivat usein kyvyttömiä ja haluttomia erottelemaan anarkisteja muista sosialisteista, jotka suhtautuivat tuomitsevasti terrorismiin.
Monien ns. anarkokapitalistien moraaliseen filosofiaan taas kuuluu yhtenä peruspilarina laillisuusperiaate eli vallankäytön perustuminen lakiin, vaikkei kaikkia lakeja moraalisesti kunnioitettaisikaan.
Nykyisin väkivaltaisia anarkistiryhmiä ovat muun muassa lukuisiin eurooppalaisiin kohteisiin 2000- ja 2010-luvuilla iskeneet italialainen "Federazione Anarchica Informale" (FAI) ja kreikkalainen "Tulen salaliittosolu" ("Synomosia Pyrinon tis Fotias", SPF). Nykyisin suurin osa väkivaltaisista anarkistiryhmistä välttää siviiliuhreja ja tekee iskuja vain aineellisten tuhojen ja mediahuomion aikaansaamiseksi.
Anarkismi ja uskonto.
Anarkistien suhtautuminen uskontoon on perinteisesti ollut epäilevä ja jopa vihamielinen järjestäytyneen uskonnon ollessa kyseessä. Monet anarkistit, kuten Dorothy Day ja Leo Tolstoi, ovat kuitenkin olleet uskonnollisia, eikä anarkismi aatteena ole sinänsä uskonnonvastainen, vaikka se voikin kritisoida uskonnollisia organisaatioita siinä, missä organisaatioita yleensäkin. Jesus Radicals on ryhmä, joka edustaa kristillisanarkismia.
Anarkismi Suomessa.
Anarkismi ei ole noussut kovin suosituksi aatteelliseksi suuntaukseksi Suomessa, mutta sen kannattajia on asunut alueella jo Suomen suuriruhtinaskunnan ajoista lähtien. Anarkistisilla ajatuksilla oli vähäistä kannatusta 1900-luvun alun suomalaisessa työväenliikkeessä ja maassa oleskeli runsaasti venäläisiä vallankumouksellisia ja sotilaita, joista osa oli anarkisteja. Myös tuon ajan tolstoilaista liikettä voidaan pitää ainakin osin anarkistisena. Anarkistisia vaikutteita virtasi Suomeen Venäjän lisäksi Pohjois-Amerikasta palanneiden siirtolaisten mukana. Anarkosyndikalistisen (entisiä) jäseniä olivat esimerkiksi Merimiesunionin pitkäaikainen puheenjohtaja Niilo Wälläri ja muusikko Hiski Salomaa.
Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa (SDP) toimi 1900-luvun alkupuolella joitakin anarkisteja. SDP:n edustajakokouksessa vuonna 1909 Kotkassa, Amerikasta palannut ja Pjotr Kropotkinia suomentanut, Kaapo Murros esitti puoluetovereilleen anarkosyndikalistista linjaa, joka anarkisteihin jyrkän kielteisesti suhtautuneen Antti Hyvösen mukaan ”sai osittain kannatusta eräiden edustajien taholta”. Murros suhtautui epäillen luokkataistelun mahdollisuuksiin eduskunnasta käsin ja ehdotti jonkinlaista hajautettua kunnallista ja osuustoiminnallista strategiaa. Yrjö Sirola muiden mukana hyökkäsi kokouksessa tällaisia ajatuksia vastaan painottaen parlamenttityön tärkeyttä ja yleislakkoromantiikan periaatteellista virheellisyyttä. SDP:n yleistä asennoitumista anarkisteihin kuvastanee Helsingissä jo 1906 lentolehtisenä levitetty Otto Wille Kuusisen kirjoitus "Anarkia ja vallankumous". SDP:n puoluetoimikunnan tuolloinen varajäsen arvosteli kirjasessa kovasanaisesti väkivallan ja yksilöterrorin tielle lähteneitä ja tuomitsi tällaiset menettelytavat ”anarkistisina”. Kotkan edustajakokous kehotti puolueosastoja valppauteen tällaisten ilmiöiden suhteen ja erottamaan sellaisiin osallistuneet keskuudestaaan.
a>lle omistetulla "Soihtu"-patsaalla (Aimo Tukiainen) Tokoinrannassa Helsingissä vappuna 2005.
Itsenäisessä Suomessa ei syntynyt järjestäynyttä anarkistista toimintaa ennen 1960-lukua. Maassa eli kuitenkin yksittäisiä suomalaisia anarkisteja ja venäläisiä anarkoemigrantteja. Vuoden 1968 opiskelijaliikehdinnän yhteydessä anarkismista kiinnostuneita aineksia kerääntyi "Underground"-liikkeen ja "Ultra"-lehden ympärille. Helsingissä aloitti toimintansa myös anarkistinen "Nalle Puh -seura", jonka tilaisuuksissa pohdittiin hyvän taistelua pahaa vastaan satuolentojen tarjoamin esimerkein. Anarkovitsailijat saavuttivat Reijo Viitasen mukaan lyhyeksi aikaa vuonna 1968 jopa enemmistön Akateemisessa Sosialistiseurassa (ASS), mutta Puh-seuran johtavat jäsenet suuntautuivat pian tämän jälkeen kohti Suomen kommunistista puoluetta ja marxismia.
1970- ja 1980-luvuilla toimi anarkistien keskustelupiirejä ja ilmestyi joitain anarkistisia pienlehtiä. Ensimmäisenä valtakunnallisena suomalaisena anarkistijärjestönä voidaan pitää 1986/1988 perustettua "Suomen Anarkosyndikalistista Liittoa" (SAL), joka 1992 muutti nimensä Suomen Anarkistiliitoksi anarkoindividualismin yleistyttyä liikkeessä. Anarkokapitalisteja ei SAL:n piiriin kuitenkaan kelpuutettu. 1989 aloitti ilmestymisensä, nykyään helsinkiläisen kollektiivin julkaisema, Kapinatyöläinen-lehti.
SAL:n jäsenmäärä nousi parhaimmillaan vuonna 1993 kahteen ja puoleen sataan, mutta jo seuraavana vuonna jäsenmaksun maksaneiden määrä putosi erimielisyyksien vuoksi neljännekseen, vakiintuen tämän jälkeen noin sataan. Suomalaisen anarkistiliikkeen kokoa ei kuitenkaan voida mitata SAL:n jäsenmäärällä johtuen järjestön rakenteesta ja siitä, että anarkistit toimivat monesti SAL:n lisäksi monissa muissa järjestöissä ja muilla toiminimillä, kuten Antifassa ja eläinoikeusliikkeessä. SAL:n toiminta kriisiytyi ja hiipui vuosikymmenen lopulla. Syksyllä 1996 perustettiin, osin SAL:n kilpailijaksi, anarkosyndikalistinen "Solidaarisuus" (ammattiliitto), joka sekin kuitenkin lopetti toimintansa 2000-luvun alussa. Tampereella järjestetyt ekoanarkistiset Mustavihreät päivät keräsivät vuosituhannen vaihteessa satoja osanottajia vuosittain.
Nykyisin antikapitalistiset anarkistit toimivat suurelta osin erilaisissa kansalaisliikkeissä mutta myös paikallisissa anarkistiryhmissä ympäri maata. Esimerkiksi Helsingissä aloitti 2003 toimintaryhmä Anarkistinen Toiminta. Uudehkoja anarkistisia projekteja ovat esimerkiksi "Väärinajattelija"-lehti, Takku-zine ja erilaiset internet-sivustot. Helsingin yliopiston piiriin perustettiin syksyllä 2006 anarkistiryhmä nimeltä A-ryhmä. Valtakunnallisia anarkistitapaamisia on järjestetty eri puolella Suomea, kuten Vaasassa 2005. Syksystä 2005 lähtien on järjestetty anarkistinen festivaali Musta Pispala, joka pidettiin 10.–12. heinäkuuta 2009 jo neljättä kertaa. 9.–11. syyskuuta 2006 järjestettiin Helsingissä Smash Asem -mielenosoitus ja kansainvälinen anarkistitapaaminen.
Punk-kulttuurissa anarkohenkisyys voi Suomessa hyvin. Ympyröityä A-kirjainta käyttävät tunnuksissaan jopa platinaluokan artistit kuten Apulanta, mutta myös vahvemmin kantaaottavalla anarko, hardcore-punk ja crust-punkilla on oma uskollinen kannattajakuntansa.


Anarkosyndikalismi.
Anarkosyndikalismi on anarkismin haara, joka keskittyy työväenliikeeseen. "Syndicalisme" on ranskankielinen sana, joka merkitsee ammattiyhdistysliikettä. Anarkosyndikalistit näkevät ammattiliitot potentiaalisena voimana vallankumouksellisen yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamisessa ja kapitalismin sekä valtion kaatamisessa. Anarkosyndikalistit haluavat korvata kapitalismin ja valtiot työläisten itse demokraattisesti organisoimalla päätöksenteolla. Anarkosyndikalistit pyrkivät lakkauttamaan palkkajärjestelmän ja tuotantovälineiden yksityisomistuksen, joiden he uskovat johtavan luokkaeroihin. Anarkosyndikalismi on pysynyt suosittuna ja aktiivisena anarkismin koulukuntana ja sillä on monia tunnettuja kannattajia sekä nykyisin monia aktiivisia organisaatioita.
Espanjan sisällissota.
a> aikana Espanjan kansallisen anarkistiliiton lakki päässään 1936
Espanjan sisällissodan aikana Barcelona ja sitä ympäröivä Katalonia jäi anarkosyndikalistien valtaan. Espanjan tasavallan puolella olevat anarkistit, 1910 Barcelonassa perustettu työväen kansalliskonfederaatio "Confederación Nacional de Trabajo (CNT)", kumosivat ammattiyhdistysliikkeen perusteella järjestäytyneen miliisin avulla vanhan vallan. Tavarat jaettiin hankintakuponkien perusteella ja arvon mittana olivat työtunnit, jotka olivat kaikilla yhtä arvokkaita.


Anarkososialismi.
Anarkososialismi sisältää ryhmän poliittisia filosofioita, jotka pyrkivät luomaan yhteiskunnan ilman poliittisia, taloudellisia tai sosiaalisia hierarkioita - yhteiskunnan, jossa kaikki väkivaltaiset tai sortavat instituutiot olisi lakkautettu ja niiden sijasta jokaisella olisi vapaa, tasavertainen yhteys tiedon ja tuotannon välineisiin, tai yhteiskunta, jossa sortavia instituutioita ja hierarkioita olisi radikaalisti vähennetty ja heikennetty. Tämä saavutettaisiin lakkauttamalla yksityisomistus ja antamalla tuotantovälineiden ja resurssien suora hallinta työväenluokalle ja muille omistamattomille luokille. Vaikka sosialismin monet muodot painottavat valtion tai poliittisen puolueen roolia vapauden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämisessä, libertariaanit sosialistit luottavat ammattiliittoihin, työläisneuvostoihin, osuuskuntiin, kansalaisten kokouksiin ja muihin ei-byrokraattisiin, hajautettuihin toiminnan muotoihin. Monet libertariaanit sosialistit puhuvat valtion täydellisen poistamisen puolesta ja näkevät valtion kapitalistisen luokkajärjestyksen suojavallina.
Libertaarisosialistisiksi kutsuttuja poliittisia filosofioita ovat muun muassa: monet anarkismin variaatiot (kuten esimerkiksi anarkistinen kommunismi, kollektivistinen anarkismi, vasemmistoanarkismi, anarkosyndikalismi ja jotkut individualistisen anarkismin muodot), mutualismi, sosiaaliekologia ja neuvostoihin perustuva kommunismi (tai jopa kommunismi itsessään, niin kuin sen kuvailivat Karl Marx ja Lenin sosialismin kehittyneimmäksi vaiheeksi). Jotkut käyttävät libertaarisosialismi-termiä synonyyminä anarkismille.


Ayn Rand.
Ayn Rand (oik. Ayn Rand O'Connor, alk. Alisa Zinovjevna Rozenbaum (); 2. helmikuuta (J: 20. tammikuuta) 1905 Pietari, Venäjän keisarikunta – 6. maaliskuuta 1982 New York, Yhdysvallat) oli venäjänjuutalainen, Yhdysvaltoihin muuttanut kirjailija ja populaarifilosofi, jonka perustama oppisuunta objektivismi korostaa objektiivisen todellisuuden, rationaalisen ajattelun, egoistisen etiikan ja kapitalistisen politiikan merkitystä.
Lapsuus ja nuoruus.
Ayn Rand syntyi Pietarissa varakkaaseen venäjänjuutalaiseen apteekkariperheeseen. Hänen perhettään vainottiin ja he muuttivat Pietarista Krimille neljäksi vuodeksi Randin ollessa 12-vuotias. Paluun jälkeen perhe näki nälkää ja isän omistama apteekki kansallistettiin valtiolle.
Ayn Rand valmistui Petrogradin valtionyliopistosta ja pääsi turistiviisumilla vierailemaan sukulaistensa luokse Yhdysvaltoihin. Kun hän vuonna 1926 muutti pysyvästi Yhdysvaltoihin, hän vaihtoi nimensä Ayn Randiksi. Rand oli muunnelma hänen perheensä sukunimestä, etunimi Ayn oli muunnelma suomalaisen naiskirjailijan nimestä. Rand on sanonut, että oli vain kuullut nimen eikä hän ollut lukenut yhtään kirjailijan teosta. Suomalainen nimi oli mahdollisesti Aino.
Ajatusmaailma ja vaikutteet.
a>ä käsittelevä monografia julkaistiin venäjäksi vuonna 1925.
Randin romaanien keskiössä oli "randilaisen sankarin" arkkityyppi – henkilö, jonka kyvyt ja riippumattomuus saavat aikaan konfliktin enemmistön kanssa, mutta joka silti sitkeästi pitää kiinni arvoistaan. Tämä toistaa sitä kokemusta, kun Rand jo pikkulapsena päätti aina pysyä ihanteissaan vastoin vastustamansa kommunismin tahtoa määrätä ihmiskohtaloista. Rand uskoi, että ihmisen tulee valita arvonsa ja toimintansa järkeensä nojautuen, että ihmisellä on oikeus olla olemassa itsensä vuoksi, vailla pakkoa uhrata itsensä toisille tai oikeutta uhrata toisia itsensä vuoksi, ja että kellään ei ole oikeutta ottaa arvoja toisista (hyödyntää toisia) fyysisen voiman avulla, eikä tuputtaa toisille aatteita tai ajatuksia väkivalloin.
Rand kirjoitti Neuvostoliiton totalitarismista ja näki sosialismin ja kansallissosialismin olevan epäinhimillisiä järjestelmiä. Hän sai vähitellen miljoonia lukijoita ympäri maailmaa. Yhdysvaltain keskuspankin entinen pääjohtaja Alan Greenspan on tunnetuimpia randilaisia ajattelijoita. Myös suomalainen pankkiiri Björn Wahlroos on nimennyt Ayn Randin itselleen tärkeäksi ajattelijaksi.
Monien mielestä Rand oli libertaari, mutta Rand itse haukkui libertaareja "hirviömäisiksi, kuvottaviksi ihmisiksi, jotka plagioivat ideoitani omiin käyttötarkoituksiinsa". Libertaaripuoluetta Rand piti suurena vitsinä. Erityisesti anarkisteja Rand vihasi: hän käytti heistä nimitystä "roskaväki" (scum).
Yksi Randin keskeisistä ajatuksista on omistuksen koskemattomuus: yksilön valta omaan kehoonsa ja omaisuuteensa. Rand asettaa tälle kuitenkin joitain rajoitteita, joista Ayn Rand -instituutin perustaja Leonard Peikoff käyttää nimitystä ”omistusoikeuden kontekstuaalisuus”. Ayn Rand esittää, että omistusoikeudet voivat olla olemassa vain riittävän sivistyksen piirissä. Näin ollen hänen mukaansa eurooppalaisilla oli aikoinaan täysi oikeus ottaa Pohjois-Amerikka itselleen intiaaneilta. Näin siksi, että Amerikan alkuperäiskansa eli alkeellisessa heimokulttuurissa, eikä heillä ollut riittävää sivistystä omistusoikeuden käsitteen ymmärtämiseen ja kunnioittamiseen.
Randin ajatusmaailmaan vaikuttivat eniten Aristoteles ja valistusajattelijat. Silti Rand piti Immanuel Kantin filosofiaa pahana, vaikka ei arvostelijoiden mukaan juuri ymmärtänyt tämän ajattelua. Nietzschen filosofiaa hän vihasi, mutta arvosti tätä kirjailijana.
Teosten filmatisointeja.
Nuoruuden kokemukset vaikuttivat Randin myöhempään kommunisminvastaisuuteen, joka tulee esille hänen 1936 julkaistussa omaelämäkerrallisessa ensiromaanissaan "We the Living". Romaani filmatisoitiin 1940-luvulla Italiassa nimellä "Noi vivi" muodissa olleen neorealismin hengessä. Pari vuotta myöhemmin (1938) julkaistua dystopiaromaania "Anthem" ei ole viety valkokankaalle. Randin romaanista "The Fountainhead" (1943) tehtiin 1949 Hollywood-elokuvaversio Randin oman käsikirjoituksen pohjalta, pääosassa Gary Cooper. Rand kirjoitti käsikirjoituksia myös muutamiin muihin elokuviin ja teatterinäytelmiin.
Yksityiselämä.
Ayn Rand oli naimisissa taiteilija Frank O'Connorin kanssa. Heillä ei ollut lapsia.
Rand oli ketjupolttaja, ja tupakan haittavaikutusten suhteen jyrkkä kieltäjä. Rand kuitenkin sairastui keuhkosyöpään. Terveyden heiketessä hän turvautui julkiseen terveydenhuoltoon (mm. Medicare), yksilökeskeisten ihanteidensa vastaisesti.


Objektivismi.
Objektivismin vastakohtina voidaan yleensä pitää relativismia ja subjektivismia.


Marx.
Marx on myös hahmo Kirby's Fun Pak-tasohyppelypelissä.


Ludwig von Mises.
Ludwig von Mises (29. syyskuuta 1881 – 10. lokakuuta 1973) oli kuuluisa itävaltalaista koulukuntaa edustava taloustieteilijä ja nykyisen libertaristisen liikkeen merkittävä esikuva.
Elämä.
Ludwig von Mises oli matemaatikko ja fyysikko Richard von Misesin veli. Hän syntyi Itävalta-Unkarin imperiumin itäosassa sijainneessa Lembergissä (nykyinen Lviv, Ukrainassa) ja opetti Wienin yliopistossa 1913–1934. Samanaikaisesti hän toimi Itävallan valtion taloudellisena neuvonantajana muun muassa Itävallan keskuskauppakamarin virkamiehen ominaisuudessa ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen myös Kansainliiton asettaman Itävallan sotakorvauskomitean johtajana. Vuonna 1934 hän muutti Geneveen Sveitsiin saatuaan viran kansainvälisen talouden professorina "Institut Universitaire des Hautes Études Internationalesissa".
Sveitsissä asuessaankin Mises jatkoi osa-aikaisesti työtään Itävallan keskuskauppakamarissa, mutta vuoden 1938 Anschlussin yhteydessä tapahtuneen Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen valtaannousun jälkeen Mises ei voinut palata Itävaltaan juutalaisen syntyperänsä vuoksi. Vuonna 1940 hän muutti edelleen Yhdysvaltoihin, missä hän opetti New Yorkin yliopistossa 1945–1969.
Teot.
Misesiä pidetään usein itävaltalaisen taloustieteen yhtenä keskeisenä asiantuntijana. Kirjoissaan "Human action" ja "Epistemological problems of economics" hän myös hahmotteli prakseologiaa, itävaltalaisen sosiologian kulmakiveä. Mises kirjoitti ja luennoi laajasti klassisesta liberalismista. Hän kannatti täysin vapaata markkinataloutta ja vähimmäistä yövartijavaltiota. Misesillä oli ratkaiseva vaikutus oppilaaseensa Friedrich von Hayekiin, joka sai sittemmin taloustieteen Nobel-palkinnon ja tunnettiin myös liberalismia puolustavana kirjailijana ja filosofina. Hayek on sanonut kääntyneensä sosialismista liberalismiin parikymmenvuotiaana 1920-luvulla nimenomaan opettajansa Misesin teosten "Liberalismi" ja "Sosialismi" ansiosta. Mises vastusti sosialismia ja suunnitelmataloutta sen vähäisimmissäkin muodoissa koko elämänsä ajan, mutta hänen luottamuksensa vapaaseen markkinatalouteen lujittui vasta hänen nähtyään bolševikkien valtaantulon Venäjällä ja kansallissosialismin nousun Saksassa ja Itävallassa.
1. Mises osoitti, miten se, kun valtio lisää rahamäärää katteettomasti, johtaa suhdannevaihteluihin, luo talouskuplan, jota seuraa lama. Tämä oppi selittää myös vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin.
2. Hän myös tutki valtiojohtoisten talouksien ja (kannattamiensa) vapaiden markkinatalouksien eroja sekä osoitti talouslaskun ongelman: suunnitelmataloudessa, ilman markkinatalouden hintamekanismia, hyödykkeen kysyntää ei voi tietää, joten on mahdotonta tehdä oikeaa päätöstä siitä, paljonko sitä pitäisi tuottaa. Tällä perusteella hän ennusti Neuvostoliiton romahduksen poikkeuksellisen varhaisessa vaiheessa.


Margaret Thatcher.
Margaret Hilda Thatcher, paronitar Thatcher, LG, (o.s. Roberts, s. 13. lokakuuta 1925) on brittiläinen poliitikko. Hän oli maansa ensimmäinen naispääministeri (1979–1990) ja konservatiivipuolueen puheenjohtaja.
Thatcherin johdolla konservatiivit saivat maanvyörymävoiton vuoden 1979 vaaleissa, ja hänestä tuli historian ensimmäinen suurvallan naispääministeri, missä virassa hän toimi yhtäjaksoisesti vuoteen 1990 asti. Thatcher valittiin uudelleen 1983 ja 1987. Hän oli ensimmäinen kolmesti vaalit voittanut pääministeri sitten 1820-luvun. Vuonna 1988 hänestä tuli Britannian pitkäaikaisin pääministeri 1900-luvulla.
Ulkopolitiikassa Thatcher ylläpiti erikoissuhdetta Yhdysvaltoihin, erityisesti ystävänsä Ronald Reaganin toimiessa maan presidenttinä 1981–1988.
Häntä on luonnehdittu maailman kenties tunnetuimmaksi naispoliitikoksi.
Lapsuus ja opinnot.
Margaret Roberts syntyi Granthamissa, Lincolnshiressa Englannissa. Hänen isänsä Alfred Roberts omisti pienen kaupan ja oli metodistikirkon maallikkosaarnaaja sekä liberaalipuolueen kannattaja ja kunnanvaltuuston jäsen. Margaret Thatcher sai uskonnollisen kasvatuksen, ja on pysynyt hartaana metodistina koko elämänsä ajan.
Hän kävi Kesteven and Grantham Girls' Schoolia. Kotonaan hän työskenteli pienestä pitäen isänsä kaupassa. Thatcher pääsi Oxfordin yliopiston Somerville Collegeen ja opiskeli kemiaa, erityisesti kristallografiaa, sekä osallistui aktiivisesti yliopiston konservatiiviyhdistyksen toimintaan ja nousi sen johtoon.
Ystävättären mukaan Thatcher päätti eräällä kesälomalla, että hän ryhtyykin kansanedustajaksi, mutta elättääkseen itsensä hän joutui työskentelemään jonkin aikaa kemiantutkijana. Hän oli mukana ryhmässä, joka kehitti ensimmäisen "pehmisjäätelön" ("soft-ice").
Lisätäkseen poliittista asiantuntemustaan Thatcher opiskeli sittemmin myös lakia ja valmistui juristiksi vuonna 1953, jolloin hän myös sai kaksoslapsensa, Carolin ja Markin. Avioliiton hän oli solminut vuonna 1951 Denis Thatcherin kanssa; he olivat tutustuneet Kentin konservatiivien toiminnassa.
Poliitikon uran alku.
Vuoden 1950 vaaleissa Thatcher oli konservatiivien nuorin ehdokas. Muutamassa ensimmäisessä vaalissa hän pääsi ehdokkaaksi vain piireissä, joissa puolueella ei ollut mahdollisuuksia, mutta niissä hän kavensi työväenpuolueen etumatkaa.
Parlamenttiin hänet valittiin vuonna 1959. Ensipuheissa edustajilla on tapana kiitellä laveasti vaalipiiriään. Thatcher kuitenkin sanoi vain, että Finchleyn asukkaat odottavat hänen menevän suoraan asiaan, ja alkoi puolustaa yksityistä lakialoitettaan, joka sittemmin menikin läpi. Sen ansiosta kunnanvaltuustojen kokouksista tuli julkisia ja lehdistölle tuli oikeus raportoida niistä.
Thatcher oli harvoja konservatiiviedustajia, jotka äänestivät homoseksuaalisuuden laillistamisen puolesta. Tästä huolimatta Thatcher ei hyväksynyt homoseksuaalisuutta. Vuoden 1998 Local Government Actin pahamaineinen luku 28 (Section 28) kielsi erikseen kunnallishallinnoilta "homoseksuaalisuuden edistämisen" ja kouluilta homoseksuaalisuuden opettamisen hyväksyttävänä. Thatcher vastusti lain kumoamista vielä 2000. Thatcher oli myös laillistamassa aborttia muttei vastustanut kuolemanrangaistusta.
Thatcher valittiin konservatiivien varjohallitukseen 1967. Kun puolue voitti vaalit vuonna 1970, hänestä tuli opetus- ja tiedeministeri Edward Heathin hallitukseen kunnes konservatiivit hävisivät vuoden 1974 vaalit. Tässä tehtävässä hän sai inhoamansa liikanimen "maitovaras" poistettuaan opetusministerinä budjettisyistä koululaisilta siihen asti ilmaisen maitoannoksen kouluaterioista.
Samana vuonna tuli toinenkin vaalitappio, mutta puolueen johtohahmot arvioivat silti Heathin aseman siinä määrin vankaksi, etteivät uskaltaneet haastaa tätä. Thatcher uskalsi ja yllättäen voitti tämän molemmissa äänestyksissä ja näin hänestä tuli vuonna 1975 puolueen ensimmäinen naispuheenjohtaja.
Tämän seurauksena Neuvostoliiton puolustusministeriön lehti "Punatähti" alkoi kutsua Thatcheria Rautarouvaksi. Nimitys jäi elämään.
Pääministeriaika.
Thatcherin johdolla konservatiivit saivat murskavoiton vuoden 1979 vaaleissa ja hänet nimitettiin pääministeriksi.
Vuonna 1981 useat tasavaltalaisaktivistit aloittivat syömälakon saadakseen poliittisen vangin statuksen, jonka työväenpuolue oli heiltä viisi vuotta aikaisemmin lakkauttanut. Thatcher ei myöntynyt tähän huomauttaen, että rikos on rikos eikä politiikkaa. Kun kymmenen aktivistia oli kuollut, muut luopuivat lakosta. Syömälakko ja kuolemat saivat runsaasti julkisuutta, mitä pidetään suurena propagandavoittona aktivisteille ja IRA:n poliittisen siiven Sinn Féinin poliittisen nousun alkuna.
Argentiinan vallatessa Falklandinsaaret Falklandin sodassa 1982 Thatcher määräsi Kuninkaallisen laivaston argentiinalaisia vastaan. Sota päättyi brittien voittoon.
Argentiinan sotilasjuntalle sota oli puolestaan ollut yritys siirtää kansan katse epäonnistuneesta sisäpolitiikasta ulkopolitiikkaan. Muutama kuukausi tappion jälkeen juntta joutui luopumaan vallasta, minkä jälkeen maa on ollut demokraattinen.
Vuonna 1984 hallitus julisti aikomuksensa sulkea 20 tappiollista hiilikaivosta Pohjois-Englannissa ja Walesissä. Kaivostyöläiset aloittivat laittoman lakon, mutta yleisön sympatia kääntyi Thatcherin puolelle, syynä lakkovahtien työntekijöitä ja poliiseja kohtaan harjoittama väkivalta sekä se, että ammattijärjestö ei ollut järjestänyt lakosta jäsenäänestystä. Vuoden lakon jälkeen ammattiliitto luovutti ja viimeisetkin lakkolaiset palasivat töihin, minkä jälkeen ay-liikkeen vastustus Thatcherin myöhemmille uudistuksille oli lievempää. Thatcher oli myös pitkään valmistautunut lakkoihin muun muassa antamalla kerätä voimaloille suuret hiilivarastot, minkä vuoksi lakko ei aiheuttanut sähkökatkoja. Pitkä lakko paitsi hajotti ammattiyhdistyksen myös vähensi entisestään hiilen käyttöä ja johti odotettua suurempiin supistuksiin hiilikaivostoiminnassa.
Kaikesta tästä katkeroituneet vastustajat antoivat pääministerille liikanimen "Kana-Attila", jolla hänet rinnastettiin hunni Attilaan. Lööpeissä Thatcher tunnettiin nimellä "Maggie" pilkkalaulun "Maggie ulos!" mukaan.
12. lokakuuta vuonna 1984 viisi ihmistä kuoli ja muita loukkaantui Brightonissa Etelä-Englannissa tapahtuneessa, konservatiivipuolueen puoluekokouspaikkana toimineeseen hotelliin kohdistuneessa pommi-iskussa. Iskun takana oli Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA. Surmansa sai muun muassa parlamentin jäsen Sir Anthony Berry, ja teollisuusministeri Norman Tebbit loukkaantui. Thatcher selvisi vahingoittumattomana, sillä hän oli räjähdyksen tapahtuessa sviittinsä työhuoneessa: hänen kylpyhuoneensa sen sijaan sortui. Thatcher vaati kokouksen pitämistä seuraavana aamuna ohjelman mukaisesti ja saavutti tällä eleellään tunnustusta kautta poliittisen kentän.
Vuonna 1987 Margaret Thatcher antoi naistenlehdelle kuuluisan lausuntonsa, jonka mukaan "Yhteiskuntaa ei ole olemassa. On vain yksittäisiä miehiä ja naisia, ja sitten on perheitä." Sitaattia on pidetty osoituksena pääministerin kylmäkiskoisuudesta, mutta toisaalta lausahdusta on pidetty yhteydestään irrotettuna.
Kun Irakin Saddam Hussein valtasi Kuwaitin vuonna 1990, Thatcherin valtakausi oli jo lopuillaan ja häntä vastaan juoniteltiin jatkuvasti hänen omassakin puolueessaan. Pääministeri oli kuitenkin yhä oma tinkimätön itsensä. Kun Reaganin seuraaja George H. W. Bush epäröi aloittaa sotatoimia, Thatcher sanoi hänelle kuuluisat sanansa: "Tällaisina hetkinä ei pidä horjua" ("Don’t go all wobbly on us, George!"). Loppujen lopuksi kansainvälinen liittouma vapautti Kuwaitin irakilaisista yllättävän helposti ja vähin tappioin.
Poliittisen uran loppu.
Vuonna 1989 Thatcherin mukaan valtiovarainministeri oli talouden ylikuumentuessa korotuttanut korkoja 15 prosenttiin EMU-valmistautumisen vuoksi vastoin Thatcherin tahtoa ja kertomatta tälle. Koronnousun seurauksena maan talouskasvu ja Thatcherin suosio heikkenivät pahasti.
Kansansuosiota verotti myös se, että kunnallisen infrastruktuurin rahoittamiseksi Thatcher oli ajanut kaikille kunnan asukkaille tulojen tai varallisuuden suuruudesta riippumatta samansuuruista veroa eli niin sanottua henkiverotusta ("poll tax"; tosin siinä oli helpotuksia matalatuloisille) kunnallisen kiinteistöveron tilalle. Kunnallispoliitikot hyödynsivät tilaisuutta perimällä henkiveroja paljon enemmän kuin kiinteistöveroa oli peritty – he laskivat aivan oikein, että protestit suuntautuisivat veron luoneeseen hallitukseen eikä veronkorottajiin. Veroa vastustavat mielenosoitukset yltyivät lopulta mellakoiksi.
Valtaosa konservatiivipuolueesta vastusti myös Britannian liittymistä Euroopan talous- ja rahaliittoon (EMU), jonka suhteen Thatcher teki pieniä myönnytyksiä säilyttääkseen vaikutusvaltansa Euroopan yhteisöön. Moni kilpailija vaistosi hetken tulleen, ja Thatcher pyrittiin painostamaan eroon.
Thatcher oli ollut pettynyt eräiden ministeriensä toimiin ja hoitanut osin heidänkin toimiaan, mikä oli herättänyt vastustusta. Keskeisiä vastustajia olivat Geoffrey Howe ja Michael Heseltine. Nyt hänen haastajakseen asetettiin keskikastin poliitikko Anthony Meyer. Tavoitteena oli, että Thatcher ei saisi enemmistöä ensimmäisellä kierroksella, minkä jälkeen suuret nimet voisivat tulla kilpailemaan pesänjaosta. Thatcher aliarvioi haasteen ja oli Pariisissa konferenssissa äänestyksen aikaan. Hän voitti kilpailijansa ylivoimaisesti mutta jäi muutaman äänen päähän suorasta voitosta ja piti tätä sellaisena nöyryytyksenä, ettei enää asettunut ehdolle toiselle kierrokselle 1990: hänen voittonsa olisi ollut epävarma.
Toisaalta toista kierrosta eivät voittaneet Thatcherin päävastustajat, vaan selkeällä erolla Thatcherin tukema tuore valtiovarainministeri John Major, josta näin tuli paitsi puoluejohtaja myös pääministeri.
Pääministeriyden jälkeen.
Thatcher julisti vielä toimivansa innolla parlamentissa ihanteittensa eteen ja niin hän tekikin, erityisesti vastusti vallan keskittämistä Brysseliin. Seuraavissa vaaleissa (1992) Thatcher ei enää asettunut ehdolle. Tavan mukaan hänestä tehtiin tuolloin paronitar ja hän siirtyi parlamentin (vähemmän vaikutusvaltaiseen) ylähuoneeseen.
Vuonna 1998 Thatcher teki paljon julkisuutta saaneen vierailun Chilen entisen diktaattori Augusto Pinochetin luokse, joka oli asetettu kotiarestiin Lontooseen. Pinochet oli ollut avainliittolainen Falklandin sodassa.
Thatcher kirjoitti kaksiosaiset muistelmat. Yksityisesti hän tuomitsi monet Majorin toimista, mikä raportoitiin laajalti lehdistössä. Hän tuki vielä tämän seuraajia vaaleissa, kunnes vuonna 2002 pienten sydänkohtausten jälkeen lääkäri kielsi häneltä julkiset esiintymiset.
Thatcher jäi leskeksi 26. kesäkuuta 2003.
Margaret Thatcher osallistui presidentti Reaganin hautajaisiin kesäkuussa 2004; tosin siellä hänen muistopuheensa esitettiin ennalta nauhoitettuna stressin välttämiseksi. Maaliskuussa 2006 hänet nähtiin konservatiiviministeri John Profumon hautajaisissa ja kävi syyskuussa 2007 teellä Downing Street numero 10:ssä pääministeri Gordon Brownin luona. Hän on yhä monien arvovaltaisten yhdistysten johtaja.
2000-luvulla Thatcherin terveys on alkanut heiketä. Vuoden 2002 sydänkohtauksen lisäksi hänen on kerrottu saaneen pieniä aivohalvauskohtauksia, ja hän kärsii pahasta dementiasta.
Kesällä 2010 tuli julkisuuteen tieto Margaret Thatcheria koskevasta elokuvahankkeesta, jossa tämän muistisairauskin tuotaisiin esille. Thatcherin lapset arvostelivat aietta. "Rautarouva" -nimellä kulkevan elokuvan painopiste on Falklandin sotaa edeltävissä vaiheissa. Nimiroolissa nähdään Meryl Streep.
Kylmä sota.
Thatcher oli Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin hengenheimolainen. Kumpikin uskoi kapitalismin, ei sosialismin, olevan sekä eettisesti oikea että eniten hyvinvointia tuottava järjestelmä. He kritisoivat Neuvostoliiton ihmisoikeusloukkauksia ja uskoivat maan pyrkivän maailmanherruuteen. Toisaalta he uskoivat – toisin kuin useat muut 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa – neuvostoblokin lopulta häviävän kylmän sodan. Tätä he katsoivat voivansa nopeuttaa haastamalla sen kiihtyvään kilpavarusteluun, sillä varustelutaso, joka vei noin viisi prosenttia Yhdysvaltain kansantuotteesta vei moninkertaisen osuuden Neuvostoliiton paljon alhaisemmasta kansantuotteesta ja näin tukahdutti sen talouden raskaiden verojen tavoin. Puolustajien mielestä kylmän sodan voitto oli kaksikon tinkimättömyyden ansiota, vastustajien mielestä se tapahtui heistä huolimatta tai olisi pitänyt saavuttaa myönnytyksillä ja neuvotteluilla.
Thatcher antoi myös Yhdysvaltain sijoittaa ydinaseita Britanniaan, mitä vastaan rauhanliike järjesti mielenosoituksia.
Euroopan yhteisö ja integraatio.
Tarina kertoo Thatcherin paukuttaneen käsilaukullaan kokouspöytää Fontainebleaun huippukokouksessa 1984 ja sanoneen: "Haluan rahani takaisin", minkä seurauksena Britannialle myönnettiin jäsenmaksualennus.
Todellisuudessa Thatcher sanoi: "Emme pyydä EY:ltä tai muiltakaan rahaa. Me vain haluamme omat rahamme takaisin." Pääongelmana oli maataloustukijärjestelmä, jonka päähyötyjiä on mm. Ranskan maatalous Britannian ollessa suurimpia nettomaksajia EU:ssa.
Vuonna 1988 Thatcher piti puheen, jossa hän vastusti esityksiä EY:n päätöksenteon keskittämisestä ja liittovaltiorakenteesta. Hänen mielestään EY:n tulisi lisätä kansalaisten vapautta, ei rajoittaa ja säädellä sitä. Hänestä Britannian monet taistelut valloittajia vastaan eivät saisi kumoutua sillä, että valta siirrettäisiin uudelle Brysselin supervaltiolle. Erityisesti hän vastusti rahaliitto EMUa. Tuolloin tulivat myös näkyviin konservatiivipuolueen jakolinjat suhteessa EY:hyn.
Thatcher ja ay-liike.
Oikeistolaisten kriitikkojen mukaan ammattiyhdistysliike oli jähmettänyt talouden ja oli vaarana työllisyydelle, ja työväenpuolue oli epäonnistunut yrityksissään rajoittaa sen valtaa. Thatcher poisti vaiheittain ammattiyhdistysliikkeen etuoikeuksia, ja vastaavasti ay-liike toteutti monia lakkoja, joiden tarkoitus oli vahingoittaa Thatcheriä poliittisesti. Thatcherin voidaan kuitenkin katsoa rajoittaneen ammattiyhdistystoimintaa enemmän kuin yhdistymisvapaus olisi sallinut.
Pohjois-Irlanti ja IRA.
Thatcher oli hyvin tinkimätön myös kannoissaan Pohjois-Irlannin suhteen ja piti aluetta Britannian osana. Hänen mukaansa asia kuului vain alueen väestölle (jonka protestanttienemmistö halusi pysyä Britannian osana), hallitukselle ja parlamentille, eikä hän suostunut tekemään myönnytyksiä terroristeille.
Etelä-Afrikka ja apartheid.
IRA:n lisäksi Thatcher piti Nelson Mandelan Afrikan kansalliskongressia terroristijärjestönä.
Ympäristöpolitiikka.
Entinen kemiantutkija Thatcher alkoi kiinnostua 1980-luvun lopulla laajemmin ympäristökysymyksistä. Vuonna 1988 hän piti merkittävän puheen, jossa totesi ilmastonmuutoksen, otsonikadon ja happosateen vakaviksi ongelmiksi. Vuonna 1990 hän perusti ilmastonmuutoksen tutkimuskeskuksen.


Maankohoaminen.
Maankohoaminen tarkoittaa maan hyvin hidasta kohoamista. Tämä johtuu Suomessa viimeisestä jääkaudesta, jolloin jäätikkö painoi maankuoren lommolleen. Jäätikön aiheuttama maankuoren lommolleen painuminen on havaittavissa nykyään Etelämantereen ja Grönlannin jäätiköistä. Kun jäätikkö on sulanut, lommo pyrkii hitaasti oikenemaan. Kun maa kohoaa vesistön rannan lähellä, kuivaa maata ilmestyy, saaret kasvavat ja merestä ilmestyy uusia saaria. Suomessa maan kohoaminen näkyy selvimmin muun muassa Vaasan seuduilla Merenkurkun rannoilla. Merenkurkun saariston maapinta-ala kasvaa vuosittain noin neliökilometrillä. Koko Suomen pinta-ala kasvaa vuosittain noin seitsemällä neliökilometrillä.
Postglasiaalinen maannousu on suurimmillaan Oulun–Kemin alueella, n. 9 mm vuodessa merenpintaan nähden. Etelä-Suomessa maannousun suuruus on 3–5 mm vuodessa. Suomenlahden pohjukassa nousua ei enää tapahdu. Pohjanmaan muuta Suomea nopeammasta maannoususta johtuen on esimerkiksi Vuoksen vesistön laskusuunta kääntynyt Pohjanlahdesta Suomenlahteen.
Monet nykyiset niemet ja rantaa lähellä olevat mäet ovat entisiä saaria. Tämä on syynä siihen, että suomalaisessa paikannimistössä monia niemiä ja mäkiä kutsutaan edelleen saariksi.
Maannousualue ei rajoitu Suomeen vaan ulottuu koko Fennoskandian yli. Pohjois-Kanadassa on vastaava, mutta paljon laajempi ”Laurentiidinen” maannousualue, kuten Länsi-Siperiassakin. Fennoskandian maannousualue on kuitenkin ainoa, joka on tiheän asutuksen keskellä ja siksi parhaiten tutkittu.
Suomessa Merenkurkku on maankohoamisen takia päässyt Unescon Maailmanperintöluetteloon. Merenkurkun saaristo on Ruotsin Höga Kustenin (Korkean Rannikon) maailmaperintökohteen laajennus.
Tutkimuksen historia.
Ruotsalainen luonnontutkija Urban Hjärne (1641 - 1724) julkaisi tutkimuksen 1706 maatumisesta Itämeren vedenpintaan liittyen. Myös suomalainen piispa Eerik Eerikinpoika Sorolainen tutki samaa ilmiötä. Ruotsalainen tähtitieteilijä Anders Celsius hakkasi vuonna 1731 vuosiluvun Gävlen edustalla olevaan ”norppakiveen” merenpinnan seurantaa varten ja arvioi maannousun suuruudeksi 1 m/vuosisata. Toisaalta tiettävästi vanhin maankohoamista koskeva kirjallinen dokumentti on Ruotsista vuodelta 1491, jolloin erään kaupungin asukkaat valittivat kaupungin johdolle pakenevasta merenrannasta ja mataloituvasta venereiteistä. Kaupunki vaadittiin rakennettavaksi, ja rakennettiinkin, lähemmäksi merta.
Louis Agassiz (1807-1873) julkaisi jääkausiteorian, joka sai maankohoamiseen liittyvään tutkimukseen vauhtia. Skottilainen tiedemies Thomas Francis Jamieson (1829-1913) kehitti vuonna 1865 glasiaali-isostasiateorian jääkauden jälkeisestä maankohoamisesta. Kun geologian kehityksen myötä tiedostettiin jääkausien olemassaolo, alettiin ymmärtää, että maannousun "syy" on isostaattisen tasapainon palautuminen Fennoskandian mannerjäätikön sulamisen jälkeen n. 11 000 vuotta sitten viimeisen jääkauden lopulla. Gerard de Geer (1858-1943) esitti tutkimuksen "Merenpinnan muutoksista Skandinaviassa kvartäärikaudella" ja esitti yhtenäisen isobaasin sisältävän maannousukartan Fennoskandiasta ja Pohjois-Amerikasta.
Nykytutkimus.
Geodeettisen GPS-menetelmän avulla voidaan seurata postglasiaalista maannousua jopa kolmessa ulottuvuudessa: se sisältää myös (pienen) vaakakomponentin. Puhutaan mieluummin postglasiaalisesta muodonpalautusilmiöstä (postglacial rebound). Painovoimamittaukset ovat riippumaton tapa tutkia nousun tarkkaa mekanismia, etenkin "miten" massa virtaa takaisin Fennoskandian maankuoren alle. Maannousututkimuksen avulla voidaan myös selvittää Maan vaipan ns. viskositeetti, eli kuinka tehokkaasti vaipan kalliomassat vastustavat plastista deformaatiota eri syvyyksillä. Ks. kuva. Mareografinen ja tarkkavaaitusten antamat mittaukset kohdistuvat jonkin vuoden keskimerenpintaan ja niiden avulla määritetään ns. "havaittu maankohoaminen", joka eroaan maan keskipisteestä mitatusta "absoluuttisesta maankohoamisesta".
Toisaalta maankohoamista tutkimisessa on kauan käytetty rannikkoalueiden vanhoja vedenkorkeusmerkkejä sekä vanhoja karttoja. Edelleen perimätieto rannan sijainnista, satamien mataloituminen ja historia tiedot kaupunkien siirrosta ovat luoneet pohjaa maankohoamista koskeville arvioille. Rantakerrostumien perusteella on voitu arvioida muinaisen aallokon rajaa, vedenpinnan korkeutta ja vesistön laajuutta. Stratigrafisella eli kerrostuminen kerrosjärjestystä ja mikrofossiilisisältöä (~piileväfossiilit) tutkimalla on saatu tietoa rannan sijainnista.
Maankohoamisteorian ongelmia.
Mannerlaattojen liikkeiden vaikutus maankohoamiseen on pientä, sillä laattojen liikkeellä voidaan selittää vain noin millimetrin suuruinen kohoaminen vuosittain. Kohoamisteorian selittäminen jääkaudella on looginen, joskin teoriaan sisältyy epäsäännöllisyyksiä, joita ainoastaan yksi syy, jääkausi ja isostasia, eivät selitä. Onkin esitetty näkemyksiä siitä, että nykyinen maankohoamisilmiö olisi jatkumo entiselle, jo kauan jatkuneelle maankohoamiselle, ja että maankohoaminen ei olisi vain jäämassan aiheuttama ilmiö, vaan se olisi seurausta laattojen tektonisista liikkeistä. On tehty arvioita jään painosta, jonka perusteella on arvioitu, ettei mannerjää olisi ollut tarpeeksi painava aiheuttaakseen maankohoamisilmiötä vaan pikemmin ollut hidastamassa muinaisista vuoristoista vapautumisesta johtuvaa maankohoamista. Tektonisia prosesseja maankohoamisteoria ei pysty selittämään: vaikka mannerjään reuna ulottui laajimmillaan Puolaan saakka, Puolassa maa ei kohoa, vaan se "”teorian vastaisesti”" vajoaa. Edelleen kysymyksiä on herättänyt maankohoamisvyöhykkeen jatkuminen Suomesta Mustanmeren ja Kaspianmeren alueelle saakka, vaikka siellä ei tiettävästi ole koskaan ollut mannerjäätä.


Vapaa-ajattelu.
Vapaa-ajattelu tarkoittaa uskonnosta vapaata ajattelua, joka suhtautuu arvostelevasti kirkkoon ja sen yhteiskunnalliseen vaikutukseen ja pyrkii täydelliseen uskonnon ja ateismin vapauteen. Usein vapaa-ajattelulla tarkoitetaan ateismia.
Vapaa-ajattelulla tarkoitetaan historiallisesti lähinnä ateistisia ajatussuuntauksia, joita ovat edustaneet ateistit, uskonnottomat sekulaarihumanistit, rationalistit ja materialistit. Suomessa kansainvälistä vapaa-ajattelijaliikettä on edustanut Vapaa-ajattelijain liitto.
Historia.
Vapaa-ajattelun aatteelliset juuret ulottuvat muinaiseen Intiaan ja Kreikkaan. Renessanssin aikana uudestaan herännyt kiinnostus antiikin humanismiin ja luonnontieteiden nousu edistivät vapaa-ajattelua. 1600-luvun lopulla ja 1700-luvulla vapaa-ajattelu merkitsi ensisijaisesti uskonnosta tai uskonnollisista dogmeista vapaata ajattelua. Nimitys vapaa-ajattelija levisi John Tolandin ja Anthony Collinsin välityksellä. Myöhemmin vapaa-ajattelua kehittivät valistusajattelijat. Ranskan vallankumouksen yhteydessä ilmestyi 1793 lehti "Le Libre Penseur" (Vapaa ajattelija), mutta järjestäytynyt vapaa-ajattelijaliike syntyi vasta myöhemmin.
Kansallisella tasolla vapaa-ajattelijat järjestäytyivät ensin 1860-luvulla Englannissa. 1870-luvulla järjestäytyminen jatkui Yhdysvalloissa ja Saksassa. Manner-Euroopan maista vapaa-ajattelijat järjestäytyivät parhaiten Belgiassa. Sen voimaa edisti liberalistien ja sosialistien yhteinen taistelu katolista kirkkoa vastaan. Ranskassa vaikutti vahva tasavaltalainen vapaa-ajattelun perinne, mutta liikkeen voimaa heikensi jakautuminen liberalistiseen ja sosialistiseen siipeen. Kirkonvastainen perinne oli vahva myös Espanjassa ja Italiassa, mutta järjestäytyminen oli vähäistä.
Vapaa-ajattelijain maailmanliitto, alkuaan Kansainvälinen vapaa-ajattelijaliitto () perustettiin vuonna 1880 Brysselissä. Perustajat olivat D. M. Bennet Yhdysvalloista, Giovanni Bovio Italiasta, Charles Bradlaugh Englannista, Ludwig Büchner Saksasta, Ramon Chies Espanjasta, Wilhelm Liebknecht Saksasta, alankomaalaissyntyinen Jakob Moleschott Italiasta, César de Paepe Belgiasta, Charles Renouvier Ranskasta, Herbert Spencer Englannista ja Karl Vogt Sveitsistä. Liiton tarkoituksia oli pyrkiä ajatuksenvapauden turvaamiseen ja ihmiskunnan vapauttamiseen uskonnollisista ennakkoluuloista. Jäsenjärjestöjä ovat eri maiden kansalliset liitot. Tärkein toimintamuoto on ollut yhteiset kongressit. Suomesta liittoon kuului aikaisemmin Vapaa-ajattelijain liitto 1946–1994.
Rooman kongressissa 1904 liitto hyväksyi yhteisen periaatejulistuksen. Maailmanliiton eri kongressien julkilausumien mukaan vapaa-ajattelijat pyrkivät totuuteen tieteen, hyvyyteen etiikan, kauneuteen taiteen ja oikeudenmukaisuuteen yhteiskunnallisen uudistustyön avulla. Vapaa-ajattelijain mielestä näiden päämäärien toteuttaminen edellyttää kirkon ja valtion erottamista, koulun ja kirkon erottamista sekä täydellisen ajatuksen, omantunnon, uskonnon ja ateismin vapauden toteuttamista. Julistuksissa todetaan myös, että vapaa-ajattelijain kansainvälinen liike on puoluepoliittisesti sitoutumaton ja että vapaa-ajattelijat levittävät aatettaan väkivallattomin ja demokraattisin menetelmin. Liikkeen suuri hetki oli kirkon ja valtion ero Ranskassa 1905. Vuoden 1905 kongressi pidettiinkin Pariisissa.
Vuosina 1913–20 kongresseja ei voitu pitää maailmansodan vuoksi. Kun Benito Mussolini tuli valtaan Italiassa ja Adolf Hitler Saksassa, he lakkauttivat vapaa-ajattelijajärjestöt. Toisen maailmansodan jälkeen liitto sai vuosien tauon jälkeen kootuksi rivinsä ja piti ensimmäisen sodanjälkeisen kongressinsa Lontoossa keväällä 1946. Sodan jälkeen liitto oli selvästi kallellaan työväenluokkaiseen ateismiin päin. Se ei kuitenkaan ollut liiton ainoa juonne, sillä esimerkiksi brittiläiset vapaa-ajattelijat pitivät Lontoon kongressissa näkyvästi esillä poliittisesti sitoutumatonta humanismia.
Suomi.
Suomessa valistusaate vaikutti lähinnä sivistyneistön keskuudessa. 1800-luvun lopulla Suomeen tuli darvinismi. Vuonna 1887 yritettiin perustaa uskonnonvapaus- ja suvaitsevaisuusyhdistys, mutta viranomaiset eivät sallineet yhdistyksen toimia. Vuonna 1889 Eero Erkon toimittama lehti "Keski-Suomi" julkaisi artikkelisarjan kehitysopista. Sen johdosta syntyi kiivas keskustelu, johon osallistuivat muun muassa Juhani Aho ja Minna Canth. Samana vuonna alkoivat Minna Canth ja A. B. Mäkelä julkaista Kuopiossa "Vapaita Aatteita" -lehteä, joka esitteli muun muassa kehitysoppia. Lehti oli lopetettava, koska ennakkosensuuri poisti suuren osan lehden kirjoituksista.
1900-luvun vaihteessa työväenliikkeen johdossa oli useita uskontokriitikoita. Vuonna 1903 Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ohjelmaan otettiin kirkon erottaminen valtiosta ja uskonnonopetuksen poistaminen kouluista.
Vuosina 1902–05 ilmestyneeseen "Euterpe"-lehteen kirjoittivat muun muassa Rolf Lagerborg, Gunnar Castrén ja Georg Schauman. Vuosina 1909–17 S. E. Kristiansson julkaisi "Vapaa Ajatus" -lehteä. A. B. Sarlin kirjoitti laajan kirjasarjan salanimellä Asa Jalas.
Ylioppilasyhdistys Prometheuksen toimintaan (1905–14) osallistuivat muun muassa Edvard Westermarck, Rafael Karsten, Rolf Lagerborg, Knut Tallqvist, Wilhelm Bolin, Yrjö Hirn, Georg Schauman, Hjalmar Magnus Eklund, Harry Federley, Alma Söderhjelm, Gunnar Castrén, K. H. Wiik, Viktor Heikel ja Ernst Lampén. Yhdistys vaati tunnustuksellisen uskonnonopetuksen poistamista kouluista. Westermarck oli myös Englannin vapaa-ajattelijajärjestön jäsen.
Vapaa-ajattelijat odottivat paljon vuoden 1922 uskonnonvapauslailta. Tuloksiin pettyneinä he alkoivat 1920-luvun lopulla perustaa siviilirekisteriläisyhdistyksiä. Yhdistykset muun muassa perustivat omia hautausmaita. 1930-luvun alussa siviilirekisteriläisten järjestäytyminen vaikeutui, mutta vuosikymmenen lopulla järjestäytyminen saattoi jatkua, ja 1937 perustettiin Suomen siviilirekisteriyhdistysten keskusliitto, josta tuli myöhemmin Vapaa-ajattelijain liitto Liiton äänenkannattaja alkoi ilmestyä 1937 nimellä "Ajatuksen vapaus".
Talvisodan lähestyessä hallitusta vaadittiin lakkauttamaan epäilyttäviksi katsottuja järjestöjä. Keskeisen Tampereen yhdistyksen lakkauttaminen lähes lopetti siviilirekisteriläisliikkeen toiminnan jo hieman ennen talvisotaa. Liiton kotipaikka siirrettiin Turkuun, ja tiettävästi varsinaista toimintaa liiton tasolla oli seuraavan kerran vasta keväällä 1942. Kunnolla toiminta jatkui vasta jatkosodan jälkeen 1945. Tällöin liiton kotipaikaksi tuli Helsinki. Liiton lehden nimeksi tuli "Vapaa ajattelija". Toisen maailmansodan jälkeen Suomen vapaa-ajattelijain järjestäytyminen jatkui vilkkaana, ja myös kirkosta eroaminen yleistyi.
Vapaa-ajattelijain liitto.
Vapaa-ajattelijain liitto on osa kansainvälistä vapaa-ajattelija-, humanisti-, sekularisti-, ateisti- ja rationalistiliikettä. Liiton tavoitteena on kirkon ja valtion ero sekä tieteellisen todellisuuskäsityksen edistäminen. Liiton jäsenyhdistyksiin kuuluu noin 1 500 jäsentä. Sääntöjensä mukaan liitto on uskonnottomien ja uskontokuntiin kuulumattomien henkilöiden muodostamien yhdistysten keskusjärjestö. Liitto on poliittisesti sitoutumaton. Sen tavoitteena on ajaa uskonnottomien etuja, oikeuksia ja oikeusturvaa sekä edistää tieteeseen perustuvan uskonnottoman todellisuuskäsityksen leviämistä, uskontokritiikkiä ja ajatuksenvapautta.
Liiton on tarkoituksena toimia uskonnottomien yhteiskunnallisen ja oikeudellisen aseman parantamiseksi tekemällä aloitteita valtiovallalle ja kunnille ja toimimalla uskonnottomien puolestapuhujana julkisessa keskustelussa. Liiton tavoitteina on myös antaa tietoa uskonnottomien ihmisten oikeuksista ja velvollisuuksista. Liitto myös valistaa ihmisiä uskonnottomaan tapakulttuuriin liittyvissä tavoissa kuten nimenantojuhlassa, aikuistumiskoulutuksessa ja -juhlassa, avioliiton solmimisessa ja hautajaisten järjestämisestä.
Vapaa-ajattelijoiden mielestä julkisen vallan tulee olla uskontoihin nähden puolueeton. Tavoitteena on lainsäädännöllisin muutoksin valtiokirkkojärjestelmän purkaminen ja uskonnonopetuksen poistaminen kouluista, päivähoidosta sekä valtion yliopistoista. Kaksi valtiokirkkoa, Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja Suomen ortodoksinen kirkko, tulee muuttaa tavallisiksi yhdistyksiksi, jotka perivät jäsenmaksunsa kuten muutkin yhdistykset eivätkä kirkollisveron kautta. Kirkoilla ei tule olla julkisoikeudellista asemaa eikä mitään erioikeuksia.
Liiton puheenjohtajina ovat toimineet muun muassa Kusti Kulo, V. T. Aaltonen, Yrjö Ruutu, Väinö Voipio, Kari Saari, Erkki Hartikainen ja Jussi K. Niemelä. 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa liiton pääsihteeri Erkki Hartikaisen tavoitteena oli saada Suomen kouluihin oma oppiaine uskonnottomille. Hartikainen teki vuonna 1978 kantelun Yhdistyneitten Kansakuntien ihmisoikeuskomitealle uskontojen historian ja siveysopin peruskoulun opetussuunnitelmasta Suomessa. Kantelu ratkesi 1981 ja Suomeen saatiin elämänkatsomustieto kouluihin oppiaineeksi. Vuodesta 1985 Hartikainen on johtanut Suomen ateistiyhdistystä, joka perustettiin tämän mukaan varajärjestöksi siltä varalta, että muut järjestöt luopuvat ateistien ihmisoikeuksien puolustamisesta.
Vapaa-ajattelu.
Kari Saaren mukaan vapaa-ajattelu määritellään nykyisin käsitykseksi, jolle on tunnusomaista järkiperäisyys ja avoimuus uusille perustelluille näkemyksille, sekä kyky jatkuvaan uudistumiseen. Vapaa-ajattelu arvostaa järjen vapaata käyttöä ja tieteellistä ajattelua. Vapaa-ajattelijat eivät pidä totena mitään muuta kuin sellaista, mikä on älyllisesti perusteltua. W. K. Cliffordin tunnetun lausuman mukaan on aina ja kaikkialla väärin uskoa mihinkään riittämättömin perustein. Saaren mukaan aina tulee olemaan asioita, josta ei tiettynä hetkenä ole inhimillistä tietoa. Ei ole kuitenkaan luottamista siihen, että olisi olemassa jokin kokemusperäisen tutkimuksen ja havainnoinnin ylittävä keino hankkia tietoa kaikkeudesta, kuten henkilökohtaiset kokemukset tai pyhien kirjojen tapaiset arvovallat. Vapaa-ajatteluun kuuluu pyrkimys taistella henkistä urautumista ja auktoriteettiuskoa vastaan.
Saaren mukaan aina tulee olemaan asioita, joita ihmisjärki ei tietyllä hetkellä kykene käsittämään. Ei ole kuitenkaan osoitettu, että olisi olemassa jokin uskonnollinen tietämisen laji, jonka avulla voitaisiin saada selville tieteeltä ja järkiajattelulta salattuja totuuksia.
Vapaa-ajattelijain liiton kulttuuriohjelman mukaan vapaa-ajattelijat edustavat Suomessa sekulaaria humanismia, joka on luontoon perustuva, ei-jumalauskoinen ja eettinen elämänkäsitys.
Muut nimitykset.
Jussi K. Niemelän kirjoitti vuonna 2009 toimiessaan Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtajana, että useille tahoille on pesiytynyt ennakkoluulo, jossa vapaa-ajattelu yhdistetään neuvostoliittolaiseen marxilaiseen ateismiin. Niemelän mukaan tätä ennakkoluuloa levitetään kirkon toimesta. Niemelän mukaan suhtautumista vapaa-ajatteluun voi verrata joidenkin kristillisten tahojen tapaan suhtautua homoihin, jossa homot hyväksytään niin kauan, kun he eivät tee homoseksuaalisia tekoja. Niemelän mukaan asiaa voisi auttaa se, jos ateistit alkaisivat käyttää itsestään englannin kielen sanaa bright, joka yhdistää vapaa-ajattelun länsimaiseen humanistiseen liikkeeseen.
Erkki Hartikainen pitää sanaa 'bright' huonona peitenimenä. Myös 'vapaa-ajattelija', 'rationalisti' ja 'humanisti' ovat sekaannuksia aiheuttavia peitenimiä. Kun bright-sanaa levitettiin, hän sanojensa mukaan esitti Atheist Alliancelle vastalauseen moiselle sanahölmöilylle. Ateismia ei voida Hartikaisen mielestä tehokkaasti edistää peitenimillä. Ateismista on puhuttava ateismina tai vielä mieluummin jumalattomuutena. Uskonnottomien piilotteleminen peitenimien takana on hänestä ”imagofasismia”, ryhmän imagon nostamisen asettamista kaikkien muiden asioiden edelle. Jos jotain muuta sanaa halutaan käyttää, ateistit voivat kutsua itseään sivistyneiksi.


Tory.
Tory-puolue on Ison-Britannian konservatiivisen puolueen lempinimi.
Nimitys "tory" tulee iirinkielisestä sanasta "toraidhe", ja se on tarkoittanut 1640- ja 1650-luvuilla irlantilaisia sotilaita, jotka taistelivat Oliver Cromwellia ja englantilaisia miehittäjiä vastaan. Englannin uskonpuhdistuksen aikaan 1600-luvun lopulla oli vallalla toryjen ja whigien välinen kiista siitä, voiko kuningas Jaakko II:n nousta valtaistuimelle, vaikka oli katolinen, anglikaanikirkkoa tukeneen veljensä Kaarle II:n jälkeen. Toryt kannattivat tällöin Jaakkoa. Toryt ja whigit olivat Ison-Britannian parlamentin kaksi puoluetta 1700-luvulla, vaikka niiden väliset erot osittain laimenivatkin.


Konservatismi.
Konservatismi (uuslat. "conservatismus", säilyttää) on
Historia.
Konservatismin asenteelliset juuret ovat kaukana historiassa. Poliittisena aatteena konservatismi alkoi esiintyä 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa.
Ranskan vallankumouksessa 1789–1799 konservatiivit istuivat oikealla, liberaalit keski-vasemmalla ja sosialistit istuivat äärivasemmalla. Yhä näistä kolmesta aatteesta käytetään nimitystä "kolme suurta ideologiaa".
Synty.
Konservatismi syntyi Euroopassa vastavaikutuksena valistusajattelulle sekä vallankumouksellisille virtauksille. Konservatismi oli vastavaikutusta rationalismille, varsinkin uudella ajalla länsimaissa nousseelle järkeä korostavalle, vapautta ja tasa-arvoisuutta kannattavalle ajattelutavalle ja valtiollisten oikeuksien laajennukselle. Sana konservatismi on luultavasti johdettu ranskalaisen "Le Conservateur" -lehden nimestä.
Konservatismi arvosteli valistusajattelun ja liberalismin oppia ihmisjärjen kyvykkyydestä selvittää todellisuuden arvoitukset. Tilalle konservatismi asetti uskonnollisen lähestymistavan. Lisäksi konservatismi korosti perinteiden merkitystä. Tulevaisuuteen suhtauduttiin toiveikkaasti, mutta perustana eivät olleet ihmisen kyvyt vaan Jumalan maailmansuunnitelman asteittainen toteutuminen.
Moraalinormit johdettiin lähinnä kristinuskosta.
Konservatismin ideologia.
Konservatiivit vertaavat usein yhteiskuntaa ihmisruumiiseen, jossa jokaisella osalla on oma tehtävänsä. Aivan kuin ihmisruumissa, myös yhteiskunnassa jokainen hakeutuu omalle paikalleen. Konservatiiveille yhteiskunta on valtion eli pään ohjaama elimistö. Tätä vertausta käyttettiin ensimmäisen kerran Rooman syntyaikoina Patriisien yrittäessä suostutella Plebeijit luopumaan ajatuksesta perustaa oma kaupunki ja hylätä patriisien Rooma. Ajattelutapa on erilainen kuin liberalisteilla, jotka vastustavat valtion puuttumista yksilöiden ja yritysten asioihin.
Konservatiivit korostavat erityisesti kansallista ja valtiollista yhteyttä sekä valtion lujuutta ja puolustustahtoa. Ranskalainen konservatiiviksi laskettava filosofi Michel de Montaigne (1533–1592) on myös todennut, että yhteiskunnan on parempi säilyttää vanhat puutteensa joiden kanssa on jo totuttu elämään kuin yrittää korvata ne uusilla ja vierailla.
Euroopassa konservatismin pääsuuntausta edustavat kristillisdemokraattiset puolueet, esim. Euroopan kansanpuolue ja Euroopan kansanpuolueen ryhmä (kristillisdemokraatit) ja Euroopan demokraatit.
Konservatismiin kuuluu arvokonservatismi. Konservatiivien suhtautuminen taloudelliseen vapauteen vaihtelee maasta ja kulttuurista toiseen – he usein pyrkivät säilyttämään vallitsevia oloja tai palaamaan johonkin vanhempaan, ihanteellisena pidettyyn.
Konservatismin arvostelu.
Konservatismia on 1900-luvulla arvostellut erityisesti vasemmisto. Sitä on syytetty köyhien ja huono-osaisten hylkäämisestä sekä kyvyttömyydestä yhteiskunnan uudistamiseen ja ongelmien poistamiseen. Toinen konservatismin vastapuoli oli liberalismi: liberaalien mielestä konservatiivit haluavat sanella ihmisille, miten näiden pitää elää, sen sijaan, että ihmiset saisivat päättää itse.
Konservatismi Suomessa.
Konservatiivit ovat kannattaneet yksityisomistukseen perustuvaa markkinataloutta. Yksityisomistus kuuluu konservatiiviseen arvoperinteeseen.
Konservatiivit sanovat, että kansalaiset omistusviettinsä mukaisesti keräävät pääomaa mieluummin itselleen kuin yhteisölle. Konservativismin mukaan yhteisomistus hävittää varallisuuden moraalisen arvon.
Konservatiivien historiankäsityksestä seuraa kunnioittava suhtautuminen perinteisiin. Konservatismin teoreetikko Edmund Burke (1729–1797) sanoi perinteen olevan ohje, jonka mukaan yhteiskunta oli järjestettävä. Jokaiselle kansalle oli kehittynyt historian kuluessa juuri sille sopiva yhteiskuntajärjestelmä, joka merkitsi menneiden sukupolvien kokemuksen summaa. Burke yhdisti perinteet kansan yhteisen hengen tuotteeksi, jota on kunnioitettava kuin uskontoa. Burken mielestä jokainen äkillinen hyppäys yhteiskunnan kehityksessä rikkoo asteittaisen perinnesidonnaisen kehityksen. Tästä syystä hän arvosteli ankarasti Ranskan suurta vallankumousta, jota hän piti häiritsevänä puuttumisena oikeaan historian kulkuun.


Itävaltalainen taloustiede.
Itävaltalainen taloustiede on uusklassista taloustiedettä lähellä oleva koulukunta, joka kuitenkin uusklassismista poiketen korostaa hyödyn subjektiivisuutta, markkinoiden toiminnan epävarmuutta, yrittäjyyden riskejä, sääntelyn toimimattomuutta ja rahajärjestelmän epäneutraalisuutta suhteessa kansantalouteen.
Koulukunta oli tärkeä osa taloustieteen kehitystä tuoden mm. marginaalisuureet 1800-luvulla. 1900-luvun loppupuolella se erkaantui valtavirrasta etupäässä anarkokapitalismin rothbardilaisen haaran piiriin. Nykyisellään teoriaa pidetään varsin kiistanalaisena, mutta sen painotuksella tuottavuuden luovaan osuuteen ja kritiikillä uusklassisen talousteorian käyttäytymistieteellisiä teorioita kohtaan on ollut merkittävä vaikutus taloustieteen kehitykseen.
Historia.
Itävaltalainen koulukunta tuotti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa huomattavia taloustieteen edistysaskelia, mutta sen jälkeen itseään itävaltalaisiksi kutsuneet ovat eriytyneet taloustieteen valtavirran myöhemmästä kehityksestä ja saaneet kritiikkiä monilta tunnetuilta taloustieteilijöiltä kuten valtavirran taloustiedettä edustavat libertaristit Bryan Caplan vasemmistolainen Paul Samuelson, ja Milton Friedman, ja keynesiläiset Paul Krugman ja Paul Samuelson.
Koulukunnan aiempia aikaansaannoksia ovat muun muassa neoklassinen arvoteoria ja subjektiivinen arvoteoria sekä osa talouslaskun ongelma -teoriaa, joka käsittelee keskusjohtoisen suunnitelmatalouden ja toisaalta hajautetun vapaan markkinatalouden kykyä kohdentaa resursseja järkevästi. Näitä kontribuutioita tuottivat varhaiset itävaltalaiset Carl Mengeristä alkaen, ja vielä von Misesillä ja Hayekillä oli vielä osuus niissä vaikka heidän viime vuosinaan valtavirran taloustiede kehittyi jo eräiltä muilta osin erilleen heistä.
Nykyitävaltalainen taloustiede on suosittua etenkin anarkokapitalistien rothbardilaisen haaran keskuudessa. Ludwig von Mises -instituuteista Yhdysvalloissa sijaitseva on itävaltalainen.
Teoria.
Itävaltalaisen talousteorian määrävä luonne on sen metodologia, jonka mukaan positivistinen asenne ja luonnontieteellisen metodin käyttö ei ole läheskään yhtä hyvä idea kuin taloustieteen ja ihmisen toiminnan tutkiminen käytännönläheisen logiikan, prakseologian avulla. Ludwig von Mises katsoi, että taloustiede poikkeaa luonnontieteistä, joten taloustieteissä ei voi teorian luomisessa käyttää empiiristä metodia vaan apriorista päättelyä. Itävaltalaisen taloustieteen kuuluisimmat edustajat ovat Carl Menger, Ludwig von Mises ja Friedrich Hayek. Nimestään huolimatta itävaltalainen taloustiede oli suosituinta Yhdysvalloissa toisen maailmansodan jälkeen, koska esimerkiksi Ludwig von Mises muutti Yhdysvaltoihin ja Itävallassa oli kansallissosialismin valtakaudella vaikeata harjoittaa itävaltalaista taloustiedettä. Se on kuitenkin varsin marginaalisessa asemassa uusklassiseen taloustieteeseen nähden.
Itävaltalaisen taloustieteen mukaan markkinat eivät ole tasapainossa markkinataloudessa kuten uusklassinen taloustiede teorioissaan usein olettaa. Itävaltalaiset taloustieteilijät kritisoivat uusklassisen taloustieteen malleja kuten tasapainomalleja ja täydellisen kilpailun mallia epärealistisiksi. Kapitalismi nähdään kuitenkin parhaana talousjärjestelmänä, koska sen sanotaan reagoivan parhaimmalla tavalla markkinoiden epätasapainoon. Itävaltalaiset taloustieteilijät katsovat valtion olevan monopolien ja kartellien lähde ja tukija eivätkä määrittele yksityistä, potentiaalisesti kilpailulle altista yritystä monopoliksi tai katso vapaassa markkinataloudessa syntynyttä kartellia tai luonnollista monopolia välttämättä haitalliseksi ja tyypillisesti vastustavat kilpailulainsäädäntöä, joka vähentää sopimusvapautta.
Uusklassisesta taloustieteestä itävaltalaisen koulukunnan erottaa ennen kaikkea jälkimmäisen negatiivinen suhtautuminen yksittäisten toimijoiden toimintojen vaikutusten summan aggregointiin makrotasolle sekä usein kielteinen suhtautuminen uusklassiselle taloustieteelle tyypilliseen syvästi matemaattiseen lähestymistapaan. Itävaltalaiset taloustieteilijät usein katsovat, että yksinkertaistetut matemaattiset mallit eivät ole realistisia eiväkä hyödyllisiä talouden monimutkaisuuden ja ihmisen käyttäytymisen ennakoimattomuuden takia.
Itävaltalaisen rahateorian erikoisuutena on kansantalouden suhdannevaihteluiden (ylikuumenemisten ja lamakausien) selittäminen (itävaltalainen sykliteoria, Austrian business cycle theory, ABCT'") inflatorisella rahapolitiikalla ja osittaiseen kassavarantovelvoitteeseen perustavalla pankkijärjestelmällä ("fractional reserve banking", FRB). Itävaltalaiset taloustieteilijät uskovat, että nousukaudella löysän rahapolitiikan takia korkotaso on matalampi kuin luonnollinen korkotaso, ihmiset kuvittelevat resurssien olevan suurempia kuin ne todellisuudessa ovat, säästävät liian vähän, pankit myöntävät luottoja vääriin kohteisiin ja sijoittajat investoivat vääriin kohteisiin, jotka lamakaudella osoittautuvat tappiollisiksi. Itävaltalaiset taloustieteilijät katsovat, että lama on tarpeellinen kestämättömän nousukauden virheiden korjaamiseksi ja että rahapoliittinen elvytys johtaa talouden vääristymien pahenemiseen ja laman pahenemiseen lopulta. Itävaltalaiset katsovat, että keynesiläinen elvyttävä politiikka on kestämätöntä ja että löysällä rahapolitiikalla ei voida estää lamaa vaan luodaan lamoja. Murray Rothbard katsoi, että 1930-luvun suuri lama johtui 1920-luvun löysästä rahapolitiikasta. Hän kritisoi monetaristeja siitä, että he uskovat keskuspankin rahamäärää tasaisesti ja hitaasti lisäävän rahapolitiikan olevan neutraalia ja voivan estää lamat kuten 1930-luvun laman ja inflaation. Murray Rothbard katsoi inflaation olevan rahamäärän kasvua eikä uskonut hintaindeksien voivan mitata inflaatiota mielekkäästi.
Itävaltalaiset taloustieteilijät kuten Ludwig von Mises ja Friedrich von Hayek ovat kritisoineet myös sosialisteja ja väittäneet, että sosialistinen suunnitelmatalous on mahdotonta tai tehotonta, koska sosialismissa ei ole yrittäjiä eikä pääomaa ja koska markkinatalouden hajautunutta päätöksentekoa ei voida korvata suunnitelmataloudella. Itävaltalaiset taloustieteilijät, varsinkin Hayek katsoivat, että markkinatalouden informaatio on hajautunutta eikä sitä voida saada selville suunnitelmatalouden virastossa. Itävaltalaisen taloustieteellisen katsantosuunnan mukaan markkinatalouden hintajärjestelmä on mahdoton toteuttaa sosialismissa hyvin. Mises, Hayek ja muut itävaltalaiset taloustieteilijät kritisoivat myös sosiaalivaltiota. Hayek kritisoi sosiaalivaltiota kirjassaan "Tie orjuuteen". Hayek kutsui sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja muita sosiaalisia käsitteitä tyhjiksi kirjassaan "Kohtalokas ylimieli".
Eräät libertaristiset taloustieteilijät ovat katsoneet nykyitävaltalaisten uskovan tiettyihin "ilmeisiin" tosiasioihin liian vahvasti, vaikka empiria osoittaa, että nämä eivät kaikissa tilanteissa täysin pidä paikkaansa. Caplanin mukaan myös itävaltalaiset ajattelevat eronsa valtavirrasta suuremmaksi kuin se todellisuudessa on. Milton Friedmanin mukaan monetaristinen taloustiede selittäessään USA:n suhdannevaihtelujen historian osuu hyvin yksiin tapahtuneiden tosiasioiden kanssa toisin kuin itävaltalainen.
Itävaltalaisen koulukunnan suhdannevaihteluteoria.
Itävaltalainen suhdannevaihteluteoria (The Austrian business cycle theory ("ABCT")) yrittää selittää suhdannevaihteluita heterodoksisen itävaltalaisen koulukunnan ideajoukon avulla. Teoria pitää suhdannevaihteluita (tai kuten jotkut itävaltalaiset pitävät parempana sanoa "luottosuhdanteita") pankkiluoton liiallisen kasvun vääjäämättömänä seurauksena, keskuspankin tehottomien ja vaurioittavien politiikkojen pahentamana, mikä aiheuttaa korkoasteet pysymään liian matalina liian kauan, johtaen liialliseen luotonluontiin, spekulatiivisiin talouskupliin ja vähentyneisiin säästämisiin.
Puolestapuhujat uskovat, että pitkittynyt matalien korkoasteiden ja liiallisen luotonluonnin ajanjakso johtaa epävakaaseen epätasapainoon säästämisen ja investoimisen välillä. Teorian mukaan suhdannevaihtelu alkaa seuraavalla tavalla: Matalilla korkoasteilla on taipumus stimuloida lainan ottamista pankkijärjestelmästä. Tämä luoton laajentuminen aiheuttaa rahan tarjonnan laajentumisen, rahan luonnin prosessin vähimmäisvarantojärjestelmässä avulla. Esitetään, että tämä johtaa kestämättömään luottoperäiseen boomiin, jonka aikana keinotekoisesti stimuloitu lainan ottaminen pyrkii väheneviin investointimahdollisuuksiin. Vaikkain kiistelty, puolestapuhujat ovat sitä mieltä, että luottoperäinen boomi johtaa laajalle levinneisiin huonoihin investointeihin. Teoriassa oikaisu tai "luottorusentuminen" - yleisemmin kutsuttu "taantumaksi" tai "romahdukseksi" - tapahtuu, kun eksponentiaalinen luoton luontia ei voida pitää yllä. Silloin rahan tarjonta yhtäkkiä ja terävästi kutistuu markkinoiden lopulta "puhdistuessa", aiheuttaen resurssien uudelleen allokoitumisen takaisin tehokkaampiin käyttökohteisiin.
Nämä vallitsevat vaurioittavat ja häiritsevät vaikutukset annettuna, joita itävältalaiset ajattelijat uskovat aiheuttaneen, uskovat olevan epävakaata ja kestämätöntä kasvua luotteperäisessä rahassa, monet puolestapuhujat (kuten Murray Rothbard) puhuu joko pankkijärjestelmän raskaan sääntelyn tai useammin vapaan pankkitoiminnan puolesta. Itävaltalaisen suhdannevaihtelu teorian pääpuolestapuhujat historiallisesti olivat Ludwig von Mises ja Friedrich Hayek. Hayek voitti Nobelin talouspalkinnon vuonna 1974 (jakaen sen Gunnar Myrdalin kanssa) osaksi työstään tämän teorian parissa.
Koska uudelta luottoperäiseltä rahalta vie erittäin vähän aikaa suodattua alkuperäisiltä lainan ottajilta lainaksi otettujen varojen (erilaiset tuotannontekijät) saajille, mikseivät kaikki boomit pääty nopeasti? Itävaltalaiset väittävät, että jatkuvasti laajentuvat pankkiluotto voi pitää lainan ottajia yhden askeleen kuluttajan rangaistuksen (retribution) edellä (keskuspankin perättäisten matalampien korkoastein avulla). Teoriassa tämä siirtää tuonnemmaksi "havahtumisen päivää" ja lykkää kestämättömästi pullistettujen varallisuuserä hintojen romahdusta. Se voidaan myös väliaikaisesti panna pois hintadeflaatiolla tai ulkosyntyisillä tapahtumilla, kuten "halvalla" tai vapaalla markkinoilla kaupattavien resurssien hankkimisella markkinoiden osanottajien ja pankkien toimesta rahoittamalla lainan ottoa (kuten maan hankkimista paikallishallinnolta tai äärimmäisissä tapauksissa ulkomaisen maan hankinnalla sodan avulla).


Kultakanta.
Kultakanta on rahakanta, joka perustuu kullan käyttöön rahan arvon perustana. Kultakanta otettiin käyttöön Britanniassa 1816, Suomessa 1878, Ranskassa ja Yhdysvalloissa 1870-luvulla ja suurimmassa osassa maailmaa 1890-luvulle mennessä. Sitä ennen oli ollut käytössä hopeakanta.
Toimintaperiaate.
Arvometalleihin perustuvat rahayksiköt olivat vallitsevia useimmissa maissa 1900-luvun alkuun asti. Monien rahayksiköiden nimetkin ovat alkujaan arvometallien painoyksikköjä. Esimerkiksi Englannin punta eli "pound" on sama sana kuin painoyksikkö "pauna" eli "naula" (noin 450 grammaa). Punta oli hopean painoyksikkö, joten "tämä maksaa kaksi puntaa" tarkoitti samaa kuin "tämä maksaa 900 grammaa hopeaa".
Vanhempina aikoina jalometallirahat kiersivät maksuvälineinä, mutta 1600-luvulta lähtien niiden ohella tulivat käyttöön setelit. Alkujaan setelit olivat kuitteja arvometalleista; setelejä vastaan pankista sai lunastaa setelissä mainitun määrän tiettyä metallia. Esimerkiksi Suomen Pankin seteleissä luki vielä 1900-luvun alussa, että "tätä seteliä vastaan Suomen Pankki maksaa X markkaa kullassa". Edelleen lyötiin myös kultarahoja, joiden paino oli laissa säädetty, mutta käytännössä niitä oli liikkeessä vain vähän. Suurin osa kullasta olikin harkkoina keskuspankin holveissa, ja pääasiallisena maksuvälineenä olivat setelit.
Pankkien liikkeelle laskema setelien määrä vastasi pankkien holveissa olevaa arvometallien määrää. Pankki saattoi painaa esimerkiksi miljoona puntaa seteleinä vain, jos sillä oli vastaava määrä kultaa holvissaan. Ensimmäisen maailmansodan aikana valtiot kuitenkin laskivat liikkeelle katteettomia seteleitä maksaakseen sodankäyntimenojaan; tämä rahamäärän lisäys suhteessa arvometallien määrään johti siihen, että rahayksikköjen kytkös arvometalleihin katkesi. Sodan jälkeen kulta- ja/tai hopeakantaa yritettiin palauttaa monissa maissa, mutta 1930-luvun alun suuren laman aikoihin nämä pyrkimykset ajautuivat karille devalvaatioiden ynnä muiden kriisien vuoksi.
Poikkeustapauksissa jalometallikannasta oli eräissä maissa luovuttu joksikin ajaksi jo aikaisemmin. Esimerkiksi Ranskan vallankumouksen aikaisille seteleille, assignaateille ei ollut määritelty kulta- tai hopea-arvoa.
Historia.
Kulta- ja hopearahoja sekä muita jalometalleja on käytetty rahan perustana kauan. Antiikin Roomassa käytettiin aureuksia kultarahoina, denaruksia hopearahoina ja sestertiuksia messinkirahoina. Firenze käytti floriinia, jossa oli noin 3,5 grammaa kultaa. Myös Venetsian dukaatissa oli noin 3,5 grammaa kultaa. Dukaatteja lyötiin kolikoiksi monissa maissa 1800-luvulle saakka.
Periaatteet.
Kultakannan johtavana periaatteena on rahan yhdenvertaisuus kultaan nähden. Jotta rahasta ei olisi tullut kultaa arvokkaampaa, oli oikeus lyöttää kullasta rahaa. Jotta kullasta ei olisi tullut rahaa arvokkaampaa, oli oikeus sulattaa rahaa kullaksi. Jotta eri maihin ei olisi muodostunut erilaisia kulta–raha-arvosuhteita, oli kullan vienti- ja tuonti maahan vapaata. Jotta kulta-arvoihin kolikkojen tapaan sidottua setelirahaa ei olisi voinut tuottaa enempää kuin mitä oli kultaa, piti seteleillä olla keskuspankeissa kultakate: ne oli voitavat saada lunastaa kultaan. Monissa maissa kultakantaa edelsi hopeakanta.
Englanti siirtyi kultakantaan käytännössä 1717, kun rahapajan johtaja Isaac Newton korotti arvosuhteen tasolle 15,3. 1820-luvulta 1800-luvun loppuun monissa maissa oli arvonmäärityksen perustana kultafrangi. Kullan ja hopean virallinen vaihtosuhde oli 1820-luvulta 1890-luvulla hieman alle 16. 1870-luvun puolivälissä hopeaa alkoi löytyä runsaasti ja kullan markkinahinta suhteessa hopean nousi ensin noin 18:aan, sitten 22:een ja lopulta 24:ään. Kulta- ja hopeakannat erkanivat toisistaan.
Ensimmäinen maailmanlaajuinen kultakanta.
Ensimmäinen laaja kultakanta vallitsi maailmassa 1870–1914. Se mahdollisti maailmankaupan laajenemisen siksi, että monien maiden valuutat oli sidottu toisiinsa kultakannan avulla. Avainasemassa oli englannin punta, joka oli nyt määritelty arvoltaan niin, että yksi punta vastasi 113 graania (7,3 g) kultaa. Kausi päättyi ensimmäiseen maailmansotaan, mikä merkitsi vaihdettavuuden rajoittamista, minkä vuoksi maiden rahapolitiikat itsenäistyivät toisistaan ja erkanivat käytännössä kultakannasta.
Ranskassa oli vallalla bimetallinen rahajärjestelmä, joka perustui kulta- ja hopeakantaan: siihen, että kulta oli 15,5 kertaa niin arvokasta kuin hopea. Ranskan ja Preussin sodan tuloksena Saksan valtakunta muodostui ja se sai sotakorvaukseksi 5 miljardia frangia, millä kyettiin muodostamaan mittava kultavaranto, jonka avulla se perusti kultakantaan perustuvan Saksan markan. Saksan kultakantakehitystä seurasivat Norjan kuningaskunta, Ruotsin kuningaskunta ja Tanskan kuningaskunta 1873, jolloin muodostui Skandinavian rahaliitto.
Yhdysvallat liittyi kultakantaan 1873, Suomen suuriruhtinaskunta 1878 frangijärjestelmän kautta. Suomen markka määriteltiin Ranskan frangin arvoiseksi, ja se tuli voimaan 1878 lopussa. Venäjän keisarikunta liittyi kultakantaan 1897.
Toinen maailmanlaajuinen kultakanta.
Toinen kultakanta vallitsi 1925–1933. Sen mahdollisti maiden toipuminen ensimmäisestä maailmansodasta ja se päättyi suureen maailmanlamaan, jolloin valtiot tekivät laman voittamiseksi toisistaan riippumatonta ja itsenäistä rahapolitiikkaa. Paluuta kultakantaan valmisteltiin Brysselin konferenssissa 1920 ja Genovan konferenssissa 1922. Jotta deflaatiolta vältyttäisiin, olisi heikoimmat valuutat devalvoitava ennen kultakantaan ryhtymistä.
Kultakannassa pidettiin tärkeänä, että rahajärjestelmän tarvitseman kultametallin tarvetta vähennettäisiin, jolloin varantovaluutaksi kultaa korvaamaan ajateltiin Englannin puntaa ja Yhdysvaltain dollaria. Näin ollen muiden maiden ei tarvitsisi sitoa rahaansa suoraan kultaan, vaan kiinteä vaihtokurssi Englannin puntaan tai Yhdysvaltain dollariin riittäisi. Englannin punnalle määrättiin sama kulta-arvo kuin sillä oli ollut ennen ensimmäistä maailmansotaa, vaikka sen arvo oli inflaation vuoksi ehtinyt jo merkittävästi alentua. Ranskassa arvonpalautusta ei yritetty, vaan Ranskan frangi jäi ensimmäistä maailmansotaa edeltänyttä tasoaan vähäarvoisemmaksi kultaan nähden.
Kultakantaan palaamista kritisoitiin. Yksi näkyvimmistä kriitikoista oli John Maynard Keynes, joka kirjoitti kirjan "Tract on monetary reform" 1923. Keynesin mielestä kulta oli "barbaarinen jäänne" ja että rahajärjestelmää ei pitäisi sitoa kullan arvoon, vaan antaa "ihmisen järkiperäiseen hoitoon".
Monet maat palasivat kultakantaan 1920-luvulla: Ruotsin kuningaskunta 1924, Yhdistynyt kuningaskunta 1925, Suomen tasavalta 1926, Ranskan tasavalta 1926. Uuteen kultakantaan perustuvien periaatteiden mukaan kultaa menettävän maan pitää korottaa korkojaan, jotta maan valuuttaan sijoittaminen tulee talletusten ja joukkovelkakirjojen muodossa kannattavammaksi ja kultavirta kääntyy. Kultaa saavien maiden puolestaan tulee alentaa korkojaan. 1930-luvun laman alettua kulta alkoi virrata Ranskaan ja Yhdysvaltoihin. Yhdistynyt kuningaskunta ja Saksa joutuivat ahtaammalle menettäessään kultaansa, jolloin niiden oli kiristettävä rahapolitiikkaansa. 1931 tuli kansainvälinen valuuttakriisi, jonka seurauksena Yhdistynyt kuningaskunta irrotti Englannin punnan kultasidoksesta, kultakannasta, 21. syyskuuta 1931, jolloin sen arvo heikkeni kultaan nähden noin 25 % kelluesaan. Myös Pohjoismaat irtosivat kultakannasta. Saksa ryhtyi kansallissosialsitisen hallituksen toimin valuuttasäännöstelyyn 1933. Yhdysvallat irtosi käytännössä kultakannasta 1933 ja Ranska 1936.
10 markan kultaraha vuodelta 1879.
Suomen markan kultakanta.
Suomen markka on ollut sidottuna kultaan 1878–1915 ja 1926–1931. Kultarahoja lyötiin seoksesta, jossa oli 900 promillea kultaa, loput kuparia. Vuodesta 1870 lähtien 20 markan kultaraha painoi 6,45 grammaa, 10 markan raha puolet tästä. Vuonna 1926 voimaan tulleen rahalain mukaan lyötiin 100 ja 200 markan kultarahoja. Tällöin 100 markan rahassa oli 4,21 grammaa, 200 markan rahassa 8,42 grammaa 900 promillen kultaa.
Yhdysvaltain dollarin kulta-arvoja.
Vuoden 1792 Coinage Act määritteli, että
Myöhemmin dollari määriteltiin unssin avulla siten, että yksi dollari oli 1/20,67 unssia kultaa (1,5048 g)
Vuoden 1934 Gold Reserve Act muutti dollarin sidoksen 1/35 unssiin. Sidos oli voimassa Bretton Woodsin järjestelmän loppuun saakka 1971.
Kultakannan purkaminen.
Nimellisesti kulta- ja/tai hopeakantaa ylläpidettiin Yhdysvalloissa 1970-luvulle asti siten, että 35 dollaria vastasi yhtä troy-unssia kultaa, mutta oikeus vaihtaa seteleitä kultaan oli enää vain muilla valtiolla ja niiden keskus­pankeilla, ei yksityis­henkilöillä. Muiden valtioiden keskuspankit pitivät hallussaan kullan sijasta Yhdysvaltain dollareita. Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon irrotti dollarin lopullisesti kullasta 15. elokuuta 1971 Yhdysvalloissa valta-asemaan nousseen monetaristisen taloustieteen oppien mukaisesti. Koska dollarilla oli ollut reservi­valuuttana maailman­laajuinen merkitys, tämä merkitsi samalla kulta­kannasta luopumista koko maailmassa.
Kultakannan lopettamiseen vaikutti Yhdysvaltain öljyntuotannon kääntyminen laskuun, minkä seurauksena tuontiöljy olisi siirtänyt vähitellen kaiken Yhdysvaltain kullan öljynviejämaihin. Lopettamalla kultakannan Yhdysvallat antoi öljystä vastineeksi "tyhjästä nyhjäistyä" paperirahaa, ei fyysistä varallisuutta, säilyttäen taloudellisen valta-asemansa. Sittemmin kullan hinta dollareissa on noussut monikymmenkertaiseksi, eli dollarin arvo kullassa on pudonnut murto-osaan entisestä.
Bretton Woodsin järjestelmä.
Toisen maailmansodan lopussa kesällä 1944 järjestettiin Yhdysvalloissa Bretton Woodsin konferenssi, jossa määriteltiin perusteet ensimmäinen kansainvälisellä sopimuksella luodulle rahajärjestelmälle, Bretton Woodsin rahajärjestelmä, joka johti myös kansainvälisen valuuttarahaston perustamiseen 1945. Järjestelmän varantovaluutaksi tuli Yhdysvaltain dollari, joka puolestaan sidottiin kultaan kurssilla 35 Yhdysvaltain dollaria / kultaunssi. Kaikki muut valuutat määriteltiin Yhdysvaltain dollarin arvon perusteella. Suomen markan pariteettikurssiksi tuli 1951 230 Suomen markkaa dollaria kohti. Suomen markka devalvoitiin useita kertoja.
Yhdysvalloissa laajennettu Vietnamin sota kiihdytti inflaatiota 1970-luvun alkuun mennessä. Luotiin uusi arvoperusta, "special drawing rights" eli Erityiset nosto-oikeudet korvaamaan kultaa. Yhdysvaltain dollarin kultakate väheni 1970 55 %:sta 22 %:iin. 1971 Richard Nixonin hallinto irrotti Yhdysvaltain dollarin kultasidoksestaan, ja Bretton Woodsin järjestelmä lakkasi kokonaan olemasta 1973.
1976 solmittiin Jamaikan sopimus, jossa päätettiin, että kansainvälisen valuuttarahaston jäsenvaltiot voivat itse valita valuuttakurssijärjestelmänsä. Kulta demonetisoitiin eli sitä ei enää käytetty rahan määrittelemiseksi. Tämän seurauksena maailman päävaluutat ovat kelluneet vapaasti toisiinsa nähden. Suomessa säädettiin 1977 uusi rahalaki, jossa kultaa ei enää mainittu.
Nykyinen rahajärjestelmä.
Nykyisin kultakannasta on luovuttu ja rahan arvo määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan.
Teoria.
Itävaltalaisen taloustieteen mukaan kultakannasta luopuminen, eli rahan liikkeellelasku ilman rahan arvon takeena olevaa arvometallia, vääristää rahoitusmarkkinoiden toimintaa ja aiheuttaa kansantalouden suhdannevaihteluita.
Julkinen keskustelu.
Talouskriisin myötä kultakanta on tullut uudestaan julkiseen keskusteluun näkyvämmin viime aikoina. Muun muassa Yhdysvaltain presidentinvaalien (2012) yhteydessä Republikaanipuolue on perustanut komitean, jonka tarkoituksena on tutkia kultakannan palauttamista. Myös Suomessa kultakantaa on ehdotettu valtamediassa.


Uusklassinen taloustiede.
Uusklassinen taloustiede on termi, jolla viitataan taloustieteen vallitsevaan koulukuntaan. Uusklassisessa analyysissa tarkastellaan yksilöiden preferenssien pohjalta tekemiä valintoja. Yleensä oletetaan rationaalisuus tai hyödynmaksimointi käytettävissä olevan informaation pohjalta. Nykyinen mikrotaloustiede pohjautuu suoraan uusklassiseen teoriaan, johon on tosin sisällytetty ajan kuluessa siihen kohdistettua kritiikkiä. Makrotaloustieteessä uusklassisuuden merkitys ei ole yksiselitteinen. Uusklassista taloustiedettä sanotaan myös marginalistiseksi koulukunnaksi.
Historia.
Klassinen taloustiede, joka kehitettiin 1700- ja 1800-luvuilla, sisälsi teorian tuotteen arvosta ja tulonjaosta. Arvon ajateltiin muodostuvan tuotannon kustannuksista. Tuotantoprosessin ajateltiin myös määräävän tulonjaon. Maanomistaja sai maanvuokran, työläiset palkan ja tuotantoon sijoittanut voitot. Klassinen taloustiede pohjautuu etenkin Adam Smithin ja David Ricardon työhön.
Vähitellen osa taloustieteilijöistä alkoi painottaa kuluttajan saamaa hyötyä. Ajatuksen pohjalta muodostui teoria, jonka mukaan hyödykkeiden arvo määräytyy niiden tuottaman hyödyn perusteella. Tämän jälkeen ruvettiin tarkastelemaan kysynnän ja tarjonnan merkitystä hinnanmuodostuksessa, ja uusklassinen taloustiede sai alkunsa.
Myöhemmin englantilaisen Alfred Marshallin vuonna 1890 julkaisema teos "Principles of Economics" sai määräävän aseman. Hänen mielestään edeltäjät olivat painottaneet liikaa kuluttajan hyötyä siinä missä klassiset taloustieteilijät olivat painottaneet tuotantoa eli tarjontaa. Marshall oli ensimmäinen, joka käytti kysyntä- ja tarjontafunktioita hinnan määrittämisessä.
Seuraava iso kehitysaskel uusklassisessa teoriassa tapahtui 1933. Tällöin Joan Robinson ja Edward H. Chamberlain julkistivat lähes yhtäaikaisesti kirjansa "The economics of imperfect competition" ja "The theory of monopolistic competition", joissa esiteltiin epätäydellisen kilpailun periaate.
Makrotaloustiede.
Uusklassisella taloustieteellä () tarkoitetaan ensisijaisesti yllä kuvattua mikrotalouden teoriaa, jossa yleisen tasapainon avulla aggregoidaan yksittäisten kuluttajien ja yritysten toiminta makrotasolle. Tämä teoria ei kuitenkaan tuota mitään yhtenäistä analyysikehikkoa makrotaloustieteen tarpeisiin.
Makrotaloustieteen yhteydessä termillä uusklassinen taloustiede (tai uusi klassinen taloustiede) () on täsmällisempi merkitys. Sillä viitataan koulukuntaan joka sai alkunsa 1970-luvulla. Se vastusti keynesiläistä taloustiedettä, ja rakensi mallinsa puhtaasti uusklassisen teorian pohjalta. Koulukunta painottaa erityisesti makromallien mikroperustan tärkeyttä. Uuskeynesiläinen taloustiede kehittyi osittain juuri tämän kritiikin pohjalta.
Koulukunnan keskeinen ajatus oli, että talouden toimijat ovat rationaalisia ja epävarmuuden vallitessa toimivat rationaalisten odotusten pohjalta. Sen tunnetuin teoria selittää suhdannevaihtelua. Real Business Cycle -mallin tunnettuja kehittäjiä ovat Robert Lucas Jr., Finn E. Kydland, ja Edward C. Prescott.


Nobel-palkinto.
Nobel-palkinto on dynamiitin keksijän ruotsalaisen Alfred Nobelin alulle panema ja hänen mukaansa nimetty vuosittain fysiikan, kemian, lääketieteen, kirjallisuuden ja rauhan alalla jaettava palkinto. Lisäksi Ruotsin keskuspankin lahjoittamilla varoilla on Nobel-säätiö vuodesta 1969 myöntänyt Nobelin muistoksi myös taloustieteiden saralta samanlaista palkintoa, jota toisinaan nimitetään taloustieteen Nobel-palkinnoksi. Ensimmäiset viisi palkintokategoriaa perustettiin Nobelin testamentin mukaan vuonna 1895, ja ensimmäiset palkinnot jaettiin vuonna 1901. Ruotsin keskuspankin taloustieteen palkinto Alfred Nobelin muistoksi perustettiin vuonna 1968 ja ensimmäinen palkinto annettiin seuraavana vuonna. Nobel-palkintoon kuuluu lisäksi myös noin miljoonan euron suuruinen rahapalkinto.
Vaikka Ruotsin keskuspankin taloustieteen palkinto Alfred Nobelin muistoksi ei ole yksi Alfred Nobelin testamentissa määritellyistä palkinnoista, palkinnon saajat vastaanottavat palkintonsa samassa tilaisuudessa 10. joulukuuta kuin fysiikan, kemian, lääketieteen ja kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajat.
Kaikki muut paitsi Nobelin rauhanpalkinto myönnetään Tukholman konserttitalolla Ruotsissa. Nobelin rauhanpalkinto myönnetään Oslossa. Rauhanpalkinnon saajan päättää erillinen komitea, joka valitaan Norjan suurkäräjillä.
Mitali.
Ruotsalainen kaivertaja Erik Lindberg on suunnitellut alkuperäiset palkintomitalit rauhanpalkintoa lukuun ottamatta. Tämän on puolestaan suunnitellut norjalainen veistäjä Gustav Vigeland. Ruotsin keskuspankin taloustieteen palkintomitali on ruotsalaisen Gunvor Svensson-Lundqvistin käsialaa. Lingbergin suunnittelemien mitalien etupuolella on Alfred Nobelin rintakuvan sivuprofiili. Etupuolella on lisäksi teksti "ALFR NOBEL" ja "NAT-MDCCC XXXIII OB-MDCCC XCVI" (Nobelin synnyin- ja kuolinvuosi roomalaisin numeroin). Rauhan- ja talouspalkinnon mitalien etupuolet poikkeavat tästä hieman.
Lindbergin suunnittelemien mitalien kääntöpuolten kuvitus on kussakin erilainen, mutta niissä on mitalin kehällä sama latinankielinen teksti: "Inventas vitam juvat excoluisse per artes". Rauhanpalkinnossa on kääntöpuolella teksti: "Pro pace et fraternitate gentium". Taloustieteen palkintomitalissa ei ole kääntöpuolella tekstiä lainkaan.
Vuoteen 1980 asti Lindbergin mitalit olivat noin 200 gramman painoisia 23 karaatin kullasta valmistettuja mitaleita, joiden halkaisija oli 66 millimetriä. Mitaleja on uudistettu siten, että ne valmistetaan 18 karaatin viherkullasta, joka on päällystetty 24 karaatin kullalla. Mitalit valmistetaan nykyään Ruotsin rahapajassa Eskilstunan Myntverketissä, paitsi rauhanmitali, joka valmistetaan Den Kongelige Myntissä Norjan Kongsbergissä.
Ehdokkaaksi asettaminen.
Toisin kuin monissa muissa palkinnoissa, Nobel-palkinnon saajan valitseminen on pitkä prosessi. Tämä on nostanut palkinnon arvokkuutta ja sen takia palkintoa pidetään alansa arvostetuimpana. Nobel-komiteat lähettävät vuosittain tuhansille eri alojen tiedemiehille, eri organisaatioiden ja akatemioiden jäsenille sekä edellisille Nobel-palkinnon saaneille viestin, jossa heitä pyydetään asettamaan ehdokas seuraavaksi palkinnon saajaksi. Ehdolleasettajat pyritään valitsemaan siten, että mahdollisimman monet yliopistot ympäri maailmaa saavat asettaa ehdokkaita mahdollisimman tasa-arvoisesti. Vuosittain ehdolle asetetaan 200–300 henkilöä (myös joitakin organisaatioita voidaan ehdottaa) kuhunkin palkintoryhmään. Ehdokkaita ei saa julkistaa ennen kuin 50 vuotta on kulunut ehdolle asettumisen jälkeen. Aikaraja ehdotusten lähettämiseen on 31. tammikuuta. Rauhanpalkinnon aikaraja on 1. helmikuuta.
Kun mahdolliset ehdokkaat on valittu, palkinnon myöntävä instituutio asettaa komitean, joka valitsee ehdokkaiden joukosta mahdollisen palkinnon saajan. Ehdokkaan nimi kerrotaan syys- tai lokakuuhun mennessä instituutiolle, joka hyväksyy ehdokkaan. Yleensä komitean päätöstä noudatetaan, mutta instituutiot voivat vielä vaihtaa palkinnon saajaa. Fysiikan ja kemian palkinnot sekä Ruotsin keskuspankin talouspalkinnon myöntää Ruotsin kuninkaallinen tiedeakatemia, lääketieteen palkinnon Karoliininen instituutti, kirjallisuuden Ruotsin akatemia ja rauhanpalkinnon Norjan Nobel-komitea. Palkintojen saajien nimet julkistetaan lokakuun alkupuolella.
Ehdokkaita.
Vuodesta 1974 alkaen Nobel-palkinnon saajaksi ei ole saanut ehdottaa kuollutta henkilöä eikä sitä jaeta kuolleelle henkilölle, ellei kuolema ole sattunut ehdottamisen jälkeen. William Vickrey ilmoitettiin Ruotsin keskuspankin talouspalkinnon saajaksi vuonna 1996. Hän kuoli vain muutama päivä ilmoituksen jälkeen, mutta hänelle kuitenkin myönnettiin palkinto. Ennen vuotta 1974 Nobel-palkinto oli myönnetty henkilön kuoleman jälkeen kahdesti: Dag Hammarskjöldille (rauhanpalkinto 1961) ja Erik Axel Karlfeldtille (kirjallisuuspalkinto 1931).
Josif Stalin on ollut kaksi kertaa ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi työstään toisen maailmansodan lopettamiseksi. Hän oli ehdokkaana vuosina 1945 ja 1948.
Jane Addamsia ehdotettiin vuosien 1916 ja 1931 välillä Nobel-palkinnon saajaksi 19 kertaa, kunnes viimein hän sai Nobelin rauhanpalkinnon. Robert Kochia ehdotettiin 51 kertaa. Toisaalta Emily Green Balch, Fridtjof Nansen, Theodore Roosevelt ja Barack Obama saivat Nobel-palkintonsa heti ensimmäisenä ehdokkaanaolovuotenaan. Mahatma Gandhi oli ehdokkaana 5 kertaa vuosien 1937 ja 1948 välillä. Syytä miksei Gandhi saanut palkintoaan, ei tiedetä varmasti. Rauhanpalkinnon oli saanut vuoteen 1960 asti lähinnä eurooppalaisia ja yhdysvaltalaisia henkilöitä. Gandhi olisi poikennut selvästi aiemmasta ”linjasta”. Hän ei myöskään ollut varsinainen poliitikko eikä minkään rauhaa ajavan organisaation perustaja. Hän olisi ollut täysin uudenlainen palkinnonsaaja. Ei ole mitään vahvoja todisteita siitä, että Norjan Nobel-komitea olisi jättänyt palkinnon myöntämisen Gandhille sen takia, että olisi pelännyt Ison-Britannian reaktiota. Intia oli tuolloin Ison-Britannian hallinnassa, ja Gandhi ajoi voimakkaasti Intian itsenäistymistä.
Suomalaisista Nobelin palkinnon on saanut kaikkiaan neljä yksittäistä henkilöä: Artturi Ilmari Virtanen kemiasta, Ragnar Granit lääketieteestä (tosin Ruotsin kansalaisena), Frans Eemil Sillanpää kirjallisuudesta sekä Martti Ahtisaari rauhanpalkinnon. Yksittäisten henkilöiden lisäksi kaikki vuonna 1988 tai sitä ennen YK:n rauhanturvaajana toimineet suomalaiset mukaan lukien, on palkittu yhteisellä Nobelin rauhanpalkinnolla.
Palkintosumma.
Vuonna 2001 rahapalkintojen yhteissumma nostettiin 10 miljoonaan Ruotsin kruunuun. Vuonna 2012 palkintorahoja supistettiin 8 miljoonaan kruunuun eli noin 0,89 miljoonaan euroon. Nobel-säätiön tuotto ei ole enää riittänyt kattamaan kaikkia kuluja, ja siksi supistukset tehtiin.


Itä-Suomen lääni.
Itä-Suomen lääni () oli vuodesta 1997 vuoteen 2009 yksi Suomen lääneistä. Läänin naapurit olivat Etelä-Suomen lääni, Länsi-Suomen lääni, Oulun lääni ja Venäjä. Läänin pääkaupunki on Mikkeli.
Vuoden 1997 lääniuudistuksessa Itä-Suomen lääni luotiin yhdistämällä Mikkelin lääni (lukuun ottamatta Heinolaa ympäristöineen, joka kuului Etelä-Suomen lääniin), Kuopion lääni ja Pohjois-Karjalan lääni.
Valtion aluehallintoa läänin alueella hoitaa nykyään Itä-Suomen aluehallintovirasto.
Hallinto.
Itä-Suomen lääninhallitus oli seitsemän ministeriön ohjaama valtion aluehallintoviranomainen. Lääninhallituksen tehtävä on edistää läänin asukkaiden hyvinvointia ja tukea kuntia peruspalveluiden järjestämisessä ja kehittämisessä.
Lääninhallituksen palvelupisteet sijaitsivat Mikkelissä, Joensuussa ja Kuopiossa, jotka olivat Mikkelin, Pohjois-Karjalan ja Kuopion läänien pääkaupungit.
Kunnat.
Lakkautushetkellä Itä-Suomen lääni oli jaettu 54 kuntaan, joista kaupunkeja oli 15. Asukasluvultaan läänin suurimmat kunnat olivat Kuopio, Joensuu ja Mikkeli.
Vaakuna.
Itä-Suomen läänin vaakuna luotiin yhdistämällä Karjalan ja Savon historiallisten maakuntien vaakunat. Kilven päällä oli herttuakunnan kruunu johdettuna Karjalan vaakunasta.


Ihmissuhde.
Ihmissuhde tarkoittaa jonkin tyyppistä yhteyttä kahden tai useamman ihmisen välillä. Ihmissuhteiden onnistumiseen tarvitaan empatiaa. Ihmissuhteiden synty ja ylläpito edellyttää vuorovaikutusta ja kommunikaatiota (ei välttämättä sanallista) yksilöiden välillä.
Ihmissuhteet voivat toisaalta olla yhtä aikaisesti useampia ja toisaalta ne saattavat olla vaikeasti luokiteltavissa mihinkään selkeään kategoriaan.
Huom. Sukupuolisuhde tarkoittaa arkikielessä yleensä seksisuhdetta, eli puhtaasti seksiin perustuvaa ihmissuhdetta.


Maaherra.
Maaherra () oli Suomessa (vuoteen 2009 saakka) ja on Ruotsissa läänin ylin johtaja ja valtionhallinnon edustaja. Nimitystä käytetään myös käännöksenä muiden maiden maakuntatason johtajista, kuten prefekteistä.
Suomessa.
Suomen maaherrat nimitti valtioneuvoston suosituksesta tasavallan presidentti.
Viran historiaa.
1900-luvun alkupuolella maaherra oli lääninsä johtaja, joka oli erityisesti vastuussa järjestyksestä ja lain ylläpitämisestä. Maaherrat johtivat erityisesti poliisitoimintaa ja vastasivat mm. puolustusvoimille toimitettavista luontaissuorituksista sekä painotuotteiden laillisuuden valvonnasta. 1960-luvulta alkaen maaherran tehtävät vähenivät vähän kerrallaan osana yhteiskunnan muutosta. Maaherra-virkanimike poistui vuoden 2009 lopussa Suomen läänien lakkautumisen yhteydessä lukuun ottamatta Ahvenanmaan valtionvirastoa, jonka ylimpänä johtajana toimii nimellisesti maaherra.
Vuodesta 1837 vuoteen 1918 maaherrat tunnettiin kuvernööreinä.
Ruotsissa.
Ruotsissa maaherran tehtävät ovat samankaltaiset kuin Suomessa oli.


Kampin keskus.
Kampin keskus Narinkkatorin puolelta kuvattuna.
Kampin keskus on Helsingin keskustassa, Kampin kaupunginosassa sijaitseva joukkoliikenneterminaali ja kauppakeskus. Se sijaitsee vanhan linja-autoaseman bussikentällä, Lasipalatsin takana. Rakennus­ryhmä käsittää Narinkkatorin, Urho Kekkosen kadun, Fredrikin­kadun ja Salomon­kadun välisen korttelin kokonaisuudessaan, jota paitsi katujen ali kulkevat käytävät yhdistävät sen myös viereisissä kortteleissa sijaitsevaan Sähkötaloon, Graniittitaloon ja Scandic Hotelli Simonkentän rakennukseen.
Terminaalin läpi kulkee päivittäin noin 200 000 ihmistä, ja se on yksi Pohjoismaiden vilkkaimmista terminaalialueista. Kampin keskus koostuu erillisestä Espooseen suuntautuvan paikallisbussiliikenteen terminaalista, kaukoliikenteen terminaalista, Kampin kauppakeskuksesta ja Kampin metroasemasta. Rakennusryhmään liittyvät myös samassa korttelissa Urho Kekkosen kadun puolella olevat asuinrakennukset, joiden alimpiin kerroksiin kauppakeskus ulottuu.
Hankkeen perusta.
Kunnianhimoisen rakennusprojektin tavoitteena oli Kampin suuren maanpäällisen linja-autokentän tehokkaampi hyödyntäminen. Samalla saatiin lisää liike-, toimisto- ja asuinrakennuksia. Erityisenä tavoitteena oli Espoon suunnan seutubussien sekä kaukoliikenteen linja-autoterminaalin ja tavara-aseman sijoittaminen maanalaisiin tiloihin. Kampin keskuksen asemakaava vahvistettiin 6. kesäkuuta 2000. Helsingin kaupunki ja SRV Viitoset Oy solmivat 14. kesäkuuta 2002 sopimuksen Kampin keskuksen suunnittelusta ja toteuttamisesta. Rakennusyhtiö sai tontin käyttöönsä sillä ehdolla, että rakentaa alueen valmiiksi veloituksetta sisältäen ulkotilat sekä linja-autoasemat Espoon liikenteelle sekä kaukoliikenteelle.
Omistajat.
Huhtikuussa 2006 kauppakeskuksen omistajat, SRV-yhtiöt ja Pontos, myivät sen koko osakekannan Royal Bank of Scotlandille ja Boultbeelle 345 miljoonalla eurolla. Samalla keskuksen toimitusjohtaja Henrik Wiberg jätti tehtävänsä, ja hänen tilalleen nousi Tuomas Sahi.
Maaliskuussa 2008 brittiläinen kiinteistösijoitusyhtiö Protego Real Investors osti kauppakeskuksen 452,5 miljoonalla eurolla hallinnoimansa Nordic Retail Fund -rahaston nimiin.
Rakentaminen.
Maanalaista terminaalia varten kaivettiin 300×100×10 metrin kaivanto, josta puhkaistiin uusi sisäänkäynti Kampin metroasemalle. Vapaa tila terminaalin päällä (Tennispalatsinaukio) varattiin toriksi jalankulkijoille ja sen ohi kulkeva Salomonkatu kävelykaduksi.
Rakennusaikana kaivannon alapuoliselle metroasemalle tihkui sateella kallion läpi vettä. Halkeamien syntyä edistivät osaltaan räjäytystyöt, jotka tärisyttivät maaperää.
Rakennusvaiheen kiihkeimpään aikaan alueella saattoi nähdä liki kymmenen nostokurkea urakoimassa. Pimeän työvoiman käytön ehkäisemiseksi työmaa noudatti urakoitsijoiden henkilökunnan kulunvalvontaa henkilökortteineen. Suljetulle työmaa-alueelle pääsivät ainoastaan valtuutetut työntekijät.
Valmistuminen.
Presidentti Tarja Halonen avasi terminaalin 2. kesäkuuta 2005 klo 14.00 käynnistämällä metroasemalle johtavat liukuportaat. Avajaisiin osallistui myös valtiovierailulla ollut Tšekin presidentti Václav Klaus puolisoineen.
Kampin keskus valmistui kahdessa osassa. Kesällä 2005 terminaalista valmistui noin viidennes eli kaukoliikenteen terminaali, Espoon-bussiterminaali, uudet liukuportaat Kampin metroasemalle sekä matkakeskus ja Espoon-terminaalin tasolla olevat kaupat (mm. Anttila, K-supermarket, Musta Pörssi, ja kahviloita).
Kampin keskuksen toinen vaihe valmistui 2. maaliskuuta 2006, jolloin avattiin Kampin 5-kerroksinen kauppakeskus terminaalin yläpuolelle. Samalla otettiin käyttöön rakennusryhmään liittyvät asunnot sekä piha- ja torialueet.
Laajentuminen Sähkötaloon.
Kampin keskus laajeni Helsingin Energian Sähkötaloon. Laajennusosa avautui asiakkaille 11. lokakuuta 2007. Kampin kauppakeskuksen laajennusosaan kuuluvat Sähkötalon kaksi alinta kerrosta sekä vanhan sähköaseman Malminrinteen puoleinen osa.
Uusissa tiloissa on noin 4 000 neliömetriä vuokrattavaa liiketilaa ja toimintansa siellä
aloittaa 16 uutta yrittäjää, muun muassa joka päivä iltamyöhään saakka auki oleva Lidl. Kaiken kaikkiaan Kampin kauppakeskuksessa on nyt liiketiloja noin 40 000 neliömetriä ja yrityksiä 166.
Sähkötalo toimii muutostöiden jälkeenkin Helsingin Energian pääkonttorina. Myös Helsingin Energian asiakaspalvelu jatkaa uusituissa tiloissa, joiden suunnittelussa on kiinnitetty huomiota erityisesti palvelun sujuvuuteen ja monipuoliseen, energiatehokkuutta edistävään energianeuvontaan. Sähkötalossa jatkuvat energianjakelun varmuutta turvaavat valvomotoiminnot.
Peruskorjauksen tuloksena toteutuu Sähkötalon suunnitelleen arkkitehti Alvar Aallon 30 vuoden takainen visio tilojen liittämisestä kiinteäksi osaksi Kampin alueen uutta liikekeskustaa. Samoilla linjoilla alueen kehittämisestä ovat olleet myös Helsingin kaupungin päättäjät.
Yleistä.
Terminaalissa odotustilat ja lähtölaiturit on erotettu lasiseinällä ja ovilla.
Keskuksen suunnitteluratkaisu on tehnyt mahdolliseksi linja-autojen valtaaman kentän muuttamisen autottomaksi alueeksi. Alueen koko on noin 3 hehtaaria ja sen rakentaminen kesti noin 4 ½ vuotta. Keskuksen bruttoneliömäärä on 135 000 m², josta liiketilaa on 37 000 m², toimistoja 12 500 m² ja asuntoja 6 000 neliötä. Rakennustyöt aloitettiin elokuussa 2002. Hankkeen pääurakoitsija oli SRV Viitoset Oy ja maanpäällisten osien pääsuunnittelija Arkkitehtitoimisto Juhani Pallasmaa Ky, joka palkittiin Vuoden teräsrakenne 2006 -palkinnolla. Liikenneterminaalit palkittiin Vuoden betonirakenne 2005 -palkinnolla, pääsuunnittelija oli Arkkitehtitoimisto Davidsson Oy.
Sisäänkäyntejä Kamppiin on yhdeksän, joista kaksi sijaitsee Narinkkatorilla, kaksi Tennispalatsin aukiolla, kaksi Urho Kekkosen kadulla, yksi Fredrikinkadulla Kampin metroasemaa vastapäätä, sekä yksi Fredrikinkadun ja Urho Kekkosen kadun risteyksessä. Terminaalista on myös suora yhteys Kampin metroasemalle. Terminaalissa odotustilat ja lähtölaiturit on erotettu lasiseinällä ja ovilla. Ovet aukeavat niiden vieressä olevaa nappia painamalla vasta, kun bussi on saapunut laiturille. Laitureilta päin odotustilaan tultaessa ovet aukeavat aina, vaikka bussi ei olisikaan laiturilla.
Terminaalissa on Suomen laajin ja kehittynein liikenteen informaatiojärjestelmä. Se sisältää mm. useita sähköisiä informaatiotauluja, joista näkee esim. milloin ja mistä mikäkin bussi lähtee. Lisäksi terminaalista löytyy kolme suurta ns. kokoojanäyttöä, noin 20 aikataulumonitoria, 52 lähtölaiturimonitoria, 65 kuljettajamonitoria sekä 90 ilmaisin- ja varoitusnäyttöä. Terminaalissa on myös näyttö, joka kertoo Helsingin päärautatieasemalta lähtevät lähijunat. Metron liukuportailla puolestaan on näyttö, joka näyttää minuutteina jäljellä olevan ajan kuuden seuraavan metron lähtöaikaan sekä niiden määränpään.
Kaukoliikenneterminaali.
Kaukoliikenteen terminaali on Helsingin linja-autoasema. Sieltä lähtevät kaikki Helsingistä lähtevät kaukoliikenteen bussit. Terminaali avattiin maanantaina 6. kesäkuuta 2005. Se sijaitsee K-kerroksessa eli –1-kerroksessa, maan alla, noin kuusi metriä maanpinnan alapuolella. Kaukoliikenneterminaali on noin 14 metriä leveä ja 125 metriä pitkä. Päivittäin terminaalista lähtee n. 700 bussivuoroa eri puolille Suomea. Ruuhkaisimpina aikoina terminaalissa saattaa olla odottamassa jopa 300–350 henkilöä yhtä aikaa. Kaukoliikenneterminaalissa on opastetaulujen lisäksi myös kuulutusjärjestelmä, joka kuuluttaa kaikki pikavuorot, mutta se on poistettu käytöstä. Terminaalissa on 35 laituria.
Espoon-bussiterminaali.
Espoon-terminaali on Espoon suuntaan, Länsiväylää kulkevien bussien lähtöpaikka. Se avattiin liikenteelle sunnuntaina 5. kesäkuuta 2005. Terminaali sijaitsee E-kerroksessa eli katutasossa. Terminaalista lähtee talviaikaan yli 1 000 ja kesäaikaan n. 900 bussivuoroa päivässä, sekä ruuhka-aikaan yli 100 bussia tunnissa. Espoon-bussiterminaalissa on 17 lähtölaituria. Terminaalin odotushallin viereen avataan iltaisinkin avoinna oleva uusi kauppahalli.
Kauppakeskus Kamppi.
Bussilaiturille johtava ovi. Oven yläpuolella on iso numero (esim. tässä kuvassa 3), joka kertoo laiturin numeron. Vieressä on rasti, joka kertoo, että bussi ei ole laiturilla, eivätkä ovet aukea. Kun bussi saapuu laiturille, punaisen rastin tilalle syttyy vihreä nuoli. Nuolen vieressä on näyttö, joka kertoo bussin määränpään, reitin ja lähtöajan.
Kauppakeskus Kamppi on Suomen viidenneksi suurin kauppakeskus, Ideaparkin, Itiksen, Jumbon ja Sellon jälkeen. Se sijaitsee terminaalissa kerroksissa 1–5, Espoon-bussiterminaalin yläpuolella. Kauppakeskuksen avasi torstaina 2. maaliskuuta 2006 kello 9 Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen. Kauppakeskuksessa on arvioitu käyvän ihmisiä jopa 100 000 päivässä ja 35 miljoonaa vuodessa. Vuosimyynniksi on arvioitu yli 200 miljoonaa euroa. Kauppakeskuksessa toimii yli 150 liikettä ja ravintolaa. Ravintoloita on yli 20.
Kauppakeskuksen ensimmäisessä kerroksessa on suurin osa kahviloista ja ravintoloista. Ne sijoittuvat pääosin Tennispalatsinaukion puolelle, missä niillä on kesäisin terassi. Ensimmäinen ja toinen kerros on teemoitettu muotiin ja vaatetukseen erikoistuneisiin liikkeisiin. Kolmannessa kerroksessa puolestaan on mm. lastentarvikeliikkeitä ja kodin sisustusta myyviä liikkeitä. Neljäs kerros on teemoitettu urheilulle ja kuntoilulle. Urheiluliikkeiden lisäksi kerroksessa sijaitsee mm. kuntokeskus ja keilahalli. Viides kerros on kohdistettu nuorille; siellä on mm. nuorisomuotia myyviä liikkeitä, pelejä, nettikahvila ja tanssikoulu. Sedu Koskisen yökerho the Tiger (ent. Lux) sijaitsee kauppakeskuksen viidennessä ja kuudennessa kerroksessa.
Kauppakeskuksen bruttopinta-ala on 135 000 neliömetriä, mistä liiketilaa on 35 000 neliötä. Terminaalissa on maanalaisia tiloja noin 3 hehtaaria.
Kampin keskuksesta on maanalainen yhteys kauppakeskus Forumiin ja rautatieasemalle. Kampin pysäköintihallissa on paikkoja 250 autolle. Se sijaitsee kaukoliikenneterminaalin alapuolella, mihin sieltä on suora hissiyhteys. Pysäköintihalliin pääsee Olavinkadun rampista. Taksiasema on Kampin keskuksen pohjoissivulla Annankadulla. Lisäksi kaukoliikenneterminaaliin on varattu neljä taksin otto- ja jättöpaikkaa.
Narinkka.
Narinkka on Kampin keskuksen vieressä oleva torialue. Se sijaitsee kauppakeskuksen ja vanhan linja-autoaseman välissä. Narinkka sai nimensä Simonkadun yläpäässä, nykyisen Scandic Hotel Simonkentän paikalla vuosina 1870-1930 sijainneen juutalaisten torikojualueen mukaan (venäjäksi на рынке, "na rynka" ’"torilla"’). Narinkkatorilla on järjestetty lukuisia tapahtumia, kuten katusähly-, tossulätkä- ja beachvolleyturnauksia.
Helsingin Euroviisujen 2007 aikaan Narinkka toimi virallisena viisutorina.
Gekko.
Gekko on kampin terminaalissa sijaitseva, pienistä keltaisista laatoista valmistettu keramiikkataideteos. Se on rakennettu katutason keskusaulasta, kaukoliikenteen bussiterminaalin läpi, alas metroasemalle vievien liukuportaiden kuilun päälle. Teos on halkaisijaltaan noin neljä metriä ja siinä on keramiikkaosia noin 275 m². Sen ovat valmistaneet keramiikkataiteilijat Pekka Paikkari, Kristina Riska ja Kati Tuominen.
Turvallisuus.
Kampin keskuksen turvallisuutta valvoo turvavalvomo ympäri vuorokauden kameravalvonnalla ja poikkeustilanteita varten tiloissa on kuulutuslaitteet yleisön ohjaamista varten. Myös näyttötaulut saadaan viestittämään poikkeustilanneinformaatiota. Kampin terminaalissa on maakaasubusseilla liikennöinti turvallisuussyistä kielletty, koska terminaalin suunnittelussa ei tätä polttoainevaihtoehtoa huomioitu. HSL onkin tämän vuoksi kieltänyt maakaasubussien käyttämisen niillä linjoilla, joiden lähtöpaikka on Kampin keskuksessa. Kiellon syy on pelko räjähdysvaarasta tulipalotilanteessa. Mikäli maakaasubussin lähettyvillä syttyy tulipalo, laskevat autossa olevat varolaitteet kaiken kaasun kerralla ulos. Tämä on hyvä ulkoilmassa, mutta sisätilassa äärimmäisen huono, kun kaasu ei pääse vapaasti leijailemaan taivaalle.
Sokeain kunniamaininta.
Kampin keskus palkittiin marraskuussa 2005 Sokeain viikon "Hyvin tehty" -kunniamaininnalla. Terminaalissa näkövammaisen liikkuminen sujuu rakennuksen kokoon nähden hyvin. Rakennus on suunniteltu turvalliseksi ja toiminnalliseksi. Terminaalin pääovien luona on sokeille tarkoitettu kohokuvioinen kartta, johon on merkitty liukuportaat, hissit ja muu tarpeellinen kohokirjaimin. Jokainen laituri on myös merkitty kohokirjaimin, jotta näkövammaiset kykenisivät helpommin tunnistamaan ne. Lattioissa on sokeille tarkoitetut metalliset pienet kohoumaviivat, jotka johdattavat kaikille bussiterminaalin lähtölaitureille. Katoissa on pitkä, viivamainen valaistus, joka johdattaa hämäräsokeita Espoon-bussiterminaalista kaukoliikenneterminaaliin sekä Kampin metroaseman liukuportaille.
Espoon-bussiterminaalista lähtevät bussit.
Laiturit 56 ja 57 ovat varalla sekä 58–60 Espoon terminaaliin saapuvien bussien laitureita.
Kampin kaukoliikenteen bussien reitit.
Alla mainittu kaikkien tiesuuntien bussit, niiden reittikadut Helsingin kantakaupungista lähdettäessä ja kyseessä olevien bussien tärkeimmät kohdekaupungit.
(*) Yöaikaan (n. 23-05) lähes kaikki bussit muualle Suomeen kulkevat Helsinki-Vantaan lentoaseman kautta, jolloin bussit Kampista kulkevat Tuusulanväylän reitin kautta


The Rasmus.
The Rasmus (kolmen ensimmäisen levynsä aikana "Rasmus") on suomalainen rock-yhtye. Se on kansainvälisesti menestyneimpiä suomalaisia yhtyeitä. Yhtye on saanut lukuisia palkintoja, myynyt noin 3,5 miljoonaa levyä sekä saavuttanut lukuisia kulta- ja platinalevyjä useissa maissa. Euroopan lisäksi The Rasmus on päässyt listoille ympäri maailman, mm. Australiassa, Uudessa-Seelannissa, Meksikossa ja Japanissa.
Yhtyeen keulahahmo on laulaja ja perustajajäsen Lauri Ylönen. Hän on ollut vuosina 2005–2006 Suomen eniten ansaitseva kulttuurihenkilö. Yhtyeen tyyli on muuttunut vuosien saatossa jonkin verran. 1990-luvulla julkaistuissa kolmessa albumissa on rockin lisäksi vaikutteita funkista ja popista, jokainen albumi huomattavasti eri tyylillä, kun taas 2000-luvun albumit ovat lähempänä "puhtaampaa" rockia, raskaampia ja tummasävyisiä. The Rasmuksen toiseksi uusin albumi, 24. syyskuuta 2008 julkaistu "Black Roses", on aiempia tuotoksia elektronisempi. 25. marraskuuta 2009 ilmestyi kokoelmalevy "Best of 2001–2009". Levyltä löytyy mm. Lauri Ylösen ja Anette Olzonin duetto "October & April". Yhtye alkoi nauhoittaa uutta levyä heinäkuun 2011 alussa, kun basisti Eero Heinonen ja kitaristi Pauli Rantasalmi palasivat Suomeen. The Rasmus oli äänittämässä uutta studioalbumia Tukholmassa, joka ilmestyi keväällä 2012. Rasmuksen uuden albumin singlen nimi on I'm a Mess. Biisin maailman ensiesitys oli Uuden musiikin kilpailun finaalissa 25.2.2012.
Historia.
Yhtye aloitti yläasteikäisinä vuonna 1994 soittaen Red Hot Chili Peppers -vaikutteista funk-rockia. Yhtyeen loivat nykyään laulaja-solistina toimiva Lauri Johannes Ylönen ja basisti Eero Aleksi Heinonen. Silloin Lauri soitti vielä rumpuja, kunnes hänen sisarensa Hanna "pakotti" hänet kokeilemaan laulamista. Yhtyeen nimi oli aluksi "Anttila", mutta se sekoitettiin usein tavarataloon. Toinen ehdotus oli myös Sputnik, mutta lopulta yhtye päätyi nimeen Rasmus.
Ensimmäinen single "1st" ilmestyi 1995.
Peep.
Levytyssopimuksen The Rasmus sai Warner Music Finlandilta 1996, jolloin ensimmäinen albumi "Peep" julkaistiin Suomessa, Venäjällä, Virossa ja Japanissa. Levy myi Suomessa kultaa, 21 000 kappaletta. The Rasmusta arvosteltiin runsaasti jäsentensä nuoruuden takia. Jäsenillä oli koulunsa kesken ja Lauri jätti opiskelunsa Sibeliuslukiossa, jotta voisi keskittyä musiikin tekemiseen. Singlet "1st", "2nd" ja "3rd" ovat nimetty yksinkertaisesti järjestysnumeroin ja ne sisältävät Peepin kappaleita. "Funky Jam" -kappaleesta tehtiin itse ohjattu video. Peepin musiikkia voitaneen kutsua funk-vaikutteiseksi rockiksi, joskin myös pop-vaikutteita levyllä on.
Playboys.
Seuraava albumi "Playboys" (1997) myi sekin vuorostaan kultaa. Siltä julkaistiin singlet "Kola", "Blue", "Playboys" ja "Ice". "Blue" myi kultaa ja itse asiassa vain runsaat 300 kappaletta puuttui platinasinglestä. "Playboys"-kappaleesta yhtye teki itse videon. "Playboysin" myötä yhtye sai lisää uskottavuutta ja mainetta. Albumin musiikki on hyvin monipuolista. Sillä on niin energistä pop-vaikutteista rockia kuin jazz- ja reggaevaikutteita.
Hell of a Tester.
Kolmas albumi "Hell of a Tester" (1998) myi sekin kultaa kuten sen single "Liquidkin". Siitä yhtye teki videon ja se myös valittiin vuoden singleksi. Toinen single on "Swimming with the Kids". "Hell of a Testerin" soundi on aiempia albumeita seesteempi ja aiempia pop-vaikutteisempi.
Yhtye jäi tauolle "Hell of a Testerin" jälkeen. Rumpuja soittanut Janne lähti Intiaan, joten uutta rumpalia alettiin etsiä. Yhtyeen kolmen albumin sopimus Warnerilla päättyi ja uutta levy-yhtiötä etsittiin. Yhtye ei ollut edes varma siitä, jatkaako uraansa. Lopulta nykyinen rumpali Aki Hakala luopui paitamyyjän töistään ja aloitti yhtyeessä. Rasmus aloitti ruotsalaisessa Playground Music-yhtiössä. Myös nimi vaihtui muotoon "The Rasmus", jotta yhtyettä ei sekoitettaisi Ruotsissa toimineeseen DJ Rasmus-nimiseen artistiin.
Into.
Vuonna 2001 yhtye julkaisi tauon jälkeen "Into"-albumin. Se sai hurjan menestyksen. Albumi äänitettiin "Nord Studios"illa Tukholmassa ja sen tuottivat Mikael Nord Andersson ja Martin Hansen, jotka ovat myös kaksi seuraavaa The Rasmuksen levyt tuottaneet. Into julkistettiin koko Skandinaviassa ja Suomessa se myi yli tuplaplatinaa (67 000 kpl). Ensimmäinen single "F-F-F-Falling" muodostui suureksi hitiksi, se voitti MTV Nordicin katsojaäänestyksen ja myi platinasinglen verran. Myös single "Chill" menestyi hyvin, ja myi kultaa. Vuoden 2002 Emma-gaalassa The Rasmus voitti 4 Emmaa: "Vuoden bändi", "Vuoden biisi" (F-F-F-Falling), "Vuoden pop/rock-albumi" sekä "Vuoden albumi". Albumilta julkaistiin singlet "F-F-F-Falling", "Chill", "Madness" ja "Heartbreaker / Days". Intoa voidaan vaikutteiltaan kutsua rockiksi, jossa on hieman pop-vaikutteita. Into on myös ensimmäinen levy, jolla rumpuja soittaa Aki Hakala. Musiikkivideot kuvattiin kappaleista F-F-F-Falling ja Chill. Näistä jälkimmäisen ohjasi yhtye itse ja ensimmäisen Miikka Lommi.
Hell of a Collection.
"Inton" menestyksen myötä The Rasmus halusi esitellä uusillekin faneilleen vanhempaa tuotantoaan. "Hell of a Collection" julkaistiin marraskuussa 2001 ja se sisälsi "Peepin", "Playboysin" ja "Hell of a Testerin" kappaleita ja lisäksi "Inton" kaksi menestyssingleä "F-F-F-Falling" ja "Chill". The Rasmuksen ensimmäinen kokoelma-albumi myi 50 000 kappaletta eli platinalevyn ja sen päälle kultalevyn.
Dead Letters.
Vuoden 2003 "Dead Letters"-albuminsa myötä The Rasmus teki lopullisen kansainvälisen läpimurtonsa ja nousi listoille useissa maissa (kuten Saksassa sijalle yksi). Historiaa se teki päästessään ensimmäisenä suomalaisena albumina Ison-Britannian virallisen albumilistan kymmenen kärkeen. Kansainvälisesti albumi myi kahdeksan kultalevyä ja viisi platinalevyä. "Dead Letters"-albumi erosi tyylillisesti yhtyeen aikaisemmista levytyksistä The Rasmuksen musiikillisen linjan ja sanoitusten vaihtuessa synkemmiksi ja soundin tummemmaksi.
Albumin single ja suurhitti "In The Shadows" oli MTV Europen soitetuin video ja nousi Britteinsaarten singlelistan kolmanneksi keväällä 2004. Kymmenen parhaan joukkoon se nousi yli kymmenessä maassa. Muut albumin singlet ovat "In my Life", "First Day of My Life", "Funeral Song (the Resurrection)" ja "Guilty". Näistä viidestä singlestä yhtye teki myös musiikkivideot, "In the Shadowsista" kolme eri versiota. Albumi "Dead Letters" oli kymmenen myydyimmän joukossa noin kymmenessä maassa, kaiken kaikkiaan sitä myytiin yli 1,5 miljoonaa kappaletta ja 77 000 kappaletta Suomessa. "Dead Letters" on tähän mennessä eniten myynyt The Rasmuksen albumi.
Live Letters.
Vuonna 2004 yhtye julkaisi ensimmäisen DVD-julkaisunsa "Live Lettersin". Se sisältää 21. elokuuta 2004 taltioidun konsertin Gampel Open Airista, Sveitsistä, kaikki Dead Lettersin 7 musiikkivideota sekä lisämateriaalia, muun muassa musiikkivideoiden tekemistä kulissien takaa esitteleviä dokumentteja. Konsertti nauhoitettiin 5.1-äänellä ja se sisältää 11 kappaletta.
Hide from the Sun.
The Rasmuksen kuudes studioalbumi "Hide from the Sun" ilmestyi Suomessa sekä Skandinaviassa, Keski-Euroopassa, Isossa-Britanniassa ja Japanissa 9. syyskuuta 2005. Levy menestyi hyvin ympäri Eurooppaa ja albumi ylsi albumilistan ykköseksi Suomen lisäksi myös Meksikossa. "Hide from the Sun" myi Suomessa platinaa (37 500 kappaletta) ennakkoon. "Hide from the Sun" vei The Rasmuksen soundia vielä tummemaksi ja synkemmäksi. Vaikutteita metallistakin on kuultavissa. Albumista julkaistiin oma versio myös Yhdysvaltoihin lokakuussa 2006. Tämä julkaisu sisältää albumin alkuperäiskappaleiden lisäksi myös albumin eri versioista kerättyjä bonuskappaleita sekä Immortalin aiemmin julkaisemattoman videon.
Musiikkivideot on ilmestynyt kappaleista "No Fear", "Shot", "Sail Away" ja "Immortal". Singlet yhtye on julkaissut muista em. kappaleista, paitsi Immortalista. Lisäksi kappaleesta "Keep Your Heart Broken" julkaistiin radiosingle. Monet kriitikot ovat arvostelleet Hide from the Sunin Dead Lettersiä paremmaksi ja monipuolisemmaksi, mutta Dead Lettersin myyntilukuihin albumi ei yltänyt.
Yhtye lähti albumin tiimoilta puolitoistavuotiselle "Hide from the Sun" -kiertueelle, jossa yhtye kiersi 38 maassa soittaen reilut 200 konserttia. Kiertue alkoi kahdella konsertilla Helsingissä, Nosturissa ja Tavastialla ja ulottui moniin yhtyeelle uusiin maihin, kuten Intiaan, Etelä-Afrikkaan ja Siperiaan. Kiertueen alkupuoli oli sekä yhtyeelle että kiertuehenkilökunnalle alkoholiton. Kiertueen jälkeen väsynyt yhtye painui puolitoistavuotiselle tauolle, jonka ajan he valmistelivat uutta albumiaan.
Black Roses.
Yhtye alkoi säveltää uutta albumiaan "Black Roses" loppuvuodesta 2006 lähtien, jolloin yhtye tapasi arvostetun tuottajan Desmond Childin, Dominikaanisessa tasavallassa "Hide from the Sun" -kiertueen konserttinsa yhteydessä. Ylönen ja Rantasalmi sävelsivät Childin kanssa uusia kappaleita mm. Kreikassa. Albumin 11 kappaleen nauhoitukset alkoivat syyskuussa 2007 Helsingissä, jonka jälkeen albumia nauhoitettiin Yhdysvaltain Nashvillessa ja neljässä muussa maassa. Levyn miksasi Michael Wagener.
Black Roses on teema-albumi, joka käsittelee yhden henkilön tarinaa erosta itsensä etsimiseen, taisteluun ja marttyyriuteen. Albumin ensimmäinen single "Livin' in a World Without You" esitettiin ensimmäisen kerran livenä Berliinissä 5. heinäkuuta ja radiossa 25. heinäkuuta. Sen Tukholmassa kuvatun videon ohjasi Niclas Fronda ja se julkaistiin elokuun puolivälissä. Fyysinen single kappaleesta julkaistiin 10. syyskuuta. Black Roses seurasi Suomessa 24. syyskuuta ja Keski-Euroopassa kaksi päivää myöhemmin. Myöhemmin loppuvuodesta singlenä julkaistavaksi tuli myös "Justify", joka on hidas ja tunnelmallinen kappale. Tyyliltään albumi sekoittaa "Inton" kaltaista kevyempää rockia ja raskaampia soundeja ja on kaikkiaan on vaihtelevampi kuin yhtyeen aiemmat albumit.
"Black Roses" maailmankiertueelle yhtye lähti tammikuussa 2009 aloittaen Euroopasta. Vuonna 2008 se esiintyi muutaman saksalaisen promokeikan lisäksi vain Skandinaviassa. Suomessa yhtyeellä oli pitkästä aikaa 3.–12. lokakuuta 2008 kiertue, joka kattaa konsertit kahdeksassa kaupungissa. Tämä "Dynasty Tour 2008" soitetaan yhdessä Von Hertzen Brothersin ja Marikon kanssa.
Albumi on ollut yhtyeen kaikkien aikojen kallein tuotanto, mutta siitä huolimatta se on saavuttanut vähemmän suosiota. Albumia on myyty Suomessa vain alle kultarajan eli 20 000 kappaletta.
Singlet.
1) Kappaleesta julkaistiin lokakuussa 2006 video, mutta ei omaa singleä. Kappale löytyy "No Fear" -singleltä.
Aiheesta muualla.
*


Idols.
Idols on suomalaisversio brittiläisestä FremantleMedian tuottamasta "Pop Idol" -televisio-ohjelmaformaatista, jossa haetaan laulajakykyjä. Idols alkoi Suomessa elokuun 2003 lopussa. Ohjelman koelaulut alkoivat Helsingissä ja myöhemmin syksyn kuluessa niitä järjestettiin Turussa ja Tampereella. Idolsia esitetään Suomessa MTV3-kanavalla.
Alussa tuomaristo pudotti huonoimmat ehdokkaat jatkosta ja tylyys kilpailijoita kohtaan sai aikaan keskustelua. Semifinaalien alettua 12. joulukuuta 2003 sai yleisö äänestää parhaimmaksi katsomaansa laulajaa. Suomen ensimmäiseksi "Idols"-voittajaksi tuli 9. tammikuuta 2004 Hanna Pakarinen, toiseksi 18. joulukuuta 2005 Ilkka Jääskeläinen, kolmanneksi Ari Koivunen 6. huhtikuuta 2007, neljänneksi Koop Arponen 14. joulukuuta 2008, viidenneksi Martti Saarinen 8. toukokuuta 2011 ja kuudenneksi Diandra Flores 6. toukokuuta 2012.
Juontajina kahdella ensimmäisellä kaudella toimivat Ellen Jokikunnas ja Heikki Paasonen; kolmannella kaudella Paasosen tilalle nousi juontajaksi Jani Toivola. Neljännellä tuotantokaudella kaikki kolme toimivat juontajina. Viidenneltä kaudelta lähtien juontajina ovat toimineet Heikki Paasonen sekä Niina Backman. Ohjelman kuudennen kauden tuomarit ovat Jone Nikula, Laura Voutilainen ja Tommi Liimatainen. Aiempia tuomareita ovat Asko Kallonen (kaudet 1 ja 3; puheenjohtaja), Hannu Korkeamäki (kausi 1; varatuomari kaudella 4), Nanna Mikkonen (kausi 1), Kim Kuusi (kausi 2; puheenjohtaja), Jarkko Valtee (kausi 2) ja Patric Sarin (kausi 4), Sami Pitkämö (kausi 5) ja Nina Tapio (kaudet 2–5). Lisäksi suorissa ohjelman finaalilähetyksissä on nähty vierailevia tuomareita.
Heinäkuussa 2009 ilmoitettiin, että Idols jää tauolle. Idolsin korvasi uusi laulukilpailu, "X Factor". "X Factor" ei kuitenkaan menestynyt odotetulla tavalla ja "Idols" palasi takaisin kanavan ohjelmistoon keväällä 2011. "Idols" tulee jatkumaan kuudennelle tuotantokaudelle. Koelaulut järjestettiin loka-joulukuussa 2011.
Kilpailijat.
Ensimmäisen Idols-kauden finalistien yhteinen levyttämä kappale on "Tuulet puhaltaa".
Ensimmäisessä finaalissa putosivat Sonja Nurmela ja Anniina Karjalainen. Laulamista opiskellut Sonja on "Idolsin" jälkeen toiminut laulusolistina yhtyeessä nimeltä Mickey Money. Anniina on sittemmin julkaissut levyn, jonka single "Who's About to Cry Now?" sai jonkin verran soittoaikaa televisiossa ja radiossa.
Victoria Shuudifonya tuli Suomen ensimmäisessä "Idols"-kilpailussa viidenneksi. Hänen veljensä Jackson Shuudifonya osallistui myös kilpailuun, muttei päässyt koelauluja pidemmälle. Jackson kuitenkin osallistui Suomen ja pääsi voittajayhtye ja sanoi ostavansa voittorahoilla kotistudion, jotta voisi tehdä lauluja siskolleen. Victoria Shuudifonyalta ei ole ilmestynyt ainuttakaan levyä. Neljänneksi sijoittunut Christian Forss on julkaissut kaksi levyä ja häntä on kuultu muun muassa vuoden 2005 Suomen Euroviisukarsinnoissa.
Ensimmäisen Suomen Idolsin kärkikolmikko on menestynyt varsin hyvin Suomen musiikkimarkkinoilla. Kolmanneksi sijoittunut Antti Tuisku on Idols-kilpailijoista menestynein. Tuisku on julkaissut jo viisi levyä ja tehnyt menestyneitä konserttikiertueita. Tuisku on suosittu etenkin nuorten tyttöjen keskuudessa. Toiseksi sijoittunut Jani Wickholm on Idolsin jälkeen kunnostautunut paitsi esiintyvänä artistina myös musiikin tuottamisen parissa. Wickholmin kuulijakunta koostuu muita Idols-kollegoja varttuneemmasta yleisöstä ja hänen musiikkiaan soitetaan radion nuoriso- ja hittikanavien lisäksi myös iskelmäkanavilla. Idols-voittaja Hanna Pakarinen on julkaissut kolme levyä hyvällä menestyksellä ja noussut Suomen myydyimmäksi englannin kielellä laulavaksi naisartistiksi.
Hanna Pakarisen kappale "Leave Me Alone" valittiin 17. helmikuuta 2007 Suomen edustussävelmäksi vuoden 2007 Eurovision laulukilpailuihin. Pakarinen sijoittui kilpailussa sijalle 17.
Koelauluja järjestettiin Helsingissä, Tampereella ja Turussa.
Kilpailijat.
Koelauluja järjestettiin Helsingissä, Turussa, Oulussa ja Tampereella. Koelaulujen ja teatteriviikonlopun kautta pienryhmiin selvitti tiensä 30 laulajaa, joista viiden pienryhmän voittajiksi selviytyivät Ilkka Jääskeläinen, Katri Ylander, Pauliina Kumpulainen, Henna Heikkinen ja Agnes Pihlava. Tuomaristo valitsi vielä yhden pienryhmän, josta jatkoon pääsivät Pete Seppälä ja Roni Tran.
Toisen Idols-kauden finalistien yhteinen levyttämä kappale on "Haaveista totta".
Ensimmäisessä finaalikonsertissa putosi Pauliina Kumpulainen ja toisessa - ehkä hieman yllättäen - pieneen ennakkosuosikin asemaan kohonnut vietnamilaissyntyinen Roni Tran. Kolmannessa finaalissa lähtölipun sai nuori Henna Heikkinen ja neljännessä puolalaissyntyinen Agnes Pihlava. Kärkikolmikosta ensimmäisenä putosi Pete Seppälä. Finaalissa voittoon ylsi Ilkka Jääskeläinen, mutta toiseksi sijoittunut Katri Ylander on menestynyt levymyyntilistoilla paremmin.
Toisen kauden finalisteista yllättäen kaikki paitsi Pauliina ja Henna saivat levytyssopimukset SonyBMG:n kanssa ja kaikilta on ilmestynyt albumi. Tosin levyjen myyntimenestys on Katri Ylanderia lukuun ottamatta jäänyt melko laihaksi. Katrilla on hallussaan ainoana finalisteista kultalevy, ellei mukaan lasketa kaikkien finalistien yhteiskokoelmalevyä.
3. tuotantokausi (2007).
Koelauluja järjestettiin loka-marraskuussa 2006 Tampereella, Oulussa, Turussa ja Helsingissä. Sarjaa alettiin esittää televisiossa 4. tammikuuta 2007. Koelaulujen päätyttyä kilpailu jatkui perinteisesti teatteriviikonlopulla Helsingissä. Semifinaaleihin eteni yhteensä 24 kilpailijaa, jotka jaettiin neljän hengen pienryhmiin: kolme poika- ja kolme tyttöryhmää. Näistä pienryhmistä eniten ääniä saanut kilpailija jatkoi finaalilähetyksiin. Kuuden suoraan jatkoon päässeen kilpailijan (Panu Larnos, Kristiina Brask, Ari Koivunen, Johanna Hämäläinen, Kristian Meurman ja Anna Abreu) lisäksi tuomaristo valitsi jo pudonneiden semifinalistien joukosta vielä seitsemännen finalistin, Mia Permannon.
Kolmannen Idols-kauden finalistien yhteinen levyttämä kappale on Neljä baritonia -cover "Pop-musiikkia".
Ensimmäinen finaali laulettiin Helsingissä torstaina 1. maaliskuuta 2007, paikkana Linnanmäen Peacock-teatteri, josta kotimatkalle joutui lähtemään Johanna Hämäläinen. Toisessa finaalissa putosi Mia Permanto, kolmannessa Panu Larnos, neljännessä Kristian Meurman ja viidennessä Kristiina Brask. Viimeinen finaali järjestettiin Helsingin jäähallissa, jossa vastakkain olivat kaksi jäljelle jäänyttä kilpailijaa, Anna Abreu ja Ari Koivunen. Kilpailun voitti Ari Koivunen, joka sai 57 % äänistä.
Koivusen 30. toukokuuta 2007 julkaistu esikoisalbumi "Fuel for the Fire" meni heti ilmestyttyään listakärkeen ja oli listalla ykkösenä kaksitoista viikkoa. Myös Anna Abreu, Kristiina Brask ja Kristian Meurman ovat julkaisseet levyt hyvällä menestyksellä.
4. tuotantokausi (2008).
Koelaulut alkoivat elokuussa. Semifinalistit julkaistiin 9. lokakuuta ja semifinaaliin pääsivät Anna Puustjärvi, Jaana Leiniäinen, Jannike Sandström, Linda Herranen, Marika Tyyvi, Saana Liikanen, Daniel S. Diago, Kalle Löfström, Koop Arponen, Pete Parkkonen, Vesa Suonto, Wellu Rowaltz ja Anna-Kaisa Riitijoki, joista finalisteiksi valittiin Anna, Jaana, Saana, Kalle, Koop, Pete ja Anna-Kaisa.
Neljännen tuotantokauden tuomareina jatkoivat Jone Nikula ja Nina Tapio. Kolmas tuomari oli Patric Sarin. Varatuomarina toimi Hannu Korkeamäki. Lähetykset juonsi edelliskausilta tutut Ellen Jokikunnas, Heikki Paasonen ja Jani Toivola.
Tähtiluokka-levy julkaistiin 12. marraskuuta 2008, ja sillä laulavat kaikki 13 semifinalistia. Heidän yhteinen levyttämä kappaleensa on Don Huonot- cover "Hyvää yötä ja huomenta".
Koop Arponen voitti Idolsin 14.12. Helsingin jäähallissa saatuaan 70,3 % äänistä.
Koelauluja järjestettiin Helsingissä, Tampereella, Kuopiossa ja Rovaniemellä.
5. tuotantokausi (2011).
MTV3-kanava ilmoitti 17. toukokuuta 2010 Idolsin saavan viidennen kauden, joka esitetään keväällä 2011. Kausi alkoi koelauluilla 3. helmikuuta 2011. Koelaulut järjestettiin loka-marraskuussa 2010 Kuopiossa, Rovaniemellä, Tampereella sekä Helsingissä. Kilpailun finaalit järjestettiin Helsingissä toukokuussa 2011.
Tuomarit.
Jokaisessa koelaulukaupungissa oli myös yksi vieraileva tuomari. Kuopion koelauluissa vierailevana tuomarina toimi PMMP-yhtyeen Mira Luoti,
Rovaniemellä rap-artisti Elastinen, Tampereella Jonna Geagea ja Helsingissä Olli Lindholm.
6. tuotantokausi (2012).
Idolsin kuudennen kauden koelaulut järjestettiin loka-joulukuussa 2011 Oulussa, Joensuussa, Vaasassa, Tampereella ja Helsingissä. Kauden esittäminen alkoi MTV3-kanavalla 1. tammikuuta 2012. 6. tuotantokauden voittajaksi selvisi Diandra Flores.
Tuomarit.
Myös kuudennella kaudella jokaisessa koelaulukaupungissa oli yksi vieraileva tuomari. Oulun koelauluissa vierailevana tuomarina nähtiin Anna Abreu, Joensuussa Suvi Teräsniska, Vaasassa Herra Ylppö, Tampereella Maarit Hurmerinta ja Helsingissä Toni Wirtanen.
Kritiikkiä.
MTV3 sai tammikuussa 2006 Julkisen sanan neuvostolta kirjallisen huomautuksen ohjelmassa esiintyneen piilomainonnan takia. Puhelinoperaattori Elisan logon näkyminen 2. tuotantokauden finaalilähetyksissä oli JSN:n mielestä piilomainontakiellon vastaista.
Aiheesta muualla.
*


Hanna Pakarinen.
Hanna Helena Pakarinen (s. 17. huhtikuuta 1981 Lappeenranta) on suomalainen laulaja, joka nousi kuuluisuuteen voittamalla Suomen ensimmäisen "Idols"-kilpailun vuonna 2004. Pakarinen edusti Suomea vuoden 2007 Eurovision laulukilpailuissa Helsingissä kappaleella ”Leave Me Alone”, joka sijoittui seitsemänneksitoista.
"Idols".
Pakarinen osallistui ensimmäiseen Suomessa järjestettyyn "Idols"-kilpailuun vuonna 2003. Vuoden 2004 tammikuussa järjestetyssä finaalissa hän esitti itse valitsemanaan sävellyksenä Tina Turnerin kappaleen "Simply the Best", tuomareiden valitseman Banglesin "Eternal Flame" -kappaleen sekä Idols-voittajalle tehdyn laulun "Tulin voittamaan". Finaaliäänestyksessä Pakarinen voitti keravalaisen Jani Wickholmin. Hän sai peräti 431 000 ääntä, kuusikymmentä prosenttia koko äänipotista, kun taas Wickholm sai loput neljäkymmentä prosenttia, 282 000 ääntä. Kaiken kaikkiaan ääniä annettiin 713 000. Voittona Pakariselle ojennettiin 30 000 euron shekki ja levytyssopimus kanssa. Ennen "Idolsin" voittoaan Pakarinen työskenteli trukinkuljettajana.
Hanna Pakarisen ensimmäinen single "Love Is Like a Song", englanninkielinen versio Idols-finaalissa tulkitusta "Tulin voittamaan" -kappaleesta, julkaistiin helmikuun lopussa 2004. Debyyttialbumi "When I Become Me" ilmestyi 9. kesäkuuta 2004 ja myi platinaa. Pakarinen aloitti esiintymiskiertueen, joka päättyi 20. elokuuta 2005. Toinen albumi, "Stronger", julkaistiin 7. syyskuuta 2005. Se ei enää menestynyt ensialbumin tavalla, vaikka debytoikin Suomen virallisen albumilistan toisella sijalla. "Stronger" pysyi Suomen virallisella Top40-listalla seitsemän viikkoa ja myi kultaa.
Eurovision laulukilpailu.
a>.Pakarinen julkaisi kolmannen albuminsa "Lovers" 14. helmikuuta 2007 ja se myi vielä saman vuoden aikana kultaa. Hanna Pakarinen valittiin helmikuussa 2007 edustamaan Suomea saman vuoden euroviisuissa, jotka järjestettiin ensimmäistä kertaa Helsingissä. Hänen edustuskappaleensa "Leave Me Alone" sai Suomen loppukarsinnassa 17,7 prosenttia kaikista äänistä. Pakarinen sijoittui lopullisessa viisufinaalissa sijalle seitsemäntoista 53 pisteellä.
Euroviisujen jälkeen.
Pakarinen lauloi "Musta jää" -elokuvan tunnuskappaleen "Black Ice". Kappaleen on säveltänyt Apocalyptica-yhtyeen Eicca Toppinen.
Pakarinen aloitti kesällä 2008 uuden, neljännen albuminsa nauhoitukset. Albumi "Love In A Million Shades" julkaistiin 14. tammikuuta 2009 ja sen ensimmäinen single "Make Believe" julkaistiin syksyllä 2008. Albumin nimikkokappale julkaistiin myöhemmin albumin kolmantena singlenä ja se oli myös "Kielletty hedelmä" -elokuvan tunnuskappale.
Paperimiehen tytär ja uusi albumi.
Loppusyksystä 2009 Pakarinen aloitti uuden, viidennen albuminsa nauhoitukset. Projekti oli edellisiin albumeihin verrattuna erilainen, sillä Pakarinen oli mukana tekemässä kaikkia albumin sanoituksia ja sävellyksiä. Uusi albumi on edellisistä poiketen suomenkielinen. Albumi sai nimekseen "Paperimiehen tytär" ja se julkaistiin lokakuun puolessa välissä 2010. Albumin ensimmäisenä singlenä julkaistiin levyn nimikappale.
Pakarinen julkaisi uuden singlen "Sydän tuli vastaan" toukokuussa 2012. Uusi albumi julkaistaan myöhemmin kuluvan vuoden aikana.
Muuta.
Pakarinen voitti syksyllä 2006 Radio Novan järjestämän Juontaa tähtien kanssa -kilpailun ja sai palkinnoksi oman radio-ohjelman, joka tuli torstai-iltaisin kello 21–22. Pakarinen oli Lappeenrannassa ehdokkaana kunnallisvaaleissa vuonna 2000 saaden 80 ääntä. Hän pääsi varavaltuutetuksi ja oli vapaa-aikalautakunnan jäsen.


SWAT.
SWAT-ryhmä (lyhenne sanoista "Special Weapons and Tactics", suomeksi "erikoisaseet ja -taktiikat") on yleisnimitys Yhdysvaltain poliisin erikoisosastoille, joita käytetään muun muassa piiritys- ja panttivankitilanteissa.
Ensimmäinen SWAT-ryhmä perustettiin vuonna 1968 Delanossa, Kaliforniassa maatyöläisten mellakoiden taltuttamiseen.
SWAT-ryhmät ovat paikallispoliisin erikoisyksikköjä. Liittovaltion poliisilla (FBI) on oma koko maassa toimiva terrorisminvastainen erikoisyksikkö, FBI HRT.
Suomessa vastaava poliisin erikoisyksikkö on Karhu-ryhmä.
Varustus.
SWAT-ryhmän varustuksiin kuuluu erilaisiin tilanteisiin tarkoitettuja aseita. Niitä ovat muun muassa rynnäkkökiväärit, konepistoolit, haulikot ja karbiinit. Ryhmän tarkka-ampujat ovat varustettu tarkkuuskivääreillä, lisäksi SWAT-ryhmä käyttää tarvittaessa kyynelkaasua ja sokaisukranaatteja.
Ryhmällä on käytössä myös muita erikoisvälineitä, joihin kuuluvat esimerkiksi kovat suojaliivit, erikoisvalmisteiset varsikengät, tiirikointi/ovenmurtovälineet, panssaroidut kulkuneuvot ja lämpö- ja pimeänäkölaitteet sekä erikoispeilit, joilla he voivat katsoa vaikkapa oven alitse.
Ajoneuvot.
Metro Nasville Policen SWAT -ajoneuvoja.
SWAT käyttää erilaisia panssaroituja ajoneuvoja. Ajoneuvokantaan kuuluvat mm. ARV-("Armored Rescue Vehicle", Panssaroitu pelastusajoneuvo) ajoneuvot, panssaroidut rekat, bussit sekä helikopterit. Lisäksi SWAT saattaa käyttää myös ulkomuodoltaan normaaleja ajoneuvoja. SWAT on joissakin tapauksissa käyttänyt myös paikalla olleita satunnaisia ajoneuvoja; North Hollywoodin pankkiryöstön yhteydessä vuonna 1997 SWAT otti käyttöönsä pankin oman panssariauton hakeakseen loukkaantuneita poliiseja tulen alta.
Kiinan Pekingissä toimiva SWAT-tiimi käyttää lisäksi erikoisvarusteltuja Hummer-katumaastureita.
SWAT fiktiossa.
SWAT-ryhmien toimintaa on nähty usein erilaisissa toimintaelokuvissa ja televisiosarjoissa. Aiheesta on tehty myös pelejä, joista tunnetuimpia ovat Sierran "SWAT"-pelisarja. Yksi tunnetuimmista SWATin elokuva-esiintymisistä tapahtui vuonna 2003 julkaistussa Clark Johnsonin elokuvassa "S.W.A.T.". SWAT-joukot ovat myös mukana "Mirror’s Edge" -pelin päävastustajina.


Kurdit.
hengen laajuinen kansa Irakin, Iranin, Turkin, Syyrian ja entisen Neuvostoliiton alueella. Lisäksi pakolaisuuden seurauksena elää merkittäviä kurdivähemmistöjä Euroopan ja Pohjois-Amerikan valtioissa. Viime vuosikymmeninä kurdeja on muuttanut niin pakolaisina kuin siirtolaisina runsaasti myös Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Yksi heitä yhdistävistä tekijöistä on kurdin kieli, joka tosin jakautuu useampiin eri murteisiin.
Kurdeja kansallisena vähemmistönä on sorrettu koko heidän asuinalueellaan ja kurdien kansalliset liikkeet ovat kampanjoineet vuosikymmeniä itsenäisen Kurdistanin valtion puolesta, toistaiseksi heikolla menestyksellä johtuen osin ryhmien keskinäisestä vihanpidosta.
Pohjois-Irakin kurdialueilla käynnistyi Persianlahden sodan jälkimainingeissa 1991 laaja kansannousu, joka kuitenkin kukistettiin. Toisen Persianlahden sodan jälkeen Irakin kurdit ovat Yhdysvaltojen tukemina saavuttaneet laajan autonomian, johon kuuluu mm. oma parlamentti, poliisilaitos ja käytännössä myös oma armeija miliisijoukkojen muodossa. Irakin Kurdistanin valtapuolueita ovat Jalal Talabanin johtama Kurdistanin isänmaallinen liitto () ja Masud Barzanin johtama Kurdistanin demokraattinen puolue (KDP).
Tammikuussa 2011 Syyriassa syttynyt sisällissota on herättänyt Syyrian kurdien keskuudessa toivon omasta autonomisesta alueesta.
Syyriassa kurdit ovat ottaneet tietyt alueet haltuunsa. Kurdistanin työväenpuolue (PKK) ja Kurdistanin demokraattinen puolue (KDP) tukevat aktiivisesti Syyrian kurdeja.
Turkissa kurdien itsenäisyyspyrkimyksiä on edustanut laiton Kurdistanin työväenpuolue (PKK), joka on käynyt sissisotaa Turkin hallitusta vastaan vuodesta 1984 lähtien. PKK: johtaja Abdullah Öcalan vangittiin vuonna 1999 kansainvälisen operaation päätteeksi. Turkin kurdien asiaa ajavat myös lailliset kurdipuolueet, kuten Rauha- ja demokratiapuolue (BDP) sekä Oikeuksien ja vapauksien puolue (HAK-PAR).


Suomen sosiaalifoorumi.
Suomen sosiaalifoorumi on kansainvälisten esikuvien mukaan järjestettävä vuotuinen tapahtuma, joka on järjestetty vuodesta 2002. Mukana on lähes sata järjestöä. Sen motto on “Toisenlainen maailma on mahdollinen.” Liike on syntynyt reaktiona uusliberaaliin talouspolitiikkaan. Pohdinnan aiheena on vaihtoehtoinen globalisaatio, joka ei tapahdu suuryritysten ehdoilla vaan jossa keskeisiä ovat solidaarisuus, ihmisoikeudet ja demokratia.
Tapahtuman järjestäjien joukossa on punavihreitä järjestöjä, ammattiyhdistysaktiiveja, kirkon ja kulttuurialan väkeä ja muita yhteiskunnallisesti aktiivisia tahoja.


Suomenruotsi.
Suomenruotsi () on ruotsin kielen Suomessa käytetty kirja- ja yleiskielinen variantti, jota puhutaan pääasiassa rannikkoalueilla Uudellamaalla, Turunmaalla ja Pohjanmaalla, sekä vähemmistökielenä tietyissä kaupungeissa. Myös Ahvenanmaan ruotsi kuuluu suomenruotsiin sikäli, että siinä käytetään monista virallisista termeistä suomenruotsalaista varianttia. Ääntämiseltään ja intonaatioltaan Ahvenanmaan ruotsi on kuitenkin selvästi lähempänä Ruotsissa puhuttuja ruotsin murteita. Äidinkielenään suomenruotsia puhuvia suomalaisia kutsutaan suomenruotsalaisiksi.
Murteet.
Suomenruotsin murteet eivät ole mitenkään yhtenäisiä, vaan esimerkiksi Itä-Uudellamaalla puhutut murteet saattavat joidenkin piirteiden osalta edustaa päinvastaista kantaa kuin pohjalaiset. Huomattavin esimerkki tästä on k:n ja g:n pehmeneminen. Pohjalaisten murteiden merkittävä piirre on k:n ja g:n pehmeneminen ä:n, ö:n, e:n ja i:n edellä myös sanan sisällä, ei vain alussa - niinpä "kärringen" voidaan Pohjanmaalla ääntää "tšärndži". On huomattava, että g ei siellä pehmene j:ksi, vaan dž-äänteeksi, joten sana "göra" ääntyy "džära". (Tässä esiintyy myös göra-verbin muoto gära, joka on kadonnut ruotsin kirjakielestä, mutta on tunnistettavissa esimerkiksi sanassa "gärning" = "teko".) Toisaalta uusimaalaisessa ruotsissa g ja k jäävät koviksi, joten jopa sanassa "kjol" kaksi ensimmäistä kirjainta "lausutaan kuten kirjoitetaan" Itä-Uudellamaalla.
Erot riikinruotsiin.
Suomenruotsin yleiskieli eroaa Ruotsissa käytetystä ennen muuta virallisten termien osalta: ministeriöt ovat suomenruotsiksi "ministerier", eivät "departement". Myös suomenruotsalaiset murteet ovat vaikuttaneet: esimerkiksi sellainen ilmaus kuin "ligga på åga" = "maata koko yö valveilla varhaisen herätyksen vuoksi hermoillen" on Ruotsin puolella joko tuntematon tai mielletään selvästi murteelliseksi. Murteesta johtuu myös erityisesti pohjalaisten tapa käyttää verbiä "lämna" merkityksessä "jäädä". Tätä kuitenkaan kielenhuolto ei hyväksy, koska se voi aiheuttaa ymmärtämisvaikeuksia. Joskus suomenruotsin poikkeavat muodot ovat seurausta tietoisesta kielen ohjailusta - esimerkiksi "öljynjalostamosta" käytetään suomenruotsissa sanaa "oljeraffineri", koska Ruotsin puolella tavallinen "oljeraffinaderi" kuulostaa täällä tarpeettoman pitkältä ja kömpelöltä. Myös "roudarin" suomenruotsinnokseksi on suositeltu mieluummin muotoa "rådare" kuin Ruotsin puolella käytettyä sanaa "råddare", koska jälkimmäinen kuulostaa suomenruotsissa "sotkijalta".
Suomenruotsin sanastossa on alueellisia eroja. Esimerkiksi polkupyörä on etelärannikon suomenruotsissa "fillare" ja Pohjanmaalla "ped". Ruotsin sana "cykel" on hyvin yleinen ja sitä käytetään usein myös suomenruotsissa.
Jotkin ruotsin kielen sanat tarkoittavat Suomen puolella eri asiaa kuin Ruotsissa. Esimerkiksi sana "villa" tarkoittaa riikinruotsissa huvilaa tai omakotitaloa, suomenruotsissa pelkästään huvilaa (omakotitalo on suomenruotsissa "egnahemshus" tai "egnahemhus"), "semla" sämpylää, riikinruotsissa taas laskiaispullaa. "Batong" tarkoittaa suomenruotsissa patonkia, riikinruotsissa pamppua. Verbi "paja" tarkoittaa riikinruotsissa "rikkoa" tai "rikkoutua" ja Suomessa "paijata".
On joitakin riikinruotsin sanoja, joita ei tunneta ollenkaan suomenruotsissa, mm. "brandgul", joka on suomenruotsissa ja joskus riikinruotsissakin "orange" ja tarkoittaa oranssia.
Vaikka suomalaisissa kouluissa opetettu ruotsi on nykyisin sanastoltaan usein riikinruotsia, ääntämisohjeet ovat suomenruotsin mukaiset.
Ruotsissa puhuttu ruotsi vaikuttaa jatkuvasti suomenruotsiin erityisesti Pohjanmaan kautta, koska Pohjanmaalla on perinteisesti ollut tapana katsoa Ruotsin televisiota. Myös ruotsalainen kulttuurituotanto, kuten iskelmä, rock-musiikki (Magnus Uggla, Ulf Lundell ym.) ja populaarikirjallisuus (Henning Mankell, Jan Guillou ym.) on suosittua ja helposti saatavaa ruotsinkielisessä Suomessa, joka tunnetaan nimellä "Svenskfinland". Toisaalta myös suomenruotsi on täkäläisen kulttuurituotannon kautta onnistunut vaikuttamaan Ruotsin puhekieleen - erityisesti Muumi-kirjojen mukana levinnyt, tyypillisesti suomenruotsalaisena pidetty sana "rådd" ("sotku") on suosittu esimerkki.
Ruotsalaiset kutsuvat suomenruotsia joskus termillä "muminspråk" ("muumikieli"), johtuen siitä, että japanilaista, Suomessa ruotsiksi jälkiäänitettyä, mutta myös Ruotsissa esitettyä Muumit-televisiosarjaa ei aikoinaan nauhoitettu uudelleen riikinruotsiksi ja ruotsalaiset oudoksuivat muumien outoa ääntämystä.
Suomenruotsi on useissa tapauksissa vanhanaikaisen kuuloista ruotsalaisissa korvissa. Esim. luku 18 on suomenruotsissa "aderton" ja riikinruotsissa "arton".
Suomen kielen vaikutus.
Suomen vaikutus puhuttuun suomenruotsiin on ilmeinen, mutta selvimmillään hiomattomassa ja slanginomaisessa puhekielessä etelän kaupungeissa. Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla sekä osassa Turun saaristoa, missä miljöö on varsin yksikielinen ja suomea ei välttämättä osata kovin hyvin, suomalaisten sanojen käyttäminen on arkipuhekielessäkin harvinaisempaa. Lauseopin ja fraseologian suomalaistumista pyritään vähentämään tietoisella kielenhuollolla. Suomenkielisten sanojen sijasta Ruotsin puolella käytetyt omaperäiset termit saatetaan mahdollisuuksien mukaan suomenruotsalaisten media-ammattilaisten ulottuville esimerkiksi Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaiseman "Språkbruk"-lehden sivuilla.
Suomenruotsissa käytetään monia käännöslainoja suomen kielen sanoista. Esimerkiksi "lukujärjestys", joka on riikinruotsissa "schema", on suomenruotsissa "läsordning", laatikkoruoka "låda" (riikinruotsissa "pudding"), uimahalli "simhall" (riikinruotsissa "badhus"), kotitalous "huslig ekonomi" (riikinruotsissa "hemkunskap") jne.
Vakiintuneita puhekielen suomalaisuuksia ovat esimerkiksi "kiva", joka komparoidaan nykyään ruotsiksi "kivogare, kivogast", sekä "juttu", joka on lainautunut kaikkine sivumerkityksineen suomenruotsiin, "kaveri", joka suomenruotsissa lienee alkujaan oikeastaan sotilasslangia, ja "maila", jota ilmeisesti käytetään ennen kaikkea siitä syystä, että ruotsista puuttuu yksi yhteinen sana pallon lyömiseen käytetyille pelivälineille (esimerkiksi jääkiekkomaila on "klubba", mutta tenniksessä, pingiksessä ja sulkapallossa käytetty maila on "racket").
Tavallisesti sanat mukautuvat ruotsin taivutusjärjestelmään, mutta painottomaan vokaaliin päättyvät (varsinkin henkilöä tarkoittavat) ovat osoittautuneet ongelmallisiksi: vaikka ne ovat en-sukuisia, monikossa ne taipuvat vokaaliin päättyvien ett-sukuisten (esimerkiksi "ett äpple", "ett piano") tapaan. Niinpä "kaverin", "abin", "juttun" voivat olla sekä määräisiä yksikköjä että epämääräisiä monikkoja: en kaveri, kaverin, kaverin, kaverina; en juttu, juttun, juttun, juttuna; en abi, abin, abin, abina. Kielenhuolto innostuu silloin tällöin vaatimaan "abir, abirna; juttur, jutturna; kaverir, kaverirna" -tyyppisiä monikkoja, mutta ne eivät juurikaan ole osoittaneet merkkejä aidosta kotiutumisesta puhekieleen.
Suomenruotsalaisessa puhekielessä saatetaan taivuttaa Suomen nen-loppuisia sukunimiä suomen tavoin käyttäen se-loppuista vartaloa (esim. "Heinosen koira" sanotaan joskus "Heinoses hund" eikä "Heinonens hund").


Richard von Mises.
Richard von Mises (19. huhtikuuta 1883, Lemberg – 14. heinäkuuta 1953 Boston, Yhdysvallat) oli itävaltalaissyntyinen matemaatikko ja fyysikko.
Richard von Mises oli taloustieteilijä Ludwig von Misesin pikkuveli.


Dr16.
Dr16 (käytössä myös kirjoitusasu Dr 16) on käyttämä sarjamerkintä uusimmalle dieselveturisarjalleen. Dr16 tunnetaan myös valmistajan nimellä M-veturi. Vetureita valmistettiin vuosina 1985–1992 Tampereen Lentokonetehtaalla kaikkiaan 23 kappaletta. Vetureita käytetään sekä tavara- että henkilöliikenteessä, mutta viime aikoina niiden käyttö on romahtanut sähköistyksen laajenemisen ja tavaraliikenteen supistumisen myötä.
Historia.
Rautatiehallitus esitti uusien dieselveturien hankintaa vuonna 1981. Asiasta pyydettiin tarjoukset neljältä mahdolliselta valmistajalta. Tarjouksien perusteella Valtionrautatiet tilasi syksyllä 1983 Valmetilta 23 uutta dieselveturia. Dieselmoottorin valinnasta oli epävarmuutta, ja niinpä neljä ensimmäistä veturia (2801–2804) muodostivat protosarjan, jonka tarkoituksena oli tutkia eri koneistovaihtoehtoja. Vetureihin 2803 ja 2804 asennettiin Wärtsilän Vasa 8V22 -moottorit ja vetureihin 2801 ja 2802 Pielstick 12PA4V200 VG -moottorit. Protosarjan veturit valmistuivat vuosina 1985–1986.
Sarjavetureiden (2805–2823) tuotanto alkoi vuonna 1990. Niissä päädyttiin käyttämään Pielstickin 2 280 hevosvoiman moottoria. Ensimmäiset veturit valmistettiin Tampereen tehtaalla, mutta teollisuuden uudelleenjärjestelyiden takia veturista 2810 alkaen valmistajana on ollut Transtech. Dr16-sarjan sähköisen ohjausjärjestelmän valmisti Strömberg Helsingissä. Vetureiden koeajot suoritettiin Tampereen ja Rauman välisellä rataosalla. Alkuvaiheessa veturisarjan tietokonejärjestelmässä esiintyi paljon ongelmia, mutta ne on suurelta osin jo saatu korjatuksi.
Ominaisuudet.
Dr16-sarja poikkeaa sekä tekniikaltaan että ulkonäöltään muista VR:n dieselveturisarjoista. Vetureissa on dieselsähköinen voimansiirto, eli dieselmoottori on yhdistetty sähkögeneraattoriin, jonka tuottama virta syötetään ohjaustietokoneen ohjaamien taajuusmuuttajien kautta akseleihin kiinnitettyihin sähkömoottoreihin. Ohjaussignaalit kulkevat valokuituja pitkin veturin ohjaustietokoneen ja eri moduulien välillä. Moduulirakenteen ansiosta rikkoontunut tai viallinen osa veturista voidaan vaihtaa nopeasti uuteen, eikä veturia tarvitse seisottaa viikkoja korjattavana. Useat Dr16-veturin osat ovat samoja kuin N-veturissa.
Mahdollisuuksia veturien muuttamiseksi paremmin vaihtotyöhön sopivaksi on tutkittu ja kaiteiden sekä portaiden parantamista on kokeiltu veturilla 2812. Tarkoituksena oli selvittää veturien käyttömahdollisuuksia vaihtotyövetureina eteläisessä Suomessa. Veturi oli koekäytössä Kouvolan ratapihalla vaihtotöissä vuonna 2005. Alkuvuodesta 2007 Kouvolassa vaihtotyössä olleet veturit todettiin vaihtotyöhön sopimattomiksi ja ne palautettiin Ouluun. Suurimpana ongelmana ja vaaratekijänä vaihtotyömiehistön kannalta pidettiin huonoja portaita ja sisäänkäyntiä ohjaamon sivusta.
Veturisarjan lempinimiksi ovat vakiintuneet "Iso-Vaalee" ja "Iso-Vaikee", johtuen veturin koosta, värityksestä sekä sarjan vetureiden ongelmista.
Saneeraus.
Saneerattu veturi numero 2806 Oulussa heinäkuussa 2009.
Dr16-vetureille aloitettiin vuonna 2008 saneeraus eli peruskunnostustoimenpiteet. Saneeraus keskittyy veturin sähkölaitteisiin, joita uusitaan nykyaikaisemmiksi. Tavoitteena on veturin luotettavuuden parantaminen, huollon helpottaminen ja varaosien saatavuuden takaaminen. Sähkölaitteisiin ja veturin ohjelmistoihin tehtyjen muutosten avulla myös veturin hallittavuutta on yritetty parantaa ratapihatyöskentelyä ajatellen. Veturien käyntisiltojen kaiteet ja portaikot on myös uusittu samalla tavoin kuin veturissa 2812. Ensimmäinen saneerattu veturi oli 2817, ja sai saneerauksen yhteydessä ensimmäisenä Dr16-veturina uuden maalipinnan.
Vauriot ja hylkäykset.
Yhteentörmäys Vartiuksessa 22. elokuuta 2006.
Kaikki protosarjan veturit (2801–2804) on hylätty vuosina 2004 ja 2009. Numero 2802 säilyi liikenteessä muita protovetureita pidempään, ollen kuitenkin koko ajan hylkäysuhan alla. Kaikki hylätyt veturit veturia 2802 lukuun ottamatta on myös romutettu. Sarjavetureista on hylätty veturi nro 2814 sen vaurioiduttua pahoin tasoristeysonnettomuudessa Iin Akolassa 9. helmikuuta 2000.
Vartiuksen ratapihalla tapahtui 22. elokuuta 2006 yhteentörmäys, jossa veturit nro 2808 ja 2820 vaurioituivat pahoin. Vetureiden rungot taipuivat törmäyksessä ja molemmat veturit kuljetettiin Hyvinkään konepajalle korjausta varten. Molempien veturien rungot on nyt uusittu vaurioituneilta osin ja niille on tehty samat vaihtotöitä helpottavat muutokset kuin saneeratuille vetureille. Molemmat veturit ovat palanneet liikenteeseen.
Veturi nro 2812 syttyi tuleen 9. helmikuuta 2007, kun se oli vetämässä tavarajunaa Pohjois-Suomessa.
Käyttö.
Dr16-sarja on sijoitettu Joensuun ja Oulun varikoille, joista käsin niillä ajetaan Pohjois-Suomessa sekä Joensuun alueen sähköistämättömillä rataosilla. Lokakuussa 2007 Joensuussa aloitettiin veturinkuljettajien koulutus Dr16-vetureihin. Loppuvuodesta vetureilla päästiin jo ajamaan raskaita tavarajunia Niiralasta Joensuuhun ja Joensuusta Uimaharjuun. Oulusta käsin niillä ajetaan jonkin verran tavarajunia Kokkolaan, Tornioon ja yöpikajunia Kolariin.
Vuodesta 2010 alkaen alkoi Dr16-vetoinen säännöllinen tavarajunaliikenne Kokkolasta Talvivaaraan. Myöhemmin vuonna 2011 Dr16 vetoinen liikenne Kokkolan seudulla lisääntyi edelleen. Säännöllistä liikennettä tuli väleille Kokkola-Pyhäsalmi ja Kokkola-Pietarsaari. Vuonna 2012 alkoi liikennöimään kaksi päivittäistä Dr16 vetoista tavarajunaa Kokkolan ja Siilinjärven Kemiran välillä.
Teknisiä tietoja.
Useat veturin osat ovat samoja kuin N-veturissa. Sarjamerkinnässä Dr tarkoittaa: Dieselveturi, raskas akselipaino (veturin akselipaino yli 15,1 tonnia), ja luku 16 on erotuksena muista dieselveturisarjoista.


Dynamiitti.
Dynamiitti (kreikk. "dynamis", voima, väkivalta) on voimakas räjähde, joka alun perin valmistettiin pääasiassa nitroglyserolista ja piimaasta,
suhteessa kolme osaa nitroglyserolia ja yksi osa piimaata. Kaikille dynamiittituotteille yhteinen ainesosa on räjähdysöljy, joka sisältää nitroglyserolia ja nitroglykolia. Nitroglyseroli räjähtää helposti itsestään esimerkiksi kolhusta tai iskusta, mutta piimaahan imeytettynä se on vakaampi ja helpompi kuljettaa. Dynamiitin vanhetessa nitroglyseriiniä voi vuotaa ulos, mikä saattaa aiheuttaa turvallisuusriskin. Dynamiitin vedenkestävyys on hyvä, koska nitroglyseroli ja -glykoli liukenevat heikosti veteen.
Räjähdysöljyn lisäksi dynamiitit sisältävät nitroselluloosia, ammoniumnitraatteja, natriumnitraattia, nitroyhdisteitä, puujauhoa ja väriaineita. Putkipanosdynamiiteissa yhtenä pääaineena on piimaa. Dynamiitteihin voidaan myös lisätä muita aineita räjähdyslämpötilan (alumiini), -nopeuden (pentriitti) tai muiden ominaisuuksien muuttamiseksi.
Dynamiitin kehitti ruotsalainen Alfred Nobel vuonna 1866 Venäjän öljykenttien tarpeisiin. Patentin dynamiitti sai 14. joulukuuta 1866. Nobel hankki dynamiitin avulla suuren omaisuuden, jonka hän testamenttasi jaettavaksi Nobel-palkintoina. Dynamiitti on joskus väitetty kehitetyn sen vuoksi, ettei kukaan uskaltaisi aloittaa sotaa niin voimakkaan räjähteen pelossa, mikä kuitenkin lienee Alfred Nobelin pasifistisista aatteista johdettua yksinkertaistamista.
Dynamiittia on käytetty jo yli sata vuotta. Sitä käytetään edelleenkin yleisesti louhintaräjähteenä suuren kaasuntuotantonsa ja suhteellisen halvan hintansa vuoksi. Kaupunkilouhinnassa se on usein pohjapanoksena Aniitille, joka vielä halvemman hintansa vuoksi on usein pääasiallinen räjähdysaine.


Kibbutz.
Kibbutz (monikossa "kibbutzim", suomeksi käytetään myös kirjoitusasua kibbutsi) on israelilainen kollektiivitila joka perustuu vapaaehtoiseen toimintaan. Yleensä se on pienen kylän kokoinen kommuuni. Kibbutsit perustuvat juutalaisten siirtolaisten tarpeeseen viljellä maata yhdessä turvaamalla toisensa kylittäin.
Länsirannalla kibbutzi on edelleen tukikohtamainen puolustuskeskus, jolla on radioyhteydet avun hankkimiseksi, vesisäiliö ja puomi tiesulkua varten.
Ideologisesti kibbutzeja on perusteltu sekä sosialismilla, nimenomaan maan yhteisomistuksella, että sionismilla. Juutalaisvaltion maatalouden alkuvaiheessa yhteistyötä tarvittiin runsaasti myös maanparannukseen sekä uusien viljelyalueiden käyttöönottoon.
Kibbutseissa kaikki oli yhteistä alkuvuosikymmeninä. Tilan tuotto käytettiin yhteisön hyväksi eikä työntekijöille yleensä maksettu palkkaa eikä eläkettä. Vastineeksi työstään kibbutsin jäsenet saivat majoituksen, ruoan ja vaatteet ilmaiseksi. Kibbutsin jäsenet asuivat makuusaleissa ja söivät kouluruokalan kaltaisissa yhteisissä tiloissa.
Jopa lastenkasvatus oli kibbutseissa aiemmin kollektiivista: kaikki lapset kasvatettiin lastenkodeissa, vanhemmat eivät asuneet edes samoissa taloissa lastensa kanssa. Perheinstituutiota ei ollut. Tästä kollektiivisesta kasvatuksesta on kirjoittanut amerikkalainen psykoanalyytikko Bruno Bettelheim kirjassaan "The Children of a Dream". Nyttemmin useimmissa kibbutseissa on luovuttu kollektiivisesta lastenkasvatuksesta sen aiheuttamien lastenpsykiatristen ongelmien vuoksi.
Muutenkin kibbutseissa on demokraattisin päätöksin luovuttu sosialismista aste asteelta ja lisätty yksityistä omistusta sekä alettu maksaa palkkoja markkinatalouden kysynnän ja tarjonnan lain mukaan, siis esimerkiksi korkeampia palkkoja ammattitaitoisille työntekijöille.


Sionismi.
Sionismi eli juutalaisnationalismi (kirjoitetaan joskus suomeksi muodossa "siionismi") on poliittinen ideologia, jonka juutalaisen tulkinnan mukaan juutalaisilla on oltava oma kansallisvaltio. Koska Israelin valtio on jo olemassa, nykyään sionismi tarkoittaa käytännössä Israelin valtion kannattamista.
Sionismin perustajana pidetään itävaltalaista Theodor Herzliä, joka vuonna 1896 esitti sionismin perusperiaatteet kirjassaan "Juutalaisvaltio" ja järjesti maailman ensimmäinen sionistisen kongressin Sveitsissä vuonna 1897.
Vuonna 1904 neljäs sionistikongressi suunnitteli juutalaisten kotimaaksi Argentiinaa, 1906 sionistikongressi määritteli juutalaisten kotimaaksi Palestiinan.
Historia.
Suurin osa maailman juutalaisista on elänyt diasporassa toisesta juutalaissodasta alkaen. Vuonna 1882 alkaneen ensimmäisen alijan aikana 25 000–35 000 juutalaista, joista suurin osa pakeni Venäjän ja Itä-Euroopan vainoja, muutti Osmanien valtakunnan hallitsemaan Palestiinaan.
Sionismin suuntaukset.
Sionismi itsessään on jakautunut useampiin suuntauksiin. 1930-luvulla sionistiliikkeen vasemmisto hylkäsi Herzlin perustaman ja Chaim Weizmannin ajaman "poliittisen sionismin", joka perustui siihen, että juutalaisvaltio piti perustaa vetoamalla kansainväliseen yhteisöön tai suurvaltoihin.
Työväensionismi.
Ns. sosialistinen tai työväensionismi syntyi juutalaisessa työväenliikkeessä. Sen kannattajat olivat pääasiassa marxilaisia ateisteja. Se perustui siihen, että valtion voitaisiin perustaa juutalaisten asettuessa Palestiinaan ja valtion rakentamisella kibbutsiliikkeellä ja kaupunkien proletariaatin luokkataistelulla. Työväensionistisia järjestöjä olivat ammattiyhdistysliike Histadrut ja puolisotilaallinen Haganah. Liikkeen johtavia hahmoja oli David Ben-Gurion.
Uskonnollinen sionismi.
Uskonnollisen sionismin perustaja oli rabbi Abraham Isaac Kook, joka puolusti sionismia Tooralla ja kehotti juutalaisia asuttamaan Jumalan juutalaisille lupaaman maan. Juutalaisten kotimaan uudelleenperustaminen toisi maailmaan harmonian ja johtaisi messiaan palaamiseen. Uskonnollinen sionismi yhdistetään nykyisin moderniin ortodoksijuutalaisuuteen.
Revisionistinen sionismi.
Revisionistit olivat Ze'ev Jabotinskyn johtama ryhmä, joka vaati juutalaisen armeijan luomista Palestiinaan, jotta britit voitaisiin pakottaa hyväksymään sionistien tavoitteet. Työväensionistit pitivät liikettä fasistisena.
Poliittinen sionismi.
Myös jotkut kristityt ja ei-uskonnolliset ovat sionisteja.
Sionismin kritiikki.
Monet, etenkin arabimaissa ja äärioikeistossa, mutta myös vasemmistossa, tulkitsevat sionismiksi juutalaisten ylivaltaan tähtäävän imperialistisen ideologian. Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen osanottajamaissa oli pyrkimyksiä määritellä sionismi rasismiksi siksi, että kansalliseen uskontoon perustuvana sen periaatteiden hyväksyminen voisi olla muita kansallisuuksia syrjivää rasismia.
Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous julisti kehitysmaiden ja sosialistimaiden muodostamalla enemmistöllä sionismin rasismiksi ja rasistisen syrjinnän muodoksi vuonna 1975 (yleiskokouksen päätöslauselma 3379). Taustalla oli se että Israel ei tunnustanut Etiopian juutalaisia juutalaisiksi ja maan läheinen yhteistyö Etelä-Afrikan ja Rhodesian kanssa.
Päätöslauselma kumottiin vuonna 1991 (päätöslauselma 4686).
Antisionismi.
Sionismin vastustajia kutsutaan antisionisteiksi. On huomattava, että myös jotkut juutalaiset vastustavat sionismia. Heidän mukaansa jo juutalaisvaltio sinänsä on juutalaisen uskon vastainen, ja sen ristiriitaisuutta juutalaisuuden kanssa lisää Israelin syyllistyminen ihmisoikeus- js sotarikoksiin, (sekä Palestiinan laittomaan miehitykseen) jotka ovat juutalaisen etiikan vastaisia. Kuitenkin valtiollisesti Israelin kansalaisuus perustuu sionistiselle ajatukselle siitä, että kuka tahansa juutalainen on oikeutettu Israelin kansalaisuuteen, jonka saaminen kestää muutaman kuukauden.
Monet antisionistijuutalaiset ovat olleet aktiivisia sionismin ja Israelin valtion tai politiikan kritisoijia ja myös aloittaneet Israel-boikotteja. Neturei Karta International on eräs heidän järjestöistään.


Alfred Nobel.
Alfred Bernhard Nobel (21. lokakuuta 1833 Tukholma, Ruotsi – 10. joulukuuta 1896 Sanremo, Italia) oli ruotsalainen kemisti, insinööri ja dynamiitin keksijä. Hän määräsi testamentissaan omaisuutensa käytettäväksi Nobel-palkintoja jakavan säätiön perustamiseksi. Synteettinen alkuaine nobelium on nimetty Alfred Nobelin mukaan.
Alfred Nobel tunnetaan myös keksinnöillään menestyneenä liikemiehenä. Nobel oli luomassa kansainvälistä dynamiitti-imperiumia ja toimi tärkeänä vaikuttajana Kaukasian öljyteollisuudessa. Hän kokosi itselleen elämänsä aikana erittäin suuren omaisuuden ja oli kuollessaan yksi maailman rikkaimmista ihmisistä.
Sukutausta ja perhe.
Nobel-suvun juuret tunnetaan 1600-luvulle saakka. Suvun nimi ei alkujaan ollut Nobel vaan Nobelius, joka on latinankielinen muoto Skånessa sijaitsevasta Nöbbelövin pitäjästä. Ensimmäinen, jonka on tiedetty käyttäneen kyseistä sukunimeä, oli vuosina 1655–1707 elänyt Petrus Olai Nobelius.
Alfred Nobelin isoisä Immanuel Nobelius vanhempi vaihtoi sukunimensä ensin Nobelliksi ja sitten Nobeliksi. Immanuel toimi aliupseerina Upplandin rykmentissä, ja sen nimiluettelossa vuodelta 1786 sukunimi esiintyy ensimmäisen kerran muodossa Nobel. 1878 Immanuel Nobel vanhempi meni naimisiin Anna Rosellin kanssa. Seuraavana vuonna Nobel vanhempi muutti vaimoineen Uppsalaan. Vuonna 1800 hänet nimitettiin Gävlen apulaiskunnanlääkäriksi. Jäätyään leskeksi 1795 Immanuel Nobel vanhempi meni naimisiin Brita Ahlbergin kanssa, joka synnytti 1801 pojan, joka sai nimen Immanuel Nobel nuorempi ja josta myöhemmin tuli Alfred Nobelin isä.
1827 Immanuel Nobel nuorempi meni naimisiin Andriette Ahlsellin kanssa. Avioiduttuaan Immanuel ja Andriette vuokrasivat asunnon Tukholmasta. Heidän ensimmäinen poikansa Robert Nobel syntyi kyseisessä asunnossa 1829. Perheeseen syntyi 1831 toinen poika, Ludvig. Immanuel Nobel nuoremmasta oli tullut suosittu rakennusmestari, minkä vuoksi hän sai useita hyviä urakoita hoitaakseen. Urakoiden onnistumisen ansiosta Nobelien perheen talous pysyi vakaana. Sittemmin Immanuel epäonnistui monessa rakennusurakassa, kuten sillan rakentamisessa, jonka yhteydessä kolme rakennusaineita kuljettanutta proomua tuhoutui. Lisäksi erään talon korjaustöiden yhteydessä selvisi, että talon perustuksessa oli painumia. Talon omistaja vaati Immanuelia rakentamaan yhden siipirakennuksen kokonaan uudelleen. Näiden epäonnistumisien lisäksi Nobelien Långholmenilta ostama talo paloi vuoden 1832 uudenvuodenaattona. Näistä onnettomuuksista johtuen Immanuel Nobel ajautui konkurssiin. Lisäksi Nobelien perhe joutui muuttamaan vaatimattomampaan asuntoon Norrlandsgatan 11:een. Nobelien taloudellisen tilanteen ollessa huonoimmillaan perheeseen syntyi kolmas poikalapsi 1833. Lapsi ristittiin Alfred Nobeliksi. 1843 syntyi vielä Emil Nobel, joka jäi perheen viimeiseksi lapseksi.
Syntymä ja nuoruusvuodet.
Alfred Nobel syntyi keskelle Nobelien perheen huonoa taloustilannetta 21. lokakuuta 1833 Tukholmassa. Perheen isä Immanuel jatkoi kuitenkin yhä tilaisuutensa odottamista. Hän ei halunnut vaihtaa ammattia vaan seurasi tarkasti tekniikan uusia keksintöjä toivoen pystyvänsä hyödyntämään niitä. Kuultuaan skotlantilaisen Charles Macintoshin keksimästä kumitetusta kudonnaisesta, josta valmistettiin sadetakkeja, Alfred Nobelin isä sai ajatuksen. Hän keksi valmistaa sotilaille vedenkestäviä selkäreppuja, joihin voitaisiin myös puhaltaa ilmaa ja joita voitaisiin käyttää ilmapatjoina vesistöjen ylityksissä ja rakennuselementteinä ponttonisilloissa. Immanuel Nobelin onnistui saada rahoittaja hankkeelleen, ja hän ryhtyi valmistamaan sotilasviranomaisia varten koekappaleita. Sotilasviranomaiset eivät olleet kiinnostuneita Immanuel Nobelin keksinnöstä, joten tämä yritti soveltaa keksintöään lääketieteen ja teollisuuden tarpeisiin siinä kuitenkaan onnistumatta. Nobel sai uuden ajatuksen, sillä hän osasi hyödyntää kumitettua ja joustavaa kangasta polkumiinoissa. Hän esitteli jälleen sotilasviranomaisille suunnitelmiaan, mutta näiden kiinnostus ei vieläkään herännyt.
Vaikka Ruotsin sotilasviranomaiset eivät olleet kiinnostuneita Immanuel Nobelin keksinnöstä, tämän onnistui löytää sopiva yhteistyökumppani. Venäjän Tukholmassa oleskelevan lähettilään, suomalaisen Lars Gabriel von Haartmanin, kehotuksesta Nobel jätti perheensä Ruotsiin ja siirtyi Turkuun kehittelemään keksintöään tarjotakseen sitä Venäjän keisarikunnan armeijalle.
Immanuelin lähdettyä Turkuun 1837 muu perhe joutui selviytymään ilman hänen apuaan. Ensimmäisenä vuotenaan Turussa Immanuel onnistui lähettämään perheelle sen verran rahaa, että vaimo Andriette pystyi avaamaan pienen maito- ja vihanneskaupan. Auttaakseen äitiään selviämään ahdingosta perheen lapset Robert, Ludvig ja Alfred joutuivat myymään tulitikkuja kadulla. Vaatimattomista oloista huolimatta Andriette halusi lastensa saavan hyvän koulutuksen, minkä vuoksi he kirjautuivat kukin vuorollaan Jacobin seurakunnan pitämään kouluun. Veljeksistä Alfred keskeytti koulun jo vuoden kuluttua. Robert kävi koulua kolme ja puoli vuotta ja Ludvig kolme. Vanhin veli Robert keskeytti koulunkäyntinsä 1841 ryhtyäkseen merimieheksi ja sai paikan kajuuttavahtina Etelä-Amerikkaan suuntaavasta laivasta.
Pietarissa.
Vuonna 1838 Turusta Pietariin muuttanut Immanuel Nobel oli menestynyt hyvin. Hänen oli onnistunut vakuuttaa Venäjän sotilasviranomaiset ja itse keisari Nikolai I maamiinojen hyödyllisyydestä. Kolmentuhannen hopearuplan palkkion saanut Nobel oli laajentanut miinoja kehittelevää koepajaansa, ja 1842 hän päätti kutsua perheensä Pietariin. Tähän aikaan Pietari oli yksi maailman metropoleista niin tieteen kuin myös kulttuurin näkökannalta.
Perheen saapuessa Pietariin Immanuel oli saanut tsaari Nikolailta peräti 25 000 hopearuplaa, pääosin onnistuneen räjäytysesityksen johdosta. Immanuel Nobelin liiketoimet kukoistivat, ja hän omisti arvokkaan asunnon Pietarissa. Vaikka Pietarissa oli useita hyviä kouluja maahanmuuttajille, Alfredia ja Ludvigia ei laitettu mihinkään kouluun, vaan heille palkattiin yksityisopettaja. Veljekset saivat täysipainoista opetusta kirjallisuudessa, kielissä ja matemaattisissa sekä luonnontieteellisissä aineissa. Yksityisopetuksen sisällöstä ei ole paljon tietoa, mutta se osoittautui tulokselliseksi. Alfred ja Ludvig sekä meriltä palannut Robert osasivat suullisesti ja kirjallisesti äidinkielensä ruotsin lisäksi venäjää, ranskaa, englantia ja saksaa. Lisäksi veljekset perehtyivät kirjallisuuteen ja filosofiaan.
1840-luvulla Immanuel Nobelin liiketoimet sujuivat hyvin. Nobel pystyi lunastamaan yhtiökumppaninsa osuuden ja siirsi samalla toimintansa toiseen paikkaan samalla, kun työtiloja laajennettiin merkittävästi. Lisäksi toiminimi muutettiin muotoon "Fondieres et Atélieres Mécaniques, Nobel & Fils" ("Valimo ja Mekaaninen Konepaja, Nobel & Pojat"). Immanuelin lapset pääsivät 1840-luvun jälkipuoliskolta lähtien työskentelemään isänsä alaisina. Jokainen pojista sai työskennellä ensin piirustuskonttorissa, minkä jälkeen heidät siirrettiin tilaus- ja tarjousosastolle, työnjohtajaksi valmistukseen ja yrityksen johtajien avustajaksi rahoitusta koskevissa kysymyksissä.
18-vuotiaana Alfred Nobel osoitti selvää kiinnostusta klassiseen kirjallisuuteen ja runouteen. Hän kirjoitti jo nuorena 425 riviä pitkän englanninkielisen runon, jota voidaan pitää osoituksena kirjallisista kyvyistä. Nobelilla olisi ehkä ollut mahdollisuuksia myös kirjailijaksi tai runoilijaksi, mutta hän valitsi elämänurakseen toisen alan.
Luonnontieteellinen koulutus ja opintomatka ulkomaille.
Vaikka ei olekaan tarkasti tiedossa, ketkä Nobelin veljeksiä opettivat Pietarissa humanistisissa aineissa, melko hyvin tiedetään kuitenkin heitä luonnontieteissä opastaneet yksityisopettajat. Veljesten opettajina toimi kaksi kemian professoria, jotka Immanuel Nobel tunsi henkilökohtaisesti ja joiden kanssa hän oli myös hyvissä väleissä. He olivat nimeltään Nikolai Zinin ja Yuli Trapp. Nämä miehet opettivat Alfred Nobelille ja tämän veljille kemiaa, fysiikkaa ja matematiikkaa. Alfredia kiehtoi erityisesti kokeellinen kemia, joka oli hänen lempiaineensa. Vuoden 1850 tienoilla Alfred Nobel pääsi opettajansa Zininin kanssa Pariisiin, missä hän opiskeli vuoden ajan. Tällöin Nobel tapasi sen ajan tärkeimpiin eurooppalaisiin kemisteihin kuuluneen Théophile-Jules Pelouzen. Vuosi Ranskassa merkitsi Alfred Nobelille hänen kemian opintojensa täydentymistä. Opintojensa lisäksi Nobel osallistui myös Pariisin seuraelämään ja tapasi "rakastettavan tytön", kuten hän itse kirjoittaa. Hän joutui kuitenkin palaamaan Pietariin.
Alfred Nobel ei viipynyt Pietarissa kauan, vaan päätti lähteä pitkälle opintomatkalle ulkomaille. Matkan ensimmäiset kohteet sijaitsivat Keski-Euroopassa ja Britanniassa. Matkansa aikana Nobel tutustui useisiin teollisuusyrityksiin, joihin Nobelien Pietarissa sijaitsevalla konepajalla oli yhteyksiä. Matkan ensisijainen tarkoitus oli tutustuttaa nuori Alfred Nobel eri maiden konepajoissa käytettyihin menetelmiin. Lisäksi hänen tehtävänsä oli etsiä perheyritystä hyödyttäviä tuote- ja menetelmäuutuuksia. Matkattuaan jonkin aikaa Euroopassa Alfred Nobel siirtyi Yhdysvaltoihin New Yorkiin. Nobelin Amerikkaan suuntautuneen matkan yksityiskohtia ei tunneta tarkasti, mutta hänen tiedetään käyneen muutaman kerran ruotsalaisen John Ericssonin luona. Matkan tuloksena Alfred Nobel muun muassa toimitti Pietariin Ericssonilta saamansa lämminilmakoneen piirustuksia.
Jälleen Pietarissa ja ensikosketukset nitroglyseriiniin.
Alfred Nobel palasi Pietariin 21. lokakuuta 1854, jolloin hän täytti 21 vuotta. Hän oli joutunut matkojensa aiheuttaman rasituksen vuoksi viettämään jonkin aikaa hoitolassa Saksassa. Matkalla Saksaan hän oli myös pysähtynyt asumaan joksikin aikaa enonsa luokse. Muutaman kuukauden kuluttua hän kuitenkin palasi Pietariin.
Nobelien perhe ansaitsi hyvin, sillä Krimin sotaan valmistautuva Venäjän keisari tilasi paljon uusia sotatarvikkeita. Nobelien perheyritys työllisti yli tuhat miestä ja tuotti hyvin. Alfred Nobelin isä Immanuel pääsi tsaarin suosioon, ja pian häntä pidettiin yhtenä Venäjän parhaimmista insinööreistä. Hänelle myönnettiin merkittävä keisarillinen kultamitali.
Keisari Nikolai I kuoli Krimin sodan aikana, ja hänen seuraajakseen tuli Aleksanteri II. Venäjä ei menestynyt sodassa, ja sen sotatarvikkeiden toimitukset hoidettiin huonosti. Krimin sodassa palvelleille joukoille oli toimitettu marssikenkiä, joiden pohjat olivat paperia, ja ruudin sekaan oli lisätty jauhoja. Aleksanteri II erotti asiaan sekaantuneet virkamiehet. Vaikka Nobeleilla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä, heiltä loppuivat tilaukset, koska tilauksia tekevät virkamiehet oli erotettu. Immanuel Nobel yritti saada perheyritykselle uusia asiakkaita, mutta se oli vaikeaa, koska valtio oli köyhtynyt sodassa. Alfred Nobelista oli tullut perheen talousasiantuntija, ja hänet lähetettiin Lontooseen ja Pariisiin hankkimaan lainaa, mutta sikäläisistä pankeista ei herunut luottoa Nobelien yritykselle.
Kesällä 1859 Immanuel Nobel päätti lähteä Pietarista ja palata Tukholmaan. Hän jätti konepajayrityksensä asioiden selvittämisen pojalleen Ludvigille, jota Alfred ja Robert avustivat. Immanuelin lähtiessä Turun kautta Tukholmaan hänen poikansa jäivät Pietariin selvittämään yrityksen asiat loppuun. He onnistuivat hyvin, ja Ludvig jopa perusti oma yrityksen. Robert ja Alfred olivat vuokranneet yhdessä pienen asunnon. Alfred Nobel vietti paljon aikaa asunnon keittiössä, jonka hän oli muuttanut laboratoriokseen. Perheyrityksen jouduttua taloudelliseen kriisiin Alfred Nobel oli etsinyt ystäviltään uusia ideoita mullistaviksi tuotteiksi. Hän oli kuullut entisiltä yksityisopettajiltaan uudesta räjähdysaineesta, nitroglyseriinistä. Uusi räjähdysaine oli hyvin räjähdysvoimainen, mutta sitä oli vaikeaa saada räjähtämään. Tilannetta hankaloitti se, että aine räjähti herkästi valmistuksen aikana ja siksi sitä pidettiin liian vaarallisena käytännön hyödyntämiseen. Alfred huomasi heti aineen mahdollisuudet, mikäli se saataisiin turvallisemmaksi.
Useiden vaarallisten kokeiden jälkeen Alfred Nobelin keksi, miten saisi valmistetuksi tarpeeksi nitroglyseriiniä käytännön kokeita varten. Seuraava ongelma oli saada nitroglyseriini räjähtämään hallitusti. Lopulta Alfred ja Robert keksivät sekoittaa nitroglyseriinin joukkoon tavallista mustaruutia ja räjäyttää se tavallisella sytytyslangalla. Myös Ludvig kiinnostui tässä vaiheessa nitroglyseriinin mahdollisuuksista, ja veljekset suorittivat onnistuneita koeräjäytyksiä Pietarin ulkopuolella. Isänsä kehotuksesta Alfred patentoi nitroglyseriinin ja saikin ruotsalaisen patentin 14. joulukuuta 1863, samana vuonna, kun hän muutti isän luokse Tukholmaan.
Ruotsissa uudet räjähdysainetekniikan patentit olivat harvinaisia, minkä vuoksi sotilasviranomaiset kiinnostuivat Nobelien patentista. Immanuel ja Alfred Nobel kutsuttiin sotilasviranomaisten luokse kertomaan keksinnöstä. He saivat tehtäväkseen järjestää räjäytysesityksen Karlsbergin linnoituksessa. Näytöstä saapui katsomaan sotilastoimikunta ja useita siviiliasiantuntijoita. Ensin tulos jäi laihaksi, sillä Nobelien nitroglyseriinipanokset räjähtivät suunnilleen samalla teholla kuin sama määrä mustaruutia. Näytöksen aikana Alfred Nobel huomasi syyn. Hän tajusi, että panosten räjähdysteho heikkeni vähitellen, kun nitroglyseriini imeytyi ruutiin. Esitystä varten Nobelit olivat tehneet useita eri nitroglyseriinisekoituksia, jotka vanhentuneina eivät aiheuttaneet suuria räjähdyksiä. Alfredin onnistui korjata asia jo esityksen aikana, joten hän pääsi räjäyttämään muutaman tunnin sisällä valmistetun nitroglyseriinipanoksen esityksen lopuksi. Räjähdys oli valtava mutta ei tuottanut toivottua tulosta Ruotsin sotilasviranomaisten keskuudessa. Nämä ilmoittivat yksimielisesti aineen olevan liian vaarallinen sodassa käytettäväksi.
Tutkimukset nitroglyseriinin parissa.
Karlsbergissa pidetyn näytöksen tuloksena selvisi, ettei ruudin ja nitroglyseriinin seos tuota pysyviä ominaisuuksia. Niinpä Nobelit palasivat laboratorioon jatkamaan räjähdysaineen kehittelyä. Alfred teki ahkerasti tutkimuksia apulaisenaan nuorin veljensä, 20-vuotias Emil. Alfred keksi pian ratkaisun. Hän panosti koeputken ruudilla, laittoi siihen sytytyslangan ja upotti tämän nitroglyseriiniä sisältävään astiaan. Räjähdykset onnistuivat hyvin. Kokeessa käytetystä koeputkesta tuli prototyyppi sytytysnallille, jota useat räjähdysaineasiantuntijat pitävät nykyäänkin Alfred Nobelin tärkeimpänä keksintönä.
Keväällä 1864 Alfred Nobel lähti etsimään asiakkaita uudelle räjähdysaineelle. Räjähdysöljynä markkinoitu aine sai pian asiakkaita kaivosteollisuudesta. Nobel sai esitellä keksintöään useille henkilöille, minkä vuoksi hän tarvitsi yhä enemmän räjähdysainetta. Hänen keksimänsä vanha nitroglyseriinin tuotantoon käytetty menetelmä korvattiin uudella menetelmällä. Näin voitiin tuottaa enemmän nitroglyseriiniä, vaikkakin uusi menetelmä teki prosessista vaarallisemman.
Nobelin tuotteille oli useita hyödyntämistapoja, mutta ennen laajaa hyödyntämistä Alfred Nobel tarvitsi rahaa, sillä oli hankittava laitteita ja raaka-ainetta sekä patentoitava keksintö myös ulkomailla. Nobelien suvulla ei ollut tarjota riittävästi pääomaa Alfredille, joten oli otettava lainaa. Tässä vaiheessa Alfred Nobel hyötyi tekemästään opintomatkasta Keski-Eurooppaan, koska oli sen aikana luonut yhteyksiä pankkeihin. Alfred matkusti Ranskaan, ja hänen onnistui saada pariisilaiselta Crédit Mobilier -pankilta 100 000 frangin laina. Se oli huomattava summa 1860-luvulla.
Huonosta alusta onnistumiseen.
Palattuaan Tukholmaan Alfred Nobel aloitti tuotannon lisäämisen. Laboratorio sai kelvata tehdastilaksi. Isä Immanuel ja veli Emil auttoivat Alfredia, mutta tämä palkkasi myös nuoren vastavalmistuneen insinöörin C. E. Hertzmanin avukseen. Lisäksi Alfred palkkasi muutaman apumiehen. Emil asensi uudet laitteistot, ja kokeilut voitiin aloittaa.
3. syyskuuta tapahtui onnettomuus. Nobelin laboratorio räjähti kappaleiksi, ja räjähdys tuntui koko Tukholmassa. Räjähdyksen sattuessa Emil Nobel ja Hertzman olivat koekäyttämässä nitrauslaitteita. Todennäköisesti heidän varomattomuudestaan johtui, että nitroglyseriini pääsi lämpenemään yli 180 celsiuksen lämpötilaan, mikä saa nitroglyseriinin räjähtämään itsestään. Räjähdys surmasi heti Emil Nobelin, Hertzmanin, työntekijä Herman Nordin ja aputyttö Maria Nordstedtin sekä pihalla työskennelleen puusepän. Räjähdyksen sattuessa Alfred Nobel oli toisessa rakennuksessa keskustelemassa tuttavansa kanssa. Nobel kaatui räjähdyksen voimasta maahan ja sai vammoja rikkoutuneen ikkunan sirpaleista, mutta säilyi hengissä. Myös Immanuel Nobel oli räjähdyksen sattuessa tarpeeksi kaukana ja selvisi ilman fyysisiä vammoja, mutta sai kuukauden kuluttua halvauskohtauksen, joka saattoi olla seurausta räjähdyksen aiheuttamasta järkytyksestä.
Onnettomuus ei kuitenkaan järkyttänyt Alfred Nobelin uskoa nitroglyseriinin mahdollisuuksiin. Tilauksia tuli yhä, ja Nobel suunnitteli jo yhtiön perustamista. 22. lokakuuta 1864 osakkaat muodostivat Nitroglycerin Aktiebolag -nimisen yhtiön. Alfred myi nitroglyseriinin patentin yhtiölle ja sai satatuhatta Ruotsin kruunua ja yhtiön osakkeita. Yrityksen perustaminen tapahtui nopeasti, mutta tuotannon aloittaminen kävi hitaasti. Räjähdysonnettomuuden takia Tukholman poliisiviranomaiset kielsivät nitroglyseriinin valmistamisen kaupungin alueella. Myöskään kaupungin ulkopuolelta ei saatu paikkaa laboratoriolle, joka lopulta jouduttiin rakentamaan vuokratulle proomulle. Talvella 1864–1865 Nobel uurasti saadakseen nitroglyseriinin tuotannon käyntiin ja markkinoi samalla ainetta kaivosyhtiöille. Asiakkaita ilmaantui, mutta nitroglyseriinin valmistaminen oli yhä erittäin hankalaa. Mistään ei löytynyt tonttia tehtaalle, joten kaikki tuotanto oli tehtävä ympäriinsä liikkuvassa ja talvella erittäin kylmässä proomussa. Tammikuun lopussa löytyi vihdoin tontti, jonka Nobelin yritys osti. Tontti oli vanha maatila, jonka talliin siirrettiin kiireesti kaikki nitroglyseriinin valmistukseen tarvittavat välineet. Tuotantorakennukset luonnosteltiin, minkä jälkeen Alfred Nobel jätti tulevan tehtaan hoidon liikekumppaneilleen ja matkusti Saksaan.
25. kesäkuuta 1865 perustettiin myös Norjassa nitroglyseriiniyhtiö. Alfred Nobel myi norjalaisen patenttinsa tälle yhtiölle ja sai siitä 10 000 hopeataaleria. Tämä kauppa oli ainoa Nobelin elämässä, jolloin hän vaihtoi patenttinsa pelkkään käteiseen, mutta nyt hän oli rahan tarpeessa Saksaan suunnitellun tehtaan vuoksi.
Nobel asettui asumaan Hampuriin. Hän perusti kaupungin satamaan pienen laboratorion, jossa saattoi valmistaa tarpeeksi nitroglyseriiniä näytösesityksiä varten. Monet kaivosyrittäjät kiinnostuivat Nobelin keksinnöstä, ja nitroglyseriinistä kirjoitettiin artikkeleita useissa ulkomaisissakin lehdissä. Kesäkuussa 1865, samoihin aikoihin, kun Alfred Nobel myi patenttinsa Norjassa, perustettiin saksalainen nitroglyseriiniyhtiö "Alfred Nobel & Co." Ruotsin tapaan myöskään Saksassa ei oltu halukkaita antamaan maata räjähdysainetehtaan perustamista varten. Vasta vuoden 1865 lokakuussa yhtiö onnistui hankkimaan tontin tehtaalleen. Nitroglyseriinin tuotanto pystyttiin aloittamaan vasta 1. huhtikuuta 1866.
Vuonna 1865 Nobel kutsuttiin Yhdysvaltain Hampurin konsulaattiin kuultavaksi. Syynä oli Nobelia vastaan esitetty väite, jonka mukaan tapa räjäyttää nitroglyseriiniä hallitusti oli keksitty jo aikaisemmin Yhdysvalloissa. Väitteen taustalla oli Nobelin patenttihakemus Yhdysvalloissa sekä Taliaferro Shaffner -niminen mies, joka oli 1864 yrittänyt ostaa Nobelin keksinnön pilkkahintaan. Suuttuneena Nobelin kieltäytymisestä Shaffner oli yrittänyt turvautua teollisuusvakoiluun, mutta epäonnistui. Kuultuaan Nobelin hakevan keksinnölleen patenttia Yhdysvalloissa Shaffner väitti tehneensä keksinnön ennen Nobelia. Nobelin onnistui kuitenkin osoittaa tehneensä keksinnön ensin, joten Shaffnerin vastalause hylättiin ja Nobel sai patentin keksinnölleen myös Yhdysvalloissa.
1866 Nobel yritti saada nitroglyseriinille kysyntää myös Britteinsaarilla, mutta tulokset jäivät laihoiksi. Vaikka Nobelin järjestämät näytökset kiinnostivat ihmisiä ja kaivosteollisuutta, Nobelin ei onnistunut löytää halukkaita osakkaita yhtiön perustamiseen. Epäonnistuttuaan Britanniassa Nobel päätti ryhtyä markkinoimaan räjähdysöljynä tunnettua keksintöään Yhdysvalloissa.
Alfred Nobel keksintöineen Yhdysvalloissa.
Yhdysvalloissa Alfred Nobel kohtasi ongelmia. Maassa oli sattunut kaksi suurta nitroglyseriiniräjähdystä, joista kirjoitettiin lehdissä suurin otsikoin. Pääkaupungissa Washingtonissa suunniteltiin jo lakia, joka kieltäisi nitroglyseriinin käytön. Niinpä Nobel päätti matkustaa Washingtoniin, missä hän tapasi lakialoitetta kannattavia poliitikkoja. Tapaamiset eivät kuitenkaan johtaneet toivottuihin tuloksiin, sillä kongressi päätti hyväksyä lain. Ennen lain hyväksymistä Nobel matkusti takaisin New Yorkiin, missä hän järjesti nitroglyseriinillä räjäytysesityksen. Vastaanotto oli ristiriitainen. Lehtien mielipidekirjoituksissa Nobelia kehotettiin palaamaan Eurooppaan, ja häntä kutsuttiin huijariksi. Nobelia myös varoiteltiin siitä, että hän joutuisi nitroglyseriinin kieltävän lain voimaantulon jälkeen hankaluuksiin viranomaisten kanssa.
Nobelin usko räjähdysöljyn eli nitroglyseriinin turvallisuuteen koki kolauksen hänen kuultuaan, että ainakin toisessa Yhdysvalloissa sattuneessa nitroglyseriiniräjähdyksessä räjähtänyt nitroglyseriini oli peräisin hänen omista tehtaistaan Euroopasta. Siksi Nobel ryhtyi kehittelemään keinoja, joilla saisi nitroglyseriinin entistä turvallisemmaksi.
Nobelin avuksi ilmaantui yllättävä henkilö, Taliaferro Shaffner, joka oli aikaisemmin yrittänyt estää Nobelia saamasta keksinnölleen patenttia Yhdysvalloissa. Shaffner tarjoutui auttamaan Nobelia amerikkalaisen nitroglyseriiniyhtiön perustamisessa ja myös lupautui neuvottelemaan poliitikkojen kanssa nitroglyseriinin kieltävästä laista. Nobel ja Shaffner matkustivat Washingtoniin. Laihoista tuloksista huolimatta Nobel muutti suhtautumistaan Shaffneriin ja alkoi neuvotella tämän kanssa yhtiön perustamisesta. Neuvottelujen aikana Nobel sai tietää, että hänen yhtiönsä nitroglyseriinitehdas Saksassa oli räjähtänyt. Kuultuaan räjähdyksestä Nobel yritti kiirehtiä neuvotteluja yrityksen perustamisesta Shaffnerin kanssa. Lopulta Nobel luovutti Shaffnerille keksintönsä yhdysvaltalaisen patentin yhden dollarin muodollista korvausta vastaan saaden tosin 2 500 perustetun yhtiön osaketta. Samaan aikaan kongressi hyväksyi lopullisesti nitroglyseriinin käytön kieltävän lain. Laki tosin salli nitroglyseriinin kuljettamisen, mikäli se pakattiin asianmukaisilla varoituskylteillä varustettuihin säilytysastioihin. Nitroglyseriiniä ei kuitenkaan täysin kriminalisoitu, mikä mahdollisti nitroglyseriiniyrityksen perustamisen 27. heinäkuuta 1866. Nobel päätti palata pikaisesti Saksaan, ja 10. elokuuta hän nousi maihin Hampurissa.
Dynamiitin keksiminen.
Palattuaan Saksaan Nobel tarvitsi laboratoriota, jotta voisi jatkaa tutkimuksiaan nitroglyseriinin saamiseksi turvallisemmaksi. Räjähtänyttä tehdasta jälleenrakennettiin Nobelin saapuessa Hampuriin, mutta räjähdyksessä myös tuhoutunut laboratorio oli käyttökelvoton. Tämän vuoksi Nobel vuokrasi itselleen laboratorioksi proomun ja käynnisti heti tutkimukset.
Kokeissaan Nobel huomasi, että nitroglyseriini imeytyi murskattuun puuhiileen, tosin seos ei ollut pysyvä. Nobel yritti saada pysyvän tuloksen tuottavaa tulosta aikaiseksi muillakin eri aineilla, muttei heti onnistunut. Hän kuitenkin tiesi nyt tarvitsevansa jotakin, joka imisi nitroglyseriiniä itseensä ja pitäisi sen sisällään. Kokeiltuaan muun muassa puujauhoja, sahanpurua, muurauslaastia ja murskattua tiiltä Nobel päätti yrittää koetta piimaalla. Nobel kuivasi hiekan uunissa, jonka jälkeen se pystyi imemään itseensä noin kolme kertaa oman tilavuutensa verran nitroglyseriiniä. Näiden sekoituksesta tuli muovailtavaa massaa, jonka Nobel sai onnistuneesti räjähtämään. Nobel muotoili massasta sauvoja, jotka osoittautuivat erityisen turvallisiksi.
Syksyllä 1866 Nobel testasi useaan otteeseen keksintöään ja totesi keksineensä turvallisen ja tehokkaan räjähdysaineen. Nobelin avustaja ja yhteistyökumppani Thomas Winkler ehdotti uuden räjähdysaineen nimeämistä "räjähdyskitiksi", mutta Nobel itse piti enemmän nimestä "dynamiitti". Uuden räjähdysaineen teho oli viidestä kahdeksaan kertaa suurempi kuin mustaruudilla ja lisäksi se oli nitroglyseriiniä huomattavasti turvallisempaa. Yli kymmenen vuoden tutkimusten jälkeen Alfred Nobel oli keksinyt, kuinka tehdä nitroglyseriinistä vaarattomampaa vähentämättä radikaalisti sen räjähdystehoa.
Dynamiitin keksimiseen liittyviä tarinoita.
Dynamiitin keksimiseen liittyy tarinoita, joista osa väittää, ettei Alfred Nobel keksinyt dynamiittia itse. Erään kertomuksen mukaan Nobelin saksalaisen yrityksen tehtaalla ollut työntekijä huomasi, kuinka kuljetuslaatikoista vuotava nitroglyseriini imeytyi piimaahan, jolloin syntyi puuromaista ainetta. Ajurin kerrotaan kiinnittäneen Nobelin huomion ilmiöön. Toisen tarinan mukaan Nobel oli käymässä erään kaivoksen johtajan luona, ja johtaja kertoi, että sekoittamalla nitroglyseriiniä hienoksi jauhettuun kiveen aineesta tulee turvallisempaa käsitellä. Tarina kertoo, että palattuaan laboratorioonsa Nobel halusi testata kaivoksen johtajan teoriaa, mutta käsillä ei juuri silloin ollut jauhettua kiveä. Tarinan mukaan Nobel päätti kokeilla kiven korvaamista hiekalla, ja näin syntyi dynamiitti.
Carl Dittmar -niminen Nobelin tehtaan rakennustöitä johtanut mies väitti jo Nobelin elinaikana keksineensä dynamiitin ennen tätä. Dittmar väitti ehdottaneensa Nobelille, että tämä koettaisi sekoittaa piimaata nitroglyseriiniin, ja hän olisi siis dynamiitin todellinen keksijä. Nobel haastoi Dittmarin oikeuteen ja voitti tämän pitkän prosessin jälkeen.
Dynamiitin keksimisen satavuotisjuhlien yhteydessä neuvostoliittolainen sovelletun kemian aikakauskirja julkaisi oman versionsa dynamiitin keksimisestä. Jutun mukaan dynamiitin keksi alkujaan venäläinen eversti. Alfred Nobel näki asiaa koskevan uutisen eräässä teknisessä julkaisussa 1866, jonka perusteella hän laati patenttihakemuksensa.
Britannia.
Kuten useat muutkin keksintönsä, Nobel esitteli dynamiitin järjestämällä räjähdysesityksen lehdistön läsnä ollessa. Uudelle ja turvalliselle räjähdysaineelle riitti kysyntää, ja Nobelin saksalaiselle tehtaalle lähetettiin runsaasti tiedusteluja uudesta keksinnöstä. Alfred Nobelin suunnitelmat tehokkaasta ja turvallisesta räjähdysaineesta olivat toteutuneet, ja seuraavaksi oli aika alkaa markkinoida uutta keksintöä.
Vuoden 1867 keväällä Nobel matkusti Britanniaan. Saman vuoden toukokuussa hän sai brittiläisen patentin keksinnölleen. Kesällä Nobel järjesti räjäytysnäytöksiä, joissa hänen onnistui osoittaa dynamiitin edut. Räjähdysaine oli erittäin turvallista, tehokasta, ja lisäksi se ei aiheuttanut samanlaista pistävänhajuista savua kuten mustaruuti. Dynamiitin ominaisuudet huomattiin heti, ja Nobelin dynamiittiesityksiä kuvailtiin yksityiskohtaisesti useissa lehdissä. Nobelin päämääränä oli perustaa dynamiittitehdas Britanniaan, varsinkin kun Saksan ja Ruotsin tehtaat eivät enää riittäneet täyttämään dynamiitin lisääntynyttä kysyntää.
Nobelin saapuessa Britanniaan parlamentti oli säätänyt lain, joka vaati varustamaan kaikki nitroglyseriiniä sisältävät lähetykset merkinnällä "erittäin vaarallista". Laki koski myös niitä räjähdysaineita, jossa nitroglyseriini oli osana. Myös Nobelin dynamiittia sisältävät lähetykset oli siis varustettava varoitusmerkinnällä. Juuri tämän lain pykälän takia Nobelilla oli vaikeuksia löytää Britanniasta yhtiökumppaneita. Nobel yritti syksyn 1867 vakuuttaa parlamentin nitroglyseriinin ja dynamiitin eroista, mutta lakia ei kumottu. Nobelin Britanniassa kohtaama vastustus oli syynä siihen, että hän yritti etsiä muita markkinoita ja lähti kiertomatkalle Eurooppaan. Hän kävi Prahassa, Wienissä, Zürichissä ja Bernissä solmimassa yhteyksiä tulevaisuuden varalle. Kiertomatkan jälkeen Nobel palasi Britteinsaarille, missä hän alkoi suunnitella tehtaan rakentamista Skotlantiin. Sielläkin yhtiön perustaminen vaikutti hankalalta ja hitaalta. Vasta 1869 Skotlannissa alettiin tosissaan kiinnostua dynamiitin kotimaisesta valmistuksesta. Innostus sammui kuitenkin pian, sillä parlamentti sääti "The Nitro-Glycerine Act" -nimisen lain, joka kielsi kaikkien nitroglyseriiniä sisältävien aineiden maahantuonnin ja valmistuksen. Laissa oli kuitenkin kohta, jonka mukaan sisäministeriö saattoi myöntää poikkeusluvan joillekin tahoille. Nobel anoi tätä lupaa. Sisäministeriö antoi ainoaksi vaihtoehdoksi sen, että dynamiittia voitaisiin alkaa valmistaa räjäytystyömaalla. Ajatus oli epärealistinen eikä toteutunut.
Nobel sai pian selville, että lain takana oli sisäministeriön pääkemisti Sir Frederick Abel. Nobelin dynamiitti oli paha kilpailija Abelin patentoimalla menetelmällä valmistetulle puuvillaruudille, minkä vuoksi oli Abelin etujen mukaista hidastaa dynamiitin saapumista Britannian markkinoille. Keväällä 1870 Nobel laati sisäministerille kirjelmän, joka osoitti selvästi dynamiitin turvallisuuden. Nobel vetosi siihen, että maailmassa oli jo valmistettu 560 tonnia dynamiittia, jonka varastoinnissa tai kuljetuksessa ei ollut sattunut ainuttakaan onnettomuutta. Kirjelmä tehosi, sillä saman vuoden huhtikuussa dynamiitille myönnettiin erivapautus nitroglyseriinilaista. Tämän päätöksen ansiosta Nobel saattoi viimein perustaa dynamiittiyhtiön Britanniaan. Nobel sai uuden yrityksen osakkeista 300 perustajana sekä 900 korvauksena dynamiitin patentista, minkä ansiosta hän omisti puolet yrityksestä.
Ranska.
Vaikka Nobel oli hyvin kiireinen työskennellessään dynamiittitehtaan rakentamiseksi Britanniaan, hän lähetti kuitenkin muita perustamaan puolestaan tehtaita ulkomaille. Nobel kävi heidän kanssaan tiivistä kirjeenvaihtoa suunnitellen dynamiitin markkinoiden ja myynnin kasvattamista.
Ongelmana dynamiittitehtaan perustamisessa Ranskaan oli se, että maassa valtiolla oli monopoliasema ruutiteollisuudessa. Nobelin yhdysmiesten ei onnistunut vuosiin saada lupaa tuoda dynamiittia maahan, joten kaikki Nobelin lähettämät dynamiittierät takavarikoitiin tullissa. Nobelin markkinoidessa dynamiittia Britanniassa hän kävi samalla myös Ranskassa neuvotteluja yhtiön muodostamisesta. Nobelin ranskalainen yhtiökumppani Paul Barbe yritti kirjeillään vedota suoraan Ranskan hallitukseen, mutta Preussia vastaan julistettu sota viivästytti hakemusta. Sodan jälkeen Ranskassa ymmärrettiin uuden ja tehokkaan räjähdysaineen käytön tarpeellisuus, minkä vuoksi Nobelin yhtiökumppani valtuutettiin aloittamaan dynamiitin suurtuotanto. Jonkin aikaa Ranskassa tuotettiin paljon dynamiittia, mutta vuonna 1871 räjähdysaineen valmistus kiellettiin. Kiellon taustalla oli räjähdysaineiden valmistuksen ja kaupan kieltävä laki, joka oli säädetty samana vuonna.
Nobel ja hänen yhtiökumppaninsa Barbe esittivät vastalauseen. Varsinkin Barbe toimi aktiivisesti dynamiitin valmistuksen uudelleen aloittamisen puolesta. Vuoden 1872 alussa Ranskan sotaministeriö purki kaikki Nobelin ja Barberin kanssa tekemänsä sopimukset ja aloitti dynamiitin valmistuksen itse, vaikka Nobelin patentti oli yhä voimassa. Nobel katsoi, että Ranskan hallitus oli salaa pakkolunastanut hänen patenttinsa ilmoittamatta hänelle. Selvisi kuitenkin, että Nobelin ranskalainen patenttiasiamies oli unohtanut maksaa patentin vuosimaksun. Tämä unohdus oli tehnyt Nobelin ranskalaisesta dynamiittipatentista arvottoman.
Poliisivoimille annettiin pian käsky takavarikoida kaikki dynamiitti, joka ei ollut valtion valmistamaa. Tilanne näytti Nobelin ja Barben kannalta huonolta, mutta ongelma ratkesi. Kun ilmeni, että jo aiemmin oli säädetty laki, joka kielsi valtionmonopolia myymästä ruutia tuotantohintaa korkeammilla hinnoilla, yleinen mielipide kääntyi sotakorvauksien takia köyhtyneessä Ranskassa ruutimonopolia vastaan, ja näin monopoliasemasta puhkesi poliittinen kiista. Monien vaiheiden jälkeen dynamiitti ja kaikki muut nitroglyseriiniin perustuvat räjähteet päätettiin jättää monopolin ulkopuolelle. Niinpä Nobel ja Barbe saattoivat vihdoin perustaa dynamiittiyhtiön. 1875 perustettiin "Société Générale de la Fabrication de la Dynamite".
Italia ja Sveitsi.
Nobel oli jo varhain kiinnostunut Italian ja Sveitsin markkinoista, koska molemmissa maissa toteutettiin useita laajamittaisia julkisia rakennushankkeita. Tehokkaalle ja turvalliselle räjähdysaineelle oli paljon kysyntää esimerkiksi siltoja, satamia, rautateitä ja tunneleita rakennettaessa. 1871 Nobel haki dynamiitille patenttia Italiassa ja saikin sen saman vuoden joulukuussa. Kun dynamiitin valmistus kiellettiin 1872 Ranskassa, Nobelin yhtiökumppani otti yhteyttä Sveitsissä toimivaan urakoitsijaan Louis Favreen. Huomattavan omaisuuden hankkinut Favre saattoi maksaa tarvittavan takuusumman eli kahdeksan miljoonaa frangia, joten hänet houkuteltiin Sveitsiin perustettavan yhtiön osakkaaksi. Muutama vuosi myöhemmin Nobel tosin lunasti Favren ulos yhtiöstä. Sveitsiin saatiin kuitenkin rakennetuksi tehdas, joka aloitti ensimmäiset toimituksensa kesällä 1873.
Nobelin Saksan tehtaiden yhtiökumppanit saivat pian tietää, että Sveitsiin oli perustettu tuottoisa dynamiittitehdas, jossa he eivät olleet osakkaina. Seurauksena oli, että Nobelin saksalainen yhtiökumppani haki Italiassa patenttia dynamiitin muunnokselle. Kuultuaan uudesta patentista Nobelin ranskalainen yhtiökumppani Barbe halusi ryhtyä koviin toimiin Nobelin saksalaisia yhtiökumppaneita vastaan, mutta Nobel kannatti neuvottelemista. Marraskuussa 1873 onnistuttiinkin neuvottelujen jälkeen perustamaan Nobelin dynamiittipatenttiin perustuva yritys "Societa Anonima Italiana per la fabbricazione della Dinamite - Brevetto Nobel", jonka osakkeenomistajina oli niin saksalaisia kuin ranskalaisiakin Nobelin yhtiökumppaneita. Nobel itse omisti puolet yrityksen osakkeista.
Ongelmia.
Perustaessaan dynamiittitehtaita ympäri Eurooppaa Nobel yleensä perusti samalla uuden yrityksen. Eri maissa yhtiökumppanit olivat eri henkilöitä, minkä vuoksi tehtaat alkoivat kilpailla keskenään markkinoista. Nobel itse oli runsaan tusinan dynamiittiyhtiön ja kahdenkymmenen tehtaan hallituksen puheenjohtaja tai jäsen, joten hänen työtaakkansa oli suuri.
Lisäksi useissa maissa alkoi markkinoille ilmestyä erilaisia nitroglyseriiniä sisältäviä räjähdysaineita. Nobelin dynamiittiyrityksellä oli Britanniassa käytännössä monopoliasema, mutta patenttilaista huolimatta saksalainen yritys Krebs & Co. yritti 1875 päästä maan markkinoille. Yrityksen tuotteena oli 1872 markkinoille tuotu lithofracteur-niminen räjähdysaine, joka oli käytännöllisesti katsoen samanlainen kuin Nobelin dynamiitti. Nobel itse kutsui räjähdysainetta "dynamiitiksi valepuvussa", ja hänen yrityksensä haastoi saksalaisyrityksen johtajan oikeuteen. Alioikeudessa Nobel kärsi tappion, mutta ylempi oikeusaste totesi, että patenttilakia oli rikottu, ja saksalaisyrityksen johtaja Krebs joutui maksamaan Nobelille suuret vahingonkorvaukset. Ennakkotapauksen ansiosta Britannian markkinoille ei ilmestynyt muita "valedynamiittia" valmistavia yrityksiä.
Ballistiitti ja oikeudenkäynti.
a>, joka sai Britanniassa patentin ballistiitin kanssa identtiselle aineelle. Asiasta seurasi huomiota herättänyt oikeudenkäynti.
Nobel joutui vuosien ajan neuvottelemaan eri tehtaiden ja yritysten johtajien kanssa yhden ja yhtenäisen dynamiittiyrityksen perustamisesta. Nobelin työtaakka oli raskas, koska hän joutui selvittelemään lukuisien dynamiittiyhtiöidensä ongelmia. Pitkien neuvottelujen jälkeen pystyttiin viimein lokakuussa 1886 muodostamaan yhtenäinen dynamiittiyritys nimeltä "Nobel-Dynamite Trust Company". Nobel valittiin yrityksen kunniapuheenjohtajaksi, mitä virkaa hän hoiti kuolemaansa saakka.
Ennen yrityksen muodostamista Nobel joutui suuren työtaakan alaiseksi, minkä vuoksi hän halusi jälleen keskittyä liikeyritysten muodostamisen takia keskeytyneeseen tutkimustyöhönsä laboratoriossaan. Nobel teki jo ennen yhtenäisen dynamiittiyrityksensä perustamista jälleen tutkimustyötä. 1884 hän haki patenttia uudelle ruudin ampuma-aseissa korvaavalle räjähdysaineelle, jonka hän oli nimennyt ballistiitiksi. Uudelle aineelle oli tarjolla laajoja markkinoita sotateollisuudessa.
1889 Nobel sai tietää, että Frederick Abel -nimiselle miehelle oli myönnetty patentti aineesta, jota Nobel piti täysin identtisenä oman ballistiittinsa kanssa. Ainoa ero ballistiitin ja nitroglyseriiniruudiksi kutsutun aineen välillä oli se, että Nobel oli patenttia hakiessaan käyttänyt ilmaisua "nitroselluloosa hyvin tunnetussa liukoisessa muodossa", kun taas Abel oli kirjoittanut hakemukseensa nitroselluloosan olevan liukenematonta. Nobel yritti aluksi neuvotella Abelin kanssa, mutta saatuaan tietää, että kyseiselle aineelle oli myönnetty patentti myös muissa maissa, hänen suhtautumistapansa muuttui kovemmaksi.
Abel myi patenttinsa Britannian kruunulle, jota ei valtion lain mukaan voinut haastaa oikeuteen. Siksi Nobelin oli odotettava, että ensimmäinen ainetta valmistava tehdas rakennettiin. Tehtaan johtaja haastettiin 1890 oikeuteen. Nobel hävisi, mutta vei asian ylempään oikeusasteeseen. Pitkän oikeudenkäynnin jälkeen hän hävisi 1895 tämänkin oikeusjuttunsa ja joutui maksamaan oikeudenkäyntikuluja 22 000 puntaa.
Kuolema ja Nobel-palkinto.
Nobelin veljen Ludvigin kuoltua vuonna 1888 eräs ranskalaislehti julkaisi virheellisen kuolinilmoituksen Nobelista, jonka tarkoituksena oli tuomita dynamiitti. Lehtiartikkelin on sanottu vaikuttaneen Nobelin päätökseen jättää omaisuutensa tulevien polvien hyödyksi Nobelin palkinnon muodossa. Ilmoituksen nähtyään Nobelin on kerrottu halunneen säilyttää paremman muiston itsestään jälkipolville, ja hän laati vuonna 1895 uuden testamentin, jonka mukaan suuri osa hänen omaisuudestaan käytettäisiin hänen kuolemansa jälkeen viiden palkinnon perustamiseen. Kyseinen testamentti oli kolmas Nobelin testamenteista ja samalla viimeinen.
Testamentissaan Nobel lahjoitti 32 miljoonaa kruunua säätiölle, jonka tehtäväksi tulisi jakaa vuosittain palkinnot tietyillä tieteenaloilla vaikuttaneille henkilöille. Rahamäärä oli ajan mittapuun mukaan hyvin suuri. Varmistaakseen rahojen riittävän myös tulevaisuudessa Nobel määräsi testamentissaan, että säätiön olisi sijoitettava saamansa rahat valtion arvopapereihin. Alfred Nobel kuoli 10. joulukuuta 1896 Sanremossa Italiassa. Kuollessaan hän oli yksi maailman rikkaimmista ihmisistä.
Alfred Nobel ja Kaukasian öljyteollisuus.
Vaikka Alfred Nobel tunnetaan maailmalla juuri dynamiitin ja ballistiitin keksimisestä, hänellä oli oma osansa myös Kaukasian Bakussa sijaitsevassa öljybisneksessä.
Alfred Nobelin veli Robert Nobel oli saapunut Bakuun vuonna 1873. Siellä hän oli huomannut, että suuria öljyvaroja hyödynnettiin erittäin alkeellisella tekniikalla. Robert Nobel kuvitteli, kuinka suurta tuottoa öljyesiintymistä voisi saada, mikäli niitä hyödynnettäisiin kunnolla. Tämän vuoksi hän sijoitti pääomaansa Kaukasian öljyteollisuuteen ja alkoi investoida öljynporaukseen. Myöhemmin myös Ludvig Nobel kiinnostui öljyteollisuuden tarjoamista mahdollisuuksista ja osallistui omalta osaltaan investointeihin.
Alfred Nobel yhdessä Robert Strehlenertin kanssa Sanremossa sijaitsevan huvilansa pihalla. Kaukasian öljyteollisuus takasi Nobelille suuren omaisuuden, ja kuollessaan hän olikin maailman rikkaimpia ihmisiä.
Uutenavuotena 1879 Ludvig Nobel teki kustannusarvioinnin jäljellä olevien laajennusvaiheiden investointitarpeista. Hänen arviointinsa mukaan kustannukset olisivat vähintään muutama miljoonaa ruplaa. Ludvig Nobel päättikin ottaa yhteyttä dynamiitilla omaisuuttaan kokoavaan Alfred Nobeliin. Ludvig Nobel kehotti veljeään Alfred Nobelia saapumaan itse Bakuun, jossa hän voisi todeta öljyteollisuuden mahdollisuudet. Alfred Nobel kieltäytyi matkasta, mutta oli valmis sijoittamaan Ludvigin suunnitelmiin "ainakin pienehkön rahasumman", kuten hän itse asian ilmaisi. Samalla Alfred Nobel kehotti veljeään perustamaan osakeyhtiön. Ludvig Nobel suostui tähän ja toukokuussa 1879 uusi yritys sai nimekseen "Nobelin veljesten öljyntuotanto-osakeyhtiö". Sähkeosoite oli kuitenkin "Branobel", millä nimellä yritys tunnettiin yleisemmin.
Branobelin osakepääoma oli kolme miljoonaa ruplaa, joista Alfred Nobelin osuus oli 110 000 ruplaa. Veljekset Alfred, Ludvig ja Robert Nobel kehittivät pian yritykselle uuden öljynjalostusmenetelmän, joka merkitsi teknistä läpimurtoa. Alfred Nobelin osuus menetelmän keksimisessä ei ole tarkkaan tiedossa, mutta hänellä lienee ollut tärkeä roolinsa kehittelytyössä.
1880-luvun puoliväliin mennessä Branobelilla oli selkeä hallitseva asema Bakun öljyteollisuudessa, mutta sillä oli myös jonkin verran kilpailijoita. Lisäksi Rockefellerin suvun omistama Standard Oil suunnitteli myös osallistumista Venäjän öljyteollisuuteen. Alfred Nobel kutsui Branobelin kilpailijoiden edustajia neuvotteluihin, joiden tuloksena Branobel päätti ostaa kilpailijansa Bniton koko liikkeen Batumissa, jolloin se samalla pääsisi maailmanmarkkinoille. Ehdoista ei kuitenkaan päästy yksimielisyyteen, joten suunnitelma kariutui.
Kilpailijoistaan huolimatta Branobel jatkoi kasvuaan ja Alfred Nobelin kuollessa 1896 suuri osa hänen valtavasta omaisuudestaan oli saatu Branobelin ansiosta. Branobelin loppu koitti vasta Neuvosto-Venäjän kansallistettua yhtiön vuoteen 1920 mennessä.
Nobelin elämän naiset.
Nobelin suhde naisiin on ollut elämäkerran kirjoittajien ja aikakauslehtien suosima aihe. Muut Nobelin veljeksistä menivät suhteellisen nuorina naimisiin, mutta Nobel pysyi poikamiehenä. Omaelämäkerrallisessa runossaan nimeltä "Te sanotte, että minä olen arvoitus" Nobel kuvaa Pariisissa kokemansa traagisen rakkaustarinan. Christopher Erik Ganter kuitenkin väitti 1947 ilmestyneessä kirjassaan "Dynamit, Roman einer Erfindung", että paikka olisi ollut Pietari. Hänen mukaansa 17-vuotias Alfred Nobel olisi tavannut nuoren naisen nimeltä Ilonka Popov, josta tuli hänen suuri rakkautensa. Ganterin mukaan Nobel ja Popov tekivät eräänä päivänä luisteluretken Neva-joelle, missä heidät yllätti lumimyrsky. Molemmat selvisivät lopulta koteihinsa mutta saivat jälkiseurauksena pahan vilustumisen. Toipumisvaiheessa Popov sairastui tulirokkoon ja kuoli muutaman päivän kuluttua. Ganterin kirjan tietojen paikkansapitävyyttä ei voida varmistaa. Lisäksi hänen kirjansa on kirjoitettu elämäkerran sijasta romaanin tyyliin.
Syksyllä 1876 Nobel tapasi kaksikymmenvuotiaan wieniläisen Sofia Hessin. Nobel järkyttyi kuultuaan tämän onnettomasta lapsuudesta. Nobel ja Sofia tapasivat tämän jälkeen useaan otteeseen, ja ikäerosta huolimatta Nobel rakastui pian nuoreen naiseen. Muutaman vuoden kuluttua Nobel hankki naiselle arvokkaan huoneiston Pariisista. Sofia alkoi kuitenkin hankkia kalliita vaatteita ja muutenkin elämäntavat muuttuivat ylellisiksi. Näihin aikoihin Nobel alkoi koota tietoja Sofian rahankäytöstä otsikon "Noita" alle. Pian Sofia liittyi Euroopan seurapiireihin, minkä vuoksi hän oli usein poissa Pariisista. Sofia alkoi myös etsiä itselleen Nobelia nuorempia miehiä, mistä Nobel sai itsekin kuulla. Keväällä 1891 Sofia ilmoitti Nobelille, että hän oli raskaana ja lapsi kuului unkarilaiselle ratsumestarille. Nobelin vastauskirje oli kirjoitettu anteeksiantavaan sävyyn, ja hän kehotti Sofiaa antamaan lapselleen mahdollisimman hyvän kasvatuksen. Sofia meni pian naimisiin ratsumestarin kanssa. Nobelin kuoltua Sofia sai vain hyvin pienen testamenttilahjoituksen, mutta hänen onnistui kiristää Nobelin kirjoittamien kirjeiden avulla perinnön osapuolilta tuntematon rahasumma, jolla kirjeet lunastettiin häneltä.
Alfred Nobelin ideologia rauhasta.
Alfred Nobelin eläessä hänen nimensä yhdistettiin yleensä räjähdysaineisiin liittyviin asioihin. Vasta Nobelin kuoltua ja testamentin tultua julki hänen aatteisiinsa rauhasta alettiin kiinnittää enemmän huomiota. Rauhan edistäminen oli Nobelille selvästi tärkeä asia, joten hän huomioi sen testamenttiaan kirjoittaessa. Nobelin rauhanpalkinto oli yksi Alfred Nobelin testamentissaan määrittelemistä viidestä palkinnosta, ja se tuli jakaa henkilölle, joka oli erittäin ansioitunut rauhan edistämisessä. Nobelin maine rauhantekijänä hänen eläessään ei tosin ollut kovinkaan suurta, sillä hänen keksimäänsä ballistiittia voitiin hyödyntää vain sotilaallisesti, eikä se soveltunut rauhanomaisiin tarkoituksiin.
Alfred Nobel siis uskoi, että sodat loppuisivat siinä vaiheessa, kun aseet kehittyisivät liian tehokkaiksi. Nobel sanoikin halunneensa kehittää jotakin, aineen tai koneen, joka aiheuttaisi valtavaa tuhoa. Vasta vuonna 1945 onnistuttiin rakentamaan Nobelin ajatusten mukainen laite, ydinase, joka ei kuitenkaan lopettanut sotia. Nobel oli myös väärässä uskoessaan, että valtavat kuolleisuusluvut riittivät saamaan hallitukset pidättäytymään sodasta. Alfred Nobel uskoikin dynamiitin kehittämisellä lopettavansa sodat, koska tehokkaiden räjähdysaineiden vuoksi sodan osapuolet eivät uskaltaisi aloittaa sotaa valtavien miestappioiden pelossa. Ensimmäinen maailmansota puhkesi 1914. Sodassa menetti henkensä noin 8,5 miljoonaa sotilasta.


IrfanView.
IrfanView on bosniahertsegovinalaisen Irfan Skiljanin luoma maksuton kuvankatseluohjelma. Ohjelma on nopea ja pienikokoinen, ja se tunnistaa kymmeniä erilaisia tiedostomuotoja. Vaikka ohjelma on ensisijaisesti tarkoitettu kuvankatseluohjelmaksi, löytyy siitä useita kuvanmuokkaukseen tarvittavia ominaisuuksia.
IrfanView'n viimeisin versio on 4.33. IrfanView toimii kaikissa Windows-ympäristöissä, versiosta 3.98 lähtien myös Vistassa.


Ronald Reagan.
Ronald Wilson Reagan (6. helmikuuta 1911 – 5. kesäkuuta 2004) oli Yhdysvaltain 40. presidentti (1981–1989) ja Kalifornian 33. kuvernööri. Ennen poliittista uraansa hän oli näyttelijä.
Sekä historioitsijoiden mielestä että mielipidetiedusteluiden mukaan viime vuosikymmenten kaksi arvostetuinta presidenttiä ovat Reagan ja Bill Clinton.
Nuoruus ja ura ennen politiikkaa.
Reagan syntyi Tampicossa Illinoisissa John (Jack) Reaganin ja Nelle Wilsonin toisena poikana. Perhe asettui viimein vuonna 1920 vuosien ajan kaupungista toiseen muutettuaan Dixonin kaupunkiin Illinoisiin. Vuonna 1922, 11 vuoden iässä, Reagan kastettiin hänen äitinsä "Disciples of Christ" -kirkkokunnassa Dixonissa ja 1924 hän aloitti koulunkäynnin Northside High Schoolissa. Reagan pääsi Eurekan collegeen vuonna 1928 ja valmistui sieltä 1932.
Reaganin isä kärsi alkoholismista, mikä rasitti perheen muutenkin vaatimatonta toimeentuloa. Hän oli radiokuuluttajana Chicago Cubsin peleissä ja keksi suurimman osan selostuksista itse.
Reagan loi Hollywoodissa näyttelijänä pitkän uran ja menestyi suhteellisen hyvin B-luokan pääosanäyttelijänä. Hänellä oli hyvä ruumiinrakenne ja komea ääni. Ensimmäinen kirjattu osa oli pääosa 1937 elokuvassa "Love Is on the Air". Vuoden 1939 loppuun mennessä hän oli esiintynyt jo 19 elokuvassa. Reaganin itse piti parhaana roolinaan elokuvassa "Renkaita vedessä" 1942. Muita merkittäviä elokuvia olivat esimerkiksi "Hellcats of the Navy", "This is the Army" ja "Bedtime for Bonzo". Reaganin nimellä varustettu tähti Hollywoodin "Walk of Fame"lla sijaitsee osoitteessa 6374 Hollywood Boulevard.
Reagan palveli toisessa maailmansodassa luutnanttina. Hän liittyi ratsuväkeen 1937 ja siirtyi aktiivipalvelukseen Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen. Huonon näkönsä vuoksi hänellä oli vaikeuksia läpäistä lääkärintarkastusta. Pearl Harborin jälkeen hänet kutsuttiin palvelukseen ja siirrettiin pian ratsuväestä Yhdysvaltain ilmavoimien 1. elokuvayksikköön (1st Motion Picture Unit), joka teki opetus- ja koulutuselokuvia. Sodan ajan hän oli Hollywoodissa.
Reagan meni naimisiin näyttelijä Jane Wymanin kanssa 1940. He saivat tyttären nimeltä Maureen vuonna 1941, adoptoivat pojan (Michael) vuonna 1946 ja saivat vielä vuonna 1947 keskostyttären, joka eli vain päivän. Pariskunta erosi vuonna 1948. Reagan on ainoa Yhdysvaltain presidenteistä, joka on koskaan eronnut. Hän meni uudelleen naimisiin vuonna 1952 näyttelijä Nancy Davisin kanssa. He saivat kaksi lasta, Ronin ja Pattin.
Kun Reaganin filmiroolit harvenivat 1950-luvun lopulla, hän siirtyi televisioon juontajaksi ja esiintyjäksi ohjelmaan "General Electric Theater". Hänen viimeinen vakinainen esiintyjäntyönsä oli juontajana "Death Valley Days" -ohjelmassa.
Poliittisen uran alku.
Ronald Reagan aloitti poliittisen uransa Yhdysvaltain poliittisen kentän vasemmistolaidassa Yhdysvaltain demokraattisen puolueen jäsenenä tukien Franklin Delano Rooseveltia ja hänen New Dealiaan. Vähittäin Reaganista tuli kuitenkin yhteiskunnallisissa ja taloudellisissa kysymyksissä vakaumuksellinen konservatiivi. Aktiivisesti hänet vei politiikkaan virka elokuvanäyttelijöiden ammattiliiton puheenjohtajana ("Screen Actors Guild"), joka työskenteli yhteistyössä HUACin ("House Un-American Activities Committee") kanssa "paljastaakseen kommunistien vaikutuksen Hollywoodissa". Reagan piti Hollywoodia "suurena maailmanlaajuisena propagandakeskuksena", jonka hallitsijalla oli viikoittainen 500 000 000 sielun yleisö. Hän paljasti useita kommunisteiksi väitettyjä kollegoitaan, vaikkakin hän useista muista antikommunisteista poiketen vastusti jyrkästi maan kommunistisen puolueen (CPUSA) virallista kieltämistä. Hänen työnsä General Electric -yhtiössä, antikommunististen puheiden pitäminen radiossa ja puhujakierrokset lisäsivät poliittista tunnettuutta, etenkin Yhdysvaltain silloisessa antikommunistisessa poliittisessa ilmapiirissä. Vuoden 1964 presidentinvaaleissa Reagan kannatti suoraan republikaanipuolueen ehdokasta Barry Goldwateria ja esiintyi tämän tv-mainoksissa käyttäen tehokasta retoriikkaa ja näyttelijänlahjojaan.
Reagan voitti 1984 presidentinvaalin 49 osavaltiossa
Vuonna 1966 Reagan valittiin Kalifornian kuvernööriksi. Hän pyrki onnistumatta republikaanien presidenttiehdokkaaksi 1968 ja uudelleen 1976. Vuoden 1980 vaaleihin hänet viimein valittiin. Reaganin vaalikampanjan keskeinen teema oli Iranin panttivankikriisi. Monien analyytikkojen mukaan presidentti Jimmy Carterin kykenemättömyys ratkaista kriisi johti lopulta hänen tappioonsa Reaganille. Vuoden 1984 vaaleissa Reagan valittiin uudelleen presidentiksi valtavalla enemmistöllä. Hän sai 525 valitsijamiestä Walter Mondalen kolmeatoista vastaan. Hän oli suosittu yli puoluerajan voittaen 49 osavaltiota viidestäkymmenestä (+ Washington D.C.) ja sai lähes 60 % äänistä. Menestys vaaleissa selitetään usein ”Reaganin demokraateilla”, demokraattiäänestäjillä jotka loikkasivatkin vaaleissa Reaganin tueksi ennen kaikkea tämän veronalennuspolitiikan vuoksi.
Presidenttinä.
Kaaos Hilton-hotellin ulkopuolella Reaganin salamurhayrityksen jälkeen
30. maaliskuuta 1981, vain 69 päivää presidentiksi astumisen jälkeen, Hilton-hotellista poistunutta Reagania ammuttiin Washingtonissa. Ampuja oli John Hinckley, joka todettiin myöhemmin oikeudenkäynnissä syyntakeettomaksi. Luoti osui Reagania rintaan ohittaen sydämen hiuksenhienosti. Ennen luodin poistamiseksi tehtyä leikkausta Reagan lohkaisi kirurgeille: ”Toivottavasti te olette kaikki republikaaneja” ja myöhemmin vaimolleen: ”Kulta, unohdin väistää.” Ammuskelussa haavoittuneisiin kuului myös muun muassa presidentin avustaja James Brady, joka halvaantui sen seurauksena loppuiäkseen.
Talouspolitiikka.
Reaganin presidenttikausien talouspolitiikka oli yhdistelmä monetaristista rahapolitiikkaa ja tarjontapuolen taloustieteiden veropolitiikkaa. Reaganin talouspolitiikka ei mahdu selviin määritelmiin, minkä takia käytetäänkin usein termiä "reaganomics" (Reagan + "economics", talous), jota käyttivät sekä kannattajat että vastustajat.
Reaganin ensimmäinen kausi keskittyi suurelta osin taloudellisten ongelmien eli korkean inflaation ja kansantalouden taantuman käsittelyyn. Reaganin talouspolitiikka pyrki piristämään talouskasvua suurilla veronalennuksilla. Nämä veronalennukset yhdistettynä suuriin ja entisestään kasvaneisiin sotilasmenoihin johtivat vahvasti alijäämäiseen valtionbudjettiin ja huomattavaan valtionvelan lisääntymiseen. Valtionvelka arviolta kolminkertaistui hänen presidenttiaikanaan. Vaikka presidentti tekeekin budjettiesityksen, talouspolitiikan hyväksyi myös demokraattien hallitsema kongressin edustajainhuone.
Toisaalta tätä julkisen kulutuksen kasvua tasapainotti verotulojen nousu talouskasvun ansiosta, joten monet kannattajat pitävätkin Reaganin toteuttamaa politiikkaa onnistuneena tämänkaltaisen tarjontapuolen talouspolitiikan sovelluksena. Reaganin kriitikkojen mukaan Reagan tosin puhui pienemmän ja vähemmän näkyvän julkisen vallan puolesta, mutta hänen kaudellaan liittovaltion menot ja byrokratia vain kasvoivat. Kannattajien ja kriitikkojen välillä on kiistaa siitä, kuinka paljon Reaganin talouspoliittiset ratkaisut vaikuttivat vuoden 1982 taantumaan tai sittemmin koittaneeseen voimakkaaseen talouskasvuun, joka alkoi hänen ensimmäisen virkakautensa lopulla ja jatkui läpi hänen toisen kautensa. Toisaalta tilastojen mukaan vuosina 1981–1989 yhdysvaltalaisten työntekijöiden keskimääräinen reaalinen tuntipalkka laski. Joidenkin taloustieteilijöiden mielestä tämä tilastollinen reaalipalkkojen alentuminen johtui kuitenkin vain kuluttajahintainflaation systemaattisesta yliarvioinnista virallisissa tilastoissa.
Vastaus aidsiin.
Reaganin presidenttikaudella alkoi HI-viruksen epideeminen, laaja leviäminen Yhdysvalloissa. Aids havaittiin Reaganin ensimmäisellä kaudella vuonna 1981, HIV:n levittyä 1970-luvun alussa Haitista Yhdysvaltoihin. Vielä vuosina 1984 ja 1985 Valkoinen talo uskoi sen olevan ohimenevä ongelma, vaikka huhtikuussa 1984 AIDSiin oli kuollut jo 1 807 yhdysvaltalaista. Reagan mainitsi AIDSin julkisesti ensimmäisen kerran vasta toisen kautensa lopulla toukokuussa 1987. Hänen hallintonsa lähestyi epidemiaa sarjana paikallisia ja osavaltiollisia ongelmia, eikä laatinut liittovaltion laajuista strategiaa. Tämä linja vastasi kantaa, jonka mukaan terveydenhoito kuuluu osavaltioille eikä liittovaltiolle. Kulissien takana terveydenhuoltopoliitikot anelivat lisää rahoitusta.
Noudattaen poliittisesti voimakkaan uskonnollisen oikeiston näkökantaa, joka määritteli aidsin sairaudeksi joka koski ainoastaan homoseksuaalista vähemmistöä ja levisi moraalittoman käytöksen takia, Reagan esti terveysministeriään C. Everett Koopia puhumasta epidemiasta. Kun vuonna 1986 Reagan viimein salli epidemian ilmoittamisen, hän oletti terveysministerin toimivan konservatiivisen linjan mukaan. Sen sijaan raportti alleviivasi aids-tietoisuuden lisäämisen tärkeyttä, mukaan lukien kondomien laajamittaisen levittämisen ja hylkäsi pakollisten testien mahdollisuuden. Tämä johti Koopin huonoihin väleihin muun hallinnon kanssa. Hänen raporttinsa ilmoitti aidsin torjunnan linjaksi: 1) pidättyväisyyden, 2) yksiavioisuuden ja 3) kondomit.
Reagan nimitti 1987 Watkinsin komission tutkimaan tilannetta, mutta suositukset lisätystä rahoituksesta jätettiin suurimmaksi osaksi huomioimatta (näin kävi myös Reaganin jälkeisessä Bushin hallinnossa).
Monet konservatiivikommentaattorit näkevät Reaganin lähestymistavan AIDS-ongelmaan täysin terveen järjen mukaisena, koska ongelma liittyy sosiaaliseen moraalittomuuteen jonka merkitystä ei vain ymmärretty. Monet seksuaalivähemmistöjen edustajat vastaavasti näkevät Reaganin politiikan tietoisena sokeutena ja julmana piittaamattomuutena vähemmistöjen ihmishengistä.
Reaganin passiivisuuden AIDSin suhteen on otaksuttu olleen häntä tukeneiden uskonnollisen oikeiston ja pastori Jerry Falwellin perustaman "Moral Majority" -liikkeen vaikutusta. Uskonnollisessa oikeistossa aids nähtiin Jumalan rangaistukseksi homomiehille, joihin se aluksi iski. Reaganin lehdistöpäällikkö Pat Buchanan lausui "AIDSin olleen luonnon kosto homoille."
Homoseksuaalit.
Reaganilla oli homoystäviä ja hän suhtautui homoihin suvaitsevaisesti. Hänen kaudellaan Valkoisessa talossa vieraili ensi kerran homopari ja hänen tyttärensä oppi häneltä luonnollisena asiana, että miehet voivat suudella miehiä. Toisaalta Reaganin 62-vuotispäivään asti lääketiede piti homoseksuaalisuutta sairautena ja Reagan jakoi tämän kannan.
Reagan kannatti homoille kansalaisoikeuksia muttei homoseksuaalisuuden virallistamista. Vuonna 1978 tehtiin aloite siitä, että homoseksuaalit eivät saisi toimia opettajana, ja kannattajat syyttivät Reaganin tiukkaa vastarintaa siitä, että aloite kaatui. Reagan tiesi jo tuolloin, että hänen kantansa saattaisi aiheuttaa vaikeuksia konservatiivipuolueen presidenttiehdokkuustaistelussa. Reaganin ei presidenttikaudellaan edistänyt homoseksuaalien oikeuksia ja myötäili puoluettaan sanoissa muttei juuri teoissa, ja hänen vastaehdokkaansa Carter ja Mondale eivät myöskään esittäneet homoille lisää oikeuksia.
Neuvostoliitto ja kylmä sota.
Reaganilla oli vahva lavakarisma, ja hän aisti miten saada yleisöltä suotuisa reaktio. Hänen rauhallinen puheäänensä ja voimakas kielenkäyttönsä toivat hänelle lempinimen "suuri kommunikoija" ("The great communicator"). Hän kutsui Neuvostoliittoa pahan valtakunnaksi ("Evil empire") 8. maaliskuuta 1983. Joidenkin historioitsijoiden mukaan hänen vahva ylpeytensä amerikkalaisuudesta ja usko yksilön oikeuksiin tuki huomattavasti hänen puhetaitoansa.
Monet Reaganin kannattajat pitävät häntä kylmän sodan voittajana ja kommunismin romahduttajana. Hänen kannattajansa katsovat hänet ajaneen Neuvostoliiton taloudelliseen ahdinkoon, jonka helpottamiseksi tehdyt poliittiset muutokset kaatoivat koko valtion. Tavoite oli ilmeisesti suunnitelmallinen. Idea oli yksinkertainen. Neuvostoliiton katsottiin käyttävän asevoimiin 30–50 prosenttia kansantuotteestaan ja USA:n 5 prosenttia. Kun USA kaksinkertaistaisi asevoimiin laitetun panoksen, Neuvostoliitolle jäisi kaksi vaihtoehtoa: vastata USA:n haasteeseen ja kaatua tai luopua uudesta panoksesta ja samalla suurvalta-asemasta. Neuvostoliitolla ei käytännössä ollut resursseja ensimmäiseen.
Reaganin kriitikot pitävät häntä onnekkaana uhkapelurina, joka sen sijaan että olisi aiheuttanut kolmannen maailmansodan, sattumalta onnistui ajoittamaan itäblokin hajoamisen juuri parahultaisesti oman presidenttikautensa jälkimaininkeihin. Neuvostojärjestelmän romahdus oli heidän mukaansa Reaganista riippumaton prosessi, joka alkoi kauan ennen Reagania ja olisi tapahtunut joka tapauksessa lähiaikoina.
Tähtien sota.
Reaganin politiikkaan kuului vahva tuki armeijalle ja "rauhaa voimasta" -strategia. Hänen kenties kiistellyin ehdotuksensa oli Strategic Defense Initiative (Strateginen puolustusohjelma), ohjuspuolustusjärjestelmä joka estäisi Neuvostoliiton ydinohjuksia tuhoamasta Yhdysvaltoja. SDI:n vastustajat nimesivät ohjelman Tähtien sota -ohjelmaksi, korostaen sen mahdottomuutta ja epärealistisuutta. SDI saattoi olla pelkästään informaatiosodankäynnin operaatio, joka pakotti Neuvostoliiton toimimaan vaikka asejärjestelmä oli mahdoton rakentaa.
SDI:n kriitikot sanoivat, että ohjuspuolustusjärjestelmä on teknologisesti mahdoton rakentaa käytännössä ja että yritys ainoastaan lisäisi kilpavarustelua ja tulevien kansainvälisten kriisien voimakkuutta. Muut kriitikot näkevät SDI:n aseteollisuuden rahasampona. Tukijat pitävät SDI:tä vastaavasti naulana Neuvostoliiton arkkuun: havaitessaan ydinasearsenaalinsa vanhentuneeksi neuvostoliittolaisten oli väitteen mukaan pakko lisätä rahoitusta uuden teknologian kehittämiseen säilyttääkseen ydinpelotteensa.
Liennytys.
Reaganin suhde Neuvostoliittoon muuttui nopeasti etenkin hänen toisella kaudellaan, mutta jo aiemmin hän ehdotti "maailmaa ilman ydinaseita", mistä häntä pilkattiin yleisesti Euroopassa. Virkamiehet yrittivät estää tällaiset keskustelut, mutta vuonna 1985 hän tapasi Neuvostoliiton uuden johtajan Mihail Gorbatšovin ystävällisissä merkeissä Genevessä, ja molemmat vannoivat tekevänsä maailmasta turvallisemman paikan. Lokakuussa 1986 Reagan tapasi Gorbatšovin Reykjavikissa, jossa molemmat supervallat harkitsivat tuhoavansa kaikki ydinaseet. Neuvottelut kariutuivat kuitenkin Tähtien sotaan.
Puhuessaan Berliinin muurin vieressä Brandenburgin portin edustalla 12. kesäkuuta 1987 hän haastoi Gorbatšovia: "Purkakaa tämä muuri!".
Reaganin "mahdoton" toive toteutui vain runsaat kaksi vuotta myöhemmin, marraskuussa 1989.
Reagan oli läheisissä suhteissa muiden maailman konservatiivisten johtajien kanssa, erityisesti Margaret Thatcherin ja Kanadan Brian Mulroneyn. Reagan halusi muodostaa henkilökohtaiset suhteet muiden valtionpäämiesten kanssa kutsuen heitä usein maatilalleen ja Camp Davidiin epävirallisille vierailuille.
Reagan ja Latinalainen Amerikka.
Reaganin presidenttikaudella Yhdysvallat alkoi myös suhtautua erittäin vakavasti kommunistisiin vaikutteisiin perinteisesti sen takapihaksi katsotussa latinalaisessa Amerikassa. Tämä uusi tiukka linja nimettiin pian "Reaganin doktriiniksi". Strategiaan kuului usein tuki ihmisoikeuksia loukkaaville sotilasdiktatuureille kommunismin vastaisen taistelun nimissä. Reaganin hallitus tuki contrasissien taistelua sandinistihallintoa vastaan Nicaraguassa. Contrien tukemisesta ja mm. CIA:n miinoitettua Nicaraguan satamia Yhdysvallat tuomittiin Kansainvälisessa tuomioistuimessa vuonna 1986 kansainvälisen lain rikkomisesta.
Vuonna 1983 Yhdysvallat hyökkäsi 6 000 merijalkaväen sotilaan voimin yhdessä Karibian maiden joukkojen kanssa pieneen Grenadan saarivaltioon, sen marxilaisen hallituksen sisäisen välienselvittelyn jälkeen, jossa vallan ottaneet sotilaat teloittivat pääministeri Maurice Bishopin, nimellisesti suojelemaan yhdysvaltalaisia opiskelijoita maassa. Grenadan operaation tarkoituksena oli toimia varoittavana esimerkkinä uudistusmielisille ja vasemmistolaisille hallituksille sekä tuoda julki Kuuban osallisuus kaikkeen vallankumoukselliseen toimintaan Karibian ja Keski-Amerikan alueella. Maassa oli satoja kuubalaisia rakennusmiehiä, neuvonantajia ja sotilaita, joista osa taisteli amerikkalaisia joukkoja vastaan. Kun kuubalaiset joukot oli ajettu maasta ja marxilainen hallitus syrjäytetty, Grenadassa järjestettiin vapaat vaalit.
Joidenkin kannattajien mukaan Reagan myös kautensa lopulla edisti Latinalaisen Amerikan demokratiaan siirtymistä anteliaalla ulkomaantuella, mikäli maissa järjestettiin vapaat vaalit. Kriitikkojen mielestä nämä rahat menivät yksinkertaisesti oikeistolaisten ja Yhdysvaltoja tukeneiden hallintojen pönkittämiseen. Esimerkiksi El Salvadorissa vallassa vaihtelivat vilpillisillä ja epädemokraattisilla vaaleilla valitut siviilit ja armeijan johto.
Iran-Contra-skandaali.
Reaganin hallinnon henkilöstön keskuudessa sattui monia muitakin pienempiä skandaaleja lahjonnasta korruptioon. Nämä johtivat tuomioihin tai eroamisiin syytteiden välttämiseksi. Skandaalit eivät juurikaan vaikuttaneet Reaganin maineeseen, ja eräs kongressin edustaja nimesikin presidentin ”teflonpresidentiksi”.
Apartheid.
Vuoteen 1986 asti sekä Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan että Britannian pääministeri Margaret Thatcher pyrkivät toteuttamaan ”rakentavan yhteistyön” politiikkaa Etelä-Afrikan hallituksen kanssa ja he käyttivät muun muassa veto-oikeuttaan YK:n asettamia talouspakotteita vastaan. Reagan ja Thatcher perustelivat näkemystään Etelä-Afrikan keskeisellä roolilla kommunismin leviämisen estämisessä eteläisessä Afrikassa. Kansalaismielipide kuitenkin kääntyi apartheidjärjestelmää vastaan, ja lopulta Yhdysvaltain senaatti asetti lokakuussa 1986 Etelä-Afrikan kauppasaartoon ohittaen presidentti Reaganin veto-oikeuden.
Presidenttikausien jälkeinen elämä.
Reagan piti viimeisen televisiopuheensa Valkoisesta talosta yhdeksän päivää ennen kuin George H. W. Bush julistettiin uudeksi presidentiksi 11. tammikuuta 1989. Bushin virkaanastujaisten jälkeen Reagan palasi kotitilalleen Rancho del Cieloon, lähelle Kalifornian Santa Barbaraa, kirjoittamaan muistelmiaan ja ratsastamaan. Hän muutti myöhemmin uuteen kotiin Los Angelesin Bel-Airiin. Hänelle rakennettiin myös museo Californian Newbury Parkiin.
Syksyllä 1989 japanilainen Fujisankei Communications Group -niminen yhtiörypäs palkkasi hänet pitämään kaksi puhetta ja osallistumaan pienimuotoisiin yritystapahtumiin. Reagan nettosi kyseiseltä yhdeksänpäiväiseltä vierailultaan kaksi miljoonaa dollaria, enemmän kuin hän oli saanut palkkaa kahdelta presidenttikaudeltaan. Reagan piti myös tilattuja puheita muun muassa republikaaniselle puolueelle.
Viimeisen julkisen puheensa Reagan piti 3. helmikuuta 1994, ja viimeisen kerran hänet nähtiin julkisessa tapahtumassa, kun toisen entisen republikaanipresidentin, Richard Nixonin, hautajaiset pidettiin 27. huhtikuuta 1994.
Alzheimerin tauti.
Ilmoitus Reaganin sairastumisesta herätti spekulaatioita taudin puhkeamishetkestä. Reagan oli jo vuonna 1983 väittänyt Israelin pääministeri Jitzhak Shamirille olleensa vapauttamassa Auschwitzin keskitysleiriä ja palanneensa Hollywoodiin mukanaan videomateriaalia näistä hirvittävistä tapahtumista, vaikka todellisuudessa hän ei ollut edes käynyt koko Euroopassa toisen maailmansodan aikana. Välillä hän ei myöskään muistanut esimerkiksi henkilökohtaisten avustajiensa tai edes koiransa nimeä. Reaganin poika Ron Reagan on kirjassaan "My Father at 100: A Memoir" esittänyt epäilyn, että Reaganilla oli Alzheimerin oireita jo toisen presidenttikauden vaaliväittelyssä.
Vuosien kuluessa sairaus heikensi hitaasti mutta varmasti Reaganin henkisiä ja älyllisiä toimintoja pakottaen hänet elämään eristyksissä muusta maailmasta. Vuoden 2003 lopussa Alzheimerin tauti oli saavuttanut Reaganissa lopullisen ja viime kädessä tuhoisimman vaiheen. Hän kuoli keuhkokuumeeseen kotonaan Bel-Airissa 93-vuotiaana 5. kesäkuuta 2004, vierellään vaimonsa Nancy Davis Reagan.


Liberaalit.
Liberaalinen Kansanpuolue (LKP; vuodesta 2001 Liberaalit) oli vuosina 1965–2011 toiminut suomalainen liberaalinen puolue. Nykyään se toimii vielä yhdistyksenä nimellä "Liberaalit ry". Sen tavoiteohjelma tähtää etenkin yksilönvapauden ja markkinatalouden edistämiseen.
LKP perustettiin vuonna 1965 yhdistämällä Suomen Kansanpuolue ja Vapaamielisten liitto. Se oli varsinkin 1970-luvulla mukana useissa hallituksissa ja vuosikymmenen lopulle saakka sen kannatus valtakunnallisissa vaaleissa pysyi melko tasaisesti noin viidessä prosentissa. LKP:llä oli kansanedustajia vuosina 1965–1983 sekä 1990–1995 ja 2003. Vuosina 1982–1986 LKP oli Keskustapuolueen jäsenjärjestönä. Palattuaan itsenäiseksi se kuitenkin jäi kääpiöpuolueeksi eikä onnistunut enää saavuttamaan entistä asemaansa. Puolue poistettiin puoluerekisteristä ensimmäisen kerran vuonna 1999 sen jäätyä ilman paikkoja kaksissa eduskuntavaaleissa, mutta se palasi rekisteriin kolmen vuoden kuluttua muutettuaan sitä ennen nimensä muotoon "Liberaalit ry". Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Liberaalit sai vain 0,1 % äänistä ja se poistettiin puoluerekisteristä toistamiseen.
Keväällä 2011 Liberaalit ry päätti, että se ei enää pyri puoluerekisteriin, vaan muuttaa toimintansa ajatushautomoksi.
LKP oli Liberal International -järjestön jäsen vuoteen 1982 asti ja uudelleen 1990-luvulla. 1990-luvulla LKP kuului myös Euroopan liberaalidemokraattiseen puolueeseen.
Liberaalien tavoiteohjelma.
Puolueen tavoiteohjelma erottuu muiden suomalaisten puolueiden ohjelmista klassisen liberaalina, yksilönvapautta puolustavana. Ohjelman mukaan liberaalit haluavat toteuttaa julkiset palvelut palveluseteleillä, joilla ne voi ostaa haluamastaan paikasta. Puolue keventäisi verotusta ja tekisi alle 1 000 euron kuukausitulot verottomiksi. Mikäli tulot jäävät tämän alle, tulonsaaja saa osan hyvitystä, mikä toimii perustulona (negatiivinen tulovero).
Samaa sukupuolta oleville pareille sallittaisiin siviiliavioliitto sekä perheensisäinen adoptio. Kaikkein uskontokuntien etuoikeudet poistettaisiin (myös kirkollisverot), samoin liikkeiden aukioloaikojen rajoitukset, työnmarkkinoiden sopimusvapauden rajoitukset (mm. työehtosopimuksen yleissitovuus), elinkeinolupien myöntämismonopolit (apteekit ja taksit: korkeintaan pätevyysvaatimuksia, ei määräsääntelyä). Valtionyhtiöt yksityistettäisiin Yleisradiota myöten. Samalla televisiolupamaksu poistettaisiin. Yhdistymisvapaus toteutettaisiin (esimerkiksi ylioppilaskuntien pakkojäsenyys lakkautettaisiin).
Liberaalit haluavat perustaa perustuslakituomioistuimen. Vaaleissa puolue kannattaa siirtymistä siirtoäänivaaliin (STV) siten, että äänestäjät voisivat asettaa ehdokkaita paremmuusjärjestykseen puolueiden tai vaalipiirirajojen rajoittamatta. Läänit pitäisi puolueen mukaan lakkauttaa ja byrokratiaa keventää kaikilla tasoilla.
Liberaalit haluaa edistää ihmisoikeuksia, demokratiaa ja markkinataloutta kehitysmaissa sekä lisätä vapaakauppaa ja vapaata liikkuvuutta yli rajojen. Lisättäisiin pakolaisten määrää Suomessa samalla huolehtien siitä, että tulijoiden sopeutumista suomalaiseen yhteiskuntaan edesautetaan.
Liberaalit haluaa, että valtio rahoituksellaan varmistaisi jokaiselle yksityisen sairausvakuutuksen, joka korvaisi hoidon potilaan itse valitsemassa terveyskeskuksessa, lääkäriasemalla tai sairaalassa enimmäishintojen mukaan.
Ympäristönsuojelussa pitäisi puolueen mukaan ottaa käyttöön päästömaksut ja haittakorvaukset. Päästömaksutuloilla kevennettäisiin tuloverotusta.
Historia.
Suomen ensimmäinen liberalismin nimissä esiintynyt puolue oli vuosina 1880–1885 toiminut ruotsinkielinen Liberaalinen puolue, jonka aktiiveista suurin osa siirtyi pian Ruotsalaiseen puolueeseen. LKP:n varhaisin edeltäjä oli 1890-luvulla Suomalaisesta puolueesta irtaututunut Nuorsuomalainen Puolue, joka oli varsin pitkälle aatteeltaan liberaali. Enemmistö Nuorsuomalainen Puolueen jäsenistä perusti vuonna 1918 Kansanpuolueen enemmistön ja vanhasuomalaisten pienen tasavaltalaissiiven kanssa Kansallisen Edistyspuolueen, joka toimi vuodet 1918–1951. Vuonna 1951 Edistyspuolueen toiminta lopetettiin ja sen enemmistö liittyi yhdessä Itsenäisen Keskiluokan kanssa Suomen Kansanpuolueeseen ja vähemmistö perusti Vapaamielisten Liiton, joka oli Liberal International -järjestön jäsen. Puolueet yhdistyivät 29. joulukuuta 1965 ja muodostivat Liberaalisen Kansanpuolueen.
Liberaalisen Kansanpuolueen katsomuksellinen perusta oli sen sääntöjen mukaan sosiaalinen liberalismi pitkälle 1990-luvulle saakka, jolloin "sosiaalinen" pudotettiin pois ja termi lyhennettiin yksinkertaisesti liberalismiksi. Perustamisjulistuksessaan Liberaalinen Kansanpuolue asemoi itsensä ei-konservatiiviseksi, ei-sosialistiseksi puolueeksi.
Liberaalinen Kansanpuolue omaksui alusta alkaen selkeästi liberaalimman katsomuksen kuin Suomen Kansanpuolueella oli. Liberaalisen Kansanpuolueen käynnistyminen ja ensimmäinen vuosikymmen ajoittuu niin kutsuttujen suurten ikäluokkien tuloon äänioikeutetuiksi. 1960-luvun loppupuolelta lähtien vaikuttaneen kulttuuriradikalismin aallossa liberaalit keräsivät oikeiston vapaamielisten, etenkin nuorten, kannatusta jäseniksi ja äänestäjiksi.
Liberaalinen kansanpuolue oli menestyksensä aikoina erityisesti nuorten puolue. Opiskelija- ja nuorisojärjestöjen osuus ja jäsenmäärä oli poikkeuksellisen suuri. Myös lähinnä kansanpuolueelta peritty virkamieskannatus oli huomattavaa.
LKP oli 1970-luvulla mukana viidessä hallituksessa, vuodet 1972–1979 käytännössä yhtäjaksoisesti (Liinamaan virkamieshallitusta lukuunottamatta). Lisäksi puolueen entinen varapuheenjohtaja Teuvo Aura oli vuosikymmenen alussa kahden virkamieshallituksen pääministerinä.
Vuoden 1968 presidentinvaalissa LKP:lla ei ollut nimettyä ehdokasta. Vuoden 1978 presidentinvaalissa puolue tuki Urho Kekkosta. Vuoden 1982 presidentinvaalissa LKP asetti ehdokkaakseen sitoutumattoman Helvi Sipilän, joka oli Suomen presidentinvaalien historian ensimmäinen naisehdokas. Ennen Sipilän valintaa LKP:n varapuheenjohtaja Paavo Nikula ehdotti, että LKP asettuisi tukemaan vaalissa SDP:n ehdokasta, pääministeri Mauno Koivistoa, mutta muu puolueväki torjui ehdotuksen jyrkästi.
Vaaleissa 1979 LKP menetti yli puolet kansanedustajistaan. Tappio ajoi puolueen talouden kriisiin. Tilannetta pahensivat epäonnistuneet kiinteistökaupat. Vuonna 1982 LKP liittyi Keskustapuolueen jäsenjärjestöksi. Yhteistyöllä pyrittiin poliittisten keskiryhmien kiinteämpään yhteistyöhön. Keskusta takasi LKP:n velat. Puoluejohdon ajama liitos herätti myös vastustusta puolueen riveissä. Monet pitivät sitä virheenä, joka sinetöi LKP:n kohtalon puolueena. Liberaalit menettivät äänestäjät keskustalle ja arvoiltaan liberaalimpaan suuntaan siirtyneelle kokoomukselle. Monet puolueaktiivit siirtyivät myös vihreisiin. Puolue oli hallituksessa viimeisen kerran vuoden 1983 eduskuntavaalien alla muutaman kuukauden ajan, kun Sorsan III hallitusta täydennettiin SKDL:n ministerien eron jälkeen yhdellä LKP:n ministerillä enemmistön säilyttämiseksi eduskunnassa. Kevään eduskuntavaaleissa Keskustaan liittynyt LKP putosi kokonaan pois eduskunnasta.
Keskustaan liittymisen jälkeen LKP:stä erosi Seppo Westerlundin johdolla ryhmä nimeltä Edistysliitto. LKP erosi Keskustapuolueesta 1986.
1990-luku ja nykyisyys.
Urpo Leppänen muodosti LKP:n yhden hengen eduskuntaryhmän helmikuussa 1990. Leppäsen Vapaat demokraatit -ryhmittymä liittyi samalla LKP:n osastoksi. Leppänen tippui eduskunnasta maaliskuun 1991 vaaleissa, mutta LKP:n listoilta valittiin kansanedustajaksi sitoutumaton Tuulikki Ukkola. Vuoden 1991 jälkeen puolueen listoilta ei ole valittu kansanedustajia. Keskustasta loikannut Seppo Kanerva tosin muodosti liberaalin eduskuntaryhmän tammikuusta maaliskuuhun 2003.
1990-luvun alussa liberaalisesti ajatteleva nuoriso ei yleensä enää valinnut Liberaalista Kansanpuoluetta, vaan se ryhmittyi muihin puolueisiin, kuten vuonna 1994 perustettuun Nuorsuomalaisiin tai vihreisiin. Myös vuosina 1989–1991 toiminut Uudistuspuolue Liberaalit sai hetkellisesti annoksen aktiivista väkeä. 1993 syntyi myös Suomen Liberaalidemokraatit. LKP:n kannatus putosi prosentin kymmenyksiin ja puolue vaihtoi virallisen aatekuvauksensa sosiaaliliberaalista liberaaliksi.
Marraskuussa 1998 perustettiin Olavi Borgin johtama LKP:n ja Nuorsuomalaisten neuvottelukunta, jonka tehtävänä oli puolueiden yhteistyön selvittäminen. Tammikuussa 1999 LKP sopi yhdistymisestä Nuorsuomalaisten kanssa. Puolueiden jäsenille tehdyssä tiedustelussa hanketta tuki lähes 90 prosenttia vastanneista. Esisopimuksista huolimatta hanke ei lopulta toteutunut.
Pudottuaan vuoden 1999 eduskuntavaalien tuloksena puoluerekisteristä järjestö keräsi 5 000 kannattajakorttia ja se merkittiin takaisin 12. huhtikuuta 2002. Liberaalit putosi rekisteristä jälleen vuoden 2007 vaalien jälkeen.
LKP lyhensi nimensä muotoon Liberaalit 26.–27. helmikuuta 2000 pidetyssä puoluekokouksessa. Samalla uudistettiin puolueen säännöt. Puoluevaltuusto lakkautettiin ja sen tehtävät siirrettiin puoluekokoukselle. Liberaalit osallistui vuoden 2000 kunnallisvaaleihin 22 kunnassa. Puolue asetti oman ehdokaslistansa Kemissä ja Korpilahdella. Muissa kunnissa liberaalit olivat sitoutumattomien, keskustan, kokoomuksen, RKP:n tai perussuomalaisten listoilla.
Puheenjohtaja Ilkka Innamaan ja uuden hallituksen johdolla puolueen linjaa uudistettiin klassisen liberalismin mukaiseksi.
Liberaalit osallistui kunnallisvaaleihin 2008 kolmella paikkakunnalla, mutta puolue ei asettanut yhtään omaa listaa. Liberaalien seitsemän ehdokasta olivat Helsingissä RKP:n listoilla sekä Jyväskylässä ja Kiimingissä kokoomuksen listoilla. Ehdokkaat saivat yhteensä 298 ääntä eikä ketään valittu valtuustoon.
Liberaalit osallistui eduskuntavaaleihin 2011 viidessä vaalipiirissä kahdeksan ehdokkaan voimin, mutta puolue ei asettanut yhtään omaa listaa, vaan ehdokkaat olivat ehdolla Piraattipuolueen listoilla. Tämä taas johtui siitä, että puolue oli pudonnut rekisteröityjen puolueiden joukosta edellisten eduskuntavaalien jälkeen jäätyään kahdesti peräkkäin ilman kansanedustajia. Yhteensä Liberaalien ehdokkaat keräsivät valtakunnallisesti 909 ääntä, eikä yhtään heistä valittu eduskuntaan.
Syksyllä 2011 Liberaalien puheenjohtaja Jouni Flemming oli perustamassa uutta Kansallinen Edistyspuolue -puoluetta.
Organisaatio.
Puolueen jäseniä ovat henkilöt suoraan ja puoluekokouksissa henkilöjäsenet ovat suoraan äänioikeutettuja. Tämä on poikkeuksellista suomalaisessa puoluejärjestörakenteessa, jossa yleensä jäsenet kuuluvat puolueeseen puolueosaston kautta, ja jäsenten päätäntävaltaa puoluekokouksissa käytetään vain edustuksellisesti ja välillisesti puolueosaston valtuuttaman puoluekokousedustajan kautta. Vuodesta 1990 käytössä ollutta järjestelmää perustellaan jäsenten yksilöllisyydellä sekä järjestöbyrokratian ja laumasieluisuuden vastaisuudella.
Puolueen nuorisojärjestö oli aiemmin Liberaalinen Nuorisoliitto (Liberaalinuoret), jonka puolue katsoo eronneen maksamattomien jäsenmaksujen takia. Puolueen naisjärjestö on vuodesta 1951 toiminut Suomen Liberaalinaiset.
2000-luvun alussa puolueella oli noin 3 000 jäsentä. Vuonna 1970 jäseniä oli 18 000 ja vuonna 1978 noin 20 400.


K. J. Ståhlberg.
Kaarlo Juho Ståhlberg (ristimänimeltään "Carl Johan", () oli Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti (1919–1925).
Lapsuus, nuoruus ja opinnot.
Ståhlberg syntyi Suomussalmella 28. tammikuuta 1865 perheensä viidestä lapsesta kolmantena. Hänen isänsä oli apupappi Johan Gabriel (Janne) Ståhlberg ja äitinsä Amanda Gustafva Castrén. Myöhemmin perhe muutti Alavieskaan ja Haapajärvelle, joiden seurakunnissa Janne toimi kappalaisena. Poika nimettiin kasteessa Carl Johaniksi, joka kuitenkin vääntyi kouluaikana muotoon Kaarlo Juhana. Ylioppilasaikanaan Ståhlbergia alettiin kutsua Kaarlo Juhoksi.
Ståhlbergin isän ja äidin suvut olivat pohjois-pohjanmaalaisia pappi- ja virkamiessukuja. Ståhlbergin isä kuoli 41-vuotiaana 1873, pojan ollessa vain 8-vuotias. Äiti kuoli vuonna 1879.
Ståhlberg kävi koulua Oulun suomalaisessa yksityislyseossa, ja oli koko kouluaikansa luokkansa paras oppilas. Hän myös kirjoitti konventin lehteen ja toimi sen päätoimittajanakin. Koulun rehtori kuvaili häntä koulun matrikkelissa sanoin "spes nostratium et decus" (suom. "meikäläisten toivo ja kaunistus"). Ylioppilastutkinnosta hän sai arvosanakseen laudaturin vuonna 1884. Yliopistossa hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon, jonka kautta hän eteni kohti varsinaista päämääräänsä, eli molempain oikeuksien kandidaatin tutkintoa. Sen Ståhlberg suoritti 1889.
Valtiopäivämies, senaattori, presidentti – ja valtion virkamies.
Ståhlberg toimi Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professorina vuosina 1908–1918. Poliittisen uransa alusta elämänsä loppuun asti hän oli liberaali. ”Sääty-yhteiskunnan lapsen”, Ståhlbergin vuoteen 1906 mennessä kypsyneelle "sosiaaliliberalistiselle" ajattelulle oli keskeistä kansanvaltaisuus, vapaamielisyys, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, sosiaaliset uudistukset sekä kaikkien kansankerrosten liittäminen yhteiskunnalliseen toimintaan. Hän oli Nuorsuomalaisen Puolueen johtohenkilöitä, puolueen sosiaaliliberaalisen siiven eli ”varpusten” henkinen johtaja. Sääty-yhteiskunnan aikana hän oli ollut Haminan kaupungin valitsema valtiopäivämies säätyvaltiopäivien porvarissäädyssä. Keväällä 1905 Ståhlberg oli kannattanut muusta porvarissäädystä poiketen yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta miehille talonpoikais- ja porvarissäädyn vaaleissa. Ståhlberg oli myös senaattori ja oli toiminut niin sanotun Mechelinin senaatin kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkönä (= kauppa- ja teollisuusministerinä) 1905–1907. Hän erosi koska ei voinut hyväksyä eduskunnan muotoilemaa, kauppa- ja teollisuustoimialan piiriin kuuluvaa jyrkkää alkoholin kieltolakia. Venäläistämispolitiikan suhteen Ståhlberg oli kannattanut perustuslaillista, passiivista vastarintaa.
Ståhlberg toimi eduskunnan puhemiehenä vuonna 1914. Myös Suomen itsenäistyttyä hän oli keskeinen tasavaltalaisten johtohenkilö, joka muun muassa vastusti jyrkimmin vuoden 1918 kuningaskuntahanketta. Hän oli 1918 perustetun Korkeimman hallinto-oikeuden ensimmäinen presidentti. Ståhlberg vaikutti perustuslakikomitean puheenjohtajana merkittävästi Suomen uuden perustuslain (vuoden 1919 hallitusmuodon) sisältöön. Hänet valittiin 25. heinäkuuta 1919 ensimmäiseksi Suomen tasavallan presidentiksi maltillisen oikeiston ja vasemmiston äänillä eduskunnan suorittamassa vaalissa C. G. E. Mannerheimin oltua merkittävin vastaehdokas. Hän toimi presidenttinä vuosina 1919–1925. Hänen presidenttikautensa keskeisiä ongelmia olivat Suomen sisällissodan jälkiselvittelyt, vuoden 1921 suojeluskuntakriisi ja ristiriidat kommunistien kanssa. Tapahtumien yhteydessä Ståhlbergin ja hänen perheenjäsentensä henkeä uhattiin. Vuosina 1906–1925 Ståhlberg oli keskeisesti mukana rakentamassa suomalaisen parlamentarismin perustusta, joka on kestänyt vähäisin muutoksin 2000-luvulle asti.
K. J. Ståhlberg oli Suomen presidenteistä ensimmäinen, ja hänet olisi voitu valita presidentiksi toiselle kaudelle vaalissa 1925, mutta Ståhlberg ei suostunut ehdokkaaksi, koska hän halusi varjella demokratiaa pitkäaikaisilta johtajilta Suomen suhteellisen presidenttivaltaisessa poliittisessa järjestelmässä. Vuosien 1931 ja 1937 presidentinvaaleissa hän sai 149 ja 150 ääntä 300:sta. Ståhlberg oli ehdokkaana vielä eduskunnan suorittamassa presidentinvaalissa vuonna 1946.
Presidenttikautensa jälkeen K. J. Ståhlberg toimi valtion virassa oikeusministeriön lainvalmistelukunnan kolmannen jaoston vanhempana jäsenenä kaksikymmentä vuotta 1926–1946. Hän oli myös vuosina 1930–1933 liberaalisen Kansallisen Edistyspuolueen kansanedustajana.
Henkilökuvan täydennystä.
Ståhlberg tuli J. K. Paasikiven tavoin poliittiseen julkisuuteen ilman sukulaisia ja suosijoita. Hän oli köyhän kappalaisperheen poika, joka herätti Oulun lyseossa suurta huomiota epätavallisella lahjakkuudellaan. Valmistumisensa jälkeen Ståhlberg matkasi jalan Helsingistä Ouluun tutustuen samalla suomalaisen työväen ongelmiin. Matka muokkasi nuoren poliitikon maailmankuvaa ja loi pohjaa hänen sosiaalisiin uudistuksiin tähtäävälle politiikalleen.
Ståhlberg sai kuitenkin odottaa poliittisen toiminnan keskiöön pääsemistä pitkään, ehkä siksi, että samassa puolueessa toimi henkilönä karismaattinen ja poliitikkona hyvin määrätietoinen juristikollega P. E. Svinhufvud. Ståhlberg oli kansanvaltaisuuden puolestapuhuja, mutta ei kansansa hurmaaja. Hän oli pohjimmiltaan melko ujo ja kärsi myös lievästä puheviasta. Samalla areenalla esiintyi vuodesta 1918 lähtien myös kenraali C. G. E. Mannerheim. Näiden merkkihenkilöjen välit lienevät pysyneet korrekteina mutta molemminpuolisesta arvostuksesta huolimatta etäisinä.
Sekä ennen vuoden 1918 tapahtumia että niiden jälkeen Ståhlberg oli henkilö, joka jakoi mielipiteet. Itsenäistyvässä maassa hän oli moniin muihin verrattuna varovainen, ja hänen väitettiin suhtautuneen jääkäriliikkeeseen epäillen – olihan kysymys oikeastaan liittymisestä sotaa käytäessä vihollisen armeijaan. Presidenttikaudellaan hän joutui toistuvasti koviinkin yhteenottoihin armeijan jääkäripäällystön ja suojeluskuntien kanssa.
Äärioikeiston noustua vahvaksi tekijäksi Ståhlberg leimautui sekä liberaalien katsomustensa että jäykän laillisuuslinjansa vuoksi porvariston oikean laidan vastustajaksi, joita nimiteltiin ”patkuleiksi”. Ståhlbergin hävisi presidentinvaalissa voimakkaan oikeiston suosikille, Svinhufvudille, joka joidenkin kannattajiensa pettymykseksi asettui laillisuuden takuumieheksi Mäntsälän kapinan yhteydessä.
Ståhlberg ei pitänyt matkustamisesta eikä valtiovierailuista, ja niinpä hän ei kutsuista ja kehotuksista huolimatta tehnyt presidenttikautensa aikana yhtään vierailua ulkomaille ja otti vastaan ainoastaan yhden valtiovieraan, Viron riigivaneman Konstantin Pätsin toukokuussa 1922. Viron valtionpäämiehen tekemä vierailu oli ensimmäinen virallinen valtiovierailu itsenäiseen Suomeen. Ensimmäisen Suomen presidentin virallisen vierailun ulkomaille teki vasta presidentti Relander.
Kyyditys.
Lapuan liike kyyditti 14. lokakuuta 1930 Kaarlo Juhon ja tämän vaimon Ester Ståhlbergin Kulosaaren kodistaan Joensuuhun, koska Ståhlberg oli esiintynyt oikeistoradikaalia toimintaa vastaan. Tapahtuman johdosta yleinen mielipide Suomessa nousi muilutusta ja myös yleisemmin Lapuan liikettä vastaan. Operaation suunnittelusta epäilty yleisesikunnan päällikkönä toiminut kenraalimajuri Wallenius joutui eroamaan.
Merkitys.
Vasta Paasikiven yksityisten arkistojen avauduttua on käsitetty, että Ståhlbergilla oli erittäin merkittävä poliittinen asema ”harmaana eminenssinä” kuolemaansa asti. Häneltä kysyttiin neuvoja ja pyydettiin lausuntoja, joita myös noudatettiin. Presidentti J. K. Paasikivi arvosti Ståhlbergia suuresti, ja kuvaili edeltäjäänsä jopa ylisanoilla: ”Ståhlberg oli mies, joka ei koskaan tehnyt virheitä”.
Ståhlberg oli Suomen valtion itsenäistymisvuosien tärkeä hahmo, joka ajoi vastoinkäymisten läpi tasavaltalaisen ohjelmansa. Hän ankkuroi maan liberaaliin demokratiaan, varjeli oikeusvaltion heiveröistä itua ja aloitti sisäiset uudistukset. Vuoden 1919 hallitusmuotoa toimeenpantaessa Ståhlberg luotsasi itsenäistä Suomea kohti toimijuutta maailmanpolitiikassa; presidenttijohtoisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa hän nojasi kansainväliseen lakiin ja diplomatiaan.
Ståhlbergin lähipiirin poliitikkoja olivat etenkin Risto Ryti ja T. M. Kivimäki.
Suku ja perhe.
K. J. Ståhlberg avioitui pikkuserkkunsa, opettaja Hedvig Wåhlbergin kanssa 17. joulukuuta 1893. Vuosina 1894–1908 heille syntyi kuusi lasta: Kaarlo, Aino, Elli, Aune, Juho ja Kyllikki. Hedvig-puoliso kuoli vuonna 1917. Vuonna 1920 Ståhlberg avioitui kirjailija Ester Elfvingin kanssa. Ståhlbergin lapsista useat päätyivät näkyviin tehtäviin. Kaarlo Johan Ståhlberg haudattiin syyskuun 1952 lopussa Helsingin evankelis-luterilaisen seurakunnan Hietaniemen hautausmaalle perhehautaan Hedvigin ja Esterin viereen. Ester Ståhlberg oli kuollut vuonna 1950. Itsenäisen Suomen ensimmäisen presidentin viimeinen leposija on erillään niin sanotusta tasavallan presidenttien hautapuistosta.
Ståhlbergin poika oli professori Kaarlo Ståhlberg, pojanpoika on oikeustieteen tohtori, hovioikeuden presidentti Kaarlo L. Ståhlberg ja pojanpojanpoika kuluttajariitalautakunnan puheenjohtaja, oikeustieteen tohtori Pauli Ståhlberg.


Kreikan kieli.
Kreikan kieli (Ελληνικά) on indoeurooppalainen kieli, jonka dokumentoitu historia alkaa Kreikassa vuoden 1400 eaa. paikkeilla. Kreikan kieli voidaan karkeasti jakaa nykykreikkaan ja muinaiskreikkaan.
Suuri määrä kreikan sanoja ja ilmaisuja ovat selvinneet muuttumattomana läpi vuosisatojen ja ne ovat päätyneet muihin kieliin, kuten latinaan sekä saksan, ranskan ja englannin kieliin.
Muinaiskreikka.
Muinaiskreikan eli antiikin kreikan dokumentoitu historia alkaa vuoden 1400 eaa. paikkeilla. Kreikan kielen kirjoitettu historia ulottuukin kauemmaksi kuin minkään muun nykyisin puhutun kielen, lukuun ottamatta mahdollisesti kiinaa, jonka tuonaikaista ääntämystä ei kuitenkaan tunneta. Vanhimpia tunnettuja kreikankielisiä dokumentteja ovat Kreetalta löydetyt lineaari B-tavukirjoitustekstit, joissa käytetyn kirjoitus­järjestelmän Michael Ventris onnistui selvittämään 1950-luvulla. Lineaari-B:tä käytettiin myös Mykenessä, mutta mykeneläisen kulttuurin tuhouduttua alkoivat Kreikan pimeät vuosisadat, jolloin kreikkaa ei tiettävästi kirjoitettu.
Muinaiskreikassa oli monia murteita, jotka kuitenkin olivat keskenään ymmärrettäviä.. Murrealueet vakiintuivat 800–700-luvuilla eaa. Samoihin aikoihin kreikkaa alettiin jälleen kirjoittaa, nyt foinikialaisten aakkosten pohjalta kehitetyillä kreikkalaisilla aakkosilla. Yhtenäistä kirjakieltä ei kuitenkaan ollut, vaan monet murteet olivat kirjallisessakin käytössä..
Hellenistisellä ajalla kehittyi attikalaisvoittoinen yleiskieli, koinee. Kreikan kieli levisi laajalti käyttöön myös Lähi-idässä, ja Uusi testamenttikin kirjoitettiin alkujaan kreikaksi. Koinee oli myöhemmin käytössä myös Bysantin kirjakielenä, mutta vuosisatojen kuluessa kansanomainen puhekieli erkani siitä yhä enemmän.
Nykykreikka.
Kun Osmanien valtakunta keskiajan lopulla valloitti Kreikan, kreikan kielen käyttö kirja­kielenä taantui useiden vuosisatojen ajaksi. Kreikan ortodoksinen kirkko käytti yhä Uuden testamentin kreikkaa, ja Länsi-Euroopassa antiikin aikaista kreikkaa opetettiin yleisesti yliopistoissa, mutta aika­kauden kansan­omaista kreikkaa ei kirjoitettu missään. Nyky­kreikka tuli kirjalliseen käyttöön vasta 1700-luvun lopulla, Kreikan kansallisen heräämisen aikana.
Nykykreikka on rikas kieli, jossa on yli 600 000 sanaa. Kaikki muinaiskreikan eri muodot eivät ole helposti nykykreikan osaajan ymmärrettävissä. Nykykreikkaa puhutaan Kreikan lisäksi lähinnä Kyproksella, jossa puhuttava kreikan kieli eroaa jonkin verran Kreikan kreikasta.
Nykykreikasta on olemassa kaksi eri kirjakieltä. Ennen vuonna 1834 tapahtunutta Kreikan itsenäistymistä oli kehitetty kirjakieli "katharevousa", joka yritti palauttaa kielen vuosisatojen takaiseen asuunsa. Katharevousan ideoijana pidetään vuonna 1833 kuollutta kreikkalaista nationalistijohtajaa Adamantios Koraisia. Myöhemmin sen rinnalle kehitettiin kuitenkin enemmän nykyistä puhekieltä muistuttava "dimotiki"-kirjakieli. Ensimmäisen vakavamieliseksi tarkoitetun kirjan dimotiki-kreikaksi kirjoitti Jannis Psiharis vuonna 1888.
Kreikassa on "katharevuosa"n ja "dimotiki"n kannattajien välillä 1800-luvulta nyky­aikaan saakka käyty ankariakin kiistoja. Kirjakielen valinta on vahvasti poliittisesti värittynyt kysymys, ja yleensä oikeisto on kannattanut "katharevousa"a, vasemmisto "dimotiki"a. Eri aikoina on kumpikin vuorollaan useita kertoja vahvistettu viralliseksi normiksi. "Katharevousa" oli Kreikan virallisena kielenä viimeksi sotilasjuntan hallitessa vuosina 1967-1974. Sotilasjuntan kaatumisen jälkeen "dimotiki" on ollut hallitseva kirjakieli ja myös median ja koulujen kieli, mutta monet konservatiivit kannattavat yhä "katharevousa"-kirjakieltä. Jotkut nykyiset kirjailijatkin käyttävät yhä "katharevousa"a, jota edelleen käytetään myös joissakin hallinnollisissa ja juhlallisissa yhteyksissä, mutta enimmäkseen kauno­kirjallisuuden kielenäkin on jo kauan käytetty "dimotiki"a.­
Suurin osa nykykreikan murteista on kehittynyt koinee-kreikasta. Dimotiki-kirjakieli perustuu koinee-pohjaisiin kansanmurteisiin. Poikkeuksia ovat pontoksenkreikka, jota puhuvat mm. Krimin niemimaalta entisestä Neuvostoliitosta Kreikkaan kotiutetut paluumuuttajat, sekä tsakonia, jota puhuu vielä tuhatkunta ihmistä Peloponnesoksen niemimaan syrjäisillä vuoristoseuduilla. Pontoksenkreikka ja tsakonia palautuvat koineeta edeltäviin antiikin ajan murteisiin ja ovat muille kreikan puhujille käsittämättömiä.
Myös koinee-pohjaiset kreikan murteet eroavat toisistaan paljon. Esimerkiksi Hioksella, Rodoksella, Kreetalla ja Kyproksella puhutaan hyvin tunnistettavia murteita. Dimotiki-standardikieli on lähinnä Peloponnesoksen kansankieltä. Ateenan katukieli on nykyään murresekoitus, mutta aikaisemmin Ateenassa puhuttiin ns. vanhaa ateenan murretta, joka elää yhä mm. Euboian saarella ja Attikan maaseudulla. Myös pohjoiset murteet muodostavat oman erityisen murreryhmänsä. Egeanmeren saarilla murteiden kirjavuus on suurinta, onhan kyse saarista.
Kreikkalaisperäisiä lainasanoja.
Samoin kuin latinasta, on myös klassisesta kreikan kielestä saatu suuri joukko nykyisin lähes yleismaailmallisessa käytössä olevia lainasanoja. Varsinkin tieteellisinä ja teknisinä termeinä niitä käytetään runsaasti, mutta niitä ovat myös monet politiikkaan ja yhteiskuntaelämään sekä uskontoon liittyvät sanat.
Toisinaan on samassakin termissä yhdistetty kreikkalainen ja latinalainen sana, esimerkiksi televisio-sanan alkuosa on kreikkaa (kauas) ja loppuosa latinaa (näkymä).
Myös kreikkalaiset lukusanat esiintyvät esimerkiksi monien kemiallisten yhdisteiden nimissä (mono, di, tri, tetra, penta, heksa jne) sekä SI-järjestelmän etuliitteissä (deka, hehto, kilo).
Politiikkaan ja yhteiskuntaelämään liittyviä kreikkalaisperäisiä sanoja ovat esimerkiksi politiikka, demokratia, monarkia ja tyranni.
Koska Uusi testamentti kirjoitettiin alkujaan kreikaksi, ovat monet myös monet kristinuskoon liittyvät termit kreikkalaista alkuperää. Jo Kristus-nimi, josta kristinusko-sanakin on johdettu, on kreikkalainen sana, alkujaan itse asiassa käännös heprean sanasta Messias (voideltu). Muista kreikkalaisperäisistä sanoista muutamat kuten kirkko (, kyriake) ja Raamattu (, grammata) ovat tosin suomessa melkoisesti muuttuneet alkuperäisistään, mutta lähempänä alkumuotoa ovat sen sijaan suomessakin esimerkiksi sanat apostoli, enkeli ja evankeliumi.
Sanakirjoja nykykreikan ja muiden kielten välillä.
*


Tampereen yliopisto.
Tampereen yliopisto on pääpaikkaansa Tampereella pitävä suomalainen yliopisto. Se on pohjoismaisittain suuri ja yhteiskuntatieteellisesti painottunut. Yliopiston opiskelijamäärä on noin 15 000 ja sen rehtorina toimii Kaija Holli. Yliopisto antaa ylempään korkeakoulututkintoon johtavaa opetusta Tampereen lisäksi Porin yliopistokeskuksessa (yhteiskuntatieteiden ala).
Tampereen yliopistoon haki vuoden 2010 yliopistojen yhteishaussa 14 800 hakijaa. Tampereen yliopisto oli hakijamäärältään Suomen toiseksi suurin Helsingin yliopiston jälkeen.
Kansalaiskorkeakoulu (1925–1930).
Yliopiston pohjana oleva korkeakoulu perustettiin Helsinkiin vuonna 1925 nimellä Kansalaiskorkeakoulu. Perustamisvuonna opiskelijoita oli 72, ja valittavina olivat sanomalehtimiestutkinto, hallinnollinen tutkinto ja osuustoimintatutkinto.
Kansalaiskorkeakoulu ehti toimia tällä nimellä ainoastaan viisi vuotta, kun sen nimi muutettiin vuonna 1930 muotoon Yhteiskunnallinen korkeakoulu (YKK).
Yhteiskunnallinen Korkeakoulu (1930–1966).
Vuonna 1930 toteutettiin yliopiston nimenmuutos Yhteiskunnalliseksi Korkeakouluksi. Muututtuaan YKK:ksi korkeakoulussa oli mahdollista opiskella sanomalehtitutkinto, hallinnollinen tutkinto, osuustoimintatutkinto, kunnallistutkinto, lastensuojelututkinto, lain­opillinen tutkinto sekä kansansivistystutkinto.
Korkeakoulussa oli lisäksi mahdollista suorittaa yhteis­kunta­tieteiden kandidaatin tutkinto. Tästä juontaa juurensa Suomen yliopistollisten tutkintojen yhteiskuntatieteiden koulutusalalla vallitseva päällekkäisyys: yhteiskuntatieteiden-alkuiset tutkinnot olivat alkujaan Yhteiskunnallisesta korkeakoulusta ja valtiotieteen/-tieteiden-tutkinnot Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta.
Yhteiskunnallista korkeakoulua kutsuttiin joskus "kirjailijoiden korkeakouluksi", koska yli 70 suomalaisen kirjailijan on laskettu opiskelleen siellä. Erityisesti näin oli koulun alkuaikoina 1920- ja 1930-luvuilla. YKK:ssa opiskelleita ja sittemmin kirjailijoina tunnettuja ovat olleet muun muassa Eino Hosia, Juhani Konkka, Oiva Paloheimo, Kerttu-Kaarina Suosalmi, Arvo Turtiainen ja Tatu Vaaskivi. Unto Kupiainen toimi YKK:ssa kotimaisen kirjallisuuden professorina ja vararehtorina.
Yhteiskunnallinen korkeakoulu sai oman talonsa Helsingin Kallioon, Franzénin­kadulle, vuonna 1933. Yhteiskunnallisen korkeakoulun jälkeen talo tunnettiin Helsingin yliopiston Franzenia-rakennuksena, jossa toimivat pitkään Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitokset.
Vuonna 1930 perustettiin taloudellis-yhteiskunnallinen opetusjaosto sekä hallinnollis-lainopillinen opetusjaosto. Opetusjaostot olivat korkeakoulussa välttämättömyys, sillä korkeakoulun tarkoituksena oli tuottaa maahan ammatillisesti päteviä toimihenkilöitä myös muista kuin ylioppilaista – yliopistoon pääsyn edellytyksenä kun oli ylioppilastutkinto. Opetusjaostot säilyivät myöhemmän yliopistonkin rakenteissa aina 1990-luvulle saakka. Opetusjaostot on lueteltu alempana tässä artikkelissa.
1940-luvulla suoritettavissa olevien tutkintojen määrä kasvoi. Vuonna 1942 perustetun huoltotyön opetusjaoston aineiksi perustettiin sosiaalihuoltajatutkinto (1942), nuorison­ohjaaja­tutkinto (1945) ja vankeinhoitotutkinto (1949). Kirjastotutkinto perustettiin yhteiskuntatieteelliseen opetusjaostoon vuonna 1945, jolloin perustettiin myös yhteiskuntatieteellinen tutkimuslaitos.
Vuonna 1949 korkeakoulun akateeminen aines ryhmittyi yhteiskuntatieteelliseksi tiedekunnaksi, joka on olemassa edelleen. Tiedekunnassa suoritettiin ensimmäinen yhteis­kunta­tieteiden lisensiaatin tutkinto vuonna 1953, ja ensimmäinen tohtori valmistui vuonna 1955. Vuonna 1956 järjestettiin ensimmäinen maisteripromootio. Ensimmäinen maisteri- ja tohtoripromootio järjestettiin Tampereen-aikana vuonna 1965.
Vuonna 1956 sovittiin laitoksen siirtämisestä Tampereelle, mikä toteutettiin vuonna 1960. Samana vuonna valmistui yliopiston päärakennus, jonka suunnitteli Toivo Korhonen.
Tampereella korkeakoulu alkoi laajentua. Vuonna 1964 perustettiin humanistinen tiedekunta ja vuonna 1965 taloudellis-hallinnollinen tiedekunta (nyk. kauppa- ja hallintotieteiden).
Tampereen yliopisto (1966–).
Tampereen yliopiston vuonna 2003 valmistunut Pinni B-rakennus.
Vuonna 1966 Yhteiskunnallinen Korkeakoulu muutti nimensä nykyiseen muotoonsa Tampereen yliopistoksi.
1970-luvun alusta lähtien yliopisto on laajentunut nykyisiin mittoihinsa. Lääketieteellinen tiedekunta perustettiin 1972 ja kasvatustieteiden tiedekunta vuonna 1974. Vuonna 1974 yliopisto valtiollistettiin. Kielikeskus aloitti toimintansa vuonna 1976.
Vuonna 1989 yhteiskunnallinen, julkisen hallinnon ja sosiaaliturvan opetusjaokset yhdistettiin yhdeksi opetusjaostoksi, kunnes se vuonna 1998 lopetettiin kokonaan.
Viimeisin laajennus yliopiston tiedekuntiin on informaatiotieteiden tiedekunta, jonka toiminta alkoi vuonna 2001.
Useat Tampereen yliopiston rakennuksista on nimetty tunnettujen tamperelaisten suurmiesten mukaan: Päätalo, Linna, Virta ja Arvo.
Opetusjaostot.
Yhteiskunnallinen korkeakoulu oli laitos, jonka tarkoituksena oli tuottaa maahan ammatillisesti päteviä toimihenkilöitä. Jotta näitä voitaisiin kouluttaa myös muista kuin ylioppilaista, korkeakoulussa toimi vuoteen 1998 saakka opetusjaostojärjestelmä.
Opetusjaostoissa suoritetut tutkinnot rinnastettiin alempiin korkea­koulu­tutkintoihin ja ne antoivat pätevyyden lähinnä erilaisiin kunnallisiin virkoihin. Merkittävä osa suomalaisista toisen maailmansodan jälkeisistä kunnallisvirkamiehistä sai pätevyytensä suorittamalla jonkin Tampereen yliopiston opetusjaostotutkinnon. Joitakin vuosia sitten tehdyn selvityksen mukaan lähes 2/3 kuntajohtajista oli "Tampereen koulun" kasvatteja. Opetusjaostot lakkautettiin vasta vuonna 1998. Nykyisin ylioppilastutkinto ei ole välttämätön yliopisto-opinnoissa.
Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto.
Suomen yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto (FSD, "Finnish Social Science Data Archive", "Finlands samhällsvetenskapliga dataarkiv") palvelee tieteellistä tutkimusta ja opetusta valtakunnallisesti ja kansainvälisesti. Se arkistoi ja välittää koti- ja ulkomaisia sähköisiä tutkimusaineistoja tutkimukseen, opetukseen ja opiskeluun. Yksikkö on Tampereen yliopiston erillinen laitos. Se perustettiin vuonna 1999.
Tietoarkiston ylevänä tehtävänä on edistää tieteen avoimuutta, läpinäkyvyyttä, tiedon kumuloitumista ja olemassa olevan tiedon tehokasta tutkimuskäyttöä. Vuonna 2008 toteutetussa ensimmäisessä Suomen kansallisen tason tutkimuksen infrastruktuurien nykytilan selvityksessä todettiin, että Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto on yksi 24 olemassa olevasta kansallisen tason tutkimusinfrastruktuurista. Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto sai vuoden 2010 alussa oikeuden käyttää rinnakkaisnimeä Suomen yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto.
Viestintä.
Yliopiston ulkoista viestintää hoitaa muun muassa Aikalainen-lehti. Yliopiston suojissa toimii myös Radio Moreeni.
Alumnitoiminta.
Tampereen yliopiston Alumni ry. on perustettu 1987. Yhteyksiä yliopiston ja sen entisten opiskelijoiden välillä ylläpitävä Tampereen yliopiston Alumni on Suomen vanhin yliopiston alumniyhdistys. Yhdistyksen puheenjohtajana toimii Juha Kostiainen.
Keulakuvakseen eli alumnimeritukseksi Alumni ry. on kutsunut ansioituneita yliopiston kasvatteja. Tällaisina alumnilähettiläitä Tampereen yliopiston kasvateista ovat olleet vuorollaan pääministeri Kalevi Sorsa, maaherra Pirjo Ala-Kapee, Altian pääjohtaja Veikko Kasurinen, oopperan johtaja Päivi Kärkkäinen ja yhteiskuntatieteiden maisteri Simo Frangén.
Aiheesta muualla.
*


Tampereen teknillinen yliopisto.
Tampereen teknillinen yliopisto (TTY, "TUT"), viralliselta nimeltään TTY-säätiö, on Tampereella Hervannan kaupunginosassa sijaitseva, korkeinta teknillistä opetusta ja tutkimusta harjoittava säätiömuotoinen yliopisto. Vuosina 1972 - 2002 yliopiston virallinen nimi oli Tampereen teknillinen korkeakoulu (TTKK).
Opiskelijoita TTY:llä on noin 10 000, joista runsaat 8700 suorittaa ylempää korkeakoulututkintoa (diplomi-insinööri tai arkkitehti) ja lähes 1700 jatko-opintoja. Ulkomaalaisia vaihto- ja tutkinto-opiskelijoita on noin 1 300. Teknillisen yliopiston opiskelijaa, joka ei ole suorittanut vielä tekniikan kandidaatin välitutkintoa, kutsutaan tekniikan ylioppilaaksi. Yli vuoden opiskelleita tekniikan ylioppilaita ja tekniikan kandidaatteja kutsutaan vapaamuotoisesti teekkareiksi.
TTY:ltä valmistuu vuosittain keskimäärin n. 800 perustutkinnon suorittanutta eli diplomi-insinööriä tai arkkitehtiä ja 80 jatkotutkinnon suorittanutta tohtoria. Perustamisvuodesta 1965 lähtien yliopistosta on suorittanut perustutkinnon yli 14 700, lisensiaatin tutkinnon noin 800 ja tohtorin tutkinnon yli 800 henkilöä. Opiskelijamäärät ovat kasvaneet lähes koko historian ajan, tosin 2000-luvulla kasvu on hidastunut ja vuosittaista uusien opiskelijoiden sisäänottoa supistettu hieman. Perustutkinnon suorittaneista oli töissä valmistumishetkellä 88 % vuonna 2008. Yrittäjien osuus valmistuneista oli 5,4 % lukuvuonna 2009 - 2010.
TTY:llä työskentelee noin 2000 henkilöä, joista n. 1500 kuuluu opetus- ja tutkimushenkilökuntaan. Näistä lähes 300 on ulkomaalaisia. Koulutusohjelmia on 13 ja kansainvälisiä maisteriohjelmia 8. Yliopisto toimii läheisessä yhteistyössä monien teollisuusyritysten kanssa. TTY:n kokonaisrahoitus vuonna 2009 oli 154,5 miljoonaa euroa. Kolmannes tuloista kertyi Tekesin, yritysten, Suomen Akatemian ja EU:n tutkimusrahoituksesta. 1980-luvun alusta lukien TTY:n tutkimustoiminnan pohjalta on syntynyt yli 100 yritystä. Edellisen 5 vuoden aikana yliopiston tutkimuksesta on syntynyt yli 30 uutta yritystä, joista suurimman osan toimiala on ohjelmistoliiketoiminta tai tietotalous. Osittain tätä kehitystä on ollut tukemassa Tampereella toimiva yrityshautomo uusi tehdas.
Kampusalueen vieressä on teknologiakeskus Hermia ja VTT:n tutkimuslaitoksia. Nokialla on Hermian tiloissa toimiva merkittävä älypuhelimien tutkimuskeskus ja muita toimintoja, jotka työllistävät yhteensä vajaat 3000 työntekijää. TTY:ltä perustutkinnon suorittaiden suurin yksittäinen työnantaja onkin Nokia. Yritys on myös TTY:n suurin yksittäinen tutkimuskumppani. Hermian tiloissa toimii myös yli 160 muuta, lähinnä pk-yritystä. TTY:llä on läheistä tutkimusyhteistyötä myös mm. Finn-Medi-tutkimuskeskuksen ja Tampereen sekä Jyväskylän yliopistojen kanssa. Kampusalueen läheisyydessä Hervannassa asuu noin tuhat diplomi-insinööriä ja kaupunginosa on Suomen suurin diplomi-insinöörikeskittymä.
TTY:n kansainvälistä kärkitasoa edustavista tutkimusaloista laajimpia ja vakiintuneimpia ovat signaalinkäsittely, nanofotoniikka sekä älykkäät koneet. TTY on myös kansainvälistynyt määrätietoisesti ja noussut opiskelija- ja tutkijavaihdossa Suomen kansainvälisimmäksi teknilliseksi yliopistoksi. TTY:n rehtorina on 1. elokuuta 2008 alkaen toiminut elektroniikan professori Markku Kivikoski. Heraldikko Kaj Kajander on suunnitellut TTY:n tunnuksen, joka kuvastaa jaettua hammasratasta.
TTY-säätiö.
Vuoden 2010 alusta TTY muuttui säätiöyliopistoksi. Muutos liittyy yliopistolakiuudistukseen, jossa kaikista yliopistoista tuli joko julkisoikeudellisia yliopistoja tai säätiöitä. TTY:n toiminnasta vastaa jatkossa TTY-säätiö. Muutos ei vaikuttanut opiskelijoiden asemaan, mutta henkilökunnan virat muuttuivat työsuhteiksi. TTY-säätiön tavoitteena on kerätä rahoittajilta 50 miljoonan euron lahjoitukset säätiön peruspääomaan vuoden 2012 puoleen väliin mennessä.
Säätiön hallituksen jäsenet valitaan yleensä neljäksi vuodeksi kerrallaan. Yllä on merkitty jäsenyyden alkuaika ja tällä hetkellä tiedossa oleva päättymisaika. Koko hallitus ei koskaan vaihdu kerralla, sillä joka toinen vuosi on kolmen ja joka toinen vuosi neljän jäsenen toimikauden päätös. Hallitus järjestäytyy uudestaan jokaisen valinnan jälkeen. Jäsenenä voi olla korkeintaan kahdeksan vuotta eli kaksi kautta.
Säätiön hallitus on yliopiston ylin päättävä elin. Säätiön hallitus päättää muun muassa säätiön strategiasta, toimintaa ja taloutta koskevista asioista sekä muista laajakantoisista suunnitelmista.
Historiaa.
Teknillisen korkeakoulun perustaminen Tampereelle oli esillä jo 1800-luvun puolenvälin jälkeen. Valtiomies Agathon Meurman käsitteli aihetta Suomen senaatissa vuonna 1857. Osittain syynä oli se, että Tampereesta kehittyi jo 1800-luvulla huomattava teollisuuskaupunki ja teknilliselle korkeakoulutukselle oli kaupungissa tarvetta. Teknillisen korkeakoulun siirtämistä Helsingin keskustasta avarammille alueille kaupungin reunaosiin tai Tampereelle keskusteltiin myös 1910-luvulla. Toisen maailman sodan jälkeen Helsingin teknillisen korkeakoulun siirtämistä pohdittiin jälleen, sillä koulun toimitilat olivat vaurioituneet toisen maailmansodan pommituksissa. 1960-luvulla Teknillisen korkeakoulun neuvottelukunta esitti yllättäin koulutuksen aloittamista Tampereella. Teknillisen korkeakoulun sen aikainen rehtori Jaakko Ranhola oli laskenut, että ruotsalaisia tekniikan opiskelijoita oli vuonna 1964 keskimäärin 2,6 kertainen määrä Suomeen verrattuna. Tämä oli teollisuuden näkemyksen mukaan kestämätöntä pitkällä aikavälillä. Presidentti Urho Kekkonen allekirjoitti asetuksen TKK:n sivukorkeakoulun toiminnasta Tampereella 13. elokuuta 1965. Koulu aloitti toimintansa muutamaa viikkoa myöhemmin Teknillisen korkeakoulun sivukorkeakouluna. TTKK:n alkuvuosina opiskelijat maksoivat 65 markan lukuvuosimaksua vuosina 1965 - 1972 ja monia muita eri maksuja mm. tentistä, merkitsemisestä korkeakoulun kirjoihin, todistuksesta ja diplomityön tarkastamisesta. Koulu itsenäistyi vuonna 1972 eduskunnan säädettyä asiasta lain ja samalla myös lukuvuosimaksuista luovuttiin. Eduskunta hyväksyi lain toukokuussa ja presidentti Urho Kekkonen vahvisti sen saman tien. Itsenäistyneessä korkeakoulussa oli 900 opiskelijaa. Syitä itsenäistymiseen olivat mm. byrokratia. Matkat Otaniemeen erilaisiin kokouksiin veivät tehokasta työaikaa. Enemmistö kokouksista käsiteltävistä asioista koski vain Otaniemeä. Otaniemeläiset eivät taas tunteneet tarkkaan Tampereen olosuhteita. Tamperelaiset professorit käsittelevät samoja asioita useaan kertaan, ensin paikallisessa ja sitten TKK:n osastokollegiossa. Siksi koulujen erottaminen omiksi yksiköikseen oli tehokasta.
Aluksi opetusta annettiin Tampereen keskustassa, mutta toiminnan kasvaessa toimitilat alkoivat käydä ahtaaksi ja alkoivat siirtyä vuodesta 1973 alkaen vastaperustettuun Hervannan kaupunginosaan. Hervanta oli 1960-luvulla lähinnä korpea, nykyisen kampuksen kohdalla oli pienmaatilan niittyä. Alunperin Hervantaan piti muuttaa myös Tampereen yliopiston, mutta se ryhtyi vastustamaan muuttoa. 1960-luvulla esitettiin myös suunnitelmia näiden kahden Tampereen yliopiston yhdistämisestä. Myös teekkareiden keskuudessa esiintyi epäilyä Hervannan kampusta kohtaan. Yleinen epäilys oli, ettei kampusta ja sen ympärille rakennettavaa kaupunginosaa pystytä rakentamaan toimivaksi riittävän nopeassa aikataulussa. Hervanta onkin rakentunut hiljalleen. Viimeisenä Hervantaan siirtyi arkkitehtuurin osasto, joka toimi keskustassa aina vuoteen 1996. Moni TTY:n varhaisista professoreista on opiskellut osittain Yhdysvalloissa ja TTY:n muistuttaa monin eri tavoin amerikkalaisia yliopistoja.
Yleisesti 1970-luvulla korkeakoulun ja elinkeinoelämän avoin yhteistyö oli joillekin täysin epätoivottavaa. Poliittisessa ilmapiirissä jotkut radikaalit pitivät siivottamana sitä, että korkeakoulut olivat missään tekemisissä teollisuuden kanssa. Teollisuuden kuviteltiin likaavan tieteellisen tutkimuksen. TTY:llä elinkeinoelämäyhteistyö on ollut tärkeää perustamisesta asti. 1970-luvun lopusta lähtien TTY:llä vieraili suomalaisten suuryritysten johtoa Kauppakamarin kutsusta. Tampereen kauppakamarin sen aikainen toimitusjohtaja Matti Hokkanen kuuluu TTY:n monivuotisiin taustavaikuttajiin. Kauppakamari järjesti parikymmentä vierailua, joiden tavoitteena oli kasvattaa yritysten ja korkeakoulun välistä luottamusta. Mukana olivat mm. Valmet, Nokia, Kone, Kemira, Repola, SYP ja KOP.. Jo TTKK:n perustamista varten säädetty laki määritteli koulun tavoitteeksi panostamisen tuotekehitykseen, muista yliopistoista poiketen.
1980-luvulla Yrjö Neuvo vaikutti professorina merkittävästi TTY:n toimintaan. Hän tuli sähkötekniikan professoriksi 33-vuotiaana vuonna 1977 vähän ennen sähkötalon valmistumista. Hänen professuurinsa aikana tehtiin mm. 30 tietotekniikan väitöskirjaa. Neuvo oli myös 1980-luvun lopulla Suomen akatemian tutkimusprofessorina. Tehtävä oli TTY:n ensimmäinen. 1980-luvulla alkoi myös kansainvälistyminen. Signaalinkäsittelyn laitoksella oli töissä 1980-luvulla 12 eri kansalaisuutta ja laitos oli TTY:n ensimmäinen, joka alkoi antaa säännöllistä opetusta englannin kielellä. Neuvo piti kansainvälistymistä erittäin tärkeänä asiana. Nokia alkoi kiinnostua Neuvon johtaman elektroniikan laitoksen osaamisesta ja perusti lopulta toimipisteen Hervantaan. Vuoteen 1982 mennessä TTY:llä oli 2800 opiskelijaa, ja valmistuneita oli 1700 diplomi-insinööriä ja arkkitehtiä, 70 tekniikan lisensiaattia ja 15 tohtoria.
TTY rekisteröi TTY:n internetdomainin (www.tut.fi) vuonna 1986 ja se on hut.fi-osoitteen (Teknillinen korkeakoulu) kanssa Suomen ensimmäinen ja vanhin rekisteröity internet-osoite.
FI-domainin rekisteröinnin takana oli paljolti silloinen tietojenkäsittelytekniikan apulaisprofessori Juha Heinänen, joka myös ylläpiti alkuaikoina verkon nimipalvelinta. FI-verkkotunnuksia hallinnoitiin TTKK:lla vuoteen 1993, jolloin ne siirrettiin FICIX ry:lle, ja myöhemmin viestintävirastolle.
1990-luvun alkupuolella TTY:n toimintaa ohjasi lama ja loppupuolella Nokian halu lisätä jatkuvasti koulutusta. Nämä kaksi pääpiirrettä vaativat yliopiston toiminnassa merkittäviä muutoksia. Laman aikana toiminta järkevöityi ja rahaa oli käytössä aiempaa vähemmän. Laman aikana henkilökunnan määrä väheni, mutta toiminta laajeni. Samalla vuosikymmenellä alkoi opiskelijamäärien huima kasvu, kun uusista osaajista oli kysyntää. Monet toiminnot, kuten siivous, kunnossapito, ulkoalueiden hoito sekä liikunta-, rekrytointi- ja innovaatiopalvelut ulkoistettiin yhteistyökumppaneiden hoidettavaksi. Matematiikan ja fysiikan opettajien koulutuksen käynnistämiseen vaikutti 90-luvulla opetusministeriön toivomus.
Ainutlaatuista yliopistolla on se, että eri aikoina rakennetut eri rakennukset on liitetty toisiinsa käytävillä, jolloin tiloissa siirtyminen onnistuu aina sisätilojen kautta.
Tampereen teknillisen yliopiston ylioppilaskunta (TTYY).
Vuonna 1972 aloitti toimintansa Tampereen teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta (TTKY), joka on sittemmin muuttanut yliopiston nimenmuutoksen myötä oman nimensä Tampereen teknillisen yliopiston ylioppilaskunnaksi (TTYY). Vuonna 2005 TTYY:n edustajisto korjasi ylioppilaskuntatoiminnan alkaneeksi vuonna 1965, jolloin Tampereen Teekkarit aloittivat toimintansa. Lain mukaan jokaisen perusopiskelijan on kuuluttava ylioppilaskuntaan.
Leimallista paikalliselle opiskelijakulttuurille on jokavappuinen ensimmäisen vuoden opiskelijoiden kastaminen Tammerkoskessa, ns. teekkarikaste. Siinä 3 - 6 ensimmäisen vuoden opiskelijaa pudotetaan kerralla hetkeksi nosturinkoukkuun kiinnitetyssä korissa hyiseen Tammerkoskeen vappuna. Tämä kastamisperinne alkoi jo vuonna 1966.
Yksiköt.
Aiemmin erillislaitoksina toimineet Optoelektroniikan tutkimuskeskus (ORC) ja
Kielikeskus liitettiin tiedekuntiin rakenneuudistuksen yhteydessä vuoden 2008 alusta.
TTY:llä on alueellista toimintaa myös Seinäjoella, Valkeakoskella, Raumalla, Lahdessa ja Hollolassa.
Merkittävää tutkimustyötä.
TTY:n tutkimusyksiköt tuottavat vuosittain hieman vajaa tuhat vertaisarvioitua kansainvälistä tieteellistä julkaisua. Patentteja yliopistolla tehdyille keksinnöille myönnetään vuosittain 15–20 kappaletta. Suomen Akatemian ja opetusministeriön valitsemat tutkimuksen huippuyksiköt TTY:llä ovat
Vuonna 2010 TTY:llä oli seitsemän FiDiPro-professoria ja yksi FiDiPro Fellow. Signaalinkäsittelyn professori Moncef Gabbouj toimii Suomen Akatemian professorina vuosina 2011–2015. TTY:ssä toimii kaksi Suomen Akatemian huippuyksikköä: signaalinkäsittelyn ryhmä sekä Aalto-yliopiston kanssa yhteinen älykkäiden koneiden huippuyksikkö GIM.
Signaalinkäsittelyn laitoksella toimivan signaalinkäsittelyn ryhmän tutkimus keskittyy tiedonsiirtoon, multimediaan sekä äänen kuvan ja muun moniulotteisen informaation käsittelyyn sekä biologisten systeemien mallintamiseen. Ryhmä on ollut mukana kaikissa Suomen Akatemian tutkimuksen huippuyksikköohjelmissa vuodesta 1995.
Hydrauliikan ja automatiikan laitoksella toimiva TTY:n ja Aalto-yliopiston yhteinen älykkäiden koneiden huippuyksikkö tutkii liikkuvia työkoneita ja robotteja. Tutkimuksessa yhdistellään eri teknologioita, esimerkiksi hydrauliikkaa, informaatioteknologiaa, elektroniikkaa ja automatiikkaa.
Muuta yliopistoon liittyvää.
Tunnetuimmat TTY:llä opiskelevat urheilijat lienevät Tampereen Pyrinnön Tommi Evilä ja Tero Järvenpää.
TTY:llä (erityisesti Festiassa) on kuvattu kohtauksia kahteen maailmanmaineeseen yltäneeseen amatöörielokuvaan: ja The Yes Men, joista jälkimmäisessä joukko pilailijoita esiintyi eräässä TTY:n järjestämässä konferenssissa maailmankauppajärjestö WTO:n.
Aiheesta muualla.
*


Valkeakoski.
Valkeakoski on noin 21 000 asukkaan kaupunki, joka sijaitsee 35 kilometriä Tampereelta etelään. Se kuuluu Pirkanmaan maakuntaan. Valkeakoski tunnetaan erityisesti paperiteollisuuden keskuskaupunkina, teollisuuspaikkakuntana ja monipuolisena kulttuuri- ja urheilukaupunkina. Valkeakosken naapurikunnat ovat Akaa, Hattula, Hämeenlinna, Kangasala, Lempäälä ja Pälkäne.
Valkeakoski sijaitsee keskellä Sydän-Hämeen järvimaisemia Mallasveden ja Vanajaveden yhtymäkohdassa. Vesi hallitsee nykyistäkin kaupunkikuvaa. Sen yli rakennetut riippusillat yhdistävät kaupunginosat toisiinsa ja siitä valjastetusta voimasta syntyivät aikoinaan paperitehtaat. Valkeakoski on paperikaupunki, sillä eräs Suomen ensimmäisistä paperitehtaista, Myllysaaren paperitehdas, perustettiin Valkeakoskelle. Myllysaaren paperitehtaan perinteitä jatkaa UPM-Kymmene Oyj:n Tervasaaren paperitehdas, joka valmistaa tarra- ja kirjekuoripapereita kolmella paperikoneella. Tehdas on nykymittakaavassa pienehkö paperitehdas 350 000 tonnin vuosituotannollaan. Tervasaaressa valmistetaan tarran taustapaperia eniten maailmassa. Tehtaiden ja Hakalan rannan halkoplaanin välillä kulki 1900-luvun alussa kapearaiteinen 600 mm:n raidelevyinen Valkeakosken tehdasrata.
Nimi.
Valkeakosken nimi tulee paikalla sijainneesta Valkeakoskesta (ääntämys paikallisessa murteessa myös "valkeekoski", "valkiakoski"). Nimen alkuperästä on erilaisia käsityksiä. Sillä on voitu viitata joko kuohuvaan koskeen tai rannoilla sijainneisiin nuotioihin. Nimistöntutkija Timo Alanen on pitänyt oikeana ensinmainittua selitystä. Paikalliset asukkaat käyttävät Valkeakoskesta lempinimeä Koski.
Mansikkapaikka.
Mansikkapaikka on Valkeakosken kaupungin itselleen ottama lisänimi, jonka tarkoitus on markkinoida Valkeakoskea Pirkanmaalla perheystävällisenä asuinpaikkana. Markkinoinnin tavoitteena on saada lisää asukkaita kaupunkiin.
Mansikkapaikka tulee vanhasta sananlaskusta "Oma maa mansikka, muu maa mustikka."
Esihistoria.
Sydän-Hämeen alueella alettiin viljellä maata noin 1500 eaa.. Tätä ennen asutus oli ollut hajanaista. Rapolan muinaislinnan rakennusajankohdasta ei ole varmaa tietoa, mutta se on suojannut asukkaitaan hyökkääjiltä ensimmäisellä vuosituhannella.
Suur-Sääksmäki.
Suur-Sääksmäen mahtipitäjä mainittiin ensimmäisen kerran kirjoituksissa vuonna 1340. Se löytyi paavi julistamasta pannabullasta, joka annettiin veronmaksuista kieltäytymisestä.
1400- ja 1500-lukujen vaihteessa alueelle rakennettiin Sääksmäen kirkko. Samoihin aikoihin valmistui Sääksmäen alueelle monia kartanoita. Keskiajalla Valkeakoski oli tunnettu myllykylä, jonne tultiin matkojen takaa veneillä viljaa jauhamaan. 1869 valmistunut kanava käänsi liikemiesten katseet Valkeakoskelle. Rannalle rakennettiin ensin puuhiomo ja paperitehdas, ja 1880 käynnistyi Suomen ensimmäinen selluloosatehdas. Valkeakoski alkoi muuttua myllykylästä teollisuuskeskukseksi, vaikka raskaasti koetellut sisällissota katkaisikin kasvun vuosiksi.
Myllykylästä teollisuustaajamaksi.
Valkeakosken kanava ja Tervasaaren paperitehdas
Vanajaveden ja Mallasveden yhtymäkohtaan alkoi hiljalleen kasaantua myllyjä, joihin tultiin vesiteitse jauhamaan viljaa. Kehitys oli suhteellisen hidasta, kunnes Valkeakosken kanava rakennettiin vuonna 1869. Seuraavalla vuosikymmenellä rakennetut paperitehdas ja puuhiomo saivat 1880-luvulla seurakseen muun muassa Suomen ensimmäisen selluloosatehtaan. Teollisuustaajama alkoi syntyä tehtaiden vetäessä maaseudun asukkaita puoleensa.
Pitkän aikaa Valkeakosken "myllykylä" oli Sääksmäen henkisten palvelujen varassa. Vuonna 1883, kun Valkeakosken kylän väestömäärä nousi jo kolmannekseen koko pitäjästä, sinne rakennettiin tehtaan kansakoulu, mutta vasta vuonna 1910 puinen rukoushuone eli kirkko. Oma pappi Valkeakoskelle saatiin itsenäisen kunnan perustamisen jälkeen. Valkeakoski alkoi kehittyä yhä enemmän erilleen Sääksmäestä ja alueen hallitseminen alkoi tulla hankalaksi.
Sisällissota oli Valkeakoskella erittäin raju johtuen kahtia jakautuneesta valtakäsityksestä. Valkeakoskella menehtyi eniten väkilukuun suhteutettuna kaikista Suomen kunnista, jonka johdosta teollisuus oli pitkään suurissa ongelmissa.
Kaupunki.
Yhteiskunnallinen murros ja asutuksen nopea kasvu toivat mukanaan Valkeakosken kylälle ja koko Sääksmäelle suuria sosiaalisia vastakohtaisuuksia ja jopa hankaluuksia. Ne heijastuivat myös hallinnon ja yhteiskuntatoimien eri aloille ja johtivat vuonna 1922 Valkeakosken kauppalan perustamiseen. Tuolloin Sääksmäen ja Valkeakosken väkiluvut olivat jo yhtä suuret. Sääksmäen keskiaikaisen kirkon tuhouduttua tulipalossa 1929 valkeakoskelaiset vaativat uutta kirkkoa rakennettavaksi kauppalaan. Kun Sääksmäki päätti jälleenrakentaa historiallisen pyhättönsä, seurakuntienkin ero kävi ajankohtaiseksi. Toisen maailmansodan jälkeen Valkeakosken talous nousi kasvuun ja väkimäärä moninkertaistui. 1950–1970-luvuilla Valkeakosken johtohahmoihin lukeutui Juuso Walden, jonka aikana tehdaselämä parantui ja jalkapallo muuttui enemmän ammattilaisurheilun suuntaan. Juuso Waldenin aikana Valkeakoskea rakennettiin paperiyhtiön ja kaupungin kiinteällä yhteistyöllä. Waldenin aikana Valkeakoski nousi otsikoihin mm. vastaanottamalla lukuisia valtiovieraita. Hänen aikanaan myös koulutustaso nousi uusien koulurakennusten myötä. Näistä esimerkkinä Tyryn koulu, joka perustettiin Waldenin ja hänen vaimonsa aloitteesta. Sodan jälkeen varsinkin Valkeakosken väkiluku kasvoi nopeasti teollisuuden ja osittain karjalaisen siirtoväestönkin ansiosta. 1950-luvulla Valkeakosken asemakaavaa ryhdyttiin rajusti nykyaikaistamaan.
Valkeakoski sai kaupunkioikeudet 1963, ja vuonna 1973 emäpitäjä Sääksmäki liitettiin Valkeakoskeen. Vuonna 1975 Valkeakosken alueisiin liitettiin kaupungin pohjoispuolella sijainnut, aikaisemmin Pälkäneeseen kuulunut Painon kylä lähiympäristöineen. Vuonna 1978 suoritettiin osaliitos Hattulan ja Valkeakosken välillä, kun osa seitsemän vuotta aiemmin Hattulaan liitetyn Tyrvännön kunnan kylistä liitettiin Valkeakoskeen. Liitettyjä kyliä ovat Uskila, Mälkiäinen ja Tykölä.
80-luvulle tultaessa vuosikymmeniä vahvana jatkunut kasvu taittui. Teollisuuden työpaikkojen asteittaisesta vähenemisestä huolimatta Valkeakoski on edelleen eräs Suomen teollistuneimmista kaupungeista. Kaupunkia kohdannut raju rakennemuutos jatkuu vielä 2010-luvullakin. Tähän on yritetty vasta tukemalla monipuolista elinkeinoelämää, sekä lisäämällä koulutustarjontaa.
Politiikka.
Valkeakoski kuuluu Pirkanmaan vaalipiiriin. Valkeakosken kaupunginjohtaja on SDP:n Markku Auvinen, joka on toiminut aikaisemmin Harjavallan kaupunginjohtajana.
Työvoima ja teollisuus.
Valkeakosken työttömyysprosentti oli vuonna 2011 keskimäärin 12,2%. Valkeakosken työpaikkaomavaraisuus oli vuonna 2009 94,0%. Valkeakoskella on Etelä-Pirkanmaan suurin työttömyysprosentti. Piristystä Valkeakosken työttömyyteen toi vuoden 2011 tammikuussa toimintansa avaava Avilon Oy. Avilon palkkasi syksyn 2010 aikana 200 työntekijää noin 1500 hakijan joukosta. Vuonna 2012 lokakuussa ydinkeskustassa avattava Keskon liikekeskus työllistää arvioiden mukaan 120–140 henkeä. Liikekeskuksen arvioidaan työllistävän yli 100 ihmistä. Kauppakeskuksen välittömään läheisyyteen ollaan kaavailtu noin 300 parkkipaikkaa, joista osa sijoitetaan kattoparkkiin. Samaan kortteliin aiotaan rakentaa myös kolme kerrostaloa, josta ensimmäinen valmistuu 2012. Myös vanha torin sauna ja Valkeakosken matkailun infopiste sijaitsevat kyseisessä korttelissa.
Perusopetus.
Valkeakoskella on 12 peruskoulua, joista seitsemän on perinteisiä alakouluja sisältäen luokat 1–6 (Haukilan, Kärjenniemen, Leppälän, Rauhalan, Roukon, Sorrilan ja Tarttilan koulut). Näistä Roukon ja Sorrilan koulut ovat suurimmat. Tietolan koulussa on perusopetusta luokille 1–6 sekä pienluokkia ja harjaantumisopetusta. Tietolan harjaantumisopetusta käyttää myös osa naapurikunnista. Lisäksi Valkeakoskella toimii Sassin ja Sointulan koulut, joissa opetusta on vain ensimmäisellä ja toisella luokalla.
Valkeakoskella on kaksi yläkoulua: Tyryn koulu ja Naakan koulu. Valkeakosken keskustassa toimi pitkään Apian yläaste ja lukio, mutta koulu lakkautettiin uuden Tietotien lukion rakentamisen alkaessa. Yläasteen opiskelijat siirrettiin Tyryn ja Naakan yläkouluihin ja lukiolaiset evakkoon Hämeen ammattikorkeakoulun tiloihin. Tämä aiheutti paljon kritisointia Valkeakosken kaupunkia kohtaan, koska alunperin kaupunki oli luvannut oppilaiden saavan opiskella koululla uuden lukion valmistumiseen asti, mutta lähetti kuitenkin oppilaat evakkoon ennen aikojaan koulun purkutöitä varten. Koulu kuitenkin seisoi tyhjillään paikoillaan useamman vuoden liikekeskushankkeen myöhästymisen takia. Koulun purkutyöt on tarkoitus vuoden 2011 alussa. Kyseiselle korttelille valmistuu kauppakeskus vuonna 2012. Lisäksi korttelille olisi tarkoitus rakentaa 3 kerrostaloa.
Valkeakosken kaupungille on jätetty valituksia useiden koulujen kunnosta ja osa kouluista onkin asetettu jonkinasteiseen käyttökieltoon. Tietolan koulun olisi tarkoitus muuttaa entisen aikuiskoulutuskeskus Eskolan tiloihin vuonna 2011. Tyryn koulussa aloitettiin 2010 syksyllä teknisen työn luokan remontti. Tavoitteena oli rakentaa koko koulu uudestaan, mutta valtio ei kuitenkaan myöntänyt apurahaa kunnalle, mikä viivästytti remonttia. Tyryn koulun sisätila on arvioitu paikkapaikoin erittäin huonoksi. Koulun alarakenteissa on kosteutta. Myös Sointulan koulun remontista on esitetty visioita.
Valkeakoski Campus.
"Valkeakoski Campus" on kaupungin pohjoispuolella sijaitseva koulukeskittymä. Campukseksi luetaan Hämeen ammattikorkeakoulun (HAMK) Valkeakosken opetuspiste, Tietotien lukio sekä Valkeakosken ammatti- ja aikuisopisto (VAAO). Campukselle on myös suunniteltu opiskelija-asuntoloita sekä "Lotila Business Gardenia".
Valkeakosken uusi, Tietotien lukio avasi ensikertaa ovensa oppilaille syksyllä 2009. Lukiossa on noin 400 oppilasta. Uusi lukio rakennettiin pitkälti nykyteknologia varaan, ja lukiossa ovat esimerkiksi käytössä älytaulut sekä opetustuntien videointi. Oppilaat voivat katsoa tunnit uudelleen videoina. Lukio tekee yhteistyötä HAMKin kanssa. Tietotien lukion rehtorina toimii Pasi Syrjä.
Lukukaudella 2010–2011 Hämeen ammattikorkeakoulun Valkeakosken opetuspisteessä toimii kolme koulutusohjelmaa: automaatiotekniikan (Automation Engineering), tuotantotalouden (Industrial Management) ja "Degree Programme in International Business". HAMKissa opiskelee runsaasti ulkomaalaisia opiskelijoita. HAMK tekee yhteistyötä Tietotien lukion lisäksi Hakan kanssa.
Campuksen kolmas suuri oppilaitos on Valkeakosken ammatti- ja aikuisopisto, jossa opiskelee vuosittain noin 1400 oppilasta. VAAO rakensi vuonna 2010 uuden osan kouluunsa kaupan ja hallinnon alan siirryttyä keskustasta campukselle.
Valkeakosken ammattikoulussa opiskelee paljon ulkopaikkakuntalaisia. Suurimmat opiskelijamäärät Valkeakosken lisäksi tulevat Tampereelta, Kangasalalta, Akaasta, Kylmäkoskelta ja Pälkäneeltä.
Maaseutu ja kylät.
Pääosin koko Valkeakosken maaseutu on vanhaa Sääksmäen kunnan aluetta. Sääksmäki on merkittävä kulttuurillinen osatekijä Valkeakoskella, ja Sääksmäen perinteistä pidetään tiukasti kiinni.
Kaupunginosat.
Lisäksi näiden kaupunginosien läheisyydessä mutta niiden ulkopuolella sijaitsevat Vanhakylä ja Viuha.
Hotelli Waltikka.
Valkeakoskella sijaitsee 83 huoneen hotelli Waltikka. 83 huoneesta kolme on saunallisia sviittejä. Näiden lisäksi Waltikassa on kaksi huonetta liikuntaesteisille. Waltikassa on kaksi ravintolaa: ravintola "Walentina" ja pub "Captain Cook". Waltikassa on myös seitsemän kokouskabinettia ja kuusi ryhmätyötilaa.
Waltikalla on ulkona sijaitsevat tennis- ja lentopallokentät sekä höyrysauna ja useita tavallisia saunoja. Waltikan ravintolassa esiintyy paljon Suomen kuuluja taiteilijoita sekä silloin tällöin ulkomaalaisia taiteilijoita, kuten joulukuussa 2010 Waltikassa esiintynyt Samantha Fox. Waltikassa järjestettyihin konsertteihin mahtuu yleisöä noin 700 henkeä. Vuonna 2008 Waltikassa yövyttiin 15 175 yötä. Keskimäärin noin puolet huoneista oli käytössä koko ajan.
Waltikan yhteyteen suunnitellaan rakennettavaksi kymmeniä lomaosakkehuoneistoja 5 vuoden sisällä. Osa huoneistoista sijaitsisi hotellin vieressä sijaitsevan Mallasveden päällä. Näihin huoneistoihin pääsisi myös veneellä.
Muut.
Apian leirintäalue majoittaa ihmisiä ympäri vuoden. Leirintäalueella on ympärivuotisia mökkejä, huoneita, asuntovaunupaikkoja sekä telttapaikkoja. Leirintäalue on Apianlahden rannalla, ja vuokrattavissa on rantasauna. Leirintäalueella vuokrataan veneitä, kanootteja sekä polkupyöriä. Leirintäalueella toimii myös ravintola. Vuonna 2008 leirintäalueella oli yöpymisvuorokausia 9 347.
Kaupungin rajan sisäpuolella, Sääksmäen sillan läheisyydessä toimii motelli Viidennumero, jossa on huoneiden lisäksi vierasmaja ja ravintola. Ilolan maatilamatkailu majoittaa vierailijoita ympäri vuoden. Lisäksi Valkeakoskella toimivat Salmisen mökit, mökinvuokrauspalvelu sekä yksityisiä vuokraajia.
Tapahtumat.
Valkeakosken suurin vuosittainen kulttuuritapahtuma on Työväen Musiikkitapahtuma, johon vuonna 2010 osallistui yli 35 000 ihmistä. Sääksmäellä on vieläkin käytössä helka-juhlaperinne. Se on ainoa laatuaan Suomessa.
Valkeakoskella järjestettiin ensimmäinen "Onni Rock" vuonna 2007, jolloin pääesintyjänä oli Ari Koivunen. Vuonna 2008 sen nimi oli "Onni Pop" ja pääesiintyjänä lavalle nousi Anna Abreu. Vuodet 2009 ja 2010 tapahtuma on toiminut "Onnirokki"-nimellä. Vuonna 2009 esiintyjänä oli Apulanta ja vuonna 2010 Fintelligens sekä Pete Parkkonen. Myös paikallisessa kauppakeskus Koskikarassa järjestetään konsertteja. Muun muassa Anna Abreu, Cheek ja Hevisaurus ovat esiintyneet Koskikarassa.
Valkeakosken useat kulttuurimuseot (Suomen Jalkapallomuseo, Myllysaaren museo, Emil Wikströmin museo ja Kari-paviljonki) ovat tärkeä osa Valkeakosken matkailua. Kesäisin turismia lisää Hakan ottelut jalkapallon Veikkausliigassa sekä vuonna 2010 rakennettu kesäteatteri. Vuonna 2010 kesäteatterissa esitettiin "Pirkko & Åke" -musikaali, joka kertoi Pirkko Mannolan ja Åke Lindmanin välisestä romanssista. Päärooleissa nähtiin Ilkka Koivula ja Iina Kuustonen. Näytelmää kävi katsomassa yli 20 000 henkilöä.
Asuntomessut.
Vuonna 2009 Asuntomessut järjestettiin Valkeakosken Lintulassa. Messujen avajaiset olivat 10. heinäkuuta. Messuille varattu 25 hehtaarin alue oli suurin sitten vuoden 2000 messujen Tuusulassa. Asuntoja rakennettiin yhteensä 42, joista 40 oli näyttelykohteina.
9. elokuuta päättyneiden messujen teemana oli energiatehokas asuminen. Kävijöitä messuilla oli yhteensä 142 386, joka täytti järjestäjien odotukset.
Liikenne.
Valkeakoski on tieliikenteen solmukohdassa – pääkaupunkiin ajaa moottoritietä puolessatoista tunnissa ja Tampereelle tai Hämeenlinnaan puolessa tunnissa.
Valkeakosken keskustan vierestä kulkee Seututie 130, joka on entinen Valtatie 3. Valkeakoskelta kulkee myös Valtatie 3 kahdessa kohdassa. Valkeakosken keskustasta kulkee Valtatie 3:lle Seututie 304. Seututie 304:n loppupäästä kääntyy paikallistie 3044, joka vie Toijalaan. Kärjenniemen kohdalla Seututie 304:ltä kääntyy Lempäälään vievä paikallistie. Valkeakosken keskustasta pääsee Seututie 307:ä pitkin Pälkäneelle, ja Seututie 310 vie Kangasalle. Valkeakosken taajaman eteläosasta pääsee myös paikallistietä pitkin Huittulaan, Sääksmäelle. Sääksmäeltä pääsee myös paikallistie 3071:tä pitkin Haukilaan ja sieltä aina Pohjois-Hattulaan.
Helsingin ja Tampereen välisistä linja-autojen pikavuoroista noin 65% pysähtyy Valkeakoskella. Suoria pikavuoroja Tampereelle ja Helsinkiin kulkee päivittäin noin 20 kappaletta suuntaansa. Matka-aika Helsingin osalta vaihtelee kahden tunnin molemmin puolin. Valkeakosken ja Tampereen välillä vakiovuoroja kulkee maanantaista perjantaihin noin 30 kappaletta suuntaansa. Lauantaisin vuorojen määrä on tästä noin puolet ja sunnuntaisin kolmannes. Matka-aika Tampereelle on vakio- ja pikavuoroilla nopeimmillaan noin puoli tuntia.
Valkeakoskelle on rautatieyhteys Toijalasta. Rata valmistui 1938, ja sillä on ainoastaan tavaraliikennettä, paitsi silloin, kun Haka pelaa Suomen Cupin finaalissa. Tällöin asemalta lähtee perinteinen cup-juna.
Juna-bussi-yhteydellä Toijalan kautta matka-aika Valkeakosken ja Helsingin välillä sekä Valkeakosken ja Turun välillä on nopeimmillaan noin kaksi tuntia. Valkeakosken ja Tampereen välinen matka kestää tätä reittiä noin tunnin. Valkeakosken ja Toijalan välisiä linja-auton vakiovuoroja kulkee maanantaista perjantaihin noin 15 kappaletta suuntaa kohden. Viikonloppuisin määrä on tästä noin kolmasosa.
Linja-autojen pikavuoroilla Valkeakoskelta pääsee ilman autonvaihtoa myös Nokialle, Ikaalisiin, Seinäjoelle ja Vaasaan. Valkeakoskelta pääsee myös Pietariin muutamia kertoja viikossa pikavuorolla. Suoria vakiovuoroja liikennöidään Valkeakoskelta lisäksi Hauholle ja Pälkäneelle.
Valkeakoski on järviväylien varrella ja siellä oleva kanava yhdistää Mallasveden ja Vanajaveden.
Urheilu.
Valkeakoskella toimii useita aktiivisia urheiluseuroja, joista tunnetuin on yleisseura Valkeakosken Haka. Valkeakosken Hakasta irrottautunut "Haka-perheeseen" kuuluva jalkapalloseura Haka pelaa kotiottelunsa Tehtaan kentällä. Valkeakosken Hakan hiihtojaosto on yksi Suomen menestyneimpiä hiihtoseuroja. FC Hakan juniorijoukkueita ennen pelataan Valkeakosken Nappulaliigassa, joka on perustettu vuonna 1960.
Valkeakosken Isku-Veikot pelasi ensimmäisen kerran Lentopallon SM-liigaa kausina 1964–1965 ja 1965–1967, jonka jälkeen joukkue palasi divisiooniin pelaten niissä 40 vuotta. Kauden 2006–2007 päätteeksi Isku-Veikot nousi SM-liigaan voittamalla Keski-Savon Paterin yhdellä pisteellä. Isku-Veikot kuitenkin putosi SM-liigasta kauden 2009–2010 päätteeksi, jolloin Isku-Veikkojen edustusjoukkue lopetettiin. Nykyisin Isku-Veikoissa on vain harrastustoimintaa. Joukkue pelasi kotiottelunsa Apian urheilutalolla Valkeakoskella.
Valkeakoskella on menestyvä futsaljoukkue Mad Max, joka pelaa Futsal-liigaa. Valkeakoskella vaikuttavat myös urheiluseurat Valkeakosken Koskenpojat, Pallo-Sepot 44, Valkeakosken uimaseura sekä jääkiekkojoukkue Kiekko-Ahma, joka pelaa Suomen II-divisioonaa Hämeen alueella. Ahmat lakkautettiin kaudelle 2009-2010 muttta pelaaminen jatkui kaudella 2010-2011 ja he nousivat III-divisioonasta II-divisioonaan..
Sääksmäen Sopu on vuonna 1960 perustettu sääksmäkeläinen jalkapallojoukkue. Sen edustus pelasi kaudella 2010 Tampereen piirin IV divisioonassa.
Vuonna 1991 perustettu Koski-Petankki on valkeakoskelainen petanque-seura. Seura pelaa naisten ja veteraanien SM-sarjassa, sekä yleisen sarjan I-divisioonassa. Seura on Suomen Petanque-Liiton jäsen ja sillä on mestaruuksia erilaisista veteraanikilpailuista.
Valkeakoskella on kaksi tanssiseuraa, joilla on toimintaa: Haka Gym ja Tanssiseura Marimba.


Lemi.
Lemi on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Karjalan maakunnassa Lappeenrannan vieressä Saimaan etelärannalla. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km².
Lemin naapurikunnat ovat Lappeenranta, Luumäki, Savitaipale ja Taipalsaari.
Lemi on tunnettu perinneruoastaan särästä sekä perunastaan, "Lemin punasesta". Peruna onkin yksi Lemin suurimmista vientituotteista. Kunnan musiikkiperinteistä kertoo muun muassa neliääninen virrenveisuu, jota voi kuulla Lemin kirkossa. Modernimpaa musiikkitarjontaa edustaa Lemiltä kotoisin oleva thrash metal -yhtye, Stam1na.
Kylät.
Lemin keskus on kirkonkylä (virallisesti Juvolan kylää), jossa on noin 800 asukasta. Siellä sijaitsevat kunnan peruspalvelut, joita ovat muun muassa kauppa, posti, apteekki, pankit ja terveyskeskus. Kouluista kirkonkylässä sijaitsee vuonna 1992 rakennettu Lemin koulukeskus, toinen koulu on noin 750 asukkaan Kuukanniemen kylässä.
Kunnan keskuksen lisäksi Lemin kyliä ovat Ahtiala, Hakulila, Heikkilä, Huttula, Hyvärilä, Iitiä, Juuresaho (ent. Remunen), Juvola, Kaamanniemi, Kuukanniemi, Kapiala, Keskisenpää, Korpela, Kurkela, Kärmeniemi, Laakkola, Lavola, Merenlahti, Metsola, Mikkola, Mikonharju, joka kuuluu Iitiän kylään, Nisola, Nuppola, Olkkonen, Parkkola, Pöllölä, Ruohiala, Ruomi, Sairala, Sorvarila, Suomalainen, Suoniala, Suontakainen, Sutela, Taipale, Tevaniemi, Torvenniemi, Tuomelanpelto, kuuluu myös Iitiään, Uiminniemi, Urola, Vainikkala, Välikangas ja Värtölä.
Urheilu Lemillä.
Lemillä on kaksi urheiluseuraa: Lemin Eskot ja Kotajärven Pallo (KoPa). Lemin Eskot on keskittynyt yleisurheiluun ja perinteisiin erätaitoja kehittäviin lajeihin, muun muassa ammuntaan, hiihtoon ja suunnistukseen. KoPa puolestaan on Kuukanniemessä toimiva jalkapallo- ja salibandyseura. Lisäksi paikkakunnalla toimii aktiivinen partiolippukunta Lemin Erävä.
Elinkeinoelämä.
Lemin suurin työllistäjä on Lemin kunta. Yksityisistä työnantajista suurimmat ovat paikkakunnalla kiukaita valmistava MISA Oy, sairaalakalusteita valmistava Te-Pa Medical Oy ja klapikoneita valmistava Agromaster Oy.
Uskonnolliset yhteisöt.
Lemillä toimii evankelisluterilainen Lemin seurakunta.
Tunnettuja lemiläisiä.
Lemiltä ovat kotoisin muun muassa taidemaalari Elias Muukka (1870-1938) sekä mainittu metalliyhtye Stam1na.


Tammela.
Tammela on Suomen kunta ja vanha hämäläinen kirkkopitäjä nykyisessä Kanta-Hämeen maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Tammelan naapurikunnat ovat Forssa, Hämeenlinna, Jokioinen, Karkkila, Loppi, Nummi-Pusula, Somero ja Urjala.
Liikenne.
Tammelan tärkeimmät liikenneväylät ovat Helsingin ja Porin välinen valtatie 2, Turun ja Hämeenlinnan välinen valtatie 10 ja Forssan ja Riihimäen välinen kantatie 54. Tammelan koillisosan Teuron ja Lautaportaan kylien kautta kulkee seututie 283 Lopen suunnasta Urjalaan ja tiestä erkanee Lautaportaalla seututie Kalvolaan. Tammelan eteläosan halki kulkee historiallinen Hämeen härkätie, joka on nykyisinkin tärkeä seututie Someron ja Salon suuntaan. Härkätiestä erkanee Portaan kylässä seututie Nummi-Pusulaan.
Maisemat.
Pääosa nykyisestä Tammelan alueesta luetaan Tammelasta Urjalan, Hämeenlinnan, Hattulan, Lopen, Karkkilan, Nummi-Pusulan ja Someron alueille ulottuvaan Tammelan ylänköön, joka on karua ja harvaan asuttua moreenimaata erotuksena ympäröivistä tiheämmin asutuista viljelyseuduista.
Paitsi moreenimuodostumia, kuten drumliineja, Tammelan ylängöllä on myös harjuja, joista nähtävyyksinä tunnettuja ovat Kaukolanharju Saaren kansanpuistossa ja Kyynäränharju Liesjärven kansallispuistossa. Näiden ohella on Salpausselkiin liittyviä reunamuodostumia ja harjudeltoja kuten Pernunnummi Lopen ja Tammelan rajalla.
Korkeuserot ylängöllä ovat pieniä, paitsi reunoilla missä kallioperän murrokset jyrkentävät pinnanmuotoja. Tammelan ylänköön luetaan myös eteläisen Suomen suurimpiin soihin kuuluva Torronsuo. Länsiosat Tammelasta liittyvät Loimijokilaakson viljelysmaisemiin yhdessä Jokioisten, Humppilan ja Ypäjän kanssa ja siellä on myös savimaita.
Vesistöt.
Vesistöaluejaossa pääosa Tammelasta kuuluu Kokemäenjoen vesistöalueeseen ja tämän sisällä suurimmaksi osaksi Kokemäenjoen eteläisen sivujoen Loimijoen valuma-alueeseen.
Pyhäjärvi ja Kuivajärvi latvavesineen.
Loimijoki saa alkunsa Tammelan ja koko Loimijoen valuma-alueen suurimmasta järvestä, Tammelan Pyhäjärvestä. Pyhäjärveen ovat laskeneet lounaasta Kalliojärvi, joka nyttemmin on kuivattu pelloksi, ja Torronsuon kansallispuistoon kuuluva umpeenkasvanut Talpianjärvi.
Tammelan kylistä Pyhäjärven rannalla sijaitsevat Tammelan Kirkonkylä, Kytö, Tammelan Pappila, Hevoniemi, Kaukola ja Riihivalkama. Kuivatun Kalliojärven rannalla ovat sijainneet Kallion ja Häiviän kylät. Talpianjärven rantakyliä ovat Talpia ja Sukula.
Idästä Pyhäjärveen laskee Saarensalmen kautta, Kaukolanharjun ja Tammelan kunnan ja Forssan kaupungin nykyään omistaman Saaren kansanpuiston sivuitse Kuivajärvi, joka kerää vedet suuresta osasta Tammelan aluetta ja osittain myös naapurikunnista Hämeenlinnasta, Hattulasta, Lopelta ja Somerolta.
Kuivajärveen rajoittuvia tai sen rantakyliä ovat Saari, Kankainen, Hykkilä, Lunkaa, Porras ja Ojanen.
Kuivajärveen laskee etelästä Tammelan Liesjärvestä alkunsa saava Turpoonjoki. Siihen yhtyy Tammelan Portaan kylän luona Tammelan, Lopen ja Hämeenlinnan, aiemmin Rengon rajalla sijaitsevasta Pääjärvestä alkunsa saava Ilmetynjoki. Liesjärveen laskevat lännestä Liesjärven kansallispuiston alueella Kyynärä, Tapolanjärvi ja Ruostejärvi. Etelästä Someron, aiemmin Somerniemen alueelta Liesjärveen laskee Salkolanjärvi.
Tammelan kylistä Turpoonjoen varrelle sijoittuu Porras ja Liesjärven rannalle Liesjärvi. Salkolanjärven rannalla Somerolla, aiemmin Somerniemellä on Salkolan kylä.
Pohjoisesta Kuivajärveen laskee Tammelan Pehkijärvestä alkunsa saava Myllyjoki, johon laskevat Alhonojaa pitkin Mustialanlammi ja osittain Forssan puolelle ulottuva Kaukjärvi. Pehkijärveen laskee luoteesta Susikaslammista Vaihijoki, jonka nimenä ylempänä on Susikkaanjoki. Sen latvajärviä ovat Lunkijärvi Tammelan ja Forssan, aiemmin Koijärven rajalla ja joukko pikkujärviä, joista suurimmat ovat Liesjärvi, Teurajärvi ja Pitkäjärvi Tammelassa. Koillisesta Pehkijärveen laskee Kuuslammista alkunsa saava Teuronjoki, jonka latvajärviä ovat Ojajärvi Tammelassa, Kanajärvi Tammelan ja Hämeenlinnan, aiemmin Kalvolan rajalla, Sotkajärvi Hämeenlinnan ja Hattulan rajalla, aiemmin Hattulassa ja Pukarojärvi Hattulassa. Etelästä Pehkijärveen laskee vielä Oksjoen kautta Oksjärvi.
Kaukjärven rantakyliä ovat Tammelan puolella Mustiala ja Kaukjärvi sekä Forssan puolella Järvenpää, Kuusto ja Lunttila. Susikkaanjoen varrella on Tammelan Susikkaan kylä. Teuronjoen ja sen latvahaarojen varsille syntyneitä kyliä ovat Teuro ja Kuuslammi Tammelassa ja Kanajärvi Hämeenlinnassa, aiemmin Kalvolassa.
Muita vesistöjä.
Luoteessa, Mustialan ja Kaukjärven kylien takamailla Tammelan alueelle ulottuvat Jokioisissa Loimijokeen laskevan Loimijoen sivujoen Jänhijoen latvahaarat Peräjoki, Heinijoki ja Myllyoja, joihin laskevat Jänijärvi Kaukjärven Saukoniemenkulmalla, Heinijärvi Mustialan Heinämaankulmalla ja Särkijärvi, Saloistenjärvi, Kyynäräjärvi, Valkjärvi ja Kuivajärvi Mustialan takamailta. Loimijoen toiseen sivujokeen Kojonjokeen eli Koijokeen laskee samalla alueella Tammelan mustialan ja Forssan, aiemmin Koijärven, Kojon kylien rajalla sijaitseva Valijärvi.
Pohjoisessa pieni osa Tammelan nykyisestä alueesta jää Kokemäenjoen vesistön Vanajan reittiin laskevan Tarpianjoen latvahaarojen varsille. Täällä Tammelan ja Urjalan rajalla sijaitsevan Hirsjärven läheisyydessä on Tammelan Pikonkorven erämaakylä ja likimain vedenjakajalla Teuronjoen latvahaaroja vastaan toinen Tammelan ja Kalvolan rajoille syntynyt Tammelan erämaakylä Torajärvi. Vanajaveden reittiin Janakkalan Kernaalanjärven kautta laskee myös pari pientä harjujärveä Pernunnummella Lopen ja Tammelan rajalla.
Lounaisin kulma Tammelasta kuuluu Paimionjoen vesistöalueeseen. Täällä Tammelan puolelle ulottuvat Somerolta Paimionjoen sivujoen Pajulanjoen latvahaarat, joiden varsilla sijaitsevat Tammelan Torron, Patamon ja Letkun kylät. Tämän vesireitin latvajärviä ovat Tourunjärvi, Haiponjärvi ja Valajärvi Tammelassa ja Valkjärvi Tammelan ja Someron, aiemmin Somerniemen, rajalla.
Karjaanjoen vesistöön Tammelasta kuuluvat Onkimaanjärvi Karkkilan, Lopen ja Tammelan rajalla ja Kivijärvi Lopen ja Tammelan rajalla.
Historiaa.
1800-luvulle asti Tammelan kirkkopitäjä käsitti alueeltaan likimain nykyistä Forssaa ja Tammelaa vastanneen Tammelan emäkirkonläänin sekä Jokioisten, Humppilan ja Perttulan (likimain sama kuin nykyinen Ypäjä) kappelit.
Kruunun hallinnossa nykyisen Tammelan alue kuului 1500-luvulla hämäläiseen Loimon, myöhemmin Portaan hallintopitäjään, jonka alue käsitti pääosiltaan silloiset Tammelan ja Someron kirkkopitäjät eli nykyisen Forssan kaupungin sekä Jokioisten, Humppilan ja Ypäjän kunnat ja nykyisen Someron kaupungin mukaan lukien Somerniemi.
Kun kappeliseurakunnat saivat vuoden 1865 kunnallisasetuksen myötä oman kunnallishallinnon ja itsenäistyivät Tammelasta myös kirkollisesti 1800-luvun loppuvuosikymmenten aikana, kunnallisasetuksen mukainen Tammelan kunta tuli käsittämään vain vanhan emäkirkonläänin.
Kun Tammelaan kuuluneesta Forssan teollisuusyhdyskunnasta muodostettiin itsenäinen kauppala vuonna 1923, Tammelan kunta sai suurin piirtein nykyiset rajansa. Forssan itsenäistyessä Tammelan kunnan pinta-ala väheni 88,4 km² ja asukasluku lähes 8 000 henkilöllä. Kalvolan kunnasta 72 km²:n suuruinen Patakankaan alue liitettiin Tammelaan vuonna 1956. Liitos toi kuntaan 252 uutta asukasta. Alueliitoksia tapahtui myös toisin päin: vuonna 1971 liitettiin Tammelasta 9 km²:n kokoinen Lempään alue Forssaan. Asukkaita sinne siirtyi 100.
Nimi.
Tammela-nimen alkuperästä on erilaisia selityksiä. Tavallisin niistä on johtaa nimi tammesta, vaikka tammen luontainen levinneisyys ei yllä aivan Tammelaan saakka, lähimmät esiintymät lienevät Vihdin seudulla ja Lohjalla. Koska tammi kasvaa pihapuuna Tammelassa melko hyvin, voisi olettaa että nimi juontuisi ennen alueella kasvaneesta suuresta pihatammesta. Toinen mahdollinen kantasana on ruotsin kielen sana "damm" eli pato, joka viittaisi Loimijoen koskiin. Yksi vaihtoehto on myös seudun kantatalo, jonka nimi siirtyi kylän nimeksi. Tammelan kylä mainittiin asiakirjoissa ensi kerran vuonna 1423.
Kulttuuria ja kulttuuriympäristöjä.
Tammela kutsuu itseään Suomen Hakkapeliittapitäjäksi, koska 30-vuotisen sodan aikana suhteellisesti eniten hakkapeliittoja otettiin juuri Tammelasta.
Tammelan alueella on seitsemän kohdetta, jotka Museovirasto on määritellyt valtakunnallisesti merkittäviksi rakennetuiksi kulttuuriympäristöiksi. Näitä ovat Hämeen härkätie (Tammelassa yhdystiet 2802 ja 2824), Korteniemen metsänvartijan tila, Mustialan maanviljelysopisto, Saaren kartano ja Saaren kansanpuisto, Tammelan kirkko sekä Teuron ja Torron kylät.
Kylät.
Näiden lisäksi Tammelan henkikirjakyliä ovat Heinu, Iittala, Kotkajärvi, Kutinen, Orjanhirsi, Sauvala ja Taljala. Nämä ovat Kalvolan kyliä, joista pieniä osia tuli kuulumaan Tammelaan kun kylien takamailla sijainnut Patakankaan koulupiiri Kalvolasta vuonna 1956 liitettiin Tammelaan.


Kielletty kaupunki.
Keisarillinen palatsi, nykyinen Palatsimuseo, sijaitsee muinaisen Pekingin keskipisteessä
Kielletty kaupunki (紫禁城, pinyin: zĭ jìn chéng), jota ennen kutsuttiin nimellä Gu Gong, on palatsialue Pekingin keskustassa. Ming- ja Qing-dynastioiden keisarit asuivat aikanaan alueella. Nykyisin siellä on palatsimuseo. Kielletyn kaupungin pinta-ala on 720 000 neliömetriä, siellä on 800 rakennusta ja niissä 9 999 huonetta. Se sijaitsee Taivaallisen rauhan aukion pohjoispuolella.
Kielletty kaupunki on saanut nimensä dynastioiden aikana, jolloin ylimystöön kuulumattomia ei päästetty kaupungin porttien sisäpuolelle.
Palatsialueen eteläisimmän portin, Tiananmen'in ja pohjoisimman portin, Shenwumen'in () etäisyys on 960 metriä, ja itä-länsisuunnassa alueen leveys on 750 metriä. Palatsikompleksi rakennettiin Ming-dynastian aikana vuosina 1407–1420. On sanottu, että sitä oli rakentamassa miljoona työläistä mukaan lukien 100 000 käsityöläistä.


Jenny von Westphalen.
Jenny von Westphalen (12. helmikuuta 1814, Salzwedel – 2. joulukuuta 1881, Lontoo), myöhemmin Jenny Marx, tunnetaan saksalaisen filosofin ja yhteiskuntatieteilijän Karl Marxin vaimona. Hän syntyi aristokraattiseen sukuun, mutta meni naimisiin Marxin kanssa, joka kuului vastaavasti alempaan porvaristoon. Avioliitosta syntyi seitsemän lasta: Jenny, Laura, Edgar, Heinrich, Franziska, Eleanor ja yksi, joka kuoli ennen nimen antamista. Vain Jenny, Laura ja Eleanor selviytyivät teini-ikäisiksi asti. Jennychen kuoli syöpään juuri ennen isäänsä. Eleanor Marx teki itsemurhan 1898 – alun perin tarkoituksena oli tehdä kaksoisitsemurha "sulhasen" Edward Awelingin kanssa, mutta tämä jätti oman myrkkynsä juomatta. Laura ja hänen miehensä Paul Lafargue tekivät itsemurhan pari vuotta ennen Venäjän vallankumousta.


Mihail Bakunin.
Mihail Aleksandrovitš Bakunin (, 30. toukokuuta (J: 18. toukokuuta) 1814, Prjamuhino, Venäjä – 1. heinäkuuta 1876, Bern, Sveitsi) oli venäläinen anarkisti ja vallankumouksellinen.
Bakuninia voidaan pitää yhtenä ensimmäisen sukupolven anarkismin teoreetikoista ja anarkismin oppi-isänä yhdessä Pierre-Joseph Proudhonin kanssa. Bakunin toimi ensimmäisessä internationaalissa ja asettui vastustamaan Karl Marxin pyrkimystä keskittää internationaalin toimintaa kansainvälisen keskusneuvoston alaiseksi, mikä johti lopulta internationaalin hajoamiseen.
Bakuninin näkemyksen mukaan työläisten tuli vallankumouksessaan tuhota valtio muiden sorron muotojen kanssa. Bakuninin mukaan Marxin ja tämän kannattajien pyrkimys perustaa ”työläisten valtio” johtaisi vain uuden ”punaisen diktatuurin” syntyyn.
Bakuninilla oli myönteinen ihmiskäsitys ja hänen näkemyksensä mukaan sosialistisessa yhteiskunnassa ei tarvittaisi poliisia, koska rikollisuus johtuu nykyisen yhteiskunnan repressiivisestä luonteesta.


Suojeluskunta.
Suojeluskuntajärjestö () oli Suomessa vuosina 1918–1944 toiminut vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö ja kansalliskaarti, joka lakkautettiin Liittoutuneiden valvontakomission määräyksellä syksyllä 1944. Ensimmäiset suojeluskunnat perustettiin yksityisten toimesta syksyllä 1917, mutta ne eivät olleet rakenteeltaan ja jäsenistöltään tai muullakaan tavalla samanlaisia kuin vuosien 1918–1944 Suojeluskuntajärjestön suojeluskunnat. Vaikka ne alkujaan perustettiin yksityisinä kansalaisjärjestöinä, vuonna 1918 Suojelus­kunta­järjestön organisaatio ja tehtävät vahvistettiin erityisellä asetuksella ja vuonna 1927 lailla.
Historiansa aikana suojeluskuntiin ehti kuulua 150 000 jäsentä. Tuona aikana se oli suvereenisti Suomen suurin kansalaisjärjestö. Vuositasolla jäseniä oli keskimäärin 90 000. Suurimmillaan Suojeluskuntajärjestö oli vuonna 1941, jolloin sillä oli vajaat 127 000 jäsentä. Pienimmillään se oli vuoden 1918 lopussa, jolloin sillä oli 39 000 jäsentä. Esimerkiksi vuoden 1918 sodan veteraaneja vuosien 1918-1944 suojeluskuntalaisista oli vain 12 prosenttia. Enimmillään Suojeluskuntajärjestöön kuului 672 suojeluskuntaa 22 suojeluskuntapiirissä.
Järjestön ensisijaisena tehtävänä oli Suomen turvaaminen ulkoiselta uhalta. Lisäksi sillä oli Suomen sisäisiä tehtäviä, kuten virka-avun anto ja laillisen järjestysvallan turvaaminen. Se toimi tärkeänä runkona reserviläistoiminnalle ylläpitäessään rauhan aikana reservin koulutusta.
Suojeluskuntajärjestö syntyi suomalaisista lähtökohdista, eikä sillä ollut ulkomaista esikuvaa. Yhteneväisyyksiä voi toki nähdä saman ajan eri maiden kansalliskaarteissa. Lähin verrattavissa oleva organisaatio on kuitenkin Viron Kaitseliit (Suojeluliitto), josta voidaan käyttää myös nimitystä "Viron suojeluskunta".
Suurlakon järjestyskaartit.
Vuonna 1905 lakkautettu Suomen kaarti.
Nikolai II vahvisti 12. heinäkuuta 1901 suomalaisia koskevan ase­velvollisuus­lain sekä erityisen armollisen julistuskirjan, jossa todettiin että Suomen asema velvoittaa suomalaisia osallistumaan valtaistuimen ja isänmaan puolustukseen. Sen nojalla lakkautettiin Suomen oman sotaväen osastot vuoden 1901 lopulla, Suomen kaartia lukuun ottamatta, joka lakkautettiin v. 1905.
Tämän jälkeen maasta puuttui suomalaisten oma järjestysvalta. Loka-marraskuussa 1905 suurlakon aikana lakkoileva venäläinen santarmi- ja poliisilaitos eivät kyenneet ylläpitämään järjestystä, joten suomalaiset perustivat oman järjestyskaartinsa nimeltä Kansalliskaarti, jonka jäseninä olivat työläiset sekä porvarit. Myös ylioppilaat muodostivat Helsingissä tiistaina 7.11.1905 suojeluskaartin.
Helsingin entinen poliisimestari eversti Ivar Gordie ryhtyi yksityisten henkilöiden kehotuksesta järjestämään ylioppilaiden ja polyteekkarien suojeluskuntia. Maisteri Mexmontanin johdolla aktivisteista koottiin suojeluskuntaosasto, joka otti tunnuksekseen valkoisen käsivarsinauhan, jonka johdosta osastoa nimitettiin valkokaartiksi.
Räätäli Kaarlo Luodon ja muutaman muun toimesta kerättiin väkeä kansalliskaartiin, jonka jäseniksi tulivat lakkoilevat sortovallan poliisit, entiset sotilaat ja kadun nuorisoa. Luoto jakoi kaartin kahteen osaan, toisen tehtäväksi tuli pääkaupungin vartioiminen, tämän osaston johtajana toimi ylioppilas Eero Haapalainen. Toinen osasto sai tehtäväkseen yleisen turvallisuuden suojelemisen. Toinen osasto nimettiin seuraavana päivänä, tiistaina 7.11.1905 punaiseksi kaartiksi.
Aluksi poliisimestari eversti Ivar Gordien ja työväen suojelusvartioiden välillä pyrittiin yhteistyöhön, työväen suojelusvartioiden pyydettyä Gordieta päällikökseen, mutta Johan Kockin saavuttua Helsinkiin, Matti Kurikka nimitti hänet kansalliskaartin päälliköksi. Aluksi ylioppilaiden suojeluskunta alistui Kockin komentoon, mutta erosi sitten ja valitsi päällikökseen kapteeni Göstä Theslöfin.
Punakaartin päällikkönä toimi kapteeni Johan Kock. Suurlakon jälkeen, joulun aikoihin pidettiin Tampereella Venäjän vasemmistopuolueiden kokous, jossa Johan Kock nimitettiin vallankumousta valmistavaan valtuuskuntaan Suomen edustajaksi.
Marraskuun manifesti saapui lauantaina klo 17 aikaan Eläköön laivan tuomana Pietarista Helsinkiin. Kenraalikuvernööri Obolenski luki manifestin panssarilaiva Slavassa eroa pyytäneille senaattoreille ja paikalle kutsutuille eri puolueiden johtajille. Manifestista kerrottiin yleisesti jo sunnuntaina, mutta julkaistiin virallisesti maanantaina.
Marraskuun manifestin jälkeen yleislakkoa aloitettiin lopettamaan, mutta kansan valitsemat sosiaalidemokraattiset ”senaattorit" halusivat jatkaa lakkoa, saadakseen voimaan yhteiskunnallisen ohjelmansa. Perustuslailliset ja vanhasuomalaiset olivat tyytyväisiä manifestiin ja tahtoivat lopettaa lakon. Helsingin kauppiaat pitivät kokouksen, jossa he totesivat marraskuun manifestin palauttaneen maahan lailliset olosuhteet ja päättivät lopettaa lakon ja avata kaupat maanantaina kello 9. Tehtailijat ja käsityöläiset tahtoivat myös lopettaa lakon.
Yleislakkokomitea ja punakaarti tahtoivat jatkaa lakkoa ja levittivät sunnuntaina kapteeni Kockin allekirjoittamaa julistusta lakon jatkamisen puolesta. Maanantaina monet kauppiaat aukaisivat liikkeensä. Stockmannin liikkeen edessä, Aleksanterinkadun ja Unioninkadun kulmauksessa punakaartilaiset tappelivat liikkeen työntekijöiden ja heitä auttamaan tulleiden sivullisten kanssa, tämän johdosta 400:sta ylioppilaasta koostuva ylioppilaskaarti komennettiin liikkeelle, kapteeni Göstä Theslöfin johdolla, joka oli saanut lauantaina kaupunginvaltuustolta tehtäväkseen poliisikunnan järjestämisen ja oli maanantaina virallisesti määrätty poliisilaitoksen johtajaksi. Ylioppilaskaartin marssittua pitkin Espelandinkatua, saatiin ilmoitus punakaartin saapumisesta. Valkokaarti ja punakaarti kohtasivat toisensa Aleksanterinkadulla. Kapteeni Theslöf puhutteli punakaartia ja punakaartin johtaja kapteeni Johan Kock sai punaiset perääntymään ja ylioppilaskaarti vetäytyi takaisin ylioppilastalolle.
Yleislakko lopetettiin 6.11.1905 Senaatin talon edustalla, suuren paikalle kerääntyneen yleisön laulaessa maamme-laulua. Samaan aikaan työväki piti paikalla omaa tilaisuuttaan, jossa ivattiin kyseistä juhlatoimitusta ja sanottiin manifestin olevan vain halpa perustuslaillinen valhe. Eero Haapalainen julisti että perustuslailliset olivat yrittäneet kiihottaa venäläistä sotaväkeä käymään työväen kimppuun ja vaati että perustuslailliset pitäisi tuomita nälkäkuolemaan. Haapalainen lupasi, että he saisivat vielä nähdä, mitä tulee tapahtumaan, sillä työmiehet nousevat uuteen taisteluun, jolloin sortajat tuhotaan viimeiseen mieheen saakka.
Suurlakon aikana pakotettiin venäläisiä viranomaisia avustaneet poliisit, kuvernöörit ja monet muutkin eroamaan tehtävistään. Venäjän keisarin ja Suomen suurruhtinaan kuvia poistettiin julkisista rakennuksista ja tuhottiin julkisesti. Venäläiset santarmit karkotettiin. Myös useissa muissa Suomen kaupungissa, Helsingin ohella, perustettiin järjestyskaarteja suurlakon aikana.
Viaporin kapinan ja epäonnistuneen uuden yleislakon jälkeen punakaarti ja sen apuna olleet venäläiset matruusit ottivat yhteen kunnallisen suojelusvartion kanssa Hakaniemen torilla 2.8.1906. Tässä kahakassa 7 suojelusvartion jäsentä kuoli. Tämän jälkeen valkokaartin ja punakaartin välillä vallitsi epäluulo. Tämän jälkeen Helsingin kunnallinen suojelusvartio luovutti aseensa ja lopetti toimintansa, myös monet muut, muiden paikkakuntien suojeluskaartit lopettivat toimintansa. Senaatti hajotti punakaartit kapinaan osallistumisen perusteella, mutta ne jatkoivat toimintaansa maanalaisena.
Suurlakon aikaiset järjestyskaartit olivat rakenteeltaan, jäsenistöltään ja järjestykseltään erilaisia kuin vuonna 1917, mutta suurlakon kokemukset olivat kyllä tuolloin syksyllä 1917 mielessä niitä perustettaessa.
Suojeluskuntien synty syksyllä 1917.
Syksyllä Suomen sisäpoliittinen tilanne kärjistyi nopealla vauhdilla. Tilannetta leimasi elintarvikepula, kun maassa vallitsivat maatalouslakot sekä muut kunnallislakien takia järjestetyt lakot. Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja Karjalassa kuntakokoukset alkoivat perustaa järjestysmiehistöjä viranomaisten avuksi. Kuuluihan järjestyksen ylläpidon järjestäminen kuntien tehtäviin. Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa taas maanviljelijät alkoivat perustaa maatalouslakkojen takia järjestyskuntia. Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa aktivistit perustivat taas palokuntia jääkärien kanssa mahdollisesti yhdessä toteutettavaa kansannousua varten. Näillä alueilla palokunnat eli myöhemmät suojeluskunnat nivoutuivat näin ollen itsenäisyysliikkeen pyrkimyksiin, mikä näkyikin niiden toiminnassa myöhemminkin Suomen historiassa. Osa näistä palokunnista joutui toimimaan maanalaisesti.
Suojeluskunnat perustettiin alun perin yleissuomalaisiksi kokoamaan jäsenistöä kaikista yhteiskuntaryhmistä. Ainakin paikallisesti suojeluskunnissa oli loppukesällä ja alkusyksyllä 1917 mukana monia työväenluokkaan kuuluvia. Tämä oli aktivistien keskusjärjestöön Aktiivisen komitean (AK) tavoite ja se onnistuikin tässä ainakin Pohjanmaalla, jossa itsenäisyysliikkeen kannatus oli suurinta. AK painotti voimakkaasti tuolloin, että sosiaalidemokraatteja oli saatava toimintaan mukaan ja oli korostettava toiminnan keskittyvän ainoastaan venäläisiä vastaan. Esimerkiksi Lapuan palokunnassa oli tuolloin 11 prosenttia sosialisteja. Työläiset kuitenkin alkoivat varsin pian syksymmällä eroamaan näistä järjestyskaarteista luokkataistelu retoriikan kiihtyessä. Rinnalle perustettiin uusia työväen järjestyskaarteja eli punakaarteja. Aktivistijohtaja Elmo Kailan mukaan yhteistyön suunnittelu oli kuitenkin sosialistien kanssa kariutunut jo toukokuussa 1917, mutta hän yritti vielä marraskuussa. Lokakuussa SAJ:n (Suomen Ammattijärjestö) valtuuskunta antoi virallisen kehotuksen perustaa punakaarteja, koska sen mielestä porvaristo aseistautui työväenluokkaa vastaan. Punakaartien perustaminen johti taas siihen, että aktivistit alkoivat pitää niitä luokkakaarteina. Heidän mielestään työväenliike oli punakaarteja perustaessaan tehnyt valinnan ja asettanut luokkataistelun itsenäisyystaistelun edelle. Toinen johtava aktivisti Kai Donner tiuskaisi: "Sosialistit olivat menneet aivan hulluiksi ja unohtaneet itsenäisyyspyrkimykset luokkakaartiensa takia". Nämä aktivistien syksyn 1917 johtopäätökset ja kevään 1918 tapahtumat taas antoivat oman leimansa suojeluskuntien suhtautumisessa vasemmistoon vuosikymmeniksi eteenpäin.
Marraskuussa 1917 puhkesi SAJ:n julistama viisi päiväinen yleislakko, joka johti tällä kertaa verisiin yhteenottoihin. Marraskuun aikana näissä yhteenotoissa sai surmansa 22 henkeä. Punakaartit yrittivät riisua suojeluskuntia aseista, kun taas suojeluskunnat yrittivät turvata omaisuutta ja säilyttää järjestystä. Sosiaalidemokraattisessa puolueessa ja SAJ:ssä oli bolsevikkien valtaannousun jälkeen jouduttu vaikeaan tilanteeseen vallankumouslinjan vahvistuessa. Lisäksi puolue ei pystynyt kuumassa sisäpoliittisessa tilanteessa kontrolloimaan paikallista toimintaa. Lakon jälkeen osapuolet olivat entistä kauempana toisistaan. Lakon aikana ja sen jälkeen punakaartien ja suojeluskuntien perustaminen kiihtyi entisestään. Suojeluskuntaliike tiivistyi ja suojeluskuntien tavoitteet yhdistyivät. Näin ollen erilaiset porvarillisten piirien omaisuuden ja järjestyksen turvaamiseen keskittyneet kaartit sulautuivat yhteen itsenäisyyspyrkimyksiä ylläpitäneiden suojeluskuntien kanssa.
Tällöin peräti 50 prosenttia jäsenistä kuului keskiluokkaan, mutta talonpojat suvereenisti suurin yksittäinen ryhmä, kuten he olivat valkoisessa armeijassakin. Suurin työväestön osuus oli kaupunkisuojeluskunnissa, joissa heitä oli 7,25 prosenttia, ja tehdassuojeluskunnissa, joissa heitä oli 6,67 prosenttia. Syksyllä vasemmiston luokkataistelupolitiikan korostuessa eronneet työläiset kavensivat suojeluskuntien työläisosuutta huomattavasti. Valkoiseen armeijaan taas liittyi työväestöä vapaaehtoisesti taisteluiden alettua tammi-helmikuussa 1918 ja osuus kasvoi huomattavasti asevelvollisuuden astuttua voimaan, joten tästä syystä valkoisen armeijan kokoonpano muodostui erilaiseksi kuin syksyn 1917 suojeluskuntien. Valkoisessa armeijassa työväkeä oli nimittäin noin 25 prosenttia.
Vuoden 1918 alku.
Tammikuussa 1918 suojeluskuntaliike oli organisoitunut ja muuttunut yhtenäisemmäksi. 26. joulukuuta 1917 oli aloitettu jääkärien johdolla ensimmäinen yhteinen suojeluskuntalaisten päällystökoulu, Vimpelin koulu, jossa koulutettiin joukkueenjohtajia. Kokonaisuudessaan maassa oli noin 500 suojeluskuntaa ja noin 40 000 suojeluskuntalaista. 12. tammikuuta 1918 senaatti sai valtuudet lujan järjestysvallan luomiseksi maahan ja 25. tammikuuta suojeluskunnat julistettiin hallituksen joukoiksi. Huomionarvoista on, että julistuksen antoi Vaasan senaatti, ei siis Suomen hallitus, joten suojeluskunnilla ei ollut lainmukaista asemaa niiden aloitettua taistelemisen. Punaisten noustessa kapinaan Helsingissä ja Mannerheimin johtamien suojeluskuntalaisten aloitettua venäläisten riisumisen aseista Pohjanmaalla 27. tammikuuta suojeluskuntalaisia oli mukana vapaaehtoisina 17000-18000. Myöhemmin säädetty asevelvollisuuslaki toi loputkin suojeluskuntalaiset mukaan sotaan. Suojeluskuntalaiset olivat ottaneet punakaartilaisten kanssa yhteen jo muutamaa päivää aiemmin Kymenlaaksossa ja Karjalassa.
Sodan sytyttyä suojeluskuntalaiset sulautuivat osaksi hallituksen joukkoja eli valkoista armeijaa, johon kuului lisäksi vapaaehtoisia ei-suojeluskuntalaisia rintamakomennuskuntia ja joukkoyksiköitä sekä tietenkin asevelvollisista koostuneita jääkäriprikaateja. Näin ollen kaikki valkoisen armeijan sotilaat eivät olleet suojeluskuntalaisia. Lisäksi valkoisessa armeijassa taistelleet myöhemmät suojeluskuntalaiset, eivät välttämättä olleet sodassa olleet suojeluskuntalaisia. Suojeluskuntien jäsentilanteesta ja toiminnasta, lukuun ottamatta sotimista, ei juuri ole tietoa tuon sodan aikana, varsinkaan kun Suojeluskuntajärjestöä ei oltu vielä perustettu. Jääkärien saavuttua 25. helmikuuta armeijaan saatiin ammattimainen päällystö, mutta myös suojeluskuntalaisia toimi päällystössä, kuten myös miehistössä.
Suojeluskuntajärjestön perustaminen 1918.
Sodan jälkeen nousi esiin kysymys, mitä tehdä maassa oleville aseellisille suojeluskunnille. Osa oli sitä mieltä, että suojeluskunnat olivat suorittaneet voitetun sodan jälkeen tehtävänsä, eikä niille ollut enää tarvetta. Maan jälleenrakentamisen jälkeen kaikilla ei tuntunut olevan jaksamista jatkaa suojeluskuntatoimintaa. Toiset olivat taas sitä mieltä, että suojeluskunnat perustettiin nimenomaan jatkuvasti olemassa olevan ulkonaisen uhkan torjumiseksi. Valtiovallan puolelta asiaa pohti sotilasasiaintoimikunnan (nyk. puolustusministeriö) alainen komitea.
Viitasaaren alue-esikunta teki aloitteen suojeluskuntalaisten kokouksesta, jossa pohdittaisiin valtakunnallisen järjestön tarvetta, ja se järjestettiinkin Jyväskylässä 4. heinäkuuta 1918. Osanottajat olivat yhtä mieltä siitä, että tarvittiin valtakunnallinen järjestö ja sen jäsenkunnan tuli olla ehdottomasti valkoista. Keskustelua käytiin erityisesti siitä pitäisikö järjestön perustua vapaaehtoisuuteen vai pakkoon. Osa ehdotti sitä, että hallituksella olisi oikeus siirtää reservistä ja nostoväestä väkeä palvelukseen suojeluskuntiin. Toisaalta esitettiin sellaista kantaa, etteivät suojeluskunnat olisi enää suojeluskuntia, jos ne perustuisivat pakkoon. Myös sotilasasiantoimikunnan edustaja kannatti vapaaehtoisuutta.
Lapualla pidettiin 30.-31. heinäkuuta suojeluskuntien yhteinen edustajainkokous ja maakuntakokous sekä näiden yhteydessä juhla, johon otti osaa noin 10 000 henkeä. Tässä kokouksessa keskusteltiin ja pidettiin alustus myös sosiaalidemokraattisesta puolueesta. Näiden pohjalta kokous hyväksyi ponnen, jossa vaadittiin sosiaalidemokraattisen puolueen lakkauttamista.
Suojeluskunta-asetus.
Näin ollen periaatteessa ei ollut poliittisia esteitä suojeluskuntiin liittymisellä. Pykälän kohta "uskollisuus laillista yhteiskuntajärjestystä kohtaan" viittaa valkoiselle Suomelle ominaiseen isänmaallisuuteen, joten se oli tietynlainen poliittinen kannanotto. Vapaaehtoisen maanpuolustusjärjestön etu oli siinä, että tällöin voitiin kontrolloida suojeluskuntien poliittista koostumusta. Tähän liittyi ajatus siitä, että asevelvollisuuden kautta armeijaan saattoi päästä punaista ainesta, mutta porvarilliseen vapaaehtoiseen maanpuolustukseen perustuvat suojeluskunnat olivat valkoisen Suomen vartijoita. Suojeluskuntajärjestö nähtiin tasapainottavana tekijänä, joka viime kädessä turvaisi valkoisuuden. Tämä ajattelu korostui erityisesti alkuvuosina.
Asetus vahvisti myös Suojeluskuntajärjestön organisaatiorakenteen. Kunnassa asuvat suojeluskuntalaiset muodostivat kunnan nimen mukaisen suojeluskunnan. Suojeluskuntain ylipäällikkö kuitenkin saattoi jakaa isomman asutuskeskuksen (kaupungin, kauppalan, maalaiskunnan) useampaan suojeluskuntaan. Paikallista suojeluskuntaa johti aluepäällikkö (14. helmikuuta 1919 lähtien paikallispäällikkö), joka muodosti kansliapäällikön, talouspäällikön ja kasvatus­päällikön kanssa nelihenkisen paikallisesikunnan. Yhdessä alueen suojeluskunnat muodostivat yhden 22:sta suojeluskuntapiiristä. Paikallisesikunnat lähettivät 3 edustajansa piiriesikuntaan, jossa istui lisäksi piiripäällikkö (asetuksessa sotakomisario) ja tämän apulainen eli piirisihteeri. Piirit olivat varsin itsenäisiä tässä ensimmäisessä vuoden 1918 asetuksessa. Niiden yläpuolella oli vain Suojeluskuntain ylipäällikkö, joka oli samanarvoinen sotaväenpäällikön kanssa. Seuraavana vuonna 1919 asetusta korjattiin siten, että piirien itsenäisyyttä kavennettiin ja järjestölle luotiin vahva itsenäinen keskushallinto, joka korkeinta valtaa käytti Suojeluskuntain yliesikunta johtajanaan Suojeluskuntain ylipäällikkö. Tasavallan presidentti nimitti vain ylipäällikön ja yliesikunnan esikuntapäällikön. Ylipäällikkö nimitti piiri- ja paikallispäälliköt. Tällä valtio oli yrittänyt antaa järjestön keskushallinnolle itsenäisyyttä ja tyydyttää näin vaatimukset suojeluskuntien itsenäisyydestä.
Alkuvaikeudet.
Suojeluskuntajärjestön alkuvuosia varjostivat erilaiset ongelmat ja haasteet, kuten koko maan sisäpoliittista tilannetta. Syksyllä 1918 Suojeluskuntajärjestö aloitti suuren propagandakampanjan, jolla yritettiin saada uusia vapaaehtoisia liittymään suojeluskuntiin. Esimerkiksi tuona aikana Vaasan suojeluskuntapiirissä kiersi kahden kuukauden ajan palkattuja agitaattoreita, jotka kutsuivat talo talolta ihmisiä mukaan iltaisin pidettäviin kyläkokouksiin. Lisäksi erilaisilla lehdissä julkaistuilla isänmaallisilla ja bolševisminvastaisilla lehti-ilmoituksilla houkuteltiin vapaaehtoisia.
Uusien suojeluskuntien perustamista ja jäsenrekrytointia vaikeuttivat kommunistien ja vankileiriltä palanneiden punaisten kostopropagandasta aiheutunut jäsenkato sekä näiden työpaikoilla harjoittama suojeluskuntaan kuuluviin työläisiin kohdistettu työmaaterrori, ase- ja varustepula, poliittiset kiistat, sotaväsymys ja sotavoiton jälkeinen huolettomuus. Järjestöllä ei vielä ollut keskusorganisaatiota, joten kaikki johtamiseen ja valtaan liittyvät kysymykset olivat avoinna. Paikalliset suojeluskunnat eivät olleet yhteneväisiä, eikä suojeluskuntalaisilla tai suojeluskuntalaisiksi liittyvillä ollut välttämättä yhtenäistä käsitystä uuden vapaaehtoisen maanpuolustusjärjestön luonteesta. Suojeluskuntien omaa itsenäistä toimintaa vaikeuttivat myös sidonnaisuus kutsuntapiireihin ja niiden päälliköihin. Lisäksi paikallistasolla jäsenkanta piti organisoida. Esimerkiksi sodan jälkeen tai sen aikana ongelmia välttääkseen suojeluskuntiin oli liittynyt olosuhteiden pakosta tai painostuksesta punaisiin myötämielisesti suhtautuvia tai muuten poliittisesti arveluttavia henkilöitä. Joillain paikoilla oli vain kerätty suojeluskuntalaisiksi liittyvien nimiä epämääräisiin listoihin, eikä ollut selvyyttä kuuluiko joku suojeluskuntaan vai ei. Nimellisten jäsenten karsiminen alkoi pääasiassa vuoden 1919 jälkeen karun arjen alettua, mikä myös vaikutti järjestön jäsenmäärän laskuun.
Poliittisia ongelmia olivat muun muassa kysymys siitä, mihin suojeluskuntia oli tarkoitus käyttää. Sodan jälkeen toukokuussa alkanut hallitusmuototaistelu herätti erityisesti Karjalan suojeluskunnissa arveluja siitä, että hallitus aikoisi käyttää Suojeluskuntajärjestöä monarkian ajamiseksi. Hallitusmuototaistelu jopa esti liittymistä suojeluskuntiin tai aiheutti jopa eroanomuksia. Vaasan suojeluskuntapiirissä pelättiin hallituksen käyttävän suojeluskuntia mahdollisessa hyökkäyssodassa hyväkseen vakinaisen sotaväen tapaan. Nämä pelot liittyivät suojeluskunta-asetuksen 2. pykälään, jossa suojeluskuntaan liittyneen piti kuulua suojeluskuntaan vähintään kolmen kuukauden ajan ennen kuin saisi eron. Välittömän eron estäminen sai epäilemään hallituksen ja järjestön tarkoitusperiä.
Oikeiston ja aktivistien konflikti suojeluskuntien asemasta valtiovallan kanssa.
Saksan luhistuminen marraskuussa 1918 sai oikeiston tarrautumaan entistä tiukemmin Suojeluskuntajärjestöön, jonka luonteen valkoisuus korostui tässä tilanteessa entistä enemmän, vaikka valkokaartimaineesta oli tavoitteena päästä eroon. Oikeisto ja aktivistit katsoivat Suomen jääneen yksin bolsevistista Neuvosto-Venäjää vastaan. Saksalaisjoukkojen poistuminen maasta aiheutti kauhun sekaista pelkoa. Moskovossa perustetun Suomen Kommunistisen Puolueen toiminta kiihtyi samoihin aikoihin Suomessa ja erityisesti SDP:ssä. Oikeistossa pelättiin vasemmiston uutta kapinahanketta, jolloin suojeluskuntien merkitystä alettiin korostaa entistä enemmän. Heimosodat olivat kiihtymään päin ja Virokin joutuu heti itsenäistyttyään Neuvosto-Venäjän hyökkäyksen kohteeksi. Toisaalta tilanne johti jäsenmäärän kasvuun, kun vuotta 1919 ja erityisesti sen alkupuolta sävytti sotilaallisen uhon ilmapiiri, joka oli syntynyt sotaväsymyksen jälkeisestä voimantunnosta ja suojeluskuntapropagandasta. Lisäksi punaisten retket Kainuussa ja Itä-Lapissa lisäsivät liittymistä Lapin suojeluskuntapiiriin.
Suojeluskunta-asetus ei kuitenkaan vielä vakiinnuttanut suojeluskuntien asemaa maan sotavoimien osana. Aktivistit katsoivat luoneensa suojeluskunnat ja näkivät valtiovallan kaapanneen ne nyt itselleen. Aktivistit ja oikeisto halusivat kehitellä Suojeluskuntajärjestöstä oikean valkoisen hengen organisaatiota, jota voisi käyttää omien tarkoitusperien ajamiseen. Samaan aikaan valtiovalta ja hallitus taas ajoivat järjestöä kauemmaksi vuoden 1918 perinnöstä sekä kavensivat sen itsenäisyyttä. 14. helmikuuta 1919 asetusta antaessaan hallitus ei taipunut aktivistien vaatimuksiin ja puolustusministeri Rudolf Waldenin asettaman komitean ehdotuksiin. Helmikuun 1919 asetus synnytti järjestön uudelleen luoden sille keskusjohdon, jolloin piirien ja siten myös aktivistien vaikutusvalta väheni suojeluskunnissa. Samalla uudessa asetuksessa aiemmin hiertänyt pakollinen jäsenyysaika tiputettiin kolmesta kuukaudesta yhteen. Valtionhoitaja Gustaf Mannerheim kuitenkin onnistui saamaan kadettitoverinsa Georg Didrik von Essenin ensimmäiseksi Suojeluskuntain ylipäälliköksi. Tilannetta ei helpottanut yhtään se, että maaliskuun 1919 eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraatit tekivät paluun suurella vaalivoitolla vaatien ensitöikseen Suojeluskuntajärjestön lakkauttamista. Aktivistit perustivat suojeluskuntien varaorganisaation Suomen Suojeluskuntain Liiton, jonka säännöt Ingmanin I hallitus vahvisti. SDP:n vaalivoiton jälkeen aktivistit huolestuivat siitä, että Suojeluskuntajärjestön lakkauttaminen oli mahdollista ainakin periaatteessa normaalilla asetuksella. Heidän mielestään järjestön itsenäisyys takaisi sen olemassaolon, jos vaikka suojeluskuntakielteinen tai vasemmistolainen nousisi sotaministeriksi tai valtionpäämieheksi. Sotaministeri Walden kuitenkin esti Suomen Suojeluskuntain Liiton aseiden hankinta-anomuksen ja yhdistyshanke kaatui, eikä sitä edes rekisteröity.
Tilanne kuitenkin muuttui koko ajan vaikeammaksi aktivisteille ja jyrkän valkoisen aatteen kannattajille. Heinäkuun 1919 presidentinvaalissa K. J. Ståhlberg voitti valtionhoitaja Gustaf Mannerheimin selvästi äänimäärin 143-50. Ståhlbergiä tukivat Maalaisliitto, Kansallinen Edistyspuolue ja Sosiaalidemokraattinen Puolue, kun taas Mannerheimin takana olivat Kansallinen Kokoomuspuolue ja Ruotsalainen Kansanpuolue. Oikeisto kärsi tässä eduskunnan vaalissa kovan tappion. Mannerheim ei suinkaan ollut tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen. Vaalien jälkeen vuosina 1919-1920 Mannerheim korosti puheissaan valkoista aatetta, vapaussodan perintöä ja rinnasti vuoden 1918 sodan suojeluskunnat Suojeluskuntajärjestön suojeluskuntiin, vaikka näin ei enää tässä vaiheessa ollut. Poliittinen tilanne kuitenkin siirtyi kohti porvarillista keskustaa, jolla oli paljon kannatusta suojeluskuntalaisten keskuudessa.
Suojeluskuntaselkkaus.
Vuosi 1921 muodostui käänteen tekeväksi Suojeluskuntajärjestön historiassa. Valtiovalta ja suojeluskunta-aktivistit yhdessä oikeiston kanssa joutuivat avoimeen konfliktiin. Helsingin suojeluskuntapiirin päällikkö Paul von Gerich julkaisi kesäkuussa 1921 ulkopoliittista kiistaa aiheuttaneen lehtikirjoituksen. Hallitus määräsi von Gerichin erotettavaksi, mutta Suojeluskuntain ylipäällikkö Georg Didrik von Essen kieltäytyi panemasta eroa täytäntöön. Lopulta tasavallan presidentti Ståhlberg erotti von Essenin ja korvasi tämän Karl Emil Bergillä, joka taas ei kestänyt painostusta ja ampui itsensä. Tämän jälkeen suojeluskuntalaisten edustajakokous ehdotti Suojeluskuntain kunniapäällikköä Gustaf Mannerheimiä uudeksi ylipäälliköksi. Pian alkoivat levitä huhut suojeluskuntien, aktivistien ja radikaalien oikeistolaisten vallankaappaussuunnitelmasta. Suojeluskunta-aktivistit pitivät kokouksia Mannerheimin asunnolla Kaivopuistossa.
Lopulta sisäministeri Heikki Ritavuori teki kriisin ratkaisusuunnitelman keskustaa lähellä olevien suojeluskuntalaisten kanssa ja hallitus nimitti uudeksi ylipäälliköksi Kenttätykistörykmentti 1:n komentajan, jääkärieverstiluutnantti Lauri Malmbergin. Mannerheim syrjäytettiin kylmästi ja hallituksen viesti oli selvästi se, että hänellä oli liian suuri poliittinen painolasti kannettavanaan. Mannerheimin tappio tässäkin kamppailussa oli yksi hänen uransa suurimpia pettymyksiä.
Lauri Malmbergin aika ja Suojeluskuntajärjestön kehittyminen.
Malmberg korosti pian nimittämisensä jälkeen 13. lokakuuta 1921 annetussa päiväkäskyssä, että suojeluskunnat oli alun perin perustettu ulkonaista uhkaa vastaan. Hän alkoi viemään suojeluskuntia kauemmaksi valkoisesta perinnöstä ja vapaussota-asetelmista. Hänen mielestään Suojeluskuntajärjestön oli tehtävä osansa kansallisen eheyttämisen toteuttamiseksi. Malmberg asettui tukemaan keskustahallitusten virallista kansallisen eheyttämisen politiikkaa. Tässä oli myös omakohtaisesta merkitystä sen verran, että Malmbergin äiti oli sosialisti ja hän itsekin oli omaksunut tiettyjä mielipiteitä äidiltään.
Varsinaisesti lopullinen käänne tapahtui vuonna 1922, johon asti oikeisto korosti suojeluskuntien sisäpoliittisia tehtäviä. Vuonna 1922 Suojeluskuntajärjestö hyväksyi yleisesti Malmbergin vuotta aiemmin antaman suojeluskuntien tehtäviä ja tarkoitusta selvittäneen ohjelmajulistuksen, joka sisälsi edellä mainitut linjaukset. Ennen siirtymistä täydellisesti Malmbergin aikaan kuitenkin tapahtui dramaattinen "viimeinen näytös", kun suojeluskuntaselkkauksen selvittelyssä mukana ollut sisäasiainministeri Heikki Ritavuori murhattiin kotiovensa edessä 14. helmikuuta 1922. Murhaaja Ernst Tandefeltin vuoden 1927 tunnustuksessa hän mainitsi entisen Helsingin suojeluskuntapiirin päällikön Paul von Gerichin sekä muita ruotsinkielisiä suojeluskunta-aktivisteja. Tosin suojeluskunta-aktivistien mahdollisesta osallisuudesta ei kuitenkaan ollut murhan tapahtuman aikaan näyttöä, joten tilanteesta ei muodostunut tuolloin mitään vakavampaa rasitetta Suojeluskuntajärjestölle.
Malmbergin ensimmäisinä vuosina suojeluskunnan jäsenistöä karsittiin. Itsenäisyyden alkuvuosien innostus oli hiipunut ja nimellisiä suojeluskuntalaisia alettiin poistaa jäsenrekistereissä. Lisäksi myös piiri- ja paikallispäälliköitä erotettiin. Tämä oli osa ohjelmaa, jossa aktivisteja poistettiin suojeluskunnan johtopaikoilta. Nämä korvattiin ammattiupseereilla. Muutenkin koulutuksessa alettiin suosia oikeita ammattisotilaita ja moni syksyn 1917 perintönä edelleen esimerkiksi kouluttajana toiminut kyläkauppias vapautettiin tehtävästään. Suojeluskunnat ammattilaistuivat.
Vuoteen 1922 mennessä Suojeluskuntajärjestö ei ollut kuitenkaan saanut houkuteltua kaikkia ns. valkoisia työläisiä toimintaansa. Tästä kertoo se, että työväestön osuus oli edelleen pienempi kuin valkoisen armeijan.
Suojeluskuntajärjestön vakiinnuttaminen 1923–1927.
Vielä 1920-luvun puolivälissä osa suojeluskuntien valistusohjaajista sai vakuutella, ettei järjestöä oltu luotu kotimaista vasemmistoa vastaan, vaan ulkonaista uhkaa. Kuitenkin tuohon aikaa työväestön osuus jäseneksi liittyneistä kasvoi kokoajan kaupunkien ja kauppaloiden suojeluskunnissa. Samaan aikaan kuin sisäpoliittinen tilanne vakiintui myös Suojeluskuntajärjestön asema teki samoin. Suojeluskuntaharjoituksen ongelmia olivat sotalaitoksen puolelta suojeluskuntiin kohdistama vähättelevä asenne, jossa vihjailtiin suojeluskuntiin kerääntyvän armeijaan sopimaton aines. Tämä johtui siitä, että vielä alkuvuosina kouluttajissa ei ollut sotilaita. Toisaalta sotalaitoksessa vuonna 1925-1926 käynnistynyt jääkäriupseerien kapina johti myös siihen, että jääkärimielisiä upseereita tai jääkäriupseereita siirtyi armeijasta Suojeluskuntajärjestön palvelukseen.
Suojeluskunnan resurssien hankintaa haittasi valtion antamat pienet määrärahat. Vuosina 1920-1923 määrärahat olivat 20 miljoonasta 28 miljoonaan. Vuonna 1924 tuli korotus 32 miljoonaan ja vuonna 1925 42 miljoonaan, jona se pysyikin vuoteen 1927 asti. 1920-luvun lopulta alkaen määrärahat alkoivat kasvaa käytännössä joka vuosi. Tasaisena pysynyt määräraha oli ongelma, kun samaan aikaan yritettiin toteuttaa koulutuksen uudistamista ja modernisoimista.
Keväällä 1923 "Vapaussodan 5-vuotismuistopäivien" aikoihin Suojeluskuntajärjestö julkaisi uuden keväällä mainoskampanjan "Liity suojeluskuntaan – turvaat rauhaa!". Jäsenistön määrä oli laskussa jäsenistöuudistusten aikana ja se taittui vuoden 1926 jälkeen. Vuonna 1920 suojeluskuntalaisia oli ollut 94 295, kun vuonna 1926 heitä oli 77 805. Vuonna 1927 jäsenmäärä oli jo kasvanut ja siitä lähtien se kasvoi joka vuosi päätyen lopulta vuoden 1941 huippulukuihin.
Suojeluskuntapiirit vuoden 1925 perustein.
Suojeluskuntapiirit olivat suomenkielisiä lukuunottamatta kaksikielistä Helsingin suojeluskuntapiiriä ja Nylands Södra skyddsgårdsdistriktiä, Uudenmaan Eteläistä suojeluskuntapiiriä, Åbolands skyddsgårdsdistriktiä, Turunmaan (ruotsinkielistä) suojeluskuntapiiriä sekä Wasa skyddsgårdsdistriktiä, Vaasan suojeluskuntapiiriä.
Vuoden 1925 jaon jälkeen ennen seuraavaa jakoa perustettiin Turunmaan suojeluskuntapiiri 16. lokakuuta 1926.
Suojeluskuntajärjestön lakkauttamisen pelko nousi esille vielä vuonna 1926, kun valtaan nousi pelkästään sosialidemokraattien muodostama Tannerin hallitus. Pelko oli kuitenkin epärealistinen, koska sosiaalidemokraatit tiesivät, ettei heillä ollut todellisia mahdollisuuksia muuttaa suojeluskuntien asemaa niin kauan kuin heillä oli vähemmistö eduskunnasta. SDP:n poliittinen asema oli riippuvainen yhteistyöstä muiden puolueiden kanssa. Se olisi menettänyt luottamuksensa, jos se olisi kajonnut suojeluskuntiin, koska kaikki porvaripuolueet olivat Suojeluskuntajärjestön olemassaolon kannalla. Kaiken lisäksi presidentti Lauri Kr. Relander oli itse entisenä suojeluskuntalaisena vahvasti järjestön tukena. SDP kyllä tunnusti Suojeluskuntajärjestön tärkeän aseman armeijan rauhan aikaisena reservinä, mutta se piti sitä pohjimmiltaan valkoisena luokkakaartina ja vuoden 1918 perintönä. Sen sijaan ne vasemmistolaiset, jotka vastustivat koko puolustuslaitosta pitivät myös Suojeluskuntajärjestöä tarpeettomana. SDP:n suojeluskuntavastaisuus oli lähinnä poliittista retoriikkaa, jolla se yritti estää äänien valumisen kommunisteille, jotka olivat nousseet eduskuntaan vuonna 1922 Suomen sosialistisen työväenpuolueen vaalistoilta.
SDP ei myöskään tehnyt lakiesitystä suojeluskuntien lakkauttamisesta, vaan jätti sen Suomen sosialistiselle työväenpuolueelle. Se ei myöskään koskaan yhdessä kommunistien kanssa tai yhteisin perustein vaatinut valiokuntaesittelyissä suojeluskuntien lakkauttamista, vaan aina erillisellä paperilla. Tannerinkin hallitus laati budjettiesityksen, jossa ei ollut lainkaan suojeluskuntien valtionapua ja puolustuslaitoksen rahoitustakin oli kavennettu reilusti. Tämä oli täysin tarkoituksellisesta ja hallitus tiesi itsekin, että se tulisi kaatumaan heti budjettiehdotuksen jälkeen.
Tannerin hallitus kuitenkin osoitti olevansa yhteistyökykyinen porvaripuolueiden kanssa ja tätä uutta tilannetta symboloi 16. toukokuuta 1927 "Vapaussodan muistopäivänä" pidetty suojeluskuntain paraati, jonka pääministeri Väinö Tanner otti vastaan tasavallan presidentin sijaisena. Heinäkuussa 1927 kovana valkoisen Suomen puolustajana tunnettu dosentti Kai Donner toivoi sosialidemokraattien ja suojeluskuntalaisten lähentymisestä. Pian tämän jälkeen säädettiin erityinen "laki suojelus­kunta­järjestöstä", joka vahvisti järjestön aseman. Asetuspohjalta Suojeluskuntajärjestö olisi ollut huomattavasti helpompi lakkauttaa. Samaan aikaan työväestön määrä kasvoi jäsenistössä ja erityisesti tehdaspaikkakuntien työväestöstä liityttiin suojeluskuntiin laajasti vuosina 1923–1928. Näissä tehdassuojeluskunnissa 37 prosenttia oli työläisiä ja he muodostivat yksittäisen suurimman ryhmän. Näinä vuosina koko Suomessa joka viides suojeluskuntaan liittynyt oli työläinen. Näin ollen vuodet 1926–1927 olivat suojeluskuntien uuden nousun alku, jossa oli merkkejä kansallisesta eheytymisestä.
Lapuan liike ja presidentti Svinhufvud.
Lapuan liike pyrki Mäntsälän kapinassa 1932 kaappaamaan vallan suojeluskuntien avulla, mutta presidentti Svinhufvudin ja suojeluskuntien päällikkö Lauri Malmbergin kehotukset saivat harvat kapinaan yhtyneet suojeluskuntalaiset palaamaan koteihinsa jo parin päivän sisällä. Tosin Malmberg ei suostunut lukemaan julistusta ääneen radiossa, vaan sen luki hänen puolestaan puolustusministeri Jalo Lahdensuo.
Suojeluskuntien rinnakkaisjärjestö naisille oli Lotta Svärd.
Suojeluskuntien yhteiskunnallinen luonne.
Suojeluskuntien rooli porvarillista järjestystä ylläpitävänä taistelujärjestönä tuki pitkään sisällissodan synnyttämää kansan jakautumista. Järjestön paikallistason tehtäviin kuului esimerkiksi kelpoisuuslausuntojen antaminen kutsuntaikäisistä miehistä. Asepalvelukseen otettiin vain ne, jotka saivat paikallisen suojeluskuntaupseerin hyväksynnän, eikä nille, joilla oli lähisuvussa ollut punakaartilaisia annettu mielellään sotilaskoulutusta. Toisaalta Suomen Sosialidemokraattinen Puolue ei suositellut jäseniään tai kannattajiaan liittymään suojeluskuntiin ennen kuin 1940 ja Suomen Kommunistinen Puolue oli Suomessa kielletty.
Ensisijaisesti järjestön jäsenkunta koostui pienviljelijöistä ja pikkuporvareista. Upseeristo oli kuitenkin pääosin yläluokkaista. Kuten muussakin valtakunnallisesti järjestetyssä ja ylhäältä ohjatussa kansalaisjärjestötoiminnassa, myös suojeluskunnissa hierarkkinen rakenne vastasi usein paikallista sosiaalista hierarkiaa. Virallisesti suojeluskunnat oli epäpoliittinen järjestö, mikä käytännössä tarkoitti, että ne eivät tehneet eroa erilaisten porvarillisten mielipiteitten välillä.
Sisällissodassa punaisten puolella olleet työläiset pitivät suojeluskuntiin liittymistä luokkapetturuutena. Kun jotkut työnantajat kuitenkin edellyttivät suojeluskuntien jäsenyyttä, kuului suojeluskuntiin myös jonkun verran työväestöä. Tilanne muuttui hieman talvisodan aikana. Kansallisen yhtenäisyyden nimissä SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner antoi talvisodan aikana lausunnon, ettei sosiaalidemokraattisilla työläisillä ollut mitään syytä olla kuulumatta suojeluskuntiin. Samaan aikaan työmarkkinaosapuolet sopivat työehtosopimusjärjestelmän luomisesta tammikuun kihlauksessa. Käytännössä kuitenkin hyvin harvat vasemmistolaiset liittyivät vielä tämänkään jälkeen järjestöön.
Lapuan liikkeen mahtiaikoina 1920–1930-lukujen vaihteessa myös jotkut suojeluskuntalaiset syyllistyivät ammattiyhdistysaktiivien ja vasemmistolaisten suomalaisten terrorisointiin. Ammattiyhdistysten jäseniä uhkailtiin väkivallalla, estettiin kulkemasta töihinsä ja aika ajoin myös pahoinpideltiin. Lisäksi suojeluskuntalaisia käytettiin joitakin kertoja lakonmurtajina. Virallisesti suojeluskuntien johto ei tällaista valtuuttanut, mutta käytännössä antoi sen tapahtua.
Suojeluskuntien luonteen muuttuminen 1930-luvulla.
Suojeluskuntia kehitettiin 1930-luvulla Mäntsälän kapinan jälkeen voimakkaasti. Kommunistien aiheuttaman vallankumousvaaran katsottiin väistyneen ja esimerkiksi Tampereen suojeluskunta lakkasi harjoittelemasta kaupungin valtausta. Sen sijaan suojeluskunnista kehitettiin eversti Aksel Airon johdolla Puolustusvoimien aluejärjestö, joka sai tehtäväkseen liikekannallepanon järjestämisen. Suojeluskuntayksiköille annettiin selkeät kotirintamatehtävät, ja suojeluskuntaan kuuluneet nuoremmat miehet sijoitettiin liikekannallepanossa vakinaisen armeijan yksiköihin.
Suojeluskuntien muuttuminen armeijan aluejärjestöksi muutti niiden luonnetta. Niiden kyky itsenäiseen sodankäyntiin poistui ja suojeluskuntien komentotie integroitui käytännössä osaksi Puolustusvoimain yleistä johtamisjärjestelmää. Muutos ei ollut erityisen näkyvä ruohonjuuritasolla, mutta oli selvä ammattilaisille. Sotamarsalkka C.G.E. Mannerheim valittikin 1930-luvun loppupuolella puolileikillään Airon tuhonneen suojeluskuntajärjestön.
Toisen maailmansodan aikana suojeluskunnat toimivat integroidusti osana Puolustusvoimia. Erityisiä suojeluskuntajoukkoja ei muodostettu ja suojeluskuntapiirien esikunnat muodostivat paikalliset sotilashallintoelimet. Suojeluskuntalaiset toimivat hajautetusti omissa tehtävissään eri yksiköissä.
Moskovan rauhan vuoksi Suomen alueluovutuksista johtuen organisoitiin suojeluskunnat uudelleen 30. elokuuta 1940.
Ahvenanmaalla toimi lisäksi Ålands Hemvärn.
Suojeluskuntien lakkauttaminen.
Suojeluskunnat lakkautettiin Välirauhansopimuksen 21 artiklan nojalla.
Aluksi pykälän ei katsottu välttämättä koskevan suojeluskuntia näiden virallisesti epäpoliittisen luonteen vuoksi. Valvontakomissio kuitenkin piti suojeluskuntia organisoituna sotilaallisena järjestönä. Maan, jonka sotavoimien vahvuutta säänneltiin rauhansopimuksessa, ei ollut sopivaa pitää hyvin koulutettua, aseistettua ja organisoitua vapaaehtoisjärjestöä, jonka vahvuutta ei laskettu armeijan määrävahvuuteen. Lisäksi Neuvostoliiton johtamalle valvontakomissiolle oli ideologisesti mahdotonta sallia alun perin punaisia vastaan suunnatun porvarillisen taistelujärjestön säilyttämistä.
30. syyskuuta 1944 Suojeluskuntajärjestö kenraaliluutnantti Malmbergin johdolla ja Suomen Punainen Risti tekivät sopimuksen, jonka mukaan suojeluskuntajärjestön omaisuus siirtyisi sen lakkauttamisen myötä Punaiselle Ristille. Järjestö ei ehtinyt lakkauttaa itse itseään, kun valvontakomission päällikkö Andrei Ždanov lähetti 30. lokakuuta Mannerheimille kirjeen, jossa vaadittiin suojeluskuntien lakkauttamista. 3. marraskuuta Mannerheim allekirjoitti eduskunnan hyväksymän lain, jolla suojeluskunnat lakkautettiin. Tämän jälkeen puolustusministeriö määräsi 6. marraskuuta, että järjestön toiminta on lakkautettava seuraavana päivänä.
Suojeluskuntien tehtävät Puolustusvoimien aluejärjestönä siirtyivät sotilaspiireille, joita kutsuttiin "aluejärjestöksi" vielä 1960-luvulla.
Myös Lotta Svärd -järjestö aloitti toimenpiteet omaisuuden siirtämiseksi Suomen Naisten Huoltosäätiölle, nykyiselle Lotta Svärd -säätiölle. 23. marraskuuta 1944 Valvontakomissio määräsi myös Lotta Svärdin lopetettavaksi.
Sotien jälkeen suojeluskuntalaisten suosimat marssilaulut kuten "Vilppulan urhojen muistolle" muuttuivat poliittisesti epäkorrekteiksi.


Augusto Pinochet.
Augusto José Ramón Pinochet Ugarte (25. marraskuuta 1915 Valparaíso – 10. joulukuuta 2006 Santiago) oli chileläinen kenraali ja Chilen presidentti. Pinochetin johtamat armeijan joukot syrjäyttivät 11. syyskuuta 1973 demokraattisesti valitun vasemmistopresidentti Salvador Allenden. Pinochet toimi väliaikaisen sotilashallituksen johtajana vuodet 1973–1974 ja presidenttinä vuosina 1974–1990 sekä armeijan komentajana maaliskuuhun 1998. Samoin hän toimi elinikäisenä senaattorina vuoteen 2002 asti. Vuodesta 1981 lähtien Pinochet käytti Espanjan imperiumin aikaista sotilasarvoa "Capitán General".
Chileläiset suhtautuvat Pinochetiin ja hänen valtakauteensa kaksijakoisesti. Pinochetin vastustajat painottavat sitä, että sotilashallinto loi maahan diktatuurin ja järjestelmällisen terrorin ajanjakson. Pinochet ja hänet kannattajansa ovat väittäneet vallankaappauksen pelastaneen maan sisällissodalta ja ”marxilais-leninistiseltä diktatuurilta”.
Pinochetin valtakaudella Chile nousi seitsemässätoista vuodessa Argentiinan jälkeen Latinalaisen Amerikan toiseksi rikkaimmaksi maaksi. Pinochet oli myös vastuussa kautensa aikana tapahtuneista raskaista ihmisoikeusrikkomuksista. Hävittyään kansanäänestyksen toisesta kahdeksan vuoden jatkokaudestaan vuonna 1988 Pinochet luovutti presidenttiyden vaalivoittaja Patricio Aylwinille. Pinochetin kannatus ja maine kärsivät, kun hänen miljoonien dollarien kavalluksensa ja aseiden kytkykaupoista saamansa tulot tulivat ilmi.
Varhainen ura.
Pinochet syntyi keskiluokkaiseen perheeseen. Pinochetin isä oli tullivirkailija Augusto Pinochet Vera ja äiti Avelina Ugarte Martínez. Sotilasuralle hän lähti ilmeisesti äitinsä kannustuksesta vuonna 1933. Neljän vuoden opiskelun jälkeen Pinochet valmistui syyskuussa 1937 jalkaväen "alférezin" eli vänrikin sotilasarvolla ja siirtyi palvelukseen Chacabuco-rykmenttiin Concepcióniin. Myös hänen merkittävästä perheestä oleva vaimonsa Lucía Hiriart de Pinochet kannusti häntä urallaan. Pinochet meni vuonna 1948 sota-akatemiaan jatkamaan opintojaan, mutta joutui lykkäämään aloittamista vuodella palveltuaan Lotan hiilialueella. Hänestä tuli 1951 upseerikoulun luennoitsija. Hän toimi myös armeijan upseerien lehden "Cien Águilasin" päätoimittajana. Majurina hän palveli vuodet 1953–1955 Aricassa "Rancagua"-rykmentissä. Aricasta palattuaan hän ryhtyi opiskelemaan lakia Chilen yliopistossa Santiagossa.
Vuosina 1956–1959 Pinochet oli Quitossa, Ecuadorissa perustamassa maahan sotilasakatemiaa. Palattuaan vuoden 1959 lopussa Chileen hänet nimitettiin I divisioonan esikuntaan. Vuotta myöhemmin vuonna 1960 hänen nimitettiin "Esmeralda"-rykmentin komentajaksi. Tältä paikaltaan hänet siirrettiin vuonna 1963 sotilasakatemian varajohtajaksi. Vuoden 1968 lopussa hän sai prikaatikenraalin arvon. Tammikuussa 1971 hänestä tuli divisioonankenraali sekä armeijan Santiagon osaston komentaja. Vuoden 1972 alussa Pinochet nimitettiin pääesikuntapäälliköksi.
Allenden asevoimien komentajaksi.
Vuonna 1970 Chilen presidentiksi nousi Salvador Allende, joka voitti vaalit Unidad Popular -liittouman ehdokkaana 36 prosentin kannatuksella. Chilen tilanne muuttui, kun Allende alkoi toteuttaa sosialistista talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, joka sisälsi muun muassa laajan kansallistamisohjelman. Allenden marxilainen politiikka suututti Yhdysvaltoja ja hän oli alituisesti erimielisyyksissä kongressissa olevien konservatiivisten kristillisdemokraattien kanssa, jotka väittivät hänen ajavan maata kommunistiseksi. Chilen sosialistihallitus oli suosittu, työllisyys, kulutus ja vienti kasvoivat, kunnes vuonna 1972 alkoi talouden alamäki, joka johti lopulta hyperinflaatioon. Kaikesta huolimatta sosialistit voittivat alkuvuonna 1973 pidetyt vaalit selvästi. Sosialistihallituksella alkoi kuitenkin jo olla paljon vastustajia.
Presidentti Salvador Allendea vastaan protestoitiin jatkuvasti, ja kesäkuussa 1973 eversti Roberto Souperin joukot yrittivät vallankaappausta ja piirittivät presidentinpalatsin. Kaappaus ei kuitenkaan onnistunut. Allenden entiset liittolaiset kristillisdemokraatit siirtyivät oppositioon ja vaativat järjestyksen palauttamista. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA lietsoi levottomuuksia rohkaistakseen armeijaa syrjäyttämään vasemmistolaisen Allenden, esimerkiksi kaappaamalla ja murhaamalla Allendea tukevan kenraali René Schneiderin. Allende nimitti 9. elokuuta 1973 kenraali Carlos Pratsin puolustusministeriksi, mutta tämä joutui eroamaan skandaalin vuoksi jo 23. elokuuta. Samana päivänä Allende nimitti ystävänsä Pinochetin armeijan komentajaksi. Paradoksaalisesti Pinochet saavutti asemansa, koska hänellä ei ollut merkittäviä poliittisia ambitioita ja Allende luotti häneen.
Vallankaappaus.
Elokuun 22. päivä Chilen parlamentin alahuone kokoontui ja hyväksyi päätöslauselman, jossa kehotti tarvittaessa asevoimia poistamaan Allenden virastaan. Allendea parlamentti ei kuitenkaan voinut erottaa ilman tarpeellista enemmistöä senaatissa. Seuraavana päivänä Allende nimitti ystävänsä Pinochetin armeijan komentajaksi.
Kolme viikkoa parlamentin päätöslauselmasta 11. syyskuuta 1973 asevoimat syrjäyttivät Allenden. Maahan perustettiin sotilasjuntta, jossa Pinochet edusti armeijaa, amiraali José Toribio Merino laivastoa, kenraali Gustavo Leigh ilmavoimia ja kenraali César Mendoza "Carabinerosia" (poliisivoimia). Juntta jätti Allendelle uhkavaatimuksen erota. Kun hän kieltäytyi, kapinalliset pommittivat presidentinpalatsiin linnoittautunutta Allendea ja hänen liittolaisiaan. Allende kuoli kaappauksessa, luultavasti itsemurhaan. Kaappauksessa kuoli myös yksi journalisti, viisi sotilasta ja loukkaantui kaksi. Kaappauksessa kuoli juntan mukaan alle sata ihmistä.
Pian juntan päästyä valtaan Pinochet hankkiutui maan johtoon aluksi juntan puheenjohtajana ja 27. heinäkuuta 1974 presidentiksi julistettuna. Kenraali Leigh vastusti Pinochetia, jolloin hänet pantiin eläkkeelle ja ilmavoimia tuli edustamaan kenraali Fernando Matthei.
Muistelmissaan Pinochet sanoo olleensa vallankaappauksen kärkihahmo ja käyttäneensä asemaansa armeijan komentajana suunnitelmansa edistämiseen. Viime vuosina ajan muut korkeat sotilasvirkamiehet ovat sanoneet, että Pinochet oli alun perin varsin varovainen ja liittyi kaappaukseen vastentahtoisesti muutamaa päivää ennen suunnitelman toteuttamista.
Väliaikainen hallitus ja presidenttikausi.
Ensimmäisten toimenpiteiden joukossa oli murskata maan kansanrintaman "Unidad Popularin" muodostama oppositio ja ammattiliikkeet. Lokakuussa 1973 ainakin 75 tapettiin niin sanotulla kuoleman karavaanilla ("Caravana de la Muerte"), jossa armeijan ryhmä kenraali Sergio Arellano Starkin johdolla lensi helikopterilla vankilasta toiseen etelästä pohjoiseen teloittamassa pidätettyjä. Pinochetin kauden aikana poliisi tappoi arviolta 3 197 henkeä ja kaikkiaan 28 000 ihmistä kidutettiin. Noin 130 000 chileläistä vangittiin ja satoja tuhansia, joidenkin lähteiden mukaan jopa miljoona henkeä pakeni maasta.
Valtaan noustessaan uusi juntta julisti tavoitteekseen taistella kommunismia vastaan. Suhteet Kuubaan katkaistiin pian ja Pinochetin hallinto aloitti yhteistyön Bolivian, Brasilian, Paraguayn ja Uruguayn kanssa. Maiden tiedustelupalvelujen välillä aloitettiin niin sanottu Operaatio Cóndor, jossa maiden viranomaiset jahtasivat yhteistoimin marxilaisia, sissejä ja heidän tukijoikseen epäiltyjä. Operaation päämaja oli Chilen salaisen poliisin DINA:n ("Dirección de Inteligencia Nacional") päämaja Santiagossa.
Vuosina 1974–1976 Chile suunnitteli useaan otteeseen hyökkäystä Perua vastaan, jossa hallitsi vasemmistolainen kenraali Juan Velasco Alvarado, joka oli ostanut aseita Neuvostoliitosta. Chile uskoi Perun pyrkivän näillä aseilla saamaan takaisin 1879 menettämänsä alueet, ja alkoi suunnitella ennalta ehkäisevää hyökkäystä. Perun havaitessa suunnitelmat se alkoi siirtää joukkojaan rajalle puolustusta varten. Vuonna 1976 Pinochet kysyi Yhdysvaltain ulkoministeri Henry Kissingerilta mahdollisesta Yhdysvaltain reaktiosta hyökkäykseen.
Vuosina 1977–1978 Chile oli vähällä joutua sotaan Jorge Videlan sotilasjuntan hallitseman Argentiinan kanssa eräistä asumattomista, mutta strategisesti tärkeistä saarista Etelä-Amerikan eteläkärjessä. Paavi Johannes Paavali II:n välityksellä sota vältettiin. Pinochetin Chile oli Kolumbian kanssa ainoa Latinalaisen Amerikan maa, joka ei tukenut Argentiinan vaatimusta Falklandsaarista vuoden 1982 sodassa Isoa-Britanniaa vastaan. Ison-Britannian pääministeri Margaret Thatcher oli Pinochetin avusta syvästi kiitollinen ja ihaili myös maan talouspolitiikkaa. Chilen ja Argentiinan välinen kiista päättyi vasta 1984 rauhan- ja ystävyyssopimukseen ("Tratado de Paz y Amistad") ja Argentiina osallistui myös Cóndoriin.
Talous alkoi elpyä, ja 1970-luvulla Pinochet saavutti luottamusta vakauden palattua. Pinochet aloitti vuoden 1975 keskivaiheilla talousuudistukset, joita on kutsuttu uusliberaaleiksi tai markkinaystävällisiksi. Tässä Pinochet luotti niin sanottuihin Chicagon poikiin, jotka olivat Chicagon yliopistossa koulutettuja ja taloustieteilijä Milton Friedmanin ideoiden innostamia. Kaikenlaista säätelyä vähennettiin ja maassa yksityistettiin eläkejärjestelmä, valtion teollisuus ja pankit sekä alennettiin veroja. Näiden toimien kannattajat, etenkin Friedman itse, nimittivät Chilen 1980-luvun lopulla saavuttamaa talouskasvua "Chilen ihmeeksi."
Yhdysvaltain tiedustelupalvelu pyrki lieventämään kaappauksen kansainvälistä kritiikkiä. Esimerkiksi kaivosyhtiö Anacondaa ja General Motorsia rohkaistiin jatkamaan toimintaansa maassa. Chilen tilanne tuli maailman tietoisuuteen syyskuussa 1976, kun entinen maan Yhdysvaltain suurlähettiläs ja Allenden aikainen ministeri Orlando Letelier tapettiin autopommilla Washingtonissa. Myös Pinochetin edeltäjä, kenraali Carlos Prats, joka ei ollut halunnut toimia demokraattista järjestelmää vastaan, kuoli Buenos Airesissa 1974 vastaavassa tapauksessa. Vaikka Yhdysvaltain senaatti alkoikin suhtautua vihamielisesti Chilen junttaan, Yhdysvaltain hallituksen edustaja Henry Kissinger vakuutti valkoisen talon tuesta tavatessaan Pinochetin 8. kesäkuuta 1976 Santiagossa.
Kansanäänestys.
Juntta pyrki laillistamaan itsensä uuden perustuslain avulla maan talouden ollessa nousussa. Vuonna 1980 ilmoitettiin 67 prosentin äänestäjistä hyväksyneen uuden perustuslain, joka määräsi kansanäänestyksen presidentin kauden jatkamisesta ilman vaaleja vuoteen 1988 ja paluun siviilivaltaan 1990. Perustuslain tarkoitus oli määrittää autoritaarinen, kansalaisten valtaa rajoittava versio edustuksellisesta demokratiasta. Armeijalle määritettiin uusi rooli: sen tuli ohjailla ja turvata yhteiskunnallista toimintaa. Sotavoimien Kansallinen turvallisuusneuvosto Cosena sai avoimen oikeuden puuttua mihin tahansa toimintaan, joka sen mielestä uhkasi yhteiskuntajärjestystä tai turvallisuutta. Armeija erotettiin käytännössä kokonaan poliittisten instituutioiden kontrollista korkeimman johdon nimitysasioita myöten. Kommunistien toiminta kiellettiin. Vaaleilla valittavia edustuksellisia instituutioita vähennettiin. Sekä kristillisdemokraatit että vasemmistolaiset olivat kehottaneet hylkäämään perustuslain.
Vuosien 1982–1983 taloustilanne ja lisääntyvä työttömyys talousuudistuksien vuoksi johti levottomuuksiin. Toukokuussa 1983 oppositio ja työväenliike järjestivät mielenosoituksia ja lakkoja, joihin hallitus vastasi väkivallalla. Poliisin tekemä professori José Manuel Paradan ja toimittajien Manuel Guerrero ja Santiago Nattino teloitus sai juntan jäsenen kenraali César Mendozan eroamaan 1985. Vuonna 1986 turvallisuusjoukot löysivät kielletyn kommunistipuolueen aseellisen siiven Manuel Rodríguezin isänmaallisen rintaman ("Frente Patriótico Manuel Rodríguez") 80 tonnin asekätkön. Aseita toimitti Kuuba DDR:n ja Neuvostoliiton tuella. Pinochetia vastaa tehtiin murhayritys saman vuoden syyskuussa. Hän säilyi hengissä, mutta viisi hänen henkivartijaansa kuoli.
Hallinto järjesti 5. lokakuuta 1988 kansanäänestyksen, jatketaanko Pinochetin kautta vielä ilman vaaleja kahdeksalla vuodella. Opposition "No"-kampanjaa johti Ricardo Lagos, joka vaati Pinochetia tilille katoamisista. Äänestyksessä 55 prosenttia vastusti kauden jatkamista, ja 1989 hallitus järjesti presidenttivaalit. Pinochet luovutti valtansa 11. maaliskuuta 1990 Patricio Aylwinille.
Vielä luovuttuaan presidentinvirasta Pinochet säilytti asemansa asevoimien komentajana ja säilytti vaikutusvaltaa maan asioihin. Toukokuussa 1993 "La Nación" -lehti julkaisi pitkän artikkelin ns. "Pinocheques"-tapauksesta. Armeija oli antanut kolmella šekillä Pinochetin pojalle 971 miljoonan peson lainan 1991. Kenraalit pitivät kokouksen hallituksen La Monedan edessä olevassa rakennuksessa, jossa rikostutkinta leimattiin "armeijan ja sen komentajan häirinnäksi." 60 erikoisjoukkojen sotilasta saartoi hallituksen rakennuksen (ns. "boinazo"). Presidentti Frei määräsi syyttäjän keskeyttämään tapauksen selvittämisen "kansallisen edun nimessä" heinäkuussa 1995.
Pinochet säilytti paikkansa armeijan komentajana maaliskuuhun 1998, jonka jälkeen hän siirtyi seuraavana päivänä elinikäiseksi senaattoriksi, jotka olivat Chilessä oikeudellisesti koskemattomia vuoden 1980 perustuslain mukaan ennen perustuslain muutosta vuonna 2005.
Myöhemmät vuodet.
Vuonna 1998 Pinochet matkusti Britanniaan hoitoon. Hänen ollessaan siellä espanjalainen tuomari Baltasar Garzón antoi hänestä kansainvälisen pidätysmääräyksen, ja hänet asetettiin kotiarestiin. Syytteisiin kuului 94 kidutustapausta. Chilen hallitus vastusti pidätystä ja luovutusta Espanjaan. Britannian ylähuone kävi 16 kuukauden mittaisen lakiteknisen väittelyn, kun Pinochet väitti olevansa syytesuojassa vieraana valtionpäämiehenä. Lontoosta käsin Pinochet antoi julkisen lausunnon.
Margaret Thatcher ja George H. W. Bush vetosivat Britannian hallitukseen, että se sallisi Pinochetin paluun kotimaahan. Thatcher nimitti Pinochetia yhdeksi Britannian parhaista ystävistä ja poliittiseksi vangiksi ensimmäisessä puheessa konservatiivipuolueen kokouksessa yhdeksään vuoteen Lääketieteellisten tutkimusten jälkeen sisäministeri Jack Straw (lab.) päätti, ettei Pinochetia voi terveyssyistä luovuttaa, ja Pinochet palasi 2. maaliskuuta 2000 Chileen. Amnesty International ja The Medical Foundation for the Care of Victims of Torture arvostelivat päätöstä jättää Pinochet luovuttamatta. Toisaalta jo Pinochetin kotiarestia ja ylähuoneen päätöstä marraskuussa 1989 siitä, ettei hän entisenä valtionpäämiehenä ollut syytteiltä suojassa, pidettiin Nürnbergin oikeudenkäynteihin verrattavana edistysaskeleena.
8. elokuuta 2000 Chilen korkein oikeus teki äänin 14–6 päätöksen vapauttaa Pinochet syytesuojasta. Hän erosi senaattorin tehtävistä, kun sama korkein oikeus havaitsi heinäkuussa 2002 ettei häntä voi terveydentilansa vuoksi haastaa oikeudenkäyntiin ihmisoikeusrikkomuksista. Kun Pinochet ei kuollutkaan, korkein oikeus havaitsi hänet 24. toukokuuta 2004 kykeneväksi oikeudenkäyntiin, ja syytteet luettiin joulukuussa. Myöhemmin on tullut ilmi uusia tapauksia: vuonna 2004 todettiin Pinochetilla olevan salaisilla tileillä 27 miljoonan dollarin varat. Ne oli kavallettu hänen presidenttikautensa jälkeen hänen toimiessaan armeijan komentajana aseostoista ja Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin suuntautuvalla kokaiinikaupalla. Marraskuussa 2006 Pinochet asetettiin kotiarestiin syytettynä kahden Allenden henkivartijan sieppauksesta 1973. Syytesuoja täytyy purkaa oikeuden päätöksellä jokaista syytettä varten ennen syytteiden nostamista.
91-vuotissyntymäpäivänään 2006 Pinochet otti poliittisen vastuun valtakaudellaan tehdyistä teoista, mutta katsoi toimineensa Chilen hyväksi ja pyrkineensä estämään sen hajoamisen. Osa chileläisistä katsoo Pinochetin pelastaneen vallankaappauksellaan maan kommunismilta.
3. joulukuuta 2006 Pinochet sai sydänkohtauksen ja hänelle tehtiin sotilassairaalassa kaksi leikkausta sydämen verenkierron parantamiseksi. Pinochet kuoli 91-vuotiaana viikkoa myöhemmin 10. joulukuuta 2006 Santiagon sotilassairaalassa Chilessä, jossa hän oli hoidettavana leikkauksen jälkeen. Vielä edellisenä päivänä hänen ilmoitettiin olevan toipumassa leikkauksesta.
Presidentti Michelle Bachelet, jonka isä Alberto Bachelet kuoli vankilassa ja joka itsekin joutui kidutettavaksi, ei myöntänyt Pinochetille valtiopäämiehen valtiollisia hautajaisia eikä hänen vuokseen julistettu kansallista suruaikaa. Pinochet haudattiin kuitenkin sotilashautajaisin. Presidentti Bachelet ilmoitti, ettei aio osallistua Pinochetin hautajaisiin. Yli 60 000 ihmistä kävi hyvästelemässä Pinochetin sotilasakatemiassa, missä hänen arkkunsa oli näytteillä. Pinochetin ruumis tuhkattiin perheen toiveesta vandalismin pelossa.
Pian Pinochetin kuoleman jälkeen Santiagon kaduille Plaza Italiaan kerääntyi tuhansia diktaattorin vastustajia juhlimaan. Alati kasvanut, rauhallisesti juhlinut kansa marssi Santiagon pääkatua Alamedaa (oikealta nimeltään Avenida Libertador Bernardo O´Higgins) pitkin aina presidentinpalatsin Monedan taakse, jossa mellakkapoliisi pyrki hajottamaan ihmisjoukon vesitykein ja kyynelkaasulla. Tämä toimenpide johti pian mellakoihin ja kasvavaan sekasortoon, jotka jatkuivat pitkalle yöhön.
24. joulukuuta chileläiset El Mercurio ja La Tercera julkaisivat Pinochetin poliittisen testamentin "Mensaje a mis compatriotas".
Pinochetin valtakauden uhrit.
Vuonna 2011 julkaistiin viimeisimmät luvut Pinochetin kaudella kidutetuista ja surmatuista. Raportin mukaan 40 018 ihmistä pidettiin poliittisina vankeina ja kidutettiin. Virallisten lukujen mukaan surmatuksi tai kadonneeksi listattiin 3065 ihmistä. Selviytyneille maksetaan korvauksena heidän elämänsä loppuun 260 dollaria kuukaudessa.


Valtiososialismi.
Valtiososialismi on sosialismin muoto, jossa tuotantovälineet (eli yritykset, koneet, maaomaisuus jne.) ovat valtion omistuksessa. Käytännössä tämä on usein tarkoittanut sitä, että valtionyhtiöillä on monopoli kaikilla tuotannonaloilla.
Valtiososialismin vastakohta sosialismin puitteissa on anarkososialismi. Yleensä kuitenkin valtiososialismia pidetään lähinnä kapitalismin vaihtoehtona, koska suurin osa 1900-luvun ei-kapitalistisista yhteiskunnista oli nimenomaan valtiososialistisia. Neuvostoliittoa on pidetty malliesimerkkinä valtiososialistisesta yhteiskunnasta.
Valtiososialistista yhteiskuntaa kutsutaan myös valtiokapitalismiksi. Valtionmonopolien katsotaan mm. itävaltalaisen taloustieteen mukaan riistävän työläisiä kapitalistin tavoin. Yleensä kapitalismilla kuitenkin tarkoitetaan tuotantovälineiden yksityisomistukseen perustuvaa talousjärjestelmää. Valtiokapitalismin käsitettä käyttävät lähinnä trotskilaiset.


Tuotannontekijä.
Tuotannontekijät ovat taloustieteessä hyödykkeiden eli tavaroiden ja palveluiden tuotannossa käytettävät resurssit.
Nykyaikaisessa analyysissa erotetaan usein pääomahyödykkeet muista pääoman muodoista kuten inhimillisestä pääomasta. Inhimillistä pääomaa kertyy koulutuksen tai harjoituksen tuloksena. Toisinaan tuotannontekijänä mainitaan myös yrittäjyys, jolloin tarkoitetaan tuotannon organisointia, riskinottoa sekä ideointia.
Yritysten tuotantoa kuvataan tuotantofunktion avulla, joka kertoo miten tuotannontekijöistä saadaan hyödykkeitä. Makrotaloudessa kokonaistuotantofunktio kuvaa koko kansantalouden toimintaa.


Yhdysvaltain republikaaninen puolue.
Yhdysvaltain republikaaninen puolue (, myös "Grand Old Party", GOP) eli republikaanit on toinen Yhdysvaltain kahdesta pääpuolueesta. Republikaaninen puolue on perustettu 1854 ja sillä on noin 55 miljoonaa rekisteröityä jäsentä. Republikaaninen puolue on oikeistolainen. Se on pääkilpailijaansa demokraattista puoluetta sosiaalisesti konservatiivisempi ja taloudellisesti liberaalimpi. Puolue on International Democrat Unionin jäsen. Puolueen tunnuseläin on norsu.
Äänestäjäpohja.
Puolueen sisällä toimii kaksipuoluejärjestelmille tyypilliseen tapaan useita erilaisia ryhmittymiä. Merkittäviä ryhmiä ovat muun muassa uskonnollinen oikeisto, libertaarit, uuskonservatiivit sekä niin sanotut maltilliset republikaanit.
Republikaaninen puolue ei ole vähemmistöjen suosiossa; esimerkiksi vuoden 2006 vaaleissa se sai 37 % aasialaisten, 30 % latinoiden ja vain 10 % afroamerikkalaisten äänistä.
Ideologia.
Republikaaninen puolue korostaa tyypillisesti yksilön vastuuta.
Republikaanipuolue on aina ajanut vahvaa kansallista puolustusta. Viime aikoihin asti se on kuitenkin suhtautunut negatiivisesti interventioihin. Republikaanit esimerkiksi vastustivat Woodrow Wilsonin liittymistä ensimmäiseen maailmansotaan ja Kansainliittoa, ja osa vastusti perustamista. Republikaanit vastustivat esimerkiksi Somalian ja Balkanin rauhaanpakottamista ja George W. Bush valittiin presidentiksi ulkomaisia operaatioita vastustavalla kampanjalla.
Republikaanipuolue tukee unilateralismia kansallisen turvallisuuden takaamisessa, uskoen Yhdysvaltain oikeuteen ja kykyyn toimia ilman ulkomaista tai kansainvälistä tukea. Tämä liittyy Yhdysvaltoja sitovien kansainvälisten yhteisöjen kuten Yhdistyneiden kansakuntien ja kansainvälisten sopimusten vastustukseen. Puolueen nykyisiin ulkopoliittisiin teemoihin kuuluu terrorismin vastainen sota.
Useat republikaanit kannattavat niin sanottua tarjontapuolen taloustiedettä (supply-side economics). Reaganin tähän nojaavaa talouspolitiikkaa kutsuttiin aikoinaan nimellä ”reaganomics”. Republikaanit uskovat veronalennusten tukevan talouskasvua, mikä johtaa pidemmällä aikavälillä myös valtion verotulojen kasvuun. Puolue suhtautuu myönteisesti vapaakauppaan ja tuki esimerkiksi ja syntyä. Ammattiliittoihin se puolestaan suhtautuu varauksellisesti.
Puolue toteutti George W. Bushin kaudella merkittäviä veronalennuksia parantaakseen Yhdysvaltain taloudellista tilannetta. Se purki liiketoimintaa hankaloittavaa byrokratiaa ja edisti erityistalousalueiden syntyä. Erityistalousalueilla on köyhiä alueita, joille koetetaan houkutella yritystoimintaa alhaisilla veroilla. Puolue vastustaa minimipalkkojen nostoa. Yhdysvaltain valtionvelka kasvoi ainakin Ronald Reaganin ja George W. Bushin aikana tuntuvasti heidän tekemiensä veronkevennysten johdosta. Yhdysvalloille lainaus on tosin valuuttariskitöntä velan ollessa dollareissa, ja korkomenojen osuus verotuloista pysyy samana, mikäli talous kasvaa riittävällä nopeudella.
Vuonna 2008 republikaaninen puolue käsitteli ensimmäistä kertaa ilmastonmuutosta, jolloin ohjelmassa todettiin, että ihmisen toiminta lisää hiilidioksidia ilmakehässä. Ohjelmavedoksessa todettiin myös, että hiilidioksidin lisäys ilmakehässä lämmittää ilmastoa. Nykyisessä ohjelmassa ei ole jälkimmäistä lausetta, jonka sijaan hiilidioksidin pitkäaikaisten vaikutusten todetaan olevan ”tieteellisen tutkimuksen kohteena”. Puolue pitää kuitenkin tärkeänä energiaomavaraisuuden lisäämistä, päästöjen vähentämistä, kasvihuonekaasujen vähentämistä ja energiatehokkuuden parantamista. Päästöjen vähentämiseksi on tärkeää lyhyellä aikavälillä ottaa käyttöön päästöttömiä energialähteitä, kuten ydinvoima ja vaihtoehtoiset energialähteet.
Suuri osa republikaaneista tukee laajaa aseenkanto-oikeutta, osittain koska se on tärkeä kysymys äänestäjille alueilla, joilla republikaanit ovat perinteisesti olleet vahvoja. Suuri osa republikaaneista tukee myös kuolemanrangaistusta ja yleensäkin tiukkoja rangaistuksia keinona vähentää rikollisuutta.
Sosiaalipolitiikassa enemmistö puolueesta vastustaa abortteja ja homoseksuaalien avioliitto-oikeutta. Merkittävä osa vastustaa myös homoseksuaalien parisuhteiden rekisteröintiä. Suuri osa vastustaa myös julkista terveydenhuoltoa, jollainen on olemassa muodossa tai toisessa Euroopassa ja Kanadassa. Jopa 68 prosenttia republikaaneista kiistää evoluution.
Puolue vastustaa sukupuoli-kiintiöitä ja vähemmistöjen suosimista esimerkiksi opiskelupaikoissa ja työnhaussa.
Puolueen sisällä vaikuttavista ryhmittymistä johtuen kaikki republikaanit eivät suinkaan ole samaa mieltä kaikista kysymyksistä. Esimerkiksi etelästä valittu demokraatti saattaa olla mielipiteiltään paljon lähempänä eteläisiä republikaaneja kuin lännestä valittu republikaani.
Historia.
Puolue perustettiin vuonna 1854 orjuuden laajentamista uusiin osavaltioihin vastustavien Whigien, pohjoisen demokraattien ja Free Soil Partyn yhteenliittymänä. Ensimmäisen kerran se pääsi valtaan Abraham Lincolnin tultua valituksi presidentiksi vuonna 1860. Republikaanit aloittivat tuolloin rohkean uudistussuunnitelman, johon kuului kansallispankin perustaminen, paperirahan käyttöönotto, Yhdysvaltain pohjoisosien teollisuuden suojelemiseksi säädetyt korkeat tuontitullit, länteen muuttaville uudisasukkaille annettu ilmainen maa sekä rautateiden rakentaminen. Suunnitelmat eivät miellyttäneet etelävaltioita, minkä seurauksena osa niistä päätti erota unionista ja Yhdysvaltain sisällissota syttyi.


Heinola.
Heinola on kaupunki Päijät-Hämeen maakunnassa, noin 30 kilometriä Lahdesta koilliseen. Kaupungissa asuu henkilöä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Heinolan naapurikuntia ovat Asikkala, Hartola, Iitti, Kouvola, Mäntyharju, Nastola, Pertunmaa ja Sysmä.
Heinolassa on useita puunjalostusteollisuuslaitoksia, esimerkiksi Stora Enson kartonkitehdas ja Versowood, ja siellä sijaitsi aiemmin Reuman sairaala.
Historia.
Heinola on perustettu vuonna 1776 Kymenkartanon läänin maaherran residenssiksi (asuinpaikaksi). Kaupunkioikeudet se sai 1839 maaherran muutettua Mikkeliin. Heinola kuului Mikkelin lääniin vuoden 1997 läänijakouudistukseen saakka, jolloin se tuli kuulumaan Etelä-Suomen lääniin. Heinolan maalaiskunta ja Heinolan kaupunki yhdistyivät vuodenvaihteessa 1996–1997. Entisen Heinolan maalaiskunnan kirkonkylää kutsutaan edelleen Heinolan kirkonkyläksi. Heinola oli Kymenkartanon läänin keskus.
Maantiede.
Heinolan kaupungin pinta-ala on 839 neliökilometriä. Helsinkiin on matkaa 138 kilometriä.
Heinolan vesistöihin kuuluu monia järviä, joista suurimmat ovat Ruotsalainen ja Konnivesi. Heinolan keskustaajama sijaitsee Ruotsalaisen ja Konniveden välillä olevan Kymijoen Jyrängönvirran varrella. Ruotsalaisesta on yhteys Päijänteeseen.
Kaupunginosat.
Aapelinpelto, Asemantaus, Hevossaari, Jyränkö, Kaivanto, Keskusta, Kirkonkylä, Komostenkylä, Lakeasuo, Luhtapauni, Mustikkahaka, Myllyoja, Pirttiniemi, Pyhätön, Rainio, Rautsalo, Sahanniemi, Sinilähde, Tommola, Tähtiniemi, Veljeskylä, Sepänniemi.
Heinolan kaupunginosista suurin on Jyränkö.
Kylät.
Tuusjärvi, Hirvisalo, Hujansalo, Härkälä, Imjärvi, Komeankylä, Korkee, Lauhjoki, Lusi, Läpiä, Kausa, Marjoniemi, Myllykylä, Onali, Paaso, Paistjärvi, Pääsinniemi, Rihu, Taipale,
Vaippilainen (Vaippila), Vierumäki, Jyränkö.
Liikenne.
Heinola sijaitsee Helsingistä Lahden ja Jyväskylän kautta Lappiin saakka johtavan valtatie 4:n varrella. Tien osuus Helsingistä Heinolaan on rakennettu moottoritieksi, ja se kulkee länsipuolitse kaupungin keskustan ohi Suomen toiseksi pisintä siltaa, Tähtiniemen siltaa pitkin. Moottoritieosuus Lahdesta Heinolaan valmistui loppuvuodesta 2005.
Valtatiet 4 ja 5 erkanevat toisistaan Heinolan keskustan pohjoispuolella Lusin tienhaarassa. Valtatie 5:n parantaminen Lusin ja Mikkelin välillä on monen vuoden viivytysten jälkeen saamassa rahoituksen vuodeksi 2009. Parannusta pidetään ilmeisen tärkeänä, sillä se on toistaiseksi ainoa budjettiehdotukseen huolittu uusi tiehanke. Samalla linja-autoyhteyksien kehittämiselle muodostuu tukevasti selkänojaa.
Linja-autoliikenne.
Heinolan kautta kulkevat Helsingin ja Jyväskylän, Helsingin ja Mikkelin sekä Kotkan ja Jyväskylän väliset linja-autojen pikavuorot. Linja-autoaseman lisäksi kaupungin alueella sijaitsevat Vierumäen liittymän, Tähtiniemen tienhaaran, Kaivokadun, Veljeskylän, Lusin tienhaaran ja Paason sekä uusimpana Vahteriston pikavuoropysäkit. Lusin tienhaarassa pysähtyvät Heinolan ja Jyväskylän, mutta eivät Heinolan ja Mikkelin väliset pikavuorot.
Linja-auton pikavuorolla matka Helsingin Kampin ja Heinolan keskustan välillä kestää nopeimmillaan tunnin ja 45 minuuttia, kun etäisyyttä on 138 kilometriä. Helsingin Viikin ja Heinolan Tähtiniemen tienhaaran välillä 125 kilometrin bussimatka kestää nopeimmillaan tunnin ja 20 minuuttia.
Voidaan perustellusti olettaa, että Vuohkallion kaupunginosaan muodostuu lähiaikoina uuden pikavuoropysäkin tarve. Alueelle on viime vuosina keskittynyt vähittäiskaupan suurehkoja yksiköitä. Vuohkalliossa sijaitsee moottoritien liittymä, jossa Helsingin pikavuorot joka tapauksessa jarruttavat. Vuohkallion pysäkki olisi sijainniltaan käyttökelpoinen sekä Heinolan keskustan kautta kulkeville että keskustan ohittaville pikavuoroille. Nykyisin keskustan ohittaa ainoastaan yksi aikataulunmukainen pikavuoro, joka kulkee iltapäivisin Savonlinnasta Mikkelin kautta Helsinkiin päivittäin.
Lähi liikenne on tosin häviämään päin..
Rautatieliikenne.
Lahdesta Heinolaan valmistui rautatie vuonna 1932. Kaupungin keskustassa on Jyrängönvirran ylittävä suuri rautatiesilta. Nykyisin radalla on ainoastaan tavaraliikennettä, sillä henkilöliikenne lakkautettiin vuonna 1968.
Jo Heinolan radan rakennusvaiheessa suunniteltiin sen jatkamista myöhemmin Savon radalle saakka, johon se olisi liittynyt Mäntyharjussa tai myöhempien suunnitelmien mukaan Mikkelissä. Rautatiesuunnitelma on tullut vireille useita kertoja myöhemminkin, sillä se lyhentäisi huomattavasti rautatiematkaa Mikkelistä, Kuopiosta tai muilta Savon radan varrella olevilta paikkakunnilta Helsinkiin. Rautatielinjaus on ollut merkittynä myös Etelä-Savon maakuntaliiton seutukaavaan, josta se kuitenkin aiotaan poistaa. Tämän vuoksi maantieliikenteen asema Lahden, Heinolan ja Mikkelin välisenä yhteytenä korostuu.
Oikorata Jyväskylään on noussut taas viimeaikoina otsikoihin, jota on kaavailtu kulkemaan Heinolan kautta Jyväskylään.
Vesiliikenne.
Kesäisin Lahden ja Heinolan välillä on myös vesiliikenneyhteys, joka kulkee Ruotsalaisen, Päijänteen ja Vesijärven sekä ne toisiinsa yhdistävien Kalkkisten ja Vääksyn kanavien kautta. Vesiliikennettä on myös Heinolan ja Jyväskylän välillä kesäisin. Suunnitteilla on myös ollut jo pitkään Kymijoen kanava, jonka avulla päästäisiin kaakon suunnalla Kouvolaan.
Yleiskaava ja liikenne.
Julkisuudessa keskustellaan näkyvästi Heinolan pientaloasutuksesta taajamissa, jotka sijaitsevat lähempänä moottoritietä kuin linja-autoasemaa. Lisäksi Heinolan moottoritieliittymiin on noussut vähittäiskaupan merkittäviä yksiköitä palvelemaan muun ohella lähialueen asutusta.
Koulutus.
Heinolassa on kaksi toisen asteen oppilaitosta, Heinolan lukio sekä Koulutuskeskus Salpaus, jossa on useita eri koulutuslinjoja. Korkea-asteen koulutusta tarjoaa Suomen urheiluopisto. Näiden lisäksi Heinolassa on Opetusalan koulutuskeskus Opeko.
Matkailu.
Riikinkukko Lintutarhassa on tullut tunnetuksi ympäri Heinolaa
Heinolassa on Heinolan lintutarhat, Harjupaviljonki, Rautatiesilta, Suomen vanhin poppeli, venesatama sekä 1800-luvun lopussa rakennettu kaivo. Suomen urheiluopisto sijaitsee Vierumäen kylässä. Heinolan museot käsittää kolme erillistä rakennusta vaihtuvine näyttelyineen ja pysyvine kokoelmineen. Heinolan kaupunginmuseo on tullut tunnetuksi suurista eri tyylikausia esittävistä näyttelyistään. Heinolan taidemuseo ja Galleria Lambert sijaitsevat samassa pihapiirissä Heinolan kesäteatterin ja restauroidun WPK-talon kanssa. Lääninkivalteri Aschanin talo on puutarhoineen ainutlaatuinen 1700-luvun kaupunkitalomiljöö sisämaassa. Useiden siltojen vuoksi Heinolaa kutsutaan siltojen kaupungiksi.
Kesäteatteri.
Vuonna 2000 rakennettu. Kaupungissa järjestetään kesäisin myös Heinolan Valot -konsertti.
Aiemmin kaupungissa on järjestetty myös karaoken MM-kilpailuja ja Löylyn MM-kisoja. Heinolassa järjestettiin asuntomessut vuonna 2004.
Tunnustuksia.
Heinolan kolme kylää on saanut Päijät-Hämeen vuoden kylän kunniamaininnan: Vierumäki vuonna 2011, Heinolan maalaiskuntaan kuulunut Lusi 2009 ja Heinolan entinen maalaiskunnan kirkonkylä 2005.


Vuokatti.
a> ja hiihtohissejä Vuokatinvaaralta kuvattuna kesällä 2007.
Vuokatti on kylä, rautatieasema ja vaara-alue Sotkamon kunnan alueella Kainuussa. Alueen korkein vaara on Porttivaara (345 metriä merenpinnan yläpuolella), seuraavaksi korkein Vuokatinvaara. Vuokatin uskotaan olleen vanha lappilainen uhripaikka.
Vuokatti on kuuluisa urheilumahdollisuuksistaan. Vuokatissa sijaitsevat mm. Vuokatin urheiluopisto, laskettelukeskus ja 1990-luvun alussa valmistuttuaan huomiota koollaan ja tasollaan herättänyt, nykyisellään Holiday Club -ketjuun kuuluva Katinkullan lomakeskus. Vuokatissa on myös jäähdytetty hiihtotunneli, jonka ansiosta hiihtäminen on mahdollista myös kesäkaudella. Hiihtotunneli avattiin vuonna 1998. Hiljattain hiihtotunnelin viereen on valmistunut ensimmäinen vaihe Snowpoliksesta, liikuntateknologiapainotteisesta teknologiapuistosta. Vuokatissa on myös vuoden ympäri auki oleva lumilautatunneli.
Vuokatti on myös tunnettu vuosittain järjestettävästä hip hop -musiikkifestivaalista Pipefestista.
Vuokatissa sijaitsee myös Digita Oy:n radio ja tv-asema. Se on rakennettu 1976 ja on Kainuun korkein rakennelma, korkeudeltaan 323 metriä.


Sotkamo.
Sotkamo on Pohjois-Suomen kunta, joka sijaitsee Kainuun maakunnan eteläosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Sotkamo on Kainuun kunnista ainoa, jonka asukasluku ei ole selvästi laskenut 1990–2000-luvulla. Asukasluku on aavistuksen verran jopa kasvanut 2000-luvulla.
Sotkamossa on kaksi taajamaa, kirkonkylä ja Vuokatti, jotka sijaitsevat noin kuuden kilometrin päässä toisistaan. Sotkamon naapurikunnat ovat Kajaani, Kuhmo, Nurmes, Paltamo, Rautavaara, Ristijärvi, Sonkajärvi ja Valtimo.
Sotkamon tunnetuimpia nähtävyyksiä ovat Vuokatin vaarat ja Holiday Clubin omistama Katinkullan lomakeskus, Naapurinvaaran huvikeskus, luontopolut, Hiidenportin kansallispuisto sekä Hiukan hiekkarannat. Sotkamo on tunnettu myös pesäpallojoukkueestaan Sotkamon Jymystä.
Sotkamo valittiin 2000 Suomen luovimmaksi kunnaksi. Taloustutkimuksen vuonna 2008 julkaiseman tutkimuksen mukaan Sotkamo oli imagoltaan parhain maan alle 20 000 asukkaan kunnista.
Historia.
Ihminen saapui Sotkamon alueelle kivikaudella. Kiikarusniemeltä lähistöltä löydettiin 1982 runsaasti kivikauden kampakeraamiikkaa, mm. Suomen vanhinta ja pohjoisinta lintukuvioista keramiikka.
Seutu kuului pitkään vienankarjalaisten vaikutuspiiriin, mistä kertovat useat paikannimet, kuten Katerma, Sumsa ja Jormasjärvi. Keskiajan lopulla korpiseutu muodostui liminkalaisten eräalueeksi. Kainuun jäi vuoden 1323 pähkinäsaaren rauhan itäiseen vaikutuspiiriin. 1500-luvulla asutus laajeni yli vanhan rajan, mutta vasta Täyssinän rauhassa 1595 Kainuu liitettiin Ruotsiin. 1600-luvun alussa alueella oli kolme kylää: Sotkamon, Jormaskylän ja Nuasjärven kylät. Suuret nälkävuodet verottivat Sotkamoa raskaasti, sillä vuonna 1868 Sotkamon 5000 asukkaasta kuoli noin neljännes. Seudulle tuli uudisasukkaita ennen kaikkea Paltamosta ja Oulujärven tienoilta, Keski-Suomesta, Savosta ja Karjalasta. Sotkamossa ja Kuhmonniemessä oli 1688 yhteensä 200 taloa.
Sotkamo kuului aluksi Paltamoon, kunnes siitä 1647 tehtiin oma kirkkoherrakunta. Kuhmoniemi erotettiin 1856 Sotkamosta omaksi kirkkoherrakunnakseen, myöhemmin siitä tuli Kuhmon kaupunki. Vuodesta 1650 Sotkamo kuului 30 vuotta Pietari Brahelle läänitettyyn Kajaanin vapaaherrakuntaan. 1600-luvun lopun ja 1700-luvun sotien ja nälkävuosien jälkeen seurasi uudelleenrakennusvaihe, mm. poltetun kirkon tilalle valmistui 1737 Grels Nordlingin johdolla. Maanviljely ja tervakauppa vaurastuttivat väestöä. Pitäjään alettiin rakentaa jälleen uutta kirkkoa 1854. Johan Oldenburgin piirtämä ja T.J. Tolpon rakentama puukirkko valmistui 1870, kirkko on Kainuun suurin. Suuret nälkävuodet verottivat Sotkamoa raskaasti, sillä vuonna 1868 Sotkamon 5000 asukkaasta kuoli noin neljännes.. Vanhan kirkon hirsistä tehtiin Naapurinvaaralle kansakoulu 1800-luvun lopulla.
Sotkamo koettelivat monet kovat nälkävuodet, joiden aikana myös kulkutaudit surmasivat suurin joukoin asukkaita. Tiedetään, että vuoden 1696 Mikkelinpäivän ja seuraavan vuoden juhannuksen välisenä aikana Sotkamossa kuoli 184 ja syntyi vain 35 henkeä. 1800-luvun alkupuolella väestö jätti Elias Lönnrotin mukaan suuriin joukoin kotinsa nälän ja tautien uhkaamana ja muutti Venäjän puolelle, kuka tilapäisesti, kuka pysyvästi. Myös sota-aikoina sotkamolaiset kokivat kovia. Sarkasodassa 1712 ja isovihan aikoihin 1716-1721 aluetta ryöstettiin julmasti, ensin mainittuna vuonna yläkarjalaiset ja venäläiset ryöstivät mm. Simo Hurtan eli Affleckin hovin Korvaniemellä; 60 taloa ja kirkko poltettiin.
Koski-Jaakko suunnitteli jo 1760-luvulla Kiantoperään Lappajoen suuhun, vanhan markkina- ja suolatien alkuun, Oulun kauppiaiden varastopaikkaa eli kauppalaa. Kuitenkin vasta vuosisadan lopulla alkoi alueen taloudellinen kehitys vilkastua. Vaarojen kaskiviljelystä siirryttiin monipuoliseen maatalouteen. Tervanpoltto muodostui merkittäväksi elinkeinoksi 1800-luvun puolivälissä valmistuneet Ämmänkosken ja Koivukosken sulut mahdollistivat tervan viennin Ouluun asti. Vuonna 1900 Sotkamon tervanpoltto tuotti n. 4000 tynnyriä tervaa, mutta jo 1900-luvun alussa tervan merkitys väheni.
Maantie Sotkamoon valmistui 1850. Maanviljelyä ja metsän käyttöä helpotti 1850-luvulla toteutunut isojako. Tuolloin pitäjässä oli myös pientä rautateollisuutta; Petäjäkosken rautatehdas toimi vuosina 1838–1880. 1860-luvun suuret nälkävuodet verottivat alueen asutusta, jopa neljännes 5000 pitäjän asukkaista menehtyi. Nälkävuosien mentyä pitäjään perustettiin kunnallishallinto 1874. Tämä vilkastutti yhteiskuntaelämää. Kauppaliikkeet yleistyivät ja säästöpankki perustettiin 1891. Ensimmäinen kansakoulu avasi ovensa 1882 ja Kainuun vanhin nuorisoseura perustettiin 1891. Karjatalous kehittyi 1800-luvun lopulla nopeasti, osuusmeijeri perustettiin 1907. Suomen itsenäisyyden aikana Sotkamosta kehittyi Kainuun vaurain kunta, jossa oli asukkaita n. 11 000. Väestön kasvu jatkui Sotkamossa aina 1960-luvulle asti, jolloin alkoi muuttoliike kaupunkeihin. 1980-luvulla väestö oli laskenut lähelle 1920-luvun määriä, 11 000. Asutus oli laskenut hiljalleen siitä lähtien ja vuonna 2011 asukkaita kunnassa oli 10 750.
Sotkamossa on syntynyt ja asunut useita kirjailijoita mm. suomen- ja ruotsinkielisenä kirjailijana tunnettu Juhana Frosterus, kuuluisa valtionpäämies ja kansatalouden tutkija Anders Chydenius, Kansankirjailija Heikki Meriläinen sekä Kainuun kuvaajista tunnetuin Veikko Huovinen.
Luonto.
Sotkamo on Suomen luonnonkauneimpia kuntia. Kunnan keskiosien korkokuva on erittäin vaihteleva, Sotkamon reitin vesien rikkoma. Kallioperän kovuuden vaihtetuilla on ratkaiseva vaikutus korkokuvaan. Kovasta kvartsiitista oleva Vuokatin alue käsittää lähes 20 vaarasta muodostuvan vaarajonon. tämän Itä-Suomen vaara-alueen korkeimman selänteen molemmin puolin on suuria harjujen reunustamia järviä: Nuasjärvi eli Nuanen ja Jormasjärvi eli Jormanen lännessä ja luoteessa sekä Iso-Sapso ja Kiantajärvi idässä.
1900-luvun alkupuolella maantieteilijä J.E. Rosberg kertoi Sotkamosta seuraavaa: ”Suurenpuoleisilla järvillä liikkuu myös höyryveneitä. Ihanoitten vesien rantamilla kohoaa korkeita vaaroja, joista erityisesti Vuokatti pistää silmään jylhän majesteetillisena ja vastapäätä sitä on Naapurinvaara, joka umpeilee kukkaisloistossaan vaaleitten lehtimetsien verhoamine rinteineen”. Ja myös Seitsemän veljeksen Taula-Matti tiesi Vuokatin, puski peukalonsa koillisen suuntaan ja tokaisi: ”Tuolla, katso pitkin peukaloani, tuolla vaikka ampuisit”.
Sotkamon tunnetuin näköalapaikka on Vuokatin vaarajonon pohjoisin vaara Iso-Pölly, jolle avautuu näköala Sotkamon kauneimpien järvien yli alueen muille vaaroille. Metsäinen Naapurinvaara on Iso-Pöllyn pohjoispuolella, kaakkoispuolella taas Pikku-Pölly, jonka läntiselle kupeelle on istutettu lehtikuusimetsikkö. Pöllyjen välissä on kansan tarinoista tunnettu jylhä Pöllylampi. Etelään päin vaarajonossa kohoavat Keima, Matovaara, Lehtovaara ja Porttivaara. Naulavaara (368 m.) on Suomen eteläosan korkein kohouma.
Laaja osa kunnasta on tasaista metsä- ja suomaata, Kainuun korpimaata, jonka korkeus vaihtelee 100 ja 200 metrin välillä. Erilliset vaarat, muun muassa Rupukkavaara ja Losonvaara ja siellä täällä tavattavat rotkot, muun muassa Vuokatin Hiidenkattila, Hiidenportti Tipasojan salomailla sekä Maanselän vedenjakajan lävistävä Kalliojärvi, elävöittävät maisemaa. Keskiosan järvialueella harjut muodostavat suuria selkiä rikkovia niemiä, kannaksia ja saaria. Huomattavin harjujakso vie Tenetinvirran eteläpuolelta ja Sapsojärven pohjoispuolelta Tipasjärvelle. Sotkamon nähtävyyksiin kuuluvat Iso-Sapson pohjoisrannalla oleva aallokon harjuun kovertama paikoin yli 20 metriä korkea Hiukan rantatörmä ja Hiukan kilometrien pituinen hiekkaranta.
Sotkamon keski- ja eteläosa on varsin soista. Itä- ja kaakkoisosissa on rämeitä, lännessä myös korpia. Metsistä yli puolet on kuusivaltaista. Lehtoja ja lehtomaisia metsiä on varsin vähän.
Vaikka kunnan pinta-alasta vain vajaa kymmenesosa on vettä, kirkonkylän ympäristö on hyvin järvistä. Sotkamon reitti saa vetensä Kuhmon ja Suomussalmen itärajalta Ontojoen kautta. Monipolviseen reittiin kuuluvat Sotkamon alueella mm. Nuas- ja Jormasjärvi, Iso-Sapso, Kiantajärvi, Kiimasjärvi, Pirttijärvi, Pieni-Sapso ja Sumsa. Nuasjärvi on keskusjärvi, johon kirkonkylää ympyröivät järvet laskevat Tenetinvirtaa ja Mujethoulunjokea pitkin. Muita tärkeitä jokia ovat Kiimasjärven luoteispäähän laskeva Kusianjoki, Sumsanjoki ja Isosta Tipasjärvestä vesiä Pieneen-Sapsoon tuova Tipasjoki. Sotkamon vedet laskevat Oulujärveen.
Kyliä.
Alasotkamo, Heinämäki, Halmetvaara, Jormaskylä, Juholankylä, Juurikkalahti, Kaitainsalmi, Korholanmäki, Kontinjoki, Laakajärvi, Losovaara, Naapurinvaara, Nuasjärvi, Ontojoki, Paakinmäki, Pohjavaara, Riekinranta, Sapsoperä, Saukko, Sipinen, Sipola, Soidinvaara, Sumsa, Suovaara, Tipasoja, Torinkylä, Tuhkakylä, Vuokatti, Ylisotkamo, Ärväänkylä, Maanselkä.
Liikenne.
Valtatie 6 tulee Kajaanista Sotkamoon ja jatkuu Valtimolle. Seututie 899 haarautuu Sotkamossa lähellä Juurikkavaaraa valtatieltä 6 pohjoiseen Nurmestienä ja kulkee Sotkamon Vuokattiin, jossa se risteää kantatien 76 kanssa. Vuokatista tie jatkuu Pohjavaarantienä Kuluntalahteen. Pohjavaarasta tie 899 jatkuu edelleen Jormuantienä Jormualle ja liittyy valtatiehen 5. Seututie 888 haarautuu kantatieltä 76 Sotkamon keskustasta ja kulkee Kantolan kylään, jossa se liittyy kantatiehen 78. Kantatie 76 johtaa Sotkamosta valtatien 6 liittymästä Kuhmon keskustaan. Seututie 870 kulkee Pohjois-Savosta Tuhkakylän ja Parkuan kautta Kontinjoelle Sotkamon ja Kajaanin rajalle.
Joensuu–Kontiomäki-rata kulkee Vuokatin kautta; henkilöliikenne Vuokatin rautatieasemalla lakkautettiin kuitenkin vuonna 1993. Vuokatista Sotkamon kirkonkylään johtanut Sotkamon rata on purettu.
Talvivaaran kaivos.
Sotkamon Talvivaaran esiintymät ovat yksi Euroopan suurimmista tiedossa olevista sulfidisen nikkelin esiintymistä. Maaliskuussa 2007 nikkelikaivoshanke sai toiminnan aloittamisen kannalta välttämättömän ympäristö- ja vesitalousluvan. Kaivos aloitti toimintansa 1. lokakuuta 2008.
Lahnaslammen kaivos.
Sotkamon Lahnaslammella toimii Mondo Minerals Oy:n talkkikaivos. Kaivos avattiin vuonna 1967. Se tuottaa vuolukivestä talkkia mm. paperi-, muovi- ja maaliteollisuuden raaka-aineeksi. Nykytuotannollaan kaivos on maailman suurin yksittäinen talkintuotantoyksikkö.
Sotkamon meijeri.
Sotkamossa on toiminut kaksi meijeriä. Sotkamon vanha meijeri lopetti toimintansa 1980-luvun alussa, mutta jo 1960-luvulta sen toiminta oli hyvin pienimuotoista, sillä Kainuun osuusmeijerin Sotkamon meijeri aloitti toimintansa tuolloin. Sotkamon meijeri oli Kainuun Osuusmeijerin päämeijeri. Kainuun Osuusmeijeri myytiin Valiolle 2001, ja meijerin toimintaa alettiin karsia. Lopullisesti meijerin toiminta lakkautettiin vuonna 2003. Toiminimi jäi kuitenkin Kainuusta tulevan maidon käyttöön vuoteen 2009 asti, jolloin toiminta Kainuun osuusmeijerin nimellä päättyi. Vuodesta 2010 lähtien Kainuusta tuleva maito kuuluu osuuskunta ItäMaitoon.
Sotkamon saha.
Sotkamon saha oli Yhtyneet Sahat-yhtiöön kuulunut saha, joka lopetti toimintansa vuonna 1997.
Uskonnolliset yhteisöt.
Sotkamossa toimii evankelisluterilainen Sotkamon seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla esiintyy herännäisyyttä. Muita kirkkokuntia edustavat helluntaiherätykseen kuuluva Sotkamon helluntaiseurakunta sekä Raamattu Puhuu -liikkeeseen kuuluva Raamattu Puhuu seurakunta.


Sulla.
Lucius Cornelius Sulla lisänimeltään Felix (Onnekas) (noin 138–78 eaa.), usein pelkkä "Sulla", oli roomalainen sotapäällikkö ja diktaattori.
Varhaiset vaiheet.
Sulla kuului köyhään, mutta ylhäiseen Corneliusten patriisisukuun. Perheen taloudellisista vaikeuksista johtuen Sulla vietti nuoruutensa antiikin Rooman alamaailmassa näyttelijöiden, tanssijoiden ja prostituoitujen seurassa. Nuoruudessa syntynyt läheisyys tähän yhteisöön ja etenkin näyttelijänä mainetta saavuttaneeseen Metrobiukseen säilyivät aina Sullan vanhuuteen saakka. Tästä huolimatta Sullalla vaikuttaisi kuitenkin olleen ylhäisölle tyypillinen sivistys, mitä osoittaa sujuva kreikan kielen taito. Ei ole täysin selvää, mistä Sulla sai poliittisella uralla etenemiseen vaadittavan pääomansa, antiikin lähteistä Plutarkhos mainitsee äitipuolelta ja hieman skandaalinomaisesti rikkaalta naimattomalta naiselta saadut perinnöt.
Sota Afrikassa.
Vuonna 107 eaa. Sulla nimitettiin kvestoriksi Mariuksen alaiseksi Pohjois-Afrikaan ja otti osaa sotaan Numidiaa vastaan Mariuksen onnistuttua omaksua komento Metellukselta. Sullan onnistui vangita Numidian kuningas Jugurtha suostuttelemalla läheisen kuningaskunnan Mauretanian kuningas Bocchus johdattamaan Jugurtha ansaan petoksen avulla. Onnistunut operaatio toi ennestään melko tuntemattomalle Sullalle mainetta Roomassa ja Sullan poliittinen ura lähti nousuun.
Sota teutoneja ja kimbrejä vastaan.
Vuonna 104 eaa. kaksi germaaniheimoa, kimbrit ja teutonit kulkivat vaeltaessaan Rooman näköpiiriin ja näyttivät uhkaavan itse pääkaupunkia. Barbaarien uhan edessä roomalaiset valitsivat luotetuimman kenraalinsa Mariuksen konsuliksi viisi kertaa peräkkäin. Sulla osallistui sotaan Mariuksen komennossa. Vuonna 101 eaa. Sulla oli mukana ratkaisevassa taistelussa Vercellaessa Mariuksen komentajakollegan Catuluksen alaisena. Roomalaisten voittoa pidettiin pitkälle Sullan ansiona, sillä Catulus ei tiettävästi ollut lahjakas sotilas.
Preettori ja Kilikian prokonsuli.
Palattuaan Rooman Sulla valittiin preettoriksi vuonna 97 eaa. Huhujen mukaan vaalitulokseen vaikutti massiivinen lahjontakampanja. Kuten tapana, preettorin aseman jälkeen hänelle annettiin yksi Rooman itäisistä provinsseista, Kilikia, hallinnoitavaksi. Ollessaan idässä Sulla kohtasi ensimmäisenä roomalaisena Parthian edustajan ja kuuli eräältä ennustajalta ennustuksen, jonka mukaan Sulla kuolisi maineensa ja valtansa huipulla. Vuonna 92 eaa. Sulla voitti Armenian kuninkaan Tigraneen ja palasi loppuvuodesta Roomaan. Palattuaan idästä hän asettui poliittisesti vastustamaan Mariusta.
Liittolaissota.
Liittolaissodassa 91–87 eaa. Rooman italialaiset liittolaiset kapinoivat saatuaan tarpeekseen verojen maksusta ja sotimisesta ilman täysiä kansalaisoikeuksia. Liittolaissodan alkaessa roomalaiset alkoivat suhtautua Mariukseen epäluuloisesti, sillä häntä pidettiin liian kunnianhimoisena, osin viiden perättäisen konsulikauden seurauksena. Tämän vuoksi Mariukselle ei annettu yksin komentoa sodasta ja Sulla pääsi näyttämään taitonsa itsenäisenä komentajana. Sullalle myönnettiin liittolaissodassa myös harvinainen kunnianosoitus, "corona graminea", jolla palkittiin roomalaisen armeijan tuhosta taistelussa pelastanut komentaja. Liittolaissodan loputtua Sulla valittiin konsuliksi vuonna 88 eaa.
Marssi Roomaan ja sota Mithridatesta vastaan.
Sullan konsuliaikana ja liittolaisodan aiheuttamaa sekaannusta hyödyntäen Rooman itäisissä provinsseissa syntyi jälleen levottomuutta, kun Pontuksen kuningas Mithridates VI yritti laajentaa valtakuntaansa Rooman kustannuksella. Sulla lähti siis sotaan Mithridatesta vastaan. Sullan jo ollessa matkalla Etelä-Italiassa hän sai kuulla, että Marius oli saanut senaatin määräämään, että hän itse saisi johtaa sotajoukkoja. Sulla valitsi nyt lojaaleimmat legioonansa ja marssi ensimmäisenä roomalaisena komentajana armeijansa kanssa Roomaan asettaen samalla esimerkin myöhäisemmillä vallanhaluisille roomalaisille kuten Caesarille. Marius ja hänen kannattajansa pakenivat Roomasta. Sulla sai senaatin kannatuksen ja jatkoi sotaretkeään Pontusta vastaan määräten Mariukselle ja hänen kannattajilleen kuolemantuomion. Sota Mithridatesta sujui hyvin ja Sulla löi Mithridateksen vuonna 86 eaa. ja valtasi Ateenan.
Sullan poissa ollessa Marius oli kannattajiensa kanssa kuitenkin ottanut kaupungin valtaansa. Sullan säätämät lait kumottiin ja hänet määrättiin karkotettavaksi. Marius ja Lucius Cornelius Cinna (Caesarin appi) valittiin konsuleiksi vuonna 86 eaa., mutta Marius kuoli vain muutama päivä sen jälkeen kun astui virkaan. Lucius Valerius Flaccus valittiin konsuliksi hänen sijalleen, mutta Cinna oli todellisuudessa yksin Rooman hallitsija. Marius kuitenkin kuoli vain vähän aikaa valinnan jälkeen ja kaupunki jäi Cinnan valtaan. Kuultuaan Cinnan kuolemasta 84 eaa. Sulla marssi toistamiseen armeijan kanssa Roomaan ja löi häntä vastaan lähetetyt joukot apunaan nuori Pompeius Magnus.
Diktaattori.
Vuonna 81 eaa. senaatti valitsi Sullan elinikäiseksi diktaattoriksi. Hän aloitti hirmuvallan ja proskriptiot, sekä karkotti kaikki vastustajansa. Nuori Julius Caesar oli yksi näistä ja hän pakeni kaupungista. Sulla teki paljon uudistuksia Rooman poliittiseen järjestelmään ja lisäsi senaattorien määrän kolmestasadasta kuuteensataan. Sullan uudistuksien tarkoituksena oli tukea senaatin ja patriisisukujen asemaa plebeijien kustannuksella. Hän poisti kansantribuunien veto-oikeuden ja sääti, etteivät tässä virassa olleet voineet koskaan edetä korkeimpiin poliittisiin virkoihin. Sulla myös laajensi Rooman kaupungin pyhinä pidettyjä rajoja.
Vallasta luopuminen ja kuolema.
Sulla valittiin toiseen kertaan konsuliksi vuonna 80 eaa., mutta seuraavana vuonna hän luopui kaikista poliittisista tehtävistä ja vetäytyi maatilalleen kirjoittamaan muistelmiaan, jotka tosin ovat sittemmin kadonneet. Sullan luopuminen vallasta yllätti monet aikalaiset ja Sullaa maatilalla ympäröivä joukko näyttelijöitä ja tanssijoita – joukossa myös nuoruudenystävä Metrobius – herättivät paheksuntaa monissa. Hän kuoli vuonna 78 eaa. ja Sullan hautajaismenoja vastaavaa loistoa ei nähty ennen Augustuksen kuolemaa vuonna 14.
Sullan perintö.
Osa Sullan lakiuudistuksista pysyi voimassa huomattavan kauan, kun taas osa, kuten tribuunien veto-oikeus, palautettiin varsin nopeasti Sullan kuoleman jälkeen. Suurin vaikutus lienee kuitenkin ollut Sullan marssilla Roomaan, joka asetti tasavallan kannalta vaarallisen esimerkin sotilaallisen voiman käytöstä henkilökohtaisen vallan kasvattamiseen. Kuuluisin Sullan seuraajista tässä suhteessa on Caesar, joka kuitenkaan ei Sullan tapaan luopunut vallasta vaan tuli murhatuksi, mikä johti tasavallan tuhoon.


Antisemitismi.
Antisemitismi tai juutalaisvastaisuus tarkoittaa vihamielistä suhtautumista juutalaisiin. Antisemitismi voi kohdistua juutalaisiin yksilöinä tai ryhmänä, ja se voi ilmetä esimerkiksi vihana, syrjintänä tai väkivaltana. Juutalaiset ovat kolmituhatvuotisen historiansa aikana joutuneet lukuisien rajoitusten, karkotusten ja joukkomurhien uhreiksi.
Termin alkuperä ja merkitys.
Sana "antisemitismi" ("anti-", ”vastaan”) tuli yleiseen käyttöön saksalaisen journalisti Wilhelm Marrin vuonna 1879 kirjoittaman juutalaisvastaisen pamfletin myötä, vaikka sanaa oli käytetty aikaisemminkin. Antisemitismillä tarkoitetaan yleisesti vain juutalaisvastaisuutta, vaikka juutalaiset eivät olekaan ainoa seemiläinen kansa.
Määritelmiä.
Yhdysvaltain ulkoministeriö määritteli antisemitismin vuoden 2005 raportissaan ”juutalaisia kohtaan niin yksilöinä kuin ryhmänäkin koetuksi vihaksi, joka perustuu juutalaiseen uskontoon ja/tai kansallisuuteen”.
Euroopan unionin virasto European Monitoring Centre on Racism and Xenophobia määritteli antisemitismin näin (2005): ”Antisemitismi on tietynlainen juutalaisiin kohdistuva käsitys, joka voi ilmeta vihana juutalaisia kohtaan. Antisemitistinen puhe ja teot kohdistetaan juutalaisiin tai ei-juutalaisiin yksilöihin tai heidän omaisuuteensa, juutalaisiin instituutioihin tai uskonnollisiin tiloihin.”
Mahdollisia syitä.
Juutalaisvihalle on löydetty selitysmalleja niin juutalaisuuden ominaisuuksista vihamielisyyden aiheuttajina kuin vihaajasta itsestään.
Filosofi Jean-Paul Sartre ("Anti-Semite", s. 54) esittää juutalaisvihan syyksi ennakkoluuloja, tarvetta syntipukille, kapitalismista johtuvia taloudellisia syitä ja antisemiittien psykologisia ongelmia. Hän jopa esittää, että juutalaiset ovat kokonaan antisemiittien luomus, jotta nämä pääsisivät toteuttamaan vihaansa.
Historioitsija Bernard Lewisin mukaan antisemitismi on erilaisuuteen kohdistuvaa ennakkoluuloa, vihaa tai vainoa, jota määrittää tässä kaksi erityispiirrettä: juutalaisiin kohdistetaan kaksoisstandardeja ja heitä syytetään ”kosmisesta pahasta”.
Antiikin aika.
Juutalaisvihamielisyyttä esiintyi jo antiikin Egyptissä ja Kreikassa: epäilyjä juutalaisten suosimisesta, heidän jumalattomuudestaan ja lasten rituaalimurhista. Tunnetut roomalaiset kirjailijat kuten Cicero ja Tacitus kritisoivat kirjoituksissaan juutalaisten uskonnollisia tapoja, eristyneisyyttä ja juutalaisten siihen aikaan vielä harjoittamaa lähetystyötä. Roomassa juutalaisia kuitenkin kohdeltiin ennen kristinuskon tuloa valtakunnanuskonnoksi yleisesti ottaen samoin kuin muitakin vähemmistökansallisuuksia. Juutalaisuudestaan luopuneet hyväksyttiin osaksi muuta yhteiskuntaa.
Varhaisen kristinuskon aika.
Varhaisiin kristillisiin kirjoituksiin sisältyi juutalaispolemiikkia, syytös Jeesuksen (ja Jumalan) surmaamisesta ja juutalaisten nimitys ”Paholaisen jälkeläisinä”. Tämä tarjosi pohjan ja oikeutuksen tulevalle kristilliselle antisemitismille.
Keskiaika Euroopassa.
Juutalaisten laillinen asema heikkeni Euroopassa edelleen keskiajalle siirryttäessä. Ristiretkien (1096–) myötä alkoivat juutalaisten joukkomurhat Ranskassa ja Keski-Euroopassa heidän kieltäydyttyään kääntymästä kristityiksi. Juutalaiset kokivat nöyryytyksiä ja syytöksiä rikoksista kristittyjä kohtaan, kuten rituaalimurhista. Heidät rajoitettiin ammatteihin, joissa he joutuivat syytetyiksi koronkiskonnasta. Mustan surman aikana juutalaisia syytettiin kaivojen myrkyttämisestä, koska omien puhtaussääntöjensä ansiosta he selvisivät kulkutaudista vähällä. Myös juutalaisten sinnikäs käännytysvastarinta ajoi monet totalitaristiset hallinnot juutalaisten karkotuksiin ja joukkomurhiin muiden keinojen puutteessa. Juutalaiset karkotettiin sadoiksi vuosiksi useista maista, muun muassa Englannista 1290 ja Espanjasta 1492. Espanjan inkvisitio kohdistui maan juutalaisiin erityisen ankarasti.
Kulttuurisen sionismin perustaja Ahad Ha’am (1856–1927) on esittänyt, että rituaalimurhasyytöksillä on ollut myös juutalaisia yhteisöjä lujittava vaikutus. Kaikki juutalaiset tiesivät järjettömiksi syytökset kristittyjen veren juonnista uskonnollisista syistä, ja tämä todisti heille antisemitististen syytösten valheellisuuden.
Keskiaika islamilaisessa maailmassa.
Islamilaisessa maailmassa juutalaiset määriteltiin dhimmeiksi (”alistettu kansa”). Tämän ns. Omar-sopimuksen myötä juutalaisille sallittiin vain huomaamaton ja rajoitettu elämä, ja he joutuivat tunnistamisen vuoksi pukeutumaan naurettaviin vaatteisiin. Vastineeksi he saivat elää rauhassa omia tapojaan noudattaen. Tästä huolimatta myös islamin kulta-aikana esiintyi ajoittain juutalaisten joukkomurhia niin islamilaisessa Espanjassa kuin Pohjois-Afrikassakin. Satoja juutalaisia teloitettiin vielä 1800-luvulla arabimaissa väitetyistä rituaalimurhista. Ranskan valloitettua Pohjois-Afrikan 1800-luvulla juutalaiset saivat näissä maissa yhteiskunnallisen tasa-arvon ja Algeriassa Ranskan kansalaisuuden. Tämä kuitenkin vieraannutti heidät arabiväestöstä ja vaikutti 1900-luvun loppupuolella antisemitismin nousuun.
Uusi aika Euroopassa.
Venetsiassa ryhdyttiin rajoittamaan juutalaisten liikkumista sulkemalla heidät gettoon vuonna 1516. Saksassa Martti Luther epäonnistuttuaan juutalaisten käännyttämisessä julkaisi juutalaisvastaisen kirjan "Juutalaisista ja heidän valheistaan", jossa hän suositteli toimenpiteitä juutalaisia vastaan. Omana aikanaan kirja ei johtanut kuitenkaan lisääntyneeseen antisemitismiin. Valistuksen ajan Ranskassa Voltaire kritisoi juutalaisten tapoja, joita hän piti valistuksen vastaisina, ja vallankumouksen jälkeisessä Ranskassa kyti vielä epäluuloa juutalaisia kohtaan.
Puolassa surmattiin yli 100 000 juutalaista vuosien 1648–1661 välillä Bohdan H’melnytskyin johtamissa julmissa kasakkahyökkäyksissä. Itä-Euroopan juutalaisten elämää rajoitettiin laein ja heitä painostettiin kääntymään kristinuskoon muun muassa 25 vuoden asepalveluksella. Vuoden 1881 jälkeen alkoi Venäjällä pogromien aalto. Pietarissa julkaistiin 1903 Siionin viisaiden pöytäkirjat, väärennetty ”juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelma”, josta tuli yksi antisemitismin kulmakivistä. Ukrainan itsenäisyystaistelun yhteydessä juutalaisia syytettiin bolshevismista ja 100 000 juutalaista surmattiin.
Toisen maailmansodan jälkeen juutalaisten asema Neuvostoliitossa heikkeni uudelleen, ja Lähi-idän tilanne ruokki Neuvostoliiton virallisia juutalaisvastaisia kampanjoita.
Kansallissosialistit ja holokausti.
Euroopassa syntyi 1700-luvun lopulla ns. arjalainen myytti, jonka mukaan juutalaiset ovat alempirotuisia kuin saksalaiset. 1800-luvun aikana Saksassa ja Itävallassa antisemitismi tuli mukaan politiikkaan, ja laajalle Euroopassa levinnyt juutalaisvastaisuus edesauttoi Adolf Hitlerin ja kansallissosialistien valtaannousua 1930-luvulla. Natsit alkoivat välittömästi panna toimeen juutalaisia rajoittavia sääntöjä ja vainoja. Vuonna 1942 natsit aloittivat liittolaistensa kanssa Euroopan juutalaisten järjestelmällisen murhaamisen, holokaustin, jonka seurauksena noin kuusi miljoonaa juutalaista menetti henkensä.
Antisemitismi Suomessa.
Suomessa eivät juutalaiset ole joutuneet samanlaisten vainojen uhriksi kuin useimmissa muissa Euroopan maissa. Ruotsin laki rajoitti juutalaisten asumisoikeutta ja ammatteja Suomessa 1700- ja 1800-luvuilla. 1890-luvulla juutalaisia karkotettiin maasta eikä Venäjältä tulijoita hyväksytty. Ennen vuotta 1917 Suomen juutalaisilla ei ollut kansalaisoikeuksia.
Juutalaisiin liitetyt paheet olivat Suomessa luonteeltaan yleisiä, eikä niitä edes yritetty liittää kenenkään nimettyyn suomalaiseen juutalaiseen. Juutalaisia tunnettiin huonosti käytännön elämästä. Juutalaisvastaisissa kirjoituksissa näkyi ulkomaalaisvaikutus erityisesti Saksasta. Suomalaisessa lehdistössä ei yleisesti ottaen lukijoita yllytetty väkivaltaisuuksiin. Äärikansallisissa, äärioikeistolaisissa ja uskonnollisissa liikkeissä oli kansallissosialistien valtaannousun jälkeen vuonna 1933 sekä juutalaisten vastustajia että puolustajia. Suomi luovutti kahdeksan juutalaista pakolaista Saksaan, mutta ei yhtään omaa kansalaistaan.
Arabimaat.
Toisen maailmansodan aikana Palestiinan suurmufti Amin el-Husseini liittoutui Adolf Hitlerin kanssa juutalaisia vastaan. Israelin perustamisen jälkeen vuonna 1948 arabimaissa puhkesi viha maiden suuria juutalaisväestöjä kohtaan, ja juutalaiset pakenivat Irania lukuun ottamatta kaikista alueen muslimimaista kahden vuosikymmenen aikana Israeliin, joutuen jättämään suurimman osan omaisuudestaan taakseen.
Perinteinen eurooppalaisvaikutteinen antisemitismi on yhä näkyvää arabimaissa ja Turkissa. Alueella luetaan yhä eurooppalaisia antisemitistisiä kirjoituksia kuten Siionin viisaitten pöytäkirjoja ja "Mein Kampfia", ja koulujen oppikirjat sisältävät antisemitististä materiaalia. Arabimaissa yleisesti vastustetaan juutalaisten oikeutta kansana omaan valtioon, ja Israelin–Palestiinan konflikti ruokkii juutalaisvihaa.
Länsimaat.
Euroopan perinteinen antisemitismi on painottunut toisen maailmansodan jälkeen itään, etenkin Puolaan. Myös Unkarissa, Romaniassa, Slovakiassa ja Venäjällä esitettiin syytöksiä juutalaisia kohtaan muun muassa stalinististen hallitusten tukemisesta.
Myös useissa Länsi-Euroopan maissa tapahtuu yhä ajoittain juutalaisten hautausmaiden ja synagogien häpäisyjä, etenkin Ranskassa ja Saksassa. Holokaustin kiistäviä kirjoituksia alettiin Euroopassa julkaista pian sodan jälkeen. Juutalaisten ahdistelusta Euroopassa ovat vastuussa usein uusnatsit ja muslimimaahanmuuttajat.
Ruotsin Malmössä juutalaiset ovat kokeneet ahdistelua ja holokaustin kouluopetuksen häirintää, joka on kummunnut Israelin ja Palestiinan välisestä konfliktista. Simon Wiesenthal -keskus on suositellut juutalaisia siksi välttämään Ruotsin eteläosia.
Yhdysvalloissa juutalaiset eivät ole koskaan joutuneet kokemaan vainoja, mutta yhdysvaltalaisista noin 15 % ilmaisi antisemitistisiä näkemyksiä vuoden 2007 kyselyssä. Juutalaisvastaisuus on yleisintä afroamerikkalaisten ja latinoväestön keskuudessa.
Uusantisemitismi.
Uusantisemitismillä tarkoitetaan Israelin ja sionismin vastustuksena ilmenevää juutalaisvastaisuutta, joka on perinteisen juutalaisten demonisoinnin uusi muoto. Uusantisemitismistä on syytetty niin äärivasemmistoa, radikaalia islamia kuin äärioikeistoakin. Käsitteen käyttäjien mukaan ilmiöstä tekee juutalaisvastaisuutta se, että siihen usein liittyy juutalaisten yksilöiden tai juutalaisten symbolien kimppuun hyökkäämistä sekä vanhojen juutalaisvastaisten uskomusten esittämistä.
Bernard Lewisin mukaan uusantisemitismi on antisemitismin kolmas muoto uskonnollisen ja rodullisen antisemitismin jälkeen.
Käsite on kiistanalainen, ja sen kritiikin mukaan termi muun muassa vähättelee todellista antisemitismiä ja sillä yritetään vaikeuttaa Israelin ja sionismin kritisointia.
Amerikanjuutalaiset professorit Noam Chomsky ja Norman G. Finkelstein, brittitoimittaja Robert Fisk ja Helsingin Sanomien vt. päätoimittaja Janne Virkkunen ovat muiden muassa väittäneet, että Israelin toiminnan kritisoiminen leimataan herkästi antisemitismiksi, vaikka kritiikille olisi faktapohjaa. Myös Yhdysvaltain entinen presidentti Jimmy Carter joutui antisemitismisyytösten kohteeksi julkaistuaan kirjan "Palestine - Peace, Not Apartheid", jossa hän kritisoi Israelin toimintaa palestiinalaisia kohtaan.
Tämän päivän juutalaisjärjestöt – sekä erityisesti Israelin valtio – ovat erittäin aktiivisia ottamaan kantaa antisemitistiseksi katsomaansa uutisointiin eri maiden medioissa. Eräiden maiden, kuten useasti tulilinjalla olevan Ruotsin, mielestä Israel käyttää tätä oman ulkopolitiikkansa välineenä, eikä niinkään ole kiinnostunut maailman juutalaisia kohtaan esiintyvästä rasismista.
Valaisevana esimerkkinä ruotsalainen iltapäivälehti Aftonbladet julkaisi 17. elokuuta 2009 jutun, jossa kerrottiin israelilaisten sotilaiden ottavan elimiä kuolleilta ja haavoittuneilta palestiinalaisilta. Kirjoituksessa ei esitetty todisteita vaan palautettiin mieleen erilaisia huhuja kansainvälisestä elinkaupasta ja israelilaisten osuudesta tässä kaupassa. Israel nosti Aftonbladetin kirjoituksesta kovan metelin. Pääministeri Benjamin Netanjahu vaati selväsanaisesti Ruotsin hallitusta tuomitsemaan Aftonbladetin kirjoituksen. Pääministeri Fredrik Reinfeldt ja ulkoministeri Carl Bildt torjuivat vaatimukset viittaamalla Ruotsin perustuslakiin.


Albus Dumbledore.
Albus Percival Wulfric Brian Dumbledore on Tylypahkan noitien ja velhojen koulun rehtori ja tärkeä sivuhenkilö J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjasarjassa. Hän on Harry Potterin opastaja sekä suojelija.
Dumbledorea pidetään aikansa mahtavimpana velhona ja lisäksi ainoana, jota Lordi Voldemort pelkäsi. Dumbledore voitti edellisen velhoyhteiskuntaa uhanneen pimeyden velhon Grindelwaldin kaksintaistelussa vuonna 1945. Dumbledorelle oli useaan otteeseen tarjottu taikaministerin virkaa, mutta hän oli kieltäytynyt kunniasta, koska ei halunnut jättää Tylypahkan koulua. Hänen mukaansa hän ei sopinut sellaiseen valta-asemaan, koska hän oli jo nuorena saanut silloisen ystävänsä Grindelwaldin kanssa idean kuoleman varjelusten etsimisestä, ja jästien hallitsemisesta "yhteiseksi hyväksi".
Dumbledoren hahmon keskeisyydestä huolimatta hänen menneisyydestään ei tiedetty paljoakaan ennen teoksessa Harry Potter ja kuoleman varjelukset merkittävän osan saaneita paljastuksia.
Kirjailija J.K. Rowling on paljastanut Dumbledoren olevan homoseksuaali.
Henkilöhistoria.
Albus Dumbledore syntyi Percival ja Kendra Dumbledoren esikoisena vuonna 1881. Häntä seurasivat kolme vuotta nuorempi veli Aberforth sekä perheen kuopus, sisar Ariana.
Arianan ollessa kuusivuotias perheen elämä sai järkyttävän käänteen: joukko jästipoikia yllätti tytön taikomasta, ja kun hän ei vaatimuksista huolimatta kyennyt uusimaan taikaansa, pojat pahoinpitelivät hänet niin vakavasti, että hän traumatisoitui iäkseen eikä koskaan oppinut hallitsemaan taikuuttaan. Isä Percivalin säälimätön kosto jästipojille toi hänelle elinkautisen tuomion Azkabaniin. Hän ei paljastanut tekonsa syytä peläten, että Ariana otettaisiin huostaan ja lähetettäisiin Pyhän Mungon taikatautisairaalaan. Muu perhe muutti Godrickin notkon kylään ja kääntyi omiin oloihinsa piilotellen Arianan olemassaoloa. Kyläläiset olettivat Arianan olevan surkki. Ariana oli epätasainen ja hänellä oli raivokohtauksia, jotka lopulta johtivat hänen äitinsä Kendra Dumbledoren kuolemaan. Albus ja Aberforth jäivät kotiin hoitamaan Arianaa.
Eräänä päivänä Albus aikoi lähteä ystävänsä Grindelwaldin kanssa pois, mutta Aberforth vaati hänen jäämistään. Syntyi taistelu, kun Grindelwald hyökkäsi Aberforthin kimppuun ja Albuksen, Grindelwaldin ja Aberforthin taistelessa Ariana joutui taistelun keskelle ja kuoli. Grindelwald pakeni eikä palannut.
Dumbledorella on lemmikkinä feenikslintu Fawkes, joka luovutti taikaa täynnä olevan sulkansa kahteen taikasauvaan. Toinen näistä päätyi Lordi Voldemortille, toinen Harry Potterille.
Ystävät.
Nuoruudessaan Dumbledore oli Grindelwaldin ystävä. Dumbledore ja Grindelwald olivat molemmat lahjakkaita nuoria ja heidän tavoitteensa oli jästien hallitseminen ja kuoleman varjelusten hankkiminen. Dumbledore keksi myös iskulauseen "Yhteiseksi hyväksi", josta tuli myöhemmin Grindlewaldin vankilan Nurmengårdenin tunnus. Myöhemmin Dumbledore on tullut tunnetuksi jästien oikeuksien puolustajana ja Grindelwaldin ajatuksien tukeminen oli Dumbledorelle vain nuoruuden hairahdus. Heidän ystävyytensä loppui Dumbledoren sisaren Arianan kuolemaan. Monien vuosien jälkeen, kun Grindelwald kokosi armeijaansa, Dumbledore päätti kohdata tämän ja lopettaa tämän ilkityöt (Grindewaldin kukistamisesta mainitaan jo ensimmäisessä kirjassa, suklaasammakkokorteissa). Grindelwald joutui vankilaan, kunnes Voldemort tappoi hänet viimeisessä kirjassa.
Dumbledore oli lämpimissä väleissä Tylypahkan opettajakunnan kanssa. Esimerkkinä ystävien lojaalisuudesta Dumbledorea kohtaan mainittakoon Minerva McGarmiwa, joka oli valmis taistelemaan taikaministeriä, kahta auroria ja ministeriön virkailijaa vastaan auttaakseen Dumbledorea. Poikkeuksen tekee Dolores Pimento, joka yritti kaikkensa Dumbledoren
Toinen Dumbledoren hyvä ystävä Tylypahkassa oli riistanvartija Rubeus Hagrid, jonka käsiin Dumbledore olisi sanojensa mukaan ollut valmis luovuttamaan henkensä. Lisäksi Harry Potter ja Dumbledore olivat lämpimämmissä väleissä kuin opettaja ja oppilas yleensä.
Yksi Dumbledoren hyvistä nuoruuden ystävistä oli Elfias "Koiranhenki" Doze. Dumbledoren koulutoveri, kun opiskeli Tylypahkassa. Rita Luodiko kuvailee Dozea kirjassaan, "Dumbledoren elämä ja valheet" näin: "Vähä-älyinen, mutta uskollinen apuri ja kaveri, jonka hän oli pyydystänyt koulusta"
Dumbledoren nimi.
Albus on latinaa (mask. albus, fem. alba,n.album) ja tarkoittaa valkoista, mikä viittaa Dumbledoren harjoittamaan valkeaan (eli hyvään) magiaan.
Percival viittaa todennäköisesti kuningas Arthurin pyöreän pöydän ritari Percivaliin. Alkuperäisen tarinan mukaan Percival-ritari löysi Graalin maljan, tappoi mustan ja punaisen ritarin, joita pidetään kuolemansyntinä ja kuolemana. Albus Dumbledoren isän nimi oli Percival.
Wulfric. Dumbledoren hahmon keksineellä kirjailijalla, J. K. Rowlingilla, on tapana ottaa nimiä myös kirkkohistoriasta. Pyhä Wulfrik oli vuonna 1154 syntynyt katolinen pyhimys, joka tunnettiin ihmeidentekijänä ja ennustajana.
Brian on keltin kieltä ja tarkoittaa "voimakasta".
Dumbledore taas on muinaisenglantia ja tarkoittaa mehiläistä. Sana voidaan kirjoittaa myös muodossa "dumbledorr", jolloin se merkitsee kimalaista.
Ulkonäkö.
Dumbledore on pitkä ja laiha. Hänellä on pitkät hopeanväriset hiukset ja parta, jotka ovat niin pitkät, että hän voisi tunkea ne vyönsä alle. Hänellä on vaaleansiniset läpitunkevat silmät ja pitkä, kuhmurainen nenä, joka näyttää murtuneen ainakin kahdesti (Albuksen veli mursi sen Arianan hautajaisisssa).
Dumbledore pukeutuu lähes poikkeuksetta kaapuun ja viittaan, joiden väri vaihtelee. Hän käyttää puolikuun muotoisia silmälaseja. Teoksessa "Harry Potter ja viisasten kivi" hän käyttää korkeakorkoisia solkisaappaita.
Kirjassa "Harry Potter ja puoliverinen prinssi" Dumbledoren sauvakäsi näyttää palaneelta ja pahoin vaurioituneelta, koska Dumbledore on ollut tuhoamassa hirnyrkkiä. Dumbledorella on omien sanojensa mukaan vasemman polvensa alapuolella arpi, joka on täydellinen Lontoon maanalaisen kartta.
Ensimmäisen kerran Harry kiinnittää paljon huomiota Dumbledoren vanhuuteen neljäntenä kouluvuonnaan (luvussa Ajatuseula): Dumbledore kuvataan "vanhemmaksi kuin koskaan" kolmasti. Dumbledore näyttää vanhalta - tosin onhan hän kuollessaan jo noin 115-vuotias.
Nuorena Dumbledore pukeutui usein luumunväriseen kaapuun. Silloin hänen hiuksensa ja partansa olivat vielä väritykseltään kastanjanruskeat.
Luonne.
Dumbledore on ystävällinen ja kohtelias tapaamiaan ihmisiä kohtaan. Hän tuntee hyvin käytöstavat ja käyttää niitä vaikka olisi joutunut kuolonsyöjien ansaan ja olisi vähällä menettää henkensä, kuten kirjassa Harry Potter ja puoliverinen prinssi käykin. Dumbledorella on hieman omituinen huumorintaju ja Fred Weasley mainitseekin kirjassa "Harry Potter ja liekehtivä pikari": "ei Dumbledorekaan ole niitä ihan tavallisimpia tapauksia", johon hän lisää vielä "Tai siis, tiedän kyllä, että hän on nero ja vaikka mitä..."
Dumbledore on psykologi Carl Jungin teorian mukaisesti tyypillinen "vanhan viisaan miehen" arkkityyppi. Rauhallisuudestaan huolimatta Dumbledore saattaa muuttua todella pelottavaksi suuttuessaan. Silloin hänen silmissään säkenöi raivo ja hänen vihansa kohde kauhistuu häntä.
Dumbledore on hyvin ennakkoluuloton useita asioita kohtaan. Monet Tylypahkan oppilaiden vanhemmat kauhistuvat kuultuaan hänen palkanneen ihmissuden opettamaan pimeyden voimilta suojautumista kirjassa "Harry Potter ja Azkabanin vanki". Dumbledore ei myöskään suhtaudu kotitonttuihin tai puolijättiläisiin varautuneesti kuten taikaministeriö ja suurin osa velhoista. Hän myös luottaa toisten mielestä pahaan Severus Kalkarokseen kuolemaansa asti. Eikä syyttä, sillä Kalkaros tappaa Dumbledoren, koska Dumbledore ja Kalkaros ovat punoneet juonen, jonka avulla Kalkaros voittaa Voldemortin luottamuksen. Dumbledore sanoo viimeisinä sanoinaan: "Severus... minä pyydän." Kuolonsyöjät luulevat sitä armon aneluksi, mutta niin ei todellisuudessa ollut: tarkoitus oli murskata seljasauvan taikuus, mutta tämä suunnitelma ei toiminutkaan aivan niin kuin velhot suunnittelivat - joskin lopputulos oli itse asiassa parempi...
Kyvyt.
Dumbledorea pidetään velhoyhteisössä ehkäpä maailman mahtavimpana velhona ja hän on ainoa jota Lordi Voldemort pelkää. Dumbledore osoitti poikkeuksellisuutta lahjakkuutta jo kouluaikoina, jolloin hän hämmästytti V.I.P. (Velhomaailman Ihmeisiin Perehdyttävä) -tutkintoaan valvovat tarkkailijat.
Dumbledore pystyy muun muassa luomaan aineellisen suojelius-loitsun, jota hän pystyy vieläpä muuttamaan viestinvälitykseen sopivaksi. Hän on myös esittänyt huikaisevia taitojaan ainakin yhdessä kaksintaistelussa Lordi Voldemortin kanssa. Dumbledore voittaa taistelun ja Lordi Voldemort pakenee paikalta.
Dumbledore on erityisen kuuluisa velhomaailmassa varsinkin pimeyden velho Grindelwaldin kukistamisesta, lohikäärmeenveren 12 käyttötarkoituksen keksimisestä sekä Nicolas Flamelin avustamisesta alkemiaan liittyvissä kokeiluissa. Dumbledore osallistuu myös Viisasten kiven suojaamiseen kirjassa "Harry Potter ja viisasten kivi".
Asema velhoyhteisössä.
Dumbledore on hyvin suosittu henkilö velhoyhteisössä ja häntä on pyydetty ainakin neljä kertaa taikaministeriksi, mutta Dumbledore ei ole halunnut jättää Tylypahkan noitien ja velhojen koulua, joten hän on kieltäytynyt kunniasta. Dumbledore sanoo kirjassa Harry Potter ja Kuoleman Varjelukset, että hänelle ei pitäisi myöntää valtaa. Harry Potter -kirjoissa Dumbledoren arvonimiksi velhoyhteisössä mainitaan Suurtaikuri, Ylihörhö ja Päänoita sekä Noitien neuvoston puheenjohtaja. Lisäksi Dumbledorella on Merlinin ritarikunnan ensimmäisen luokan arvomerkki. Dumbledore on kuitenkin sanonut, että hän ei välitä näistä arvonimistä, kunhan häntä ei vain poistettaisi suklaasammakkokortteista.
Dumbledore opetti ennen rehtoriksi tuloaan Tylypahkassa muodonmuutoksia. J. K. Rowlingin mukaan hän aloitti opettamisen noin 40 vuoden iässä. Hänestä tuli rehtori hieman yli 70 vuoden ikäisenä entisen rehtori Dippetin jälkeen (syytä rehtorin vaihtumiseen ei ole Harry Potter -kirjoissa kerrottu). Muiden suurten eurooppalaisten taikakoulujen rehtorit ovat kateellisia Dumbledorelle, joka on nostettu lähes yli-inhimilliseksi velhoksi.
Dumbledoren ja taikaministeriön suhteet takkuilevat Cornelius Toffeen ja Rufus Rymistyirin ollessa taikaministereinä. Suurimmat kiistat koskevat Lordi Voldemortin paluuta ja ministeriön toimia asian estämiseksi. Cornelius Toffee kieltäytyy uskomasta Dumbledorea, vaikka myöhemmin osoittautuukin Dumbledoren olleen oikeassa. Toffee menettää taikaministerin virkansa ja saa seuraajakseen Rufus Rymistyirin. Huhut Rymistyirin ja Dumbledoren välirikosta leviävät velhomailmaan jo muutaman tunnin kuluttua uuden taikaministerin nimityksen jälkeen.
Teoksessa Harry Potter ja Feeniksin kilta Dumbledore julistetaan lainsuojattomaksi, koska tämä ottaa niskoilleen syyn Albuksen Kaartin perustamisesta ilman lupaa. Häneltä riistetään kaikki hänen arvonimensä ja hänen paikalleen Tylypahkan rehtoriksi nimitetään ministeriön virkailija Dolores Pimento. Dumbledoren todistaessa Lordi Voldemortin paluun, Dumbledore saa asemansa koulun rehtorina takaisin.
Tylypahkan noitien ja velhojen koulu on Dumbledoren elämäntyö. Dumbledoresta tuleekin ainoa koulun rehtori, joka on haudattu koulun maille.
Dumbledore johtaa kuolemaansa asti Feeniksin kilta -nimistä vastarintaliikettä. Feeniksin kilta on ainoa Lordi Voldemortia vastustava taho tämän alkaessa nousta uudelleen kirjojen Harry Potter ja liekehtivä pikari sekä Harry Potter ja Feeniksin kilta aikana.
Viimeiset elintunnit ja kuolema.
Dumbledore ja Harry lähtevät muutamaa tuntia ennen Dumbledoren kuolemaa etsimään yhtä Lordi Voldemortin hirnyrkeistä. He ilmiintyvät erään luolan luokse, missä Dumbledore epäilee hirnyrkin olevan. Dumbledore luovuttaa omaa vertaan avaimeksi luolalle, jonka jälkeen Dumbledore ja Harryn pääsevät sisään. Dumbledore käyttää suuria velhonkykyjään etsiessään veneen, jolla pääsee Lordi Voldemortin kiroaman järven yli hirnyrkin luo. Hän ja Harry purjehtivat pienelle saarelle, jonka keskellä on pieni kiviallas täynnä vihreää nestettä ja pohjalla hirnyrkki.
Dumbledore yrittää taikoa nesteen pois, mutta ainoa keino nesteen hävittämiseksi on juoda se. Neste on kuitenkin kirottua ja Dumbledore joutuu kärsimään valtavaa tuskaa juodessaan sitä. Harryn on kaadettava viimeiset pikarilliset rehtorin suuhun, jonka jälkeen Dumbledore alkaa huutaa tarvitsevansa vettä. Harry ottaa pikarillisen vettä Lordi Voldemortin kiroamasta järvestä vapauttaen samalla tämän kuolleet palvelijat, manaliukset. Saatuaan vettä Dumbledore tokenee ja ajaa manaliukset tiehensä loitsimalla niiden inhoamaa kirkasta tulta. Haavoittunut Dumbledore ja Harry ilmiintyvät takaisin Tylyahon kylään, josta he aloittivat matkansa.
Dumbledore ja Harry lainaavat kylästä luudat ja lentävät Tylypahkaan, koska Gibbon-niminen kuolonsyöjä on loihtinut Pimeän piirron linnan korkeimman tornin ylle. Komennuskirouksen alainen Matami Rosmerta ilmoittaa asiasta kuolonsyöjä Draco Malfoylle. Dumbledore ja Harry suuntaavat torniin luullen jonkun oppilaan kuolleen, mutta heitä odottaa siellä väijytys. Dumbledore uhraa itsensä pelastaakseen Harryn. Dumbledore tietää, että hänen on aika kuolla. Severus Kalkaros tappaa Dumbledoren kuolettavalla Avada Kedavra -kirouksella.
Teoksessa Harry Potter ja kuoleman varjelukset selviää, että Dumbledore on sopinut kuolemansa Kalkaroksen kanssa etukäteen. Dumbledore uhrasi itsensä, koska hän ei halunnut turmella Dracon sielua. Dumbledoren elinaika oli vähissä Kolkon sormuksen aiheuttamasta kirouksesta.
Hautajaiset.
Dumbledore haudataan juhlavin menoin Tylypahkan maille. Ketään muuta rehtoria ei ole koskaan haudattu koulun alueelle, joten kunnianosoitus on suuri. Paikalle on saapunut taikaministeriön edustajia, koulun oppilaita, muuta henkilökuntaa ja monia muita. Kentaurit kunnioittavat Dumbledoren muistoa ampumalla ilmaan nuoliryppään. Myös vedenväki ilmaisee osanottonsa rehtorin kuoleman johdosta laulamalla. Dumbledoren ruumis lasketaan valkoiselle paadelle, joka leimahtaa tuleen. Tulen hävittyä paikalla on valkoinen sarkofagi, jonka sisällä Dumbledoren ruumis lepää. Dumbledore on kuollessaan noin 115 vuoden ikäinen.
Dumbledore ja Lordi Voldemort.
Dumbledorea pidetään velhoyhteisössä ainoana velhona, jota Lordi Voldemort pelkäsi. Dumbledore käyttääkin viimeiset elinvuotensa Voldemortin salaisuuksien paljastamiseen.
Dumbledore oli ensimmäinen velho, joka tapasi Lordi Voldemortin (silloisen Tom Lomen Valedron). Silloinen muodonmuutoksien opettaja Dumbledore kertoi Voldemortille Tylypahkasta ja tarjoutui opastamaan tätä koulutarvikkeiden hankkimisessa.
Tylypahkassa Dumbledore oli ainoita opettajia, jotka epäilivät nuorta Voldemortia. Dumbledore pitikin tätä tiukasti silmällä. Dumbledore alkoi jo aavistella Voldemortin pyrkimyksiä tämän tultua pyytämään opettajan paikkaa rehtoriksi kohonneelta Dumbledorelta. Dumbledore teki selväksi, ettei Voldemort ole enää tervetullut Tylypahkaan. Sen jälkeen Voldemort katosi pitkäksi aikaa ja palasi vasta kaikkien pelkäämänä pimeyden velhona.
Työhuone.
Dumbledoren työhuone sijaitsee Tylypahkassa erään kivisen hirviöpatsaan luona. Mikäli patsaalle lausuu salasanan, se siirtyy sivuun ja sen takaa paljastuvat Dumbledoren toimistoon vievät portaat. Salasana on yleensä jokin makeinen, kuten teoksissa Harry Potter ja salaisuuksien kammio sitruunamehujauhe ja Harry Potter ja liekehtivä pikari torakkaterttu.
Dumbledoren työhuone on pyöreä ja täynnä entisten rehtorien tauluja ja erikoisia hopeisia vekottimia, joista Harry Potter rikkoo suuren osan teoksessa Harry Potter ja Feeniksin kilta. Dumbledorella on myös ajatuseula kaapissaan.
Dumbledoren kuoltua tämän työhuone siirtyy Minerva McGarmiwan käyttöön.
Teoksessa Harry Potter ja kuoleman varjelukset työhuone siirtyy Kalkaroksen käyttöön, kun hänestä tulee rehtori.
Dumbledore kirjoissa.
Harry Potter ja viisasten kivi. Dumbledoren ensiesiintyminen tapahtuu tässä kirjassa. Hän on itse toimittamassa Harry Potteria Dursleyille. Dumbledore osallistuu Viisasten kiven suojaamiseen, muuten hänellä on lähes tavallinen lukuvuosi koulun rehtorina. Lukuvuoden lopussa Dumbledore saa kuulla Lordi Voldemortin paluusta palatessaan taikaministeriöstä, minne hänet on huijattu Viisasten kiven ryöstöyrityksen ajaksi. Dumbledore palaa Tylypahkaan juuri ajoissa nähdäkseen pimeään taikaan sortuneen professori Oraven kuoleman ja Lordi Voldemortin paon. Dumbledore vie loukkaantuneen Harry Potterin sairaalasiipeen. Kirjan lopussa Dumbledore ratkaisee tupamestaruuden Rohkelikon hyväksi antamalla tuvalle 170 pistettä.
Harry Potter ja salaisuuksien kammio -kirjassa yhden Tylypahkan neljästä perustajasta - eli Salazar Luihuisen - rakentama salainen kammio avataan ja siellä asuva basiliski vapautetaan tappamaan koulun oppilaita. Harry Potteria syytettään kammion avaamisesta, mutta Dumbledore luottaa Harryyn, eikä erota häntä koulusta. Myöhemmin samassa kirjassa koulun johtokunta - jota kuolonsyöjä Lucius Malfoy on kiristänyt - päättää määräaikaisesti erottaa Dumbledoren virastaan. Dumbledore lähtee koulusta, mutta hänen feenikslintunsa Fawkes toimittaa Harry Potterille aseet taistella basiliskia vastaan. Kirjan lopussa Dumbledore pääsee palaamaan kouluun kun selviää, että Lucius Malfoy on kiristänyt johtokuntaa.
Harry Potter ja Azkabanin vanki- kirjassa vankikarkuri Sirius Mustan uskotaan haluavan tappaa Harry, vaikka lopussa Harrylle, Hermionelle, Ronille ja Dumbledorelle selviää, että Sirius on todellisuudessa syytön ja Lordi Voldemortin vastustaja. Kirjan ajan Dumbledore ponnistelee suojatakseen koulun tappajaksi epäilemältään vankikarkurilta. Lisäksi Dumbledore vastustaa koulun alueelle sijoitettuja ankeuttajia. Kirjan lopussa hän antaa Harrylle ja Hermionelle vinkin käyttää ajankääntäjää Sirius Mustan pelastamiseksi.
Harry Potter ja liekehtivä pikari -kirjan aikana Dumbledore ahertaa Kolmivelhoturnajaisten eteen. Kirjan lopussa Dumbledore saa kuulla Lordi Voldemortin paluusta. Lisäksi Dumbledore pelastaa Harry Potterin kuolonsyöjältä yhdessä Minerva McGarmiwan ja Severus Kalkaroksen kanssa. Dumbledore lähettää Sirius Mustan kokoamaan Feeniksin killan takaisin. Lopussa Dumbledoren ja taikaministeri Toffeen välit katkeavat lopullisesti.
Harry Potter ja Feeniksin kilta. Dumbledore "hoitaa Killan asioita", eli yrittää muun muassa löytää Lordi Voldemortin, saada taikaministeriön puolelleen ja kerätä liittolaisia Lordi Voldemortia vastaan. Taikaministeriö mustamaalaaa Dumbledorea propagandallaan ja puuttuu tämän toimintaan koulun rehtorina tämän tästä. Lopulta Dumbledore joutuu ottamaan vastuun Albuksen Kaartista ja pakenemaan lainsuojattomana. Kirjan lopussa Dumbledore saapuu taikaministeriöön ja vangitsee siellä olleet kuolonsyöjät sekä kaksintaistelee Lordi Voldemortin kanssa pakottaen tämän pakenemaan taikaministerin silmien edessä. Dumbledoren todistettua Lordi Voldemortin paluusta, hänen sallittaan palata rehtoriksi. Dumbledore myös kertoo Harrylle ennustuksesta, joka koskee Lordi Voldemortia ja Harrya.
Harry Potter ja puoliverinen prinssi -kirjassa Dumbledore alkaa antaa Harrylle "yksityistunteja", joiden aikana hän ja Harry tutkivat Lordi Voldemortin menneisyyttä ja pääsevät perille hirnyrkeistä. Dumbledore tietää koko kirjan ajan Draco Malfoyn liittyneen kuolonsyöjiin, mutta ei ilmaise sitä, koska muuten Lordi Voldemort tappaisi Malfoyn ja mahdollisesti tämän perheenkin. Kirjan lopussa Dumbledore ja Harry löytävät yhden hirnyrkin, joka osoittautuu väärennökseksi. Dumbledore pelastaa Harryn manaliuksilta, vaikka hän on heikentynyt huomattavasti. Dumbledoren ja Harryn palattua Tylypahkaan Severus Kalkaros tappaa Dumbledoren Avada Kedavra -tappokirouksella.
Lisäksi teoksessa Harry Potter ja puoliverinen prinssi selviää, että Dumbledore on Harry Potter ja Feeniksin kilta -kirjan ajan käyttänyt aikaansa myös hirnyrkkien etsintään, ja että Dumbledore kärsi eutanasiakuoleman omasta tahdostaan vammauduttuaan hirnyrkkejä etsiessään.
Harry Potter ja kuoleman varjelukset. Vaikka Dumbledore on kuollut, hänet nähdään, kun Voldemort on yrittänyt surmata Harryn ja Harry on menettänyt tajuntansa. Dumbledore ja Harry tapaavat Harryn pään sisällä ja puhuvat Kuoleman varjeluksista, Dumbledoren sisaren kohtalosta ja siitä, miten Harryn pitäisi jatkaa eteenpäin. Lopulta Harry palaa taas tajuihinsa ja kuollut Dumbledore katoaa. Myös Dumbedoren puhuva taulu esiintyy kirjassa muutaman kerran, ja hänet nähdään myös Harryn tutkiessa Kalkaroksen muistoja, joista osassa Dumbledore esiintyy.
Dumbledore elokuvissa.
Elokuvissa Harry Potter ja viisasten kivi (2001) ja Harry Potter ja salaisuuksien kammio (2002) Dumbledorea näytteli Richard Harris, joka kuoli syöpään vuonna 2002. Harry Potter ja Azkabanin vanki (2004), Harry Potter ja liekehtivä pikari (2005), Harry Potter ja Feeniksin kilta (2007) ja Harry Potter ja puoliverinen prinssi (2009) -elokuvissa Dumbledorea näyttelee Michael Gambon.


Kainuun maakunta.
Kainuu () on Suomen maakunta, joka sijaitsee Itä-Suomessa. Maakuntakeskus on Kajaani. Maakunnan suurin järvi on Oulujärvi (pinta-ala 893 km²) ja korkein kohta Hyrynsalmen Iso Tuomivaara, joka yltää 387 metrin korkeuteen merenpinnasta.
Kainuuta ympäröivät seuraavat maakunnat: Pohjois-Pohjanmaa lännessä ja pohjoisessa ja Pohjois-Savo ja Pohjois-Karjala etelässä. Idässä maakunta rajoittuu Venäjän Vienan Karjalaan.
Kainuun maakunnan pinta-ala oli  km², josta maa-alueita on  km² ja sisävesiä  km². Maakunnan väkiluku oli henkeä. Kainuun luonto on tyypillisimmillään vaaroja (metsäpeitteisiä tuntureita), järviä ja laajoja asumattomia metsäalueita. Kainuun maapinta-alasta 80 prosenttia on metsää. Ilmasto on mantereinen. Kainuu on väkiluvultaan Manner-Suomen pienin maakunta.
Kainuun kulttuuri kuuluu laajempaan itäsuomalaiseen kulttuuriperintöön ja kainuun murre pohjautuu savon- ja karjalan murteisiin. Murre sekä kulttuuri vaihtelee hieman maakunnan länsiosissa; esim. Vaalan länsiosissa on jo havaittavissa piirteitä Pohjois-Pohjanmaasta sekä kulttuurisesti että murteellisesti, kun sen sijaan idemmässä Oulujärven puoleisessa osassa vallitsee selkeästi Kainuulainen vastaava.
Historia.
Kainuussa on asuttu kivikaudelta lähtien. Keskiajalla, ehkä jo huomattavasti aiemminkin, Kainuun asukkaat olivat saamelaisia, jotka elivät lähinnä kalastuksen ja metsästyksen varassa. Kainuussa asui myös etelämpää tulleita riistamaiden hyödyntäjiä. Maata viljelevä suomalaisväestö alkoi asuttaa Kainuuta 1500-luvulta lähtien. Kainuu täytyi asuttaa suomalaisilla, koska uhkana oli karjalaisten muuttaminen alueelle idästä ja pohjoisesta. Muuttajia houkuteltiin muun muassa kymmenen vuoden verovapaudella. Kainuuseen muuttaneet olivat pääasiassa savolaisia kaskiviljelijöitä.
Riistan lisäksi Kainuun terva oli merkittävä vientituote 1800-luvun lopulle asti. Kajaaninjoen saaressa ollut Kajaanin linna oli uudistusasutusta ja hallintoa turvaava puolustuslinnoitus, jonka ympärille kasvoi vähitellen Kajaanin kaupunki.
Talvisodassa maakunnan alueella käytiin monia suuria taisteluja. Kajaani joutui rajujen pommitusten kohteeksi. Nykyinen 1970-luvulla alkanut ennätyksellisen nopea poismuutto selittyy sillä, että pienviljelijävaltainen maatalous ei enää elätä kuten ennen eikä muita elinkeinoja juurikaan ole. Kostamuksen kaivoskombinaatin rakennustyö silloisen Neuvostoliiton puolella 1970- ja 1980-luvuilla merkitsi Kainuun työllisyydelle, erityisesti rakennusalalle, suurta vaikkakin väliaikaiseksi jäänyttä piristysruisketta.
1. tammikuuta 2005 Kainuussa alkoi kahdeksan vuotta kestävä maakuntahallintokokeilu, jossa osa kuntien ja valtion tehtävistä siirrettiin vuoden 2004 kuntavaalien yhteydessä valitulle maakuntavaltuustolle. Ensimmäiseksi Kainuun maakuntajohtajaksi maakuntavaltuusto valitsi 31. tammikuuta 2005 terveystieteiden tohtori Hannu Leskisen. Tällä hetkellä maakuntajohtaja on Alpo Jokelainen.
Kunnat.
Kainuun maakunnassa on 9 kuntaa, joista kaksi on kaupunkeja.
Kainuun maakuntahallintokokeilu.
Kainuussa kokeillaan 2004 alkaen maakuntahallintoa vaaleilla valitun maakuntavaltuuston pohjalta. Manner-Suomen 18 muussa maakunnassa maakuntavaltuuston nimeävät kunnanvaltuustot. Kainuun maakuntakokeilussa on mukana kahdeksan Kainuun kuntaa. Vaala ei ole mukana kokeilussa, mutta osallistuu maakuntahallituksen ja -valtuuston toimintaan maakunta-kuntayhtymään sulautunutta Kainuun maakuntaliittoa koskevissa asioissa.
Motiiveina kokeiluun lähtemiselle olivat harvaan asutun maakunnan väestötappio ja väestön ikääntyminen ja toisaalta halu kokeilla, edistäisikö päätösvallan siirtäminen ministeriöiltä maakuntaan alueen kehitystä. Kokeilun aikana Kainuun sosiaali- ja terveysmenojen kasvu on ollut hitaampaa kuin Suomessa keskimäärin, mutta aluekehitys ei ole edistynyt toivotulla tavalla. Puolankaa sekä Vaalaa lukuunottamatta kainuun kunnat ovat kuitenkin olleet myötämielisiä Kainuun mallin jatkamiselle vakinaiselta pohjalta myös vuoden 2013 jälkeen.
Kuntamuutokset.
Vuoden 2007 alussa Kainuun kuntien määrä väheni yhdellä, kun Vuolijoki liitettiin Kajaaniin. Tätä ennen ainut nykyisen Kainuun maakunnan alueen kuntaliitos tapahtui 1977, kun Kajaanin maalaiskunta ja Kajaanin kaupunki yhdistyivät.
Todennäköisesti Kainuussa tulee tapahtumaan tulevaisuudessa lisää kuntaliitoksia. Jotkut ovat ehdottaneet seutukuntien mukaisia työssäkäyntialueisiin perustuvia liitoksia (esim. Paltamo - Ristijärvi - Kajaani). Ns. "Yhden kunnan Kainuu", jossa kaikki kunnat yhdistyisivät, on joidenkin mielestä yksi vaihtoehto, mutta tällöin käytännössä maakunta lakkaisi olemasta. Perussuomalaiset ovat esittäneet kolmen kunnan vaihtoehtoa, jossa Kajaani, Paltamo sekä Ristijärvi muodostaisivat Etelä-Kainuun, Kuhmo ja Sotkamo Itä-Kainuun ja Suomussalmi, Hyrynsalmi sekä Puolanka Pohjois-Kainuun kunnat.
Kunnallishallinnon rakennetyöryhmä on myöskin ehdottanut uudessa kuntauudistuksessaan kolmen kunnan mallia, jossa Kajaani, Paltamo, Ristijärvi ja Sotkamo liittyisivät yhteen, ja Suomussalmesta, Puolangasta sekä Hyrynsalmesta tulisi myös oma kuntansa. Kuhmo jäisi itsenäiseksi, ja Vaala jaettaisiin niin, että sen itäosat, eli Manamansalo ja Säräisniemi tulisivat osaksi "suur-Kajaania", ja muu lännen puolelle jäävä osa liitettäisiin "suur-Ouluun" Pohjois-Pohjanmaan puolelle. Yhtenä vaihtoehtona työryhmä on ehdottanut myös yhden kunnan mallia.
Populaarikulttuurissa.
Televisiosarja Metsolat (es. 1993-1995) kertoo kainuulaisen kuvitteellisessa Hoikan kunnassa asuvan pienviljelijäperheen elämästä 1987 kesään 1994. Sarjaa tosin kuvattiin Pirkanmaalla Mouhijärven kunnassa.


Haaparanta.
Haaparanta () on kunta Norrbottenin läänissä ja Norrbottenin maakunnassa Pohjois-Ruotsissa. Vuoden 2011 lopussa kunnassa oli 10 041 asukasta ja sen pinta-ala oli 922,76 km². Kunnan keskustaajama on myös nimeltään Haaparanta. Keskustaajaman pinta-ala on 3,97 km² ja asukasluku noin 4 800.
Kunnan väestöstä noin 50 % on ulkomaalaistaustaisia, mikä on toiseksi eniten koko Ruotsissa Botkyrkan kunnan jälkeen. Ensimmäisen, toisen tai kolmannen sukupolven ruotsinsuomalaisia Haaparannassa asuu 7 584 henkeä. Ruotsi on yksikielinen maa, mutta Haaparanta on silti virallisesti kolmikielinen kaupunki, jossa asiakaspalvelu pitää saada ruotsiksi, suomeksi ja meänkielellä.
Haaparanta perustettiin vuonna 1821 korvaamaan Haminan rauhassa Venäjälle muun Suomen mukana menetettyä Torniota. Haaparanta ja Tornio muodostavat kaksoiskaupungin, josta nykyään käytetään nimiä "TornioHaparanda" ja "HaparandaTornio", aiemmin myös "EuroCity".
Haaparannassa on puutavaran vientisatama, joka sijaitsee Salmen ulkosatamassa. Kaupunki yhdistettiin Ruotsin rautatieverkkoon 1915, ja rata Tornionjoen yli Tornioon avattiin 1919.
Kuntajaon kehitys.
Alatornion pitäjä perustettiin vuoden 1340 tienoilla erottamalla se Luulajan pitäjästä. Pitäjän nimenä oli tuolloin Tornio, ja se käsitti myös nykyisin Suomelle kuuluvia alueita. Vuonna 1482 Tornion pitäjästä erotettiin Ylitornion pitäjä aluksi "Särkilax"-nimisenä. Vuonna 1620 se sai nimekseen "Ylitornio" (ruots. "Övertorneå") ja jäljelle jäänyt osa pitäjää sai nimen "Alatornio" (ruots. "Nedertorneå"). Vuonna 1621 pitäjän keskustasta perustettiin Tornion kaupunki, jolle perustettiin oma kaupunkiseurakunta. Karungin pitäjä erotettiin vuonna 1745, mutta vuonna 1783 sen nimeksi tuli "Karl Gustav".
Vuonna 1809 Suomi siirtyi Ruotsilta Venäjälle, jolloin uusi valtakunnaraja jakoi Tornionjokilaakson pitäjät kahteen osaan. Suomen puolelle jäivät Tornion kaupunki sekä osa Alatorniota ja Karunkia. Tornion seuraajaksi Ruotsin puolelle perustettiin ensin "Karl Johan" -niminen kauppapaikka vuonna 1812. Karl Johan sijaitsi Nikkalassa noin 14 kilometriä Tornionjoen suulta lounaaseen. Se oli kuitenkin liian kaukana Tornion vanhalta kauppa-alueelta, joten kauppapaikka siirrettiin Tornionjoen länsirannalle Haaparannan (ruots. "Haparanda") kylään vuonna 1827. Kaupunkioikeudet Haaparanta sai vuonna 1842. Vuoden 1862 kuntauudistuksessa Ruotsin Alatornion ja Karl Gustavin pitäjistä muodostettiin maalaiskunnat.
Vuoden 1952 kuntauudistus ei aiheuttanut hallinnollisia muutoksia nykyisen Haaparannan kunnan alueella. Alatornion ja Karl Gustavin maalaiskunnat yhdistettiin 1.1.1967 Haaparannan kaupunkiin. Vuoden 1971 kuntauudistuksessa Ruotsissa siirryttiin yhteen kuntamuotoon ja Haaparannan kaupungista tuli nykyinen Haaparannan kunta. Haaparanta on kuitenkin joitakin vuosia käyttänyt itsestään jälleen kaupunkinimitystä, vaikka Ruotsissa ei virallisesti kaupunkeja enää olekaan.
Suomen kieli Haaparannassa.
Ruotsin Norrbottenissa eli Länsipohjassa (nykyiset Pajalan, Haaparannan, Ylitornion, Kiirunan ja Jällivaaran kunnat) oli vuosina 1855–1920 suomenkielinen kansakouluverkosto ja Haaparannan opettajaseminaari, maailman toiseksi vanhin suomenkielinen seminaarilaitos Jyväskylän jälkeen. Haaparannan Sanomat oli koko Euroopan ainoa suomenkielinen lehti, jota Venäjän viranomaiset eivät sensuroineet. Suomen suuriruhtinaskunnassa lehdet olivat tuolloin sensuurin alaisia. Myös Jumalanpalvelukset pidettiin kirkoissa suomeksi. Virkamieskäytössä suomi ei alueella kuitenkaan ollut.
Nykyään Haaparanta on Ruotsin suomenkielisin kunta. Ruotsin Sanomien mukaan (2004) suomi ja meänkieli ovat kunnassa edelleen enemmistökielenä.. Haaparannan asukkaista 35 prosenttia on syntynyt Suomessa ja suurin osa muistakin asukkaista osaa suomea tai meänkieltä. Tornionjokilaaksossa puhuttu meänkieli on suomen kielen murre, joka sisältää paljon ruotsin kielestä lainattua sanastoa. Ruotsissa sekä suomella että meänkielellä on virallisen vähemmistökielen asema. Vuoden 2004 lopussa Haaparannan kunnanhallitus hyväksyi ensimmäisenä kuntana Ruotsissa vähemmistöpoliittisen ohjelman vähemmistöpalvelujen ja -oikeuksien takaamiseksi. Haaparannassa on kaksikielinen peruskoulu, jonka oppilaista osa asuu Suomen puolella.
Taajamat.
Marielund laskettiin aiemmin osaksi Haaparannan taajamaa, mutta vuodesta 1995 lähtien se on katsottu omaksi taajamaksi. Marielund sijaitsee Tornion kaupungin keskustasta länteen, kun muu Haaparanta sijaitsee Tornion keskustasta lounaseen.
Kunnanvaltuusto.
Ruotsissa valitaan joka neljäs vuosi edustajat valtiopäiville, maakäräjäkuntien valtuustoihin ja kunnanvaltuustoihin. Seuraavassa taulukossa on esitetty valtiopäivillä edustettuina olevien puolueiden ääniosuudet ja paikat Haaparannan kunnanvaltuustossa viimeksi pidettyjen kunnallisvaalien perusteella.
Elinkeinoelämä.
IKEA päätti 8.7.2005 perustaa Haaparantaan kalustetavaratalon, joka avattiin 15.11.2006. Haaparannan IKEA (virallisesti "IKEA Haparanda-Tornio") on maailman pohjoisin ja Ruotsin 17. IKEA-tavaratalo. Tämän ja muiden suunniteltujen hankkeiden odotetaan lisäävän merkittävästi alueen kaupankäyntiä ja Haaparannan osuutta koko pohjoiskalotin kauppavirroista. IKEA:n 26 000 m2 rakennusalan (keskikokoinen IKEA) lisäksi rajan molemmin puolin on suunniteltu rakennettavaksi kaikkiaan yli 100 000 m2 liikehuoneistopinta-alaa.


Leo III.
Leo III Isaurialainen (675–741) oli Bysantin keisari vuosina 717–741.
Leo, alkuperäiseltä nimeltään Konon, syntyi Germanikeian kaupungissa (nyk. Kahramanmaras, Turkki) silloisessa Syyrian provinssissa, Commagenessa. Hän eteni sotilasuralla Justinianus II:n aikana, ja Anastasius II nimitti hänet Anatolikonin teeman "strategokseksi" eli sotilaskomentajaksi. Leo kapinoi keisari Theodosius III:a vastaan ja kukisti tämän helposti. 25. maaliskuuta 717 Leo kruunattiin keisariksi Hagia Sofiassa.
Samana vuonna kun Leosta tuli keisari arabien armeija ja laivasto saapuivat piirittämään Konstantinopolia. Bysanttilaiset voittivat kreikkalaisen tulen ansiosta, ja arabit joutuivat vetäytymään vuonna 718. Tämä oli viimeinen kerta, kun arabit piirittivät pääkaupunkia ja uhkasivat koko valtakunnan olemassaoloa. Vuodesta 726 eteenpäin arabit hyökkäilivät taas Vähään-Aasiaan, mutta Leo löi heidät Akroinonin taistelussa vuonna 740.
Leo pani alulle ns. ikonoklasmin kieltämällä ikonien kunnioittamisen. Leo vainosi myös juutalaisia ja pakkokäännytti heitä kristinuskoon.
Leon pojasta Konstantinista oli tehty kruununperillinen jo vuonna 720, ja vuonna 733 hän meni naimisiin khazarien khanin tyttären kanssa. Kun Leo kuoli vuonna 741, Konstantinista tuli keisari.


Konstantinos V.
Konstantinos V Kopronymos (718–775) oli Bysantin keisari vuosina 741 ja 743–775.
Leo III teki pojastaan Konstantinoksesta kruununperillisen jo hänen ollessaan vain kaksivuotias ja Leon kuollessa vuonna 741 Konstantinoksesta tuli keisari. Konstantinos ehti olla keisari vain vuoden ennen kun vallan kaappasi Artabasdos, joka oli auttanut Leoa kun hän oli havitellut keisarinkruunua. Konstantin oli johtamassa armeijaa arabeja vastaan kun Artabasdos hyökkäsi hänen kimppuunsa ja kukisti hänet.
Konstantinos joutui pakenemaan Anatolikonin teemaan jota hänen isänsä Leo oli hallinnut ennen keisariksi tulemistaan ja jossa hänellä oli kannattajia. Vuonna 743 Konstantinos palasi Konstantinopoliin ja valloitti sen 2. marraskuuta. Artabasdos ja hänen poikansa sokaistiin ja useita heidän kannattajistaan teloitettiin.
Konstantinos osoittautui taitavaksi kenraaliksi ja hän valloitti vuonna 746 Syyrian arabeilta. Suurempi uhka Bysantille oli kuitenkin Bulgaria. Vuonna 763 Bysantin armeija löi bulgarit täydellisesti ja vuonna 773 heidät lyötiin taas.
Konstantinos kannatti isänsä tavoin ikonoklasmia ja Bysantin ja paavin välit huononivat entisestään. Vuonna 751 langobardit valloittivat Ravennan ja Bysantin viimeinen jalansija Pohjois-Italiassa hävisi. Bysantti ei enää voinut auttaa Roomaa langobardien uhkaa vastaan ja paavi löysikin nyt uuden suojelijan frankeista.
Konstantinos kuoli ollessaan sotaretkellä bulgareja vastaan 14. syyskuuta vuonna 775.


Artabasdos.
Artabasdos oli Bysantin keisari vuosina 741–743.
Artabasdos kaappasi vallan Konstantinos V:ltä tämän oltua keisarina vain noin vuoden. Hän teki vanhimmasta pojastaan kruununperillisen ja nuoremmasta pojastaan armeijan ylipäällikön. Artabasdos oli ikonoklasmin vastustaja, mutta se ei auttanut, koska Konstantinos oli parempi kenraali. Konstantinos löi Artabasdoksen armeijan kahteen eri otteeseen vuonna 743 ja valloitti Konstantinopolin 2. marraskuuta. Artabasdos ja hänen poikansa sokaistiin ja useita heidän kannattajistaan teloitettiin.


Leo IV.
Leo IV Kasaari (25. tammikuuta 750 – 8. syyskuuta 780) oli Bysantin keisari vuosina 775–780.
Leo oli Konstantin V:n poika hänen ensimmäisestä avioliitostaan erään kasaariprinsessan kanssa. Leo oli ehkä ensimmäinen keisari joka syntyi keisarillisessa purppurakamarissa, jossa vain hallitsevan keisarin lapset saivat syntyä. 17. joulukuuta 769 19-vuotiaana Leo meni naimisiin ateenalaisen Irenen kanssa, jonka hänen isänsä oli valinnut hänelle sopivaksi puolisoksi. Konstantin V kuoli elokuussa 775 ja Leo, vanhimpana poikana ja hallitsijakumppana, julistettiin uudeksi keisariksi. Leon viisi velipuolta, joita yleensä kutsutaan "caesareiksi" heidän arvonimiensä perusteella, jäivät nuolemaan näppejään kun Leo julisti poikansa Konstantin VI:n kruununperilliseksi ja hallitsijakumppanikseen pääsiäisenä 776. Leon velipuolet karkotettiin Konstantinopolista toukokuussa 776, sen jälkeen kun paljastui että vanhin heistä, Nikeforos, oli yrittänyt syöstä Leon vallasta.
Leon aikana ikonoklasmi jatkui, mutta ikonien kunnioittajia ei enää vainottu yhtä paljon kuin hänen isänsä Konstantin V:n aikana. On väitetty että Leon vaimo Irene olisi harrastanut ikonien kunnioittamista.
Kun Leo kuoli yllättäen 8. syyskuuta 780 hänen ja Irenen ainut lapsi Konstantin VI oli vain kymmenvuotias ja todellinen valta siirtyi Irenen käsiin.


Konstantinos VI.
Konstantinos VI (771–797) oli Bysantin keisari vuosina 780–797.
Konstantinoksesta tuli keisari vain kymmenvuotiaana, kun hänen isänsä Leo IV kuoli yllättäen. Leon vaimo Irene otti vallan itselleen siihen asti, kun Konstantinista tulisi täysi-ikäinen. Leon velipuoli Nikeforos yritti kaapata vallan jo toiseen kertaan, mutta Irene sai kukistettua kapinan.
Sen jälkeen kun Konstantinos oli tullut täysi-ikäiseksi Irene ei halunnut hellittää valtaansa hänelle. Irenen ikonien kunnioitusta kannustava asenne sai aikaan sen, että ikonoklastit suosivat Konstantinia. Irene vastusti Konstantinin yrityksiä ja yritti saada armeijan kannatuksen itselleen. Konstantinopolissa olevat yksiköt vannoivat valan Irenen nimeen, mutta Vähän-Aasian joukot vastustivat tätä ja julistivat Konstantinin yksinvaltiaaksi. Konstantinos kaappasi vallan itselleen ja syrjäytti äitinsä.
Käydessään sotaa bulgareja vastaan vuonna 792, Konstantinos käyttäytyi pelkurimaisesti ja tästä syystä Konstantinoksen sedän Nikeforoksen kannattajat alkoivat taas suunnitella vallankaappausta. Konstantinos sai tietää tästä ja antoi sokaista Nikeforoksen ja Konstantinoksen kolmelta muulta sedältä leikattiin kielet irti. Konstantinos sokaisi myös Armenian strategoksen Aleksioksen, joka oli kannattanut Irenea. Armenia nousi nyt kapinaan, ja Konstantinos kukisti sen julmin ottein vuonna 793.
Asioita ei parantanut se, että Konstantinos erosi vaimostaan Mariasta ja meni uusiin naimisiin rakastajattarensa Theodoten kanssa. Kansan vihoista huolimatta Theodotesta tehtiin keisaritar.
Konstantinos oli nyt vailla kannattajia, ja Irene antoi sokaista hänet 15. elokuuta vuonna 797. Irenestä tuli nyt ensimmäinen nainen, joka hallitsi Bysanttia olematta alaikäisen keisarin holhooja.


Irene (Bysantin keisarinna).
Irene (syntyi 750–755, kuoli 803) oli Bysantin keisarinna ja keisari vaimo vuosina 769–780. Miehensä kuoltua Irene hallitsi Bysantin valtakuntaa poikansa nimissä. Poikansa kuoleman jälkeen vuonna 797 Irene hallitsi yksin aina vuoteen 802 asti, jolloin hänet syrjäytettiin. Irene oli poikkeuksellinen keisarinna siinä mielessä, että hän hallitsi Bysantin valtakuntaa omalla nimellään ja käytti itsestään keisarin maskuliinista arvonimeä basileios. Irenen aikana pidettiin seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous, jossa tuomittiin ikonoklasmi.
Nuoruus.
Irenen nuoruudesta tiedetään hyvin vähän. Hän oli kotoisin Ateenasta. Patriarkka Nikeforoksen lyhyen historian mukaan keisari Konstantinos V antoi tuoda Irenen Konstantinopoliin vaimoksi pojalleen marraskuussa 769. Irenen perheestä tiedetään hyvin vähän, ja myöhemmin Irene väitti olevansa orpo. Hänen sukunimensä tiedetään olleen "Sarandapekhys". Ei tiedetä miksi Konstantinos V valitsi Irenen vaimoksi pojalleen. On esitetty, että Konstantinos V halusi saada Kreikan tiukemmin Konstantinopolin valtapiiriin, koska slaavit olivat vallanneet suuria alueita Balkanilla, ja Bysantin valta siellä oli joskus vain nimellinen. Ilmeisesti Konstantinos arveli kreikkalaissyntyisen prinsessan auttavan häntä saamaan alueen takaisin hallintaansa. Bysantin pääkaupunkiin tuli Irenen mukana ainakin yksi naissukulainen, jonka tiedetään menneen myöhemmin naimisiin bulgaarien kaanin Telerigin kanssa.
Vuoden 769 joulukuussa Konstantinos V kruunasi Irenen keisarinnaksi, ja myöhemmin samana päivänä Irene ja Leo IV vihittiin. Leo oli tuolloin yhdeksäntoista vanha; Irenen tarkkaa syntymävuotta ei tiedetä, mutta hänen on täytynyt olla yli 14-vuotias ja luultavasti uutta aviomiestään nuorempi. 14. tammikuuta 771 Irene synnytti Leolle pojan, tulevan, keisarillisen palatsin niin sanotussa purppurakamarissa. Se oli erityinen huone, jossa vain keisarien lapset synnytettiin.
Konstantinos V kuoli elokuussa 775, ja hänen vanhin poikansa ja hallitsijakumppaninsa Leo IV julistettiin keisariksi. Irenestä tuli samalla vanhempi keisarinna, kun Konstantinin vaimo Eudokia vetäytyi julkisuudesta. Leon viisi velipuolta jäivät ilman mahdollisuutta tulla keisariksi, kun Leo julisti poikansa Konstantinos VI:n kruununperilliseksi ja hallitsijakumppanikseen pääsiäisenä 776. Leon velipuolet karkotettiin Konstantinopolista toukokuussa 776, kun oli paljastunut, että vanhin heistä, Nikeforos, oli yrittänyt syöstä Leon vallasta.
Ikonit olivat olleet kiellettyjä Bysantissa vuoden 754 kirkolliskokouksen jälkeen ja Leo IV jatkoi isänsä tapaan ikonoklasmia. Hän muun muassa yllätti osan palatsin eunukeista kunnioittamassa salaa ikoneja. Myöhemmin kirjoitetuissa lähteissä mainitaan, että Irene oli myös ikonien kannattaja. Hän oli mukana ikoneja kätkevässä ryhmässä. Erään 1100-luvulla kirjoitetun tekstin mukaan Leo löysi Irenen, kun tämä oli salaa kunnioittamassa ikoneja. Leo ei enää tämän jälkeen suostunut nukkumaan vaimonsa kanssa.
Hallitsijana.
Leo IV kuoli äkillisesti 8. syyskuuta 780. Koska Konstantinos VI oli vain 9-vuotias, Irene otti vallan omiin käsiinsä, ja hänet julistettiin poikansa hallitsijakumppaniksi. Vuonna 780 lyödyissä rahoissa Konstantinos ja Irene kuvataan vierekkäin. Melkein heti Leon kuoltua tämän velipuolet yrittivät kaapata vallan julistamalla vanhimman veljeksen, Nikeforoksen, keisariksi. Salajuoni saatiin kuitenkin paljastettua ja veljekset pakotettiin luostariin. Vanhimmalta heistä puhkaistiin silmät ja toisilta leikattiin kielet pois. Myös monia heidän kannattajistaan, heidän joukossaan monia tärkeitä sotilaskomentajia, karkotettiin. Kaikkia salaliittoon kuuluneita Irene ei kuitenkaan karkottanut, esimerkiksi Sisilian sotilaskomentaja Elpidios sai pitää virkansa. Hän alkoi kuitenkin kapinoida, ja Irene lähetti laivaston kukistamaan hänet. Laivasto onnistui tehtävässään, vaikka Elpidios pääsikin pakenemaan Afrikkaan. Saatuaan vallan omiin käsiinsä Irene alkoi nimittää omia suosikkejaan tärkeisiin virkoihin. Eunukki Staurakioksesta tehtiin siviilihallinnon päällikkö ja rahastonhoitaja Johanneksesta armeijan ylipäällikkö ("Megas domestikos").
Kaarle Suuri ja Pipin. Kopio kuvasta, joka tehtiin noin 829–836.
Seuraavana vuonna Irene lähetti diplomaatteja frankkien valtakuntaan tapaamaan Kaarle Suurta. Tarkoituksena oli löytää Konstantinokselle vaimoksi Kaarlen sukulainen. Lopulta päädyttiin Kaarlen tyttäreen Rotrudiin, jolle kreikkalaiset antoivat nimeksi "Erythro" (punainen). Frankit olivat aikaisemmin vallanneet langobardien kuningaskunnan Pohjois-Italiassa ja Kaarle oli kruunattu langobardien kuninkaaksi. Frankit uhkasivat myös Bysantille kuuluvia alueita Etelä-Italiassa, ja Irene toivoi Konstantinoksen ja Kaarlen tyttären välisen liiton rauhoittavan tilannetta.
Vuonna 781 armeijan ylipäällikkö Johannes kukisti arabit, jotka kuitenkin palasivat seuraavana vuonna suuremman armeijan kanssa. Bysantille tappiollisten taisteluiden jälkeen saatiin aikaan rauhansopimus, jonka mukaan Bysantti joutui maksamaan arabeille vuosittaisia lunnaita. Vuonna 783 Staurakios johti armeijaa, joka hyökkäsi Balkanilla asuvia slaaveja vastaan. Armeija tunkeutui aina Peloponnesokselle asti, josta se palasi mukanaan suuri määrä rahaa ja vankeja. Irene myönsi suosikkieunukilleen triumfin Hippodromissa vuoden 784 tammikuussa, vaikka sotaretki slaaveja vastaan oli todellisuudessa melko mitätön ryöstöretki.
Vuonna 784 Irene ja Konstantinos tekivät matkan Traakiaan, joka oli ainoa alue, josta Konstantinopoli sai elintärkeää viljaa. Matkan aikana Beroian kaupunki nimettiin uudelleen Eirenepolikseksi ja sen muurit rakennettiin uudelleen. Keisarinna ja hänen poikansa vierailivat muun muassa Filippopoliksessa ja Mustanmeren rannalla sijaitsevassa Ankhialoksessa, tärkeässä satamakaupungissa, josta yleensä aloitettiin bulgaareja vastaan käydyt sotaretket.
Ikonoklasmin loppu.
Samana vuonna Konstantinopolin patriarkka Paulus sairastui ja pyysi eroa virastaan. Ennen kuolemaansa Paulus tuomitsi ikonoklasmin, jota hän oli aina salaa vastustanut. Irene tahtoi siviilihallinnossa työskentelevän Taraosiosin ryhtyvän uudeksi patriarkaksi. Tarasios vastusti aluksi nimitystä esittäen, että hän ei ollut pätevä patriarkan virkaan. Tarasios suostui, kun päätettiin kutsua koolle kirkolliskokous, joka tekisi lopullisen päätöksen ikonoklasmista.
Irene ja Konstantinos seitsemännessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa.
Seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous avattiin syyskuussa 786 Konstantinopolissa. Irene ja Tarasios olivat kuitenkin aliarvioineet ikonoklastit. Heidän joukossaan oli suuri osa armeijan komentajista, jotka yhdistivät ikonoklasmin aikaisempiin sotavoittoihin. Kirkolliskokous loppuikin mellakkaan, kun sotilaat valtasivat kirkon, jossa kokousta pidettiin. Irene ja Konstantinos VI joutuivat pakenemaan kirkosta keisarilliseen palatsiin. Irene ryhtyi voimakkaisiin toimiin ja päätti lakkauttaa koko ammattiarmeijan ("tagmata"). Armeija käskettiin koolle Malaginassa, Vähässä-Aasiassa, jossa se yleensä kokoontui ennen sotaretkiä arabeja vastaan. Siellä sotilaille maksettiin palkka ja heidät erotettiin tehtävistään. Heidän vaimonsa ja lapsensa karkotettiin Konstantinopolista. Poistettuaan näin vaikutusvaltaisimmat ikonoklastit armeijan johdosta Irene nimitti omia suosikkejaan heidän tilalleen. Kirkolliskokous pääsi nyt uudestaan alkamaan, tällä kertaa Nikeassa. Kokous päätti lopettaa ikonoklasmin ja ikonien kunnioittaminen sallittiin jälleen. Ikonoklasmin vastustajat vertasivat seitsemättä kirkolliskokousta vuoden 325 kokoukseen ja Konstantinosta ja Ireneä itseensä Konstantinus Suureen ja hänen äitiinsä Helenaan.
Konstantinos yrittää kaapata vallan.
Heti miehensä kuoleman jälkeen Irene oli vaatinut itselleen vanhemman keisarin arvoa. Esimerkiksi eräissä julistuksissa Irenen nimi luettiin ennen Konstantinoksen nimeä. Vuonna 797 Konstantinos oli jo 17-vuotias, ja hänen luultiin vaativan itselleen täyden keisarinvallan. Samana vuonna Irene perui Kaarle Suuren tyttären Rotrudin ja Konstantinoksen kihlauksen ja vaati Konstantinosta menemään naimisiin Armenian teemasta kotoisin olevan Marian kanssa. Syynä saattoi olla Kaarlen sekaantuminen Etelä-Italian asioihin. Irene lähetti armeijan ylipäällikön Johanneksen Etelä-Italiaan vastustamaan Kaarlen aikeita. Samalla, kun osa joukoista oli Italiassa, pääsivät arabit ja bulgaarit yllättäen hyökkäämään.
Konstantinos näki nyt tilaisuutensa tulleen ja yritti vangita äitinsä tärkeimmän apulaisen Staurakioksen, mutta tämä juoni paljastui. Vuoden 790 helmikuussa tapahtuneen maanjäristyksen yhteydessä Konstantinos ja Irene pakenivat Konstantinopolin ulkopuoliseen palatsiin. Irene antoi vangita poikansa ja tämän neuvonantajat. Kaikki Konstantinoksen kannattajat saatiin vangittua maanjäristystä seuranneessa sekasorrossa.
Irene määräsi valtakunnan sotilaat vannomaan valalla, etteivät he hyväksyisi Konstantinosta keisariksi. Saatuaan kuulla Konstantinoksen vangitsemisesta Armenian teeman armeija kieltäytyi vannomasta valaa. Armenian armeija syrjäytti komentajansa ja valitsi uuden Konstantinokselle uskollisen päällikön. Lokakuussa 790 suurin osa Vähän-Aasian armeijoista julisti Konstantinoksen ainoaksi keisariksi. Konstantinos kaappasi vallan itselleen ja syrjäytti äitinsä. Hän antoi vangita Staurakioksen ja muut Irenen eunukeista ja suosikeista.
Konstantinos keisarina.
Vaikka Konstantinos hallitsikin ilman äitiään, sai Irene palata keisarilliseen palatsiin vuonna 792. Pian hän sai myös takaisin oikeutensa poikansa hallitsijakumppanina. Samana vuonna Konstantinos teki sotaretken bulgaareja vastaan, mutta hänet kukistettiin perusteellisesti ja hän joutui pakenemaan takaisin Konstantinopoliin. Konstantinos kärsi myös tappioita arabeja vastaan. Vastoinkäymisistä huolimatta armeijat vastustivat äänekkäästi Irenen pääsyä takaisin valtaan, ja lopulta Armenian teeman joukot alkoivat taas kapinoida.
Vuonna 795 Konstantinos erosi vaimostaan Mariasta, joka lähetettiin luostariin. Hän otti uudeksi vaimokseen rakastajattarensa Theodoten, joka myös kruunattiin keisarinnaksi. Kirkko ei voinut hyväksyä, että keisari meni näin uusiin naimisiin, vaikka vanha vaimo oli vielä elossa. Irene oli heti poikansa vastustajien tukena, vaikka ei ollut mitenkään yrittänyt estää tapahtunutta. Tapauksen jälkeen Konstantinoksen kannatus oli pohjalukemissaan.
Vuoden 796 lokakuussa keisarillinen hovi oli pääkaupungin ulkopuolella Prousan kuumilla lähteillä, kun Konstantinos sai tiedon, että Theodote oli synnyttänyt hänelle lapsen (nimeltä Leo, joka kuoli seuraavana vuonna). Konstantinos kiirehti takaisin Konstantinopoliin tapaamaan vaimoaan jättäen seurueensa ja äitinsä Prousaan. Irene käytti tilaisuutta hyväkseen ja lahjoi ja kiristi Konstantinoksen kannattajat omalle puolelleen. Seuraavana vuonna Irenen kannattajat yrittivät vangita Konstantinoksen, mutta tämä pääsi karkaamaan Vähään-Aasiaan. Hänet saatiin pian kiinni ja kuljetettiin takaisin Konstantinopoliin. Konstantinos suljettiin purppurakamariin, samaan huoneeseen, jossa hän oli syntynyt. Hän kuoli sen jälkeen, kun hänet oli raa'asti sokaistu Irenen käskystä.
Irene keisarina.
a>-raha, jonka kummallakin puolella on Irenen kuva ja teksti "Irene Basilissa"
Koska Irene oli jo aikaisemmin ollut Konstantinoksen hallitsijakumppani, kävi hänen pääsynsä takaisin valtaan helposti. Irenen valtakausi oli ennen näkemätön Rooman ja Bysantin historiassa. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin nainen hallitsi valtakuntaa yksin. Irene alkoi joissain yhteyksissä jopa käyttää itsestään keisarin arvonimeä "basileus", eikä keisarinnaa tarkoittavaa arvonimeä "basilissa". Tämän tarkoituksena oli ehkä tehdä selväksi, että hänellä todella oli korkein valta. Irenen teettämissä kultarahoissa oli kummallakin puolella hänen oma kuvansa (aikaisemmin niissä oli ollut Irenen ja Konstantinoksen yhteinen kuva).
Heti Konstantinoksen kuoleman tultua julkisuuteen aikoivat Leo IV:n velipuolet, Konstantinoksen sedät, suunnitella jälleen vallan kaappaamista. Irene karkotti heidät Ateenaan. Siellä he kuitenkin saivat pian Hellaksen teeman sotilaita puolelleen. Saadakseen kiusalliset veljekset kuriin Irene lähetti veljenpoikansa Teofylaktoksen Ateenaan isänsä Konstantinoksen (Irenen veljen) luokse. Ne veljeksistä, joiden näkö oli vielä tallella, menettivät nyt sen, kun heidän silmänsä puhkaistiin. Tämä on ainoa kerta, kun Irenen veli ja veljenpoika mainitaan historiallisissa lähteissä.
Irene yritti ulkopolitiikassaan saada aikaan rauhan sekä frankkien että arabien kanssa. Arabien Harun al-Rashid kieltäytyi rauhanehdotuksista ja teki useita retkiä Bysantin alueelle. Kaarle Suuri taas otti Irenen lähetystön vastaan. Idän ja lännen välit saatiin korjattua pitkän vihanpidon jälkeen.
Nikeforos ja tämän poika Staurakios. Nikeforos toimi Irenen valtionvarainministerinä, mutta syrjäytti tämän vuonna 802 ja julistautui itse keisariksi. Staurakios hallitsi vain kuukauden isänsä kuoltua vuonna 811.
Paavi Leo III kruunaa Kaarle Suuren keisariksi Roomassa vuonna 800.
Irenen vanhetessa kysymys hänen seuraajastaan nousi suureksi ongelmaksi. Irene oli jo yli neljänkymmenen, eikä luultavasti enää pystyisi saamaan lapsia. Jos hän menisi naimisiin nuoremman miehen kanssa, tulisi miehestä varmasti keisari Irenen kuoltua. Irenen eunukkisuosikit kilpailivat keskenään hänen suosiostaan. Lopulta Irene teki yllättävän päätöksen ja ehdotti avioliittoa Kaarle Suuren kanssa. Kaarle oli kruunattu vuonna 800 keisariksi Roomassa. Lännessä paavi katsoi, että keisarinistuin oli ollut tyhjänä Konstantinos IV:n kuolemasta asti. Kaarlen ja Irenen liitto ei olisi yhdistänyt valtakuntia, vaan kumpikin olisi jatkanut oman puoliskonsa hallitsemista kuten aikaisemminkin.
Liitosta ei kuitenkaan tullut mitään, kun Irene syrjäytettiin 31. lokakuuta 802. Frankkien lähetystö sai palata takaisin tyhjin käsin. Entinen valtionvarainministeri Nikeforos julistettiin keisariksi ja Irene karkotettiin Lesboksen saarelle, jossa hän myöhemmin kuoli.


Nikeforos I.
Nikeforos I (kuoli 26. heinäkuuta 811) oli Bysantin keisari vuosina 802–811.
Nikeforos kaappasi vallan keisarinna Ireneltä 31. lokakuuta 802. Ennen keisariksi tulemistaan hän oli ollut "logothetes" eli valtionvarainministeri. Nikeforoksen ensimmäisinä toimenpiteinä olivatkin Bysantin raha-asioiden järjestämiset, mikä olikin tarpeen Irenen harjoittamien lahjoituksien ja veronkevennysten jälkeen.
Nikeforoksen aikana tapahtui väestönsiirtoja Vähästä-Aasiasta Balkanille. Balkan jaettiin myös hallinnollisesti teemoihin ja Bysantti sai nyt taas otteeseensa slaavien valtaamat alueet.
Heti alkuunsa Nikeforoksen valtaa vastustivat Anatolikonin teeman armeijat joita johti Bardanes Tourkos.
Nikeforos oli taitavampi raha-asioissa kuin sotilaskomentajana. Hän hävisi arabeja vastaan vuosina 804–806 käydyn sodan ja seurannut rauha oli Bysantille erittäin nöyryyttävä. Bysantin onneksi arabien hyökkäykset laantuivat kalifi Harun al-Rashid kuoltua vuonna 807.
Vuonna 811 Nikeforos johti armeijaa bulgaareja vastaan. Hän oli alkuunsa menestyksekäs, mutta bulgaarit saivat bysanttilaiset yllätettyä ja tappoivat Nikeforoksen. Bulgaarien kaani Krumin sanotaan ottaneen Nikeforoksen pääkallon josta hän teetti hopeisen juoma-astian.


Staurakios.
Staurakios (k. 11. tammikuuta 812) oli Bysantin keisari lyhyen ajan vuonna 811.
Staurakios oli keisari Nikeforoksen poika. Hän haavoittui taistelussa bulgaareja vastaan ja hallitsi vain yhden kuukauden ajan. Staurakioksen lanko Mikael I julistautui keisariksi ja Staurakios vetäytyi luostariin, jossa hän kuoli viisi kuukautta myöhemmin.


Kreikkalainen tuli.
Kreikkalainen tuli (πῦρ θαλάσσιον, "pyr thalassion" eli ”merituli") oli palava neste, jota käytettiin aseena Bysantissa. Sitä käytettiin ensimmäisen kerran keisari aikana vuonna 673 arabien laivastoa vastaan.
Syyriasta paenneen kristityn arkkitehti Kallinikoksen sanotaan keksineen 671 tämän aseen, jota käytettiin maalla ja erityisesti merellä. Tulta pystyttiin suihkuttamaan vihollisten laivojen päälle ja se oli lähes mahdoton sammuttaa. Tästä syystä viholliset pelkäsivät Bysantin laivastoa. Voidaan sanoa Bysantin laivaston ylilyöntiaseman olleen pitkälti kreikkalaisen tulen varassa, koska vihollisalus ei voinut uskaltautua 50 metriä lähemmäksi. Sitä käytettiin lähinnä linnoituksissa, sekä erityisesti laivastossa, koska tulta pystyttiin suihkuttamaan vihollisten laivojen päälle, ja se syttyi tuleen joutuessaan veden kanssa kosketuksiin. Alkuaikoina sitä käytettiin myös jalkaväessä eräänlaisissa sotilaiden kantamissa liekinheittimissä.
Aluksi kreikkalaista tulta ammuttiin katapulteilla. Myöhemmin kehitettiin pumpulla toimiva liekinheitin (sifoni). Alusta, jossa oli liekinheitin, kutsuttiin nimellä "sifonoforos" (sifoninkantaja). Liekinheittimet olivat pronssia, ja ne oli usein muotoiltu leijonan tai lohikäärmeen pään muotoisiksi. On esitetty, että viikinkien laivojen lohikäärmeenpäät olisivat imitaatiota bysanttilaisten laivojen sifoneista – moni viikinkialus kohtasi loppunsa Mustallamerellä taistelussa bysanttilaisia vastaan.
Kreikkalaisen tulen valmistukseen tarvittavat ohjeet olivat erittäin salaisia, eikä nykyisinkään tiedetä sen tarkkaa koostumusta. Tämä ainakin naftaa, pikeä ja rikkiä sisältänyt palava neste ei vedellä sammunut, sen sammuttamisessa jouduttiin käyttämään viiniä, hiekkaa tai virtsaa. Koostumus voidaan kuitenkin päätellä aineen ominaisuuksien ja niiden raaka-aineiden pohjalta, joita tuolloin oli saatavilla. Koska aine syttyi joutuessaan kosketuksiin veden kanssa, siinä on ollut mukana kalsiumoksidia (sammuttamatonta kalkkia). Tahmeus on aikaansaatu kolofonihartsilla, piellä ja naftalla. Savu ja myrkkyvaikutus on saatu aikaan rikillä ja piellä. Palavana ainesosana lienee ollut maaöljy. Koska aine paloi myös veden alla, siinä on ollut mukana hapetin, kuten kaliumnitraatti (salpietari). Tämä on saanut myös palavan aineen räiskymään ympäriinsä.
Viimeisen kerran kreikkalaista tulta käytettiin Konstantinopolin piirityksessä 1453, jolloin kaikki seoksen tunteneet kemistit ja teknikot kaatuivat.


Digitaalinen media.
Digitaalinen media tarkoittaa digitaalisesti (numeerisesti koodattua) siirrettävää ääntä, kuvaa ja tekstiä. Digitaalinen media mahdollistaa hypertekstin ja multimedian käyttämisen.
Digitaalinen media voi olla vuorovaikutteista, jolloin siihen liittyy joukko tietotekniikan sovelluksia, joissa hyödynnetään tekstiä, grafiikkaa, kuvaa, ääntä, animaatioa ja videota. Koska edellä mainitut mediat voidaan esittää digitaalisessa muodossa, niitä siirtää nopeasti esimerkiksi Internetissä tietokoneelta toiselle.
Myös perinteisemmät mediat kuten TV, radio ja lehdet ovat vähitellen siirtyneet yhä enemmän digitaaliseen muotoon.
Toinen mediatekniikan suuntautumisvaihtoehto, jossa keskeisessä asemassa on digitaalisen viestinnän erilaisten alustojen teknologioiden oppiminen sekä ohjelmointitaidot. Tärkeimmät osa-alueet on digitaalisen sisällön dokumentointi ja julkaiseminen, multimediatekniikka ja Internet-tekniikka. Lisäksi isona osana opiskelua on virtuaalitekniikka, interaktiiviset sovellukset televisio- ja videotekniikkaan, digitaaliset oppimisympäristöt, kaupalliset mediatuotannot ja lisääntyneet mobiilisovellukset.(lähteenä)


Tyynimeri.
Tyynimeri (myös Tyyni valtameri tai Iso valtameri) on maailman suurin merialue, joka sijaitsee Aasian ja Amerikan mantereiden välissä.
Tyynimeri on kooltaan 179 679 000 neliökilometriä ja peittää yhden kolmasosan maapallon pinta-alasta. Pohjois-eteläsuunnassa valtameren pituus on noin 15 500 kilometriä ja itä-länsisuunnassa noin 19 800 kilometriä. Maapallon syvin kohta, Mariaanien hauta (10 911 metriä merenpinnan alapuolella) sijaitsee Tyynessämeressä.
Tyynessämeressä sijaitsee noin 25 000 saarta (pääasiassa Päiväntasaajan eteläpuolella), enemmän kuin muissa merissä yhteensä. Valtavaa saaristoaluetta kutsutaan yleisnimellä Oseania.
Alun perin Fernão de Magalhães nimesi meren latinaksi "Mare Pacificumiksi", josta juontuu meren nimi monilla muillakin kielillä.
Kansainvälinen päivämääränraja kulkee Tyynenmeren ja Oseanian poikki.
Historiaa.
Tyynellämerellä tapahtui esihistoriallisina aikoina merkittäviä ihmisten muuttoaaltoja, merkittävimpänä austronesialaistaen – erityisesti polynesialaisten – muuttoaalto Aasian reunoilta asuttamaan Tahitia ja tämän jälkeen Havaijia ja Uutta-Seelantia, ja paljon myöhemmin Pääsiäissaarta.
Eurooppalaiset näkivät Tyynenmeren ensimmäisen kerran 1500-luvulla: espanjalainen löytöretkeilijä Vasco Núñez de Balboa ylitettyään Panaman kannaksen vuonna 1513, ja Fernão de Magalhães, joka purjehti Tyynellämerellä maailmanympäripurjehduksensa aikana 1519–1522. Vuonna 1564 konkistadorit purjehtivat meren yli Meksikosta Filippiineille ja Mariaanien saarille.
1500-luku oli espanjalaisten valtakautta heidän laivojensa purjehtiessa Espanjasta Filippiineille, Uuteen-Guineaan ja Salomonsaarille; espanjalaiset kauppalaivat purjehtivat Tyynenmeren yli kerran tai kaksi vuodessa Manilan ja Acapulcon välillä. 1500-luvun lopulla Ragusasta (Dubrovnikista) kotoisin ollut Vice Bune purjehti lounaisella Tyynellämerellä ja löysi muun muassa Vanuatun.
1600-luvulla hollantilaiset hallitsivat löytöretkeilyä ja kauppaa purjehtien eteläisen Afrikan ympäri; Abel Janszoon Tasman löysi Tasmanian ja Uuden-Seelannin vuonna 1642. Ragusanilaiset kauppiaat hallitsivat kauppaa Melanesiassa.
1700-luvulla löytöretkeily Tyynellämerellä kiihtyi: venäläiset tutkivat Alaskaa ja Aleuttien saaria, ranskalaiset Polynesiaa, brittiläinen James Cook teki kolme matkaa Tyynellämerellä.
1800-luvulla Iso-Britannia ja Ranska – myöhemmin myös Yhdysvallat – miehittivät suurta osaa Oseaniaa. 1800-luvun loppupuolella tehtiin tieteellisesti merkittäviä tutkimusmatkoja: brittiläisen "HMS Beaglen" (mukana Charles Darwin), yhdysvaltalaisen "USS Tuscaroran" ja saksalaisen "Gazellen" purjehdusmatkat.
1900-luvun alussa japanilaiset hallitsivat vuoteen 1914 mennessä läntistä Tyyntämerta, ja valloittivat monia muita saaria Toisen maailmansodan aikana. Yhdysvallat oli vallannut Filippiinit vuonna 1898. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat hallitsi Tyyntämerta.
Maantiedettä.
Tyyntämerta kiertää vyöhyke, jolla tapahtuu suurin osa Maan maanjäristyksistä ja tulivuorenpurkauksista. Lisäksi sen alueella sijaitsee useita kuumia pisteitä, maankuoren aukkoja. Kuumien pisteiden vulkaaninen toiminta on muodostanut useita saariketjuja, muun muassa Seurasaaret, Cookinsaaret ja Havaijin.
Saaret ovat syntyneet Tyynenmeren mannerlaatan liikkuessa kuuman pisteen päällä luoteeseen pisteen pysyessä paikallaan Maan vaipassa. Näin syntyneessä tulivuorisaarten ketjussa vanhimmista saarista on jäljellä eroosion vaikutuksesta enää saarten ympärillä kasvaneiden koralliriuttojen muodostamat atollit.
Tuliperäisyys on vaikuttanut voimakkaasti polynesialaiseen kulttuuriin, esimerkiksi havaijilaisen mytologian Pele-jumala.
Hydrografiaa.
Tyynenmeren keskisyvyys on 4 270 m; sen syvin kohta 10 911 m Challengerin syvänteessä Mariaanien haudan pohjalla on ylipäätään maailman merten syvin paikka.
Tyynenmeren veden lämpötila vaihtelee jäätävästä napojen läheisyydessä päiväntasaajan noin 25–30 celsiusasteeseen. Myös veden suolaisuus vaihtelee leveysasteen mukaan. Vesi on päiväntasaajalla ympäri vuoden vähemmän suolaista kuin keskileveysasteilla johtuen runsaasta sadannasta. Napoja kohti mentäessä suolaisuus taas laskee, koska merivesi haihtuu heikosti hyvin kylmillä alueilla.


Talvi.
Talvi on yksi neljästä vuodenajasta. Tähtitieteessä se määritellään talvipäivänseisauksesta kevätpäiväntasaukseen; klimatologiassa eli ilmastotieteessä käytetään usein määritelmää joulukuun alusta helmikuun loppuun. Vastaavasti eteläisen pallonpuoliskon talvi kattaa kesä-, heinä- ja elokuut.
Talven määritelmiä.
Pohjoisella pallonpuoliskolla tähtitieteellisen määritelmän mukaan talvi alkaa talvipäivänseisauksesta 21. tai 22. joulukuuta ja päättyy kevätpäiväntasaukseen 20. tai 21. maaliskuuta. Eteläisellä pallonpuoliskolla vastaavasti talvipäivänseisaus on 20. tai 21. kesäkuuta, ja tähtitieteellinen talvi jatkuu siitä syyskuun 20. tai 21. päivään.
Kaamos eli vuotuinen ajanjakso, jonka aikana aurinko ei nouse horisontin yläpuolelle, ajoittuu vain puoliksi tähtitieteelliseen talveen, puoliksi syksyyn, sillä talvipäivänseisaus on sen keskimmäinen päivä. Esimerkiksi Utsjoella kaamos alkaa 27. marraskuuta ja päättyy 17. tammikuuta, joka on vuoden ensimmäinen päivä, jolloin aurinko nousee.
Monissa meteorologisissa yhteyksissä talvi ja muut vuodenajat määritellään lämpötilan rajojen mukaan. Suomessa määritellään termiseksi talveksi se aika vuodesta, jolloin vuorokauden keskilämpötila on pysyvästi pakkasen puolella. Terminen talvi ajoittuu selvästi myöhemmäksi kuin kaamosaika; esimerkiksi Suomessa vuoden kylmin lämpötila mitataan useimmiten helmikuussa.
Lauhkeimmilla ilmastovyöhykkeillä termistä talvea ei ole lainkaan; muiden määritelmien mukainen talvi kuitenkin on ja usein se tuo kesän kuumuuden ja kuivuuden jälkeen tervetulleen viileyden ja sateet. Tropiikissa talvikausi, jota nimitetään myös viileäksi kaudeksi, katkaisee kesän monsuunin ja aloittaa kuivan kauden.
Talvista toimintaa.
Talviurheilu on urheilua, jossa hyödynnetään lunta ja jäätä.
Jäätiet lyhentävät ajomatkoja järviseudulla, ja tekevät saaristossa mahdollisiksi kuljetukset autolla paikkoihin, joihin ei kesällä pääse.
Rakentaminen on yleisempää kesällä, jolloin lämmitys- ja valaistuskulut ovat pienemmät eikä materiaaleja tarvitse suojata lumelta. Talvella voi kuitenkin saada työvoimaa edullisesti rakennustyömaille.
Talvi luonnossa.
John Everett Millais, "Glen Birnam", 1890–91.
Kasvillisuuden lepokausi ajoittuu talveen, koska silloin on vähemmän auringonenergiaa käytettävissä yhteyttämiseen, ja lämpötila laskee usein niin alas, että jäätyvät nesteet voisivat rikkoa soluja. Eri kasvilajeilla on eri tapoja talvehtia: yksivuotiset kuolevat pois ja talvehtivat siemeninä, ja monivuotiset suojaavat tärkeät osansa tavalla tai toisella.
Myös eläimillä on erilaisia talvehtimistapoja. Muuttolinnut siirtyvät pois ankarimman talven alueelta joko lauhkeammalle vyöhykkeelle tai jopa toisen pallonpuoliskon kesään.
Suomessa ja muualla Pohjolassa vuosikohtaiset erot talvisäissä ovat suuret. Kylmiä talvia olivat mm. talvet 1986–1987, 1993–1994, 1995–1996, 2002–2003, 2005–2006, 2009–2010 ja 2010–2011. Lämpimiä talvia taas olivat mm. talvet 1988–1989 1991–1992, 1992–1993, 2000–2001, 2004–2005, 2006–2007 sekä 2007–2008 (viimeiseksi mainittu oli erityisen historiaan jäävä; sen aikana Helsingissä pysyvä terminen talvi ei alkanut juuri koskaan, ja keskilämpötila oli mittaushistorian korkein Ilmatieteen laitoksen mukaan). Keskimääräisiä talvia: mm. 1997–1998, 2001–2002, 2003–2004, 2008–2009 ja 2011-2012.


Martin Luther King, Jr..
Martin Luther King, Jr. (15. tammikuuta 1929 Atlanta, Georgia – 4. huhtikuuta 1968 Memphis, Tennessee) oli baptistipastori ja ihmisoikeusaktivisti. King sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1964.
Martin Luther King oli Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen keskeisiä hahmoja, joka 1950- ja 1960-luvulla ajoi erityisesti etelävaltioiden mustien kansalaisoikeuksien tunnustamista. Hän oli väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden järkkymätön kannattaja ja onkin Mahatma Gandhin ohella väkivallattoman vastarinnan filosofian tärkeimpiä kehittäjiä. Kingin syntymän kunniaksi vuoden kolmas maanantai, Martin Luther King Day, on Yhdysvalloissa yleinen vapaapäivä. Asetuksen hyväksyi presidentti Ronald Reagan 1986.
Perhe-elämä ja opinnot.
Martin Luther Jr. ja Coretta Scott King 1964
King syntyi Atlantassa, Georgian osavaltiossa Michael King junior -nimisenä. Hänen vanhempansa olivat Martin Luther King Sr. (alk. Michael King) ja Alberta Williams King. Hänen isänsä oli myös pastori, joka muutti oman ja poikansa nimet Martti Lutherin kunniaksi vuonna 1934. King valmistui 1948 Morehouse Collegesta sosiologian kandidaatiksi. Vuonna 1951 hän valmistui teologian kandidaatiksi Crozerin teologisesta oppilaitoksesta ("Crozer Theological Seminary"). Martin Luther King, Sr nimitti 1954 Kingin Dexter Avenuen baptistikirkon pastoriksi Montgomeryssä, Alabamassa. Teologian tohtoriksi King valmistui kesäkuun 5. päivä 1955 Bostonin yliopistosta.
Kansalaisoikeustoiminta.
King johti vuoden 1955 Montgomeryn bussiboikottia, joka sai alkunsa, kun Rosa Parks kieltäytyi luovuttamasta paikkaansa valkoihoiselle miehelle ja rikkoi näin Jim Crow -lakia. Boikotti kesti 381 päivää, ja tilanne kiristyi niin, että Kingin Montgomeryn asunnon kuistille jopa heitettiin pommi. 13. marraskuuta 1956 Yhdysvaltain korkein oikeus totesi päätöksessään, että rotuerottelu busseissa oli Yhdysvaltain perustuslain vastaista.
Kampanjan jälkeen King perusti 1957 Southern Christian Leadership Conferencen (SCLC), jota hän johti kuolemaansa saakka. King sovelsi vaalimaansa väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden filosofiaa SCLC:n järjestämissä protesteissa. King päätteli, että järjestäytynyt, väkivallaton kansalaistottelemattomuus eteläistä rotuerottelua vastaan keräisi julkisuutta mustien tasa-arvon ja äänioikeuden tavoitteluun. Eteläisten mustien puutteesta ja nöyryytyksestä, rotuerottelusta ja kansalaisoikeusaktivistien ahdistelusta tehdyt lehti- ja televisiojutut keräsivätkin yleistä ymmärrystä ja sympatiaa, ja kansalaisliikkeestä tuli 1960-luvun alun merkittävin poliittinen liike.
Vuonna 1961 kansalaisoikeudet olivat näkyvimmin esillä Georgian Albanyssä. Jotkut paikallisista kutsuivat Kingin mukaan, hän johti yhtä mielenosoitusmarssia ja joutui pidätetyksi. Toiset pahastuivat, sillä toiminnan johto haluttiin pitää paikallisissa käsissä. Kingin osallistuminen veti kansallisen lehdstön huomiota Albanyyn, ja lisää mustia liittyi kansalaisoikeusliikkeeseen. Kaupunki tarjosi sopimusta: jos King lähtisi, protestoijat vapautettaisiin vankilasta. King lähti, mutta protestit ja pidätykset jatkuivat. Lehdistö piti Albanyä Kingin suurimpana epäonnistumisena. King itse sanoi, että virhe oli siinä että vastustettiin rotuerottua yleensä aikä sen yksilöityjä ilmentymiä.
Vuoden 1963 keväällä King pääsi jälleen otsikoihin osallistuessaan kansalaisoikeusliikkeen toimintaan Alabaman Birminghamissa. Protestit alkoivat näyttävästi mutta ilman väkivaltaa: mustat yrittivät ostaa lounasta vain valkoisille varatuista ruokapaikoista kaupungin keskustassa. He istuivat odotamaan ja jonot pysähtyivät. Lisäksi järjestettiin mielenosoitusmarsseja. Monia mielenosoittajia pidätettiin, heidän joukossaan Martin Luther King Jr. King joutui eristysselliin ja kirjoitti siellä kirjeen "Letter from Birmingham Jail", joka levisi hänen kannattajiensa keskuuteen ja julkaistiin myöhemmin. Hänen vaimonsa ei saanut puhua miehelleen ja otti yhteyttä oikeusministeri Robert Kennedyyn. FBI puuttui tapahtumien kulkuun. Toukouun alussa mielenosoituksiin liittyi tuhansia mustia koululaisia. Ku Klux Klan järjesti vastamielenosoituksia. Toukokuun puolivälissä mellakat muuttuivat väkivaltaisiksi, ja presidentti Kennedy lähetti kaupunkiin kolmetuhatta sotilasta rauhoittamaan tilannetta.
Birminghamin kaupungin edustajat lupasivat kieltää rotuerottelun kaupungin tominnoissa ja tukea mustien työllistymistä kantakaupungissa. Alabaman kuvernoori George Wallace ilmoitti, että sopimuksen tekijöillä ei ollut siihen valtuuksia. Ku Klux Klan iski hotelliin, jossa King asui, mutta tämä oli jo ehtinyt lähteöä kaupungista.
Elokuussa vuonna 1963 King piti kuuluisan ”I Have a Dream” -puheensa Lincolnin muistomerkillä Washingtonissa järjestetyn mielenosoitusmarssin osallistujille. Paljolti Kingin järjestämien marssien ansiosta Yhdysvaltain lakiin lisättiin kansalaisoikeuslaki ("Civil Rights Act of 1964") 1964 ja äänioikeuslaki ("Voting Rights Act") 1965.
Muu poliittinen toiminta.
King alkoi elämänsä myöhäisemmissä vaiheissa ottaa kantaa myös muihinkin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Hän asettui 4. huhtikuuta 1967 ensimmäistä kertaa vastustamaan julkisesti Vietnamin sotaa ”Beyond Vietnam” -puheensa New Yorkin Riverside kirkossa. Puheessa hän kritisoi rajusti Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ja kutsui Yhdysvaltoja muun muassa ”maailman suurimmaksi väkivallan lietsojaksi”, mikä herätti paljon paheksuntaa ja kritiikkiä.
King keskittyi viimeisenä elinvuotenaan entistä enemmän köyhyyteen ja tuloeroihin. Hänet on määritelty sosiaalietiikkansa osalta demokraattiseksi sosialistiksi. Hän oli mukana suunnittelemassa SCLC:n ”Köyhien Kampanjaa”, mutta kuoli ennen kampanjan toteuttamista.
Murha.
Martin Luther King, Jr lehdistötilaisuudessa vuonna 1964
King murhattiin ampumalla päähän 4. huhtikuuta 1968 motelli Lorrainen parvekkeelle Memphisissä, Tennesseessä. Teosta epäilty pikkurikollinen James Earl Ray pidätettiin Lontoossa kolme kuukautta myöhemmin. Ray tunnusti syyllisyytensä ja tuomittiin 99 vuodeksi vankilaan. Myöhemmin Ray peruutti tunnustuksensa ja yritti koko loppuelämänsä saada tuomionsa oikeuden käsiteltäväksi. Ray kuoli vankilassa 70-vuotiaana 23. huhtikuuta 1998. Vuonna 1997 Dexter King tapasi Rayn ja todistusaineiston nähtyään vakuuttui Rayn syyttömyydestä ja tuki hänen pyrkimyksiään saada tuomio oikeuden käsiteltäväksi.
Loyd Jowers, motelli Lorrainen lähellä sijainneen ravintola Jim’s Grillin pitäjä, väitti olleensa osallinen Kingin murhan suunnitelleessa salaliitossa ja vastaanottaneensa 100 000 dollaria murhan järjestelyistä, tosin tietämättä, että tarkoituksena oli murhata King. Kingin perhe nosti Jowersia ja muita tuntemattomia salaliittolaisia vastaan kuolemantuottamuskanteen Memphisin siviilioikeudessa. Päätöksessään valamiehistö totesi Jowersin syylliseksi ja katsoi, että taustalla on myös laajempi salaliitto.


Roolipeli.
Roolipeli on vuorovaikutteisen kerronnan muoto, jossa osallistujat pyrkivät eläytymään kuvitteellisten hahmojen rooleihin. Niin sanotuissa pöytäroolipeleissä eläytyminen tapahtuu lähinnä keskustelun muodossa, live-roolipeleissä eli ”larppauksessa” näytellen. Ennalta määrätyn käsikirjoituksen osuus rajoittuu roolipelissä kertomuksen tausta-asetelmiin ja lähtökohtiin. Juoni muotoutuu ja kehittyy osallistujien vuorovaikutuksessa eräänlaisena improvisaationa.
Roolipeleissä sovelletaan yleensä ennalta sovittua sääntöjärjestelmää. Roolihahmoilla on usein sanallisesti tai numeraalisesti määritellyt ominaisuudet ja taidot. Konfliktitilanteiden ratkeamiseen vaikuttavat tavallisesti sekä pelaajien valinnat, roolihahmojen ominaisuudet että sattuma, jota usein edustaa noppa. Yleensä roolipeleissä on pelinjohtajaksi kutsuttu henkilö, joka on suunnitellut kertomuksen lähtökohdan ja taustat sekä ohjaa kertomuksen sivuhahmoja. Roolipelin nimitystä käytetään myös eräistä tietokonepeleistä.
Roolipelien edeltäjät.
Nykymuotoisilla roolipeleillä on taustaa niin yhteisöllisessä tarinankerronnassa, 1960-luvun tapahtumissa kuin vanhoissa sotapeleissäkin. 1700- ja 1800-luvulla käytettiin upseerien kouluttamiseen hyvin yksityiskohtaisilla säännöillä varustettuja sotapelejä. Näissä joukko-osastoja kuvattiin miniatyyreillä ja satunnaisia tapahtumia simuloitiin nopilla.
Englantilainen kirjailija ja historioitsija H. G. Wells toi pitkäveteisinä pidetyt sotapelit lähemmäs ajanvietettä. Hän julkaisi itse pelaamansa sotapelin säännöt suurelle yleisölle "Little Wars" -nimisessä niteessä 1900-luvun alussa. Tämä viitoitti omalta osaltaan tietä tuleville roolipeleille.
Roolipelien kehitys erkaantui sotapeleistä lähinnä kirjallisuuden ansiosta. Ensimmäiset roolipelit olivat fantasia-aiheisia. Vuosina 1954–1956 julkaistua J. R. R. Tolkienin "Taru sormusten herrasta" -teosta pidetään varsinaisena roolipelien innoittajana. Tolkien osoitti, kuinka kunnianhimoisesti mielikuvitusta voi käyttää. Hän piirsi Sormusten herran tapahtumaympäristöstä, Keski-Maasta, karttoja ja kehitti sille oman historian, mytologian ja jopa useita kieliä omine kirjoitusmerkistöineen.
Ensimmäiset roolipelit.
Ensimmäisten roolipelien tapahtumaympäristöt olivat Tolkienin Keski-Maan kaltaisia fantasiamaailmoja. Fantasiaroolipelien rinnalle kehittyi myöhemmin pelejä lukemattomista muista aihepiireistä. Nykyisin suosittuja ovat muun muassa scifi- ja kauhuaiheiset pelit.
Roolipelien kehitys.
1980-luvulle tultaessa D&D ja sen jälkeläinen Advanced Dungeons & Dragons oli saanut lukuisia kilpailijoita, jotka painottivat eri tavalla taktiikkaa, tarinankerrontaa ja hahmon rooliin eläytymistä. Lisäksi roolipelien aihepiiri laajeni nopeasti fantasiasta mm. sci-fiin (esimerkiksi Traveller) ja kauhukirjojen maailmoihin (Cthulhun kutsu, 1981). Vuonna 1986 julkaistiin pöytäroolipelisäännöstö GURPS, jonka säännöt sopivat kaikenlaisiin aihepiireihin aina fantasiasta sci-fiin sekä realistisista tarinoista eeppisiin taruihin.
Maininnan arvoinen on myös 1988 ilmestynyt Ars Magica, joka opasti tarinakeskeiseen roolipelaamiseen, jossa pelinjohtajan vastuu on jaettu koko ryhmän kesken kunkin toimiessa pelin edetessä vuorollaan pelinjohtajana. Osittain samoilta tekijöiltä tuli vuonna 1991 -roolipeli, joka korosti entisestään eläytymistä hahmon maailmankuvaan, toiveisiin ja pelkoihin.
Samoihin aikoihin kun pelillisyys menetti merkitystään, alettiin roolipelaamiselle hakea uusia muotoja perinteisen pöydän ympärillä tapahtuvan pelaamisen rinnalle. Syntyi eloroolipelaaminen, eli live-roolipelit (LARP). Erityisesti pohjoismaisessa live-roolipelikulttuurissa painotus eläytymiseen on ollut erityisen voimakasta.
Roolipelien tyypit.
Roolipelit voidaan jakaa ainakin kolmeen eri ryhmään: perinteisiin pöytäroolipeleihin, live-roolipeleihin sekä Internet-roolipeleihin. Joukkoon voidaan laskea myös tietokoneella tai konsolilla pelattavat roolipelit.
Roolipelit Suomessa.
Ensimmäiset suomalaiset roolipelaajat aloittivat pelaamisen jo 1970-luvun puolella, useimmat ollessaan vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa. Harrastus alkoi yleistyä Suomessa vuonna 1985, jolloin perustettiin Suomen ensimmäinen roolipelejä maahan tuova yritys Fantasiapelit. Suurimpiin kaupunkeihin ilmaantui pian roolipelien erityisliikkeitä tai vähintäänkin roolipeliosastoja suurten kirjakauppaketjujen myymälöihin. Jälkimmäiset ovat sittemmin hävinneet, mutta roolipelikauppoja toimii yhä useissa kaupungeissa.
Suomessa roolipelejä ovat julkaisseet Ace Pelit (RuneQuest, Keskimaa, Astra ja roolipelilehti Magus), DADA-pelit (miniatyyripeli Laserburner sekä Stormark-seikkailusarja (Granag, Kuninkaan kaupunki ja Velhon vanki), Finnish Game House (Twilight, Cyberpunk, Stormbringer ja roolipelilehti Seikkailija, Pro Games (Cthulhun kutsu) ja
Protocol Productions (D&D-suomennos, Battletech).
Ylivoimaisesti tunnetuin roolipeli Dungeons & Dragons ilmestyi suomeksi vuonna 1988. Fantasiapelien mukaan sen perussääntöjä (ns. punainen laatikko) myytiin n. 65 000 kappaletta. Muita suomeksi käännettyjä fantasiaroolipelejä ovat esimerkiksi RuneQuest, Keski-Maa-roolipeli ja Roolimestari. Muita aiheita käsitteleviä suomennettuja roolipelejä ovat muun muassa Cthulhun kutsu, Cyberpunk 2020, Shadowrun, Tie tähtiin 2300, Aseistetut machonaiset, Paranoia, Kätyrin osa ja Piruja miehiksi.
Ensimmäinen suomalainen roolipeli oli Risto J. "Nordic" Hiedan vuonna 1985 julkaisema Secret Treasure of Raguoc in the Acirema Dungeons. Sittemmin Hieta suunnitteli mm. pelin Miekka ja magia (1987), haltiapeli Rapierin (1989), kauhuroolipeli Astran (1991), fantasiapeli Elhendin (1993) sekä joukon pieniä pelejä Arctic Ranger Productions -nimen alla. 1990-luvulla julkaistiin myös mm. Pasi Silanderin ja Piia Makkosen kristilliset pelit Kuninkaiden aika (1993) ja Anno Domini 50 (1995), Aleksi Stenbergin Tasnar (1997) sekä Ilmari Pielan kirjoittama, SKS:n julkaisema Kalevala-aiheinen Ultima Thule (1999).,
1990-luvulla pelien julkaisemisen aloitti myös Ville Vuorelan Burger Games. Vuorela on julkaissut barokkifantasiapelin Miekkamies (1995), ekokatastrofipeli Taigan (1997), gangsteripeli Mobstersin (1998) ja Petri Hiltusen sarjakuviin perustuvan Praedorin (2000). Taiga on ilmestynyt myös ulkomailla. Suomen ensimmäinen suuren kustantamon julkaisema roolipeli on Mike Pohjolan fantasiapeli Myrskyn aika, joka ilmestyi WSOY:n Johnny Kniga -yksikön kustantamana vuonna 2003. Vuodesta 2004 Arkkikivi Ay on julkaissut suomeksi ns. indie-roolipelejä..
Suomessa on myös ilmestynyt roolipelilehtiä, kuten Sininen lohikäärme, Seikkailija (1987–1991), Magus (1989–2001), Claymore ja Roolipelaaja (2006–2009).
Tärkein alan tapahtuma Suomessa on vuotuinen Ropecon, joka kerää yli kolme tuhatta roolipeli-, keräilykorttipeli-, miniatyyripeli- ja lautapeliharrastajaa ympäri Suomea keskustelemaan ja pelaamaan.
Roolipelien sukulaisilmiöt.
Roolipelien kanssa joitakin samoja piirteitä jakavat esimerkiksi miniatyyripelit, keräilykorttipelit ja lautapelit, mutta niitä ei pidetä roolipeleinä, sillä niihin ei tavallisesti liity ajatusta yksittäiseen roolihahmoon eläytymisestä.


Kesäpalatsi (Peking).
Pekingin Kesäpalatsi (yksink.: 颐和园, perint.: 頤和園, pinyin: Yíhéyuán) on vanha keisarillinen lomapaikka ja puutarha-alue noin 15 kilometrin päässä Pekingistä.
Historia.
Ensimmäinen palatsi alueelle rakennettiin Jin-dynastian alkuaikoina. Qing-dynastian aikana vuonna 1750 palatsi uudelleenrakennettiin ja uudelleennimettiin. Britannian ja Ranskan joukot tuhosivat sen toisen oopiumisodan päätteeksi 1860, mutta leskikeisarinna Cixi rakennutti sen jälleen 1888 30 miljoonan hopeataalerin hinnalla. Rahat oli tarkoitettu Kiinan laivaston uusimiseen, ja niiden käyttö palatsin rakentamiseen onkin selkeä esimerkki Qing-dynastian loppuaikojen korruptiosta. Uudelleenrakentaminen kesti noin vuoden, minkä päätteeksi Cixi antoi palatsille sen nykyisen nimen: Rauhan ja harmonian puutarha.
Boksarikapinan yhteydessä 1900 ulkomaalaiset hävittivät Kesäpalatsin jälleen, tuhoten lähes kaikki suuret temppelit ja hallit. Keisarinna Cixi aloitutti taas uudelleenrakennuksen palattuaan Pekingiin 1903.
Viimeinen Qing-dynastian keisari Puyi karkotettiin Kesäpalatsista 1924 ja palatsista tehtiin puisto, josta muodostui hyvin suosittu kesäinen retkikohde Pekingin asukkaille ja siellä käyville matkailijoille.
Alue.
Kesäpalatsi kattaa noin 294 hehtaarin alueen, josta kolme neljäsosaa on vettä. Merkittävimmät paikat ovat Pitkän iän kukkula ja Kunming-järvi. Puutarha-alueella sijaitsee hallintoalue, jossa Cixi hoiti valtion asioita. Lisäksi siellä on asuinalue puutarhoineen. Puutarhat yhdistävät eteläisen ja pohjoisen Kiinan puutarhansuunnitteluperinteitä.


Päärata.
Päärata on maan tai alueen tärkein rataverkon osa. Yleensä päärata yhdistää suuria kaupunkeja toisiinsa, jolloin maan tai alueen taloudellekin on tärkeää radan toimivuus. Yleistä on, että päärataan panostetaan kunnossapidon ja parannusten osalta.
Päärata onkin voinut saavuttaa asemansa historiallaan: päärata on helposti maan ensimmäisenä valmistuneen rataosuuden osa. Radanvarsi muodostaa usein tiheän asutuksen, joka lisää pääradan toiminnan merkitystä.
Suomen Päärata.
Suomen rautateiden keskinen päärata kulkee Suomen poikki etelä-pohjoissuunnassa reittiä Helsinki–Hämeenlinna–Tampere–Seinäjoki–Kokkola–Oulu. Nimi päärata tulee siitä, että tämä reitti on kaikista merkittävin junaliikenteelle. Tärkein pääradan osuus on Helsinki–Tampere. Osuutta Tampere–Oulu kutsutaan nimellä Pohjanmaan rata.
Pääradan osuus Helsinki-Tampere muodostaa nauhakaupungin ja maan tärkeimmän kasvukäytävän. Helsingin, Riihimäen, Hämeenlinnan, Etelä-Pirkanmaan ja Tampereen seutukuntien ketjun varrella asuu kolmannes suomalaisista.


Peru.
Perun tasavalta eli Peru on valtio Etelä-Amerikassa. Sen rajanaapurit ovat Ecuador ja Kolumbia pohjoisessa, Brasilia idässä, Bolivia kaakossa ja Chile etelässä. Maan länsipuolella on Tyynimeri.
Muinaisen mahtavan Inkavaltion kukistumisen jälkeen Peru oli Espanjan siirtomaa 1531–1821. Itsenäistä Perua vaivasivat talousongelmat, ja hallinto vaihteli oikeistodiktatuurien, sotilasvallankaappausten ja vasemmistovallan välillä. 1900-luvun loppupuolella Loistava polku -sissiliike taisteli hallitusta vastaan ja otti panttivankeja. Vuosituhannen vaihteessa maan entistä johtoa tuomittiin korruptiosta ja muista väärinkäytöksistä.
Vaikka Peru sijaitsee lähellä päiväntasaajaa, kylmä Humboldtin merivirta ja korkeat Andit pitävät sen ilmaston viileämpänä kuin muualla tropiikissa.
Perun virallinen kieli on espanja. Lähes puolet 30 miljoonasta asukkaasta on intiaaneja ja yli 80 prosenttia roomalaiskatolisia.
Intiaanit ennen eurooppalaisia.
Perun intiaanikulttuurilla on ollut tuhansien vuosien perinteet. Alueen asutus alkoi noin kymmenentuhatta vuotta sitten, kun metsästäjä-keräilijäkansoja tuli pohjoisesta. Noin vuoteen 2500 eaa. mennessä nykyisen Perun jokilaaksoissa oli kalastajien ja maanviljelijöiden asuttamia kyliä. Jo ennen inkoja alueella kukoisti laaja Chavínin kuningaskunta noin viidensadan vuoden ajan, 950-450 eaa. Chavínin jälkeen alue hajosi jälleen pikkuvaltioiksi.
Noin 1200 jaa. syntyi Inkavaltakunta, joka alkoi laajeta tosissaan 1400-luvulla hallitsijoiden Pachachutec ja Túpac Inca Yupanqui myötä. Inkojen pääkaupunki oli Cuzco. Noin viisi vuotta ennen espanjalaisten tuloa inkavaltiota raastoi sisällissota, jonka osapuolia johtivat vallanperimyksestä kiistelevät veljekset.
Espanjalaisaika.
Sisällissota oli heikentänyt inkoja, kun konkistadori Francisco Pizarro saapui valtaamaan inkojen valtakunnan vuonna 1531 Peruun 180 miehensä kanssa.
Espanjalaiset teloittivat Atahualpan 1533. Pizarro perusti Liman 1535 ja tuhosi inkojen pääkaupungin Cuzcon.
Peruun 1542 perustettu varakuningaskunta hallitsi kaikkia Espanjan siirtokuntia Etelä-Amerikassa nykyisestä Panamasta maanosan eteläkärkeen saakka, ja sen pääkaupungista Limasta tuli maanosan merkittävin kaupunki. Vuonna 1780 inkakuninkaiden perilliseksi julistautunut Túpac Amaru II johti kapinaa espanjalaisia vastaan, mutta kapina kukistettiin.
Itsenäisyys, sotia ja talouskriisejä.
Etelä-Amerikan itsenäisyyssotien aikana 1810–1822 Peru oli viimeinen Espanjan joukkojen tukikohdista. Argentiinalainen José de San Martín julisti Perun itsenäiseksi 28. heinäkuuta 1821, ja kenraali Antonio José de Sucre löi Espanjan joukot Ayacuchon taistelussa, mikä päätti Espanjan siirtomaanvallan. Espanja yritti vielä saada siirtokuntiaan takaisin, ja tunnusti Perun itsenäisyyden vasta 1879.
Vuosina 1836–1839 Peru ja Bolivia liittyivät lyhytaikaiseksi liittovaltioksi. Vuosina 1849–1874 maahan tuotiin 80 000–100 000 kiinalaista työläistä muun muassa keräämään guanoa.
Peru soti myös ajoittain naapureitaan vastaan kiistellyistä raja-alueista. Espanjaa vastaan se soti merellä 1864–1866. Tyynenmeren sodassa 1879–1883 yhdessä Bolivian kanssa Chileä vastaan Peru menetti nitraattikenttänsä Atacaman autiomaassa ja kolme maakuntaansa. Rajariidat Bolivian kanssa selvitettiin neuvottelemalla 1902.
Ensimmäinen uudistusmielinen presidentti Augusto B. Leguía nousi voittamiensa vaalien jälkeen valtaan 1919 armeijan tuella ja pysyikin vallassa, kunnes armeija syrjäytti hänet 1930. Hänen aikanaan sovittiin rajat Kolumbian kanssa 1927 ja Peru sai takaisin Chileltä menettämänsä Tacnan 1929.
Leguían vallasta syrjäyttäneen Sánchez Cerron johtaman kaappauksen jälkeen maata hallitsivat oikeistolaiset diktatuurit. Ecuadorin vastaisten rajakahinoiden jälkeen solmittiin 1941 Rion sopimus.
Vuonna 1945 valtaan nousi vaaleilla vasemmistolainen APRA. Kenraali Manuel Ordía kaappasi vallan 1948. Ordíasta tuli presidentti 1950, ja hän hallitsi aina vuoteen 1956. Sotilasvalta päättyi 1963, ja kristillisdemokraattien ja Acción Popularin ehdokas Fernando Belaúnde Terry valittiin presidentiksi, kun taas APRA sai suurimman määrän edustajainhuoneen paikoista.
Talousongelmien ja lakkojen jälkeen armeija syrjäytti Belaúnden 1968, ja valtaan nousi kenraali Velasco Alvarado. Hän teki maauudistuksen ja tilat muutettiin osuuskunniksi, muttei luovuttanut maata intiaanitalonpohjille, joiden keskuudessa syntyi Loistava polku -sissiliike. Vuoden 1975 kaappauksen jälkeen valtaan nousi kenraali Morales Bermúdez. Vuonna 1979 otettiin käyttöön uusi perustuslaki ja vuonna 1980 järjestettiin vaalit. Belaúnde valittiin uudelleen presidentiksi. Belaúnde aloitti maa- ja teollisuusuudistuksen, mutta hänen kautensa päättyessä 1985 maan oli jälleen talouskriisissä.
Belaúndea seurasi nuori sosiaalidemokraatti Alan García. Hän pyrki siivoamaan vanhan kaartin poliisista ja armeijasta ja korjaamaan taloutta hinta- ja valuuttakontrollilla ja kansallistamalla kaksi pankkia, josta joutui luopumaan ankaran vastarinnan jälkeen. Inflaatio kiihtyi hillitsemättömäksi ja ylitti 7 500 % vuonna 1990. Garcia hävisi vaalit ja pakeni maasta välttääkseen syytteet taloudellisista väärinkäytöksistä.
Fujimorin aika.
Kesäkuussa 1990 presidentiksi valittiin politiikan ulkopuolinen japanilaisten maahanmuuttajien poika Alberto Fujimori. Fujimori aloitti laajat leikkaustoimet inflaation pysäyttämiseksi ja velan maksamiseksi. Opposition hallitessa parlamenttia Fujimori järjesti huhtikuussa 1992 armeijan tuella kaappauksen ja hajotti kongressin ja kirjoitti uuden perustuslain. Maolainen sissiliike Loistava polku kiihdytti hyökkäyksiään hallituksen toimien jälkeen. Sen johtaja Abimael Guzmán pidätettiin syyskuussa, mikä aluksi kiihdytti sissien hyökkäyksiä, mutta jo 1994 noin kuusituhatta sissiä antautui.
Fujimorin tukijat voittivat uuden yksikamarisen kongressin vaalit marraskuussa 1992 ja uusi perustuslaki tuli voimaan joulukuussa 1993. Fujimori valittiin uudelleen presidentiksi kesäkuussa 1995. Hän järjesti armahduksen ihmisoikeusrikoksista syytetyille.
Movimiento Revolucionario Túpac Amarun sissit valtasivat Japanin lähetystön joulukuussa 1996 ja ottivat noin 500 panttivankia vaatien talousleikkauksien peruuttamista. Piiritys päättyi huhtikuussa 1997 hyökkäykseen ja kaikkien sissien kuolemaan.
Rajariidat Ecuadorin kanssa jatkuivat 1981 Cordillera del Cóndorista ja Cenepasta 1995, ja viimein 1998 maat solmivat rauhan ja merkitsivät rajan. Chilen kanssa viimeinen artikla rajasopimuksesta pantiin toimeen 1999.
Alkuvuodesta 2000 Fujimori pyrki kolmannelle kaudelle, vaikka perustuslaki kielsi sen. OAS:n ja opposition protesteista huolimatta hänen ilmoitettiin voittaneen, mutta hänen lähipiirinsä jäi kiinni lahjonnasta. Jatkuvien protestien vuoksi vaalit uusittin huhtikuussa 2001. Fujimori erotti asevoimien komentajan ja kolme kenraalia estääkseen vallankaappauksen. Lopulta Valentín Paniagua nousi oppositiosta parlamentin puhemieheksi Fujimorin ollessa ulkomailla, josta käsin hän jätti eropyyntönsä. Tammikuussa 2001 virkaa tekeväksi presidentiksi noussut Paniagua perusti totuuskomission tutkimaan 4000 ihmisen katoamista 1980- ja 1990-luvuilla. Fujimorin luottomies Vladimiro Montesinos tuomittiin lähes 25 vuodeksi vankilaan korruptiosta sekä vallan ja valtion varojen väärinkäytöstä.
Fujimorin jälkeen.
Vuoden 2001 vaaleissa presidentiksi valittiin taloustieteilijä Alejandro Toledo. Toledo joutui perääntymään kesäkuun 2002 protestien jälkeen yksityistämishankkeistaan. Sotilasryhmä nousi kapinaan tammikuussa 2005 ja toukokuussa Toledoa syytettiin allekirjoitusten väärentämisestä vuoden 2000 vaaleihin liittyen. Parlamentti päätti kuitenkin olla erottamatta häntä.
Vuonna 2006 entinen presidentti Alan García valittiin maltillisella uudistusohjelmalla, ja hänenpuolueensa APRA nousi toiseksi suurimmaksi puolueeksi Humalan Unión por el Perún jälkeen. Huhtikuussa 2007 parlamentti myönsi Garcíalle erikoisvaltuudet huumekauppaa ja järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan.
2000-luvulla Perussa on sattunut kolme tuhoisaa maanjäristystä. Kesäkuussa 2001 maanjäristys surmasi 100 ihmistä Etelä-Perussa Arequipassa ja Moqueguassa ja jätti 46 000 kodittomiksi. Vuonna 2005 järisi taas. 15. elokuuta 2007 lähellä Icaa 150 kilometriä Limasta kaakkoon tapahtui 8,0 momenttimagnitudin tuhoisa maanjäristys. Yli 610 ihmistä kuoli ja 1 000 loukkaantui.
Vuonna 2009 Amazonin alueella syntyi yhteenottoja turvallisuusjoukkojen ja alkuperäisväestön välillä maanomistuksesta. Kymmeniä ihmisiä sai surmansa.
Täpärillä vaaleilla presidentiksi valittiin kesäkuussa 2011 Ollanta Humala.
Politiikka.
Peru on tasavalta, jonka presidentillä on laajat valtaoikeudet. Presidentti johtaa sekä maata että hallitusta. Viimeisin perustuslakimuutos tehtiin kansanäänestyksen vahvistamana 31. lokakuuta 1993.
Kesäkuun 2011 vaaleissa presidentiksi valittiin vasemmistolainen Ollanta Humala.
Hallinnollinen jako.
Perun maa-alue, lain numero 27867 mukaan päivätty 18. marraskuuta 2002, on jaettu 26 alueeseen (región; regiones), 195 maakuntaan (provincia) ja 1831 piiriin (distrito).
Vuoteen 2002 asti Peru oli jaettu 24 departementtiin. Departementit olivat saman kuin alueet, Limaa ja Callaota lukuun ottamatta. Alueisiin siirryttäessä Lima erotettiin Liman departementista ja entisestä "Provincia Constitucional" Callaosta tuli alue.
Maantiede, ilmasto ja luonto.
Peru sijaitsee suunnilleen Päiväntasaajan ja Kauriin kääntöpiirin välissä. Andien vuoristo jakaa maan kolmeen osaan: läntinen rannikkoalue ("costa"), Andien rikkonainen vuoristoalue keskellä ("sierra") ja itäosan alava trooppinen viidakko Amazonin valuma-alueella ("selva"). Yksi maailman neljästä suurimmasta joesta, Amazon, lähtee Perusta Vevado Mismin rinteiltä. Bolivian rajalla taas sijaitsee maailman korkeimmalla sijaitseva purjehduskelpoinen järvi Titicaca. Maan korkein vuori on 6 768 metrin korkuinen Huascarán. Andien vuoristo jakautuu Perun eteläosassa kahteen osaan, joiden väliin jää ylänkö. Maanjäristykset ovat Perussa yleisiä, koska maan rannikon lähellä kulkee Nazcan ja Etelä-Amerikan laattojen välinen raja. Andeilla sijaitsee useita tulivuoria, joista aktiivisin on Ubinas.
Sijainnistaan huolimatta Perun ilmasto ei ole tyypillinen trooppinen ilmasto Humboldtin merivirran ja Andien vuoriston vaikutuksesta. Rannikkokaistaleella vallitsee viileä ja vähäsateinen ilmasto, jonka aiheuttaa rannikolla etelästä kulkeva kylmä Humboldtin merivirta. Lämpötilat pysyvät tasaisen alhaisina koko vuoden. Monin paikoin sateiden välissä voi mennä vuosia. Rannikon pohjoisosissa säätyyppi muuttuu 8–10 vuoden välein joulu- tai tammikuussa El Niñon takia Andeilla vallitsee vuoristoilmasto, samanlainen kuin Bolivian puolella. Sadekausi on marraskuusta maaliskuuhun, ja kuivan kauden aikana korkeimmissa osissa voi olla jopa pakkasta. Andien itäpuolella ilmasto muistuttaa Bolivian ja Brasilian puoleisten osien ilmastoa. Lämpötila on päivisin 30 asteen tienoilla ympäri vuoden. Varsinainen sadekausi kestää lokakuusta huhtikuuhun, mutta kesäkuukausillekin osuu joitakin sadepäiviä.
Perun luonto on monimuotoista Andien, Amazonin ja Tyynenmeren ansiosta. Nisäkkäisiin kuuluu harvinaisia kissaeläimiä kuten puuma ja jaguaari. Lintuja on 1 800 lajia, joista 120 kotoperäisiä. Andien alarinteillä kasvaa pilvimetsää, ja metsärajalta aina lumirajalle asti maanpintaa peittävät ruohovartiset, kuivuutta kestävät kasvit.
Nähtävyydet.
Machu Picchu on Perun merkittävin nähtävyys. Inkakaupungin raunio sijaitsee muutaman kymmenen kilometrin päässä Cuscosta, 2 500 metrin korkeudessa vuoren huipulla. Lähes pystysuorat seinämät putoavat kilometrin alaspäin. Machu Picchua on vaikea nähdä kauempaa. Juuri tämän takia espanjalaiset valloittajat, conquistadorit, eivät koskaan löytäneet linnoitusta.
Unescon maailmanperintöluettelossa on Perusta 11 kohdetta.
Talous.
Perun talous pohjautuu sen luonnonvaroihin. Vuoristossa on malmeja ja mineraaleja, ja rannikon kalavedet ovat hyvät. Talous on kehittynyt suotuisasti 2000-luvulla, kun metallien maailmanmarkkinahinnat ovat nousseet, ja hallitus on liberalisoinut talouspolitiikkaa. Köyhyys pieneni 15 prosentilla vuosina 2002–2008. Koska talous on riippuvainen heilahtelevista maailmanmarkkinoista, se on kuitenkin melko epävakaa, sekä työttömyys ja inflaatio ovat edelleen suuria.
Vuonna 2008 ostovoimatasapainotettu (PPP) bruttokansantuote oli 247,9 miljardia Yhdysvaltain dollaria, eli 8 500 dollaria henkeä kohti. Työttömyys oli 8,1 %.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat kupari, hopea, kulta, öljy, rautamalmi, kivihiili, fosfaatti, puu ja kala. Merkittävimmät vientituotteet kulta, kupari ja kala. Vienti suuntautuu Yhdysvaltoihin, Kiinaan ja Sveitsiin.
Liikenne.
Vuonna 2009 maassa oli 57 lentokenttää, joiden kiitotie oli päällystetty. Rautateitä oli 1 989 kilometriä. Vesiliikennettä voidaan harjoittaa Amazonin suurimmilla sivujoilla ja Titicaca-järvellä.
Väestö.
Perun etnisistä ryhmistä suurin ovat intiaanit, joita on 45 % väestöstä. Mestitsejä on 37 %, valkoisia 15 %, mustia, japanilaisia, kiinalaisia ja muita 3 %.
Virallisia kieliä ovat espanja, jota puhuu äidinkielenään 84,1 % väestöstä, ja ketšua, jota puhuu 13 %. Ketsua oli alkujaan inkojen käyttämä kieli, jonka inkavalloittajat levittivät koko valtakuntaansa. Toinen laajalle levinnyt intiaanikieli on aymara, jota puhutaan etenkin Bolivian rajalla Tititcaca-järven ympäristössä. Kaikkiaan maassa puhutaan 94 kieltä tai murretta, joista monet suurimmista ovat ketsuan tai aymaran murteita.
Perun väestöstä oli vuoden 2007 väestönlaskennassa roomalaiskatolisia on 81,3 %, evankelisia 12,5%, muita 3,3%, määrittelemättä tai uskonnottomia 2,9%. Perinteisiä heimouskontoja harjoitetaan lähinnä etäisissä itäisissä viidakoissa, kun taas varsinkin Andien ylängöllä katoliseen uskontoon sekoittuu perinteisten uskontojen elementtejä.
Kehityksen haasteet.
Peru luetaan ylemmän keskitulotason maihin. Poliittinen ja taloudellinen valta on erittäin epätasaisesti jakautunutta. Pieni espanjalaista alkuperää oleva eliitti hallitsee suurinta osaa maan taloudesta ja poliittisesta vallasta. Alkuperäiset perulaiset on usein jätetty syrjään päätöksenteosta ja taloudellisesta hyvinvoinnista.
Peru on onnistunut vähentämään köyhyyttä jonkin verran. Talouskasvu on ollut vakaata 2000-luvulla. Vaikka bruttokansantuote kasvoi vuonna 2006 huimat kahdeksan prosenttia, voimakas työttömyys ja epätasa-arvo hidastavat köyhyyden vähenemistä. Vuonna 2009 Limassa työttömiä oli yhdeksän prosenttia mutta alityöllistettyjä lähes 45 % työikäisistä.
Kaikkein haavoittuvaisimmassa oleva väestönosa on lapset. 3,8 miljoonasta köyhästä 2,1 miljoonaa on lapsia. Yli 60 % kaikista alle 18-vuotiaista on köyhiä.
Vuonna 2001 köyhyydessä eli 54,8 % ja äärimmäisessä köyhyydessä 24,4 % kaikista perulaisista.
Vuonna 2008 arvioitiin, että Peru voi saavuttaa kaksi todennäköisesti ja lisäksi kolme mahdollisesti. Saavutettavina pidettiin koulutukseen ja sukupuolten tasa-arvoon liittyviä tavoitteita, mahdollisina myös nälkään, lapsikuolleisuuteen ja äitien kuolleisuuteen liittyviä tavoitteita.
Puhdas vesi.
Perulaisista 77 prosenttia asuu kaupungeissa. Perun vesi- ja sanitaatiotilanne on kohentunut varsinkin kaupungeissa. Vuonna 2000 75 %:lla perulaisista oli puhdasta juomavettä ja 56 %:lla perustason sanitaatiopalvelut, vuodesta 1990 veden saatavuus oli kasvanut 12:lla ja sanitaation kahdella prosenttiyksiköllä. Maaseudulla sanitaatio puuttuu vielä 70 %:lta väestöstä, kaupungeissa 31 %:lta.
Koulutus.
Koulutus on huonoissa kantimissa, mikä johtuu muun muassa opettajien kehnosta osaamisesta. Vuonna 2007 tehdyn tutkimuksen mukaan kolmasosa opettajista ei hallitse luetun ymmärtämistä. Puolet opettajista ei selviä yksinkertaisista matemaattisista laskutehtävistä. Myös koululaisten oppimistaso on heikko.
Terveydenhuolto.
Amnesty Internationalin mukaan satoja perulaisia naisia ja lapsia kuolee vuosittain, koska neuvolahoidossa tapahtuu syrjintää. Köyhimmiltä alueilta ei mennä neuvolaan, koska kokemuksen mukaan hoitohenkilökunta syrjii tiettyjä väestönosia.
Lapsikuolleisuus on vähentynyt huomattavasti vuosina 1996-2006. Unisefin mukaan tuhannesta elävänä syntyneestä lapsesta enää 21 kuolee alle vuoden ikäisinä, kun vastaava luku oli aiemmin jopa 59. Nykyisin 91% raskaana olevista naisista tapaa terveydenhuollon ammattilaisen ainakin kerran raskausaikanaan (eiemmin vain 67%). Lääkäri on läsnä jo 71 prosentissa synnytyksistä.
Kulttuuri.
Kulttuurierot maan eri alueiden välillä ovat melko suuria ja voidaan jakaa kolmeen alueeseen: rannikkoon, vuoristoon ja sademetsäalueeseen. Länsirannikon pohjoisosa on kuivaa erämaata, mutta etelässä sitä halkovat jokilaaksot, jotka soveltuvat maanviljelyyn. Kolmannes perulaisista asuu Limassa ja koko rannikkoseudulla yhteensä kaksi kolmannesta. Andien vuoristo on vanhaa inkojen valtakuntaa, ja siellä asuu edelleen monia alkuperäiskansoja, joista jotkut sanovat olevansa inkojen suoria perillisiä. Andien takana sademetsäalueella on harjoitettu poliittisesti värittyneitä asuttamishankkeita. Alueen merkittävyys kasvoi, kun sieltä löydettiin öljyä.
Rannikon ruokavalio painottuu kalaruokiin ja keittobanaaniin, kun tass Andeilla syödään perinteisesti lihaa, maissia ja perunaa. Keitot ja riisi ovat yleisiä kaikkialla. "Cheviche" eli sitruunaisessa maustekastikkeessa marinoitu kala on tunnettu perulaisena ruoka. Paistettu marsu on juhlaruokaa, jota on syöty Andeilla ennen espanjalaisten tuloa.
Tunnettuja perulaisia kirjailijoita ovat muun muassa Mario Vargas Llosa, Ricardo Palma ja Ciro Alegría.
Liman taideakatemia on perustettu jo siirtomaa-aikana ja se kuuluu Etelä-Amerikan maineikkaimpiin. Nykytaiteilijoista tunnettuja ovat taidemaalari Fernando de Szyszlo ja kuvanveistäjä Joaquín Roca Rey.
Myös teatteritoiminta alkoi jo siirtomaa-aikana. Maassa toimii kansallisbaletti, sinfoniaorkesteri ja useita kansantanssiryhmiä. Kevyen musiikin puolelta tunnetaan laulajia kuten Lucho Barrios, Jesús Vasquez, Chabuca Granda ja Susana Baca.
Urheilu.
Perun jalkapallomaajoukkueen paras saavutus on ollut Etelä-Amerikan mestaruus (Copa América), jonka se on saavuttanut vuosina 1939 ja 1975. Jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa Peru selviytyi neljännesvälierään vuonna 1970. Se oli FIFAn rankingissa heinäkuussa 2011 sijalla 49.
Muita suosittuja urheilulajeja ovat lentopallo, taekwondo, purjehdus ja tennis.
Olympialaisissa Peru on saavuttanut kaikkiaan neljä mitalia: kolme ammunnasta ja yhden lentopallosta.


Voyager 2.
Voyager 2 on Voyager-avaruusohjelman avaruusluotain, joka laukaistiin vuonna 1977. Alun perin luotaimen piti olla Mariner-avaruusohjelman Mariner 12'". Voyager 2 on identtinen Voyager 1 -luotaimen (eli "Mariner 11") kanssa. Voyager 2 seurasi kuitenkin hieman erilaista rataa ohittaessaan Saturnuksen, eikä tehnyt Titanin ohilentoa kuten Voyager 1, vaan käytti hyväkseen Saturnuksen painovoiman linkovaikutusta matkatakseen Uranukselle ja Neptunukselle. Siitä tuli ensimmäinen ja tähän asti ainoa avaruusluotain, joka on vieraillut noiden planeetoiden läheisyydessä, ja ensimmäinen avaruusluotain, joka on tehnyt "Suuren planetaarisen kiertomatkan" ("Planetary Grand Tour") vieraillessaan Jupiterin, Saturnuksen, Uranuksen ja Neptunuksen luona. Tämän mahdollisti noiden neljän planeetan harvinainen keskinäinen asema, joka toistuu vain joka 175. vuosi.
Saturnus.
Ollessaan Saturnuksen takana (Maasta katsottuna) Voyager 2 suoritti tutkamittauksia Saturnuksen ulommasta kaasukehästä selvittääkseen sen lämpötilan ja tiheyden vaihteluita. Voyager 2 havaitsi, että kaasukehän yläosissa (70 millibaaria) Saturnuksen lämpötila oli 70 kelviniä, kun taas mittauksien alimmilla tasoilla (1200 millibaaria) lämpötila nousi 143 kelviniin. Pohjoisnavan havaittiin olevan 10 kelviniä kylmempi, vaikka tämä saattaa olla kausivaihteluista johtuvaa.
Uranus.
Voyager 2 havaitsi 10 ennestään tuntematonta kuuta, tutki Uranuksen ainutlaatuista kaasukehää (Uranuksen akselin kaltevuus on 97,77 °) ja sen rengasjärjestelmää.
Neptunus.
Koska Neptunus oli viimeinen planeetoista joilla Voyager 2 voisi vierailla, niin päätettiin tehdä Triton-kuun ohilento läheltä välittämättä sen vaikutuksesta luotaimen radan muuttumiseen, samoin kuin Voyager 1 teki tutkiessaan Saturnusta ja sen kuuta Titania.
Luotain havaitsi myös Suuren tumman pilkun ("Great Dark Spot") Neptunuksen eteläisellä pallonpuoliskolla, mikä muistutti Jupiterin vastaavaa ulkonäöltään ja kooltaan. Pilkku näytti muuttuvan luotaimen ohittaessa sen. Pilkun ei ajatella olevan myrsky kuten Jupiterissa, vaan reikä Neptunuksen kaasukehässä aivan kuten maapallolla on reikä otsonikehässä. Hubble-avaruusteleskooppi kuvasi vuonna 1994 Neptunusta, eikä kuvissa nähty enää pilkkua, vaikka samankaltainen pilkku oli ilmestynyt planeetan pohjoiselle pallonpuoliskolle.
Aurinkokunnasta poistuminen.
Koska luotaimen planeettatutkimusvaihe on ohi, se pyrkii nyt hankkimaan Nasaa kiinnostavaa tietoa siitä, missä aurinkokunta loppuu (katso "heliosfääri") ja millaiset olosuhteet vallitsevat aurinkokunnan ulkopuolisessa tähtienvälisessä avaruudessa.
30.12.2005 luotain oli noin 78,4 AU:n päässä maasta ja loittonee aurinkokunnasta noin 3,3 AU:a vuodessa (noin 15,6 km/s). Luotain on jo lähes poistunut aurinkokunnasta. Voyager 2:n oletetaan jatkavan tietojen lähettämistä aina 2020-luvulle.


Bolivia.
Bolivian monikansainen valtio () eli Bolivia (, aimaraksi "Wuliwya") on tasavaltalainen sisämaavaltio Etelä-Amerikassa. Sen rajanaapurit ovat pohjoisessa ja idässä Brasilia, etelässä Paraguay ja Argentiina ja Chile ja lännessä Peru. Amazonin valuma-alueella sijaitsevan Bolivian kasvi- ja eläinlajisto on maailman runsaimpia.
Vajaan kymmenen miljoonan asukkaan Bolivia on väkiluvultaan Andien pienin valtio ja kuuluu Latinalaisen Amerikan köyhimpiin maihin. Bolivia on taistellut myös monien terveysongelmien, kuten korkean lapsikuolleisuuden kanssa. Bolivia on saanut nimensä venezuelalaisen vallankumousjohtajan Simón Bolívarin mukaan. Bolivia on maailman korruptoituneimpia maita. Maan itsenäisyyden ajan historiaa ovat sävyttäneet parisataa vallankaappausta. Monet presidentinvaalit ovat päättyneet siten, että armeija on syrjäyttänyt voittajan
Varhaishistoria ja siirtomaa-aika.
Boliviassa on pitkään ollut hyvin edistyneitä kulttuureita, joista merkittävin oli noin 1200-luvulla ruoantuotannon romahtamisen vuoksi hävinnyt Tihuanaco-kulttuuri. 1400-luvulla Inkojen imperiumi valtasi alueen. Inkat eivät kuitenkaan saaneet valtaansa maan itäosan paimentolaisia vaan ainoastaan maanviljelijäheimot. Siksi he joutuivat rakentamaan alueelle useita rajalinnoituksia. Espanjalaiset liittivät Bolivian Perun varakuningaskuntaan 1500-luvun alkupuoliskolla ja sittemmin La Platan varakuningaskuntaan. Bolivialaiset hopeakaivokset tuottivat suuren osan Espanjan imperiumin vauraudesta. Cerro Rico -vuoren juurella sijaitseva Potosí tuotti suurimman osan Espanjan hopeasta ja kasvoi vuosiksi läntisen pallonpuoliskon suurimmaksi kaupungiksi.
Itsenäistyminen, sotia ja aluemenetyksiä.
Espanjalainen hallinto alueella heikkeni Napoleonin sotien aikaan 1800-luvun alussa. Bolivian itsenäisyystaistelu alkoi vuonna 1809 ja kesti vuoteen 1825, jolloin Bolivia onnistui irrottautumaan Espanjasta venezuelalaisen vapaustaistelijan Simón Bolívarin ansiosta, jonka mukaan maa myös nimettiin. Itsenäistyminen ei kuitenkaan tuonut vakautta, ja noin 60 vuoden ajan lyhytikäiset hallitukset ja vallankaappaukset seurasivat toistaan. Bolivia menetti vuosien 1879–1884 aikana käydyssä Tyynenmeren sodassa Chilelle mineraalipitoisen Tyynenmeren rantakaistaleensa ja meriyhteytensä.
Hopean maailmanlaajuinen hinnannousu 1800-luvun lopulla toi Boliviaan hyvinvointia ja poliittista vakautta. Tina korvasi lopulta hopean maan tärkeimpänä vientituotteena 1900-luvun alussa. Vuosina 1932–1935 käydyssä Chacon sodassa Bolivia menetti Paraguaylle kolme neljäsosaa Gran Chacon tasankoalueesta. Chacon sodasta vuoteen 1952 Bolivian sisäistä politiikkaa kiristivät keskenään kilpailevat ideologiat sekä uusien ryhmien vaatimukset.
Vallankumous 1952.
Chacon sodan tappion aiheuttaman tyytymättömyyden vuoksi vuonna 1952 vasemmistolainen kansallinen vallankumouksen liike (MNR) johti kansallista vallankumousta, joka syöksi vallasta entisen oligarkian. Victor Paz Estenssoro palasi maanpaosta presidentiksi. Tuolloin maassa laajennettiin äänioikeus myös naisille ja alkuperäisväestölle, parannettiin alkuperäisväestön koulutusta, tehtiin maauudistus ja kansallistettiin kaivokset.
Sotilasvaltaa 1964–1982.
Varapresidentti René Barrientos ja asevoimien komentaja Alfredo Ovando syöksivät MNR:n vallasta vuoden 1964 sotilasvallankaappauksessa. Barrientosin kuoltua 1969 valtaa pitivät heikot hallitukset. Vuonna 1971 vallankaappaus syrjäytti kenraali Juan Torresin ja nosti valtaan eversti Hugo Banzerin. Banzer hallitsi 1971–1978. Hänen valtakaudellaan Bolivian talous kasvoi, mutta ihmisoikeusloukkaukset vähensivät hänen suosiotaan. Vuosien 1978, 1979 ja 1980 vaalit mitätöitiin vilpin vuoksi. Heinäkuun 1980 kaappauksessa valtaa nousi kenraali Luis García Meza Tejada. Hänen hallintonsa tunnettiin ihmisoikeusrikkomuksista, huumekaupasta ja talouden huonosta hoidosta. Se kaadettiin vallankaappauksessa elokuussa 1981. Sekava poliittinen tilanne ratkaistiin kutsumalla vuonna 1982 kokoon Tejadan hajottama kongressi, joka valitsi presidentiksi Hernán Siles Zuazon.
Siviilihallinnon aika.
Siles toimi presidenttinä 1982–1985. Kireän poliittisen tilanteen vuoksi hän järjesti vaalit vuoden etuajassa. Banzer sai eniten ääniä, mutta ei enemmistöä, joten kongressi valitsi presidentiksi Víctor Paz Estenssoron. Vuonna 1989 Banzer jäi kolmanneksi ja antoi tukensa vasemmiston Jaime Paz Zamoralle. Vasemmiston ja oikeiston yllätysliitto esti ennakkosuosikki Gonzalo Sánchez de Lozadan valinnan. Vuonna 1993 presidentiksi valittiin Sánchez de Lozada, joka ryhtyi voimakkaisiin taloudellisiin ja sosiaalisiin muutoksiin.
Vuoden 1997 vaaleissa ei syntynyt selvää tulosta, ja Banzer sai vuorostaan vasemmiston tuen ja tuli valituksi presidentiksi 71-vuotiaana. Hän erosi kuitenkin ennen kautensa päättymistä vuonna 2001 terveyssyistä, ja varapresidentti Jorge Quiroga istui kauden loppuun.
Sánchez de Lozada palasi presidentiksi vuoden 2002 vaaleissa. Hänet kuitenkin painostettiin eroon mellakoinnein ja lakoin lokakuussa 2003 niin sanotussa kaasusodassa. Myös varapresidentti Carlos Mesa erosi pian. Ensimmäinen alkuperäisväestöä edustava presidentti Evo Morales astui virkaan tammikuussa 2006.
Presidentiksi noustuaan Morales ajoi läpi perustuslain muutoksen. Prosessi kesti lähes kaksi vuotta, sillä oppositio vastusti sekä lain sisältöä että sen säätämisjärjestystä. Puhkesi verisiä mellakoita.
Neljän rikkaimman Moralesia vastustavan maakunnan kuvernöörit nousivat vuonna 2008 avoimesti presidenttiä vastaan. Järjestettiin kaksi kansanäänestystä, joista jälkimmäisessä Moralesin hallinnon jatkoa tuki 67 % äänestäneistä. Cochabamban ja La Pazin kuvernöörit menettivät paikkansa. Syyskuussa 2008 mielenilmaukset voimistuivat uudelleen paikallisviranomaisten ammuttua mielenosoittajia ja räjähdysten tuhottua kaasuputken. Kireimmäksi tilanne kärjistyi pohjoisessa Pandon departementissa, kunnes maan armeija valtasi sen hallintokaupungin ja vangitsi sen kuvernöörin Leopoldo Fernándezin kansanmurhasta epäiltynä.
Morales valittiin 2009 toiselle kaudelle. Hän on tehnyt näkyvästi globaalia politiikkaa. Vuonna 2010 Bolivia kieltäytyi allekirjoittamasta Cancúnin ilmastosopimusta. Sen sijaan se isännöi samaan aikaan Cochabambassa "varjokokousta" eli "Kansojen välistä ilmastonmuutoksen ja äiti maan oikeuksien konferenssia". Morales on ehdottanut maailman alkuperäiskansojen ja työläisten liiton (UNO) perustamista.
Politiikka ja hallinto.
Bolivian valtionpäämies on presidentti, joka valitaan viiden vuoden kaudeksi; sama presidentti voidaan valita korkeintaan kahdelle kaudelle. Presidentti on sekä valtionpäämies että nimeää hallituksen. Maan presidenttinä on toiminut vuodesta 2006 lähtien Evo Morales. Maan varapresidentti valitaan presidentin kanssa samaan aikaan, ja virkaa pitää tällä hetkellä Álvaro García Linera.
Bolivian kansanedustuslaitos on kaksikamarinen kansalliskokous ("Asamblea Legislativa Plurinacional"), jossa edustajainhuoneessa ("Cámara de Diputados") on 121 jäsentä ja departementtien edustajien kamarissa ("Cámara de Representantes Departamentales") neljä jäsentä jokaisesta departementista. Edustajien kausi on viisi vuotta ja heidät voidaan valita vain yhdeksi peräkkäiseksi kaudeksi. Seitsemän edustajainhuoneen paikoista on varattu alkuperäisväestölle.
Äänioikeus on myös äänestysvelvollisuus, ja koskee kaikkia 21 vuotta täyttäneitä ja lisäksi niitä 18 vuotta täyttäneitä, jotka ovat naimisissa.
Hallinnollinen jako.
Bolivia on jaettu yhdeksään departementtiin (departamentos). Departementit on jaettu 112 provinssiin (provincias) ja edelleen kantoneihin (cantones).
Maantiede.
Bolivia on sisämaavaltio keskisessä Etelä-Amerikassa. Sen rajanaapureita ovat Brasilia, Paraguay, Argentiina, Chile ja Peru. Bolivia menetti rantakaistaleensa Tyynenmeren sodassa 1879–1884. Bolivian pinta-ala on 1 098 581 neliökilometriä ja se on kooltaan kolme kertaa Suomen kokoinen.
Bolivia on vuoristoinen maa, ja se voidaan jakaa kolmeen maantieteelliseen alueeseen: Länsiosan Andit ja kuivat ylängöt, keskiosan subtrooppiset laaksot ja idän trooppinen alanko, jota peittää Amazonin sademetsä. Bolivian länsiosassa sijaitsee maailman toiseksi laajin ylätasanko Altiplano, joka ulottuu myös Perun eteläosiin. Maailman korkeimmalla sijaitseva järvi Titicaca sijaitsee Altiplanon ylängöllä Bolivian ja Perun rajalla. Metsät peittävät noin puolet maan pinta-alasta. Bolivian korkein vuori on maan lounaisosassa sijaitseva 6 542 metriä korkea Nevado Sajama.
Maassa on noin 14 000 kilometriä purjehduskelpoisia jokia. Maan tärkeimmät vesiväylät ovat Beni, Chapare, Desaguadero, Guaporé (tunnetaan Boliviassa nimellä Río Iténez), Mamoré, Paraguay ja Pilcomayo.
Maan väkiluku oli vuonna 2010 yhteensä 9 947 418. Bolivialla on matala väestöntiheys, ainoastaan noin 9 asukasta per neliökilometri. 2000-luvun alussa noin 42 % maan asukkaista asui Altiplanon alueella maan länsiosassa, 30 prosenttia itäosan alangolla ja 29 prosenttia maan keskiosan laaksoissa. Kaupungistuminen on vielä vähäistä, mutta se on kasvussa. Vuonna 2004 noin 62 % maan asukkaista asui kaupungeissa, joista 40 % yli 200 000 asukkaan kaupungeissa. Maan suurimmat kaupungit olivat vuonna 2010 Santa Cruz (1 616 000), El Alto (953 000) ja La Paz (835 000).
Ilmasto.
Bolivian ilmastoerot johtuvat maan suurista korkeuseroista. Andeilla, maan länsiosassa, vallitsee tyypillinen trooppisen ylänköalueen ilmasto. Sateet ovat vähäisiä ja ajoittuvat joulu- ja maaliskuun välille. Lämpötilat pysyvät melko samoina kuukausittain, kun taas päivittäiset lämpötilat vaihtelevat paljon öiden ollessa varsinkin kuivan talvikauden aikaan erityisen viileitä. Eräissä osissa vuotuinen sademäärä jää alle 250 millimetrin. Andien itäpuolen tasangolla ilmasto on kuumempi ja sateisempi. Sadetta saadaan 1 000–1 500 mm vuodessa. Harvinainen talviajan ilmiö on polaari-ilman purkaus Antarktikselta näille tasangoille. Silloin lämpötila saattaa pudota tilapäisesti lähelle nollaa. Amazon tulvii maan koillisosassa sadekauden aikaan jolloin kuivuus lisääntyy maan tasankoalueilla.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Bolivian monipuolisten maastonmuotojen ja suurten alueellisten ilmastoerojen vuoksi maassa on suuri määrä erilaisia kasvivyöhykkeitä, joissa elää paljon erilaisia eläinlajeja. Neljän kilometrin yläpuolella kasvaa maailman suurimmaksi varpukasviksi kutsuttu neljämetrinen "Polylepis"-sukuun kuuluva "Polylepis rugulosa". La Pazin lähellä kasvaa puija, joka kukkii vasta noin 80–150 vuoden ikäisenä. "Azorella compacta", joka muistuttaa kivien pintaan tarttunutta vaahtoa, kasvaa yli kolmen kilometrin korkeudessa. Öljypitoisen pihkansa takia kasvia on käytetty polttoaineena Altiplano-ylängön kylissä. Hieman alempana metsä on vielä harvinaista, mutta alueella kasvaa erilaisia kaktuslajeja, piikikkäitä pensaita sekä tuotua eukalyptusta. Altiplanon ylätasangolla elää esimerkiksi laamoja, alpakoita, vikunjoita sekä viskatsoja. Amazonin valuma-alueella, jolla Bolivia osittain sijaitsee, elää maailman runsain kirjo erilaisia kasvi- ja eläinlajeja.
Bolivian kansallispuistot ja muut suojelualueet peittävät 18 miljoonaa hehtaaria (180 000 km2) eli 17 prosenttia maan pinta-alasta. Sajaman kansallispuistoon maan kaakkoisosassa Chilen rajalla kuuluu Bolivian korkein vuorenhuippu. Siellä elää vikunja- ja laamalaumoja sekä flamingoja. Alueella on myös geysireitä sekä kuumia lähteitä. Niitä esiintyy myös lähellä Salar de Uyunin suola-aavikkoa sijaitsevalla Eduardo Avaroan suojelualueella, jonka tunnetuimmat flamingojärvet ovat Laguna Colorada ja Laguna Verde. Apolobamban suojelualueella, joka sijaitsee La Pazista luoteeseen Perun rajalla, on arvioitu elävän 1 500 kasvilajia ja 300 eläinlajia, joihin kuuluvat andienkondori ja silmälasikarhu. Vielä enemmän kasvilajeja tavataan Carrascon kansallispuistossa, joka ulottuu Andien reuna-alueella trooppisesta sademetsästä ylärinteiden pilvimetsään. 1,5 miljoonan hehtaarin alueella elää yli 5 000 kasvilajia, 700 lintulajia, ja monia muita eläimiä kuten silmälasikarhuja, apinoita ja jaguaareja. Amazonin sademetsässä, kuten Madidin kansallispuistossa, elää kymmenen apinalajia, jaguaareja, puumia, isomuurahaiskarhuja, anakondia, kaimaaneita ja lukuisia kalalajeja.
Maailmanperintökohteet.
Boliviassa sijaitsee kuusi Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluvaa kohdetta: Potosín kaupunki, joka valittiin maan ensimmäisenä kohteena luetteloon vuonna 1987, Chiquitosin jesuiittalähetysasemat, Sucren historiallinen kaupunki, Fuerte de Samaipatan linnoitus, Tiwanakun tiwanakukulttuurin hengellinen ja poliittinen keskus ja Noel Kempff Mercadon kansallispuisto.
Talous.
Bolivia on pitkään tunnettu yhtenä Latinalaisen Amerikan köyhimmistä ja vähiten kehittyneimmistä maista. 1980-luvun alun tuhoisan talouskriisin jälkeen talous kehittyi suotuisasti 1990-luvun ajan. Presidentti Sánchez de Lozadan virkakaudella (1993–1997) suoritettiin suuria taloudellisia ja sosiaalisia muutoksia. 2000-luvun alussa alkoi jälleen poliittisten levottomuuksien aika, ja vastikään löydettyjen maakaasuvarojen hyödyntämisestä kiisteltiin. Vuonna 2008 nopeutunut talousnousu hidastui vuoden 2009 maailmanlaajuisen talouslaman myötä. Vuoden 2008 lopulla alkanut raaka-aineiden hintojen lasku, ulkomaalaisen sijoituksen puute kaivos- ja hiilivetysektoreilla, huono infrastruktuuri sekä kauppaetuuksien keskeytys Yhdysvaltojen kanssa aiheuttaa ongelmia maan taloudelle.
Bolivialla on Etelä-Amerikan toiseksi suurimmat maakaasuvarat. Fossiilisten polttoaineiden tuotanto on kansallistettu, eikä valtion yhtiö kykene toimittamaan naapurimaihin niiden tilaamia kaasumääriä. Yritykset sijoittavat Boliviaan vain minimimäärän mikä on välttämätöntä tuotannon pitämiseksi nykyisellään.
Liikenne ja tietoliikenne.
Bolivian suuret korkeudet ja hankala maasto haittaavat maan liikenneyhteyksiä. Lisäksi myös tulvat ja mutavyöryt aiheuttavat ongelmia. Boliviassa on noin 62 000 kilometriä tietä, josta kuitenkin vain alle 4 000 kilometriä päällystettyä. Boliviassa on noin 3 500 kilometriä rautatietä, mutta yhden suuren verkoston sijaan maassa on pienempiä verkostoja maan itä- ja länsiosissa. Maassa on lähes 900 lentoasemaa, joista kuitenkin vain 16 on päällysteisiä. Boliviassa on kaksi kansainvälistä lentoasemaa: El Alton kansainvälinen lentoasema La Pazissa ja Viru Virun kansainvälinen lentoasema Santa Cruzissa. Maan suurimmat lentoyhtiöt ovat Lloyd Aereo Boliviano ja Aerosur.
Bolivian tietoliikenne on kehittynyt paljon 1990-luvulla aloitetun yksityistämisen jälkeen, mutta se on kuitenkin vielä suhteellisen rajoittunutta verrattuna muihin Etelä-Amerikan valtioihin. Matkapuhelimien määrä lisääntyy maassa nopeaa vauhtia ja vuonna 2009 niitä oli 75 sataa henkeä kohden. Suurin osa matkapuhelimista on keskittynyt La Paziin ja muihin suuriin kaupunkeihin. Boliviassa oli vuonna 2009 yhteensä 7,1 miljoonaa matkapuhelimen käyttäjää. Internetin käyttäjiä oli vuonna 2009 noin 1,1 miljoonaa, jossa se on maailmanlaajuisesti sijalla 95.
Väestö.
Bolivian asukasluvuksi arvioitiin heinäkuussa 2010 yhteensä 9 947 418. Etnisesti bolivialaisista 30 % on ketsuoita, 30 % mestitsejä, 25 % aimaroita ja noin 15 % eurooppalaista alkuperää.
Alkuperäiskansojen oikeudet maassa ovat parantuneet hitaasti. Esimerkiksi äänioikeus niille myönnettiin vasta 1950-luvulla. 7. helmikuuta 2009 voimaan astuneen uuden perustuslain on tarkoitus vahvistaa köyhän intiaanienemmistön asemaa muun muassa lupaamalla alkuperäiskansoille oikeuden kulttuurinsa säilyttämiseen ja hajauttamalla valtaa paikalliselle tasolle. Perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksessä, jossa se sai yli 60 %:n kannatuksen.
Bolivia on Etelä-Amerikan kehittymättömimpiä valtioita, ja noin kaksi kolmasosaa sen asukkaista elää köyhyydessä. Maan asukastiheys vaihtelee alle yhdestä asukkaasta per neliökilometri maan lounaisosassa, kymmeneen asukkaaseen per neliökilometri maan keskiosan ylängöillä.
Uskonnoiltaan 95 % on katolisia ja 5 % muita kristittyjä, joista suurin osa protestantteja. Boliviassa puhutuista kielistä suurimmat ovat espanja (vuonna 2001 sen puhujia oli 60 %), ketšua (20 %) ja aimara, (14 %). Muita virallisia kieliä ovat araona, baure, bésiro, canichana, cavineño, cayubaba, chácobo, chimán, ese ejja, guarani, guarasu’we, guarayu, itonama, leco, machajuyai-kallawaya, machineri, maropa, mojeño-trinitario, mojeño-ignaciano, moré, mosetén, movima, pacawara, puquina, sirionó, tacana, tapiete, toromona, uru-chipaya, weenhayek, yaminawa, yuki, yuracaré ja zamuco Kaikkiaan maassa puhutaan Ethnologue-kirjan luokittelun mukaan 37 eri kieltä.
YK:n vuosituhattavoitteista arvioidaan, että kolme jää saavuttamatta: äärimmäisen nälän ja köyhyyden poistaminen, odottavien äitien terveyden parantaminen ja ympäristön kestävä kehitys. Muidenkin saavuttaminen vaatii suuria muutoksia. Vuonna 2009 arvioitiin, että kolmannes maan lapsista ja nuorista (320 000 henkeä) työskenteli ankeissa oloissa: kaivoksissa, sokeriruoko- ja pähkinäviljelmillä. Monet maatalouden lapsityöläiset ovat liikkuvaa työvoimaa: he lähtevät maan köyhimmiltä alueilta ja kulkevat sinne missä satoa korjataan asuen tilapäisissä parakeissa ja savimajoissa. Kaivoksissa työskentelevien elinajanodote on 40 vuoden paikkeilla.
Koulutus ja lukutaito.
Maan väestöstä 86,7 prosenttia on lukutaitoisia. Maaseudun ja kaupungin välillä on kuitenkin eroja lukutaitoisuuden ollessa kaupungeissa keskimäärin korkeampi, sillä maaseudun lasten on usein koulun sijasta osallistuttavat tukemaan perheensä taloutta. 2000-luvun puolessa välissä maaseudun lapset opiskelivat keskimäärin noin 4,2 vuotta luvun ollessa kaupungeissa 9,4 vuotta. Myös sukupuolten välillä on eroja. Ongelmat maan koulutuksessa eivät välttämättä johdu rahoituksen puutteesta, sillä 23 % vuosittaisesta budjetista menee koulutukseen.
Koulua käyvien lasten osuus on kasvanut paljon 1990-luvun aikana. Kuitenkin opetuksen taso, varsinkin kielissä ja matematiikassa, on kehno, ja opettajien palkkataso alhainen. Vuosituhattavoitteiden raportin mukaan vuonna 2006 alakoulua kävi 92,7 % ikäluokasta. Tämä oli hiukan vähemmän kuin vuonna 2001. Kahdeksannelle luokalle jatkoi 75,6 %, tämä taas oli parantunut viidessä vuodessa. Yli 15-vuotiaista 10,8 % oli lukutaidottomia.
Kansanterveys.
Vuonna 2003 tuhannesta vastasyntyneestä keskimäärin 54,6 kuoli ennen yhden vuoden ikää. Tämä on parantunut vuodesta 1998 jolloin kuolleita oli 67,3 tuhannesta. Luku on silti korkea. Lapsikuolleisuutta koetetaan vähentää rokotusohjelmalla, mutta se ei saavuta kaikkia lapsia varsinkaan niillä paikkakunnilla, missä suuri osa asukkaista kuuluu alkuperäisväestöön..
Yksi vuosituhattavoitteista on odottavien äitien kuolleisuuden vähentäminen neljännekseen vuoden 1990 tasosta. Vuonna 1989 sadastatuhannesta elävän lapsen synnyttäneestä äidistä kuoli 416, vuonna 2003 enää 229. Vuonna 1989 koulutettu henkilö kuten kätilö osallistui noin puoleen synnytyksistä, vuoteen 2003 mennessä osuus kasvoi 65 prosenttiin.
Malariaongelma on pahentunut: Tuhannesta asukkaasta keskimäärin 5,3 kantoi vuoden aikana malarialoista vuonna 2006, kun viisi vuotta aiemmin luku oli 4,6. Chagasin tauti-tartuntojen määrä pieneni: vuonna 2003 yli puolessa kunnista yli 3 % asukkaista kantoi Chagasia. Tällaisten kuntien osuus pieneni 30 prosenttiin vuoteen 2006 mennessä. Tuberkuloosia vastaan on rokotettu 75 % väestöstä.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 0,2 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 8 100 henkeä. Määrä oli kaksinkertaistunut vuodesta 1997. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 2 300 henkeä, mutta sitä sai alle 500 henkeä.
Kulttuuri.
Basílica de San Francisco La Pazissa
Bolivialainen kulttuuri on syntynyt Andien ketsuan- ja aymarankielisten, espanjalaissyntyisten ja Amazonian alueen pienten heimojen kulttuurien yhdistyessä. Bolivialaisasutukset rakennetaan hyvin usein keskustorin ympärille, jossa sijaitsee yleensä kirkko sekä tärkeimmät hallintorakennukset. Samanlainen välimerentyyppinen sosiaalinen keskus esiintyy myös useimmissa kaupunki- sekä maalaisasunnoissa. Moderneja pilvenpiirtäjiä esiintyy etupäässä La Pazissa sekä Cochabambassa. Ylänköalueilla asuinrakennukset rakennetaan usein savitiilestä.
Elokuva.
Elokuvia on näytetty Boliviassa 1800-luvun lopusta alkaen ensimmäisten elokuvien saapuessa Boliviaan vuonna 1897. Vuonna 1904 tehtiin ensimmäiset kotimaiset elokuvat. Vuoden 1952 vallankumouksen jälkeen perustettiin Bolivian elokuva-instituutti. Vuonna 1959 Jorge Sanjinés, joka oli opiskellut Chilessä, palasi Boliviaan. Hänestä tuli kantaaottavan bolivialaisen elokuvan keskeinen hahmo yhdessä Oscar Sorian ja Ricardo Roadin sekä Antonio Eguinon kanssa. Vuoden 1973 sotilasvallankumouksen jälkeen alkoi bolivialaisen elokuvan alennustila, josta toipuminen vei vuosia. Uuden polven ohjaajia ovat Francisco Ormachea, Alvaro Zavaleta ja Paolo Agazzi.
Esittävät taiteet.
Ennen eurooppalaisten tuloa bolivialainen musiikki kehittyi eri alueilla erilaiseksi. Soittimina käytettiin muun muassa pentatonista panhuilua ja kolmisoinnun säveliä käyttävää erke-nimistä suurta torvea. Lyömäsoittimia käytettiin säestykseen. Inkojen musiikkiin kuului laulu, kun taas Tihuanacon musiikki oli instrumentaalista. Espanjalaiset valloittajat ja jesuiittojen lähetyssaarnaajat toivat omia perinteisiä soittimiaan, kuten kitaroita, viuluja, pianon, harppuja ja trumpetin. Nykyään bolivialainen musiikki on rikasta ja vaihtelevaa historiallisen taustan sekä maan eri alueilta tulleiden vaikutteiden vuoksi. Maan kansallislaulu on vuonna 1851 sävelletty Bolivianos, el hado propicio.
Boliviassa on useita suosittuja ja perinteisiä tanssityylejä, kuten esimerkiksi Morenada, jossa yhdistyy Afrikasta tuotujen orjien ja paikallisten kulttuurien elementtejä, hyvän ja pahan välistä taistelua kuvaava Diablada, sekä Saya, jota säestää vahvat rummut.
Ruoka.
Bolivialaisessa perinneruoassa on paljon hiilihydraatteja, mutta toisinaan niukasti muita ravintoaineita. Ruokavalion perusta on peruna, josta kasvatetaan monia lajikkeita. Sen lisäksi kasvatetaan muita Andeilta ja Euroopasta kotoisin olevia mukulakasveja ja viljoja, kuten okaa ("Oxalis tuberosa") kvinoaa, ohraa ja yhä enenevässä määrin myös riisiä sekä palkokasveja ja maissia. Naudan ja kamelieläinten lihaa kuivatetaan, vaikka naudanlihan merkitys ravintona on vähäinen. Marsunliha ja uppopaistettu sianliha ovat paikallisia herkkuruokia. Chicha-maissiolut on tärkeä perinnejuoma ylänköalueilla.
Bolivia on omavarainen muiden ruoka-aineiden paitsi vehnän suhteen. Maan ylänköalueilla kasvatetaan mukulakasveja, maissia ja palkoja. Benin ja Pandon departementeissa on suuria karjatiloja. Itäisessä Santa Cruzin alueella kasvatettavat riisi, sokeri ja erilaiset ruokaöljyt kattavat suurimman osan maan tarpeista, jonka lisäksi alueella kasvatetaan vientikasveja kuten soijapapuja. Kokapensasta on aina kasvatettu maan itäosassa sosiaalisiin ja lääketieteellisiin tarpeisiin, mutta huumekaupan kansainvälistyminen on tehnyt Boliviasta maailman kolmanneksi suurimman kokan tuottajan ja viejän.
Urheilu.
"Tinco" on perinteinen bolivialainen urheilulaji. Se alkaa rituaalisena tanssina, mutta kehittyy tappeluksi paljailla nyrkeillä. Titicaca-järvellä järjestetään vuosittain uintikilpailuita, joissa matka ei ole kovin pitkä, mutta vesi jäätävän kylmää. Myös La Pazin maratoni on raskasta urheilua, sillä se juostaan yli 3 600 metrin korkeudessa.
Jalkapallo on Bolivian suosituin urheilulaji. Bolivian jalkapalloliitto ("Federación Boliviana de Fútbol") on maan jalkapallourheilua hallinnoiva järjestö. Bolivian jalkapallomaajoukkue voitti Etelä-Amerikan mestaruuden vuonna 1963. Se on osallistunut MM-turnaukseen vuosina 1930, 1950 ja 1994. Joulukuussa 2010 se oli FIFAn rankingissa sijalla 97. Jalkapallon jälkeen suosittuja urheilulajeja ovat koripallo ja lentopallo, joissa molemmissa pelataan kansallinen seurajoukkueiden sarja.
Bolivia on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1936. Sen joukkueessa on harvoin ollut yli kymmentä urheilijaa, eikä se ole koskaan saanut mitaleita.


Wine.
Wine on avoimen lähdekoodin sovellus, jonka tarkoituksena on mahdollistaa Microsoft Windowsille kirjoitettujen ohjelmien käyttäminen Unixin kaltaisissa käyttöjärjestelmissä. Wineen kuuluu myös Winelib-ohjelmakirjasto, jonka avulla kehittäjät voivat kääntää Windows-ohjelmia auttaakseen niiden porttaamista Unixin kaltaisille käyttöjärjestelmille. Vaikka nimestä näkee joskus käytettävän muotoja "WINE" ja "wine", projektin kehittäjät ovat ilmoittaneet virallisen muodon olevan "Wine".
Wine ei ole emulaattori vaan yhteensopivuuskerros, jossa on vaihtoehtoiset toteutukset Windows-ohjelmien käyttämistä DLL-kirjastoista ja prosessi joka korvaa Windows NT:n ytimen. Tekijänoikeusongelmien välttämiseksi Wine kirjoitetaan enimmäkseen takaisinmallinnusta hyväksi käyttäen.
Nimi "Wine" oli alun perin akronyymi sanoista "WINdows E'"mulator", mutta se muuttui myöhemmin rekursiiviseksi backronyymiksi "Wine Is Not an E'"mulator".
Kehitys.
Wine-projekti alkoi vuonna 1993 Bob Amstadin ja Eric Youngdalen toimesta ajatuksena ajaa Windows-ohjelmia Linuxissa. Alun perin se oli tarkoitettu ajamaan 16-bittisiä Windows 3.x -ohjelmia, mutta nykyään painopiste on Win32 APIssa ja 32-bittisissä Windows-ohjelmissa. Alexandre Julliard on ollut projektin johtaja vuodesta 1994
Sen sijaan, että Wine olisi täysi emulaattori, se tarjoaa yhteensopivuuskerroksen, joka sisältää vaihtoehtoisia toteutuksia normaaleille Windows-ohjelmien kutsuille.
Wineä kehitetään pääsääntöisesti Linuxille, mutta myös FreeBSD ja Solaris ovat vahvasti tuettuja.
Projekti on ollut aikaa vievää ja vaikeaa kehittäjille, ainakin keskeneräisen, puutteellisen tai väärän Win32 API:n dokumentaation takia. Vaikka useimmat Win32:n funktiot on dokumentoitu, joillekin osa-alueille kuten tiedostoformaateille ja yhteyskäytännöille ei ole virallisia Microsoftin spesifikaatioita. Lisäksi Windows-APIssa on useita Microsoftin tekemiä ohjelmien yhteensopivuuskorjauksia, joita ei ole dokumentoitu missään. Sen takia Wine-kehittäjien on täytynyt toteuttaa monia funktiokutsuja ja tiedostoformaatteja käyttäen takaisinmallinnusta (reverse engineering).
Vasta 25. lokakuuta 2005, yli 12 vuoden kehityksen jälkeen, Winestä julkaistiin ensimmäinen varsinainen beta-versio versionumeroltaan 0.9. Tämän jälkeen uusia beta-versioita julkaistiin noin kahden viikon välein yli kahden ja puolen vuoden ajan. Versio 1.0 julkaistiin lopulta 17. kesäkuuta 2008, 15 vuoden kehitystyön tuloksena.
1.0-version jälkeen uusien ominaisuuksien kehitys on siirretty 1.1.x-haaraan, ja kehitysversioiden julkaisuväli on pidetty kahdessa viikossa. Wine 1.2 julkaistiin 16.7.2010.
Toimintaperiaate.
Winen toimintaperiaate on muuttaa Windows-ohjelmien käyttämän Win32 API:n kutsut vastaaviksi tietokoneen käyttöjärjestelmän ymmärtämiksi kutsuiksi.
Kun ohjelma käynnistetään se yrittää lähettää käyttöjärjestelmälle tiettyjä viestejä kuten muistin varaamiseen ja ohjelman ajamiseen tarvittavia muuttujia. Koska alla oleva käyttöjärjestelmä ei ymmärrä ohjelman käyttämän Win32 API:n kutsuja on Winen tulkattava käytetyt kutsut käyttöjärjestelmän ymmärtämään muotoon. Windows-ohjelma taas ei ymmärrä käyttöjärjestelmän vastauksia joten Wine tulkkaa käyttöjärjestelmän vastaukset Windows ohjelman ymmärtämään muotoon jolloin ohjelma pystyy toimimaan ikään kuin se ajettaisiin Windows-ympäristössä.
Vastaavalla tavalla toimiva ohjelma on Mac OS X:n Classic-tulkki.
Microsoftin suhtautuminen Wineen.
Microsoft ei ole ilmaissut varsinaista julkilausumaa liittyen Wineen. Microsoftin päivitystyökalu estää kuitenkin Microsoft-sovellusten päivittämisen Winen kautta. Wine-kehittäjä Ivan Leo Puoti huomasi 16. helmikuuta 2005 Microsoftin alkaneen estää osien päivittämisen, jos se havaitsee päivitysten yhteydessä Wineen viittaavia asetusavaimia Windowsin rekisteristä. Puoti kertoi, että näin "Microsoft on ensimmäistä kertaa myöntänyt Winen olemassaolon."
Windowsin aitoustarkistuskin tarkistaa, onko Wine-rekisteriavaimia olemassa. Windowsin aitoustarkistuksen usein kysytyissä kysymyksissä kerrotaan, että aitoustarkistus ei toimi Winessä, sillä Wine ei ole "aito Windows". Huomattuaan Wine-järjestelmän olevan käytössä aitoustarkistus kertoo käyttäjälle epäaidon Windowsin käytöstä, ja estää aitoustarkistusta vaativien ohjelmien lataamisen. Joistakin ohjelmistaan kuten Internet Explorer 7:stä ja Windows Media Playerista Microsoft on poistanut aitoustarkituksen käytöstä, helpottaen täten kyseisten sovellusten käyttöä Winessä.


GPRS.
GPRS () on GSM-verkossa toimiva pakettikytkentäinen tiedonsiirtopalvelu, jota käytetään pääasiassa langattoman Internet-yhteyden muodostamiseen matkapuhelimen tai GPRS-sovittimen avulla. GPRS:llä voidaan teoriassa saavuttaa 114 kb/s tiedonsiirtonopeus verkosta päätelaitteelle, mutta käytännössä se jää 30–40 kb/s tasolle. Vasteaika muodostuu myös suureksi, tyypillisesti RTT (round-trip time) on 600–700 ms. GSM-yhteyden tapaan GPRS käyttää radioaaltoja tiedon siirtämiseen.
Tietyn kaistan varaavan piirikytkentäisen datayhteyden (CSD) ja pakettimuotoisen datan kuljettavan GPRS-yhteyden ero on siinä, että jälkimmäinen voi olla jatkuvasti päällä sen kuitenkaan kuormittamatta tai varaamatta verkkoa muulloin kuin dataa siirrettäessä. Se käyttää siis pakettimuotoista spasmista tiedonsiirtotapaa GSM-data-yhteyksien kiinteän nopeuden sijaan. Seuraava kehitysvaihe GPRS:n jälkeen oli EDGE eli "Enhanced Data rates for Global E'"volution".
GPRS-tiedonsiirrosta veloitetaan siirretyn tiedon määrän perusteella. Tyypillinen veloitus Suomessa on useita euroja siirrettyä megatavua kohden. Nykyään on lisääntyvässä määrin siirrytty operaattorien tarjoamiin kiinteähintaisiin sopimuksiin, joissa dataa voi kotiverkossa siirtää rajattomasti kohtuullisella kuukausihinnalla. GPRS-tiedonsiirron edeltäjässä, GSM-datapuhelussa, yhteys oli äänipuhelun tavoin aikaveloitteinen. Kotiverkon ulkopuolella, eli käytännössä vierailtaessa puhelimella ulkomaisen operaattorin verkossa, voi tiedonsiirto olla huomattavan kallista.
Eräs GPRS-standardin pääarkkitehdeista on suomalainen Hannu Kari. GPRS tuli mukaan GSM-standardiin alun perin saksalaisten vaatimuksesta saada käyttöön datan pakettipohjainen siirtojärjestelmä.


Ruka.
Näkymä Rukatunturin huipulta kohti Eturinnettä.
Ruka on Pohjois-Suomessa, Kuusamon kaupungissa sijaitseva tunturi ja sen yhteyteen rakennettu hiihtokeskus. Laskettelemisen lisäksi Rukalla voi harrastaa muun muassa maastohiihtoa, moottorikelkkailua ja erilaisia sisäliikuntamuotoja. Ruka on myös Karhunkierros-vaellusreitin eteläinen päätepiste.
Rukalla on Suomen vanhin hiihtokoulu, vuonna 1956 perustettu Rukan hiihtokoulu. Se valittiin vuoden hiihtokouluksi vuonna 2007. Rukalla toimii myös Suomen ainut ammattimaista alppivalmennusta tarjoava hiihtokoulu.
Historiaa.
Rukan hyödyntämistä talvimatkailussa suunniteltiin jo 1930-luvulla. Tuolloiset suunnitelmat kuitenkin tyrehtyivät toisen maailmansodan puhjettua. 1940-luvulla Rukalla harrastettiin "mutkamäenlaskua": rinteille noustiin tamppaamalla ja alas laskettiin metsäisen rinteen luontaisia aukkopaikkoja pitkin.
1950-luvun isojaossa kukaan ei vaatinut Rukaa itselleen, joten enin osa siitä jäi valtiolle. Aloitteen ensimmäisen rinteen raivaamisesta teki maanmittausinsinööri Kalevi Routala. Rinne raivattiin talkootyönä, ja ensimmäiset laskut siinä laskettiin alkutalvesta 1955. Rinnettä on sittemmin laajennettu, ja samainen rinne on nykyisen Rukan eturinne.
Rukan ensimmäinen hiihtohissi ja sen 300 metriä pitkä hissirata valmistui vuonna 1957. Vuonna 1964 avattiin uusi rinne, Vuosseli tunturin takaa. Vuosselin yhteyteen valmistui myös uusi hissi, ja samana vuonna järjestettyihin ensimmäisiin Rukan kisoihin rakennettiin lisäksi Suomen suurin hyppyrimäki.
Vuonna 1972 Juhani Ahosta tuli tuolloin vaikeuksissa olleen Rukatunturi Oy:n enemmistöosakas. 1980-luku oli runsaan mökkirakentamisen aikaa. 1988 Rukakeskus osti Pyhätunturi Oy:n osakekannan ja liitti näin Pyhän konserniin. Investoinnit Rukan alueelle vuosina 1974-1997 olivat miljardiluokkaa.
1990-luvun lama katkaisi investoinnit 10 vuodeksi, kunnes vuonna 2000 avattiin kerralla uusi keskusrakennus Piste, Rukahovin 7-kerroksinen hotellilaajennus, Safaritalo ja Omenahotelli. Samaan aikaan käynnistettiin Rukan MasterPlan kanadalaisen Ecosign Mountain Plannersin johdolla. Ecosignin mallin mukaisen autottoman kävelykylän 1. vaihe valmistuu syksyllä 2009 Hotelli RukaVillagen avatessa ovensa. Kylän alla sijaitseva 320-paikkainen parkkihalli valmistui huhtikuussa 2008. Kaudeksi 2010 valmistui Rukan kävelykylä sekä uusi FIS-rinne.
Rukan ja Suomen vanhin ravintola SkiBistro paloi yöllä helmikuussa 2011.
Nykypäivänä.
Ruka on kehittynyt monipuoliseksi vapaa-ajanviettokeskukseksi sekä Suomen suosituimmaksi hiihtokeskukseksi (kausi 2009-2010), jonka ympärivuotinen käyttö lisääntyy vuosi vuodelta. Talvisin alueella järjestetään kansainvälisiä urheilutapahtumia muun muassa pohjoismaisten hiihtolajien maailmancup ja freestylen MM-kilpailut. Kesällä Rukalla toimii muun muassa kesäkelkkarata. Suuri osa Suomen viidenneksi suurimman mökkikunnan Kuusamon mökeistä sijaitsee Rukan hiihtokeskuksen ympärillä. Rukalla on 31 rinnettä ja 19 hiihtohissiä.
Rukan kävelykylä.
Marraskuussa 2010 valmistui. Kävelykylään kuuluvat uusina tiloina Hotelli RukaVillage, uusia liiketiloja katutasossa sekä 320-paikkainen parkkihalli. Kylä on suunniteltu kävelyyn ja hotellilta rinteeseen siirtyessä ei tarvitse ylittää teitä. Jo aikaisemmin kylään kuuluivat Rantasipi Rukahovi, Piste, Kumpare, RukaSuites ja Safaritalo.


Tinnitus.
Tinnitus (korvan soimista tai huminaa, jolle ei yleensä löydy elimellistä syytä. Ohimenevää hetkellistä tinnitusta esiintyy noin puolella väestöstä. Jatkuvana sitä on vajaalla kymmenellä prosentilla ja häiritsevänä noin kahdella prosentilla. Tinnitusta voi esiintyä myös kuuroilla.
Tinnitus on yhtä yleistä miehillä ja naisilla.
Tinnitus voi johtua korvan tai sen lähikudosten vaurioitumisesta ja toimintahäiriöistä tai unettomuudesta. Myös melulle altistuminen voi aiheuttaa tinnitusta. Tinnitukseen liittyy monesti myös hyperakusiaa.
Oireet.
Tinnitusääni on yleensä korkeataajuista jatkuvaa vinkunaa, kihinää tai kohinaa. Soiva siniaaltomainen tinnitusääni voi olla esimerkiksi 1500 Hz:n ääntä. Ääni voi olla myös huomattavasti korkeampaa, lähes kuuloalueen yläpäässä (15–20 kHz) olevaa vikinää. Monilla potilailla esiintyy useampaa eri tinnitusääntä yhtä aikaa. Tinnitusta pahentavia tekijöitä ovat stressi, kiire ja väsymys. Tinnituksen mukana tulee unihäiriöitä, masennusta ja stressiä, jotka puolestaan ruokkivat tinnitusta.
Hoito.
Meluvaurion aiheuttamaa tinnitusta ei voida nykylääketieteen keinoin parantaa, ainakaan jos se on kestänyt pitkään. Äkillisesti syntyneeseen tinnukseen saatetaan kokeilla ylipainehappihoitoa.
Lääkärin tutkimukset ovat aiheellisia myös, jos tinnitukseen liittyy huimausta tai kuulon nopeaa huononemista tai se on toispuoleista. Joskus tinnitus johtuu korvan tai nenän tukkoisuudesta. Tällöin se voidaan hoitaa pois.
Parantumattoman tinnituksenkin oireita voidaan kuitenkin lievittää ja elämänlaatua parantaa monin eri tavoin seurannaisvaikutuksen, kuten masennuksen ja unettomuuden, hoidolla.
Yhtenä hoitokeinona tinnitukseen on "sopeutuminen ajan kanssa" tai lääkärin ja psykologin ohjaama sopeutumisvalmennus ja kuntoutus. Tinnituksesta kärsivien tulisi välttää hiljaisuutta ja elää normaalissa äänimaailmassa, mutta toisaalta välttää liian kovia meluääniä.
Tinnitusäänen häiritsevyyttä voidaan rajoittaa käyttämällä tinnitustaajuuksia peittävää äänilähdettä. Tällaisena äänilähteenä voi toimia esimerkiksi tuuletin, radio tai erityinen tinnitusmaskeri. Äänilähteen tarkoituksena on peittää kuultua tinnitusääntä ja helpottaa siten oireista kärsivän ahdistunutta oloa.
Alpratsolaamia (esim. Xanor) on käytetty tinnituksen aiheuttamaa ahdistusta lievittämään. Joillain potilailla tämän on huomattu myös vaimentavan tinnitusta. Myös epilepsialääkkeenä käytetyn klonatsepaamin (esim. Rivatril) on huomattu joskus lieventävän tinnitusta. Alpratsolaami ja klonatsepaami ovat voimakkaita bentsodiatsepiineja, joita useimmat lääkärit eivät halua määrätä niiden voimakkaan riippuvuuspotentiaalin vuoksi. Jotkut masennuslääkkeet kuitenkin pahentavat tinnitusta ja jopa laukaisevat sen.
Lääkehoitona voi joskus olla apua sisäkorvan verenkiertoa parantavista tai nestepainetta vähentävistä lääkkeistä kuten betahistiinista (esim. Betaserc). Betahistiini lisää korvan verenkiertoa ja on varsinaisesti Ménièren taudin hoitoon tarkoitettu lääke. Myös B12 -vitamiinin puutoksella on todettu olevan yhteys tinnitukseen.


Miljonääri-Jussi.
Miljonääri-Jussi oli MTV3-televisiokanavalla keväällä 2004 esitetty sarja, jossa Mikkelistä kotoisin oleva Ville Loponen, tavallinen opiskelija ja ravintolatyöntekijä, esitti miljonääriä.
14 suomalaistyttöä lennätettiin Etelä-Ranskaan, jossa he tapasivat miljonäärin roolia näyttelevän Villen. Ohjelman tavoitteena oli löytää Villelle tyttöystävä, josta olisi vaimoksikin. Ville pudotti tyttöjä yksitellen pois, kunnes jäljelle jäi hänen valittunsa. Valitulle paljastui ohjelman lopuksi, että Ville onkin tyhjätaskuinen helsinkiläinen opiskelija ja että ohjelman kansainväliset puitteet olivat pelkkää lavastusta. Kisan voitti Phuong "Funi" Bui. Voittaja pääsi Villen kanssa New Yorkiin ja Karibian-risteilylle. Ohjelman lopussa kilpailijat ja "Jussi" tapasivat Vanajanlinnassa kuvausten päättymisen jälkeen. Kisan kakkoseksi ylsi Karin Kunnari.
Ohjelma perustuu amerikkalaiseen "Joe Millionaire" -formaattiin (Suomessa "Miljonääri-Joe"). Amerikkalaisohjelma esitettiin Suomen televisiossa syksyllä 2003 samoihin aikoihin kun suomalaista Miljonääri-Jussia kuvattiin Ranskassa.
Sarjan tuotti Solar Films ja juontajana toimi Erja Häkkinen.
Televisiokanava Sub (silloin Subtv) esitti aina ohjelman jälkeen extra-ohjelman sarjasta, joka muistutti Big Brother Extra -ohjelmaa.
Kritiikkiä.
Sarja sai osakseen runsaasti kritiikkiä, muun muassa siitä että siinä huijattiin esittämällä jotain mitä ei ole.
Nelosella esitettiin samanaikaisesti ohjelmaa "Suomen Robinson", ja MTV3 vaihtoikin "Miljonääri-Jussin" esitysajankohdaksi kello 19.30–20.30. Alunperin sitä esitettiin kello 20.00–21.00. Nelosen silloinen kanavanjohtaja Pirjo Airaksinen ihmetteli MTV3:n toimintaa, sillä "Suomen Robinsonia" esitettiin sunnuntaisin kello 19.00–20.00. Tämän takia "Suomen Robinsonin" finaalilähetystä siirrettiin viikolla, alunperin sekin olisi pitänyt esittää 25. huhtikuuta 2004, mutta päiväksi vaihtui 2. toukokuuta 2004.


Krimin sota.
Krimin sota eli aiemmin Itämainen sota käytiin Venäjän ja Osmanivaltakunnan, Britannian, Ranskan ja Sardinian muodostaman liittouman välillä vuosina 1853–1856.
Krimin sota oli siirtomaakauden suurimpia eurooppalaisia sotia. Sodan lopulla Britannia liittolaisineen saavutti asettamansa sotatavoitteet, mutta kokonaisuutena Krimin sodasta on vaikea löytää selvää voittajaa.
Sotaa johdettiin huolimattomasti, ja sille olivat tyypillistä logistiset ongelmat sekä välinpitämättömyys sotilaiden palvelusoloista. Krimin sota oli myös ensimmäinen suuri sota, jossa joukkotiedotusvälineet vaikuttivat poliittisiin prosesseihin erityisesti Britanniassa. Tämän mahdollistivat lennättimen käyttöönotto, jonka ansiosta tiedonvälitys sanoma- ja aikakauslehtiin oli aiempaa nopeampaa, sekä sotatoimialueelta otetut valokuvat ja tehdyt piirrokset.
Sotaa käytiin pääasiassa Krimin niemimaalla ja Balkanilla, mutta myös Itämerellä (Oolannin sota), Venäjän Tyynenmeren rannikolla ja Vienanmerellä.
Sodasta käytettiin yleisesti nimeä "itämainen sota" aina toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, kunnes nimeksi vakiintui "Krimin sota", kun historioitsija Jevgeni Tarle yhdisti kirjoissaan sodan toisen maailmansodan Krimin taisteluihin.
Sodan syyt.
Krimin sota sai alkusysäyksensä Venäjän ortodoksien ja Osmanien valtakunnan kiistasta Venäjän vaadittua osmaneita hyväksymään Venäjän keisarin kaikkien osmanien valtakunnassa asuvien kristittyjen suojelijaksi.
Ennen tätä vaatimusta olivat riidan aloittaneet ranskalaiset roomalais-katoliset ja venäläis-ortodoksiset munkit 1850, joilla oli erimielisyyksiä Betlehemissä sijaitsevan Jeesuksen syntymäkirkon ja toisen kirkon hallinnasta Jerusalemissa. Puolustaakseen ortodokseja ryhtyi Nikolai I painostamaan osmaneja pyrkien näin vaikuttamaan tilanteeseen ortodoksien hyväksi katolilaisia vastaan. Ranskassa presidenttinä vallan kaapannut keisari Napoleon III puolestaan tuki latinalaismunkkeja. Britannia liittoutui Ranskan kanssa ehkäistäkseen Venäjän vaikutusvallan kasvua Osmanien valtakunnan kustannuksella Mustallamerellä kohti Välimerta.
Venäjä miehittää Valakian ja Moldavian pantiksi.
Kiista aiheutti väkivaltaista mellakointia alueella ja näiden tapahtumien varjolla osmanien painostamiseksi tsaari Nikolai I miehitti Valakian ja Moldavian, puoli-itsenäiset osmanien vasallivaltiot nykyisen Romanian alueella.
Miehitys johti osmanien sodanjulistukseen Venäjälle loppuvuodesta 1853. Osmanit eivät olisi uskaltaneet julistaa sotaa Venäjälle, jolleivät olisi olleet varmoja Ison-Britannian ja Ranskan tuesta.
Venäjän toiminta uhkasi myös Ison-Britannian ulkopoliittisia intressejä. Britit halusivat pitää Venäjän laivaston poissa Välimereltä estämällä Venäjää saamasta haltuunsa Turkin kapeikkoja, ja rajoittaa Venäjän vallan kasvua Intian pohjoispuolella. Ranskan Napoleon III taas oli kiinnostunut palauttamaan Ranskalle sen Napoleon Bonaparten menettämän arvovallan. Näin ollen Englanti tarjosi yhdessä valloitusintoisen Ranskan kanssa joukkojaan osmanien tueksi.
Sotatoimien alku.
Lontoossa huolestuttiin todenteolla kun venäläisten onnistui saartaa ja tuhota 30. marraskuuta 1853 osmanien laivasto Sinopen satamaan.
13. marraskuuta 1853 Turkin laivaston aluksia lähetettiin Sinopeen Mustallamerellä. Amiraali Osman pasha oli kieltänyt ampumasta venäläisiä, elleivät nämä ammu ensin. Kuusi venäläistä laivaa Sevastopolista purjehti juuri linnoituksen edestä, mitä vastaan Osman pasha protestoi. Osman varoitti venäläisiä, että mikäli tilanne jatkuu samana ja elleivät osmanit saa vahvistuksia, voi Venäjän keisarillista laivastoa kohdata onnettomuus. Aamulla 30. marraskuuta venäläiset esittivät uhkavaatimuksen, minkä mukaan osmanien olisi pitänyt antautua ja nostaa sen merkiksi valkoinen lippu. Osman ampui vastaukseksi ja venäläiset laivat tuhosivat Sinopessa olevat turkkilaisalukset. Lisäksi 3 000 turkkilaista kuoli.
Bosporinsalmi näytti olevan joutumassa Venäjän hallintaan. Pitkän diplomaattisen nokittelun päätteeksi Krimin sota alkoi todenteolla kun Iso-Britannia, Ranska ja Sardinia julistivat sodan Venäjälle 28. maaliskuuta 1854.
Englantilais-ranskalaiset maajoukot saapuivat Balkanille maaliskuussa 1854. Englantilaisia johti Waterloon taistelun veteraani, Lordi Raglan ja ranskalaisia siirtomaasotien kenraalit Jacques Leroy de Saint Arnaud ja François Certain Canrobert.
Alkuperäisenä tarkoituksena retkellä oli ollut pakottaa Venäjä vetämään joukkonsa pois alueelta ja tässä onnistuttiinkin ensimmäisten kuuden sotakuukauden aikana. Saavutetut voitot vahvistivat liittolaisten uskoa sotilaalliseen paremmuuteensa ja niinpä sotatoimet päätettiin ulottaa koskemaan Krimin niemimaata ja ennen kaikkea siellä sijainnutta Sevastopolin kaupunkia, joka oli Venäjälle elintärkeä laivastotukikohta.
Sotatoimet Krimin niemimaalla.
Syyskuussa 1854 liittolaisten joukot nousivat maihin Pohjois-Krimillä ja marssivat taistellen kohti Sevastopolia. Sodan ensimmäinen merkittävä kamppailu käytiin Almajoella, jossa venäläiset epäonnistuivat yrityksessään pysäyttää liittolaisarmeijoiden eteneminen. Venäläiset vetäytyivät sisämaahan päin ja liittoarmeija piiritti massiivisesti linnoitetun Sevastopolin kaupungin 20. syyskuuta 1854.
Almajoen häviöstä palautuneet venäläiset ryhmittyivät uudelleen ja muodostivat uhan liittoarmeijan huoltoyhteyksille ja erityisesti Balaklavan elintärkeälle satamakaupungille.
25. lokakuuta 1854 venäläiset hyökkäsivät Balaklavaan. Huonosti johdetun ja komentajien keskinäisestä rettelöinnistä kärsineen puolustuksen onnistui vain valtaisin menetyksin pysäyttää venäläisten hyökkäys ja varmistaa Balaklavan säilyminen huollon elämänlankana.
Balaklavan taistelussa tapahtui taktisen taitamattomuuden takia ehkä sotahistorian kuuluisin onnettomuus, englantilaisen Kevyen ratsuväen rynnäkkö, jossa ratsuväki eteni rämäpäisellä rynnäköllä laaksoa pitkin, jota venäläisten tykistöasemat ympäröivät kolmelta taholta. Valtavan tulituksen alaiseksi joutuneesta seitsemästäsadasta ratsumiehestä vajaat kaksisataa selvisi takaisin omille linjoilleen. Tapaus saavutti suurta huomiota maailmalla, joka seurasi sotaa ensimmäistä kertaa erittäin pienellä viiveellä lehdistön kautta, koska lennätin uutisten välittämiseen oli keksitty.
Balaklavan tappion jälkeen venäläiset yrittivät vielä kertaalleen murtaa Sevastopolin piirityksen Inkermanin taistelussa marraskuun 5. päivä 1854, mutta onnistuivat vain aiheuttamaan molemmille osapuolille valtaisia tappioita. Kuusi tuntia kestäneen taistelun jälkeen kokonaistappiot osapuolilla olivat 16 000 kaatunutta ja haavoittunutta. Tämän jälkeen sota muuttuikin asemasodaksi.
Vuosien 1854–1855 talvi paljasti julmalla tavalla puutteet liittoarmeijoiden huollossa ja ennen kaikkea brittisotilaat saivat kärsiä loputtomia tuskia puutteellisen sairaanhoidon, vaatetuksen ja muonituksen takia. Englanti ja Ranska lähettivät Krimille maavoimia yhteensä 450 000 miestä joista 25 600 kaatui taistelussa ja 38 800 kuoli tauteihin. Kuvat ja raportit sotilaiden kärsimyksistä levisivät laajalti lehdissä ja vaikuttivat suuresti sotivien maiden kansalaismielipiteeseen ja sisäpolitiikkaan. Esimerkkinä voidaan mainita Florence Nightingale, rikkaan brittiläisen perheen tytär joka lehtien kertomuksista kauhistuneena lähti järjestämään sotilaiden terveydenhoitoa Krimin sotatantereille. Florence Nightingalea on kutsuttu nykyaikaisen sotilassairaanhoidon äidiksi.
Tammikuussa 1855 Itävalta uhkasi liittyä liittolaisten puolelle, mikä aiheutti venäläisten vetäytymisen Valakian ja Moldavian alueilta. Venäläisten vetäytymisen jälkeen Itävalta miehitti alueet elokuussa 1855.
Piiritystoimissa viruvien sotilaiden helpotukseksi Sevastopolin kaupunki antautui 8. syyskuuta 1855. Sevastopolin kukistuminen merkitsi käytännössä sotatoimien päättymistä, vaikka venäläisten onnistui vielä voittaa turkkilaiset Kaukasiassa.
Pariisin rauha 1856.
Krimin sota sai päätöksensä Pariisissa, jossa allekirjoitettiin 30. maaliskuuta 1856 Pariisin rauhansopimus. Sopimuksen nojalla Sevastopol palautettiin Venäjän keisarikunnalle, joka luopui vaatimuksista että Osmanien valtakunnan tulisi tunnustaa Venäjän keisari kaikkien kristittyjen suojelijaksi Osmanien valtakunnassa, Moldova ja Valakia jäivät autonomisina osmanien alaisiksi valtioiksi, Mustameri ja Ahvenanmaa demilitarisoitiin. Käytännössä tämä tarkoitti kieltoa korvata brittilaivaston rikki tykeillään ampuma Bomarsundin linnoitus uudella linnoituksella.
Kokonaisuudessaan rauha ei vakauttanut aluetta poliittisesti. Jo 1700-luvulta jatkuneet Venäjän ja Osmanien sodat jatkuivat. 1700-luvulla Venäjä ja Turkki olivat vastakkain suuressa Pohjan sodassa, Venäjän–Turkin sodissa 1735–1739, 1768-1774, 1787–1792 sekä 1800-luvun alussa 1806–1812 sekä Kreikan vapaussotaan liittyen 1828–1829. Voimistuva Venäjä valtasi heikentyneeltä Osmanien valtakunnalta alueita, mihin se pyrki tilanteen tarjoutuessa vastaamaan.
Aleksanteri II vakuuttui kuitenkin siitä että Krimin sota oli paljastanut perusheikkouksia Venäjän valtiossa, mitkä osaltaan johtivat uudistuksiin Venäjällä, muun muassa 55 000 000 maaorjan vapauttamiseen.
Yhteiskunnan vapautuminen ja teollistuminen alkoivat muodostaa Venäjällä modernisoimiseen tähdänneiden zapadnikkien nousun, mihin pyrkivät vastaamaan perusvenäläisyydestä ammentavat kansallismieliset panslavistit, jotka näkivät Venäjän kaikkien slaavien suojeluvaltiona niin länttä kuin islamilaista Osmanien valtakuntaa vastaan. Korostetuimmin tämä näkyi Balkanilla, josta muodostui 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa Euroopan politiikan ruutitynnyri.
Seuraava Venäjän ja Osmanien valtakunnan välinen sota käytiin runsaat 20 vuotta myöhemmin 1877–1878. Turkki liittyi myös ensimmäiseen maailmansotaan keskusvaltojen puolelle, mutta ei kärsinyt tappiota Venäjän suhteen Brest-Litovskin rauhan vuoksi. Toisessa maailmansodassa Turkki pysyi puolueettomana.
Oolannin sota Suomessa.
Englantilais-ranskalainen laivasto-osasto pommittaa Bomarsundin linnoitusta.
Sodan aikana brittiläis-ranskalainen laivasto kävi tuhoamassa Bomarsundin linnoituksen Ahvenanmaalla, Svartholman merilinnoituksen Loviisan eteläpuolella sekä Ruotsinsalmen merilinnoituksen Kymissä (nyk. Kotkassa). Myös Viaporin linnoitusta Helsingin edustalla pommitettiin 46 tunnin ajan mereltä.
Sotatoimia Itämerellä kutsutaan Suomessa "Oolannin sodaksi" Ahvenanmaan ruotsinkielisen nimen "Åland" mukaan. Koko sotaa kutsuttiin aiemmin Suomessa nimellä "Itämainen sota".
Krimin sota ja tiedonvälitys.
Krimin sodassa otettiin käyttöön ja vaikutti ensimmäistä kertaa uusi tiedonvälityksen keksintö, lennätin. Sitä ei osattu vielä kontrolloida ja sotakentiltä suoraan ja nopeasti saatavat tiedot kaatoivat mm. Britanniassa lordi Aberdeenin hallituksen. Palmerstonista tuli pääministeri hänen jälkeensä.
Lähteet.
*


Ecuador.
Ecuadorin tasavalta eli Ecuador on valtio Etelä-Amerikan länsiosassa. Sen rajanaapurit ovat Kolumbia pohjoisessa ja Peru idässä sekä etelässä. Lännessä maata rajaa Tyyni valtameri. Päiväntasaaja kulkee Ecuadorin läpi ja maa onkin nimetty sen mukaan ().
Maan pääkaupunki Quito oli aikoinaan osa inkojen valtakuntaa. Tyynellä valtamerellä sijaitsevat Galápagossaaret, jotka tunnetaan monimuotoisesta luonnostaan, kuuluvat Ecuadorille.
Ecuador on edelleen maailman suurimpia banaanien tuottajia, mutta 1960-luvulta alkaen öljytulot ovat vauhdittaneet hyvinvoinnin lisääntymistä maassa.
Maantiede.
Ecuadorin pääkaupunki on Quito, mutta suurin kaupunki ja tärkein satama on Guayaquil.
Ecuador jakaantuu kolmeen maantieteelliseen alueeseen: rannikon Costa, vuoristo eli Sierra ja itäosa eli Oriente. Costa ulottuu Tyynenmeren rannalta Andien juurelle, ja siihen kuuluu rannikkoalankoa, jokilaaksoja, kukkuloita ja vuoriston reuna-alue. Sierra koostuu kahdesta Andien vuorijonosta, ja siihen kuuluu 22 yli 4200 metriä korkeaa huippua. Itäinen jono on yleisesti korkeampi, mutta kaikkein korkein huippu on Chimborazo (6 267 metriä) läntisessä jonossa. Ainakin 30 Sierran huipuista on tuliperäisiä, ja kuusi tulivuorta on edelleen aktiivisia. Oriente alkaa itäisen vuorijonon itäpuolelta ja laskeutuu vaiheittain 3300 metristä alankoalueeksi 150-300 metrin korkeudella merenpinnasta.
Unescon maailmanperintöluettelossa on Ecuadorista neljä kohdetta: kulttuurikohteet Quito ja Santa Ana de los Ríos de Cuencan historiallinen keskusta sekä luontokohteet Galápagossaaret, ja Sangayn kansallispuisto.
Ecuadorin joet saavat alkunsa Sierran lumisilta rinteiltä ja ne virtaavat joko länteen Costan poikki Tyyneenmereen tai Orienten poikki itään, missä ne yhtyvät Amazoniin. Costan alueen tärkeimmät joet ovat Guayaquilinlahteen laskeva Guayas sekä Esmeraldas, joka virtaa Hoya de Quitosta länteen ja laskee Tyyneenmereen Esmeraldasin kaupungin lähellä. Orienten suuret joet ovat Pastaza, Napo ja Putumayo. Kaikkiaan Ecuadorissa on yli kaksituhatta jokea, ja periaatteessa runsaasti makean veden lähteitä asukasta kohti. Vesihuolto on kuitenkin huonosti järjestetty: putket ja kastelukanavat vuotavat, ja monet järjestelmät on mitoitettu suuremmalle virtausmäärälle kuin mitä normaalisti joissa kulkee sillä virtaamatiedot ovat puutteellisia.
Rannikolla on kuumaa ja kosteaa koko vuoden. Sadekausi kestää joulukuusta huhtikuuhun. Alueen pohjoisosassa sataa 2000 mm vuodessa, etelää kohti ilmasto muuttuu vähäsateisemmaksi ja etelärajalla sadetta saadaan vain 200 mm vuodessa. Andeilla ilmasto riippuu korkeudesta. Lumiraja on noin viiden kilometrin korkeudessa. Maan itäosassa on kuumaa ja kosteaa, ja sadetta saadaan ympäri vuoden.
Ecuadorin kasvillisuus voidaan jakaa viiteen vyöhykkeeseen. Korkealla Andien vuoristossa on nimellä páramo kutsuttuja vuoristoniittyjä. Niillä kasvaa lähinnä varpuja ja heinäkasveja, sekä kummallisia "Espeletia"-suvun kasveja. Páramon alueella kasvoi aiemmin tiheitä metsiä, mutta nyt ne rajoittuvat pieniin metsätaskuihin. Alempana rinteillä kasvaa pilvimetsää, jossa tavataan orkideoita ja saniaisia. Maan itäosassa on Amazinin sademetsää. Valtameren rannikolla oli aiemmin enemmän mangrovekasvillisuutta, mutta se on kärsinyt katkarapuviljelmistä. Maan lounaisosassa, etenkin Machalillan kansallispuistossa on vielä hiukan kuivaa trooppista metsää jäljellä. Galápagossaaret muodostavan oman erityisen elinympäristönsä.
IUCN:n kartoitus vuonna 2010 löysi Ecuadorin alueelta yhteensä 17 058 putkilokasvilajia, 382 nisäkäslajia, 1655 lintulajia, 464 sammakkoeläinlajia, 404 mateijalajia ja 1539 kalalajia. Lintulajien joukossa noin 120 kolibrilajia. Nisäkkäistä 32, linnuista 37, matelijoista 109 ja sammakkoeläimistä 151 on endeemisiä eli niitä tavataan vain Ecuadorissa.
Noin puolet Ecuadorista on metän peitossa. Se on kuulunut maihin, joissa metsää on tuhottu Latinalaisen Amerikan nopeimmalla tahdilla. 1990-luvulla metsä tuhottiin 1,5% vuodessa, ja viiden seuraavan vuoden aikana vauhti kiihtyi 1,7 prosenttiin. Viime vuosina on esiintynyt poliittista tahtoa metsien suojelemiseksi.
Esihistoria ja siirtomaa-aika.
Vanhimmat arkeologiset löydöt Ecuadorin alueelta liittyvät Valdivian kulttuuriin, joka kukoisti noin 3500–1800 eaa. Pitkin rannikkoa on tehty löytöjä viimeisten kahdentuhannen vuoden ajalta. Orienten alueella ei ole vielä tehty arkeologisia tutkimuksia juuri lainkaan.
Ennen inkoja alueella asui monia heimoja, jotka eivät ymmärtäneet toistensa kieliä ja kävivät keskenään sotia. Rannikolla asui neljä intiaaniryhmää, joiden nimet olivat pohjoisesta etelään Esmeralda, Manta, Huancavilca ja Puná. He olivat metsästäjiä, kalastajia, viljelijöitä ja kauppiaita. Sierran alueella asuvien ryhmien nimet olivat Pasto, Cara, Panzaleo, Puruhá, Cañari ja Palta. He viljelivät maissia, kvinoaa, papuja, perunaa ja kesäkurpitsaa. Alempana laaksoissa kasvatettiin monia hedelmiä kuten avokadoja ja ananaksia.
Kun inkat levittäytyivät alueelle 1400-luvun loppupuolella Perusta päin, he kohtasivat voimakasta vastarintaa. Valloittajat pyrkivät tyrehdyttämään sitä tuomalla siirtoväestöä muista valtakunnan osista, jopa Chilestä asti. Tämä edisti ketsuan kielen leviämistä. Joissakin Ecuadorin osissa inkojen valta keski alle 50 vuotta, ja tietyt elämän osa-alueet kuten uskonto säilyivät ennallaan. Monissa asioissa kuten maanviljelyssä, maanomistuksessa ja hallintotavoissa, inkat kuitenkin vakiinnuttivat uusia käytäntöjä. Keinokastelu ja laamojen käyttö laajenivat, ja inkat ja esittelivät uusia viljelykasveja kuten maapähkinät, bataatti, koka ja yucca. Inkavaltias Huayna Capac piti Quitosta ja teki siitä toisen pääkaupunkinsa, jossa hän vietti vanhuutensa päivät. Huayna Capacin kuoltua äkillisesti 1527 hänen kahden poikansa kannattajat kävivät sisällissotaa viiden vuoden ajan. Ratkaiseva taistelu käytiin Riobamban lähellä, ja ecuadorilaiset muistelevat sitä edelleen yhtenä harvoista yhteenotoista, joissa "ecuadorilaiset" joukot ovat lyöneet naapurimaan armeijan.
Espanjalaiset valloittivat Ecuadorin inkavaltiolta vuonna 1533 ja integroivat sen osaksi Perun varakuningaskuntaa. Vuonna 1563 Quitoon perustettiin Perun varakuningaskunnan "audiencia", eräänlainen lääninhallitus, joka toimi sekä tuomioistuimena että varakuninkaan neuvoa-antavana hallintoelimenä. Sen hallintoalue oli laajempi kuin nykyinen Ecuador ja ulottui etelässä nykyisen Perun satamakaupunkiin Paitaan ja pohjoisessa nyky-Kolumbian Caliin. Idässä se ulottui pitkälle mazoniaan, mutta rajat oli määritelty epämääräisesti, eikä koko espanjalaisvallan aikana kaikkia alkuperäiskansoja alistettu espanjalaisille muualla kuin Sierran alueella. Sielläiin käytiin useita taisteluita vuosien varrella. Orienteen ei asettunut muulkalaisia ennen jesuiittalähetyssaarnaajia, jota levittäytyivät sinne 1700-luvun puolivälissä. Mantan pohjoispuoleista rannikkoa eivät vallanneet espanjalaiset vaan afrikkalaistaustaiset entiset orjat, jotka päätyivät sinne orjalaivan haaksirikkouduttua. He tappoivat miehiä ja ottivat paikallisia vaimoja, ja yhden sukupolven aikana sinne syntyi sambojen yhteisö, joka vastusti espanjalaisvaltaa ja kehittyi merkittäväksi poliittiseksi voimaksi.
Itsenäisyys.
Ecuadorin vapaussota käytiin vuonna 1822, minkä jälkeen maa kuului Simón Bolívarin Suur-Kolumbian liittovaltioon. Ecuador, Kolumbia ja Venezuela syntyivät Suur-Kolumbian hajoamisessa 1830.
Samana vuonna sekä Bolivar että hänen lähin miehensä Antonio José de Sucre saivat surmansa. Ecuadoria hallitsi Juan José Flores, jona Bolivar oli nimittänyt Ecuadorin kuvernööriksi jo Suur-Kolumbian aikana. Hän keskittyi pönkittämään omaa valtaansa ja taistelemaan Kolumbian kanssa Caucan maakunnan vallasta. Vuonna 1861 valtaan nousi konservatiivipuolueen perustaja Gabriel García Moreno. Hän nosti katolisen kirkon asemaa, paransi koulutusta ja tieverkkoa. Paranevat kuljetusyhteydet mahdollistivat kaakon laajamittaisen viennin ja paransivat taloustilannetta. Muranon murhan jälkeen maassa oli vielä viisi konservatiivista presidenttiä 20 vuoden aikana. Konsevatiivien 30-vuotisen valtakauden jälkeen seurasi liberaalien valtaa. Heidän kärkimiehensä oli Eloy Alfaro. Liberaalien kaudella katoliselta kirkolta vietiin valta ja omaisuus. Heidän muistetaan myös rautatieverkoston rakentamisesta. Talous meni lujaa alamäkeä ositain hallinnosta riippumattomsta syistä: tauti tuhosi kaakaopuita ja 1920-luvun lama vei kaakaon maailmanmarkkinahinnan alas.
Raja Amazonasin alueella on ollut pitkällinen riidanaihe Perun kanssa. Heinäkuussa 1941 puhkesi sota, jossa Ecuador menetti kiistellyn alueen. Tammi–helmikuussa 1981 maat kiistelivät kolmesta vartioasemasta kiistellyllä alueella ja Cenepan sotana tunnettu rajasota syttyi myös vuonna 1995. Rauhasta neuvoteltiin kolmen vuoden ajan.
Sotilashallituksia ja vallankaappauksia.
Ecuadorissa on ollut monia sotilashallituksia ja vallankaappauksia. Siviilihallintoon palattiin vuodesta 1979 lähtien. Vuonna 1982 tehtiin päätös hylätä maan valuutan sucren ja Yhdysvaltain dollarin kiinteä 1:25 vaihtokurssi. Latinalaisen Amerikan velkakriisi ja maan ulkomaanvelan maksamiseksi tehdyt rakennesopeutusohjelmat vaikeuttivat rahapolitiikan ylläpitoa. Hallitukset vaihtuivat tiuhaan ja kaikkia keinoja kokeiltiin. Vuonna 1994 lopetettiin kokonaan pankkeja valvonut valtion viranomainen.
Vuonna 1996 valittu populistipresidentti Abdala Bucaram erotettiin mielenvikaisena tehtävästään. Maaliskuussa 1999 uusi presidentti Jamil Mahuad Witt ilmoitti hallituksen päästävän sucren kellumaan, ja valuutta devalvoitui yli sata prosenttia päivässä, minkä jälkeen hallitus jäädytti pankkitileillä olevat määräaikaistalletukset ja puolet käyttötilien varoista. Lopulta omasta valuutasta luovuttiin kokonaan ja sucret vaihdettiin vuonna 2000 dollareihin.
Sotilaat syrjäyttivät lopulta eversti Lucio Gutiérrez Borbúan johdolla Mahuadin kansannousun jälkeen. Tilalle nousi varapresidentti Gustavo Noboa. Gutiérrez Borbúa tuomittiin vankilaan, mutta hänestä tuli sankari, ja hänet valittiin vasemmistopopulistisella ohjelmalla presidentiksi 24. marraskuuta 2002 vuosiksi 2003–2007. Vallassa Gutiérrez Borbúa harjoitti kuitenkin konservatiivista politiikkaa. Hänet erotettiin ennenaikaisesti laajojen mielenosoitusten ja korkeimman oikeuden toimintaan sekaantumisen vuoksi 20. huhtikuuta 2005, jolloin varapresidentti Alfredo Palacio nousi valtaan.
Vuoden 2006 vaaleissa vasemmistolainen Rafael Correa voitti konservatiiviehdokas Álvaro Noboan. Correan pyrkimyksenä on uudistaa maan poliittinen järjestelmä, minkä vuoksi 15. huhtikuuta 2007 pidettiin kansanäänestys, jossa hyväksyttiin koottavaksi perustuslaillinen kokous maan perustuslain uudistamiseksi. Correaa tukeva Alianza PAIS sai perustuslailliseen kokoukseen yli 70 % paikoista. Uusi laki hyväksyttiin 2008. Presidentin valtaoikuksia kasvatettiin. Correa valittiin toiselle kaudelle 2009.
Joulukuussa 2008 Ecuador ilmoitti, ettei se maksa 30 miljoonaa dollaria velkojensa korkoja, vaikka sillä olisikin niihin varoja. Hallituksen mukaan velka on laiton.
Vuonna 2010 Ecuador solmi kehitysohjelman kanssa sopimuksen, jossa maa lupaa jättää Amazonin sademetsässä sijaitsevan Yasunin luonnonsuojelualueelta löydetyn öljykentän koskemattomaksi kymmeneksi vuodeksi. Korvaukseksi maa haluaa 3,6 miljardia dollaria, jonka arvioidaan olevan puolet öljylähteiden tuotosta. Vastaavanlaisia sopimuksia ei ole aikaisemmin solmittu.
Politiikka.
Ecuadorin presidentti on sekä valtionpäämies että hallituksen johdossa ja nimittää ministerit. Hänet valitaan suoralla kansanvaalilla nelivuotiskaudeksi. Vuodesta 2007 presidenttinä ollut Rafael Correa valittiin uudelleen vuonna 2009.
Yksikamarisessa parlamentissa (Cámara de Representantes) on 124 jäsentä, jotka valitaan suhteellisella vaalitavalla puoluelistoilta neljän vuoden välein. Äänioikeus on 16 vuotta täyttäneillä, äänestysvelvollisuus 18-65 vuotiailla. Parlamentti on viimeksi valittu vuonna 2009. Puolueiden osuudet vaihtelevat hiukan, sillä edustajien erottaminen on yleistä. Nykyisin suurimmista puolueista sosiaalidemokraattisella, alkuperäisväestöä edustavalla Alianza PAIS-puolueella on 59 edustajaa, populistisella Isänmaallisten yhdistyksellä ("Partido Sociedad Patriótica 21 de Enero") eli PSP-puolueella 19 edustajaa ja kristillisdemokraattisella ("Partido Social Cristiano) eli PSC 11 edustajaa.
Julian Assange sai turvapaikan Ecuadorista elokuussa 2012.
Provinssit.
Ecuador koostuu 24 provinssista: Azuay, Bolívar, Cañar, Carchi, Chimborazo, Cotopaxi, El Oro, Esmeraldas, Galápagos, Guayas, Imbabura, Loja, Los Rios, Manabi, Morona-Santiago, Napo, Orellana, Pastaza, Pichincha, Santa Elena, Santo Domingo de los Tsáchilas, Sucumbíos, Tungurahua ja Zamora-Chinchipe. Jokaista provinssia johtaa prefekti, joka valitaan suoralla kansanvaalilla. Provinsseista 11 sijaitsee ylänköalueella, kuusi rannikolla, kuusi Amazonin sademetsäalueella ja yhden muodostavat Galapagosin saaret.
Talous.
Ecuadorin talouden perustana on öljy, teollisuustuotanto kotimaista kulutusta varten ja maatalous. Öljystä saadaan tyypillisesti noin puolet vientituloista ja reilu neljännes bruttokansantuotteesta. Tästä huolimatta Ecuador joutuu tuomaan jalostettuja polttoaineita, sillä maan jalostamokapasiteetti ei ole riittävä edes kotimaisen kulutuksen kattamiseksi. Ecuador liittyi OPECiin uudelleen vuonna 2007 (se oli eronnut järjestöstä vuonna 1992), ja se on OPECin pienin öljyntuottaja.
Myös maatalous on oleellinen osa Ecuadorin taloutta. Maassa viljellään myyntiin banaania, sokeriruokoa, kahvia ja kaakaota. Lisäksi Ecuadorissa harjoitetaan karjankasvatusta ja kalastusta.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat öljy, kala ja puu. Merkittävimmät vientituotteet ovat öljy, katkaravut, banaanit, leikkokukat ja muut maataloustuotteet. Ecuador kuuluu maailman suurimpiin banaanintuottajiin.
Ecuadorin energianlkulutuksesta öljy kattaa 75 %, vesivoima 22 %, maakaasu 2 % ja uusiutuvat energianlähteet yhden prosentin. Kuivuuskaudet aiheuttavat ajoittain ongelmia vesivoiman tuotannossa.
Liikenne.
Maassa on 428 lentopaikkaa, joista kolmella yli kolmekilometrinen kiitotie. Rautateitä on 965 km. Satamakaupunkeja ovat Esmeraldas, Guayaquil, Manta ja Puerto Bolivar.
Rautatieverkon rakentamisesta päätettiin vuonna 1861. Se koostui kolmesta pääradasta: Guayaquilista Duraninin kautta Quitoon, Sibambesta Azoguesin kautta Cuencaan ja Quitosta Ibarran kautta San Lorenzoon meren rannalle. Liikenne radoilla hiipui 1990-luvun kuluessa. Vuonna 2011 tehtiin sopimus kaluston laajamittaisesta uusimisesta.
Linja-autot ovat suosittuja kotimaan matkoilla. Matka Quitosta Guayaquiliin kestää noin yhdeksän tuntia. Costan alueen maaseudulla on myös linja-autojen avomalleja - kuorma-autoja, joiden lavalle on kiinnitetty puiset penkit. Myös maitoautot ottavat toisinaan matkustajia harvaanasutuilla seuduilla.
Väestö.
Ecuadorin suurin etninen ryhmä ovat mestitsit, joita on yli 65 prosenttia väestöstä. Toiseksi suurin ryhmä ovat intiaanit, heitä on noin 25 %. Espanjalaisia ja muita valkoihoisia on 7 % ja mustia 3 %. Intiaanit asuvat varsinkin Sierran alueella, Chimborazon provinssissa heitä on 70 % väestöstä, sitä seuraavat Cotopaxin 60%; Imbaburan 45%; Bolivarin 40%; ja Tungurahuan 28 prosenttia.
Espanja on virallinen kieli. Alkuperäisväestön kielistä ketšua on yleisin. Ethnologue- kirjassa luetellaan lukuisien ketšuan murteiden lisäksi seitsemän alkuperäiskieltä, joilla on yli tuhat puhujaa.
Katolisen kirkon oman ilmoituksen mukaan 81 % ecuadorilaisista on katolisia, mutta 35 % harjoittaa aktiivisesti katolista uskontoa.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 0,3 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 26 000 henkeä. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 7 600 henkeä, mutta sitä sai alle puolet heistä, noin 3 200 henkeä.
Ecuadorin väestö on nuorta, noin 30% on alle 15-vuotiaita. Suurimpia terveysriskejä ovat liikenneonnettomuudet ja väkivalta. Yleisin sairaalahoitoa vaativat tautiryhmä ovat ripuli ja muut vatsataudit.
Lapsikuolleisuusluvut ovat Latinalaisten Amerikan suurimpien joukossa. Vuonna 2005 23% alle viisivuotiaista lapsista kärsi kroonisesta aliravitsemuksesta. Rokotusohjelma on toiminut hyvin, ja tuhkarokko, vihurirokko, polio, kurkkumätä ja keltakuume on saatu lähes katoamaan maasta viime vuosikymmenien aikana. Tuberkuloosi ja malaria ovat edelleen ongelmia, ja 60% maasta on malariatartuntojen aluetta.
Kirjallisuus.
Kirjallisuus on Ecuadorissa monipuolista, ja sitä tuottavat toimittajien ja koulutettujen ihmisten lisäksi myös tavallisen kansan edustajat. Tunnettuja ecuadorilaisia kirjailijoita ovat muun muassa Jorge Icaza, Alejandro Carrión Aguirre sekä Benjamín Carrión Mora.
Vanhin merkittävä ecuadorilainen romaani on romanttista tyylisuuntaa edustaneen Juan León Meran "Cumanda" vuodelta 1879. Ecuadorilaista Juan Montalvoa on kutsuttu yhdeksi 1800-luvun hienoimmista eteläamerikkalaisista proosakirjailijoista.
Kuvataide ja arkkitehtuuri.
Ecuadorin kuvataiteessa yhdistyvät ikivanhat alkuperäisväestön kulttuuriperinteet ja espanjalaisten 1500-luvulla tuomat vaikutteet. Quiton seudulla on kehittynyt omaleimainen kirkkotaiteen koulukunta. Siihen kuuluvat pyhimyksenkuvat, joita veistettiin huolellisesti paikallisesta puusta, maalattiin realistisesti. Luonnonmukaisuutta lisättiin lasisilmillä ja toisinaan jopa aidoilla hiuksilla. Patsaat puettiin arvokkaista paikallisisita kankaista tehtyisin vaatteisiin.
Moderneista taiteilijoista, jotka yhdistävät intiaanien ja espanjalaisten perinteitä, tunnetaan ulkomaillakin Oswaldo Guayasamin kantaaottavat kubistiset työt. Manuel Rendon in merkittävä ekpressionisti, kun taas Enrique Tabara oli ensimmäisiä joka käytti eurooppalaisaikaa edeltäviä aiheita ja kuvakieltä. Taiteilijoiden Guayasamin, Eduardo Kingman, Guerrero ja Paredes tyyliä on kuvattu alkuperäiskansojen ekspressionismiksi.
Ecuadorissa on inka-ajan raunioita, vaikka ei yhtä hienoja kuin Perussa.
Quitoa on sanottu arkkitehtuuriltaan parhaiten säilyneeksi siirtomaa-ajan pääkaupungiksi Latinalaisessa Amerikassa. Espanjalaisvallan ajalata on säilynyt barokkityylisiä kirkkoja. Tasavallan varhaisilta vuosilta pn puolestaan jäljellä uusklassismia edustavia rakennuksia.
Myös Cuencassa on kauniita rakennuksia kuten La Inmaculadan katedraali vuodelta 1885 ja El Sagrarion katedraali vuodelta 1557. Sen sijaan maan suurimmassa kaupungissa Guayaquilissa riehunut tulipalo tuhosi vanhan rakennuskannan, ja nyt siellä on pilvenpiirtäjiä ja peltikattoisia slummihökkeleitä.
Esittävät taiteet.
Ecuadorilaisessa musiikissa yhdistyvät vaikutteet maapallon eri puolilta. Mustan ecuadorilaisen musiikin keskeinen soitin on marimba. Andien perinteiseen musiikkiin kuuluvat puhaltimet kuten guaramo-torvi, ja pifano- ja pinkullo-huilut sekä panhuilu, joita säestävät lyömäsoittimet.
Ecuadorilaisesta musiikista tunnetaan ulkomailla parhaiten yhtyeet, jotka käyttävät musiikissaan perinteisiä aineisosia. Monet ovat kotoisin Otavalosta tai Salasacasta. Lisäksi Quitossa toimii kansallinen sinfoniaorkesteri ja kansallisbaletti.
Ecuadorilainen elokuva eli kultakauttaan mykkäfilmin aikana. Vuosituhannen vaihteessa Sebastian Cordero johti uuden ecuadorilaisen elokuvan nousua. 2000-luvulla elokuvia on palkittu kansainvälisillä elokuvajuhlilla.
Media on pääosin yksityisten yritysten käsissä. Radio on levinnyt laajimmalle, ja maassa on satoja radioasemia. Osa niistä lähettää ohjelmaa alkuperäiskansojen kielillä. Televisiossa on paljon latinalaisamerikkalaisia saippuaoopperoita.
Ruoka ja tapakulttuuri.
Ecuadorilaista perusruokaa ovat erilaiset keitot. Rannikolla syödään kookosliemeen tehtyä kalakeittoa, Sierralla perunakeittoa ja Amazoniassa paprikakeittoja. Amazoniassa ja Sierralla alkuasukkaat tekevät maniokista ja maissista ruokaisaa, kevyesti käynyttä juomaa nimeltä "chicha", jota nautitaan kaikissa seremonioissa mutta myös päivittäisenä energianlähteenä.
Ecuadorissa yhdistyvät ikivanhat Andien kulttuuriperinteet ja espanjalaisten tuomat katoliset juhlapäivät. Kesäpäiväntasauksen juhla Inti Raymi on yhdistynyt Johannes Kastajan muistopäivään.
Panamahattu on nimestään huolimatta perinteinen ecuadorilainen tuote.
Urheilu.
Olympialaisiin Ecuador osallistui ensimmäisen kerran vuonna 1924 ja säännöllisesti vuodesta 1968. Toistaiseksi ainoa mitalisti on Jefferson Pérez, joka on saanut 20 kilometrin kävelystä kultaa 1996 ja hopeaa 2008.
Ecuadorin jalkapallomaajoukkue on parhaimmillaan päässyt MM-kisojen neljännesvälieriin vuonna 2006. Tammikuussa 2011 se oli FIFA:n rankingissa sijalla 52.


Romaaniset kielet.
Romaaniset kielet ovat latinasta kehittyneitä indoeurooppalaisia kieliä ja muodostavat itaalisten kielten alaluokan. Latinalla tässä tarkoitetaan nimenomaan jokapäiväistä arkikieltä, vulgaarilatinaa, ei kirjallisuuden klassista latinaa.
Nykyään puhutuimmat romaaniset kielet ovat espanja, portugali, ranska, italia ja romania.
Syntyperä ja historia.
Länsi-Rooman valtakunnan hajottua vuonna 476 eri puolilla imperiumia puhutut latinan kielen murteet alkoivat kehittyä yhä enemmän omiin suuntiinsa, kehittyen vähitellen romaanisiksi kieliksi. Maantieteellisen jakautumisen lisäksi kielten nykyisiin eroihin ovat vaikuttaneet alueilla aiemmin puhutut kielet (ns. substraattikielet), eri invaasiot sekä rauhanomaiset yhteydet muiden kansojen kanssa.
Romaaniset kielet ovat lingvistiikan kannalta erityisen tärkeä kieliryhmä, sillä niiden muotoutuminen tunnetaan melko tarkasti. Romaanisten kielten kantakieli latina on hyvin dokumentoitu hallinnon ja sivistyksen kirjakieli, joka käyttää äännekirjoitusta ja jonka eri vaiheista – kuten sen tytärkielistäkin – on säilynyt runsaasti kirjallista aineistoa kautta historian. Siksi romaanisten kielten syntyhistoria on hyvin rekonstruoitavissa, ja samalla se auttaa ymmärtämään yleisemminkin kielen syntymekanismeja ja prosesseja, joiden seurauksena kieli eriytyy kantakielestä ja muokkautuu murteesta omaksi kielimuodokseen.
Romaanisten kielten nimi, kuten myös Romanian valtion ja romanian kielen nimi tulee latinan roomalaista tarkoittavan adjektiivin maskuliinimuodosta "romanus". Ensimmäinen todistus termin "romaaninen" olemassaolosta on peräisin Toursin kirkolliskokouksesta vuodelta 813. Kieltä kutsuttiin tuolloin nimellä "romana lingua". Ranska on siis se romaanisista kielistä, jonka olemassaolosta on varhaisin kirjallinen todiste, mikä ei kuitenkaan tarkoita että se olisi ensimmäinen latinasta selvästi omaksi kielekseen jakautunut.
Ensimmäinen teoreettinen teos romaanisista kielistä on, latinaksi kirjoitettuna, Danten De Vulgari Eloquentia (suom. 'kansankielen kaunopuheisuudesta') 1300-luvun alusta. Siinä ensi kertaa eroteltiin romaanisia kieliä niiden 'kyllä'-sanan mukaan "oïl-", "oc-" ja "si-"kieliin.
Klassisesta latinasta vulgaarilatinaan.
Vulgaarilatinan kohdalla on mahdollista ajatella roomalaisten eläneen diglossiassa: Jokapäiväinen kieli ei ollut klassista latinaa, eli kirjallisuuden kieltä tai hienostunutta yläluokan puheenpartta ("sermo litterarius, eruditus, urbanus"). Tämän variantin kehitys oli pysähdyksissä, mutta läheinen, joskin selvästi erilainen muoto latinasta jatkoi kehitystään vapaasti. Tälle olivat niminä "sermo vulgaris, rusticus" tai "plebeius".
Vulgaarilatinaa puhuttiin selvästi enemmän ja sitä käyttivät lukutaidottomat ihmiset kaikkialla Rooman valtakunnassa: sotilaat, käsityöläiset, merimiehet, maanviljelijät, parturit, orjat ym. Se oli kansankieltä, elävää ja altis muutoksille. Klassinen latina taas oli jäykkä, keinotekoisenkin puhdas, kirjoitettu, mutta siis myös puhuttu muoto, jota käyttivät runoilijat, kirjailijat, filosofit, puhetaidon opettajat ym.
Näistä kahdesta latinan muoto, jonka roomalaiset toivat voitetuille kansoille, oli nimenomaan "sermo vulgaris". Nämä kansat luonnollisesti puhuivat eri kieliä, ja kussakin provinssissa latinan kieli muuttui toisistaan poikkeavilla tavoilla. Tällä tavoin alkoi nykyisten romaanisten kielten kehitys.
Asema.
Puhutuimmat romaaniset kielet ovat suuruusjärjestyksessä espanja, portugali, ranska, italia, romania (moldova), katalaani, ja galego.
Kuten monissa muissakin kielihaaroissa, romaaniset kielet muodostavat murrejatkumon, ja käytännöllisesti katsoen kaikki romaaniset kielet ovat jossain määrin keskenään ymmärrettäviä. (Mikäli kielen määrittelykriteereinä pidettäisiin samaa kuin esimerkiksi kiinan eri murteilla, tällöin kaikki romaaniset kielet pitäisi laskea rahvaanlatinan eri murteiksi, ja latina ohittaisi tällöin kiinan maailman puhutuimpana kielenä). Sardi on muihin verrattuna kaikkein eristäytynein ja vanhakantaisin. Ajallisesti tarkasteltuna sardin kieli oli myös ensimmäinen muista selvästi omaksi kielekseen jakautunut. Tämän jälkeen romania erosi läntisistä sukulaisistaan. Kolmas jakautuminen tapahtui italian ja galloibeerisen ryhmän välillä. Tämä puolestaan jakautui vielä galloromaanisiin ja iberoromaanisiin kieliin. Katalaanin täsmällinen luokittelu on haastavaa, koska siinä on piirteitä molemmista edellä mainituista ryhmistä.
Murteita on huomattava määrä ja ne eroavat toisistaan joskus kovastikin, eikä tämän vuoksi ole aina lainkaan selvää, mitä pitäisi kutsua "kieleksi", mitä "murteeksi". Ranskalla, italialla, espanjalla, portugalilla, ja romanialla on etuoikeutettu asema itsenäisen valtion/valtioiden virallisena kielenä. Katalaani ja galego ovat myös virallisia kieliä, vaikkakaan eivät omissa kansallisvaltioissaan (galego Galician itsehallintoalueella ja katalaani Katalonian, Valencian ja Baleaarien itsehallintoalueilla Espanjan valtiossa sekä lisäksi Andorrassa). Kielillä kuten sardi ja retoromaani on myös jonkinlainen virallinen asema ja niitä käytetään jossain määrin opetuskielinä kouluissa. Monien varianttien statusta on kuitenkin keinotekoisestikin heikennetty, esimerkiksi oksitaanin eri muotoja, venetsian kieltä sekä Oïl-kieliä (paitsi tietenkin ranskaa). Kielet kuten mirandeesi ja asturia on pakotettu pienille alueille ja rajoitettuun käyttöön. Verrattuna kuitenkin vaikkapa 50 vuoden takaiseen tilanteeseen näkymät eivät ole aivan niin synkät pienemmille kielille. Eri tahoilla on monenlaisia projekteja kielten käytön elvyttämiseksi. Lähes kaikilla romaanisilla kielillä on oma Wikipediansa.
Monikon muodostus.
Jotkut romaaniset kielet muodostavat monikon lisäämällä (latinan monikkoakkusatiivisijasta periytyneen) s:n, toiset taas viimeistä vokaalia vaihtamalla.
Latinan viimeisen vokaalin menetys.
Latinan sanavartaloiden viimeinen painoton vokaali on osaksi hävinnyt romaanisista kielistä. Esimerkiksi latinan "lupus" > italian "lupo", mutta ranskassa "loup". Samoin latinan "luna" > italian "luna", mutta ranskassa "lune" (e ei äänny).
Viimeisen vokaalin pudotessa tavuja jää yksi vähemmän ja paino siirtyy viimeiselle tavulle.
Lukusana 16.
Joissain romaanisissa kielissä tämä lukusana on lukujen 11–15 tavoin "epäsäännöllinen". Toisissa taas 16 on kirjaimellisesti "kymmenen ja kuusi", kuten lukusanat 17–19 kaikissa romaanisissa kielissä.
Omistaa vai olla?
Osa romaanisista kielistä käyttää verbiä "omistaa" apuverbinä kaikkien verbien perfektimuotojen muodostuksessa (eli ranskan "passé composé"), osa taas käyttää myös verbiä "olla".
Jälkimmäisen ryhmän kielissä kaikki verbit joilla on apuverbinä "olla", ovat liikettä tai tilan muutosta kuvaavia intransitiivisiä verbejä, kuten "pudota", "tulla" tai "kaatua". Myös refleksiiviverbit käyttävät useimmiten "olla"-verbiä apuverbinä. Kaikilla muilla apuverbinä on "omistaa".
Romaanisten kielten leviäminen maailmalle.
Romaanisten kielten levinneisyys. Tummempi väri symboloi asemaa virallisena kielenä.
Kolonisaation johdosta romaanisten kielet ovat levittäytyneet ympäri maailmaa. Laajimmalle ovat levinneet "espanja" (Meksiko, Keski- ja Etelä-Amerikka, Filippiinit ym.), "portugali" (Brasilia, Angola, Mosambik) ja "ranska" (Kanada, Afrikka ym.).
Espanja ja ranska ovat YK:n virallisia kieliä.


Solenoidi.
Solenoidi on sähkömagneetti, joka yksinkertaisimmassa muodossaan koostuu "käämistä" (kelaan johdinlankaa) ja "ankkurista" (liikkuva rautasydän). Ankkuri vetää, kun käämiin johdetaan sähkövirtaa. Käämi luo magneettikentän, joka vetää ankkuria puoleensa. Solenoidin magneettikentän voimakkuuteen vaikuttaa kelaan johdettu virta, kelan kierrosten määrä, ja sen ytimen permeabiliteetti. Magneettivuon tiheys solenoidin sisällä voidaan esittää muodossa
Solenoidia voidaan pitää sähkömekaanisena laitteena, joka muuntaa sähkövirran lineaariseksi mekaaniseksi liikkeeksi sähkömagnetismin avulla.
Toisinaan solenoidi-sanalla tarkoitetaan pelkkää kelaa eli käämiä.
CERN:n CMS-koe (Compact Muon Solenoid) perustuu solenoidimagneetteihin.


Transsukupuolisuus.
Transsukupuolisuus on sukupuolittumisen ilmiö, jossa henkilö kokee kuuluvansa vastakkaiseen sukupuoleen kuin mihin hänet on syntymässä luokiteltu. Transsukupuolinen nainen eli transnainen on henkilö, joka on syntymässä todettu miespuoliseksi, mutta jolla on naisidentiteetti. Niin ikään transsukupuolinen mies eli transmies on henkilö, joka on syntymässä luokiteltu naispuoliseksi, mutta jolla on miesidentiteetti. Transsukupuolisuus sekoitetaan joskus virheellisesti transvestismiin. Transsukupuoliset muodostavat merkittävän sukupuolivähemmistön, vaikka kaikkiaan ilmiö on transvestismiä harvinaisempi.
Transsukupuolisuutta on aiemmin pidetty psykologisena ilmiönä, mutta viime aikoina on saatu viitteitä siitä, että sen alkuperä saattaa olla kehitysbiologinen. Tutkimuksissa transsukupuolisten aivoista on todettu eroja tavanomaisemmin sukupuolittuneisiin saman kromosomaalisen sukupuolen edustajiin, joten kyse ei näytä olevan pelkästä subjektiivisesta kokemuksesta. Tästä syystä transsukupuolisuutta on esitetty luokiteltavaksi intersukupuolisuuden muodoksi.
Transsukupuolisuuden vanhanaikainen nimitys on "transseksuaalisuus", joka on harhaanjohtava käännös sanasta "transsexuality". Transsukupuolisuudella ei ole suoraa yhteyttä seksuaalisuuden kanssa, vaan se on riippumaton seksuaalisesta suuntautumisesta. Transsukupuolisen seksuaalisuus saattaa kuitenkin selkiytyä vasta sukupuolen korjausprosessin läpikäymisen myötä.
Osa transsukupuolisista henkilöistä käy läpi sukupuolen korjausprosessin, joko osittain tai kokonaisvaltaisesti. Korjaus miehestä naiseksi antaa ulkoisesti paremman tuloksen kuin päinvastainen; osaa sukupuolensa miehestä naiseksi korjanneista ei edes sukupuolielinten perusteella voi ainakaan helposti erottaa biologisista naisista.
Transsukupuolisuuden ilmeneminen.
Transsukupuolisuutta ilmenee kaikissa kulttuureissa, sosio-ekonomisissa ryhmissä, ja kaikissa ikäluokissa. Eri ihmiset havahtuvat transsukupuolisuuteensa eri elämänvaiheissa, toiset jo varhaislapsuudessa, jotkut vasta eläkeiässä.
Tähänastinen kokemus on osoittanut, että lapsuuden sukupuoli-identiteettiongelmat eivät välttämättä johda transsukupuoliseen kokemukseen aikuisiässä. Pitkään oli myös vallalla käsitys, että melkein kaikki transsukupuoliset ihmiset ovat kokeneet koko ikänsä kuuluneensa vastakkaiseen sukupuoleen. Tämä ei nykytiedon valossa välttämättä pidä paikkaansa.
Transsukupuolisuuden yleisyys.
Transsukupuolisuutta pidetään melko harvinaisena, aiemmin puhuttiin luvuista 1:37 000 naisilla, 1:107 000 miehillä. Nykyisin vastaaviksi luvuiksi esitetään 1:11 900 ja 1:30 400.
Näitä lukuja kohtaan on kuitenkin esitetty kritiikkiä ja onkin esitetty myös seuraavia lukuja: Transnaisten sukupuolen korjaushoitojen määrä on vähintään luokkaa 1:2 500, ja voi olla jopa 1:1 250. Itse transsukupuolisen kokemuksen esiintymisen yleisyyden on arvioitu olevan noin 1:500.
Vuoden 2011 aikana arvioidaan prosessiin hakeutuvan Suomessa noin 200 ihmistä. Nykyisin sukupuolijakauma Suomessa on melko lähellä tasan, joten yllä mainitut suhdeluvut eivät enää välttämättä pidä paikkaansa. Tähän lienee vaikuttanut vuoden 2003 alusta voimaan astunut laki ja asetus transseksuaalien tutkimuksesta ja hoidosta. Nykyisin hoitoon pääsy on helpottunut ja näin kynnys tutkimuksiin hakeutumisesta alentunut.
Transsukupuolisuuden syyt.
Transsukupuolisuuteen johtavia tekijöitä on etsitty useilla eri tieteenaloilla. Tällä hetkellä yleisen teorian mukaan kyseessä on tilanne, jossa henkilölle on hänen vielä kohdussa ollessaan tapahtunut kehityspoikkeama. Poikasikiöiltä voi puuttua estradiolin valmistukseen tarvittava entsyymi. Estradiolin puute estää puolestaan aivojen maskulinisaation. Tyttösikiö voi altistua testosteronille esimerkiksi synnynnäisen lisämunuaishyperplasian vuoksi. Tämä vaikuttaa aivojen kehitykseen johtaen toisinaan transsukupuolisuuteen.. Tällöin tapahtuu ristiriitainen kehitys vartalon ja aivojen sukupuolen muodostumisessa. Transnaiselle ovat kehittyneet sellaiset aivot, jotka identifioivat itsensä naiseksi, mutta sellainen vartalo, joka kehittyy miehen vartaloksi ja vastaavasti transmiehelle sellaiset aivot, jotka identioivat itsensä mieheksi, mutta sellainen vartalo, joka kehittyy naisen vartaloksi.
Transsukupuolisten hoito.
Transsukupuolinen ihminen voi kokea biologisen sukupuolensa (fenotyyppi) ahdistavaksi ja vääräksi. Hän saattaa jopa vihata vartaloaan. Tämä kokemus on joskus niin painostava, että transsukupuolinen ihminen haluaa, että hänen kehoaan muutetaan lääketieteellisin toimin lähemmäksi hänen kokemansa sukupuolen vartaloa. Tämä hoito saattaa olla tarpeellista ihmisarvoisen ja tasapainoisen elämän mahdollistamiseksi. Itsemurhatkaan eivät ole hoitamattomien transsukupuolisten ihmisten kohdalla kovinkaan epätavallisia.
Psykiatrinen hoito.
Transsukupuolisen kokemuksen hyväksyminen on hyvin raskas ja aikaa vievä prosessi. Monet ihmiset tarvitsevat tukea, kun he käsittelevät ja kohtaavat vaikeita asioita elämässään. Lisäksi transsukupuolisilla ihmisillä itselläänkin on samoja ongelmia kuin valtaväestöllä - he eivät tiedä asiasta tarpeeksi ja heillä on samoja ennakkoluuloja transsukupuolisuutta kohtaan kuin muillakin. Transsukupuoliset ihmiset joutuvat kohtaamaan hankalia haasteita, ja asiantunteva terapeutti voi olla korvaamaton apu. Terapeutin kanssa työskennellään muun muassa transsukupuolisen ihmisen identiteetin varmistamisen, hyväksymisen ja muodostamisen kanssa, sekä luodaan välineitä tasapainoisen ja hyvän elämän rakentamiseen ja ylläpitämiseen.
Transsukupuolisen ihmisen oman edun mukaista on hankkia asiantunteva ja transsukupuolisuuteen perehtynyt terapeutti tai tukihenkilö. Sopivan henkilön voi löytää myös esimerkiksi vertaistukiryhmästä. Eräs hyväksi koettu vaihtoehto on pidemmälle sukupuolensa korjausprosessissa edennyt transihminen.
Suomessa transsukupuolisuutta tutkitaan ja diagnosoidaan ainoastaan Tampereen ja Helsingin yliopistollisissa sairaaloissa. Kummassakin on oma transtutkimusryhmä, joka koostuu sosiaalityöntekijöistä, psykiatrian erikoislääkäreistä ja psykologeista.
Minkälainen ihminen on transsukupuolinen?
Sukupuoliristiriitaansa lukuun ottamatta transsukupuolinen ihminen on yleensä aivan tavallinen ihminen.
Transsukupuoliset ihmiset ovat eläneet eri pituisia aikoja eri sukupuolirooleissa, ja heille saattaa muodostua käytösmalleja, jotka saattavat olla identifioidun sukupuolen stereotypioiden vastaisia.
Osa transsukupuolisista ihmisistä vaikuttaa tavalla tai toisella sellaiselta, että monet saattavat arvata heidän syntyneen ruumiiltaan eri sukupuoleen. Tämä ei kuitenkaan ole automaattisesti este normaalille elämälle. Osaa transsukupuolisia ihmisiä ei käytännössä voi mitenkään erottaa valtaväestön edustajista.
Transsukupuolisuus ja terapia.
Transsukupuolisia ihmisiä on yritetty hoitaa ja parantaa heidän sukupuolikokemuksestaan monin keinoin, muun muassa psykoterapian, tms. avulla. Nämä hoidot ovat kuitenkin toistuvasti osoittautuneet toimimattomiksi.
Minkälaisia ovat hoitojen tavoitteet ja tulokset?
Hoidon tavoite lyhyesti on transsukupuolisen ihmisen palauttaminen yhteiskuntaan hänen kokemansa sukupuolen jäsenenä elämään täysipainoista ja onnellista elämää. Tämä pyritään saavuttamaan auttamalla ja tukemalla transihmistä hänen pyrkimyksessään kokemaansa sukupuoleen, fysiologisin muutoksin, sosiaalisissa kysymyksissä sekä terapialla.
Hoidon tulosten kerrotaan olevan hyviä. Arviot sukupuoleltaan korjattujen transihmisten hoidon tuloksellisuudesta seurantatutkimusten perusteella vaihtelee kahdesta kolmasosasta jopa 97 prosenttiin.
Transsukupuolisuus ja hoito.
Transsukupuolisten ihmisten hoidon tavoitteet, ja toiveet vaihtelevat. Ei siis ole itsestäänselvyys, että koko hoitotriadi on jokaiselle tarpeen, tai edes toivottu. Tämä triadi koostuu hormonikorvaushoidosta, sosiaalisen sukupuolen korjauksesta sekä sukuelinten korjausleikkauksesta. Toisille hoito tarkoittaa kaikkia triadin komponentteja, ja mahdollisesti muitakin operaatioita halutun sukupuolen piirteiden paremmaksi saavuttamiseksi. Toisille taas riittää osa näistä hoitomenettelyistä. Käytännössä transnaiset poistattavat partakarvansa ja transmiehet rintansa.
Myös oikeaksi koetun sukupuolen nimi ja henkilötunnus ovat tärkeiksi koettuja asioita, joista voi ammentaa voimia prosessin jatkamiseen. Prosessi kestää usein monia vuosia.
Transsukupuolisen ihmisen hoitotavoitteet saattavat muuttua hoitoprosessin aikana.
Transsukupuolisen ihmisen seksuaalisuus.
Transsukupuolisuus ja seksuaalinen preferenssi usein sekoitetaan, kts. Yleisiä harhakäsityksiä.
Transsukupuolisten ihmisten seksuaalisuus vaihtelee. Aseksuaalisuus on kuitenkin melko tavallista, ainakin jossakin vaiheessa, joko ennen sukupuolen korjausprosessia, sen aikana, tai sen jälkeen. Seksuaalisuus vaihtelee kuitenkin yksilöittäin, toisten ihmisten seksuaalinen halukkuus on olematonta, kun taas toisilla se saattaa olla runsastakin.
Seksuaalisen käyttäytymisen vähäisyys saattaa johtua siitä, ettei pidetä vartalosta, jossa eletään ennen sukupuolen korjausprosessin valmistumista.
Seksuaalinen (kiintymyksellinen) preferenssi (orientaatio) vaihtelee transsukupuolisten ihmisten kohdalla, kuten valtaväestössäkin. Tutkimustulokset tästä ovat hyvin vaihtelevia, ja sekavia. Transnaisen seksuaalinen orientaatio saattaa muuttua sukupuolen korjausprosessin aikana. Kuitenkin näyttää siltä, että sukupuolensa korjanneillakin transnaisilla ilmenee lesboutta suhteellisesti huomattavasti enemmän kuin biologisilla naisilla.
Sukupuolen ja seksuaalisen preferenssin sekoittaminen.
Transsukupuolisuus on englanniksi "transsexuality", vaikka yleisesti nykyään käytetäänkin vähemmän harhaajohtavaa termia "transgendered". Sana "sex" tarkoittaa englannissa sekä seksiä että sukupuolta, sanassa "transsexuality" nimenomaan sukupuolta. Aluksi sana "transsexuality" suomennettiin ja joskus vieläkin suomennetaan harhaanjohtavasti sanalla "transseksualismi" tai "transseksuaalisuus". Tämä on ollut omiaan sekoittamaan suomalaisten käsitystä siitä, mistä transsukupuolisuudessa on kysymys.
Transsukupuolisuudessa on kysymys sukupuoli-identiteetin ja biologisen sukupuolen välisestä ristiriidasta (transsukupuolinen ihminen kokee kuuluvansa eri sukupuoleen kuin kehonsa), ei siitä, kumpaan sukupuoleen seksuaalinen kiinnostus suuntautuu. Transsukupuolinen ihminen voi siis olla niin hetero-, homo- kuin biseksuaalinenkin.
Sukupuolistereotypiat.
Sukupuolistereotypiat väittävät yleisellä tasolla asioita sukupuolen ominaisuuksista. Toiset naiset ajavat autoa erinomaisesti ja toiset miehet todella surkeasti. On naisia, jotka ovat palvelleet hyvin kunniallisesti eri maiden armeijoissa. Miehet ovat matemaattisesti keskimäärin naisia lahjakkaampia ja naiset kielellisesti miehiä lahjakkaampia, mutta on myös kielellisesti erittäin lahjakkaita miehiä ja matemaattisesti erittäin lahjakkaita naisia.
Monet stereotypiat eivät pidä paikkaansa ja ovat siksi syrjintää aiheuttavia. Myös kulttuurilla on suuri merkitys sen suhteen, miten nämä nais- tai miesjoukot toimivat.
Kun siirrytään tarkastelemaan yksilöitä, havaitaan, että on olemassa hyvin erilaisia miehiä ja naisia ja että heidän ominaisuuksiaan ei oikeastaan voida päätellä heidän sukupuolestaan. On hyvin helliä ja herkkiä miehiä ja naisia, jotka ovat raudanlujia.
Tämä liittyy transsukupuolisten ihmisten elämään siten, että monesti saatetaan esimerkiksi transnaisen maskuliinisia piirteitä pitää todisteina hänen miehuudestaan. Tämä saattaa olla virheellinen päätelmä, sillä vaikka transnainen olisi kuinka "miehekäs", niin hän voi kokea itsensä naiseksi.
Transihmiset itsekin sortuvat tähän samaan virheeseen etenkin määrätyssä kehitysvaiheessa. He pyrkivät integroitumaan kokemaansa sukupuoleen ja saattavat tehdä ylilyöntejä käytöksessään ja olemuksessaan. Tavallisesti nämä kuitenkin ajan mittaan tasoittuvat ja transihmiset löytävät luontevan tavan ilmaista itseään korjatussa sukupuolessa. Tähän ilmaisuun kuuluu sekä persoonan feminiiniset että maskuliiniset piirteet.
Tulkitun sukupuolen problematiikkaa.
Tulkittu sukupuoli on useimmille ihmisille vieras käsite, sillä useimmat ihmiset olettavat automaattisesti tietävänsä kohtaamiensa ihmisten sukupuolen. Tätä tulkittua sukupuolta käytetään lähtökohtana, jonka perusteella toisen ihmisen reaktiot, puheet ja eleet tulkitaan. Tämä saattaa olla transsukupuolisen ihmisen ongelmana sosiaalisissa kohtaamisissa: häneen sukupuolensa saatetaan tulkita toisella tavalla kuin hän itse kokee.
Hyvin tyypillistä on olettaa mieheksi tulkittu naisellinen henkilö homo- tai biseksuaaliksi. Vaikka osa homoseksuaalisista miehistä onkin naisellisia, niin on myös naisellisia heteromiehiä ja transihmisiä. Tulkittu sukupuoli saattaa siis hyvinkin johtaa harhaan ja syy tähän saattaa olla kulttuurin asettamat oletukset ja tiedon puute.


Kartesiolainen dualismi.
Kartesiolainen dualismi on ontologiseen filosofiaan liittyvä näkökulma, jonka mukaan on olemassa kahdenlaisia, toisistaan perustavalla tavalla eroavia tosiolioita: toisaalta fyysiset, aineelliset oliot, toisaalta henkiset olennot kuten ihmisen tietoinen sielu. Opin alkuperäisversiossa aineen perustavimmaksi ominaisuudeksi katsottiin ulottuvuus ja hengen perusominaisuudeksi ajattelu. Ihmisellä on sekä aineellinen ruumis että henkinen sielu, joten ongelmalliseksi muodostui sen selittäminen, miten ne perustavasta erilaisuudestaan huolimatta voivat läheisesti vaikuttaa toisiinsa.
Historia.
Kartesiolainen dualismi on saanut nimensä alkuperäiseltä keksijältään, René Descartesilta. Hänen alkuperäinen kysymyksensä liittyi filosofiseen ongelmaan tietoisuuden ja ruumiin suhteesta: tietoisuudella ja ruumiilla on selvä yhteys. Tietoinen päätös nostaa kahvikuppi saa käden liikkeelle. Toisaalta ruumiimme, silmiemme havaitsema kahvikuppi piirtyy verkkokalvoillemme ja aivot rekisteröivät sen hahmon, minkä seurauksena tietoisuutemme havaitsee kahvikupin. Kartesiolaisen dualismin perusajatukset mielen ja ruumiin erosta ja niiden välisestä toiminnallisesta yhteydestä Descartes esitti teoksessaan "Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta" (1641). Mielen ja ruumiin yhteistoimintaa, erityisesti aistimuksia ja tunteita, Descartes käsitteli lähemmin teoksessa "Sielunliikutukset" (1649).
Kuinka sielu ja ruumis sitten kommunikoivat, kuului Descartesin kysymys. Hän uskoi silloisen lääketieteen löytäneen ratkaisunkin: aivojen tyvestä löytyi käpyrauhanen, jonka hän uskoi hoitavan tämän työn. Yhä 1900-luvullakin on löytynyt filosofeja, jotka ovat uskoneet pystyvänsä osoittamaan erillisen sielun olevan olemassa ja ruumiin kommunikoivan sen kanssa. Esimerkiksi Karl Popper pyrki todistamaan yhdessä neurofysiologiystävänsä kanssa, että oikeakätisillä ihmisillä vasen aivopuolisko on selvässä yhteydessä sieluun.
Tietoisuus aivojen ominaisuutena mahtuu vielä Descartesin alkuperäiseen kysymyksenasetteluun. Sen sijaan laajempi näkökulma, jossa tietoisuus on ihmisen ja ympäristön vuorovaikutuksen ilmentymä, on nykyaikaisessa filosofiassa muodostunut käsitys, joka ei alkuperäiseen kartesiolaiseen metafysiikkaan mahdu.
Monet analyyttisen filosofian perinteen vaalijat ovat peräänkuuluttaneet kartesiolaisen dualismin lopullista hautaamista. Usko erillisen sielun olemassaoloon on 2000-luvun filosofien joukossa harvinaista - yksi harvoista on Oxfordin yliopiston professori Richard Swinburne). Toisaalta moderni funktionalismi korostaa mielen erillisyyttä ruumiista, ikään kuin "ohjelmistona" tietokoneen elektroniikan takana. Tämän suuntauksen merkittävimpiä edustajia on Hilary Putnam.
Ludwig Wittgenstein on muun muassa tuonut esille, että suurin osa aivot-ruumis-dualismia kiertävästä keskustelusta on samaa vanhaa kartesiolaista dualismia. Myös Daniel Dennett ja Richard Rorty väittää useiden tietoisuutta tutkivien juuttuneen kartesiolaisen dualismiin jopa tietämättään.


Etelä-Georgia ja Eteläiset Sandwichsaaret.
Etelä-Georgia ja Eteläiset Sandwichsaaret ovat Yhdistyneen kuningaskunnan hallitsema saaristo ja merentakainen territorio Etelä-Atlantilla noin 1390 kilometriä itäkaakkoon Falklandinsaarista. Territorio perustettiin vuonna 1985 ja sitä hallinnoidaan Falklandinsaarten kautta. Myös Argentiina katsoo saariston kuuluvan itselleen. Vuonna 1982 Argentiina miehitti saaristoa Falklandin sodan yhteydessä.
Saarten pinta-ala on 3 903 neliökilometriä. Saarella on kaksi pysyvää asukasta (Grytvikenin museon kaksi kuraattoria). Saarten Internet-verkkotunnus on.GS. Saarten kansallinen juhlapäivä on vuodesta 1982 lähtien ollut 14. kesäkuuta vietettävä "Liberation Day" eli vapautuspäivä, joka viittaa argentiinalaismiehityksen päättymiseen. Saarten luonto ja eläimet houkuttelevat saarille luontomatkailijoita.
Etelä-Georgian saari.
Etelä-Georgian saari, pinta-ala 3 528 neliökilometriä, on territorion suurin saari. Brittiläinen kapteeni James Cook löysi ja kartoitti sen vuonna 1775, joskin väitetään lontoolaisen kauppiaan Anthony de la Rochen nähneen sen jo vuonna 1675, mistä syystä joissakin varhaisissa kartoissa oli "Roche Island". Cook nousi ensimmäisenä maihin saarella, valtasi sen Isolle-Britannialle, ja nimesi sen kuningas mukaan.
Norjalainen kapteeni Carl Anton Larsen perusti saarelle ensimmäisen valaanpyyntiaseman Grytvikenin satamaan vuonna 1904. Saarella asui valaanpyynnin huippuaikoina jopa 800 ihmistä Grytvikenissä ja muissa valaanpyyntiasemissa. Valaanpyyntiasemia saarella oli kaikkiaan seitsemän: "Prince Olav Harbour", "Leith Harbour", "Stromness", "Husvik", Grytviken, "Godthul", ja "Ocean Harbour", joista Grytwiken ja Leith Harbour olivat pitkäikäisimmät; ne suljettiin vasta vuosina 1965–1966.
Falklandin sota.
a> aikana alasammun Argentinalaisen helikopterin jäännökset
Argentiina on vaatinut Etelä-Georgiaa itselleen vuodesta 1927 lähtien, ja Falklandin sodan aikana vuonna 1982 saari oli lyhyen aikaa argentiinalaisten miehittämänä. Grytvikenin lähellä entisessä saarten hallintokeskuksessa "King Edward Pointissa" sijainnut tutkimusasema oli sotilastukikohtana Falklandin sodan jälkeen, mutta se palautettiin siviilikäyttöön vuonna 2001, minkä jälkeen se on toiminut biologisena tutkimusasemana.
Asutus saarella.
Nykyään pääsaarella sijaitsee tutkimusaseman lisäksi Grytvikenin museo, jonka kaksi kuraattoria ovat pääsaaren ainoat pysyvät asukkaat. Kapean salmen erottamana saaren länsipään edustalla sijaitsee "Bird Island", jolla on pysyvästi miehitetty, brittiläistä Antarktiksen tutkimusta palveleva biologinen asema.
Saaren luonto.
Saarten luonto on karu. Tyypillinen maksimilämpötila on välillä 0–10 °C. Saarilla on kuitenkaan harvoin talvellakaan kylmempää kuin −10 °C. Pääsaarella on suuri kuningaspingviinien ("Aptenodytes patagonicus") yhdyskunta. Lisäksi saarella elää porokanta, joka tuotiin saarelle varhain 1900-luvulla. Sääolosuhteet tekevät saaret vaikeasti lähestyttäviksi kohteiksi laivoille. Pääsaaren pohjoisrannalla on kuitenkin useita hyviä satamia; kaikki valaanpyyntiasemat sijaitsivatkin juuri saaren pohjoisrannalla. Saarelle on levinnyt rottakanta, joka aiheuttaa vaaran saaren alkuperäiselle lajistolle ja jota on siksi pyritty hävittämään myrkkysyöteillä. Kotoperäisinä lajeina saarella pesivät etelägeorgiankirvinen ("Anthus antarcticus") sekä suippopyrstösorsa ("Anas georgica").
Saarta ympäröivän meren eliölajiston lajimäärä ylittää monien trooppisten vesien lajimäärän.
Etelä-Georgiaan kuuluvat pääsaaren lisäksi pienemmät saaret Annenkov Island, Bird Island, Clerke Rocks, Cooper Island, Grass Island, Pickersgill Islands, Shag Rocks ja Willis Islands.
Eteläiset Sandwichsaaret.
Eteläisiin Sandwichsaariin kuuluu yksitoista asumatonta, kartion muotoista tulivuorista muodostunutta saarta. James Cook löysi saaret vuonna 1775. Hän nimesi ne ensin ”Sandwichin maaksi”, mutta kun myös hänen hieman myöhemmin löytämänsä Havaijin saariryhmä nimettiin Sandwichsaariksi, tarkennettiin Sandwichsaaret eteläisiksi. Argentiina on vaatinut saaria itselleen vuodesta 1938 lähtien, ja se ylläpiti saarilla laivastotukikohtaa vuodesta 1976 vuoteen 1982, jolloin tukikohta hävitettiin Falklandin sodan yhteydessä. Vuonna 1995 Argentiina sitoutui olemaan valtaamatta saaria itselleen väkipakolla.
Eteläiset Sandwichsaaret ovat nimiltään Bellingshausen, Bristolinsaari, Candlemas, Cook, Leskov, Montagu, Saunders, Thule, Vindication, Visokoi ja Zavodovski. Lisäksi saarten pohjoispuolella on merenalainen tulivuori "Protector Shoal", josta voi olla tulossa saariryhmän kahdestoista saari. Suurin saarista on Montagu (noin 12 kilometriä pitkä ja 10 kilometriä leveä), pienin Leskov (noin 900 metriä pitkä, 460 metriä leveä).
Vaikka saaret ovat kauempana etelänavasta kuin Eteläiset Orkneysaaret, nillä on kylmempi ilmasto Waddellinmereltä tulevan kylmän merivirran takia. Lähes kaikki sade tulee lumena. Vallitsevat tuulet puhaltavat lännestä.


Smalltalk.
Smalltalk on tietotekniikassa ohjelmointikieli ja ohjelmointiympäristö. Se on muiden muassa Javan edeltäjä.
Olioperusteinen.
Smalltalkilla kirjoitetut ohjelmat ovat olioperusteisia. Smalltalkia pidetään "puhtaana" olio-ohjelmointikielenä.
Kuten kaikki olio-ohjelmointikielet, niin myös Smalltalk on syntaktiselta ytimeltään hyvin pieni ja koko kielen voima perustuu varsin laajaan luokkakirjastoon.
Useimmat olio-ohjelmointikielet, kuten Java tai COBOLin olioversio, ovat ottaneet oppia Smalltalkista.
Smalltalk on rakenteeltaan hyvin lähellä myöhemmin kehitettyä Javaa – joka on siis suurelta osin kopioitu Smalltalkista.
Kieltä ajetaan tulkkaavasti virtuaalikoneessa aivan kuten Javaa, mikä tekee siitä suhteellisen hitaan.
Dynaaminen tyypitys.
Muuttujat ovat dynaamisesti tyypitettyjä – ei siis käännösaikana vaan ajoaikana. Smalltalk ei vaadi muuttujien ja argumenttien tietotyyppien määrittelyä: joidenkin mukaan tyypitys tekisi ohjelmista luotettavampia, mutta Smalltalkin käyttäjien mukaan tyypin määrittely vain sotkee ohjelmia ja hidastaa työtä.
Historia.
Kieli on alun perin kehitetty 1970-luvulla Xerox PARCissa. Kehittäjäryhmään kuuluivat mm. Alan Kay, Dan Ingalls, Dave Robson, Adele Goldberg, Peter Deutsch. Lisäksi mukana olivat Ted Kaehler ja Scott Wallace. Smalltalk sai runsaasti vaikutteita Norjassa kehitetystä Simula-kielestä, jota pidetään kaikkien olio-ohjelmointikielten kantaisänä.
Xerox julkaisi Smalltalk-kielen nimellä Smalltalk-80. Sen jälkeen Hewlett-Packard tuotti ensimmäisen kaupallisen version. Vuonna 1986 Digitalk-yhtiö julkaisi ensimmäisen laajalti saatavilla olleen version, Smalltalk/V:n PC-ympäristöön. Digitalk päätyi myöhemmin ParcPlacen omistukseen.
Xerox PARCin tutkimuskeskuksesta kielen kehittäminen siirtyi ohjelmoijien perustamalle ParcPlace-yhtiölle, joka kehitti siitä VisualWorks-nimisen tuotteen. VisualWorks on samalla sekä kieli että kehitysympäristö, samaan tapaan kuin Eclipse ja Java ovat yhdessä Javan kehitysympäristö. Tuote on edelleen kaupallisena tuotteena olemassa ja sen omistaa nykyään.
VisualWorks-kehitysympäristöllä on 1990-luvulla kehitetty lukuisa joukko pitkään yritysten käytössä olleita sovelluksia.
Vuonna 1996 Alan Kay ym. synnyttivät Apple-yhtiöllä työskennellessään Smalltalkin pohjalta Squeakin. Squeak poiki tiiviimmän version Pharon vuonna 2008.
1990-luvulla Smalltalk, samoin kuin mm. C++, jäi Java-kielen varjoon suosiossa, mutta Smalltalk on elossa ja sitä käytetään edelleen.
Käyttö nykyään.
CMS-järjestelmät Cmsbox ja Pier.
Versioita.
Smalltalk MT; Dolphin Smalltalk; Cincom Smalltalk; Instantiations VA Smalltalk (uudelleenbrändätty IBM VisualAgeSmalltalk); GNU Smalltalk.
on "Smalltalk-80"-versioon perustuva ilmainen avoimen lähdekoodin kehitysympäristö eri käyttöjärjestelmille.


Edwin Hubble.
Edwin Powell Hubble (20. marraskuuta 1889 Marshfield, Missouri – 28. syyskuuta 1953 San Marino, Kalifornia) oli merkittävä yhdysvaltalainen tähtitieteilijä. Hubble havaitsi ensimmäisenä, että kauempana olevat galaksit loittonevat nopeammin kuin lähellä olevat. Tästä voitiin päätellä, että maailmankaikkeus laajenee. Galaksien loittonemisnopeuden ja etäisyyden välisen suhteen kaava tunnetaan nykyään Hubblen lakina.
Myös Hubble-avaruusteleskooppi on nimetty Edwin Hubblen mukaan.
Historiaa.
Edwin Hubblen perhe muutti Chicagoon vuonna 1898. Oppikoulussa Hubble oli lupaava, mutta ei epätavallinen oppilas ja hän oli hyvä urheilussa, sillä hän rikkoi Illinoisin osavaltion korkeushypyn ennätyksen.
Edwin tutustui ensimmäistä kertaa tähtitieteeseen kahdeksanvuotiaana katsoessaan kaukoputkella. Tuolloin puhuttiin paljon Marsin kanavista ja asia kiinnosti Edwiniäkin. Hubblesta piti alun perin tulla lakimies, mutta hän itse tahtoi tähtitieteilijäksi. Hän piti myös englannin kielestä.
Tutkimus.
Mt. Wilsonin observatoriossa tekemillään tutkimuksilla hän osoitti, että ns. kierteissumut ovat kaukaisia galakseja. Vuonna 1929
Edwin Hubble julkaisi tutkimuksen, mikä osoitti galaksien etääntyvän sitä nopeammin mitä kauempana ne ovat. Näin hän tuli osoittaneeksi, että maailmankaikkeus laajenee. Hubble myös luokitteli galaksit niiden ulkonäön perusteella.


Hubblen laki.
Hubblen laki on kosmologiassa Edwin Hubblen havaitsema suora verrannollisuus kohteen ja havaitsijan välisen etäisyyden ja näiden välisen etääntymisnopeuden välillä.
Edwin Hubble havaitsi vuonna 1929, että galaksien spektrissä näkyvät spektriviivat ovat punasiirtyneet. Lisäksi hän huomasi että punasiirtymä on verrannollinen galaksin etäisyyteen - mitä kauempana galaksi on, sitä suurempi sen punasiirtymä. Klassisen mekaniikan pohjalta tulkittuna tämä tarkoittaisi sitä että galaksit liikkuvat meistä poispäin niiden etäisyyteen suoraan verrannollisella nopeudella. Tästä seuraisi, että maapallo on maailmankaikkeuden keskus, josta kaikki muut kohteet liikkuvat poispäin. Hubblen havainnot voidaan ymmärtää käyttäen yleistä suhteellisuusteoriaa, jolloin punasiirtymä on seurausta avaruuden laajenemisesta. Tällöin maapallon ei tarvitse olla erityisessä asemassa, vaan punasiirtymistä tehdyt havainnot näyttävät samanlaisilta kaikkialla.
missä formula_2 on galaksin loittonemisnopeus (tavallisesti yksikkönä km/s) ja formula_3 on etäisyys galaksiin (yksikkönä megaparsek Mpc). Näiden välistä suhdetta kuvaava luku formula_4 tunnetaan nimellä Hubblen vakio.
Vakion formula_4 suuruus on ollut pitkään kiistanalainen. Nykyisin luotettavimpana pidetään vuoden 2003 WMAP satelliitin mittausten antamaa arvoa 71 ± 4 km/s/Mpc. Myös muut tästä riippumattomat mittausmenetelmät antavat vastaavia arvoja. Esimerkiksi Tullyn–Fisherin relaatiosta ja tyypin Ia supernovien purkauksista on saatu jo aikaisemmin arvo 72 ± 8 km/s/Mpc ja uusimpana, joskaan ei yhtä tarkkana Chandra-avaruusteleskoopin galaksijoukkojen kolmiomittauksesta laskettu 77 ± 12 km/s/Mpc. Vaikka Chandran tulos ei olekaan yhtä tarkka kuin aikaisemmat, tämän tuloksen erityinen arvo on siinä, että sen tuottamiseen käytetty mittaustapa on täysin riippumaton mistään aikaisemmin käytetystä. Oikeastaan "H"0 ei ole vakio, sillä sen arvo muuttuu hitaasti. Ammattitähtitieteilijät käyttävät usein nimitystä Hubblen parametri.
Hubblen laki lähiavaruudessa.
Pienillä etäisyyksillä Hubblen lain tuottama nopeus on niin pieni että sen havaitseminen on vaikeaa. Esimerkiksi Andromedan galaksin etäisyys on noin 800kpc joten Hubblen lain mukaan se loittonisi meistä 50 km/s nopeudella. Painovoiman tuottamat paikalliset nopeudenvaihtelut ovat suurempia, luokkaa 100 km/s. Lisäksi lähellä toisiaan sijaitsevien galaksien keskinäiset gravitaatiovuorovaikutukset ovat monin verroin suurempia kuin maailmankaikkeuden laajenemisen aiheuttama loitontava voima. Todellisuudessa Andromeda lähestyy linnunrataa nopeudella 140 km/s. Tästä syystä Hubblen laki on havaittavissa vain galaksijoukkojen välisten etäisyyksien yli, ja tällöinkin sen mittaamiseen tarvitaan valtava joukko galakseja, jotta satunnaisten liikkeiden vaikutus voidaan tilastollisesti eliminoida.
Hubblen aika.
Hubblen lain löytäminen muutti ratkaisevasti käsitystä avaruuden synnystä, sillä vaikka jo aikaisemmin Aleksandr Fridman ja Georges Lemaître olivat yleisen suhteellisuus­teorian perusteella väittäneet maailman­kaikkeuden laajenevan, vasta Hubblen havainnot osoittivat niin todella tapahtuvan. Eräs Hubblen vakion tärkeimmistä piirteistä liittyykin juuri maailmankaikkeuden ikään. Olettaen että Hubblen laki pätee kaikilla punasiirtymän arvoilla, aika
ilmoittaa, milloin kaksi nyt etäisyydellä formula_3 olevaa kohdetta ovat olleet samassa pisteessä. Toisin sanoen Hubblen vakion käänteisluku ilmoittaa maailmankaikkeuden iän..
Todellisuudessa Hubblen laki pätee vain etäisyyksillä jotka ovat näkyvää maailmankaikkeutta paljon pienempiä. Tarkempi lasku antaa tulokseksi
missä formula_9 on maailmankaikkeuden ainesisällöstä riippuva vakio. WMAP-satelliitin mittausten mukaan formula_10.


Hyperakusia.
Hyperakusia tarkoittaa sietämättömyyttä normaaleille äänille. Sitä ilmenee normaalikuuloisilla ja niillä, joilla on kuulon alenema. Hyperakusiaa esiintyy myös harvinaisessa Yläkaarikäytävän luupuutoksen yhteydessä
Hyperakusia johtuu äänen sentraalisen prosessoinnin muuttumisesta, jolloin sisäkorva on usein täysin normaali vaikka potilaat itse luulevat sen olevan vahingoittunut. Hyperakusiasta kärsivää ihmistä voidaan auttaa käyttäytymis- ja äänihoidolla.


MS-DOS.
MS-DOS ("Microsoft Disk Operating System") on Microsoftin vuonna 1981 julkaisema tekstipohjaisella komentoliittymällä varustettu käyttöjärjestelmä. Se oli ensimmäinen laajalti levinnyt käyttöjärjestelmä IBM PC -tietokoneille. Viimeisin itsenäinen versio, 6.22, julkaistiin vuonna 1994, minkä jälkeen MS-DOS on sisältynyt Windows-järjestelmäpaketteihin. Windows 95, 98 ja ME perustuivat MS-DOS:iin, vaikka tämä onkin enimmäkseen käyttäjältä piilotettu. Myös Windows NT-käyttöjärjestelmän uusissa versioissa on yhä mukana MS-DOS-yhteensopiva komentotulkki sekä jonkinlainen emulaattori, joka mahdollistaa useimpien MS-DOS-ohjelmien toiminnan.
Historia.
IBM tilasi Microsoftilta käyttöjärjestelmän, jonka Microsoft osti valmiina Seattle Computer Systems -yhtiöltä (SCS) IBM kaupan solmimisen jälkeen. SCS:llä oli muistuttava käyttöjärjestelmä QDOS ("Quick and Dirty Operating System", "nopea ja likainen käyttöjärjestelmä", viittaa koodaustapaan jolla QDOS oli kasattu). Microsoft neuvotteli IBM:n kanssa tehtyyn sopimukseen luvan myydä IBM-DOS (myöhemmin PC-DOS) käyttöjärjestelmä erikseen myös omana Microsoftin tuotteena MS-DOS nimellä. Nämä tuotteet olivat aluksi identtisiä, mutta eriytyivät myöhemmin, kun Microsoftin ja IBM:n välinen yhteistyö päättyi.
MS-DOSin komentotulkki nimeltä "command.com" sen sisältävän tiedoston nimen mukaan toimi myös pääasiallisena käyttöliittymä käyttäjälle.
MS-DOSiin ei koskaan toteutettu moniajoa, vaikka Microsoft suunnitteli pitkään sellaista koodinimillä "286-DOS", "MS-DOS 3" tai "MS-DOS 4". Järjestysnumeroltaan vastaavat versiot julkaistiin vuorollaan käyttäen perinteistä muistinhallintaa, koska 2 astui näyttämölle. Intelin 80386-prosessorin tarjoamien edistyneiden muistinhallintatoimintojen myötä tätä rajoitetta pystyttiin kuitenkin kiertämään.
MS-DOS kopioi ideoita muista käyttöjärjestelmistä. Versio 2.0 sisälsi Unixista omaksutut alihakemistot, putket ja tulostuksen uudelleenohjauksen omintakeisin toteutuksin. Versio 5.0 paransi muistinhallintaa, jolloin osa kooltaan kasvaneesta MS-DOSista voitiin siirtää 80286- ja 80386-koneissa muille muistialueille viemästä DOSin kallisarvoista 640 kilotavun perusmuistia.
Versiossa 6.0 tuli mukaan defrag-levyneheytysohjelma ja DoubleSpace-levynpakkaus, joka korvattiin Microsoftin ja Stac Technologiesin välisen patenttioikeudenkäynnin jälkeen versiossa 6.22 DriveSpace-nimisellä ohjelmalla. Kesäkuussa 1994 julkaistu MS-DOS 6.22 oli myös viimeinen erikseen myytävä MS-DOS. Versio 7.0 oli saatavissa ainoastaan Windows 95 -ikkunoinnin mukana. Microsoftin vakuutteluista huolimatta Windows 95:ssa MS-DOS käynnistyi automaattisesti taustalla. Käyttöjärjestelmässä olivat uutuutena mukana tuki pitkille tiedostonimille ja "CD..."- ja "CD..." -komennot.
DOSin ohjelmia.
MS-DOS peri monet ohjelmista, jotka siirrettiin uudelle käyttöjärjestelmälle. Jo CP/M:ssa toiminut WordStar oli ensimmäisiä suosittuja tekstinkäsittelyohjelmia. Se antoi myöhemmin tilaa WordPerfectille, joka säilyi loppuun asti DOS-ympäristön suosituimpana tekstinkäsittelyohjelmana. Sen kilpailijana lähinnä Suomessa oli kotimainen Teko. Ensimmäiseksi PC:n "tappajasovellukseksi" muodostui Lotus 1-2-3-taulukkolaskenta, joka sisälsi graafisten kuvaajien tuottomahdollisuuden. 1-2-3:n suuri suosio 1980-luvun puolivälissä oli merkittävä tekijä PC:n leviämisessä yritysmaailmaan.
DOS-ohjelmat ohjelmoitiin alussa, kuten aiemminkin, lähinnä assemblylla, mutta kehittyneet kääntäjät yleistyivät myöhemmin. Turbo Pascal ja QuickBASIC olivat suosittuja. C-kääntäjiä DOSille olivat ainakin Microsoftin QuickQ, TurboC ja Watcom. DJ Delorie siirsi myöhemmin DOSille nimellä DJGPP. DJGPP vaati kuitenkin 386-suorittimen. MS-DOSin itsensä mukana tuli Microsoftin GW-BASIC-niminen rivinumero-BASIC (PC-DOSissa BASICA), versiosta 5.0 lähtien QuickBasicia muistuttava QBasic.
Pääosa peleistä julkaistiin MS-DOSille aina 1990-luvun puoliväliin asti. Sellaiset klassikot kuin Civilization, Dune II, Command & Conquer, Doom ja Quake tulivat kaikki DOSille. DOSissä pystyi myös hyödyntämään 3D-näytönohjaimia kuten 3dfx:n Voodoo Graphicsia.
PC-demot tehtiin myös yksinomaan DOS-ympäristöön aina 1990-luvun loppuun asti. DOSille tehtiin myös lukuisia tracker-ohjelmia musiikin säveltämistä varten. Niiden käyttöön tarvittiin erillinen äänikortti, koska PC:n ääniominaisuudet olivat ilman laajennuskortteja olemattomat.
Internetin käyttöön tarkoitettuja ohjelmia DOSille ei ole juuri tehty, vaikka esimerkiksi SUN kehitti yrityskäyttöön jopa PC-NFS-asiakasohjelman ja TCP/IP-pinon. Käytännössä Internetiä käytettiin soittamalla modeemilla ja pääteohjelmalla soittosarjaan, josta voi käyttää Unix-koneen shellia sähköpostin lähettämiseen ja selata verkkoa tekstipohjaisella selaimella. DOS-aikana yleisin ohjelmien ja muiden tiedostojen hankkimiskeino olivat.
MS-DOSin muistinhallinta.
MS-DOS kehitettiin IBM PC -koneelle joka käytti Intel 8088 -suoritinta. Ensimmäiset mallit sisälsivät 16 tai 64 kB RAM-muistia ja suoritin pystyi osoittamaan korkeintaan megatavun. IBM PC:n arkkitehtuuri suunniteltiin kuitenkin siten että 640 kB:n kohdalta alkoivat oheislaitteiden muistialueet, joten varsinaista muistia voi lisätä vain 640 kB ja loput 384 kB muistiavaruudesta on varattu oheislaitteille. Esimerkiksi alue A000h–B000h oli varattu näyttökortin muistille ja ylemmät ROM-piireille, kuten käyttöjärjestelmälle.
Kuuluisa 640 kB:n muistinrajoitus muodostui pian ongelmaksi ja jo 1984 kehitettiin paljon muistia vaativia taulukkolaskenta- ja tietokantaohjelmia varten EMS-määrittely. Määrittelyn mukaan rakennettiin ISA-väylään liitettäviä lisäkortteja, joiden muisti näkyi oheislaitteille varatulla muistialueella. Tätä muistia voitiin käsitellä sivuittain ja osa kortilla olevasta muistista voitiin ottaa kerrallaan "näkyväksi." Hyvin harvat ohjelmat hyödynsivät kuitenkaan tätä muistia. Käytännössä liian monien laiteajurien lataaminen kulutti perusmuistia, sen liiallinen käyttö esti joidenkin ohjelmien toiminnan. Etenkin jotkut pelit saattoivat vaatia yli 600 kB vapaata perusmuistia.
Intel 80286 -suorittimen kehittyneempi muistinhallinta mahdollisti XMS-muistin (Extended Memory Specification) käytön. 286 pystyi hyödyntämään 16 MB muistia ja monet 286-tietokoneet toimitettiin 1 MB tai 2 MB muistilla, jota päästiin käyttämään 286-suorittimen suojatussa tilassa (Protected mode). Sitä käytettäessä ei tosin pystynyt käyttämään DOSin palveluja ja hyvin harvat ohjelmat hyödynsivät 286:n kehittyneitä ominaisuuksia. Muistia voi kuitenkin hyödyntää esimerkiksi levyvälimuistina SMARTDRV-ohjaimen avulla tai RAM-levynä. XMS-muistin käytön mahdollisti HIMEM.SYS-laiteohjain, joka tuli käyttöön MS-DOS 5.0:ssä. Myös Windows 3.x pystyi hyödyntämään ylimääräistä muistia.
286-suorittimessa oli myös eräs suunnitteluominaisuus, jonka avulla A20-osoitelinjaa käsittelemällä 286-suoritin pystyi käyttämään reaalitilassa 64 kB muistia 1 MB rajan yläpuolelta osoitteesta FFFF:0000 lähtien. Tästä muistialueesta käytettiin nimeä HMA (High Memory Area). MS-DOS versiosta 5.0 lähtien osan käyttöjärjestelmästä pystyi siirtämään CONFIG.SYS-tiedoston asetuksella DOS=HIGH tälle alueelle, jolloin perusmuistia jäi vapaaksi.
Intel 386 -suorittimessa oli edeltäviä malleja kehittyneempi muistinhallinta, ml. sivutus. Ns. Expanded Memory Managerin avulla DOS voi käyttää XMS-muistia simuloimaan EMS-muistia 386:n Virtual 8086 -tilassa. Tekniikkaa hyödynsi ensimmäisenä Compaq DOS 3.31:n mukana tullut CEMM vuonna 1987. Microsoftin vastaava laiteohjain EMM386.EXE toimitettiin Windows/386:n ja MS-DOS 4.01:n mukana. EMM386 voi myös siirtää osan XMS-muistista tyhjiin kohtiin alueelle 640 kB – 1 MB, (ns. Upper Memory Area) jolloin laiteohjaimia voi ladata tälle alueelle CONFIG.SYSissä LOADHIGH-komennolla perusmuistin vapauttamiseksi.


Spektri.
Kiinteä valonlähde (A) säteilee jatkuvan spektrin 1). Hehkuva kaasu (B) säteilee kirkasviivaisen emissiospektrin (2), ja kiinteästä valonlähteestä hehkuvan kaasun läpi tuleva valo säteilee absorptioviivaspektrin (3), jossa on tummia imeytymisviivoja jatkuvan spektrin päällä.Jatkuva spektri
Spektri eli kirjo tarkoittaa yleisesti havaitun suureen jakautumista komponentteihin taajuuden tai energian suhteen. Tunnetuin esimerkki on valon spektrin jakaantuminen eri väreihin sateenkaaressa.
Materiaalien ja monien ilmiöiden tutkimista mittaamalla ja analysoimalla niiden lähettämän tai absorboiman säteilyn spektriä kutsutaan spektroskopiaksi.
Valon spektri.
Valon spektrin saa näkyviin esimerkiksi valon kulkiessa prisman läpi. Valon eri aallonpituudet taittuvat eri tavoin ja silmä erottaa ne eri värisinä. Näkyvän valon lyhytaaltoinen pää on violetti ja pitkäaaltoinen punainen. Se kattaa aallonpituusalueen 390–720 nm, joskin jotkut näkevät 380–780 nm. Ihmissilmän herkkyys on suurin 555 nanometrissä, mikä vastaa vihreää valoa.
Jatkuva spektri.
Jos spektrissä on hyppäyksittä kaikkia aallonpituuksia sateenkaaren tavoin punaisesta oranssin, keltaisen, vihreän ja sinisen kautta violettiin, sitä kutsutaan jatkuvaksi spektriksi. Jatkuvaa spektriä voidaan usein kuvata värilämpötilalla.
Viivaspektri.
Jos spektrissä on vain tiettyjä aallonpituuksia, sitä kutsutaan viivaspektriksi. Tietyt aallonpituudet ovat spektriviivoja. Fysiikan lakien mukaan tietty alkuaine tuottaa tietyssä lämpö- ym. tilassa vain tietyt viivat, jotka muodostavat alkuaineen ominaissäteilyn. Viivaspektri kertoo rajatusta alkuainekoostumuksesta. Kirkkaat spektriviivat ovat emissioviivoja. Esimerkiksi loisteputki säteilee emissioviivoja.
Jatkuvan spektrin päällä olevat tummat viivat ovat absorptioviivoja tai imeytymisviivoja. Ne syntyvät tietyn taajuisten valonsäteiden imeytyessä tiettyihin atomeihin tai molekyyleihin. Spektriviivoista voi alkuainekoostumuksen lisäksi päätellä myös kappaleiden liiketiloja Doppler-ilmiön perusteella.
Lähes kaikki tietomme tähdistä on saatu niiden spektristä.
Sähkömagneettisen säteilyn spektri.
Koska valo on sähkömagneettista säteilyä, spektrin käsite on laajennettu myös valoa matalampiin ja korkeampiin taajuuksiin (valoa pidempiin ja lyhyempiin aallonpituuksiin) alkaen radioaalloista aina gammasäteilyyn saakka jolloin sitä kutsutaan sähkömagneettiseksi spektriksi.
Sähkömagneettisen säteilyn kuljettajina toimivien fotonien energia on riippuvainen säteilyn taajuudesta, ja tästä syystä spektri voidaan määritellä myös säteilyn energiajakaumaksi eli energiaspektriksi.
Energiaspektri voidaan luonnollisesti määrittää sähkömagneettisen säteilyn tapaan mistä tahansa säteilystä.
Aineen ominaisuuksia tutkitaan yleisesti sen eri tilanteissa emittoiman tai absorboiman säteilyn spektrin avulla. Tällaisia menetelmiä on hyvin suuri joukko ja niitä kutsutaan spetroskooppisiksi.
Signaalin spektri.
Signaalin spektri tarkoittaa myös sähkötekniikassa ja signaalinkäsittelyssä taajuusjakaumaa. Mitattu signaali voidaan jakaa eri taajuisten osasten summaksi Fourier muunnoksella tai mitata se suoraan spektrianalysaattorilla.
Äänen spektri.
Myös ääni, kuten kaikki aaltoliike voidaan jakaa eri taajuisiin osiin ja siten mitata sen spektri. Ihmiskorvan kuuleman äänen spektri kattaa taajuusalueen noin 16–20 000 Hz. Matalataajuisia ääniä kutsutaan bassoiksi ja korkeataajuisia ääniä diskanteiksi. Ihmisen kuuloalueen alapuolisia ääniä kutsutaan infraääniksi ja yläpuolisia ultraääniksi.


Epiphany.
Epiphany on avoimen lähdekoodin vapaa WWW-selain GNOME-työpöytäympäristölle. Epiphanyn kehityksen aloitti Marco Pesenti Gritti Galeon-selaimen pohjalta.
Epiphany käyttää Webkit-selainmoottoria. Se tarjoaa GNOME-pohjaisen käyttöliittymän Webkitille, kun taas Mozillan selaimet, kuten Firefox käyttävät XUL-rajapintaa ja Gecko-selainmoottoria. Epiphanyn erikoisominaisuuksiin kuuluvat esimerkiksi luokiteltavat kirjanmerkit.


Hippokrates.
Hippokrates Kosilainen (, 460–377 eaa.) oli antiikin kreikkalainen lääkäri. Hän on saanut kunnian tulla kutsutuksi länsimaisen lääketieteen isäksi ja lääkärinvalan eli Hippokrateen valan kirjoittajaksi.
Elämä.
Perimätiedon mukaan Hippokrates oli kotoisin Kosin saarelta. Edelleen perimätiedon mukaan hän aloitti lääketieteen opinnot kotisaarellaan Kosissa ja jatkoi niitä Knidoksella, Thasoksella ja Tessaliassa, joidenkin lähteiden mukaan myös Egyptissä, Lyydiassa ja Skyytiassa. Mikäli tieto Egyptissä opiskelusta pitää paikkansa, hän mitä todennäköisimmin suoritti (Galenoksen, Theofrastoksen ja Dioskorideen tavoin) "jatko-opintonsa" Memfiin Imhotepin temppelin Elämän talossa. Myöhemmin hän kuului Kosin Asklepioksen temppelissä työskennelleeseen lääkärien koulukuntaan.
Lääketieteen isä.
Lääketieteen isäksi Hippokratesta kutsutaan siksi, että hän oli länsimaisen lääketieteen historian standardinäkemyksen mukaan ensimmäinen, joka selitti sairaudet luonnollisilla syillä eikä jumalten ja henkien aiheuttamina. Lisäksi maineen perusteena voidaan nähdä eurosentrinen ajattelutapa, joka korostaa antiikin kreikkalaisten saavutuksia ja väheksyy tai sivuuttaa aikaisempien korkeakulttuurien saavutukset. Hippokrates oli myös eräs kuuluisimmista humoraaliopin kannatajista. Varhaisin nimeltä mainittu lääkäri oli hammaslääkäri ja kirurgi Hesire 3. dynastian (n. 2700-2600 eaa.) Egyptissä.
Hesireä tunnetumpi oli kuitenkin tämän aikalainen, faarao Djoserin arkkitehti ja hovilääkäri Imhotep. Imhotep julistettiin myöhemmin jumalaksi ja hänen temppeliensä "Elämän talot" ovat maailman ensimmäisiä tunnettuja lääketieteellisiä opinahjoja. Kreikkalaiset kutsuivat Imhotepia Asklepiokseksi (kreikkalainen lääketieteen jumala) ja egyptiläisen mallin mukaan perustivat hänelle lukuisia temppeleitä ympäri Kreikkaa — myös Hippokrateen kotisaarelle. Hippokrateen saamat vaikutteet ovat siis mitä todennäköisimmin peräisin juuri Egyptistä.
Teokset.
Hippokrateen nimiin laitettujen teosten kokoelma käsittää noin 60 tutkielmaa, joista suurin osa on kirjoitettu tai käännetty vuosien 430 eaa. ja 200 jaa. välillä. Niitä on ollut kirjoittamassa lukuisia henkilöitä, joilla on ollut erilaisia mielipiteitä ja näkökulmia. Teoksia on kirjoitettu ja toimitettu mahdollisesti Aleksandrian kirjastossa. Yhdestäkään teoksesta ei voida varmuudella sanoa, että se olisi Hippokrateen itsensä kirjoittama, ja tiedetään, että osa niistä on (toisen merkittävän antiikin kreikkalaisen lääkärin Galenoksen teosten tavoin) suoria käännöksiä huomattavasti vanhemmista egyptiläisistä teksteistä. Ainakin yhden niistä on kirjoittanut hänen vävynsä Polybos. Tunnetuin teoksista on nimeltään "Hippokrateen vala", mutta todennäköisesti sekään ei ollut Hippokrateen itsensä kirjoittama.
Muissa teoksissa Hippokrates muun muassa selitti ihmisten erilaiset luonteenpiirteet sillä, missä suhteessa heidän ruumiinsa sisältää neljää mielialaan vaikuttavaa tekijää: limaa (flegmaa), keltaista sappea, mustaa sappea ja verta. Tämä vaikutti merkittävästi Galenokseen sekä keskiaikaiseen lääketieteeseen.
Hippokrateen tautioppi panee suuren arvon terveille elämäntavoille, ruumiinharjoituksille, ruokavaliolle sekä aurinko- ja vesihoidoille. Myös lääkekasveilla (rohdoskasvit) oli suuri merkitys, ja niitä löytyykin kirjoituksista lähes kolmesataa.
Tunnetuimpia Hippokrateen nimiin laitettuja lääketiedettä käsitteleviä sanontoja ovat "Primum non nocere" ("ennen kaikkea vältä vahingoittamasta potilasta"); sekä "Ars longa, vita brevis" ("taide pitkä, elämä lyhyt"). Sanonnat esitetään usein latinaksi, mutta Hippokrates puhui kreikkaa.


Lee Harvey Oswald.
Marina Oswaldin ottama ns. takapihakuva Lee Harvey Oswaldista. Kuvassa Oswald on kiväärinsä kanssa, jolla hänen uskotaan ampuneen Kennedyn ja pistoolin kanssa, jolla hänen uskotaan ampuneen J. D. Tippitin.
Lee Harvey Oswald (18. lokakuuta 1939 – 24. marraskuuta 1963) oli yhdysvaltalainen entinen merijalkaväen sotilas, joka virallisten selvitysten mukaan murhasi presidentti John F. Kennedyn ja dallaslaisen poliisin J. D. Tippitin. Yökerhon omistaja Jack Ruby ampui Oswaldin pian pidätyksen jälkeen suorassa tv-lähetyksessä, joten Oswaldin tapaus ei ehtinyt edetä oikeudenkäyntiin.
Oswald itse kiisti syyllisyytensä murhiin ja sanoi joutuneensa syntipukiksi, koska oli asunut Neuvostoliitossa. Oswald nimittäin vietti muutamia vuosia Neuvostoliitossa ennen Kennedyn murhaa, mutta palasi takaisin koska "maa ei vastannut odotuksia".
John F. Kennedyn murhan virallinen tutkijalautakunta, Warrenin komissio, totesi raportissaan Oswaldin olevan syyllinen ja että hän oli toiminut yksin. Murhaan liittyvissä salaliittoteorioissa on usein esitetty, että ampujia oli useampia eikä Oswald ehkä osallistunut murhaan lainkaan. Yksimielisyyttä murhasta ei ole saavutettu.
Warrenin komissio myös päätteli, että Lee Harvey Oswald oli yrittänyt murhata eläkkeelle jääneen kenraalimajurin Edwin Walkerin 10. huhtikuuta 1963. Myöhemmin myös House Select Committee on Assassinations totesi, että todisteet vahvasti viittaavat siihen, että Lee Harvey Oswald yritti murhata Walkerin.


Rovaniemi.
Rovaniemi (, ja) on Suomen kaupunki ja Lapin maakuntakeskus, joka sijaitsee pohjoisen napapiirin tuntumassa Kemijoen ja Ounasjoen yhtymäkohdassa Lapin maakunnassa. Rovaniemi on yliopistokaupunki ja alueensa kaupan, hallinnon ja koulutuksen keskus sekä urheilu- ja kulttuurikaupunki. Rovaniemi on myös Joulupukin virallinen kotikaupunki. Rovaniemen maalaiskunnan kanssa vuoden 2006 alussa yhdistynyt Rovaniemi on Suomen 15. suurin kaupunki väestömäärältään ja Euroopan suurin kaupunki pinta-alaltaan. Kaupunki on myös Pohjois-Suomen toiseksi suurin kaupunki heti Oulun jälkeen.
Rovaniemen naapurikunnat ovat pohjoisessa Kittilä ja Sodankylä, lännessä Kolari, Pello ja Ylitornio, etelässä Tervola, Ranua ja Posio ja idässä Kemijärvi ja Pelkosenniemi.
Sana "rova" tarkoittaa metsäistä harjua tai harvapuustoista ylänköä. Sana on laina saamen kielestä, jossa "roavvi" merkitsee vanhaa paloaluetta tai metsäistä vaaraa tai harjua.
Varhaishistoria.
Ensimmäistä kertaa Rovaniemi mainitaan asiakirjoissa 7. syyskuuta 1453. Rovaniemen seudun vanhin asutus on kuitenkin peräisin jo kivikaudelta. Asutuksen historia ulottuu ainakin 8 000 vuoden päähän. Kiinteä talonpoikaisasutus on alkanut 1100–1200-luvuilla. Uudisasukkaina Rovaniemelle tuli pääasiassa hämäläisiä, mutta myös varsinaissuomalaisia, karjalaisia, vienalaisia, ruotsalaisia, norjalaisia, kainuulaisia ja saksalaisia. Tästä seikasta johtuen Rovaniemen alueen murre on monipuolinen sekoitus eri murteita ja jopa eri kieliä.
Rovaniemen nousu Lapin kaupan, liikenteen ja hallinnon keskukseksi.
1800-luvun puoliväliin saakka Rovaniemi oli joukko pieniä maalaiskyliä, joiden harvalukuiset asukkaat (n. 2800 vielä vuonna 1850 nykyisen Rovaniemen kokoisella alueella) ansaitsivat elantonsa pääasiassa maanviljelyllä ja karjanhoidolla kalastuksen ja metsästyksen ollessa tärkeimmät sivuelinkeinot. Rovaniemen kukoistus alkoi Suomen metsätalouden nousun myötä 1800-luvun jälkipuoliskolla. Rovaniemi ei muodostunut puunjalostuksen keskukseksi, vaikka alueelle perustetuilla sahoilla olikin huomattava paikallinen merkitys, mutta tukkisavottojen kannalta keskeinen sijainti ja aikaansa nähden hyvät liikenneyhteydet Kemijoen ja Ounasjoen risteyksessä nostivat Rovaniemen merkittäväksi liikenteen ja kaupan keskukseksi ja myöhemmin myös hallintokeskukseksi.
Maantie Kemiin 1839 liitti Rovaniemen valtakunnan tieverkkoon. Seuraavina vuosikymmeninä Lapissa hitaasti edenneet tienrakennustyöt yhdistivät lähinnä Rovaniemeä eri paikalliskeskuksiin. 1909 saatu rautatie sinetöi Rovaniemen aseman logistisena keskuksena.
Kauppapuotien ohessa merkittäväksi taloudelliseksi instituutioksi nousi Rovaniemen markkinat. Vuonna 1880 kirkonkylä sai markkinaoikeudet, ja ensimmäiset markinat järjestettiin 1881. Pian ne alkoivat saavuttaa valtakunnallistakin mainetta, ja vuosisadan vaihteessa markkinat olivat jo tärkeä kaupallinen tapahtuma. Niitä pidettiin kolmesti vuodessa: viikon kestäneet päämarkkinat helmikuussa, juhannusmarkkinat ja syksyllä Mikkelinmarkkinat. Markkinat olivat suuri, monikulttuurinen ja värikäs tapahtuma jonne väkeä saapui ympäri Suomea ja aina naapurivaltioista saakka. Muun muassa juutalaiset, romanit ja tataarit myivät alueen metsänmyynnillä rikastuneille tai metsätöissä lisäelantoa hankkineille asukkaille kankaita, taloustarvikkeita, työkaluja ym., ja paikalliset myivät välittäjille lähinnä turkiksia.
Talouden nousun vanavedessä myös hengenviljely edistyi. Ensimmäinen kirjasto saatiin 1860 ja ensimmäinen kirjakauppa 1895. Ensimmäinen kansakoulu perustettiin 1870 ja ensimmäinen keskikoulu (Rovaniemen Keskikoulu, myöhemmin Rovaniemen Yhteislyseo, nykyisin Lyseonpuiston lukio) 1908.
Rovaniemen seutu on erotettu Kemistä vuonna 1785. Vuonna 1867 Rovaniemi sai oman kunnallisen hallintonsa erilleen seurakunnasta. Rovaniemen kirkonkylä perustettiin vuonna 1875. Rovaniemen kirkonkylä sai kauppalanoikeudet pitkän uurastuksen jälkeen vuonna 1929; samassa yhteydessä kauppala eriytettiin Rovaniemen maalaiskunnasta, joka ympäröi kauppalaa joka puolelta. Kauppalasta tehtiin vuonna 1938 Lapin läänin hallintokeskus, mutta kaupunkioikeudet Rovaniemi sai vasta vuonna 1960 yhdessä Hyvinkään, Salon, Kouvolan, Seinäjoen ja Riihimäen kanssa.
Rakennuskannaltaan Rovaniemi oli ennen sotia idyllinen kauppala, jonka puurakennukset olivat empirehenkisiä talonpoikaistaloja, tai edustivat kertaustyylejä, jugendia ja 1920-luvun klassismia. Lisäksi kauppalassa oli varsin runsaasti 1930-luvulla rakennettuja funktionalismia edustavia kivitaloja. Vuonna 1933 valmistunut arkkitehti Oiva Kallion suunnittelema asemakaava oli alkanut luoda kauppalalle kaupunkimaista ilmettä; asemakaava perustui suuriin nelikerroksisiin umpikortteleihin.
Jatkosota ja saksalaisvaruskunta.
Jatkosodassa Rovaniemi toimi saksalaisten varuskuntakaupunkina. Nimistöön on tuolta ajalta jäänyt esimerkiksi Erwin Rommelin mukaan nimetty urheilukenttä, jonka saksalaiset sotilaat rakensivat. Saksalaiset raivasivat myös Ounasvaaran ensimmäisen pujottelurinteen vuonna 1943; saksalaisarmeijan komentaja Eduard Dietl oli innokas laskettelija.
Sotatoimien loppuessa Suomen ja Neuvostoliiton välillä 4. syyskuuta 1944, vaatimuksena oli saksalaisten karkottaminen 15. syyskuuta 1944 mennessä. Kauppalan ja maalaiskunnan asukkaat lähtivät evakkoon: kauppalassa oli tuolloin 8 233 asukasta. Näistä 4 800 oli evakossa Ruotsissa, loput eteläisemmässä Suomessa.
Rovaniemen kauppalan tuho 1944.
Lapin sodassa saksalaisjoukot vetäytyessään käyttivät poltetun maan taktiikkaa. Rovaniemen kauppalassa saksalaisten omat parakit poltettiin 7. lokakuuta. Kauppalan muut rakennukset poltettiin tai räjäytettiin 10–16. lokakuuta, ja tuhon täydensi 14. lokakuuta keskustassa rautatieasemalla ilmeisesti vahingossa räjähtänyt 400 tonnin ammusjuna. Samana päivänä räjäytettiin Suutarinkorvan ja Ounaskosken sillat. Juuri ennen vetäytymistään pohjoiseen 16. lokakuuta saksalaiset sytyttivät polttopulloilla Rovaniemen kirkon palamaan. Kauppala tuhoutui täysin: rakennuksista jäi pystyyn alle 10 prosenttia.
Jälleenrakennus.
Ensimmäiset, Suomen puolella evakossa olleet asukkaat palasivat aivan marraskuun lopulla. Posti avattiin rautatieaseman talossa 1. joulukuuta 1944. Maalaiskunnan tilapäinen kunnantoimisto avattiin 25. marraskuuta, kauppalan vastaava joulukuussa, samoin kun ensimmäiset kaupat. Ensimmäinen juna etelästä saapui 15. huhtikuuta 1945. Pääosa maalaiskunnan asukkaista oli palannut syyskuuhun 1945 mennessä, kauppalan asukkaista pääosa oli Rovaniemellä syksyllä 1946. Lääninhallituksen talo valmistui vuonna 1947, kauppalantalo 1948 ja uusi kirkko elokuussa 1950.
Sodan jälkeen Alvar Aalto suunnitteli uuden keskustan "Poronsarvi"-asemakaavan, joka vahvistettiin vuonna 1947. Rovaniemen jälleenrakennus kesti noin kahdeksan vuotta, ja sen suorittaminen uskottiin Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön rakennusasian osastolle KYMROlle. Merkittävin kansainvälinen avustusjärjestö jälleenrakennuksen aikana oli UNRRA ("United Nations Relief and Rehabilitation Administration"), joka jakoi mm. elintarvikkeita, tekstiilejä, lääkkeitä ja taloustarvikkeita. Suurin osa avusta tuli Yhdysvalloista ja Ruotsista. Ruotsista saaduin varoin rakennettiin Kiirunan kaupunginosa Ounasvaaralle.
Myöhempi aika.
Rovaniemen kauppalan kamreerina toimi kuolemaansa asti Elis Nyländen vuoteen 1948. Rovaniemi oli kauppala vuoteen 1960, jolloin siitä tuli kaupunki yhdessä Hyvinkään, Kouvolan, Salon, Seinäjoen ja Riihimäen kanssa. Lapin korkeakoulu (myöh. Lapin yliopisto) perustettiin 1979. Samana vuonna aloitti toimintansa Rovaniemen hovioikeus.
Rovaniemi ja Rovaniemen maalaiskunta yhdistyivät 1. tammikuuta 2006. Uuden kunnan nimeksi tuli Rovaniemen kaupunki ja sen vaakunaksi Rovaniemen maalaiskunnan vaakuna. Kaupungin väkiluku ylitti 60 000 asukasta syyskuussa 2010.
Elinkeinot.
Valtaosa rovaniemeläisistä toimii palveluammateissa (81,1 % vuonna 2006) mutta kaupungissa toimii myös useita tunnettuja teollisuusyrityksiä, kuten leikkipuistokalusteita tekevä Lappset Oy, puukkoja valmistava J. Marttiinin puukkotehdas, moottorikelkkoja valmistava BRP ja asfalttikoneita valmistava Kalottikone Ltd.
Valtion laitokset.
Rovaniemi on merkittävä sotilaallinen keskus ja varuskuntakaupunki: Someroharjulla sijaitsevat Lapin ilmatorjuntarykmentti sekä Lapin Lennosto. Myös Lapin rajavartioston esikunta on Rovaniemellä.
Rovaniemi oli vuoteen 2009 Lapin läänin hallinnollinen keskus. Nykyään se on Lapin maakunnan hallinnollinen keskus, ja siellä sijaitsee maakunnan aluehallintokeskus.
Rovaniemellä toimii Rovaniemen hovioikeus, yksi Suomen kuudesta hovioikeudesta.
Muista valtion laitoksista mainittakoon Rovaniemellä pääpaikkaansa pitävä Hallinnon tietotekniikkakeskus (HALTIK).
Matkailu.
Rovaniemi on joulupukin virallinen kotikaupunki. Se näkyy ja kuuluu kaupungin katukuvassa, napapiirillä ja matkustajamäärillä mitaten Suomen neljänneksi vilkkaimmalla lentokentällä. Tarjolla on myös tapahtumia, safareita ja käyntikohteita muun muassa Arktikum, Tiedekeskus Pilke, Joulupukin Pajakylä sekä Santa Park napapiirillä. Vuoden 2006 euroviisuvoittajayhtye Lordin vokalisti ja perustaja Tomi "Mr. Lordi" Putaansuu on kotoisin Rovaniemeltä. Joulukuussa 2006 Rovaniemelle avattiin Lordi-ravintola, Lordi's Rocktaurant. Ravintola suljettiin kesällä 2011 ja sen tiloissa toimii nykyään uusi ravintola.
Ounasvaaran hiihtokeskus sijaitsee lähellä kaupungin keskustaa, Ounasvaaran alueella on ollut virkistystoimintaa vuodesta 1927 alkaen. Laskettelua on Rovaniemellä harjoitettu vuodesta 1943.
Rovaniemen taidemuseo on Lapin läänin aluetaidemuseo ja sen kokoelmissa on 1 500 teosta suomalaista nykytaidetta.
Rovaniemen kirkko.
Arkkitehti Bertel Liljequistin suunnittelema Rovaniemen kirkko valmistui vuonna 1950. Kirkon kookkaan alttarifreskon on toteuttanut professori Lennart Segerstråle vuonna 1951. Kirkon seinämaalauksille on ominaista, että niissä Raamatun vertauskuvallinen lammas on korvattu porolla. Nykyisen kirkon edeltäjä poltettiin Lapin sodassa 16. lokakuuta 1944. Kirkon punaisella neonvalolla valaistu risti herätti kummastusta ja keskustelua pitkään kirkon valmistumisen jälkeenkin. Nykyään risti valaistaan punaisilla led-valoilla.
Kirkkoa kunnostettiin vuonna 2005, näkyvin muutos oli kirkon kuparikaton uusiminen.
Kaupunginvaltuusto.
Rovaniemen kaupunginvaltuusto on Rovaniemen kaupungin ylin päättävä toimielin. Valtuustossa on 75 jäsentä ja puheenjohtajana toimii Heikki Autto.
Koulutus.
Rovaniemellä on Suomen ja Euroopan unionin pohjoisin yliopisto ja ammattikorkeakoulu. Toisen asteen ammatillisia oppilaitoksia Rovaniemellä ovat Lapin ammattiopisto ja Lapin urheiluopisto.
Lapin yliopistossa on neljä tiedekuntaa: kasvatustieteiden, oikeustieteiden, taiteiden sekä yhteiskuntatieteiden tiedekunnat. Lapin yliopistossa on noin 4 000 perustutkinto-opiskelijaa.
Rovaniemen ammattikorkeakoulun koulutusaloja ovat hallinto ja kauppa, humanistinen ja opetusala, luonnonvara-ala, matkailu-, ravitsemis- ja talousala, sosiaali- ja terveysala, liikunnan ja vapaa-ajan koulutusohjelma sekä tekniikka ja liikenne. Koulutusohjelmia on 18 ja opiskelijoita noin 3 000.
Kulttuuri.
Rovaniemellä toimii muun muassa teatteri, Lapin kamariorkesteri, Lapin ylioppilasteatteri, Lapin Musiikkiopisto, Lapin Balettiopisto, teatteri Lentävä poro sekä esimerkiksi kansantanssiyhtye Rimpparemmi. Musiikkiopisto ja teatteri sijaitsevat Lappia-talossa, jonka on suunnitellut arkkitehti Alvar Aalto. Hän on suunnitellut myös vieressä sijaitsevan Rovaniemen kaupunginkirjaston, joka toimii myös Lapin maakuntakirjastona. Rovaniemelle avattiin vuonna 2011 uusi kulttuuritalo Korundi. Korundi on erityisesti Lapissa esiintyvä kivilaji. Kulttuuritalo kunnostettiin vanhasta postiautovarikosta, ja siellä on tilat Lapin kamariorkesterille ja Rovaniemen taidemuseolle.
Rovaniemellä on vilkasta kansantanssi- ja kansanmusiikkitoimintaa, kokoonpanoista maineikkaimpia lienee Rimpparemmi ja Siepakat. Maaliskuussa 2007 kaupungissa järjestettiin suuri kansanmusiikkitapahtuma Samuelin Poloneesi. Kansainvälinen folklorefestivaali Jutajaiset järjestetään Rovaniemellä vuosittain.
Kesäisin Rovaniemellä toimii Konttisen kesäteatteri sekä uusi Lentävän poron Kesäteatteri. Konttisen kesäteatteri on perustettu vuonna 1996 ja se sijaitsee Kemijoen rannalla Konttisen kentän vieressä. Konttisen kesäteatteri on esittänyt koko perheen näytelmiä, kuten Pekka Töpöhäntä ja Tuhkimo. Lentävän poron Kesäteatteri rakennettiin kesällä 2012 trukkilavoista ja kierrätyspuusta Pekankadun parkkihallin ylätasanteelle. Pop-up-kesäteatterissa järjestettiin teatterin lisäksi myös muuta kulttuuriohjelmaa, kuten elävän musiikin iltoja.
Kaupungissa järjestettiin ensimmäistä kertaa kesällä 2007 Simerock, aikaisemman Rovaniemi Rock - festivaalin tilalle.
-festivaaleja järjestettiin vuosina 1992–2007. Down By The Kemijoki tekee paluun kesällä 2012.
Useamman kuin yhden levyn tehneitä ja jonkinasteista menestystä saavuttaneita rovaniemeläisiä rock- ja pop-yhtyeitä ovat olleet muun muassa Absoluuttinen Nollapiste, Greenhouse A.C., Jalla Jalla, The Nightingales, Tulenkantajat ja Supperheads. Myös Suomen ensimmäinen black metal -yhtye Beherit sekä rap-duo Hannibal & Soppa ovat lähtöjään rovaniemeläisiä.
Rovaniemellä toimii myös uuden sukupolven undergroundkulttuurin vaikuttaja, jonka johtohahmojen joukossa nähtiin muun muassa laulaja/lauluntekijä Jaakko Laitinen. Viime vuosina -yhdistys on tuonut Rovaniemelle lukuisia raskaan metallin kotimaisia huippunimiä.
Rovaniemen kaupunki jakaa vuosittain tunnustuksenomaisen kulttuuritekopalkinnon. Vuonna 2009 kulttuuritekopalkinnon sai Hotcakes-liikeyritys. tunnetaan muun muassa laadukkaista tanssiesityksistään ruotsinlaivoilla vuosina 1999-2002, sekä suosituista hip hop -tanssikursseistaan. Rovaniemellä ilmestyy seitsenpäiväinen sanomalehti Lapin Kansa jonka voi tilata koko maakuntaan ja kahdesti viikossa ilmestyvä kaupunkilehti Uusi Rovaniemi sekä koko Lapin alueelle jaettava ilmaisjakelulehti Lappilainen entinen Roi Press.
Rovaniemi oli ehdolla Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuodelle 2011. Muut ehdokkaat olivat Turku, Tampere, Mänttä, Oulu, Lahti ja Jyväskylä.
Uskonnolliset yhteisöt.
Rovaniemellä toimii evankelisluterilainen Rovaniemen seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii erityisesti vanhoillislestadiolaisuus, jonka rauhanyhdistyksiä paikkakunnalla on kolme: Rovaniemen Rauhanyhdistys, Rautionsaaren Rauhanyhdistys sekä Viirinkylän Rauhanyhdistys. Muita herätysliikkeitä ovat rauhansanalaisuus, jolla on Rovaniemellä paikallisyhdistys Rovaniemen Rauhan Sana, evankelisuus, jonka opiskelijajärjestö Evankeliset opiskelijat toimii Rovaniemellä, viidesläinen Kansanlähetys sekä herännäisyys. Lisäksi Rovaniemellä toimii Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisö.
Muita kirkkokuntia edustavat Suomen ortodoksisen kirkon Lapin ortodoksinen seurakunta, jonka toimialueena on koko Lappi ja jolla on noin 1200 jäsentä, helluntaiherätykseen kuuluva Rovaniemen helluntaiseurakunta, Suomen Vapaakirkkoon kuuluva Rovaniemen Vapaaseurakunta sekä Suomen Adventtikirkkoon kuuluva Rovaniemen adventtiseurakunta.
Muita uskontokuntia edustaa mormonien Rovaniemen seurakunta.
Vapaapalokunta, VPK.
Rovaniemen VPK perustettiin syyskuun 30. päivänä 1900 silloisessa kunnantalossa kyläläisten yhteisessä kokouksessa. Silloinen nimi oli Rovaniemen Vapaaehtoinen Palosammutuskunta.
Lokakuun 20. päivänä sääntöehdotus oli valmis ja yleinen kokous hyväksyi sen. Varsinaisen sinetin asialle antoi Oulun läänin kuvernööri, joka marraskuun 26. päivänä antamallaan päätöksellä vahvisti "Rovaniemen Kirkonkylän Vapaaehtoisen Palosammutuskunnan Ohjesäännön". Järjestön nimi lyheni pian Rovaniemen Vapaaehtoiseksi Palosammutuskunnaksi ja sittemmin Rovaniemen Vapaaehtoiseksi Palokunnaksi, joka otettiin virallisesti käyttöön v. 1913 hyväksytyissä VPK:n uusissa säännöissä.
Rovaniemen VPK:n historia on eräs merkittävä osa Rovaniemen kirkonkylän, taajaväkisen yhdyskunnan, kauppalan ja kaupungin historiaa. Varsinaisen tehtävänsä ohella VPK on ollut tärkeä tekijä myös paikkakunnan kulttuurielämässä, sillä yhdistyksen talo oli alusta alkaen se tyyssija, joka teki mahdolliseksi taide-elämän kehittymisen Rovaniemellä. VPK:n talo tuhoutui Rovaniemen kauppalan tuhossa 1944.
Vapaa-aika.
Rovaniemellä on hyvät mahdollisuudet monipuoliseen liikuntaan. Rovaniemellä sijaitsee mm. Lapin urheiluopisto, Lapin balettiopisto, jalkapallohalli, jääkiekkohalli ja hiihtokeskus laskettelurinteineen. Monet tunnetut talvilajien urheilijat ovat kaupungista kotoisin. Rovaniemeläisten ajoittainen ylpeydenaihe on myös jalkapallon mestaruussarjassa (nyk. Veikkausliiga) 22 kautta otellut Rovaniemen Palloseura. Muita kuuluisia rovaniemeläisiä palloiluseuroja ovat muun muassa Rovaniemen Santasport, sekä Napapiirin Palloketut. Santasport on vuoden 2008 lentopallon Suomen mestari. Lisäksi jääkiekkojoukkue RoKi (Rovaniemen Kiekko) pelaa Suomi-sarjaa
Kaupunginosat ja kylät.
Osa kaupunginosista on entisen maalaiskunnan kyliä, ja pisimmillään matka kaupunginosasta keskustaan voi olla lähes 100 km.


Lapin lääni.
Lapin lääni () oli vuodesta 1938 vuoteen 2009 yksi Suomen lääneistä. Se oli lääneistä kaikkein pohjoisin ja rajoittui idässä Venäjään, pohjoisessa Norjaan, lännessä Ruotsiin ja etelässä Oulun lääniin (Pohjois-Pohjanmaan maakuntaan).
Lääni oli pinta-alaltaan Suomen suurin ja kattaa yli 25 prosenttia maan pinta-alasta. Läänin alue oli sama kuin Lapin nykymaakunnan, joka puolestaan muodostuu Lapin historiallisesta maakunnasta ja historiallisen Pohjanmaan pohjoisimmasta osasta Peräpohjolasta. Pääkaupunki oli Rovaniemi, joka sai kaupunkioikeudet vuonna 1960.
Pohjoinen napapiiri kulki läänin läpi hieman Rovaniemen pohjoispuolella. Ilmastoon vaikuttivat pohjoisen sijainnin lisäksi suuret korkeusvaihtelut, Golfvirta sekä läheiset merialueet Pohjoinen jäämeri ja Perämeri. Näiden vuoksi läänin äärimmäinen pohjoiskolkka oli ilmastoltaan hieman keskiosia lauhempi.
Suomen korkein kohta oli läänin alueella Enontekiön kunnassa, 1 324 metrin korkeudessa Haltin rinteessä. Läänin alavimmat seudut puolestaan löytyivät Peräpohjolasta Perämeren rannikolta. Läänin suurin ja Suomen kolmanneksi suurin järvi oli Inarijärvi (1 040 km²). Lapin merkittävin vesistö oli Kemijoen vesistö, jossa sijaitsi kaksi suurta tekojärveä, Lokka ja Porttipahta. Vesistön laskujoki, Kemijoki, oli 483 kilometrin mittaisena Suomen pisin joki. Kemijoen vesistön voimalaitokset muodostivat suuren osan maan sähköntuotantokapasiteetista. Läänin toinen merkittävä joki, rajajoki Tornion-Muonionjoki oli rakentamaton.
Lapin lääni muodostettiin vuonna 1938 erottamalla Oulun läänin pohjoisosat omaksi läänikseen. Lääninhallitus toimi alusta asti Rovaniemellä, paitsi sodan vuoksi tilapäisesti 1940 Pallastunturin matkailijahotellissa, 1944 Kokkolassa ja toimitalon tuhoutumisen vuoksi 1944–1947 Kemissä. Vuoden 1997 lääniuudistuksessa Lapin lääni säilyi entisellään. Nykyään valtion aluehallintoa hoitaa entisen läänin alueella Lapin aluehallintovirasto.
Lapin läänin väkiluku oli 31. joulukuuta 2008 183 963 henkeä eli noin 3,5 prosenttia koko maan väestöstä. Lapin lääni oli erittäin harvaan asuttu; väestötiheys oli ainoastaan kaksi asukasta maaneliökilometriä kohti, kun koko maassa asui 17 henkeä maaneliökilometrillä. Tiheimmin asuttuja ovat Tornionlaakso, Perämeren rannikko (Kemi–Tornio-alue), sekä Kemijokivarsi Kemistä Rovaniemelle. Kaksi kolmasosaa väestöstä asui Rovaniemen ja Kemi–Tornion kaupunkiseuduilla.
Vaakuna.
Lapin läänin vaakunassa halkoisen kilven heraldisesti oikeanpuoleisessa kentässä oli historiallisen Lapin vaakuna ja vasemmanpuoleisessa kentässä historiallisen Pohjanmaan vaakuna. Kilven päällä oli herttuakunnan kruunu.
Aiheesta muualla.
*


Sukkessio.
Ekologinen sukkessio, joskus myös suksessio eli seuraanto tarkoittaa tietyllä paikalla tapahtuvaa lajiston (vähittäistä) muuttumista. Sukkessio päättyy kliimaksiin, eli vakaaseen eliöyhteisöön, jonka lajisto ei juuri muutu.
Sukkessiota tapahtuu, koska eliöhteisön jäsenet itse muuttavat omaa elinympäristöään. Esimerkiksi nopeasti kasvavien lehtipuiden nousu entiselle metsäpaloalueelle vähentää maahan asti pääsevän valon määrää, muuttaa lämpö- ja kosteusolosuhteita ym., jolloin aiemmin menestyneet valokasvit häviävät kilpailussa varjoa sietäville kasveille.
Kliimaksi.
Kliimaksi on sukkession päätepiste, jossa eliöyhteisö on vakaa ja muuttumaton. Eliöyhteisö ei muutu, ellei ympäristö muutu. Ilmaston määräämää kliimaksia kutsutaan monokliimaksiksi. Samassakin ilmastossa esiintyy erilaisia kliimakseja, mikä johtuu ravinteisuuden ja eläimistön paikallisesta vaikutuksesta. Näitä monokliimaksista poikkeavia kliimakseja kutsutaan polykliimakseiksi. Ilmastokin muuttuu pitkällä aikavälillä, joten muuttumaton monokliimaksi on mahdoton.
Esimerkkejä.
Ekologinen sukkessio on erilainen eri paikoilla. Esimerkiksi tuoreen kangasmetsän sukkessiossa hakkuuta tai metsäpaloa seuraa nopeasti leviävien ja kasvavien valokasvien muodostama pioneerivaihe. Niiden seasta nousee vähitellen monivuotisia, korkeampia kasveja, jotka varjostavat ensivaiheen matalia kasveja. Monivuotisten joukossa erityisesti nopeakasvuiset lehtipuut ja pensaat valtaavat alaa muodostaen pioneerivaihetta seuraavan pensaikkovaiheen. Lehtipuiden kasvaessa isommaksi mukaan tulee myös havupuita, jolloin paikalle syntyy sekametsä. Pikkuhiljaa varjoa sietävät kuuset kasvavat lehtipuiden ohi varjostaen niitä, jolloin tuore kangasmetsä muuttuu kuusimetsäksi. Loppuvaihetta, jossa muutokset ovat vähäisiä, sanotaan kliimaksiksi. Puuston muuttuessa muuttuu myös muu kasvillisuus, sekä näitä hyväksi käyttävä eläimistö.
Muita sukkessiotapahtumia ovat esimerkiksi männikön kehitys kuivalla kankaalla, paljaan kallion kasvittuminen, järven umpeenkasvu sekä suon muuttuminen rämeeksi turpeen paksuuskasvun myötä.
Ekologisessa sukkessiossa lajimäärä kasvaa alkuvaiheissa ollen suurimmillaan sekametsässä. Biomassan määrä kasvaa koko sukkessiokehityksen ajan, mutta kliimaksivaiheessa kasvu on vähäistä tai pysähtyy.


Kliimaksi (ekologia).
Kliimaksi on sukkession eli elinympäristön luontaisen, vähittäisen muuntumisen loppuvaihe, jolloin alueelle on asettunut myös pitkäikäisiä, hitaasti lisääntyviä lajeja. Kliimaksin saavuttanut eliöyhteisö on varsin vakaa, sillä sen muutokset ovat yleensä hitaita ja vähäisiä.
Metsä.
Metsätaloudessa kliimaksi eli päätemetsävaihe on metsän kehityksen ja kasvun kypsä vaihe, sen lopputila. Puuston nettokasvu on tällöin hyvin vähäistä. Sen sijaan metsäluonnon biodiversiteetti eli sen monimuotoisuus on hyvin suurta. Metsässä on erilaisia biotooppeja eli elinympäristöjä sekä monia eläin ja kasvulajeja. Lahopuuta on runsaasti ylläpitämässä monimuotoisuutta ja puuston valtalaji Suomessa on joko mänty tai kuusi kasvupaikasta riippuen, Keski-Euroopassa usein myös pyökki.
Metsän kliimaksi-vaihe on enemmänkin teoreettinen kuin todellinen kasvillisuuden vakaa tasapainotila, sillä metsän kehittymiseen liittyy paljon sattumanvaraisuutta. Ennustettavuutta vaikeuttavat myrskyt, metsäpalot, lumituhot, tulivuorenpurkaukset, meteoriitit, maanvyöryt, hyönteistuhot ja tautituhot, koska ei tiedetä milloin, minne, miten ja kuinka usein ne vaikuttavat. Näillä luontaisilla häiriötiloilla on kuitenkin oleellinen merkitys metsäekosysteemin uudistumisessa.
Kliimaksi-nimityksen käytöstä on alettu luopua, kun on opittu ymmärtämään, että metsälle on tyypillisempää jatkuva muutos kuin vakaa tasapainotila.


Varsinais-Suomen maakunta.
Varsinais-Suomi () on Suomen maakunta, joka sijaitsee Saaristomeren rannikolla. Varsinais-Suomen maakunta koostuu Loimaan, Salon, Turun, Vakka-Suomen ja Turunmaan seutukunnista. Naapurimaakunnat ovat Ahvenanmaa lounaassa, Kanta-Häme ja Pirkanmaa koillisessa, Satakunta pohjoisessa sekä Uusimaa idässä. Nykyinen maakunnan alue vastaa pääosin Varsinais-Suomen historiallista maakuntaa.
Varsinais-Suomen pinta-ala oli  km², josta on maa-alueita  km², sisävesiä  km² ja merialueita  km². Maakunnan väkiluku oli henkeä, ja se oli Uudenmaan ja Pirkanmaan jälkeen Suomen kolmanneksi väkirikkain maakunta. Asukkaista 5,7 prosenttia oli ruotsinkielisiä ja 3,9 prosenttia vieraskielisiä. Väestötiheydeltään maakunta on Suomen toiseksi suurin Uudenmaan maakunnan jälkeen. Alueen pääkaupunki ja samalla asukasluvultaan suurin kaupunki on Turku.
Maantiede.
a> on yksi Suomen merkittävimmistä ja Varsinais-Suomen suurimmista joista.
Maisema Gullkronan saarelta Turun saaristosta.
Varsinais-Suomen luonto poikkeaa monilta osin muun Suomen luonnosta. Alueen arvokkaimpia luontotyyppejä ovat Saaristomeri ja lehdot. Tammivyöhyke ulottuu Turun saaristoon sekä Varsinais-Suomen rannikolle. Turun edustalla Ruissalon saaressa onkin Suomen laajimmat tammimetsät. Myös maaeläimistö on lajilukumäärältään Suomen rikkainta. Koko Suomen hyönteislajistosta 80 % on tavattu Varsinais-Suomessa. Koskematonta luontoa Varsinais-Suomessa on kuitenkin jäljellä enää hyvin vähän.
Joki- ja perinteiset maanviljelysalueet jylhien merenrantojen lisäksi luovat Varsinais-Suomelle ainutlaatuisen miljöön. Maakunnan korkein kohta on 163,9 metriä korkea Särämäki Salon Kiikalassa. Varsinais-Suomen maaperä on pääosiltaan melko nuorta ja uutta maata nousee merestä jatkuvasti pikkuhiljaa lisää Turun saaristossa. Maaperä on alavaa ja muun Suomen oloihin nähden hedelmällistä. Varsinais-Suomea onkin kutsuttu Suomen vilja-aitaksi.
Varsinais-Suomi kuuluu kasvillisuudeltaan sekä hemiboreaaliseen että eteläboreaaliseen vyöhykkeeseen. Hemiboreaalisen vyöhykkeen raja kulkee suunnilleen linjalla Uusikaupunki–Pöytyä–Salon pohjoisosa. Tämän linjan rannikon puoleisella alueella on hemiboreaalista, sisämaan puolella eteläboreaalista kasvillisuutta. Samalla linjalla kulkee tammen luontaisen kasvualueen pohjoisraja. Metsätammi on Varsinais-Suomen maakuntakasvi. Tammen luontaiset esiintymät Varsinais-Suomessa on hyvin kirjattu, ja niitä löytyy lähes jokaisesta kunnasta jotka jäävät hemiboreaaliseen vyöhykkeeseen. Lähes kaikki esiintymät ovat pienialaisia puuryhmiä tai metsäsaarekkeita keskellä havumetsää tai sekametsää, lukuun ottamatta Ruissaloa, jossa sijaitsevat Suomen laajimmat suojellut tammiaarniometsät. Kaikkia muitakin jaloja lehtipuita tavataan luonnossa Varsinais-Suomen maakunnassa yleisemmin kuin muualla Suomessa. Yleisimmät ovat euroopanpähkinäpensas, metsävaahtera ja tammi. Ruissalon saari Turussa on pienestä koostaan huolimatta sekä luonnoltaan että kulttuurihistorialtaan arvokas ja monipuolinen alue Suomessa. Sen lehdot kuuluvat kansalliseen lehtojensuojeluohjelmaan, ja lähes koko saari liitettiin Natura 2000 -verkostoon vuonna 2000.
Varsinais-Suomen vesistöistä tärkeimpiin kuuluu Aurajoki, jonka jokilaakson ikivanha kulttuurimaisema on kansallismaisema. Joki saa alkunsa Oripään harjualueelta ja virtaa Pöytyän, Auran, Liedon ja Kaarinan kautta Turkuun, jossa se laskee Saaristomereen. Maakunnan muita Saaristomereen laskevia jokia ovat muun muassa Paimionjoki, Halikonjoki, Uskelanjoki, Kiskonjoki–Perniönjoki, Mynäjoki, Laajoki ja Sirppujoki. Näistä Paimionjoen vesistö on valuma-alueeltaan suurin. Lisäksi sisämaassa maakunnan koillisosan halki virtaa Kokemäenjokeen laskeva Loimijoki. Maakunnan suurin järvi on Säkylän Pyhäjärvi, jonka pituus on noin 30 km suurin leveys noin 8 km ja pinta-ala 155 km². Muutoin järviä on lähinnä maakunnan itäosissa, missä Enäjärvi Kiskonjoen-Perniönjoen vesistössä on pinta-alaltaan 12 km², Paimionjoen vesistöön kuuluva Painio, Fiskarsinjoen vesistöön kuuluva Määrjärvi, Kiskon Kirkkojärvi kukin noin 7 km² sekä Kiskonjoen-Perniönjoen vesistöön kuuluvat Iso-Kisko 6 km² ja Hirsijärvi 5 km². Maakunnan luoteisosassa Säkylän Pyhäjärven ohella suurimpia järviä ovat Laajoen vesistöön kuuluva Elijärvi ja Ihodenjoen vesistöön kuuluva Otajärvi.
Turun saaristo maakunnan lounaisosassa muodostuu noin 20 000 saaresta, joista osa on pieniä kallioluotoja, osa taas suuria asuttuja saaria. Suuria yli neliökilometrin laajuisia saaria on muutama sata. Joidenkin lähteiden mukaan Saaristomeri on maailman suurin saaristo saarten määrän mukaan laskettuna. Alue on Aurajokilaakson tavoin yksi Suomen kansallismaisemista. Luonto on alueella hyvin erikoista, karua ja samalla rehevää. Saaristomerta leimaavat rehevät saarnimetsiköt ja karut kallioluodot. Ensimmäisen Salpausselän jatkeena on alueen eteläosissa joukko soraharjun pätkiä eli hiekkasaaria. Suurin näistä on Paraisten Korppoon Jurmo. Toisen Salpausselän jatkeena on muun muassa Kemiönsaaren Dragsfjärdin Örö. Hiekkasaarten kasvillisuus ja eläimistö ovat tavallista rikkaampia ja poikkeavat kallioluotojen luonnosta.
Vaakuna.
Varsinais-Suomen vaakuna on osa Kustaa Vaasan 7. syyskuuta 1557 silloiselle Suomen herttuakunnalle ja pojalleen Juhanalle myöntämää vaakunaa. Vaakuna esiintyy monien muiden maakuntavaakunoiden ohella myös Uppsalan tuomiokirkossa samassa Kustaa Vaasan hautamuistomerkissä, jossa on myös vanhin tunnettu Suomen vaakuna. Siinä nykyisen Varsinais-Suomen vaakunan yhteydessä lukee kuitenkin "Södra Finland" (Etelä-Suomi) ja Satakunnan vaakunan yhteydessä "Norra Finland" (Pohjois-Suomi).
Varsinais-Suomen vaakuna vuodelta 1557 on vanhin kuvallinen esitys, jossa sinikeltainen ristilippu esiintyy Ruotsin valtakuntaan liittyvänä tunnuksena, josta sittemmin kehittyi nykyisen Ruotsin lippu.
Syyskuussa vuonna 2007 vaakuna täytti 450 vuotta. Vaakunan syntymäpäiviä vietettiin kutsuvierastilaisuutena Turun linnassa 7. syyskuuta 2007.
Kunnat.
Turun keskusta on maakunnan merkittävin asutuskeskus.
a> on maakunnan ja samalla koko Suomen eteläisin asuttu saari. Se on osa Paraisten kaupunkia.
Varsinais-Suomi muodostuu 28 kunnasta, joista 11 on kaupunkeja.
Liikenne.
Matkustajaliikennettä Varsinais-Suomessa on Turku–Helsinki- ja Turku–Toijala-radoilla. Turun ja Toijalan välisellä rataosuudella on Turun sataman, Turun ja Loimaan asemat. Junakohtauspaikkoina toimivat lisäksi Maaria, Karviainen ja Kyrö. Rata on valmistunut vuonna 1876 ja sähköistetty vuonna 2000. Turun ja Helsingin välisellä rataosuudella eli Rantaradalla on Turun sataman, Turun, Kupittaan ja Salon asemat. Junakohtauspaikkoina toimivat lisäksi Piikkiö, Paimio ja Ervelä. Rata on valmistunut Helsinkiin asti vuonna 1903. Sähköistys saatiin valmiiksi vuonna 1995, samana vuonna kun Suomen ensimmäiset Pendolino-junat alkoivat kulkea Turun ja Helsingin väliä. Lue lisää: Rantarata. Matkustajaliikennettä oli ennen myös Turun ja Uudenkaupungin välisellä radalla, mutta matkustajaliikenne radalla loppui 31.12.1992. Lue lisää: Uudenkaupungin rata. Varsinais-Suomen rautateiden tavaraliikenne keskittyy pääosin Turku–Uusikaupunki- ja Turku–Toijala-radoille, mutta vähäistä tavaraliikennettä on myös rantaradalla.
Turun satama on Suomen tärkeimpiä satamia, josta on useita päivittäisiä matkustajaliikenneyhteyksiä Ruotsin Tukholmaan ja Kapellskärin satama sekä Ahvenanmaalle, Maarianhaminaan ja Långnäsiin. Liikennettä järjestää Silja Line ja Viking Line. Turusta on myös runsasta tavaraliikennettä. Naantalin satamassa on enimmäkseen tavaraliikennettä, mutta myös kolmesti päivässä autolauttayhteys Ruotsin Kapellskäriin. Uudenkaupungin satamassa liikennöi lähinnä ro-ro-alukset.
Varsinais-Suomen ainoa kansainvälinen lentoasema sijaitsee Turun ja Ruskon rajalla. Turun lentoasemalta liikennöidään päivittäin Helsinkiin, Tukholmaan ja Kööpenhaminaan. Asemalla toimii matkustajaterminaalin lisäksi vilkas rahtiterminaali. Matkustajamäärä vuonna 2006 oli 339 920.


Ekokem.
Ekokem Oy Ab on vuonna 1979 perustettu riihimäkeläinen yritys, joka käsittelee ongelmajätteitä. Yrityksen nimi oli vuoteen 1985 saakka "Oy Suomen Ongelmajäte-Finlands Problemavfall Ab".
Toiminta.
Ongelmajätteiden käsittelyn lisäksi Ekokemin toimialueeseen kuuluu muiden jätteiden hyödyntäminen ja energiantuotanto, niihin liittyvät palvelut, pilaantuneen maaperän ja pohjaveden puhdistus sekä ympäristörakentamisen palvelut.


Moniajo.
Moniajo on tietokoneen käyttöjärjestelmän ominaisuus, joka mahdollistaa näennäisesti usean ohjelman ajamisen samanaikaisesti. Jos tietokoneessa on vain yksi suoritin, moniajo toteutetaan jakamalla suorittimelle eri prosessien tehtäviä nopeasti vaihdellen. Todellisessa monisuoritintietokoneessa prosessien tehtävät jaetaan usean suorittimen kesken.
Perinteisesti moniajo mikrotietokoneissa on aina tarkoittanut yhden suorittimen käyttöä. Ensimmäinen moniajotapa oli "yhteistyömoniajo", missä ohjelmat vapaaehtoisesti jakoivat suoritinaikaa toisille ohjelmille. Yhteistyömoniajoa käyttivät mm. Windows 95 -käyttöjärjestelmää edeltävät Windows-käyttöjärjestelmät ja Mac OS X -käyttöjärjestelmää edeltävät Mac OS -järjestelmät.
Nykyaikaisempia moniajon toimintamalleja ovat "ennakoiva moniajo", "irrottava moniajo" ja "keskeyttävä moniajo" (engl. "pre-emptive"), jossa käyttöjärjestelmän osa tai prosessi nimeltä "vuorottaja" ("skeduleri", engl. "scheduler") irrottaa ajossa olevan prosessin suorittimesta, valitsee uuden suoritettavan prosessin valmiustilassa olevien joukosta, antaa suorittimen sen hallintaan ja määrittelee sen saaman aikaviipaleen prosessin prioriteetin mukaan. Näin vältetään yhteistyömoniajossa oleva ongelma, että yksi huonosti käyttäytyvä ohjelma voi varastaa koneen koko laskentatehon.
Ensimmäiset moniajojärjestelmät tulivat markkinoille 1960-luvulla. IBM 360-sarjan keskustietokone oli ensimmäinen moniajoa tukeva tietokone.


Suomalainen viittomakieli.
Suomalainen viittomakieli (usein pelkkä "viittomakieli") on Suomessa yleisimmin käytetty viittomakieli. Äidinkielenään suomalaista viittomakieltä käyttäviä kuuroja on arviolta 5 000. Viittomakieltä käyttäviä kuulevia, kuten huonokuuloisia, kuurojentyöntekijöitä, viittomakielentulkkeja, viittomakielisten omaisia, ystäviä, työtovereita ja muita kielen harrastajia on arviolta yli 9000. Myös kuurojen vanhempien kuulevien lasten äidinkieli on usein viittomakieli. Muiden viittomakielten tavoin suomalainen viittomakieli on luonnollinen kieli, jolla on suomen kielestä eroava kielioppi ja rakenne.
Historia.
Suomalaisen viittomakielen voidaan katsoa saaneen alkunsa 1800-luvun puolivälissä, kun Ruotsissa opiskellut suomalainen kuuro Carl Oscar Malm (1826–1863) perusti Suomen ensimmäisen kuurojenkoulun Porvooseen vuonna 1846. Malmin käyttämä ruotsalainen viittomakieli levisi suomalaisten kuurojen käyttöön ja eriytyi omaksi kielekseen. Suomen ensimmäinen kuurojen yhdistys perustettiin Turussa vuonna 1886. Albert Tallroth oli perustamassa viittä eri kuurojen yhdistystä ja myös Kuurojen Liittoa.
1800-luvun lopulla Suomessakin alettiin kuurojen opetuksessa suosia oralismia, eli puhemetodia, jonka myötä viittomakielen käyttö kiellettiin kouluissa jopa rangaistuksen uhalla. Oralismin mukaan kuurojen tuli oppia puhumaan ja hylätä viittomakieli. Kiellosta huolimatta kuurojen koulujen oppilaat jatkoivat viittomista salaa asuntoloissa. Viittomakielen käyttö jatkui sitten kuurojen yhdistyksissä. Viittomakielestä tuli yhteisön sisäinen kieli ja koulussa opittua puhekieltä käytettiin kun oltiin tekemisissä kuulevien kanssa.
Yhteiskunta alkoi suhtautua 1970-luvun jälkeen kuuroihin ja viittomakieleen myönteisemmin. Viittomakielestä tuli kuntoutuksen ja opetuksen apuväline ja sitä alettiin opettaa kursseilla kuurojen lasten vanhemmille. 1979 tulkkipalvelu tuli osaksi invalidihuoltolakia ja vuonna 1995 viittomakieli sai perustuslaillisen aseman. Vuonna 1991 viittomakielisen opetuksen mahdollisuus kirjattiin peruskoululakiin
Tutkimus.
Suomalaisen viittomakielen tutkimus alkoi varsinaisesti Terhi Rissasen vuonna 1985 julkaiseman "Viittomakielen perusrakenne"-tutkimuksen myötä. Nykyään viittomakieltä tutkitaan mm. Kuurojen Liitossa ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa.
Opiskelu.
Viitomakieltä voi opiskella yliopiston pääaineena ainakin Jyväskylän yliopistossa. Myös Turun yliopistossa voi opiskella viittomakieltä.
Viittomakielen tulkki sen sijaan on humanistisen alan ammattikorkeakoulututkinto. Tulkiksi voi opiskella Diakonia-ammattikorkeakoulun Turun yksikössä sekä Humanistisen ammattikorkeakoulun Helsingin ja Kuopion yksiköissä.
Viittomakielen ohjaajaksi voi opiskella Pohjois-Savon opistossa Kuopiossa, Rovala-Opistossa Rovaniemellä ja Turun kristillisessa opistossa.
Suomalaista viittomakieltä voi opiskella Kuurojen kansanopistossa.


Libya.
Libya () on valtio Pohjois-Afrikassa. Libya sijaitsee Välimeren rannalla ja sen rajanaapurit ovat idässä Egypti, kaakossa Sudan, etelässä Tšad sekä Niger ja lännessä Algeria sekä Tunisia. Libya on pinta-alaltaan, 1 759 000 neliökilometriä, Afrikan neljänneksi suurin valtio.
Muammar Gaddafi johti maata itsevaltiaana monarkian kumoamisesta, vuodesta 1969 alkaen. Vuoden 2011 alussa Libyassa puhkesi rajuja mielenosoituksia Gaddafia vastaan Tunisian ja Egyptin vallankumousten innoittamina. Gaddafi pyrki kukistamaan levottomuudet väkivalloin ja myös kapinalliset tarttuivat aseisiin. Maaliskuussa 2011 hyväksyi ilmaiskut siviilien suojelemiseksi. Elokuun lopussa 2011 NATO:n tukemat kapinalliset valtasivat maan pääkaupungin hallitukselta, jolloin Muammar Gaddafin luoma hallinto luhistui. Viimeiset vastarintapesäkkeet luhistuivat 20. lokakuuta, jolloin Gaddafi kuoli.
Varhainen historia.
Arkeologisista löydöistä voidaan päätellä, että nykyisen Libyan rannikolla oli kivikautista asutusta 8000-luvulla eaa. Berberit ovat levittäytyneet Saharaan ilmesesti 3000-luvulla eaa., mutta jo ennen heitä sisämaassa oli liikkunut paimentolaisia.
Foinikialaiset käyttivät suojaisia satamia ennen 1200-lukua eaa. He kehittivät kauppasuhteet berbereihin, ja vaikuttivat näiden kulttuuriin. Karthagon kolmen kaupungin rypäs sai nimen Tripolis. Myös kreikkalaiset merenkulkijat ylittivät Välimeren tottuneesti. He perustivaat Kyreneen kaupungin 631 eaa. Samaan aikaan Saharan autiomassa, Fezzanin alueella asuivat berbereistä ja paimentolaisista polveutuneet garamantit. Garamantit saapuivat alueelle ennen vuotta 1000 eaa, ja heidän valtakuntansa oli vaikutusvaltaisimmillaan vuosien 500 eaa. ja 500 jaa. välillä.
Tripolitania ja Kyrenaika olivat kukoistavia Rooman provinsseja noin neljäsadan vuoden ajan. Kyrenaikaan asettui laaja juutalaisyhteisö, joka oli karkoitettu Palestiinasta kapinan jälkeen. Kristinusko levisi Rooman afrikkalaisiin provinsseihin 400-lukuun mennessä.
Arabit tulivat 600-luvun puolimaissa Libyan alueelle, kalifi (hallitsi 634–644) johdolla, joka valtasi Tripolin.
Arabit alkoivat asuttaa rannikkoa jättäen sisämaan berberiheimoille. Libyan rannikko oli kuitenkin strategisesti tärkeä, joten muut valtiot kiinnostuivat alueesta. Aragonian kuningas Ferdinand Katalonialainen valtasi Tripolin vuonna 1510 ja luovutti sen Maltan ritarikunnalle vuonna 1530, mutta alue ei kuitenkaan pysynyt Maltan hallussa kuin parikymmentä vuotta. Turkkilainen merirosvo Dragut valloitti alueen vuonna 1551 ja perusti sinne turkkilaisen provinssin. 1700-luvulla provinssi alkoi irtautua Turkista, vaikka paššat maksoivat silti veroja ottomaaneille. Ottomaanien valtakunta hallitsi koko Libyaa lukuun ottamatta Kyrenaikan kaupunkia, jota hallitsi šeikki Muhammed Ibn Ali al-Senusi. Ottomaanien valta Välimeren Afrikan rannikolla mureni, kun ranskalaiset valtasivat Algerin vuonna 1830 ja Tunisian vuonna 1881, Libya jäi Ottomaanien valtakunnalle vuoteen 1911 asti.
Kun vuonna 1911 länsimaiden kiinnostus oli Toisessa Marokon kriisissä italialaiset päättivät hyökätä Libyaan. Italian armeija hyökkäsi Tripoliin ja onnistui kaupungin valtaamisessa. Tämän jälkeen Italia valloitti Kyrenaikan ja rannikkoseudut, muttei onnistunut sisämaan valtauksessa paikallisten heimojen vastarinnan vuoksi. Ouchyn rauhansopimuksessa Libya liitettiin Italiaan Italian Libyana.
Italian hallitsemassa Libyassa järjestettiin verilöyly, jossa satoja arabeja ammuttiin ja vangittiin vastarinnan vuoksi. Tripolin verilöyly lisäsi muiden valtioiden arvostelua Italian siirtomaapolitiikkaa kohtaan. 1920- ja 1930-luvulla Italia harjoitti Libyassa kovaotteista siirtomaapolitiikkaa. Sen armeija kukisti beduiinien kansannousun Fezzanissa. Tuona aikana Italiasta muutti paljon ihmisiä Libyaan töihin, maahan rakennettiin nykyaikainen tieverkosto ja myös muuta infrastruktuuria kehitettiin.
Kun toinen maailmansota alkoi, Italia evakuoi siirtolaisia takaisin emämaahan. Libya oli italialais-saksalaisten ja englantilaisten joukkojen rajujen taistelujen näyttämö vuosina 1941–1943. Kuuluisin taistelu oli Tobrukin piiritys vuonna 1942. Englantilaiset valtasivat Tripolitanian ja Kyrenaikan, ja Ranska Fezzanin vuonna 1943. Lisäksi Libyan aavikoilla asuvat heimot ottivat yhteen rajusti sisämaassa saksalaisten ja italialaisten joukkojen kanssa. Sodan jälkeen maa jäi Yhdistyneiden kansakuntien valvontaan, mutta maassa oli edelleen myös paljon italialaisia.
Itsenäisyys.
Yhdistyneet kansakunnat julisti Libyan itsenäiseksi kuningaskunnaksi vuonna 1951. Maan ensimmäiseksi hallitsijaksi tuli Kyrenikan emiiri Mohammed Idris al-Mahdi al-Sensusi, joka otti nimekseen Idris I. Idris sai lähes itsevaltiaan vallan, mutta hallitseminen oli vaikeaa paimentolaisheimojen liikkuvuuden takia. Kun Idris oli ulkomailla sairaalahoidossa, maassa tapahtui vuonna 1969 upseereiden järjestämä arabi­sosialistinen vallankumous, jota johti kapteeni, vallankaappauksen aikana vallankaappajaryhmän everstiksi ylentämä, Muammar Gaddafi. Gaddafin johdolla talous kansallistettiin ja maasta tehtiin sosialistinen valtio. Vuonna 1973 Libya hyökkäsi Tšadiin, muttei onnistunut liittämään uusia alueita itselleen. 1970-luvulla Libya solmi kolme valtioliittoa Syyrian, Tunisian ja Egyptin kanssa, mutta kaikki liitot raukesivat.
Epäily terrorismin tukemisesta.
Libyaa epäiltiin 1980-luvulta lähtien osallisuudesta kansainvälisen terrorismin tukemiseen. Vuonna 1981 Yhdysvallat ampui alas kaksi maan hävittäjää ja pommitti vuonna 1986 Tripolia ja Bengasia, muttei saanut Gaddafia hengiltä. Vuonna 1986 Libyaa syytettiin pommin räjäyttämisestä Länsi-Berliinissä eräässä diskossa, jossa se surmasi amerikkalaisia sotilaita.
Välit viilenivät lopullisesti vuonna 1988, kun Pan Amin lento Lontoosta New Yorkiin räjähti pienen Lockerbien kylän yläpuolella Skotlannissa. Tämä tapahtuma tunnetaan nimellä Lockerbien pommi-isku. Huhtikuussa 1992 Yhdistyneet kansakunnat julisti pakotteet Libyaa vastaan sen painostamiseksi luovuttamaan kaksi libyalaista tiedustelu-upseeria epäiltynä osallisuudesta Lockerbien iskuun. Lopulta epäillyt luovutettiin, ja toinen epäillyistä tuomittiin vuonna 2002. Libyaa valtiona ei tuomittu. Vuonna 2009 Skotlanti luovutti tuomitun vangin Libyaan terveyssyistä.
Vuonna 1989 Libya, Algeria, Marokko, Mauritania ja Tunisia muodostivat Arabien Maghreb-liiton.
Läheneminen länteen.
Maiden välit paranivat kun Gaddafi tuomitsi syyskuun 11. päivän iskut 2001 Yhdysvaltoihin ja luovutti Lockerbien pommi-iskusta epäillyt. Libya maksoi korvauksia Lockerbien pommi-iskun uhreille, vaikkei tunnustanutkaan osuuttaan iskuun. Vuoden 2004 aikana taloussaarrot purettiin ja Libyan öljyvarat tulivat jälleen länsimaiden markkinoille. Libyan suhteet ulkovaltoihin paranivat tämän jälkeen nopeasti. Aikaisemmin Yhdysvallat luki Libyan pahan akseliin kuuluvaksi, mutta poisti sen tästä luettelosta vuonna 2006. Britannian Tony Blair vieraili maassa kaksi kertaa, Britannia myi Libyalle ohjuksia ja brittiläinen BP allekirjoitti 29. toukokuuta 2007 Libyan kanssa kahden miljardin dollarin sopimuksen maan kaasukenttien hyödyntämisestä. Myös Ranska myi maalle aseita, ja Nicolas Sarkozy puhui Libyaan rakennettavan ydinvoimalan puolesta. Italia solmi vuonna 2009 Libyan kanssa ystävyys- ja yhteistyösopimuksen, jossa se lupasi korvata Libyalle viisi miljardia Yhdysvaltain dollaria viiden vuoden aikana siirtomaa-ajan tuhoista.
Sisällissota vuonna 2011.
Egyptin kansannousun innoittamat protestit ja mielenosoitukset kiihtyivät helmikuussa 2011. Poliisin ja turvallisuusjoukkojen kerrottiin torjuneen mellakoita väkivaltaisesti. Internetin käyttöä rajoitettiin ja länsimaiset toimittajat karkoitettiin tai eristettiin. Al-Jazeeran lähetyksiä häirittiin. Gaddafi kehotti kansaa puolustamaan johtajaansa ja vallankumousta 22. helmikuuta 2011 pitämässään televisiopuheessaan. Gaddafi sanoi televisiopuheessa, ettei pakene maasta, vaan taistelee kuolemaan asti.. Levottomuudet kehittyivät maaliskuussa käytännössä sisällissodaksi, kun Libyan hallitus alkoi käyttää armeijaa kapinallisia vastaan. Maaliskuun puolivälissä Libyan hallitus näytti saaneen yliotteen kapinallisista, mutta YK antoi luvan ilmaiskuihin ihmisoikeuksia rikkoneita hallituksen joukkoja vastaan. Mm. Iso-Britannia pommitti Gaddafin ilmavoimia ja ilmatorjuntaa tehden ne toimintakyvyttömiksi.. 1. heinäkuuta 2011 Libyan pääkaupungissa Tripolissa pidettiin Green Squarella mielenosoitus Gaddafin puolesta ja NATO joukkojen aggressiota vastaan. Mielenosoitukseen osallistui arviolta 2 miljoonaa ihmistä joka on noin kolmannes koko Libyan väestöstä. Sisällissota juuttui pitkäksi aikaa miltei paikoilleen. Elokuussa 2011 kapinalliset alkoivat edetä läntisessä Libyassa vuorilta pyrkien saartamaan maan pääkaupungin Tripolin. 20. elokuuta kapinalliset soluttautuivat Tripoliin ja siellä syntyi taisteluja kaupungin hallinnasta. 27. elokuuta kapinallisilla oli hallinnassa käytännössä koko Tripoli, ja Gaddafin hallinto kaadettu. Gaddafi itse oli piilossa ja pakosalla. Sisällissota jatkui maassa yhä Gaddafin kannattajien ja vastustajien välillä.
Väliaikaishallinnon joukot ottivat Gaddafin kiinni Sirtissä lokakuun 20. päivä 2011 välittömästi Naton tekemän ilmaiskun jälkeen. Kapinalliset pahoinpitelivät ja teloittivat Gaddafin pian kiinnioton jälkeen.
Hallinto ja politiikka.
Libyaa hallitsevaksi tahoksi on julistautunut Muammar Gaddafin vastaisten kapinallisten Kansallinen siirtymäneuvosto, jonka ovat tunnustaneet uset valtiot. Neuvoston mukaan sen tavoitteena on johtaa poliittisesti ja sotilaallisesti, turvata libyalaisten peruspalvelut ja edustaa libyalaisia ulkomailla. Neuvoston johtajien mukaan neuvosto ei ole hallitus, vaan sen tarkoituksena on ohjata Libya Gaddafin jälkeiseen aikaan, järjestää vapaat vaalit ja luoda perustuslaki. Web-sivujensa mukaan neuvostolla on puheenjohtaja, varapuheenjohtaja, edustajia eri titteleillä ja 33 jäsentä, jotka edustavat Libyan alueita ja kaupunkeja. Elokuussa 2011 julkaistussa dokumentissa "Suunniteltu perustuslaillinen peruskirja siirtymävaiheelle" neuvosto esitti suunnitelman monipuoluedemokratiasta, joka perustuisi islamilaiseen lakiin (sharia).
Väliaikaishallinnon pääministeriksi valittiin Mahmoud Jibril, joka ilmoitti luopuvansa tehtävästä Gaddafin kuoltua. Hänen seuraajakseen tuli 31. lokakuuta 2011 Abdel Rahim al-Kib. Kunnon vaalit on ilmoitettu pidettäväksi kahdeksan kuukauden kuluttua, ja sen jälkeen uudet päättäjät laativat uuden perustuslain.
Hallinnollinen jako.
Libyan hallinnollinen jako on muuttunut historian aikana paljon. Maa jaetaan nykyään 22 kuntaan (Sha'biyat; yksikkö – Sha'biyah).
Maantiede.
Libya sijaitsee Afrikan pohjoisosassa Välimeren rannalla. Se on pinta-alaltaan 1 759 000 neliökilometriä ja kooltaan Afrikan neljänneksi suurin valtio ja yli viisi kertaa Suomen kokoinen. Libyan rajanaapureita ovat idässä Egypti, etelässä Tšad ja Niger ja idässä Algeria sekä Tunisia. Libyalla on lähes 1 800 kilometriä rantaviivaa Välimerelle.
Libyan maantieteen tärkeimmät piirteet ovat kapeat ja viljavat Välimeren rannikkokaistaleet sekä laaja Saharan autiomaa. Varsinaista vuoristoa ei ole, mutta maan eteläosassa sijaitseva Tibestin ylänkö kohoaa 2 200 metriin. Viljava rannikkokaistale on kapea, sen takana ylängöllä on laidunmaaksi soveltuvaa aroa joka etelää kohti mentäessä muuttuu vähitellen karuksi aavikoksi.
Libya jaetaan perinteisesti kolmeen alueeseen, jotka ovat Tripolitania maan luoteisosassa, Fezzan maan lounaisosassa ja Kyrenaika maan itäosassa. Kyrenaika on alueista suurin ja käsittää noin puolet maan pinta-alasta.
Suurimmat kaupungit ovat Tripoli (vuonna 2010 arviolta 1,025 milj. asukasta) ja Bengasi (arab. "Benghazi", 630 000 asukasta). Misratah (260 000), Tobruk (133 000) ja Sabha (95 000) ovat jo selvästi pienempiä.
Luonto.
Saharan aavikko peittää arviolta 95 % prosenttia maan pinta-alasta. Libyassa ei ole ollenkaan pysyviä jokia ja ainoastaan noin 1 % maasta on metsän peitossa.
Libyassa viljellään sinimailasta rehuksi ja vehnää ihmisravinnoksi. Monien muidenkin vihannesten ja hedelmien kasvatus onnistuu keinokastelun avulla. Kuivilla seuduilla pärjäävät ainoastaan oliivi ja taatelipalmu. Aavikolla kasvaa palmuja siellä missä pohjavesi ei ole liian syvällä, ja lisäksi akaasioita ajoittain kuivuvissa joenuomissa eli wadeissa. Vain harvat villieläimet selviävät aavikolla. Näihin kuuluvat aavikkokettu, sakaali ja eräät jyrsijät.
Libyassa elää ainoastaan harvoja nisäkäslajeja, joita ovat esimerkiksi gaselli, harjalammas ja aavikkokettu. Suurin Saharan alueella elävä jyrsijä on kampavarvasrotta. Liskoja käärmeitä ja skorpioneja esiintyy myös paljon. Libya sijaitsee useiden lintulajien muuttoreitin varrella. Näitä ovat esimerkiksi keltapäähaukka, aavikkovarpunen, pikkukorppikotka, lepinkäiset, kiurut, varis, turturikyyhky ja bulbulit. Erityisesti lännenkaulustrappi on metsästäjien suosiossa ja tämän vuoksi uhanalainen.
Ilmasto.
Libyasta on luokitelty viisi ilmastovyöhykettä, joista vallitsevia ovat Välimeren ja Saharan ilmastot. Rannikon alavilla seuduilla vallitsevassa välimerenilmastossa on lämpimät kesät ja leudot talvet. Ylängöillä on viileämpää, talvella esiintyy pakkasiakin. Sisämaan aavikoilla ilmasto on äärevää, kesät kuumia ja vuorokautinen lämpötilanvaihtelu suurta.
Korkein mitattu lämpötila on mitattu al-Azizyan kunnassa. Aiemmin ennätykseksi mainittu Afrikan ja koko maailman korkein mitattu lämpötila varjossa +57,8 astetta celsiusta vuodelta 1922 on todettu virheelliseksi tiedoksi.
Talous.
Libya on yksi Afrikan vauraimpia valtioita. Maalla ei ole velkaa ja sen talouskasvu on viime vuosina pysytellyt 5-8 % välillä. Asuminen on tuettua ja koulutus ja terveydenhuolto ilmaista. Libya on arabi­valtioksi sikäli epä­tyypillinen, että siellä myös naiset ovat hyvin koulutettuja.
Libyan talous perustuu pitkälti öljyyn, joka tuo yli 90 % vientituloista ja 75 % hallituksen tuloista. Vain prosentti maasta on viljelykelpoista, joten maatalous työllistää vain 17 % työvoimasta ja 75 % ruuasta on tuotava. Vesi on myös suuri ongelma.
Koulutus on Libyassa puutteellista; esimerkiksi korkeakouluissa annetaan opetusta vain muutamia kuukausia vuodessa. Puutteellinen koulutus vähäisten investointien ohella on jättänyt Libyan oman teollisuustuotannon varsin alhaiseksi.
Työttömyys on Libyassa suuri ongelma. Tarkkoja lukuja on vaikea saada, mutta työttömyys on tiettävästi noin 30 %. Alityöllistettyjen määrä on suuri. Libyalaisten vähäisen koulutuksen vuoksi Libya joutuu hankkimaan koulutettua työvoimaa ulkomailta, ja Libyassa arvioidaan olevan noin kaksi miljoonaa siirtotyöläistä.
Libyassa on ollut ulkomaalaisia vierastyöläisiä arviolta noin 100 000 Egyptistä, ja jopa 100 000 kaakkoisaasialaista, kuten 26 000 filippiiniläistä, 25 000 thaimaalaista, 50 000 bangladeshilaista, 18 000 intialaista ja tuhansia kiinalaisia, nepalilaisia ja vietnamilaisia.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat öljy, maakaasu ja kipsi. Merkittävimmät vientituotteet öljy ja maakaasu sekä kemikaalit.
Liikenne.
Libyassa on 137 lentokenttää, joista 24:llä on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Maantietä on yli satatuhatta kilometriä, josta lähes 60% päällystetty. Satamakaupunkeja ovat Az Zawiyah, Marsa al Burayqah (Marsa el Brega), Ra's Lanuf ja Tripoli.
Väestöjakauma.
Libyan yli 6-miljoonaisesta väestöstä 90 % asuu alueella, joka vastaa vain 10 prosenttia maan pinta-alasta. Suurin osa väestöstä on keskittynyt rannikkoalueille. Libya on laajoista aavikoistaan ja suhteellisen pienestä väestöstään johtuen harvaan asuttua aluetta; väentiheys on noin 3 henkilöä/km². 78 % väestöstä asuu kaupungeissa.
Vuoden 2010 väkilukuarvioon 6,461 miljoonaa kuuluu 116 000 henkeä, joilla ei ole kansalaisuutta.
Libyalaisista 97 % on sunnimuslimeja. Väestöstä on etnisesti arabeja ja berbereitä 97 %, loput 3 % on kreikkalaisia, maltalaisia, italialaisia, egyptiläisiä, pakistanilaisia, turkkilaisia, intialaisia ja tunisialaisia. Väestöstä noin 83 % on lukutaitoisia.
Kulttuuri.
Libyan kansa on etnisesti ja kielellisesti melko yhtenäinen. Maassa on ollut myös merkittäviä vähemmistöjä: italialaisia ja juutalaisia eli omissa yhteisöissään 1900-luvun puoliväliin asti. Juutalaiset ovat siirtyneet paljolti Israeliin varsinkin maiden välisten suhteiden huononnuttua. Vuonna 1973 Gaddafi "rohkaisi" 45 000 italialaista lähtemään maasta ja takavarikoi heidän omaisuutensa valtiolle. Mustat libyalaiset ovat enimmäkseen orjien jälkeläisiä, jotka on aikoinaan tuotu keitaille maataloustyöhön tai beduiiniperheisiin kotipalvelijoiksi. Berberit ovat suuri, mutta ei niin selvästi erottuva vähemmistö.
Moderni libyalainen rakennuskulttuuri heijastelee öljyn mukanaan tuomaa vaurautta. Vanhojen kaupunkien keskustoissa on edelleen linnoitettu vanhakaupunki muistona heimopäällikköjen vallasta ja sotaisammista ajoista. Myös keitaiden asutuskeskukset ovat vanhastaan muurien suojaamia.
Rakennuskulttuurissa näkyy rajanveto julkisen ja yksityisen välillä. Kahvilat ja kadut ovat vilkasta miesten maailmaa. Koti on suojattua naisten maailmaa: alakerrassa ei yleensä ole ikkunoita, ja puutarhat ovat muurien takana suojassa katseilta. Kotiin on vain yksi sisäänkäynti, yleensä vahva puinen ovi.
Libyalainen ruoka on samanlaista kaupungeissa ja maaseudulla, viljelijöiden ja paimentolaisten keskuudessa. Pääruoka on melkein aina yhdessä astiassa tehty ruokalaji. Kansallisruoka kuskus maustetaan paprikalla, tomaateilla, kikherneillä ja kauden vihanneksilla.
Valtio valvoo viestimä tarkasti. Vuonna 2007 myös muut kuin valtionomisteiset mediat sallittiin, mutta vuonna 2009 uudet televisiokanavat ja sanomalehdet kansallistettiin.
Libyan lippu oli maailman ainoa valtion lippu, jossa oli vain yhtä väriä, vihreää.
Maailmanperintökohteet.
Libyassa on viisi Unescon Maailmanperintöluetteloon valittua historiallista paikkaa, Ghadamés, Kyrene, Leptis Magna, Sabratha ja Tadrart Acacus. Unesco on ollut huolissaan Libyan vuoden 2011 vallankumouksen aikana historiallisten paikkojen säilymisestä. Niiden vaarana on toisaalta taistelut ja pommitukset, toisaalta ryöstely. Suurimmassa vaarassa on rauniokaupunki Leptis Magna, joka sijaitsee vain sadan kilometrin päässä Tripolista.
Foinikialaiset perustivat maan rannikolle kaupunkeja kolmetuhatta vuotta sitten, ja Rooman ja Kreikan valta-aikoina seudut olivat vilkasta kauppapaikkaa. Unescon mukaan Libyalla on ihmiskunnalle valtavan suuri kultuurihistoriallinen merkitys.
Urheilu.
Libya osallistui olympialaisiin vuosina 1968, 1980 ja sitten säännöllisesti vuodesta 1988. Sen joukkueessa on yleensä ollut alle 10 urheilijaa, eikä mitaleita ole tullut.
Jalkapallo on Libyan suosituin sekä ainoa merkittävä urheilulaji. Libyan jalkapallohistorian kohokohta oli vuonna 1982 kun se isännöi Jalkapallon Afrikan-mestaruuskilpailuja ja sai hopeaa. Libyan on tarkoitus isännöidä seuraavia kilpailuita vuonna 2013. Helmikuussa 2011 Libyan jalkapallomaajoukkue oli FIFAn rankingissa sijalla 70.
Ratsastuskilpailut kameleilla ja hevosilla ovat olleet perinteisiä kilpaurheilulajeja. Rannikko houkuttelee ihmisiä vesiurheilulajeihin.
Suomalaiset Libyassa.
1960- ja 1970-luvulla Libyassa rakennettiin suomalaisin voimin, ja maa oli Neuvostoliiton jälkeen toiseksi suurin rakennusviennin kohde. Sinne rakennettiin teitä, siltoja, vesijohtoja, satamia, kouluja, toimistotaloja ja kongressikeskus. Myös arkkitehtikoulutusta aloitettiin. Suomalaisten rakentama asetehdas ja armeijan koulutuskeskus oli virallisesti ompelukonetehdas, mutta sen tuotteilla aseistettiin terroristeja.
Professori Pentti Murolen silloinen yritys Devecon suunnitteli meren rantaan öljyteollisuuden työntekijöille Ras Lanuf -nimisen kaupungin, joka on valmistunut puoliksi. Toimisto teki laajoja suunnittelutöitä myös sisämaahan Jufraan, jonne Gaddafi aikoi siirtää pääkaupungin, jotta ministerit saataisiin pois Tripolin huonojen vaikutusten piiristä.


Kap Verde.
Kap Verden tasavalta eli Kap Verde (, 'vihreä niemi') on Afrikan saarivaltio. Se sijaitsee Atlantin valtamerellä, noin 450 kilometrin päässä Länsi-Afrikan rannikolta. Se on Makaronesiaan kuuluva tasavalta.
Alun perin nimi Kap Verde tarkoitti Afrikan mantereen läntisintä niemeä, joka sijaitsee nykyisessä Senegalissa lähellä Dakaria. Niemen edustalla sijaitsevalle saariryhmälle annettiin sen mukaan myöhemmin nimi Kap Verden saaret, maan itsenäistymisen jälkeen vuonna 1975 lyhyesti Kap Verde.
Kap Verde oli asumaton portugalilaisten saapuessa sinne 1400-luvulla. Saaret asutettiin ja niistä tehtiin osa portugalilaista imperiumia. Kap Verdestä tuli pian orjakaupan keskus, ja pääosa nykyisistä asukkaista onkin afrikkalaisten orjien ja portugalilaisten siirtolaisten jälkeläisiä.
Kap Verde tunnustettiin itsenäiseksi valtioksi 5. heinäkuuta 1975. Se kuuluu Portugalinkielisten maiden yhteisöön.
Maantiede.
Kap Verde sijaitsee 480 kilometriä länteen Dakarista, Senegalista. Se koostuu kymmenestä suuresta ja viidestä selvästi pienemmästä saaresta, jotka ovat vulkaanista alkuperää. Ne sijaitsevat trooppisen sadevyöhykkeen reunamilla, missä sateet ovat vähäisiä ja epäsäännöllisiä.
Ilmasto.
Saarten ilmasto on kuuma, vähäsateinen mutta silti joskus epämiellyttävän kostea. Tukaluutta lievittää usein vilvoittava merituuli. Salissa kuukauden keskilämpötila on 21–27 astetta, lämpimin kuukausi on syyskuu. Tammi- ja helmikuussa saarilla kärsitään usein Saharasta lähtöisin olevista hiekkamyrskyistä.
Saaret.
Kap Verden saaret jaetaan kahteen erilliseen saariryhmään, joista pohjoisempi Barlaventosaarten ryhmä käsittää kuusi suurta pääsaarta ja eteläisempi Sotaventon ryhmä neljä.
Barlaventosaariin kuuluvat Boa Vista, Sal, Santa Luzia, Santo Antão, São Nicolau ja São Vicente ja kaksi pienempää luotoa, Raso ja Branco. Saarten maasto on pääsääntöisesti karua ja ilmasto kuumaa, ja ne kärsivät jatkuvasti kuivuudesta alhaisen sademäärän takia.
Eteläisemmän, Sotaventon saariryhmän pääsaaret ovat Brava, Fogo, Maio ja São Tiago. Saariryhmään kuuluu myös kolme luotoa, Grande, Luís Carneiro ja Cima, jotka yhdessä tunnetaan nimellä Rombos. Saaret ovat vulkaanista alkuperää, ja niillä vallitsee trooppinen ilmasto. Sademäärä on niukka, ja kuivuus aiheuttaa näilläkin saarilla ongelmia.
Saaret eroavat toisistaan maastoltaan. Sal, Boavista, Maio ja São Vicente ovat matalia autiomaasaaria, joilla on hiekkadyynejä. Santiago, Santo Antão, Fogo ja São Nicolau ovat vuoristoisempia ja hedelmällisempiä, vaikka kuivuus haittaa maanviljelyä. Ainoastaan yksi tulivuori, Fogo on aktiivinen. Pääkaupunki Praia sijaitsee Santiagon saarella, joka on suurin ja pisimpään asuttu saari.
Luonto.
Kasvillisuus levittäytyi tuliperäisille saarille hitaasti. Siemeniä tuli merivirtojen ja lintujen mukana sekä Afrikasta, Latinalaisesta Amerikasta että muilta saarilta kuten Azoreilta, Madeiralta ja Kanarian saarilta. On arvioitu, että kun saaret asutettiin, niillä eli 250 kasvilajia. Kasveja on lisätty järjestelmällisesti eroosion hillitsemiseksi, ja nykyisin lajeja on noin 850.
Kap Verdellä ei ole muita luontaisia maanisäkäslajeja kuin lepakot. Ihmisen mukana tulleita lajeja kuten hiiri ja kani on villiintynyt. Monet muuttolinnut pysähtyvät saarille matkallaan. Kylmän ja ravinteikkaan Kanarianvirran ansiosta saaria ympäröivässä meressä on monenlaisia kaloja ja selkärangattomia. Valaita on havaittu 16 lajia.
Historia.
Portugalilaiset löysivät asumattomat Kap Verden saaret 1460 ja alkoivat asuttaa niitä kaksi vuotta myöhemmin. He perustivat Ribeira Granden kaupungin, joka oli ensimmäinen eurooppalaisten pysyvä asutus tropiikissa (nykyisin nimeltään Cidade Velha). He toivat maahan afrikkalaisia orjia istuttamaan puuvillaa, hedelmäpuita ja sokeriruokoa. Saarelle muutti myös yrittäjiä ja uskonnollisten vainojen ajamia pakolaisia Euroopasta. Hyvän sijaintinsa vuoksi Afrikan rannikolla Kap Verdestä tuli tärkeä keskus Portugalin orjakaupalle. Merirosvot hyökkäisivät saarelle ajoittain, Sir Francis Drake ryösteli siellä vuonna 1585. Ranskalaisten hyökättyä Ribeira Grandeen 1712 se menetti merkitystään ja pääkaupunki siirrettiin Praiaan vuonna 1770.
Orjakaupan hiipuessa Kap Verden merkitys väheni, mutta sen sijainti Atlantin poikki kulkevien laivareittien varrella ja Mindalon erinomainen satama São Vicenten saarella tekivät siitä kauppalaivojen pysähdyspaikan.
Portugali muutti Kap Verden statusta siirtomaasta merentakaiseksi provinssiksi vuonna 1956 hillitäkseen kasvavaa natiolismia. Silti samana vuonna perustettiin Guinean ja Kap Verden afrikkalainen itsenäisyyspuolue (PAIGC), joka vaati parannuksia poliittiseen ja taloudelliseen tilanteeseen. Vuonna 1975 Kap Verde itsenäistyi. Koska sama puolue johti molempia maita itsenäistymisen jälkeen, Guinea-Bissau ja Kap Verde oli tarkoitus yhdistää yhdeksi valtioksi. Hanke kuitenkin päättyi vallankaappaukseen Guinea-Bissaussa 1980. Kap Verdellä puolue muutti nimensä Kap Verden afrikkalaiseksi itsenäisyyspuolueeksi (PAICV). Puolue johti Kap Verdeä itsenäistymisestä vuoteen 1990. Ensimmäiset monipuoluevaalit pidettiin tammikuussa 1991. Oppositioryhmien yhteenliittymä MPD voitti enemmistön parlamentissa, ja sen presidenttiehdokas António Mascarenhas Monteiro sai 73,5 % äänistä. MPD:n enemmistö parlamentissa vahvistui 1995, ja vuonna 1996 Monteiro valittiin toiselle kaudelle.
Vuonna 2001 valta palasi PAICV:lle, ja presidentiksi nousi Pedro Pires. Vuonna 2011 PAICV voitti taas parlamentin enemmistön. Presidentinvaalissa voiton vei MPD:n Jorge Carlos Fonseca toisella kierroksella.
Politiikka.
Kap Verden hallintomalli perustuu vuonna 1992 hyväksyttyyn perustuslakiin. Siihen 1995 tehty lisäys lisäsi presidentin valtaa.
Sekä presidentti että pääministeri valitaan vaalein viiden vuoden välein. Vuoden 2011 vaalit voitti Jorge Carlos Fonseca. 72-jäseninen parlamentti valitaan myös viiden vuoden välein. Vuonna 2011 valitussa parlamentissa maata pitkään hallinneella puolueella "Afrikkalainen puolue Kap Verden itsenäisyyden puolesta" (Partido Africano da Independência de Cabo Verde, PAICV) on 38 paikkaa, Demokratialiikkeellä (Movimento para a Democracia, MPD) 32 paikkaa.
Kunnat.
Kap Verde koostuu 22 kunnasta ("conselhos", yksikössä "conselho"): Boa Vista, Brava, Maio, Mosteiros, Paul, Praia, Porto Novo, Ribeira Brava, Ribeira Grande, Ribeira Grande de Santiago, Sal, Santa Catarina, Santa Catarina do Fogo, Santa Cruz, São Domingos, São Filipe, São Lourenço dos Órgãos, São Miguel, São Salvador do Mundo, São Vicente, Tarrafal, Tarrafal de São Nicolau.
Talous.
Kap Verde on pieni maa jolla ei ole luonnonrikkauksia ja joka on kärsinyt pahoista kuivista kausista ja veden puutteesta. Sateiden puute rajoittaa maataloutta, jota harjoitetaan vain neljällä saarella vuoden ympäri. Suurin osa saarten bruttokansantuotteesta syntyy palvelusektorilla.
Lähivesillä olisi hummereita ja tonnikaloja, mutta kalastuspotentiaalia ei hyödynnetä täydellä teholla. Ulkomailla asuvien kapverdeläisten kotiin lähettämät rahat tuottavat yli 20 % bruttokansantuotteesta.
Saarilla on yhteensä kymmenen lentokenttää. Maantietä on 1350 km. Porto Grande on ainoa varsinainen satama. Kaikkien asuttujen saarten välillä on matkustajalauttaliikennettä.
Väestö.
Vuoden 2010 väestönlaskennassa maan 491 575 asukkaasta 61,8 % eli kaupungeissa. Nuorten osuus oli suuri: puolet väestöstä oli alle 22-vuotiaita.
Suurin osa Kap Verden asukkaista on alkuperältään portugalilaisten siirtolaisten ja afrikkalaisten orjien jälkeläisiä. Etnisistä ryhmistä kreoleiksi kutsuttuihin mulatteihin lasketaan 71 %, afrikkalaisiksi 28 % ja eurooppalaisiksi prosentti asukkaista. Itse asiassa kapverdeläisiä asuu enemmän Kap Verden ulkopuolella kuin itse maassa, sillä sateiden niukkuus ja luonnonvarojen vähäisyys ovat rohkaisseet monia muuttamaan ulkomaille.
Portugalin lisäksi saarilla puhutaan portugaliin pohjautuvaa kreolikieltä, jolla ei kuitenkaan ole virallista asemaa. Roomalaiskatolisuus on hallitseva uskonto, ja siihen on sekoittunut piirteitä perinteisistä heimouskonnoista.
Kulttuuri.
Kap Verden kulttuuri heijastaa sen afrikkalaisia juuria. Saaret tunnetaan erilaisista musiikkilajeistaan, joiden alkuperä vastaa eri puolilta tulleiden kapverdeläisten alkuperää.
Laulaja Cesária Évora on esiintynyt ympäri maailmaa, ja hänen levyjään on myyty suuria määriä Euroopassa. Hän nousi maailmanmaineeseen lähes 50-vuotiaana ja jatkoi esiintymistä 70-vuotiaaksi asti.
Perusruokaa on maissi. Kansallisruoka "cachupa" on pataruoka, joka tehdään kuivatusta maissista eli hominystä, pavuista ja lihasta.
Urheilu.
Kap Verde on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1996 alkaen kahden tai kolmen hengen joukkueella. Se ei ole saanut mitaleita.
Kap Verden koripallomaajoukkue on päässyt Afrikan-mestaruuskilpailuissa kolmanneksi, vuonna 2007.
Kap Verden jalkapallomaajoukkue on FIFAn rankingissa syyskuussa 2011 sijalla 91.
Aiheesta muualla.
*


Falklandinsaaret.
Falklandinsaaret (,) on Yhdistyneelle kuningaskunnalle kuuluva saaristo Etelä-Amerikassa. Myös Argentiina vaatii saaria itselleen ja niistä käytiin vuonna 1982 kaksi kuukautta kestänyt sota ilman sodanjulistusta.
Historia.
Arkeologisten löytöjen perusteella jotkin Etelä-Amerikan intiaanit ovat muinaisuudessa vierailleet Falklandinsaarilla, mutta varsinaisesta intiaaniasutuksesta saarilla ei ole todisteita.
Eräät 1500-luvun eurooppalaiset löytöretkeilijät näkivät Falklandinsaaret ja lisäsivät ne maailmankartalle. Englantilainen John Davis vuodelta 1592 mainitaan ensimmäisenä noilla autioilla saarilla maihin nousseena eurooppalaisena. Vuonna 1690 saarten välistä kulkeva salmi nimettiin Falklandinsalmeksi Englannin amiraliteetissa vaikuttaneen varakreivi Falklandin mukaan. Saarten nimi juontui tästä.
Falklandinsaaret saivat strategista merkitystä Etelä-Atlantin merenkulun tukialueena.
1760-luvulla Englanti, Ranska ja Espanja vaativat saaria itselleen perustaen sinne siirtokuntansa. Ranska vetäytyi pelistä, mutta Espanja ja Englanti joutuivat vuosina 1770–1771 miltei sotaan saarten omistuksesta.
Lopulta kumpikin luopui tukikohdistaan saarella, Englanti vuonna 1774 ja Espanja vuonna 1811, mutta aluevaatimukset jäivät voimaan. Saarista tuli brittiläisten ja yhdysvaltalaisten valaan- ja hylkeenpyytäjien tukialuetta. Vaatimus saarten hallinnasta periytyi Espanjalta itsenäiselle Argentiinalle, joka 1820-luvulla perusti saarille taas pienen siirtokunnan. Vuonna 1833 britit kuitenkin kaappasivat vallan saarilla argentiinalaisen siirtokunnan ollessa sekasorrossa. Seuraavina vuosikymmeninä brittiläiset kolonialistit asuttivat saaret. Falklandinsaarten elinkeinoja olivat kalastus, lampaankasvatus ja hylkeenpyynti; myöhemmin saarille syntyi jonkin verran teollisuuttakin.
Argentiinan ja Britannian kiista saarten hallinnasta alkoi kärjistyä uudelleen 1960-luvulla, jolloin dekolonisaatio kannusti argentiinalaisten nationalistien toiveita brittiläisen "siirtomaavallan" väistymisestä. Falklandinsaarelaisten enemmistö kuitenkin halusi jäädä Britannian alaisuuteen. Vuonna 1971 solmittu sopimus vahvisti ja virallisti Argentiinan ja Falklandinsaarten siteitä, mutta argentiinalaisten pettymykseksi Britannia piti kiinni valta-asemastaan saarilla. Koska Falklandinsaaret olivat Britannian alusmaa, ei saarten asukkailla kuitenkaan ollut täysiä Britannian kansalaisoikeuksia, kuten vapaata muutto-oikeutta Ison-Britannian saarelle.
Maaliskuussa 1982 Argentiinan sotilasjuntta miehitti saaret toivoen saavansa kansallishengestä tukea talousvaikeuksien horjuttamalle valta-asemalleen. Diplomaattisen sovittelun epäonnistuttua Britannian pääministeri Margaret Thatcher lähetti armeijansa vastaiskuun. Lyhyen mutta kiivaan meri-, ilma- ja maasodan jälkeen saaret palautuivat brittien hallintaan. Saarten maastossa on yhä suuri määrä raivaamattomia jalkaväkimiinoja.
Argentiina vaatii saaria yhä itselleen ja on toistuvasti ottanut asian esille sekä diplomaattisissa keskusteluissa Britannian kanssa että YK:ssa, mutta mitään neuvotteluja saarten kohtalosta ei ole käyty. Argentiina on luvannut, ettei yritä enää ratkaista aluekiistaa sotilaallisin keinoin.
Sodan jälkeen Britannia on vahvistanut Falklandinsaarten puolustusta ja toteuttanut infrastruktuurihankkeita. Turismi on saanut merkitystä elinkeinona. Vuodesta 1983 falklandinsaarelaisilla on ollut täydet Britannian kansalaisoikeudet. Saarten voimassa oleva perustuslaki on vuodelta 1985.
Politiikka.
Toimeenpanovallan taustalla on kuningatar, jonka edustajana toimii kuvernööri. Vuonna 1985 säädettiin saarille perustuslaki. Sen mukaan joka neljäs vuosi valitaan kahdeksan lakiasäätävää edustajaa. Nämä valitsevat keskuudestaan kolme toimeenpanevaan neuvostoon. Toimeenpanevan neuvoston tehtävänä on kuvernöörin neuvominen. Toimeenpanevassa neuvostossa on edellä mainittujen lisäksi viisi jäsentä ja taloussihteeri.
Lakiasäätävässä neuvostossa on kymmenen jäsentä, taloussihteeri ja kahdeksan lakiasäätävää edustajaa. Sen puhemiehenä toimii kuvernööri.
Saarten puolustuksesta vastaa Yhdistynyt kuningaskunta. Saarten asukkaat ovat lähes kaikki brittejä. He saivat kansalaisuuden 1. tammikuuta 1983 kansalaisuuslain myötä.
Saarten kautta hallinnoidaan myös Britannialle kuuluvia Etelä-Georgiaa ja Eteläisiä Sandwichsaaria. Nämä saaret, joilla ei ole varsinaista pysyvää asutusta, kuuluivat ennen vuotta 1985 suoraan osaksi Falklandinsaarten territoriota. Ne sijaitsevat lähellä Eteläistä jäämerta yli tuhannen kilometrin päässä Falkdlandinsaarista.
Vuonna 2001 Britannian pääministeri Tony Blair vieraili saarilla ensimmäisenä pääministerinä sitten vuoden 1982 sodan. Argentiinan presidentti Néstor Kirchner ilmoitti puheessaan Falklandin sodan 22. vuosipäivänä saarien olevan vielä kerran osa Argentiinaa. Venezuelan presidentti Hugo Chávez kehotti 10. helmikuuta 2006 Britanniaa luovuttamaan saaret takaisin Argentiinalle.
3. tammikuuta 2007 Argentiinan ulkoministeriö vaati Britanniaa neuvotteluun Falklandin saarten saamisesta Argentiinan hallintaan. Ministeriö piti käsittämättömänä, ettei Britannia suostu edes keskustelemaan aiheesta. YK ja Amerikan valtioiden järjestö OAS ovat kehottaneet maita käynnistämään kahdenväliset neuvottelut saarten asemasta.
Maantiede.
Saaret sijaitsevat 483 kilometriä Etelä-Amerikan mantereesta. Saaristo koostuu kahdesta pääsaaresta, Itä- ja Länsi-Falklandista sekä 200 pienestä saaresta. Itä- ja Länsi-Falklandin jälkeen saarista kolmanneksi suurin on Weddellinsaari. Tammikuun keskilämpötila Port Stanleyssä on +9 °C ja heinäkuun keskilämpötila +2 °C.
Talous.
Suurimmat elinkeinot ovat kalastus ja maatalous.


Liperi (kunta).
Liperi on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Karjalan maakunnassa aivan Joensuun kaupungin vieressä. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Liperi on saaristolain mukainen saaristo-osakunta ja sen naapurikunnat ovat Heinävesi, Joensuu, Kontiolahti, Polvijärvi, Rääkkylä, Savonlinna ja Outokummun kaupunki.
Liperin kunta on Joensuun kaupungin kasvun imussa kasvattanut asukaslukuaan jo muutaman vuoden ajan, ja kuuluukin asukaslukuaan nopeimmin kasvattavien kuntien joukkoon Pohjois-Karjalassa. Erityisesti lähekkäin sijaitsevat Ylämylly, Honkalampi ja varsinkin Jyrinkylä, joista on vain 10 minuutin matka Joensuuhun, ovat nykyään hyvin suosittuja alueita erityisesti lapsiperheiden keskuudessa.
Liperissä sijaitsevalla Joensuun lentoaseman yhteydessä olevalla Ilmatieteen laitoksen sääasemalla mitattiin Suomen lämpöennätys 37,2 astetta 29. heinäkuuta 2010.
Kirkonkylä.
Kirkonkylän näkymää hallitsee jykevä Liperin punatiilikirkko, joka rakennettu vuosina 1854–1858.
Vanha puinen kunnantalo on seudun vanhimpia rakennuksia; sen suojelemisesta on kiistelty 1990-luvulta lähtien. Purkulupaa talolle ei saatu, joten kunta teki talon kunnostussuunnitelman 2009.
Taajamat ja kylät.
Liperissä on kirkonkylän (n. 1 700 as.) lisäksi kaksi suurta taajamaa: Viinijärvi (n. 1000 as.) ja Ylämylly (n. 4000 as.). Ylämyllyn asuinalueita ovat myös Honkalampi ja Jyrinkylä. Lähellä Viinijärveä on Käsämä, jossa on Verven kuntoutuskeskus.
Liperin muita kyliä ovat muun muassa Ahonkylä, Härkinvaara, Kaatamo, Korpivaara, Kompero, Liperinsalo, Leppälahti, Mattisenlahti, Risti, Roukalahti, Salokylä, Tutjunniemi ja Vaivio.
Kuntaliitossuunnitelmat.
Liperi ja Outokumpu ilmoittivat marraskuussa 2006 suunnittelevansa selvityksen tekemistä kuntaliitoksesta. Liperin kunnanvaltuusto päätti 13.11.2006 äänin 24–11 selvittää kuntaliitoksen vain Outokummun, ei muiden kuntien kanssa.
Kunnilla on jo yhteinen sosiaali- ja terveysjohtaja., Kunnanvaltuusto päätti kuitenkin 19.6.2007, ettei kuntaliitosselvitystä Outokummun kaupungin kanssa jatketa.
Liperin lukio.
Liperissä toimi yhteiskoulu 1949-1972. Vuonna 1972 yhteiskoulu siirtyi kunnan omistukseen. 1.8.1974 peruskoulu aloitti Liperissä. Samalla yhteiskoulusta tuli Liperin lukio.
Lukio toimi välillä kaksi- ja välillä kolmesarjaisena lukiona. Lukiossa oli aluksi linjajako (kielilinja, matematiikkalinja ja reaalilinja). 1980-luvulla siirryttiin kurssimuotoiseen opiskeluun ja jaksolukuun. 1990-luvulla lukio muuttui luokattomaksi. Oppilasmäärän pienentymisen vuoksi kunta päätti 2006 lakkauttaa lukion. Viimeiset 13 ylioppilasta valmistuivat keväällä 2009.
Muut koulut.
Liperissä toimivat myös Ylämyllyn koulu, Viinijärven koulu, Käsämän koulu, Mattisenlahden koulu, Salokylän koulu, Ristin koulu, Vaivion koulu ja Käsämässä Ammattiopisto Luovin Liperin yksikkö.
Yläkouluikäiset oppilaat opiskelevat Viinijärven tai Liperin yhtenäisissä peruskouluissa.
Seurakunnat.
Liperin evankelis-luterilainen seurakunta kattaa koko kunnan alueen sen jälkeen, kun Viinijärven seurakunta liittyi siihen 1995.
Viinijärvi on Taipaleen ortodoksisen seurakunnan keskus; seurakunta ulottuu Polvijärvelle ja Outokumpuun. Taipaleen nykyinen kirkko valmistui 1906.
Mökkiläistoimikunta.
Liperiin perustettiin Pohjois-Karjalan ensimmäinen mökkiläistoimikunta vuonna 2004. Toimikunta on kesämökkiläisten yhdysside, ja se voi tehdä aloitteita ja esityksiä kunnalle. Lisäksi kunta järjestää kesäasukkaille yhteistoimintaa. Kesäasuntoja Liperissä on noin 3000.
Liikenne.
Valtatie 9 Joensuusta Kuopioon ja valtatie 23 Varkaudesta Joensuuhun kulkevat Liperin kautta. Seututie 482 johtaa Kiteen Tolosenmäestä Rääkkylän ja Liperin kirkonkylän kautta Käsämään, jossa se yhtyy valtatie 9:ään. Seututie 476 (Heinävesi–Ylämylly) risteää Liperin kirkonkylässä.
Liperi oli aikanaan kolmen lossin pitäjä. Käsämän lossi korvattiin sillalla 1988 ja Onkisalmen lossi 1974. Enää on jäljellä Arvinsalmen lossi Liperin ja Rääkkylän välillä.
Joensuun lentoasema sijaitsee Liperin kunnan puolella. Viinijärven rautatieasemalta kulkee taajamajuna rataosalla. Länsiosien lähin asema on saman rataosan Vihtarin rautatieasema.
Kesäteatterit.
Liperissä toimii kolme kesäteatteria: Roukalahden kesäteatteri kylän seurojentalon pihapiirissä, Ristin kesäteatteri Ristin kylässä ja Liperin kesäteatteri Liperin lavalla.
Tanssi.
Liperin lava kirkonkylässä on tanssikilpailujen pitopaikka: siellä on pidetty mm. kesäkuussa 2007 Humpan SM-kilpailut.
Urheilu ja liikunta.
Liperin urheilukeskus on Pärnävaara, joka on Pohjois-Karjalan suurin hiihtokilpailukeskus. Pärnävaaralla on pidetty myös suunnistuksen Jukolan viesti 2000.
Käsämän Vervessä on Liprakka-niminen uimahalli.
Viinijärven Urheilijat on tunnettu erityisesti naisten pesäpalloilusta. Ylimmällä sarjatasolla ViU on pelannut 1985-2000 ja 2008-. Vuonna 1987 seura voitti hopeaa, 1988 pronssia, 1989 hopeaa, 1990 kultaa ja 1995 pronssia.
Liperiläisiä urheiluseuroja.
Honkalammen-Ylämyllyn kuntokerho, Karjalan Kopse (ratsastus), Karjalan Käki, Kivekkäät, Leppälahden Uskallus, Liperin Avantouimarit, Liperin Hiihtoseura, Liperin Kelo, Liperin Kiekko, Liperin Naisvoimistelijat, Liperin Ratsastajat, Liperin Taimi, Sulkaman Kipinä, Vaivion Tarmo, Viinijärven Naisvoimistelijat, Viinijärven Urheilijat, Ylämyllyn Tennis, Ylämyllyn Yllätys, Liperi Volley, Susiraja Volley.


Sähkövirta.
Sähkövirta on useimmissa materiaaleissa sähköisten varauksenkuljettajien liikettä. Eristeessä tai tyhjiössä sähkövirta voi kulkea myös sähkövuon siirtymävirtana (engl. displacement current) eli kapasitiivisena virtana. Mittasuureena sähkövirran suuruus (tunnus I) tarkoittaa aikayksikössä siirtyvän sähkövarauksen määrää.
SI-järjestelmässä sähkövirran yksikkö, ampeeri (tunnus A'"), on yksi seitsemästä perusyksiköstä. Määritelmän mukaan yhden ampeerin sähkövirta kahdessa toisistaan metrin päässä samansuuntaisesti tyhjiössä kulkevassa äärettömän pitkässä ja ohuessa johtimessa aiheuttaa näiden johtimien välille 2·10-7 newtonin suuruisen voiman johdinmetriä kohti.
Jos sähkövirran voimakkuus ja suunta pysyvät vakioina, on kyseessä tasavirta. Vaihtovirta on sähkövirtaa, jonka voimakkuus ja suunta vaihtuvat jatkuvasti, käytännön sovelluksissa yleensä sinimuotoisesti.
Aineet voidaan jakaa johteisiin ja eristeisiin sen mukaan, missä määrin sähkövirta voi niissä edetä. Suprajohteita lukuun ottamatta kaikilla väliaineilla on kuitenkin resistanssia, minkä vuoksi sähkövirta kulkee vain, jos sitä ylläpitää jännite. Resistanssi määritellään jännitteen ja virran suhteeksi.
Varauksenkuljettajat.
Varauksenkuljettajina voivat toimia elektronit, aukot tai ionit.
Metallijohtimissa sähkövirta muodostuu liikkuvista negatiivisesti varatuista elektroneista: kun virta on 1 A, niin johtimen poikkipinnan läpi kulkee 6.2415·1018 elektronia sekunnissa. Sähkövirta voi kulkea myös muiden varauksenkuljettajien avulla: elektrolyyttisissä seoksissa virtaa kuljettavat varautuneet ionit, plasmassa sekä elektronit että ionit, puolijohteessa elektronit tai aukot, elektroniputkissa elektronit. Koska historiallisesti sähkövirta ajateltiin positiivisten varausten virtana, sähkövirta tänäkin päivänä määritellään vastakkaissuuntaiseksi elektronien liikkeen kanssa.
Sähkövirran vaikutukset.
Sähkövirran tärkeimmät vaikutukset ovat johtimen kuumeneminen, magneettikenttä sekä eräissä aineissa myös kemialliset reaktiot.
missä P on lämpöteho, R johtimen resistanssi ja I sähkövirta.
Sähkövirran lämpövaikutukseen perustuvat esimerkiksi sähkölämmitys, sähköliedet ja myös hehkulamput. Sähköenergian siirrossa lämmön kehittyminen on kuitenkin haitallista, sillä tehoa kuluu sen vuoksi hukkaan. Tämän vuoksi energian siirrossa pyritään käyttämään suurta jännitettä ja pientä virtaa, mikä vaihtovirtaa käytettäessä on saatavissa aikaan muuntajan avulla.
Toisaalta ulkoinen magneettikenttä vaikuttaa virtajohtimiin, mutta ei staattisiin sähkövarauksiin. Näin ollen myös kaksi lähekkäin kulkevaa sähkövirtaa vaikuttavat toisiinsa magneettisilla voimilla, joihin ampeerin nykyinen määritelmä perustuukin.
Elektrolyyteissä sähkövirta on positiivisten ja negatiivisten ionien liikettä. Niissä sähkövirta saa aikaan myös kemiallisia muutoksia, sillä kun ionit saapuvat elektrodeille, ne luovuttavat tai vastaanottavat elektroneja purkaen sähkövarauksensa. Monessa tapauksessa täten syntyneet varauksettomat atomit tai molekyylit reagoivat edelleen keskenään taikka liuottimen tai elektrodin kanssa.
Jos sähkövirta kulkee ihmisen kehon läpi, on kyseessä sähköisku.
Sähkövirran mittaaminen.
Sähkövirtaa mitataan tavallisimmin ampeerimittarilla. Analogisen ampeerimittarin toiminta perustuu sähkövirran johtimeen synnyttämään magneettikenttään. Sähkövirta voidaan mitata tämän magneettikentän voimakkuudesta: kenttä vääntää mittarin viisaria suhteessa sen aiheuttaneen virran suuruuteen.
Sähkövirtaa voidaan mitata myös johtamalla virta pienen vastuksen (shunttivastuksen) läpi ja sitten mittaamalla jännitemittarilla (tai oskilloskoopilla) vastuksen yli vaikuttava jännite. Kun jännite ja vastus tunnetaan, virta voidaan laskea Ohmin lain avulla. Esimerkiksi milliohmin shuntilla saadaan millivoltin jännite ampeeria kohti (1 mV/A).
Yleismittari on laite, jolla voidaan mitata sähkövirtaa jännitteen ja vastuksen lisäksi. Yleismittarissa virran mittaus perustuu herkkään virta- tai jännitemittariin.
Vaihtovirtaa voidaan mitata virtamuuntajilla. Pihtivirtamittarin toiminta perustuu virtaa kuljettavan johtimen ympärille muodostuvan magneettikentän mittaamiseen: pihti toimii muuntajan sydämenä, pihdin sisällä oleva johdin toimii muuntajan ensiönä ja mittarin sisällä on toisiokäämitys.
On olemassa myös magnetoresistiivisiä virta-antureita.


Grönlanti.
Grönlanti (grönlanniksi "Kalaallit Nunaat", tanskaksi "Grønland") on Tanskalle kuuluva itsehallintoalue ja maailman suurin saari Pohjois-Atlantin ja Pohjoisen jäämeren välissä. Maantieteellisesti Grönlanti kuuluu Pohjois-Amerikkaan, hallinnollisesti se on Tanskan itsehallinnollinen osa. Tanskan kieli oli toinen virallinen kieli vuoteen 2009 asti paikallisen inuiittikieliin kuuluvan grönlannin kielen rinnalla.
Valtaosa Grönlannin yli kahdesta miljoonasta neliökilometristä on jäätikön peitossa. Saaren noin 57 000 asukasta keskittyvät jäättömälle 350 000 km2 laajuiselle alueelle, jolla voidaan harjoittaa jopa maanviljelyä. Kalastus ja metsästys ovat aina olleet tärkeitä elinkeinoja Grönlannissa.
Sekä inuiitit että skandinaavit ovat asuneet Grönlannissa suunnilleen 1000-luvulta alkaen. Skandinaavien asutus hävisi 1400-luvun alussa ja aloitettiin uudelleen 1700-luvulla. Tanskan erotessa Norjasta Grönlannista tuli Tanskan aluetta. Saaren itsehallinto on voimistunut asteittain.
Etymologia.
Nimi "Grønland" (suom. vihreä maa) juontaa juurensa Islannin saagoista. Islannista karkotettu Erik Punainen antoi uudelle kotisaarelleen miellyttävän nimen houkutellakseen sinne asukkaita.
Maantiede.
Grönlannin jäätikkö ja paljaat alueet.
Grönlanti irtosi Euroopan mantereesta noin 54–55 miljoonaa vuotta sitten. Nykyisin Grönlanti on maailman suurin saari, josta valtaosa on maailman toiseksi suurimman jäätikön peitossa. Noin 85 % Grönlannin alueesta peittää jäätikkö, jonka keskipaksuus on noin 1,5 kilometriä. Jäätikkö virtaa keskustan harjanteista ja jääkupoleista kiihtyvällä vauhdilla mereen. Toisaalta satelliittimittaukset osoittavat jäätikön paksuuden kasvavan keskimäärin 5,4+-0,2 cm vuosittain. Nettovaikutus on kuitenkin negatiivinen: jäätä sulaa enemmän kuin muodostuu, joten jäätikön massa pienenee.
Nykyisin jäätikön pinta-ala on 1,8 miljoonaa km2 ja jäättömän alueen 350 000 km2.
Grönlannin jäättömillä tundra-alueilla on ikiroutaa. Kallioperä on enimmäkseen arkaaisia kivilajeja, paikoin löytyy myös tertiäärikauden basalttia. Uloin merenrannikko on paljasta kalliota, usein jyrkkiä graniitti- ja gneissirantoja. Sisämaassa ja vuonojen rannoilla on matalaa tundrakasvillisuutta, suojaisimmissa paikoissa pieniä leppiä, pihlajia ja koivuja.
Kaikki asutus sijaitsee jäättömillä rannikoilla, ja väestö on keskittynyt saaren länsireunalle.
Ilmasto.
Grönlannin ilmasto on arktinen. Ilmasto kuitenkin vaihtelee voimakkaasti sekä pohjoisen ja etelän että rannikon ja sisämaan välillä. Etelässä vuoden keskilämpötila on +0,5 °C ja kylmimmän kuukauden keskilämpötila −7,8 °C, pohjoisessa taas vuoden keskilämpötila −8,7 °C (jäätiköllä −25 °C) ja kylmimmän kuukauden −30,6 °C. Kesäisin lämpötila saattaa nousta yli 10 celsiusasteeseen, eteläisimmässä kärjessä ja suojaisten vuonojen perukoilla toisinaan jopa yli 20 °C. Etelässä sademäärät ovat paljon pohjoista suuremmat Pohjois-Atlantilta puhaltavien lämmittävien tuulien ansiosta.
Maapallon ilmaston lämpeneminen saa Grönlannin jääkerrokset sulamaan aikaisempaa nopeammin. Tällä uskotaan olevan tulevaisuudessa mittavia vaikutuksia merenpinnan korkeuteen ja merien elämään, ellei prosessia voida hidastaa tai siihen vaikuttaa jollain muulla keinoin.
Grönlannin satelliittikuvista havaittiin elokuussa 2010 suurimman jäälautan lohkeaminen liki 50 vuoteen (70 km pitkä ja 260 km2). Petermannin jäätikkö menetti neljäsosan pinta-alastaan. Yhdysvaltain sää- ja valtamerentutkimusorganisaatio mukaan vuoden 2010 alku oli tilastoidun säähistorian kuumin. Vuoden 2009 julkaisun mukaan arktisten alueiden lämpötila oli 1990-luvulla korkein 2000 vuoteen.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Grönlannissa eläviä nisäkkäitä ovat jääkarhu, mursu, susi, naali, jänikset, myskihärkä, peura ja sopulit sekä monet valaat ja hylkeet kuten sarvivalas, maitovalas, norppa ja grönlanninhylje. Lintuja pesii noin 60 lajia, ja niiden lisäksi maassa pysähtyy noin 150 muuttolintulajia. Kaloja ja äyriäisiä on runsaasti sekä merialueilla että Grönlannin makeissa vesissä. Ylikalastus on vahingoittanut turskan, kampasimpukan ja ruijanpallaksen kantoja. Joista saadaan edelleen runsaasti nieriää, meristä muita lohikaloja ja lisäksi pyydystetään katkarapuja ja taskarapuja.
Grönlannissa kasvaa noin 500 putkilokasvilajia. Niihin kuuluu viisi kämmekkälajia. Suojaisimmissa vuonojen perukoissa elää puitakin, mutta yleisin puuvartinen kasvi on miehenkorkuiseksi kasvava harmaalehtinen paju. Kansalliskukka on pientä maitohorsmaa muistuttava naalinhorsma, paikallisella kielellä "niviarsiaq".
Viljelykasveja, mm. perunaa, viljellään vähäisissä määrin Etelä-Grönlannissa. Lisäksi saarella on muualta tuotuja eläimiä (esim. vetokoiria, lampaita, poroja). Jopa nautakarjan kasvatusta on harkittu.
Grönlannin koillisosa muodostaa maailman laajimman kansallispuiston.
Historia.
Grönlannin asuttivat ensimmäisen kerran, jo tuhansia vuosia sitten, todennäköisesti intiaanien sukuiset heimot, mutta ilmeisesti 300–400-luvuilla asutus hävisi. Viikingit asuttivat Grönlannin vuoden 1000 tienoilla, jolloin saaren ilmasto oli nykyistä lauhkeampi. Asuttaminen liittyi keskiajan lämpökauteen, joka Grönlannissa alkoi jo ilmeisesti 600-luvulla. Nykyisten inuitien esi-isät saapuivat Grönlantiin samoihin aikoihin, mutta alkujaan eri seuduille.
Skandinaaveilla oli Grönlannissa kaksi pääsiirtokuntaa: nykyisen Nuukin tienoilla sijainnut läntinen siirtokunta ja etelämpänä, lähellä nykyistä Qaqortoqia sijainnut Eerik Punaisen perustama itäinen siirtokunta. Norjalainen "Kuninkaan peili" 1220–1230-luvuilta kertoo, miten grönlantilaiset toivat saarelle rautaa ja puuta ja veivät turkiksia, köysiä, mursunhampaita ja taljoja. Norjan kuningas Haakon IV liitti Grönlannin muodollisesti Norjaan vuonna 1261, minkä jälkeen grönlantilaiset eivät saaneet käyttää kauppamatkoilla omia laivojaan vaan jäivät norjalaisten ja etenkin bergeniläisten varaan. 1300-luvun puolivälistä alkaen emämaa ei enää piitannut Grönlannista, sillä turkiksia sai helpommin Venäjältä, ja mursunhampaat oli korvannut Afrikasta tuotu norsunluu. Elintärkeä Bergenistä kulkenut yhteysaluskin lakkautettiin 1367 tai 1369.
Skandinaaviasutus hävisi 1400-luvulla suurelta osin ilmaston kylmenemisen vuoksi, sillä se teki heidän harjoittamansa maanviljelyn mahdottomaksi ja myös alueella jatkuvasti vallinneen puupulan entistä pahemmaksi. Asiaan vaikuttivat myös skandinaavien ja inuitien väliset konfliktit. Läntinen siirtokunta hävisi ilmeisesti jo 1350. Islantilainen annaali vuodelta 1379 kuvaa inuitien hyökkäystä grönlantilaisten kimppuun, ja vuosina 1350–1400 kirjoitettu "Grönlannin kuvaus" kertoo läntisen siirtokunnan jääneen alkuasukkaiden haltuun. Viimeinen kirjallinen maininta skandinaaviasutuksesta koskee vuonna 1408 Hvalseyn kirkossa pidettyjä häitä. Pääasiassa kalastuksesta ja hylkeenpyynnistä eläneet inuitit sitä vastoin selvisivät ilmaston huononemisesta.
Hvalseyn kirkon raunio, parhaiten säilynyt jäänne skandinaavien varhaisesta asutuksesta Grönlannissa.
1720-luvulla norjalainen lähetyssaarnaaja Hans Egede (1686–1758) saapui Grönlantiin tarkoituksenaan levittää luterilaista kristinuskoa skandinaavien siirtokunnille, joiden hän uskoi edelleen olevan olemassa. Niiden sijaan hän tapasi inuiteja ja päätyi tekemään lähetystyötä heidän keskuuteensa sekä perustamaan Nuukin.
Grönlanti jäi Tanskalle, kun Norja erosi Tanskasta 1814. Yhdysvallat tunnusti alueen Tanskan omaisuudeksi vuonna 1916, mutta Norja vaati vuonna 1931 tunnustusta itärannikolla, 71. ja 75. leveysasteen välissä, hallussaan olleelle alueelle. Kansainvälinen oikeus tunnusti vuonna 1933 Grönlannin osaksi Tanskaa.
Vuonna 1941 Grönlanti joutui Yhdysvaltojen sotilaalliseen vaikutuspiiriin. Tanskan ja Yhdysvaltojen välille solmittiin 27. huhtikuuta 1951 puolustussopimus. Thuleen perustettiin ensimmäinen amerikkalainen sotilastukikohta. Vuonna 1953 maan siirtomaa-asema kumottiin. Kuninkaallisella kauppaseuralla ollut kaupallinen monopoli lakkautettiin ja Grönlanti, josta tuli Tanskan täysvaltainen maakunta, sai oikeuden lähettää kaksi edustajaa Tanskan valtiopäiville. Vuonna 1979 Grönlannista tuli autonominen alue. Samana vuonna pidetyissä parlamenttivaaleissa sosiaalidemokraattinen ja kansallismielinen puolue Siumut nousi suurimmaksi puolueeksi ja puolueen johtaja Jonathan Motzfeldt muodosti hallituksen. Helmikuussa 1982 järjestettiin kansanäänestys, jossa 53 % äänestäjistä kannatti Grönlannin eroa Euroopan yhteisöstä; ero astui voimaan 1. helmikuuta 1985. Siumutin johtoon noussut Lars Emil Johansen muodosti hallituksen vuonna 1991, mutta Motzfeldtista tuli jälleen pääministeri vuonna 1997, missä virassa hän jatkoi myös vuoden 1999 vaalien jälkeen. Vuoden 2002 vaalien jälkeen hänen seuraajakseen tuli Hans Enoksen.
Marraskuun 2008 kansanäänestyksessä grönlantilaiset äänestivät laajemman itsehallinnon puolesta. Äänestystulos astui voimaan kesäkuussa 2009, kun Grönlannin itsehallinto laajeni. Paikallishallinto sai muun muassa oikeuden luonnonvarojensa hallintaan sekä poliisi- ja oikeusasioiden hoitamiseen. Vuoden 2009 vaaleissa voitti vasemmistolainen, itsenäisyysmielinen Inuit Ataqatigiit, joka päätti sosiaalidemokraattien 30 vuoden valtakauden.
Politiikka.
Grönlanti on Tanskan itsehallinnollinen osa. Sen valtionpäämies on Tanskan kuningatar Margareeta II, joka nimittää itselleen paikallisen edustajan. Kuningattaren edustajana helmikuusta 2011 alkaen toimii Mikaela Engell.
Grönlannin yksikamarisessa parlamentissa (Inatsisartut) on 31 edustajaa, jotka valitaan neljän vuoden välein suhteellisella vaalitavalla. Parlamentti valitsee hallituksen äänestämällä, pääministeriksi valitaan yleensä suurimman puolueen puheenjohtaja. Grönlannista valitaan myös kaksi edustajaa Tanskan parlamenttiin.
Pääpuolueet ovat olleet pitkään sosiaalidemokraattinen Siumut (vuoden 2009 parlamentissa 9 paikkaa) ja liberaali Atassut vuonna (2009 3 paikkaa). Vuonna 2009 suurimmaksi nousi vasemmistolainen Inuit Ataqatigiit 14 paikallaan.
Grönlanti kuului Euroopan yhteisöön vuodesta 1975, mutta erosi siitä vuonna 1985. Niinpä Grönlanti ei itsehallinnollisena alueena ole jäsen. Pohjoismaiden neuvoston jäsen se kuitenkin on, samoin Arktisen neuvoston ja Maailman postiliiton jäsen.
Aluejako.
Grönlannin asutut alueet jaetaan neljään kuntaan: Kujalleq, Qaasuitsup, Qeqqata ja Sermersooq. Lisäksi maan pohjoisosan kansallispuisto ja Thulen lentotukikohta Pituffikissa ovat kuntajaon ulkopuolella.
Talous.
Grönlannin elinkeinot voidaan jakaa viiteen pääryhmään: kalastus ja metsästys, mineraalivarat, turismi sekä palveluelinkeinot. Valtaosin Grönlanti on riippuvainen kalastuksesta, jonka tärkein saalis ovat katkaravut. Myös hylkeenpyynnillä ja sen ympärillä toimivalla turkisteollisuudella on merkittävä työllistävä vaikutus.
Nykyisin noin kolmannes saaren budjetista tulee tukiaisina Tanskalta.
Grönlannin elinkeinoina ovat muun muassa kalastus, metsästys ja kaivostoiminta. Työpaikoista kaksi kolmasosaa sijoittuu julkiselle sektorille, mutta käytännössä Grönlannin talous perustuu kalastukseen ja siihen liittyvään teollisuuteen. Pohjoisessa ja idässä kalastuksen ja metsästyksen osuus on suurempi kuin etelässä.
Kalastus tuottaa 80% vientituloista ja tärkeimmät tuotteet ovat pohjankatkarapu ja grönlanninpallas. Vuosittain Grönlannin vesiltä kalastetaan 200 000 tonnia kalaa, joista 25% on ulkomaalaisten kalastamaa. Turskanjalostustoiminta on romahtanut siitä, mitä se on parhaimmillaan ollut ja myös turskamäärät ovat vähentyneet. Maanviljelyä harjoitetaan esimerkiksi Grönlannin eteläkärjessä, muttei kuitenkaan kovin paljoa. Maatiloilla suurin osa viljelijöistä joutuu tuomaan eläintensä rehusta yli puolet Euroopasta.
Turismin merkitys on kasvanut, mutta ei ole vielä kovin suuri syrjäisen sijainnin ja hankalien liikenneyhteyksien ja kalleuden takia. Palveluelinkeinojen puolella julkisella sektorilla on suuri merkitys.
Tulevaisuudessa Grönlannin toivotaan saavan tuloja öljynporauksesta ja jään alta paljastuvista mineraalivaroista. Maniitsoqiin on myös suunnitteilla suuri alumiinisulatto.
Tärkeimmät luonnonvarat ovat hiili, sinkki, lyijy, rautamalmi, kulta, platina, molybdeeni, kala, hylkeet ja valaat. Viennistä 72 % on kalaa ja kalatuotteita, 10 % metalleja.
Liikenne.
Tärkein lentokenttä on Kangerlussuaqin lentoasema länsirannikolla Kangerlussuaqissa, josta kansainväliset lennot lentävät Kööpenhaminaan. Kangerlussuaq on myös Grönlannin sisäisten lentojen keskus. Toukokuussa 2007 Air Greenland aloitti sesonkireitin Yhdysvaltain Baltimoreen. Kesällä 2007 Air Iceland lensi Keflavíkin ja Nuukin välillä kolmasti viikossa. Näiden lisäksi Narsarsuaqista etelässä lennetään säännöllisesti Kööpenhaminaan ja Kusulukista itärannikolla Reykjavíkiin. Arctic Umiaq Line ajaa säännöllistä laivaliikennettä Narsarsuaqista etelässä Ilulissatiin pohjoisessa huhtikuusta joulukuuhun. Grönlannin kaupunkien välillä ei ole teitä tai rautateitä.
Väestö.
Heinäkuussa 2011 Grönlannin arvioitu väkiluku oli 57 670. Vuonna 2009 Grönlannin asukkaista oli 89 prosenttia inuitteja, 11 prosenttia tanskalaisia. Yleisin uskonto on luterilaisuus, jotkin inuitien heimouskontojen piirteet ovat säilyneet. Virallisen kielen grönlannin lisäksi maassa puhutaan tanskaa ja englantia.
Vuonna 2011 arvioitu naisten eliniänodote oli 73,7 vuotta, miesten 68,3 vuotta. 1950-luvun jälkeen kuolleisuus infektiotauteihin on pienentynyt, mutta krooniset taudit, väkivaltaiset kuolemat ja itsemurhat ovat lisääntyneet.
Kulttuuri.
Tärkeä osa Grönlannin kulttuuria on aina ollut oma kieli. Vuonna 2009 voimaan tulleen Grönlannin itsehallintolain (Lov om Grønlands Selvstyre, 20 §) mukaan ainoa virallinen kieli on grönlanti.
Perinteiseen grönlantilaiseen ruokavalioon kuuluu paljon kalaa ja perunaa, vihanneksia ja säilykkeitä. Eräissä inuittiyhteisöissä syödään paljon hylkeen- ja jääkarhunlihaa.
Inuiittien perinteisen musiikin ydin on rummutuksen ja laulun yhdistäminen. Modernissa musiikissa yhdistyvät inuittien ja tanskalaisten perinteet, sekä vaikutteet Kanadasta ja Pohjois-Venäjältä. Sisimiutissa toimii ULO-niminen levymerkki, joka julkaisee monien eri tyylilajien grönlantilaista musiikkia.
Grönlannilla on oma yleisradioyhtiö Kalaallit Nunaata Radioa, joka lähettää yhdellä tv- ja yhdellä radiokanavalla. Joillain paikkakunnilla on myös paikallistelevisioita, kuten Nuuk TV. Saarella ilmestyy myös kaksi lehteä, Sermitsiaq ja Grønlandsposten.
Nimi.
Grönlannin omakielinen nimi "Kalaallit Nunaat" merkitsee ’kalaallitien (ihmisten, grönlantilaisten) maa’. Vanhan, 1970-luvulla käytöstä jääneen oikeinkirjoituksen mukaan nimi kirjoitettiin "Kalâtdlit Nunât"; tämä nimiasu esiintyy esim. ennen vuotta 1978 julkaistuissa postimerkeissä.
Tanskankielinen nimi Grønland on perua viikinkien ajalta ja merkinnee ’vihreää maata’. Grönlantilaisten saaga kertoo, että nimi oli tarkoitettu houkuttelemaan siirtolaisia.
Urheilu.
Jalkapallo on Grönlannissa suosittu urheilulaji. Pääkaupunki Nuukissa on oma stadioninsa, jossa FIFAan kuulumaton saaren maajoukkue pelaa ottelunsa. Vuonna 2009 valmistui maan toinen täysimittainen jalkapallokenttä Qaqartoqiin.
Grönlannin käsipallomaajoukkue on osallistunut maailmanmestaruuskilpailuihin kolmasti. Viimeisimmällä osallistumiskerrallaan, vuonna 2007, joukkue sijoittui 24 osallistujan joukossa sijalle 22.
Grönlannilla on myös ollut tapana osallistua joka toinen vuosi järjestettäviin saarelaiskisoihin.


Kaupallinen televisiokanava.
Kaupallinen televisiokanava saa rahoituksensa liiketoiminnastaan, yleensä mainosajan myynnistä. Se on vastakohta julkisen palvelun televisiokanavalle.
Suomen ensimmäisenä kaupallisena televisiokanavana voidaan pitää Radioinsinööriseuran televisiokerhon perustamaa ja Tekniikan edistämissäätiön (TES) tukemaa TES-TV -kanavaa.
Suomessa kaupallista televisiotoimintaa harjoittaa MTV Oy kanavilla "MTV3" ja "Sub" sekä Nelonen Media "Nelonen", "Nelonen Sport", "JIM" ja "Liv" -kanavillaan. Viimeksi vuonna 2009 aloitti "SuomiTV", jonka omistaa Family Channel.


Sub.
Sub (aiemmin SubTV, sitä ennen TVTV!) on suomalainen kaupallinen televisiokanava, jonka ohjelmisto on viihdepainotteista. Sub on osa MTV Oyn MTV Media liiketoimintayksikköä, jonka muita kanavia ovat MTV3, Radio Nova, AVA ja maksulliset televisiokanavat MTV3 MAX, MTV3 Komedia, MTV3 Scifi, MTV3 Sarja, MTV3 Fakta, MTV3 Leffa ja MTV3 Juniori. MTV Oy:n omistaa Nordic Broadcasting Oy -nimisen yrityksen kautta ruotsalainen viestintäyhtiö Bonnier AB. Subin omistaa MTV Oy.
Historia.
Subin tarina alkoi, kun MTV Oy perusti vuonna 1999 maksuttoman suomalaisen kaapelikanavan TVTV!:n. Kanava aloitti lähetyksensä 1. helmikuuta 2000 ja se esitti lähinnä MTV3-kanavan toiveuusintasarjoja kuten Teho-osasto, NYPD Blue, Simpsonit, M*A*S*H ja L.A. Law. Kotimaista tarjontaa edustivat Joonas Hytönen Show sekä Jyrki, jotka lähetettiin samaan aikaan MTV3-kanavan kanssa. TVTV!:n tunnusmusiikit olivat Toni Wirtasen säveltämiä.
TVTV!:n tarina päättyi lyhyeen, jo vuonna 2001. MTV Oy päätti yhdistää TVTV!:n ja alun perin digitaaliseksi paikalliskanavaksi suunnitellun CityTV:n, jolloin kanavan nimeksi tuli Subtv. Uusi kanava aloitti toimintansa 1. elokuuta 2001.
Sub on nykyään Suomen kolmanneksi suurin kaupallinen media, joka tavoittaa n. 3,1 miljoonaa suomalaista viikoittain. Kanavan kohderyhmä on 1.1.2011 alkaen 10-44-vuotiaat suomalaiset.
Vuonna 2005 Bonnier & Bonnier AB ja Proventus ostivat Alma Medialta MTV Oy:n, eli MTV3 ja SubTV myytiin. Kuitenkin vuonna 2007 Proventus ilmoitti myyvänsä oman puolikkaansa kanavasta Bonnierille.
Subtv:n kanavailme oli vesiteema vuoteen 2005 asti. Vuosina 2001-2002 oli käytössä keltaisenruskea vesiteema joka vaihtui syksyllä 2002 perinteisen veden näköiseksi. Vuonna 2005 teemaksi vaihtui oranssi väri ja puu. Subtv otti uuden kanavailmeensä käyttöön 16. tammikuuta 2008 ja samalla kanavan nimi vaihtui Subiksi. Kanavan uuden ilmeen on suunnitellut Euroopan suurin tv-designiä tekevä yritys, Red Bee. Tästä lähtien myös juontajien naamat tulivat välijuonnoissa mukaan ruutuun, sillä ennen juontajat näytettiin vain mustaksi
värjättyinä varjoina yläkulmassa. Vuonna 2011 Subin
kanavailme uudistui taas. Ilmassa leijuneet, eriväriset pyörivät pyöristetyt kuutiot korvattiin kuutioilla, jotka käyttäytyvät eri lailla. Joskus kuutiot kaatuvat tai sitten yksi kuutioista tuhoaa muut kuutiot ja itsensä. Kanavauudistuksessa myös Subin kuutio sai uusia väriteemoja jotka ovat mm. Vihreä, Sininen, Oranssi ja Punainen.
Subin ohjelmisto.
Subin ohjelmisto koostuu ulkomaisista ja kotimaisista komedia-, draama- ja realitysarjoista sekä elokuvista. Sub esittää myös talk show -viihdettä, julkkis- ja lifestyle-ohjelmia sekä mobiilipeli- ja chat-ohjelmia. Vaikka suurin osa ohjelmistosta on ulkomaisia sarjoja, Sub näyttää myös muun muassa kotimaista versiota Big Brotherista.
Subin historian katsotuimpia lähetyksiä ovat olleet Big Brother -ohjelmien finaalit sekä MTV3:n Idols-ohjelman finaalin jatke Idols Extra. Kanavan ohjelmista suurimman keskikatsojamäärän on saanut vuoden 2009 Big Brother -finaali, jota katsoi 29. marraskuuta 2009 keskimäärin 779 000 yli 10-vuotiasta katsojaa.
Kanavajuonnot.
Elokuusta 2001 vuoteen 2003 kanavalla ei ollut juontoja. Vuodesta 2003 lähtien ohjelmien välissä kuultiin juontoja. Vaikka juontajat esiintyivät pääasiassa vain ääntensä kautta, juontajat nähtiin ruudussa alkuunsa akvaarion läpi kuvattuna, sittemmin siluettina. Juontajat esiintyivät etunimillään. Juontajina toimivat muun muassa Ilona Kivinen, Martti Lindholm ja Jesse Ristilä.
16. tammikuuta 2008 alkaen kanavajuontoja alettiin lähettää suorana Kulttuuritehdas Korjaamolta Helsingin Töölöstä. Entisistä kanavajuontajista jatkoi Jesse Ristilä, uusina aloittivat Riikka Piironen sekä Manne Maalismaa, joka on aiemmin työskennellyt YLE TV2:n kuuluttajana. Helmikuussa 2010 kanavajuontojen kuvauspaikka siirtyi Ilmalassa sijaitsevaan studioon.
Subteksti.
Subteksti on Subin teksti-tv -palvelu, jonka sisältö keskittyy eri kanavien ohjelmatietojen lisäksi musiikkiaiheiden ja STT:n toimittaman kevyen uutistarjonnan ympärille. Myös Subtekstillä on erilaisia interaktiivisia palveluita, kuten chatteja, kilpailuita ja mobiilipalveluita.


Arjalaiset.
Kielitieteessä arjalainen merkitsee indoiranilaisia kieliä, joita puhutaan muun muassa nykyisen Intian ja Iranin alueella. Aiemmin niitä puhuttiin myös Euroopassa aroseutujen ratsastajakansojen keskuudessa (esimerkiksi skyytit ja sarmaatit).
Arjalaisiksi sanotaan myös Intiaan noin 1900–1300 eaa. saapuneita indoarjalaisia. Aiemmin arjalaisilla tarkoitettiin eurooppalaisten kuviteltuja esi-isiä.
Käsityksiä arjalaisesta rodusta.
Arjalaisten uskottiin 1800-luvulla olleen kantaindoeurooppalaisten itsestään käyttämä nimitys. Tämä käsitys perustui lähinnä siihen, että Irlannin omakielisen nimen ”Éire” luultiin olevan samaa juurta kuin sanskritin ja muiden indoiranilaisten kielten "ari"-,"arya"-, "ārya"- ja vastaavat sanat, joista ”arjalainen” johdettiin. Koska niihin aikoihin kieli yhdistettiin perimään, ja koska eurooppalaisten kuviteltiin olevan rodullisesti ylivertaisia, syntyi käsitys ylivertaisesta ”arjalaisesta” rodusta.
Yksityiskohta saksalaisen Meyersin tietosanakirjan etnografisesta kartasta vuodelta 1890. Muun muassa arjalaisten ja indoarjalaisten asuinalueet näkyvissä.
Muinaisten kantaindoeurooppalaisten kielten puhujien arveltiin olleen ihmistyypiltään valtaosin arjalaisia. Näiden arjalaisten väitettiin asuneen laajalti Euroopassa, Iranissa ja Intiassa. Myös antiikin kreikkalaisten uskottiin olleen valtaosin arjalaisia.
Nykyisin näihin käsityksiin ei uskota tiedemaailmassa, vaan Euroopan nykyisiä kansoja tarkoitettaessa sana arjalainen on täysin epätieteellinen. Todennäköisesti pohjoismaiset rodulliset ja geneettiset piirteet olivat olemassa Pohjois-Euroopassa jo ennen indoeurooppalaisten kielten omaksumista alueelle. Euroopan ensimmäisten indoeurooppalaisten kielten puhujien geneettinen osuus nykyisten Euroopan kansojen perimässä on niin vähäinen, että nykyisistä Euroopan kansoista puhuttaessa sana arjalainen on täysin epätieteellinen.
Arjalaisten saapuminen Intiaan.
Puolapyöräisten sotavaunujen leviäminen saattaa kertoa indoeurooppalaisten sukuisten kansojen vaelluksista.
Pakistanin, Iranin ja Intian alueella vallitsi kehittynyt Indus-kulttuuri noin 2600–1800 eaa. Yleisesti uskotaan arjalaisiksi kutsuttujen indoiranilaisten heimojen tuhonneen vanhan Indus-kulttuurin noin 1700 eaa., mutta tämä on herättänyt viime aikoina laajaa kiistelyä tutkijoiden parissa. Muutamat intialaiset tutkijat ovat halunneet kiistää teorian. Tapahtumasarja on voinut olla mutkikkaampi kuin tähän asti on luultu, mutta ei liene uskottavaa, että indoeurooppalainen kieli olisi syntynyt Intiassa.
Välillä 1800–1700 eaa. monet Indusvirran kaupungit hylättiin ja ennen vuotta 1000 eaa. Punjabin ja Gujaratin maakuntien asutukset kasvoivat Ganga-Yamuna-joen laaksossa ja läntisessä Bahawalpurissa.
Indoeurooppalaisia tunkeutui Kreikkaan aloittaen Mykenen kauden noin 2100–1600 eaa. ja Länsi-Eurooppaan 2200–1300 eaa. tuhoamaan megaliittikulttuurin.
Monet kielentutkijat ovat väittäneet arjalaisten saapuneen Intiaan 1500–1200 eaa., mutta arkeologit noin 1900–1700 eaa. Indoiranilaisia on voinut saapua maahan monena aaltona. Arian-niminen maakunta oli Heratin seuduilla Afganistanissa Persian ja Aleksanteri suuren aikoihin. Tämä voi viitata arjalaisiin. Tiedetään joidenkin Belutsistanin kaupunkien palaneen noin 1900 eaa., ja jotkin induskulttuurin asutukset hylättiin merkeistä päätellen äkkiä. Mundigakin asutuskeskus Afganistanissa Kandaharin lähellä kasvoi samoihin aikoihin kun induskulttuuri rappeutui.
Luultavimmin indoiranilainen Kalmisto H -kulttuuri alkoi levitä pohjoisessa Pakistanissa noin 1900 eaa. kohti itää tuoden mukanaan polttohautauksen.
Viimeistään noin 2200–1900 eaa. arjalaiset levittäytyivät pohjoisesta Iraniin
ja valloittivat laajalla alueella monia asutuskeskuksia: Namazga 5, Tureng-3A, Tepe-Hissar 3A et Sialk 5.
Uralin–Länsi-Kazakstanin alueen Petrovka-tyypin keramiikkaa ja metallitöitä on löydetty Tugaista Samarkandin seudulta Etelä-Uzbekistanista ja läheltä Zardcha-Halifan haudasta hevonen ja esi-indoiranilaisen Sinaštan kulttuurin tyypillisiä pronssitöitä, mikä viittaa aron indoeurooppalaisten vaeltaneen etelään.
Gandharan kulttuuria uusine hautaustapoineen noin 1800 eaa. pidetään ensimmäisenä merkkinä indoarjalaisten saapumisesta.
Eräiden tutkimusten mukaan Intian väestö muuttui rodullisesti merkittävästi vasta noin 800 eaa., liian myöhään arjalaisten oletettua saapumista ajatellen.


Taistolaisuus.
Taistolaisuus on poliittinen termi jolla viitataan Taisto Sinisalon johtamaan Suomen kommunistisen puolueen sisäiseen oppositioon ja sen ympärillä 1970- ja 1980-luvulla toimineeseen liikkeeseen. Käsitteen keksivät Helsingin Sanomien toimittajat 1970-luvun alussa. Taistolaiset itse eivät koskaan käyttäneet loukkaavaksi kokemaansa termiä, ja omassa retoriikassaan liike identifioituikin esimerkiksi puolueen "luokkakantaisiksi" tai "terveiksi" voimiksi. Taistolaisia nimitetään usein kiistanalaisesti stalinisteiksi.
SKP:n oppositio syntyi 1960-luvun puolivälissä – vuosia ennen termin taistolaisuus keksimistä. Riitely alkoi, kun puolueelle valittiin uusi uudistusmielinen johto, jota syrjäytetyt ryhtyivät kritisoimaan. Arvostelu kohdistui sekä aatteellisiin että poliittisin kysymyksiin. Oppositio vastusti muun muassa marxismi-leninismin uusia tulkintoja, puolueensa hallituspolitiikkaa ja osallistumista keskitettyihin tuloratkaisuihin. Keskeisellä sijalla oli myös Neuvostoliiton ja sen kommunistisen puolueen puolustaminen. Riitely jatkui SKP:n sisällä, kunnes oppositio 1980-luvun puolivälissä erotettiin ja se muodosti Suomen Kommunistinen Puolue (yhtenäisyys) -puolueen.
Käsitteen synty ja määrittely.
Taistolaisuus oli kevään 1971 uudissana. Kimmo Rentolan mukaan se oli merkki SKP:n puolueriidan uudesta kärjistymisestä. Esimerkiksi lähtö hallituksesta johtui suurelta osin SKP:n tilanteesta. Samoihin aikoihin Sosialistinen opiskelijaliitto, joka oli SKDL:n yhteisöjäsen, valitsi viiteryhmäkseen SKP:n opposition. Lakkoliikehdintä kiristi myös ilmapiiriä. Kansan Uutisten pakinoitsija Taavetti kirjoitti maaliskuussa kuulleensa puhuttavan "vihaisista taistolaisista, jotka muka ovat panneet pasmat sekaisin".
Sana taistolaisuus keksittiin varsinaisesti Helsingin Sanomien toimituksessa, kuten toimittaja Aarno Laitinen on kertonut tutkija Jukka Relanderille. Taistolaisilla tarkoitettiin SKP:n oppositiota liittolaisineen, joista etenkin 1970-luvun alussa syntynyt laaja marxilais-leniniläinen opiskelija- ja nuorisoliike herätti huomiota. Relanderin mukaan "taistolaisuus sopi suuhun, viittasi suuntauksen kotimaiseen keulakuvaan ja ennen kaikkea kuvasi kyseistä ilmiötä". Kyseinen keulakuva oli Taisto Sinisalo (1926–2002), joka nousi opposition ykkösnimeksi 1970-luvulle tultaessa, viimeistään tultuaan valituksi SKP:n varapuheenjohtajaksi ylimääräisessä edustajakokouksessa 1970.
Taistolaisuus on yläkäsite SKP:n opposition kanssa liittoutuneille varsin erilaisille ryhmille. Ei voida puhua yhtenäisestä taistolaisuudesta, vaikka liike usein yrittikin antaa itsestään säröttömän kuvan. Myöhemmin taistolaisuudesta on usein puhuttu vain radikaalina nuorison, opiskelijoiden ja kulttuurityöntekijöiden liikkeenä, vaikka SKP:n oppositio koostui suurelta osin SKP:n perinteisestä työväenluokkaisesta kannattajakunnasta.
Käsitteellä on aina ollut ennen kaikkea negatiivinen merkitys, joten sitä eivät käyttäneet SKP:n opposition kannattajat, joista osa ei edelleenkään halua käyttää sitä. Liike kutsui aikanaan itseään esimerkiksi luokkakantaisiksi, terveiksi tai yhtenäisyysvoimiksi. On puhuttu myös Tiedonantaja-liikkeestä viitaten lehteen ja yhdistykseen, joissa SKP:n opposition poliittinen linja määriteltiin. Kannatuksen ollessa korkeimmillaan voitiin puhua SKP:n tai SKDL:n "13 kansanedustajasta".
Nuortaistolaisuus.
Taistolaisesta nuorisoliikkeestä on käytetty nimityksiä "opiskelija-" ja "nuortaistolaisuus" pyrittäessä korostamaan ilmiöiden erillisyyttä SKP:n oppositiosta. Nuortaistolaisuus syntyikin itsenäisesti 1970-luvun vaihteessa, vasta vuosia SKP:n puolueriidan alettua muun muassa Teiniliiton ja Uudenmaan sosialistisen nuorisoliiton (USNL) piirissä. Yhteydet SKP:n oppositioon muodostuivat kuitenkin nopeasti ja uusista liittolaisista oli hyötyä molemmille osapuolille. Vähemmistön piiriin nuoria ajoi myös enemmistön paikoin huomattavan nihkeä suhtautuminen näitä kohtaan. Tosin 1980-luvun alussa eräät luokkakantaiset toverit näkivät varsinkin opiskelijoiden tulon liikkeeseen erääksi sen epäonnistumisten syistä.
Opiskelijataistolaisuus kietoutui vahvasti SOL:n 1971 alkaneeseen projektiin. SOL:n lehdissä käytiin teoreettista keskustelua liikkeen periaatteista ja esitettiin tärkeimmät kannanotot. Opiskelijataistolaisuuden piiristä nousi 1970-luvun puolivälissä Tutkijaliitto, jossa "akateeminen taistolaisuus" koki lyhyen kukoistuskautensa.
Kulttuuritaistolaisuus.
"Kulttuuritaistolaisilla" tarkoitetaan taistolaisia taiteilijoita, joilla oli varsin näkyvä rooli liikkeessä. Love Recordsin suojissa levyttäneet artistit kuten Agit-prop, Aulikki Oksanen, Kristiina Halkola ja Kaisa Korhonen olivat maanlaajuisia julkkiksia, Agit-propin maineen kiiriessä ulkomaille asti. 1970-luvun suomalaisessa poliittisessa laululiikkeessä taistolaisuus oli hallitseva ilmiö. 1972 perustettiin Kulttuurityöntekijöiden liitto (KTL) organisoimaan marxilais-leniniläistä kulttuurityötä. KTL:n aktiiveihin kuulunut Kristiina Halkola valittiin 1986 Demokraattisen vaihtoehdon puheenjohtajaksi.
Osa kulttuuritaistolaisuudesta ulottui myös joukkotiedotusvälineisiin. SKP:n vähemmistöä kannattaneiden toimittajien järjestö oli Toimittajaliitto.
Poliittinen linja.
SKP:n opposition linja muotoutui vastakkainasettelussa enemmistön kanssa. Puolueen johdon linjasta löydettiin vähitellen elementtejä, jotka tulivat muodostamaan taistolaisuuden linjan ytimen. Oppositio koki taistelevansa itsenäisen kommunistisen puolueen puolesta. Sen mielestä SKP:n johto oli sabotoimassa puoluetta pyrkiessään uudistuksiin esimerkiksi joistakin käsitteistä luopumalla.
SKDL:n luonne.
SKP:n ja Suomen kansan demokraattisen liiton toimintojen päällekkäisyyksien johdosta ajatus puolueiden yhdistämisestä sai kannatusta myös SKP:ssa 1960-luvulla. Oppositiolle tämä ei sopinut ja kiistat SKDL:n roolista muodostivat yhden keskeisen osan keskusteluissa. Oppositiolle ei sopinut esimerkiksi sanan sosialismi lisääminen SKDL:n päätöslauselmiin. Taistolaisten mielestä SKDL:n tuli olla alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti laaja demokraattisia voimia keräävä yhteenliittymä, jolla ei saisi eikä voisi olla omaa ideologiaa. Tämä siitä huolimatta, että SKDL:sta oli selvästi alusta alkaen tullut vain kommunistien ja sosialistien puolue.
Mielipiteiden vaihdon edetessä 1970-luvulla taistolaisten suhtautuminen sosialisteihin jyrkkeni entisestään ja SKP:n riidat heijastuivat SKDL:n toimintaan. Taistolaiset epäonnistuivat yrityksessään vaihtaa SKDL:n johto liittokokouksessa 1972, jonka jälkeen Tiedonantaja alkoi syyttää SKDL:n sosialistipuheenjohtaja Ele Aleniusta maolaiseksi. Tiedonantajan mukaan Alenius aikoi matkustaa Kiinaan ja levittää sikäläistä materiaalia Suomeen. Kansan Uutiset kumosi väitteet valheellisina ja SKP:n keskuskomitea äänin 9–3 totesi väitteiden Aleniuksen maolaisuudesta palvelevan ainoastaan maolaisia ja muita hajottavia voimia. SKDL:n suhteet viilenivät taistolaisten kampanjoinnin ansiosta.
Hallituskysymys.
Hallituspolitiikka oli keskeinen kiistakysymys SKP:ssä sen jälkeen, kun SKDL meni mukaan hallituksiin 1960-luvulla. Taistolaiset eivät katsoneet hallituksiin osallistumista yhtä olennaiseksi kuin puolueen saarislainen enemmistö, vaan halusivat painottaa joukkoliikkeiden merkitystä ja periaatteellista politiikkaa. Opposition Erkki Tuominen tosin toimi lyhyen aikaa ministerinä 1970-luvun alussa, joten periaatteellisesti hallituksiin osallistumista ei vastustettu. SKDL:n lähdettyä hallituksesta 1971 jäi tämä kiista vähemmälle huomiolle palaten jälleen 1975 entistä pahempana taistolaisten kieltäydyttyä tukemasta SKDL:n paluuta ministerisosialismiin. Hallituspuolueena olon katsottiin vain helpottavan työväenluokan etujen vastaisten uudistusten läpimenoa. Taistolaiset kansanedustajat käyttäytyivät eduskunnassa kuin oppositiopuolue ja esimerkiksi vuonna 1979 esitettiin jopa oma "varjobudjetti".
Ammattiyhdistysliike.
Ay-liikkeen eheyttäminen yhden keskusjärjestön (SAK) alaisuuteen merkitsi yhdessä kansanrintamahallituksen kanssa keskitettyjen tuloratkaisujen alkamista. Tulopolitiikasta tuli taistolaisille kirosana ja he vetivät omaa jyrkän ekonomistista linjaansa ammattiliitoissa esittäen itsensä todellisena vasemmistona. Esimerkiksi inflaatiota pidettiin porvareiden salajuonena. Ainoa taistolaisten hallitsemana kokonainen liitto oli pieni Kumi- ja Nahkatyöväen Liitto, vaikka he hallitsivatkin esimerkiksi monia suuria Metalliliiton osastoja.
Henkilöt.
Henkilökysymysten merkitys oli myös suuri ja puolueen johtoon nähtiin "pesiytyneen luteita" kuten Erkki Salomaa tai Arvo Aalto, jotka saivat osakseen ankaraa arvostelua. Taistolaisten vaatimukset saattoivat usein pelkistyä henkilökysymyksiksi, kuten 1982 Taisto Sinisalon joutuessa pois varapuheenjohtajan paikalta. Myös Sinisalon putoamisella eduskunnasta 1979 oli symbolista merkitystä.
Taistolaiset olivat presidentti Urho Kekkosen ystävällismielisen idänpolitiikan vannoutuneita tukijoita. Kekkosen usein SKP:n opposition kanssa ristiriidassa olleella sisäpolitiikalla ei juuri ollut merkitystä tämän suosioon. Kekkosen joutuessa luovuttamaan taistolaiset asettuivat vuoden 1982 presidentinvaaleja silmällä pitäen tukemaan Keskustan Ahti Karjalaista jo ennen tämän oman puolueen päätöstä ehdokkaan valinnasta. Keskustan valittua Johannes Virolaisen ehdokkaakseen eläteltiin taistolaisten keskuudessa edelleen toivoa Karjalaisen mukaantulosta "mustana hevosena". Aarne Saarisen johtaman enemmistön tukemaan Mauno Koivistoon suhtauduttiin hyvin epäilevästi, eikä oppositio täten suostunut asettumaan hänen taakseen. Sen sijaan se ohjasi tukensa ensimmäisellä kierroksella SKDL:n omalle ehdokkaalle Kalevi Kivistölle, jonka valintaa he tosin kuusi vuotta myöhemmin vuoden 1988 vaaleissa vastustivat.
Suhde Neuvostoliittoon.
Liike halusi olla proletaarisen internationalismin uskollisin lipunkantaja Suomessa. Keskeistä tulkinnassa on sitoutuminen Neuvostoliiton johtavaan rooliin maailman kommunistisessa liikkeessä. Esimerkiksi "Varsovan liiton toimenpiteet Tšekkoslovakiassa 1968" ymmärrettiin välttämättömiksi sosialismin puolustamisessa, ja miehitys merkitsikin koko SKP:n jakautumiskehityksen avaintapahtumaa. Maailma koostui tässä visiossa kahdesta suuresta blokista, joista kaikkien oli valittava puolensa. Tehtiin jyrkkä ero "puolueettoman humanismin" ja työväenluokkaisen maailmankatsomuksen välille.
Soveltaessaan maailmankatsomustaan käytäntöön taistolaiset paljastivat tehokkaasti julkisuudessa esiintynyttä "neuvostovastaisuutta", jonka nähtiin jatkuvasti lisääntyvän. Liike ajoi voimakkaasti muun muassa sotapropagandan kieltävää rauhanlakia, jolla neuvostovastaisuuksista olisi voitu rangaista Pariisin rauhansopimukseen vedoten. Taistolaiset pyrkivät edistämään Neuvostoliiton pyrkimyksiä varsinkin jos niiden katsottiin tuottavan etua myös Suomen työväestölle.
Stalinismi.
Liikkeestä on usein käytetty myös nimitystä stalinistit, varsinkin ennen käsitteen taistolaisuus yleistymistä. Stalinismia tosin käytettiin monesti oikeiston haukkumasanana kaikkia kommunisteja ja radikaaleja sosialisteja kohtaan. Taistolaiset olivat valmiita hyväksymään, että Stalinin aikana tehtiin virheitä, mutta heidän mielestään nuo virheet oli korjattu, eikä niiden käsittelemistä pidetty kovin ajankohtaisena. SKP:n 1940- ja 1950-luvun edustajakokouksissa nähdyt suuret Stalinin kuvat seinillä eivät koskaan kuuluneet taistolaisten käyttämään symboliikkaan. Enemmistöä saatettiin syytellä stalinistisista otteista tai vaikkapa Erkki Salomaan henkilökultista.
Taistolaiset eivät itse tunnustautuneet stalinisteiksi. Usein viitataan Rauno Setälän kirjan nimeen "Uusstalinistin uskontunnustus" (1970). Kirja sai nimen kustantajan ehdotuksesta. Taistolaiset eivät argumentoineet Stalinilla, vaan tukeutuivat mieluummin Leniniin. Stalinin teoksia Suomessa levittivät lähinnä maolaiset (ks. MLR), joille Stalin on keskeisempi hahmo.
Puolustusvoimat.
Valtiotieteen maisteri Kari Kaunismaa on todennut monien taistolaisnuorukaisten hakeutuneen RUK:hon saadakseen johtajakoulutusta mahdollisen vallankumouksen varalta.
Suhde väkivaltaan.
1970-luvulla taistolaisena Tiedonantaja-lehden toimittajana työskennellyt Anssi Sinnemäki kirjoitti, että taistolaisliikkeeessä muokattiin ilmapiiriä väkivaltaisten ratkaisujen hyväksymiselle ja siten luotiin kasvualustaa terrorismille. "Terrorismi oli osa ajan henkeä." Sinnemäen mukaan kuitenkin Suomessa Neuvosto-ohjatun liikkeen johto suitsi radikaaleinta vasemmistoa, mikä ei kuitenkaan kokonaan poistanut terrorin vaaraa.
Asema SKP:ssä.
SKP:ssä taistolaisten tärkein organisaatio olivat sen hallitsemat kahdeksan piirijärjestöä, kuten keskeiset Uusimaa ja Turku. Toisen osapuolen haltuun joutunut SKP:n järjestö tai osasto vaihtoi puoltaan hyvin harvoin. Uusia osastoja perustettiin aatteellisesti "puhtaalta" pohjalta. Kiisteltyä Tiedonantaja-lehteä perusteltiin usein piirijärjestöjen julkaisuoikeuteen vetoamalla, kun enemmistö olisi halunnut lakkauttaa sen.
Taistolaiset olivat SKP:ssa selvästi vähemmistö, vaikka he asian aina halusivatkin kiistää. Heidän ehdokkaansa saivat SKDL:n listoilla vähemmistön äänistä. Eduskuntavaaleissa 1970 opposition saalis oli 12 paikkaa ja 1/4 SKDL:n äänistä. Enimmillään taistolaisia kansanedustajia oli 13 ja oppositio säilytti asemansa eduskunnassa suhteellisen suurena vuoteen 1987.
SKP:n sisällä asemat säilyivät lähes muuttumattomina koko 1970-luvun ns. "osapuolisopimuksen" (1970–1981) ansiosta. "Järjestöllisistä toimenpiteistä" pidättäydyttiin ja sääntöjä venytettiin.
Muut järjestöt.
"Kommunistien maatakäsittävä neuvottelukunta" lakkautettiin osapuolisopimuksen yhteydessä 1970, mutta opposition keväällä 1969 perustamat "Tiedonantaja-yhdistyksen" niin sanotut levikkijaostot jatkoivat toimintaansa ja niistä muodostui enemmistöpiireissä toimiva taistolainen rinnakkaisorganisaatio. Yhdistystä johti Markus Kainulainen (1970–1979) ja johtokunnassa istuivat myös Taisto Sinisalo, Erkki Tuominen, Aimo Aaltonen, Oiva Lehto sekä myöhemmin muun muassa Seppo Toiviaisen lisäksi SOL:n ja KTL:n puheenjohtajat. Itäistä solidaarisuutta runsaasti nauttineella TA-yhdistyksellä oli merkittävä rooli taistolaisjärjestöjen rahoituksessa eikä sen kanssa ristiriidassa olevia kantoja katsottu hyvällä. Osapuolitaistelu merkitsi voimakasta yksimielisyyden ja sentralismin painotusta sekä SKP:n enemmistössä että oppositiossa.
Taistolaiset toimivat ja vaikuttivat monissa joukkojärjestöissä, joissa eivät olleet enemmistönä kuten Suomi-Neuvostoliitto -seurassa (SNS) ja edesauttoivat näin kehitystä, joka tunnetaan nimellä suomettuminen. Suomen Rauhanpuolustajissa taistolainen rauhanpolitiikka oli hallitsevana. Taistolaisilla oli omat järjestönsä kuten Asukasliitto, Kulttuurityöntekijäin liitto (KTL), Toimittajaliitto ja Tutkijaliitto. Kansan Raittiusliitto (KRL) siirtyi opposition haltuun 1970-luvun puolivälissä. SOL:lla oli tärkeä asema taistolaisten tiedonvälityksessä ja yhteyksissä muiden maiden kommunisteihin johtuen järjestön julkisesta ja virallisemmasta (SKDL:n yhteisöjäsenyys) asemasta verrattuna muihin taistolaisjärjestöihin.
Tiedonvälitys.
Taistolaisilla oli laaja oma lehdistö. SKP:n opposition epävirallinen pää-äänenkannattaja oli 1968 ilmestymisensä aloittanut Tiedonantaja, joka Urho Jokisen ohjaamana hyökkäsi kiivaasti revisionisteja vastaan. Muita taistolaisten julkaisuja olivat muun muassa Hämeen Yhteistyö (SKDL/Tampere) (1970-luvulla), Arbetartidningen Enhet ("ruotsinkielinen tiedonantaja"), Soihtu (SOL), Soihdunkantaja (SOL), Toveri (USNL ym.), Koulutoveri (Sosialistinen koulutuspol. ryhmä) ja Pioneeritoveri (SDPL:n opp.-piirit).
Liikkeen hiipuminen.
Taistolaisuuden viehätys alkoi vahvasti haihtua 1970-luvun loppupuolella ja opposition kannatuksen lasku näkyi niin SKDL:ssa kuin yleensäkin. SKP:n enemmistö kyllästyi yhä enemmän kapinoivaan oppositioon ja koko opposition erottamista kannattanut ryhmä sai taistolaisilta nimen "kirveslinja". Samanaikaisesti niin sanottu kolmaslinjalaisuus pyrki etsimään uudenlaisia näkökulmia puolueen tilanteeseen. Opiskelijoiden keskuudessa aiemmin vahva taistolainen liike kuihtui nopeasti 1980-luvun alussa. Suomalaiset kyllästyivät yleisemminkin puoluepolitiikkaan ja haettiin eroa 1970-luvun "ylipolitisoitumiseen".
Ensimmäinen osoitus enemmistöläisten kärsivällisyyden loppumisesta oli SKDL:n eduskuntaryhmän päätös erottaa kaikki oppositioon kuuluneet kansanedustajat ryhmästään 12. marraskuuta 1981. Oppositio erotettiin SKP:sta 20. edustajakokouksen (1984) jälkeen. Ylimääräiset edustajakokoukset (1985 & 1986) virallistivat erottamiset, mutta erotetut takertuivat entistä voimakkaammin puolueeseen ja sen symboleihin. Oppositio piti keväällä 1986 "SKP:n järjestöjen edustajakokouksen", jonka osanottajat totesivat itsensä päätösvaltaisiksi käsittelemään SKP:n asioita. Viikkoa ennen SKP:n 21. edustajainkokousta (1987) piti oman (21.) edustajakokouksensa Suomen kommunistinen puolue (yhtenäisyys) (SKPy), jonka puheenjohtajaksi valittiin Taisto Sinisalo. 12. huhtikuuta 1986 Vaalipuolueeksi perustettiin Demokraattinen vaihtoehto (1986–1990), joka sai 1987 eduskuntavaaleissa 4,2 % (122 181) äänistä ja 4 kansanedustajaa.
Vuonna 1987 SKPy:stä erkani marxismi-leninismiä puolustanut ja gorbatšovilaisuutta vastustanut Rauhan ja sosialismin puolesta - Kommunistisen työväenpuolueen (KTP). Uuteen puolueeseen siirtyi muun muassa jo 1969 uutta puoluetta vaatinut pitkäaikainen SKP:n Uudenmaan piirisihteeri Markus Kainulainen. KTP on pysynyt varsin uskollisena monille SKP:n opposition alun perin puolustamille periaatteille. SKPy:n pohjalle 1990-luvun puolivälissä syntynyt "uusi" SKP on ottanut etäisyyttä taistolaisaikojen periaatteille 1980-luvun puolivälistä lähtien.
Taistolaisuudesta käyty keskustelu.
Varsinkin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen taistolaisuudesta on käyty paljon keskustelua mediassa ja entisiä taistolaisia on esimerkiksi vaadittu tuomitsemaan “rikoksensa”. Suhde Neuvostoliittoon on ollut ehdottomasti keskeisin teema ja taistolaiset on tuomittu maanpettureiksi tai vähintäänkin potentiaalisiksi murhaajiksi. Ilkka Kylävaara kokosi 2004 runsaasti keskustelua aiheuttaneen "Taistolaisuuden mustan kirjan" ja Heikki Mäki-Kulmala vastineeksi harmaan. Kirjoissaan molemmat tunnustavat olleensa väärässä, mutta eri lähtökohdista. Entiset taistolaiset voidaankin jakaa niihin, jotka haluavat tehdä täydellisen pesäeron aatteeseen vaatien muiltakin ripittäytymistä, ja niihin, joiden mielestä taistolaisuudessakin oli hyvät puolensa. Taistolaisuuden merkityksen hämärtyessä 1990- ja 2000-luvuilla jotkut ovat alkaneet nähdä taistolaisuutta kaikissa 1970-luvun poliitikoissa, jotka olivat jollain tavalla vasemmistolaisia tai Neuvostoliittoa myötäileviä. Käsite on kuitenkin syytä varata siihen spesifimpään tarkoitukseen, jota varten se aikoinaan on syntynyt ja jossa merkityksessä sitä taistolaisen liikkeen olemassaolon aikana käytettiin.
Vasemmistoliitossa on esiintynyt syytteitä taistolaisuudesta ja stalinismista tasaisin väliajoin. SKDL:n entinen puheenjohtaja Ele Alenius on edelleen sitä mieltä, ettei taistolaisia olisi pitänyt ottaa mukaan Vasemmistoliittoon. Erotessaan puheenjohtajan tehtävistä 2006 Suvi-Anne Siimes syytti puolueensa entisiä taistolaisia (mm. Laakso, Tennilä ja Tiusanen) uudistusten jarruttajiksi. Hän ei halunnut edesauttaa näiden valitsemista eduskuntaan. Taistolaisuus on säilyttänyt käyttökelpoisuutensa poliittisena aseena, vaikka sen ideologinen vetovoima on kadonnut. Entisiä taistolaisia vaikuttaa Vasemmistoliiton lisäksi "uudessa" SKP:ssä ja KTP:ssa. Ehkä merkittävimpään asemaan entisistä taistolaisista on kuitenkin päässyt Satu Hassi, joka toimi Vihreän liiton puheenjohtajana. 1980-luvulla syntyneeseen vihreään liikkeeseen meni mukaan monia kansandemokraatteihin kyllästyneitä entisiä taistolaisia ja enemmistöläisiä.
Tutkimus.
Taistolaisuus on kiinnostanut median lisäksi tutkijoita. SKP:n puolueriidan syntyä 1960-luvulla on tutkinut perusteellisesti esimerkiksi Veli-Pekka Leppänen kirjassaan "Kivääri vai äänestyslippu". Jukka Paastelan "The Finnish Communist Party in the Finnish Political System 1963–1982" käy yksityiskohtaisesti läpi puoluehajaannuksen aikaa. 1960-luvun nuorisoliikehdinnän muuttumista taistolaisuudeksi on tutkinut muun muassa Kimmo Rentola, jolta julkaistiin alkuvuodesta 2005 myös "Vallankumouksen aave: Vasemmisto, Beljakov, Kekkonen 1970". Kehitystä pidemmällä aikavälillä seuraavat muun muassa Tapani Suominen ("Ehkä teloitamme jonkun") ja Laura Kolbe ("Eliitti, traditio, murros"). Nuortaistolaista SOL:lia on kahdessa kirjassaan ("Alussa oli liike" ja "Viimeiset taistot") tutkinut Matti Hyvärinen. Taistolaisuuden psykohistoriaa on jo vuosia tutkinut Jukka Relander. Anna Kontula on tutkinut opiskelijataistolaisuuden sosiaalisia juuria ja taistolaisuuden muistamista. Saksaksi on julkaistu Andreas Dörnerin yhdessä Hyvärisen ja Kari Palosen kanssa kirjoittama "Hermannschlacht, Taistoismus und unpolitischer Finne".
Muistelmat.
SKP:n sisäistä riitelyä käsitellään monissa puolueen johtavien henkilöiden muistelmissa. Negatiivisesti sävyttyneitä kokemuksia taistolaisista voi lukea esimerkiksi enemmistöjohdon Saarisen, Aallon tai Aleniuksen (SKDL) muistelmista. Taistolaiset itse ovat olleet nihkeämpiä muistelmien kirjoittamisessa. Sinisalon muistelmat ilmestyivät jo 1978. Esko-Juhani Tennilän 2004 julkaistu "Svejkin poika" on yksi esimerkki taistolaisjohdon tekemistä muistelmista.


Suomen Kansan Demokraattinen Liitto.
Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (lyh. SKDL, ruots. Demokratiska Förbundet för Finlands Folk, lyh. DFFF) (1944–1990) oli vasemmistolainen yhteistyöpuolue, joka otti osaa useisiin hallituksiin (1944-1948, 1966-1970, 1970-1971, 1975-1976, 1977-1982) ja oli kahdesti (1946–1948 & 1958–1962) eduskunnan suurin puolue. SKDL lopetti poliittisen toimintansa keväällä 1990, jolloin sen seuraajaksi perustettiin Vasemmistoliitto.
SKDL perustettiin jatkosodan jälkeen kommunistien, sosialistien ja muiden demokraattisten voimien liitoksi, mutta Suomen kommunistisen puolueen (SKP) jäsenistöllä oli siinä aina hallitseva asema. Alussa vahvasti mukana olleet vasemmistososialistit jäivät SKDL:ssä varsin pieneksi vähemmistöksi, vaikka esimerkiksi liiton puheenjohtajat olivat sosialisteja.
SKDL:ään kuului jäseninä sekä henkilöitä että järjestöjä. Liiton yhteisöjäseniä olivat SKP:n lisäksi Akateeminen Sosialistiseura / Sosialistinen opiskelijaliitto (1944–1965/1965–1990), Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto (1967–1990), Suomen Naisten Demokraattinen Liitto (1944–1990), Sosialistinen yhtenäisyyspuolue (1946–1955), ja Suomen Toverikuntien Liitto (1946–1952).
SKDL osallistui hallituksiin Paasikivi II, Paasikivi III, Pekkala, Paasio I, Koivisto I, Karjalainen II, Miettunen II, Sorsa II, Koivisto II ja Sorsa III.
Perustaminen.
Suomen kansan demokraattinen liitto perustettiin 29. lokakuuta 1944 sosiaalidemokraateista vasemmalla olleiden suomalaisten saatua takaisin lailliset toimintaoikeutensa jatkosodan päätyttyä. Liittoa valmisteleva alustava neuvottelu oli pidetty Helsingin työväentalolla 5. lokakuuta 1944. Tuolloin valittiin projektia johtamaan K.H. Wiik, joka myös laati järjestölle ohjelmaluonnoksen. Perustava kokous valitsi liiton hallitukseksi "Suuren toimikunnan", johon kuului varsin tasapuolisesti kommunisteja ja sosialisteja. Liiton nopeasti valmistuneissa säännöissä SKDL:n tarkoitukseksi määriteltiin kansanvaltaisuuden, demokratian, vapauden ja rauhan turvaaminen.
Kommunisteilla oli SKDL:n perustamisessa suuri rooli. Laaja-alainen liitto nähtiin tarpeelliseksi varsinkin kun kommunistit eivät heti jatkosodan jälkeen olleet halukkaita muuttamaan Suomen kommunistista puoluetta (SKP) joukkopuolueeksi. Järjestöstä toivottiin laajaa demokraattisten voimien liittoumaa. SKDL:n ensimmäisissä säännöissä järjestön kerrottiin toimivan ”yhdyssiteenä kansanvaltaisesti ajattelevien ja kansanvaltaisten periaatteiden pohjalla toimivien järjestöjen kesken”.
Suuri joukko Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) perusjärjestöjä siirtyi sotien jälkeisinä vuosina SKDL:n alaisuuteen. SDP:n vuonna 1947 tekemän selvityksen mukaan puolueesta oli sotien jälkeen lähtenyt yhteensä 100 yhdistystä. Työväentaloja sosiaalidemokraatit menettivät 62. SDP:stä jo 1937 erotettu Akateeminen Sosialistiseura (ASS) oli yksi SKDL:n perustajajärjestöistä. Tunnetuimpia puolueen vaihtajia olivat SDP:stä 1940 erotetut ”kuutoset” ja J.W. Kedon johtama rauhanoppositio. Muita "demokraatteja" ei kuitenkaan saatu houkuteltua liittoon ja SKDL:sta tuli siten vain vasemmistolaisten yhteistyöpuolue, jossa SKP:lla tuli aina olemaan hallitseva rooli. SKP:nkin jäsenmäärän noustua nopeasti tuli monista sekä sen että SKDL:n jäseniä, jolloin syntyi omintakeinen ja resursseja vievä kaksoisorganisaatio.
SKDL:n nimen takana olivat tiettävästi SKP-johdon voimapari Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino. Erkki Tuomioja on maininnut myös Andrei Ždanovin nimen. Rekisteröinnin yhteydessä oikeusministeri Ernst von Born yritti jarruttaa prosessia väittäen puolueen nimen johtavan kansalaisia harhaan.
Syyskuussa 1946 SKDL:n eduskuntaryhmästä tuli maan suurin, kun siihen siirtyivät Sylvi-Kyllikki Kilpi ja Atos Wirtanen SDP:stä. Kilpi ja Wirtanen liittyivät samalla alkuvuodesta perustettuun Sosialistiseen yhtenäisyyspuolueeseen.
1948 ja vallankaappausuhka.
Vuonna 1948 kylmä sota sai uuden luonteen, kun kommunistit pakottivat porvarilliset ja sosiaalidemokraattiset puolueet pois hallituksesta Tšekkoslovakiassa. Käytännössä samaan aikaan 22. helmikuuta Suomi sai aloitekutsun YYA-neuvotteluihin Neuvostoliittoa johtaneelta Stalinilta, joka kiristyneessä ilmapiirissä halusi saattaa nopeasti loppuun läntisten naapurimaiden kanssa solmittujen sopimusten ketjun. Suomalaisista puolueista aloitteeseen vastasi myönteisesti vain SKDL, joka jo aiemmin oli ajanut sopimusta. YYA oli kommunisteille tärkeä, koska sen ajateltiin mahdollistavan Suomen poliittisen järjestelmän muuttamisen neuvostojoukkojen tuella. Kommunistit olivat Jukka Nevakiven mukaan ”täysin tietoisia siitä, ettei heillä ollut edellytyksiä nousta valtaan ilman Neuvostoliiton tukea.” Neuvostoliitolla ei kuitenkaan ollut halua puuttua Suomen sisäpolitiikkaan näin radikaalein keinoin.
Suomen Sosialidemokraatti julkaisi edellä esitetyn kaappausskenaarion sunnuntaina 25. huhtikuuta 1948. Samoihin aikoihin SKP:n ja Neuvostoliiton epäsuosioon joutunut sisäministeri Leino väitti puolustusvoimain komentaja Aarne Sihvolle, että kaappaushankkeita viriteltiinkin itse asiassa "oikealla". SKDL:n kontrollissa ollut Valtiollinen poliisi oli kertonut Leinolle löytäneensä vuotta aikaisemmin kirjoitetun paperin, jossa kerrottiin vastarintaliikkeen organisaatiosta. Tiedot saatuaan Sihvo perui lähtönsä Moskovaan YYA-neuvotteluihin ja hän alkoi toteuttaa puolustusvoimien valmiustoimia. Moskovan neuvottelujen päätyttyä J. K. Paasikivi muistutti Sihvoa siitä, että kaappausuhka oli pikemminkin vasemmalla eikä oikealla. Suomalaisten pelkoja lisäsi SKDL:n Vapaassa Sanassa julkaistu, Hertta Kuusisen 24. päivä pitämästä puheesta kertonut, uutinen, joka oli otsikoitu: ”Tšekkoslovakian tie on meidän tiemme”. 26. päivän ja 27. päivän välisenä yönä panssari- ja tykkijoukot asetettiin pääkaupunkiseudun lähettyville. YYA-sopimuksen ratifiointikäsittely alkoi eduskunnassa 28. huhtikuuta ja se päättyi presidentin sopimusratifiointiin 30. huhtikuuta. YYA-neuvottelut käytiin 22. maaliskuuta – 5. huhtikuuta ja sopimus solmittiin 6. huhtikuuta Suomelle varsin edullisessa muodossa.
Toukokuussa 1948 SKP:n pääsihteeri ja kansanedustaja Ville Pessi matkusti Moskovaan ja kertoi Ždanoville Valpon johdon tiedoista, joiden mukaan oikeisto suunnitteli vallankaappausta YYA-sopimuksen estämiseksi. SKP:n keskuskomitea oli tiedot saatuaan pitänyt välttämättömänä pidättää joitakin näkyvimpiä salaliittolaisia, joita Valpon päällikön mukaan johti itse Paasikivi. Suunnitelmasta oli kuitenkin Pessin mukaan pitänyt luopua, koska ”vehkeilijät saivat selville, että heitä tarkkaillaan”. Keskuskomitea oli päättänyt täten torjua kaappausuhan järjestämällä joukkokokouksia, joiden avulla salaliittolaiset vangittaisiin. SKP oli kuitenkin epävarma menestyksestään ja Pessi pyysikin Ždanovilta apua mahdollisissa painostustoimenpiteissä. Ždanov ilmoitti Stalinille, ettei SKP:stä ollut mihinkään, koska se ei luottanut voimaansa, vaan nojasi jatkuvasti Neuvostoliiton apuun. Pessi ei saanut tukea ja hän palasi Suomeen.
Kummastakaan kevään 1948 vallankaappaussuunnitelmasta ei ole pystytty osoittamaan mitään konkreettisia todisteita. Yksittäiset tahot saattoivat suunnitella toimenpiteitä, mutta ajatukset jäivät teoreettiselle tasolle. Äärivasemmisto oli heti sodan jälkeen halunnut toteuttaa vallanvaihdon siten, että SKDL olisi myöhemmin kaapannut kaikki puolueet sisälleen Itä-Euroopan mallin mukaisesti. Neuvostoliitto kuitenkin tällöin kielsi suunnitelman toteuttamisen. Vuonna 1946 NKP antoi SKP:lle käskyn lähteä toimiin vallankaappauksen toteuttamiseksi, mutta SKP ei ollut tehtäviensä tasalla. Suomen äärivasemmisto ei ollut käytännössä kykeneväinen itsenäiseen vallankaappaukseen. Suomi oli kuitenkin tavallaan kulkemassa vuosina 1944–1948 kohti kansandemokratiaa, koska äärivasemmistolla oli tuolloin poikkeuksellisen paljon valtaa. Tässä mielessä aikakautta voidaan kutsua vaaran vuosiksi, mutta pelkästään vallankaappausteorioista käytettynä nimitys on hieman liioiteltu.
Kommunistit eivät viime kädessä pystyneet toteuttamaan vallitsevan järjestelmän kumoamista, koska omiensa luottamuksen menettänyt ja alkoholisoitunut ministeri Yrjö Leino ei kyennyt tai halunnut auttaa näitä. Koko kevään jännitys purkautui, kun eduskunta antoi Leinolle epäluottamuslauseen Leinon vangeista 19. toukokuuta. Kommunistitkin kannattivat Leinon eroa, mutta he vaativat Leinon tilalle uutta SKP:n edustajaa. Vaatimusta tuettiin järjestämällä mielenosoituksia ja lakkoja. Moskovasta tuli kuitenkin kehotus lopettaa tukitoimenpiteet, koska ne olisivat saattaneet aiheuttaa heinäkuun eduskuntavaalien lykkäämisen tai peruuttamisen.
SKDL kärsi kolauksia oikeastaan oman toimintansa takia. Liitto oli käyttäytynyt monia kansalaisia ärsyttävästi vastustaen esimerkiksi rauhanehtojen höllentämistä. Monet kokivat SKDL:n vain Neuvostoliiton käsikassaraksi. Vallankaappaushuhuihin olivat Neuvostoliiton suurlähetystön lisäksi sekoittuneet myös muiden maiden lähetystöt. Britannian lähetystö myönsi, että se oli jakanut propagandaa työväen keskuuteen, koska "kommunismin ja sosiaalidemokratian välillä tapahtuvaa ratkaisua ei voi pitää pelkästään sisäpoliittisena asiana". Neuvostoliitto yritti vielä parantaa äärivasemmiston tilaa puolittamalla 147 miljoonan dollarin sotakorvausmaksut, mitä SKDL oli vaatinut, mutta kansandemokraatit kärsivät eduskuntavaaleissa murskatappion ja tipahtivat kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Sosiaalidemokraatit nousivat suurimmaksi puolueeksi, joten työväestö oli äänestänyt pääasiassa sosiaalidemokratiaa kommunismin sijasta, kuten länsimaat, SDP ja porvarit olivat ennen vaaleja toivoneet.
Länsimaat pitivät vaalitulosta takeena siitä, ettei Suomi enää ollut kulkemassa kohti kansandemokratiaa. Uudessa K. A. Fagerholmin hallituksessa ei ollut ainuttakaan äärivasemmistolaisena pidettyä poliitikkoa. Tämä koettiin sensaatioksi, mutta se paransi valtion suhteita länteen. Lännessä haluttiin, että Suomi selviää sotakorvauksistaan. Esimerkiksi Yhdysvaltain Helsingin suurlähettiläs totesi vaalituloksen jälkeen: ”Meistä tuntuu nyt erityisesti, että on tärkeää jatkuvasti kiinnittää huomiota Suomen hyvinvointiin”. SKDL suljettiin pois hallituksesta myös puolueen asettamien ehtojen johdosta. Kansandemokraatit vaativat vähintään viittä ministerinpaikkaa sekä Hertta Kuusista ulkoministeriksi. Paasikivi totesi, että tämä olisi merkinnyt ”samaa kuin että hänen isänsä istuisi ulkoministerinä”. Jatkossa haluttiin varmistaa, ettei äärivasemmisto saa hallitusten avainpaikkoja, joiksi luokiteltiin pää-, sisä-, puolustus-, ulko- ja kauppaministerin tehtävät. Paasikivi perusteli päätöstään toteamalla, että "kommunisti ulkoministerinä olisi ainoastaan Neuvostoliiton, vaan ei Suomen edustaja" ja "kommunisti kauppaministerinä koettaisi vaikuttaa siihen suuntaan, että Suomi tulisi taloudellisesti riippuvaksi Neuvostoliitosta". Kun SKDL 18 vuoden jälkeen pääsi mukaan Paasion I hallitukseen saaden toisen valtiovarainministerin salkun, ei tähän sisällytetty poliisiasioita.
Sosiaalidemokraatit ja porvarit menettivät luottamuksensa SKDL:ään. Paasikivi valitti, ettei Pekkalan hallituksessa ja ulkovaliokunnassa voitu keskustella asioista luottamuksellisesti ilman, että pelkäisi asioiden kulkeutuvan venäläisten tietoon. 31. heinäkuuta nimitetty sosiaalidemokraattinen Fagerholmin vähemmistöhallitus alkoi Paasikiven tuella puhdistaa äärivasemmistolaisia ja heidän liittolaisiaan tärkeistä yhteiskunnallisista tehtävistä. 23. lokakuuta 1948 hallitus antoi ehdotuksen Valpon lakkauttamisesta ja korvaamisesta Suojelupoliisilla. Hallitus katsoi, että ns. punainen Valpo oli käyttänyt väärin kuulustelu- ja pidätysoikeuksiaan ja ne siirrettiin rikospoliisille. Seuraavaksi puhdistettiin Yleisradio, jonka vuonna 1945 johtoon nimitetty Hella Wuolijoki erotettiin hallintoneuvoston päätöksellä. Uuden sisäpoliittisen suuntauksen myötä Fagerholmin hallitus myös vapautti toukokuussa 1949 viisi sotasyyllisyydestä tuomittua, joiden joukossa oli myös sairas Risto Ryti.
Palmgrenin tapaus.
Vuonna 1952 SKDL päätti erottaa pää-äänenkannattajansa Vapaan Sanan päätoimittaja Raoul Palmgrenin, joka työssään oli pyrkinyt luomaan lehdelle omaa profiilia. SKP:n jäsen Palmgren oli joutunut riitoihin puolueensa ja varsinkin sen uutistoimisto Demokraattisen Lehtipalvelun (DLP) johtaja Armas Äikiän kanssa. Palmgren ei suostunut tuomitsemaan Jugoslaviaa Neuvostoliiton edellyttämällä intensiteetillä ja hän puolusteli Jean-Paul Sartren näytelmää "Likaiset kädet". "Titolaiseksi" julistetun Palmgrenin tapaus sai varsinkin monet sosialistit ilmaisemaan tyytymättömyytensä SKDL:n menettelytapoihin.
1960-luvun avautuminen.
Kun Nikita Hruštšov 1956 kritisoi Josif Stalinin ajan väärinkäytöksiä NKP:n 20. edustajakokouksessa, alettiin asioita vastaavasti käsitellä myös suomalaisten kommunistien keskuudessa. Suuria uudistuksia ei kuitenkaan tehty ja niin sanottu destalinisointi jäi puolitiehen. Keskustelussa alkoi uusi vaihe, kun Sirola-opiston entinen johtaja Aira Sinervo julkaisi vuonna 1960 kansandemokraattista liikettä jyrkästi arvostelleen romaanin. SKP tuomitsi teoksen provokatiiviseksi roskaksi, mikä sai monen sosialistin tunteet kuohumaan. Kansandemokraattista liikettä lähellä ollut kulttuuriyhdistys Kiila ajautui konfliktiin kommunistien kanssa, jolloin SKDL menetti monia tunnettuja kannattajiaan. Vuonna 1961 Jarno Pennanen perusti Tilanne-lehden, jossa SKDL:n asioita käsiteltiin avoimesti. SKDL koki Tilanteen kiusalliseksi eikä usein nähnyt viisaaksi antautua keskusteluihin sen kanssa. Lehdellä oli silti vaikutuksensa ja sen esiin nostamat teemat nousivat 1960-luvun puoliväliin mennessä SKDL:nkin piiriin ja sen lehtiin. SKDL:n ja SKP:n johdot uudistuivat ja yhteistyö muiden puolueiden kanssa alkoi sujua entistä paremmin.
Eduskuntavaalien 1966 jälkeen SKDL osallistui hallitukseen ensimmäistä kertaa sitten 1940-luvun. Vaalien jälkeen muodostettiin Rafael Paasion johdolla uusi hallitus kolmen silloin suurimman puolueen, SDP:n, Keskustapuolueen ja SKDL:n pohjalle, ja tämä kansanrintamaksi kutsuttu hallituspohja säilyi, joskaan ei aivan katkeamattomana, 1980-luvulle saakka. 1968 SKDL:n työvaliokunta tuomitsi SKP:n tavoin, joskin hieman jyrkemmin, Varsovan liiton toimet Tšekkoslovakiassa (ks. Prahan kevät). Ammattiyhdistysliike aloitti 1970-luvun alussa toteutuneen eheytymisensä.
1960-luvun muutokset antoivat SKDL:lle jälleen itsenäisemmän roolin suhteessa SKP:hen. Toisaalta SKP:n sisäiset riidat heijastuivat pitkittyessään yhä enemmän myös SKDL:n toimintaan. Esimerkiksi akateemisten sosialistiseurojen pohjalta keväällä 1965 SKDL:n opiskelijajärjestöksi perustettu Sosialistinen opiskelijaliitto (SOL) valitsi liittolaisekseen 1971 n. Myös, vuonna 1967 SKDL:n yhteisöjäseneksi hyväksytty, Suomen demokraattinen nuorisoliitto (SDNL) oli koko 1970-luvun kahtiajakautunut.
1960-luvun lopussa SKDL:ssä kärjistyivät myös taloudelliset ongelmat. Henkilöstöä jouduttiin vähentämään, liitto velkaantui ja samalla aktiivisesti toimivien yhdistysten määrä putosi ollen enää 1 350 vuonna 1969. Maassa tapahtuneet suuret rakennemuutokset vaikeuttivat kontaktien saamista uusiin ihmisiin.
Lakkauttaminen.
SKDL:n menestys eduskuntavaaleissa heikkeni vuosien mittaan samaan aikaan kun kahtiajako puolueen sisällä jyrkkeni. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa kaikki hallituspuolueet kärsivät tappioita. SKDL menetti enemmän ääniä kuin Keskustapuolue, mutta vaalimatematiikan ansiosta se hävisi "vain" viisi paikkaa verrattuna Keskustapuolueen 13 paikan tappioon. Vuoden 1979 vaaleissa puolue menetti paikkansa kolmen suurimman puolueen joukossa Kokoomukselle. Vielä suurempi tappio tuli neljä vuotta myöhemmin, jolloin puolueen sisäiset kiistat olivat kärjistyneet avoimen välirikon partaalle. Kuilu repesi vaalikauden 1983−1987 aikana ja vuoden 1987 vaalien jälkeen SKDL:n ryhmään kuului enää 16 kansanedustajaa. Tällöin puolue oli menettänyt kansanedustajanpaikkansa Kymen, Mikkelin ja Pohjois-Karjalan vaalipiireissä.
Aarne Saarinen on arvellut muistelmateoksessaan "Suomalaisen kommunistin kokemuksia", että merkittävänä syynä vuoden 1983 vaalitappioon oli puolueen vähemmistösiiven käyttäytyminen vuoden 1982 presidentinvaaleissa. Kun SKDL äänesti presidenttiehdokkaastaan, valituksi tuli puolueen silloinen puheenjohtaja ja opetusministeri Kalevi Kivistö, jota taistolaiset vastustivat. Ratkaisevassa äänestyksessä Kivistö, Aarne Saarinen ja Ele Alenius kehottivat puolueen valitsijamiehiä asettumaan SDP:n Mauno Koiviston taakse. Enemmistöläiset tekivätkin näin, mutta vähemmistö äänesti aiemmin vastustamaansa Kivistöä. Saarinen kutsui taistolaisten käyttäytymistä "poliittiseksi huliganismiksi" ja sanoi sen saattaneen puolueen arvovallan kyseenalaiseksi kansan silmissä.
SKDL oli vielä mukana presidentinvaalien jälkeen nimitetyssä Kalevi Sorsan hallituksessa, mutta joutui eroamaan siitä vielä ennen vuoden 1982 loppua. Vuoden 1983 budjettia käsiteltäessä SKDL:n eduskuntaryhmä äänesti hallituksen esittämää puolustusmäärärahojen lisäämistä vastaan, minkä seurauksena puolueen ministerien oli lähdettävä hallituksesta. Hallituksen kaatumiselta vältyttiin, kun heidän tilalleen nimitettiin uudet ministerit SDP:stä. Tämä näytelmä merkitsi kansanrintamapohjaisen hallitusyhteistyön loppua. Kun Urho Kekkonen oli 1970-luvulla yrittänyt pitää SKDL:n hallituksessa myöntämällä sille erivapauksia − esimerkiksi vuonna 1976 SKDL oli saanut äänestää liikevaihtoveron korotusta vastaan huolimatta asemastaan hallituspuolueena −, Mauno Koivisto ei enää menetellyt näin. SKDL:ää ei sitten enää otettukaan Kalevi Sorsan keväällä 1983 muodostamaan hallitukseen eikä liioin Harri Holkerin hallitukseen neljä vuotta myöhemmin.
Vuonna 1990 SKDL, SKP ja SNDL yhdistyivät Vasemmistoliitoksi, johon mukaan tulivat myös SKP:sta erotetut Demokraattisen vaihtoehdon (Deva) kannattajat. Uudesta puolueesta oli keskusteltu jo muutaman vuoden ajan ja kehitystä vauhdittivat esimerkiksi SKP:n konkurssiin johtaneet pörssiseikkailut.
SKDL poistettiin puoluerekisteristä vuoden 1995 eduskuntavaalien jälkeen yhdessä SKP:n ja Demokraattisen vaihtoehdon kanssa.
Jäsenet.
SKDL:ssa oli sekä yhteisöjäseniä että henkilöjäseniä. Tärkein yhteisöjäsen oli SKP, jonka lisäksi mukana olivat kommunistienemmistöiset Suomen demokraattinen nuorisoliitto (SDNL, p. 31.12.1944, yhteisöjäsen 1967 lähtien) ja Suomen naisten demokraattinen liitto (SNDL, p. 3.12.1944). Varhaisnuorisotoiminta järjestyi Suomen demokratian pioneerien liitossa (SDPL, p. 1.1.1945), joka ei koskaan ollut SKDL:n yhteisöjäsen. Sirola-opisto perustettiin 1946 hoitamaan kansandemokraattisen liikkeen sivistystoimintaa.
SDP:sta eronneet sosialistit perustivat 1946 Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen (SYP), joka toimi SKDL:ssa vuoteen 1955 asti jääden merkitykseltään vähäiseksi. 1960-luvulla sosialistit alkoivat jälleen keskustella oman järjestön tarpeellisuudesta. Helsingissä 1971 pidetyssä seminaarissa perustettiin Ele Aleniuksen johdolla, josta muodostui löyhä yhteenliittymä.
Sosialistinen opiskelijaliitto (SOL) perustettiin 1965, jolloin se peri yhteisöjäsenen aseman ASS:ltä. SOL:n hajotessa 1970-luvun alussa Kansandemokraattiset opiskelijajärjestöt (KOJ, 1971/1974–1981) oli SKDL:n enemmistön linjan mukainen puolivirallinen opiskelijajärjestö.
SKDL:ään kuului kymmeniä tuhansia henkilöjäseniä, joista monet kuuluivat samanaikaisesti liiton jäsenjärjestöihin. Ensimmäisen toimintavuoden aikana järjestöön liittyi noin 50 000 ihmistä. Vuoden 1946 päättyessä oli jäseniä jo 75 000. 1950- ja 1960-luvuilla jäsenmäärä pysyi noin 60 000:ssa. SKP:ssa oli tuolloin noin 40 000 jäsentä. Henkilö saattoi olla SKDL:n edustajakokouksessa edustettuna parhaimmillaan jopa viiden eri järjestön jäsenkiintiöissä. SKP:n jäsenyys oli kommunisteille luonnollista, mutta päätös jäsenyydestä jommassakummassa saattoi yksilötasolla syntyä esimerkiksi jäsenmaksun suuruuden tai asuinpaikan perusteella.
SKDL rakensi nopeasti koko maan kattaneen järjestörakenteen. Vuodenvaihteessa 1945–1946 liittoon kuului 978 yhdistystä. Kolmen seuraavan vuoden kuluessa määrä nousi 1 601:een. 1964 SKDL:llä oli omia jäsenyhdistyksiä jo 2 159.
SKDL:n jäsen- ja kannattajapohja oli sosiaaliselta koostumukseltaan vahvasti työväenluokkainen. Vuonna 1946 jäsenistöstä 80 % oli työläisiä. Toiseksi suurin ryhmä olivat pienviljelijät. Vuoteen 1960 mennessä työläisten osuus oli laskenut ja se oli tuolloin 68,9 %. Naisten osuus jäsenistöstä pysyi 1960-luvulle asti viidesosan tienoilla.
SKDL oli jäsenenä useissa kansandemokraattista liikettä lähellä olevissa järjestöissä. 1970-luvulla tällaisia olivat: Folkets Bildningsförbund, Kansan Raittiusliitto, Kansandemokraattinen Raittiusliitto, Kansan Sivistystyön Liitto, Kulttuurityön keskus, Lasten Tuki, Parasta Lapsille, Suomen Rauhanpuolustajat, Suomi–Neuvostoliitto-Seura ja Suomi–Vietnam-seura. SKDL:n, sen jäsenjärjestöjen ja lehtien arkistojen tallennuspaikka on Kansan Arkisto.
Päätöksenteko.
SKDL:n korkein päättävä elin oli kolmen vuoden välein kokoontunut edustajakokous (liittokokous), johon edustajia saivat lähettää SKDL:n piirijärjestöt (1/200 jäsentä) ja yhteisöjäsenet (1/800). SKDL:ssa ja sen kunnallis- sekä piirijärjestöissä johtavissa elimissä olivat edustettuina sekä SKDL:n jäsenet että yhteisöjäsenten edustajat. Perustasolla (paikallisosastoissa) oli vain henkilöjäseniä. Edustajakokous valitsi SKDL:n liittoneuvoston, joka puolestaan valitsi puheenjohtajan, varapuheenjohtajan, pääsihteerin ja toimeenpanevan komitean. 1988 sääntöjä muutettiin niin, että johdon valitsivat edustajat suoraan. SKDL:n ensimmäinen periaateohjelma hyväksyttiin vasta 2. liittokokouksessa 1949.
SKP:n rooli.
Kommunistit olivat SKDL:ssa aina hallitseva osapuoli, joten SKDL seurasi SKP:n linjauksia kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä. Kommunistien rooli kasvoi 1940-luvun lopulla, kun osa sosialisteista jätti puolueen ja monet johtavat sosialistit (Wiik, Keto, Räisänen, Ampuja) kuolivat. SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen esitti maaliskuussa 1953 puolueensa keskuskomitealle tilannearvion, jonka mukaan kommunisteilla oli hallussaan kaikki 16 SKDL:n piirisihteerin paikkaa sekä selvä enemmistö liittotoimikunnassa (24/35). SKDL:n keskustoimiston työntekijöistä kommunisteja olivat kaikki paitsi yksi.
Kaksoisorganisaatio oli raskas jäsenten kannalta. Tilanne oli turhauttava, kun kokouksissa usein käsiteltiin samat asiat, niihin osallistuivat samat ihmiset, ne pidettiin samassa paikassa ja peräkkäin. Organisaation ylläpito vei puolestaan kipeästi kaivattua rahaa liikkeen muilta toiminnoilta. Jo 1940-luvulla esiintyi ajatuksia SKP:n ja SKDL:n yhdistämisestä. Kommunisteista tätä ajoi esimerkiksi Hertta Kuusinen. Idea kuivui kuitenkin kokoon Otto-Ville Kuusisen tyrmättyä sen leniniläisen puolueteorian vastaisena ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen alettua korostaa itsenäisten marxilais-leniniläisten puolueiden merkitystä Jugoslavian tapahtumien seurauksena 1948.
1960-luvulla syntynyt SKP:n oppositio suhtautui kommunistisen puolueen itsenäisen aseman vaarantaviin ehdotuksiin jyrkän kielteiseksi. Oppositio korosti SKDL:n alkuperäistä luonnetta demokraattisten voimien yhteenliittymänä. Esimerkiksi Lapissa osastoja kuitenkin yhdisteltiin 1960-luvun lopulla Arvo Aallon johdolla.
Hallituksissa.
SKDL osallistui hallituksiin heti jatkosodan jälkeen (1944–1948) ja jälleen 1960-luvun puolivälistä alkaen, kun ns. kansanrintamahallitus (SKDL'"-SDP-Keskusta) aloitti toimintansa. 1971 SKDL jätti hallituksen neljäksi vuodeksi, mutta meni mukaan Kekkosen runnomaan Miettusen hallitukseen, mikä jakoi puoluetta. SKDL:n viimeinen hallituskausi (Sorsa III) päättyi eroamiseen joulukuussa 1982.
Ulkopolitiikka.
SKDL:n perustamisessa keskeinen tekijä oli koota ihmisiä uuden ulkopolitiikan taakse, pois vanhojen sotapoliitikkojen vaikutuksesta. Läheisten suhteiden vaaliminen Neuvostoliittoon oli SKDL:lle tärkeää ja puolue pyrki kaikin tavoin edistämään maiden välistä kanssakäymistä. YYA-sopimuksen solmimisen edesauttaminen oli yksi SKDL:n toimenpiteistä. 1940-luvulla muut puolueet suhtautuivat tähän vielä epäillen, joten SKDL:n toiminnalle oli tilausta. Vuosien edetessä kaikki suuret puolueet kääntyivät pikkuhiljaa kannattamaan kekkoslaista ulkopolitiikkaa ja SKDL:n merkitys idänsuhteiden hoitamisessa väheni. 1970-luvulla SKP:n taistolaiset väittivät "pahimpien neuvostovastaisuuksien" tulevan SKDL:n piiristä ja neuvostoliittolaisissa lehdissäkin arvosteltiin voimakkain sanoin SKDL:n puheenjohtaja Aleniusta.
Sosialismi.
SKDL:n suhde sosialismiin oli koko liiton toiminnan ajan ongelmallinen. Sosialistit olisivat halunneet maininnan sosialismista puolueen ohjelmiin, mutta osalle kommunisteista tämä ei sopinut. SKP karsasti "kilpailevaa" versiota sosialismista, jonka oikeaoppista tulkintaa se yksin koki edustavansa. Toiseksi kommunistit elättelivät toivoa muidenkin kuin sosialismin kannattajien mukaantulosta. Ennen vuoden 1967 liittokokousta sanaa sosialismi ei mainittu SKDL:n ohjelmissa. Tällöin se otettiin ohjelmaan puheenjohtajaksi valitun Ele Aleniuksen johdolla. SKDL:n johdossa Alenius ajoi sosialismia, joka erosi luonteeltaan ja menettelytavoiltaan kommunistien mallista. Aleniuslaiset ja enemmistökommunistit tulivat kuitenkin käytännössä hyvin toimeen keskenään, vaikka myönsivät erilaiset aatteelliset lähtökohtansa. Molempien sosialismi korosti suomalaisen sosialismin omia kehityslinjoja suhteessa itäeurooppalaiseen reaalisosialismiin.
Vaalit.
SKDL nousi kerralla suurten puolueiden joukkoon heti ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan 1945 saaden lähes 400 000 ääntä. Ehdokasasettelusta ei ehditty pitää jäsenäänestystä, joten SKDL:n johto teki kompromissin, jossa ehdokkaita asettivat kommunistit (72), kuutoset (66), sosiaalidemokraattinen oppositio (48) ja SKDL:n kanssa vaaliliittoon ryhtynyt Pienviljelijäin puolue (14). Eduskuntaan valittiin 38 kommunistia, 7 kuutosta ja 4 sosiaalidemokraattisen opposition ehdokasta. SKDL:n eduskuntaryhmästä tuli suurin kahden sosiaalidemokraatin loikattua puolueen riveihin syksyllä 1946.
Parhaimman vaalituloksensa SKDL saavutti vuoden 1958 eduskuntavaaleissa, jolloin se nousi eduskunnan suurimmaksi puolueeksi noin 23 % kannatuksella ja 50 kansanedustajalla. Viimeisissä eduskuntavaaleissaan 1987 SKDL sai vain 16 kansanedustajaa ja alle 10 % äänistä. Kannatus alkoi laskea 1970-luvun puolivälin jälkeen.
SKDL oli yksi Länsi-Euroopan suurimmista vasemmistopuolueista SKP:n ollessa vastaavasti suurimpia kommunistipuolueita. 1960-luvulla SKDL:n edesottamuksia hallituksessa seurattiin innokkaasti vastaavien länsieurooppalaisten puolueiden ollessa hallitusten ulkopuolella.
SKDL solmi vaaliliittoja 1960-luvulta 1980-luvun alkuun Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattisen liiton (TPSL) ja sen seuraajan Sosialistisen työväenpuolueen (STP) kanssa. Ensimmäisissä sodanjälkeisissä kunnallisvaaleissa 1945 SKDL oli vaaliliitossa SDP:n kanssa.
Tiedonvälitys.
SKDL:llä ja sen jäsenjärjestöillä oli laaja puoluelehdistö. Järjestön alkuvuosina sillä oli useampia päivittäisiä äänenkannattajia ympäri Suomea. Kesällä 1946 päivälehtiä oli peräti kymmenen. SKDL:n pää-äänenkannattaja oli aluksi Vapaa Sana, jonka ensimmäinen (yksityisasunnon keittiössä ja porraskäytävässä kasattu) numero ilmestyi 7. marraskuuta 1944. Vapaan Sanan päätoimittajina työskentelivät Väinö Meltti, Cay Sundström, Raoul Palmgren, Jarno Pennanen.
Vuonna 1957 Vapaa Sana yhdistettiin SKP:n Työkansan Sanomien kanssa ja uuden lehden nimeksi annettiin Kansan Uutiset. Kahden lähes samoja asioita kertovan päivälehden ylläpitoa ei katsottu tarpeelliseksi. Lehdistökysymys nousi uudelleen ajankohtaiseksi 1960-luvulla, kun SKP:n oppositio halusi puolueelle jälleen itsenäisen äänenkannattajan.
Aiheesta muualla.
*


Plutonium.
Plutonium () on raskas, aktinoideihin kuuluva radioaktiivinen ja metallinen alkuaine. Sen kemiallinen merkki on Pu, järjestysluku 94 ja CAS-numero 7440-07-5. Plutoniumin sulamispiste on 639,4 °C ja tiheys 19816 kg/m³. Plutonium on myrkyllinen raskasmetalli. Se kuuluu transuraaneihin, ja luonnossa sitä on vain pieniä määriä, mutta sitä on 1940-luvulta lähtien valmistettu keino­tekoisesti ydinreaktioiden avulla. Plutoniumilla ei ole yhtään stabiilia isotooppia, ja pisin puoliintumisaika on isotoopilla 244Pu, jonka puoliintumisaika on yli 80 miljoonaa vuotta. Plutoniumilla on seitsemän eri allotrooppista muotoa.
Plutoniumin tunnetuin käyttökohde ovat ydinaseet, joista esimerkki on toisen maailmansodan aikana Nagasakiin pudotettu Fat Man. Plutoniumia voidaan käyttää myös ydinpolttoaineena sekä ydinparistoissa, joita käytetään avaruusluotaimissa.
Fysikaaliset ominaisuudet.
Plutonium on melko poikkeuksellinen alkuaine. Plutoniumilla on seitsemän eri allotrooppista muotoa, joista kuusi esiintyy normaalissa paineessa, mutta eri lämpötiloissa, ja seitsemäs korkeissa paineissa. Allotrooppisten muotojen energiatasot ovat melko samanlaiset, mutta niiden tiheydet poikkeavat suurimmillaan jopa 25 %. Tiheyksien poikkeamat tekevät plutoniumin herkäksi lämpötilan, paineen sekä kemiallisen ympäristön muutoksille. Gallium stabiloi plutoniumin delta-allotropiaan. Puhtaana metallina plutonium on hopeinen, mutta tummenee keltaisemmaksi ja haurastuu hapettuessaan. Plutoniumin alfasäteily tekee sen kuumaksi koskettaa, ja suurella kappaleella plutoniumia voidaan kiehauttaa vettä.
Plutoniumin sulamispiste on matala, noin 640 °C, ja kiehumispiste noin 3 230 °C. Jähmettyessään plutoniumin tilavuus kasvaa, mikä on harvinaista. Plutonium reagoi ilman kanssa, jolloin syntyy plutoniumdioksidia, jonka sulamispiste on noin 2 400 °C. Plutonium on paramagneettinen ja voi toimia johtimena. Plutoniumin metallisäde on uraania ja neptuniumia lukuun ottamatta muihin aktinoideihin verrattuna pieni, minkä takia sen metallisidoksissa on vähemmän elektroneja. Plutoniumin viskositeetti ja pintajännitys ovat hyvin korkeita.
Kemialliset ominaisuudet.
Plutoniumin eri hapetusasteita ja niiden värejä.
Plutonium kuuluu sekä aktinoideihin että transuraaneihin. Plutonium on erittäin reaktiivista, ja se on elektropositiivista. Plutoniumilla on useita hapetusasteita: +III, +IV, +V, +VI sekä +VII. Näistä yleisimpiä ovat +IV sekä +III ja +VII voidaan saavuttaa vain erittäin hapettavissa olosuhteissa. Plutonium reagoi ilman hapen kanssa hapettuen plutoniumoksidiksi tai plutoniumdioksidiksi. Plutonium liukenee runsaasti väkevään suolahappoon, vetyjodidiin ja perkloorihappoon muodostaen Pu3+-ionin. Rikkihappoon se ei sen sijaan liukene, vaan passivoituu. Plutonium reagoi monien epämetallien kanssa, erityisesti kuumennettaessa, mutta ei reagoi emästen kanssa. Plutonium voi syttyä itsestään kuumassa lämpötilassa.
Plutoniumin elektronikonfiguraatio on 5f6 7s2. Tämän energia on hyvin lähellä 5f5 7s2 6d1 konfiguraation energiaa. Kumpikin konfiguraatio on mahdollinen, ja ne vaihtelevat plutoniumatomien välillä. Tämä johtaa plutoniumin kemiallisten ominaisuuksien monimutkaisuuteen, sillä ulkoelektronien sijoittuminen vaikuttaa plutoniumatomien välisiin sidoksiin, plutoniumin komplekseihin sekä plutoniumin sidoksiin muihin alkuaineisiin.
Plutoniumin yhdisteitä.
Plutonium esiintyy vesiliuoksissa erilaisina ioneina hapetusluvuilla +III–+VII: PuO22+ (vaalenpunainen, oranssi), PuO2+ (vaalenpunainen) sekä PuO52– (tummanpunainen). Näistä PuO52– muodostuu vain erittäin hapettavissa olosuhteissa, ja PuO2+ disproportioituu eli hajoaa muodostaen Pu4+- (keltainen, ruskea) ja PuO22+-ioneja (ruskehtava tai oranssi). Erilaisten muotojen suuri määrä johtuu vain pienistä energiatilaeroista eri hapetusasteiden kesken. Happamissa olosuhteissa alhaisemman hapetusluvun omaavat muodot ovat stabiileja, ja korkeammat hapetusluvut puolestaan esiintyvät tyypillisesti emäksisissä oloissa. Korkeimmalla hapetusasteellaan +VII plutonium esiintyy litiumin ja hapen kanssa muodostamassaan yhdisteessä, Li5[PuO6], joka on stabiili. Ilman hapen kanssa se yhtyy joko plutoniumoksidiksi (PuO) tai plutoniumdioksidiksi (PuO2). Plutonium muodostaa yhdisteitä myös halogeenien kanssa (PuF3, PuF4, PuF6, PuCl3, PuI3, PuBr3). Se reagoi myös hiilen (PuC), typen (PuN) sekä piin kanssa (PuSi2). Plutonium voi olla myös mukana oksohalideissa muodostaen muun muassa plutoniumoksokloridin (PuOCl), plutoniumoksobromidin (PuOBr) ja plutoniumoksojodidin (PuOI). Plutonium muodostaa myös hydridin PuH2, joka ei ole stabiili.
Plutoniumdioksidi muodostaa erilaisia komplekseja karbonaatin (CO32–), hydroksidin (OH–), nitriitin (NO2–) ja nitraatin (NO3–) kanssa. Komplekseille on tyypillistä, että niissä on ligandina kova Lewis-happo. Plutoniumista tunnetaan myös monia komplekseja orgaanisten yhdisteiden, kuten, kanssa.
Plutonium muodostaa myös organometalliyhdisteitä. Näistä esimerkkeinä ovat muun muassa Pu(C5H)3 ja Pu(C8H8)2.
Vaarallisuus.
Plutoniumia pidetään yleisesti vaarallisena alkuaineena. Pientä määrää plutoniumia voi käsitellä suojahanskojen avulla, sillä plutoniumydin lähettää alfahiukkasia, jotka vaimenevat voimakkaasti väliaineessa. Suurina määrinä plutoniumia voidaan käyttää ydinaseena. Jos plutoniumia pääsee kehoon, osa siitä kertyy luuytimeen ja maksaan aiheuttaen syöpää ja sairauksia. Luuytimessä plutonium vaikuttaa valkosolujen tuotantoon. Plutoniumin vaarallisuuden vuoksi sen hallussapitäminen on laitonta ainakin Yhdysvalloissa.
Historia.
Vuonna 1940 kaksi toisistaan riippumatonta ryhmää (Edwin McMillanin ja Philip H. Abelsonin ryhmä sekä Egon Bretscherin ja Norman Featherin ryhmä) ennustivat neptuniumin ja plutoniumin löytymisen. Joulukuussa 1940 Glenn Seaborgin johtama tutkimusryhmä pommitti uraanin isotooppia 238 deuteriumin ioneilla syklotronissa. Tästä syntyi neptuniumin isotooppia 238. He huomasivat, että syntynyt ydin hajosi β--hajoamisen kautta, jolloin syntyi uusi alkuaine, plutonium. Maaliskuussa 1941 tutkijat löysivät plutoniumin isotoopin 239, joka hajosi spontaanin fission kautta. Löytö pidettiin koko toisen maailmansodan ajan salassa. Syyskuussa 1942 plutoniumia eristettiin ja mitattiin ensimmäisen kerran. Manhattan-projektin aikana rakennetuissa Oak Ridgen kansallisessa laboratoriossa ja Hanford Sitessa valmistettiin plutoniumia. Vuonna 1945 yhdysvaltalaisilla oli useita kiloja radioaktiivista plutoniumia, joista he rakensivat kolme ydinpommia. 16. heinäkuuta 1945 räjäytettiin New Mexicossa ensimmäinen ydinpommi. Toisen maailmansodan aikana, 9. elokuuta Yhdysvallat pudotti Nagasakiin Fat Man ydinpommin, jonka polttoaineena oli plutoniumia.
Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen Manhattan-projektiin osallistuneet tutkijat selvittivät Yhdysvalloissa, miten plutonium vaikuttaa ihmisiin ja muihin eläimiin. Potilaisiin pistettiin ainetta tavallisesti 5 mikrogrammaa. Kokeissa käytetyt potilaat olivat joko kuolemansairaita tai heillä oli alle kymmenen vuotta elinaikaa kroonisen sairauden takia. Heitä tutkittiin, jotta voitiin parantaa mittausvälineitä, joita käytettiin ydinaseita valmistavien ihmisten tutkimiseen. Myöhemmin testejä on kritisoitu voimakkaasti eettisten sääntöjen ja Hippokrateen valan rikkomisesta.
Toisen maailmansodan jälkeen sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto valmistivat suuria määriä plutoniumia. Arvioiden mukaan vuoteen 1982 mennessä oli valmistettu 300 tonnia plutoniumia. Kylmän sodan jälkeen plutoniumin loppusijoittamisesta keskusteltiin paljon. Vuonna 2002 Yhdysvaltain energiaministeriö otti vastaan 34 tonnia plutoniumia puolustusministeriöltä. Vuonna 2003 energiaministeriö rikasti polttoaineuraania plutoniumoksidilla, jolloin muodostui MOX-polttoainetta, jota voidaan käyttää ydinvoimaloiden polttoaineena. Nykyään plutoniumia ei enää valmisteta.
Plutonium on saanut nimensä Pluto-nimisen kääpiöplaneetan mukaan, sillä sitä jaksollisessa järjestelmässä edeltävät alkuaineet uraani (Uranus) ja neptunium (Neptunus) on nimetty planeettojen mukaan. Plutoa pidettiin tuohon aikaan vielä planeettana, mutta se menetti asemansa vuonna 2006, sillä sen havaittiin olevan vain yksi Kuiperin vyöhykkeen kappaleista. Myös ensimmäisinä löydettyjä asteroideja oli aluksi pidetty planeettoina ja alkuaineet cerium ja palladium on nimetty kääpiöplaneetta Cereksen (ensinnä löydetty asteroidi) ja toisena löydetyn Pallaksen mukaan.
Seaborg halusi plutoniumin lyhenteeksi Pu eikä Pl, koska Pu lausutaan englanniksi pee-you (viittaa virtsaamiseen) tai pee-yoo (viittaa pieruun). Seaborgin ryhmän jäsenet olisivat toivoneet alkuaineen nimeksi joko "ultinium" tai "extremium", koska he uskoivat löytäneensä jaksollisen järjestelmän viimeisen alkuaineen.
Esiintyminen ja tuottaminen.
Alempana näkyy Uraanin isotoopin 238 hajoamissarja, jonka tuotteena syntyy plutoniumia.
Lähes kaikki tunnettu plutonium on tuotettu keinotekoisesti. Vain plutoniumin isotooppia 244 on pieniä määriä luonnossa, sillä sen puoliintumisaika on 80 miljoonaa vuotta, eikä se ole siis ehtinyt hajota kokonaan. Oklosta, Kaakkois-Gabonista on löydetty poikkeuksellisen paljon plutoniumia. Plutoniumia on tuotettu tähän mennessä noin 1 300 tonnia, josta suurin osa on ydinjätteenä. Tästä kolmannes on tuotettu tavallisissa ydinvoimaloissa. Nykyään vuosittain plutoniumia käytetään 8–10 tonnia polttoaineena. 100 grammaa puhdasta plutoniumia maksaa noin 2 800 euroa.
Lähes kaikki plutonium tuotetaan keinotekoisesti, mutta uraanimalmissa voi olla erittäin pieniä pitoisuuksia plutoniumia. Plutoniumia syntyy, kun uraani-238 hajoaa elektronisieppauksen kautta ensin neptunium-239:ksi. Siitä muodostuu sitten plutoniumia (239Pu), jonka puoliintumisaika on yli 24 tuhatta vuotta. Samalla keinolla valmistetaan myös plutoniumia ydinreaktoreissa.
Toinen vaihtoehto on pommittaa 238U:ta neutroneilla, jolloin saadaan 239Pu:ta. Osa ydinvoimaloissa käytetystä uraanista (235U) sieppaa neutronin, jolloin syntyy virittynyttä 236U:ta. Osa tästä isotoopista hajoaa spontaanissa fissiossa, mutta osa lähettää ylimääräisen energiansa gammasäteilynä synnyttäen stabiilimpaa 236U:ta. Tämä ydin voi siepata neutronin, jolloin syntyy 237U, joka hajoaa nopeasti (puoliintumisaika 7 vuorokautta) 237Np:ksi. Se voidaan rikastaa helposti, sillä uraani hajoaa nopeasti. 237Np reagoi neutronien kanssa muodostaen 238Np:tä. Se hajoaa lopulta 238Pu:ksi, jonka puoliintumisaika on 2 vuorokautta. Puhdasta plutoniumia voidaan valmistaa plutoniumtrifluoridista pelkistämällä sitä metallisen kalsiumin tai muiden maa-alkalimetallien avulla.
Käyttö.
Plutonium-238 polttoainesauva. Plutonium ei vaadi ulkoista energia- tai neutronilähdettä tuottaakseen energiaa.
Plutoniumia on käytetty sydämentahdistimien voimanlähteenä, mutta nykyään plutonium on tahdistimissa korvattu muun muassa litiumparistoilla. Vuonna 2003 käytössä oli vielä 50–100 plutoniumilla toimivaa sydämentahdistinta.
Plutoniumia voidaan käyttää myös energialähteenä. 238Pu, 240Pu ja 242Pu soveltuvat muun muassa avaruustutkimuksessa energialähteeksi eli radioisotooppiparistoiksi. Plutoniumia käytetään silloin, kun Auringosta ei saada tarpeeksi energiaa. Muun muassa Cassini-Huygens, New Horizons ja Voyager avaruusluotaimet ovat käyttäneet plutoniumia polttoaineenaan.
Plutoniumin seoksia voidaan käyttää suprajohteena. Kun plutoniumia sekoitetaan koboltin ja galliumin (PuCoGa5) kanssa, seos muuttuu suprajohtavaksi 18,5 Kelvinin lämpötilassa. Lämpötila on kohtuullisen korkea, mikä on herättänyt toiveita plutoniumin käytöstä korkean lämpötilan suprajohteissa.
Ydinpolttoaineena.
Plutoniumia voidaan käyttää myös hyötöreaktoreissa. Hyötöreaktoreissa voi käyttää jäähdyttimenä nestemäistä natriumia (LMFBR -reaktori) tai heliumia (GCFBR -reaktori). Tavallisissa ydinreaktoreissa plutoniumia ei voida käyttää, sillä neutroneita ei synny tarpeeksi. Polttoaineena käytetään tuolloin plutoniumdioksidia sekoitettuna uraanidioksidiin. Kilogramma 239Pu tuottaa kolmessa vuodessa 10 miljoonaa kilowattituntia energiaa. Ydinvoimaloissa käytetään yleensä plutoniumdioksidia, joka on stabiili yhdiste, joka ei liukene veteen ja jolla on korkea sulamispiste. Polttoaineena voidaan myös käyttää MOX-polttoainetta, joka on uraanin ja plutoniumin seos. MOX-polttoainetta voidaan käyttää eurooppalaisissa ydinvoimaloisa 30 % kokonaispolttoainemäärästä, mutta Yhdysvalloissa on kolme voimalaa, jossa voi käyttää pelkästään MOXia. Kevytvesireaktoreissa voidaan käyttää plutoniumin isotooppien seosta polttoaineena. Myös plutoniumin yhdisteitä karbidin, bromidin, silikaatin ja nitriitin kanssa on tutkittu mahdollisina polttoaineina. Polttoaineina voidaan käyttää myös joitakin metalliseoksia kuten plutoniumin, ceriumin ja koboltin; alumiinin ja plutoniumin sekä plutoniumin ja zirkoniumin seosta.
Ydinaseena.
239Pu on oleellinen osa ydinaseissa, sillä se hajoaa spontaanisti ja sitä on helposti saatavilla. Plutoniumin kriittinen massa on 16 kilogrammaa, joka on kolmasosa 235Uraanin kriittisestä massasta. Jos käytetään sopivaa pintamateriaalia, joka pitää neutronit pommin sisällä, saadaan kriittinen massa pudotettua 10 kilogrammaan. Jos tämä muutetaan palloksi, halkaisijaksi tulisi 10 cm. Nagasakiin pudotetussa Fat Man pommissa oli 6,2 kg plutoniumia, sillä se oli puristettu kasaan. Plutoniumin (1 kg) räjähdysvoima vastaa 20 kilotonnia. Jos kaikki plutonium halutaan räjäyttää, tarvitaan myös ulkoinen neutronien lähde, joten alkeellisten ydinaseiden tuhovoima jää alle teoreettisen arvon. Esimerkiksi Fat Manin (6,2 kg plutoniumia) tuhovoima oli 21 kt. Ydinkäyttöä varten plutonium stabiloidaan galliumin avulla, jolloin plutonium on delta-allotropisessa muodossa.
Plutoniumia voidaan myös käyttää likaisissa pommeissa tai myrkkynä. Muutamissa tapauksissa ydinase on levittänyt ympäristöön plutoniumia, mikä vaatii puhdistusta. Muun muassa Nagasakissa ympäristöön levisi 5 kg plutoniumia, koska fissioreaktio ei edennyt loppuun asti.
Isotoopit.
Plutoniumin kaikki isotoopit ovat radioaktiivisia. Plutoniumin pitkäikäisin isotooppi on 244Pu, jonka puoliintumisaika on yli 80 miljoonaa vuotta. Toinen pitkäikäinen isotooppi on 242Pu, jonka puoliintumisaika on yli 370 tuhatta vuotta. Suurin kiinnostus on kuitenkin 239Pu-isotooppiin, joka hajoaa osittain spontaanin fission kautta, ja puoliintumisaika on noin 24 tuhatta vuotta.


Eulerin lause (funktioteoria).
Eulerin lause tai Eulerin kaava (nimetty Leonhard Eulerin mukaan) on kompleksianalyysiin liittyvä matemaattinen kaava, joka ilmaisee kompleksilukujen eksponenttifunktion ja trigonometrian välisen suhteen.
Eulerin lause sanoo, että luvulle formula_1 pätee yhtälö
missä formula_3 on imaginaariyksikkö kulma formula_1 on radiaaneina.
Historia.
Eulerin lauseen todisti ensimmäisen kerran Roger Cotes vuonna 1714, mutta vasta Leonhard Eulerin lausetta koskeva työ vuonna 1748 toi sen lopullisesti matemaatikkojen tietoisuuteen. Kompleksilukujen esittämistä tasossa ei kuitenkaan 1700-luvulla vielä tunnettu, joten kumpikaan miehistä ei huomannut lauseen geometristä tulkintaa.
Geometrinen tulkinta.
Eulerin lause voidaan tulkita siten, että funktio "e'ix" piirtää yksikköympyrän kompleksitasolle, kun "x" kulkee reaalilukujoukon läpi. Tässä "x" on kulma, jonka kompleksitason pisteeseen origosta piirretty viiva muodostaa positiivisen reaaliakselin kanssa. Kulmaa mitataan tässä yhteydessä radiaaneina. Eulerin lause pätee ainoastaan, mikäli funktiot "sin x" ja "cos x" on määritelty radiaaneille eikä asteille.
Eulerin lause muodostaa vahvan yhteyden analyysin sekä trigonometrian välille. Lausetta käytetään hyväksi kompleksilukujen napakoordinaattiesityksessä, ja se antaa mahdollisuuden logaritmifunktion määrittelyyn kompleksiluvuille.
Eulerin identiteetti.
saa Eulerin lause kuuluisan Eulerin identiteetiksi kutsutun muodon
jota on kutsuttu matematiikan kauneimmaksi kaavaksi. Se sitoo toisiinsa useat nykymatematiikan tärkeät luvut: Neperin luvun, piin, imaginaariyksikön ja perusluvut 1 ja 0. Siinä esiintyvät myös matematiikan kolme tärkeää laskutoimitusta: yhteenlasku, kertolasku ja potenssiin korottaminen.
Todistus Taylorin sarjan avulla.
Kompleksisille "z" määritellään vastaavat funktiot Taylorin sarjan avulla korvaten "x":t muuttujalla "iz". Havaitaan, että


Eksponenttifunktio.
Eksponenttifunktion formula_1 kuvaaja.
Eksponenttifunktio tai eksponentiaalifunktio on matematiikassa transsendenttisiin alkeisfunktioihin kuuluva funktio. Se on määritelty kaikille reaaliluvuille ja saa arvoksi positiivisia reaalilukuja. Eksponenttifunktio kertoo, mikä on tietyn, "kantaluvuksi" kutsutun vakion arvo korotettuna muuttujan määräämään potenssiin. Kantaluku voi olla mikä tahansa positiivinen reaaliluku paitsi ykkönen.
Eksponenttifunktio, jonka kantaluku on Neperin luku formula_2, on matematiikassa hyvin tunnettu funktio. Joskus eksponenttifunktiolla viitataan nimenomaan tähän formula_2:n eksponenttifunktioon.
Eksponenttifunktion käänteisfunktio on logaritmifunktio. Kantaluvun formula_2 logaritmifunktiota sanotaan luonnolliseksi logaritmiksi. Mikä tahansa eksponenttifunktio voidaan esittää formula_2:n eksponenttifunktion ja logaritmifunktion yhdistettynä funktiona.
Matemaattinen merkintä.
Jälkimmäistä merkintää käytetään etenkin yhdistetyissä funktioissa, joissa eksponenttiin pelkän formula_12:n paikalle on sijoitettu jokin monimutkaisempi formula_12:n funktio.
missä formula_16 merkitsee luonnollista logaritmia.
Eksponenttifunktion formula_1 vaihtoehtoisia määritelmiä.
Kantaluvun formula_2 eksponenttifunktion formula_1 Taylorin sarja on
Tätä sarjakehitelmää voidaan käyttää myös eksponenttifunktion määritelmänä. Sen avulla funktio voidaan määritellä myös, kun argumenttina on kompleksiluku.
Näissä määritelmissä formula_22 on luonnollinen luku, formula_12 on mielivaltainen reaaliluku tai kompleksiluku ja formula_24 on kertoma.
Funktion kulku.
Koska eksponenttifunktio kuuluu alkeisfunktioihin ja on määritelty kaikilla muuttujan x reaalisilla arvoilla, on se kaikkialla jatkuva.
Funktion kuvaaja (x,y)-koordinaatistossa on myös kaikkialla x-akselin yläpuolella, sillä eksponenttifunktio voi kantaluvusta riippumatta saada vain positiivisia arvoja.
Näin ollen eksponenttifunktion kuvaaja kulkee aina pisteiden formula_29 ja formula_30 kautta.
Derivaatat ja differentiaaliyhtälöt.
Koska kantaluku formula_14 on vakio, derivaatta on siis alkuperäinen eksponenttifunktio vakiolla kerrottuna. Kantaluvun formula_2 tapauksessa formula_40, joten
Kantaluvun formula_2 eksponenttifunktion erikoisasema matematiikassa ja monissa matemaattisissa sovelluksissa johtuu juuri tästä derivaatan ominaisuudesta.
Eksponenttifunktio kompleksialueessa.
Kantaluvun "a" on kuitenkin oltava positiivinen reaaliluku, muussa tapauksessa eksponenttifunktio ei ole yksikäsitteisesti määriteltävissä.
Samaan tapaan myös trigonometriset funktiot laajennetaan kompleksialueeseen Taylorin sarjakehitelmien avulla. Kompleksialueessa eksponenttifunktion ja trigonometriset funktiot yhdistää toisiinsa Eulerin kaava,
Sovelluksia.
Erityisesti formula_2:n eksponenttifunktiota hyödynnetään lukuisissa matemaattisissa sovelluksissa. Esimerkiksi monet differentiaaliyhtälöt, kuten Schrödingerin yhtälö ja Laplacen yhtälö, johtavat formula_2:n eksponenttifunktioihin. Samoin todennäköisyyslaskennan Rencontre-ongelma ratkeaa formula_2:n eksponenttifunktion avulla.
Eksponentiaalinen kasvu ja pieneneneminen.
Mallinnettaessa sellaisia mitattavia ilmiöitä, joissa ilmiön kulloinenkin muutosnopeus on suoraan tai kääntäen verrannollinen ilmiön sen hetkiseen arvoon, sopii muotoa
oleva eksponenttifunktio usein ilmiön kuvaajaksi. Tässä formula_53 on ajanhetki ja formula_54 on reaalilukuvakio. Tällöin suureen sanotaan kasvavan tai pienenevän eksponentiaalisesti riippuen siitä, onko vakio "c" positiivinen vai negatiivinen. Jos pääomalle maksetaan jatkuvasti korkoa korolle, se kasvaa ajan myötä eksponentiaalisesti. Myös esimerkiksi Thomas Malthusin esittämässä rajoittamattomassa väestönkasvumallissa vakio on positiivinen, eli hänen mallinsa mukaan väkiluku pyrkii kasvamaan eksponentiaalisesti. Hajoavan radioaktiivisen aineen määrää esittävissä funktioissa vakio puolestaan on negatiivinen eli jäljellä olevan aineen määrä pienenee eksponentiaalisesti.


Franz Kafka.
Franz Anton Kafka (3. heinäkuuta 1883 – 3. kesäkuuta 1924) oli 1900-luvun tärkeimpiä saksankielisiä kirjailijoita. Hän syntyi juutalaiseen perheeseen Prahassa, Böömissä (tuolloin osa Itävalta-Unkaria, nykyisin Tšekkiä). Suuri osa Kafkan merkittävimmästä tuotannosta julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen.
Elämä.
Kafka syntyi Prahassa 1883 saksankieliseen juutalaiseen keskiluokkaiseen perheeseen. Kauppiasisä oli perheen voimakas patriarkka, jonka vaikutus näkyy Franz Kafkan kirjallisuudessakin: päähenkilöiden voimattomuus ja kykenemättömyys kapinaan on keskeinen teema Kafkan romaaneissa ja novelleissa. Nuori Kafka oppi äidinkielenään saksan, mutta oli varsin sujuva myös tšekin kielessä ja opetteli myöhemmällä iällään ainakin jonkin verran ranskaa.
Kafka menestyi opinnoissaan kiitettävästi ja saavutti lakitutkinnon, joka mahdollisti hyvät taloudelliset oltavat. Tulot mahdollistivat kirjailijan toimen harjoittamisen työn ohessa, vaikka töistään hän julkaisi ainoastaan muutamia novelleja. Vaikka Kafkalla oli estynyt suhde esimerkiksi seksiin, joka vaihteli täydellisestä pidättäytymisestä viehtymykseen prostituoituihin, oli hänen sosiaalinen elämänsä varsin vilkasta. Kafka piti yhteyksiä Euroopan kirjallisiin piireihin ja älymystöön.
Vuonna 1917 Kafka sairastui tuberkuloosiin, joka paheni vuoteen 1922 mennessä niin, että hän joutui lopettamaan työnsä. Aika kului eri tuberkuloosiparantoloissa, sairauden levitessä lopulta keuhkoista kurkunpäähän.
Kafka kärsi tuberkuloosin ohella pitkäaikaisesta masennuksesta. Päiväkirjojen ja kirjeiden perusteella on epäilty, että hänellä olisi ollut syömishäiriö, anoreksia.
Ennen kuolemaansa tuberkuloosihoitolassa vuonna 1924 Kafka pyysi ystäväänsä Max Brodia tuhoamaan tuotantonsa. Brod ei kuitenkaan halunnut noudattaa ystävänsä pyyntöä, ja niin Kafka alkoi kuolemansa jälkeen saavuttaa suosiota ja on nykyään yksi eurooppalaisen kirjallisuuden suurnimistä.
Kirjallinen tyyli.
Kafkan teosten ilmapiiri on synkkä ja teemoina ovat usein käsittämätön ahdistus, vaino ja irrallisuuden tuntu. Päähenkilöt ovat usein kyvyttömiä toimimaan haluamallaan tavalla. Kyvyttömyys voi aiheutua voimakkaista, päähenkilön elämää rajoittavista auktoriteeteistä, kuten mielivaltaisesti jäseniään koettelevasta, byrokraattisesta yhteiskunnasta ("Oikeusjuttu") tai väkivahvasta ja määräilevästä isästä (esim. "Tuomio"-novelli).
Toisaalta useimpia Kafkan kertomuksia leimaa myös salakavala, mustahko huumori. Esimerkiksi romaanissa "Oikeusjuttu" heijastuu Kafkan hienovarainen satiiri virkavaltaistunutta yhteiskuntaa kohtaan. Päähenkilö joutuu nimettömän oikeusistuimen eteen, jossa hän ei edes tiedä, mistä häntä syytetään. "Muodonmuutos"-pienoisromaanissa kauppamatkustaja Gregor Samsa ajautuu voimattomaan, hyljeksittyyn asemaan muututtuaan nukkuessaan "suunnattomaksi syöpäläiseksi".
Kafkan teosten asetelmista ja tunnelmasta on kehkeytynyt kafkamaisuuden käsite, jolla viitataan esimerkiksi niin kutsuttuun kasvottomaan byrokratiaan sekä siitä aiheutuvaan yksilön hegeliläiseen vieraantumiseen yhteiskunnasta.
Kafkaa on luokiteltu modernistisen, surrealistisen ja eksistentialistisen kirjallisuuden edustajaksi.
Perintö.
Kafkan jäämistöstä on syntynyt riita, joka juontuu vuonna 1988 pidettyyn huutokauppaan. "Oikeusjutun" alkuperäiskäsikirjoitus myytiin huutokaupassa Saksaan Marbachin nykykirjallisuuden arkistolle. Käsikirjoitus oli kulkeutunut Brodilta tämän sihteerille Esther Hoffelle, joka pani sen huutokauppaan myyntiin. Israelin valtio katsoo käsikirjoituksen kuuluvan itselleen.
Hoffen lapset Eva Hoffe ja Ruti Wisler ovat vaatineet itselleen omistusoikeutta Kafkan julkaisemattomaan jäämistöön, mutta israelilainen tuomari on määrännyt Sveitsissä ja Israelissa pankin tallelokeroissa säilytetyt paperit julkisiksi. Tämän seurauksena tulossa on todennäköisesti uusia Kafkan tekstien julkaisuja. Tutkijoita kiinnostavien papereiden joukossa on muun aineiston ohella tiettävästi ainakin julkaisematon novelli.
Teokset.
Kafka antoi ystävälleen Max Brodille ohjeet, että kaikki hänen kirjoituksensa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta on poltettava hänen kuolemansa jälkeen. Brod ei kuitenkaan totellut Kafkan ohjeistusta, vaan järjesti sekalaisessa järjestyksessä olleet paperit toimituskelpoisiksi; monet Kafkan kertomuksista ovat Brodin jälkikäteen nimeämiä ja puhtaaksikirjoittamia. Sen sijaan Kafkan seurustelukumppanin Dora Diamantin haltuun jätetty osa kirjoituksista hävisi Gestapon tehtyä ratsian Diamantin asuntoon Berliinissä vuonna 1933.


Nikolai Gogol.
Nikolai Vasiljevitš Gogol (;, 31. maaliskuuta (J: 20. maaliskuuta) 1809 Sorotšintsi – 4. maaliskuuta (J: 21. helmikuuta) 1852 Moskova) oli ukrainalaissyntyinen venäläinen kirjailija.
Elämä.
Gogol syntyi Ukrainassa (Venäjän keisarikunta), mutta vaikutti lähinnä Pietarissa, jossa hän ystävystyi muun muassa Aleksandr Puškinin kanssa. Gogol julkaisi Pietarissa muutamia novelleja ja näytelmiä. Farssi "Reviisori" aiheutti suuren kohun ja jonkinmoisen skandaalin satiirisuutensa takia 1836. Gogol joutui lähtemään maanpakoon Eurooppaan.
Elämänsä loppupuolella Gogol tuli voimakkaasti uskonnolliseksi ja hylkäsi lopulta kirjallisen uransa uskonnon hyväksi hieman ennen kuolemaansa Moskovassa.
Kirjallinen tyyli.
Nikolai Gogolin hauta Novodevitšin hautausmaalla.
Gogolin tuotanto osuu aikakauteen, jolloin Venäjällä vallitsi kamppailu länsimielisten uudistajaliberaalien ja slavofiilisten konservatiivien välillä. Liberaalit hyödynsivät Gogolin teoksia niiden satiirisuuden vuoksi, mutta Gogolia itseään ei pidetty välttämättä reformistina. Loppuvuosien Gogolia monet reformistit pitivät jo kiihkouskonnollisena vanhoillisena.
Gogolin arvostelijoiden mielestä hän ei pitänyt moniakaan asioita tekstissään pyhänä. Gogol itse sen sijaan näki suhtautumisensa Venäjän kansaan sentimentaalisena. Pääteoksessaan "Kuolleet sielut" hän aloittaakin erään kappaleen kuvaamalla syvää kiintymystään tavallisiin venäläisiin ja selittäen hellittelevää suhtautumistaan henkilöhahmoihinsa "”maailmalle näkymättöminä kyyneleinä näkyväisen naurun alta”". Dostojevski siteeraakin kyseistä lausetta rienaavaan sävyyn "Riivaajat" -teoksessaan.
Poliittisilta ja yhteiskunnallisilta mielipiteiltään Gogolin on usein jälkikäteen arvioitu olevan konservatiivinen. Gogolin eräs kirjeenvaihto arvostelijoittensa kanssa on julkaistu kirjanakin. Kyseinen teos eittämättä selittäisi, että jopa kapinallisenkin pintansa alla Gogolilla oli varsin konservatiivinen arvomaailma. Useimmiten hänen perinteisiä arvoja ja tabuja kunnioittamaton tyylinsä vain leimattiin kapinalliseksi tai jopa rienaavaksi.


Ernst Lubitsch.
Ernst Lubitsch (28. tammikuuta 1892 Berliini, Saksa – 30. marraskuuta 1947 Los Angeles, Yhdysvallat) oli saksalaissyntyinen vuonna 1922 Yhdysvaltoihin muuttanut elokuvaohjaaja.
Lubitschin työn jälkeen liitetään käsite ”Lubitschin kosketus”, joka tosin yhdysvaltalaisen elokuvaprofessori Scott Marksin mukaan syntyi elokuvayhtiön PR-väen suunnittelutyön tuloksena.
Elämäkerta.
Lubitschin vanhemmat räätäli Simon ja Anna Lubitsch olivat venäjänjuutalaisia maahanmuuttajia. Hänellä oli Saksan kansalaisuus, mutta hän menetti sen, kun Adolf Hitler poisti 1930-luvulla Saksan kansalaisuuden kaikilta venäläisiltä ja puolalaisilta maahanmuuttajilta. Sen jälkeen hän anoi Yhdysvaltain kansalaisuutta, joka myönnettiin hänelle 1936. Lubitsch avioitui 1935 brittiläisen näyttelijän Vivian Gayen kanssa. Heidän tyttärensä Nicola Lubitsch syntyi 1938. Kun sota syttyi Euroopassa, Vivian Lubitsch oli tyttärensä kanssa Lontoossa. Vivian Lubitsch lähetti vauvan hoitajan kanssa Montrealiin "SS Athenia" -laivalla, jonka saksalaisten sukellusvene upotti 3. syyskuuta 1939. 118 matkustajaa kuoli, mutta lapsi ja lapsenhoitaja pelastuivat.
Lubitsch kuoli kuudenteen sydänkohtaukseensa 30. marraskuuta 1947. Poistuessaan Lubitschin hautajaisista Billy Wilder sanoi: ”Lubitschia ei enää ole.” William Wyler totesi siihen: ”Vielä pahempaa on, ettei enää tule Lubitschin elokuvia.” Wilderilla oli työhuoneensa oven yläpuolella kyltti, jossa luki: ”Miten Lubitsch olisi tehnyt sen?” Lubitschilla on tähti Hollywood Walk of Famellä.
Alkuvaiheet.
Lubitsch lopetti koulunkäynnin 16-vuotiaana ja työskenteli päivisin räätäli-isänsä liikkeessä, mutta esiintyi iltaisin musiikki- ja revyyteattereissa. 1911 hän pääsi Max Reinhardtin johtamaan Deutsches Theateriin, jossa hän nopeasti eteni pikkuosista suurempiin rooleihin. 1912 hän ryhtyi hankkimaan lisätuloja elokuva-alalta.
Saksan vuodet (1912–1922).
Lubitschin ensimmäinen elokuva näyttelijänä on saattanut olla aiemmin näytelmänä mainetta saanut "Das Mirakel" vuodelta 1912 (ensi-ilta 21. joulukuuta 1912), mutta varmuutta asiasta ei ole. Varmuudella tiedetään hänen elokuvanäyttelijäuransa alkaneen 1913. Näyttelijänuransa alkuvuosien lyhyissä elokuvissa hän esitti usein koomista Meyer-nimistä juutalaista kauppa-apulaista, joka neuvokkaana kiipijänä päätyy lopussa naimisiin johtajan tyttären kanssa.
Näyttelijätyön ohella Lubitsch alkoi myös ohjata elokuvia, ensimmäinen niistä oli lyhytelokuva "Fräulein Seifenschaum" 1914. Lubitschin ensimmäinen pitkä elokuva oli "Kun olin kuollut" 1916. Seuraavat pitkä elokuvat "Die Augen der Mumie Ma" ja "Carmen" (1918, kummassakin Pola Negri pääosassa) olivat hänen ensimmäisiä merkittäviä ohjaustöitään, mutta seuraavana vuonna ensi-iltansa saanut "Die Austernprinzessin" oli kansainvälinen menestys. Sen jälkeen hän ohjasi historiallisia suurelokuvia, kuten "Madame du Barry" (1919), "Anna Boleyn" (1920) ja "Faaraon vaimo" (1921) ja pienimuotoisempia komedioita kuten "Vuorikissa", jotka kaikki menestyivät hyvin.
"Madame du Barry" oli yksi ensimmäisistä saksalaisista elokuvista, jotka ensimmäisen maailmansodan jälkeen pääsivät levitykseen Yhdysvalloissa. Siitä alkoi myös saksalaisen elokuvan ”invaasio” Yhdysvaltojen elokuvamarkkinoille. "Madame du Barry", "Anna Boleyn" ja "Carmen" saivat ensi-iltansa Yhdysvalloissa 1921 ja "New York Times" valitsi kaikki kolme tuon vuoden 15 tärkeimmän elokuvan listalle.
Lubitsch matkusti joulukuussa 1921 ensimmäistä kertaa Yhdysvaltoihin. Siitä piti tulla pitkä mainos- ja opintomatka, joka olisi huipentunut "Faaraon vaimon" ensi-iltaan helmikuussa 1922. Ensimmäinen maailmansota oli kuitenkin vielä tuoreessa muistissa, ja lukuisat saksalaiset elokuvat olivat heikentäneet Yhdysvaltain elokuvantekijöiden ansioita. Lubitsch ei saanut lämmintä vastaanottoa, ja jo kolmen viikon kuluttua hän palasi Saksaan. Hän oli kuitenkin ehtinyt tutustua yhdysvaltalaisen elokuvateollisuuteen, ja hän tajusi, että saksalaisten tuotantoyhtiöiden resurssit olivat kovin vaatimattomia yhdysvaltalaisiin verrattuna.
Ohjaajana Hollywoodissa (1923–1934).
Lubitsch lähti Saksasta Hollywoodiin 1922, kun Mary Pickford oli palkannut hänet ohjaajaksi. Hän ohjasi Pickfordin elokuvan "Rosita", joka oli sekä arvostelumenestys että kaupallinen menestys. Lubitsch ja Pickford olivat kiistelleet kuvausten aikana ja "Rosita" jäikin heidän ainoaksi yhteiseksi elokuvaksi. Vain yhden ainoan yhdysvaltalaisen elokuva jälkeen Lubitsch oli ilman työtä. Hänen sai solmittua Warner Brothersin kanssa harvinaislaatuisen sopimuksen: kuusi elokuvaa kolmessa vuodessa, oikeus valita näyttelijät ja muut työntekijät sekä oikeus päättää lopullisesta leikkausversiosta.
Lubitschin elokuvat Warner Brothersilla olivat pienimuotoisia ihmissuhde-elokuvia, jotka käsittelivät moralisoimatta seksuaalisuutta avioliitossa ja sen ulkopuolella. Tämän kauden elokuvia olivat muun muassa "Avioliiton ilveilyä" (1924), "Hänen suuri kiusaksensa" (1925) ja "Sellaista on Pariisissa" (1926). Hänen elokuvansa eivät kuitenkaan tuottaneet hyvin ja lopulta Lubitsch ja Warner Brothers purkivat sopimuksen. MGM-Paramount osti oikeudet jäljellä oleviin elokuviin. Lubitschin ensimmäinen MGM-elokuva "Vanha Heidelberg" (1927) sai hyvät arvostelut, mutta oli tappiollinen
Äänielokuvan tulo antoi Lubitschille mahdollisuuden ohjata musikaaleja. Lubitschin musikaaleissa tanssi- ja laulukohtaukset nivoutuivat saumattomasti elokuvan juoneen, mikä mullisti juuri syntyneen lajityypin. Lubitsch kuvasi musikaalinsa ilman ääntä ja ääni lisättiin vasta jälkituotantovaiheessa. Tämän ansiosta Lubitsch pystyi vapaasti käyttämään eri kuvakulmia ja -kokoja ilman, että hänen olisi tarvinnut huolehtia mahdollisista häiriöäänistä. Tämä tekniikka oli käytössä vuosikymmeniä. "Prinssi-puoliso" (1929), "Monte Carlo" (1930) ja "The Smiling Lieutenant" (1931) olivat kriitikoiden mielestä uuden musikaalilajityypin mestariteoksia.
"The Similing Lieutenant" oli Lubitschin ensimmäinen yhteinen elokuva käsikirjoittaja Samson Raphaelsonin kanssa. Muita olivat muun muassa "Huolia paratiisissa", "Kauppa kulman takana" ja "Taivas odottakoon".
Lubitsch luennoi USC School of Cinema-Television -elokuvakoulussa 1929.
Lubitschin seuraava elokuva oli Samson Raphaelsonin kirjoittama komedia "Huolia paratiisissa" (1932). Sitä pidetään yhtenä hänen parhaista elokuvistaan ja monien mielestä siinä ”Lubitschin kosketus” on täydellisimmillään. Kriitikko David Thompson on myöhemmin hyväntahtoisesti kuvaillut sitä todella amoraaliseksi elokuvaksi. Sekä kriitikot että katsojat pitivät kuitenkin tästä kyynisestä komediasta. Sen tekeminen oli mahdollista, koska yhdysvaltalaisen elokuvateollisuuden itsesensuuri ei vielä ollut voimassa. Kun se astui voimaan 1934, elokuva poistettiin levityksestä. Se vapautui pannasta vasta vuonna 1968. Yhdysvalloissa se ei koskaan ilmestynyt videona ja DVD:lläkin vasta 2003.
Lubitsch "Iloisen lesken" (1934) trailerissa.
Lubitsch teki vuosina 1929–1934 kymmenen elokuvaa, joista vain kolme ei ollut musikaaleja: komediat "Huolia paratiisissa" ja "Meidän herrojen kesken" (1933) sekä sodanvastaisen draaman "Särkynyt sävel" 1932.
Tuottaja-ohjaajana Hollywoodissa (1934–1947).
Lubitsch nimitettiin Paramountin tuotantopäälliköksi 1935 – hän on ainoa merkittävä Hollywood-ohjaaja, joka on koskaan johtanut suurta elokuvayhtiötä. Lubitsch tuotti kaikki omat elokuvansa ja valvoi muiden elokuvien tuotantoa. Lubitschilla oli vaikeuksia delegoida vastuuta ja vuotta myöhemmin hänet erotettiin.
Lubitsch ohjasi tunnetuimmat teoksensa vuosina 1939–1943: "Ninotchka", "Kauppa kulman takana", "Tuo epävarmuuden tunne", "Ollako vai eikö olla" ja "Taivas odottakoon".
"Ninotchka" on poliittinen satiiri ja ehkä tunnetuin Lubitschin elokuva. Pääosaa näytteli Greta Garbo ja elokuvajulisteissa iskulauseena oli ”Garbo nauraa!”
Seuraavissa elokuvissaan Lubitsch oli riippumaton ohjaaja: "Tuo epävarmuuden tunne" (1941, uudelleenfilmatisointi hänen "Taas suutele mua" -elokuvasta vuodelta 1925) ja natsismin vastainen farssi "Ollako vai eikö olla" (1942), joka oli Jack Bennyn ainut merkittävä elokuvarooli ja Carole Lombardin viimeinen elokuva.
Viimeiset vuotensa Lubitsch työskenteli Foxille, mutta heikko sydän haittasi hänen työtään, ja enimmäkseen hän valvoi muiden töitä. Lubitschin viimeinen elokuva, jossa ”Lubitschin kosketus” näkyi selvästi, oli "Taivas odottakoon" (1943), joka oli jälleen Raphaelsonin käsikirjoittama. Se kertoo Henry Van Clevestä (Don Ameche), joka helvetin porteilla kertoo elämästään ja tuntemistaan naisista – äidistä alkaen – ja keskittyy kuvaamaan 25-vuotista avioliittoaan Marthan (Gene Tierney) kanssa.
"Taivas odottakoon" -elokuvan jälkeen Lubitsch työskenteli Edwin Justus Mayerin kanssa "Häväistysjuttu hovissa" -elokuvan (1945) käsikirjoituksen parissa (uudelleenfilmatisointi Lubitschin "Kielletystä paratiisista" (1924)). Elokuvan käsikirjoitus valmistui Lubitschin johdolla ja hän ohjasi elokuvan harjoitukset. Varsinaisten kuvausten aikana Lubitsch kuitenkin sairastui ja hän palkkasi Otto Premingerin päättämään kuvaukset. Elokuvaa pidetään siitä huolimatta Lubitschin elokuvana. Lubitschin terveydentila parani sen jälkeen ja hän ohjasi elokuva "Piika, joka ei tiennyt paikkaansa", jonka pääosissa olivat Charles Boyer ja Jennifer Jones.
Lubitsch kuoli myöhemmin samana vuonna Hollywoodissa sydänkohtaukseen. Otto Preminger ohjasi hänen viimeisen elokuvansa "Kärpännahkaviitta" loppuun, ja elokuva sai ensi-iltansa seuraavana vuonna.


Brandenburg.
Brandenburg on Berliiniä ympäröivä osavaltio, joka kuuluu Saksan liittotasavaltaan. Berliini itsessään ei ole osa Brandenburgia. Se perustettiin Saksan yhdistyessä 1990. Pinta-ala on 29 478 km² ja väkiluku 2,5 miljoonaa ihmistä. Osavaltion pääkaupunki on Potsdam. Berliinin lisäksi rajanaapureita ovat Mecklenburg-Etu-Pommeri pohjoisessa, Ala-Saksi ja Saksi-Anhalt lännessä, Saksi etelässä sekä Puola idässä.
Historia.
Historiallisesti Brandenburg oli puoli-itsenäinen ruhtinaskunta ja myöhemmin yhdistyneen Saksan ydinalue. Siihen kuului pääkaupunki Berliini, ja Brandenburgin–Preussin kuninkaat hallitsivat keisareina 1871–1918.
Brandenburgissa asui ensin germaaneja, sitten se osittain slaavilaistui. Kristinusko ja saksalaisuus sai Brandenburgissa pysyvän jalansijan vasta Albrekt I Karhun aikana, joka 1150 perusti Brandenburgin rajakreivikunnan.
Vuonna 1356 Brandenburgin rajakreivi sai vaaliruhtinaan arvon. Tämä oikeutti kulloisenkin rajakreivin osallistumaan keisarinvaaliin. Vuonna 1411 Brandenburg joutui Hohenzollerneille, jotka kohottivat sen mahtavaksi valtioksi. Johan Sigismund peri 1614 Kleven herttuakunnan ja sai 1618 Itä-Preussin Puolan alaisena herttuakuntana. Fredrik Vilhelm (”suuri vaaliruhtinas”) sai Westfalenin rauhassa 1648 Taka-Pommerin ja neljä hiippakuntaa, muun muassa Magdeburgin, sekä vapautti Itä-Preussin Puolan yliherruudesta. Hänen seuraajansa Fredrik otti itselleen Preussin kuninkaan nimen 1701, jolloin samalla Brandenburgin vaaliruhtinaskunta muuttui Preussin kuningaskunnaksi.
Ennen toista maailmansotaa Brandenburg oli Preussin maakunta Puolan rajalla, kooltaan 39 037 km², noin 2,5 miljoonaa asukasta Suur-Berliinin alue pois luettuna. Toisen maailmansodan jälkeen itäinen osa Brandenburgista joutui Puolalle Oder–Neisse-linjan tultua uudeksi Saksan itärajaksi. Saksojen jaon aikana 1949–1990 Brandenburg oli osa Saksan demokraattista tasavaltaa ja myös Itä-Berliini oli siinä mukana.
Brandenburg on myös nimenä tuttu Berliinissä sijaitsevasta Brandenburgin portista ("Brandenburger Tor"). Portin kuva koristaa Saksassa lyötyjen 50, 20 ja 10 sentin eurokolikoiden kruunapuolta.
Osavaltiossa on myös samanniminen kaupunki: Brandenburg an der Havel (75 145 asukasta 1. kesäkuuta 2004).


Guyana.
Guyanan osuustoiminnallinen tasavalta () eli Guyana on valtio Etelä-Amerikan pohjoisosissa, Surinamen, Brasilian ja Venezuelan välissä Atlantin valtameren rannalla. Sen vajaasta 750 000 asukkaasta noin puolet polveutuu Intiasta tuoduista työläisistä. Talous on alttiina maailmanmarkkinoiden ja sääolojen vaihtelulle, ja maasta muuttaa koulutettua työvoimaa ulkomaille.
Nimi.
Nimi Guyana on muunnos Etelä-Amerikan pohjoisrannikon alueesta aikaisemmin käytetystä nimestä "Guiana". Tämä nimi puolestaan pohjautuu paikallisen intiaanikielen sanaan, jonka merkitys on ”monien vesien maa”. Alueeseen kuuluivat nykyisen Guyanan valtion alueen eli silloisen Ison-Britannian Guyanan lisäksi Alankomaiden Guyana eli nykyinen Suriname, sen itäpuolella oleva Ranskan Guayana sekä osia Venezuelasta ja Brasiliasta.
Historia.
Guyanan ensimmäiset asukkaat olivat arawak- ja carib-intiaaniheimot, kunnes ensimmäiset eurooppalaiset saapuivat alueelle 1500-luvulla. Hollantilaiset perustivat ensimmäiset siirtokunnat alueelle 1600- ja 1700-luvuilla tuoden mukanaan afrikkalaisia orjia. 1800-luvulla britit ottivat alueen haltuunsa ja antoivat sille nimeksi ”British Guiana”, "Brittiläinen Guiana", vuonna 1831.
Orjuus lopetettiin 1834, minkä seurauksena mustaihoisia siirtyi kaupunkeihin asumaan ja sokeriplantaaseille tuotiin työläisiä Intiasta, Kiinasta ja Portugalista. Tämä etninen sekoitus on ajoittain elävöittänyt myös politiikkaa. Guyana itsenäistyi 1966 ja siitä tehtiin tasavalta 1970. Se jäi Kansainyhteisön jäseneksi.
Vuonna 1899 kansainvälinen työryhmä ratkaisi vihdoin rajariidan, joka oli kytenyt Venezuelan ja Guyanan välillä brittivallan alusta asti, ja leimahtanut pahemmin 1850-luvulla kun alueelta löytyi kultaa.
Guyana nousi otsikoihin vuonna 1978, kun 900 Kansan Temppeli -uskonlahkon jäsentä teki joukkoitsemurhan lahkon johtajan Jim Jonesin johdolla Jonestownissa.
Vuonna 1992 järjestetyt avoimet parlamenttivaalit voitti vasemmistolainen PPP. Presidentiksi tuli Cheddi Jagan, ja hänen kuoltuaan vuonna 1997 hänen leskensä Janet Jagan. Vuonna 1998 hallitus julisti hätätilan pääkaupunki Georgetowniin, kun mellakat yltyivät. Mellakoitsijat syyttivät valtapuolue PPP:tä afrikkalaissyntyisten guyanalaisten syrjimisestä.
Bharrat Jagdeo valittiin presidentiksi vuonna 1999 ja uudelleen vuonna 2006.
Vuoden 2011 vaalit voitti PPPC:n Donald Ramotar, joka vannoi virkavalansa 3. joulukuuta. Oppositio kieltäytyi tunnustamasta vaalien tulosta.
Politiikka.
65-paikkainen kansalliskokous koostuu 40 jäsenestä, jotka valitaan suhteellisella vaalitavalla kansanäänestyksessä, sekä 25 jäsenestä, jotka maan kymmenen hallintoaluetta nimittävät edustajikseen. Äänioikeus on 18 vuotta täyttäneillä. Presidenttinä toimii kansalliskokouksen enemmistöpuolueen johtaja. Hän nimittää pääministerin ja hallituksen.
Maan suurin puolue on "People's Progressive Party/Civic" PPP/C, joka sai vuoden 2006 vaaleissa 54,6 prosenttia äänistä ja 36 paikkaa parlamenttiin. Sitä seuraa "People's National Congress "PNC/R (34 prosenttia ja 22 paikkaa) ja "Alliance for Change" AFC (8,1 prosenttia ja 5 paikkaa). PPP hajosi osiin vuonna 1955, ja siitä asti etninen tausta on ollut politiikassa tärkeämpää kuin vasemmisto-oikeistoakseli. PPP:n nykyisistä kannattajista suuri osa on intialaistaustaisia, varsinkin maaseudun riisin- ja sokerinviljelijöitä. PNC:n kannattajista suuri osa on afrikkalaistaustaisia, ja se hallitsi maata vuosina 1964–1992. Kaupunkien liike-elämässä toimivat intialaistaustaiset ovat liikkuvia äänestäjiä, joilla on tapana tukea kulloinkin vallassa olevaa puoluetta. Muutosta ja rotujen harmoniaa ajavan AFC:n perustivat kahdesta valtapuolueesta eronneet poliitikot vuoden 2006 vaalien alla, mutta se sai vain viisi paikkaa eikä ole merkittävä poliittinen tekijä.
Guyanan laki pohjautuu monin osin Ison-Britannian siirtomaavallan aikaiseen lainsäädäntöön. Maa poisti rikoslaistaan kuolemantuomion vuonna 2010. Poikkeuksiksi jätettiin kuitenkin eräiden valtion virkamiesten murhaamisesta langetettavat tuomiot.
Alueet.
Guyana on jaettu 10 alueeseen (): Jokaista aluetta johtaa keskushallinnon nimittämä puhemies, joika toimii aluevaltuuston puheenjohtajana. Paikallistason hallintoa hoitavat kunnan-ja kylävaltuustot.
Maantiede.
Guyanan maasto muodostuu kolmesta osasta: hedelmällisestä rannikkokaistaleesta, valkean hiekan alueesta ja sisämaan ylängöstä. Rannikkokaistaleen pinta-ala on viisi prosenttia koko maan pinta-alasta, mutta sillä asuu 90 prosenttia väestöstä. Siihen kertyy lietettä, jonka Amazonjoki on tuonut merelle ja merivirrat kasanneet Guyanan rannikolle. Nousuveden aikana alue tulvii, ja tulvia on pyritty hallitsemaan padoilla ja kanavilla 1700-luvulta alkaen.
Hiekkakaistale on 150–250 kilometriä leveä ja sijaitsee rannikkokaistaleesta etelään. Sillä kasvaa metsää, mutta sitä ei voi raivata pelloiksi, sillä hakkuuaukeat ovat alttiina eroosiolle. Alueelta löytyy bauksiittia, kultaa ja timantteja.
Kukenan on tyypillinen tasalakinen tepui.
Sisämaan ylängöt muodostuvat kukkuloista ja savanneista. Tyypillisiä ovat tasalakiset, pystyseinämäiset tepuit. Länsiosaa dominoivat Pakaraimavuoret. Rupununin savanni kattaa 15 000 neliökilometriä Guyanan eteläosaa. Intiaanit harjoittavat siellä hiukan maanviljelystä jokivarsilla, mutta pääosin savanni sopii vain karjanhoitoon.
Rupuninin alueen pohjoisreunalle on perustettu Iwokraman suojelualue, joka kattaa 3 250 neliökilometriä luonnontilaista sademetsää. Alueella elää monenlaisia lintuja sekä oselotteja, mustahämähäkkiapinoita, tapiireita, laiskiaisia ja isomuurahaiskarhuja. Rupununijoessa tavataan maailman suurimpia makean veden kaloja arapaimoja. Maan ainoa varsinainen kansallispuisto on Kaietur.
Guyanan ilmasto on trooppinen, tavallisesti kuuma ja kostea. Rannikolla tuulet leudontavat sitä. Sadekausia on kaksi: toukokuusta elokuun puoliväliin ja marraskuun puolivälistä tammikuun puoliväliin. Suuri osa sisämaasta on trooppista sademetsää. Tärkeimmät joet ovat Essequibo, Courantyne ja Mazaruni. Maan korkein kohta on Mount Roraima, joka kohoaa 2 835 metriin.
Talous.
Guyanan talous pohjautuu pääosin maatalouteen ja kaivostoimintaan. Maassa on puutetta osaavasta työvoimasta, minkä lisäksi infrastruktuuri on puutteellinen. Merkittävimmät luonnonvarat ovat bauksiitti, kulta, timantit, puu, kala ja katkaravut. Ne ovat kaikki herkkiä maailmanmarkkinahintojen heilahteluille, ja sääolot vaikuttavat useimpien hyödyntämiseen.
1990-luvulle asti yli 80 prosenttia yrityksistä oli valtion omistuksessa. Huono johto, maailmakaupan hinnat ja polttoainekulut köyhdyttivät valtiota. Yksityistäminen on edennyt viime vuosikymmeninä. Uusia ongelmia ovat ympäristöongelmat, väkivalta ja huumekauppa.
Guyanassa on valtavasti sademetsää. Maan pohjoisosissa on alettu tehdä erityishakkuita ja hakkuut ovat levinneet vähitellen etelään päin. Maan eteläosassa Kaieturin kansallispuistossa on koskematonta sademetsää, jossa mahdollisesti ei ole edes metsästetty. Kansallispuiston viereisille alueille on suunniteltu hakkuita.
Väestö.
Guyanassa on kolme pääväestöryhmää. Intialaisperäisiä on vuoden 2002 väestönlaskentatietojen mukaan 43 prosenttia väestöstä. Heidän sukujuurensa ovat työläisissä, joita britit toivat 1800-luvulla Intiasta. Seuraavaksi suurin väestöryhmä on afrikkalaista alkuperää (30 prosenttia väestöstä). Maan sisäosissa asuvat intiaanit, joita on noin yhdeksän prosenttia. Lopuista suurin osa on kiinalaisia, eurooppalaisia, erityisesti portugalilaisia ja brittejä, tai edellisten sekoituksia.
Tärkeimmät uskonnot ovat kristinusko (58 prosenttia, suurimpina ryhminä helluntailaiset ja katoliset), hindulaisuus (28 prosenttia) ja islam (7 prosenttia). Maassa puhuttuja kieliä ovat englanti, kreoli, hindustani, urdu ja intiaanikielet kuten karib ja arawak. Väestöstä 90 prosenttia asuu rannikon läheisyydessä.
Guyana on kärsinyt pahasti HIV/AIDS-epidemiasta. HIVin esiintyvyys oli korkeimmillaan 1990-luvun puolivälissä, eri arvioiden mukaan neljän ja kuuden prosentin välillä. Vuonna 2008 maassa arvioitiin olevan 17 000 HIV-positiivista aikuista eli 1,9 prosenttia aikuisväestöstä. Uusien AIDS-tapausten määrä oli korkeimmillaan vuonna 2004, ja nykyisin epidemia on hellittämässä. Esimerkiksi raskaana olevista naisista enää 1,11 prosenttia oli HIV-positiivisia vuonna 2009, kun vuonna 2000 vastaava luku oli 5,6 prosenttia. Vuonna 1997 seksityöläisistä 45 prosenttia kantoi HIViä, vuonna 2009 enää 16,6 prosenttia. Antiretroviraalilääkitystä sai vuonna 2007 noin kaksituhatta henkeä, eli 45 prosenttia tarvitsijoista.
Koulunkäynti on periaatteessa pakollista viiden ja puolen vuoden iästä 14,5-vuotiaaksi. Käytännössä noin 93 prosenttia ikäluokasta käy koulua.
Talousongelmien takia monet guyanalaiset muuttavat ulkomaille; koulutetun väestön maastamuutto on alueen voimakkainta.
Kulttuuri.
Guyanalaisten kansallistunne on edelleen sidoksissa ensisijaisesti etniseen taustaan: portugalilaisperäiset pitävät yllä katolisia perinteitä, joita on hiukan englantilaistettu eurooppalaisuuden korostamiseksi. Myös afrikkalaiset lisäsivät brittivaikutteita afrikkalaiseen ytimeen, mutta viimeisenä ryhmänä saapuneet intialaiset ovat säilyttäneet oman kulttuurinsa tarkimmin.
Tunnetuimmat guyanalaiset kirjailijat Edgar Mittelholzer ja Wilson Harris työskentelivät lähinnä Englannissa. Harrisin työhön vaikuttivat intiaanien myytit ja sademetsien ja jokien painostava yksinäisyys. Afrikkalaisten sananlaskut ja kansantarinat sekä kertomukset orjuuden ajan vastarinnasta ovat säilyneet elävinä.
Valtio ylläpitää televisio- ja radioasemia ja yhtä sanomalehteä. Lisäksi ilmestyy yksityisiä ja kirkon ylläpitämä sanomalehti.
Urheilu.
Guyana on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1948. Sen ainoan mitalin toi nyrkkeilijä Michael Anthony vuonna 1980.
Guyanan jalkapallomaajoukkue ei ole pelannut MM-kisojen lopputurnauksessa. Joulukuussa 2010 se oli FIFAn rankingissa sijalla 109.


24 (televisiosarja).
"24" on yhdysvaltalaisen FOX-televisiokanavan Golden Globe- ja Emmy-palkittu toiminta- ja draamasarja, jonka ovat luoneet Joel Surnow ja Robert Cochran.
Sarjan ensimmäinen jakso esitettiin Yhdysvalloissa 6. marraskuuta 2001 ja viimeinen jakso 24. toukokuuta 2010. Sarjaa tehtiin kahdeksan tuotantokautta. Suomessa MTV3 ja Sub ovat esittäneet kaikki kaudet.
Sarjan jokainen tuotantokausi seuraa yhden vuorokauden eli 24 tunnin ajan ”reaaliajassa” liittovaltion agentin Jack Bauerin (Kiefer Sutherland) elämää, kun tämä yrittää estää kotimaahansa kohdistuvia terrori-iskuja yhdessä Los Angelesin terrorisminvastaisen yksikön kanssa.
Tuotantokaudet.
Tuotantokaudet noudattavat samanlaista tarinalinjaa: pääjuoneen sisältyy jokin kansalliseen turvallisuuteen liittyvä ulkomaalainen uhka. Yllätykselliset uhraukset ja ”selkäänpuukotukset” ovat sarjalle tyypillisiä. Jokaisessa kaudessa on myös useita tärkeitä sivujuonia, jotka liittyvät loppujen lopuksi pääjuoneen. Päähenkilö Jack Bauer joutuu myös usein kokemaan voimakasta henkilökohtaista kärsimystä, joka haittaa hänen työtään terroristien pysäyttämiseksi.
Ensimmäinen kausi.
Ensimmäisellä tuotantokaudella (ensiesitys Yhdysvalloissa 2001–2002, Suomessa MTV3:lla syksyllä 2002) Jack Bauerin vaimo ja tytär kidnapataan, ja tekijät yrittävät tappaa demokraattien presidenttiehdokkaan David Palmerin. CTU:n sisältä on paljastunut vakooja, mutta häneltä ei saada kuulusteluissa tietoa, joka auttaisi tutkimuksissa. Lopulta paljastuu, että se, joka kidnappasi Bauerin perheen, on hänen menneisyydestään ja kaikki tapahtunut sijoittuvat hänen lähipiiriinsä ja että CTU:sta löytyy useita vakoojia.
Toinen kausi.
Toisella tuotantokaudella (ensiesitys Yhdysvalloissa 2002–2003, Suomessa MTV3:lla keväällä 2004) Jack ei ole vielä päässyt yli vaimonsa Terin kuolemasta, mikä on myös huonontanut Jackin ja hänen tyttärensä Kimin välejä. Jack ei työskentele enää CTU:ssa, mutta kun Valkoinen talo saa tiedon siitä, että päivän aikana Los Angelesissa räjäytetään mahdollisesti ydinpommi, presidentti David Palmer pyytää Jackilta apua iskun pysäyttämisessä vedoten siihen, että Jack on ainoa mies, jonka kykyihin presidentti luottaa täysin.
Kolmas kausi.
Kolmannella tuotantokaudella (ensiesitys Yhdysvalloissa 2003–2004, Suomessa MTV3:lla keväällä 2005) Jack on palannut pitkältä puolen vuoden peiteoperaatiolta, soluttautumasta Salazarien huumeperheeseen, jolla on yhteyksiä terroristeihin. Samaan aikaan löydetään tappavaan Cordilla-virukseen menehtynyt mies. Jackin uusi työkaveri on röyhkeä mutta taidokas agentti Chase Edmunds, jolla on suhde nykyisin CTU:ssa työskentelevän Kim Bauerin kanssa. CTU saa piakkoin uhkauksen viruksen vapauttamisesta, jos Ramon Salazaria ei vapauteta vankilasta kuuden tunnin kuluessa.
Neljäs kausi.
Neljännellä tuotantokaudella (ensiesitys Yhdysvalloissa kevättalvella 2005, Suomessa MTV3:lla kevättalvella 2006) Jack työskentelee Washingtonissa puolustusministeri James Hellerin alaisena, ja hänellä ja ministerin tyttärellä Audrey Rainesilla on suhde. CTU:n uutena johtajana toimii Erin Driscoll. Heti kauden alussa puolustusministeri ja tämän tytär kidnapataan, mutta kidnappaus paljastuukin vain osaksi suurempaa suunnitelmaa, ja Jackin täytyy työskennellä CTU:n kanssa estääkseen Habib Marwanin johtaman terroristiryhmän suunnittelemat terroristi-iskut. Kauden loppupuolella CTU kaappaa Kiinan suurlähetystöstä henkilön, jolla on tietoa Marwanin olinpaikasta. Kiinan konsuli saa operaatiossa surmansa. Kauden päättyessä Bauer joutuu lavastamaan oman kuolemansa välttyäkseen Valkoisen talon salaiselta operaatiolta, jonka aikomus on tappaa Bauer jotta kiinalaiset eivät saisi tätä vangikseen.
Viides kausi.
Viidennellä tuotantokaudella (ensiesitys Yhdysvalloissa kevättalvella 2006, Suomessa Subtv:llä ja MTV3:lla kevättalvella 2007) Jack Bauer joutuu ”palaamaan kuolleista” järkyttävien tapahtumien myötä. David Palmer, Michelle Dessler ja Tony Almeida murhattiin, koska vain he tiesivät Jackin olevan elossa. Keskeiseksi uhaksi nousee Yhdysvaltain maaperällä oleva vaarallinen hermokaasulasti ja Valkoisessa talossa piilevä salaliitto. Kiinalaiset eivät unohtaneet Jackin osallisuutta Kiinan konsulin kuolemaan, ja kauden lopussa kaappaavat Jackin puoleksitoista vuodeksi Kiinaan vangiksi.
Kuudes kausi.
Kuudennen kauden (ensiesitys Yhdysvalloissa kevättalvella 2007) alussa presidentti järjestää Jackin pois Kiinasta, mutta vain pyytääkseen suurta palvelusta: hänen tulisi antaa henkensä, jotta Yhdysvaltoja kohti tehdyt terrori-iskut loppuisivat. Uhraus meneekin pieleen, sillä takana onkin paljon suurempi uhka, johon ovat sotkeutuneet myös Jackin omat perheenjäsenet.
Kuudennen tuotantokauden neljä ensimmäistä jaksoa vuotivat Internetiin noin viikkoa ennen ensiesitystä televisiossa.
24: Redemption.
"24: Redemption" on marraskuussa 2008 ensiesityksensä saanut televisioelokuva, joka edeltää sarjan seitsemättä tuotantokautta.
Seitsemäs kausi.
Seitsemännellä kaudella (ensiesitys Yhdysvalloissa kevättalvella 2009) CTU on lakkautettu, ja ensimmäistä kertaa tapahtumat sijoittuvat Los Angelesin sijaan. Kuolleeksi luultu Tony Almeida toimii kauden alussa terroristien puolella, mutta onkin yhteistyössä Bill Buchananin ja Chloe O’Brianin kanssa selvittääkseen hallituksessa piilevää suurta salaliittoa. Baueria pyydetään jälleen kerran apuun. Kaudella nähdään myös Yhdysvaltojen ensimmäinen naispresidentti, Allison Taylor.
Tuotantokauden oli määrä alkaa jo tammikuussa 2008, mutta Fox siirsi ajankohtaa vuodella eteenpäin käsikirjoittajien lakon vuoksi.
Kahdeksas kausi.
Kahdeksannen kauden (ensiesitys Yhdysvalloissa kevättalvella 2010) alussa Jack on päättänyt lopullisesti jättää menneisyytensä taakse ja on aloittamaisillaan uuden elämän tyttärensä ja lapsenlapsensa kanssa, kunnes Kamistanin presidentti Omar Hassaniin kohdistuva salamurhasuunnitelma pakottaa Jackin jälleen apuun.
Sarja päättyy kun Jack koittaa salamurhata Venäjän presidentin ja lähtee maan pakoon. Kaudella CTU on jälleen toiminnassa, ja tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin.
Katsojamäärät.
Fox on vahvistanut, että televisiosarjasta "24" tehdään elokuva. Elokuvan piti alun perin valmistua kuudennen ja seitsemännen kauden välillä olevan tauon aikana, mutta projektia päätettiin siirtää, kunnes sarja on päättynyt televisiossa. Elokuvan tapahtumat tulevat sijoittumaan Eurooppaan, ja sarjan 24 tunnin reaaliaikateema tullaan rikkomaan tiivistämällä se kahteen tuntiin.
Elokuvan kuvaukset alkavat huhti–toukokuussa 2013. Tapahtumat sijoittuvat kuuden kuukauden päähän kahdeksannen tuotantokauden finaalista. Elokuvassa esiintyvät ainakin Jack Bauer (Kiefer Sutherland) ja Chloe O’Brian (Mary Lynn Rajskub).
24: Day Zero.
"24: Day Zero" on kahdeksanosainen animaatiosarja, jossa kerrotaan minkälaista Jack Bauerin elämä oli ennen 1. tuotantokautta. Sarjaa voi katsoa netistä ja oletettavasti se julkaistaan myös 6. tuotantokauden DVD-boksilla. Henkilöt ovat animaatioita ja äänet eivät ole aitojen näyttelijöiden, paitsi Jack Bauer, jonka ääni on otettu ”televisio-Bauerin” repliikeistä kausilta 1–6. Yksi jakso on noin kaksi minuuttia. Sarjassa piipahtaa muun muassa Nina Myers, Tony Almeida ja George Mason.
The Rookie.
"The Rookie" on "24":sta syntynyt spin-off, joka seuraa esikuvansa tyyliä ja tempoa. Sen tapahtumat sijoittuvat Jack Bauerin työpaikalle, terrorismin vastaiseen yksikköön CTU:hun Los Angelesissa.
Kirjat.
Kirjat on kirjoittanut Marc Cerasini ja John Whitman.
Aiheesta muualla.
*


Kolumbia.
Kolumbian tasavalta eli Kolumbia on valtio luoteisessa Etelä-Amerikassa. Sen rajanaapureita ovat idässä Venezuela, kaakossa Brasilia, etelässä Peru ja Ecuador ja luoteessa Panama. Kolumbia on myös Etelä-Amerikan ainoa valtio jolla on rantaviivaa sekä Tyynellemerelle että Karibianmerelle. Se on Brasilian jälkeen asukasluvultaan Etelä-Amerikan suurin valtio. Suuret asutuskeskukset sijaitsevat Andien tuntumassa ylänköalueella, mutta maahan kuuluu myös rannikoiden alankoja, savannia ja Amazonin sademetsää. Kolumbian luonto on pinta-alaan suhteutettuna maailman monimuotoisinta.
1970-luvulta alkaen maan oloja ovat kurjistuttaneet huumekauppa ja siihen liittyvä väkivalta, sekä sissiliikkeiden ja puolisotilaallisten ryhmien toiminta. Vuonna 2010 yhteensä 46,8 % maan asukkaista eli köyhyysrajan alapuolella. Kolumbia on nimetty tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbuksen mukaan.
Varhaishistoria.
Ennen eurooppalaisten tuloa nykyisen Kolumbian alueella asui lukuisia intiaanikansoja ja heimoja. Noin vuonna 1200 eaa. Keski-Amerikasta tulleet kansat toivat alueelle maissin viljelyn. Seuraava maahanmuuttaja-aalto tapahtui noin 500 eaa. Heidän jäljiltään on arkeologisia jäänteitä erillisistä kulttuureista maan eri puolilta. Vuosina 400–300 eaa. chibhat saapuivat Nicaraguasta ja Hondurasissta, ja pian heidän jälkeensä alueelle levittäytyi arawakeja Brasilian suunnalta. Lähellä vuotta 1000 jaa. alueelle muutti karibeita Karibian saarilta. Uudet tulijat pakottivat chibhat väistymään vuoristoon. Vuoteen 1500 mennessä chibhat olivat eriytyneet kahdeksi kansaksi, joista kehittyneempi oli Bogotán seudulla valtaa pitänyt Muisca. Muiscat viljelivät maissia ja perunaa, ja heidän hallintojärjestelmänsä perustui matrilineaariseen vallanperimykseen. Myös toinen ryhmä, Taironat, perustivat hyvin organisoituja kaupunkeja, joita yhdistivät kivetyt tiet.
Espanjalaisvalloitus ja siirtomaa-aika.
Espanjalaiset purjehtivat Kolumbian pohjoisrannikkoa pitkin 1500-luvun alussa, mutta ensimmäinen pysyvä eurooppalaisasutus Santa Marta perustettiin vuonna 1525. Alueelle tuli kolmenlaisia espanjalaisia: Konkistadorit pyrkivät rikastumaan itse, hallintomiehet pyrkivät vahvistamaan Espanjan imperiumin valtaa ja omaisuutta ja papisto pyrki käännyttämään alkuperäisväestöä kristinuskoon ja hankkimaan kirkolle omaisuutta.
Santa Fe de Bogotá, nykyinen Bogotá, perustettiin vuonna 1538 lähelle entistä chibchojen pääkaupunkia, ja alueesta tuli osa valtaosan Etelä-Amerikkaa kattavaa Perun varakuningaskuntaa. Vuonna 1717 Santa Fe de Bogotasta tehtiin Espanjan Uuden Grenadan varakuningaskunnan pääkaupunki, johon kuului nykyisten Venezuelan, Ecuadorin ja Panaman alueet. Bogotá oli yksi Espanjan kolmesta Uuden maailman hallintokeskuksesta.
Itsenäistyminen ja 1800-luku.
Bogotán asukkaat perustivat ensimmäisen Espanjan valtaa haastavan neuvoston 20. heinäkuuta 1810. Itsenäisyys julistettiin vuonna 1813 ja vahvistettiin vuonna 1819, kun Simón Bolívar löi Espanjan joukot Boyacássa. Varakuningaskunnan alueista muodostettiin Suur-Kolumbian tasavalta, johon kuului Kolumbian lisäksi nykyisten Ecuadorin, Venezuelan ja Panaman alueet. Sen presidentiksi valittiin Bolívar ja varapresidentiksi toinen itsenäisyystaistelija Francisco de Paula Santander. Bolívarin ja Santanderin välille syntyi erimielisyyksiä ja kaksi kilpailevaa puoluetta vuonna 1849. Bolívarin tukijoista syntyi myöhemmin konservatiivipuolue, joka tuki vahvaa keskusvaltaa, liittoa katolisen kirkon kanssa ja rajoitettua äänioikeutta. Santarderin tukijoista syntyivät liberaalit, jotka halusivat hajauttaa hallintoa, koulutuksen valtion alaisuuteen ja laajentaa äänioikeutta.
Vuosien 1829 ja 1830 aikana Suur-Kolumbian tasavalta hajosi kolmeen osaan: Venezuelaan, Ecuadoriin ja Uuteen-Grenadaan, johon kuului Kolumbia ja Panama, sekä pieniä osia nykyisistä Venezuelasta ja Ecuadorista. Uudesta Grenadasta tuli vuonna 1863 Kolumbian yhdysvallat ja 1886 se sai nykyisen nimensä Kolumbian tasavalta.
Maassa säilytettiin siviilivalta ja pidettiin säännöllisiä ja vapaita vaaleja. Liberaalien valta 1861–1885 jakoi maan yhdeksään suvereeniin osavaltioon ja kirkko erotettiin valtiosta. Vuonna 1885 alkanut konservatiivien 45-vuotinen valtakausi palautti valtaa keskushallinnolle ja kirkon vaikutusvalta palautettiin.
Vuosien 1899–1903 välillä käydyssä tuhannen päivän sodassa liberaalien ja konservatiivien välillä kuoli arviolta 120 000 ihmistä. Yhdysvallat tuki Panaman itsenäistymistä Kolumbiasta vuonna 1903 kanavahanketta silmällä pitäen.
Kohti sisällissotaa.
Talouden modernisoituminen 1900-luvun alussa johti kaupungeissa uusien, parempia oikeuksia vaatineiden yhteiskuntaluokkien syntyyn. Kasvava äänestäjäkunta kaupungeissa suosi yhteiskuntamuutoksia puoltavia poliitikkoja. Liberaalit onnistuivat hyötymään tästä kehityksestä paremmin, varsinkin vuosina 1934–1938 presidenttinä toimineen liberaalin Alfonso López Pumarejon kaudella. López uudisti radikaalisti maataloutta, koulutusta ja verotusta. Uudistusten seurauksena kahvista saadut tulot ja viennin määrä kasvoivat ja teollistuminen ja talouskasvu saivat vauhtia.
Lópezin seuraaja Eduardo Santos oli maltillisempi liberaali, joka sai jonkinlaista tukea myös konservatiiveilta. Kautensa loppupuolella Santos kiinnitti huomionsa suhteisiin katoliseen kirkkoon ja Yhdysvaltoihin. Hänen jälkeensä López valittiin uudelleen presidentiksi vuonna 1942, muttei onnistunut enää toisella kaudellaan viemään läpi suuria uudistuksia konservatiivien ja oikeistoliberaalien vastustuksen vuoksi. Oikeistolainen Laureano Gómez hyödynsi Lópezin heikkoa asemaa ja teki Lópezia ja hänen perhettään kohtaan rajuja henkilökohtaisia hyökkäyksiä, joiden vuoksi hän joutui vuonna 1944 vankilaan, mikä sai aikaan mellakoita Bogotássa. López joutui vuonna 1944 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen kohteeksi jääden vallankaappaajien vangiksi muutamaksi päiväksi. López menetti arvovaltansa, ja erosi presidentinvirastaan vuonna 1945. Liberaalipuolue pirstaloitui, ja maltillinen konservatiivi Mariano Ospina Pérez voitti vuoden 1946 vaalit.
Ospina yritti liennyttää kasvavaa poliittista jännitystä koalitiohallituksen avulla. Se ei onnistunut, ja maaseudulla puhkesi liberaalien ja konservatiivien välille joitain väkivaltaisia yhteenottoja. Populisti-liberaalipoliitikko Jorge Gaitánia pidettiin vahvana presidenttiehdokkaana, mutta hänet murhattiin Bogotássa vuonna 1949. Väkijoukko lynkkasi ampujan, ja syntyneessä El Bogotazon mellakassa kuoli arviolta 2 000 ihmistä. Väkivaltaisuudet kiihtyivät myös maaseudulla.
La Violencia.
Ospinan hallitus muutti El Bogotazon mellakan jälkeen politiikkaansa ankarammaksi ja kielsi ensin julkiset kokoontumiset maaliskuussa, erotti liberaalit kuvernöörit ja sulki lopulta armeijan voimin kongressin marraskuussa 1949. Liberaalit eivät asettaneet ehdokastaan seuraaviin vaaleihin, jolloin äärikonservatiivi Gómez valittiin vuonna 1950 presidentiksi.
Gómez hankki itselleen laajat valtuudet ja vähensi kansalaisten vapauksia hillitäkseen kasvavia väkivaltaisuuksia ja sen mahdollisuuden varalta, että liberaalit saattaisivat päästä takaisin valtaan. 1930-luvulla säädetyt työvoimalait peruttiin, itsenäiset ammattiliitot hajaannutettiin, kongressivaalit pidettiin ilman oppositiota, lehdistöä sensuroitiin, tuomioistuimia piti hallussaan toimeenpanovalta, ja uskonnonvapaus joutui koetukselle kun väkijoukot hyökkäsivät protestanttisiin kappeleihin. Gómez keskitti sorron varsinkin liberaaleja vastaan leimaten heidät kommunisteiksi. Väkivallan huipulla kuoli arviolta 1 000 ihmistä kuukaudessa.
Maltillisten konservatiivien ja liberaalien tukeman kenraali Gustavo Rojas Pinilla kaappasi vallan vuonna 1953. Rojasin ensimmäinen tavoite oli päättää väkivaltaisuudet lupaamalla armahduksen ja hallituksen tukea niille jotka laskisivat aseensa. Tuhannet suostuivatkin tarjoukseen, ja vallankaappauksen jälkeen tilanne oli useiden kuukausien ajan rauhallinen. Rojas siirsi poliisin tehtävät asevoimille, vähensi sensuuria ja vapautti poliittisia vankeja, aloitti laajoja julkisia rakennusurakoita vähentämään työttömyyttä ja siirsi verotaakkaa rikkaammille. Uudistukset toteutettiin kuitenkin huonosti, eikä niillä ollut suurta vaikutusta.
Rojasin hallinto menetti tukensa ensimmäisen vuoden aikana. Väkivaltaisuudet maaseudulla kiihtyivät uudelleen vuoden 1953 loppua kohden. Rojas ryhtyi tiukkoihin vastatoimiin, ja hallinto jarrutti yhteiskunnallisia uudistuksia, kiristi sensuuria ja lakkautti maan suurimpia sanomalehtiä. Hallitus korruptoitui, jonka lisäksi taloudellinen tilanne huononi kahvin hinnan laskun vuoksi ja hallituksen toimien vuoksi. Väkivaltaisuudet kiihtyivät ja niitä yritettiin tukahduttaa yhä kovemmin keinoin.
Vuoden 1957 alussa suurin osa järjestäytyneistä ryhmistä vastusti Rojasin hallintoa. Konservatiivi- ja liberaalijohtajat olivat neuvotelleet vuoden 1956 alusta lähtien maltillisten konservatiivien tukiessa Rojasia vuoteen 1957 asti. Kaikki osapuolet allekirjoittivat sopimuksen vuonna 1957 luoden Kansallisen rintaman yhteishallituksen. Sopimus vahvisti vallanjaon puolueiden välillä ja päätti La Violencian. Presidentinvaalit pidettäisiin säännöllisesti neljän vuoden välein liberaalien ja konservatiivien välillä, ja molemmilla puolueilla olisi tasa-arvoiset asemat vaaleissa ja muissa viroissa. Rojas yritti vielä pysyä vallassa, mutta joutui eroamaan ja lähtemään maanpakoon mielenosoittajien ja armeijan johtohenkilöiden vaatiessa hänen eroaan. Seuraavaksi presidentiksi valittiin vuonna 1958 liberaali Alberto Lleras Camargo.
Vuodesta 1948 vuoteen 1958 kestänyt La Violencia vaati yli 200 000 ihmisen hengen.
Sissiliikkeiden ja huumeparonien aika.
La Violencia vaihettui 1960-luvun puoliväliin mennessä hallituksen ja kommunistisen väliseksi sisällissodaksi, kun Kansallisen rintaman yhteishallitus sulki pois muut puolueet. Kansallista rintamaa vastaan syntyivät vuonna 1965 vasemmistolainen Kansallinen vapautusarmeija (ELN) ja maolainen Kansan vapautusarmeija (EPL). Seuraavana vuonna syntyi Vallankumouksellisen Kolumbian asevoimat (FARC) ja vuonna 1971 Demokraattinen allianssi (M-19).
Kansallista rintamaa vastaan perustettiin 1960-luvun alussa Rojas Pinillan johtama vasemmistolainen oppositiopuolue ANAPO, josta tuli virallinen puolue vuonna 1971. Puolueen suosio alkoi heikentyä 1970-luvulla, varsinkin Rojasin kuoleman jälkeen vuonna 1975. Kansallisesta rintamasta luovuttiin vuonna 1974 ja poliittista järjestelmää vapautettiin sissiliikkeiden suosion vähentämiseksi.
Konservatiivipresidentti Belisario Betancur neuvotteli rauhan FARCin ja M-19:n kanssa vuonna 1984 ja vapautti monet niiden vangituista jäsenistä. ELN hylkäsi sopimuksen ja M-19 jatkoi taistelua seuraavana vuonna. Marraskuussa 1985 M-19 valtasi oikeustalon Bogotássa, ja armeijan vapauttaessa sen sai 115 ihmistä surmansa, joista 11 oli korkeimman oikeuden tuomareita. Hallitus ja M-19 solmivat uuden rauhan maaliskuussa 1989 ja M-19:n jäsenet palasivat siviilielämään. M-19 osallistui puolueena uuden perustuslain laadintaan. Rauha FARCin kanssa ei pitänyt, ja se jatkoi taistelua vuonna 1990, kun 2 000–3 000 sen aseista luopunutta jäsentä oli murhattu.
Kolumbiasta tuli 1970- ja 1980-luvuilla maailman suurin huumeiden tuottaja- ja salakuljettajamaa, ja suuret huumekartellit saivat maassa paljon vaikutusvaltaa. 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa kartellit rahoittivat lukuisia valtion virkamiehien, tuomarien ja poliitikkojen murhia. Huumekartellit tappoivat maan oikeusministerin Rodrigo Lara Bonillan vuonna 1984, jonka jälkeen toimia niitä vastaan kiihdytettiin. Vuonna 1989 kartellit tappoivat sekä liberaalien että isänmaallisen unionipuolueen presidenttiehdokkaat. Poliisi surmasi vuonna 1989 José Gonzalo Rodríguez Gachan, joka oli yksi maan merkittävimmistä huumeparoneista. Vuonna 1993 Medellínin kartellin johtaja Pablo Escobar surmattiin hänen paetessaan poliisin erikoisjoukkojen pidätystä. Calin kartellin johtajat vangittiin vuosina 1995–1996.
Uusi perustuslaki tuli voimaan vuonna 1991. Se laillisti avioeron ja kielsi maan kansalaisten luovuttamisen ulkomaille tuomittavaksi, sekä takasi alkuperäiskansojen oikeudet, muttei vastannut niiden maavaatimuksiin. Kuitenkin vuodesta 1997 lähtien Kolumbian kansalaisten luovutus ulkomaille on ollut mahdollista. Konservatiivi Andrés Pastrana Arango valittiin presidentiksi vuonna 1998. Hän aloitti neuvottelut sissiryhmien kanssa ja myönsi FARCille maan kaakkoisosasta noin 51 000 neliökilometrin kokoisen suoja-alueen, jonne armeijalla ei ollut asiaa. Rauhanneuvottelut etenivät katkottaisesti, mutta päättyivät 20. helmikuuta 2002, kun FARC kaappasi lentokoneen. Pastrana määräsi maan eteläosan sotatilaan kun sissit kiihdyttivät hyökkäyksiään.
2000-luku ja Plan Colombia.
Pastranan ja Bill Clintonin hallintojen käynnistämä huumeiden salakuljetuksen kitkemiseen tähtäävä Plan Colombia sai vuonna 2000 Yhdysvalloilta miljardi dollaria tukea. Ohjelman vaikutukset ovat olleet kuitenkin vähäiset eikä se ole vaikuttanut kokaiinin maailmanhintaan.
Toukokuussa 2002 puolueiden ulkopuolinen ehdokas Álvaro Uribe voitti vaalit luvaten kovaa linjaa sissejä vastaan. Vain hetkiä ennen hänen astumistaan virkaansa, surmasivat pommit 20 ihmistä Bogotássa. Oikeistolainen AUC aloitti rauhanneuvottelut vuonna 2003, jotka päättyivät onnistuneesti vuonna 2006 Uriben hallinnon suostuessa suurimpaan osaan ryhmän vaatimuksista.
Vuonna 2005 perustuslakia muutettiin toisen presidentinkauden sallimiseksi, ja Uribe aloitti seuraavan kautensa vuonna 2006. Uribe onnistui virkakausillaan ajamaan sissiryhmät ahtaalle. FARCin toiminta kiihtyi uudelleen seuraavan presidentin Santosin astuessa virkaan vuonna 2010, ryhmän osoittaessa olevansa vielä elinvoimainen.
Vuoden 2010 presidentinvaalit voitti entinen puolustusministeri Juan Manuel Santos. Santos lupasi tiukempaa linjaa huumekaupan kitkemisessä. Suhteita Venezuelaan hiertää se, että vasemmistolaiset kapinallisjärjestöt FARC ja ELN toimivat osittain Venezuelasta käsin. FARC vapautti vuoden 2011 alussa useita panttivankeja rauhaneleenä hallitukselle.
Hallinto ja politiikka.
Kolumbia on tasavalta, jonka presidentti ja varapresidentti valitaan vuoden 1991 perustuslain mukaisesti kansanäänestyksellä neljän vuoden kaudeksi. Presidentti toimii sekä valtion päämiehenä että hallituksen johdossa. Lokakuun 2005 perustuslain lisäyksen mukaan uudelleenvalinta toiselle kaudelle tuli mahdolliseksi.
Kolumbiassa on kaksikamarinen parlamentti ("congreso"), joka koostuu 102 paikan senaatista ("senado") sekä 166 paikan edustajainhuoneesta ("Cámara de Representantes"). Molempien kamarien edustajat valitaan kansanäänestyksellä neljän vuoden mittaisiksi kausiksi. Lakijärjestelmää Kolumbiassa on uudistettu merkittävästi 1990-luvulla. Esimerkiksi avioero tuli lailliseksi, maahan perustettiin ihmisoikeusasiamiehen virka ja perustuslakituomioistuin.
Vuosien 2002–2010 välillä kaksi kautta presidenttinä toimineen Álvaro Uriben jälkeen virkaan astui nykyinen presidentti Juan Manuel Santos.
Ongelmat.
Kolumbian poliitikkojen yhteyksiä oikeistolaisiin puolisotilaallisiin sissijärjestöihin ja rikollisjärjestöihin epäillään yleisesti. Vuonna 2006 puolisotilaallisten joukkojen edustajien mukaan 35 % kongressin jäsenistä on tullut valituksi heidän ansiostaan.
Viisi kongressiin jäsentä ja 15 muuta poliitikkoa pidätettiin toukokuussa 2007 epäiltynä yhteyksistä kuolemanpartioihin. Lisäksi maan poliisikomentaja ja tiedustelujohtaja joutuivat eromaan, koska turvallisuuspalvelut olivat kuunnelleet lainvastaisesti opposition edustajien, toimittajien ja hallituksen jäsenten puheluja.
Maakunnat.
Kolumbian departementit numeroituina. Keskellä sijaitseva punaisella merkitty alue on pääkaupunkialue.
Kolumbia on jaetaan vuoden 1991 perustuslain mukaisesti 32 maakuntaan ("departamento") sekä pääkaupunkialueeseen ("distrito capital"). Pääkaupunkialue on hallinnollisesti riippuvainen Cundinamarcan maakunnasta. Maakunnat jaetaan edelleen kuntiin ("municipio"). Kolumbiassa oli vuonna 1993 yhteensä 1 061 kuntaa ja vuonna 2005 niitä oli yhteensä 1 098.
Asevoimat.
Kolumbian asevoimat () koostuvat armeijasta, merivoimista johon kuuluu merivoimien ilmailutoiminta, merijalkaväki ja rannikkovartiosto, ilmavoimista sekä puolisotilaallisesta poliisista. Puolustusministeriö on vastuussa sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta, ja hallinnoi asevoimia sekä poliisia. Presidentti on kuitenkin armeijan ylipäällikkö, ja omaa suoran käskyvallan, joten ministeriölle jää ainoastaan hallinnolliset tehtävät.
Vuonna 2005 asevoimat koostuivat 209 000 sotilaasta, joista 180 000 kuului armeijaan, 22 000 merivoimin ja 7 000 ilmavoimiin. Reservissä oli lisäksi 238 000 sotilasta. Vuoden 1991 perustuslain mukaan kaikki 18-vuotta täyttäneet ovat asevelvollisia, ja heidän tulee ilmoittautua kaksi vuotta kestävään palvelukseen. Asevoimat koostuvat kuitenkin enimmäkseen köyhästä ja vähän koulutetusta väestöstä, sillä rikkaat voivat ostaa vapautuksen ja opiskelijat saavat sen automaattisesti.
Kolumbian puolustusmenot kasvoivat 3,2 % BKT:stä vuonna 2000, kuuteen prosenttiin vuonna 2006, johtuen Yhdysvaltojen tukemasta operaatiosta kitkeä huumeiden salakuljetusta ja sissijoukkoja. Maan puolustusmenojen arveltiin olevan vuonna 2006 yhteensä noin 4,1–4,5 miljardia USD. Presidentti Álvaro Uriben kaudella on laajennettiin varsinkin sissienvastaisia ja ammattisotilaiden osastoja.
Maantiede.
Kolumbia satelliittikuvassa helmikuussa. Kuvassa näkyvät maan halki kulkevat Andit.
Kolumbia sijaitsee Etelä-Amerikan luoteisosassa rajautuen pohjoisessa Karibianmereen ja lännessä Tyyneenmereen. Kolumbia on pinta-alaltaan 1 138 910 neliökilometriä, johon luetaan mukaan myös saaret sekä vesialueet. Maapinta-alaa Kolumbialla on yhteensä 1 038 700 neliökilometriä. Kolumbian naapurivaltioita ovat Ecuador ja Peru etelässä, Brasilia ja Venezuela idässä ja Panama lännessä. Kolumbialla on 3 208 kilometriä rantaviivaa ja on Etelä-Amerikan ainoa valtio joka rajaa sekä Karibianmerta että Tyyntämerta. Kolumbialla on selvittämättömiä aluekiistoja Nicaraguan ja Venezuelan kanssa.
Kolumbia voidaan jakaa neljään maantieteellisesti erilaiseen alueeseen. Ensimmäinen alue käsittää Karibianmeren ja Tyynenmeren vastaiset alankoalueet, jotka erottaa toisistaan Panaman kannaksen eteläosissa sijaitseva suoalue. Toiseen alueeseen kuuluu maan länsiosassa kulkevat Andit, jotka jakautuvat kolmeen pienempään vuoristoon. Karibianmeren rannalla kohoavassa eristyneessä Sierra Nevada de Santa Martan vuoristossa sijaitsee Kolumbian korkein huippu Pico Cristóbal Colón (5 700 m). Kolmas alue käsittää vuoristojen välissä sijaitsevat laaksot sekä alankoalueet, joissa asuu suurin osa maan väestöstä. Kolumbian itäinen osa, joka peittää yli puolet maan pinta-alasta, on osin tiheiden sademetsien peittämää alankoa. Koillisosa on savannia ja eteläpuoli Amazonin sademetsää.
Kolumbiassa virtaa yli 20 000 kilometriä jokia, joista yli 18 000 kilometriä on purjehduskelpoista. Maan suurimmat joet ovat Magdalena, Putumayo ja Cauca. Cauca ja Magdalena virtaavat pohjoisensuuntaisesti Andien kolmen päävuoriston välissä laskien soisten alankoalueiden kautta Karibianmereen. Patía virtaa maan lounaisosassa laskien Andien läpi Tyyneenmereen.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Kolumbiassa on 55 suojelualuetta jotka peittävät yhteensä yli 9 miljoonan hehtaarin alueen. Maassa on pinta-alaan nähden enemmän kasvi- ja eläinlajeja kuin missään muualla maailmassa, ja luonnon monipuolisuus jää toiseksi ainoastaan Brasilialle. Kolumbiassa on määritetty yli 130 000 kasvilajia, yli 450 nisäkäslajia, 1 800 lintu- ja 600 sammakkolajia, sekä yli 35 000 hyönteislajia.
Andeilla, missä luonto on monimuotoisinta, on myös väestön tiheys suurin. Niinpä metsät ja kosteikot ovat pirstaloituneet. Yli puolet alueen sammakkoeläimistä on uhanalaisia. Suuri hedelmiä syövä lintu, kolumbiansaku, elää enää neljällä metsäalueella, ja välillä sen luultiin jo kuolleen sukupuuttoon. Muita Andien uhanalaisia lajeja ovat silmälasikarhu ja andienkondori.
Maailmanperintökohteet ja muut kansallispuistot.
Unescon maailmanperintöluettelossa on Kolumbiasta kuusi kohdetta. Niistä kaksi on luontokohteita: Los Katíoksen kansallispuisto ja Malpelosaaren eläimistön ja kasviston rauhoitusalue. Kulttuurikohteita ovat Cartagenan satama, linnoitukset ja muistomerkit, San Agustínin arkeologinen puisto, Santa Cruz de Mompoxin historiallinen keskusta ja Tierradentron arkeologinen kansallispuisto.
Lisäksi Kolumbiassa on useita muitakin kansallispuistoja. Karibianmeren rannikolla matkailijoiden suosiossa ovat Tayronan kansallispuisto ja Corales del Rosarion kansallispuisto Cartagenan lähellä. Playa Blancasta tehdään näihin veneretkiä. El Cocuyn kansallispuistossa on lumihuippuisia vuoria, Iguaquen kansallispuisto on matalampaa seutua, mutta lähempänä Bogotaa. Los Nevadosin kansallispuisto houkuttelee tulivuorillaan ja Amacayacun kansallispuisto oikealla sademetsällä.
Kuitenkin arviolta 10 kansallispuistoa sijaitsee sissien toiminta-alueiden lähettyvillä eivätkä ole turvallisia turisteille. Lisäksi joidenkin kansallispuistojen alueilla harrastetaan huumeiden viljelyä, laitonta karjataloutta, puunkaatoa, kaivostoimintaa ja salametsästystä.
Ilmasto.
Vaikka Kolumbia sijaitseekin kokonaan tropiikissa, tekevät maan suuret korkeuserot ilmastosta vaihtelevaa. Tyynenmeren rannikolla ja Andien alarinteillä sataa vuodessa 2 500 millimetriä ja monissa paikoin jopa 5 000 millimetriä. Sateita saadaan ympäri vuoden ja lämpötila pysyy myös korkeana. Poikkeuksellisesti yöllä sataa enemmän kuin päivällä, mikä on harvinaista päiväntasaajan seudulla, vaikkakin myös iltapäivisiä ukkoskuuroja esiintyy. Korkean lämpötilan ja kosteuden takia ilmastoa voi kuvata nihkeäksi. Karibianmeren puoleisella rannikolla sataa vähemmän, ja vuodessa on joulukuusta maaliskuuhun kestävä kuivakausi. Tälläkin alueella ilmasto on kuitenkin lämmintä ja kosteaa. Rannikon itäosassa, lähellä Venezuelan rajaa, vuosittainen sademäärä on trooppiselle alueelle matala.
Maan keskiosassa on korkeaa vuoristoa, jossa lämpötilaolot riippuvat hyvin paljon korkeudesta. 4 500 metrin yläpuolella pääosa sateesta tulee lumena. Koko alueella saadaan sadetta vuosittain 1 000–2 500 millimetriä ilman kuivia kausia. Vuoriston länsiosat saavat enemmän sadetta kuin itäosat.
Kolumbia jaetaan yleensä kolmeen ilmastolliseen alueeseen: kuuma ("tierra caliente") alle 900 metrissä, lauhkea ("tierra temblada") 900-2 000 metrissä ja kylmä vyöhyke ("tierra fría") 2 000-3 500 metrissä. Pääkaupunki Bogotán olosuhteet ovat tyyppiset kylmälle vyöhykkeelle. Bogotássa, joka sijaitsee 2 630 metrin korkeudella, keskimääräiset päivälämpötilat ovat 20 asteen ja yölämpötilat 10 asteen paikkeilla. Pilvisyys lisääntyy iltapäiväksi ja sadekuurot ovat yleisiä.
Maan itäosan harvaanasutulla alangolla sadetta saadaan aina, eniten kuitenkin joulu-tammikuun ja huhti-toukokuun aikana. Vuotuinen sademäärä jää 2 000-2 500 millimetriin.
Suurimmat kaupungit.
Kolumbiassa oli vuonna 2010 yhteensä yli 40 yli 100 000 asukkaan kaupunkia, 9 yli 500 000 asukkaan kaupunkia ja 4 yli miljoonan asukkaan kaupunkia.
Talous.
Kolumbia on vapaa markkinatalous. César Gavirian 1990-luvun alussa suorittamien talousuudistustusten seurauksena maahantuotirajoituksia helpotettiin ja useimmat sektorit avattiin ulkomaalaiselle sijoitukselle, vaikkakin maatalous pysyi edelleen suojeltuna. Álvaro Uribe Vélezin hallinto (2002–2010) pyrki pysymään varovaisessa finanssipolitiikassa ja suoritti rajuja taloudellisia muutoksia kuten vero-, eläke- ja budjettimuutoksia. Työttömyysaste oli vuonna 2009 12 % verrattuna 15,7 % vuonna 2002. Vuonna 2010 työttömyysasteen arvioitiin olevan 11,2 %.
Kolumbian vuosien 2002–2007 välinen talouskasvu voidaan liittää kasvaneen turvallisuustilanteen lisäämään ulkomaalaiseen sijoitukseen, talousuudistuksiin öljy- ja kaasusektoreilla, varovaiseen rahapolitiikkaan ja viennin kasvuun. Kansainvälinen talouskriisi kuitenkin vähensi Kolumbian vientiä ja maan talous kasvoi ainoastaan 2,7 % vuonna 2008 ja väheni 0,8 % vuonna 2009, mutta elpyi 4,5 prosenttiin vuonna 2010.
Kolumbian vientituotteisiin kuuluu runsaasti maataloustuotteita, energiaresursseja ja mineraaleja. Näitä ovat esimerkiksi kivihiili, kahvi, kupari, smaragdit, kukat, hedelmät, kaasu, kulta, vesivoima, rautamalmi, nikkeli, maaöljy, platina ja hopea. Kolumbialla on Latinalaisen Amerikan suurimmat kivihiili-, neljänneksi suurimmat kaasu- ja kuudenneksi suurimmat öljyvarat. Kolumbialla on Brasilian jälkeen suurimmat vesivoimapotentiaalit.
Merkittävimmät kahvinviljelyalueet ovat paisojen asuinalueella Caldasin, Quindíon ja Risaraldan maakunnissa, joita nimitetään "kahvinviljelyakseliksi" ().
Huumekauppa.
Vuonna 2009 arvioitiin, että Kolumbia tuottaa 50 % maailman kokaiinista. Yhdysvaltojen lisäksi sitä viedään yhä enemmän myös Eurooppaan, varsinkin Isoon-Britanniaan. Huumekaupan arvioitiin vuonna 2004 työllistävän Kolumbiassa arviolta 200 000 ihmistä kasvatuksen, tuottamisen ja kuljetuksen saralla, ja muodostavan lähes 3 % bruttokansantulosta.
Kolumbia saa vuosittain Yhdysvalloilta noin neljä ja puoli miljardia dollaria apua huumekaupan vastaiseen taisteluun. Siitä yli 80 % käytetään armeijan ja poliisin varustamiseen ja loput sosiaalisiin ohjelmiin.
Liikenneyhteydet.
Tieliikenne on Kolumbian tärkein liikkumismuoto, ja noin 70 % rahdista kuljetetaankin teitä pitkin. Kolumbiassa oli vuonna 2005 yhteensä 164 257 kilometriä autotietä josta lähes 70 prosenttia päällystettyä ja hyvässä kunnossa.
Kolumbiassa on 3 802 kilometriä rautatietä. Rautatieliikenne, joka oli ennen rahdin pääkuljetusmuoto, on jäänyt tieverkoston kehityksen seurauksena tieliikenteen varjoon ja käsittääkin nykyään noin neljäsosan rahdin kuljetuksesta. Vaikka Kolumbian junaverkosto yhdistääkin suurimman osan maan tärkeimmästä kaupungeista toisiinsa, käytetään sitä kuitenkin turvallisuusriskien, ylläpidon puutteen ja ylipäätänsä hyvän tieverkoston vuoksi vähän. Matkustajaliikenne keskeytettiin vuonna 1992, mutta aloitettiin uudelleen 1990-luvun lopulla. Kuitenkin vuonna 1999 tehtiin ainoastaan 165 000 junamatkustusta verrattuna yli viiteen miljoonaan junamatkustukseen vuonna 1972. Vuonna 2004 kunnostettiin arviolta 2 000 kilometriä maan rautatieverkostoa.
Satamat käsittelevät noin 80 % prosenttia Kolumbian kansainvälisestä rahdista. Maan tärkeimmät satamat ovat Barranquilla, Cartagena ja Santa Marta Karibianmeren rannalla ja Buenaventura ja Tumaco Tyynenmeren rannalla. Kolumbian sisämaassa on noin 18 000 kilometriä jokia ja vesiteitä joista noin 11 000 kilometriä on jokiveneille purjehduskelpoista. Se onkin sekä matkustaja- että rahtiliikenteen kannalta tärkeä kulkumuoto, joka kuljettaa noin 3,8 miljoonaa tonnia rahtia ja yli 5 miljoonaa matkustajaa vuosittain. Kolumbian hallitus suunnittelee ottavansa tärkeimmät vesitiet tehokkaampaan käyttöön ja maan armeija onkin tehostanut valvontaansa syrjäisemmillä alueilla etelässä ja idässä turvatakseen vesiliikennettä.
Kolumbiassa on 990 lentokenttää joista on 116 päällysteisiä. Maassa on 12 kansainvälistä lentoasemaa. Pääkaupungissa Bogotássa sijaitseva El Doradon kansainvälinen lentoasema on Latinalaisen Amerikan vilkkain.
Sananvapaus ja media.
Vaikka sananvapaus taataankin vuoden 1991 perustuslaissa, on Kolumbia on toimittajille maailman vaarallisimpia paikkoja toimia. Toimittajien työtä vaikeuttavat edelleen poliittinen paine, aseelliset konfliktit, hallituksen valvonta, tappouhkaukset ja väkivaltaisuudet. 1990-luvulla murhattiin yli 120 toimittajaa, joista moni raportoi huumeiden salakuljetuksesta ja korruptiosta. Vaikka 2000-luvulla onkin tapahtunut edistystä, pysyy lähes 90 % toimittajien murhista edelleen ratkaisemattomina. Puolisotilaalliset joukot ovat vastuussa useista hyökkäyksistä toimittajia vastaan. Toimittajat joutuvat toisinaan harjoittamaan itsesensuuria koston pelossa, jonka lisäksi heitä on ajettu maanpakoon. Toimittajat ilman rajoja -järjestö on leimannut aseelliset joukot, korruptoituneet poliitikot ja huumeparonit vapaan lehdistön vihollisiksi.
Vuonna 2009 Semana-lehti paljasti maan turvallisuuspalvelun vakoilleen salaa tunnettuja toimittajia, hallituksen arvostelijoita, poliitikkoja ja korkeimman oikeuden tuomareita, jonka seurauksena kymmenet turvallisuuspalvelun työntekijät saivat potkut tai haastettiin oikeuteen.
Kolumbian media on suurimmaksi osaksi yksityisten sijoittajien omistuksessa. Televisio on tärkein uutislähde. Hallitus ylläpitää yhtä opetus- ja kahta kaupallista televisiokanavaa sekä kansallista radioverkostoa. Kapinalliset ovat käyttäneet radiota hyväkseen levittääkseen propagandaansa ja yksi tärkeimmistä asemista on FARC-ryhmän ylläpitämä La Voz de la Resistencia.
Väestö.
Vuonna 2010 Kolumbian väkiluvuksi arvioitiin 44 205 293. Kolumbia on Latinalaisen Amerikan kolmanneksi väkirikkain valtio Meksikon ja Brasilian jälkeen, ja Brasilian jälkeen Etelä-Amerikan toiseksi väkirikkain valtio. Maalta on tapahtunut merkittävää kaupunkeihin kohdistuvaa muuttoliikettä. Vuoden 1951 noin 57 % kaupunkilaisväestön taso nousi noin 75 % vuoteen 2005 mennessä. Kolumbiassa on noin 30 yli 100 000 asukkaan kaupunkia. Yhdeksässä itäisimmässä maakunnassa, jotka kattavat yli puolet maasta, asuu ainoastaan 3 % väestöstä. Arviolta 1,2 miljoonaa kolumbialaista lähti maasta vuosien 2000–2005 välillä turvallisuusongelmien ja työttömyyden vuoksi, pääasiassa Ecuadoriin, Venezuelaan ja Yhdysvaltoihin. Arviolta 3,3 miljoonaa kolumbialaista eli ulkomailla vuoden 2005 väestönlaskun mukaan. Toisten arvioiden mukaan luku saattaa olla jopa yli neljä miljoonaa, eli noin 10 % maan väkiluvusta.
Kolumbian etniset ryhmät ovat syntyneet intiaanien, espanjalaisten siirtolaisten ja afrikkalaisten orjien sekoittumisesta. Mestitsejä on 58 % väestöstä, valkoisia 20 %, mulatteja 14 %, mustia 4 % ja mustien ja intiaanien sekoituksia eli samboja 3 %. Nykyisin vain prosentti väestöstä voidaan määrittää suoraan intiaaneiksi kielen ja tapojen perusteella. Suurin uskontokunta Kolumbiassa on katolisuus, johon kuuluu 90 % väestöstä.
Espanja on virallinen kieli. Ethnologue-kirja listaa Kolumbiassa puhuttavan kaikkiaan 80 kieltä. Monilla niistä on vain muutamia satoja puhujia. Suurimpia vähemmistökieliä ovat emberá, jonka eri murteita puhuu 76 000 henkeä, paez (77 000 puhujaa), vlaxinromani (79 000 puhujaa) sekä wayuu (135 000 puhujaa).
Koulutus ja lukutaito.
Koulutukseen käytettiin Kolumbiassa vuonna 2008 yhteensä 3,9 % BKT:stä. Kouluvuosi kestää helmikuusta marraskuuhun. Peruskoulu on 6–12-vuotiaille ilmaista ja pakollista yhdeksän vuoden ajan, tosin monilla maalaisalueilla opettajat ovat huonosti koulutettuja ja opetusta tarjotaan ainoastaan viideksi vuodeksi. Toisen asteen koulutus kestää kuusi vuotta ilman mahdollisuutta ammattiharjoitteluun. Alakoulua käy 80% ikäluokasta. Vuonna 2004 yläkoulua kävi noin 55 % ikäluokasta, esikoulua 38 % lapsista ja reilu neljännes ikäluokasta jatkoi peruskoulun jälkeisiin oppilaitoksiin. 1990-luvun aikana lukutaitoisten aikuisten osuus nousi yli yhdeksänkymmenen prosentin.
Vuoden 2005 väestönlaskun mukaan 90,4 % väestöstä oli lukutaitoisia, kaupunkiväestöstä noin 93 %, mutta maalaisväestöstä ainoastaan 67 %.
Kansanterveys.
Kolumbian terveydenhoito on parantunut huomattavasti 1980-lukuun verrattuna. Vuonna 1993 tehty terveydenhuoltouudistus muutti julkisen terveydenhuollon rahoituksen rakennetta, jonka seurauksena työntekijöiden täytyy maksaa sairausvakuutuksista. Vaikka uusi järjestelmä onkin nostanut sosiaali- ja terveysturvan piiriin kuuluvien määrää 21 prosentista ennen vuotta 1993, 56 prosenttiin vuonna 2004 ja 66 prosenttiin vuonna 2005, on eroja varsinkin köyhän väestön keskuudessa yhä olemassa.
Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan Kolumbian terveydenhuolto oli vuonna 2000 Latinalaisen Amerikan paras ja maailmanlaajuisesti sijalla 22. Lisäksi WHO:n vuoden 2000 tutkimuksen mukaan Kolumbian terveydenhuollon rahoitusjärjestelmä on maailman tasapuolisin. Vuonna 2005 terveydenhuollon kulut muodostivat 5,6 % BKT:sta.
Kolumbiassa tehtiin vuonna 2002 yhteensä lähes 29 000 murhaa, mutta vuoteen 2006 mennessä lukema oli pudonnut noin 17 000. Murhien jälkeen yleisimpiä ennenaikaisen kuoleman syitä ovat sydänongelmat, aivoinfarktit, hengityselinsairaudet, auto-onnettomuudet ja diabetes.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 0,6 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 170 000 henkeä. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 540 000 henkeä, ja sitä sai noin 38 % heistä, eli noin 21 000 henkeä. HIV on yhteydessä miesten väliseen seksiin. Suuren osan naisten HIV-tartunnoista on arvioitu tulleen heidän aviomiestensä kautta toisilta miehiltä. Sairastuneita syrjitään ja monet heistä ovat lähteneet maanpakoon.
Kulttuuri.
Kolumbian arkkitehtuuri heijastuu 1600-luvun Espanjan siirtomaa-ajasta. Monilla alueilla on ollut vaikeaa ylläpitää vanhoja rakennuksia, ja alueen ilmasto onkin tuhonnut monia barokkityylisiä rakennuksia. Arkkitehtuurin helmiä ovat lukuisat maisemaa hallitsevat kirkot.
Kolumbiassa alkoi kirjallisuuden kehitys vasta espanjalaisten saapumisen jälkeen, ja maan kirjallisuudessa näkyykin yhä vahva eurooppalainen vaikutus. Itsenäistymisen jälkeen kirjailijat alkoivat kehittää omia tyylejään ja kirjoittaa kotimaisista aihepiireistä. Varhaisimmat kolumbialaiset kirjailijat kuten Jorge Isaacs ja José Eustacio Rivera käsittelivät talonpoikien ongelmia. Tunnetuin kolumbialainen kirjailija Gabriel García Márquez on kirjoittanut pääteoksensa Sadan vuoden yksinäisyys ("Cien años de soledad") vuonna 1967. Kirjallisuuden Nobel-palkinnon García Márques sai vuonna 1982.
Eurooppalaisten saapumisen jälkeen alueen alkuperäisistä taideperinteistä luovuttiin omaksuen eurooppalaisia tyylejä. Kolumbialainen kuvanveistäjä ja taidemaalari Fernando Botero on myös tunnettu ympäri maailmaa. Pedro Nel Gómez otti seinämaalauksissaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Monet muutkin taiteilijat ovat käyttäneet kansallismielisiä ja alkuperäiskansojen teemoja töissään. Bogotá on Kolumbian taidepääkaupunki.
Musiikissa ja tanssissa näkyvät alueelliset erot. Vallenato on levinnyt Atlantin rannikolta koko maahan. Tyynenmeren rannalla kehittynyt Currulao kuvaa tuulen, sateen ja jokien olemusta ja siinä käytetään tyypillisesti puisia soittimia. Merengue ja reggaetón ovat myös suosittuja tansseja. Sisämaassa soitetaan Andeille tyypillistä musiikkia kuten bambucoa ja guabinaa. Ibaguéta pidetään Kolumbian musiikkipääkaupunkina. Shakira ja Juanes ovat molemmat maailmalla tunnettuja laulajia ja lauluntekijöitä.
Ruoka.
Kolumbialaisten ruokavaliossa panostetaan enemmän määrään kuin laatuun. Päivällinen koostuu yleensä tuoreista hedelmistä, kotitekoisesta keitosta sekä pääruoasta joka koostuu lihasta tai kalasta riisin tai perunoiden kanssa. Varsinkin köyhien ihmisten ateriat sisältävät paljon hiilihydraatteja. Ruoan jälkeen syödään yleensä jälkiruoka, joka on tehty useimmiten panelasta, joka on erääntyyppinen ruskea sokeri. Ruoka-aineissa on alueellisia eroja. Sisämaassa tukevaan aamuateriaan voi kuulua sianlihaa, riisiä, papuja, keittobanaaneita ja suuri pihvi paistettujen munien kera. Rannikolla syödään enemmän kalaa ja äyriäisiä. Vastaava cartagenalainen ateria olisi riisiä, kookosta, paistettuja banaaneita ja katkarapuja. Kolumbiassa kulutetaan paljon olutta ja kahvia, mutta suhteellisen vähän maitoa ja viiniä.
Urheilu.
Kolumbian jalkapallomaajoukkue ystävyysottelussa Englannin jalkapallomaajoukkuetta vastaan
Kolumbia on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1932. Se on saanut 11 mitalia, joista ampuja Helmut Bellingrodt on tuonut kaksi.
Kolumbian jalkapallomaajoukkue on FIFAn rankingissa tammikuussa 2011 sijalla 48. Se on päässyt maailmanmestaruuskilpailujen lopputurnaukseen 1962, 1990, 1994 ja 1998; vuonna 1990 se pääsi toiselle kierrokselle. Etelä-Amerikan mestaruuden Kolumbia voitti kotikisoissaan 2001. Maassa on 2 773 jalkapalloseuraa, joissa 291 229 rekisteröityä pelaajaa. Kaikkiaan jalkapallon harrastajia arvioidaan olevan yli kolme miljoonaa.
Jalkapallon jälkeen maan toiseksi suosituin urheilulaji on varsinkin Karibianmeren rannikolla suosittu baseball. Härkätaistelu on Kolumbiassa maailman kolmanneksi suosituinta heti Espanjan ja Meksikon jälkeen. Sesonkiaika on lomakaudella joulu-tammikuun aikana. Kilpapyöräilystä tuli suosittua Martín Emilio Rodríguezin menestyksen myötä. Juan Pablo Montoya on tuonut katsojia moottoriurheilulle.
Tejo on perinteinen kolumbialainen peli, joka on peräisin Boyacán alueelta. Pelin tarkoituksena on heittää painavaa metallikiekkoa yrittäen osua maalin keskellä sijaitseviin ruutipusseihin. Pisteitä saa kun ruuti räjähtää kiekon osuessa siihen.


Olavi Paavolainen.
Olavi Paavolainen (17. syyskuuta 1903 Kivennapa – 19. heinäkuuta 1964 Helsinki) oli suomalainen kirjailija, esseisti, toimittaja ja runoilija, aikansa merkittävä kulttuurivaikuttaja. Paavolainen kulki 1920-luvulla modernismin aallonharjalla muun muassa ystäviensä Mika Waltarin, Yrjö Jylhän ja Katri Valan kanssa ja vaikutti Tulenkantajissa, tunnetussa eurooppamielisessä kirjailijaseurassa. 1920- ja 1930-luvun teksteissään Paavolainen esittelee suomalaisille aikansa kulttuuri-ilmiöitä surrealismista kansallissosialismiin. Paavolaisen 1940-luvun tunnetuinta antia on sotapäiväkirja "Synkkä yksinpuhelu", jonka monipuolinen sisältö on seurausta näköalapaikoista, joista Paavolainen sai sotaa seurata Mikkelin päämajassa, Helsingissä ja rintamalla. Sotien jälkeen hän keskittyi johtamaan Yleisradion radioteatteria.
Lapsuus ja nuoruus.
Olavi Paavolainen syntyi Karjalan Kivennavalla 1903 keskiluokkaiseen perheeseen. Hänen isänsä oli juristi ja kansanedustaja Pietari Paavolainen, jota myös Pekaksi kutsuttiin, ja äiti Alice Laura o.s. Löfgrén. Paavolaisella oli balttilaista, ruotsalaista ja karjalaista sukujuurta, mutta erityisen voimakkaasti hänen tuotantoonsa on vaikuttanut karjalainen tausta, ja itse hän kirjoittaa olevansa ”sataprosenttinen karjalainen”.
Paavolainen asui myös Helsingissä, mutta piti oikeana kotinaan Kivennavan Vienolaa, jossa hän todellisuudessa vietti vain kesiään. Vienola oli Paavolaiselle pakopaikka Helsingin melskeestä, vaikka hän tunsi ajoittain olonsa siellä syrjäiseksi.
Paavolainen aloitti kansakoulun vuonna 1909, mutta siirtyi oppikouluun Viipuriin jo vuonna 1910. Runojen kirjoittamisen hän aloitti 12-vuotiaana.
Opiskelu Viipurissa jäi varsin lyhyeksi, kun Paavolaiset muuttivat Helsinkiin, jossa Olavi jatkoi oppikoulua. Muuton syynä oli toinen sortokausi eli keisari venäläistämispolitiikka, joka heijastui voimakkaimmin Karjalassa. Pekka Paavolaisen toimet venäläistämispolitiikkaa vastaan saivat aikaan sen, että tämä valittiin eduskuntaan nuorsuomalaisten edustajana, mikä myös osaltaan oli perheen Helsinkiin muuton syynä.
Sisällissodan ajan Paavolaiset viettivät Kivennavalla, mutta palasivat heti sen päätyttyä Helsinkiin, jossa Olavi aloitti kuudennen luokan. 16-vuotiaana häneen iski vuonna 1919 kirjallinen luomisvimma, ja saman vuoden kesän aikana syntyi Paavolaisen mukaan peräti neljäsataa runoa. Elokuussa 1919 Paavolainen jätti ensimmäisen runokokoelmansa "Palava sydän" Otavaan nimimerkillä Marja Oulanko. Käsikirjoitus palautettiin kuitenkin hylättynä. Hän suoritti ylioppilastutkinnon yleisarvosanalla cum laude approbatur. Paavolainen oli jossain vaiheessa haaveillut upseerin urasta, mutta hän ilmoittautui kuitenkin syksyllä 1921 yliopistoon opiskelemaan estetiikkaa, jolloin hänestä alkoi myös sukeutua runoilija-boheemi.
Tulenkantajien muotoutuminen.
Vuosia 1923–1924 väritti erityisesti tiivis kirjeenvaihtosuhde Katri Valan kanssa. Heistä tuli hyviä ystäviä ja myöhemmin heistä muodostui Tulenkantajien ydinjoukko. Paavolainen oli jo sukeltanut nuoriin kirjallisiin piireihin ja kulttuurikriitikkojen maailmaan. Samana vuonna syntyi myös ”runoilijain alkusolu”, johon tempaantuivat mukaan Paavolaisen lisäksi Katri Vala, Elina Vaara, Lauri Viljanen, Onni Halla ja myöhemmin mukaan tullut Yrjö Jylhä. Ryhmästä muodostui modernismia ja uusia aatteita ihannoiva ryhmä, joka sai nimekseen Tulenkantajat.
Vuonna 1925 syntyi Tulenkantajien yhteisteos "Hurmioituneet kasvot", ja se julkaistiin jo saman vuoden toukokuussa. Sen saama lähes olematon vastaanotto oli kuitenkin tyly, vaikka kaikki Katri Valaa lukuun ottamatta olivat osallistuneet teokseen innokkaasti.
Saman vuoden kesällä Paavolainen tutustui Minna Craucheriin. Suhde kesti kaikissa eri muodoissaan aina vuoteen 1931 saakka.
Pariisiin.
Vuonna 1927 Paavolainen lähti Pariisiin, jossa hän asui huhtikuusta heinäkuun loppuun saakka. Pariisissa Paavolaisen kanssa aikaa viettivät myös Mika Waltari ja Raoul af Hällström. Pariisin matkan seurauksena syntyi myöhemmin kirja "Nykyaikaa etsimässä" (1929). Teos oli todellisuudessa julkaistu jo erillisinä, myönteistä huomiota saaneina artikkeleina, mutta itse kirja julkaistiin kokonaisena vasta vuonna 1929.
Vuoden 1928 merkkipaalu oli yhteinen runokokoelma Waltarin kanssa nimeltään "Valtatiet", joka oli tekniikan ja uusien ajatusten ihailemista sekä niiden runomuotoista ylistystä. Vastaanotto oli kuitenkin jälleen varsin mitäänsanomatonta, vaikka sitä jossain määrin kehuttiinkin. Useat lehdet jopa ylistivät runokokoelmaa, mutta myyntimenestykseen se ei yltänyt.
Asepalvelus.
Paavolainen aloitti asepalveluksensa elokuussa 1928. Alokasajan jälkeen hänet määrättiin aliupseerikouluun ja sen jälkeen Reserviupseerikouluun Haminaan. Vuonna 1929 Paavolaisesta tuli kersantti ja hänet kotiutettiin reserviin vänrikiksi ylennettynä. Paavolainen suhtautui myönteisesti asevelvollisuuteen ja armeijaelämään, mikä käy ilmi hänen kirjoittamistaan Pentti Haanpään armeijakriittisen "Kenttä ja kasarmi" -teoksen melko kielteisistä arvosteluista.
Tulenkantajien lopun alku ja muuttuva maailma.
Siviiliin palanneelta Paavolaiselta ilmestyi vuonna 1929 psykodraamallinen kirjallinen kokeilu "Helsinki by Night". Kirjan tapahtumapaikkana oli ”helsinkiläinen turistiautobussi”, ja siinä oli modernia kuvien ja tekstien yhdistelyä.
Tulenkantajien joukossa oli alkanut kyteä vuosikymmenen vaihteessa erimielisyyksiä, jotka johtuivat ainakin osittain poliittisista mielipide-eroista. Suomen sisäpolitiikkaa jakoivat tuolloin talouskriisi, äärivasemmiston nousu ja kommunisminvastaisen Lapuan liikkeen vastareaktio. Näihin liittyivät taistelu laillisuuden, laittomuuden ja isänmaallisuuden suhteista.
Tuhoa enteili Tulenkantajat-lehden lopettaminen. Myös itse Tulenkantajat Oy lopetti toimintansa huhtikuussa 1930, ja jäämistön selvittäjänä toimi Urho Kekkonen.
Kivennavan kausi, ”Suursiivous” ja poliittinen herääminen.
Isänsä kuoltua tammikuussa 1930 Paavolainen muutti takaisin Kivennavalle pitämään seuraa äidilleen. Aikaa, jonka Olavi vietti Kivennavalla (1930–1933), voidaan kutsua ”Kivennavan kaudeksi”, koska asuinympäristö muovasi Olavin tyyliä merkittävästi.
Vuoden 1930 elokuussa alkoi Paavolaisen ja Minna Craucherin suhde tulla tiensä päähän. Craucher oli työskennellyt viisi kuukautta Lapuan liikkeen palveluksessa ja ilmaisi halunsa käyttää kaikki tarmonsa tähän yhteiskunnalliseen työhön. Aatteelliset erimielisyydet ajoivat rakastavaiset erilleen.
Teos "Suursiivous" alkoi valmistua vuonna 1932 Kivennavalla. Samaan aikaan Paavolaisen kustantaja aikoi julkaista runokokoelman "Keulakuvat". Samana vuonna sattuneet Mäntsälän kapina ja Minna Craucherin väkivaltainen kuolema eivät juuri liikuttaneet Kivennavalla asuvaa Paavolaista. Kirja "Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa" ilmestyi kauppoihin saman vuoden huhtikuun 23. päivänä. Kirjasta muodostui sensaatio ja vilkkaan keskustelun aihe kaiken poliittisen epävakauden keskelläkin. Vaikka kirja sai paljon kielteistäkin palautetta, se keräsi silti enemmän myönteisiä arvosteluja. Elmer Diktoniuksen moitti teosta, V. A. Koskenniemi puolestaan kehui sitä. Voimakkaasti poleeminen teos hajotti Tulenkantajat-liikkeen lopullisesti.
Vuosi 1933 oli Paavolaiselle murrosvuosi, ja sen jälkeen hänen kirjoituksensa muuttuivat varsin poliittisiksi. Ennen nihkeästi politiikkaan suhtautunut Paavolainen tempautui nyt siihen mukaan. Paavolaisella oli tosin vaikeuksia valita puoltaan kahtiajakautuneessa maailmassa, ja niinpä hän tyytyikin, kuten hän itse sanoo, olemaan ”vilpitön sivustakatsoja” ja ”puskasta huutelija” sekä samalla radikaalisti kantaaottava reportteri. Toisinaan Paavolainen ihaili Neuvostoliittoa, välillä taas natsi-Saksa teki Paavolaiseen suuren vaikutuksen.
Vuonna 1934 Paavolainen muutti Helsinkiin. Tuolloin hän oli suhteessa Liisa Tannerin kanssa. Syksyllä he muuttivat Turkuun, jossa Paavolainen otti paikan mainospäällikkönä.
Kolmannen valtakunnan vieraana.
Adolf Hitler oli noussut Saksassa valtaan, ja Neuvostoliitto alkoi sen vuoksi suosia kansanrintamapolitiikkaa. Mullistukset kiinnittivät myös Paavolaisen huomion. Turusta Helsinkiin palattuaan Paavolainen päätti lähteä, osittain myös kustantajansa kehotuksesta, matkalle natsi-Saksaan, joka oli sen ajan Euroopan ”elävintä todellisuutta”. Toisten tietojen mukaan Paavolainen joutui lähtemään Saksaan sattumalta varamiehenä varsinaisen ehdokkaan jäätyä pois. Niinpä Paavolainen saapui perille myöhästyneenä.
Matkan tarkoitus oli osallistua Travemünden "Dichterhausin" (Kirjailijatalon) pohjoismaiselle kirjavierailulle. Paikalla olleita pohjoismaalaisia Paavolaisen lisäksi olivat hänen maanmiehensä Göran Stenius, ruotsalainen Sven Stolpe, norjalainen Eyvind Mehle ja tanskalainen Erik Bertelsen. Dichterhaus oli Saksan keino vaalia ”pohjoista ajatusta”, jota Paavolainen eritteli matkakertomuksessaan "Kolmannen valtakunnan vieraana".
Paavolainen saapui Travemündeen 14. elokuuta eikä ehtinyt historiallisiin Berliinin olympialaisiin, joita muut vieraat olivat lähteneet seuraamaan. Pohjoismaiset vieraat palasivat kuitenkin Dichterhausiin intoa täynnä jo seuraavana päivänä. Omasta toivomuksestaan he pääsivät ihailemaan Nürnbergin ”Kunnian puoluepäiviä”, joita Paavolainen kuvaa kirjassaan kriittiseen sävyyn.
Paavolaisen suhde kansallissosialismiin oli monimutkainen. Paavolainen ihaili kansallissosialismissa tekniikkaa, Hitleriä, mahtipontisuutta ja saksalaisten tarmoa ja tehokkuutta rakentaa valtakunta tyhjästä. Suurimmat syyt siihen, miksi Paavolainen ei lähtenyt kansallissosialistiseen toimintaan mukaan, olivat sen rotutopit ja kansalliskiihko, joita molempia Paavolainen vastusti jyrkästi. Paavolaisen oli myös vaikea hyväksyä kansallissosialismiin kuuluvaa täydellistä kurinalaisuutta.
Paon vuosi ja Neuvostoliiton matka.
Vuotta 1937 voidaan kutsua Paavolaisen paon vuodeksi. Paavolaisen aikeena oli kirjoittaa matkapäiväkirja myös Neuvostoliitosta, mutta hänelle ei myönnetty viisumia. Niinpä hän suuntasi katseensa Etelä-Amerikkaan. Matka kohti uutta mannerta alkoi samana vuonna 6. maaliskuuta.Suhde Liisa Tanneriin katkesi noihin aikoihin.
Matkan pohjalta Paavolainen kirjoitti Etelä-Amerikan suomalaissiirtolaisista kertovan kirjan "Lähtö ja loitsu", joka ilmestyi 1937. Paavolainen aloitti vielä toisenkin kirjan kirjoittamisen, joka ilmestyi 1938 nimellä "Risti ja hakaristi". Kirja sai hyvän vastaanoton, vaikka sitä arvosteltiinkin fasismin ihailusta. Teos käännettiin myös ruotsiksi, ja se sai Ruotsissa loistavat arvostelut.
Vuonna 1939 Paavolainen päätti taas yrittää Neuvostoliittoon, ja tällä kertaa – kolmen vuoden odottamisen jälkeen – hän sai viisumin. Paavolainen aloitti matkansa Sosialististen neuvostotasavaltojen liittoon 19. toukokuuta 1939. Paavolaisen tarkoitus oli palata samaa reittiä takaisin jo heinäkuussa, mutta hän sai pidennettyä viisumiaan kolme kertaa ja palasi loppujen lopuksi Odessan, Konstantinopolin ja Ateenan kautta syyskuussa.
Ensimmäiset kymmenen päivää Paavolainen vietti Leningradissa ja jatkoi sitten matkaa Moskovaan. Kaupunki sai jopa Paavolaisenkin mykistymään kauneudellaan ja loistollaan. Kolme päivää juhannuksen jälkeen Paavolainen lähti Gorkista risteilylle Volgalle. Hän kävi myös Stalingradissa ja jatkoi aina Tbilisiin saakka. Palattuaan retkeltään Moskovaan Paavolainen haki viisumin pidennystä ja pääsi Moskovan urheilujuhlien yhteydessä näkemään Josif Stalinin, Vjatšeslav Molotovin ja Kliment Vorošilovin.
Kun paluun aika koitti eikä viisumia enää saanut pidennettyä, Paavolainen päätti toteuttaa vanhan unelmansa ja käydä paluumatkalla Konstantinopolissa ja Ateenassa. Paavolaisen saavuttua Ateenaan alkoi toinen maailmansota Saksan hyökkäyksellä Puolaan. Sen seurauksena kaikki laivavuorot Välimerellä peruttiin. Paavolainen pääsi kuitenkin konsuli Gröndahlin avulla Ranskaan ja sieltä miinakenttien läpi Göteborgiin ja lopulta 22. syyskuuta Turkuun.
Sota-aika.
Talvisota puhkesi 30. marraskuuta 1939, kun Neuvostoliitto Mainilan laukauksia tekosyynään käyttäen hyökkäsi Suomeen. Paavolaisen osalta sota alkoi samana päivänä kello 9.16 hänen herätessään asunnossaan Helsingissä ilmahälytykseen. Paavolainen kutsuttiin palvelukseen, ja hänen ensimmäinen tehtävänsä oli valvoa lentolehtisten painatusta Munkkiniemessä, jossa toimi Puolustusministeriön Sanomalehtitoimisto. Joulukuun 4:ntenä Paavolainen komennettiin Mikkeliin Otavan kansanopistolle, jonne oli sijoitettu päämajan propagandaosasto. Paavolainen komennettiin 8. joulukuuta kirjeenvaihtajaksi Kannakselle, ja 16. joulukuuta hänet komennettiin kenraali Martin Wetzerin adjutantiksi kunniamerkkejä jakamaan. Paavolainen jatkoi samassa tehtävässä aina tammikuuhun 1940 saakka, jolloin hänet määrättiin takaisin päämajaan. Ensimmäisten neuvostokoneiden pommittaessa Mikkeliä loppiaisaattona 1940 kaupunkiin vähän ennen kello yhtätoista saapunut Paavolainen haavoittui. Sen seurauksena hän oli sairaalassa aina talvisodan loppuun saakka.
Paavolainen kutsuttiin 17. kesäkuuta 1941 palvelukseen Vilppulaan, jossa muodostettiin päämajan tiedotuskomppaniat. Taustalla oli Suomen johdon tietoisuus operaatio Barbarossan alkamisesta 22. kesäkuuta 1941. Paavolainen sai vapaat kädet tiedotuskomppaniassa, joka tunnettiin myös propagandajaostona. Hän ei ollut vastuussa kenttäupseereille vaan suoraan päämajalle. Tämä antoi Paavolaiselle mahdollisuuden tutustua karjalaiseen kulttuuriin, jonka pohjalta hän loi teoksensa Karjalan Liitolle. Karjalainen kulttuuri muodosti osaltaan myös pohjan Paavolaisen tulevalle teokselle, "Synkälle yksinpuhelulle" (1946). Hän antaa kirjassa kuvan, että yhteistyöllä Saksan kanssa ja Suur-Suomi-aatteella ei olisi alun perinkään ollut Paavolaisen luottamusta, vaan että hän olisi suhtautunut niihin varsin epäilevästi. 30. kesäkuuta 1941 Paavolainen siirrettiin Ilomantsiin, mistä hän kävi lyhyillä tiedusteluretkillä rintamalla. Paavolainen vieraili 19. heinäkuuta Issakan vankileirillä, jonka oloista hän sai melko myönteisen kuvan. Se ainakin hetkellisesti vähensi hänen skeptisyyttään. Tolvajärvellä 25. heinäkuuta Paavolainen oli rintamalla suomalaisten yrittäessä hyökkäystä. 27. elokuuta 1941 Paavolainen siirrettiin joukko-osastonsa kanssa vanhan rajan tuolle puolen Tšalkiin, josta hän sai uutta pontta kirjoittamiseensa.
Seudut lumosivat Paavolaisen täysin, ja sen vaikutuksen huomaa hänen tuon aikaisissa teoksissaan. Paavolainen määrättiin syyskuussa 1941 Martti Haavion tiedusteluosastoon, jossa palvellessaan hän kirjoitti paljon, ja muun muassa teos "Synkkä yksinpuhelu" alkoi ehkä jo tuolloin muotoutua. Hän kirjoitti myös lyyrisen kuvauksen nimeltä "Aunus harmaasilmä". Kierrellessään Karjalaa Paavolainen alkoi Sakari Pälsin kanssa kerätä karjalaista esineistöä ja ikoneja Kansallismuseolle, jossa ei ollut vielä ainuttakaan ikonikokoelmaa. Paavolainen otti tehtäväkseen alkuperäisesineiden pelastamisen ja taltioimisen.
Saman vuoden loppupuoliskolla Paavolaisen pitkäaikainen suhde kirjailija Helvi Hämäläiseen katkesi Paavolaisen kieltäydyttyä avioliitosta. Marraskuussa valmistui ”Syvärin virsi”, Paavolainen muokkasi jo valmistunutta "Aunus Harmaasilmää", ja joulukuussa valmistui vielä kirja "Taistelun melskeen tauottua".
Huhtikuussa 1942 Paavolainen sai käskyn palata takaisin Mikkelin päämajaan, joka oli kuitenkin hänelle pettymys. Asian voi huomata "Synkän yksinpuhelun" kohdasta ”Nyt kuvitellaan, että kaikki ’lähinnä vanhemmat' miehet ovat autuaita päästessään Mikkelin lihapatojen ääreen. Lamassa ja masentunut koko päivän. Aunuksen odotettu kevät ja kesäkin jäävät nyt näkemättä.”
Kesällä 1942 Paavolainen työsti kolmea teosta: "Karjala – muistojen maa" -teoksen jatkoteosta "Rakas entinen Karjala" sekä teoksia "Korpisoturit kertovat" ja "Jännittävin sotaelämykseni". Paavolainen näyttäisi "Synkän yksinpuhelun" tekstin mukaan jo tuolloin olleen huolissaan Suur-Suomi-propagandasta ja sen vaikutuksesta nuorisoon. Hän suhtautui tämän takia varsin epäillen Suomen valtiojohdon määräyksiin tuottaa propagandaa.
Paavolainen sanoo itse, ettei osannut luoda propagandaa, koska oli liian rehellinen eikä tahtonut valehdella.
Vuoden 1943 suurin työ oli runokokoelma "Täältä jostakin", joka käsitti 140 runoa 80 kirjoittajalta. Keväällä ja kesällä hän työskenteli Finlandia-Kuvan elokuvan parissa. Elokuvaa ei loppujen lopuksi toteutettu, koska sitä pidettiin sota-ajalle liian realistisena.
Vuosi 1944 kului pääosin päämajassa, joka siirrettiin puna-armeijan uhan takia pois Mikkelin keskustasta. Paavolainen osallistui saksalaisten 20. kesäkuuta järjestämään juhlaan, jossa saksalaiset upseerit kertoivat avoimesti minkälaisessa ahdingossa suomalaiset olivat senhetkisessä sotatilanteessa. Tämä etäännytti entisestään Paavolaista natsi-Saksasta ja sen ideologiasta. Aselevon alkaessa tulla ajankohtaiseksi sai Paavolainen tehtäväkseen luonnostella Arvi Kivimaan kanssa aselepopäiväkäskyä.
Sodanjälkeinen Suomi ja Paavolainen.
Paluu yhteiskuntaan sodan jälkeen oli Paavolaiselle suuri haaste, ja sanotaankin, ettei hän koskaan toipunut kokonaan kotinsa ja kotiseutunsa menetyksestä. Enää ei eletty huoletonta 1930-lukua vaan synkkää sodanjälkeistä 1940-lukua.
Oli myös epävarmaa pystyisikö sodan runtelemassa Suomessa enää elämään kirjoittamalla. Pääministerin puoliso Sylvi Kekkonen kannusti samaan aikaan Paavolaista kirjoittamaan Neuvostoliitosta kokoamansa materiaalin kirjaksi. Tähän hän sai 60  000 markan apurahan. Paavolaista oli kuitenkin alkanut kiinnostaa sotapäiväkirjojen hyödyntäminen, eikä apuraha mennytkään toivottuun tarkoitukseen. Näin alkoi kirja "Synkkä yksinpuhelu" vasta varsinaisesti muotoutua.
Paavolainen avioitui pian sodan jälkeen 1945 maisteri Sirkka-Liisa Virtamon kanssa. Avioliitto kuitenkin päättyi jo vuonna 1953
Suurin osa vuodesta 1946 kului "Synkän yksipuhelun" luomiseen. Samaan aikaan Paavolainen valmisteli myös vuonna 1944 kuolleen Katri Valan muistoteosta. Paavolainen sai vihdoin pitkään työn alla olleen "Synkän yksinpuhelun" valmiiksi ja julkaistua kaksiosaisena lähes tuhatsivuisena teoksena joulukuussa 1946. Siitä nousi valtava kohu. Kirja sai osakseen sekä ankaraa paheksuntaa että ihailua. Se jakoi Suomen kulttuurimaailman ja poliittiset piirit kahtia.
Vuonna 1947 Paavolainen sai Hella Wuolijoen kautta työkseen radion oman lehden päätoimittajuuden. Vaikka Paavolainen lähti hankkeeseen täysin sydämin, suunnitelma epäonnistui. Sen sijaan Paavolainen alkoi työskennellä radion teatteriosaston päällikkönä, jossa tehtävässä hän toimi aina kuolemaansa saakka.
Vuonna 1948 Paavolainen osallistui Suomi-Neuvostoliitto-Seuran toimikuntaan, joka päätti mitä kirjallisuutta tulisi kääntää suomesta venäjäksi. Paavolaisen vastuulla oli runous. Samaan aikaan Paavolaisen elämän täytti radioteatteri. Jokaista viikkoa varten oli saatava vähintään kaksi radioteatteriesitystä. Vuotta 1949 leimasi hänen läheisen tukijansa Hella Wuolijoen erottaminen Yleisradion johdosta uuden hallintoneuvoston toimesta.
Lopun alku.
Vuonna 1951 Paavolaisen elämään tuli uusi nainen, Hertta Kuusinen. Paavolainen oli oletettavasti tuntenut Hertta Kuusisen jo vuodesta 1945 lähtien, mutta vuosi 1951 lähensi heitä huomattavasti, ja Hertta Kuusisen kirjeiden perusteella suhde muuttui intiimiksi.
Kuusisen puolue SKDL kuitenkin asettui alkuvuodesta 1953 tiivistyneen suhteen avioliittoaikeita vastaan. Kuusisen ja Paavolaisen suhteesta muotoutui muutenkin varsin hankala. Olavilla oli nimittäin samaan aikaan suhde nuoreen Marja Rankkalaan. Naisongelmien lisäksi äiti Alice kuoli 94-vuotiaana elokuussa 1953. Samana vuonna Paavolainen täytti 50 vuotta, ja merkkipäivää juhlistettiin kansalaispäivällisinä Kämpin peilisalissa. Tilaisuuteen saapuivat ”kaikki” aina vanhoista tulenkantajista Yleisradion väkeen.
Hertan ”kirjetulva” Olaville näyttää loppuvan vuonna 1956. Tosin on epävarmaa, ovatko kirjeet hävinneet vai onko kyseessä todellakin kirjeiden lähettämisen vähentyminen. Vuonna 1960 Paavolainen sai Eino Leinon palkinnon ja Otava ryhtyi julkaisemaan Paavolaisen valittuja teoksia. Tuohon aikaan hän sai myös korkealta taholta yllättävän viestin, joka kuuluu seuraavasti: ”Pane tuulta puseroon ja lopeta kirjallinen hiljaisuutesi. Veljellisin terveisin Urho Kekkonen.”
Viimeiset vuodet.
Vuonna 1962 Paavolainen sai Pro Finlandia -mitalin. Vuosi 1963 kului lähinnä Paavolaisen ja Kuusisen yhteisessä kodissa Albertinkadulla. 60-vuotispäivänsä syyskuussa Paavolainen vietti koruttomasti ilman juhlallisuuksia. Muutenkin Paavolaisen viimeiset vuodet ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Paavolainen kuoli vähitellen pahentuneen alkoholismin aiheuttamaan maksakirroosiin Helsingissä Kivelän sairaalassa 19. heinäkuuta 1964 kello 20.15. Paavolainen siunattiin ja haudattiin Hietaniemen uurnalehtoon (kortteli 9, rivi 22). Vainajan toivomusten mukaisesti tilaisuuteen oli kutsuttu vain pieni joukko lähiomaisia.
Paavolainen ja uskonto.
Paavolainen suhtautui varauksellisen neutraalisti kirkkoon ja uskontoon. Katolista kirkkoa Paavolainen ihaili nuoresta pitäen..


Viskoosi.
Viskoosi (joskus "raion" tai "tekosilkki", aikaisemmin tunnettiin vastaavia kuituja nimellä silla ja säteri) on läpinäkyvää kuitua, joka on tehty käsitellystä selluloosasta. Selluloosan raaka-aineena käytetään tavallisesti koivua tai kuusta, mutta myös pyökkiä, eukalyptuspuuta, kaislaa tai bambua. Siitä tehdään hygieniatuotteita sekä kankaita.
Suomessa viskoosikuitu tehdään ulkomaisesta liukoselluloosasta. Selluloosa ajetaan pulpperiin, jossa se sekoitetaan natriumhydroksidiin (NaOH). Sen jälkeen massaan lisätään rikkihiili (CS2). Rikityksen jälkeen "massa" liuotetaan oranssin väriseksi siirappimaiseksi liuokseksi. Sitten liuos ruiskutetaan kymmeniä tuhansia reikiä sisältävän suuttimen läpi nesteeseen, joka sisältää mm. rikkihappoa (H2SO4). Suuttimen läpi kulkiessa muodostuneet ohuet langat jähmettyvät laimeassa rikkihappoliuoksessa. Sen jälkeen langat eli viskoosikuidut pestään haposta ja langat valkaistaan sekä lopuksi kuivataan. Suomen ainoa viskoosikuitutehdas on Kuitu Finland Oy
Raion on yksi aiempia viskoosin kauppanimiä. Silla on vanhempi selluloosasta valmistettu, katkottu muuntokuitu, säteri on katkomaton muuntokuitu.


Keltainenjoki.
Keltainenjoki eli Huanghe (yksink.: 黄河; perint.: 黃河; pinyin: Huánghé; Wade-Giles: Hwang-ho), on 5 464 kilometrin pituinen ja Kiinan toiseksi pisin joki. Sitä pitempi on vain Jangtse. Nimensä joki on saanut vedestään, joka kuljettaa mukanaan runsaasti sedimenttejä, jotka värjäävät joen veden kellanruskeaksi. Keltaisenjoen alkulähteet ovat 4 500 metrin korkeudessa Bayankeravuorien pohjoisrinteellä Qingzuangin tasangolla Qinghain maakunnassa.
Kiinan pitkän historian aikana Keltaistajokea on pidetty sekä siunauksena taivaasta että piruna helvetistä. Historiankirjoituksen mukaan joen uoma on muuttunut merkittävässä määrin vuoden 602 eaa. jälkeen ainakin viidesti ja suojavallit ovat murtuneet yli 1 500 kertaa. Vuonna 1194 tapahtunut suuri uomanmuutos kaappasi Huaijoen vesistön seuraavien 700 vuoden ajaksi. Keltaisenjoen muta kirjaimellisesti tukki Huaijoen suun ja ajoi tuhannet kodeistaan. Joki siirtyi nykyiseen uomaansa vuonna 1897 vuonna 1855 tapahtuneen viimeisimmän uomanmuutoksen jälkeen. Tällä hetkellä Keltainenjoki virtaa Jinanin, Shandongin maakunnan pääkaupungin, läpi ja laskee Bohainmeri|Bohainmereen. Hebein ja Henanin maakuntien nimet tulevat Keltaisenjoen nimestä "Huanghe". Niiden nimet tarkoittavat "pohjoiseen" ja "etelään (Keltaisesta) joesta".
Joen keltainen väri tulee virran mukana kulkevasta hiesusta. Vuosisatoja kestänyt hiesuttuminen ja patoaminen on saanut aikaan sen, että joki tulvii erityisen vaarallisesti ympäröiville pelloille. Toisen maailmansodan aikana Tšiang Kai-šekin johtamat Guomindangin joukot mursivat Keltaisenjoen suojavallit hidastaakseen japanilaisten joukkojen etenemistä. Joki tulvi laajalla alueella ja aiheutti 800 000 hengen menetyksen. Joskus Keltaisestajoesta käytetään nimitystä "Zhouliu" (濁流) eli "Mutainen virta".
Keltaisenjoen aiheuttamissa tulvissa on hukkunut enemmän ihmisiä kuin yhdenkään toisen joen tulvissa. 1300-luvulla joen aiheuttamassa tulvassa hukkui noin seitsemän miljoonaa ihmistä. Vuoden 1931 tulvissa hukkui noin neljä miljoonaa ihmistä ja yli miljoona menetti kotinsa. Kahdeksan vuotta myöhemmin joki tulvi jälleen yli äyräidensä ja yli miljoona ihmistä kuoli. Tulvimisen syy on joen suuri silttipitoisuus. 5 464 km mittaisen joen tilavuudesta yli 60 % on silttiä. Keltainen siltti tukkii toisinaan jokiuoman ja pakottaa joen virtaamaan esimerkiksi viljelysten ja kylien yli. Joen tulvimista on pyritty estämään patojen avulla.


Nauru.
Naurun tasavalta eli Nauru on saarivaltio Isossa valtameressä lähellä päiväntasaajaa. Se on sekä väestöltään että maapinta-alaltaan maailman pienin itsenäinen tasavalta. Kaikista itsenäisistä valtioista se on sekä pinta-alaltaan että väkiluvultaan maailman kolmanneksi pienin. YK:n jäsenistä se on pinta-alaltaan toiseksi pienin ja väkiluvultaan pienin. Naurun parlamentissa on jäseniä vain 18, ja se on maailman pienimpiä parlamentteja. Nauru on ainoa Ison valtameren saarivaltio, joka käsittää vain yhden saaren.
Naurulla ei ole virallisesti pääkaupunkia. Maan hallinto sijaitsee Yarenissa, joka on myös valtion suurin asutuskeskus. Naurun ilmasto on trooppinen ja maasta löydettiin vuonna 1900 fosfaattiesiintymä, jonka varassa maan talous on ollut. Fosfaattivarojen lähes loputtua 1990-luvun aikana maa on joutunut etsimään vaihtoehtoisia tulonlähteitä. Samasta syystä maa on poliittisesti epävakaa: vuonna 2003 maan presidentin virka vaihtui kuudesti. Naurun valtio on käytännössä konkurssissa, ja maa on lähes täysin riippuvainen ulkomaisesta avusta.
Naurussa elää yli 9 000 ihmistä, joista 58 prosenttia on naurulaisia ja 26 prosenttia kotoisin muilta Tyynenmeren saarilta. Kiinalaisia ja eurooppalaisia on molempia kahdeksan prosenttia väestöstä. Naurun väestö on maailman lihavinta, sillä vuonna 2007 julkaisemien tietojen mukaan 94,5 prosenttia maan väestöstä (yli 15 vuotta) on ylipainoisia. Suurimmat uskonnot ovat Naurun kongregationaalikirkko ja roomalaiskatolilaisuus.
Sijainti ja pinnanmuodot.
Naurun saari on atolli ja yksi Tyynenmeren kolmesta suuresta fosfaattikivisaaresta. Toisin kuin muissa Tyynen valtameren valtioissa, Nauruun kuuluu vain yksi saari. Nauru sijaitsee valtameren eteläosassa, Marshallsaarista etelään, 41 kilometriä päiväntasaajan eteläpuolella. Lähin saari on 305 kilometrin päässä sijaitseva Kiribatille kuuluva Banaba. Naurun pinta-ala on 21 neliökilometriä ja sen korallisen rantaviivan pituus on 30 kilometriä. Ellipsin muotoisen saaren suurin halkaisija on 5,6 kilometriä ja pienin 4 kilometriä. Itse saaren lisäksi valtioon kuuluu 22 kilometriä rantaviivasta asti ulottuva vesialue, ja sillä on kalastusyksinoikeudet 370 kilometriin asti. Maan korkein kohta 65 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitsee saaren keskellä olevalla fosfaattikiviylängöllä. Fosfaatin kaivuusta johtuen saaren keskiosa on asuin- ja viljelykelvotonta. Rannikkolla sijaitsee noin 150–300 metriä leveä viljelykelpoinen vyöhyke.
Saarella ei ole jokia eikä merkittäviä järviä, joten sen makeavesivarannot ovat rajallisia. Saaren eteläosassa sijaitsee kuitenkin noin 1,2 neliökilometrin laajuinen Buadan laguuni. Tarvittava vesi saadaan keräämällä sadevettä.
Ilmasto.
Naurun ilmasto on trooppinen ja kostea. Sateita saadaan ympäri vuoden, tyypillisesti rankkoina mutta lyhytkestoisina kuuroina. Nauru sijaitsee lähellä päiväntasaajaa Tyynenmeren hirmumyrskyvyöhykkeiden välissä, joten trooppisista sykloneista ei aiheudu henkilö- tai materiavahinkoja toisin kuin sen eteläisissä tai pohjoisissa naapureissa Fidžillä tai Tongalla. Ilman lämpötila on ympäri vuoden 26–32 °C, meriveden lämpötila 28–29 °C. Varsinaiset sadekaudet ajoittuvat helmi-toukokuuhun ja syys-marraskuuhun.
Vuotuinen sademäärä vaihtelee runsaasti ENSO-ilmiön mukaan. Kuivin vuosi oli 1950, jolloin saatiin 278 mm, kun taas sateisin vuosi 1930 toi 4588 mm sadetta.
Luonto.
Naurulla ei elä lainkaan kotoperäisiä nisäkkäitä, tai muitakaan maalla eläviä selkärankaisia. Ihminen on kyllä tuonut mukanaan tahtomatta tai tahtoen rottia, hiiriä, sikoja ja muita kotieläimiä. Lintuja saarella elää melko vähän, vaikkakin monet muuttolinnut pysähtyvät matkansa varrella Naurulla. Tiirat ja fregattilinnut ovat tavallisimpia lintulajeja. Uhanalaista mariaanienrastaskerttusta tavataan ainoastaan Naurulla ja kahdella Pohjois-Mariaanien saarella. Sen kannaksi on arvioitu noin 5 000 yksilöä. Naurua ympäröivässä meressä elää runsaasti tonnikalaa, muun muassa valkotonnikalaa ja boniittia. Vesissä on myös tiikerihaita. Naurulla elää myös maailman suurin maalla elävä niveljalkainen, kookosrapu.
Naurun kasvillisuutta hallitsee matala pensaikko ja köynnöskasvillisuus. Rannan lähettyvillä kookospalmut ja "Pandanus"-suvun kasvit ovat yleisiä. Värikkäitä hibiskuksien ("Hibiscus") ja temppelipuiden ("Plumeria") kukkia kasvaa saarella, joskaan ei yhtä runsain mitoin kuin muualla Tyynellä valtamerellä.
Historia.
Naurun ensimmäisten asukkaiden alkuperää ei tunneta tarkasti, mutta he olivat ilmeisesti mikronesialaisia. Naurun kieli on hyvin omintakeinen, eikä sen suhdetta muihin Mikronesian alueen kieliin tunneta tarkasti. Kielen nähdään syntyneen fuusiona eri Mikronesian saarten kielistä, minkä perusteella Naurun väestön alkuperäksi on ehdotettu Marshallsaaria ja Salomonsaaria sekä muita saaria.
Ensimmäinen saarelle saapunut eurooppalainen oli brittiläinen valaanpyytäjä ja "Hunter"-laivan kapteeni John Fearn vuonna 1798. Hän nimesi saaren Mukavuudensaareksi (). Naurulle saapui eurooppalaisia kauppiaita 1830-luvulta lähtien, ja näiden tuomat ampuma-aseet ja alkoholijuomat johtivat alkuperäisasukkaiden välisiin erimielisyyksiin. Naurun kahdentoista heimon välille syttyi vuonna 1878 kymmenvuotinen sisällissota, jonka aikana saaren alkuperäisväestön lukumäärä vajosi alle tuhanteen. Sota päättyi kun Saksa otti saaren hallintaansa ja riisui väestön aseista Britannian ja Saksan välisen vuonna 1886 allekirjoitetun aluejakosopimuksen mukaisesti, minkä myötä Nauru menetti asemansa itsenäisenä kuningaskuntana. Saksa liitti Naurun samalla Marshallsaarten protektoraattiinsa, jolloin se kuului osana Saksan Uuden-Guinean siirtokuntaan. Saksalaisten kokonaisvaltainen vaikutus saaren elämään jäi lopulta vähäiseksi ja on sanottu, että vuonna 1899 saapuneilla lähetyssaarnaajilla oli huomattavasti suurempi vaikutus saarelle kuin emämaalla.
Uusiseelantilainen geologi Albert Ellis löysi vuonna 1901 Naurulta ja sen lähimmältä saarelta, Banabasaarelta, runsaan fosfaattiesiintymän. Kaivostoiminnan aloitti saksalaisten luvalla brittiläinen "Pacific Phosphate Co." vuonna 1907. Työvoima jouduttiin hakemaan Karoliineilta, kun paikallinen väestö ei osoittanut mielenkiintoa kaivostyöhön. Fosfaatti kiinnosti muitakin, ja "Australian Expeditionary Force" valtasi saaren Saksalta ensimmäisen maailmansodan alkamisvuonna 1914. Fosfaatintuotanto jatkui läpi sodan, ja sodan päätyttyä Kansainliitto liitti Naurun mandaattialueena brittiläiseen imperiumiin vuonna 1919. Saarta hallitsivat yhdessä Britannian, Australian ja Uuden-Seelannin hallitukset. Maat perustivat sitä louhimaan "British Phosphate Commissioners" -yrityksen (BPC). Naurulaista fosfaattia oli tarkoitus käyttää Australian ja Uuden Seelannin kasvavan maatalouden tarpeisiin, jotta autiomaat saataisiin rehevöimään mahdollisimman halvalla.
Vuonna 1942 toisen maailmansodan aikana Japani valloitti Naurun, ja 1 200 naurulaista (suurin osa saaren väestöstä) vietiin orjatyöntekijöiksi japanilaisten tukikohtaan, Chuukin saarelle Mikronesiaan. Suurin osa orjista kuoli huonoon kohteluun, nälkään ja tauteihin.
Sodan jälkeen, vuodesta 1947 alkaen, maata hallinnoi Australia YK:n mandaatilla, ja 1960-luvun aikana Nauru alkoi siirtyä kohti itsehallintoa. Vuonna 1966 maa sai lähes täydellisen itsemääräämisoikeuden Australialta ja se julistautui itsenäiseksi vuonna 1968 Hammer DeRoburtin johdolla. Fosfaatin kaivausoikeudet annettiin naurulaisille itselleen vuonna 1970, ja fosfaatin tuotanto teki Naurusta yhden Tyynenmeren alueen hyvinvoivimmista valtioista. Joinakin vuosina sen bruttokansantuote henkeä kohti oli maailman toiseksi suurin. Fosfaatti alkoi kuitenkin vähetä 1990-luvun alussa, ja Nauru yritti hankkia lisätuloja toimimalla veroparatiisina. Sitä syytettiin rahanpesusta, ja 2003 presidentti lupasi lisätä valvontaa, ja vuonna 2005 Nauru pääsi pois OECD:n ”yhteistyöhaluttomien maiden” luettelosta.
Vuonna 2002 Nauru otti vastaan Australian pyynnöstä tuhat turvapaikanhakijaa, jotka olivat pyrkineet Australiaan. Toiminta jatkui vuoteen 2008.
Vuonna 2004 maa ei kyennyt maksamaan velkojaan, ja sen varat siirtyivät Australian valvontaan. Vuonna 2004 sen ainoa lentokone jäi velkojen pantiksi. Vuonna 2008 harkittiin yksityisen pankin perustamista valtionvarojen hallintaa varten, kun Australia oli kieltäytynyt hoitamasta pankkitoimintaa saarella.
Aluejako.
Naurulla ei ole kaupunkeja, vaan maa on jaettu 14 alueeseen (). Aluejakoa käytetään vain tilastollisiin tarkoituksiin, eikä alueilla ole ollut vuodesta 1999 lähtien paikallishallintoa. Paikallishallinnon tehtäviä hoitaa maan hallitus. Perinteisen tehtävänkuvan sijasta Nauru Local Government Council vastaa Nauru Corporationin ja Nauru Pacific Line -rahtiyrityksen toiminnoista sekä ulkomaiden investoinneista. Naurulla ei ole virallista pääkaupunkia, mutta Naurun parlamentti ja suurin osa valtion virastoista sijaitsee Yarenin alueella, jota joskus pidetään maan pääkaupunkina.
Politiikka.
Nauru on demokraattinen puolueista riippumaton tasavalta. Vaikka perinteisillä puolueilla ei ole suurta sananvaltaa, on Naurulla muodollisesti kolme aktiivista puoluetta. Naurun parlamentti on 18-jäseninen, joista 15 ei kuulu mihinkään puolueeseen. Parlamentti valitsee keskuudestaan presidentin, joka taas nimittää viisi jäsentä hallitukseen itsensä lisäksi. Presidentti johtaa sekä valtiota että hallitusta. Kaikki yli 20-vuotiaat Naurun kansalaiset ovat äänioikeutettuja, ja äänestäminen on pakollista. Parlamenttivaalit järjestetään kolmen vuoden välein.
Nauru on jaettu kahdeksaan vaalipiiriin, joista seitsemästä valitaan yhteensä kaksi jäsentä parlamenttiin. Nämä seitsemän vaalipiiriä kattavat valtion neljästätoista alueesta kymmenen. Ubeniden vaalipiiriin kuuluu neljä aluetta, mistä valitaan loput neljä jäsentä parlamenttiin. Parlamentin ensimmäinen naisjäsen valittiin vuonna 1986.
Vuodesta 1999 vuoteen 2003 Nauru oli poliittisessa kaaostilassa, ja maalla oli yhteensä seitsemän eri hallitusta vuoden 2003 aikana. Vallassa olivat vuorotellen René Harris ja Bernard Dowiyogo (joka kuoli virassa ollessaan maaliskuussa 2003). Tämänhetkinen presidentti on joulukuusta 2007 ollut painonnostajanakin menestynyt Marcus Stephen. Vuonna 2010 oli jälleen kriisi parlamentissa.
Nauru on ollut Yhdistyneiden kansakuntien ja Kansainyhteisön jäsen vuodesta 1999 lähtien. Maa kuuluu myös Tyynenmeren yhteisöön. Kesäkuussa 2005 Nauru katkaisi diplomaattiset suhteet Kiinan kansantasavaltaan ja tunnusti Taiwanin (Kiinan tasavallan) itsenäiseksi valtioksi, mitä ennen vuonna 2002 Nauru solmi diplomaattiset suhteet Kiinaan todeten Taiwanin erottamattomaksi osaksi Kiinaa. Politiikan muutos johtui taloudellisista syistä.
Naurulla ei ole omia puolustusvoimia, vaan Australia huolehtii saaren koskemattomuudesta. Virallista sopimusta asiasta ei valtioiden välillä ole. Saaren yhteiskuntajärjestystä valvoo 60 poliisia.
Talous.
Maan pääelinkeinoja ovat fosfaatin ja kookostuotteiden tuotanto sekä palvelut. Naurussa vallitsee lähes täystyöttömyys (90 prosenttia) ja se sijoittuu sillä maailman kärkeen työttömyysmittauksessa. Työllistetyistä vain prosentti saa toimeentulonsa yksityissektorilta. Suurimmat työnantajat ovat fosfaattiyhtiö Nauru Phosphate Corporation (NPC) ja valtio. Taloudellisista vaikeuksista johtuen Naurun valtio on joutunut vähentämään työntekijöitään ja yksityistämään osia palveluistaan. Talous on käytännössä kokonaan riippuvainen Australiasta ja Naurulla käytetään rahayksikkönä Australian dollaria. Naurun tärkeimmät kauppakumppanit ovat Australia, Uusi-Seelanti ja Japani, ja tuonti koostuu lähinnä elintarvikkeista. Tuoreita tietoja maan talouden tunnusluvuista ei ole, mutta vuoden 2005 arvio ostovoimakorjatusta bruttokansantuotteesta on 60 miljoonaa dollaria ja henkeä kohden 5 000 dollaria.
Pääosa Naurun tuloista on aikaisemmin tullut fosfaatintuotannosta, ja fosfaatista saadut tulot nostivat 1970-luvulla Naurun asukaskohtaisen bruttokansantuotteen yhdeksi maailman korkeimmista. Primaariseksi fosfaatiksi kutsuttu kerrostuma kuitenkin ehtyi vuonna 2006. Vuodesta 2007 alkaen on louhittu syvemmästä kerroksesta saaren keskiosasta sekundääriseksi fosfaatiksi kutsuttua mineraalia, jonka arvioidaan riittävän 30 vuodeksi.
Naurun taloudellinen tulevaisuus on tällä hetkellä epävarma, sillä fosfaatti oli lähes ainoa saarelta löytyvä luonnonvara, ja maa on aina joutunut luottamaan tuontiin muiden tarpeellisten resurssien kohdalla. Myös fosfaattikaivosten maaperälle aiheuttaman vahingon korjaaminen muodostaa ongelman valtion taloudelle. Toisin kuin monissa muissa alueen maissa, Naurussa turismi ei ole suurimpia tulonlähteitä. Fosfaattivarojen vähenemisen jälkeen maa yritti menestyä veroparatiisina. Tämä tie kuitenkin käytännössä loppui 2005 Naurun jouduttua tiukentamaan lainsäädäntöään kansainvälisen painostuksen alla.
Valtion toinen tärkeä tulonlähde oli pitkään toimistotilojen vuokraaminen Nauru Housesta, 52-kerroksisesta tornitalosta, jonka Naurun valtio rakennutti Melbourneen 1970-luvulla fosfaatista saaduilla varoilla. Rakennus myytiin kuitenkin vuonna 2004, jotta valtion miljoonavelat yhdysvaltalaiselle yritykselle saataisiin maksettua.
Väestö.
Heinäkuussa 2011 Naurussa arvioitiin asuvan 9 322 ihmistä, joista 58 prosenttia on naurulaisia ja 26 prosenttia kotoisin muilta Tyynenmeren saarilta. Kiinalaisia ja eurooppalaisia on molempia kahdeksan prosenttia väestöstä. Väkiluku oli ennen suurempi, mutta vuosina 2005 ja 2006 noin 1 500 asukasta poistui maasta. Kyse oli suurimmaksi osaksi Kiribatilta ja Tuvalusta kotoisin olleista vierastyöläisistä, jotka palasivat kotimaahansa fosfaattituotannon alasajon vietyä heidän työpaikkansa. Maan virallinen kieli on nauru, mutta lähes kaikki ymmärtävät englantia, ja sitä käytetään lähes kaikissa virallisissa ja epävirallisissa yhteyksissä. Noin kaksi kolmannesta naurulaisista on protestantteja kristittyjä, noin kolmannes katolisia. Maassa on virallisesti uskonnonvapaus, mutta laki antaa hallitukselle mahdollisuuden rajoittaa yksittäisten uskontokuntien toimintaa, mikäli se katsoo maan edun tätä vaativan. Käytännössä sekä Jehovan todistajien että Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon eli mormonien toimintaa on rajoitettu.
Noin kolmasosa Naurun aikuisista asukkaista kärsii diabeteksestä, ja ylipainoisiksi lasketaan 97 prosenttia miehistä ja 93 prosenttia naisista, mikä on suurempi osuus kuin missään muualla maailmassa. Myös syöpä ja sydäntaudit ovat vakavia ongelmia maassa. Sairaudet aiheutuvat lähinnä ongelmista ruokavaliossa – Naurun maataloustoiminta on erittäin vähäistä, ja suurin osa elintarvikkeista joudutaan tuomaan ulkomailta. Myös tupakointi on Naurulla yleisempää kuin missään muualla maailmassa. 54 prosenttia aikuisväestöstä tupakoi. Väestön keskimääräinen eliniänodote vuonna 2011 oli 63,35 vuotta.
Koulunkäynti on Naurulla pakollista ja ilmaista 6–16-vuotiaille. Korkea-asteen opintoja varten lähdetään usein ulkomaille, yleensä Australiaan tai Uuteen Seelantiin, ja siihen on saatavana stipendejä. Myös Etelä-Tyynenmeren yliopistolla on Naurulla haaraosasto.
Kulttuuri.
Naurun kansallissymboli on fregattilintu, jonka kuva koristi muun muassa Air Naurun lentokoneiden peräevää. Perinteinen naurulainen yhteiskunta on ollut matrilineaarinen, jossa sukulaisuus määräytyy äidin puolelta. Naisten asema yhteiskunnassa on muuten keskittynyt kotiin ja perheeseen.
Fosfaatin tuoma vauraus muokkasi naurulaista kulttuuria nopeasti. Saarella 1920-luvulla käynyt "National Geographicin" toimittaja kirjoitti, että asukkaat kalastivat, tanssivat ja elivät perinteistä elämäänsä fosfaatin tuotannosta huolimatta. Vuonna 1975 saman lehden toimittaja kirjoitti, että vauraus oli luonut täysin länsimaalaisen elämäntavan: kaikilla oli jääkaappi, kolme pesukonetta, moottorivene, autoja, ja saarelaiset harrastivat golfia ja jalkapalloa. Hyvinvoinnin aikana kasvaneiden saarelaisten on ollut vaikea sopeutua nykyiseen niukkuuteen.
Erikoinen kansanperinteen muoto olivat narusta käsin muodostetut kuviot, jotka kehittyivät saarella erittäin monimutkaisiksi.
Naurulla ei ilmesty päivittäin sanomalehtiä. Valtion omistama Radio Nauru lähettää australialaista ja BBC:n ohjelmaa. Naurun televisio lähettää australialaisia, uusiseelantilaisia ja paikallisia ohjelmia. Internetin käyttö on kohtuuhintaista, ja noin 300:lla on verkkoyhteys.
Juhlapäivät.
Naurun itsenäisyyspäivää ("Constitution Day") juhlitaan 31. tammikuuta vuonna 1968 saavutetun itsenäisyyden muistoksi. Toinen maassa juhlittava kansallinen juhlapäivä on Angam-päivä, jota vietetään 26. lokakuuta. Sana "angam" on naurua ja tarkoittaa ”juhlimista” tai ”tavoitteen saavuttamista”. Angam-päivää vietetään sen muistoksi, kun maan väkiluku ensimmäisen kerran ylitti 1 500 vuonna 1932.
Urheilu.
Olympialaisiin Nauru on osallistunut vuodesta 1996 1–3 urheilijan joukkueilla. Kaikki urheilijat ovat olleet painonnostajia. Naurun kansallisurheilulajit ovat australialainen jalkapallo ja painonnosto. Australialaisessa jalkapallossa on kahdeksan seuraa, ja lajia harrastaa 200 senioria ja 500 junioria. Maajoukkue voitti Arafuran kisat vuonna 2001. Vuonna 2002 se oli kansainvälisissä kisoissa kahdeksas 11 joukkueesta, ja 2005 se vetäytyi kisoista. Maa on saavuttanut kansainvälistä menestystä painonnostossa, esimerkiksi Kansainyhteisön kisoissa. Vuoden 2001 painonnoston maailmanmestaruuskilpailut oli tarkoitus pitää Naurulla. Ne kuitenkin siirrettiin Guamille, koska Nauru ei kyennyt tarjoamaan riittävää infrastruktuuria.


Pluto (koira).
Pluto ja Mikki seikkailevat järvellä varhaisessa piirroselokuvassa "Fishin’ Around" (1931). © The Walt Disney Company.
Pluto on The Walt Disney Companyn piirroselokuva- ja sarjakuvahahmo. Pluto esiintyi ensimmäisen kerran vihikoirana Mikki Hiiri -piirroselokuvassa "The Chain Gang" (1930). Sittemmin Plutosta tuli Mikki Hiiren lemmikki, ja se esiintyi sivuhenkilönä lukuisissa Disneyn piirroselokuvissa, joihin kuuluu mm. "Fishin’ Around" vuodelta 1931. Suosion myötä Pluto sai oman elokuvasarjansa, jonka ensimmäinen piirroselokuva oli "Pluto's Quin-puplets" (1937) ja viimeinen "Cold Turkey" (1951); kaikkiaan Pluto-piirrettyjä tehtiin 48. Toisen maailmansodan aikana Pluto esiintyi sotapropagandapiirretyissä, joista tunnetuimpia lienevät "Pluto vartiossa" (1943) – maaoravat Tiku ja Taku ilakoivat tässä ensimmäistä kertaa – ja "Dog Watch" (1945). Lyhytelokuva "Lend a Paw" (1941) sai Oscar-palkinnon.
Sarjakuvissa Pluto esiintyy Mikki Hiiren koirana, mutta animaatioissa se on toisinaan nähty myös Minni Hiiren, Akun ja Hessun lemmikkinä. Pluto on tullut kuuluisaksi lähinnä lyhyistä piirroselokuvistaan. Pluto on omistajiensa tavoin eläin, mutta sen persoona on jätetty henkisesti eläimen tasolle, eikä sillä ole käsiä, joten se toimii luontevasti omistajiensa lemmikkinä. Tosin Pluto on huomattavasti älykkäämpi ja kasvonpiirteiltään inhimillisempi kuin oikeat koirat.
Pluto on haalean oranssi. Sillä on musta kuonon pää, mustat korvat ja siimahäntä. Pluto on hieman Hessua muistuttava hahmo. Pluton esikuva ja malli on unkarinvizsla. Tarkkailemalla unkarinvizsloja huomaa helposti paljon yhtäläisyyksiä ulkonäössä sekä luonteessa.
Vuonna 1942 julkaistussa elokuvassa "Pluto Junior" Plutolla oli pentu, jota kutsutaan pelkästään "Pluto junioriksi". Sen emoksi on Aku Ankka-lehden toimituksen palstalla epäilty TV-koira Fifiä, jolla oli kertaallinen romanssi Pluton kanssa eräässä 1950-luvun lopun lehtitarinassa. Juniori on vilahdellut satunnaisesti lehtitarinoissa.
Pluton muistettavimpiin "roolisuorituksiin" kuuluu Aku Ankka -piirretty "The Eyes Have It" vuodelta 1945. Aku Ankka tilaa postimyynnistä hypnoosilasit, joiden avulla hän hypnotisoi Pluton erilaisiksi eläimiksi, kuten kanaksi, hiireksi ja leijonaksi.
Elokuvat.
Pluto


Varsovan liitto.
Varsovan liitto, viralliselta nimeltään Sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta (myös Varsovan sopimus), oli sotilasliitto, jonka itäblokin maat solmivat Naton vastapainoksi ja nimellisesti uudelleen aseistautuneen Saksan liittotasavallan muodostaman uhan torjumiseksi 14. toukokuuta 1955 Varsovassa. Perustaminen ajoitettiin kyseiseen ajankohtaan Saksan liittotasavallan liityttyä edellisenä päivänä Natoon.
Liittosopimuksen allekirjoittivat Albania, Bulgaria, Saksan demokraattinen tasavalta, Neuvostoliitto, Puola, Romania, Tšekkoslovakia ja Unkari. Jugoslaviaa lukuun ottamatta siis kaikki Euroopan sosialistiset maat liittyivät sopimukseen. Albania erosi liitosta myöhemmin. Samat maat olivat myös talousliiton, jäseniä. Myöhemmin SEV:iin, mutta eivät Varsovan liittoon, liittyivät myös muutamat Euroopan ulkopuoliset maat (Mongolia, Kuuba ja Vietnam).
Sotilasliiton jäsenet sitoutuivat tarvittaessa puolustamaan toisiaan, mikäli yksi tai useampi jäsenvaltio joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Varsovan liittoa johdettiin suurelta osin Moskovasta ja sitä tukemassa olivat Puolaan, Unkariin, Tšekkoslovakiaan ja Saksan demokraattiseen tasavaltaan sijoitetut neuvostojoukot. Nämä joukot olivat olleet maissa jo toisen maailmansodan päättymisestä asti miehitysjoukkoina, Romaniasta joukot vetäytyivät 1958, Albaniassa tai Bulgariassa merkittäviä joukkoja ei ollut missään vaiheessa. Neuvostoliitto huolehti myös jäsenmaiden armeijoiden varustamisesta.
Vuonna 1956 Unkari yritti julistautua irti liittosopimuksesta Unkarin kansannousun yhteydessä, mutta neuvostojoukot miehittivät maan, kukistivat kansannousun ja pakottivat Unkarin pysymään sotilasliiton jäsenenä. Vuonna 1968 Varsovan liiton joukot tukahduttivat Tšekkoslovakiassa syntyneen demokratisoitumisprosessin (Prahan kevät) lähettämällä miehitysjoukkoja. Tšekkoslovakian miehitys sai Albanian luopumaan lopullisesti Varsovan liiton jäsenyydestä, maa oli vetäytynyt käytännön tasolla jo 1961 ideologisten erimielisyyksien vuoksi. Vuonna 1989 kommunististen hallintojen sortuessa Itä-Euroopassa sotilasliiton merkitys väheni muodolliseksi, kunnes viimein 1. heinäkuuta 1991 organisaatio lakkautettiin virallisesti Prahassa.
Pohjois-Atlantin liitto.
Nato ja Varsovan liitto 1949–1990
Naton kannalta Varsovan liittoon ja Neuvostoliittoon liittyi varsinkin se uhkakuva, että ylivoimaisten maavoimiensa ansiosta Varsovan liitto olisi hyökätessään pystynyt etenemään melko nopeasti Benelux-maihin saakka. Jos Varsovan liitto olisi miehittänyt Berliinin ja Saksan liittotasavaltaan, se olisi helposti voinut jatkaa etenemistään Ranskaan saakka.
Ranska reagoi tähän uhkakuvaan eroamalla 1960-luvulla Naton sotilaallisesta yhteistyöstä, laatimalla laajan ydinenergiaohjelman ja hankkimalla oman ydinaseen tehdäkseen mahdolliseksi puolustaa omaa aluettaan tarvittaessa ilman Yhdysvaltain ja Naton tukeakin. Täten se varautui myös siihen, että Neuvostoliitto ei sellaisessa tilanteessa neuvottelisikaan rauhasta Yhdysvaltain kanssa.
Samantapaisista syistä Yhdysvallat halusi Naton jäseneksi Espanjan, vaikka se ei varsinkaan Francisco Francon kaudella eikä vielä jonkin aikaa sen päätyttyäkään täyttänyt kaikkia demokraattisuusvaatimuksia, joita Nato yleensä asetti jäsenmailleen. Espanjan kautta olisi järjestetty Atlantin ylitse huolto Naton joukoille siinä tapauksessa, että Ranskan länsirannikon satamat olisivat joutuneet Varsovan liiton haltuun.
Puolasta löytyneet ja julkistetut asiakirjat kuitenkin viittaavat siihen, ettei Neuvostoliitto ja Varsovan liitto tavoitellut Ranskan valloittamista, vaan jos se olisi saanut vallattua Saksan kokonaan ja miehittänyt Benelux-maatkin edeten Englannin kanaalin rannikolle, se olisi todennäköisesti neuvotellut Yhdysvaltain kanssa Ison-Britannian tulevaisuudesta ja rauhasta.
Kylmän sodan aikana Nato pyrki kompensoimaan maavoimiensa alivoimaa ylläpitämällä ylivoimaisia rynnäkköön kykeneviä ilmavoimia.
Neuvostoliittolaisen "kahden iskun doktriinin" mukainen ensimmäinen 1 500 000 sotilaan ensimmäinen aalto oli Saksan demokraattisessa tasavallassa, ja iskun läpimenon varmistava toinen aalto olisi ollut noin 7 000 000 sotilaan vahvuisena Puolassa. Näin Neuvostoliitto olisi onnistunut pitämään maasodan oman valtioalueensa ulkopuolella.
Pohjois-Euroopassa Nato pyrki pitämään huolen siitä, että Pohjois-Norjaa olisi tarvittaessa voitu puolustaa
60 000 hyökkäävää neuvostoliittolaista vastaan. Tällaisella hyökkäyksellä Neuvostoliitto olisi voinut pyrkiä turvaamaan Muurmanskin laivastotukikohdan toiminnan ja samalla Neuvostoliiton kyvyn ydinvastaiskuun ydinsukellusvenein valtaamalla Pohjois- ja Keski-Norjan 44 päivässä. Oleellista Naton puolustuksessa oli se, että myös eurooppalaiset Nato-maat olivat valmiita lähettämään joukkoja Norjan ensi vaiheen puolustuksen tueksi, kunnes yhdysvaltalaiset ja kanadalaiset ehtisivät laivaamaan lisäjoukkoja ja materiaalivahvistuksia Pohjois-Atlantin ylitse laivoin. Norjan materiaalista kykyä vahvistettiin Naton asevarastoin.
Pohjois-Norjan puolustus oli Naton kannalta sikäli ongelmallinen, ettei Suomi kenties olisi pystynyt tai halunnut pitää neuvostojoukkoja poissa Suomen Lapista, jonka kautta olisi ollut mahdollista kiertää etelästä Pohjois-Norjan puolustuksen kylkeen. Natolla oli tätä varten nopean toiminnan pataljoona Keski-Euroopassa. Suomen puolueettomuuden uskottavuuden parantamiseksi ryhdyttiin Lapin puolustusta vahvistamaan perustamalla Sodankylään Jääkäriprikaati, Rovaniemelle Lapin lennosto ja Rovaniemen ilmatorjuntapatteristo osoitukseksi siitä, että myös Lappia aiottiin puolustaa.


Suomen vaakuna.
Henkilöä, joka myy Suomen vaakunana yllä kuvatusta poikkeavaa vaakunaa, voidaan sakottaa.
Vaakunan käyttö.
Suomen vaakunaa käyttävät valtioneuvoston päätöksen mukaan asiakirjojen varmenteena ja sinettinä valtioneuvosto, ministeriöt, puolustusvoimat, Korkein oikeus, Korkein hallinto-oikeus, Suomen pankki ja Helsingin yliopiston kansleri. Muut valtion virastot käyttävät niille erikseen vahvistettuja tunnuskuvia.
Suomen vaakuna esiintyy myös Suomen valtiolipussa ja tasavallan presidentin lipussa.
Suomen lipun tai Suomen vaakunan käyttö tavaramerkissä on sallittu vain erityisellä luvalla, joka on haettava sisäasiainministeriöltä.
Vaakunan käytöstä muissa yhteyksissä ei ole erityisiä säännöksiä.
Historia.
Suomen vaakunan alkuperää ei tunneta varmasti. Vanhin esiintymä on Kustaa Vaasan hautamuistomerkissä Uppsalan tuomiokirkossa 1580-luvulta. Vaakunaa käytettiin Ruotsin valtakunnan itäosien tunnuksena vuoteen 1809 ja sen jälkeen herttuakruunun kanssa Venäjän keisarikunnan Suomen suuriruhtinaskunnan vaakunana. Itsenäisen Suomen tunnus siitä tuli vuonna 1917.
Suomen vaakunan leijona on samanlainen kuin Länsi-Götanmaan ja Smoolannin vaakunassa, ja se on alkujaan peräisin Ruotsin hallitsijasukuihin keskiajalla kuuluneesta Folkunga-suvun sukuvaakunasta; sama leijona on kuvattuna myös Ruotsin vaakunassa. Kaksi erilaista miekkaa muistuttavat Karjalan vaakunassa esiintyviä. Koska Ruotsi ja Venäjä kävivät Karjalan alueista vuosina 1579-1595 ankaraa taistelua, tämän on toisinaan tulkittu symboloivan sitä, että Folkungien Götan leijonalla on oikeassa etukäpälässä lännen suora miekka ja leijona polkee jalkoihinsa idän käyrän sapelin – Ruotsi murskaa Venäjän. Muun muassa Matti Klinge on kuitenkin selittänyt, ettei käyrä sapeli Suomen ja Karjalan vaakunoissa alun perin suinkaan viitannut Venäjään, jonka sotilaat eivät ole sellaisia koskaan käyttäneetkään, vaan mongoleihin, jotka vielä 1500-luvulla pitivät hallussaan laajoja alueita Etelä-Venäjällä, sekä mahdollisesti myös turkkilaisiin, joita kaikkialla Euroopassa tuohon aikaan pidettiin uhkana.
Vaakunan yhdeksän hopeista heraldista ruusua eivät kuvaa mitään, vaan ovat vain täytteenä. Nykyään niiden voidaan tosin ajatella symboloivan yhdeksää Suomen historiallista maakuntaa. Ruusujen lukumäärä on vaihdellut vuosien saatossa.
Alkujaan Suomen vaakunassa oli kilven yläpuolella suuriruhtinaskunnan kruunu, mutta se poistettiin valtioneuvoston päätöksellä vuonna 1920.
Valtioneuvosto asetti vuonna 1934 komitean suunnittelemaan Suomen tasavallalle täydellisen vaakunan. Mietinnössään 9.6.1936 komitea ehdotti Suomelle niin sanottua täysvaakunaa eli "suurta valtakunnanvaakunaa". Sen varsinainen vaakunakilpi olisi ollut Suomen vanhan leijonavaakunan kaltainen, mutta lisäksi vaakunassa olisi ollut kilvenkannattajina kaksi heraldista karhua, arvokruununa suurruhtinaan kruunu sekä jalustana havuja. Tunnuslauseena ehdotuksessa oli ”vapaa, vankka, vakaa”. Täysvaakunaa ei koskaan otettu käyttöön. Erityisesti pääkonsuli Rudolf Ray oli innokas saamaan karhun Suomen vaakunaeläimeksi Ruotsista lainatun leijonan tilalle. Hän suunnitteli Suomelle aivan uuden vaakunan, jossa oli iestä katkova musta karhu Suomen vapautumista symboloimassa. Tämä karhuvaakuna on kuvattuna Rayn Helsingin Kaivopuistoon vuonna 1931 lahjoittamaan Itsenäisyyden kuusen muistokiveen.
Suomen vaakunan nykyisen ulkomuodon on suunnitellut Olof Eriksson.
Suomen leijona.
Suomen leijona on heraldinen taruolento, joka on kruunattu ja jonka oikean tassun sijassa on haarniskoitu miekkaa pitelevä käsivarsi. Suomen leijona esiintyy Suomen vaakunassa ja lukemattomissa valtiollisissa ja yhteisöllisissä tunnuksissa. Leijonaa on myös usein käytetty taiteessa ja pilapiirroksissa Suomen tai kansakunnan symbolina.
Suomen leijonan mukaan on nimetty Itämerellä 46 kilometriä Utöstä lounaaseen sijaitseva Suomen leijona -niminen majakka.


Ruuti.
Ruuti on nopeasti palava aine, jota käytetään muun muassa ilotulitteissa ja erilaisten ampuma-aseiden ammusten ajoaineena. Ruutia on kahta peruslajia, jo 800-luvulla tunnettua "mustaruutia" ja nykyaikaista eli "savutonta ruutia". Kaikki nykyaikaiset aseet käyttävät savutonta ruutia.
Ruuti ei kuitenkaan kuulu varsinaisiin räjähdysaineisiin vaan nk. "deflagroituviin" eli palaviin aineisiin, sillä sen räjähdysnopeus on alle 2 000 m/s. Varsinaisia räjähdysaineita ovat nk. "detonoivat" eli äkillisesti räjähtävät. 2 000 m/s palamisnopeus on yleisesti hyväksytty deflagraation ja detonaation välinen raja. Suljetussa tilassa mustaruuti voi kuitenkin detonoida. Tällöin se räjähtää paljon normaalia suuremmalla paineella, ja voi särkeä aseen, jonka laukaisussa sitä käytetään.
Mustaruuti.
Mustaruuti on mekaaninen seos ja koostuu rikistä, hiilestä ja kaliumnitraatista (salpietari) suhteessa 2:3:15 osaa. Ruudin palamisen nopeutta säädellään sen hienoudella. Mustan ruudin jauhaminen on erittäin vaarallista, koska se räjähtää mekaanisesta rasituksesta. Tämän vuoksi jauhaminen tehdään märkänä.
Syntyvät kaasut, hiilidioksidi ja typpi, aiheuttavat ruudin palaessa syntyvän suuren paineen. Mustan ruudin sisältämästä hiilestä jää kuitenkin aina osa palamatta. Se sekä reaktiossa syntyvät kiinteät jauhemaiset kaliumyhdisteet muodostavat ruudin palaessa savupilven, joka likaa aseen. Osa ruudin sisältämästä rikistä palaa muodostaen rikkidioksidia, joka aiheuttaa mustalle ruudille ominaisen katkun ja lisää aseen piipun sisäpinnan korroosioriskiä.
Savuttomat ruudit.
Ensimmäisen savuttoman ruudin keksi ranskalainen Paul Vieille vuonna 1886. Poudre Blanche-ruuti koostui nitroselluloosasta, pumpuliin imeytetystä typpihaposta, joka liuotettiin eetteriin ja alkoholiin, painettiin levyiksi ja leikattiin paloiksi. Savuttoman ruudin etuna on sen savuttomuuden lisäksi suurempi teho, kiväärien kantomatka saatiin pidennettyä jopa 1 000 metriin. Savuton ruuti mahdollisti myös konetuliaseiden käyttöönoton.
Myös Alfred Nobel kehitti 1887 savuttoman ruudin, joka sai nimen kordiitti. Se koostuu nitroselluloosasta, johon imeytetään 20 % nitroglyseriiniä käyttämällä liuottimena asetonia. Ruutiin lisätään 5 % vaseliinia estämään nitroglyseriinin aiheuttamaa korroosiota aseessa. Asetoni kerättiin talteen, koska sen valmistus oli kallista ennen kemisti Chaim Weizmannin kehittämää synteettistä asetonia. Massa puristetaan reikien läpi langan () muotoon, kuivataan ja leikataan paloiksi. Rakeet pinnoitetaan grafiitilla staattisen sähkön estämiseksi.
Savuton ruuti on tehokkaampaa kuin musta ruuti, joten sen palamisnopeutta on joskus vähennettävä vaurioiden estämiseksi. Tämä tehdään ensisijaisesti raekokoa säätelemällä, mutta myös koostumusta muuttamalla. Käsiaseissa rakeet ovat noin millimetrin mittaisia, ja isommissa tykeissä jopa peukalonpään kokoisia. Tavoitteena on usein, että ruuti palaa koko aseen piipun tai putken matkan, tuottaen tasaisen paineen. Pienillä ruutimäärillä tuota tavoitetta ei voi saavuttaa. Niinpä esimerkiksi Suomessa Sakolla tehtyjen mittausten mukaan esimerkiksi pienoiskiväärin luoti hidastuu piipussa sen pituuden ylittäessä 25–30 cm.
Savuttomien ruutien kaikki palamistuotteet ovat kaasumaisia, minkä vuoksi niistä ei synny kiinteiden pienhiukkasten muodostamaa savupilveä.
Historia.
Bysanttilainen arkkitehti Kallinikos käytti ruudin ainesosia kreikkalaisen tulen raaka-aineina 671. Sekoittamalla kolofonihartsia, sammuttamatonta kalkkia, salpietaria ja pyriittiä saatiin aikaan seos, joka syttyi kosketuksesta veden kanssa, tarttui erilaisiin pintoihin, räiskyi ympäriinsä ja saattoi palaa myös veden alla. Kallinikosta pidetään polttotaisteluaineiden keksijänä, mutta kyseessä ei kuitenkaan ollut räjähdysaine.
Varsinainen ruuti keksittiin Kiinassa 800-luvull (Tang-dynastia). Aseissa sitä alettiin käyttää noin sata vuotta myöhemmin. 1100-luvulla ruutia käytettiin ampumaan bambuputkista tehtyjä raketteja vihollista kohti. Ensimmäinen metallinen tykki rakennettiin todennäköisesti 1200-luvun puolivälissä.
On todennäköistä, että ruuti on keksitty karjanhoidon yhteydessä: vielä uuden ajan alkupuolen Suomessa ruudin keskeinen aineosa, salpietari, saatiin tuotettua keittämällä eläinten ja ihmisten virtsaa kokoon (näin muun muassa Virrankoski/Suomen taloushistoria). Sotajoukot saattoivat polttaa itsekin koivumiiluja ruudin hiiltä saadakseen. Näin saatu salpietari yhdistettiin mekaanisesti koivuhiileen ja rikkiin, joka ei ole täysin välttämätön aineosa. Onkin todennäköistä, että puisten karjasuojien alusrakenteet tai esimerkiksi eläinten suosimilla paikoilla olleet nuotionjätteet, jotka ovat joutuneet tekemisiin haihtumisen synnyttämän ”luontaisen” salpietarin kanssa, on sattumalta, mutta kertaa toisensa jälkeen havaittu helposti syttyviksi ja voimakkaasti palaviksi. Mustan ruudin kohdalla palo-ominaisuudet ovat olleet helposti havaittavissa, sillä se palaa vapaastikin siroteltuna kohtalaisen voimakkaasti, toisin kuin nykyiset savuttomat ruudit. ”Lanta-aspekti” ilmeni toisessa muodossa ensimmäisen maailmansodan alussa, kun Saksa ei enää saanut tuotua ruutiteollisuudelleen guanoa Chilestä. Onneksi Saksan sotataloudelle oli, että synteettinen nitraatti oli kehitetty juuri ennen sodan alkua.
Ensimmäinen käyttötarkoitus on voinut olla käyttö sytykkeenä. Edelleen hypoteesina voi esittää, että säilytys- ja sytytystarkoituksessa ruuti on ympäröity johonkin kääreeseen, jonka on ollut tarkoitus paitsi toimia säilytysrasiana myös ”ottaa tulta” ja mahdollistaa nuotion syttyminen. Kääre tai säiliö on voinut olla bambua. Etenkin, jos toisesta päästään suljettu pakkaus on laitettu nuotioon, ruudin räjähdys- tai rakettivaikutusta ei voi olla havaitsematta. Esimerkiksi nykyisten ilotulitusrakettien ajoaine on yhä usein mustaruuti, ja toiminnan kannaltakin on yhdentekevää, onko raketin ruuti pakattu paperiseen tai bambuiseen kääreeseen.
a>ta kohti mongolien maihinnousussa Japaniin 1281 jaa.
1300-luvulla Euroopassa alettiin valaa pronssisia tykkejä. Ensimmäinen laukaisukoneisto, lunttulukko, keksittiin 1400-luvun lopulla, jolloin käsitykeistä siirryttiin musketteihin. Ensimmäiset kanuunat valmistettiin 1400-luvun puolessavälissä pajahitsaamalla rauta- ja teräsliuskoja puisen karan ympärille tynnyrin tavoin: tästä italian nimi "canna" (tynnyri) ja englannin tykinputkea merkitsevä "barrel" (tynnyri).
Sodankäynnissä ruudin merkitys oli siinä, että ensimmäistä kertaa sodankäynnin käytössä oli merkittävä voima ihmisen ja eläinten lihasvoiman sekä luonnonvoimien (tuuli, tuli, vesi) lisäksi. Käytännöllisempiä muutoksia oli muun muassa että tappamiseen taistelukentällä ei tarvittu enää suurta lihasvoimaa ja vuosien aseen käytön harjoittelua, uudet aseet olivat entistä kalliimpia ts. sodankäynti kallistui. Lisäksi paksuimmatkin linnoituksen muurit pystyttiin murskaamaan kalliilla tykeillä. Ruuti siis vaikutti sodankäynnin ”demokratisoitumiseen” ja loi osaltaan perusteita keskitetyille kuningaskunnille.
Kuka keksi ruudin?
Vaikkakaan ruudin keksimisestä tai leviämisestä ei ole suoraa lähdeaineistoa, useimmat tutkijat uskovat salpietaripohjaisten räjähdysaineiden kehittyneen Kiinassa mustaruudin varhaiseksi muodoksi, joka levisi ensin Lähi-itään mahdollisesti silkkitien kautta ja sieltä Eurooppaan. 1200-luvun puolivälissä mongolit saivat vastaansa ruudilla toimivia käsitykkejä sekä alkeellisia sirpalekranaatteja taistelussa Song-Dynastian liittolaisia vastaan. Tämän johdosta he hankkivat käsiinsä ruudin valmistusohjeet ja piirustukset tykkien valmistukseen. On kuitenkin mahdollista, että ruuti on keksitty itsenäisesti 1200-luvun alussa myös Euroopassa, sillä ruuti levisi arabimaihin, Intiaan ja Indonesiaan vasta sen jälkeen, kun sitä jo käytettiin Euroopassa. Ruutiaseet levisivät myös Euroopassa lännestä itään, ei idästä länteen, kuten voisi olettaa, mikäli ruuti olisi tullut Eurooppaan Kiinasta.
Kiistattomasti ensimmäiset maininnat ruudista ovat Song-kauden Kiinasta 900-luvulta, jolloin sitä on käytetty ilotulitteena. Ensimmäinen tunnettu ruutiresepti on Tseng Kuan-Lingin kirjasta ”Wu Chung Tsung Yao” 1044. Ensimmäinen eurooppalainen ruutiresepti on peräisin Roger Baconilta 1250. Hän esittelee myöhemmin lukuisia erilaisia ruutireseptejä toisessa kirjassaan.


Työ.
Työllä tarkoitetaan jonkin tehtävän suorittamiseen tähtäävää pitkäjänteistä, aktiivista ja tavoitteellista toimintaa, joka liittyy tyypillisesti toimeentulon hankkimiseen (ansiotyö) tai yksilön omien taikka hänen lähipiirinsä aineellisten tarpeiden tyydyttämiseen (kotityö). Muunlaista työtä kutsutaan vapaaehtoistyöksi. On ollut tapana puhua ruumillisesta ja henkisestä työstä, mutta tämä jako on harhaanjohtava, koska kaikessa ihmisen työssä ovat olennaisina edellytyksinä älykkyys sekä kokemuksen opettamat seikat ja siihen liittyvä harjaantuneisuus.
Työn psykologia ja sosiologia.
Työssä vaikuttavat moninaiset psyykkiset tekijät, joista vain osa on tietoisia. Työn rasittavuuteen vaikuttavat ruumiillinen ja henkinen ponnistus, kyllästyminen (varsinkin samanlaisina toistuvissa suorituksissa), liiallinen pitkäjänteisyys (esim. tavoitteen ollessa ehkä vasta vuosien päässä) sekä vieraantuminen (varsinkin työn välittömän tuloksen eli työsuorituksen ollessa liian kaukana työn motiiveista, esim. ansaitun palkan avulla hankittavista esineistä tai palveluksista). Parhaiten henkilö viihtyy työssä, jonka antama tulos ei jää suhteettoman paljon alle vaatimusten ja joka ei ole liian helppoa eikä liian vaikeaa sekä toisaalta tyydyttää sekä yksilön psyykkisiä toimintavirikkeita että sosiaalisen ympäristön asettamia vaatimuksia. Työn saattaminen yksilöä joka suhteessa tyydyttäväksi on vaikeata nykyaikaisessa yhteiskunnassa, jossa koneellistuminen ja työnjako ovat pitkälle kehittyneitä. Daniel Pink on tutkinut uuden sukupolven motivaatioon vaikuttavia tekijöitä ja nostaa esille kolme merkittävää asiaa: Työn täytyy olla merkityksellistä (purpose), Työssä pitää voida kehittyä (mastery) ja työntekijän pitää saada päättää siitä miten työ tehdään (autonomy).
Palkkatyö.
Lewis Hine, "Voimalan mekaanikko työskentelemässä höyrypumpulla", 1920.
Palkkatyö on työn muoto, jossa työntekijä tekee työtä työnantajalle ja saa siitä rahallisen korvauksen eli palkkaa. Palkkatyön ehtoja säätelevät Suomessa lait (mm. työaikalaki), yleissitovat työehtosopimukset ja työsopimukset.
Historiallisesti palkkatyötä ei aiemmin ole ollut nykyisessä mittakaavassa vaan se muuttui tavallisimmaksi työn muodoksi vasta teollisen kapitalismin myötä. Kapitalismia arvostelevan marxilaisen taloustieteen mukaan palkka ei ole korvaus työstä, vaan palkkatyöntekijä myy työvoimansa (voimanlähteensä) työnantajan käyttöön ja työnantaja myy tavarassa palkkatyöntekijän energiaa: työnantaja vuokraa työntekijän työvoiman käyttöönsä vain, jos hän voi myydä energiaa isommasta arvosta kuin on työvoiman vuokra.
Kotityö.
Kotityötä on kaikki suoraan oman kotitalouden jäsenten hyödyksi tehtävä työ, kuten esimerkiksi ruoan hankinta ja valmistus, tiskaaminen, siivoaminen sekä irtaimiston ja asunnon kunnostustyöt. Suomalainen tekee kotitöitä keskimäärin 23,5 tuntia viikossa, mikä on lähellä OECD-maiden keskiarvoa.
Vapaaehtois- eli talkootyö.
Vapaaehtoistyön tekijä ei saa työstä palkkaa, mutta työn teettäjä saattaa esimerkiksi tarjota ruoan vapaaehtoiselle. Suomalainen versio on talkoot, jolla pyöritetään esimerkiksi monia kesä- ja kulttuuritapahtumia.
Talkootyötä voidaan tehdä myös vastavuoroisuusperiaatteella. Tyypillisiä talkootöitä ovat olleet perinteisesti maaseudulla esimerkiksi rakennustalkoot, heinätalkoot ja perunannostotalkoot.
Talkootyön teettäjän ei tarvitse maksaa sosiaali- eikä eläkemaksuja, mutta talkoolaisille voi ottaa vakuutuksen mahdollisten tapaturmien varalta.
Pakkotyö.
Pakkotyötä on käytetty sortotoimenpiteenä ja rangaistuksena vankiloissa ja kriisitilanteissa, kuten sodissa. Saksassa toisen maailmansodan aikana ase- ja puolustusteollisuudessa käytettiin pakkotyötä, johon otettiin sotavankeja, juutalaisia ja muita vähemmistökansallisuuksia yhteensä lähes 12 miljoonaa ihmistä. Yhdysvalloissa internoitiin japanilaisia Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen, ja monet joutuivat työskentelemään ylläpitonsa hyväksi. Suomessa sotavankeja käytettiin maatiloilla ja sahoilla työvoimana, kun miespuolinen kantaväestö oli rintamalla. Ranska lähetti väkivalta- ja omaisuusrikoksista tuomittuja kansalaisiaan merentakaisille alueilleen Guayanaan pakkotyöhön, joka saattoi olla karkotuksena elinikäinen. Australian liittovaltion eurooppalaisperäinen väestö on pääosin pakkotyöhön 1700–1800-luvuilla lähetettyjen rikollisten jälkeläisiä.
Keisarillisella Venäjällä pakkotyölaitosta kutsuttiin nimellä katorga. Neuvostoliitossa ihmisiä koottiin työleireille erityisesti Josif Stalinin aikana. Pakkotyövoimalla toteutettiin suuria investointihankkeita, kuten rakennettiin rautateitä ja voimalaitoksia. Järjestelmä oli osa kommunistisen puolueen organisoimaa valtioterrorismia, jossa vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään sopeutumattomia henkilöitä kriminalisoitiin. Pakkotyö oli myös osa Neuvostoliiton harjoittamaa valtiokapitalismia, jossa työstä aiheutuva kustannus pyrittiin laskemaan mahdollisimman alas ja sitä kautta saavutta mahdollisimman suuri hyöty kansantaloudelle. Tyypillisenä esimerkkinä voidaan mainita Vienanmeren–Itämeren kanava.
Vakinainen työ.
Vakinainen työ tarkoittaa sitä, että työsuhteen loppumisesta ei olla erikseen sovittu, eli töitä on "toistaiseksi".
Määräaikainen työ.
Määräaikainen työ on kyseessä silloin, kun työsopimuksessa lukee työn tarkka alkamis- ja loppumisaika. Määräaikaisuutta voidaan jatkaa, mutta työn "ketjuttamiselle" tällä tavalla on asetettu omat rajansa.
Kokopäivätyö.
Kokopäivätyössä työntekijän työaika kestää koko työpäivän, Suomessa yleensä enintään 8 tuntia päivässä ja 40 tuntia viikossa.
Osa-aikatyö.
Osa-aikatyö on kokopäivätyön "pilkottu" versio, jossa yleensä päivittäinen tai viikoittainen työaika on lyhyempi kuin kokopäivätyössä; työtä on esimerkiksi 4 tuntia päivässä tai kolmena päivänä viikossa. Esimerkiksi myyjät tekevät tätä työtä usein.
Kesätyö.
On opiskelijoiden ja koululaisten tärkein työssäkäyntimuoto. Joskus tyypillisesti 2–4 kuukautta kestävä kesätyö on harjoittelua ammattiin valmistauduttaessa.
Etätyö.
Etätyössä työntekijä ei tee työtä työpaikalla, vaan esimerkiksi kotona tai työnantajan järjestämässä työhuoneessa tyypillisesti tietokoneyhteyden varassa. Etätyötä saatetaan tehdä osa-aikaisesti, vaikkapa yhtenä päivänä viikossa, ja olla muulloin työpaikalla.
Hajautettu työ.
Perinteisen etätyön lisäksi työtä tehdään 2000-luvulla työmatkoilla ja liikennevälineissä. Vuonna 2009 arvioitiin jo joka toisen suomalaisen tekevän työtä muuallakin kuin varsinaisella työpaikallaan. Ja kehittyneet tietoliikenne yhteydet mahdollistavat varsinkin asiantuntijatyön tekemisen paikasta riippumatta.
Freelance-työ.
Freelance-työntekijällä on monta työnantajaa. Vapaata työtä tekevät esimerkiksi monet toimittajat, tulkit ja näyttelijät. "Free" työskentelee usein itse hankkimassaan ja kalustamassaan työhuoneessa.
Pimeä työ.
Pimeä työ on laitonta ja siinä työntekijä tekee työn verovapaasti, työnantaja ja työntekijä eivät tee työsopimusta. Työntekijä ei saa työstä eläkettä ja palkan saa suoraan käteen.
Lapsityö.
Lapsityö on myös usein laitonta. Siinä alaikäinen on työntekijänä. Lapsille ei tarvitse maksaa niin paljon palkkaa kuin aikuiselle, minkä takia lapsityövoimaa käytetään esimerkiksi rutiiniluonteisissa kokoonpanotehtävissä ja muissa vähäistä perehdyttämistä ja koulutusta vaativissa tehtävissä.
Huonoimmissa tapauksissa lapset joutuvat lapsisotilaiksi tai -prostituoiduiksi. Heitä käytetään myös huumekaupan palveluksessa kuljetus- tai vartiointitehtävissä.
Kehittyneissä maissa lapsityö on tarkkaan säädeltyä esimerkiksi työaikojen ja tehtävien luonteen osalta.
Lapsityön kielteisimpiä seurauksia on koulunkäynnin estyminen tai häiriintyminen. Kehitysmaissa lapsityö toisaalta saattaa "korvata" puuttuvaa mahdollisuutta kouluttautumiseen.
Emotionaalinen työ.
Arlie Hochschild lanseerasi 1983 emotionaalisen työn käsitteen ("emotional labour"). Sen rinnalla on viimeistään 2000-luvulla alettu puhua esteettisestä työstä.
Esteettinen työ.
Esteettisyys työssä liittyy yleensä huonosti palkattuihin, osa-aikaisiin töihin lähinnä naisvaltaisilla palvelualoilla. Esimerkkejä ovat ravintolat, kampaamot sekä vaatteita ja kosmetiikkaa myyvät yritykset. Esteettisen työn teettäjät näkevät alaisensa osana palvelutuotettaan. Työntekijöiden tulee osata näyttää hyviltä.
Vaikka "pukupakko" koskee tyypillisesti enää johtavassa asemassa olevia, esteettinen kontrolli ajaa yksilöllisen tyylin luomiseen ja itsensä brändäämiseen. Asiantuntijoidenkin on esteettisen työkulttuurin vallitessa pystyttävä erottautumaan muista persoonallisella ulkonäöllä ja omalla tyylillään.
Yritykset myös rakentavat imagoaan avainhenkilöidensä ja näiden persoonallisen tyylin kautta.
Vuokratyö.
Työvoiman vuokraaminen erottuu perinteisestä työnantaja-työntekijä-mallista sillä, että työntekijän ja varsinaisen työnantajan välillä on kolmas osapuoli, jonka kanssa työnantaja ja -tekijä ovat neuvotelleet.


Kolonisaatio.
Kolonisaatio on politiikan käsite, jolla tarkoitetaan tilannetta jossa valtio tai kokonainen kulttuuripiiri ottaa haltuunsa toisen alueen. Alueesta tulee täten kolonisaation toteuttajan siirtomaa tai siirtokunta. Valtauksen mahdollistaa usein sotilaallinen ylivoima. Vallattu alue voi olla myös asumaton. Kolonisaation käsitteeseen liitetään usein kohdealueen kultivointi ja asuttaminen siirtolaisilla emämaasta.
Kolonisaatio on suppeampaa kuin kolonialismi, johon kuuluu myös vallatun maan väestön hallinta.
Antiikki.
Siirtokuntakäsite oli käytössä jo antiikin Kreikassa, jolloin kreikkalaiset ja foinikialaiset kaupunkivaltiot valtasivat asumattomia alueita ja käyttivät niitä erityisesti viljelyyn. Samoin imperialismin käsitettä käytetään jo Rooman valtakunnan yhteydessä.
Keskiaika.
Länsimainen historiatraditio kuitenkin sijoittaa kolonialismin aikakauden 1400–1500-luvun löytöretkien kauteen, jolloin eurooppalaiset kartoittivat maailmaa ja harrastivat aggressiivista kolonialismia.
Yhtenä esimerkkinä kolonialismista on myös pidetty Venäjän ekspansiota itään ja pohjoiseen.
Eurooppalainen 1400–1500-luvun kolonialismin taustavaikuttimet olivat käytännössä kahtalaiset. Toisaalta taustalla oli uskonnollinen motiivi levittää kristinuskon evankeliumia tuntemattomien maiden pakanoille. Osittain kysymys oli myös taloudellisen hyödyn tavoittelusta ja etenkin Amerikan löytämisen jälkeen huhut kätketyistä rikkauksista levisivät nopeasti. Kolonisaatio myös ruokki itse itseään, koska siirtokunnat ja myöhemmin siirtomaat olivat arvokasta maa-alaa, joka piti vallata ennen kuin toiset eurooppalaiset mahdit ehtisivät tehdä niin. Ranskalainen historiantutkija Marc Ferro ottaakin esimerkiksi Ranskan Kanadan asuttamisen, jonka nopean etenemisen tärkein syy oli se, etteivät etelämmässä olleet britit ehtisi vallata aluetta.


Imperialismi.
Imperialismin perinteisen ja kapeimman määritelmän mukaan imperialismina pidetään valtion pyrkimystä väkivaltaisesti laajentaa omaa aluetta tai vaikutusaluetta. Imperialismi voidaan määritellä myös suurvaltapolitiikaksi, jossa tavoitteena on mahdollisimman laaja vaikutusvalta maailmassa.
Imperialismi tulee käsitteestä imperiumi, joka tarkoittaa antiikin Rooman valtakunnan kaltaista maailmanvaltakuntaa tai keisarikuntaa, joka hallitsee useita perusväestönsä asuinalueen ulkopuolisia maita, ja joille on alistettu omien maakuntiensa lisäksi myös aikaisemmin itsenäisiä kuningaskuntia, ruhtinaskuntia tai muita valtiokokonaisuuksia.
Laajassa merkityksessä imperialismi on maailmanvaltiopolitiikkaa joka tähtää aatteellisiin, alueellisiin, taloudellisiin ja poliittisiin tavoitteisiin. Imperialismin ilmenemismuotoja ovat sotilaallinen, aatteellinen ja siirtomaaimperialismi (kolonisaatio).
"Oxford English Dictionaryn" mukaan sana 'imperialismi' keksittiin 1858 kuvaamaan Britannian ylivaltaa maailmassa Napoleonin kukistumisen jälkeen. Kantasanana on latinan "imperium". Toisen lähteen mukaan imperialismi merkityksessä, jossa toinen maa hallitsee toista maata, tuli englannin kieleen 1878. Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa ja jälkeen sanalle imperialismi tuli myös negatiivinen konnotaatio, missä toisen valtion johtavat luokat estävät kansanvallan toteutumisen toisissa maissa käyttäen valtiollista ylivaltaa näiden ylitse. Kommunistisessa ja sosialistisessa kielenkäytössä kansainvälisiä suhteita ei kuvattu ylivaltaisiksi, vaan vasemmistolainen yhteistyö kuvattiin, kansojen välisenä yhteistyönä, internationalismina. Marxismi-leninismissä imperialismi on käsitetty kansalliset rajansa ylittäneeksi kapitalismin korkeimmaksi asteeksi, miltä aatteelliselta pohjalta monet aasialaiset ja afrikkalaiset vasemmistolaiset vapautusliikkeet perustelivat taloudellis-materialistisesti kansallisen vapaustaistelunsa siirtomaavaltoja vastaan itsenäistääkseen maansa.
Imperialismiin on siirtomaavaltojen purkautumisen aikana 1950-1970-luvuilla liittynyt yleisesti negatiivinen sävy, minkä vuoksi valtiot eivät ota toisia valtioita enää suoraan hallintaansa, vaan pyrkivät aikaansaamaan valtioihin itselleen ystävällismieliset hallitukset.
Imperialismin harjoittamiseen liittyy usein käsite kulttuurillisesta ylivoimasta tai kehittyneisyydestä, joka oikeuttaa "alemmalla kehitysasteella" olevien kulttuuripiirien ja kansojen alistamisen. Samalla kun imperialisti katsoo kehittävänsä ja sivistävänsä hallinnan alaisia alueita, hyödyttävät sen taloudelliset resurssit imperiumia itseään. Toinen imperialismin perustelu ylivaltaan on pelkästään voimapoliittinen geopolitiikka, jota ei perustella pelkästään sivistyksellisellä ylivoimalla tai korkeammilla arvoilla, vaan käytännöllisillä taloudellis-poliittisilla syillä.
Aikakautta 1871–1914 pidetään varsinaisena siirtomaaimperialismin aikakautena. Tällöin useilla eurooppalaisilla suurvalloilla oli runsaasti kolonioita eli alusmaita kaukana omista alueistaan.
Toisen maailmansodan jälkeen "imperialismia" on käytetty lähinnä poliittisena iskusanana sen vasemmistolaisessa merkityksessä. Sitä käytettiin paljon 1960-luvun poliittisesti aktiivisina vuosina, ja USA:n 1960- ja 1970-luvuilla käymää Vietnamin sotaa vastaan. Myös nykyistä Irakin sotaa on nimitetty "imperialistiseksi" sodaksi.
Imperialismin historiaa.
Historiassa valtakuntien laajentaminen sodan keinoin on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus: Assyrian valtakunnan valloittivat persialaiset, jotka kukistuivat Aleksanteri Suuren (356–323 eaa.) edessä. Hänen visionsa oli "oicumene" (yksi maailma) tai "kosmopolis" (maailman polis). Tämän tavoitteen saavutti käytännössä Rooma, joka yhdisti maailman Isosta-Britanniasta Egyptiin. Tuohon aikaan imperiumia pidettiin yhdistävänä tekijänä.
Eurooppalainen imperialismi.
Eurooppalaisen imperialismin ensimmäinen aalto alkoi 1500-luvun alussa Kolumbuksen löytöjen myötä. Espanja ja Portugali jakoivat uuden maailman keskenään, mutta niiden siirtomaamonopoli murtui ajan myötä.
Eurooppalaisen imperialismin toinen kausi alkoi Saksan yhdistymisestä 1871 ja päättyi ensimmäisen maailmansodan alkamiseen 1914. Tätä aikakautta leimaa kilpailu maailman vielä jakamattomien alueiden valtauksesta, pääasiassa rotuun perustuvien argumenttien avulla. Alempiarvoisilla roduilla ei nähty olevan oikeutta itsehallintoon. Anglosaksisessa kirjallisuudessa aikakaudesta on käytetty muun muassa nimiä: "Era of Empire for Empire's sake" ja "The Scramble for Africa." Euroopan valtiot lisäsivät tuolloin 20 % maapallon pinta-alasta omiin valtakuntiinsa etenkin jakamalla Afrikan keskenään, mutta myös Kaakkois-Aasiassa, missä Japani osallistui samanlaiseen kilpailuun.
Pax Britannica.
Napoleonin kukistamisen jälkeen oli vallinnut ns. "Pax Britannica", jolloin Yhdistynyt kuningaskunta oli hallinnut suvereenisti meriä ja siten maailmankauppaa sekä noussut teollisen vallankumouksen myötä johtavaksi talousmahdiksi. Saksan yhdistyminen vuoden 1871 sodan päätteeksi ja Italian yhdistyminen 1870, ja niissä sekä Ranskassa alkanut teollistuminen ja uudet aseet – höyrylaivat ja teräs – nostivat muut maat kilpailemaan Britannian kanssa. Kauppakilpailu koveni vuosien 1873–1896 pitkän laman aikana, jolloin hallituksilla oli paine edistää kotimaista teollisuutta suojatulleilla, mikä johti vapaakaupan oppien hylkäämiseen (Saksassa 1879 ja Ranskassa 1881). Uusien mertentakaisten alueiden uskottiin luovan vientimarkkinat ilman ulkomaista kilpailua, ja lisäksi toimivan halpojen raaka-aineiden lähteenä.
Britannian paluun imperialismiin katsotaan ajoittuvan vuoteen 1875, jolloin Benjamin Disraelin hallitus osti velkaantuneelta Egyptin hallitsijalta Ismaililta strategisesti tärkeän Suezin kanavan osakkeet. Ismailin sanouduttua irti veloista, Ranska ja Britannia ottivat maan hallintoonsa ja pakottivat hallitsijan eroamaan. Maassa nousi 1882 kapina, jonka brittijoukot kukistivat.
Venäjän laajenemisen pelko sai britit ottamaan Kyproksen sotilastukikohdakseen tukemaan Osmanien valtakuntaa mahdollista Venäjän hyökkäystä vastaan sekä valloittamaan Afganistanin puskurivyöhykkeeksi Venäjän ja brittien Intian välille. Sisä-Aasian jako päättyi brittien sotaretkeen Tiibetiä vastaan 1903–1904. 1890-luvulla Britanniasta tuli Afrikan valloituksen edelläkävijä.
Sosiaalista taustaa.
Kirjailija Rudyard Kipling kehotti Yhdysvaltoja kantamaan "valkoisen miehen taakan" ja viemään sivistystä maailman muille roduille. Sosiaalidarvinismista tuli tunnettu oppi läpi länsimaiden, ja Ranskan isällinen "mission civilisatrice", sivistämismissio vetosi valtiomiehiin.
Henry Stanleytä kiinnosti erityisesti Afrikan tarjoamat taloudelliset mahdollisuudet. Hän kirjoitti artikkeleita, taivutteli rikkaita ja puhui julkisissa tilaisuuksissa lausuen muun muassa: "Koskien tuolla puolen on 40 miljoonaa alastonta ihmistä, ja Manchesterin puuvillankehrääjät odottavat tilaisuutta vaatettaa heidät"." Hän kehotti myös kaatamaan sivistystä Afrikan barbarismiin ja liittämään nuo "kurjat" kristilliseen seurakuntaan.
Ammattiliittojen, sosialismin ja protestiliikkeiden synty sai poliittisen eliitin käyttämään kolonialismia kiihkoisänmaallista henkeä luodessaan, siten saavuttaen työväenluokan tuen. Uudet joukkotiedotusvälineet käyttivät tätä hyväkseen varsinkin Espanjan-Yhdysvaltain sodan yhteydessä 1898 sekä buurisodan ja boksarikapinan aikana 1900. Jopa ne jotka yhdistivät imperialistisen kolonialismin sortoon ja riistoon, hyväksyivät kolonialismin hiljaisesti: vuonna 1904 sosialistinen internationaali päätti, että tulevaisuuden sosialististen hallitusten on johdatettava siirtomaiden ihmiset lopulta itsenäisyyteen.
Aasiassa.
Ranskalainen pilakuva vuodelta 1898 esittelee länsivaltojen ja Japanin hallitsijoita jakamassa Kiinaa. Kiinalainen virkamies yrittää estää heidän toimiaan voimattomana.
Intia siirrettiin vuonna 1858 sepoy-kapinan jälkeen vuonna 1600 perustetulta Englannin Itä-Intian kauppakomppanialta kuningatar Viktorian alaisuuteen, ja hän julistautui 1876 Intian keisarinnaksi. 1880-luvulla britit ottivat hallintaansa Burman ja Ranska Vietnamin. Ranska laajentui edelleen Laosin valloituksella, jättäen Siamin kuningaskunnan (nyk. Thaimaa) puskurivyöhykkeeksi Ranskan Indokiinan ja brittiläisen imperiumin väliin.
Kiinan rikkaudet alkoivat kiehtoa länsimaita 1800-luvulla. Koska Kiina ei katsonut tarvitsevansa länsimailta mitään, ja piti teollisuutta länsimaisena hapatuksena, oli vaikeaa myydä Kiinaan mitään. Tämän lisäksi Yhdysvallat esti Kiinan tekemisen siirtomaaksi. Kiina säilyi itsenäisenä, mutta jaettiin suurvaltojen vaikutusalueisiin. Britit keksivät myös mitä Kiinaan voi myydä: oopiumia. Kiinalaiset yrittivät kapinoida useaan otteeseen. Vuosien 1850–1864 Taiping-kapina kukistettiin kenraali Charles Gordonin johtaman armeijan tuella, mikä pelasti Qing-dynastian.
Afrikan valloitus.
Eurooppalaisten valtioiden siirtomaat Afrikassa 1914
Vuoteen 1835 mennessä eurooppalaiset olivat kartoittaneet suurimman osan Luoteis-Afrikkaa. Tutkimusmatkailija David Livingstone kartoitti mantereen sisäosia. Vuosisadan loppuun mennessä Niilin alkulähteet oli löydetty, ja Kongo- ja Niger-joet hahmotettu. Vuonna 1875 kuitenkin vain 10 % mantereesta oli länsimaiden hallussa. Tärkeimmät siirtomaat olivat Ranskan Algeria ja Britannian Cape Colony, osa Etelä-Afrikkaa.
Livingstonen työn jatkajan, Henry Morton Stanleyn työ sai aluksi tukea vain Belgian kuninkaalta. Stanley lähetettiin Kongon alueelle, jossa hän vuoteen 1882 mennessä sai haltuunsa 900 000 neliömailia maata eri päälliköiden kanssa tekemiensä "sopimusten" avulla. Kongo tunnustettiin Berliinissä 1884 järjestetyssä konferenssissa Leopold II:n omaisuudeksi, mutta myös vapaavaltioksi, joten kaupankäynti ja purjehtiminen Kongojokea pitkin olivat periaatteessa vapaata.
Britit pyrkivät valtaamaan Niilin yläjuoksun, ja reitin Egyptin ja Etelä-Afrikan valloitustensa välillä. Tämän "punaisen linjan" käsitteen keksi Cecil Rhodes, Cape Colonyn pääministeri ja Brittiläisen Etelä-Afrikan komppanian johtaja. Sudan, Nigeria, Kenia ja Uganda valloitettiin 1890-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosina. Cape Colonystä käsin (valloitettu jo 1795) brittivalta laajentui naapurimaihin ja hollantilaissyntyisten buurien asuinalueille buurisodassa.
Ranska ja Britannia ajautuivat lähes sodan partaalle 1898 brittien pyrkiessä valloittamaan Egyptin–Etelä-Afrikan välin ja Ranskan valloitusten suuntautuessa Dakarista Afrikan sarveen. Nämä linjat kohtasivat Itä-Sudanissa lähellä Fashodaa, jonne ranskalaiset saapuivat ensin Jean-Baptiste Marchandin johtamina ja britit lordi Kitchenerin alaisuudessa. Ranskalaiset vetäytyvät viimein pattitilanteen jälkeen, mutta vaativat yhä aluetta itselleen. Kiista ratkaistiin vasta maaliskuussa 1899, jolloin Niilin ja Kongon lähteet sovittiin etupiirien rajoiksi. Ranskan hallinnassa olleet Algeria, Tunisia, Ranskan Länsi-Afrikka ja Ranskan Päiväntasaajan Afrikka muodostivat erittäin laajan yhtenäisen siirtomaa-alueen. Vuonna 1912 joutui Ranskan alaisuuteen myös Marokko.
Kolmanneksi suurin siirtomaavalta oli Saksan keisarikunta, joka sai haltuunsa 2,6 miljoonaa neliökilometriä ja 14 miljoonaa alamaista: Saksan Kaakkois-Afrikan, Togomaan, Kamerunin ja Saksan Itä-Afrikan. Ainoat jäljelle jääneet itsenäiset Afrikan valtiot olivat Liberia ja Abessinia (nykyinen Etiopia).
Siirtomaa-ajan vaikutukset Afrikassa.
Siirtomaa-ajalla on merkittäviä vaikutuksia Afrikan konflikteihin ja Afrikan kehitykseen. Berliinin konferenssissa läntiset valloittajamaat päättivät Afrikan uusista rajoista, jolloin ainoastaan 20 % rajoista jäi entiselleen. Monet eri etnisiin ryhmiin kuuluneet joutuivat toisistaan erilleen. Uusien rajalinjausten takia tiettyihin etnisiin ryhmiin kuuluneet olivat aiemmasta tilanteesta poiketen vähemmistöä tai enemmistöä. Kansoja, joilla oli erilainen kulttuuri ja jotka olivat poliittisestikin eläneet erillään toisistaan tai taistelleet toisiaan vastaan, liitettiin samaan valtioon.
Kolonialismin vaikutukset.
Vuosien 1885–1914 valloitusten jälkeen Britannia otti 30 % Afrikan väestöstä hallintaansa, Ranska 15 %, Saksa 9 %, Belgia 7 % ja Italia 1 %. Väkirikkain maa oli brittien Nigeria, joka 15 miljoonalla asukkaallaan oli suurempi kuin koko Ranskan Länsi-Afrikka tai Saksan siirtomaat yhteensä.
USA ja Saksa.
a> kirjoitti 1899 saman nimisen runon, joka kirvoitti monet pilapiirtäjät tekemään aiheesta pilaa.
Yhdysvalloista ja Saksasta oli tullut molemmista suurvaltoja, ja ne aloittivat 1890-luvulla voimakkaan kilpavarustelun, etenkin laivastojen osalta. Yhdysvallat valtasi Kuuban, Puerto Ricon ja Filippiinit Espanjalta vuoden 1898 sodassa. Filippiinien valloitus johti parinsadantuhannen asukkaan verilöylyyn, josta maan kansalaiset – etunenässään kirjailija Mark Twain – syyttivät hallitustaan.
Saksassa valtakunnankansleri Otto von Bismarck piti aluksi siirtomaita hyödyttöminä, mutta pyörsi sittemmin kantansa pysyäkseen muiden Euroopan maiden tahdissa, ja piilottaakseen Saksan laajemmat strategiset haaveet. Saksan merkittävin siirtomaa oli Tansania, jonka valtaaminen esti Britannian haaveet saada Afrikan halki pohjois–etelä-akselilla kulkeva alue.
Venäjä.
Venäjä yhdistyi Moskovan ruhtinaskunnan Iivana IV:n johdolla (1533–1584). Myöhemmin Venäjästä kasvoi eurooppalainen suurvalta, etenkin Pietari Suuren valloitusten jälkeen. Imperialismin aikakautena Venäjä laajeni Keski-Aasiaan, kohti brittien hallitsemaa Intiaa. Suurvaltojen kilpajuoksua kutsuttiin Kiplingin tunnetuksi tekemällä nimellä "Suuri peli" ("The Great Game"). Lopulta kuitenkin Afganistan jäi puskurivaltioksi imperiumien väliin.
Venäjän pitkäaikaisin vastustaja oli turkkilainen Osmanien valtakunta, joka oli Venäjän laajentumispyrkimysten esteenä ja piti hallussaan lukuisia kristittyjen pyhiä paikkoja. Erityisenä syynä oli pyrkimys slaavien yhdistämiseen, (panslavismiin). Venäjän politiikan pitkän linjan tavoite oli saada haltuunsa Dardanelliensalmi ja Konstantinopoli ("Tsargrad"), jonka ympärysvallat sille lupasivatkin ensimmäisen maailmansodan voiton jälkeen. Venäjän harjoittaman imperialismin syinä on pidetty esimerkiksi taloudellisia syitä ja oman maan suhteellisen liikakansoituksen purkamista.
Sodan seurauksena valtaan nousseiden bolševikkien historiankirjoitus lähti menneisyyden täydellisen tuomitsemisen näkökulmasta. Etenkin bolševikkihistorioitsija Mihail Pokrovskin mukaan "Venäjä oli aina Moskovan suuriruhtinaskunnan ajoista asti ollut väkivaltaisesti laajentumaan pyrkinyt, muita kansoja alistanut kolonialistinen valta.”
Neuvostoliiton kaudella Venäjä laajensi alueitaan huomattavasti sekä muodosti itselleen toisessa maailmansodassa satelliittivaltioista koostuneen itä-blokin.
Japani.
Japanissa vuoden 1868 Meiji-restauraatio teki maasta länsimaistyyppisen valtion, ja aloitti teollistumisen ja militarismin. Japani laajensi maa-alueitaan ottamalla haltuunsa Korean 1894 ja Mantšurian 1905 Venäjälle aiheuttamansa tappion jälkeen. Ennen toista maailmansotaa Japani oli brutaalilla valloituspolitiikalla saanut haltuunsa laajoja osia Itä-Aasiasta, mutta sen mahti romahti sodan seurauksena. 1900-luvun alkupuoliskolla Japani oli aktiivisimmin imperialismia harjoittanut valtio.
Kiina.
Kiina oli imperialismin kautena lähinnä eurooppalaisen ja japanilaisen imperialismin uhrina. Toisen maailmansodan jälkeen se itse valloitti Tiibetin.
Imperialismin kritiikki.
Imperialismin vastaisia liikkeitä voidaan nimittää yhteisnimellä "anti-imperialismi". Riistetyiksi itsensä kokevissa maissa nationalisteilla on ollut usein merkittävä osa tässä toiminnassa. Jotkut (sosiaali)liberaalit ja etenkin sosialistit ovat vastustaneet imperialismia. Reaalipolitiikka on tosin ajoittain ajanut näiden molempien ryhmien edustajia puolustamaan imperialistista politiikkaa.
Taloustieteilijä Adam Smith esitti siirtokunnista (tuolloin Pohjois-Amerikka ja Länsi-Intia) luopumista teoksessaan "Kansojen varallisuus" ("The Wealth of Nations" IV:VII, "Of Colonies"). Fabialainen liberaali John A. Hobson esitti kritiikissään ("Imperialism", 1902) imperialismin lähtökohdaksi kapitalismin epäkohdat, jotka johtivat pääoman etsiytymiseen ulkomaille.
Tekstistä otti vaikutteita muun muassa Lenin, joka kirjoituksissaan määritteli imperialismin kapitalismin viimeiseksi vaiheeksi. Hänen oppi-isänsä Karl Marx oli vielä tukenut imperialismia, koska se Marxin mielestä joudutti historiallista kehitystä kohti sosialismia.
Marxis-leninistinen näkökulma tuli uudelleen voimakkaasti esiin 1960- ja 1970-luvuilla, kun monikansalliset yritykset alkoivat kasvattaa merkitystään. Globalisaatiokeskustelun yhteydessä radikaalit teoreetikot ovat puhuneet esimerkiksi "kansainvälisen finanssipääoman imperialismista".
Kylmä sota.
Toisen maailmansodan jälkeen alkanut ja kommunismin romahdukseen päättynyt USA:n ja Neuvostoliiton kilpailu eli kylmä sota voidaan nähdä kahden imperialistisen valtion kamppailuna maailman herruudesta, joskin tämä kamppailu käytiin suorien aluevalloitusten sijaan usein epäsuorasti kilpailemalla poliittisesta vaikutusvallasta. Usein tämä konkretisoitui sotilaallisen väliintulon kautta muissa valtioissa ns. proxy-sodissa.
Sitaatteja imperialismista.
"”Yksinoikeus Amerikan siirtokuntien kanssa käytävään ulkomaankauppaan on tähän asti ollut tärkein, tai oikeammin ehkä ainoa päämäärä ja syy sille, että Iso-Britannia pitää näitä siirtokuntia hallinnassaan. – – Viimeksi käyty sota, joka käytiin vain ja ainoastaan siirtokuntien puolesta, maksoi Isolle-Britannialle – – ylöspäin 90 miljoonaa puntaa. – – Sodan tavoitteeksi uskoteltiin kotimaan teollisuustuotannon edistäminen ja ulkomaankaupan kasvattaminen. Todellisuudessa se on vain lisännyt kauppiaiden voitto-osuuksia. – – Nykyisellään ei tästä siirtokuntien hallinnasta koidu Isolle-Britannialle muuta kuin tappioita.”"
Adam Smith, "Kansojen varallisuus" ("The Wealth of Nations", 1776; suom. Toivo T. Kaila 1933)
"”Jos olisi annettava mahdollisimman lyhyt määritelmä imperialismista, niin pitäisi sanoa, että imperialismi on kapitalismin monopolistinen vaihe. – – Imperialismi on kapitalismia sillä kehitysasteella, jolloin on muodostunut monopolien ja finanssipääoman herruus, pääoman vienti saanut huomattavan merkityksen, kansainväliset trustit aloittaneet maailman jakamisen ja maapallon koko alueen jakaminen suurimpien kapitalististen maiden kesken on päättynyt. – – imperialismille on oleellista muutamien suurvaltojen kilpataistelu hegemoniasta, ts. pyrkimys maiden valtaukseen, ei siinä määrin suorastaan itseään varten kuin vastustajan heikentämiseksi ja sen hegemonian järkyttämiseksi.”"
Vladimir I. Lenin, "Imperialismi, kapitalismin korkein vaihe" (1916)


Fobos.
Fobos ('pelko') oli kreikkalaisessa mytologiassa taistelukentillä syttyvän pakokauhun jumala. Fobos oli Areen ja Afroditen poika ja isänsä seuraaja. Hän ja hänen veljensä Deimos, joka on kauhun jumala, seurasivat isäänsä taisteluun, samoin kuin Areen naispuolinen seuralainen Enyo. Foboksen roomalainen vastine oli Timor.
Toinen pakokauhua aiheuttava jumala on nimeltään Pan.


Deimos.
Deimos on Phoboksen ohella toinen Marsin kuista.
Deimos on Phobosia pienempi ja kauempana Marsista. Kuut löysi yhdysvaltalainen astronomi Asaph Hall vuonna 1877, Deimos löytyi ennen sisartaan, 12. elokuuta.
Nimiä Phobos ja Deimos kuille esitti ensimmäisenä Henry Madan (1838–1901). Deimos on nimetty kreikkalaisen mytologian Deimoksen mukaan. "Deimos" tarkoittaa kauhua, "Phobos" taas pelkoa.
Kuun luonne.
Deimos on aurinkokuntamme tunnettujen kuiden pienimmästä päästä; vasta äskettäin on ulkoplaneetoilta löydetty sitäkin pienempiä kuita. Se koostuu tummasta pintamateriaalista, samanlaisesta kuin mitä esiintyy uloimmalla asteroidivyöhykkeellä. Deimoksen onkin epäilty olevan Marsin kiertoradalle vangiksi jäänyt Jupiterin radaltaan siirtämä asteroidi. Luultavimmin se koostuu kiven ja jään sekoituksesta.
Rata.
Koska Deimoksen kiertorata on lähellä Marsia ja sen inklinaatio (kaltevuus) on pieni, kuuta ei voi nähdä Marsin pinnalta 82,7°:ää suuremmilta leveysasteilta. Siitä huolimatta, että Deimos kiertää Marsia hyvin lähellä, se ei ole Marsin pinnalta katsottuna sen kirkkaampi kuin Venus Maan pinnalta.
Pinta.
Deimoksessa on lukuisia kraattereita, mutta sen pinta on kuitenkin Phoboksen pintaa tasaisempi johtuen irtonaisesta materiaalista, joka osittain täyttää kraattereita. Ainoat nimetyt maastokohteet Deimoksessa ovat kraatterit Swift ja Voltaire, nimetty kirjailijoiden mukaan, jotka olivat maininneet kirjoissaan Marsin kaksi kuuta jo ennen niiden löytymistä. Deimos on muodoltaan hyvin epäsäännöllinen, kooltaan 15×12,2×11 kilometriä. Phobos ja Deimos muistuttavat ulkomuodoltaan hiukan perunoita.


Deimos (mytologia).
Deimos (, "kauhu") oli kreikkalaisessa mytologiassa pakokauhun ilmentymä. Deimos oli Areen ja Afroditen poika. Hän ja hänen veljensä Fobos seurasivat isäänsä taisteluun, samoin kuin Areen naispuolinen seuralainen Enyo. Deimoksen roomalainen vastine oli Fuga.


Paraguay.
Paraguayn tasavalta eli Paraguay on yli kuuden miljoonan asukkaan sisämaavaltio Etelä-Amerikassa. Se sijaitsee Paraguay-joen ympärillä, naapureinaan Brasilia koillisessa, Argentiina etelässä ja Bolivia luoteessa.
Entinen Espanjan siirtomaa on 35 vuoden sotilasdiktatuurin jälkeen siirtynyt demokratiaan. Paraguay on Latinalaisen Amerikan homogeenisimpiä maita: pääosa väestöstä on espanjalaisten ja guarani-intiaanien jälkeläisiä, ja espanja ja guarani ovat myös maan valtakielet. Maan suuret joet, Parana ja Paraguay, tarjoavat kulkuväylän ja vesivoiman lähteen.
Maan nimen merkityksestä on monia eri tarinoita. I tai Y merkitsee guaranin kielessä vettä ja jokea. Nimen alkuosa voi taas tarkoittaa joko palmun lehvästöä tai paikallista intiaaniheimoa. Siis payagua-intiaanien joki tai palmujen lehvästöjen halki virtaava joki, tai mahdollisesti "vesien lähde".
Historia.
Ensimmäiset eurooppalaiset saapuivat alueelle 1500-luvulla ja perustivat Asunciónin 1537.
Kaupungista tuli espanjalaisten siirtokunnan keskus ja jesuiittojen ensikohde Etelä-Amerikassa.
Ensimmäiset jesuiitat saapuivat Paraguayhin 1588. Vuonna 1610 Espanjan kuningas Filip III julisti, että Paraguayn guarani-intiaaneja sai hallita vain sanan säilällä, ei väkivalloin. Kirkko salli jesuiitoille huomattavat toimintavapaudet. Jesuiittojen toiminnan tuloksena syntyikin eräs historian suurimmista yhteisöelämänmuodon kokeiluista: jopa 100 000 guarani-intiaania asutti kahtakymmentä siirtokuntaa Paraguayssa 1600-luvun puolivälissä.
Uusia jesuiittojen siirtokuntia uhkasivat orjakauppiaat, jotka saivat elantonsa vangitsemalla intiaaneja ja myymällä heitä orjiksi plantaasien omistajille. Intiaanien väkiluvun ehtyessä São Paulon lähellä he huomasivat runsaasti asutetut siirtokunnat. Kun espanjalaiset viranomaiset eivät olleet halukkaita suojelemaan siirtokuntiaan, ei jesuiitoilla ja guaraneilla ollut mahdollisuuksia puolustaa itseään. Tuhansia guaraneja vangittiin ja myytiin orjiksi.
Vuonna 1639 Perun varakuningas hyväksyi intiaaneille luvan kantaa aseita. Korkeasti koulutetut ja hyvin motivoidut intiaanisotilaat ajoivat orjakauppiaat verisesti pois. Tämä voitto merkitsi Paraguayn jesuiitoille kultaista aikaa. Elämä siirtokunnissa tarjosi guaraneille korkean elintason, suojapaikan orjakauppiailta sekä fyysistä ja sosiaalista turvaa. Siirtokunnat tulivat ajan kuluessa melko vauraiksi, ne veivät kauppatavaraa kaupunkeihin sekä varustivat oman intiaaniarmeijan.
Jesuiittasiirtokunnat ovat tulleet tunnetuiksi korkeatasoista taiteellisista ja moraalisista pyrkimyksistään. Jesuiittojen johdolla perustettiin kuoroja, orkestereja ja näytelmäseurueita. Viljelyllä ja kaupankäynnillä hankitut tulot päätyivät työntekijöille itselleen. Eräät valistusajattelijat ylistivätkin jesuiittoja, esimerkiksi Voltaire kutsui jesuiittasiirtokuntia “ihmisyyden triumfiksi.”
Menestyksensä vuoksi Paraguayn jesuiitat saivat paljon vihollisia. Vuosina 1720-1730 Paraguayn uudisasukkaat kapinoivat jesuiittojen etuuksia ja hallintoa vastaan. Kapina epäonnistui. Kapina oli kuitenkin yksi ensimmäisistä vakavista yrityksistä nousta Espanjan valtaa vastaan siirtomaissa. Madridissa siihen suhtauduttiin vakavasti ja kuningas Kaarle III päätti ottaa alueet tiukempaan hallintaan.
Vuonna 1767 jesuiitat karkotettiin Espanjan kuninkaan käskystä Paraguaysta. Muutaman vuosikymmenen kestäneiden karkotusten aikana lähes kaikki, mitä jesuiitat olivat saaneet aikaan, tuhottiin. Guaranit hylkäsivät lähetysasemat ja ne joutuivat rappiolle. Nykypäivänä kasvien valtaamat rauniot ovat ainoa jäljelle jäänyt muisto 160-vuotisesta jaksosta Paraguayn historiassa.
Paraguay julistautui itsenäiseksi ja kukisti espanjalaiset paikallishallitsijat 15. toukokuuta 1811.
Kolmoisliiton sodassa (1865–1870) Paraguay menetti kaksi kolmasosaa väestöstään ja suuren osan alueestaan. Seuraavat 50 vuotta olivat taloudellisesti ongelmallisia. Chacon sodassa (1932–1935) Paraguay sai Bolivialta suuria alueita chakoa, mutta ei tavoittelemiaan öljykenttiä.
Kenraali Alfredo Stroessner kaappasi vallan toukokuussa 1954. 35-vuotinen sotilasdiktatuuri kukistettiin 1989, minkä jälkeen maassa on järjestetty suhteellisen vapaita ja säännöllisiä presidentinvaaleja. Vuoden 1992 uusi perustuslaki vähensi presidentin valtaa.
Heinäkuussa 2005 Yhdysvallat perusti sotilastukikohdan Mariscal Estigarribiaan, josta on 200 km Argentiinaan ja Boliviaan ja 300 km Brasiliaan. Vaikka sotilaita ei olekaan maassa kuin 400, tukikohdassa on pitkä kiitotie, jolle voidaan nopeasti tuoda joukkoja raskailla kuljetuskoneilla.
Konservatiivinen Asociación Nacional Republicana eli Colorado-puolue hallitsi maata 61 vuoden ajan vuosina 1947–2008. Vuosina 1947–1962 se oli ainoa sallittu. 20. huhtikuuta 2008 järjestetyissä vaaleissa puolue kuitenkin syrjäytettiin ja valtaan nousi vasemmistolainen APC ("Alianza Patriótica por el Cambio"). Presidentiksi nousi entinen katolinen piispa Fernando Lugo.
Politiikka.
Vuoden 1992 perustuslaki toi päätöksen keskittyneelle ja diktaattorimaiselle hallinnolle Paraguayssa. Sen mukaisesti presidentti ja varapresidentti valitaan samoissa vaaleissa kansanäänestyksellä viiden vuoden kausiksi. Presidentti nimittää hallituksen ja toimii sekä maan päämiehenä että hallituksen johtajana.
Paraguayn parlamenttirakennus vuoteen 2003, nykyään kulttuurikeskus.
Kaksikamarinen parlamentti ("Congreso") koostuu 80-jäsenisestä edustajainhuoneesta ("Cámara de Diputados") ja 45-jäsenisestä senaatista ("Cámara de Senadores"). Nämä edustajat valitaan samanaikaisesti presidentin kanssa suhteellisella vaalitavalla. Edustajainhuoneen jäsenet valitaan maakunnittain ja senaattorit valtakunnallisesti, molemmat viiden vuoden kausiksi. Kutakin maakuntaa johtaa vaaleilla valittu kuvernööri. Äänestäminen on pakollista kaikille 18-75 vuotiaille.
Senaatti ja presidentti valitsevat Paraguayn korkeimman oikeuden yhdeksän jäsentä perustuslain mukaisen tuomareiden neuvoston neuvojen mukaisesti. Paraguayn lipussa on hieman eri kuvio toisella puolella.
Paraguay on Latinalaisen Amerikan yhdentymisliiton jäsen ja vapaakauppavyöhyke Mercosurin perustajajäsen vuodesta 1991 yhdessä Argentiinan, Brasilian ja Uruguayn kanssa. Se toimii yhdessä muiden Mercosurin jäsenten kanssa myös monissa poliittisissa ja sosiaalisissa asioissa. Paraguay poikkeaa muista Etelä-Amerikan maista siinä, että se on tunnustanut Taiwanin mutta ei Kiinaa.
Presidentti on asevoimien ylipäällikkö. Vuoden varusmiespalvelus on pakollinen kaikille 18-vuotiaille miehille. Vuodesta 1992 alkaen asepalveluksesta saa kieltäytyä omantunnonsyistä. Maavoimat on asevoimien suurin haara, sen vahvuus on noin 7 000 miestä, kun ilmavoimissa on 1 200 miestä. Laivastossa on 2 000 miestä mihin kuuluu merijalkaväki. Paraguay on sisämaavaltio, mutta sen laivasto partioi rajajoilla, ja on osallistunut sotatoimiin Kolmoisliiton sodassa 1860-luvulla.
Maantiede.
Paraguayjoki jakaa maan kahtia. Sen itäpuoli koostuu ruohikkoisista tasangoista ja metsäisistä kukkuloista, länsipuolella on Gran Chacon alue, jolla on soista tasankoa joen lähettyvillä ja kuivaa metsää kauempana lännessä. Korkein kohta, Cerro Pero, on 842 metriä korkea.
Kaakkoisrajalla virtaa Paranájoki, jossa on suuri Itaipun pato, jonka Paraguay jakaa Brasilian kanssa. Se on tällä hetkellä maailman suurin vesivoimalaitos ja se tuottaa 95 % Paraguayn ja noin 25 % Brasilian kuluttamasta sähköstä.
Paikallinen ilmasto vaihtelee subtrooppisesta lauhkeaan, itäosissa sataa merkittävästi, lännessä on melko kuivaa.
Liikenne.
Paraguyayn liikennejärjestelmän tärkein osa ovat vesireitit Paraguay- ja Parana-jokia pitkin Atlantin valtamerelle asti.
Vuonna 2009 Paraguayssa oli 798 lentokenttää, joista neljäntoista kiitotiet oli päällystetty. Rautateitä oli käytössä enää 36 kilometriä. Maanteitä on vajaat 30 000 kilometriä, ja niistä noin puolet on päällystetty. Vesireittejä on 3 100 kilometriä, ja kauppalaivasto muodostuu 23 aluksesta. Satamakaupunkeja ovat Asuncion, Villeta, San Antonio ja Encarnación. Aiemmin maan tärkein rautatieyhteys oli Ascuncionista Encarnacióniin maan kaakkoisosaan kulkenut "Ferrocarril Carlos Antonio López", jota liikennöitiin höyryjunilla vielä 1990-luvulla. Rata perustettiin 1854. Se lakkautettiin 2003, ja pientä osaa siitä liikennöidään turisteja varten nimellä "El Tren del Lago" joka toinen viikko.
Talous.
Paraguayn markkinataloudessa on merkittävä epävirallinen sektori. Epäviralliseen sektoriin kuuluu sekä maahantuotujen tuotteiden uudelleenvienti että tuhansien pienyritysten ja katukauppiaiden toiminta. Epävirallisen sektorin laajuuden vuoksi taloudelliset mittarit eivät yleensä ole tarkkoja. Suurin osa väestöstä elää maataloudesta, usein kattaen viljelyllään oman elantonsa. Maanomistus on jakautunut erittäin epätasaisesti; sanotaan, että alle prosentti väestöstä omistaa yli 70 % viljelykelpoisesta maasta
Jesuiittojen ajoista alkaen tärkein myyntiin kasvatettu viljelyskasvi oli puuvilla. Soijapapu syrjäytti sen tärkeimpänä 1980-luvulla. Muita merkittäviä tulonlähteitä ovat olleet tupakan ja jossain määrin kahvin viljely, ja sokeriruoko, jonka on toivottu nousevan uuteen arvoon etanolin tuotannon kautta.
Virallinen talous kasvoi vuosittain noin kolme prosenttia välillä 1995–1997, mutta BKT laski hieman 1998–2000. Asukasta kohden laskettuna tulotaso on pysytellyt vuoden 1980 tasolla. Accion-järjestö arvelee Paraguayn heikon taloudelliseen menestyksen syiksi poliittista epävarmuutta, korruptiota, rakenteellisten uudistusten etenemättömyyttä, merkittäviä sisäisiä ja ulkomaanvelkoja sekä puutteellista infrastruktuuria.
Vuonna 2009 tärkeimmät vientimaat olivat Brasilia, Uruguay, Chile, Argentiina ja Venäjä. Tuontia oli eniten Kiinasta, Brasiliasta, Argentiinasta ja Yhdysvalloista.
Väestöjakauma.
Etnisesti, kulttuurillisesti ja sosiaalisesti Paraguay on Latinalaisen Amerikan homogeenisimpiä maita. Noin 95 % väestöstä on espanjalaista alkuperää olevien ja guarani-intiaanien jälkeläisiä, siis mestitsejä. Alkuperäisestä guarani-kulttuurista ei ole jäljellä juuri muuta kuin kieli, jota ymmärtää noin 90 % väestöstä. Noin 75 % paraguaylaisista puhuu espanjaa. Käytännön puhekielenä toimii kuitenkin yleensä jopará, espanjasta ja guaranista muodostunut sekakieli. Paraguayhin on muuttanut saksalaisia, japanilaisia, korealaisia, kiinalaisia, arabeja, brasilialaisia ja argentiinalaisia.
Ylivoimainen enemmistö kansasta asuu itäisissä osissa, 160 kilometrin säteellä Asunciónista, joka on pääkaupunki ja suurin kaupunki. Läntinen osa, Chaco, kattaa 60 % pinta-alasta, mutta siellä asuu alle 2 % väestöstä. Vuonna 2002 paraguaylaisista 89,6 % kuului katoliseen kirkkoon, protestantteja oli 6,2 %. Muiden uskontojen harjoittajien joukossa ovat noin 28 000 mennonniittia.
Vuonna 2007 HIV/AIDSia kantoi 0,6 % aikuisväestöstä eli 21 000 henkeä. Paraguayssa esiintyviä bakteeriperäisiä sairauksia ovat lavantauti, hepatiitti A ja bakteeriperäinen ripuli. Hyönteiset levittävät denguekuumetta ja malariaa. Maaseudulla havaitaan myös Chagasin tautia. Paraguarin, Cordilleran ja Keski-Paraguayn maakunnissa noin 25 % väestöstä kantaa sen aiheuttajaa veressään.
Kulttuuri.
Paraguaylainen kirjailija Augusto Roa Bastos sai espanjankielisen maailman arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Cervantes-palkinnon vuonna 1989. Hänet mainittiin usein myös Nobelin kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana.
Paraguayssa yleinen juoma on yrttitee yerba mate. Kuuman yrttiteen lisäksi maassa suositaan tereréksi kutsuttua kylmää juomaa, jossa yerba mateehen sekoitetaan joko kylmää vettä tai hedelmämehua.
Perinteisen ruokavalion perusta on ollut maniokki. Sen rinnalle on noussut maissi. Muita yleisiä ruokakasveja ovat pavut, maapähkinät, hirssi, bataatti ja riisi. Riisi ei ole yhtä merkittävät peruselintarvike kuin joissakin muissa eteläisen Amerikan maissa.
Maassa on runsaasti sanomalehtiä ja radioasemia, ja niiden joukossa on myös opposition äänenkannattajia. Journalistit ilman rajoja -järjestö arvioi, että journalistit eivät oman turvallisuutensa takia uskalla paneutua kovin syvällisesti skandaaleihin, joissa on mukana poliitikkoja.
Paraguaylainen kansanmusiikki yhdistää guaranien ja espanjalaisten perinteitä melodioihinsa, kun taas sanoitukset kuvaavat luontoa tai käyttävät luontoa vertauskuvina. Perinteinen guaranien soitin on eräänlainnen harppu.
Maassa on Unescon maailmanperintökohde, jonka muodostavat La Santisima Trinidad de Paranán ja Jesus de Tavaranguen jesuiittalähetysasemat.
Koulutus.
Paraguayssa toimii kymmenen yliopistoa. Niistä vanhin on vuonna 1889 perustettu Universidad Nacional de Asunción.
Asunciónissa toimivat myös yksityinen Universidad Columbia, katolisen kirkon ylläpitämä Universidad Catolica of Asuncion, Universidad Americana ja Universidad Iberoamericana. Universidad del Cono Surilla on sivuosastoja myös muissa kaupungeissa, samoin Universidad del Nortella ja Universidad Tecnologica Intercontinentalilla. Ciudad del Estessä ja Pilarissa toimii omat yliopistonsa.
Vuonna 2003 93 % naisista ja 94 % miehistä oli lukutaitoisia. Vuonna 2005 koululaiset kävivät koulua keskimäärin 12 vuotta. todennäköisimmin toteutuvina pidettiin vuonna 2007 juuri koulunkäyntiin ja sukupuolten tasa-arvoon liittyviä tavoitteita.
Urheilu.
Jalkapallo on Paraguayn suosituin urheilulaji. Paraguayn jalkapallomaajoukkue on voittanut kahdesti Copa Américan (1953 ja 1979) ja selviytynyt kolmesti MM-kilpailuissa toiselle kierrokselle. Maan menestyneimpiin jalkapalloilijoihin kuuluvat Arsenio Erico, Aurelio González, Julio César Romero eli Romerito ja José Luis Chilavert.
Paraguay on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1968 alkaen, paitsi vuonna 1980, jolloin se boikotoi Moskovan olympialaisia. Vuoden 2004 Ateenan kesäolympialaisissa Paraguay saavutti hopeaa jalkapallossa. Se oli maan kautta aikain ensimmäinen olympiamitali.
Jalkapallon lisäksi suosittuja lajeja ovat tennis, koripallo, golf, yleisurheilu, shakki ja lentopallo. Paraguayssä syntyneisiin huippu-urheilijoihin kuuluvat tennispelaajat Víctor Pecci, Rossana de los Ríos ja Larissa Schaerer.


Petos.
Petos on rikos, jossa tekijä hankkii toista erehdyttämällä tai erehdystä hyväksikäyttämällä oikeudetonta taloudellista hyötyä ja siten aiheuttaa taloudellista vahinkoa erehtyneelle tai sille, jonka eduista tällä on ollut mahdollisuus määrätä. Petoksesta voidaan tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Petoksesta tuomitaan myös se, joka vääristää tietojenkäsittelyn lopputuloksen tietokoneessa syöttämällä vääriä tietoja tietokoneeseen tai muuten puuttuu tapahtumaan sillä tavalla, että lopputulos vääristyy ja toiselle aiheutuu taloudellista vahinkoa.
Petoksesta säädetään rikoslain 36. luvussa. Rikoslain 37. luvussa säädetään erikseen maksuvälinepetoksesta.
Lievä petos.
Jos petos, huomioon ottaen tavoitellun hyödyn tai aiheutetun vahingon määrä
taikka muut rikokseen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen
vähäinen, rikoksentekijä on tuomittava lievästä petoksesta sakkoon.
Törkeä petos.
ja petos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä petoksesta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.
Prosessipetos.
Prosessipetos kohdistuu viranomaiseen: tuomioistuinta erehdytetään antamaan jotain osapuolta taloudellisesti suosiva tai vahingoittava päätös rikos-, riita- tai hallinto-oikeudellisessa prosessissa. Tuomioistuimelle on esimerkiksi esitetty väärennetty kuitti ja siten erehdytetty tuomioistuin purkamaan omaisuuden takavarikko (KKO 1982-II-27).


Kotietsintä.
Kotietsintä on rikostutkinnassa käytettävä menettely, jossa normaalisti suojattuun kotirauhan piiriin tunkeudutaan asukkaan tahdosta riippumatta. Useissa maissa kotietsintä edellyttää tuomarin tai tuomioistuimen antamaa kotietsintälupaa. Poliisi tai muu lainvalvontaviranomainen hakee tällaista lupaa esittämällä perusteet sille, miksi rikostutkinnassa on tarpeen loukata perus- ja ihmisoikeutena suojattuja kotirauhaa ja yksityisyyttä. Tavanomaisia perusteita kotietsinnälle ovat etsintäkuulutetun henkilön löytäminen ja todisteiden hankkiminen rikosepäilyn tueksi.
Suomen lainsäädäntö.
Kotietsintä on pakkokeinolaissa säädetty menettely, jossa esitutkintaviranomainen epäillessään rikosta tekee tutkimuskäynnin kohteeseen. Suomen lain mukaan kotietsinnän saa suorittaa vain sellaisten rikosten perusteella, joista ankarin mahdollinen rangaistus on vähintään kuusi kuukautta vankeutta.
Suomessa kotietsintä ei edellytä tuomioistuimen poliisille antamaa kotietsintälupaa vaan poliisi voi itse päättää kotietsintöjen suorittamisesta. Päätöksentekijän tulee olla pidättämiseen oikeutettu virkamies eli käytännössä komisario tai tätä ylempi päällystöön kuuluva poliisimies. Myös syyttäjä voi määrätä poliisin tekemään kotietsinnän. Asunnon haltijalle, vuokralaiselle, sen vuokranmaksua hoitaneelle henkilölle tai sitä käyttäneelle henkilölle on pyrittävä varaamaan tilaisuus olla läsnä kotietsinnässä: kotietsintää ei saada suorittaa salassa. Asukkaalla on oikeus tietää kotietsintää suorittavien virkailijoiden henkilöys: si­sä­mi­nis­te­riön ohjeistuksen mu­kaan ko­ti­käyn­ti ei ole sellainen poliisin eri­tyis­teh­tä­vä, jon­ka vuok­si tar­ra­kiin­nit­tei­sen lät­kän voi­si pois­taa.
Kotietsintä voidaan suorittaa rakennuksessa, huoneessa, suljetussa säilytyspaikassa tai kulkuneuvossa. Tavoitteena on löytää takavarikoitava esine tai muuten selvittää sellainen seikka, jolla voi olla merkitystä rikoksen selvittämisessä. Paikassa, joka ei ole sen hallinnassa, jota on syytä epäillä rikoksesta, saadaan kotietsintä toimittaa vain, kun rikos on tehty siellä tai epäilty on siellä otettu kiinni taikka muuten voidaan erittäin pätevin perustein olettaa, että etsinnällä löydetään takavarikoitava tai väliaikaiseen hukkaamiskieltoon tai vakuustakavarikkoon pantava esine tai omaisuus taikka muutoin saadaan selvitystä rikoksesta.
Etsittävän henkilön hallinnassa olevassa paikassa saadaan toimittaa kotietsintä kiinni otettavan, pidätettävän tai vangittavan, tuomioistuimeen tuotavan taikka sinne rikosasiassa haastettavan vastaajan taikka henkilönkatsastukseen toimitettavan tavoittamiseksi.
Muualla kuin etsittävän henkilön hallinnassa olevassa paikassa saadaan kotietsintä toimittaa vain, jos etsittävän henkilön erittäin pätevin perustein voidaan olettaa oleskelevan siellä. Tästä riippumatta etsintä saadaan toimittaa paikassa, johon yleisöllä on pääsy tai jossa rikoksentekijöillä on tapana oleskella.
Kotietsintä voidaan tehdä myös, mikäli selvitettävänä ovat yhteisösakon tuomitsemiseen liittyvät asiat.
Suomessa tehdään vuosittain noin 14 000 kotietsintää, ja kotietsinnät ovat suhteellisen yleinen kantelujen aihe.


Takavarikko.
Takavarikko on pakkokeinolaissa säädetty toimenpide, jossa esine otetaan esitutkinnassa pois sen haltijalta.
Takavarikko Suomessa.
Suomen lain mukaan esine voidaan takavarikoida, jos on syytä olettaa, että se voi olla todisteena rikosasiassa, on viety toiselta rikoksella, tai tuomioistuin julistaa sen menetetyksi.
Takavarikko on myös oikeudenkäymiskaaressa säädetty turvaamistoimi muissa kuin rikosasioissa. Sitä käytetään siis mm. tavallisen velan maksamisen vakuudeksi. Jos hakija saattaa todennäköiseksi, että hänellä on saaminen, joka voidaan määrätä maksettavaksi, ja on olemassa vaara, että vastapuoli kätkee, hävittää tai luovuttaa omaisuuttaan taikka menettelee muulla hakijan saamista vaarantavalla tavalla, tuomioistuin voi määrätä pantavaksi vastapuolen irtainta tai kiinteätä omaisuutta takavarikkoon niin paljon, että saaminen tulee turvatuksi.
Vastapuolen hallussa oleva esine tai muu tietty omaisuus voidaan määrätä takavarikkoon myös silloin, kun hakija saattaa todennäköiseksi, että hänellä on sanottuun esineeseen tai omaisuuteen parempi oikeus, ja on olemassa vaara, että vastapuoli menettelee hakijan oikeutta vaarantavalla tavalla.
Vakuustakavarikosta rikostapauksessa on erilliset säännökset.
Pakkokeinolain mukainen takavarikko rikosasiassa on kumottava niin pian kuin se ei ole enää tarpeen. Takavarikko on kumottava myös, jollei syytettä sen aiheuttaneesta rikoksesta nosteta neljässä kuukaudessa esineen takavarikoimisesta. Tuomioistuin saa
pidättämiseen oikeutetun virkamiehen edellä tarkoitettuna määräaikana tekemästä pyynnöstä pidentää tätä aikaa korkeintaan neljäksi kuukaudeksi kerrallaan (Pakkokeinolaki 4 luku 11 §).
Asiakirjan takavarikko rikostutkinnassa.
Suomen lain mukaan kahden henkilön välisen tiedonannon sisältävää asiakirjaa ei saa takavarikoida, ellei tutkittavana olevasta rikoksesta säädettävä ankarin rangaistus ole vähintään kuusi vuotta vankeutta. Henkilön hallussa olevaa asiakirjaa ei saa takavarikoida todisteena käytettäväksi, mikäli sen voidaan olettaa sisältävän asioita, joista hän ei saa todistaa oikeudenkäynnissä tai joista hän saa kieltäytyä kertomasta, ellei häntä ole esitutkinnassa oikeutettu tai velvoitettu todistamaan kyseiseen asiakirjaan liittyvästä seikasta.


Kolonialismi.
Kolonialismi (, ’siirtokunta’, ’asutus’) on toimintaa, jossa valtio hallitsee toista valtiota tai aluetta omien alueellisten rajojensa ulkopuolella. Tällaisia maita kutsutaan siirtomaiksi. Syyt siirtomaiden hankkimiseen ovat moninaisia: tarkoituksena on usein hallita alueen työvoimaa, raaka-aineresursseja ja kaupankäyntiä. Siirtomaita hankittiin myös strategisista syistä, arvovallan nostamiseksi ja yksinkertaisesti ennalta ehkäisevästi, jolloin toinen valtio ei voisi liittää aluetta siirtomaakseen. Lisäksi usein yritykset sekä paikalliset aktiiviset virkamiehet ja upseerit laajensivat siirtomaita omatoimisesti.
Esimerkiksi Intiassa Britannia määräsi viljelijöille, mitä lajeja tulee viljellä ja pakotti heidät myymään sadon briteille sekä peri kansalta korkeita veroja.
Kolonialismi nähdään usein imperialismin esiasteena, tilana, jossa valtiollinen valta ei vielä ole muodollisesti vahvistettua.
Kolonialismin ja imperialismin takana ovat aatteellisesti valtiojohtoiset merkantilismi ja uusmerkantilismi, joita vastaan taloudellinen liberalismi on noussut. Klassiset ja myöhemmät liberaalit kuten Adam Smith, Frederic Bastiat, Richard Cobden, John Bright, Henry Richard, Herbert Spencer, H. R. Fox Bourne, Edward Morel, Josephine Butler, W. J. Fox ja William Gladstone vastustivatkin kolonialismia. Lisäksi Amerikan vallankumous oli ensimmäinen siirtomaavallan vastainen kapina, joka inspiroi muita.
Adam Smith kirjoitti teoksessaan Wealth of Nations, että Britannian tulisi vapauttaa kaikki siirtokuntansa. Hän myös huomautti tämän olevan taloudellisestikin edullista Britannian kansalaisille keskimäärin, vaikka merkantilistisia etuoikeuksia saaneet kauppiaat jäisivät tappiolle.


Oikeus vaieta.
Oikeus vaieta on monissa maissa olemassa oleva laillinen suoja henkilölle, joka joutuu poliisin kuulusteluun tai oikeudenkäyntiin epäiltynä tai syytettynä.
Oikeus sisältää useita asioita sen ympärillä, että syytetyllä on oikeus kieltäytyä vastaamasta kysymyksiin. Oikeus on voimassa myös esitutkinnasta oikeudenkäynnin loppuun.
Laillinen peruste oikeudelle vaieta on, että valtiolla pitäisi olla velvollisuus tarjota puolustusasianajaja. Lisäksi asiassa on se puoli, että kun syytetty joutuu valtiota vastaan, hänet voidaan helposti manipuloida antamaan vääriä todistuksia, ja jos syytetyllä on velvollisuus vastata se johtaa helposti kidutuksen käyttöön.
Kun eräissä maissa rikosta tutkiva poliisi tai tuomari kuulee syytettyä, hänen täytyy kertoa kuulusteltavalle, että hänellä on oikeus vaieta, tehdä tunnustus tai vastata kysymyksiin.
Laki myös kieltää syytetyn kuulemista valan alla; täten syytetty voi sanoa mitä tahtoo puolustuksekseen, ilman pelkoa rangaistuksesta perättömästä lausumasta oikeudessa. Tämä oikeus koskee myös syytetyn puolisoa ja lähisukulaisiaan, jos he haluavat käyttää vaitiolo-oikeutta. Jos he suostuvat tulemaan kuulluksi, heidän on puhuttava totta.


Kidutus.
Kidutus on tahallista fyysisen tai henkisen kivun aiheuttamista, jonka tarkoituksena on uhrin rankaiseminen tai pelottelu, tietojen tai tunnustuksen kiristäminen tai pelkästään kuulustelijan viihdyttäminen. Dialogi-lehden mukaan kidutuksen perimmäinen tavoite on uhrin persoonan tuhoaminen.
Lievempiä huonon kohtelun muotoja sopimuksessa ovat halventava ja epäinhimillinen kohtelu.
Ruumiillisten vammojen lisäksi kidutus voi aiheuttaa masennuksen, ahdistuksen ja muistivaivojen kaltaisia henkisiä ongelmia.
Nykyään kidutus on kielletty monissa kansainvälissä sopimuksissa ja monien maiden lainsäädännössä. Aikoinaan sitä on kuitenkin yleisesti käytetty oikeudenkäynneissä, joissakin maissa edelleenkin.
Kidutuksen historia.
Kidutusta on käytetty useimmissa tunnetuissa kulttuureissa. Kidutuksella on haluttu koventaa rangaistusta tai saada tunnustuksia oikeudenkäynteihin.
Tunnustuksen saamiseksi kiduttamalla otti länsimaiseen oikeuskäytäntöön ensimmäiseksi käyttöön inkvisitio, mutta se levisi pian myös maalliseen oikeudenkäyttöön. Kidutus ei kuitenkaan ole luotettava tiedonhankintamenetelmä, koska välttääkseen kärsimyksiä suurin osa kidutuksen uhreista on valmis tunnustamaan mitä tahansa. Etenkään menneinä aikoina se ei juuri vallanpitäjiä haitannut; tästä todistuksena ovat uuden ajan alun noitavainot. Vainojen aikana kidutuksella saatiin ilmiantoja, joiden kohteet edelleen alistettiin kidutukselle.
Kidutusta kuulustelukeinona vastusti ankarasti jo Olaus Magnus tuomarinohjeissaan, sillä "mikä oikeus se olisi, jos kidutettaisiin ja vaivattaisiin sitä, jota vastaan ei voida mitään todeksi näyttää", "on parempi päästää syyllinen irti kuin syytöntä kiduttaa ja vaivata" ja "sellaiset tunnustukset ovat tavallisesti väärät, ja usein tapahtuu, että moni kidutuksen tähden, jota kärsii, tunnustaa sen, mikä ei koskaan ole totta ollut eikä tapahtunut". Yleisemmin sitä alettiin vastustaa Euroopassa valistuksen aikana 1700-luvulla. Esimerkiksi Ruotsissa ja siihen kuuluneessa Suomessa kuulusteluihin liittyvä kidutus kiellettiin vuonna 1772.
Kidutus on nykymaailmassa yleistä diktatuureissa ja muissa maissa, joiden ihmisoikeustilanne on heikko vaikkapa sodan takia. 2000-luvun alkaessa ihmisoikeusjärjestöt ovat huolestuneet Yhdysvaltojen "terrorismin vastaisen sodan" ihmisoikeusloukkauksista, myös kidutuksesta. Ero kidutuksen ja kovennettujen kuulustelumenetelmien välillä on joskus hämärä. Esimerkiksi Yhdysvallat on esittänyt, ettei valvottaminen, epämukaviin asentoihin pakottaminen, melulle altistaminen, ajantajun hämärtäminen ja ruuan, juoman tai henkilökohtaisen hygienian epääminen tai seksuaalinen nöyryyttäminen ole kidutusta, vaan ainoastaan painostusta (engl. "coercion").
Tutkimusten mukaan kidutuksen uhka voi vaikuttaa uhriin enemmän kuin varsinaisen tuskan aiheuttaminen. Kidutuksella uhkaaminen onkin käytännössä lähes yhtä tehokasta kuin varsinainen kidutus. Kidutuksen voidaan sanoa alkavan siitä hetkestä, kun vangittu tietää joutuneensa kidutushaluisten ihmisten käsiin.
Kansainväliset sopimukset.
Kidutus on kielletty monissa kansain­välisissä sopimuksissa kuten ja kansalais­oikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa kansain­välisessä yleis­sopimuksessa vuodelta 1966. Vuonna 1984 tehtiin Yhdistyneiden kansakuntien aloitteesta erityinen kidutuksen vastainen sopimus. Kidutusta pidetäänkin yhtenä pahimmista ihmis­oikeus­loukkauksista (ruumiillisen koskemattomuuden loukkaus).
Myös Euroopan ihmis­oikeus­sopimuksen 3. artiklassa kielletään kiduttamasta ketään tai rankaisemasta epä­inhimillisellä tai halventavalla tavalla. Lisäksi Euroopan neuvoston jäsenvaltiot ovat tehneet erityisen eurooppalaisen yleis­sopimuksen kidutuksen ja epä­inhimillisen tai halventavan kohtelun estämiseksi.
Kidutusta ehkäistään myös välillisesti, esimerkiksi takaamalla syytetyille oikeus vaieta.
Suomen laki.
Suomessa kidutus samoin kuin kuolemanrangaistus ja muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu on kielletty perustuslain 7 §:ssä. Ketään ei myöskään saa luovuttaa ulkomaille, jos häntä siellä uhkaa kidutus.
Suomen rikoslaki määrittelee kidutuksen rikokseksi, johon virkamies, luottamushenkilö tai muu julkista valtaa käyttävä henkilö syyllistyy, jos hän aiheuttaa toiselle voimakasta ruumiillista tai henkistä kärsimystä
Kidutuksesta rangaistaan vähintään kahden ja enintään kahdentoista vuoden vankeudella. Siihen syyllistynyt virkamies on myös pantava viralta. Kidutuksesta tuomitaan myös virkamies, joka nimenomaisesti tai hiljaisesti hyväksyy alaisensa tai muutoin tosiasiallisessa määräysvallassaan ja valvonnassaan olevan henkilön suorittaman kidutuksen..
Jos vastaavanlaiseen tekoon syyllistyy muu kuin virkamies tai julkista valtaa käyttävä henkilö tai jos teon motiivina on jokin muu kuin edellä mainittu, kidutusta koskevaa säännöstä ei sovelleta, mutta teko rangaistaan yleensä pahoinpitelynä tai sen laadusta riippuen myös esimerkiksi pakottamisena tai laittomana uhkauksena.
Jo alku­peräisessä vuoden 1889 rikos­laissa (25. luvun 11 §) säädettiin enintään neljän vuoden vankeusrangaistus sille, joka kiduttamalla pakotti toisen tunnustamaan jotakin. Säännös kumottiin rikos­lain uudistuksen yhteydessä vuonna 1995, koska se katsottiin erillisenä tarpeettomasksi, sillä samasta teosta voitiin rangaista myös pakottamista tai pahoinpitelyä koskevien säännösten perusteella. Vastaavaa säännöstä ei myöskään enää ollut muiden pohjois­maiden rikos­laeissa.. Vuonna 2009 lakiin kuitenkin palautettiin kansain­välisten suositusten mukaisesti erillinen kidutusta koskeva säädös, joskaan sopimukset eivät nimenomaisesti sellaista edellyttäneet.
Kidutusvälineitä ja metodeita.
Erilaisia kidutusmenetelmiä on aikojen saatossa käytetty valtava määrä. Yleensä kidutus jaetaan fyysiseen ja henkiseen. Luovuutta on uhrattu valtavia määriä erilaisten kidutuslaitteiden ja menetelmien kehittämiseen. Mitään erikoisia välineitä ei kidutukseen kuitenkaan välttämättä tarvita.
Antiikista kuuluisia kidutusmenetelmiä olivat syöttäminen villipedoille ja kidutettavan erilaiset lävistykset metallipiikeillä (ristiinnaulitseminen).
Eri sodissa on syyllistytty monenlaisiin julmuuksiin; erilaiset sisällissodat ovat olleet monesti julmia molemmin puolin.
Muita yleisiä keinoja ovat sähkön käyttö (sähköšokit) ja kemikaalit (esim. saippua) käytettynä kehon herkkiin kohtiin, sukuelimiin tai ruumiinaukkoihin.
Kidutus kuulustelumenetelmänä.
Kidutusta kuulustelumenetelmänä pidetään epäluotettavana. Kidutettuna ihminen voi tunnustaa mitä vain päästäkseen eroon kammottavasta tilanteesta. Länsimainen oikeuskäsitys ei hyväksy kiduttamalla saatuja tietoja oikeuskelpoisiksi. Vaikka kidutus on kansainvälisessä laissa kielletty, silti esimerkiksi Yhdysvallat käyttää presidentin myöntämin erityisvaltuuksin kuulustelumenetelmiä joita maan oma laki pitää kidutuksena. Yhdysvallat perusteli Irakin sodan valtauksen jälkeisen vastarinnan jatkumisen vuoksi kidutuksen kaltaisten kuulustelumenetelmien käyttöä. Yhdysvaltain oikeusministeriö salli CIA:n käyttää veteen hukuttamista, päähän läpsimistä sekä äärimmäisiin lämpötiloihin altistamista kuulustelumenetelmänä salaisissa ohjeissaan 2005.
Salaiset kidutuskeskukset.
Välttääkseen oman maansa lainsäädäntöä, CIA:n on perustanut salaisia kuulustelukeskuksiaan eri puolille maailmaa. Lukuiset eurooppalaisraportit ovat kertoneet Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun sijoittaneen salaisia pidätyskeskuksia Puolaan ja Romaniaan.
Presidentti George W. Bushin hallintoa on arvosteltu kidutuksen käyttämisestä terroristiepäiltyjen kuulusteluissa. Yhdysvaltalaisista yli puolet ei hyväksy kidutusta missään olosuhteissa.
Kidutuksesta elinikäinen trauma.
Physicians for Human Rights -järjestö haastatteli 11:tä Abu Ghraibin vankilasta Irakista ja Guantanamon vankilasta Kuuban saarelta vapautettua vankia ja teki heille terveystarkastukset. CIA:lla on lupa ns. waterboarding-tekniikan käyttöön, jossa kuulusteltavan keho sidotaan hieman alakulmassa olevaan lankkun, kasvojen eteen sidotaan kangas ja päälle kaadetaan vettä. Tunne tukehtumisesta johtaa yökkäysrefleksiin ja hukkumisen pelkoon. Menetelmää testattaessa koehenkilöt kestivät käsittelyä keskimäärin 14 sekuntia. Yhdysvaltojen armeijan kuulustelumetodit ovat aiheuttaneet vangeille vakavia oireita. Raportin mukaan entiset vangit kärsivät kivuista ja hautoivat itsemurhaa vielä vuosia vapautumisen jälkeen. Eräs vangeista kertoi, kuinka hänet oli pakotettu makaamaan lattialla virtsassa samalla, kun amerikkalaiset sotilaat löivät ja potkivat häntä. Häntä oli hyväksikäytetty luudanvarrella. Sotilas oli virtsannut hänen päälleen ja pakottanut ulvomaan koiran tavoin.
Kidutuksen uhrien päivä.
Kansainvälistä kidutuksen uhrien päivää vietetään 26. kesäkuuta. Vuonna 1997 YK:n yleiskokous julisti Talous- ja sosiaalineuvoston (ECOSOC) suosituksesta päivän YK:n kansainväliseksi päiväksi kidutuksen uhrien puolesta päätöslauselmalla 52/149. Päämääränä on kidutuksen lopettaminen ja kidutuksen uhriksi joutuneiden tukeminen. Suomeen perustettiin kidutuksen uhrien kansainvälinen kuntoutuskeskus "Centre for Torture Survivors", Kidutettujen kuntoutuskeskus.


Länsimaat.
a> näkemys länsimaista, kuvattuna tummansinisellä, perustuen kulttuuriperintöön ja historiaan.
Länsimaat on hieman epämääräinen kulttuurillisia, poliittisia ja maantieteellisiä seikkoja sisältävä käsite, jolla viitataan usein Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Länsi-Eurooppaan. Länsimaissa voidaan kulttuurillis-poliittisessa mielessä katsoa olevan mukana myös länsimaiden siirtokunnista itsenäistyneet maat, Australia ja Uusi-Seelanti, sekä kenties Israel, joka on länsimaiden pitkäaikainen liittolainen ja jonka väestöstä suuri osa on peräisin Euroopasta.
Kylmän sodan aikana Euroopasta luettiin usein länsi­maihin vain ne maat, jotka eivät kuuluneet Neuvosto­liiton hallitsemaan itäblokkiin. Lännen vastapuolena oli itä, johon kuuluivat kommunistiset Neuvosto­liitto ja Kiina sekä niiden vaikutuspiirissä olevat maat. Tämäntyyppiset vanhat jaot ovat käyneet kyseenalaisemmiksi maailman muuttuessa, mutta niitä käytetään joskus edelleen. Länsi–itä-akselia muistuttaa läheisesti jako (rikkaaseen) pohjoiseen ja (köyhään) etelään, jossa viitataan vaurauden jakaantumiseen maapallolla.
Varsinkin aiempina vuosikymmeninä puhuttiin usein ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta maailmasta. Tällöin ensimmäinen maailma sisälsi länsimaat. ”Läntinen yhteisö” eroaa kuitenkin sosioekonomisesta termistä ”ensimmäinen maailma” siinä, että esimerkiksi Etelä-Amerikka lasketaan joskus osaksi läntistä yhteisöä, mutta suuri osa maanosan asukkaista on köyhiä. Japani on rikas ja osa ”ensimmäistä maailmaa”, mutta ei ole kulttuuriltaan länsimainen.
Käsitteen ideologisesta puolesta voidaan sanoa, että länsimaat katsovat usein edustavansa modernisaatiota, demokratiaa, sivistystä ja jopa rauhaa. Tämä tulee hyvin ilmi esimerkiksi Euroopan unionin perustuslaissa.


Ylivieska.
Ylivieska on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnan lounaisosassa. Ylivieska on rautateiden risteyskohtaan, Kalajoen rantamaille kasvanut kaupunki. Kaupungissa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2. Ylivieskan naapurikunnat ovat Alavieska, Haapavesi, Kalajoki, Nivala, Oulainen, Merijärvi ja Sievi. Ylivieska on Oulun Eteläinen nimisen alueen keskuskaupunki.
Aiemmin, kun maakunnat eivät olleet valtion virallisia hallintotasoja, laskettiin Keski-Pohjanmaan maakuntaan usein myös Kalajokilaakson muodostama Pohjois-Pohjanmaan maakunnan lounaisosa. Ylivieska oli tällöin Keski-Pohjanmaan tärkeimpiä keskuksia. Ylivieskassa toimii neljä kertaa viikossa ilmestyvä sanomalehti Kalajokilaakso sekä kerran viikossa ilmestyvä ilmaisjakelulehti Vieskalainen.
Ylivieskan vaakuna on Ahti Hammarin suunnittelema. Siinä on kuvattuna sininen, apilapäinen haaruristi. Hopeaväri esittää vettä.
Historia.
Rautateiden risteyskohta on ollut merkittävässä osassa Ylivieskan kasvun kannalta.
Ylivieskan seutu oli pitkään lappalaisten eränkäyntialuetta. Keskiajalla alue kuului vanhaan Salon eli Saloisten pitäjään. Pysyvästi alue asutettiin vasta keskiajan lopulla, jolloin seudulle saapui uudisasukkaita Kalajokisuusta ja Suur-Lohtajan kylistä. Ylivieskan asutus kasvoi melko nopeasti. Vuonna 1550 taloja oli 13, 1600-luvun alkupuolella taloja oli jo 30. Vuonna 1690 asukkaita oli 622. Suuret nälkävuodet 1697 ja isovihan aikana väestö väheni, mutta 1700-luvun puolenvälin jälkeen alkoi asukasmäärä jälleen kasvaa.
Ylivieskan seutu kuului aluksi Kalajoen seurakuntaan. Päätös oman kappeliseurakunnan perustamisesta tehtiin jo 1643, mutta vasta kymmenen vuotta myöhemmin valmistui seurakunnan oma kirkko Haapaniemelle. Itsenäiseksi seurakunnaksi Ylivieska erotettiin 1861, mikä toteutui 1875. Ylivieskan kunta perustettiin 1867. Kunnalliselämä virisi nopeasti erityisesti kirjailija Pietari Päivärinnan ansiosta. Ylivieskan kanttorina 40 vuotta toiminut Päivärinta oli kuntakokouksen puheenjohtaja 1869–1872 ja 1875–1887. Hän oli perustamassa pitäjän ensimmäistä kirjastoa (1869) ja kansakoulua (1879). Kalajokilaisten pappien ja talollisten vastuksen vuoksi oma pappi saatiin kuitenkin vasta 1862. Ylivieskan kirkko rakennettiin 1786 ja korjattiin nykyiseen asuunsa läänin rakennuskonttorin esimiehen Julius Basilierin piirusten mukaan 1892. Korjausten mukana kirkon alkuperäinen ulkoasu muuttui lähes täysin.
Väestön pääelinkeinona oli aluksi maanviljelys, mutta myös kalastus ja hylkeenpyynti keväisin Kalajoen edustalla meren jäällä olivat tärkeitä toimeentulolähteitä. Tervanpoltto alkoi yleistyä 1600-luvula ja oli vielä 1800-luvun alkupuolella tärkeä elinkeino. Hannunkoskeen ja Jylhänkoskeen rakennettiin sahat jo 1760-luvulla ja vuosisadan lopulla pitäjään rakennettiin kuusi salpietarinkeittämöä.
Kalajokilaaksosta muodostui yksi herännäisyyden keskuspaikoista 1800-luvun alkupuolella. Pohjanmaan herännäisyyden johtomiehinä olivat Niilo Kustaa Malmberg ja Ylivieskan kappalainen Jonas Lagus. Maakunnan heränneet perustivat 1920 Raudaskylään kristillisen opiston, joka on Suomen suurin kristillinen kansanopisto ja –korkeakoulu. Raudaskylän kristillinen opisto kokoaa vuosittain noin 200 opiskelijaa eri puolilta Suomea.
Peltoalaa lisättiin 1800-luvulla voimakkaasti, mutta pelkkä maanviljelys ei kyennyt elättämään tasaisesti kasvavaa väestönmäärää. Vaikean tilanteen laukaisi rautatie. Kunnan elinkeinoelämä alkoi kehittyä, kun se sai oman rautatien 1886. Tuolloin nimittäin rannikkoa pitkin kulkevaksi suunniteltu Pohjanmaan rata rakennettiinkin Kokkola–Oulu-välillä sisämaahan ja vedettiin Ylivieskan läpi. Sanotaan tunnetun ylivieskalaisen kirjailijan ja valtiopäivämiehen Pietari Päivärinnan vaikuttaneen 1882 valtiopäivillä ratkaisevasti radan varhaiseen rakentamiseen ja ainakin sen linjaukseen, ja näin myös vaikuttaneen suuresti koko Ylivieskan tulevaan kehitykseen. Myöhemmin tehtiin myös yhdysrata Iisalmeen, tämä Iisalmi–Ylivieska-rata valmistui 1925. Ylivieskasta tuli rautateiden tärkeä risteysasema, joka nopeasti alkoi kehittyä Kalajokilaakson talous- ja kulttuurielämän keskukseksi. Parantuneet liikenneyhteydet vetivät puoleensa myös teollisuutta. Jo 1930-luvun alussa esitettiin ajatus Ylivieskan kirkonkylän muuttamisesta kauppalaksi. Kauppala Ylivieskasta tuli kuitenkin vasta 1965, mutta jo kuuden vuoden päästä 1971 se sai kaupunginoikeudet. Tähän nopeaan kehitykseen oli syynä kaupunkikeskuksen puuttuminen silloisen Oulun läänin eteläosasta.
Luonto.
Luonnonmaisemiltaan Ylivieska on tyypillistä Pohjanmaata: tasaista ja loivakaartoista lakeutta, jonka halki kaakosta koilliseen virtaa kunnan päävesistö Kalajoki. Kalajoen kahden puolen levittäytyvät tasaiset viljelymaat.
Vaikka Ylivieska seutu kuuluu Pohjanmaan liuskevyöhykkeeseen, sen kallioperä on kivilajikoostumukseltaan varsin kirjava. Kaupungin länsiosassa keskustataajaman molemmin puolin on kaksi konglomeraattipitoista, luode-kaakkosuuntaista liuskevyöhykettä. Pohjoisosassa on toinen laaja liuskealue, joka koostuu amfiboliitista, palgioklaasiporfyriitista, porfyroblastisesta kiilleliuskeesta ja tuffiitista. Kaupungin eteläosan graniitti- ja granodioriittialueet ovat merkittävimmät syväkivilajiesiintymät. Keskustan lounaispuolella on laajahko liuskeiden ympäröivä gabromassiivi.
Irtaimet maalajit peittävät lähes kaikkialla kallioperää. Jokilaakson molemmin puolin, erityisesti vedenjakaja-alueilla, maanpintaa peittävät vähäravinteiset viljelyyn heikosti sopivat moreenisora- ja hiekka-alueet. jokilaakso on sen sijaan maaperältään viljelyyn hyvin soveltuvaa hiesua ja savea. Jääkaudella Päijänteen vedet purkautuvat Kalajokea pitkin Pohjanlahteen ja meren rantaviiva työntyi vielä pitkälle sisämaahan Ylivieskan seudulle saakka. Jokilaakso on siten entistä merenpohjaa, johon Kalajoki on vuosisatojen kuluessa kuljettanut ja kasannut viljavaa lietettä. Turvetta on eniten kaupungin etelä- ja itäosissa.
Maasto viettää kaakosta luoteeseen ja on kauttaaltaan loivapiirteistä. Loivapiirteisyys johtuu pääasiassa kallioperän tasaisuudesta, mutta myös jääkautiset ja jokien tuomat kerrostumat ovat tasoittaneet korkeuseroja. Maaston korkeus merenpinnasta vaihtelee yleensä 50 ja 100 metrin. välillä. Ylävintä on kaupungin eteläosassa, jossa kohoavat mm. Käärmekangas ja Huhmarmäki. Matalampia ja vähäisempiä kallionnyppylöitä on myös runsaasti pohjois- että etelärajan tuntumassa vedenjakaja-alueiden moreenimailla.
Ylivieskan päävesistö on Kalajoki, jonka vesimäärä vaihtelee muiden Pohjanmaan jokien tavoin paljon. Keväällä, kun lumet sulavat maan vielä ollessa jäässä, uhkaavat tulvavedet kohota jokea reunustaville pelloille. Tulvahaitat ovat kuitenkin vähentyneet vesistöjärjestelyiden ansiosta huomattavasti. Kuivien kesähelteiden aikana vähenee Kalajoen vesimäärä niin pieneksi, että joen pohjakivikot tulevat näkyviin. Kalajoessa on muutamia pieniä koskia, joista Ylivieskan alueella merkittävimmät ovat Hannunkoski ja Juurikoski. Kalajokeen yhtyy Ylivieskan alueella vain vähäisiä sivujokia. Pohjoisesta siihen laskevat Mertuanoja ja Pylväsjoki ja etelässä Ojankylänoja ja Olmalan- eli Katajaoja. Muutamista pienistä järvistä huomattavin on Iso-Kähtävä lounaiskulmassa. Se laskee Kähtävänojaa pitkin vasta Alavieskan puolella Kalajokeen. Ylivieskan pohjoisosan järvistä on suurin Iso-Viitanen.
Metsät peittävät noin puolet Ylivieskan pinta-alasta, mutta suurin osa metsämaista on veden vaivaamaa. Soita on pääasiassa etelä ja pohjoisen vedenjakaja-alueilla. Vallitsevina suotyyppeinä ovat nevat ja rämeet. Suurimpia soita ovat mm. Vasamaneva ja Konttaneva.
Liikenneyhteydet.
Nykyisin matka-aika Helsingin ja Ylivieskan välillä kestää junalla nopeimmillaan 4 tuntia ja 46 minuuttia. Junamatka Ylivieskan ja Kouvolan välillä kestää nopeimmillaan Iisalmen kautta 5 tuntia ja 44 minuuttia sekä Tampereen kautta 5 tuntia ja 46 minuuttia.
Ylivieskasta on suoria juna- ja linja-autoyhteyksiä Kokkolan, Oulun ja Iisalmen suuntiin. Linja-autojen pikavuoroilla pääsee ilman autonvaihtoa myös Jyväskylään ja Kajaaniin.
Paikkakunnan lähimmät lentoasemat sijaitsevat Kruunupyyssä noin 95 kilometrin päässä ja Oulunsalossa noin 125 kilometrin etäisyydellä. Ylivieskan oma lentokenttä on harrasteilmailun käytössä.
Kaupat ja talous.
Ylivieska tunnetaan palvelukaupunkina julkisten, sekä monipuolisten liike-elämän palvelujensa ansiosta. Viime vuosina varsinkin päivittäistavarakauppa on investoinut uusia liiketiloja Ylivieskan alueelle. Erityisesti vuoden 2003 alussa avattu Kärkkäisen kauppakeskus ISO on vilkastuttanut liikennettä koko kaupungin alueella.
Autokauppa on perinteisesti ollut vahvinta kaupan osa-aluetta Ylivieskassa. Oheistoimintoineen Ylivieskan Autolaakso -nimellä tunnettu autokaupan keskittymä on merkittävä työllistäjiä kaupungissa.
Metalli- ja konepajateollisuudella sekä mekaanisella puuteollisuudella on vahvat perinteet ja kasvunäkymät koti- ja vientimarkkinoilla. Siltapalkit, suuret hallirakenteet, voimalaitosputkistot ja offshore-teollisuuden rakenteet ovat merkittävä osa Ylivieskan teollista tuotantoa. Ylivieskassa sijaitsee Suomen pohjoisin kuumasinkityslaitos.
Metalliteollisuus työllistää Ylivieskassa lähes 500 henkilöä, mekaaninen puuteollisuus noin 150 ja IT-alan yritykset lähes 100 henkilöä.
Koulutus on vahvasti esillä Ylivieskassa. Eri koulutusasteiden ja alojen opetusta tarjoavat mm. kansalaisopisto, Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulu, lukio, Raudaskylän Kristillinen Opisto ja Ylivieskan seudun ammattiopisto.
Kulttuuri.
Ylivieskassa järjestetään vuosittain Sun Pampas -kaupunkifestivaali kesäkuussa sekä Ylivieskan Härkäjuhlat elokuun toisena viikonloppuna. Suomen suurin luokkakokous "De dödä tidningar" on kaikkien nähtävä. Tapahtumaa vietetään syyskuussa.
Ylivieskatalo Akustiikka on moderni kulttuurikeskus aivan kaupungin keskustassa. Siellä on 405-paikkainen konserttisali, näyttelysali, äänistudio sekä kokous- ja videoneuvotteluhuoneita. "Kokouskeidas keskellä kaupunkia". Akustiikassa järjestetään paljon erilaisia konsertteja ja tapahtumia, näyttelysalissa 15 näyttelyä vuosittain.
Ylivieskassa toimiva harrastajateatteri YTY-teatteri on erittäin aktiivinen ja tuottaa vuodessa 2–5 ensi-iltaa. YTY on tunnettu ja menestynyt harrastajateattereiden keskuudessa ja tekee yhteistyötä mm. Kajaanin kaupunginteatterin kanssa.
Pohjanmaa Underground ry järjestää elektronisen tanssimusiikin ympärille rakennettuja tapahtumia Ylivieskan seudulla. Yhdistys haluaa tarjota ihmisille mahdollisuuden hyvän musiikin kuunteluun, tanssimiseen ja samanhenkisen porukan tapaamiseen. Yksi tärkeimmistä lähtökohdista on kiinnostuksen herättäminen myös asialle vähemmän omistautuneiden ihmisten keskuudessa. Toiminta on voittoa tavoittelematonta, koska musiikki on pääasia.
Nähtävyydet.
Savisilta – Suomen toiseksi vanhin betonisilta ylittää Kalajoen Ylivieskan keskustassa.
Ystävyyskunnat.
Pohjoismaisten ystäväkuntien kanssa järjestetään tapaaminen joka toinen vuosi, johon osallistuvat valtuuskunnat kaikista neljästä kunnasta. Tämän lisäksi ystäväkuntien kesken on runsaasti urheiluseurojen, kuorojen, oppilaitosten välistä yhteistyötä.


Vankila.
Vankila eli tyrmä on suljettu laitos, jossa säilytetään vankeja. Vankilassa olevat vangit voivat olla esimerkiksi rikoksista epäiltyjä tutkintavankeja, vankeusrangaistukseen tuomittuja tai sakon muuntorangaistusta suorittavia, turvasäilöön vangittuja tai hallituksen mielivaltaisesti vangitsemia henkilöitä. Vankila on olennainen osa järjestäytyneen yhteiskunnan laillista rikosseuraamusjärjestelmää. Suomessa vankilat ovat osa Vankeinhoitolaitosta.
Rangaistuslaitokset.
Vanhojen vankiloiden osastot ovat usein koristeellisia mutta epäkäytännöllisiä. Kuva Kuopion vankilasta.
Rangaistuslaitosten historian on kirjoittanut Michel Foucault (1975). Teoksesaan "Surveiller et punir – Naissance de la prison" Foucault toteaa, että valta ei ole vain "laki, joka sanoo ei". Se vaatii toteutuakseen väkivaltakoneiston. Tähän koneistoon kuuluu olennaisena osana vankilalaitos siinä missä poliisi kuin armeijakin. Valtakäsitys, joka perustuu kiellon, riiston ja alistamisen ajatuksille, ei kykene tarttumaan vallan muihin piirteisiin. Foucault'lle valta on ennen kaikkea tuottavaa; valta tuottaa ja muovaa todellisuutta ja meitä sen keskellä. Valta tuottaa tarpeidensa mukaisen totuuden ja todellisuuden: totuus on valtaa hyvin käytännöllisessä mielessä. Panoptikon on filosofi Jeremy Benthamin suunnittelma vankilatyyppi, joka on rakennettu niin, että vankeja voidaan seurata vähimmällä mahdollisella henkilökunnalla niin, että vanki ei huomaa, että häntä seurataan.
Suomen vankilat jaettiin 2006 viiteen aluevankilaan, joiden alaisuudessa toimii 16 suljettua vankilaa ja 19 avovankilaa. Kaksi vankisairaalaa sekä Psykiatrinen vankisairaala ovat hallinnollisesti Vankeinhoitolaitoksen terveydenhuoltoyksikön alaisuudessa.
Suljettuina laitoksina toimivat entiset keskusvankilat ja läänin- ja varavankilat. Keskusvankiloissa säilytettiin vankeusvankeja, kun taas lääninvankiloissa pääasiassa tutkintavankeja. Varavankilat olivat jotain tilapäiseksi ajateltua tarvetta varten perustettuja täytäntöönpanopaikkoja.
Vankilaväestö.
Kaikkiaan Suomen vankiloissa istui vuonna 2003 keskimäärin noin 3 500 tuomittua, joista naisvankeja oli noin 200. Suomen vankiluku on Euroopan pienimpiä ja samaa luokkaa muiden Pohjoismaiden kanssa. Yhdysvaltain ja Venäjän vankiloissa on vankeja väkilukuun suhteutettuna kymmenenkertainen määrä. Amnesty Internationalin laskujen mukaan mielipidevankeja oli 10, joista kaikki totaalikieltäytyjiä. Suomen vangeista romaneja on suhteellisesti enemmän kuin valtaväestöön kuuluvia vankeja, joskin tarkkaa tietoa asiasta on hankala saada, koska lainsäädäntö kieltää tilastoinnin etnisen taustan perusteella.
Ilkka Taipaleen mukaan Suomessa nuorisovankiloissa lähes 90 prosenttia on lukihäiriöisiä ja normaalivankiloissa arviolta puolet. Tarkkaavaisuusongelmat ja laaja-alainen kehityshäiriö ovat vangeilla yleisiä. Myös mielenterveysongelmat ovat tavallisia. Westermarck-efekti ja kaksostutkimus ovat osoittaneet, että geeneillä voi olla suurempi vaikutus yksilön persoonallisuuteen ja antisosiaaliseen käyttäytymiseen kuin lapsuuden kokemuksilla
Vankiloiden toimintaa ja käytäntöjä.
Vankilalle on tunnusomaista, että vangin liikkuminen laitoksen sisällä ja alueella on tarkkaan kontrolloitua. Ulkoapäin lukittavat ovet suljetaan päiväjärjestyksen ja vankilan osaston mukaisena aikana useasti joka päivä. Ovet avataan aamuisin taas aamutoimia varten, yleensä klo 06.00 ja 07.00 välillä. Iltaisin voidaan joissain laitoksissa järjestää vapaa-ajan toimintaa, johon jossain muodossa lähes kaikki vangit voivat osallistua. Muun ajan vangit viettävät selleissä.
Työtoiminta ja erilaiset kuntouttavat toimintaohjelmat kuuluvat nykyisin jo melkein joka vankilan arkeen. Aiemmin ajateltiin, että työ on lääke suunnilleen kaikkeen, mutta ulkomaisten tutkimusten ja esimerkkien mukaan on osoittautunut, että jotkut kuntouttavat ohjelmat toteuttavat työtoimintaa paremmin Vankeinhoitolaitoksen tavoitetta vähentää uusintarikollisuutta. Tämä tietenkin koskee vain osaa vangeista, koska elämäntilanteet ja tarpeet ovat yksilöllisiä.
Tapaaminen on mahdollista vankiloissa yleisimmin viikonloppuisin ja pyhäpäivinä. Yleensä tapaamiseen tulee anoa lupa etukäteen. Anomuksessa on kerrottava tapaajien henkilötietoja.
Vaikka ostoksia kanttiinissa voi suorittaakin, käteisen rahan hallussapito on suomalaisissa vankiloissa kielletty. Ostokset maksetaan vangin omalta tililtä ja kanttiiniin pääsee ostoksille tyypillisesti tunnin-kahden ajan yhtenä päivänä viikossa.
Ravinto ja terveydenhoito vankilassa.
Vankila on velvollinen järjestämään vangeille heidän tarvitsemansa terveyden- ja sairaanhoidon. Haaste on suuri, sillä vangeilla on keskimääräistä enemmän erilaisia terveydellisiä ongelmia, joista suurin osa johtuu epäterveellisistä elämäntavoista. Vangeille tarjotaan kuitenkin laitoksissa mahdollisuus päihteeettömään elämäntapaan ja terveyden ylläpidon kannalta riittävään liikuntaan. Laitoksissa on myös ravinto-opillisesti tasapainotettu ruoka ja erityisryhmien ruokavaliot. Kanttiinista vangilla on
mahdollisuus ostaa laitoksessa luvallisia esineitä ja ruoka-aineita. Suosikkiartikkeleita ovat kahvi sekä pikakahvi (vankilaslangilla "Nessi" Nestlen Nescafe-tuotemerkin mukaan), muovipulloissa olevat virvoitusjuomat, liha- ja makkaratuotteet, säilykkeet, makeiset, sätkätupakka sekä sätkäpaperi. Vankeusvanki saa käyttää kuukaudessa korkeintaan 120 euroa ostoksiin.


Mielipidevanki.
a> oli 1900-luvun merkittävimpiä poliittisia vankeja
Mielipidevanki on vanki, joka on vangittu mielipiteensä (poliittisen, uskonnollisen tai muun vakaumuksensa tai näkökulmansa) vuoksi.
Termin "mielipidevanki" (englanniksi "prisoner of conscience") otti käyttöön 1960-luvun alkupuolella Amnesty Internationalin perustaja Peter Benenson. Amnesty International lukee mielipidevangeiksi myös mm. etnisen alkuperänsä, sukupuolensa, ihonvärinsä, kielensä tai seksuaalisen suuntautumisensa takia vangitut, mutta ei henkilöitä, jotka ovat käyttäneet väkivaltaa tai puoltaneet sen käyttöä.
Suomi oli Amnesty Internationalin vuosiraporttien mukaan vuosina 2001 ja 2002 Kreikan ohella ainoa Euroopan unionin jäsenmaa, jossa oli järjestön tunnustamia mielipidevankeja. He kaikki olivat aseistakieltäytyjiä. Syynä juuri Suomen aseistakieltäytyjien nimittämiselle mielipidevangeiksi oli siviilipalveluksen pidempi kesto verrattuna lyhimpään mahdolliseen asepalveluksen kestoon. Suomen lisäksi mielipidevankeja oli vuonna 2001 seuraavissa Euroopan ja entisen Neuvostoliiton maissa: Armenia, Azerbaidžan, Georgia, Kirgisia, Kreikka, Turkki, Turkmenistan, Uzbekistan, Valko-Venäjä ja Venäjä. Amnesty Internationalin tietojen mukaan mielipidevankeja oli vuonna 2001 yhteensä 56 maassa ja vuonna 2002 enää 35 maassa.


Amnesty International.
Amnesty International (lyhenne AI, epävirallisesti "Amnesty") on kansainvälinen järjestö, jonka päämääränä on edistää ihmisoikeuksien noudattamista koko maailmassa Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusjulistuksen hengessä. Järjestö perustettiin vuonna 1961 lakimies Peter Benensonin aloitteesta. Amnesty International sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1977. Järjestön kahdeksantena pääsihteerinä toimii 1. heinäkuuta 2010 alkaen intialainen Salil Shetty.
Amnesty Internationalin huolenaiheena ovat olleet erityisesti mielipidevangit, poliittiset vangit, kuolemanrangaistus, kidutus, poliittiset murhat, katoamiset ja mitkä tahansa muut hallitusten, organisaatioiden tai henkilöiden tekemät ihmisoikeusloukkaukset.
Järjestön puolueettomuuden turvaamiseksi Amnesty International ei ota vastaan taloudellista tukea valtioilta ja myös yritysrahoitukselle ollaan kriittisiä. Vastaavista syistä Amnestyn jäsenet eivät kampanjoi omassa maassaan tapahtuneiden yksittäisten ihmisoikeusloukkausten uhrien puolesta, joskin tätä sääntöä on lievennetty kahden viimeisimmän pääsihteerin aikana. Amnestyn tutkimusraportit, joiden tiedot pyritään varmistamaan toisistaan riippumattomista lähteistä, ovatkin saavuttaneet mainetta yleensä luotettavana tietolähteenä ihmisoikeusloukkauksista.
Amnestyn päätoimisto eli kansainvälinen sihteeristö sijaitsee Lontoossa. Vuonna 2007 järjestö ilmoitti toimintaansa osallistuvan tai tukevan yhteensä yli kolme miljoonaa ihmistä yli 150 maassa. Suomen osastolla on noin 42 000 jäsentä ja säännöllistä lahjoittajaa. Amnestyn suurimmat osastot ovat Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Hollanti.
Historia.
Amnesty Internationalin kansalliset osastot vuonna 2005.
Amnesty Internationalin perusti heinäkuussa 1961 Lontoossa brittiläinen lakimies Peter Benenson. Hänen mukaansa taustalla oli tapaus, josta hän luki metromatkalla. Kaksi opiskelijaa oli tuomittu seitsemän vuoden vankeuteen Salazarin hallitsemassa Portugalissa, kun he olivat nostaneet maljan "vapaudelle." The Observer -lehti julkaisi 28. toukokuuta 1961 Benensonin artikkelin "The Forgotten Prisoners". Benenson pani tukijoidensa kanssa alulle kampanjan nimeltä "Appeal for Amnesty 1961", jonka tavoitteena oli puolustaa näitä ihmisiä, jotka Benenson nimesi "mielipidevangeiksi".
Heinäkuussa 1961 johtajisto päätti muodostaa pysyvän organisaation, jonka nimeksi tuli syyskuussa 1962 virallisesti Amnesty International.
Perustamisestaan lähtien Amnesty keskittyi kampanjoimaan erityisesti mielipidevankien vapauttamiseksi. Toiminnan perustana olivat maakohtaisten tutkijoiden tekemät selvitykset. Amnestyn Head of Research Office (HORO) eli tutkimustoimiston johto tarkasti kaikki tiedot ennen niiden käyttöä järjestön tiedotteissa. Puolueettomuutta pidettiin keskeisenä.
1970-luvulla Amnestyn näkyvimpiä johtajia olivat Sean MacBride ja Martin Ennals. Amnesty alkoi vaatia oikeudenmukaisia oikeudenkäyntejä ja vastustaa mielivaltaisen pitkiä pidätyksiä Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistuksen artiklan 9 mukaan, sekä vankien kidutusta ihmisoikeuksien julistuksen 24. vuosipäivänä 1972. Käyttöön otettiin myös ns. 'Urgent Action' eli pikavetoomus jäsenistön mobilisoimiseksi nopeisiin toimiin. Sitä käytettiin ensimmäisen kerran maaliskuussa 1973, kun Brasilia pidätti São Paulon yliopiston professori Luiz Basilio Rossin.
Amnesty Internationalin organisaatio- ja toimintatapamuutokset.
Amnestyn luonne ja toiminta on muuttunut merkittävästi 1990- ja 2000-luvuilla. Pierre Sanén pääsihteerikaudella (1992–2001) tutkijoiden roolia vähennettiin ja jäsenaktiivisuus nähtiin tärkeämpänä. Head of Research Office lakkautettiin 1994 ja sen johtaja Malcolm Smart erosi Amnestysta.
Vuonna 2001 Amnestyn mandaatti korvattiin missiolla, johon sisällytettiin TSS-oikeuksien eli taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien ajaminen. Kansainvälinen sihteeristö on vasemmistolainen ja myös suurimmassa maajärjestössä, Yhdysvaltain Amnestyssa, on paljon vasemmistolaisia, jotka ovat halunneet edistää myös poliittisia tavoitteita, mitä TSS-oikeuksien sisällyttäminen missioon edesauttaa. Toimintaa muutettiin projektikohtaisemmaksi esimerkkinä kampanja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan.
Amnestylla ei perinteisesti ollut kantaa abortin laillisuuteen. Huhtikuussa 2007 Amnesty muutti osittain linjaansa ja alkoi vaatia abortin turvaamista naisille, jotka ovat joutuneet insestin tai raiskauksen uhriksi tai jos raskaus uhkaa vakavasti äidin terveyttä.
Pääsihteerit.
Pääsihteeri () on Amnestyn ylin johtaja. Pääsihteereitä on tähän mennessä ollut kahdeksan, joista neljä Isosta-Britanniasta. Nykyinen pääsihteeri on intialainen Salil Shetty, joka astui virkaansa vuonna 2011.
Historia.
Per Stenbäckin englantilaiset ystävät Elisabeth ja Tom Gordon piti esitelmän Amnestysta vuonna 1964 Helsingissä. Suomen osasto perustettiin 1967 suomenruotsalaisten intellektuellien aloitteesta; puheenjohtajaksi valittiin Erik Stenius. Järjestön Suomen-osasto julkaisee Amnesty-lehteä.
Kannanottoja.
Amnestyn näkemyksen mukaan nykyinen siviilipalveluksen pituus, joka on yli kaksinkertainen lyhyimpään armeijan palvelusaikaan nähden, on rangaistuksenomainen. Tämän vuoksi Amnesty katsoo asevelvollisuuden suorittamisesta kieltäytyvät totaalikieltäytyjät mielipidevangeiksi. Vuotta 2006 koskevassa raportissaan Amnesty piti yhtätoista vankeuteen tuomittua totaalikieltäytyjää mielipidevankina. Amnesty kritisoi Suomea myös siitä, ettei naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ole saatu loppumaan, pakolaishakemusten liian nopeasta käsittelystä ja salaisena pidettävien tietojen käytöstä maassaololupien torjumiseen.
Amnestyn Suomen osasto myöntää vuosittain kynttiläpalkinnon ihmisoikeuksien hyväksi tehdystä työstä.
Kritiikki Amnestyä kohtaan.
The Economistin Edward Lucasin mukaan Amnesty näyttää muistuttavan "taas yhtä uutta vasemmistolaista painostusryhmää", kun se on syyttänyt Viroa venäläisvähemmistön huonosta kohtelusta.
Amnestyn julkilausuman, jossa Guantánamon vankileiriä kutsuttiin "Gulagiksi", on väitetty loukanneen todellisen Gulagin uhreja.
Israel-mielinen järjestö NGO Monitor taulukoi miten paljon Amnestyn vuosiraportti 2006 kritisoi kutakin maata Lähi-idän alueella. Järjestön mukaan Amnesty keskittyi suhteettoman paljon Israelin kritisoimiseen verrattuna sellaisiin alueen maihin kuin Saudi-Arabia, Sudan tai Syyria. Myös Harvardin yliopiston oikeustieteen professori, juutalainen Alan Dershowitz on katsonut Jerusalem Post -lehdessä Amnestyn olevan Israelin vastainen ja lisäksi vääristelevän kansainvälistä oikeutta Israelia koskevissa sotarikossyytöksissä.
Katolinen kirkko on arvostellut Amnestya sen uuden aborttilinjan vuoksi ja vaati vuonna 2007 katolilaisia lopettamaan järjestön tukemisen.
Äänilevyt.
Amnestyn 50-vuotisjuhlien kunniaksi vuonna 2011 Suomessa julkaistiin Karri "Paleface" Miettisen johdolla juhlalevy Mitä vapaus on. Levyllä esiintyvät muun muassa Tuomari Nurmio, Emma Salokoski, Paula Vesala, Asa, Ville Malja, Ismo Alanko ja Joan Baez, joka esittää oman versionsa Finlandia-hymnistä.


Human Rights Watch.
Human Rights Watch, lyhennettynä HRW, on New Yorkista toimiva voittoa tavoittelematon yritys jonka toimintakenttänä on maailman ihmisoikeustilanteen tarkkailu.
Järjestö perustettiin vuonna 1978 nimellä Helsinki Watch tarkkailemaan Neuvostoliiton ihmisoikeustilannetta suhteessa Helsingin sopimukseen. Järjestön kasvaessa sen yhteyteen perustettiin uusia "tarkkailukomiteoita" muita maailman osia varten. Vuonna 1988 kaikki komiteat yhtyivät uuden nimen alle Human Rights Watchiksi.


Ihmisoikeudet.
Ihmisoikeudet ovat kansainvälisiä sääntöjä, jotka on määritetty kansainvälisillä sopimuksilla ja julistuksilla. Valtioiden välisillä ihmisoikeussopimuksilla on perustettu kansainvälisiä elimiä, joille valtiot ovat tunnustaneet oikeuden tutkia valituksia ja tehdä arviointeja jäsenmaiden ihmisoikeusongelmista. Käsitteestä tulee erottaa perusoikeudet, jotka ovat kunkin maan asukkailleen takaamia oikeuksia, joista säädetään perustuslaeissa. Aiemmin puhuttiin myös kansalaisoikeuksista, jotka kuuluivat vain kunkin maan kansalaisille, mutta eivät maahanmuuttajille.
Ihmisoikeus viittaa käsitykseen, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on tietyt yleiset oikeudet riippumatta siitä kuka tai missä hän on. Toisen maailmansodan jälkeen länsimaissa alettiin ajatella, että ihmisoikeusloukkaukset eivät ole minkään maan sisäinen asia, vaan valtiot voivat arvostella toistensa ihmisoikeusongelmia ja puuttua niihin. Kylmän sodan aikana tätä näkemystä ei hyväksytty Neuvostoliitossa. Nykyisin Kiina edustaa näkemystä, jonka mukaan muilla mailla ei ole oikeutta puuttua tapaan, jolla esimerkiksi sanan- ja uskonnonvapaus on maassa toteutettu.
Euroopan Unioni on hyväksynyt perusoikeusasiakirjan, joka tuli voimaan Lissabonin sopimuksen myötä 1. joulukuuta 2009. Perusoikeus-termin käyttöönotto viittaa siihen, että kyseiset oikeudet ovat Unionin demokraattisella päätöksenteolla jäsenmaiden asukkaille takaamat oikeudet, eikä ole haluttu käyttää ihmisoikeus-termiä, joka viittaisi valtioiden väliseen sopimukseen.
Historia.
Ensimmäiset kansainväliset ihmisoikeuksiin liittyvät sopimukset koskivat uskonnonvapautta sekä orjuuden poistamista. Uskonnonvapaus hyväksyttiin Westfalenin rauhansopimuksessa 1648. Wienin kongressi tuomitsi orjuuden vuonna 1815, lisäksi 1800-luvulla tehtiin paljon muitakin kansainvälisiä sopimuksia orjuuden poistamiseksi.
Valistuksen ajalla ihmisoikeuksien edistämisen merkkipaaluja olivat Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus vuonna 1776 jossa julistettiin kaikkien ihmisten olevan vapaita ja tasa-arvoisia lain edessä, lakkautettiin säätyerioikeudet sekä taattiin muun muassa uskonnonvapaus, sananvapaus ja omaisuuden suoja. Ensimmäistä kertaa toteutui myös se ajatus, että hallitus saa hallita vain hallittujen suostumuksella. Ranskan ihmisoikeuksien julistuksessa 1789 merkittävää oli muun muassa kansalaisten tasa-arvon ja henkilökohtaisen vapauden turvaaminen.
Vuonna 1919 perustettiin Kansainliitto yleismaailmalliseksi hallitusten väliseksi järjestöksi. Se yritti ottaa ihmisoikeuksien suojelun tehtäväkseen, vaikka järjestön mandaatissa aihetta ei edes mainittu. Vuonna 1926 järjestö tuomitsi myös orjuuden.
Natsi-Saksan toimeenpanema hyökkäyssota ja holokausti herättivät toisen maailmansodan jälkeisen ihmiskunnan toden teolla huomaamaan ihmisoikeuksien merkityksen. Alettiin ajatella, että ihmisoikeuksia tulee suojella tasa-arvon pohjalta. Voittajavaltiot perustivat Yhdistyneet kansakunnat. Se alkoi valmistella ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta. Julistus hyväksyttiin 10. joulukuuta 1948 YK:n kolmannessa yleiskokouksessa. Neuvostoliitto liittolaisineen, Etelä-Afrikka ja Saudi-Arabia kuitenkin pidättäytyivät äänestämästä.
a> ja ihmisoikeusjulistus.Dokumentille antoi kasvonsa Yhdysvaltain presidentin leski Eleanor Roosevelt, joka esimerkiksi poseerasi julistuksen kanssa kuvissa.
Ihmisoikeuksien ryhmittely.
Ihmisoikeudet on määritelty muun muassa YK:n perussopimuksissa, joissa ne on jaettu kansalais- ja poliittisiin oikeuksiin (esimerkiksi sananvapaus, painovapaus ja kokoontumisvapaus) ja niin sanottuihin TSS-oikeuksiin (taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet). Perinteisesti on puhuttu myös vapausoikeuksista, eli sellaisista oikeuksista, jotka edellyttävät valtiovallan olevan puuttumatta tiettyihin asioihin.
Vapausoikeudet.
Perinteisiä vapausoikeuksia ovat mm. oikeus elämään, henkilökohtaisen koskemattomuuden suoja, omaisuuden suoja, sananvapaus, mielipiteenvapaus, uskonnonvapaus, kokoontumisvapaus, liikkumisvapaus ja järjestäytymisen vapaus sekä oikeus avioliittoon.
Poliittiset oikeudet.
Poliittisia oikeuksia ovat oikeus vaaleihin ja oikeus asettua ehdolle vaaleissa sekä salainen ja yhtäläinen äänioikeus.
Taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet.
Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia (TSS-oikeudet) ovat mm. oikeus työhön ja toimeentuloon, oikeus ilmaiseen perusopetukseen, oikeus terveyden- ja sairaudenhoitoon sekä oikeus välttämättömään sosiaaliturvaan.
TSS-oikeudet liitettiin YK:n ihmisoikeussopimuksiin Neuvostoliiton painostuksesta. Sittemmin on väitetty, että Neuvostoliitto halusi näin voida väheksyä tuleviakin ihmisoikeusloukkaussyytöksiä vastaamalla, etteivät länsimaatkaan täysin toteuta kaikkia TSS-oikeuksia. Länsimaat suostuivat liitokseen luullen sen olevan ainoa tapa saada Neuvostoliitto allekirjoittamaan julistus.
Prosessuaaliset oikeudet.
Viime vuosikymmeninä yhä merkittävämpään asemaan ovat tulleet prosessuaaliset oikeudet, joilla taataan oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin tai ainakin oikeus jonkinlaiseen tehokkaaseen kansalliseen oikeussuojakeinoon. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuista suurin osa koskee sitä, onko henkilöllä ollut asianmukainen mahdollisuus saattaa itseään koskevat asiat tuomioistuimen tai muun riippumattoman elimen ratkaistavaksi. Taustalla on ajatus siitä, että oikeus hakea muutosta ja saada asia tuomioistuimen ratkaistavaksi korjaa suurimman osan niistä ihmisoikeusloukkauksista ja viranomaisten mielivallasta, jotka muuten jäisivät korjaamatta tai päätyisivät kansainvälisten elinten arvioitavaksi.
Ihmisoikeudet länsimaiden ulkopuolella.
Monissa Aasian maissa valtiojohto vetoaa erityisiin ”aasialaisiin arvoihin” ja kieltäytyy hyväksymästä länsimaisiksi kutsumiaan ihmisoikeuskäsityksiä.
Ihmisoikeudet Euroopassa.
Paitsi YK:ssa, myös Länsi-Euroopassa ryhdyttiin toisen maailmansodan jälkeen valmistelemaan ihmisoikeussopimusta siltä pohjalta, etteivät ihmisoikeudet ole minkään maan sisäinen asia. Itä-Euroopan kehitys johti siihen, että läntisten maiden perustama Euroopan Neuvosto otti omaan vuonna 1950 hyväksyttyyn Euroopan ihmisoikeussopimukseen erityisesti niitä vapausoikeuksia, joita loukattiin Neuvostoliiton kontrolloimassa Itä-Euroopassa. Myöhemmin sopimukseen on otettu uusia lisäpöytäkirjoja, joihin sitoutuminen ei kuitenkaan ole ollut jäsenmaille pakollista.
Euroopan ihmisoikeussopimuksella perustettiin Euroopan ihmisoikeustoimikunta ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin. Ensimainittu suoritti alustavan tutkinnan valituksissa, joista sitten valikoituivat ne tapaukset, joista aluksi osa-aikainen tuomioistuin antoi tuomion. Ensimmäisinä vuosikymmeninä tuomioita annettiin harvakseltaan, ehkä vain muutama vuosittain eikä kaikkina vuosina annettu yhtään tuomiota. Euroopan Neuvoston jäsenmäärän noustua ja valitusoikeuden käytön lisäännyttyä tehtiin suuri uudistus vuonna 1998, jolloin ihmisoikeustoimikunta lakkautettiin ja valittajat saivat asian vireille suoraan uudessa, pysyvästi ja kokoaikaisesti toimivassa ihmisoikeustuomioistuimessa.
Ihmisoikeudet Suomessa.
Suomi liittyi Euroopan Neuvostoon toukokuussa 1989 ja vuotta myöhemmin se ratifioi Euroopan ihmisoikeussopimuksen. Jo aiemmin Suomi oli ratifioinut YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia sekä TSS-oikeuksia koskevat yleissopimukset.
Vuoden 2009 loppuun mennessä Suomi on saanut ihmisoikeustuomioistuimelta 128 tuomiota ja lisäksi 54 valitusta on päätynyt sovintoon tai hallitus on yksipuolisesti myöntänyt ihmisoikeusloukkauksen. Tuomioista 99 on ollut langettavia. Suomen jäsenyysaikana muut Pohjoismaat ovat yhteensä saaneet vuoden 2009 loppuun mennessä 54 langettavaa tuomiota. Vuonna 2009 Suomi sai 28 langettavaa tuomiota kun Ruotsi ja Norja saivat kumpikin vain kolme
Euroopan Neuvoston jäsenenä Suomen vankilat ja muut suljetut laitokset ovat Eurooppalaisen kidutuksen ja muun huonon kohtelun vastaisen komitean (CPT) valvonnassa. Komitea on käynyt Suomessa neljä kertaa ja arvostellut muun muassa niin sanottuja paljusellejä.
Suomessa pyritään erityisesti edistämään naisten, lasten, vähemmistöjen, alkuperäiskansojen ja vammaisten henkilöiden oikeuksia, koska he ovat usein niitä, joita helpoiten syrjitään. Samalla pyritään lisäämään oikeudenmukaisuuden toteutumista koko maailmassa. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ihmisoikeudet ovat tärkeällä sijalla.
Suomessa ihmisoikeuksia valvoo Ihmisoikeusliitto ry (Förbundet for Mänskliga Rättigheter r.f., Finnish League for Human Rights), joka on vuonna 1979 perustettu ja 1980 rekisteröity puoluepoliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton yleinen ihmisoikeusjärjestö. Se jatkaa 1935 perustetun Ihmisoikeuksien liiton työtä.
Oikeusministeriön asettaman työryhmän ehdotuksen mukaan eduskunnan oikeusasiamiehen kanslian yhteyteen perustetaan vuoden 2012 alusta toiminnallisesti itsenäinen ja riippumaton ihmisoikeuskeskus. Ihmisoikeusliitto oli mukana keskuksen perustamista tukevassa työryhmässä. Sen johtajaksi tulee varatuomari Sirpa Rautio.
Suomen ihmisoikeustilanteessa on YK:n mukaan edelleen parannettavaa. Ihmisoikeusneuvosto kehottaa Suomea tehostamaan syrjinnän vastaisia toimia. Ihmisoikeusneuvosto suositteli Suomelle esimerkiksi ILOn alkuperäiskansojen asemaa koskevan yleissopimuksen hyväksymistä ja allekirjoittamista. Tarkastelu tehtiin Suomen antaman lyhyen raportin perusteella. Raportin laativat valtioneuvoston kanslia ja ministeriöt, mutta myös kansalaisjärjestöillä oli mahdollisuus kommentoida sen sisältöä. Ihmisoikeusneuvosto tekee tarkastelun joka neljäs vuosi jokaisessa YK:n jäsenmaassa. Suomi kuului ensimmäiseen tarkasteluryhmään.


Matti Meikäläinen.
Matti Meikäläinen ja sen naispuolinen vastine Maija Meikäläinen ovat nimiä, joilla Suomessa tarkoitetaan kuvitteellista henkilöä, jonka henkilöllisyys on tuntematon tai jonka on tarkoitus olla nimetön. Niitä käytetään usein esimerkeissä tarkoitettaessa ketä tahansa jossakin tilanteessa, esimerkiksi syytetyn tai asianomistajan nimenä lain soveltamista koskevissa esimerkeissä. Myös tavallista kadunmiestä ja tyypillistä tai keskivertokansalaista voidaan nimittää "mattimeikäläiseksi".
Nimeä Matti Meikäläinen käytetään laajalti pilailutarkoituksissa tai esimerkiksi tietokoneohjelmissa, kun tarvitaan oletusta tai esimerkkinimeä.
Suomessa ei tiedettävästi ole todellista "Matti Meikäläinen" -nimistä henkilöä.
Matti Meikäläisen lisäksi eri yhteyksissä käytetään usein myös muita soinnuteltuja nimiyhdistelmiä, kuten "Erkki Esimerkki", "Jouko Jokamies" tai "Tiina Terävä". Jotkin tällaiset nimet ovat erikoistuneet jonkin alan tilanteeseen, vaikkapa kenestä tahansa varusmiehestä "Antti Inttikundi", kenestä tahansa kaupan asiakkaasta "Assi Asiakas", kenestä tahansa opiskelijasta "Olli Opiskelija" tai kenestä tahansa teekkarista "Teemu Teekkari".
Nimiä käytetään usein mainoksissa, joissa esiintyy jonkun luottokortti tai etukortti.
Keskivertokansalaisia kuvaavia nimiä on alettu käyttää eri maissa 1900-luvun alussa. Joissakin maissa nimi on kuvaava ilmaus, joissakin taas keksitty nimi, jonka nimisiä ihmisiä ei oikeasti ole. Joissakin maissa nimiä on useampi, joilla kaikilla on sitten myös vivahde-ero: osa on kiltimpiä ja osa ilkeämpiä. Osasta maista löytyy nimitys myös naispuoleiselle keskivertokansalaiselle.
Matti Meikäläisen vastineet muissa kulttuureissa.
Useista muista kielistä löytyy vastaava anonyymia keskivertokansalaista kuvaava nimi.


Rantsila.
Rantsila (epäv.) on entinen Suomen kunta, joka sijaitsi Pohjois-Pohjanmaan maakunnan kaakkoisosassa, Oulun läänissä. Itsenäisessä kunnassa asui ihmistä ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km2 oli vesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2.
Vuoden 2009 alussa Rantsilasta tuli yhdessä Kestilän, Piippolan ja Pulkkilan kanssa osa kuntaliitoksessa muodostettua Siikalatvan kuntaa.
Rantsilan pinta-alasta suota on yli 70 %, ja kunta onkin Suomen soisin. Soista huomattava osa on otettu ojituksen kautta metsätalouden, turvetuotannon ja maatalouden käyttöön, mutta myös luonnontilaisia alueita on huomattavasti. Taajaman läpi kulkee valtatie 4 (E75).
Merkittävin rantsilalainen kautta aikain on Christfried Ganander, joka toimi Rantsilan kappalaisena 1775–1790. Rantsilalaisista käytetään murteellista nimitystä "ranttinen".
Kyliä.
Kerälä, Kirkonkylä, Kärsämä, Mankila, Savaloja, Sipola


Vladimir Putin.
Vladimir Vladimirovitš Putin (, s. 7. lokakuuta 1952 Leningrad, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto) on venäläinen poliitikko ja maan nykyinen presidentti ja entinen pääministeri. Hän toimi Venäjän federaation presidenttinä vuosina 2000–2008 sekä pääministerinä 1999–2000 ja uudelleen vuodesta 2008 vuoteen 2012. Vuonna 2012 hänet valittiin Venäjän presidentiksi kolmatta kertaa.
Hän edustaa Yhtenäinen Venäjä -puoluetta.
Lapsuus, nuoruus ja opinnot.
Vladimir Putin syntyi Leningradissa 7. lokakuuta 1952 työläisperheen kolmantena poikana. Isä Vladimir Spiridonovitš Putin ja Maria Ivanovna olivat työssä tehtaassa. Isä oli toisen maailmansodan veteraani ja äiti kokenut Leningradin saarron. Vanhemmat olivat ortodokseja, joten he antoivat kastaa poikansakin. Vladimir jäi perheen lapsista ainoana eloon veljien kuoltua nuorena. Vähävarainen Putinien perhe asui yhteisasunnossa Leningradin keskustassa. Putinin isoisä Spiridon Putin oli Vladimir Leninin ja Josef Stalinin henkilökohtainen kokki.
"Pikku-Volodjana" tunnettu poika aloitti koulunkäyntinsä vuonna 1960 keskikoulussa numero 193. Hän liittyi pioneereihin ja kohosi nopeasti ryhmänsä johtajaksi. Nuoruudessaan hän vietti myös niin kutsuttua katuelämää, missä hän pärjäsi varhain aloittamansa judoharrastuksen ansiosta. Vuonna 1976 hän voitti judossa Leningradin juniorimestaruuden ja on myöhemmin paljastanut urheilun auttaneen hänet irti jengeistä. Judossa hänellä on 7. dan.
Kun nuoruuden kuohuntavaihe meni ohi, koulunkäynti alkoi sujua paremmin. Putin oli erityisen kiinnostunut saksan kielestä sekä Venäjän historiasta ja kirjallisuudesta. Vuonna 1970 hän pääsi Leningradin valtionyliopistoon opiskelemaan oikeustiedettä. Jo opiskeluaikanaan häntä pyydettiin työhön KGB:hen.
Turvallisuusala ja siirtyminen politiikkaan.
Palvellessaan valtion turvallisuuskomiteassa 1975–1991 Putin vietti useita vuosia Itä-Saksassa ja yleni everstiluutnantiksi.
Vuosina 1994–1998 Putin toimi Pietarin kaupungin apulaispormestarina. Pormestarina oli tuolloin Anatoli Sobtšak. Sen jälkeen Putin aloitti työt Jeltsinin presidentinhallinnossa, aluksi talousosastolla, jota johti Pavel Borodin.
Putin oli liittovaltion turvallisuuspalvelun johtaja heinäkuusta 1998 elokuuhun 1999.
Pääministeriys.
Pääministerikautensa alussa Putin sai vaativan tehtävän: Šamil Basajevin joukot olivat hyökänneet Tšetšeniasta naapuritasavallan puolelle Dagestaniin ja julistaneet sinne islamistisen valtion. Venäjän armeija torjui hyökkäyksen Dagestanissa noin kahdessa viikossa. Pian sen jälkeen Moskovassa ja muualla Venäjällä tehtiin pommi-iskuja, joiden takana olivat viranomaisten mukaan tšetšeeneihin kytköksissä olleet islamilaisterroristit. Viranomaisten saaman puhelun mukaan terrori-iskujen motiivina oli kosto Venäjän armeijan toimista Dagestanissa. Basajev ei kuitenkaan ottanut kerrostaloräjäytyksiä syykseen.
Venäjän federaation asevoimat jatkoivat Dagestanin operaatiota hyökkäämällä Tšetšeniaan (kts. Toinen Tšetšenian sota). Pääministeri Putinin kannatus nousi rajusti terrorisminvastaisen sodan takia.
Ensimmäinen kerta presidenttinä.
Jeltsin jätti yllättäen presidentin toimensa terveydellisistä syistä välittömästi 31. joulukuuta 1999 pitämänsä televisiopuheen jälkeen. Tällöin Putinista tuli lain mukaan virkaa tekevä presidentti. Varsinainen presidentinvaali pidettiin 26. maaliskuuta 2000, jonka Putin voitti saaden 52,94 % äänistä.
Kun Yhdysvallat joutui terrorihyökkäysten kohteeksi 11. syyskuuta 2001, Putin asettui erittäin voimakkaasti tukemaan Yhdysvaltain vastatoimia niin sanotussa terrorismin vastaisessa sodassa. Näin Putin saavutti Yhdysvaltain johdon luottamuksen, joka ei murentunut, vaikka hän asettui jyrkästi vastustamaan Yhdysvaltain ja sen liittolaisten hyökkäystä Irakiin.
Putin oli Irakin sotaa vastaan vuoden 2003 Irakin kriisin aikana. Yhdysvaltain johto totesi, että ne maat, jotka eivät osallistu Yhdysvaltain johtamaan vapaaehtoisten koalitioon, menettävät mahdollisia taloudellisia etujaan Irakissa. Venäjän federaation osalta arvokkain kohde oli federaation omaisuuskomitean noin seitsemällä prosentilla omistama LUKoil. Aikomus oli kehittää Qurna-2-öljykenttää. Venäjä asettui selkeästi vastustamaan Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvostossa Irakin sotaa. LUKoil hankkiutui yhteistyöhön yhdysvaltalaisen Getty Oilin kanssa ja Venäjän federaation omaisuuskomitea myi vähemmistöosakkuutensa yhtiöstä pois.
Putinin puolueena tunnettu Yhtenäinen Venäjä sai suuren voiton vuoden 2003 parlamenttivaaleissa.
24. helmikuuta 2004, vajaa kuukausi ennen presidentinvaalia, Putin erotti pääministeri Mihail Kasjanovin hallituksen ja nimitti Viktor Hristenkon virkaa tekeväksi pääministeriksi. 1. maaliskuuta 2004 hän nimitti Venäjän EU-lähettilään Mihail Fradkovin pääministeriksi.
Putin voitti selvästi 14. maaliskuuta 2004 pidetyn presidentinvaalin. ETYJ:n vaalitarkkailijoiden mukaan vaalit olivat lailliset ja vapaat. Julkilausumassa kritisoitiin kuitenkin valtion hallinnassa olevien tiedotusvälineiden käyttämää puolueellista uutisointia istuvasta presidentistä ja kehotettiin Venäjää "toteuttamaan toimenpiteitä sen varmistamiseksi, että vaalit tulevaisuudessa vastaavat yhä enemmän Euroopan neuvoston ja ETYJ:n asettamia normeja, tiedotusvälineiden vapaus mukaan lukien". Perustuslain mukaan Putin ei voinut asettua ehdolle enää kolmannelle kaudelle.
Vuoden 2004 presidentinvaalit olivat melko tapauksettomat lukuun ottamatta ehdokas Ivan Rybkinin katoamista ja löytymistä viisi päivää myöhemmin Kiovasta. Kampanjassaan Rybkin syytti istuvaa presidenttiä muun muassa "Tšetšenian sodasta, perustuslain rikkomisesta ja ihmisten pelottelusta."
Presidenttiehdokas Rybkin luopui kampanjoinnistaan katoamistapahtuman jälkeen. Katoamisepisodia on pidetty sieppauksena ja myöhemmin Lontoossa pitämässään tiedotustilaisuudessa Rybkin totesi, että "ei enää halua paeta kuin jänis presidentin koneiston edessä". Putin saavutti helpon voiton.
Paluu pääministeriksi.
Putinista tuli uudelleen pääministeri vuonna 2008 presidenttikausiensa jälkeen. 7. toukokuuta 2012 Putin astui uudelleen presidentinvirkaan.
Henkilökuva.
Vladimir Putin tapasi vuonna 1980 kaliningradilaisen lentoemännän Ljudmila Šrekbnevan, ja he avioituivat 1983. Heille syntyi tytär Masha 1985 ja toinen tytär Katja seuraavana vuonna. Niin puoliso kuin tyttäretkin ovat esiintyneet harvoin julkisuudessa. Ljudmila Putin kuvasi 4. syyskuuta 2002 julkaistussa miehensä elämäkerrassa Vladimir Putinia sovinistiksi ja kotityranniksi. Hän mainitsi kuitenkin miehensä olevan myös hyvä isä ja olevansa suurimmasta osasta asioita hänen kanssaan samaa mieltä.
Putin on tunnettu kovasta, välillä lähes alatyylisestä kielenkäytöstään, jonka avulla hänen sanotaan luovan itsestään kuvaa tiukkana johtajana ja lisäävän kansansuosiotaan. Toisinaan hän tehostaa puhettaan, varsinkin Venäjällä esiintyessään, rikollisten käyttämällä slangilla "blatnoilla". Moskovan kerrostaloiskujen jälkeen 1999 hän totesi: "Seuraamme terroristeja kaikkialle. Jos he ovat vessassa, tapamme heidät paskahuussiin." Muun muassa syksyn 2007 duumavaalien alla Putinin esiintyi julkisuudessa usein paidatta, aseen kanssa, ratsailla tai sotilaskoneen ohjaamossa.
Putin puhuu sujuvasti saksaa sekä jonkin verran englantia ja ranskaa. Hänellä on labradorinnoutaja nimeltään Koni, jonka sanotaan olevan nimetyn Condoleezza Ricen mukaan.
Putinia pidetään eräissä arvioissa jopa maailman rikkaimpana miehenä.
Suhde Neuvostoliiton perintöön.
Toisin kuin edeltäjänsä Jeltsin presidentti Putin ei ole ollut halukas poistamaan Neuvostoliiton ajan perinteitä. Hänen mielestään Venäjän kommunistisen hallinnon kausi oli rikoksistaan huolimatta merkittävä osa Venäjän historiaa ja vaikutti suuresti uudenlaisen venäläisen yhteiskunnan syntyyn. Tämän takia Venäjän kansallislaulun säveleksi palautettiin Neuvostoliiton hymni, vaikka sanat muutettiin uutta aikaa vastaaviksi. Tämä sai laajan parlamentaarisen kannatuksen.
Suhde valtaryhmittymiin.
Putinin Kremlissä sanotaan työskentelevän kaksi ryhmittymää. Toinen on armeijan ja turvallisuuspalvelun ryhmä ja toinen, Perheeksi kutsuttu, on yhteydessä edellisen presidentin Boris Jeltsinin toimikaudella rikastuneisiin oligarkkeihin (hallitseva ryhmittymä) kuuluvat. Nämä kaksi ryhmittymää ovat usein täysin eri mieltä asioista. Putin on tasapainotellut näiden kahden ryhmittymän välillä. Viime aikoina on äkkirikastuneiden suurliikemiesten asema aiheuttanut riitoja.
Tšetšenian tilanne.
Monet ihmisoikeusjärjestöt ovat arvostelleet Putinia ja esittäneet todisteita Tšetšenian sotarikoksista ja ihmisoikeusloukkauksista. Venäjä on vastannut kritiikkiin toteamalla tšetšeenikapinallisten olevan kytköksissä maailmanlaajuiseen islamistiseen terroristiverkostoon (mm. Al-Qaida).
Demokratia ja tiedotusvälineet.
Venäjän oppositio ja monet länsimaissa katsovat Putinin kaventaneen huomattavasti Venäjän demokratiaa, joka epäonnistui pahoin jo Jeltsinin kaudella. Tämän näkökannan mukaan Venäjä on näennäisdemokratia. Demokratian sijasta Putinin miehet loivat sekuroktariaksi sanotun voimakkaasti presidenttijohtoisen järjestelmän. Monet lehdet ja televisiokanavat ovat eri syistä joutuneet valtion tai Putinia lähellä olevien ryhmien valvontaan.
Osana oligarkkien vastaista ohjelmaa Mihail Hodorkovski tuomittiin yhdeksäksi vuodeksi vankeuteen veropetosten vuoksi. Hodorkovskin uskottiin valmistautuneen tukemaan oppositiota taloudellisesti ja siirtämään Jukosin omistusta Yhdysvaltoihin sikäläisille öljy-yhtiöille, mikä olisi ollut ennakkotapaus luonnonvarojen siirtämisestä ulkomaalaisten omistukseen. Verovelkojen takia Hodorkovskin pääosin omistama Jukos-öljy-yhtiö ajautui käytännössä valtion haltuun, mikä on herättänyt epäilyjä Putinin yksinvaltaisista pyrkimyksistä. Putinia tukeva Yhtenäinen Venäjä on enemmistönä parlamentissa, ja on ollut parlamentin suurin puolue jo vuodesta 2003.
Ulkopolitiikka.
Putin on pyrkinyt laajentamaan Venäjän vaikutusvaltaa maailmanpolitiikassa. Ensimmäisen presidenttikautensa alkuvaiheessa hän pyrki välttämään suurvaltasuhteissa kylmän sodan aikaista vastakkainasettelua. Myöhemmin hän kuitenkin korosti Venäjän suhteita erityisesti Kiinan suuntaan ja häneltä on kuultu ajoittain kovaakin kritiikkiä Yhdysvaltojen harjoittamasta ulkopolitiikasta. Putin on kritisoinut erityisesti Yhdysvaltain ohjuspuolustushanketta, Irakin sotaa ja Yhdysvaltojen pyrkimyksiä laajentaa vaikutusvaltaansa itsenäistyneiden entisten neuvostotasavaltojen alueella.
Putin mediassa.
Vladimir Putin on poliittisten tointensa lisäksi ollut muutenkin esillä tiedotusvälineissä. Elokuussa 2007 Putin poseerasi paidatta kalastusretkellä Siperiassa Monacon ruhtinas Albert II:n kanssa. Elokuun 2008 lopussa hänen kerrottiin kaataneen nukutusnuolilla television kuvausryhmää kohti rynnänneen siperiantiikerin.
Putinista on sävelletty myös pari laulua. Vuonna 2002 nuorten naisten muodostama yhtye Pojuštšie vmesten teki diskosävellyksen "Takovo kak Putin" (Такого как Путин). Myöhemmin hip-hop-yhtye Koreiskie LJODtshiki (Корейские LЁDчики) teki kappaleen "Plan Putina", joka pilkkasi Yhtenäisen Venäjän vuoden 2007 duumanvaalien epämääräiseksi luonnehdittua iskulausetta "Putinin suunnitelma". Lisäksi georgialainen popyhtye Stephane & 3G teki protestilaulun "We Don't Wanna Put in", jolla se pyrki vuoden 2009 Eurovision laulukilpailuun. Sävellystä ei hyväksytty loppukilpailuun: sitä pidetiin poliittisena lauluna, jollaiset eivät kelpaa Eurovision laulukilpailuun.


Neuvostoliiton hymni.
Neuvostoliiton hymni "()" oli Neuvostoliiton kansallislaulu, järjestyksessään toinen ja viimeinen. Sen sävelsi Aleksandr Aleksandrov sekä sanoittivat Sergei Mihalkov ja Gabriel El-Registan vuonna 1943. Toisen maailmansodan itärintaman taistelujen, sikäläisittäin suuren isänmaallisen sodan aikana 1944 alusta käyttöön otetun valtiollisen hymnin uskottiin vetoavan neuvostoarmeijan sotilaisiin paremmin kuin Neuvostoliiton alusta saakka käytetyn maailmanlaajuisen kommunistisen liikkeen tunnuslaulun Kansainvälisen.
Neuvostodiktaattori Josif Stalin mainittiin alkuperäisessä sanoituksessa. Stalinin kuoleman (1953) jälkeen henkilöpalvonnan loppuessa sanoja ei lainkaan laulettu 1955-1977 ja siitä eteenpäin Mihalkovin 1970 osin muuttamin sanoin ilman viittausta Staliniin.
Tilanteen ollessa epäselvä Neuvostoliiton loppuaikoina 1991 esimerkiksi kansainvälisissä urheilukilpailuissa ei enää soitettu hymniä, vaan lajiliiton tunnussäveltä tai fanfaaria.
Hymnin melodia muutamin pienin muutoksin otettiin uudelleen käyttöön Venäjän kansallislauluna vuoden 2000 lopulla.


Kansainvälinen.
Alkuperäisen, Pierre Degeyterin vuonna 1888 julkaiseman nuottivihkon kansi.
"Kansainvälinen" (tai "Internationaali",) on maailman kuuluisin työväenlaulu ja yksi maailman tunnetuimmista lauluista. Laulussa on tiiviistetty vanhan työväenliikkeen keskeiset ajatukset. Sitä ovat käyttäneet eri maissa sosialistit, kommunistit ja anarkistit tunnuslaulunaan.
Historia.
"Kansainvälisen" alkuperäiset ranskankieliset sanat kirjoitti ranskalainen Eugène Pottier (1816–1887) vuonna 1871 Pariisin kommuunin kukistumisen aikoihin ja sävelmän laati belgialaissyntyinen ranskalainen mallipuuseppä Pierre Degeyter (1848–1932) vuonna 1888. Kappale esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1888 eräässä työläiskuorojen kilpailussa ja se julistettiin työväestön kansainväliseksi marssiksi vuonna 1900.
"Kansainvälinen" käännettiin useille kielille, saksaksi ensi kerran vuonna 1901 ja venäjäksi 1902. Venäjänkielinen versio oli Neuvostoliiton kansallislauluna vuosina 1922–1942, minkä jälkeen sen korvasi Neuvostoliiton hymni.
Suomessa.
Suomeksi laulun käänsivät myöhemmin kuuluisuuteen nousseet sosiaalidemokraatit Otto Wille Kuusinen, Yrjö Sirola ja Sulo Wuolijoki. Suomennos julkaistiin ensimmäisen kerran Työmies-lehdessä 28. toukokuuta 1905. Siitä tuli Suomen työväenliikkeen keskuudessa tunnettu hyvin nopeasti.
Vuonna 1934 Suomen sisäasiainministeriö kielsi "Kansainvälisen" esittämisen ulkoilmassa ja pian tämän jälkeen Mikkelin raastuvanoikeus määräsi painetuissa laulukirjoissa siitä poistettavaksi pari säkeistöä, jotka siihen asti olivat olleet sallittuja.
Alkuperäinen suomennos käsitti vain viisi kappaleen kuudesta säkeistöstä. Eila Kostamo suomensi myös kuudennen säkeistön vuonna 1968 erästä radio-ohjelmaa varten.
Suomeksi kappaleen on levyttänyt esimerkiksi 1970-luvun poliittisessa laululiikkeessä mukana ollut KOM-teatteri. Eräs heidän albuminsa on nimetty kappaleen mukaan.


Ranskan Guayana.
Ranskan Guayana on Ranskan merentakainen departementti ja hallintoalue Etelä-Amerikassa, Karibianmeren rannalla Surinamen ja Brasilian välissä. Osana Ranskaa se on myös osa Euroopan unionia ja euroaluetta.
Historia.
Ranskalaiset perustivat ensimmäisen siirtokunnan Guayanaan vuonna 1604, myös maan nykyinen pääkaupunki Cayenne perustettiin ranskalaisten toimesta vuonna 1642. 1600-luvun lopulla ranskalaiset toivat alueelle afrikkalaisia orjia, mutta orjuus kuitenkin lopetettiin vuonna 1850. Ranskan vallankumouksen jälkeen alueelle siirrettiin poliittisia rangaistusvankeja. Maata pidettiinkin vankisiirtokuntana, kunnes siitä tehtiin Ranskan merentakainen departementti 19. maaliskuuta 1946.
Tammikuussa 2010 järjestettiin kansanäänestys laajemmasta autonomiasta, mutta äänestäjät hylkäsivät mahdollisuuden.
Politiikka.
Ranskan Guayana on yksi Amerikan ranskalaisista departementeista yhdessä Antilleilla sijaitsevien Guadeloupen ja Martiniquen kanssa. Se on Euroopan unionin suurin Euroopan ulkopuolella sijaitseva alue.
Maantiede.
Nykyisin Ranskan Guayanan tunnetuin paikka lienee Kouroun kaupunki. Sen lähellä sijaitsee Euroopan avaruusjärjestön (ESA) Guayanan avaruuskeskus, josta laukaistaan nykyisin Ariane 5 -kantoraketteja ja vuoden 2009 lopusta lähtien myös venäläisiä Sojuz-kantoraketteja. Vuonna 2010 myös ESAn piirissä kehitetty Vega-kantoraketti tulee käyttämään Kouroun avaruuskeskusta laukaisuihinsa. Avaruuskeskuksen turvallisuuspalvelut tuottaa Ranskan muukalaislegioona.
Historiallisesti kuuluisa on lähellä sijaitseva Pirunsaari. Siellä oli vankeudessa muun muassa ranskalainen upseeri Alfred Dreyfus, joka tuomittiin syyttömänä poliittisin perustein 1800-luvulla maanpetoksesta. Henri Charrièren kirja Vanki nimeltä Papillon ja siitä tehty elokuva toivat tämän rangaistuslaitoksen yleisesti tunnetuksi.
Ranskan Guayanan ilmasto on trooppinen. Siihen kuuluvat Salut-saaret (ranskaksi "Îles du Salut"). Sen aluetta on pyritty 1990-luvun lopusta lähtien kehittämään myös turismia varten.
Syyskuussa 2011 Total ja Shell ilmoittivat laajasta öljylöydöstä Guayanan rannikon edustalla.
Väestö.
Vain viisi prosenttia Guayanan pinta-alasta on asuttua. Asukkaista noin kuusikymmentä prosenttia puhuu kreolikieltä, hieman yli kymmenen prosenttia Euroopan ranskaa. Ranska on virallinen kieli. Sisämaan alkuperäiskansat käyttävät omia kieliään, ja afrikkalaistaustaiset asukkaat puhuvat "takitaki'ksi kutsutta pidgin-englantia.
Talous ja liikenne.
Ranskan Guayanan merkittävimmät luonnonvarat ovat bauksiitti, kulta, sinooperi, kaoliini, puu ja kala. Tärkeimpiin vientituotteisiin kuuluvat puutavara, katkaravut ja kulta.
Kansainväliset lentomatkustajat saapuvat Cayennen Rochambeaun lentoaseman kautta. Maahan on myös linja-autoyhteys Surinamen ja Brasilian puolelta. Päätieverkosto on hyvä, mutta monet pikkutiet ovat sadekaudella huonossa kunnossa. Myös jokia käytetään kulkuväylinä rannikolta maan sisäosiin.
Lähteet.
*


Suriname.
Surinamen tasavalta eli Suriname (aiemmin myös "Surinam") on valtio Etelä-Amerikassa. Sen rajanaapurit ovat Guyana lännessä, Brasilia etelässä ja Ranskan Guayana idässä. Maan pohjoispuolella on Atlantin valtameri. Maan pinta-ala on noin 160 000 neliökilometriä ja asukasluku noin 480 000. Se on sekä pinta-alaltaan että asukasluvultaan pienin Etelä-Amerikan manneralueen itsenäisistä valtioista. Asukkaista yli puolet on aasialaista alkuperää, lähinnä intialaisia ja jaavalaisia. Virallinen kieli on siirtomaa-ajan peruna hollanti, mutta yleisimmin puhutaan paikallista kreolikieltä.
Varhaishistoria.
Surinamen Sipaliwinin alueelta on löytynyt kivikautisia aseita, joista on päätelty, että alueella eli metsästäjä-keräilijäkansoja mammutteja metsästämässä noin kymmenentuhatta vuotta sitten. Rannikon ja Karibian saarten asukkaat kävivät kauppaa ja muuttivat alueelta toiselle.
Noin tuhat vuotta sitten Amazonian alueen sademetsien arawak-intiaanit asettuivat Surinamen alueelle. Heidän jälkeensä tulivat karibit samalta suunnalta. Surinenit väistyivät arawakien ja karibien tieltä, ja heidän kulttuurinsa katosi suunnilleen 1400-luvulla.
Eurooppalaisten tulo ja siirtomaa-aika.
Espanjalaiset asettuivat Guyanan alueelle 1593 alkaen, hollantilaiset 1616 ja britit 1630. Arawakit ja karibit hyökkäilivät eurooppalaisia vastaan, mutta eurooppalaisten tehokkaampien aseiden ja uusien tartuntatautien takia intiaaniasutus hiipui rannikolta. Syvemmälle sademetsään, missä eurooppalaiset liikkuivat vain satunnaisesti riistan, kullan ja juomaveden haussa, jäi edelleen intiaaneja.
Myöhemmin Alankomaat sai Surinamen haltuunsa Bredan sopimuksella vuonna 1667, mikä päätti toisen Englannin–Hollannin sodan. Siirtomaa-aikana se tunnettiin myös nimellä Alankomaiden Guayana. Hollantilaiset toivat Afrikasta orjia sokeriplantaasien työvoimaksi. Karanneet orjat perustivat jokien varsille omia kyliään, ja heidän jälkeläisiään alettiin kutsua marooneiksi (espanjan sanasta "cimarrón", karkuri). Orjuus lakkautettiin 1863, mutta orjat vapautettiin vasta kymmenen vuoden kuluttua.
Orjuuden lakkauttamisen jälkeen plantaaseilla oli työvoimapula, ja maahan tuotiin aasialaisia maatyöläisiä. Koska näille piti maksaa palkkaa, plantaasien kannattavuus alkoi laskea, ja 1900-luvun puolella monia niistä hylättiin tai pilkottiin pienviljelmiksi. Sokerin, kahvin ja kaakaon sijasta näillä pienviljelmillä kasvatettiin banaania, sitrushedelmiä ja riisiä. Myös puutavaraa alettiin viedä ulkomaille.
Bauksiitin kaivaminen alkoi 1918, ja pian ensimmäinen maailmansota lisäsi alumiinin kysyntää rajusti. 1930-luvun aikana alumiiniteollisuus oli pulassa, mutta toisen maailmansodan aikana alumiinia myytiin Yhdysvaltoihin.
Itsenäisyys.
Suriname sai itsehallinnon vuonna 1954, ja 25. marraskuuta 1975 sille myönnettiin itsenäisyys. Tuolloin noin kolmannes väestöstä muutti Alankomaihin.
Suriname oli demokratia itsenäistymisensä jälkeiset vuodet. Ensimmäiseksi pääministeriksi tuli Henck Arron, joka sai jatkokauden 1977. 25. helmikuuta 1980 16 aliupseerin ryhmä syöksi vallasta tehottomuudesta ja väärinkäytöksistä syytetyn hallituksen ja lakkautti perustuslain. Maassa oli siviilipresidentti, mutta sen todellinen johtaja oli Dési Bouterse.
Vuoden 1982 aikana paineet siviilivaltaan siirtymiseksi kasvoivat. Joulukuussa 1982 armeija pidätti ja surmasi 15 oppositiojohtajaa. Murhien jälkeen Alankomaat ja Yhdysvallat lakkauttivat taloudellisen ja sotilaallisen yhteistyön maan kanssa. Taloudessa seurasi alamäki Alankomaiden lopetettua talousapunsa. Vuosina 1984–1987 maassa oli siviilien johtamia hallituksia. Heinäkuussa 1986 alkoi myös entisen sotilaan Ronnie Brunswijkin johtama maroon-kapina, joka vastineeksi armeija tuhosi kyliä ja tappoi epäiltyjä Brunswijkin tukijoita. Viimein 1987 armeija suostui uuteen perustuslakiin ja vapaisiin vaaleihin. Vuonna 1989 hallitus solmi rauhan Brunswijkin kanssa, mutta Bouterse ja muut sotilasjohtajat estivät sen toimeenpanon.
Jouluaattona 1990 sotilaat pakottivat siviilipresidentin ja varapresidentin eroamaan, ja tämän jälkeen parlamentti hyväksyi hätäisesti tilalle määrätyt henkilöt. Amerikan valtioiden järjestön ja ulkovaltojen painostuksen vuoksi toukokuussa 1991 järjestettiin uudet vaalit. Kreolitaustaisen kansallispuolueen (NPS) Ronald Venetiaan valittiin syyskuussa presidentiksi. Venetiaanin hallinto sai aikaan rauhansopimuksen maroonien ja intiaanikapinallisten kanssa. Huhtikuussa 1993 Dési Bouterse jätti armeijan komentajan tehtävät, ja hänen tilalleen tuli Arthy Gorre, joka pyrki siirtämään asevoimat siviilien hallintaan.
Dési Boutersen perustama kansallisdemokraattinen puolue (NDP) nousi suurimmaksi toukokuun 1996 vaaleissa ja sai syrjäytettyä Venetiaanin. Muiden puolueiden tuella sen varapuhemies Jules Wijdenbosch valittiin presidentiksi.
Toukokuun 1999 talousongelmien aiheuttamien levottomuuksien vuoksi hallitus järjesti uudet vaalit, joissa Venetiaan palasi presidentiksi.
Venetiaan valittiin kolmannelle kaudelle 2005. Bouterse taas nousi presidentinvirkaan 2010.
Politiikka.
Surinamen hallinto pohjautuu vuoden 1987 perustuslakiin. Lakeja säätää 51-jäseninen kansalliskokous, jonka jäsenet valitaan joka viides vuosi. Kansalliskokous valitsee presidentin kahden kolmasosan enemmistöllä. Mikäli kukaan ehdokas ei saa näin suurta enemmistökannatusta, presidentin valitsee kansankokous, joka on 340-jäseninen järjestö johon kuuluu kansalliskokouksen lisäksi paikallisia edustajia.
Maantiede.
Suriname on Etelä-Amerikan manneralueen pienin itsenäinen valtio. Se sijaitsee Guyanan tasangolla, ja sen korkein kohta on Julianatop (1 230 metriä merenpinnasta). Suurin osa väestöstä asuu pohjoisella, viljellyllä alueella. Eteläinen osa on harvaan asuttua trooppista sademetsää, joka muodostaa Sipaliwinin piirin. Maan läpi virtaa 480 kilometriä pitkä Surinamejoki. Muita merkittäviä jokia ovat Corantijn, Coppename ja Marowijne.
Suriname sijaitsee päiväntasaajan lähellä, ja sen ilmasto on trooppinen eikä suuria lämpötilavaihteluja ole. Paramariboa ympäröivällä alankoalueella päivän ylin lämpötila on 29–33 astetta, yön alin 22–23 astetta. Vuodessa on kaksi sadekautta, joulukuusta helmikuun alkuun ja huhtikuun lopusta elokuun puoliväliin.
Maan koillisosassa on Brokopondon tekojärvi eli W.J. van Blommesteinmeer, suuri tekojärvi, joka tehtiin Brokopondo-projektissa rakennetun padon avulla 1964. Pato rakennettiin tuottamaan sähköä bauksiittikaivoksille (75 % sähköntuotannosta) sekä kansalliseen kulutukseen. Se tuottaa noin puolet maan energiantarpeesta.
Surinamessa on kaksi Unescon Maailmanperintöluettelon kohdetta: Paramaribon historiallinen keskikaupunki ja Keski-Surinamen luontoreservaatti. Luontoreservaatissa elävät jaguaari, jättiläisvyötiäinen, jättiläissaukko, tapiiri, laiskiaiset ja kahdeksan eri apinalajia.
Talous.
Surinamen tärkein talousala on kaivosteollisuus, bauksiitti, öljy- ja kulta kattavat 85 % vientituloista ja neljänneksen valtion tuloista. Alle 10 prosenttia väestöstä työskentelee maataloudessa. Viljelykasveja ovat riisi, banaanit, palmuytimet, kookospähkinät ja maapähkinät. Surinamen talous on riippuvainen ulkomaankaupasta, ja sen suurimmat kauppakumppanit ovat Alankomaat, Belgia Yhdysvallat, Kanada, Kiina ja Japani sekä Karibianmeren valtiot.
Liikenne.
Surinamella on 51 lentopaikkaa, joista viidellä on päällystetty kiitotie. Niistä yksi on yli kolme kilometriä pitkä. Kansainväliset lennot käyttävät Zanderijin lentoasemaa. Päällystettyä maantietä on 4 300 kilometriä. Satamia on kaksi: Paramaribo ja Wageningen. Jokiliikennettä on naapurimaihin kahteen suuntaan: Guyanaan ja Ranskan Guayanaan.
Väestöjakauma.
Surinamen suurimman väestöryhmän muodostavat 1800-luvulla saapuneet intialaiset, heitä on noin 37 % väestöstä. Kreoleita, valkoisten ja mustien sekoituksia, on noin 31 %. Jaavalaisia on 15 % ja paenneiden afrikkalaisten orjien jälkeläisiä 10 %. Loput ovat intiaaneja, kiinalaisia ja valkoisia.
Maan suurimmat uskonnot ovat hindulaisuus (27,4 %), protestantismi (25,2 %), katolisuus (22,8 %) ja islam (19,6 %).
Vaikka maan virallinen kieli onkin hollanti, lingua franca maassa on sranang tongo, alun perin kreolikieli. Aasialaista alkuperää olevat surinamelaiset puhuvat tavallisesti alkuperäistä kieltänsä.
Sisämaan asukkaista 90 % on afrikkalaisten orjien jälkeläisiä eli marooneja ja 10 % intiaaneja. He asuvat yleensä 100-4 000 hengen kylissä, joissa viemäröinti sekä juomaveden tai sähkön saatavuus on puutteellista tai olematonta.
Vuosituhannen vaihteessa tärkeimmät kuolinsyyt olivat sydän- ja verisuonitaudit, onnettomuudet ja erilaiset syöpätaudit. AIDSin osuus kuolemansyynä oli kasvussa.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 2,4 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 6 800 henkeä. Määrä oli lähes kaksinkertaistunut vuodesta 2001. Antiretroviraalilääkitystä olisi tarvinnut noin 1 600 henkeä, mutta sitä sai alle puolet heistä, noin 700 henkeä.
Vaikka Surinamen huumerikollisuus on keskittynyt pääasiassa muulla Etelä-Amerikassa tuotettujen huumeiden kauttakulkuun Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin, myös kotimainen ekstaasin ja kokaiinin kulutus on kasvussa.
Kulttuuri.
Wayana-heimolla on säilynyt perinteinen kertova laulu, "kalau", jota säestetään bambuhuiluilla, helistimillä ja lyömäsoittimilla. Arawakien musiikkityyli "kawina" on saanut vaikutteita kreolimusiikin kautta länsiafrikkalaisesta musiikista.
Surinamessa on kehittynyt myös oma musiikkityyli, "kaseko", jossa yhdistyy eurooppalaisia, afrikkalaisia ja Amerikan alkuperäisasukkaiden musiikin aineksia. Sen rytmit ovat monimutkaisia ja lauluosuudet tyypillisesti kysymys-vastaus -muodossa. Soittimiin kuuluvat rummut, saksofoni, trumpetti ja kitara. Myös aasialaiset ovat osallistunet Surinamen musiikkimaailman monimuotoisuuteen. Ramdew Chaitoe yhdistää afrokaribialaisia vaikutteita hindien uskonnolliseen musiikkiin.
Surinamen eri väestöryhmät ovat säilyttäneet omia ruokaperinteitään. Ainoa kansalliseksi mainittavat ruokalaji on kana ja riisi. Aamiaiseksi syödään riisiä, rotia tai leipää. Päivän pääateria syödään virka-ajan jälkeen noin klo 15. Siestan jälkeen syödään tyypillisesti voileipiä ja ruoantähteitä. Myös curryä syödään usein. Surinamelainen ruoka on karibialaistyylistä, ja siinä yhdistyvät afrikkalaiset ja intialaiset vaikutteet. Myös Jaavalta tulleiden indonesialaisten siirtotyöläisten ruokaperinteiden vaikutus näkyy surinamelaisessa keittiössä.
Urheilu.
Suriname on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1968. Maan ainoa olympiamitalisti on Anthony Nesty, joka voitti kultaa miesten 100 metrin perhosuinnissa 1988 ja pronssia 1992. Hän on myös vuoden 1991 maailmanmestari samassa lajissa. Letitia Vriesde on saavuttanut naisten 800 metrin juoksussa MM-hopeaa 1995 ja MM-pronssia 2001.
Surinamen jalkapallomaajoukkue oli tammikuussa 2011 FIFAn rankingissa sijalla 115. Hollannin jalkapallomaajoukkueessa on pelannut lukuisia surinamelaisperäisiä pelaajia, muun muassa Ruud Gullit,
Frank Rijkaard
Patrick Kluivert
Clarence Seedorf,
Edgar Davids,
Aron Winter
Winston Bogarde,
Jimmy Floyd Hasselbaink,
Romeo Castelen ja
Nigel de Jong.


Tekijänoikeus.
a> © tulee termin englanninkielisestä vastineesta "copyright".
Tekijänoikeus on tekijän lakisääteinen oikeus kirjalliseen tai taiteelliseen teokseensa. Tarkemmin sanottuna tekijänoikeus on joukko sääntöjä, jotka määrittelevät oikeudenomistajan yksinoikeuden määrätä teoksen kappaleenvalmistamisesta ja yleisön saataville saattamisesta sekä tämän yksinoikeuden poikkeukset eli tekijänoikeuden rajoitukset.
Teoksia voivat olla esimerkiksi kirjalliset tuotokset, elokuvat, äänitteet, taidemaalaukset ja sävelteokset. Kirjallisia teoksia ovat myös tietokoneohjelmat, kartat ja graafisesti muotoillut teokset. Tekijänoikeus ei suojaa ajatuksia, vain teoksen "ilmiasua" eli toteutustapaa.
Tekijänoikeus oikeutena.
Tekijänoikeus tuottaa tietyin rajoituksin yksinomaisen oikeuden määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla se yleisön saataviin, muuttamattomana tai muutettuna, käännöksenä tai muunnelmana, toisessa kirjallisuus- tai taidelajissa taikka toista tekotapaa käyttäen. Useimmissa maissa, myös Suomessa, tekijälle syntyy myös moraalisia oikeuksia, joita ei voi siirtää ja joista voi luopua vain rajoitetusti.
Tekijänoikeuslainsäädäntö on kansainvälisesti voimakkaasti säädeltyä ja nykyisin useimmissa teollisuusmaissa samanlaista. Tekijänoikeuden kesto on 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä. Muun muassa esityksiä, äänitallenteita, valokuvia ja radio- tai televisiolähetystä suojaavat tekijänoikeuden lähioikeudet. Näiden lähioikeuksien suoja-aika on 50 vuotta, ja se lasketaan esitys-, tallentamis-, julkaisemis-, lähetys- tai valmistamisvuodesta. Tuottajilla on tekijänoikeus myös julkaisemattomaan teokseen. 12. syyskuuta 2011 Euroopan parlamentti ja komissio päättivät pidentää esittäjien ja äänitetuottajien lähioikeuksien suojan 70 vuoteen. Direktiivi on toteutettava EU:n kansallisessa lainsäädännössä vuoteen 2014 mennessä.
Tekijänoikeus syntyi 1400-luvulla kirjapainon keksimisen aikoihin privilegioina eli erioikeuksina. Merkitystä se alkoi saada sanomalehdistön ja kirjateollisuuden laajentuessa 1800-luvulla, ja kansainvälinen Bernin sopimus 1886 oli käännekohta. Yhdysvallat kuitenkin pysytteli kansainvälisen sopimusjärjestelmän ulkopuolella 1950-luvulle asti. Venäjä ei kuulunut Bernin sopimukseen, joten Suomikin liittyi siihen vasta 1928. Nykyisin keskeisiä kansainvälisesti velvoittavia sopimuksia ovat esimerkiksi EU-direktiivit ja WTO:n TRIPS-sopimus (Agreement on Trade-Related Aspects of Intellectual Property Rights). Tekijänoikeutta määrittelevät sopimukset ovat toisiaan tukevia, jolloin edellisten jättämiä epäselvyyksiä uudet sopimukset tarkentavat.
on rivien välistä luettavissa, että tekijänoikeuslain hyvin tärkeä tarkoitus on taata tekijöille käypä palkka tekemästään luovasta työstä. Kyseisessä lakipykälässä määrätään tekijänoikeuskorvauksista.
Bernin sopimuksen mukaan tekijänoikeuden tuli kaikissa maissa olla voimassa vähintään 50 vuotta tekijän kuolemasta. Sopimus jätti kuitenkin valtioille mahdollisuuden säätää suoja-aika pidemmäksikin. Muutamissa Euroopan valtioissa suoja-ajaksi säädettiin 70 vuotta tekijän kuolemasta, ja nykyisin näin on asiaa koskevan EU:n direktiivin mukaisesti kaikissa EU:n jäsenmaissa.
Tekijänoikeus Suomessa.
Suomessa tekijänoikeuksia koskevat säännökset ovat tekijänoikeuslaissa, ja lain viimeisin merkittävä uudistus astui voimaan pääosin 1. tammikuuta 2006. Uudistuksen tarkoituksena oli yhteensovittaa Suomen tekijänoikeussäädökset Euroopan parlamentin ja neuvoston antaman direktiivin kanssa.
Suomessa tekijänoikeus syntyy sille, joka luo kirjallisen tai taiteellisen teoksen ("teoksen tekijälle"). Kirjallisena teoksena pidetään myös mm. karttaa, selittävää piirustusta, graafista teosta sekä tietokoneohjelmaa.
Tekijänoikeussuojan saamisen kannalta tärkeintä on, että henkisen luomistyön tuote on "itsenäinen" ja "omaperäinen" ja että se ylittää teoskynnyksen eli "yltää teostasoon".
Tekijä.
Tekijä on henkilö, joka tekee tai luo tekijänoikeussuojaa nauttivan teoksen. Teoksen tekijä on Suomen lainsäädännön mukaan aina luonnollinen henkilö eli ihminen. Yhtiöillä ja muilla yhteisöillä (kuten yhdistyksillä tai säätiöillä) olevat tekijänoikeudet voivat olla vain luonnollisilta henkilöiltä "siirtyneitä" oikeuksia. Tekijänoikeus voi syntyä yhdelle ihmiselle tai usealle ihmiselle yhteisesti. Kun heidän osuutensa eivät muodosta itsenäisiä teoksia, tekijänoikeus on heillä yhteisesti. Eläimillä ei ole tekijänoikeuksia eikä niitä ole myöskään esineillä kuten teoksilla itsellään. Tekijöitä ovat yleisesti kaikki ne henkilöt, joiden toiminnasta voi syntyä itsenäisiä ja omaperäisiä luomistyön tuloksia kuten säveltäjät, kirjailijat, kuvataiteilijat tai tietokoneohjelman tekijät.
Tekijänoikeuden rajoituksia.
Useat rajoitukset kaventavat tekijän yksinoikeuden aluetta yleisen edun vuoksi. Suomessa suurin osa rajoituksista on säädetty tekijänoikeuslain 2. luvussa. Kuitenkaan esimerkiksi parodiaa koskeva poikkeusta ei löydy sellaisenaan laista, mutta tuomioistuimet ja oikeustieteilijät ovat katsoneet parodian kuuluvan tekijänoikeuden rajoituksiin. EU:n tekijänoikeusdirektiivi sallii, muttei velvoita, jäsenmaita säätämään poikkeuksista teoksen käyttämiseen karikatyyrissä, parodiassa tai pastississa. Monista muista maista poiketen Suomen tekijänoikeuslakiin ei ole otettu parodiarajoitusta.
Siteeraus ja kopiointi.
Julkistettua teosta saa siteerata hyvän tavan mukaisesti ja tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa. Sen lisäksi joistakin ostetuista tai Internetistä ladatuista teoskopioista saattaa olla luvallista valmistaa muutama kopio yksityistä käyttöä varten. Lain säännökset yksityisestä kopioinnista mahdollistavat kopioinnin paitsi henkilökohtaiseen käyttöön myös lähimmälle perhe- ja ystäväpiirille. Oikeus yksityiseen kopiointiin ei kuitenkaan koske aina tietokoneohjelmia, jotka ovat ostajalla käytössä lisenssisopimuksella. Monien ryhmien ja tarkoitusperien vuoksi on yksityiskohtaisia rajoitussäännöksiä kuten näkövammaisten käyttö sekä julkisten kirjastojen ja arkistojen erioikeudet.
Teoksen levittäminen.
Käytännössä tärkeä sääntö koskee niin sanottua konsumoitumista eli tekijänoikeuden raukeamista. Kun teoskappale on saatettu yleisön saataviin eli esimerkiksi kirjakauppaan, näitä kappaleita saa edelleen levittää. Teoskappale muuttuu siis normaaliksi kauppatavaraksi.
Oikeustieteen tohtori Jukka Kemppinen on kirjoittanut, että "tätä sääntöä on kuvailtu oikeustieteessä sanomalla, että teoksen 'käyttäminen' ei ole kiellettyä, vaan päinvastoin kiellettyä on käyttää teosta lain kieltämällä tavalla, kuten kopioimalla ja tallentamalla. Tämä on tärkeä ero."
Kansainvälisiä rajoituksia.
Tekijänoikeuden rajoituksia kutsutaan Yhdysvalloissa nimellä "”fair use”" sekä Isossa Britanniassa ja Australiassa "”fair dealing”". Tekijänoikeuden rajoituksissa on vähäisiä eroja eri valtioissa, mutta Euroopan yhteisössä asiasta annetut direktiivit yhdenmukaistavat nämä rajoitukset. Tohtori Jukka Kemppisen mukaan Euroopan ja Yhdysvaltojen ja kolmanneksi Japanin lakien erot eivät ole niin suuria kuin joskus luullaan.
Tekijänoikeus ei koske teoksia joiden suoja-aika on jo mennyt umpeen. Englanniksi näiden sanotaan olevan "public domain"-teoksia. Näitä ovat esimerkiksi menneiden vuosisatojen julkaisemattomat vanhat käsikirjoitukset ja uudelleenjulkistamattomat teokset. Näiden teosten käyttö on vapaata. Lisäksi lait ja viranomaisten päätökset on joissain maissa kuten Suomessa jätetty tekijänoikeuden ulkopuolelle.


LSD.
Sadan mikrogramman käyttöannoksen sisältäviä LSD-lappuja.
Lysergihapon dietyyliamidi eli lysergidi on luonnossa esiintymätön orgaaninen yhdiste, joka tunnetaan päihteenä sen tuottamien voimakkaiden psykoaktiivisten vaikutusten takia. Yhdistelmä tunnetaan saksankielisen nimensä Lysergsäurediäthylamid ensikirjaimina eli LSD:nä. LSD:n syntetisoi Albert Hofmann 1943. LSD:tä on käytetty psyykenlääkkeenä 1947–1965. CIA ja Yhdysvaltain armeija on testannut sitä myös totuusseerumina ja aivopesuaineena. LSD:n käyttö päihteenä alkoi 1960-luvulla.
LSD:tä ja sen ajatustoimintoihin vaikuttamatonta johdannaista 2-Bromo-LSD:tä voidaan käyttää lääkkeenä muun muassa erinäisiin hermosärkyihin, kuten Hortonin syndroomaan, mutta lääkekäyttö ei ole toistaiseksi yleistynyt. Särkyä estäviä vaikutuksia havaittiin myös muilla LSD:n kaltaisilla tryptamiineilla, kuten psilosybiinillä. LSD keksittiinkin nimenomaan uutta migreenilääkettä etsineessä tutkimuksessa.
LSD:n valmistukseen käytetään torajyvästä saatavaa ergotamiinia. Puhtaimmassa muodossaan se on väritön, hajuton ja vähän kitkerän makuinen.
Historia.
LSD:n syntetisoi ensimmäisen kerran Sandoz-yrityksen kemisti Albert Hofmann (1906–2008) Baselissa, Sveitsissä, vuonna 1938 etsiessään migreenilääkkeeksi sopivaa yhdistettä. Tuolloin Hofmann ei kiinnittänyt LSD:hen huomiota, mutta palasi tutkimaan ainetta uudestaan vuonna 1943. Tällöin hän ilmeisesti vahingossa sai pienen annoksen ainetta ja huomasi outoja muutoksia tajunnantilassaan. Hofmann ei keksinyt muutokselle muuta syytä kuin tutkimansa LSD:n, ja niinpä hän kokeili ensimmäisenä ihmisenä maailmassa tietoisesti LSD:tä 19. huhtikuuta 1943. Hän arveli ottavansa pienen ja varovaisen määrän, 250 µg, mutta annos osoittautui voimakkaaksi kokemukseksi. Hofmann kuoli 102-vuotiaana yhä vakuuttuneena keksimänsä aineen merkittävyydestä.
1940-luvun lopulla LSD:tä alettiin tutkia psykiatrian apuvälineenä USA:ssa. 1950-luvulla CIA tutki LSD-projekteissaan sen käyttöä muun muassa totuusseerumina MKULTRA-projektissa.
1960-luvulla LSD:n käyttö siirtyi tutkimuslaitoksista kaduille. Sen käyttö yleistyi nopeasti, ja vuonna 1966 se kiellettiin Kalifornian osavaltiossa ja vuotta myöhemmin koko Yhdysvalloissa. 1971 säädettiin YK:n yleinen huumausainesäädös, jossa oli kiellettyjen huumausaineiden listalla myös LSD kategoriassa I, mikä esti kaiken tutkimuksen YK:n jäsenmaissa. Ison-Britannian parlamentin alainen tieteellinen elin Science and Technology Committee laati vuonna 2006 kattavan luokittelun päihteiden suhteellisesta haitallisuudesta ihmiselle. Siinä LSD on luokiteltu vähemmän haitalliseksi kuin kannabis, tupakka ja alkoholi.
Ensimmäinen legitiimi tutkimus kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen LSD:n käytössä psykoterapiassa käynnistyi Sveitsissä Solothurnin kaupungissa vuonna 2008. Tutkimuksessa tarkkaillaan aineen vaikutusta kuolemansairaiden potilaiden mielialaan ja ahdistukseen ja näiden kautta epäsuorasti prognoosiin.
Käyttötavat.
Puhdas LSD on valkoista, hajutonta vesiliukoista jauhetta, joka tavallisesti on liuotettu nesteeseen. Muussa kuin lääketieteellisessä tutkimuskäytössä LSD on yleensä valmiiksi imeytettynä pienissä, erilaisin kuvioin varustetuissa imupaperilappusissa, joista käytetään nimitystä "blotter". LSD:tä on saatavilla myös erittäin pieninä pillereinä, jotka ovat noin riisinjyvän kokoisia, ja niistä käytetään usein nimeä "microdot".
Liuosmuodossa olevaa LSD:tä käytetään suoraan ihon lävitse tai kielelle, mutta usein liuosmuotoinen LSD imeytetään tippa kerrallaan haluttuun hygroskooppiin, esimerkiksi sokeripalaseen.
Vaikutukset.
LSD vaikuttaa voimakkaasti aivoihin, sitoutumalla mm. emootioita ja tunnetiloja sääteleviin keskuksiin (hippokampus) sekä aisteja, havaintoja ja kognitiivisia toimintoja koordinoivaan aivokuoreen, sekä liikeratoja sääteleviin aivorunkoon ja pikkuaivoihin. LSD vaikuttaa useisiin eri välittäjäainejärjestelmiin. Hallusinogeenisten, aistiharhoja aiheuttavien ominaisuuksien katsotaan johtuvan aineen vaikutuksesta serotoniini- ja dopamiinijärjestelmiin.
LSD:n vaikutukset ilmenevät yleensä noin tunnin sisällä ja kestävät monesti yli kymmenenkin tuntia. Ensin alkavat fyysiset vaikutukset, joihin kuuluvat pupillien laajeneminen sekä jossain määrin sydämen lyöntitiheyden nopeutuminen ja lievä verenpaineen kohoaminen.
Varsin pian fyysisten vaikutusten alkamisen jälkeen aistihavainnot ja mieliala muuttuvat. Ajan, välimatkojen, painovoiman tai itsensä ja ympäristön suhteiden kokeminen voi muuttua. Kokemusten laatu ja voimakkuus ovat poikkeavia eri käyttäjillä ja eri käyttökerroilla – siksi puhutaankiin usein "hyvistä tripeistä" ja "huonoista tripeistä" (paha matka).
LSD voi aiheuttaa voimakkaita aistiharhoja. Vaikutukset ovat usein suuntaan tai toiseen vahvasti värittyneitä: käyttäjät kuvailevat toisaalta ekstaattista pyhyyden ja valaistumisen kokemusta, jonka vaikutukset kantavat läpi elämän, ja toisaalta hirvittäviä kauhun ja paniikin kokemuksia. Monesti kokemus sisältääkin elementtejä molemmista ääripäistä. Kokemuksen samakaltaisuudesta skitsofreniaan verrattuna johtuen koehenkilö saattaa myös kokea "mielen pirstoutumista". Kuvaus on hyvin samanlainen jolla skitsofreniapotilaat kuvaavat tilaansa. Juuri tämä kaaottinen kokemus monesti saattaa aiheuttaa paniikin.
Käyttö.
Useat mielenterveysalan ammattilaiset, jotka ovat olleet tekemisissä LSD:n tutkimuksessa (tunnetuimpina Harvardin psykologian professorit tohtori Timothy Leary ja tohtori Richard Alpert), ovat tulleet vakuuttuneiksi LSD:n mahdollisuuksista olla apuna henkisessä kasvussa. Syksyllä 1961 tohtori Timothy Leary väitti antaneensa psykedeelisiä huumeita yli kahdellesadalle ihmiselle näiden tietämättä.
Heidän tutkimuksistaan tuli enemmän kiistanalaisia, kun Leary ja Alpert väittivät löytäneensä yhteyden LSD-matkan ja uskonnollisen valaistumistilan välillä. Heitä väheksyttiin akateemisessa psykologiayhteisössä ja heiltä poistettiin oikeus lailliseen huumeen hankintaan. Tohtorit Leary ja Alpert hankkivat ison erän LSD:tä ja siirtyivät yksityiseen kartanoon, jossa he jatkoivat tutkimuksiaan. Kokeilut menettivät tieteellisen luonteensa, kun heistä kehittyi vastakulttuurin spirituaaliset gurut, jotka yhteistyössä hippiliikkeen kanssa kehottivat ihmisiä kyseenalaistamaan auktoriteetit ja vallitsevan tilanteen. Tämä tiivistyi Learyn sanontaan "Turn on, tune in, drop out".
Vuoden 1966 LSD:n myyntikiellosta huolimatta LSD:n laiton viihde- ja terapeuttinen käyttö jatkuivat monessa maassa mustanpörssin ja kovan kysynnän ansiosta. Lailliset, akateemiset tutkimukset LSD:n toimintamekanismeistä ovat myös johtaneet tapauksiin, tosin harvoihin, joissa on kokeiltu aineitta testihenkilöihin. Huolimatta sen tuomitsemisesta, jatkoi hippiliike LSD:n säännöllisen käytön edistämistä, Learyn kaltaisten hahmojen ja psykedeelisten rock-bändien, kuten The Doors ja The Grateful Dead, johdolla.
Albert Hoffmannin mukaan Francis Crick oli nauttinut pieniä määriä LSD:tä ajatuksen stimuloimista varten DNA:n löytymiseen johtaneen tutkimusprosessinsa aikana.
Vaikutus alkoholismiin.
2012 norjalaiset tutkijat julkaisivat Journal of Psychopharmacology -sarjassa meta-analyysin 1960- ja 1970-luvuilla tehdyistä kokeista, joissa tutkittiin LSD:n vaikutuksia alkoholismiin. 59 prosenttia tutkitusta 500 alkoholistista kykeni LSD:tä nautittuaan hallitsemaan alkokoholinkäyttöään paremmin. Lumelääkettä saaneilla vastaava osuus oli 38 prosenttia. Yhden annoksen vaikutus kesti vähintään puoli vuotta.
Käytön haitat.
Skitsofreenisen episodin riski on olemassa geneettisesti skitsofrenialle alttiilla käyttäjällä. LSD:n käytöstä toisinaan seuraavia pysyviä aistimuutoksia, esimerkiksi jälkikuvia ("tracereita"), tekstuurien hengittämistä ja pintojen aaltoilua kutsutaan DSM-IV tautimäärityksessä HPPD-häiriöksi. Erikseen puhutaan myös nk. "flashback"-ilmiöstä, takaumasta, jossa jokin aiempaan psykedeelikokemukseen liittyvä ärsyke saattaa laukaista voimakkaan tunteen aiemman kokemuksen toistumisesta. Tällaiset takaumat eivät ole pelkästään psykedeelien ominaisuus, vaan muutkin voimakkaat elämykset saattavat jättää muistijälkiä, joita erilaiset aistiärsykkeet saattavat laukaista.
Täyttä varmuutta takautumien yhteydestä aiempaan LSD:n käyttöön ei ole.Epäselvää on, voiko myös psykoosi kehittyä LSD:n käyttäjälle, joka ei muutoin olisi sille altis.
Yliannostus.
LSD:n yliannostuksen riski on hyvin vähäinen. Potentiaalisesti tappava annos on kymmeniätuhansia kertoja suurempi kuin normaaliannos.
Riippuvuuspotentiaali.
LSD:n käytöstä seuraa sietokyvyn kasvamista siten, että jopa suurien annosten vaikutus on vähäinen tai olematon. Tämä ei kuitenkaan käytännössä ole kovin yleistä sillä ainetta tulisi toleranssin kohoamiseksi nauttia hyvin suuria määriä lyhyen ajan sisällä. Psykedeelit eivät aiheuta fyysistä riippuvuutta. Mahdollisuus psyykkiseen riippuvuuteen on olemassa, vaikka se kehittyy vain pienelle osalle LSD:n säännöllisistä käyttäjistä. Käytön lopettamisesta ei seuraa fyysisiä vieroitusoireita.
Lainsäädäntö.
LSD:n haitat alkoivat Yhdysvalloissa tulla tietoon 1960-luvulla, ja sen valmistus ja käyttö kiellettiin. Yhdysvaltojen maatalousministeriön raportti kuvaili sitä seuraavasti.
LSD on kansainvälisesti luokiteltu laittomaksi psykotrooppiseksi aineeksi YK:n vuoden 1971 psykotrooppisten aineiden luettelossa I.
Suomessa LSD on luokiteltu sosiaali- ja terveysministeriön päätöksellä 1709/1993 huumausainelain tarkoittamaksi laittomaksi päihteeksi, jonka valmistus, myynti, maahantuonti ja hallussapito on kielletty. LSD katsotaan myös oikeuskäytännössä rikoslain (50. luku, § 5) tarkoittamaksi erittäin vaaralliseksi huumeeksi, jonka valmistuksesta tai levityksestä voidaan rangaista törkeänä huumausainerikoksena vähintään yhden ja enintään kymmenen vuoden vankeudella. Huumausaineen käyttörikoksesta suurin mahdollinen rangaistus Suomessa on puolen vuoden vankeus.
Suomen pimeillä markkinoilla LSD:tä esiintyy vain satunnaisesti. Aineen valmistaminen edellyttää korkeatasoista kemian tuntemusta, ja syntetisointiin tarvittavista kemikaaleista osa on erittäin vaarallisia.


MDMA.
MDMA eli ekstaasi (3,4-metyleenidioksimetamfetamiini) on keskushermostoa aktivoiva huumausaine, joka kuuluu amfetamiineihin. MDMA lasketaan vaikutuksiltaan stimulantteihin tai psykedeeleihin, mutta tämä on jossain määrin epätäsmällistä. Parempi luokitus lienee "empatogeeni", joka viittaa aineen empaattisuutta lisäävään vaikutukseen.
Yleisesti ekstaasia kutsutaan myös nimillä E, esso, eemeli, emppu, nipsu, naksu, kiekko, nami, mämmi, jne.
Usein katukaupassa ekstaasina myytävät pillerit sisältävät MDMA:n sijasta tai sen lisäksi muita aineita. Ekstaasin lisäaineet voivat aiheuttaa käyttäjälleen epätoivottuja vaikutuksia.
MDMA on metamfetamiini, jossa on metyleenidioksi-ryhmä kiinni. 1,3-bentsodioksoli on myös ekstaasihuumeen esiaste.
Käyttötavat.
Ekstaasia on saatavilla sekä pillereinä, kapseleina että jauheena. Ainetta käytetään oraalisesti ja joissain tapauksissa nenän kautta nuuskaamalla. Suonensisäisesti käytettynä saattaa aiheuttaa verisuonten repeämiä.
Vaikutukset.
Ekstaasin vaikutus alkaa käyttötavasta riippuen 20–60 minuutissa aineen ottamisen jälkeen. Vaikutukset saavuttavat huippunsa noin 30-60 minuuttia vaikutusten alkamisesta ja kestävät tavallisesti 3-5 tuntia.
Ekstaasi lisää serotoniinin ja jossain määrin noradrenaliinin vapautumista. Noussut serotoniinitaso selittää ekstaasin tyypilliset vaikutukset. Yleensä käyttäjä kokee ensin "kohahduksen", jota seuraavat rauhoittuminen, hyvänolon tunne, värien ja äänten voimakas aistiminen sekä syvällinen rakkauden tunne sekä omaa itseä, muita ihmisiä että koko ympäröivää maailmaa kohtaan.
Noradrenaliinitason kohoaminen puolestaan luo ekstaasille tyypillisen stimulaation, eli elintoimintoja kiihdyttävän, piristävän vaikutuksen.
Käytön haitat.
Ekstaasin välittömiä vaikutuksia voivat olla hikoilu, suun kuivuminen, ruokahaluttomuus ja sydämen sykkeen nopeutuminen. Ekstaasi voi myös aiheuttaa pahoinvointia sekä raajojen ja leuan tilapäistä jäykistymistä. Stimuloivan vaikutuksensa vuoksi ekstaasi on erityisen vaarallista korkeaa verenpainetta, sydänvikaa, epilepsiaa, diabetesta tai astmaa sairastaville.
Ekstaasia käytetään usein musiikkitapahtumissa ja tanssiklubeilla, joissa kuumuus ja tanssiminen yhdessä ekstaasin diureettisten vaikutusten kanssa kuivattavat kehoa. Nestehukan torjumiseksi käyttäjä voi nauttia riittävästi vettä ja sokeria, mutta ei liikaa suolaa. Riittämätön nestetasapainosta huolehtiminen voi aiheuttaa lämpöhalvauksen.
MDMA:n käyttö voi olla hengenvaarallista joissakin tapauksissa, esimerkiksi jos sitä käytetään yhdessä MAOI-tyyppisten mielialalääkkeiden kanssa.
Ekstaasin pitkäaikainen käyttö tai suuret annokset voivat aiheuttaa masentuneisuutta ja levottomuutta. Myös paniikkikohtaukset tai pelkotilat ja unettomuus sekä muutokset maksan toiminnassa ovat mahdollisia ainetta runsaasti käyttävillä.
Riippuvuuspotentiaali.
Säännöllisessä käytössä toleranssi MDMA:han kasvaa erittäin nopeasti, sillä se kuluttaa aivojen serotoniinin loppuun yhdessä yössä. Tämän jälkeen jatkamalla käyttöä pysyy vain hereillä, eikä käyttäjä tunne samanlaista 'rakastumisen' tunnetta kuin ensimmäisellä annoksella.
Ekstaasin ei ole todettu aiheuttavan fyysistä riippuvuutta, eikä käytön lopettamisesta seuraa vieroitusoireita. Aineen käyttöön voi kuitenkin muodostua psyykkinen riippuvuus.
Lainsäädäntö.
MDMA (ekstaasi) on kansainvälisesti luokiteltu laittomaksi psykotrooppiseksi aineeksi vuoden 1971 psykotrooppisten aineiden luettelossa. Suomessa MDMA ja sen johdannaiset on luokiteltu rikoslaissa tarkoitetuksi erittäin vaaralliseksi huumausaineeksi. Erittäin vaarallisella huumausaineella tarkoitetaan huumausainetta, jonka käyttöön liittyy virheellisestä annostelusta johtuva hengenvaara, lyhytaikaisestakin käytöstä johtuva vakavan terveydellisen vaurion vaara tai voimakkaat vieroitusoireet (rikoslaki 50:5 §). Erittäin vaarallisen huumausaineen valmistuksesta, myynnistä, maahantuonnista ja hallussapidosta voidaan tuomita muiden edellytysten täyttyessä törkeänä huumausainerikoksena. (ks. huumausainerikos)


Amfetamiini.
Amfetamiini eli alfametyylifenetyyliamiini on päihteenä ja lääkkeenä käytetty täyssynteettinen psykomotorinen stimulantti. Yleensä kansankielessä sana "amfetamiini" ymmärretään pääasiassa joko dekstroamfetamiiniksi, levoamfetamiiniksi tai metamfetamiiniksi. Amfetamiini on myös MAO-estäjä (MAOI).
Amfetamiinia käytetään muun muassa suun kautta, nuuskaamalla ja suonensisäisesti.
Alfametyylifenetyyliamiinissa oleva fenetyyliamiini on amfetamiinin esiaste, jossa ei ole alfa-metyyliryhmää. Fenetyyliamiini on lyhenne fenyylietyyliamiini-sanasta. Laajemmassa mielessä amfetamiineja ovat kaikki alfametyylifenyylietyyliamiinit, eli fenyylietyyliamiinit joilla on samassa hiilessä amiinin kanssa metyyliryhmä, esimerkiksi metamfetamiini jossa amiinin typessä on amfetamiiniin nähden ylimääräinen metyyliryhmä. MDMA eli ekstaasi on samoin amfetamiini.
Amfetamiinin kaltaisia yhdisteitä esiintyy myös luonnossa. Khat-kasvin sisältämät kemikaalit katinoni ja katiini ovat amfetamiineja. Efedriini-lääkeaine jota saadaan Efedra-kasvista sisältää amfetamiinin rakenteen ja siitä voidaan kemiallisesti valmistaa metamfetamiinia.
Vaikutusmekanismi.
Amfetamiini saa hermosolujen viejähaarakkeet vapauttamaan kaiken dopamiinin ja adrenaliinit hermosolujen välitilaan eli synapsiin. Amfetamiini myös estää niiden takaisinoton hermosoluun, ja estää monoamiinioksidaasi-entsyymin toiminnan.
Monet amfetamiinit hajoavat kehossa hermomyrkylliseksi alfametyylidopamiiniksi. Alfametyylidopamiini kuuluu myös amfetamiineihin.
Historia.
Ensimmäisen kerran amfetamiinin syntetisoi kemisti nimeltä Lazăr Edeleanu Berliinin yliopistolla vuonna 1887. Lääkekokeilut aloitettiin 1920-luvulla; vuosikymmenen lopulla amfetamiinia myytiin jo apteekeissa Benzedrine-lääkenimikkeellä. 1930-luvulla amfetamiinia käytettiin lääkkeenä nenän tukkoisuuteen.
Aikoinaan amfetamiiniyhdisteet olivat markkinoilla reseptillä saatavina laihdutuslääkkeinä. Sivuvaikutuksena esiintyvä mielialan kohoaminen ja väsymyksen poistuminen johtivat usein aineiden väärinkäyttöön. 1950- ja 1960-luvuilla amfetamiinia käytettiin sekä piristeenä että masennuksen ja ylipainon hoitoon. 1950-luvulla amfetamiinia käytettiin jonkin verran dopingaineena kestävyysurheilussa. Amfetamiinin päihdekäyttö yleistyi 1960-luvulla. Suomessa amfetamiiniyhdisteet poistettiin lääkekäytöstä vuonna 1968.
Saman vuoden keväällä ja kesällä poliisi alkoi saada tietoja suurimittaisesta amfetamiinin salakuljetuksesta.
Suomen huumemarkkinoille ilmaantuivat kahden millilitran ampullit, "koukkunokat", jotka sisälsivät
amfetamiiniliuosta. Salakuljetusta ja jakelua organisoi Kosti Kustaa Kartiokari.
Käyttökohteet.
Amfetamiinilla on päihdekäytön lisäksi myös hyötykäyttökohteita. Amfetamiiniyhdisteitä valmistetaan lääketeollisuudessa ja laittomissa laboratorioissa. Amfetamiini esiintyy valkoisena, vaaleanpunaisena tai kellertävänä jauheena, kapseleina, erivärisinä tabletteina tai nestemäisenä.
Lääkekäyttö.
Amfetamiinia käytetään lääketieteellisessä tarkoituksessa ainakin liikalihavuuden hoitoon, leikkauksessa vahvisteena, tarkkaavaisuushäiriöiden sekä narkolepsian hoitoon. Levmetamfetamiinia (l-metamfetamiini), jolla ei ole huumaavaa vaikutusta, käytetään lääkkeenä nenän tukkoisuuteen ja se on joissain maissa myynnissä itsehoitovalmisteena kauppanimellä "Vicks Inhaler".
Amfetamiini parantaa kognitiivisia toimintoja. Tarkkaavuus- ja keskittymishäiriöistä kärsivillä on todettu heikentyneitä suorituksia Wechslerin muistitestin varsinaisissa muistiosissa. Amfetamiini tehostaa muistin käyttöä, joten se helpottaa merkittävästi selviytymistä jokapäiväisistä toiminnoista. Lääkitys selvästi vähentää mahdollisuutta sairastua muihin mielenterveyshäiriöihin, tai ongelmalliseen päihteiden väärinkäyttöön joihin sairastumisen riski on potilaalla jo kohonnut. Lääkkeet kannattaa ottaa välittömästi aamulla jolloin riski kasvaneeseen ahdistuneisuuteen pienenee.
Käyttö Suomessa.
Vuonna 2002 Suomessa kuoli amfetamiinin yliannostukseen 13 ihmistä (14 % kaikista huumausaineiden aiheuttamista myrkytyskuolemista).
Vaikutukset.
Amfetamiinin vaikutukset elimistössä johtuvat suureksi osaksi siitä, että se pidentää elimistön erittämän noradrenaliinin vaikutusaikaa estämällä takaisinottoproteiineja. Noradrenaliini puolestaan ylläpitää aivokuoren reaktiokykyä ja siten myös valvetilaa. Amfetamiinin vaikutukset alkavat pari minuuttia aineen nauttimisen jälkeen. Amfetamiini kohottaa mielialaa, vähentää ruokahalua, aiheuttaa tarmokkuuden ja vireyden tunnetta sekä estää väsymyksen ja ikävystyneisyyden aiheuttamaa suorituskyvyn alenemista. Toisaalta se aiheuttaa tuskaisuutta ja ärtyisyyttä. Lisäksi tarkkuutta vaativissa suorituksissa virheet lisääntyvät.
Amfetamiinin tyypillisiä vaikutuksia ovat epätarkoituksenmukainen käyttäytyminen, euforia, ylikiihottuneisuus, unettomuus, verenpaineen nousu, takykardia, silmäterien laajentuminen, suun kuivuminen ja virtsaamisvaikeudet. Keskushermostolliset toiminnot, jotka aiheutuvat jopa pienienkin amfetamiinimäärien käytöstä ovat lisääntynyt valveillaolo, lisääntynyt fyysinen aktiivisuus, vähentynyt ruokahalu, nopeutunut hengitys, hypertermia sekä euforia. Muita vaikutuksia ovat ärtyneisyys, unettomuus, hämmentyneisyys, väristykset, kouristukset, levottomuus, paranoia ja aggressiivisuus.
Poltettuna amfetamiini tuottaa hyvin voimakkaan nk. flash-aistimuksen joka kestää pari minuuttia. Päihtymyksen alkuvaikutuksia ovat kiihottuminen, kohonnut itsetunto, sanavalmius ja lisääntynyt ulospäinsuuntautuneisuus. Suuret annokset aiheuttavat sekavuutta, korostunutta impulsiivisuutta, heikentynyttä huomiokykyä, pakkotoimintoja ja psykomotorista aktivaatiota. Poikkeava käyttäytyminen ilmenee lisääntyneenä seksuaalisuutena, anteliaisuutena ja hypomanian kaltaisena ylivirittyneisyytenä. Bipolaarisilla potilailla intoksikaatio voi laukaista manian. Annosten kasvaessa euforia muuttuu dysforiaksi, jolloin esiintyy levottomuutta, äkkipikaisuutta, vainoharhaisuutta, paniikkireaktioita ja sekavuustiloja.
Ääritapauksessa potilaalle kehittyy orgaaninen amfetamiinipsykoosi ja desorientaatio. Psykoosi ilmaantuu amfetamiinien käytölle tyypillisen pitkäaikaisen käyttöjakson ja/tai liika-annostelun jälkeen ja on luonteeltaan ohimenevä. Psykoosille on tyypillistä paranoidisuus, joka vaihtelee lievästä vainoharhaisuudesta täydellisesti puuttuvaan todellisuudentajuun. Amfetamiiniharhat kestävät muutamia päiviä. Formikaatioksi kutsutaan tilaa, jossa käyttäjä tuntee hyönteisten ryömivän ihonsa alla. Se on stimulanttien jatkuvasta käytöstä seuraava tyypillinen hallusinaatio. Psykoosi voi pitkittyä henkilöillä, joilla on ollut aikaisemmin skitsofreenisia tai maanisia psykooseja. Stimulanttien aiheuttamien psykoosien jälkitiloihin ei ole kuvattu liittyvän takaumia eli nk. flashback-ilmiöitä. Psykoosien hoidossa käytetään anksiolyyttien lisäksi pieniannosneuroleptejä.
Käytön haitat.
Amfetamiini pitkäaikaisesti käytettynä vahingoittaa varsinkin munuaisia.
Nuuskaaminen voi aiheuttaa nuhaa, nenän väliseinän puhkaisua ja vahingoittaa hajuaistia ja hermostoa.
Hypertermia ja kouristukset saattavat johtaa kuolemaan. Amfetamiinit aiheuttavat takykardiaa sekä nostavat verenpainetta ja voivat aiheuttaa pysyvää vahinkoa aivojen verisuonille ja johtaa näin aivohalvaukseen. Muita amfetamiinin vaikutuksia ovat hengitysongelmat, rytmihäiriöt ja vakava alipaino. Sen käytön seurauksena voi olla sydänverisuoniston tuhoutuminen ja kuolema.
Amfetamiinilla on epäedullisia vaikutuksia kognitiivisiin toimintoihin. Näitä on havaittu ennen kaikkea vahvasti amfetamiinista riippuvaisten henkilöiden testisuorituksissa. Sen lisäksi, että tutkimuksissa amfetamiinin käyttäjillä on ilmennyt tarkkaavuus-keskittymisongelmia, on heillä todettu heikentyneitä suorituksia myös Wechslerin muistitestin varsinaisissa muistiosissa. Eräässä tutkimuksessa amfetamiinin suurkuluttajat selviytyivät tehtävissä ja viivästetyssä mieleenpalautuksessa merkitsevästi huonommin kuin verrokit, jotka eivät käyttäneet päihteitä.
Tavallisesti amfetamiinia otetaan jaksoittain kahden tai useamman päivän ajan parin tunnin välein. Seuraavan välivaiheen ajan henkilö on väsynyt ja pääasiassa nukkuu. Herättyään hän on masentunut ja valmis aloittamaan amfetamiiniperiodin uudelleen. Toistuva kiihotus- ja lamautumisvaiheiden vaihtelu voi johtaa aivovaurioon (dyskinesia, ataksia).
Pitkäaikaisen käytön yhteydessä voi esiintyä hallusinaatioita ja paranoidista skitsofreniaa muistuttavia psykoositiloja, ja käyttäjä voi muuttua vainoharhaiseksi myös vieroitusvaiheessa. Oireistossa painottuvat harhaluulot sekä kuulo-, näkö-, tai tuntoharhat. Käytös voi olla väkivaltaista tai arvaamatonta varsinkin, jos samanaikaisesti on käytetty estoja heikentäviä bentsodiatsepiineja tai alkoholia. Amfetamiinin jatkuva käyttö vähentää aivojen välittäjäainepitoisuuksia. Amfetamiini estää sekä dopamiinin että noradrenaliinin takaisinottoa ja vaikuttaa serotoniinin aineenvaihduntaan. Amfetamiinin käyttäjien oireyhtymä (engl. jerking syndrome) tunnetaan käsien ja jalkojen dystonioina, joihin usein liittyy myös suun jauhaminen. Hammasratasjäykkyys ja tic-liikkeet ovat amfetamiinin käyttäjälle ominaisia.
Amfetamiini voi aiheuttaa kuoleman myös korkean kuumeen takia. Ruokahalua alentavan amfetamiinin toistuva käyttö voi lisäksi johtaa vajaaravitsemukseen ja tämän aiheuttamiin terveyshaittoihin.
Metamfetamiini vapauttaa korkeita määriä dopamiinia, mikä stimuloi neuroneita ja lisää tunnetilan ja kehon liikkuvuutta. Sillä näyttää myös olevan hermomyrkkyvaikutus sen vahingoittaessa dopamiinia ja serotoniinia sisältäviä aivosoluja. Pidemmän ajan kuluessa metamfetamiini näyttää aiheuttavan dopamiinin määrän vähenemistä, mistä saattaa seurata Parkinsonin taudin kaltaiset oireet. Yli 20 vuoden ajan tehdyt eläintutkimukset osoittavat, että korkeat metamfetamiinimäärät vahingoittavat hermosolun päätteitä. Metamfetamiini on huomattavasti neurotoksisempaa mitä amfetamiinin dekstroisomeeri. Dopamiinia ja serotoniinia sisältävät hermosolut eivät kuole amfetamiinin käytön jälkeen, mutta niiden hermopäätteet lyhenevät ja uudelleenkasvu näyttää olevan rajoitettua. Suuri, suoneen ruiskutettu annos voi aiheuttaa deliriumia, kouristuksia, sydämen rytmihäiriöitä sekä verenpaineen kohoamisesta johtuvaa aivoverenvuotoa.
Amfetamiinin käyttö nostaa verenpainetta, lisää sykettä, kohottaa kehon lämpötilaa ja aiheuttaa rytmihäiriöitä. Kohonnutta verenpainetta ja vasospasmia pidetään amfetamiinin provosoimien aivoverenkiertohäiriöiden aiheuttajina. Vuotoja on havaittu useammin kuin infarkteja. Intravenöösi käyttö on aiheuttanut infektioiden (endokardiitit) lisäksi myös kemiallisia vaskuliitteja. Syynä ovat voineet olla liuotteessa olleet kiteet tai muut epäpuhtaudet, sillä oireet ovat alkaneet heti injektion jälkeen. Suoneen ruiskutetun amfetamiinin aiheuttamia aivoverisuonten vaskuliitteja on diagnosoitu Suomessakin.
Yliannostus.
Amfetamiinin yliannostuksen seurauksena potilas saattaa saada sydänkohtauksen, kouristella tai pyörtyä. Amfetamiinin yliannostuksen tavallisia oireita ovat muun muassa levottomuus, muutokset hengityksessä, oksentelu, ripulointi, paniikki, hallusinaatiot ja rytmihäiriöt. Tila on aina vaarallinen ja vaatii välitöntä hoitoa. Vaarallisen annoksen suuruus on yksilöllinen. Joillakin myrkytysoireita voi ilmetä jo 2 mg annoksen jälkeen, kun taas toisilla edes 400–500 mg annokset eivät välttämättä johda kuolemaan. Monesti yliannostuskuolemaa edeltää raju kouristelu tai vajoaminen koomaan aineen johdosta. Oraalisesti käytettynä LD50-arvo rotilla on 96,8 mg/kg.
Riippuvuus.
Amfetamiinille on ominaista voimakas psyykkinen ja vähäinen fyysinen riippuvuus, kuten stimulanteille yleensä. Mieliala- ja tarkkaavaisuushäiriöistä kärsivät saattavat käyttää amfetamiinia itsehoitoon.
Metamfetamiinin vaikutus on dekstroamfetamiinia voimakkaampi. Tällä amfetamiinin N-metyylianalogilla on suurempi vaikutus keskushermostoon ja vähemmän perifeerisiä sympatomimeettisiä vaikutuksia kuin dekstroamfetamiinilla. Metamfetamiinin käyttö poltettuna/injektoituna johtaa huomattavasti voimakkaampaan psyykkisen riippuvuuden kuin oraalinen tai nasaalinen käyttö.
Psyykkisen riippuvuuden vuoksi aineen vieroittautumisen jälkeen käyttäjä voi kokea lähes ylitsepääsemätöntä vaikeutta vieroittautumisesta. Tämä ilmenee jopa puolen vuoden jälkeen mahdollisena tärinänä tai hikoilulla. Voimakkaat muistikuvat hyvänolontunteesta ovat suorastaan kiusallisia. Fyysisiä vieroitusoireita ilmenee myös hyvin pitkään. Suonensisäisesti ainetta käyttäneellä tämä saattaa ilmetä kipuna käsivarressa, johon ainetta on tottunut injektoimaan.
Amfetamiinit (ja kokaiini) olivat ensimmäisiä yhdisteitä, joita koe-eläinten osoitettiin itseannostelevan suonensisäisesti. Kaikkien tutkittujen eläinlajien on todettu alkavan itseannostella niitä. Koe-eläimet voidaan saada itseannostelemaan stimulantteja, paitsi suonensisäisesti, myös esimerkiksi intragastrisesti, nasaalisesti, polttamalla ja intramuskulaarisesti. Koe-eläimen stimulanttiaddiktio voi olla niin voimakas, että se voittaa kaikki muut tarpeet. Samoin apinoiden on todettu itseannostelevan amfetamiinia/kokaiinia lopettaen kaikki muut toimintansa, kunnes ne vaipuvat unettomaan uupumukseen ja kuolevat parin viikon kuluessa. Keskushermostostimulanttien voimakas vahvistava vaikutus on osoitettu myös muissa psyykkistä riippuvuutta mittaavissa koejärjestelyissä, kuten ehdollistetussa paikkahakuisuudessa ja intrakraniaalisessa itsestimulaatiossa.
Lainsäädäntö.
Amfetamiini on kansainvälisesti luokiteltu laittomaksi (paitsi sairaaloissa jne.) psykotrooppiseksi aineeksi YK:n vuoden 1971 psykotrooppisten aineiden luettelossa. Suomessa amfetamiini ja sen johdannaiset on luokiteltu rikoslaissa tarkoitetuksi erittäin vaaralliseksi huumausaineeksi. Erittäin vaarallisella huumausaineella tarkoitetaan huumausainetta, jonka käyttöön liittyy virheellisestä annostelusta johtuva hengenvaara, lyhytaikaisestakin käytöstä johtuva vakavan terveydellisen vaurion vaara tai voimakkaat vieroitusoireet (rikoslaki 50:5 §). Erittäin vaarallisen huumausaineen valmistuksesta, myynnistä, maahantuonnista ja hallussapidosta voidaan tuomita muiden edellytysten täyttyessä törkeänä huumausainerikoksena.


Morfiini.
Morfiini on oopiumiunikon ("Papaver somniferum") siemenkodasta saatavasta maitiaisnesteestä valmistetusta raakaoopiumista valmistettava alkaloidi. Morfiini on saanut nimensä kreikkalaisesta unen jumalasta Morfeukselta (kr.) "Μορφέας".
Historia.
Morfiinin eristi oopiumunikon maitiaisnesteestä ensi kerran 1804 apteekkari Friedrich Sertürner Saksassa. Hänestä tuli siten ensimmäinen ihminen, joka eristi lääkekasvista sen aktiivisen aineosan. Morfiinia myytiin kaupallisesti ensi kerran 1827, mutta vasta ruiskuneulan keksiminen 1857 sai sen käytön laajenemaan.
Se on ensimmäinen oopiumista ja yleensä mistään kasvista eristetty alkaloidi. Sitä käytettiin alusta alkaen kivunhoidossa ja apuna leikkauksissa.
1920–1930-luvulla Suomessa käytettiin morfiinia keskimääräistä enemmän verrattuna muihin Euroopan maihin. Morfiini oli tuolloin laillisesti saatavissa apteekeista ilman reseptiä.
Syntetisointi.
Morfiinin syntetisoi ensi kerran yhdysvaltalainen Marshall D. Gates, Jr. Rochesterin yliopistosta vahvistaen siten morfiinin rakenteen juuri sellaiseksi, miksi sen kuvaili Robert Robinson 27 vuotta aiemmin. Synteesi perustuu syanodiketonin rakentamiseen dihydroksinaftaleenista. Tärkeä vaihe on korkeapaineinen Diels–Alder-reaktio butadieenin kanssa, joka aikaansaa kiinteän rengasrakenteen. Synteesiä on julkaisunsa jälkeen paranneltu.
Raakaoopium.
Oopiumiunikosta saatavassa maitiaisnesteessä on lajikkeesta riippuen jopa viittäkymmentä eri alkaloidia, jotka sisältävät eri suhteissa 4–21 % morfiinia, 4–8 % noskapiinia, 0,8–2,5 % kodeiinia, 0,5–2,5 % papaveriinia ja 0,5–2 % tebaiinia.
Morfiinin rakenteen selvittyä siitä on tehty yli 200 erilaista johdosta voimakkuuksiltaan 0,025 - 10 000 x morfiinin teho.
Valmistus.
Morfiini liukenee kylmään veteen huonosti (1/24) mutta kiehuvaan veteen hyvin (1/1), alkoholiin (1/50), glyseriiniin (1/8); se ei liukene eetteriin eikä kloroformiin. Kuumennettaessa morfiinia se kristalloituu 100° veden poistuessa, 250° se muuttuu ruskeaksi ja hiiltyy, muttei sula.
Morfiinia valmistetaan suoraan oopiumunikon maitiaisnesteestä tai kodeiinista. Maitiaisneste muutetaan raakaoopiumiksi keittämällä sitä kiehuvassa vedessä jolloin alkaloidit liukenevat ja suodattamalla saatu neste suodattimen läpi. Saatua nestettä kiehutetaan hiljaisella lämmöllä kunnes kaikki vesi haihtuu ja jäljelle on jäänyt vain raakaoopiumi. Se on valmista poltettavaa oopiumia.
Raakaoopiumi liuotetaan kiehuvaan veteen, johon sekoitetaan kalsiumhydroksidia (sammutettua kalkkia) viidesosa raakaoopiumin määrästä. Tämä muuttaa morfiinin, joka ei liukene kylmään veteen kovinkaan hyvin, kalsiummorfenaatiksi, joka siihen liukenee. Kun seosta jäähdytetään, morfiini-yhdiste jää veteen kun taas suurin osa muista alkaloideista saostuu pohjalle. Osa kodeiinista on myös vesiliukoista, joten myös sitä jää nesteeseen.
Kalsiummorfenaattia sisältävä neste suodatetaan ja kuumennetaan uudelleen ja siihen sekoitetaan ammoniumkloridia neljäsosan verran käsiteltävästä raakaoopiumista. Seoksen pH nousee tällöin 8-9:ään. Seoksen jäähtyessä morfiini ja mahdollinen kodeiini saostuvat pohjalle. Saatu raakamorfiini on ruskeaa kahvin näköistä ainetta. Kyseessä on tällöin "freebase"-morfiini.
Raakamorfiini puhdistetaan sekoittamalla siihen suolahappoa (tai rikkihappoa) ja suodattamalla se sitten monta kertaa eri suodattimien läpi. Tuloksena saadaan valkoista "morfiinihydrokloridia" C17H19NO3· HCl. Se voidaan edelleen jatkojalostaa heroiiniksi, joka on noin kaksi kertaa voimakkaampaa.
Metabolia.
Kaikki opiaatit muuttuvat elimistössä lopulta morfiiniksi, joka metabolisoituu elimistössä pääasiassa maksassa, mutta myös aivoissa ja munuaisissa, glukuronihapon vaikutuksesta pääasiassa morfiini-3-glukuroniksi (M3G, 60%) ja morfiini-6-glukuroniksi (M6G, 6-10%). Morfiinin puoliintumisaika on noin 120 minuuttia. M3G ja M6G kykenevät vain huonosti läpäisemään veri-aivo -estettä. Ne poistuvat elimistöstä sapen ja virtsan mukana.
Rakenne.
Morfiinin rakenteesta löytyy myös bentsyyli-isokinoliini –rakenne.
Käyttötavat.
Morfiinia käytetään lääketieteellisesti voimakkaan kivun hoidossa.
Vaikutukset.
Morfiini, kuten muutkin opioidit, vaikuttaa lamaannuttavasti keskushermostoon. Aineen annostelun jälkeen seuraa hyvänolontunne ja kipujen, nälän sekä seksuaalisen halun väheneminen.
Käytön haitat.
Säännöllinen käyttö johtaa sietokyvyn kasvamiseen. Morfiini aiheuttaa ummetusta, sillä se lamaannuttaa ruoansulatusjärjestelmän toimintaa. Varomaton annostelu saattaa johtaa yliannostukseen, jonka seurauksena voi pahimmassa tapauksessa olla kuolema hengityksen lamaannuttua. Morfiinin yliannostuksen oireet voi kumota naloksonilla (C19H21NO4).
Riippuvuuspotentiaali.
Morfiini aiheuttaa nopeasti voimakkaan fyysisen ja psyykkisen riippuvuuden.
Säännöllisen käytön lopettamisesta seuraavat vieroitusoireet ilmenevät levottomuutena mutta voivat kehittyä fyysisiksi, jopa kouristus- ja kiputiloiksi. Morfiinista riippuvaisen henkilön ruokahalu katoaa, ellei hän saa normaalia päiväannostaan.
Lainsäädäntö.
Morfiini on YK:n huumeluettelossa sekä lääkeluettelossa. Morfiinin lääketieteellinen käyttö on sallittua, joskin tiukasti valvottua.


Psilosybiini.
Psilosybiini, harvoin psilokybiini (4-fosforyylioksi-N,N-dimetyylitryptamiini, 4-PO-DMT) on päihteenä käytetty ja vaikutuksiltaan psykedeelinen sieniperäinen alkaloidi ja hermomyrkky, joka on rakenteeltaan psilosiinin fosforihappoesteri.
Rakenne ja käyttö.
Psilosybiinin perustana on dimetyylitryptamiinia muistuttava rakenne, ja psilosybiini samaten muistuttaa läheisesti aivojen omaa välittäjäainetta serotoniinia, ja kuuluu samoin tryptamiineihin. Psilosybiini metabolisoituu ihmiselimistössä psilosiiniksi ja on psykoaktiivisilta vaikutuksiltaan täten identtinen – molemmat muistuttavat vaikutuksiltaan muita hallusinogeenisiä tryptamiineja, kuten LSD:tä. Psilosybiini aiheuttaa keskushermostovaikutuksia 2 mg annoksesta ylöspäin. Psilosybiinisieniin liittyvät väitteet niiden maksatoksisuudesta ovat vielä epäselviä.
Lääketieteellinen tutkimus.
Psilosybiinin käyttöä on tutkittu migreenin sekä Hortonin syndrooman eli itsemurhapäänsäryn hoitoon hyvinkin menestyksellisesti. Psilosybiini voi estää kohtauksen tai jopa lopettaa kohtaussarjan. Tämän lisäksi psilosybiinillä on terapeuttista potentiaalia oikeassa ympäristössä ja oikealla annostuksella. Tutkimuskontekstissa nautittuna sen potentiaalisiin pitkäaikaisvaikutuksiin kuuluu mielialan ja mielenterveyden kohoaminen. Isojen annosten (30mg psilosybiiniä) havaittiin aiheuttavan mystisiä ja uskonnollisiä kokemuksia. Kahden kuukauden jälkeen tehdyssä kyselytutkimuksessa 55 % koehenkilöistä luokitteli kokemuksen kuuluvan elämänsä viiden merkittävimmän henkisen kokemuksen joukkoon, ja 12 % luokitteli sen kaikista merkittävimmäksi. Sitä verrattiin mm. ensimmäisen lapsen syntymään tai vanhemman kuolemaan. Valvomaton käyttö voi kuitenkin aiheuttaa traumaattisia kokemuksia tai onnettomuuksia.
Esiintyminen luonnossa.
Psilosybiiniä esiintyy useissa eri sienilajeissa, pääasiassa madonlakkien ("Psilocybe") sukuun kuuluvissa, joista tunnetuimpia ovat huurumadonlakki ("Psilocybe cubensis") ja suippumadonlakki ("Psilocybe semilanceata"). Suippumadonlakki on Suomen luonnossa yleisin psilosybiinisieni ja huurumadonlakki huumekaupassa yleisin. Psilocybe-sienet ovat laittomia Suomessa.
Historia.
Psilosybiinin eristi ensimmäisenä Albert Hofmann kumppaneineen "Psilocybe mexicana" -lajista vuonna 1957. Hofmann myös syntetisoi aineen pian eristämisen jälkeen.


Päihde.
Erilaisia päihteenä käytettäviä, etanolipohjaisia juomia.
Päihteiden luokittelu niiden aiheuttaman riippuvuuden ja terveyshaittojen perusteella.
a> käytetään myös väärin eli päihteinä.
Päihde (joskus psykoaktiivinen yhdiste) on psyykkisiin ja fyysisiin toimintoihin vaikuttava aine tai valmiste, jota käytetään päihtymistarkoitukseen. Yleisiä päihteitä ovat alkoholi ja huumeet.
Päihteitä käytetään rentoutumistarkoituksessa, mutta riippuvuuden synnyttyä niitä käytetään myös vieroitusoireiden torjuntaan. Monia päihteinä käytettyjä aineita käytetään myös lääkkeinä, erityisesti neurologisten ja psyykkisten sairauksien sekä kivun hoidossa. Esimerkiksi heroiini kehitettiin alun perin särky- ja yskänlääkkeeksi, eikä sen uskottu aiheuttavan riippuvuutta. Päihteitä käytetään myös joidenkin kulttuurien uskonnollisissa rituaaleissa.
Suomen kielessä huumeet eli huumausaineet ovat päihteitä, joiden kauppa ja hallussapito on laissa säädetty rangaistavaksi teoksi.
Päihteet, huumeet ja lääkkeet.
Huume on 1960-luvun lopussa suomen kieleen yleistynyt lyhyempi muoto termistä huumausaine. Jonkin aineen määritteleminen huumeeksi tapahtuu lainsäädännöllisin perustein. Aine luokitellaan huumausaineeksi silloin, kun sitä käytetään muuhun kuin lääkinnälliseen tarkoitukseen.
Päihteiden ja huumeiden ero on myös kulttuurisidonnaista. Länsimaisessa kulttuurissa sallittuina päihteinä on perinteisesti pidetty alkoholia, kun taas esimerkiksi Etelä-Amerikassa yleisin päihde on ollut kokapensaan lehdet ja Kaakkois-Aasiassa kannabis. Tämä kulttuurisidonnaisuus on synnyttänyt jännitteitä kun eri kulttuurien huumausainekäsitykset ovat kohdanneet esimerkiksi maahanmuuton seurauksena. Länsi-Euroopassa tällaiseksi kysymykseksi on noussut muun muassa mieto piriste khat, joka on Somaliassa, Etiopiassa ja Jemenissä yleisesti käytettyä ja sosiaalisesti hyväksyttyä, mutta joka länsimaissa yleensä luokitellaan huumeeksi.
Varhaishistoria.
Päihteitä on käytetty ihmiskunnan koko tunnetun historian ajan. Arkeologisia todisteita psykoaktiivisten päihteiden käytöstä on löydetty ainakin viimeiseltä 10 000 vuodelta, ja historiallisia todisteita eri kulttuurien käyttämistä päihteistä viimeiseltä 5 000 vuodelta.
Päihteet lääketieteellisesti määriteltyinä.
Erään määritelmän mukaan päihteitä ovat aineet, jotka aiheuttavat riippuvuutta. Suomalaisen lääkäriseura Duodecimin mukaan päihde on "päihtymistarkoitukseen käytetty, psyykkisiin toimintoihin vaikuttava aine". Päihteen ja elintarvikkeen raja on jossain tapauksissa vaikea määritellä, koska monet yleisesti käytetyt nautintoaineet, kuten esimerkiksi kahvi, sisältävät pieniä määriä päihdyttäviä ja riippuvuutta aiheuttavia aineita. Tohtori Neal L. Benowitzin luokittelu eräistä kemiallisista yhdisteistä viiden ongelma-alueen suhteen on
Luokittelussa vieroitus tarkoittaa aineen aiheuttamien vieroitusoireiden vakavuutta, vahvistavuus aineen kykyä saada koehenkilöt ottamaan sitä uudelleen ja preferoimaan sitä muihin aineisiin nähden, toleranssi sitä, kuinka paljon ainetta tarvitsee ottaa tyydyttääkseen himon siihen, riippuvuus aineen käytön lopettamisen vaikeutta ja päihdyttävyys liittyy aineen aiheuttaman riippuvuuden ongelmallisuuteen ja sen aiheuttamiin sosiaalisiin ongelmiin.
Huumeet juridisesti.
Suomen huumausainelain mukaan huumausaineita ovat ne aineet ja valmisteet, jotka on lueteltu huumausaineita koskevassa kansainvälisessä yleissopimuksissa vuodelta 1961 (Sopimussarja 43/65) sekä psykotrooppisia aineita koskevassa yleissopimuksessa vuodelta 1971 (Sopimussarja 60/76) tarkoitettuja aineita ja valmisteita. Sosiaali- ja terveysministeriön päätöksillä määrätään tarkemmin mitkä nämä aineet ja valmisteet ovat. Sosiaali- ja terveysministeriö päättää siten yksittäistapauksittain siitä, mitkä aineet tai valmisteet ovat huumausaineita. Ensimmäinen kansainvälinen huumeita rajoittava sopimus on kansainvälinen oopiumisopimus, joka tuli suomessa voimaan vuonna 1922.
Kaavio psykoaktiivisista eli psyykeen vaikuttavista aineista.
Huom. Kaikki psyykeen vaikuttavat aineet eivät ole päihteitä, eikä niitä voi käyttää päihtymistarkoitukseen. Kaaviossa mainittavista mm. antipsykootteja (psykoosilääkkeitä), MAO-estäjiä (Parkinsonin taudin ja masennuksen lääkkeitä) ja SSRI-lääkkeitä (masennuslääkkeitä) ei yleensä voi käyttää päihtymiseen, edes yliannoksia ottamalla.
Päihteiden käyttötapoja.
Monia huumeita ja muita päihteitä voidaan esim poltella savukkeissa tai piipussa, nuuskata nenään, syödä tai käyttää suoneen. Huumeilla on usein monia käyttötapoja.
Suun kautta.
Monia huumeita, kuten kannabista, heroiinia ja amfetamiinia voidaan käyttää suun kautta. Kannabiksen voi sekoittaa ruokaan ja juomaan.
Kokaiinin vaikutus kestää suun kautta otettuna pitempään, kuin nuuskattuna tai poltettuna.
Huumesieniä voi käyttää suun kautta.
Polttaminen.
Huumeiden polttaminen on huumeiden käyttötapa, jossa hengitetään huumeen palaessa syntyvää savua esimerkiksi savukkeen kautta. Käyttötapa aiheuttaa huumeiden muiden terveyshaittojen lisäksi myös hengityselinten sairauksia.
Hasis valmistellaan ennen polttamista. Huumeiden polttamiseen tehdään erilaisia viritelmiä, kuten älyämpäri.
Heroiinia käytetään nuuskauksen ja suonensisäisen käytön lisäksi polttamalla. Kokaiinia poltettaessa vaikutukset kestävät vähemmän aikaa verrattuna muihin käyttötapoihin.
Myös huumesieniä voi käyttää polttamalla.
Nuuskaus.
Huumeiden nuuskaus tarkoittaa huumeen vetämistä nenään hengityselimillä, jolloin huume imeytyy nenän kautta.
Piikitys.
Huumeita voidaan piikittää suoneen. Piikityksessä on suuri riski yliannostukseen, tulehduksiin ja tartuntatauteihin. Narkomaaneilta on jouduttu amputoimaan ruumiinosia, kun huumeet ovat aiheuttaneet verisuonivaurioita.
Päihteiden vahingollisuus.
Alkoholi aiheuttaa Suomessa eniten päihdekuolemia. Seuraavaksi yleisintä on kuolla lääkkeiden päihdekäyttöön. Yleisimmin kuollaan tällöin kodeiinin yliannostukseen tai tramadolin, buprenorfiinin tai metadonin käyttöön alkoholin kanssa.
Britannian parlamentin alainen tieteellinen elin Science and Technology Committee on laatinut seuraavan luokittelun, jossa päihteet asetetaan järjestykseen niiden haitallisuuden siten, että ensimmäisenä on ihmisille vahingollisin: heroiini, kokaiini, barbituraatit, metadoni, alkoholi, ketamiini, bentsodiatsepiini, amfetamiini, tupakka, buprenorfiini, kannabis, päihteinä käytettävät liuottimet, DOM, LSD, metyylifenidaatti, anaboliset steroidit, GHB, ekstaasi, alkyylinitriitit ja khat.


Heroiini.
Heroiini eli diasetyylimorfiini (myös diamorfiini) on oopiumiunikosta saatavasta morfiinista tai kodeiinista edelleen jalostettu puolisynteettinen opioidi, joka estää kipua. Se on morfiinin 3,6-diasetyyliesteri, joka metabolisoituu elimistössä morfiiniksi. Valkoinen kristallinen muoto, joka yleensä mielletään "puhtaaksi heroiiniksi" on yleensä hydrokloridisuola: diasetyylimorfiinihydrokloridi (C21H23NO5.HCl). Heroiini on useimmissa maissa luokiteltu laittomaksi päihteeksi. Heroiinin käyttö aiheuttaa herkästi riippuvuuden. Se on 1½ - 2 kertaa morfiinia voimakkaampaa.
Heroiinin keksiminen.
Heroiinia valmisti ensimmäistä kertaa brittiläinen kemisti C. R. A. Wright vuonna 1874. Tällöin aineen vahvuutta ei kuitenkaan täysin tiedostettu.
Vuonna 1897 saksalaisessa Bayer-lääkeyrityksessä huomattiin, että diasetyylimorfiini oli morfiinia voimakkaampaa. Bayer rekisteröi aineen tuotemerkikseen nimellä Heroin. Nimi tulee luultavasti saksan sanasta "heroisch", jolla viitattiin ”sankarilliseen” oloon, jota Bayerin testaajat olivat kokeneet aineesta saaneensa. Vuodesta 1898 vuoteen 1910 heroiinia markkinoitiin riippuvuutta aiheuttamattomana morfiinin korvaajana ja (lasten) yskänlääkkeenä.
Heroiinin vaarojen havaitseminen.
1911 British Pharmaceutical Codex -julkaisussa todettiin, että heroiinin riippuvuuspotentiaali on yhtä suuri kuin morfiinin. Vuonna 1913 Bayer lopetti heroiinin tuotannon. Yhdysvalloissa säädettiin vuonna 1924 laki, joka kielsi maassa heroiinin valmistuksen ja hallussapidon. Monissa Euroopan maissa heroiinin kieltävä lainsäädäntö toteutui vasta toisen maailmansodan jälkeen.
Heroiinin käyttö Suomessa ennen kriminalisointia.
1930-luvun Suomessa heroiinia käytettiin seitsemän kiloa miljoonaa asukasta kohden. Vain Japani ylitti väkilukuun suhteutettuna Suomen heroiininkulutuksen. Suomen apteekeista heroiini poistettiin vuonna 1957. Käyttäjät olivat pääasiassa sota-aikana riippuvaisiksi jääneitä, sillä armeija käytti heroiinia kivunlievityksessä. Sen lisäksi Suomen armeija käytti heroiinia sotien aikana kustannussyistä yskänlääkkeenä (tabletteina), sillä sen maailmanmarkkinahinta oli huomattavasti edullisempi kuin kodeiinin.
Heroiiniongelman yleistyminen.
Heroiinin käyttö päihteenä lisääntyi kansainvälisesti 1940- ja 1950-luvuilla sekä uudestaan 1960-luvun lopulla. Kuuluisia heroiinin käytön seurauksena kuolleita henkilöitä ovat esimerkiksi rockmuusikot Janis Joplin, Sid Vicious ja Dee Dee Ramone.
Heroiinin käytön vaihtelut.
Heroiinin suosio kokee nousu- ja laskukausia, mutta se on vuosikymmenien kuluessa vakiintunut osaksi länsimaista huumausainekulttuuria. Heroiinia käytetään melko runsaasti myös oopiumiunikonviljelyalueiden lähellä Aasiassa.
Heroiini alkoi harvinaistua Suomessa 2000-luvun alkuvuosina Subutexin tieltä: vielä vuonna 2000 maassa kuoli 63 ihmistä heroiiniin, vuonna 2005 enää kolme. Vuonna 2004 ei raportoitu yhtäkään heroiinin aiheuttamaa kuolemantapausta.
Valmistus.
Freebase-morfiini– tai morfiinihydrokloridi–jauheeseen lisätään etikkahappoanhydridiä suhteessa 1:3. Seosta lämmitetään muutama tunti tasaisessa 85°C lämpötilassa samalla sekoittaen kunnes kaikki jauhe on sulanut. Etikkahappoanhydridi reagoi morfiinin kanssa muodostaen diasetyylimorfiinia eli heroiinia. Seosta käsitellään kloroformilla, aktiivihiilellä sekä natriumkarbonaatilla epäpuhtauksien poistamiseksi. Kilosta morfiinia saadaan noin 700 grammaa heroiinia. Freebase-heroiini muutetaan "heroiini-hydrokloridiksi" lisäämällä siihen suhteessa 1:7:7:0,3 etyylialkoholia, eetteriä ja suolahappoa. Kuivattuna tuote on hienoa valkoista pulveria.
Valmistettaessa heroiinia oopiumunikosta seokseen voi jäädä morfiinia tehtäessä myös kodeiinia, näin erityisesti valmistettaessa heroiinia laittomasti. Etikkahappoanhydridi muuttaa sen "6-Monoasetyylikodeiiniksi" (6-MAC), joka on elimistöön joutuessaan vaarallista, koska se voi aiheuttaa histamiinin vapautumista ja se edelleen "anafylaktisen sokkin". Myös muita yhdisteitä syntyy valmistuksessa kuten 6-Monoasetyylimorfiini (6-MAM), joka on 6-8 kertaa heroiinia vahvempaa. Sitä on erityisesti "Musta terva"-heroiinissa.
Käyttötavat.
Heroiinia on pääsääntöisesti kahdenlaista, ruskeaa ja valkoista. Heroiinia voidaan käyttää polttamalla esimerkiksi tupakkaan sekoitettuna, folion päälle annosteltuna, pillereinä, nuuskaamalla ja suonensisäisesti.
Vaikutukset.
Heroiini vaikuttaa lamaannuttavasti keskushermostoon. Välittömästi aineen ottamisen jälkeen käyttäjä kokee voimakkaan hyvän olon tunteen. Nälän ja kivun tunteet katoavat, samoin seksuaalinen halu. Usein aineen ottamiseen liittyy aluksi pahoinvointia ja rauhattomuutta. Suuremmilla annoksilla käyttäjä tuntee olonsa lämpimäksi, hänen raajansa tuntuvat raskailta ja suu kuivuu. Olotila on vuorotellen virkeä ja unelias, sisäänpäin kääntynyt. Annosta kasvatettaessa hengitys hidastuu, pupillit muuttuvat nuppineulanpään kokoisiksi ja iho tuntuu kylmältä, nihkeältä ja se sinertää. Euforian kokeminen on yksilöllistä, ja kaikki eivät koe heroiinia lainkaan euforisoivaksi. Monet heroiinia kokeilevista eivät pidä sen vaikutuksia lainkaan miellyttävinä; he voivat kokea sen todella epämiellyttävänä tokkurana, jonka he haluavat vain menevän mahdollisimman nopeasti ohi.
Heroiinin nauttimisen aiheuttamaa mielihyvää seuraa monesti tokkuraisuus ja unisuus, joka saattaa kestää useita tunteja.
Epätoivottuihin vaikutuksiin kuuluvat pahoinvointi ja oksentelu.
Käytön haitat.
Käytön seurauksena kehittyy nopeasti syvenevä henkinen ja fyysinen riippuvuus. Ruuansulatus hidastuu, mikä aiheuttaa varsinkin pidempiaikaisessa käytössä ummetusta. Verisuonet voivat rappeutua ja keskenmenon riski kasvaa. Lisäksi maksa voi vaurioitua ja potilaalle kehittyä sydänlihastulehdus. Heroiini lamaannuttaa keskushermostoa, minkä seurauksena elintoiminnot hidastuvat ja hengitys voi lamaantua.
Säännöllisen ja pitkäaikaisen käytön riskit liittyvät myös aineen käyttötapaan. Likaiset neulat, epähygieeniset pistämistavat ja epäpuhtaat aineet vaurioittavat elimistöä ja aiheuttavat tulehduksia. Henkilöllä, joka käyttää yhteisneuloja, on riski sairastua virustauteihin, esimerkiksi AIDS:iin ja B- tai C-hepatiittiin. Heroiinin nuuskaaminen vahingoittaa lisäksi nenää.
Yliannostuksen vaara on aina olemassa. Yliannostuksen riskin suuruuteen vaikuttaa heroiinin sekalainen laatu katukaupassa: heroiinina myytävä aine voi sisältää alle kymmenen prosenttia heroiinia tai olla lähes puhdasta. Lisäksi käyttäjän toleranssi kasvaa koko ajan, jolloin päihdyttävän vaikutuksen kokemiseen tarvitaan aina entistä suurempi annos heroiinia. Heroiinin yliannostus johtaa nopeasti syvään koomaan ja voi joidenkin tuntien sisällä aiheuttaa kuoleman. Tila vaatii aina välittömiä hoitotoimenpiteitä. Yliannostuskuoleman riski on erityisen suuri, jos käyttäjä nauttii heroiinin kanssa sekaisin muita huumausaineita.
Tammikuussa 2010 raportoitiin, että Euroopassa myytävään heroiinierään on sisältynyt pernaruttoa, johon on kuollut useita narkomaaneja.
Lääketieteellinen käyttö.
Heroiinia käytetään reseptilääkkeenä Alankomaissa, Sveitsissä, Saksassa, Britanniassa ja Tanskassa.
Britanniassa heroiinia käytetään vahvana kipulääkkeenä, joilloin se kulkee nimellä diasetyylimorfiini. Sitä voidaan ruiskuttaa rasvakudokseen, lihakseen, selkäytimeen tai potilas voidaan laittaa tiputukseen. Sitä voidaan käyttää jos kyseessä on akuutti kipu, kuten vakava fyysinen trauma, sydäninfarkti, leikkauksen jälkeinen kipu tai krooninen kipu mukaan lukien syövän loppuvaihe tai muu kuolemaan johtava sairaus. Muissa maissa morfiinin tai muiden vahvojen opioidien käyttö on yleisempää edellä kuvatuissa tilanteissa.
Vuonna 2005 Britanniassa oli diasetyylimorfiinin toimituskatko, joka johtui Britannian diasetyylimorfiinin päätoimittajan ongelmista. Tämän vuoksi monet sairaalat alkoivat käyttää morfiinia diasetyylimorfiinin sijaan. Monelle sairaalalle tämä käytäntö jäi voimaan, vaikka toimituskatko saatiinkiin korjattua.
Diamorfiinia käytetään edelleen laajalti saattohoidossa Britanniassa, jossa sitä useimmiten annostellaan infuusiopumpulla rasvakudokseen, jos potilas ei pysty nielaisemaan lääkkeitä. Diamorfiinin etu morfiinin nähden on se, että se liukenee helpommin ja pienempi määrä kyseistä ainetta tarvitaan jotta saavutetaan sama anesteettinen tulos. Molemmat näistä eduista ovat hyödyllisiä jos suuria määriä opioideja joudutaan annostelemaan rasvakudokseen, mikä on usein tarpeellista saattohoidossa.
Diasetyylimorfiinin lääketieteellistä käyttöä (mukaan lukien muut vahvat opioidit kuten morfiini, fentanyyli ja oksikodoni) Britanniassa valvotaan vuoden 1971 lailla lääkkeiden väärinkäytöstä. Britanniassa diasetyylimorfiini on luokan A huume. Rekistereitä lääkkeen käyttäjistä on säilytettävä sairaaloissa.
Heroiinia käytetään myös apuna kun hoidetaan heroiiniriippuvaisia. Vaikka tämä onkin kiistelty aihe nollatoleranssin kannattajien keskuudessa, diasetyylimorfiini on osoittautunut ylivoimaiseksi metadoniin nähden kun puhutaan riippuvaisten sosiaalisen ja terveydellisen tilan parantamisesta.
Suomessa heroiinia käytettiin lääkkeenä 1950-luvun alkuun saakka. Heroiinia sai reseptilääkkeenä suhteellisen helposti ja se oli hyvä lääke mm. hengitystievaivoihin. Esimerkiksi Pulmo-yskänlääke sisälsi heroiinia. Lisäksi heroiini oli halpaa mikä sopi hyvin pula-ajan Suomelle. Vuonna 1946 Suomessa kulutettiin reseptilääkkeinä 99 kiloa heroiinia, enemmän kuin kaikissa muissa Pohjoismaissa yhteensä.
Riippuvuuspotentiaali.
Heroiini on kaikista päihdyttävistä kipulääkkeistä voimakkaimmin riippuvuutta aiheuttava aine, ja opioidit aiheuttavat kaikista päihteistä voimakkaimman aineen himon. Riippuvuuden kehittyminen on kuitenkin yksilöllistä ja riippuu yksilön genetiikasta: jotkut voivat "jäädä koukkuun" ensikokeilusta, toiset voivat käyttää heroiinia vuosikausia tulematta riippuvaisiksi. Säännöllinen heroiinin käyttö johtaa sietokyvyn kasvamiseen, jolloin käyttäjä tarvitsee suurempia annoksia saadakseen aineesta saman vaikutuksen. Säännöllinen pitkäaikaiskäyttö johtaa fyysiseen ja psyykkiseen riippuvuuteen.
Vieroitusoireet heroiinista ovat voimakkaita. Jos opiaatteja on käytetty säännöllisesti, voivat vieroitusoireet ilmaantua jo muutaman tunnin päästä viimeisestä annoksesta ja ovat pahimmillaan 2–3 vuorokauden jälkeen. Oireita ovat kivut, pahoinvointi, kuume, vapina, kouristukset, hikoilu ja vilunväristykset. Vieroitusoireiden ollessa voimakkaimmillaan käyttäjä saattaa kokea pahoinvointia, ripulointia, vatsakipuja ja oksentelua, joita seuraa monesti unettomuus, depressio ja ruokahalun puute. Vaikka heroiinin vieroitusoireet ovat voimakkaita ja pitkäkestoisia, ne ovat todella harvoin henkeä uhkaavia toisin kuin esim. bentsodiatsepiineissa tai alkoholissa, jotka ovat taas laillisia päihdyttäviä aineita.
Suomen lainsäädäntö.
Heroiini on luokiteltu YK:n vuoden 1961 huumausaineyleissopimuksessa huumausaineeksi. Suomessa heroiini on luokiteltu rikoslaissa tarkoitetuksi erittäin vaaralliseksi huumausaineeksi. Erittäin vaarallisen huumausaineen valmistuksesta, myynnistä, maahantuonnista ja hallussapidosta voidaan tuomita muiden edellytysten täyttyessä törkeänä huumausainerikoksena. Laissa määrätty tuomio on vähintään yhden ja enintään kymmenen vuoden vankeusrangaistus. Pelkästä heroiinin henkilökohtaisesta käytöstä rangaistaan lievemmin huumausaineen käyttörikoksena sakolla tai enintään kuuden kuukauden vankeudella.


Oopiumi.
Oopiumi on oopiumiunikosta saatava narkoottinen huumausaine. Oopiumi on saanut nimensä kreikan kielen sanasta "opos", joka tarkoittaa mehua. Oopiumista voidaan valmistaa useita lääkkeitä, joista käytetään termiä opiaatit. Niitä ovat muiden muassa heroiini, kodeiini ja morfiini. Oopiumi sisältää myös muita alkaloideja, kuten tebaiinia, papaveriinia ja noskapiinia. Opiaatteja käytetään huumausaineina, mutta lisäksi oopiumia käytetään sellaisenaan huumausaineena erityisesti oopiumiunikon viljelyalueilla sekä historiallisesti laudanumina eli alkoholia ja opiaatteja sisältävänä liuoksena.
Alkuperä.
Suurin oopiumintuottajamaa on Afganistan, jossa vuonna 2005 tuotettiin 89 % maailman laittomasta oopiumista. Toiseksi eniten oopiumia tuotetaan Myanmarissa.
Historia.
1800-luvulla Yhdistynyt kuningaskunta ei ollut tyytyväinen Kiinan kanssa syntyneeseen kauppataseeseen, jota korjatakseen se (tai Englannin It%C3%A4-Intian kauppakomppania sen puolesta) vei suuria määriä oopiumia Kiinaan. Oopiuminpoltosta syntyi suuri ongelma etelä-Kiinassa, minkä vuoksi Kiinan hallitus (Qing-dynastia) pyrki rajoittamaan oopiumikauppaa. Asiasta syttyi kaksi sotaa, ensimmäinen oopiumisota (1840-1842) ja toinen oopiumisota (1856-1860) Britannian ja Kiinan välillä. Eräs sotien tarkoituksista ja saavutetuista päämääristä oli oopiumikaupan salliminen Kiinassa.
Käyttötavat.
Oopiumia käytetään polttamalla. Tätä tarkoitusta varten oli esimerkiksi Lontoossa useita "luolia". Oopiumunikosta voidaan myös uuttaa vaikuttavia aineita. Kuumalla vedellä uuttamalla syntyy unikkoteetä ja alkoholilla uuttamalla laudanumia.
Vaikutukset.
Euforia, uneliaisuutta, omaan maailmaan vetäytymistä
Käytön haitat.
Oopiumin käyttö aiheuttaa helposti fyysisen riippuvuuden. Vieroitusoireet ovat voimakkaat.
Lainsäädäntö.
Oopiumi on luokiteltu vuoden 1961 huumausaineyleissopimuksessa huumausaineeksi.


Kokaiini.
Kokaiini (aimara "koka") on kidemäinen alkaloidi, jota uutetaan kokapensaista. Lääketieteessä kokaiinia käytetään puudutusaineena. Kokaiini stimuloi voimakkaasti keskushermostoa, ja sitä käytetään huumausaineena. Kokaiini piristää, vie näläntunnetta ja antaa euforisen hyvänolontunteen. Kokaiini aiheuttaa voimakasta riippuvuutta, ja useimmissa maissa sen käyttö, hallussapito ja myynti on – muutoin kuin lääkevalmisteissa – kokonaan kielletty.
Kokaiini estää aivojen osana toimivien proteiinien toimintaa ja sekoittaa aivojen toimintaa monin tavoin, mikä tekee siitä erittäin vaarallisen huumeen.
Kokapensas ja kokaiinin eristäminen.
Kokapensaan lehtien pureskelu on ollut tuhansia vuosia erityisesti Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen suosiossa, eikä se tiettävästi ole aiheuttanut samanlaisia negatiivisia vaikutuksia, jotka usein liittyvät varsinaisen kokaiinin käyttöön. Kokapensas on merkittävä ravintoaineiden ja energian lähde alueilla, joilla ravintoaineiden saanti muusta ravinnosta on niukkaa. Kokaiinialkaloidin lisäksi kokapensaan lehdissä on paljon vitamiineja ja proteiineja.
Espanjalaiset valloittajat eivät ensin uskoneet kokapensaan lehtien virkistävää vaikutusta. Pian he kuitenkin ymmärsivät ja havaitsivat saman vaikutuksen sekä sallivat kokanlehtien kaupan. Espanjalaiset myös verottivat kokanlehtisatoja 10 prosentilla. Verottamalla saadut varat olivat tärkeä tulonlähde katoliselle kirkolle.
Kokanlehdistä kokaiinia uutti saksalainen kemisti Friedrich Gaedcke ensimmäisen kerran vuonna 1855. Hän antoi aineelle nimen "erytroksyliini". Uuttamista oli yritetty useasti aikaisemmin, mutta kokeilut eivät onnistuneet kovinkaan hyvin, koska ei tiedetty, mitä kemikaaleja olisi käytettävä, ja kokanlehdet menettivät tehonsa, kun niitä kuljetettiin Etelä-Amerikasta Eurooppaan. Vuonna 1856 saksalainen kemianopiskelija Albert Niemann kehitti uuttamisprosessia ja kertoi koetuloksistaan artikkelissa "Über eine neue organische Base in den Cocablättern" (1860). Kirjoituksessa Niemann nimesi alkaloidin kokaiiniksi. 1800-luvun loppupuolella kokaiinin lääketieteellinen käyttö lisääntyi.
Kokaiinin yleistyminen.
Paavi Leo XIII mainostamassa Vin Mariania.
Italialainen lääkäri Paolo Mantegazza oli Perussa tutustunut paikallisväestön kokankäyttöön. Palattuaan Perusta vuonna 1859 hän kokeili itse kokanlehtiä ja juuri uutettua kokaiinia ja kirjoitti kokemuksistaan. Mantegazza kertoi aineiden myönteisistä vaikutuksista ja mainitsi siitä saatavan apua mm. ilmavaivoihin ja hampaiden valkaisuun.
Vuonna 1863 Angelo Mariani alkoi valmistaa ja myydä "Vin Mariani" -nimistä viiniä, kokanlehdillä "maustettua" juomaa. Mariani oli tutustunut Mantegazzan kirjoitukseen ja kiinnostunut kokanlehdistä. Viinissä oleva etanoli liuotti kokaiinia kokanlehdistä. Vin Marianissa oli kokaiinia noin 7,2 mg/unssi. Kokaiinia lisättiin Vin Marianiin, jotta se voisi kilpailla Yhdysvalloissa samankaltaisten juomien kanssa. Kun Coca-Cola tuli markkinoille, se sisälsi kokaiinia huomattavasti vähemmän kuin Vin Mariani, eikä tarkkaa määrää pystytty mittaamaan. Kokaiini poistettiin Coca-Colasta vuonna 1903 tai viimeistään 1906, mutta Coca-Colassa käytetään edelleen muunneltua kokaiinia, josta piristävä aine on poistettu.
Kokaiinin käyttö yleistyi huomattavasti 1800-luvun lopulla. Useat kuuluisuudet ylistivät kokaiinin parantavia vaikutuksia ja myös viihdekäyttöä. Vin Marianin käyttäjiin lukeutuivat muun muassa Ulysses S. Grant, Paavi Leo XIII ja Vapaudenpatsaan suunnitellut Frédéric Bartholdi. Bartholdi on kertonut, että jos Vin Mariania olisi ollut aikaisemmin saatavilla, hän olisi suunnitellut patsaasta korkeamman.
"Cocaïnum muriaticumin psyykkisiä vaikutuksia 0,05–0,10 gramman an­nok­silla olivat piristyminen ja pysyvä euforia, joka ei lainkaan eroa terveen ihmisen tavanomaisesta euforiasta. Tilasta puuttui tyystin sairaalloisen muutoksen tunne, joka liittyy alkoholin aiheuttamaan piristymiseen, ja siitä puuttuu myös alkoholin vaikutukselle ominainen välittömän toiminnan tarve. Itsehillintä tuntuu kasvavan, elinvoima ja työkyky tuntuvat kohentuvan; mutta työskennellessä jää kaipaamaan alkoholin, teen ja kahvin aiheuttamaa hengenvoimien jaloa virkistymistä ja kasvua. Olotila on aivan normaali, ja pian on vaikea uskoa, että on minkäänlaisen vaikutuksen alaisena.
Pitkä­kes­tois­ta, raskasta henkistä tai ruumiillista työtä voi suorittaa väsymättä. – – ensimmäisen tai toistuvan kokaiininnauttimisen jälkeen ei synny lainkaan halua kokaiininkäytön jatkamiseen, paremminkin tietty motivoimaton vastenmielisyys ainetta kohtaan."
Silmälääkäri Karl Koller (1857–1944) keksi Freudin tutkimusten perusteella kokeilla kokaiinia silmän paikallispuudutukseen. Hän julkisti havaintonsa syyskuussa 1884, ja Freud ja varsinkin Koller saivat nopeasti maailmanlaajuista kuuluisuutta.
Vaikka nykyisin paikallispuudutusaineina käytetään pääasiassa synteettisiä lääkkeitä, kokaiinia käytetään edelleen jossain määrin hammashoidossa, silmätautien hoidossa sekä poskiontelokirurgiassa paikallispuudutteena (FESS-leikkaus).
Vuonna 1885 yhdysvaltalainen Parke Davis and Co. myi kokaiinia eri muodoissa. Tuotteita olivat mm. savukkeet, jauhe ja valmiiksi sekoitettu kokaiinimikstuura jota käyttäjä saattoi ruiskuttaa suoraan suoneen paketissa olleen neulan avulla.
Myöhäisviktoriaanisella ajalla kokaiinin käyttö esiintyi kirjallisuudessa paheena, esimerkiksi Sherlock Holmes käytti "cucaiinia" suonensisäisesti kertomuksessa "Neljän merkki" (1890). Vuonna 1909 Ernest Shackleton otti "Forced March" (pikamarssi) -nimisiä kokaiinitabletteja Antarktikselle, samoin kuin kapteeni Robert Falcon Scott epäonnistuneelle etelänaparetkelleen seuraavana vuonna.
Kokaiini Suomessa.
Kokaiini saapui Suomeen varsin nopeasti. Jo 1870-luvulla ainakin Turussa Rahmin apteekissa myytiin kuivattuja kokanlehtiä. Rauman kaupunginlääkäri Johannes Collan (1841–1891) julkaisi vuonna 1878 laajan artikkelin "Om coca", jossa hän kertoi myös omista kokeiluistaan: hän vaelsi 16 virstaa (noin 17 kilometriä) lumihangessa ja pureksi 3 drakman (noin 11 gramman) verran kokanlehtiä eikä tuntenut väsymystä, nälkää eikä janoa. Hän myös tutki kokanlehtien pitkäaikaista vaikutusta itseensä pureksimalla niitä päivittäin. Collan mainitsi myös, että Turun lääninsairaalan ylilääkäri Karl Robert Paqvalin (1842–1923) määräsi kokaiinia elohopeaperäiseen suutulehdukseen ("stomatitis mercurialis"), joka johtui kuppataudin hoitoon käytetystä elohopeasta. Kokaiinia käytettiin myös tupakoinnista vieroittamiseen.
Vuonna 1886 suomalaisissa lehdissä alettiin jo suhtautua varauksellisemmin kokaiinin vaikutuksiin ja sitä alettiin pitää vahingollisena nautintoaineena. Vuoden 1888 asetuksen nojalla kokaiinia sallittiin myytävän ainoastaan apteekeissa. Itsenäistymisen jälkeen kokaiinin väärinkäyttö lisääntyi Suomessa.
Kalleutensa vuoksi kokaiini oli aluksi vain seurapiirien ja taiteilijoiden muotihuume, ja siitä tuli "modernin ja ilotteluhaluisen 1920-luvun" tunnusmerkki. Kokaiinin aiheuttamat ongelmat jäivät kuitenkin lähes kokonaan kieltolain (1919–1932) aiheuttamien ongelmien varjoon. Kokaiinia salakuljetettiin maahan huomattavassa määrin, ja lääkärit, sairaanhoitajat ja apteekkihenkilökunta saivat sitä vaivattomasti käyttöönsä.
Suomalaisessa kirjallisuudessa kokaiini esiintyy mm. Mika Waltarin romaanissa "Suuri illusioni" (1928).
Kriminalisointi.
1900-luvun alussa kokaiinikäytön haittavaikutukset tulivat yhä ilmeisemmäksi, käyttäjille alkoi muodostua vakavia riippuvuusongelmia ja tästä seurasi muita vaikutuksia. Kokaiinin käyttö ja sen ongelmat yhdistettiin muihin sen ajan sosiaalisiin ongelmiin. Kokaiiniriippuvaisiksi miellettiin ns. alamaailmassa liikkuvia (uhkapelurit, prostituoidut, parittajat, koronkiskurit) ja ongelma saatettiin liittää myös työnväenluokkaan. Yhdysvalloissa ongelma koski myös eri väristen välejä, vuonna 1914 pennsylvanialainen lääkäri väitti, että suurin osa valkoisiin naisiin kohdistuvista hyökkäyksistä tuli mustien kokaiininkäyttäjien taholta. Kokaiini kriminalisoitiin Suomessa vuonna 1936, Yhdysvalloissa jo vuonna 1922.
Nykyään.
Kokaiinista on tullut länsimaissa erittäin suosittu päihde satunnais- ja viihdekäyttäjien keskuudessa. 1980-luvulla päihdemarkkinoille tuotiin Crack, joka aiheutti nopeasti valtavan ongelmakäyttäjien joukon erityisesti köyhemmillä asuinalueilla. Euroopassa kokaiinia käytetään runsaasti väkirikkaissa maissa kuten Isossa-Britanniassa. Suomessa kokaiinin laiton käyttö on ollut aikaisemmin vähäistä aineen hankalan saatavuuden ja kalliin hinnan vuoksi, mutta sen käyttö on poliisin mukaan 2000-luvulla yleistynyt hinnan halpenemisen myötä. Vuonna 2009 kaikista kuolinsyytutkimuksista, joissa ruumiista löytyi huumeita (254 kpl) vain neljässä tapauksessa veressä oli jonkin verran kokaiinia (Tanhua ym. 2011)
Tyypillinen jauhemaisen kokaiinin käyttäjä on 20–30-vuotias keskitasoa paremmin toimeentuleva nuori, joka viihtyy yökerhoissa. Tyypillinen crackin käyttäjä on 30-vuotias tai vanhempi vähätuloinen lähiössä asuva. Kokaiini on kuitenkin länsimaissa niin suosittu päihde, että se koskettaa kaikkia sosiaalisia ryhmiä iästä, tulotasosta, ihonväristä tms. riippumatta. Esimerkiksi maailman menestyneimpiin valokuvamalleihin kuuluva Kate Moss joutui vuonna 2005 suuren päihteidenkäyttöskandaalin keskipisteeseen paparazzien kuvattua hänet ottamassa kokaiinia. Yhdysvalloissa vain kannabis on kokaiinia suositumpi laiton päihde. Kokaiinin katukaupan arvoksi on arvioitu jopa 35 miljardia dollaria.
Elokuussa 2009 Massachusettsin Dartmouthissa julkaistiin tutkimus, jonka mukaan 90 prosenttia Yhdysvaltain dollareista sisältää jäänteitä kokaiinista. Sitä päätyy seteleihin huumekaupan kautta ja seteleitä käytetään myös apuvälineenä kokaiinin käytössä. Tutkimus toteutettiin viidessä eri osavaltiossa. Muun muassa Miamissa, Los Angelesissa ja Kaliforniassa lähes sata prosenttia seteleistä sisälsi pieniä kokaainipitoisuuksia. Kiinan Zhuzhoussa pitoisuuksia ei havaittu laisinkaan.
Kokaiinin koostumuksia.
Yleisin käytettävä kokaiini on jauhemainen suola eli kokaiinihydrokloridi. Muita kokaiinituotteita ovat mm. kokaiinisulfaatti, ”freebase” ja crack.
Kokaiinihydrokloridi.
Kokaiinihydrokloridi on väriltään murretun liidun valkoista tai hieman vaaleanpunertavaa jauhetta. Useimmiten kokaiini jatketaan muilla aineilla kuten leivontasoodalla, maitojauheella, erilaisilla sokereilla (laktoosi, fruktoosi) ja joskus paikallispuudutusaineilla. Kokaiinisuola on vakaata ja erittäin hyvin liukenevaa ja siksi sitä usein sekoitetaan juomaan.
Kokaiinisulfaatti.
Kokaiinisulfaattia saadaan murskaamalla kokapensaan lehtiä vedessä ja laimeassa rikkihappoliuoksessa. Tämä vaihe on yksi osa kokaiinisuolan valmistusprosessia, mutta sulfaatti on myös perinteinen kokaiinin muoto Etelä-Amerikassa.
Freebase.
Freebase eli kokaiinin vapaaemäsmuoto viittaa kokaiinialkaloidin perusmuotoon. Kokaiinialkaloidi ei liukene juomaan eikä siitä saa jauhetta, jolloin ainoa tapa nauttia on polttaminen, tätä tukee myös alkaloidin alhainen höyrystymislämpötila. Kokaiinihydrokloridi taas ei sovellu poltettavaksi, koska sen höyrystymislämpötila on erittäin korkea ja höyrystymisen sijaan se usein palaa.
Alkaloidin polttaminen vaikuttaa käyttäjään erittäin nopeasti ja voimakkaasti. Jo viidessä sekunnissa aine on imeytynyt keuhkoista verenkiertoon ja alkanut vaikuttaa käyttäjän aivoissa. Saavutettu tila on voimakkaampi kuin nuuskaamalla sama määrä kokaiinisuolaa, mutta vaikutus ei kestä yhtä pitkään (vain noin 5–10 minuuttia). Tämän takia freebasen polttaminen on erityisen vaarallista ja voi aiheuttaa vakavan riippuvuuden hyvinkin nopeasti. Samantapaisen vaikutuksen voi kokea injektoimalla kokaiinisuolaliuosta suoraan suoneen.
Crack.
Crack on freebasen kaltainen kiinteä, kemiallisesti emäksiseksi muutettu kokaiinin muoto, joka yleistyi räjähdysmäisesti 1980-luvulla. Crackin valmistaminen on turvallisempaa kuin räjähdysherkän freebasen ja se on myös halvempi ja yksinkertaisempi prosessi. Kokaiini myös muutetaan crackiksi, koska se höyrystyy matalammassa lämpötilassa kuin puhdas kokaiini, mikä mahdollistaa sen polttamisen. Valmis crack-pala sisältää myös vettä ja kun sitä nautitaan kuumentamalla palaa piipussa, se tuottaa räsähtelevän äänen josta myös aineen nimi juontuu.
Crackia myydään kovina, kellertävinä tai vaaleanruskeina pieninä rakeina, joiden hinta on usein verrattain alhainen. Yhdysvalloissa crack-paloja on nimetty koon mukaan esimerkiksi nickel (viiden dollarin arvoinen pala) ja dime (10 dollarin arvoinen pala). Crackin lempinimiä ovat mm. paholaisen huume (devil drug) ja kivi (rock).
Suun kautta.
Helpoin tapa nauttia kokaiinia on pureskella kokapensaan lehtiä. Näin nautittuna kokaiinia ei kulkeudu elimistöön kovinkaan paljoa ja sen vaikutus on hieman piristävä.
Vuonna 1986 Yhdysvalloissa paljastui, että luontaistuotekaupat myivät kokateen uuttamiseen tarkoitettuja kuivattuja kokalehtiä nimellä ”Health Inca Tea”. Teen väitettiin olleen kokaiinitonta, mutta mitään prosessia kokaiinin erottamiseksi ei ollut tehty. Vaikka teen nauttiminen ei merkittävästi vaikuttanut ihmiskehossa, päihdevirasto DEA takavarikoi useita teelähetyksiä ja tuote poistettiin myynnistä. Nykyään laittomasti maahantuotua kokateetä voi kuitenkin helposti tilata internet-kaupoista.
Nuuskaamalla.
Kokaiinia alettiin käyttää nuuskaamalla Amerikassa ennen ensimmäistä maailmansotaa, ja tapa levisi sodan jälkeen nopeasti Euroopan suurkaupunkeihin. Ennen kuin kokaiinia voidaan käyttää nuuskaamalla, se on murskattava hyvin hienojakoiseksi jauheeksi. Populaarikulttuurissa kuvataan usein, kuinka kokaiinin käyttäjä hajottaa aineen peilin päällä partaterällä hienoksi jauheeksi ja imee sen sieraimeensa rullatun setelin läpi. Puhtaampi kokaiini voi usein olla karkearakeista ja kosteahkoa, ja se on saatava hienommaksi jotta aine imeytyisi paremmin. Nuuskaamalla kokaiinista imeytyy verenkiertoon noin 80 prosenttia. Kokaiinia voidaan nuuskata myös käyttämällä apuna erityistä kokaiinilusikkaa.
Suonensisäisesti.
Suonensisäisesti käytettynä kokaiini vaikuttaa erittäin voimakkaasti ja nopeasti. Kokaiinikloridi on helppo liuottaa veteen ja injektoida. Kokaiinin vaikutus ei kuitenkaan kestä pitkään ennen kuin maksa hajottaa aineen. Suonensisäiseen käyttöön liittyy merkittäviä riskejä kokaiinin toksisuuden lisäksi. Kokaiini on usein jatkettua eikä käyttäjällä ole yleensä tietoa millä aineilla kokaiinia on jatkettu. Lisäksi likaiset neulat voivat aiheuttaa tulehduksia tai tartuttaa HI- tai C-hepatiittiviruksen käyttäjään.
Kokaiinia voidaan käyttää suonensisäisesti myös yhdistettynä toisen aineen, heroiinin kanssa. Tällaista sekoitusta kutsutaan usein "speedball"iksi tai "moonrock"iksi. Sekoite on suosittu mutta vaarallinen: speedball-yliannostukseen ovat kuolleet muiden muassa John Belushi, River Phoenix, Chris Farley ja Layne Staley.
Poltettuna.
Nainen polttaa crackiä pienestä lasipiipusta.
Poltettava kokaiini on joko crackia tai freebasea. Poltteluväline on usein pieni lasinen piippu. Piippuun laitetaan pieni pala teräsvillaa joka pitää kokaiinipalan paikoillaan kuumennuksen aikana. Kokaiinia ei varsinaisesti polteta, ts. kokaiinipalaa kuumennetaan jotta se höyrystyisi ja tämä höyry imetään hengityksen mukana keuhkoihin. Höyry vaikuttaa erittäin nopeasti ja voimakkaasti eikä vaikutus kestä pitkään, vain 5–15 minuuttia.
Vaikutukset.
Kokaiinia voidaan käyttää limakalvojen ja kudosten puuduttamiseen. Aine puuduttaa kudoksia nopeasti ja supistaa tehokkaasti verisuonia ja vähentää siten verenvuotoa ja turpoamista. Kokaiiniliuosta voidaan esimerkiksi sivellä limakalvolle. Kokaiiniliuosta voidaan myös ruiskuttaa hermorungon lähelle, niin että saadaan aikaan johtopuudutus.
Huumausaineena kokaiini stimuloi keskushermostoa estämällä dopamiinin, noradrenaliinin ja serotoniinin takaisinottoa hermosoluun. Vaikutukset vaihtelevat hyvänolontunteesta, ruokahalun vähentymisestä ja keskittymiskyvyn paranemisesta seksuaaliseen kiihottumiseen ja itsevarmuuden lisääntymiseen.
Käytön haitat.
Kokaiini voi aiheuttaa muun muassa kiihtymystä, enemmän tai vähemmän voimakkaita vainoharhoja, huimausta, oksentelua, munuaisvaurioita, väkivaltaista käyttäytymistä ja sydänkohtauksia. Kokaiinin käyttö raskauden aikana lisää keskenmenon ja ennenaikaisen syntymisen riskiä. Kokaiinin käyttö kasvattaa myös erään imusolmukesyövän muodon, non-Hodgkinin lymfooman riskiä yli kaksinkertaiseksi.
Yliannostus.
Kokaiinin käyttöön liittyy yliannostuksen riski. Se aiheuttaa kohonnutta verenpainetta sekä tihentynyttä sydämenlyöntiä (ks. takykardia) ja hengitystä. Nämä voivat aiheuttaa mm. hikoilua, lämpöhalvauksen ja kouristeluja. Joillakin ruumiin sisälämpötila nousee radikaalisti aiheuttaen aivovaurion ja pahimmillaan kuoleman. Joskus kokaiini aiheuttaa niin vakavia vaurioita sydämelle, että käyttäjää kohtaa sydänperäinen äkkikuolema. Kokaiinin yliannostus on aina hengenvaarallinen tila, joka vaatii välitöntä hoitoa.
Riippuvuuspotentiaali.
Kokaiinilla on erittäin suuri riippuvuuspotentiaali. Psykologinen riippuvuus syntyy nopeasti. Käyttäjän toleranssi aineeseen kasvaa nopeasti, mikä saattaa johtaa aineen hallitsemattomaan käyttöön. Vieroitusoireet alkavat lähes välittömästi kokaiinin käytön äkillisen lopettamisen tai vähentämisen jälkeen. Vieroitusoireet sisältävät: uupumusta, masennusta, ahdistusta, ärtyneisyyttä ja levottomuutta. Kokaiinin vieroitusoireet eivät tavallisesti sisällä näkyviä fyysisiä oireita kuten esimerkiksi alkoholin ja heroiinin vieroitusoireisiin kuuluvat pahoinvointi ja vapina.
Lainsäädäntö.
Kokaiini on kansainvälisesti luokiteltu laittomaksi psykotrooppiseksi aineeksi YK:n vuoden 1971 psykotrooppisten aineiden luettelossa. Suomessa kokaiini on luokiteltu rikoslaissa tarkoitetuksi "erittäin vaaralliseksi huumausaineeksi". Erittäin vaarallisella huumausaineella tarkoitetaan huumausainetta, jonka käyttöön liittyy virheellisestä annostelusta johtuva hengenvaara, lyhytaikaisestakin käytöstä johtuva vakavan terveydellisen vaurion vaara tai voimakkaat vieroitusoireet (rikoslaki 50:5 §). Erittäin vaarallisen huumausaineen valmistuksesta, myynnistä, maahantuonnista ja hallussapidosta voidaan tuomita muiden edellytysten täyttyessä törkeänä huumausainerikoksena. (ks. huumausainerikos)
Kokaiinilla on kuitenkin Suomessa myös lailliset markkinat, ja sitä käytetään mm. sairaaloissa paikallispuudutukseen, vaikkakin sen käyttöä pyritään korvaamaan muilla ei-narkoottisilla aineilla, kuten lidokaiinilla.


Kofeiini.
Kofeiini (1,3,7-trimetyyliksantiini) on piristävä alkaloidi ja sitä esiintyy yli 60 kasvin lehdissä, siemenissä tai hedelmissä. Kofeiinia on etenkin kahvipavuissa. Robusta-lajikkeessa kofeiinia on yli kaksi kertaa enemmän kuin arabicakahvissa.
Kofeiinia on myös teepensaan lehdissä, vaikka teen yhteydessä puhutaan kofeiinin sijaan joskus teiinista ja toisaalta erilaisesta teaniinista. Kaakao sisältää kofeiinia muistuttavaa teobromiinia.
Kofeiini on maailman laajimmin käytetty keskushermostoa ja aineenvaihduntaa kiihottava piriste. Kahvinkulutuksen määrä Suomessa on maailman huippuluokkaa, joten keskivertosuomalainen käyttää myös suuria määriä kofeiinia. Kofeiini eristettiin ensimmäisen kerran kahvista vuonna 1820. Lisäksi suomalaisten suosimassa vaaleapaahtoisessa kahvissa on hiukan enemmän kofeiinia kuin tummapaahtoisessa.
Kemialliset ominaisuudet.
Kofeiini (C8H10N4O2) kuuluu puriinialkaloideihin. Perusmuodossaan kofeiini on valkoista, kiteistä ainetta. Sen sulamislämpötila on 238 °C, tiheys 1,23 g/cm³, liukoisuus veteen 2,17 g/100 ml ja CAS-numero 58-08-2. LD50-annos rotalla: 192 mg/kg. Sitä ei saa kuljettaa elintarvikkeiden eikä eläinravinnon kanssa. Kofeiinin palaessa muodostuu myrkyllisiä typen oksideja.
Vaikutukset ja metabolia.
Elimistössä oleva kofeiini estää adenosiinireseptoreiden toimintaa. Tämä aiheuttaa väsymyksen tunteen vähenemistä ja saattaa aiheuttaa myös nukahtamisvaikeuksia. Kofeiini heikentää myös verenkiertoa koko kehossa ja heikentää insuliiniherkkyyttä. Vaikutus perustuu kahteen tekijään. Adenosiini on tärkeimipiä verisuonia laajentavia välittäjäaineita, adrenaliini ja noradrenaliini taas supistavat verisuonistoa.. Muiden metyyliksantiinien tapaan myös kofeiini on epäselektiivinen fosfodiesteraasin estäjä.
Kofeiinin puoliintumisaika elimistössä riippuu ihmisen aineenvaihdunnasta. Puoliintumisaika on terveillä aikuisilla yleensä 5–11 tuntia. Osa kofeiinista muuntuu elimistössä teobromiiniksi, jolla on niin ikään piristävää vaikutusta. Myös kofeiinin pääasiallisen aineenvaihduntatuotteen, paraksantiinin vaikutukset ovat hyvin samankaltaisia, kuin kofeiinilla.. Kofeiinin on todettu kertyvän elimistöön, mutta kertymismekanismia ei ole selvitetty.. Todennäköisin mekanismi kofeiinin kertymiselle on, että kofeiinin farmakodynamiikka vaikuttaa sen aineevaihduntatuotteiden farmakokinetiikkaan muuttamalla munuaisfunktiota virtsahappojen käsittelyn suhteen. Päivittäiskäyttäjällä on kofeiinia veressä ympäri vuorokauden, joka heikentää verenkiertoa estämällä adenosiinia ja tehostamalla katekolamiinien toimintaa. Munuaisten verenkierron heikkeneminen heikentää munuaisten kykyä erittää virtsahappoja verestä virtsaan... Kofeiini alentaa veren virtsahappopitoisuutta lähes suorassa suhteessa nautittuun määrään nähden.. Ilmeisesti kofeiini sitoo virtsahappomuotoiset aineenvaihduntatuotteensa kudoksiin kohottamalla kehon happamuutta, jolloin hapot alkavat kiteytyä sellaisiin kudoksiin, joissa nesteiden kierto on vähäistä kuten luustoon, sidekudokseen ja rasvaan..Kofeiinin tiedetään aiheuttavan osteoporoosia. Kofeiinin on havaittu kertyvän aivoihin kolminkertaisina pitoisuuksina veren pitoisuuteen nähden.
Saanti.
Kofeiinia saadaan useimmiten kahvipensaan pavuista tai teepensaan lehdistä uutetusta juomasta. Suomalaiset juovat kahvia keskimäärin noin 4,5 dl päivässä. Myös suositut kola- ja energiajuomat sisältävät kofeiinia. Apteekeissa myydään kofeiinitabletteja.
Kraft Foodsin mukaan kupillinen (1,25 dl) kofeiinitonta kahvia sisältää noin 10 mg kofeiinia. Kofeiinittoman kahvin kofeiinipitoisuudesta on kuitenkin useita tutkimustuloksia joissa sen määrä vaihtelee erittäin paljon riippuen tuotteesta. Kofeiinin poistaminen kahvista on yleensä ottaen konstikasta, sillä sen suodattaminen pois on hankalaa ilman että mukana katoaa myös aromeja ja muita ainesosia.
Kaakaotuotteet sisältävät kofeiinin kaltaista kemiallista ainetta nimeltä teobromiini.
a>, ylemmän on rakentanut yksilö, joka ei ole saanut kofeiinia.
Vaikutukset ja riskit.
Kofeiini on piriste, joka vaikuttaa keskushermoston toimintaa kiihdyttävästi. Kofeiini vaimentaa väsymyksen tunnetta ja lisää vireyttä sekä valppautta. Kofeiinin piristävä vaikutus on hyvin yksilöllistä ja se kestää muutamasta tunnista jopa kymmeniin tunteihin kofeiinin määrästä ja henkilön aineenvaihdunnasta riippuen. Piristävän vaikutuksensa vuoksi kofeiini voi aiheuttaa unihäiriöitä.
Kofeiini saattaa aiheuttaa jo pieninä annoksina sydämentykytystä ja vapinaa kofeiiniherkille ihmisille, raskaana oleville naisille ja lapsille. Euroopan Unionin elintarvikealan tiedekomitea suositteleekin kofeiinin kulutuksen vähentämistä raskauden aikana.
Yhdessä epidemiologisessa tutkimuksissa jo 200 mg kofeiinia eli 2,5 desilitraa kahvia päivässä kaksinkertaisti keskenmenoriskin raskaana olevilla naisilla. Eläinkokeet eivät kuitenkaan ole vahvistaneet kofeiinin riskejä raskaanaolevilla ja epidemiologisten tutkimuksien tulokset ovat kokonaisuutena ristiriitaisia.
Kofeiinin käytöllä voi olla lukuisia muitakin haittavaikutuksia. Kahvi saattaa aiheuttaa sydämen tykytystä ja vapinaa Myös vatsavaivat ja monenlaiset ruoansulatusvaivat ovat mahdollisia. Psyykkisiä haittoja ovat muun muassa masennus, ahdistus, paniikkioireet ja paniikkihäiriö. Lapsille päivittäinen käyttö voi aiheuttaa levottomuutta ja hermostuneisuutta Kofeiini kiihdyttää myös hikoilua, sydämen lyöntitiheyttä ja virtsaamista. Kofeiinipitoisten juomien ei kuitenkaan ole todettu aiheuttavan nestevajausta kohtuullisilla annoksilla.
Kofeiini lisää kuivasilmäisyysoireita, jo kaksi kupillista päivässä on liikaa kuivasilmäisyydestä kärsiville.
Kertymisen ansiosta kofeiini saattaa aiheuttaa farmakodynaamisia vaikutuksia, jotka ylittävät aivojen toleranssimekanismit.
Eläinkokeissa kofeiinin on havaittu tuhoavan hippokampuksen soluja ja estävän uusien solujen syntymistä rotilla. Rottien muisti ja oppiminen häiriintyivät kofeiinin vaikutuksesta tutkimuksissa.
Koska kofeiini toimii diureettina, eli sillä on nestettä poistava vaikutus, voi sen käytöstä seurata kaliumin puutetta. Kaliumin puutteen oireita ovat mm. lihasheikkous ja rytmihäiriöt.. Diureettien käytön yhteydessä määrätään yleensä myös kaliumia, ehkäisyyn 1–2 g/vrk ja hoitoon 2–4 g/vrk.
Riippuvuus ja vieroitusoireet.
Säännöllinen kahvin käyttö ja kofeiiniriippuvuus ovat modernissa yhteiskunnassa erittäin yleisiä. Kofeiiniriippuvuus syntyy usein jo kolmen vuorokauden säännöllisessä käytössä, jolloin myös sietokyky kasvaa. Kuitenkaan suurin osa kahvinjuojista ei tiedosta vieroitusoireita eikä kahvia yleensä juoda vieroitusoireiden helpottamiseksi vaan piristyksen tai makunautinnon takia.
Päänsärky on yleisin kofeiinin vieroitusoire. Väsymys ja tokkuraisuus ovat seuraavaksi yleisimmät vieroitusoireet. Muita vieroitusoireita ovat keskittymiskyvyn ja motivaation puute, ärtyneisyys, flunssan kaltaiset tuntemukset, pahoinvointi, oksentelu ja ahdistuneisuus. Joskus harvoin esiintyy myös masentuneisuutta. Kofeiinivieroitus saattaa aiheuttaa myös tarkkaavaisuuden laskua, ajatustoimintojen vaikeutumista ja aloitekyvyn puutetta sekä lihaskipuja ja -jäykkyyttä.
Vieroitusoireiden riski ja voimakkuus ovat yleensä sitä suuremmat, mitä suuremmasta kofeiiniannoksesta vieroittaudutaan. Vieroitusoireet menevät ohi tavallisesti 2–9 vuorokauden kuluessa.
Sietokyvyn kasvaminen ja sitä kautta riippuvuuden syntyminen riippuu yksilökohtaisista eroista ja iästä. Lapselle tai nuorelle riippuvuus saattaa syntyä jo 50 mg:n päiväannoksella.
Lainsäädäntö.
Kofeiinia sisältävän kahvin tai muiden kofeiinipitoisten valmisteiden (kolajuomat, tee) myyntiä ei rajoiteta. Kofeiinitabletteja myydään apteekissa reseptittä. Viime vuosina toiset elintarvikemyymälät ovat alkaneet rajoittaa energiajuomien myyntiä alle 15-vuotiaille.
Kauppa- ja teollisuusministeriön asetuksen mukaan juoman, jonka kofeiinipitoisuus on yli 150 mg/l, pakkausmerkintöihin on lisättävä maininta "Korkea kofeiinipitoisuus" ja ilmoitettava kofeiinipitoisuus milligrammoina 100 millilitraa kohti. Merkintää ei vaadita sellaisiin kahvi- tai teepohjaisiin juomiin eikä kahvi- tai teeuutteesta valmistettuihin juomiin, joiden nimessä on sana ”kahvi" tai ”tee”.
Sekä käyttösuositus, jossa ilmoitetaan vuorokautinen käyttömäärä tai varoitetaan liiallisen kofeiinin haittavaikutuksista.
Kofeiini poistettiin 1. tammikuuta 2004 WADA:n kiellettyjen dopingaineiden listalta.


Uruguay.
Uruguayn itäinen tasavalta eli Uruguay () on valtio Etelä-Amerikassa. Sen rajanaapurit ovat Brasilia pohjoisessa, Argentiina lännessä ja Atlantin valtameri kaakossa. Uruguayn pinta-ala on 176 215 neliökilometriä ja asukasluku 3,3 miljoonaa.
Uruguay oli Espanjan siirtomaa ja itsenäistyi 1800-luvun alkupuolella. Se kehittyi varhain 1900-luvulla hyvinvointivaltioksi, mutta 1930-luvun laskusuhdanne johti levottomuuksiin, sissisotaan ja sotilasvaltaan. Vuodesta 1985 siviilivalta on pyrkinyt olojen vakauttamiseen.
Maantiede.
Uruguay on Etelä-Amerikan manteren toiseksi pienin maa (Surinamen jälkeen). Sen maasto koostuu pääosin tasangoista ja matalista kukkuloista ("cuchilla"), rannikko on viljavaa alankoa. Suurin osa maasta on ruohomaata, joka soveltuu hyvin lehmien ja lampaiden kasvatukseen. Maan korkein kohta on Cerro Catedral, jonka korkeus on 514 metriä. Maan lounaisosassa on Rio de la Plata, läntisen rajan muodostaa Uruguayjoki. Lisäksi maassa virtaa Río Negro ja Atlantin rannikolla on useita laguuneja. Rantaviivan pituus on 660 kilometriä.
Uruguayssa on lauhkea ilmasto, jossa vuodenajat poikkeavat toisistaan selvästi mutta äärevät olosuhteet ovat harvinaisia. Keväät ovat kosteita ja tuulisia, kesät lämpimiä, syksyt leutoja ja talvet koleita ja kosteita. Maan luoteisosa on kauempana vesistöistä, ja siellä kesät ovat kuumempia ja talvet kylmempiä kuin muualla maasta. Koska maasto on tasaista, säärintamat kulkevat sen yli esteettä. Ajoittain esiintyy pamperoja (viileä ja toisinaan erittäin kova tuuli, joka puhaltaa pohjoiseen Argentiinan pampatasangoilta).
Uruguayn kasvillisuus muistuttaa Argentiinaa ja Brasilian eteläosaa. Jokivarsilla kasvaa metsää, muualla on ruohikkoista laidunmaata. Suurikokoiset eläimet ovat harvinaisia.
Varhaisvaiheet ja siirtomaa-aika.
Toisin kuin muualla Latinalaisessa Amerikassa, Uruguay ei ole kuulunut maineikkaiden muinaiskulttuurien valtapiiriin. Maan pohjoisosasta on löydetty kivikautisia jäänteitä kymmenentuhannen vuoden takaa. Ne kertovat metsästäjä-keräilijäkulttuureista. Noin neljätuhatta vuotta sitten alueelle tulivat charruat ja tupi-guaranit, jotka metsästivät, kalastivat ja keräilivät luonnon antimia. Pienempiä ryhmiä olivat jarot, boranet ja chanat, jotka tunsivat myös maanviljelyn ja keramiikan valmistuksen taidon.
Juan Díaz de Solís purjehti Río de la Platalle 1516, mutta intiaanit surmasivat hänet. Eurooppalaista asutusta ei syntynyt yli vuosisataan. Vuonna 1680 Brasilian portugalilaiset perustivat Nova Colonia do Sacramenton Río de la Platan suuhun. Espanjalaiset perustivat 1726 Montevideon linnoituksen ja valtasivat maan Portugalilta. Samassa yhteydessä suuri osa alkuperäisväestöstä tapettiin. Espanjalaiset aloittivat myös karjankasvatuksen. Maa liitettiin 1776 Espanjan La Platan varakuningaskuntaan, jonka pääkaupunki oli Buenos Aires.
Itsenäisyys.
Kun Napoleon syrjäytti Espanjan kuninkaan vuonna 1808, La Platan varakuningaskunta julistautui itsenäiseksi, mutta Montevideo pysyi uskollisena Espanjan kruunulle ja kapinoi Buenos Airesia vastaan. 1800-luvun alun historiaan kuului brittien, espanjalaisten, portugalilaisten ja siirtomaiden joukkojen kamppailu alueesta. Vuonna 1811 José Gervasio Artigas aloitti kapinan espanjalaisia vastaan. Diktaattorina hallinneen Artigasin syrjäyttivät portugalilaiset, ja vuonna 1821 Portugali liitti Provincia Oriental del Rio de la Platan, nykyisen Uruguayn Brasiliaan. Maakunta julistautui itsenäiseksi 25. elokuuta 1825 Juan Antonio Lavallejan johtaman 33:n ("Treinta y Tres Orientales") kapinan jälkeen, mutta päätti muodostaa liittovaltion Argentiinan kanssa. Liittolaiset voittivat kolmivuotisen sodan Brasiliaa vastaan ja Uruguay tunnustettiin itsenäiseksi brittien tuella Montevideon sopimuksella vuonna 1828.
Ensimmäinen perustuslaki tuli voimaan 1830. Uruguayta hallitsi tämän jälkeen liuta valittuja tai nimettyjä presidenttejä, ja se ajautui useisiin konflikteihin naapurivaltioidensa kanssa. Vuonna 1838–1865 käytiin sisällissota punaisten (Colorado) ja valkoisten (Blanco) välillä, josta ovat peräisin nykyiset Colorado-puolue ja kansallispuolue. Vuosina 1865–1870 Uruguay soti Argentiinan ja Brasilian rinnalla Paraguayta vastaan kolmoisliiton sodan.
1900-luku.
Presidentti José Batlle y Ordóñez
Maahan muutti suuri määrä siirtolaisia Euroopasta vuoteen 1930 asti. Lyhyen sotilasvallan jälkeen Colorado-puolueen José Batlle y Ordóñez oli presidenttinä 1903–1907 ja 1911–1915. Hän teki suuren joukon poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia uudistuksia. Työpäivät rajoitettiin kahdeksaan tuntiin, ilmaista koulutusta tarjottiin kaikille ja valtio irroitettiin kirkosta. Lait eläkkeistä ja työttömyysturvasta hyväksyttiin myöhemmin.
Vuonna 1909 parannettiin satamaa, ja Montevideosta tuli sen ansiosta La Platan toisella puolella sijaitsevan Buenos Airesin kilpailija alueen tärkeimpänä kaupan keskuksena.
1900-luvun alkupuolella Uruguayn yhteiskunnalliset uudistukset, tuottava vienti ja rauhalliset olot vakauttivat maan talouden ja poliittisen ilmapiirin. Uruguayn kehittynyt yhteiskuntajärjestelmä ja vakaa demokratia toivat sille tunnetun lempinimen ”Amerikan Sveitsi”. Onpa 1920- ja 1930-lukujen Uruguayta kutsuttu jopa maailman ensimmäiseksi hyvinvointivaltioksi.
1930-luvun alun suurta lamaa seurasi lyhyt sotilasvallan kausi ja oppositiopuolueet kiellettiin vuoden 1933 vallankaappausyrityksen jälkeen. Vuoden 1951 uuden perustuslain mukaan presidentin virka korvattiin yhdeksänmiehisellä neuvostolla. Uruguayn vaurauden aikaa seurasi laskusuhdanne. Paljolti maataloustuotteisiin perustunut vienti ei enää tuottanut entiseen tapaan, ja maa alkoi köyhtyä. Tämä toi Uruguayhin uutta poliittista epävakautta.
Laskusuhdanne vei entisen hyvinvoinnin, ja reaktiona syntyi levottomuuksia, tärkeimpänä sissiliike Tupamaros, joka aloitti kampanjansa 1962. Presidentti Juan María Bordaberry aloitti 1971 kovat toimet sissejä vastaan, ja turvautui vallankaappaukseen armeijan tuella, mutta joutui vuonna 1973 sen syrjäyttämäksi. Armeija nimitti presidentiksi aluksi Aparicio Méndezin, ja vuonna 1981 kenraali Gregorio Álvarezin. Sotilashallitus laati myös uuden perustuslain, jonka kansanäänestys hylkäsi marraskuussa 1980. Siviilivalta palautettiin vasta 1985, vuosi laajalle levinneiden väkivaltaisten sotilasvaltaa vastustavien mielenosoitusten jälkeen. Yli 200 uruguaylaista siepattiin ja surmattiin kaksitoistavuotisen sotilasvallan aikana.
Vuoden 1984 parlamenttivaaleissa voitti Colorado-puolueen johtaja Julio María Sanguinetti, joka pyrki vakauttamaan taloutta ulkomaankaupalla ja houkuttelemalla ulkomaisia investointeja, sekä vakiinnuttamaan demokratian pitkän sotilasvallan jälkeen. Vuonna 1989 hyväksyttiin kansanäänestyksessä armahduslaki, joka armahti suurimman osan sissien ja sotilasvallan aikaisista teoista.
Kansallispuolueen Luis Alberto Lacalle voitti presidentinvaalit 1989 ja oli presidenttinä 1990–1995. Hän pyrki vapauttamaan kauppaa ja Uruguaysta tuli Mercosur-talousliiton perustajajäsen 1991. Lacallen yksityistämiset herättivät vastarintaa ja jotain hänen uudistuksiaan hylättiin kansanäänestyksessä. Lacalle valittiin uudelleen presidentiksi 1994 vaaleissa. Mikään puolue ei saanut enemmistöä parlamenttiin, joten kansallispuolue liittoutui Sanginettin Colorado-puolueen kanssa koalitiohallitukseksi. Vuoden 1999 aikana päävientialueet ajautuivat taantumaan, joka jatkui vuoteen 2003 ja vaikutti Uruguaynkin talouteen.
Vuoden 1999 vaalit pidettiin uudella järjestelmällä. Huhtikuussa puolueet valitsivat presidenttiehdokkaansa, ja 31. lokakuuta pidetyissä vaaleissa valittiin parlamentti edustajat, ja koska kukaan presidenttiehdokkaista ei saanut enemmistöä, marraskuussa järjestettiin toinen kierros, jolla Colorado-puolueen Jorge Batlle Ibáñez voitti kansallispuolueen tuella Frente Amplion Tabaré Vázquezin..
2000-luku.
Batllen hallitus toimi Colorado- ja kansallispuolueiden tuella, kunnes Blancot vetivät tukensa ministerinsä hallituksesta marraskuussa 2002. Batlle joutui koko kautensa käsittelemään maan lähihistorian vakavinta talouskriisiä, mikä johti köyhyyden lisääntymiseen ja siirtolaisuuden lisääntymiseen.
Vasemmistolaisten puolueiden Frente Amplio, josta jo 1999 tuli suurin puolue, löi vuoden lokakuun 2004 vaaleissa molemmat perinteiset puolueet ja sen presidenttiehdokas Tabaré Vázquez valittiin suoraan ensimmäisellä kierroksella, jolla hän sai 50,4 prosenttia äänistä. Hän määräsi tuntien kuluessa virkaan astumisestaan suhteet palautettavaksi Kuubaan ja solmi Venezuelan kanssa energiasopimuksen ja määräsi hyvinvointipaketista vähentämään köyhyyttä. Vázquezin aikana useita diktatuurin aikaisia johtajia on tuomittu teoista joita aiempi armahdus ei koskenut. Vázquezin aikana suhteet Argentiinaan ovat kiristyneet Uruguayhin maiden rajalle rakennettavan suuren sellutehtaan vuoksi. Joulukuussa 2006 Uruguay maksoi kokonaisuudessaan miljardivelkansa kansainväliselle valuuttarahastolle.
Marraskuun 2009 presidentinvaalit voitti Laaja rintama-puolueen Jose Mujica. Helmikuussa 2010 entinen presidentti Juan Maria Bordaberry tuomittiin 30 vuodeksi vankeuteen murhista ja perustuslain rikkomisesta vuoden 1973 vallankaappauksen yhteydessä.
Katolilaisenemmistöisen Uruguayn parlamentin ylähuone eli senaatti hyväksyi tietyin edellytyksin lailliset abortit lokakuussa 2012. Uruguay on kolmas Latinalaisen Amerikan maa, jossa abortti on laillinen. Kaksi muuta ovat Kuuba ja brittien entinen siirtomaa Guyana.
Politiikka.
Uruguayn perustuslaki vuodelta 1967 antaa presidentille merkittävästi valtaa. Presidentti on sekä valtion päämies että hallituksen johtaja. Presidentinvaalit järjestetään viiden vuoden välein, samalla valitaan myös varapresidentti. Samaa presidenttiä ei voida valita kahdelle kaudelle. Presidentti nimittää 13 ministeriä.
Uruguayn parlamentti on kaksikamarinen. Sen osat ovat 30+1-jäseninen senaatti ("Cámara de Senadores"), jossa on 30 vaaleilla valittua jäsentä, ja jonka puheenjohtajana toimii varapresidentti, sekä 99-jäseninen edustajainhuone ("Cámara de Representantes"). Jäsenet molempiin kamareihin valitaan kansanäänestyksellä viiden vuoden välein.
Perinteiset puolueet ovat vasemmistolainen/liberaali Colorado-puolue (punapuolue) ja oikeistolainen ja konservatiivis-traditionalistinen Kansallispuolue-valkoiset. Vuoden 2004 vaaleissa 31. lokakuuta valtaan nousi kuitenkin vasemmistolainen Frente Amplio-Encuentro Progresista-Nueva Mayoria (laaja rintama), joka koostuu sosialisteista, entisistä tupamaros-sisseistä, kommunisteista ja sosiaalidemokraateista ja perinteisistä puolueista lähteneistä. Se on hallinnut Montevideota vuodesta 1990, ollut suurin puolue vuodesta 1999 ja sillä on ollut kaksi peräkkäistä presidenttiä, vuonna 2004 valittu Tabaré Vázquez ja vuonna 2009 valittu Jose Mujica.
Talous.
Uruguayn taloutta hallitsee vientiin keskittynyt maatalous. Maatalous tuottaa noin 12 % BKT:sta ja muodostaa 70% viennistä.
Uruguayn talous kärsi 1999–2002 Argentiinan ja Brasilian kriisien aikaisen vähentyneen kysynnän vuoksi; näihin maihin suuntautuu lähes puolet Uruguayn viennistä. Vuodesta 2003 talouskasvu saatiin taas käyntiin, ja vuosina 2004-2008 talous kasvoi keskimäärin 6,5% vuodessa. Vuoden 2009 maailmanlaajuinen lama ei ollut Uruguayssa paha, ja hallitus ennustaa vuosille 2011-2015 keskimäärin neljän prosentin vuosittaista kasvua.
Uruguayn talous on varsin valtiojohtoista, ja valtio omistaa kokonaan tai pääomistajana rautatiet, lentoyhtiön, öljynjalostamot, vakuutusyhtiöt sekä veden, sähkön, puhelinten ja postin toiminnot.
Eräs Uruguayn merkittävimmistä teollisuuslaitoksista ja suurin ulkomainen investointi maassa on Fray Bentosin kaupungissa sijaitseva UPM-Kymmenen sellutehdas, joka käynnistyi Metsä-Botnian toimesta syksyllä 2007.
Merkittävimmät vientituotteet ovat lihakarja, soija, riisi, puutavara, maitotuotteet ja maltaat.
Uruguayssa käy vuosittain noin kaksi miljoonaa turistia, joista suurin osa suuntaa rannikolle. Montevideon itäpuolella on pitkiä hiekkarantoja, joille syntyneistä rantalomakohteista osa muodostaa Ciudad de la Costan kaupungin. Matkailijoita tulee etenkin Argentiinasta mutta myös Brasiliasta ja Chilestä.
Liikenne.
Uruguayssa on 58 lentopaikkaa, joista vain Montevideon Carrascon lentoasemalla on yli kolmen kilometrin kiitotie. Montevideosta lennetään yleensä Buenos Airesin, Rio de Janeiron tai São Paulon kautta jatkolennoille. Suoria lentoja on myös Paraguayhin ja Chileen.
Kansallinen rautatieyhtiö hallitsee yli 1600 kilometrin rautatieverkkoa. Montevideo on ainoa satamakaupunki.
Maan sisäisessä liikenteessä linja-autot ovat suosittuja ja hyvin hoidettuja, ja tiestö on hyvässä kunnossa.
Väestö.
Uruguayn virallinen kieli on espanja. Maassa puhutaan myös portunoliksi ja brazileroksi kutsuttuja espanjan ja portugalin sekoituksia lähellä Brasilian vastaista rajaa.
Noin 88 % väestöstä on eurooppalaista alkuperää, mestitsejä on kahdeksan prosenttia ja mustia neljä prosenttia. Suurin uskonto on katolisuus (47 %), protestantteja ja muita kristittyjä on 11 % ja juutalaisia 0,3 %. 23 % ei kuulu mihinkään uskontokuntaan.
Uruguayn lukutaitotaso on hyvin korkea, 98 %. Samoin kaupungistumisaste on iso, vuonna 2010 arvioitiin 92 prosentin asuvan kaupungeissa ja kaupungstuminen jatkuu edelleen. Uruguaylaisista 70 prosenttia asuu maan 700 km pitkällä rannikolla, joka jatkuu Río de la Platan estuaarista Atlantin rannikolle.
1,4 miljoonan asukkaan Montevideo on ainoa suuri metropoli. Kaksi muuta kaupunkia, Salto ja Ciudad de la Costa ovat yli sadantuhannen asukkaan kaupunkeja. Yli 20 000 asukkaan kaupunkeja oli vuonna 2010 kaikkiaan 27.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 0,6 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 10 000 henkeä. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 3 100 henkeä, mutta sitä sai vain hiukan yli puolet heistä, noin 1 800 henkeä.
Koulutus.
Uruguayssä toimii viisi yliopistoa: Montevideon yliopisto, Uruguayn katolinen yliopisto, Tasavallan yliopisto, Etelän autonominen yliopisto ja yksityinen ORT Uruguay. Vuonna 1849 perustetussa Tasavallan yliopistossa () on yli 80 000 opiskelijaa. Montevideon yliopisto perustettiin 1986, ja se erikoistui aluksi oikeustieteen opetukseen. ORT on yksityinen monessa maassa toimiva yliopisto. Katolinen yliopisto muodostettiin 1986 yhdistämällä monia katolisia oppilaitoksia. Se toimii Montevideon lisäksi Saltossa ja Maldonadossa. Etelän autonominen yliopisto () kehittyi Informatiikan ammattikorkeakouun ympärille.
Kulttuuri.
Uruguayn kulttuuri on yhtenäinen ja kansallistunne vahva.
Grillattua lihaa ja makkaraa tarjolla Montevideon ostoskeskuksessa.
Uruguaylaiseen ruokavalioon kuuluu paljon lihaa, varsinkin naudanlihaa. Varsinkin maaseudulla syödään myös lammasta. Italialaisten vaikutuksesta pasta on suosisttua varsinkin sunnuntairuokana. Matee-kasvin lehdistä valmistettua teenkaltaista yrttijuomaa juodaan metallisella suodatinpillillä.
Uruguayn elokuvateollisuus tunnetaan ennen kaikkea dokumenteista. 1960-luvulla Mario Handler ohjasi Cinéma Vérité -tyylisiä elokuvia, joilla hän pyrki kiinnittämään huomiota yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Handler lähti maanpakoon 1972 ja elokuvat keskittyivät vähemmän arkoihin aiheisiin. 2000-luvulla kansainväliset rahoittajat ovat tuoneet uutta kasvua, ja vuonna 2003 Juan Pablo Rebellan "Whisky" palkittiin Cannesissa.
Colonia del Sacramenton vanhakaupunki on Unescon Maailmanperintöluettelossa.
Urheilu.
Uruguayn voittoisa jalkapallomaajoukkue vuoden 1930 kotikisoissa.
Uruguayn suosituin urheilulaji on jalkapallo. Muita suosittuja lajeja ovat muun muassa koripallo, tennis pyöräily, golf ja ratsastus. Uruguay ja Argentiina pelaavat säännöllisesti maaotteluita poolossa. Koripalloliigassa pelaa 26 joukkuetta. Uruguayn koripallomaajoukkue on voittanut 11 kertaa Etelä-Amerikan-mestaruuden, viimeksi vuosina 1995 ja 1997.
Uruguayn jalkapallomaajoukkue lukeutuu historiallisesti maailman menestyksekkäimpiin. Uruguay voitti kaikkien aikojen ensimmäisen maailmanmestaruuden kotikisoissaan vuonna 1930 ja toisen mestaruutensa vuonna 1950. Olympiajalkapallossa se on voittanut kultaa vuosina 1924 ja 1928. Etelä-Amerikan-mestaruuden Uruguay on voittanut 15 kertaa. FIFA-rankingissa Uruguay oli kesäkuussa 2012 toinen.
Uruguayssa järjestettiin siis jalkapallon ensimmäiset maailmanmestaruuskilpailut vuonna 1930. Turnauksen päänäyttämönä toimi Montevideon Estadio Centenario.
Uruguayn menestyneimmät seurajoukkueet ovat montevideolaiset Nacional ja Peñarol. Peñarol on voittanut Uruguayn mestaruuden 48 ja Nacional 43 kertaa. Samoin ne ovat voittaneet Copa Libertadoresin yhteensä kahdeksan kertaa ja Intercontinental Cupin kuusi kertaa.


Alkoholijuomien käyttö.
Alkoholijuomien käyttö on etanolin päihdetarkoituksissa tapahtuvaa käyttöä juomissa. Alkoholijuomien käyttäminen tunnetaan lähes kaikissa sivilisaatioissa. Alkoholijuomien käyttö on maailmanlaajuisesti erittäin yleistä, ja sitä tavataan kaikenlaisissa kulttuureissa teollisuusyhteiskunnista metsästäjä-keräilijöihin. Oluen, viinin ja viinojen valmistus on keksitty jo varhain eri kulttuureissa.
Alkoholijuomat ja niihin liittyvät perinteet ovat usein eri kansakuntien kulttuureiden tärkeitä osia ja kuuluvat erityisenä osana juhliin ja tapahtumiin. Alkoholin käyttötapoja ovat esimerkiksi juhlissa ja vapaa-ajalla seurustelu- ja ruokajuomana, ruoanvalmistuksessa muun muassa liekitettäessä sekä usein myös päihtymistarkoitus.
Historia.
Muinaisessa Egyptissä ja Babyloniassa käytettiin olutta ja muita käymisteitse valmistettuja alkoholijuomia. On esitetty että maanviljelyn aloittamisen yksi merkittävä motivaatio saattaisi olla ohran kasvatus oluen raaka-aineeksi.
Tislatun alkoholin historia alkaa noin 1000 eaa., jolloin kiinalaiset väkevöivät riisiviiniä kylmätislauksella: he pakastivat talvella riisiviiniä niin, että osa siitä jäätyi, jolloin suuri osa epäpuhtauksista jäi jäähyhmään, ja etanoli puolestaan jäi nestefaasiin. Arabikemisti Geber kirjoitti tislauskokeistaan vuonna 800 ja kutsui sitä nimellä "al´kohl". Eurooppalaiset alkemistit jatkoivat kokeiluja, ja noin 1100-luvulla venäläiset ja puolalaiset oppivat tislaamaan viljamäskistä votkan tyyppistä paloviinaa. Samoihin aikoihin irlantilaiset munkit alkoivat tislata ohrasta viinaa, jota he kutsuivat nimellä "uisge beatha" eli latinaksi ”aqua vitae", elämän vettä. Samoihin aikoihin Lounais-Ranskassa keksittiin ruveta tislaamaan rypäleistä tehtyä viinimäskiä, jolloin syntyivät konjakki ja armanjakki. Viinitisleita kutsuttiin Saksassa nimellä "Branntwein", paloviini, josta tulee termi brandy. Vasta 1500-luvulla syntyi hollantilaisten oma tuote ”elämän vesi”, josta britit myöhemmin tekivät ginin.
Vielä keskiajalla väkijuomat olivat huonosti tislattuja ja muistuttivat enimmäkseen nykyisiä pontikoita tai paloviinoja. Käyttötarkoitus oli varmasti pitkään lääkinnällinen ainakin virallisesti. Viinan pahaa makua pyrittiin peittämään voimakkailla yrteillä. Thomas Sydenham kehitti 1660-luvulla vielä 1800-luvulla yleisesti myös lapsille tarjotun laudanumi-nimisen lääkkeen, joka oli alkoholin ja oopiumin sekoitus. Pian huomattiin, että kyseinen lääke aiheutti riippuvuutta ja muita sivuvaikutuksia, ja kun keksittiin uusia lääkeaineita, joiden sivuvaikutukset olivat vähäisempiä, kyseinen lääke kiellettiin.
Vaikutukset.
Alkoholi vaikuttaa keskushermostoon lamauttavasti aiheuttaen humalan. Uusien tutkimusten mukaan alkoholi ei tuhoa aivosoluja kuten yleisesti luullaan, vaan lamauttaa niiden toiminnan.
Alkoholijuomien kemia ja toksikologia.
Etanoli (C2H5OH) on alkoholijuomien sisältämä alkoholi. Alkoholijuomien etanoli tuotetaan aina hiivan aiheuttamalla käymisellä eli fermentoinnilla. Fermentointireaktio on hiivan aineenvaihdunnan osa, jolla hiiva tuottaa energiaa. Etanolikäymisessä hiiva pidetään hapettomissa olosuhteissa, jolloin sen aineenvaihdunta ei pysty hapettamaan sokereita loppuun asti, vaan syntyy ylimäärä etanolia. Etanolikäymisen toinen hajoamistuote on hiilidioksidi, joka luonnostaan hiilihapottaa alkoholijuoman, jos sitä ei päästetä poistumaan. Teollisessa mittakaavassa hiilihapottaminen tehdään kuitenkin erikseen.
Yli 50-prosenttiset alkoholijuomat ovat jo huoneenlämmössä palavia nesteitä. Korkeammassa lämpötilassa laimeampienkin alkoholijuomien höyryt ovat syttyviä, mitä käytetään esimerkiksi flambeeraukseen.
Kemiassa "alkoholi" tarkoittaa mitä tahansa yhdistettä, jossa tyydyttyneessä hiilessä on hydroksyyliryhmä (RC-OH). Ruuissa tai juomissa esiintyy myös muitakin alkoholeja kuin etanolia, kuten glyserolia tai propyleeniglykolia, mutta ne eivät tee juomasta "alkoholijuomaa". Polyalkoholit kuten glyseroli, ksylitoli tai sokerit käyttäytyvät elimistössä toisin kuin yksinkertaiset alkoholit. Muut yksinkertaiset alkoholit kuten metanoli, propanolit tai butanolit ovat myös kemiallisesti alkoholeja, mutta ne ovat tappavan myrkyllisiä eikä niitä saa juoda. Alkoholit muuttuvat aineenvaihdunnassa vastaaviksi aldehydeiksi ja edelleen karboksyylihapoiksi, jotka aiheuttavat myrkytyksen ja asidoosin. Muiden kuin etanolin tapauksessa nämä aldehydit ja karboksyylihapot ovat sellaisenaan tappavan myrkyllisiä. Etanoliin sen sijaan yleensä kuollaan erittäin suuren annoksen aiheuttaman lamaannuksen tai alkoholismin haittavaikutusten takia.
Ihmisen elimistö pystyy polttamaan etanolin energiaa tuottavana ravintoaineena. Maksassa sijaitsevat entsyymit hapettavat etanolin ensin asetaldehydiksi ja sitten etikkahapoksi. Etikkahapon hajottaminen alkaa sillä, että se (tai sen asetyyliosa, CH3CO-) kytkeytyy koentsyymi-A:han transesteröitymällä asetyylikoentsyymi-A:ksi. Asetyyli-koentsyymi-A vie asetyylin sitruunahappokiertoon, joka tuottaa energiaa hapettamalla asetyylin hiilidioksidiksi. Asetyylikoentsyymi-A käy myös esim. kolesterolin biosynteesiin. Asetyylikoentsyymi-A on etanolin, rasvojen ja sokereiden polttamiselle yhteinen välituote ja glykolyysin eli glukoosin hajottamisen lopputuote.
Muihin alkoholeihin verrattuna etanoli on vain lievästi myrkyllinen. Pienin tunnettu tappava annos on ollut 1400 mg/kg. Etanoli muistuttaa kemiallisesti vettä niin paljon, että se leviää kaikkeen kehossa olevaan veteen. Naisilla, nuorilla ja kevytrakenteisilla henkilöillä on riski juoda vahingossa liikaa etanolia kerralla, koska kehossa on vähemmän vettä. Etanolin havaittavat vaikutukset alkavat 0,22 promillesta. Riippuen valtiosta, 0,0-1,0 promillea veressä on määritelty humalatilaksi, jossa ei saa esimerkiksi ajaa autoa.
Etanoli vaikuttaa useisiin reseptoreihin hermostossa, kuitenkin erityisesti GABA-, eli gamma-aminobutyraatti -reseptoriin. Muita tähän reseptoriin vaikuttavia aineita ovat gammahydroksivoihappo (GHB), barbituraatit ja bentsodiatsepiinit.
Suuret alkoholiannokset ovat hengenvaarallisia. Tyypillisiä alkoholimyrkytyksen oireita ovat oksentelu, elimistön kuivuminen, hengitysvaikeudet ja tajuttomuus. Raju kertakäyttö voi johtaa aivojen vahingoittumiseen tai aiheuttaa haimatulehduksen tai ohimeneviä dementiaoireita. Alkoholimyrkytys aiheuttaa Suomessa vuosittain yli 400 kuolemantapausta. Myös alkoholin nauttiminen yhdessä joidenkin lääkkeiden kanssa saattaa aiheuttaa hengenvaaran. Yli viiden promillen humalatila on tappava lähes kaikille, mutta kokemattomalle juojalle jo alle kolme promillea voi aiheuttaa todellisen hengenvaaran.
Etanolin liiallinen kertakäyttö aiheuttaa viiveellä tulevan erillisen myrkytyksen eli krapulan. Syitä tähän ovat mm. asetaldehydi, matala verensokeri, vedenhukka ja juomien epäpuhtautena esiintyvät muut alkoholit.
Käytön haitat.
Alkoholi on suurina annoksina tai usein nautittuna terveydelle haitallista. Kohtuullinen alkoholinkäyttö (1–3 annosta päivässä kuitenkin yksilölliset erot kuten ikä ja sukupuoli huomioiden) ei ravitsemussuositukset laativien erikoislääkärien mukaan todennäköisesti aiheuta riskiryhmien ulkopuolisille ihmisille terveydellisiä haittoja ja saattaa tuoda eräitä terveyshyötyjä.. Uuden laajan kanadalaistutkimuksen mukaan jo yksi alkoholiannos päivässä voi lisätä miesten riskiä sairastua useisiin syöpiin, kuten ruokatorven-, haima-, maksa-, suoli- ja eturauhassyöpiin.
Alkoholin jatkuva, runsas käyttö aiheuttaa lukuisia terveyshaittoja. Myös suurten annosten satunnainen juominen kerralla on haitallista. Suuria annoksia kerralla juovilla on suurentunut riski kuolla sydänkohtaukseen ja aivohalvaukseen sekä normaalia enemmän masennusoireita. Suuri kerta-annos on miehellä 6 ravintola-annosta ja naisella 4. Runsas alkoholin pitkäaikaiskäyttö surkastaa aivoja ja heikentää älyllisiä toimintoja sekä altistaa sydänlihavauriolle, maksakirroosille ja vartalolihasten rappeutumiselle.
Alkoholin haitat yhteiskunnassa.
Alkoholista johtuvat kuolemat ovat olleet suurin yksittäinen miesten kuolinsyy vuodesta 2005 lähtien ja naisilla vain rintasyöpä on yleisempi kuoleman aiheuttaja. Suuri alkoholinkulutus ja siitä seuraavat lääketieteelliset ja sosiaaliset ongelmat aiheuttavat voimakasta rasitusta terveydenhuollolle. Vuonna 2005 alkoholin suurkulutuksen aiheuttamat välittömät haitat Suomessa olivat arvioiden mukaan 640-850 miljoonaa euroa.
Vuodessa arvioidaan alkoholin vuoksi menetettävän Suomessa noin 5 miljoonaa työpäivää eli 2,5 työpäivää palkansaajaa kohden. Alkoholihaitat heikentävät työterveyttä, työkykyä, työturvallisuutta ja työn tuottavuutta. Juomaputkien ja alkoholisairauksien aiheuttamat työstä poissaolot johtavat pitkittyessään ennenaikaiseen eläkkeelle siirtymiseen. Näin menetetään arvokasta osaamista ja kokemusta työelämän kaikilla tasoilla.
Alkoholi voimistaa egoa, lisää aggressiivisuutta ja aiheuttaa uhkarohkeutta, josta seuraa kohonnut onnettomuusalttius. Seitsemän kymmenestä Suomessa tehdystä väkivaltarikoksista on tehty alkoholin vaikutuksen alaisena. Sosiologit ovat havainneet korrelaation käytetyn alkoholin määrän ja väkivaltatapausten kasvun välillä. Alkoholin väärinkäyttö myös tuhoaa monien lapsien lapsuuden epäsuorasti vanhempien alkoholismin kautta, ja aiheuttaa monia muita sosiaalisia ongelmia kuten ongelmia avioliitoissa ja muissa ihmissuhteissa. Suurimpia alkoholin aiheuttamia yksittäisiä ongelmia on rattijuopumus.
Maailmassa alkoholi on keskimäärin syy kuuteen prosenttiin kaikista kuolemista. Venäjällä alkoholi aiheuttaa joka neljännen kuolemantapauksen.
Alkoholi ja syöpä.
Etanoli on luokiteltu tunnetuksi karsinogeeniksi. WHO:n Kansainvälisen Syöpäjärjestön mukaan etanoli kuuluu luokkaan I: Tunnettu Karsinogeeni ja USA:n kansallisen toksikologiaohjelman mukaan luokkaan "Tiedetään karsinogeeniseksi".
On osoitettu, että alkoholi kasvattaa ainakin suu-, kurkku-, nielu-, suolisto-, ruokatorvi- sekä rintasyöpien riskiä. Lisäksi alkoholin runsas ja pitkäaikainen nauttiminen saattaa aiheuttaa maksakirroosia, joka puolestaan kasvattaa huomattavasti maksasyöpään sairastumisen riskiä. Alkoholinkäyttö altistaa maksasairauksien lisäksi mm. krooniselle haimatulehdukselle, joka on haimasyövän riskitekijä. Kansainvälisen syöpätutkimusjärjestön (IARC) raportin mukaan muutama tuoppi päivässä nostaa kaksin-kolminkertaiseksi riskin sairastua suuontelon, nielun, kurkunpään ja ruokatorven syöpiin täysin raittiisiin verrattuna.
Alkoholin käytön yhteyttä keuhkosyövän syntyyn on tutkittu, mutta yhdysvaltalaisen syöpäjärjestön teettämässä tutkimuksessa kasvaneesta riskistä ei saatu viitteitä. Jotkut tutkimukset väittävät toista, mutta useimmat tutkijat uskovat mahdollisen yhteyden johtuvan siitä, että alkoholin käyttäjät myös tupakoivat muita yleisemmin. Juomisen vaikutus eturauhassyövän riskiin ei ole huomattava. Myöskään leukemian syntyyn alkoholin kulutuksella ei tiedetä olevan osuutta.
Alkoholijuomista olut ja väkevät kasvattavat paksusuolen syövän riskiä. Niillä, jotka juovat viikoittain yli kahdeksan annosta näitä juomia, on 2,5-kertainen riski saada suolisyöpä tai sen esiaste. Viini sen sijaan pikemminkin suojaa suolisyövältä.
On arvioitu, että alkoholia juovilla ja tupakoivilla henkilöillä on noin 10–100-kertainen riski sairastua johonkin syöpätautiin kuin niillä, jotka eivät tee kumpaakaan. Vähäinenkin alkoholin käyttö kasvattaa naisten rintasyöpäriskiä jonkin verran. Uuden laajan kanadalaistutkimuksen mukaan jo yksi alkoholiannos päivässä voi lisätä miesten riskiä sairastua useisiin syöpiin.
Kohtuullisissa rajoissa pidetyllä alkoholin käytöllä on harvemmin myös edullisia terveysvaikutuksia: laajan ruotsalaistutkimuksen mukaan tämä alentaa naisten riskiä sairastua munuaissyöpään. Alkoholinkäyttö alentaa niin ikään non-Hodgkinin lymfooman riskiä.
Käytön hyödyt.
Kohtuullisella alkoholin kulutuksella (1–3 annosta päivässä, kuitenkin yksilölliset erot kuten ikä ja sukupuoli huomioiden) on monissa tutkimuksissa todettu olevan terveydelle hyödyllisiä vaikutuksia. Tutkimuksissa on pyritty sulkemaan pois muut vaikuttavat tekijät siten, että henkilöiden väliset erot johtuisivat nimenomaan alkoholin käytöstä. Lisäksi monet laskevat alkoholin hyötyihin sen rentouttavan ja sosiaalisuutta lisäävän vaikutuksen. Toisaalta toiset tutkimukset viittaavat siihen ettei hyötyjä ole tai että ne voivat olla haittoja pienemmät. Terveydenhuollon ja ravitsemuksen asiantuntijat käyvät asiasta keskustelua, mutta ovat yksimielisiä suurten annosten haitallisuudesta varoittamisen tärkeydestä.
Muutamat tutkimukset viittaavat siihen, että alkoholijuomia nauttivilla on alentunut riski sairastua Hodgkinin lymfoomaan. Essentiaalisesta vapinasta kärsivillä alkoholi usein lievittää vapinaa jo vähäisellä käytöllä. Krapula kuitenkin voimistaa sairauteen liittyvää vapinaa.
Vuonna 2005 Yhdysvalloissa uudistettiin kansalliset ravitsemussuositukset. Osana uudistuksen valmistelua valtiollinen alkoholin väärinkäytön ja alkoholismin tutkimuskeskus NIAAA teki laajan kartoituksen siihen mennessä kertyneestä tutkimustiedosta kohtuullisen alkoholinkäytön terveysvaikutuksista. Selvityksen laati 17 alkoholin vaikutuksiin perehtynyttä eri alojen erikoislääkäriä, sen tarkasti NIAAA:n tieteellisen neuvoston jäsenet Texasin yliopistosta, Indianan yliopistosta ja Howardin yliopistosta sekä 11 ulkopuolista tarkastajaa eri yliopistoista, sairaaloista ja tutkimuskeskuksista. Selvitystä varten käytiin läpi siihen mennessä kertynyt tieteellinen tieto kohtuullisen alkoholinkäytön vaikutuksista.
Selvityksen mukaan yksittäisiä tutkimustuloksia mitä moninaisemmista vaikutuksista on runsaasti. Tulosten lopullisuutta rajoittaa kuitenkin vaikutusten vähäisyys pienten annosten kohdalla ja siten vaikea erotettavuus muiden tekijöiden aiheuttamista vaikutuksista.
NIAAA:n raportissa asiaa ei mainita erikseen, mutta Professori Jussi Kauhanen Iltalehden haastattelussa esittää, että kohtuullisen alkoholinkäytön dementiaa ehkäisevä vaikutus alkaa vasta keski-iässä.
Naisten alkoholin käyttö raskauden aikana.
Alkoholinkäyttö voi aiheuttaa sikiön keskushermostoon pysyvän toimintahäiriön, jonka vaikeusaste riippuu alkoholialtistuksen määrästä, altistuskertojen huippupitoisuuksista sekä altistuksen kestosta suhteessa raskauden kestoon.
Keskushermoston toimintahäiriö vaihtelee kehitysvammaisuudesta lieviin oppimisvaikeuksiin, joista merkittävämmät ovat tarkkaavaisuushäiriö ja matemaattiset erityisvaikeudet. Erilaisia oireita vaikeasta fetaalialkoholisyndroomasta lähes normaaliin lapsiin. FAS – oireisiin kuuluu kasvun viivästymä, keskushermoston toimintahäiriö, tyypilliset kasvonpiirteet ja erilaiset epämuodostumat. Lievemmissä tapauksissa puhutaan FAE (fetal alcohol defects) -diagnoosista.
Äidin runsas raskaudenaikainen alkoholinkulutus saattaa aiheuttaa lapselle pahimmillaan synnynnäisen kuurosokeuden. Lisäksi erilaisten kehitysvammojen riski kasvaa.
Riippuvuus.
Alkoholi saattaa aiheuttaa voimakkaan, vaikeudeltaan opiaattiriippuvuutta vastaavan fyysisen ja psyykkisen riippuvuuden. Alkoholin vieroitusoireet voivat kuitenkin olla jopa hengenvaaralliset, toisin kuin nikotiinin ja opiaattien. Riippuvuus kehittyy suhteellisen hitaasti verrattuna tupakkaan ja opiaatteihin. Alkoholiriippuvaisella alkoholin nauttimisen lopettaminen pitkään jatkuneen käytön jälkeen voi johtaa juoppohulluuteen. Riippuvuutta hoidetaan A-klinikoilla ja juomattomuuden tueksi määrätään usein alkoholin vieroitusoireita vähentävää diatsepaamia. Alkoholin juomisen ehkäisemiseksi lääkäri saattaa määrätä antabusta.
Alkoholismi on päihderiippuvuus, jossa alkoholisti ei pysty hallitsemaan alkoholinkäyttöään vaan juo suuria määriä alkoholia, erityisesti huolimatta työ-, tai muista velvollisuuksista. Hoitamattomina vieroitusoireet (kuten delirium tremens) ovat hengenvaarallisia. Alkoholismin haittavaikutuksiin kuuluu vakavia ajattelu- ja havaintotoimintojen häiriöitä, henkistä taantumista, psykooseja (kuten delirium tremens, alkoholihallusinoosi ja alkoholiparanoia), ravitsemushäiriöitä, diabetes, kihti, sydän- ja verenkiertosairauksia, alkoholimaksasairaus (rasvamaksa, alkoholihepatiitti, maksakirroosi), epilepsiaa ja aivosairauksia ja -häiriöitä ja aivovaurioita kuten Korsakovin syndrooma (Wernicke-Korsakoff's syndrome, WKS). Joka kolmannelle alkoholistille kehittyy pikkuaivoatrofia (ataksia), ja 10:llä–80:llä prosenttia suurkuluttajista saa alkoholipolyneuropatian. Erään tutkimuksen mukaan alkoholi nostaa psykoosin riskiä miehillä 800 % ja naisilla 300 %. Muita erityisiä haittoja ovat ääreishermosto-, ja lihassairaudet, närästys ja ylävatsan, mahalaukun ja suoliston sairaudet, kuten mahahaava, krooninen haimatulehdus, sydämen vajaatoiminta, rytmihäiriöt sekä sydänperäiset äkkikuolemat, kohonnut verenpaine, impotenssi, kivesten surkastuminen ja hedelmättömyys, osteoporoosi (luukato) molemmilla sukupuolilla ja anemia. Miehillä esiintyy rintarauhasten suurentumista ja naisilla munasarjojen toimintahäiriöitä, kuukautishäiriöitä ja hedelmättömyyttä. Alkoholisteissa esiintyy useammin vakavia tulehdussairauksia kuten verenmyrkytys, keuhkokuume ja tuberkuloosi.
Raittius.
Pidättäytymistä alkoholin käytöstä kutsutaan raittiudeksi. Yleisemmin raittiudella tarkoitetaan myös muiden päihteiden eli huumeiden ja tupakan käyttämisestä kieltäytymistä.
Raittiudessa voidaan määritelmästä riippuen erottaa erilaisia asteita. Absolutismi eli ehdoton raittius tarkoittaa täydellistä kieltäytymistä alkoholista. Toisaalta on myös raittiina itseään pitäviä ihmisiä, jotka nauttivat alkoholia vain niukasti tulematta siitä humalatilaan.
Lainsäädäntö.
Alkoholin myyntiä ja käyttöä rajoitetaan lukuisin säädöksin. Alkoholin vähittäis- ja ravintolamyynti on luvanvaraista. Ravintolamyynti jaetaan sallitun juoman väkevyyden mukaan A-, B- ja C-oikeuksiin. Suomessa mietojen alkoholijuomien (2,9 %-22 %-vol) hankkimisen edellytyksenä on vähintään 18 vuoden ikä. Väkeviä alkoholijuomia (yli 22 %-vol) myydään Alkossa vain 20 vuotta täyttäneille.. Alkoholia ei saa myydä päihtyneelle tai häiritsevästi käyttäytyvälle. Lupa alkoholin anniskeluun C-oikeuksin varustetussa ravintolassa edellyttää anniskelijalta anniskelupassin omistamista. Anniskelu A- tai B-oikeuksin varustetussa edellyttää anniskelupassin lisäksi työkokemusta tai ravintola-alan koulutuksen.
Anniskelussa ikäraja on aina 18. Anniskelupaikka voi kuitenkin itse edellyttää korkeampaa ikää.
Vuonna 1932 perustetulla Alkolla on Suomessa monopoli yli 4,7-prosenttisten alkoholijuomien vähittäismyyntiin. Poikkeuksena ovat suomalaiset tilaviinit. Alkoholimonopoleja on myös eräissä muissa maissa, kuten Ruotsissa (Systembolaget), Norjassa (Vinmonopolet) ja Islannissa (Vínbúð).
Alkoholijuomien ikärajoissa on vaihtelua maittain. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vasta 21-vuotias saa ostaa alkoholijuomia. Alkoholin kieltolaki on aiemmin ollut muun muassa Suomessa ja Yhdysvalloissa.
Maailman terveysjärjestö nosti vuonna 2009 etanolin hapetustuotteen asetaldehydin korkeimpaan luokkaan syöpävaarallisten aineiden listalla. Samassa luokassa ovat tupakka ja asbesti. Euroopan unionin lainsäädännön mukaan terveydelle vaarallisia elintarvikkeita ei saa myydä tai markkinoida. EU:n kansalainen voisi periaatteessa nostaa kanteen ja vaatia alkoholinvalmistajilta korvausta laittoman tuotteen myynnistä.
Oikeuspsykiatrian professori Jari Tiihosen mukaan tulisi harkita keskioluen palauttamista Alkoon. Työikäisten kuolemista ja henkirikoksista valtaosa johtuu alkoholin käytöstä. Alkoholismi lähtee usein liikkeelle päivittäisestä keskioluen käytöstä.
Alkoholin käyttö Suomessa.
Suomessa on ollut olut-, sima- ja paloviinaperinne. Olutta on käytetty pääasiallisena ruokajuomana, varsinkin siksi, että etanoli toimii säilöntäaineena. Pohjoiseurooppalaisen perinteen mukaan juhlissa juodaan perinteisesti paljon alkoholia kerralla. 1900-luvun alussa raittiusliike sai laajaa kannatusta, erityisesti työväenliikkeeltä ja uskonnollisilta liikkeiltä. Vuoden 1905 suurlakossa vaadittiin kieltolakia. Eduskunta hyväksyikin sen vuonna 1907, mutta tsaari ei suostunut vahvistamaan lakia, ja sen vahvisti vasta Venäjän väliaikainen hallitus vuonna 1917. Kieltolaki tuli voimaan vuonna 1919 ja kumottiin vuonna 1932 kansanäänestyksellä. Kieltolain jälkeen yksinoikeus alkoholin tuontiin, vientiin, valmistukseen ja myyntiin päätettiin antaa valtion omistamalle Oy Alkoholiliike Ab:lle (nykyään Alko Oy), jolloin alkoholin valmistus ja kauppa saatiin valtion valvonnan piiriin. Alkoholin myynti Alkoista oli rajoitettua: 1970-luvulle asti kansalaisilla oli alkoholikortti, joka tarvittiin ostosten tekoon. Edelleen Alkolla on vähittäismyyntimonopoli, eikä väkeviä alkoholijuomia saa mainostaa. Valmistus- ja tuontimonopoli purettiin Euroopan unioniin liittymisen seurauksena. Alkosta erotettiin valmistus- ja tuontiyhtiö Altia, ja Alko keskittyi vähittäismyyntiin.
Aiemmin juopumus yleisellä tiellä, kadulla, julkisella paikalla, julkisessa toimituksessa taikka yleisessä kokouksessa oli rangaistava teko, josta rikoslaki sääti sakkorangaistuksen. Juopumuksen rangaistavuus poistettiin vuoden 1969 alusta lähtien muun alkoholilainsäädännön uudistuksen yhteydessä. Sen jälkeenkin anniskelu juopumiseen asti on ollut kiellettyä. Pitkään alkoholijuomia sai myydä ravintoloissa vain ruoan kanssa, mikä saattoi käytännössä tarkoittaa voileipää. Nykyisinkin alkoholijuomaa saa anniskella asiakkaille vain yhden annoksen kerrallaan, paitsi ruokailun yhteydessä, sekä seurueelle pulloittain tai myyntipakkauksittain.
Suomessa alkoholi on miesten ja naisten yleisin kuolinsyy. Suomalaiset kuluttavat keskimäärin yli 10 litraa puhdasta alkoholia vuodessa. Keskiolueksi (4,5 %) muutettuna alkoholimäärä vastaa noin 220 litraa olutta jokaista suomalaista kohden.
Uskontojen kantoja alkoholinkäyttöön.
Monet uskonnot eivät ota kantaa alkoholinkäyttöön. Suuret Lähi-idän uskonnot ottavat kuitenkin kaikki kantaa alkoholinkäyttöön. Islam kieltää alkoholin. Juutalaisuus sallii sen ja jopa edellyttää alkoholinkäyttöä tiettyinä juhlapyhinä. Kristinuskossa asiasta on erilaisia kantoja. Raamatussa itsessään on 247 viittausta alkoholiin. Näistä 40 eli 16 % suhtautuu kielteisesti alkoholiin ja myönteisesti 145 eli 59 % loppujen ollessa neutraaleja viittauksia. Myönteisistä viittauksista 59 kertoo yleisesti hyväksyttävästä alkoholin käytöstä aterioinnin aikana, 27 sanoo viinin runsauden olevan merkki Jumalan siunauksesta, 25:ssä viini kelpaa uhrilahjaksi Jumalalle itselleen, 9:ssä viiniä annetaan lahjaksi ihmisille ja viidessä viini on positiivinen vertauskuva. Kielteisistä viittauksista 17 on varoitusta alkoholin väärinkäytöstä, 19 on esimerkkejä alkoholia väärinkäyttävistä ihmisistä, 3 kertoo alkoholin vaikutuksesta johtajien valintaan ja yksi kehottaa absolutismiin jos juominen saa kompuroimaan.


Runous.
Runous eli lyriikka on kirjallisuuden muoto, jossa kieltä käytetään esteettisesti sen merkityksen ja kieliopillisen oikeellisuuden sijaan tai lisäksi. Se koostuu suullisista tai kirjallisista ilmaisuista, joissa kieltä käytetään eri tavoin kuin proosassa. Eräs runouden alalaji on laululyriikka, jossa, runomuotoinen teksti liittyy musiikkiin. Runojen ilmaisu nojaa usein mielikuvitukseen, sana-mielleyhtymiin ja kielen soinnillisiin ominaisuuksiin.
Runous on vanhin kirjallisuuden laji. Se alkoi suullisena sanataiteena, joka siirtyi yhden runonlaulajan muistista toisen muistiin ja saattoi muuttua matkalla hieman. Muistia auttoivat runomitat alku- ja loppusoinnuin sekä rytmisin keinoin. Kirjoitustaidon kehityttyä runoja alettiin merkitä muistiin, ja kirjoitetusta runoudesta kehittyi uutta taidetta.
Moderni runous hylkäsi 1900-luvun alussa runomitat, mutta postmoderni runous on jälleen ottanut käyttöön näitäkin keinoja joukkoonsa lainauksina, leikittelynä ja kuvaelmina. Myös puhdas mitallinen runous elää, joskin nykyään ääreisenä, sekä musiikkilyriikkana laulujen sanoituksissa. Nykyisessä runoudessa ei ole rajoittavia sääntöjä, vaan teksti on muodoltaan varsin vapaata. Runot saattavat olla vaikeasti hahmotettavia, jopa absurdeja. Useat kirjoittamisen harrastajat julkaisevat runojaan internetissä, ja lukuisat runosivustot ovat avoimia kaikille.
Sanan runo alkuperä.
Sana "runo" tulee germaanisista kielistä, joissa sen vastineet ovat tarkoittaneet muun muassa riimukirjoitusta, oppineisuutta ja salaisuutta.
Suomessa sana "runo" lienee tarkoittanut alun perin kalevalaista runonlaulajaa, mutta uskotaan, että oppineet antoivat sanalle nykyisen merkityksensä. Runoille ei liene ollut tätä ennen suomenkielistä yleisnimeä. Suomalaiset ovat ennen kutsuneet yleensä laulettuja kansanrunojaan muun muassa nimityksillä "virsi", "laulu", "sanat" ja "sanelu". Kertovaa runoutta on nimitetty myös tarinoiksi, kertomuksiksi, saduiksi ja taruiksi. Taikuuteen käytettyjä runoja on kutsuttu loitsuiksi, ja loitsun ”taikasanat” olivat "luotteet".


Kieltolaki (Suomi).
Suomessa oli voimassa alkoholijuomia koskeva kieltolaki vuosina 1919–1932.
Tausta.
Suomessa kiinnitettiin jo varhain huomiota alkoholin liialliseen käyttöön. Sen todettiin aiheuttavan köyhtymistä ja kurjuutta sekä järjestyshäiriöitä, pahoinpitelyjä ja murhia. 1850-luvulta lähtien todettiin alkoholin käytön jonkin verran vähentyneen; vielä 1800-luvun alussa oli ollut tapana juottaa pappiloissa saatavien maksajia juovuksiin ja rauhoittaa rintalapsia viinalla. Ranskalainen filosofi Montesquieu (1689–1755) laski suomalaiset maailman suurimpien juomareiden joukkoon. Ruotsalainen historioitsija Olaus Magnus (1490–1557) mainitsee ylellisen juomisen ollen tämän maan tapana ja käytäntönä.
Vuonna 1756 julistettu Hattujen kieltolaki, oli yksi ensimmäisiä laajempia yrityksiä vähentää alkoholin käyttämistä. Säätyjen suostumuksella hallitus julisti viinanpolttokiellon ja asetti korkeat tullit ulkomaalaiselle alkoholille. Silloisten olojen kuvaaja Juhana Fischerström kertoi tuonaikaisen kieltolain vaikutuksista näin: "Ei mitään rauhattomuuksia yleisillä maanteillä. Tuomarit näkivät tehtävänsä vähenevän; sillä tappelut, riidat ja useat järjestyshäiriöt hävisivät melkein kokonaan." Juoppous väheni kieltolain aikana mutta lisääntyi uudelleen kieltolain loputtua.
Kieltolaki kuului Suomessa raittiusliikkeen tavoitteisiin jo 1800-luvun lopulla. Jo vuonna 1866 annettu laki asetti alkoholijuomien valmistukselle ja myynnille rajoituksia. Vuoden 1885 valtiopäivillä tohtori Akseli Granfelt esitti anomusehdotuksen seuraaville valtiopäiville laadittavaksi esitykseksi; kaikenlaisia päihdyttäviä juomia koskevan kieltolain toteuttamiseksi kuntakohtaisena. Vuonna 1883 voimaan tulleen asetuksen nojalla kunnat saivat kieltää oluen myynnin alueellaan kestikievareita ja matkailijaravintoloita lukuun ottamatta. Vuoden 1894 valtiopäivillä kunnat saivat oikeuden päättää kestikievareiden oluen anniskelusta.
Vuonna 1882 Akseli Granfelt kirjoitti Uudessa Suomettaressa: "Väkevät juomat lain pakolla kiellettävät." Hän kirjoitti sivistyksellä olevan juoppoutta poistavana voimana merkitystä vain sikäli, että sydämen sivistys saa suuren joukon ihmisiä rakkaudesta heikkoa veljeä ja isänmaata kohtaan esimerkin vuoksi luopumaan väkijuomista. Mutta tätä tietä ei juoppoutta saada loppumaan. Sen sijaan väkijuomien valmistus ja kauppa oli julistettava rikokseksi ja rangaistava kuten muutkin rikokset. Näin saataisiin tuhannet perheet pelastetuksi köyhyydestä ja kurjuudesta. Jokaisen, joka pitää tällaisen lain aikaansaamista maalle siunauksena, olisi pitänyt ryhtyä kasvattamaan yleistä mielipidettä vaatimaan väkijuomien poistamista lain voimalla, ryhtyköön toimeen innolla ja luottamuksella.
Valtakunnallisen kieltolain aikaansaamiseksi raittiusliike järjesti muun muassa juomalakkoja, joista laajin alkoi 1. toukokuuta 1898. Juomalakkoliike toimitti vuoden 1900 valtiopäiville kieltolakiadressin, joka toi ilmi maalaiskuntien talonpoikaisväestön yleisen halun taistella raittiusliikkeen päämäärien puolesta. Erityisen innokkaasti kieltolakia kannatti 1900-luvun alussa muun muassa Matti Helenius-Seppälä.
Kieltolakia kannatti myös 1899 perustettu Suomen työväenpuolue, joka oli ottanut sen ohjelmaansa. Raittiusseura Raittiuden Ystävät oli perustanut erityisen kieltolakikomitean 21.1.1906. Komitean puheenjohtajana toimi Matti Helenius-Seppälä ja jäseninä kirkkoherra K. V. Hurmerinta, lakit. kand. Lauri af Heurlin, toimittaja E. Valpas ja kemianlehtori Severi Alanne. Komiteaan liittyivät päätoimikunnan kokouksessa 10.12.1906 professori Allan Serlachius ja maisteri Samuli Sario ja tohtori Väinö Voionmaa sekä toimittaja J. Klockars ja asemapäällikkö Tuure Blässär. Komitea oli katsonut välttämättömäksi hankkia kaiken mahdollisen selvityksen Amerikan Yhdysvaltojen kieltolakioloista. Komitea pyysi valtion varoista puheenjohtajalleen 3000 markan suuruisen matkarahan tutkimusmatkaan Yhdysvaltain kieltolakivaltioihin. Amerikkalaiset kieltolait eivät kelvanneet esikuvaksi komitean laatimalle kieltolakiehdotukselle.
Säätyvaltiopäivät eivät kieltolakia koskaan hyväksyneet. Sitä vastoin vuoden 1906 eduskuntauudistuksen jälkeen Suomen ensimmäinen yksikamarinen eduskunta hyväksyi yleisen kieltolain yksimielisesti 31. lokakuuta 1907, mutta keisari ja suuriruhtinas Nikolai II ei sitä vahvistanut.
Uusi kieltolakiehdotus annettiin 15. maaliskuuta 1909 ja sen vahvisti vasta 29. toukokuuta 1917 ruhtinas Lvovin johtama Venäjän väliaikainen hallitus, joka määräsi sen astumaan voimaan kaksi vuotta myöhemmin, 1. kesäkuuta 1919, mikä myös toteutui välillä tapahtuneista suurista poliittisista muutoksista huolimatta.
Lakia kutsuttiin alusta lähtien yleisesti nimellä "kieltolaki", mutta sen virallinen nimike oli aluksi "asetus alkoholipitoisten aineiden valmistuksesta, maahantuonnista, myynnistä, kuljetuksesta ja varastossapidosta" (29/1917). Nimikkeestään huolimatta se oli nykyisen terminologian mukaan laki, koska se oli eduskunnan säätämä, mutta ennen vuoden 1919 hallitusmuotoa ei ero käsitteiden "laki" ja "asetus" välillä ollut yhtä selvä kuin nykyisin. Vuonna 1922 lakiin tehtiin erinäisiä muutoksia, jolloin muun muassa rangaistuksia sen rikkomisesta kovennettiin. Samalla se sai myös virallisesti nimen kieltolaki (158/1922).
Lain sisältö.
Laki koski kaikkia aineita, jotka sisälsivät enemmän kuin kaksi tilavuusprosenttia etyylialkoholia eivätkä olleet denaturoituja. Sellaisten aineiden valmistus, maahantuonti, myynti, kuljetus ja varastointi oli sallittua vain lääkinnällisiin, tieteellisiin ja teknisiin tarkoituksiin. Yksinoikeus alkoholin valmistukseen, myyntiin ja maahantuontiin näitä laillisia tarkoituksia varten kuului valtiolliselle monopolille, Valtion Alkoholiliikkeelle. Myös kirkkoviini oli sallittu, ja sen maahantuonnista vastasi Valtion Alkoholiliike.
Seuraukset.
Kun laillisia alkoholijuomia ei ollut saatavilla, kansalaiset ostivat alkoholinsa laittomilta markkinoilta, useimmiten väkevinä alkoholijuomina. Kieltolaki saikin Suomessa aikaan ennennäkemättömän viinan salakuljetuksen aikakauden, jota osuvasti on kutsuttu myös pirtuajaksi. Alkoholia salakuljetettiin Suomeen alkuvuosina etupäässä Virosta, myöhemmin enenevässä määrin myös Saksasta ja Danzigista. Takavarikoidun alkoholin määrä kasvoi vuosi vuodelta ja ylitti vuonna 1930 jo miljoonan litran rajan.
Aikaisempi ennennäkemättömän salakuljetuksen ja salapolton aikakausi oli 1850-luvulla, jolloin rikottiin v. 1811 säädettyä viinantuontikieltoa, salakuljettamalla maahan eräinä ajanjaksoina vuosittain miljoonia litroja virolaista spriitä.
Laiton ja valvomaton viinantuotanto aiheutti salakuljetuksen lisäksi lukuisia muita ongelmia. Väkeviin siirtyminen ja spriin nauttiminen aiheutti monia terveydellisiä ongelmia. Hämäräperäisissä olosuhteissa huolimattomasti valmistettu viina saattoi sisältää metanolia, joka voi aiheuttaa jo pieninä annoksina juojalleen sokeuden tai kuoleman.
Poliisia kieltolaki työllisti runsaasti. Korruptio, salakuljetus ja laittomat markkinat aiheuttivat poliisille huomattavan resurssipulan. Vuodesta 1922 lähtien kieltolaki- ja juopumusrikokset muodostivat jatkuvasti yli 80 % kaikista poliisin tietoon tulleista rikoksista. Väkevän viinan juominen näkyi myös lisääntyneinä väkivaltarikoksina. Lain valvonnasta aiheutuneiden suurten kustannusten lisäksi kieltolaki muodostui valtiolle kalliiksi myös siitä syystä, että se menetti alkoholiverosta saamansa, varsin huomattavat tulot.
Suomen maine ulkomaankaupassa huononi myös kieltolain myötä. Varsinkin suuret viinintuottajamaat suhtautuivat Suomeen ja suomalaisiin tuotteisiin vihamielisesti. Mm. Portugali julisti suomalaisen paperin tuontikieltoon, ja Ranska asetti suomalaistuotteet boikottiin. Nämä pakotteet kumottiin samalla, kun kieltolaki kumottiin.
Kieltolain kumoaminen.
Pitkällisen keskustelun jälkeen kieltolaki päätettiin kumota. Joulukuun 29.–30. päivänä vuonna 1931 pidetyssä kansanäänestyksessä yli 70 prosenttia äänestäneistä äänesti lain kumoamisen puolesta. Eduskunta hyväksyi 9. helmikuuta 1932 uuden väkijuomalain (45/1932), jossa säädettiin alkoholin myyntimonopolin keskittämisestä valtiolle. Laki tuli voimaan 5. huhtikuuta 1932, ja sen mukaan alkoholijuomien vähittäismyynnin yksinoikeus on ollut valtion omistamalla Oy Alkoholiliike Ab:lla. Tapahtumasta on jäänyt mieliin numerosarja 543210, joka tarkoittaa päivämäärää 5.4.1932 ja kelloaikaa 10, sillä ensimmäiset Alkoholiliikkeen myymälät avattiin tuolloin, lain voimaantulopäivänä klo 10. Alkoholiliikkeitä oli aluksi vain kaupungeissa; maaseudulle Alko tuli vasta samoihin aikoihin keskioluen vapautumisen kanssa 1960-luvun lopulla.
Alkoholin säännöstely jatkoi kieltolain tavoitteita. Alkoholin ostaminen oli jatkosodan lopulta 1970-luvun alkuun säännösteltyä, ja sitä valvottiin henkilökohtaisten viinakorttien avulla. Suuriin kertaostoksiin esimerkiksi juhlien tarjoilua varten oli anottava poikkeuslupa. Kieltolain loppumisen jälkeen myös alkoholin anniskelua ravintoloissa ohjattiin ankarin ja monimutkaisin säännöin. Raittiusliike oli perinteisesti pitänyt mietoja alkoholijuomia, etenkin olutta, erityisen vaarallisina, mutta 1950-luvun lopusta alkaen Alko ryhtyi uusien tutkimustulosten ja hyvin sujuneiden kokeilujen rohkaisemana kampanjoimaan mietojen juomien puolesta. Alko alkoi tiedottaa tuotteistaan asiakkaille myymälöissä, ja ravintoloiden sääntelyä helpotettiin asteittain. Kuitenkin vielä 1980-luvun alussa pidettiin epäsopivana esimerkiksi julkaista viiniarvosteluja lehdissä, ja vasta vuosikymmenen lopulla hyväksyttiin ajatus, ettei ravintoloiden toimintaa tarvitse ohjata enempää kuin on välttämätöntä väärinkäytösten estämiseksi.
Viitteet.
Kieltolaki
Alkoholin kieltolaki


Venezuela.
Venezuelan bolivariaaninen tasavalta eli Venezuela ([beneˈswela]) on valtio Etelä-Amerikassa, Karibianmeren rannalla. Sen rajanaapurit ovat Brasilia etelässä, Guyana idässä ja Kolumbia lännessä. Vuosina 1522-1821 Venezuela oli espanjalaisten siirtomaa, ja se itsenäistyi nykyisen kansallissankarinsa Simón Bolívarin kampanjan ansiosta. Öljyteollisuus on tuonut maalle vaurautta 1920-luvulta alkaen. Vuodesta 1999 maata hallinnut presidentti Hugo Chávez on luvannut poistaa maasta korruption ja tasata tuloeroja. Hän on aloittanut lukuisia sosiaalisia ohjelmia, ja toteuttaa omintakeista sosialismin sukuista talouspolitiikkaa. Ulkopoliittisesti maa keskittyy yhteistyöhön OPECin ja Latinalaisen Amerikan valtioiden kanssa.
Varhaiset vaiheet.
Ensimmäiset ihmiset olivat saapuneet nykyisen Venezuelan alueelle 6 000-13 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Asukkaita tuli kolmesta suunnasta: idästä (nykyisen Guyanan suunnasta) etelästä (nyky-Brasiliasta) ja pohjoisesta (Antilleilta). He harjoittivat maanviljelyä, metsästystä ja kalastusta. Kolmannella matkallansa 1498 Kristoffer Kolumbus rantautui ensimmäisen kerran Amerikan mantereelle, Venezuelaan. Espanjalaiset perustivat Venezuelaan ensimmäisen pysyvän siirtokuntansa Etelä-Amerikassa vuonna 1522. Espanjalaisia kiinnostivat ensin rannikon helmet ja jalometallit, myöhemmin orjien saatavuus. 1620-luvulta alkaen kaakao muodostui tärkeäksi vientituotteeksi. Maan valloittaminen eteni hitaasti, eivätkä konkistadorit käyneet kaikkialla nykyisen Venezuelan alueella ikinä. Sen sijaan lähetyssaarnaajat etenivät toimeliaasti jokilaakosoja pitkin 1600- ja 1700-luvuilla. Venezuelaa hallittiin osana Uuden Granadan varakuningaskuntaa.
Itsenäisyys.
Maa onnistui itsenäistymään Espanjan vallan alta 1821, itsenäisyyskampanjan suuri vaikuttaja oli Simón Bolívar, jonka mukaan maan viralliseen nimeen onkin otettu sana "Bolivariana". Nykyiset valtiot Venezuela, Kolumbia, Panama ja Ecuador muodostivat Suur-Kolumbian vuoteen 1829 saakka, jolloin Venezuela erosi liitosta ja muuttui itsenäiseksi valtioksi.
1800- ja 1900-luvut olivat pääosin poliittisesti epävakaita, diktaattorit hallitsivat aika ajoin ja maassa oli vallankumouksellista toimintaa. Maa vaurastui 1920-luvulla, kun perustettiin öljyteollisuus. Vuosina 1870-1888 vallassa oli Antonio Guzman Blanco, joka uudisti infrastruktuuria ja houkutteli ulkomaisia sijoittajia. Vuosina 1908-1935 vallassa oli diktaattori Juan Vicente Gomez. Sinä aikana maasta tuli maailman suurin öljyn viejä.
Vuodesta 1958 lähtien Venezuelassa on vallinnut jonkinlainen siviilidemokratia. 1970-luvulla sen talous kukoisti, kun öljyn hinta nousi. Öljy- ja terästeollisuus kansallistettiin. 1980-luvulla öljyn hinnan myötä tulivat talousongelmat, ja maa sai Maailmanpankilta lainaa vuonna 1989.
2000-luku: Chavezin sosialismia.
Vuonna 1999 hyväksyttiin uusi perustuslaki, jossa muun muassa päätettiin maan uudeksi viralliseksi nimeksi Venezuelan bolivariaaninen tasavalta. Presidentin ja armeijan valtaa lisättiin. Perustuslaki myös tiukensi valtion otetta öljyteollisuudesta, rajoitti keskuspankin itsenäisyyttä ja lupasi valtioneläkkeen kaikille.
Vuonna 2002 maassa yritettiin vallankaappausta presidentti Hugo Chávezia vastaan. Venezuelan viranomaiset ovat syyttäneet Yhdysvaltoja vallankaappausyrityksen tukemisesta. Yhdysvallat ilmaisi tukensa vallankaappauksen yrittäjille tapahtumahetkellä, mutta on kiistänyt osallisuutensa vallankaappaukseen.
Oppositio vaati kansanäänestystä Chavezin jatkosta, joka järjestettiin vihdoin 2004. Chvez voitti äänestyksen.
Vuonna 2005 Chavez toteutti maareformin. Vuonna 2006 hänet valittiin uudelleen 63% kannatuksella.
Vuonna 2007 ilmoitettiin öljyprojektien ja 2008 pankkien kansallistamisesta.
Presidentti Hugo Chávez on ilmoittanut maan pyrkivän sosialismiin.
Politiikka.
Venezuelan presidentti valitaan yleisellä kansanäänestyksellä joka kuudes vuosi. Presidentti on sekä valtionpäämies että hallituksen johtaja. Aiemmin sama henkilö voitiin valita presidentiksi enintään kahdelle peräkkäiselle kaudelle, mutta tämä pykälä kumottiin kansanäänestyksessä vuonna 2009. Presidentti nimittää varapresidentin ja hallituksen koon sekä koostumuksen. Presidentti voi myös pyytää parlamenttia harkitsemaan uudelleen osia laeista, jos hän vastustaa niitä, mutta parlamentti voi jättää ne huomiotta yksinkertaisella enemmistöpäätöksellä.
Venezuelan parlamentti on yksikamarinen ja nimeltään "Asamblea Nacional" (Kansalliskokous). Sen 165 jäsentä (kolme paikkaa on varattu alkuperäiskansoille) valitaan kansanäänestyksellä viiden vuoden kausiksi. Vuonna 2010 valitussa parlamentissa hallituksen kannattajilla on 98 paikkaa, oppositiolla 65.
Parlamentti valitsee korkeimman oikeuden jäsenet yhdeksi 12 vuotta pitkäksi kaudeksi.
Venezuelan energiapolitiikka.
IEA:n mukaan Venezuela oli vuonna 2008 maailman "9. suurin öljyntuottajamaa" (137 Mt 3,5 % maailman tuotannosta) ja "10. suurin kivihiilen viejä" (6 Mt). Venezuelan jalostettujen öljytuotteiden vienti vuonna 2007 oli 29 Mt (4. sija) ja kaikkien "öljytuotteiden vienti 106 Mt (6.sija)". Venezuela on OPECin jäsen.
Osavaltiot.
Venezuela on jaettu 23 osavaltioon, pääkaupunkialueeseen (Caracas) ja yhteen liittovaltiolliseen alueeseen. Osavaltiot ovat jaettu 335 kuntaan ("municipios"), jotka ovat vielä jaettu 1 084 alueeseen ("parroquias").
Maantiede.
Venezuelan maasto on vaihteleva. Maan luoteisosissa on Andien koillisimmat osat, korkein kohta on Pico Bolivar, jonka korkeus on 5 007 metriä. Luoteessa ovat myös Maracaibo-järveä ympäröivät alangot sekä Venezuelanlahti. Maan keskiosa on tasankoa joka tunnetaan nimellä "llanos", tasangot jatkuvat Kolumbian rajalta Orinocojoen laaksoon idässä. Etelässä on Guyanan ylänkö, josta löytyy muun muassa Angelin putoukset, maailman korkein vesiputous. Karibialla Venezuelaan kuuluu mm. Los Roquesin saaristo, joka koostuu useista pienistä saarista. Saaristo on kansallispuisto.
Caracasin pääkaupunkiseutu, jonka väkiluvuksi arvioitiin vuonna 2010 lähes 4,5 miljoonaa, on maan suurin taajama-alue. Varsinainen Caracasin kaupunki (vajaat kaksi miljoonaa asukasta) oli vasta maan toiseksi suurin kaupunki, kun suurin oli Maracaibo (2,6 miljoonaa asukasta). Muita yli miljoonan asukkaan kaupunkeja olivat Valencia, Barquisimeto ja Ciudad Guayana.
Joulukuussa 2007 Venezuela siirtyi käyttämään ainoana maailmassa aikavyöhykettä, joka on 4½ tuntia jäljessä UTC-ajasta.
Venezuelassa vallitsee trooppinen ilmasto, tavallisesti kuuma ja kostea, joskin korkeammalla on viileämpää. Caracasissa kuukauden keskimääräinen ylin lämpötila vaihtelee joulukuun 28 ja toukokuun 32 asteen välillä. Eniten sataa kesäkuusta lokakuuhun, yli sata millimetriä kuussa.
Venezuelan Andien pilvimetsissä elää harvinainen silmälasikarhu. Venezuelan Amazonin ja Orinocon deltan sademetsissä ja joissa elää makeanveden delfiineitä, orinoconkrokotiilejä, anakondia, jättiläissaukkoja, jaguaareja, hämähäkkiapinoita, laiskiaisia, tapiireita ja harvinainen kynnetönmanaatti. Rannikon krokotiilit piileksivät mangrovemetsissä kuten Morrocoyn ja Tacariguan kansallispuistoissa. Los Roquesin kansallispuisto tunnetaan merikilpikonnien suojelusta.
Talous.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Venezuelan talous siirtyi maatalouskeskeisyydestä öljykeskeiseksi. Toisen maailmansodan jälkeen maa oli 15 vuoden ajan maailman tärkein öljynviejä, kunnes Persianlahden maat sivuuttivat sen. Venezuela oli perustamassa OPEC:ia 1959. Öljytulot kattavat noin kolmanneksen maan bruttokansantuotteesta, 95 % vientituloista ja yli puolet hallinnon kustannuksista.
Muiden tuotteiden puute, pääoman pakeneminen ulkomaille ja väliaikainen öljyn hinnan lasku aiheuttivat kuitenkin ongelmia taloudelle vuonna 2002. Asian auttamiseksi hallitus päätti kelluttaa valuutta bolívaria, minkä seurauksena sen arvo laski tuntuvasti.
Maassa on öljyn lisäksi rikkaat esiintymät hiiltä, rautaa, bauksiittia ja kultaa, sekä vesivoimaa ja timantteja.
Halpa energia on mahdollistanut raskaan teollisuuden kehittämisen ja maa on yksi suurimmista alumiinin tuottajista maailmassa.
1970-luvulla öljy toi tuloja maalle, niin että rahaa riitti suorastaan kerskakulutukseen. Muut tärkeät tuotannon alat unohdettiin kokonaan. Elintarvikkeita maa ei tuottanut omaan kulutukseensa 1980-luvun alussa läheskään tarpeeksi. Nyt tilanne on jo vähän parempi, mutta omavaraisuuteen ei ole vielä päästy: elintarvikkeista tuodaan kaksi kolmannesta ulkomailta. Maataloustuotteista Venezuela vie ulkomaille tupakkaa, kalaa, hedelmiä, kaakaota ja näistä jalostettuja tuotteita.
Liikenne.
Venezuelassa on 409 lentopaikkaa, joista viidellä on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Rautateitä on 806 km, ja Orinoco-joella on 400 km sisävesiväylää. Satamakaupungit ovat La Guaira, Maracaibo, Puerto Cabell ja Punta Cardon. Venezuelan lähivesillä liikkuvia on varoitettu merirosvojen hyökkäyksistä.
Rautatiellä ja jokireitillä ei ole matkustajaliikennettä, joten maan sisällä liikutaan paljon linja-autoilla. Kaikissa suurkaupungeissa on paikallisbusseja ja Caracasissa myös metro.
Väestö.
Venezuelassa on lukuisia kansanryhmiä, intiaaneja, espanjalaisten siirtolaisten ja afrikkalaisten orjien jälkeläisiä sekä 1900-luvulla maahan muuttaneita italialaisia, portugalilaisia, arabeja, saksalaisia ja muista ympäröivistä Etelä-Amerikan maista tulleita. Vuonna 2010 noin 93 % väestöstä asui kaupunkimaisissa olosuhteissa. Virallinen kieli on espanja, mutta maassa on myös lukuisia omaperäisiä murteita ja kieliä sekä siirtolaisten mukanaan tuomia kieliä ja murteita. 96 % väestöstä on katolisia, loput pääosin protestantteja.
Vuosina 1996-2006 maassa raportoitiin noin 40 000 AIDS-tapausta. Vuonna 2006 ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 29 000 henkeä, mutta sitä sai vain puolet heistä, noin 15 000 henkeä. Lääkitystilanne on parantunut, seuraavana vuonna hoitoa sai jo 23 000 henkeä, mutta todellisista tarvitsijoiden määristä tai viruksen kantajista on huonosti tietoa saatavana.
Kulttuuri.
Etniset ryhmät: valkoiset, intiaanit, mustat ja mestitsit eli "pardot" ovat pysyneet paljolti erillään. Kansalliseen perinteeseen kuuluu valkoisen ryhmän ylemmyys muihin nähden. Valkoiset ja pardot asuvat kaupungeissa, intiaanit Amazonin varrella ja mustat Karibianmeren rannikolla.
Ruokaperinteeseen kuuluu tukeva aamiainen, runsas lounas ja kevyt illallinen. Omaleimaisin ruokalaji on "arepa" eli eräänlaiset maissijauhosämpylät, joita syödään täytettyinä välipaloiksi ja aterioilla lisukkeina.
Venezuela on suuri telenovela-tyyppisten televisiosarjojen tuottajamaa. Niitä on tehty kymmeniä. Toisin kuin esimerkiksi Kolumbiassa tai Brasiliassa, Venezuelan telenoveloissa ei käsitellä ajankohtaisia aiheita vaan ne ovat puhdasta viihdettä. Venezualalaisia telenoveloita viedään runsaasti ulkomaille, vuoteen 1993 mennessä niitä oli esitetty 38 maassa. Sarja "Cara sicia" on noussut espanjankielisten katsojatilastojen kärkeen Yhdysvalloissa.
Urheilu.
Venezuelan jalkapallomaajoukkue on menestynyt muihin Etelä-Amerikan joukkueisiin verrattuna huonosti: se ei ole koskaan selviytynyt jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuihin, ja on Chilen ja Ecuadorin ohella ainoa, joka ei ole voittanut Copa Américaa. Joulukuussa 2010 se oli FIFAn rankingissa sijalla 60.
Venezuela on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1932 alkaen. Se on saanut kaikkiaan 12 mitalia taekwondosta, painonnostosta, nyrkkeilystä, ammunnasta, miekkailusta ja kolmiloikasta. Maan ainoat kultamitalistit ovat nyrkkeilijä Francisco Rodríguez ja miekkailija Rubén Limardo.
Vuonna 2011 venezuelalainen Pastor Maldonado nousi Formula 1 -sarjaan Williamsin kuljettajana. Hän otti uransa ensimmäisen F1-osakilpailuvoiton.


Kahvi.
Kahvi on kahvipensaan paahdetuista ja jauhetuista pavuista uuttamalla valmistettu, useimmiten kuumana nautittava juoma. Se sisältää piristävää alkaloidia, kofeiinia. Kahvin kofeiinipitoisuus vaihtelee käytetyn kahvilajikkeen mukaan; esimerkiksi Robusta-kahvilajissa on kaksi kertaa enemmän kofeiinia kuin Arabicassa. Suomalaisten juomassa kahvissa on kofeiinia keskimäärin 90 mg/dl.
Kahvipavut.
Kahvipapuja saadaan kahvipensaista. Kahvipensaassa on punaisia, kypsiä marjoja, ja vihreitä raakoja. Marjan sisällä on kaksi kahvipapua. Kerätyt pavut paahdetaan, ja niitä säilytetään papuina. Myyntiin pakkaamista varten pavut usein jauhetaan.
Kahvinviljely.
Arabica-pavut nimettiin yleisesti niiden satamien mukaan, joista ne lähetettiin maailmalle. Yleisimmät satamat olivat Mocha Jemenin rannikolla (mokkakahvi) ja Jaava Indonesiassa (Java-kahvi). Nykyaikana kahvin alkuperää seurataan niin, että maa, alue tai jopa tuottava tila tunnetaan.
Kahvinviljelyn ympäristövaikutukset.
Perinteinen kahvinviljely on varjokasviviljelyä joka tarjoaa elintilaa linnuille. Perinteiseen kahvinviljelyyn ei yleensä käytetä torjunta-aineita. Tämän lisäksi perinteistä kahvinviljelyä harjoittavat yleisesti viljelevät myös muita kasveja, paremman ruokaturvan ja lisätulonlähteiden takia. 1970- ja 1980-luvulla varjokasviviljelyksiä alettiin korvata aurinkoviljelytekniikoilla paremman tuottavuuden vuoksi. Aurinkoviljelyn ympäristövaikutukset ovat dramaattiset perinteiseen varjokasviviljelykseen verrattaessa. Aurinkoviljely edellyttää laajojen metsäaluieden hakkuuta ja yhden lajin monokulttuurista viljelyä. Tehokkaamman tuotannon vuoksi kehitettiin uusia lajikkeita, joita voidaan viljellä täydessä auringonpaisteessa. Täydessä auringonpaisteessa kasvavat kahvilajikkeet vaativat suuret määrät vettä ja lannoitteita. Halvan työvoiman vuoksi kahvia kasvatetaan alueilla joilla ei luonnostaan ole suuria vesistöjä. Veden siirtäminen toisista vesistöistä aiheuttaa kasvihuonepäästöjä ja kuivattaa metsäalueita.
Historia.
Ensimmäiset arkeologiset löydökset kahvipapujen käytöstä ovat noin 4000 vuoden takaa, mutta vasta noin 900 eaa. ovat säilyneet ensimmäiset maininnat kahvipapujen kaupasta. Tuolloin Jemenin ja Etiopian välisessä kaupassa on mainintoja kahvipavuista. Aluksi kahvia ei lainkaan paahdettu, vaan raakoja murskattuja kahvipapuja sekoitettiin veteen tai viinin tapaiseen, jonka annettiin käydä alkoholipitoiseksi juomaksi. Kahvipapujen runsaan sokeripitoisuuden vuoksi juomasta tuli alkoholipitoista.
Usein kahvin syntyhistoriaan liittyvät legendat paimenista, joiden vuohet söivät marjoja ja olivat erityisen virkeitä tämän jälkeen. Tarinaa on eittämättä pidettävä legendana, joskin useissa tietoteoksissa ja -lähteissä se esitetään totena. Nykyisen kaltaisen kahvijuoman valmistus lienee arabien keksintö. On arveltu, että arabit ovat oppineet kahvin paahtamisen jo joskus 1200-luvulla, mutta varmaa on, että Turkissa taito on keksitty (kenties uudelleen) 1540-luvulla. Varhaisimmat viitteet kahvipapujen paahtamisesta nuotiossa ovat Afrikasta, missä 500-luvulla oli papuja heitetty nuotioon ja poimittu sieltä nuotion sammumisen jälkeen.
Arabien uskotaan 1400-luvulla nauttineen kahvijuomaa jo varsin yleisesti. Kahvi oli varjeltu salaisuus heidän keskuudessaan, eurooppalaisille kerrottiinkin usein kahvin alkuperästä huikeita tarinoita. Kahvin juonti liittyi arabeilla seremoniaan, jolla osoitettiin arvostusta vierasta kohtaan. Arabialainen kahvi on maustettu kardemummalla siten, että kokonainen kardemummanpalko laitetaan kahvikannun kapeaan kaatonokkaan. Maailman ensimmäinen kahvila perustettiin Istanbuliin vuonna 1554.
Kahvi tuli saataville Euroopassa 1500-luvulla suurelta osin brittiläisten ja hollantilaisten Itä-Intian kauppakompanioiden välityksellä. Ensimmäiset kahvilat avattiin Lontooseen 1652, Bostoniin 1670 ja Pariisiin 1671. Vuoteen 1675 mennessä Lontoossa oli yli 3 000 kahvilaa. Englannissa naiset eivät saaneet aluksi käydä kahviloissa. Legendan mukaan Wienin ensimmäinen kahvila perustettiin 1683 Wienin taistelun jälkeen ja sinne tuotiin kahvipavut voitettujen turkkilaisten tarvikkeista. Kahvin suosion kasvu Euroopassa 1600-luvulla tapahtui tupakoinnin leviämisen ohessa. Nyttemmin katukahvilakulttuuria on pidetty leimallisesti mannereurooppalaisena piirteenä.
Ensimmäinen kahviviljelmä Amerikan mantereella perustettiin Brasiliaan 1727. Kahvinviljely Amerikassa perustui 1800-luvun loppupuolelle saakka vahvasti afrikkalaiseen orjatyövoimaan. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa Brasilialla oli käytännössä monopoli kahvin maailmanmarkkinoilla, kunnes korkeita hintoja puolustanut politiikka avasi mahdollisuuksia muille tuottajamaille, kuten Kolumbialle, Guatemalalle ja Indonesialle.
Tunnettuja kahvin suurkuluttajia ovat olleet muiden muassa Napoleon Bonaparte ja kirjailija Honoré de Balzac (1799–1850), jonka kuolinsyyksi on kirjattu ”ylityö ja kahvin väärinkäyttö”.
Kahvin historiaa Suomessa.
Axel Käg oli tiettävästi ensimmäinen suomalainen henkilö joka maistoi kahvia. Turkulainen Käg oli kamaripalvelija Schleswig-Holsteinin herttuan seurueessa tämän Persian-matkalla ja sai maistaa kahvia vuonna 1637.
Ruotsin valtakunnassa tuli voimaan kahvinkieltolaki vuonna 1756. Kahvin salakeitosta sai sakot ja kiinnijäätäessä laitteet menetettiin valtiolle. Kieltolaki ehti olla voimassa alle viisi vuotta, kunnes se kumottiin vuonna 1761. Kahvi kiellettiin Ruotsissa toisen kerran vuonna 1767, ollen voimassa tällä kertaa kolme vuotta. Kahvi kiellettiin kolmannen ja viimeisen kerran vuonna 1794. Kieltolaki oli voimassa peräti kahdeksan vuotta, kunnes kuningas Kustaa IV Aadolf kumosi sen vuonna 1802. Kieltolain perustana olivat merkantilistiset kauppapoliittiset tavoitteet, koska kahvintuonti ulkomailta verotti raskaasti maan valuuttavarantoja.
Myöhemmin 1900-luvulla maailmansotien aikaan kahvi on ollut esimerkiksi Suomessa säännösteltynä, koska sitä on ollut vaikea ellei mahdoton saada sodanaikaisilta markkinoilta. Kun oikeaa kahvia oli mahdoton saada, keksittiin sille korvikkeita, joissa on pieni osa aitoa kahvia sekä vastikkeita, jotka koostuvat kokonaan korvaavista aineista.
Nescafé lanseerasi ensimmäisen murukahvinsa Suomessa vuonna 1968.
Paahtaminen.
Kahvi paahdetaan kahvipaahtimoissa. Paahtoasteita on viisi vaaleasta erittäin tummaan. Paahtamisella kahviin saadaan sen ominainen maku.
Paahtimot Suomessa.
Suomalaisen kahvinjuonnin historian alusta lukien Suomessa on toiminut satakunta kahvipaahtimoa. Nykyisin niitä on vain kourallinen. Kaksi suurinta ovat Paulig Helsingin Vuosaaren satamassa ja Meira Helsingin Vallilassa.
Niiden lisäksi alalla toimii muun muassa Robert’s Coffee -ketju; tamperelainen Mokkamestarit vuodesta 1990; Reilun kaupan luomukahveja paahtava Andesa Cafetoria, etupäässä tansanialaista reilun kaupan kahvia paahtava Tampereen kehitysmaakauppa; kahden porilaisen paahtimokahvilan yritys CafeSolo; Toijalasta Wayne’s Coffee -ketjulle toimittava Fresh Coffee Roastery; sekä pienikokoinen Porvoon Paahtimo. Uusimpiin alan yrittäjiin kuuluvat Turun Kahvipaahtimo, Paahtimo- ja suklaakauppa Caffi, Kaffa Roastery Helsingistä ja Kaffiino Alahärmästä.
Muodot ja valmistus juotavaksi.
Kahvijuoman keskimääräinen kemiallinen koostumus laskettuna prosentteina kuiva-aineesta (kahvijuomassa on 1,5 % kuiva-ainetta)
Kahvia myydään papuina, valmiiksi jauhatettuna useina eri karkeusasteina tai kuivatettuna pikakahvijauheena tai -juomana. Papuina myytävä kahvi jauhetaan käyttöpaikassa ja säilyy näin pidempään. Vuoteen 1926 saakka valtaosa Suomessa myydystä kahvista myös paahdettiin itse, mutta nykyisin raakakahvia myydään vain harvoissa erikoisliikkeissä.
Pannujauhatettu eli karkeaksi jauhettu kahvi valmistetaan pannussa veden kera. Kahvijauhe lisätään kiehuvaan keitinveteen. Lyhyen kuohuntavaiheen jälkeen kahvipannu siirretään pois lämmönlähteen päältä ja kahvijauheen annetaan laskeutua pannun pohjalle. Kahvi on valmista nautittavaksi. Tapana on kaataa kahvin pintakerrokset ensimmäiseen kuppiin ja kumota se takaisin kahvipannuun. Sen jälkeen pannusta tulee lähes porotonta kahvijuomaa.
Suodatinjauhatettu kahvi valmistetaan kuumentamalla vesi ja valuttamalla se kahvijauheen läpi. Suodattaminen voidaan tehdä käsin tai kahviautomaatilla. Espressokahvi valmistetaan puristamalla kuuma vesi nopeasti hienoksi jauhetun kahvin läpi. Kahvimitta on mitta, jota käytetään kahvijauheen annosteluun. Suomalainen kahvimitallinen jauhetta painaa noin 7 grammaa ja mitan tilavuus on noin 20 millilitraa.
Jos kahvia juodaan kupista, lusikka tulee etiketin mukaan laskea lautaselle ennen juomista.
Murukahvi (pikakahvi, instant-kahvi).
Murukahvi eli pikakahvi on teollisesti esikäsiteltyä kahvia, josta voidaan valmistaa juomaa kuppi kerrallaan lisäämällä kahvijauheeseen vettä. Murukahvia myydään purkeissa tai pusseissa, murumaisena tai jauhemaisena.
Murukahvi valmistetaan monimutkaisella prosessilla paahdetusta kahvista. Prosessin aikana kahvinesteestä haihdutetaan vettä ja se jäädytetään. Pakastettu kahvi hienonnetaan ja kuivataan, ja lopputuloksena on kuiva kahviuute. Pakastekuivauskäsittely on hellävarainen raaka-aineiden sisältämille ravintoaineille ja solurakenteille.
Murukahvijuoman valmistukseen riittää kuuma vesi eikä kahvinkeitintä tarvita. Murukahvia ei tulisi valmistaa kiehuvaan veteen, sillä se pilaa kahvin maun. Sopivana lämpötilana pidetään noin 80-asteista vettä.
Murukahveja on maustamattomasta peruskahvista aina espressoon, cappuccinoon ja latteen saakka. Niitä saa myös kofeiinittomana, luomuna sekä reilun kaupan tuotteena.
Suomessa on perinteisesti juotu melko vähän murukahvia, mutta sen kulutus on kasvussa. Kulutuksen kasvu johtuu osaksi erikoiskahvien kulutuksen lisääntymisestä.
Johtava murukahvin valmistaja maailmalla on Nescafé. Muita murukahvimerkkejä Suomessa ovat mm. Gevalia, Meira Reilu sekä kauppojen omat merkit.
Käyttö Suomessa.
Suosituimmat kahvien tuotemerkit Suomessa vuonna 2004 olivat Juhla Mokka, Kulta Katriina, Presidentti, Costa Rica ja Saludo yhteensä 87,3 %:n markkinaosuudella. Reilun kaupan kahvit, esimerkiksi Cafe Original, Meiran Reilu ja Classic Reko, ovat raivanneet tilaa perinteisiltä tuotemerkeiltä. Johtava murukahvimerkki Suomessa on Nescafé.
Suomi on maailman suurin kahvinkuluttajamaa. Vuonna 2011 suomalainen kulutti 9,7 kg kahvia henkeä kohden, keskimäärin kahvia juodaan 4-5 kupillista päivässä. 94 % juodusta kahvista on vaaleapaahtoista, mutta tummapaahtoisen kahvin suosio ja tarjonta on kasvussa.
Kahvia juodaan yleensä helposti opittavan tavan johdosta, mutta myös sen sisältämän kofeiinin piristävän vaikutuksen takia, ja kahvia säännöllisesti käyttävän suorituskyky laskee ilman säännöllisiä annoksia. Moni suomalainen juo kahvia päivittäin, ja työpaikoilla on nykyään usein niin kutsuttu "kahvitauko". Kahvia nautitaan yleensä leivonnaisten, kuten pullan, keksien, kakun tms. kanssa. Kahvin kanssa käytetään usein maitoa, sokeria ja kermaa, mutta ei ole myöskään harvinaista nauttia kahvi mustana eli ilman mitään lisukkeita. Valmistettua kahvia käytetään myös leivonnassa ja juomasekoituksissa.
Piristävä vaikutus.
Yksi kahvikupillinen sisältää 80–100 milligrammaa kofeiinia, joka estää välittäjäaine adenosiinia vastaanottavien reseptorien toimintaa aivoissa. Adenosiini vaikuttaa unirytmiin ja aiheuttaa väsymystä ja unipainetta etenkin pitkäaikaisen valvomisen yhteydessä. Kofeiini tuottaa vireyden tunteen ja parantaa suorituskykyä sekä tarkkaavaisuutta.
Kahvin piristävä vaikutus on ollut erityisen selvä yö- ja vuorotyöläisille ja henkilöille, jotka joutuvat valvomaan pitkään. Se auttaa erityisesti väsyneitä ja kovassa suorituspaineessa työskenteleviä ja aamulla heti heräämisen jälkeen. Liikenteessä tarkkaavaisuus paranee ja ajovirheet vähenevät. Paras teho on saatu ottamalla 1–2 kahvikupillisen jälkeen 15 minuutin nokoset.
Terveysvaikutukset.
Kahvin sisältämä kofeiini voi aiheuttaa myös terveyshaittoja, kuten sydämentykytystä, vatsavaivoja ja unettomuutta. Yleensä kofeiinista aiheutuvat haitat ovat vähäisiä. Kahvia satunnaisesti nauttiva huomaa nämä vaikutukset herkemmin kuin säännöllisesti käyttävä, koska sieto kofeiiniin kasvaa säännöllisessä käytössä. Kofeiini lisää happaman mahanesteen eritystä, joten kahvi saattaa pahentaa muista syistä johtuvaa närästystä tai muita vatsavaivoja.
Runsas kahvin käyttö on usein yhteydessä tupakointiin ja rasvaisten ruokien suurkulutukseen, sekä ruokailutottumusten painottumiseen eväisiin ja kuppilaruokaan. Kahvin runsaan kulutuksen epäiltiin aiemmin kohottavan sydäntautien riskiä, mutta tupakoinnin huomiointi osoitti suoran yhteyden kahvin ja sydäntautien välillä olemattomaksi. Pannukahvin sisältämä diterpeeni kafestoli kohottaa LDL-kolesterolipitoisuutta veressä. Suodatinkahvin valmistuksessa aine jää paperisuodattimeen, eikä vaikutus kolesteroliarvoihin ole pannukahvin käytön vähennyttyä Suomessa enää merkittävä ongelma. Pannukahvilla on vielä 1960- ja 1970-luvuilla saattanut olla yhteys sepelvaltimotaudin yleisyyteen Suomessa.
Kahvia käyttävät sairastuvat muita harvemmin kakkostyypin diabetekseen ja maksakirroosin. Nämä vaikutukset eivät johdu kofeiinista, vaan muista kahvin sisältämistä aineista, mahdollisesti fenolihapoista tai diterpeeneistä.
Joissakin tutkimuksissa kofeiinin on havaittu parantavan lähimuistia, pienentävän parkinsonin taudin riskiä ja vähentävän sen oireita. Kofeiinin on havaittu myös yleensä auttavan muistihäiriöissä. 3–5 kupillista päivässä nauttineilla vanhuksilla on havaittu pienempi dementian esiintyvyys kuin enemmän nauttineilla tai kahvia käyttämättömillä.
Eräässä tutkimuksessa todettiin kahvin nostavan huomattavasti elimistön tulehdustasoja, nostaen riskiä sydän- ja verisuonisairauteen.
Muutama kupillinen kahvia päivässä näyttää tilastojen perusteella ehkäisevän sydämen vajaatoimintaa.


Amerikan Samoa.
Amerikan Samoan alue on Yhdysvaltain järjestämätön ja maahan sulauttamaton territorio eteläisellä Tyynellämerellä, Polynesiassa. Maahan kuuluu myös Swains Island.
Amerikan Samoan kansalaista kutsutaan Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen mukaan nimellä yhdysvaltalainen tai amerikansamoalainen.
Historia.
Amerikan Samoalla on ollut asutusta jo 1000-luvulla eaa. Ensimmäiset eurooppalaiset saapuivat sinne 1700-luvulla. 1800-luvun puolivälissä alkanut kansainvälinen kiistely alueen hallinnasta ratkaistiin vuonna 1899 sopimuksella, jossa Samoan saaristo jaettiin Saksan ja Yhdysvaltain kesken. Yhdysvallat miehitti osansa, pienemmän itäisen saariryhmän johon kuului Pago Pagon satama, seuraavana vuonna. Läntiset osat ovat nykyisin itsenäinen Samoa.
Politiikka.
Amerikan Samoa on Yhdysvaltain järjestämätön ja maahan sulauttamaton osa. Tässä järjestämättömyydellä tarkoitetaan ettei alue kuulu mihinkään Yhdysvaltain territorioon, osavaltioon eikä sotilasjohtoiseen osastoon. Amerikan Samoa on nykyisin ainoa Yhdysvaltain järjestämätön alue. Maahan sulauttamattomuudella tässä tarkoitetaan, että Yhdysvaltain kongressi on päättänyt että aluetta koskevat vain tietyt osat Yhdysvaltain perustuslaista, vaikka se kuuluukin Yhdysvaltain hallintaan.
Amerikan Samoassa syntyneet ihmiset eivät ole Yhdysvaltain kansalaisia, vaikka heillä onkin Yhdysvaltain kansallisuus. Tämä on ainoita tapauksia, joista tällainen tilanne voi seurata.
Amerikansamoalaisilla ei ole äänioikeutta Yhdysvaltain presidentinvaalissa, mutta he voivat äänestää demokraattien tai republikaanien presidenttiehdokkaan esivaalissa.
Maantiede.
Amerikan Samoa koostuu viidestä vulkaanisesta saaresta (Tutuila, Aunu'u, Ofu, Olosega, Tau) ja kahdesta koralliatollista (Rose Island, Swains Island).
Talous.
Amerikan Samoassa tuotettuihin tuotteisiin saa laittaa merkinnän "Made in the USA", "Tehty Yhdysvalloissa".
Väestöjakauma.
89 % Amerikan Samoan väestöstä on alkuperältään samoalaisia. Suurimmat kielet ovat samoa ja englanti. Useimmat ovat kaksikielisiä.
Lähteet.
*


Mantšuria.
Mantšuria on mantšujen perinteinen kotialue, joka sijaitsee nykyisen Kiinan koillisosassa, osittain Keltaisenmeren rannikolla. Kiinaksi Mantšuria on perinteisin merkein 滿洲, yksinkertaistetuin merkein 满洲, pinyinillä Mǎnzhōu. Kiinalaiset kuitenkin käyttävät alueesta nimeä "Koillinen" (perint.: 東北, yksink.: 东北, pinyin: dōng běi) koska Mantšuria-nimellä on separatistinen sävy ja koska nimi tuo mieleen japanilaismiehityksen ja Mantšukuon, joka oli Japanin alainen nukkevaltio Mantšurian alueella 1932–1945. Kiinan tasavalta käytti virallisissa asiakirjoissaan alueesta Koillinen-nimeä jo vuonna 1911 tapahtuneesta perustamisestaan alkaen, koska kumottu keisarikunta oli perustunut mantšujen valtaan.
Mantšurian pinta-ala on noin 1 550 000 neliökilometriä. Sen nykyiseen alueeseen kuuluvat Kiinan maakunnista Heilongjiang, Jilin ja Liaoning. Etelässä olevien muiden Kiinan alueiden lisäksi sen naapureita ovat lännessä Mongolia, pohjoisessa Venäjä ja idässä Pohjois-Korea.
Kulttuuri.
"Koillinen" tai "alue Muurista itään" ovat tärkeitä käsitteitä alueen asukkaille, sillä he määrittelevät olevansa ensisijaisesti kotoisin Koillisesta, ja vasta sen jälkeen he määrittelevät kotimaakuntansa.Syynä on se, että seudun kolmella maakunnalla on yhteinen historia, ja niiden kulttuuri on hyvin yhdenmukainen. Muualla Kiinassa taas henkilökohtaisen kotiseudun määritelmänä käytetään ensisijaisesti maakuntaa. Koillisen asukkaat puhuvat mandariinikiinan koillista murretta. Alkuperäinen mantšun kieli on käytännöllisesti katsoen jo hävinnyt.


YleX.
YleX on Yleisradion populaarimusiikkiin ja -kulttuuriin keskittynyt radiokanava. Sen edeltäjä oli Radiomafia, joka muuttui YleX:ksi vuonna 2003. Suurin osa aseman kuuntelijoista on 15–34-vuotiaita. Finnpanelin tutkimuksen mukaan YleX tavoitti vuoden 2012 maalis-toukokuun välillä päivittäin kuusi prosenttia väestöstä.
YleX Aamu.
Kanavan tunnetuin ohjelma on jo vuonna 2000 Radiomafiassa (silloinen Radiomafian Aamu) aloittanut arkiaamuisin kello 6.30-10.00 kuultava YleX Aamu, jota juontavat Ilkka "Ile" Uusivuori, Matti Ylönen ja Hanne Kautto. Tiimissä on mukana myös lentävä reportteri Aleksi Ruuskanen, jota esittää Juuso Pekkinen.
Uuden musiikin aamuvuoro.
Musiikkitoimittaja-juontaja Juhani Kenttämaa esittelee Uuden musiikin aamuvuorossa joka arkiaamu kello 10-11 tuoreet kotimaiset ja ulkomaiset kappaleet, sekä tekijät niiden takaa. Ohjelmassa esitellään myös joka viikko yksi tuore kotimainen albumi ja selvitetään sen taustoja.
Etusivu.
Etusivu on nuorille suunnattu asiaohjelma, joka tulee YleX:ltä joka arkipäivä kello 11-13. Ohjelmassa käsitellään ajankohtaisimpia uutisaiheita. Juontajia ovat Aura Lindeberg sekä Jukka Lindström ja Linda Vettanen.
YleX Iltapäivä.
YleX Iltapäivä -ohjelman juontajina toimivat Aino Töllinen, Juuso Mäkilähde ja Timo Launonen. Tuottajana on entinen iltapäivä-juontaja Jenny Lehtinen. Ohjelma joka arkipäivä kello 13-17.
Uuden musiikin iltavuoro.
Juontajina vuorottelevat Venla Kokkonen ja Toni Laaksonen, perjantaisin yhteisjuonto. Ohjelma esitetään maanantaista torstaihin kello 17-19, perjantaisin kello 17-20.
YleX Jatkot.
YleX Jatkot on maanantaista torstaihin kello 19-22 esitettävä viihteellinen ohjelma, jossa mm. järjestetään kilpailuja kuuntelijoille. Ohjelman juontavat Ville "Viki" Eerikkilä ja Jani Nivala.
YleX Viikonloppu.
YleX Viikonloppu on lauantaisin ja sunnuntaisin kello 13-17 esitettävä ohjelma. Sen juontaa Anne Lainto.
Ohjelmiston historia.
Alun perin YleX Aamua juonsivat Radiomafian Aamusta siirtyneet Mikko "Peltsi" Peltola ja Juuso Myllyrinne. Myllyrinne lopetti vuoden 2004 lopussa, jonka jälkeen Peltolan kanssa juonsivat Ile Uusivuori ja Marja Hintikka. Aamussa on nähty myös muita YleX:ltä tuttuja persoonia, kuten Venla Kokkonen ja Tom Nylund. YleX Aamu vakiintui nykymuotoonsa 1. marraskuuta 2010, kun Uusivuori palasi aamuun.
YleX:n ohjelmakarttaa uudistettiin vuoden 2011 alussa, jolloin YleX Tänään -ohjelman korvasi Etusivu, X-ryhmän korvasi Uuden musiikin iltavuoro ja uusina ohjelmina aloittivat mm. Uuden musiikin aamuvuoro ja Oma lista. YleX Toiveet teki paluun lauantai-iltaan. Pitkäaikaiset, jo Radiomafian ajoilta peräisin olleet ohjelmat Metalliliitto, Tiistain tanssi-ilta ja Suomen virallinen lista jäivät pois jo edellisen uudistuksen aikaan vuoden 2010 alussa.
Vuonna 2012 ohjelmistoa uudistettiin jälleen: suurin osa erikoisohjelmista jäi pois ja niiden tilalla aloitti uusi iltaohjelma, jota juontavat Jani Nivala ja Ville Eerikkilä. Ohjelmaa kuullaan maanantaista torstaihin, kello 19-22. Viikon parhaat palat kuullaan sunnuntaina samaan aikaan. YleX Viikonloppua alkoi juontamaan Anne Lainto. Aiemmin YleX Viikonloppua juonsivat Matleena Myllyrinne ja Jenni-Maarit Koponen. Koe-eläinpuisto siirtyi YleX:ltä Radio Suomen puolelle.
Musiikki.
YleX:n soittama musiikki koostuu soittolistasta sekä toimittajien itse valikoimasta musiikista.
Kanavan musiikkipäällikkönä on vuoden 2007 syksystä lähtien toiminut entinen X-ryhmän toimittaja ja tuottaja Tomi Saarinen. Hänen edeltäjänsä Heikki Hilamaa siirtyi Yleisradiossa muihin tehtäviin. YleX on lisäksi tukenut uusia suomalaisia yhtyeitä tuomalla näiden musiikkia rohkeasti esille.


Cookinsaaret.
Cookinsaaret (, rarotongaksi "Kūki 'Āirani") on itsehallinnollinen saariryhmä, joka sijaitsee Polynesiassa Tyynessämeressä. Se on käytännössä itsenäinen, mutta pitää yllä perustuslaillisia yhteyksiä Uuteen-Seelantiin ("Uuteen-Seelantiin vapaasti assosioitunut itsehallintoalue"). Uusi-Seelanti vastaa esimerkiksi maan puolustuksesta ja ulkopolitiikasta. Cookinsaarten pääkaupunki on sen väestöltään suurimmalla saarella Rarotongalla sijaitseva Avarua.
Maantiede.
Cookinsaarten maapinta-ala on yhteensä noin 236 km² ja meripinta-alaa on noin kaksi miljoonaa neliökilometriä. Sijainniltaan ne ovat suurin piirtein Tahitin ja Amerikan Samoa puolivälissä. Rarotongan saari on noin 1 260 kilometrin päässä Tahitista ja noni 3 450 kilometrin päässä Uuden-Seelannin Aucklandista. Cookinsaaret jaetaan eteläisiin ja pohjoisiin saariin, joita erottaa lähes 1 000 kilometriä tyhjää merta. Cooksaarten yhteensä 15 saaresta kuusi kuuluu pohjoisiin ja yhdeksän eteläisiin saariin. Pohjoiset saaret ovat enimmäkseen pieniä atolleja. Laguuni on hyvin tavallinen piirre pohjoissaarilla. Eteläiset saaret muodostavat noin 90 % koko Cookinsaarten pinta-alasta ja monet niistä ovat tuliperäisiä. Suuri osa niistä on hyvin vanhoja ja esimerkiksi Mangaia kuuluu eteläisen Tyynen valtameren vanhimpiin saariin.
Luonto.
Cookinsaarten ainoat kotoperäiset nisäkkäät ovat lepakoita. Paikalliset lepakot ovat hedelmälepakoihin kuuluvia lentäviäkoiria. Ihmisten saapuessa niitä esiintyi Mangaialla, mutta ihmiset veivät niitä myös Rarotongalle. Ihmisten mukana tulivat myös kanat, koirat, siat ja vuohet, sekä kotoperäisille lajeille tuhoa aiheuttaneet rotat. Mustarotta on ollut erityisen tuhoisa. Kotoperäisiä lintulajeja on useita ja monia niistä esiintyy vain muutamalla saarella. Näihin lukeutuvat esimerkiksi kiitäjiin kuuluvat Atiulla luolissa pesivä "Collocalia sawtelli" ja "Aerodramusa manuoi", kuningaskalastajiin kuuluva boraborankalastaja ("Todiramphus tutus") sekä "kakeori"-nimellä tunnettu rarotonganmonarkki ("Pomarea dimidiata"). Suwarrowin saarella on suuria muuttolintujen yhdyskuntia. Pihamaina tuotiin saarille vuonna 1906 rajoittamaan kookoksia syövien hyönteisten määrää. Nykyisin se kuuluu saarten yleisimpiin lintuihin ja se on aiheuttanut monen kotoperäisen linnun kantojen alamäen. Cookinsaaret on tunnettu erilaisista trooppisista kukista, mutta juuri mikään niistä ei ole kotoperäinen. Eteläisillä saarilla on useita erilaisia kasvillisuustyyppejä vaihdellen viidakosta suohon. Atollien kasvisto on paljon köyhempää. Cookinsaarilla on yksi kansallispuisto, Suwarrow, joka on perustettu vuonna 1978. Sen laillinen asema taattiin kuitenkin vasta vuonna 2001.
Historia.
Piirros Rarotongalaisesta "arikista" eli päälliköstä vuodelta 1839.
Varhainen historia.
Cookinsaaret asutettiin noin 1 500 vuotta sitten pääasiassa Seurasaarilta ja Ranskan Polynesiasta käsin. Kirjallisia tietoja saarten historiasta on vasta eurooppalaisten ajoilta, mutta saarten perimätieto ulottuu noin 1 400 vuoden päähän. Cookinsaaria hallitsivat paikalliset "ariki"-nimellä tunnetut päälliköt, joiden alapuolella oli "mataiapo" ja "rangatira"-nimillä tunnettuja alipäälliköitä. Maat oli jaettu "tapere"-nimisiin yksiköihin, joita johti "mataiapo". "Taperea" asutti yleensä yksittäiset suvut. Saarilla oli "koutu"-nimisiä tapaamispaikkoja, joihin kokoonnuttiin esimerkiksi uskonnollisia menoja varten. "Koutou" oli myös "arikin" kotipaikka. Pääliköiden ja tavallisen kansan lisäksi saarilla oli pappeja ja eri alojen tietäjiä.
Eurooppalaisten tulo.
Ensimmäiset eurooppalaiset Cookinsaarilla olivat espanjalaisia tutkimusmatkailijoita. Álvaro de Mendaña de Neira kävi Pukapukan saarella vuonna 1595 ja Pedro Fernándes de Quirós kävi Rakahangassa vuonna 1606. Espanjalaisten jälkeen tulivat britit. James Cook havaitsi saaret laivastaan ensimmäisen kerran vuonna 1773 ja kartoitti suuren osan alueesta vuoteen 1777 mennessä. Cook nimesi Cookinsaarten eteläiset saaret alunperin Herveysaariksi, mutta 50 vuotta myöhemmin venäläinen Johann von Krusenstern nimesi saaret Cookin mukaan Cookinsaariksi teoksessaan "Atlas de l'Océan Pacifique". Tutkimusmatkailijoiden jälkeen tulivat lähetyssaarnaajat, joista ensimmäisiä oli John Williams, joka saapui alueelle vuonna 1821. Lähetyssaarnaajat asettivat voimaan tiukat uskontoon perustuneet lait ja hävittivät alkuperäiset uskonnot. Lähetyssaarnaajien mukana tulivat myös taudit kuten isorokon ja punataudin. Saarten asukasluku kääntyi laskuun ja monin paikoin syntyvyys ylitti jälleen kuolleisuuden vasta 1900-luvulla. Tuhoa aiheuttivat 1860-luvulla myös etenkin pohjoisilla Cookinsaarilla orjakauppiaat, jotka veivät saarten asukkaita Peruun.
Protektoraatti ja itsenäisyys.
Paljolti Ranskan muodostaman uhan ja paikallisten "arikien" pyyntöjen takia Cookinsaarista tehtiin Britannian protektoraatti vuonna 1888. Cookinsaarten merkitys Brittiläiselle imperiumille oli kuitenkin pieni ja Uuden-Seelannin pyynnön jälkeen alueesta tehtiin osa Uutta-Seelantia vuonna 1901. Toisen maailmansodan aikana Yhdysvallat rakennutti tukikohtia saarille, mutta ne jäivät kuitenkin sodasta sivuun. Muiden siirtomaavaltojen hajotessa Uusi-Seelanti antoi Cookinsaarten itsenäistyä ja 4. elokuuta vuonna 1965 alue sai sisäisen itsemääräämisoikeuden.
Nykypäivä.
Itsenäisten Cookinsaarten ensimmäinen oli itsenäisyysliikkeessä toiminut Albert Henry. Henryn kaudella maa yhtenäistyi mutta hänen hallintonsa kaatui vuoden 1974 äänestysskandaalissa, jossa hänen edustamansa Cook Islands Party lennätti äänestäjiä ulkomailta vaaleihin. Vaalit voitti lopulta Cook Islands Democratic Party. Seuraavien vuosien ajan valta vaihteli näiden kahden puolueen välillä. 1990-luvulla syntyi talouskriisi, kun ulkomailta otettiin liikaa velkaa. Valtio vähensi runsaasti työntekijöitään ja monet työttömäksi jääneet muuttivat muualle. Kriisistä selvittiin lopulta Uuden-Seelannin taloudellisen avun turvin.
Politiikka.
Cookinsaaret on Uuden-Seelannin liitännäisvaltio. Uusi-Seelanti vastaa saarten ulkopolitiikasta ja puolustuksesta, vaikka viime aikoina Cookinsaaret on lisääntyvässä määrin alkanut omaksua itsenäistä ulkopolitiikkaa. Sisäisissä asioissa Cookinsaarilla on täysi itsenäisyys. Sillä on myös oikeus päättää yksipuolisesti itsenäistyä koska hyvänsä. Poliittinen järjestelmä saarilla on parlamentaarinen demokratia. Cookinsaarten valtionpäänä toimii kuningatar Elisabet II, jota edustaa saarilla Sir Frederic Goodwin. Uutta-Seelantia saarilla edustaa Linda Te Puna. Nykyinen pääministeri on Cook Islands Partyn Henry Puna, joka sai virkansa vuonna 2010. Pääministeriksi nousee tavallisesti suurimman puolueen tai enemmistökoalition johtaja. Pääministeri valitsee saarten kabinetin. Cookinsaarilla on kaksihuoneinen parlamentti, johon kuuluu ylä- ja alahuoneet. Ylähuoneeseen kuuluu perinteisiä päälliköitä ja lakiasäätävään alahuoneeseen 24 vaaleissa valittua edustajaa. Ylähuoneella ei ole lainsäädäntövaltaa ja se toimii lähinnä perinneasioissa neuvoa-antavana elimenä. Kaksi merkittävintä puoluetta ovat Cook Islands Party ja Democratic Party.
Liikenne.
Cookinsaarten eri saarien välillä on sekä meri- että lentoliikennettä. Kansainvälisestä lentoliikenteestä vastaa pääasiassa Air New Zealand, joka liikennöi Rarotongalla sijaitsevalle kansainväliselle lentokentälle. Liikennettä tulee Rarotongalle Uudesta-Seelannista, Tahitilta ja Havaijilta. Keskeisen asemansa takia se toimii myös muualle Polynesiaan menevien lentojen pysähdyspaikkana. Saarten sisäisillä lentoreiteillä toimii paikallinen Air Rarotonga. Yhteensä Cooksaarilla on 10 lentokenttää, mutta niistä vain yksi on päällystetty. Kaksi niistä on alle 914-metrisiä. Tieverkkoa saarilla on yhteensä 320 kilometrin verran, josta päällystettyä tietä on 33 kilometriä. Cookinsaarten kauppalaivasto koostuu 34 aluksesta.
Talous.
Cookinsaaret joutuvat tuomaan merkittävästi enemmän kuin mitä ne vievät. Talouden ongelmia ovat muun muassa saarten eristyneisyys markkinoista, sisämarkkinoiden pienuus, sekä infrastruktuurin ja luonnonvarojen puute. Maatalous muodostaa talouden tärkeimmän osa-alueen sen työllistäessä neljäsosan työvoimasta. Maataloustuotteista saarilta viedään etenkin kopraa ja sitrushedelmiä. Suurin yksittäinen vientituote ovat kuitenkin mustat helmet. Turismin merkitys on viimeaikoina noussut ja se on johtanut suuriin ulkomaisiin sijoituksiin saarille. Cookinsaarten bruttokansantuote oli vuoden 2005 arvion mukaan 183,2 miljoonaa dollaria, mikä teki henkeä kohden 9 100 dollaria.
Väestöjakauma.
Vuoden 2006 väestönlaskennan mukaan Cookinsaarilla oli 19 342 asukasta. Heistä väliaikaisia asukkaita oli 4 001 ja vakituisia 15 324. Väliaikaiset asukkaat sisältävät esimerkiksi maassa väestönlaskun aikaan olleet turistit. CIA:n The World Factbookin arvion mukaan maassa asui vuonna 2011 11 124 asukasta. Suurimmat etniset ryhmät olivat saman teoksen mukaan Cookinsaarten maorit (87,7 %), puolirotuiset Cookinsaarten maorit (5,8 %) ja muut (6,5 %). Vuoden 2006 väestönlaskennan mukaan 13 890 henkilöä eli 72 % koko väestöstä asui Rarotongalla. Suuren ongelman muodostaa maastamuutto etenkin Uuteen-Seelantiin ja Australiaan.
Suurin osa cookinsaarelaisista on uskonnoltaan kristittyjä. Suurin kirkko on Cook Islands Christian Church, jonka juuret juontuvat ensimmäisiin brittiläisiin lähetyssaarnaajiin. Siihen kuuluu yhteensä 55,9 % väestöstä. Muita suuria kirkkokuntia ovat roomalaiskatolilaiset (Rarotongan roomalaiskatolinen hiippakunta) (16,8 %), adventistit (7,9 %), mormonit (3,8 %), muut protestantit (5,8 %) ja muut (4,2 %). 3 % väestöstä ei kuulu mihinkään uskontokuntaan.
Musiikki ja tanssi.
Perinteiset tanssit ja musiikki sitoutuvat usein yhteen. Cookinsaarten tanssilajeihin kuuluvat muun muassa "karakia", "pe'e", "ate" ja "kaparima". Eri tansseja esitetään yleensä eri yhteyksissä. Tanssia säestetään yleensä esimerkiksi kitaralla, rummuilla tai ukulelella. Tanssi- ja musiikkityyli vaihtelevat riippuen saaresta. Perustuslakipäivänä tapana on, että tanssijat ja soittajat kerääntyvät eri saarilta Rarotongaan kilpailemaan. Musiikkia soitetaan myös ilman tanssia esimerkiksi kirkoissa, mutta myös tavallinen pop-musiikki on suosittua.
Urheilu.
Kaksi Cookinsaarten suosituinta urheilulajia ovat rugby ja kriketti. Rugbykausi kestää toukokuusta elokuuhun ja krikettikausi tammikuusta huhtikuuhun. Monet saarten kylistä muodostavat omat joukkueensa. Naisten keskuudessa harrastetaan etenkin verkkopalloa. Pelien lisäksi suosittuja urheilumuotoja ovat juoksu ja kanoottikisat. Vuodesta 1988 lähtien Cookinsaaret on ottanut osaa kesäolympialaisiin yhteensä kuusi kertaa. Kilpailijoita on ollut yhteensä kuusitoista, mutta kukaan heistä ei ole päässyt mitelleille. Cookinsaaret on ottanut osaa myös Tyynenmeren saarivaltioiden välisiin kisoihin.
Perinteiset käsityöt ja taiteet.
Cookinsaarten perinteiset käsityöt ja taiteet vaihtelevat huomattavasti eri sarilla. Yksi yleisimmistä tavoista on puukaiverrusten tekeminen, joka erityisen yleistä Rarotongalla. Puusta tehtiin muun muassa jumalien kuvia, keihäitä, nuijia ja kuvin koristeltuja paaluja. Cookinsaarilla valmistettiin myös "vaka"-nimellä tunnettuja kanootteja, jotka olivat avomerikelpoisia. Ennen eurooppalaisten tuloa valmistettuja kanootteja ei kuitenkaan ole säilynyt nykypäivään saakka. Talot tehtiin perinteisesti tavallisista luonnonmateriaaleista ja ne lahosivat nopeasti. Tästä syystä vanhoja taloja ei ole säilynyt. Vain harvat nykyiset talot rakennetaan vanhan mallin mukaisesti.
Media.
Cookinsaarilla ilmestyy kaksi sanomalehteä; Cook Islands News ja Cook Islands Herald. New Zealand Herald on yleensä saatavilla, mutta useimmiten päivää myöhässä. Rarotongalla on kaksi radioasemaa; Radio Cook Islands ja KC-FM. Radio Cook Islands kuuluu suurimmalla osalla eteläsaarista KC-FM:n kuuluessa vain Rarotongalla. Näiden kahden radioaseman ulkopuolella radiotoiminnasta vastaavat pääasiassa paikalliset amatöörit. Cook Islands Television eli CITV tekee lähetyksiä vain Rarotongalla. Se lähettää muun muassa ABC Asia Pacificin uutisohjelmia. Monilla saarten asukkailla on lautasantenneja, joilla he voivat seurata ulkomaalaisia lähetyksiä.
Kieli.
Cookinsaarten virallinen kieli on englanti. Saarilla puhutaan kuitenkin laajasti myös Cookinsaarten maoria eli rarotongaa. Yhteensä rarotongalla on arviolta 42 700 puhujaa. Murre-erot eri saarten asukkaiden välillä saattavat olla suuriakin. Ethnologuen arvion mukaan Cooksaarilla puhutaan yhteensä viittä eri kieltä. Rarotongan ohella saarilla puhutaan penhryniä, pukapukaa ja rakahanga-manihikia. Penrhyniä puhutaan vain Penrhynin saarella ja se on häviämässä. Pukapukalla on noin 2 300 puhujaa, mutta suurin osa heistä asuu ulkomailla. Rakahanga-manihikia puhutaan kahdella samannimisellä saarella ja sillä on noin 2 500 puhujaa, joista suurin osa asuu Uudessa-Seelannissa. Palmerstonin saarella puhutaan englantia.


YLEX.
Vaikka kanavaa on kritisoitu soittolistan käytöstä, on kuitenkin muistettava ettei vastaava musiikkia lähettävät kaupalliset kanavat eivät kuulu aivan pohjoisessa Suomessa


Kreml.
a> ei ole osa Moskovan Kremliä.
Kreml (,) on useissa Venäjän historiallisissa kaupungeissa oleva linnoitettu keskusta, joka usein sijaitsee kaupungin korkeimmalla kohdalla tai muuten strategisesti hyvällä paikalla. Linnoitusta ympäröivä kaupunki on kehittynyt kremlinsä ympärille, mutta sen ulkopuolelle. Varsinaisen kaupungin turvana oli lisäksi ulkoinen muuri, joka on usein myöhemmin purettu.
Ainakin seuraavissa kaupungeissa on kreml: Kazan, Kolomna, Moskova, Nižni Novgorod, Novgorod, Pihkova, Rostov, Rjazan, Smolensk, Tobolsk, Vanha Laatokka, Vologda ja Zaraisk. Myös Solovetskin luostarissa Vienanmerellä on kreml. Useissa kaupungeissa on lisäksi jäljellä ainakin raunioita.
Moskovan Kreml.
Maailmankuulu kreml on Moskovan Kreml, jossa on perinteisesti ollut maan hallinnollinen keskus. Moskovan Kreml on toiminut tsaarien, Neuvostoliiton politbyroon ja Venäjän hallituksen kokoontumispaikkana sekä ylimmän maallisen ja hengellisen vallan keskuksena. Kremlin muuri on ollut valtiollisesti merkittävien henkilöiden hautapaikka.
Moskovan Kreml sekoitetaan usein monta sipulikattoista tornia käsittävään Pyhän Vasilin kirkkoon, joka on Kremlin lähellä, muttei kuulu siihen.


Markka.
Markka on vanha eurooppalainen jalometallinen painomitta, joka vastasi 8 troy-unssia (249 g).
Alkuperältään ei-germaaninen sana markka esiintyy kaikissa germaanisissa ja romaanisissa kielissä, ja latinalaisessa muodossa se on "marca" tai "marcus". Se oli vain kullan ja hopean painomitta, ja sitä käytettiin yleisesti kaikkialla Länsi-Euroopassa. Eri muunnelmina se oli käytössä koko keskiajan. Englannissa ”mark” ei ollut käytössä rahana vaan vain rahayksikkönä, ja ilmeisesti se tuli käyttöön tanskalaisten myötä. Skotlannissa se oli käytössä hopearahana nimellä "Merk Scots".
Ruotsin rahayksikkönä markka oli käytössä Ruotsin valtakunnan alueella keskiajalta alkaen vuoteen 1776. Siihen asti yksi markka jakautui 192:een penninkiin. Myös muita rahayksiköitä oli valtakunnassa samanaikaisesti käytössä. Tuona aikajaksona silloisen Ruotsin valtakunnan itäraja hahmottui ajoittain liki nykyisen Suomen itärajan mukaiseksi ja siten myös markkaa käytettiin rahayksikkönä suurin piirtein nykyistä Suomea mukailevalla alueella. Pääartikkeli Suomen markka.
Suomen ja Saksan liittotasavallan rahayksikön nimi oli markka vuoteen 2002 asti, Itä-Saksan vuoteen 1990 ja Viron vuoteen 1927. Ainut nykyisin käytössä oleva markka on Bosnian ja Hertsegovinan vaihdettava markka.


Lyypekki.
Lyypekki () on kaupunki Saksassa Itämeren rannalla. Kaupungin asukasluku vuoden 2008 lopussa oli 210 892. Keskusta sijaitsee Trave-joen varrella 15 km Itämerestä. Jokien ja kanavien ympäröimä vanha kaupunki edustaa Saksan keskiaikaista tiiligotiikkaa parhaimmillaan. Huomattavimmat rakennukset ovat täysgoottisia.
Historia.
Lyypekin juuret ja nimen alkuperä juontuvat Liubice-nimiseen vendiläiseen linnoitukseen. Saksalainen Lyypekin kaupunki perustettiin 1143 ja sinne siirrettiin Oldenburgin piispanistuin 1163. Fredrik Barbarossa myönsi kaupungille merkittäviä etuoikeuksia 1181. Tanskalaiset valloittivat kaupungin 1201–1225. Saksan keisari Fredrik II antoi Lyypekille vapaan valtakunnankaupungin oikeudet vuonna 1226. Hampurin ja Lyypekin liitosta 1241 sai alkunsa Saksan kauppakaupunkien hansaliitto, Lyypekistä tuli hansaliiton johtava kaupunki 1300- ja 1400-luvuilla. Lyypekin laivastot hallitsivat Itämerta ja sillä oli vaikutusvaltainen asema pohjoismaissa.
Lyypekin valta-asema heikentyi 1500-luvulla ja 30-vuotisessa sodassa se menetti lopullisesti poliittisen ja kaupallisen johtoasemansa. Hansapäivät kokoontuivat kaupungissa viimeistä kertaa 1669. Itämeren kaupan kannalta Lyypekki oli jatkossakin merkittävä keskus.
Lyypekki oli vuosisatojen ajan Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan kuuluva, mutta käytännössä miltei itsenäinen kaupunkivaltio, viralliselta nimeltään "Freie Hansestadt Lübeck" (Lyypekin vapaa hansakaupunki). 1800-luvulla se kuului itsenäisenä valtiona Saksan liittoon, kunnes siitä vuonna 1871 tuli yhdistyneen Saksan osavaltio. Vuonna 1937 se menetti asemansa erillisenä osavaltiona ja liitettiin Schleswig-Holsteinin hallintoalueeseen. Toisen maailmansodan jälkeen se tuli kuulumaan samannimiseen Saksan liittotasavallan osavaltioon. Saksan ollessa vuosina 1949-1990 kahtia jaettuna Lyypekki sijaitsi kuitenkin aivan Saksojen välisen rajan pinnassa.
Asukasmäärän kehitys.
Ennen vuotta 1870 asukasmäärät ovat arvioita. Sen jälkeen (¹) tulokset ovat väestönlaskennasta tai virallisista tilastotiedoista tai kaupungin hallinnolta.
Nähtävyydet ja kulttuuri.
Lyypekissä on useita nähtävyyksiä. Näistä Marienkirche (n. 1260–1350), goottilainen raatihuone (alk. 1200-luvulta) ja goottilaiseksi uudistettu alkujaan romaaninen tuomiokirkko (1173). Lyypekkiä ympäröineistä vanhoista kaupunginporteista ovat jäljellä Burgtor (1515) ja Holstentor (1478).
Lyypekissä on tehty 1700-luvulta lähtien marsipaania ja paikallinen marsipaani (Lübecker Marzipan) on saanut Euroopan unionin suojan.
Teollisuus.
Lyypekissä on Saksan suurin Itämeren satama. Vuonna 2003 sen kautta kulki noin 150 alusta viikossa, kaikkiaan 600 000 matkustajaa ja 25.4 miljoonaa tonnia rahtia.
Travemünden satamasta on autolauttayhteys mm. Helsinkiin. Lyypekissä on telakoita ja mm. metalli-, kone- ja kalasäilyketeollisuutta.


Pommi.
Pommi tarkoittaa erilaisia räjähdyspanoksia. Sotilaskielenkäytössä pommi on yleisnimitys lento- ja syvyyspommeille eli ilma- tai pinta-aluksesta kohteeseensa pudotettaville tai heitettäville taistelulatauksille. Lentopommeihin lukeutuvat sirpale-, paine-, panssari-, kasetti- eli ns. rypälepommit, sirote-, aerosoli-, jarruvarjo-, tunkeuma-, palo-, valaisu-, savu- ja ydinpommit sekä joukko muita erikoispommeja, joiden taistelulataus voi koostua esimerkiksi kemiallisista tai biologisista aseista. Osa pommeista, kuten GPS-, TV- ja laser-ohjatut pommit, kuuluvat ohjautuvuutensa perusteella täsmäaseisiin.
Pommityyppien ominaisuuksia.
Sirpalepommit ovat räjähdysaineella ladattuja pommeja, joiden vaikutus perustuu sirpale- ja painevaikutukseen. Vapaasti putoavia sirpalepommeja nimitetään joskus myös rautapommeiksi.
Painepommit tai miinapommit ovat sirpalepommin kaltaisia, mutta ohutkuorisempia pommeja, joiden vaikutus perustuu pääasiassa painevaikutukseen.
Panssaripommit ovat paksukuorisia, erikoisteräksestä valmistettuja yleensä peräsytyttimellä varustettuja pommeja, joita käytetään sotalaivojen ja linnoitettujen maalien tuhoamiseen.
Kasetti- eli ns. rypälepommit ovat periaatteeltaan ilma-aluksesta pudotettavia säiliöitä, jotka on ladattu tytärpommeilla. Kasettipommi aukeaa ilmassa maalin yläpuolella, levittäen tytärpommit laajalle alueelle. Tytärpommit voivat olla monikäyttöpommeja, jotka on varustettu ontelopanoksella sekä sirpaloituvalla kuorella. Kasettipommeissa on monia erityyppisiä hyötykuormia, jotka saattavat koostua esimerkiksi palopommeista, miinoista tai ohjautuvista tytärpommeista. Yhdysvaltain asevoimilla on käytössään sähkönjakeluverkkoja vastaan käytettävä kasettipommityyppi, jonka tytärpommit sisältävät hiilikuitusäikeitä, tarkoituksena aiheuttaa oikosulkuja.
Sirotepommit ovat suuria, ilma-aluksen ripustimiin kiinnitettäviä tytärpommeilla ladattuja säiliöitä. Sirotepommi avataan maalialueen yläpuolella, jolloin tytärpommit saadaan tehokkaasti levitettyä laajalle alueelle. Toisin kuin kasettipommit, sirotepommit jäävät tytärpommien pudottamisen jälkeen kiinni ripustimiinsa. Joidenkin sirotepommien hyötykuormana voi olla samanaikaisesti erityyppisiä tytärpommeja ja miinoja.
Aerosolipommit ovat voimakkaimpia tavanomaisia pommeja. Aerosolipommit on ladattu nestemäisellä räjähdysaineella, joka leviää maalialueella aerosolina ilmaan ja räjäytetään. Aerosolipommilla on suuri paine- ja polttovaikutuksella aikaansaatu tuhovaikutus.
Jarruvarjopommit ovat jarruvarjolla varustettuja pommeja, jotka on tarkoitettu matalalta tapahtuvaan ilmarynnäköintiin. Pommin irrotessa avautuva jarruvarjo hidastaa pommin putomisnopeutta siten että pudottava kone ehtii lentää pommin vaikutusalueen ulkopuolelle ennen pommin räjähtämistä.
Tunkeumapommit on tarkoitettu etupäässä kiitoteiden tuhoamiseen. Tunkeumapommissa on pudottamisen jälkeen syttyvä rakettimoottori, joka antaa pommille tunkeutumiseen tarvittavan kiihdytyksen. Pommi räjähtää vasta tunkeuduttuaan maaperään.
Palopommit ovat polttovaikutukseen vaikutuksensa perustavia pommeja. Palopommeissa käytetään erilaisia polttotaisteluaineita, kuten valkoista fosforia, termiittiä, elektronia ja napalmia. Napalm-pommit voidaan erotella myös omaksi pommityypikseen.
Syvyyspommit ovat pinta- tai ilma-aluksesta heitettäviä tai pudotettavia veden pinnan alapuolella toimivia, sukellusveneiden torjuntaan tarkoitettuja pommeja. Syvyyspommin teho perustuu painevaikutukseen.
Siviilikielenkäytössä sanalle pommi, on kehittynyt sotilaskielenkäytöstä eroavia merkityksiä. Siviilikielenkäytössä pommi saattaa tarkoittaa miltei mitä tahansa räjähdyspanosta.
Räjähde voidaan rakentaa esimerkiksi autoon, jolloin se on helppo kuljettaa räjäytyspaikalle. Tällöin puhutaan autopommista. Erilaisiin pommi-iskuihin käytetyt räjähteet valmistetaan muun muassa lannoitteista. Epätavanomaisessa sodankäynnissä käytetään runsaasti ns. improvisoituja räjähteitä eli tienvarsipommeja.
Internet-pommeiksi on nimitetty omatekoisia räjähteitä, joiden valmistusohjeet on saatu internetistä. Nämä ovat erittäin vaarallisia valmistaa ja käsitellä, koska ne usein ovat rakenteeltaan epävakaita, toisin kuin louhintaan käytettävät ja sotilasräjähteet ja saattavat räjähtää jo ainesosia sekoitettaessa.


Bikinit.
Bikinit on kaksiosainen naisten uima-asu, joka peittää lähinnä rinnat ja vyötärön alapuolisen alan lahkeettomien housujen tapaan.
Historia.
Kreikkalaisissa uurnissa ja maalauksissa 1400-luvulta eaa. voidaan nähdä naisurheilijoiden käyttävän nykyisten bikinien kaltaista kaksiosaista asua.
Nykyaikaiset bikinit keksi insinööri Louis Réard Pariisissa vuonna 1946. Ne esiteltiin 5. heinäkuuta. Réard nimesi uima-asun Bikinin atollin, Marshallinsaarilla sijaitsevan ydinkoealueen mukaan, koska asun synnyttämä yhtäkkinen kiinnostus oli verrattavissa Bikinin atollilla neljä päivää aikaisemmin räjäytettyyn atomipommiin.
Réardin uima-asu oli paranneltu versio Jacques Heimin kaksi kuukautta aikaisemmin esittelemästä ”Atomesta” (nimetty kokonsa mukaan), jota mainostettiin maailman pienimpänä uima-asuna. Réard ”jakoi atomin” vielä pienemmäksi, mutta ei löytänyt mallia, joka olisi rohjennut esitellä hänen suunnittelemaansa asua. Lopulta hän palkkasi mallikseen Micheline Bernardinin, Casino de Paris'n alastontanssijan.
Yhdysvalloissa bikinit hyväksyttiin vasta 15 vuoden myöhemmin. Vuonna 1951 bikinit kiellettiin Miss Maailma -kilpailuissa. Vuonna 1957 Brigitte Bardot käytti bikineitä elokuvassa "...ja Jumala loi naisen", mikä synnytti bikinien markkinat Yhdysvalloissa ja vuonna 1960 Brian Hylandin popkappale ”Itsy Bitsy Teenie Weenie Yellow Polka Dot Bikini” aiheutti bikinien ostovillityksen. Vuonna 1963 elokuva "Beach Party" (pääosissa Annette Funicello – ei bikineissä – ja Frankie Avalon) aloitti elokuvien sarjan, joiden avulla bikineistä tuli popkulttuurin symboli.
Mallit.
Bikineillä on monia alalajeja, muun muassa urheilubikinit tai lappubikinit. Bikinihousut voivat olla myös lahkeelliset tai stringi-malliset. Lappu-bikinien yläosassa ei ole kuppeja, mutta perinteisesti bikinien yläosassa on kaarituet.
Yläosattomalla uimapuvulla on juurensa bikinin historiassa. Bikineitä voi olla myös shortsimallisina eli niissä on lyhyet lahkeet. Bikinit voivat olla naruilla kiinnitettävät tai takaa kiinni laitettavat. Bikineitä on pyöreämallisia ja kolmiomallisia. Bikineissä on useimmiten tavalliset olkaimet, mutta on olemassa niskalenkkibikineitä kuten myös olkaimettomia bikinejä. Toppauksia bikineissä ei yleensä ole valmiina, mutta sellaiset saa laitettua tai hankkimalla erikoisbikinit.


Vetypommi.
Vetypommi (tai fuusiopommi, lämpöydinpommi) on fuusioreaktioon perustuva ydinase. Tässä fuusiossa kahden vedyn isotoopin, deuteriumin ja tritiumin, yhdistyminen vapauttaa energiaa. Fuusiopommissakin suuri osa, joskus suurin osa, energasta syntyy fissiossa, sillä fissiopommia tarvitaan fuusion sytyttimeksi, ja toisaalta fuusio voi käynnistää fissioreaktioita. Vetypommit voidaan luokitella fissio-fuusiopommeiksi tai fissio-fuusio-fissiopommeiksi.
Vetypommit ovat yleensä puhdasta fissiopommia voimakkaampia.
Vetypommi sytytetään aina fissiopommilla, sillä vetypommi vaatii räjähtääkseen suuren paineen ja korkean lämpötilan. Luonnossa samanlaista fuusioreaktiota tapahtuu tähdissä, kuten Auringossa. Vetypommin räjähdyksen tuhovoima perustuu muun muassa paineaaltoon, kuumuuteen ja radioaktiivisen säteilyyn. Vetypommin tuhovaikutus riippuu muun muassa pommin voimasta, etäisyydestä räjähdyskohdasta, räjähdyskorkeudesta ja räjäytyspaikan tyypistä.
Vetypommin toimintaperiaate.
Vetypommin räjähdyksen vaiheet. Fissiopommin rajähdys luo kuumaa kaasua, jonka kuumennus höyrystää fuusio-osan kuoren. Tämä puristaa ja kuumentaa fuusio-osan, jossa käynnistyy fuusioreaktio ja vetypommikin räjähtää.
Vasemmalla puolella on fissiovaihe, oikealla fuusiovaihe. Fuusiovaiheen keskellä oleva ontto fissioituva ainesauva on ns. sytytystulppa.
Kaikkien nykyisten vetypommien rakenne on ns. Teller-Ulam-tyyppiä. Tässä kaksivaiheisessa rakenteessa on vierekkäin fissiopommi ja fuusiopommi saman kotelon sisässä.
Atomipommi pohjautuu fissioreaktion alkamiseen kun koossa on riittävä määrä riittävän pienessä tilavuudessa fissiokelpoista materiaalia. Jos kriittinen massa tai kriittinen tiheys saavutetaan, fissio alkaa. Atomipommivaiheessa ontto tavanomaisesta räjähteestä koostuva pallo puristaa räjähtäessään alkujaan harvan plutoniummassan kriittiseen tiheyteen ja fissioreaktio alkaa. Tällöin vapautuu välittömästi ennen pommin hajoamista röntgensäteilyä, joka kuumentaa pommikotelon sisustan hehkuvaksi ionisoituneeksi kaasuksi.
Atomipommin röntgensäteilyn synnyttämä erittäin kuuma kaasu puristaa kasaan suojaavalla aineella kuorrutetun litiumdeuteridilieriön, jonka ydin on fissiokelpoista materiaalia. Puristuminen perustuu suojakuoren materiaalin höyrystymiseen, joka työntää kuorta kasaan joka puolelta kuin rakettimoottori. Kun lieriö puristuu, sisustan fissiokelpoinen materiaali tulee kriittiseksi ja vapauttaa neutroneita, jotka pilkkovat litiumytimiä tritiumiksi. Tritium ja deuterium reagoivat keskenään korkeassa lämpötilassa ja pommi räjähtää.
Joissain pommeissa räjähdysvoimaa ja radioaktiivista laskeumaa on kasvatettu uraanikuorella joka ympäröi koko muuta rakennetta. Uraani on luonnonuraania U-238, joka ei halkea kuin fuusioreaktiossa syntyvillä nopeilla neutroneilla.
Uraanikuori tekee vetypommista "likaisen" ja kasvattaa pommin tehoa noin kaksinkertaiseksi.
Vetypommin teho.
Vetypommin teho mitataan kilotonneissa tai megatonneissa. Kilotonni on tuhat tonnia eli miljoona kilogrammaa tavanomaista trotyyli-räjähdettä.
Tyypillisesti vetypommin räjähdysvoima on vähintään 10—20 kertaa atomipommia voimakkaampi.
1950-luvulla räjäytettiin monia megatonnien suuruisia latauksia, ja alkeellisemmissa ohjuksissa oli suuret megatonniluokan taistelukärjet. Näitä ohjuksia ei voitu suunnata kovin tarkasti, joten suuri lataus "sinne päin" oli käytännöllinen.
Nykyinen ohjusteknologia mahdollistaa tarkat monikärkiohjukset, jotka kuljettavat useamman pienehkön (200–600 kilotonnia) ydinkärjen tarkasti määrättyihin kohteisiin.
Teoreettista ylärajaa vetypommin voimalla ei ole, mutta suuret pommit ovat liian painavia käyttökelpoiseksi aseeksi. Pommien tuhovoimat ovat niin suuria, että niillä voidaan kerralla hävittää suurehko kaupunki. Suurin räjäytetty vetypommi, Neuvostoliiton 30. lokakuuta 1961 räjäyttämä "Tsar-Bomba" (Pommien kuningas) oli voimaltaan noin 60 megatonnia. Tsar-Bomban kaltaisilla pommeilla on mahdollista tuottaa ainakin 100 megatonnin räjähdys.
Vetypommin vaikutukset.
Vetypommin tappava vaikutus perustuu lähinnä kuumuuteen, paineaaltoon, tuuliin ja niin sanottuun alkusäteilyyn sekä radioaktiiviseen laskeumaan. Muita vaikutuksia ovat muun muassa elektromagneettinen pulssi EMP sekä voimakas sokaiseva valo joka on voimakkainta aivan räjähdyshetken jälkeen. Lisäksi tiheästi rakennetuilla alueilla tulimyrskyn syntyminen on todennäköistä. Pommin vaikutus on voimakkain räjähdyspaikan lähellä ja heikkenee räjähdyksestä poispäin mentäessä.
Kun pommi räjähtää, siitä vapautuva röntgensäteily synnyttää kuuman, pallomaisen ilmakuplan, tulipallon, joka huomataan sokaisevana välähdyksenä. Korkealla suoritetun vetypommiräjäytyksen tulipallo näkyy jopa 1000 kilometrin päässä. Nopeasti laajeneva ja kohoava tulipallo säteilee lämpöä ympäristöönsä ja synnyttää itseään kylmempää ilmaa kokoon puristaessaan voimakkaan paineaallon. Tulipallo muotoutuu lopulta sisäisissä virtauksissa toruksen eli munkkirinkilän muotoiseksi. Tulipallo jättää ylös noustessaan tyhjiön, johon imeytyy pölyä, roskia ja muuta irtoainesta pilariksi, joka on ydinräjähdykselle tyypillinen sienipilven kanta. Pilvi hajoaa tuuliin ja levittää räjähdyksessä syntyneitä radioaktiivisia aineita laskeumana ympäristöön. Tulipallon lämpö sytyttää tulipaloja, jotka yhdistyvät voimakkaaksi niin sanotuksi tulimyrskyksi.
Yhden megatonnin pommi räjäytettynä noin 2,5 kilometrin korkeudessa aiheuttaa paineaallon, joka tappaa kaiken 3 kilometrin säteellä ja 50% väestöstä noin 10 kilometrin säteellä. Kuumuus tappaa puolet väestöstä 8 kilometrin säteellä. Ionisoiva säteily tappaa 50 % välittömästi noin 2900 metrin säteellä. Välähdys sokaisee siihen katsovat pysyvästi tai tilapäisesti vielä noin 18 km:n päässä, ja se nähdään aurinkoa kirkkaampana vielä 80 km:n päässä.
Kuumuus aiheuttaa kolmannen asteen palovammoja suojaamattomana 10–13 kilometrin päässä (iho palaa karrelle), toisen asteen vammoja 13–17 kilometrin päässä (rakkuloita) ja ensimmäisen asteen palovammoja (iho punoittaa) 17–20 kilometrin päässä. Palovammojen vakavuuteen vaikuttaa muun muassa vaatetus (niiden syttyvyys, kyky imeä säteilyä) ja sumu, joka hajottaa ja heikentää pommin säteilyä. Helposti syttyvä materiaali syttyy 14 kilometrin päässä ja maalattu puu noin 7 kilometrin päässä. Näin vielä 14 kilometrin päässä syttyy runsaasti tulipaloja.
Paineaalto on voimaltaan yli 34 kPa 8 kilometrin päässä. Tämä riittää tuhoamaan tiilitalon ja aiheuttamaan vakavia vaurioita betonitalolle. Tuulen nopeus on tällä etäisyydellä 260 km/h. Noin 4 kilometrin päässä tuuli on voimaltaan noin 1000 km/h, mikä vastaa tornadoa. Kaikki tuhoutuu 138 kPa:n paineessa alle 3 km:n päässä räjähdyksen maanpintakeskipisteestä. Lähes kaikki rakennukset tuhoutuvat 69 kPa:n paineessa noin 4,5 kilometrin päässä räjähdyspisteestä. 11–13 kilometrin päässä paine aiheuttaa kohtalaisia vaurioita rakenteille, esimerkiksi väliseinät särkyvät. Ikkunoita särkyy vielä 20–30 kilometrin päässä. Vakavia vammoja ja kuolemaa kylvävät paineaallon ja tuulen mukana lentävät esineet, esimerkiksi lasinsirpaleet.
Jos megatonnin pommi räjäytetään maanpinnalla, radioaktiivinen laskeuma ("musta sade") on tappava 150 km:n päässä. Annos on tällöin 9 Sieverttiä. Kuolema seuraa 2–14 päivän kuluttua.
Vaaraton laskeuma 0,9 Sv on vasta noin 400 km:n päässä.
Räjäytyksen vaikutukset riippuvat siitä missä räjähdys tapahtuu. Matalalla maan sisässä tapahtuva räjähdys aiheuttaa suuremman kraatterin kuin pintaräjähdys ja valtavat määrät maa-ainesta ja kiviä sinkoutuu räjähdyskuopasta pois. Esimerkiksi 1 megatonnin pommi synnyttää 15 metrin syvyydessä 400 metrin halkaisijaisen, 90 metriä syvän kraatterin. 10 miljoonaa tonnia maata sinkoaa pois. Paineaalto on sitä heikompi mitä syvempänä räjähdys tapahtuu.
Räjähdyslämpö ja alkusäteily sitoutuvat maanalaisessa räjähdyksessä maahan, mutta räjähdys luo valtavasti radioaktiivista maata. Syvällä maan pinnan alla tapahtunut räjähdys aiheuttaa savupiippumaisen ontelon ja ehkä matalan sortumakraatterin. Vielä syvemmällä tapahtuva räjähdys pyöreän ontelon. Kallioisessa maaperässä tehty räjäytys aiheuttaa valtavan maanjäristyksen. Ilmassa tapahtuva räjähdys aiheuttaa pienemmän radioaktiivisen laskeuman kuin maanpintaräjähdys, koska maan pinnassa tapahtuva räjähdys höyrystää radioaktiivista maata ja muutenkin räjähdyspilveen imeytyy enemmän maata.
Hyvin korkealla ilmakehässä tapahtuva räjähdys on hyvin kirkas ja aiheuttaa silmävaurioita laajalla alueella. Matalalla (alle 60 m) veden alla tapahtuva räjähdys aiheuttaa pintaräjähdystä pienemmän tulipallon, joka huomataan ensin veden sisässä ja joka nousee räjähdyksen yllä matalalla olevaksi pilveksi, josta sataa radioaktiivista sadetta. Hyvin syvällä tapahtuva räjähdys synnyttää pintaan korkean aallon, muttei pilveä. Vesi jäähdyttää tulipallon höyrypilveksi ennen sen pintaan nousemista.
Räjähdyksestä lähtee poispäin hyökyaalto. Paineaalto näkyy vedessä vaaleana. Räjähdyspilven juurelle syntyy muutaman sadan metrin korkuinen radioaktiivinen tyvikuohu, joka liikkuu 2 km minuutissa 4–5 minuutin ajan. Koska tyvikuohu on hyvin radioaktiivinen, se on erittäin vaarallinen kilometrien säteellä 5–10 minuutin ajan, ja vaara heikkenee 30 minuutin kuluessa. Vedenalainen räjähdys siirtää suuren lämpömäärän ja 90 prosenttia radioaktiivisuudesta veteen. Vedenalaisessa räjähdyksessä palovammojen ja alkusäteilyn riski on pieni. Sadasosakin 1 megatonnin pommista höyrystää noin 4 000 tonnia maata tai 20 000 tonnia vettä tehden ne radioaktiivisiksi. Todellisuudessa megatonni höyrystää miljoona tonnia maata. Lisäksi tulipallo imee itseensä lisää maata tai vettä tehden ne radioaktiivisiksi.
Vetypommin historia.
USA:ssa vetypommia kehittivät muun muassa Edward Teller ja Stanislaw Ulam vuodesta 1950 alkaen, kun Neuvostoliitto oli saanut atomipomminsa pääasiassa vakoilemalla länsimaita. Vetypommin ajatuksen esitti jo Enrico Fermi 1941, mutta sen pohjalla oleva idea - fuusioituvaa materiaalia atomipommin rinnalla - osoittautui kelvottomaksi ajatukseksi.
Kylmän sodan alettua vetypommin isä Edward Teller perusti Lawrence Livermore National Laboratoryn toiseksi ydinaseita kehittäväksi laboratorioksi Kaliforniaan, joka kehitti vetypommin. Kolmas on Sandia National Laboratory Uudessa Meksikossa, se on erikoistunut sytyttimiin ja pommien turvalaitteisiin. Ensimmäinen oli Los Alamosin tutkimuskeskus.
Perusidea "Super" pommiin syntyi 1951. Vuonna 1951 toteutettu 225 kilotonnin voimakkuuksinen koe "Greenhouse George" jossa käytettiin lieriömäistä imploosiosysteemiä jonka sisässä fuusioituvaa materiaalia, ei tuottanut kuin ehkä 1%:n parannuksen räjähdystehoon. Fissiopommin käytännön yläraja lienee 500 kt.
Samana vuonna 1951 räjäytettiin esimmäinen niin sanottu kiihdytetty fissiopommi (boosted fission), jossa on fissiokelpoisen materiaalin keskellä tritiumia. Tällä tavoin pommin räjähdysteho kasvoi vain kaksinkertaiseksi. Pieni fuusioreaktio synnyttää pommin ytimessä nopeita neutroneita, jotka halkovat luonnonuraaniytimiä. Itse fuusio tehostaa pommin räjähdysvoimaa vain hiukan.
Ensimmäinen todella onnistunut vetypommin koeräjäytys "Mike" koelaitteistolla Eniwetokin atollilla suoritettiin 1. marraskuuta 1952. Räjäytyksen voimakkuus oli 10,4 megatonnia josta vain 2,4 megatonnia tuli fuusiosta. "Mike" oli niin raskas, ettei se soveltunut sota-aseeksi, sillä pommi painoi noin 82 tonnia ja sen sisustassa oleva fuusioituva aine oli nestemäistä, jäähdytettyä deuteriumia suuressa termospullossa. Laitetta sanottiin myös "makkaraksi" ("Sausage") sillä se oli lieriö jonka päät olivat puolipallon muotoiset. Termospullon keskellä oli plutoniumsytytin ja ympärillä uraanikuori. Päissä olivat sytyttiminä toimivat fissiopommit. Alkeellisuudestaan huolimatta pommi oli ensimmäinen aito kaksivaihevetypommi. Koska pommia ei voitu kuljettaa, se räjäytettiin Elugelab-nimisellä saarella. Pommin räjähdyksessä syntyi valtava sienipilvi, joka kohosi lopulta stratosfääriin 35 km:n korkeuteen ja levisi puolessa tunnissa 100 km:n läpimittaiseksi. Syntyneen räjähdyskraatterin läpimitta oli 1,9 km ja syvyys 50 m.
Vasta vuonna 1954 Yhdysvallat kokeili kevyempää vetypommia "Bravoa" Bikinin atollilla. Tämä pommi oli ensimmäinen vakiotyyppinen "Teller-Ulam"-rakenteinen systeemi, jossa fuusioituva aine on kiinteätä litiumdeuteridia. Bravon räjähdys oli odotettua voimakkaampi, noin 15 megatonnia. Bravon laskeuma aiheutti vakavaa säteilysairautta laivassa oleville japanilaisille kalastajille ja 60:lle erään saaren asukkaille. 23 henkeä kalastajaaluksen miehistöstä joutui sairaalaan, ja näistä kuoli yksi saman vuoden syksyllä. Tapahtuma toi radioaktiivisen laskeuman laajalti tunnetuksi.
Tämän jälkeen suoritettiin useita suuria kokeita joilla vetypommia kehitettiin edelleen, räjäytettiin muun muassa rikastamattomalla litiumdeuteridilla toimiva pommi. Pyrkimys oli keventää pommeja, jotta niitä voitaisin helpommin kuljettaa lentokoneilla ja ohjuksilla.
Maassa ja ilmakehässä suoritettujen vetypommikokeiden radioaktiivinen laskeuma
nousi keskustelujen aiheeksi jo 50-luvulla ja johti lopulta maassa ja ilmakehässä tapahtuvien kokeiden kieltoon supervaltojen välillä vuonna 1962. Ranska ja Kiina kuitenkin jatkoivat omia kokeitaan siitä huolimatta.
Neuvostoliitto kokeili vetypommia 12. elokuuta 1953. Neuvostoliiton ensimmäinen vetypommi oli toisenlainen kuin "Mike", se pohjautui ns. "sloika" - kerroskakku rakenteeseen, jossa on fissiokelpoisen materiaalin ympärillä fuusioituva aine (litiumdeuteridi) ja uraanikerros, joka
oli pääasiassa U-238:ta. Fuusioreaktiossa syntyvät nopeat neutronit kuitenkin kykenevät halkomaan muuten "halkeamatonta" U-238:ta. Tämän pommin ("Joe-4") primäärivaihe tuotti noin 40 kilotonnin räjähdyksen ja koko pommi 200–400 kilotonnia. Neuvostoliiton ensimmäinen vetypommi oli parempi kuin USA:n, sillä siinä ei käytetty suurta kylmyyttä vaativaa fuusioainetta. Suurin osa tämän pommin räjähdysenergiasta tuli kuitenkin fissiosta, ei fuusiosta, sillä se oli fissio-fuusio-fissio-tyyppinen ase. Sloika-rakenteella ei voitu kasvattaa pommin räjähdystehoa niin suureksi kuin mitä USA pystyi tekemään. Sloika-rakenne tuottanee käytännössä korkeintaan 1 Mt.
Neuvostoliitto räjäytti enimmäisen Teller-Ulam-tyyppisen vetypommin vasta 22. marraskuuta 1955. Neuvostoliitossa vetypommia kehitti muun muassa Andrei Saharov, josta tuli myöhemmin neuvostojärjestelmää kritisoiva kuuluisa toisinajattelija. Teller-Ulam-rakenne oli neuvostoprojektissa ns. kolmas idea. Ensimmäinen oli sloika ja toinen V. Ginzburgin ajatus litiumdeuteridin
1950-luvulla vetypommikokeita jatkettiin, mutta radioaktiivisen laskeuman takia Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Iso-Britannia lupasivat pysäyttää ydinkokeet 1958 maalla, merellä ja ilmakehässä. Vielä 1960-luvun alussa molemmat supervallat kokeilivat räjäytyksiä. 23. lokakuuta räjähti Novaja Zemljalla maan pinnalla 25 megatonnin vetypommi ja 30. lokakuuta arviolta 57 megatonnin jättiräjähde, Tsar-Bomba ilmakehässä. Tästä huolimatta Ranska jatkoi kokeitaan hyvin pitkälle tämän jälkeen.
Vetypommin ovat kehittäneet myös Englanti, Ranska, Kiina ja mahdollisesti myös Intia.


Aamulehti.
Aamulehden ensimmäisen numeron etusivu (3.12.1881).
Aamulehti on 1881 perustettu tamperelainen sanomalehti. Se on levikiltään Suomen toiseksi suurin seitsenpäiväinen sanomalehti. Aamulehti on vuodesta 1998 ollut osa Alma Media -konsernia. Ensimmäinen lehti julkaistiin 3. joulukuuta 1881. Lehti oli pitkään Kansallisen Kokoomuksen äänenkannattaja, mutta maakuntalehdistön yleistä suuntausta noudattaen se julistautui vuonna 1992 sitoutumattomaksi.
Vuonna 2008 Aamulehden arkilevikki oli 139 130 ja sunnuntailevikki 143 444. Taloustutkimuksen tekemän Kansallisen Mediatutkimuksen mukaan Aamulehdellä on 313 000 lukijaa (9/2008).
Aamulehden toimitus sijaitsee Tampereen keskustorin laidalla Finlaysonin alueella niin sanotussa Siperia-kiinteistössä. Lehden paino toimii kaupungin eteläpuolella Sarankulmassa. Ennen muuttoa vuonna 2001 toimitus sijaitsi Sarankulmassa. Kaikilla Alma Median lehdillä on yhteinen politiikan toimitus Helsingissä Etelä-Esplanadilla. Lisäksi Aamulehdellä on viisi Pirkanmaalla sijaitsevaa aluetoimitusta.
Liitteet.
Aamulehdellä on muutamia lisäliitteitä; perjantaisin ilmestyvä Valo-liite (ent. "Allakka"), joka sisältää mm. viikon ohjelmatiedot, elokuva-, peli- ja dvd-arvosteluja, haastatteluja ja menot-palstan. Torstaisin ilmestyy ”juurevan tamperelaisuuden” äänitorvena toimiva kaupunkilehti "Moro". Lisäksi vielä sunnuntaisin ilmestyy kaksoislehti "Sunnuntain Ihmiset" ja "Sunnuntain Asiat". Ihmiset-osio sisältää julkisuuden henkilöiden ja tavallisten ihmisten henkilöhaastatteluja. Asiat-osio julkaisee pitkiä reportaaseja, taustoittavia artikkeleita ja Ihmiset-liitettä uutismaisempia juttuja.


GNU General Public License.
GNU General Public License ("GNU-hankkeen yleinen lisenssi") eli lyhennettynä GNU GPL tai pelkkä GPL on vapaiden ohjelmistojen julkaisemiseen tarkoitettu lisenssi, joka antaa kenelle tahansa oikeuden käyttää, kopioida, muuttaa ja jakaa edelleen ohjelmia ja niiden lähdekoodia. Lisäksi lisenssi takaa, että nämä vapaudet säilyvät myös GPL-koodiin pohjautuvissa muunnelluissa teoksissa ("derivative work"). Mikäli GPL-ohjelmaa tai sen muunnelmaa levitetään edelleen, lähdekoodi on julkaistava samalla lisenssillä eikä ohjelman käytölle tai levitykselle saa asettaa lisärajoituksia.
GPL-koodia ei voi levittää omisteisesti, mutta lisenssi ei estä koodin kaupallista käyttöä. Ohjelman käyttäjä tai muokkaaja saa myydä tuotteen kopioita tai muunnelmia, mahdollisesti tukipalveluilla täydennettynä, kunhan noudattaa lisenssin asettamia ehtoja. GPL-ohjelmia voidaan myös teettää rahasta, ja jos ohjelmaa ei levitetä edelleen, lähdekoodiakaan ei tarvitse julkaista. On olemassa yrityksiä, joiden liiketoiminta perustuu siihen, että ne räätälöivät ja yhdistelevät GPL-ohjelmia muiden yritysten tarpeisiin.
Tekijän näkökulmasta GPL:n käyttö koodia julkaistaessa on usein mielekästä etenkin siksi, että tällöin muiden julkaisemat parannellut versiot palautuvat alkuperäisenkin tekijän hyödynnettäviksi. Jatkokehittäjän näkökulmasta taas olemassa oleva GPL-koodikanta saattaa huomattavasti vähentää kehityskustannuksia. Parhaassa tapauksessa hyötyjiä ovat niin kehitystyötä tekevä yritys (joka pystyy GPL-koodin varaan rakentamaan tuottavaa liiketoimintaa), asiakas (joka saa edullisen, räätälöidyn lopputuotteen) kuin laaja kehittäjä- ja käyttäjäyhteisökin (joka saa lisää GPL-lähdekoodia yhteiseen käyttöön).
GPL on käytetyin vapaiden ohjelmistojen lisenssi, ja muun muassa Linux-käyttöjärjestelmät koostuvat pääosin GPL-ohjelmista. Vuonna 2001 teetetty tutkimus Red Hat Linux 7.1 -jakeluversiosta totesi, että 50 % sen sisältämien ohjelmien lähdekoodista oli GPL-lisensoitu.
Historia.
GPL syntyi alun perin Richard Stallmanin perustaman GNU-projektin tarpeisiin. Ennen GPL-lisenssiä useilla GNU-projektin tuottamilla ohjelmilla oli omat, erilliset lisenssinsä, mikä oli hankalaa ja esti muun muassa koodin siirtämisen ohjelmasta toiseen. GNU tarvitsi yhden lisenssin jota voisi käyttää kaikkiin hankkeen tuottamiin ohjelmiin. GPL:n ensimmäinen versio julkaistiin vuonna 1989. Uudistettu versio 2 julkaistiin 1991 ja hyväksyttiin laajasti GNU-hankkeen ulkopuolellakin muun muassa Linus Torvaldsin todettua sen sopivan kehittämänsä Linux-ytimen lisenssiksi vuonna 1992. GPL:n versio 3 julkaistiin 29. kesäkuuta 2007. Se pyrkii vastaamaan muun muassa haasteisiin, joita ohjelmistopatentit asettavat vapaiden ohjelmistojen kehittämiselle. Etenkään kaikki Linux-ytimen kehittäjät eivät kuitenkaan ole pitäneet kolmosversioon liittyviä muutoksia tarpeellisina, joten lisenssin kakkosversiokin on yhä käytössä.
GPL:n pohjalta on kehitetty myös ehdoiltaan väljempi sisarlisenssi GNU LGPL ("GNU Lesser General Public License"), joka soveltuu etenkin ohjelmakirjastojen julkaisemiseen.
Lisensointi ja sopimusoikeus.
GPL suunniteltiin lisenssiksi eikä sopimukseksi. Tällä erolla on merkitystä, koska sopimuksia sitoo sopimusoikeus, kun taas lisenssejä säätelee tekijänoikeus.
Jos käyttäjä ei hyväksy GPL:n ehtoja, hänellä ei ole tekijänoikeuslain mukaan lupaa jakaa GPL-lisensoitua ohjelmaa tai siitä johdettuja töitä. Yksityisesti ohjelmaa saa kuitenkin käyttää ja muunnella miten tahansa.
Versio 1.
GNU GPL:n ensimmäinen versio julkaistiin tammikuussa 1989. Se ehkäisi kaksi tärkeintä menetelmää, joilla ohjelmistotuottajat rajoittivat käyttäjien oikeuksia. Ensimmäinen ongelma oli, että jakelijat antoivat käyttäjille pelkän binääritiedoston, joten loppukäyttäjä saattoi ajaa ohjelmaa, mutta sen tutkiminen tai muokkaaminen oli vaikeaa tai mahdotonta. Tämän vuoksi GPL v1 asetti ehdoksi, että ohjelmaa jaettaessa tulee tarjota myös lukukelpoinen lähdekoodi samoin lisenssiehdoin.
Toinen ongelma olivat jakelijoiden lisäämät ylimääräiset rajoitteet. Sellaisia saattoi syntyä, jos jakelija lisäsi ylimääräisiä ehtoja itse lisenssiin tai yhdisti ohjelman toisten ohjelmien kanssa, joiden lisenssissä oli muita rajoituksia. Tällöin käytettiin näiden sopimusten liittoa, minkä vuoksi lopulliseen työhön olisi ilmaantunut ylimääräisiä rajoitteita. Tämän estämiseksi GPL v1 vaatii versioiden lisensoinnin kokonaan GPL:n ehtojen mukaisesti. Tällöin GPL-lisensoitu ohjelma voitiin yhdistää toisen ohjelman kanssa, jolla oli vielä vapaampi lisenssi, mutta sitä ei voitu jakaa ohjelman kanssa, jolla oli tiukempi lisenssi.
Versio 2.
Richard Stallmanin mukaan GPLv2:n tärkein muutos oli kohta 7, jota hän kutsuu "vapaus tai kuolema" -lausekkeeksi. Tämän kohdan mukaan jakelija ei saa lainkaan jakaa GPL-ohjelmistoa, jos se olisi mahdollista ainoastaan toisten käyttäjien vapauksia rajoittamalla (esimerkiksi jos laki antaisi luvan jakaa ohjelmistoa ainoastaan binäärimuodossa).
Versio 3.
GNU GPL:n versio 3, GPLv3, julkaistiin 29. kesäkuuta 2007.


Digitaalikamera.
Digitaalikamera tai digikamera on kamera, joka tallentaa kuvattavan kohteen digitaalisesti joko valoherkän CCD- tai CMOS-kennon näkemänä. Digitaalikamera eroaa tavallisista filmikameroista sisäisen rakenteensa puolesta. Tavallinen kamera tallentaa kuvat filmille, digitaalinen kamera massamuistiin, kuten esimerkiksi muistikortille tai kiintolevylle.
Ensimmäiset digitaalikamerat tulivat markkinoille 1990-luvun puolivälissä.
Historia.
Canon G3 on hieman Ixusta monipuolisempi Canonin digikompakti.
Ensimmäinen oikea digitaalikamera, joka tallensi kuvan digitaalisessa muodossa, oli Fuji DS-1P vuodelta 1988. Siinä oli 16 MB sisäinen muistikortti ja se käytti paristoja tiedon pitämiseen muistissa. Kameraa ei valmistettu kaupallisesti. Ensimmäinen kaupallisesti saatavilla oleva digitaalikamera oli Kodak DCS-100 vuonna 1991. Siinä oli 1,3 megapikselin kenno ja se maksoi 13 000 dollaria. Tästä alkoi lähes loputon virta ammattilaisille tarkoitettuja digitaalisia järjestelmäkameroita Kodakilta. Ne perustuivat osaltaan tavallisiin filmikäyttöisiin järjestelmäkameroihin, usein Nikonin valmistamiin.
Digitaaliformaattiin siirtymistä helpotti JPEG- ja MPEG-standardien kehittyminen 1988, joka mahdollisti kuvan ja videon pakkaamisen huomattavasti alkuperäistä pienempään tilaan, kuvanlaadun kuitenkaan merkittävästi kärsimättä. Ensimmäinen kuluttajille suunnattu kamera LCD-näytöllä oli Casio QV-10 vuodelta 1995, ja ensimmäinen joka käytti CompactFlash-tallennustekniikkaa oli Kodak DC-25 vuonna 1996.
Ensimmäiset kuluttajille suunnatut digitaalikamerat olivat hyvin matalan resoluution malleja; ensimmäisen megapikselin (miljoona pikseliä) raja rikottiin vuonna 1997. Ensimmäinen kuluttajakamera, jolla pystyi tallentamaan videopätkiä, saattoi olla Ricoh RDC-1 vuonna 1995.
Vuonna 1999 esiteltiin Nikon D1, 2,7 megapikselin kamera, joka oli ensimmäinen suuren valmistajan kehittämä aito digitaalinen järjestelmäkamera. Sen hinta markkinoille tullessa oli alle 6000 dollaria, mikä oli monen ammattilaisen budjettiin kohtuullinen hinta, ottaen huomioon aikaisemmat hinnat tämän tason kameroista. Tämä kamera myös käytti Nikonin F-kiinnityksen objektiiveja, mikä salli monen filmikuvaajan käyttää samoja objektiiveja, joita he jo omistivat.
2003 Canon esitteli harrastajakuvaajille suunnatun EOS 300D -mallin, jossa oli 6 megapikselin kenno. Se oli ensimmäinen digitaalinen järjestelmäkamera alle 1000 dollarin hintaluokassa.
Vuonna 2008 Panasonic esitteli ensimmäisen pienikokoisen peilittömän järjestelmäkameran Lumix DMC-G1, jossa optinen etsin on korvattu elektronisella etsimellä. G1 on Olympuksen ja Panasonicin luoman Micro Four Thirds -standardin mukainen. Micro Four Thirds -kameroita ovat seuraneet Samsungin ja Sonyn pienikokoiset peilittömät järjestelmäkamerat, ja tätä myöten elektroniset etsimet yhä useammin korvaavat perinteiset optiset etsimet järjestelmäkameroissa. Nämä kamerat lähestyvät video-ominaisuuksiltaan digitaalisia videokameroita, ja perustuvat esimerkiksi automaattitarkennuksen osalta samoihin tekniikoihin. -Kamerapuhelin on samalla digikamera ja edustaa huomattavaa osaa digikameroiden myynnistä.
Digitaalinen valokuvaus.
Digitaalikameroiden hinta on laskenut jatkuvasti. Kun vuonna 2000 paperikuviin riittävä kahden megapikselin kamera maksoi noin tuhat euroa sai vuonna 2012 huomattavasti paremman kameran jopa alle sadalla eurolla ja digitaalisen järjestelmäkameran sai halvimmillaan alle 400 eurolla.
Digitaalikameran käyttö vaatii tietokoneen, jotta sen ominaisuuksia voi täysipainoisesti hyödyntää. Tietokoneen muutenkin omistavalle se ei ole ongelma, mutta ihmiselle joka ei tietokonetta ennestään omista sen hankkiminen lisää digitaalisen valokuvauksen aloittamisen hintaa merkittävästi.
Tietokoneella digitaalisia kuvia voi muokata ja tulostaa tai lähettää Internetin kautta kuvalaboratorioon teetettäväksi. Kuvia voi myös lähettää sähköpostilla kavereille tai julkaista internetin kuvapalveluissa.
Digitaalikameroiden yleistymistä seuraa myös "kuvasaasteen" ongelma. Kuvia otetaan, talletetaan ja välitetään valtavan paljon entistä enemmän. Tällöin on mahdollista, että käsitykset valokuvan laadusta ja merkityksistä hämärtyvät kuvien paljouden alla. Samoin käsitys kameran tai kuvan laadusta saattaa jäädä teknisten yksityiskohtien alle.
Digitaalinen valokuva.
Digitaalisia valokuvia otetaan digitaalikameralla, digitaalisella järjestelmäkameralla tai digitaaliperällä. Digitaalisella tallentamisella tarkoitetaan valokuvan, dian, värinegatiivin, mustavalkofilmin ja painetun kuvan tallentamista taso-, dia- tai rumpuskannerilla kuvatiedostoksi. Siten digitaalisen kuvan voi tehdä myös filmikameran kuvasta. Tallennetun kuvatiedoston pienintä osaa - kuvaelementtiä - kutsutaan pikseliksi. Kuvatiedoston pikselien määrä lasketaan kertomalla leveyspikselien määrä korkeuspikselien määrällä. Muita kuvatiedoston - digitaalisen valokuvan - osatekijöitä ovat muun muassa väritila, tasot, kanavat, värisyvyys, sävyjakauma, valkotasapaino, kirkkaus, kontrasti, värikylläisyys, kuvasuhde, tarkkuus, tiedosto- ja tulostuskoko.
Digitaalikamera kuvatuotannossa.
Digitaalikamera on tietokoneella toteutettavassa kuvatuotannossa syöttölaite. Kameraa säädetään sen mukaan, mitä kohteesta halutaan tallentaa. Tallennettua kuvatiedostoa muokataan, säädetään ja käsitellään kuvankäsittelyohjelmalla. Kuvankäsittelytapa määräytyy aineisto- ja laatuvaatimusten pohjalta. Ne vaihtelevat kuvan arkistointi-, esittämis- ja jakelutavan mukaan.
Digitaalikameran toimintaperiaate.
Digitaalikamerat mittaavat ja tallentavat kuvattavasta kohteesta heijastuvien valonsäteiden kirkkaus- ja värieroja. Digitaalikamerassa on valoherkkä kenno, johon objektiivi kokoaa valonsäteet. Kenno koostuu pienistä piidiodisoluista eli pikseleistä. Digitaalikamera mittaa pikseliin osuvan valonsäteen kirkkauden synnyttämän sähköisen varauksen ja tallentaa varauksen binäärisinä arvoina muistikortille. Kamera laskee kullekin pikselille väriarvot pikselin päälle ryhmitellyistä RGB-värisuotimista. Kuvatiedosto tallentuu muistikortille pikselimatriisina, kuvaushetkellä valitun kuvasuhteen ja pikselimäärän mukaisesti.
On huomattava, että digitaalikameran pikselimääräksi ilmoitetaan kennon kaikkien kuvapisteiden lukumäärä, vaikka jokainen niistä rekisteröi vain yhden värin. Siten 4 miljoonan pikselin kamerassa on 2 milj. vihreää pikseliä ja 1 milj. punaista ja 1 milj. sinistä pikseliä. Lopullisessa kuvassa näiden neljän miljoonan pikselin värit lasketaan (interpoloidaan) naapuripisteistä mitatuista arvoista. On myös kuvakennoja, jotka havaitsevat jokaisen kuvapikselin kaikki kolme värikomponenttia.
Digitaalikamera ja kuvanlaatu.
Satunnaiselle lomakuvaajalle kelpaava kamera on helppokäyttöinen, käynnistyy nopeasti, kuva-alue on helppo rajata ja kuvan saa laukaisinta painamalla. Digitaalikameran käyttöliittymään kohdistuvat odotukset täyttyvät, kun käyttöohjeita ei tarvitse lukea ja kameran käyttö tuntuu heti tutulta.
Digitaalikameratestien mittaus- ja arviointiperusteet painottavat vaihtelevasti kuvanlaatua, kameran käsiteltävyyttä, toimintanopeutta, säädettävyyttä, automatiikkojen toimintaa, hintaa jne. Hyvä digitaalikamera menestyy testeissä valitun testimenetelmän puitteissa.
Pikselimäärällä ei ole varsinaisesti merkitystä kuvan laadun kannalta, vaan se kertoo vain kuvan koon. Kahden megapikselin kamera tuottaa hyvälaatuisia kymppikuvan (10 x 15 cm) kokoisia kuvia. Kuvia voidaan myös jonkin verran suurentaa ilman laadun nähtävää häviämistä. Kuvan laatu riippuu hyvin paljon muista tekijöistä. Esimerkiksi laadukkaampi 3 megapikselin kamera pystyy huomattavasti parempaan A4-tulosteeseen kuin halpa 8 megapikselin kamera. Digitaalisen ja mekaanisen zoomin ero on siinä, että digitaalinen zoomi valitsee kuvasta pienemmän alueen ja suurentaa sitä ohjelmallisesti, kun mekaaninen zoomi käyttää kuvan suurentamiseen optiikkaa kuvan laadun pysyessä samana.
Laatu voidaan todeta lopullisessa kuvassa silmämääräisesti ja varmistaa mittauksin. Laadunvalvonnan välineet ja tavoitearvot ovat tuotantoketjukohtaisia. Ne vaihtelevat kuvan valmistustavan ja käyttötarkoituksen mukaan.
Digitaalinen järjestelmäkamera ja kompaktikamera.
Digitaalikamerat voidaan filmikameroiden tavoin jakaa karkeasti kahteen luokkaan: järjestelmäkameroihin ja kompakteihin kameroihin. Järjestelmäkameroissa on tyypillisesti vaihdettava objektiivi, objektiivin kautta tapahtuva tähystys sekä suuri kuvakenno. Kompaktikameroissa on sen sijaan yleensä kiinteä zoom-objektiivi, erillinen optinen tai sähköinen etsin ja pieni kenno.
Kompaktin kameran etuja ovat pienikokoisuus, keveys, helppokäyttöisyys ja järjestelmäkameraa halvempi hinta. Järjestelmäkameran etuja puolestaan ovat kompaktikameraa parempi kuvanlaatu, toimintojen nopeus ja monipuolisuus. Kompaktikameralla otetuissa kuvissa ilmenee yleensä kohinaa jo ISO-luvulla 400. Suuremman ja korkealaatuisemman kennon ansiosta digitaalisessa järjestelmäkamerassa voidaan käyttää yli 800:n ISO-lukua ilman häiritsevää kohinaa.
Digitaalisten järjestelmäkameroiden valmistajia.
Koska järjestelmäkamera on pikemminkin järjestelmä kuin runko, johon ostetaan lisälaitteita, sitoutuu järjestelmäkameran ostaja objektiivien kiinnityksen kautta käytännössä yhteen rungon edellyttämään valikoimaan objektiiveja.
Valoherkkä kenno.
Digitaalikamerassa on valoherkkä CMOS- tai CCD-kenno. Valoherkät kennot ovat suorituskyvyltään ja toimintatavaltaan erilaisia. Kenno koostuu pienistä valoherkistä kuvapisteistä, joita nimitetään pikseleiksi. Kuvapisteiden määrä ilmaistaan miljoonina pikseleinä eli megapikseleinä.
Kennojen koot vaihtelevat muutaman neliömillimetrin kennoista (käsipuhelinten kamerat) kinofilmikokoisiin kennoihin (ammattikäyttöön tarkoitetut järjestelmäkamerat) ja vielä suurempiinkin.
Kinofilmikokoista 36 mm x 24 mm kennoa käyttävät mm. Canon 1Ds MkII, Canon EOS 5D, Nikon D3, Nikon D700 ja Sony α 900. Useimmissa edullisissa järjestelmäkameroissa on tätä noin 40 prosenttia pienempi APS-C-kokoinen kenno (esim. Canonin, Nikonin ja Sonyn harrastelijakamerat) tai 75 prosenttia pienempi 4/3 kenno (esim. Micro Four Thirds kamerat.)
Suuren kennon etuja ovat suurempi pikselimäärä ja kyky kerätä enemmän valoa, mikä vähentää kohinan osuutta signaalissa ja parantaa valokuvien laatua.
Tämä kuitenkin edellyttää kookkaampien ja kalliimpien objektiivien käyttöä. Pienemmän kennon etu on objektiivien pienempi koko.
Objektiivit.
Hyvälaatuinen objektiivi on välttämätön edellytys hyvälaatuisille valokuville. Järjestelmäkameroissa objektiivi on vaihdettavissa, ja eri tarkoituksiin on saatavissa hinnaltaan ja laadultaan erilaisia objektiiveja.
Objektiivin ominaisuuksia.
Objektiivin polttoväli kertoo sen, kuinka paljon kameran edessä olevasta näkymästä piirtyy kennolle. Koska kameroissa on eri kokoisia kennoja, on vakiintuneeksi tavaksi tullut usein laskea polttovälin vaikutusta kuvakulmaan suhteutettuna 35 mm:n filmiä vastaavaksi, jolloin voidaan tehdä vertailuja erikokoisten kennon sisältävien kameroiden kuvakulmien välillä. Digitaalisen kameran kennon halkaisijan suhdetta 35 mm filmin halkaisijaan (43,27 mm) kutsutaan polttovälikertoimeksi.
Mitä suurempi polttoväli objektiivilla on, sitä pienempi on sen kuva-ala, eli tällöin objektiivi saa kaukaiset kohteet näyttämään suuremmilta. Vastaavasti pienellä polttovälillä kuva-ala on suuri, jolloin kuvaan mahtuu paljon kohteita myös läheltä, mutta kaikki näyttää pienemmältä.
Muotokuvissa on tyypillisesti käytetty noin 85 mm polttoväliä. Maisemakuvissa halutaan kuvaan mahtuvan paljon jolloin pyritän käyttämään alle 30 mm vastaavaa polttoväliä. Lintuja kuvatessa taas halutaan käyttää mahdollisimman suuripolttovälistä objektiivia, koska linnut ovat verrattain pieniä kohteita, joita on usein vaikea kuvata läheltä.
Zoom-objektiivi.
Zoom-objektiivi on objektiivi, jonka polttoväliä voidaan muuttaa kuvan rajaamiseksi halutulla tavalla.
Tyypillisessä pienessä taskukamerassa on noin 5–20 mm polttovälin objektiivi, joka kuvakulmaltaan vastaa noin 28–112 mm polttoväliä kinofilmikamerassa (kennon halkaisija on noin 5,6 kertaa filmin halkaisijaa pienempi, eli kamerassa on tällöin nelinkertainen zoom ja sen rajauskerroin on 5,6)
Niin sanotuissa superzoom-kameroissa zoom voi olla jopa 40 kertainen, jolloin pisin polttoväli vastaa 1000 mm polttoväliä kinofilmikameralla. Kooltaan nämä kamerat vastaavat järjestelmäkameraa, mutta kuvanlaatu on heikompi. Taskukameroiden ja varsinaisten supersoom-kameroiden väliin on viime vuosina tulleet taskukokoiset superkamerat, joissa zoomkerroin on luokkaa 12-20 ja pisin polttoväli vastaa kuvakulmaltaan 300-500 mm polttoväliä kinofilmikameralla. Kooltaan nämä eivät välttämättä ole ollenkaan taskukameroita suurempia.
Valotusaukko polttovälin osamääränä.
Objektiivin valotusaukkoilmaisee epäsuorasti, miten tehokkaasti objektiivi siirtää valoa kohteesta kuvakennolle. Periaatteena on se, että mitä suurempi valotusaukko objektiivissa on, sitä valovoimaisempi objektiivi on. Tästä seuraa se, että valovoimaista objektiivia voidaan käyttää myös tilanteissa, joissa valoa on vähän, kuten hämärässä tai erittäin vähän, kuten yöllä.
Aukon koko ilmaistaan aukon halkaisijan ja objektiivin polttovälin suhdelukuna, eli esimerkiksi 2,8 tarkoittaa että kameran objektiivissa olevan aukon halkaisija on objektiivin polttoväli / 2,8.
Mitä isompi aukko kamerassa on, sitä enemmän valoa pääsee kennolle, ja sitä hämärämmässä kameralla vielä saa kuvan tai sitä lyhyemmällä valotusajalla selvitään. Koska aukon pinta-ala on neliöllisesti verrannollinen aukon halkaisijaan, kennolle tulevan valon määrän kaksinkertaistamiseen riittää aukon halkaisija 1,4-kertainen suurentaminen. Tästä seuraa objektiiveissa usein esiintyvä sarja: 1, 1,4; 2; 2,8; 4; 5,6; 8; 11; 16; 22; 32.
Termillä valovoima tarkoitetaan suurinta mahdollista aukkoa, johon objektiivi kykenee.
Kameran valo taittuu tarkasti kennolle vain etäisyydeltä, johon kamera on tarkennettu. Mitä suurempi aukko kamerassa on, sitä enemmän erilaisissa kulmissa valo voi tulla kameraan, ja sitä enemmän eri etäisyyksiltä mutta samasta suunnasta tuleva valo osuu kennolla eri paikkaan, aiheuttaen kuvaan syvyysepäterävyyttä. Mikäli halutaan kuvan olevan mahdollisimman tarkka eri etäisyyksille, joudutaan tästä syystä aukkoa pienentämään. Toisaalta suuren valovoiman omaavia objektiiveja käytetään tarkoituksella myös taustan pehmentämiseen: kohde saadaan erottumaan taustasta koska tausta sumenee, ja vain itse kohde, johon objektiivi on tarkennettu, on tarkka.
Tyypillinen taskukamera pystyy 2,8 aukkosuhteeseen zoomin ollessa lyhyimmän polttovälin asennossa ja noin valovoimaan 5,0 zoomin ollessa suurimman polttovälin asennossaan.
Järjestelmäkameroiden mukana tulevat halvat objektiivit ovat valovoimaltaan tyypillisesti luokkaa 3,5 – f/5,6. Tyypillisesti zoom-objektiiveilla on huonompi valovoima kuin kiinteän polttovälin objektiiveilla.
Erityisestä hämäräkuvausominaisuuksien kannalta oleellinen seikka on kameran kennon koko. Kamerassa, jossa on suurempi kenno on myös vastaavalla kuvakulmalla pidempi polttoväli kuin pienikennoisessa kamerassa. Polttovälin ollessa suurempi myös aukon halkaisija on suurempi samalla valovoimalla ja siten kennolle pääsee enemmän valoa. Tämä vähentää kuvan kohinaa ja sallii kameran herkkyysasetuksen kasvattamien selvästi suuremmaksi kuin penikennoisella kameralla. Tyypillisesti järjestelmäkameroissa on selkeästi isommat kennot kuin kiinteäobjektiivisissa eli kompaktikameroissa. Viime aikoina on tosin tullut myös kiinteäobjektiivisia kameroita, joissa on suurikokoinen kenno, kuten Canon PowerShot G1 x.
Taskukamerassa voi valovoima olla polttovälillä 12 mm esimerkiksi 4,0, jolloin aukon halkaisija on 3 mm (12 mm / 4,0). Vastaavalla kuvan rajauksella edullisessa järjestelmäkamerassa saattaa olla mukana tulevan zoom-objektiivin polttoväli 40 mm ja valovoima 4, jolloin aukon halkaisija on 10 mm.
Edeltävän esimerkin tilanteessa valovoima on nimellisesti sama kummallakin kameralla. Järjestelmäkameran objektiivi kuitenkin kerää noin kymmenkertaisen määrän valoa, koska sen aukon pinta-ala on kymmenkertainen. Tämä valo jakautuu kymmenkertaiselle pinta-alalle kuvakennolla, joten valotiheys kennolla (ja valoherkkyys) on sama kummassakin kamerassa. Jos kameroiden kennoissa on sama pikselimäärä, tulee järjestelmäkameran kullekin pikselille kymmenkertaisesti valoa ja siten kuvanlaatu on parempi.
Aukon halkaisija millimetreinä kertoo myös syvyysterävyysalueesta enemmän kuin aukkoluku. Kompaktikameroiden fyysisesti pieni aukko antaa huomattavasti suuremman syvyysterävyysalueen samalla aukkoluvulla, jolloin vain hyvin lähellä olevia kohteita voi irrottaa taustastaan syvyysterävyyden avulla.
Käytännössä erityisesti kompaktikameroiden aukkojen vertailu on vaikeaa. Valmistajien materiaalissa usein mainitaan objektiivin polttoväliksi "38-114 mm vastaava". Tämä tarkoittaa sitä, että kuvan rajaus saadaan kyseisellä zoomilla samaksi kuin kinofilmikameroissa 38–114 mm zoomilla. Objektiivin polttovälialue voi kuitenkin todellisuudessa olla esimerkiksi 6,2–18,6 mm, ja näitä lukemia tulee käyttää aukkoja laskettaessa. Todelliset polttovälit on usein merkitty kameran objektiiviin.
Polttovälikertoimesta ja järjestelmäkameroiden objektiiveista.
Digitaalisissa järjestelmäkameroissa voidaan usein käyttää saman valmistajan filmikameroille tarkoitettuja objektiiveja. Tällöin on kuitenkin otettava huomioon digitaalikameran kennon fyysisen koon vaikutus objektiivin polttoväliin, sillä objektiivit on suunniteltu käytettäväksi 35 mm filmiruudun kanssa.
Huolimatta siitä, että objektiivi olisi tarkoitettu käytettäväksi vain digitaalijärjestelmän kanssa, objektiivien polttoväli ilmoitetaan yhteensopivuuden vuoksi niin kuin se olisi täyskokoisen kennon tai 35 mm filmin kameran objektiivi. Esimerkiksi Canon EF -objektiivit käyvät digitaalikameroihin, joihin myydään Canon EF-S -objektiiveja, mutta pienikennoisille digitaalijärjestelmälle tarkoitetut EF-S -objektiivit eivät käy tavallisiin 35 mm:n järjestelmäperiin. EF-S-linssien kiinnittäminen filmiperällisiin kameranrunkoihin on estetty lisäämällä objektiiviin muovinen renkaanmuotoinen kohouma, mikä ottaisi kameran peiliin kiinni. Joissain valmistajan hyväksymättömissä objektiivien muunnelmissa Canon EOS 350D:n mukana tulevaa 17–35 mm 3,5 -ohjektiivista on sahattu kohouma irti objektiivin sovittamiseksi filmiperäisiin EOS-kameraan. Menetelmä ei ole valmistajan hyväksymä eikä suosittelema ja sisältää riskejä.
Kennokoon erojen aiheuttama vaikutus ilmaistaan polttovälikertoimella.
Käytettäessa kennoa, jonka koko vastaa 40 % 35 mm filmiruudun koosta polttovälikerroin on 1,6 (formula_1) Tällöin objektiivi tuottaa samanlaisen kuvan kuin filmikamera, jonka objektiivin polttoväli on 1,6-kertainen; esimerkiksi 50 mm objektiivi tuottaa digikuvan, joka on samanlainen kuin on 80 mm:n objektiivin kuva kinofilmillä. Jotta saataisiin käyttöön sama kuvakulma kuin 50 mm polttovälillä, tulee käyttää objektiivia jonka polttoväli on noin 31 mm (= 50 mm / 1,6).
Kooltaan 70 % 35 mm filmiruudusta olevalle kennolle polttovälikerroin on 1,2. Tällöin 50 mm objektiivi toimii kuten 60 mm objektiivi kinokamerassa.
Kuvatiedostot.
Digikamera voi tallentaa kuvia pakkaamattomana tai pakattuna. Yleensä digitaalikameroiden kuvatiedostot ovat pakattuja JPEG-kuvia. JPEG-pakkaus pienentää kuvan tiedostokokoa, minkä ansioista pakattuja kuvia mahtuu muistikortille enemmän kuin pakkaamattomia. Toisaalta JPEG-pakkauksen yhteydessä väritarkkuus vähenee. Kuvasta tulee epäterävämpi ja vaaleilla alueilla näkyy artefakteja. Kuvan jälkikäsittely vaikeutuu. Tavalliselle kameranomistajalle näillä kuvatiedostossa näkyvillä muutoksilla ei yleensä ole merkitystä.
Useat harrastajaluokan ja lähes kaikki ammattilaiskäyttöön tarkoitetut kamerat mahdollistavat kuvan tallentamisen pakkaamattomana. Pakkaamaton kuvatiedosto on yleensä RAW- tai TIFF-tiedostomuodossa.
RAW-tiedostomuoto on ns. digitaalinen negatiivi, joka sisältää kaiken digitaalikameran kennon tallentaman informaation. RAW-kuvalle voidaan jälkeenpäin tehdä sellaisia säätöjä, jotka muita tiedostomuotoja käytettäessä tehdään kuvanottohetkellä. Tällaisia säätöjä ovat esimerkiksi kuvan valkotasapainon eli värilämpötilan, värisyvyyden ja valotuksen kompensoinnin määrittäminen.
RAW-kuvatiedosto ei ole sellaisenaan käyttökelpoinen, vaan se täytyy alustavien säätöjen jälkeen muuntaa käyttöä ja muokkausta varten joksikin muuksi, esimerkiksi TIFF- tai JPEG-kuvatiedostoksi.
Eri valmistajien omat RAW-formaatit ovat erilaisia, eikä niitä usein voida avata kuin valmistajan omilla ohjelmistoilla. Internetistä on kuitenkin ilmaiseksi ladattavissa eräänlainen RAW formaattien ”yleisohjelma” Dave Coffinin dcraw, jolla hyvin monien kameratyyppien (266 eri tyyppiä, heinäkuu 2007) RAW-tiedostot voidaan avata ja muuntaa yleiskäyttöisempiin kuvaformaatteihin.
Digitaalijärjestelmäkameroiden mukana voi tulla RAW-tiedostomuodon muokkausohjelma, mutta myös yleisiä RAW-muunnosohjelmia on saatavilla, kuten Pixmantecin RawShooter, josta on olemassa myös maksuton versio.
RAW-muunnosohjelmissa RAW-tiedoston muuntamisessa voidaan käyttää kameratyypille erikseen sovitettuja asetuksia tai automaattista asetusta.
RAW-tiedostomuotojen kameramerkkikohtaisesta runsaudesta johtuen kuvankäsittelyohjelmistoja valmistava Adobe on esitellyt oman RAW-formaattinsa Digital Negative (DNG) toivoen digitaalikameravalmistajien ryhtyvän tukemaan sitä. Ainakin Pentax on ottanut käyttöön DNG-formaatin.
Valmistajat kuitenkin pysyvät omissa standardeissaan kyetäkseen kilpailutilanteessa kehittämään niitä toisistaan riippumatta. Kuvakennolle tulevan valon määrittämisessä bittimuotoon tiedostoksi on eroja.
Tallennusmediat.
Kuvat tallentuvat yleensä erilliselle muistikortille, joskin on olemassa myös kameroita, joissa on pienehkö sisäinen muisti. On olemassa myös kuvat DVD-levylle tallentavia kameramalleja.
Muistikorttityypit.
Muistikortteja on käytössä monia eri tyyppejä, muun muassa CompactFlash (CF), MicroDrive (MD), Secure Digital (SD), Secure Digitalin kanssa yhteensopiva MultiMediaCard (MMC), Sonyn oma Memory Stick ja siitä paranneltu Memory Stick Pro sekä Olympuksen ja Fujin vuonna 2002 lanseeraama xD-Picture Card.
Useimmat muistikortit perustuvat flash-muistiin. Poikkeuksena on kehittämä MicroDrive, joka on CompactFlash-korttia ulkoisesti muistuttava erittäin pienikokoinen kiintolevy. MicroDrive-kortilla saadaan käyttöön suuri tallennuskapasiteetti (yhdestä gigatavusta ylöspäin) edullisemmin kuin tavanomaisia muistikortteja käyttämällä. MicroDriven haittapuolia flash-muistiin perustuviin kortteihin verrattuna ovat tallennuksen suhteellinen hitaus, suurempi virrankulutus sekä mekaanisista osista johtuva huono iskunkestävyys.
Kortteja on muistikapasiteetiltaan eri kokoisia, tyypillisesti koot vaihtelevat välillä 32 MB–32 GB. Usein uuden kameran mukana tulee pieni (esimerkiksi 32 MB) kortti, johon mahtuu vain yhdestä pariinkymmeneen kuvaa käytetystä resoluutiosta ja pakkauksen tasosta riippuen. Nykyään käytetään yleisesti jo 1 GB:n tai suurempia kortteja.
Video ja ääni.
Useimmat digitaalikameramallit mahdollistavat videokuvan tallentamisen. Vielä 2000-luvun alkupuolella videotoiminto oli yleensä rajoitettu ajan tai kuvataajuuden perusteella. Nykyään on tyypillistä, että kamerat voivat tallentaa HD-tasoista videota. Järjestelmäkameroissa videokuvaus tuli mukaan vasta vuonna 2008 Nikon D90 -kameran myötä. Tämän lisäksi joillain malleilla pystytään tallentamaan ääntä esimerkiksi kommenteiksi kuville.
Muistikortinlukija.
Kuvat voidaan siirtää muistikortilta tietokoneelle käyttämällä kameran USB- tai FireWire-liitäntää. Vanhemmissa kameroissa on suhteellisen hidas USB 1.1 -liitäntä, jolloin suuren kuvamäärän siirtäminen kestää varsin kauan. Tällöin voidaan muistikortti irrottaa kamerasta ja käyttää erillistä muistikortinlukijaa, joka on varustettu nopeammalla USB 2.0 tai FireWire-liitännällä. Muistikortinlukija on käytännöllinen myös silloin, kun kuvia pitää siirtää tietokoneelle useilta muistikorteilta.
Useimmat aivan edullisimmatkin muistikortinlukijat osaavat lukea useita erityyppisiä muistikortteja, jolloin voidaan siirtää kuvia tietokoneelle sellaisiltakin korteilta, joita oma kamera ei tue.
WLAN.
Uusimmissa ammattilaistason huippukameroissa voidaan kuvat siirtää automaattisesti heti kuvan ottamisen jälkeen langattoman WLAN-verkon kautta tietokoneelle. Tällöin muistikortti toimii välimuistina ja suhteellisen pientäkin muistikorttia käyttämällä voidaan ottaa lähes rajaton määrä kuvia. Langattoman siirron etuna on myös se, että kuvat saadaan käyttöön välittömästi eikä tarvitse odottaa niiden purkamista muistikortilta. WLANin haittapuolena on se, että WLAN ei määrittele mitään korkean tason protokollia kuvansiirtoon, mistä seuraa se, että tietokoneella pitää olla käynnissä erityinen palvelinohjelma kuvien vastaanottamiseen, ja tämä ohjelma saattaa olla tietoturvariski.
Bluetooth.
WLANia hitaampi tapa siirtää tietoa on Bluetooth, mikä on joissain kameramatkapuhelimissa. Bluetooth määrittelee btOBEX-tiedostonsiirtoprotokollan sekä sisältää laitteiden välisen tietoturvamekanismin, joten sillä voidaan siirtää kuvia laitteiden välillä melko kätevästi ja tietoturvallisesti ilman ylimääräisiä ohjelmia.
Virtalähde.
Digitaalikameroissa käytetään kahdentyyppisiä akkuja: NiMH ja Li-ion. Näistä kahdesta paremmin Suomen olosuhteisiin sopiva on Li-ion-akku, koska se kestää paremmin pakkasta. Useissa kameroissa voi myös käyttää tavallisia paristoja virtalähteenä. Ladattavien paristojen käyttö on kuitenkin ehdottomasti suositeltavaa paitsi ympäristö- myös kustannussyistä, sillä objektiivin liikuttaminen (zoom) ja erityisesti salama kuluttavat paljon energiaa. Joihinkin kameroihin voi liittää myös verkkovirta-adapterin eli pienen muuntajan.
Liitännät.
Digitaalikamerassa on yleensä USB- tai FireWire-liitäntä, joiden kautta kuvat voidaan siirtää tietokoneelle ja kameran toimintoja mahdollisesti voidaan ohjata tietokoneelta. Kamerassa on lisäksi usein liitännät ulkoiselle virtalähteelle, jolloin kameraa voidaan käyttää ilman akkua sekä komposiittivideokaapelille, jonka avulla kameran näytön esittämä kuva saadaan siirrettyä esimerkiksi televisioon.


Hewlett-Packard.
Hewlett-Packard Company, yleisesti tunnettu lyhenteellä HP, on maailmanlaajuinen yhtiö, jonka päätoimipaikka on Palo Altossa Yhdysvaltojen Kaliforniassa. Sen tuotteet ovat keskittyneet tietotekniikan, tulostuksen ja digitaalisen kuvankäsittelyn aloille. Se myy myös ohjelmistoja ja palveluja.
Yhtiön historiaa.
Hewlett-Packardin perustivat vuonna 1939 Bill Hewlett ja Dave Packard, jotka molemmat olivat valmistuneet Stanfordin yliopistosta vuonna 1934 testi- ja havaintolaitteiden valmistajina. Heidän ensimmäinen tuotteensa oli tarkka äänioskillaattori, Model 200A. Innovaationa oli käyttää hehkulamppua lämpötilavakautettuna vastuksena piirin kriittisessä osassa. Tämä mahdollisti heille Model 200A:n myymisen hieman yli 50 dollarin hintaan, kun kilpailijat myivät vähemmän stabiileja oskillaattoreita yli nelinkertaisella hinnalla. Yksi heidän varhaisimpia asiakkaitaan oli Disney-yhtiö, joka osti kahdeksan Model 200B-oskillaattoria äänijärjestelmien testaukseen Fantasia-elokuvaa varten.
HP valmisti Wired-lehden mukaan maailman ensimmäisen henkilökohtaisen tietokoneen vuonna 1968. HP kutsui sitä pöytälaskimeksi, koska kuten Bill Hewlett sanoi, "Jos olisimme kutsuneet sitä tietokoneeksi, asiakkaamme eivät olisi hyväksyneet sitä koska se ei näyttänyt IBM:n tietokoneelta. Päätimme siksi kutsua sitä laskimeksi, ja kaikki tuollainen hölynpöly katosi".
Yhtiö ansaitsi maailmanlaajuista arvostusta useista erilaisista tuotteistaan. Yhtiö julkaisi maailman ensimmäisen taskukokoisen tieteislaskimen vuonna 1972, jota seurasi ensimmäinen ohjelmoitava laskin vuonna 1974. Kuten heidän tieteis- ja talouslaskimensa, heidän oskilloskooppinsa, logiikka-analysaattorinsa ja muut havainnointilaitteensa saavat hyvät arvosanat käytettävyydessä ja kestävyydessä (jälkimmäisiä tuotteita valmistaa nykyään yhtiöstä irronnut Agilent Technologies). Yhtiön suunnittelufilosofia tällä ajanjaksolla oli tiivistettynä "suunnittelu viereisessä tuolissa istuvalle ihmiselle".
Vuonna 1984 HP julkaisi sekä mustesuihkutulostimesta että lasertulostimesta pöytämallit. Sen skannerien tuotelinjojen kanssa nämä ovat kehittyneet menestyksellisiksi monitoimilaitteiksi, joista tärkeimpiä ovat yhdessä yksikössä olevat tulostin/skanneri/kopiokone/faksi-yhdistelmälaitteet. Vuonna 2003 HP:n pääkilpailijat tällä kasvavalla pientoimisto- ja kotitoimistoalalla ovat Brother, Canon, Epson ja Lexmark.
1990-luvulla HP laajensi tietokoneiden tuotelinjansa, joka alun perin oli kohdennettu yliopistoille, tutkimukseen ja liike-elämän asiakkaille, kattamaan myös kuluttajat. Tämän strategian mukaisesti yhtiö osti vuonna 2002 Compaqin, joka oli suuri tekijä sekä pöytäkoneiden että kannettavien IBM PC -yhteensopivien koneiden markkinoilla perustamisestaan 1982 lähtien. Samalla yhtiö sai haltuunsa Compaqin 1998 ostaman DEC-tietokoneyhtiön. Osto teki HP:stä maailman suurimman henkilökohtaisten tietokoneiden valmistajan.
HP:ta pidetään Piilaakson symbolisena perustajana, vaikka se ei tutkinut aktiivisesti puolijohdelaitteita ennen kuin Fairchild Semiconductor perustettiin 1957. Hewlett-Packardin 1960 tienoilla perustettu HP Associates -osasto kehitti puolijohdelaitteita pääasiassa sisäistä käyttöä varten.
Vuonna 1987 Palo Alton autotallista, jossa Hewlett ja Packard aloittivat liiketoimensa, tehtiin Kalifornian osavaltion historiallinen maamerkki. Kuitenkin Agilent Technologies, ei HP, on alkuperäinen historiallinen alkuperäinen vuonna 1939 perustettu instrumenttiyhtiö. Agilent irrotettiin HP:stä vuonna 1999.
Marraskuussa 2009 HP ilmoitti ostavansa verkkolaitteita valmistavan 3Comin 2,7 miljardin US-dollarin hintaan.
Huhtikuussa 2010 HP osti talousongelmiin ajautuneen kämmentietokoneita ja älypuhelimia kehittävän Palmin.
Samalla HP ilmoitti brittiläisen ohjelmistoyhtiön Autonomyn ostamisesta yli kymmenen miljardin dollarin hintaan (noin 7,5 miljardia euroa) ja yhtiön suuntautumisesta ohjelmistoalalle. Monet pitivät hintaa liian suurena. Päätökset tehnyt toimitusjohtaja Léo Apotheker sai potkut 22. syyskuuta 2011. Hän oli toiminut toimitusjohtajana vajaan vuoden, mutta hänen aikanaan yhtiön pörssiarvo ehti puolittua.
HP tänään.
Hewlett-Packard on johtava avoimen lähdekoodin kaupallinen tukija. Monet HP:n työntekijät osallistuvat toimintaan aktiivisesti; joillakin on virallisia avoimen lähdekoodin työvastuita ja toiset osallistuvat vapaaehtoisina avoimen lähdekoodin yhteisön töihin.
Vuonna 2010 HP:llä oli 320 000 työntekijää maailmanlaajuisesti. Hewlett-Packardin pääjohtajana ja toimitusjohtajana ehti toimia vain vuoden ajan Léo Apotheker, joka sai potkut elokuussa 2011. Hänen tilalleen valittiin Meg Whitman.


Hakurobotti.
Hakurobotti on tietokantaohjelma, joka hakee selaimen tapaan webin palvelimissa olevia verkkosivuja, indeksoi eli tallentaa niistä tiedonhakua varten tiettyjä kenttiä.
Robotin tallentamien tietojen pohjalta luodaan tai päivitetään tietokanta, josta Internetin käyttäjä voi tehdä hakuja.
Robotti voi käydä läpi kaikkia palvelimia tai vain esimerkiksi suosituimpien palvelimien dokumentteja. Robotit voivat indeksoida koko tekstin tai otsikon ja pari ensimmäistä lausetta tai URL-osoitteet tai META-elementin. Ne poistavat tekstistä yleiset sanat (prepositiot, artikkelit jne.) ja sanojen päätteet ja muodostavat tietokannan, jossa jokainen termi viittaa ko. termiin viittaavaan dokumenttiin.
Koska jotkin hakurobotit antavat liian paljon linkkejä, on kehitetty rypästäviä eli klusteroivia hakurobotteja, jotka eivät ilmoita samaa linkkiä kahdesti ja jotka ryhmittelevät hakemansa linkit.
Hakurobottien toimintaa voidaan rajoittaa robots.txt-tiedostolla. Tunnettujen hakukoneiden hakurobotteja voidaan sen avulla estää hakemasta yksittäisiä verkkosivuja, niitä sisältäviä hakemistoja tai kaikkia verkkotunnuksella olevia sivuja.


Hakukone.
Hakukone on internet-pohjainen ohjelma, joka etsii jatkuvasti internetistä uusia sivuja eritellen ja liittäen ne hakemistoonsa erityisten hakusanojen mukaan. Näitä hyväksi käyttäen hakukone tulostaa ruudulle käyttäjän syöttämiä hakusanoja lähimpänä olevat sivut. Analysointi tapahtuu käytännössä eri hakukoneissa erilaisilla menetelmillä. Näitä menetelmiä kehitetään jatkuvasti paremmiksi ja toimivammiksi, ja niiden täsmällinen toiminta on joka hakukoneessa suuri salaisuus, jota ei paljasteta.
Hakukoneiden historiaa.
Infoseek oli ensimmäinen tunnettu Internet-hakukone. Se löytyi Netscape-selaimesta "Net search" -painikkeen takaa. Sen jälkeen tunnetuimmaksi hakukoneeksi nousi Digitalin Altavista. Nykyään Google on ollut jo usean vuoden ajan suosituin hakukone.
Googlen suosioon vaikutti se, että se tarjosi Altavistaa paremmin olennaisia hakutuloksia ja sen etusivu oli yksinkertainen, eikä siinä ollut aluksi lainkaan mainoksia. Ennen Googlea hakukoneiden etusivut muistuttivat portaaleja. Niillä oli uutisia ja mainoksia ja sivu latautui hitaasti tuon ajan yhteyksillä. Hakukoneet myös kilpailivat toistensa kanssa löydettyjen sivujen määrässä, siten että "paras" oli se haku, jolla löytyi eniten tuloksia. Tämän vuoksi oletusasetuksena oli listata kaikki sivut, joilta löytyi mikä tahansa annettu hakutermi. Esimerkiksi haku "Helsinki ravintola" löysi sivut, joilla oli sana 'Helsinki' tai sana 'ravintola'.
Nykyisin hakukoneet pyrkivät löytämään oleellisimmat sivut kaikkien sivujen joukosta. Kehittyneet hakukoneet painottavat hakutuloksia järjestäessään merkittävästi kohteisiin viittaavien linkkien määrää ja laatua. Googlen keskeisimmät kilpailijat hakutulosten laadussa ovat Microsoftin Bing (aiemmin Live Search) ja Ask.com. Nämä kolme ovat myös suosituimmat hakukoneet länsimaissa. Microsoftin markkinaosuutta kasvattaa merkittävästi, että myös Yahoo! käyttää Bingin hakumoottoria.
Pelkän tekstihaun lisäksi hakukoneissa on nykyisin kuvien haku. Google tarjoaa myös haun Usenet-uutisryhmistä aina keskusteluryhmien perustamisesta lähtien Dejanewsiltä ostamallaan aineistolla. Usenet-hakuja on useampikin, mutta ne ovat keskittyneet lähinnä uutisryhmien binääritiedostojen hakuun. Ajoittain on haettu muutakin Internetin aineistoa. Lycosilla oli Lycos FTP Search ja Lycos MP3 Search, jotka löysivät FTP-palvelimille tallennettuja tiedostoja ja mp3-musiikkia.
Hakukoneet vs. hakemistot.
Ennen tehtiin ero sanahakukoneiden (etsii sanayhdistelmillä koko Internetistä) ja aihehakemistojen (käsin valikoituja aiheenmukaisesti luokiteltuja linkkejä) välillä, mutta nykyään sanahakukoneissakin on yleensä oma aihehakemisto. Toisaalta hakukoneet käyttävät hyväkseen myös aihehakemistojen tietoja, kuten esimerkiksi Open Directory Project -hakemistoa. Hakemistot ja sanahakukoneet täydentävätkin toisiaan erilaisina tapoina hakea tietoa.
Taipuvien kielten käsittely.
Aiemmin tyypillinen hakukoneiden ongelma oli, että ne eivät osanneet taivuttaa eri sanojen muotoja muilla kielillä. Nykyään Google tunnistaa useimpien suomenkielisten sanojen taivutusmuodot. Ominaisuus löytyy myös Webinfosta.
Erikoistuneet hakukoneet ja hakupalvelut.
Erilaisia tiettyyn aihealueeseen erikoistuneita hakukoneita ja -palveluita on maailmalla tuhansia. Suomalaisista hakupalveluista melko tunnettu hakemisto on esimerkiksi Makupalat, joka on laaja Hämeenlinnan kaupunginkirjaston ylläpitämä suomenkielinen aiheenmukainen linkkikokoelma eli aihehakemisto.
Kysy kirjastonhoitajalta -palvelun suurin etu on ytimekkäät vastaukset tarkkojen lähdetietojen ja -linkkien kera.
Hakukoneiden kattavuus.
Paraskaan hakukone ei kuitenkaan löydä kaikkia www-sivuja. Rajoittavana tekijänä on esimerkiksi www-sivujen nopea muuttuminen. Hakukoneiden tietokannat eivät ole koskaan ajan tasalla, vaan ne käytännössä tarjoavat aina hieman vanhentuneita hakutuloksia. Tämän takia esimerkiksi tuoreimpien uutisten hakuun hakukoneet eivät sovellu, vaan tällöin kannattaa käyttää jonkin uutispalvelun omaa sisäistä hakua – tai esimerkiksi uutisten hakemiseen erikoistuneita hakukoneita (esimerkiksi Google News). Lisäksi merkittävä osa Internetistä tulee todennäköisesti olemaan jatkossakin hakukoneiden ulottumattomissa (ns. "Pimeä Internet"). Toisaalta kuka tahansa www-sivuston omistaja voi rajoittaa tai kokonaan estää hakukoneiden hakurobottien pääsyn sivustonsa sisältöön.


Psykedeeli.
Psykedeeleiksi kutsutaan päihteitä, jotka muistuttavat rakenteeltaan hermoston välittäjäaineita ja ihmiselimistöön joutuessaan vaikuttavat tajuntaan mm. aistiharhoja aiheuttaen. Käsite koostuu kreikan kielen sanoista "ψυχή" ("psyche", "mieli") ja "δηλείν" ("delein", "ilmaista"). Psykedeelit määritellään farmakologisesti usein osaksi laajempaa hallusinogeenien ryhmää, johon kuuluvat myös dissosiatiivit ja deliriantit. Psykedeelit vaikuttavat usein transsin, meditaation ja unien tavoin.
Klassisiksi psykedeeleiksi kutsutaan muuan muassa LSD:tä, psilosiinia ja sen johdannaisaineita, meskaliinia, LSA:ta ja lukuisissa kasvi- ja eläinlajeissa esiintyvää DMT:tä.
Historia.
Alkuperäiskansat ovat käyttäneet psykedeelejä vuosituhansien ajan ja useat yhteisöt rajoittavat niiden käytön pyhien seremonioiden kuten siirtymäriittien, ennustamisen ja parantamisen liittyviin yhteyksiin. Myös niissä tapauksissa joissa alkuperäiskansojen käyttö ulottuu myös muille kuin parantajalle ja voi olla luonnoltaan viihteellisempää (esim. DMT:tä sisältävän "epena"-kasvin käyttö Waiká-kulttuurin keskuudessa Brasiliassa ja Venezuelassa), aines valmistetaan ja käytetään usein hyvin rituaalisessa yhteydessä. Uutta ja vanhaa yhdistelevät uskonnot, jotka ovat syntyneet Latinalaisessa Amerikassa ja ottaneet vaikutteita luonnonkansojen ayahuascan käytöstä, kuten "União do Vegetal", myös sisällyttävät suuren määrän rituaalisuutta ja ohjausta "ayahuascan" käyttöönsä, mikä saattaa toimia vähentäen mahdollisia haittavaikutuksia.
Psykedeelit länsimaisessa kulttuurissa.
Amerikan valloituksen yhteydessä eurooppalaiset valloittajat huomasivat meksikolaisten intiaanien käyttävän rituaaleissaan meskaliinikaktusta ja psilosybiinisieniä. Inkvisitio tulkitsi kasvien ja sienten käytön epäkristilliseksi ja julisti ne laittomaksi vuonna 1521, mikä johti tavan katoamiseen maan alle.
Albert Hoffman syntetisoi LSD:n ensimmäistä kertaa vuonna 1938 ja huomasi sen psykedeeliset ominaisuudet jo vuonna 1943, mutta aine ei tullut valtakulttuurin tietoisuuteen ennen 60-lukua. Vuonna 1957 julkaistiin Life-lehdessä amerikkalaisen mykologin R. Gordon Wassonin kuvaus psykedeelisten psilosybiinisienten käytöstä Meksikossa, mikä oli ensimmäinen länsimaisen populaarikulttuurin viittaus psykedeeleihin. Kolmea vuotta myöhemmin psykologi Timothy Leary matkusti Meksikoon ja kokeili sieniä henkilökohtaisesti. Kokemuksestaan vakuuttuneena Leary aloitti psykedeelien tutkimuksen Harvardin yliopistossa. Hänet erotettiin 1963 syytettynä päihteiden jakelusta opiskelijoille.
Psykedeelit, erityisesti LSD, levisivät pian tutkimuslaboratorioiden ulkopuolelle ja olivat tärkeä osa 1960-luvun vastakulttuuria. 60-luvun puoleenväliin mennessä hippiliikkeelle oli kehittynyt Yhdysvalloissa voimakas vastaliike joka vaati psykedeelisten päihteiden kieltämistä peläten amerikkalaisen keskiluokan arvojen rappeutumista. Hallitus reagoi kriminalisoimalla LSD:n Yhdysvalloissa 1968 ja muutamaa vuotta myöhemmin suuri joukko psykedeelejä kiellettiin maailmanlaajuisesti YK:n Psykotrooppisten aineiden yleissopimuksella.
Tutkimus.
LSD:n keksimisen jälkeen 1950-luvulla alettiin etsiä muitakin synteettisiä psykedeelejä. Osan tutkimuksista 1950-luvulla rahoitti CIA, joka yritti etsiä sopivaa kemiallista asetta ja löysikin hyviä kandidaatteja kuten BZ. Tunnetuin psykedeelien tutkija ja kehittäjä on Alexander Shulgin, joka on yhdessä vaimonsa kanssa julkaissut aiheesta kaksi kirjaa, "PiHKAL" ja "TiHKAL". Kirjat sisältävät satoja erilaisia psykedeelejä ja hallusinogeeneja, niiden ominaisuuksia ja valmistusohjeita. Osa kemikaaleista on saanut jo suuren suosion, kuten 2C-B, ja siksi päätynyt YK:n kiellettyjen aineiden listalle. Kaikki "PiHKAL"in ja "TiHKAL"in esittelemät kemikaalit eivät ole kuitenkaan psykedeelejä. Esimerkiksi 2C-I on varsin vahva hallusinogeeni, mutta se ei tuota psykedeeleille tyypillisiä psykologisia vaikutuksia juuri ollenkaan.
60-luvun lopulla, aineiden levittyä vapaasti katukäyttöön, psykedeelit kriminalisoitiin ja niiden tieteellinen tutkimus pääosin lopetettiin. 90-luvun myötä lupia on alettu varovaisesti jakaa uudelleen; Rick Strassman sai luvan DMT-tutkimukseensa ja julkaisi vuonna 1995 ristiriitaista aihetta monipuolisesti käsittelevän kirjan DMT: The Spirit Molecule. Tuoreissa tutkimuksissa tutkimusmetodeihin on kiinnitty huomattavasti suurempaa huomiota kuin 60-luvulla, jonka vuoksi DEA on alkanut myöntää enemmänkin tutkimuslupia. Suurimmat psykedeelitutkimuksia organisoivat tahot ovat Multidisciplinary Association for Psychedelic Studies (MAPS), Beckley Foundation ja Heffter Research Institute.
Viimeaikaiset tutkimukset käsittelevät mm. MDMA-terapiaa posttraumaattisen stressioireyhtymän hoidossa; LSD:n vaikutusta kuolettavasti sairaiden kuolemanpelon käsittelemiseen; psilosybiinin ja LSD:n vaikutusta Hortonin syndroomaan (cluster headache) - joka on yksi kivuliaimpia tunnettuja päänsäryn muotoja; ayahuascakokemusten fenomenologiaa sekä ayahuascan, salvia divinorumin ja ibogan vaikutuksia addiktioiden hoidossa.


Kuvankäsittely.
Esimerkki kuvan värien muokkaamisesta. Kuvista vasemmanpuoleinen on alkuperäinen.
Esimerkki kuvan asennon muokkaamisesta. Kuvista vasemmanpuoleinen on alkuperäinen.
Esimerkki kuvan perspektiivin muokkaamisesta. Kuvista vasemmanpuoleinen on alkuperäinen.
Kuvankäsittely on kuvatiedostojen muokkaamista tai säätämistä kuvankäsittelyohjelmalla. Työvaiheen aikana kuvatiedostoja muokataan käyttötarkoitusta varten aineisto- ja laatuvaatimusten mukaisesti. Kuvankäsittely tarkoittaa yksinkertaisimmillaan kuvatiedostossa olevien pikselien muokkaamista. Pikselien määrää, väriä, kirkkautta ja sijaintia voidaan muuttaa. Kuvankäsittely voi vaihdella yksinkertaisesta kuvan valaistuksen parantamisesta kuvamanipulaatioihin. Nykyisin kuvankäsittelyä tehdään lähes pelkästään tietokoneilla. Kuvankäsittelyn jälkeen kuva tallennetaan sopivaan kuvatiedostomuotoon.
Digitaalinen kuvankäsittely.
Kuvankäsittelyohjelma on digitaalisen kuvankäsittelyn perusohjelma. Sillä voidaan käsitellä yleensä mitä tahansa digitaalisessa muodossa tallennettuja kuvia. Ohjelmat soveltuvat erityisesti skannattujen ja digitaalikameralla otettujen valokuvien käsittelyyn. Kuvankäsittelyohjelmien käyttö on nykyisin arkea paitsi mainosalalla, myös kaikessa muussa julkaisutoiminnassa kuten sanoma- ja aikakauslehdissä.
Yleisimmät kuvankäsittelyohjelmilla tehtävät manipulaatiot ovat kuvan kontrastin optimointi, värikylläisyyden säätö sekä väritasapainon säätö. Muita yleisiä ja melko helppoja toimenpiteitä ovat kuvan koon muuttaminen, rajaaminen, kallistaminen ja taivuttaminen, sekä kuvan terävöittäminen tai sumentaminen.
Lisäksi kuviin voidaan lisätä erilaisia efektejä kuten 3D-, valaistus- tai kameralinssiefektejä. Samoja ominaisuuksia voidaan ohjelmissa soveltaa myös tekstin tuottamiseen.
Vaikeampia kuvamanipulaatioita ovat muun muassa kohteiden poistaminen tai lisääminen tai kuvan taustan vaihtaminen. Monilla kuvankäsittelyohjelmilla on mahdollista piirtää myös vektorigrafiikkaa.
Kuvamanipulaatiota voidaan nykyään käyttää lähes kaikessa kuvatuotannossa, ja sen käyttämisen etiikasta muun muassa mallikuvissa ja luontokuvauksessa on syntynyt keskustelua. Nykyisillä kuvankäsittelyohjelmilla on mahdollista saada aikaan hyvin taitavia kuvaväärennöksiä.
"Blendaus" tarkoittaa alun perin vähintään kahden kuvan yhdistämistä kuvanmuokkausohjelman avulla. Nykyään blendaamisella voidaan tarkoittaa myös mustavalkoisen kuvan värittämistä, kuvan laadun parantamista tai avatarin tekemistä.
On myös blendhaaste-sivustoja, joissa voi osallistua erilaisiin haasteisiin, ja joilla sivujen pitäjät arvostelevat työt paremmuusjärjestykseen.
Kuvina näillä sivuilla käytetään yleensä ihmisten kuvia. Pelkän kuvien yhdistämisen lisäksi lopputulokseen voidaan lisätä erilaisia reunoja tai taustoja.
Kuvankäsittely kirjapainoissa.
Digitaalinen kuva on useimmiten rgb-muodossa ja se ei sellaisenaan kelpaa painettavaksi. Kirjapaino, reprolaitos tai muu kuvankäsittelijä muuntaa kuvan painamiseen sopivaan muotoon. Tavallisin kirjapainossa käytettävä väriavaruus on CMYK, mutta myös duotone-muotoa käytetään jonkin verran.
Muut kirjapainoissa tehtävät digitaaliset kuvankäsittelyt ovat niin sanotut painotekniset säädöt, eli kuvan vaalea ja tumma pää säädetään sopiviksi painettavalle paperille. Samassa yhteydessä tarkistetaan yleensä myös kuvan harmaatasapaino ja resoluution riittävyys. Lisäksi kuvalle tehdään terävöitys, jonka voimakkuus riippuu painettavan paperin ominaisuuksista.
Kirjapainon kuvankäsittelijän ammattinimike on painopinnanvalmistaja.
Kuvien arkistointi.
Suurten kuvamäärien hallinta ja arkistointi edellyttää siihen tarkoitetun erikoisohjelman käyttöä. Kuva-arkisto-ohjelmat laativat kiintolevyille, CD-R-, Photo CD- ja muille siirrettäville levykkeille tallennetuista kuvatiedostoista pienoiskuvat ja tietokannan, joiden avulla kuvien selailu ja järjestely on helppoa. Kuviin liitettyjen tietojen ja avainsanojen perusteella voidaan suorittaa hakuja. Kuva-arkisto-ohjelmat sisältävät usein myös toiminnon, jonka avulla valokuvista voidaan tehdä kuvagalleria internetiin. Lisäksi on erillisiä ohjelmia, jotka ovat erikoistuneet internetsivuilla näkyvien kuvagallerioiden tekoon.


CP/M.
CP/M ("Control Program for Microcomputers" tai "Control Program/Monitor") on Digital Researchin Gary Kildallin kehittämä käyttöjärjestelmä, joka oli "teollisuusstandardi" 1970-luvun loppupuolella ja 1980-luvun puoleenväliin asti.
CP/M:stä oli versiot useille eri suoritinarkkitehtuureille. Intel 8080-yhteensopivaa suoritinta, erityisesti käyttävissä mikrotietokoneissa se oli suosittu. CP/M tuki kaikkiaan 64 kB keskusmuistia. Suosittu aikainen järjestelmä perustui 8080-suorittimeen, 4 kB muistiin ja yhteen 8" levykeasemaan. Myöhemmissä tietokoneissa oli Zilog Z80, jopa 64 kB muistia ja 720 kB levykeasema.
BIOS oli laitteistoriippuvainen ja se piti kirjoittaa laitteistolle sopivaksi, loppu käyttöjärjestelmästä oli laitteistoriippumatonta. BIOS sisälsi 17 funktiota (CP/M versiossa 2.2), joita käytettiin näppäimistön lukuun, merkin tulostukseen näytölle ja sektorin kirjoittamiseen ja lukuun levykkeeltä. Tietokoneen käynnistyessä BIOS latasi käyttöjärjestelmän muut osat levykkeeltä. BDOS sisälsi toiminnot tiedostojen käsittelyyn, näytölle kirjoittamiseen ja tulostamiseen. CP/M käsittelee laitteistoa vain BIOS-kutsujen kautta. Kun BIOS oli kirjoitettu uudelle laitteelle, käyttöjärjestelmä toimi siinä. CP/M versiossa 2.2 käyttöjärjestelmän koko oli 3 584 tavua. Sen lisäksi komentotulkki vie vielä noin kaksi kilotavua. Ohjelmien käynnistämisen lisäksi käyttöjärjestelmässä on 38 funktiokutsua, lähinnä tiedostojen käsittelyyn.
Muistin alkupäästä osa on varattu suorittimen keskeytysvektoreille, muutamille muuttujille ja komentorivipuskuriksi käynnistettävälle ohjelmalle.
Tietokoneen käynnistyttyä se jäi "A>"-kehotteeseen, josta voi käynnistää ohjelmia tai käsitellä tiedostoja komentotulkin avulla. Komento DIR näyttää levykkeellä olevat tiedostot. ERA tuhoaa tiedoston. Tiedostojen kopiointi tapahtui käskyllä PIP = (nimi tulee DEC:in PDP-6:n "Peripheral Interchange Program" -ohjelmasta). PIP pystyi myös kopioimaan tiedostoja erikoislaitteisiin, kuten CON: näytölle, tai syöttö näppäimistöltä, LST: tai PRN: kirjoittimelle.
Ohjelmistot.
Ohjelmat toimitettiin 8" levykkeellä, jolle vakiintui yhteensopiva "jakeluformaatti", joka toimi kaikissa tietokoneissa. Myös 5¼" levykkeitä käytettiin, mutta niille ei ollut yleistä standardia, eivätkä yhden valmistajan koneessa formatoidut levykkeet toimineet toisten valmistajien koneissa.
CP/M oli käytössä jopa sadoissa eri valmistajien tietokoneissa. Suosituimpia olivat Altair, IMSAI 8080, Osborne 1 ja Kaypron kannettavat ja MSX. Luultavasti myydyin CP/M:ää ajava kone oli Commodore 128, jota harva käyttäjä kuitenkaan käytti CP/M-tilassa. Jopa sai Z80-kortin, jolla pystyi ajamaan CP/M-ohjelmia.
Suosittuja CP/M:n ohjelmia olivat tekstinkäsittelyohjelmat Magic Wand, WordStar, dBASE-tietokanta, KAMAS, Turbo Pascal ja Multiplan. Suosittu ilmainen XMODEM mahdollisti modeemin käytön ja tiedostojen latauksen.
Tiedostojärjestelmä.
CP/M:n tiedostojärjestelmässä levykkeellä on vain yksi hakemisto. Hakemiston koko on kiinteä.
Hakemisto on taulukko 32 tavun tietueita. Tiedoston nimi koostui 8+3 merkistä, kuten myöhemmässä MS-DOS-käyttöjärjestelmässä. Tiedoston nimen lisäksi hakemistotietue sisältää käyttäjäkoodin, 128-tavuisten levylohkojen määrän ja 16 tavua levylohkojen numeroita. Tilanvarausta varten puolestaan levy on jaettu 1 kB lohkoihin, ja tiedoston hakemistotietue sisältää tiedon siitä, mitkä lohkot kuuluvat tiedostoon.
Tiedoston kokoa ei ole tallennettu mihinkään, joten tiedostoa käsittelevän ohjelman täytyy pitää huolta siitä, ettei se lue tiedoston lopun ohi. Käytännön nyrkkisäännöksi muodostui päättää tekstitiedostot ohjauskoodilla control-Z (ASCII: SUB tai 0x1A).
Tiedostojärjestelmä ei pidä yllä tietoa siitä, mitkä levykkeen lohkot ovat vapaita. Käynnistyessään käyttöjärjestelmä lukee koko hakemiston läpi ja muodostaa bittikartan, johon on merkitty tiedostoille varatut ja käytettävissä olevat alueet.
Koska yksi hakemistotietue voi osoittaa vain 16 lohkoa, 16  kB suuremmat tiedostot vaativat usean hakemistotietueen. Tähän käytetään hakemistotietueen extends-kenttää, joka kertoo monesko tiedostolle varattu tietue on kyseessä.
Lisäksi CP/M:n hakemisto sisältää käyttäjäkentän, jonka avulla tiedostoja voi ryhmitellä. Käyttöjärjestelmä listaa ainoastaan ne tiedostot, joiden käyttäjä-kenttä on saman kuin nykyinen käyttäjänumero. Käyttäjää vaihdettiin komentotulkin komennolla USER x, jossa x on luku 0–15. Eräät valmistajat lisäsivät tähän salasanakyselyn, mutta peruskäyttöjärjestelmässä käyttäjänvaihtoon ei sisältynyt mitään tietoturvaa, vaan käyttäjää voi vaihtaa ilman salasanoja.
16-bittiset versiot.
Digital Research kehitti 16-bittisille suorittimille omat versiot CP/M:stä: CP/M-86 Intel 8086 -suorittimille ja CP/M-68k. Myös oli CP/M-8000.


DOS.
DOS ("Disk Operating System", 'levynkäyttöjärjestelmä') on IBM-yhteensopivien tietokoneiden käyttöjärjestelmäperhe, jonka ensimmäinen versio PC-DOS 1.0 julkaistiin 1981 IBM PC:lle ja 8088-suorittimelle.
Erilaiset DOS-versiot eri toimittajilta olivat IBM-yhteensopivien laitteistojen yleisin käyttöjärjestelmä aina 1990-luvun alkuun asti ennen graafisten käyttöjärjestelmien yleistymistä. DOSin käytettävyyden parantamiseksi jo varhain oli tarjolla useita käyttöliittymiä, kuten GEM, Windows tai PC-GEOS. Toiset olivat pikemminkin ohjelmankäynnistysvalikoita, kuten DESQview ja DOS Shell. Windows 95:ssa DOS ja käyttöliittymä toimitettiin ensi kertaa yhdessä. Muissa kuin IBM:n tietokoneissa yleisin oli pitkään Microsoftin toimittama MS-DOS, jonka viimeinen versio 6.22 julkaistiin 1994. IBM:n viimeinen päivitysversio, Y2K-yhteensopiva PC-DOS 7.01 (PC-DOS 2000), julkaistiin 1998.
Huolimatta DOSin käytön hiipumisesta kehittyneempien käyttöjärjestelmien hyväksi, on nykyisissäkin NT-pohjaisissa Windowseissa (kuten) säilytetty jonkinlainen DOS-tuki. Windowsille, Linuxille ja Mac OS X:lle on saatavissa emulaattori DOSBox, jolla voi ajaa vanhoja DOS-ohjelmia, kuten koneen haltuun ottavia klassikkopelejä, nykyaikaisessa käyttöympäristössä.
Ominaisuudet.
DOS on yhden käyttäjän ei-moniajava käyttöjärjestelmä, jonka käyttöliittymä on komentorivipohjainen ja arkkitehtuuri 16-bittinen. DOS toimii suorittimen vapaassa tilassa, joten sen muistiavaruus on 1024 kB, josta ohjelmille on varattu 640 kB (perusmuisti). Loput 384 kB (UMB, ylämuisti) on ohjelmien kannalta tyhjää, sillä se on varattu koneen laajennuskorteille ja BIOSille. Erityisellä laiteohjaimella ("himem") on MS-DOS 5:stä alkaen mahdollista siirtää käyttöjärjestelmän osia tai laiteajureita 64 kB kokoiselle HMA-alueelle, jolloin perusmuistia vapautuu sovellusten käyttöön. 640 kilotavun muistirajoituksen kiertämiseksi esiteltiin useita vaihtoehtoisia DOS-laajentimia, kuten "386|DOS-Extender" ja "DOS/4GW" tai Microsoftin oma "DPMI", joka tuli Windowsin mukana. Nämä laajennukset toimivat suojatun tilan sovelluksen ja vapaassa tilassa toimivan DOSin välisenä sovittimena. Muistinlaajennus on mahdollista kuitenkin vain 80286 ja 80386 -suorittimilla tai paremmilla. Alkuperäinen 8086 tai 8088 eivät voi mitenkään tunnistaa tai käyttää 1024 kB ylittävää muistialuetta.
DOS tarjoaa sovelluksille useita palveluita, kuten tulostaa merkkejä näyttölaitteelle, lukee syötteitä näppäimistöltä ja huolehtii tiedostojen kirjanpidosta ja luku- ja kirjoitusoperaatioista. DOSiin ei aluksi kuitenkaan kuulunut rutiineja kiintolevyjä varten, vaan se oli suunniteltu levykeasemille. DOSin tiedostojärjestelmää kutsutaan nimellä FAT ("File Allocation Table"), jossa tiedostonimelle ja tarkenninosalle on varattu 8+3 merkkiä ("tiedosto.txt").
Kilpailevat DOS-käyttöjärjestelmät.
Markkinajohtajien PC-DOSin ja MS-DOSin lisäksi on julkaistu monia muita näiden kanssa yhteensopivia DOS-käyttöjärjestelmäversioita, kuten Digital Researchin DR-DOS (myöhemmin "NovellDOS"), josta Caldera kehitti "OpenDOSin". FreeDOS on maksuton avoimen lähdekoodin DOS. FreeDOSin ohella venäläisen Phystech Softin PTS-DOS on harvoja edelleen tuettuja ja saatavilla olevia DOS-käyttöjärjestelmiä, jonka viimeisin versio tukee FAT32:sta.


OS X.
OS X (ennen Mac OS X) on Applen kehittämä ja markkinoima käyttöjärjestelmäperhe Macintosh-tietokoneisiin. Se on tullut vuodesta 2002 esiasennettuna jokaisen uuden Macintosh-tietokoneen mukana.
Historia.
OS X pohjautuu NeXTSTEP-käyttöjärjestelmään, jonka Apple sai yrityskaupassa 1996 Steve Jobsin "Next, Inc" yritykseltä. Käyttöjärjestelmän ydinosat perustuvat avoimeen lähdekoodiin, etupäässä. Käyttöjärjestelmän ydin XNU on Mach-tyyppisen mikroytimen ja 386BSD:hen perustuvien Unix-palvelujen hybridi. Apple on julkaissut nämä avoimen lähdekoodin osat nimellä Darwin vapaalla Apple Public Source License 2.0 -lisenssillä. Apple tukee OS X:llä PowerPC-, Intel- ja ARM -suoritinarkkitehtuureja.
Apple sai oppia XNU:n ja NeXTStepin kehittämiseen Linuxista 1990-luvulla siitä kehittämällään MkLinux-versiollaan. MkLinuxin idea oli hajauttaa Linuxin monoliittinen arkkitehtuuri Mach-mikroytimen päälle.
Ytimen päälle Apple on rakentanut oman ikkunointijärjestelmän ja käyttöliittymän nimeltä "Aqua", joka muistuttaa rajapinnoiltaan NeXTSTEP/OpenStep-järjestelmää. Sitä on kuitenkin uudistettu huomattavasti näyttävämmäksi ja muistuttamaan enemmän aiempia Mac OS -versioita. OS X tarjoaa viisi API-rajapintaa sovelluksille: Cocoa, Carbon, POSIX, X11 sekä Java.
Mac OS X:n oli alun perin tarkoitus tulla markkinoille jo vuonna 1999, mutta Apple päätti julkaista vielä yhden version vanhemmasta Mac OS -käyttöjärjestelmästään (Mac OS 9), mikä johtui Mac OS X:n kehitystyön viivästymisestä. Apple Mac OS X 10.0 julkaistiin lopulta maaliskuussa 2001, edelleen keskeneräisenä. Monen mielestä ensimmäinen Mac OS X 10.0 olikin paremmin verrattavissa hyvin tehtyyn betaan kuin valmiiseen tuotantoversioon. Ensimmäinen viimeisteltynä pidetty Mac OS X -versio, 10.1, sisälsi tärkeitä ominaisuuksia, kuten CD-levyjen kirjoitus- ja DVD-levyjen toistomahdollisuuden. Mac OS X 10.1 julkaistiin syyskuussa 2001. Mac OS X 10.0 -käyttäjille 10.1-päivitys oli ilmainen.
Mac OS X -käyttöjärjestelmän nimessä käytetty X tulee roomalaisesta numerosta X, 'kymmenen'. Samalla X viittaa myös Unixiin, jonka perillinen Mac OS X on, toisin kuin sen edeltäjät Mac OS -sarjan käyttöjärjestelmät.


OS/2.
OS/2 ("Operating System/2") oli ja Microsoftin aluksi yhteistyössä kehittämä, sittemmin IBM:n yksinään tahollaan tukema moniajava käyttöjärjestelmä. OS/2 oli tarkoitettu IBM:n 2-sarjan tietokoneille ja muille kehittyneille PC-koneille. Microsoft vetäytyi projektista 1991, koska Windows 3.0 osoittautui hyvin suosituksi. Sen sijaan Microsoft käytti materiaalia uuteen hankkeeseen, jonka tuloksena syntyi Windows NT.
OS/2 tuki omien 32-bittisten sovellusten lisäksi vanhempia 16-bittisiä Windows-ohjelmia ja perinteisiä tekstipohjaisia DOS-ohjelmia.
Kehitys.
Ensimmäinen versio 1.0 julkaistiin 1987 komentorivipohjaisena ilman graafista käyttöliittymää. "Presentation Manageriksi" nimetty liittymä tuli vasta version 1.1 mukana 1988. Ensimmäisessä 32-bittisessä versiossa 2.0 esiteltiin uusittu objektiorientoitunut työpöytäympäristö "Workplace Shell". 1994 IBM nimesi käyttöjärjestelmäversion 3.0 uudelleen OS/2 Warpiksi Star Trekin mukaan myynnin edistämiseksi ja uuden alun merkiksi. Kolmosversiossa oli mukana laaja ohjelmistopaketti, kuten "IBM Works" -toimisto-ohjelmisto ja Internet-työkalut. Imagonkohotus ei kuitenkaan tuonut lisää käyttäjiä, vaikka versiossa 4.0 esiteltiin puheentunnistus ja Java-tuki.
Nykyään OS/2 on käytössä vakautensa ansiosta joissakin erityistehtävissä, kuten ydinvoimaloissa, pankkiautomaateissa ja lennonjohdossa. Viimeinen IBM-päivitys 4.52 OS/2 Warp 4:lle julkaistiin 2001. IBM lopetti OS/2:n myynnin 23. joulukuuta 2005 ja maksuttoman tuen 31. joulukuuta 2006. "Serenity Systems" kehittää ja myy edelleen OS/2:een perustuvaa "eComStationia", jonka viimeisin vakaa versio 1.2 julkaistiin vuonna 2004, ja versio 2.0 on työn alla.
Avoimen lähdekoodin yhteisö on pyytänyt IBM:ltä OS/2:n vapauttamista kokonaan tai osittain, mutta hankaluutena on käyttöjärjestelmän sisältämä Microsoftilta lisensoitu koodi.
OS/2:n häviö.
On monia syitä, miksi OS/2 ei lopulta lyönyt läpi työpöytäkäytössä. Auki revennyt juopa kahden kehittäjätahon, IBM:n ja Microsoftin, välillä hankaloitti käyttöjärjestelmän markkinointia. Yrityskulttuurien välinen ero oli tuntuva: IBM halusi kehittää ja koekäyttää ohjelmia ennen julkaisua, kun taas Microsoftilla uskottiin mutkattomiin "ad-hoc" -ratkaisuihin. IBM:n väärin ajoitetut, julkaisua pitkittäneet valinnat ohjelman kehitystyössä, kuten painopisteen siirtäminen liian varhaisessa vaiheessa "Presentation Managerista" muistisyöppöön "Workplace Shelliin", hukkasi tärkeän markkinaedun ennen Windows 3.0:n julkistamista. PowerPC:lle kehitetty versio OS/2:sta, "Workplace OS", osoittautui sekin harhapoluksi, mikä vei resursseja OS/2:lta ja hämmensi kuluttajia. Edes valtavan, monelle alueelle levittäytyneen IBM:n sisällä tuki OS/2:n kehitystyölle ei ollut aina selviö. Lopulta taloudelliset etunäkökohdat olivat kehittäjille vastakkaiset. Onnistuessaan OS/2 olisi ollut uhka Microsoftin tukemalle Windows-käyttöjärjestelmälle, minkä vuoksi yhtiö turvautui kyseenalaisiin kilpailukeinoihin. Microsoft heikensi uusien Windows-sovellusten ja OS/2:n yhteensopivuutta Win32s-rajapinnalla ja vaikeutti OS/2:n saatavuutta vaatimalla ohjelmistolisenssistä korotettua hintaa, mikäli valmistaja tarjosi kilpailevaa käyttöjärjestelmävaihtoehtoa esiasennettuna. Muna-kana -ilmiö toimi OS/2:n yleistymistä vastaan, sillä kuluttajat eivät olleet valmiita siirtymään OEM-valmistajien huonosti tukemaan käyttöjärjestelmään ja valmistajat eivät halunneet tukea tuotetta, jolle ei nähty olevan kriittistä massaa. Kloonivalmistajat suhtautuivat IBM:n julkistukseen, jossa uutta käyttöjärjestelmää, 2-laitealustaa ja mikroväylää markkinoitiin yhdessä, yrityksenä siirtyä "suljettuun tekniikkaan".


Hypermedia.
Hypermedia on laajennus termistä hyperteksti. Se sisältää tekstin lisäksi muuta mediaa, kuten kuvia, ääntä, videokuvaa ja animaatiota. Ääni voi olla puhetta, musiikkia ja muita äänitehosteita.
Hypermediadokumenteissa tiedostoihin voidaan viitata useasta eri kohdasta.
Hypermediassa tieto on tallennettu solmuihin, jotka yhdistyvät toisiinsa linkein. Yhdessä solmussa voi olla kuva tai tekstinosa. Linkit liittävät nämä eri osat toisiinsa kokonaisuudeksi. Koko hypertiedostoa voidaan selata, lukea ja käsitellä sekä lineaarisesti että assosiatiivisesti. Äänien ja videon tuottamista varten tarvittavat komennot sijoitetaan nekin solmuun. Kun käyttäjä navigoi tällaiseen solmuun, tietokone käynnistää esimerkiksi CD-soittimen, tulostaa muististaan digitoidun äänen tai käynnistää videolevysoittimen. Ääni- ja videoinformaatiota voidaan osoittaa ikonilla. Solmussa voi sijaita myös ohjelma, joka käynnistyy automaattisesti käyttäjän saapuessa solmuun.


Hyperteksti.
Hyperteksti on tietokoneissa käytetty käyttöliittymäperiaate, joka mahdollistaa automaattiset hyperlinkeiksi kutsutut ristiviittaukset eri dokumenttien välillä. Kun käyttäjä valitsee hyperlinkin, tietokone hakee lyhyellä aikaviiveellä viitatun dokumentin.
Hypertekstidokumentit voivat olla "staattisia" eli etukäteen valmiiksi tehtyjä tai "dynaamisia", jolloin ne muuttuvat käytön yhteydessä. Tietoverkko voi mahdollistaa hypertekstin lukemisen ja muokkaamisen maailmanlaajuisesti. Tunnetuin hypertekstipohjainen järjestelmä on Internetin WWW. Jos hypertekstissä on teksti- ja numeromuotoisen tiedon lisäksi äänitiedostoja, grafiikka ja liikkuvaa kuvaa, sitä sanotaan hypermediaksi.
Historia.
Termin "hyperteksti" keksi Ted Nelson 1960-luvulla, mutta itse käsitteen katsotaan olevan Vannevar Bushin idea; hän nimittäin kirjoitti 1945 "Atlantic Monthly" -lehdelle artikkelin "As We May Think", jossa hän kuvasi kuvitteellisen Memex-järjestelmän, hypertekstipohjaisen kirjaston, jossa kirjoissa olevia viitteitä muihin kirjoihin pystyisi seuraamaan.
Varhaisella 1980-luvulla nähtiin lukuisia kokeellisia hyperteksti- ja hypermediaohjelmia, mutta mikään niistä ei saavuttanut laajaa suosiota kuluttajien keskuudessa. Vuoden 1993 jälkeen läpimurron tehnyt Tim Berners-Leen World Wide Web sisälti paljon näiden ohjelmien ajatuksia ja terminologiaa vaikka siitä puuttuikin muutamia ominaisuuksia.
Hyperteksti kirjallisuutena.
Hyperteksti ja tietoverkkojen kehitys mahdollistaa helpon käytettävyyden epälineaarisille teksteille, jotka eivät koostu peräkkäisistä jaksoista vaan jäsentyvät vapaammin. 1990-luvulla valmistettiin ohjelmistoja, jotka sopivat tämänkaltaisten tekstien kirjoittamiseen.
Nykyään on jo luotu merkittäviä hypertekstikirjallisuuden teoksia. Näitä ovat esimerkiksi Michael Joycen "afternoon: a story", Shelley Jacksonin "Patchwork Girl", ja Stuart Moulthropin "Victory Garden".
Usein hyperteksti yhdistetään postmoderniin liikkeeseen ja pohjautuu vahvasti Michael Foucault'n, Jean-François Lyotardin, Jacques Derridan, Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin filosofioihin.


RLE.
RLE ("Run-length Encoding") eli jakson pituuden koodaus on yksinkertaisin häviötön tiivistysmenetelmä. Siinä tutkitaan sisältääkö
syöte useita samoja merkkejä peräkkäin. Mikäli näin on, ne korvataan laskurilla, joka kertoo toistuvien merkkien määrän, sekä yhdellä kappaleella itse merkkiä. Se soveltuu hyvin sellaiselle informaatiolle, jossa on useita samoina toistuvia jaksoja. Hyvä esimerkki tällaisesta informaatiosta on bittikarttakuva, vaikkapa näytönkaappaus, jossa voi olla pitkiäkin pätkiä samaa väriä. Tavalliseen tekstiin se ei sovellu, koska siinä ei useinkaan ole useita peräkkäisiä merkkejä.


GIF.
GIF-kuva, jossa on havaittavissa 256 väristä johtuvaa rakeisuutta
GIF () on yleisesti käytössä oleva häviötön bittikarttagrafiikan tallennusformaatti. GIF-tiedostot voivat sisältää vain 8-bittisiä harmaasävykuvia tai 8-bittisiä värikuvia,
joiden värit ovat valittavissa 24-bitin paletista. Koska kuvien esittämiseen ei ole kuin 8 bittiä, rajoittuu yhtä aikaa näytettävien värien määrä 256:een. Tätä voidaan pitää nykyaikaisten standardien mukaan riittämättömänä ainakin valokuvien esittämiseen. Kuvadata GIF-tiedostossa kompressoidaan käyttämällä LZW- eli Lempel-Ziv-Welch-algoritmia. GIF-formaatin uudempaan versioon voidaan tallettaa myös lyhytanimaatioita.
GIF:n etuna on, että lähes jokainen tietokonegrafiikkaohjelma tukee sitä. GIF-formaattia käytetään edelleen jonkin verran pienimuotoisten animaatioiden esittämiseen, mihin esimerkiksi JPEG tai PNG eivät kykene. GIF soveltuu häviöttömänä JPEG:iä paremmin myös tietynlaisten, teräväreunaisten piirroskuvien esittämiseen.
GIF:issä käytetty pakkausalgoritmi oli UNISYSin ja IBM:n patentilla suojaama, mutta patentin voimassaoloaika päättyi 11. elokuuta 2006 ja formaatti on nyt käytettävissä vapaasti.
Aiempi tilanne, jossa patentin käyttö oli rajoittuneempaa, toimi kipinänä kehittyneemmän ja vapaan PNG-formaatin kehittämiseen, jossa on alfakanavat ja 24-bittisiä täysvärejä. 24-bittinen formaatti kykenee näyttämään 256 värin asemasta 16 777 216 väriä. Tähän viitataan usein pyöristäen 16 miljoonan värin syvyytenä.


Päihdepolitiikka.
Päihdepolitiikka on yhteiskunnan harjoittamaa politiikkaa, jolla pyritään ohjaamaan yksilöiden päihteiden käyttöä. Usein päihdepolitiikan pyrkimyksenä on rajoittaa päihteiden käytöstä yksilölle ja yhteiskunnalle koituvia haittoja. Päihdepolitiikassa käytettyjä menetelmiä ovat esimerkiksi ostorajoitukset, suorat kiellot, haittaverot, valistus ja haittojen vähentäminen.
Historia.
Ihmiskunta on käyttänyt erilaisia päihdyttäviä aineita, päihteitä historiallisista ajoista alkaen. Varhaisissa kulttuureissa tunnettiin monia luonnonyrttejä, joita käytettiin sekä niiden parantavien että päihdyttävien vaikutusten takia. Luonto on täynnä erilaisia eliöitä yksisoluisista bakteereista levien, sienten ja kasvien kautta eläimiin. Kaikissa elävissä organismeissa esiintyy erilaisia yhdisteitä vaihtelevina pitoisuuksina. Monet näistä yhdisteistä ovat elintärkeitä ja ihminen käyttää niitä ravinnokseen, toisilla taas on erityisiä lääkinnällisiä vaikutuksia joiden vuoksi niitä käytetään erilaisten sairauksien hoitoon. Jotkin näistä aineista ovat eri tavoin psykoaktiivisia ja niitä voidaan käyttää päihtymistarkoituksessa.
Erilaisten luonnontuotteiden käyttö päihteenä vaihtelee maantieteellisesti ja kulttuurillisesti. Alkoholista, kofeiinista ja nikotiinista on muodostunut länsimaisten teollisuusyhteiskuntien kulttuuripäihteitä, joita käytetään erilaisiin tarkoituksiin: alkoholia rentoutumiseen ja vapautumiseen, kofeiinia piristymiseen ja suorituskyvyn lisäämiseen, nikotiinia sekä rentoutukseen että virkistykseen.
Tiettyihin arabikulttuureihin on aikaisemmin kuulunut kannabiksen ja oopiumin käyttö. Islamin voimistuminen on muuttanut tilannetta. Alkoholikielto on islamissa ehdoton ja se käsittää myös kiellon valmistaa, kuljettaa, käsitellä ja myydä alkoholipitoisia juomia, sekä kiellon osallistua tilaisuuksiin, joissa tarjoillaan alkoholia. Alkoholia sisältävät lääkkeet ovat sallittuja vain, jos vastaavaa alkoholitonta lääkettä ei ole. Kaikki, mikä sumentaa aisteja ja ajattelukykyä on haram (kielletty), ja tämä sääntö pätee myös huumeisiin, kuten esimerkiksi marihuana, kokaiini, oopiumi ym. Niiden kaikenlainen käyttö, kuten alkoholinkin, on kiellettyä.
Andien vuoristossa kokapensaan "lehtien" pureskelu vastaa länsimaisen kulttuuripiirin kahvin käyttöä.
Päihdepolitiikalla on aina ollut myös taloudelliset motivaattorit. Usein päihteitä on kielletty päihdekaupan pitämiseksi hallitsijan käsissä. Kieltoja on usein perusteltu halulla ehkäistä päihteiden käytöstä koituvia ongelmia ja haittoja.
Vapaa saatavuus.
Päihteiden vapaalla saatavuudella tarkoitetaan järjestelmää, jossa päihteen myynti on vapaata, eikä kaupalle ole olemassa rajoittavia määräyksiä. Esimerkiksi kahvin kauppa noudattaa vapaan saatavuuden mallia.
Kontrolloitu saatavuus.
Kontrolloidun saatavuuden mallissa on lainsäädännöllä asetettu eriasteisia velvoitteita päihteiden myyjälle. Myynti voi olla luvanvaraista ja myynnille voidaan asettaa erilaisia kriteereitä, kuten ikärajoja. Esimerkiksi tupakan ja mietojen alkoholijuomien myynti on sallittu vain yli 18-vuotiaille. Alkoholin anniskelupaikkojen, kuten baarien ja ravintoloiden tulee täyttää lain määräämät kriteerit voidakseen anoa anniskeluoikeuksia ja myydä alkoholijuomia.
Myös reseptilääkkeiden kohdalla noudatetaan kontrolloidun saatavuuden periaatetta. Esimerkiksi mielialalääkkeiden hankkimiseksi käyttäjällä tulee olla lääkärin määräys ja ostoon oikeuttava resepti. Myös kerralla hankittavien lääkkeiden määrää voidaan rajoittaa.
Täyskielto.
Päihteiden käyttöä voidaan pyrkiä kontrolloimaan täyskiellon avulla. Täyskiellolla tarkoitetaan tilannetta, jossa päihteen tuotanto, jalostus ja kauppa on kiellettyä. Toisinaan myös hallussapito voidaan kieltää.
Esimerkiksi tupakasta valmistettavan nikotiinipitoisen nuuskan tuotanto, valmistus ja kauppa ovat Suomessa tupakkalain mukaisesti kiellettyjä. Huumausainelaissa määrätään suuri joukko päihteitä huumausaineiksi, ja niiden tuotanto, jalostus, maahantuonti, kauppa ja hallussapito on kiellettyä. Laissa voidaan sallia määrättyjen aineiden käyttö muun muassa lääketieteellisiin tai teollisiin tarkoituksiin.
Haittojen vähentäminen.
Monissa valtioissa päihdepolitiikassa toteutetaan joko osittain tai kokonaan haittojen vähentämisen periaatteita. Suomalainen päihdepolitiikka soveltaa kaikkien edellä mainittujen toimenpiteiden lisäksi joiltain osin haittojen vähentämistä, muun muassa tarjoamalla päihderiippuvaisille hoitoa ja neuvontaa.
Päihdepolitiikkaa toteuttava lainsäädäntö Suomessa.
Suomessa päihdepolitiikan kehykset säädetään laissa. Lakeja on useita ja käytännössä lainsäädännön toteuttaminen on annettu pääasiassa kunnille ja erilaisille kansalaisjärjestöille, jotka toteuttavat merkittävän osan käytännön päihdepolitiikasta. Tähän tarkoitukseen kunnat ja kansalaisjärjestöt saavat rahoitusta valtiolta. Rahoituksen kohteet ovat nähtävissä Sosiaali- ja terveysministeriön sivuilla.
Seuraavassa luetellaan keskeisimmät päihdepolitiikkaa toteuttavat lait.
Raittiustyölain (828/1982) mukaan raittiustyön tehtävänä on totuttaa kansalaiset terveisiin elämäntapoihin ohjaamalla heitä välttämään päihteiden ja tupakan käyttöä. Yleisten edellytysten luominen raittiustyölle on ensi sijassa valtion ja kuntien tehtävä. Käytännön työn tekemisestä vastaavat pääasiassa kunnat ja järjestöt.
Sosiaalihuoltolain (910/1982) mukaan kunnan on huolehdittava sosiaalipalvelujen järjestämisestä asukkailleen sekä toimittava sosiaalisten olojen kehittämiseksi ja sosiaalisten epäkohtien poistamiseksi.
Päihdehuoltolain (41/1986) mukaan päihdehuollon tavoitteena on ehkäistä ja vähentää päihteiden ongelmakäyttöä sekä siihen liittyviä sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja sekä edistää päihteiden ongelmakäyttäjän ja hänen läheistensä toimintakykyä ja turvallisuutta. Päihdehuoltolaki korostaa kunnan vastuuta päihdehuollon järjestämisestä kunnassa ilmenevän tarpeen mukaisesti. Palvelujen järjestäminen kuuluu kuntien sosiaali- ja terveydenhuollolle.
Lastensuojelulain (139/1990) mukaan lapsella on oikeus turvalliseen ja virikkeelliseen ympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä etusija erityiseen suojeluun. Kunnan on ryhdyttävä toimenpiteisiin viipymättä, jos kasvuolot vaarantuvat tai jos nuori itse käyttäytymisellään vaarantaa terveyttään. Lastensuojelulaki ja päihdehuoltolaki mahdollistavat "viimeisenä keinona" myös huumeiden ongelmakäyttäjän tahdosta riippumattoman hoidon. Esimerkiksi päihdehuoltolaissa tahdonvastaisen hoidon kriteereinä ovat terveysvaara ja väkivaltaisuus, mutta vaihtoehtoon turvaudutaan käytännössä hyvin harvoin.
Kansanterveyslain (66/1972) perusteella kunnan tulee ylläpitää terveysneuvontaa, järjestää työterveyshuolto sekä ylläpitää kouluterveydenhuoltoa.
Työterveyshuoltolain (743/1978) ja siihen liittyvässä muussa lainsäädännössä korostetaan työkyvyn ylläpitoa yhtenä työterveyshuoltotoiminnan päätavoitteista, mihin sisältyy myös päihde/huumeongelmaisen hoitoonohjaukseen tähtäävä toiminta työpaikoilla.
Sosiaali- ja terveysministeriö antoi 1.7.2000 asetuksen opioidiriippuvaisten vieroitus- ja korvaushoidosta buprenorfiinia, metadonia tai levasetyylimetadolia sisältävillä lääkkeillä. Vanhassa määräyksessä ennen jatkuvan korvaushoidon aloittamispäätöstä mahdollisesti käytettävä vieroitushoitokausi oli maksimissaan kaksitoista kuukautta ja varsinaisen korvaushoidon tarpeen arviointi oli rajattu kolmeen yliopistolliseen keskussairaalaan. Uudessa asetuksessa vieroitushoitokausi on rajattu yhteen kuukauteen. Vieroitus-, korvaus- ja uutena hoitomuotona myös ylläpitohoidon tarpeen arviointi laajennetaan kaikkiin yliopistollisiin ja muihin keskussairaaloihin sekä Järvenpään sosiaalisairaalaan.
Terveydenhuollon ammattihenkilökunnasta annetussa laissa (559/1994) esitellään muun muassa terveydenhuollon eettisiä periaatteita, joiden mukaan terveydenhuollon ammattihenkilön ammattitoiminnan päämääränä on terveyden ylläpitäminen ja edistäminen, sairauksien ehkäiseminen sekä sairaiden parantaminen ja heidän kärsimyksiensä lieventäminen soveltaen yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisesti perusteltuja menettelytapoja.
Potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (785/1992) mukaan potilaalla on oikeus laadultaan hyvään terveyden- ja sairaanhoitoon. Hänen hoitonsa on järjestettävä ja häntä on kohdeltava siten, ettei hänen ihmisarvoaan loukata sekä että hänen vakaumustaan ja yksityisyyttään kunnioitetaan.
Mielenterveyslain (1116/1990) perusteella alaikäinen voidaan määrätä omasta tai vanhempiensa tahdosta riippumatta psykiatriseen sairaalahoitoon, jos hoitoon toimittamatta jättäminen olennaisesti pahentaisi hänen tai muiden terveyttä tai turvallisuutta.
Rikoslain (19.12.1889/39) avulla voidaan, ehkä hieman yllättäen, myös nykyään toteuttaa päihdepolitiikkaa. Huumausainerikoksia koskevaan lukuun on nimittäin lisätty säännös, jonka nojalla voidaan "huumausaineen käyttörikoksesta" syytetty henkilö jättää syyttämättä tai tuomitsematta, jos hän on hakeutunut hoitoon päihdeongelmasta selvitäkseen
Kieltolain seuraukset.
Päihteiden myynnin täyskiellolla on pyritty estämään laittomiksi määriteltyjen päihteiden, eli huumausaineiden, käytöstä aiheutuvat ongelmat, tavoitteena käytön estäminen. Tästä pyrkimyksestä sekä sen tiukasta valvonnasta ja kovista rangaistuksista huolimatta käyttöä ei yleensä ole pystytty täysin estämään missään päin maailmaa, vaikka arabimaiden kokemukset sekä myynnin että käytön kieltämisestä ovat rohkaisevia. Kiellettyjen päihteiden kaupasta on muodostunut massiivinen harmaa liiketoiminta. Suomella tästä on kokemusta sekä 1930-luvulla voimassa olleen alkoholin kieltolain aikana että varhaisemmin Ruotsin vallan aikana kolmeen eri otteeseen (1756-61, 1767-70 ja 1794-1802) voimassa olleen kahvin kieltolain aikana.
Nykyisin laittomien päihteiden käyttö on noussut ennätyslukemiin. Laittomien päihteiden kaupan arvo on YK:n arvion mukaan 8% maailmankaupasta, ollen toisella sijalla heti asekaupan jälkeen. Suurin osa tästä rahavirrasta ohjautuu järjestäytyneelle rikollisuudelle. Laiton huumekauppa lisää korruptiota ja vähentää kansalaisten lainkuuliaisuutta. Poliisin oikeuksien laajentamisella on pyritty estämään huumekauppaa, mutta heikoin tuloksin.
Haittojen vähentäminen.
Haittojen vähentämisen eli haittojen minimointi -politiikalla (engl. "Harm Reduction") tarkoitetaan sellaista päihdepolitiikkaa, jossa lähtökohtana on päihteiden käytöstä koituvien kokonaishaittojen minimoiminen. Suomalainen alkoholipolitiikka noudattaa haittojen vähentämisen periaatteita.
Viime vuosina on maailmalla ryhdytty käyttämään vaihtoehtoisia lähestymistapoja myös laittomien päihteiden käytöstä koituvien haittojen kontrollissa, kun vanhat toimintatavat ovat osoittautuneet heikoiksi tai toimimattomiksi. Monissa valtioissa on siirrytty tai ollaan siirtymässä rikosoikeudellisesta, laittomien päihteiden käyttäjien rankaisemiseen keskittyvästä politiikasta järjestelmään, jossa päihteiden käyttö nähdään lääketieteellis-sosiaalisena ongelmana.
Käytön dekriminalisointi.
Dekriminalisoinnilla tarkoitetaan päihteen käyttäjien rankaisemisen lopettamista. Dekriminalisoimalla laittomaksi määriteltyjen päihteiden käyttö pyritään ehkäisemään käyttäjien syrjäytymistä. Dekriminalisointi helpottaa myös hoitoon hakeutumista, kun käyttäjän ei tarvitse pelätä rangaistusta myönnettyään käyttönsä viranomaisille. Käytön dekriminalisoinnin ajatellaan vapauttavan myös poliisin resursseja käyttäjien jahtaamisesta suurempien rikosten selvittämiseen. Dekriminalisoinnin myötä päihteiden käyttö ei ole enää rikosoikeudellinen ongelma vaan sosiaalinen ja lääketieteellinen kysymys.
Neulojen vaihto.
Neulojen vaihto-ohjelmat on aloitettu monissa kaupungeissa ja valtioissa ympäri maailman. Vaihto-ohjelmalla pyritään ehkäisemään tartuntatautien, kuten B- ja C-hepatiitin ja AIDSin leviämistä kokaiinia, opioideja tai amfetamiinia suonensisäisesti käyttävien keskuudessa. Samalla käyttäjille tarjotaan terveysneuvontaa ja heitä pyritään ohjaamaan hoitoon. Aloitetuilla neulojen vaihto-ohjelmilla on onnistuttu ehkäisemään merkittävästi tartuntatautien leviämistä aineita suonen sisäisesti käyttävien keskuudessa ja samalla tehokkaasti ehkäisty tartuntojen leviämistä muun väestön keskuuteen.
Vieroitus-, korvaus- ja ylläpitohoito.
Vieroitus- ja korvaushoito on Suomessa nykyisin merkittävä osa päihdehuoltoa. Tunnetuin korvaushoidon muoto on tupakoinnin lopettamisessa käytettävät nikotiinivalmisteet, kuten nikotiinipurukumi tai -laastari. Opioideja, kuten heroiinia käyttävien on mahdollista päästä buprenorfiini- tai metadonikorvaushoidon piiriin.
Käyttäjähuoneet.
Useissa kaupungeissa eri puolilla Eurooppaa on perustettu käyttäjähuoneita (ns. shooting gallery), joissa kokaiinia, heroiinia ja amfetamiinia suonensisäisesti käyttävät voivat valvotuissa olosuhteissa annostella aineensa sekä saada terveysneuvontaa ja opastusta, jolla pyritään kannustamaan päihdehuollon palvelujen käyttöön. Tähän ratkaisuun on päädytty paikallisten asukkaiden halusta tehdä kaupungin keskustasta turvallisempi ja siistimpi paikka sekä saada hajautettua katujen kulmissa, puistoissa ja asemilla majailevat narkomaanit pois keskustasta. Samalla pyrkimyksenä on ollut siirtää käyttö kaduilta ja puistoista sisätiloihin, jolloin kaduille ei jää lojumaan käytettyjä ruiskuja - ja toisaalta käyttäjällä on mahdollisuus ottaa huumeensa valvotuissa olosuhteissa, jolloin myös yliannoksen riski on pienempi.
Reseptiheroiini.
Eräissä maissa on alettu jakaa käyttäjille heroiinia apteekista reseptillä. Reseptijakelun edellytykset vaihtelevat maittain, mutta yleensä vaaditaan pitkää käyttöhistoria ja useita epäonnistuneita vieroitusyrityksiä. Toimenpiteen vaikutuksesta oheisrikollisuus kääntyy laskuun, kun käyttäjän ei tarvitse rahoittaa käyttöään tekemällä omaisuusrikoksia. Reseptijakelun avulla saadaan myös siirrettyä aineiden kauppa valvottuihin olosuhteisiin ja siten vähennettyä laittomilla markkinoilla liikkuvien aineiden määrää ja rikollisjärjestöjen tuloja. Eri muotoisia heroiinin reseptijakelun hankkeita on käynnissä ainakin Sveitsissä, Hollannissa, Englannissa, Saksassa ja Tanskassa.
Pillereiden testaus.
Useissa Euroopan maissa on aloitettu ekstaasina myytävien pillereiden testaustoiminta, jolloin viranomaiset voivat aktiivisesti seurata laittomien markkinoiden tilannetta ja toisaalta voidaan pienentää ekstaasin käytöstä aiheutuvia riskejä, kun tiedetään pillerin sisältö. Testaaminen on ainoa keino välttää vaarallisia kemikaaleja sisältävien pillerien nauttiminen ja tästä mahdollisesti seuraava kuolema. Kannustamalla käyttäjiä testaamaan pillerinsä vähennetään vaarallisten pillereiden saapumista markkinoille ja samalla ehkäistään vaarallisia aineita sisältävien pillereiden käytöstä johtuvia terveysongelmia ja kuolemantapauksia.
Varhainen reagointi.
Varhaisen reagoimisen eli ns. Early Warning -hankkeilla pyritään seuraamaan tilannetta laittomilla markkinoilla ja mahdollistaa tiedonkulku viranomaisten ja käyttäjien välillä. Projektien pyrkimyksenä on lisätä viranomaisten tietoa markkinoilla liikkuvista aineista muun muassa pillereiden testauspisteiden kautta saatavista tuloksista. Tällä mahdollistetaan nopea reagointi mikäli uusia tai vaarallisia aineita on päässyt markkinoille. Tällaisissa tilanteissa viranomaiset voivat lähestyä käyttäjiä tiedottein ja varoittaa vaarallisista eristä tai jakaa neuvoa riskejä vähentävistä käyttötavoista. Usein Early Warning -projektia toteutetaan käyttäjien vertaisapu -yhdistysten tai käyttäjäyhteisöjen kanssa yhteistyössä. Tällaisia projekteja on käynnissä useissa Euroopan valtioissa ja niitä ollaan käynnistämässä Suomessa.
Kannabiskahvilat.
Erityisten kannabiskahviloiden eli ns. Coffee Shopien avulla pyritään erottamaan kannabistuotteiden markkinat kovempien aineiden markkinoista. Kun kannabiksen myynti on keskitetty lisensoituihin ja valvottuihin myyntipisteisiin voidaan seurata myytävän tuotteen laatua ja vähentää sen käytöstä koituvia terveyshaittoja. Samalla ehkäistään kannabiksen käyttäjiä luomasta suhteista diilereihin ja rikolliseen alamaailmaan, joilta saisi myös laittomia päihteitä. Kannabiskahviloita on toiminnassa Alankomaissa ja muutamia on avattu myös Englannissa, Espanjassa, Kanadassa sekä tiettävästi myös Berliinissä.
Uudentyyppistä valistusta.
Uudentyyppinen valistus lähtee tavallisen ihmisen arjesta käsin. Esimerkiksi kouluissa voidaan miettiä tapoja, joilla lapset ja nuoret valmennetaan jo ennalta ehkäisevästi henkisesti kohtaamaan päihteiden tarjontatilanteet ja opetellaan jo etukäteen sanomaan tupakalle ja huumeille "Ei".
Nuorten keskuudessa kaduilla huumevalistusta levittävät ovat myös muuttaneet toimintatapojaan faktapohjaisesta enemmän eettis-moraalisiin seikkoihin painottuviksi valistajiksi. Esimerkiksi nuoriin on jonkin verran tehonnut toisten nuorten levittämä valistus siitä, miten huumekauppa on erittäin epäreilua kauppaa, joka riistää kehitysmaita ja jossa välittäjäportaat keräävät hyödyt.
Täysin uutta tämä eettinen näkökulma ei ole. Jo 1970-80-luvuilla suomalaiset terveysviranomaiset kehittivät toimivan ns. nuotiotuli-valistuksen. Viranomaiset toimivat siinä taustalla syöttäen medialle jutun aiheita ("polttopuita", esimerkiksi tiedeartikkeli tupakan haitoista) antaen kansan ja median itse keskustella "nuotion äärellä". Kansalaiset keskustellen päättelivät itse tupakkatehtailla olevan alhaisen moraalin, minkä tupakkatehtaat itse osoittivat todeksi oikeudenkäynneillään ja puheillaan. Tämä osaltaan onnistui laskemaan suomalaisen aikuisväen tupakointiluvut lähes puoleen 30 vuodessa.
Belgia.
Vuonna 2001 Belgia dekriminalisoi kannabiksen käytön ja käyttöä varten tapahtuvan hallussapidon. Kannabiskahviloita tai kannabiksen myyntiä ei toistaiseksi kuitenkaan sallita. Trekt uw Plant -järjestö pyrkii ratkaisemaan laittoman myynnin kysymyksen organisoimalla yksittäisten kannabiksen käyttäjien klubeja, jotka kasvattavat kollektiivisesti kasvit klubin vuokraamassa tilassa, periaatteella yksi kasvi/jäsen.
Englanti.
Englannissa ilmoitettiin päätöksestä siirtää kannabis luokasta B luokkaan C, samaan muun muassa masennuslääkkeiden kanssa. Uudelleen luokittelun astuessa voimaan keväällä 2004 kannabiksen hallussapidosta ei enää anneta rangaistuksia.
Kreikka.
Kreikassa on annettu lakiesitys kaikkien huumeiden käytön dekriminalisoimiseksi. Huumeiden kauppa, välitys ja valmistus, sekä suurempien määrien hallussapito pysyy kuitenkin yhä kiellettynä.
Meksiko.
Meksikossa astui 21.8.2009 voimaan laki, joka asettaa tietyn maksimimäärän henkilökohtaiseen käyttöön tarkoitetuille huumeille. Tämän määrän puitteissa huumeiden hallussapito ei ole rangaistavaa.
Maksimimäärät ovat kannabikselle 5 grammaa, kokaiinille puoli grammaa, heroiinille 50 milligrammaa, metamfetamiinille 40 milligrammaa ja LSD:lle 0,015 milligrammaa.
Jos viranomaiset löytävät henkilön hallusta sallitun määrän huumeita, häntä kannustetaan hakeutumaan hoitoon. Kolme kertaa sallitusta hallussapidosta narahtaneille hoito on pakollista - mutta laissa ei määritellä rangaistusta, jos henkilö ei suostu hoitoon.
Portugali.
Vuonna 2001 Portugali muutti radikaalisti huumepolitiikkaansa siirtymällä käyttäjien rankaisemisesta haittojen vähentämiseen. Ensimmäisenä toimenpiteenä dekriminalisoitiin kaikkien huumeiden käyttö ja hallussapito sekä ryhdyttiin tarjoamaan riippuvuudesta kärsiville hoitoa rangaistusten sijaan. Viisi vuotta lain voimaan astumisen jälkeen vuonna 2006 huumekuolemat putosivat Portugalissa 400 vuosittaisesta tapauksesta 290 tapaukseen. Lisäksi uusien HIV-tartuntojen määrät romahtivat 1400 tapauksesta 400 tapaukseen. Laki siis vähensi huomattavasti huumeiden aiheuttamia terveysongelmia, eikä se lisännyt maan pääkaupungin Lissabonin suosiota huumeidenkäyttäjien keskuudessa. Tutkimuksen mukaan laki ei lisännyt huumeiden käyttöä, joka oli jo ennestään alhaisempaa kuin useissa muissa Euroopan maissa. Portugalin liberaali huumepolitiikka on lisännyt suosiota maassa, ja sen tuloksia pidetään kaiken kaikkiaan positiivisina.
Saksa.
Saksassa kannabis on käytännöllisesti katsoen dekriminalisoitu useimmissa osavaltioissa. Heroiinin reseptijakelu on aloitettu suurimmissa kaupungeissa.
Sveitsi.
Sveitsi, joka on ollut YK:n jäsen vasta vuodesta 2002, eikä kuulu EU:hun, on voinut toteuttaa vapaasti omaa politiikkansa ilman kansainvälisten sopimusten aiheuttamia rajoituksia. Se on laillistamassa kannabiksen käytön ja hallussapidon lisäksi myös sen tuotannon, jalostukset, tukkukaupan ja myynnin. Sveitsissä annetaan vieroitushoidossa epäonnistuneille narkomaaneille ilmaista heroiinia. Tilastojen mukaan palvelu vähentää narkomaanien rikollisuutta.
Tanska.
Vuoden 2010 helmikuun puolivälistä lähtien Tanska ryhtyy antamaan narkomaaneille ilmaiseksi heroiinia Kööpenhaminassa, Odensessa ja Esbjergissä. Huumejakelulla halutaan vähentää huumeidenkäyttäjien tekemiä rikoksia. Ruiskujen- ja neulojen vaihto-ohjelmat toimivat useilla paikkakunnilla.
Tšekki.
Tšekissä astui 1.1.2010 voimaan lista henkilökohtaiseen käyttöön dekriminalisoiduista päihdemääristä. Listan mukaan henkilöllä saa olla mukanaan alle 15 grammaa marihuanaa (tai viisi kasvia), 5 grammaa hashista, 40 kpl huumaavia sieniä, 5 kpl peyote-kaktuksia, 5 kpl LSD-tabletteja, 4 kpl ekstaasitabletteja, 2 grammaa amfetamiinia, 2 grammaa metamfetamiinia, 1.5 grammaa heroiinia, 5 kpl kokapensaita, 1 gramma kokaiinia. Jos henkilöllä on marihuanaa enemmän kuin sallittu määrä voi rangaistus olla enintään vuosi vankeutta. Muiden aineiden kohdalla rangaistus on kaksi vuotta vankeutta. Huumekaupasta on kovemmat rangaistukset.
Uruguay.
Kannabiksen käyttö ja hallussapito omaa käyttöä varten ei ole laitonta Uruguayssa, mutta kasvatus ja myyminen ovat. Vuonna 2012 Uruguay ilmoitti että aikoo perustaa maailman ensimmäisen marijuanaa myyvän valtionyhtiön. Yhtiö tuottaisi ja myisi kannabista suoraan kuluttajille. Kauppa olisi valvottua ja vain aikuiset Uruguayn kansalaiset voisivat rekisteröityä asiakkaaksi. Kannabista saisi ostaa 30g kuussa asiakasta kohden. Kaikki, jotka ostaisivat marihuanasavukkeita enemmän kuin laissa säädetyn enemmäismäärän, ohjattaisiin vieroitushoitoon. Kaupasta saadut rahat käytettäisiin vieroituksen rahoittamiseen. Uruguayssa arvellaan olevan 150 000 kannabiksen säännöllistä käyttäjää, mikä on noin 5% Uruguayn väestöstä. Uruguayn hallitus on laskenut että se tarvitsisi 150-200 hehtaaria maata, täyttääkseen nykyisen 27 tonnin vuotuisen kannabiskysynnän. Uruguayn vuosittaisen laittoman kannabiskaupan arvon arvioidaan olevan 75 miljoonaa dollaria. Uruguayn hallituksen mukaan ratkaisulla tähdätään väkivallan vähentämiseen, voittojen viemiseen järjestäytyneeltä rikollisuudelta, käyttäjien terveysriskien vähentämiseen ja kovien huumeiden käytön vähentämiseen. Aloitteen esitellyt puolustusministeri Eleuterio Fernandez Huidobro sanoi: "Uskomme, että tiettyjen aineiden kieltolaki luo enemmän ongelmia kuin aine itsessään."
Tulevaisuuden näkymiä.
Yhdysvalloissa Washingtonin osavaltiossa juristien, lääkärien ja apteekkareiden muodostama koalitio vaati huumesodan lopettamista ja huumepolitiikan radikaalia muuttamista. Kyseessä on ensimmäinen viranomaisten tekemä vetoomus huumepolitiikan muuttamiseksi USA:ssa. Obaman huumetsaari Gil Kerlikowske on ilmoittanut, että USA:n liittovaltio aikoo lopettaa "huumeiden vastaisen sodan" -politiikan.
Eurooppalaiset kansalaisjärjestöt ovat myös olleet aloitteellisia huumepolitiikan liberalisoinnin suuntaan vaatimalla Euroopan Parlamenttia tutkimaan sen toimivuutta. Tähän vaatimukseen vastattiin tutkimuksella, jonka tulokset julkaistiin 10. maaliskuuta 2009 julkaistussa Reuter-Trautmann raportissa. Tutkimuksessa havaittiin lukuisia ongelmia ja todettiin politiikan olevan pääosin tehotonta. Koska tulokset osoittivat harjoitetun huumepolitiikan olevan täysin tehotonta, poliittisesta paineesta johtuen raportti vaiettiin kuoliaaksi, eikä sitä otettu järjestöjen vaatimuksista huolimatta poliittiseen keskusteluun. Raportin pohjalta kansalaisjärjestöt vaativat edelleen EU:lta huumepolitiikan radikaalia muutosta ja on EU:n kansalaisjärjestöjen vaatimuksen mukaan valmisteltava esitys YK:lle kansainvälisen huumepolitiikan muuttamisesta.
Suomessa "Humaania päihdepolitiikkaa RY (HPPRY)" ja rekisteröimätön järjestö "Kaikki huumeet on laillistettava" ajavat haittojen vähentämismallia nykyisen täyskiellon sijaan.
Tupakointia rajoitetaan.
Viime vuosina Norjassa, Suomessa, Irlannissa ja New Yorkin osavaltiossa on tupakanpolton täyskielto asetettu työntekijöiden suojelemiseksi kaikkiin työpaikkoihin, mukaanlukien ravintolat. Tupakoinnin täyskiellon laajentamisesta vielä edelleen kattamaan mm. kotipalvelutyötä tekevät keskustellaan laajasti. Aiemmin kansalaiset ja nyt myös USA:n hallitus ovat laittaneet suuret tupakkatehtaat ahtaalle vaatimalla korvauksia tupakan aiheuttamista haitoista.
EU:n laajeneminen toi ongelmia.
Alkoholin vapautus keväällä 2004 Euroopan unionin laajenemisen takia on tuonut selviä haittoja esiin. Valistus ei ole purrut ja kansalaisten alkoholin käyttö kasvoi jyrkästi jo koko kevään 2004. Väkivalta, rattijuoppous, huostaanotto-ongelmat ovat lisääntyneet ja entistä juopuneempia näkyy katukuvassa. EU:n uusissa itäisissä jäsenmaissa on köyhyyteen liittyen korruptiota sekä tehottomia poliisivoimia johtuen resurssien ja koulutuksen puutteesta. Se yhdessä EU:n jäsenmaiden välisen rajavalvonnan poistumisen myötä ovat helpottaneet kiellettyjen päihteiden sekä ennen kaikkea rikollisen rahan salakuljetusta, veronkiertoa ja rahanpesua. Tätä on pyritty torjumaan esimerkiksi europol-poliisiyhteistyöllä, joka on pääasiassa tiedonvaihtoa EU-maiden poliisien johtotasolla.


Ohmi.
a>, joiden resistanssiarvo ohmeissa on merkitty värikoodein
Ohmi (tunnus Ω, lausutaan [oomi]) on SI-järjestelmässä resistanssin eli sähkövastuksen, reaktanssin ja impedanssin mittayksikkö. Resistanssiltaan yhden ohmin vastus on sellainen komponentti, jonka yli syntyy yhden voltin jännitehäviö, kun sen läpi kulkee yhden ampeerin virta (1 Ω = 1 V/A).
Ohmi on nimetty Georg Ohmin mukaan.
Ohmin käänteisyksikkö on konduktanssin (johtavuuden) yksikkö siemens.
Ennen vuotta 1948 ohmi oli määritelty sellaisen elohopeajohtimen resistanssiksi veden jäätymispisteessä, jonka pituus oli 160,3 senttimetriä ja massa 14,4521 grammaa. Näin määritelty ns. "kansainvälinen ohmi" oli 1,00049 nykyistä ohmia.


Voltti.
Voltti (tunnus V) on SI-järjestelmän johdettu jännitteen yksikkö. Se on nimetty italialaisen fyysikon Alessandro Voltan mukaan. Yksikkö on määritelty siten, että jos johteessa syntyy watin tehohäviö ja siitä kulkee läpi ampeerin virta, sen yli on yhden voltin jännite.
Käytännön tarpeita varten voltti on vuodesta 1990 lähtien standardoitu niin kutsuttua Josephsonin ilmiötä apuna käyttäen.
Voltteina mitataan myös sähköistä potentiaalia: sähköinen potentiaali on sähkökentän potentiaalienergia sähkövarausta kohden.
1 V = 1 W/A = 1 J/C.


Watti.
Watti (W) on SI-järjestelmän tehon ja säteilyvirran yksikkö. Teho on yksi watti, kun voimakone tuottaa tai kuormakone kuluttaa joulen energiaa sekunnissa. Watin teholla voi siis nostaa omenan (102 g) metrin korkeuteen sekunnissa - kymmenessä sekunnissa puolestaan kymmenen metrin korkeuteen.
Sähköisessä kuormassa watin teho syntyy, jos jännite kuorman yli on voltti ja virta kuorman läpi on ampeeri. Esimerkiksi sähkölampun teho on 60 W, kun se kytketään 12 V jännitteeseen ja siitä menee läpi 5 A virta, sillä
12 V · 5 A = 60 W
formula_1 ==
Muita tehon yksiköitä.
Toisinaan tunnuksella MWe tarkoitetaan sähköistä tehoa megawatteina, mutta oikea yksikköjärjestelmän mukainen tapa ilmaista asia on puhua sähkötehosta ja käyttää yksikkö megawatti.
Loisteholle ja näennäisteholle on omat yksikkönsä vari (var) ja volttiampeeri (VA). Nämä ovat toiselta muodoltaan myös V·A, mutta yksiköt pitää erottaa huolellisesti toisistaan.
Ajoneuvojen moottorien tehoille on toisinaan käytössä SI-järjestelmään kuulumaton yksikkö hevosvoima (noin 735 wattia.)


Rauma.
Rauma () on vuonna 1442 perustettu Suomen kaupunki eteläisessä Satakunnassa. Rauman asukasluku on. Rauman pinta-ala on km², josta km² on maata, km² sisävesialueita ja km² merialueita. Rauman seutukunnan muodostavat Eura, Eurajoki, Köyliö ja Säkylä. Seutukunnan alueella oli vuoden 2009 lopussa 65 794 asukasta.
Rauma sijaitsee Selkämeren itärannalla, Euran, Eurajoen, Laitilan ja Pyhärannan ympäröimänä. Kaupunki sijaitsee 49 kilometriä Porista etelään ja 94 kilometriä Turusta pohjoiseen.
Rauma on Suomen kolmanneksi vanhin kaupunki (neljänneksi vanhin, jos Viipuri lasketaan). Rauman seutu on kuuluisa etenkin rikkaasta murteestaan (Rauman giäl) – "Kyl Raum o ain Raum". Rauma on yksikielisesti suomenkielinen kunta.
Oman "kielensä" lisäksi Rauma tunnetaan myös pitsinnypläyksestä, meri- ja metsäteollisuudesta sekä hyvin säilyneestä Vanhan Rauman puutalokaupungista. Rauman keskusta valittiin vuoden kaupunkikeskustaksi vuonna 2009 ja vuoden pyöräilykunnaksi vuonna 2010.
Historia.
Rauman kaupunki katsotaan perustetuksi huhtikuun 14. päivä vuonna 1442, jolloin Rauman porvareille annettiin Kalmarin unionin silloisen kuninkaan Kristofer Baijerilaisen nimissä yhtäläiset oikeudet Turun porvarien kanssa. Rauma oli jo ennen erioikeuksien myöntämistä ollut alueen kaupallinen ja uskonnollinen keskus. Tältä ajalta Raumalla on jäljellä alun perin fransiskaaniluostarin kirkoksi rakennettu Pyhän Ristin kirkko ja Pyhän Kolminaisuuden kirkon rauniot.
Vuonna 1550 kuningas Kustaa Vaasa perusti Helsingin kaupungin. Kuninkaan ja hänen neuvonantajiensa mielestä muutama iso kasvukeskus olisi useaa pientä kaupunkia parempi kuningaskunnan kannalta, joten myös raumalaisia porvareita määrättiin muuttamaan Helsinkiin. Osa porvaristosta totteli kuninkaan määräystä, mutta monet jäivät Raumalle; varsinkin kun Helsinkiin muuttivat etupäässä vain miehet. Uppiniskaisia raumalaisia porvareita jahdattiin useita vuosia Rauman ympäristöstä, useimpia sakotettiin ja kaikkein hankalimpia porvareita uhattiin kuolemantuomiolla. Tilanne rauhoittui huomattavasti sen jälkeen kun porvaristo sai paluuluvan vuonna 1557.
1500-luvulla kaupunki paloi monta kertaa mutta siitä huolimatta merenkulku kannatti ja Raumalaiset porvarit ja laivurit kävivät kauppaa omien laivojensa kanssa Ruotsissa, Saksassa ja Baltiassa sekä Pohjanmerellä. Vientiin meni puutavaraa ja puuastioita ja paluulaivoilla tuotiin suolaa, kankaita ja juomia. 1500-luvun lopulta 1700-luvulle kaupungin kehitys oli pysähdyksissä Ruotsin suurvalta-ajan keskittämispolitiikan takia. Muun muassa ulkomaanpurjehdus oli kiellettynä 130 vuotta vuodesta 1636, jolloin tavaraa sai viedä vain Tukholmaan ja Turkuun. Lisäksi samaan aikaan perustettiin kilpailevia kaupunkeja, kuten Uusikaupunki Rauman eteläpuolelle ja kahdeksan muuta kaupunkia Pohjanmaalle. Viimeisin lähes koko kaupungin tuhonnut palo tapahtui vuonna 1682.
1800-luvulla Rauman purjelaivakausi oli parhaimmillaan ja Rauman purjelaivasto oli Suomen suurin. Samalta ajalta on peräisin myös suurin osa Vanhan Rauman puutaloista. 1800-luvun lopulla Rauma investoi mereltä saatuja varoja kehitykseen: Kaupungista rakennettiin rautatie Kokemäelle ja kaupunkiin perustettiin Opettajaseminaari.
1900-luvulla Rauma muuttui merenkulku- ja koulukaupungista teollisuuskaupungiksi, minkä johdosta Raumalla esimerkiksi ei enää 1950-luvun jälkeen ollut purjelaivoja. Teollisuuden ja väestön kehitys oli nopeaa erityisesti toisen maailmansodan jälkeen. Nopean kasvun seurauksena 1960- ja 1970-luvun vaihteessa lähes koko vanhaa puutaloaluetta uhkasi purkutuomio. Lopulta kuitenkin vain yksi rakennus kauppatorin laidalta ehdittiin purkaa ja tilalle rakentaa uusi tiilitalo. Vanha Rauma lisättiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 1991.
Merellinen Rauma.
Rauma on rannikkokaupunkina elänyt aina merestä ja käynyt kauppaa meriteitse. Kaupunkiin on tullut vuosisatoja ulkomaisia vaikutteita muiden satamakaupunkien tapaan. 1800-luvulla Raumalla oli suuri purjelaivasto joka 1950-luvulle tultaessa oli jo hävinnyt. Rauman viimeinen purjelaiva oli kuunarilaiva Uljas, joka poltettiin ja upotettiin juhlallisin menoin. Alus makaa 40 metrin syvyydessä Rauman edustalla Valkiakarilla.
Rauman Merimuseo sijaitsee merenkulkuoppilaitoksen vanhassa rakennuksessa.
Saaristo.
Rauman edustalla oleva saaristo on myös tunnettu turistialue ja kesäinen pienveneiden matkailukohde. Entinen rannikkotykistön linnakesaari Kuuskajaskari toimii nykyään matkailusaarena. Rauman vanhin matkailusaari Reksaari tarjoaa mahdollisuuden luontolomailuun. Saariston uloimmalla luodolla sijaitsee Kylmäpihlajan majakka.
Satama.
Rauman satama oli vuonna 2008 satamassa käyneiden alusten perusteella maan viidenneksi vilkkain 1657:lla aluksella. Satamassa on 20 laituripaikkaa, joista peräporttipaikkoja on 7, lo-lo-laituripaikkoja 9, öljy- ja kemikaalilaitureita on 3 ja muita 1. Laitureiden yhteispituus on 3233 metriä. Sataman suurin artikkeli on Raumalla sijaitsevan paperitehtaan ansiosta paperi ja kartonki.
Teollisuus ja kauppa.
Rauma on perinteinen laivateollisuuskaupunki. Raumalla sijaitsee STX Europen Rauman telakka ja potkurilaitteita valmistava Rolls-Royce Oy AB. Kaupungissa on myös sellu- ja paperiteollisuutta; Rauman paperitehdas on Euroopan toiseksi suurin. Forchemin mäntyöljytislaamo on alansa suurin maailmassa. Kaupungissa toimiva Oras on yksi maailman suurimmista hanatehtaista. Lisäksi Rauman lähellä, Eurajoella sijaitseva Olkiluodon ydinvoimalaitos työllistää myös raumalaisia teollisuuden alan yrityksiä ja työntekijöitä.
Politiikka.
Rauman kaupunginvaltuusto kokoontuu yleensä joka kuukauden viimeisenä maanantaina, vanhan kaupungintalon valtuustosalissa. Rauman kaupunginvaltuustossa on 51 paikkaa. Vuoden 2008 kunnallisvaalissa annettiin 20 471 ääntä, joka vastaa 63,8 prosenttia äänioikeutetuista.
Valtuuston puheenjohtajana toimii kauden 2009–2012 Vesa Heino. Ensimmäisenä varapuheenjohtana toimii Eero Laine ja toisena varapuheenjohtajana Åke Vastavirta.
Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Raumalta eduskuntaan nousi kaksi edustajaa, Kristiina Salonen (SD) ja Sauli Ahvenjärvi (KD).
Koulutus.
1800-luvun lopulta alkanut opettajaksi kouluttautumisen mahdollisuus on tehnyt Rauman tunnetuksi koulukaupunkina. Nykyään Rauman opettajankoulutuslaitos toimii Turun Yliopiston alaisena yksikkönä. Opettajaseminaarin lisäksi Raumalla toimii 21 peruskoulua, kolme erityiskoulua, ammattiopisto, lukio ja aikuislukio sekä Satakunnan ammattikorkeakoulun yksiköitä.
Perusopetus.
Rauman peruskouluista 18:ssa järjestetään opetusta luokille 1–6 ja kolmessa luokille 7–9. Oppilasmäärältään suurimmat luokkien 1–6 koulut ovat Uotilan koulu (265 oppilasta), Karin koulu (240) ja Pyynpään koulu (240). Luokkien 7–9 koulut ovat Raumanmeren peruskoulu (485), Uotilanrinteen peruskoulu (460) ja Rauman lyseon peruskoulu (430).
Toisen asteen koulutus.
Raumalla toisen asteen koulutusta tarjoavat Rauman lukio ja Rauman aikuislukio sekä Länsirannikon Koulutus Oy WinNova.
WinNova tarjoaa Raumalla opintoja sosiaali- ja terveysalalla, matkailualla, majoitus- ja ravitsemusalalla, liiketalouden ja kaupan alalla, tietojenkäsittelyn alalla, turvallisuusalalla, tekniikan- ja liikenteen alalla sekä merenkulkualalla
Korkea-asteen koulutus.
Satakunnan ammattikorkeakoulun Rauman yksikkö tarjoaa liiketoiminnan, merenkulun, sosiaali- ja terveysalan sekä tekniikan opintoja. Turun Yliopistolla on Raumalla opettajankoulutuksen yksikkö.
Rauma Blues.
Vuodesta 1986 lähtien kaupungissa on järjestetty Rauma Blues -festivaali aluksi maaliskuussa ja 1990-luvun puolivälistä lähtien heinäkuun loppupuolella.
RMJ.
Vuosina 1999–2007 Rauman Otanlahdessa järjestettiin Raumanmeren juhannus, jota markkinoitiin maailman suurimpana juhannusfestivaalina. Vuosina 2008–2009 tapahtuma järjestettiin Porin Kirjurinluodossa, jossa se ei saavuttanut tavoitteitaan. Lopulta päätettiin RMJ siirtää takaisin Raumalle, Unajan viihdepuistoon. RMJ herätti joka vuosi keskustelua sen mukanaan tuomien haittojen, kuten melun, ilkivallan ja kotirauhan häiriköinnin takia. Tapahtuman siirto Raumalta Poriin oli myös pitkään keskustelun aiheena, ja lopulta 80 % raumalaisista vastusti siirtoa.
Pitsiviikko.
Raumalla on järjestetty vuosittain vuodesta 1971 lähtien Rauman Pitsiviikko. Pitsiviikon tarkoituksena on pitää yllä Raumalle oleellista pitsinnypläyskulttuuria ja käsityöläisperinnettä. Erityisesti Vanhan Rauman alueella järjestetään käsityö- ja pitsinäyttelyitä ja lisäksi osa Vanhan Rauman liikkeistä koristelee näyteikkunansa pitsiteemalla. Pitsiviikko huipentuu perjantaisin järjestettävään Mustan pitsin yöhön, jolloin Vanhan Rauman liikkeet ovat auki pidempään ja erilaisia tapahtumia järjestetään yömyöhään.
Jääkiekko.
Raumalla on SM-liigaa pelaava Rauman Lukko, jonka kotihalli on Kivikylän Areena. Vermuntilan jäähallissa kotiottelunsa pelaava Vermuntilan Tempo (VT-HT) pelaa 2. divisioonassa sekä Rauma Tigers 3. divisioonassa.
Jalkapallo.
Rauman pääjalkapallokenttänä toimii Äijänsuon stadion, ja paikallisia Jalkapallojoukkueita ovat kakkosessa pelaava Pallo-Iirot ja kolmosessa pelaava FC Rauma.
Pesäpallo.
Naisten Superpesistä pelataan Otanlahden urheilukeskuksen pesäpallostadionilla. Vuonna 2010 solmivat Fera ja Rauman Lukko kolmivuotisen sopimuksen, jonka mukaan Superpesistä pelaava joukkue kantaa nimeä Rauman Lukko.
Liikenne.
alkupisteenä toimii Rauman satama, jonne tie jatkettiin Kairakadun-Kaunisjärventien risteyksestä. Uusi osuus kulkee ensin vanhaa Kairakadun osuutta ja alittaa Rauma-Kokemäki-rautatien ja sen jälkeen jatkuu rautatien varrella Syväraumankadun-Rautatienkadun risteykseen ja siitä Rautatienkatua satamaan asti. Uusi osuus valmistui vuoden 2008 lopulla. Valtatie 8 (E8) kulkee Rauman läpi ja kaupunkialueella valtatielle pääsee kahdesta eritasoliittymästä. Toisessa näistä liittymistä VT 8 ylittää VT 12:n.
Raumalta on raideyhteys Kokemäelle. Yhteydestä käytetään nimitystä Rauman rata. Vaikka radan henkilöliikenne loppui vuonna 1988, niin radalla on edelleen vilkasta tavaraliikennettä. Tampereen suunnasta pääsee junalla Kokemäelle, mistä on junabussi-yhteys Raumalle, mutta tultaessa linja-autolla Tampereelta asti matkaan kuluu vähemmän aikaa.
Rauman linja-autoasema sijaitsee Nortamonkadun alkupäässä, ja asemalta on suoria yhteyksiä Turkuun, Poriin ja Huittisiin. Huittisista pääsee eteenpäin muun muassa Tampereelle ja Helsinkiin.
Media.
Raumalla ilmestyvät 7-päiväinen sanomalehti Länsi-Suomi sekä kahdesti viikossa ilmestyvä ilmaisjakelulehti Uusi Rauma. Lisäksi kaupungissa toimivat radiokanava Radio Ramona ja kaapeliverkossa näkyvä paikallistelevisio Rauma TV.
Tunnettuja raumalaisia.
Panoraamakuva Rauman kaupungin yli Rauman vesitornista katsottuna.


Jännite.
Sähköinen jännite (tunnus "U", etenkin amerikkalaisessa tekstissä usein "V"), eli sähköinen potentiaaliero kahden pisteen välillä, määritellään varatun hiukkasen, näiden pisteiden välillä vallitsevan potentiaalienergiaeron ja hiukkasen varauksen suhteena.
Yhtäpitävästi kahden pisteen välinen potentiaaliero voidaan määritellä sähkökentän voimakkuuden integraaliksi näiden pisteiden välillä vastakkaismerkkisenä.
SI-järjestelmässä jännitteen yksikkö on voltti, jonka symboli on V. Voltti on johdannaisyksikkö, joka voidaan esittää myös muodossa J/C, missä J on energian yksikkö joule ja C varauksen yksikkö coulombi. Toinen muoto voltille on W/A, missä W on tehon yksikkö watti ja A virran yksikkö ampeeri. Yhden voltin jännite aiheuttaa yhden ampeerin virran yhden ohmin vastuksen läpi. Tämä riippuvuus tunnetaan Ohmin lakina.
Tasa- ja vaihtojännite.
Tasajännite on vakiona pysyvä jännite, kun taas vaihtojännitteessä jännite vaihtelee positiivisen ja negatiivisen huippuarvon välillä. Positiivinen ja negatiivinen huippuarvo eivät välttämättä ole itseisarvoiltaan yhtäsuuret eli niiden keskikohta ei välttämättä osu nollaan volttiin.
Vaihtojännitteenä käytetään yleensä siniaaltoa. Muita vaihtojännitteitä ovat kantti- ja kolmioaalto. Vaihtojännitteen tehollisarvolla tarkoitetaan tasajännitettä, joka antaisi kuormaan saman tehon kuin kyseinen vaihtojännite. Tehollisarvo lasketaan vaihtojännitteestä RMS-keskiarvostamalla. Sinimuotoisen vaihtojännitteen tehollisarvo on jännitteen huippuarvo jaettuna kahden neliöjuurella.
Kotitaloussähkö on sinimuotoista kolmivaihevaihtovirtaa, jonka tehollisarvo on nykyään 230 V vaiheen ja nollan välillä. Pääjännite on 400 V (jännite kahden vaiheen välillä). Ennen jännitemuutoksia kyseessä olevat jännitteet olivat 220 V ja 380 V.
Paristojen jännitteet ovat tasajännitteitä ja arvoltaan yleensä välillä 1,5 - 9 V. Pariston napojen välinen jännite pysyy käytännöllisesti katsoen vakiona, niin kauan kuin sen sähkökemialliset reaktiot jatkuvat eli paristo ei ole lopussa. Ajoneuvojen akkujen jännitteet ovat yleensä joko 12 V (henkilöautot) tai sarjaan kytkettyjen akkujen jännite 24 V (raskaat ajoneuvot). Paristojen ja akkujen miinus- ja plusnavan välillä olevan jännitteen ansiosta virta alkaa kulkea, kun paristo kytketään laitteeseen tai virtapiiriin. Tällöin elektronit pyrkivät tasoittamaan napojen välisen potentiaalieron.
Yleensä alle 50 V jännitteet ovat ihmiselle vaarattomia suoraan kosketeltaessa (pienoisjännitelaitteet). Siitä huolimatta matalammatkin jännitteet voivat oikosulkutilanteessa aiheuttaa suuren virran ja tätä kautta välillisesti kuumenevista komponenteista palovammariskin (esimerkkinä auton akun oikosulkeminen jakoavaimella).
Jännitteen mittaaminen.
Jännitettä voidaan mitata muun muassa yleismittarilla. Kiertokäämimittarissa virta kulkee käämin läpi ja aiheuttaa kestomagneetin kentässä voiman, joka kääntää mittarin osoitinta. Digitaalimittarissa mitattava jännite muutetaan analogia-digitaalimuuntimella numeroiksi, jotka näytetään näyttölaitteella. Suurin osa yleismittareista soveltuu sekä tasajännitteen että 50 Hz vaihtojännitteen mittaamiseen. Vaihtojännitteitä mitattaessa yleismittarilla saadaan mitatuksi jännitteen tehollisarvo tai huippuarvo riippuen mittarista.
Ajan funktiona jännitettä voidaan mitata oskilloskoopilla tai jännitteen vaihetta piirianalysaattorilla. Tällöin saadaan mitattua myös vaihtojännitteitä ja niiden muutos ajan funktiona nähdään oskilloskoopin näytöllä.
"Kohteita, joissa voi olla yli 40 V jännite, tulee mitata vain asiantuntevien henkilöiden toimesta ja tällaisiin mittauksiin sopivin mittalaittein ja mittajohdoin", koska suuremmat jännitteet voivat aiheuttaa hengenvaarallisen virran kehon läpi.
Laskennallinen tarkastelu.
Sähkökentän ollessa vakio saadaan kaava yksinkertaistettua muotoon
missä formula_6 on sähkökentän suuruus ja formula_7 pisteiden välinen etäisyys.


Kupari.
Kupari (,), vanhalta suomalaiselta nimeltään vaski, on alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Cu ja se kuuluu metallien ryhmään. Kemiallisen määritelmän mukaan se on jalometalli, mutta tavanomaisessa kielenkäytössä sitä ei sellaisena pidetä. Kuparin CAS-numero on 7440-50-8. Kupari on punaruskeaa, venyvää, pehmeää ja sitkeää metallia. Maankuoressa kuparia on keskimäärin noin 0,07 promillea eli 70 grammaa tonnissa.
Jatkuvavalettu kuparilevy (puhtaus 99,95 %, etsattu, halkaisija 83 mm)
Kupari-nimitys.
On epäselvää, onko kupari saanut nimensä sanoista "Cyprium aes", Kyproksen metalli, tai päinvastoin, onko Kyproksen saari "Kupros" saanut nimensä tästä metallista, jota esiintyy saarella runsaasti.
Elimistön kupari.
Kupari on ravitsemuksellinen hivenaine. Kuparia tarvitaan elimistön entsyymituotantoon. Ilman kuparia ei muodostu ultraviolettisäteiltä elimistöä suojaavaa ihopigmenttiä eikä hapettumista ehkäiseviä antioksidanttientsyymejä. Kuparin yhdisteitä käytetään sieni- ja bakteerimyrkkyinä.
Kupari on hivenaine, jota on esimerkiksi perunoissa noin 2 mg/kg. Hyviä kuparin lähteitä ravinnossa ovat muun muassa maksa ja sisäelimet, täysjyväviljatuotteet, peruna, pähkinät, palkokasvit ja äyriäiset. Sitä saa usein vesijohtovedestä, jos putket ovat kuparia. Hyvin harvinainen Wilsonin tauti aiheuttaa kuparin kertymistä kudoksiin. Kuparin puutostautia ei juuri esiinny, koska sitä on ravinnossa riittävästi.
Kupari on kaikelle elämälle välttämätön aine, sillä toistakymmentä tärkeää entsyymiä on riippuvaisia kuparista. Suurina pitoisuuksina kupari on myrkyllistä.
Esiintyminen.
Kuparia esiintyy monissa malmeissa, kuten kuparikiisussa. Tärkeimmät malmit ovat sulfideja, oksideja ja karbonaatteja. Joskus kuparia löytyy luonnossakin metallisena, siis vapaana alkuaineena. Sen työstäminen vaikka langaksi on helppoa, ja siitä tehtyjä 10 000 vuotta vanhoja koruja onkin löydetty Irakin pohjoisosista. Vasta myöhemmin opittiin eristämään kuparia malmeista, ensin todennäköisesti malakiitista, joka on kuparikarbonaattia.
Suuria kupariesiintymiä on Yhdysvalloissa, Kanadassa, Chilessa, Perussa, Sambiassa ja Kinshasan Kongossa.
Käyttö.
Jo 5000 vuotta sitten huomattiin, että kuparia voi vahvistaa lisäämällä siihen kolmannes tinaa. Tämä metalliseos, lejeerinki, on puhdasta kuparia paljon vahvempaa ja sitä kutsutaan myös pronssiksi. Pronssista alettiin valmistaa erilaisia teräaseita, joiden terän sai hyvin teräväksi. Kuparista on valmistettu aseita, koruja ja työkaluja jo ainakin 8000 vuotta.
Euroopassa siirryttiin pronssikaudelle noin vuonna 2 300 eaa., mutta jo yli tuhat vuotta aikaisemmin pronssia tiedetään hyödynnetyn Egyptissä, Mesopotamiassa ja Indus-joella. Muinaisaikoina tehtiin esimerkiksi sellaisia valtavia pronssiesineitä kuin Rodoksen kolossi, joka mainitaan yhdeksi antiikin aikaisen maailman seitsemästä ihmeestä. Se oli noin 35 metriä korkea auringonjumala Heliosta esittävä patsas vuodelta 280 eaa. Patsas tuhoutui maanjäristyksessä noin vuonna 170 eaa.
Kupari on ainoa tekninen metalli, jota käytetään merkittävissä määrin seostamattomana.
Tärkein kuparin käyttäjä on nykyisin elektroniikkateollisuus, ja kuparin hinta on ollutkin viime vuosina nousussa.
Sinkkiä lisäämällä saadaan kuparista messinkiä. Kupariin voidaan lisätä myös nikkeliä.
Kupari on kemiallisesti varsin passiivinen metalli. Se ei reagoi veden eikä useimpien happojenkaan kanssa. Ilman hapen kanssa se reagoi hitaasti niin, että sen pinnalle muodostuu hyvin ohut tumma kuparioksidikerros, joka hiilidioksidin vaikutuksesta muuttuu lopulta vihreäksi kuparikarbonaatiksi eli "patinaksi" (CuCO3). Toisin kuin rauta, joka saattaa ruostua kokonaan, kupari hapettuu ainoastaan pinnalta, ja sen pinnalle syntynyt oksidi- tai karbonaattikerros suojaa sitä hapettumasta syvemmältä.
Kuparin maailmanmarkkinahinta.
Kuparin hinta määritetään päivittäin maailman metallipörsseissä, joista tärkeimmät ovat Lontoo (LME) ja New York (COMEX). Lisäksi esimerkiksi Shanghain (SHMEX) antaa noteerauksen, jota käytetään Kiinan sisäisillä markkinoilla. Kuparin hinnoittelussa käytetään yksikkönä USD/t.
Kuparin hinta vaihteli suuresti varsinkin vuosien 1995 ja 2006 välillä. Joulukuussa 2001 sen hinta oli noin 1500 USD/t. Huhtikuussa 2006 sen hinta lähestyi 7000 dollaria tonnilta.
Futuurit.
Päivittäisen käteisnoteerauksen lisäksi pörssit antavat kuparille ja muillekin hyödykkeille futuurihintoja. Kuparin tärkein futuuri on 3 kk. Futuuri on kalliimpi tai halvempi kuin käteisnoteeraus - markkinatilanteen mukaan.
Kolmen kuukauden kuparifutuurilla on vahva historiallinen tausta. Ennen järjestäytynyttä metallipörssiaikaa kuparilasteista käytiin kauppaa Lontoon kahviloissa. Lastin hinta oli eri riippuen siitä oliko se vielä lähtösatamassaan Etelä-Amerikassa vai perillä Lontoossa. Noihin aikoihin malmilaivan matka Atlantin poikki kesti 3 kk.
Puhtaat kuparilaadut.
Hapeton kupari valetaan siten, että sulaan kupariin ei pääse happea. Hapen pääsy sulaan on estetty peitostamalla sula esimerkiksi puuhiilellä tai käyttämällä sulatuksessa vakuumiuunia. Hapeton kupari on sähkönjohtavuudeltaan paras kaikista kuparilaaduista. Sen johtavuus on vähintään 100 %I.A.C.S, mutta tyypillisesti johtavuus on luokkaa 101–101,8 %I.A.C.S. Hapettoman kuparin puhtauden on oltava luokkaa 99,99 % sillä sen sähkön- ja lämmönjohtokyky on erittäin herkkä epäpuhtauksille. Esimerkiksi jo muutaman kymmenen ppm:n rautapitoisuus aiheuttaa noin prosentin laskun johtavuudessa. Mikäli halutaan kuparikappaleelle paremmat lujuusominaisuudet korotetuissa lämpötiloissa voidaan käyttää pientä (n. 500 ppm) hopeaseostusta. Elektroniikka- ja kryogenikkasovelluksiin on kehitetty omat erikoispuhtaat laadut. Tyypillisiä sovelluksia ovat virtakiskot ja kommutaattoriprofiilit.
Deoksidoiduissa kupareissa metalliliuoksessa oleva vapaa happi on sidottu deoksidointiaineilla, tyypillisimmin fosforilla. Näitä kuparilaatuja käytetään esimerkiksi vesijohtoputkissa ja päällystysteollisuuden sovelluksissa. Fosforiseostuksen määrä on 150–600 ppm, riippuen siitä mitä ominaisuuksia halutaan korostaa.
Yleisin kuparilaatu on happikupari, jota käytetään esimerkiksi kuparijohdoissa ja kuparikatoissa. Sulaan liuennut happi muodostaa kiinteässä olomuodossa linssimäisiä rakenteita. Happikupari ei ole yhtä allerginen epäpuhtauksille kuin hapeton kupari, koska happilinssit sitovat tehokkaasti epäpuhtauksia. Toisaalta happikuparin johtokyky on alhaisempi kuin hapettoman kuparin, eikä sitä voida käyttää pelkistävissä olosuhteissa. Tyypillinen happikuparisovellus on kuparikatto.
Seostetut kuparilaadut.
Kuparia seostettaessa tehdään aina kompromissi eri ominaisuuksien välillä. Kuparin sähkön- ja lämmönjohtavuus laskevat aina seostettaessa.
Messingit ja pronssit.
Runsaasti seostettuja kupareita kutsutaan messingeiksi tai pronsseiksi. Messingissä kuparin seosaineena on käytetty sinkkiä (5 - 40 %). Tyypillisin pronssin seosaine on tina, mutta myös muita runsaasti seostettuja kuparilaatuja kutsutaan pronsseiksi.
Rahametallit.
Historialliset rahametallit olivat kulta, hopea ja kupari. Esimerkiksi vuosina 1644 – 1776 kierrossa olleet ruotsalaiset plooturahat, taalerit, oli valmistettu puhtaasta kuparista.
Viime vuosina pinnoitetut teräskolikot ovat voittaneet markkinaosuutta kupariseoskolikoilta. Tähän on vaikuttaneet kehittyneet valmistusmenetelmät ja kuparin maailmanmarkkinahinnan huikea nousu. Esimerkiksi euromaissa 1, 2 ja 5 sentin kolikot ovat kuparipinnoitettua terästä, joissa kuparipinnoitteen paksuus on keskimäärin 25 mikrometriä.
Merkittävimmät esiintymisalueet.
Kaupallisesti hyödynnettyjä kuparikaivoksia on Etelä-Amerikassa, lähinnä Chilessä ja Perussa, Indonesiassa ja Kiinassa. Tärkein tuottajamaa on Chile.


Ominaisvastus.
Ominaisvastus eli ominaisresistanssi eli resistiivisyys (tunnus ρ) on aineen sähköinen ominaisuus, joka kuvaa, minkälainen sähköinen vastus eli resistanssi muodostuu minkäkin kokoisesta kappaleesta ainetta. Ominaisvastuksen SI-järjestelmän mukainen yksikkö on ohmimetri (tunnus Ωm, Ω m tai Ω·m). Ominaisvastuksen käänteisarvo on sähkönjohtavuus.
Ominaisvastus formula_1 voidaan esittää yhtälöllä
missä formula_3 on sähkökenttä ja formula_4 virtatiheys. Ominaisvastuksen esitystapa sähköjohdolle on yhtälömuoto
missä formula_6 on vastus, formula_7 poikkipinta-ala ja formula_8 johtimen pituus. Tällöin voidaan laskea vastus yhtälöllä formula_9.
Aineiden resistanssi riippuu lämpötilasta. Metalleilla resistiivisyyden lämpötilakerroin on positiivinen eli resistanssi kasvaa lämpötilan kasvaessa, puolijohteilla ja elektrolyyteillä resistanssi taas pienenee lämpötilan kasvaessa.


Reaktanssi.
Reaktanssi (tunnus "X") tarkoittaa vaihtovirtapiirissä sähköisen 'vaihtovirtavastuksen' eli impedanssin imaginaarista osaa.
Impedanssi "Z" on piirin resistanssin "R" ja reaktanssin "X" summa,
missä j on imaginääriyksikkö. Reaktanssin SI-järjestelmän mukainen yksikkö on ohmi (Ω).
Impedanssin käänteisarvo on admittanssi ja sen imaginääriosa on suskeptanssi (tunnus "B"). Admittanssin reaaliosa on konduktanssi (tunnus "G"), jonka yksikkö on siemens (S).
Reaktiiviset komponentit.
Reaktanssia aiheuttavia komponentteja ovat kela, jonka reaktiivisuutta kuvaa sen induktanssi, ja kondensaattori, jonka reaktanssia aiheuttava ominaisuus on sen kapasitanssi. Puhutaankin erikseen "induktiivisesta reaktanssista" (tunnus "X'L"), joka on positiivinen suure, ja "kapasitiivisesta reaktanssista" (tunnus "X'C "), joka on negatiivinen. Näihin komponentteihin varastoituu sisäistä energiaa: kelassa virran synnyttämään magneettikenttään ja kondensaattorissa jännitteen aiheuttamaan sähkökenttään.
Reaktanssin taajuusriippuvuus.
Kelan ja kondensaattorin vaikutukset riippuvat taajuudesta ja ovat toisilleen vastakkaissuuntaisia.
On huomattava, että induktanssin ja kapasitanssin reaktanssit ovat vastakkaismerkkiset (vaikka kapasitiivisen reaktanssin edestä miinusmerkki jätetäänkin kaavakokoelmissa joskus pois.) Siksi ne voivat sopivissa olosuhteissa kumota toisensa. Kelan ja kondensaattorin muodostamassa sarjaan kytketyssä resonanssipiirissä kokonaisreaktanssi "X" on "X" = "XC" + "XL". Tällöin induktanssin ja kapasitanssin reaktanssit kumoavat toisensa sarjaresonanssitaajuudella


Faradi.
Faradi (tunnus F) on SI-järjestelmän kapasitanssin yksikkö. Jos faradin kokoiseen kondensaattoriin siirretään coulombin (= 1 A·s) kokoinen varaus, sen jännite muuttuu voltilla (C = Q/U). Toisin päin ajatellen: jos faradin kondensaattorin jännite muuttuu voltin sekunnissa, kondensaattorista kulkee läpi ampeerin virta (I = C·ΔU/Δt). Faradi on nimetty brittiläisen fyysikon Michael Faradayn mukaan. Faradayn mukaan on nimetty myös sähkövarauksen yksikkö faraday, johon faradia ei tule sekoittaa.
Faradi on erittäin suuri yksikkö. Käytännössä kondensaattorien kapasitanssit ilmoitetaan yleensä millifaradeina (mF), mikrofaradeina (μF), nanofaradeina (nF) tai pikofaradeina (pF).


Newton.
Newton (tunnus N, lausutaan [njuutn], [njuuton] tai [njuutən]) on SI-järjestelmässä voiman yksikkö. Yksikkö on nimetty Isaac Newtonin mukaan.
Yksi newton on voima, joka antaa yhden kilogramman massalle kiihtyvyyden 1 m/s2. Newton on siis johdannaisyksikkö, jonka määritelmä perustuu perusyksikköjen kilogramma, metri ja sekunti määritelmiin.
Newton voiman määritelmällä.
formula_1.
Tässä F on voima, a kiihtyvyys ja m massa. Sijoittamalla yhtälöön kiihtyvyyden ja massan SI-järjestelmän mukaiset yksiköt saadaan voiman yksikkö
formula_2.
Maapallo vetää painovoimallaan puoleensa maanpinnalla olevaa 102-grammaista kappaletta noin yhden newtonin voimalla.
Vaihtoehtoinen muotoilu energian yksikön avulla.
Monissa laskuissa on kätevä lausua newton energian yksikön, joulen, avulla. Esimerkiksi, jos kappaleen vetämiseen pintaa pitkin tarvitaan yhden newtonin voima, niin yhden metrin matkalla siirtämiseen kuluu energiaa yksi joule.
Voiman F kuluttama energia E matkalla l voidaan tässä tapauksessa laskea kaavasta
formula_3,
josta voiman yksikkö newton voidaan lausua vaihtoehtoisessa muodossa
formula_4,
formula_5.


Säännöllinen lauseke.
Säännöllinen lauseke (, lyhyesti "regexp" tai "regex") on tietojenkäsittelyteoriassa lauseke, joka määrittelee säännöllisen kielen. Kieli tarkoittaa tässä yhteydessä joukkoa merkkijonoja. Säännöllinen kieli on yksinkertaisin Noam Chomskyn neliportaisessa kielioppien hierarkiassa. Säännölliset kielet voidaan tunnistaa äärellisillä automaateilla. Äärellinen automaatti on malli tietokoneelle, joka saa syötteen merkki kerrallaan, eikä voi kelata syötettä edestakaisin. Äärelliset automaatit ovat silti hyödyllisiä monissa asioissa, kuten tekstialkioiden tunnistuksessa tai tietoliikenteessä tila-automaateissa. Säännöllisten lausekkeiden tärkein käyttökohde on tarkastella, kuuluuko jokin merkkijono lausekkeen määrittämään kieleen. Useat ohjelmointikielet ja ohjelmat sisältävät mahdollisuuden tähän.
Määrittely.
Kieleen kuuluu aina aakkosto, jota merkitään Σ:lla (Sigma). Aakkosto on joukko-opin alkioiden joukko. Yleisessä tapauksessä se voi olla ASCII tai Unicode-merkistö. Kaikkia Σ:sta muodostettavia merkkijonoja merkitään Σ*:llä. Tyhjää merkkijonoa merkitään ε:lla (epsilon).
On huomattava, että yleensä käytännöllisissä ohjelmointikielissä ei käytetä merkkejä Σ tai ε. Näitä erikoismerkkejä käytetään tässä säännöllisten lausekkeiden teoreettisessa tarkastelussa (alla), mutta ohjelmien lähdekoodissa on tavallisesti erilainen, tavallisiin ASCII-merkkeihin perustuva syntaksi säännöllisten lausekkeiden esittämiseen.
Kieli on mikä tahansa Σ*:n osajoukko. Kieli on äärellinen, jos siihen kuuluu vain äärellinen määrä merkkijonoja. Äärellisen kielen voi määritellä luettelemalla kaikki siihen kuuluvat merkkijonot, äärettömälle kielelle tämä ei onnistu. Säännöllinen lauseke on eräs yksinkertainen tapa määritellä mahdollisesti ääretön määrä merkkijonoja.
Esimerkkejä, kirjaimet ovat metakielen symboleita, jotka vastaavat yksittäisiä kirjaimia. a = "a", jne.
a* = eli a* vastaa tyhjää
merkkijonoa ja merkkijonoja "a", "aa", "aaa", jne.
a|b = merkkijono "a" tai "b"
Nämä eivät ole säännöllisiä lausekkeita, vain lyhenteitä.
anbn laiton, n ei voi olla parametri.
Näillä merkinnöillä voidaan ilmaista säännöllinen kieli, johon kuuluu ääretön määrä merkkijonoja. Deterministinen äärellinen automaatti pystyy tunnistamaan säännöllisten lausekkeiden määrittelemät kielet. Eri ohjelmien ja ohjelmointikielten tuntemat lausekkeet eroavat toisistaan, klassinen Unix grep on toteutettu deterministisellä äärellisellä automaatilla ja sen tuntema kieli on lähes tämä laajennettuna muutamilla operaattoreilla. Useiden ohjelmien tuntema kieli ei ole enää säännöllinen, mutta samankaltaisuuden vuoksi näistä lausekkeistä käytetään nimeä laajennetut säännölliset lausekkeet.
Sovelluksia.
Unix-työkaluohjelmaa grep käytetään merkkijonojen etsimiseen tiedostoista hyödyntäen säännöllisiä lausekkeita.
PHP-kielessä on funktioita säännöllisten lausekkeiden käyttöä varten (mm. "preg_match" ja "preg_replace").


Chomskyn hierarkia.
Chomskyn hierarkia on tunnetuin järjestelmä formaaleja kieliä tuottavien formaalien kielioppien luokittelemiseen. Kieliopit muodostavat järjestelmässä hierarkian, jossa yksinkertaisempi kielioppi on myös yleisemmän luokan mukainen kielioppi.
Chomskyn hierarkia on nimetty sen kehittäjän, amerikkalaisen kielitieteilijän professori Noam Chomskyn mukaan.


Pinoautomaatti.
Pinoautomaatti on deterministisen äärellisen automaatin (DFA) yleistys, johon liittyy myös pino. Pinoautomaatti on ilmaisuvoimaisempi kuin DFA. Sillä voidaan tunnistaa yhteysriippumaton eli kontekstivapaa kieli.
Kuten äärellinen automaatti mallinnetaan tilojen ja niiden välisten siirtymien joukkona, pinoautomaatti lisää tähän pinon siten, että jokaiseen siirtymään voi liittyä sen siirtymän lisäksi uuden alkion lisääminen pinoon, vanhan alkion lukeminen pinosta pois, molemmat tai pinon pitäminen sellaisenaan. Näistä operaatioista symbolin asettaminen pinoon voidaan suorittaa vapaasti siirtymän yhteydessä, mutta sellainen siirtymä, joka lukisi symbolin pinosta voidaan tehdä, jos ja vain jos pinon päällimmäisenä on jo luettava symboli.
Pinoautomaatin graafinen mallinnus noudattaa myös tyypillisesti äärellisen automaatin mallia; siihen vain lisätään kaariin jokin merkintätapa pinon operaatioille. Tyypillisesti merkintä on sellainen, että kaaren nimen lähettyvillä on merkitty pino-operaatiot muodossa 'lukusymboli/kirjoitussymboli'. Toimintoa, jota ei tehdä, merkitään pinosymbolissakin epsilonilla 'ε' tai lambdalla 'λ', joka tiukan teoreettisen tulkinnan mukaan tarkoittaisi, että pinoon kirjoitetaan tai siitä luetaan ei-mitään.


Kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Kaksisuuntainen eli bipolaarinen mielialahäiriö (aikaisemmin myös maanis-depressiivisyys) on nimensä mukaisesti mielialahäiriö, jossa mieliala vaihtelee ja jossa esiintyy manian ohella masennusta eli depressiota. ICD-10:n mukainen kaksisuuntaisen mielialahäiriön luokituskoodi on F31.xx. Tässä artikkelissa asian lähtökohta on lääketieteellinen malli eli holistinen biopsykososiaalinen tarpeenmukainen malli.
Mitä kaksisuuntainen mielialahäiriö on?
Kaksisuuntainen mielialahäiriö on tautiluokituksissa (ICD-10 tai DSM-IV) luokiteltu sairaudeksi. Kuten muissakin sairauksissa pelkät oireet tai subjektiivinen kokemus tai ympäristön toteamus oireista ei riitä, vaan oireiden lisäksi oireisiin liittyy merkittävä toimintakyvyn heikkeneminen edeltävältä tai oletetulta tasolta. Äärimmillään potilaan mieliala vaihtelee kahden ääripään välillä, poikkeavasta kiihtymyksestä tai epärealistisesta vauhdikkuudesta eli maniasta syvään epärealistiseen masennukseen tai epätoivoon eli psykoottiseen masennukseen. Masennus on samantyyppistä kuin "yksisuuntaisessa" (unipolaari) depressiossa.
Kaksisuuntaista mielialahäiriötä on eri tyyppejä. Joillakin potilailla mieliala vaihtelee voimakkaasti manian ja depression välillä, toisilla maaniset jaksot ovat lievempiä, niin sanottuja hypomaanisia jaksoja, ja sekamuotoisen jakson aikana potilaalla on samanaikaisesti sekä masennuksen että mielialan kohoamisen oireita.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö on tavallista masennusta harvinaisempi sairaus. Klassista maanis-depressiivisyyttä sairastaa noin prosentti väestöstä. Eri tyyppejä kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaa noin viisi prosenttia väestöstä. Arvioidaan, että noin puolet sairastuneista tunnistetaan ja hoidetaan asianmukaisesti.
Ajatellaan, että mielialan säätelyjärjestelmässä olisi häiriö. Potilas reagoi ärsykkeisiin normaalia herkemmin ja poikkeavalla tavalla. Sairauden oireet tulevat tavallisimmin esille varhaisessa aikuisiässä. Alttius sairastua kulkee suvuittain. Perimän osuus on skitsofrenian luokkaa. On huomattava että itse sairaus ei suoraan periydy vaan alttius sairastua epäsuotuisissa olosuhteissa on kohonnut. Sikiönkehityksen tai kasvun aikana voi olla tekijöitä, jotka vaikuttavat keskushermoston toimintaan ja reaktiomuotoihin. Sairauden laukaisevana tekijänä voi olla esimerkiksi jokin kuormittava stressitilanne, poikkeava elämäntilanne tai vaikkapa päihteiden liikakäytön tai muun tekijän aiheuttama aivovaurio. Moni, joka on myöhemmin sairastunut kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, on kuvannut ennen sairastumistaan ja sairauden aikana huomattavia vaikeuksia uni-valverytmin säätelyssä.
Suurin osa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön sairastuvista kärsii ensin tavallisesta masennuksesta. Useat kärsivät aluksi myös jostakin ahdistusoireesta, esimerkiksi paniikista. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi voidaan asettaa, kun masennuksen lisäksi havaitaan ensimmäinen maaninen tai hypomaaninen jakso. Useimmiten ensimmäinen selkeä merkki manian alkamisesta on unen tarpeen väheneminen.
Noin kolmasosalla potilaista on jatkuvaa vaihtelua manian ja depression välillä. Kun ääripäästä toiseen mennään erityisen nopeasti, puhutaan sairauden nopeasti vaihtelevasta muodosta. Toisaalta varsinkin sairauden alkuvaiheessa voi mennä parikin vuotta ilman mielialan vaihteluita.
Kun potilas tunnistaa tilanteensa, hoito on asianmukaista ja mahdollinen lääkitys kunnossa, monet tai useimmat potilaat elävät pääasiassa normaalia elämää ilman sairauden oireita.
F30.0 Hypomaaninen jakso (hypomania).
Häiriölle on tyypillistä pysyvä lievä mielialan nousu, lisääntynyt energisyys ja toimeliaisuus. Tavallista on myös huomattava tunne hyvästä olosta sekä henkisestä ja fyysisestä tehokkuudesta. Usein esiintyviä, muttei siinä määrin, että ne johtaisivat vakaviin häiriöihin työssä tai sosiaaliseen torjuntaan, ovat sosiaalisuuden, ylituttavallisuuden lisääntyminen, seksuaalisen aktiivisuuden lisääntyminen ja unen tarpeen väheneminen. Ärtyisä, kärttyinen, pöyhkeä, itserakas ja röyhkeä käytös voivat tulla joskus yleisemmän yliaktiivisen sosiaalisuuden sijaan. Mielialahäiriöön tai käyttäytymiseen ei liity harhoja tai harhaluuloja. Hypomania on manian lievempi muoto, jossa on samanlaisia, mutta vähemmän vaikeita oireita ja vähemmän toimintakyvyn heikkenemistä kuin maniassa. Hypomaanisen jakson aikana mieliala voi olla korkealla ja potilas voi tuntea itsensä tavallista paremmaksi ja pystyvämmäksi. Hypomaniaan päästäkseen potilas voi jopa lopettaa lääkityksensä.
Jos ei tunne ihmistä ennestään, hypomaniaa voi olla vaikea tunnistaa. Jotkut potilaat ovat kuvanneet, kuinka he ovat hypomaanisina "onnistuneet" innostamaan esimerkiksi autokaupan myyjän niin, että heille on tilattu kaksi kappaletta upouusia loistoautoja, vaikka varaa niihin ei ole.
F30.1 Mania ilman psykoottisia oireita tai F30.2 Mania, johon liittyy psykoottisia oireita.
Mieliala on potilaan olosuhteisiin nähden kohonnut ja saattaa vaihdella huolettomasta lupsakkuudesta lähes hallitsemattomaan kiihtymykseen. Riemukkuuteen liittyy lisääntynyt energisyys, joka aiheuttaa yliaktiivisuutta, puhetulvaa ja unentarpeen vähentymistä. Potilas ei pysty keskittymään ja on usein huomattavan herkkä häiriötekijöille. Itseluottamus on usein korkealla, potilaalla voi olla suuriluuloisia ideoita, ja hän voi olla yliluottavainen. Normaalien sosiaalisten estojen puuttuminen voi johtaa holtittomaan ja hullunrohkeaan käyttäytymiseen, joka on tilanteeseen soveltumatonta ja potilaalle epätyypillistä.
"F30.2 Mania, johon liittyy psykoottisia oireita"
Manian (F30.1) kuvattujen oireiden lisäksi esiintyy harhakuvitelmia (tavallisesti suuruusharhoja), harhoja (tavallisesti ääniä, jotka puhuvat suoraan potilaalle) tai kiihtymys, motorisen aktiivisuuden lisääntyminen ja ajatuksenriento ovat niin äärimmäisiä, ettei potilasta voi ymmärtää tai hän on tavallisen vuorovaikutuksen tavoittamattomissa.
Maaninen vaihe.
Maniaa voidaan pitää psykoottisena tilana. Siihen saattaa liittyä myös hallusinaatioita (kuulo- tai näköharhoja) tai harhakuvitelmia (luja usko asioihin, jotka eivät ole totta). Kuten muihinkin psykoottistasoisiin häiriöihin, maniaan liittyy sairaudentunteen puuttuminen tai vähäisyys. Potilas itse ei useimmiten tunnista tilannettaan ja saattaa ärtyä voimakkaasti, kun hänen tekemisiinsä yritetään puuttua.
F32 Masennusjakso, depressiojakso.
Lievän, keskivaikean tai vaikean masennuksen aikana potilas kärsii yleensä mielialan laskusta, voimattomuudesta ja toimintakyvyn heikkenemisestä. Kyky iloita, kiinnostua ja keskittyä on vähäinen. Yleistä on huomattava uupumus pienenkin ponnistelun jälkeen. Uni on tavallisesti häiriintynyttä ja ruokahalu vähentynyt, mutta joskus toisaalta myös lisääntynyt ruokahalu ja unentarve voivat tulla kyseeseen. Itsearvostus ja itseluottamus ovat lähes aina alentuneet, jopa lievässä masennuksessa. Usein on syyllisyyden- tai arvottomuudentunnetta. Mielialan aleneminen ei juuri vaihtele päivästä päivään, eikä se riipu ulkoisista olosuhteista. Mielialan alenemiseen voi liittyä niin sanottuja "somaattisia" oireita, kuten mielenkiinnon ja onnentunteiden vähäisyys, herääminen useita tunteja ennen normaalia heräämisaikaa, masennus on pahimmillaan aamuisin, huomattava psykomotorinen estyneisyys, rauhattomuus, ruokahalun menettäminen, painon lasku ja seksuaalisen mielenkiinnon (libidon) menetys. Riippuen oireiden määrästä ja vakavuudesta masennusjakson voi luokitella lieväksi, keskivaikeaksi tai vaikeaksi masennukseksi.
Tavallisesti esiintyy kaksi tai kolme edellä mainituista oireista, ja potilas on yleensä näistä ahdistunut mutta todennäköisesti pystyy suoriutumaan useimmista tavanomaisista tehtävistään.
Potilaalla on neljä edellä mainittua oiretta, ja hänen on todennäköisesti hyvin vaikea suoriutua tavanomaisista tehtävistään
F32.2 Vaikea masennusjakso ilman psykoottisia oireita
Masennusjakso, jossa useat edellä mainitut oireet ovat huomattavia ja ahdistavia, itseluottamuksen menetys ja ajatukset arvottomuudesta ja syyllisyydestä ovat tavallisia. Itsetuhoiset ajatukset ja pyrkimykset ovat yleisiä, ja tavallisesti esiintyy useita "somaattisia" oireita.
F32.3 Vaikea masennusjakso ja psykoottisia oireita
Masennusjakso, joka on kuvattu F32.2 kohdassa, ja liittyy harhoja, harhaluuloja, psykomotorista estyneisyyttä tai pysähtyneisyyttä siinä määrin, että tavalliset toiminnat tai tehtävät ovat mahdottomia; potilas on kuolemanvaarassa itsemurhan, nesteenpuutteen tai nälkiintymisen vuoksi. Harhat, harhaluulot voivat liittyä tai olla liittymättä mielialaan.
Depressiivinen vaihe.
Vaikeisiin depressioihin saattaa liittyä myös psykoottisen masennuksen oireita, kuten epärealistisia itsesyytöksiä, kuvitelmia perikadosta tai jopa aistiharhoja, vainoharhoja tai muita harha-ajatuksia.
F31.6 Kaksisuuntainen mielialahäiriö, sekamuotoinen jakso.
Potilaalla on aikaisemmin ollut vähintään yksi hypomaaninen, maaninen, masennus- tai sekamuotoinen jakso ja ajankohtaisesti esiintyy maanisia ja masennuksen oireita joko sekaisin tai nopeasti vaihdellen. Nopeasti vaihtelevia mielialoja kutsutaan joskus myös nimellä "rapid cycling"-muotoisena taudinkuvana.
Sekamuotoinen jakso.
Kenties kaikkein lamauttavimpia sairauden vaiheita ovat ne, joihin kuuluu sekä manian että depression oireita, samanaikaisesti tai useaan kertaan saman päivän aikana vaihdellen. Potilas on kiihkeä tai levoton niin kuin maanisessa vaiheessa, mutta samalla myös ärtyisä ja masentunut, sen sijaan, että tuntisi olevansa "maailman huipulla". Erityisesti sekamuotoiseen jaksoon liittyy itsemurhariskin lisääntyminen.
Tyyppi I.
Tyypin I bipolaarihäiriössä esiintyy maniajaksojen lisäksi joko masennusjaksoja tai sekamuotoisia jaksoja. Häiriötä on aiemmin kutsuttu maanis-depressiiviseksi mielisairaudeksi. Sairauteen ei välttämättä liity psykoottisia oireita ja se voi myös muodostua toistuvista sekamuotoisista jaksoista. Maniajakso on useimmiten tunnistettavissa ja maniajakson aikana ihminen nykyisin usein toimitetaan hoitoon.
Tyyppi II.
Tyypin II kaksisuuntainen mielialahäiriö on huonommin tunnettu ja tunnistettavissa kuin tyyppi I häiriö. Tyypin II kaksisuuntaista mielialahäiriötä luonnehtii vakavien masennusjaksojen ja hypomaanisten jaksojen vaihtelu, ja kliinistä kuvaa hallitsevat yleensä toistuvat masennusjaksot ja mielialan ailahtelevuus. Tyypin II bipolaarihäiriö jää helposti tunnistamatta, koska potilaat yleensä hakeutuvat hoitoon vain masennusvaiheissa eivätkä itse tuo hypomaniavaiheita ongelmana esille, sillä silloin he ovat usein kokeneet olevansa elämänsä kunnossa. Tämän vuoksi on tärkeää, että hoitojärjestelmissä systemaattisesti kysytään masennuspotilailta, onko heillä ollut myös kohonneen mielialan jaksoja.
Erään tutkimuksen mukaan hoitamattomilla tyypin II kaksisuuntaisilla potilailla oli manian tai hypomanian oireita vain noin kolme prosenttia ajasta. Normaalia jaksoa noin 1/3–1/2 ajasta ja jopa 1/2–2/3 ajasta heillä oli eri asteisen masennuksen oireita. Tyypin II kaksisuuntaisen mielialahäiriön tunnistaminen on haaste terveydenhuollolle, sillä potilaalle voi olla haitaksi, jos häntä hoidetaan masennuslääkkeillä silloin, kun kyse onkin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.
Muut mielialahäiriötyypit.
Myös muun tyyppisiä mielialahäiriötä on kuvattu, mutta käytännön syistä nykyinen tautiluokitus on kuvannut edellä mainitut, joiden tunnistamisessa on riittävästi tekemistä. Tutkimuskäyttöön on määritelty useita muitakin mielialahäiriötyyppejä.
Kaksisuuntaisen mielialahäiriön tunnistaminen, tutkiminen ja hoito.
Useimmiten kohonneen mielialan tai manian tunnistaa joku muu kuin potilas itse. Manian tai hypomanian aikana potilas ei koe olevansa sairas vaan useimmiten kokee voivansa erinomaisesti. Masennuksen taas useimmat potilaat tunnistavat. Oireiden esiintyessä selvänä mielialahäiriön tunnistaminen on helppoa, mutta ajankohtaista maniaa lukuunottamatta tunnistamiseen menee aikaa kuukausia, tai vuosia. Terveydenhuoltoon on hyvä olla yhteydessä etenkin silloin jos oireista tulee haittaa potilaalla tai muille. Kun epäily vahvistuu ja oireet tunnistetaan on poissuljettava muut mahdolliset sairaudet ottaen huomioon myös fyysiset tekijät. Jos kyse on kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, on tärkeää, että potilas ja hänen lähipiirinsä ymmärtävät, että kysymys on elinikäisestä alttiudesta ja ajankohtaisesta sairaudesta, johon on olemassa tehoavia hoitoja. Tämän ymmärtämiseen menee usein vuosia.
Tunnistaminen.
Tärkeää olisi, että ainakin terveydenhuollon yksiköissä – perusterveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidossa – kaikilta masennuksen vuoksi hoidossa olevilta jossakin vaiheessa kysyttäisiin hypomania- ja maniaoireiden esiintymisestä. Kyselyn apuna voi käyttää itse täytettävää maniakyselyä, esimerkiksi MDQ-kyselyä.
On tärkeää, että potilas itse ja mielellään hänen lähiympäristönsä oppisivat tunnistamaan ja havainnoimaan oireiden esiintymistä. Hyvä apu on niin sanottu "mielialapäiväkirja". Periaatteena on kuitenkin, että potilas tai tutkittava merkitsee päivittäin lomakkeeseen, onko mieliala normaali, ylivireä vai masentunut. Myös vaihtelun ääripäät voi merkitä. Samanaikaisesti seurataan unen kestoa ja laatua, ahdistuneisuutta, päihteiden käyttöä ja muita oireita. Lomakkeeseen voi myös merkitä myös käytettävän lääkityksen, jolloin voidaan arvioida sen tehoa. Tyypillistä on, että potilaan sairaudentunto käsittää normaalijaksot ja masennuksen, mutta hypomania ja mania jäävät merkitsemättä.
On hyvä opettaa potilas itse arvioimaan tilannettaan ja mielialan muutoksia laukaisevia tekijöitä ja käyttämään esimerkiksi Altmanin maniaoireiden mittausasteikkoa.
Tutkimus.
Tutkimusvaiheessa on perehdyttävä sekä potilaan perhehistoriaan että elämänkaareen. Mielellään on haastateltava vähintään yhtä ja mielellään useampaa potilaan perheeseen tai lähipiiriin kuuluvaa ihmistä. Aikaisemmat tutkimukset ja hoidot on huomioitava. Potilas on tutkittava myös somaattisesti. Välttämätöntä on, että tutkimuksessa ja laboratoriokokeilla suljetaan pois ainakin yleisimmä samoja oireita aiheutava fyysiset sairaudet, kuten kilpirauhassairaudet, akuutit infektiosairaudet, päihteiden aiheuttamat sairaudet kuten delirium tremens.
Perusteelliseen psykiatriseen haastatteluun on hyvä liittää esimerkiksi SCIDD-I ja SCID-II (semistrukturoitu psykiatrinen DSM-IV:n mukainen haastattelututkimus) ja ainakin ensikertalaiselle olisi tehtävä psykologin tutkimus.
Kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoito.
Hoidon kulmakivi on usein pitkäaikainen hoitosuhde (hoitava lääkäri, verkosto ym.) ja psykoedukaatio, mikä tarkoittaa, että potilaalle ja hänen lähipiirilleen pyritään saamaan yhteinen näkemys siitä, millaisesta sairaudesta on kysymys ja miten menetellään, jos sairauden oireita ilmenee. Yhteistyö ja yhdessä sovitut tavoitteet ovat tärkeitä. Olisi hyvä, että ennakoivat oireet huomattaisiin ja että olisi olemassa hoitojärjestelmä, jonka turvin pystyttäisiin hoitamaan tilanne, ennen kuin se on mennyt vakavaksi.
Psykoedukaatiolla pyritään tukemaan potilasta hyväksymään se, että sairaudelle on sekä psykososiaalisia, psyykkisiä että neuro/aivobiologisia selityksiä ja että useimmiten tarvitaan eri hoitomuotojen yhdistämistä.
Ensimmäisessä, toistuvassa maniavaiheessa tai psykoottisessa masennusvaiheessa potilaan ensimmäinen hoitopaikka on usein psykiatrinen sairaala, jossa pystytään turvaamaan, ettei potilas ole vaaraksi itselleen tai ympäristölleen eikä pääse peruuttamattomasti sotkemaan elämäänsä, ihmissuhteitaan ja talouttaan. Läheisiä on hyvä informoida siitä, että kyse on useimmiten ohimenevästä tilanteesta, johon voidaan vaikuttaa lääkehoidolla. Koska monet kaksisuuntaisen mielialahäiriön mania-alttiit potilaat ylireagoivat ärsykkeisiin ja korkea ärsyketaso ylläpitää maanista tilaa, hoidossa voidaan käyttää hyväksi tarkoituksellisen vähävirikkeistä hoitomiljöötä, joka suojaa haitallisilta ärsykkeiltä niin kauan, että potilas sietää normaalin ärsyketason sairastumatta.
Monet tai useimmat potilaat hyötyvät lääkehoidosta. Lääkehoitoa käytetään sekä akuutteihin oireisiin että estohoitoon. Hoitosuhteessa pyritään käyttämään lääkehoitoa tukemiseen ja myös tarkastelemaan lääkitystä ajoittain. Lääkehoidosta tulee usein myös haittavaikutuksia, jotka heikentävät potilaan halua käyttää lääkkeitä. Kun potilas on lääkehoidon aikana toipunut, hän usein haluaa lopettaa tai vähentää lääkitystä. Alkuvaiheessa olo voikin jonkin aikaa tuntua paremmalta, mutta sairauden uusiutumisriski on ilman estolääkitystä suurempi ja vaikuttaa siltä että jos uusiutumisia tulee niin uusi jakso on usein edeltäviä vaikeampi.
Tehokkaaksi todettuja psykoterapiamuotoja ovat ainakin kognitiivis-behavioraalinen ja psykoedukatiivinen terapia. Tehokkaita ovat esimerkiksi psykoedukatiivinen perheterapia tai moniperheryhmäryhmähoidot. Supportiivinen (tukea antava) terapia ja yksilöhoito on usein välttämätöntä esimerkiksi, jos potilas on esimerkiksi maniavaiheen vuoksi menettänyt merkittäviä asioita elämässään tai hän on toipumassa itsemurhayrityksestä. Tehokkaita ovat erilaiset oireidenhallintaryhmät. Niiden kautta potilaat myös tapaavat muita samasta sairaudesta kärsiviä ja huomaavat, etteivät kärsi yksin.
Vaikka herkkyys sairastua olisikin olemassa, on mahdollista että säännöllinen elämänrytmi, unirytmi, päihteiden liikakäytön välttäminen sekä ennakoivien oireiden tunnistaminen ja niihin puuttuminen estävät uudet sairastumisjaksot.
Tehokas hoitomuoto näyttäisi olevan psykiatrin vetämä biopsykososiaalinen psykoedukatiivis-kognitiivinen pariterapia, johon liittyy se, että hoito aloitetaan jo esioireiden ilmetessä.
Hoitosuhteessa on tärkeää jatkuvuus ja vuorovaikutuksellinen potilaan itsenäisyyttä kunnioittava asenne, jossa hyväksytään se, että potilas tarvitsee apua surutyöhön terveytensä menettämisestä ja sopeutumisesta pitkäaikaissairauteen ja sen vaatimaan hoitoon, vaikka aktiivisia sairauden oireita ei esiintyisikään.
Lääkehoito.
Kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoidossa käytetään usein mielialan tasaajia, masennuslääkkeitä ja neuroleptejä. Lääkitystä saatetaan tarvita unettomuuteen, ahdistuneisuuteen, levottomuuteen ja psykoottisiin oireisiin. Välillä tarvitaan useita eri lääkkeitä eri ryhmistä.
Litium.
Ensimmäisenä otettiin käyttöön tutkitusti tehokas litium, joka sekä rauhoittaa akuuttia maniajaksoa että suojaa mania- ja depressiovaiheiden puhkeamiselta. Sen teho akuutissa maniassa on hyvin osoitettu. Se soveltuu varsinkin akuutin, euforisen manian, mutta myös bipolaaridepression hoitoon. Litiumin ongelmana on sen kapea terapeuttinen ikkuna, joten sen käyttö vaatii jatkuvaa veri- ja virtsanäyteseurantaa. Sairaudentunnottomuuden vuoksi tai muuten lääkekielteiset potilaat voivat jättää litiuminsa ottamatta.
Epilepsialääkkeet.
Epilepsialääkkeitä käytetään mielialan tasaajina. Manian ja hypomanian hoidossa antiepilepteistä nykyisin käytetyimpiä on natriumvalproaatti. Karbamatsepiinin käyttö on hankalien farmakokineettisten interaktioiden takia jäänyt vähemmälle. Valproaatti tehoaa maniaan ja, toisin kuin litium, myös sekamuotoisiin jaksoihin ja soveltuu myös manian estohoitoon, masennukseen sen teho on vähäinen, mutta ns. tiheäjaksoisessa tautimuodossa sitä pidetään teholtaan marginaalisesti muita tasaajia parempana. Lamotrigiini soveltuu etenkin masennuspainotteisten sairausmuotojen ylläpitohoitoon, koska se estää tehokkaasti masennusjaksojen uusimista; sillä ei kuitenkaan ole antimaanista tehoa. Vakavien ihohaittavaikutusten riskin takia lamotrigiini ei sovellu akuuttien sairausvaiheiden hoitoon, koska lääkkeen aloitus edellyttää hidasta annostitrausta. Kliininen käyttö ja annostus ovat samanlaiset kuin epilepsian hoidossa. Myös topiramaattia, okskarbatsepiinia ja muitakin epilepsialääkkeitä on käytetty, mutta kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoito ei niillä vielä ole Suomessa virallinen käyttöaihe.
Psykoosilääkkeet.
Myös psykoosilääkkeitä käytetään mania- hypomaniajaksojen hoitoon. Uudemmista psykoosilääkkeistä (ns. atyyppiset neuroleptit) ovat käytössä olantsapiini, ketiapiini ja risperidoni, aripipratsoli sekä uusimpana tulokkaana asenapiini. Ketiapiinin tehosta myös masennusjaksoihin on vakuuttava näyttö. Erityisluvallisista valmisteista marginaalisessa käytössä on myös amisulpridi.
Masennuslääkkeet.
Vaikka kaksisuuntaisen mielialahäiriön depressiovaiheen lääkehoidossa voidaan osin soveltaa samoja periaatteita kuin yksisuuntaisen masennusjakson hoidossa, on muistettava, että depressiolääkityksen aikana arviolta 10–25 prosentilla potilaista masennus kääntyy hypomaniaksi tai maniaksi. Siksi kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaville suositellaankin usein käytettäväksi masennuslääkitystä yhdessä mielialan tasaajan tai neuroleptin kanssa. Serotoniiniselektiivisiin masennuslääkkeisiin eli SSRI-lääkkeisiin on liitetty pienempi vaara depression kääntymisestä maniaksi kuin trisyklisiin masennuslääkkeisiin, joten SSRI-lääkkeitä pidetäänkin nykyisin bipolaaridepression ensisijaislääkkeinä.
Toisaalta on esitetty, että SSRI-masennuslääkkeitä ei olisi suotavaa käyttää kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusjakson hoitoon vaan käyttää mieluummin esimerkiksi lamotrigiiniä. Joissain tapauksissa SSRI-masennuslääke saattaa aiheuttaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä kärsivällä ärtyneisyyttä, mielialan vaihtelua ja haittavaikutuksia. Sertraliini saattaa olla turvallisempi sen lievän dopamiinireseptorivaikutuksensa vuoksi.
Masennuslääkitys lopetetaan usein nopeammin kuin unipolaarisessa depressiossa. Sairauden alkuvaiheessa ei avohoidossa ole suotavaa käyttää trisyklisiä masennuslääkkeitä, sillä on muistettava, että ne olivat Suomessa vielä 1980-luvulla yleisin kuolemaan johtava lääke itsemurhayrityksissä. SSRI- ja muilla uudemmilla masennuslääkkeiden kuolemaan johtava yliannostustaso on moninkertainen.
Lamotrigiiniä pidetään nykyisin ensisijaisena lääkkeenä bipolaarihäiriön depressioon. Myös atyyppiset neuroleptit, esimerkiksi ketiapiini, tehoavat masennukseen jonkun verran.
Akuutin maniajakson sairaalahoito.
Sairaalahoitoa vaativa maniajakso on varsin harvinainen, mutta siitä kärsivälle vähintän haitallinen ja mahdollisesti vaarallinen tilanne. Asianmukaisella lääkityksellä sairaala-oloissa onneksi mania saadaan useimmiten nopeasti rauhoittumaan. Lähes aina potilas joudutaan lähettämään hoitoon terveyskeskuslääkärin toimesta tahdosta riippumatta, sillä maniassa on yleistä että potilas kokee olevansa elämänsä kunnossa. Joskus sairaalassa joudutaaan tilanteisiin, joissa potilasta joudutaan rauhoittamaan tahdosta riipumatta lääkkein ja jopa eristämisellä, joka on kuitenkin onneksi harvemmin tarpeen.
Perinnöllisyys.
Kaksisuuntaista mielialahäiriötä eli bipolaarihäiriötä sairastavien lähisukulaisilla on keskimääräistä suurempi riski sairastua samaan häiriöön. Se on osoitettu lukuisissa tutkimuksissa. Häiriön esiintyvyys koko väestössä on 0,8–1,2 prosenttia, mutta sitä sairastavien lähisukulaisilla esiintyvyys on ollut 3,9 prosentista jopa 14,5 prosenttiin.
On kartoitettu sukuja, joissa esiintyy joko depressiivisyyttä tai kaksisuuntaista mielialahäiriötä jokaisessa sukupolvessa, mutta on paljon myös esimerkkejä suvuista, joissa sairastuneita on vain yksittäistapauksia. Nykyään ajatellaan, että alttius häiriölle on perinnöllistä mutta että olosuhteiden on laukaistava se. Tällaisen laukaisevana tekijänä voi toimia vaikkapa stressi tai muu paine. Sairastumiselta suojelee muun muassa säännöllinen elämänrytmi, kuten riittävä uni ja ravinto sekä harrastukset.
Professori Kay Redfield Jamisonin tutkimuksen "Touched With Fire" mukaan taiteilijat ja kirjailijat kärsivät keskimääräistä enemmän kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, joko sen maanisessa tai hypomaanisessa muodossa, ja tämä on merkittävästi edistänyt heidän lahjakkuutensa käyttöä. Taiteilijatkin ovat kuitenkin olleet tuotteliaimmillaan mielialan ollessa normaali, hypomaaninen tai jopa lievästi masentunut. Vakava masennus tai mania alentavat toimintakykyä selvästi.
Itsemurhaa yrittää jossain vaiheessa elämäänsä noin 15–20 prosenttia kaksisuuntaisesta mielialahäiriötä sairastavista.
Samanaikaisesti esiintyviä sairauksia - erotusdiagnostiikka.
Ainakin Suomessa suuri osa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivistä käyttää ajoin liikaa alkoholia, tyypillisesti esiintyy "tuurijuopottelua". Saman tyyppisiä oireita kuin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyy esimerkiksi epävakaaseen persoonallisuushäiriöön, tarkkaavaisuus- ja käytöshäiriöön.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö jää helposti tunnistamatta.
Suurin osa kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavista jää ilman asianmukaista lääkehoitoa, sanoo psykiatrian professori, ylilääkäri Erkki Isometsä vastavalmistuneiden Jorvi Bipolar Study-tutkimuksen tulosten perusteella. Tutkimuksessa mukana olleista vajaasta 200 potilaasta vain 42 prosenttia oli akuuttivaiheessa saanut asianmukaista lääkehoitoa. Suurin syy lääkehoidon ongelmiin oli virheellinen diagnoosi. Tutkimuksessa seulottiin noin 1 600 psykiatrista potilasta. Joukosta löytyi 191 kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavaa potilasta. Heistä lähes 40 prosentilta puuttui häiriön kliininen diagnoosi.
Huonommin tunnetun tyypin II potilaista vain puolet oli diagnosoitu oikein. Tyypin II bipolaarihäiriössä vakavat masennusjaksot vaihtelevat hypomaanisten jaksojen kanssa. Tyypin I maanis-depressiivisiltä potilaista kliininen diagnoosi puuttui neljäsosalta. Erkki Isometsän mukaan ongelmat kasaantuvat masennusvaiheiden hoitoon avohoidossa. Tyypillisiä ongelmia ovat mielialaa tasaavan lääkehoidon puuttuminen ja masennusvaiheiden hoitaminen tavallisena depressiona pelkästään masennuslääkkeiden avulla. Isometsän mukaan mielialaa tasaava lääkehoito on kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoidon kulmakivi. Tällainen lääkitys oli entuudestaan kuitenkin vain joka viidennellä tutkimuspotilaalla. "Potilaat eivät hae hoitoa maniassa. Terveydenhuollon tehtävänä on aktiivisesti selvittää, onko näitä jaksoja ollut", Isometsä sanoo.
Tutkijat suosittelevatkin, että sairautta seulottaisiin psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa helposti tehtävällä MDQ-mielialahäiriökyselyllä.
Jotta hoito pysyisi paremmin mukana potilaan voinnin vaihteluissa, tutkijat ehdottavat, että potilaat pitäisivät mielialapäiväkirjaa'".
Tutkimus osoitti, että kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavien potilaiden itsetuhokäyttäytymisen riski on erittäin suuri. Itsemurhayrityksiä oli tai oli ollut 55 prosentilla potilaista.
Itsetuhoinen käyttäytyminen kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä.
Tutkimus on osa etenevää seurantatutkimusta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ("Jorvi Bipolar Study"). Tutkimusta varten seulottiin 1 630 iältään 18–59-vuotiasta potilasta käyttäen Mood Disorder Questionnaire (MDQ) -mielialahäiriökyselyä. Kyselyn perusteella positiivisiksi osoittautuneet 490 potilasta haastateltiin puolistrukturoidulla haastattelumenetelmällä. Tutkimukseen valikoitui lopulta 191 potilasta. Näillä oli diagnosoitavissa meneillään oleva kaksisuuntaisen mielialahäiriön sairausjakso, josta myöhemmin käytetään nimeä indeksijakso.
Potilaat haastateltiin uudestaan puolen vuoden ja puolentoista vuoden kuluttua. Itsetuhoista käyttäytymistä tutkittiin sekä indeksijakson että seurannan aikana itsemurha-ajatuksia kartoittavan asteikon avulla ja haastattelukysymyksin. Tietoja kerättiin myös sairauskertomuksista. Tieto erilaisista sairausjaksoista seurannan aikana koottiin yksityiskohtaiseksi graafiseksi kuvaajaksi.
Tutkimuksessa ilmeni, että itsetuhoinen käyttäytyminen on erittäin yleistä kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavilla potilailla. Indeksijakson aikana 20 prosenttia potilaista yritti itsemurhaa ja itsemurha-ajatuksia esiintyi 61 prosentilla. Masennus, toivottomuus, samanaikainen muu psykiatrinen sairastavuus ja aikaisempi itsemurhayritys osoittautuivat indeksisairausjakson aikana keskeisiksi riskitekijöiksi itsetuhoiselle käyttäytymiselle. Itsetuhoisen käyttäytymisen esiintyvyys kaksisuuntaisen mielialahäiriön päätyyppien I ja II välillä oli samanlaista.
Indeksijakson aikana tehdyt itsemurhayritykset sijoittuivat sairauden masennus- ja sekamuotoisiin vaiheisiin. Toivottomuus ennusti itsemurhayrityksiä masennusjakson aikana. Sekamuotoisen vaiheen aikana itse arvioitu masennuksen syvyys ja nuorempi ikä olivat itsemurhayritysten itsenäisiä riskitekijöitä.
Puolentoista vuoden seurannan aikana 20 prosenttia potilaista yritti itsemurhaa. Aikaisemmat itsemurhayritykset, toivottomuus, masennusjakso tutkimukseen ottohetkellä ja nuorempi ikä ennustivat itsemurhayrityksiä. Potilaista 55 prosenttia oli yrittänyt itsemurhaa ennen tutkimukseen ottoa tai yritti sitä indeksijakson tai seurannan aikana.
Seuranta-aikana itsemurhayritysten ilmaantuvuus oli 37-kertainen sekamuotoisten jakson ja 18-kertainen masennusjakson aikana verrattuna muihin jaksoihin. Aikaisempi itsemurhayritys sekä masennus- tai sekamuotoisessa jaksossa vietetty aika ennustivat itsemurhayritystä seuranta-aikana. Tutkimus osoittaa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivien potilaiden olevan huomattavan itsetuhoaltis ryhmä, sillä yli puolet potilaista on yrittänyt itsemurhaa.
Kliinisesti on erittäin tärkeää tunnistaa kaksisuuntainen mielialahäiriö ja hoitaa sekamuotoiset jaksot ja masennusjaksot mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, koska näihin molempiin liittyy huomattavan suuri itsemurhayritysten riski.
Kaksostutkimus geneettisistä ja ympäristötekijöistä kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä.
Väitöstutkimuksessa tarkasteltiin ympäristötekijöiden ja geneettisten tekijöiden merkitystä kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä. Tutkimus on osa vakavien mielenterveyden häiriöiden geneettistä epidemiologiaa ja molekyyligenetiikkaa koskevaa Kansanterveyslaitoksen tutkimushanketta. Tutkimusaineisto muodostui 74 kaksosparista, joista ainakin toiselle oli merkitty bipolaarihäiriödiagnoosi sairaaloiden poistoilmoitusrekisteriin vuosien 1969–91 aikana. Rekisteritietojen pohjalta laskettuna bipolaarisen mielialahäiriön vuosittainen ilmaantuvuus oli koko väestössä 5,8/100 000 ja kaksosaineistossa 7,6/100 000. Kun kaksosaineistossa tutkittiin sairastumisalttiuden vaihtelua selittäviä tekijöitä, havaittiin perinnöllisten tekijöiden osuudeksi 93 prosenttia.
Sekä potilailla että heidän terveillä kaksossisaruksillaan havaittiin vasemman aivopuoliskon valkean aineen vähenemää verrattuna terveisiin verrokkeihin, mutta vain potilailla valkean aineen vähenemää näkyi myös oikeassa aivopuoliskossa. Aivojen harmaan aineen osalta ei ollut havaittavissa eroa verrokkeihin, mutta otsolohkossa harmaan aineen määrä korreloi positiivisesti mielialaa tasaavan lääkkeen litiumin käyttöön.
Potilaat tai heidän terveet sisaruksensa eivät eronneet verrokeista sanastotestissä, joka on yksi älyllisen perustason mittareista. Bipolaarihäiriötä sairastavat selviytyivät kuitenkin selvästi verrokkeja huonommin informaation käsittelyn nopeutta mittaavassa tehtävässä. Myös kaikissa muistitehtävissä he menestyivät verrokkeja heikommin. Potilaiden terveiden sisarusten suoriutuminen sen sijaan ei eronnut merkittävästi verrokeista. Kun kielellisen muistitehtävän tuloksia analysoitiin erikseen miesten ja naisten ryhmässä, kävi ilmi, että naisten ryhmässä myös terveiden kaksosten suoriutuminen opitun aineksen uudelleen mieleen palauttamisessa oli heikentynyt verrokkeihin nähden. Miesten ryhmässä tällaista eroa ei ollut.
Koska valkean aineen häviämää esiintyi sekä sairastuneilla että heidän terveillä kaksosillaan, voidaan olettaa, että valkean aineen muodostumiseen tai säätelyyn osallistuvien geenien ryhmästä löytyy ainakin jokin bipolaarihäiriölle altistavista geeneistä.
Tieto bipolaarihäiriöön liittyvistä geneettisistä tekijöistä ja perinnöllisestä alttiudesta auttaa kliinikoita, potilaita ja heidän sukulaisiaan ymmärtämään paremmin sairauden esiintymistä ja luonnetta, ja sen tulisikin kuulua hoitoprosessiin liittyvään informaatioon.


Varpuslinnut.
Varpuslinnut ("Passeriformes") on suurin lintujen lahko. Siihen kuuluu yli 5 000 lajia (eri lähteissä mainitaan lukuja 5 100 – 5 700), eli yli puolet kaikista maailman lintulajeista. BirdLife Suomen lajiluettelon mukaan varpuslintuja on 5 767 eri lajia. Suurimmassa nisäkkäiden lahkossa, jyrsijöissä, on lajeja yli puolet vähemmän kuin varpuslinnuissa. Varpuslinnut muodostavatkin yhden monipuolisimmista maalla elävistä selkärankaisryhmistä. Varpuslintuja kutsutaan puhekielessä toisinaan laululinnuiksi.
Maailman pienin varpuslintu on töpökääpiötypäkkö (6,9 cm) ja suurin varpuslintu on etiopiankorppi (62 cm). Suomen pienin varpuslintu on hippiäinen ja suurin korppi.


Jerusalemin kuningaskunta.
Jerusalemin kuningaskunta oli 1100–1200-luvuilla olemassaollut tärkein ristiretkivaltio, joka perustettiin ensimmäisen ristiretken yhteydessä.
Kuningaskunta syntyi, kun ristiretkeilijät valtasivat Jerusalemin vuonna 1099. Godefroy de Bouillon, jota olisi haluttu kuninkaaksi, kieltäytyi Jerusalemin kuninkaan tittelistä, mutta otti lopulta arvonimen "Advocatus Sancti Sepulchri". Godefroy kuoli seuraavana vuonna ja hänen veljellään, joka oli hänen seuraajansa, ei ollut mitään sitä vastaan, että hänestä tulisi Jerusalemin kuningas Baudouin I (Balduinus I). Hänet kruunattiin kuninkaaksi jouluna 1100 Betlehemissä paavin annettua kruunaukselle hyväksyntänsä.
Baudouin I laajensi kuningaskuntaa valtaamalla Akkon, Sidonin ja Beirutin. Hänen alaisuuteensa kuuluivat myös Edessan kreivikunta (jonka hän oli itse perustanut), Antiokian ruhtinaskunta ja Tripolin kreivikunta. Laajimmillaan kuningaskunta oli vuoden 1153 jälkeen. Hallinnollisesti ja poliittisesti kuningaskunta oli hyvin hajanainen sen koostuessa lukuisista herruuspiireistä. Kuninkaan valta rajoittui käytännössä hänen omistamilleen maille. Poliittinen päätösvalta keskittyi kruununvasallien kokoukselle, "Haute Cour", joka kokoontui tarpeen vaatiessa myös laajempana parlamenttina. Maaseudun oikeuskäytännöt jatkoivat vanhoja perinteitä; myös väestö oli leimallisesti paikallista. On arvioitu, että kuningaskunnassa oleskeli vain noin 700 eurooppalaista ritaria.
1187 alkaen kuningaskunta alkoi pienentyä, aluksi sodassa Saladinia vastaan. Vaikka 1190 osa aluemenetyksistä saatiin takaisin, ei kuningaskunta koskaan palautunut vanhaan laajuuteensa. Jerusalem kuuluikin kuningaskuntaan enää vain viidentoista vuoden ajan 1229–1244. Kuningaskuntaa heikensi myös Aasian kauppareittien kulun muuttuminen 1200-luvulla.
Kuningaskunta muuttui vain nimellisesti olemassa olevaksi Akkon valtauksen (18. toukokuuta 1291) myötä.
Jerusalemin kuninkaat ja kuningattaret.
Jerusalemin kuningaskunta ja muut ristiretkivaltiot (vaalean keltaisella Jerusalemin kuningaskunta n. 1160, tummemmankeltaisella vuodesta 1229), Muir's Historical Atlas (1911).
Tämän jälkeen kuninkaan titteli seurasi Aragonian kuninkuutta. Tämänhetkinen titulaarinen Jerusalemin kuningas on Espanjan kuningas Juan Carlos I.


Bahama.
Bahaman liittovaltio eli Bahama on Atlantin valtameressä sijaitseva saarivaltio. Se koostuu noin 700 saaren ketjusta, joista noin 30 on asuttua. Bahama käsittää Länsi-Intian saariston pohjoisimman saariryhmän Bahamasaaret, jota nimeä käytetään epävirallisissa yhteyksissä suomen kielessä myös itse valtiosta. Bahama sijaitsee Kuuban ja Floridan välissä. Bahaman saarivaltion kokonaispinta-ala on noin 14 000 neliökilometriä ja asukkaita on vähän yli 300 000. Saarilla käy vuosittain miljoonia turisteja, joita houkuttavat lauhkea ilmasto, hienot rannat ja kauniit metsät. Bahama on Kansainyhteisön jäsen, ja suosittu offshore-yhtiöiden rekisteröintipaikka ja laivojen mukavuuslippumaa.
Maantiede.
Pinta-alaltaan suurin saari on Andros lännessä. Pääkaupunki Nassau (yli 170 000 asukasta) sijaitsee Androsista itään New Providencen saarella, missä asuu noin kaksi kolmasosaa Bahaman koko väestöstä. Muita tärkeitä saaria ovat Grand Bahama pohjoisessa ja Great Inagua etelässä.
Bahamasaariin kuuluu yhteensä 700 saarta, jotka koostuvat vulkaanisen kallioperän päällä olevasta korallikalkista. Saarista vain 22 on asuttuja, eikä niillä ole huomattavia jokia. Bahamasaarille kuuluu myös noin 2 000 paljasta kallioluotoa. Korkokuvaltaan saaret ovat erittäin matalia, ja niiden keskikorkeus jääkin 10 metriin. Tämä tekee saarista erittäin haavoittuvaisia hurrikaaneille. Maan korkein kohta sijaitsee Cat Islandilla, korkeudeltaan 63 metriä.
Saarien ilmasto on viileämpi kuin muilla Karibian saarilla. Talvella keskilämpötila on 21°C, kesällä 30°C. Pääosa sateista tulee kahden sadekauden aikana: touko-kesäkuussa ja syys-lokakuussa.
Bahamasaarilla on monipuolinen linnusto, kasvillisuus ja kalasto, ja mielenkiintoisia matelijoita, mutta vain harvoja alkuperäisiä nisäkäslajeja. Saaria ympäröivät koralliriutat, ja siellä tavataan myös valaita ja delfiineitä.
Varhaishistoria.
Bahamasaaret on yksi harvoja alueita, joissa karibit eivät syrjäyttäneet arawakeja ennen eurooppalaisten saapumista. Arawakeihin kuuluvat tainot olivat väistyneet sotaisampien karibien tieltä vähitellen pohjoiseen ja asettuneet Bahamasaarille noin vuonna 500. Arawakeja asui saarilla arvioiden mukaan noin 40 000 Kolumbuksen saapumisen aikoihin. Arawakit elivät rauhaisaa elämää, kalastivat ja käyttivät tupakkaa. Kolumbuksen havaintojen mukaan arawakit olivat lempeitä, anteliaita ja rehellisiä.
Kolumbus saapui ensimmäisenä eurooppalaisena Bahamasaarille lokakuussa 1492. Tutkijat kiistelevät yhä siitä, mille Bahamasaarista Kolumbus rantautui ensimmäisenä. Kolumbus nimitti saarta San Salvadoriksi, mutta ei ole varma, oliko kyseessä sama saari, jolla nykyäänkin on tämä nimi ja joka on tunnettu myös Watlings Islandina. Kyseessä on saattanut olla myös Samana Cay.
Siirtomaakausi.
Kolumbuksen saapumisen jälkeen saarella asuneet alkuperäiskansat orjuutettiin. Heistä suurin osa vietiin Hispaniolan saarelle. 25 vuoden kuluttua alkuperäiskansa oli kuollut sukupuuttoon. Tämän jälkeen saaret olivat käytännössä asumattomia, kunnes englantilaiset siirtolaiset saapuivat Bermudalta vuonna 1647.
Vuonna 1717 Bahamasta tuli Brittien siirtokunta. Saarelle muutti Yhdysvalloista maan sisällissodan jälkeen lojalisteja orjineen. Saarien väkiluku lähti suureen kasvuun, kun britit lakkauttivat orjuuden vuonna 1834. Silloinkin suurin osa maahan muuttaneista orjista oli kotoisin Yhdysvalloista. Yhdysvaltojen kieltolain aikana saaret toimivat rommikauppiaiden tukikohtana.
Vuonna 1950 Britannia antoi Yhdysvalloille luvan perustaa saarille ohjusvalvonta-aseman. Vuonna 1955 perustettiin Freeportin vapaakauppa-alue, joka houkutteli sekä matkailijoita että pankkipalveluita.
Itsenäisyys.
Bahama sai autonomian 1964 ja hieman myöhemmin vuonna 1973 täyden itsenäisyyden.
Vuonna 1983 hallitusta syytettiin yhteyksistä huumeiden salakuljetukseen. Lynden Pindling oli hallituksen johdossa 1967–1992. Hänen jälkeensä pääministeriksi nousi keskustavasemmistolaisen Hubert Ingrahamin puolue FNM. Ingraham palautti kuolemanrangaistuksen lakiin vuonna 1996, ja vuonna 1998 kaksi murhaajaa teloitettiin kansainvälisestä painostuksesta huolimatta. Vuonna 2002 Edistyksellinen liberaalipuolue PLP nousi valtaan syrjäyttäen FNM:n. Vuonna 2007 FNM palasi enemmistöpuolueeksi.
Hurrikaanit Frances ja Jeanne aiheuttivat tuhoja vuonna 2004.
Politiikka.
Saarten johdossa on kuningatar Elisabet II, sillä Bahama kuuluu Kansainyhteisöön. Häntä edustaa saarilla Bahaman kenraalikuvernööri. Hallituksen johdossa on pääministeri, joka on yleensä parlamenttivaaleissa voittaneen puolueen johtaja. Bahaman kaksikamarisen parlamentin ylähuoneeseen valitaan 16 senaattoria, jotka kuvernööri nimittää pääministerin ja oppositiojohtajan esityksestä. Alahuoneessa on 41 edustajaa, jotka valitaan suorilla vaaleilla viisivuotiskaudelle. Äänestysikäraja on 18 vuotta.
Aluejako.
Jokaisella Bahaman alueella vaikuttaa oma paikallishallinto, lukuun ottamatta New Providencea, joka on suoraan keskushallinnon alaisena.
Aluehallinto päättää kaavoituksesta, liiketoiminnan lisensseistä, liikennesuunnittelusta ja huolehtii valtion rakennusten ylläpidosta. Suurimmissa kaupungeissa on oma kaupunginvaltuustonsa.
Talous.
Bahaman ostovoimakorjattu bruttokansantuote henkeä kohden vuonna 2010 oli 28 000 USD, Espanjan, Uuden-Seelannin ja Slovenian kanssa samaa luokkaa. Turismin osuus BKT:sta on 60 % ja 85 prosenttia matkailijoista tulee Yhdysvalloista. Toinen merkittävä talouden ala on finanssipalvelut, joiden osuus on 15 %. Bahaman lainsäädäntö erottaa toisistaan ne pankit, jotka tarjoavat palveluita paikallisille asukkaille offshore-pankeista, jotka palvelevat pelkästään ulkomailla toimivia asiakkaita, jotka harjoittavat liiketoimintaa muissa kuin Bahaman valuutassa. Jako on tehty valvonnan helpottamiseksi.
Vuonna 2000 G8-maiden rahanpesun vastainen työryhmä listasi 15 maata, joiden se katsoi olevan yhteistyöhaluttomia talousrikollisuuden vastaisessa toiminnassaan. Bahama oli tällä listalla. Maa teki nopeasti muutoksia lainsäädäntöönsä ja poistettiin listalta seuraavana vuonna.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat suola, puu ja aragoniitti. Merkittävimmät vientituotteet ovat suola ja muut kaivannaiset, eläintuotteet, rommi, kemikaalit, hedelmät ja vihannekset.
Bahamasaarilla on 62 lentokenttää, joista kahdella on yli kolmen kilometrin kiitotie. Satamia ovat Freeport, Nassau ja South Riding Point. Bahama on yksi viidestä suurimmasta mukavuuslippumaasta. Vuonna 2010 Bahaman lipun alla purjehti 1 170 alusta, kymmenenneksi eniten maailmassa.
Väestöjakauma.
Vuonna 2007 Bahamalla arvioitiin asuvan 305 655 henkeä, joista yli puolet New Providencessä, johon kuuluu myös pääkaupunki Nassau. Useimmat bahamalaiset ovat afrikkalaista alkuperää: 85 % luokitellaan mustiksi. Virallisen kielen englannin lisäksi muita kieliä ovat kreolienglanti, kreoliranska. Varsinkin haitilaiset siirtolaiset puhuvat kreolia.
Uskonnoltaan bahamalaisista suurin osa on protestantteja. Vuoden 2000 väestönlaskennassa baptisteja oli 35,4 %, anglikaaneja 15,1 %, katolisia 13,5 %, helluntailaisia 8,1 %, Church of Godiin kuuluvia 4,8 %, metodisteja 4,2 %, muita kristittyjä 15,2 %, määrittelemättömiä tai uskonnottomia 2,9 %, ja muita 0,8 %.
Kulttuuri.
Kotilo, jonka liha on perinneruokaa.
Bahamalaisilla on voimakas kansallinen identiteetti, mutta he korostavat myös eroja pääkaupunkilaisten ja eri pikkusaarten paikallisten kulttuurien välillä. Kulttuuri on syntynyt brittiläisistä ja länsiafrikkalaisista aineksista. Paikalliset olosuhteet kuten meren läheisyys vaikuttivat myös kulttuurin muodostumiseen.
Yli 60 % asukkaista elää kaupungeissa, pääkaupunki Nassaun lisäksi toinen kaupunki on matkailuun keskittynyt Freeport. Naussaussa on monen tasoisia rakennuksia rikkaiden ökyalueista työttömien slummeihin. Talot on rakennettu puusta tai kalkkikivestä. Hurrikaaniuhkan takia korkeita rakennelmia vältetään.
Bahamalainen perinneruoka on suuri kotilo ("Lobatus gigas" ja muut vastaavat lajit), riisi ja herneet. Kaupunkilaiset syövät hedelmiä, vihanneksia, lihaa tai kalaa, leipää ja riisiä. Ulkosaarilla syödään enemmän hedelmiä, vihanneksia ja kalaa.
Vuonna 2001 bahamalainen Baha Men voitti Grammy-palkinnon kappaleella ”Who Let the Dogs Out?”.
Hallitus ylläpitää radioverkkoa ja saarten ainoaa televisioasemaa. Lisää kanavia näkyy kaapeliverkossa, ja joitakin kaupallisia radiokanavia toimii myös. Lehdistö kirjoittaa kaikenlaisista asioista, myös hallitusta arvostelevin äänenpainoin.
Urheilu.
Bahaman jalkapallomaajoukkue ei ole juuri menestynyt kansainvälisissä arvokisoissa. Vuonna 1971 se pääsi Pan-Amerikan kilpailuissa ensimmäiselle kierrokselle. FIFA:n rankingissa se on jaetulla 184 sijalla.
Olympialaisiin Bahama on osallistunut vuodesta 1952 alkaen. Se on voittanut yhteensä yksitoista mitalia, joista viisi kultaisia. Kultamitalit ovat voittaneet Pauline Davis-Thompson (kaksi, joista toinen viestikulta), Tonique Williams-Darling, miesten 4 × 400 metrin viestijuoksujoukkue Lontoossa 2012 sekä purjehtijat Cecil Cooke ja Durward Knowles. Muita tunnettuja bahamalaisia urheilijoita ovat muun muassa Debbie Ferguson-McKenzie, Chris Brown, Dominic Demeritte, Eldece Clarke-Lewis, Mark Knowles, Leevan Sands ja Nathaniel McKinney.


Kenttäkerttunen.
Kenttäkerttunen ("Acrocephalus agricola") on kerttuihin kuuluva lintulaji. Se on Suomessa hyvin harvinainen mutta lähes vuosittainen harhailija.
Koko ja ulkonäkö.
Linnun pituus on noin 13 cm, siipien kärkiväli 15-17,5 cm ja paino 7,5-13 g, keskimäärin noin 10 g. Muistuttaa lähinnä viitakerttusta. Päänkuviot voimakkaammat, selkäpuoli ruskeampi, silmä vaalea. Hyvin vaikea erottaa tästä ja muista kerttuslajeista maastossa. Sukupuolet ovat samannäköisiä.
Esiintyminen.
Kenttäkerttunen esiintyy itäisimmästä Euroopasta Keski-Aasiaan Kiinan rajoille saakka. Etelässä esiintymisen raja on Himalajan ja Pamirin vuoristot, pohjoisessa lähellä 60. leveyspiiriä. Laji on muuttolintu, joka talvehtii Intian niemimaalla sekä Pakistanista Nepaliin. Suomessa laji oli tavattu 37 kertaa vuoden 2005 loppuun mennessä, ensihavainnon ollessa 5.6.1980.
Lajin esiintymisalueen laajuus on 1–10 miljoonaa neliökilometriä, Euroopassa elää 930 000–1 800 000 yksilöä ja lajin kanta on elinvoimainen.
Elinympäristö.
Kenttäkerttunen elää sisämaan vesistöjen rannoilla etupäässä järviruoko-, osmankäämi-, pujo-, paju- ja tamariskitiheiköissä. Muuttoaikoina lajia voi tavata myös merensaaristossa.
Lisääntyminen.
Pesä sijaitsee tavallisesti järviruoko- tai pujokasvustossa lähellä maata, tai joskus veden yllä. Se on sylinterimäinen kuppi, se on rakennettu lehdistä ja korsista ja kiinnitetty 2-8 pystykorteen. Naaras munii 3-6 munaa, keskimäärin 4,6. Muna painaa noin 1,5 g. Haudonta-aika on noin 12 päivää ja molemmat emot osallistuvat hautomiseen. Poikasia ruokkivat molemmat emot.
Ravinto.
Kenttäkerttusen ravinto koostuu pääosin hyönteisistä ja muista pienistä selkärangattomista.


Veda-kirjat.
Veda (devanagari: वेद) on sanskritin kieltä ja tarkoittaa "tietoa", "tiedettä" tai "totuutta". Yleensä sanalla viitataan neljään Intian niemimaalla syntyneeseen hymnien ja rituaalitekstien kokoelmaan, jotka ovat: Rigveda, Yajurveda, Samaveda ja Atharvaveda. Kirjat muodostuivat Intian muinaisen veda-uskonnon piirissä, ja vaikuttavat edelleen hindulaisuuden taustalla. Vedat ovat shruti, "mitä on kuultu" (eli ilmestys, toisin kuin smriti, "mitä muistetaan"), ja siten pyhiä kaikille hinduille. Vedoista vanhimman, Rigvedan syntyajaksi arvioidaan nykyään noin 1200–1000 eaa. tai vähän aikaisemmin. Muut vedat ovat vähän nuorempia lukuun ottamatta Atharvavedan vanhimpia osia, jotka ovat syntyneet samoihin aikoihin Rigvedan kanssa. Vedat säilyivät pitkään yksinomaan suullisena traditiona; Intian vanhimmat tunnetut kirjoitetut tekstit Induskulttuurin tulkitsemattoman kirjoituksen jälkeen ovat vasta ajanlaskun alkua edeltäneiltä vuosisadoilta.


Pascal (yksikkö).
Pascal (tunnus Pa) on paine, jonka yhden newtonin voima aiheuttaa kohdistuessaan neliömetrin pinta-alalle. Pascal on SI-järjestelmän paineen yksikkö. Pascal-yksikkö on nimetty Blaise Pascalin mukaan.
Koska pascal on varsin pieni yksikkö, käytetään sen ohella paineen yksikkönä myös baaria (bar). Yksi baari on 100 000 pascalia, ja se on hieman pienempi kuin normaali ilmanpaine maan pinnalla.
Meteorologiassa käytetään nykyisin ilmanpaineen yksikkönä millibaarin asemesta hehtopascalia. Koska 1 000 mbar = 1 000 hPa, lukuarvot säilyvät samoina.
Myös elastisten kertoimien (kimmokerroin, liukukerroin ja puristuskerroin) yksikkö on pascal. Yksikköä pascal käytetään lujuusopissa erilaisten jännitysten laskennassa sekä materiaaliominaisuuksien ilmaisemiseen, jännitykset ja lujuudet ovat useimmiten suuruusluokassa MPa eli N/mm².
Muita paineen yksiköitä.
Elohopeamillimetriä käytetään nykyäänkin verenpaineen mittauksissa. Aiemmin paineelle on käytetty monia yksiköitä: mm. torri, paunaa neliötuumalle eli psi, kilopondia neliösenttimetrille (kp/cm2), millimetri vesipatsasta ja normaali-ilmakehän paine (atm).


Baari.
Baari (tunnus bar) on SI-järjestelmän paineen lisäyksikkö. Yhden baarin paineessa neliösenttimetrille kohdistuu 10 newtonin suuruinen voima. Sana "baari" tulee kreikankielisestä sanasta "βάρος" (baros), joka tarkoittaa painoa. Yleisempi paineen yksikkö on pascal (Pa). Baarin (millibaari) esitteli vuonna 1909 Sir Napier Shaw, jota pidetään myös nykyaikaisen meteorologian perustajana. Kansainvälisesti yksikkö hyväksyttiin vuonna 1929.
1 bar = 100 000 Pa.
Meteorologiassa käytetään nykyisin ilmanpaineen yksikkönä millibaarin sijasta hehtopascalia. Lukuarvot säilyvät samoina, koska 1 000 mbar = 1 000 hPa. Maapallon ilmakehän paine on merenpinnan korkeudella noin 1,013 bar.


Coulombi.
Suuremmissa varauksissa (esimerkiksi sähköakkujen kapasiteeteissa) käytetään usein yksikkönä ampeerituntia (tunnus A·h).
Coulombi per kilogramma (C/kg) on SI-yksikkö, jolla mitataan ionisoivalle säteilylle altistumista. Yksikkö mittaa sen säteilyn määrää, joka aiheuttaa yhden coulombin varauksen yhdessä kilogrammassa materiaa.


Teho.
Fysiikassa teho (tunnus "P") on tehdyn työn tai käytetyn energian määrä aikayksikössä. Tehon SI-yksikkö on watti (W), joka vastaa joulen energiamäärää sekunnissa.
Mekaaninen teho.
Mekaaninen teho voidaan siis lausua kappaleeseen vaikuttavan voiman ja sen saaman nopeuden tulona.
missä formula_4 on akselin välittämä vääntömomentti,
formula_5 on akselin kiertokulma,
formula_6 on akselin kulmanopeus (yksikkö rad/s).
Sähköteho.
Ohmin lain avulla tämä voidaan kirjoittaa myös muotoihin
missä "R" on sen sen virtapiirin resistanssi (vastus), jonka ylitse jännite "U" vaikuttaa tai jonka läpi virta "I" kulkee.
Vaihtovirtapiirissä jännitteen ja virran välillä voi vallita vaihe-ero. Siksi vaihtosähkön tapauksessa teho jaetaan pätötehoon, loistehoon ja näennäistehoon. Vain pätöteholle käytetään yksikkönä wattia, loisteholle sen sijaan varia ja näennäisteholle volttiampeeria. Teho voidaan ilmaista kompleksiluvulla formula_10, missä formula_11on virran kompleksikonjugaatti. Tällöin kompleksiluvun "S" reaaliosa ilmaisee pätötehon ja imaginaariosa loistehon.
Esimerkki.
Yksittäisen komponentin aiheuttama tehohäviö virtapiirissä voidaan laskea yllä olevilla tiedoilla. Lasketaan esimerkiksi diodin aiheuttama tehohäviö kaavalla "P = UI". Jos diodin ylin vaikuttava jännite on 0,6 V ja diodin läpi kulkeva virta on 0,006 A, niin diodin tehohäviö on "P = U · I" = 0,6 V · 0,006 A = 0,0036 W = 3,6 mW.


Massa.
Massa (, tunnus "m") on fysiikan perussuure, joka kuvaa toisaalta kappaleen hitautta voiman vaikuttaessa siihen, toisaalta kappaleen kykyä tuntea ja aiheuttaa gravitaatiovoimia.
Arkikielessä painolla tarkoitetaan yleensä kappaleen massaa.
Massan SI-järjestelmän mukainen perusyksikkö on kilogramma, joka on tuhat grammaa. Suurten massojen yksikkönä käytetään yleisesti tonnia. Atomimassoja mitattaessa käytetään atomimassayksikköä.
Hidas ja painava massa.
Massa liittyy kaikkien kappaleiden kahteen eri perus­ominaisuuteen, toisaalta hitauteen, toisaalta gravitaatioon. Tällä perusteella voidaan erottaa käsitteet "hidas massa" ja "painava massa".
Kappaleen "hidas massa" kertoo, miten suuri voima tarvitaan antamaan kappaleelle tietyn suuruinen kiihtyvyys. Mitä suurempi kappaleen massa on, sitä pienemmän kiihtyvyyden tietyn suuruinen voima sille antaa. Tämän ilmaisee dynamiikan peruslaki (Newtonin II laki), joka voidaan esittää kaavalla
missä "F" on vaikuttava voima, "m" kappaleen massa ja "a" kappaleen saama kiihtyvyys. Kappaleen massan ja nopeuden tuloa sanotaan sen liikemääräksi, ja sen derivaatta ajan suhteen on yhtä suuri kuin siihen vaikuttavien voimien resultantti.
Newtonin gravitaatiolain mukaisesti kappaleet vaikuttavat toisiinsa gravitaatiovoimalla, joka on suoraan verrannollinen keskenään vaikuttavien kappaleiden massojen tuloon ja kääntäen verrannollinen niiden etäisyyden neliöön.. Tässä mielessä massa sanotaan "painavaksi massaksi". Samassa paikassa, esimerkiksi tietyllä paikalla maan pinnalla, kappaleen paino ja (painava) massa ovat suoraan toisiinsa verrannollisia. Kappaleen painava massa on kuitenkin sen paikasta riippumaton, kun taas sen paino muuttuu, jos se viedään paikkaan, jossa painovoima on eri suuruinen, esimerkiksi toiselle taivaankappaleelle. Arkikielessä käsitteitä massa ja paino käytetään usein synonyymeinä. Arkielämässä tästä sekaannuksesta ei yleensä ole sanottavasti haittaa, mutta esimerkiksi fysiikassa, tähtitieteessä ja avaruustekniikassa ero massa- ja paino-käsitteiden välillä on oleellisen tärkeä.
Kappaleen hidasta ja painavaa massaa voitaisiin pitää kahtena eri suureenakin. Klassisessa mekaniikassa kuitenkin oletetaan, että ne ovat jokaisella kappaleella yhtä suuret. Tähän viittasi jo Galilein havainto, että ilmattomassa tilassa kaikki kappaleet putovat yhtä suurella kiihtyvyydellä. Vuonna 1909 Lorand Eötvös osoitti kokeellisesti hitaan ja painavan massan ekvivalenttisuuden tarkkuudella 5 · 10-9. Tämä ekvivalenssin vuoksi hidasta ja painavaa massaa voidaankin mitata samoilla mitta­yksiköillä. Ennen Einsteinin vuonna 1916 esittämää yleistä suhteellisuus­teoriaa ei kuitenkaan tunnettu mitään perustavaa syytä sille, miksi niiden on oltava yhtä suuret, vaan tämä oli pelkästään havaintoihin perustuva oletus.
Massaa on totuttu pitämään aineen olennaisimpana tunnusmerkkinä ja sen määrän mittana. Tätä käsitystä tukee varsinkin se, että sitä koskee yleinen, myös kemiallisissa reaktioissa pätevä säilymislaki, joka tunnetaan myös aineen häviämättömyyden lain nimellä. Suhteellisuusteoria on tätä käsitystä tarkentanut.
Massa suureena ja massan mittaaminen.
Kappaleen massaa voidaan mitata erilaisilla vaaoilla - sanotaan että kappale punnitaan. Vaa'at perustuvat kappaleen massan ja painon verrannollisuuteen. Kappaleen paino (mutta ei massa) tosin riippuu myös sen sijainnista, sillä painovoima ei ole kaikkialla aivan yhtä suuri. Kuitenkin tasapainovaaka antaa kappaleen massalle kaikkialla saman arvon, sillä paikasta toiseen siirrettäessä myös toiseen vaakakuppiin sijoitettavien punnusten paino muuttuu samassa suhteessa. Sitä vastoin jousivaa'alla punnittaessa tulos riippuu painovoiman paikallisesta suuruudesta. Tällä perusteella voidaan sanoa, että tasapainovaaka mittaa massaa (painavaa massaa), jousivaaka painoa. Ilman painovoimaa massaa voi mitata kiihdyttämällä sitä tunnetulla voimalla.
Massa ja suhteellisuusteoria.
Suhteellisuusteoria osoitti aikaisemmin tuntemattoman yhteyden massan ja energian välillä. Tämän ilmaisee tunnettu kaava E=mc².
Tähän päädyttiin päättelemällä, että mitä suurempi kappaleen nopeus on, sitä suurempi voima tarvitaan sen kiihdyttämiseen. Ellei näin olisi, vakiona pysyvä voiman vaikutuksesta kappale saavuttaisi lopulta valon­nopeuden, mikä kuitenkaan ei ole mahdollista.
Voidaankin osoittaa, että tietyn suuruisen voiman kappaleelle antama kiihtyvyys on kääntäen verranollinen suureeseen
Tämä tulos johti yleistävään päätelmään, että myös kappaleen lepomassa vastaa jollakin tavalla energiaa, joka kappaleessa on sen ollessa lepotilassakin.
Monet fyysikot ovat kuitenkin sitä mieltä, että liike­massan käsite on fysiikassa tarpeeton ja kappaleen massasta puhuttaessa tulisi aina tarkoittaa nimenomaan sen lepo­massaa, joka on kappaleelle ominainen vakio.. Muun muassa monissa oppi­kirjoissa liike­massan käsite kuitenkin yhä esiintyy.
Kappaleen lepomassan, liikemäärän ja kokonais­energian välille voidaan myös johtaa yhteys
missä "m" on kappaleen (lepo)massa, "p" liikemäärä ja "c" valonnopeus. Tässä sekä liike­määrä "p" että kokonais­energia "E" riippuvat käytetystä koordinaatistosta kun taas (lepo)massa "m0" on koordinaatistosta riippumaton, kappaleelle ominainen vakio. Tämä osoittaa samalla, että kappaleen (lepo)massa ilmoittaa samalla sen neliliikemäärävektorin pituuden.
Näin ollen silloinkin, kun kappale on levossa eli sen liikemäärä on nolla, sillä on energiaa, joka on suoraan verrannollinen sen massaan, minkä osoittaa tunnettu yhtälö E=mc². Liikkuvan kappaleen energia on tätä suurempi. Tämä erotus on kappaleen liike-energia, ja jos sen nopeus "v" on paljon valonnopeutta pienempi, liike-energialle on likipitäen voimassa jo ennen suhteellisuusteoriaa tunnettu kaava formula_7.
Massan ja energian ekvivalenssista seuraa myös, että useammasta kappaleesta koostuvan sidotun systeemin massa on pienempi kuin sen osien massojen summa. Tällaisella systeemillä on tietyn suuruinen sidosenergia, jona systeemi luovuttaa sen muodostuessa rakenne­osistaan. Näin ollen esimerkiksi molekyylien massa on yleensä hieman pienempi kuin niissä olevien atomien massojen summa niiden ollessa erilleen, mutta tämä erotus on niin pieni, ettei sitä käytännössä voida mitata.. Sitä vastoin vahva ydinvoima on niin voimakas, että tämä voidaan havaita suoraan: atomiytimen massa on pienempi kuin ytimen nukleonien massojen summa niiden ollessa toisistaan erillään. Edelleen, yksittäisen nukleonin sisäinen vahvan ydinvoiman kenttään sitoutunut energia selittää 90-prosenttisesti1 havaitun massan.
Ei ole kuitenkaan saatu tyhjentävää vastausta siitä, mitä energiaa jäljelle jäävä massa vastaa. "Massattoman massan" ("mass without mass") teoriaa ei siis ole saatu luotua. Nykyisin vallitsevan käsityksen mukaan alkeishiukkasten massa syntyy hiukkasten vuorovaikuttaessa Higgsin kentän kanssa. Hypoteesin todentamiseksi etsitään Higgsin kentän kvanttia, Higgsin bosonia. Higgsin fysiikka on olennainen osa supersymmetrian teoriaa.


Pituus.
Pituus (; ’pituus’, ’matka’) on fysiikan suure, jota voidaan toisissa yhteyksissä kutsua etäisyydeksi tai matkaksikin. Matkan tunnus on yleensä "s", kappaleen mittana pituudesta käytetään usein tunnusta "l". Pituutta mitataan SI-järjestelmässä metreinä ja se on SI-järjestelmän perussuure.
Yksinkertaisimmillaan pituuden mittavälineenä voidaan käyttää mittanauhaa tai viivoitinta. Vaativammissa mittauksissa käytetään interferometriaan perustuvia optisia mittavälineitä.


Tonni.
Tonni (lyhenne tn, SI-järjestelmän tunnus t) on massan (arkikielessä ”painon”) lisäyksikkö SI-järjestelmässä. Tonni vastaa tuhatta kilogrammaa, ja se on sopivan kokoinen yksikkö kuvaamaan esimerkiksi rahtiliikenteessä esiintyviä massoja.
Yksiköstä tonni käytetään suurien massojen yhteydessä myös kerrannaisia: esimerkiksi "megatonni" (tunnus Mt) on miljoona tonnia. Kansainvälisissä yhteyksissä voidaan korostaa, että on kysymys metrisestä tonnista (engl. metric ton) erotuksena brittiläisistä tonneista.
Tonni yleiskielisessä viestinnässä.
SI-järjestelmässä tonnin tunnus on "t". Aikaisemmin tieteellisissä kirjoituksissa on käytetty myös lyhennettä "tn". Yleiskielessä suositeltava tonnin lyhenne on "tn", koska "t" merkitsee myös tuntia ja tavua.
Tuhat tonnia.
Suurtuotannossa ja suurissa kuljetuksissa käytetään epävirallista yksikköä "tuhatta tonnia", joka lyhennetään "ttn".
Brittiläiset tonnit.
Nimi tonni () on myös kahdella brittiläisen yksikköjärjestelmän massayksiköllä, jotka molemmat ovat suuruudeltaan melko lähellä SI-järjestelmän tonnia. Lyhyt tonni () on 2000 paunaa eli 907,18474 kg. Pitkä tonni) on 2240 paunaa eli 1016,0469 kg.
Laivojen koon mittana kansainvälisestikin käytetty rekisteritonni ei ole massan vaan tilavuuden yksikkö. Yksi rekisteritonni on 100 brittiläistä kuutiojalkaa eli noin 2,83 m³ (tarkalleen 2,83168466 m³).


Henry.
Henry (tunnus H) on SI-järjestelmän induktanssin yksikkö (1 H = V·s/A). Henry on myös permeanssin eli magneettisen johtavuuden yksikkö. Yksikkö henry on nimetty sähkömagnetismia tutkineen Joseph Henryn mukaan.
Ampeerin virta kääminkierrosta kohti aiheuttaa henryn kokoisessa kelassa weberin kokoisen magneettivuon (Wb = V·s). Toisinaan puhutaan myös käämivuosta (Ψ), joka on kierrosmäärä kertaa kelan magneettivuo. Induktanssi (L) voidaan tällöin ajatella myös käämivuoksi virtaa (I) kohti ja henryn kokoisessa kelassa ampeerin virta aiheuttaa weberin kokoisen käämivuon.


Tutka.
Tutka on radiotekninen mittauslaite, joka perustuu radioaaltojen (sähkömagneettisen säteilyn) avulla tapahtuvaan ilmaisuun ja mittaamiseen. Sen avulla voidaan tutkia ympäristöä monissa eri tarkoituksissa, kuten ohjata meri- tai ilmaliikennettä tai valvoa sitä (esim. tutkailmavalvonta). Sillä voidaan havaita, seurata ja mitata kohteiden suunta, etäisyys, nopeus ja muitakin ominaisuuksia. Useimmissa muissa kielissä sanaa tutka vastaa sana Radar (RAdio Detecting And Ranging).
Tutka on yleisnimitys tutkajärjestelmille kuten ensiötutka PSR (Primary Surveillance Radar), lennonjohdon lähialuetutka TAR (Terminal Area Radar), tarkkuuslähestymistutka PAR (Presicion Approach Radar) ja lennonvarmennuksen pitkänkantamantutka ESR (En Route Surveillance Radar). Tutkalaitteita on valtavan laaja valikoima pienistä vartiointi- ja teollisuusautomaatiolaitteista pienen kylän kokoisiin ohjusvaroitusjärjestelmiin. Tutkaksi nimitetään toisinaan myös sellaisia laitteita, jotka eivät käytä radio- tai mikroaaltoja, vaan esimerkiksi ultraääntä. Esimerkiksi auton peruutustutka on teknisesti pikemminkin kaikuluotain. Optista tutkaa kutsutaan lidariksi.
Tutkan toimintaperiaate.
Tutkassa on radiolähetin (oma lähetin tai passiivisessa tutkassa vieras lähetin), joka lähettää voimakkaita radioaaltoja, ja radiovastaanotin, joka käsittelee (prosessoi) kohteen heijastumisesta aiheutuvia tutkakaikuja. Heijastunut heikko radiosignaali on mahdollista havaita ja vahvistaa, joten tutka sopii hyvin etäistenkin kohteiden havainnointiin.
Tutkat toimivat sähkömagneettisen spektrin radioaalto- tai mikroaaltoalueella, ja siksi mittaaminen voi tapahtua lähes haitatta sumun, sateen ja pimeyden läpi, jopa erikoistapauksissa kiinteiden aineiden, kuten puun tai maaperän läpi. Käyttötarkoitus ja toimintataajuus ovat yhteydessä toisiinsa, mutta kaikki taajuusalueet ovat mittaamisessa jollain tavalla käyttökelpoisia. Säätilan vaikutus kasvaa merkitsevästi, kun taajuus on yli 3 GHz. 9 GHz:n taajuudella rankka vesi- ja lumisade vaimentavat mittausetäisyyden alle sataan kilometriin.
Pulssitutkan lähettimen lähete on jaksotettu lyhyiksi, suuritehoisiksi pulsseiksi. Lähetetty ja maalista heijastunut signaali etenevät valon nopeudella. Aika, joka kuluu signaalin etenemisessä lähettimestä maaliin ja takaisin, on mitattavissa ja muutettavissa laskennallisesti etäisyydeksi.
Kantoaaltotutkan jatkuvassa lähetteessä ei ole katkoksia, eikä se ole erityisen suuritehoinen. Jos siinä käytetään modulaatiota, joko taajuusmodulaatiota (FM) tai vaihemodulaatiota (PM), etäisyys voidaan mitata sen avulla määrittämällä aika, joka kuluu kun täsmälleen lähetetyn kaltainen signaalin tunnusmerkki palaa heijastuneena maalista takaisin. Aina ei ole tarpeen mitata etäisyyttä, esim. poliisin nopeudenvalvontatutka.
Jos käytetty aallonpituus on kyllin lyhyt, jotta antenni voi olla kohtuullisen pieni muodostaakseen tarpeeksi terävän säteilykuvion eli keilan, voidaan sen asennon avulla määrittää maalin suunta sekä sivu- että korkeussuunnassa.
Monopulssitutka pyrkii hyvin suureen suuntatarkkuuteen. Se perustuu keilan jakamiseen kahteen (tai useampaan) osaan ja osakeilojen tuottamien kaikujen vertaamiseen keskenään, joko niiden voimakkuuden, tai vaihe-eron perusteella.
Kun maalin paikka voidaan näin määritellä toistuvasti ja tarkasti, voidaan näiden reittipisteiden avulla määritellä maalin kulkunopeus ja reitti. Näitä tietoja voidaan käyttää myös maalin tulevan reitin ennakointiin esimerkiksi törmäysten estämiseksi lennonvarmennuksessa ja merenkulussa, tai maaliin osumiseksi ammuksella sotilaallisissa sovellutuksissa.
Koska maalin liikehdintä aiheuttaa sen heijastamaan kaikuun dopplersiirtymän eli taajuuden pienen muutoksen, voidaan maalin etäisyyssuuntainen nopeus päätellä suoraan siitä. Sen avulla voidaan eritellä eri nopeuksilla liikkuvia kohteita. Tällainen tutka on pulssidopplertutka. Tyypillinen sovellus on lennonvarmennustutka, joka suodattaa pois kuvasta ja tietojenkäsittelystä tarpeettomat maalit, kuten maanpinnasta, metsistä ja rakennuksista syntyneen suuren ja tarpeettoman maalien joukon, maavälkkeen. Näin saadaan hyötymaalit, lentoliikenne, paremmin näkyville, kun se ei peity tarpeettomien maalien alle.
Lennonvarmennustutkat.
Lennonvarmistustutkat toimivat useimmiten 1–3 GHz:n taajuudella (aallonpituus 30 cm – 10 cm). 1 GHz:n tutka toimii hyvin pitkän kantaman tutkana, jonka antennin kokonaishalkaisija on reilusti yli 10 metriä. Usein on rakennettu samaan antennikompleksiin kaksi antennia, joko päällekkäin tai seläkkäin. Niistä toinen on SSR, toisiotutka, joka ei näe kaikkia maaleja, ja toinen on "oikea" ensiötutka (Primary Surveillance Radar, PSR), joka näkee kaikki riittävän kaiun tuottavat maalit.
Lentokentän lähestymisaluetutka.
Lentokentän lähestymisaluetutkaa (Terminal Area Radar, TAR) käytetään lentoaseman lähestymislennonjohdossa (APP). Tutkan avulla ohjataan lentoliikennettä lähestymisalueen sisällä ja alueelta toiselle.
Tarkkuuslähestymistutka.
Tarkkuuslähestymistutkan (Precision Approach Radar, PAR) avulla voidaan ohjata laskeutuva lentokone huonoissa sääoloissa turvallisesti kentälle. Tutkalennonjohtaja saa tutkan avulla näytölle tiedon lentokoneen sijainnista kiitotien suhteen. Hän antaa radiolla ohjeita koneen lentäjälle suunnasta ja korkeudesta, niin että kone pysyy oikealla laskeutumislinjalla. Lentokoneessa yhteydenpitoon ei tarvita muita välineitä kuin yhteysradio.
Liikennekoneen tutka.
Lentokoneen säätutkan antenni.
Lentokonetutkat toimivat tyypillisesti yli 9 GHz:n taajuuksilla (alle 3 cm:n aallonpituus). Liikennelentokoneissa on tavallisesti hyvillä säätutkaominaisuuksilla varustettu tutka. Sitä toisinaan myös sanotaan säätutkaksi, vaikka se pystyy hyvin havaitsemaan muutkin edessä olevat esteet kuin säärintamat. Myös siinä voi olla alapuolisen maaston havainnointiominaisuuksia.
Hävittäjäkoneen tutka.
Hävittäjälentokoneen tutka on, paitsi sen navigointilaite, varsinaisesti sen "tähtäin", jolla se määrittelee maalin ja johtaa asevaikutuksensa. Joissakin ilmataisteluohjustyypeissä ei ole itsessään tutkalähetintä vaan pelkkä vastaanotin, ja lentokoneen täytyy valaista maalia omalla tutkallaan kunnes ohjus on osunut siihen. Hävittäjän tutka on muutenkin hyvin monipuolinen laite, ja se pystyy myös tehokkaasti väistämään häirintää ja sopeutumaan tehtävän ja olosuhteiden vaatimuksiin.
Valvontatutka lentokoneessa.
Lentokoneeseen voidaan sijoittaa myös valvontatutka, AWACS. Silloin pystytään siirtämään nopeasti ilmatilan valvonnan painopistettä tilanteen mukaisesti. Korkealla lentävällä tutkalla on myös erinomainen näkyvyysalue.
Lentokoneen korkeusmittari.
Suuremmissa lentokoneissa on tutkaperiaatteella toimiva korkeusmittari ilmanpainetoimisen mittarin lisäksi. Se on FM-periaatteella toimiva kantoaaltotutka, joka mittaa todellista etäisyyttä koneen alla olevaan pintaan.
Tutka merenkulussa.
Merenkulkututkasta käytetään usein myös nimityksiä laivatutka ja venetutka.
Laitteen pääasiallinen käyttötarkoitus on toiminta aluksen navigoinnin apuvälineenä yhdessä kompassin, satelliittipaikantimen ja tietokoneen kanssa. Nykyään laite on käytössä myös vesiteiden kulunvalvonnassa kapeilla, mutkaisilla ja runsaasti liikennöidyillä reiteillä. Sitä tarkoitusta varten on VTS-keskus.
Oleellista merenkulkututkan toiminnassa on se, että laite havaitsee sekä liikkuvat että kiinteät kohteet. Vaikka paikannus ja kulkusuunta voidaan satelliittipaikantimella tarkkaan määritellä ja liittää digitaaliseen karttaan, tutka on ainoa apuväline, jolla olemattomissakin näkyvyysolosuhteissa voidaan havaita toinen alus ja estää yhteentörmäys.
Laitteet toimivat radioaalloilla sekä S-alueella (3 GHz) että X-alueella (9 GHz).
Sotilaallinen käyttö.
Lähes kaikki tutkalaitteet ovat alun perin kehittyneet sotilaallisesta käyttötarkoituksesta. Kaikki liikenne ilmassa, avaruudessa, merellä ja jopa maastossa on sotilastarkoituksissa mahdollista tutkan avulla mitata tarkasti kaikissa olosuhteissa: pimeällä, sateessa jne. Oma liikkuminen, vihollisen liikkeet, maalien määrittäminen ja niihin osuminen ovat tyypillisiä tutkan sotilastarkoituksia. Elektroninen sodankäynti on sotilastutkien toimialaa, joten ne ovat aina huippusalaisia.
Viime vuosina onkin pyritty kehittämään häiveteknologiaa hyödyntäviä, tutkassa vaikeasti havaittavia laivoja ja lentokoneita (esimerkiksi F-117-rynnäkköhävittäjä tai B-2 Spirit -pommikone) kehittämällä tutkaheijastuksia vähentäviä materiaaleja ja vaikuttamalla heijastavien pintojen muotoon.
Vastauksena häiveteknologiaan on kehitetty tutkatekniikkaa, joka pyrkii hyötymään siitä tosiasiasta, että häivesuojatun maalin signaali heijastuu useimmiten kaikkialle muualle kuin tulosuuntaansa. Tällöin tutkan vastaanotin sijoitetaankin eri paikkaan kuin lähetin. Häivetekniikka on vaikea tehdä niin, että se toimisi hyvin kaikilla aallonpituuksilla. Siksi on edullista käyttää tutkallakin monia eri aallonpituuksia samaan aikaan.
Itse tutkakin on kehittynyt häivetutkaksi. Ajatus on hajottaa sen lähete niin laajalle spektrin alueelle ja käyttää niin pientä lähetystehoa, että lähetettä ei ole helppo havaita taustakohinasta. Kun tutkan olemassaoloa ei ole helppo ilmaista, sen vaikutuspiiriin joutumiseltakaan ei ole helppo välttyä.
Ohjustutka.
Ilmasta ilmaan -ohjuksien maaliinhakeutumistutkat käyttävät jopa alle 1 cm:n aallonpituutta. Lyhyen aallonpituuden ansiosta antenni voi olla niin pieni, että se mahtuu pienenkin ohjuksen hakupäähän ja voi silti tehdä terävän keilakuvion. Myös suuremmilla ilmatorjunta- ja meritorjuntaohjuksilla käytetään joissakin malleissa pienen aallonpituuden tutkaa, koska se pienempikokoisena painaa vähemmän ja hyötykuormaa voidaan käyttää räjähdysaineen hyväksi. Ohjus myös avaa tutkansa vasta loppulähestymisen ajaksi, joten sen ei tarvitsekaan nähdä maaliansa suurelta etäisyydeltä.
Säätutka.
Säätutkalla seurataan sade- ja lumisadealueiden sijaintia ja liikettä. Se lähettää pulsseina 3–10 cm pitkiä mikroaaltoja ja mittaa niiden takaisinsirontaa vesipisaroista ja lumihiutaleista: mitä enemmän sadetta, sen voimakkaampi kaiku. Säätutka on lähes aina pulssidopplertutka, pulssitutkan ja dopplertutkan yhdistelmä. Tarkoituksena on pulssitutkaominaisuuden avulla mitata sääilmiöiden sijainti ja doppler-ominaisuuden avulla ilmamassojen turbulenssit ja muut liikkeet säätieteellisten johtopäätösten tekemiseksi.
Liikenteen valvonta.
Nopeudenmittaustutka eli liikenteenvalvontatutka mittaa pelkästään kohteen nopeuden Doppler-tutkaperiaatteella. Koska se on pieni kädessä pidettävä työkalu, sen koko ei salli suurta antennia. Siksi sen aallonpituus on pieni. Sen käyttämä taajuus 24 GHz on myös hyvin suojassa ulkopuolisilta häiriöiltä eikä aiheuta itsekään häiriöitä toisiin laitteisiin muutamaa sataa metriä etäämmälle, koska ilmakehän vesihöyryn resonanssitaajuus on lähellä tuota taajuutta ja absorboi tehon hyvin nopeasti.
Yli horisontin -tutka.
Korkeilla taajuuksilla tutkan toimintamahdollisuuksia rajoittaa horisontti ja tutkan ja maalin keskinäinen korkeus. Yli horisontin -tutka (OTH) käyttää lyhyitä aaltoja (HF) ja niiden kykyä heijastua ionosfääristä, keskipitkiä radioaaltoja (MF) tai pitkiä radioaaltoja (LF) ja niiden pinta-aaltoetenemistapaa. Siten tutka voi mitata satoja, jopa tuhansia kilometrejä horisontin taakse, yleensä merelle. Suuren aallonpituuden vuoksi yli horisontin -tutkien antennit ovat jopa satojen metrien laajuisia kiinteitä antennikenttiä. Niitä tarvitaan varsinkin valtamerien sotilaalliseen valvontaan ja sään ennustamiseen sekä laittoman maahantulon, salakalastuksen ja salakuljetuksen paljastamiseen.
SAR.
"Pääartikkeli: Synteettisen apertuurin tutka"
Synteettisen apertuurin tutka eli SAR () on yleensä lentokoneeseen rakennettu tutkalaite, jonka antenni on virtuaalisesti paljon suurempi kuin fyysisesti ja saa suuren (näennäisen) kokonsa laitteen (lentokoneen) liikkeestä.
Laite on yleensä "sivulle katsova", siis muodostaa keilan sivulle, joko toiselle tai molemmille puolille, kohtisuoraan lentokoneen, satelliitin tai muun liikkuvan alustansa liikesuuntaan nähden. Se toimii pulssitutkan periaatteella ja erittäin lyhyellä pulssin pituudella. Lähetyspulssien välillä tutka siirtyy tasaisella nopeudella vähän. Näin syntyy näennäisesti pitkä vaiheohjattu antenniryhmä, jonka näennäisten antennielementtien määrä on lähetettyjen pulssien määrä, ja koko antennin näennäinen pituus on ajetun mittausmatkan pituus. Keilan leveys on sitä kapeampi ja antennivahvistus sitä suurempi, mitä pitempi on antenni. Saadaan siis erittäin kapea keila ja tehokas tutka. Lopputuloksena saadaan hyvällä resoluutiolla lähes valokuvamainen kuva kohdealueesta. Menetyksenä on kuvan kertaluontoisuus, siis päivitystä varten tarvitaan uusi lento.
SAR:n tyypillisiä käyttötarkoituksia ovat kartoitus, öljyläikkien etsintä mereltä, maaperän mineraalien tutkimus ja sotilaallinen alueen tutkimus.
Luokittelu lähettimen ja vastaanottimen sijaintipaikan mukaan.
Tutkat voidaan jakaa myös lähettimen ja vastaanottimen sijaintipaikan mukaan
Monostaattinen tutka.
Monostaattinen tutka on yleisin tutkatyyppi. Monostaattisessa tutkassa lähetin ja vastaanotin ovat samassa paikassa, useimmiten samassa laitteessa. Tutka kuuntelee kohteesta kohtisuoraan takaisin kaikuvaa signaalia ja sen vuoksi se havaitsee huonosti stealth-kohteita. Jos sekä lähetin että vastaanotin ovat samassa laitteessa, kohteen etäisyyden laskeminen on helppoa pulssin matkaan käyttämän ajan perusteella.
Bistaattinen tutka.
Bistaattisen tutkan lähetin ja vastaanotin sijaitsevat eri paikoissa.
Koska häivelentokoneet pyrkivät suojautumaan monostaattista tutkaa vastaan ohjaamalla tutkasignaalin muualle kuin takaisin tulosuuntaansa, bistaattinen tutka kykenee havaitsemaan myös näitä maaleja.
Tutkan kaikua vastaaottavaan laitteeseen on vaikeaa kohdistaa häirintää, koska se on täysin passiivinen.
Bistaattisen tutkan periaatetta käytetään myös puoliaktiivisissa tutkaohjatuissa ohjuksissa, joissa maalia valaiseva tutka on erillään ohjuksesta.
Multistaattinen tutka.
Multistaattinen tutka on bistaattisen tutkan laajennettu versio, johon kuuluu useita eri paikoissa sijaitsevia vastaanottimia. Myös lähettimiä voi olla useita.
Useiden vastaanottavien ja lähettävien laitteiden verkko havaitsee erinomaisesti monostaattista tutkaa harhauttamaan rakennetut stealth-lentokoneet. Isoa multistaattista tutkaverkkoa on erittäin vaikea häiritä sen verkostomaisen mukautuvuuden sekä vastaanottimien tuntemattoman sijainnin vuoksi, ja se voidaan ulottaa näkemään horisontin taakse.
Passiivinen tutka.
Passiivisilla tutkajärjestelmillä tarkoitetaan tutkajärjestelmiä, jotka tunnistavat ja seuraavat kohteita käyttäen hyväkseen tutkajärjestelmän ulkopuolisten radiolähettimien aiheuttamia heijastuksia, esimerkiksi matkapuhelinverkon tukiasemien ("celldar") tai televisiolähettimien voimakkaiden radiolähetteiden aiheuttamia heijastuksia. Passiiviset tutkajärjestelmät luokitellaan bistaattisten tutkajärjestelmien erikoistapaukseksi.
Tavalliset tutkajärjestelmät koostuvat yleensä yhteisen antennin kautta toimivasta lähettimestä ja vastaanottimesta. Lähetin lähettää signaalin ja vastaanotin vastaanottaa kohteesta heijastuneen signaalin. Lähtevän signaalin ja vastaanotetun heijastuman aikaerosta voidaan määritellä kohteen etäisyys. Passiivisessa tutkajärjestelmässä ei ole lähetintä, johon vastaanotin voitaisiin tahdistaa, vaan vastaanottimella vastaanotetaan heijastumia, jotka aiheutuvat järjestelmän ulkopuolisen radiotaajuuslähteen lähettämistä signaaleista. Siksi vastaanottimen on seurattava sijainniltaan tunnetun lähettimen lähettämää signaalia ja koetettava löytää siitä yksityiskohtia, joiden perusteella kaiku voidaan tunnistaa ja kulkuaika määrittää. Useimmissa jatkuvasti lähetettävissä lähetteissä on runsaasti pulssimuotoisia, säännöllisiä yksityiskohtia.
Passiivinen tutka -nimitystä saatetaan joskus virheellisesti käyttää passiivisista järjestelmistä, jotka seuraavat kohteen lähettämiä radiotaajuisia signaaleja, esimerkiksi tietoliikennettä, transponderia, kohteen tutkaa tai salamaniskun kohinapulssia, kuten salamatutka. Nämä järjestelmät eivät käytä hyväkseen heijastunutta energiaa, joten niitä ei voida luokitella tutkiksi.
Historiaa.
Tutkan historia alkaa samalla kuin koko radiotekniikan historiakin saksalaisen fyysikon Heinrich Hertzin osoittaessa vuonna 1888 näkymättömien sähkömagneettisten aaltojen heijastuvan samoin kuin valo. Tutkatekniikka on aina kehittynyt radiotekniikan ohessa sen osa-alueena. Sota-aikana tutkimus ja kehitys kiihtyivät, ja tutka vaikutti suuresti toisen maailmansodan lopputulokseen.
Ensimmäisen varsinaisen tutkan rakensi saksalainen Christian Hülsmeyer, joka kehitti telemobiloskoopiksi kutsutun laitteen 1900-luvun alussa.
Englannissa vuonna 1942 Robert Watson-Watt aateloitiin hänen tutkan hyväksi tekemänsä työn vuoksi. Yhdessä Arnold F. Wilkinsin kanssa hän selvitti, kuinka radioaalloista lentokoneen runkoon indusoituneet virrat säteilevät. Tutkimus johti päätelmään, että radioaaltojen avulla voitaisiin havaita ilma-aluksia. Nykyaikaisen tutkan kehityksen katsotaan usein alkaneen tästä tutkimuksesta.
Myös Suomessa rakennettiin Puolustusvoimien omana tuotantona suuria tutkajärjestelmiä kylmän sodan aikana, koska riittävän suorituskykyisiä laitteita ei ollut kaupallisesti saatavana. Myös alan osaamista haluttiin kehittää kotimaassa.


Fidži.
Fidžin tasavalta (aiemmin Fidžisaarten tasavalta) eli Fidži (, fidžinhindiksi फ़िजी) on saaristovaltio eteläisellä Tyynellämerellä, Uudesta-Seelannista pohjoiseen. Valtioon kuuluu noin 850 saarta tai luotoa, joista noin sata on asutettuja. Suurimmat saaret ovat Viti Levu ja Vanua Levu, joissa elää noin 87 prosenttia maan yli 837 000 asukkaasta. Pääkaupunki Suva sijaitsee Viti Levulla. Fidžin maapinta-ala on vajaa 18 000 km². Vuonna 1970 tapahtuneen itsenäistymisensä jälkeen valtio on ollut poliittisesti epävakaa. Vuodesta 1987 lähtien maa on käynyt läpi neljä vallankaappausta, joista viimeisimmän vuoden 2006 lopulla. Fidži erotettiin 1. syyskuuta 2009 Kansainyhteisöstä, koska maan johtajat eivät suostuneet Kansainyhteisön ja YK:n ehdottamiin toimiin demokratian palauttamiseksi. Maassa elää alkuperäisten fidžiläisten lisäksi merkittävä vähemmistö Intiasta tuotujen siirtolaisten jälkeläisiä.
Maan tärkeimmät tulonlähteet ovat sokeri ja turismi.
Saaret.
Fidži on noin 850 saaresta koostuva saarivaltio läntisellä Tyynellä valtamerellä, noin 1 770 kilometriä Uudesta-Seelannista pohjoiseen. Valtioon kuuluva Taveunin saari sijaitsee 180 asteen meridiaanin rajalla, mutta koko valtio on määrätty samalle aikavyöhykkeelle eli kaikkialla valtiossa on sama päivämäärä sijainnista riippumatta. Saarista noin sata on asutettuja ja valtaosa eli noin 522 on pieniä luotoja. Pääsaaristosta hieman erillään sijaitseee Rotuman saari, joka liitettiin valtioon vuonna 1881 ja sillä on hallinnollinen erityisasema. Myös Ceva-I-Ra-koralliatolli kuuluu valtioon hieman etäisestä sijainnista huolimatta. Fidžin pinta-alasta noin prosentti eli 18 270 km² on maata. Valtion pinta-ala merialueet mukaan luettuna on noin 1,3 miljoonaa neliökilometriä. Suurimmat saaret ovat Viti Levu (10 386 km²) ja Vanua Levu (5 535 km²). Pääkaupunki Suva sijaitsee Viti Levun saarella. Suvan lisäksi muita tärkeitä kaupunkeja ovat muun muassa Labasa, Nadi, Savusavu ja Lautoka. Yli puolet Fidžin asukkaista asuvat saarten rannikoilla. Rantaviivaa Fidžillä on yhteensä 1 129 kilometriä. Muita saaria ja saariryhmiä ovat muun muassa Rotuma, Taveuni, Kadavu, Mamanuca-saaret, Yasawa-saaret, Lomaiviti-saaret sekä syrjäiset Lau-saaret.
Suurimmat saaret ovat vulkaanisia ja saaret ovat saaneet alkunsa vulkaanisen toiminnan seurauksena ja ne ovat vuoristoisia. Saarivaltiossa sijaitsee 28 muuta yli 910 metrin korkuista huippua. Muuten saaria peittää trooppinen metsä. Maan korkein kohta on Viti Levun saarella sijaitseva Tomanivi (Mount Victoria), jonka huippu on 1 323 metrin korkeudessa. Fidžin suurimmat joet ovat Viti Levulla sijaitsevat Rewa, Navua, Sigatoka ja Ba sekä Vanua Levulla sijaitseva Dreketijoki, joiden suille on muodostunut deltoja. Rewa on elinkeinon kannalta tärkein joki ja se on pituudeltaan 150 kilometriä, josta 113 kilometriä on purjahduskelpoista.
Luonto.
Saarien alkuperäinen lajisto on erittäin runsas. Eläimistöön kuuluu sammakoita, liskoja, kilpikonnia, käärmeitä, lepakoita ja lintuja. Muutamia endeemisiä lajeja lukuun ottamatta luonto on hyvin samankaltainen kuin Indonesiassa ja Malesiassa, josta saaren kasvillisuus ja eläimet ovat alun alkaen peräisin. Uusia lajeja on tuotu saarelle, paitsi eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden mukana, myös 3 500 vuotta sitten, kun ensimmäiset ihmiset asuttivat saaren ja toivat mukanaan muun muassa sikoja ja koiria. Uusien lajien vuoksi jotkin harvinaiset lajit kuolivat sukupuuttoon. Fidžin nisäkäslajeista vain kuusi lepakkoa on alkuperäisiä, muut ovat myöhemmin tuotuja. Saaren lepakkoja ovat esimerkiksi kymmensenttinen "Notopteris macdonaldi" ja tätä tuplasti suurempi endeeminen laji "Mirimiri acrodonta". Saarelle on tuotu muun muassa intianpikkumangusti vuonna 1883 metsästämään sokeripeltosatoja tuhoavia rottia, mutta se siirtyi syömään lintujen ja matelijoiden munia. Eurooppalaiset toivat mukanaan myös vuohen ja tahtomattaan kotihiiren sekä ison- ja mustarotan.
Fidžin 57 lintulajista vajaa puolet (26) on kotoperäisiä, muun muassa "Myzomela chermesina" ja fidžinviistäjä. Merilintuja on noin 23 lajia. Lentokyvystä huolimatta jotkin linnut ovat rajoittuneet vain yhdelle tai kahdelle saarelle. Jotkin ulkomailta tuodut vierasperäiset lintulajit ovat vallaneet alkuperäislajien ekologisia lokeroita ja ajaneet niitä ahtaammalle. Tällainen on esimerkiksi pihamaina. Lintubongaus on hyvin suosittu vapaa-ajan harrastus Fidžillä.
a>" -lisko, joka elää ainoastaan Fidžillä. Se on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi.
Fidžillä eläviä liskoja ovat Rotuman saarella elävä "Lepidodactylus gardineri" sekä uhanalaiset "Brachylophus vitiensis" ja "Brachylophus fasciatus". Yhteensä saarilta on löydetty 27 matelijalajia, joista valtaosa on liskoja, mutta Fidžillä asuu myös muutamia maa- ja merikäärmelajeja, kuten Viti Levun saarella elävä "Ogmodon vitianus". Kahdesta maalla elävästä käärmelajista toinen ei ole lainkaan myrkyllinen, ja toinen on vahvasta myrkystään huolimatta melko vaaraton, koska se ei pysty heikon leukansa vuoksi avaamaan suutaan tarpeeksi auki purrakseen ihmistä. Saarivaltiolla tavattaviin matelijoihin kuuluu myös viisi merikilpikonnalajia, jotka ovat merinahkakilpikonna, etelänbastardikilpikonna, liemikilpikonna, valekarettikilpikonna ja karettikilpikonna. Niitä saalistetaan lihan vuoksi ja niiden munat on suosittua ravintoa. Alle 46-senttimetristen kilpikonnien metsästys on kielletty, mutta koska ne tulevat vasta suurempina sukukypsiksi, ei kielto toimi tehokkaasti. Vuonna 1936 tuodusta agakonnasta on tullut suuri riesa saaren kotoperäisille sammakkolajeille, joita näkee nykyään vasta syvällä metsässä ja sielläkin harvoin.
Fidžin maapinta-alasta 45 prosenttia on metsän peitossa, josta kolmasosaa eli 2 530 km²:ä hyödynnetään kaupallisesti. Metsäisimmät alueet keskittyvät vuoristojen tuulenpuolisille alueille, kun suojapuolella kasvaa ruohomaata. Rannikolla kasvaa runsaasti mangrovepuita ja kookospalmuja. Maapinta-alasta 87,9 % on alkuperäisväestön omistuksessa ja 3,9 % valtiolla.
Fidžiltä on tunnistettu 1 596 kasvilajia, joista noin 60 % on kotoperäisiä. Tagimaucia-nimistä puna- ja valkokukkaista köynnöskasvia tavataan ainoastaan Fidžillä ja sielläkin vain Taveuni-saarella samannimisen järven ympäristössä sekä Vanua Levi -saaren eteläkärjessä Mt. Seatura -vuoren ylärinteessä. Se on myös valtion kansalliskasvi. Saarella kasvaa 31 kookospalmulajia, useita saniaiskasveja ja vankkoja kauripuumetsiä ("dakua"), joiden puita käytetään paljon huonekaluteollisuudessa "Casuarina"-suvun lujien puiden ohella. Nonia käytetään paljon lääkekasvina.
Luonnon suurimmat uhat ovat metsähakkuut ja saasteet. Maaperän eroosiota edistää maanviljelykseen valittujen alueiden huono sijainti sekä maataloudessa käytetyt huonot menetelmät. Sateilla on myös oma osansa eroosiossa. Nykyinen ilmastonmuutos on vakava uhka kaikille Tyynen valtameren pienille saarivaltioille, niin myös Fidžille, merenpinnan nousun vuoksi.
Ilmasto.
Maan ilmasto on trooppinen meri-ilmasto, joten ilma on lämmin ja niin päivittäiset kuin vuotuiset lämpötilamuutokset erittäin pieniä. Vuoden päiväkeskilämpötilat vaihtelevat välillä 20–29 °C ja öisin lämpötila on noin 18–20 °C. Alin koskaan mitattu lämpötila on 12 °C ja korkein 36 °C. Pääkaupungissa Suvassa mitattu vuosittainen sademäärä on vajaa 305 senttimetriä. Suojaisilla alueilla vuotuinen sademäärä on selvästi pienempi, noin 178 cm, ja lämpötila noin asteen korkeampi kuin tuulen puolella. Vuorilla voi sataa jopa kuusi metriä vettä vuoden aikana. Sateet jakaantuvat eri kuukausille hyvin tasaisesti siten, että joka kuukausi on noin 16 sateista päivää, heinäkuussa tosin vain 11.
Vuosittainen syklonikausi ajoittuu marraskuun ja huhtikuun väliselle ajalle, jolloin on myös kaikkein lämpimintä. Eniten sykloneja esiintyy tammi-helmikuussa. Keskimäärin yhdessä vuosikymmenessä Fidžillä on kymmenestä kahteentoista syklonia. Kauden myrskyt voivat olla niin voimakkaita, että ne aiheuttavat tuhoja viljelyksille ja muulle omaisuudelle. Myös kuolonuhrit ovat mahdollisia. Näin pahoja sykloneja on kymmenen vuoden aikana kaksi tai kolme. Parhaiten sykloneilta suojassa ovat maan etelä- ja itäosat. Idästä puhaltavat pasaatituulet tuulevat kaikkina vuodenaikoina ja ovat voimakkuudeltaan korkeintaan keskitasoa.
Esikolonialismin aika.
Ensimmäiset merkit Fidžin asutuksesta ovat peräisin 1220-luvulta eaa. tai aiemmin, jolloin vanuatulaiset lapita-heimolaiset saapuivat saarille tuoden mukanaan muun muassa sian ja ruokakasveja. Heihin viittaavia keramiikkalöytöjä ei kuitenkaan ole tehty heidän maahantuloaan myöhäisemmältä ajalta. Ajan saatossa he siirtyivät Tongaan ja Samoalle perustaen polynesialaisen kulttuurin. Tältä ajalta on löydetty kahdenlaista keramiikkaa, mutta on epävarmaa, kertooko keramiikka saarelle muuttaneesta kokonaan uudesta kulttuurista vai ainoastaan pienen tulokasjoukon aiheuttamasta kulttuurimuutoksesta. Lapitalaiset kutsuivat saarta Vitiksi, josta valtion englanninkielinen nimi on tarinan mukaan alkunsa, kun kapteeni James Cook tulkitsi saarelaisten ääntämisen väärin "Fijiksi". Laajalle levinnyt legenda väittää, että ensimmäiset fidžiläiset olisivat olleet tulleet Tansanian Tanganjikasta. Lapitalaisten jälkeen saaria asuttivat melanesialaiset, jotka hankkivat elantonsa kalastamalla ja elivät ilmeisesti sopuisasti. Asukasluku lähti voimakkaaseen kasvuun noin 500-luvulla eaa., kun lisää melanesialaisia muutti saarille. Samaan aikaan fidžiläiset alkoivat harjoittaa kaskeamiseen perustuvaa maanviljelyä. Suurempien jokien suille muodostuneilla deltoilla maa oli jo valmiiksi ravinteikasta ja jokien suille oli keskittynyt paljon asutusta. Asukasluvun kasvu lisäsi heimojen välisiä konflikteja ja sotia. Kannibalismi yleistyi sotien myötä ja kylien ympärille rakennettiin suojamuureja. Noin vuoden 1000 aikoihin samoalaiset ja tongalaiset alkoivat hyökkäillä fidžiläisiä vastaan. Hyökkäilyt jatkuivat aina eurooppalaisten saapumiseen saakka.
Perinteisessä fidžiläisessä heimossa johtaja valittiin sen perusteella, millaiset olivat hänen sukulaissuhteensa ja mitä hän oli saavuttanut elämässään. Eri heimot ("mataqali") solmivat keskenään liittoja, ja kylät saattoivat jopa yhdistyä ja edelleen erota uudestaan eripuran vuoksi.
Eurooppalaisten saapuminen.
a>, jonka kääntyminen kristinuskoon oli ratkaiseva askel kristinuskon yleistymiseen saarilla.
Ensimmäinen saaret löytänyt eurooppalainen oli alankomaalainen Abel Tasman vuonna 1643. Hän kuvaili saaristoa petolliseksi purjehtimisen kannalta, eivätkä eurooppalaiset tutustuneet saariin ennen kuin James Cook kävi Lau-saariryhmän Vatoa-saarella vuonna 1774. Eurooppalaisia epäilyttivät matalikot, mutta myös saarilla esiintyvä kannibalismi. Kun tieto alueen santelipuista ja merimakkaroista levisi, kauppiaat uskaltautuivat sinne. Santelipuuta arvostettiin Euroopassa ja Aasiassa sen hyvän tuoksun vuoksi. Sen kauppa oli ensin tongalaisten käsissä, mutta Argo-laivan haaksirikosta pelastunut Oliver Slater löysi Itä-Fidžillä eläneiden tongalaisten santelipuut ja kertoi niiden olinpaikasta muille eurooppalaisille. Tongalaiset menettivät asemansa, kun eurooppalaiset alkoivat käydä vaihtokauppaa suoraan fidžiläisten kanssa. Vaihdossa he antoivat ruutia, musketteja, metallityökaluja, vaatteita ja tupakkaa. Hyödynnettävä santelipuu loppui vuonna 1813, mutta kaupan seuraukset näkyivät senkin jälkeen, kun fidžiläisheimot alkoivat käydä tuliaseiden avulla yhä verisempiä selkkauksia keskenään. Santelipuun loputtua merimakkarasta tuli seuraava myyntivaltti, mutta silläkin käytiin kauppaa vain parin vuosikymmenen ajan (1850-luvulle asti).
Kaupanteko oli kiivainta Viti Levun itäosassa, ja Baun päällikkö sai runsaasti valtaa sen myötä. Päällikkö Seru Epenisa Cakobau oli valtansa huipulla 1850-luvulla, vaikkei hänen valtansa todellisuudessa yltänytkään koko Fidžille. Tongalaiset valloittivat Enele Ma’afu johtamana Vanua Balavun Laun saariryhmän pohjoisosasta, ja vuosikymmenen loppuun mennessä tongalaiset olivat ottaneet saariryhmän itäosat hallintaansa. Eurooppalaisia muutti saarelle koko ajan enemmän ja enemmän, mikä horjutti poliittista ilmapiiriä. Cakobau sai kuninkuudelleen yli 3 000 eurooppalaisen tuen ja allekirjoitti 10. lokakuuta 1874 sopimuksen, minkä perusteella Fidži siirtyi Britannian siirtomaaksi.
Eurooppalaiset olivat yrittäneet alusta saakka lopettaa kannibalismin ja käännyttää fidžiläiset kristinuskoon. Käännytys eteni aluksi heikosti, kunnes Cakobau omaksui vastahakoisesti John Wesleyn saarnaaman metodismin vuonna 1854. Myös katolilaiset ja protestantit saarnasivat oman kristinuskon tulkintansa puolesta. Kristinusko sai vankan jalansijan, ja metodismi on nykyään valtion suurin uskontokunta.
Itsenäisyyden aika.
Vuosina 1879–1916 Fidžille tuotiin 60 000 intialaista tekemään töitä eurooppalaisten omistamilla sokeriviljelmillä, mistä juontaa juurensa saaren hindinkielisyys. Äänioikeus oli vain alkuperäisasukkailla vuoteen 1904 asti, jolloin eurooppalaisille myönnettiin oikeus asettua vaaliehdokkaaksi. Intialaiset saivat vastaavan oikeuden vuonna 1929. Perinteinen hierarkia murtui lopullisesti vuonna 1963, jolloin naiset saivat oikeuden asettua ehdokkaaksi.
Saarille myönnettiin itsenäisyys 10. lokakuuta 1970. Vuonna 1987 tehtiin kaksi sotilasvallankaappausta, joita molempia johti Sitiveni Rabuka. Taustalla olivat alkuperäisten fidžiläisten ja fidžinintialaisten väliset jännitteet. Alkuperäisväestö koki kasvavan intialaisperäisen väestönosan uhaksi, ja tuohon aikaan molempia ryhmiä oli lähes yhtä paljon. Ensimmäinen sotilasvallankaappaus alkoi, kun huhtikuussa järjestetyissä vaaleissa monikansallinen työväenpuolue nousi laillisesti valtaan. Kaikkina aiempina äänestysvuosina valtaan oli noussut alkuperäisväestön kannattama Liittopuolue. Rabuka ja tuhannet Liittopuolueen kannattajat nousivat kapinaan ja suorittivat onnistuneen vallankaappauksen ilman ihmishenkien menetyksiä. Kapina ei kestänyt kuin yhden päivän. Puoli vuotta myöhemmin Rabuka jäädytti perustuslain ja hajotti valtaa pitävän hallituksen. Samalla hän julisti Fidžin tasavallaksi; aiemmin Fidzi oli kuulunut commonwealth realmiin. Presidentiksi nousi kenraalikuvernööri "Ratu Sir" Penaia Ganilau, ja Liittopuolueen johtaja Kamisese K. T. Mara valittiin pääministeriksi.
Uusi perustuslaki laadittiin tammikuussa vuonna 1990, kun Rabuka jätti paikkansa sisäministerinä ja palasi armeijan palvelukseen. Perustuslaki ei ollut tasa-arvoinen vaan suosi etnisiä fidžiläisiä fidžinintialaisten kustannuksella. Tarpeeksi rikas intialaisperäinen väestö muutti pois maasta, mikä ajoi Fidžin talouden alamäkeen mutta takasi alkuperäisväestön enemmistöaseman. Vuonna 1997 perustuslakia muutettiin tasapuolisemmaksi, ja vuoden 1999 vapaissa vaaleissa valittu presidentti oli fidžinintialainen.
Vallankaappauksia.
Fidžiläinen nationalisti George Speight pani seuraavana vuonna toimeen vallankaappauksen. Hänen tarkoituksenaan oli, että presidenttinä ja pääministerinä saisi olla ainoastaan alkuperäinen fidžiläinen. Vallankaappausta seurasivat laajat levottomuudet, jotka vähensivät turismia 41 prosenttia. Speight ja hänen tukijansa vangittiin vuonna 2000, ja väliaikaishallituksen pääministeriksi nousi Laisenia Qarase. Presidentiksi nousi Speightin veljen aiempi appi Ratu Josefa Iloilo. Speightiä uhkasi kuolemantuomio, mutta hän onnistui muuttamaan sen elinikäiseksi vankeudeksi. Qarase vastasi uuden perustuslain laatimisesta ja uusien vaalien järjestämisestä. Hänet valittiin pääministeriksi vuoden 2001 vaaleissa, joissa hänen perustamansa kansallismielinen Fidžin yhtenäisyyspuolue sai 32 paikkaa parlamentin kaikista 71:stä. Kampanjassaan Qarase hyödynsi fidžinintialaisia kohtaan tunnettua pelkoa. Heitä asui maassa 44 prosenttia koko väestöstä. Lähes kaikki uuden hallituksen ministerit olivat etniseltä taustaltaan alkuperäisväestöä, mutta helmikuussa 2002 korkein oikeus määräsi huomioimaan myös Fidžin työväenpuolueen fidžinintialaiset edustajat hallituksen kokoonpanossa.
Toukokuussa 2005 pääministeri Qarase teki lakialoitteen, joka takaisi paremmat oikeuden intialaisperäiselle väestönosalle ja myöntäisi korvauksia ihmisoikeusrikkomusten uhreille. Liennytyksen merkkinä hän myös perusti komitean, joka tutki vuosien 2000 ja 2005 välisenä aikana tehtyjä ihmisoikeusrikkomuksia. Ehdotukset otettiin vastaan ristiriitaisesti. Eniten kritiikkiä sai se, että ehdotus takasi vapautuksen vuoden 2000 vallankaappaajille. Vastustajiin kuului myös amiraali Frank Bainimarama, joka syytti toukokuussa 2006 valittua hallitusta korruptiosta ja uhkasi marras-joulukuun vaihteessa sotilasvallankaappauksella, jollei hänen esittämiinsä vaatimuksiin vastattaisi. Hän sanoi haluavansa puhdistaa hallituksen. Bainimarama otti vallankaappauksen jälkeen presidentin viran itselleen, mutta antoi sen takaisin tammikuussa 2007 Josefa Iloilolle, joka teki Bainimaramasta pääministerin.
Bainimarama julisti maan hätätilaan, koska kotisaarelleen maanpakoon lähetetty Qarase palasi pääkaupunkiin Suvaan syyskuussa 2007. Bainimarama arveli hänen yrittävän horjuttaa maan vakautta. Hätätilassa viranomaisilla on valta pidättää ihmisiä ilman syytteitä. Maa on vielä vuonna 2009 sotilashallituksen alainen, ja poliittinen ilmapiiri on jännittynyt. Armeija on muun muassa yrittänyt lopettaa maan suurimman sanomalehden Fiji Timesin ”yhteistyöhaluttomana”. Vaalit oli sovittu pidettäviksi maaliskuussa 2009, mutta Bainimarama siirsi niitä ja vetosi siihen, että vaalijärjestelmä pitäisi muuttaa tasapuolisemmaksi kaikkia etnisiä ryhmiä kohtaan. Vaalien järjestäminen lykkääntyi entisestään, kun presidentti Iloilo ilmoitti mitätöineensä perustuslain ja asettuneensa valtion johtajaksi. Taustalla oli tuomioistuimen päätös väliaikaishallituksen laittomuudesta ja suositus uusien vaalien järjestämisestä. Iloilo sanoi järjestävänsä uudet vaalit viiden vuoden sisällä. Syksyllä 2009 Kansainyhteisö päätti erottaa Fidžin, koska tilapäishallitus ei pystynyt järjestämään demokraattisia vaaleja.
Politiikka.
Fidžin valtionpäämies on presidentti, jonka vuoden 1997 perustuslain mukaan valitsee suuri päällikköneuvosto viiden vuoden kaudeksi. Vuoden 2006 vallankumouksen jälkeen perustuslaki kumottiin, ja vuonna 2009 väliaikaishallitus nimitti presidentiksi Epeli Nailatikaun.
Fidžillä on kaksikamarinen parlamentti, joka valitaan äänestyksissä neljäksi vuodeksi. Edustajainhuoneessa on 71 jäsentä, joista 25 valitaan suoraan kansanäänestyksellä. Loput 46 on vuoden 1997 perustuslaissa määrätty Fidžin etnisille yhteisöille seuraavasti: 23 fidžiläistä, 19 fidžinintialaista, yksi rotumalainen ja kolme "yleistä valittua" (eurooppalaiset, kiinalaiset ja muut vähemmistöt). Senaatissa, eli parlamentin yläkamarissa, on 32 jäsentä. Nimellisesti nämä ovat presidentin nimittämiä, mutta perustuslaki velvoittaa presidentin hyväksymään seuraavien järjestöjen antamat ehdokkaat: suuri päällikköneuvosto valitsee 14, pääministeri yhdeksän, oppositiojohtaja kahdeksan ja Rotuman saaren neuvosto yhden. Senaatilla on vähemmän valtaa kuin edustajainhuoneella – senaatti ei voi tehdä lakialoitteita, mutta se voi hylätä tai muuttaa niitä.
Fidžillä on ollut vuoden 1987 jälkeen neljä vallankaappausta. Viimeisin tehtiin pääministeri Laisenia Qarasea vastaan joulukuussa 2006. Siinä vallan otti armeijan komentaja Voreqe Bainimarama. Kun vetoomustuomioistuin totesi kaappauksen laittomaksi vuonna 2007, väliaikaishalinto kumosi perustuslain vuonna 2009 ja hallitsee maata asetuksilla. Kaikki tuomarit erotettiin, mutta osa nimitettiin asetuksella uudelleen ja Sri Lankasta tuotiin lisää tuomareita. Samalla julistettin poikeustila joka sallii lehdistön sensuroimisen.
Fidžin politiikkaa hallitsee useita puolueita, josta monet ovat niin pieniä, etteivät ilman vaaliliittoja pystyisi pärjäämään äänestyksissä suuremmille. Suurimmat puolueet of Fidžin työväenpuolue (FLP), Fidžin yhtenäispuolue ("Soqosoqo Duavata ni Lewenivanua", SDL), Yhdistynyt kansapuolue (UPP). Vuonna 2006 valitussa edustajainhuoneessa paikkajako on SDL 36, FLP 31, UPP 2, sitoutumattomia kaksi.
Hallinto.
Rotuman saari saariston pohjoispuolella on riippuvuusasemassa Fidžiin nähden.
Talous.
Fidži on yksi Tyynenmeren saaristojen kehittyneimmistä talouksista, mutta sielläkin suuri osa elää omavaraistaloudessa ja väestöstä neljäsosa elää köyhyysrajan alapuolella. Nykyään valtion tärkeimmät tulonlähteet ovat sokeri ja kalastus. Vuosittain Fidžillä käy noin 400 000 – 500 000 turistia. Fidžiläisellä sokerilla on etuasema Euroopan unionin markkinoille. Näin ollen EU:n päätös leikata sokerinviljelyn tukea hankaloittaa ratkaisevalla tavalla Fidžinkin taloutta. Teollisesta toiminnasta kolmannes on sokerin jatkokäsittelyä. Sotilasvallankaappaukset ja jännittynyt poliittinen ilmapiiri ovat vähentäneet maan vuosittaisia tuloja vähentämällä maahan kohdistuvaa matkailua ja hankaloittamalla kaupankäyntiä. Euroopan unioni on jäädyttänyt Fidžille myönnettävät avustusrahat, kunnes maassa toimiva sotilashallitus luopuu vallasta ja uusi hallitus valitaan vaaleilla. Myös rahalähetykset Kuwaitissa ja Irakissa töissä olevilta ovat pienentyneet. Vähäiset investoinnit ja epämääräiset maanomistuslait aiheuttavat pitkäaikaisia ongelmia maan taloudelle.
Maan luonnonvaroista merkittävimmät ovat huonekaluissa käytettävät puut. Saarilta on myös löydetty kultaa ja kuparia. Öljyäkin on yritetty etsiä merialueilta, mutta laihoin tuloksin. Vesivoima ja kalat lasketaan myös luonnonvaroihin.
Fidžin talouden suhdanteet ovat itsenäistymisen jälkeen vaihdelleet voimakkaasti. Itsenäistymisen jälkeen ensimmäiset kymmenen vuotta olivat talouskasvun aikaa (1970–75: 5,9 %/vuosi; 1976–80: 3,9 %/vuosi). Seuraavan vuosikymmenen alussa korkea inflaatio näkyi etenkin energian kallistumisena ja maa ajautui kolmesti taantumaan. Vuoden 1986 noin 8,1 prosentin talouskasvu kääntyi taas laskuksi seuraavana vuonna sotilasvallankaappauksen takia, mutta seuraavina vuosina aina vuoteen 1996 asti talous kasvoi keskimäärin 2,5 prosenttia vuodessa. Aasian talouskriisi ajoi Fidžinkin talouden laskusuhdanteeseen päästen siitä irti vuonna 1997 vain 1,4 prosentin talouskavulla. Seuraavana vuonna talous kasvoi jo 9,7 prosenttia (inflaatiokorjattuna 7,8 %), kuunes vuonna 2000 uuden sotilasvallankaappausyrityksen jälkeen talous lähti 2,9 prosentin laskuun, minkä jälkeen talous on kasvanut 3–4 prosenttia vuosittain. Vuoden 2009 maailmanlaajuisen talouskriisi vähensi Fidžin matkustajamääriä tammikuussa noin 27 prosenttia, mutta raaka-aineiden vienti kasvoi 18,6 % vuonna 2008. Inflaatio oli helmikuussa 2009 vain 1,9 %, joka on selvästi alhaisempi kuin tammikuun lukema (6,1 %) ja alhaisin sitten vuoden 2006 heinäkuun.
CIA World Factbookin mukaan Fidžin arvioitu BKT oli vuonna 2010 3,131 miljardia Yhdysvaltain dollaria (ostovoimakorjattuna 3,869 miljardia dollaria) ja BKT asukasta kohden oli 4 400 dollaria. Bruttokansantuotteesta noin kolme neljännestä tulee palveluista, kun teollisuuden ja maatalouden yhteinen osuus on neljännes. Maatalous on toisaalta suurin työllistäjä, joka työllisää 70 prosenttia työvoimasta. Vuonna 1999 137 000 työikäisestä 7,6 % oli työttömänä.
Liikenne.
Fidžillä on 28 lentokenttää. Rautatietä on 597 km. Tärkeimmät satamat ovat Lautoka, Levuka ja Suva.
Väestö.
Fidžin kaksi suurinta etnistä ryhmää ovat fidžiläiset (57,3%) ja fidžinintialaiset (37,6%), jotka britit toivat Intiasta työvoimaksi 1800-luvulla.
Fidžin perustuslaki takaa uskonnonvapauden. Vaikka valtionkirkkoa ei ole, on Fidžin hallintoa syytetty kristinuskoon perustuvan valtion perustamisesta. Suurimmat uskonnot ovat kristinusko (52 %) ja hindulaisuus (33 %). Väestöstä 7 % on muslimeja (pääosin sunnalaisia). Muita uskontoja edustaa 5,3 % väestöstä ja uskonnottomia on 0,3 %. Kristinuskon suurimmat suuntaukset ovat metodismi (34,5 % koko väestöstä), roomalaiskatolilaisuus (7,2 %), helluntailaiset (11 %) ja adventistit (6 %).
Perustuslaki määrittelee kolme virallista kieltä: englanti, joka on perua Britannan hallintoajoilta, fidži, jota puhuvat etniset fidžiläiset, sekä fidžinhindia, jota puhuvat fidžinintialaiset.
Väestöstä yli puolet asuu pääkaupungissa Suvassa. Maaseudun väestö on selvästi alkanut muuttaa kaupunkeihin. Nykyään kaupungistumisaste on noin 50,7 %. Monet myös muuttavat pois maasta, jos se on taloudellisesti mahdollista. Noin 40 000 on tehnyt näin sitten vuoden 1987 vallankaappauksen. Nykyään noin 4 000 – 5 000 asukkaan arvellaan muuttavan pois maasta vuosittain. Tästä huolimatta asukasluku kasvaa vuosittain noin 1,4 prosenttia. Odotettu elinikä on naisilla 73 ja miehillä 68 vuotta. Naisten hedelmällisyysluku (syntyvien lasten määrä yhtä naista kohden) on 2,65.
Fidžillä ei ole oppivelvollisuutta, mutta useimmat lapset käyvät nykyisin kahdeksanvuotisen peruskoulun. Sen jatkona on viisivuotinen yläkoulu, johon valitaan pääsykokeen perusteella. Peruskouluja on kaikkiaannoin 700, yläkouluja 150 kappaletta. Osa niistä on valtion, osa uskonnollisten yhteisöjen ylläpitämiä.
Kulttuuri.
Perinteisen fidžiläisen ruokavalion hiilihydraattilähteenä on yleensä taaroa, jamssia, bataattia ja maniokkia, mutta joskus myös leipäpuunhedelmiä, banaania tai pähkinöitä. Fidžin eri etnisten ryhmien ruokatavat ovat edelleen erilaisia, vaikka ne ovat jonkun verran lähentyneet toisiaan. Fidžiläiset ovat oppineet intialaisilta chilin, rieskamaisten leipien, riisin, vihannesten ja teen käytön, kun taas intialaiset ovat omaksuneet taaron ja kassavan syömisen sekä kavan juomisen.
Fidžin musiikki on saanut maailmalla jonkin verran suosiota muun muassa muusikkojen Laisa Vulakoron ja Lagani Rabukawaqan ansiosta. Alkuperäisasukkaiden kulttuuri on säilynyt hyvin ja se on osa asukkaiden jokapäiväistä elämää.
Fidžiläisistä perinteisistä tansseista tunnetuin on "meke", jossa yhdistyy tanssi ja kertova tarinalaulu.
Fidžin yksityinen lehdistö tunnettiin reippaasta kirjoittelustaan, mutta vuodesta 2009 alkaen se on tiukan kurin alaisena. Radio on tärkeä tiedonlähde varsinkin ulommilla saarilla.
Urheilu.
Rugby on suosituimpia urheilumuotoja saarella, se on maan epävirallinen kansallisurheilulaji. Fidžin rugby union -joukkue on menestynyt varsin hyvin, kun otetaan huomioon maan pieni koko. Maan Rugby-7 -joukkue on menestynein maailmassa, se on voittanut kaksi maailmanmestaruutta. Golfari Vijay Singh on voittanut kolme suurturnausta, PGA Championshipin kahdesti ja The Mastersin kerran. Fidži on osallistunut olympialaisiin yhteensä 15 kertaa vuoden 1956 kisojen jälkeen, mutta ei ole voittanut yhtäkään mitalia.
Fidži on voittanut jalkapallon OFC Nations Cupissa pronssia vuosina 1998 ja 2008, mutta ei ole selviytynyt kertaakaan MM-kisoihin. Joukkue on ollut FIFA-rankingissa parhaimmillaan sijalla 94.


Edessan kreivikunta.
Edessan kreivikunta oli lyhytikäinen valtakunta, joka perustettiin ensimmäisen ristiretken yhteydessä Edessan kaupunkiin Mesopotamiassa (nykyinen Şanlıurfa).
Kreivikunnan perusti vuonna 1098 Bouillonin Baldwin, yksi ristiretken johtajista, joka erosi muista ristiretkeilijöistä jotka olivat matkalla Jerusalemiin. Saavuttuaan Edessaan Baldwin sai paikallisen kuninkaan Thoroksen adoptoimaan itsensä. Kuningas salamurhattiin pian ja Baldwin otti itselleen kreivin arvonimen, saman joka hänellä oli ollut Bouilloinissa.
Vuonna 1100 Balwdinista tuli Jerusalemin ensimmäinen kuningas, Baldwin I, ja Edessa siirtyi hänen serkulleen Bourcqin Baldwinille. Kun Baldwin I kuoli vuonna 1118 hänen serkustaan tuli Jerusalemin kuningas Baldwin II.
Edessan kreiviksi tuli Baldwin II:n veli Joscelin I. Hän kuoli taistelussa vuonna 1131 ja hänen seuraajakseen tuli hänen poikansa Joscelin II.
Vuonna 1144 muslimit valtasivat Edessan ja Joscelinille jäi jäljelle vain Eufrat-joen länsipuolella olevat maat. Vuonna 1149 Joscelin joutui Nur ad-Dinin vangiksi ja kuoli vangittuna vuonna 1159. Tällä välin hänen vaimonsa myi loput kreivikunnasta Bysantin keisarille Manuel I:lle.
Edessan kreivit.
"Katso myös: Jerusalemin kuningaskunta, Tripolin kreivikunta ja Antiokian ruhtinaskunta"


Hausdorffin dimensio.
Hausdorffin dimensio eli fraktaalidimensio on tavallisen ulottuvuuden käsitteen yleistys. Kaikissa "normaaleissa" tilanteissa (yksi-, kaksi- ja kolmiulotteiset objektit) se vastaa intuitiivisesti ymmärrettävää ulottuvuuden käsitettä. Eräissä tapauksissa Hausdorffin dimensio voi kuitenkin saada myös ei-kokonaislukuarvon.
Taustaa.
Georg Cantor kehitti aikoinaan kätevän menetelmän erilaisten käyrien pituuden arvioimiseksi. Esimerkiksi mitattaessa rantaviivaa, sitä pitkin piirretään formula_1-säteisiä ympyröitä pitkin rannikkoa, jolloin muodostuu alue, jolla on jokin pinta-ala. Kun tämä ala jaetaan formula_2:llä, saadaan arvio rannikon pituudelle. Kun nyt formula_1:ää pienennetään, saadaan rajatta tarkentuva arvio rannikon pituudelle.
Lewis Fry Richardson tutki 60-luvulla empiirisesti rannikoiden pituuksia päätyen lopputulokseen, jonka mukaan rantaviivaa approksimoivalla monikulmiolla, jonka sivujen pituus on formula_1, on aina formula_5 kappaletta sivuja. Richardsonille tässä esiintyvä formula_6 oli vain eksponentti vailla sen kummempaa merkitystä, mutta arvioitaessa rannan pituutta osoittautuu, että formula_6 on riippumaton tavasta, jolla pituus mitataan. Tämän perusteella formula_6 on siis jollakin tavalla pelkkää sovitusparametria tärkeämpi muuttuja.
ln 2, mikä on suunnilleen 1,58.
Määritelmä.
Näin löydetty suure formula_6 eli Hausdorffin dimensio, ei nimestään huolimatta ole geometrinen ulottuvuus samassa mielessä kuin meidän käsittämämme Euklidiset ulottuvuudet. Hausdorffin dimensio kuvaa tutkittavan kuvion "itsesimilaarisuusastetta", eli sitä, kuinka ”itseääntoistava” tutkittava kuvio on. Oletetaan, että kuvio F jakautuu itse kuvion kanssa samanlaisiin pienempiin osiin, joita on formula_1 kappaletta ja joiden koko on formula_11 koko kuvion koosta. Tällöin
Jos kuvio F on jana, sen pienennöksiä mahtuu suoralle formula_11 kappaletta. Jana voidaan siis jakaa vaikkapa neljään osaan, jolloin formula_15 ja formula_16, jolloin fraktaalidimensioksi formula_6 saadaan yksi, kuten tietysti pitääkin. Neliön taas voi jakaa vaikkapa yhdeksään pienempään neliöön mittakaavassa formula_18, jolloin vastaavasti formula_19. (Tällainen itsesimilaarinen jako ei päde esimerkiksi ympyrälle, sillä silmukatonta sulkeutuvaa käyrää ei voi jakaa samankaltaisiin pienempiin osiin.)


Anders Chydenius.
Anders (Antti) Chydenius (26. helmikuuta 1729 Sotkamo – 1. helmikuuta 1803 Kokkola) oli suomalainen valistusajattelija, pappi, poliitikko ja pohjoismaisen klassisen liberalismin tärkein hahmo ja taloustieteen isä. Chydenius väitteli maisteriksi Turun akatemiassa 1753 aiheenaan "Amerikkalaiset tuohiveneet".
Demokratian varhainen puolestapuhuja Chydenius tunnetaan erityisesti elinkeinovapauden ajamisesta, mutta hän puolusti myös ilmaisu- ja uskonnonvapautta sekä työväestön oikeuksia. Hänen poliittisista saavutuksistaan merkittävimpiä olivat purjehdusoikeuksien saaminen Pohjanmaan kaupungeille sekä maailman ensimmäinen lehdistönvapauslaki (1766). Kaarlelan kotiseutumuseossa Kokkolassa sijaitsee Chydeniuksen muistohuone, jossa ovat esillä Chydeniuksen sormus, Raamattu sekä nuuskarasia.
Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun yksi Helsingin Töölössä sijaitsevista rakennuksista on nimetty Chydeniuksen mukaan Chydeniaksi.


Guam.
Guam (tšamorroksi "Guåhån") on Yhdysvalloille kuuluva Mariaanien saarten suurin, 48 kilometriä pitkä ja 14 kilometriä leveä saari Tyynellämerellä, joka on kuulunut Yhdysvaltain hallintaan Espanjan ja Yhdysvaltain välisestä sodasta 1898 alkaen. Saaren pääkaupunki on Hagåtña (aiemmin Agaña).
Historia.
Majaililais-filippiiniläiset asuttivat Guamin noin 3 500 vuotta sitten.
Espanjan valtakausi.
Ensimmäinen eurooppalainen Guamilla oli Fernao de Magalhães 6. maaliskuuta 1521. Espanja ilmoitti omistavansa saaren vuodesta 1565 lähtien. Se hävisi saaren Yhdysvalloille Espanjan–Yhdysvaltain sodassa 1898.
Tyynenmeren sota.
Japanilaiset miehittivät Guamin toisessa maailmansodassa 11. joulukuuta 1941. Yhdysvallat löi saarelle linnoittautuneet japanilaiset joukot ja valtasi saaren kuukauden kestäneessä Guamin taistelussa 1944. Japanilaiset puolustivat Guamia sitkeästi, vaikka saari ei ollut yhtä lujasti linnoitettu kuin Japanille ensimmäisestä maailmansodasta alkaen kuulunut Saipan muualla Mariaanien saaristossa.
Guamin pinta-alan ansiosta se soveltui hyvin tukikohdaksi Yhdysvaltain seuraaviin Filippiineille, Ryūkyūsaarille ja Taiwanille kohdistuneisiin sotaoperaatioihin. Guamin syväsatama Apra oli sopiva suurimmille kuljetusaluksille ja saaren kaksi lentokenttää olivat sopivia strategisille B-29 Superfortress-pommikoneille.
Politiikka.
Guam on Yhdysvaltain "maahan sulauttamaton" territorio. Guam on geopoliittisesti merkittävä alue, minkä vuoksi noin kolmannes saaresta on Yhdysvaltain sotilaskäytössä.
Guamin asukkaat ovat Yhdysvaltain kansalaisia, mutta eivät saa äänestää Yhdysvaltain presidentin vaaleissa. Alueen laki on tehty Yhdysvaltojen järjestelmänmukaan, lisäksi pätevät liittovaltion yhteiset lait.
Maantiede.
Vulkaanista alkuperää oleva Guam on Mariaanien suurin ja luoteisin saari. Saaren pohjoisosa koostuu melko tasaisesta korallikalkkikivi ylängöstä, jyrkistä rantakallioista ja kapeasta rantatasangosta, ja alueella on suurin osa saaren makeasta vedestä. Keskiosissa on matalia mäkiä ja eteläosa on vuoristoinen. Guamia ympäröi miltei kaikkialta koralliriutat. Guamiin kuuluu myös samojen riuttojen sisällä olevat pienet saaret Kookossaari ja Cabrassaari.
Guamin ilmasto on trooppinen, jota pasaatituulet viilentävät. Sadekausi on heinäkuun ja lokakuun välillä.
Talous.
Guamin talous on riippuvainen saarella olevasta Yhdysvaltain ilmavoimien ja laivaston tukikohtien tuomista tuloista, joiden ansiosta guamilaisten elintaso on korkea. Suunnitelmat neljän tukikohdan sulkemisesta herättävät pelkoa työttömyyden kasvamisesta saarella. Guam on Havaijin jälkeen tärkein matkailukohde Tyynellämerellä.
Suurimmat työllistäjät ovat palvelu- ja matkailuala ja hallinto.
Guamin tärkeimmät kauppakumppanit ovat Japani, Singapore, Etelä-Korea, Hongkong ja Yhdistynyt kuningaskunta.
Väestöjakauma.
Tšamorrot ovat saaren suurin etninen ryhmä ja heitä on 37,1 % väestöstä. Muut suuret ryhmät ovat filippiiniläiset (26,3 %), muilta Tyynenmeren saarilta kotoisin olevat (11,3 %) ja valkoihoiset (6,9 %).
Kielinä puhutaan englantia, tšamorroa ja japania.
Valtaosa kansasta (85 %) on katolisia.


Vuorokausi.
Vuorokausi on ajanlaskun yksikkö, joka perustuu Maan pyörähdysaikaan akselinsa ympäri. Päivän ja yön vuorottelu tekee vuorokaudesta keskeisen tavan jaksottaa jokapäiväistä elämää. Vuorokausi jakautuu 24 tuntiin, niistä jokainen 60 minuuttiin ja kukin minuutti 60 sekuntiin. Vuorokauden lyhenne on suomen kielessä vrk. Kansainvälisesti käytetään tunnusta d (,).
Ajan mittaaminen perustuu nykyisin SI-järjestelmän sekuntiin, jonka pituus on määritelty cesiumatomin lähettämän säteilyn jaksonajan mukaan ja on siten riippumaton Maan pyörimisen vaihteluista. Tarkkaan ottaen on siis erotettava kellosta katsottu vuorokausi ja Maan pyörimiseen perustuvat erilaiset tähtitieteelliset vuorokaudet. Yleiskielessä vuorokaudella tarkoitetaan tavallisesti joko kalenterivuorokautta, joka alkaa ja päättyy kello 0.00, tai yleensä 24 tunnin jaksoa.
Päivän ja yön vaihtelu.
Suurimmassa osassa maapalloa jokaiseen vuorokauteen sisältyy valoisa ja pimeä aika, päivä ja yö. Päiväntasaajalla ne ovat aina yhtä pitkät, mutta muualla niiden pituus vaihtelee eri vuodenaikoina. Napapiirien sisäpuolella on osan vuodesta valoisaa ympäri vuorokauden, osan taas pimeää ympäri vuorokauden. Aikajaksojen ilmaisuissa "päivällä" tarkoitetaan usein vuorokautta.
Kalenterivuorokausi ja mittayksikkö.
"Kalenterivuorokausi" alkaa ja päättyy keskiyöllä kello 0.00, samalla kun päivämäärä vaihtuu. UTC-ajan mukainen kalenterivuorokausi on normaalisti tasan 24 tuntia (86 400 sekuntia) pitkä, mutta voi karkaussekunnin vuoksi kestää 86 399 tai 86 401 sekuntia. Kesäaikaan siirryttäessä Suomen "paikallisen ajan" kalenterivuorokausi kestää 23 tuntia (82 800 sekuntia) ja normaaliaikaan siirryttäessä 25 tuntia (90 000 sekuntia).
"SI-järjestelmän vuorokausi" on ajan lisäyksikkö, joka on pituudeltaan tasan 24 tuntia eli 86 400 sekuntia. Se ei siis ole riippuvainen Maan pyörimisen vaihteluista, karkaussekunneista eikä kesäajasta.
Tähtitieteelliset vuorokaudet.
Tähti- ja aurinkovuorokauden ero. 1. Aurinko on havaintopaikan meridiaanilla ja havaintopaikalla on keskipäivä. 2. Yhden tähtivuorokauden (23 h 56 min) aikana Maa on pyörähtänyt 360 astetta ja kaukaiset tähdet näkyvät taas samassa suunnassa. 3. Neljä minuuttia myöhemmin aurinko on taas havaintopaikan meridiaanilla ja on keskipäivä; alkuhetkestä on kulunut yksi aurinkovuorokausi (24 tuntia).
Tähtitieteessä määritellään erilaisia vuorokausia. Merkittävin ero on noin neljän minuutin ero tähtivuorokauden ja aurinkovuorokauden välillä.
Sideerinen eli tähtivuorokausi.
Maan pyörähdysaika inertiaalikoordinaatiston ja kaukaisten tähtien suhteen, on noin 86 164,099 sekuntia (23 h 56 min 4,099 s).
"Sideerinen vuorokausi" eli "tähtivuorokausi", määritellään kevättasauspisteen kahden peräkkäisen yläkulminaation väliseksi ajaksi. Maan akselin prekession vuoksi kevättasauspiste liikkuu hitaasti, joten sideerinen vuorokausi on noin 8 millisekuntia Maan pyörähdysaikaa lyhyempi eli 86 164,091 sekuntia (23 h 56 min 4,091 s). Ero on niin pieni, että käytännössä voidaan sanoa, että tähtivuorokauden kuluttua tähtitaivas on jälleen samassa asennossa havaitsijan suhteen.
Tähtivuorokauden mukaan määriteltyä aikaa sanotaan tähtiajaksi. Normaalin ajan tavoin myös tähtiaika ilmaistaan tähtitieteessä tunteina, minuutteina ja sekunteina, mutta nämä ovat hieman lyhempiä kuin tavanomaiset aikayksiköt.
Synodinen eli aurinkovuorokausi.
"Synodinen vuorokausi" eli "aurinkovuorokausi" on Maan pyörähdysaika Auringon suhteen. "Todellinen aurinkovuorokausi" () alkaa ja päättyy keskipäivällä, kun Aurinko on havaintopaikan meridiaanilla. Aurinkovuorokausi on hiukan tähtivuorokautta pitempi, koska tähtivuorokauden aikana Maa on edennyt radallaan melkein asteen, ja Maan on siten pyörähdettävä vielä hiukan lisää, jotta Aurinko näkyisi taas samassa suunnassa.
Todellisen aurinkovuorokauden pituus vaihtelee vuoden aikana noin minuutin verran, sillä Auringon näennäinen liike ei ole tasaista. Tähän on kaksi syytä: Maan ratanopeus vaihtelee vuoden mittaan johtuen radan elliptisyydestä, ja Aurinko ei liiku pitkin ekvaattoria vaan ekliptikaa. Pisimmillään aurinkovuorokausi on joulukuun lopulla (noin 4 min 27 s tähtivuorokautta pidempi) ja lyhimmillään syyskuun puolivälissä (noin 3 min 35 s tähtivuorokautta pidempi).
Tämän vuoksi määritellään kuviteltuun tasaisesti liikkuvaan aurinkoon perustuva keskiaurinkovuorokausi (), joka on noin 3 min 56 s pitempi kuin tähtivuorokausi eli noin 86 400 sekuntia.
Kalenterivuorokausi on lähes yhtä pitkä kuin keskiaurinkovuorokausi. Edes keskiaurinkovuorokauden pituus ei kuitenkaan pysy tarkkaan vakiona, minkä vuoksi sekunti on nykyisin määritelty Maan pyörimisliikkeestä riippumattomalla tavalla. Koordinoitu yleisaika (UTC) on sekunnin määritelmään perustuva yleinen aika-asteikko, johon nähden eri aikavyöhykkeiden ajat ovat täysiä tunteja edellä tai jäljessä. Koordinoitu yleisaika säädetään tarvittaessa karkaussekuntien avulla vastaamaan aina sekunnin tarkkuudella nollameridiaanin eli Greenwichin meridiaanin keskiaurinkoaikaa.
Vuorokauden piteneminen.
Maan pyörimisliike hidastuu vähitellen Kuun vetovoiman aiheuttaman vuorovesi-ilmiön vuoksi, joten niin tähti- kuin aurinkovuorokausi pitenevät jatkuvasti, noin 1–5 millisekuntia vuosisadassa. Tasaisen hidastumisen lisäksi pyörimisessä esiintyy millisekuntien suuruusluokkaa olevia epäsäännöllisyyksiä.
Epäsäännöllisyyttä aiheuttavat muun muassa Maan sisäosien liikkeet. Maan pyörähdysajassa havaitaan myös noin millisekunnin suuruinen vuotuinen vaihtelu, jonka arvellaan johtuvan tuulista ja vuorovesistä. 1970-luvun alussa keskiaurinkovuorokausi oli noin 24 tuntia ja 3 millisekuntia. Sen jälkeen Maan pyöriminen on taas nopeutunut ja vuonna 2008 keskiaurinkovuorokausi oli noin 24 tuntia ja 0,87 millisekuntia. Tähtitieteellisten havaintojen perusteella aurinkovuorokauden pituuden vaihteluita on laskettu taaksepäin 1600-luvulle saakka.
Vuorokauden pitenemisen vuoksi kelloihin joudutaan lisäämään karkaussekunti aina silloin tällöin.
Pitemmällä aikavälillä vuorokauden keskimääräiseksi pitenemisvauhdiksi on arvioitu historiallisten tähtitieteellisten havaintojen perusteella 2,4 ms vuosisadassa vuosina 700 eaa. – 1000 jaa., ja 1,4 ms vuosisadassa vuodesta 1000 nykyhetkeen.
Vielä pidemmän aikavälin muutoksia on tutkittu geologisesti. Aurinkovuorokauden pituuden on arvioitu olleen
Muut taivaankappaleet.
Vuorokaudeksi kutsutaan myös muiden taivaankappaleiden, kuten planeettojen pyörähdysaikoja. Planeetan "pyörähdysajalla" tarkoitetaan tällöin yleensä sideeristä pyörähdysaikaa ja planeetan "vuorokaudella" synodista pyörähdysaikaa Auringon suhteen. Maapallon pyörimiseen perustuvaa aikayksikköä voidaan tällöin selvyyden vuoksi kutsua "Maan vuorokaudeksi".
Aurinkokunnan planeettojen sideeriset pyörähdysajat vaihtelevat Jupiterin noin 0,41 vuorokaudesta Venuksen noin 243 vuorokauteen.


Tunti.
Tunti on SI-järjestelmässä ajan lisäyksikkö ja sen tunnus on h (latinaksi "hora"). Tunnin pituus on 60 minuuttia ja 1/24 vuorokaudesta.
Myös t:tä käytetään joskus tunnin lyhenteenä suomen yleiskielessä, mutta h on kansainvälisestä käytetty standardisoitu tunnus tunnille. Käytettäessä lyhennettä t voidaan tarkoittaa myös oppituntia (yleensä 45 min), joka ei vastaa kestoltaan SI-järjestelmän mukaista tuntia. Tunnin jakaminen 60 minuuttiin perustuu babylonialaisten käyttämään 60-järjestelmään.
Historia.
Tunti aikayksikkönä oli käytössä jo 4000 vuotta sitten Babyloniassa. Aluksi vain päivä jaettiin 12 tuntiin, myöhemmin samoin myös yö. Tämän vuoksi päivän ja yön tunnit olivat eri vuodenaikoina eri pituiset. Vanhalla ajalla tunneista käytettiin järjestysnumeroita siten, että päivän ensimmäinen tunti alkoi aina auringonnoususta ja yön ensimmäinen auringonlaskusta. Käytäntö tunnetaan muun muassa Raamatusta, jossa esimerkiksi "kuudes tunti" (vanhemmassa käännöksessä "kuudes hetki") tarkoittaa keskipäivää edeltävää tuntia, nykyisen laskutavan mukaan noin klo 11-12.
Hipparkhos ehdotti ensimmäisenä siirtymistä nykyisen kaltaisiin yhtä pitkiin tunteihin. Hänen aloitteestaan alettiin myös lukea vuorokausi keskiyöstä alkavaksi; aikaisemmin se oli aloitettu eri kulttuureissa auringon noususta tai laskusta. Käytännössä tasapituisiin tunteihin voitiin kuitenkin siirtyä vasta uudella ajalla, kun mekaaniset kellot syrjäyttivät aurinkokellot.
Mekaanisissa kelloissa käytettiin aluksi 24 tunnin kellotaulua, mutta 1500-luvulla vakiintui käyttöön 12-tuntinen, jolloin tuntiviisari tekee kaksi kierrosta vuorokaudessa.. Tämän mukaisesti kelloajoista alettiin käyttää numeroita siten, että tuntien numerointi alkaa keskiyön jälkeen 1:stä, kunnes keskipäivällä on kello 12, ja sen jälkeen uudestaan 1:stä, kunnes keskiyöllä on jälleen kello 12. Tarvittaessa aamu- ja iltapäivän tunnit erotettiin toisistaan käyttämällä kelloajan yhteydessä sopivia lyhenteitä, suomessa tavallisimmin "ap" (aamupäivällä) tai "ip" (iltapäivällä), joskus myös "epp" (ennen puoltapäivää) tai "jpp" (jälkeen puolenpäivän). Monissa maissa on käytetty latinaan perustuvia lyhenteitä "AM" ("ante meridiem", ennen puoltapäivää) ja "PM" ("post meridiem", jälkeen puolenpäivän).
Vanhan 12 tunnin aikajärjestelmän mukaisia kelloaikojen ilmaisuja käytetään yhä yleisesti puhekielessä, ja muutamissa maissa se on edelleen virallisessakin käytössä. Useimmissa maissa siirryttiin kuitenkin 1900-luvun alkupuolella nykyiseen merkitsemistapaan, jossa iltapäivän tunneille käytetään lukuja 13-23, keskiyölle vaihdellen lukua 0 tai 24. Esimerkiksi merkintä 15.20 tarkoittaa hetkeä, jolloin vuorokauden alusta on kulunut 15 tuntia 20 minuuttia; vanhan 12-tuntisen järjestelmän mukaan tämä vastaa aikaa 3.20 ip (puhekielessä "kahtakymmentä yli kolme"). Suomessa 24 tunnin kelloaikajärjestelmä tuli käyttöön virallisesti ensin rautateillä sekä postilaitoksessa Kulkulaitosministeriön päätöksellä vuonna 1928.


Minuutti.
Minuutti (tunnus min) on SI-järjestelmässä ajan lisäyksikkö. Minuutin pituus on 60 sekuntia, 1/60 tuntia.
Yleisesti minuuttia käytetään aikayksikkönä, kun mitattava aika on tyypillisesti välillä ~1..~60 minuuttia. Toisaalta esimerkiksi musiikki- ja elokuvateollisuudessa tallenteiden kesto ilmaistaan yleensä minuutteina. Esimerkiksi 4 tuntia kestävän elokuvan pituus ilmaistaan usein muodossa 240 min.
Joissain harvinaisissa minuuteissa on 61 sekuntia. Kyse on silloin karkaussekunnista. Tunnin jakaminen 60 minuuttiin perustuu babylonialaisten käyttämään 60-järjestelmään.
Alkuperä.
Minuutti tulee latinan kielestä fraasista "(pars) minuta prima", joka tarkoittaa "ensimmäinen pieni osa". Vastaavasti sekunti tulee fraasista "(pars) minuta sekunda", "toinen pieni osa". Aikoinaan on vastaavasti myös 1/60 sekunnista käytetty nimitystä "(pars) minuta tertia", "kolmas pieni osa". Nykyisin sen sijasta käytetään kuitenkin sekunnin desimaaliosia.
Minuuttia ja sitä pienempiä aikayksiköitä käytettiin 1600-luvulle saakka pääasiassa vain tähtitieteellisissä laskuissa. Kelloissakin oli yleensä vain tuntiosoitin, kunnes minuutti- ja sekuntiosoitin yleistyivät 1600-luvun lopulla.


Sähkönjohtavuus.
Sähkönjohtavuus eli konduktiivisuus (tarkemmin sanottuna "ominaissähkönjohtavuus" tai "ominaiskonduktanssi", tunnus σ tai γ) on resistiivisyyden käänteisarvo. Englanninkielenomaisesti puhutaan myös "konduktiviteetista". Aineen ominaissähkönjohtavuuden SI-järjestelmän mukainen perusyksikkö on 1/(Ω·m), jonka johdannaisyksikkö on S/m, siemensiä / metri.
"Sähkönjohtavuudella" viitataan toisinaan myös konduktanssiin (tunnus G), joka on resistanssin käänteisarvo.
Teollisuudessa usein käytetty sähkönjohtavuuden yksikkö on %I.A.C.S (International annealed copper standard). Kun standardi määritettiin, valittiin puhtaan kuparin johtavuuden arvoksi 100 %I.A.C.S. Valmistus- ja raffinointimenetelmien kehittymisen ansiosta parhaiden kuparilaatujen johtavuus on nykyään noin 102 %I.A.S.C.


Tilavuus.
Tilavuus (tunnus formula_1) on kolmiulotteisen kappaleen koon mitta. Se kertoo paljonko kappaleessa on tilaa. SI-järjestelmän mukainen tilavuuden yksikkö on kuutiometri (lyhenne m³). Lisäyksikkönä tilavuudelle on käytössä litra (tunnus l). Tuhat litraa on yksi kuutiometri, ja yksi litra on yksi kuutiodesimetri (dm³).
SI-järjestelmään kuulumattomia tilavuuden mittayksiköitä.
Tilavuuden yksiköt ovat vaihdelleet eri maissa eri aikoina, mutta myös mitattavan tavaran mukaan. Ns. vetomittoja käytettiin aikaisemmin nesteen ja hienojakoisen kuivatavaran mittaamiseen.
Puutavaran yksiköitä.
Standartti on vanha Pohjoismaissa käytetty puutavaran tilavuuden mittayksikkö. Yksi standartti (1 std) sahattua puutavaraa on noin 4,672 kuutiometriä eli 165 kuutiojalkaa tai 1980 "board-footia" (1 jalka × 1 jalka × 1 tuuma).
Yksikkömuunnoksia.
Kun kuution sivu kaksinkertaistuu, sen tilavuus kahdeksankertaistuu (2³ = 8). Yleisemmin: kun tiedetään pituusyksiköiden suhde saadaan sen kolmantena potenssina tilavuuksien suhde. Esimerkiksi yksi maili on likimäärin 1,61 kilometriä, joten kuutiomaili on likimäärin 1,61³ ≈ 4,17 kuutiokilometriä.


Kuutiometri.
Kuutiometri (tunnus m³) on SI-järjestelmän mukainen tilavuuden yksikkö. Kuution mallisen kappaleen, jonka koko on 1 metri × 1 metri × 1 metri, tilavuus on kuutiometri. Lisäyksikkönä tilavuudelle on käytössä litra (tunnus l). Tuhat litraa on kuutiometri.
1 kuutiometri ilmaa painaa 1,29 kilogrammaa, ja
1 kuutiometri vettä painaa 1000 kilogrammaa.
Kuutiometreillä mitataan esimerkiksi asunnon vedenkulutusta, polttomoottorin iskutilavuutta ja merten vesimääriä. Kuutiometristä pinottuja halkoja käytetään myös nimeä "motti" ().


Litra.
Litra (tunnus l tai L) on SI-järjestelmän lisäyksikkö tilavuudelle. Kuution mallisen kappaleen, jonka koko on 10 cm · 10 cm · 10 cm eli kuutiodesimetri, tilavuus on litra. Tuhat litraa on kuutiometri.
Litran tunnus on joko l tai L. Tästä päätti 16. yleinen paino- ja mittakonferenssi v. 1979. Tämä on poikkeus siihen sääntöön, että vain erisnimiin perustuvien yksiköiden tunnukset alkavat versaalilla (isolla kirjaimella)
. Päätöksen syynä oli kirjaimen l ja numeron 1 sekaantumismahdollisuus. Käytäntö eri maissa on vaihteleva. Usein yksikön tunnus ilman etuliitteitä kirjoitetaan L, mutta kertoimen sisältävät yksiköt, joissa sekaantumisen vaara on pienempi, kirjoitetaan esim. cl, ml, µl.
SI-kertoimet.
"Hehtolitra" (tunnus hl) on sata litraa eli sata kuutiodesimetriä
"Desilitra" (tunnus dl) on litran kymmenesosa eli sata kuutiosenttimetriä.
"Senttilitra" (tunnus cl) on litran sadasosa eli kymmenen kuutiosenttimetriä.
"Millilitra" (tunnus ml) on litran tuhannesosa eli kuutiosenttimetri.
Historia.
Litra otettiin käyttöön Ranskassa 1790-luvulla osana metrijärjestelmää. Alkujaan oli tarkoitus määritellä myös kilogramma sen suuruiseksi, että yksi kuutiodesimetri eli litra vettä olisi massaltaan tarkalleen kilogramman suuruinen. Kilogrammalle valmistettiin kuitenkin oma mallikappaleensa, ja myöhemmin entistä tarkemmiksi tulleet mittaukset osoittivat, että se on hieman suurempi kuin vesikuutiodesimetrin massa.
Kun Pariisissa vuonna 1901 pidettiin kolmas kansainvälinen mitta- ja painokonferenssi (CGPM), tämä ero oli jo tunnettu. Konferenssissa päätettiin, että litra oli yhtä kuin tilavuus, joka on 1 kg:lla vettä normaalissa ilmanpaineessa siinä lämpötilassa (3,98 °C), jossa sen tiheys on suurimmillaan. Tästä päätöksestä seurasi, että yksi litra oli 1,000 028 dm3.
Vuonna 1964 12. kansainvälisessä mitta- ja painokonferenssissa päätettiin litran osalta palata alkuperäiseen määritelmään. Litra on nyt kuutiodesimetrin erityisnimi, toisin sanoen se on tarkalleen 1 dm3. Samalla annettiin kuitenkin suositus, jonka mukaan litran käyttöä olisi syytä välttää sellaisissa mittauksissa, joissa edellytetään niin suurta tarkkuutta, että näiden määritelmien välisellä erolla on merkitystä.


Sähkövaraus.
a> positiivisen ja negatiivisen pistevarauksen muodostaman systeemin ympärillä.
Sähkövaraus eli sähkö­määrä (tunnus "Q") on aineen tai hiukkasen ominaisuus, joka ilmenee siten, että se vaikuttaa voimalla toisiin lähellä oleviin sähkö­varauksellisiin kappaleisiin. On olemassa kahdenlaista sähkö­varausta, joita sanotaan positiiviseksi ja negatiiviseksi sähköksi. Positiivisesti varautuneita kappaleet työntävät luotaan toisia positiivisesti varautuneita kappaleita, mutta vetävät puoleensa negatiivisesti varautuneita kappaleita; negatiivisesti varautuneet kappaleet taas vetävät puoleensa positiivisesti varautuneita ja työntävät luotaan toisia negatiivisesti varautuneita kappaleita.
Sähkövarauksen yksikkö SI-järjestelmässä on coulombi (C). Fysiikan kaavoissa varauksen tunnuksena käytetään yleensä kirjainta "Q".
Klassinen elektrodynamiikka tutkii sitä, miten sähköisesti varautuneet kappaleet vuoro­vaikuttavat keskenään. Se pätee tilanteissa, joissa kvantti­mekaanisia ilmiöitä ei tarvitse ottaa huomioon. Alkeis­hiukkasten välisiä sähkö­magneettisia vuoro­vaikutuksia, joita välittävät fotonit, tutkii kvanttielektrodynamiikka.
Sähkövaraus on eräiden Alkeis­hiukkasten sähkövaraus on niiden perus­ominaisuus, joka kuvaa sitä, millä tavoin hiukkaset osallistuvat sähkö­magneettiseen vuoro­vaikutukseen. Sähkövarausta koskee yleinen säilymislaki.
Robert Millikan osoitti vuonna 1909 lopullisesti, että sähkö­varaus on kvantittunut suure, toisin sanoen on olemassa tietty pienin mahdollinen sähkö­varaus, jota sanotaan alkeis­varaukseksi ("e"), suuruudeltaan noin 1,602 · 10-19 C, ja jonka moni­kertoja kaikki havaitut sähkö­varaukset aina ovat. Esimerkiksi protonin varaus on "+e", elektronin "-e". Myöhemmin on kuitenkin ilmennyt, että kvarkkien varaus on alkeisvarauksen kolmasosia, mutta kvarkit eivät koskaan esiinny irrallisina.
Yleistä.
Varaus on sellaisten aineen muotojen perusominaisuus, joiden välillä ilmenee sähköstaattisia voimia.
Sähkövaraus on monille alkeishiukkasille tyypillinen ominaisuus. Kaikkien vapaina esiintyvien hiukkasten varaus on alkeisvarauksen "e" monikerta. Michael Faraday päätyi jo 1800-luvulla elektrolyysia koskevien tutkimustensa perusteella siihen, että sähkövaraus esiintyy vain erään perusyksikön monikertoina. Robert Millikan vahvisti tämän vuonna 1913 öljy­pisaroilla suorittamillaan kokeilla ja samalla myös mittasi alkeisvarauksen suuruuden. Esimerkiksi protonin varaus on +1 "e" ja elektronin -1 "e". Kvarkkien varaus on kuitenkin +2/3 "e" tai -1/3 "e", mutta vapaita kvarkkeja ei ole koskaan havaittu, minkä ilmiön teoreettinen selitys on asymptoottinen vapaus.
Sopimuksen mukaan protonin varausta sanotaan positiiviseksi (+1 "e") ja elektronin varausta negatiiviseksi (-1 "e"). Varaukselliset hiukkaset, joiden varaus on samanmerkkinen, työntävät toisiaan luotaan, kun taas hiukkaset, joiden varaus on vastakkaismerkkinen, vetävät toisiaan puoleensa. Coulombin lain mukaan tämä voima on suoraan verrannollinen varausten tuloon ja kääntäen verrannollinen niiden välimatkan neliöön. Tämän vuorovaikutuksen välittäjänä on sähkövarausta ympäröivä sähkökenttä.
Makroskooppisen kappaleen varaus on yhtä suuri kuin siinä olevien hiukkasten varausten summa. Se on yleensä pieni, koska aine on muodostunut atomeista, joissa elektroneja on yleensä yhtä monta kuin protoneja, minkä vuoksi niiden varaukset kumoavat toisensa ja atomin kokonaisvaraus on nolla.
Ioni on atomi tai atomiryhmä, joka on luovuttanut elektroneja, jolloin se on positiivisesti varautunut kationi taikka vastaanottanut lisää elektroneja, jolloin se on negatiivisesti varautunut anioni. Yksiatomiset ionit ovat muodostuneet vain yhdestä atomista, moniatomiset eli kompleksi-ionit sen sijaan useammasta atomista, kuitenkin siten, että ionissa on yhteensä eri määrä elektroneja kuin sinä olevien atomien ytimissä on protoneja.
Vasemmalla positiivisen varauksen, keskellä negatiivisen varauksen ja oikealla sähköisesti neutraalin hiukkasen aiheuttamat sähkökenttäviivat.
Kun atomit tai ionit sitoutuvat toisiinsa muodostaen makroskooppisia kappaleita, ne pyrkivät muodostamaan sähköisesti neutraaleja rakenteita. Tämän vuoksi makroskooppisten kappaleiden sähkövaraus on yleensä pieni, mutta harvoin tarkalleen nolla.
Joissakin makroskooppisissa kappaleissa on kaikkialla ioneja sillä tavoin, että koko kappaleella on positiivinen tai negatiivinen nettovaraus. Sähköä johtavat aineet voivat myös melko helposti luovuttaa tai vastaanottaa elektroneja ja saada tällä tavoin positiivisen tai negatiivisen varauksen. Kun kappaleen sähkövaraus on nollasta poikkeava ja liikkumaton, siinä sanotaan olevan staattista sähköä.
Staattista sähköä saadaan helposti aikaan hankaamalla kahta eri ainetta vastakkain, esimerkiksi meripihkaa turkisnahalla tai lasia silkillä. Tällä tavoin sähköä johtamattomiin aineisiin voidaan saada merkittävä sähkövaraus. Ellei varaus kummastakaan kappaleesta pääse virtaamaan pois, kumpaankin muodostuu yhtä suuri, mutta vastakkaismerkkinen varaus, sillä varauksen säilymislaki pätee kaikissa ilmiöissä.
Metallit eivät tule hankaamalla sähköisiksi. Mutta niihinkin voidaan saada sähkövaraus esimerkiksi kytkemällä ne jännitelähteen napoihin. Kun kondensaattori kytketään jännitelähteeseen, sen toiseen levyyn tulee positiivinen, toiseen yhtä suuri negatiivinen varaus. Tämän varauksen suuruus saadaan jakamalla jännite kondensaattorin kapasitanssilla.
Vaikka kappaleen kokonaisvaraus olisi nolla, varaus voi kappaleen sisällä olla jakautunut epätasaisesti, esimerkiksi ulkoisen sähkökentän tai polaaristen molekyylien vuoksi. Tällaisissa tapauksissa kappaleen sanotaan olevan polaroitutunut. Polarisoitumisesta johtuvaa varausta sanotaan "sidotuksi varaukseksi", kun taas varausta, joka johtuu siitä, että kappale on luovuttanut tai vastaanottanut elektroneja, sanotaan "vapaaksi varaukseksi".
Kun varaus on liikkeessä, sen ympärille muodostuu sähkökentän lisäksi myös magneettikenttä. Magneettikentästä aiheutuvat voimat vaikuttavat liikkuviin, mutta eivät paikallaan oleviin varauksiin. Sähkö- ja magneettikenttä yhdessä muodostavat sähkömagneettisen kentän; miten se jakautuu sähkö- ja magneettikentäksi, riippuu kuitenkin havaitsijan liiketilasta ja käytetystä koordinaatistosta.
Yksiköt.
SI-järjestelmässä sähkövarauksen yksikkö on coulombi (C), joka on noin 6,242 · 1018 kertaa alkeisvarauksen suuruinen. Täten elektronin varaus on noin 1,602 · 10-19 coulombia. Coulombi määritellään varaukseksi, joka kulkee sähkönjohtimessa poikkipinnan läpi yhdessä sekunnissa, kun siinä kulkee yhden ampeerin sähkövirta. Sähkövaraukselle käytetään yleisesti tunnusta "Q". Sähkövaraus voidaan suoraan mitata elektrometrilla, epäsuorasti myös galvanometrilla.
Kun oli todettu, että sähkövaraus esiintyy vain tietyn pienimmän varauksen monikertoina, George Stoney ehdotti vuonna 1891 tälle varauksen perusyksikölle nimeä "elektroni". Sana tuli myöhemmin käyttöön J. J. Thomsonin löytämän hiukkasen nimenä, jolla on tämän suuruinen negatiivinen varaus. Varsinkin kemiassa elektronin varauksen itseisarvoa eli alkeisvarausta käytetään usein varauksen yksikkönä.
Eräillä sähköteknisillä aloilla kuten akkujen kapasiteetin mittauksessa varauksen yksikkönä käytetään ampeerituntia (Ah). Yksi ampeeritunti on 3600 coulombia.
Staattinen sähkö ja sähkövirta.
Staattinen sähkö ja sähkövirta ovat kaksi eri ilmiötä, joista kumpaankin sähkövaraus liittyy, mutta ne voivat samaan aikaan esiintyä samassakin kappaleessa. Kun kappaleessa on staattista sähköä, vallitsee epätasapaino, joka pyrkii purkautumaan sähköpurkauksena. Sähköpurkauksessa molempien kappaleiden varaus muuttuu. Sähkövirta sen sijaan on sähkövarauksen liikettä kappaleen läpi, eikä se muuta sen kappaleen sähkövarausta, jonka läpi se kulkee.
Yleisimpiä varauksellisia hiukkasia ovat positiivisesti varaukselliset protonit ja negatiivisesti varaukselliset elektronit. Varauksellisten hiukkasten liike on sähkövirtaa. Monissa tilanteissa ei ole merkitystä sillä, oletetaanko positiivisten varausten liikkuvan tiettyyn suuntaan vai negatiivisten varausten liikkuvan päinvastaiseen suuntaan. Tämä makroskooppinen näkökanta yksinkertaistaa monia sähkömagnetismiin liittyviä käsitteitä ja laskuja.
Mikroskooppiselta kannalta on monia tapoja, joilla sähkövirta voi muodostua. Metalleissa se on elektronien liikettä. Mutta esimerkiksi eräissä puolijohteessa voi olla elektronin vajauksia eli "aukkoja", jotka käyttäytyvät monessa suhteessa ikään kuin ne olisivat positiivisesti varautuneita hiukkasia, jolloin sähkövirta on niiden liikettä. Elekrolyytissa ja plasmassa sähkövirta on positiivisten ja negatiivisten ionien liikettä.
Sovitun määritelmän mukaan sähkövirran suunnaksi katsotaan se suunta, johon positiivisen varauksen voidaan ajatella liikkuvan. Tämä voi kuitenkin aiheuttaa sekaannusta, sillä käytännössä tärkeimmässä tapauksessa eli metallijohtimissa sähkövirta on negatiivisesti varauksellisten elektronien liikettä, ja niiden liikesuunta on päinvastainen kuin virran suunta.
Hankaussähkö.
Hankaussähköä voidaan tutkia esimerkiksi seuraavilla kokeilla.
Hangataan toisiaan vasten lasikappaletta ja pihkakappaletta, joista kummassakaan ei ilmene sähköisiä ominaisuuksia, ja jätetään ne hankaamisen jälkeen toisiinsa kiinni. Edelleenkään niissä ei ilmene sähköisiä ominaisuukia. Mutta jos ne otetaan irti toisistaan, ne vetävät toisiaan puoleensa.
Näitä veto- ja työntövoimia kutsutaan sähköisiksi ilmiöiksi, ja kappaleita, joissa ne ilmenevät, sanotaan sähköisiksi tai sähkövarauksellisiksi.
Molempien lasikappaleiden sähköiset ominaisuudet ovat samanlaisia, mutta päinvastaiset kuin pihkakappaleiden ominaisuudet: lasi vetää puoleensa sitä, mitä pihka työntää luotaan ja päinvastoin.
Jos millä tavalla tahansa sähköiseksi tehty kappale toimii samoin kuin lasinkappale, siis työntää luotaan lasia ja vetää puoleensa pihkaa, siinä voidaan sanoa olevan "lasisähköä". Päinvastaisessa tapauksessa on kyseessä "hartsisähkö". Kaikki sähkövaraukselliset kappaleet ovat joko lasi- tai hartisähköisiä.
Lasisähköä sanotaan vakiintuneen käytännön mukaisesti positiiviseksi, hartsisähköä negatiiviseksi sähköksi. Näiden sähköisten tilojen täysin vastakkaiset ominaisuudet ovat antaneet aiheen antaa niille vastakkaiset etumerkit, mutta se, että positiivinen etumerkki on annettu lasisähkölle, perustuu sinänsä täysin mielivaltaiseen sopimukseen.
Sähkövarauksellisen ja varauksettoman kappaleen välillä ei vallitse vetäviä eikä työntäviä voimia.
Sähkövaraus suhteellisuusteoriassa.
Suhteellisuusteorian mukaan sähkövaraus on invariantti, eli se ei riipu havaitsijan liiketilasta eikä käytetystä koordinaatistosta. Tämä merkitsee, että hiukkasella on aina sama sähkövaraus, liikkuipa se millä nopeudella tahansa.
Varauksen säilymislaki.
Eristetyn systeemin sähkövaraus pysyy vakiona riippumatta siitä, mitä muutoksia sen sisällä tapahtuu. Tämä laki pätee kaikissa fysiikan tuntemissa ilmiöissä, ja se voidaan teoreettisesti johtaa fysikaalisten suureiden invarianssista kvanttielektrodynaamisessa mittamuunnoksessa.
Muissa ilmiöissä kuin ydin- ja hiukkasreaktiossa varauksen säilyminen seuraa jo siitä, että sekä protonin että elektronin varaus on vakio, eikä kumpiakaan synny eikä häviä, vaan ne vain siirtyvät paikasta toiseen. Mutta esimerkiksi beetahajoamisessa neutroni hajoaa protoniksi, elektroniksi ja antineutriinoksi. Silti tässäkin ilmiössä kokonaisvaraus säilyy, sillä neutronin samoin kuin antineutriinon varaus on nolla, protonin +1 ja elektronin -1 alkeisvarausyksikköä. Yleensäkin varauksen säilymislaki pätee myös kaikissa tunnetuissa hiukkasreaktioissa.
formula_5
formula_6
missä formula_4 on suljetun pinnan läpi kulkeva nettomääräinen sähkövirta ja formula_11 pinnan rajoittamalla alueella oleva sähkövaraus.
Osittaisvaraus.
Molekyylissä olevalla atomilla sanotaan olevan "osittaisvarausta", kun atomin ympärillä on eri suuruinen elektronitiheys kuin samalla neutraalilla atomilla olisi yksinään. Esimerkiksi hiilidioksidin (CO2) hiiliatomi vetää yhteisiä sidoselektroneja puoleensa heikommin kuin happiatomit, joten sen osittaisvaraus on positiivinen (merkitään +"δ"). Happiatomien osittaisvaraukset ovat hiilidioksidissa negatiiviset (−"δ"). Toisaalta esimerkiksi happimolekyylissä (O2) elektronit jakautuvat atomien kesken tasan, joten siinä ei esiinny osittaisvarauksia.
Ulkoisessa sähkökentässä dielektrinen aine polarisoituu eli sen molekyylien varaukset siirtyvät sähkökentän vaikutuksesta niin, että ulkoinen kenttä heikkenee materiaalin sisällä. Sähköjohteissa taas elektronit asettuvat ulkoisen sähkökentän vaikutuksesta metallin pinnalle siten että metallin sisällä sähkökenttä häviää.


Ylöjärvi.
Ylöjärvi on kaupunki Pirkanmaalla. Ylöjärven naapurikuntia ovat Hämeenkyrö, Ikaalinen, Kihniö, Nokia, Parkano, Ruovesi, Tampere ja Virrat. Kaupungin pinta-ala on neliökilometriä ja väkiluku. Vuoden 1954 alussa Teiskon kunnan läntinen, Näsijärven länsipuolella oleva osa jaettiin Ylöjärven ja Kurun kesken. 1. tammikuuta 2007 astui voimaan Ylöjärven kaupungin ja Viljakkalan kunnan kuntaliitos. Kurun kunta liitettiin osaksi Ylöjärveä 1. tammikuuta 2009. Ylöjärven vaakunan on suunnitellut Gustaf von Numers, ja se on vahvistettu vuonna 1954.
Ylöjärven kappeliseurakunta perustettiin vuonna 1779 Pirkkalasta. Ylöjärven maalaiskunta perustettiin vuonna 1869. Kaupungiksi kunta muuttui vuoden 2004 alusta. Ylöjärvi sijaitsee Tampereesta luoteeseen Näsijärven rannalla. Matkaa Tampereelle on 14, Helsinkiin 189 ja Turkuun 164 kilometriä.
Ylöjärvi on maaseutumainen kaupunki. Sillä ei ole selvää keskustaa: Tampere–Vaasa-maantie ja Tampere–Seinäjoki-rautatie jakavat kunnan keskusta-alueen kahteen toisistaan erottuvaan osaan, "kirkonkylään" ja "Soppeenmäkeen". Muita Ylöjärven osia ovat muun muassa "Asuntila", "Vuorentausta", "Siivikkala", "Metsäkylä", "Vahanta", "Takamaa" ja "Mutala".
Vuonna kaupungin kunnallisvero oli prosenttia. Ylöjärven väkiluku on kasvanut melko voimakkaasti viime vuosina Tampereen imussa; erityisesti tämä pätee "Metsäkylän" ja "Asuntilan" alueisiin. Väestö on myös suhteellisen nuorta. Viime sotien jälkeen Ylöjärvelle asutettiin Kaukolan siirtoväkeä.
Paikkakunnan kohteita.
Ylöjärvellä on kaksi peruskoulun yläastetta, Soppeenharjun ja Moision koulut. Yhtenäiskouluja on kolme, Keihäslahden koulu, Viljakkalan koulu sekä Ylöjärven yhtenäiskoulu. Ala-asteita kaupungissa on kahdeksan. Lisäksi kaupungissa toimii lukio ja Pirkanmaan taitokeskuksen toimipiste, joka tarjoaa ammatillista peruskoulutusta teollisuusalueella. Ylöjärven lukio tarjoaa valtakunnallisen opetussuunnitelman lisäksi mahdollisuuden syventää opiskelijan näkemystä ja tietämystä yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollisuuksista ja yrittäjyydestä. Lukiossa toimii erillinen Y-linja.
Matkailukohteita ovat muun muassa Villa Urpo (kustantaja Urpo Lahtisen koti), Teivon ravirata, ympäristötaidetta edustava, 10 000 istutetusta puusta koostuva Puuvuori ja Ylöjärven museo. Ylöjärvellä on neljä kirkkoa ja kaksi rukoushuonetta: Ylöjärven kirkko, Kurun kirkko, Viljakkalan kirkko, Pengonpohjan rukoushuone ja Länsi-Teiskon kirkko (rukoushuone). Antaverkassa on Huurre-yhtiön perustajan vuorineuvos Paavo V. Suomisen perustama Suomen Jäähdytystekniikan Museo ja hänen rakennuttamansa Pyhän Mikaelin kappeli museon vieressä.
Yrityksistä voidaan mainita muun muassa Pilkington Oy (tuulilaseja valmistava tehdas) ja Huurre Group Oy:n kylmäkalustetehdas.
Lakialassa lähellä Hämeenkyrön rajaa toimi vuosina 1943–1966 Outokumpu Oy:n Paroisten kuparikaivos, joka oli aikanaan kunnan merkittävimpiä työnantajia. Entisellä kaivoksella on vuodesta 1967 lähtien toiminut Puolustusvoimien Teknillinen Tutkimuslaitos.
Ylöjärveläisistä yhdistyksistä voidaan mainita muun muassa Rantajätkät; se järjestää erilaisia tapahtumia, joista tunnetuin on kesällä pidettävä Räikkärock. Yhdistyksistä Ylöjärven vapaaehtoinen palokunta ry ylläpitää perinteistä VPK-henkeä. Palokunnalla on toimivat häly-, nuoriso-, nais- ja vesisukellusosastot.
Tunnettuja ylöjärveläisiä.
Tunnetuimpiin ylöjärveläisiin kuuluvat Syrjän veljekset Martti Syrjä ja Mikko "Pantse" Syrjä ja heidän serkkunsa Aku Syrjä, sekä Juha Torvinen jotka kuuluvat ylöjärveläiseen Eppu Normaali-yhtyeeseen. Tunnettuja ovat myös Syrjän veljesten vanhemmat, kirjailijat Jaakko Syrjä ja Kirsi Kunnas.
Muita tunnettuja Ylöjärvellä asuneita tai nykyään asuvia ovat tai ovat olleet muun muassa Antti Honkkila, Pasi Kaunisto, Esa Keskinen, Sanni Leinonen, Maria Lund, Tiina Lymi, Jaakko Löytty, Pate Mustajärvi, Toni Nieminen, Ville Nieminen, Matti Nykänen, Mervi Nykänen (os. Tapola), Tenho Saurén, Carl J. Danhammer, Kirsi-Kaisa Sinisalo, Saara Tuominen, Joni Karvinen, Rosa Lindstedt ja Maria Ylipää.
Kaupunginosat, asuinalueet ja kylät.
Ylöjärvellä sijaitsevia kaupunginosia, asuinalueita ja kyliä ovat Antaverkka, Asuntila, Elovainio, Haavisto, Ilmari, Kaihari, Kirkonseutu, Lempiäniemi, Metsäkylä, Mutala, Peräsilta, Pinsiö, Siivikkala, Soppeenmäki, Takamaa, Vahanta, Vasama, Veittijärvi sekä Vuorentausta.
Hanhijärvi, Harhala, Haveri, Hiiroinen, Inkula, Karhe, Manni, Nisu, Pikku-Pispala, Viljakkalan kirkonkylä.
Hainari, Itä-Aure, Kallio, Karjula, Kulju, Kurun kirkonkylä, Kyrönlahti, Länsi-Aure, Länsi-Teisko, Luode, Niemikylä, Parkkuu, Pengonpohja, Poikelus, Riuttanen, Seitseminen.


Pieksänmaa.
Pieksänmaa oli lyhytikäinen Suomen kunta, joka oli olemassa vuosina 2004–2006 ja sijaitsi Etelä-Savon maakunnassa, Itä-Suomen läänissä, Pieksämäen silloisen alueen ympärillä. Sen väkiluku oli 8 607 ja pinta-ala 1 789,97 km², josta 255,64 km² oli sisävesiä. Väestötiheys oli 5,7 asukasta neliökilometriä kohti. Pieksänmaa oli yksikielisesti suomenkielinen. 1. tammikuuta 2007 Pieksänmaasta tuli osa Pieksämäen kaupunkia.
Historia.
Pieksänmaan kunta syntyi 1. tammikuuta 2004, kun Pieksämäen maalaiskunta sekä Jäppilän ja Virtasalmen kunnat lakkautettiin ja yhdistettiin noin 9 000 asukkaan kunnaksi. Kuntakeskus oli Naarajärvi. Kunta jäi lyhytikäiseksi, sillä Pieksänmaa ja Pieksämäki yhdistettiin vuoden 2007 alussa uudeksi Pieksämäeksi. Uuden kunnan väkiluku on vuoden alussa n. 21 000.
Kylät.
Pieksänmaa käsitti seuraavat kylät (pl. Virtasalmi ja Jäppilä): Heikkolankangas, Hietamäki, Kantala, Karjala, Kirkonkylä, Kontiomäki, Kylmämäki, Maavesi, Mataramäki, Montola, Neuvola, Nenonpelto, Nikkarila, Niskamäki, Nykälä, Pitkäsmäki, Pyhitty, Pyhäjärvi, Pöyhölä, Sarkaniemi, Siikamäki, Surnunmäki, Toikkalanmäki, Vanaja, Vehmaskylä, Venetmäki, Venettekemäranta, Vilhula


Karhu (olut).
Karhu on suomalainen olutmerkki, tyypiltään vaalea lager. Karhua valmistaa tanskalaisen Carlsberg-konsernin omistama Sinebrychoff Keravalla. Viime vuosina Karhu on ollut markkinaosuudeltaan Suomen suosituin olutmerkki. Vuoden 2006 lopulla Sinebrychoff lopetti Karhun pullottamisen Porin tehtaalla ja panemisen 25. syyskuuta 2009. Karhu-oluen hautajaiset pidettiin Porissa päivää aikaisemmin.
Historia.
Karhu-oluen historia alkaa 1920-luvun Porista. Tuotteen valmistus keskeytyi 1930-luvun alkupuolella, mutta jatkui vuonna 1958 ykkösoluena. Kolmoskarhu lanseerattiin vuonna 1961 ja Tosi Vahva Karhu (8,0 t-%) keväällä 1999. Karhu siirtyi Sinebrychoffin omistukseen vuonna 1972, mutta oli porilainen paikallisolut vuoteen 1993, jolloin siitä tuli valtakunnallinen. Nykyään Karhu on Suomen suosituin olut ja sen nykyreseptin on kehittänyt Porin-panimolla tuotantopäällikkönä ja panimomestarina toiminut Ilkka Vanhatalo.
Porin panimon sulkeminen.
Vuonna 2008 Sinebrychoff kunnioitti Porin 450-vuotisjuhlaa erikoisoluella. Noin 10 kuukautta myöhemmin 2009 Sinebrychoff ilmoitti 156-vuotiaan panimon sulkemisesta. Liike aiheutti runsaasti kritiikkiä.
Karhu-oluet.
Karhun ainesosia ovat vesi, ohramallas, ohratärkkelys ja humala. Korpisavussa on lisäksi käytetty savuaromia.


Vertaisverkko.
Vertaisverkko ("P2P",) on verkko, jossa ei ole kiinteitä palvelimia ja asiakkaita, vaan jokainen verkkoon kytketty taho toimii sekä palvelimena että asiakkaana verkon muille jäsenille. Termi on yleensä yhdistetty tietokoneisiin ja tietoverkkoihin, mutta on ollut viime aikoina käytössä muun muassa ihmisten sosiaalista verkostoitumista tutkittaessa. Internetissä vertaisverkkoja käytetään useisin tarkoituksiin, kuten tiedostojen jakamiseen, internet-puheluihin ja pikaviestintään. Arkikielessä vertaisverkoilla tarkoitetaan nimenomaan tiedostonjakoverkkoja, joiden valtava suosio on nostanut ne suuren yleisön tietoisuuteen.
Etuna perinteiseen palvelin-asiakas-malliin verrattuna on resurssien järkevämpi käyttö. Asiakkaat eivät jonota pääsyä palvelimelle, vaan verkon kaikkien jäsenten laskentateho, kaista ja tallennustila on yhteisessä käytössä. Vertaisverkon kapasiteetti siis kasvaa uusien jäsenten myötä. Toinen etu on tiedon hajanaisuus: sama data on verkossa moneen kertaan eri paikoissa, mikä lisää luotettavuutta.
Ensimmäinen laajamittainen vertaisverkko oli NNTP-protokollaan perustuva keskusteluryhmäjärjestelmä Usenet.
Puhdas vertaisverkko vs. hybridi.
Täysverisessä vertaisverkossa kaikki verkon jäsenet ovat tasavertaisia ja ne toimivat samanaikaisesti sekä asiakkaina että palvelimina. Keskuspalvelinta tai -reititintä ei ole. Tällaisia verkkoja ovat tiedostonjakoverkoista muun muassa Freenet ja Gnutella.
Tämän mallin lisäksi on käytössä monia erilaisia vertaisverkon ja perinteisen palvelin-asiakas-mallin hybridejä. Niissä on usein keskuspalvelin, johon koko verkko on yhteydessä. Palvelin voi tällöin vaikkapa kerätä hakemistoa kunkin jäsenen jakamasta datasta ja tarjota koko verkon kattavaa hakupalvelua. Eräänlainen yhdistelmäratkaisu on käytössä myös Usenetissä, jossa uutisryhmäpalvelimet toimivat keskenään vertaisverkkona, mutta tarjoavat lukijoille asiakas/palvelin-arkkitehtuurin mukaisesti ryhmiä luettavaksi.
Rakenteellinen vs. rakenteeton.
Rakenteettomassa vertaisverkossa jäsenet muodostavat yhteydet toisiinsa mielivaltaisesti. Jos verkon jäsen ilmoittaa hakevansa tiettyä dataa, hakupyyntö etenee sokeasti ketjussa eteenpäin. Tämä on verraten tehotonta, sillä pyyntö ei todennäköisesti pääse perille haettavan datan ollessa kaukana, useiden linkkien päässä. Hakupyyntöjen laajamittainen välittäminen myös kuormittaa verkkoa. Tällaisia verkkoja ovat esimerkiksi Gnutella ja FastTrack.
Rakenteellisessa vertaisverkossa on käytössä menetelmä, jossa verkon jäsenillä on tietoisuus kaiken jaetun datan sijainnista. Näin saapuva haku voidaan ohjata oikeaan suuntaan. Ylivoimaisesti yleisin tekniikka on hajautettu tiiviste (DHT, Distributed Hash Table). DHT:ta hyödyntäviä rakenteellisia protokollia ovat esimerkiksi Chord, Pastry, Tapestry, CAN ja Tulip.
Salattu vs. salaamaton.
Vertaisverkon tahojen välisen liikenteen salaaminen parantaa käyttäjien tietoturvaa. Salaamisen lisäksi jotkut verkot kuten Freenet ja Tor pyrkivät käyttäjien anonymiteettiin kierrättämällä salatun liikenteen satunnaisten välittäjätahojen kautta. Ulkopuoliset eivät näe mitä salatussa verkossa liikkuu, joten liikenteen tarkkailu, suodattaminen tai sensurointi ei ole mahdollista.
Tiedostonjakoverkot.
Tiedostonjakoverkot ovat tunnetuin vertaisverkkotyyppi. Tiedostonjakoverkkoja käytetään yleisimmin musiikkin, elokuvien ja tietokoneohjelmien levittämiseen. Näissä verkoissa levitetään laittomasti paljon tekijänoikeuksien suojaamaa materiaalia, mikä on herättänyt viime vuosina erityisesti musiikki- ja elokuvateollisuuden huomion.


Pekka Siitoin.
Timo Pekka Olavi Siitoin (20. toukokuuta 1944 Varkaus – 8. joulukuuta 2003 Vehmaa) oli Turussa ja Naantalissa vaikuttanut suomalainen okkultisti ja uusnatsi. Hän nousi 1970-luvulla julkisuuteen Adolf Hitleriä avoimesti ihailevana uusnatsina. Hänen myöhempää elämäänsä rasittivat vankeustuomio, perhetragediat ja alkoholin liikakäyttö.
Varhaiset vuodet.
Pekka Siitoinin poika, Paul Siitoin, kertoi televisiodokumentissa "Isän valtakunta", että hänen isänsä oli omien sanojensa mukaan adoptoitu vuonna 1944. Pekka Siitoinin oikea isä olisi ollut saksalainen upseeri von Weltheim ja äiti suomalais-venäläinen nainen. Pian syntymänsä jälkeen äiti olisi hylännyt poikansa lastenkotiin. Pekka Siitoinin kasvatusvanhemmat olivat Hulde Sifia Rissanen ja Olavi Valdermar Siitoin.
Pekka Siitoin suoritti varusmiespalveluksensa Niinisalossa mittauspatteristossa ja hän kotiutui reservin kersanttina. Siitoin opiskeli Turussa kauppakoulussa ja perusti oman valokuvastudion. Myöhemmin Siitoin aloitti elokuvauksen sekä avasi alan myymälän. Elokuvaosasto Siitoin Filmi Oy teki pääasiassa mainos- ja matkailufilmejä. Myöhemmin Siitoin Filmi Oy kustansi okkultistista, ufologista ja poliittista kirjallisuutta, josta Siitoin itse on kirjoittanut suurimman osan. Siitoin käytti kirjoittaessaan muun muassa salanimiä Peter Siitoin, Jonathan Shedd, Hesiodos Foinix, Peter von Weltheim, Edgar Bock ja Cassius Maximanus. Kaksiosainen "Musta Magia" on käännetty myös ruotsiksi.
Nuoruudessaan Pekka Siitoin opiskeli myös Suomen Teatterikoulussa. Lisäksi hän oli selvänäkijä Aino Kassisen oppilas vuosina 1971–1974 yhdessä Vesa-Matti Loirin kanssa. Kassinen perehdytti Siitoinin myös satanismiin, jota hän on sanonut harjoittaneensa siitä lähtien. Siitoin perusti tuolloin okkultistisen Turun Hengentieteen Seuran, jota seurasi poliittis-okkulttinen Pegasos-seura. Turun Hengentieteen seuran aikoihin Siitoin suoritti kaukoparannusta ja julkaisi runsaasti alaan liittyvää kirjallisuutta.
Politiikka.
Siitoin toimi Suomen Maaseudun Puolueen kunnallisjärjestön varapuheenjohtajana 1970-luvun alussa. SMP:n hajaantumisen ja Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolueen perustamisen jälkeen Siitoin jäi pois toiminnasta, ryhtyi julkisesti kansallissosialistiksi ja perusti useita järjestöjä, kuten Isänmaallinen Kansanrintama (IKR). Siitoin piti itseään Suomen kansallissosialistisen liikkeen valtakunnanjohtajana ja sai enimmillään muutamia kymmeniä kannattajia.
Sisäasiainministeriö lakkautti neljä hänen perustamaansa järjestöä 1977 uusfasistisina ja Pariisin rauhansopimuksen vastaisina.
Siitoin sai 141 ääntä vuoden 1996 kunnallisvaaleissa, joka oli kuudenneksi eniten Naantalissa. Hän ei kuitenkaan tullut valituksi johtuen heikommasta vertailuluvusta. Valtuustopaikka jäi 29 äänen päähän.
Kansallis-Demokraattinen Puolue.
Kansallis-Demokraattinen Puolue (KDP) perustettiin korvaamaan kiellettyä IKR:ää kesällä 1978. KDP ei koskaan ollut puoluerekisterissä, eikä se ollut edes rekisteröity yhdistys, jotta yhdistyslainsäädäntö ei koskisi sitä. Käytännössä se toimi kuitenkin virallisen yhdistyksen tavoin. Kansallis-Demokraattinen Puolue oli järjestetty paikallisosastoihin ja paikalliskomendantteja oli eri puolilla Suomea. KDP kuului lyhyen aikaa Kansallinen Rintama (aikaisemmin Kansallinen Liittoneuvosto) -nimiseen suomalaisten kansallismielisten järjestöjen kattojärjestöön, jonka puheenjohtajana toimi Väinö Kuisma. Muut jäsenjärjestöt olivat Arjalainen Germaaniveljeskunta, Arjalaisen Veren Liitto ja Suomen Kansallisrintama, joka toimi aluksi itsenäisenä järjestönä, sittemmin KDP:n alaisuudessa.
Vuonna 1984 KDP:n toiminta oli taantunut lähes pelkäksi postimyynniksi. KDP:ssä yritettiin vallankaappausta jäsenistön ollessa tyytymättömiä johtajansa toimintaan.
Maaliskuussa 1985 Siitoin esiintyi kannattajiensa kanssa Turun yliopiston ylioppilaskunnan kaapelitelevisiossa, Kylä-TV:ssä. Turun yliopistossa alkoi myös esiintyä irlantilaisperäisiä fasistisia tarroja. Toiminta tuli eduskuntakyselyn aiheeksi. Syyskuussa 1985 Siitoin pyysi KDP:n kunniajäseneksi Pentti Linkolaa.
Siitoin esiintyy Arjalaisen Germaaniveljeskunnan (sittemmin Isänmaallinen Oikeisto) silloisen puheenjohtajan Väinö Kuisman kanssa 1990-luvun alussa tehdyllä "Sieg Heil Suomi" -dokumentilla, jonka on suunnitellut ja ohjannut Nina Stenros. Dokumentti käsittelee pääasiassa Arjalaisen Germaaniveljeskunnan toimintaa sekä Kansallisen Rintaman perustamista.
Rikostuomiot.
Siitoin tuomittiin vuonna 1977 viideksi vuodeksi ja seitsemäksi kuukaudeksi vankeuteen yllytyksestä "Tiedonantaja"-lehteä painaneen kirjapaino Kursiivin tuhopolttoon ja Pariisin rauhansopimuksessa kielletyn järjestön perustamisesta. Siitoin itse väitti saaneensa vankeustuomionsa ”pääasiassa poliittisista syistä”. Siitoin oli jo aikaisemmin tuomittu sakkoihin muun muassa ilkivallasta Turun synagogaa vastaan.
Loppuvaiheet.
Viimeiset vuotensa Siitoin asui huvilallaan Vehmaalla. Siitoin kuoli ruokatorven syöpään joulukuussa 2003 Vehmaan terveyskeskuksessa.
Perhe.
Omien sanojensa mukaan Siitoin oli elämänsä aikana ollut kolme kertaa naimisissa. Hänellä oli myös kuusi lasta, joista nuorin syntyi 1994. Vanhin poika Petri Siitoin kuoli auto-onnettomuudessa Naantalissa 1985 lähdettyään autolla viikonlopuksi varusmieslomalle Säkylästä. Tapahtuma masensi Siitoinia niin paljon, että poliittinen toiminta lamaantui pitkäksi aikaa. Toinen sisaruksista Elina Siitoin kuoli alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttöön 28-vuotiaana. Pekka Siitoinin vaimo kuoli tammikuussa 2000. Paul Siitoin kuoli 14.4.2012.
Elämäkerta.
Vuonna 2006 julkaistiin Iiro Nordlingin ja Olavi Koskelan kirjoittama Siitoinia käsittelevä 208-sivuinen elämäkertakirja "Suomen Führer – Valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin (1944–2003)". Vuonna 2010 YLE TV1 esitti Miki Brunoun ohjaaman televisiodokumentin "Tosi tarina: Isän valtakunta", joka kertoi Pekka Siitoinista hänen poikansa Paulin silmin.


Pohjoinen jäämeri.
Pohjoinen jäämeri () tummemmalla sinisellä.
Pohjoinen jäämeri on Arktisella alueella Pohjoisnavan ympärillä oleva suuri merialue. Sitä voidaan pitää jatkeena Atlantille, johon sen yhdistää Norjanmeri. Beringinsalmi yhdistää sen Tyyneenmereen. Pohjoisen jäämeren pinta-ala on noin 14 miljoonaa km². Meri on suurimmaksi osaksi jäässä vuoden ympäri. Ilmaston lämpenemisen seurauksena pysyvän jääpeitteen alue pienenee ja vuoteen 2040 mennessä jääpeite voi kadota kesän ajaksi kokonaan.
Synty.
Pohjoinen jäämeri syntyi noin 18 miljoonaa vuotta sitten, jolloin sen syvissä osissa vallitsi noin 700 000 vuoden ajan happikato.
Nykyinen Pohjoinen jäämeri oli ennen järvi, kunnes Atlantti laajeni ja rikkoi Grönlannin ja Huippuvuoret toisiinsa yhdistäneen kannaksen. Grönlannin ja Huippuvuorten väliin muodostui salmi, joka yhdisti Pohjoisen jäämeren ja Atlantin, muuttaen Pohjoisen jäämeren sisämereksi. Atlantin raskaampi ja suolainen vesi pääsi virtaamaan salmen kautta jäämerelle, jolloin sen pintaan muodostui kevyempi murtovesikerros ja sen alapuolelle raskas syvän veden kerros. Pohjoisen jäämeren ollessa vielä järvi vesi sekoittui kevät- ja syyskierron yhteydessä pohjaan saakka, mereksi muuttumisen jälkeen enää vain ylempään murtovesikerrokseen ja syvät vedet vaihtuivat pelkästään Pohjois-Atlantin puolelta. Syntynyt salmi oli kapea ja sen pohjaa pitkin virtasi jäämerelle vain rajoitetusti Atlantin vettä. Näin ollen syvien vesien vaihtuvuus heikkeni ja muodostui happivajetta, joka nykyään vaivaa Mustanmeren ja Itämeren syvimpiä kerroksia. Pohjoisen jäämeren syntyhistoria on pystytty määrittämään hapettomien pohjasedimenttien iän perusteella.
Joet.
Aasian puolella mereen laskevat siperialaiset joet Ob, Jenisei ja Lena ja Pohjois-Amerikan puolelta Mackenzie, Back ja Coppermine. Lisäksi vettä mereen tulee Beringinsalmesta, Atlantilta Golfvirran tuomana sekä sulavista jäätiköistä.
Eläimistö ja luonnonvarat.
Ydinsukellusvene ja jääkarhuja Pohjoisella jäämerellä.
Pohjoisen jäämeren eläimistö koostuu lähinnä kaloista ja merinisäkkäistä. Kaupalliseen hyödynnykseen ovat päätyneet lämpimämmän merenosan silli, turska ja kampela. Lisäksi tavataan hylkeitä ja monia valaslajeja, sekä jääkarhua. Hylkeet ja valaat kokivat melkein sukupuuton 1900-luvulla, kunnes niille säädettiin pyydystyskiintiöt. Itäisen Siperian rannikolla kaivetaan maasta tinaa ja Kanadan ja Alaskan rannikoilta pumpataan öljyä ja maakaasua. Lisäksi Huippuvuorilla kaivetaan kivihiiltä.
Osameret.
Lomonosovin harjanne jakaa Pohjoisen jäämeren kahteen pääaltaaseen: Ameraasian altaaseen ja Euraasian altaaseen.
Saaret.
Meressä on myös muutamia suurempia saarikeskittymiä. Norjan hallinnoimat Huippuvuoret (Svalbard, entinen Spitsbergen) sijaitsevat Norjan pohjoisrannikon ja pohjoisnavan välissä, ja Venäjään kuuluvat Novaja Zemlja ja Frans Joosefin maa (Zemlya Frantsa Iosifa) ovat Siperian rannikon pohjoispuolella. Pohjois-Amerikan pohjoisrannikolla on laaja Kanadan arktinen saaristo. Suurimmaksi osaksi jäätikön peittämä Grönlanti sekä tuliperäinen Islanti rajoittuvat pohjoisessa Jäämereen, etelässä Atlanttiin.
Satamat.
Venäjällä on muutamia satamia siellä, missä jäätikkö ei ulotu merenrantaan saakka. Käytetyin näistä on Kuolan niemimaan kupeessa sijaitseva noin 380 000 asukkaan Murmansk, jossa on myös Venäjän sotilastukikohta, suuria kalanjalostamoja ja napa- ja merentutkimuslaitos.
Aiheesta muualla.
*


GTS Finnjet.
GTS Finnjet () (vuonna 2008 laivalla oli nimet Da Vinci ja Kingdom) oli valmistuessaan vuonna 1977 maailman ensimmäinen kaasuturbiinimoottoreita käyttävä matkustaja-autolautta. Se oli myös maailman suurin ja nopein autolautta. Vasta 2000-luvun alkupuolella rakennetut katamaraani-autolautat veivät nopeusennätyksen Finnjetiltä.
Myöhemmin tähän GTS-laivaan (gas turbine ship) asennettiin myös dieselsähköinen koneisto, mikä salli laivalle kustannustehokkaamman ajon talvikuukausina, jolloin Itämeren jäät estivät suuren nopeuden käytön.
Finnjet oli pääosin suomalaista työtä. Wärtsilän telakan työvoimapulan vuoksi osa kylkilohkoista tosin tehtiin Tanskassa, mutta nekin suomalaisista teräslevyistä. Kaasuturbiinit hankittiin Yhdysvalloista ja niiden alennusvaihteet Saksasta. Potkurit olivat ruotsalaista valmistetta.
Laivan tilasi Enso-Gutzeit ja sen liikennöintiä hoiti pitkään Finnlines. Vuonna 1986 uudeksi omistajaksi tuli Effoa ja liikennöinti siirtyi Silja Linen hoidettavaksi vuosiksi 1987–2005. Syyskuussa 2005 Finnjet vuokrattiin hurrikaani Katrinan tuhoalueelle opiskelijoiden majoitustilaksi, eikä laivaa enää ollut tarkoitus tuoda Itämerelle. Laivan uran loppu oli hyvin monivaiheinen, ja romutusuutisten tultua julki toukokuussa 2008 nähtiin useita pelastusyrityksiä. Lopulta GTS Finnjet kuitenkin saapui pahamaineiselle Alangin laivanromutusrannikolle perjantaina 13. kesäkuuta 2008. Laivaa yritettiin vielä pelastaa 19. kesäkuuta 2008 tapahtuneen rantauttamisen jälkeenkin, mutta lopulta purkutyöt aloitettiin syyskuussa 2008.
Alus.
Finnjetin liikenneidea oli kulkea Helsingin ja Saksan Travemünden väliä niin, että lähtö satamasta oli aina samaan kellonaikaan, vuoropäivinä reitin eri päistä. Tarvittiin todella nopea alus, jotta 1 145 kilometrin matka taittui 22 tunnissa ja satamassaoloajaksi jäi riittävät kaksi tuntia.
Itämeren ensimmäinen pitkän matkan matkustajalautta S Hansa Express oli aloittanut kulkunsa Finnlinesin liikennöimänä kesällä 1962. Yhtiö oli tuonut lisää laivoja liikenteeseen, mutta 1970-luvulla pelättiin liikenteen siirtyvän ulkomaiselle tonnistolle suomalaisalusten suurten kustannusten vuoksi. Tarvittiin jotain uutta. Ratkaisu oli nopea alus, jossa jokaiselle matkustajalle oli hyttipaikka, jottei enää 1980-luvulla tarvinnut matkustaa kansipaikoilla.
Suuren nopeuden lisäksi Finnjet tarjosi matkustajille aikaisemmin vain lähinnä risteilyaluksilla olleita palveluita. Näihin sisältyivät useat kaupat, ravintolat ja baarit, kuten myös urheilutilat, kokoushuoneet ja lasten puuhanurkat. Poikkeuksellisen moottoriratkaisun lisäksi Finnjetin suunnittelijat päättivät jakaa laivan sisätilat kahteen erilaiseen alueeseen niin, että peräosassa olivat julkiset tilat ja hiljaisemmassa keulaosassa hytit, pitkien käytävien varrella. Finnjetin ulkomuoto ja alkuperäinen värisuunnitelma olivat Heikki Sorvalin käsialaa.
Koneisto.
Kaasuturbiineja oli aiemmin käytetty vain laivaston aluksissa. Keväällä 1970 tuli myyntiin uusi laivakäyttöön kehitetty turbiini, ja pian valmistuivat ensimmäiset niitä käyttävät konttilaivat. Kahdella turbiinilla lautta voi kulkea yli 30 solmun (55 km/h) nopeudella. Finnjet oli maailman kuudes kauppalaiva, jossa näitä pienikokoisia ja kevyitä moottoreita käytettiin pääkoneistona. Ensimmäisenä suomalaisena kauppalaivana kaasuturbiinia käytti 11. lokakuuta 1973 vesille laskettu Nesteen säiliöalus T Kiisla. Siinä oli apukoneistona kaasuturbiini, joka pyöritti alukselle sähköä tuottavaa 1 500 kVA:n generaattoria.
Laivan moottorit olivat muunneltuja versioita Douglas DC-8 -lentokoneissakin käytetyistä moottoreista. Finnjetin kaksi Pratt & Whitney FT4C-1 DLF -kaasuturbiinia pyörivät 63,3 kierrosta sekunnissa ja pyörittivät kahta säätölapapotkuria 2,85 kierrosta sekunnissa. Potkurien halkaisija oli 5,0 metriä.
Tiukassa aikataulussa pysymisen varmistamiseksi Finnjetissä oli kaksi toisistaan täysin riippumatonta koneistoa komentosillan ohjausvivusta potkuriin asti. Myös koneiden polttoainetankit olivat erilliset. Jos toinen koneisto vikaantui, niin laiva pystyi kulkemaan yhdellä potkurilla 24 solmun nopeudella. Laivassa varalla ollut kolmas kaasuturbiini voitiin tarvittaessa vaihtaa vioittuneen tilalle kuudessa tunnissa.
Finnjetin myymisestä puhuttiin koko laivan iän ajan. Se johtui laivan suuresta polttoaineenkulutuksesta ja kalliista, korkealaatuisesta polttoaineesta. Öljykriisin jälkeen laivan turbiineissa alettiin kevyen polttoöljyn sijaan käyttää seospolttoöljyä. Se sisälsi 23 prosenttia kevyttä polttoöljyä ja 77 prosenttia raskasta polttoöljyä, joka oli 40 prosenttia kevyttä halvempaa. Tämä ei kuitenkaan vielä riittänyt talouden tasapainottamiseksi.
Marraskuussa 1981 Finnjet lähti ensimmäisen kerran Itämeren ulkopuolelle ja oli suurin Kielin kanavaa kulkenut matkustaja-alus. Se vietiin kuudeksi viikoksi Amsterdamse Droogdok Maatschappij -korjaustelakalle (ADM) Amsterdamiin, Alankomaihin. Laivan peräosan autokannelle rakennettiin konehuoneet, joihin asennettiin kaksi dieselgeneraattoria. Kaksi Wärtsilä Vaasa 18V32 -dieselmoottoria, yhteisteholtaan 11,4 megawattia, pyörittivät kahta Strömbergin sähkögeneraattoria. Tuotetulla sähköllä pyöritettiin kahta turbiinihuoneessa olevaa potkurimoottoria, jotka on yhdistetty alkuperäisiin alennusvaihteisiin kytkimillä ja kaksivaiheisilla alennusvaihteilla.
Finnjet kulki kesäaikana kaasuturbiinien voimalla 30 solmun nopeudella Helsingin ja Travemünden välin 22,5 tunnissa. Talvella se käytti uusia dieselmoottoreita ja kulki saman välin 18,5 solmun nopeudella 36 tunnissa. Rahaa kuitenkin säästyi, kun polttoaineenkulutus laski 50 prosenttia kaasuturbiinien osatehokäyttöön verrattuna, ja polttoainekin oli halvempaa. Itämeren jäät olisivat joka tapauksessa vaatineet nopeuden pienentämistä.
Apukoneistona Finnjetillä oli viisi Wärtsilä V22 -dieselmoottoria, joista kukin kytkettynä sähkögeneraattoriin, 1 700 kVA. Lisäksi oli yksi hätädieselgeneraattori, jonka teho oli 500 kVA. Laivan lämmittämiseen oli lisäksi kaksi matalapaineista (0,7–0,8 MPa) höyrykattilaa.
1976–1985.
Merenkulkijoiden alkavan lakon vuoksi Finnjet laskettiin vesille etuajassa 28. maaliskuuta 1976. Koska hinaajatkin olivat menossa lakkoon, ei laivaa olisi saatu lakon aikana siirrettyä. Vesillelasku oli koruton ja juhlaton tapahtuma. Wärtsilän Helsingin telakan rakennusallas täytettiin vedellä ja alus hinattiin varustelulaituriin. Ruotsalainen alihankkija ehti viime tingassa korjata väärin asennetut säätölapaiset potkurit.
Ensimmäinen neljän päivän koematka alkoi 9. joulukuuta 1976. Finnjetin päällikkönä oli Carl Sviberg ja koeajopäällikkönä jäänmurtaja Urhon päällikkö Tom Artela. Helsingistä alus lähti 1. maaliskuuta 1977 Kielin telakalle pohjan maalaukseen ja sieltä 14. päivä laiturikokeisiin Travemündeen. Finnjet oli melkoinen kuuluisuus, sillä aluksen saapumista seurasi 5 000 katsojaa.
Paluumatkan koeajossa Itämerellä Finnjet ylitti telakan takaaman 30,5 solmun nopeuden. Alus saavutti täydellä 55 megawatin teholla 31,15 solmua ja yhdellä koneella (27,5 MW) kulkien 24 solmua. Täydestä vauhdista Finnjet pysähtyi 1 145 metrin matkalla. Jäissä kulkiessaan tämä 1A Super -jääluokan alus sai käyttää vain 29,4 megawatin tehoa, mutta silläkin teholla kulku jäissä oli tasaisen varmaa ja nopeus 16 solmua.
Itämeren nopeimman hotellin kastoi 28. huhtikuuta 1977 sen tilaajan Enso-Gutzeitin johtokunnan puheenjohtajan Olavi J. Mattilan Annikki-puoliso. Konemestarilakon vuoksi 1 500 kutsuvieraan kastajaispurjehdus peruuntui. Upouuden kaasuturbiinilautan piti aloittaa liikennöinti vappuna, mutta silloinkin kutsuvieraille tarjottiin avajaismatkan sijasta lounas Katajanokan laiturissa konemestarilakon vuoksi. Alus pääsi ensimmäiselle matkalleen Travemündeen vasta 13. toukokuuta 1977. Markkinointia vauhdittanut Suomen suurin mainoskampanja menetti lakon vuoksi melkoisesti tehoaan.
Saapuessaan toisella matkallaan 16. toukokuuta 1977 Travemündeen Finnjet törmäsi laituriin. Laivaa vastassa ollut yleisö pakeni kiireesti kauemmaksi, kun toisen potkurin nousu ei pysynytkään nollilla, vaan laiva ampaisi rantaan. Keulaportti ja keula vaurioituivat, mutta alus saatiin sentään purettua ja lastattua peräportin kautta. Elokuussa 1981 myrsky koetteli laivaa vaurioittaen keulaportin visiiriä.
1986–2007.
Tammi-helmikuussa vuonna 1986 laivan ravintolatilat uudistettiin Wärtsilän Hietalahden telakalla. Samassa yhteydessä aluksen yhdeksännelle kannelle rakennettiin uusi hyttiosasto "Commodore Class", johon tuli 29 kappaletta tasokkaita 17–19 neliömetrin hyttejä. Ennen uudistustöitä laiva oli ehtinyt kuljettaa 1,9 miljoonaa matkustajaa. Talvisin Finnjet kuljetti hyteissään 1 500 matkustajaa ja kesäisin matkustajia voi olla 1 750, kun käytössä oli myös lepotuolipaikat. Aluksen siirto Effoalle tapahtui 3. kesäkuuta 1986.
Pian laiturista lähdön jälkeen 16. joulukuuta 1986 toinen potkuri kosketti merenpohjaa Helsingin Kruunuvuorenselällä. Hinaajat Poseidon ja Aulis irrottivat lautan karilta ja hinasivat sen takaisin Katajanokan laituriin. Kielin telakalle korjattavaksi alus pääsi omin konein käyttäen vain oikeanpuoleista potkuriaan. Korjaus tapahtui nopeasti ja Finnjet palasi liikenteeseen jo ennen joulua.
Syksyllä 1997 alusta muutettiin Göteborgin Cityvarvet-telakalla, sillä Silja Line päätti siirtää sen talveksi Tallinnan liikenteeseen, jossa tarvittiin enemmän myymälätilaa. Vuosina 1997–2005 Finnjet liikennöi reiteillä Helsinki–Muuga, Helsinki–Travemünde, Helsinki–Tallinna, Helsinki–Tallinna–Rostock, Helsinki–Riika ja Pietari–Tallinna–Rostock.
Vuonna 2001 Finnjet oli Vuosaaren telakalla huollossa potkurin lapojen vaihdon ja laivan maalaustöiden vuoksi. Keväällä 2004 aluksen yleisten tilojen sisustus ja myös aluksen tekniikkaa uudistettiin Raumalla. Syksyllä 2004 liikennöinti päätettiin keskeyttää vähäisten matkavarausten vuoksi ja alus riisuttiin talven ajaksi.
Ennen kesäsesongin alkua vuonna 2005 laivan miehistö toi aluksen Aker Finnyardsin Rauman telakalle tarkistamaan edellisenä kesänä tehtyjä muutoksia ja korjauksia ja pohjan pesuun. Alusta siirrettäessä Saksan Rostockissa vietetyn talven jälkeen Raumalle telakoitavaksi miehistö kokeili koneiden kuntoa. Gotlannin pohjoispuolella suunnaksi otettiin tasan 090,0 astetta eli suoraan itään, ja lisättiin tasaisesti konetehoja yli 90 prosenttiin asti. Alus saavutti tuolloin 32 solmun nopeuden, koneet olivat kunnossa.
Raumalla alus oli noin viikon ajan, jonka jälkeen se jouduttiin siirtämään etuajassa Raumalta pois Tallinnaan odottamaan liikenteen alkua. Syy ennenaikaiseen poistumiseen telakalta oli Tallinkin uuden aluksen (S Galaxy) kölinlasku, ja loput työt suoritettiin Tallinnassa niin sanotussa risteilylaiturissa.
GTS Finnjet Mississippijoella 1. huhtikuuta 2006
Latvian valtio vuokrasi aluksen 2.–8. toukokuuta 2005 Yhdysvaltain valtuuskunnan hotelliksi presidentti George W. Bushin vieraillessa maassa. Laivaan majoitettiin kuitenkin muun muassa Radisson SAS -hotellin asukkaita, eikä yhdysvaltalaisia, kuten oli ilmoitettu alun perin.
Kesäsesongin 2005 Finnjet liikennöi reitillä Pietari–Tallinna–Rostock.
Syyskuussa alus vuokrattiin hotellilaivaksi Yhdysvaltoihin. Atlantin ylityksen aikana se vielä oli Suomen lipun alla, Finnjet onkin nopein suomalainen alus joka on ylittänyt Atlantin valtameren Portugalin Azorien saarilta Bahaman saarille. Aikaa siihen kului vain viisi vuorokautta ja vauhti oli vain puolilla tehoilla saavutettu, 24 solmun keskinopeudella. Meksikonlahden kautta ja Mississippijokea pitkin Finnjet saapui 5. lokakuuta 2005 Baton Rougeen. Siellä se toimi Louisianan valtionyliopiston (LSU) hammaslääketieteen opiskelijoiden asuntona aina toukokuun loppuun 2006. Opiskelijat joutuivat siirtymään tälle kakkoskampukselle, kun hurrikaani Katrina tuhosi New Orleansin kampuksen.
Finnjet lähti Baton Rougesta odottamaan ostajaa Freeportiin Bahamalle, jonne se saapui 9. kesäkuuta 2006. 20. heinäkuuta 2006 Sea Containers -yhtiön tytäryhtiö Finnjet Bermuda Ltd osti aluksen ja rekisteröi sen Bahaman lipun alle. Kotisatamaksi tuli Nassau.
Alus makasi toimettomana Bahaman Freeportissa. Siitä poistettiin muun muassa Silja Linen logot aluksen siirryttyä uusille omistajilleen. Laivalla oli lähinnä Itä-Euroopasta ja Aasiasta muutaman kymmenen hengen miehistö, joka huolsi ja ylläpiti alusta mahdollisten uusien omistajien/rahtaajien ilmaantumista odotellen.
2007–.
Marraskuussa 2007 Silja Linen entinen omistaja Sea Containersin konkurssipesä sai lehtitietojen ja Finnjetwebin tietojen mukaan vihdoin myytyä laivan, joka ehti seistä toimettomana Bahamalla kesäkuusta 2006 asti. Uusi amerikkalainen omistajataho aikoi muuttaa laivan autokannet kasinotiloiksi. Hyttitiloihin oli tarkoitus tehdä muun muassa luksussviittejä. Laivaan olisi mahtunut muutosten jälkeen jopa 3 000 asiakasta.
Uusi omistaja kastoi laivan tammikuussa 2008 "Da Vinciksi". Cruise Ship Holdings Four Ltd -yhtiö rekisteröi Da Vincin Bahaman lipun alle ja kotisatamaksi tuli Nassau. Tämän jälkeen omistaja vei aluksen Italian Genovaan telakoitavaksi.
Toukokuussa usshipbrokers.com-sivusto uutisoi, että laiva on myyty romutettavaksi. Alus purjehdittiin Jeddaan, jossa se luovutettiin uusille omistajilleen ja sai nimen "Kingdom". Aluksen kerrottiin jo lähteneen sieltä 25. toukokuuta kohti Mumbaita romutettavaksi. Vuorineuvos Martin Saarikangas ja turkulainen liikemiesryhmä Johnny Sidin johdolla selvittivät mahdollisuuksia siirtää Finnjet Espooseen tai Turkuun. Laiva saatiin muutamaksi päiväksi pysäytettyä Saudi-Arabian rannikolle mutta yritys kuitenkin kaatui liian nopeaan aikatauluun ja sijoittajien epävarmuuteen. 2. kesäkuuta 2008 entinen Finnjet jatkoi matkaansa kohti Alangin hietikkoa, joka on Intian suurimpia laivanromuttamoja. Kuitenkin 4. kesäkuuta 2008 Finnjetin tarinaan tuli uusi käänne, kun porilaisyrittäjä Mauri Murotie tuli julkisuuteen Satakunnan Kansan uutisoinnin myötä ja kertoi aikeistaan ostaa laivan linjaliikenteeseen Itämerelle. Murotie kuitenkin hyvin pian ilmoitti, että ostohanke oli kaatunut, kun joukko intialaisia liikemiehiä oli ostanut sen risteilykäyttöön porilaisen tarjoamaa korkeammalla hinnalla. Finnjetin "pelastumisesta" ehdittiin tämän jälkeen uutisoida laajasti suomalaisissa tiedotusvälineissä. Uutinen osoittautui kuitenkin ankaksi, sillä tiedoista poiketen Kingdom oli kaiken aikaa jatkanut matkaansa kohti Intiaa ja saapui perille Alangin romutushietikolle perjantaina 13. kesäkuuta 2008 ja rantautettiin odottamaan purkamista 19. kesäkuuta 2008. Aluksen saapuminen huomioitiin myös intialaisessa mediassa mm. otsikoilla "Nopein laiva saapui Alangiin romutettavaksi" ja "Maailman nopein lautta puretaan Alangissa".
Aluksen purkutöitä ei kuitenkaan aloitettu heti rantauttamisen jälkeen, koska Rishi Ship Breakers kävi yhä neuvotteluja aluksen myynnistä turkulaisen Johnny Sidin vetämälle ProFinnjet-ryhmälle. Elokuussa 2008 aluksen kuntoa ja rantautuksessa mahdollisesti syntyneitä vaurioita tarkistamaan lähetettiin ProFinnjetin toimesta kolmimiehinen Finnjetin aiemmasta henkilöstöstä koostuva tutkimusryhmä. Alus osoittautui kuitenkin pahoin vaurioituneeksi vietettyään kuukausia Alangin kosteassa ilmastossa ilman ilmastointia ja lämmitystä, muun muassa sisustus oli pääosin homeen peitossa ja monia instrumentteja ja laitteita oli ehditty poistaa tai tuhota. Kun ProFinnjet-hankkeen resurssit eivät riittäneet laivan pelastamiseen, intialainen omistaja aloitti aluksen purkutyöt 12. syyskuuta 2008. Suurikokoisen aluksen purkutöiden arvioitiin kestävän noin puoli vuotta. Purkajat uskovat löytävänsä ostajan kaikelle laivasta irtoavalle. Toukokuussa 2009 laivan romutus oli yhä kesken.
2010.
Vielä vuoden 2010 alussa Finnjetiä ei ollut purettu kokonaan. Keula oli polttoleikattu irti, mutta muu runko ja suurin osa moottoritilaa oli vielä jäljellä.
Aiheesta muualla.
Finnjet


Sorsalinnut.
Sorsalinnut ("Anseriformes") on lintulahko, jonka edustajat ovat sopeutuneet hyvin vedessä elämiseen. Sorsalinnut jaetaan sorsiin ("Anatidae"), romiskoihin ("Anhimidae") ja puuhanhiin ("Anseranatidae"). Kaikki Suomessa esiintyvät sorsalinnut kuuluvat sorsiin, romiskoja on vain Etelä-Amerikassa ja puuhanhia Australiassa ja Uusi-Guineassa.
Useimpien sorsalintulajien koiraat ovat suurimman osan vuotta näyttävän näköisiä. Naarailla on ympäri vuoden huomiota herättämätön suojaväritys. Yleensä naaraat huolehtivat pesueista yksin.


B.
B on latinalaisten, kreikkalaisten ja kyrillisten aakkosten toinen kirjain. Latinalaisissa aakkosissa isoa B-kirjainta vastaa pieni kirjain b. Kreikkalaisissa aakkosissa vastaava pieni kirjain on beeta, β. Kyrillisissä aakkosissa merkkejä B ja b vastaavat Б ja б. Kannattaa huomata, että kyrillisten aakkosten kolmas kirjain В (pieni kirjain в) vastaa latinalaisten aakkosten V-kirjainta.
B-kirjainta vastaava äänne on useimmissa kielissä, kuten suomessa, soinnillinen bilabiaalinen plosiivi. B luetaan suomen kielessä "Bee". Suomessa kirjain esiintyy vain uudehkoissa lainasanoissa.
Historia.
B-kirjain on todennäköisesti saanut alkunsa Egyptin hieroglyfien tai seemiläisten kirjoitusmerkkien taloa (oikeastaan talon pohjapiirrosta) esittävästä kuvamerkistä.
Noin vuoteen 1500 eaa mennessä foinikialaiset olivat antaneet kirjaimelle muodon, johon sen seuraavat kehitysvaiheet perustuivat. Foinikialaiset käyttivät kirjaimesta ilmeisesti sekä kulmikasta että pyöristettyä muotoa. He lienevät omaksuneet merkin nimityksen todennäköisesti oman kielensä tai jonkin muun vanhan seemiläisen kielen taloa merkitsevästä sanasta "bet".
Antiikin kreikkalaiset ottivat kirjaimen käyttöönsä antaen sille nimityksen beeta ja käänsivät sen toisin päin ikään kuin peilikuvaksi. Samalla kirjain pyöristyi. Myöhemmin kirjaimeen lisättiin toinen kaari alkuperäisen alapuolelle. Varhaisimmissa kreikkalaisissa kirjoituksissa B-kirjain esiintyi foinikialaiseen tapaan kaaret vasemmalle osoittaen. Siitä kuitenkin esiintyi muunnoksia, joissa kaaret olivat kolmiomaisen kulmikkaat.
Etruskit toivat kreikkalaiset kirjoitusmerkit asuinsijoilleen nykyisen Italian alueelle ja ottivat B-kirjaimen käyttöön sellaisenaan, tosin mahdollisesti siitä käytettiin kulmikasta, vasemmalle käännettyä muunnosta. Myöhemmin roomalaiset alkoivat käyttää etruskien kirjaimia latinankielisissä kirjoituksissaan, jolloin B-kirjain pyöristyi jälleen kaaret osoittaen taas oikealle. Tämän kehityksen tuloksena B-kirjaimesta tuli osa latinalaisia aakkosia.


Valotusaika.
Valotusaika (myös suljinaika, engl. shutter speed) tarkoittaa valokuvauksessa aikaa, jonka kameran suljin on auki valotuksen aikana. Yleensä valotusaika ilmoitetaan sekunnin murto-osina, kuten "1/250" s, joka voidaan merkitä myös "250".
Mitä vähemmän kuvauskohteessa on valoa, sitä pidempi pitää valotusajan olla, jotta valoherkälle kuvakennolle tai filmille lankeaa riittävästi valoa. Pidempi valotusaika vaatii vakaampaa kuvausotetta tai jalustan käyttöä, jotta vältetään heilahtamisesta johtuva kuvan epäterävyys.
Jokainen askel sarjassa puolittaa tai kaksinkertaistaa filmille tai kennolle pääsevän valon määrän. Koska myös objektiivin himmenninaukko muuttuu vastaavassa sarjassa, voidaan sama valotus saavuttaa usealla valotusajan ja himmenninaukon yhdistelmällä ja samalla filmi- tai kennoherkkyydellä. Esimerkiksi 1/125 ja tuottaa saman valotuksen kuin 1/250 ja f:5,6, kun filmin tai kennon herkkyys pysyy samana.


Kamera.
Kamera on kuvien tallentamiseen käytettävä laite. Sana itsessään on peräisin latinasta, "camera obscura" – pimeä huone, joka oli varhainen mekanismi kuvien heijastamiseen, jossa koko huone toimi samantapaisesti kuin nykyaikainen kamera, paitsi että kuvaa ei voitu tallentaa.
Kameran rakenne ja toiminta.
Jokainen kamera on periaatteessa "camera obscura" eli pimeä huone. Kamera on valotiivis kotelo, jonka seinämässä on objektiivin ja sulkimen peittämä aukko. Kuvatessa valo pääsee sisään ja vastapäiselle seinämälle piirtyy kuva kuvauksen kohteesta. Jotta kuva onnistuisi, valonherkän materiaalin tai kuvakennon pitää valottua oikein. Valotusta säädellään suljinajalla, objektiivin himmentimellä ja valonherkän materiaalin tai kennon herkkyysasetuksella. Aiemmin valokuvaajan piti manuaalisesti laskea oikea aukko-aika-arvo herkkyyden mukaan. Nykyään valotusta säädellään mikroprosessorilla.
Etsin.
Etsin on kamerassa oleva pieni aukko jota vasten silmä laitetaan kuvan rajaamista ja kameran suuntaamista varten. Etsin voi olla muusta optiikasta erillinen optinen tähtäin tai se voi näyttää kuvaa joka tulee varsinaisen kuvausoptiikan läpi. Useissa digitaalisissa kameroissa (kts. peilittömät järjestelmäkamerat) on elektroninen etsin, jonka kuva muodostetaan sähköisesti kameran kennon tuottaman kuvan pohjalta.
Suljin.
"Suljin" on mekaaninen osa, joka säätelee valon pääsyä filmille tai valoherkälle kennolle. Ensimmäisissä kameroissa sulkimen virkaa hoiti objektiivinsuojus, jonka valokuvaaja otti käsin pois valotuksen alussa ja laittoi takaisin valotuksen lopussa. Nykyisissä kameroissa on joko keskussuljin tai verhosuljin.
Keskussulkimessa on metallilevyjä objektiivin himmennintasossa (eli linssien välissä). Sulkimen auetessa nämä siirtyvät valon edestä pois. Yleensä suljin koostuu joukosta lamelleja, jotka siirtyvät säteittäisesti ulospäin optisesta akselista. Keskussulkimen lyhin valotusaika on tyypillisesti 1/500 s ja suurin etu muihin suljintyyppeihin se, että salamatäsmäys toimii kaikilla valotusajoilla. Studiokamerat on tästä syystä varustettu lähes aina keskussulkimella. Keskussuljin on rakennettava jokaiseen objektiiviin erikseen, mikä tietysti aiheuttaa kustannuksia.
Verhosulkimessa valotuksen määrää filmi- tai kuvastason edessä kulkeva rako. Rako muodostetaan kahden verhon väliin (verho voi olla metallia tai kangasta). Raon suuruutta muuttamalla voidaan valotusaikaa säätää. Yleensä verhon liikkumisnopeus on vakio. Pitkät ajat muodostetaan siirtämällä ensimmäinen verho auki, odottamalla tarvittava aika ja lopettamalla valotus siirtämällä toinen verho kuvastason eteen. Jos verhon liikkumisnopeus kuvatason editse on 1/100 s, niin valotusaika 1/125 s muodostetaan avaamalla verho 80 %:n leveydeltä. Valotusaika 1/1000 s muodostetaan avaamalla verho 10 %:n leveydeltä eli kinofilmillä raon suuruus on 3,6 mm, jos verho liikkuu vaakasuuntaan, ja 2,4 mm, jos verho liikkuu pystysuuntaan. Pystysuuntaan liike on lyhyempi kuin vaakasuuntaan, joten verhon kulkuaika voidaan tehdä vaakasuuntaa lyhyemmäksi. Lyhyin salamatäsmäysaika on verhon liikeaika kuvaksen ohi, koska salaman leimahdushetkellä sulkimen on oltava kokonaan auki.
Lyhyintä valotusaikaa rajoittaa se, kuinka kapeaksi verhojen väli voidaan tehdä säilyttämällä kuitenkin tarpeellinen tarkkuus. Tyypillisesti verhosulkimen lyhyin valotusaika on 1/4000 s, mutta markkinoilla on nopeamminkin toimivia sulkimia.
Verhosulkimen suurin etu on, että kuvataso voidaan peittää objektiivin vaihdon ajaksi. Tästä syystä verhosuljin on lähes kaikissa pienkoon järjestelmäkameroissa. Verhosulkimen suurin haitta on se, että lyhyin salamatäsmäysaika on luokkaa 1/250 s tai pidempi.
Kuvaa otettaessa suljin aukeaa kuvaajan tai kameran automatiikan määräämäksi ajaksi ja kokoisena. Kun himmentimen aukko säätelee filmin saamaa valon määrää valotuksen aikana, niin suljinaika säätelee aikaa jona valo pääsee filmille. Esimerkiksi pimeissä olosuhteissa sulkimen nopeuden pitäisi olla hitaampi tai aukon suurempi, jotta filmi kykenisi tallentamaan tilanteen vähäisen valon.
Objektiivi.
Kameran "objektiivi" piirtää kuvan halutun kokoisena ja terävänä valoherkälle pinnalle (filmi tai valokenno). Nykyaikaisissa kameroissa kiinteäpolttovälinen objektiivi on usein korvattu vaihtuvapolttovälisellä zoom-objektiivilla, jolla polttoväli ja kohteen kuvautuminen voidaan säätää sopivaksi liikkumatta lähemmäs kohdetta tai kohteesta poispäin.
Objektiivi koostuu yleensä useiden linssien muodostamista linssiryhmistä. Linssiryhmään kuuluu sekä kuperia että koveria linssejä, ja erilaisten linssien tarkoituksena on kumota toistensa kuvaan aiheuttamia virheitä. Koska eri värit eli valon eri aallonpituudet tarkentuvat hieman eri tasolle, tarvitaan ryhmä linssejä, joiden avulla eri aallonpituudet saadaan tarkentumaan samalle tasolle (polttotasolle). Muuten tuloksena olisi epäterävä kuva, jossa eri värit eivät osuisi samalle kohdalle.
Järjestelmäkameroihin on saatavilla paljon erilaisia objektiiveja eri polttoväleillä ja valovoimakkuuksilla varustettuna. Objektiivi voi olla myös zoom-objektiivi, jolloin polttoväliä pystyy säätämään kuvauskohteen mukaan. Ns. hybridikameroissa eli puolijärjestelmäkameroissa on yleensä melko pitkällä polttovälillä varustettu kiinteä objektiivi. Kompaktikameroiden polttoväli on huomattavasti lyhyempi.
Normaaliobjektiivin polttoväli vastaa suunnilleen filmiruudun tai kennon lävistäjän mittaa. Esimerkiksi 35 mm kinofilmikamerassa normaaliobjektiivin polttoväli on noin 50 mm. Tätä pienemmällä polttovälillä varustettuja objektiiveja kutsutaan laajakulmaobjektiiveiksi ja suuremmalla polttovälillä varustettuja objektiiveja teleobjektiiveiksi'". Laajakulmaobjektiivia käytetään kuvattaessa laajoja näkymiä tai esimerkiksi ahtaissa sisätiloissa. Teleobjektiivilla pääsee lähelle kohdetta, jolloin saadaan lähikuvia kaukana sijaitsevista kohteista.
Himmennin.
"Himmennin" on objektiivin yhteyteen rakennettu, läpimitaltaan yleensä säädettävä aukko, jonka kautta valon on kuljettava. Himmentimen aukon kokoa muuttamalla voidaan säätää filmille tai kuvakennolle pääsevän valon määrää. Himmentimen aukon suhteellinen koko vaikuttaa myös syvyysterävyyteen niin, että pienemmällä aukolla saavutetaan suurempi syvyysterävyysalue.
Himmentimen aukon koko ilmaistaan yleensä suhdelukuna, joka ilmaisee aukon halkaisijan suhteessa objektiivin polttoväliin. Esim. himmentimen arvolla 2.8 aukon halkaisija on 1/2,8 polttovälistä. Aukon todellisen läpimitan kasvaessa sen numeroarvo siis pienenee: aukko 2 päästää lävitseen enemmän valoa kuin aukko 16.
Erilaisia kameroita.
Analogiset kamerat tallentavat valon valokuvafilmille. Video- ja digitaalikamerat käyttävät elektroniikkaa, yleensä CCD-kennoa, kaappaamaan kuvia, jotka voidaan myöhemmin siirtää esimerkiksi tietokoneelle.
Kameroita, jotka tallentavat useita kuvia sarjana, kutsutaan elokuvakameroiksi, yksittäisille kuville suunniteltuja kutsutaan still-kameroiksi. Näiden kategorioiden rajat kuitenkin hämärtyvät, kun tavallisilla kameroilla otettuja otoksia käytetään liikkeen kuvaamiseen erikoistehostetyössä. Nykyaikaiset digitaalikamerat pystyvät usein tekemään pienen vaihdoksen yksittäiskuva- ja elokuvamoodien välillä.


Francis Bacon.
Sir Francis Bacon (22. tammikuuta 1561 – 9. huhtikuuta 1626) oli englantilainen yleisnero: kirjailija, lakimies, filosofi ja valtiomies. Hän oli myös vapaamuurari. Bacon otti elämäntehtäväkseen uudistaa kaikki tieteet ja hänen ajatuksensa ovat monien tieteellisten ja filosofisten suuntauksien pohjana. Silti on edelleen vaikea määritellä kuinka suuri hänen vaikutuksensa edellä mainittuihin on ollut, koska hän oli enemmin tieteen agendan julistaja kuin käytännön työn tekijä.
Elämä.
Bacon syntyi Lontoossa ja sai englantilaisen gentlemannin kasvatuksen. Hänen isänsä oli Sir Nicholas Bacon ja äitinsä Ann Cooke. Elämäkerturien mukaan hän sai kotiopetusta huonon terveytensä vuoksi.
Bacon ryhtyi opiskelemaan 15-vuotiaana Cambridgen yliopistossa lakia ja kaikkia silloin tunnettuja luonnontieteitä. Myöhemmin hänet valittiin parlamenttiin. Tästä huolimatta Baconin ura lähti todelliseen nousuun vasta kun vuonna 1603 kuningatar Elisabet I kuoli ja Bacon siirtyi palvelukseen. Samana vuonna hänet lyötiin ritariksi. Vuonna 1613 Baconista tuli tuomari, ja viisi vuotta myöhemmin hän sai lordikanslerin ja Verulamin paronin arvonimen. 60-vuotias Bacon nimitettiin St. Albans'in varakreiviksi. Myöhemmin samana vuonna häntä syytettiin lahjusten ottamisesta, johon hän myönsi syyllisyytensä. Bacon sai 40 000 punnan sakot ja hänet tuomittiin vankilaan Lontoon Toweriin. Hän ehti viettää vain viisi päivää vankeudessa ennen armahdustaan eikä hänen tarvinnut maksaa sakkoja, mutta Bacon ei enää koskaan toiminut parlamentin jäsenenä ja hänet erotettiin hovista.
Tieteessä Bacon kehitti induktiivista päättelyä eteenpäin yrittäessään saada selville lämmön olemuksen. Hän teki luetteloita kuumista ja kylmistä kappaleista toivoen löytävänsä näistä luetteloista joitain, joka olisi mukana aina esimerkiksi kuumissa kappaleissa, mutta puuttui kylmistä. Tarinan mukaan Bacon halusi eräänä talvipäivänä kuninkaan lääkärin kanssa käydyn keskustelun jälkeen kokeilla kylmyyden vaikutusta lihan säilyvyyteen ja osti tätä varten teurastetun kanan. Hän täytti sen lumella ja vei sen sisälle. Samalla Bacon itse sairastui ja joutui vuodepotilaaksi. Bacon kuoli myöhemmin saamaansa keuhkokuumeeseen, mutta viimeisessä kirjoittamassaan kirjeessä hän toteaa Arundelin jaarlille, jonka hoteissa hän sairasti, että kanalla tehty koe oli onnistunut erinomaisen hyvin, ja liha todella säilyy hyvin kylmässä.
Filosofia.
Huolimatta siitä, että tiede kiinnosti Baconia ja hänen yleinen katsontotapansa oli tieteellinen, Bacon ei oikeastaan osallistunut siihen, mitä tehtiin hänen aikanaan tieteen alalla ja hän aliarvioi useiden aikalaistensa saavutuksia.
Bacon piti tieteen tavoitteena luonnon hallitsemista ja tähän käsitykseen perustuu hänen kuuluisa lauseensa: "Tieto on valtaa."
Bacon ei antanut arvoa matemaattisille menetelmille tai teorioiden muodostamiselle. Hän arvosteli esimerkiksi Nikolaus Kopernikuksen aurinkokeskistä planeettateoriaa spekulatiivisuudesta.
Baconia on yleisesti pidetty yhtenä empirismin perustajista. Hänen mielestään kuitenkin luottamus aistien pettämättömyyteen on lapsellista. Alkemisteja Bacon moitti "sokeasta empirismistä" ja piti itse keskeisenä, että tieteentekijä kehittäisi järjestelmällisen tavan tehdä tutkimusta.
Teokset.
"Uusi Atlantis" ("The New Atlantis") on klassisia utopiaromaaneja. Siinä kuvaillaan kaukaiselta mereltä löydettyä saarivaltiota, missä lääkärit olivat nujertaneet sairaudet ja tiedemiehet alistaneet luonnon ihmisen palvelukseen. Kirja jäi keskeneräiseksi.
"History of King Henry the Seventh" eli "Henrik seitsemännen elämäkerta" on erityisesti tunnettu poikkeuksena normaalista elämäkertatyylistä.
Tähän mennessä Baconin teoksista on käännetty suomeksi "Uusi Atlantis" ja "Filosofisia mietelmiä". Ainut suomeksi ilmestynyt perusteellinen tutkimus on Jukka Kanervan "Matkaan: tutkimus Francis Baconin poliittisesta ajattelusta".


Etiikka.
Etiikka (, sanasta, "ēthos", vakiintuneet tavat) on tutkimusala, joka tutkii moraalia ja siihen liittyviä kysymyksiä kuten eettisen toiminnan periaatteita, oikeaa ja väärää, hyvää elämää, sekä arvojen ja eettisten väittämien luonnetta.
Perinteisesti länsimainen etiikka on filosofian osa-alue. Länsimaista etiikkaa ja sen tutkimusta kutsutaan myös nimellä moraalifilosofia, moraalioppi tai filosofinen etiikka. Etiikka on sidoksissa muuhun ajatteluun siinä, että vastaukset eettisiin kysymyksiin riippuvat usein vastauksista todellisuuskäsitystä tai muita ajattelun osa-alueita koskeviin kysymyksiin.
Länsimaisen analyyttisen filosofian piirissä tutkitun etiikan kolme keskeistä osa-aluetta ovat metaetiikka, joka tutkii eettisiä käsitteitä ja moraalisen kielen luonnetta ja perustaa, normatiivinen etiikka, joka määrittää eettisiä normeja eli sääntöjä, sekä soveltava etiikka, joka tutkii eettisten arvojen soveltamista. Etiikan muihin osa-alueisiin kuuluu deskriptiivinen eli kuvaileva etiikka, joka pyrkii selittämään ihmisen toimintaa käytännössä. Arvoteoria tutkii arvojen luonnetta.
Metaetiikka.
Metaetiikka on etiikan osa-alue, joka tutkii moraalisten arvostelmien ja teorioiden luonnetta, niiden pätevyyden ehtoja sekä eettisten käsitteiden alkuperää ja merkitystä. Metaetiikka tutkii moraalifilosofian kysymyksiä ja mahdollisuutta ennen kaikkea ontologian, epistemologian sekä filosofisen ja empiirisen moraalipsykologian näkökulmista. Metaetiikan alaa ovat muun muassa muiden etiikan osa-alueiden teoreettiset taustaoletukset, ja kysymykset ylipäänsä moraalikäsitteiden mahdollisuudesta. Metaeettisiä kantoja ovat muun muassa moraalinen kognitivismi ja non-kognitivismi, eettinen realismi tai arvo-objektivismi, eettinen tai arvosubjektivismi, sekä eettinen internalismi ja eksternalismi.
Normatiivinen etiikka.
Normatiivinen etiikka on eettisten normien filosofista tutkimusta. Se pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, mikä yleisesti ottaen on moraalisesti oikeaa ja väärää toimintaa. Normatiivisen etiikan teoriat yrittävät ilmaista yleisellä tasolla, miksi tietyt teot tai toiminnan lajit ovat oikein tai väärin..
Etiikka (, sanasta, "ēthos", vakiintuneet tavat) on tutkimusala, joka tutkii moraalia ja siihen liittyviä kysymyksiä kuten eettisen toiminnan periaatteita, oikeaa ja väärää, hyvää elämää, sekä arvojen ja eettisten väittämien luonnetta.
Perinteisesti länsimainen etiikka on filosofian osa-alue. Länsimaista etiikkaa ja sen tutkimusta kutsutaan myös nimellä moraalifilosofia tai filosofinen etiikka.
Länsimaisen analyyttisen filosofian piirissä tutkitun etiikan kolme keskeistä osa-aluetta ovat metaetiikka, joka tutkii eettisiä käsitteitä ja moraalisen kielen luonnetta ja perustaa, normatiivinen etiikka, joka määrittää eettisiä normeja eli sääntöjä, sekä soveltava etiikka, joka tutkii eettisten arvojen soveltamista.
Normatiivisen etiikan tunnetuimmat teoriat jaetaan tavallisesti kolmeen luokkaan: velvollisuusetiikka, seurausetiikka ja hyve-etiikka.
Velvollisuusetiikka.
Velvollisuusetiikka eli deontologinen etiikka määrittää tekojen moraalisen arvon teot oikeuttavan yleisen periaatteen perusteella. Velvollisuuseettinen teoria voi antaa esimerkiksi tietyn luettelon teoista, joita saa tai ei saa tehdä (sääntö voi olla esimerkiksi ”tietoisen yksilön tappaminen on aina kiellettyä”). Velvollisuusetiikka voi myös antaa yhden perustavan eettisen säännön, jonka nojalla muut pysyvät eettiset säännöt johdetaan. Velvollisuusetiikan alalajeja ovat kantilainen velvollisuusetiikka, sopimusteoriat, oikeusetiikat, jumalallisen ilmoituksen teoriaan pohjaavat etiikat ja libertaristinen etiikka.
Seurausetiikka.
Seurausetiikka määrittää tekojen moraalisen arvon näiden tekojen tarkoitettujen seurausten perusteella. Seurausetiikan tunnetuin muoto on utilitarismi (engl. "utility", ”hyöty”). Seurausetiikka voi asettaa esimerkiksi eettisen toiminnan johtavaksi periaatteeksi, että on pyrittävä tekemään tilanteessa aina se teko, jonka seurauksena on kaikkien ihmisten kannalta suurin mahdollinen hyöty. Tämänkaltaiset periaatteet eroavat velvollisuusetiikasta siinä, että velvollisuusetiikan mukaan jotkut tietyt teot ovat aina kiellettyjä, kun taas seurausetiikan perusperiaatteesta seuraa, että joku normaalisti paheksuttavana pidettävä teko voi jossain tietynlaisissa tilanteissa olla moraalisesti hyväksyttävä. Utilitarismin alalajeja ovat aktiutilitarismi ja sääntöutilitarismi.
Hyve-etiikka.
a>, 1511. Stanza della Segnatura, Vatikaani.
Hyve-etiikassa kysytään, mitä hyveitä moraalisesti toimivalla yksilöllä tulee olla. Hyveinä pidettyjä ominaisuuksia voivat olla esimerkiksi hyväntahtoisuus, rohkeus, ja kohtuullisuus. Hyve-etiikan edustajiin kuuluu Aristoteles. Aristoteleen mukaan yksilön tulee käyttäytyä hyveellisesti ja kehittää hyveitä, sen sijaan että hän tekisi vain yksittäisiä hyviä tekoja. Aristoteleen teos "Nikomakhoksen etiikka" painottaa esimerkiksi myöhemmän tilanne-utilitarismin tavoin asiayhteyttä — teko, joka on oikein jossain tilanteessa, saattaa olla jossain toisessa tilanteessa väärin. Tällaisen ajattelun vastakohtana voidaan pitää Immanuel Kantin etiikkaa, joka keskittyy lähinnä yksittäisiin tekoihin.
Deskriptiivinen etiikka.
Deskriptiivinen eli kuvaileva etiikka on ihmisten eli moraalisten agenttien moraalisen toiminnan ja ajattelun empiiristä tutkimista. Deskriptiiviseen etiikkaan voi kuulua esimerkiksi eettisten sääntöjen, oikeus- ja sovittelukäytäntöjen ja tavallisten yksilöiden tavallisissa elämäntilanteissa tekemien arvovalintojen tutkimista. Samalla deskriptiivinen etiikka lähestyy sosiaalipsykologiaa, sosiologiaa, yhteiskuntatieteitä, politiikan tutkimusta ja taloustieteitä.
Soveltava etiikka.
Soveltava etiikka on erityisesti 1900-luvun lopulla kehittynyt filosofinen suuntaus, jossa pyritään etsimään vastauksia käytännön eettisiin ongelmiin soveltamalla filosofisen etiikan teorioita käytännön tilanteiden analysoinnissa. Esimerkkejä käytännön eettisistä ongelmista ovat abortti, eläinten oikeudet, eutanasia, asepalvelus ja kloonaus. Käytännön ongelmiin voidaan soveltaa normatiivisen etiikan teorioita kuten velvollisuusetiikkaa tai utilitarismia. Yksi soveltavan etiikan muoto on niin kutsuttu kasuistiikka eli tapauskohtainen etiikka. Perinteisiä teorioita saatetaan pitää huonosti soveltuvina käytännön monimutkaisiin ongelmiin. Kuitenkin moraalifilosofisten ongelmien ja periaatteiden tuntemista pidetään hyödyllisenä käytännön eettisiä ongelmia ratkottaessa.
Soveltavan etiikan aloja ovat muun muassa lääketieteen etiikka, bioetiikka, liike-elämän etiikka, ympäristöetiikka, ihmisoikeudet, eläinten oikeudet, viestinnän etiikka, tutkimusetiikka, lainsäädännön etiikka, rakkauden etiikka, tilanne-etiikka, urheilun etiikka ja kansainvälinen etiikka.
Historiaa.
Etiikan katsotaan tulleen länsimaiseen filosofiaan Sokrateen ja sofistien mukana 400-luvulla eaa. Ennen tätä eläneet niin sanotut esisokraatikot käsittivät filosofian lähinnä luonnonfilosofiana eli fysiikkana. Antiikin aikana filosofia jaettiin usein fysiikkaan, etiikkaan ja dialektiikkaan.
Nykyään etiikka on merkittävä osa sekä analyyttistä että mannermaista filosofiaa.
Antiikin etiikka.
Keskeinen käsite kaikessa antiikin kreikkalaisessa kulttuurissa ja antiikin etiikassa oli hyve ("aretē"). Se tarkoitti kaikenlaista luonteen hyvyyttä ja erinomaisuutta. Perinteiset neljä hyvettä olivat käytännöllinen viisaus, kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus ja urheus.
Monet sofisteista päättelivät, että perinteiset moraaliarvot olivat vain tapoja ja sopimuksia, ja että hyödyllisintä oli elää omien intressien mukaan ja vaikka toimia epäoikeudenmukaisesti, mikäli siitä ei jäänyt kiinni. Platonin ja Aristoteleen moraalifilosofiset järjestelmät voidaan nähdä järjestelmällisinä pyrkimyksinä vastata tähän haasteeseen.
Platonin varhaisissa dialogeissa Sokrates esitetään etsimässä ennen kaikkea moraalin avainkäsitteiden, kuten ”hyve”, ”oikeudenmukaisuus” ja ”hurskaus”, merkitystä. Platon kytki hyveet sielun sopusointuun, ja niin hyveellinen elämä oli parasta sielulle. Aristoteles katsoi onnellisuuden ("eudaimonia") olevan inhimillisen elämän kaikkein korkein päämäärä. Hyveellinen elämä oli elämistä ”kultaisella keskitiellä” järjen ohjaamana.
Hellenistisen filosofian kaudella etiikasta tuli filosofian pääasiallinen kohde. Epikurolaiset yhdistivät hyvän nautintoon, kannattaen hedonismia. Stoalaisille hyvä elämä oli elämistä ”luonnollisen lain” tai ”luonnon” mukaan. Kyynikoiden tavoin he katsoivat, että hyvyys sisältyy sielun tilaan itseensä – viisauteen ja itsekuriin. Näin heidän näkemyksensä yhtyi Platoniin ja Aristoteleeseen siinä, että luonnon mukaan eläminen oli järjen mukaan elämistä.
Kristillinen etiikka.
Keskiaikaisen Euroopan moraalifilosofia pyrkii yhdistämään kristillisen etiikan antiikin etiikkaan. Tunnetuimman synteesin muodosti Tuomas Akvinolainen, joka näki Aristoteleen teleologisen ihmisen päämäärän, onnellisuuden, samana kuin autuus Jumalan läsnäolossa. Jumala oli kaiken lopullinen päämäärä.
Tuomas määritti neljä kardinaalihyvettä ja kolme teologista hyvettä. Kardinaalihyveet olivat samat kuin antiikin Kreikassa. Ne ovat luonnollisia, luonnossa ilmoitettuja, ja koskevat kaikkia ihmisiä. Teologiset hyveet olivat usko, toivo ja rakkaus. Ne ovat luonnoltaan yliluonnollisia ja erottuvat muista hyveistä siinä, että niiden kohde on Jumala. Älylliset ja moraaliset hyveet puolestaan ovat järkemme käsitettävissä. Tämän vuoksi teologiset hyveet ovat niistä selvästi erillisiä.
Eettinen naturalismi ja utilitarismi.
Brittiläiset 1600- ja 1700-luvun moraalifilosofit etsivät moraalin perustaa luonnosta. Tärkeimpiä kysymyksiä olivat, perustuuko moraali ihmisen perimmäiseen itserakkauteen vai hyväntahtoisuuteen, ja perustuvatko moraaliset arvostelmat järkeen vai tunteeseen.
Thomas Hobbes katsoi ihmisten olevan perimmäiseltä luonteeltaan egoistisia, eikä moraalilla ollut hänelle arvoa, ellei se ollut poliittisen auktoriteetin takaama. Hobbesin näkemystä vastustettiin sekä rationalistisin järjen ohjaukseen uskovin (Samuel Clarke, Ralph Cudworth) että ihmisen hyväntahtoisuuteen uskovin perusteluin (Lordi Shaftesbury, Francis Hutcheson). David Hume edustaa ajan brittiläisen moraalifilosofian huipentumaa. Hänelle keskeinen eettinen käsite oli yleisinhimillinen ”sympatia”, kyky asettua muiden asemaan.
Jeremy Bentham oli ensimmäinen modernin utilitarismin muotoilija. Hänelle ”hyödyllisyyden periaate” oli kaiken moraalin ja lainsäädännön koetuskivi. Bentham painotti mielihyväperiaatteen ohjaavan ihmisen käyttäytymistä. Toinen merkittävä hahmo utilitarismin kehitykselle on John Stuart Mill, joka laajensi Benthamin alkuperäistä ajatusta, ja katsoi nautintojen eroavan paitsi määrässä myös laadussa.
Kantilainen ja Kantin jälkeinen etiikka.
Immanuel Kantin etiikka ja sen oleellinen osa, kategorinen imperatiivi, olivat jyrkkä vastakohta utilitarismille. Kantin mukaan ainoa itsessään hyvä asia oli ”hyvä tahto”, joka motivoi ihmistä tekemään oman velvollisuutensa pelkästään sen itsensä vuoksi. Moraaliset velvollisuutensa ihminen kykeni päättelemään järjellään. Näin kantilainen etiikka asettuu paitsi utilitarismia myös kaikkea eettistä naturalismia vastaan.
Kantin jälkeisistä 1800-luvun saksalaisista filosofeista Arthur Schopenhaueria, G. W. F. Hegeliä ja Friedrich Nietzscheä yhdistää kantilaisen etiikan vastustus. Schopenhauer vastusti sitä, että Kant erotti moraalin ihmisen luonnollisista tuntemuksista. Hegelin mukaan ihminen saattoi haluta kategorisen imperatiivin mukaiseksi universaaliksi laiksi mitä tahansa, ja ristiriidan havaitseminen saattoi johtua vain siitä, että moraaliarvot olivat jo annettuja. Hegelin mukaan ne tulivat yhteiskunnallisista laitoksista ja käytännöistä. Hänelle etiikka oli ennen kaikkea sosiaalinen ilmiö. Nietzschelle yhtä ”moraalia” ei ollut olemassa, oli vain erilaisia moraaleja.
Nykyajan etiikka.
Nykyfilosofiassa moraalifilosofien ensisijaisen kiinnostuksen kohteena on ollut metaetiikka. G. E. Moore arvosteli teoksessaan "Principia Ethica" niin sanottua naturalistista virhepäätelmää (vertaa Humen laki). Hänen mukaansa mikään ei ole hyvää itsessään. Bertrand Russellin mukaan eettiset ilmaisut eivät koskeneet mielen ulkopuolisia tosiasioita, vaan kertoivat tuntemuksista ja haluista. Emotivistit, kuten A. J. Ayer ja Charles Stevenson kannattivat tätä ajatusta.
Kuitenkin myös perinteiset moraaliteoriat ovat kokeneet uuden tulemisen. R. M. Hare on katsonut, että moraalisen kielen universaalius liittää meidät eräänlaiseen utilitarismiin. Robert Nozick (libertarismi) ja Ronald Dworkin ovat korostaneet oikeuksia seurausten sijasta. John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria toi sopimusteoriat uudelleen eettisen keskustelun areenalle, ja niistä on kirjoittanut myös muun muassa David Gauthier. Uusaristotelisesta hyve-etiikasta ovat kirjoittaneet muun muassa G. E. M. Anscombe, Philippa Foot ja Rosalind Hursthouse.


Velvollisuusetiikka.
Velvollisuusetiikka eli deontologinen etiikka (etiikan suuntaus, joka keskittyy toiminnan vaikuttimien tai syiden oikeuteen tai vääryyteen oikeuksien, velvollisuuksien tai muiden periaatteiden kunnioittamisen näkökulmasta – erotuksena tekojen seurausten oikeudesta tai vääryydestä. Velvollisuusetiikassa ajatellaan, että toimiessamme oikean velvollisuuden, oikeuden tai muun periaatteen vaikuttamina, toimimme oikein. Toivotut seuraukset eivät tee hyväksi tekoa tai käytäntöä, jota ei ole tehty velvollisuudesta. Velvollisuusetiikan alalajeja ovat kantilainen velvollisuusetiikka, intuitionistiset etiikat, oikeusetiikat ja libertaristinen etiikka.
Velvollisuuseettisiä teorioita.
Tunnetuin deontologinen teoria on saksalaisen filosofin Immanuel Kantin moraaliteoria. Sen ydin on kategorinen imperatiivi eli ehdoton ja poikkeukseton käsky. Kategorisen imperatiivin mukaan teko on moraalisesti hyvä, jos sen voitaisiin tahtoa olevan yleispätevä laki. Tästä seuraa Kantin mukaan, että ketään ihmistä ei saa käyttää välineenä, ellei hän ole samalla päämäärä, esimerkiksi orjuus on väärin, koska se kohtelee toista ihmistä välineenä. Sama moraalinen laki koskee kaikkia, eikä kukaan saa erioikeuksia. Kantin ajattelussa kategorinen imperatiivi on sääntö, joka pätee olosuhteista riippumatta.
Kantin moraalin luonteesta saadaan johdettua positiivinen sekä negatiivinen velvollisuus. Positiivinen velvollisuus on velvollisuus toimia normien edellyttämällä tavalla auttaakseen muita. Negatiivinen velvollisuus taas tarkoittaa velvollisuutta noudattaa kieltoa olla loukkaamatta muiden oikeuksia. Kant kirjoitti velvollisuusetiikasta muun muassa teoksissaan "Tapojen metafysiikan perustus" (Grundlegung zur Metaphysik der Sitten, 1785) ja "Tapojen metafysiikka" (Metaphysik der Sitten, 1797).
Yhdysvaltalaisen filosofin John Rawlsin kaksi oikeudenmukaisuuden periaatetta, oikeus vapauteen ja eroperiaate, ovat velvollisuuseettisiä. Rawlsin eroperiaatteen mukaan taloudellinen eriarvoisuus on oikeutettua silloin jos sitä seuraava tilanne on vähäosaisimmille parempi kuin muutoin.
Velvollisuusetiikan arvostelua.
Deontologisen etiikan yhtenä rajoituksena pidetään yleisesti, että ei voi olla velvollisuutta tehdä mahdotonta. Deontologinen etiikka yleensä poikkeaa seurausetiikasta, jonka mukaan pitää päästä mahdollisimman hyvään lopputulokseen. Deontologisen etiikan mukaan pitää tehdä oikein, vaikka tulos ei olisikaan hyvä.
Deontologinen etiikka on saanut arvostelua myös siitä, että se tarkastelee moraalisia ongelmia liian yksioikoisesti eikä ota huomioon erilaisia tilanteita. Jos velvollisuutta puhua totta noudatettaisiin ehdottomasti ja siitä koskaan poiketen, seuraukset voisivat olla kohtuuttomat. Pitäisikö uhkaavalle ja väkivaltaiseksi tunnetulle henkilölle kertoa totuudenmukaisesti, mihin hänen ystävänsä on hetki sitten piiloutunut? Monien mielestä tällaisissa tilanteissa kerrotut valheet ovat moraalisesti luvallisia hätävalheita. Moraalisen velvollisuuden mukaisuus ei siis voi olla ainoa tekojen luvallisuuden arviointiperuste, vaan harkinnassa on otettava huomioon myös tekojen seuraukset.
Jotkut ovat kuitenkin esittäneet, että deontologinen etiikka voidaan yhdistää teleologiseen etiikkaan: velvollisuudet määrättäisiin niin, että parhaimmat mahdolliset lopputulokset seuraisivat. Deontologinen etiikka poikkeaa myös hyve-etiikasta, jonka mukaan hyveet ratkaisevat eivätkä tulokset tai teot sinänsä.


Moraalinen agentti.
Moraalinen agentti eli moraalinen toimija on eettinen käsite, jolla tarkoitetaan toimijaa, joka ymmärtää, että on olemassa muita toimijoita ja että hänen toimintansa vaikuttaa muihin toimijoihin. Koska hän ymmärtää kaikki tekonsa seuraukset, henkilö on myös täydessä vastuussa toiminnastaan. Toiminnan on oltava vapaaehtoista ja henkilön täysissä sielun ja ruumiin voimissaan.
Ihmistä, joka joutuu moraalisen agentin teon kohteeksi, kutsutaan moraalisubjektiksi. Tällaisia henkilöitä voivat olla esimerkiksi lapset, joilla ei kuitenkaan voida lukea olevan vielä moraalisen agentin velvollisuuksia.


Arthur Danto.
Arthur Coleman Danto (s. 1. tammikuuta 1924) on yhdysvaltalainen analyyttisesti suuntautunut filosofi, taidekriitikko ja professori. Hänet tunnetaan filosofisesta estetiikasta ja historian filosofiastaan. Danto vaikutti oleellisesti muun muassa George Dickien institutionaaliseen taideteoriaan.
Professori Danto on opettanut Columbian yliopistossa New Yorkissa vuodesta 1951 alkaen.
Taidemaailma.
Arthur C. Danto tunnetaan erityisesti taidemaailman käsitteestään, jonka teorian hän julkaisi vuonna 1964 esseessään "The Artworld".
Esseessään Danto otti tapausesimerkiksi Andy Warholin "Brillo-laatikot" (Brillo Boxes). Hän kysyi, mikä erottaa taideteoksen ei-taiteesta, teollisesta kulutustavarasta. Danto väitti, että taide-esineen olisi oltava "sellaisessa tulkinnan ilmapiirissä" muiden taideteosten kanssa, joka vuorostaan palvelee vertailevan tulkinnan ilmaisuvälineenä. "Jonkin näkeminen taiteena vaatii sellaista, jota silmä ei voi halveksua – taiteellisen teorian ilmapiirin, taidehistorian tuntemuksen: taidemaailman."
Danto väitti, että objektille myönnetään taiteen asema, jos se voidaan käsitteellisesti yhdistää sellaisiin objekteihin, joita on jo aikaisemmin pidetty taiteena ja jos se vaatii teoreettisen väitteen – esteettisen teorian – tuon yhdistämisen oikeuttamiseksi.
Taidemaailmalla on Danton mukaan oma kielensä. "Ei ole olemassa taidetta ilman niitä, jotka puhuvat taidemaailman kieltä." Hän käytti Augustinuksen vertausta: "Taidemaailma vastaa reaalimaailmaa jossain määrin samalla tavalla kuin Jumalan kaupunki vastaa maallista kaupunkia. Tietyt objektit, kuten tietyt yksilötkin nauttivat kaksoiskansalaisuudesta, mutta... on syvä perusero taideobjektien ja todellisten esineiden välillä."
Taidemaailma on teoreettinen paradigma, ja sen, mitä taiteeksi lasketaan nyt, on välttämättä lunastettava ”paikkansa” tuossa ylhäisessä kaupungissa. Kaikkien hyvien paradigmojen tavoin taidemaailman on pystyttävä sopeutumaan eri aikoihin, sen täytyy pystyä mukautumaan uusiin kieliin ja ajatuksiin ja olemaan valmis jatkuvaan käsitteelliseen muutokseen.
"Maailman on oltava valmis tiettyihin asioihin, niin taidemaailman kuin todellisenkin maailman", kirjoitti Danto. "Taiteen teorioiden rooli, niin tänään kuin aina ennenkin, on aikaansaada taidemaailma ja taide mahdolliseksi."


Vapaa tahto.
Vapaa tahto on filosofinen käsite, jolla viitataan subjektin päätösten itsenäisyyteen.


Joulusaari.
Joulusaaren alue on Australian hallinnossa oleva territorio Intian valtameressä, Australiasta luoteeseen ja Indonesiasta etelään.
Historia.
Britit löysivät Joulusaaren vuoden 1643 joulupäivänä. Se liitettiin Brittiläiseen imperiumiin 1888. Vuonna 1958 hallinto siirrettiin Australialle.
Politiikka.
Joulusaari on Australian territorio, jonka hallinto perustuu vuonna 1958 solmittuun perustuslakiin nimeltä "Christmas Island Act". Saari on Australian hallinnassa ja siellä pätevät Australian lait.
Australian kenraalikuvernööri nimittää saaren hallinnon johtajan (), virkaa hoitaa tammikuusta 2006 Neil Lucas.
Paikallishallinnollisena elimenä saarella toimii yksikamarinen Joulusaaren neuvosto ("Christmas Island Shire Council"), jonka yhdeksän jäsentä valitaan kansanäänestyksellä neljäksi vuodeksi kerrallaan.
Joulusaaren ydinasekokeet.
Britannia teki lukuisia ydinkokeita Joulusaarilla vuosina 1952–1962. Säteilylle altistuivat paikallisten asukkaiden lisäksi brittisotilaat, jotka ovat kertoneet, ettei heille annettu juuri mitään suojavarusteita heidän altistuessaan ydinräjähdyksille. Ydinasekokeissa altistuneet brittisotilaat vaativat vuonna 2007 lääketieteellisiä tutkimuksia kokeiden vaikutuksista terveyteensä. Tutkimuksilla he toivovat saavansa tukea korvausvaatimuksilleen. Heidän perheensä ovat kärsineet muun muassa ihosyövästä ja muista ydinkokeiden säteilyn terveyshaitoista, joka on johtanut geneettisiin muutoksiin paikalla olleissa. Saarella olleita sotilaita on elossa yhä yli 900.
Maantiede.
Joulusaari sijaitsee Intian valtameressä, Indonesian eteläpuolella. Siellä vallitsee trooppinen ilmasto. Suurin osa saaresta (63 prosenttia) on trooppista sademetsää ja kansallispuistoa.
Talous.
Joulusaaren talous on aiemmin pohjautunut yksinomaan fosfaattikaivokseen, joka kuitenkin suljettiin Australian hallituksen päätöksellä joulukuussa 1987, mutta avattiin uudelleen 1991. Vuonna 1993 saarelle avattiin kasino, joka kuitenkin suljettiin 1998. Vuonna 2001 Australian hallitus suostui kaupallisen avaruuslaukaisuaseman rakentamiseen, jota ei ole aloitettu. Saarella on 800-paikkainen vastaanottokeskus lähinnä Indonesian pakolaisia varten.
Väestöjakauma.
Joulusaarella ei ole lainkaan alkuperäisväestöä. Sen 1 433 asukkaasta 70 % on kiinalaista alkuperää. Eurooppalaisia on 20 % ja malaijeja 10 %. Virallinen kieli on englanti, muut kielet ovat kiina ja malaiji.
Suurimmat uskonnot ovat buddhalaisuus (36 %), islam (25 %) ja kristinusko (18 %).


Liikenne Suomessa.
 Julkinen liikenne .
Suomen julkinen liikenne on hyvää pohjoiseurooppalaista tasoa. Kulkuvälineet ovat siistejä ja ne kulkevat aikataulujen mukaan. Valtion junayhtiö VR ajaa sekä nopeita Pendolino-vuoroja, InterCity-vuoroja, pikajunia että taajamajunia. Myös bussipikavuoroja ajetaan laajalti, useimmat niistä kuuluvat ExpressBus-järjestelmään. Pääkaupungissa Helsingissä on osaksi julkisin varoin rahoitettuina tarjolla lukuisia liikennemuotoja lähijunista metroihin, raitiovaunuihin ja lauttoihin.
Lentoliikenne.
Suomeen lentää noin 20 kansainvälistä lentoyhtiötä. Tiheimmin maata palvelevat kansallinen lentoyhtiö Finnair ja skandinaavisen tytäryhtiö Blue1. Maan sisäinen aikataulutettujen lentojen verkosto on yksi maailman tiheimmistä, koska maakunnista täytyy päästä nopeasti pääkaupunkiseudulle ja edelleen maailmalle. Helsinki-Vantaan lentoasema on usein luokiteltu maailman parhaimpien lentokenttien joukkoon palvelujen, liikkumisen helppouden, mukavuuden jne. perusteella. Helsinki-Vantaalta on myös enemmän suoria lentovuoroja maailmalle kuin muiden Pohjoismaiden pääkaupungeista.
Vesiliikenne.
Laivayhteydet ovat hyviä Viroon, Ruotsiin ja Saksaan. Luksusautolautat Helsingin ja Tukholman välillä ovat maailman suurimpia säännöllisessä liikenteessä olevia lauttoja. Merkittävimpiä liikennöitsijöitä ovat Silja ja Viking Line sekä virolainen Tallink.
Tieliikenne.
Suomen yleisistä teistä vastaa Liikennevirasto. Sen vastuulla olevien teiden yhteispituus vuoden 2010 alussa oli 78 161 kilometriä, josta päällystettyä tietä 50 985 kilometriä (65 %). Valta- ja kantateitä Suomessa oli tuolloin 13 328 kilometriä ja moottoriteitä 765 kilometriä. Siltoja Tiehallinnon vastulla oli 14 625 kappaletta.
Suomen liikenneturvallisuuden kehitys on Euroopan kärkeä. Vuonna 2009 tieliikenteessä menehtyi 18 prosenttia edellisvuotta vähemän. Tieliikenteessä tapahtui vuonna 2009 hieman alle 300 kuolemantapausta ja noin 8 000 loukkaantumista. Lukua voi suhteuttaa siihen, että Suomessa kuolee vuosittain kaatumalla ja liukastumalla yli 1000 ihmistä.
Rautatieliikenne.
Suomen rautatieliikennettä hoitaa VR-Yhtymä Oy (VR) ja rataverkkoa hallinnoi Liikennevirasto. Rautatieverkosto on kattava ja tarjoaa henkilöauton kanssa kilpailukykyiset yhteydet radan varren kaupunkien välillä. Kalustoa on 1990-luvun lopusta 2000-luvun puoliväliin modernisoitu paljon, vanhaa junakalustoa on enää vähäliikenteisillä reiteillä. Suomen pääkaupunkiin pääsee junalla helposti Moskovasta ja Pietarista. Suomen ja Venäjän välillä liikennöi myös Sm6-suurnopeusjuna Pietarista Helsinkiin muutaman kerran päivässä.
Kaupunkiliikenne.
Kaupunkien ja lähialueiden sisäistä liikennettä kutsutaan paikallisliikenteeksi. Sitä ajetaan yleensä linja-autoilla, pääkaupunkiseudulla myös raitiovaunuilla, lähijunilla ja metrolla. Nykyään paikallisliikenne on tiheää ja kattavaa pääkaupunkiseudulla, Tampereella ja Turussa, joissa liikenteen järjestäjinä toimivat kaupungit itse. Muissa kaupungeissa bussiyritykset ovat harventaneet vuorotarjontaa 1990-luvulta lähtien, koska kasvava autoistuminen on hankaloittanut joukkoliikenteen kohtuullisia järjestämismahdollisuuksia.
Energiankulutus ja kasvihuonepäästöt.
Kioton pöytäkirja velvoittaa Suomea pitämään liikenteen kasvihuonekaasupäästöt vuosina 2008–2012 vuoden 1990 tasolla. Suomen liikenteen kasvihuonepäästöt olivat vuonna 2005 10 % suuremmat kuin vuonna 1990. Tavoite on siksi liikenne- ja viestintäministeriön tutkimusraportin 18/2007 mukaan karannut käsistä.
Autojen hiilidioksidipäästö 120 g/km vastaa dieselautoilla 4,5 litraa sadalla kilomterillä ja bensiiniautoilla viittä litraa sadalla kilometrillä. EU-15:n alueella uusien autojen päästöt laskivat vuosina 1995–2004 186:sta 163 CO2-g:an per km. Suomessa uusien henkilöautojen päästöt laskivat 1993–2010 195:sta 152 g/km. EU:n tavoite on 120 grammaa/km vuonna 2010. Suomessa uusien autojen päästöt jatkavat laskuaan.
Tulevaisuus.
Suomen liikenteen tulevaisuutta käsitellään valtioneuvoston tekemässä liikennepoliittisessa selonteossa eduskunnalle.
Koulutus.
Suomessa liikennealan ammattilaisia koulutetaan ainakin Teknillisessa korkeakoulussa ja Hämeen ammattikorkeakoulun Riihimäen toimipisteessä.
Aiheesta muualla.
*


Pääsiäinen.
a>. Muna on vanha hedelmällisyyden vertauskuva. Kristillisessä perinteessä muna on vertauskuva ylösnousemukselle.
Pääsiäinen on kristinuskon vuotuisjuhla, jota vietetään Jeesuksen ylösnousemuksen juhlana. Ylösnousemus on kristillisen uskon ydinkohtia, ja pääsiäinen kirkkovuoden vanhin ja tärkein juhla.
Pääsiäistä edeltää hiljainen viikko, joka huipentuu pitkäperjantaihin, Jeesuksen ristiinnaulitsemisen päivään. Varsinainen pääsiäinen alkaa pääsiäissunnuntaista ja sitä seuraa toinen pääsiäispäivä. Nämä päivät ovat pyhäpäiviä Suomessa ja monessa muussa maassa.
Juutalaisuudessa pääsiäistä vietetään Mooseksen aikaisen Egyptin orjuudesta vapaaksi pääsemisen muistoksi, mistä johtuu myös sana pääsiäinen. Juutalaisten juhlan nimi on "pesah" ja siihen liittyvä "Happamattoman leivän juhla". Pesahin ajankohta ei ole sidoksissa kristilliseen pääsiäiseen, vaan se määräytyy juutalaisen kalenterin mukaan.
Kristillinen juhla antoi uuden sisällön esikristilliselle kevään juhlalle. Nykyiseen pääsiäiseen liittyy useita keväisen luonnon heräävän elämän vertauskuvia. Näitä ovat muun muassa narsissit, rairuoho, keltaiset pääsiäistiput sekä kanit eli puput sekä hiirenkorvalle puhkeavat koivunoksat ja pajunkissat. Kevätpäiväntasauksen jälkeen valo voittaa pimeyden ja lämpö kylmyyden: vertauskuvallisesti elämä voittaa kuoleman. Muna on eri puolilla maailmaa tunnettu hedelmällisyyden ja kasvun vertauskuva.
Sanan alkuperä.
Suomen kielen sana pääsiäinen on Mikael Agricolan keksimä uudissana ja tarkoittaa paastosta ”pääsemistä”, eli pääsiäistä edeltävän neljänkymmenen päivän paaston päättymistä. Monissa kielissä pääsiäisen sana on johdettu juhlan hepreankielisestä nimestä "Pesah", esimerkiksi armeniaksi ja venäjäksi "pasha", kreikaksi "paskha" ja ruotsiksi "påsk".
Englannin kielen kristillistä pääsiäistä tarkoittava "Easter" ja saksan vastaava sana "Ostern" ovat muinaisgermaanista alkuperää. Juutalaisesta pääsiäisestä käytetään englannin kielessä sanaa "Passover".
"Easter"-nimen alkuperä on keskienglannin kielen "estre" – vanhan englannin kielen "eastre" – ja edelleen vanhan saksan kielen "ostarun" (monikko) ja skandinaavinen "ostra". Bede Venerabiliksen mukaan (700-luvulla) "Eastre" eli "Eostre" eli "Ostara" oli vanha anglosaksinen kevään ja aamunnousun jumalatar, ja Beden mukaan hän antoi nimensä myös tälle hänen kunniakseen vietetylle juhlalle. Vanhassa englanninkielessä se tarkoittaa myös itää, samoin nykyenglannissa kytkentä on näkyvä. Englannin ja saksan pääsiäistä merkitsevät sanat on sukua muinaiskreikan "Eos"- ja latinan "Aurora"-sanoille, jotka nekin tarkoittivat aamuruskon jumalatarta. Myös suomen kielen sana ”itä” saattaa liittyä itämiseen, kevääseen ja luonnon heräämiseen. Kaukaisissa sukukielissä itää tarkoittaa juuri auringon nousua.
Juutalainen pääsiäinen.
Kristillisen pääsiäisen alkuperä on juutalaisessa pääsiäisjuhlassa. Juhlaa vietetään Egyptin orjuuden päättymisen muistoksi. Ohjeet juhlan viettämisestä on 2. Mooseksen kirjan 12. luvussa. Juhlan viettoon kuuluu happamattoman leivän syöminen. Kertomuksen mukaan juutalaisten tuli Egyptissä sivellä kotinsa oven pihtipielet karitsan verellä. Järjestykseltään kymmenentenä vitsauksena Jumala surmasi Egyptissä ihmisten ja karjan esikoiset kaikista taloista, joissa oven pihtipieliä ei oltu sivelty karitsan verellä. Tapahtuman seurauksena faarao päästi israelilaiset pois maasta.
Juutalaista pääsiäistä vietetään Nisan-kuun 15. päivästä alkaen. Vuorokausi vaihtuu auringon laskiessa. Karitsa teurastetaan 14. päivänä. Nisan on juutalaisen kuukalenterin ensimmäinen kuukausi, ja sijoittuu kevätpäiväntasauksen tienoille. Kuukausi alkaa uudestakuusta. Kuukalenterin laskutavasta johtuu, että juutalainen pääsiäinen on aina keväällä täydenkuun aikaan.
Pääsiäisen ajankohta.
Sanonta ”pääsiäinen on kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeinen sunnuntai” on vain viitteellinen, koska pääsiäisen ajankohta on alusta asti määräytynyt kirkollisten taulukoiden pohjalta eikä tähtitieteen perusteella. Lisäksi ajankohdan laskemiseen käytetään tiettyjä yksinkertaistettuja oletuksia.
Pääsiäisen ajankohdan laskemiseen on käytetty 19 vuoden mittaisia taulukoita, jotka määräävät, milloin kevään ensimmäinen täysikuu on – aikaisintaan kevätpäiväntasauksena 21.3. Tässä yhteydessä ajankohtaa laskettaessa käytettävät kevätpäiväntasaus ja täysikuu ovat muodollisia, taulukoituja päiviä, eivät todellisesti tähtitieteeseen pohjautuvia päiviä. Matematiikan kehityttyä riittävästi pystyttiin taulukoiden rinnalle kehittämään kaavat, joilla pääsiäisen ajankohta on käytännössä helpompi laskea. Ensimmäisen menetelmän julkaisi Carl Friedrich Gauss vuonna 1800.
Ajankohdan historiallinen tausta.
Jeesuksen kuoleman ajankohtaa ei voida varmuudella selvittää, mutta todennäköisimpinä päivämäärinä on pidetty perjantaita 7. huhtikuuta vuonna 30 tai 3. huhtikuuta vuonna 33. Se tapahtui juutalaisten pääsiäis­juhlan aikoihin, joka alkoi Nisan-kuun 15. päivänä. Synoptisten evankeliumien mukaan Jeesus vietti edellisen päivän iltana 12 oppilaansa kanssa pääsiäisateriaa ja teloitettiin ristillä seuraavana päivänä, joka oli sapatin valmistuspäivä eli perjantai. Johanneksen evankeliumin mukaan ristiinnaulitseminen tapahtui sen sijaan jo pääsiäisen valmistus­päivänä, jolloin pääsiäislammas teurastettiin Jerusalemin temppelissä.
Oletettu ristiriita tulee siitä, että juutalaista uskontoa ja kulttuuria tuntematon lukija samaistaa sapatin yleensä lauantaihin. Todellisuudessa sapatti juutalaisille tarkoitti uskonnollista juhlaa viikonpäivästä riippumatta (kuten joulupäivä, joka vaihtaa kalenterissa viikonpäivää vuodesta toiseen). Koska ko. viikolla oli ensin pääsiäinen torstaina ja perjantaina puolestaan alkoi aina Nisan-kuussa (meidän kalenterimme maalis/huhtikuu) samaan aikaan vietettevä happamattoman leivän juhla, peräkkäin oli siten kaksi sapatinpäivää (Johannes viittaa tähän puhuessaan että sapatinpäivä oli "suuri", jota tavallinen lauantai ei voi mitenkään olla). Tällöin Jeesus ristiinnaulittiin torstaina, ja hän ylösnousi sunnuntaina. On myös huomattava, että juutalainen päivä lasketaan illasta seuraavaan iltaan, eikä aamusta iltaan. Myöskään Luukkaan evankeliumin 24. luvun kertomus opetuslapsista Emmauksen tiellä ei ole mielekäs, ellei ristiinnaulitsemisesta olisi kulunut kolme päivää (kertomus ajoitetaan tapahtuneeksi samana päivänä kun Jeesuksen hauta oli todettu tyhjäksi, eli kyseisen viikon sunnuntaiksi).
Varhaisimmat tiedot pääsiäisen vietosta ovat 100-luvulta, jolloin viikoittaisen ylösnousemusjuhlan, sunnuntain, rinnalle tuli vuosittain vietettävä pääsiäisjuhla.
Nikaian kirkolliskokouksessa vuonna 325 pääsiäispäivän vietto päätettiin yhtenäistää yhdelle yhteiselle sunnuntaille läpi kristikunnan, mutta ilmeisesti tarkan päivämäärän laskemisesta ei päätetty itse kokouksessa vaan myöhemmin Aleksandriassa. Joka tapauksessa pääsiäisen ajankohdan yhtenäistäminen vei kristikunnassa vielä satoja vuosia. Silti vähitellen, Nikaian päätösten pohjalta, pääsiäispäiväksi vakiintui kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeinen sunnuntai, joka on aikaisintaan 22. maaliskuuta ja viimeistään 25. huhtikuuta.
Ajanlaskun uudistus Länsi-Euroopassa vuosina 1582–1753 säilytti samat periaatteet ja pääsiäispäivän edelleen välillä 22.3.–25.4.. Paavin istuimelta lähtöisin ollut ajanlaskun uudistus herätti vastustusta protestanttisissa maissa, joissa lykättiin gregoriaanisen kalenterin käyttöönottoa. Kun uudistuksia vihdoin alettiin hyväksyä 1700-luvun alussa, päätettiin eräissä protestanttisissa maissa, että pääsiäinen lasketaan ajanlaskussa eri tavalla, niin sanotun parannetun kalenterin mukaisesti. Järjestelmä jäi kuitenkin vähitellen lähes kokonaan käytöstä 1770-luvulle mennessä.
Ortodoksiset kirkot ovat pitäytyneet pääsiäisen suhteen vanhassa ajanlaskussa (juliaaninen kalenteri), minkä takia itäisessä kristikunnassa pääsiäinen sijoittuu tällä hetkellä välille 4.4.–8.5. Muista poiketen Suomen ortodoksinen kirkko viettää kuitenkin pääsiäistä samaan aikaan kuin gregoriaanista kalenteria käyttävät läntiset kirkkokunnat.
Ruotsissa ja Suomessa noudatettiin helmikuuhun 1753 asti pääosin juliaanista kalenteria. Vuodesta 1753 alkaen käytettiin gregoriaanista kalenteria, mutta pääsiäinen laskettiin parannetun järjestelmän mukaan. Useimmiten poikkeava päivämäärä täsmäsi idän kirkkojen kanssa, mutta vielä vuonna 1845 pääsiäinen oli Suomessa viikkoa muuta Eurooppaa jäljessä.
Hiljainen viikko eli suuri viikko eli piinaviikko.
Viikon aikana kirkossa muistellaan Jeesuksen kärsimystietä. Kiirastorstaina muistellaan ehtoollisen asettamista. Kiirastorstain illasta alkaa "triduum sacrum" eli pyhä kolmen päivän aika, ristin ja ylösnousemuksen muistelu, joka ulottuu pääsiäispäivän iltaan. Pitkäperjantaina muistetaan Jeesuksen kuolemaa ihmiskunnan syntien sovittamisena. Pitkäperjantain liturginen väri luterilaisessa kirkossa on musta. Pitkäperjantaita seuraavana hiljaisena lauantaina muistetaan Jeesuksen haudassa oloa. Pääsiäinen on surun ja ilon juhla, ja koska Jeesus nousi haudasta, liturginen väri vaihtuu luterilaisessa kirkossa mustasta valkoiseen. Pääsiäisen jälkeen paaston alusta lopetettu ylistyksen laulaminen jatkuu taas.
Pääsiäistä edeltävä paasto päättyy.
Jeesuksen ylösnousemusta kuvaava ortodoksinen ikoni.
Ennen pääsiäistä vietetään Suuren paaston eli pääsiäispaaston aikaa. Paasto päättyy pääsiäisen jumalanpalvelukseen, jota vietetään eri kirkkojen liturgisten tapojen mukaan joko pääsiäisyönä tai pääsiäisaamuna.
Pääsiäisnäytelmät.
1970-luvulta lähtien Suomessa on alettu esittää pääsiäisnäytelmiä, pääsiäisvaelluksia, joissa yleisö voi osallistua Kristuksen kärsimyskertomukseen.
Pääsiäisruoat.
Länsisuomalaisessa talonpoikaisyhteiskunnassa perinteisiä pääsiäisruokia olivat mämmi, munamaito, verimakkarat, tuore leipä, lammaspaisti ja uunijuusto.
Virpominen.
Itä-Suomessa ja Karjalassa perinteeseen kuuluu virpominen palmusunnuntaina ja palkan saaminen yleensä pääsiäissunnuntaina. Virvonta on tehty Jeesuksen matkan ja palmunlehvätervehdysten muistoksi. Se on toiminut siunauksena, terveyden tuojana ja pahan karkottajana. 1980-luvulta lähtien koko Suomessa on yleistynyt virpomis- ja noitaperinteen yhdistyminen, jossa pienet lapset kulkevat noidiksi tai muiksi pääsiäishahmoiksi pukeutuneina virpomassa palmusunnuntaina saaden heti palkkioksi makeisia tai vastaavaa. Länsi-Suomessa lapset ovat koonneet kotiin pajunkissoja maljakkoon palmunlehvien vertauskuviksi.
Pääsiäisnoidat.
Pieni pääsiäisnoita on lähdössä kierrokselleen virpomisoksineen ja koreineen.
Pääsiäisnoidat tunnetaan nykyään varhaisesta pääsiäisnoitailmiöstä muuntuneena lasten leikkinä, virpovien noitien perinteenä.
Historiallisesti pääsiäisnoidat eli "trullit" ovat erityisesti kotieläimiä kohtaan pahantahtoisiksi uskottuja olentoja tai näitä esittäviä ihmisiä. Ruotsin kielessä "troll" tarkoittaa peikkoa ja nykyisin myös noitaa. Uskottiin, että kotieläimet ovat pitkäperjantain ja lankalauantain illan aikana alttiina pahalle. Toisaalta tuolloin harjoitettiin nimenomaan tätä uskomusta vahvistavia menoja, kuten esimerkiksi leikattiin eläimistä karvoja ja nahanpaloja. Trulleina toimivat yhteisöstä syrjäytyneet naiset, jotka näin ilmaisivat naapureitaan kohtaan tuntemaansa kateutta. Uskottiin, että pitkäperjantain ja pääsiäissunnuntain välisenä lauantaina Jumalan suojeleva vaikutus on pienimmillään ja silloin noidat pääsivät mellastamaan maailmassa. Siksi pääsiäislauantaina pelättiin noitia ja pahan karkottamiseksi muun muassa poltettiin pääsiäiskokkoja.
Nykyinen pääsiäisnoitaleikki on lasten viihteeksi kehitetty yhdistelmä pääsiäislauantain trulliperinnettä (noidaksi pukeutuminen) ja "virpomisperinnettä" (virpovitsat, onnentoivotus ja palkan vaatiminen). Etelä-Suomessa vastaava päivä on palmusunnuntai.
Pääsiäiskokko.
Pohjanmaalla poltetaan paikoin edelleenkin pääsiäiskokkoja pääsiäislauantaina. Aiemmin kokkoja poltettiin noitien ja pahojen henkien karkottamiseksi.


Pitkäperjantai.
Pitkäperjantai on pääsiäistä edeltävä perjantai. Se on Kristuksen ristiinnaulitsemis- ja kuolinpäivä ja kirkkovuoden ainoa surujuhla. Pitkäperjantai on yksi Suuren viikon juhlapyhistä. Vuonna 2012 pitkäperjantai oli 6. huhtikuuta.
Pitkäperjantai luterilaisessa kirkossa.
Luterilaisessa kirkossa pitkänperjantain jumalanpalvelusta vietetään ilman ehtoollista ja kellon- ja urkujensoittoa. Kello 15 voidaan viettää Jeesuksen kuolinhetken muistoa. Pitkänperjantain iltajumalanpalvelus taas on perinteisesti omistettu Jeesuksen hautaamiselle. Pitkäperjantai ja hiljainen lauantai ovat ainoat kirkkovuoden päivät, jolloin liturginen väri on musta.
Pitkäperjantai ortodoksisessa kirkossa.
Pitkäperjantai eli ortodoksisittain Suuri Perjantai on kirkkovuoden ankarin paastopäivä ja ainoa suuri juhlapäivä jolloin ei toimiteta eukaristiaa: on Kristuksen kuolinpäivä. Liturgian sijaan aamulla toimitetaan Kuninkaallinen hetkipalvelus, jossa luetaan koko kärsimyshistoria kaikista neljästä evankeliumista. Iltapäivällä kello kaksi alkaa Kristuksen kuolinhetken palvelus, jolloin Kristuksen hautakuva tuodaan alttarista katafalkille keskelle kirkkoa, ja palveluksen lopuksi papisto ja kirkkokansa käyvät kunnioittamassa kuollutta Kristusta. Illalla kuudelta alkaa Kristuksen hautauspalvelus, jonka lopuksi hautakuva kannetaan ristisaatossa kirkon ympäri. Kuten kaikki kirkolliset kulkueet, saatto kiertää vastapäivään symboloiden sitä, että saatto on menossa Kristusta kohti.
Pitkäperjantai eri kielissä.
Useissa slaavilaiskielissä ja jopa unkarissa ja virossa käytetään pitkästäperjantaista nimityksiä, jotka merkitsevät 'suurta perjantaita' (esimerkiksi). Tätä nimitystä käyttävät ortodoksit myös suomeksi. Englannissa nimitys "Good Friday" tulee sanan 'good' vanhasta merkityksestä 'pyhä'. Monissa romaanisissa kielissä päivää kutsutaan 'pyhäksi perjantaiksi' (esimerkiksi). Saksan kielen nimityksessä "Karfreitag" taas korostuu Kristuksen ristinkuoleman murheellisuus (kar-osa on vanhaa saksaa ja merkitsee 'surua').
Suomessa käytettävä nimitys pitkäperjantai on käännöslaina ruotsista: "långfredag". Vanhoista lähteistä käy ilmi, että "pitkää" on käytetty aiemmin myös anglosaksien keskuudessa ("Long Friday").
Pitkäperjantai taiteessa.
Oiva Paloheimon runon "Kirkkotiellä" säkeestä on tullut lähes fraasi: ”Päivä on pilvinen, sillä pitkänäperjantaina päivä on pilvinen.”


Radio 957.
Radio 957 eli "Ysiviisseiska" oli Tampereella toimiva kaupallinen radioasema, jonka toimiluvan sai Tampereen Yliopiston Ylioppilaskunta 21.1.1985. Radion puuhamiehinä olivat Jukka Kulmala ja Ari Rannisto. Radio 957 aloitti lähetystoiminnan Tampereella 15. elokuuta 1985. Radioaseman omistaa nykyään SBS Finland, joka on osa monikansallista SBS Broadcasting SA:ta. Keski-ikäisille kuuntelijoille kohdistetun Radio 957:n musiikkilinja painottui ulkomaisiin rock-klassikoihin, mutta joukossa oli myös kotimaista ja uudempaakin musiikkia. 957:lla selostettiin Ilveksen ja Tapparan vieraissa pelattavat jääkiekko-ottelut. Vuonna 1995 aloittaneet Hönttä ja Toippari -nimisten hahmojen lukemat Tampereenkiäliset uutiset olivat myös vakiintuneet kestosuosikiksi. Kanava kuului viimeiset vuodet koko Pirkanmaan alueella.
Asema lähetti myös RDS-tekniikkaa hyödyntäen mainostekstejä vastaanottimien tekstinäyttöön Tampereella.
11.6.2012 SBS Finland kertoi laajentavansa juhannuksen jälkeen Radio Cityn kuuluvuutta, minkä vuoksi Radio 957:n nimi muuttuu Radio City Tampereeksi ja lähetykset tehdään jatkossa samalla kaavalla kuin Iskelmän lähetyksiä eli keskitetysti. Valtaosa ohjelmavirrasta tuotetaan ja lähetetään Helsingistä. Aluetoimituksesta tuotetaan ja lähetetään kuitenkin paikallisuutisia, Tapparan ja Ilveksen selostettuja jääkiekko-otteluita sekä päivittäistä tunnin mittaista paikallisohjelmaa. Myös paikallismainonta säilytetään.
Radio 957:n lähetykset päättyivät lopullisesti 25.6.2012. Radio City Tampere aloitti lähetykset 957:n entisillä taajuuksilla välittömästi lopetuksen jälkeen.
Lähetystaajuudet.
kaapeliverkossa Radio 957 kuului taajuudella 98,8 MHz.


Luonto.
Luonto tarkoittaa yleisimmin maaperää sekä vesi- ja ilmakehää kasveineen ja eläimineen, varsinkin vain vähän tai ei ollenkaan ihmisen muokkaamana elinympäristönä. Luontoa tutkivien tieteenalojen yhteisnimitys on luonnontiede.
Suomen kieleen sana luonto on etymologisesti tullut mytologisten luontokäsitysten kautta ja luonto-sanalla on ilmeisesti sama tausta kuin sanalla luotu, synnytetty.
Luonnontieteellisen näkemyksen mukaan ihminen on itsekin eläin ja osa luontoa. Tällöin ei ihmistä eikä hänen luomaa kulttuuriympäristöä voi pitää luonnon vastakohtana. Arkikielenkäytössä pidetään kuitenkin turhana korostaa kulttuuriympäristön erottautumista nimenomaan koskemattomasta, villistä luonnosta vaan käytetään pelkästään termiä luonto. Lisäksi arkikielenkäytön luonto-termiin sisältyy usein olettamus, että tämä tarkoittaa pääasiassa elollista luontoa.
Luonnontieteissä luonto käsitetään kaiken kattavaksi olevaisuudeksi atomin osista tähtijärjestelmiin ja samalla tutkimuksen kohteeksi, johon sisältyy kaikki tutkittavissa oleva. Luontoon ja luonnollisuuteen perustuvassa maailmankuvassa ei hyväksytä yliluonnollisia selitysmalleja. Käytännössä tieteiden välisessä työjaossa inhimillisen kulttuurin tutkimus on rajattu luonnontieteiden ulkopuolelle, mutta viime vuosikymmeninä luonnontieteen harjoittavat ovat pyrkineet sinnekin ja kehittäneet sellaisia tutkimussuuntauksia kuin sosiobiologia, kulttuurievoluutio, evoluutiopsykologia, käyttäytymisgenetiikka, kulttuuriantropologia ja biologinen psykiatria.
Luonto tieteen näkökulmasta.
Tieteessä luonnon tutkimus jakautuu elollisen luonnon tutkimukseen eli biologiaan ja elottoman luonnon tutkimukseen eli geotieteisiin, sisältäen maantieteen, geologian ja meritieteen, hydrologian ja limnologian että meteorologian sekä tähtijärjestelmien ja maailmankaikkeuden tutkimuksen, käsittäen tähtitieteen, fysiikan ja kemian. Geologinen ajanlasku jaottelee maapallon historian vaiheita maapallon synnystä alkaen.
Elollisen luonnon monimuotoisuus vaikeuttaa aivan selkeiden rajojen vetämistä joidenkin eliöiden kohdalla siihen, mihin pääryhmään se olisi luokiteltava systematiikassa.
Luonnonsuojelu.
Luonnonsuojelulla tarkoitetaan luonnon suojaamista ihmisen vahingoittavalta toiminnalta. Luonnonsuojelussa pyritään pitämään alueita ihmisen toiminnan ulkopuolella tavoitteena suojella siellä eläviä olioita. Biodiversiteetti eli elollisen luonnon monimuotoisuus nähdään luonnonsuojelussa tärkeänä.
Ympäristönsuojelussa pyritään suojaamaan luontoa ja samalla ihmistä ihmisen omien toimien aiheuttamilta ympäristöongelmilta, jotka saattavat uhata myös ihmisen olemassaoloa. Ympäristösuojelun tavoitteena on kestävä kehitys.
Luonnonuskonnot.
Luonnonuskonnoissa palvotaan luonnonilmiöitä ja katsotaan erilaisten henkiolentojen asuvan esimerkiksi luolissa, suurissa kivissä tai muissa luontokohteissa. Metsästäjät ovat suureen saaliin saatuaan saattaneet lepyttää luonnonhenkiä uhrilahjoilla. Myös suomalainen muinaisusko on sisältänyt luonnonuskontojen piirteitä.


Kulttuuri.
Kulttuurin käsitteen syntyessä 1700- ja 1800-luvun Euroopassa sillä tarkoitettiin ihmisen ”hengen viljelyä” maanviljelyksen tai puutarhanhoidon tapaan. 1800-luvulla sillä alettiin viitata yksilön kehittymiseen erityisesti koulutuksen kautta, ja myöhemmin kansallisten pyrkimysten ja ideaalien toteutumiseen. 1900-luvun puolivälissä jotkut tiedemiehet käyttivät kulttuurin käsitettä viittaamaan universaaleihin inhimillisiin kykyihin. 1900-luvun mittaan kulttuuri kehittyi antropologian keskeiseksi käsitteeksi, pitäen sisällään kaikki inhimilliset ilmiöt, jotka eivät perustu suoraan geeneihin. Geert Hofstedellä kulttuuri tarkoittaa ”kollektiivista mielen ohjelmointia, joka erottaa yhden ryhmän tai kategorian ihmiset toisista”.
Kulttuuri-käsitteen määrittely.
Sanan ”kulttuuri” alkuperä tulee latinan verbistä "colere", viljellä, sekä siitä edelleen johdetusta substantiivista "cultura", joka tarkoittaa viljelystä. Aluksi tämä tarkoitti maanviljelyä. Roomalainen poliitikko ja filosofi Cicero otti käyttöön käsitteen "animi cultura", ”hengen viljely”. Sana oli tämän jälkeen vuosisatoja tässä merkityksessä, kehittyneisyytenä ja hienostuneisuutena, ihmisen henkisten ominaisuuksien täydellisyytenä. Ilmeisesti käsitteen sisältöön vaikutti Platonin käsite "paideia", jota tämä käytti kreikkalaisten kasvatusihanteesta. Antiikin yhteiskunnassa yläluokan kasvatustavoitteisiin kuului erityisesti filosofian, kirjallisuuden ja taiteiden omaksuminen. Tämän näkemys on vaikuttanut kulttuuri-sanan käyttöön kuvailevien ihmistieteiden ulkopuolella, esimerkiksi ilmauksissa ”taide ja kulttuuri”. Saksan kielessä kulttuuri-sanan käyttö on läheisessä yhteydessä sanaan sivistys.
1700-luvulla valistuksen ajalla kulttuurin käsitettä ryhdyttiin käyttämään ihmisen elintavoista tai kaikesta siitä, mikä on ihmisen tekemää ympäristöä. Tähän pohjautuu myös sanan käyttö kulttuuriantropologian käsitteenä. Kulttuurin käsite kattaa siten myös tekniikan, talouden ja aineelliset tuotteet.
Kun nykyaikaisessa ihmiskäsityksessä ihminen on evoluution tuote, niin loogisesti ”hengenviljelyä” ei voi enää pitää luonnon vastakohtana. Kaikki ihmisen tekeleetkin ovat tässä katsannossa osa luontoa. Sen sijaan esimerkiksi kulttuuriympäristö on ihmisen muokkausten jälkeen yleensä selkeästi erotettavissa muusta luonnosta. Ihminenkin voidaan syntyessään käsittää olevan ”luonnonlapsi”, josta kasvatuksen kautta muokkautuu kulttuurinsa edustaja, muokkaaja ja eteenpäin siirtäjä. Kulttuuriksi voidaan laveimmassa merkityksessä katsoa lukeutuvan kaiken sen tietämyksen, joka siirtyy sukupolvelta toiselle muutoin kuin geenien välityksellä. Ihmistä ei voi pitää ainutlaatuisena kulttuurieläimenä, sillä muutkin älykkäät eläimet pystyvät opettamaan seuraavalle sukupolvelle työkalujen käyttöä, muuttoreittejä ja metsästystapoja.
Kulttuurin muodoista.
Kulttuureita voidaan luokitella monella eri tavalla. Aikatasossa voidaan puhua kulttuurikausista (esimerkiksi antiikki ja keskiaika) sekä kulttuurityypeistä (esim. pyyntikulttuuri ja kaupunkikulttuuri). Paikan tasossa voidaan puhua kulttuuripiireistä (esimerkiksi länsimainen ja arabialainen kulttuuripiiri), kulttuurialueista (joiden kansoilla on runsaasti yhteisiä kulttuuripiirteitä, kuten Pohjoismaat ja latinalainen Amerikka), kansallisista kulttuureista (esimerkiksi saksalainen tai suomenruotsalainen kulttuuri) ja paikalliskulttuureista (esimerkiksi joiden ytimenä vaikkapa tietty maakunnallinen keskus). Puhutaan myös sosiaalisista osakulttuureista (esimerkiksi luokkakulttuureita ovat aatelis-, porvaris- ja työväenkulttuuri; ammattiryhmiin perustuvana esimerkkinä merimieskulttuuri).
Alueelliset valtapiirit.
Amerikan intiaanien kulttuurit eroavat toisistaan muodostamatta yhtenäistä kulttuuripiiriä.
Valtiolliset rajat eivät rajaa kulttuureita niinkään kuin kielialueet ja uskonnot.
Valtauskontojen mukainen jaottelu.
a> säilytti ilmaisutapansa ja symbolinsa tuhansia vuosia. Seinämaalaus noin vuodelta 1400 eaa.
Taide.
Tietyissä asiayhteyksissä kulttuurilla käsitetään vain taidetta ja taiteen tekemistä sekä osin tiedettä.
Taide nykyisenä käsityksenä luovasta taiteilijasta on alkanut muodostua vasta uuden ajan alusta. Aikaisemmin taiteen tuottamisesta ovat vastanneet käsityöläiset ja heidän työtään on arvostettu heidän taitavuutensa perusteella. Varhaisemman taiteen tekijöiden motiivit poikkesivat nykyisestä, mikä näkyy vanhemman taiteen vahvana uskonnollisena tai hallinnollisena symboliikkana.
Jonkin teoksen luokitteleminen taiteeksi voi tuottaa ongelmia. Taide pyritään erottamaan viihteestä, mutta rajat eivät aina ole selviä ja näiltä aloilta ajoittain nousee ilmaisumuotoja ja sisältöjä hyväksytyksi taiteeksi.


Isorotta.
Isorotta eli rotta ("Rattus norvegicus") on pieni tai keskikokoinen, kaikkiruokainen ja nopeasti lisääntyvä jyrsijä. Isorotta on toista Suomessa esiintyvää rottalajia, mustarottaa, suurikokoisempi ja yleisempi. Useimmat lemmikkeinä pidettävät kesyrotat on kesytetty isorotasta.
Levinneisyys.
Isorotta on tullut Eurooppaan Aasiasta 1700-luvun alussa. Sen jälkeen se on levinnyt kaikille mantereille Antarktista lukuunottamatta. Isorottaa esiintyy kaikkialla Pohjolassa, kuitenkin pohjoisessa levinneisyys rajoittuu isompiin asutuskeskuksiin ja satamakaupunkeihin. Isorottaa ei tavata laajemmilla erämaaseuduilla. Parhaiten laji on menestynyt Keski- ja Pohjois-Euroopassa, jonka se on asuttanut lähes kokonaan. Välimeren alueella se on harvinainen, siellä yleisempänä esiintyy mustarotta.
Isorotta on syrjäyttänyt monin paikoin mustarotan, joka hävisi Suomesta 1900-luvun alkupuolella.
Tuntomerkit.
Rotan ruumis on 11–29 cm pitkä ja häntä 8,5–23 cm. Isorotta painaa 400-900 grammaa. Sillä on ruskehtava turkki ja muuta vartaloa vaaleampi vatsa. Häntä on suomuinen ja ruumista hieman lyhyempi.
Ravinto.
Isorotta ei elä pitkään ilman vettä, jota se tarvitsee 15–30 ml/vrk. Päivittäinen ravinnontarve on noin 10 % painosta. Muuten isorotta on erittäin sopeutuvainen ravintonsa suhteen. Isorotan ruokavalio vaihtelee sen mukaan mitä on tarjolla. Pääosa ravinnosta on kasvispohjaista eli viljaa ja siemeniä. Rotat voivat kuitenkin syödä myös linnunmunia ja poikasia sekä pieniä nisäkkäitä.
Lisääntyminen.
Poikueessa on poikasia yhden ja viidentoista välillä. Sukukypsyyden isorotta saavuttaa 3–4 kk:n iässä. Tähän kuitenkin vaikuttaa populaatiotiheys ja ravinnonsaanti. Ravinnon vähyys ja populaation tiukkuus pienentävät syntyvyyttä. Isorottanaaras on kiimassa noin 3–4 päivän välein. Kantoaika on noin 24 päivää. Lisääntymistehokkuutta lisää se, että naaras voi paritella heti synnytyksen jälkeen.
Pohjolassa isorotta ei yleensä lisäänny talvella, jolloin kannasta saattaa tuhoutua jopa 90 %. Sisätiloissa rotat voivat kuitenkin lisääntyä ympäri vuoden.
Elintavat.
Tyypillinen isorotan piirre on sosiaalisuus. Suuret rottayhteisöt jakaantuvat klaaneihin, jossa on yksi tai useampia perheryhmiä. Ryhmässä on täysikasvuinen uros ja yksi tai useampia naaraita poikasineen. Jokaisella ryhmällä on oma reviirinsä, jota puolustetaan muilta. Klaanin sisällä on vakiintunut arvojärjestys.
Klaani kaivaa yhdessä maanalaisen luolaston, jossa on pesä- ja varastokammioita, sekä lukuisia yhdys- ja pakokäytäviä. Ne pitävät myös yhdessä huolta pesänsä siisteydestä. Rottayhteisön ja reviirin koko riippuu saatavilla olevan ravinnon määrästä. Kun yhteisön koko kasvaa, niin pesäluolastokin laajenee. Pesän ulkopuolella rotilla on polkuja, jotka merkitään virtsalla ja urosten rauhaseritteellä. Rotat käyttävät polkuja reviirinsä tarkkailuun, ne johtavat myös ruokapaikoille ja turvapaikkoihin. Pesälle palaava rotta ja sinne tuotava ruoka tarkastetaan. Lajitoverit nuuhkivat palaavaa rottaa ja lähtevät merkittyä polkua seuraten hakemaan itsekin syötävää, mikäli haistavat jotain.
Rotta ja ihmiset.
Isorotta on yksi tunnetuimmista ja vihatuimmista tuhoeläimistä. Se saattaa levittää myös sairauksia, kuten salmonellaa tai Weilin tautia. Isorotan hampaat ovat niin vahvat, että se voi syödä tiensä läpi betonin, lyijyn, muovin ja muiden materiaalien. Se voi aiheuttaa suuria vahinkoja rakennuksille ja tuottaa oikosulkuja, sähkökatkoksia ja tulipaloja pureksimalla sähköjohtoja. Isorotta tuhoaa vuosittain suuret määrät viljaa syömällä ja etenkin ulostamalla niiden päälle. On arvioitu, että yksin Yhdysvalloissa isorotta tuottaa vuosittain miljardin dollarin vahingot.
Isorottia käytetään usein koe-eläiminä tieteellisissä ja teollisuuden kokeissa. Oppimiskykynsä ansiosta sitä on myös laajalti hyödynnetty käyttäytymistieteellisissä tutkimuksissa.


Mediaani.
Mediaani on keskiluku, joka on järjestetyn joukon keskimmäinen alkio. Joukon alkiot, tai tilastotieteellisessä kielenkäytössä "havainnot", on mitattava vähintään ordinaaliasteikolla. Jos alkioiden määrä on parillinen, mediaaniksi lasketaan usein kahden keskimmäisen luvun keskiarvo tai ilmoitetaan molemmat alkiot.
Esimerkki 1: Joukon mediaani on 3. Joukon mediaani on 2,5 tai.
Esimerkki 2: Havaintojen mediaani on Magna cum laude approbatur.
Esimerkki 3: Äänestyksessä, jossa äänestäjät valitsevat määrää kuvaavan luvun väliltä 0–100, on annettu äänet 1, 1, 50, 60, 65, 70 ja 99. Tämän joukon mediaani on 60 ja keskiarvo noin 49,4.
Mediaani kuvaa monissa tapauksissa jakauman tyypillistä arvoa luotettavammin kuin keskiarvo.
Esimerkki 4: Kuvitteellisen työpaikan palkkaselvityksessä todettin seuraavat kuukausipalkat: 1 000, 1 100, 1 200, 1 300 ja 100 000 €. Tämän työpaikan mediaanipalkka on 1 200 € ja keskipalkka 20 920 €.
Keskijana.
Keskijanat leikkaavat toisensa samassa kolmion pisteessä.
Geometriassa mediaani eli keskijana tarkoittaa kolmion kärjestä vastakkaisen sivun keskipisteeseen piirrettyä janaa. Keskijanat leikkaavat toisensa samassa pisteessä. Leikkauspiste on yksi kolmion merkillisistä pisteistä.


Logiikka.
Logiikka (kreikan sanasta "λογική" [logikē], johdettu sanasta "λόγος" [logos], ”sana”, ”järjestys”, ”järki”) on tieteenala, joka tutkii päättelyn ja ajattelun muotoja, erityisesti deduktiivista päättelyä. Päättely on deduktiivista, jos se säilyttää totuuden siten, että oletusten ollessa tosia johtopäätös ei voi olla epätosi. Logiikka on perinteisesti nähty filosofian osana, mutta 1900-luvulla osa logiikan saralla tehtävästä tutkimuksesta eriytyi matematiikan osaksi. Logiikan tutkimus on myös muodostunut osaksi tietojenkäsittelytiedettä.
Usein sanalla ’logiikka’ viitataan täsmälliseen symboliseen tekniikkaan tai menetelmään, jolla voidaan tutkia argumentin deduktiivista pätevyyttä tai deduktiivisesti pätevien argumenttien muotoja, joko yleisesti tai tarkoittaen tiettyä logiikan järjestelmää.
Filosofinen logiikka pyrkii mallintamaan filosofisesti relevantteja ilmiöitä logiikan keinoin. Esimerkiksi kielifilosofiassa voidaan kielen loogisen analyysin avulla pyrkiä ratkaisemaan kielellis-filosofisia ongelmia. Logiikan voidaan nähdä liittyvän myös läheisesti ontologiaan. Logiikan avulla voidaan tutkia erilaisten formaalien ontologioiden seurauksia.
Matemaattisen logiikan painopiste on logiikan termistöä "(päättely", "malli", "määritelmä)" koskevien matemaattisten tulosten ja todistusten kehittämisessä. Matemaattisen ja filosofisen (formaalin) logiikan välinen täsmällinen rajanveto on osoittautunut ongelmalliseksi, mutta selviä kulttuurillisia eroja on.
Logiikan historia.
Useat muinaiset kulttuurit ovat soveltaneet erilaisia systemaattisen ajattelun menetelmiä. Tieteellisenä ajattelun ja päättelyn muotojen tutkimisena se kehittyi alkujaan kolmessa paikassa: Kiinassa 400-luvulla eaa., sekä Intiassa ja Kreikassa 300- ja 100-lukujen välillä eaa.
Nykyaikaisen logiikan teoriat ovat kreikkalaisen logiikan perillisiä, vaikkakin on ehdotettu, että Boolen logiikan kehittäjät olisivat olleet tietoisia intialaisesta logiikasta. Kreikkalaisen logiikan historia ei ole kuitenkaan pelkästään eurooppalaista, vaan Euroopan keskiaikaiset loogikot saivat sen islamilaisen maailman aristoteelisesta logiikasta ja siihen tehdyistä kommentaareista.
Euroopan ulkopuolisen logiikan perinteet eivät ole säilyneet nykypäivään. Kiinassa Qin-dynastia tukahdutti logiikan tutkimisen, ja sen tilalle tuli Han Feizin legalistinen filosofia. Islamilaisessa maailmassa puolestaan ash'ari-koulukunnan nousu tukahdutti alkuperäisen logiikan tutkimuksen. Intiassa logiikan tutkiminen jatkui 1700-luvun alkupuolelle, mutta se päättyi pian siirtomaa-ajan alettua.
Logiikan lajeja.
Logiikkaa on tutkittu historian saatossa erilaisissa muodoissa. Siinä missä aristoteelinen logiikka on ollut kiinnostunut lähinnä hyvästä argumentoinnista, matemaattinen logiikka ja analyyttinen filosofia ovat painottaneet enemmän logiikkaa itseään tutkimuskohteena, jolloin logiikkaa on tutkittu abstraktimmalla tasolla.
Syllogistinen logiikka.
Aristoteelinen logiikka eli syllogistiikka on yksinkertaista yksipaikkaisten (subjekti-objekti-predikaatti) väitelauseiden logiikkaa, joka erittelee syllogismeja. Syllogismi koostuu kahdesta premissistä, jotka puolestaan koostuvat kahdesta termistä ja jakavat keskenään yhteisen termin. Premisseistä edetään johtopäätökseen, joka yhdistää premissien alussa toisiinsa liittymättömät termit. Aristoteelinen logiikka kehittyi myöhemmin perinteiseksi logiikaksi eli termilogiikaksi.
Aristoteelinen logiikka sai alkunsa Aristoteleen teoksissa "Ensimmäinen analytiikka" ja "Tulkinnasta", jotka ovat osa kokoelmaa "Organon". Nykyisin monet katsovat, ettei Aristoteleen järjestelmällä ole juuri muuta kuin historiallista arvoa, koska propositio- ja predikaattilogiikka ovat syrjäyttäneet sen. Termilogiikkaa on kuitenkin yhä edelleen pyritty laajentamaan, ja sitä on hyödynnetty argumentointiteoriassa, tekoälytutkimuksessa ja oikeustieteessä.
Propositiologiikka.
Propositiologiikka eli lauselogiikka tai lausekalkyyli on logiikan alue, jossa tutkitaan propositiosymboleja (kuten formula_1, formula_2, formula_3) sekä luonnollisen kielen lausekonnektiiveja (kuten ”ei”, ”ja” ja ”tai”) vastaavia loogisia konnektiiveja (kuten formula_4) sisältävien formaalikielen lauseiden ominaisuuksia. Näistä ominaisuuksista keskeisimpiä ovat totuus ja lauseiden väliset päättelysuhteet. Propositiologiikka on välttämätön pohja kaikille muille logiikan lajeille.
Predikaattilogiikka.
Predikaattilogiikka eli predikaattikalkyyli on logiikan osa-alue, jolla tutkitaan tietynlaisia formaalikieliä. Predikaattilogiikka jakautuu ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikkaan ja korkeampien kertalukujen predikaattilogiikoihin. Jälkimmäisten kohdalta mielenkiinto kohdistuu yleensä vain toisen kertaluvun predikaattilogiikkaan. Predikaattilogiikka laajentaa propositiologiikan aakkostoa muun muassa universaali- (formula_5) ja eksistenssikvanttoreilla (formula_6). Ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikassa on mahdollista kvantifioida yli muuttujien, korkeamman kertaluvun logiikoissa voidaan kvantifioida yli ominaisuuksien ja käsitellä ominaisuuksien ominaisuuksia.
Predikaattilogiikan keksijänä pidetään yleensä Gottlob Fregeä. Nykyinen ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikan muotoilu on peräisin David Hilbertiltä ja Wilhelm Ackermannilta. Toisen kertaluvun predikaattilogiikkaa ovat kehittäneet ennen kaikkea George Boolos ja Stewart Shapiro, ja sitä on kritisoinut ennen kaikkea Willard Van Orman Quine.
Predikaattilogiikan kehittäminen mahdollisti sen, että loogikot saattoivat ensimmäistä kertaa ilmaista luonnollisen kielen väittämät loogisella syntaksilla tarpeellisessa laajuudessa. Predikaattilogiikka mahdollisti myös matematiikan formalisoinnin, ja vaikutti näin matemaattisen logiikan, joukko-opin ja malliteorioiden kehitykseen.
Modaalilogiikka.
Modaalilogiikka on logiikan alue, jolla tutkitaan aleettisten modaliteettien eli välttämättömyyden ja mahdollisuuden loogisia piirteitä. Usein termi ”modaalilogiikka” ymmärretään kokonaisnimityksenä kaikkien
modaliteettien loogiikoille. Muita modaliteetteja ovat muun muassa episteeminen, temporaalinen ja deonttinen.
Modaliteettien tutkimus on peräisin jo Aristoteleelta. Enemmän kehitystä alalla tapahtui kuitenkin vasta Clarence Irving Lewisin tutkimusten myötä. Hänen työnsä saivat aikaan uuden tutkimuksen aallon, jonka myötä modaliteettien tutkimus laajeni deonttiseen ja episteemiseen logiikkaan. Arthur Prior käytti samaa lähestymistapaa temporaaliseen logiikkaan. Saul Kripke kehitti kehyssemantiikan, joka antoi tietä graafiteorisille modaliteettien tarkastelutavoille. Se on puolestaan vaikuttanut dynaamiseen logiikkaan, jota sovelletaan komputationaalisessa lingvistiikassa ja tietojenkäsittelytieteessä.
Matemaattinen logiikka.
”Matemaattinen logiikka” viittaa kahteen erilliseen tutkimusalueeseen: toisaalta formaalisen logiikan menetelmien soveltamiseen matematiikkaan ja matemaattiseen päättelyyn, ja toisaalta matemaattisten menetelmien soveltamiseen formaalisen logiikan esittämisessä ja analysoinnissa.
Varhaisin matematiikan ja geometrian käyttö logiikassa ja filosofiassa löytyy jo antiikin Kreikasta Eukleideelta, Platonilta ja Aristoteleelta. Rohkein yritys soveltaa logiikkaa matematiikkaan on epäilemättä ollut filosofi-loogikoiden Gottlob Frege ja Bertrand Russell logisismi. Heidän ajatuksensa oli, että matemaattiset teoriat olivat loogisia tautologioita, ja he pyrkivät osoittamaan tämän palauttamalla matematiikan logiikkaan. Tämä kuitenkin epäonnistui, mistä esimerkkinä Fregen ohjelman lamaannuttanut Russellin paradoksi ja Hilbertin ohjelman romuttanut Gödelin epätäydellisyyslause.
Sekä Hilbertin ohjelma että Gödelin vastine siihen olivat riippuvaisia toisesta matemaattisen logiikan osa-alueesta, matematiikan soveltamisesta logiikkaan todistusteorian muodossa. Vaikka epätäydellisyysteoreema oli luonteeltaan negatiivinen, Gödelin täydellisyyslause oli malliteorian tulos ja osoittaa, kuinka lähellä logisismi oli osoittautua todeksi: jokainen täsmällisesti määritelty matemaattinen teoria esittää ensimmäisen kertaluvun logiikan teorialla; Fregen todistuskalkyyli pystyi kuvaamaan koko matematiikan, vaikka ei "vastaakaan" sitä. Näin matemaattisen logiikan kaksi osa-aluetta osoittautuvat toisiaan täydentäviksi.
Jos todistusteoria ja malliteoria ovatkin olleet matemaattisen logiikan perusta, ne ovat muodostaneet vasta kaksi sen neljästä tukipilarista. Joukko-oppi sai alkunsa Georg Cantorin äärettömyyden tutkimuksista ja se on tuottanut monet matemaattisen logiikan haastavimmista ja merkittävimmistä ongelmista (kuten Cantorin lause, valinta-aksiooma ja kontinuumihypoteesi). Rekursioteoria kuvaa laskentaa logiikan ja aritmetiikan avulla. Sen klassisimpia saavutuksia ovat Alan Turingin Entscheidungsproblemin osoittaminen ratkaisemattomaksi sekä Churchin-Turingin teesi. Nykyisin rekursioteoria tutkii ennen kaikkea monimutkaisuuksia ja ongelmien (tehokasta) ratkeavuutta.
Filosofinen logiikka.
Filosofinen logiikka käsittelee luonnollisen kielen formaaleja määrittelyjä. Useimmat filosofit olettavat, että logiikka voi kuvata ”normaalia” oikeaa päättelyä, jos voidaan löytää oikea menetelmä kääntää tavallista kieltä tälle logiikalle. Filosofinen logiikka jatkaa aikaisempaa ennen matemaattisen logiikan syntyä ”logiikaksi” kutsutun filosofian osa-alueen perinnettä. Se on matemaattista kiinnostuneempi luonnollisen kielen ja logiikan välisistä suhteista. Seurauksena filosofiset loogikot ovat vaikuttaneet paljon epästandardien logiikoiden (kuten vapaa logiikka, temporaalinen logiikka) sekä perinteisen logiikan laajennosten (kuten modaalilogiikka) sekä niiden epästandardien semantiikkojen kehitykseen.
Logiikka liittyy läheisesti kielifilosofiaan, joka tutkii, kuinka kielemme liittyy ajatteluumme. Logiikan sekä logiikan ja tavallisen puheen välisen suhteen tutkimus voi myös auttaa filosofia muotoilemaan omat argumenttinsa paremmin sekä arvostelemaan muiden argumentteja. Kielifilosofia koki 1900-luvulla mullistuksen Ludwig Wittgensteinin töiden myötä.
Logiikka tietojenkäsittelytieteessä.
Logiikka tuli tietojenkäsittelytieteen keskiöön Alan Turingin töiden myötä. Turingin Entscheidungsproblem seurasi Gödelin epätäydellisyysteoreemaa, ja tästä kehittynyt ajatus yleisestä Turingin koneesta oli keskeinen 1940-luvun tietokonetekniikan kehitykselle.
1950- ja 1960-luvuilla tutkijat ennustivat, että kun inhimillinen tietämys olisi ilmaistavissa logiikalla ja matemaattisella notaatiolla, tämä mahdollistaisi ajattelevien koneiden eli tekoälyn kehittämisen. Tämä osoittautui odotettua vaikeammaksi, johtuen ajattelun monimutkaisuudesta. Logiikkaohjelmoinnissa (kuten Prolog-kielessä) tietokoneohjelma koostuu joukosta aksioomia ja sääntöjä, ja ohjelma laskee niiden seuraukset vastatakseen esitettyyn kysymykseen.
Nykyään logiikkaa käytetään laajalti tietojenkäsittelytieteessä ja tekoälytutkimuksessa, ja nämä alat tarjoavat formaalille ja epäformaalille logiikalle paljon uusia ongelmia. Formaalikielten analysointi on osa tietojenkäsittelyn teoriaa, ja se käsittää ohjelmointikielten formaalit semantiikat sekä menetelmät (kuten Hoaren logiikka). Boolen logiikka on keskeistä tietokoneiden laitteistojen kannalta. Tekoälytutkimuksessa hyödynnetään modaalilogiikkaa ja oletuslogiikkaa tietämyksen esittämisen formalismeissa ja menetelmissä, Hornin klausuulia logiikkaohjelmoinnissa, sekä kuvauslogiikkaa. Lisäksi intuitionistista logiikkaa hyödynnetään ohjelmointikielten tyyppijärjestelmissä.
Tietokoneet ovat myös hyödyllinen työväline loogikoille. Tietokoneita voidaan käyttää apuna muun muassa symbolisen ja matemaattisen logiikan todistuksissa. Koneet voivat löytää ja tarkistaa todistuksia käyttämällä teoreemojen automaattista todistamista, sekä käsitellä todistuksia, jotka ovat liian pitkiä kirjoitettaviksi auki käsin.
Deduktiivinen ja induktiivinen päättely sekä enthymeme.
Antiikin aikana logiikan tarkoituksena oli ennen kaikkea hyvien argumenttien erottaminen huonoista. Tämä vaikutin on edelleen olemassa logiikassa, vaikka se ei enää olekaan yhtä keskeisessä osassa, ja logiikka voidaan nähdä erityisesti deduktiivisen päättelyn tutkimisena.
Usein sanotaan, että deduktiivista päättelyä on päättely yleisestä yksityiseen ja induktiivista päättelyä vastaavasti päättely yksityisestä yleiseen. Tämä ei kaikilta osin pidä paikkaansa. Esimerkiksi täydellinen luetteleva induktio etenee yksityisestä yleiseen mutta on deduktiivista päättelyä. Deduktiivinen päättely on päättelyä, joka säilyttää välttämättä totuuden, mutta ei objektiivisessa mielessä lisää informaatiota. Induktiivinen päättely taas ei välttämättä säilytä totuutta mutta lisää informaatiota.
Esimerkissä 1 päättely on deduktiivista. Jos on olemassa tietty joukko (nuoret), jonka kaikki jäsenet toteuttavat tietyn ominaisuuden (käyttävät huumeita), niin on mahdotonta ajatella tilannetta, jossa jokin yksittäinen olio (Esko) kuuluisi tähän joukkoon, mutta ei toteuttaisi kyseistä ominaisuutta — jos kerran kaikki joukon jäsenet sen toteuttavat. Toisin sanoen, päättelyn pätevyys ynnä muu mielessä riippuu ainoastaan siitä, seuraako johtopäätös premisseistä, ei siitä, ovatko premissit tosia.
Esimerkissä 2 päättely ei ole deduktiivista, vaan induktiivista. Induktiivisessa päättelyssä johtopäätöksen totuus ei ole oletusten totuuden välttämätön seuraus.
Joskus päättely saattaa vaikuttaa pätevältä, vaikka se ei olekaan deduktiivista.
Jos jokin on mies, niin tämä jokin ei ole nainen.
Looginen analyysi voi usein "paljastaa" jonkin todellisuutta koskevan piilevän oletuksen, kuten tässä sen, että miehet eivät ole naisia. Esimerkin 3 päättely voi joissakin yhteyksissä olla pätevää, esimerkiksi uimahallissa Eskon pohtiessa kumpaan pukuhuoneeseen hänen tulisi mennä. Mutta loogisesti pätevää, deduktiivista se ei ole.
Perinteinen näkemys logiikasta argumenttien pätevyyttä tutkivana tieteenä.
Logiikassa argumentit ovat lausejonoja, joiden viimeinen lause on johtopäätös edellisistä lauseista, alkuehdoista eli premisseistä. Perinteinen näkökulma keskittyy argumenttiskeemoihin. Argumenttiskeemat ovat käsitteellisiä rakenteita, joiden pätevyys perustuu niiden loogiseen muotoon.
Jos formula_7, niin formula_8.
formula_7.
Siis: formula_8.
Esimerkissä 5 esitetty päättely on pätevä muotonsa perusteella. Johtopäätöksen formula_8 "seuraaminen" premisseistä ei perustu formula_7:n ja formula_8:n sisältöön, vaan muotojen ”Jos formula_7, niin formula_8.” ja ”formula_7.” yhteyteen. Ensimmäisen premissin mukaan
formula_7 on formula_8:n "riittävä" edellytys, ja jälkimmäisen mukaan tämä riittävä edellytys formula_7 vallitsee.
Esimerkin 5 argumenttiskeemaa voidaan soveltaa sijoittamalla lausemuuttujien formula_7 ja formula_8 paikalle lauseita.
Esimerkki 6 Olkoon formula_22”Esko ui” ja formula_23”Esko kastuu”.
Jos Esko ui, niin Esko kastuu.
Jos jos formula_7, niin formula_8 ja formula_7, niin formula_8.
Jos ([jos formula_7, niin formula_8] ja formula_7), niin formula_8.
Olkoon formula_32”(jos formula_7, niin
formula_8)”. Argumentin premissit ovat nyt formula_35
Jos (formula_35 ja formula_7), niin formula_8.
Esimerkin 5 argumentti on siis jono formula_40.
Loogisen argumentin yleinen muoto on jono
formula_41, jossa
formula_42 ovat premissejä ja
formula_43 johtopäätös.


Mainilan laukaukset.
Mainila vuoden 1939 rajojen kartalla
Mainilan laukaukset oli Mainilan kylässä tapahtunut sotatapahtuma, joka johti Suomen ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen yksipuoliseen purkamiseen. Neljä päivää myöhemmin alkoi Suomen ja Neuvostoliiton välinen talvisota.
Neuvostoliiton tiedotuksen mukaan 26. marraskuuta 1939 sen alueella sijaitsevassa Mainilan rajakylässä Valkeasaaressa oli kuollut neljä harjoituksissa ollutta rajajoukkojen sotilasta Suomen puolelta tulleeseen tykki- ja heitintuleen.
Todellisuudessa kyseessä kuitenkin oli, kuten venäläisetkin ovat myöhemmin myöntäneet, Neuvostoliiton itse lavastama tykistöisku Mainilan kylään, jonka tarkoituksena oli saada Suomi näyttämään hyökkääjältä talvisodassa. Mainila ei tuolloin ollut Suomen tykistön kantaman sisällä, koska tykit oli Mannerheimin nimenomaisesta käskystä vedetty kauaksi rajalta, sillä Neuvostoliiton odotettiin tavoilleen uskollisena järjestävän jonkin tapahtuneen kaltaisen provokaation. Suomi tarjoutui selvittämään tapausta yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliitto kuitenkin sanoi irti voimassa olleen hyökkäämättömyyssopimuksen.
Suomen hallituksen vastaus.
Nootissa todettiin edelleen, että Suomessa ei tykistöä ollut sijoitettu niin lähelle rajaa, että niillä olisi edes voitu ampua Neuvosto­liiton puolelle. Kuitenkin Suomen hallitus oli valmis neuvottelemaan siitä, että molemmin puolin joukot siirrettäisiin tietyn matkan päähän rajasta. Nootissa ehdotettiin myös, että molempien maiden raja-asiamiehet yhdessä selvittäisivät tapauksen sen mukaan kuin asiasta oli sovittu vuonna 1928 tehdyssä, raja-asiamiehiä koskevassa sopimuksessa.
Neuvostoliiton vastausnootti.
Samassa nootissa Neuvosto­liitto ilmoitti myös irti­sanovansa vuonna 1934 tehdyn hyökkäämättömyys­sopimuksen, vaikka sitä ei sopimuksen mukaan olisi voitu edes irtisanoa ennen vuotta 1945.
Suomen hallituksen toinen vastausnootti.
Yrjö-Koskinen välitti Molotoville vielä 29. marraskuuta uuden nootin, jossa vedottiin hyökkäämättömyys­sopimuksen 5. artiklaan. Sen mukaan kaikki Suomen ja Neuvosto­liiton väliset riidat, olivatpa ne mitä laatua tahansa, oli ratkaistava oikeuden­mukaisuuden hengessä ja yksinomaan rauhallisin keinoin. Nootissa ehdotettiin erityisen sovittelu­lautakunnan kutsumista koolle käsittelemään syntynyttä eri­mielisyyttä tai vaihto­ehtoisesti alistamaan ratkaisu ulkopuolisen puolueettoman välityksen suoritettavaksi. Suomi ilmoitti myös olevansa valmis siirtämään Karjalan­kannaksella olevat joukot, raja- ja tullivartio­joukkoja lukuun ottamatta, ”sellaiselle etäisyydelle Leningradista, ettei voida väittääkään niiden uhkaavan sen turvallisuutta.”
Neuvostoliiton viimeinen nootti.
Tämä nootti merkitsi siis Neuvosto­liiton ja Suomen välisten diplomaattisten suhteiden katkaisemista.
Myöhempiä tutkimuksia.
Joidenkin historioitsijoiden mukaan Mainilan laukauksia ei koskaan edes ammuttu. Suomen rajavartioston tähystystornista kuitenkin kuultiin ja havaittiin viisi tykinlaukausta kello 14.30–15.00 ja kaksi heittimen laukausta kello 15.00–15.05. Rajavartijoiden todistuksen mukaan pystyttiin varmentamaan, että kranaatit tulivat Neuvostoliiton puolelta. Neuvostoliittolaisista arkistoista ei ole löytynyt raportteja Mainilan laukausten uhreista, joten ketään ei tiettävästi kuollut.
Neuvostoilmavoimissa lentäjänä ollut Mikko Kopra kertoi nähneensä harjoituslennolla 26. marraskuuta 1939 seuraavaa: ”… lennon aikana osastosta havaittiin Kirjasalon mutkassa Inkerin alueella neuvostojoukkojen tykkitulta. Putkien suunta oli jokseenkin 240 astetta. Maalit olivat omalla puolella Mainilassa. Ammukset lensivät Suomesta työntyvän maakaistaleen yli. Raja ei ollut maastossa viivasuora. Mainilasta katsottuna laukaukset tulivat kuin Suomen alueelta. Päivä oli 26. marraskuuta 1939 ja kello oli jokseenkin tarkalleen 15.”
Pietarin valtionyliopiston uuden historian professori Vladimir Baryšnikov julkaisi vuonna 2004 artikkelin, jonka mukaan Mainilan laukauksia ei ammuttu. Baryšnikovin mukaan kysymys oli vain Moskovan radiossa esitetystä väitteestä, jolla ei ollut todellisuuspohjaa. Tätä Baryšnikov perustelee monella seikalla: väitettyjen laukausten uhrien henkilöllisyys ja heidän hautapaikkansa eivät ole tiedossa, eikä Suomen arkistoista löydy yhteneviä ja selviä silminnäkijähavaintoja tapahtumasta. Sodan perusteeksi Moskovan radio esitti tekaistun väitteen Mainilan laukauksista. Baryšnikovin mukaan Suomen viranomaiset ryhtyivät etsimään todisteita Neuvostoliiton itse ampumista laukauksista. Tuloksena oli kokoelma epäselviä todistajanlausuntoja.
Mainilan laukausten juoni luultavasti kopioitiin vuoden 1939 maaliskuun puna-armeijan strategisen sotapelin alkuasetelmasta. Sen lähtökohtana oli Saksan, Puolan, Suomen, Viron ja Latvian liitto Neuvostoliittoa vastaan. Asetelmaan kuului, että Karjalankannaksella oli Mainilan alueella tapahtunut rajakahakoita, jotka johtaisivat pian avoimeen sotaan Suomen ja Neuvostoliiton välillä.
Kenraali Aaro Pajari määräsi 26. marraskuuta 1941 kello 14.30 tuomaan kolme kenttätykkiä paikkaan, josta alkuperäiset laukaukset väitettiin ammutun, kirjoitti kuuteen kranaattiin osoitteen liidulla ja kun ammukset oli ladattu tykkeihin, laukaisi ne itse kohti Mainilaa. Tapausta ei juuri noteerattu ja kyseessä olikin kenraalin henkilökohtainen ele.


Pielisensuu.
Pielisensuu oli Pohjois-Karjalassa sijainnut Suomen kunta. Se liitettiin Joensuun kaupunkiin vuonna 1954. Tällöin Joensuun asukasluku kasvoi yli kaksinkertaiseksi (1953: 9 553 asukasta, 1954: 23 748 asukasta).
Pielisensuun kunta syntyi vuonna 1915, kun se irtautui Kontiolahdesta. Pielisensuussa oli vuonna 1930 5 377 asukasta ja vuonna 1952 asukasluku oli 12 442. Tämä on selvästi enemmän kuin Joensuun kaupungissa tuolloin. Ennen kuntaliitosta Joensuun kaupunki käsittikin lähinnä vain taajama-alueen keskustan, ns. ruutukaava-alueen.
Pielisensuun kunta ei siksi ollut loppuvaiheissaan varsinainen maalaiskunta, vaan se muodostui pääasiassa Joensuun ympärillä olleista pientaloalueista, joista osa tunnettiin työläisväestöstään. Kuntaliitoksen myötä Joensuun kaupunki sai muun muassa Hukanhaudan, Karsikon, Mutalan ja Noljakan kaupunginosat.


Hyvinkää.
Hyvinkää () on Uudenmaan maakunnan viidenneksi suurin kaupunki. Hyvinkään naapurikunnat ovat Hausjärvi, Loppi, Mäntsälä, Nurmijärvi, Riihimäki, Tuusula ja Vihti.
Hyvinkää itsenäistyi omaksi kunnakseen Hausjärven ja Nurmijärven alueista vuonna 1917. Hyvinkään kauppala erkaantui maalais­kunnasta 1926. Kauppala sai kaupunkioikeudet vuonna 1960, ja vuonna 1969 Hyvinkään maalais­kunta yhdistettiin kaupunkiin. Kesäkuun alussa 2012 Hyvinkään väkiluku oli 45 687.
Kaupunkikuva.
Hyvinkään tunnetuin rakennus on Aarno Ruusu­vuoren suunnittelema pyramidimainen Hyvinkään kirkko (1961). Muita tunnettuja kohteita ovat muun muassa Vanha kirkko (1896, Yrjö Sadeniemi), Kytäjän kartano sekä Kytäjän kirkko (1939, Väinö Vähäkallio) ja kaupungin ydinkeskustassa sijaitseva arkkitehti V. Vähäkallion suunnittelema funkkis-risteys. Hyvinkäänkadulla sijaitsevassa Suomen Rautatiemuseossa käy yli 20 000 kävijää vuodessa.
Hyvinkäällä järjestetään vuoden 2013 Asuntomessut Metsäkaltevan kaupunginosaan kuuluvalla Kravunharjun alueella.
Maantiede.
Hyvinkään kallioperä on vanhaa, tasaiseksi kulunutta peruskalliota. Lounas-koillis-suuntaisesti kunnan läpi kulkee leveä vyöhyke punertavaa graniittia. Molemmilla puolilla vyöhykettä on laajalti tuliperäisiä kivilajeja. Kytäjän ja Usmin alueella Erkylän itäpuolelle asti kallioperä on gabroa. Tällä alueella on jyrkkiä kallioita, joiden väleissä on soistuneita järviä ja juotteja.
Kaupungin asutus on keskittynyt lounas-koillis-suuntaiselle Salpausselän harjulle. Sveitsinrinteessä ja Jätinlukossa on pohjois-etelä-suuntaisia harjuja. Meri on loiventanut harjanteen kaakkoisreunaa, mutta luoteispuoli, nykyinen Sveitsin suppien alue, jäi jyrkäksi. Baltian jääjärven myrskyt kuluttivat korkeimmilta kallioilta maan pois ja tämän vuoksi Usmin kalliot ovat nykyäänkin paljaita. Noin 9 500 vuotta sitten nykyisen Hyvinkään etelä- ja kaakkoisosiin muodostui hiesu- ja savitasankoja, joille paikkakunnan ensimmäiset pellot myöhemmin raivattiin.
Vesistöt.
Kytäjärvi kuvattuna järven pohjoispuolen kalliolta.
Hyvinkäällä on kuusi yli sadan hehtaarin kokoista järveä: Hirvijärvi, Suolijärvi, Kytäjärvi, Sykäri, Ridasjärvi ja Sääksjärvi. Yli 0,10 hehtaarin mutta alle 50 hehtaarin kokoisia järviä ja lampia on 49. Erityisesti Usmin ja Kytäjän seudulla suurin osa niistä on suoalueiden ympäröimiä ja niiden vesi on ruskeaa. Alueen lampien rannat ovat enimmäkseen rakentamattomia eikä niille kulje tietä. Suurimpien lampien, Jauholammin, Urolammin ja Usminjärven, rannat ovat asuttuja. Usminjärvellä on kaupungin uimaranta. Hirvijärven, Kytäjärven ja Suolijärven valuma-alueilla on useita luonnontilaisia lampia. Vaikka niiden vedenlaatu on enimmäkseen hyvä, vesi on usein hyvin ruskeaa. Poikkeus on Valkealammi, jonka näkösyvyys on kolme metriä. Sääksjärven alueen Märkiön ja Vihtilammin rannoilla on kurssi- ja leirikeskuksia ja paljon vapaa-ajan asutusta.
Vantaanjoki virtaa pohjois-etelä-suuntaisesti Hyvinkään läpi noin 20 kilometrin matkan. Hyvinkäänkylässä se kulkee Salpausselän harjun läpi. Vantaanjoen pisin sivuhaara, Keravanjoki, alkaa Ridasjärvestä. Se kulkee itä-Hyvinkäällä pohjoisesta etelään kymmenen kilometrin matkan. Kytäjärvestä Vantaanjokeen laskeva kaksitoista kilometriä pitkä Kytäjoki kaksinkertaistaa Vantaan virtaaman. Keihäsjoki alkaa Lopen Keihäsjärvestä, sen keskivaiheilla on Kurkisuo ja se laskee Kytäjoen puoliväliin. Keihäs- ja Kytäjoki tulvivat lähes vuosittain. Hyvinkäällä ei ole yhtään laajaa luonnontilaista puroa. Alueen purot ovat enimmäkseen järvien tulo- ja laskuojia, jotka yleensä kulkevat pellon reunaa ja ovat perattuja. Etenkin Kytäjän seudulla moni puro on metsäoja. Hyvinkään puroja ovat muun muassa Hyyppärässä Vantaanjokeen laskeva Paalijoki, Kurkisuon Kurkioja ja Lepänoja, Ridasjärveen laskevat Aulinjoki, Panninjoki ja Parikkaanoja, Suolijärveen laskeva Välioja sekä Taka-Martin ja Tehtaansuon metsäpuroista alkava Tuusulaan jatkuva Palojoki.
Suurin osa Hyvinkään lähteistä ei ole enää luonnontilassa. Pääasiassa ne on otettu kaivoiksi tai kuivuneet metsäojituksen vuoksi. Pohjaveden muodostumisaluetta on Hyvinkäällä 19 neliökilometriä. Vuorokaudessa muodostuu 13 000–19 000 kuutiometriä uutta pohjavettä. Vedenhankintaan soveltuvia tai vedenhankinnan kannalta tärkeitä pohjavesialueita on yhteensä 24, joista kahdeksan on naapurikuntien kanssa yhteisiä.
Luonto.
Hyvinkää on osa eteläboreaalista vyöhykettä, jolle on pohjois-Uudellamaalla ominaista havupuuvaltaiset mustikkatyypin metsät. Kytäjän alueella kasvaa myös vaativia kasvilajeja, sillä kallioperässä on paljon emäksisiä kivilajeja, jotka ovat ravinteikkaita ja runsaskalkkisia. Laidunnuksen vähentymisen vuoksi monet ketokasvit ovat taantuneet perinteisillä kasvupaikoillaan, mutta muun muassa hirvenkello, ketomaruna ja ketoneilikka ovat levinneet tie- ja ratapenkereille.
Ridasjärven, Järvisuon ja Ritassaarensuon kokonaisuus on kansallisesti merkittävä FINIBA-linnustoalue. Ridasjärvellä pesii runsaasti naurulokkeja, sinisorsia, telkkiä, nokikanoja ja härkälintuja. Harvinainen pikkulokki pesii järvellä vakituisesti. Keväisin muuttavia lintuja levähtää järvellä sadoittain. Yleisimpiä ovat joutsenet, joiden lisäksi metsähanhia havaitaan usein kymmeniä ja kanadan-, meri- ja tundrahanhia joitakin yksilöitä. Ritassaarensuolla elää lähinnä yleisiä eteläsuomalaisia lintulajeja, erityistä suojelua vaativia lajeja ovat kurki, sääksi ja teeri. Myös Kytäjärvi ympäristöineen on maakunnallisesti merkittävä lintukohde. Siellä levähtää kahlaajia, lokkeja, sorsia, hanhia, joutsenia ja nokikanoja. Sveitsin puistossa on havaittu 59 eri lintulajia, joista yleisimpiä ovat pajulintu, peippo, punarinta ja sirittäjä. Alueella on tavattu uhanalaisista lajeista pikkusieppoa ja tiltalttia ja silmälläpidettävistä kottaraista, mehiläishaukkaa ja pensastaskua.
Liito-orava esiintyy Hyvinkäällä kymmenillä eri alueilla, myös keskustaajamassa. Valkohäntäpeuroja on noin 250 yksilöä, metsäkauriita 150–200, hirviä noin 150 ja kuusipeuroja noin 100. Paikkakunnalla elää pysyvästi noin 15 ilvestä ja 5–10 saukkoa.
Hyvinkäällä on viisitoista luonnonsuojelualuetta (2010). Niiden pinta-ala on yhteensä 1 012 hehtaaria (2009) eli kolme prosenttia kunnan pinta-alasta. Suurimmat rauhoitetut alueet ovat Kytäjän luonnonsuojelualue (295 ha), Järvisuo-Ritassaarensuo (250 ha), Ridasjärvi (175 ha), Matkunsuo (103 ha), Sveitsinpuisto (96 ha) ja Antinlempi (15,5 ha). Natura 2000 -verkostoon kuuluvat Kytäjä-Usmin metsäalue (2 266 ha), Kalkkilammi-Sääksjärvi (976 ha, osa Nurmijärvellä), Järvisuo-Ridasjärvi (686 ha), Petkelsuo (284 ha), Kivilamminsuo-Pitkästenjärvet (220 ha, suurin osa Mäntsälässä) ja Mustasuo (214 ha, suurin osa Hausjärvellä).
Historia.
Hyvinkään alueen kartta vuonna 1857 julkaistusta Helsingin–Hämeenlinnan rautatien kartasta. Pohjoisosa nykyisestä kunnasta on kuulunut Hausjärven pitäjään ja Hämeen lääniin, eteläosa Nurmijärven pitäjään Uudenmaan läänissä. Karttan keskellä oleva "Hyvinge" on nykyinen Hyvinkäänkylä, jossa on sijainnut kestikievari. Hyvinkään rautatieasemaa ei ollut vielä perustettu.
Hyvinkään kaupunki on rakennettu jääkauden aikaansaaman reunamuodostuman päälle ja sen pääväylä Hämeenkatu–Uudenmaankatu kulkee muodostuman suuntaisesti rautatien jakaessa kaupungin itä-länsisuunnassa.
Ensimmäiset veroluetteloihin merkityt talot nykyisen Hyvinkään alueella olivat Hyvinkäänkylässä. Paikka on kutakuinkin puolimatkassa Helsingin ja Hämeenlinnan välissä ja 1500-luvulta alkaen siellä oli kestikievari.
Ossian Donner perusti Hyvinkäälle Yhdistyneiden villatehtaiden villatehtaan (ensimmäisen vuonna 1892), joka oli piristysruiske paikkakunnalle. Nykyisessä Hyvinkään kaupungin vaakunassa kuvataan kolmea kudonnassa käytettävää sukkulaa. Sittemmin tekstiiliteollisuus on lopettanut toimintansa paikkakunnalla. Villatehtaan rakennuksissa on nykyisin kaupungintalo, lasten taidekeskus, taidemuseo, kaupunginmuseo, liikuntahalli ja toimistoja. Vuosina 1896–1939 Hyvinkäällä toimi parantola, jonne varakkaat venäläiset ja suomalaiset tulivat saamaan hoitoa ja lepäämään. Parantolassa ovat olleet toipumassa muun muassa Saima Harmaja ja Anna Ahmatova. Parantolan kaupunginosa on nimetty sanatorion mukaan.
Hyvinkään väkiluku on 1940-luvulta alkaen kasvanut voimakkaasti palveluiden ja teollisuuden lisääntyessä.
Talous.
Hyvinkäällä on nosturivalmistaja Konecranesin ja Myllyn Parhaan pääkonttorit sekä tehtaat. Lisäksi Hyvinkäällä on Koneen ja Isoverin tehtaat.
Vuonna 2010 Hyvinkään keskustaan alettiin rakentaa suurta kauppakeskusta, Willaa. Kauppakeskus työllistää valmistuessaan vuonna 2012 noin 700 henkeä.
Hyvinkäällä on 123 maatilaa (2007). Kymmenen on lypsykarjatiloja ja 13 tallia. Enimmäkseen Hyvinkäällä viljellään kauraa, kevätvehnää ja mallas- sekä rehuohraa. Paikkakunnalla on yhteensä 58 neliökilometriä peltoa. Metsittämisen ja rakentamisen vuoksi peltoala on vähentynyt 800 hehtaarilla kahdessakymmenessä vuodessa.
Hyvinkäällä on 16 maa-ainesten ottoaluetta. Niiden ala on 280 hehtaaria. Kallioiden louhinnan ja murskauksen merkitys on kasvanut viime vuosina, mutta kaivumäärät ovat laskeneet. Käyttökelpoiset hiekka- ja soravarat on enimmäkseen jo hyödynnetty. Suurimmat maa-ainesten ottoalueet ovat Astrakanissa ja Suomiehessä.
Jätehuolto.
Hyvinkään jätehuollon järjestää Kiertokapula-yhtiö, joka käsittelee jätteet Kapulan jätteidenkäsittelyalueella. Järjestetty jätteenkuljetus kattaa koko kunnan alueen, 7 300 kiinteistöä. Jätteet poltetaan Ekokemin jätteenpolttolaitoksessa Riihimäellä. Vuoden 2007 alkuun saakka jäte loppusijoitettiin Kapulaan.
Kapulan jätteidenkäsittelyalue on 29 hehtaarin suuruinen. Alueella on kompostointilaitos, siirtokuormaus- ja lajitteluasema, öljyllä pilaantuneiden maiden kompostointikenttä sekä hyötyjätteen, ongelmajätteen, sähkö- ja elektroniikkajätteen ja romuajoneuvojen vastaanottopisteet. Vuonna 2009 Kapulaan tuotiin 67 563 tonnia jätettä. Kompostointilaitokselle vastaanotettiin 3 073 tonnia biojätettä, joka kompostoidaan pääasiassa puutarhamullaksi, mutta myös maatalouden lannoitteeksi. Biojätteestä tehdään myös bioetanolia. Kaatopaikan biokaasuja kerätään talteen ja niillä lämmitetään kaukolämpöverkon paluuvettä.
Kaupungin maan- ja lumenkaatopaikka on Kulomäki. Sinne viedään rakennustoiminnasta ylijäänyttä puhdasta maa- ja kiviainesta. Kulomäellä myös murskataan ja välivarastoidaan louhetta ja asfalttia.
Kaukolämpö.
85 prosenttia keskustaajaman asukkaista eli 35 000 hyvinkääläistä on kaukolämpöverkossa. Vuoden aikana kaukolämpöä kuluu 340 gigawattituntia. Sen toimittaa kaupungin omistama Hyvinkään Lämpövoima. Yli 60 prosenttia kaukolämmöstä on tuotettu Riihimäen jätteenpolttolaitoksessa, enimmäkseen jätteestä. Maakaasulla tuotetaan kolmasosa kaukolämmöstä. Kapulan jätteidenkäsittelyalueen biokaasu ja biopohjaisten aineiden polttaminen tuottavat alle viisi prosenttia lämmöstä. Lähinnä kovilla pakkasilla käytetään varavoimaloita, jotka tuottavat lämpöä polttoöljyllä.
Rautatie.
Hyvinkää on tunnettu rautatiekaupunkina, ja sen keskustan sijainti määräytyi Helsinki–Hämeenlinna-radan rakentamisen perusteella. Asema­rakennus on yksi harvoista alkuperäisistä asemarakennuksista, joka vielä on alkuperäisessä käytössään. Kaupungissa on myös Rautatiemuseo ja. Hyvinkään ja Karkkilan välillä (noin 45 km) toimi vuosina 1918–1967 kapearaiteinen Hyvinkään–Karkkilan rautatie. Hyvinkäältä haarautuu myös Hyvinkää–Karjaa-rata Hangon suuntaan (avattu liikenteelle 8.10.1873), ja 1900-luvun alussa silloinen asemakylä oli välietappi monelle amerikansiirtolaisille, jotka lähtivät Hangosta Atlantin toiselle puolelle. Matkustaja­liikenne Hyvinkään ja Karjaan välillä lopetettiin syyskuussa 1983, mutta rata on yhä tavara­liikenteen käytössä. Rautatieasemalta Hyyppärään kulki ennen Hyyppärän rata.
Lähellä rautatieasemaa on vuonna 1957 paljastettu Wäinö Aaltosen veistämä rautateiden rakentajien muistomerkki.
Lentokenttä.
Hyvinkään lentokenttä toimi jatkosodan jälkeen vuodet 1944–1947 valtakunnan päälentokenttänä, kun Helsinki-Malmin lentoasema oli liittoutuneiden valvontakomission käytössä. Sen kautta lennettiin myös kansainvälinen liikenne. Finnairin DC-3-lentäjät koulutettiin konetyyppiin Hyvinkään kentällä vuonna 1948.
Nykyisin kentällä on vilkasta harrastuslentotoimintaa muun muassa purjelentoa ja moottorilentoa muun muassa vuonna 1948 perustetun Hyvinkään ilmailukerhon sekä Mäntsälän ilmailukerhon toimesta.
Koulutus.
Hyvinkäällä toimii 20 peruskoulua: Anttilan koulu (luokat 1–2), Aseman koulu, Hakalan koulu, Hyvinkäänkylän koulu, Hämeenkadun koulu, Härkävehmaan koulu (luokat 3–9), Kaukasten koulu, Kytäjän koulu, Martin koulu, Nopon koulu, Paavolan koulu, Pohjoispuiston koulu (luokat 7–9), Puolimatkan koulu (luokat 1–9), Ridasjärven koulu, Svenska skolan i Hyvinge, Talvisillan koulu (luokat 1 ja 2), Tapainlinnan koulu (luokat 1–9), Uudenkylän koulu ja Vehkojan koulu (luokat 3–9).
Kaupungissa toimii kaksi lukiota, Hyvinkään yhteiskoulun lukio ja Hyvinkään Sveitsin lukio.
Ammatillista opetusta antavat Hyria (entiset Hyvinkään ammattioppilaitos, Hyvinkään kauppaoppilaitos, Hyvinkään taidekoulu, Hyvinkään terveydenhuolto-oppilaitos, Hyvinkään-Riihimäen aikuiskoulutuskeskus, Riihimäen ammattioppilaitos, Uudenmaan maaseutuopisto ja Oppisopimuskeskus) ja Laurea-ammattikorkeakoulu.
Muu koulutus: Hyvinkään Opisto (ent. Hyvinkään kansalaisopisto, myös avoimen yliopiston kursseja), Konecranesin Nosturi-instituutti, Hyvinkään musiikkiopisto, Rocktehdas, Suomen Rockopisto sekä Lasten ja nuorten kuvataidekoulu.
Kulttuuri.
Hyvinkään kaupunginkirjastolla on toimipisteet keskustassa, Hakalassa ja Paavolassa.
Hyvinkään taidemuseo toimii Jussintorin liike- ja taidekeskuksessa ja Hyvinkään kaupunginmuseo Villatehtaan rakennuksissa. Lisäksi Hyvinkäällä sijaitsee Suomen Rautatiemuseo.
"Hyvinkään Sanomat" yhdistettiin "Riihimäen sanomien" kanssa vuoden 2003 lopussa Hyvinkään, Nurmijärven, Riihimäen, Hausjärven ja Lopen yhteiseksi lehdeksi, "Aamupostiksi".
Tapahtumia.
Willatehtaan Woodstock on Hyvinkään Puolimatkan Lionsklubin Wanhan willatehtaan sisäpihalla vuosittain järjestettävä musiikkitapahtuma, jonka koko tuotto lahjoitetaan paikallisten nuorten taiteilijoiden tukemiseen.
Urheilu.
a> on Sveitsin luonnonpuistossa. Sen purkamista on suunniteltu.
Hyvinkään pesäpallojoukkue Hyvinkään Tahko pelaa Superpesiksessä. Jalkapallon edustusjoukkue on Hyvinkään Palloseura, joka pelaa miesten Kolmosdivisioonassa. Amerikkalaisen jalkapallon erikoisjoukkueen, Hyvinkää Falconsin, edustusjoukkue pelaa II-divisioonassa ja jääkiekossa kaupunkia edustavat kakkosdivisioonassa pelaava Hoki Klupi Hyvinkää sekä kolmosdivisioonan Hyvinkää Storm. Juniorijääkiekkoa pelataan Jää-Ahmojen paidassa. Hyvinkään varsinainen jääkiekkoseura Hyvinkään Ahmat meni konkurssiin 2004.
Hyvinkään Katukoris on Suomen suurin katukoripallotapahtuma, jonka järjestää Hyvinkään Ponteva ry (HyPo). HyPon naisten edustusjoukkue pelaa sm-sarjaa ja miesten edustusjoukkue II-divisioonaa.
Sveitsin luonnonpuistossa on talvella hiihtoladut ja Sveitsin Hiihtokeskus (entinen Kulomäki), sekä hyppyrimäki (käyttökiellossa), kesällä lenkkipolut, Sveitsin Uimala ja maauimala. Sveitsin Uimalan sisäosa on auki myös talvella. Usmin erämaastossa on talvella pitkät hiihtoladut ja kesällä maastopyöräilyreitit. Hyvinkään Kytäjällä sijaitsevat ulkoilureitit tarjoavat liikkumismahdollisuuksia talvella ja kesällä. Reittejä on monen eri tasoisia aloittelijoille ja kokeneille patikoitsijoille.
Hyvinkäällä sijaitsee kaksi golfkenttää: Kytäjä Golf (2x18 reikää) sekä Hyvinkää golf (18 reikää).
Julkisia uimarantoja Hyvinkäällä sijaitsee vähän, lähimmät uintimahdollisuudet ovat Usmin ja Sääksjärven hiekkarannoilla.
Politiikka.
Hyvinkää kuuluu Uudenmaan vaalipiiriin ja sen kaupunginvaltuustossa on 51 kaupunginvaltuutettua.


Leppävaara.
Leppävaara (, puhekielessä "Lepuski") on kaupunginosa itäisessä Espoossa lähellä Helsingin rajaa. Leppävaaran naapurikaupunginosia ovat Karakallio, Kilo, Lintuvaara ja Laajalahti. Suur-Leppävaara on asukasluvultaan Espoon suurin suuralue ja Leppävaaran alueen keskus.
Historia.
Leppävaarassa sijaitsevat vanhat Albergan ja Leppävaaran kartanot. Lähellä on myös Kilon kartano.
Sen jälkeen, kun rantarata Helsingistä Turkuun vuonna 1903 valmistui, Leppävaara alkoi kehittyä huvilaesikaupunkina. Pääosa asutuksesta oli rautatien pohjoispuolella, eteläpuoli oli edelleen suurimmaksi osaksi maatalouskäytössä. Ensimmäisen maailmansodan aikaan Leppävaaran alueelle rakennettiin Krepost Sveaborgiin liittyneitä Helsingin puolustusasemia, joista on vielä jäännöksiä maastossa. Leppävaara muodostettiin taajaväkiseksi yhdyskunnaksi vuonna 1921, ja sellaisena se pysyi siihen saakka, kunnes kaikki sellaiset vuoden 1956 alussa lakkautettiin. 1960-luvun alussa suunniteltiin Leppävaaran, samoin kuin Tapiolankin erottamista Espoosta kauppalaksi, mutta suunnitelmat hylättiin, kun Espoo vuoden 1963 alussa muodostettiin kokonaisuudessaan kauppalaksi.
Jo Eliel Saarisen Suur-Helsinki-suunnitelmassa vuodelta 1918 ehdotettiin Leppävaaran rautatieaseman ympärille huomattavan laajaa rakentamista. Varsinkin rautatien eteläpuolinen alue pysyi kuitenkin harvaan rakennettuna 1990-luvulle saakka. Alueen kaavoitusta hidastivat erityisesti kuntien väliset erimielisyydet, sillä laaja osa alueesta oli pitkään Helsingin kaupungin omistuksessa, vaikka sijaitsikin Espoon alueella.
Leppävaaraan avattiin 4. marraskuuta 1971 suomen ensimmäinen automarket, Rake Oy:n ja Osuusliike Elannon ja muiden liikkeiden muodostama Maxi-Market. Arkkitehtitoimisto Toivo Korhosen suunnittelema rakennus oli 130 metriä pitkä, 80 metriä leveä, kerrosalaltaan 15 800 neliömetriä ja tilavuudeltaan 95 000 kuutiometriä. Rakennus purettiin uuden kauppakeskus Sellon 2. vaiheen tieltä vuonna 2003, ja Maxi ehti noin vuoden verran olla kauppakeskus Sellon 1. vaiheessa, kunnes Elannon lopetettua sen paikalla jatkoi HOK-Elannon Prisma.
Näkymä Turuntielle ja kauppakeskus Gallerialle päin.
Liikenteen solmukohta.
Leppävaara on merkittävä liikenteen solmukohta. Se sijaitsee paikalla, jossa Kehä I ylittää Helsingistä Turkuun johtavan rantaradan, jonka alkuosa Helsingistä Leppävaaran asemalle saakka on nykyisin rakennettu kaupunkiradaksi. Aivan rautatien vieressä kulkee Leppävaaran kautta myös seututie 110 eli Turuntie, joka nimensä mukaisesti on osa vanhaa Turkuun johtava maantietä. Nykyinen Turunväylä eli valtatie 1 kulkee moottoritienä Leppävaaran ohi noin kaksi kilometriä etelämpänä. Leppävaaran asemalla pysähtyvät lähijunat A, E, L, S, U ja Y. Radan pohjoispuolella sijaitsee Gallerian kauppakeskus ja eteläpuolelle valmistui vuonna 2005 suuri kauppakeskus Sello entisen Maxi-Marketin tilalle. Kehä I ja Turun moottoritie aiheuttavat Leppävaaraan melu- ja saastehaittoja.
Oppilaitokset.
Peruskoulujen sekä lukion lisäksi Leppävaarassa on Metropolian teknillisiä linjoja ja Laurea-ammattikorkeakoulu sekä työväenopisto. Omnian ammattiopiston Leppävaaran toimipisteessä voi opiskella metalli- ja sähköaloilla. Vuosina 2010 ja 2011 rakennettujen uusien ja saneerattujen vanhojen tilojen myötä, Leppävaarassa voi opiskella Merkonomiksi, Datanomiksi ja LVI-asentajaksi uusissa opetustiloissa. Tapiolan kelloseppäkoulu muutti Leppävaaran vanhaan kirjastoon. Musiikkiopisto Juvenalia sijaitsee nykyään kauppakeskus Sellon yhteydessä.
Puustellinmäessä sijaitsee valtakunnallinen erityisoppilaitos, koulutus- ja kehittämiskeskus Arlainstituutti.
Kulttuuritarjonta.
Etelä-Leppävaarassa sijaitseva Sellosali tarjoaa erilaista kulttuuritarjontaa laidasta laitaan. Ohjelmistossa on niin klassisen kuin populaarimusiikin konsertteja, näyttelyitä, elokuvaesityksiä kuin lastentapahtumiakin. Aivan Sellosalin naapurissa sijaitsee Leppävaaran kirjasto, joka on lainausmääriltään pääkaupunkiseudun vilkkain. Normaalien kirjastopalveluiden lisäksi siellä järjestetään myös erilaisia näyttelyitä ja tapahtumia.
Kauppakeskuksen länsipuolelle valmistui lokakuussa 2008 Sello Rex -niminen vapaa-ajan kompleksi, johon kuuluu 6-salinen noin 800 paikan elokuvateatterikokonaisuus sekä 14-ratainen keilahalli ja lukuisia ravintoloita.
Leppävaarassa järjestetään vuosittain syyskuussa Leppävaaraviikot-niminen asukastapahtuma, jonka järjestäjinä toimivat paikalliset yhdistykset.
Urheilutarjonta.
Leppävaara tarjoaa erittäin kattavat urheilu- ja liikuntapalvelut. Rautatien pohjoispuolella on Leppävaaran urheilupuisto, josta löytyy mm. yleisurheilustadion, jossa on järjestetty mm. vammaisten yleisurheilun avoimet EM-kisat vuonna 2005. Lisäksi puistossa on jalkapallokenttiä, hiihtostadion, kuntorata, jäähalli kahdella kaukalolla, uimahalli yms. Radan eteläpuolella on yksi Suomen suurimmista golfharjoittelupaikoista, jossa järjestetään kesäisin myös greencard-kursseja. Vermon ravirata on Suomen merkittävimpiä raviratoja.
Sisäinen jako.
Leppävaaran osa-alueita ovat mm. Mäkkylä, Säteri, Vallikallio, Perkkaa, Vermo, Puustellinmäki ja Veräjäpelto. Leppävaaran kaupunkikeskuksen läpi kulkeva rautatie jakaa alueen Pohjois- ja Etelä-Leppävaaraksi. Pohjois-Leppävaara on pääosin 80-luvulla rakennettu alue. Etelä-Leppävaara alkoi kehittyä vasta 90-luvun loppupuolella vanhan Maxin ympärille. Etelä-Leppävaaraa on rakennettu varsin nopeassa tahdissa ja siitä on lyhyessä ajassa kehittynyt viihtyisä moderni kaupunkikeskusta-alue.
Postinumerot: Etelä-Leppävaara 02600 ja Pohjois-Leppävaara 02650. Postitoimisto sijaitsi aiemmin Pohjois-Leppävaarassa kauppakeskus Galleriassa mutta muutti Etelä-Leppävaaraan kauppakeskus Selloon sen avauduttua syksyllä 2005. Ennen Galleriaa se sijaitsi vanhassa Maxissa.
Korkeat rakennukset.
Leppävaarassa on kolme tornitaloa. Suomen kolmanneksi korkeimman liikerakennuksen Panorama Towerin omistaa Keskinäinen vakuutusyhtiö Varma. Talo valmistui maaliskuussa 2008. Torni on 17-kerroksinen ja 76 metriä korkea. Leppävaaran torni on 21-kerroksinen ja 70 metriä korkea. Asuintorni valmistui syksyllä 2010. Kolmas tornitalo Sellonhuippu valmistui lokakuussa 2011. Sellonhuipussa on 17-kerrosta ja korkeutta 61 m. Torniin tulee vuokra-asuntoja.
Suuret tapahtumat.
Leppävaaran urheilupuistossa järjestettiin 4.–6. heinäkuuta 2008 Herättäjäjuhlat. Ulkona pidettyyn tapahtumaan osallistui 37 000 henkeä.
Kalevan kisat järjestettiin Leppävaaran urheilupuiston stadionilla 31. heinäkuuta – 2. elokuuta 2009. Kisat olivat kolmen seuran Esbo IF:n, Espoon Tapioiden ja Leppävaaran Sisun yhteisponnistus. Kisavalmisteluissa oli vahvasti mukana Espoon kaupunki ja Suomen Urheiluliitto.


Purjelento.
Purjelento on lentämistä ilmaa raskaammalla ilma-aluksella, purjelentokoneella, käyttämällä hyväksi nousevia ilmavirtauksia.
Lentämistä aurinkoenergialla.
Purjelento alkaa koneen hinaamisella taivaalle tyypillisesti noin 500 metrin korkeuteen. Hinaus voi tapahtua lentokoneella, tarkoitukseen rakennetulla vintturilla tai autolla.
1930-luvulla ja uudestaan 1980-luvulta lähtien purjelentoa harrastettiin liitokoneilla, jotka lähtivät lentoon joko vuorelta tai mäeltä tai tasaisemmilla seuduilla kumiköyden vetämänä. Tuolloin lennot olivat ajallisesti perin lyhyitä.
Muutaman sadan metrin korkeuteen hinatun koneen irrotuksen jälkeen lentäjä etsii sopivan nousevan ilmavirtauksen, jonka mukana voi nousta ylemmäs. Kun haluttu korkeus on saavutettu, lentäjä ohjaa purjelentokoneen seuraavaan nostokohtaan ja näin lentämistä voi jatkaa pitkäänkin. Suomessakin on näin lennetty jopa yli 1000 km:n matkalentoja.
Purjelentokoneen tarvitsemia nousevia ilmavirtauksia ovat termiikit, rinnetuuli sekä aaltovirtaukset. Termiikkejä eli voimakkaita konvektiovirtauksia syntyy erityisesti keväällä ja kesällä Auringon lämmittäessä toisia maastokohteita enemmän kuin toisia.
Purjelennon termiikkien eli tinttien tarve rajaa vuoristojen ja trooppisten alueiden ulkopuolella lentämisen kesäaikaan. Suomessa purjelentokausi alkaakin tyypillisesti maalis-huhtikuussa ja jatkuu aina syyskuun lopuille.
Rinnetuulta esiintyy esimerkiksi Alpeilla ja Pohjois-Ruotsin ja Norjan vuorilla. Suomea lähin rinnetuulilentokeskus on Kebnekaise Ruotsin Lapissa. Siellä lennetään talvella.
Historia.
Purjelentokurssille osallistuvia saksalaisia naislentäjiä kesäkuussa 1931 Berliinin lähellä.
Purjelento on ollut merkittävä ilmailuharrastus 1930-luvulta alkaen. Monissa maissa sitä on tuettu valtion toimesta merkittävästi, esimerkiksi Ranskassa valtio rahoitti jopa 80 % purjelentokerhojen kalustosta vielä 1960-luvulla. 1930-luvun Saksassa ja Neuvostoliitossa purjelennolla oli yhteyksiä ko. maiden sotilasilmailun kehittämiseen. Myös Suomen ilmailuliiton edeltäjä Suomen ilmapuolustusliitto painotti maanpuolustuksellista lentämistä syksyyn 1944 asti.
Suomen purjelentotoiminta kattaa koko maan. Purjelennon piti olla vuoden 1940 Helsingin kesäolympialaisten laji.
Koulutus.
Purjelentäjän lupakirjan voi lunastaa maksua vastaan kun on suorittanut hyväksytysti teoriakokeen ja saanut riittävän määrän lento-opetusta ja lentänyt tarkastuslennon.
Lento-opetus.
Lupakirjan suorittajan on myös täytettävä vaadittu lääketieteellinen kelpoisuus.
Harrastusmahdollisuudet.
Purjelentoa voi harrastaa erityisissä ilmailukerhoissa, jotka yleensä omistavat lentokoneet. Rahoituksen kerho yleensä hankkii jäsenten jäsenmaksuilla sekä talkootyöllä, jolla voidaan alentaa harrastuksesta koituvia kustannuksia.
Syksyn 2007 saapumiserästä alkaen Puolustusvoimien Urheilukoulu ottaa vastaan purjelentäjiä asevelvollisuuden suorittamiseen, jolloin on mahdollista kehittää purjelentotaitoa ohessa.
Kilpailutoiminta.
Suomen Ilmailuliitto on järjestänyt EM- ja MM-kilpailuja Suomessa.
Purjelentokoneet.
Suomessa on valmistettu muun muassa PIK-purjelentokoneita 1930-luvulta alkaen 1980-luvun lopulle saakka. Suomalainen KK-1e Utu oli koko maailmassa ensimmäisiä lasikuidusta valmistettuja lentokoneita. Saksa ja Puola ovat olleet pitkään merkittäviä purjelentokoneiden valmistajamaita.


Jaakko Ilkka.
Jaakko Pentinpoika Ilkka (s. noin 1545 Ilmajoella Kokkolan kylässä, k. 27.1.1597 mestattuna Isonkyrön kirkolla) oli suomalainen nimismies ja nuijamiesten päällikkö Nuijasodassa.
Elämä.
Jaakko Ilkan isä oli Ilmajoen toiseksi suurin maanomistaja, Jaakko vaihtui isännäksi vuonna 1585 ja toimi myös kolmena seuraavana vuonna Ilmajoen nimismiehenä. Jaakko Ilkka kustansi itselleen ratsuvarustuksen ja ryhtyi ratsumieheksi ja sai näin verovapauden, eli rälssin, talolleen ja oli näin ollen itse rälssimies.
Vuonna 1595 koko Pohjanmaan lääni jätti voiveron maksamatta kruunulle. Jaakko Ilkan johdolla Pohjanmaa seurasi kolmella sotaretkellä ollutta Ilkkaa ja maakunta tyhjennettiin nopeasti huoveista. Fleming joukkoineen kukisti kapinan ja Jaakko Ilkka vietiin vangiksi Turun linnaan, josta hän karkasi juuri ennen nuijasodan syttymistä loppuvuonna 1596. Joidenkin tietojen mukaan hän olisi paennut linnan käymälästä ryömimällä ulosteiden poistoon käytetyn aukon kautta ulos. Santeri Ivalo kuvailee kirjassaan "Suomalaisia sankareita I" Ilkan pakoa ylistävään tapaan: huovit olisivat unohtaneet ottaa häneltä puukon ja tulukset pois ja Ilkka kiipesi tyrmänsä katonrajaan kaivamalla laastin kivien välistä, teki takistaan köyden ja pakeni.
Ilkka valittiin nuijamiesten päälliköksi ja 31. joulukuuta 1596 Flemingin joukot seisoivat Ilkan johtamia nuijamiehiä vastapäätä Nokian kartanon lähettyvillä Pirkkalassa. Sen jälkeen kun kapinallisten leiriä oli ammuttu tykeillä, Fleming kehotti nuijamiehiä luovuttamaan päällikkönsä, jolloin rivimiehiä ei rangaistaisi. Nuijamiesten rivit hajosivat, ja Jaakko Ilkka karkasi Ilmajoelle miestensä edellä. Flemingin ratsumiehet tappoivat pakenevia nuijamiehiä satamäärin Nokian pelloille. Vouti Abraham Melkiorinpoika vangitsi kuitenkin Ilkan ja hänen kapinaliikkeen-esikuntansa ja teloitti heidät Isonkyrön kirkolla. Flemingin 27. tammikuuta 1597 kirjoittama kirje (Jaakko Ilkan vangitsemis- ja Turun vankilaan toimittamiskäsky) ei ehtinyt tavoittaa vouti Abraham Melkiorinpoikaa ennen Jaakko Ilkan mestausta.
Oopperat.
Jaakko Ilkka on innoittanut säveltäjiä ja libretistejä enemmän kuin kukaan toinen Suomen historian hahmo. Hänestä on tehty peräti kolme oopperaa. Ehkä tunnetuin on Edvin Laineen ohjaama ooppera, joka on esitetty muun muassa Ilmajoen musiikkijuhlilla.


ISO 8859-1.
ISO 8859-1 tai epävirallisesti Latin 1 on tietokoneissa ja tietoliikenteessä käytettävä merkistö, joka on laadittu erityisesti länsieurooppalaisia kieliä silmällä pitäen. Se on ensimmäinen ja suomalaisittainkin käytännössä tärkein ISO- ja IEC-järjestöjen virallistamista kieliryhmittäisistä 8859-sarjan merkistöstandardeista. Latin 1 toimii esimerkiksi nettisivujen oletusmerkistönä, jos käytettävää merkistöä ei ole muutoin määritetty.
ISO 8859-1 on 8-bittinen eli kaikkiaan 256 merkkipaikasta koostuva merkistö, joka voidaan määritellä 7-bittisen Ascii-merkistön laajennukseksi. Asciita vastaavat 128 ensimmäistä merkkipaikkaa sisältävät ensisijaisesti amerikanenglannissa tarvittavia kirjoitusmerkkejä sekä eräitä teknisiä ohjauskoodeja. Tähän merkkivalikoimaan ISO 8859-1 lisää etenkin länsieurooppalaisissa kielissä tarvittavia kirjaimia, kuten å:n, ä:n ja ö:n. Lisäksi ISO 8859-1:een on varattu tilaa ohjauskoodien laajennuksille, jotka standardi tosin jättää määrittämättä. Joskus ISO 8859-1 sekoitetaan Windows-1252:een eli niin sanottuun Windows Latin 1 ‑merkistöön, jossa käyttämättömille ohjauskoodien merkkipaikoille on sijoitettu vielä lisää kirjoitusmerkkejä.
Yleismaailmallinen Unicode-merkistö voidaan määritellä sekä Asciin että ISO 8859-1:n laajennukseksi, sillä Unicoden ensimmäinen lohko eli latinalainen perusosa vastaa Asciita, ja ISO 8859-1:n lisäyksistä muodostuu toinen lohko eli latinalaisen merkistön täydennys Latin 1:ksi.
ISO 8859-1 ‑merkistön korvaajaksi on myöhemmin kehitetty ISO 8859-15 (Latin 9), joka täydentää ranskan ja suomen tukea (mm. kirjaimin š ja ž) ja sisältää myös euron merkin. Korvaava merkistö ei ole kuitenkaan onnistunut laajassa mitassa syrjäyttämään edeltäjäänsä. Sen sijaan kaikkien ISO 8859 ‑sarjan standardien odotetaan ajan myötä korvautuvan Unicode-merkistöllä.
Historia ja standardointi.
Merkistön virallinen nimi on ISO/IEC 8859-1, sillä sitä ylläpitävät yhteistyössä ISO- ja IEC-standardointijärjestöt. IANA:n standardoinnissa merkistöstä käytetään nimeä ISO-8859-1 (jossa ISO-nimen ja numeerisen tunnuksen väliin on siis lisätty yhdysviiva). IANA määrittelee myös ohjauskoodit 00–1F ja 80–9F, joihin ISO ei ota kantaa.
ISO 8859-1 perustuu DEC Multilanguage Character Set -merkistöön, jota käytettiin ensimmäisen kerran VT220- ja VT240-päätteissä vuonna 1982. DEC:n merkistö eroaa ISO 8859-1 -merkistöstä islantilaisten merkkien osalta.
Maaliskuussa 1985 ECMA (European Computer Manufacturer’s Association) standardoi nykyisin nimillä ISO 8859-1:stä ISO 8859-4:aan tunnettavat merkistöt nimellä ECMA-94. ISO-standardiksi ne hyväksyttiin kuitenkin vasta vuonna 1987.
Vuonna 1987 julkaistiin MS-DOS 3.30, johon sisältyvä merkistö (tai Microsoftin termistön mukaan koodisivu,) CP850 sisältää samat merkit kuin ISO 8859-1, mutta eri järjestyksessä. PC-laitteissa ISO-merkistöä muistuttava koodisivu Windows-1252 tuli käyttöön lopulta Windows-ympäristön myötä 1990-luvulla. Unix-järjestelmissä siirtymistä hidasti päätelaitteiden kirjavuus, ja kattavaan 8-bittisen merkistön käyttöön päästiin vasta, kun vanhat päätteet korvattiin itsenäisillä työasemakoneilla ja pääasialliseksi yhteydeksi tuli IP-verkoston kautta toimiva telnet- tai ssh-yhteys.
ISO 8859-1 -merkit.
Yllä olevassa taulukossa merkit on järjestetty heksadesimaalisena esitettävän lukuarvonsa mukaisesti. Merkki 20 (codice_1,) on tavallinen välilyönti ja A0 (codice_2,) sitova välilyönti. Merkki AD (codice_3,) on määritelty HTML-kielessä tavutusvihjeeksi, joka on tavallisesti näkymätön mutta mahdollistaa rivinvaihdon ja sen yhteydessä muuttuu näkyväksi tavuviivaksi. Merkkiä 7F ei ole ISO 8859-1 -merkistössä määritelty, mutta Ascii-merkistössä se on ohjauskoodi DEL, jota on eri tietokonejärjestelmissä käytetty vaihtelevasti (vaikka ohjauskoodin nimi tulee englannin sanasta "delete" ’poista’, se ei nykynäppäimistöissä kytkeydy "Delete"-näppäimeen).
Kattavuus.
ISO 8859-1 -merkistön avulla voi kirjoittaa albanian, baskin, englannin, espanjan, fäärin, gaelin, hollannin, iirin, islannin, italian, katalaanin, norjan, portugalin, ranskan, retoromaanin, ruotsin, saksan, suomen ja tanskan kieliä (vaikkei näistä kaikkia aivan puhdasoppisesti). Lisäksi sitä voi käyttää ainakin afrikaansin, eteläsaamen ja swahilin kirjoittamiseen.
ISO 8859-1:stä puuttuu eräitä verrattain yleisiä typografisia erikoismerkkejä, kuten kaareva lainaus- ja heittomerkki sekä ajatusviiva.


Lassie.
Lassie on maailman kuuluisimpia koiria ja kuvitteellinen hahmo, joka on vuosien mittaan esiintynyt useissa elokuvissa, televisiosarjoissa ja kirjoissa.
Lassien loi amerikkalainen kirjailija Eric Knight vuoden 1940 teoksessaan "Lassie Come Home" ("Lassie palaa kotiin"). Vuonna 1943 julkaistiin samanniminen ensimmäinen Lassie-elokuva, mitä seurasi lukuisia muita Lassieen liittyviä elokuvia ja TV-sarjoja.
Alkuperäisessä elokuvassa Lassie on älykäs pitkäkarvainen collie eli skotlanninpaimenkoira, jonka omistavat yorkshireläinen Joe-poika ja hänen perheensä. Rahapulassa perhe myy koiran, mutta poikaan kiintynyt Lassie karkaa uudelta omistajaltaan useasti. Lopulta koira siirretään kauas Skotlantiin, mutta Lassie karkaa sieltäkin ja tekee pitkän vaelluksen takaisin alkuperäisen omistajansa luo.
Ensimmäinen Lassie oli Pal-niminen koira ja väriltään soopeli eli valkoruskea mustalla vivahteella. Weatherwaxin perhe on vastannut Lassie-elokuvissa ja televisiosarjoissa esiintyneistä koirista, jotka ovat olleet suoraan Palin jälkeläisiä. Kaikki nämä koirat ovat olleet uroksia.
Amerikkalaisissa televisiosarjoissa (TV-sarjaa tehtiin vuosina 1954–1974, 1989–1991 ja 1997–1999). Lassien omistavat Timmy-poika ja hänen perheensä. Timmy joutuu usein vaikeuksiin ja Lassieta tarvitaan hänen pelastamisekseen.
Lassie on yksi kolmesta koirasta, jotka on palkittu tähdellä Hollywood Walk of Fame -kävelykadulla.
Suomessa nimitystä Lassie käytetään lähes synonyymina pitkäkarvaiselle collielle.
Lassie on deminutiivi englannin sanasta lass, ”tyttö”. Lassie on siis ”tyttönen” ja narttukoira.


Luettelo kissaroduista.
__NOTOC__


D.
D, d on latinalaisten aakkosten neljäs kirjain. Kirjaimen nimi on suomen kielessä "dee".
Ääntäminen.
D ääntyy suomessa ja monessa muussa kielessä soinnillisena alveolaarisena klusiilina, jonka kansainvälinen foneettinen merkki on [d].
D-kirjaimen merkityksiä.
D:tä käytetään myös Franz Schubertin teosten "opusnumerona" (esimerkiksi Keskeneräinen sinfonia D. 759); luettelon on kirjoittanut Otto Erich Deutsch.
D suomen kielessä.
Suomen kielen äännerakenteeseen ei "d"-äänne ole alkujaan kuulunut eikä sitä useimmissa suomen murteissa lainkaan esiinny, kuten ei muitakaan soinnillisia klusiileja "(b" ja "g"). Nykyisessä yleiskielessä "d"-äänne kuitenkin esiintyy sanan sisällä omakielisissäkin sanoissa, "b" ja "g" sen sijaan vain uudehkoissa lainasanoissa. Vaikka olennaisin ero d:n ja t:n välillä on se, että d on soinnillinen mutta t ei, on suomen yleiskielen d:tä (samoin kuin ruotsin d:tä) äännettäessä kielenkärki hieman kauempana hampaista kuin t:tä äännettäessä.
Tavallisimmin d esiintyy t:tä vastaavana heikkona asteena astevaihtelun yhteydessä (esimerkiksi: "äiti - äidin", "sade - sateen", "kaataa - kaadan", "lähteä - lähden"). Lisäksi se esiintyy joidenkin verbien infinitiivien päätteissä (esimerkiksi "tehdä", "viedä", "tuoda") sekä nominien monikon genetiivin päätteessä (esimerkiksi "maiden, meidän, teidän"), mutta on myös sanoja, joissa se esiintyy kaikissa taivutusmuodoissa ("odottaa", "sydän"). Näiden sanojen ja muotojen ääntämys kuitenkin vaihtelee eri murteissa.
Aikoinaan suomen kielessä on nykyisen d:n paikalla ollut soinnillinen spiranttiäänne [ð], sama äänne, joka englannin kielessä kirjoitetaan "th" (esimerkiksi sanoissa "the" ja "this"). Tämä äänne esiintyi laajalti ainakin Länsi-Suomessa vielä Mikael Agricolan aikana 1500-luvulla, ja Agricola kirjoitti sen yleensä kirjainyhdistelmällä "dh", mutta myöhemmin sen kirjoitustavaksi vakiintui pelkkä "d". Myöhemmin tämä äänne on useimmista suomen murteista kuitenkin hävinnyt. Itämurteista se on kadonnut kokonaan, useimmissa länsimurteissa se on muuttunut "r":ksi, Hämeessä paikoitellen "l":ksi ja muutamilla harvoilla paikkakunnilla ruotsinkielisten alueiden läheisyydessä ruotsin kielen vaikutuksesta "d":ksi. Vain pienellä alueella Satakunnassa alkuperäinen "ð" esiintyi paikoitellen vielä 1900-luvulla.
Kun "ð"-äänne alkoi käydä suomalaisille täysin vieraaksi, alkoi jo 1700-luvulla yleistyä tapa lausua d-kirjain kirjoitettua tekstiä luettaessa nykyisellä tavalla, samoin kuin ruotsissa. Sen ääntämys ja kirjoitustapakin tuli kuitenkin 1800-luvulla murteiden taistelun aikana yleiseksi kiistanaiheeksi, ja useat itäsuomalaiset kirjailijat ehdottivat sen poistamista kokonaan. Lopulta se kuitenkin päätettiin säilyttää, ja yleiskielessä se oli lausuttava "d". Kun äänne kuitenkin oli useimmille suomalaisille vieras, jouduttiin sen ääntämistä vielä pitkään 1900-luvulla kansakouluissa erityisesti harjoittelemaan.. Kun kaikki eivät sitä kuitenkaan oppineet, monet, jotka yrittivät puhua kirjakielisesti, korvasivat sen "t":llä, mutta tätä mihinkään murteeseen perustumatonta ääntämystä pidettiin yleisesti epäaitona, alkeellisena ja naurettavanakin. Tästä syystä vielä 1970-luvulla esimerkiksi SMP:n "kansanetustaja" Eino Poutiainen joutui yleisesti pilanteon kohteeksi. Nykyisin kuitenkin, osittain radion ja television vaikutuksesta, useimmat lapset oppivat sen jo kauan ennen kouluikää eikä se enää tuota vaikeuksia. Kuitenkin sen poisjättäminen itämurteiden tapaan on nykyisessäkin puhekielessä yleistä varsinkin eräissä tavallisimmissa sanoissa ("lähetään" = lähdetään, "kaheksan" = kahdeksan).
Monissa uudehkoissa lainasanoissa "d" esiintyy sanan alussakin, esimerkiksi "demokratia", "dosentti". Vanhemmissa lainasanoissa se on säännöllisesti korvattu "t":llä, esimerkiksi "tanssi" (dans) sekä myös "tohtori" (doctor), joka tosin on johdettu samasta latinan sanasta kuin dosentti-sanakin, mutta alkaa suomessa kielihistoriallisista syistä eri kirjaimella.


E.
E on latinalaisten aakkosten viides kirjain. E-kirjaimen nimi on suomen kielessä "ee". E on etuvokaali suomen vokaalisoinnun kannalta neutraali vokaali. Neutraalius tässä tarkoittaa, että se esiintyy myös takavokaalisissa suomen sanoissa. E ääntyy takavokaalisissa sanoissa taempana kuin etuvokaalisissa (esimerkiksi sanassa "kera" on takaisempi e-vokaali kuin sanassa "kerä").


F.
F on latinalaisten aakkosten kuudes kirjain. F-kirjain lausutaan suomen kielessä ["äf"]. F on soinniton frikatiivi, joka eroaa V:stä olennaisesti siinä, että V on soinnillinen, mutta lisäksi saattaa olla pienempiä eroja. Sävelenä F lausutaan kuitenkin ["ef"].
Suomen kielessä ei ole vanhastaan esiintynyt, lounaismurteita lukuun ottamatta, f-äännettä. Aikaisemmin se korvattiin suomeen tulleissa lainasanoissakin varhemmin yleensä p:llä (esimerkiksi "pelto" ← "fält", "perjantai" ← "fredag", samoin nimessä Jooseppi ← Joosef), myöhemmin yleensä sanan alussa v:llä (esimerkiksi vanki ← fånge) mutta sanan sisällä hv:llä (esimerkiksi kahvi ja sohva). Naapurikielten vaikutuksesta suomen läntisimmissä ja itäisimmissä murteissa on kuitenkin ollut jo vanhastaan f-äänne. Suomen yleiskielessä f yleistyi vasta 1900-luvulla kieleen tulleiden uusien lainasanojen myötä.
Forssalaiset ovat tunnettuja siitä, että he lausuvat F:n V:ksi. Ainoa poikkeus on sanassa pesuvati, joka on käänteinen.


McDonnell Douglas MD-80.
McDonnell Douglas MD-80 on yhdysvaltalaisen McDonnell Douglasin valmistama koneperhe, joka pohjautuu suosittuun Douglas DC-9 -koneperheeseen. MD-80-koneperheeseen kuuluu valmistusvuosien mukaisesti nimetyt MD-81, MD-82, MD-83, MD-87 ja MD-88. MD-80-koneperheen ensimmäisen jäsenen MD-81-koneen ensilento tapahtui 25. lokakuuta 1979. Konetyyppi esiteltiin vuonna 1980 Austrian Airlinesin ja Swissairin kanssa
MD80-koneet ovat kaksimoottorisia ja niillä voidaan kuljettaa 130-172 matkustajaa konetyypistä riippuen. Erittäin luotettavaksi ja kestäväksi osoittautunutta konetta valmistettiin vuosina 1979-1999 kaikkiaan 1 191 kappaletta. MD80-koneperheeseen pohjautuvat myöhemmin markkinoille tulleet McDonnell Douglas MD-90 -koneperhe ja Boeing 717 -konetyyppi.
Koneperhe.
Alkuperäinen MD-80-sarjan versio oli MD-81, joka siis tuli liikenteeseen 1981. MD-82:ssa oli tehokkaammat moottorit, MD-83:ssa oli pitempi toimintamatka ja vielä tehokkaammat moottorit. Kaikissa DC-9 -sarjojen koneissa oli käytössä Pratt&Whitney JT8D -ohivirtaussuihkuturbiinit. MD-80 -sarjojen koneissa oli tehokkaammat ja suuremman ohivirtaussuhteen vuoksi taloudellisemmat JT8D-200 -moottorit. MD-87 oli lyhennetty versio aiemmista (samankokoinen kuin DC-9-30), ja siinä oli moderni ohjaamo elektronisine näyttöineen. Tämä versio sai tyyppihyväksynnän vuonna 1987. MD-87:llä ei ollut suurta kysyntää. Finnairin laivastossa oli lukuisia MD-80-sarjan versioita, mutta sekä DC-9 että MD-80 ovat jo poistuneet laivastosta Airbus A320-sarjan tieltä.
MD-88.
MD-88 teki ensilentonsa 1987. Siinä oli MD-83:n moottorit ja moderni ohjaamo elektronisine näyttöineen ja uudistettu matkustamo sekä useita parannuksia.


Tammisalo.
Tammisalo () on saari ja Helsingin 44. kaupunginosa Itä-Helsingissä. Helsingin piirijaossa se kuuluu Herttoniemen peruspiiriin. Tammisalo on pientaloalue, jolla on asukkaita noin 2 200. Alueen pinta-ala on 0,73 km². Tammisalon lähialueita ovat Roihuvuori pohjoisessa, Herttoniemenranta lännessä ja Laajasalo etelässä. Tammisaloa ympäröiviä vesialueita ovat Porolahti, Tiiliruukinlahti, Jatasalmi ja Strömsinlahti. Lisäksi Tammisalon erottaa Roihuvuoresta Tammisalon kanava ja Laajasalosta Laajasalon kanava.
Tammisalo on yleisesti hyvin rauhallista ja kallista aluetta. Viime vuosina on sattunut muutama talon tuhoon johtanut tulipalo, kuten Tammisalon vanhimman jäljellä olevan rakennuksen Villa Wåruddin palo.
Historia.
Tammisalo ja sen lähiympäristön kartta vuodelta 1936.
Nykyisen Tammisalon alue oli alkujaan osa Laajasalon (Degerön) saarta. Sen erotti manteresta nykyisen Tammisalon kanavan kohdalla ollut salmi, joka kuitenkin maatui umpeen jo 1700-luvulla. Myöhemmin, 1800-luvun lopulla, alueen muuhun Laajasaloon yhdistäneen kannaksen poikki rakennettiin Laajasalon kanava.
Tammisalo erotettiin Herttoniemen kartanosta 1888, kun Bergbomin veljeksistä Karl Zachris Bergbom luopui osuudestaan kartanoon ja sai korvaukseksi nykyisen Tammisalon alueen. 1800-luvulla Tammisalo oli lähinnä maaseutua ja herrasväen kesänviettopaikka. 1920-luvulla tontteja alettiin jakaa. Tammisalon aika pientalokaupunginosana alkoi 1950-luvun ja 1960-luvun vaihteessa. Tällöin vanhoja kapeita sorateitä alettiin leventää ja päällystää.
Nimi.
Tammisalon suomenkielinen nimi on otettu käyttöön vasta vuoden 1950 asemakaavassa. Ruotsinkielinen nimi Tammelund (alkujaan Tammerlund) on 1700-luvun lopulta. Tammisaloa on aikaisemmin kutsuttu myös muilla nimillä, kuten "Klobben".
Kasvisto.
Tammisalo on luonnonläheistä aluetta, mutta rakentaminen on jättänyt suurimman osan alkuperäisestä luonnosta alleen. Vanhoja lajeja, jota yhä Tammisalosta löytyy, ovat mm. pähkinäpensas ja tervaleppä. Vanhoja peltoja ei enää ole Tammisalossa jäljellä, koska ne ovat rakennuksen ja kehityksen myötä hävinneet.
Eläimistö.
Tammisalossa tavataan tyypillisiä kaupungin eläimiä, kuten oravia ja rusakoita. Myös fasaaneja, kettuja ja siilejä esiintyy, jotka harvemmin elävät kaupungeissa.
Puistot.
Tammisalossa on lukuisia puistoja, joiden luonto on paikoin hyvinkin erilaista. Tammisalossa on niin oikeita leikkipuistoja kuin enimmäkseen kasvistoista koostuvia. Myös hiekkakenttiä on.
Väylänsuun puisto.
Väylänsuun puiston hallitseva puulaji on tervaleppä. Puistosta on näkymä Tiiliruukinlahdelle.
Kummellehto.
Kummellehto on korkealla mäellä sijaitseva pieni puisto. Kummeltie jakaa puiston kahteen osaan, joista toisen läpi kulkee polku Vanhalleväylälle.
Tiiliruukin puisto.
Tiiliruukin puisto sijaitsee Tiiliruukinlahden rannalla. Puistossa on laituri ja pienet pitkospuut.
Leppisaaren puisto.
Leppisaaren puisto on kuuluisa pähkinäpensaistaan. Se ei ole kovin suuri.
Pyörökiven puisto.
Pyörökiven puisto on suhteellisen suuri puistoalue Tiiliruukinlahden pohjukassa. Puiston läpi kulkee polku, joka joskus on tulvivan veden katkaisema. Rannalla olevilta penkeiltä avautuu näkymä lahden yli kohti Herttoniemen kartanon puistoa.
Rajaveräjänlehto.
Rajaveräjänlehto on pieni kaksiosainen puisto. Siellä on mäki, jolla kasvaa mäntyjä. Pätkä 1700-luvun tietä Laajasalosta Viikkiin on vielä lehdossa jäljellä.
Tammisalon puisto.
Tammisalon puisto Tammisalon suurin puisto. Se on kolmiosainen. Yksi osa on Jatasalmen rannalla, toinen enemmän sisämaassa ja kolmas Paasirinteen reunalla. Puistossa on hyvin paljon mäntyjä, jotka täyttävät melko ison osan puistosta.
Tammisalon kanavaa vuonna 2005. Vasemmalla puolella Ruonasalmen puistoa.
Vanhanväylän puisto.
Vanhanväylän puisto on Tammisalon kanavan rannalla sijaitseva suuri puisto. Siellä on kenttä, jossa pidetään joka syksy "Elojuhlat".Puisto kunnostettiin vuonna 2007. Myös tulvasuojausta paranettiin, sillä tammikuussa 2005 tulvavedet vyöryivät lähiseudun tonteille 7.–9. tammikuuta riehuneen myrskyn aikana. Vedenpinta nousi lähes kaksi metriä normaalia korkeammalle. Tammisalon kanavakin tulvi maalle.
Ruonasalmen puisto.
Ruonasalmen puisto sijaitsee aivan Strömsinlahden rannalla. Siellä on myös Tammisalon kanavan toinen päätepiste sekä uimaranta.
Koulu.
Tammisalossa sijaitsee Tammisalon korttelikoulu, jossa toimivat luokat 1-2. Koulu on Tammisalon puiston reunalla Paasitiellä.
Onnitalon vanhainkoti.
Tammisalossa sijaitsee yksityisen säätiön ylläpitämä Onnitalo-vanhainkoti, joka on tunnettu kodinomaisesta, viihtyistä ilmapiiristä sekä hyvästä hoidosta. Onnitalossa on n. 50 asukasta. Talon ruokasalia käytetään aktiivisesti tammisalolaisten yleisötilaisuuksissa. Talon on suunnitellut arkkitehti Irmeli Visanti vuonna 1964.
Liikenneyhteydet.
Tammisaloon kulkee kaksi maantiesiltaa ja kaksi kevyen liikenteen siltaa. Helsingin bussilinja numero 83 Herttoniemen metroasemalta kulkee Tammisalon läpi, lisäksi sinne kulkee 82B Herttoniemestä iltaisin ja 95N keskustasta öisin.
Vapaapalokunta.
Tammisalon VPK on yksi 15:stä sopimuspalokunnasta Helsingissä. Se on perustettu vuonna 1940 ja sen hallituksen puheenjohtajana toimii nykyään Risto Salo. VPK:n rakennus sijaitsee kukkulan huipulla lähellä Tammisalon keskusta.
Tammisaloseura.
Tammisalossa toimii puoluepoliittisesti sitoutumaton Tammisaloseura ry, joka pyrkii kehittämään Tammisaloa ja lisäämään asukkaiden kiinnostusta omaan kotikaupunginosaansa. Seuran hallituksen puheenjohtaja on Vuoden 2012 alusta Juhani Lönnroth. Tammisalon sanomat on Tammisaloseuran tiedotuslehti, joka ilmestyy muutaman kerran vuodessa. Tammisaloseura myy Tammisalon isännänviiriä ja Tammisalon heijastinta.
Elojuhlat.
Tammisaloseura ja muut alueen yhdistykset järjestävät elokuussa, koulun alkamisviikon torstai-iltana Elojuhlat Vanhanväylän puistossa. Juhlissa on usein VPK:n paloauto, makkaranpaistoa, arpajaiset, musiikkia ja esimerkiksi kirjamyyntiä. Vuonna 2001 Elojuhlien tilalla järjestettiin Tammisalon kanavan avajaiset Strömsinlahden rannalla. Elojuhlia on järjestetty vuodesta 1992 alkaen ja siitä on muodostunut alueen ihmiset kesän jälkeen yhteen kokoava tapahtuma.
Partiolippukunnat.
Tammisalossa toimii aktiivisesti kaksi partiolippukuntaa, jotka on perustettu 1960-luvun puolivälissä. Tammitytöt ry on nimensä mukaisesti tyttölippukunta, jonka kolo eli kokoontumistila on Tammisalon kirkon kellarissa. Tammisalon Metsänkävijät ry on poikalippukunta, joka kokoontuu Tammisalontie 4:n kellarissa. Tammitytöt kokoontuvat vastapäätä Metsänkävijöitä. Lippukunnilla on yhteinen, vuonna 1979 vamistunut retkikämppä Sipoon Hindsbyssä, n. 20 km Tammisalosta sekä kanoottivaja Strömsinlahden rannalla.


Alahärmä.
Alahärmä on entinen Suomen kunta, joka sijaitsei Etelä-Pohjanmaahan kuuluvassa Härmänmaan seutukunnassa, Länsi-Suomen läänissä.
Sen asukasluku oli ja pinta-ala  km² (31.12.2008). Alahärmän naapurikunnat olivat Kauhava, Kortesjärvi, Oravainen, Uusikaarlepyy, Vöyri-Maksamaa ja Ylihärmä.
Historia.
Varhaisimmat jäljet asutuksesta ovat vuodelta 1537. Maskusta lähtenyt Heikki Maununpoika Härmä asettui asumaan kirkkoa vastapäätä. Asukkaita muutti myös Satakunnasta, Hämeestä, Savosta ja ruotsinkieliseltä rannikolta.
1600-luvulla Alahärmästä tuli alueen suurimpia karjakyliä.
Kylät.
Ekola, Hakola, Hanhila, Hanhimäki, Hilli, Huhtamäki, Kirkonkylä, Kivihuhta, Katajamäki, Kojola, Kuoppala, Köykkäri, Lahdenkylä, Lehtimäki, Markkula, Mylläri, Ojala, Poromaa, Pelkkala, Perkiömäki, Pesola, Sorvisto, Vakkuri, Voltti, Yliviitala.
Uskonnolliset yhteisöt.
Alahärmän alueella toimii evankelisluterilainen Kauhavan seurakuntaan kuuluva Alahärmän kappeliseurakunta. Voltin rukoushuone on Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen ylläpitämä. Härmän Helluntaiseurakunnalla on keskustassa oma rukoushuone.


Alajärvi.
• Kesk. • Kok.  • PS. • SDP • KD • Vas. • ITSP
Alajärvi on Suomen kaupunki Etelä-Pohjanmaalla. Kaupungin väkiluku on () ja pinta-ala  km² (), josta  km² maata ja  km² sisävesiä. Alajärven kunta perustettiin vuonna 1868 ja sai kaupunkinimityksen 1986. Lehtimäen kunta liitettiin Alajärveen 2009. Alajärven naapurikunnat ovat Kuortane, Kyyjärvi, Lappajärvi, Lapua, Perho, Soini, Töysä, Vimpeli ja Ähtäri. Alajärvi on osa Järviseudun seutukuntaa. Alajärvi on Järviseudun ainoa kaupunki.
Alajärvi on tunnettu myös urheiluseura Alajärven Ankkureista.
Kaupungin suurin järvi on Ähtävänjoen vesistöön kuuluva Alajärvi, jonka rannalla kaupungin keskustaajama sijaitsee.
Historia.
Alajärven seudun asutus on hyvin vanhaa. Suomusjärven kulttuurin asuinpaikkoja on löydetty erityisesti Kurejoen-Koskenvarren alueelta. Soukanpuron varrelta on tavattu tuluskivi ja reikäkiviä on löytynyt mm. Verijärven rannalta. Lisäksi on tehty hajanaisia kourutalttalöytöjä. Varhaisimmat asuinpaikat sijaitsivat jokisuissa meren rannalla, vaikkakin ne nykyisin ovat maankohoamisen vaikutuksesta kaukana sisämaassa. Asukkaiden elinkeinona olivat pääasiassa kalastus ja metsästys, mistä kertoo myös seudulta löytynyt koristeltu pallonuija. Pronssi- ja rautakauden aikaisia löytöjä ovat pronssinen tikari ja rautaiset nuolenkärjet, jotka ovat löytyneet Lehtimäen kylän alueelta.
Keskiajalla Alajärven seudulle saapui erämiehiä Satakunnasta ja Hämeestä. Alueen kautta kulki myös suosittu pirkkalaisten eräreitti Näsijärven ja Ähtärinreitin kautta Ähtävänjokea pitkin aina Pohjanlahden rannalle saakka. Vähitellen myös Pohjanmaan rannikolle asettuneet ruotsalaiset alkoivat siirtyä Ähtävänjoen laaksoa pitkin Lappajärven ympäristöön. Alajärvellä ruotsalaisväestö raivasi asuinsijansa järvien rannoille ja jokien varsille, pääasiassa Alajärven ja Kurejoen rannoille. Uuden ajan alussa alkoi uusi vaihe Alajärven kuten koko järviseudun asutuksessa. Savolaisten uudisasukkaiden virta ohjautui alueelle vuodesta 1560.
Kirkollisesti Alajärven seutu kuului aluksi hyvin laajaan Pietarsaaren seurakuntaan. Emäseurakunnan yläosasta muodostettiin 1637 Lappajärven kappeliseurakunta, johon myös Alajärvi kuului. Vuonna 1751 Alajärvestä tuli kappeliseurakunta ja 1859 itsenäinen kirkkoherrakunta. Alajärven kappeleiksi muodostetut Soini ja Lehtimäki erotettiin itsenäisiksi seurakunniksi 1895 ja 1904. Alajärven seurakunnan ensimmäisen kirkon rakensi Antti Hakola puusta 1749. Kirkosta on jäljellä vielä nykyisinkin käytössä oleva tapulimainen kellotorni. Nykyinen puukirkko rakennettiin 1836-1842 välisenä aikana intendentinkonttorissa laadittujen piirustusten mukaan. Rakennusmestarina toimi kaustislainen Jaakko Kuorikoski. Lehtimäen kirkon rakensi tunnettu kirkon rakentaja Jakob Rijf vuosina 1791-1800.
Kaskeaminen jatkui Alajärvellä pitkään. Vaikka seutu runsaine soineen oli otollista suoviljelyaluetta, uusi viljelytekniikka otettiin varsin hitaasti käyttöön. Suomaiden raivaus vauhdittui vasta 1700-luvun lopulla, jolloin myös väkiluku alkoi kasvaa. Vuosisadan puolivälissä asukkaita oli 310, mutta 1805 jo yli 1600. Yksi tärkeä syy väkiluvun kasvuun oli tervanpolton mukanaan tuoma taloudellinen nousukausi. Uudenkaupungin rauhan jälkeen vuonna 1721 tervanpoltto keskittyi muutamiin pieniä Etelä-Suomen saarekkeita lukuun ottamatta Pohjanmaalle. Kun Lapuan– ja Kyröjoen alueella tervanpoltto vähitellen laantui, Ähtävänjoen seudulle kävi päinvastoin. 1800-luvulla tervanpoltto oi tärkeä tekijä monen kylän synnylle. Myös maatalous edistyi, mm. lukuisia järviä laskettiin uuden peltomaan saamiseksi. Maatalous kehittyi edelleen 1900-luvulla, tilojen määrä kasvoi vuosina 1900-1950 600:sta 1000:een.
Taloudellinen kasvu näkyi myös henkisenä kehityksenä. Ensimmäinen kansakoulu perustettiin tosin vasta 1883, mutta 1939 kouluja oli jo 18. Maanviljelyn kehittämiseksi Kurejoelle perustettiin 1926 maamieskoulu. Myös 1896 perustettu Alajärven nuorisoseura kasvoi merkittäväksi vaikuttajaksi.
Pietarsaaren vaikutus tuntui Alajärvellä pitkään, mutta maantiestön rungon valmistumisen myötä Vaasan läänin pääkaupungin Vaasan merkitys kasvoi. Alajärven halki kulki mm. vuonna 1780 valmistunut Vaasa-Kuopio postitie. 1900-luvulla uudeksi keskukseksi nousi Seinäjoki, jonka etuna oli lyhyen etäisyyden vuoksi lisäksi suomenkieli.
Pohjois-Amerikka veti puoleensa myös alajärveläisiä. 1800-lvun lopulla ja 1900-luvun alussa valtameren taakse matkusti Alajärveltä n. 3500 henkeä. Siirtolaisuudesta huolimatta kunnan asukasluku oli 1920 jo 8351. Alajärvi on menettänyt alueitaan kolmessa alueliitoksessa. Vuonna 1870 Kauhajärven kylä liitettiin Lappajärveen, joka taas myöhemmin liitettiin Lapuaan, 1927 Koskelan kylä Vimpeliin ja 1949 Hokkala ja Vehkaperä Kyyjärveen. Alajarven asukaluku oli 1950-luvulla lähes 10000, mutta seuraavan 15 vuoden aikana kunnan väestö väheni yli 1500 hengellä. Alajärvi oli koko 1970-luvulla voimakkaan elinkeinorakenteen murroksen. Maa- ja metsätalous, joka vielä 1970 työllisti lähes puolet ammatissa toimivasta väestöstä, menetti asemansa pääelinkeinona palvelualoille. Tämän jälkeen asukasluku alkoi jälleen kasvaa ja 1985 asukkaita oli jo 9 141. Kaupungin oikeudet Alajärvi sai vuoden 1986 alussa.
Akateemikko, arkkitehti Alvar Aalto vietti kesiään Alajärvellä 1920–1940-luvulla. Alajärveltä löytyy Aallon tuotantoa arkkitehtiylioppilaan ensimmäisestä julkisen rakennuksen suunnittelutyöstä nuorisoseurantalo (v. 1918) nuoren arkkitehdin 1920-luvulla ideoimien puurakennusten ja maailmankuulun maestron "valkoisen kauden" töiden; kunnanvirastot vuodelta 1967 kautta Aallon arkkitehtitoimiston viimeiseen luomukseen; kaupunginkirjasto, joka rakennettiin vuonna 1991. Alajärven Aalto-keskusta täydentää Aino Aallon 1924 suunnittelema kesäasunto Villa Flora. Toinen tunnettu vaikuttaja Alajärvellä oli taidemaalari Eero Nelimarkka, joka oli myös kotoisin Alajärveltä. Pohjalaisen maiseman ja elämänmuodon mestarillinen kuvaaja Nelimarkka rakensi jo 1930-luvun alussa ateljeenhuvilan Kivikkoon ja vuonna 1964 avattiin Nelimarkka-museo Alajärven länsipuolella, paikalle, jossa taiteilijan isoisä oli syntynyt.
Lehtimäki.
Lehtimäestä tuli oma pitäjä kun se erosi Lappajärvestä. Lehtimäen asukasluku kasvoi tasaisesti 1900-luvun alkupuolella. 1960-luvun alussa asukkaita oli lähes 3000. Tämän jälkeen väestö alkoi vähentyä 1980-luvulle asti, jolloin asukasluku vakiintui 2500 tienoille. 1990-luvulla kunnan asukasmäärä alkoi jälleen laskea vuonna 2009, ennen Alajärven kanssa tehtyä kuntaliitosta, pitäjässä oli 1849 asukasta.
Kuntaliitokset.
Lehtimäen kunta liittyi Alajärven kaupunkiin 2009.
Kuntaliitosten jälkeen.
Kuntaliitosten jälkeen Alajärven kaupungin asukasmäärä nousi ja vuonna 2011 se oli 10 440. Alajärvellä on muutamia kauppoja, mm. Tokmanni, Halpa Halli, Lidl ja S-Market. Keskustassa sijaitsee muutama ravintola ja pikaruokapaikka. Kaupungilla on myös poliisilaitos, paloasema ja terveyskeskus.
Luonto.
Alajärvi on Pohjanmaan järviseudun suurin kunta, sekä ainoa kaupunki. Pitäjän luonnonoloissa on suuria alueellisia eroja. Pitkänomainen kaupunki ulottuu Suomenselän vedenjakaja-alueelta lähes Etelä-Pohjanmaan lakeudelle asti. Alajärven maisemia luonnehtivat laajat suot sekä useat pienet järvet ja joet.
Alajärven kallioperä on kivilajikoostumukseltaan varsin kirjava. Tärkeimmät kivilajit ovat graniitti, kiillegneissiä, amfiboliittia, uraliittiporfyriittia, pegmatiittigraniitti, kvartsi- ja granodioriittia ja palgioklaasigneissi. Vimpelin vastaisella rajalla on lähes 10 km pitkä kalkkikivivyöhyke. Esiintymä on pääosin väriltään harmaata dolomiittikalkkia, joka soveltuu erinomaisesti maatalouskalkiksi. Kallioperä pistää kuitenkin vain harvoin esiin maalajien alta.
Yleisin maalaji on moreeni, joka on lehtimäen kylän alueella paikoin hyvinkin hedelmällistä. Kaupungin ainoa harjujakso on Lappajärven etelärannalta Töysään suuntautuva, katkonainen Lehtimäenharju. Järvien ja jokien rannoilla on paikoin laajoja hieta- ja hiesusavikoita. Turvetta on paljon erityisesti Kaupungin itäosassa.
Pinnanmuodot ovat vaihtelevat. Suomenselän alueella kaupungin itäosissa maasto on varsin mäkistä. Kaupungin korkein huippu on Suokonmäki, joka kohoaa 234 metriin. Kaupungin toiseksi suurin huippu, Möksy kohoaa 209 metriin. Muita yli 150 m korkeuteen kohoavia ja selvästi ympäristöstään erottuvia kohoumia ovat mm. Teerinevankallio ja Käärmekallio. Länttä kohti maasto alenee, mutta ei muutu varsinaiseksi Pohjanmaan lakeudeksi. Maisemaan tuovat vaihtelut matalat kummut ja jokilaaksojen tasanteet. Lappajärven eteläpuolella kohoaa järviseudun tunnettu näköalapaikka Pyhävuori, joka kohoaa 151 metriä merenpintaa ja 82 metriä Lappajärven pintaa korkeammalle.
Alajärven on paljon metsiä. Yleisin metsätyyppi on puolukkatyypin metsä. Myös soita on paljon. Ylimmäisenneva ja Ahvenlamminneva kaupungin itäosassa muodostettiin 1985 soidensuojelualueeksi. Myös Iso Naruneva sekä Pohjoisneva ovat luonnonsuojelullisesti arvokkaita. Tärkeä suojelukohde on myös Kellaripuron purolehto Pyhävuoren kupeessa.
Suurin osa Alajärven vesistöistä kuuluvat Ähtävänjoen ja Kokemäenjoen vesistöön. Vain Menkijärvi, Mutkaisenjärvi, Iso-Räyrinki ja Kätkänjärvi, jonka kautta Vääräjoki (Kätkänjoki) laskevat Lapuanjoen vesistöön. Kaupungin pääjärvet ovat Ähtärinjärvi ja matala Alajärvi, johon laskevat Kuninkaan- ja Levijoki. Alajärvi purkaa vetensä Kurejoen kautta Lappajärveen, josta Alajärveen kuuluu vain kapea rantakaistale. Lappajärvi laskee Vimpelin kautta Savonjoki, jonka sivujokia ovat mm. Paaliluoma ja Poikkiluoma. Pienempiä järvi ovat Iiruunjärvi sekä Ojajärvi ja Kaartusenjärvi. Kaupungissa on lisäksi useita pieniä jokia ja järviä.
Kylät.
Hoisko, Huosianmaa, Höykkylä, Kaartunen, Koivumäki, Kortekylä, Koskenvarsi, Kuolema, Kurejoki, Luoma-aho, Menkijärvi, Möksy, Paalijärvi, Pekkola, Pynttäri, Saukonkylä, Levijoki, Uusikylä, Teerineva, Iiruu, Sissala, Alakylä, Nälkä, Halla, Karhula, Seppälä, Pihlajakangas, Ylikylä, Viinamäki, Keskikylä, Lehtimäki, Lipo, Länsikylä, Peräkylä, Rannankylä, Rantakangas, Kirkonkylä
Uskonnolliset yhteisöt.
Vuonna 2004 alajärveläisistä 8 227 kuului evankelisluterilaiseen Alajärven seurakuntaan
. Kirkon herätysliikkeistä vanhoillislestadiolaisuus on saanut vahvat juuret Alajärvellä (Alajärven Rauhanyhdistys). Lisäksi kunnassa vaikuttaa noin 500 jäsenen Alajärven Helluntaiseurakunta sekä Alajärven Vapaaseurakunta.


Alastaro.
Alastaro on entinen Suomen kunta, joka nykyään on osa Loimaata ja sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa. Alastaron kunta liittyi yhdessä Mellilän kanssa Loimaaseen vuoden 2009 alusta. Kunnan pinta-ala oli 258 neliökilometriä ja asukasluku noin 3 000.
Ennen kuntaliitosta Alastaron naapurikuntia olivat Huittinen, Loimaa, Oripää, Punkalaidun, Säkylä, Vampula ja Yläne. Vuoteen 1976 naapurikuntiin kuului myös Metsämaa. Alastaroon kuului myös muusta kunnan alueesta erillään ollut Orisuon alue.
Alastaron taajamasta on matkaa Helsinkiin 160 kilometriä, Tampereelle 95 kilometriä ja Turkuun 65 kilometriä. Alastaro on tunnettu moottoriradastaan.
Luonnonympäristö.
Alastaron luonnonympäristöä hallitsee sen alueen keskiosissa Kokemäenjoen suurin sivujoki Loimijoki, joka virtaa Alastaron alueen halki kaakosta Loimaalta luoteeseen Vampulaan. Loimijoen sivujokia Alastarolla ovat idästä Loimijokeen Alastarolla laskeva Loimijoen suurin sivujoki Kojonjoki, etelästä Loimijokeen Alastarolla laskeva Niinijoki ja Oripäästä alkunsa saava, Alastaron alueella virtaava Hanhijoki. Alastaron alueen pohjoisosiin ulottuvat lisäksi Loimijoen Vampulassa ja Huittisissa virtaavan sivujoen Kourajoen latvahaarat.
Alastaron länsiosaa Virttaan kylän ympäristössä hallitsee Säkylän ja Mellilän väliseen harjujaksoon kuuluva laaja Virttaankangas, joka on tullut tunnetuksi muun muassa Alastaron moottoriradasta, varalaskupaikastaan, Turun seuduin tekopohjavesihankkeesta ja ulkoiluun tarkoitetusta harjureitistöstään. Virttaankankaan lounaispuolelta vedet virtaavat Pyhäjokea myöten Säkylän Pyhäjärveen. Harjun lounaisrinteellä aivan Säkylän rajalla sijaitsee Myllylähde.
Kylät.
Auvainen, Hanhijoki, Hennijoki, Hintsala, Ilola, Kankare, Kojo, Koski, Lauroinen, Mälläinen, Männistö, Mökköinen, Niinijoensuu, Pispala, Reitola, Sikilä, Suutarla, Tammiainen, Vahvala, Virttaa, Vännilä, Wammala, Ylhäinen, Ämmäinen
Uskonnolliset yhteisöt.
Alastarolla toimi vuoden 2009 kuntaliitokseen asti itsenäinen evankelisluterilainen Alastaron seurakunta, jonka jäsenmäärä oli noin 3 000. Kuntaliitoksen myötä siitä tuli Loimaan seurakuntaan kuuluva kappeliseurakunta. Lauroisten kylässä sijaitsee SLEY:n rukoushuone.


Alavieska.
Alavieska on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Alavieskan naapurikunnat ovat Kalajoki, Merijärvi, Oulainen ja Ylivieska.
Alavieskassa toimii evankelisluterilainen Alavieskan seurakunta ja urheiluseura Alavieskan Viri.
Historia.
250pxAlavieskan seudulla on ollut asutusta jo kivikaudella. Kivikautisia asuinpaikkoja on tavattu mm. Takkulan ja Naamakankaan alueelta. Lisäksi kunnan alueelta on löydetty lukuisia kivikautisia esineitä mm. kirveitä ja talttoja. Seutua hallitsivat pitkään lappalaiset, jotka saivat väistyä vasta keskiajan lopulla yläsatakuntalaisten ja hämäläisten erämiesten tieltä. Seutu kuului aluksi Salon ja vuodesta 1540 alkaen Kalajoen seurakuntaan.
Perimätiedon mukaan seudun ensimmäiset vakinaiset asukkaat olivat Jotunin eli Jutilan veljekset, jotka tulivat alueelle Kalajoen ankaraa kirkkoherraa pakoon. Jutila onkin Alalan ja Vuotilan ohella Alavieskan vanhimpia taloja. Vuonna 1548 seudulla oli jo 12 taloa.
Alavieskaan perustettiin 1733 Kalajoen saarnahuonekunnaksi ja 1782 se sai kappelin oikeudet. Seurakunta itsenäistyi lopullisesti vasta 1870. Alavieskan kunta oli perustettu jo 1866. Asukkaat saivat toimeentulonsa maataloudesta ja kalastuksesta. Lisäksi poltettiin tervaa ja valmistettiin salpietaria ja potaskaa. 1800-luvun alkupuolella kuivatettiin Alavieskanjärvi peltoalan lisäämiseksi. Kuivatuskanavan rakentaminen Alavieskanjärvestä Kalajokeen oli hyvin työlästä maaston kallioisuuden vuoksi.
Luonto.
Alavieska on tyypillistä Pohjanmaan lakeutta, jossa korkeuserot pysyttelevät 5-10m:ssä. Vain kunnan itäosassa maasto on hieman vaihtelevampaa.
Kallioperä on pääasoassa liuskeita,kvartsi- ja granodioriitteja sekä muita syväkiviä. Kallioperässä on myös pieniä määriä jalometalleja. Yleisimmät maalajit ovat moreeni jaturve, jotka peittävät varsinkin kunnan reuna-alueita. Savea, hiesua ja hietaa on Kalajoki- ja Talusjokilaaksossa, mutta sen sijaan soraa ja hiekkaa on kunnassa hyvin vähän.
Alavieskan päävesistö on kunnan halki kaakosta luoteeseen virtaava Kalajoki. Kalajokeen laskee Alavieskassa kaksi sivujokea. Kähtävänoja jaJukulaisoja. Kunnan pohjoisosa kuuluu Pyhäjokeen laskevaan Talusjoen vesistöalueeseen. Järviä kunnassa ei ole lainkaan.
Metsät peittävät yli puolet Alavieskan maa-alasta. Soita, pääasiassa rämeitä on paljon. Suurimpia soita ovat Sivakanneva, Aittoneva ja Koiranneva, jotka on reunaosiltaan paikoin kuivattu.
Pääelinkeinot.
Alavieska on elinkeinoluonteeltaan perinteinen maatalouspitäjä, mutta nykyisin (lähinnä) puu- ja metalliteollisuus sekä erilaiset palvelut työllistävät jo 80 % ammatissa toimivasta väestöstä.


Alavus.
Alavus () on kaupunki Etelä-Pohjanmaalla Lapuanjoen yläjuoksulla. Kaupungissa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2. Järviä on 60 kappaletta ja rantaviivaa yhteensä 324 kilometriä. Seinäjoelle on matkaa Alavuden keskustasta vajaa 60 kilometriä ja Töysän Tuurin kauppakylään noin seitsemän kilometriä. Alavuden naapurikunnat ovat Kuortane, Seinäjoki, Töysä, Virrat ja Ähtäri.
Historia.
thumb
Ihminen saapui Alavuden seudulle heti mannerjään peräydyttyä. Vanhimmat seudulta löytyneet kivikauden aikaiset löydöt sijoittuvat Suomusjärven kulttuurin aikaan. n. 8000- 5000 eaa. Kiviaseet, nuotion pohjat, kodan jäännökset ja palaneet luut kertovat paljon kivikautisen väestön elämästä. Rantaviivan siirtyessä lännemmäksi myös asutus Alavuden alueella väheni huomattavasti, eikä siitä ole löydetty merkkejä kivikauden lopulla. Rautakautiset esineet osoittavat edullisen liikesijainnin ja hyvien kala-apajien houkutelleen paikalle väkeä jatkuvasti, vaikka suora vesitie olikin jo katkennut maankohoamisen vuoksi.
Asutus pysyi liikkuvana pyyntikulttuurina aina 1500-luvulle asti. Hämäläiset käyttivät seutua reittinä erämaihinsa ja Pohjanlahdelle. Savolaisia kaskenpolttajaväestöä alkoi 1500-luvun lopulla asettua seudulle. Lapuanjoen laakson yläosaa kutsuttiinkin 1600-luvulla Lapuan Savoksi. Savolaisten kulttuuri oli jonkinlaista pysyvän maatalouden ja liikkuvan pyyntikulttuurin välimuoto. Suurin osa seudun väestöstä siirtyi muualle. Lopullinen asuttaminen tapahtui lännestä, pääasiassa Kyröjoen ja Lapuanjoen keskijuoksulle asettuneen satakuntalaisperäisen väestön toimesta.
Uudenkarlepyyn kaupungin perustaminen Lapuanjoen suulle oli tärkeä tapahtuma Alavuden historiassa. Vuonna 1617 määrättiin Näsijärven pohjoispäässä sijaitseva Ruovesi Uudenkaarlepyyn kauppapiirin. Kuljetukset tapahtuivat Suomenselän yli pitkin Näsijärven muinaisen laskujoen vartta. Tämän vaiheen alkaessa Alavuden seutu oli vielä niin harvaan asuttu, että siellä oli veroluetteloiden mukaan vain kuusi taloa.
Liikennettä välitti aluksi vain Hämeestä Pohjanmaalle johtanut ratsupolku, joten kaupankäynti jäi varsin vaatimattomaksi. Alavuden kehitys olikin hidasta koko 1600-luvun ajan. Tilanne muutti kuitenkin 1600-luvun lopulla, kun Ruovedeltä Uuteenkaarlepyyhyn rakennettiin maantie. Talojen lukumäärä oli noussut sadassa vuodessa ainoastaan kahteenkymmeneen. 1700-luvun lopussa taloja oli jo yli sata ja asukasluku nousi lähelle kahta tuhatta.
Alavuden seutu kuului aluksi Ilmajoen seurakuntaan. Vuonna 1674 siitä muodostettiin Ilmajoen saarnahuonekunta ja 1701 Alavus sai oman papin, kun siitä tuli kappeliseurakunta. Alavus liittyi vuonna 1798 Kuortaneen kappeliseurakuntaan. Alavutelaiset olivat tyytymättömiä siihen, että kirkkoherra asuu Kuortaneella, joten vuonna 1835 siitä tuli Kuortaneen emäseurakunta ja vuonna 1837 Kuortaneen kirkkoherra muutti Alavudelle. Pitäjän nimeksi tuli vielä tuolloin Kuortane. 1875 Kuortane irtaantui Alavudesta ja Töysä vuonna 1896, jolloin Alavus sai nykyiset rajansa.
Ensimmäinen kirkko rakennettiin Alavudelle todennäköisesti 1677, toinen kenties 1740-luvulla. Vuosina 1823–1825 rakennettu kirkko tuhoutui tulipalossa 1912, jonka Carl Ludvig Engel oli suunnitellut. Vain Carl Bassin suunnittelema kellotapuli säilyi. Kaupungin nykyinen K.S. Kallion piirtämä rapattu tiilikirkko valmistui 1914.
Suomen sodassa Alavudella käytiin tärkeä taistelu, joka tunnetaan nykyisin Alavuden taisteluna. Suomen kenttäarmeija oli saanut perääntymisvaiheen aikana 14. heinäkuuta 1808 voiton Lapualla, mutta venäläiset uhkasivat tehdä sen tyhjäksi valloittamalla Alavuden tärkeän tienristeyksen. Carl Johan Adlercreutz päätti tällöin vallata Alavuden takaisin ja hyökkäsi 17. elokuuta 1808 noin 4 000 miehen voimin lähes puolta pienemmän venäläisjoukon kimppuun. Suomalaiset ryhmittyivät hyökkäykseen Alavuden kirkon vaiheille ja etenivät hyökkäykseen Alavudenjärven länsirantaa etelään. Röyskön tilan mailla Adlercreutz itse johti hyökkäystä venäläisten vasenta sivustaa vasten. Alipäällikköinään hänellä olivat muun muassa Vänrikki Stoolin tarinoista tutut Karl Leonhard Lode ja Johan Reinhold von Törne. Kun Härkönen, nykyisen Harrin kesäteatterin tienoilla oli vallattu rynnäköllä, venäläiset ajettiin takaa puolitoista peninkulmaa pitkin Kuortaneen-Ruoveden harjua. Alavuden voittoa Suomen armeija ei kuitenkaan osannut käyttää hyväkseen.
Autonomian aika oli Alavudella ripeän kehityksen kautta. Uutta peltoa raivattiin ja väkiluku moninkertaistui. 1900-luvun alussa ylitettiin jo kymmenentuhannen asukkaan raja.
Alavuden liikennesijainti oli parantunut entisestään Tampere–Vaasa-rautatien avautuessa 1883. Rata linjattiin kuitenkin n. 3 km kirkonkylän pohjoispuolelta. Keskus jakautui kahtia, asemanseuduksi ja kirkonseuduksi. Maantieyhteyden merkityksen vähentyessä kehityksen painopiste siirtyi ainakin osittain asemanseudulle. Tämä kaksijakoisuus on ilmeisesti jossain määrin heikentänyt kaupunkimaiseman asutuksen kasvua. Toinen kasvua jarruttanut tekijä oli tiheään asutun kaupallisen vaikutusalueen puuttuminen. Naapurikunnat ovat Suomenselän tapaan pieniä ja kuntien väliset etäisyydet ovat pitkät. Alavuden liikennesijainti heikkeni 1971, jolloin Pohjanmaan rataa oikaistiin Alavuden ohi Tampereelta suoraan Seinäjoelle. Alavus oli kauppalana 1974–1976 ja kaupunginoikeudet se sai 1. tammikuuta 1977.
Vuoden 2013 alussa Töysän kunta yhdistyy Alavuden kaupunkiin kuntaliitoksen myötä.
Luonto.
Alavuden pieni kaupunki sijaitsee Pohjanmaan ja Järvi-Suomen vedenjakajan Suomenselän tuntumassa kaakkoisella Etelä-Pohjanmaalla. Se jakaantuu kahteen suunnilleen yhtä suureen osaan, itäiseen ja läntiseen, jotka ovat hyvin erilaisia. Läntinen puolisko on tasaista, aavistuksen verran luoteeseen kallistuvaa, pienten järvien ja soiden luonnehtimaa. Se on juuri sellaista, miksi Suomenselän suomaa tavallisesti kuvaillaan. Itäosa muistuttaa enemmän hämäläistä maisemaa.
Maisemallinen raja läntisen suomaan ja itäisen mäkimaan välillä noudattaa suurin piirtein Lapuanjoen ja sen suurimman sivuhaaran Nurmonjoen välistä vedenjakajaa. Lapuanjoki alkaa Kukkolammesta Virroilta ja laskee savirantaiseen Rimpijärveen sekä edelleen kauniiseen kallio- ja hiekkarantaiseen Sapsalampeen. Täältä joki jatkuu Pahajoki-nimisenä ja virtaa mm. Alavudenjärven läpi kohti Kuortaneenjärveä. Alavuden länsiosan vedet keräävä Nurmonjoki alkaa Vehkajokena Vehkajärvistä aivan Suomenselän laelta. Allasjärvien kautta virrattuaan joki jatkuu allasjokena, kunnes se muuttuu hieman leveämmäksi Ahvenjoeksi Myllyjoen yhdyttyä siihen. Ahvenjoki virtaa aluksi Jääskänjärven läpi ja jatkuu edelleen Seinäjoen rajalle, jossa se levenee Lehmijoen haarassa Nurmonjoeksi. Nurmojoki saa vielä Kuorasluoman kautta Kuorasjärven vedet Alavuden puolelta. Nurmonjoki purkautuu Lapuanjoen pääuomaan Lapuan kaupungin keskustassa. Kaksi kilometriä leveä ja kymmenen kilometriä pitkä Kuorasjärvi on Alavuden suurin järvi. Yhdessä Jääskänjärven kanssa se poikkeaa rannoiltaan Suomenselälle tyypillisistä suolammista. Järvien kiviset ja hiekkaiset moreeniselännerannat ovat niin jyrkkiä, ettei vesialue pääse laajalti ruohottumaan. Näistä rannoista onkin tullut yksi läheisen Seinäjoen kaupungin tärkeimmistä virkistysalueista.
Alavuden länsiosan maisemat ovat vaihtelevat. Suomenselän lakialueita luonnehtivat osittain puuttomat aapasuot, mutta alemmilla mailla on myös juovikkaita kermikeitaita. Järvien ja soiden väliin jäävät metsät ovat yleensä puolukkatyypin kankaita, joiden pinnassa jäkälikkö usein paljastaa peruskallion läheisyyden. Jääkauden tasaiseksi silottamia avokallioita on varsin paljon. Muutamilla ympäristöstään hiukan korkeammalle kohoavilla moreeniselänteillä maaperä on hedelmällisempää. Metsät vaihtuvat niillä kuusikkoisemmiksi mustikkatyypin kankaiksi.
Läntisen Alavuden selänteiden suhteelliset korkeudet jäävät tavallisesti alle kymmenen metrin. Itäisellä mäkimaalla 20-30 metrin korkeuserot ovat tavallisia. Kalliopaljastumia on runsaasti. Kallioiden väliin on usein patoutunut pieni lampi. Laaksot ovat pienehköjä, joten luonto ei ole tarjonnut kovin hyviä edellytyksiä maanviljelykselle. Metsätalouden merkitys onkin itäisellä Alavudella huomattava. Alueen halki pohjois-eteläsuunnassa kulkeva Lapuanjoen latvahaaran laakso poikkeaa kuitenkin jyrkästi ympäristöstään. Leveän laakson pohjalla kiemurtelee pieni Pahajoki. Näsijärven muinaisen meriyhteyden pohjalle kerrostui aikanaan runsaasti hienojakoisia aineksia. Ne ovat nykyisin erinomainen perusta maanviljelykselle. Lapuanjoen kuuluisa lakeus alkaa täältä, joskin vielä vaatimattomana.
Itäisen Alavuden luonnosta erottuu mäkimaan sekä harju- että laaksoseudun lisäksi kolmaskin alue. Se ei ehkä ole luonnonmaisemallisesti erityisen merkittävä, mutta elinkeinoelämän kannalta se on tärkeä. Koillisesta nimittäin suuntautuu kohti Lapuanjokea Kätkänjoen laakso. Joki leviää Ranta-Töysän järveksi hiukan ennen laskemistaan Lapuanjokeen asemanseudun pohjoispuolella. Kätkänjoen viljelyaukeat eivät vedä vertoja Lapuanjoen laaksolle. Metsät ovat sille tyypillisempiä muun itäisen Alavuden tapaan. Toiminnallinen yhteys ympäristöön on vahva. Itäisen Alavuden metsävarat on edullisinta kuljettaa laaksojen suuntaisesti Ranta-Töysään. Ja kun asemanseutukin on lähellä, ovat edellytykset puunjalostukselle hyvät.
Talouselämä.
Alavuden työttömyysprosentti on 8,1 % ja työllisyysaste 71 %. Alkutuotannon osuus elinkeinoelämästä on 18,5 %, jalostuksen 28,5 % ja palveluiden 49,2 %. Kunnassa on lähes 600 yritystä.
Kylät.
Kirkonkylä, Asema, Jokivarsi, Kattelus, Kaukola, Vehkajoki, Kontiainen, Kuivaskylä, Kätkänjoki, Lapinkylä, Niinimaa, Pollari, Rantatöysä, Sapsalampi, Seinäjärvi, Sulkava, Sydänmaa, Taipale, Vetämäjärvi, Timanttimaa, Salonkylä, Sääskiniemi
Kulttuuri.
Alavudella kansanmusiikkiperinne on ollut suosittua. Kesällä 2008 Alavudella järjestettiin kansanmusiikkitapahtuma Etelä-Pohjanmaan Spelit, joiden kävijämäärä kohosi 28 000 kävijään. Alavutelaista kansanperinnettä on maailmalle ollut viemässä muun muassa tanssi- ja musiikkiryhmä Lipparit. Alavudelta on tullut useita tunnettuja musiikin alan henkilöitä. Pauli Hanhiniemi lienee näistä tunnetuin, mutta myös pop-yhtye Movetronin kaksi jäsentä ovat alavutelaislähtöisiä. Myös Toivo Kuulan tiedetään syntyneen Alavudella.
Alavudella sijaitsee Taidekeskus Harri, jossa järjestetään muun muassa taidenäyttelyitä.
Uskonnolliset yhteisöt.
Kunnassa toimii evankelisluterilainen Alavuden seurakunta, helluntaiherätykseen kuuluva Alavuden helluntaiseurakunta, Suomen Vapaakirkkoon kuuluva Alavuden vapaaseurakunta sekä Jehovan todistajien seurakunta.
Urheilu.
Alavuden Peli-Veikot, APV, pelasi aluksi jalkapalloa jääkiekon tullessa myöhemmin saman nimen alle. Naisten jääkiekkojoukkue pelaa Suomen korkeimmalla sarjatasolla SM-sarjassa ja miehet taas jääkiekon II-divisioonassa. Nuorten joukkueet ovat viime vuosina saavuttaneet mitaleja eri ikäluokkien maakunnallisissa sarjoissa. Alavudelle rakennettiin vuonna 2008 jäähalli, jossa voidaan pelien lisäksi järjestää erilaisia tapahtumia.
SC Alavus on vuonna 1996 perustetty salibandyseura. Tällä hetkellä seuran väreissä on pelaajia viiden kunnan alueelta. Seuraan kuuluu miesten joukkue IV-divisioonassa, naisten joukkue III-divisioonassa ja lisäksi C2-poikien joukkue.
Alavudella on myös hyvät mahdollisuudet uintiin, yleisurheiluun ja eri sisäliikuntamuotoihin Alavuden Kirkkokankaalla sijaitsevan Kunto-Lutran ja Urheilukeskuksen ansiosta. Urheilukeskuksessa sijaitsevat yleisurheilukenttä ja jäähalli. Seuratoimintaa Alavudella pitää yllä Alavuden Urheilijat, jonka lajeihin kuuluvat paini, uinti, yleisurheilu, painonnosto, voimistelu ja hiihto.


Anjalankoski.
Anjalankoski oli Kymenlaaksossa sijaitseva suomalainen kaupunki, josta tuli osa Kouvolaa vuonna 2009. Kaupungin maapinta-ala oli  km² ja asukasluku. Kaupungin tärkeimmät taajamat olivat Myllykosken ja Inkeroisten teollisuustaajamat sekä Anjalan kirkonkylä ja Ummeljoki, jotka kaikki sijaitsevat Kymijoen varrella. Kaupungin hallinnollinen keskus oli Keltakangas Myllykosken eteläpuolella.
Historia.
Vuoden 1743 Turun rauhassa Venäjän ja Ruotsin raja siirtyi Anjalankoskea halkovaan Kymijokeen. Anjalan liitto oli Ruotsin armeijan upseerien kapina vuonna 1788 kuningas Kustaa III:ta vastaan Kustaan sodan aikana. Anjalan liitto sai nimensä upseerien kokouspaikkana olleesta Anjalan kartanosta.
Anjalankoski perustettiin vuonna 1975 yhdistämällä Kymijoen länsipuolinen Anjalan ja itäpuolinen Sippolan kunta Anjalankosken kauppalaksi. Kauppala sai kaupunkioikeudet 1977. Anjalankoski, Elimäki, Jaala, Kouvola, Kuusankoski ja Valkeala yhdistettiin yhdeksi kaupungiksi 1.1.2009. Kaupungin nimeksi tuli Kouvola.
Kaupunginosat ja kylät.
Anjalankoskella oli seitsemän asemakaavassa kaavoitettua kaupunginosaa.
Kyliin kuuluu muun muassa Ahvio, Enäjärvi, Haapala, Hirvelä, Junkkari, Kaukasuo, Liikkala, Muhniemi, Ruotila, Saaramaa ja Takamaa.
Liikenne.
Kaupungin alueella kulki Kotkan rata, josta erkani ennen myös Haminan rata Inkeroisten rautatieasemalta. Koillisosaa halkoo Riihimäki–Pietari-rata. Entisestä hallinnollisesta keskuksesta Keltakankaalta on matkaa Helsinkiin 142 kilometriä, Kouvolaan 17 kilometriä, Haminaan 33 kilometriä, Kotkaan 38 kilometriä, Lahteen 80 kilometriä ja Lappeenrantaan 98 kilometriä.
Talous.
Myllykoskella ja Inkeroisissa on paperiteollisuutta sekä metalli- ja kemianteollisuutta. Tärkeimmät tuotantolaitokset ovat Inkeroisissa sijaitsevat Stora Enson Anjalan paperitehdas, Inkeroisten kartonkitehdas sekä vesivoimala. Myllykoski-yhtiön Myllykoski Paper suljettiin vuoden 2011 lopussa.
Lisäksi Kaipiaisissa on Raision tehtaiden rehutehdas. Suurimmat työnantajat olivat Stora Enso, Anjalankosken kaupunki, Myllykoski Paper, S-ryhmään kuuluva Ympäristö Yhtymä ja Metso Oyj. Kaupungin veroprosentti oli 19,0 (2006). Vapaa-ajan asuntoja kaupungin alueella oli 738.
Kulttuurinähtävyydet.
2009 kun Anjalankoski oli yhdistynyt muiden kuntien kanssa uuteen Kouvolan kaupunkiin, se luetteloi seuraavat asuinpaikat muinaismuistoalueiksi: Ahvionkoski (754010001), Wredeby, Penttilä, Vähä-Korhonen, Stålström, Taipale, Koivuoja, Peltonen, Sippolan koulukoti, Pajari, Savi-Mäkelä, Puistola, Peltola, Pateri, Vakkari, Puhakka, Tillolankallio, Kuusela ja Savilamminpelto (754010024) sekä Tuomela (754010027) ja Riuksila (1000010326). Puolustusvarustuksista oli luetteloitu Kuoppalan Linnavuori (754010025), Liikkalan linnoitus (1000002101), Liikkala Alapää 1 (1000007695) ja Alapää 2 (1000007696). Kultti- ja tarinapaikoiksi oli luetteloitu Hirsimäki 1 (1000002514) ja 2 (1000002514). Kivirakenteiden muinaismuistotyyppiin kuului Anjalankoskella Kaupinmäki.
Urheilu- ja harrastustoiminta.
Anjalankosken tunnetuin urheiluseura oli eittämättä menestyksekäs jalkapalloseura Myllykosken Pallo, joka pelaa kotiottelunsa Myllykosken Saviniemessä sijaitsevalla Saviniemen jalkapallostadionilla. Luonnonratakelkkailua on harrastettu Junkkarinvuorella.


Fennica (kansallisbibliografia).
Fennica on Kansalliskirjaston kokoelma, joka käsittää lähes kaikki Suomessa painetut ja Suomen markkinoita varten valmistetut painojulkaisut, audiovisuaaliset teokset ja atk-tallenteet. Kansalliskirjaston lisäksi useilla muillakin yliopistokirjastoilla on vapaakappaleista muodostetut FENNICA-kokoelmat, mutta niiden kattavuus vaihtelee.
FENNICA-tietokanta on Suomen kansallisbibliografia, joka sisältää tiedot Suomessa painetuista tai muuten valmistetuista monografioista, kausijulkaisuista, kartoista, audiovisuaalisesta aineistosta sekä atk-tallenteista sekä ennakkotietoja lähiaikoina ilmestyvistä julkaisuista. Se on ensisijaisesti FENNICA-kokoelman luettelo. Lisäksi tietokannassa on tietoja ulkomailla ilmestyneistä julkaisuista, joiden tekijä on suomalainen tai jotka koskevat Suomea. Kirja-aineistoa ja kausijulkaisuja on vuodesta 1488 lähtien.


ISBN.
ISBN () on kirjan tai muun erillisteoksen kansainvälinen standarditunnus.
Periaate ja käyttö.
Järjestelmän loi Britanniassa W. H. Smith -kirjakauppaketju vuonna 1966 nimellä "Standard Book Numbering" eli SBN. Se hyväksyttiin kansainväliseksi ISO 2108 -standardiksi vuonna 1970.
Osat voivat olla eripituisia ja ne tavallisesti erotellaan toisistaan väliviivoilla. Käytäntö vaihtelee kuitenkin maittain ja jopa maitten sisällä: erottimena saattaa esiintyä paitsi yhdysmerkki myös välilyönti tai ajatusviiva. Suomen kieliryhmäkoodina käytetään numeroita 951 ja 952. Tunnusta käytetään julkaisujen hankinnassa, kustantajien varastoluetteloissa, laskutuksessa, kirjakauppojen tilausjärjestelmissä, kansainvälisissä ja kansallisissa yhteisluetteloissa, bibliografioissa ja kirjastojen lainausjärjestelmissä. Tunnus helpottaa julkaisun löytymistä ja käsittelyä tietojärjestelmissä. ISBN-tunnus uudistui vuoden 2007 alussa, jolloin vanha 10-merkkinen ISBN-tunnus muuttui 13-merkkiseksi. Käytännössä tämä tapahtui lisäämällä tunnuksen eteen EAN-13-tunnuksen etuliitteeksi 978 ja laskemalla tunnuksen lopussa oleva tarkistusmerkki uudelleen muunto-ohjelman avulla. Uudistuksella taataan ISBN-tunnusten riittävyys eri maissa myös tulevaisuudessa. Kaikissa vuoden 2007 alusta lähtien ilmestyvissä julkaisuissa käytetään vain 13-merkkisiä ISBN-tunnuksia.
Saman teoksen eri julkaisumuodot.
Oman ISBN-tunnuksen saa periaatteen mukaan paitsi kukin itsenäinen teos myös jokainen teoksen muutettu laitos (esim. sisällöltään ajanmukaistettu painos) ja teoksen jokainen erilainen julkaisumuoto eli asu. Painetun kirjan julkaisumuotoja ovat esimerkiksi nidottu (lyhennetään tavallisesti "nid."), sidottu ("sid.") ja sidottu nahkaselkäinen ("ns."). Omat ISBN-tunnukset annetaan usein myös sekä kaksi- tai useampiniteiselle teoskokonaisuudelle (huomautus tunnuksen jäljessä esim. "koko teos") että vielä erikseen kullekin kokonaisuuteen kuuluvalle niteelle (huomautus esim. "osa 2").
ISBN-tunnuksen hakeminen.
Julkaisualalla toimivilla organisaatioilla, mukaan lukien yliopistojen kustantamat väitöskirjat ja vastaavat, on oma menettelynsä ISBN-numeroiden hakemiseksi.


ISSN.
International Standard Serial Number, "ISSN" on lehden, sarjan tai muun kausijulkaisun kansainvälinen standarditunnus. Sen avulla kausijulkaisu voidaan tunnistaa ja erottaa toisista kausijulkaisuista. ISSN-tunnus liittyy aina tiettyyn julkaisun nimeen, mutta ei viittaa mihinkään maahan, kieleen tai kustantajaan. Kausijulkaisu voi olla yhtä hyvin painettu, elektroninen julkaisu tai vaikkapa verkkojulkaisu.
ISSN:stä määräävä standardi on kansainvälinen ISO 3297. Tunnuksen rekisteröinnissä vaadittavia tietoja ovat julkaisun nimi, julkaisumaa, julkaisumuoto, julkaisukieli, kustantaja ja/tai julkaisijan nimi sekä kustantajan kotipaikka, julkaisuaika, julkaisun tila (esim. päättynyt, jatkuu) sekä ilmestymistiheys. ISSN-tunnusten antamiseen ja käyttöön ei liity tekijänoikeudellisia rajoituksia.
ISSN-tunnusten tietokantoja ovat kansallinen Fennica ja kansainvälinen ISSN Portal.


Viini.
Viini on yleensä viinirypäleistä käyttämällä valmistettu alkoholijuoma. Myös muista hedelmistä ja marjoista valmistetaan viinejä. Viinin valmistus levisi Eurooppaan jo antiikin aikoina. Viiniä nautitaan ruoka- ja seurustelujuomana. Viinillä on myös suuri merkitys erilaisissa seremonioissa: kuohuviinimaljoilla toivotetaan onnea, ja kristillisessä ehtoollisessa nautitaan leipää ja viiniä.
Viinit jaetaan kahteen ryhmään: mietoihin ja väkeviin viineihin. Mietojen viinien alkoholi on yksinomaan käymisteitse muodostunut. Mietoja viinejä ovat puna-, valko- ja roséviinit sekä hiilidioksidia sisältävät kuohuviinit. Väkevät sisältävät käymisalkoholin ohella tislattua alkoholia. Väkeviin viineihin kuuluvat sherry, portviini sekä useat maustetut viinit kuten esim. vermutit. Hedelmäviinejä on kaikkia rypäleviinejä vastaavia tyyppejä. Suomessa hedelmäviinien valmistuksella on yli satavuotinen perinne.
Maailmankartta värjättynä vuosittaisen viininkulutuksen pohjalta.
Viinistä tislaamalla valmistetaan myös väkeviä viinoja, kuten brandy.
Historia.
Viinin valmistuksella on ikivanhat perinteet. Viiniköynnös on vanhimpia hyötykasveja. Viiniköynnöksen alkukotina pidetään Kaukasusvuoristoa ja Kaspianmeren ympärillä olevia alueita, joista viininviljely levisi Välimeren alueille ja saavutti nykyisen laajuutensa Euroopassa n. 2 000 vuotta sitten. Nykyisin viiniköynnöstä viljellään kaikissa lauhkeanvyöhykkeen maissa, joissa olosuhteet ovat suotuisat.
Maailman varhaisimman tunnetun viininvalmistamon jäännökset on löydetty syrjäisestä luolasta Armenian eteläosasta. Kansainvälinen arkeologiryhmä kaivoi luolasta esiin rypäleiden puristamiseen käytetyn altaan, käymisaltaan, säilytysruukkuja ja juoma-astioita. Radiohiiliajoituksella astioiden iäksi on määritetty noin 6 100 vuotta.
Tuotantoalueet.
Maailman viinialueet tuottavat tuhatlukuisen määrän erilaisia viinilajeja. Suurin osa on yksinkertaisia pöytäviinejä, jotka nautitaan tuoreina ennen uutta satoa. Laatuviinejä sitä vastoin kypsytetään useampia vuosia ensin astioissa sitten pulloissa. Kauppamerkkien pitämiseksi tasaisina eri vuosien viinejä sekoitetaan keskenään, jolloin eliminoidaan vuosikertojen aiheuttamat erot. Maineikkaat huippuviinit pullotetaan yksilöinä, vuosikertaviineinä, ja ne ovat tavallisimmin tietyn viinikylän tai viinitarhan viinejä ja kantavat sen nimeä.
Rypälelajikkeet.
Rypälelajike, josta viini tehdään, määrää aromin ja maun peruslaadun. Maaperä, jossa köynnös kasvaa, antaa viinille luonteen. Eri vuosikertojen väliset erot johtuvat säätekijöistä. Mitä lähempänä viiniköynnösten kasvurajaa alue sijaitsee, sitä enemmän säiden vaihtelut vaikuttavat. Laadulliseen tulokseen vaikuttaa myös taito valmistaa ja käsitellä viiniä.
Tärkeimpiä rypälelajikkeita ovat punaviineissä käytetyt Cabernet Sauvignon, Merlot, Syrah tai Shiraz, Pinot Noir, Sangiovese, Grenache tai Garnacha ja Tempranillo sekä valkoviineissä käytetyt lajikkeet Chardonnay, Riesling, Sauvignon Blanc ja Muscat.
Valmistus.
Eri viinintyyppien valmistus on peruspiirteiltään samanlainen. Rypälemehun sokeri muuttuu alkoholikäymisessä hiivasienten vaikutuksesta alkoholiksi ja hiilidioksidiksi, joka pääosin haihtuu. Alkoholikäymisen yhteydessä muodostuu etyylialkoholin ja hiilidioksidin ohella joukko tulevan viinin rakentamiselle tärkeitä sivutuotteita kuten muita alkoholeja, glyseriiniä, meripihkahappoa, estereitä ja aldehydejä. Nämä käymisen yhteydessä muodostuneet ainekset yhdessä rypäleistä peräisin olevien aromiaineiden, happojen, valkuaisten ja parkkiaineiden kanssa luovat edellytykset hyvän viinin syntymiselle ja kehittymiselle.
Punaviinit.
Punaviinejä valmistettaessa rypäleet erotetaan kannoistaan ja murskataan, minkä jälkeen massa (mehut ja siemenet) pannaan käymään. Punaisten rypäleiden mehu ei tavallisesti sisällä väriaineita, vaan ne ovat rypäleen kuorissa ja liukenevat käymisen aikana. Samalla siemenistä ja kuorista liukenee punaviinille tunnusomaisia parkkiaineita. Muutamien tuntien tai päivien kuluttua, riippuen siitä kuinka paljon väri- ja parkkiaineita viiniin halutaan, mehu puristetaan massasta ja käymisen annetaan jatkua.
Valkoviinit.
Valkoviinejä valmistettaessa rypäleistä poistetaan väriä sisältävät kuoret. Seuraavaksi rypäleet murskataan ja puristetaan, minkä jälkeen mehu pannaan käymään.
Roséviinit.
Roséviinit ovat puna- ja valkoviinien välimuotoja. Alun perin ne on valmistettu punaviinirypäleistä siten, että rypäleiden kuoret saavat olla vain muutaman tunnin käyvässä mehussa, ja tällöin liukenee vain osa kuorien väristä. Puristusajankohtaa säätelemällä roséviinistä saadaan enemmän tai vähemmän värillistä. Tämän viinin väri on vaaleanpunainen. Valmistustapa on käytössä edelleen Ranskan Provencessa ja EU:n säännösten mukaan toistaiseksi muuallakin EU:n alueella. Yhdysvalloissa ja Australiassa roséviinejä saa valmistaa myös sekoittamalla puna- ja valkoviinejä sopivassa suhteessa.
Kuohuviinit.
Kuohuviinit valmistetaan normaaliin tapaan tehdyistä miedoista viineistä lisäämällä niihin sokeria ja kuohuviinihiivaa. Sen jälkeen viinin annetaan käydä suljetussa tilassa, jolloin käymisessä muodostuva hiilidioksidi jää liuenneena viiniin ja tästä tulee kuohuvaa. Toinen käyminen voi tapahtua joko pulloissa tai painesäiliöissä.
Kuuluisin ja parhaana pidetty kuohuviinityyppi on samppanja. Sitä valmistetaan vain Ranskassa Champagnen alueella tarkoin määritellyllä menetelmällä. Muita kuohuviinityyppejä ovat muun muassa katalonialainen "cava" ja saksalainen "Sekt".
Käymisprosessi.
Kaikilla miedoilla viinityypeillä ensimmäinen käyminen kestää viikosta kahteen viikkoon. Sen jälkeen suurin osa sakasta poistetaan ja käymisen annetaan jatkua. Tämä jälkikäymisvaihe kestää pari kuukautta. Mikäli viinistä halutaan täysin kuivaa (sokeritonta), käymisen annetaan tapahtua loppuun asti. Jos taas viiniin halutaan jäävän tietyn sokerimäärän, käyminen keskeytetään suodattamalla hiiva pois viinistä tai estämällä hiivan toiminta erilaisin keinoin.
Pakkaukset.
Viini on perinteisesti ollut saatavilla 0,75 litran lasipulloissa. Väriltään yleensä tummanvihreässä pullossa on luonnonkorkista tai synteettisistä materiaaleista tehty korkki. Varsinkin halvan hintaluokan viineissä myös kierrekorkit ovat yleistyneet viime vuosina.
Myös yhden litran pahvipakkaukset ovat yleisiä, ja muutamia viinejä myydään myös 1,5 litran lasipulloissa.
Hanapakkaukset ovat toinen yleinen viinin pakkausmuoto. Ne ovat kooltaan yleensä 2-4 litraa. Hanapakkauksessa viini säilyy avaamisen jälkeenkin jopa kaksi kuukautta, olettaen että sitä säilytetään kuivassa, viileässä ja pimeässä tilassa.
Säilytys.
Viinipulloja voi säilyttää esimerkiksi viinikellarissa tai viinikaapissa, missä viini on suojassa valolta ja lämpötilan vaihteluilta.
Viinin hinnanmuodostus.
Viinin hinnanmuodostuksen indikaattorina käytetään ajatusta, että rypäletonnin tulisi maksaa tuottajalta ostettuna 100 kertaa sen, minkä siitä tehtävä yksi valmis viinipullo maksaa vähittäiskaupassa. Kaavaa ei käytetä itse kaupanteossa, mutta se vastaa keskimääräisiä toteutuneita hintoja hyvin.
Rypäleiden osuus tuotteen kuluista on noin 12,5 %. Muita kuluja tulee muun muassa pullottamisesta, kuljetuksesta, varastoinnista sekä markkinoinnista. Esimerkiksi 10 euron viinipullossa rypäleiden kustannus on siis 1,25 euroa. Tämä tuottaisi rypäleiden tonnihinnaksi 900 euroa jos oletetaan, että tonnista syntyy 60 laatikollista (a 12 pulloa) viiniä. Cornellin yliopiston tutkimuksessa verrattiin 11 amerikkalaisen viinitilan 81 eri viinin lukuja. Viinipullon keskihinnaksi saatiin 10,02 dollaria ja rypäletonnin keskihinnaksi puolestaan 916,98 dollaria.
Ongelmana esitetyssä ajatuskuviossa on se, että useat viinin tuottajat eivät saa rypäleitään myydyksi kyseisen kaavan mukaan. Yleensä käytetään paikallisten viinintuotantoalueiden suositus- ja keskihintoja per tonni (vaihtelee riippuen lajikkeesta).
Suomessa Alkon hinnat tulevat standardihinnoittelun pohjalta. Yleisesti ottaen viinin myynnissä kuitenkin lopputuotteen kysynnän ja tarjonnan välinen tasapaino eli markkinat määrävät hinnan.
Alkon hinnoittelu.
Alkon hinnoittelu muodostuu kaavalla HMT (Hinta myymälän takaovella) * kerroin + pakkausten käsittelymaksu + pantti +
alkoholijuomavero + juomapakkausvero + arvonlisävero
Hinnoittelukerroin.
Verottomaan hintaan lisätään hinnoittelukerroin, joka on viineille 1,57 vuonna 2007. Minimikate on viineissä 1,10 euroa per litra.
Viini ja ruoka.
Viinin maku muuttuu sen kanssa tarjottavan ruoan mukaan: esimerkiksi ruoan makeus korostaa, happamuus vähentää vaikutelmaa viinin hapokkuudesta. Aromaattiset mausteet kuten inkivääri peittävät ja muuttavat viinin makua, mutta chilin polttavuus ei erityisemmin haittaa viinin maistamista. Esimerkiksi Alko merkitsee viineihinsä lähes 20 erilaista ruokatyyppiä, joiden kanssa tiettyjä viinejä suositellaan. Esimerkkejä ruokaryhmistä ovat vähärasvainen kala, rasvainen kala, lammas, grilliruoka, pataruoka.
Viiniä käytetään ruoanlaitossa useimmiten mausteena, lähinnä kastikkeissa ja marinadeissa. Joissakin ruokalajeissa (kuten fondue, burgundinpata tai coq au vin) se muodostaa tärkeän osan kastikkeesta tai keittoliemestä.


Artjärvi.
Artjärvi () oli Suomen kunta Päijät-Hämeen maakunnassa. 1. tammikuuta 2011 Artjärvestä tuli osa Orimattilan kaupunkia. Artjärvi perustettiin vuonna 1866. Sen naapurikuntia olivat Iitti, Lapinjärvi, Myrskylä ja Orimattila.
Selvitystä kuntaliitoksesta tehtiin myös Iitin kanssa. Kolmannen ehdotuksen mukaisesti oli yksi kuntaliitosvaihtoehto Lahti. Kansanäänestyksessä 13.12.2009 Orimattilan kannalla oli 68 % äänestäjistä ja Iitti sai 26 % äänistä. Kunnanvaltuusto päätti 16.12.2009 äänin 9-7 jatkaa liitosneuvotteluja Orimattilan kanssa.
Artjärvellä on Ursan Tähtikallion havaintokeskus, jossa on päärakennus, tähtitorni ja ohjausrakennus. Keskuksen tarkoituksena on palvella Ursan jäsenistöä, toimia kouluopetuksen ja aikuiskasvatuksen tukena ja luoda puitteet harrastustoimintaan. Kunta on tehnyt Ursan kanssa yhteistyösopimuksen. Samassa paikassa on myös Viestikallion alue, jossa on monenlaisia radiolaitteita.
Suurimmaksi osaksi Artjärvellä sijaitsee Pyhäjärvi, joka on keskisyvyydellä mitattuna Suomen toiseksi syvin järvi.
Artjärvellä toimii evankelisluterilainen Artjärven seurakunta
Kylät.
Artjärvi, Hietana, Kinttula, Ratula, Salmela ja Villikkala. Villikkala valittiin Päijät-Hämeen vuoden kyläksi vuonna 2006.
Elinkeinot.
Artjärven entisen kunnan alueen suurin työnantaja on Ruskovilla Oy.
Artjärven työpaikat jakautuivat alkutuotantoon (36,6 %), jalostukseen (20,8 %) ja palveluihin (39,9 %). Muita työpaikkoja oli 3,1 %.
Esihistoria.
Artjärvi oli koskematonta erämaata aina siihen saakka, kun hämäläiset alkoivat tehdä pyyntiretkiä Uudellemaalle ja vähitellen luoda pysyvämpää asutusta. Artjärvellä oli ollut ennen heitä jo lappalaisia, mistä ovat peräisin nimitykset Lapinkanta ja Lapinjärvi, mutta he vetäytyivät pohjoiseen uuden asutuksen tieltä.
Artjärvellä tunnetaan kaksikymmentä kiinteää muinaisjäännöstä, joskin arkeologinen tutkimus on ollut vähäistä. Linnanmäki on tosin ollut kiinnostuksen kohteena jo 1800-luvun lopulla ja Etelä-Suomalaisen osakunnan kotiseuturetkellä. Osmo Korosuon johdolla tutkittiin silloin juuri Linnanmäkeä. Se oli mahdollisesti puolustus-, varustus, käräjä- ja mestauspaikka ja sittemmin siellä pidettiin Kinttulan kartanon kesäjuhlia.
Muinaislöytöjä on tehty järvien läheisyydestä kivi- ja rautakaudelta. Hietaisilla rinteillä on ollut asumuspaikkoja. Satu Koivisto päättelee löytöjen ajoittuvan mesoliittisen kivikauden ajalle, mutta myös vasarakirveskauden löydöksiä on olemassa mm. Pekolan tilalta. Lapinjärven kunnan historiassa on viitteitä tästä etenkin, kun siinä on kuvattu Porlammia ja hämäläisen ja ruotsalaisen alueen rajanvetoja.
Esihistoriasta asutukseen.
Asutuksen muotoutuessa Artjärvelle keskiajan lopussa hakattiin rajat auki Myrskylää vastaan vuonna 1485 ja Porlammia vastaan vuonna 1548 ja niin pitäjän alue alkoi muotoutua. Artjärvi kuului neljänneksenä Hollolan emäpitäjään käsittäen nykyistä selvästi laajemman alueen. Siihen kuuluivat seuraavat kylät: Onkiniemi, Suurikylä, Ratula, Hietana, Villikkala, Pärhäniemi, Sääksjärvi, Haapakimola, Taasia, Koliseva, Böli, Nurma, Haapalahti, Kaarijärvi, Jaala, Kimola, Lyöttilä, Keltti, Huhmarmäki, Kauramaa ja Säyhtee.
Kylissä oli yleensä 6-20 taloa, jotka olivat ns. kantatiloja. Kantatiloja jaettiin, joskin tilojen jakaminen oli kauan kielletty, koska kruunu pelkäsi veronmaksun loppuvan, jos tilat tulisivat elinkelvottomiksi ts. autioiksi.
Autioituminen oli yleistä 1500-luvun loppupuolella, eikä ollut tavatonta, että nykyään hyvinvoivat tilat olivat jonkin aikaa autiona tai vaihtoivat omistajaa. Kruunu salli tiloille armovuosia niiden selviytyäkseen veloista, mutta hääti talolliset tiloiltaan, ellei velvollisuuksia saatu suoritettua.
Kantatiloja viljeltiin kuitenkin vakaasti polvelta toiselle ja tiloista tuli sukutiloja, joita Artjärvellä on varsin paljon kunnan kokoon nähden. Sukutilaoikeus edellytti 200 vuoden yhtäjaksoista viljelyä suvussa, mutta monet tilat kuten Hietanan Kettula perustettiin jo 1500-luvulla ja aikaisemminkin, mutta kirjallisia tietoja ei näistä ole, sillä maakirjoja alettiin vasta vuonna 1540 toimittaa.
Suurikylä oli kylistä suurin ja siinä oli eniten taloja, jotka sitten Isossajaossa ja Uusjaossa siirrettiin uusille paikoille, kuten Saharinkin tila. Jako tehtiin myös Hietanalla, mistä siirrettiin Suovala, Pietilä, Peltola, Anttila, Töyrylä ja Pormestari, sekä Villikkalassa mm. Ali-Tukonen metsäseudulle. Sen sijaan kartanokylissä Kinttulassa ja Ratulassa sitä ei tehty, vaan omistussuhteet ja paikat muuttuivat vasta torpparijaossa. Ratulan palstoitus tehtiin vuonna 1923, jolloin kartanon maista itsenäistyivät seuraavat torpat: Pukkala, Perttilä, Lassila, Uutila, Rantala, Einola, Heikkilä, Taparsela, Pyylä, Kurttola, Karkeala, Leskelä, Nihtilä, Markola, Klemola, Mattila ja Sihvola. Maanmittari Pfäffli totesi jaosta: ”On elämäntyöni luoda elinkelpoisia tiloja”.
Tiloja jaettiin maatalouden ollessa nousussa vuosisadan vaihteen jälkeen, sillä suuntaus oli pienviljelyksessä ja elinkelpoiseksi katsottiin jo kuuden, jopa kolmen hehtaarin tila. Tämän ajan näkemys oli, että mitä enemmän on maatiloja, sitä paremmin maatalous voi, siis päinvastoin kuin nykyisin.
Tiloja jaettiin vielä yhden kerran siirtoväelle, jolloin Ratulasta ja Kinttulasta lohkaistiin tiloja ja tilanosista. Artjärvellä ei ollut ruotsinkielistä maanomistusta kartanoita lukuun ottamatta, jolloin kaikki maa oli jaettavissa.
Näin olivat tilasuhteet muotoutuneet historiallisen kehityksen myötä ja saaneet nykyisen paikkansa. Artjärvellä on yhä tiloja, joista karjatiloja ja muita tiloja on niin paljon, että Artjärvi on Suomen maatalousvaltaisimpia kuntia ja eräänlainen viimeinen mohikaani kaupunkikulttuurin vallatessa Uudellamaalla yhä enemmän alaa.
Seurakunta.
Turun piispa Isak Rothovius alkoi suosia erämaaseurakuntia ja niin artjärveläiset saivat oman kappelin. Sitä ennen kuuluttiin Pernajan seurakuntaan ja siitä eronneeseen Lapinjärven seurakuntaan vuonna 1575. Artjärvellä tehtiin esitys oman kirkon saamiseksi ja kirkko tehtiin vuonna 1636, missä Lapinjärven pappi kävi saarnaamassa. Oma kappalainen saatiin, kun Aksel Majander tuli ensimmäiseksi seurakunnan paimeneksi vuonna 1667. Seurakunnan ympärille alkoi muotoutua paikallinen elämä ja kappelin kokouksissa voitiin käsitellä paikallisia olisi oloja ja käräjillä sille tulleita riitoja.
Artjärvellä oli 1600- ja 1700-luvun mittaan lahjakkaita kappalaisia mutta myös kelvottomia kirkonmiehiä, joiden lapset joutuivat säätykierrossa alemmas, joskin maatila oli monelle pelastuksena. Artjärvellä oli kymmenen vuotta kappalaisena kuuluisa ”Korpi” Jaakko Stenius vanhempi, joka oli uudistuksellinen ja rakensi Artjärven kolmannen kirkon, jonka paikasta ei ole täyttä selvyyttä, joskin tontin paikka tiedetään.
Osa kappalaisista hakeutui emäseurakuntaan Lapinjärvelle, osa muihin sijaisuuksiin väliaikaisten kappalaisten ollessa tavallisia. Löfving-suku kuitenkin koetti saada vakautta seurakunnan elämään oltuaan kahdessa polvessa Artjärven seurakunnassa.
Artjärvellä on ollut neljä kirkkoa, joista kaksi ensimmäistä on sijainnut keskellä vanhaa hautausmaata ja kolmas lähellä sitä. Nykyinen kirkko rakennettiin vuonna 1840 nykyiselle paikalle yhtä aikaa Kinttulan kartanon päärakennuksen kanssa Engelin piirustusten mukaan.
Vanhoista kirkoista ei ole erityistä tietoa olemassa. Ensimmäinen kirkko rakennettiin vuonna 1636, mutta jo vuonna 1664 seuraava, joka oli entistä kolme syltä pidempi, korkeampi ja kauniimpi. Muuta siitä ei tiedetä.
Hautausmaa sijaitsee kirkon vieressä ja ensimmäiset hautaukset tehtiin kirkon sisään. Hautausmaan oli luonnontilassa kirkon pelto ja vasta August Raatsin aikana hautausmaita uudistettiin ja rakennettiin myös seurakuntakoti, joka monin tavoin on palvellut seurakuntaa etenkin kun sitä Veli Toukomiehen aikana suurennettiin nykyiseen asuunsa. Kirkon seudun rakennuksiin kuuluu myös hevostalli ja vanha leikkuuhuone tontilla, missä sijaitsi myös lainajyvästö ja Harjanteen kauppa. Lainajyvästö suljettiin vasta 1950-luvulla. Varat siitä oli siirretty jo säästöpankin pohjakassaksi, mutta sen merkitys oli tähän asti merkittävä. Ensimmäinen viljamakasiini rakennettiin jo 1700-luvulla ja saatiin nykyiseen asuunsa vuonna 1822.
Seurakunta oli kuitenkin keskeinen vaikuttaja Artjärven henkisessä elämässä Seurakunta meni papin mukaan. Bromsia seurasi Bärlund, josta on olemassa perimätietoa, mutta vielä enemmän häntä seuranneesta Albert Leideniuksesta. Hän oli raittiusseuran perustaja ja koetti kitkeä viinan käytön pois, mitä seurakunnankin tilaisuuksissa laveasti viljeltiin. Hän oli toimelias mies ja myös innokas maanviljelijä, kookas ja pelottava hengen mies, joka sitten lähti Artjärveltä Pohjanmaalle Härmään.
Häntä seurasi nuorena kuollut Henrik Mäkinen, joka pani alulle Artjärvellä kauan harrastetun lähetystyön. Pappilassa järjestettiin lähetystilaisuuksia, ompeluseuroja ja hengen elämä kukoisti. Artjärvellä oli taipumusta herännäisyyteen, mitä kohensi Artjärvellä Werner Urhonen.
Aina tähän asti seurakunnan meno oli harrasta, joskin seurakuntaelämän murros alkoi tulla vähitellen esille. Artjärvellä on suoritettu kirkollisen kansanperinteen keruu, mikä valottaa tätä ilmiötä. Kirkonpalvelijoina olivat myös kirkon isännät kuten Kaanulat ja kuudennusmiehet, joiden tehtävä oli valvoa moraalia. Mustakirja kertoi sitten seurakuntalaisten vilpeistä.
Erityisesti maanviljelijäpappina tunnettiin Eljas Hyytiäinen, joka kuului myös karjan tarkkailuyhdistykseen. Hän oli kiinnostunut myös metsän hoidosta ja oli viimeinen kirkonmies, joka itse viljeli pappilaa. Papilla oli hiukan keskikokoista suurempi maatila ja se yhdessä saatavien ja rahatulon ohella muodosti papin elannon.
Hyytiäistä seurasi August Raatsi, joka vaikutti kirkonmiehenä Artjärvelle eläkkeelle asti noin 30 vuotta ja vielä eläkkeelläkin kiipesi saarnastuoliin. Hänen varjoonsa jäikin häntä seurannut Aaro Ahonen, joka eli vielä vanhemmaksi kuin Raatsi kuollen 94-vuotiaana Tampereella, minne eläkepäiviään Artjärveltä lähti viettämään 16.2.2006.
Raatsi oli luonut kirkonmenon pohjan, jota aina vahvistettiin seuraavien pappien toimesta. Pitkän uran Artjärven seurakunnan kirkkoherrana teki myös Risto Aropelto, joka oli jonkin vuoden myös Iitissä kirkkoherrana, millä välin seurakunnan kirkkoherrana oli Veli Toukomies ja sijaisena samoin Orimattilan Paavo Muinonen ja Valma Luukka.
Nykyinen pappi on Jouko Rintaniemi, joka ei enää edes asu Artjärvellä. Vanha kirkonjärjestyskin on valunut muodolliseksi, mutta itsenäisyytensä seurakunta on säilyttänyt. Kirkon hallintoa hoitaa valtuusto ja neuvosto, jossa ovat keskeisesti vaikuttanut mm. Helvi Lehtonen ja Oiva Virvelä. Seurakunnan talouden hoitajan oli 27 vuoden ajan pankinjohtaja Ahti J. Pihatie, minkä jälkeen seurakunnan taloudenhoito on tehty yhteistyössä Orimattilan seurakunnan kanssa.
Väkiluku on vähentynyt koko ajan ja on nyt alle 1500 henkeä. Ennätysmäärä väestöä oli vuonna 1952, jolloin siirtoväen lapset tulivat kouluikään, liki 3500 henkeä. Jo sitäkin ennen väkiluku oli ollut jo 1800-luvun puolivälissä n. 2000 henkeä. Artjärvi on siis menettänyt merkitystään väestökadon vuoksi, kun se aikaisemmin oli melkein Espoon veroinen maalaispitäjä. Rakennemuutos on kohdellut rajusti Artjärveä.
Kartanokausi.
Artjärven kylät muotoutuivat talonpoikaisen asutuksen perusteella. Onkiniemen kylä on hävinnyt kartanotalouden tieltä ja toisaalta Ratulan kylää oli korvattu kartanomaataloudella Arvid Forbuksen saadessa Kristiina-kuningattarelta koko pitäjän läänityksenä. Hän ei tosin koskaan asettunut asumaan Artjärvelle, mutta hänet tunnettiin vaativan karkeakäytöksinä herrana, jolla oli Ruotsin valtakunnassa keskeinen asema. Kartanotalous muutti Artjärven maan omistuksen paikallisen elämän. Talonpojat koettivat puolustaa omaisuuttaan jatkuvilla käräjillä, joskin kartanonomistajat tekivät myös hyvää paikalliselle väestölle. Artjärven aateliin kuuluvan merkittävän kotimaisen Arvid Forbuksen tytär avioitui Axel de la Gardien kanssa. Niin Ratulan kuin Kinttulankin kartano periytyi lähinnä Ruotsin armeijassa palvelleille sotilaille.
Arvid Forbuksella ei ollut poikia perillisinä, mutta hänen tyttärensä meni naimisiin Viron kenraalikuvernöörin Axel de la Gardien kanssa. Sen jälkeen tuli Bielke-suvun kausi Ratulassa. Nils Bielken serkku Margareta oli erityisen vaikeasti palveltava kartanon omistaja.
Krook-suvun aikana koitti rauhallisempi kausi. He olivat aatelia ja nousivat Kinttulan kartanon tilanhoitajan asemasta kartanon omistajaksi ja olivat myös Ratulan kartanon vuokraajina. Kinttulassa sotilaat tulivat hetkeksi omistajiksi, joista parhaiten tunnetaan Peter Ulrik Möllersvärd. Hän oli Ulla Möllersvärdin setä. Ulla tunnettiin Aleksanteri I:sen tanssikavaljeerina Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809
Ratulassa oli osin samaa omistajakuntaa kuin Kinttulassakin aina Axel Sparreen asti, joka kuoli vuonna 1928. Ratulan omisti sitten maaherra Robert Muhl ja erityisen tunnettu vapaaherra Berndt Magnus Stackelbeg, joka oli Kustaa III:n vastaisessa liittoutumassa yhdessä Seestan Yrjö Maunu Sprengtportenin kanssa
Alexander Armfelt hallitsi kartanoa vuosina 1835-1876. Hän oli maan mahtavin mies ja pääsi vaikutukseltaan melkein kuuluisan isänsä Kustaa Mauri Armfeltin mittoihin. Hän oli ministerivaltiosihteeri ja vaikutti pääosan ajastaan Pietarissa. Hän oli myös Helsingin yliopiston kansleri. Hän kunnosti kartanoa ja teki sinne suuren puistikon huvimajoineen. Hän lahjoitti myös alttaritaulun Artjärven seurakunnalle, jonka on maalannut Matilda Wulfert.
Edvard Duncker oli Kinttulan herra ja valtiopäivämies ja maatalouden uudistaja etenkin karjataloudessa. Kinttulassa oli oma meijeri ja taloutta hoidettiin tilanhoitajan avulla Dunckerin ollessa valtiopäivillä. Hän oli maan tärkeimpiä maatalousmiehiä ja pyrki maatilahallituksen ylijohtajaksikin häviten kilpailun Nils Grotenfeltille tullen kuitenkin lisätyn maanviljelyshallituksen jäseneksi.
Maatalouden uudenaikaistuminen.
Maataloudessa oli kaskiviljely ensimmäisenä maatalousmuotona, kunnes peltoa alettiin raivaamaan. Hopeaveroluettelo vuodelta 1571 tarjoaa hyvän kuvan talonpoikien varallisuudesta. Suurikylä oli kylistä suurin. Kylässä oli varakkain Simo Björnsson, joka oli säveltäjä Jean Sibeliuksen esi-isä. Peltoviljely alkoi syntyä 1500-luvulla, jolloin tilalla oli 2-3 hehtaaria viljeltyä, mikä tuotti seitsemän jyvän sadon eli n. 3000 kiloa viljaa tilaa kohti. Lehmillä ei ollut suurta taloudellista merkitystä vaan niitä pidettiin vain lannan tuottajina ja ne lypsivät tähän aikana korkeintaan 500 litraa.
Maataloudessa vaikutti leipäviljanviljely-valtainen maatalous aina 1800-luvulle asti, minkä jälkeen myös talonpojat omaksuivat uudenaikaisen lypsykarjatalousvaltaisen maatalouden, mitä harjoitettiin voimakkaasti aina 1960-luvulle asti. Viljan viljely alkoi tulla merkittävämmäksi kansalaissodan jälkeen, kun viljan puute johti kansalaissotaan omalta osaltaan. Traktorit tulivat ensin kartanon pelloille 1920-luvulla. Maatalous meni omalla painollaan talvisotaan asti ja Artjärvellä elintaso nousi viljelijäväestön keskuudessa muun väestön joutuessa tyytymään niukempaan elantoon.
Sodan jälkeen alkoi suuntautuminen taas kohti pienviljelystä, kun siirtolaiset piti asuttaa Artjärvellekin. Väkeä tuli ennen muuta Vahvialasta tuoden mukanaan Latvasyrjän osuuspankin kohotessa vähitellen merkittävimmäksi rahalaitokseksi Artjärvellä. Kartanot joutuivat antamaan maata itsenäisille torpille, jotka olivat sosiaalidemokraattien kannattajia, mutta omaksuivat maalaisliiton saadessaan omaa maata.
Maatalous oli viljanviljelyvaltaista rukiinviljelyvoittoista maataloutta aina nälkävuosiin saakka, jolloin maataloudessa tultiin seinää vasten niin Artjärvellä kuin kaikkialla muuallakin Suomessa. Maatalous ei voinut elättää sen enempää viljelijöitä kuin väestöäkään ja lavantauti tappoi väestöä koko Suomessa etenkin niillä alueilla, missä ravinto oli puutteellista. Artjärvi tosin oli rintapitäjä eikä kärsinyt niin pahoin nälkävuosista kuin mm. Kainuu. Toisaalta yhteiskunnan apuun ei haluttu mielellään turvautua, eikä vuoden 1902 katokaan pakottanut isäntiä kerjuulle. Tähän aikaan oli ilmasto ruvennut jo lämpiämään ja kyseinen vuosi oli tilastollinen poikkeus, mutta muistutti luonnon armosta ja katovuosia nähtiin senkin jälkeen aina tähän päivään asti, yksi kymmenessä vuodessa keskimäärin.
Vanha maatalous ei sinänsä ollut niin alkeellista kuin usein luullaan, sillä siinä oli työntekijä helposti korvattavissa toisella ja työmenetelmät opittiin helposti eikä suuria pääomia tarvittu. Palkatkin pysyivät koko 1800-luvun alkupuolen alhaalla, mutta siitä huolimatta jo ennen nälkävuosia oli kartanoissa ryhdytty kokeilemaan lypsykarjatalousvaltaista maataloutta, missä maidontuotannon jalostamisessa omassa meijerissä juustoksi ja vuoroviljelyllä oli ratkaiseva sija.
Tuotannonsuunnan muutos kesti talonpojilla kauemmin, sillä pääomia uusien menetelmien investointeihin ei ollut, mutta puun hinnan nouseminen auttoi vähitellen, kun kantorahat oikein opittiin käyttämään kohentamaan tuotantorakennuksia. Vuoroviljely löi itsensä kuitenkin läpi vasta 1890-luvulla ja sen jälkeen. Tuotantosuunnan muutokseen pakottivat osaltaan nälkävuodet, joita sattui 1870-luvulla. Ne olivat toisinto suurille kuolonvuosille 1600-luvun lopulla.
Karjatalous oli kuitenkin yksipuolista, sillä viljanviljely lyötiin laimin joskin hyvissä taloissa yhä viljeltiin ruista, mutta rehukasvit heinä ja kaura työntyivät esille. Vähitellen alettiin huomata, että pelkkä karjanhoito ei voinut tyydyttää maan ravinnon tarvetta ja tämä maatalousmuoto alkoi rakoilla 1910-luvulla ja tasapainoinen maatalouden kausi alkoi koittaa, missä monipuolisesti koetettiin viljellä ja kasvattaa eläimiä erityisesti omaan tarpeeseen ja ylikin. Maatalous kaupallistui ja muutti seuraavalla vuosikymmenellä taas muotoaan traktoreiden tullessa vähitellen käyttöön ja traktorivaltaisen maatalouden alkaessa. Rationaalinen maatalous onkin kestänyt aina tähän päivään asti, joskin erikoistuminen muutti sen suuntaa 1960-luvun lopulta lähtien. EU-aikana maatalouden tulon muodostus ja luonne on muuttunut, mutta työ perustetuu entisiin menetelmin Eu:tuen avulla saatuihin lisäsatsauksiin.
Uudenmaan läänin maanviljelysseura uudisti maanviljelyn yhdessä paikallisen maamiesseuran kanssa. Artjärven kunnallishallinto on paljossa perua vuosisadan alun isäntien ajasta, missä talouden langat keskittyivät nimitalollisen käsiin.
Artjärven maataloustuottajat syntyi vuonna 1917 kuten useimmat muutkin Uudenmaan alueen maataloustuottajat. Tuottajajärjestön tavoitteena oli turvata maataloustuotteille kohtuulliset hinnat. Maataloustuottajien tuli muuttaa neuvontatyön luoma työ rahaksi. Tuottajajärjestössä ovat olleet aktiivisia mm. Jalmari Lakkila, Väinö Marttala, Erkki Ahtila ja kunnallisneuvokseksi tullut Erkki Malmiharju.
Artjärvellä oli vuodesta 1922 pienviljelijäin liiton osasto, jossa oli puheenjohtajana Edvard Uotila ensimmäisenä. Vuonna 1937 perustettiin Soinojan pienviljelijäyhdistys ja vuonna 1954 Asutus- ja maatilatalousliiton Artjärven yhdistys, joista kaksi viimeksimainittua edelleen toimii.
Kunnallinen itsenäistyminen.
Artjärven seurakunta kuului kappelikuntana Lapinjärveen aina vuoteen 1865, jolloin tapahtui irtaantuminen Lapinjärvestä. Tähän aikaan kirkon paimenena oli lahjakas Aron Broms, joka yhdessä Kinttulan kartanon esimiehenä Edvard Dunckerin kanssa järjesteli seurakunnan itsenäistymisen ja kunnan ja seurakunnan työnjaon.
Edvard Duncker oli itse valtiopäivillä talonpoikaissäädyssä ja vaikutti monin tavoin kunnalliseen itsenäistymiseen. Uudistuksessa seurakunnan ja kunnan tehtävät erotettiin toisistaan. Kunnan vastuulle tuli nyt opetus ja vanhustenhoito. Seurakunta taas sai keskittyä omaan varsinaiseen tehtäväänsä.
Anomus itsenäisen kunnan perustamiseksi tehtiin 15.2.1863, jollin päätettiin lisäksi anoa, että Porlammin kylä Lapinjärvestä, Artjärven puoleisin osa Orimattilan Kuivannosta sekä Iitin rajakylät Taasia ja Muikkula liitetäisiin Artjärveen. Lopulta Artjärveen ajateltiin liitetävän vain Porlamin kylä, mutta porlammillaiset kieltäytyivät janiin Artjärven kunnan rajoiksi jäivät nykyiset rajat.
Edvard Duncker oli kuntakokouksen puheenjohtajana kuolemaansa saakka ja kunnan kokouksia pidettiin usein Kinttulan kartanossa. Hän koulutti talonpoikia luottamustehtäviin.. He eivät yleensä osanneet vielä kirjoittaa, mikä ei tarkoittanut kuitenkaan sitä, että olisivat olleet sivistymättömiä.
Kunnalle tuli rakentamisvelvollisuus ja yhdessä tuumin rakennettiin kansakouluja kaikkiin kyliin, kuten myös kunnalliskoti. Kouluja rakennettiin kuhunkin kylään saman perusmallin mukaan. Ne vaativat paljon talkootyötä ja koulujen paikat myös muuttuivat siten että vanhasta tyttöjen kansakoulusta tehtiin 1950-luvulla kunnantalo.
Maaseutu herää.
Maaseudulle alkoi tulla 1800-luvun lopussa paljolti sortokauden innoittamina henkisiä virtauksia, jotka toisaalta elähdyttivät paikallista elämää ja toisaalta olivat vastineena sortokaudelle. Raittiusseura oli ensimmäinen yhdistys, mikä Artjärvellekin Albert Leideniuksen toimesta perustettiin. Tästä polveutuivat Säilän- ja Villikkalan nuorisoseura. Ne olivat kansan korkeakouluja ja täydensivät kansanopistojen opetusta. Nuorisosta kasvatettiin isänmaallista kunnon väkeä.
Tärkein vuosisadan vaihteen perustetuista seuroista oli kuitenkin maamiesseura, sillä se loi pohjan taloudelliselle vaurastumiselle opastaen uudenaikaiseen maatalouteen. Hevoskasvatusyhdistys perustettiin myös, kun Artjärven isännät perustivat oman siitosorin saamiseksi yhdistyksen.
Ensimmäiset meijerit olivat kartanomejereitä, joita oli sekä Kinttulassa että Ratulassa. Riihimäen Pietarin rata oli hyvä markkinointikeino. Kartanoissa oli sveitsiläisiä juustomestareita, joita Artjärvellä oli Liechtit. Töyrylän meijeriä piti Eetu Laine ja hänen mentyään konkurssiin sitä piti Kalle Vuorenalho ja vielä hänen poikansa Veikko Vuorenalho, jolla oli meijeri myös Pukkilassa. Tämä meijeri loppui vasta Tuottajain maidon tultua perustetuksi.
Artjärven Osuusmeijeri perustettiin vuonna 1930 Väinö Marttalan ollessa siinä primus mottorina. Hän oli perustanut jo vuonna 1924 Artjärven karjantarkkailuyhdistyksen, mikä oli meijerin esiaste.
Tuottajain maito perustettiin 1970-luvulla, jossa olivat puuhamiehinä mm. agronomi Viljo Anttila Myrskylästä ja sitten Erkki Malmiharju. Sen tarkoitus oli voittaa kilpailuissa Elannon meijeri, joka ostettuaan osuusmeiierin toimitti kulutusmaitoa Helsinkiin.
Sisällis-, talvi- ja jatkosota.
Sisällissota ei paljon Artjärveä koskettanut. Punaisten terrorin yhteydessä ammuttiin kuitenkin poliisi Karlen ja tehtiin varkauksia jyvästöihin ja koetettiin ottaa pakko-otolla eläimiä taloista. Artjärvelle tuli Kotkasta punakaartilaisia, jotka herättivät hämmennystä, ja oma punakaartikin, sillä Manne Ilolan johdolla kunnallishallinto kaapattiin punaisiin käsiin. Pian alkoivat kuitenkin sotatapahtumat Artjärvellä, kun Brandesteinin johdolla saksalaiset joukot tulivat Porlammille ja Artjärvelle ja kävivät Vuorenmäellä pienen taistelun, minkä yhteydessä osa punaisista antautui, osa lähti pakoon Uuteenkylään, missä oli jo merkittävä taistelu. Artjärvellä menehtyi punaisia mm. Villikkalan järven jälleen ammuttuina, mutta myös valkoisia kuoli taistelussa jo ennen Artjärven tapahtumia, sillä Arvi Eerola kuoli suuressa taistelussa Lusissa.
Rauha tuli kuitenkin toukokuussa ja oli ruvettava kevätätöihin sinänsä ajallaan, mutta kartanoihin oli haettava työväkeä Fellmannin pellon vankileiriltä Lahdesta. Sota ei Artjärvelle jättänyt niin suurta traumaa kuin monesti muualla, sillä kaikki olivat kiinni maataloudessa, jota ylläpidettiin yhteisymmärryksessä toimeentulon saamiseksi.
Artjärvelle muodostettiin suojeluskunta 28. huhtikuuta 1918, jota johti Vuorenmäen reservikomppanian johtaja G. Holmström yhdessä toimeliaan vaimonsa Constancen kanssa, joka oli lottien puheenjohtaja. Sotavalmiuksia voitiin harjoittaa ja Vuorenmäelle tehtiin sitä varten suojeluskunnan urheilukenttäkin ja ampumapaikka oli Ratulan kylässä. Silti sota oli yllätys rauhalliseen maataloustyöhön tottuneille artjärveläisille. Liikekannallepano tapahtui ja artjärveläiset palvelivat jääkäriryhmä 33:ssa. Artjärvi oli antanut kalliin lahjan itsenäisyydestään. Suojeluskunta oli myös isäntien järjestö ja se perustettiin Artjärvellä vuonan huhtikuun 28. päivänä 1918. Artjärvellä oli suojeluskunnan talo ja ampumalaani, missä miehiä koulutettiin. Puolustustahto oli korkea.
Sodan jälkeen Artjärvellä oli vielä asekätkentääkin, mutta vaaran vuosiin ajauduttiin luottavaisina. Asutustoiminta oli vilkasta ja sitä varten oli oma neuvoja Peltonen ennen kuian maatalousneuvonta keskittyi kokonaan Uudenmaan läänin maanviljelysseuran neuvojalle Paavo Huviselle, joka oli neuvojana 20 vuotta Artjärvellä, Porlammilla ja Myrskylässä. Toinen tärkeä virkamies oli niin ikään 1950-luvun alussa tullut Tauno Hämäläinen, mutta muuten toimistossa oli vain kanslisti luottamusmiesten hoitaessa kunnan asioita.
Maatalouden rakennemuutos.
Artjärvellä maatalous on ollut tehokasta. Lehmien määrä on pudonnut kolmannekseen vuoden 1910 tasosta, mutta lehmät tuottavat vähintään kolminkertaisesti. Myös viljasadot ovat kehittyneet kun vielä 1800-luvulla sadot olivat tuhannen kilon luokkaa jyväluvun ollessa seitsemän.
Siirtoväkeä tuli Artjärvelle 400 henkeä, joka asutettiin lohkotuille tiloille väliluvun noustessa ennätykseen vuonna 1952 jolloin kunnassa oli n. 3 500 henkeä. Siirtoväen oli saatava itselleen peltoa ja sitä voitiin saada lisää vain raivaamalla. Raivausavustusten kirjaaminen olikin keskeisin sodanjälkeisen neuvojan tehtävä. Maidontuotanto oli ainoa viljelysmuoto, joka sopi pientilallisille.
Ylituotanto-ongelmat alkoivat näkyä jo 1950-luvulla ja viimeistään 1960-luvulla, jolloin vasemmiston vaalivoiton jälkeen haluttiin poistaa tuotannosta eriä ja peltoja paketoitiin. Tällöin alkoi myös entistä suurempi muutto asutuskeskuksiin, Ruotsiinkin. Sitä helpotti Porlammille perustettu Itä-Uudenmaan yhteiskoulu, joka antoi peruskoulutuksen.
Artjärvellä pyrittiin kuntainliittojen avulla yhteistoimintaan niin koulu kuin sairausasioissakin Orimattilan, Myrskylän, ja Lapinjärven kanssa ja saavutukset olivat aina palvelurakenteen muutokseen asti riittäviä. Peruskoulu saatiin aikaan ja ylioppilaista leivottiin paitsi Porlammin myös Nastolan, ja Orimattilan ja Kausalan lukiosta, minne artjärveläisiä oli lähtenyt.
Osa koulutetusta väestä lähti maailmalle, jossa koetti muun työn ohella huolehtia vielä kotitilasta, mutta muuten 1960-luvulta lähtien alkoi väestön väheneminen ja taloudellinen kurjistuminen, joka vuonna 1970 sai aikaan kuntaliitosesityksen, joka kuitenkin jäi ratkaisevassa käsittelyssä pöydälle.
Tämän jälkeen Artjärvellä herättiin todellisuuteen ja alkoi voimakas rakentamiskausi, jolloin asuntoja tehtiin keskustaan lähinnä luopuville maanviljelijöille ja eläkeläisille. Kuntaan tuli kunnanjohtaja, joka muutti kunnanjohtamisen tuloshakuiseksi ja toiminnalliseksi ja myös kunnan erityistehtäviin tuli enemmän työntekijöitä. Maatalous tuli kokonaan kunnan vastuulle kun neuvonnan uudistus tapahtui ja kuntaan palkattiin maataloussihteeri. Kunta oli nyt tulosyksikkö, jonka piti vastata tuloistaan ja menoistaan.
Sodanjälkeinen kunnalliselämä.
Artjärvellä olivat olleet valtapuolueina Suomalainen puolue ja Sosialidemokraatit, kunnes sodan jälkeen Maalaisliito paljolti siirtoväen äänin tuli suurimmaksi puolueeksi ja on asemansa säilyttänyt. Maalaisliitolla oli näin myös aina kunnanhallituksen puheenjohtajan paikka, jossa vaikutti mm. Ilmari Sipiläinen.
Artjärveltä pääsi eduskuntaan Helvi Koskinen, joka oli talon emäntä ja puolusti perheviljelmä- pohjaista maataloutta. Luonnollisesti Artjärven äänet eivät riittäneet vaalivoittoon. Koskinen ei ollut syntyperäinen artjärveläinen, joita on ollut eduskunnassa vain yksi, professori Erkki Leikola, joka oli eduskunnassa 1950-luvulalla. Hän oli kirkkohera Albert Leideniuksen nuorin poika, joka loi uransa Helsingin yliopistossa.
Myös Suomen keskustasta pyrittiin eduskuntaan aina viimeisiin eduskuntavaaleihin asti, jolloin Ari Anttila oli ehdokkaana. Tuottajajärjestö oli asettanut ehdokkaita ennekin. Erkki Malmiharju oli ehdokkaana 1970-luvulla kuten myös Tauno Hämäläinenkin. Sittemmin ehdokkaina ovat olleet Tapio Malmiharju ja Ari Anttila.
Artjärvi on muuten jäänyt yhä enemmän sivuun vallan keskiöstä, joskin järjestökanaviaon yhä. Maataloustuottajissa ja myös kunnan asioissa vaikuttanut Erkki Malmiharju, joka hoiti kunnan asioita kun maatilaa. Rakentamiseen panostetiin, mitä koettiin jatkaa vielä 1980-luvun lopullakin, kunnes, julkinen rakentamien EU-aikana väheni, joskin kunnalliskotia voitiin laajentaa tekemällä sinne dementiayksikkö Vanhusten asioita onkin Artjärvellä hoidettu hyvin, mikä on välttämätöntä sillä joka kolmas kunnan jäsen on eläkeläinen.
Fuusioituminen kohtasi pankkejakin. Artjärven säästöpankki fuusioitiin ensin Päijät-Hämeen säästöpankkiin ja lopulta Suomen säästöpankkiin, mutta mikään ei auttanut. Artjärven perinteinen vakavarainen säästöpankki loppui kasinohullutukseen.
EU-aika.
EU-aika merkitsi suurta rakennemuutosta, mitä Artjärvellä pankit pehmensivät. Tiloilla oli kyllä katetta, mutta lyhennysten ja korkojen kanssa piti välillä sovitella. Maataloudessa piti nyt kaksinkertaistaa työmäärä saadakseen entisen.
Tällöin alkoi tilakoko suurentua pienten tilojen hävitessä tuotannosta. Ikäkin oli tullut näillä viljelijöillä täyteen ja muutos tapahtui aika kivuttomasti vuokraamalla pelto ja tai vaihtamalla ne uuteen asuntoon.
Artjärvellä oli aikaisemmin kaksi pankkia ja posti, mutta uudistukset veivät nämä, joskin asiamiesposti jäi jäljelle. Artjärvellä jouduttiin sopeutumaan markkinatalouteen ilman valmistelua sekä äänestettiin enimmäkseen EU:n puolesta, millä perusteltiin idän vaaraa.
Palvelurakenteen muutoksesta alettiin puhua Suomessa vuonna 2006 ja kuntien oli laadittava suunnitelma koululaitoksen ja sairaalaliitoksen ylläpitämiseksi ynnä muiden palvelujen hoitamiseksi, mikä johti moniin neuvotteluihin, joita Artjärvellä lähinnä kunnanjohtaja Kimmo Kuparinen vei eteenpäin.Uudistuksia koetettiin tehdä EU-tukien avulla ja kunnalliselämä oli varsin värikästä, olihan Artjärvellä koettu sanoa kunnanjohtaja irti, mutta KHO:n päätöksellä kunnanjohtaja Jorma Pylväs sai jatkaa virkansa hoitamista. Häntä oli edeltänyt kunnanjohtaja Pentti Junttila.
Artjärvellä ei oltu sopeuduttu tulosjohtamiseen ja kitkaa aiheutti uudistusten tekeminen nopeassa tahdissa. Kunnan veroäyriä kohti tuli koko ajan painetta, mutta välttämättömät tehtävät voitiin turvata. Väkiluku koetettiin nostaa lääninhallituksen esityksen pohjalta, mutta tässä ei onnistuttu. Varsin paljon kunnan talous olikin muualla työssä kävijöiden kunnan jäsenten varassa. Maatalous ei voinut maksaa enää paljon veroja, koska kannattavuus oli romahtanut ja johtanut tilojen velkaantumiseen.
Artjärvellä vierastettiin kuitenkin kuntaliitosta lähinnä Orimattilan suuntaan tai Lahteenkin, mistä käytiin neuvotteluja. Artjärvi haluttiin pitää itsenäisenä kuntana ja tärkeitä saavutuksia olivat Sale-kauppa ja ala-asteen rakentaminen, sekä kunnallistekniikan kehittäminen.
Vuosisatainen kehitys on osoittautunut Artjärven merkittäväksi asutuspaikaksi eikä se Etelä-Suomessa ollessaan voi jäädä aina kokonaan sivuun, mutta kaupungistumiskehitys on nopea ja maatalous ei voi pitää enää väkeä kiinni entistä määrää. Kun muuta työssä käyvää väestöä ei ole voitu tullut, on supistumiskierre vääjäämätön ja tulevaisuus osoittaa, onko Artjärvi itsenäisyyteensä kuntana vielä ansainnut vai onko se läikkä karttaa. Paikallinen elämähän ei tietysti mihinkään häviä, mutta sen puitteet voivat muuttua.
1.1.2011 Artjärven kunta liittyi Orimattilan kaupunkiin ja Artjärvi kuntana lakkasi. Liitos perustui kuntalaisten enemmistön tahtoon.


Kokkola.
Kokkola (ent. "Gamlakarleby") on Suomen kaupunki ja Keski-Pohjanmaan maakuntakeskus, joka sijaitsee Pohjanlahden rannikolla Keski-Pohjanmaan maakunnassa. Kokkola sijaitsee noin 120 km Vaasasta pohjoiseen ja noin 200 km Oulusta etelään.
Kokkolan naapurikunnat ovat Halsua, Kalajoki, Kannus, Kaustinen, Kruunupyy, Lestijärvi, Luoto sekä Toholampi.
Kaupungissa asuu ihmistä (), joista miehiä 49,1 % ja naisia 50,9 %. Kunta on kaksikielinen: 84,2 prosenttia asukkaista puhuu äidinkielenään suomea, 13,5 prosenttia puhuu ruotsia ja muun kielisiä on 2,3 prosenttia. Kokkola on Suomen pohjoisin kaksikielinen kunta.
Kuntaliitos.
Lohtajan, Kälviän ja Ullavan valtuustot päättivät 3. joulukuuta 2007 kuntaliitoksesta Kokkolan kanssa. Liitos astui voimaan 1. tammikuuta 2009 jolloin nämä muodostivat uuden yli 45 000 asukkaan kaupungin. Uuden kaupungin nimeksi tuli Kokkola ja vaakunaksi Kokkolan nykyinen vaakuna. Koska Lohtaja, Kälviä ja Ullava olivat kaikki yksikielisesti suomenkielisiä kuntia ja Kokkola kaksikielinen (suomi enemmistökielenä), Kokkolan ruotsinkielisten asukkaiden prosentuaalinen osuus väheni jonkin verran mutta säilyi kuitenkin kaksikielisenä. Kokkola on Keski-Pohjanmaan maakuntakeskus ja Kokkolan seutukunnan keskus. Kaupungin on perustanut Kustaa II Aadolf vuonna 1620. Vuonna 1977 Kaarlelan kunta liitettiin Kokkolaan.
Nykyaika.
Kokkolassa on monipuolista teollisuutta, erityisesti kemianteollisuutta, mm. OMG Oy:n koboltti- ja Boliden Oy:n sinkkitehdas ja rikkihappotehdas. Lisäksi kaupungista löytyy metallituote-, valimo-, vaatetus-, muovi-, elintarvike- ja puusepänteollisuutta.
Lohtajan kylässä Vattajanniemellä sijaitse Pohjoismaiden pisin hiekkaranta, jolla toimii Puolustusvoimien Lohtajan ampuma-alue. Myös Asekoulu toimi kaupungissa vuoteen 1996 saakka.
Kaupungin satama sijaitsee Ykspihlajan kaupunginosassa ja on Suomen vilkkaimpia satamia. Kokkolasta on hyvät rautatieyhteydet sekä pohjoiseen, Ylivieskan ja Oulun suuntaan, että etelään, Seinäjoen ja Tampereen kautta Helsinkiin. Kruunupyyn kunnassa 19 km Kokkolasta sijaitsee Kokkola-Pietarsaaren lentoasema.
Historia.
Kokkolan kaupungin kohdalla lainehti vielä ajanlaskun alun paikkeilla meri. Nykyinen Kirkonmäki nousi merestä 800-luvulla ja vähäinen selänne, jolle myöhemmin muodostui Ristirannan kylä ja Kokkolan kaupunki, erottui Pohjanlahdesta vasta 1100-luvulla. Maannousu alueella jatkuu yhä, ja se on noin 88 cm vuosisadassa.
Vanhimmissa ruotsinkielisissä lähteissä Kokkola mainitaan nimellä "Karlaby", minkä on päätelty tarkoittavan miesten, talonpoikien kylää. Suomenkielisen nimensä Kokkola lienee saanut kaupungin kohdalla olleesta kapeasta merenlahdesta, Kokkolahdesta, jonka rantakivillä kokkojen eli merikotkien kerrotaan istuskelleen. Toisen teorian mukaan nimi on peräisin vartiotulista, kokoista, joita poltettiin vihollisuuksien uhatessa.
Jo 1300-luvulla nykyisen Kirkonmäen (Kaarlela) alueella oli satama, kauppapaikka ja puukirkko. Kaarlelan kappeliseurakunta sai alkunsa todennäköisesti vuonna 1467. Itsenäiseksi kirkkopitäjäksi Kaarlela erosi Pedersören emäseurakunnasta viimeistään 1489. Kaarlelan komea kivikirkko rakennettiin 1400-luvun lopulla - todennäköisesti samoihin aikoihin Kaarlelan seurakunnan perustamisen kanssa.
Kaupungin perustaminen.
Kokkolan kaupunki perustettiin 7. syyskuuta 1620 Kaarlelan kirkonmäen länsipuolella sijainneen Ristirannan kylän paikalle, pääosin Sundin kartanon maille. Ennen kaikkea siksi, että maannoususta johtuen vesiyhteys Kirkonmäeltä merelle oli jo huonontunut ja vaikutti edelleen huonontuvan. Kaupunki sai tuolloin nimekseen Gamlakarleby'", ja sen vaakunassa paloi kolmiliekkinen, kumollaan oleva tervatynnyri. Samana vuonna perustettiin myös Uusikaarlepyy ("Nykarleby"), jonka vaakunassa esiintyy samoin kolmiliekkinen, pystyssä oleva tervatynnyri.
Vuonna 1664 suuri tulipalo tuhosi kaupungin, minkä seurauksena kaupunkiin laadittiin J. Geddan toimesta ruutuasemakaava. Tuolloin laadittu ruutuasemakaava on vanhan kaupungin alueella pääosin säilynyt nykypäiviin asti.
Suureen Pohjan sotaan liittynyt isonvihan aika 1700-luvun alkupuoliskolla aiheutti Kokkolassa - niin kuin myös muualla Pohjanmaalla - tuntuvia tappioita ja menetyksiä. Vaikkakin osa väestöstä pääsi pakenemaan Ruotsiin, venäläiset sotajoukot surmasivat ja veivät vangeiksi suuren osan kaupungin väestöstä. Ison vihan päättyessä sodan ja ruton runtelemassa Kokkolassa oli vaivaiset 78 asukasta. Mutta kaupunki elpyi nopeasti: 1750-luvulle tultaessa väkiluku oli jo miltei tuhat asukasta.
Tapulioikeudet Kokkola sai vuonna 1765, mikä takasi kaupungille mahdollisuuden tehdä kauppaa ulkomaisten kauppahuoneiden kanssa suoraan. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että kokkolalaiset laivat purjehtivat yhä kauemmas maailman merillä ja laivojen koot kasvoivat samassa tahdissa.
1700-luvun loppu ja 1800-luvun alku olivat Kokkolassa vaurastumisen aikaa. Kaupungin vientiartikkeleihin kuuluivat ennen kaikkea terva ja laivanrakennus. Kokkolalaisia laivoja myytiin mm. Tukholmaan, Kööpenhaminaan ja Lontooseen sekä muihin eurooppalaisiin satamakaupunkeihin. Terva puolestaan oli Suomen ensimmäinen todellinen maailmankauppatavara, ja purjelaivojen aikakaudella Suomi oli tervantuottajana maailman tärkeimpiä. Koko Suomen tervantuotannosta Kokkolan seutu tuotti peräti kolmanneksen.
Venäjän vallan aika.
Venäjän vallan alle siirtyminen tiesi Kokkolassa taloudellista kasvua. Ulkomaille vietiin puutavaraa, tervaa, voita ja juustoa sekä potaskaa. Kaupunki vaurastui vauhdilla ja Yläkaupunkiin, "Oppistaniin", alkoi kohota komeita kaksikerroksisia valtaporvarien asuntoja. Vuonna 1842 kauppatorin, nykyisen Mannerheimin aukion, laitaan valmistui Carl Ludvig Engelin suunnittelema Raatihuone. Raatihuonetta vastapäätä oleva entinen Libeckin sairaala valmistui vuonna 1810. Työväki asui Alakaupungissa, "Neristanissa", joka tunnetaan myös Kokkolan Vanhana kaupunkina.
Laivanrakennuksen loistokausi ajoittuu Kokkolassa 1820- ja 1830-lukujen tienoille. Tuolloin koko maan kahdeksasta privilegioidusta laivaveistämöstä peräti kolme sijaitsi Kokkolassa, Kaustarinlahden rannalla.
1800-luvun puolessa välissä syttyi Krimin sota, joka myös "kauhiana" Oolannin sotana tunnetaan. Kokkolan osuus kyseisessä sodassa ei jäänyt aivan vaatimattomaksi, sillä vuonna 1854 Kokkolassa käytiin Halkokarin kahakkana tunnettu taistelu. Kahakassa kokkolalaiset torjuivat englantilaiset hyökkääjät, mikä herätti laajaa huomiota koko maassa aina keisari Nikolai I:stä myöten.
1800-luvun puolen välin jälkeen Kokkolan taloudellinen kasvu hieman pysähtyi. Tähän olivat syynä mm. uudentyyppiset laivat, joiden suojaamiseen ei enää tarvittu tervaa. Höyrykoneitten yleistyessä myös rautarunkoiset laivat alkoivat yleistyä. Rautarunkoisten laivojen valmistukseen ei Kokkolassa ollut kuitenkaan mahdollisuutta ja niin myös laivanrakennus tyrehtyi. Samoihin aikoihin valmistunut Saimaan kanava heikensi myös osaltaan Kokkolan asemaa kauppasatamana, kun Sisä-Suomen ja Savon pitäjät alkoivatkin lähettää tuotteitaan uutta laivareittiä pitkin Suomenlahden keskuksiin. Taloudellisen taantuman seurauksena yhä useammat kokkolalaiset hakeutuivat Amerikkaan. Siirtolaisuuden huippu sijoittui vuosisadan vaihteen tienoille.
Rautatie saatiin Kokkolaan vuonna 1885. Kartasta katsottuna on helppo huomata, että Pohjanmaan rata tekee aikamoisen mutkan Kokkolan kohdalla. Kokkolassa tiedetäänkin kertoa, että rautatieverkkoa suunniteltaessa Venäjän keisari Aleksanteri II muisti Halkokarin kahakan ja urhoolliset kokkolalaiset ja heidät palkitakseen määräsi rautatien vedettäväksi Kokkolan kautta.
Kokkola 1900-luvulla.
Suomen sisällissodan aikaisista tapahtumista Kokkolassa merkittävin oli venäläisen varuskunnan aseistariisuminen, johon osallistui valkoisten joukkoja paitsi Kokkolasta myös lähikunnista. Punakaartiin liittyneet kokkolalaiset vangittiin jo aikaisessa vaiheessa ilman, että varsinaisia taisteluja olisi ehditty käydä. Sodan päätyttyä elinkeinoelämä alkoi Kokkolassa elpyä.
1900-luvun alkupuolen oleellisimpia muutoksia Kokkolassa oli väestön suomalaistuminen. Kokkolan pohjois- ja itäpuolen maaseutukuntien suomenkielinen väestö hakeutui Kokkolaan, joka tarjosi tulokkaille työtä tehtailta, satamasta ja palvelusaloilta. Kieliriidoiltakaan ei vältytty.
Kaarlelan kunta (), joka tunnettiin vuoteen 1927 nimellä Kokkolan maalaiskunta, liitettiin vuoden 1977 alussa Kokkolaan. Kaarlelaan oli jo aikaisemmin liitetty Öjan kunta, joka kuului osana Kruunupyyhyn aina vuoteen 1932, jolloin siitä tuli itsenäinen kunta. Kokkolan ja Kaarlelan kuntaliitoksen yhteydessä Kokkolan ruotsinkieliseksi nimeksi tuli Karleby. Kuntaliitoksen yhteydessä Kokkolan väkiluku kasvoi noin 50 % ja pinta-ala noin 1 100 %. Kuntaliitoksen myötä sulkeutui eräänlainen ympyrä: Kaarlelan Ristirannan kylästä sai alkunsa Kokkolan kaupunki, johon yli 300 vuotta myöhemmin Kaarlela liitettiin.
Kokkolalainen urheilu.
Kokkolan urheiluseuroista lienee tunnetuin pitkään Suomen pääsarjassa pelannut jalkapalloseura Kokkolan Palloveikot. KPV ja sen paikallisvastustaja, kaupungin ruotsinkielisten seura GBK, pelaavat ottelunsa Kokkolan keskuskentällä. Kokkolassa on lukuisia jalkapallojoukkueita. Kaupungissa on yksi Suomen harvoista täysimittaisista jalkapallohalleista, Kippari-halli ja lämmitetty jalkapallokenttä Santahaassa. Kokkolasta tulee myös vuonna 1974 nousuun lähtenyt lentopallojoukkue Kokkolan Tiikerit, joka pelasi monta vuotta mestaruussarjassa ja voittikin sen kaudella 1977 - 1978. Vuonna 2008 Tiikerit aloittivat taas toimintansa pitkän tauon jälkeen. Kokkolassa on Suomi-sarjaa pelaava jääkiekkojoukkue, Kokkolan Hermes. Hermeksen kotihalli on Kokkolan jäähalli. Hermes on pelannut 1950- ja 60-luvuilla Mestaruussarjassa sekä myöhemmin pitkän aikaa 1. divisioonassa. Salibandyseura Nibacos edustaa Kokkolaa 2. divisioonassa. Kokkolan Veikot ja Gamlakarleby idrottsförening ovat tunnetuimmat yleisurheiluseurat, jotka ovat tuottaneet useita menestyneitä urheilijoita Suomeen.
Uskonnolliset yhteisöt.
Kokkolassa toimii evankelisluterilainen Kokkolan seurakuntayhtymä, johon kuuluu viisi seurakuntaa: Kokkolan suomalainen seurakunta, Kaustisen ja Ullavan seurakunta, Kälviän seurakunta, Lohtajan seurakunta sekä ruotsinkielinen Karleby svenska församling. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä toimii paikkakunnalla evankelisuus, jolla on paikkakunnalla muun muassa opiskelijatoimintaa opiskelijajärjestönsä Evankelisten Opiskelijoiden kautta, herännäisyys, rauhansanalaisuus, jolla on siellä sekä suomenkielinen paikallisosasto Kokkolan Rauhan Sana että ruotsinkielisten Närvilän rukoushuone sekä vanhoillislestadiolaisuus, jolla toimii paikkakunnalla Kokkolan seudun rauhanyhdistys sekä Ullavan ja Kälviän Rauhanyhdistys. Lisäksi Kokkolassa toimii Suomen Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisö nimeltä Andreas-yhteisö.
Muita kirkkokuntia edustaa ensinnäkin helluntaiherätys, johon Kokkolassa kuuluvat Kokkolan helluntaiseurakunta, jolla oli vuonna 2008 yli 400 jäsentä, Lohtajan helluntaiseurakunta, Kälviän helluntaiseurakunta, jolla oli vuonna 2011 420 jäsentä, Ullavan helluntaiseurakunta, jolla oli vuonna 2011 84 jäsentä sekä ruotsinkielinen Karleby Betaniaförsamling. Näistä Kokkolan helluntaiseurakunta on Suomen Helluntaikirkon jäsen. Lisäksi paikkakunnalla esiintyvät baptismi, jota edustavat itsenäinen Kokkolan Baptistiseurakunta, jolla oli vuonna 2011 217 jäsentä sekä ruotsinkielinen Karleby Baptistförsamling, joka on Finlands svenska baptistsamfundin jäsen sekä adventismi, jota edustaa Suomen Adventtikirkon Kokkolan Adventtiseurakunta.


Oulun lääni.
Oulun lääninhallitus ja maaherran virka-asunto
Oulun lääni () oli vuodesta 1775 vuoteen 2009 yksi Suomen lääneistä. Se rajoittui pohjoisessa Lapin lääniin, idässä Murmanskin alueeseen ja Karjalan tasavaltaan, kaakossa Itä-Suomen lääniin, lounaassa Länsi-Suomen lääniin ja lännessä Pohjanlahteen. Läänin pääkaupunki oli Oulu.
Historia.
"Historiaa, maantiedettä ja kulttuuria myös artikkelissa Pohjanmaa"
Oulun lääni perustettiin vuonna 1775 entisen Pohjanmaan läänin pohjoisosasta. Vuonna 1809 Haminan rauhan jälkeen Lapin historiallinen maakunta ja Tornionlaakson itäpuoli liitettiin Oulun lääniin Ruotsille jääneestä Västerbottenin läänistä. Petsamon alue liitettiin lääniin vuonna 1922. Oulun läänin pohjoisosa erotettiin Lapin lääniksi vuonna 1938. Osa lääniin kuulunutta Kuusamon kuntaa menetettiin Neuvostoliitolle 1940.
Oulun lääni säilyi rajoiltaan entisellään vuoden 1997 lääniuudistuksessa. Lääniin perustettiin kaksi maakuntaa: Pohjois-Pohjanmaa ja Kainuu.
Valtion aluehallintoa läänin alueella hoitaa nykyään Pohjois-Suomen aluehallintovirasto.
Hallinto.
Lääninhallitus oli seitsemän ministeriön ohjaama valtion aluehallintoviranomainen. Lääninhallituksen tehtävä oli edistää läänin asukkaiden hyvinvointia ja tukea kuntia peruspalveluiden järjestämisessä ja kehittämisessä.
Maa- ja seutukunnat.
Oulun läänissä oli kaksi maakuntaa ja yhdeksän seutukuntaa.
Vaakuna.
Oulun läänin vaakunassa halkoisen kilven heraldisesti oikeanpuoleisessa kentässä oli historiallisen Pohjanmaan vaakuna ja vasemmanpuoleisessa kentässä Kajaanin kaupungin vaakunasta Kajaanin linna. Kilven päällä oli herttuakunnan kruunu.
Lähteet.
*


Asikkala.
Asikkala on Suomen kunta, joka sijaitsee Päijät-Hämeen maakunnassa. Kunnassa asuu henkilöä. Kunnan pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Naapurikuntia ovat Heinola, Hollola, Hämeenkoski, Hämeenlinna, Nastola, Padasjoki ja Sysmä.
Kunnan keskustaajama Vääksy sijaitsee Vesijärven ja Päijänteen välisellä kannaksella. Järviä yhdistää Vääksyn kanava sekä Vääksynjoki. Vääksyn läpi kulkee Päijänteen länsipuolinen valtatie 24 sekä seututie 313:n ja seututie 314:n yhtenäinen väylä. Asikkalan pikavuoropysäkit ovat Tallukka valtatie 24:llä, ns. vanhan Vääksyn tori, joka sijaitsee Vääksyn vanhan keskustan puolella sekä Asikkalan kirkonkylä ja Kalkkisten tienhaara seututie 314:llä.
Lahti-Vesivehmaan lentokenttä ja Kalkkisten kanava sijaitsevat kunnan alueella. Vääksyssä toimii myös maailman suurimpiin kalastusvälineiden tuottajiin kuuluvan Rapala VMC -konsernin uistintehdas.
Asikkalan Kalkkisten kylässä toimii myös toinen uistinvalmistaja Finlandia-Uistin Oy, joka on perustettu vuonna 1963.
Tällöin veljekset Hannu ja Kalevi Kangas kehittelivät Nils Master tuotemerkin.
Kunnassa toimii evankelisluterilainen Asikkalan seurakunta
, Suomen Vapaakirkkoon kuuluva Asikkalan vapaaseurakunta, helluntaiherätykseen kuuluva Vääksyn helluntaiseurakunta sekä Jehovan todistajien Vääksyn seurakunta.
Kylät.
Asikkalan kunta jakautuu 25 maakirjakylään: Anianpelto, Asikkalan kirkonkylä, Kurhila, Iso-Äiniö, Joenniemi, Kalkkinen, Keltaniemi, Kopsuo, Kurhila, Muikkula, Mustjärvi, Myllykselä, Paakkola, Pulkkila, Pätiälä, Reivilä, Riihilahti, Salo (johon kuuluu Salonsaari), Särkijärvi, Urajärvi, Vehkoo, Vesivehmaa, Viitaila, Vähimaa ja Vähä-Äiniö.
Jokapäiväisessä käytössä ovat kuitenkin useammasta kylästä koostuvat kyläkunnat, esimerkiksi Vääksy (keskustaajama, joka muodollisesti ei ole maakirjakylä), Kalkkinen (yleisesti koko Pohjois-Asikkala), Asikkalan kirkonkylä, Vesivehmaa, Urajärvi, Kurhila-Hillilä ja Iso-Äiniö.
Luonnonsuojelualueet.
Asikkalan Natura 2000-luonnonsuojelualueet ovat Asikkalan letot, Aurinkovuori, Evon alue, Kalkkistenkoski, Kutajärven alue, Mukkulammi, Päijänteen alue, Pitkäkallion metsä, Riihikallio-Pilkanmäki, Romioja, Tupsuvuori, Urajärvi, Valtionkärki, Vanhan kartanon idänverijuurialue ja Vähäpää.
Entiset kansanedustajat ja valtiopäivämiehet.
Lisäksi monilla kuuluisilla ihmisillä on (ollut) Asikkalassa vapaa-ajan asunto. Näin esimerkiksi Toivo Kärki, Urho Kekkonen, sisäministeri Heikki Ritavuori ja historioitsija-valtiomies J. R. Danielson-Kalmari ovat olleet kesäasikkalalaisia.
Tunnustuksia.
Asikkalan kolme kylää on saanut Päijät-Hämeen vuoden kylän kunniamaininnan: Urajärvi 2004, Kurhila-Hillilä 2000 ja Kalkkinen 1997 ensimmäisenä Päijät-Hämeessä.
Asikkalan murre.
Asikkalassa puhuttu kielimuoto kuuluu hämäläismurteisiin, tarkemmin kaakkoishämäläisten murteiden Hollolan ryhmään yhdessä muun muassa Lahden, Heinolan,
Lammin, Padasjoen, Orimattilan ja Nastolan kanssa.
Asikkalan murteen erottuvimpia piirteitä on yleiskielen "d":n vastineena kuultava heleä "l": esimerkiksi "pata": "palan". Tämä piirre on nykyisin jo varsin
Asikkala on yhdessä Padasjoen ja Heinolan kanssa hämäläismurteiden äärireunalla. Asikkalan pohjoispuolella sijaitseva Sysmä kuuluu näet jo itämurteiden ja
niiden savolaismurteiden puolelle. Pitäjien välinen raja on suomen kielen murrekartan jyrkimpiä, vaikka nykyisin murre-erot ovat huomattavasti tasaantuneet.


Askola.
Askola, aikaisemmin Askula on Suomen kunta, joka sijaitsee Uudenmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on maata ja loput  km² sisävesialueita.
Askolan naapurikuntia ovat Myrskylä, Mäntsälä, Pornainen, Porvoo ja Pukkila.
Kunnassa toimii evankelisluterilainen Askolan seurakunta.
Maantiede.
Askolan päätaajamat ovat Askolan kirkonkylä ja Monninkylä. Muita kyliä ovat Huuvari, Juornaankylä, Korttia, Nalkkila, Nietoo, Puhar-Onkimaa, Särkijärvi, Tiilää, Vahijärvi ja Vakkola.
Askolan vesialueita ovat Porvoonjoki ja 11 järveä kunnan itäosassa.
Askolassa ei ole Natura-alueita, mutta viisi kallioaluetta on luokiteltu valtakunnallisesti arvokkaiksi. Yhdessä niistä, Kirnukalliossa ovat kuuluisat Askolan hiidenkirnut. Porvoonjokilaakson valtakunnallisesti arvokas maisema-alue ulottuu myös Askolan puolelle. Kulttuurimaisemana on suojeltu myös Prestbackan kartano ja Pappilanharjun luonnonsuojelualue.
Väestö.
Tilastokeskuksen ennusteen mukaan Askolan väkiluku kasvaa tasaisesti ja ylittää 5000 ennen vuotta 2020.
Askolalaisisten koulutustaso on keskimääräistä alhaisempi. Noin 40 prosentilla ei ole tutkintoa, osuus on suurempi kuin keskimäärin Uudellamaalla tai koko maassa. Alle 20 prosentilla 15 vuotta täyttäneistä on vähintään alimman korkea-asteen tutkinto.
Historia.
Muinaisjäännösrekisterissä on 235 löytöä Askolan alueelta. Kopinkallion kvartsilouhos on valtakunnallisesti merkittävä muinaisjäännös. Maanviljelys on aina ollut tärkeää, ja alue on ollut tiheästi asuttu jo kivikaudella. Aluksi Askolassa harjoitettiin kaskiviljelyä, 1700-luvun kuluessa siirryttiin peltoviljelyyn.
Askolan seurakunta oli osa Porvoota vuoteen 1639, jolloin siitä tuli kappeliseurakunta. Se itsenäistyi lopullisesti vuonna 1896. Askolan kirkko valmistui vuonna 1799.
Päätöksenteko.
Askola kuuluu Uudenmaan vaalipiiriin ja sen kunnanvaltuustossa on 27 kunnanvaltuutettua.
Vuonna 2008 valitussa valtuustossa suurin puolue on Keskusta, jolla on 11 valtuutettua. Kokoomuksella on kuusi ja sosliaalidemokraateilla on viisi paikkaa. Vasemmistoliitto ja Vihreät saivat kumpikin kaksi valtuutettua ja Perussuomalaiset yhden.
Palvelut.
Askolassa on viisi alakoulua, yläaste, lukio ja ammattikoulu. Alakoulut toimivat Kirkonkylän, Monninkylän, Juornaankylän, Särkijärven ja Vahijärven kylissä.
Askolan kirjasto toimii kuudessa paikassa: kirkonkylässä, Monninkylässä ja neljällä koululla.


Aura (kunta).
Aura (entinen nimi Prunkkala) on Suomen kunta, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa. Auran naapurikunnat ovat Lieto, Pöytyä, Rusko, Tarvasjoki ja Turku.
Auran halki kulkevat Turun ja Tampereen välinen valtatie 9, josta erkanee kunnan alueella kantatie 41 Huittisiin, Seututie 224 Saloon, Auran keskustasta lähtevä Seututie 222 Turkuun ja kyseisen keskustan halkoo Turun ja Toijalan välinen rautatie. Auran kunnassa ei ole yhtään järveä.
Historia.
Auran kunta on muodostettu kahdesta eri alueesta: "Asemanseutu" kuului aiemmin Pöytyään, "Prunkkala" kuului Lietoon. Prunkkala perustettiin Liedon kappeliseurakunnaksi vuonna 1636. Asemanseutu taas sai alkunsa vuonna 1876, jolloin sinne avattiin rautatieasema. Asema merkitsi alueelle suurta nousukautta, ja se kehittyikin hyvin nopeasti. Tämän seurauksena Asemanseutu ja Prunkkala yhdistettiin omaksi kunnakseen vuonna 1917.
Uskonnolliset yhteisöt.
Kunnassa toimii evankelis-luterilainen Auran seurakunta sekä lähinnä helluntaiherätykseen lukeutuva Auranmaan Lähetysseurakunta.
Kulttuuriympäristö.
Aurassa on kolme valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä: Käyrän kasvatuslaitos, Laukkaniityn kylä ja myös Aurajoen maisematienä tunnettu Varkaantie.
Kylät.
Hypöinen, Järvenoja, Järykselä, Karviainen, Kinnola, Kuuskoski, Käetty, Lahto, Laukkaniitty, Leikola, Leinakkala, Leppäkoski, Pitkäniitty, Prunkkala, Seppälä, Simola, Viilala


Brändö.
Brändö (aik.) on Suomen kunta, joka sijaitsee Ahvenanmaan maakunnassa. Brändön asukasluku on () ja pinta-ala  km², josta  km² maata,  km² sisävesiä ja  km² merta (). Brändön naapurikunnat ovat Kumlinge, Kustavi, Parainen ja Sottunga.
Kunta on yksikielisesti ruotsinkielinen, ja  prosenttia sen asukkaista on ruotsinkielisiä. Äidinkieleltään suomenkielisiä on  prosenttia.. Ennen itsehallintoaikaa (ennen vuotta 1922) eräillä Ahvenanmaan kunnilla oli suomenkielisiä nimimuotoja, jotka eivät ole jääneet käyttöön Maarianhaminaa lukuunottamatta. Brändön suomenkielinen nimimuoto oli "Präntiö".
Brändön vaakunan on suunnitellut Matts Dreijer ja se on vahvistettu vuonna 1952.
Brändön maa-ala muodostuu yksinomaan pienistä ja keskisuurista saarista. Huomattavimpia niistä ovat pääsaaren lisäksi Jurmo, Åva, Fiskö, Långö, Lappo ja Torsholma. Kunnan alueella sijaitsevat Ahvenanmaan saariston pohjoisimmat saaret. Brändön itäpuolella on Kihdin ja länsipuolella Lappveden merenselkä. Kunnan eteläisimpien ja pohjoisimpien saarten välinen etäisyys on noin 60 kilometriä.
Kunnan rikkonaisuuden vuoksi liikenneolot olivat pitkään hankalat, mutta viime vuosikymmeninä ne ovat parantuneet uusien teiden ja saaria yhdistävien siltojen ansiosta. Brändön asukkaiden asiointi suuntautuu Maarianhaminan ohella merkittävässä määrin myös Turkuun ja Uuteenkaupunkiin.
Kunnassa toimii evankelisluterilainen Brändö-Kumlingen seurakunta (Ahvenanmaan pohjoinen saaristoseurakunta). Brändö mainittiin Kumlingen kappeliseurakuntana 1540-luvulla ja se itsenäistyi vuonna 1866.
Brändön halki on kulkenut Turun ja Tukholman välinen Suuri Postitie vuosina 1638–1910. Tie saapui Kumlingesta Lappveden selän yli Baggholmaan, josta se eteni pääsaaren poikki ja edelleen Kihdin selän yli Kustavin Vartsalaan.
Kylät.
Asterholma, Baggholma, Björnholma, Brändö, Fiskö, Jurmo, Korsö (), Lappo, Torsholma, Åva.
Liikenneyhteydet.
Brändöhön pääsee Ålandstrafikenin lautalla Kustavista ja Kumlingesta. Kunnan sisäistä liikennettä hoidetaan lautoilla Åvasta Jurmoon ja Torsholmasta Lappoon ja Asterholmaan. Lappon kautta on lossiyhteys Kumlingeen kuuluvaan Björköhön. Turusta on säännöllinen linja-autoyhteys lautalla Kustavin ja Åvan kautta Torsholmaan.


Eckerö.
Eckerö (aik.) on Suomen kunta, joka sijaitsee heti Manner-Ahvenanmaan länsipuolella. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on merialueita ja  km² sisävesiä. Väestötiheys on asukasta/km². Kunta on yksikielisesti ruotsinkielinen ja  prosenttia sen asukkaista on ruotsinkielisiä.
Yleistä.
Eckerön keskuspaikka on Storby, joka on Ahvenanmaan suurimpia maaseututaajamia. Etäisyys Maarianhaminaan on noin 35 kilometriä. Ainoa naapurikunta on Hammarland idässä; Hammarlandiin kuuluu myös saaristo Eckerön länsipuolella. Storbyhyn päättyvä päätie 1 ylittää Eckerön ja Hammarlandin rajalla Marsundin salmen. Eckeröstä pääsee Eckerö Linjenin laivalla Ruotsiin Grisslehamniin.
Turismi on Eckerön merkittävimpiä elinkeinoja. Eckerö on yksi Pohjoismaiden aurinkoisimpia paikkoja aurinkotunneissa mitattuna. Kunnassa sijaitsee useita hotelleja, matkakoteja, ravintoloita, kahviloita, mökkikyliä ja uimarantoja. Eckerö on kesäisin erityisesti suosittu leirintämatkailijoiden kohde. Kunnassa sijaitsee peräti viisi leirintäaluetta.
Eckerössä sijaitsee myös yksi Pohjois-Euroopan suurimpia urheiluhalleja, Ahvenanmaan suurin rakennus Eckeröhallen, jossa järjestetään paitsi urheilutapahtumia myös konsertteja, messuja ja muita suuria yleisötapahtumia.
Eckerön vaakunan suunnitteli Matts Dreijer ja se vahvistettiin vuonna 1952.
Kunnassa toimii evankelisluterilainen Eckerö församling, joka kuuluu Porvoon hiippakuntaan. Eckerö mainittiin Hammarlandin kappelina jo vuonna 1427. Seurakunta itsenäistyi vuonna 1879.
Luonto.
Eckerön pääsaari on pinta-alaltaan Ahvenanmaan saarista kolmanneksi suurin ja koko Suomen merialueiden saarista seitsemänneksi suurin heti Lemlandin pääsaaren jälkeen. Pienempiä saaria ja luotoja, joista suurin osa on asumattomia, on kaikkiaan parisataa. Pinnanmuodoiltaan Eckerön alue on alavaa ja korkeuserot ovat vähäisiä. Maisemakuvaa luonnehtivat toisaalta laajat kalliopaljastumat, toisaalta lähes lehtomaisen rehevät metsiköt.
Eckerön kunnan alueelta on tavattu erittäin harvinainen taarna, jonka kasvupaikkoja on koko Suomen alueella tiedossa vain muutamia. Kunnassa esiintyy melko runsaslukuisena muualla Suomessa harvinainen tyrni.
Kylät.
Björnhuvud (Björnhovda), Finbo, Kyrkby, Marby, Storby, Torp, Överby
Nähtävyyksiä.
Eckerön kunnan länsirannalla Storbyssä sijaitsee mahtipontinen C. L. Engelin suunnittelema Posti- ja tullitalo, joka valmistui Tukholmasta Turkuun johtaneen ns. Suuren Postitien etapiksi vuonna 1828. Lähellä postitaloa on vuonna 1946 pystytetty postinkuljettajien muistomerkki. Postitie jatkui Eckerön saaren poikki ja Marsundin salmen yli Hammarlandin puolelle.


Elimäki.
Elimäki () on entinen Suomen kunta Kymenlaaksossa. Sen väkiluku oli vajaat 8 300 henkeä. Elimäki oli pääosin maaseutumainen kunta, jonka asukkaista vajaat kaksi kolmannesta asui taajama-alueella. Kunnan suurin taajama oli Koria, joka sijaitsee Kymijoen varrella vastapäätä Kouvolaa, sekä Kirkonkylä.
Elimäki, Anjalankoski, Jaala, Kouvola, Kuusankoski ja Valkeala liittyivät yhdeksi suurkunnaksi vuoden 2009 alussa. Kaupungin nimeksi tuli Kouvola ja asukasluvuksi lähes 90 000.
Historia.
Pyhtään seurakuntaan kuuluneen Elimäen ensimmäinen kappelikirkko on rakennettu luultavasti 1570-luvulla. Kappeli sijaitsi kuivatetun Elimäenjärven etelärannalla lähellä nykyistä Elimäen kirkkoa. Nykyinen kirkko valmistui 1638.
Ruotsin kuningas Kaarle IX menetti hevosensa Kirkholman taistelussa, joka käytiin Ruotsin ja Puolan armeijoiden välillä lähellä Riikaa vuonna 1605. Ratsumestari Henrik Wrede antoi hänelle oman hevosensa ja siten todennäköisesti pelasti kuninkaan hengen. Wrede itse kuoli taistelussa. Kiitollisena henkensä pelastamisesta kuningas Kaarle IX lahjoitti Wreden leskelle Gertrud von Ungernille laajan läänityksen nykyisen Elimäen kunnan alueelta. Tämän lahjoituksen myötä Wreden suku nousi alueen voimasuvuksi. Vuonna 1649 maat siirtyivät edelleen ratsumestarin pojalle Kasper Wredelle ja myöhemmin edelleen de la Gardie -suvulle.
Anjalan evankelis-luterilainen seurakunta erotettiin itsenäiseksi seurakunnaksi Elimäestä vuonna 1863. Elimäen naapurikunnat olivat kunnan lakkautushetkellä Anjalankoski, Iitti, Kouvola, Kuusankoski, Lapinjärvi, Ruotsinpyhtää ja Valkeala.
Peippolan kartanon omistaja Emil sekä Mustilan kartanon omistajat Ernst ja Wilhelm af Forselles allekirjoittivat Elimäen kansakoulun perustamisasiakirjan 31. toukokuuta 1864. Elimäelle perustettin Suomen ensimmäinen kuntakokouksen korvaava kunnanvaltuusto 8. maaliskuuta 1868.
Vaakuna.
Vaakunan hopeisessa yläkentässä on kuvattu musta, takajaloilleen noussut, kruunupäinen hevonen, jonka kruunu, kaviot ja valjaat ovat kultaa. Punaisessa alakentässä on kaksi hopeista päivätyökapulaa ristissä ja niiden yläpuolella hopeinen neliapila. Ratsuhevonen liittyy Elimäen historiaan Wrede-suvun kautta. Päivätyökapulat viittaavat torpparilaitokseen. Apilanlehti symboloi maanviljelyä, joka on kunnan pääelinkeino. Elimäen vaakuna on ollut käytössä vuodesta 1951, ja sen on suunnitellut Eero-Eetu Saarisen aiheiden pohjalta Gustaf von Numers.
Kylät.
Elimäki (kirkonkylä), Haapala, Hongisto, Huitila, Hämeenkylä, Joensuu, Jokela, Kesola, Koria, Koskisto (Teutkoski), Kulhua, Lakiasuo, Löytty, Metsäuoti (Mettuoli), Metsäkulma, Mettälä, Moisio, Mommola, Mustila, Myllylä, Mäkiselkä, Naaranoja (Naara), Nappa, Niinimäki, Nokkala, Peippola, Pitkäsilta, Porrassuo, Rahikkala, Ratula, Raussila, Soiniitty, Takamaa, Teuroinen, Villikkala, Vilppula, Värälä, Vähä-Moisio,


Enonkoski.
Enonkoski on Suomen kunta, joka sijaitsee Saimaan rannalla Etelä-Savon maakunnassa. Kunta on perustettu vuonna 1882. Asutusta alueella on ollut jo kivikauden ajalla. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on sisävesiä, rantaviivaa kunnalla on 840 kilometriä, josta suojeltua on runsas neljäsosa. Väestötiheys on asukasta/km2.
Enonkoski on asukasluvultaan entisen Itä-Suomen läänin pienin kunta. Enonkosken naapurikuntia ovat Kerimäki ja Savonlinna.
Enonkosken kirkonkylässä sijaitsevat Saimaan kalantutkimus- ja vesiviljelylaitos, vuonna 1886 rakennettu Enonkosken kirkko, 1992 valmistunut kunnankirjasto ja liikuntatalo (1988), pitäjänmuseo ja yleinen uimaranta. Kylästä löytyy myös muita peruspalveluita, kuten kaksi elintarvikemyymälää, pankki, posti ja kahvila, vanhusten ja vammaisten hoitokoteja sekä huumekuntoutuskeskus. Lähin lentokenttä on Savonlinnan lentokenttä ja tärkein tie Seututie 471 etelään Savonlinnaan ja pohjoiseen Heinäveden Sappuun.
Kylät.
Hanhijärvi, Hyypiänniemi, Ihamaniemi, Karvila, Kattilanmäki, Jokisivu, Laasala, Makkola, Muhola, Paakkunala, Rekitaipale, Simanala, Suurimäki, Vuorikoski ja Vääräntaus.
Nähtävyydet.
Enonkosken, Savonlinnan ja Heinäveden alueilla sijaitsevassa Koloveden kansallispuistossa on säilynyt lähes luonnontilassa jylhää, kallioista erämaaluontoa. Se on myös yhdessä Linnansaaren kansallispuiston kanssa ainoa suojeltu saimaannorpan elinympäristö.
Enonkoski on saaristokunta. Saimaan syväväylä kulkee kunnan alueen halki, minkä ansiosta Enonkoski on veneilijöiden suosima. Runsaat vesistöt antavat mahdollisuuden kalastukseen ja luonnossa liikkumiseen. Talvisin Enonkoskella ylläpidetään liikuntapaikkoja, jäälatuja ja retkiluistelurataa.
Ihamaniemen kylässä Suomen ainoa luterilainen luostari, Enonkosken luostari. Kirkonkylällä sijaitsee myös museosillaksi hyväksytty vanha kivisilta.
Tapahtumia.
Jokavuotiset Kalamarkkinat heinäkuussa, Enonkosken kesätapahtuma, Joulukuhinat.
Kunnanvaltuusto.
Jakauma on sama kuin kunnallisvaaleissa 2004.
Urheilu.
Enonkoskelainen lentopalloseura Enonkosken Pyrintö pelaa miesten 2.sarjasa. Seura harjoittaa myös junioritoimintaa. Jalkapalloseura Karvilan Kivekkäillä on useita juniorijoukkueita, harrastejoukkueita sekä naisten edustusjoukkue. Enonkosken Urheilijat harjoittaa yleisurheilu-, hiihto- ja suunnistustoimintaa. Enonkosken Urheilijoihin kuuluva Hanhijärven Pojat ry harjoittaa perheliikuntaa sekä toimii tapahtumien järjestäjänä. Soutuseura
Enonkosken Kohina ry toimii aktiivisesti samoin kuin Enonkosken Voimistelu- ja kuntoliikuntaseura ry, Kaivoksen Kalamiehet ry ja Enonkosken Tennis ry.
Alueliitokset Savonlinnaan.
Enonkosken naapurikunta Savonranta liittyi Savonlinnaan vuoden 2009 alussa. Koska kuntaliitos vaati yhteisen kuntarajan, eikä Savonrannalla ja Savonlinnalla sellaista ollut, liitettiin alueita yhdistämään Enonkosken pohjoisosasta 31,24 neliökilometrin kokoinen maakaistale uuteen Savonlinnan kaupunkiin.


Enontekiö.
Enontekiö (,) on Suomen kunta, joka sijaitsee Lapin maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Enontekiön väestötiheys on vain {formatnum: } asukasta/km2, ja se on Suomen toiseksi harvimpaan asuttu kunta Savukosken jälkeen.
Enontekiön naapurikunnat ovat Inari, Kittilä ja Muonio. Lisäksi kunta rajoittuu etelässä Ruotsiin ja pohjoisessa Norjaan.
Enontekiön kirkonkylä ja suurin taajama on nimeltään Hetta (pohjoissaameksi "Heahtta"), ja siellä on noin 800 asukasta. Muita väestökeskittymiä ovat muun muassa Kaaresuvanto ("Gárasavvon", "Gáresavvon") ja Kilpisjärvi ("Gilbbesjávri").
Kaikki Suomen yli tuhatmetriset huiput ja 60 prosenttia Suomen tuntureista sijaitsevat Enontekiöllä. Kilpisjärvellä sijaitsee retkeilykeskus ja muita retkeilypalveluita. Yhteispohjoismainen kalottireitti kulkee Enontekiön kunnan alueiden läpi. Kolmen valtakunnan rajapyykki sijaitsee 10 kilometrin päässä Kilpisjärven kylästä Norjan, Suomen ja Ruotsin rajojen kohtaamispisteessä. Suomen korkein paikka Haltilla sijaitsee 50 kilometrin vaellusreitin päässä Kilpisjärveltä. Haltin vieressä on korkein Suomen puolella kokonaan olevista tuntureista, Ridnitsohkka. Halti sijaitsee osaksi Norjan puolella. Enontekiön nimi juontuu paikasta, jossa "eno" eli "joki" saa alkunsa. Ounasjoki saa alkunsa Ounasjärvestä, jonka rannalla sijaitsee Enontekiön kirkonkylä Hetta.
Sijainti.
Enontekiö sijaitsee Lapin maakunnassa Suomen luoteisnurkassa, Ruotsin ja Norjan rajojen väliin jäävällä kapealla kaistaleella, jota nimitetään Käsivarreksi. Enontekiön pinta-ala on 8 391,52 km², ja pinta-alaltaan se on Inarin ja Sodankylän jälkeen Suomen kolmanneksi suurin kunta. Kunnan väestötiheys, vain 0,2 asukasta/km², on Suomen toiseksi matalin Savukosken jälkeen. Enontekiön naapurikuntia ovat Inari idässä, Kittilä kaakossa ja Muonio etelässä, Ruotsin puolella lännessä puolestaan Kiiruna, ja pohjoisessa Norjan rajan takana Omasvuono, Kaivuono, Raisi ja Koutokeino. Enontekiöllä on rajaa Ruotsin ja Norjan kanssa yhteensä yli 450 km. Ruotsin puolella rajan muodostavat Muonionjoki sekä sen sivujoki Könkämäeno.
Kylät.
Enontekiön keskus on kunnan eteläosassa sijaitseva Hetta, jossa asukkaita on 800. Kunnassa ei ole Enontekiö-nimistä paikkaa, mutta Hettaa kutsutaan usein myös kunnan nimellä. Muita tärkeitä kyliä ovat Suomen, Ruotsin ja Norjan rajapisteen lähellä sijaitseva Kilpisjärvi sekä Kaaresuvanto ja Palojoensuu, jotka sijaitsevat Muonionjoen varrella Ruotsin rajan tuntumassa. Suurin osa kylistä sijaitsee kunnan eteläosassa tai jokivarressa Ruotsin rajalla. Monissa tapauksissa jokivarren kylää vastapäätä joen toisella puolella on myös kylä, joka kuuluu Ruotsiin, mutta on usein samanniminen (esimerkiksi Kaaresuvanto, jonka nimi on Ruotsin puolella "Karesuando"). Sen sijaan joenvarsista syrjään jäävät Käsivarren alueet ovat täysin asumattomia.
Maasto.
Enontekiön pohjoisosa on ainoa Skandien vuoristoon kuuluva paikka Suomessa. Tämän sekä pohjoisen sijaintinsa takia Enontekiö poikkeaa niin maantieteellisesti kuin maisemallisestikin merkittävästi muusta Suomesta. Suomen korkein tunturi, 1 324 metriä korkea Halti, sekä Suomen 21 muuta yli tuhatmetristä tunturia sijaitsevat Enontekiöllä. Haltin ohella tunnetuin ja maisemallisesti silmiinpistävin tunturi on 1 029 metriä korkea Saana, jonka juuressa sijaitsee Kilpisjärven kylä. Kunnan eteläosa on vähemmän vuoristoista, mutta sielläkin kohoaa joitakin yksittäisiä tuntureita keskellä muuten alavaa maastoa.
Hieman yli 5 % kunnan pinta-alasta koostuu vesistöistä. Useiden suurten jokien lähteet ovat Enontekiöllä: esimerkiksi Muonionjoki, Ounasjoki, Ivalojoki ja Tenojoen yksi alkuhaara alkavat kunnan alueelta. Tästä Enontekiö on saanut myös nimensä: "eno" on vanha suomalainen jokea tarkoittava sana, ja "tekiö" on juonnettu tehdä-verbistä. Enontekiön 825 järveä ovat suhteellisen pieniä. Suurimpia järviä ovat Pöyrisjärvi, Kilpisjärvi ja Ounasjärvi.
Kasvisto ja eläimistö.
Enontekiön pohjoisosassa kasvillisuus on varsin niukkaa.
Enontekiön kasvillisuus on pohjoisen sijainnin takia hyvin niukkaa. Kuusen kasvualueen pohjoisraja kulkee suurin piirtein Enontekiön etelärajalla, ja männynkin kasvualue ulottuu vain noin 20 kilometriä Hettasta pohjoiseen. Tätä pohjoisempana ainoita puulajeja ovat tunturikoivu, metsähaapa ja pajut. Koivujen muodostama puuraja kulkee 600 metrissä. Enontekiö on yksi harvoista alueista maailmassa, jossa lehtipuu muodostaa puurajan. Suurimman osan Enontekiöstä muodostavat karut, puuttomat alueet ja etenkin jokivarsia reunustavat suot. Vain 19 % kunnan alueesta on metsää. Enontekiön eliöstö poikkeaa sen verran muusta Suomesta, että kasvi- ja eläinmaantieteessä Enontekiö muodostaa oman alueensa, Enontekiön Lapin. Enontekiön suurtuntureilla Kilpisjärven alueella kasvaa peräti 40 putkilokasvilajia, joita ei tavata missään muualla Suomessa. Kunnan kokonaispinta-alasta 70 % kuuluu erinäisiin suojelualueisiin: siihen kuuluu osia Pallas-Yllästunturin kansallispuistosta sekä Käsivarren, Puljun, Pöyrisjärven ja Tarvantovaaran erämaa-alueet.
Karun ilmastonsa vuoksi Enontekiöllä eläviä eläinlajeja on varsin vähän. Sieltä tavataan kuitenkin joitakin arktisten alueiden eläinlajeja, jotka eivät viihdy etelämpänä, esimerkiksi tunturisopuli, naali, tunturipöllö, keräkurmitsa, kiiruna ja sepelrastas. Näiden lisäksi eläimistöön kuuluu lukuisia piennisäkkäitä ja lintulajeja sekä luonnollisesti myös puoliksi kesytetty poro.
Ilmasto.
Enontekiön ilmastoon vaikuttavia tekijöitä ovat pohjoinen sijainti lähellä Jäämerta ja muuta Suomea suurempi korkeus merenpinnan tasoon verrattuna. Golfvirran tasoittavan vaikutuksen johdosta talvet Kilpisjärvellä eivät ole aivan yhtä kylmiä kuin enemmän mannerilmastoa muistuttavassa Keski-Lapissa, mutta vastaavasti kesät ovat lyhyempiä ja viileämpiä. Kuitenkin mantereisella Enontekiön Palojärvellä on Suomen kylmimmät talvilämpötilat, kylmimmän kuun, eli tammikuun keskilämpötila on siellä -15.3C kun se Kilpisjärvellä on -13.6C.
Enontekiöllä on keskimäärin Suomen alhaisimmat lämpötilat. Kilpisjärvellä vuoden keskilämpötila on -1,9 °C, ja Palojärvellä -2,6C kun se esimerkiksi Helsingissä on noin +5 °C. Näissä äärimmäisissä ilmasto-olosuhteissa kasvukausi kestää vain hieman yli 100 päivää, ja talvi on varsin pitkä, vajaat 200 päivää. Vuotuinen sadanta on 459 mm. Talvella voi sataa runsain määrin lunta: suurin Suomessa koskaan mitattu lumensyvyys on 19. huhtikuuta 1997 Kilpisjärvellä mitattu 190 cm. Pysyvä lumipeite sataa yleensä lokakuussa ja sulaa vasta toukokuun lopun tienoilla. Suojaisiin paikkoihin saattaa jäädä lunta pitkäksikin aikaan, ja siksi Kilpisjärvellä on perinteisesti järjestetty juhannusöisin hiihtokisa.
Enontekiön kunnan alue sijaitsee noin 200–300 km napapiiristä pohjoiseen. Tästä syystä vuodenaikojen välillä on erittäin suuri ero auringonvalon määrässä. Kilpisjärvellä paistaa keskiyön aurinko toukokuun 22. päivästä 22. päivään heinäkuuta, ja vastaavasti kaamos alkaa 25. marraskuuta ja päättyy 17. tammikuuta. Enontekiöllä näkyy enemmän revontulia kuin missään muualla Suomessa: Kilpisjärven seudulla niitä voi seurata pimeänä vuodenaikana kirkkaalla säällä keskimäärin kolmena yönä neljästä.
Liikenne.
Enontekiön läpi kulkee merkittävästi matkailijoita Suomeen, Ruotsiin ja Norjaan. Tärkeimmät liikenneväylät ovat valtatie 21 ja kantatie 93. Enontekiöllä sijaitsevat myös Enontekiön lentoasema ja Kilpisjärven helikopterikenttä.
Väestö.
Enontekiöllä asui vuoden 2008 lopussa 1 915 henkilöä. Heistä puhui äidinkielenään suomea 1 710 henkeä, saamea 177 ja ruotsia 12 henkeä. Muita kieliä puhui 16 henkilöä ja ulkomaan kansalaisia oli 23. 1990 kunnassa asui 2 472 henkilöä joten väkiluku on laskenut 762 henkeä.
Uskonnolliset yhteisöt.
Kunnassa toimii evankelisluterilainen Enontekiön seurakunta, joka kuuluu Oulun hiippakuntaan. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä vaikuttaa paikkakunnalla rauhansanalaisuus, jolla on Enontekiöllä kaksi paikallisosastoa: Enontekiön isojen seurojen yhdistys sekä Enontekiön Lapin Lähetystoimikunta, joiden lisäksi paikkakunnalla järjestää toimintaa vanhoillislestadiolaisten Luoteis-Lapin Rauhanyhdistys. Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva Enontekiön helluntaiseurakunta.


Eura.
Eura on kunta Satakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Euran nimikkolintu on härkälintu ja nimikkokasvi pähkinäpensas.
Kunnan keskustaajamissa, Eurassa ja Kauttualla, on yhteensä noin 6 700 asukasta. Muita pienempiä taajamia ovat Hinnerjoen kirkonkylä, Mannila, Koskenkylä sekä Honkilahden kirkonkylä. Kuntaan liitettiin vuonna 1970 Hinnerjoen ja Honkilahden kunnat. Vuonna 2009 Euraan liitettiin Kiukainen, jolloin Euran asukasluvuksi tuli noin 12 500.Euran naapurikuntia ovat Eurajoki, Harjavalta, Kokemäki, Köyliö, Laitila, Mynämäki, Nakkila, Pöytyä, Rauma ja Säkylä.
Kunnassa toimii evankelisluterilainen Euran seurakunta sekä helluntaiherätykseen kuuluva Euran helluntaiseurakunta. Biolanin pääkonttori sijaitsee Eurassa.
Ympäristö.
Euralaisen luonnon rikkautena ovat järvet (yli 40), sekä rehevä ja vaihteleva luonto. Satakunnan Pyhäjärvi on Lounais-Suomen suurin järvi, josta huomattava osa sijaitsee Euran alueella. Järvi tunnetaan kalaisuudestaan ja vapaa-ajanviettokohteena. Koskeljärvi Euran Honkilahdella on Suomen tunnetuimpia lintujärviä. Erämaisen järven rannat on pääosin suojeltu. Järvelle on rakennettu lintutorni ja pysähdyspaikkoja luonnossa liikkumista harrastaville. Euran läpi virtaa Eurajoki, joka lähtee Satakunnan Pyhäjärvestä ja laskee Eurajoen kunnassa Olkiluodon pohjoispuolelta Pohjanlahteen.
Eurassa on myös kolme museota ja viisi kirkkoa (Euran harmaakivikirkko 1898, Hinnerjoen puukirkko 1755, Honkilahden puukirkko 1759, Kiukaisten puukirkko 1761 ja Panelian kivikirkko 1950) sekä Euran lentokenttä, jota käyttävät Euran ympäristön moottorilentäjät ja varjoliitäjät.
Historia.
Eura on Suomen merkittävimpiä kuntia esihistorialtaan. Poikkeuksellisen
runsaat, erityisesti rautakautiset löydöt (Käräjämäki, Luistari, Pappilanmäki) tekevät Euraa tunnetuksi.
Eurassa on ollut teollista toimintaa yhtäjaksoisesti yli 300 vuoden ajan. Kauttuan ruukin alue syntyi vuonna
1689, kun vapaaherra Lorenz Creutz sai vuorikollegiolta luvan perustaa rautaruukin Kauttuan kosken partaalle.
Rautaruukista alkanut teollisuus on synnyttänyt Kauttualle mielenkiintoisen asumis- ja teollisuusympäristön, Kauttuan Ruukinpuiston.
Alueella oleva rakennuskanta on pääosin 1800-luvulta. Ruukinpuistossa sijaitsee muun muassa komea klubirakennus, joka toimii nykyisin ravintolana. Klubirakennus valmistui vuonna 1802.
Vuodesta 1907 alkaen metalliteollisuus vaihtui paperin valmistukseen, kun Ahlström Osakeyhtiö perusti Kauttuan Paperitehtaan.
Kauttuan kylässä on huomattava määrä arkkitehti Alvar Aallon suunnittelemia rakennuksia, joista tunnetuimmat ovat Terassitalo ja alkuaan virkanaisten asuntolaksi suunniteltu Tipula, joka nykyään tunnetaan nimellä Villa Aalto.
Urheilu.
Euran tunnetuin urheiluseura lienee LiigaEura, joka pelaa naisten lentopallon SM-liigassa. Myös vesipallojoukkue ETU pelaa SM-tasolla. Jalkapallojoukkue Euran Pallo pelaa Satakunnan kolmosessa. Euran Kiukaisissa toimii jääkiekkojoukkue Panelian Raikas. Eurassa on myös kilpaurheiluseura Euran Raiku, jonka lajeja ovat lentopallo, yleisurheilu, beach volley ja petankki. Euran Veivi on euralainen kori- ja sulkapallojoukkue. Eura on myös tunnettu hevosurheilustaan.
Uskonnolliset yhteisöt.
Eurassa toimii evankelisluterilainen Euran seurakunta. Seurakunnalla on viisi kirkkorakennusta: Euran, Hinnerjoen, Honkilahden, Kiukaisten ja Panelian kirkot.
Tunnettuja euralaisia.
Eurasta lähtöisin olevia tunnettuja henkilöitä ovat Hinnerjoelta kotoisin oleva teknomuusikko Darude, Honkilahdelta kotoisin oleva laulaja Jussi Lammela Finlandersin kokoonpanosta, rap-artisti Puhuva Kone, MTV3:n uutistenlukija Tomi Einonen sekä Euran Daltoneina tunnettu veljesjoukko, joka tuli tunnetuksi rikoksillaan. Kauttuan kylästä on kotoisin laulaja Eija Kantola. Kansanedustaja Timo Kalli asuu Euran Kiukaisissa.
Taajamat.
Eura, Kauttua, Kiukainen, Panelia, Hinnerjoen kirkonkylä, Mannila, Koskenkylä ja Honkilahden kirkonkylä.


Eurajoki.
Eurajoki () on Suomen kunta, joka sijaitsee Satakunnan maakunnassa. Eurajoen väkiluku on henkilöä, joka on noussut 2000-luvulla yli kahdella sadalla (Satakunnassa eniten). Eurajoella asuu paljon myös ulkomaalaisia Olkiluodon työmaa-alueen takia. Eurajoen pinta-ala on  km², josta  km² on sisävesiä ja  km² merialueita. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km².
Sijainti ja liikenne.
Eurajoen naapurikunnat ovat Eura, Luvia, Nakkila ja Rauma. Eurajoen kirkonkylästä on matkaa lähimpään kaupunkiin, Raumalle, 15 kilometriä ja Poriin 37 kilometriä. Kunnan halki kulkevat valtatie 8 sekä Peipohjan ja Rauman välinen rautatie.
Parhailaan Olkiluotoon rakennetaan kolmatta ydinvoimalaa, joka on tarkoitus ottaa käyttöön vuonna 2015. Eurajoelle on suunnitteilla myös neljäs ydinvoimala.
Nähtävyydet ja palvelut.
Eurajoen tunnettu nähtävyys on Teollisuuden voiman omistama Olkiluodon ydinvoimalaitos vierailukeskuksineen. Voimalassa ovat parhaillaan käynnissä kolmannen reaktorin rakennustyöt, jotka valmistuvat aikaisintaan vuonna 2014.
Vuonna 1985 rakennetussa Eurajoen vesitornissa on 40 metrinen Foucault'n heiluri. Opetustarkoituksensa lisäksi se on matkailukohde jonne järjestetään opastettuja kierroksia. Lisäksi vesitornilla on näköalatasanne josta näkyy hyvin muun muassa Olkiluodon ydinvoimalaitos ja Vuojoen kartano. Eurajoella on myös vuonna 1964 rakennettu radio- ja televisiolähetin, Pinkjärven retkeilyalue Eurajoen ja Luvian rajalla.
Eurajoella on seitsemän koulua, lukio, uusi kunnanpäiväkoti majakka, vanhainkoti, kirjasto, Lavilan makasiini, jäähalli, Eurajoen kristillinen opisto ja kolme nuortentaloa: Lapijoella, Irjanteella sekä Eurajoen keskustassa. Keskustassa on Walkers-nuorisoillanviettokahvila, jäähalli ja keilahalli. Eurajoen keskustassa on kaksi ruokakauppaa, S-market ja K-supermarket (Eurajoen portti) sekä liikekeskus, jossa on useita liikkeitä. Teollisuusalueita on kaksi, Köykällä ja Kuusimäkelässä. Teollisuusalueet ovat laajentuneet kovaa tahtia Lapijoelle päin ja Kuusimäkelä myös Lapin suuntaan.Eurajoella on tunnettu kunnan monenlaisista virkitymiskeskuksista
Kunnassa on mm. Lahdenperän virkitymiskeskus,Pinkjärven virkitymiskeskus,Verkkokarin virkitymiskeskus.
Parhaillaan Eurajoelle mietitään toista päiväkotia, joka tulisi Lapijoelle. Myös uudelle kirjastolle haetaan paikkaa kovasti.
Eurajoella toimii kesä-heinäkuussa Kuivalahden kesäteatteri, jossa suurin osa näyttelijöistä on eurajokilaisia. Ohjaajana on Matti Mäntylä. Elokuussa järjestetään Eurajoen markkinat. Markkinoilla valitaan joka vuosi kartanoherra ja kartanorouva sekä Eurajokimissi. Eurajoen markkinoita on järjestetty jo yli kolme vuosikymmentä.mm Janne Porkka sekä Kari Salmelainen ovat juontaneet Eurajoen markkinoita. Eurajoen markkinoita on järjestetty 28 vuotta aivan kunnan keskustassa,jonka jälkeen markkinat siirrettiin pois ahtauden vuoksi
pois hiukan sivumalle,mutta kuitenkin keskustan alueella markkinoita pidetään.
Urheilu.
Eurajoen keskustassa on yli 5 kilometriä valaistua kuntorataa, luontopolku ja kiintorastiverkosto. Kunnassa on myös harjoitusravirata, autoilumoottorirata sekä kaksi tenniskenttää.
Eurajoella on seitsemän urheiluseuraa, joissa jäseniä on yli 2000. Eurajoen Veikot, joka on seuroista suurin, on keskittynyt yleisurheiluun, suunnistukseen, pesäpalloon sekä hiihtoon. Veikot on kuuluisa isojen urheilutapahtumien järjestäjä. Joukkueseuroista vahvimpia on Eurajoen Lätkä, jolla on edustusjoukkueen lisäksi useita juniorijoukkueita. FC Eurajoki pyörittää myös laajaa juniorijalkapallotoimintaa. Lentopalloa voi pelata Eurajoen Kisassa mm. keskustassa, Huhdan koululla ja Lapijoella sekä Eurajoen Pallossa. Keilailua voi harrastaa Eurajoen Ydinkeilaajissa. Eurajoen Voimistelijoilla on monipuolista sisäliikuntaa mm. nuorisotaloissa sekä kunnan uudessa kuntokeskus Flamingossa, joka on avoinna kaikille kuntolijoille joka päivä. Siellä harjoitellaan mm. zumbaa, jumppaa ja aerobicia. Eurajoen autoilumoottoriradalla Koivuniemellä järjestetään kaksi kertaa vuodessa jokamiesluokan autokilpailut. Moottoriautoradalla järjestetään usein myös harjoittelukilpailuja. Eurajoella on oma ravirata jossa pidetään usein harjoitusravikilpailuja.
Historia ja kulttuuri.
Lähellä Eurajoen suuta ovat Liinmaan linnoituksen vallit, joiden arvellaan olevan peräisin 1300-luvulta.
Keskeinen vaikuttaja Eurajoen historiassa on ollut Vuojoen kartano, jonka nykyisen empiretyylisen päärakennuksen on suunnitellut Carl Ludvig Engel. 1900-luvulle asti kartano muodosti suuren osan koko nykyisestä Eurajoesta käsittäneen yksityisen maaomaisuuden, johon kuului muun muassa vuosina 1912–1918 toiminnassa ollut Vuojoen metsärata. Vuonna 1933 kartano siirtyi Eurajoen kunnalle ja oli vuosina 1936–2003 vanhainkotina. 2000-luvulla Eurajoen kunnan omistuksessa edelleen oleva kartano on restauroitu kokous-, koulutus- ja kulttuurikeskukseksi ja ravintolaksi ja siellä on nykyään myös majoitusmahdollisuutta ja Posiva Oyn:n toimitiloja.
Eurajoen kirkko on rakennettu vuonna 1803. Arkkitehtuuriltaan se edustaa uusklassismia. Kirkkoa on korjattu 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa. Se tunnetaan myös nimellä Kustaa II Aadolfin kirkko, ja sinne mahtuu noin 1000 henkeä. Irjanteella järjestetään kerran kesässä motoristikirkkotapahtuma, joka kerää useita satoja pyöräilijöitä kirkkoon.
Irjanteen kylässä on vuodelta 1731 peräisin oleva pienempi kirkko, jonne mahtuu noin 200 henkeä. Se on muodoltaan pitkäkirkko, ja sen barokkityylinen kellotapuli on rakennettu vuonna 1758. Irjanteen kirkko on Satakunnan vanhin puukirkko. Irjanteella on myös kappeli.
Eurajoella toimii evankelisluterilainen Eurajoen seurakunta
, ja se on rukoilevaisuuden keskus.
Viime sotien jälkeen Eurajoelle asutettiin Räisälän siirtoväkeä.
Eurajoella on uusi kulttuuritalo, joka on suosittu kulttuurikohde. Parhaillaan Eurajoelle mietitään uutta kultuuritaloa, johon muuttaisi myös Eurajoen uusi kirjasto. Eurajoella järjestetään joka kesäkuu Eurajoki Games -urheilutapahtuma, jossa suomalaiset ja ulkomaalaiset urheilutähdet kilpailevat Eurajoen urheilukeskuksessa. Eurajoelle mietitään parhaillaan uuden kirjaston myötä myös uutta nuorisotaloa sekä uimahallia ja monitoimihallia.
Eurajoella on puhuttu usein kunnan kirjaston ahtaudesta, mutta nyt kunta on luvannut hakea tontin kunnan keskustasta. Uuteen kirjastoon tulee mm. kahvila, taidemyymälä, musiikkihuone ja kamarihuone.
Eurajoen kultuuritalossa voltissa sijaisee mm. apteekkimuseo.
Eurajoen Nuorisosoittokunta on perustettu vuonna 1972. Ensimmäisinä kapellimestareina toimivat Esa Laihonen ja Markku Lehtihalme.
Eurajoen vaakunan on suunnitellut Gustaf von Numers, ja se vahvistettiin vuonna 1950.
Kylät.
Auvi, Hankkila, Huhta, Ilavainen, Irjanne, Kainu, Kaukomäki, Kaukonpieli, Kirkonkylä, Koivuniemi, Kuivalahti, Köykkä, Lapijoki, Lavila, Linnamaa, Lutta, Mullila, Pappila, Pihlaus, Rikantila, Saari, Sydänmaa, Tahkoniemi, Taipale, Tarvola, Vaimala, Vuojoki ja Väkkärä.


Evijärvi.
Evijärvi on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km² josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km². Evijärven naapurikunnat ovat Kauhava, Kruunupyy, Lappajärvi, Pedersören kunta ja Veteli.
Kunnan suurin järvi on Ähtävänjoen vesistöön kuuluva Evijärvi, jonka rannalla kunnan keskustaajama sijaitsee.
Historia.
Evijärvellä on löydetty kivikautisen asutuksen jäännöksiä Hankakosken rannalta. Näsijärven vedet laskivat tuolloin Ähtävänjoen kautta Pohjanlahteen. Nykyistä huomattavasti vuolaamman Ähtävänjoen kalaisuus sekä ympäröivien erämaiden riista olivat uudisasukkaiden tärkeimpiä houkuttumia. Evijärven seutu kuului keskiajalla Pietarsaaren suurpitäjän takamaihin. Pohjanlahden rannikon ruotsalaisasutus ulottui Evijärvelle saakka, mistä ovat muistoina monet ruotsinkieliset paikannimet kuten Björbacka, Stenbacka, Norrena ja Söderena.
Evijärvi mainitaan 1500-luvun puolivälin asiakirjoissa Pietarsaareen kuuluvaksi kyläkunnaksi, jossa vuosisadan lopulla oli jo 20 taloa. Vaikka vielä 1600-luvullakin syntyi jonkin verran ruotsalaista uudisasutusta, tulivat savolaiset seudun tärkeimmiksi asuttajiksi. Asutus pysyi pitkään harvana. Väkiluku oli todennäköisesti1600-luvulla ennen suuria nälkävuosia n. 3000, 1749 se oli 505 ja 1805 jo 2426. Vuonna 1760 Evijärvestä tuli Lappajärven kappeliseurakunta ja 1865 se erotettiin omaksi seurakunnaksi. Evijärven kirkon rakensi kuuluisa alahärmäläinen Antti Hakola 1758. Ensimmäinen kirkkoherra K.A. Calamnius astui virkaansa 1877. Omaksi pitäjäksi Evijärvi tuli 1867.
1800-luvun lopulla Evijärveltä lähti Pohjois-Amerikkaan yli 2000 siirtolaista, joista kuitenkin useat palasivat myöhemmin takaisin. Vuonna 1920 kunnassa oli asukkaita 4159. Evijärven asukasluku pysyi 4000 tienoilla 1960-luvulla saakka, jolloin väestö alkoi hitaasti vähentyä. 1970-luvun puolivälissä asukkaita ole enää runsaat 3300, mutta asukasluku kääntyi vuosikymmenen lopulla jälleen kasvuun. 1985 Evijärvellä oli asukkaita 3442. 1990-luvun alussa vaikuttanut lama ja maaltamuutto vähensi kunnan asukasluku vuoteen 2011 mennessä 2761 asukkaaseen.
Luonto.
Evijärvi on Etelä-Pohjanmaan Järviseudun kunta, jonka maisemia hallitsevat kumpuilevat metsämaat, pienet peltolaikut ja lukuisat järvet.
Kallioperä on suurimmaksi osaksi biotiittiplagioklaasigneissiä, gneissigraniittia sekä amfibioliittia. Särkijärven kylästä noin kilometrin verran luoteeseen on usean metrin vahvuinen kvartsisuoni. Kallio paljastumia on eniten Lepistönmäen, Haapajärven ja Kuoppa-ahon välisellä alueella. Yleisin maalaji on moreeni, joka muodostaa paikoin pitkittäisselänteitä, drumliineja. Moreeni on usein paikoin turpeen peitossa. Savea ja hiekkaa on jokien ja järvien rannoilla kapeina vyöhykkeinä, jotka on yleensä raivattu pelloiksi. Jonkin verran myös kivisiä moreenimaita on raivattu viljelymaiksi. Pinnanmuodoiltaan Evijärvi kuuluu Etelä-Pohjanmaan kankareseutuun. Vaihtelevinta maasto on kunnan itä- ka pohjoisosissa. Alueen korkein kohouma on Kuoppa-ahosta länteen ylittää 90m tason.
Kunnan maisemaa elävöittävät lukuisat järvet, joista suurin on sata saarinen Evijärvi. Evijärven aikaisemmin hyvin runsas kalakanta on järven säännöstelyn aloittamisen (1954) jälkeen vähentynyt. Lisäksi rehevöityminen on hävittänyt järven arvokalakannan lähes kokonaan. Järveen on kalakannan elvyttämisen vuoksi istutettu kuhaa, järvitaimenta, planktonsiikaa ja järvisiikaa. Kuntaa luode-kaakkoisuunnassa halkovista joista on huomattavin koskinen Ähtävänjoki.
Kylät.
Evijärvi, Haapajärvi, Ina (Ena), Jokikylä, Kerttuankylä, Kivijärvenkylä, Lahdenkylä, Sydänmaa, Särkikylä
Uskonnolliset yhteisöt.
Evijärvellä toimii evankelisluterilainen Evijärven seurakunta. Paikkakunnalla toimii myös vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen Evijärven rauhanyhdistys. Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen lukeutuva Evijärven helluntaiseurakunta sekä vuonna 1988 perustettu Suomen Adventtikirkkoon kuuluva Evijärven (Järviseudun) adventtiseurakunta.


Finström.
Finström on Suomen kunta, joka sijaitsee Ahvenanmaan maakunnassa. Finströmissä oli asukasta. Finströmin pinta-ala oli maanmittauslaitoksen mittausten mukaan  km², josta  km² on maata,  km² sisävesialueita ja loput  km² merivesialueita.
Yleistä.
Finström sijaitsee Manner-Ahvenanmaan keskiosissa. Sen länsipuolella on Hammarland, pohjoispuolella Geta, itäpuolella Saltvik ja Sund ja eteläpuolella Jomala. Kunnan keskuspaikka on Godby, jossa sijaitsevat kunnanvirasto, kaupat, pankki, posti ja koulu. Getaan vievä päätie 4 erkanee siellä Sundin Prästöhön vievästä päätie 2:sta. Päätie 2 ylittää aiemmin vaikeasti ylitettävän Färjsundetin salmen Saltvikin rajalla vuonna 1937 valmistunutta Färjsundin siltaa pitkin. Ennen siltaa tie puhkaisee Färjsundin tunnelissa kallion, jonka päällä on kahvila "Uffe på berget" sekä näkötorni. Finströmin toinen peruskoulu sijaitsee Pålsbölessä.
Kunta on yksikielisesti ruotsinkielinen ja  prosenttia sen asukkaista puhuu äidinkielenään ruotsia. Suomenkielisiä on vain  prosenttia. Finström on Suomen toiseksi ruotsinkielisin kunta. Kunnan vaakunan on suunnitellut Matts Dreijer, ja se on vahvistettu vuonna 1951.
Pålsbölen kylässä, entisessä Strömsvikin kartanossa, on vuodesta 1898 toiminut Ahvenanmaan kansanopisto "(Ålands folkhögskola)", joka aloitti toimintansa Jomalassa vuonna 1895.
Finström, Jomala ja Saltvik muodostavat yhdessä Ahvenanmaan merkittävimmän maatalousalueen. Godbyssa toimii Ahvenanmaan ainoa panimo Ålands Bryggeri, joka valmistaa Stallhagen-olutta.
Luonto.
Huolimatta sijainnistaan Ahvenanmantereen keskiosassa Finströmin maisemakuva on saaristomainen, koska monet kapeat merenlahdet työntyvät eri suunnilta syvälle kunnan alueelle. Maan kohoamisen vuoksi monien lahtien pohjukat ovat aikaa myöten kuroutuneet pieniksi järviksi. Godbyn länsipuolella sijaitsevat koko Ahvenanmaan suurimmat järvet, suurimpana Långsjön. Pinnanmuodostukseltaan Finströmin alue on tasaista tai loivasti kumpuilevaa. Kunnan pohjoisosassa korkeuserot ovat kuitenkin suurempia muun Ahvenanmantereen pohjoisosan tavoin. Maakunnalle leimaa-antava punainen graniitti on hyvin näkyvissä jyrkänteissä ja avokallioilla. Kasvillisuus on varsin rehevää ja runsaslajista ja metsät ovat monin paikoin lehtomaisia.
Historiaa.
Finströmin alueelta on tehty erittäin runsaasti muinaislöytöjä. Pysyvä asutus lienee syntynyt ajanlaskun alun jälkeisen ensimmäisen vuosituhannen puolivälin tienoilla, jolloin ensimmäiset asukkaat saapuivat Ruotsista.
Finströmin tiedetään olleen oma kirkkoherrakuntansa jo vuonna 1322. Seurakunnasta erosi Geta vuonna 1906. Nykyään näillä kunnilla on kuitenkin yhteinen evankelisluterilainen seurakunta, Finström-Geta församling, joka kuuluu Porvoon hiippakuntaan.
Finströmin kirkko on yksi Ahvenanmaan keskiaikaisista kivikirkoista. Tohtori Markus Hiekkanen on ajoittanut tämän arkkienkeli Mikaelille omistetun kirkon rakentamisen vuosille 1445–1455. Kirkon nykyiset urut ovat valmistuneet vuonna 1974. Vanhat urut, jotka ovat nyt kirkon eteisessä, ovat edelleen käyttökunnossa. Kirkon vieressä on Ahvenanmaan kansansivistysoloihin aikanaan keskeisesti vaikuttaneen, Finströmin kirkkoherrana vuosina 1834−1875 toimineen Frans Peter von Knorringin patsas. von Knorringin aloitteesta perustettiin Godbyhyn vuonna 1854 merikoulu, joka siirrettiin Maarianhaminaan vuonna 1866.
Vuosina 1638–1910 käytössä ollut Tukholman ja Turun välinen historiallinen Suuri Postitie kulki Finströmin alueella Bjärströmin, Ämnäsin ja Godbyn kylien kautta. Tämä tie on edelleen helposti kuljettavissa ja se on merkitty puisin kilometripylväin.
Finströmin huomattavin maatila on ollut Grelsbyn kartano Godbyn luoteispuolella. Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf kävi kartanossa Suomen sodan aikana vuonna 1808 ja tarkasti siellä armeijansa. Kartanon paikalla toimii nykyisin Ahvenanmaan mielisairaala.
Suomen Kansallisoopperan johtaja, oopperalaulaja Walton Grönroos oli kotoisin Finströmistä. Arkkitehti Lars Sonck vietti lapsuutensa ja nuoruutensa sekä sittemmin kesiään Finströmissä ja sai Finströmin kirkosta vaikutteita suunnittelemaansa Tampereen tuomiokirkkoon.
Kylät.
Bamböle, Bartsgårda, Bastö, Bergö, Bjärström, Brantsböle, Emkarby, Enbolsta, Finström, Godby, Grelsby, Kulla, Markusböle, Ottböle, Pettböle, Pålsböle, Rågertsböle, Strömsvik, Stålsby, Svartsmara, Tjudö, Torrbolsta, Tärnbolsta, Västanträsk, Ämnäs


Föglö.
Föglö [fö:glö:] on Suomen kunta, joka sijaitsee Ahvenanmaan maakunnassa. Föglössä oli asukasta. Föglön pinta-ala oli maanmittauslaitoksen mittausten mukaan  km², josta  km² on maata,  km² sisävesialueita ja loput  km² merivesialueita. Föglön naapurikunnat ovat Kökar, Lemland, Lumparland, Sottunga ja Vårdö.
Paikannimenä Föglö esiintyi ensimmäisen kerran 1200-luvulla tanskalaisessa reittikuvauksessa, niin kutsutussa tanskalaisessa itineraariossa muodossa "Fyghelde". Samassa asiakirjassa on mainittu myös Lemböte "(Lynæbøte)" ja Kökar "(Thiyckækarl)".
Yleistä.
Föglön kunta on yksikielisesti ruotsinkielinen ja  prosenttia sen asukkaista puhuu äidinkielenään ruotsia. Kunnan vaakunan ovat suunnitelleet Matts Dreijer ja A. W. Rancken, ja se on vahvistettu vuonna 1951.
Kunnan keskuspaikka on Degerön saaressa sijaitseva Degerby. Degerbystä on noin 32 km Maarianhaminaan, mukaan lukien lauttayhteys. Överön satamasta on lauttayhteys Sottungaan, Kökariin ja Kumlingeen sekä Korppoon Galtbyhyn. Degerbyn kylään pääsee Ålandstrafikenin lautalla Lumparlandista, sekä saaren pohjoisosaan, Överöön lautalla Korppoon Galtbystä ja Lumparlandin Långnäsistä.
Luonto.
Föglö koostuu useista saarista, joista suurin osa on asumattomia. Suurimmat saaret ovat Hummersölandet, Kyrklandet, Degerö, Sonnbodalandet ja Östersocknen. Näistä Östersocknen on Ahvenanmaan saarista pinta-alaltaan kuudenneksi suurin, Hummersölandet kahdeksanneksi suurin ja Degerö yhdeksänneksi suurin. Yleisilmeeltään Föglö on karua ja maisemaa leimaavat pienet peltoaukeat. Saarten väliset salmet ovat enimmäkseen varsin matalia ja kuljettavissa vain pikkuveneillä. Föglönselkä erottaa Föglön länsipuolella olevista Lemlandista ja Lumparlandista; Föglön itäpuolella on Kökarinselkä. Kaukana Itämerellä, noin 60 kilometriä kirkosta etelään, sijaitsee naapurikuntaan Kökariin kuuluva Bogskär, jolla on vuonna 1882 rakennettu majakka.
Föglön alueella esiintyy varsin runsas linnusto, jossa silmiin pistävät etenkin pilkkasiipi ja haahka.
Seurakunta.
Föglön seurakunta on perustettu tiettävästi jo paljon ennen vuotta 1540. Siitä erosivat Kökar vuonna 1908 ja Sottunga vuonna 1914. Nykyisin Föglö, Sottunga ja Kökar muodostavat jälleen yhteisen seurakunnan (Ahvenanmaan eteläinen saaristoseurakunta), joka kuuluu Porvoon hiippakuntaan. Föglön kirkko sijaitsee Kyrklandetin pohjoisrannalla ja Östersocknenin saarella olevassa Sandan kylässä on rukoushuone.
Kylät.
Björkör, Björsboda, Bråttö, Brändö, Bänö, Degerby, Finholma, Flisö, Granboda, Hastersboda, Horsholma, Hummersö, Jyddö, Järsö, Kallsö, Klåvskär, Nötö, Sanda, Skogboda, Sommarö, Sonnboda, Stentorpa, Ulversö, Överö


Geta (kunta).
Geta [je:ta] on Suomen kunta, joka sijaitsee Ahvenanmaan maakunnassa. Getan väkiluku on () ja pinta-ala  km², josta  km² maata,  km² sisävesiä ja  km² merta (). Kunta on yksikielisesti ruotsinkielinen ja  prosenttia sen asukkaista puhuu äidinkielenään ruotsia.
Yleistä.
Geta sijaitsee Manner-Ahvenanmaan pohjoispäässä. Sen eteläpuolella ovat Hammarland, Finström ja Saltvik, joista Getalla on maaraja ainoastaan Finströmin kanssa runsaan kilometrin levyistä kannasta pitkin. Getan keskustasta on sinne päättyvää päätietä 4 pitkin noin 40 kilometriä Maarianhaminaan ja runsaat 20 kilometriä pohjoisen Ahvenanmaan keskustaajamaan Godbyhyn. Getan keskuspaikka on Vestergeta, jossa sijaitsevat kirkko, kunnantoimisto, koulu, pankki ja kauppa. Pääosa Getan asukkaista on vanhastaan saanut toimeentulonsa maa-, metsä- ja puutarhataloudesta sekä kalastuksesta. Getan huomattavin maatila on ollut Bolstaholmin kartano. Kunnan asutus on keskittynyt Godbystä tulevan päätien ja sen sivuteiden varsille.
Getasta on päivittäinen linja-autoyhteys Maarianhaminaan. Kesäisin liikennöi myös polkupyörälautta Hällöstä Hammarlandin Skarpnåtöhön.
Getan vaakunan on suunnitellut Matts Dreijer, ja se on vahvistettu vuonna 1951.
Luonto.
Getan maisemakuva on muiden Manner-Ahvenanmaan pohjoisosan kuntien tavoin kumpuileva ja sitä leimaavat korkeat kalliot kitukasvuisine mäntyineen. Getan vuoret ovat jo kauan olleet tunnettu matkailukohde ja niiden korkein kohta ulottuu 107 metrin korkeuteen merenpinnasta. Vuorten laelta avautuvat laajat näköalat länteen ja pohjoiseen Selkämerelle. Vuorilla olevat näkötorni ja Soltunan matkailumaja on rakennettu 1930-luvun alussa ja ne on suunnitellut arkkitehti Lars Sonck. Vuorten rinteen alaosassa lähellä meren rantaa on monin paikoin vaarallisia jyrkänteitä ja rotkoja, joista tunnetuin on Djupviksgrottenin luola.
Getan länsiosa muodostuu muutamista suurehkoista ja useista pienistä saarista. Suurimpia saaria ovat Andersö, Isaksö, Dånö, Dånö Gamlan ja Hällö sekä osittain Hammarlandin puolella oleva Lökö.
Getassa sijaitsee toinen erittäin harvinaisen kivikkokurjenpolven kahdesta nykyisin tiedossa olevasta esiintymästä Suomessa. Kunnan alueelta on tavattu eräitä muitakin harvinaisia kasvi- ja eläinlajeja, kuten kirjopikarililja ja kanerva- eli kangaskäärme. Viimeksi mainittua ei ole havaittu lainkaan manner-Suomessa.
Historiaa.
Ensimmäiset merkit ihmisasutuksesta Getan alueella ajoittuvat toiselle vuosituhannelle ennen ajanlaskun alkua, jolloin eräillä luodoilla on asustanut kalastajia ja hylkeenpyytäjiä. Pysyvämpi asutus lienee alkanut rautakauden loppuvaiheissa. Kunnan alueelta löydetyt kalmistot osoittavat ensimmäisten asukkaiden tulleen Ruotsista. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa Getan asukasluku oli suurimmillaan yli tuhat henkeä, mutta kunnan melko syrjäisen sijainnin vuoksi väkiluku alkoi jo 1900-luvun alkupuolella pienentyä lähinnä Ruotsiin suuntautuneesta muuttoliikkeestä johtuen. Vuoden 1960 väestönlaskennan mukaan Getassa asui 587 henkilöä, mutta kymmenen vuotta myöhemmin enää 470 henkeä.. Vuoden 1985 lopussa Getassa oli 456 asukasta. Viimeisten vuosikymmenten aikana Getan asukasluku on jälleen noussut; vuoden 2001 alussa kunnassa asui 478 henkeä.
Geta mainittiin Finströmin seurakuntaan kuuluvana kappelina 1480-luvulla. Getan seurakunta itsenäistyi vuonna 1906, mutta nykyisin Geta ja Finström muodostavat jälleen yhteisen seurakunnan, joka kuuluu Porvoon hiippakuntaan.
Kylät.
Andersö, Bolstaholm, Dånö, Finnö, Gräggnäs, Höckböle, Isaksö, Labbnäs, Möckelgräs, Olofsnäs (Olsnäs), Pantsarnäs, Skinnarböle, Snäckö, Västergeta, Östergeta
__notoc__


Haapajärvi.
Haapajärvi on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa. Kaupungissa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Haapajärven naapurikuntia ovat Haapavesi, Kärsämäki, Nivala, Pihtipudas, Pyhäjärvi, Reisjärvi ja Sievi.
Haapajärven keskustaajama sijaitsee valtatien 27 (Kalajoki–Iisalmi) ja kantatien 58 (Kangasala–Kärsämäki) risteyksessä. Haapajärven kautta kulkevat Iisalmi–Ylivieska- ja Jyväskylä–Haapajärvi-rautatiet, joista jälkimmäisellä on pelkästään tavaraliikennettä. Haapajärven rautatieasema sijaitsee hieman syrjässä keskustasta (n. 1 km).
Haapajärvellä toimii Kalajokilaakson koulutuskuntayhtymän ylläpitämä ammatillinen oppilaitos Haapajärven ammattiopisto. Oppilaitoksella on muun muassa opetus- ja tutkimuskäyttöön rakennettu pihatto-navetta, joka on Suomen moderneimpia. Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulun liiketalouden yksikkö kouluttaa Haapajärvellä tradenomeja. Paikkakunnalla toimii kymmenen peruskoulun ala- ja yläasteen lisäksi lukio.
Ylivieskan käräjäoikeuden sivukanslia sekä istuntopaikka toimivat Haapajärvellä, samoin Jokilaaksojen verotoimisto, Jokilaaksojen Kelan vakuutuspiiri ja Nivala-Haapajärven seutukunnan työvoimatoimisto. Paikkakunnalla sijaitsee myös puolustusvoimien Räjähdelaitoksen Haapajärven Varikko (entinen Haapajärven Asevarikko), jonka johtajana toimii everstiluutnantti Jukka Nikkari.
Historia.
Haapajärvellä on ollut asutusta jo varhaisella kivikaudella, sillä alue sijaitsi litorinakaudella suuren vesiuoman varrella. Päijänteen vedet laskivat Hinkuanjoen kautta Pohjanlahteen noin vuoteen 4100 eaa. saakka, jolloin ne mursivat itselleen uuden uoman etelään Kymijokeen.
Kivikautisia asuinpaikkoja on löydetty mm. kuivatun Settijärven, Haapajärven, Hinkuanjoen ja Nuottijärven alueelta.
Keskiajalla alueelle saapui hämäläisiä ja yläsatakuntalaisia erämiehiä. Vakinaisesti alue asutettiin 1540-luvulla, jolloin seudulle saapui uudisasukkaita Savosta. Haapajärven kylä mainitaan ensimmäisen kerran asiakirjoissa 1547. Kylä oli tuolloin osa Kalajoen kirkkopitäjää, joka käsitti koko Kalajokilaakson. Vuonna 1560 oli Haapajärvellä 4 taloa, joita asuttivat Juho Rautia, Lauri Ronkainen sekä Pietari ja Paavo Herrainen.
Taloluku kasvoi melko ripeästi ja 1600-luvun alussa taloja oli parikymmentä. Tämän jälkeen asutuskehitys kuitenkin taantui ja isovihan jälkeen 1730 taloluku oli vain 17. Tällöin asukasluku alkoi nopeasti kasvaa. Vuonna 1750 asukkaita oli 604 ja sata vuotta myöhemmin jo 3100.
Haapajärven ensimmäiset asukkaat saivat toimeentulonsa kaskenpoltosta, metsästyksestä ja kalastuksesta. Tervanpoltto oli tärkeä elinkeino 1600-luvulta aina 1800-luvun puoliväliin saakka. Etenkin 1700-luvulla Haapajärvellä poltettiin paljon tervaa, vaikka kulkuyhteydet rannikolle olivatkin pitkät ja hankalat. Terva kuljetettiin hevosilla jäätyneitä soita ja vesistöjä pitkin Kalajoen suulle, jossa se myytiin.Haapajärven rautatieasema.
Haapajärven ensimmäinen kirkko valmistui 1650. Haapajärvi perustettiin Kalajoen rukoushuonekunnaksi 1647 ja sai kappeliseurakunnan oikeudet 1698. Kun Kalajoen laaja kirkkopitäjä jaettiin 1838, tuli Haapajärvestä itsenäinen seurakunta. Reisjärvi ja Nivala pysyivät Haapajärven kappeleina vuoteen 1868 saakka. Haapajärven nykyinen kirkko valmistui 1802 entisen kirkon viereen. Kirkko uudistettiin perusteellisesti 1880.
Ylivieska – Iisalmen radan avaaminen 1925 merkitsi piristystä paikkakunnan elinkeinoelämälle. Haapajärvi oli vuosina 1924-1956 taajaväkisenä yhdyskuntana. Haapajärven liikenteellinen merkitys kasvoi edelleen, kun Haapajärven ja Suolahden välinen rautatie avattiin liikenteelle 1960. Hyvän liikennesijainnin ansiosta Haapajärvi kehittyi nopeasti. Kauppala Haapajärvestä tuli 1967 ja kaupunginoikeudet se sai 1977.
Luonto.
Haapajärvi kuuluu Suomenselän lakeusalueeseen. Kaupungin alueella keskisuomalainen mäkimaisema vaihettuu pohjalaiseksi lakeudeksi. Kallioperä on pääasiassa graniittia ja granodioriittia. Lisäksi tavataan jonkin verran porfyyrigraniittia, porfyriittia sekä gabroa. Kallioperästä on läydetty myös pieniä kiisuesiintymiä.
Yleisin maalaji on moreeni. Hienorakeisista savea ja hiesua on Haapajärven rannoilla sekä jokien varsilla. Savikerrokset saattavat paikoin olla yli kymmenen metrin paksuisia. Savikot on suurimmaksi osaksi raivattu peltomaiksi. Huomattavin harjumuodostuma on komea Pitkäkangas kaupungin eteläosassa. Alueen tasaisuuden ja maankohoamisen vuoksi edellytykset soistumiselle ovat hyvät. Soita on runsaasti etenkin itä- ja eteläosissa. Korkeuserot ovat kaupungin alueella vähäiset. Maasto kohoaa loivasti Kalajokilaaksosta rajaseudulle päin. Korkeimmat mäet, kuten Pitkäkangas, ylittävät 180 metrin tason. Yleensä mäet ovat loivarinteisiä, mutta paikoitellen on jyrkkärinteisiäkin kohoumia, kuten Ylipään kylässä kohoavat Kesolan jylhät kalliot.
Haapajärvellä ei ole suuria vesistöjä. Seudun pääjoki Kalajoki saa alkunsa Reisjärveltä ja laskee pitkään ja kapeaan Haapajärveen. Haapajärvestä Kalajoki virtaa leveässä laaksossa Pohjanlahteen. Kalajoen vesimäärät vaihtelevat eri vuodenaikoina. Keväisin joki tulvii, mutta kesäisin ja talvisin virtaama on melko pieni. Aikaisemmin kuivatetut Kuonanjärvi ja Settijärvi on palautettu takaisin järviksi ja lisäksi on rakennettu suuri Hautaperän tekojärvi. Haapajärven eteläosaan laskee kaakosta Hinkuanjoki, joka saa alkunsa Kotajärvestä. Hinkuanjoen ja siihen laskevan Lohijoen 10–15 metriä korkeat moreeniset rantatörmät kanjonimuodostumineen ovat muistoina Päijänteen muinaisesta yhteydestä Pohjanlahteen.
Haapajärven tärkeimpiä ulkoilu- ja virkistysalueita ovat Hautaperän tekoallas ja Pitkäkankaan harju. Ylipään kylässä on kalliorantaisen Kalajoen yli rakennettu kaunis kaarisilta, jota sanotaan Lemmensillaksi. Muita vaelluskohteita ovat mm. autioitunut erämaa-asumus Karhupiilo, Lehtosen suoalue pitkospuineen ja lampineen sekä Härkäahon koski.
Tapahtumia.
Haapajärvellä järjestetään herättäjäjuhlat heinäkuussa 2013.
Haapajärvellä järjestetään suviseurat vuonna 2020.


Hailuoto.
Hailuoto (, entinen nimi "Luoto") on Suomen kunta, joka sijaitsee samannimisessä saaressa Perämerellä Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa. Ainutlaatuinen maisema ja luonnonolosuhteet ovat nostaneet Hailuodon, Perämeren suurimman saaren kansallismaisemaksi. Kaikista Suomen merialueiden saarista Hailuoto on pinta-alaltaan Ahvenanmantereen ja Kemiönsaaren jälkeen kolmanneksi suurin. Saaren ensimmäisten osien arvioidaan nousseen merestä noin 1700 vuotta sitten, ja nykyisen muotonsa se on saanut useiden eri saarien yhteenliittymänä. Maannousun jatkuessa Hailuoto kasvaa aikanaan kiinni mantereeseen.
Hailuodossa asuu henkeä, ja se on asukasluvultaan entisen Oulun läänin pienin kunta. Hailuodon naapurikunnat ovat Haukipudas, Lumijoki, Oulu, Oulunsalo ja Siikajoki.
Hailuoto on paitsi kunnan (hallinnollinen alue), myös saaren (maantieteellinen alue) nimi. Hailuodon saari sijaitsee Perämerellä Oulun edustalla. Hailuoto on Perämeren ainoa pysyvästi asutettu saari, jonne ei ole kiinteää tieyhteyttä.
Hailuodon läntisimmässä kohdassa, Marjaniemessä, sijaitsee Marjaniemen majakka. Majakan juurella sijaitsevassa entisessä Luotsausliikelaitoksen luotsiasemarakennuksessa toimii nykyisin Luotsihotelli, ja majakan vieressä olevassa rakennuksessa on toiminut Oulun yliopiston Perämeren tutkimusasema.
Historia.
Hailuodon synty ja historia liittyy läheisesti maankohoamiseen, joka on noin 9 mm vuodessa. Yli 15 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella olevat alueet olivat kuivana maana jo 325 eaa. Alueeseen kuuluivat Hyypänmäki, Harju ja Isomäki eli noin 2 km². Vuoteen 850 mennessä maata oli jo paljastunut jo noin 30 km².
Hailuodon vakinainen asuttaminen alkoi ilmeisesti 1100-luvulla. Asukkaita tuli monelta suunnalta, etenkin Karjalasta. Ruotsalaiset, jotka kilpailivat kalavesistä, antoivat saarelle nimen Karlö eli Karelö, Karjalan tai karjalaisten saari. Myös Hailuoto-nimi lienee yhdistävissä karjalaiseen kalastusnautintaan, se oli haili- eli silakkaluoto. Hailuoto kuului aluksi Saloisten suurpitäjään, mistä se erkani itsenäiseksi seurakunnaksi 1673. Vuonna 1610 rakennettu kirkko oli pitkään Suomen vanhin käytössä oleva puukirkko, kunnes se paloi 1968. Nykyinen kirkko valmistunut vuonna 1972.
Hailuodon väkiluku ylitti 1800- ja 1900-luvun vaihteen jälkeen 2000 rajan, mutta sen jälkeen väestö on vähentynyt alle puoleen. Monien sellaisten kuntien tapaan, joista on ollut paljon poismuuttoa, väestönrakennetta luonnehtii eläkeläisten suuri osuus. Väestönennusteet viittaavat kuitenkin nykyisen väestön säilymiseen. Kesäisin saarelle saapuu yli 500 mökkiasukasta.
Luonto.
Nykyinen Hailuoto on muodostunut useista erillisistä saarista. Maankohoamisen seurauksena saaren pinta-ala kasvaa jatkuvasti ja aikanaan saari tulee kasvamaan kiinni mantereeseen. Parisataa vuotta sitten olivat mantereenpuoleinen särkkämäinen Santonen ja eteläinen suomainen Hanhinen itse Luodosta erillisiä saaria. Hanhisen ja Luodon välinen Kirkkosalmi on erittäin merkittävä kosteikko, jossa tavataan runsaasti harvinaisia lintulajeja.
Hailuoto on Perämeren suurin saari, joka koostuu neljästä osasta, Luoto, Santonen, Hanhinen ja Syökari. Ne olivat erillään vielä pari vuosisataa sitten, kunnes liittyivät toisiinsa maankohoamisen seurauksena. Saaren nuoret pinnanmuodot ovat kauttaaltaan meren aaltojen, virtausten, jääntyönnön ja tuulen muovaamia.
Tyypillistä metsämaisemaa Luodon osassa Hailuotoa.
Maaperä koostuu hiekkaisista aineksista, jotka ovat osaksi peräisin savihiekkakivestä, joka ns. Muhoksen muodostumana ulottuu Hailuotoon. Saaren halki Hyypänmäeltä Marjaniemeen kulkee itäkoillis-länsilounaissuuntaisena 15km pitkä harjuselänne. Itäosissa Hyypänmäen kohdalla jäätikön sulamisvedet ovat hajottaneet hiekkoja lähes kahden kilometrin levyiseksi tasanteeksi. Keskiosissa harju kulkee vain muutamana kymmenen metrin levyisenä korkeana selänteenä, mutta leviää taas Isomäestä länteen. Louhikkoinen Marjaniemen kärki on harjun sydänosan kulumisjäännös. Korkein kohta on Hyypänmäki joka n. 31m merenpinnan yläpuolella. Hyypänmäen alueella on myös kivikoita, jotka ovat myöhemmin kerrostuneen lentohiekan peittäminä. Kivikot osoittavat aaltojen huuhdelleen saarten rantoja, mutta lohkarevallit osoittavat myös ahtojäiden puskeneen rajusti rantoja vasten. Lentohiekkavallit ja rantavallit ovat Hailuodon pinnanmuotoja luonnehtiva erikoispiirre. varsinkin pohjois- ja länsirannikolla.
Hailuodon kasvillisuuden monipuolisin osa levittäytyy rannoilla, erityisesti suojaisten poukamien rantaniityillä. Metsäluonnossa ovat kuivat kankaat hyvin edustettuna. Erityisen tunnusomaisia ovat laajat jäkäläkankaat. Linnustontutkimuksen kohteen Hailuodolla on pitkät perinteet. Vesilinnusto on runsainta niittyaroilla, laajoilla matalikoilla, karikoilla ja rehevissä lahdissa. Syksyn kohokohta on joutsenten muutto, jonka huipentuessa rannoilla voi lepäillä puolitoistatuhatta lintua.
Elinkeinot.
Kalastus, maatalous ja metsästys ovat perinteisiä elinkeinoja, joista nykyisin saa elantonsa kolmannes asukkaista. Kalastajat ovat käyttäneet myös eräitä Tornion ja Kemin seudun saaria kaukokalastustukikohtina, ja niille on rakennettu omia kappeleitakin. Lampaiden ja lehmien lisäksi hoidetaan muun muassa poroja ja emuja. Palvelualan työpaikat puuttuvat saarelta.
Liikenne.
Hailuotoon ei ole kiinteää tieyhteyttä, vaan saarelle liikennöi säännöllisesti lautta Oulunsalon Riutunkarista. Talviaikaan saaren ja mantereen välillä kulkee myös jäätie. Vuodesta 1920 aina vuoteen 1968 yhteysaluksena toimi "Hailuotolaiva", joka korvattiin Tiehallinnon Merituuli-lautalla. 1980-luvun alussa Hailuotoon liikennöi kokeiluluontoisesti ilmatyynyalus Larus. Nykyinen lauttayhteys on suhteellisen sujuva tilavilla Merisilta- ja Meriluoto-lautoilla, mutta pengertietä mantereelle Huikun ja Riutunkarin välille suunnitellaan. Lauttayhteys on osa seututietä 816, joka on myös Hailuodon tärkein sisäinen väylä. Huikun lauttasatamasta on noin 21 kilometrin matka Hailuodon kirkolle ja noin 30 kilometrin matka tien päätepisteeseen Marjaniemeen.
Uskonnolliset yhteisöt.
Hailuodolla toimii evankelisluterilainen Hailuodon seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii vanhoillislestadiolaisuus, jolla on paikkakunnalla Hailuodon Rauhanyhdistys.
Kylät.
Järventakusta, Kirkonkylä, Koivukylä, Marjaniemi, Ojakylä, Pöllä, Ulkokarvo, Vaski.
Hailuodon kunnan saaria.
Hailuoto, Hoikanriisi, Isomatala, Kengänkari, Mustakivi, Santosenkari (Santos-Hoikka), Pikku-Hoikka, Ulkoriisi, Ulkolaidanmatala, Väliteonkarit.
Hailuodon kunnan järviä.
Haaralampi, Hannuksenlampi, Hannuksenrantalampi, Iso Sunijärvi, Kaakkurijärvi, Kangasjärvi, Kaunislampi, Kestinperä, Kurajärvi, Maasyvänlahti, Mäntylampi, Nuottajärvi, Pajuperänlampi, Pikku Sunijärvi, Pitkäjärvi, Riestenkulju, Simpukkalampi, Syväkulju, Valkjärvi, Ämmänarkku.


Halsua.
Halsua () on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2.
Halsuan naapurikunnat ovat Kaustinen, Kokkola, Lestijärvi, Perho ja Veteli ja se on myös ainoa Keski-Pohjanmaan maakunnan kunta, jolla on yhteistä maarajaa vain oman maakuntansa kuntien kanssa.
Halsualla on koko maassa eniten ravihevosia suhteessa kunnan väkilukuun.
Historia.
Halsuan seudulta on löydetty muutamia esihistoriallisia esineitä. Seutu oli pitkään eräalueena, jossa kävivät pääasiassa satakuntalaiset ja hämäläiset erämiehet. Keskiajalla seudulle saapui Pohjanmaan rannikolle asettunutta ruotsinkielistä väestöä. Halsuan erämaaluonteesta kertovat mm. paikannimet Karhulahti, Saukonsaari, Peuraniemi ja Joutsensaari.
Vakinaisesti Halsuan seutu asutettiin 1500-luvun jälkipuoliskolla. Vuoden 1571 kymmenysluettelossa on maininta Halsuan kylästä, jolloin seudulla oli kolme taloa. Asutus lisääntyi merkitsevästi kuitenkin vasta 1700-luvullla. Savolaisasutuksesta huolimatta Halsuan murre on ytimeltään länsisuomalaista.
Väkiluvun hidas kasvu johtui ennen kaikkea seudun maaperän karuudesta. Kytömaiden saveaminen opittiin vasta 1800-luvun puolivälissä, jolloin alkoi kytöviljelyn kukoistuskausi. Myös karjanhoito kohosi vähitellen korkealle tasolle.
Halsuan seutu kuului pitkään Kokkolan kirkkopitäjään. Vuonna 1826 perustettiin Halsuan rukoushuonekunta, joka muuttui kappeliseurakunnaksi 1856. Seurakunta itsenäistyi 1906 Vetelistä, johon se oli kuulunut vuodesta 1860 lähtien. Seurakunnan puukirkon rakensivat kaustislaiset Heikki ja Jaakko Kuorikoski 1826. Kappeliseurakunnan aikana Halsuan elämää värittivät riitelevät kirkonmiehet, joiden maine kiiri kauaksi.
Vuosina 1960-1975 Halsuan asukasluku väheni 2300:sta 1536:een. Kunnan asukasmäärä nousi 1977 hivenen, kun Kanalan kylä liitettiin Halsuaan Lestijärvestä. Tämän jälkeen poismuutto hidastui ja vuonna 1985 asukkaita oli 1670. Vuonna 2011 kunnan asukasmäärä oli 1290.
Nykyisin Halsua tunnetaan paremmin ravimiesten, pesäpalloilijoitten ja kanteleensoittajien kuntana.
Luonto.
Halsua on Suomenselän tuntumassa sijaitseva erämaakunta, jonka maisemia hallitsevat suot. Suot peittävät yli 60 prosenttia kunnan pinta-alasta.
Kunnan kallioperä on pääasiassa granodioriittia, länsirajan tuntumassa on myös gneissiä. Yleisin maalaji on moreeni, joka peittää erityisesti jokilaaksojen välisiä kumpareita. Kunnan ainoa harju on kaakosta lounaaseen suuntautuva harjujakso, joka on Halsuanjärven itärannalla näkyy Pappilanharjuna. Harjun liepeillä on hiekan ja saven sekaisia hietamaita, joilla leviävät kunnan parhaat viljelymaat. Halsuan maisemat ovat loivapiirteisiä. Maasto viettää vähitellen reuna-alueilta kohti Halsuanjärveä, joka on 199 metrin korkeudella merenpinnasta. Kunnassa on useita yli 130 metrin korkeuteen kohoavia kohoumia, korkein huippu on Länttäpatinmäki, Halsuanjoen pohjoispuolella.
Halsuan metsistä lähes puolet on puolukkatyypin kangasta. Kaksi kolmasosaa metsistä on mäntyvaltaista. Laajat suot kuuluvat Pohjanmaan aapasoihin, joita luonnehtivat aukeat nevat rimpineen. Nevoihin liittyy rämealueita, jotka usein jatkuvat soistuvina kankaina.
Kunnan länsirajan läheisyydessä oleva ehytrantainen ja vähäsaarinen Halsuanjärvi on Keski-Pohjanmaan suurimpia järviä. Halsuanjärveen laskevista joista huomattavimmat ovat Penninginjoki, Pajuoja ja Venetjoki, jonka säännöstelyaltaana on suurista kaloistaan tunnettu Venetjoen tekojärvi Halsuan ja Kokkola rajamailla. Halsuanjärvi laskee Halsuanjokea pitkin Perhonjokeen.
Kylät.
Hietalahti, Kalliokoski, Kanala, Kannisto, Karhukorpi, Kirkonkylä, Lepistö, Liedes, Majasaari, Marjusaari, Meriläinen, Niemi, Tofferi, Ylikylä
Halsuan Ylikylä on valittu vuoden keskipohjalaiseksi kyläksi 2007.
Uskonnolliset yhteisöt.
Halsuassa toimii evankelisluterilainen Halsuan seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä toimii paikkakunnalla evankelisuus sekä vanhoillislestadiolaisuus, jolla on paikkakunnalla Halsuan ja ympäristön Rauhanyhdistys.
Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva, Vetelistä käsin toimiva Veteli-Halsuan helluntaiseurakunta, jonka leirikeskus on Halsualla.


Hamina.
Hamina () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Kymenlaakson maakunnan rannikolla. Asukasluku on (). Hamina kuuluu Kotkan–Haminan seutukuntaan. Naapurikunnat ovat Kotka, Kouvola, Luumäki, Miehikkälä ja Virolahti.
Vuonna 1653 perustettu Hamina on Kymenlaakson vanhin kaupunki. Haminan keskusta on kaavoitettu harvinaiseen ympyräkaavan muotoon, joka on peräisin 1720-luvulta. Kaupungista käytetäänkin myös nimitystä "Ympyräkaupunki" keskustan harvinaislaatuisen asemakaavan vuoksi. Samankaltaisia ympyräasemakaavoja on maailmassa vain harvoissa kaupungeissa, joista tunnetuimpia on Palmanova Italiassa. Haminan satama on vuodesta 2011 lähtien ollut osa HaminaKotkan satamaa, joka on Suomen suurin yleissatama.
Hamina ottaa vuoden 2013 alusta käyttöön vanhan ennen Vehkalahteen yhdistymistä käytössä olleen vaakunan.
Maantiede.
Hamina kuuluu Suomen maisemamaakuntajaossa eteläiseen rantamaahan, joka jakautuu edelleen rannikon lähellä olevaan Suomenlahden rannikkoseutuun ja sisämaan kaakkoiseen viljelyseutuun. Kallioperä on suurimmaksi osaksi rapakiveä.
Kaupungin alueella virtaavat merkittävimmät joet ovat Summanjoki ja Vehkajoki, jotka virtaavat Salpausselän eteläpuolelta Suomenlahteen. Jokien varsia on raivattu viljelysmaaksi. Pieniä järviä on erityisesti pohjois- ja koillisosassa, muun muassa Kannusjärvi, Piutulanjärvi, Valkjärvi ja Vehkjärvi. Rannikkoseutu on järvetöntä lukuun ottamatta Kirkkojärveä, joka on Suomenlahdesta kuroutunut entinen merenlahti. Kirkkojärven ja sen lasku-uoman Salmenvirran kautta laskee mereen myös Vehkajoki. Haminan keskusta sijaitsee Haminanlahden, Lupinlahden, Kirkkojärven ja Salmenvirran väliin jäävällä niemellä. Lupinlahti, Kirkkojärvi ja Kotkan rajalla sijaitseva Salminlahti ovat merkittäviä lintuvesialueita. Haminan itäosassa sijaitseva Rajasuo on arvokas, lähes luonnontilainen suoalue.
Saarista ovat merkittävimmät Kuorsalo ja Tammio. Ulkosaaristo kuuluu Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon.
Historia.
Haminan emäpitäjä Vehkalahti mainitaan asiakirjoissa ensimmäistä kertaa vuonna 1336. Vehkalahden kirkonkylä irrotettiin pitäjästä ja sai kaupunkioikeudet vuonna 1653 nimellä Veckelax Nystad, Vehkalahden Uusikaupunki. Kaupunki ei kuitenkaan menestynyt hyvin, ja se poltettiin ja tuhottiin Suuressa Pohjan sodassa 1712.
Haminan vaakuna ennen vuotta 2003 – ja vuoden 2013 alusta uudestaan.
Kun Ruotsi menetti Viipurin Uudenkaupungin rauhassa 1721, tarvittiin itärajalle uusi kauppa- ja linnoituskaupunki. Vehkalahden Uudenkaupungin raunioille perustettiin 1723 Hamina eli Fredrikshamn, joka sai nimensä kuningas Fredrik I:n mukaan ja joka peri Viipurin tapulioikeudet. Kaupunki uudelleenrakennettiin ja linnoitettiin vuosina 1722–1724 tiukan sotilaallisen ympyräasemakaavan mukaan.
Hattujen sodan aikana perääntyvä Ruotsin armeija poltti kaupungin 1741. Vuonna 1743 Hamina siirtyi Turun rauhassa Venäjälle, ja kaupungin nimeksi tuli tällöin saksalaisperäinen Friedrichshafen. Ruotsin puolelle perustettiin uudeksi raja- ja linnoituskaupungiksi Loviisa, joka peri Haminan tapulioikeudet ja jonne muutti osa Haminan ruotsinkielisistä asukkaista. Haminassa toimi vuosina 1743–1812 luterilainen konsistori, jonka tehtävänä oli pitää huolta Turun rauhassa Venäjälle luovutetun alueen kirkollisista oloista.
Haminan säteittäisten katujen ryhmittämää kahdeksankulmaista asemakaavaa havainnollistava postimerkki vuodelta 1953.
Vuonna 1809 kaupungissa allekirjoitettiin Haminan rauha, jossa Ruotsi luovutti Suomen alueen Venäjälle. Vuonna 1812 Hamina palasi muun Viipurin läänin ohella takaisin Suomen yhteyteen. Kaupunki kärsi tuntuvia vahinkoja vuoden 1821 tulipalossa. Haminan kadettikoulu perustettiin vuonna 1819. Sen toiminta lakkasi vuonna 1903, mutta Reserviupseerikoulu aloitti toimintansa samoissa tiloissa itsenäistymisen jälkeen vuonna 1920. Sen 178. reserviupseerikurssi on nimetty "Hamina"-kurssiksi. Nimi Hamina esiintyy myös Hamina-luokan ohjusvene Haminassa.
Kotkan kaupungin perustaminen 1870-luvulla heikensi Haminaa taloudellisesti. Kilpaillakseen Kotkan kanssa Hamina rakennutti Tervasaaren ulkosataman sekä sinne yksityisen rautatien (Haminan rata) Kotka–Kouvola-radalta. Hamina kuitenkin menetti alueensa johtavan kaupungin aseman nopeasti kasvaneelle ja teollistuneelle Kotkalle.
Vehkalahti ja Hamina yhdistyivät vuoden 2003 alusta. Koska Haminan kaupunki perustettiin aikanaan Vehkalahden kirkonkylän paikalle, kunnalla ei ollut erillistä kuntakeskusta, vaan Vehkalahden kirkko ja kunnanvirasto sijaitsivat Haminan keskustassa. Tämä oli tärkeimpiä syitä kuntaliitokselle. Kuntaliitoksessa nimeksi otettiin Hamina ja vaakunaksi otettiin Vehkalahden vaakuna. Haminan vanha vaakuna poistui käytöstä.
Arkkitehtuuri.
Haminan ympyräkeskustan keskipisteenä on kahdeksankulmainen Raatihuoneentori, jolta lähtee kahdeksan säteittäistä katua. Näitä leikkaa kaksi samankeskistä sisäkkäistä ympyräkatua, Pikkuympyräkatu ja Isoympyräkatu. Näistä vain Pikkuympyräkatu tekee täyden kierroksen Raatihuoneentorin ympäri, Isoympyräkatu vaillinaisen kierroksen. Isoympyräkadun ulkopuolella on linnoitusketju, jolla keskusta on ympäröity. Suurin osa Haminan vanhimmasta rakennuskannasta sijaitsee linnoitusketjun sisäpuolella.
Linnoitus.
1700-luvulla rakennettu Haminan kaupunkilinnoitus on hyvin säilynyt. Ympyräkeskustaa ympäröineistä seitsemästä bastionista kuusi on yhä jäljellä: keskusbastioni sekä Savonlinnan, Haminan, Turun, Lappeenrannan ja Hämeenlinnan bastionit. Kauppatorin paikalla sijainnut Helsingin bastioni on purettu. Keskusbastioni on entisöity ja se on saanut ylleen Euroopan suurimman kesäajan telttakatoksen, jonka alla pidetään Hamina Tattoon pääkonsertit. Myös osa alkuperäisistä valleista ja etuvarustuksista on jäljellä ja entisöity.
Liikenne.
Haminan torilta on noin 300 metriä etäisyyttä linja-autoasemalle, josta liikennöidään pikavuoroilla Helsinkiin, Kouvolaan, Lahteen, Hämeenlinnaan, Lappeenrantaan, Savonlinnaan ja Joensuuhun. Osalta vuoroista on tarjolla yhteys Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Helsingin, Haminan ja Joensuun välillä liikennöi päivittäin linja-auton yöpikavuoro. Haminan pikavuoropysäkit ovat valtatie 7:n yhteydessä Summa ja valtatie 26:lla Husulan tienhaara, Myllykylä ja Pyhältö. Rantahaan pikavuoropysäkki sijaitsee Kotkan ja Haminan rajalla valtatie 7:n liittymässä.
Kotkan Tavastilan seisake on Haminan keskustaa lähin henkilöliikenteen rautatieasema noin 15 kilometrin päässä. Kymin seisakkeelle on matkaa noin 20 kilometriä, Kyminlinnan seisakkeelle noin 21 kilometriä ja Kotkan rautatieasemalle noin 26 kilometriä. Näiden asemien kautta liikennöi Kouvolan ja Kotkan sataman välisiä taajamajunia.
Haminan keskustan ja Kyminlinnan seisakkeen sekä Kotkan rautatieaseman välillä liikennöi suoria linja-autoyhteyksiä. Haminan keskustan ja Kymin seisakkeen välillä on vaihdollisia linja-autoyhteyksiä Karhulan kautta. Haminan keskustan ja Tavastilan seisakkeen välillä on vaihdollisia linja-autoyhteyksiä Tavastilan tienhaaran eli seututie 170:n ja Tavastilantien risteyksen kautta. Tavastilan tienhaarasta on Rantahaan pikavuoropysäkille ja risteykseen etäisyyttä noin 500 metriä.
Helsinki-Vantaan lentoasemalle on Haminan keskustasta matkaa 153 kilometriä ja Lappeenrannan lentoasemalle 87 kilometriä.
Talous.
Haminan satama yhdistyi vuonna 2011 Kotkan sataman kanssa HaminaKotkan satamaksi, joka on Suomen suurin yleissatama. Haminan Satama oli jo ennen yhdistymistä tärkeä vienti- ja tuontisatama.
Haminassa toimii monia valtakunnallisia ja kansainvälisiä yrityksiä. Summan paperitehdas toimi vuosina 1955–2008 alun perin Vehkalahden kunnan alueella Summassa. Yhdysvaltalaisyhtiö Google osti tehtaan tilat Stora Ensolta maaliskuussa 2009 ja perusti sinne palvelinkeskuksensa. Google ilmoitti elokuussa 2012 laajentavansa keskuksen kaksinkertaiseksi. Winwind-yhtiöllä on Haminassa tuulivoimaloita kokoava tehdas.


Hammarland.
Hammarland (aik.) on Suomen kunta, joka sijaitsee Manner-Ahvenanmaalla, noin 20 km:n päässä Maarianhaminasta. Kunnan halki kulkee Maarianhaminan ja Eckerön välinen päätie 1. Hammarlandissa oli asukasta. Hammarlandin pinta-ala oli maanmittauslaitoksen mittausten mukaan  km², josta  km² on maata,  km² sisävesialueita ja loput  km² merivesialueita. Hammarlandin naapurikunnat ovat Eckerö, Finström, Geta ja Jomala.
Hammarlandin vaakunan suunnitteli Matts Dreijer ja se vahvistettiin vuonna 1951.
Yleistä.
Hammarlandin asutus on keskittynyt päätie 1:n varteen Frebbenbyn ja Kattbyn alueille, kun taas kunnan lounais- ja pohjoisosat ovat laajalti asumattomia. Kattbyssa on pääosa kunnan palveluista, mm. kauppa ja Ålandsbankenin konttori.
Hammarlandin alueella, keskellä Ahvenanmerta, sijaitsee Märketin luoto. Siellä on Suomen läntisin kiinteän maan piste. Luodolla on majakka, jonka länsipuolelta mutkitellen kulkee Suomen ja Ruotsin välinen raja. Kunnan alueella on toinenkin majakka Sälskärin saarella.
Kunta on yksikielisesti ruotsinkielinen ja  prosenttia sen asukkaista on ruotsinkielisiä. Suomenkielisiä on vain  prosenttia. Hammarland on Suomen ruotsinkielisin kunta.
Historiaa.
Hammarlandin alueelta on löydetty yli 30 esihistoriallista kalmistoa ja kaksi muinaislinnaa. Ensimmäinen varma asiakirjamaininta Hammarlandista on vuodelta 1406. Eckerö kuului aluksi kappeliseurakuntana Hammarlandiin, mutta itsenäistyi vuonna 1879. Kirkkoherra, rovasti P. U. Sandelin perusti pitäjään vuonna 1837 kirjaston, joka oli koko Suomen ensimmäisiä yrityksiä tällä alalla.
Hammarlandin halki on kulkenut Tukholman ja Turun välinen niin kutsuttu Suuri Postitie. Tie saapui Eckeröstä Marsundin salmen yli Kattnäsin laituriin ja jatkui Kattbyn, Frebbenbyn ja Näfsbyn kylien kautta Finströmin puolelle. Nykyiset tielinjaukset noudattavat vielä melko tarkoin vanhaa postitien reittiä, joka on merkitty tien varsille sijoitetuin kilometripaaluin.
Kirjailija ja esseisti Johannes Salminen ja Tampereen teknillisen yliopiston entinen rehtori Jarl-Thure Eriksson ovat syntyneet Hammarlandissa.
Kylät.
Boda, Bovik, Bredbolsta, Byttböle, Djäkenböle, Drygsböle, Frebbenby, Hellesby, Kattby, Kråkböle, Lillbolsta, Mörby, Nävsby, Posta, Skarpnåtö, Strömma, Sålis, Torp, Västmyra, Äppelö


Hanko.
Hanko () on Suomen kaupunki Uudellamaalla Suomenlahden rannikolla. Se on Suomen eteläisin kunta. Kaupungin sijainti on hyvin merellinen Hankoniemen kärjessä, kolmelta suunnalta meren saartamana. Ominaista Hangolle ovat merenrannat ja eritoten hiekkarannat, joita kaupungissa on yli 30 km. Hanko onkin kaupunki, joka "elää" kesäisin. Kesällä mm. ravintoloiden määrä kasvaa talveen verrattuna kaksinkertaiseksi ja vuoden tapahtumat sijoittuvat lähes poikkeuksetta kesäkuukausiin, mitä kaupunkilaisten keskuudessa pidetään jonkinlaisena ongelmana. Hangon väkiluku vähenee; vuosituhannen vaihteen aikoihin se laski alle kymmenen tuhannen.
Kaupunki on kaksikielinen.  prosentilla asukkaista on äidinkielenä suomi ja  prosentilla ruotsi. Vuoden 2005 tilastossa oli Hangon työikäisistä asukkaista 66 % suorittanut perusasteen jälkeisen tutkinnon, mikä oli vähiten koko maassa.
Sijainti.
Hanko sijaitsee lounaisella Uudellamaalla, 127 km Helsingistä ja 145 km Turusta. Lähin kaupunki on Raasepori (35 km).
Meri ympäröi Hankoa kolmelta puolelta, joten maarajaa on vain Raaseporin kaupunkiin muutama kilometri. Kaupungin naapurikunnat ovat Kemiönsaari ja Raasepori. Hanko on manner-Suomen eteläisin kunta.
Sijainnin ansiosta ilmasto on lauha ja mereinen, ja lämpötilavaihtelut ovat pieniä. Vuoden 2008 keskilämpötila oli Hangossa 7,9 astetta.
Kaupunginosia.
Hangonkylä (Hangöby), Hanko Pohjoinen (Hangö Norra)
Taajamia ja kyliä.
Henriksberg, Koverhar, Krogars, Tvärminne, Täktom, Lappohja (Lappvik), Santala (Sandö)
Historia.
Hanko mainitaan ensimmäisen kerran jo 1200-luvun puolivälissä Tallinnassa kirjoitetussa reittikuvauksessa eli Tanskan kuningas Valdemar II Sejrin itinerariossa satamapaikkana nimeltään Hangethe. Vanha suomenkielinen nimi Hankoniemelle oli "Kumionpää", josta on säilynyt myös tanskankielinen versio Cuminpe. Niemenkärki oli ollut sitä ennenkin jo kauan tärkeä pysähdyspaikka purjelaivoille, jotka joutuivat odottelemaan suotuisampia tuulia joskus viikkojakin.
1400-luvulla Hangossa alettiin käyttää satamana Tulliniemen kärkeä, jonka edustalla sijaitsee Gambla Tullen ja Kobben luotojen välissä Hauensuoli, kapea, mutkitteleva salmi. Sinne merenkulkijat piirsivät kalliopiirustuksia aikansa kuluksi. Hauensuolessa on 650 tunnettua vanhaa kalliokaiverrusta, joista vanhimmat jo 1500-luvulta. Monet ovat merenkulkijoiden jättämiä nimikirjoituksia ja muita merkintöjä, kuten kuvia ja vaakunoita, ja joukossa on myös paikalla käyneiden kuuluisuuksien jättämiä merkintöjä. Tulliniemessä sijaitsee Hangon ulkosatama ja Suomen Vapaasatama.
Kun Ruotsin armeija oli tuhottu suuressa Pohjan sodassa Pultavassa vuonna 1709, Suomen valloituksen esti ainoastaan Hankoniemen edustalle koottu laivasto. Venäjä löi Ruotsin laivaston 1714 Riilahden taistelussa Pietari Suuren johdolla, mikä oli Venäjän laivaston ensimmäinen voitto. Taistelun voiton kunniaksi useat Venäjän taistelulaivat saivat myöhemmin nimekseen "Gangut". Tapahtumat toistuivat 1743.
Vuonna 1747 Augustin Ehrensvärd suunnitteli Hangon aseistamista tykistöpattereilla. Varojen puutteessa linnoitustyöt jäivät kuitenkin tekemättä.
Kun Venäjän laivasto saapui James Trevenenin johdolla kolmannen kerran puolustamattoman Hankoniemen edustalla elokuussa 1780, Ruotsin kuninkaan veli, Kaarle-herttua antoi viimein rakennuskäskyn. Majuri G. Hans von Kierting, myöhemmin aateloituna Wärnhjelm, sai suunnitelmansa valmiiksi tammikuussa 1789.
Hankoniemen edustalla oleville kallioille rakennettiin vuosina 1789–1808 linnoitus, joka siirtyi Suomen sodan aikana 1808 venäläisten haltuun. Linnoitus puolusti ansiokkaasti Hangon satamaa kesällä 1854, mutta elokuussa 1854 linnoituksen varusväki räjäytti sen peläten Ahvenanmaan Bomarsundin kohtaloa.
Hankoniemen sijainti ja muoto, pitkänä Itämereen työntyvänä sormena, mahdollisti talvimerenkulun vielä kun maan muut satamat olivat jäiden vuoksi suljettuina. Tämän vuoksi niemelle rakennettiin vuosina 1871–1873 satama sekä rautatie Hyvinkäälle tarkoituksena turvata kuljetukset talviaikaan Pietariin.
Sataman ja rautatien myötä perustettiin Hangon kaupunki vuonna 1874, koska ulkomaan kauppaa sai harjoittaa vain tapulikaupungeista.
Kaupunkiin perustettiin kylpylaitos vuonna 1879. Viime vuosisadan alkupuolella Hanko olikin vilkas kylpyläkaupunki. Kaupunkiin rakennettiin huviloita (villoja) ja täysihoitoloita rikkaille venäläisille joita saapui kesänviettoon junilla ja laivoilla.
Hangon pohjoisosaan kasvoi huomattava teollisuusalue 1880-luvulta alkaen. Maineikkain sen yrityksistä lienee Suomalais-Englantilainen Biscuittehdas Oy, myöhemmin Hangon Keksi – Hangö Kex, jonka tehdasrakennukset ovat vanhimmilta osin vuodelta 1916. Toinen merkittävä yritys on ollut 1934 perustettu Hangon lasitehdas, jonka tehdasrakennus on samalta ajalta.
Hanko oli merkittävä kaupunki ensimmäisen maailmansodan aikana. Elokuussa 1914 venäläiset räjäyttivät eräitä satamalaitteita sekä rautatien konepajan saksalaisten tuloa peläten, mutta Hangon tullinhoitaja kapteeni Wikström sai tuhotyöt pysäytettyä. Hanko toimi vuodesta 1914 vuoteen 1918 ainoastaan sotasatamana. 3. huhtikuuta 1918 kenraali Rüdiger von der Goltzin komentama Saksan Itämeren divisioona nousi Hangossa maihin Svinhufvudin itsenäisyyssenaatin kutsumana ja aloitti etenemisen kohti Helsinkiä, joka vallattiin 13. huhtikuuta 1918. Loviisaan 7. huhtikuuta maihinnoussut eversti Otto von Brandensteinin komentama Osasto Brandenstein eteni Uudenkylän asemalle Nastolaan ja Lahteen Itä-Uudenmaan kautta.
Toisen maailmansodan aikana vuonna 1940 Hankoniemi kaupunkeineen vuokrattiin Neuvostoliitolle talvisodan rauhanehtojen mukaisesti sotilastukikohdaksi. Tukikohdasta on nykyisinkin nähtävinä runsaasti umpeen kasvaneita juoksuhautoja, bunkkereita ja tykkiasemia. Jatkosodan alkuvaiheissa Hankoniemellä ja sen saaristossa taisteltiin lukuisia mittakaavaltaan pieniä, mutta verisiä taisteluita. Syksyllä 1941 Hangon tukikohta oli jäänyt kauas rintaman taakse ja Neuvostoliitto päätti evakuoida sen väen Leningradiin (nyk. Pietariin). Joukkojen evakuointi alkoi lokakuun lopussa ja viimeinen evakuointialus lähti Hangosta 2.12.1941.
Elinkeinoelämä.
Palvelutehtävissä työskentelee hankolaisista n. 60 % ja teollisuuden ja rakentamisen parissa n. 40 %. Suurimpia työpaikkoja Hangon kaupungin lisäksi ovat Ovako, Assistor, Helkama sekä satamassa toimiva Hangö Stevedoring. Erikoisuuksina voi mainita joulukoristevalmistaja Koristeviennin, dynamiittitehdas Forcitin, makkarankuoria tuottavan Viskon ja teollisuuden pyöriä valmistavan Mannerin konepajan.
Hangon satama on Hangon kaupungin omistama liikelaitos. Se on Suomen eteläisin ja viidenneksi suurin satama. Hangon satama koostuu kahdesta satamanosasta: Länsisatamasta ja Ulkosatamasta, jotka kummatkin kuuluvat Hangon satamalaitoksen hallintaan. Sataman hallintoa hoitaa kaupunginhallituksen valvonnan alaisena johtokunta. Hangon satama on perustettu vuonna 1872. Eniten Hangossa toimiva varustamo on Transfennica. Hangon sataman ulkomaan tavaraliikenne oli vuonna 2008: tuonti 1 767 054 tonnia ja vienti 1 879 117 t.
Matkailu.
Hanko on kesäkaupunki ja ennen kaikkea merikaupunki. Tämä näkyy parhaiten Itäsataman vierasvenesatamassa jossa yöpyy veneilykauden aikana noin 7 000 venekuntaa. Purjehduskisoja on lähes joka viikonloppu ja auringonottajia ja uimareita riittää kilometrien pituisille hiekkarannoille.
Hangossa on myös hyvät majoitusmahdollisuudet. Kylpyläpuiston vanhoissa huviloissa löytyy tyypillisiä Hankolaisia majoitusvaihtoehtoja. Villa Telliina, Villa Maija, Villa Doris ovat niitä. Itäsatamassa on hotellilaiva ja perinteikäs hotelli Regatta on avattu uudistettua 2012. Neljän kilometrin päässä keskustasta, Hankoniemen pohjoisrannalla on Hopeahietikon leirintäalue motelleineen.
Päätöksenteko.
Hanko kuuluu Uudenmaan vaalipiiriin ja sen kaupunginvaltuustossa on 35 kaupunginvaltuutettua.
Muuta.
Kaupungissa on toiminut rannikkotykistöön kuulunut joukko-osasto Hangon Rannikkopatteristo (HanRPsto), mutta se on lakkautettu vuonna 2002.


Harjavalta.
Harjavalta on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Satakunnan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Harjavallasta tuli kauppala 1968 ja kaupunki 1977.
Harjavallan läpi virtaa Kokemäenjoki, joka on Suomen neljänneksi suurin vesistö. Lammaisten Pirilänkoskessa Nakkilan rajalla on vuonna 1939 valmistunut voimalaitos. Voimalaitospato leventää Kokemäenjoen kaupungin kohdalla järvimäiseksi. Maasto Harjavallassa on yleensä tasaista mäntykangasta. Tästä tekevät poikkeuksen vain joen pohjoispuolen kalliomuodostumat ja kaupungin etelälaidassa sijaitseva Hiittenharju. Hiirijärven suunnassa on myös savimaita.
Harjavallan naapurikunnat ovat Eura, Kokemäki, Nakkila ja Ulvila. Harjavallan kaupunginvaltuusto päätti 15.12.2008 kuntaliitoksesta Nakkilan, Ulvilan ja Kokemäen kanssa. Liitos kuitenkin kariutui Ulvilan vetäydyttyä hankkeesta.
Kaupunginosat ja kylät.
Harjavalta, Hauvola, Havinki, Hermu, Hiirijärvi, Huhtamaa, Merstola, Mämmimäki, Niuttula, Näyhälä, Pirilä, Pirkkala, Pitkäpäälä, Raasa, Suomenkylä, Satalinna, Torttila, Torvela, Tuisku, Tynkönkylä, Vareksela, Vinnari (aikaisemmin Vinnare)
Esihistoria.
Vielä kivikaudella Kokemäenjoen laakso oli merenpinnan alla. Maankohoamisen seurauksena joen suisto eteni luoteeseen ja saavutti Harjavallan rajan ennen 2000 eaa.. Maatuminen oli nopeaa ja Lammaisten kosket nousivat merestä jo 1500 eaa. alkaen ja Kokemäenjoen suisto syntyi koskena alapuolelle alavalle peltotasangolle 500 eaa. lähtien.
Harjavallan nimen tausta.
Harjavallan nimen lähteenä on ilmeisesti germaaninen sana "harja-waldaz", sotajoukon johtaja. Tämä sana esiintyy myös germaanisena soturin nimenä muodossa Harjavaldus (ja siitä on puolestaan perua nykyinen lyhyt muoto Harald tai Harold). Tacituksen roomalaisissa kirjoituksissa nimi esiintyy muodossa Chariovald.
Turun tuomiokirkon asiakirjoissa 1400-luvulta nimi esiintyy useilla eri kirjoitustavoilla, mm. Harianwalta, Haria­walta, Hariaualdastha, Harian­waltha ja Harianwaltaby.
Nimen historian pohjalta voidaan arvella Harjavallan seudulla joko asuneen tai toimineen Harjavalda-nimisen henkilön tai jopa sotajoukkion johtajan.
Harjavallan nimen historiaa ovat tutkineet mm. professori E. N. Setälä 1910-luvulla sekä sittemmin nimistöntutkimusta tehnyt professori Viljo Nissilä.
Asutuksen synty.
Harjavallan seudulla on ollut asutusta rautakaudelta lähtien. Merkit varhaisimmasta asutuksesta ovat noin vuoden 1500 eaa. tienoilta.
Ensimmäiset historialliset tiedot Harjavallasta löytyvät kirkollisista ja käräjien asiakirjoista. Harjavallan asukkaan olivat luonnollisesti "kokemäkiläisiä" ja usein yläjuoksulta muuttaneita. Tilanne muuttui keskiajalla, kun Ulvilassa ja Nakkilassa väestö lissäntyi ja kauppiaiden ja kirkonmiesten aktiivisuus lisääntyi. Usein kuninkaan käskykirjeiden avulla omistussuhteita ja nautintaoikeuksia muutettiin ja seudulle syntyi tämän seurauksena uusia tiloja. Kuninkaan päätöksellä vuonna 1348 Kokemäenniemen eli Lammaisten kalastamo joutui rannan omistajien haltuun kokemäkiläisiltä. Seudun asukkaita oli tällöin Pirilässä, Niuttalassa, Pirkkalassa ja Vinnaisissa.
Kappeliseurakunnasta itsenäiseksi kunnaksi.
Kokemäen seudun hallinto- ja kirkkopitäjät vastasivat jo keskiajalla toisiaan, joten Harjavallan alue kuului sekä Kokemäen seurakuntaan että nimismiespiiriin. Vuonna 1670 Harjavallan kylät muodostivat oman kappeliseurakuntansa. Asemaa itsenäisenä seurakuntana alettiin tavoitella noin 200 vuotta myöhemmin. Eräs tuomiokapitulile osoitetun anomuksen allekirjoittajista oli P. W. Gallén, Akseli Gallén-Kallelan isä. Harjavallan anomukseen omasta kirkkoherrasta myönnyttiin vuonna 1868, ja päätös toteutui vuonna 1878. Uudessa itsenäisessä seurakunnassa oli noin 1600 jäsentä.
Keskiajalla alkoi Harjavallan ja Nakkilan alueelle tyypillinen ns. "toekalastus", jota harjoitettiin Kokemäenjoessa. Siinä rakennettiin rantapatojen tapaisia "tokeita" eli lohi- ja siikapatoja. Kalastus oli tärkeää alueen omalle ruokataloudelle, mutta suurin osa kalasaaliista meni myyntiin.
Torttilan kylä oli markkinapaikkana joitakin vuosia 1700-luvulla. Markkinapaikasta käydyn kiistelyn seurauksena Merikarvian markkinat siirrettiin Torttilaan vuonna 1761, mutta ne palautettiin Merikarvialle vuonna 1765.
Suuret nälkävuodet 1860-luvulla kaksinkertaistivat kuolleisuuden, mutta koko Suomen mittakaavassa Harjavalta pääsi tästä koettelemuksesta vähällä. Vuoden 1865 laki kunnallishallituksesta johti kunnanvaltuuston ja kunnanhallituksen muodostamiseen myös Harjavallassa vuonna 1869. Tätä pidetään Harjavallan kunnan syntymävuotena.
Matka teollisuusyhteisöksi.
Itsenäisen seurakunnan ensimmäisiä voimainponnistuksia oli oman kirkon rakentaminen vuonna 1870. Pian alettiin puuhata kuntaan myös kansakoulua. Monien vaiheiden jälkeen ensimmäinen kansakoulunopettaja palkattiin Harjavaltaan vuonna 1880. Oma koulurakennus saatiin vuonna 1885, kun kunta osti Kreetalan maatilan, jonka päärakennuksesta tuli Harjavallan ensimmäinen kansakoulu. Lainakirjasto perustettiin Harjavaltaan jo vuonna 1863. Kirjasto toimi pitkään kirkon sakaristossa. Sieltä se siirtyi Kreetalan koululle.
Harjavallan ensimmäisen kauppaliikke perustettiin kirkonkylään vuonna 1874. Pian avautui toinen liike Merstolan kylässä. Tärkeimpiä myyntituotteita olivat suola, kahvi ja sokeri, mutta valikoimissa oli myös muun muassa kankaita, vehnäjauhoja, lakritsia ja savukkeita.
Harjavallassa 1890-luku tiesi monia uudistuksia liikenteen ja viestinnän alalla. Tampereelta Porin suuntaan rakennettiin rautatietä ja ensimmäinen juna tuli Harjavaltaan maaliskuussa 1895. Rautatieasema sijaitsi alun perin Merstolassa, mutta siirrettiin kirkonkylään vuonna 1951. Puhelinlinja Poriin ja Kokemäelle valmistui vuonna 1892. Aluksi puhelin hankittiin yhdeksään taloon. Harjavaltaan perustettiin oma puhelinosakeyhtiö vuonna 1907. Postitoimisto perustettiin Merstolaan vuonna 1893. Postiliikenne alkoi vilkastua erityisesti 1920-luvulta lähtien. Postitoimistoja perustettiin sittemmin myös Satalinnaan (1929) ja kirkonkylään (1948).
Kokemäenjoki ylitettiin kesäisin riukusillalla, talvella lautalla. Kiinteä riippusilta rakennettiin vuonna 1912. Silta kärsi suuria vahinkoja Suomen sisällissodassa vuonna 1918. Se kuitenkin korjattiin entiselleen. Voimalaitoksen rakentaminen 1937–1939 aiheutti joen vedenpinnan nousun, mikä edellytti uuden sillan rakentamista. Tämä toinen riippusilta purettiin 1980-luvulla. Vuonna 2007 käytössä oleva silta on siis Harjavallan kolmas.
Harjavallan teollisuus otti ensiaskeleensa, kun kuntaan perustettiin puimakonetehdas vuonna 1901. Tehdas menestyi ja eräs sen työntekijöistä, Uuno Mattson, perusti vuonna 1929 oman tehtaan, Harjavallan puuteollisuuden, joka valmisti huonekaluja. Puu- ja metalliteollisuus olivatkin toista maailmansotaa edeltävänä aikana Harjavallan merkittävintä teollisuutta. Sahateollisuus oli alkanut vuonna 1897 vesisahasta. Harjavallan höyrysaha Oy perustettiin 1910-luvulla. Pian kunnassa toimikin useita pieniä sahoja. Suurempi sahalaitos Osakeyhtiö Harjavalta valmisti aluksi puimakoneita. Vuonna 1920 perustettu yritys siirtyi pian sahatavaran valmistukseen. Niemisen valimo sai alkunsa vuonna 1928. B. Lindholm perusti konepajan 1920-luvulla, opettaja Marttila hieman myöhemmin.
Suurteollisuus syntyi sotien seurauksena. Imatralta muutti kuparitehdas Harjavaltaan vuonna 1944–1945. Rikkihappotehdas perustettiin hyödyntämään kuparisulatolla syntyvä rikkidioksidikaasu. Nämä muutokset vaikuttivat voimakkaasti alueen elinkeinoihin. Vuonna 1940 maataloudessa työskenteli vielä 46 % väestöstä, mutta vuonna 1950 luku oli enää 18 %. Samalla teollisuuden ja käsityön osuus nousi 11 %:sta 47 %:iin. Suurteollisuus kasvatti voimakkaasti myös kaupan alaa. Nopeassa tahdissa perustettiin uusia liikkeitä, ja samalla palvelujen osuus väestön työllistäjänä kasvoi.
Väkiluku pysyi 1700 hengen tienoilla useita vuosikymmeniä. Harjavalta oli muuttotappiokunta ainakin 1800-luvulta Suomen itsenäistymiseen 1917 asti. Pienteollisuuden syntyminen johti nopeampaan väestönkasvuun 1920-luvulta lähtien. Kunnan väkiluku kaksinkertaistui 1940-luvun aikana, niin että vuonna 1950 asukkaita oli jo 5900.
Musiikki.
Harjavallasta on lähtöisin Suomen albumilistalla menestynyt rockyhtye Maj Karma, jonka keulahahmona toimii laulusolisti Herra Ylppö. Vuosittain heinäkuussa yhtye järjestää Karmarock-rockfestivaalit. Muita Harjavallassa järjestettyjä musiikkifestareita ovat Metalliaurinko ja Valtarock. Myös vaihtoehtorockyhtye Lapko on Harjavallasta.
Idolsin toisella tuotantokaudella toiseksi sijoittunut Katri Ylander on kotoisin Harjavallasta.
Emil Cedercreutzin museo.
Yksi Harjavallan tärkeimmistä nähtävyyksistä on Emil Cedercreutzin museo ja taiteilijakoti. Se esittelee kuvanveistäjä-siluettitaiteilija Emil Cedercreutzin omaa tuotantoa sekä hänen keräämäänsä taidetta ja kansatieteellistä esineistöä.
Hiidenkiukaat.
Harjavallassa on noin sata hiidenkiuasta eli muinaista hautaröykkiötä. Hiidenkiukaiden perusteellisissa arkeologisissa tutkimuksissa niistä on löydetty muun muassa kivi- ja pronssikirveitä, saviastianpaloja ja hiontakivipaasia.
Harjavallan vanha kirkko.
Harjavallan järjestyksessä toinen puukirkko rakennettiin alun perin vuonna 1750 ja uudistettiin G.T. Chiewitzin suunnitteleman mukaan täydellisesti vuonna 1870. Kirkko on muodoltaan satulakattoinen tornillinen pitkäkirkko, jonka pitkillä sivuilla ovat päärakennusta matalammat kylkirakennukset. Kirkkoa on sittemmin 1900-luvulla korjailtu useaan otteeseen. Kirkon pinta-ala on 290 neliömetriä ja siellä on istumapaikat 340 ihmiselle. Kellotapulissa olevissa kahdessa kellossa on vuosiluvut 1688 ja 1740.
Liike-elämä.
Kaupungissa on kaksi hotellia, minne lomailija voi asettua: aivan keskustassa Hotelli Marilyn ja hieman kauempana Hotelli Hiittenharju, jonka yhteydessä on myös ruoka- ja tanssiravintola.
Harjavallan suurteollisuuspuistossa toimii Boliden Harjavalta Oy:n kuparisulatto ja Norilsk Nickel Harjavalta Oy:n nikkelinjalostamo sekä useiden niiden toimintaa palvelevien yritysten muodostama teollisuuskombinaatti.


Hartola.
a> on eräs Hartolan kiinteistä muinaisjäännöksistä
Hartola (aik.) on Suomen kunta, joka sijaitsee Päijät-Hämeen maakunnassa, tarkemmin Itä-Hämeessä. Hartolan naapurikuntia ovat Heinola, Joutsa, Luhanka, Pertunmaa ja Sysmä. Lähimmät kaupungit ovat Heinola, Lahti, Jyväskylä ja Mikkeli. Hartola kuului aiemmin Mikkelin lääniin naapureidensa Sysmän ja Heinolan ohella.
Kunnassa asuu ihmistä (). ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km².
Hartola esiintyy leikillisesti Suomen ainoana kuningaskuntana. Kuningaskunnaksi Hartola "julistautui" vuonna 1987 valtuustopäätöksellä. Ruotsin kuningas Kustaa III julisti Hartolan itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi 31. elokuuta 1784. Hän nimesi pitäjän kruununprinssin mukaan Kustaa Adolfin pitäjäksi. Kunta otti käyttöön statuksensa Kustaa Adolfin muistoksi kunnanvaltuuston päätöksellä vuonna 1987.
Hartolassa järjestetään joka syyskuun ensimmäinen lauantai Suomen suurimmat yksipäiväiset maalaismarkkinat, joihin osallistuu satoja kauppiaita ja kymmeniätuhansia markkinakävijöitä. Hartolassa järjestettiin vapaa-ajan asumisen eli kesämökkeilyn loma-asuntomessut kesällä 2004. Hartola on tunnettu myös kirjailija Maila Talvion synnyinpaikkana.
Liikenne.
Hartola sijaitsee valtatien 4 (E75) varrella. Hartolasta lähtee myös seututie 413 Sysmään ja seututie 423 Pertunmaalle.
toimipiste sijaitsee valtatie 4:n, seututie 413:n ja yhdystie 4231:n risteyksessä Neste Oil -yhtiön Jari-Pekka-liikenneaseman yhteydessä. Etäisyyttä kirkonkylän keskustaan kertyy noin 500 metriä. Pikavuoroilla Hartolasta pääsee ilman autonvaihtoa Helsinkiin, Lahteen, Jyväskylään, Ouluun, Rovaniemelle, Kouvolaan, Kotkaan ja Pieksämäelle. Vakiovuoroilla pääsee kirkonkylän kautta Sysmään, Asikkalaan, Joutsaan ja Heinolaan.
Hartolan lähin rautatieasema sijaitsee noin 62 kilometrin etäisyydellä Mäntyharjulla.
Lähimmälle lentoasemalle kertyy Hartolasta etäisyyttä noin 105 kilometriä Jyväskylään, ja Helsinki-Vantaan lentoasemalle on matkaa noin 170 kilometriä. Mikkelin lentoasema, jonne ei ole säännöllistä matkustajaliikennettä, sijaitsee noin 90 kilometrin etäisyydellä.


Hattula.
Hattula on Suomen kunta Kanta-Hämeen maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta {formatnum: } km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km².
Kunnan kautta kulkevat tärkeimmät tieyhteydet ovat valtatie 3 ja kantatie 57. Kunnan läpi keskustaajama Parolan kautta kulkee päärata, jolla kulkevista junista osa pysähtyy myös Parolassa. Lisäksi kunnan alueella kulkee myös Vanajaveden vesireitti.
Naapurikuntia ovat Hämeenlinna, Pälkäne ja Valkeakoski. Hattulan kuntaan yhdistettiin vuonna 1971 Tyrvännön kunta, jonka pohjoisosa liitettiin kuitenkin vuonna 1978 Valkeakoskeen.
Kunnan elinkeinot.
Hattulan kunnan työttömyysaste on noin 8,5 prosenttia (2006). Kunnan ylivoimaisesti suurin työnantaja on kuntaan sijoitettu Panssariprikaati, jossa työskentelee n. 600 henkeä. Muita tärkeitä työnantajia ovat kunta, Hämeen ammattikorkeakoulu ja Nanso Oy.
Kunnassa toimii myös vapaapalokunta Hattulan VPK, jolla on sekä auto- että venekalustoa.
Kylät ja taajamat.
Hakimäki, Halkorpi, Hurttala, Hyrvälä, Ihalempi, Kalkkonen, Katinala, Kerälä, Kivijoki, Koski, Kouvala, Kärsälä, Leiniälä, Lepaa, Mervi, Metsänkylä, Mierola, Nihattula, Nummi, Parola, Parolannummi, Pekola, Pelkola, Pyhälahti, Rahkoila, Saari, Sattula, Takajärvi, Tenhiälä, Valtee, Ventola, Vuohiniemi.
Politiikka.
Hattulan kunnanvaltuustoon kuuluu nykyisin 35 valtuutettua. Kunnallisvaaleihin 1988 asti jäseniä oli 27. Vuoteen 1996 asti valtuuston suurin puolue oli SDP. Sittemmin Kokoomus nousi suuremmaksi vaaleissa 1996 ja 2000. Vuonna 2004 suurimman äänimäärän sai Hattulan Sitoutumattomat.
Hattulan nykyinen kunnanjohtaja on Martti Pura. Kunnanvaltuustoa johtaa Seppo Kankkunen (SDP).
20. syyskuuta 2006 Hattulan kunnanvaltuusto päätti jäädä ulos vuoden 2009 alkaessa toteutuvasta Hämeenlinnan seudun kuntaliitoshankkeesta. Hattulasta kuitenkin liitetään pieni alue Kalvolaa ja muita Hämeenlinnaan yhdistyviä kuntia yhdistämään maantieteellisesti.
Hattulan kunnan veroprosentti on yksi Suomen kunnista alhaisimpia. Vuonna 2008 se oli Suomen kunnista 23:nneksi pienin.
Sen jälkeen se on kohonnut yli 19 prosenttiin ja se on aavistuksen suurempi kuin naapurikunta Hämeenlinnalla. Hattula on suhteellisen edullinen paikkakunta asumiseen.
Nähtävyyksiä.
Hattulan nähtävyydet liittyvät pääasiassa kunnan pitkään historiaan Parolannummen varuskunnan sijaintipaikkana. Parolan varuskuntaan liittyvät Carl Eneas Sjöstrandin veistos Parolan leijona, Panssariprikaati ja Panssarimuseo. Parolan leijona on keisari Aleksanteri II:n 29. heinäkuuta 1863 Parolannummelle tekemän vierailun muistoksi pystytetty patsas, jossa on kuulaa käpälässään pitelevä leijona. Sama aihe toistuu Panssarikoulun lipussa.
Kirkkoja on kunnassa kolme: keskiaikainen Pyhän Ristin kirkko, 1800-luvulla rakennettu Hattulan uusi kirkko sekä Suotaalassa sijaitseva Tyrvännön kirkko. Kartanokulttuuria Hattulassa edustavat Ahlbackan, Ellilän, Metsänkylän, Lepaan, Lahdentaan ja Suontaan kartanot. Myös Historiallinen Hämeen Härkätie (yhdystie 2855) kulkee kappaleen matkaa Hattulan alueella Kivijoen ja Kouvalan kylissä.
Varuskunta.
Parola tunnetaan pitkälti juuri Parolannummen varuskunnasta Panssariprikaateineen ja joukkoyksikköineen sekä Panssarimuseosta.


Hauho.
Hauho on entinen Suomen kunta ja vuonna 2009 tehdyn kuntaliitoksen jälkeen osa Hämeenlinnaa. Ennen lakkauttamistaan kunta sijaitsi hallinnollisesti Kanta-Hämeen maakunnassa ja Etelä-Suomen läänissä. Hauhon naapurikunnat olivat Hattula, Hämeenlinna, Lammi, Luopioinen, Pälkäne ja Tuulos.
Kunnassa ennen sen lakkauttamista asukasta, ja kunnan pinta-ala oli  km2, josta  km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2. Hauho on Suomen väestöllinen keskipiste.
Hauhon poikki kulkevat Tampereen ja Lahden välinen valtatie 12 sekä valtatie 10:n Hämeenlinnasta itään oleva osuus. Lisäksi Hauhon länsiosassa kulkee Hämeenlinnan ja Pälkäneen välinen kantatie 57, joka oli 1960-luvulle saakka osa valtatie 3:a. Hauholta on Hämeenlinnan keskustaan 34 km, Tampereelle 62 km, Lahteen 66 km ja Helsinkiin 132 km.
Hauholla on Suomen väestöllinen keskipiste, Weberin piste, kohdassa 24,67 E, 61,17 P, Hovikartanon pellolla.
Vaakuna.
Hauhon vaakunan suunnitteli Olof Eriksson ja se vahvistettiin vuonna 1951.
Historiaa.
Hauholla on ollut asutusta jo kivikaudella, mistä todistavat asuinpaikkalöydöt Eteläisissä ja Perkiössä. Alueen nykyinen asutus periytyy rautakaudelta 500-luvun tienoilta. Rautakautisia kalmistoja on muun muassa Ilmoilassa ja Alvettulassa. Hauhon alueella on myös vanhoja uhrikiviä ja Hyypiövuoren muinaislinna. Jo 1400-luvulla mainitaan useimpien Hauhon nykyisten kylien nimet.
Hauho oli aikanaan tunnettu kunnassa harjoitetusta hevoskärryjen ja -rattaiden valmistuksesta.
Hauholle asutettiin viime sotien jälkeen Kivennavan siirtoväkeä. Kuntaliitos Hämeenlinnaan tapahtui vuoden 2009 alusta.
Paavin panna.
Vanhimmat historialliset merkinnät Hauhosta ovat vuodelta 1329, jolloin kuningas Maunu Eerikinpoika määräsi kultakin suvulta maksettavan neljän turkisnahan kirkollisveron takavarikkoon, minkä johdosta paavi julisti hauholaiset pannaan maksamattoman veron tähden. Riita koski silloin Suomen piispalle Pentille maksettavaa palkkaa. Tästä tapauksesta muistuttavat Hauhon vaakunan neljä oravaa.
Pannan vuoksi alttarit ja kaikki pyhät kuvat peitettiin suru­vaipoin. Messu luettiin hiljaisuudessa tai ei ollenkaan, sillä pappi saattoi lukea vain kirkon ovelta muutamia sanoja syntejään katuville kansalaisille. Lapsia ei kastettu ja ruumiita ei siunattu pyhään maahan. Poikkeuksen tekivät papit ja kerjäläiset sekä kahta vuotta nuoremmat lapset. Avio­puolisot vihittiin liittoon hautausmaalla. Asukkaita oli kielletty ajamasta partaansa ja leikkaamasta tukkaansa. Toisiaan ei myöskään saanut tervehtiä. Hauholaiset taipuivat lopulta ja piispa sai taas veronsa, sillä elämä oli kirkollisessa mielessä pannan aikana kurjaa.
Luonnonmaantiedettä.
Hauhon maisemissa vuorottelevat rikkonaiset vesistöalueet ja niiden väliset loivapiirteiset viljelyalueet. Huomattavimmat järvet ovat Iso Roinevesi (suurin syvyys 73 metriä), Pyhäjärvi, Hauhonselkä ja Ilmoilanselkä, jotka kuuluvat Hauhon reittiin. Maasto vesireitin ympärillä koostuu moreeniselänteistä ja harjujaksosta. Muutamat mäet kohoavat yli 150 metriin merenpinnasta. Järvien rannoilla ja laaksoissa on savea ja hiesua, kunnan eteläosassa myös turvemaita.
Hauhon Kokkilassa sijaitsee Särkemäjärvi, josta vedet virtaavat harjumaastossa maan sisässä Kirriseen. Paikka, jossa vesi purkautuu on sulana koko talven. Akkijärveen laskevat myös seitsemän muun pienemmän järven ja lammen joet. Tarina kertoo, että tyynellä säällä kun pistää korvansa harjulla maata vasten voi kuulla veden solinan.
Asutus.
Hauhon asutus on ryhmittynyt vesistöjä ympäröiville savi- ja hiesumaille. Kunnan väestökeskittymät ovat kirkonkylä, Eteläinen ja Alvettula. Hauholla on useita kartanoita, joita ovat esimerkiksi Hahkiala, Hovinkartano ja Kyttälä.
Elinkeinot.
Hauho on perinteisesti ollut maa- ja metsätalouspitäjä, ja näillä elinkeinoilla onkin edelleen suuri merkitys (23 % työpaikoista). Palvelujen osuus on 57 % ja jalostustoiminnan 17 % työpaikoista. Nykyisin on myös matkailupitäjä ja vapaa-ajan asuntoja on paljon järvien runsauden ansiosta.
Koulutus.
Peruskoulun ala-asteet sijaitsevat Alvettulassa ja Eteläisessä; lisäksi Hauholla on peruskoulun yläaste. Vuonna 2007 kirkonkylän ja Hankalan ala-asteet lopettivat toimintansa ja niiden opetus siirtyi Hauhon kirkonkylän koulukeskukseen, jossa on luokat 1–9.


Haukipudas.
Haukipudas on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on merialueita ja  km² sisävesiä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km².
Haukiputaan naapurikunnat ovat Hailuoto, Ii, Kiiminki, Oulu ja Yli-Ii. Kiiminkijoki laskee Perämereen Haukiputaalla.
Nimensä Haukipudas on saanut Vahtolanlahdesta Martinniemeen virranneen putaan mukaan. Maankohoamisen takia pudas alkoi 1500-luvulla umpeutua. Ruohottuva uoma houkutteli putaaseen haukia.
Oulun kaupunki sekä Haukiputaan, Kiimingin, Oulunsalon ja Yli-Iin kunnat yhdistyvät vuoden 2013 alussa uudeksi Oulun kaupungiksi.
Historia.
Jo varhain keskiajalla houkutteli runsaslohinen Kiiminkijoki erämiehiä asettumaan pysyvästi jokisuistoon. Niinpä Haukiputaan ja Kellon alueella rannikon tuntumaan syntyi useiden kymmenien talojen muodostama kyläasutusta. Valtaosa asukkaista oli kotoisin Lounais- ja Länsi-Suomesta. Myös Venäjän karjalaiset yrittivät saada Pohjanmaan rannikkoa haltuunsa ja hävittivät useilla valtausretkillään pahoin asutusta. Ruotsin valta lujittui kuitenkin vähitellen alueella pysyvän suomalaisasutuksen myötä. Haukiputaan-Kellon alueelle muutti 1500-luvun jälkipuolella myös jonkin verran savolaisia uudisasukkaita. Vuonna 1548 Kellossa oli 30 ja Haukiputaalla 18 taloa. Taloluku kasvoi hitaasti, sillä 1770 taloja oli vain 88. 1900-luvun alussa taloja oli 342, minkä lisäksi pitäjässä oli viitisenkymmentä torppaa.
Haukiputaan kirkko ja kellotapuli.Hallinnollisesti Haukiputaan ja Kellon kylät kuuluivat 1300-luvulla perustetuun Iin pitäjään. Kello oli tuohon aikaan Haukiputaan seudun merkittävin kylä. se mainitaan Vatikaanissa 16.8.1488 päivätyssä asiakirjassa Iin anneksina. Kellosta ja Haukiputaasta tehtiin 1630 Iin kappeli ja vuoteen 1646 mennessä tai kenties jo hieman aiemmin rakennettiin Haukiputaalle kirkko. Se purettiin nykyisen kirkon valmistuttua 1762. Tämän yli kaksisataavuotiaan puukirkon kattoholveja ja seiniä koristavat Mikael Toppeliuksen arvokkaat 1770–1790-luvuilta peräisin olevat maalaukset. Seurakunta oli Kiimingin kappelina vuodesta 1838 vuoteen 1873, jolloin perustettiin Haukiputaan itsenäinen seurakunta. Haukiputaan kunta perustettiin jo muutamia vuosia aikaisemmin 1866.
Maatalous sekä lohen, siian ja silakan pyynti olivat pitkään väestönpääelinkeinot. Laivanrakennusta ryhdyttiin harjoittamaan jo 1600-luvulla. Haukiputaan ensimmäinen suursaha oli kuitenkin Kiiminkijoen varteen perustettu Maunun saha (1863–1908).1800-luvun lopussa perustettiin myös Halosenniemen saha, joka toimi vuoteen 1950 saakka. Santaholman saha oli toiminnassa vuosina 1914–1968. Martinniemen saha toimi vuosina1905-1988. Nykyisin vanhalla saha-alueella toimii Martinniemi Timber Oy. Sahojen ansiosta Haukipudas muuttui tärkeäksi teollisuusalueeksi, sahapitäjäksi.
1960-luvun alueliitoksissa Haukipudas menetti ison osan alueestaan ja asukkaistaan Oulun kaupungille. Kuivasjärven kylä liitettiin Ouluun vuoden 1961 alussa. Kuivasjärvellä oli tuolloin noin 700 asukasta. Haukiputaan ja Oulun rajalle Pateniemen sahan ympäristöön oli kasvanut teollisuusyhdyskunta. Pateniemen asukkaista noin 2 000 allekirjoitti keväällä 1963 kirjeen, jossa ehdotettiin Herukkaojan eteläpuolisen alueen liittämistä Ouluun. Haukiputaan kunta ja Oulun kaupunki neuvottelivat yhteisymmärryksessä Pateniemen alueen liittämisestä sopimuksen, jossa Oulu muun muassa suostui ottamaan vastatakseen kolmasosan Haukiputaan kunnan veloista ja sijoittamaan liitosalueen työntekijät kaupungin palvelukseen. Valtioneuvoston päätöksellä Pateniemen alue liitettiin Ouluun 1. tammikuuta 1965. Kun Oulujoen kunta 1965 lakkautettiin, liitettiin osa Korvenkylästä ja Oulunsuusta Haukiputaaseen.
Kun vuonna 1965 etsittiin aluetta Oulun yliopiston uudelle kampustyyliselle yliopistoalueelle, yhtenä vaihtoehtona nykyiselle Linnanmaan kampukselle oli Haukiputaan Virpiniemi. Johannes Virolaisen hallitus pääministeri Virolaisen johdolla teki päätöksen kampusalueen rakentamiseksi Virpiniemeen. Haukiputaalla ehdittiin jo yliopiston tulemista juhlia, mutta eduskunta päätti kuitenkin toisin.
Luonto.
Haukipudas on tasaista lakeutta ja tasankoa, joka on kohonnut merestä varsin myöhään. Luonnonoloiltaan Haukipudas jakautuu kahteen osaan. Kunnan länsiosa kuuluu Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan jokimaahan ja Yli-Iin ja Kiimingin väliin pistävä itäpuoli nevalakeuteen. Länsiosa on metsäisempää ja käsittää enemmän peltoa kuin itäosa.
Kallioperältään Haukipudas kuuluu karjalaiseen liuskevyöhykkeeseen. Eteläosassa vallitsevat kvartsi-maasälpäliuskeet ja pohjoisessa fylliitti ja kiilleliuskeet. Idässä on melko laaja kvartsiittialue. Yleisin maalaji on moreeni, joka sisältää paikoin runsaasti suurikokoisia kiviä. Kunnan alueella on kolme pitkittäisharjulaaksoa. Lounaisin kaartuu kirkon eteläpuolelta Kalimenojan varteen, Kiimingistä ulottuu yksi harjujako Kiiminkijoen varteen ja kolmas harjujakso kulkee idässä Martimojoen alueella. Hiekkamaita on myös rannikolla, etenkin Isollaniemellä. Virpiniemen retkeily- ja ulkoilualueella on pieniä lentohiekkadyynejä. Kiiminkijokisuulla joen pohjoispuolella Kurtinhaudan ranta-alueella on vanhoille hiekkadyyneille kasvanut kaunis rantametsä, joka on suosittua virkistys- ja ulkoilualuetta. Savea ja hiesua on kunnan alueella vähän.
Pääosa kunnan alueesta on loivaa tasankoa. Maaston korkeus meren pinnasta mitattuna vaihtelee vain kymmenen ja kahdenkymmenen metrin välillä. Vasta Martimojoen alueella maasto kohoaa 50 metrin tasolle ja muuttuu samalla epätasaisemmaksi. Rannikon korkein kohta on Isonniemen Runtelin harju. Se kohoaa melko jyrkkänä 34,5 metrin korkeuteen vain 400 metrin päästä rannasta ja erottuu selvästi muuten tasaisen laakeasta maisemasta. Rannikon edustalla ovat mm. Kraaselin, Kotakarin ja Hietakarin saaret.
Haukiputaan päävesistö on Kiiminkijoki, joka laskee Kiimingin kunnan puolelta Haukiputaan keskiosien kautta kirkonkylän pohjoispuolitse mereen. Joki meanderoi, kiemurtelee paikoin voimakkaasti ja tulva-aikana monet vanhat uomat joutuvat veden valtaan. Kiiminkijoen suu on muuttunut huomattavasti viimeisten sadan vuoden aikana, sillä jatkuva maankohoaminen ja joen mukanaan tuomat lietteet ovat muuttaneet monet entiset lahdet ja salmet veden vaivaamiksi pajuttuneiksi rantaniityksi. Kiiminkijoen vielä kahlitsemattomista koskista huomattavimmat ovat Jalo-, Jokelan-, Kärppä-, Allikko-, ja Puuperänkoski. Kalimenoja virtaa kunnan etelärajan tuntumassa ja laskee Kellon eteläpuolitse mereen. Martimojoki virtaa Haukiputaan itäosien suomaiden halki kaakosta luoteeseen ja laskee Yli-Iin puolella Iijokeen, Rannikkovyöhykkeellä on maatalouden edistämiseksi tehty laajoja suokuivatuksia ja lukuisia järvienlaskuja. Laskettuja järviä ovat mm. Iso Liesjärvi, Heikistö. Utalampi, Isolahti, Hetejärvi ja Rautionlahti.
Haukiputaan kasvillisuuden yleisluonne on varsin karu. Moreeni- ja harjualueet ovat mäntyvaltaisia kuivia kangasmetsiä. Monin paikoin entiset viljelysalueet ovat muuttuneet lehtipuuvaltaiseksi korveksi. Kiiminkijoen-varressa on pieniä tulvaniittyjä. Kunnan länsiosassa on suota noin 30–40 prosenttia maa-alasta, mutta idässä soiden osuus on jo yli 60 prosenttia. Rautatien itäpuoliset suoalueet ovat etupäässä rämeitä ja osittain nevoja.
Liikenne.
Valtatie 4 kulkee pääasiassa moottoriliikennetienä Haukiputaan läpi pohjois-eteläsuunnassa. Tie ohittaa Haukiputaan keskustan yli kolmen kilometrin päästä itäpuolelta. Haukiväylä yhdistää keskustan valtatiehen. Nelostien vanha linjaus, joka kulkee Haukiputaan keskustan läpi, on nykyisin seututie 847. Kiiminkijoen ylittävä vanhan nelostien silta valmistui 1954. Siihen asti joki piti ylittää lossilla tai kiertää Asemakylällä sijaitsevan rautatiesillan kautta. Lossista () on muistona paikannimi Värjänranta, joka sijaitsee maantiesillan kupeessa kirkonkylän puolella.
Paikallisliikenteestä vastaavat linja-autoyhtiöt Koskilinjat ja V. Alamäki, joiden linjat kulkevat Oulun keskustan kautta Haukiputaalle ja edelleen Martinniemeen sekä Iihin..
Haukipudas sijaitsee Oulu–Tornio-radan varrella. Kunnan alueella sijaitsee kaksi rautatieasemaa Kello ja Haukipudas. Sekä henkilö- että tavaraliikenne asemilla on loppunut. Haukiputaan asemalta oli aiemmin ratayhteys myös Martinniemeen. Martinniemen rata purettiin 1999. Martinniemessä on aikaisemmin toiminut myös satama Martinniemen sahan puutavaran vientiä varten.
Oulun lentoasema sijaitsee noin 35 kilometrin päässä Haukiputaalta.
Elinkeinoelämä.
Haukipudas tunnetaan sahapitäjänä, vaikka varsinaisia suursahoja ei enää kunnassa toimikaan. Kunnan ensimmäinen saha oli Maunun saha, joka aloitti vesivoimakäyttöisenä 1863 ja muutettiin höyrysahaksi 1882.
Vanhin Haukiputaan höyrysahoista oli Pateniemen saha, joka perustettiin 1873. Nykyisin Pateniemen alue kuuluu Oulun kaupunkiin. Muita Haukiputaalla toimineita sahoja ovat olleet Martinniemen saha, joka oli yksi maan suurimmista, Halosenniemen saha ja omistama Jokirannan saha Kiiminkijokisuulla.
Martinniemen sahan tuotteita lähti maailmalle sekä meritse että maitse Martinniemen pistorataa pitkin. Nykyisin vanhalla saha-alueella toimii Martinniemi Timber Oy.
Suursahaksi ja merkittäväksi työllistäjäksi kasvanut Martinniemen saha perustettiin 1905, jolloin se toimi Granfeltin sahan nimellä. Myöhemmin omistaja ja nimi vaihtui monia kertoja. Viime vaiheessa suursaha toimi Rauma-Repolan Martinniemen tehtaiden nimellä ja työllisti enimmillään 1300 henkeä. Lyhyen aikaa ennen sahan lopullista lopettamista sahaajana oli Vapo. Martinniemen tehtaat olivat Haukiputaan kunnan suurin työllistäjä.
Puutavaran sahauksen lisäksi Rauma-Repola Oy:n Martinniemen tehtailla valmistettiin sodan jälkeen puutaloja ja Laitakarissa sijaitsevassa Martinniemen puuhiomossa tehtiin paperimassaa. Tehtailla oli oma höyryvoimala. Sähköä tuotettiin sahaus- ja kuorimojätteitä polttamalla myytäväksi asti. Puuhiomon ja voimalan rakennukset ovat arvokkaita 1920-luvun teollisuusrakennuksia ja ne ovat suojeltuja. Voimalaitoksen 72 metriä korkea, kauas Perämerelle näkyvä piippu on purku-uhan alainen.Kyläläiset toivovat sen säilyttämistä sahaustoiminnan muistomerkkinä.
Jatkosodan aikana Neuvostoliitto yritti pommittaa ainakin kerran, eräiden tietojen mukaan kaksi kertaa, Martinniemen tehtaita, mutta pommit putosivat pääosin tehdasalueen ulkopuolelle Kurtinhaudan eturannalle aiheuttamatta muuta kuin aineellisia vahinkoja.
Martinniemessä oli laivaliikennettä ja puutavaran ulosvientiä 1800-luvun loppupuolelta 1970-luvulle asti. Enimmillään kävi lastia noutamassa 1960-luvun alkupuolella yli 200 laivaa vuodessa. Laivat lastasivat sahatavaraa, jonkin verran myös propseja ja paperimassaa. Lastaus tapahtui redillä Kiiminkijokisuun ulkopuolella. Kylällä oli oma luotsiasema Mustakari-saaressa, jonne rakennettiin pengertie.
Martinniemen redin kautta vietiin ulos sahatavaraa myös A. Santaholma Oy:n Jokirannan sahalta. Puutavara kuljetettiin Santaholmalta ja Rauma-Repolasta redillä oleviin laivoihin hinaajien vetämillä proomuilla.Redilastauksen päätyttyä vientitoimintaa oli vielä Rauma-Repolan tehtaiden omassa satamassa, joka avattiin vuonna 1970. Satama oli eräs Perämeren merkittävimmistä satamista toiminta-aikanaan 1970-luvulla.
Martinniemen tehtaiden ympärille kasvoi suurehko taajaväkinen teollisuusyhdyskunta, jonka asukasluku kipusi 1960-luvulla viiteen tuhanteen. Asukkaiden työpaikkoina olivat lähes yksinomaan Martinniemen tehtaat ja vilkas satama. Martinniemi oli Haukiputaan kunnan suurin kylä, jonka palveluvarustus oli monipuolinen kauppoineen, pankkeineen, ravitsemusliikkeineen, elokuvateattereineen, monine tanssipaikkoineen, apteekkeineen ja lääkärin vastaanottoineen.
Sahojen rakentaminen muutti Haukiputaan maanviljelyspitäjästä teolliseksi maalaiskunnaksi, joka 1950-luvulla oli Suomen maalaiskunnista toiseksi teollistunein Harjavallan jälkeen.
Ukonkaivoksen alueelle rakennettiin Hyvon Kudeneuleen vaatetehdas 1970. Tehdas työllisti enimmillään lähes 500 henkilöä. Hyvon Kudeneule ajautui konkurssiin jo vuonna 1976. Konkurssihallinnon ylläpitämä tuotanto lopetettiin 1977, jolloin Haukiputaan työttömyysaste kohosi 22 prosenttiin. Hyvonin entisiä tuotantotiloja vuokraamaan perustettiin Haukiputaan Teollisuuskiinteistöt Oy, nykyinen Haukiputaan Kehitys Oy, joka sai tiloihin vuokralaiseksi Nokian vuonna 1981. Nokia myi Haukiputaan yksikkönsä liiketoiminnan sopimusvalmistaja SCI:lle 2001. Samana vuonna SCI fuusioitui Sanminan kanssa.
Uskonnolliset yhteisöt.
Haukiputaalla toimii evankelisluterilainen Haukiputaan seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii vanhoillislestadiolaisuus, jolla on paikkakunnalla Haukiputaan rauhanyhdistys sekä Haukiputaan Jokikylän Rauhanyhdistys.
Paikkakunnalla toimii myös toinen luterilainen kirkko, Suomen luterilaisen tunnustuskirkon Haukiputaan Luterilainen Tunnustusseurakunta. Muita kirkkokuntia edustaa Helluntaiherätykseen lukeutuva Haukiputaan helluntaiseurakunta.


Haukivuori.
Haukivuori on Etelä-Savossa sijainnut entinen Suomen kunta. Kunnassa asui vuonna 2006 noin 2 300 ihmistä, ja sen pinta-ala oli 505,11 km², josta 108,07 km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli noin 5,8 asukasta/km². Haukivuoren kunta liitettiin Mikkelin kaupunkiin 1. tammikuuta 2007.
Kunnan halki kulkee Savon rata. Rautatieasema sijaitsee keskustaajamassa eli Asemankylässä. Tiilikirkko (V. Larkas, 1951).
Kunnan alueella on Puulan latvajärvi Kyyvesi. Luonnonkaunis Saksalanharju on tiettävästi Euroopan suurin drumliinityyppinen harju. Nykälänkosket on maineikas kalastuspaikka Koskentiloineen.
Kesäisin järjestetään Rajasuolla suolentopallon mestaruuskisat.
Historia.
Haukivuori on ollut asutettuna keskiajan lopulta lähtien. 1570-luvulla kylä oli Suur-Savon vauraimpia, ja siksi Haukivuorta ehdotettiinkin uuden Haukivuori-Pieksämäen seurakunnan pääpaikkakunnaksi ja -kirkonkyläksi. Keskus sijoitettiin kuitenkin nykyiseen Pieksämäkeen, sillä Haukivuori oli pitäjään nähden syrjässä.
Vuonna 1873 Haukivuori erotettiin kokonaan itsenäiseksi kunnaksi.
Haukivuoren puukirkko rakennettiin 1790-luvulla, mutta kirkko paloi sähkövian takia vuonna 1949. Uusi Veikko Larkaksen suunnittelema tiilikirkko valmistui vuonna 1951. Uuden kirkon katolla oleva risti hitsattiin väärinpäin kiinni, mutta jälkeenpäin tämä virhe korjattiin.
Haukivuoren kunnan hallinto siirrettiin 1950-luvun alussa kirkolta Asemankylälle. Näinä aikoina Haukivuoren väkiluku oli suurimmillaan eli noin 5 600 asukasta.
Haukivuoren kunta lakkautettiin itsenäisenä kuntana ja liitettiin osaksi Mikkelin kaupunkia 2007.
Kyliä.
Asemankylä, Kantala, Kirkonkylä, Nykälä, Häkkilä, Pitkäaho, Moilala, Pohjalahti, Tervalahti, Tuliniemi, Taipale
Palvelut.
Asemankylällä on kaikkien kunnan peruspalveluiden ohella muun muassa kaksi ruokakauppaa, pankki, postipiste, apteekki, seurakuntatalo, kone-/urheilu-/koru-/kelloliike, ravintoloita, kukkakauppa, parturi-kampaamoita jne. Hauki-Halli tarjoaa monipuoliset liikuntamahdollisuudet lentopallosta punttisaliin.
Nykälässä toimi ala-aste kevääseen 2009 asti ja kesäisin kauppa ja kyläbaari. Kyläkauppa ja baaritoiminta loppui vuonna 2006.
Kantalassa toimi ala-aste lukuvuoteen 2006-07 asti. Rautatieasema ja kyläkauppa on lakkautettu jo aiemmin.
Kirkonkylällä sijaitsee Haukivuoren kirkko ja joitakin majoituspalveluja.
Pienemmillä kylillä palvelut ovat hyvin rajalliset.
Koulut.
Entisen Haukivuoren alueella toimii Aseman koulu. Nykälän koulu lakkautettiin 2009 ja Kantalan koulu lakkautettiin 2007. Yläkoulu ja lukio sijaitsevat Asemankylällä samassa koulurakennuksessa. Haukivuoren lukio on hallinnollisesti Mikkelin lyseon lukion sivutoimipiste.


Hausjärvi.
Hausjärvi on Suomen kunta, joka sijaitsee Kanta-Hämeen maakunnassa. Hausjärven naapurikunnat ovat Hyvinkää, Hämeenlinna, Hämeenkoski, Janakkala, Kärkölä, Mäntsälä ja Riihimäki.
Oitissa Maitoisten kylässä on yksi vanhoillislestadiolaisten kuudesta leirikeskuksesta.
Hausjärven kautta kulkevat Helsinki–Hämeenlinna- ja Riihimäki–Lahti-rautatiet, kantatie 54 Riihimäki–Lahti sekä Hämeenlinna–Helsinki-, Hämeenlinna–Porvoo-, Tervakoski–Turkhauta- ja Oitti–Lammi-maantiet. Kunnan alueella on neljä rautatieasemaa: Hikiän, Mommilan, Oitin ja Ryttylän asemat. Näistä Ryttylä on pääradan varrella, muut Lahteen menevän radan varrella. Eniten junia kulkee Oittiin, arkisin 18 vuoroa suuntaansa.
Aiemmin Hausjärvi on ollut pinta-alaltaan paljon laajempi. Vuonna 1918 osa siitä liitettiin nykyiseen Hyvinkään kaupunkiin ja vuonna 1922 osa nykyiseen Riihimäen kaupunkiin.
Hausjärven puukirkko on rakennettu 1789. Se sijaitsee Hausjärven kirkonkylässä. Hausjärven puukirkon peruskorjaus aloitettiin syksyllä 2010 ja sen on tarkoitus valmistua kevään 2011 aikana. Kirkonkylän hautausmaalla sijaitsevat Hausjärven talvi- ja jatkosodan uhrien sankarihaudat, joissa lepää yhteensä 126 hausjärveläistä.
Kylät.
Lisäksi vuonna 2010 Hausjärveen liitettiin Hietoisten kylä Hämeenlinnasta.
Nimen etymologia.
Viikinkiajalla Birkan kauppiaat kävivät kauppaa rannikolla asuvien suomalaisten kanssa, jotka vuorostaan kävivät vaihtokauppaa hämäläisten kanssa. Hämäläiset kauppasivat rannikon asukkaille muun muassa haustetta. Se on majavan sukurauhasista saatua ainetta, jonka uskottiin parantavan sukupuolista kyvykkyyttä ja auttavan epilepsiaan, myrkytykseen ja sydän- ja verisuonitauteihin. Hausjärvi ja Hausteturku (nyk. Turkhauta) olivat aineen pyyntipaikkoja ja ne ovat saaneet sen mukaan nimensä.


Heinävesi.
Heinävesi on kunta Etelä-Savossa.
Heinävesi on luonnonkauneudesta tunnettu matkailukunta. Siellä sijaitsevat muun muassa Pohjoismaiden ainoat ortodoksiset luostarit Valamon munkkiluostari ja Lintulan nunnaluostari, kalastuskohteet Karvionkoski ja Kermankoski, kaakeliuuneja valmistavan Tulikivi sekä kansallismaisemaksi luettu Heinäveden vesireitti, johon sisältyy kuusi sulkukanavaa.
Heinäveden keskus on sen kirkonkylä, jossa sijaitsee Josef Stenbäckin suunnittelema kirkko. Kunnan pinta-alasta noin {Prosenttia|||0} prosenttia on vettä. Suurimmat järvet ovat Kermajärvi ja Juojärvi, jotka ovat huomattavan puhdas- ja kirkasvetisiä.
Hallinto.
Heinäveden kunnanjohtajaksi valittiin 19.3.2007 Riitta A. Tilus.
Kunnanvaltuusto.
Heinäveden kunnanvaltuustossa on kaudella 2009–2012 27 valtuutettua. Valtuuston puheenjohtaja on Aarno Happonen (SDP), ensimmäinen varapuheenjohtaja Veli-Pekka Hartikainen (KESK) ja toinen varapuheenjohtaja Outi Piironen (KESK). Keskustan edustajia on 11, Sosiaalidemokraattisen puolueen edustajia 6, YHL A:n edustajia 3, Vasemmistoliiton edustajia 3, Kokoomuksen edustajia 2, Kristillisdemokraattisen puolueen edustajia 1 ja Perussuomalaisten 1.
Kunnanhallitus.
Kunnanhallituksessa on seitsemän jäsentä. Kokouksissa myös kunnanvaltuuston puheenjohtajilla on läsnäolo- ja puhumisoikeus. Kunnanhallituksen tehtäviin kuuluu kunnan toiminnan ja hallinnon johtaminen ja kehittäminen kuten kunnan edun valvonta, konserniohjaus, työllisyyden edistäminen, ruokahuolto, maaseututoimi, yleishallinto sekä käyttää toimivaltaa verotuslainsäädännön mukaan kunnalle kuuluvien tehtävien hoitamisessa. Heinäveden kunnan kunnanhallitus toimii myös vastaavana asuntoviranomaisena.
Naapurikunnat.
Savonlinna (Etelä-Savo), Enonkoski (Etelä-Savo), Varkauden kaupunki (Pohjois-Savo), Leppävirta (Pohjois-Savo), Tuusniemi (Pohjois-Savo), Outokummun kaupunki (Pohjois-Karjala) ja Liperi (Pohjois-Karjala). Kangaslampi (ennen Etelä-Savo) liitettiin Varkauteen tammikuun alussa 2005. Samalla se siirtyi Pohjois-Savon maakuntaan.
Heinäveden pohjoisimmassa paikassa sijaitsee myös kolmen maakunnan rajapyykki: Etelä-Savon, johon Heinävesi kuuluu, Pohjois-Savon sekä Pohjois-Karjalan.
Peruspalvelut.
Heinäveden kirkonkylässä eli Hasumäessä on kunnan peruspalvelut kuten kunnanvirasto, palolaitos, poliisiasema, KELA, Työ- ja elinkeinotoimisto, sosiaalitoimisto, kirjasto, kansalaisopisto, posti, seurakuntatalo, hammashoitola, terveyskeskus, palvelukeskus, neuvola, verotoimisto, apteekki, urheilukenttä, Alko.
Koulutus.
Heinävedellä on kaksi vuosiluokkien 1–6 koulua (Otto Kotilaisen koulu ja Karvion koulu) sekä yksi vuosiluokkia 7–9 opettava koulu, Heinäveden yläkoulu. Lisäksi Heinävedellä sijaitsee Soisalo-opisto sekä Valamon kansalaisopisto.
Heinäveden pienuudesta huolimatta sillä on oma, pieni lukio. Ensimmäisellä ja toisella luokalla on noin 30 oppilasta. Lukion pienestä koosta huolimatta siellä pidetään muun muassa viron ja italian kursseja. Lukio kuuluu pienten lukioiden verkkoon, joten se tarjoaa myös Internetin kautta toteutettavia kursseja.
Nähtävyyksiä.
Pääkirkon kullatusta kuparista valmistettu kattokruunu painaa 800 kilogrammaa ja on tuotu Laatokan Valamosta.
Valamon luostari.
Valamon munkkiluostari on ortodoksinen luostari. Siitä käytetään myös nimeä "Heinäveden Valamon luostari" erotuksena Laatokan Valamon luostarista. Luostari on yksi Suomen merkittävämmistä käyntikohteista; siellä käy vuosittain yli 150 000 kävijää ja pyhiinvaeltajaa. Valamo sijaitsee Pohjois-Heinävedellä, Juojärven rannalla. Valamon luostarissa on kolme kirkkoa (pääkirkko, talvikirkko, vanha kirkko) sekä kolme tsasounaa (Pyhän Herman Alaskalaisen tsasouna, Pyhän Nikolaoksen tsasouna, Pyhän Johannes Kastajan tsasouna). Luostarissa sijaitsee myös "Valamon luostarin museo".
Heinävedelle molemmat luostarit siirtyivät toisen maailmansodan jälkeen. Osa Laatokan Valamon luostarin munkeista siirtyi Heinäveden Papinniemeen maaliskuussa 1940 Kannonkoskella vietetyn evakkovuoden jälkeen. Tuon paikan nimeksi tuli Uusi-Valamo. Luostari eli kituuttaen sodan jälkeiset vuodet. Vanhoja munkkeja kuoli pudottaen veljestön määrää radikaalisti ja jo 1960-luvulla suurin osa Heinävedelle tulleista munkeista makasi Papinniemen hautausmaalla. Mutta muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen luostari alkoi pikkuhiljaa kohentua, luostariin saapui uusia suomenkielisiä kilvoittelijoita, jotka vihkiytyivät munkeiksi ja veljestön määrä kasvoi hieman. Nykyin luostarissa on veljestöä noin 10.
Luostarille tuli tarvetta 1970-luvulla uudelle kirkolle ja näin marraskuussa 1973 perustettu yhdistys Valamon Ystävät ryhtyi aktiivisesti keräämään varoja luostarin uuden kirkon rakentamiseen. Se vihittiin käyttöönsä juhlallisin menoin 5. kesäkuuta 1977 arkkipiispa Paavalin lukuisan ulkomaisen vierasjoukon ja kotimaisen papiston avustamana. Kirkon on suunnittellut arkkitehti Ivan Kudrjavzev.
Luostarissa on paljon arvokkaita ikoneita, jotka on siirretty Laatokan Valamosta. Näistä tunnetuimpana sekä arvokkaimpana Konevitsan Jumalanäiti. Se on Suomen ortodoksisen kirkon arvokkain esine. Laatokan Valamosta siirrettyjä, nyt Heinävedellä sijaitsevia esineitä on 1800-luvulta, joita vanhempia esineitä ei tulipalojen takia ole olemassakaan. Heinäveden Valamon munkkiluostari jatkaa Laatokan Valamon, Konevitsan ja Petsamon luostarien perinteitä.
Lintulan luostari.
Lintulan nunnaluostari sijaitsee Pohjois-Heinäveden Palokin kylässä.
Valamon ja Lintulan luostarit ovat Pohjoismaiden ainoat ortodoksiset luostarit. Heinäveden molemmat luostarit ovat avoinna kaikille.
1894 salaneuvos F.P. Neronov lahjoitti luostarin perustamiseksi maatilan Karjalankannakselta Lintulan kylässä Kivennavalla. Nimen Lintula luostari sai kylästä ja joesta.
Sisaret elivät Kivennavalla vaatimattomasti vuosisadan alusta marraskuuhun 1939, jolloin alkoi talvisota. Sisarien täytyi lähteä rakkaasta luostaristaan, eivätkä sinne ikinä palanneetkaan. Luostari oli evakossa Joroisissa josta se päätyi Heinävedelle sisarien hankittua maatilan 1946.
Nunnat elivät vaatimattomasti ja säästellen sodan jälkeiset vuodet. Luostarin tilat olivat ahtaita ja huonokuntoisia eikä varsinaista kirkkorakennusta ollut, joten luostarin ystävät yhdessä kirkkokunnan johdon kanssa alkoivat suunnitella sisarille uutta asuntolaa, joka valmistui 1966. Uusi kirkko valmistui 1973 asuntolan yhteyteen. Kirkko nimettiin Pyhän Kolminaisuuden kirkoksi, kuten Kivennavalla sijainnut kirkko. Tilat vastaanottoa ja vieraita varten valmistuivat 1989. Kirkon suunnitteli Vilho Suonmaa.
Nykyisin luostarissa valmistetaan tuohuksia, ortodoksisen kirkon kynttilöitä. Siitä luostari saa puolet elannostaan. Matkailu on myös hyvin tärkeä elinkeino. Luostarissa vierailee noin 20 000–30 000 kävijää kesässä eli noin saman verran kuin Kerimäen puukirkossa. Vuonna 2006 luostari juhli 60-vuotista oloaan Heinäveden Palokissa, ja keräsi poikkeuksellisen paljon vierailijoita. Maatalouden luostari lopetti 2003–2004, jolloin eläimet myytiin ja pellot vuokrattiin. Luostarin hautausmaan yhteydessä on Jumalanäidille pyhitetty tsasouna, ja luostarilla on toinen tsasouna Koskijärven rannalla. Luostarin nykyinen johtaja, igumenia, on äiti Marina. Sisaria on nykyisin noin kymmenen.
Heinäveden kirkko.
Sisäkuva lehteriltä, alttari ja saarnastuoli ympäristöineen.
Heinäveden kirkko on vuosina 1890–1891 rakennettu uusgoottinen puukirkko. Sen suunnitteli helsinkiläinen kirkkoarkkitehti Josef Stenbäck ja rakennusmestarina toimi E.J. Holopainen. Kirkkoon mahtuu 2 000 henkeä ja pituutta sillä on 40 metriä, leveyttä 30 metriä ja korkeutta noin 45 metriä. Tyypiltään kirkko on tornillinen, leveillä poikkisakaroilla varustettu pitkäkirkko. Kirkko on tyylisuunnallensa uusgotiikalle tyypillisesti täynnä pieniä yksityiskohtia. Erityisesti kirkon sisätiloissa huomaa nikkarityylin, jossa tiili- ja kivikirkkojen yksityiskohtia on sovellettu taitavasti puuhun. Käyttöön kirkko vihittiin 6. maaliskuuta 1892. Kirkko on Suomen kolmanneksi suurin puukirkko, Kerimäen kirkon ja Merikarvian kirkon jälkeen.
Kirkon alttaritaulun "Jeesus Getsemanessa" on maalannut J.E. Kortman. Kirkon alkuperäisissä uruissa oli 25 äänikertaa ja ne rakensi J. A. Zachariassen 1906. Kangasalan urkurakentamo rakensi uudet, 33-äänikertaiset ja kolmisormioiset urut 1981 käyttäen hyvin toimivaa 20 äänikertaa ja julkisivua entisistä uruista. Kirkon tornissa on kaksi kelloa, vuosilta 1765 ja 1906. Heinäveden kirkkoon saatin lämmitys vasta vuonna 1971, jolloin korjauksen yhteydessä kirkkoon rakennettiin sähkölämmitys.
Kesästä 2006 lähtien on kirkossa järjestetty taidenäyttely. Se on avoinna kesäkuun puolivälistä elokuun puoliväliin, jolloin kirkko toimii tiekirkkona. Heinäkuun viimeisenä viikonloppuna pidettävät Heinäveden "Kirkastusjuhlat" keräävät yli kymmentuhatpäisen yleisön. Kolmen päivän aikana pidetään monia tilaisuuksia. Kirkastusjuhlat järjestää yhteistyössä Kansan Raamattuseura ja Heinäveden seurakunta. Kesästä 2007 lähtien kirkko on toiminut myös yhtenä Heinäveden Musiikkipäivien konserttipaikoista.
Kirkonmäki.
Heinäveden kirkonmäki on ainutlaatuinen kulttuurihistoriallinen kokonaisuus. Kirkon lisäksi siellä on vanha hautausmaa, "Heinäveden kotiseutumuseo" jossa on noin 2 000 pitäjän menneisyydestä kertovaa esinettä, Pieni Kirkkomuseosijaitsee Heinäveden kirkon toisessa kerroksessa. Kirkonmäellä on myös Pitäjäntupa, joka on aikoinaan ollut mm. kunnantalona. Kirkonmäki on jyrkkärinteinen mäki 90 metriä Kermajärven pinnasta ja 180 merenpinnasta. Maisema kirkolta alas järvelle onkin upea.
Koloveden kansallispuisto.
Koloveden kansallispuisto on saimaannorpan kotivesiä, luonnontilaista saaristoluontoa ja eteläsuomalaista metsäluontoa. Esihistoriasta kertovat alueella sijaitsevat kalliomaalaukset. Koloveden levollisessa ilmapiirissä voi harrastaa soutu- ja melontaretkeilyä. Koloveden jääkauden muovaamalle jylhälle maisemalle ominaista ovat vedestä nousevat jyrkät kallionjyrkänteet. Kansallispuisto on alueelle perustettu vuonna 1990. Sen 23 neliökilometrin alue rajoittuu Heinäveden kunnan lisäksi Enonkosken ja Savonrannan kuntien alueelle.
Varistaipaleen kanava ja kanavamuseo.
Varistaipaleen kanava on nelisulkuinen kanava Varistaipaleen kylässä. Kanavapuistossa järjestetään vuosittain perinteinen puistokonsertti. Kanavan yhteydessä olevaan kamavamuseoon on kerätty kanavien rakentamiseen ja niiden toimintaan liittyvää esineistöä. Museo sijaitsee entisessä kanavanvartijan talossa ja siellä vierailee noin 5 000 kävijää vuodessa. Kaikki muutkin Heinäveden kuudesta kanavasta ovat nähtävyyden arvoisia.
Pääskyvuoren lomakeskus.
Pääskyvuoren lomakeskus on Etelä-Savon rinteiden korkeuseroltaan suurin (102 metriä) laskettelukeskus, jossa on neljä rinnettä, joilla on pituutta kahdestasadasta 700 metriin. Pääskyvuorella on myös näkötorni, josta on komeat näköalat Kermajärvelle.
Muita nähtävyyksiä.
Palokin kylässä sijaitsee savottamuseo "Kämppä Riski". Juojärven saaresta siirretty, vanha tukkilaiskämppä on varattavissa tilaisuuksia varten tai yöpymiseen 10–12 hengelle. Kämpän ohessa on savusauna. Palokissa sijaitseva "Ronttopuisto" on seppien takomatyömuseo ja vanhoja valokuvia kylässä olleesta sahasta ja vapaana virranneista Palokin koskista.
Maantiedettä ja geologiaa.
Heinävesi sijaitsee koillisessa Etelä-Savossa ollen sen pohjoisin kunta. Heinäveden reitti, joka käsittää Kermajärven ja muita pienempiä järviä kuten Varisveden ja Ruokoveden, halkoo kunnan kahtia. Kunnan läntiselle puoliskolle jäävät osat kuuluvat Soisalon saareen, joka on Suomen suurin saari. Runsas viidesosa kunnan pinta-alasta on veden peitossa. Kunnan sydämessä sijaitseva Kermajärvi kuuluu Natura-alueeseen. Sen rannat ovat hyvin kallioiset. Järven luoteispuoli on saaristoista ja eteläpuoli omaa laajan selkävesialueen "Kermanselän".
Heinäveden maa-alasta on metsää 84 prosenttia. Heinäveden metsissä kuusen osuus on noin puolet, mikä on enemmän kuin Etelä-Savossa yleisesti. Mäntymetsää on kolmasosa ja loput lehtipuumetsää. Maaperältään kivisessä moreenimaassa viihtyvät mustikkatyypin ja käenkaali-mustikkatyypin tuoreet kangasmetsät, joiden osuus on yhdeksän kymmenestä. Puolukkatyypin metsiä on kymmenesosa ja kanervatyypin sadasosa. Soiden osuus on vain 10 prosenttia, sillä seutu on liian mäkistä isojen soiden kehittymisen kannalta. Suurin suo on Varissuo, pinta-alaltaan 4 km².
Heinäveden alueen kallioperustana on noin 1,8 miljardia vuotta sitten sen yli kulkenut, valtavan suuri Karjalainen poimuvuoristo. Satoja miljoonia vuosia kestäneen kulutuksen johdosta se kuitenkin kului ajan mukana ja jätti jälkeensä vain juuriosansa. Kallioperä koostuu suurimmilta osin kiilleliuskeesta ja kiillegneissistä. Kermajärven ja Petrumajärven rannoilla sekä eteläisellä Heinävedellä kallioperä on graniittia. Kiilleliuskeet ja -gneissit ovat liuskessuunnaltaan koilliseen Kermajärven länsipuolella ja lähinnä luoteissuuntaisia järven itäpuolella. Näiden kahden lajin lisäksi esiintyy vähemmissä määrin asbesti- ja serpentiinikiveä.
Korkokuvaltaan Heinäveden luonto on varsin vaihteleva relatiivisten korkeuserojen ollessa suuria. Kermajärvi lainehtii 80 metriä merenpinnan yläpuolella. Sen rannat ovat jyrkät ja kalliot nousevat jyrkästi järven pinnasta monesti kymmeniä metrejä. Korkeita kallioita on yhtä lailla muillakin järvillä kuten Kolovedellä. Korkeita mäkiä on paljon, esimerkkinä Juojärven saaressa Luutsalossa kohoava Tornimäki (noin 70 metriä järven pinnasta) sekä Kermajärven rantojen Kirkonmäki, Tynnörimäki ja Pääskyvuori yli 90 metrin korkeuseroillaan. Korkein kohta Heinävedellä on Pekkolanmäki Ruokoveden koillispuolella (200 mpy). Muut 190 metriä ylittävät mäet löytyvät kunnan kaakkoisosista. 180 metriä ylittäviä mäkiä on parisenkymmentä. Matalin kohta sen sijaan löytyy Kermajärven pohjasta, 56 metriä sen pinnan alla.
Jääkausi.
Suomen kallioperän ollessa maailman vanhimpiin kuuluvia, on Heinävedenkin maapeite viimeisemmän jääkauden peruja. Kallioperän päällä oleva maapeite on Heinävedellä useimmin paikoin ohut ja se koostuu lähinnä moreenista. Kallioperän päällä ollut irtonainen maa-aines lähti liikkeelle mannerjään mukana, ja myös kallioperää kuluttaen se liikkui tehden järville luode-kaakkosuuntaisia koloja. Kulutuksesta aiheutuneista naarmuista on voitu päätellä jään kulkusuunta. Myös mäkiä se muovasi pitkänmuotoisiksi. Harjumuodostumia Heinävedellä ei sen sijaan juuri ole. Luonaisrajalla kulkee kunnan ainut katkonainen harjujakso.
Heinäveden alue alkoi paljastua mannerjäätikön alta noin 10 000 vuotta sitten. Jäällä meni noin 300 vuotta ehtiä vetäytyä kunnan päästä päähän. Jäätikön reunalla oli Yoldiameri, jolloin veden pinta oli noin 120–130 metriä nykyistä korkeammalla. Vain korkeimmat mäet Heinäveden alueella olivat merenpinnan yläpuolella. Haukivesi, Kermajärvi ja Juojärvi erottuivat omiksi järvialtaikseen noin 9 000–8 000 vuotta sitten, jonka jälkeen Saimaa alkoi laskea Ancylusjärveen samaa lasku-uomaa kuin Päijännekin. Maan kohottua järvet alkoivat saada vähitelleen luode-kaakko -suuntaisia muotojaan. Noin 2 500 vuotta sitten syntyi Palokkiin, Karvioon ja Kermaan maa-alueet, jotka erottivat järvet toisistaan niin, että ne saivat nykyiset muotonsa.
Heinäveden reitti.
Kunnan halki virtaava Heinäveden reitti on valittu kansallismaisemaksi. Se kuuluu Vuoksen vesistöön.
Heinäveden reitille ovat tyypillisiä kapeat, mutkaiset vesistöt, saaristoiset järvenselät ja vanhat kanavat. Vuonna 1926 otettiin käyttöön osuva mainoslause "Kappale kauneinta Suomea".
Heinäveden reitin varrella ovat Pilpan, Vihovuonteen, Kerman, Karvion, Varistaipaleen sekä Taivallahden kanavat, joista Varistaipaleen kanava on samalla koko Suomen suurin. Kanavat ovat edelleen loistavassa kunnossa Heinäveden reitin käytön ahkeran käytön ansiosta. Heinäveden reitti on yksi Suomen suosituimmista vesireiteistä. 1896 valmistunut Karvion kanava yhdistää Varisveden ja Kermajärven ja luo näin laivayhteyden Heinävedeltä Kuopioon. Varistaipaleen ja Taivallahden kanavat (1911–1916) yhdistävät Varisveden Juojärveen. Kerman, Vihovuonteen ja Pilpan kanavat (1903–1906) yhdistävät Kermajärven Joutenveden kautta Haukiveteen luoden laivareitin Heinävedeltä Savonlinnaan.
Tukinuitto.
Heinäveden reitillä on pitkät perinteet niin huviveneily- kuin matkustajalaivaliikenteestäkin, mutta myös tukinuitosta. Heinäveden reitti oli aikoinaan Suomen tärkein tukinuittoreitti, mutta jo 1970-luvulla tukinuitto hiipui lähes olemattomiin kalliiksi käyneellä reitillä. Normaalisti 1920-luvulla tukkeja uitettiin 350 000 tonnia vuodessa, mutta ennätysvuonna 1938 tukkeja kuljetettiin miljoona kuutiota.
Matkustajalaivaliikenne.
Matkustajalaivaliikennettä on ollut heti siitä asti, kun 1906 Heinäveden reitin Kuopion ja Savonlinnan väli valmistui Vihovuonteen kanavan myötä. Silloin reittiä liikennöi Kuopio–Heinävesi–Savonlinna-reitillä höyrylaivoilla Heinäveden Höyryvenhe Osuuskunta, jonka jälkeen reitillä ovat toimineet Heinäveden Höyrylaiva (1921–1968) sekä Saimaan Laivamatkat vuoden 1981 konkurssiinsa asti, jonka jälkeen reitille on tullut Saimaan Laivamatkat Kuopiosta. Sen Ms Puijo liikennöi edelleenkin kesällä Kuopio-Heinävesi-Savonlinna reittiä. Lisäksi Valamon Vesiliikenne Oy:n Ms Sergei kulkee Valamon luostarin laiturista päivittäin kesäaikaan.
Vuonna 2006 Heinäveden reitin matkustajalaivaliikenteen alkamisesta ja Kerman kanavan rakentamisesta on kulunut 100 vuotta. Kerman kanavalla pidettiin pääjuhla 15.–16. heinäkuuta 2006.
Heinäveden reitin kanavointi.
Taivallahden kanavaa rakennetaan. Käynnissä on maansiirto kuuppavaunuilla.
Heinäveden reitti päätettiin kanavoida, sillä liikkuminen Heinävedellä oli vaikeaa vielä 1800-luvun lopulla teiden vähyyden ja rautateiden puuttumisen vuoksi. Päätettiin kanavoida Kuopion ja Savonlinnan väliset vesireitit, että ne saatiin laivamatkustuskelpoisiksi. Reitti nimettiin "Heinäveden reitiksi" – monien mielestä se on maailman kaunein vesireitti.
Kanavointiajatus lähti vuoden 1872 kuntakokouksessa syntyneestä ajatuksesta Pilpan kosken raivaamiseksi rahti- ja kirkkoveneiden kulun helpottamiseksi. Ensimmäisenä kuitenkin alettiin toteuttaa Karvion kosken kanavoimista. Jo silloin puhuttiin myös Juojärven yhdistämistä Heinäveden reittiin. Suvasvedeltä Kermajärvelle ja Joutenveteen suunnitelma päätettiin 1870-luvulla kokonaisuudessaan ja siitä tuli tärkeä kunnalle ja asukkaille.
Kanavointityöt alkavat – Karvion kanava.
Karvionkosken viereen Karvion kylään oli rakennettava yksisulkuinen kanava, joka ratkaisi kuljetuspulmat Heinävedeltä Kuopioon. Kanava yhdistää Kermajärven Karvionjärveen. Kanavan rakennustyöt aloitettiin 1895 heinäkuun alussa. 31. elokuuta 1896 kanava oli sulkuportteineen valmis ja kanavahenkilökunnan asunnot valmiita. Rakentaminen maksoi kunnalle 120 206 markkaa. Pituutta kanavalle tuli yhteensä 300 metriä, pohjaleveydeksi 9 metriä. Sen sululle tuli pituutta 35,5 metriä, syvyyttä 2,1 metriä ja leveyttä 7,5 metriä. Siihen mahtuvat 31 metrin pituiset, noin seitsemän metrin levyiset ja 1,4 metrin syvyydessä kulkevat laivat. Kanavan yllä on 11 metriä järven pinnasta oleva silta. Pudotusta kanavalla on 1,8 metriä.
Kermajärveltä Savonlinnaan – Kerman, Vihovuonteen ja Pilpan kanavat.
Karvion kanavan auettua liikenteelle 5. marraskuuta 1896 ehdotettiin kavavoinnin jatkamista Savonlinnaan Kerman, Vihovuonteen, Pilpan ja joidenkin muiden koskien kautta. Kanavat yhdistävät Kermajärven Haukiveteen.
Tammikuussa 1902 hankkeelle myönnettiin 850 000 markkaa ja työt alkoivat jo 1903. Sulkukanavat päätettiin rakentaa Pilppaan, Vihovuonteeseen sekä Kermaan sekä avokanava Vääräkoskeen. Kapeikkoja ruopattiin monin paikoin. Työt valmistuivat 1906 Vihovuonteen myötä.
Kerman yksisulkuinen kanava rakennettiin Kerman kylään 200 metriä pitkäksi Kermajärven ja Koskilahden väliin. Sulkumitoista tehtiin samat kun Karvion ja Saimaan kanaviin. Vedenpintojen korkeusero kanavan molemmin puolin on 2,65 metriä.
Kanava on rakennettu vuosina 1903–1905. Työt alkoivat 1903 ja kaivutyöt ja kivisulku valmistuivat 1905. Kanavan yli kulkeva rullasilta valmistui samanaikaisesti. Kanavalla ei ole omaa miehitystä, se on automatisoitu.
Kaivannonniemen poikki kahden kilometrin päähän Kerman kanavasta rakennettiin yksisulkuinen Vihovuonteen kanava ohittamalla länsipuolelta Vihovuonteenkoski. Pituutta kanavalle tuli 190 metriä ja pudotuskorkeutta 0,8–1,0 metriä. Vuoden 1903 lopulla rakennustyöt alkoivat ja kivisulku rakennettiin syyskuun ja marraskuun taitteessa 1905.
Yksisulkuisella Pilpan kanavalla pituutta on yli 200 metriä ja pudotusta 0,4–0,95 metriä. Pohjaa kaivettiin 1903 tammikuusta lähtien vuoteen 1904, ja sulku portteineen valmistui elokuussa 1904. Liikenteelle 200-metrinen Pilpan kanava avautui lokakuussa. Sulku rakennettiin länsipuolelle Pilpan koskea.
Juojärven vesistön yhdistäminen muuhun Heinäveden reittiin.
Ensimmäinen ehdotus Juojärven vesistön kanavoinnista ja täten liittämistä Heinäveden reittiin tehtiin jo 1876. 1890-luvulla kaavilaiset, tuusniemeläiset, juukalaiset, liperiläiset sekä kuusjärveläiset, eli kaikki Juojärven kanavoinnin vaikutusalueella asuvat alkoivat vaatia kanavointia Kermajärvestä Juojärveen. Taloudelliset vaikeudet estivät silloin kanavoinnin.
Kanavointisuunnitelma päätettiin tehdä Varisvedestä Varisjärveen Varistaipaleen kanavan kautta, siitä väliavokanavan kautta Varislampeen ja siitä Juojärven Taivallahteen.
Ennen kanavointitöiden alkamista komitea pohti kanavoinnin tarpeellisuutta. Tultiin päätökseen, että se mm. auttaisi alueen kuntien kehnoa taloudellista tilannetta, maksaisi vähitellen itsensä takaisin ja alueen laajat metsävarat tulisivat laajemman piirin käyttöön. Näin päätettiin 35-vuotinen keskustelu kanavoinnista. Rakennustöihin saatiin 1 390 000 markkaa.
Juojärvelle – Varistaipaleen ja Taivallahden kanavat.
Varistaipaleen kanava, Suomen suurin kanava.
Ensimmäiset miehet palkattiin 1911 toukokuussa. 1912 rakentamisessa oli jopa 300–400 miestä vuodenajasta riippuen. Siitä tarve vähentyi, ja vuoden 1915 lopussa rakentamassa oli ainoastaan noin 20 miestä. Rakennusaikana sattui viisi vakavaa onnettomuutta, mutta kukaan ei kuollut. Lääkärin hoitoa vaatineita tapauksia sattui jopa 1 528 kappaletta. Lapsille oli järjestetty koulunkäyntimahdollisuus Palokin kansakoulussa. Tuntipalkka oli vuodenajasta riippuen 2,5–4 markkaa. Kesällä 1916 kanavointityö valmistui. Lopullisiksi kustannuksiksi tuli 1 389 784 markkaa.
Varistaival on Suomen pudotuskorkeudeltaan ja sulkujen määrältään suurin kanava; nelisulkuisessa kanavassa pudotuskorkeutta on 14,5 metriä. Pituutta kanavalla on 1100 metriä. Kanava valmistui vuonna 1913. Pudotuskorkeutta neljällä sululla on 14,5 metriä.
Taivallahti on kaksisulkuinen kanava. Kanava sijaitsee lähellä Varistaipaleen kanavaa. Kanava on noin 800 metriä pitkä, ja sitä ohjataan kaukokäytöllä Varistaipaleen kanavalta. Pudotuskorkeutta kahdella sululla on 4,95–5,45 metriä.
Retkeily ja kalastus.
Heinävedellä on kesällä patikointi- ja melonta- tai soutureittejä ja talvella hiihto- ja moottorikelkkailureittejä. Valamon ja Lintulan luostarien välissä kulkee 18 kilometrin pituinen Luostarivaellus. Se kulkee myös kanavien viereltä sekä pitkospuitten ja tiheiden metsien poikki. Matkan varrella on hyvät opasteet ja levähdyspaikoiksi kotia ja nuotipaikkoja. Luostarivaellukselle voi lähteä myös Karviosta, Varistaipaleesta ja Eräpaimenesta. 8 kilometrin pituinen Pyylin polku on myös suosittu retkeilyreitti. Sen varrella on sauna ja autiotupa. Heinäveden reitin laivaväylän vierestä kulkevat Karvion, Kerman, Vihovuonteen ja Pilpan kosket soveltuvat kaikki melomiseen. Myös Koloveden kansallispuisto on oivallinen melontaan. Pyöräilijöitä varten kunnan luonto tarjoaa metsäisiä mäkiä ja järvimaisemia. Heinävedeltä saa myös metsästyslupia.
Moottorikelkkareittejä on Heinävedellä 160 kilometriä hoidettua vaihtelevamaastoista reittiä. 105 kilometrin pituinen rengasreitti kulkee kunnan ympäri. Lyhyempi on 32 kilometrin pituinen Kerman ja Heinäveden kirkonkylän välinen reitti. Reiteiltä pääsee myös naapurikuntiin. Latuja on noin 60 kilometriä. Valaistu on Valamon (4,5 km) ja Kirkonkylän-Pääskyvuoren (8 km) reitit. Muita reittejä ovat Kerman lenkki (17 km) ja luostarien välinen lenkki (17,5 km), josta pääsee yhteyslatua Karvioon (6 km). Kermajärven jäällä menee jään kestäessä latuja, muun muassa Karviosta kirkonkylään. Eri puolilta Heinävettä löytyy myös monia lyhyempiä latuja.
Heinävedellä on myös kirkasvetiset Kerman ja Karvion kalastuskosket, joissa virtaa vesi talvellakin. Karvionkoskella on pituutta puolitoista kilometriä ja Kerman koskilla 3,3 kilometriä. Karvionkoskeen istutetaan keväällä ja syksyllä pyyntikokoista kirjolohta ja taimenta. Uisteluun soveltuvat Kermajärvi ja Juojärvi, jotka ovat yksiä Suomen puhdasvetisimmistä järvistä. Myös Palokin lammet ovat suosittuja kalastuspaikkoja. Niillä voi kalastaa myös talvella. Pilkkiä voi myös monilla järvenselillä.
Pääpiirtein.
Merkkejä varhaisimmasta, kivikautisesta asutuksesta Heinävedellä voi nähdä kalliomaalauksista. Heinävedeltä on myös löydetty karhunpään muotoinen vasarakirves, josta on tullut tunnettu. Heinäveden emäpitäjä on Rantasalmi, jonka erämaihin Heinävesi kuului pitkään, kunnes tuli Rantasalmen rukoushuonekunnaksi 1744. Ensimmäinen kirkko rakennettiin 1748. Itsenäinen kunta Heinävedestä tuli 1869. Kuntaan liitettiin alueita Leppävirrasta ja Säämingistä jo 1852, kun Heinävedestä muodostettiin oma seurakunta. Vuonna 1917 kunnasta liitettiin Leivolan ja Pirttimäen kylät aiemmin perustettuun Savonrannan kuntaan.
Elinkeinot.
Elinkeinorakenne: palvelut 54 prosenttia, jalostus 28 prosenttia, maa- ja metsätalous 16 prosenttia. Suurimmat työnantajat ovat Heinäveden kunta ja Metalliset Oy. Heinävedellä on menestyvän metalliteollisuuden lisäksi menestyvää keramiikka- ja kemiateollisuutta.
Heinävedellä ilmestyy kerran viikossa Heinäveden lehti, jonka päätoimittaja on Eija Kosunen. Lehti ilmestyy keskiviikkoisin ja se tulee noin 7 000 kotitalouteen, noin 90 prosentille Heinäveden talouksista sekä muualle Suomeen, varsinkin naapuruskuntiin.
Kun merialueita oteta huomioon, Heinävesi pinta-alaltaan Suomen . suurin kunta. Väkiluvulla mitattuna Heinävesi on sijalla.
Matkailu.
Heinäveden kunnan matkailupuoli on vahva. Kunnan välitön matkailutulo (2003) oli noin 7,1 miljoonaa euroa. Yöpymisiä Heinävedellä (2010) oli yhteensä 40 380. Loma-asuntoja Heinävedellä on (2005) 1 584 kappaletta, joista noin sata on vuokrattavia. Näin Heinävesi mahtuu Suomen 50 suurimman mökkipaikkakunnan joukkoon.
Liikenneyhteydet.
Suomen tärkeimpiin kuuluva poikkittaisliikenneväylä valtatie 23 kulkee pohjoisen Heinäveden kautta. Kunnan halki kulkee lähes keskeltä itä–länsi-linjainen "seututie 476". Se kulkee valtatie 23:lta Liperiin ja edelleen Joensuuhun päin. Muita merkittäviä teitä Heinävedellä ovat Karviosta Tuusniemelle kulkeva "seututie 542", lähes Heinäveden itärajalla valtatieltä 23 seututielle 476 kulkeva "seututie 477", Vihtarista Kerimäelle kulkeva "seututie 474" sekä Sapusta Savonlinnaan kulkeva "seututie 471". Lisäksi Heinävedellä on monia yhdysteitä sekä numeroimattoja pieniä teitä. Lähimmälle lentokentälle, Varkauden lentoasemalle Joroisiin, kertyy matkaa noin 75 kilometriä. Lähimpään kaupunkiin, Varkauteen, on matkaa noin 45 kilometriä.
Heinäveden rautatieasema sijaitsee 43 kilometriä Varkaudesta itään rataosuudella Pieksämäki–Joensuu. Vihtarin asema sijaitsee noin kaksi kilometriä koilliseen Vihtarin kylän keskuksesta ja 20 kilometriä Heinäveden asemalta. Molemmat asemat ovat nykyään miehittämättömiä, liikenteenohjaustoimintoja hoidetaan kaukokäytöllä. Kaikki rataosuudella kulkevat junat pysähtyvät asemilla. Etäisyyksiä Heinävedeltä maanteitse
Nimistöstä.
Nimensä kunta on saanut nykyisen Heinäveden kunnan rajalla sijaitsevalta "Heinävedenselältä", jota kautta Rantasalmen emäpitäjäläiset liikkuivat Heinäveden reittiä pohjoiseen Kermajärven suuntaan. Järvi antoi nimensä koko pitäjälle sekä reitille. Kermajärven nimi puolestaan on vanhempaa perua. Alueella vielä aikaisemmin liikkuneiden lappalaisten kielen sanasta juontuva nimi tarkoittaa nuorta peuranvasaa. Kerma-nimi on myös muun muassa samannimisillä kylällä ja koskella. Lappalaisten perua ovat mahdollisesti myös Pilppa, Petruma, Pölläkkä sekä Kolovesi. Hieman myöhemmeltä ajalta lienevät Varistaipale ja Juojärvi.


Himanka.
Himanka (epävirallisesti) (entinen nimi Rauma) on entinen Suomen kunta, joka sijaitsi Keski-Pohjanmaan maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Kunnan väkiluku oli ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km2 oli sisävesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2. Himangan kunta liittyi Kalajoen kaupunkiin vuoden 2010 alussa ja tuli samalla osaksi Pohjois-Pohjanmaan maakuntaa.
Himangan naapurikunnat ennen kuntaliitosta olivat Kalajoki, Kannus ja Kokkola.
Pääelinkeinot.
Himangan kunnan alueen pääelinkeinoja ovat maatalous, turkistuotanto, metalliteollisuus, mekaaninen puunjalostus sekä historiallisesti veneenrakennus. Kunnan suurin yksityinen työnantaja on Kensapuu Oy.
Historiaa ja nykypäivää.
Himangan kirkonkylän vanhin alue on nimeltään Raumankari. Tätä aluetta kutsuttiinkin vielä vuonna 1809 Raumaksi. Raumankari oli vanha markkinapaikka, josta nykyiset jokakesäiset Raumankarin markkinat saivat alkunsa.
Raumankarista länteen Pohjanlahden rannalla sijaitsi ennen saha, josta on jäljellä kookas punatiilinen piippu ja tulipesä. Paikkaa kutsutaan vieläkin Sahanmäeksi. Sahanmäellä sijaitsee Sautinkarin leirintäalue, missä järjestetään vuosittain kansainvälinen moottoripyöräiljöiden Kokko-treffen kokoontumisajo.
Himangan saaristoon kuuluvat muun muassa Iso- ja Pikku-Mansikka, Somero sekä Laitapauha. Rautilan kylällä on Kuninkaankivi muistuttamassa Ruotsin kuninkaan käynnistä paikalla. Perimätiedon mukaan kuningas pysähtyi paikalla matkalla pohjoiseen.
Paikallisia urheiluseuroja ovat Himangan Urheilijat, Himangan Roima sekä Himangan Pallo.
Ahti Pöyhtäri, 1999 kuollut kunniamerkein palkittu sotaveteraani ja paikallispoliitikko, on kirjoittanut seudun historiasta. Hän oli syntynyt Himangalla 11. elokuuta 1918.
Himanka on myös eräs Suomen merkittävimmistä ruokaperunan tuottajakunnista.


Hirvensalmi.
Hirvensalmi on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Savon maakunnassa. Kunnassa asuu henkeä, ja sen pinta-alasta runsas kolmannes on vesistöjä. Hirvensalmi on suosittu kesänviettopaikka. Hirvensalmella vietetään joka kesä Tervaleppä-juhlat.
Hirvensalmen naapurikuntia ovat Joutsa, Kangasniemi, Mikkeli, Mäntyharju, Pertunmaa ja Ristiina.
Historia.
Puulaveden rantamaat ovat Savon vanhimpia asutusseutuja, Hirvensalmella pysyvä asutus ajoittuu 1400-luvun lopulle. Hirvensalmi esiintyy pitkään emäseurakuntansa Mikkelin tiedoissa. Hirvensalmesta tuli oma kappeliseurakuntansa luultavasti vuonna 1656. Todennäköisesti jo ennen sitä Hirvensalmen nimellä oli pieni kirkko tai rukoushuone. Kappeliseurakunta oli osa emäseurakuntaa, mutta sillä oli oma kirkko, pappi ja hautausmaa. Seurakunta itsenäistyi 1851 Mikkelistä. Seurakunnan kirkonarkisto on tuhoutunut useaan otteeseen. Arkistoa on tuhoutunut pappilan paloissa vuosina 1822 ja 1928. Hirvensalmen kirkko paloi kokonaan 12. toukokuuta 1914. Nykyinen kirkko valmistui vuonna 1915 ja se suunnitteli Josef Stenbäck.
Hirvensalmella on ollut merkittävää teollisuutta. Kissakosken kanava rakennettiin 1850-luvulla. Vuosina 1907-1920 Kissakoskella toimi Kissakosken paperitehdas ja puuhiomo vuosina 1907-1920 ja 1922-1939. Paperitehtaan ja puuhiomon omistanut Kissakoski Oy omisti myös Verlan pahvitehtaan, joka on nykyisin Unescon maailmanperintökohde. Kissakosken voimalaitos on tuottanut sähköä vuodesta 1939 ja ollut merkittävä tekijä alueen sähköistyksessä.
Piispa Maunu Tavast perusti 1442 piispanmajatalon Vahvajärvelle. Juuritaipaleen majatalo, nykyisen Lampuunlahden kohdalle.
Mikael Relander (1743-1806) määrättiin 16-vuotiaana Hirvensalmen lukkariksi. Pojanpojanpojanpoika oli presidentti Lauri Kristian Relander.
Kylät.
Hirvenlahti, Hirvensalmi, Hurrila, Hämeenmäki, Kekkola, Kilkki, Kissakoski,Kotkatvesi, Kuitula, Lahnaniemi, Lelkola, Malvaniemi, Merrasmäki, Monikkala, Parkkola, Puukonsaari, Pyörnilä (Björnilä), Pääskynsaari, Pöyry, Ripatti, Suonsalmi, Syväsmäki, Tuukkala, Vahvamäki, Vahvaselkä, Väisälä
Tunnettuja hirvensalmelaisia.
Urheiluseuroja: Hirvensalmen Urheilijat (HirvU), Hirvensalmen Veikot (HirV).


Hollola.
Hollola on Suomen kunta, joka sijaitsee Päijät-Hämeen maakunnassa Lahden luoteisspuolella. Kunnan pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Kunnassa asuu ihmistä., ja väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Hollolan naapurikuntia ovat Asikkala, Hämeenkoski, Kärkölä, Lahti, Nastola ja Orimattila. Hollola kuuluu Lahden kaupunkiseutuun ja Lahden seutukuntaan. Matkaa Helsinkiin on 111 km, Tampereelle 121 km ja Jyväskylään 182 km.
Hollola on hevosenkengän muotoinen alue Lahden länsi- ja pohjoispuolella. Vesijärvi jakaa kunnan alueen kahtia. Etelä-Suomen korkein kohta, Tiirismaa, sijaitsee Hollolassa Salpakankaan kuntakeskuksen ja Iso-Tiilijärven takana. Korkeutensa vuoksi Tiirismaalla sijaitsee myös Digita Oy:n, Lahdesta siirtynyt radio- ja televisiolähetysasema sekä Messilän kartanoon liittyvä laskettelukeskus.
Hollolan suurin taajama on Salpakangas, joka sijaitsee valtatie 12:n varrella lähellä Lahden rajaa ja on myös nykyinen kuntakeskus Okeroisten kylässä. Sitä vastoin Hollolan kirkonkylä on jäänyt pieneksi kyläksi, jonka pientaloasutus tosin kasvaa.
Kivikautinen asuinpaikka.
Päijänteen rannoilla on ollut asutusta järvien kalaisuuden vuoksi jo kivikaudella. Hollolan tärkein vasarakirveskulttuurin aikainen asutuspaikka sijaitsee Okeroisissa. Viikinkiajalla Hollolasta kehitty tärkeä keskus, jonka tiheimmin asuttu paikka lienee ollut Vainion seutu. Myös arvioita siitä, että Turkumäki olisi ollut tärkeä kauppapaikka, on esitetty. Turkimäen lounaispuolella on Kirkailanmäen kalmisto. Ruotsin Hämeeseen tekemän ristiretken ja katolisen kirkon vallan vakiintumisen jälkeen Päijät-Hämeestä tuli rajaseutua. Suomesta on löydetty 13 muinaislinnoitukset ketju, joista Kapatuosia on tarkimmin tutkittu. Kapatuosian muinaislinnoituksen lisäksi Hollolassa ollut Hankaan ja Laitialan Kiiluanmäen linnoitukset. Linnoitusten varsinaista luonnetta ei tarkkaan tiedetä, mutta arviot kohdistuvat puolustusketjuun, tulitiedotusketjuun tai paikallisen väestön käyttämään pakopaikkaan.
Itäisen Hämeen emäpitäjä.
Hollola takamaineen varhaiskeskiajalla on ollut nykyistä Päijät-Hämettä alueellisesti laajempi. Hallintoa järjestettiin perustamalla Hollolan, Asikkalan ja Tennilän hallintopitäjät, joiden jälkeen perustettiin vielä Uudenkylän hallintopitäjä. Hollolan hallintopitäjä oli jakautunut Artjärven, Etolan, Okeroisten ja Uskilan neljänneskuntiin.
Hollolan Lahden kylä.
Hollola on seudun entinen emäpitäjä jo 1200-luvulta. Lahden kylän kehitys kauppalaksi ja lopulta Lahden kaupungiksi alkoi, kun Lahden–Riihimäen rautatie ja Vesijärven asema rakennettiin Päijänteen eteläosan, Vesijärven rantaan.
Kaupungistuminen ja Salpakangas.
Hollolan kunnan kehitys maaseutuvaltaisesta maalaiskunnasta teollistuvaksi taajamaksi alkoi 1960-luvun lopulla, kun Ala-Okeroisten kylään kaavoitettiin uusi taajama Salpakangas. Hollolan väkiluku oli 1960 noin 9 500, joka kasvoi vuoteen 1983 mennessä yli 17 000:een.
Salpakankaasta kasvoi Tampereen–Lahden-valtatien varteen uusi kuntakeskus. Hollola on ollut asukasluvultaan koko Päijät-Hämeen nopeimmin kasvanut kunta. Teollisuus on sijoittunut Salpakankaan teollisuusalueelle valtatien varrelle Lahden rajalle ja lännemmäs Salpakankaan länsipuolelle Kukonkoivun alueelle.
Päätöksenteko.
Hollolan kunnanvaltuustossa on kuusi valtuustoryhmää, Kokoomus, sosialidemokraatit, Keskusta, Kristillisdemokraatit, Vasemmistoliitto ja vihreät. Hollolan kunta hoitaa Kärkölän sivistystoimen. Kunnan virallinen linja kuntayhteistyöhön on ollut Päijät-Hämeen käsittävä yksi kunta, minkä jälkeen strategista tavoitetta on muutettu.
Hollolan kunnanvaltuusto päätti 2008 perustaa lähineuvostot samaan tapaan kuin Orimattilan kaupungilla on kylittäin. Hollolassa lähineuvostojen piirirajat noudattavat peruskoulun ensimmäisten luokkien oppilaaksiottoalueiden rajoja. Neuvostoja on viisi: eteläisen, Keski-Hollolan, kuntakeskuksen, kirkonseudun ja Vesikansan lähipalvelualueelle. Hollolaiseen autonomiaan olisi vaikuttanut seitsemän kunnan kuntaliitos Lahden kaupunki mukaan lukien Uusi Kunta -hankkeessa (alunperin "Vellamo"), mitä kuitenkaan ei kunnanvaltuustoissa kannatettu.
Yrityksiä.
Eimon toimintaa jatkanut Hollolan suurin yksityinen työantaja Foxconn lopetti toimintansa Hollolassa 2006. Suomen Keksijäin Keskusliitto KEKE yhdessä Suomen Kuntaliiton ja Suomen Yrittäjien kanssa valitsivat Hollolan Suomen luovimmaksi kunnaksi 2004 mm. Hollolassa haettujen patenttien määrien perusteella.
Teollisuusalueet.
Kunta suuntautuu Kukonkoivun yrityspuiston kehittämiseen ja Nostavaan kaavaillun logistiikkakeskuksen tarkoituksena on osaltaan palvella Vuosaaren sataman logistiikkaa Lahden seudulla.
Maakunnallinen elinkeinotoimi.
Hollolan kunta tukeutuu elinkeinotoiminnassaan Lahden alueen kehittämisyhtiö Oy:hyn, jota omistaa Lahden kaupungin lisäksi joukko lähialueen kuntia ja Orimattilan kaupunki.
Asutus.
Keskelle Hollolaa muodostunut Lahden kaupunki ja Vesijärvi jakavat Hollolan kunnan Vesijärven länsipuolella sijaitsevaksi "Maakansaksi" ja itäpuolella sijaitsevaksi Vesikansaksi. Maakansa muodostaa valtaosan kunnan pinta-alasta. Vesikansan muodostavat pohjoisesta Asikkalan rajalta etelään päin Lahden rajalle lueteltuina Paimela, Kalliola ja Kukkila. Lahden läntisen kaupunginosan, Jalkarannan, sanotaan saaneen nimensä siitä, että Hollolan kirkkoon jalan tulleet olisivat pysähtyneet siellä lepuuttelemaan jalkojaan. Lahden kaupunki sai alkunsa 1870 valmistuneen Lahti–Riihimäki-rautatien ja teollistumisen vaikutuksesta. Hollolan kuntaan kuulunut Vesijärven rannalla sijainnut Lahti sai vuonna 1905 kaupunkioikeudet ja erosi Hollolasta.
Lahden kuuluessa kylänä ja epäitsenäisenä kauppalana Hollolaan asutus sijoittui Salpausselän harjumuodostuman pohjoispuolelle Vesijärven rantaan. Myös kaupungistumisessa on rakennettu siten, että näkymä Vesijärvelle on olemassa Pallaksenranta, Tapanilan pohjoisosa, Kankola, Kiikkula ja Messilä. Kiikkulan ja Messilän välissä oleva Korpikankare ja Rautakankare sijaitsevat korkealla ja ne on rakennettu vasta 1970- ja 1980-luvuilla loppuun.
Vapaa-ajan asuntoja Hollolassa on 1 527.
Salpakangas ja muut alueet.
Salpakankaan keskustaan tulee suuria muutoksia, kun Osuuskauppa Hämeenmaa osti keskustan liikekorttelin omistavan kiinteistöosakeyhtiön. Tilalle tulee Hollolan Prisma. Myös ABC-liikenneasema, aikaisempi Shell Savikukko, siirtyy muualle Keskuskadulta.
Yli puolet kunnan asukkaista asuu kuntakeskus Salpakankaalla ja runsas kymmenesosa Kukkilan sekä Kalliolan kylissä. Loput asukkaista ovat jakautuneena melko tasaisesti muihin kyliin. Hollolan kasvu 1960-luvulla perustui lähinnä Lahtea pienimuotoisempaan elinkeinopolitiikkaan ja tarkkaan talouteen, mikä mahdollisti Lahtea vähäisemmät kunnallisverot, jotka houkuttelivat yrityksiä ja asukkaita aluksi Salpakankaan teollisuusalueelle sekä kartanoon.
Hollola on pitänyt verrattain laajaa kouluverkostoa yllä sekä ostanut maata perikunnilta sitä mukaa kuin niitä on tullut myyntiin. Näin on ylläpidetty riittävää tonttivarantoa, mikä on mahdollistanut myös omakotitonttien tarjonnan. Lahden kaupunki reagoi tilanteeseen 2000-luvulla perustamalla Järvenpäähän Kariston pientaloalueen. 2000-luvulla muutkin kunnat ovat ryhtyneet kehittämään asumisedellytyksiä, mikä tasaa Päijät-Hämeen ydinalueen, Lahden kaupunkiseudun investointitarpeita uusien asukkaiden tarvitsemaan perusrakenteeseen sekä perusopetuksen sivistyspalveluihin. Orimattilassa kasvaa Lahden rajan eteläpuolella oleva Pennalan alue.
Näin kasvupaineet Hollolassa helpottavat Päijät-Hämeen ydinseudun tasapainoisemman kehityksen myötä. Kylien palveluiden takaamiseksi pyritään konsensukseen. Vesijärven takana ilmaan suoraa maayhteyttä olevalla Vesikansalla on Hollolan kunnanvaltuustossa erillinen Vesikansa-lautakunta, joka käsittelee Kukkilan, Kalliolan ja Paimelan asioita. Koska Lahden kaupungin perustamisen jälkeen Hollola on luovuttanut sille alueita neljä kertaa oli 1960- ja 1970-luvulla keskustelua siitä, pitäisikö Vesikansa siirtää Lahden kaupungille. Myöhemmin kuitenkin Hollolankin hallussa alueesta tuli asukasluvultaan kasvualue Lahden Ahtialan tultua paljolti rakennetuksi.
Salpakankaalle on rakennettu Huili-niminen korkea kerrostalo vanhusten omarahoitteiseksi palvelutaloksi. Toinen varttuneelle väestölle tarkoitettu talo on Huilahdus. Toinen Huilahduksen kaltainen talo valmistui 2011 Hollolan kirjaston pääkirjaston viereen Hollolan torin lähelle.
Kylät.
Hollolan väestötilastoinnin mukaiset kylät ovat: Herrala, Kirkonkylä, Kukkila-Kalliola (Vesikansassa), Paimela (Vesikansassa), Pyhäniemi, Miekkiö, Nostava, Salpakangas (kuntakeskus), Sairakkala ja Vainio-Korpikylä. Kylissä toimii kyläyhdistyksiä, kuten
Väestönkehitys ja väestöjakauma.
Väestötilastojen ja Hollolan kunnanvaltuuston 27.3.2006 hyväksymän tilastokeskuksen valtakunnallisen väestönkehitysarvion mukaan, jota on muokattu Hollolan kunnan omilla tavoitteilla ja näkemyksillä. Kunnilla on valtakunnallisesti voimassa valtion tavoite siitä, että asuntokannasta 20% pitäisi olla vuokra-asuntoja. Hollolan vuokra-asuntopolitiikkaa toimeenpanee Hollolan kunnan omistama Hollolan Asuntotalot Oy.
Hollolan voimakkain kasvualue on ollut Kukkila-Kalliolan tilastoalue, joka sijaitsee Hollolan kuntakeskuksesta katsottuna Vesijärven takana Lahden pohjoispuolella. Alue kuuluu Vesikansaan eikä sillä ole maayhteyttä muun Hollolan kanssa. Länsi-Hollolassa Sairakkalan tilastoalueella Hämeenkoskeen rajoittuvilla alueilla tai niiden lähialueilla ei ole kasvua. Sieltäpäin suljettiin Kastarin koulu. Myös kirkonkylän seudun kasvun ajateltiin tasaantuvan, koska Uskilan koulun lakkauttamista ja oppilaiden siirtämistä Pyhäniemen kouluun suunniteltiin. Uskilan koulu kuitenkin päätettiin säilyttää lakkautussuunnitelman vastustuksen vuoksi.
Hollolan kunta pyrkii pitämään itsensä kasvukuntana siten, että kasvusuunnitelman mukaista tonttivarantoa on 5–10 vuodeksi eteenpäin ja kaavoitettua tonttimaata 2–3 vuodeksi eteenpäin. Kuitenkin Hollolan kasvua pyritään sääntelemään siten, ettei asukasluku kasvaisi yli 1,5 % vuodessa. Myös tonttien luovutuksessa pyritään varautumaan kunnallistekniikan vanhenemisesta johtuen poistojen korvaamiseen.
Hollolan väkiluku on kasvanut voimakkaasti viimeisten vuosikymmenien aikana, minkä vuoksi kunta on kehittänyt palveluitaan. Vuonna 2004 valmistui uusi kirjastorakennus, johon Hollolan entinen pääkirjasto muutti. Pääkirjastossa samoin kuin Kalliolan sivukirjastossa on avoin Hollola WLAN, jota voi käyttää vapaasti ilman rekisteröitymistä.
Hollolassa on vapaata sivistystyötä: mm. Hollolan Keskiaikajuhlat joka toinen vuosi sekä Martta ja Hollo -festivaali.
Hollolan peruskoulu.
Hollolassa on yksitoista peruskoulun alempien luokkien opetusta antavaa koulua, joista neljä on kuntakeskuksessa Salpakankaalla ja seitsemän kylissä haja-asutusalueilla. Paimelan koulussa on mahdollista valita A-kieleksi peruskoulun kolmannelta luokalta saksa ja viidenneltä luokalta vapaaehtoisena englanti. Uskilan ja Pyhäniemen koulujen johto on yhteinen. Uskilan koulua suunniteltiin lakkautettavaksi, mutta suunnitelma peruttiin. Kastarin koulu lakkautettiin.
Kiikunlähde.
Kiikunlähde on lähde Hollolan kivikirkolta luoteiseen Uskilan kylässä.
Hollolan keskiaikainen kivikirkko.
a> noin vuodelta 1510 joulupäivänä 2005.
175px
Hollolan merkittävin historiallinen nähtävyys on Hollolan keskiaikainen kivikirkko, Pyhän Marian kirkko, joka oli nykyisen Päijät-Hämeen muinainen keskus. Kirkossa on 550 istumapaikkaa. Tampereen hiippakuntaan kuuluva kivikirkko valmistui nykyiseen muotoonsa 1495–1510 välisenä aikana; sakaristo 1495, kirkkosali 1500 ja asehuone 1505 jälkeen. Kirkko kuuluu kolmanteen suomalaiseen kivikirkkosukupolveen, joka rakennettiin noin vuosien 1480–1560 välisenä aikana. Kirkko on kuuluisa hyvin säilyneistä puuveistoksista. Kattoon iskeneen salaman vuoksi puiset kattorakennelmat paloivat 1642. Kirkko peruskorjattiin vuosina 1934–1935. Kirkon eteläpuolella on keltainen Helsingin uusklassisen keskustan suunnitelleen Carl Ludwig Engelin mukaan suunniteltu empiretyylinen 1829–1831 rakennettu keltainen kellotapuli.
Hollolan keskiaikaseura Medium Aevum Hollolense järjestää kahden vuoden välein keskiaikaisiin perinteisiin liittyviä kavalkadeja. Seuraavan kerran keskiaikatapahtuma järjestetään 25.–27. heinäkuuta 2008. Vanhalta Lahti-Tampere-valtatieltä Hollolan kirkonkylälle johtavan tien varrella on puolustusvoimien alueella oleva Hämeen rykmentin Hälvälän ampumarata ja Hollolan lentokenttä.
Kapatuosian linnavuori.
Kivikirkon pohjoispuolella sijaitsee rautakauteen, keskiaikaan tai molempiin ajoittuva Kapatuosian linnavuori, jolla on kesäisin auki oleva puinen näkötorni, mitä käytetään myös lintujen tarkkailuun.
Kotiseutumuseon sota-ajan näyttely.
Hollolan kotiseutuyhdistys pitää yllä Hollolan keskiaikaisen kivikirkon läheisyydessä kotiseutumuseota. Makasiinirakennuksessa on kaksi kerrosta, missä ensimmäisessä kerroksessa on sota-ajasta kertovaa näyttely.
Hentilän talomuseo.
Toinen kotiseutuyhdistyksen ylläpitämä kohde kirkonkylässä on Hentilän talomuseo, johon on koottu alueelta vanhoja rakennuksia ja suuri talo Asikkalasta.
Hollolan kunnantupa.
175px
Arkkitehti Vilho Penttilä suunnitteli 1902 valmistuneen kunnantuvan. Se on Suomen ensimmäinen arkkitehdin suunnittelema puinen kunnantalo. Kunnantupa sijaitse vastapäätä Hollolan kirkkoa, ja siinä toimii Antiikki ja Design kahvila.
Pyhäniemen kartano.
Kirkonkylältä Vesijärven rannan suuntaisesti Messiläntietä Lahteen päin sijaitsee 1467 perustettu Pyhäniemen kartano. Sen päärakennus on rakennettu 1780 ja saanut nykyisen ulkomuotonsa 1907. Kartanossa on kuvattu SF Filmin elokuvia 1930- ja 1940-luvuilla ja sen lähistöllä Pyhäniemen edustalla Vesijärven jäällä toimi talvisodan viimeisinä viikkoina hävittäjälentokenttä. Pyhäniemen kartanossa kuvattiin vuoden 2009 aikana elokuvaa Hella Wuolijoki. 2009 Pyhäniemen kartano siirtyi uudelle omistajalle, joka palautti kartanoon kesällä järjestettävät taidenäyttelyt ja klassisen musiikin esitykset.
Rautatieasemakylä Herrala.
Herralan kylässä sijaitsee Heikan Jussin suutarinmökkimuseo. Herralan tiilitehdasta, Herralan asemaa ympäristöineen, Maattolan tilaa sekä Ylöstalon tilaa pidetään maakunnallisesti arvokkaina kohteina.
Salpausselän harjun Tiirismaa.
125px
Etelä-Suomen korkeimmalla kohdalla, Tiirismaalla, on Digita Oy:n korkea lähetysmasto, jota kautta lähetetään Päijät-Hämeessä televisio-ohjelmat ja ULA-radion ohjelmia.
Ennen Arvi Hauvosen tien päässä Tiirismaan mäellä olevaa lähetintä, vastaavat lähetykset lähetettiin Lahdesta. Radiolähetystaulukoiden "Lahdesta" lähetettäviksi mainitut ohjelmat lähetetään Hollolan Tiirismaalta.
Messilä.
Messilän kartanossa toimii lomakeskus, jossa on laskettelumäkiä, golf-kenttä, ratsastusmahdollisuus, leirintä- ja asuntovaunualue sekä kuntopolun varrella sijaitseva Pirunpesäksi kutsuttu kalliohalkeama. Vesijärven rannassa Messilän kohdalla ovat pienvenelaiturit ja kesäisin toiminnassa oleva leirintäalue, missä voi viipyä myös talvisin lämmitettävällä asuntovaunulla.
Luonto.
Hollolan luontoon kuuluu niin valtakunnallisesti merkittäviä rakennettuja kulttuuriympäristöjä, arvokkaita maisema-alueita sekä perinnemaisemia. Hollolassa on myös kuusi Natura 2000-luonnonsuojelualuetta.
Tiirismaalta etelään päin siihen liittyen on vähäravinteinen, erittäin kirkasvetinen ja sukelluskohteeksikin sopiva Iso-Tiilijärvi, missä näkyvyys on jopa 5—10 metriä pohjaan. Iso-Tiilijärven uimaranta sijaitsee Tiilikankaalla Tiilikankaantien lopussa. Tiirismaalle pääsee Iso-Tiilijärven itäpuolelta Soisalmen suon poikki kulkevia pitkospuita pitkin koulukeskukseen kuuluvalta Heinsuon urheilukeskukselta, Salpakankaalta.
Kulttuuri.
Hollolan kulttuuritoimille on luonteenomaista niukka rahoitus, joka johtaa melko monipuoliseen, mutta pienimuotoiseen tarjontaan. Vapaalle sivistystyölle ei ohjata merkittäviä varoja, koska Hollolan laaja asutustoiminta on edellyttänyt ja edellyttää kohtalaisesti varoja kunnallistekniikkaan sekä hajautettujen perusopetuspalveluiden tarjoamiseen väestönkasvualueilla, joita Hollolassa on monia.
Muuta.
Hollolasta on peräisin Hollolan näkkileipä, jota kutsutaan myös pitoleivaksi. Hollolassa on neljä Suomen tuhannen suurimman maatilan joukkoon kuuluvaa maatilaa.


Honkajoki.
Honkajoki (vuoteen 1952 Hongonjoki) on Suomen kunta, joka sijaitsee Satakunnan maakunnassa. Kunnassa asuu 1 933 ihmistä ja sen pinta-ala on 333,05 km², josta 1,8 km² on vesistöjä. Väestötiheys on 5,8 asukasta/km².
Honkajoen naapurikunnat ovat Isojoki, Kankaanpää, Karvia, Kauhajoki ja Siikainen.
Honkajoen vaakunan suunnitteli Ahti Hammar ja se vahvistettiin vuonna 1952.
Honkajoen hallinnollinen ero Kankaanpään pitäjästä tapahtui maaliskuussa 1867.
Honkajoen varhaisimmasta asutuksesta on todisteena Myllyluoman kivikautinen asuinpaikka. Paikalta on löydetty asumuksen jäännökset, jotka ovat peräisin niin sanotun Suomusjärven kulttuurin ajoilta noin 7000–4200 eaa. Kota on jälleenrakennettu Museoviraston piirustusten mukaan Jyllin leirikeskuksen läheisyyteen.
Kappalainen Abraham Jaakonpoika oli 1630-luvulla ottanut viljeltäväkseen kaksi autiotilaa Ikaalisten keskustassa, läheltä silloista kirkkoa. Näistä tiloista muodostettiin sittemmin kirkkoherran pappila, ja tässä yhteydessä myös näiden autiotilojen ulkomaat siirtyivät kirkon haltuun. Kaukaisin ulkomaa oli Honkajoella osuus Hienmaan laajoista erämaa-alueista. Tälle maa-alueelle kirkkoherra Abraham Jaakonpoika lähetti torpparin vuonna 1652 sovittuaan asiasta alueen muiden osakkaiden kanssa. Torppa kuitenkin jossain vaiheessa autioitui, mutta myöhemmin 1671 kirkkoherraksi tullut Abraham Ikalensis perusti uuden torpan, nimeltään Jokihonko, nykyisen Honkajoen keskustan alueelle. Nämä pappilan omistamat torpat olivat alku Honkajoen vakituisemmalle asutukselle.
Honkajoen puukirkon on suunnitellut aikanaan kuuluisa jalasjärveläinen kirkonrakentaja Salomon Köykkä-Köhlström ja se rakennettiin hänen johdollaan vuosina 1804–1812. Kirkko entistettiin 1960-luvulla.
Honkajoelle asutettiin viime sotien jälkeen Hiitolan siirtoväkeä.
Honkajoen merkittävin vesistö on Karvianjoki.


Houtskari.
Houtskari () on entinen Suomen kunta, joka sijaitsi Varsinais-Suomen maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Kunta oli vuodesta 2003 lähtien kaksikielinen. Asukkaista 86 prosenttia puhui äidinkielenään ruotsia ja 14 prosenttia suomea.
Houtskarissa oli vuoden 2008 lopussa asukasta. Pinta-ala oli  km², josta  km² maata,  km² sisävesiä ja loput  km² merta. Naapurikunnat olivat Brändö, Iniö, Korppoo, Kökar ja Sottunga.
Houtskari koostuu noin 700 saaresta. Kunnassa on merkittävästi vapaa-ajan asutusta, ja tällä hetkellä siellä on noin 800 ulkopaikkakuntalaisten omistamaa kesämökkiä. Luonto on vaihtelevaa, ja kasvilajien määrä on runsas mm. kalkkipitoisen maaperän sekä hyvän ilmaston ansiosta. Houtskari sijaitsee osittain Saaristomeren kansallispuiston alueella.
Houtskarin nimi on muuntunut seudun vanhasta suomalaisnimestä "Hautasaari" tai "Hautasalo". Historiallisissa asiakirjoissa Houtskari mainitaan ensimmäisen kerran Korppoon kappeliseurakuntana vuonna 1554. Itsenäinen seurakunta Houtskarista tuli vuonna 1867 ja kunnallishallinto Houtskariin perustettiin vuonna 1870.
Parainen, Nauvo, Korppoo, Houtskari ja Iniö yhdistyivät vuoden 2009 alussa uudeksi Länsi-Turunmaan kaupungiksi, joka vuoden 2012 alussa otti käyttöön uudestaan nimen Parainen.
Kylät.
Berghamn, Björkö, Hyppeinen (Hyppeis), Hönsnäs, Jungfruskär, Järvis, Kittuinen (Kittuis), Kivimo, Lempnäs, Medelby, Mossala (Mussala), Notö, Näsby, Roslax, Saverkeit, Stor-Pensar, Sördö, Träskby, Äppelö


Huittinen.
Huittinen (aik.), on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Satakunnan maakunnassa. Kaupunki kuuluu Porin seutukuntaan. Kaupungissa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Huittisten naapurikunnat ovat Kokemäki, Köyliö, Loimaa, Punkalaidun, Sastamala ja Säkylä.
Huittisista erotettiin vuonna 1892 omaksi kunnaksi Kauvatsa, joka liitettiin osaksi naapurikaupunki Kokemäkeä vuonna 1969, sekä vuonna 1919 Keikyä, joka yhdistettiin Kiikan kanssa Äetsän kunnaksi vuonna 1981. Myös Vampula on ennen ollut osa Huittista, ja se liitettiin uudelleen Huittisiin vuoden 2009 alusta. Huittinen tuli kauppalaksi vuoden 1972 alussa ja kauppaloiden lakkauttamisen yhteydessä kaupungiksi vuonna 1977. Huittisten vaakunan on suunnitellut Erkki Honkanen, ja se on vahvistettu vuonna 1953.
Huittisten suurin vesistö on Kokemäenjoki, joka virtaa aluksi lounaaseen, mutta kääntyy kunnan alueella luoteeseen kohti Poria. Siihen yhtyvät tärkein sivujoki Loimijoki sekä pienemmät Punkalaitumenjoki ja Sammunjoki. Järviä ei Huittisten alueella enää ole, mutta sen sijaan luoteisosassa on laajoja soita. Puurijärven ja Isosuon kansallispuiston eteläpää ulottuu Huittisten puolelle ja puiston opastuskeskus on entisellä Karhiniemen koululla.
Huittisten harmaakivikirkko on rakennettu 1400-luvun lopulla. Kirkko paloi vuonna 1783 ja korjauksen yhteydessä siihen lisättiin korkea torni. Tasaisessa maastossa torni näkyy kauas ympäristöön.
Kunnan alueelta, Palojoelta, löydettiin vuonna 1904 yksi Suomen kuuluisimmista muinaisesineistä, hirvenpään muotoinen lyömäase, joka on peräisin kivikaudelta. Se on talletettu Kansallismuseoon.
Huittisiin asutettiin viime sotien jälkeen Pyhäjärven (Vpl) ja Sakkolan siirtoväkeä.
Talous.
Työllistävin toimiala on elintarvikkeiden jatkojalostus. Kaupungissa toimii myös merkittäviä kone-, rakennus- ja laukkualan yrityksiä ja lukuisa joukko muuta pienteollisuutta. Huittislainen maataloustuotanto on painottunut kasvintuotannon osalta voimakkaasti erikoiskasvien tuotantoon. Vastaavasti kotieläintuotannossa painopiste on sian- ja broilerintuotannossa. Huittisten sikojen kappalemäärä on kansallisestikin merkittävä; se on Suomen suurin.
Huittinen tunnetaan myös vilkkaana henkilö- ja tavaraliikenteen sekä autokaupan keskuksena. Liikenteellisesti Huittinen sijaitsee Turun, Tampereen ja Porin kaupunkien muodostaman kolmion keskellä. Huittisten keskustan tuntumassa on Helsingistä Poriin johtavan valtatie 2:n ja Raumalta Kouvolaan johtavan valtatie 12:n risteys. Samassa paikassa on myös Auraan johtavan kantatie 41:n päätepiste. Teiden risteys tuli valmistuttuaan 1960-luvulla nopeasti tunnetuksi useista liikenneonnettomuuksista ja se muutettiin eritasoliittymäksi jo vuonna 1967. Aikanaan Huittinen oli myös Toijalaan vieneen kantatie 57:n toinen päätepiste; nykyisin pääosa tästä tiestä on Urjalaan kulkeva, myös "Taikayöntieksi" kutsuttu seututie 230.
Sijaintinsa ansiosta Huittinen on erittäin vilkas linja-autoliikenteen solmukohta. Päivittäin sieltä lähtee useita pikavuoroja Helsingin, Turun, Rauman, Porin ja Tampereen suuntiin. Nykyinen linja-autoasema on valmistunut vuonna 1965. Ennen Huittisten muuttumista kauppalaksi (1972) Lauttakylän Auto oli Suomen suurin maalaiskunnasta käsin linja-autoliikennettä harjoittanut yritys ja Huittisten linja-autoasema Suomen vilkkain maaseudun linja-autoasema.
Vuonna 2001 konkurssiin ajautunut tunnettu elintarvikeyhtiö Huittisten Lihapojat oli aikoinaan yksi kaupungin suurimpia työnantajia. Yhtiö työllisti tuolloin noin 200 henkilöä.
Jokisivun kultakaivos sijaitsee Huittisissa. Polar Mining aloitti esiintymän louhimisen vuonna 2009.
Kylät.
Huittisten keskustaajama on Lauttakylä. Se on talousalueensa ja työssäkäyntialueensa kaupallinen keskus.
Urheilu.
Yleisen sarjan Suomen mestaruuksia lujalaisista ovat yleisurheilussa voittaneet Jouko Uola, Kari-Pekka Lax, Seppo Haavisto, Seppo Peltola, Ringa Ropo, Antti Rintakoski, Petteri Lax, sekä Vapaa-ottelussa suomenmestaruuden ottanut Tommi Haavisto
Suunnistuksessa yleisen sarjan Suomen mestaruuksia on voittanut Pirjo Mattila, joka on menestynyt myös hiihtosuunnistuksessa ja ampumahiihdossa (MM-kisoissa neljäs).
Hiihdossa Lujalle toi 2007 ensimmäisen Suomen mestaruuden Jenni Höylänen nuorten sarjassa.
Suomen mestaruuksiin yltivät aikanaan myös painon- ja voimannostajat sekä juniorilentopalloilijat.
Nykyisistä joukkuelajeista on menestynyt parhaiten salibandy, jossa SBS Rupun naisjoukkue sijoittui parhaimmillaan kaudella 2006-2007 naisten salibandyliigan neljänneksi. Joukkueen silloinen valmentaja, Matti Kaipio, nousi myöhemmin naisten salibandymaajoukkueen päävalmentajaksi.
Kaudella 2011-2012 Lauttakylän Lujan Edustusjoukkue Jääkiekossa pelaa || Divisioonassa.


Humppila.
Humppila on Suomen kunta joka sijaitsee Kanta-Hämeen maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Humppilan naapurikuntia ovat Forssa, Jokioinen, Ypäjä, Loimaa, Punkalaidun ja Urjala.
Humppilan vaakunan on suunnitellut Olof Eriksson ja se vahvistettiin vuonna 1957.
Liikenne ja nähtävyydet.
Humppila sijaitsee keskeisesti Etelä-Suomessa Tampereen ja Turun puolessa välissä, Turusta Tampereelle johtavan Valtatie 9:n ja Helsingistä Poriiin vievän Valtatie 2:n risteyskohdassa. Kunnan läpi kulkee myös Turku–Toijala-rata, ja Humppilan rautatieasemalla pysähtyvät Tampereen ja Turun välillä kulkevat junat.
Nähtävyyksiä Humppilassa ovat Valtatie 2:n varteen rakennettu Humppilan lasitehdas, jonka ympärille on muodostunut laaja kauppakeskusalue, sekä Humppilan Rautatieaseman ja Jokioisten välillä liikennöivä Jokioisten museorautatie. Vuonna 1921 valmistuneen Humppilan kirkon on suuunnitellut Josef Stenbäck.
Maisemat.
Humppilan maisemaa hallitsevat laajat viljelyaukeat, kunnan reuna-alueilla metsäiset mäkiseudut sekä kuntaa kaakkois-luoteissuunnassa halkova harjujakso. Laajoja, tasaisia savikoita on etenkin kunnan keskiosassa. Savikkoaluetta ympäröivät lounaassa ja luoteessa metsäiset moreeniselänteet, ja moreenia on myös peltoja pirstovilla kumpareilla. Laajin yhtenäinen metsäalue on kunnan koillisosassa. Merkittävimmät suot ovat turvetuotantoon otettu Kaitasuo, luonnonsuojelullisesti arvokas Rautasuo ja Koivistonsuo kunnan keskustan tuntumassa.
Humppilan maisemallinen selkäranka on kunnan kahtia jakava harjujakso. Huhtaan, kirkonkylän, Venäjän ja Murron kautta kulkeva harjujakso on tärkeä soranottoalue sekä pohjaveden keräytymisalue. Myös harjun virkistyskäyttö on lisääntymässä. Harjujaksoa on kuitenkin koko matkaltaan monin paikoin maisemallisesti pahoin tuhottu liiallisella soranotolla.
Kallioperä ja korkeussuhteet.
Kallioperä on etelässä amfiboliittia, kunnan keskiosissa erilaisia graniitteja ja pohjoisessa lähinnä granodioriittia. Useissa paikoissa on murroslinjoja. Humppilan korkein kohta on naapurikunnan Urjalan rajalla 155 metriä merenpinnan yläpuolella. Maisemallisesti huomattavampi korkea muodostuma on kunnan länsiosassa oleva Rautavuori, jonka korkeus merenpinnasta on 141,0 metriä. Rautavuoren huippu kohoaa noin 40 metriä ympäröiviä peltoja korkeammalle.
Ilmasto.
Saksalaisen Köppenin ilmastoluokittelun mukaan Humppilan alue kuuluu lumimetsäilmaston kostea- ja kylmätalviseen alueeseen, jossa kylmimmän kuukauden keskilämpötila on alle −3°C ja lämpimimmän yli 10°C. Humppilan kunnan ilmastoa kuvaavat hyvin naapurikunnan Jokioisten alueella olevan sääaseman havainnot, jotka perustuvat kuukausittaisiin keskiarvoihin 30 vuoden ajalta. Niistä näkee, että heinäkuu on keskimääräisesti lämpimin kuukausi ja helmikuu kylmin. Tämä on tyypillistä koko Suomelle. Sademäärät ovat suurimmat heinä-elokuussa ja pienimmät helmi-maaliskuussa. Sademäärien ja lämpötilojen korrelaatio on suuri.
Kasvillisuus.
Humppilan kasvillisuus on havupuuvaltaista. Metsätyyppinä vallitsevat mäntyiset moreenikankaat. Kuusta kasvaa hieman kosteammilla paikoilla. Suoalueilla mänty on valitseva puulaji. Lehtoja on asutuksen tuntumassa ja peltojen laidoilla. Savialueet on otettu lähes kokonaan viljelykseen, mutta mäkisimmät ja kallioisimmat alueet on jätetty metsäksi. Soita on kuivatettu ja raivattu pelloiksi, ja nykyisin lähes kaikki Humppilan alueen suot on ojitettu.
Vedet.
Humppilan kunta kuuluu kokonaisuudessaan Kokemäenjokeen laskevan Loimijoen valuma-alueeseen. Suurin joki on Forssan Koijärveltä alkava, Loimaan Alastarolla Loimijokeen laskeva Koenjoki, johon vedet virtaavat kunnan keski- ja lounaisosista. Kaakkoisosan vedet virtaavat etelään Jokioisiin, jossa ne laskevat Loimijoen sivujokeen Jänhijokeen. Kunnan pohjoisimmasta osasta vedet virtaavat pohjoiseen Punkalaitumenjokeen, joka yhtyy Loimijokeen Huittisissa.
Humppilan ainoa merkittävä järvi on Koenjokeen laskeva Kiipunjärvi, joka sijaitsee kunnan eteläosassa osin Jokioisten puolella. Järvi on melko pahoin rehevöitynyt ja madaltunut. Koenjoen laajentumana on kunnan länsiosassa aikanaan ollut matala Rautajärvi, joka kuivatettiin pelloksi 1960-luvulla. Järviä merkittävämpiä kunnassa ovat harjualueille syntyneet lammet, jotka ovat usein syviä. Tällainen on kunnan keskustassa Koivistonlammi, jonka syvyys on peräti 30 metriä. Koivistonlammilla sijaitsee kunnan tärkein yleinen uimaranta.
Historia.
Kustaa Vaasan aikana 1500-luvulla Humppila oli jaettu hallinnollisesti Saarion (nykyisen Urjalan) ja Portaan (nykyisen Tammelan) pitäjien kesken. Koiviston, Humppilan ja Venäjän kylät kuuluivat Saarion pitäjään, Koivisto Airanteen, Humppila ja Venäjä Jalannin neljäskuntaan. Huhtaan ja Taipaleen kylät kuuluivat Portaan pitäjän Jokioisten neljäskuntaan. Humppilaa alettiin hallinnollisestikin hoitaa 1800-luvun alussa Tammelan yhteydessä. Se liitettiin Tammelan käräjäkuntaan ja nimismiespiiriin. Vuonna 1874 Humppila erotettiin Tammelan emäpitäjästä omaksi kunnaksi. Humppilan alueesta on jo varhain laadittu erilaisia tiluskarttoja.
Humppilan nimen alkuperää on tutkinut kirkkoherra Ad. Neovius. Hän on saanut eräistä Lohjaa käsittelevistä kirjoista selville, että Lohjalla sijaitsi talo nimeltä Humppila eli Humppela vähän toista kilometriä Paloniemen kartanosta luoteeseen Hormajärven ja Lohjanjärven välisellä kannaksella. Neovius arvelee Lohjan Humppilaa Paloniemen entiseksi ulkopalstaksi eli takamaaksi (muinaisruotsiksi "homper", " homp").
Rajariidoista päätellen asutus on tullut Humppilaan idästä. On myös mahdollista, että lännestä tulleet naapurit ovat pitäneet Humppilaa takamaanaan ja antaneet sille sen nykyisen nimen. Humppila on kuulunut alueellisesti Hämeen linnalääniin jo keskiajalla. Sen sijaan Humppilan rajoja koskettelevat Loimaan (Ypäjän), Metsämaan ja Punkalaitumenkin alueet luettiin kuuluviksi Kokemäenkartanon linnalääniin.
Rautateiden rakentaminen vilkastutti pitkään takamaana olleen Humppilan elämää 1800-luvun lopulla. Kunnan läpi kulkeva Turku–Toijala-rata avattiin 1876 ja pääasiassa Forssan teolllisuutta varten rakennettu Humppilan–Forssan kapearaiteinen rata aivan 1800-luvun viimeisinä vuosina. Helsingin–Porin ja Turun–Tampereen valtateiden valmistuminen 1960- ja 1970-luvulla vähensi nopeasti kapearaiteisen liikennettä ja se purettiin tarpeettomana Humppilan alueelta 1970-luvulla. Sittemmin rata on avattu uudelleen Jokioisten museorautatien nimellä välillä Humppila–Jokioinen.
Humppilan tunnetuin kartano on Venäjän kartano, josta vanhin tieto on jo vuodelta 1532. Kartano uusklassismia edustava päärakennus on vuodelta 1855. Humppilan alueelle ulottui aikanaan myös laaja Jokioisten kartano, johon suuri osa kunnasta aikanaan kuului. Kartano oli aikanaan maamme suurin maa-alaltaan. Nykyään sen tiloissa toimii Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus (MTT). Kartanon mukaan Jokioisten, Humppilan ja Ypäjän kuntien alueesta käytetään vieläkin nimitystä Jokilääni, joka esiintyy muun muassa alueen kansalaisopiston ja metsänhoitoyhdistyksen nimissä.
Väestö.
Humppilan asukasluku on henkilöä. Kunnan alueella on tämän lisäksi noin 300 kesämökkiä. Humppilan väestö vähentyi vuosina 1950–80 tuhannella asukkaalla. Muiden maalaiskuntien tapaan Humppilassa väestökato koetteli erityisesti haja-asutusalueita. Viimeisten vuosikymmenten aikana väestönkato on vähentynyt. Sen sijaan kunnan ainoan taajaman, kirkonkylän-asemanseudun, asukasmäärä on kasvanut. Tällä hetkellä keskuksen väkiluku on noin 1 500 asukasta.
Humppilan väestö on jakaantunut melko tyypilliseen eteläsuomalaisen viljelysalueen tapaan. Laajat tasaiset savialueet on raivattu pelloiksi ja asutus sijaitsee niiden laidoilla harju- ja moreenialueilla. Kulkuyhteydet ovat ohjanneet asutusta, ja varsinkin vanhat maantiet ovat saaneet asutusta varsilleen. Myös uudemmat valtatiet ovat viime vuosina saaneet varsinkin liike- ja teollisuustilaa laidoilleen. Rautatien vaikutus näkyy niin, että aseman ympäristöön on syntynyt paljon asutusta ja aikanaan myös kunnan keskusta sijaitsi siellä. Nykyään keskusta sijaitsee kauempana harjun juurella paikallisteiden risteyksessä, mutta on hiljalleen siirtymässä kohti valtatietä 2 ja sen varrella olevaa lasitehdasta. Tälle alueelle on viime vuosina rakennettu uutta liiketilaa ja siellä on avattu mm. lasitehtaan ostoskeskus. Uusia asuin- ja liikealueita on kaavoitettu lähinnä kirkonkylän pohjoisosiin.
Humppilan alueen ikärakenne on painottunut keski-ikäisiin ja sitä vanhempiin. Humppila on kärsinyt nuorten ikäluokkien muutosta, mutta kunta on yrittänyt hillitä työikäisen väestön muuttohaluja panostamalla koulutukseen ja päivähoitoon. 1990-luvun lopussa kuntaan valmistui vuosien odotuksen jälkeen ensimmäinen yläasteen oppilaitos, jonka lisäksi kunnassa toimii kaksi ala-asteen koulua. Lähimmät jatko-koulutusmahdollisuudet löytyvät pääasiassa Forssan ja Loimaan kaupungeista. Viime vuosina kunta on myös panostanut voimakkaasti yritystoiminnan tukemiseen ja on myös rakentanut useita asuntoja myytäväksi. Erilaisilla toimilla on saatukin uusia työpaikkoja ja asukkaita.
Humppilan väestö on kokenut viime vuosikymmeninä voimakkaan elinkeinorakenteen muutoksen. Maa- ja metsätalouden merkitys on vähentynyt ja teollisuuden ja rakennustoiminnan kasvanut. Erityisesti 1970-luvulla Humppila teollistui nopeasti, ja teollisuus- ja rakennustoiminta nousi kunnan pääelinkeinoksi. Teollistuminen sai vauhtia, kun liikenneolot kohentuivat Helsingistä Poriin ja Turusta Tampereelle johtavien pääteiden valmistuttua. Palvelualat ovat sittemmin nousseet merkittävimmäksi työllistäjäksi. Palvelualan tärkeimmät työnantajat ovat kunta ja erilaiset kauppaliikkeet. Kunnan tärkeimmät palvelut ovat keskittyneet kirkonkylään.
Kylät.
Vitikka, Huhtaa, Humppila, Koivisto, Murto, Taipale, Venäjä, Myllynkulma


Hyrynsalmi.
Hyrynsalmi on Suomen kunta, joka sijaitsee Kainuun maakunnan keskiosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Hyrynsalmella on ollut asutusta jo 8000 eaa. Hyrynsalmen naapurikunnat ovat Kuhmo, Puolanka, Ristijärvi ja Suomussalmi.
Hyrynsalmen ja Kuusamon välille rakennettiin jatkosodan aikana 1942–1944 kapearaiteinen Hyrynsalmen–Kuusamon kenttärata, joka tunnetaan myös nimellä "Kuolemanrata". Paikalle rakennettiin myöhemmin Taivalkosken–Ämmänsaaren rata. Nykyisin Hyrynsalmen rautatieasemalla on ainoastaan tavaraliikennettä.
Historia.
Hyrynsalmen vanhimmasta asutuksesta kertovat kunnan keskiosista löytyneet kivikautiset asuinpaikat. Vakinaisesti seutu asutettiin 1550-luvulla, jolloin seudulle muutti savolaisia uudisasukkaita. Venäläiset tuhosivat asutuksen 1570- ja 1580-luvulla ja uudelleen alue asutettiin vasta Täyssinän rauhan jälkeen 1595.
Hyrynsalmen seutu kuului aluksi Limingan ja myöhemmin Paltamon seurakuntaan, mutta erotettiin omaksi seurakunnaksi jo 1786. Ristijärven, Suomussalmen ja Puolangan kappelit erosivat Hyrynsalmesta vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Jakob ja Carl Rijfin rakentama Hyrynsalmen kirkko valmistui 1786.
Väestö sai toimeentulonsa pääasiassa maataloudesta ja poronhoidosta. Raudanpolton hyrynsalmelaiset aloittivat jo keskiajalla. Kunnan alueelta on löytynyt lukuisia rautahyttejä eli raudanpolttopaikkoja. Kaunislehdon talomuseolla on jäljennös Moisiovaaran Kokkojärven Hyttiniemen hytistä, jota on käytetty 1500-luvulla. Hyrynsalmelaiset olivat myös käteviä käsistään, käsityötaitoa edustivat mm. tervaveneet, reet ja naisten puvut. Tommi-puukon takomisen aloitti seppä Kalle Keränen Oravivaaran Mustalahden talossa vuoden 1870 tienoilla.
Hyrynsalmen väkiluku pysyi pitkään alhaisena. Vielä 1770 alueella oli vain 24 taloa. Seuraavalla vuosisadalla asukasluku alkoi kuitenkin kasvaa nopeasti. Vuonna 1920 asukkaita oli jo 2408. Asukasluku kasvoi tasaisesti 1960-luvulle saakka, jolloin poismuutto käänsi väkiluvun nopeaan laskuun. Vuonna 1960 asukkaita oli 6098, 1970 5016 ja 1985 4257. Asukasluku on ollut tästä asti jatkuvassa laskussa ja vuonna 2011 asukasluku oli enää vain 2722.
Hyrynsalmen kirkko.
Hyrynsalmen ristikirkko on valmistunut vuonna 1786. Tyyliltään kirkko on tuolle ajalle tunnusomainen ristikirkko, jonka hallitsevana piirteenä kohoaa normaalia kookkaampi kahdeksankulmainen keskustorni. Kirkossa on 700 istumapaikkaa ja alttaritaulun on maalannut oululainen Gustaf Hedman 1830-luvulla.
Talvisodan aikana kirkkoon koottiin Suomussalmen taisteluissa kaatuneet.
Luonto.
Kaakkois-luodesuunnassa pitkänomaisen Hyrynsalmen maisemia hallitsevat metsäiset mäet, vaarat, suot ja vuolaat vesireitit.
Kallioperä ja maasto.
Kallioperä on kivilajikoostumukseltaan kirjava. Kunnan länsiosat kuuluvat Kainuun liuskealueeseen, keskiosissa on laaja gneissigraniittialue ja itäosia halkoo emäksisten liuskeiden vyöhyke. Graniittigneissialueella Tervajärven itäpuolella on suuri kalliohalkeama, ns. Hiidenkirkko. Yleisin maalaji on moreeni, joka muodostaa paikoin pehmeäpiirteisiä selänteitä ja kumpareita. Eri puolilla kuntaa on harjuja, joiden sivuilla leviää aaltoilevia hiekka- ja hietamaita Savi- ja hiesumaita ei ole juuri lainkaan, mutta turvetta on sen sijaan paljon. Hyrynsalmi on pinnanmuodoiltaan ylävää ja vaihtelevaa seutua. Maasto nousee kunnan keskusaltaan Hyrynjärven tasosta kohti reuna-alueita Emäjoen suuntaan lukuun ottamatta. Useat itä- ja länsiosan vaarat kohoavat lähes 400 m korkeuteen. Korkeimmat kohoumat ovat Paljakka ja Tuomivaara. Metsät ja suot muodostavat suurimman osan pitäjän kasvullisesta maa-alasta. Mäntyvaltaiset metsät ovat yleisimpiä pohjois- ja itäosissa, sitä vastoin kuusivaltaiset länsi- ja eteläosissa Kainuun vaaravyöhykkeen alueella. Kasvistoltaan Hyrynsalmi on eteläisten ja pohjoisten lajien vaihettumisvyöhykettä. Soita on eniten kunnan itäosassa.
Vesistöt.
Kunnan vesistöt kuuluvat kokonaisuudessaan Hyrynsalmen reittiin. Reitin pääjoki on Emäjoki, johon yhtyvät Luvanjoki itäisellä vaara-alueelta ja Tuomijoki ja Lietejoki kunnan länsiosista. Suurimmat järvet ovat Hyrynjärvi, Luvanjärvi ja Mikitänjärvi.
Liikenne.
Valtatie 5 tulee Ristijärveltä ja jatkuu Suomussalmelle. Seututie 891 alkaa Hyrynsalmelta valtatieltä 5, ja kulkee Hyrynsalmen keskustan, Haapolan, Väisälän, Kytömäen ja Rasinkylän kautta Puolangalle Leipivaaraan. Seututie 892 eroaa seututieltä 891 Hyrynsalmen Kytömäessä. Sieltä se kulkee Suomussalmelle Ämmänsaareen. Seututie 904 risteää Härmänkylällä kantatie 89 kanssa ja ylittää Vartiuksen radan Hyrynsalmen kunnanrajalla. Sieltä tie jatkuu Karhuvaaran ja Kypärävaaran kautta Hyrynsalmelle ja liittyy siellä valtatiehen 5 kaksi kilometriä keskustan eteläpuolella. Yhdystie 8890 alkaa Ristijärveltä seututieltä 888 ja kulkee Emäjoen länsipuolta Karpinvaaran ja Oravivaaran kautta Hyrynsalmelle.
Kylät.
Hyrynsalmi, Kytömäki, Luvankylä, Moisiovaara, Oravivaara, Tapanivaara, Väisälä, Teerijärvi, Haapolanvaara, Hoikka, Pekankylä, Lietekylä, Karpinvaara, Hakokylä, Nuottikylä.
Vaakuna.
Hopeisessa kentässä sininen aaltokoroinen paalu, jossa kultainen tervatynnyri. Vaakunan on suunnitellut A.Liuksiala.
Koulut.
Nivan koulu, Moisiovaaran koulu, Iston koulu (luokat 7–9) ja lukio, joka aloitti toimintansa vuonna 1981.
1950-ja 60-luvuilla Hyrynsalmella toimi lähes 20 koulua.
Karpinvaaran koulu v. 1965, Karhuvaaran koulu v. 1966, Lietekylän koulu v. 1967, Hakokylän koulu v. 1968, Teerijärven koulu v. 1968,
Kyrön koulu v. 1971, Paljakan koulu v. 1971, Hoikan koulu v. 1983, Oravivaaran koulu v. 1983, Pekankylän koulu v. 1986, Ilvesjärven koulu v. 1986, Tapanikylän koulu v. 1991?, Luvankylän koulu v. 1996?, Haapolan koulu v. 1996, Väisälän koulu v. 2008.
Uskonnolliset yhteisöt.
Hyrynsalmella toimii evankelisluterilainen Hyrynsalmen seurakunta. Kirkon sisäisiä herätysliikkeitä edustaa paikkakunnalla herännäisyys. Muita kirkkokuntia edustavat helluntaiherätykseen kuuluva Hyrynsalmen helluntaiseurakunta sekä Suomen Vapaakirkkoon kuuluva Hyrynsalmen Vapaaseurakunta.
Kunnantalo.
Hyrynsalmen kunnantalo valmistui vuonna 1984. Rakennuksen on suunnitellut arkkitehti Jouni Koiso-Kanttila ja siinä toimii myös kirjasto.
Matkailu ja nähtävyydet.
Hyrynsalmella järjestetään vuosittain Pölhövaaran suolla suopotkupallon MM-kisat. Talvisin pidetään umpihankifutiksen MM-kisat Ukkohallassa. Kesällä 2009 Hyrynsalmen Ukkohallassa järjestettiin cable wakeboardingin (kaapelivesilautailu) EM-kisat. Ukkohallan cablewakeboard-rata on maailman pohjoisin, ja se valmistui vuonna 2008. Ukkohallan matkailukeskuksen lähellä on myös komea Komulanköngäs, jonka korkeus on 11 metriä.
Teerijärvenkylällä sijaitsee Kuivajärven lintutorni. Tornille on opasteet Jorolan luota, josta on polku perille asti. Ylätervajärven itärannalla sijaitsee Hiidenkirkko-kalliohalkeama. Paikalle on opastus Hyrynsalmelta.
Kaunislehdon talomuseo Hyrynsalmen Oravivaarassa. Museo avattiin 20.6.1973.
Komulanköngäs sijaitsee Hyrynsalmen Syväjoessa. Köngäs on 12 metrin korkuinen ja kaksihaarainen. Suosittu patikointireitti, UKK-reitti, kulkee aivan Komulankönkään vierestä.
Upea luontonähtävyys, kallioinen erämaalampi Vuorilampi, sijaitsee Hyrynsalmen kirkonkylältä noin kymmenen kilometriä Kuhmoon päin.
Lammen ympäri kiertää hiukan yli kaksi kilometriä pitkä luontopolku. Luontopolun varrella on laavupaikka.


Hämeenkoski.
Hämeenkoski on Suomen kunta, joka sijaitsee Päijät-Hämeen maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Hämeenkosken naapurikuntia ovat Asikkala, Hausjärvi, Hollola, Hämeenlinna ja Kärkölä.
Historia.
Koski oli itsenäinen katolinen ja uskonpuhdistuksen jälkeen evankelis-luterilainen seurakunta 1410–1540, minkä jälkeen se liittyi kappeliseurakunnaksi Lammin seurakuntaan. Kunnallishallinnon erotessa evankelis-luterilaisista seurakunnista 1865 perustettiin Kosken kunta ja Kosken seurakunta jäi Lammin seurakunnan kappeliseurakunnaksi. Kosken seurakunta itsenäistyi Lammin seurakunnasta myöhemmin, 1870. Taloudellisen tilanteen vuoksi Hämeenkosken seurakunta liittyi kappeliseurakunnaksi Hollolan seurakuntaan 2007.
Etolasta Koskeksi ja edelleen Hämeenkoskeksi.
Aikaisemmin kunnan nimi oli pelkkä Koski, jonka perässä käytettiin Hämeen lääniä tarkoittavaa lyhennettä "Hl" erotukseksi toisesta Koskesta, joka oli alun perin perustettu Ylistarona. Hämeen läänin Kosken nykyinen nimi, Hämeenkoski, joka valittiin kuntalaisten kesken järjestetyn äänestyksen perusteella, otettiin käyttöön 1995. Vielä 1700-luvulla Koski Hl, Hämeenkoski, tunnettiin Etolan pitäjänä.
Hämeenkosken kylät.
Etola, Hankala, Huhti, Huljala, Hyrkkälä, Hyväneula, Järvenpää, Kaunkorpi, Koski, Käikälä, Leiniälä, Miehola, Padonmaa (Palomaa), Porvola, Putula, Pätilä, Saapas, Tenhiälä, Toijala, Töykkylä.
Tunnustettua kylätoimintaa.
Hyrkkälän, Järvenpään ja Putulan muodostama Putulankulma valittiin 2001 Päijät-Hämeen vuoden kyläksi.
Tunnettuja henkilöitä.
Tunnetuimpia Hämeenkoskella syntyneitä tai asuneita suomalaisia ovat presidentiksi myöhemmin tullut J. K. Paasikivi ja kenraalimajuriksi ylennetty Ruben Lagus. Paasikiven muistomerkki sijaitsee Hämeenkosken Huljalan kylässä.
Tapahtumia.
Putulassa järjestetään vuosittain toukokuun lopussa ja syyskuun puolessa välissä kaksipäiväiset Kirjanpäivät yksityisen yhdistyksen pitämällä kirjastolla. Heinäkuun kolmella ensimmäisellä viikolla Hämeenkosken taideyhdistys järjestää lisäksi Putulan Taide- ja kulttuuriviikot kirjaston kanssa samassa rakennuksessa, Kevarin galleriassa. Kesä-heinäkuussa järjestetään iltaisin maatilatoreja Tulimäen Riihessä.
Hämeenkosken vaakuna.
Hämeenkosken Antti Salmenlinnan suunnittelemassa vaakunassa on punaisella pohjalla kaksi ylhäältä vasemmalta alas oikealle johtavaa samansuuntaista hopeasauvaa, joissa kummassakin on kaksi polvihirttä niiden sauman osoittaessa viistosti alaspäin. Polvihirret kuvaavat sitä, että Hämeen läänin Koskella, nykyisellä Hämeenkoskella, on koskia. Hopeisten sauvojen keskellä on kolme hopeista kolmilehtistä apilaa kuvaamassa maataloutta.
Liikenne.
Linja-autojen vakiovuoroja liikennöi Hämeenkosken keskustaajaman kautta Lahteen, Hämeenlinnaan, Lammille, Tampereelle ja Forssaan. Pikavuorot pysähtyvät Hämeenkosken tienhaarassa valtatie 12:n varrella.
Keskustaajaman lähin rautatieasema sijaitsee noin 20 kilometrin etäisyydellä Kärkölän Järvelässä. Lahden rautatieasemalle on matkaa noin 30 kilometriä.
Hämeenkosken lähimmät lentoasemat sijaitsevat noin 95 kilometrin päässä Vantaalla ja noin 105 kilometrin päässä Pirkkalassa.


Hämeenkyrö.
Hämeenkyrö () on Suomen kunta, joka sijaitsee Pirkanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Hämeenkyrö siirrettiin Turun ja Porin läänistä Hämeen lääniin 1. tammikuuta 1993. Hämeenkyrön naapurikunnat ovat Ikaalinen, Nokia, Sastamala ja Ylöjärvi.
Hämeenkyrö, silloin Kyrön pitäjä, erottautui Suur-Sastamalasta varhaisella keskiajalla. Kyrön pitäjä ulottui Etelä-Pohjanmaan Kyröjoen suistosta aina nyk. Hämeenkyrön etelälaidoille. Tämä Suur-Kyrö hajosi vähitellen. Ensin erottautui Pohjan Kyrö (nyk. Etelä-Pohjanmaa) ja 1641 Ikaalisten Kyrö sis. nykyiset kunnat: Ikaalinen, Parkano, Kankaanpää, Kihniö, Karvia ja Honkajoki. Sastamala ja Kyrön pitäjä kuuluivat alkuperäiseen itsesyntyiseen Hämeen maakuntaan, josta ne liitettiin uuteen hallintomaakuntaan Satakuntaan 1450-luvulla. Hämeenkyrö siirtyi Pirkanmaahan 1980-luvulla. Väestö on etnisesti hämäläistä ja puhuu ns. Ylä-Satakunnan hämäläismurretta.
Hämeenkyrön vaakunan on suunnitellut Gustaf von Numers ja se on vahvistettu vuonna 1954. Hämeenkyröön asutettiin viime sotien jälkeen Pyhäjärven (Vpl) siirtoväkeä.
Kylät.
Haukijärvi, Heinijärvi, Herttuala, Hiironen, Hirvola, Ilottula, Jumesniemi, Järvenkylä, Kalkunmäki, Kierikkala, Komi, Kostula, Kuotila, Kyröskoski, Kyröspohja, Laitila, Lavajärvi, Lemmakkala, Mahnala, Muotiala, Myllymäki, Osara, Palko, Pappila, Parila, Pentinmaa, Pinsiö, Pukara, Puronsuu, Pyöräniemi, Räystö, Sarkkila, Sasi, Sirkkala, Timi, Tokoinen, Tuokkola, Turkkila, Untila, Urjainen, Uskela, Vanaja, Vesajärvi, Äkönmaa
Kulttuuri.
ja Arteles Kulttuurikeskus
Teollisuus.
M-realin Kyröskosken tehtaat, Kyro Power vesivoimalaitos, Kyrel Oy
Hämeenkyrössä toimivat mediat.
Hämeenkyrön sanomat -lehti ja.


Ii.
Ii (myös Ala-Ii erotukseksi Yli-Iistä epäviral.. Entinen nimi Lahtinen) on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu henkilöä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on merialuetta ja  km2 sisävesiä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Ii on suosittu kesämökkikunta ja sen nimi on Suomen lyhin kunnan- ja paikannimi.
Iin naapurikunnat ovat Haukipudas, Pudasjärvi, Ranua, Simo ja Yli-Ii.
Iin väkiluku on ollut kasvussa aina 1980-luvulta lähtien. Syynä kasvuun on ollut 37 km päässä sijaitsevan Oulun vetovoima, kunnan omien palveluiden kehittyminen, hyvä työllisyystilanne ja investoinnit kunnan alueelle.
Iin kunta ja Kuivaniemen kunta lakkasivat 1. tammikuuta 2007 ja niiden entisistä alueista muodostettiin uusi Iin kunta. Uuden kunnan vaakunaksi tuli Kuivaniemen vaakuna.
Nimen alkuperä.
Nimen alkuperästä on tehty useita tutkimuksia. Erään selvityksen mukaan "ii" voisi olla väännös lappalaisesta sanasta yö. Nimen on myös esitetty olevan germaanista tai skandinaavista alkuperää.
Historiaa.
Iin kuntaa halkovat Iijoki, Olhavanjoki ja Kuivajoki olivat muinoin huomattavasti nykyistä tärkeimpiä vesireittejä. Ainakin Olhavan seudulla oli asutusta jo kivikaudella. Kalaiset joet vetivät puoleensa lapinverottajia. Yläsatakuntalaiset erämiehet asuttivat jo varhain keskiajalla Iin rannikon, Yläsatakuntalaisten kanssa kilpailivat Venäjän karjalaiset, jotka katsoivat alueen kuuluvan heidän hallintaansa. Monet paikannimet kuten Venäjänkari ja Olhava viittaavat karjalaiseen vaikutukseen. Ii joutui kärsimään pitkään riidanalaisesta asemastaan. Ryöstö- ja kostoretket seurasivat toisiaan ja erityisesti Iin ja Kantalahden talot olivat vuoronperään tuhkana. Iiläisten hyökkäyksiä johti Kiiminkiläinen Pekka Vesainen. Pitkäaikainen sotatila päättyi vasta 1593 ja kaksi vuotta myöhemmin solmitussa Täyssinän rauhassa Venäjän karjalaiset luopuivat vaatimuksistaan Pohjanlahden rannikkoon.
Iin pitäjä muodostettiin kappeliksi Pietarsaaren emäseurakuntaan vuoden 1340 jälkeen. Asiakirjoissa Iin kappeli mainitaan ensimmäisen kerran 1374. Iin seurakunta itsenäistyi viimeistään 1445, joten se on Pohjois-Pohjanmaan vanhimpia seurakuntia. Iin alue käsitti laajan alueen, sillä rajana etelässä oli Liminka, pohjoisessa Kemi ja idässä valtakunnan raja. Asutuksen lisääntyessä seurakunta alkoi vähitellen jakautua. Aluksi perustettiin Haukipudas ja Pudasjärvi, sitten Kiiminki ja Ylikiiminki 1600-luvulla. Kuivaniemestä tuli 1600-luvulla Iin seurakunnan kappeli ja vasta 1894 oma seurakunta, todellisesti tämä toteutui vasta 1920. Pudasjärven itäosasta muodostettiin Taivalkosken seurakunta. Viimeksi erosi Yli-Ii 1924. Iin kirkkojen historia on ollut kova. Ensimmäinen Illinsaaressa ollut kirkko paloi 1582 venäläisten hävitysretken aikana. Kirkon ehtooolliskalkki löydettiin 1894 saaren koillisosasta. Toinen kirkko valmistui Kirkkosaareen 1588, mutta venäläiset polttivat sen jo seuraavana vuonna. Seuraava samoin Kirkkosaareen 1621 valmistunut kirkko puolestaan paloi tapuleineen salamaniskusta 1693. Israel Simonpoika Annala vuosina 1693-1694 rakentama kirkko tuhoutui samoin tulipalossa 1942. Seurakunnan uusi kirkko valmistui 1950. Kuivaniemen Ensimmäisenä kirkkona pidettiin Miettulan taloa, kunnes Heikki Väänäsen joholla rakennettu puukirkko valmistui 1762. Kirkko purettiin, kun seurakunnan kolmas kirkko valmistui 1874.
Iijoen suulle kehittyi jo keskiaikana tärkeä kauppa- ja satamapaikka, yksi Pohjanlahden huomattavimmista. Keskiajan lopulla Iin Haminasta kasvoi markkina- ja kauppapaikka, joka tunnettiin laajalti Itämeren alueella. Iin Hamina muistutti pientä kaupunkia jo 1500-luvulla lukuisine aittoineen, kauppapuoteineen ja käsityöläisasumuksineen. Iin kylässä oli tuolloin 35 taloa, kun koko pitäjän taloluku oli 133. Kalaisa Iijoki mahdollisti asutuksen leviämisen sisämaahan. Pitäjän asukukasluku oli 1749 jo 2378.
Tärkeimmät elinkeinot asutuksen alkuaikoina olivat kalastus, metsästys ja karjanhoito Kuivaniemellä kalastus muodostui tärkeäksi elinkeinoksi, johon Perämeri, Kuivajoki ja Oijärvi tarjosivat hyvät edellytykset. Vähitellen maatalous kehittyi pitäjän tärkeimmäksi elinkeinoksi. Kuivaniemeläiset harjoittivat myös paljon rannikkopurjehdusta ja varsinkin 1900-luvulla kuivaniemeläiset olivat tärkeitä puutavaran kuljettajia.
Ii on ollut Pohjois-Suomen teollisuuden uranuutajia. Olhavassa aloitti jo 1738 toimintansa Nybyn lasitehdas, Tehtaan perustaja Nylander kehtti tehtaan alueesta itsenäisesti toimivan pienen yhdyskunnan. Olhavan lasitehdas oli pitkään Pohjois-Suomen huomattavin teollisuuslaitos. Se lopetti toimintansa vasta 1880-luvulla. Iin Kestilään rakennettiin vuonna 1859 senaatin asetuksen mukainen Suomen ensimmäinen höyrysaha, joka oli toiminnassa vuoteen 1908 asti. Tästä sahasta on Kestilän kylässä jäljellä vielä suojeltuna sahan korkea piippu. Ensimmäinen kirjasto perustettiin vuonna 1860 Iin pappilaan. Nykyinen kirjasto sijaitsee Nätteporissa eli Haminassa kirkkoa vastapäätä. Iissä kantakirjattiin ensimmäinen suomenhevonen vuonna 1907.
Luonto.
Ii on laakeaa tasankomaata, jolle antavat vaihtelua loivat kohoumat. Maisemaa luonnehtivat suot, alavat niityt ja mäntykankaat, jotka peittävät suuren osan kunnan maa-alasta.
Kallioperä koostuu alueella erilaisista graniiteista, josta yleisin on graniittigneissi. Iijoen eteläpuolelle ulottuu Haukiputaalta fylliitin, kiilleliuskeen ja kvartsiitin muodostama karjalaisen liuskevyöhykkeen alue. Kallioperää peittää sisämaassa moreeni, jonka päälle on monin paikoin kerrostunut turvetta. Rannikolla ja Iijoen laaksossa on hiekka- ja hieta-alueita. Kuivajoen sekä Oijärven länsipuolella on kunnan yhtenäisin harjualue, Närrän harjut. Kuivaniemen kylän rannikon laajin hietikkoalue on Myllykankaan rantahietikko.
Maasto kohoaa alavalta, vesiperäisten niittyjen peittämältä rannikolta verkalleen kohti itää. Maanpinnan kohoaminen jatkuu rannikolta koillispohjois suuntaisesti ja saavuttaa Kuivaniemen alueella 110m tason. Rantaviiva muuttu kunnan alueella jatkuvasti maankohoamisen seurauksena.
Rannikon edustalla kohoaa merestä useita saaria. Pitkäniemen edustalla on mm. mainio satamapaikka Iin Röyttä. Maakrunni ja Ulkokrunni kaukana avomerellä ovat suurimmaksi osaksi kivikkoisia niittyjä, Matalat niittyrantaiset saaret on rauhoitettu luonnonsuojelualueiksi.
Vesistöt.
Kuntaa halkova Iijoki on yksi Pohjois-Pohjanmaan suurimmista joista. Sen vesialue on n. 14 400km². Joki saa alkunsa Kuusamon ylängöltä ja laskee Iin Haminan pohjoispuolitse Pohjanlahteen. Alajuoksulla joki on leveä ja vuolaasti virtaa kymi. Iin alueella joen useista koskista on huomattavin Raasakkakoski, joka valjastettiin voimatalouden käyttöön 1970. Iin muita huomattavia jokia ovat Olhavanjoki, Muhojoki, Kuivajoki ja Kivijoki. Järvistä lähes ainoa mainittava on Oijärvi
Kunnanvaltuusto.
Ii on kuulunut perinteisesti keskustavoittoisiin kuntiin, joskin kunnassa on myös paljon työväenliikkeeseen kuuluvia. Kunnanvaltuustoa johtaa kuitenkin kokoomuslainen Väinö Klasila. Kunnanhallituksen puheenjohtajana toimii keskustalainen maanviljelijä Ilkka Pakonen.
Iin Haminassa, valtatie 4:n vieressä sijaitsee Iin työväentalo, jossa järjestetään vuosittaiset IIK!!-kauhuelokuvafestivaalit sekä muita pienempiä, yleensä poliittisia tapahtumia.
Liikenne.
Kunnan läpi suunnassa etelä-pohjoinen kulkee valtatie 4. Oulu-Tornio-rata kulkee kunnan läpi, joskaan junat eivät pysähdy millään asemalla, viiimeksi Iissä ja Kuivaniemellä syyskuussa 2006 ja Olhavassa vuonna 1990. Linja-autoliikenne Ouluun hoituu V.Alamäki Oy:n linjoilla 50 ja 51. V.Alamäki Oy:n linja-autot kulkee myös Yli-iihin ja Oijärvelle koulupäivisin. Kaikki Alamäen vuorot lähtevät Iin linja-autoasemalta.
Iin keskustasta on hyvät linja-autoyhteydet lähimpiin kaupunkeihin. Kuivaniemellä linja-autoliikennettä hoitaa Veljekset Salmela Oy aina Oijärveltä Haaparannalle saakka.
Kylät.
Alaranta, Asemankylä, Halttula, Iin Hamina, Illinsaari, Jokikylä, Koni, Kuivaniemi, Laitakari, Luola-aava, Meriläisenperä, Myllykangas, Nyby, Oijärvi, Ojakylä (tunnetaan myös Etelä-Iinä), Olhava, Paasonperä, Pohjois-Ii, Sorosenperä, Vatunki, Vuornos, Väli-Olhava, Yli-Olhava, Yliranta.
Koulutus.
Ensimmäinen kansakoulu perustettiin Iin Kauppilaan 1875. Seuraavaksi perustettiin koulut Olhavaan (1893), Pohjois-Iihin, Ylirantaan ja Yli-Olhavaan. Nykyisin peruskoulut kunnan alueelta löytyvät Alarannalta, Haminalta, Iin Aseman kylältä, Ylirannalta, Pohjois-Iistä, Olhavasta, Ojakylästä, Kuivaniemen Jokikylästä sekä Kuivajoelta.
Iin yhteiskoulu eli nykyinen Iin lukio (Valtarin Koulu) perustettiin vuonna 1923. Lisäksi kunta ylläpitää Iin Kansalaisopistoa. Lähimmät ammatillisen koulutuksen toimipaikat ovat Haukiputaalla ja Simossa. Lähin yliopisto ja ammattikorkeakoulu sijaitsevat Oulussa.
Perämeren saaret Iin edustalla.
Halttulanmatala, Hietakalla (Hiastinlahti), Hietakalla (Myllykankaan edustalla), Hylkikalla, Iin Röyttä, Iso-Paskaletto, Jussinmatala, Isokivenletto, Karhu, Koivuluodonmatala, Kokkosaari, Kraasukanletto, Kraasukka, Krassinletto, Kriisi, Kriisin Ymmyrkäinen, Kuivamatala, Liippa, Maakrunni, Onsajanmatala, Pallonen, Pensaskari, Paska-Kraasukka, Pikku-Paskaletto, Pohjanletto, Pommeri, Rakka-Penno, Rintamatala, Ristikari, Rontti, Ryöskärinkalla, Samulinmatala, Santapankki, Satakari, Selkäletto (avomerellä), Selkäletto (Praavan edustalla), Selkäletto (Seljänlahdella), Tangonsaari, Tasasenletto, Ulko-Kaapri, Ulko-Klaama, Ulkokrunni, Ulko-Pallonen.


Iitti.
Iitti (epävirallisesti) on Suomen kunta, joka sijaitsee Kymenlaakson maakunnan luoteisosassa. Kunnassa asuu 7 091 ihmistä, ja sen pinta-ala on 685,09 km², josta 97,26 km² on vesistöjä. Väestötiheys on 12,2 asukasta/km².
Maantiede.
Iitin kuntakeskus on valtatie 12:n varrella oleva Kausala, jossa sijaitsee muun muassa rautatieasema. Iitin kirkonkylä sijaitsee pohjoisempana. Sitä ympäröi lännessä Iitin Kirkkojärvi, idässä Urajärvi ja pohjoisessa Pyhäjärven Pelinginselkä. Iitin naapurikunnat ovat Heinola, Kouvola, Lapinjärvi, Nastola ja Orimattila.
Historia.
Iitin kirkkopitäjä perustettiin vuonna 1539 Hollolan kirkkopitäjästä silloisten Hollolan, Lappeen ja Vehkalahden kirkkopitäjien ja Hämeen ja Karjalan raja-alueelle. Vuosina
1743–1812 Ruotsin ja Venäjän raja kulki Iitin itäpuolitse. Riihimäki–Pietari-radan rakentaminen 1860-luvun lopulla vaikutti siihen, että Iitin kirkonkylä jäi syrjään ja Kausalasta alkoi muodostua kunnan keskustaajama.
Iitistä on erotettu Valkeala (1640), Jaala (1879) ja osittain Kuusankoski (1921). Kuusankosken itsenäistymisen myötä Iitti menetti suurimman osan teollisuusseuduistaan. Iitti kuului aiemmin Uudenmaan lääniin, kunnes se siirrettiin vuonna 1948 osaksi Kymen lääniä ja Kymenlaakson maakuntaa.
Iitin kunnanvaltuusto hyväksyi vuonna 2011 kunnanhallituksen esityksen, jonka mukaan Iitti siirtyisi Kymenlaakson maakunnasta Päijät-Hämeen maakuntaan. Yksi peruste siirrolle on se, että Iitti kuuluu jo Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveysyhtymään. Maankäytöstä vastaavan ympäristöministeriön mielestä Iitti suuntautuu selkeästi Kymenlaaksoon ja Kouvolan seutuun. Asiasta tekee lopullisen päätöksen valtioneuvosto.
Kylät.
Anttila, Haapakimola, Haapalahti, Haukkala, Huhdasjärvi, kirkonkylä, Isokylä, Jokue, Kalaksue, Kauramaa, Kausala (Kausansaari), Koliseva, Konttila, Koskenniska, Kukonoja, Kuukso, Kuusanniemi, Kymentaka (Kymentausta), Kyrönkylä, Kyöperilä, Leppäniemi, Lyöttilä, Mankala, Maunuksela, Muikkula, Munakallio, Myllytöyry, Niinimäki, Nirvinen, Palojärvi, Parikka, Pentinmäki, Perheniemi, Piilahti, Pyörylä, Radansuu, Ruokoniemi, Saaranen, Salonsaari, Sampola, Savijoki, Siikakoski, Sitikkala, Säkkilänmaa, Säyhtee, Sääskjärvi, Taasia, Tapola, Tillola, Vuolenkoski, Väärtti.


Ikaalinen.
Ikaalinen () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pirkanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Ikaalisten naapurikunnat ovat Hämeenkyrö, Jämijärvi, Kankaanpää, Parkano, Sastamala ja Ylöjärvi.
Ikaalisissa on käytössä entisen maalaiskunnan vaakuna. Sen on suunnitellut Pentti Papunen, ja se on vahvistettu vuonna 1956. Myös kauppalan vuonna 1961 vahvistettu vaakuna oli Papusen käsialaa.
Ikaalinen on tunnettu Ikaalisten Kylpylästä, kansainvälisestä jokakesäisestä Sata-Häme Soi -festivaalista sekä aikoinaan menestyneestä Ikaalisten Tarmo -pesäpallojoukkueesta. Ikaalinen on ollut ja on yhä koulutus-, kauppa- ja hallintopaikkakunta.
Maantiede.
Ikaalisten keskustaajama eli entinen kirkonkylä ja kauppala sijaitsee niemessä Kyrösjärven länsirannalla. Kunnan alue ylettyy itä-länsi -suuntaisena molemmin puolin järven pohjoispään ympärille. Kyrösjärvi samoin kuin koko kunnan alue on osa Kokemäenjoen vesistöä. Pääosa Ikaalisista kuuluu Kyrösjärven vesialueeseen, mutta eräät kunnan itäosan järvet laskevat Näsijärveen. Ikaalinen sijaitsee keskellä vanhaa Ylä-Satakuntaa, ja se kuuluikin vuosisatojen ajan, aina 1990-luvulle saakka, Satakunnan maakuntaan ja Turun ja Porin lääniin. Tällöin Tampereen kasvavasta vaikutuksesta johtuen Ylä-Satakunnan kunnat tulivat osaksi Pirkanmaan maakuntaa ja Hämeen lääniä. Alueen liikenne suuntautuu pääasiassa Tampereelle, ja seudulla puhutaan hämäläismurteiden ylä-satakuntalaista alamurretta. Ikaalisten naapurikunnista kaupunkeja ovat myös entiseen Suur-Ikaalisiin kuuluneet pohjoinen Parkano ja läntinen Kankaanpää. Muita suuria naapurikuntia ovat eteläinen Hämeenkyrö ja itäinen Ylöjärvi. Tampereelle on Ikaalisista matkaa runsaat 50 kilometriä.
Ikaalisten pohjoisosaan ulottuu Ylöjärven (entisen Kurun) puolelta Seitsemisen kansallispuisto. Kaupungin alueen korkein maastonkohta, liki 200 metrin korkeudella merenpinnasta, sijaitsee koillisosassa Juhtimäen kylässä. Ikaalisten eteläosaa hallitsee Hämeenkankaan harjujakso, jonka korkein kohta on 188 metrin korkeuteen merenpinnasta ulottuva Vatulanharju. Harjujakso jatkuu länteen Kankaanpään ja itään Hämeenkyrön puolelle.
Kylät.
Haapimaa, Heinistö, Heittola, Helle, Höytölä, Iso-Röyhiö, Jauhokuononmaa, Juhtimäki, Jyllinmaa, Kallionkieli, Kalmaankylä, Karhoinen, Karttu, Kiiala, Kilvakkala, Kolkko, Kovelahti, Kurkela, Leutola, Luhalahti, Läykkälä, Mansoniemi, Miettinen, Myllykarttu, Niemi, Pukara, Riitiala, Sammi, Sarkkila, Saukko, Sisättö, Sikuri, Sipsiö, Tevaniemi, Varessalmi, Vatsiainen, Vatula, Vehuvarpe, Viljala, Vähäröyhiö ja Välikylä.
Historia.
Ikaalinen itsenäistyi Hämeenkyröstä vuonna 1641 omaksi kirkkoherrakunnakseen, Ikaalisten Kyröksi. Tätä ennen Ikaalinen oli ollut Hämeenkyrön kappelina jo yli sadan vuoden ajan. Näin muodostuneeseen Ikaalisten pitäjään kuuluivat myös nykyiset Jämijärvi, Kankaanpää, Karvia, Kihniö, Parkano ja Honkajoki.
1850-luvun lopulla Suomen taloudellinen kehitys kaipasi uusia kauppakeskuksia. Niinpä vuonna 1858 erotettiin Ikaalisten kunnasta yksi suuri tila Ikaalisten kauppalaksi. Alkuvaiheessa sillä oli vain muutamia kymmeniä asukkaita. Ikaalinen oli Suomen vanhin kauppala, mutta se jäi myös pienimmäksi. Alueella ei ollut tarvetta talouskeskukselle, ja läheinen suurkaupunki Tampere vei väkeä. Ikaalinen ei kehittynyt juuri lainkaan; 1920-luvulla Ikaalisten kunnan väkiluku oli noin 12 500, mutta kauppalan hädin tuskin 250. Ikaalisten kauppalan asemaa haittasi myös se, että se erosi muista kauppaloista siinä, että se oli epäitsenäinen kauppala. Kauppalalla oli vain rajoitettu itsehallinto-oikeus.
Silti alueella oli myös taloudellista elämää. Ensimmäinen kylpylaitos paikkakunnalle perustettiin jo 1884, ja se sai oppikoulun 1902. Liikenneyhteydetkin paranivat, niinpä kulkijamäärän kasvaessa entistä useammat poikkesivat Ikaalisten Kirkonkylään Kyrösjärven rannalle. Nykyäänkin kolmostien vilkas Tampere–Vaasa-osuus kulkee aivan kaupungin ohitse. Rautatietäkin haviteltiin, sekä 1800-luvun lopulla että 1950-luvulla oli toiveissa saada Pohjanmaan rata kulkemaan Kyrösjärven länsirantaa maantien tavoin, mutta näin ei käynyt. Uuden Pohjanmaan radan Tampere–Seinäjoki-rataosuus viilettää Ikaalisten harvaväkisen itäosan halki, kaukana keskustasta, eikä sillä ole liikennepaikkoja kaupungin alueella. Liikenneyhteyksissä pohjoinen naapurikaupunki Parkano onkin vetänyt selvästi pitemmän korren. Vuonna 1938 valmistunut Haapamäki–Pori-rata sivuaa Ikaalisten luoteisrajaa, mutta tällä jo vuosia sitten yleisestä käytöstä poistetulla rataosalla kulkee enää vain satunnaisesti sotilasjunia Parkanon ja Niinisalon välillä.
Toisen maailmansodan jälkeen Ikaalisten kauppala alkoi yhä enemmän olla tarpeeton erikoisuus. Kun valtio alkoi vuoden 1960 jälkeen myöntää taas kaupunkioikeuksia kunnille ja kauppaloille, alettiin kaksois-Ikaalisissa hioa kuntaliitosta. Vuonna 1972 koko Ikaalisten kunta muutettiin itsenäiseksi kauppalaksi, joka sai vaakunakseen vanhan Ikaalisten maalaiskunnan vaakunan. Vanhan epäitsenäisen kauppalan väkiluku ennen yhdistymistä oli edelleen alle 800. Tätä loppuvaihetta kesti vain viisi vuotta, kun valtiovallan päätöksellä kaikista kauppaloista tuli kaupunkeja vuoden 1977 alusta. Viimeisimpien 30 vuoden aikana Ikaalinen on vähitellen teollistunut ja sen elinkeinorakenne muuttunut palveluvaltaiseksi.
Ikaalisiin asutettiin viime sotien jälkeen Kaukolan ja Pyhäjärven siirtoväkeä.
Ikaalinen nykyisin.
Kaupunginhallituksen puheenjohtaja on Matti Äijö ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Timo Tuomisto. Talousjohtajana ja virkaa tekevänä kaupunginjohtajana toimii Kalle Mäkelä.
Syksyllä 2007 Ikaalinen ja Parkano kävivät neuvotteluja kuntaliitoksesta, mutta neuvotteluissa ei saavutettu riittävää yksimielisyyttä hankkeen toteuttamiseksi. Ratkaisematta jääneet erimielisyydet koskivat muun muassa tulevan kaupungin nimeä sekä hallintoelinten sijoituspaikkaa. Vuonna 2009 Jämijärvi kutsui entisen Suur-Ikaalisten pitäjät mahdolliseen liitosselvityksen tekoon. Ikaalinen kuitenkin jättäytyi pois alkuvaiheissa. Parkano, Jämijärvi ja Kankaanpää jatkavat yhä selvitystä ja tekevät mahdollisen päätöksen 2012 ja uusi 21 000 asukkaan kaupunki syntyy 2013 Ikaalisten naapuriksi.
Koulutus.
Tampereen ammattikorkeakoulun Ikaalisten yksikkö, joka kouluttaa matkailualan, liiketalouden ja tietojenkäsittelyn tradenomeja. Samoissa tiloissa toimii myös ammatillista peruskoulutusta tarjoava oppilaitos Ikaalisten Kauppaoppilaitos, jossa voi opiskella liiketaloutta (merkonomi) ja tietojenkäsittelyä (datanomi).
Ikaalisten Käsi- ja taideteollisuusoppilaitos järjestää esinesuunnittelun ja valmistuksen (esimerkiksi erikoismetallityöt, soitinrakennus), tekstiilin ja vaatetuksen suunnittelun ja valmistuksen, graafisen suunnittelun sekä ympäristön suunnittelun ja rakentamisen koulutusta. Siellä on myös maan ainut aseseppälinja.
Ikaalisissa järjestetään myös aikuiskoulutusta, jonka kaikkein tunnetuin koulutusohjelma on artistikoulutus, jossa yhdistetään taiteellinen ja kaupallinen koulutus. Tämä ohjelma täytti vähän aikaa sitten 10 vuotta ja vuosien kuluessa sieltä on valmistunut tangoprinssejä ja -prinsessoja ja muita artisteja.
Ikaalisissa toimii myös Ikaalisten yhteiskoulun lukio. Ylen lukiovertailun mukaan Pirkanmaan ykköslukio löytyy Ikaalisista, jossa opiskelijoista peräti 51,2 prosenttia jatkaa opintojaan korkeakoulutasolla heti ylioppilaslakin saatuaan.
Ikaalisissa toimivat mediat.
Pohjois-Satakunta -lehti ja Sun FM -paikallisradio.


Ilmajoki.
Ilmajoki () on vuonna 1865 perustettu Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu 11 649 ihmistä ja sen pinta-ala on 579,79 km², josta 2,89 km² on vesistöjä. Väestötiheys on 20,2 asukasta/km². Ilmajoen naapurikunnat ovat Isokyrö, Jalasjärvi, Kurikka, Laihia ja Seinäjoki.
Ilmajoki on tunnettu kulttuuristaan ja urheilustaan. Ilmajoella vuosittain järjestettävät Ilmajoen musiikkijuhlat keräävät paikkakunnalle tuhansia oopperavieraita. Ilmajoella toimii myös useita kuoroja.
Urheilun saralla Ilmajoki on kasvattanut useita menestyneitä painijoita kuten Arvo Haaviston ja Marko Yli-Hannukselan. Myös keihäänheittäjä Tero Pitkämäen kotikunta on Ilmajoki. Tämän lisäksi Ilmajoella on miesten superpesisjoukkue Koskenkorvan Urheilijat (KoU), joka pelaa kotiottelunsa Koskenkorvalla sijaitsevalla pesäpallostadionilla. Naisten pesäpalloa Ilmajoella puolestaan edustaa Ilmajoen Kisailijat (IK), jonka edustusjoukkueet pelaavat ottelunsa keskustan tuntumassa sijaitsevalla Keskuskentällä. Vaikka Ilmajoki yhdistetäänkin pesäpalloon ja painiin, niiden harrastajamäärä ei yhteenlaskettunakaan yllä jalkapallon tasolle. Talvella pelattavista lajeista salibandy on noussut Ilmajoella ykköslajiksi. ISB Ilmajoki toimii ilmajokelaisten omana seurana, joka on perustettu vuonna 2000.
Ilmajoen halki virtaa Etelä-Pohjanmaan suurin joki Kyrönjoki.
Historia.
Ilmajoen kappeliseurakunta, josta Ilmajoen kunta on saanut alkunsa, perustettiin vuonna 1516. Ilmajoen emäpitäjästä ovat ajan kuluessa irtautuneet Alavus, Jalasjärvi, Kauhajoki, Kurikka, Peräseinäjoki ja Seinäjoki. 1500-luvun lopulla käydyn nuijasodan talonpoikien johtaja Jaakko Ilkka oli Ilmajoelta.
Ilmajoella on myös useita aitoja puolitoista- ja kaksifooninkisia (-kerroksisia) pohjalaistaloja. Myös Ilmajoella valmistetut könninkellot kertovat Ilmajoen pitkäikäisestä rakennus- ja suunnitteluperinteestä.
Kunnanvaltuusto.
Ilmajoen kunnanvaltuustossa on 35 paikkaa. Kuntavaaleissa 2008 äänestysvilkkaus oli 69,6 %. Ilmajoen kunnanvaltuuston puheenjohtajana toimii Terhi Pirilä-Porvali (kok.) ja kunnanhallituksen puheenjohtajana Veli Haavisto (kesk.).
Yritystoiminta.
Yritystoiminnalla on pitkät perinteet Ilmajoella. Ilmajoella on lähes 1 000 yritystä, joista suurimpana Altian Koskenkorvan tehdas, jossa valmistetaan etanoliraaka-ainetta tunnettuun Koskenkorvan viinaan. Ilmajoki on myös voimakas maatalouspitäjä. Luomuliitto on valinnut vuoden 2008 luomuyrittäjäksi Ilmajoen Makkaramestarit. Yritys toimii Ilmajoen Pojanluoman kylässä.
Vapaa-aika.
Ilmajoen kunnassa on mahdollista harrastaa urheilua mm. Honkalanmäen yleisurheilu-/jalkapallokentällä, joka sijaitsee Koskenkorvan kylässä.
Ilmajoella on myös lukuisia pesäpallokenttiä. Suurin ja kenties tunnetuin sijaitsee Koskenkorvalla Honkalanmäen kupeessa, ja Ilmajoen keskustassa sijaitsee kaksi kenttää, joista toinen on hiekkakenttä. Keskustan tuntumassa sijaitsee myös liikuntaan painottunut Ilmajoki-Halli.
Liikenne.
Ilmajoen halki kulkevat valtatiet 3, 19 ja 18 sekä kantatie 67. Ilmajoen Rengonkylässä on myös lentoasema, josta kulkee säännöllinen reittiliikenne Helsinkiin. Lisäksi kunnan lävitse kulkee Suupohjan ratana tunnettu rataosa Seinäjoki–Kaskinen.
Ilmajoelta on noin 360 kilometriä Helsinkiin, noin 70 kilometriä Vaasaan ja noin 15 kilometriä Seinäjoelle.
Koulutus.
Ilmajoella on paikkakunnan kokoon nähden melko laajat koulutusmahdollisuudet. Peruskoulujen ja lukion lisäksi Ilmajoelta löytyy Taidon ja kulttuurin oppilaitos, TaiKu sekä Etelä-Pohjanmaan Opisto, jossa voi opiskella esimerkiksi lukuvuoden mittaisilla opintolinjoilla tai suorittaa nuoriso- ja vapaa-ajanohjauksen ammatillisen perustutkinnon. Lisäksi opiston koulutustarjontaan lukeutuvat aikuisten näyttötutkinnot, lyhytkurssit ja avoimet yliopiston opinnot. Ilmajoella sijaitsee myös Ilmajoen maatalousoppilaitos, joka on osa Seinäjoen ammattikorkeakoulua.
Muuta.
Ilmajoella toimii myös Länsi-Suomen Huoltorykmenttiin kuuluva puolustusvoimien yksikkö, joka perustettiin kuntaan Lääkintävarikkona vuonna 1949. Taajaman eteläpuolella teollisuusalueella sijaitseva yksikkö kulkee kuntalaisten puheessa edelleen nimellä Lääkintävarikko. Se vastaa kenttälääkintäkaluston varastoinnista ja kunnossapidosta.


Ilomantsi.
Ilomantsi () on Suomen kunta joka sijaitsee Pohjois-Karjalan maakunnassa. Ilomantsi on Suomen ja EU:n manneralueen itäisin kunta. Kunnan asukasluku on henkeä, ja sen naapurikunnat ovat Joensuu ja Lieksa.
Ilomantsin asukkaista 17,4 prosenttia kuuluu ortodoksiseen kirkkoon. Näin ollen Ilomantsi on Suomen ortodoksisin kunta.
Kunnanjohtajana on toiminut vuoden 2007 alusta kasvatustieteen maisteri Markku Lappalainen.
Maantiede.
Ilomantsin pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Toisen maailmansodan jälkeen Ilomantsin pinta-alasta 1 489 km² luovutettiin Neuvostoliitolle. Väestötiheys on 2,2 asukasta/km². Ilomantsissa sijaitsee Euroopan unionin manneralueen itäisin piste, Virmajärvi (vain Kypros ja Ranskaan kuuluva Réunion sijaitsevat vielä idempänä). Kunnan alueella sijaitsee Koitere, joka on pinta-alaltaan Suomen 12. suurin järvi.
Ilomantsissa sijaitsevia luonnonsuojelualueita ovat muun muassa Petkeljärven kansallispuisto, Patvinsuon kansallispuisto ja Koivusuon luonnonpuisto.
Kylät.
Ahvenjärvi, Hattuvaara, Haukivaara, Huhmarisvaara, Huhus, Iknonvaara, Ilaja, Ilomantsi, Issakka, Kakkaravaara, Kakonaho, Kirvesvaara, Kivilahti, Kivilampi, Kokkokangas, Kontiovaara, Korentovaara, Kuolismaa, Kuuksenvaara, Käenkoski, Köpönvaara, Lapinniemi, Lapiovaara, Lehtovaara, Liusvaara, Lokanlahti, Longonvaara, Lutikkavaara, Maukkula Marjovaara, Mekrijärvi, Melanselkä, Mutalahti, Möhkö, Naarvansalo, Nehvonniemi, Nuorajärvi, Ontronvaara, Ostronsaari, Paavonvaara, Pallosenvaara, Patrikka, Pihlajavaara, Piilovaara, Putkela, Ryökkylä, Siitarinvaara,Sonkaja, Tokrajärvi, Tykkylänvaara, Tyrjänsaari, Viitavaara, Vuottoniemi (osa kylistä luovutettiin Neuvostoliitolle 1944) ja Mäkikylät, joka on Maukkulan, Issakan ja Paavonvaaran yhteistoiminta-alue.
Pogosta.
Ilomantsin kirkonkylä tunnetaan Pogostana. Siitä on tullut myös koko Ilomantsin synonyymi.
Pogosta-sana elää muun muassa paikallislehti Pogostan Sanomien ja maan suurimpiin laturetken kuuluvan Pogostan hiihdon nimessä. Pogostantauti on ihmiseen hyttysistä leviävä virus, joka löydettiin Ilomantsista.
Pampalon kaivos.
Hattuvaaran Pampalossa on kultaesiintymä, jonka omistaa ruotsalaisen Endomines AB:n tytäryhtiö Endomines Oy. Yhtiö käynnsiti vuonna 2007 tutkimuskairaukset. Pampalon kultakaivoksen tuotanto alkoi helmikuussa 2011.
Ilomantsin liikenne.
Ilomantsiin johtaa Joensuusta kantatie 74. Rajan pinnassa kulkee Runon ja Rajan tie.
Joensuu-Ilomantsi-rata valmistui kokonaisuudessaan vuonna 1967. Henkilöliikenne rataosalla lakkautettiin vuonna 1969. Nykyisin rataosalla on ainoastaan tavaraliikennettä.
Muuta.
Kunnassa sijaitsee myös puolustusvoimien ja Rajavartiolaitoksen käyttämä Hiienvaaran harjoitusalue sekä Itä-Suomen Huoltorykmentin alainen varastoalue.


Inari.
a> Inarin kirkonkylän kohdalla heinäkuussa vuonna 2005.
Haja-asutusalueilla posti jaetaan linja-autolla usean talouden yhteiseen heittolaatikkoon.
Inari (,,) on Suomen kunta, joka sijaitsee Lapin maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Inari on pinta-alaltaan Suomen suurin kunta. Inarin naapurikunnat ovat etelässä Enontekiö, Kittilä ja Sodankylä, pohjoisessa Utsjoki. Lisäksi kunta rajoittuu sekä lännessä että idässä Norjaan, idässä myös Venäjään. Inari on maan tärkeintä poronhoitoaluetta.
Inarin kunnan suurin taajama ja hallinnollinen keskus on noin 4 000 asukkaan Ivalo, joka sijaitsee 38 km Inarin kirkonkylästä etelään.
Maantiede.
Inari on pinta-alaltaan Suomen suurin kunta, noin 5 % koko maan pinta-alasta. Se on lähes yhtä suuri kuin Varsinais-Suomen ja Uudenmaan maakuntien maapinta-alat yhteensä. Ahvenanmaahan verrattuna Inarin maapinta-ala on lähes kymmenkertainen. Kunnan koko voidaan havainnollistaa alueena, jonka sivujen pituudet ovat linnuntietä 130 km (kunnan pohjoisraja), 90 km (itäraja), 140 km (eteläraja) ja 75 km (länsiraja). Kunnassa sijaitseva Inarijärvi on Suomen kolmanneksi suurin järvi (1 043 km²). Kaikkiaan järviä on Inarissa 8 033, mikä on enemmän kuin missään muussa Suomen kunnassa ja myös kunnan sisävesipinta-ala on Suomen kunnista suurin.
Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitolle myytiin Inariin kuulunut Jäniskosken–Niskakosken alue, minkä seurauksena kunnan pinta-ala pieneni 176 km².
Luonnonmaantieteellisesti Inarin kunta jakautuu kolmeen osaan: Outa-Lappiin, Inarin järvimaahan ja Taka-Lapin tunturimaahan.
Väestö.
Inarissa asui henkilöä. Heistä puhui äidinkielenään suomea henkeä, saamea ja ruotsia henkeä. Muita kieliä puhui henkilöä. Vuoden 2008 lopussa ulkomaan kansalaisia oli 73. Inarin väkiluku on laskenut vuodesta 1990 693 henkilöllä.
Inari on Suomen ainoa nelikielinen kunta: kunnassa puhutaan suomen lisäksi pohjoissaamea, inarinsaamea ja koltansaamea. Väestötiheys on asukasta/km2. Saamelaisista noin 900 on inarinsaamelaisia ja 500 kolttia. Loput ovat pääasiassa pohjoissaamelaisia.
Kunnan asutus on keskittynyt suurelta osin Inarijärven länsirannalle, jossa sijaitsevat suurimmat taajamat, Ivalo ja Inarin kirkonkylä. Muu osa kunnan aluetta on suurelta osin lähes asumatonta, ja siellä on myös laajoja kansallispuistoja sekä Inarijärven itäpuolella Kessin erämaa.
Liikenneyhteydet.
Inariin on linja-autoyhteydet Oulusta ja Rovaniemeltä.
Inarin kunnassa Ivalon eteläpuolella, Törmäsen kylän luona, sijaitsee Suomen pohjoisin lentokenttä, Ivalon lentoasema. Finnair lentää Helsingistä Ivaloon kolme edestakaista vuoroa päivittäin. Lisäksi sinne tehdään vuosittain turistilentoja.
Nähtävyydet ja tapahtumat.
Inarissa järjestään tammikuussa alkuperäiskansojen elokuvajuhla Skábmagovat-elokuvajuhla.
Uskonnolliset yhteisöt.
Inarissa toimii evankelisluterilainen Inarin seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii vanhoillislestadiolaisuus, jolla on paikkakunnalla Ivalonlaakson rauhanyhdistys. Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva Ivalon helluntaiseurakunta, jolla on noin sata jäsentä. Lisäksi Rovaniemeltä käsin toimivalla Suomen ortodoksisen kirkon Lapin ortodoksisella seurakunnalla on Inarissa kolme kirkkoa, jotka sijaitsevat Ivalossa, Nellimissä sekä Sevettijärvellä, joiden lisäksi yksi tsasouna on Keväjärvellä. Valtaosa Inarin ortodokseista on kolttasaamelaisia.


Iniö.
Iniö on entinen Suomen kunta, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa ja oli osa Länsi-Suomen lääniä. Kunta oli kaksikielinen, 70 prosentilla sen asukkaista oli äidinkielenään ruotsi ja 30 prosentilla suomi. Kunnan kaksi pääsaarta olivat Iniö ja Keistiö.
Iniössä oli vuoden 2008 lopussa asukasta. Iniön pinta-ala oli  km², josta  km² on maata,  km² sisävesialueita ja loput  km² merivesialueita.
Iniön naapurikunnat olivat ennen kunnan lakkauttamista Brändö, Houtskari, Korppoo, Kustavi, Taivassalo ja Velkua.
Historiallisissa asiakirjoissa Iniö mainitaan ensimmäisen kerran Taivassalon kappeliseurakuntana vuonna 1554.
Iniön vaakunan suunnitteli Gustaf von Numers ja se vahvistettiin vuonna 1956.
Parainen, Nauvo, Korppoo, Houtskari ja Iniö yhdistyivät vuoden 2009 alussa uudeksi Länsi-Turunmaan kaupungiksi, jonka nimi vuoden 2012 alussa muutettiin Paraisiksi.
Iniössä toimii osavuosiasukasyhdistys Iniö deltidsboende – Iniön osavuosiasukkaat rf.
Kylät.
Jumo, Keistiö, Kolkko (Kolko), Norrby, Söderby, Åselholm


Inkoo.
Inkoo () on Suomen kunta, joka sijaitsee Länsi-Uudellamaalla Helsingistä noin 55 kilometriä länteen. Se on rannikkokunta, joka rajoittuu lännessä Raaseporiin, pohjoisessa Lohjaan ja idässä Siuntioon. Merellä rajaa on lisäksi Kirkkonummen kanssa.
Maantiede.
Inkoo on maantieteellisen keskipisteen mukaan tarkasteltuna manner-Suomen kolmanneksi eteläisin kunta. Keskustaajamassa, joka sijaitsee Inkoonlahden pohjukassa, asuu noin puolet kunnan asukkaista. Degerby on toiseksi suurin taajama, ja muita kyläkeskuksia ovat Inkoon asema, Tähtelä (ruotsiksi Täkter), Päivölä (ruotsiksi Solberg), Fagervik ja Barösund. Inkoon halki kulkee muutamia pienehköjä jokia, kuten Inkoonjoki keskustan läpi ja merkittävimpänä Ingarskilanjoki kunnan itäosassa. Suurimmat järvet ovat Marsjön ja Bruksträsket (Ruukinjärvi) Fagervikin lähettyvillä, missä on myös pitkä ja kapea Fagervikinlahti.
Inkoo on Suomen eteläisimpiä osia ja kuuluu näin hemiboreaaliseen metsävyöhykkeeseen eli tammivyöhykkeeseen, joka kulkee pohjoisimmillaan juuri Suomen eteläisimmällä rannikolla. Inkoon metsät ovat pääosin kuusimetsiä, mutta lehtoja ja kuivia mäntykankaitakin on runsaasti. Vallitsevat metsätyypit ovat tuorekangas ja lehtomainen tuorekangas. Kaikki suomalaiset jalot lehtipuut kasvavat luonnonvaraisina Inkoossa. Inkoo on suotuisaa aluetta hedelmäpuille, kuten päärynöille, luumupuille, kirsikkapuille ja kestävimmille persikkapuille. Inkoon leudon ilmaston takia puutarhoissa voidaan jotenkuten myös kasvattaa erikoisempiakin puutarhakasveja, kuten pyökkiä, atsaleoja ja japaninvaahteraa. Nämä lajit eivät menesty paljoa pohjoisempana Suomessa ulkotiloissa.
Inkoon edustalla on laaja saaristo, jonka merkittävin osa sijaitsee Barösundissa kunnan länsiosassa. Kapeat ja pitkät salmet erottavat toisistaan sen suurimpia saaria (Orslandet, Barölandet ja Älgsjölandet). Mantereelta johtaa silta Barölandetiin, josta puolestaan kulkee yksi Suomen harvoista säännöllisistä lossiyhteyksistä suurimmalle saarelle Orslandetiin. Inkoon saaristo on hyvin suosittua kesämökkialuetta (noin 2000 kesäasuntoa ja 300 pysyvää asukasta). Inkoon ulkosaaristoon eräille saarille on istutettu mufloneita, jotka ovat menestyneet ympäri vuoden erinomaisesti saariston leudossa ilmastossa.
Historia.
Vanhimmat todisteet ihmisasutuksesta Inkoon alueella ovat n. 10 000 vuoden takaa, ajalta jolloin Suomusjärven mesoliittinen kulttuuri asutti suurinta osaa Suomen alueista, mukaanlukien Inkoota.
Vanhimmat Inkoon kivikautiset asuinpaikat sijaitsevat aivan Lohjanharjun kupeessa, silloisella merenrannalla, 40-45 metriä nykymerenpintaa korkeammalla.
Inkoosta tunnetaan parisenkymmentä kivikautista asuinpaikkaa, ja niissä voidaan nähdä selkeä asutusjatkumo Inkoossa läpi kivikauden, aina pronssikauteen 1 500-200 eaa.
Pronssikausi tuo muuassaan esihistorianajan ihmisen tekemät ensimmäiset maamerkit; hautaröykkiöt, joita myös osuvasti Hiidenkiukaiksi nimitetään. Niitä löytyy Inkoosta runsaasti (viitisenkymmentä tunnettua), mutta ne ovat vaatimattomia kooltaan jos verrataan esim. naapurikunta Raaseporin alueelta löytyviin. Tämä saattaa kertoa Inkoossa asuneiden yhteisöjen pienuudesta, ja vähäisestä statuksesta. Yhtä kaikki, asutuksen jäljet jatkuvat Inkoossa läpi pronssikauden, mutta rautakauden alkaessa 200 eaa. elämisen merkit loppuvat, kuten loppuvat koko etelärannikolla Inkoosta aina Suomen itärajalle. Näin Inkoossa alkaa lähes 1 400 vuoden ajanjakso, jolta ei ole löydetty merkkejä ihmisasutuksesta.
Viimeistään keskiajalla Inkoo sai pysyvän asutuksen. Pitäjän nimi mainitaan ensimmäisen kerran asiakirjoissa vuonna 1335. Sitä kutsutttiin silloin ainakin nimillä "Inghaa", "Inga" ja "Ingo". Nimen merkityksestä on kaksi teoriaa: toisen mukaan nimeämisessä käytettiin samaa periaatetta kuin Siuntiossakin ("sjunde å", seitsemäs joki) – Inkoonjoen vähäpätöisyyden vuoksi se olisi kuitenkin saanut nimekseen "ingen å" (ei mikään joki). Nimi on saattanut syntyä myös, kun alueella mahdollisesti vaikuttanut Inge-niminen mies on nimennyt joen itsensä mukaan (Inges å). Inkoon kirkon vanhimman osan arvellaan olevan peräisin jo 1200-luvun lopulta. Sen jälkeen sitä on laajennettu ainakin 1300-luvulla.
Vuonna 1646 tukholmalainen Carl Billsten vanhempi perusti Fagervikiin masuunin, jonka rautamalmi tuotiin Ruotsista. Isonvihan jälkeen 1700-luvun alussa rautaruukki oli ehtinyt rappeutua, mutta elpyi jälleen, kun sen ostivat Hisingsin veljekset. Sen yhteyteen rakennettiin 1730-luvulla kirkko sekä 1770-luvulla yksi Suomen ensimmäisistä ja merkittävimmistä rokokootyylisistä kartanoista. Ruukin ympärille muodostui pieni yhteiskunta työläisasuntoineen. Suomen siirryttyä Venäjän hallintaan vuonna 1809 alkoi ruukin alamäki. 1820-luvulla lopetettiin rautapellin valmistus ja 1850-luvulla masuunin käyttö. Lopullisesti ruukki lakkautettiin vuonna 1902. Sitä on restauroitu 1980-luvulla.
Suomen ensimmäiset perunat tuotiin Fagervikiin saksalaisten ruukkityöläisten mukana 1700-luvulla. Siitä sai alkunsa inkoolainen perinneruoka, inkoonpuuro eli perunapuuro, johon tulee ruisjauhoa ja runsaasti perunoita.
Hangon ja Hyvinkään välinen rautatie avattiin liikenteelle vuonna 1873, ja se sivusi Inkoon luoteisosaa. Lähin asema oli Mustio. Aiemmin henkilöliikenne oli hoidettu höyrylaivoilla, joita meni kolmesti viikossa Helsinkiin ja matka kesti viisi tuntia. Helsingin ja Karjaan välinen rantarata valmistui vuonna 1903, jolloin inkoolaisten matkustus nopeutui entisestään. Helsinkiin pääsi nyt nopeimmillaan tunnissa ja 31 minuutissa – kolme kertaa päivässä. Inkoon aseman lisäksi juna pysähtyi myös Tähtelässä ja Päivölässä.
Toisen maailmansodan jälkeen Suomi luovutti rauhanehtojen mukaisesti Porkkalan alueen Neuvostoliitolle 50 vuodeksi. Siihen kuului myös lähes kokonaan silloinen Degerbyn kunta ja osa Inkoon kuntaa. Alue tyhjennettiin kymmenessä päivässä. Se saatiin takaisin jo 1956, mutta sinä aikana se oli ehtinyt muuttua lähes tunnistamattomaksi. Pian palautuksen jälkeen Degerby liitettiin osaksi Inkoota.
Nykyään Inkoo on kasvava kunta. Se kuuluu Helsingin työssäkäyntialueeseen ja saa myös osansa Helsingin seudun kasvusta. Kuntaan muuttavat ihmiset ovat lähinnä suomenkielisiä, ja niinpä aiemmin täysin ruotsinkielisen kunnan kielisuhteet ovat jo pitkään olleet tasoittumassa. Vuonna 2006 oli ruotsinkielisiä prosenttia ja suomenkielisiä prosenttia. Inkoon seurakunta on kaksikielinen, ja se kuuluu Porvoon hiippakuntaan.
Kylät ja taajamat.
Backa, Barösund, Bastö, Billskog, Bjurs, Bolstad, Breds, Bredslätt, Böle, Dal, Dams, Degerby, Degerö, Elisaari (Älgsjö), Espings, Fagervik, Finnböle, Finnpada, Femböle, Gråmarböle, Gumböle, Gårdsböle, Haga, Halvdels, Hirdal, Hovgård, Illans, Ingarskila, Inkoon asema (Ingå station), Inkoon kirkonkylä (Ingå kyrkoby), Innanbäck, Joddböle, Johannesberg, Jutans, Kalkulla, Kopparnäs, Krämars, Kusans, Kämpbacka, Kärr, Lillramsjö, Linkulla, Lågnäs, Långvik, Malm, Mossaböle, Näs, Ors, Pålsböle, Päivölä (Solberg), Rankila, Rådkila, Rövass, Siggböle, Sonasund, Stormora, Storramsjö, Ström, Stävö, Svartbäck, Svenskby, Sågars, Torp, Torstholm, Tähtelä (Täkter), Utanåker, Vars, Vassböle, Västanby, Västankvarn, Västerby, Västerkulla, Västersolberg, Ålkila, Ålö, Österkulla, Östersolberg, Överby
Elinkeinot.
Inkoossa on vuosisatainen perinne maanviljelyssä, karjanhoidossa ja kalastuksessa, jotka ovat täydentäneet toisiaan. Kalastusta on harjoitettu niin kauan kuin alueella on ollut asutusta. 1750-luvulta alkaen alkoi ilmaantua kalastajatorppia, joiden lukumäärä kasvoi tasaisesti ja ne levisivät vähitellen myös aiemmin asumattomaan ulkosaaristoon. Parhaimmillaan 1900-luvun alussa saaristossa oli lähes satakunta kalastajaperhettä, kunnes niiden määrä alkoi taantua (enää 20 perhettä vuonna 1980). Kalastajatorpparit saivat lunastusoikeuden vuonna 1924.
Maanviljelyssä ensimmäiset torpat perustettiin jo 1600-luvun puolivälissä, ja niiden huippuaikaa oli 1800-luku. Niittymaita kynnettiin pelloiksi 1930-luvulle saakka, jolloin lisääntyi myös maidontuotanto ja juurikkaiden viljely. Lehmiä oli pitkään enemmän kuin inkoolaisia. 1960-luvulla maatalous koneellistui lähes täydellisesti. Vielä vuonna 1970 maanviljely oli inkoolaisten merkittävin elinkeino 36 prosentilla – kymmenen vuotta myöhemmin määrä oli pudonnut 14 prosenttiyksikköä. Inkoossa on useita kauppapuutarhoja; niistä Gripans on tullut tunnetuksi neilikoistaan.
Joddbölessä on 1000 megawatin hiililauhdevoimala, joka otettiin käyttöön vuonna 1977. Se on lajissaan Pohjoismaiden suurin. Voimalan yhteydessä on syväsatama, jonka väylä on ruopattu 13 metrin syvyiseksi. Barösundissa on yksi 2 megawatin tuulivoimalaa, Kopparnäsiin suunniteltiin myös ydinvoimalaa 1970-luvulla, mutta kunnanvaltuusto torjui suunnitelman yhden äänen enemmistöllä vuonna 1975.
Palvelut.
Inkoossa on neljä ala-astetta, joista yksi on suomenkielinen. Yläasteen inkoolaiset käyvät nykyään Virkkalassa (aiemmin Karjaalla). Lukiot sijaitsevat lähikunnissa Karjaalla, Lohjalla ja Kirkkonummella, kukin noin 25 kilometrin päässä Inkoon keskustasta. Barösundin ala-asteella oli vain kolme oppilasta vuonna 1981, ja se sai toimia erikoisluvalla. Oppilaita oli viimeisinä vuosina parhaimmillaan muutamia kymmeniä, kunnes koulu lakkautettiin keväällä 2009.
Keskustassa palvelee terveyskeskus, muutamia kauppoja (joista Varubodenin yhteydessä on asiamiesposti), pankki, kirjasto ja hieman ulompana keskustasta sijaitsee Länsi-Uudenmaan Pelastuslaitoksen Inkoon VPK:n paloasema. Inkoon Sairaankuljetus Oy tarjoaa sairaankuljetuspalveluja kellon ympäri. Kiireelliset sairaankuljetustehtävät yritys hoitaa yhteistyössä Inkoon VPK:n kanssa. Inkoon VPK myös tarjoaa sammutus- ja pelastuspalvelut Inkoon alueella ainoana palokuntana. Degerbyssä on pankin ja kirjaston sivupisteet sekä kauppa. Barösundissa on pieni kauppa ja kahvila. Bärösundin kaupan lähellä on myös Inkoon VPK:n Bärösundin osasto jolla on käytössään mönkijä ja vene. Osasto suorittaa lähinnä kiireellisiä ensihoitotehtäviä saaristossa.
Inkoon keskustaan valmistui vuonna 2007 aivan venesataman tuntumaan uusi kauppakeskus Strand, jonka suurimpana omistajana on Marcus Grönholm.
Liikenneyhteydet.
Inkoon rautatieasemalta (noin 5 km keskustasta luoteeseen) kulkee lähi- tai taajamajuna arkipäivisin seitsemän kertaa päivässä Karjaalle ja kuusi kertaa päivässä Helsingin suuntaan. Bussiliikennettä on Helsingin ja Karjaan suuntaan useita kertoja päivässä sekä Lohjalle muutaman kerran päivässä. Inkoon keskustassa on pienvenesatama.
Päätöksenteko.
Inkoo kuuluu Uudenmaan vaalipiiriin ja sen kunnanvaltuustossa on 27 kunnanvaltuutettua.
Muuta.
Inkoon edustalla on myös pieni Bågaskärin saari, jolla sijaitsee Suomen meripelastusseuran käyttämä Meripelastus- ja turvallisuuskoulutuskeskus sekä merivoimien toimintaa.


Isokyrö.
Isokyrö (; aiemmin suom. "Kyrö") on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2.
Isonkyrön naapurikunnat ovat Ilmajoki, Laihia, Vähäkyrö, Vöyri, Kauhava ja Seinäjoki.
Kylät.
Hevonkoski, Ikola, Kuivila, Kylkkälä, Laurola, Lehmäjoki, Naarajoki, Napue (keskeisin), Orismala, Orisberg, Palhojainen, Palonkylä (suurin), Ritaala, Tervajoki, Tuurala, Ulvila, Yryselä, Valtaala, Ventälä
Suurimmat yritykset.
Rinta-Jouppi on Suomen suurimpiin kuuluva autoliike. Johan-Puu valmistaa puusta erilaisia koriste- ja käyttöesineitä. T-Drill on putkentyöstökoneita valmistava laihialainen yritys, jolla on myös tuotantoa Isokyrössä. Arton Auto on yksi monista Tervajoen taajamassa sijaitsevista autoliikkeistä.
Kalliojärven viihdekeskus on tanssikeskuksen, lomamökkikylän, vapaa-ajan toimintojen ja karavaanarialueen muodostama laajempi kokonaisuus.
Urheiluseurat.
Isokyröläinen Kyrön Voima on perinteikäs pohjalainen urheiluseura. Seuralla on aktiivista toimintaa muun muussa hiihdossa, pesäpallossa, jalkapallossa, lentopallossa, yleisurheilussa ja painissa.
Seura omistaa Pukkilansaari-nimisen tanssikeskuksen, joka sijaitsee pienellä saarella keskellä Kyrönjokea, Isonkyrön keskustan välittömässä läheisyydessä. Saareen pääsee lossilla.
Salibandyssä hallitseva seura on FBC Remix, joka on perustettu vuonna 2001.


Isojoki.
Isojoki () on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu 2 470 ihmistä ja väestötiheys on 3,85 as./km². Pinta-ala on 647,46 km², josta vesistöjä 5,04 km².
Isojoen naapurikunnat ovat Honkajoki, Karijoki, Kauhajoki, Kristiinankaupunki, Merikarvia ja Siikainen.
Historia.
Isojoen kunta on historian saatossa kuulunut muun muassa Närpiön kuntaan ja Lapväärttin seurakuntaan.
Kylät.
Heikkilä, Iivarinkylä, Kirkonkylä, Kodesjärvi, Kortteenkylä, Kärjenkoski, Koppelonkylä, Leppikylä, Möykky, Peurala, Polvenkylä, Sakara, Sarviluoma, Suojoki, Piikkilänkylä, Vanhakylä, Vesijärvi, Villamo, Viitakoski, Pettukylä.
Nähtävyydet.
Lauhanvuoren kansallispuisto on Isojoen ja Kauhajoen rajalla sijaitseva kansallispuisto. Lauhanvuoren rinteillä on näkyvissä jääkauden jättämiä merkkejä. Näyttävimpiä näistä ovat Kivijata eli pirunpelto sekä Aumakivi.
Kyllikki Saaren suohauta sijaitsee kahden kilometrin päässä Isojoen keskustasta Kauhajoelle päin. Paikalle on pystytetty muistomerkki vuonna 1953 surmatun nuoren tytön, Kyllikki Saaren, löytymispaikalle.
Isojoen puukirkon on suunnitellut Carl Ludvig Engel. Kirkko valmistui vuonna 1833 kirkonrakentaja Erik Kuorikosken johdolla. Kellotapuli valmistui vuonna 1854.
Matkailupalvelut.
Lauhanvuoren kansallispuiston ulkopuolella on matkailupalveluja, kuten Lauhansarven luontomatkailukeskus, Kangasjärven leirintäalue sekä Kauhajoen puolella Muurahaisen luontomatkailukeskus. Kaikkia yhdistää Lauhanvuoren kansallispuiston maisemat.
Lauhansarven luontomatkailukeskus avattiin 6. tammikuuta 2000, joskin toiminta alkoi jo syksyllä 1999. Arto Koiviston hiihtomuseo, Suomen sahtiopisto sekä turvehoitosauna palvelevat koko vuoden ajan.
Kangasjärven kesäleirintäalueen kymmenen mökkiä, teltta- ja asuntovaunupaikat palvelevat kesäkuukaudet.


Jaala.
Jaala on entinen Suomen kunta, joka sijaitsee Kymenlaakson maakunnassa, Etelä-Suomen läänissä. Kunnassa asui ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km², josta {formatnum: } km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km².
Jaala, Anjalankoski, Elimäki, Kouvola, Kuusankoski ja Valkeala liittyivät yhdeksi suurkunnaksi vuoden 2009 alussa. Kaupungin nimeksi tuli Kouvola ja asukasluvuksi lähes 90 000.
Jaalan naapurikunnat olivat ennen kunnan lakkauttamista Heinola, Iitti, Kuusankoski, Mäntyharju ja Valkeala.
Liikenne.
Kantatie 46 kulkee kunnan läpi. Jaalan kirkonkylässä sijaitsee linja-autoasema, jossa pysähtyy Jyväskylän ja Kotkan välisiä pikavuoroja. Kunnan alueella sijaitsevat Rautkosken tienhaaran ja Uimilan pikavuoropysäkit kantatie 46:lla.
Talous.
Jaalassa sijaitseva Verlan tehdasmuseo, entinen puuhiomo ja pahvitehdas, on UNESCOn Maailmanperintöluettelossa. Jaalassa on vapaa-ajanasuntoja 3 057 kappaletta.
Historiaa.
Kartanotaloutta Jaalassa ovat edustaneet Haverin, Ilonojan ja Vuorilahden kartanot.
Jaalan haustausmaalle on pystytetty Uimilan taistelussa 18. huhtikuuta 1918 kaatuneille kolmelle suojeluskuntalaiselle muistokivi.
Suomen sisällissodan aikana 28. huhtikuuta 1918 käytiin Jaalan Mäkelän kylän laidalla taistelu, jossa kapteeni Veselov yritti hyökätä puolentoistasadan sotilaan voimalla punakaartia vastaan. Kymmentuntisen yrittämisen jälkeen joukot vetäytyivät Huhdasjärvelle tuloksetta 37 kaatuneen, joista 14 haudattiin taistelukentälle, tappioin. Huhdasjärven ja Vesalan kylistä Mäkelän kylään johtavan tien varrelle Jaalan suojeluskunta ja Jaalan Lotta Svärd hankkivat 14 kentälle haudatun suojeluskuntalaisen muistoksi kiven, joka paljastettiin 28. huhtikuuta 1920, kaksi vuotta taistelun jälkeen.


Jalasjärvi.
Jalasjärvi on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu 8196 ihmistä ja väestöntiheys on noin 10,3 asukasta/km². Jalasjärven naapurikunnat ovat Ilmajoki, Karvia, Kauhajoki, Kihniö, Kurikka, Parkano ja Seinäjoki.
Jalasjärven alue.
Jalasjärven Jalasjärvi sijaitsee Kivistön kylässä, kun taas itäpuolella, kirkonkylän kohdalla näkyvä järvi on Lamminjärvi.
Jalasjärven eteläosassa on runsaasti järviä metsäteiden varrella. Jalasjärvi sijaitsee pääradan varrella. Siellä on kolme Ratahallintokeskuksen liikennepaikkaa: Jalasjärven liikennepaikka Alavallissa, Ylivallin liikennepaikka Ylivallissa sekä Madesjärven liikennepaikka. Liikennepaikat ovat palvelleet lähinnä turpeen- ja puuntuotannon tarvitsemia raskaita kuljetuksia. Ylivallin asfaltoidulla liikennepaikalla, jonka lastauskenttä on asfaltoitu, on harjoitettu myös mikroautoilua.
Jalasjärven eteläosan Saarijärveltä itään valtatie 3:n itäpuolella on Pohjan Korpilammi, Iso Madesjärvi ja Vähä Madesjärvi, Kolhonjärvi, Liikajärvi, Liikapuron tekojärvi ja Lamminjärvi. Lisäksi joillain paikoilla on tierakennuksissa käytettyjen kivenottamoiden pohjalla lähdevettä, mikä on mahdollistanut uimisen ja kalastamisen, vaikka paikat eivät ole virallisia uimapaikkoja. Tällainen paikka on esimerkiksi Ala-Koskuella "murskaksi" kutsuttu paikka valtatie 3:n länsipuolella, joka on aikaisemmin ollut uimapaikka ja jossa on loivan rannan jälkeen jyrkästi syvenevä pohja.
Etelässä, joka kuuluu talousmaantieteellisesti Suomenselän suomaahan, on metsäautoteitä, hiekkakankaita ja metsätaloutta, kun taas pohjoisessa, Jokipiissä ja Luopajärvellä on laajoja peltoaukeita sekä maidontuotantoalueita. Jalasjärven keskisillä ja pohjoisilla alueilla, lähellä Peräseinäjokea on turvetuotantoalueita.
Pohjanmaan portti.
Aikaisemmin matkailumarkkinoinnissa Jalasjärveä kutsuttiin Pohjanmaan portiksi tarkoittaen sitä, että se on ensimmäinen Vaasan läänin ja Etelä-Pohjanmaan kunta Satakunnasta ja Pohjois-Hämeestä tultaessa. Sanontaa on käyttänyt aikaisemmin Koskuen Esso. Sanonnan arvellaan olevan kuitenkin alun perin vuodelta 1932, jolloin nykyistä eduskunnan liikennevaltiokuntaa vastaava kulkulaitosvaliokunta vieraili Jalasjärvellä ja kuntaan johtavan valtatien varteen oli rakennettu portti tervehdyksellä varustettuna.
Tuulimyllyt.
Jalasjärven epävirallinen symboli on tuulimylly, joista tunnetuin sijaitsee Aittomäellä valtatie 3:n itäpuolella, noin kilometrin Jalasjärven kirkonkylästä etelään päin. Luopajärvellä, Seinäjoelle, Ilmajoen kautta, johtavan itäpuolella on myös samaa kokoluokkaa oleva tuulimylly. Lisäksi Jalasjärvellä linja-autopysäkkien katoksissa on tuulimyllyn tyylitellyt kuvat molemmissa päissä. Jalasjärven kotiseutumuseossa on kaksi tuulimyllyä. Jalasjärvellä on myös kolme nykyaikaista kolmilapaista tuulivoimalaa. Yksi näistä sijaitsee Jokipiissä on Kurikkaan johtavan valtatie 3:n varrella ja kaksi Ilvesjoella Karviaan johtavan seututie 273:n varrella.
Seurakunnan historiaa.
Jalasjärvi on kuulunut Ilmajoen seurakuntaan ja sittemmin Ilmajoen seurakuntaan kuuluneeseen Kurikan kappeliseurakuntaan, josta se on itsenäistynyt Jalasjärven seurakunnaksi sekä muuttunut kunnallishallinnon uudistuksessa Jalasjärven kunnaksi vuonna 1867.
Sotien aika.
Jalasjärveltä on alkanut Suomen itsenäisyyden aikainen asevelvollisuus vuonna 1918. Suomen maavoimien ensimmäinen joukko-osasto, Suomen Tasavallan Vartiosto, muodostettiin pääasiassa Jalasjärven suojeluskunnan pohjalle. Suomen Tasavallan Vartiostosta muodostettiin Suomen sisällissodan kestäessä osa Seinäjoen Krenatööripataljoonaa. Alkuvaiheen jälkeen oli ryhdytty täydentämään joukkoja ja lopulta myös perustamaan joukkoja vanhaan autonomian aikaiseen asevelvollisuuslakiin nojaten. Näin ollen Suomen puolustusvoimien maavoimien asevelvollisuus alkoi Jalasjärveltä. Kronstadtin kapinan jälkeen Jalasjärvelle tuli pakolaisina myös venäläisiä.
Jalasjärveläiset kuuluivat pääasiassa viime sotien aikana Pohjanmaalta koottuun. Aluejärjestelmän periaatteiden mukaisesti suuri osa meni jalkaväkeen, minkä vuoksi kaatuneiden määrä oli tappioiden vuoksi huomattava. Jalkaväkirykmentti 1 ja Jalkaväkirykmentti 58 muodostivat 19. divisioonan rungon. Myöhemmin jatkosodan asemasotavaiheen jälkeen JR 58 sai täydennyksiä muun muassa joutsalaisista.
Jalasjärven kotiseutumuseon alueella on sotaveteraanien perinnetalo, jossa on Jalasjärven suojeluskuntaan ja toisen maailmansodan aikaan liittyviä esineitä, muun muassa kokoelma jalkaväen käsiaseita sekä kirjallisuutta. Jalkaväkirykmentti 58:lle on Jalasjärven kirkon länsipuolella muistokivi. Kirkkomaan hautausmaalla on jokaisella haudatulla kivestä veistetty risti.
Talouselämä.
Kunnassa toimii noin 550 yritystä, joista tunnetuimpia ovat Jalas, Juustoportti, Jokipiin Pellava, Listatalo, L-Kaluste, Pramia ja Lennol.
Aikaisemmin Jalas valmisti hiihtokenkiä murtomaasuksiin, mutta on sittemmin erikoistunut turvajalkineisiin. Juustoportti Keskikylän Pentinmäellä on matkailunähtävyys. Siellä valmistetaan juustoja.
Koja Oy on Jalasjärvellä merkittävä työnantaja. Lisäksi Jalasjärvellä on pienempiä yrityksiä, kuten Tarja Salonrannan uniikkitaidekeramiikkaa valmistava Taijulinpaja. Jalasjärven Keskikylässä sijaitsee tunnettu ruokapaikka Pihlajan Kevari, joka on toiminut eteläpohjalaisten juhlapaikkana vuodesta 1966.
Jalasjärvellä on noin 550 maatilaa, jotka tuottavat yhteensä noin 3,5 miljoonaa kiloa sianlihaa, 1,1 miljoonaa kiloa naudanlihaa ja 27,4 miljoonaa litraa maitoa. Jalasjärvi on Suomen kolmanneksi suurin maidontuottajakunta ja kuuluu maan kymmenen suurimman lihantuottajakunnan joukkoon.
Liikenne.
Jalasjärven läpi kulkee vilkasliikenteinen valtatie 3 Helsingistä Vaasaan ja Jalasjärveltä lähtee valtatie 19 Uuteenkaarlepyyhyn.
Koulut.
Jalasjärvellä toimii seitsemän 1–6 luokkien peruskoulua (Harrin koulu, Hirvijärven koulu,Keskikylän koulu, Kirkonkylän koulu, Koskuen koulu, Luopajärven koulu ja Metsolan koulu), peruskoulun 7–9 luokkien koulu (Jalasjärven yläaste] ja lukio. Kirkonkylän koulu siirtyi elokuussa 2005 keskustasta uusiin tiloihin koulukeskukseen, jossa lukio ja yläaste myös toimivat. Koulukeskuksessa kaikilla kolmella koululla on muun muassa yhteinen ruokasali ja liikuntatilat.
Jalasjärvellä toimii myös Jalasjärven aikuiskoulutuskeskus JAKK, joka on valtakunnallinen aikuiskouluttaja ja kehittäjä. JAKK toimii 11 paikkakunnalla. Koulutusaloja ovat autoala, kuljetus-logistiikka, maarakennus-infra-ala, talonrakennus ja teollisuus. Lokakuussa 2011 opetus- ja kulttuuriministeriö päätti, että Jalasjärven kunta joutuu maksamaan takaisin JAKKille vuosina 2005-2009 maksettuja oppisopimuskoulutusrahoja lähes 35 miljoonaa euroa.
Kylät.
Alavalli, Hirvijärvi, Ilvesjoki, Jalasjärvi, Jokipii, Keskikylä, Koskue, Luopajärvi, Sikakylä, Taivalmaa ja Ylivalli.


Janakkala.
Janakkala on Kanta-Hämeen maakunnassa sijaitseva kunta, joka kuuluu Hämeenlinnan seutukuntaan. Sen naapurikuntia ovat etelässä Hausjärvi, Loppi ja Riihimäki sekä pohjoisen suunnalla Hämeenlinna. Kunta sijaitsee varsin keskeisellä paikalla Helsingin ja Tampereen yhdistävän valtatie 3:n ja pääradan varrella. Hämeenlinnan kaupunkitaajama sijaitsee kunnan pohjoispuolella.
Janakkalan taajamat ovat Turenki, Tervakoski, Leppäkoski ja kirkonkylä, jonka nimi on "Tarinmaa".
Nimestä.
Janakkalan nimestä ollaan tutkijoiden keskuudessa hyvin erimielisiä. Eräs yleisimmistä kansanetymologioista esittää nimen tarkoittavan "janakalaa" eli monnia. Näin viitataan mahdollisesti kunnan vesistöissä olleeseen monnikantaan, ja muun muassa Kernaalanjärvestä saatu suuri monni on nykyisin sijoitettuna Hämeenlinnan lyseon luonnontieteellisiin kokoelmiin.
Janakkalan kirkkoherra Emanuel Foenander puolestaan arveli 1700-luvun puolivälissä Turun tuomiokapitulille toimittamassaan pitäjäkuvauksessa, että seurakunnan nimi tulee sanasta "janhus". Kirkkoherran mukaan sanaa käytettiin vielä monin paikoin ja se tarkoittaa havupuun pihkaa eli tervaa tai puun tervaista paikkaa. Seurakunnan nimi olisi näin "Janhackala", joka tarkoittaisi tervaspuun hakkuupaikkaa tai yleensä tervaksien hakkaamispaikkaa. Kirkkoherran mukaan h-kirjain olisi vain pudonnut käytössä pois.
Uudemman tulkinnan mukaan nimistötutkija Petri Hiltunen arvelee nimen selvittämisen olevan hieman hankalaa. Kuitenkin mikäli kristinuskon tulo Saksaan voidaan ajoittaa noin 300-luvulle, niin todennäköisesti kyseessä on kristillisperäinen miehen nimi "Jahneke". Tällöin joku saapuneen ryhmän jäsenistä olisi asettunut Janakkalan alueelle ehkäpä pysyvästi. Kyseisessä kirjoituksessa Hiltunen käsittelee hyvinkin laajasti Hämeen alueen nimistöä.
Vaakuna.
Janakkalan vaakunan on suunnitellut taiteilija Onni Oja vuonna 1950. Vaakunakilpi on jaettu kahteen osaan sakarakorolla, joka muistuttaa linnoituksen harjaa. Koron syvennykset ovat muurin harjan ampuma- ja tähystysaukkoja. Aihe viittaa Hakoisten linnavuoreen. Voidaan kuvitella, että vaakunan irvistävän ilveksen pää on aikoinaan ollut kiinnitettynä linnoituksen punatiilisen muurin seinään varoitukseksi viholliselle. Vaakunan yläosassa pakanuuden nuolet taistelevat uuden uskonnon tunnusmerkkiä, ristiä vastaan.
Maantiede.
Janakkala sijaitsee Vanajaveden vesistön yläjuoksulla. Kunnan alueella sijaitseva Kernaalanjärvi toimii alueen keskeisenä vesistöjen kerääjänä ja siihen laskevat vesistöt Lammin, Lopen ja Rengon sekä osin myös Hattulan ja Kalvolan alueilta. Tämä Salpausselän pohjoispuolisen alueen vedet kokoava Kernaalanjärvi laskee Hiidenjokea pitkin Vanajaveteen.
Toinen maisemaa hallitseva piirre ovat harjumuodostumat. Salpausselän reunamuodostumaan yhtyvät luode–kaakko-suuntaiset harjut lisäävät korkeuseroja alueella. Janakkalaan on syntynyt jopa tieverkostoa harjujen rinteille muotoutuneista poluista. Tunnettuja harjumuodostuman huippuja ovat muun muassa Annakantorni ja Kiianlinna.
Vanajaveden yläjuoksu on ollut vehmasta viljelysaluetta ja asutettuna varhaisista ajoita lähtien; myös ilmastollisesti se on ollut suotuisaa. Maaperä tasangoilla on hedelmällistä ja hyvää viljanviljelyyn. Laajat peltoalueet ovat olleet omiaan muokkaamaan alueen yhteiskunnallisia rakenteita, josta osoituksena on alueen kartanokulttuuri.
Maantieteellinen erikoisuus Janakkalassa on sen jakautuminen kahteen eri suuntanumeroalueeseen. Kunnan pohjoisosa kuuluu Hämeen teleliikennealueeseen (03), kun taas eteläosat kuuluvat Uudenmaan teleliikennealueeseen (019). Kunnan sisäisiä puheluita varten on olemassa erillinen suuntanumero, jolloin kaukopuhelumaksua ei tarvitse maksaa, kertoo Janakkalan kunnan kotisivut.
Kunnan tunnukset.
Ilves on Kanta-Hämeelle tyypillinen suuri kissapeto, mutta se esiintyy kunnan alueella nykyisin hyvin harvinaisena. Janakkala on valinnut ilveksen nimikkoeläimekseen, koska se on jo pitkään ollut symbolina kunnan vaakunassa.
Kunnan toinen tunnus on hämeenkylmänkukka (latinaksi "Pulsatilla patens" tai "Anemone patens"). Hämeenkylmänkukka on uhanalainen ja luonnonsuojelulain nojalla rauhoitettu kasvi. Se on tyypillinen Kanta-Hämeen alueella ja viihtyy hyvin Janakkalassa maisemaa hallitsevilla hiekkaharjuilla. Kunta on halunnut edistää hämeenkylmänkukan säilymistä valitsemalla sen nimikkokukakseen.
Esihistoriaa.
Vanajaveden laaksossa ja sen yläjuoksulla on ollut asutusta jo esihistoriasta saakka. Kivikautinen asutus oli Hämeessä keskittynyt Vanajaveden ja Hauhon reittien sekä niiden laskujokien ja -järvien varsille. Todennäköisesti tämä asutus on tullut suoraan etelästä käsin, sillä esimerkiksi Vihdin Hiidenvesi oli aikoinaan merenlahti ja sen kautta pääsi helposti myös Salpausselän toiselle puolelle. Kampakeraamisen asutuksen aikana 5000-luvulta eaa. lähtien harjoitettiin metsästystä ja kalastusta, mutta ei välttämättä viljelty maata tai hoidettu karjaa Nuorakeraaminen kulttuuri (noin 3200–2500 eaa.) toi Hämeeseen ehkä uutta, kielellisesti indoeurooppalaista väestöä.
Rautakauden aikana asutus oli jo levinnyt hieman laajemmalle, ja ehkä jo tuolloin syntyi maantieyhteys Hämeen ja Varsinais-Suomen rannikon välille. Tätä yhteyttä on myöhemmin alettu kutsua Hämeen Härkätieksi ja sen toinen pää oli aluksi Halikonlahdella. Asukkaiden turvapaikoiksi ovat viimeistään rautakaudella muodostuneet linnavuoret, joista Janakkalan alueella kaksi keskeisintä ovat Hakoisten linnavuori ja Unikonlinna. Rautakauden merkittävin esinelöytö on tehty Kernaalan kylästä, josta löytyi muiden esineiden ohessa ainutlaatuinen, seitsemänkertainen rintaketju. Se on ilmeisesti ollut todella varakkaan hämäläistalon emännän omaisuutta.
Keskiaika.
Kristinuskon virallisen tulemisen myötä järjestettiin kristillinen elämä myös Hämeessä. Aluksi Janakkala kuului niin sanottuun "Suur-Vanajaan", jonka alue käsitti myös Hausjärven ja Lopen pitäjät sekä pohjoisen osan Nurmijärvestä. V. Kerkkosen mukaan Janakkalan kirkkopitäjä on syntynyt noin vuoden 1300 vaiheilla, mutta hallintopitäjänä Janakkala on huomattavasti tätä nuorempi.
Varhaisin Janakkalaa koskeva kirjallinen dokumentti on vuodelta 1341. Kyseessä on Bo Joninpojan tuomio, jonka sanotaan olevan kirjoitettu Janakkalassa. Tämän jälkeen pitäjä ja pitäjäläiset esiintyvät yhä useammin asiakirjoissa. Hakoisten linnavuori oli myös keskiajan alussa merkittävä tukikohta.
Todennäköisesti tämä Ruotsin voitto siirsi myös Hämeen Härkätien alkupään Halikonlahdelta Turkuun, koska maallinen ja kirkollinen valta pitivät Turkua toimipisteenään.
Kartanot.
Kartanoiden omistajina ovat olleet monet suomalaiset aatelissuvut ja osittain kartanot ovat heidän omistuksessaan vieläkin. Torpparilaitos muodostui 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla aluksi kartanoiden yhteydessä. Janakkalassa myös talonpojilla on ollut merkittävä osuus kunnan rakentamisessa.
Nykyaika.
1860-luvulla säädetyillä kunnallisasetuksilla kunta ja seurakunta erotettiin toisistaan. Tällöin opetus- ja sosiaalitoimi siirtyivät seurakunnilta vasta perustettujen kuntien tehtäviksi. Janakkala on ollut elinvoimainen kunta koko olemassaolonsa ajan ja nykyisinkin sen väkiluku on kasvussa. 1960-luvulla lakkautetun Vanajan kunnan alueista Janakkalaan liitettiin muun muassa laaja Harvialan alue, joka käsitti pääsääntöisesti Harvialan kartanon maita.
Lukiot.
Vuonna 2003 Janakkalassa oli tutkinnon suorittaneita oli 7 360 henkeä. Tästä keskiasteen tutkinnon suorittaneita oli 4 844 henkeä ja korkea-asteen tutkinnon suorittaneita 2 516 henkeä.
Kaksi keskusta.
Kahden taajaman olemassaolo näkyy myös muissa yhteiskunnallisissa palveluissa. Kumpaankin taajamaan on luotu identtiset palvelut, joskin Tervakoskella palvelut ovat Turenkia suppeammat.
Varsinainen terveyskeskus vuodeosastoineen sijaitsee Turengissa, mutta terveysaseman palvelut ovat saatavilla myös Tervakoskella. Molemmissa taajamissa on vanhusten palvelukodit, kirjasto ja päivähoitopalvelut. Vain Tervakoskelta löytyy uimahalli. Kunnan ja valtiot virastot sijaitsevat puolestaan vain Turengissa.
Janakkalan kirkko sijaitsee lähes puolivälissä Turenkia ja Tervakoskea Tarinmaan kylässä, mutta seurakunnan hallinto on keskittynyt Turenkiin. Tervakoskella on vanha puinen kappelirakennus ja sen yhteydessä seurakuntatilat.
Janakkalan uusi kirjasto ja urheiluhalli Turengissa.
Kunnan talous.
Janakkalan taloudessa ovat nähtävissä samat ilmiöt kuin muidenkin kuntien taloudessa ja erityisesti kehittyvien kuntien taloudessa. Janakkalan verotulot eivät vuonna 2005 päätyneet tavoitteeseensa, koska valtio antoi tuloveroon lisää helpotuksia. Toteutettavat investoinnit puolestaan ovat lisänneet kunnan velkaantumisastetta. Vielä vuoden 2003 lopussa Janakkala oli lähes velaton, mutta vuoden 2005 lopussa kunnalla oli noin 12 miljoonaa euroa velkaa. Velkaantumisen arvioitiin kääntyvän laskuun vuonna 2007. Pääsyynä velkaantumisen on ollut laaja investointiohjelma ja kuntayhteistyön ennakoitua suuremmiksi muodostuneet menot.
Yritystoiminta.
Kunnassa erilaisia teollisuus- ja palveluyrityksiä yli 600 toimipaikassa. Myös alkutuotannolla on edelleen merkitystä vanhassa maatalouspitäjässä. Aikoinaan Janakkala oli Suomen edistyksellisimpiä maanviljelyskuntia. Kaupalliset palvelut sijaitsevat kummassakin kuntakeskuksessa, joissa toimii yli sata palveluyritystä ja –yrittäjää. Heistä kolmasosa toimii Tervakoskella ja kaksi kolmasosaa Turengissa.
Työllisyys.
Vuonna 2004 kunnassa oli 714 yritystoimipaikkaa. Vuonna 2002 maatiloja oli 342; näillä oli 13 151 hehtaaria peltoa ja 12 321 hehtaaria metsää.
Matkailu.
Janakkan huomattavat historialliset nähtävyydet ovat keskiaikainen kivikirkko, Hakoisten linnavuori ja Kuumolan kartano. Tunnetun näyttelijä Ida Aalbergin syntymäkoti sijaitsee Leppäkoskella. Kunnan tunnetuimmat matkailukohteet ovat Puuhamaa ja Kalpalinnan hiihtokeskus.
Tunnettuja janakkalalaisia.
Lisäksi Janakkalasta on kotoisin SinKing-niminen thrash metal -yhtye.


Jokioinen.
Jokioinen () on Suomen kunta, joka sijaitsee Kanta-Hämeen maakunnassa suunnilleen keskellä Helsingin, Turun ja Tampereen muodostamaa kolmiota. Kunnassa asuu henkilöä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä.
Jokioisista itään on Forssan kaupunki, jonka keskustaan on matkaa noin 9 km. Muita naapurikuntia ovat Tammela, Somero, Ypäjä ja Humppila.
Maantiede.
Jokioinen on osa Forssan seutukuntaa ja työssäkäyntialuetta ja luetaan perinteisesti myös osaksi Lounais-Hämettä yhdessä Forssan seutukunnan kuntien ja näihin pohjoisessa ja etelässä rajoittuvien Urjalan ja Someron kanssa.
Luonnonympäristöltään Jokioinen on vähäjärvistä viljelymaisemaa, jota hallitsevat laajat, pelloksi raivatut savikot ja paikoin näiden väliin jäävät kalliosydämiset moreeniselänteet. Noin puolet Jokioisten pinta-alasta on metsää ja puolet peltoa. Kunnan keskiosissa vaihtelua maisemaan tuo Humppilasta Tammelaan jatkuva harjujakso, johon Jokioisissa kuuluu Kirmunharju Rehtijärven rannalla.
Jokioisten keskeisin vesistö on kunnan ja sen keskustaajaman halki virtaava Loimijoki. Pienempiä vesiä ovat Loimijokeen pohjoisesta laskeva Jänhijoki ja siihen laskeva Rehtijärvi. Etelästä Loimijokeen laskee Tammelan Torronsuosta alkunsa saava Haapajoki, jonka valuma-alueella ei ole järviä. Pohjoisessa Jokioisten ja Forssan rajajokena virtaa Forssan Koijärvestä alkunsa saava Loimijoen sivujoki Kojonjoki, joka laskee Loimijokeen Alastarolla Loimaalla. Toinen Jokioisten järvistä on Kojonjokeen laskeva Kiipunjärvi Kiipun kylässä Jokioisten ja Humppilan rajalla.
Historia.
Pysyvä asutus vakiintui Jokioisilla 1300-luvulla. Asukkaat Jokioisille tulivat todennäköisesti Loimijoen kautta Satakunnasta. Tiivis kyläasutus syntyi vasta 1500-luvulla sarkajaon tullessa alueelle. Tyypillinen jokioislainen kylä oli rakennettu joenvarsisavikolle, peltojen viereen hiukan ylävälle maalle.
Jokioisten historia liittyy kiinteästi Jokioisten kartanon historiaan. Jokioisten ensimmäinen läänitys tapahtui 11.8.1565, jolloin Erik XIV lahjoitti Klaus Hornille Jokioisten neljänneskunnan veroineen. Kartanon kasvaessa alueesta tuli lopulta pinta-alaltaan Suomen suurin läänitys, Jokilääni.
1700-luvun lopulla Jokioisten kartanoa hoiti Gustaf von Willebrand, joka myöhemmin myös lunasti kartanon itselleen. Hänen aikanaan kartano sai nykyisen päärakennuksensa ja hän myös aloitti Jokioisten teollistamisen perustamalla Jokioisiin verkatehtaan vuonna 1796. Vuonna 1804 hän perusti Jokioisiin kankirautapajan. Ruotsalainen tehtailija Axel Wilhelm Wahren vuokrasi verkatehtaan 1830-luvulla ja uudisti sen perinpohjin. Wahren ehti olla Jokioisilla vain kymmenkunta vuotta. Hän riitautui kartanon kanssa ja siirtyi Loimijokivartta yläjuoksulle päin, Forssaan.
Eri vaiheiden ja omistussuhteiden jälkeen Jokioisten kartano tuli vuonna 1907 Suomen rikkaimman miehen, Alfred Kordelinin omistukseen. Kordelin murhattiin Mommilassa marraskuussa 1917. Koska Kordelinilla ei ollut perillisiä, kartano siirtyi valtion omistukseen Sisällissodan jälkeen elokuussa 1918 ja se oli edelleen yksi Suomen suurimmista tiloista käsittäen yli 32 000 hehtaaria.
1920-luvun alussa kartanon siirryttyä valtion haltuun Jokioisilla toimitettiin mittava maareformi, jolla torpparit, lampuotit, mäkitupalaiset, sukuoikeus- ja verorälssitilat saivat maansa omistukseensa. Kauppakirjojen allekirjoittaminen Jokioisten kartanossa 3.1.1921 oli mieleenpainuva tilaisuus: tuolloin päättyi miespolvia kestänyt ja lukemattomat kiistat aiheuttanut Jokiläänin tilallisten alustalaiskausi.
Jokioisten kartanon mailla sijainneessa torpassa syntyi Suomen huomattavimpiin naispoliitikoihin kuuluva Miina Sillanpää. Hänen syntymäkotinsa paikalla on muistokivi.
Elinkeinot.
Jokioisten elinkeinorakenne jakautuu palveluihin (64,9 %), jalostukseen (23,3 %) ja maa- metsätalouteen (9,6 %).
Kylät.
Haapaniemi, Jokioinen, Jänhijoki, Kiipu, Lammi, Latovainio, Minkiö, Minkiön asema, Niemi, Ojainen, Pellilä, Rehtijärvi, Saari, Vaulammi
Koulutus.
Jokioisilla on useita kouluja kuten ala-asteet: Miinan koulu (ent. Keskustan ala-aste), Kiipun koulu, Kuuman koulu, Vaulammin koulu ja Kalakosken koulu. Yläasteita on vain yksi, jonne kaikkien koulujen oppilaat yhdistetään, se on Paanan koulu (entinen Jokioisten yläaste, aiemmin Jokioisten-Humppilan yläaste). Osaa Jokioisten ala-asteista ollaan lakkauttamassa. Kiipun koulu on jo lakkautettu ja Paanan koulun remontin jälkeen osa ala-asteikäisistä siirretään Paanan koululle, ja Kalakosken sekä Vaulammin koulut lakkautetaan. Tulevaisuudessa Jokioisilla palvelevat kouluina enää Kuuman koulu ja keskustassa Miinan sekä Paanan koulut.


Jomala.
Jomala [jummala] on Suomen kunta, joka sijaitsee Ahvenanmaan maakunnassa. Jomalassa oli asukasta. Jomalan pinta-ala oli  km², josta  km² on maata,  km² sisävesiä ja loput  km² merta. Jomalan naapurikunnat ovat Finström, Hammarland, Lemland, Lumparland, Maarianhamina ja Sund. Asukasluvultaan Jomala on Maarianhaminan jälkeen Ahvenanmaan suurin kunta. Myös maapinta-alaltaan Jomala on Ahvenanmaan toiseksi suurin; sitä laajempi on vain Saltvik.
Yleistä.
Jomala sijaitsee Ahvenanmantereen eteläosassa. Kunta on yksikielisesti ruotsinkielinen ja  prosenttia sen asukkaista puhuu äidinkielenään ruotsia. Kunnan vaakunan on suunnitellut Matts Dreijer ja se on vahvistettu vuonna 1952.
Jomalan asutus jakautuu melko tasaisesti kunnan alueelle, ainoastaan lännessä ja pohjoisessa on harvemmin asutettua metsäseutua. Suurimmat asutuskeskittymät ovat Maarianhaminan rajan tuntumassa ja kirkon ympäristössä. Suurehkoja kyliä ovat Önningeby, Ytterby, Gölby ja Gottby. Kunnan alueella on kaksi ala-asteen käsittävää peruskoulua kirkonkylässä ja Södersundassa sekä koko eteläisen Ahvenanmaan kuntien (pl. Maarianhamina) yhteinen yläasteen koulu kirkonkylässä.
Jomalassa toimivat Ahvenanmaan maatalousoppilaitos ja osuusmeijeri. Yhdessä Finströmin ja Saltvikin kanssa Jomala muodostaa Ahvenanmaan tärkeimmän maatalousalueen.
Liikenne.
Jomalan alueella kulkee kolme Ahvenanmaan päätietä, päätie 1 Eckeröhön, päätie 2 Sundin Prästöhön ja päätie 3 Lumparlandin Långnäsiin. Lisäksi Jomalasta alkaa tie 40 Hammarlandiin. Jomalasta kulkee n. 15 linja-autovuoroa joka arkipäivä Maarianhaminaan.
Jomalan eteläosassa sijaitsee Maarianhaminan lentoasema ja sen vieressä on Ahvenanmaan postikeskus.
Luonto.
Jomalan alueella maasto on tasaista ja korkeuserot ovat melko vähäisiä. Kasvilajisto on ravinteikkaan maaperän ansiosta runsas. Korkein maastonkohta on kirkosta noin kilometrin etelään sijaitseva Kasberg, jonka huippu ulottuu 72 metrin korkeuteen merenpinnasta. Useimmat lehdot on raivattu pelloiksi, mutta lehtometsiä, joissa monet jalot lehtipuut – tammi, saarni, jalava, vaahtera ja pähkinäpensas – kasvavat luonnonvaraisina, on paikoitellen säilynyt.
Historiaa.
Jomalan seutu on melko alavaa ja se oli vielä kivikaudella suureksi osaksi veden peitossa, mutta aikaa myöten maa kohosi niin, että jo niin sanotun kampakeraamisen ajan lopulla kunnan ylänköalueet olivat kuivana maana, jolla oli tilapäistä asutusta. Pysyvää asutusta alkoi syntyä 500-luvulla ajanlaskun alun jälkeen Ruotsista käsin, minkä osoittavat kunnan alueelta löydetyt kalmistot.
Jomalan kivikirkko lienee vanhin kaikista Suomen keskiaikaisista kivikirkoista. Tohtori Markus Hiekkasen mukaan se on rakennettu vuosina 1275–1290. Kirkko on omistettu Pyhälle Olaville, joka on kuvattuna Jomalan vaakunassa. Huomattavan korkea torni oli aikanaan merenkulkijoiden maamerkkinä.
Jomalan pohjoisosassa sijaitsee muutaman kilometrin osuus Ahvenanmaan halki kulkeneesta niin kutsutusta Suuresta Postitiestä.
Maarianhaminan kaupunki perustettiin siihen saakka Jomalaan kuuluneelle alueelle vuonna 1861. Maarianhaminan seurakunta erotettiin Jomalasta vuonna 1905.
Useimmista muista Ahvenanmaan kunnista poiketen Jomalan väkiluku kasvoi miltei koko 1900-luvun ajan. Vuoden 1960 väestönlaskennan mukaan kunnassa oli 1 945 asukasta. Vuoden 1961 alussa tehty alueliitos, jossa noin kuuden neliökilometrin alue siirrettiin Jomalasta Maarianhaminaan, vähensi väkilukua tilapäisesti, mutta vuonna 1970 asukasluku oli taas noussut 1 969:ään. Vuoden 1985 lopussa asukkaita oli 2  853 ja vuoden 2001 alussa jo 3 328.
Nähtävyyksiä.
Jomalassa sijaitsee Victor Westerholmin Önningebyn taiteilijasiirtokunta. Kunnan länsiosassa lähellä Gottbyn kylää sijaitsee Ramsholmenin lehtoniitty, joka on rauhoitettu luonnonsuojelualueeksi jo vuonna 1925. Kaakossa Lemlandin rajalla on vuonna 1882 valmistunut Lemströmin kanava, joka yhdistää Lumparnin selän Maarianhaminan itäpuoliseen Slemmernin selkään. Ingbyn kylässä on Jettbölen kivikautinen asuinpaikka.
Jomalan nimestä.
Varsinkin uudemmassa nimistöntutkimuksessa on viitattu suomen kielen sanaan "jumala". Se on voinut merkitä jonkinlaista (jumalan)kuvaa, jolla on merkitty suojaisaa satamapaikkaa mahdollisesti nykyisen Jomalvikenin luona. Kunnan nimi juontuisi siis perimmältään suomenkielisestä lahdennimestä "Jumalanlaksi".
Kylät.
Andersböle, Björsby, Buskböle, Dalkarby, Djurvik, Gottby, Gölby, Hammarudda, Hinderböle, Ingby, Jomalaby, Karrböle, Kila, Kungsöby, Möckelby, Möckelö, Norrsunda, Rasmansböle, Ringsböle, Sviby, Södersunda, Torp, Ulvsby, Vargsunda, Västansunda, Västerkalmar, Ytterby, Ytternäs, Ödanböle, Önningeby, Österkalmar, Överby.


Joroinen.
Joroinen () on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Savon maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Kunnanjohtaja on Tenho Hotarinen.
Joroisten naapurikuntia ovat Juva, Leppävirta, Pieksämäki, Rantasalmi ja Varkaus.
Joroinen on tunnettu lukuisista kartanoistaan, kuten Järvikylän, Koskenhovin ja Frugårdin kartanot. Paikkakuntaa kutsutaankin usein "Savon Pariisiksi", sillä kartanoiden väki muodosti aikoinaan oman seurapiirinsä, jossa puhuttu kieli oli usein ranska.
Varkauden lentoasema sijaitsee aivan Joroisten kuntakeskuksen vieressä.


Joutsa.
Joutsa on Suomen kunta, joka sijaitsee valtatie 4:n varressa Keski-Suomen maakunnassa. Joutsa kuuluu Hartolan, Sysmän, Pertunmaan, Heinolan ja Luhangan ohella myös Itä-Hämeeseen. Kunnassa asuu noin {formatnum: } henkeä, ja sen lähimmät kaupungit ovat Jyväskylä, Lahti, Heinola ja Mikkeli. Ylintä päätöksentekovaltaa käyttää Joutsan kunnanvaltuusto.
Joutsan naapurikuntia ovat Hartola, Hirvensalmi, Jyväskylä, Kangasniemi, Luhanka, Pertunmaa ja Toivakka. Selänpohjan ja Kivisuon alueella sijaitsee vuonna 2003 perustettu Leivonmäen kansallispuisto. Puiston tyypillistä maisemaa ovat suot, rannat ja harjumetsät.
Leivonmäki liitettiin Joutsaan 1. tammikuuta 2008. Joutsan ja Leivonmäen valtuustot hyväksyivät liitoksen 26. maaliskuuta 2007. Valtioneuvosto vahvisti päätöksen 14. kesäkuuta 2007.
Kulttuuri.
Joutsa on tunnettu heinäkuun toisena viikonloppuna järjestettävästä vuosittaisesta kesätapahtumastaan, Joutsan Joutopäivistä. Myös hiihtoseura Joutsan Pommi on ollut paljon esillä kilpailumenestyksensä ansiosta, mutta myös hiihtotiimiin liittyneiden epäselvyyksien vuoksi.
Joutsassa sekä naapurikunnassa Luhangassa ilmestyy paikallislehti Joutsan Seutu.
Sahtikulttuuri on Joutsassa vahva. Joutsan Sahti on teollisesti valmistettu perinnejuoma. Tämän lisäksi yksityishenkilöt valmistavat sahtia edelleen myös kyläkunnilla.
Kylät.
Angesselkä, Etu-Ikola, Hankaa, Havumäki, Joutsa, Kivisuo, Kälä, Laitjärvi, Lapinkylä, Leivonmäki, Marjotaipale, Martinkylä, Mieskonmäki, Niemistenkylä, Pajumäki, Pappinen, Pylsy, Pärnämäki, Ruokoranta, Ruorasmäki, Rutalahti, Savenaho, Selänpohja, Taka-Ikola, Tammilahti, Tolvasniemi, Uimaniemi, Vallaspelto, Vähä-Joutsa ja Vehmaa
Valtuusto.
Vuonna 2008 Joutsan kunnanvaltuustona toimi Joutsan ja Leivonmäen kuntien yhteisvaltuusto, jossa oli 44 jäsentä. Vuoden 2008 kuntavaaleissa valtuustoon valittiin jälleen lakisääteiset 27 jäsentä.
Liikenne.
Linja-autojen kaukoliikenteen pikavuoroilla Joutsasta pääsee ilman autonvaihtoa Helsinkiin, Jyväskylään, Ouluun, Rovaniemelle, Pieksämäelle, Kouvolaan, Kotkaan, Sysmään ja Asikkalaan. Vakiovuorolla pääsee suoraan myös Mikkeliin.
Joutsan keskustaajaman lähin rautatieasema sijaitsee noin 60 kilometrin päässä Mäntyharjulla, ja Leivonmäeltä on lähimmälle rautatieasemalle matkaa noin 40 kilometriä Laukaan Lievestuoreelle.
Lähimmälle lentoasemille kertyy Joutsasta matkaa noin 85 kilometriä Jyväskylään, ja Vantaalle on etäisyyttä noin 190 kilometriä. Mikkelin lentoasema ilman säännöllistä matkustajaliikennettä sijoittuu noin 80 kilometrin päähän.


Joutseno.
Joutseno on yksi Lappeenrannan taajamista sekä entinen Suomen kaupunki. Se sijaitsee Etelä-Karjalan maakunnassa Etelä-Suomen läänissä. Lakkauttamishetkellä kaupungissa oli asukasta, ja sen pinta-ala oli neliökilometriä, josta neliökilometriä oli vesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta neliökilometrillä.
Joutsenosta tuli kaupunki vuonna 2005. Joutseno ja Lappeenranta yhdistyivät Lappeenrannan kaupungiksi vuoden 2009 alussa. Muita rajanaapureita olivat Taipalsaari, Ruokolahti ja Imatra sekä Venäjä, jonka kanssa sillä oli 9 kilometriä yhteistä rajaa.
Kaupungin tunnuslause oli ”Tee se Joutsenossa – Saimaan kaupungissa”.
Historia.
Huusniemen, Mietinsaaren ja Saarenojan kivikautisilla asuinpaikoilla tehtyjen tutkimuksien mukaan Joutsenon alueella on ollut asutusta 4000-luvulta eaa. lähtien, Saarenojalla jo 8000-luvulta eaa. Joutsenon pitäjä perustettiin vuonna 1639 Taipalsaaresta erottamalla. Myöhemmin siihen liitettiin vielä alueita Lappeen, Jääsken ja Ruokolahden pitäjistä. Kunta Joutsenosta tuli vuonna 1870 ja kaupungiksi se muuttui vuoden 2005 alussa.
Vuonna 1948 Joutsenoon liitettiin osia entisestä Jääsken kunnasta, jonka pääosa luovutettiin Neuvostoliitolle talvisodan jälkeen.
Kuntaliitos.
Joutsenon ja Lappeenrannan kaupungit aloittivat vuoden 2005 lopussa neuvottelut kaupunkien yhteistyön syventämisestä ja mahdollisesta kuntaliitoksesta. Tammikuussa 2006 kaupunginhallitukset perustivat yhteistyötoimikunnan selvittämään yhteistyö- ja kuntaliitosmahdollisuuksia, ja syyskuussa 2007 kaupunginhallitukset hyväksyivät toimikunnan laatiman yhdistysmisopimusluonnoksen.
Kaupunginvaltuustot äänestivät yhdistymisestä 17. joulukuuta 2007. Joutsenossa äänet jakautuivat 26–9 yhdistymistä kannattavien hyväksi, Lappeenrannassa oltiin yksimielisiä yhdistymisestä. Yhdistyminen toteutettiin liittämällä Joutseno Lappeenrantaan vuoden 2009 alussa. Kaupungin nimeksi tuli Lappeenranta ja vaakunaksi Lappeenrannan vaakuna. Joutsenossa aikaisemmin syksyllä järjestetyssä neuvoa antavassa kansanäänestyksessä 73,29 prosenttia äänestäneistä vastusti liitosta.
Joutseno oli mukana myös kariutuneessa Saimaankaupunki-hankkeessa, jonka tavoitteena oli Imatran, Joutsenon, Lappeenrannan ja Rautjärven yhdistäminen yhdeksi kunnaksi.
Talous.
Joutsenossa on merkittävää sellu-, saha-, kemikaali-, muovi- ja terästeollisuutta. Konnunsuon vankilan yhteydessä toimii Etelä-Karjalan suurin luomutila.
Holiday Club Resorts rakentaa Rauhan sairaalan alueelle suurta kylpylähotellia ja matkailukeskusta. Läheisen Tiurun sairaalan tiloissa toimii vastaanottokeskus.
Liikenne.
Joutseno sijaitsee Saimaan rannalla sekä ja Karjalan radan varrella. InterCity- ja Pendolino-junat pysähtyvät Joutsenon rautatieasemalla. Lähin lentoasema on Lappeenrannan lentoasema. Likosenlahdessa on yli 200-paikkainen satama.
Joutsenosta on matkaa Helsinkiin 250 kilometriä ja Pietariin 260 kilometriä.
Kulttuuri.
Joutsenon nähtävyyksiin kuuluu muun muassa Josef Stenbäckin suunnittelema, vuonna 1921 rakennettu Joutsenon kirkko, Etelä-Karjalan automuseo sekä kotiseutumuseona toimiva Joutsenon pitäjäntupa. Kaupungissa ja sen tiloissa on useita kuvanveistäjä ja taidemaalari Reino Puustisen teoksia kuten vuoden 1972 myrskystä muistuttava myrskypatsas pääkirjaston vieressä ja Sana Mobilitas -patsas terveyskeskuksen puistossa. 2000-luvulla kaupunki sai lahjoituksena Aino ja Tuomas von Boehmin taidekokoelman, joka sisältää kymmeniä teoksia.
Kesäkuusta elokuuhun kestävä Joutsenon taidekesä on Kaakkois-Suomen suurin kulttuurin ja taiteen koulutustapahtuma. Elokuussa järjestetään Joutseno-päivät. Kaupungissa järjestettiin Asuntomessut vuonna 1979.
Joutsenossa ilmestyy kerran viikossa samanniminen paikallislehti. Joutsenon vaakunan on suunnittellut heraldikko Gustaf von Numers.
Urheilu.
Joutsenosta on kotoisin perinteikäs vuonna 1914 perustettu urheiluseura Joutsenon Kullervo, jolla on toimintaa hiihdossa, jalkapallossa, suunnistuksessa ja yleisurheilussa. Jalkapallon edustusjoukkue Kultsu FC pelaa Kakkosessa. Vuonna 1915 perustetulla Korven Hongalla on toimintaa yleisurheilussa, suunnistuksessa, salibandyssa ja hiihdossa. Vuonna 1929 perustettu Joutsenon Kataja keskittyy nyrkkeilyyn ja salibandyyn.
Kaupungin pääasiallinen liikuntapaikka on noin puoli kilometriä torista etelään sijaitseva Joutsenon urheilukeskus. Kuuden kilometrin päässä Joutsenon keskustasta sijaitsee Myllymäen laskettelukeskus, jossa on viisi valaistua rinnettä.
Joutsenon liityttyä Lappeenrantaan tuli kuntaliitoksen johdosta päätös jäähallista. Jäähallin rakennus pitäisi saada aluilleen vuonna 2012.
Jäähallin kustannus tulisi maksamaan noin 2,2 miljoonaa euroa.
Kylät.
Ahola, Anola, Arpolahti, Eiskola, Haukilahti, Hyvättilä, Joutseno (Kirkonkylä), Jänhiälä, Karjalaisenkylä, Karsturanta, Kesola, Konnunsuo, Korvenkylä, Kähärilä, Kuurmanpohja, Lampikangas, Leppälä, Lipiälä, Mietinkylä, Nevala, Parjala, Penttilä, Pulp, Pätilä, Rauha, Ravattila, Suokumaa, Tiuruniemi, Tyrminen, Vesikkola.
Koulutus.
Luokat 1–6: Aholan koulu, Keskuskoulu (mukaan lukien Kesolan koulukiinteistö), Korvenkylän koulu, Parjalan koulu, Pulpin koulu, Ravattilan koulu
Muut: Humanistinen ammattikorkeakoulu (Lappeenrannan kampus), Joutsenon kansalaisopisto, Joutsenon opisto, Lappeenrannan musiikkiopisto (Joutsenon toimipiste)


Juankoski.
Juankoski () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnassa. Kaupungissa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2.
Juankosken naapurikunnat ovat Juuka, Kaavi, Kuopio, Nilsiä, Rautavaara ja Tuusniemi.
Juankosken suurimpia työnantajia on märkäviiroja valmistava tehdas. Aiemmin merkittävä työllistäjä oli myös kartonkitehdas, mutta yritys meni konkurssiin vuoden 2008 loppupuolella ja sen toiminta päättyi. Juankoskella toimii Juankosken Yrittäjät, joka on Savon Yrittäjien aluejärjestö.
Kylät.
Akonvesi, Hipanlahti, Jouhteninen (Joutseninen), Muuruvesi (kirkonkylä), Säyneinen (kirkonkylä), Vehkalahti, Västinniemi
Palo- ja pelastuspalvelut.
Juankosken paloasemalla Kauppatiellä sijaitsevat yksiköt. JK11 sammutusauto, JK12 sammutusauto, JK13 säiliöauto, JK171 ensivaste- ja miehistöauto. Juankoskella Niskakosken rannalla on myös Juankosken palokunnan vene JK-V1. Juankoskella on puolivakinainen palokunta.
Ensihoitopalveluja Juankoskella tuottaa Pohjois-Savon Sairaanhoitopiiri, KYS Ensihoitokeskus, joka tuottaa myös Kaavin kunnan ensihoitopalvelun.


Jurva.
Jurva on entinen Suomen kunta, joka sijaitsi Etelä-Pohjanmaahan kuuluvassa Suupohjan seutukunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Sen asukasluku oli ja pinta-ala km², josta km² vesistöjä (31.12.2008). Kunta lakkautui sen yhdistyessä Kurikkaan vuonna 2009. Jurvan naapurikunnat olivat Ilmajoki, Kurikka, Laihia, Maalahti, Närpiö ja Teuva
Sijainti.
Jurvan kirkonkylä sijaitsee noin 25 kilometrin päässä Kurikan keskustasta.
Esihistoria.
Vanhin ihmisasutuksesta kertova löydös on vasarakirvesajalta, noin 1900-1600 e.a.a. Jurvan ainut vasarakirvesajan hautalöytö tehtiin 1920-luvulla ja se sijaitsi Närvijoen alueella. Jurvasta on lisäksi löydetty noin 40 eri kivikauden esinettä, mutta koska kaikki löydöt ovat hajanaisia, voidaan olettaa että kivikaudella Jurvassa ei varsinaista asutusta ole ollut. Löytöjen arvellaan jääneen Jurvaan merellä hylkeenpyynnissä olleilta metsästäjiltä. Rautakaudellakin Jurvassa liikkui lähinnä metsästäjiä, eikä Jurvassa asumiseen ollut edellytyksiäkään sen ollessa vielä suurimmalta osin veden peitteessä. Jurvan arvellaan olleen 1500-luvulle asti Kyrönmaan asukkaiden nautinta-alueita. Kyrönjoen alueen asukkaat kävivät Jurvan seudulla metsästämässä ja kalastamassa.
Jurva osana Laihiaa.
Laihiaan kuuluneen Jurvan alueella ensimmäinen aikakirjoihin merkitty talo on vuodelta 1557 Talson talo. Jurvassa on ollut muutamia taloja 1570-luvulla, mutta asutus on lisääntynyt hitaasti 1800-luvulle asti. Vuosina 1805-1808 Jurvassa tiedettiin olevan 29 taloa ja 831 asukasta.
Vuonna 1863 Jurvaan haluttiin omaa kirkkoa, mutta vielä tuolloin Laihian kirkkoherra myöntyi rakennuttamaan rukoushuonetta. Vuonna 1766 Laihian kirkkoherra Wacklin päätti perustaa Jurvaan oman kappeliseurakunnan. Rukoushuoneen pian käydessä pieneksi päätettiin rakennuttaa Jurvaan oma kirkko, ja se valmistuikin vuosina 1799-1802 Kaappoo Antinpoika Hakolan toimesta.
Sarvijoki liittyi Jurvan kappeliseurakuntaan vuonna 1800, ja 1837 sinne perustettiin oma rukoushuonekunta. Omaksi seurakunnakseen Jurva julistautui vuonna 1859, josta katsotaan Jurvan kunnan itsenäisyyden alkaneen.
Jurvan kunta.
Jurva on vuosien saatossa tullut tunnetuksi huonekaluteollisuudestaan. Jurvassa on ollut tyylihuonekaluteollisuutta 1800-luvulta lähtien, ja vielä nykyäänkin kunnassa sijaitsee noin 30 huonekalualan yritystä. Huonekaluteollisuus on näin ollen työllistänyt historian aikana hyvin myös saha- ja metsäteollisuutta.
Maatalous on ollut aina merkittävä osuus Jurvan elinkeinotoiminnasta ja se onkin saanut runsaasti elintilaa Jurvanjärven ja Tainusjärven kuivattamisen myötä.
Kuivattamisen ansiosta Jurvan alueella sijaitsee nykyisin kaksi järveä, joista toinen on oikeastaan tekoallas.
Jurvan kunta taisteli 2000-luvun alijäämäisen talouden ja muuttotappion kanssa. Kunta ryhtyi radikaaleihin säästötoimiin, mm. lakkauttamalla useita kyläkouluja. Lakkauttamisiin vaikutti toki myös oppilasmäärien pienentyminen sivukylillä.
Lopulta kunnan päättäjät olivat pakotettuja tekemään päätöstä kuntaliitoksesta ensin Ilmajoen kanssa, joka ei johtanut tulokseen, mutta vuoden 2007 viimeisessä valtuuston kokouksessa päädyttiin liittyä Kurikkaan.
Vanha sanonta kuului: "Valita vaan mutta valita Jurvan kuntaan".
Elinkeinoelämää.
Jurva tunnetaan huonekaluteollisuudestaan. Näitä yrityksiä ovat muun muassa E J Hiipakka, Hiipakan Tehtaat, Laitala, Lintula, Peltola ja Hakola. Merkittävä osa Suomessa valmistettavista tyylihuonekaluista valmistetaan Jurvassa.
Jurvan Botniaring on tunnetaan lukuisista rata-autoilukisoistaan. Botniaringiä aiotaan pidentää, jonka jälkeen siitä tulisi Suomen pisin moottorirata.
Jurvaan valmistui helmikuussa 2004 Nikkarikeskus, jonka tarkoitus on kehittää huonekalualaa. Nikkarikeskus on rakennettu pääosin puusta ja se edustaa uusinta muotoilua.
Jurvan kotiseutumuseo on toiminut Haapalan taloalueella vuodesta 1965. Museoesineistön keräys on aloitettu jo vuonna 1934 ja museotoimintaa harjoittava Jurva-Seura ry on perustettu vuonna 1950. Jurvassa toimii myös Nikkari- museo.
Jurvassa, Säläisjärven rannalla toimii leirintäalue "Sälli Camping", joka sijaitsee muutaman kilometrin päässä Jurvan keskustasta Kauhajoen suuntaan.
Jurvan Sanomat on jurvalainen sanomalehti, jolla on pieni levikki pienestä asukasmäärästä johtuen.


Juuka.
Juuka () on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Karjalan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, josta noin 3 200 sen kirkonkylässä ja lähialueilla. Juuan pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Juuka on saaristolain mukainen saaristokunta.
Juuan naapurikunnat ovat Juankoski, Kaavi, Kontiolahti, Lieksa, Nurmes, Polvijärvi ja Rautavaara.
Nimi Juuka tarkoittaa pientä järveä, jonka läpi virtaa joki. Monille juukalaisille on ominaista Savon murre. 1800-luvun lopussa Pohjois-Savolla ja Karjalalla ei ollut huomattavaa rajaa joten asukkaita sekottui naapurikunnista myös Juukaan, ja siten Savon murre levisi myös Pohjois-Karjalan kuntiin.
Vuolukiviteollisuus.
Juuan kunta tunnetaan erityisesti nunnanlahtelaisesta vuolukivilouhoksista ja vuolukiviteollisuudesta.
Vuolukiviteollisuudessa työskentelee noin 590 ihmistä kahdessa yrityksessä Nunnanlahden Uuni Oy:ssä ja Tulikivi Oyj:ssä. Koko paikkakunnalla on teollisuustyöpaikkoja noin 800.
Nunnanlahdessa sijaitsee myös Suomen Kivikeskus ja vuolukivimuseo.
Puu-Juuka.
Juuan kirkonkylän puutaloalue tunnetaan Puu-Juukana. Alueen perintöä ja kehitystä vaalii Puu-Juuka-yhdistys. Puu-Juukaan kuuluu kirkonkylän vanha raitti eli Vanhantie sekä Apteekintie, Kirkkotie ja Rakkaudenkuja. Vanhimmat säilyneet rakennukset ovat 1800-luvun loppupuolelta ja nuorimmat 1960-luvulta. Rakennukset ovat asuin- ja asuinliiketaloja sekä julkisia rakennuksia. Taloissa on mielenkiintoisia yksityiskohtia: frontoneita, koristeellisia ikkunanpuitteita ja räystäskonsoleita. Miljöön kulttuurihistoriallinen arvo muodostuu kokonaisuudesta, kaikista rakennuksista yhdessä. Vikilän-taidetaloissa on eri näyttelyissä mukana taidemaalareita, kuvanveistäjiä, perinnetöiden taitajia, keraamikkoja, lasitaiteilijoita, ikonitaidetta. Myllymuseo sijaitsee Puu-Juuassa Herralankosken partaalla.
Vuonna 2006 ilmestyi ensimmäinen kirja Puu-Juuasta. "Puu-Juuan raitilta" -kirjan on kirjoittanut juukalainen toimittaja Matti Puoskari.
Kylät.
Ahmovaara, Halivaara (Hali), Juuka, Kannas, Kajoo, Kuhnusta, Larinsaari, Matara, Nunnanlahti, Paalasmaa, Petrovaara, Pihlajavaara, Polvela, Raholanvaara (Rahola), Timovaara, Tuopanjoki, Vaikko, Vihtasuo, Vuokko.


Juupajoki.
Juupajoki on Suomen kunta, joka sijaitsee Pirkanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Juupajoen naapurikunnat ovat Jämsä, Mänttä-Vilppula, Orivesi ja Ruovesi.
Historia.
Juupajoen vaakunan on suunnitellut Olof Eriksson ja se on vahvistettu vuonna 1957. Juupajoki muodostettiin Oriveden rukoushuonekunnaksi vuonna 1860 ja erotettiin omaksi kunnakseen vuonna 1904. Juupajoen kirkko on rakennettu vuonna 1838. Korkeakoskella on oma, vuonna 1951 rakennettu kyläkirkko.
Juupajoelle asutettiin viime sotien jälkeen Valkjärven siirtoväkeä.
Liikenne.
Kunnan kautta kulkevat kantatie 58 Orivedeltä Mänttään ja kantatie 66 Orivedeltä Virroille sekä rautatie Orivedeltä Haapamäelle.
Nähtävyydet.
Juupajoen nähtävyyksiin kuuluu 1928 toimintansa lopettanut ja vuonna 1958 museoksi avattu Kallenaution kestikievari kantatie 66:n varrella. Kirjailija Zachris Topelius oli Kallenautiossa aikanaan usein nähty kävijä. Lisäksi Juupajoella on Koskenjalan kenkä- ja nahkamuseo sekä Lylyn Varikolla toimiva Lylyn Viestivarikon Museo.
Juupajoella sijaitsee hiihtokeskus Juupavaara, joka sijaitsee Pirkanmaan ja koko Etelä-Suomen korkeimmalla kohdalla, Venäläisvuorella 232,5 metriä merenpinnan yläpuolella.
Taajamat.
Juupajoella on kolme taajamaa: Korkeakoski, Lyly ja Kopsamo (kirkonkylä), joista Korkeakoski on asukasluvultaan suurin.
Kylät.
Juupajoen kyliä ovat Aakkola, Haavisto, Hirvijärvi, Hoivala, Hulipas, Hyytiälä, Höydes, Kihlala, Kokkila, Kopsamo, Lylyjärvi, Melli, Pirttikangas, Porvola, Pylkki (Pylkinautio), Pärri (Pärrinautio), Sahrajärvi, Sukkila, Voitila.


Juva.
Juva (aik. "Jukainen", vanh. ruots. "Jockas") on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Savon maakunnassa. Kunnassa asuu henkilöä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on sisävesiä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Juvan naapurikuntia ovat Joroinen, Mikkeli, Pieksämäki, Puumala, Rantasalmi ja Sulkava.
Talous.
Juva on leimallisesti maatalouspitäjä, ja kunta on vuosia panostanut erityisesti luomutuotantoon. Juvalla on 362 aktiivimaatilaa. Viljelty peltoala on 8 340 hehtaaria, joista luomutuotannossa on 1 368 hehtaaria. Kunnan maataloustulosta 55 prosenttia tulee maidosta, 29 prosenttia lihasta ja 16 prosenttia kasvituotannosta.
Hatsolassa toimii 1990-luvun alussa aloittanut luomumeijeri, Juvan Luomu Oy. Partalan kartanossa toimi pitkään Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen luomumaatalouden tutkimiseen erikoistunut toimipiste: vuonna 2006 toimipiste siirrettiin Juvalta Mikkelin Karilaan. Juvalla toimi vuoden 2007 loppuun saakka Järvi-Suomen Portin kalkkunateurastamo, ja kunnassa on useita kalkkunankasvattajia.
Kunnan suurin teollinen työnantaja on kirjapaino. Muista teollisuusyrityksistä merkittävimmät ovat tuoresalaatteja käsittelevä ja pakkaava Salico, vaatevalmistaja Jocca ja huonekalutehdas Sisuwood.
Paikallisista asioista kertoo kerran viikossa ilmestyvä "Juvan Lehti", joka on perustettu vuonna 1956.
Juvalla toimii osa Etelä-Savon ammattiopistosta..
Historia.
Juvalla oli asutusta jo kivikaudella, jonka päättyessä seudulla on liikkunut saamelaisia sekä myöhemmin hämäläisiä ja karjalaisia metsästäjiä. Pysyvä asutus on saapunut alun perin Mikkelin suunnalta. Ensimmäiset uudisasukkaat asettuivat Saarijärven rannoille, Länsi-Juvalle jo luultavasti 1200-luvulla. Vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhassa Juva siirtyi Ruotsin valtapiiriin. keskiajalla Juva sai kiinteän, mutta harvan asutuksen. Keskiajalta on muistona myös Remojärven kappelin kalmistoalue.
Juva on Suomen vanhimpia suurpitäjiä. Siitä on myöhemmin erotettu muun muassa Sääminki, Kuopio, Pieksämäki ja Joroinen. Ruotsin vallan ajan perintöä ovat monet kartanot, kuten Askola, Inkilä, Koikkala, Loukio, Partala, Piikkilä ja Vehmaa. Savolaiseen tapaan alueella on harjoitettu kaskiviljelyä 1800-luvun lopulle saakka. Pitäjäseurakunta itsenäistyi Jukainen-nimisenä Suur-Savosta vuonna 1442 Turun piispa Maunu Tavastin toimesta. Kuntamuotoinen hallinto aloitettiin vuonna 1868.
Nähtävyyksiä.
Näkyvin Juvan nähtävyyksistä on Juvan harmaakivikirkko (E. B. Lohrmann, 1863) ja kirkkopuisto, Vanha hautausmaa ja Tuulimylly. Siellä on myös Gottlundin Tupa, jossa K. A. Gottlund perimä­tiedon mukaan laulatti juvalaisia, kun hän keräsi merkittävän määrän runoja ja muuta kansanperinnettä vuosina 1815–16. Tuvan edessä on runonlaulajien muistokivi. Gottlundin kierros on 7 km:n pituinen luonto- ja kulttuurikierros, joka käsittää Juvan kirkonkylän kulttuurihistoriallisia kohteita sekä luonnonnähtävyyksiä.
Muita kunnan nähtävyyksiä ovat muun muassa Koikkalan kyläkirkko (M. Välikangas, 1959), Juvan museo ja Juvan karjalaisten museo, jotka sijaitsevat Partalan kuninkaankartanon rakennuksissa, Juvan museon uusi perusnäyttely puolestaan on "Lehmä ja me". Ruotusotamiehen torppa ja Koskilammen torppa Kuosmalassa kertovat menneiden vuosisatojen elämästä. Nuijasodan muistomerkit Koikkalassa ja Remojärvellä. Rapion Mylly Juvan Paatelassa on Suomen vanhin edelleen toimiva mylly. Rapion Mylly ja Rapion Myllyteatteri ovat Juvan vetovoimaisimpia matkailunähtävyyksiä. Butiken på Landet -kauppa Wehmaan Kartanon vanhassa tallissa on myös nähtävyys, hevosten tilalla on omaperäinen vaatekauppa.
Juvan Hiidenmaalla Enkelinpesäkivi, Kielkallion pyyntikuopat, Kirkkokivet Koikkalanmyllyllä ja Sarkasvuoren kalliomaalaukset kuuluvat Juvan luonnonnähtävyyksiin. Susipuisto Wolf Parkissa nähtävänä koirasusia. Rävykoskella koskikalstusta.
Laskettelukeskus Hasa palvelee talvisaikaan hiihtäjiä ja laskettelijoita. Monitoimihalli Sampola kirkonkylällä. Oravareitti on 57 kilometrin pituinen melontareitti Juvalta Sulkavalle. Paikkakunnalla on leirintä­alue Juva Camping. Vihreän Kullan retkeilyreitti kulkee Juvan, Sulkavan, Ranta­salmen, Joroisten ja Puumalan alueella, ja siellä on 500 kilometriä patikointireittejä, talvella hiihtolatuja.
Juvalla toimivat urheiluseurat ovat Juvan Naisvoimistelijat, Juvan Urheilijat, Juvan Ampujat ja Juvan nuorisopesis (JuNu), joka pelaa Sinisellä Laguunilla, Suomen ainoalla sinisellä hiekkatekonurmialustaisella pesäpallokentällä.
Liikenne.
Valtatie 5 ohittaa Juvan kirkonkylän vain muutaman kilometrin päässä. Siellä siitä erkanee Savonlinnaan ja edelleen Parikkalaan johtava valtatie 14, joka kulkee Juvan kirkonkylän läpi.
Linja-autoasema sijaitsee Juvan kirkonkylässä. Sieltä pääsee pikavuoroilla suoraan Helsinkiin, Kuopioon, Savonlinnaan, Joensuuhun, Kajaaniin ja Ouluun. Juvan pikavuoropysäkkejä ovat valtatie 5:llä Vehmaan tienhaara sekä Loukion ja Inkilän tienhaara ja valtatie 14:lla Paatela. Helsingin, Kuopion ja Oulun välillä liikennöi päivittäin molempiin suuntiin yöpikavuoro, joka pysähtyy Juvan kirkonkylän sijasta Vehmaan tienhaarassa. Viikonloppuisin Helsingistä Savonlinnaan liikennöi kaksi yöpikavuoroa Juvan kirkonkylän kautta.
Lähimmät rautatieasemat sijaitsevat noin 40 kilometrin päässä Mikkelissä ja 50 kilometrin päässä Mikkelin Haukivuoressa.
Lähin lentoasema on noin 30 kilometrin päässä Joroisissa sijaitseva Varkauden lentoasema.
Seutukunta.
Juva oli ennen vuotta 2009 Juvan seutukunnassa Rantasalmen, Joroisten ja Puumalan kanssa.
Vuoden alussa Juva, Joroinen ja Rantasalmi liitettiin Pieksämäen seutukuntaan, sillä Pieksämäki ei voinut yksin muodostaa seutukuntaa. Tuolloin Puumala liitettiin Mikkelin seutukuntaan.
Tapahtumia.
Metsäkansan Karkelot (aiemmin Lampaanpolska), Marraspijot, Juva Gospel, Juvan Rullat, Rapion myllyteatteri, Juvan ravit, Latotanssit, Kesäillanmusiikki-konsertit, Elomarkkinat, Herneensyönnin SM-kisat, Hyötyyn Vattukarnevaalit, Pesäpallo-ottelut, Leka-Cup ja Juvan mestaruuspilkkikisat.
Kyliä.
Ahola, Auvila, Haikarila, Hampunjoki, Hatsola, Hietajärvi, Hyötyy, Hännilä, Härkälä, Inkilä, Järvenpää, Kaihunmäki, Kaislajärvi, Kangas, Kankaankylä, Kaskii, Kettula, Kiiskilä, Kiiskilänniemi, Kilpola, Kirkonkylä, Koikkala, Kuosmala, Lauteala, Leskelä, Maarala, Maivala, Murtoinen, Mustola, Mäköis, Männynmäki, Narila, Nuutilanmäki, Näärinki, Ollikkala, Paatela, Pakinmaa, Pekurila, Poikola, Pulkkila, Purhola, Rantuu, Remojärvi, Ronkala, Soiniemi, Sopala, Summala, Suurniemi, Taipale, Teivaa, Toivio, Tuhkala, Turakkala, Vehmaa, Vuorenmaa, Vuorilahti.


Kilju.
Kiljun valmistamiseen käytettyjä välineitä sekä pullo kirkastamatonta kiljua.
Kilju on kotitekoisesti pääosin vedestä, sokerista ja hiivasta valmistettu alkoholijuoma.
Kiljun valmistaminen.
Kilju valmistetaan yleensä muovisangossa, jonka tilavuus vaihtelee yleisimmin viiden ja kolmenkymmenen litran välillä. Toinen yleinen käyntiastia on 1,5–2 litran virvoitusjuomapullo, joka läpinäkyvyysominaisuutensa ansiosta antaa hyvän kuvan kiljun käymistilasta. Aikaisemmin maaseudulla kiljua on käytetty muurahaiskeossa kesäaikaan, sillä muurahaiskeon lämpötilan uskottiin olevan hyvä kiljussa tapahtuvalle alkoholikäymiselle. Kilju voidaan maustaa erilaisilla mehuilla tai esansseilla. Kiljun valmistaminen on Suomessa laitonta, ellei siihen käymisvaiheessa lisätä riittävästi marjoja, hedelmiä tai viljatuotteita, mikä lakiteknisesti tekee tuotteesta viiniä tai olutta.
Kilju pilaantuu sahdin tavoin melko nopeasti.


Jyväskylän maalaiskunta.
Maalaiskunnan kunnantalo sijaitsi Jyväskylän kaupungin puolella
Jyväskylän maalaiskunta (), virallisissa yhteyksissä lyhennettynä Jyväskylän mlk, oli Suomen kunta, joka sijaitsi Keski-Suomen maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä.
Kunta jakaantui vuoden 1965 alueliitoksen jälkeen Jyväskylän kaupungin kohdalla kahteen toisistaan lähes erilliseen lohkoon. Sen väkiluku kasvoi nopeasti, 2000-luvulla monena vuonna nopeammin kuin Jyväskylän kaupungin. Vuonna 2008 kaupunki kuitenkin kasvoi nopeammin.
Jyväskylän maalaiskunnan naapurikunnat olivat Jyväskylä, Korpilahti, Laukaa, Muurame, Petäjävesi, Toivakka ja Uurainen.
Jyväskylän maalaiskunta, Korpilahti ja Jyväskylä muodostivat 1.1.2009 lukien uuden kunnan, jonka nimeksi tuli Jyväskylä. Aikaisemmin Jyväskylän maalaiskunnasta oli liitetty useita alueita Jyväskylän kaupunkiin. Suurimmat näistä liitoksista tapahtuivat vuosina 1941 ja 1965. Pienempiä liitoksia tapahtui ainakin 1914, 1948, 1968 tai 1967, 1978 ja 1990. Kaupungin ja maalaiskunnan yhdistämisestä päätettiin 18.2.2008, ja tällöin perustettuun uuteen Jyväskylän kaupunkiin liittyi samalla myös Korpilahden kunta. Liitoksista enemmän artikkelin Jyväskylä osiossa "Alueliitokset".
Ylintä päätöksentekovaltaa Jyväskylän maalaiskunnassa käytti Jyväskylän maalaiskunnan kunnanvaltuusto.
Nimi.
Jyväskylän maalaiskunta oli viimeinen Suomen kunta, joka käytti nimessään maalaiskunta-sanaa. Tässä mielessä kunnan nimellä oli historiallistakin arvoa. Kuntia, jotka ovat aikaisemmin käyttäneet nimessään sanaa maalaiskunta, on edelleen olemassa, kuten Keminmaa (ent. Kemin maalaiskunta) ja Vantaa (ent. Helsingin maalaiskunta). Enimmillään maalaiskunta-nimisiä kuntia on ollut yli 30.
Historia.
Jyväskylän maalaiskunta oli osa ensin Hämeen lääniä ja vuoden 1775 jälkeen Vaasan lääniä, kunnes Keski-Suomen lääni vuonna 1960 perustettiin. Vuodesta 1997 vuoteen 2009 kunta kuului Länsi-Suomen lääniin.
Laukaan pitäjästä erotettu Jyväskylän kaupunki perustettiin Jyväsjärven rannalle vuonna 1837. Pian asukkaat alkoivat kaivata myös kirkollista itsenäisyyttä, ja 1850-luvulla syntyikin myös Jyväskylän oma seurakunta. Seuraavan vuosikymmenen kunnallislainmuutokset johtivat ehdotukseen erottaa Laukaasta uusi kunta, joka perustettaisiin kaupungin ympärille. Ensi kerran asia otettiin esille vuonna 1865 ja uudelleen alkuvuodesta 1867, mutta se kaatui molemmilla kerroilla johtuen perustettavan kunnan suuresta köyhyydestä. Kuitenkin joulukuussa 1867 lääninhallitus määräsi, että uusi kunta oli tarpeen, ja niinpä vuonna 1868 Jyväskylän maalaiskunta perustettiin. Kaupunkiseurakunta ja Jyväskylän maaseurakunta erotettiin toisistaan vasta 1880.
Maalaiskunnalla oli aina läheiset yhteydet Jyväskylän kaupunkiin, ja esimerkiksi kunnantalo ja maaseurakunnan kirkko sijaitsivat kaupungissa, Taulumäellä. Suuri osa asukkaista kävi töissä Jyväskylän kaupungissa.
Maalaiskunnan rajat muuttuivat poikkeuksellisen monta kertaa. Maalaiskunta joutui monta kertaa luovuttamaan alueitaan Jyväskylän kaupungille. Suurimmat kunnanosaliitokset Jyväskylän maalaiskunnasta kaupunkiin tapahtuivat vuosina 1914, 1941, 1948 ja 1965. Ennen vuotta 1965 se ympäröi Jyväskylän kaupungin kokonaan kuten monet muutkin maalaiskunta-nimiset kunnat viereistä kaupunkia, vuoden 1965 liitoksesta lähtien se reunusti kaupunkia hevosenkenkämäisesti ja oli sangen erikoisen muotoinen, koska se koostui kahdesta samaa kokoluokkaa olleesta lohkosta ja niiden välisestä hyvin kapeasta käytävästä. Vuonna 1910 perustettu Toivakan kunta sai pääosan alueestaan Jyväskylän maalaiskunnasta. Toisaalta Laukaan kunnasta liitettiin myöhemmin alueita maalaiskuntaan.
Kuntaliitos Jyväskylään oli aiemminkin ollut ajoittain esillä. Maalaiskunta suhtautui asiaan jyrkän kielteisesti ennen vuotta 2007. Käänne maalaiskunnan valtuutettujen enemmistön mielipiteissä tapahtui kuitenkin äkkiä.
Talvi- ja jatkosodan jälkeen Jyväskylän maalaiskuntaan sijoitettiin siirtoväkeä enimmäkseen Sortavalan maalaiskunnasta.
Maantiede.
Jyväskylän maalaiskunta sijaitsi Sisä-Suomen reunamuodostuman kohdalla, joten maasto on enimmäkseen epätasaista ja mäkistä, vaikkakaan ei erityisen korkeaa. Suomen toiseksi suurimman järven Päijänteen pohjoispää on kunnan alueella, samoin suuri osa Leppävedestä. Näiden kahden järven välillä olevan Vaajakosken putouskorkeus on 2,5 metriä.
Jyväskylän maalaiskunta oli, kun kaupunkeja ei otettu lukuun, väkiluvultaan Suomen suurin kunta, kunnes Nurmijärvi ja Tuusula ohittivat sen.
Entisen Jyväskylän maalaiskunnan Tikkakosken taajamassa sijaitsee Jyväskylän lentoasema, joka on yksi Suomen vilkkaimmista. Muita asutuskeskuksia ovat Vaajakoski ja Palokka, jotka kuuluvat Jyväskylän keskustaajamaan. Alueen läpi kulkee pääväylistä nelostie, jonka ansiosta bussiyhteydet taajamiin Jyväskylän kaupungista ja muualta Suomesta ovat hyvät. Myös poikittaiset tieyhteydet Jyväskylästä itään päin (ja länteenkin) kulkivat kunnan läpi, samoin tärkeä Jyväskylä-Pieksämäki -poikkirata, joskaan Vaajakosken asema ei ole enää käytössä, joten henkilöjunaliikenne tapahtuu Jyväskylän rautatieaseman kautta.
Kylät.
Jyväskylän maalaiskunnan kylät olivat Haapaniemi, Humalamäki, Ilmoniemi, Jylhänperä, Kaunisharju, Puuppola, Kuohu, Leppälahti, Metsoniemi, Nyrölä, Oravasaari, Palokka, Perälä, Tikkakoski, Tikka-Mannila, Jyskä, Vaajakoski, Vesanka ja Väinölä.
Kunnan kolmesta suuresta taajamasta oli kunnan olemassaolon lopussa Vaajakosken asukasmäärä noin 14 000, Palokan runsaat 10 000 ja Tikkakosken 5 000. Loppu asutus oli jakaantunut haja-asutusalueille ja pikkutaajamiin kuten Vesankaan.
Ystävyyskunnat.
Ystävyyskuntasuhdetta selviteltiin myös Slovakian Presovin ja Thaimaan Narathiwasin kanssa.
Aiheesta muualla.
*


Jämijärvi.
Jämijärvi on Suomen kunta, joka sijaitsee Satakunnan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Jämijärven naapurikunnat ovat Ikaalinen, Kankaanpää ja Parkano.
Seurakunnallisesti Jämijärvi kuului alkujaan Hämeenkyröön, mutta joutui Ikaalisten yhteyteen tämän erottua Hämeenkyröstä vuonna 1641. Saarnahuonekunnaksi Jämijärvi tuli 1852 ja omaksi kunnakseen vuonna 1899, mutta ero Ikaalisista toteutui vasta 1908. Arkkitehti G. Th. Chiewitzin suunnittelema puukirkko valmistui vuonna 1860.
Jämijärven vaakunan on suunnitellut Gustaf von Numers ja se vahvistettiin vuonna 1965.
Jämijärven maanpinta sijaitsee Suomen mittakaavassa keskimäärin varsin korkealla merenpinnasta. Maisemakuvaa hallitsee Hämeenkangas, jota pitkin kulkee ikivanha, maisemiltaan erämaisena säilynyt "Kyrönkankaantie". Kunnan alueella sijaitseva Soininharju on 185,4 metriä merenpinnan yläpuolella. Harjulla on myös muutama syvä suppa eli "vati" ja pohjoisrinteellä suuri "Kylmänmyllynlähde". Kunnan alueella sijaitsevan Jämijärven pinta on puolestaan 100,6 metriä merenpinnan yläpuolella. Sokkeloisen järven pinta-ala on vajaat 8,8 neliökilometriä, mutta siinä on rantaviivaa peräti 91 kilometriä. Kauniista maisemistaan tunnettuun Jämijärveen laskevat Nauris- sekä Palojoki ja järveltä pois virtaa Kyrösjärveen laskeva Jyllinjoki.
Jämijärven poikki kulkee Porin ja Haapamäen välinen rautatie, jolla on vielä lähinnä sotaharjoitusaikoihin sijoittuvaa satunnaista liikennettä Parkanon ja Niinisalon Tykistöprikaatin välillä. Entinen Jämijärven asema on lähellä Tykköön kylää noin viiden kilometrin päässä kirkonkylästä. Kunnan pohjoisosan halki kulkee valtatie 23, mutta kunnalle tärkeämpi on kirkonkylän kautta menevä Kankaanpään ja Ikaalisten välinen seututie 261. Jämijärven kirkonkylästä on matkaa Kankaanpäähän 20 kilometriä, Poriin 75 kilometriä, Parkanoon 32 kilometriä, Ikaalisiin 26 kilometriä ja Tampereelle 70 kilometriä.
Jämijärven lentokenttä oli 1930-luvulta 1960-luvun alkuun Suomen merkittävin purjelennon keskus ja se on edelleen neljän Suomen suosituimman purjelentokeskuksen joukossa. Vuosittain siellä järjestetään myös nk. Experimental-lentokoneiden Fly-in.
Jämijärvellä oli vuonna 2004 Jämi-Jukola-suunnistustapahtuma.
Jämijärvelle asutettiin viime sotien jälkeen Pyhäjärven (Vpl) siirtoväkeä.
Kylät.
Palokoski, Suurimaa, Tykköö, Korvenkylä, Vihu, Ruupanperä, Kontti, Pitkäniemi, Kuusijoenkylä ja Jämi.


Jämsä.
Jämsän vaakuna vuoden 2008 loppuun asti.
Jämsä on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Keski-Suomen maakunnassa Suomen toiseksi suurimman järven Päijänteen rannalla. Kaupungissa asuu henkilöä (), ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä (). Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km².
Jämsä on maakuntansa ainoa keskiaikainen pitäjä. Kuntana Jämsä on perustettu 1866, kauppalaksi se tuli 1969 ja kaupungiksi 1977. Jämsän naapurikuntia ovat Juupajoki, Jyväskylä, Keuruu, Kuhmoinen, Luhanka, Mänttä-Vilppula, Orivesi ja Petäjävesi.
Kuoreveden kunta liitettiin Jämsään 2001. Vuoden 2007 alusta liitettiin Pirkanmaan maakuntaan kuuluvan Längelmäen itäiset osat Jämsään ja läntiset osat Oriveden kaupunkiin. Jämsään liitetyllä alueella asui noin 2/3 Längelmäen asukkaista. Liitoksella ei ollut vaikutusta Pirkanmaan ja Keski-Suomen vaalipiireistä vuoden 2007 eduskuntavaaleissa valittavien kansanedustajien lukumäärään. Kuntaliitokset jatkuivat vuonna 2009, jolloin Jämsä ja Jämsänkoski liittyivät yhteen. Jämsänkoskeen oli vuoden 1969 alussa liitetty Koskenpään kunta. Uuden kaupungin nimeksi tuli Jämsä ja vaakunaksi Jämsänkosken vaakuna.
Jämsään sijoitettiin viime sotien jälkeen siirtoväkeä Valkjärveltä ja Kivennavasta.
Jämsän murteellinen nimi on usein Jämpsä.
Jämsä sisällissodassa.
Suomen sisällissodan aikana 1918 Jämsä jäi varsinaisten rintamataistelujen ulkopuolelle. Jämsässä oli paljon valkoista terroria punaisen terrorin puuttuessa lähes kokonaan. Jämsän suojeluskuntalaiset surmasivat kymmeniä työväenyhdistysten jäseniä ja punaisiksi epäiltyjä. Jämsän tunnetuimpia valkoiseen terroriin osallistuneita henkilöitä olivat Saaren kartanon isäntä Hjalmar Saari, hänen apulaisensa Johannes From eli Rummin Jussi sekä kärköläläinen rakennusmestari ja suojeluskuntapomo Veikko Sippola. Saaren riihen seinää vasten ammuttiin kuutisenkymmentä ihmistä, jotka haudattiin Jämsän kirkkomaahan. Teloituksia tapahtui myös Jämsän kirkon tapulissa.
Työväkeä pakeni Jämsästä Tampereelle, jossa osa heistä liittyi punakaartiin ja otti osaa esimerkiksi Länkipohjan taisteluihin jämsäläisen komppanianpäällikön Ivar Jokisen johdolla. Samainen Jokinen jäi taistelussa vangiksi, ja hänet ammuttiin myöhemmin Saarella. Jämsän tapahtumista on julkaistu ainakin kaksi kirjaa: Jukka Rislakin Kauhun aika ja postuumisti ilmestyneet jämsäläisen punasotilaan Emil Aallon muistelmat.
Seppola.
Seppola on Jämsän keskustaajama ja hallinnollinen keskus. Se sijaitsee kuta kuinkin Jämsän keskiosissa hyvien liikenneyhteyksien varrella. Valtatie 9 kulkee Seppolan ohi sekä Mäntäntien ja Vanhan Nelostien risteys sijaitsee Seppolan vieressä. Seppola on rakentunut Jämsänjoen molemmille puolille. Seppolassa on myös runsaasti palveluita sekä linja-autoasema
ja rautatieasema. Himos sijaitsee noin kolmen kilometrin päässä Seppolasta itään, Säyrylän kylässä.
Seppolan kaupunginosat.
Keskusta, Lukkoila, Keskinen, Palomäki, Hartusvuori, Särkijärvi, Ahvenlammi, Suonsaari, Ekonen, Kelhä, Kääpälä, Mäntymäki, Pietilä, Tervasmäki, Lopotti, Pääskysmäki, Auvila, Pispala, Jaatilanrinne, Ahopelto, Vitikkala
Jämsänkoski.
Jämsänkoski on Jämsän toiseksi suurin taajama ja entinen kauppala. Jämsänkosken teollinen kehitys alkoi jo 1800-luvulla ja se kehittyi omaksi taajamakseen. Jämsänkoski oli pitkään rakenteellisesti tehdasyhdyskunta. Jämsänkoski sijaitsee Jämsän pohjoispuolella, niin ikään Jämsänjoen varrella. Juuri Jämsänjoen kosket ovat antaneet osaltaan mahdollisuuden vesivoiman valjastamiselle teollisuuskäyttöön. Jyväskylän rata kulkee myös Jämsänkosken kautta, mutta varsinainen asema on Seppolassa. Myös Jämsänkoskella on linja-autoasema.
Jämsänkosken kaupunginosat.
Keskusta, Kinula, Myllymäki, Asemamäki, Arvenmäki, Linnamäki, Lavamäki, Orivuori, Korvenmäki, Virtasalmi, Lehmisuo, Oinaala, Ylä-Oinaala, Koulumäki, Korentola, Soutula, Tiitolanmäki, Rekola, Matara, Papinrinne, Kukkulanmäki, Puistola, Harjunkangas, Rasua
Jämsänkosken teollisuusalueet.
Myllymäki ja Jämsänkosken paperitehdas
Kaipola.
Kaipola on Jämsän eteläisin taajama. Kaipola on alun perin ollut pieni maalaiskylä Jämsänjoen suulla. Teollinen kehitys sai alkunsa vuonna 1952 kun sinne perustettiin Kaipolan paperitehdas. Kaipola kehittyi pieneksi yhdyskunnaksi, jolla on vieläkin omat palvelunsa. Kaipola sijaitsee Olkkolanlahden pohjukassa, Vanhan Nelostien itäpuolella. Kaipolan kehityksessä on näkynyt vahvasti Yhtyneet Paperitehtaat. Katunimistö on valikoitunut muiden tehdaspaikkakuntien mukaan, "Valkeakoskentie", "Simpeleentie" ja "Jämsänkoskenkatu".
Kaipolan teollisuusalueet.
Tiirinniemi ja Kaipolan paperitehdas
Halli.
Halli on pienehkö taajama läntisessä Jämsässä, vanhan Kuoreveden alueella. Halli on keskeinen paikka Suomen Ilmavoimille, siellä sijaitsee kenttä ja harjoitusalue. Hallin lentokoneteollisuus alkoi kun Veljekset Karhumäki Oy perustettiin. Nykyään Hallissa lentokoneteollisuutta harjoittaa Patria. Hallissa on myös lentoasema.
Koskenpää.
Koskenpää on pieni kylätaajama Jämsän pohjoispuolella. Koskenpää sijaitsee Kankarisveden rannalla. Koskenpään teollisuuskehitys alkoi 1800-luvulla huopatossuteollisuuden ja tervanpolton myötä. Kehitys jäi kuitenkin varsin pieneksi Jämsänkoskeen verrattuna. Koskenpäällä on oma kirkko, kauppa ja palvelut.
Länkipohja.
Länkipohja on pieni taajama Oriveden rajalla. Se on vanha Längelmäen keskus. Kylä sijaitsee Säkkijärven rannalla, Valtatie 9:n varrella. Länkipohja on melko mäkistä aluetta, lähellä sijaitsee Längelmävesi sekä Isojärven kansallispuisto.
Jämsän maaseutukyliä.
Alhojärvi, Arvaja, Aseme, Edesniemi, Haapajoki, Haavisto, Hahkala, Hassi, Hauvala, Heikkilä, Heräkulma, Himos, Honkala, Jaatila, Juokslahti, Kauhkiala, Kerkkola, Kiukkoila, Kuoreveden Kirkkoniemi, Kähö, Kääpälä, Moiskala, Niemola, Patajoki, Partala, Pietilä, Ruotsula, Saakoski, Saari, Sammallahti, Säyrylä, Tervala, Toivila, Vaheri, Vierelä, Viiala, Yijälä, Vekkula
Jämsän matkailu.
Jämsässä matkailu on noussut merkittäväksi elinkeinoksi. Himoksen hiihtokeskus sijaitsee Jämsässä ja on laajentunut laskettelukeskuksesta vireäksi ympärivuotiseksi matkailukeskukseksi. Kesällä Himoksessa järjestetään lukuisia suuria tapahtumia, mm. HimosFestival ja IskelmäHimos.
Jämsän halki virtaa Petäjävedeltä alkava suosittu Wanhan Witosen melontareitti, jossa on vaihtelevia koski- ja järviosuuksia. Melontareitti on saanut nimiensä Eliel Saarisen maalaamasta vanhasta viiden markan setelistä, vuodelta 1909. Setelin kuva on maalattu Wanhan Witosen melontareitiltä, Rasuan niemestä, Jämsänkoskelta.
Päijänne ja luonto ovat keskeisessä asemassa Jämsän seudun matkailussa. Jämsän lähellä on myös Isojärven kansallispuisto, joka on suosittu retkikohde.
Jämsän paperiteollisuus.
Kunnan suurimmat työllistäjät ovat UPM-Kymmene Oyj:n kaksi paperitehdasta, "Jokilaakson tehtaat". Kaipolan ja Jämsänkosken välimatka on noin 14 kilometriä. Jämsä on Äänekosken lisäksi toinen hyvin teollistunut kunta Keski-Suomessa.
Kaipolan paperitehdas perustettiin Jämsänjoen suulle Yhtyneiden Paperitehtaiden toimesta koska yhtiön piti paikata Myllykosken tehtaan menetys uudella tehtaalla. 1952 Kaipolan kylään perustettu paperitehdas valmistaa nykyisin LWC-, sanomalehti- ja luettelopaperia. Ennen Helsingin Sanomatkin painettiin Kaipolan paperille, nykyisistä lehdistä kotimaista Kaipolan paperia käyttää Maaseudun Tulevaisuus, jonka liitteet taas valmistetaan Anjalan paperitehtaalla Kouvolan Inkeroisissa. Kaipolan paperitehtaalla on kolme toiminnassa olevaa paperikonetta, joiden vuosittainen tuotanto on yli 700 000 tonnia. Kaipolassa sijaitsee myös Suomen suurin siistaamo ja oma höyryvoimalaitos. Kaipolasta kehittyi 1950-luvulla tehtaan ansiosta oma pieni yhdyskuntansa.
Jämsänkoski Oy perustettiin vuonna 1887 harjoittamaan metsäteollisuutta. Jämsänkoski Oy koostui sulfiittiselluloosa- ja paperitehtaasta sekä sahalaitoksesta. Vuonna 1920 tehdas liittyi osaksi Yhtyneitä Paperitehtaita, johon siis Jämsänkoski Oy fuusioitiin. Samalla Jämsänkoski oli kehittynyt omaksi yhdyskunnakseen ja se sai kauppalan aseman vuonna 1926. Jämsänkoski toimi myös vähän aikaa Yhtyneiden Paperitehtaiden keskuspaikkana 1940-luvulla kenraali Juuso Waldenin johtoaikana kunnes keskuskonttorin toiminta siirrettiin yhtiön suurimmalle paperitehtaalle, Valkeakosken Tervasaareen. Jämsänkosken tehdas on Kaipolan tehdasta suurempi, jossa on neljä toiminnassa olevaa paperikonetta. Tehtaan vuosittainen kapasiteetti on 880 000 tonnia. Jämsänkosken tehdas valmistaa päällystämätöntä aikakauslehtipaperia sekä tarra- ja pakkauspaperia. Vuonna 2002 Jämsänkoskelle perustettiin biovoimalaitos.
Kuoreveden Hallin lentokonetehdas.
Paperiteollisuuden lisäksi Jämsässä on myös lentokoneteollisuutta, jota harjoittaa Patria Kuoreveden Hallissa, jossa on myös Ilmavoimien Teknillinen Koulu. Jämsä on ainoa kunta Suomessa, jossa on vielä lentokoneteollisuutta.
Jämsäläinen huopatossuteollisuus.
Huovutustaito alkoi tulla Venäjältä Suomeen 1800-luvun lopulla, ja taito omaksuttiin myös Jämsässä. Jämsän seudulle syntyi huomattava huopateollisuuden keskittymä, ja Partalan kylässä oli parhaimmillaan jopa kymmenen pientä huopatehdasta. Huopatossutehtailu omaksuttiin myös Koskenpäällä varhaisessa vaiheessa. Vuonna 1921 perustettu Alex Lahtisen karstaamo ja huopatossuliike on nykyään Suomen vanhin huopatossutehdas. 1990-luvulla huopa nousi muotimateriaaliksi, josta valmistetaan esimerkiksi koriste-esineitä, vaatteita ja asusteita, hattuja sekä koruja. Petäjävedelle perustettu käsi- ja taideteollisuusoppilaitos tarjoaa myös huopa-alan koulutusta.
Jämsän kulttuuri ja koulutus.
Jämsän keskustassa on neljä koulua, Vitikkalan ala-aste, Jokivarren ala-aste, Paunun koulu (yläaste) ja Jämsän lukio. Lisäksi Jämsässä ammatillista koulutusta tajoaa Jämsän ammattiopisto, jolla on oppilaitokset Auvilan kampuksella (entinen maatalous- ja puutarhaoppilaitos sekä terveydenhuolto-oppilaitos) ja Myllymäen kampuksella (entinen metsäkonekoulu, kauppaoppilaitos ja ammattioppilaitoksen tekniikan ja liikenteen ala).
Sijainti ja liikenneyhteydet.
Kaupunki sijaitsee Päijänteen länsirannalla. Paikkakunnalla risteävät Valtatiet 9 ja 24, ja Tampereen ja Jyväskylän välinen rautatieyhteys kulkee Jämsän kautta. Keskustaajama Seppola on Kankarisvedestä Päijänteeseen laskevan Jämsänjoen varrella.
Rautatie- ja linja-autoasema sijaitsevat keskustaajamassa noin 1,4 kilometrin etäisyydellä toisistaan. Lisäksi pikavuoropysäkkejä on lähempänä rautatieasemaa. Jämsän Vaherin kylässä pysähtyy kesäisin Lahden ja Jyväskylän välisiä laivavuoroja.
Jämsän politiikka.
Jämsän kaupunginvaltuustossa on 43 jäsentä. SDP on perinteisesti Jämsän suurin valtuustopuolue, ja kannatukseltaan suurehko etenkin Jämsänkoskella, jossa kannatetaan myös Vasemmistoliittoa, jonka kannatus on vain kasvanut 2000-luvulla. Toinen merkittävä paikka vasemmistolle on Halli. Seppolassa kannatetaan myös Kokoomusta, jonka kannatus taas Kaipolassa on vaisumpaa. Perussuomalaisten protestikannatus näkyi myös Jämsässä, etenkin maaseudulla. Pienellä Suomen Senioripuolueella on yksi valtuustopaikka Jämsässä. Jämsä sai oman kansanedustajan kaupunginhallituksen puheenjohtajasta, SDP:n Tuula Peltosesta vuoden 2011 vaaleissa, joka sai kaikkiaan 3481 ääntä eli 2,3 % äänimäärästä Keski-Suomen vaalipiirissä.


Jämsänkoski.
Jämsänkoski oli Suomen kaupunki, joka nykyään on osa Jämsän kaupunkia. Se sijaitsee Keski-Suomen maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä, Jämsänjoen varrella.
Jämsänkoskella asui ennen lakkauttamista ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km2 oli vesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2.
Jämsänkoski erosi Jämsästä vuonna 1926, ja siitä tuli kaupunki vuonna 1986. Jämsänkoskella on paperi- ja paperinjalostusteollisuutta, ja alueen suurin työnantaja onkin UPM-Kymmene Oyj:n Jämsänkosken paperitehdas. Rautatieyhteys on Orivedelle ja Jyväskylään. Jämsänkoskella on vuonna 1937 rakennettu tiilikirkko sekä vuonna 1901 rakennettu Koskenpään kirkko.
Jämsänkoski ja Jämsä yhdistyivät jälleen 2009. Uuden kaupungin nimeksi tuli Jämsä, mutta vaakunaksi Jämsänkosken vaakuna. Jämsänkosken viimeinen kaupunginjohtaja oli Jorma Kilpeläinen.
Historia.
Jämsänkosken historia juontaa juurensa rautakaudelle. Linnasenvuoren rinteiltä on kaivauksissa löydetty merkkejä puolustusvarustelusta ja asutuksesta.
Koskenpään kunta liitettiin Jämsänkoskeen vuoden 1969 alussa.
Politiikka.
Ylintä päätöksentekovaltaa kaupungisssa käytti Jämsänkosken kaupunginvaltuusto, jossa kunnan lakkautuksen aikoihin oli 27 jäsentä ja suurin valtuustoryhmä sosialidemokraateilla.
Jämsänkoski on teollisuuspaikkakuntana ollut perinteisesti vasemmistoenemmistöinen. Vuoden 1945 eduskuntavaaleissa SKDL sai Jämsänkoskella enemmistön äänistä.


Neekeri.
Neekeri on suomen kielen sana, jolla tarkoitetaan tavallisesti Afrikan tummaihoista väestöä ja sen jälkeläisiä muuallakin maailmassa tai joidenkin rotuteorioiden mukaista negridistä rotua. Nykyisin sana käsitetään usein halventavaksi. Tutkimuksissa on havaittu, että sanaa käytetään ajoittain myös muista ”ei-suomalaiseksi” tai ”vähemmän suomalaiseksi” katsotuista ihmisistä. 1980-luvulle asti "neekeri"-sana oli nykyistä selvästi yleisemmässä käytössä eikä sitä pidetty halventavana, vaikka yksittäisiä tapauksia, joissa sanaa on pidetty halventavana, on dokumentoitu jo 1950-luvulta. Viimeistään 1990-luvun puoleenväliin mennessä sanaa on alettu pitää rasistisena, etenkin pääkaupunkiseudulla ja nuoremman kansanosan keskuudessa. Suomalaisten keskuudessa tehdyssä tutkimuksessa 90 % kyselyyn osallistuneista piti ilmauksia ”neekeri”, ”ryssä” ja ”manne” kaikkein loukkaavimpina vähemmistöjen nimityksistä.
Nykyisin "neekeri"-sanan sijasta käytetään tavallisesti sanaa "musta" () tai Yhdysvaltain mustaa väestöä tarkoitettaessa "afroamerikkalainen". Afrikassa käsite on korvattu yleisemmin sanalla "afrikkalainen". Vaihtelevassa merkityksessä käytetään myös sanaa "värillinen". Sanan slangimuotoa "nekru" pidetään vielä yksiselitteisemmin loukkaavana kuin neekeri-sanaa.
Nykyään Suomessa ne, joista sanaa yleisimmin käytetään, eivät käytä itsestään tätä nimitystä. Useissa haastattelututkimuksissa monet Suomen kantaväestöstä ulkonäöllisesti erottuvat ulkomaalaistaustaiset henkilöt ovat kertoneet, että neekeri-sanan käyttö ilmentää heidän jokapäiväisiä rasismin kokemuksiaan.
Sanan käytön historia.
Raimo Jussilan "Vanhat sanat" -kirjan mukaan sana "neekeri" (tällöin kirjoitusasussa "neger") esiintyy suomenkielisessä tekstissä ensi kertaa vuonna 1771 julkaistussa kirjassa "Totinen Juttu Sijtä, Surkiasta Meri-hädän waarasta, cuin Laiwa-Capteini Pet. Viaud ja hänen Cansza-Cumppanins owat ulossesonet Americassa, Wuonna 1766". Suomalaistettua kirjoitusasua "neekeri" alettiin käyttää 1800-luvun loppupuolella. Suomeen sana on lainattu ruotsin kielestä. Ruotsin "neger" pohjautuu puolestaan muinaisranskan sanaan "negre" ja edelleen espanjan tai portugalin sanaan "negro". Perustana on latinan mustaa väriä merkitsevä adjektiivi "niger" (vartalo "nigr-").
Suomen kielessä on myös leikillinen, usein halventavaksi koettu nimitys "murjaani", jota käytetään yhä tiernapoikien esityksissä.
Vielä 1970-luvulla neekeri-sanaa käytettiin suomen kielessä yleisesti sekä tieto- että kaunokirjallisuudessa, myös hakuteoksissa ja koulukirjoissa, mutta Suomessa ei tuolloin juuri ollut afrikkalaistaustaista väestöä, joten sanaa käytettiin lähes yksinomaan vieraista ja kaukaisista maista puhuttaessa. Sanan käyttöyhteyksiin liittyi Suomessakin usein kolonialismille tyypillisiin asenteisiin liittyviä konnotaatioita, joskin sitä saatettiin käyttää silloinkin, kun sellaisia tietoisesti pyrittiin välttämään..
Anna Rastaan mukaan ei-halventavaksi tulkittavien esimerkkien ohella 1950- ja 1960-luvuilla neekeri-sana esiintyi tiedotusvälineissä ja populaarikulttuurissa joskus myös selvästi rasistisissa ja halventavissa yhteyksissä. Toisaalla jo 1950-luvulta löytyy ensimmäisiä viitteitä siitä, että sanan käyttöä olisi ainakin joissakin yhteyksissä pidetty sopimattomana.
Tietokirjat ja sanakirjat.
”Nee-ke-ri naut-tii ba-naa-nis-ta”. Sivu "Uudesta aapisesta" vuodelta 1972. Kuvassa esitetty lannevaatteeseen ja suuriin korvakoruihin pukeutunut afrikkalainen. Anne Mäntysen ja Tiina Onikin mukaan ”neekerit” kuvattiin aikaisempina vuosikymmeninä ”erilaisuudessaan huvittavina luonnonlapsina, alkuasukkaina, tai sitten sorrettuna valtakulttuurin alaluokkana”.
1860-luvulla saksasta suomeen käännetyssä tietosanakirjassa ”Neekerikansaa Ahrikassa” luonnehditaan ”maailman onnettomimmiksi”, sen katsotaan ”elävän luonnollisessa yksinkertaisuudessa” ja todetaan, että ”muutamat neekeriläiset heimokunnat ovat taipuneet käsitöihinkin” ja heidän ”tapansa yleen ovat kovin raat ja julmat”. Ajalleen tyypilliseen tapaan vuonna 1914 julkaistussa "Tietosanakirjassa" ”neekeri” määritellään Afrikan pääroduksi ja sen ulkoisia tuntomerkkejä, luonnetta ja henkisiä kykyjä kuvataan tarkoin. Luonnehdinnan perusteella ”neekerit” ovat lapsenkaltaisia, julmia ja vailla henkisiä kykyjä.
"Neekeri"-sanaa käytettiin vielä 1900-luvun alkupuolella ja puolivälissä yleisesti tieto- ja koulukirjoissa afrikkalaisperäisistä ihmisistä. Suomessa 1920-luvulla käytettyjä kansakoulun maantiedon oppikirjoja pro gradu -työssään tutkinut Mari Lyytikäinen katsoo, että ”neekereiden” esittämiseen oppikirjoissa liittyi toiseus ja että esittäminen perustui erojen havaitsemiseen ja tuottamiseen itsen ja toisen välillä. Tämä teki ”neekereistä” ”myös mykkiä ja passiivisia, jolloin neekeridiskurssin luominen kuului vain eurooppalaisille. Oppikirjoissa esitetty neekerin toiseus oli tavoitteellista, sillä toiseuden avulla voitiin vahvistaa haluttua kuvaa itsestä.” Tapa jolla oppikirjat käsittelivät ”neekereitä”, sopi Lyytikäisen mielestä ennen kaikkea eurooppalaisten tavoitteisiin ja aikeisiin Mustassa Afrikassa: ”Lapsellinen, laiska ja sivistymätön neekeri tarvitsi oppikirjojen mukaan eurooppalaista, jolla oli oikeus neekerin fyysiseen ja henkiseen hallitsemiseen. [...] Neekeri oli esitetty ennen kaikkea sivistymättömänä, mikä sopi hyvin suomalaisten lähetystyöhön ja sen tuomaan meidän, eurooppalaisten, yhteyttä korostavaan ajatukseen.”
"Nykysuomen sanakirjassa" (1958), joka toimitettiin vuosina 1927–1943, sanaan "neekeri" ei liitetty erityistä sävyä, ei myöskään vielä vuonna 1990 julkaistussa 8. osassa ("Vierassanojen etymologinen sanakirja"). Otavan "Fokus"-tietosanakirjassa vuodelta 1972 sanaa käytettiin neutraalissa merkityksessä kuvaamaan ”negridisen suurrodun roturyhmää”.
Vuosina 1990–1994 julkaistussa "Suomen kielen perussanakirjassa" ja vuonna 1997 julkaistussa "CD-Perussanakirjassa" sanan mainitaan olevan ”joidenkuiden mielestä halventava”. Yhtenä sanakirjojen toimittajista toimineen Eija-Riitta Grönrosin mukaan tuolloin tehty päätös otti huomioon asiaan liittyvät eri osapuolet: vaikka sanaa itse pitäisi neutraalina, on syytä ajatella myös vastaanottajan näkökulmaa niin, ettei tahtomattaan loukkaisi. Toisaalta ”ei pidä leimata tämän kaltaisia ilmauksia aina ja kaikkien käyttäminä pahantahtoisiksi.”
Weilin+Göösin tietosanakirja vuodelta 1993 kertoo, että ”sanaa on pidetty halventavana”. Suomen kielen lautakunnan vuonna 2000 tehdyn päätöksen mukaisesti vuonna 2004 julkaistussa "Kielitoimiston sanakirjassa" sanaa luonnehditaan ”usein halventavaksi”. Samassa teoksessa hakusana "nekru" on merkitty ”halventavaksi”.
Populaarikulttuuri.
"Neekeri"-sana esiintyi menneinä vuosikymmeninä populaarikulttuurissa huomattavasti nykyistä useammin. Suomalaisissa kupleteissa 1920-luvulla on selviä minstrel show -vaikutteita mustista ihmisistä kertovissa lauluissa. Myös eräiden farssielokuvien, kuten "Pekka ja Pätkä neekereinä", "neekerihahmot" sekä Musta Pekka -pelikortit ja suomalaiset lakritsipatukkahahmot juontavat juurensa minstrel show -taiteeseen. Elokuvassa "Pekka ja Pätkä neekereinä" (1960) parivaljakko osallistuu naamansa mustiksi värjänneinä viihderavintolan koe-esiintymiseen. Antti-Ville Kärjän mukaan elokuva on tyypillinen esimerkki aikansa elokuvahuumorista, jossa stereotyyppiset ja eksoottiset representaatiot, joilla ei välttämättä ole suhdetta viittauskohteidensa todelliseen kulttuuriin, huvittavat suurta yleisöä. ”Sheikit ja neekerit nyt vain kävelevät jossain vaiheessa elämäänsä nykivin niskoin ja askelin, polvet tiukasti yhdessä.” Yleisö nauraa eksoottisille kummajaisille, kuten neekereille.
Esimerkkejä löytyy viljalti populaarimusiikista läpi koko vuosisadan, kuten J. Alfred Tannerin levytyksestä ”Kymmenen pientä neekeripoikaa” (1924), Georg Malmstenin ”Oli kerran neekeripoikanen” ja ”Neekeriprinsessa” (1938), Klamydian ”Ratkiriemukkaat neekerit” (1991), Reino Helismaan ”Balladi Villistä lännestä” (1949) ja "Daiga-daiga-duu" (1949), Metro-tyttöjen ”Suzy, pieni neekerityttö” (1950), Kristiina Halkolan ja Kaj Chydeniuksen ”Magdaleenan neekerilaulu” (1968), Martti Innasen ”Neekeriäiteen kumipanaani” (1978), Eppu Normaalin ”Maailma loppuu neekerikylässä” (1984), Freud Marx Engels & Jungin "Buuri Johannesburgista" (1986) sekä Hausmyllyn vuoden 1991 Suomen myydyimmän singlen ”Se mustamies” sanoituksissa. Hausmyllyn kappaleen kertosäe lainattiin Kake Singersin kappaleesta ”Me halutaan olla neekereitä”.
Mikko Alatalon vuonna 1980 julkaistulla levyllä "Elävänä Pispalassa" on kappale ”Kyllä sitä ny ollaan niin neekeriä, että”. Alatalon mukaan kappale oli alun perin tarkoitettu ”satiiriksi suomalaisten rotuennakkoluuloista”, mutta laulu kääntyi itseään vastaan ja eräs afrikkalainen opiskelija oli kertonut Alatalolle pihan lasten kiusaavan häntä laulun sanoin. Mikko Alatalo kertoi vuonna 2002 lehtihaastattelussa empineensä kappaleensa uudelleenlevyttämistä, koska ”tätä n-alkuista sanaa ei saisi enää nykyisin sanoa”. Neljä vuotta myöhemmin Alatalo totesi, ettei enää haluaisi esittää kappaletta kuin korkeintaan nostalgisista syistä ja silloinkin vain ”edellyttäen, etteivät toivojat ole uusnatseja”.
Lastenkulttuuriin Suomessa ja Euroopassa on kuulunut myös sellainen vitsi- ja loruperinne, jonka kohteena ovat olleet ”neekerit” ja heidän ihonvärinsä. Esimerkiksi "Sirkka"-lastenlehdessä julkaistiin vuonna 1927 vitsi: "”Pikku Poju: Minäpä tiedän, miksi pikku neekeripojat ovat niin onnellisia. Äiti: No minkä tähden? Pikku Poju: Niiden äidithän eivät voi koskaan nähdä, ovatko kädet puhtaat vai likaiset.”"
Astrid Lindgrenin luoman lasten satuhahmo Peppi Pitkätossun isä oli kirjan alkuperäisessä suomennoksessa ammatikseen ”neekerikuningas Etelämeren saarella”. Sen jälkeisissä tarkistetuissa painoksissa käytettiin nimitystä ”alkuasukas” ja mustista lapsista sanaa ”kurrekurredu”. Kääntäjä Kristiina Rikman totesi vuonna 2006, ettei hän Peppi-kirjoja suomentaessaan ryhtyisi muuttamaan sanoja poliittisesti korrektimmiksi, koska neekeri-sanalla on pitkä historiansa ja sen voi antaa näkyä. Rikmanin mukaan Lindgrenin käyttämiin ilmauksiin ei ole puututtu Ruotsissakaan, eikä siellä ole edes keskusteltu aiheesta. Rikmanin uusi suomennos ilmestyi vuonna 2007.
Muita käyttöyhteyksiä.
Fazerin lakritsipatukan vanha käärepaperi, jonka kuva aiheutti laajaa keskustelua vuonna 2006.
Nykyisin Suukoksi kutsuttu Brunbergin suklaatehtaan makeinen oli vuoteen 2001 asti nimeltään "Neekerinsuukko". Brunbergin toimitusjohtajan Tom Brunbergin mukaan yritys vaihtoi tuotteen nimen ja modernisoi sen ulkoasun ”täysin vapaaehtoisesti ja omasta aloitteesta”. Muutoksen jälkeen makeisen myynti laski tilapäisesti, mutta palautui myöhemmin ennalleen. Vuonna 2006 vähemmistövaltuutettu esitti myös, että Suukko-makeisrasian ja Fazerin lakritsipatukoiden käärepaperien kuva ovat loukkaavia ja niistä tulisi luopua. Cloetta Fazerin viestintäpäällikön Anita Laxénin mukaan vanha lakritsikääre herätti tämän päivän yhteiskunnassa hämmennystä eikä toiminut kansainvälisillä markkinoilla. Laxénin mukaan päätös muuttaa käärettä oli yrityksen oma ja se ”toimii asiassa esimerkillisesti yhteiskuntavastuunsa tuntevana yrityksenä”.
Aiheesta virisi vilkas keskustelu internetin keskustelupalstoilla ja joidenkin lehtien sivulla. Monissa kommenteissa vähemmistövaltuutetun esitystä pidettiin kohtuuttomana poliittisen korrektiuden vaatimuksena. Anna Rastaan tutkimusaineistossa tuotteiden tunnukset esiintyivät tutkijan mukaan ”kaikkea muuta kuin harmittomina tai hauskoina kuvastoina”. Tutkimuksessa mukana olleet ulkomaalaistaustaiset lapset olivat reagoineet kuviin voimakkaasti ja ne olivat koulussa laukaisseet kiusaamista ulkomaalaistaustaisia lapsia kohtaan. Myös rasistiset ryhmät ovat käyttäneet lakritsipatukoiden aikaisempaa tunnusta mustien vastaisissa t-paidoissaan.
Viranomaiset.
Vastauksessa kansanedustaja Sulo Aittoniemen kirjalliseen kysymykseen vuonna 1997 ministeri Claes Andersson ilmoitti hallituksen kantana, ”että vakiintuneen käytännön mukaisesti henkilöitä tulisi ensisijaisesti kutsua heidän etu- ja sukunimellään” eikä etniseen tai muuhun taustaan saa viitata sellaisin nimikkein, jotka henkilö kokee loukkaaviksi tai ihmisarvoa alentaviksi.
Sisäasiainministeriön ylläpitämän "Yhdenvertaisuus.fi"-verkkosivuston mukaan neekeri-sanalla on nykyisessä suomalaisessa kulttuurissa ”eittämättä negatiivinen kaiku” ja että mustaihoiset itse kokevat ilmauksen loukkaavana, kuten suuri osa ainakin ”nuoremman sukupolven valkoihoisista suomalaisista”. Mikäli etnisen taustan ilmoittaminen on ylipäätään tarpeellista, tulee käyttää termiä ”mustaihoinen” tai mainita henkilön kansallisuus. Opetushallituksen ohjeissa kouluopetukseen soveltuvasta terminologiasta kehotetaan välttämään sanan käyttöä.
Keväällä 2000 Helsingissä poliisiviranomaiset kuvasivat Suomen Tietotoimiston julkaisemassa poliisitiedotteessa epäiltyä vanhuksen ryöstäjää sanalla "neekeri". Eduskunnan apulaisoikeusasiamies Jaakko Jonkka, viitaten muun muassa YK:n rotusyrjinnän poistamista koskevaan yleissopimukseen, piti tätä epäasiallisena. Helsingin poliisilaitoksen rikosylikomisario Aarre Riikonen katsoi sanan käytön olevan välttämätön tunnistettavuuden takia, vaikkakin myönsi, että ilmaus neekeri ”livahti julkisuuteen puolivahingossa”. Eduskunnassa aiheesta käydyssä keskustelussa eduskunnan oikeusasiamies Lauri Lehtimaja totesi, että ”tämänkin tyyppiset linjanvedot kuuluvat oikeusasiamiehen arkiseen työhön. Tässä ei ole kysymys kuitenkaan siitä, että oikeusasiamies toimisi ikään kuin valtiovallan kielipoliisina”. Jonkan huolenaiheena oli Lehtimajan mukaan poliisin puolueettomuus ja ennen kaikkea poliisin suhtautuminen etnisiin ja muihin vähemmistöihin. Lehtimaja piti näitä kysymyksiä ”perusoikeusnäkökulmasta äärimmäisen tärkeinä” ja korosti, että ”julkisen vallan tulisi näyttää päättäväistä esimerkkiä rasismin ja muukalaisvihan torjunnassa, ja näissä talkoissa myös oikeusasiamies tuntee itsensä velvolliseksi kantamaan kortensa kekoon”.
Oikeusasiamies on puuttunut myös tapaukseen, jossa vuonna 1999 oikeustapauksen yhteydessä syyttäjänä toiminut sotilaslakimies oli haastattelussa antanut lausunnon, jonka mukaan hän ei pitänyt sanaa ”neekeri” loukkaavana ja gambialaista alkuperää olleen varusmiehen nimittäminen ”neekeriksi” oli niin vähäpätöinen asia, ettei se edellyttänyt oikeudenkäyntiä. Oikeusasiamies pyysi asiasta pääesikunnalta selvityksen lausunnon tarkoituksesta ja myös siitä, oliko sotilaslakimies asianmukaisesti hoitanut virkatehtävänsä syyttäjänä ja oliko lausunto hänen virkatehtäviensä mukainen. Pääesikunta katsoi, että lausunto oli jossain määrin varomaton ja että neekeri-sanan käyttö virkatehtävien yhteydessä ei ole missään olosuhteissa hyväksyttävää.
Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Kielitoimisto ei enää suosittele neekeri-sanaa neuvoa kysyville kielenkäyttäjille, vaan sanalle etsitään vaihtoehtoja. Suomen kielen lautakunta teki vuonna 2000 päätöksen muuttaa sanan tyyliluonnehdintaa uuteen "CD-Perussanakirjaan" aikaisemmasta ”joidenkin mielestä halv.” nykyiseen ”us. halv.”. Kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen julkisuudessa esittämistä kommenteista keväällä 2011 nousseen kohun yhteydessä Kielitoimiston sanakirjan päätoimittaja Eija-Riitta Grönros totesi että sanan merkitys oli muuttunut ajan kuluessa ja "se ei enää ole neutraalia yleiskieltä". Grönrosin mielestä termin käyttö loukkaa myös silloin kun sillä ei ole tarkoitus loukata. Grönrosin mukaan oikeat termit ovat "musta" tai "mustaihoinen".
Journalismi.
Suomen Journalistiliiton vuonna 1996 julkaisemassa kirjassa "Etniset vähemmistöt – maahanmuuttajat – ulkomaiset: Kuinka raportoida?" arvioidaan Englannin journalistiliiton näkemyksen mukaisesti, että jotkin sanat, jotka ovat aikaisemmin olleet yleisessä käytössä, voivat tuntua nykyisin loukkaavilta ja että on tärkeää kysyä ihmisiltä itseltään, miten he itsensä määrittelevät. Sanan "neekeri" käyttö on nykyaikana selvästi vähentynyt tiedotusvälineissä.
Journalistin ohjeiden mukaan ”etnistä alkuperää, kansallisuutta, sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, vakaumusta tai näihin verrattavaa ominaisuutta ei pidä tuoda esiin asiaankuulumattomasti tai halventavasti”. Hyvää journalistista tapaa tulkitseva Julkisen sanan neuvosto on todennut, että "”kevyissäkin etnisissä luonnehdinnoissa on käytettävä harkintaa”" on antanut muun muassa langettavan päätöksen kesäkuussa 2006 Radio Suomipopia vastaan kuuntelijan tekemän valituksen perusteella. Radion juontajapari oli lukenut ja kommentoinut viisikymmentä vuotta aikaisemmin "Kultaisessa aapisessa" julkaistua runoa "Heikki ja neekeri". Juontajat ilmoittivat, etteivät olleet rasisteja ja ”vakuudeksi tästä toinen ilmoitti, että hänellä on tummaihoinen tyttöystävä. Toinen lisäsi tähän, että ’ja paksut huulet on’”. JSN:n päätöksen mukaan ”nykyisin mustaihoiset kokevat ilmaisun [neekeri] loukkaavana”. Julkisen sanan neuvoston mielestä juontajien kommentit ja heidän esiintymistyylinsä toivat etnisen alkuperän esiin halventavasti.
Pentti Raittilan empiirisen tutkimuksen mukaan vuonna 2000 Suomen lehdistössä ei juuri koskaan nimitetty konkreettisia henkilöitä ”neekereiksi”, vaan keskityttiin yleensä periaatteellisen keskusteluun sanan sopivuudesta. Otsikoihin sana nousi muutamassa tapauksessa, jossa juttu käsitteli neekeriksi nimittelystä syntyneitä oikeustapauksia. Sana päätyi palstoille erityisesti muiden puheiden lainauksissa, yleensä sanan käytön paheksumisen kautta. Raittilan mielestä on mielenkiintoista, että vaikka muun muassa Turun Sanomien ja Ilkan päätoimittajat Ari Valjakka ja Kari Hokkanen puolustivat sanan käyttöä ei-halventavissa yhteyksissä, ilmausta ei kuitenkaan juuri käytetty edes Ilkassa eikä Turun Sanomissa.
Akateeminen yhteisö.
Akateemisessa yhteisössä ollaan nykyisin varsin yksimielisiä siitä, että sanalla on nykyisin selvästi halventava sävy. Erimielisyyttä kuitenkin esiintyy siitä, voidaanko sanaan aiemmin liitettyjä merkityksiä pitää halventavina.
Vuonna 1999 Kielitoimiston tutkija Taru Kolehmainen ei pitänyt sanaa itsessään halventavana, vaan hänen mukaansa halventavaksi sen tekee yhteys, jossa sitä käytetään. Kolehmaisen mukaan sanojen tarkoitus on eritellä ja ”joissain tapauksissa tarvitaan sanaa erottamaan mustaihoinen esimerkiksi muista värillisistä”. Tämä sana on perinteisesti ollut suomen kielessä ”neekeri”. Kolehmaisen mukaan esimerkiksi neekeri- ja mustalainen-sanojen käytön vahtimisessa on menty jo naurettavuuksiin. Hän katsoi, että suomalaiset ovat oppineet näkemään sanassa halventavia sävyjä niistä maista, ”joissa rotuongelmat olivat jo pitkään raakaa todellisuutta”.
Kolehmaisen näkemystä on arvosteltu esittämällä, että vanhoissa teksteissä "neekeri"-sanaan liittyy harvoin muita kuin rasistisia ja halventavia merkityksiä ja vaikka termiä olisikin käytetty muuten kuin halventavasti, siihen liittyneet vallitsevat merkitykset ovat olleet selvästi rasistisia. Akatemiatutkija, historioitsija Marjo Kaartisen mukaan sanalla neekeri on historiallisesti viitattu laiskoihin, epäluotettaviin ja typeriin puoli-ihmisiin ja että nämä määritteet ovat kaukana neutraaleista. Kaartisen mukaan monet ajattelevat, että ”rasistinen kuvakieli kuuluu kulttuuriimme, eikä siinä ole mitään pahaa. Ihmiset ajattelevat, että meillähän on oikeus ajatella mitä haluamme”. Kaartisen näkemystä on arvosteltu siitä, että se ei ota huomioon maailmaa ja olosuhteita, jossa menneinä vuosikymmeninä elettiin. Kaartisen mukaan hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan ole syyttää vaan varoittaa piilorasismista.
Anne Mäntysen ja Tiina Onikin kielitieteellisiin atk-aineistoihin perustuvan selvityksen mukaan sana ei aikaisempinakaan vuosikymmeninä ole ollut neutraalissa käytössä, vaan sanaan on liittynyt länsimainen kolonialistinen näkökulma. Tutkijoiden mukaan neekerit on aikaisemmin kuvattu eksoottisen kiehtovina ja huvittavina luonnonlapsina tai sorrettuna alaluokkana. Sanaan ”neekeri” on siten liittynyt toiseuden leima.
Eräät kielentutkijat ovat myös kannanotoissaan korostaneet, ettei neekeri-sanan käyttö ”olekaan kielitieteellinen vaan mitä suurimmassa määrin yhteiskunnallinen ja poliittinen ongelma”. Sirkku Latomaan mukaan rodun uskottiin aikaisemmin olevan biologinen tyyppi ja luokka ja vaikka nykytiede ei usko enää rotuoppiin, rodun käsite ja rotuihin liitetyt ominaisuudet vaikuttavat edelleen. Anna Rastaan mukaan sanan "neekeri" käyttöä on Suomessa puolusteltu väitteellä, että ”muissa kulttuureissa ja muiden kansojen käyttämänä tämä rasistiseksi tunnustettu ilmaus olisi Suomessa jotain aivan muuta: neutraali, harmiton ja siksi hyväksyttävä”. Rastaan mukaan kiivaimmin termin puolesta puhutaan internetin verkkosivuilla, joiden keskustelu painottuu selvästi maahanmuuttajien ja monikulttuurisuuden vastustamiseen ja joissa keskustelijat sanovat olevansa ”isänmaan asialla”. Käsitteeseen sisältyy Rastaan mielestä näkemys ihmisrotujen olemassaolosta ja niiden eriarvoisuudesta.
Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen erikoistutkija, dosentti Vesa Heikkinen katsoo, että nykyisessä neekeri-keskustelussa vanha epätieto ihmisroduista ja niiden ominaisuuksista nostaa päätään. Heikkisen mukaan ”jokainen kielenkäyttäjä voi kysyä itseltään, kannattaako käyttää sellaisia sanoja, joista tietää monien loukkaantuvan ja joiden avulla pidetään yllä esimerkiksi vihaa ja rasismia ruokkivaa ilmapiiriä”.
Oikeustapaukset.
Itä-Suomen hovioikeus tuomitsi lokakuussa 1998 sakkorangaistuksen sotkamolaiselle opettajalle, joka oli nimittänyt 14-vuotiasta ulkomaalaisperäistä oppilasta neekeriksi. Oikeus katsoi, että opettaja oli käyttänyt sanaa loukatakseen tyttöä ja että hänen oli täytynyt olla tietoinen sanan kielteisistä merkityksistä. Vuonna 1999 Helsingin hovioikeus tuomitsi varusmiespalvelusta suorittaneen alikersantin kahdeksaan päiväsakkoon tämän huudeltua gambialaissyntyiselle kaartinjääkärille ”vittu, kun toi neekeri ei juokse” ja ”vitun Bobby”. Tuomioita on tullut myös muun muassa nimityksistä ”likainen nekru”.
Neekeri-sanan käyttäjät ja kohteet.
Suomessa 1990- ja 2000-luvulla ne, joista neekeri-sanaa yleisimmin käytetään, eivät kutsu itse itseään kyseisellä sanalla. Kun maahanmuuttajia ja muita rasismia kokeneita on pyydetty kertomaan omista kokemuksistaan, he ovat usein ottaneet esiin neekeri-sanan ja sen käytön. Anna Rastaan väitöskirjan mukaan ne henkilöt, jotka ovat joutuneet keskimääräistä useammin nimittelyn kohteeksi, suhtautuvat sanan käyttöön erityisen kielteisesti, ja sanan käyttö koetaan usein vallankäytöksi ja alistamiseksi. Rastaan tutkimuksen mukaan suomalaisissa viestimissä niiden, joihin neekeri-sanalla viitataan, mielipiteitä esitellään harvoin ja pääsääntöisesti vain oikeustapausten selostusten tai yksittäisten mielipidekirjoitusten kautta.
Yliopistonlehtori Sirkku Latomaa on todennut, että koska sana on oikeuslaitoksen ennakkopäätöksessä katsottu halventavaksi, on Kotimaisten kielten tutkimuskeskukselta siitä lähtien tiedusteltu korvaavia nimityksiä. 2000-luvulla etnisiin ryhmiin viittaavien termien perustana on pidetty yleensä ryhmän oikeutta itse päättää itsestään julkisuudessa käytettävästä nimikkeestä. Anna Simolan ja Anna Rastaan mukaan tämä on kuitenkin käytännössä vaikeaa, koska kaikkien tietyn ryhmän jäsenien mielipidettä ei koskaan voida kysyä, vaan usein jotkut yksilöt nostetaan koko ryhmän äänitorviksi. Esimerkiksi Kansallisteatterissa vuonna 2006 ensi-iltansa saaneen Pirkko Saision "Sorsastaja"-näytelmän neljää näyttelijää Henry Hanikkaa, Amira Khalifaa, Kaisla Löyttyjärveä ja Jani Toivolaa yhdisti tumma ihonväri. Näytelmää käsittelevissä jutuissa näyttelijöiltä kysyttiin usein heidän näkemystään termistä ”neekeri” sekä mitä termiä he halusivat itsestään käytettävän. Näyttelijät eivät olleet keskenään yksimielisiä, ja jokainen nimesi eri termin, jota toivoi itsestään käytettävän ihonväriin viitattaessa. Esimerkiksi Toivola pohti käsitteen ”afrosuomalainen” mahdollisuuksia ja katsoi, että ”uuden käsitteen keksiminen on yhteiskunnan tapa mennä eteenpäin ja julkisesti hyväksyä uusi ihmisryhmä”.
Satu Tervosen vuonna 2000 julkaisemassa tutkimuksessa tutkittiin kansallisuutta tai muuta ihmisen taustaa ilmaisevien nimitysten sävyjä ja sivumerkityksiä. Kyselytutkimukseen osallistui 199 pääkaupunkiseudulla asuvaa iältään 15–80-vuotiasta vastaajaa. Vastaajia pyydettiin muun muassa arvioimaan kauppajonossa tapahtuneen kiistelyn aikana esitetyn ”senkin ryssä” -tyylisen nimittelyn loukkaavuutta asteikolla ”hyvin loukkaava”, ”loukkaava”, ”melko harmiton”, ”neutraali” vai ”omituinen”. Vähintään ”loukkaavana” ryssää piti 92 %, neekeriä 90 % ja mannea 88 % vastaajista. Yleisesti naispuoliset vastaajat pitävän tutkittuja sanoja hiukan loukkaavampina kuin miespuoliset. Termin ”neekeri” kohdalla nuoremmat vastaajat pitivät sanaa loukkaavampana kuin vanhemmat.
Erilaisuutta koskevien ristiriitojen selvittämiseen tähtäävän MOD-koulutusohjelman kouluttajan Jari Kivistön mukaan neekeri-sanan käytöstä syntyy helposti tilanteita, joissa sanan käyttö loukkaa toisia ihmisiä: nämä kokevat sanan halventavana, vaikka sanan käyttäjä ei tarkoittanut mitään pahaa. Tällöin käy usein niin, että sanan käyttäjä puolestaan loukkaantuu kohtaamastaan reaktiosta. Näin syntyy tilanne, jossa ”kukaan ei ymmärrä ketään, ja ilma väreilee katkeruutta ja loukkaantumista”. Kivistö itse ei koe sanaa neekeri loukkaavana, mutta on luopunut sen käytöstä, koska toiset kokevat sen loukkaavana. Kivistön mukaan korvaavat sanat, kuten tummaihoinen tai romani, saattavat kuulostaa aluksi teennäiseltä, mutta näihinkin tottuu.
Tutkimus sanan käyttäjistä.
a>-lehden keskustelupalstalla aiheesta ”Onko neekeri ruma sana?”. Anna-Maria Pekkisen pro gradu -työn mukaan yksi keskustelupalstojen vakioaiheita on, sopiiko sana neekeri kielenkäyttöön vai ei.
Ulkomaalaistaustaisten nuorten kokemuksen mukaan neekeri-sanan käyttäjänä oli usein henkilö, joka oli rasisti tai jonka ei ollut tarvinnut kohdata rasismin kysymyksiä. Anne-Mari Souton tutkimuksen mukaan nuoret ylläpitivät stereotypioita kouluympäristössä varmistaakseen kuuluvuutensa sisäpiireihin ja muihin arkisiin yhteisöihin. Souton mukaan ”suomalaisuutta avaavat näkökulmat, stereotypioiden kyseenalaistaminen tai esimerkiksi 'ryssä'- ja 'neekeri'-sanoihin puuttuminen merkitsivät useimmiten sosiaalista riskiä”. Historioitsija Marjo Kaartisen mukaan rasismikeskustelu alkoi Suomessa varsin myöhään ja suomalaiset eivät ole mielellään ottaneet rasistin leimaa itseensä. Hänen mukaansa väite ”neekeri-sanan halventavuudesta saa poikkeuksetta aina jonkun esittämään eriävän mielipiteen, ja sanaa puolustavat joskus nekin, jotka eivät sitä koskaan muussa yhteydessä käytä”.
Anna-Maria Pekkinen tutki pro gradu -työssään kolmen eri internetin keskustelupalstan keskusteluja. Tutkimuksen mukaan ”sekä kotisivuilla että keskusteluissa on yleistä käyttää halventavia nimityksiä eri ryhmistä. Näitä sanoja ovat muun muassa neekeri, nekru, rättipää, vinosilmä, ryssä, manne, mutiainen, sompanssi ja ählämi”. Pekkisen mukaan yksi keskustelupalstojen vakioaiheita onkin, sopiiko sana neekeri kielenkäyttöön vai ei. Keskustelupalstoilla ”puheen kohde, eli erityisesti maahanmuuttajat puuttuvat käytännössä kokonaan”.
Merja Määttäsen etnisiin vähemmistöihin kuuluvien ja maahanmuuttajataustaisten poliisien kokemuksia työstään selvittäneen tutkimuksen rasistinen kielenkäyttö ja vähemmistöjen kustannuksella vitsailu hyväksytään Suomen poliisissa ja sitä pidetään arkipäiväisenä. Määttä epäilee, etteivät maahanmuuttajapoliisit suvaitsisi neekerivitsejä lähikauppansa kassalta tai lapsensa opettajalta. Määttä katsoo, että vitsit ja nimittely heijastavat ja tekevät arkipäiväisiksi yhteiskunnan valtarakenteita ja toistavat esimerkiksi etnisiä stereotypioita ja ennakkoluuloja.
Neekeri-sanan käyttöön liittyvät kokemukset.
Rastaan väitöskirjan mukaan rasismia kokeneet ovat joutuneet julkisesti nimitellyiksi kaduilla, ravintoloissa ja tavarataloissa. 23 lapsen ja nuoren kokemuksia kartoittaneessa tutkimuksessa havaittiin, ettei ”neekeriksi” nimitelty vain afrikkalaistaustaisia, vaan toisinaan muitakin ”ei-suomalaiseksi” tai ”vähemmän suomalaiseksi” katsottuja ihmisiä: esimerkiksi Kiinasta adoptoituja lapsia tai lapsia, joiden toinen vanhempi on Lähi-idästä. Rastaan mukaan sanaa neekeri käytetään rodullisten erojen tuottamiseen ja rasismia kokeneiden kannalta eriarvoistaviin avoimen rasistisiin ilmauksiin. Sanan pitäminen ”harmittomana” merkitsee Rastaan näkemyksen mukaan sen rasistisen merkityksen kiistämistä tai hyväksymistä.
Veronika Honkasalon pro gradu -työn haastatteluissa maahanmuuttajanuoret kokivat usein suomalaisuuden ulkoapäin ulkonäön ja syntyperän kautta määriteltynä. Honkasalon mukaan jotkut tutkituista 12 nuoresta ”kohtasivat oman muukalaisuutensa”, kun heidän alkuperäistä syntymämaataan kyseltiin tai heitä nimiteltiin esimerkiksi ”neekereiksi”. Myös Heidi Virkin kuuden ulkomailta Suomeen adoptoidun lapsen kokemuksia käsittelevässä pro gradu -työssä nousi esiin neekeri-termin käyttö. Haastatteluissa ulkomailta adoptoidut lapset olivat joutuneet neekeri-nimittelyn kohteiksi.
Kati Kovácsin tekemän nuorten maahanmuuttajien kokemaa koulukiusaamista käsittelevän pro gradu -tutkielman mukaan sanaa neekeri saatetaan joskus käyttää kouluissa kenestä tahansa ulkomaalaisen näköisestä lapsesta. Tutkimus perustui 52 maahanmuuttajanuoren kirjoitukseen ja kahteen haastatteluun. Kovâcsin mukaan ”kiusaajalle ei ole merkitystä sillä, onko kiusattu oikeasti mustaihoinen vai ei, sana 'neekeri' on joka tapauksessa tehokas viesti. Haukkumisen kohde on 'alempaa rotua', ei-toivottu ja huonompi kuin kiusaajansa.”
Vastaavat ilmaukset muissa kielissä.
Erään ruotsalaisen poliisipäällikön sähköposti, jossa epäiltyä kuvaillaan sanoilla ”neekeriksi armeijanvihreässä takissa”. Sähköposti aiheutti keskustelua poliisin rasistisuudesta.
1800-luvun keskivaiheilta sen loppuun asti yleisin Yhdysvaltojen mustaan väestöön viitannut ilmaus oli "värillinen" (). 1800-luvun lopulta alkaen sen syrjäytti termi "negro", joka on sellaisenaan lainattu espanjasta. Termin käyttöönoton puolesta kampanjoivat muun muassa Booker T. Washington ja W. E. B. Du Bois, jotka pitivät sitä foneettisesti ja etymologisesti parempana kuin aikaisempaa "colored"-termiä.1960-luvun lopulta alkaen termi korvautui nopeasti termillä "black" (musta) ja vanhan sanan merkitys muuttui halventavaksi kuvastaen yhdysvaltalaisten mustien yhteisön muutoksia kansalaisoikeus- ja "Black Power" -liikkeiden myötä. Sanan väännöksiä "nigger", jota aikoinaan käytettiin ennen kaikkea Amerikan afrikkalaisperäisistä orjista, sekä monissa yhteyksissä myös "nigga" pidetään vielä selvemmin ja yksiselitteisesti loukkaavina. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Mark Twainin "Huckleberry Finnin seikkailujen" sisällyttämisestä koulujen opetussuunnitelmiin on noussut laaja keskustelu, koska kirja sisältää yli kaksisataa kertaa sanan "nigger".
Ruotsin, Islannin ja Tanskan kielitoimistot eivät enää suosittele termin "neger" käyttöä. Termin rasistisuudesta on herännyt keskustelua myös Ruotsissa poliisin piirissä. Eräässä tapauksessa poliisipäällikkö oli lähettänyt kollegalleen sähköpostia, jossa oli kuvaillut etsimäänsä miestä ”neekeriksi armeijanvihreässä takissa” (). Poliisin aluepäällikkö Marianne Almqvist arvosteli poliisipäällikön kielenkäyttöä ja totesi, että ”sanaa ’neekeri’ ei pidä käyttää. Sillä ei ole mitään tekemistä tuntomerkkien kanssa”.
Eesti õigekeelsussõnaraamatin mukaan sana "neeger" ei ole viron kielessä halventava. Asiasta kyllä keskustellaan, ja muiden kielten tapaan useat kirjoittajat ja tiedonlähteet ovat kuitenkin alkaneet suosia sanoja "musta", "mustanahaline" ja "tumedanahaline". Agatha Christien klassisen rikosomaani "Kümme väikest neegrit" sai uudessa vironkielisessä painoksessa Christien perillisten pyynnöstä nimen "Ja ei jäänud teda ka".
Espanjan sanaa ”musta” eli "negro" käytetään tavallisesti neutraalina ilmauksena, mutta joissain yhteyksissä sitä voidaan pitää vähättelevänä tai loukkaavana (esimerkiksi ranskan vaikutuksen vuoksi "negro" tarkoittaa myös haamukirjoittajaa). Toisaalta joissain espanjankielisissä maissa, kuten Argentiinassa, Chilessä ja Uruguayssa, sanaa "negro" tai sen feminiinimuotoa "negra" käytetään myös puolisosta, läheisistä ystävistä tai yleensä ihmisistä ihonväriin katsomatta.
Saksan kielen sanoja kuten "Neger" ja "Farbige" (), joita nykyisin pidetään sopimattomina tai loukkaavina, käytettiin vapaasti 1980-luvun loppuun asti. Arvostettu saksalainen Duden-sanakirja sisälsi vielä vuonna 1999 sanan "Neger", mutta ei ilmausta "Afrodeutscher" (), mitä sanakirjan toimittaja puolusti sanomalla, ettei ihonväriin perustuva syrjintä ollut kielellinen vaan sosiaalinen ja poliittinen ongelma. Vuoden 2006 sanakirjassa on jo termi "Afrodeutscher" ja sanan "Neger" ongelmallisuus on huomioitu. Uudissana "Afrodeutscher" ei kuitenkaan ole laajasti käytössä.
Etelä-Afrikassa, erityisesti afrikaanerien piirissä, mustista käytetään halventavaa ilmausta "kafferi" (). Englannin kielessä termiä käytti ensimmäiseksi Richard Hakluyt vuonna 1589 viitaten eteläisen Afrikan asukkaisiin, jotka asuivat nykyisten Zimbabwen, Etelä-Afrikan ja Mosambikin alueella. 1900-luvun aikana sanasta muodostui halventava termi, joka vastasi englannin "nigger"-sanaa.


Kiribati.
Kiribatin tasavalta eli Kiribati on saarivaltio Tyynellä valtamerellä. Se koostuu 33 atollista 3 500 000 neliökilometrin alueella lähellä päiväntasaajaa. 21 saarella on asutusta. Maan nimi lausutaan paikallisittain [kiribæs], joka on sikäläinen tapa lausua pääsaariston englanninkielisen nimen "Gilbert Islands" lyhenne "Gilberts". Valtakieli kiribati on yksi harvoista Tyynenmeren kielistä, jonka valta-asemaa englanti ei uhkaa.
Maantiede.
Kiribati muodostuu erillisistä saarista ja saariryhmistä. Valtiolle nimen antaneet Gilbertsaaret koostuvat 16 atollista noin 1 500 kilometriä Fidžin pohjoispuolella. Phoenixsaaret koostuvat kahdeksasta atollista ja korallisaaresta noin 1 800 kilometriä Gilbertsaarilta kaakkoon. Linesaariin kuuluu yhdeksän atollin ja saarta noin 3 300 kilometriä itään Gilbertsaarilta. Banaba on muista erillään oleva saari Naurun ja Gilbertsaarten välillä. Kolme Linesaarista on Yhdysvaltain hallinnassa. Saarten yhteenlaskettu pinta-ala on 811 km2
Banaba on kohonnut korallisaari, jossa oli ennen paljon fosfaatteja, mutta ne on pääosin louhittu loppuun. Valtion korkein kohta on Banaballa oleva 81 metriä merenpinnasta kohoava nimeämätön nyppylä. Muu osa Kiribatia koostuu pienistä riutoista ja hiekkaisista saarista, jotka ulottuvat vain muutamia metrejä merenpinnan yläpuolelle. Maaperä on ohut ja kalkkipitoinen, joten maanviljely on vaikeaa.
Kiritimati (tunnettu myös nimellä Joulusaari) Linesaarilla on maailman suurin atolli.
Kansainvälinen päivämääränraja kulki aikaisemmin Kiribatin alueen kautta ja jakoi sen kahtia. Täten maan itäosissa oli eri päivämäärä kuin länsiosissa. Vuoden 1995 alussa päivämääränraja siirrettiin kulkemaan valtion aluevesien itärajaa pitkin. Tämän vuoksi asumaton Carolinen atolli, 150°25′ läntistä pituutta, on siitä lähtien ollut vuodenvaihteessa aina ensimmäinen paikka, jossa uusi vuosi alkaa. Vuosituhannen vaihtuessa sen uudeksi nimeksi suunniteltiin Millennium Islandia.
Eteläisimmillä Gilbertsaarilla, Phoenixsaarilla ja Banaballa vallitsee kuiva merellinen päiväntasaajan ilmasto, kun taas valtion pohjoisemman osan saarilla on kosteampi trooppinen ilmasto. Lämpötila on kaikkialla 24–30 °C. Sademäärässä on suuria eroja saarelta toiselle ja vuodesta toiseen: kuivimpina vuosina eräät Gilbert- ja Phoenixsaaret saavat alle 200 mm, kun taas pohjoisimmilla Gilbertsaarilla voi sataa yli 3 000 mm vuodessa.
Vuonna 2006 Kiribati perusti 184 700 neliökilometrin laajuisen meriensuojelualueen. Se on Portugalin kokoinen, ja siihen kuuluu kahdeksan asumatonta atollia. Alueella elää noin 120 korallilajia ja 500 kalalajia. Linnut ja merikilpikonnat ovat alueella yleisiä.
Historia.
Kiribatilla on merkkejä asutuksesta 3 000 vuoden takaa. Ensimmäiset asukkaat tulivat ilmeisesti Karoliineilta ja Marshallinsaarilta. Phoenixilla ja Linellä ei ollut ilmeisesti pysyvää asutusta, vaikka niilläkin on käynyt ihmisiä ennen eurooppalaisia. Muualla asukkaat muodostivat kainga-nimisiä kyläyhteisöjä, joista jokaisessa oli kokoontumispaikkana kylätalo. Kiribatilaiset tunnettiin hurjina taistelijoina, joiden keihäänkärkinä käytettiin hain hampaita.
Eurooppalaiset yhteydet alkoivat 1500-luvulla. 1800-luvulla alueelle tuli useita eurooppalaisia valaanpyytäjiä ja orjakauppiaita. Kuten muualla Oseaniassa, myös Kiribatilla eurooppalaisten mukanaan tuomat erilaiset sairaudet tappoivat useita asukkaita. Vuonna 1820 Adam Johann von Krusenstern nimesi saaret kapteeni Thomas Gilbertin mukaan Gilbertsaariksi. Yhdistynyt kuningaskunta teki niistä ja läheisistä Ellicesaarista protektoraattinsa 1892. Niiden asema muutettiin siirtokunnaksi 1916 ja autonomisiksi 1971. Japani miehitti osan saarista toisen maailmansodan aikana.
Vuonna 1945 Banaban asukkaat joutuivat lähtemään Fidžiin kuuluvalle Rabin saarelle fosfaattikaivosten ympäristötuhojen takia. Brittihallinto maksoi heille korvauksia vuonna 1981 pitkällisen oikeusjutun jälkeen.
Ellicesaarista tuli itsenäinen Tuvalu vuonna 1978 ja Gilbertsaarista Kiribati vuonna 1979. Itsenäisyys myönnettiin virallisesti 12. heinäkuuta 1979. Itsenäistymisen myötä Yhdysvallat lopetti vaateensa harvaan asuttua Phoenixsaaria ja kolmea lukuun ottamatta kaikkia Linesaaria kohtaan. Nämä liitettiin itsenäiseen Kiribatiin. Maan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Ieremia Tabai, joka toimi virassaan vuoteen 1991 saakka lukuun ottamatta lyhyttä taukoa vuosina 1982–1983, jolloin presidenttinä toimi Rota Onorio. Tällä hetkellä presidenttinä toimii vuonna 2003 virkaansa valittu Anote Tong, joka valittiin uudelleen vuonna 2007.
Politiikka ja aluehallinto.
Kiribatin parlamentin ("Maneaba ni Maungatabu") 46 edustajaa valitaan neljän vuoden välein. Presidentti ("Beretitenti") toimii sekä valtion päämiehenä että hallituksen johtajana. Maassa ei toimi varsinaisa puolueita, pikemminkin edunvalvontaryhmiä, joilla ei ole toimistoa tai organisaatiota. Tällaisia ovat Boutokaan Te Koaua Party eli BTK (puheenjohtaja Taberannang Timeon) Maneaban Te Mauri Party eli MTM (Teburoro Tito); Maurin Kiribati Pati eli MKP; ja Kansallinen edistyspuolue, National Progressive Party eli NPP (Harry Tong).
Kullakin Kiribatin 21 asutusta saaresta on oma valtuustonsa, joka huolehtii jokapäiväisistä asioista.
Talous.
Kiribatilla on vähän luonnonrikkauksia. Sen fosfaattivarat oli jo käytetty maan itsenäistymisen aikaan. Nykyisin suurin osa maan tuotannosta ja viennistä on kookospähkinän kuivattua ydintä sekä kalaa. Viime vuosina Kiribatin talous on heilahdellut rajusti. Taloudellista kehitystä rajoittavat koulutetun työvoiman vähäisyys, heikko infrastruktuuri ja eristyneisyys kansainvälisiltä markkinoilta.
Yli viidenneksen bruttokansantuotteesta kattaa matkailu. Ulkomainen talousapu, pääosin Yhdistyneeltä kuningaskunnalta ja Japanilta, on oleellinen lisä bruttokansantuotteeseen, viime vuosina 20–25 %.
Saarilla on 19 lentopaikkaa, mutta vain neljällä on päällystetty kiitotie. Maantietä on 670 kilometriä. Satamia ovat Betio (Tarawan atollilla), Canton-saari ja English Harbor. Kansainväliset lennot tulevat vain Tarawalle ja Joulusaarelle.
Väestö.
Vuonna 2010 Kiribatin väkiluvuksi arvioitiin 99 482. Kiribatin viralliset kielet ovat englanti ja kiribatin kieli, mutta valtaosa väestöstä puhuu vain kiribatia. Se onkin yksi harvoista Tyynenmeren kielistä, jonka valta-asemaa englanti ei uhkaa.
Maan suurin uskonto on kristinusko, vaikkakin siihen usein sekoittuu paikallisia kansanuskomuksia. Vuoden 2005 väestönlaskennassa katolisia oli 55 %, protestantteja 36 %, mormoneita 3,1 %, Bahaita 2,2 %, adventisteja 1,9 % ja muita 1,8 %.
YK:n vuosituhattavoitteista vain yhtä pidetään vuoden 2007 arvion mukaan todennäköisenä ja kolmea mahdollisena tavoittaa. Todennäköinen saavutettava tavoite on ulottaa peruskoulutus kaikille. Mahdollisia ovat vähentää lapsikuolleisuutta ja parantaa odottavien äitien terveyttä sekä edistää kansainvälistymistä. Pidetään epätodennäköisenä, että sukupuolten väliseen tasa-arvoon, ympäristöön tai tarttuviin tauteihin liittyvät tavoitteet saavutettaisiin. Köyhyyteen liittyvästä tavoitteesta ei ole tarpeeksi tietoa sen saavuttamisen arvioimiseksi.
Kulttuuri.
Kiribatilaisten perusruoka saadaan merestä, sillä atollien luonteesta johtuen vain harvat viljelyskasvit menestyvät niillä. Kotimaisia kasviksia ovat kookospähkinät, taaro, leipäpuunhedelmät, kairapalmut ja villit viikunat. Kookospähkinän nesteestä käytetään alkoholia, jonka juomisesta on tullut joillekin ongelma. Tuontielintarvikkeet, etenkin riisi, ovat yleistymässä saarilla.
Kiribatilla ilmestyy kaksi viikoittaista sanomalehteä, Te Uekera ja hallituksen omistama Kiribati Newstar.
Radioasema Tarawan atollilla aloitti lähetykset vuonna 1952. Maassa ei ole televisiolähetyksiä, mutta videolle tallennettuina levitetään materiaalia paikallisista tapahtumista kuten itsenäisyyspäivän juhlista.
Urheilu.
Kiribati osallistui olympialaisiin ensimmäistä kertaa Ateenassa 2004. Sillä on ollut kahden ja kolmen hengen joukkueet, jotka osallistuivat yleisurheiluun ja painonnostoon.


Kaarina.
Kaarinan vaakuna vuoden 2008 loppuun asti.
Kaarina () (entinen nimi Nummi) on Suomen kaupunki. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Kaarinan rajanaapurit ovat Lieto, Parainen, Paimio, Sauvo ja Turku.
Varhaishistoria.
Kaarinan Ravattulassa Muikunvuorella on esihistoriallinen kivi- ja rautakautinen asuinpaikka, jossa on polttokenttäkalmisto, kaksi uhrikiveä sekä rautakautinen röykkiöhauta. Keetterinmäellä on kaksi pronssikautista hautaröykkiötä, josta toisesta on löydetty kolmen vainajan poltetut luut.
Kaarina-niminen alue Turun vieressä mainitaan ensimmäistä kertaa vuonna 1309. Tuolloin Kaarina oli vielä pitäjä. Sen nimi johtuu pitäjän entisellä alueella sijaitsevasta Pyhän Katariinan kirkosta. Kirkko kuuluu nykyisin Turkuun, mutta Kaarinan vanha vaakuna esitti edelleen Pyhää Katariina Aleksandrialaista ja teilipyörää (eli katariinanpyörää).
Pitäjää kutsuttiin aluksi myös "Nummeksi" sen silloisen keskuskylän mukaisesti. Vaikka kirkon nimeen perustuva Kaarina vakiintui pitäjän nimeksi, Nummi säilyi vielä pitkään sen rinnalla. Vielä vuodelta 1916 on tieto, jonka mukaan kunnan kansanomainen nimi olisi Nummi.
Kuusiston linna.
Kuusiston saarella sijaitsee 1300-luvulta peräisin olevan piispanlinnan rauniot, joista on vielä mahdollista tunnistaa, minkälaisessa linnoituksessa Suomen katolisen kirkon piispat olivat turvassa uskonpuhdistukseen asti. 1528 linna purettiin Kustaa Vaasan käskystä.
Kuusiston linnanraunioiden lähistöllä sijaitsee vuonna 1738 rakennettu Kuusiston kartano, joka toimi Turun jalkaväkirykmentin everstin virkatalona. Ennen kartanoa keskiajalla siinä oli Kuusiston latokartano, joka huolehti piispanlinnan maanviljelystä ja karjanhoidosta. Nykyisin tiloissa toimii kartanon ja Kuusiston historiaa käsittelevä museo.
Historiallisia tapahtumia.
19. kesäkuuta 1808 ruotsalaisjoukot nousivat Kaarinan Lemunniemeen. 21. kesäkuuta 1808 Alkoi Suomen sota, koska Venäjä ylitti Suomen rajan saadakseen pakotettua Ruotsin liittymään yhteiseen kauppasaartoon Britanniaa kohtaan Ranskan aseman vahvistamiseksi. 200 vuotta sitten käydyn Lemun taistelun kunniaksi 14. kesäkuuta 2008 Kaarinaan julkistetaan taiteilija Heidi Limnellin tekemä muistomerkki.
6. helmikuuta 1869 Kaarina julistettiin kunnaksi. Tätä vuotta pidetään Kaarinan virallisena perustamisvuotena. Alkujaan Kaarina käsitti nykyisten alueidensa lisäksi pääosan nykyisin Turkuun kuuluvista, kantakaupungin ulkopuolisista Aurajoen etelä- tai itäpuolisista alueista.
Kaarinan puolella Littoisten kylässä sijaitsevassa vanhan rautatieasemarakennuksen seinässä on pitkään pidetty muistolaattaa sen kunniaksi, että V.I. Lenin pakeni Venäjältä ja jäi junasta pois Littoisissa vuonna 1907. Nykyisin muistolaatta on kiinnitetty suureen muistokiveen asemarakennuksen viereen.
Nyky-Kaarina.
Vuonna 1939 Pyhän Katariinan kirkkoa ympäröinyt Nummi liitettiin Turkuun. Tämä tapahtui Kaarinan omasta aloitteesta, koska Turun rajalla sijainneen työläiskaupunginosan ylläpito tuli kunnalle kalliiksi. Kaarina sai kuitenkin tälle käytännössä hyvitystä, kun siihen toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1946 liitettiin Kuusiston kunta.
Littoinen oli vielä vuoden 1960 tienoilla Kaarinan suurin taajama, mutta sijaintinsa vuoksi se ei soveltunut uudeksi keskustaajamaksi. Niinpä Ylikylään rakennettiin kaupunkimainen keskusta. Tämän myötä kunnan painopiste siirtyi enemmän Paraisille vievän tien risteyksen seudulle.
Vuonna 1993 Kaarina katsoi täyttävänsä kaupungilta vaadittavat edellytykset ja julisti itsensä kaupungiksi.
17. joulukuuta 2007 Kaarinan ja Piikkiön kunnanvaltuustot pääsivät sopimukseen, jonka mukaan Piikkiö liitetään Kaarinaan. Liitos astui voimaan 1. tammikuuta 2009. Laajenevan kaupungin nimi pysyi Kaarinana, mutta vaakunaksi otettiin Piikkiön vaakuna.
Väestö.
Vuonna 2007 Kaarinan kotimainen ja ulkomainen nettomuutto oli 187 henkeä, mikä oli Varsinais-Suomen toiseksi suurin luku.
1. tammikuuta 2009 yhdistyi Piikkiön kunta Kaarinaan kasvattaen asukkaiden määrän noin 22 000:sta 30 000:een asukkaaseen.
Uskonnolliset yhteisöt.
Kaarinassa toimivat evankelisluterilaiset Kaarinan seurakunta ja Piikkiön seurakunta, jotka kuuluvat Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymään. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii evankelisuus.
Muita kirkkokuntia edustavat Suomen Adventtikirkon Piikkiön adventtiseurakunta ja Toivonlinnan adventtiseurakunta sekä helluntaiherätykseen kuuluva Kaarinan Kotikirkko.
Palloilulajit.
Kaarinassa on kaksi vuonna 1958 perustettua jalkapalloseuraa, Kaarinan keskustasta lähtöisin oleva Kaarinan Pojat ja kauselalainen Kaarinan Reipas. Kaarinan Pojat on pelannut pitkään jalkapallon toisessa divisioonassa. Seuran naisten edustusjoukkue pelaa ykkösdivisioonassa. Lisäksi Kaarinassa toimii vuonna 1976 perustettu juniorijalkapalloseura Kaarinan Nappulat.
Yleisseura Kaarinan URAssa (perustettiin 1932) pelattiin koripalloa vuodesta 1957 asti. Seuran koripallon edustusjoukkue yhdistyi Turun NMKY:n kanssa vuonna 2004 muodostaen nyttemmin toimintansa jo lopettaneen Aura Basketin.
Vuonna 2005 Kaarinan Uran koripallojaosto erosi omaksi erikoisseurakseen Ura Basket ry:ksi. Ura Basket ry on koripalloilun erikoisseura ja sen edustusjoukkue pelaa miesten I-divisioonassa. Ura Basket on suurin kaarinalaisista urheiluseuroista, harrastajamäärän ollessa yli 800 henkilöä.
Kaarinan salibandyseurana toimii West Coast Sheriffs, jolla on pelaajia aina ala-asteikäisistä naisten 1. divisioonassa pelaavaan joukkueeseen.
Littoisissa, Kaarinan ja Liedon kuntien rajalla toimii puolestaan jo vuonna 1932 perustettu Littoisten Työväen Urheilijat. Vahvan jalkapallotoiminnan lisäksi seuralla on lentopallojoukkue ja hiihtojaosto.
Yleisurheilu.
Kaarinan Urheilijoiden puitteissa on mahdollistaa harrastaa ammuntaa, hiihtoa, erilaisia itämaisia taistelulajeja, kuntoilua, lentopalloa, salibandyä sekä soutamista.
Oma nimikkokasvi ja -eläin.
26. toukokuuta 1997 Kaarinan kaupunginvaltuusto nimesi Kaarina-seuran esityksestä nimikkokasviksi Kuusiston kartanon pihalla ja Kappelinmäen rinteessä esiintyvän keltavuokon ("Anemone ranunculoides") ja nimikkoeläimeksi Kuusiston linnanraunioilla viihtyvän tiklin ("Carduelis carduelis").
Kaarinan laulu.
Urho Sipponen on säveltänyt ja Emil Vihanto sanoittanut oman laulun Kaarinan kunnalle, jonka Turun Kaupunginorkesteri ja Varsinais-Suomen musiikkioppilaitoksen nuorisokuoro ovat molemmat erikseen äänittäneet vuonna 1980.
Valtakunnallinen Runo-Kaarina -kilpailu.
Vuodesta 1994 asti on Kaarinassa järjestetty vuosittain valtakunnallinen Runo-Kaarina runokilpailu, joka on avoin kaikille esikoisrunoilijoille. Voittaja julkistetaan Turun Kansainvälisillä Kirjamessuilla ja Kaarinan kaupunki palkitsee voittajan kustantamalla hänen teoksensa ja suorittaa siitä tekijälle normaalin tekijänpalkkion.
Nähtävyydet.
Kaarinan kaupungin nähtävyyksiin kuuluvat Kuusiston kirkko, kartanomuseo ja Kuusiston linnan rauniot, Pukkilan kartanomuseo sekä Tuorlan planetaario. Lisäksi Kaarinan alueelta löytyy monta majoitus- ja ravitsemuspalveluita tarjoavaa kartano- tai maaseutumatkailukohdetta. Historiallisista teistä Kaarinan kautta kulkevat sekä Uudellemaalle Suomenlahden rannikon läheisyydessä johtava Kuninkaantie että Aurajokea alkuosaltaan seuraileva, Hämeeseen vievä Hämeen Härkätie.
Kaarinan historiallisista kohteista Museoviraston määrittelemiä valtakunnallisesti merkittäviä rakennettuja kulttuuriympäristöjä ovat varsinaisen Kaarinan alueella Suuri rantatie, Littoisten verkatehdas ja Kotimäen asuinalue; Kuusistossa Bryggmanin huvilat, Kuusiston kirkkomaisema, Kuusiston piispanlinnan rauniot ja Kuusiston kartano; sekä Piikkiössä Piikkiön kirkko ja pappila, Tuorlan maatalousoppilaitos ja Pukkilan kartano.


Kaavi.
Kaavi on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnan itäosassa. Kaavi kuuluu myös historialliseen Karjalaan. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2.
Kaavilta on matkaa Kuopioon noin 60 ja Joensuuhun noin 90 kilometriä, ja sen naapurikunnat ovat Juankoski, Juuka, Outokumpu, Polvijärvi ja Tuusniemi.
Kylät.
Ahosenniemi, Hirvisaari, Kaavi, Karsikkovaara, Kellolahti, Kortteinen, Kortteisen salokylä (Kortteiskylä), Luikonlahti, Maarianvaara, Mäntyjärvi, Niinivaara, Onnivaara, Rasimäki, Rauantaipale, Retunen, Rovevaara, Sivakkavaara, Suovaara, Syrjävaara ja Vehkalahti.
Kulttuuri.
Kaavi Blues-festivaali on järjestetty Kaavilla vuodesta 2005 alkaen.
Elinkeinoista.
15 % kaavilaisista saa elantonsa maa- ja metsätaloudesta, 30 % jalostuksesta ja 55 % palveluista (2007).
Kaavin yritykset ovat muodostaneet Kaavin Yrittäjät -järjestön, joka on Savon Yrittäjien paikallisyhdistys.
Kaavilla toimi vuosina 1968–1983 Luikonlahden kuparikaivos. Kaivoksen tiloissa on toiminut sen jälkeen Mondo Minerals Oy:n talkkitehdas. Mondo Minerals on sveitsiläisen monialayhtiön tytäryhtiö.
2012 Luikonlahdessa aloitettiin rikastaa malmia, jota louhitaan Kylylahden kaivoksesta Polvijärveltä. Luikonlahden rikastamo on osa australialaisen Altona Mining Ltd:n ja sen suomalaisen tytäryhtiön Kylylahti Copper Oy:n kaivostoimintaa. Vuosittain Luikonlahteen kuljetetaan arviolta 550 000 tonnia malmia rikastettavaksi. Malmi sisältää mm. kuparia, kobolttia, nikkeliä, kultaa ja sinkkiä.
Kaavin Lahtojoella on yksi Suomen lupaavimpia timanttiesiintymiä.
Koulutus.
Kaavin yläkoulu yhdistyi Juankosken yläkouluun 2010, jonka jälkeen vuosiluokkien 7 - 9 opetus on annettu Juankoskella.
Kaavilla toimii kolme alakoulua: Kirkonkylän koulu, Kortteisen koulu ja Luikonlahden koulu.
Paikallislehti.
Kaavilla ilmestyy paikallislehti Koillis-Savo. Lehden ilmestymispäivät ovat maanantai ja torstai.
Koillis-Savon levikkialueen muodostavat Kaavin ja Tuusniemen kunnat, Juankosken kaupunki sekä Kuopion kaupunkiin kuuluva Riistavesi.
Koillis-Savon levikki on 6035 kpl (2010). Lukijoita lehdellä on noin 17 000.
Ensihoitopalvelut.
Ensihoitopalveluja Kaavilla tuottaa Pohjois-Savon Sairaanhoitopiiri, KYS Ensihoitokeskus. PS 331 (KA 191) on perustasoinen ensihoitoyksikkö.


Galilein paradoksi.
Galilein paradoksi syntyy kuviteltaessa kahta joukkoa A ja B, joista A on positiivisten kokonaislukujen joukko, ja B muodostuu niistä positiivisista kokonaisluvuista, joiden neliöjuuri on positiivinen kokonaisluku. Toisin sanoen B muodostuu A:n alkioiden neliöistä.
formula_1
formula_2
Molemmissa joukoissa on äärettömästi alkioita. Intuitiivisesti näyttäisi A kuitenkin sisältävän enemmän alkioita kuin B, sillä A:ssa on äärettömästi "virtuaalialkioita", joita ei ole B:ssä. Matemaattisesti ovat A ja B ovat yhtä mahtavat. Tässä tapauksessa on kyseessä ns. numeroituva äärettömyys.


Kalvola.
Kalvola on entinen Suomen kunta ja vuonna 2009 tehdyn kuntaliitoksen jälkeen osa Hämeenlinnan kaupunkia. Ennen lakkauttamistaan kunta sijaitsi hallinnollisesti Kanta-Hämeen maakunnassa ja Etelä-Suomen läänissä. Kalvolan naapurikunnat olivat Hattula, Kylmäkoski, Tammela, Toijala, Urjala ja Valkeakoski.
Kalvolassa asui ennen kunnan lakkauttamista asukasta, ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2.
Kunnan keskustaajama oli Iittala, jossa sijaitsee lasitehdas. Iittalan taajama syntyi alun perin juuri lasitehtaan perustamisen myötä. Pääosa Kalvolan asutuksesta on sen itäosissa Helsinki–Tampere-pääradan varrella.
Politiikka.
Kalvolan kunnanvaltuustoon kuului lakkauttamisen aikaan 21 valtuutettua. Vuoteen 2000 asti valtuustossa oli vasemmistoenemmistö ja sosiaalidemokraatit oli yleensä kunnan suurin puolue, Iittalassa oli perinteinen vahva työväenliike. Viimeinen kunnanjohtaja oli Antti Salonen ja viimeinen kunnanvaltuuston puheenjohtaja puolestaan Timo Saviniemi (kok.).
Eduskuntavaalien 2011 tulokset Kalvolan äänestysalueella;
Kuntaliitos.
Marraskuussa 2007 Kalvolan kunnanvaltuusto hyväksyi yksimielisesti kuntaliitossuunnitelman, jonka mukaisesti Kalvola liittyi yhdessä Hauhon, Lammin, Rengon ja Tuuloksen kanssa Hämeenlinnaan vuoden 2009 alussa.


Kangaslampi.
Kangaslampi (vuoteen 1869 saakka Vesikansa) oli Etelä-Savossa sijainnut Suomen kunta. Kunta liitettiin Varkauden kaupunkiin vuoden 2005 alussa.
Vuonna 2004 kunnassa asui 1 611 ihmistä ja sen pinta-ala oli 412,96 km² josta 114,12 km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli 5,38 asukasta/km². Vuoden 2005 alussa Kangaslammin kunta liittyi Varkauden kaupunkiin, jolloin se tuli osaksi Pohjois-Savon maakuntaa. Kunta oli perustettu vuonna 1896.
Kangaslammin kirkko on vuodelta 1973 oleva Kaj Michaelin suunnittelema pieni kirkko.
Kylät.
Harjuranta, Hevonlahti, Kangaslampi, Palvalahti, Rauhamäki, Viljolahti


Kangasniemi.
Kangasniemi on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Savon maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Kangasniemen naapurikuntia ovat Hankasalmi, Hirvensalmi, Joutsa, Mikkeli, Pieksämäki ja Toivakka.
Ympäristö ja liikenne.
Suomen kauneimmaksi kunnaksikin valittu Kangasniemi perustettiin vuonna 1867. Se sijaitsee Valtatie 13:n varressa, Jyväskylän ja Mikkelin välimailla. Pieksämäki sijaitsee myös Kangasniemen koillisnaapurissa. Suurimmat järvet kunnan alueella ovat Puulavesi (Suomen 12:s suurin järvi, järven pinta-ala oli vielä 1800-luvulla 8:ksi suurin, mutta myöhemmin veden pintaa laskettiin noin kahdella metrillä) ja Kyyvesi. Myös Kutemajärvi on tunnettu nimestään ja Etelä-Savon vuoden kylä-tittelistään. Kutemajärvi sijaitsee Pieksämäentien varrella. Rantaviivaa Kangasniemellä on yli 1 550 kilometriä. Pääosa väestöstä asuu kunnan keskustaajamassa. Kunnassa on 3 596 kesämökkiä, ja kesäasukkaiden myötä asukasluku kaksinkertaistuu. Kangasniemi on yksi Suomen johtavia kesämökkikuntia, mikä johtunee kauniista luonnosta lähellä liikenneyhteyksiä.
Välimatkat.
Kangasniemi sijaitsee lähellä kolmea kaupunkia; Jyväskylää, Mikkeliä sekä Pieksämäkeä. Kangasniemen sijainti on liikenteellisesti hyvä. Kirkonkylä sijaitsee aivan valtatien 13 eteläpuolella vesistön rannalla. Kangasniemi on kuitenkin suuri kunta ja välimatkat pitkähköt.
Talous ja työllisyys.
Talouselämä koostuu alkutuotannosta (24 %), jalostuksesta (21 %), palveluista (50 %) ja luokittelemattomista (5 %). Kunnassa on suuret metsävarat, noin 12 miljoonaa kuutiometriä, ja vuodessa metsää kasvaa lisää noin 500 000 kuutiometriä. Kangasniemellä sijaitsee myös turismia lisäävä Puula Golf -golfkenttä.
Kunnanvaltuusto.
Kangasniemellä kunnanvaltuuston paikkajakauma on kaudella 2009-2012 seuraava.


Kankaanpää.
Kankaanpää on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Satakunnan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Kankaanpään naapurikunnat ovat Honkajoki, Ikaalinen, Jämijärvi, Karvia, Lavia, Parkano, Pomarkku, Sastamala ja Siikainen.
Kankaanpää kuului aikaisemmin (ks. Kyrön pitäjä) Ikaalisiin, johon kuuluvaksi saarnahuonekunnaksi se muodostettiin vuonna 1737. Omaksi seurakunnakseen Kankaanpää tuli vuonna 1841 ja siitä on myöhemmin erotettu Honkajoki ja Karvia. Kankaanpää tuli kauppalaksi vuonna 1967 ja muuttui kaupungiksi vuonna 1972. Kankaanpää oli osa Kyrön muinaispitäjää ennen Ikaalisten Kyrön irtautumista 1640-luvulla. Kyrön keskus oli Hämeenkyrö-Viljakkala. Väestö on muuttanut alueelle Ikaalisista, Hämeenkyröstä ja Sastamalasta. Väestö on etnisesti hämäläistä. Kankaanpää kuuluu Ylä-Satakunnan murrealueeseen, joka kuuluu hämäläismurteisiin.
Kankaanpään vaakunan suunnitteli Carolus Lindberg ja se vahvistettiin vuonna 1951.
Kankaanpään puukirkon suunnitteli arkkitehti C. L. Engel ja se valmistui vuonna 1839. Lisäksi Niinisalossa on vuonna 1965 valmistunut seurakuntatalo. Muita huomattavia rakennuksia ovat Kaija ja Heikki Sirénin suunnittelemat kaupungintalo (1967), seurakuntakeskus (1971) ja liikuntakeskus (1970−1975), johon kuuluu uimahalli, sekä arkkitehtitoimisto Kouvo & Partasen suunnittelemat Kankaanpään virastokeskus (1992) ja Kankaanpään taidekoulu (1995). Kankaanpään kaupungille myönnettiin vuonna 2000 Suomen Arkkitehtiliiton SAFA-palkinto pitkäjänteisestä ja esimerkillisestä toiminnasta esteettisesti korkealuokkaisen ja kestävän kehityksen mukaisen ympäristön hyväksi.
Kankaanpäässä sijaitsevat muun muassa Niinisalon varuskunta eli Tykistöprikaati, Kuntoutuskeskus Kankaanpää sekä Kuninkaanlähteen maauimala ja caravan-alue.
Viime sotien jälkeen Kankaanpäähän asutettiin Hiitolan siirtoväkeä.
Kankaanpää on aloittanut kuntaliitosselvityksen Parkanon ja Jämijärven kanssa. Kaavailtu liitos merkitsisi Kankaanpään siirtymistä Satakunnan maakunnasta Pirkanmaan maakuntaan (ent. Itä-Satakunta). Kolme kuntaa ovat olleet osa Ikaalisten emäpitäjää, Ikaalisten Kyröä. Kankaanpäässä, Jämijärvellä ja Parkanossa järjestettiin marraskuussa 2011 mielipidekysely kuntaliitoksesta. Vastausprosentti jäi 32 %:iin Kankaanpäässä. Vastanneista n. 60 % vastusti, 20 % kannatti ja 20 % ei osannut sanoa kantaansa. On esitetty erilaisia kantoja lopputuloksesta. Vastaamista ei kuitenkaan koettu kuntalaisten keskuudessa tärkeäksi.
Maantiede.
Kankaanpään maasto on enimmäkseen melko alavaa ja korkeuserot ovat pieniä. Itäosaa hallitsee kuitenkin selvästi korkeammalla oleva Hämeenkankaan ja Pohjankankaan muodostama harjujakso. Hämeenkangas ulottuu korkeimmillaan lähes 140 metrin korkeuteen merenpinnasta. Pohjankankaan korkein kohta Kankaanpään alueella on 152 metrin korkeuteen yltävä Pukkiharston harjanne keskellä ampumakenttää. Harjujakson molemmin puolin on laajoja soita, joista osa on käytössä turvetuotantoalueina.
Harjujakso muodostaa myös merkittävän vedenjakajan. Sen länsipuolelta vedet laskevat osittain suoraan Karvianjokeen, osa kiertää Lavian Karhijärven kautta. Harjujakson itäpuolelta vedet taas virtaavat Jämijärven kautta Kyrösjärveen ja edelleen Siuron kautta Kuloveteen. Kankaanpään huomattavimpia järviä ovat Venesjärvi, Ruokojärvi, Verttuunjärvi ja Valkiajärvi.
Ilmasto.
Kankaanpäässä vallitsee lämpötiloiltaan ääripäinen, mutta sademääriltään erittäin kostea ilmasto. Kankaanpään Niinisalo onkin todettu yhdeksi Suomen sateisimmista paikoista, sillä esimerkiksi vuoden 1995 kasvukaudella siellä satoi yhteensä 571 mm. Kasvukausi kestää Kankaanpäässä toukokuun alkupuolelta lokakuun 10. päivän tienoille ja sen tehoisan lämpösumman kertymä on keskimäärin noin 1100 Cvrk.
Liikenne.
Valtatie 23 Porista Parkanon kautta Jyväskylään ja kantatie 44 Äetsästä Kauhajoelle risteävät Kankaanpään keskustan ulkopuolella. Liikenteellisesti tärkeä on myös seututie 261 Niinisalosta Ikaalisiin, jossa se liittyy Tampereelle vievään. Tie Parkanosta Poriin rakennettiin 1823 (nyk. 23). Kankaanpäästä on matkaa Poriin 52 kilometriä ja Tampereelle 90 kilometriä.
Kankaanpään kautta kulki muinoin (n. v. 1600−) tärkeä "Kyrönkankaan maantie" Hämeestä Pohjanmaalle. Tie on edelleen olemassa ja Hämeenkankaalla enimmäkseen vapaasti kuljettavissa. Sen sijaan Pohjankankaalla tie kulkee osin ampumakentällä. Kyrönkankaantie Hämeenkyröstä Kauhajoelle on vanha valtaväylä, joka on ollut yksi valtakunnan pääteistä ja aikanaan ainut kesäaikaan kuljettava yhteys Hämeenlinnasta Vaasaan. Tie on toiminut sekä postitienä että nuijasodan, ison vihan ja Suomen sotien aikaisena sotatienä. Alkujaan väylä on syntynyt keskiajalla eränkäynnin maakuljetusten yhteydessä. Jo tuolloin se lienee kulkenut suunnilleen samalla kohtaa, kuin missä tapaamme sen vanhimmissa kartoissa 1650-luvulta. Kyrön talvitie sen sijaan kulki Parkanon kautta (Kyrösjärvi, Kaidat Vedet, Kyröjoki).
Kankaanpään kautta kulkee myös vuonna 1938 valmistunut Pori–Haapamäki-rautatie, jonka merkitys kuitenkin väheni oleellisesti uuden Tampereen–Seinäjoen radan valmistuttua 1970-luvun alussa. Henkilöjunaliikenne radalla lakkautettiin vuonna 1981 ja Kankaanpään ja Porin välinen rataosuus poistettiin kokonaan käytöstä vuonna 1985. Radalla on ajoittain sotilaskuljetuksia Niinisalon ja Parkanon välillä.
Kylät.
Ala-Honkajoki, Hapua, Korvaluoma-Karhusaari, Santaskylä, Venesjärvi, Veneskoski, Niinisalo, Narvi, Jyränkylä, Kyynärjärvi, Vihteljärvi, Taulunoja, Verttuu
Koulutusmahdollisuudet.
Kankaanpäässä siirryttiin peruskoulujärjestelmään syyslukukauden alussa 1974. Kaupungissa on 11 peruskoulun ala-asteen koulua, mukaan lukien erityiskoulu, ja yksi yläasteen koulu.
Kankaanpäästä löytyy monia eri opiskelumahdollisuuksia kaiken ikäisille opiskelijoille. Mahdollisia koulutuspaikkoja ovat Petäjä-opisto (ent. Pohjois-Satakunnan Alueopisto) sekä Kankaanpään Musiikkiopisto.
Muita mahdollisuuksia ovat Sataedu Kankaanpää (ent.Pohjois-Satakunnan Ammatti-instituutti), Pohjois-Satakunnan Aikuiskoulutuskeskus, Satakunnan Ammattikorkeakoulu, Kankaanpään Opisto sekä Kankaanpään yhteislyseo.
Urheilu.
Kankaanpään perinnelaji on pesäpallo, joukkue tunnetaan nimellä Kankaanpään Maila. Muista urheiluseuroista muun muassa Kankaanpään Uimarit, jalkapalloseura Kankaanpään Pallo, suunnistusseura Kankaanpään Suunnistajat, yleisurheiluseura Kankaanpään seudun Leisku, Kankaanpään urheilijat, jääkiekkoseura Kankaanpään Jääkarhut sekä ampumaseura ovat valtakunnallisesti tunnettuja ja aktiivisia. Myös Kankaanpään Nyrkkeilijät on saanut huomiota.
Kankaanpäässä on yksi keilahalli ja useita keilailuseuroja. Jäsenmäärältään näistä suurin on Myllymäen Rännipallot ry.
Taide.
Kankaanpäässä sijaitsevat mm. Taidekehä, joka on yli sadan pysyvästi kaupunkimiljööseen sijoitetun veistoksen ja teoksen täydentyvä kokonaisuus, sekä Satakunnan ammattikorkeakoulun kuvataiteen toimipiste, josta käytetään myös nimitystä Kankaanpään taidekoulu.


Kannonkoski.
Kannonkoski on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Suomen maakunnassa, ja joka on Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintoviraston toimialuetta. Kannonkosken evankelis-luterilainen kappeliseurakunta puolestaan on osa Lapuan hiippakuntaa. Kunnassa asuu noin {formatnum: } asukasta.
Kannonkosken rajanaapureita ovat Karstula, Kivijärvi, Saarijärvi, Viitasaari ja Äänekoski. Kokonaispinta-alaltaan Kannonkoski on 2,5 kertaa Helsingin kokoinen. Sotien jälkeen 1940-luvulla Neuvostoliitolle luovutetun Sortavalan maalaiskunnan asukkaita eli evakoita sijoitettiin mm. Kannonkoskelle. Suurimmillaan Kannonkosken väkiluku oli 1950-luvun ja 1960-luvun vaihteessa, ollen tuolloin lähemmäs 4 000. Kannonkoski on suosittu mökkikunta - kesäasuntoja on lähemmäs 1 000. Kesäasukkaiden ansiosta kunnan väkiluku moninkertaistuu loma-aikoihin. Rantaviivaa kunnalla on yli 400 kilometriä.
Kannonkoski on muuttovoittokunta ja niin sanottu "kuuden tähden kunta", eli kunta, jossa muuttoliikkeen kaikki kuusi määrällistä ja laadullista mittaria ovat positiivisia. Kannonkoskella käydään myös enemmän töissä naapurikunnista kuin mitä kannonkoskelaiset käyvät töissä naapurikunnissa.
Kannonkosken asioita maailmalle kertovat maakuntalehti Keskisuomalaisen lisäksi paikallislehdet Saarijärven Sampo-lehti ja Saarijärveläinen, Karstulan Viiden Kunnan Sanomat, Viitasaaren Seutu sekä kuntatiedote Kannonkoskinen.
Saarijärven-Viitasaaren seutukunnan yhdistymissuunnitelma on ollut käynnissä vuodesta 2009 lähtien. Parhaillaan Kannonkoskella rakennetaan uutta yhtenäiskoulua, jonka on määrä valmistua keväällä 2012.
Historiaa.
Kannonkosken kunta on muodostettu vuonna 1934 Kivijärven pitäjän kaakkoisista sekä Viitasaaren pitäjän lounaisista kylistä. Ennen perustamisvuotta ei Kannonkoski -nimistä paikkakuntaa saati kylää ole varsinaisesti ollut olemassakaan. Leppälänkylän miljöö rakentui 1800-luvun lopulla ja kunnan ensimmäisen kansakoulunkin virkaa vuodesta 1894 lähtien toimittanut Leppälä lienee ollut kirkonkylän ensimmäinen talo. Kirkkotien varrelle valmistui mm. rakennusmestari K. Bomanin suunnittelema suojeluskuntatalo Vartiolinna vuonna 1936. Sieltä lähtivät Kannonkosken miehet sekä talvi- että jatkosotaan. Pihassa on muistomerkkinä tykki ja muistokivi. Jugend-tyylinen Pasasen kauppa valmistui 1912 kauppa- ja asuinrakennukseksi. Vanhimpia säilyneitä tilakeskuksia Kirkkotien raitin varrella on 1850-luvulla rakennettu Pellonpään pihapiiri. Vartiolinnan takana Kiihkovuoren rinteessä sijaitsee Peikonpesä, joka on tarinoiden mukaan ollut entisaikaan piilopirtti, johon paettiin vainolaisia mm. Isovihan (1700–1721) aikaan tai muun vaaran uhatessa.
Keskiajalla Hollolan ja Sysmän miehet olivat pitäneet aluetta Pohjois-Hämeen erämaina. Paikannimistö kertoo myös lappalaisten käynnistä seudulla. Metsästyksestä ja muinaisesta asutuksesta seudulla todistaa Mikroliitti Oy:n toimesta tehdyissä tutkimuksissa Selänrannan Otaniemestä löytyneet 5 esihistoriallista asuinpaikkaa sekä yksi Suomen vanhimmista rautaesineistä, ns. putkikirves. Muinaisia asuinpaikkoja Kannonkosken eteläosista on löydetty myös Kattilaniemestä Kannonjärven rannalta ja Ala-Viivajärven sekä Postijärven rannoilta. Vuosjärven Pyssysaaressa on rautakautinen kiviröykkiöhauta l. lapinraunio ja mm. kirkonkylän Nuottalassa kivikautinen asuinpaikka. Vielä 1500-luvun alussa lähes koko nykyisen Keski-Suomen maakunnan pohjoisosa kuului laajan Rautalammin kirkkopitäjän alueeseen. Pysyvän asutuksen Kannonkosken seutu sai Helsingin perustamisen aikoihin eli 1550-luvulla. Uudisasukkaat tulivat pääosin Savosta ja Hämeestä. Elantonsa he saivat kalastuksesta ja metsästyksestä. Kaskeaminen alkoi 1600-luvulla. Peltoviljely yleistyi 1800-luvun alkupuoliskolla isojakotoimitusten ansiosta. Ensimmäisenä Rautalammista erosi mm. Laukaa, jonka kihlakuntaan Kannonkosken seutu pitkään kuului.
Vaikka maallinen ja hengellinen hallinto oli erotettu toisistaan jo vuonna 1865 "Suomen Keisarillisen Majesteetin Armollisella Asetuksella" kunnallishallituksesta, niin kunnallista itsenäistymistä edelsi kuitenkin usein seurakunnallinen itsenäisyys. Näin kävi myös Kannonkoskella. Ojalan talosta tuli pappila vuonna 1928 ja ensimmäisen oman pappinsa kannonkoskelaiset saivat vuonna 1930, jonka jälkeen seuraavana vuonna eli 1931 Viitasaaren seurakunnasta itsenäistynyt seurakunta vihdoin aloitti toimintansa. Päätös tästä oli tehty jo vuonna 1919 mutta toimeenpano viivästyi viranhaltijoiden, toisin sanoen Kivijärven ja Viitasaaren kirkkoherrojen takia. Itsenäisen kunnalliselämänsä Kannonkoski aloitti valtioneuvoston päätöksellä tammikuun 1. päivänä vuonna 1934. Kirkko valmistui vasta 1938.
Kannonkoskella on parhaimmillaan toiminut 11 kansakoulua 1950-luvun alkupuolella.
Vuoden 2007 alusta Kannonkoski on ollut Saarijärven seurakunnan kappeliseurakunta. Ylintä päätöksentekovaltaa kunnassa käyttää Kannonkosken kunnanvaltuusto. Nimenmukaisen kunnallisvaakunansa kunta sai vuonna 1959.
Luonnonolot.
Kannonkoski sijaitsee Suomenselän vedenjakaja-alueella, Kymijoen vesistön latvoilla. Kannonkosken vesistöt kuuluvat Saarijärven, Kivijärven sekä Viitasaaren reitteihin. Kunnan alueella suurimpia järviä ovat Kivijärvi, joka on, 15 km pitkä ja enimmillään noin 6 km leveä Vuosjärvi, Kannonjärvi eli Kannonselkä, Pudasjärvi, Viivajärvet sekä puoliksi Karstulan kunnan puolella sijaitseva Enonjärvi. Merkittävimpiä jokia ovat Hilmonjoki, joka tunnetaan paremmin koskikalastuskohde Hilmonkoskesta, Viivajoki, sekä Lakojoki, jonka kautta mm. Saarijärven puolella sijaitsevan Pyhä-Häkin kansallispuiston vedet laskevat laajaan Vuosjärveen ja edelleen Keiteleeseen.
Kannonkoski on osa Järvi-Suomen maantieteellistä suuraluetta. Vankat, osittain hyvinkin vanhat metsät ja vesistöt muodostavat maiseman hallitsevan piirteen. Alueen järvet ovat muodostuneet 10 000 - 6000 vuotta sitten. Kannonkosken kautta kulkee Laukaan–Sumiaisten–Konginkankaan-Kannonkosken harjujakso, joka on muodostunut jääkauden loppuvaiheissa. Harjujaksoon liittyy Isolähteenpuron runsasvetinen lähteikkö Mannilankylän eteläpuolella, alueella, josta suuri osa kunnan asukkaista saa juomavetensä, sekä Haarajärven-Rakennuslammen-Tuurajärven alueen kymmenet karun kauniit lammet. Yli 20 hehtaarin laajuisia soita Kannonkoskella on kaikkiaan noin 3500 hehtaaria. Muun muassa Hilmonkosken Jukkosuo on valjastettu Vapon turvetuotannon tarpeisiin. Kannonkosken korkeimmat kohdat ovat selvästi yli 200 metriä merenpinnan yläpuolella. Vanhaa aarniometsää Kannonkoskelta löytyy yhä, tehometsätaloudesta huolimatta, melko runsaasti. Alueella aikoinaan riehuneista laajoista metsäpaloista muistuttaa Kismanniemen Palopitäjän nimi.
Liikenneyhteydet.
Kunnan itsenäistymishankkeen syntymiseen vaikutti pitkälti niin usko omiin voimiin kuin huonot kulkuyhteydet silloisilla kulkuneuvoilla. Manttaalinomistajien hevos- ja käsivoimin rakentamat sekä osin hätäaputöinäkin teetetyt soisen ja routaisen sydänmaan halkaisemat maantiet olivat heikkokuntoisia. Säännöllinen linja-autoliikenne Kannonkoskella aloitettiin 1930-luvun lopulla reitillä Huopanankoski – Kannonkoski – Saarijärvi – Uurainen – Jyväskylä. Kannonkosken kautta kulkevat Jyväskylä–Haapajärvi-rata, josta Kannonkosken osuus valmistui vuonna 1960, kantatie 77 (Sininen tie) sekä seututie 648. Kannonkosken kunnan alueella on toiminut kolme varsinaista rautatieliikennepaikkaa asemarakennuksineen: Enonjärvi, Kannonkoski ja Varanen. Seisakkeita Kannonkosken alueella on ollut useita. Paikkakunnalla oli 1960-luvulla myös soranajossa käytetty ns. kolmioraide Teeriharjun hiekkamontuille. Säännöllinen henkilöliikenne rataosuudella lopetettiin 1968 ja nykyään rataa käytetäänkin lähinnä puutavaran kuljetuksiin, vaikka sen kunnostamisesta on käyty keskustelua. Kannonkoskea lähimmät henkilöliikenteen rautatieliikennepaikat sijaitsevat Ähtärin Myllymäellä ja Jyväskylässä. Lähin merisatama sijaitsee noin 150 km:n päässä Kokkolassa.
Kannonkoskelta on matkaa maanteitse Helsinkiin noin 370 kilometriä, Jyväskylään 100 kilometriä, Ouluun noin 280 kilometriä ja lähimmälle lentoasemalle Tikkakoskelle 80 kilometriä. Kivijärvellä sijaitsee seudun kuntien yhteisesti omistama Suomenselän lentokenttä. Kirkonkylän Nuottalassa sijaitsee kunnallinen veneilysatama, josta pääsee vesitse Kivijärveä pitkin aina Kinnulaan asti. Kannonkosken luontoreitistö on erinomainen. Laajin kokonaisuus on Pyhä-Häkin ja Piispalan kautta kulkeva Keski-Suomen Maakuntauran reitti Saarijärveltä Kivijärven suuntaan.
Kylät.
Kannonkosken kyliä ovat kunnan ainoan taajaman, kirkonkylän eli entisen Leppälänkylän lisäksi Kannonjärvi, Kannonsaha, Kannonpää, Selänranta, Vihtaperä, Hännänkylä, Yläpää, Piispala (eli Jauhoniemi), Palomäki (eli Palopitäjä), Joenniska, Mannilankylä, Pitkäjärvi, Lakomäki, Käräjämäki, Alamaa, Hilmonkoski, Luomala, Hetoperä, Pelleskylä, Vuoskoski, Kämäri, Rytyperä, Sipilä sekä Terelä.
Varsinaisia maarekisterikyliä (mitä sanalla "kylä" on alunperin tarkoitettu) Kannonkosken alueella ovat Pudasjärvi, Vuoskoski ja Jauhoniemi sekä Huopana (Viitasaari) ja Vastinki sekä Kalavastinki (Karstula). Jauhoniemen, Vuoskosken ja Pudasjärven kylien raja Kivijärvestä Lakojärveen oli myös Viitasaaren ja Kivijärven pitäjien eli kuntien raja vuodesta 1868 aina vuoteen 1934. Kuntajakoon Kannonkoskellakin on tehty pieniä muutoksia vielä myöhemmin, kuten esimerkiksi vuonna 1997 Sisäasiainministeriön päätöksellä.
Kannonsaha.
Pohjoisen Keski-Suomen suurin kauppasaha ja aikanaan Laukaan kihlakunnan suurin teollisuuslaitos perustettiin kruununvouti, kuuluisan historioitsijan isän Daniel Danielssonin ja kokkolalaisen kauppiaan Carl Gustav Favorinin toimesta pitäjälle nimensä antaneeseen Kannonkosken uomaan 1835. Varsinaisen sahaustoiminnan paikalla aloitti viipurilainen kauppias Michail Tichanoff. Sahatavara kuljetettiin ensin purjelaivoilla Kivijärven Kinnulan lahteen, sitten hevosilla Himangalle ja edelleen vientiin lähinnä Kokkolan sataman kautta. Kannonkosken laudoilla oli varma menekki, koska toinen osakas Favorin oli Kokkolan suurisuuntaisimpia laivanvarustajia. Teollisen mittakaavan rahdituksen, uittojen, metsätöiden, tervanpolton ja sahauksen turvin paikalle syntyi kyläkunta myllyineen, asuntoineen, kauppoineen, kirjastoineen ja kouluineen: Kannonsaha, jolla nimellä kylä tunnetaan edelleen, oli siis nykyisen Kannonkosken kunnan ensimmäinen taajaväkinen yhdyskunta, "taajama". Yli sadan hengen työväkeä varten sahan partaalle oli rakennettu suuri kasarmi. Sahan koulua piti mm. Kivijärven lukkari Kjellman. Kolmikerroksisen saharakennuksen yhteyteen rakennettiin myös rautasulattamo vuonna 1850. Toiminta jäi kokeilun asteelle: raudan valmistus järvimalmista ei kannattanut. Myöhemmin sahan omistajiin kuului maakauppias Johan Anjelin sekä paikallinen voimahahmo Lauri Vesterinen. Vanha saha seisoi paikallaan vuoteen 1896 saakka. Toimintaa paikalla kuitenkin jatkettiin tiettävästi aina vuoteen 1947 asti ja viimeisenä paikalla toimi Kannonkosken Mylly-, Saha- ja Sähköosuuskunta, alallaan yksi energiayhtiö Keski-Suomen Valo Oy:n edeltäjistä. Kannonsahan toimintaa vauhditti myös samaisen pitäjän itäosan alueella pitkään toiminut koko pohjoisen Euroopan suurin yhtenäinen metsätyömaa, Lakomäki.
Kannonsahan vaiheista kertova muistomerkki "Vesiratas" on pystytetty vuonna 1996 Kannonkosken Lions Club:in toimesta entisen myllyn raunioille vanhan sahakylän ytimeen lähelle Kannonkosken uoman ylittävää 648-tietä ja rautatiesiltaa.
"Hämeen silmillä katsellaan sen Kalle Reinin perään, kun se lähti Kannonkoskelta, eikä tule enään." - Näin kuului Antti Rosenströmin laulu enonkoskelaissyntyisestä Kannonsahan herrasta Michail Tichanoffista.
Teollisuus, elinkeinot ja palvelut.
Kämärin kylällä, Vuosjärven Varasen selän ja Kivijärven välissä kannaksella sijaitsee Wärtsilä-yhtymän sekä Metsäliiton Teollisuus Oy:n rakennuttama nykyään Vattenfallin kokonaan omistama vuonna 1957 käyttöönotettu edelleen toiminnassa oleva Hilmon vesivoimalaitos kanavineen. Kivijärven säännöstelyä varten on myös sen eteläpäässä sijaitseva Potmonkoski padottu. Vattenfallin tietojen mukaan Hilmosta saadaan sähköä noin 5000 kotitalouden tarpeisiin.
Nykyään kunnan suurimmat työllistäjät ovat Piispalan lisäksi mm. Suomen suurimpiin kuuluva ovenkarmien valmistaja Kannonpuu Oy, puunjalostusyhtymä RPN-Wood, Metsäkuljetus Vesterinen Oy sekä masto- ja voimalinjarakenteiden valmistaja TTP-yhtiöt (vuoteen 2007 saakka Keski-Suomen Mastorakenne Oy). Kannonkoskella toimii yli 120 erilaista yritystä. Vuonna 2009 Kannonkosken Yrittäjät ry palkittiin Suomen parhaana yrittäjäyhdistyksenä pienten kuntien sarjassa.
Työttömyysprosentti Kannonkoskella on noin 11 (vuonna 2010). Myös puutarhamansikan viljely tuottaa osalle kuntalaisista toimeentulon.
Kannonkosken kirjasto on osa seudun kymmenen kirjaston Kepri-kirjastoverkkoa ja sen tiloissa on myös pieni elokuvateatteri.
Sosiaali- ja terveyspalveluista huolehtii Kannonkosken, Karstulan, Kivijärven, Kyyjärven ja Saarijärven kuntien yhteisesti omistama Perusturvaliikelaitos Saarikka, entiseltä nimeltään Saarijärven-Karstulan seudun terveydenhuollon kuntayhtymä.
Tapahtumat.
Kannonkoski on kansanmusiikkipitäjä. Pitäjän hanuristit ovat saavuttaneet monta voittoa mm. Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla. Kannonkoskella järjestettiin pitkään vuosittain pelimannijuhlia, kuten Käräjäsoitot Käräjämäen kyläkoululla, jota on käynyt mm. Helsingin oopperatalon suunnitellut arkkitehti Eero Hyvämäki, sekä Antin Soitto kirkonkylällä. Tanssiperinnettä ja -kuntoa ylläpidetään kesäisin Hilmonkosken lavalla. Saman kylän koululla pidetään kesäisin myös suuren suosion saavuttaneet Jukkosuo Jazzit. Kannonkoskelta on myös kotoisin lauluyhtye Sopivan monta.
Kesäisin Kannonkoskella vietetään Kannonkoski-viikkoa. Suomenselkä-messut järjestetään joka kesä vuorotellen Suomenselän alueen kunnissa, myös Kannonkoskella. Kannonkosken Urheilukalastajat järjestää joka kesä Taimensoudun Kivijärven Kuivaselällä ja Lintuselällä.
Vuonna 2001 mm. Kannonkosken Käräjämäessä kuvattiin Janne Heinosen lyhytelokuvaa Taivasmatka, jossa näyttelivät mm. Teemu Lehtilä ja Anu Sinisalo.
Vuosittainen moottoripyörätapahtuma Brittiralli on järjestetty Kannonkosken Vuorilahden Kallion leirintäalueella kaikkiaan kolme kertaa. Teeriharjun moottoriurheilukeskuksessa taas järjestetään vuosittain mm. jokamiesluokan autourheilutapahtumia. Täältä on saanut alkunsa myös Mikko Hirvosen ura.
Piispala.
Kannonkosken uimahalli PiiSpa, palloiluhalli ja jäähalli sekä urheilukeskus sijaitsevat vuonna 1982 opetusministeriön tuella perustetussa Kannonkosken kunnan kokonaan omistamassa luonto-, liikunta- ja nuorisomatkailukeskuksessa Piispalassa. Piispala sijaitsee luonnonkauniilla Kivijärven niemellä noin viiden kilometrin päässä kunnan keskustaajamasta luoteeseen aivan Sinisen tien varrella. Piispala omistaa myös Länsi-Lapin Muoniossa sijaitsevan Muotkavaaran nuorisokeskuksen.
Elokuussa 1990 Piispalassa pidettiin kansainvälinen 13 500 osanottajan Finnjamboree partioleiri Tervas.
Lakomäen Metsäkartano.
Metsäkartanon rakennutti kasvimaantieteilijä Alfred Oswald Kihlman vuonna 1885 noin 6 500 hehtaarin metsätilansa päärakennukseksi. Kihlman oli senaattori, tiedemies ja tutkimusmatkailija, joka tutki mm. Kuolan niemimaata. Hänen työnsä jälkiä näkyy yhä Lakomäessä; harvinaisten lajien joukossa on mm. saksanpihta, jonka kävyt kasvavat ylöspäin.
Lakomäki toimi sittemmin lähes sata vuotta metsäyhtiöiden, mm. Enso Gutzeitin tukkikämppänä. Metsissä työskenteli sadoittain miehiä ja hevosia. Lakomäen lisäksi miehet majoittuivat Heinäjärven, Vuorimäen, Saukkolan ja Ylimmäisen Vuorijärven tukkikämpillä. Ensimmäinen metsäautotie Lakomäkeen valmistui 1930-luvulla. Nyttemmin tiestöä riittää Konginkankaalle saakka. Nykyään Lakomäen Metsäkartano toimii maaseutumatkailu-, majoitus- ja juhlatilana. Entisessä palovartiotornissa palvelee näköalaravintola.
Kannonkosken kirkko.
Funktionalistinen betoniholvattu Kannonkosken kirkko valmistui vuonna 1938.
Kannonkosken Palomäen tasoristeysturma.
22. helmikuuta vuonna 1971 Kannonkosken tasoristeysturma vaati kuuden kannonkoskelaisen koululaisen hengen. Heidän muistolleen on Kannonkosken kirkkomaalle pystytetty muistokivi.
Valamon ortodoksimunkit evakossa Kannonkoskella.
Valamon ortodoksinen luostari joutui siirtymään vuonna 1939 talvella talvisodan alta evakkoon Kannonkoskelle. Laatokan saaren luostarista otettiin mukaan ikoneja ja muuta arvokasta kalustoa, jotka luostarin 117 munkkia apulaisineen muutti hevosreellä maatilalle Pohjois-Kannonkoskelle, Terelän kylälle. Osa munkeista majoittui pitäjän kansakouluille, kuten Vuoskoskelle, Piispalaan, Käräjämäkeen ja Taipaleen kouluun Hilmonkoskelle. Kannonkoskelaisiakin kovasti koetelleista sodasta, kylmästä, taudeista ja nälänhädästä hengissä selvinneet munkit siirtyivät maaliskuussa 1940 Heinäveden Papinniemeen, jonne Uusi Valamon luostari rakennettiin.
Valamon luostarin talvisodan aikana menehtyneet 27 veljestä on haudattu Kannonkosken kirkkomaahan. Kannonkoskella ei ole omaa ortodoksista seurakuntaa, kirkkoa tai rukoushuonetta, vaan se kuuluu Jyväskylän ortodoksisen seurakunnan alueeseen, jonka lähimmät tsasounat eli rukoushuoneet sijaitsevat naapurikunnissa Viitasaarella ja Saarijärvellä.
Uuden Valamon munkit viettivät veljiensä muistojuhlaa Kannonkoskella kesäkuussa 2010 arkkimandriitta Sergein johdolla. Kyyjärveläinen Raimo Salo on ohjannut ja tuottanut valamolaisten kokemuksista dokumentin "Munkkien matka"."
Valamon munkkien ansiosta Kannonkoski pääsi The New York Times -lehteen 26.7.1941, vaikka lehdessä väitetäänkin Kannonkosken sijaitsevan Pohjois-Suomessa: "Isä Markus ja hänen toverinsa muuttivat uuteen kotiin Kannonkoskelle, pohjoiseen Suomeen."


Karijoki.
Karijoki () on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2.
Karijoen naapurikunnat ovat Isojoki, Kauhajoki, Kristiinankaupunki ja Teuva.
Karijoki on yksi Suupohjan seutukunnan neljästä kunnasta. Karijoki on viime vuosina saanut julkisuutta Susiluola-nimisen muinaisjäännöksen ansiosta.
Kylät.
Asutus jakautuu kirkonkylään ja sen lähikyliin (Karijoen laakso) sekä Myrkyn kylään (Teuvanjoen laakso).
Elinkeinot.
Toimivia maatiloja ja yrityksiä on molempia noin sata.


Karinainen.
Karinainen () oli Varsinais-Suomessa sijainnut Suomen kunta. Karinainen perustettiin vuonna 1872 erottamalla se Marttilasta. Vuonna 2004 kunnassa asui 2457 ihmistä ja sen pinta-ala oli 92,41 km², josta 0,09 km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli 26,73 asukasta/km². Naapurikunnat olivat Aura, Marttila, Mellilä, Pöytyä ja Tarvasjoki.
Karinainen yhdistyi vuoden 2005 alussa Pöytyän kunnan kanssa. Uuden kunnan nimeksi tuli Pöytyä. Vuoden 2009 alusta Pöytyään liittyi myös Yläne.
Kylät ja kulmakunnat.
Karinaisten kyliä ovat Karinainen, Kiukainen, Kyrö, Mäenpää, Närppi, Suutarla ja Tilkanen. Kulmakuntiin kuuluu muiden muassa Heikinsuo.
Suurin kyläkeskus on varsinkin teollisuustyöpaikkoja tarjoava Kyrö, jonka rautatieasemalla myös matkustajajunat pysähtyivät vuosina 1876–1990.
Kulttuuriympäristö.
Museoviraston vuonna 2009 määrittelemiä valtakunnallisesti merkittäviä rakennettuja kulttuuriympäristöjä Karinaisissa ovat Kyrön rautatieasema ja Mäenpään kylä.


Galileo Galilei.
Galileo Galilei (15. helmikuuta 1564 Pisa, Italia – 8. tammikuuta 1642 Arcetri, Italia) oli italialainen tähtitieteilijä, filosofi ja fyysikko. Hänen merkittävimmät saavutuksensa liittyvät tieteellisen menetelmän kehitykseen aristoteelisesta nykyiseen muotoonsa. Häntä on kutsuttu tieteen, klassisen fysiikan ja tähtitieteen isäksi.
Elämä.
Galileo Galilei syntyi Pisassa, Toscanan maakunnassa, Italiassa 15. helmikuuta 1564. Hän oli matemaatikko ja muusikko Vincenzo Galilein ja Giulia Ammannatin seitsemästä lapsesta vanhin.
Silloiseen toscanalaiseen tapaan esikoisen nimi oli muunnelma sukunimestä.
Monien mielestä juuri Galileo oli perheen lapsista lahjakkain. Hän opiskeli jo nuorena latinaa, kreikkaa ja filosofiaa. Vuonna 1581 hän aloitti lääketieteen opiskelut Pisan yliopistossa.
Pian hän kuitenkin huomasi, että on kiinnostunut enemmän matematiikasta kuin lääketieteestä, ja vaihtoi alaa. Galilei joutui jättämään yliopisto-opiskelunsa kesken, koska vanhemmilla ei ollut varaa maksaa hänen opintojaan, mutta hänelle tarjottiin silti opettajan paikka Pisan yliopiston matematiikan laitoksesta vuonna 1589. Vuonna 1592 hän siirtyi Padovan yliopistoon ja toimi siellä matematiikan laitoksessa geometrian, tähtitieteen ja mekaniikan opettajana aina vuoteen 1610 saakka.
Sinä aikana Galilei keskittyi tieteelliseen työhön ja teki monia merkittäviä havaintoja.
Vaikka Galileo Galilei oli harras katolinen, hänellä oli kolme aviotonta lasta Marina Gamban kanssa: tyttäret Virginia (s. 1600) ja Livia (s. 1601) sekä poika Vincenzio (s. 1606).
Aviottoman syntyperänsä vuoksi molemmat tyttäret lähetettiin jo nuorina San Matteon luostariin Arcetriin, ja he viettivät luostarissa loppuelämänsä. Isänsä älykkyyden perinyt Virginia ryhtyi nunnaksi ja otti nimekseen Maria Celeste. Hän kuoli 2. huhtikuuta 1634, ja hänet on haudattu isänsä kanssa Basilica di Santa Croce di Firenzeen. Koko ikänsä sairaalloinen Livia otti luostarissa nimekseen Suor Arcangela. Vincenzio, jonka isyyden Galilei myöhemmin tunnusti, meni naimisiin Sestilia Bocchinerin kanssa.
Vuonna 1612 Galilei lähti Roomaan, jossa hän liittyi Accademia dei Linceihin ja ryhtyi tutkimaan auringonpilkkuja.
Samana vuonna vastustus Galilein kannattamaa Kopernikuksen teoriaa kohtaan alkoi kasvaa. Vuonna 1614 Isä Tommaso Caccini tuomitsi Galilein ajatukset maapallon liikkeistä vaarallisiksi ja lähes harhaoppisiksi. Galilei puolustautui, mutta vuonna 1615 kardinaali Roberto Bellarmino nuhteli häntä henkilökohtaisesti ja kielsi esittämästä kopernikaanisia ajatuksia.
Vuonna 1622 Galilei kirjoitti teoksen "Il Saggiatore", joka hyväksyttiin ja julkaistiin vuonna 1623. Vuonna 1624 Galilei vieraili taas Roomassa ja yritti saada Kopernikuksen ajatuksia koskevaa kieltoa kumotuksi. Siinä hän ei onnistunut, mutta sai paavilta kuitenkin luvan kirjoittaa teoksen Ptolemaioksen ja Kopernikuksen malleista. Ainoa ehto oli se, että teoksessa oli päädyttävä katolisen kirkon kannalta sopivaan lopputulokseen. Tämä teos, nimeltään "Dialogo dei due massimi sistemi del mondo" (suomeksi "Dialogi kahdesta suuresta maailmankuvasta"), ilmestyi vuonna 1632. Vaikka kirjan loppupäätelmä olikin kirkon käskyn mukainen, lukijalle ei voinut jäädä epäselväksi, kummalle puolelle Galilei asettui. Teoksen takia Galilei joutui inkvisition eteen ja hänet tuomittiin loppuiäksi arestiin.
Galilei kykeni kuitenkin jatkamaan työtään arestista huolimatta. Hän oli ensin arestissa Sienan kaupungissa, mutta joulukuussa 1633 Galilei sai luvan vetäytyä huvilalleen Arcetriin, Firenzeen. Mekaniikkaa käsittelevä teos, nimeltään "Discorsi e Dimostrazioni Matematiche, intorno a due nuoue scienze" () valmistui vuonna 1634, mutta se julkaistiin vasta 1638 Leidenissa, Hollannissa. Galilei oli tuolloin jo lähes sokea.
Galileo Galilei kuoli Arcetrissa, lähellä Firenzeä 8. tammikuuta 1642.
Matematiikka ja tiede.
Galileo Galilein suurimpana saavutuksena voidaan pitää sitä, että hän kehitti merkittävästi tieteellistä metodia. Hän yhdisti kvantitatiiviset kokeet matemaattiseen analysointiin, mikä muodostaa yhä luonnontieteen perustan. Tämä metodi ei ollut yleisessä käytössä Galilein aikaan. Hänen isänsä, joka oli luutunsoittaja ja musiikkiteoreetikko, oli suorittanut epälineaarista riippuvuutta tutkivan kokeen. Kohteena oli viritetyn kielen jännityksen ja sävelkorkeuden riippuvuus. Nämä havainnot, jotka olivat tuttuja jo pythagoralaisten ajan soitintentekijöille, osoittivat että kokonaislukujen suhteet määrittävät harmonisia skaaloja. Matematiikkaa oli näin käytetty musiikin fysiikan kuvailemiseen. Nuori Galileo näki, kuinka hänen isänsä syvensi ja yleisti tätä yhteyttä. Galileo Galileita pidetään ensimmäisenä, joka avoimesti sanoi, että luonnonlait ovat matemaattisia.
Tämä oli merkittävä muutos tieteessä, sillä antiikin Aristoteleesta saakka logiikkaa oli pidetty tieteen keskeisimpänä työkaluna.
Galilein merkitys oli suuri myös siinä, että hän kiisti auktoriteettien, kuten kirkon ja antiikin filosofien aseman tieteessä. Auktoriteettien sokean tottelemisen ja hyväksymisen hylkääminen on nykyaikaisen tieteen metodin olennainen osa. Tämä kehitys johti tieteen eroamiseen uskonnosta ja filosofiasta. Nämä kaksi keskeistä tieteen kehitykseen liittyvää asiaa antavat syyn nimittää Galileo Galileita ”tieteen isäksi”.
1900-luvulla Galilein kokeiden oikeellisuus on kyseenalaistettu. Erityisesti ranskalainen tieteenhistorioitsija Alexandre Koyré on epäillyt kokeiden todenperäisyyttä. Teoksessa "Kaksi uutta tiedettä" kuvattu putoavan kappaleen kiihtyvyyden määritys esimerkiksi vaati tarkkaa ajanmittausta, minkä arvellaan olleen mahdotonta 1600-luvulla. Koyrén mukaan laki oli kehitetty deduktiivisella päättelyllä ja lähinnä havainnollistettu ajatuskokeilla.
Myöhempi tutkimus on kuitenkin vahvistanut kokeet. Galilein kuvailemat kiihtyvyydenmäärittämiskokeet toistettiin 1961, ja tulosten tarkkuus oli sopusoinnussa Galilein raportin kanssa. Kokeessa ei käytetä suoraan putoavia vaan kaltevaa tasoa pitkin vieriviä palloja, jolloin mitattava aika pitenee ja sen riittävän tarkka mittaus helpottuu oleellisesti. Galilein julkaisemattomien töiden tutkiminen niinkin varhaiselta ajalta kuin 1604 osoittaa selvästi kokeiden todenperäisyyden. Niistä selviävät jopa ne tulokset, joita hän käytti kiihtyvyyden määritykseen. Tässä täyttyy eräs metodin vaatima asia eli kokeiden toistettavuus.
Tähtitiede.
Galilein ensimmäiset havainnot Jupiterin kuista.
Galilei ei keksinyt linssikaukoputkea, mutta kehitti sitä merkittävästi. Lisäksi hän oli ensimmäisiä, joka käytti sitä tähtitaivaan havaitsemiseen.
Hollannissa 1608 tehtyjen luonnosten avulla hän rakensi kaukoputken, jonka suurennos oli kolminkertainen. Myöhemmin hän pääsi 32-kertaiseen suurennokseen. Galilei esitteli ensimmäistä kaukoputkeaan venetsialaisille lainlaatijoille 25. elokuuta 1609. Hänen kehitystyönsä muodostui myös taloudellisesti kannattavaksi sivutoimeksi, sillä kauppiaat hyötyivät siitä merenkulussa. Galilei julkaisi kaukoputkellaan tekemänsä havainnot maaliskuussa 1610 lyhyessä tutkielmassa nimeltään Sidereus Nuncius.
Galilei löysi 7. tammikuuta 1610 kolme Jupiterin neljästä suurimmasta kuusta eli Ion, Europan ja Kalliston. Ganymedeksen hän löysi vajaa viikko myöhemmin.
Hän havaitsi, että kuut ilmestyvät ja katoavat näkyvistä jaksollisesti. Tämän hän arveli johtuvan niiden liikkeestä Jupiterin ympäri, mistä hän päätteli niiden olevan Jupiterin kuita. Hän havaitsi niitä kevään 1610. Sitten Jupiter katosi Auringon taakse. Jupiterin tultua uudestaan näkyviin monet muutkin havaitsivat Jupiterin kuita syksyllä 1610.
Galilei antoi kuille nimen mesenaattiensa Medicien mukaan, mutta nykyisin niitä kutsutaan Galilein kuiksi. Se, että planeetoilla havaittiin kiertolaisia, oli ongelmallista maakeskisen maailmankuvan kannalta.
Syyskuusta 1610 alkaen Galilei teki havaintoja Venuksesta. Hän havaitsi Venuksella olevan kaikki kuun vaiheet, kuten Kopernikuksen kehittelemä aurinkokeskinen teoria ennustikin. Maakeskisen kuvan mukaan kaikkia vaiheita ei olisi pitänyt näkyä. Tämä havainto tuki aurinkokeskistä mallia mutta ei todistanut sitä.
Galilei oli myös yksi ensimmäisistä auringonpilkkuja havainneista eurooppalaisista. Hän myös tulkitsi uudelleen Kaarle Suuren ajan pilkkuhavainnot, joiden aiemmin arveltiin johtuneen Merkuriuksesta. Auringonpilkkujen olemassaolo oli ristiriidassa vanhan käsityksen kanssa, jonka mukaan taivas oli muuttumaton. Francesco Sizin ensimmäisenä havaitsemat vuosittaiset muutokset pilkuissa aiheuttivat ongelmia sekä maakeskiselle että Tyko Brahen kuvalle. Galilein ja Christoph Scheinerin välille syntyi pitkä ja katkera kiista siitä, kumpi havaitsi auringonpilkut varhemmin.
Vasemmalla Galilein piirros kuusta (julkaistu teoksessa "Sidereus Nuncius" vuonna 1610, oikealla valokuva samasta alueesta.
Galilei raportoi ensimmäisenä kuun vuorista ja kraattereista 30. marraskuuta 1609.
Galilei tarkoitti tällä mahdollisesti Kuun Albategnius-kraatteria.
Galilei havainnoi Linnunrataa, jota aiemmin pidettiin kaasusumuna, ja havaitsi sen olevan niin tiheä tähtipaljous, että Maasta katsoen se näyttää pilveltä. Hän havaitsi monia paljaalle silmälle liian himmeitä tähtiä. Tähän joukkoon kuului myös Neptunus, jonka hän havaitsi 1612 ja 1613 mutta ei tunnistanut planeetaksi.
Galilei, Kepler ja vuorovesi.
Galilei ei koskaan hyväksynyt Keplerin esittämiä elliptisiä planeettojen ratoja, vaikka niitä tuki Tyko Brahen suuri havaintoaineisto. Kopernikaaninen teoria käytti monimutkaisia episyklejä toisin kuin Keplerin teoria. Galilei piti vuoroveden aiheuttajana liikemäärää, Kepler kuuta. Kummallakaan ei ollut kuitenkaan toimivaa fysikaalista mallia vuorovedelle. Galilei väitti, että jos Maa pyörii akselinsa ympäri ja kiertää Aurinkoa tietyllä nopeudella, täytyy osan Maasta liikkua ”nopeammin” yöllä ja ”hitaammin” päivällä.
Mikäli tämä teoria olisi totta, ei olisi kuin yksi vuoksi eli vuoroveden korkein kohta vuorokaudessa keskipäivän kohdalla. Galilei aikalaisineen tiesi hyvin, että vuoksia oli kaksi vuorokaudessa. Hän kuitenkin hylkäsi tämän poikkeuksen ja piti sitä seurauksena useista toissijaisista syistä, muun muassa meren muodosta ja sen syvyydestä. On väitetty, että Galilei oli epärehellinen tehdessään nämä argumentit, mutta Albert Einstein kehitti vastakkaisen näkemyksen, että Galilei kehitti ”hurmaavat argumenttinsa” ja hyväksyi ne kritiikittä Maan liikkeen fysikaalisen syyn toivossa.
Tunnettu kirjailija Arthur Koestler väitti kirjassaan The Sleepwalkers, että Galilei oli räikeästi epätieteellinen ja epärehellinen menettelytavoissaan ja antoi harvoin kunnian sille, jolle se kuului. Toisten mielestä on epäoikeudenmukaista arvioida häntä modernin tieteen kriteereillä, jotka hänen aikanaan vasta alkoivat kehittyä. Oman aikansa mittapuulla hän oli hyvinkin halukas muuttamaan näkemyksiään havaintojen mukaan. Voidaan myös väittää, että myös modernit tieteilijät (ja ihmiset yleisestikin) tulkitsevat havaintojaan ja uskomuksiaan aiemmin muodostamiensa näkemystensä avulla. Vaikka tämä voi vaikuttaa epärehelliseltä toiminnalta, sitä vaaditaan hiukan tieteellisen prosessin toimimiseksi (ks. Bayesin teoreema). Galileon epärehellisyydessä ei siten ollut mitään epätavallista.
Fysiikka.
Galilein teoreettinen ja kokeellinen työ kappaleiden liikkeen kuvaamiseksi muodosti pohjan klassiselle mekaniikalle, jonka Sir Isaac Newton kehitti myöhemmin. Hän oli pioneeri, ainakin Euroopassa, täsmällisessä kokeellisuudessa ja luonnonlakien matemaattisessa kuvaamisessa.
Eräs kuuluisimmista Galileita koskevista tarinoista kertoo, että hän pudotti erimassaisia palloja Pisan kaltevasta tornista osoittaakseen, että putoamisaika ei riipu kappaleen massasta. Tämä oli vastoin Aristoteleen oppia, jonka mukaan kappale putoaa sitä nopeammin, mitä enemmän se painaa. Giambattista Benedetti oli saavuttanut saman tuloksen vuosia aiemmin, 1553. Vaikka tarina tornista kerrotaan ensimmäisen kerran jo Galilein oppilaan Vincenzo Vivianin kirjoittamassa elämäkerrassa, sitä ei nykyisin pidetä totena. Galilei suoritti myös kokeita, joissa hän vieritti palloja kaltevaa tasoa pitkin. Näistä yksi on edelleen Firenzessä. Kaltevaa tasoa pitkin vieriminen vastaa hidasta putoamista, kun kappaleen massajakauma on tasainen. Vaikka Galilei oli ensimmäinen asiaa kokeillut, hän ei ollut ensimmäinen, joka väitti putoamisajan olevan riippumaton massasta: Johannes Filoponos oli väittänyt näin jo vuosisatoja aiemmin.
Galilei määritti oikean matemaattisen lain kiihtyvyydelle: kuljettu matka levosta lähtien on verrannollinen kuluneen ajan neliöön (formula_1). Hän ilmaisi tämän geometrista konstruktiota ja matemaattisesti eksakteja sanoja käyttäen, oman aikansa mukaisesti. Matematiikan kehityttyä asia voitiin ilmasta myös algebrallisesti. Hän päätteli myös, että kappaleet säilyttävät nopeutensa, mikäli niihin ei vaikuta mikään voima. Hän siis hylkäsi aristoteelisen näkemyksen, että kappaleiden vauhti hidastuu itsestään, ellei mikään voima vaikuta niihin. Tämäkään ei ollut uusi ajatus, vaan Ibn al-Haitham oli ehdottanut sitä jo satoja vuosia aiemmin; Jean Buridan ja Joseph Needhamin mukaan Mo Tzu oli esittänyt saman ajatuksen vielä aikaisemmin. Galilei kuitenkin ilmaisi asian ensimmäisenä matemaattisesti. Galilein inertiaperiaate kuuluu, että ”tasaisella tasolla liikkuva kappale jatkaa samaan suuntaan tasaisella nopeudella, ellei sitä häiritä”. Tämä periaate sisältyy Newtonin ensimmäiseen lakiin.
Galileo havaitsi, että heilurin heilahdusaika ei riipu heilahduksen laajuudesta. Tarinan mukaan hän päätyi johtopäätökseen katsellessaan, miten Pisan katedraalin kynttelikkö heilui, ja käytti pulssiaan ajastuksessa. Vaikka Galileo uskoi verrannollisuuden olevan eksakti, se on vain pienille amplitudeille pätevä approksimaatio. Se on kuitenkin tarpeeksi tarkka kellossa käytettäväksi.
1600-luvun alussa Galilei ja hänen apulaisensa yrittivät mitata valonnopeuden. He seisoivat eri kukkuloilla ja pitivät kumpikin ikkunaluukullista lyhtyä. Ensin Galileo avasi oman lyhtynsä luukun, ja apulainen avasi omansa nähtyään valon. Runsaan kilometrin matkalla Galilei ei voinut havaita viivettä yhtään enempää kuin silloin, kun he olivat vain muutaman metrin päässä toisistaan. Hän ei voinut tehdä päätöstä siitä, etenikö valo välittömästi, mutta hän arveli, että välimatka oli liian lyhyt hyvän mittauksen saavuttamiseksi. Galilei oli yksi ensimmäisistä, joka ymmärsi äänen taajuuden. Kun hän raapi taltalla eri nopeuksilla, hän havaitsi yhteyden äänenkorkeuden ja raapimisen nopeuden (taajuuden) välillä.
Galilei esitti vuonna 1632 Dialogissaan fysikaalisen teorian, joka käsitteli vuorovesi-ilmiötä. Mikäli se olisi ollut oikea, se olisi puoltanut vahvasti Maan liikettä. Hänen teoriansa oli ensimmäinen käsitys siitä, että meren muoto vaikutti vuoroveden amplitudiin ja taajuuteen. Hän selosti oikein sen, että vuorovesi oli Adrianmeren keskellä vähäinen rannikoihin verrattuna. Vuoroveden syyn hänen teoriansa kuitenkin esitti väärin, ja vasta Kepler ja muut yhdistivät vuoroveden oikein Kuuhun. Kunnollisen fysikaalisen teorian teki myöhemmin Newton.
Galilei kehitti myös suhteellisuuden perusperiaatteen eli Galilei-invarianssin, jonka mukaan fysiikan lait ovat samat missä tahansa suoraan tasaisella vauhdilla liikkuvassa systeemissä. Täten ei ole olemassa absoluuttista liikettä eikä lepoa. Tämän periaatteen avulla Newton kehitti mekaniikan peruslait, ja siitä Einstein loi edelleen Erityisen suhteellisuusteorian ensimmäisen postulaatin.
Matematiikka.
Galilein matematiikan soveltaminen kokeelliseen fysiikkaan oli innovatiivista, mutta hänen matemaattiset metodinsa olivat aikansa mukaiset. Analyysi ja todistukset perustuivat enimmäkseen Eudoksoksen suhteiden teoriaan. Eukleideen teoksen Alkeet viides kirja käsittelee tätä teoriaa. Se oli tullut käyttöön vasta sata vuotta aiemmin Tartaglian tarkan käännöksen ansiosta. René Descartesin kehittämät algebralliset metodit olivat kuitenkin jo syrjäyttämässä sitä.
Galileo teki yhden pienen, mutta profeetallisen matemaattisen tuotoksen, Galilein paradoksin. Se sanoo, että on olemassa yhtä monta täydellistä neliötä kuin on kokonaislukuja, vaikka kaikki kokonaisluvut eivät ole neliöitä. Paradoksin ratkaisi 250 vuotta myöhemmin Georg Cantor.
Tekniikka.
Kopio Galilein ensimmäisestä kaukoputkesta esillä Griffith Observatoriossa.
Galilei kehitti muutamia välineitä, joita nykyisin kutsuttaisiin tekniikkaan liittyviksi keksinnöiksi, erotukseksi puhtaasta fysiikasta. Aristoteelisen määrittelyn mukaan kaikki Galilein fysiikkaa koskevat keksinnöt olivat techneä tai käytännöllistä tietoa erotuksena episteemisestä filosofisesta tutkimuksesta.
1593 Galilei kehitti laitteen, joka tunnetaan nimellä Galilein lämpömittari. Se muodostuu suljetusta lasisylinteristä ja sen sisällä olevasta kirkkaasta nesteestä. Nesteessä kelluu eri lämpötiloja edustavia painoja, jotka ovat tavallisesti suljettuja, erivärisiä nesteitä sisältäviä lasiastioita. Nesteen lämpötilan muuttuessa muuttuu myös sen tiheys. Nesteessä kelluvat lasiastiat asettuvat sylinterissä kohtaan, jossa niiden tiheys on sama kuin ympäröivän nesteen.
1594 Galilei sai patentin Venetsian senaatilta pumppukeksintöönsä, joka oli yhdellä hevosella toimiva vedennosto- ja kastelupumppu.
22-vuotiaana Galilei teki kirjoitelman, jolle hän antoi nimeksi "La Bilancetta". Siinä hän kuvaili keksinnön, joka parantaa vastapainovaa'an tarkkuutta. Vaakaa käytettiin kappaleiden punnitsemiseen ilmassa ja vedessä niiden seossuhteiden määrittämiseksi. Tämä kirjoitelma kuvastaa hyvin sitä, miten Galilei yhdisti tieteellisen teorian ja käytännön, toisin kuin useimmat aikalaisensa.
Galilei kehitti harpin kaltaisen laitteen, niin kutsutun Galilein sektorin, jota voitiin käyttää muun muassa tykistössä. Hän kirjoitti sektorille ohjeistuksen ja 1598 palkkasi Marcantonio Mazzolenin valmistamaan niitä. Hänen oppilaansa ostivat sitten sektoreita ohjeineen.
1609 Galileo sai tietää kaukoputken olemassaolosta erään ystävänsä kirjeestä. Pian Galilei valmisti oman kaukoputken tehden jopa linssit itse. Kaukoputki, jolle hän antoi nimen aperspillum, vahvisti 30-kertaisesti. Vaikka Galilei kertoi, ettei se ollut hänen keksintönsä, hän sai palkankorotuksen Venetsian valtiolta korvaukseksi oikeudesta valmistaa niitä. Samana vuonna Galilei jo käytti ensimmäisten joukossa kaukoputkea tähtien, planeettojen ja kuiden tarkkailuun.
Määritettyään Jupiterin kuiden kiertoajat vuonna 1612 Galilei ehdotti, että jos niiden kiertoradat tiedettäisiin tarpeeksi tarkkaan, niitä voisi käyttää universaalina kellona. Se tekisi edelleen mahdolliseksi määrittää pituuspiirin. Galilei työskenteli tämän ongelman parissa ajoittain lopun elämäänsä, mutta käytännön ongelmat olivat suuret. Metodia käytti onnistuneesti ensimmäisen kerran Giovanni Domenico Cassini 1681 ja myöhemmin monet laajojen maa-alueiden kartoittajat, esimerkiksi Lewis ja Clark. Merinavigaatiossa, missä herkkiä teleskooppihavaintoja oli vaikea tehdä, pituuspiirin määritys onnistui vasta kannettavan kronometrin, kuten John Harrisonin laite, keksimisen jälkeen.
Viimeisinä vuosinaan jo täysin sokea Galilei suunnitteli pidäkemekanismia heilurikelloon, mutta ensimmäisen toimivan heilurikellon teki kuitenkin Christiaan Huygens vasta 1650-luvulla.
Se liikkuu sittenkin.
Cristiano Bantin maalaus vuodelta 1857 Galileon inkvisition kohtaamisesta.
Raamatun Psalmeissa 93:1; 96:10; 104:5, Ensimmäisessä aikakirjassa 16:30 ja Saarnaajan kirjassa 1:4,5 on kohtia, joiden voidaan tulkita kertovan lujasta ja pysyvästä Maan paikasta. Galilei oli kuitenkin aurinkokeskisen maailmankuvan kannattaja ja väitti, että se ei ole Raamatun sanaa vastaan. Hän otti Augustinuksen kannan, jonka mukaan kaikkea ei pidä ottaa liian kirjaimellisesti, erityisesti kun kyseessä on runo- ja laulukirja kuten Psalmit. Kirja on kirjoitettu Maan näkökulmasta, joten Aurinko nousee ja laskee eli näyttää liikkuvan taivaalla. Todellisuudessa tämä johtuu Maan pyörimisestä.
Galilei siis oli selvä heliosentrisyyden puolustaja, mutta vallalla ollut katolinen kirkko taas piti kiinni maakeskisyydestä. Vuoteen 1616 mennessä arvostelu oli noussut niin suureksi, että Galilei meni Roomaan puolustamaan ajatuksiaan kirkon valtaapitäville. Kardinaali Bellarmine toimitti hänelle inkvisition käskyn, että hän ei saa puolustaa ajatusta Maan liikkumisesta Auringon ympäri. Määräys ei estänyt Galileita, joka pysyi monta vuotta kiistan ulkopuolella. Hän palasi aiheen pariin, kun "kardinaali Barberinista" tuli paavi Urbanus VIII vuonna 1623. Barberini oli Galilein ystävä ja ihailija, ja hän oli myös vastustanut Galilein vuoden 1616 tuomiota. Galileon kirja "Dialogo dei due massimi sistemi del mondo" (vapaa suomennos: Dialogi kahdesta pääasiallisesta maailmanjärjestelmästä) ilmestyi 1632. Sillä oli nimellinen inkvisition ja paavin hyväksyntä.
Paavi Urbanus VIII pyysi henkilökohtaisesti, että Galilei esittäisi argumentteja sekä heliosentrismin puolesta että sitä vastaan mutta varoisi sen puolustamista. Lisäksi hän pyysi, että hänen mielipiteensä lisättäisiin kirjaan. Galilei täytti jälkimmäisen toiveen osittain. Joko tahattomasti tai tarkoituksella hän kirjoitti tekstin niin, että dialogissa geosentrisyyttä puolustanut Simplicius sortui usein virheisiin ja päätyi välistä näyttämään tyhmyriltä. Tämä sai kirjan vaikuttamaan hyökkäykseltä aristoteelista näkemystä vastaan. Lisäksi Galilei laittoi paavin sanat Simpliciuksen suuhun. Monet historioitsijat pitävät Galilein tekoa tahattomana. Joka tapauksessa paavi ei suhtautunut julkiseen ivaan tai selvään puolueellisuuteen kevyesti. Galilei oli loukannut yhtä suurimmista suojelijoistaan, ja hänet kutsuttiin Roomaan selvittämään toimiaan.
Dialogin vuoksi Galilei oli menettänyt monia puolustajiaan Roomassa, ja hänet määrättiin 1633 oikeudenkäyntiin jumalanpilkasta epäiltynä. Inkvisition tuomio koostui kolmesta pääkohdasta.
Lisäksi kiellettiin kaikkien Galilein töiden, myös tulevien, julkaiseminen. Tätä ei kuitenkaan julistettu oikeudenkäynnissä eikä valvottu.
Legendan mukaan Galilei mutisi noustessaan polviltaan ”Eppur si muove” eli ”se liikkuu sittenkin”. Todennäköisesti tämä tarina ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Galilei oli lyhyen aikaa arestissa Sienan arkkipiispa Ascanio Piccolominin luona, mutta joulukuussa 1633 hän sai luvan vetäytyä huvilalleen Arcetriin lähelle Firenzeä, missä hän vietti lopun elämäänsä. Hän omisti aikansa yhdelle suurimmista töistään "Discorsi e Dimostrazioni Matematiche, intorno a due nuoue scienze" (suomeksi Kaksi uutta tiedettä). Sir Isaac Newton ja Albert Einstein arvostivat tätä teosta, jonka perusteella Galileoa on kutsuttu modernin fysiikan isäksi.
Galilei haudattiin uudelleen Santa Crocen basilikan pyhään maahan 1737. Hänen arvonsa palautettiin muodollisesti 1741, kun paavi Benedictus XIV salli Galileon kaikkien tieteellisten töiden julkaisun. Osia niistä oli julkaistu jo 1718 sensuroituna. Vuonna 1758 heliosentrismin yleinen kielto poistettiin kirkon sensuurilistalta ja 1822 Dialogi "Dialogo dei due massimi sistemi del mondo" poistettiin kiellettyjen kirjojen luettelosta. 31. lokakuuta 1992 paavi Johannes Paavali II ilmaisi pahoittelunsa siitä, kuinka Galileita oli kohdeltu.
Nykyaikaisen tieteen käsityksen mukaan Galilein näkemykset aurinkokeskisyydestä eivät olleet olennaisen edistyksellisiä. Galilein esittämä malli ei ollut Tykon samanaikaista, kilpailevaa teoriaa tarkempi. Tähtien parallaksi, ensimmäinen Aurinkokunnan ulkopuolinen todiste Maan liikkumisesta, keksittiin vasta 1638.
Nykyisin tiedämme, ettei Maa, sen enempää kuin Aurinko tai Linnunradan keskuskaan, ole maailmankaikkeuden keskus. Galilein levittämä idea siitä, että Maa kiertää Aurinkoa eikä päinvastoin, romutti perinteisen näkemyksen ihmisen erikoisasemasta maailmankaikkeudessa.
Legendat ja tarinat.
Galilein elämästä kerrotaan monia tarinoita, joiden todenperäisyys lienee kyseenalainen. Galilei tuskin pudotteli esineitä Pisan kaltevasta tornista, eikä hän varmaankaan mumissut ”Se pyörii sittenkin” ("Eppur si muove", oikeammin ”Se liikkuu sittenkin”) inkvisitiotuomioistuimessa. Vaikka Galilein yhteenotto inkvisitiotuomioistuimen kanssa onkin tieteenhistoriallisesti erittäin merkittävä, sen dramaattisuutta on tavattu suuresti liioitella. Esimerkiksi maalauksissa usein esitetään Galilein oikeudenkäynnissä olleen läsnä suuri joukko ihmisiä, vaikka tosiasiassa paikalla oli vain muutamia.
Aiheesta muualla.
*


Karjalohja.
Karjalohja () on Suomen kunta, joka sijaitsee Uudenmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km².
Karjalohjan naapurikunnat ovat Lohja, Raasepori ja Salo.
Karjalohja liittyy Lohjan kaupunkiin 1. tammikuuta 2013. Karjalohjan kunnanvaltuusto pyörsi aiemman kantansa maaliskuussa 2008, ja päätti aloittaa liitosneuvottelut. Karjalohjan kunnanvaltuusto hyväksyi kesäkuussa neuvotellun sopimuksen äänin 11–2. Lohjan kaupunginvaltuusto hyväksyi liittymisen 4. elokuuta 2008. Liitoksen ehtona on, että Lohja osallistuu Karjalohjan talousarvioiden hyväksymiseen ennen kuntaliitosta.
Historia.
Vuonna 1860 valmistunut Jean Wiikin suunnittelema Karjalohjan kivikirkko
Karjalohjan nimi muodostuu kahden vanhan suurpitäjän nimistä Karjaa ja Lohja. Ruotsinkielinen nimi Karislojo mainitaan ensi kerran 1400-luvun puolivälissä. Itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi Karjalohja muodostettiin 1614 mutta kappeliseurakuntana se oli ollut jo 1200-luvulla. Suuri osa nykyisistä Karjalohjan kylistä oli jo 1400-luvulla olemassa ja se oli yksi Raaseporin linnanläänin pitäjistä.
Itsenäinen kunta Karjalohjasta tuli 1614 irrottautuessaan Karjaasta. Karjalohjan eteläosa oli perinteisesti ruotsinkielistä.
Luonto.
Karjalohdalla sijaitseva Karkalin luonnonpuisto on yksi Etelä-Suomen hienoimmista lehtoalueista. Tämä Natura-kohde sijaitsee Karjalohjan itäosassa pitkän Lohjanjärveen pistävän niemen kärjessä ja se muodostaa monipuolisen kokonaisuuden, jossa on vanhaa metsää, lehtoja, kalkkikallioita, puustoisia soita, niittyjä ja rakentamattomia saaria. Alueella on poikkeuksellisen runsaasti uhanalaista lajistoa ja joitain lajeista tavataan ainoastaan Karkalissa.
Kulttuuri.
Karjalohjan luonto- ja kyläidylli on kautta historiansa inspiroinut tunnettuja taiteilijoita. Muun muassa professori ja satusetä Zacharias Topelius asui perheineen Kukkasniemen huvilallaan, joka kuuluu yhä Karjalohjan kulttuurimaisemaan. Karjalohjalla Topelius kirjoitti muun muassa Maamme kirjan. Karjalohjan kulttuuriväkeen kuului aikoinaan myös taidemaalari-kirjailija-keksijä Sigurd Wettenhovi-Aspa.
Muita Karjalohjalla vaikuttaneita tai sieltä innoitusta hakeneita taiteilijoita ja tutkijoita ovat olleet muun muassa I.K.Inha, Mika Waltari, Hilda Käkikoski, Maija Karma ja Gustav Komppa.
Nähtävyyksiä.
Karjalohjan kivikirkko, joka paloi 1970-luvulla salamaniskusta, ja joka jäi raunioina pystyyn. Uusi kirkko rakennettiin viereen. 1990-luvulla vanhaa kirkkoa alettiin vähin erin korjata lahjoitusvaroin ns. sponsorointiperiaatteella. Nykyään peruskorjattua kirkkoa käytetään uuden kirkon ohella muun muassa joulujumalanpalveluksissa.
Karjalohjan vanhin koulurakennus, nykyinen Karjalohjan kirjasto, rakennettiin vuonna 1875, ja se on yksi kunnan tunnetuimmista rakennuksista.
Karjalohjalla sijaitsevat myös muun muassa professori Gustav Kompan suunnittelema ja toteuttama Tammiston arboretum, joka on yksi maamme lajirikkaimmista ja luonnonläheisimmistä puulajipuistoista sekä Kärkelän vanha ruukkialue.
Karjalohjan vaakuna.
Karjalohjan vaakunan on suunnitellut Toivo Vuorela vuonna 1965. Vaakunassa on sinisessä kentässä kolmilehtinen haarusristin muotoinen kultainen koivunoksa, jonka yllä on kultainen kuusisakarainen tähti. Vaakunan aihe viittaa Zacharias Topeliuksen satuun Koivu ja tähti, jonka hän kirjoitti Karjalohjalla.
Tapahtumia.
Heinäkuussa Karjalohjalla pidetään vuotuiset markkinat Puujärvipäivät. Samassa kuussa järjestetään myös Karjalohja Roots-festivaali.
Karjalohjan Kivikirkossa järjestetään vuosittain Elokuun konsertti, jonka taiteelisena johtajana toimii Heikki Orama. Vierailijoina ovat olleet muun muassa Helsingin kaupunginorkesteri, Tapiola Sinfonietta ja Norjan radion orkesteri.
Kylät.
Näkymä Karjalohjan keskustiestä Fiskarsin suuntaan talvella 2008.
Näkymä Karjalohjan keskustiestä Sammatin suuntaan kesällä 1939.
Kirkko ja keskustie huhtikuussa 2010.


Paradoksi.
Paradoksi (kreikan sanoista παρά 'vastaan' ja δοξα 'oppi' tai 'näkemys') on väite, joka on näennäisesti looginen tai epälooginen. Näennäisesti looginen väite johtaa loogiseen ristiriitaan tai järjenvastaiseen tilanteeseen, näennäisesti epälooginen väite on puolestaan loogisesti selitettävissä.
Paradoksien selittäminen ja käyttö.
Usein paradoksit liittyvät intuitiivisesti todeksi koettuihin asioihin. Niihin usein liittyy myös sisäänrakennettu, joskus vaikeasti havaittava oletus, systeemin rajaus tai sanojen käyttäminen eri moodeissa.
Monet paradoksit ovat olleet merkittäviä matematiikan, logiikan ja filosofian sekä erityisesti uskontojen historiassa.


Neliöjuuri.
Neliöjuuri on matematiikkaan, sekä aritmetiikkaan että algebraan, liittyvä laskutoimitus. Luvun formula_1 neliöjuuri formula_2 on se ei-negatiivinen luku, joka itsellään kerrottuna on formula_1. Esimerkiksi kokonaisluvun formula_4  formula_5 neliöjuuri on formula_6.
Sana "neliöjuuri" viittaa "neliöyhtälön juureen". Yllä esitetty ongelma voidaan algebrassa pukea yhtälöksi formula_7,  jonka ratkaisu on  formula_8. Tällainen yhtälö on perinteisesti ratkaistu neliöjuuren avulla, vaikka ennen muinoin ei negatiivisia lukuja annettukaan tulokseksi.
eli (vasemmalta oikealle) "formula_10  on  formula_11:n neliöjuuri, mikäli  formula_11  on  formula_13  ja  formula_10  on ei-negatiivinen".
Luonnolliset eli positiiviset kokonaisluvut.
Luku on neliöluku, jos se voidaan esittää pienemmän luvun neliönä. Neliölukujen neliöjuuret ovat luonnollisia lukuja. Esimerkiksi formula_15 on formula_16:n neliöluku ja siten
Vaatimus, että neliöjuuren tulos on positiivinen eli formula_20, tulee aina muistaa ja siihen voi myös määritelmän takia vedota.
Muiden luonnollisten lukujen, jotka eivät olleet neliölukuja, neliöjuuret ovat irrationaalisia. Siten alkulukujen neliöjuuret ovat irrationaalilukuja, samoin erilaisten alkulukujen tulojen neliöjuuret muodostavat irrationaaliluvut. Lopulliseksi rationaalisuusehdoksi voidaan muotoilla: "Jos luonnollisen luvun kaikki tekijät ovat neliölukuja, on luvun neliöjuuri luonnollinen luku".
Siksi  formula_24  on tekijän  formula_25  takia irrationaalinen.
Negatiiviset kokonaisluvut.
Negatiivisilla kokonaisluvuilla neliöjuuri ei ole määritelty reaalilukujen joukossa. Jos merkitään yksinkertaisesti
missä formula_29 on imaginääriyksikkö, voidaan negatiivisen luvun arvo laskea "tulon neliöjuuren" avulla
Saatu imaginääriluku toteuttaa määritelmän molemmat ehdot
Rationaaliluvut.
Positiivisen luvun formula_78 neliöjuuri formula_79 on rationaalinen, mutta formula_80 taas irrationaalinen. Negatiivisten rationaalilukujen neliöjuuret ovat nytkin imaginäärilukuja.
Reaaliluvut.
Reaalilukujen neliöjuuret voidaan laskea tarkasti jonkin algebrallisen yhtälön tai neliöjuurien laskukaavan avulla. Tulos on silloinkin irrationaalinen ja joskus harvoin ratio- tai kokonaisluku. Jos neliöjuuren likiarvo riittää, voidaan soveltaa erilaisia numeerisia laskumenetelmiä, joita on ohjelmoitu laskimiin. Laskimen tulos, joka lasketaan 10 desimaalin tarkkuudella, on tosiasiassa vain rationaaliluku ja siten neliöjuuren tarkan arvon likiarvo. Negatiivisen reaaliluvun neliöjuuri on imaginaariluku. Vanhin tunnettu numeerinen laskumenetelmä on yli 2500 vuotta vanha babylonialainen iteraatiomenetelmä, joka on ensimmäinen alla esitellyistä algoritmeistä.
Neliöjuuren poistaminen nimittäjästä.
Suomen kouluissa on opetettu pitkään, että lausekkeessa oleva neliöjuuri tulee laventaa pois nimittäjästä. Tähän oli syynä se, että ennen taskulaskinten aikakautta mahdollinen likiarvon laskeminen oli helpompaa, jos monidesimaalinen juuren likiarvo oli jaettavana eikä jakajana. Laskinten yleistyttyä tämä perustelu on menettänyt merkityksensä, mutta neliöjuuren laventamista osoittajaan vaaditaan usein edelleen.
Kompleksiluvut.
Kompleksiluvut formula_99 ovat reaaliluvun formula_11 ja imaginaariluvun formula_101  summa  formula_102. Kompleksiluvun neliöjuuren määrittämiseksi kannattaa se muuttaa napakoordinaatiston esitysmuotoon kaavalla
ja soveltaa tähän de Moivren kaavaa
missä k = 0 ja 1. Kompleksilukujen neliöjuuria on siten kaksi yhtäaikaa eli  formula_105   ja   formula_106.
Imaginaariyksikön, ja muidenkin kompleksilukujen, neliöjuuri voi laskea merkitsemällä ensin
Neliö ja kolmio.
AO = 1, OB = a, OH = formula_112
Neliön lävistäjän ja sivun pituuksien suhde on formula_113. Jos neliön sivut ovat 1, on lävistäjä suoraan formula_113. Kuution, jonka sivut ovat 1, avaruuslävistäjä on formula_115.
Neliön pinta-alan formula_116 avulla saadaan neliön sivun formula_117 pituudeksi formula_118.
Pythagoraan lauseen mukaan jos suorakulmaisen kolmion kateettien pituudet ovat "a" ja "b", sen hypotenuusan pituus on formula_119.
Tasasivuisen kolmion korkeus on sen sivun pituus kerrottuna luvulla formula_120, ja sen pinta-ala on sen sivun neliö kerrottuna luvulla formula_121.
Muuta.
Kahden luvun formula_11  ja  formula_10 geometrinen keskiarvo eli keskiverto on formula_124. Se toteuttaa verrannon formula_125.
Historiaa.
Neliöjuuri tunnettiin laskuoperaationa muinaisissa sivilisaatioissa, joissa käytiin kauppaa ja rakennettiin runsaasti. Tällaisia seutuja olivat Kaksoisvirran maan niin sanotut babylonialaiset valtakunnat, jossa opetettiin neliöjuuren laskemista ainakin 2000 eaa. - 600 eaa. Näiden nuolenpääkirjoitusta sisältäneitä savitauluja opittiin lukemaan vasta 1930-luvulla. Eräässä savitaulusta vuodelta 1800 eaa. - 1600 eaa., joka on Yalen yliopiston kokoelman taulu numero 7289, on merkitty formula_126:n likiarvoksi 1;24,51,10 (seksagesimaalijärjestelmä) eli 1,414222 (desimaalijärjestelmä). Tämä arvo poikkeaa tarkasta arvosta 0,000 008. Babylonialainen algoritmi neliöjuuren ratkaisemiseksi oli varsin moderni, ja se on selostettu alempana. Edellä mainittu tulos on saatu alkuarvauksella 1;30, jolla on sitten iteroitu kahdesti.
Kaksoivirran maan naapurikansoja idässä ja pohjoisessa olivat persialaiset, elamilaiset ja induslaiset. Vaikka he kaikki oppivat kirjoittamaan hyvin varhain, ei kahdelta ensin mainitulta ole jäänyt vanhoja matematiikkaa esittelevia kirjoituksia. Induskulttuuri ilmeisesti säilyttivät babylonialaisten matematiikan taitoja, mutta vasta 500-luvulta jaa. on säilynyt tekstejä. Vaikka vaikutteita oli haettu Välimereltä, ja annettukin sinne, on intialaisten matematiikassa ollut omaperäisiä piirteitä. Aryabhata kirjoitti tehtäväkokoelmia, joissa hän tarjosi matemaattisia pähkinöitä ja esitteli laskualgoritmeja runollisesti esitettynä monelta eri alalta. Näiden joukossa olivat tavat laskea neliöjuuri ja kuutiojuuri eri kokonaisluvuille.
Ennen Kaksoisvartain maan kansojen savitaulujen tulkintaa oletettiin vasta antiikin kreikkalaisten keksineen neliöjuuren laskemiseen käytettävän algoritmin. Kunnia neliöjuuren laskemiseen keksimisestä on annettu Heronille (100 jaa.) tai Arkhytaalle (428 - 365 eaa.). Vaikka kreikkalaisten muistiinpanoissa viitattiin muinaiseen Egyptiin matematiikan keksimisen kehtona, eivät egyptiläiset tunteneet löydettyjen papyruksien valossa Pythagoraan lausetta eivätkä liioin neliöjuurten laskualgoritmia.
Arabit valloittivat laajat alueet 600-luvulta lähtien ja he omaksuivat nopeasti valloittamiensa kulttuurien hedelmiä. He hankkivat käsiinsä muun muassa helleenien ja hellenistien käsikirjoituksia ja käänsivät niitä arabiaksi. Pian tämän jälkeen he antoivat voimakkaan panoksensa matematiikan edelleen kehittämiseksi. Euroopassakin varsin kuuluisaksi tullut Muhammad ibn-Musa al-Khwarizmi kirjoitti useita teoksia. Näissä hän esitteli intialaiset numerot, hellenistien unohtuneet geometrian taidot ja tietenkin juuren käyttö algebran laskuissa.
Myös kiinalainen matematiikka on hyvin vanhaa. Sitä esitellään 300 - 200 eaa. kirjoitetuissa kahdessa opuksessa, joiden sisältöä on säilynyt nykypäiviin asti. Toisessa, nimeltään "Tšiu-tšang suan-su" eli "Yhdeksän matematiikan taitoja käsittelevää lukua", on nykyihmisellekin tuttuja neliö- ja kuutiojuuren laskusääntöjä. Siinä merkittiin juuret desimaalijärjestelmän avulla kaavojen  formula_127  ja  formula_128  mukaisesti, jotta laskut olisivat helpompia suorittaa.
Neliöjuuren symbolia formula_129 käytettiin ensimmäisen kerran 1525 Christoph Rudolff'in kirjassa "Coss". Se on oletettavasti muotoutunut pienestä r-kirjaimesta. Latinan sana "radix" tarkoittaa juurta.
Miten lasketaan neliöjuuren arvo?
Neliöjuurelle voi saada likiarvoja erilaisten kaavojen ja algoritmien avulla.
Iteraatio.
Jatketaan loputtomiin. Neljän askeleen jälkeen saatiin likiarvo 1,41421, missä on viisi oikeaa desimaalia.
formula_132
Määritelty lukujono (an) lähestyy arvoa formula_113, kun n lähestyy ääretöntä.
Haarukointi.
Haarukoinnilla tarkoitetaan välien puolittamista siten, että haluttu arvo on aina jommassakummassa puolikkaassa. Haetaan esimerkkinä taas likiarvo luvulle formula_113.
kaksi väliä: [a2,c2] = [1,25; 1,375], [c2,b2] =[1,375; 1,5]. Koska (1,375)2 ≈ 1,89 < 2, formula_113 ∈ [1,375; 1,5].
Kaavalla arvioiminen.
Tiedetään, että (a+ (b/2a))2 = a2 + b + (b2/4a2). Kun a >0 ja b>0 ja c = a2 + b, saadaan luvun c neliöjuurelle arvion formula_139 =
√(a2 + b) ≈ √(a2 + b + (b2/4a2)) =
√((a + (b/2a))2) = a + (b/2a).
Kaava (1) √(a2 + b) ≈ a + (b/2a)
Esimerkiksi: √7 = √(22+3) ≈ 2 + 3/(2*2) = 11/4 = 2,75.
Toinen kaava (2) √(a2 - b) ≈ a - (b/2a).
Toistamalla tätä menettelyä ja valitsemalla kaava (1) (jos saatu juuri on liian pieni) ja kaava (2) (jos liian suuri) saadaan parempia ja parempia rationaalisia likiarvoja neliöjuuren arvolle.
Koska (2,75)2 > (2,7)2 = 7,29 > 7, valitsemme kaava (2).
√7 = √((11/4)2 - (9/16)) ≈ (11/4) - (9/16) / (22/4) = 233/88 ≈ 2,648.
(laskin) formula_140 ≈ 2,64575...
"Juurikulmassa".
Algoritmin etuna on se, että jokaisen askeleen jälkeen saadaan oikea desimaali ja sitä myötä täsmällinen rationaalinen likiarvo.
-2 76 (= 6 * (2 * 20 + 6) = 6 * 46) 46
-20 96 (= 4 * ((400 + 2 * 60) + 4) = 4 * 524) 524
-2 64 25 (= 5 * ((5200 + 2 * 40) + 5) = 5 * 5285) 5285
-37 03 49 (= 7 * (((52800 + 2 * 50) + 7) = 7 * 52907) 52907
52914_
Neliölukujen avulla.
Lukuja 1, 4, 9, 16, 25... sanotaan neliöluvuiksi. Neliöluvut ovat niin sanottuja kuviolukuja.
formula_154.
1 * 4 ** = * * = 1 + 3 9 *** = * * * = 1 + 3 + 5
16 **** = * * * * = 1 + 3 + 5 + 7
Sama toimii toiseenkin suuntaan: vähentämällä luvusta parittomia lukuja saadaan luvun neliöjuuri tai sen likiarvo.
Yllä olevassa esimerkissä vähennys meni tasan, ja saatiin tarkka arvo. Samalla algoritmilla voidaan kuitenkin laskea myös likiarvoja juurelle.


Aarne Saarinen.
Aarne Armas Saarinen (5. joulukuuta 1913 Degerby – 13. huhtikuuta 2004 Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja ammattiyhdistysaktivisti. Hän oli Suomen kommunistisen puolueen (SKP) puheenjohtaja (1966–1982).
SKP:n vähemmistöä edustaneiden "taistolaisten", Taisto Sinisalon kannattajien, vastapainona puolueen SKP:n enemmistöstä käytettiin joskus nimitystä "saarislaiset" Aarne Saarisen mukaan.
Varhaiset vaiheet ja sota-aika.
Aarne Saarinen syntyi Degerbyn pitäjässä (nyk. Inkoo) ruotsinkielisellä Uudellamaalla 1913. Hänen isänsä, kivenhakkaaja Armas Saarinen, taisteli sisällissodassa 1918 punaisten puolella ja istui sodan jälkeen vankileirillä. Aarne Saarinen ryhtyi isänsä jalanjäljissä kivityömieheksi. Saarisen perhe muutti Helsinkiin 1927 isä Saarisen saadessa töitä eduskuntatalon rakennushankkeesta. Aarne avioitui Helmi Aron kanssa 1933 ja perheeseen syntyi myöhemmin kolme lasta. Saarinen liittyi Rakennustyöläisten liittoon 1934 edeten neljä vuotta myöhemmin Helsingin kivityöntekijäin ammattiosaston sihteeriksi. Saarinen kuului tuolloin Sosialidemokraattiseen puolueeseen (SDP).
Sodassa Saarinen taisteli kuulussa helsinkiläisessä Ässärykmentissä; hän kohosi kersantiksi ja sai useita korkeita kunniamerkkejä.
Ura vauhtiin SKP:ssa.
Sotien jälkeen molemmissa sodissa taistellut Saarinen liittyi poliittisesta pannasta päässeeseen SKP:hen ja kohosi nopeasti ammattiyhdistysliikkeessä. Vuodet 1945–1947 sujuivat Rakennusliiton järjestäjänä ja 1947–1951 valistussihteerinä. Hän kävi kommunistisen Sirola-opiston (1951–1952) ja toimi lyhyen aikaa Rakennus- ja puutyöläisten kansainvälisen liiton pääsihteerinä (1952–1954). Saarinen valittiin Suomen suurimman kommunistijohtoisen ammattiliiton, Suomen rakennustyöläisten liiton, puheenjohtajaksi 1954, missä tehtävässä hän toimi vuoteen 1966. Lakkoherkällä alalla Saarinen sai ihaillun kovanaaman maineen. Saarinen vaikutti huomattavasti rakennustyöläisten palkallisen kesälomaoikeuden ja alan ansiohyvitetyn työajan lyhennyksen eli viisipäiväisen työviikon toteutumiseen. Hänet valittiin SKP:n keskuskomiteaan 1957 ja poliittiseen toimikuntaan 1964.
Nousu puolueen johtoon ja osapuolijako.
Saarinen oli eduskunnan jäsen (1962–1970 ja 1972–1983) Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) listoilta. 1966 hänet valittiin uudistajana SKP:n puheenjohtajaksi syrjäytetyn Aimo Aaltosen tilalle. Saarinen suostui puolueen johtoon vasta monien kieltäytymisten jälkeen. Hän johti SKP:tä vuoteen 1982 ja toimi myös SKDL:n varapuheenjohtajana 1976–1985. Saarinen ei koskaan suostunut ministeriksi, vaikka kommunistit olivat hänen puheenjohtajakaudellaan mukana useissa hallituksissa.
Koko Saarisen puheenjohtajakautta leimasivat SKP:n enemmistön ja vähemmistön väliset riidat. Saarinen pyrki pitämään puolueensa irrallaan NKP:n käskyvallasta ja ajamaan riippumatonta, kansallista ja rauhanomaista kommunismia. Varsovan liiton suorittama Tšekkoslovakian miehitys (1968) sai Saarisen SKP:lta julkisen tuomion ja puolueen maltillinen enemmistö asettui puheenjohtajansa taakse. Taisto Sinisalon johtama puolueen oppositio sen sijaan tuki miehitystä varauksetta. SKP:n enemmistöläisten lisäksi SKDL:kän ei Ele Aleniuksen johdolla tukenut Varsovan liiton maiden (Romaniaan lukuun ottamatta) tekemään normalisointia.
Vuonna 1969 SKP oli lähellä hajoamista, kunnes Saarinen taipui sopimukseen opposition kanssa Neuvostoliiton uhattua puolue- ja valtiosuhteiden katkaisemisella. Ylimääräisessä edustajakokouksessa 1970 tehdyssä ns. osapuolisopimuksessa oppositio sai kiintiöpaikat SKP:n johtoon ja puolue pysyi muodollisesti yhtenäisenä. Saarisen puheenjohtajakautta luonnehti yritys tasoitella enemmistön ja taistolaisiksi 1970-luvun alussa nimetyn vähemmistön mielipide-eroja, mitä hän myöhemmin luonnehti taisteluksi tuulimyllyjä vastaan.
Vuoden 1981 lopussa, kun presidentti Kekkosen pitkä kausi oli selkeästi jo loppumassa, Saarista ehdotettiin vasemmiston presidenttiehdokkaaksi; hän kieltäytyi jyrkästi ja antoi tukensa aluksi SKDL:n Kalevi Kivistölle; kun tuli jo valitsijamiesvaalien tuloksen perusteella selväksi, että Mauno Koivisto voittaisi, Saarinen käski väkensä äänestää tätä; Taisto Sinisalon johtama vähemmistö kieltäytyi ja äänesti Kalevi Kivistöä, joka ei ollut toisella valitsijamiesäänestyskierroksella enää mukana sillä seurauksella, että äänet hylättiin.
Kari Suomalainen laati tästä tapauksesta humoristisen kommenttinsa eli pilakuvan Helsingin Sanomiin: Sinisalo juoksee pää kumarassa päin Kivistöä niin että silmälasien pirstaleet lentelevät ja toiseen suuntaan kääntynyt Saarinen vilkaisee tätä sanoen: "Vikaa kompassissa?" -Kuvan alla oli suluissa huomautus samoihin aikoihin sattuneesta sukellusveneselkkauksesta, jonka väitettiin aiheutuneen kompassiviasta.
Kysyttäessä Saarinen nauroi, että Suomalaiseen voi luottaa kun on möhlinnän kommentista kysymys!
Puheenjohtajakautensa jälkeen Saarinen asettui avoimesti tukemaan Arvo Aallon poliittista linjaa ja varoitti 1984 Helsingin Sanomien haastattelussa puoluettaan uusista "paskakompromisseista". SKDL:n ja SKP:n enemmistön haluttomuus enää sietää SKP:n vähemmistöä johti siihen, että ne piirijärjestöt, jotka eivät erottaneet joitain vähemmistöläisten perusyhdistyksiä, erotettiin puolueesta. Osa piirijärjestöjen erottamisista todettiin oikeudessa laittomiksi.
1990-luvulla Saarinen kannatti Suomen liittämistä Euroopan yhteisöön ja piti taloudellisen integraation torjumista "kansallisena rajoittuneisuutena". Hän kirjoitti poliittisesta urastaan kaksi muistelmateosta: "Suomalaisen kommunistin kokemuksia" (1984) ja "Kivimies" (1995). Saarinen vietti viimeiset elinvuotensa palvelutalossa Helsingin Maunulassa ja hän kuoli huhtikuussa 2004. Saarinen on haudattu Malmin hautausmaalle. Haudan osoite on kortteli 48, linja 8, hauta 447.
Yksityiselämä.
Tunnettu piippumies "Arska" oli hetken aikaa myös "Huomaavaiset tupakoitsijat" -yhdistyksen puheenjohtajana.


Ryssä.
Ryssä on venäläistä tarkoittava vanha sana, jota nykyisin pidetään halventavana. Jokapäiväisessä kielenkäytössä ryssiksi luetaan toisinaan myös muut sellaiset kansallisuudet, joilla on historiallinen yhteys Venäjään tai Neuvostoliittoon. Tällaisia voivat olla esimerkiksi inkerinsuomalaiset, ukrainalaiset, valkovenäläiset ja (nykyisin harvemmin) karjalaiset tai virolaiset. Alun perin sanaa on käytetty yleensä ortodokseista, kuten (itä)karjalaisista (esimerkiksi "laukkuryssä", kauppamies).
Sanan alkuperä.
Suomen kielen "ryssä"-sana on peräisin ruotsin kielen sanasta "ryska". Sama nimi esiintyy monessa muussakin kielessä hieman eri muodossa: englannissa "Russian", venäjässä " русский", ranskassa "russe" jne. Samaa alkuperää ovat myös Venäjän nimet useimmissa kielissä, esimerkiksi venäjän "Россия", ruotsin "Ryssland" ja englannin "Russia". Muissa kielissä kuin suomessa sanalla ei ole halventavaa merkitystä.
Nämä nimet palautuvat viikinkiaikaiseen rus-kansaan, jonka nimi on ilmeisesti tullut itämerensuomalaisten kielten välityksellä muinaisruotsin "rodhmenn"-sanasta ("soutumiehet", "idäntiellä liikkuvat viikingit"). Itämerensuomalaisten kielten väännös "soutumiesten" nimestä elää muun muassa suomen sanassa "Ruotsi" ja viron samaa tarkoittavassa sanassa "Rootsi".


Vittu.
Vittu on vanha suomen kielen sana, joka on tarkoittanut alun alkaen naisen ulkoisia sukupuolielimiä. Nykyisin sana kuuluu alatyyliin, ja sitä käytetään myös karkeana kirosanana.
Vittu on ilmeisesti lähes tuhat vuotta vanha lainasana ruotsin kielestä. Sanan vanhaa skandinaavista alkuperää tukee se, että muinaisnorjassa on sana "fytta" ja nykyruotsissa "fitta". Sanan vastine esiintyy kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä. Suomen kirjakielessä sana esiintyi ensimmäisen kerran Kristfrid Gananderin sanakirjassa vuodelta 1787.
Käyttö nykyisin.
Kiroilusta tehdyn tutkimuksen mukaan vittu-sanan käyttö yleistyi 1990-luvun lopulla. Nykyään vittu on tutkimusten mukaan yleisin koululaisten käyttämä kirosana.
Kirjailija Jari Tammi nimesi vitun vuonna 1993 ilmestyneessä "Suuressa kirosanakirjassaan" yhdeksi ”selkäydinkirosanoista”.
Kari Nahkolan mukaan vittu on oikeastaan suomen kielen ainoa varsinainen kirosanaksi syntynyt sana, mutta sen vaikutus kieleen on ollut sitäkin suurempi ja se on jopa ollut edistämässä uuden lausetyypin, aggressiivin syntyä.
Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa työskentelevä suomen kielen tutkija Riitta Eronen pitää vittu-sanaa halventavana voimasanana. Hänen mukaansa sitä käytetään nuorten kielessä ikään kuin pilkkuna ja sana on menettänyt voimansa, mutta siitä huolimatta sitä käytetään edelleen. Eronen arvelee etteivät nuoret tiedä mitä sanaa hokiessaan tekevät.
Ulla-Maija Kulosen mukaan vittu ja kyrpä ovat nuoremman polven käyttämiä sanoja ja vanhempi polvi käyttää perkelettä. Kulosen mukaan suomen kielen taivutusmuodot mahdollistavat sen, että kirosanoja voi käyttää monipuolisesti ja "”Vitut mä sulle mitään kerro”" on hyvä esimerkki tästä. Myös Kulonen on kiinnittänyt huomiota siihen, että vittu toimii välimerkkinä, kuten isot alkukirjaimet, pilkut ja pisteet rytmittäen puhetta. Kulonen pitää vittu-sanaa loppuun kulutettuna, mutta kuitenkin alentavana, rumana ja inhottavana. Kulosen mukaan sana sisältää hurjasti teiniangstia, jolle voi jopa nauraa, mutta hän ei silti haluaisi alapäätään kutsuttavan sillä nimellä.


Kookossaaret.
Kookossaaret, myös Keelingsaaret, on Australian hallitsema territorio Intian valtameressä.
Historia.
Ensimmäinen kirjallinen maininnan Kookossaarista teki kapteeni William Keeling vuonna 1609. Hollantilainen kartta vuodelta 1659 käyttää saarista nimeä Kookossaaret (Cocos Eylanden). Sen sijaan vuodelta 1703 peräisin oleva brittikartta käyttää saarista nimeä Keeling-saaret (Keeling Islands).
Ensimmäisen asutuksen perusti 1826 Alexander Hare joka lähti 1831. John Clunies-Ross saapui syrjäisille korallisaarille 1827 ja perusti saarelle siirtokunnan malaijilaisen työväkensä kanssa. Kahdella atollilla Clunies-Ross alkoi valmistaa kopraa. Sato oli hyvä ja ilmasto oli suotuisa. Hän jäi asumaan saarille ja saaristo kuului Clunies-Ross-perheen omistukseen 1800-luvun alkupuolella, minkä jälkeen siitä tehtiin Brittiläisen imperiumin osa vuonna 1857. Kuningatar Viktoria palautti saaret Clunies-Rossin suvulle ikiajoiksi 1886. Britannian kruunun etuja valvottiin 1903 alkaen Singaporesta, mutta se kesti lopulta toiselle maailmansodalle. Silloin hallinta siirrettiin Ceylonille.
Toisen maailmansodan aikana vuonna 1942 eräät saarella toimineet ceylonilaiset sotilaat ryhtyivät kapinaan yrittäen saattaa saaret Japanin valtaan. Kapina kuitenkin kukistettiin nopeasti.
23. marraskuuta 1955 saarten hallinta siirrettiin Australialle. Vuonna 1978 Australia teki kauppakirjan saarten ostosta Clunies-Ross-perheeltä, lukuun ottamatta taloa ja maita, jolloin saarista tuli Australian ulkoinen terrorio.
Paikalliset asukkaat saivat jonkin verran autonomiaa saarten hallinnassa. Nykyään kopraa korjaavat heidän jälkeläisensä.
Politiikka.
Kookossaaret ovat Australian hallinnossa oleva territorio. Hallituksen johtajan () nimittää Australian kenraalikuvernööri. 4. helmikuuta 1999 lähtien virkaa on hoitanut Joulusaarelta käsin William Leonard Taylor. Lisäksi saarilla on yksikamarinen seitsenpaikkainen Kookossaarten neuvosto.
Maantiede.
Kookossaaret ovat saaristo Intian valtameressä, 3 700 kilometriä länteen Darwinin kaupungista Australian rannikolla, noin puolivälissä matkaa Australiasta Sri Lankaan, Indonesiasta lounaaseen.
Sijainti: 12 30 S, 96 50 E
Saaristossa on kaksi pääsaarta, West Island ja Home Island. Saarilla vallitsee kostea, trooppinen ilmasto. Niillä kasvaa paljon kookospalmuja ja muuta kasvillisuutta.
Talous.
Ainoa vientituote saarilla ovat kookospähkinät. Saarilla harjoitetaan myös kalastusta, mutta suurin osa ruokatarpeista tuodaan Australiasta.
Väestöjakauma.
Väestö on pääosin eurooppalaista alkuperää tai Kookossaarten malaijeja. Suurin uskonto on islamin sunni-haara (80 %).
Suurimmat kielet ovat malaiji (Kookossaarten murre) ja englanti.


TNT.
TNT (trinitrotolueeni, trotyyli, 2,4,6-trinitrometyylibentseeni, rotuli, C7H5N3O6) on yleinen sekundaarisena räjähdysaineena käytetty kemiallinen yhdiste, jota syntetisoitiin ensimmäisen kerran vuonna 1863. TNT:n tuttuuden vuoksi monien muiden räjähteiden ja aseiden tehoa mitataan TNT-kilogrammoissa. TNT:n räjähdysenergia on 4,184 MJ/kg. Hiroshimaan pudotetun atomipommin räjähdysvoima vastasi noin 13 kilotonnia (eli 13 miljoonaa kilogrammaa) TNT:tä.
TNT-molekyylissä on tolueeniin liittyneenä kolme nitroryhmää orto- ja para-asemiin.
TNT on melko myrkyllinen ja syöpää aiheuttava yhdiste, joka voi imeytyä ihon läpi aiheuttaen erilaisia oireita.
Yleisesti luullaan, että TNT ja dynamiitti tarkoittavat samaa, tai että dynamiitti sisältää TNT:tä. Todellisuudessa TNT on kemiallinen yhdiste, kun taas dynamiitti on piimaahan imeytettyä nitroglyserolia.
Ominaisuudet ja käyttö.
TNT ei ole erityisen suorituskykyinen räjähde. Sen tiheys on 1,64 g/cm³ ja räjähdysnopeus 6940 m/s. Sen kemiallinen vakaus, kohtalainen iskun- ja kitkankestävyys ja valettavaksi riittävän alhainen sulamispiste (80,8 °C) tekevät siitä kuitenkin käyttötavoiltaan hyvin monipuolisen etenkin sotilaskäyttöön. TNT:n happivajaus on –74 %, mistä johtuen sen käyttö yhdessä happipitoisemman ammoniumnitraatin kanssa amatoliksi kutsuttuna seoksena on ollut yleistä. Nykyään "räjähtävältä voimaltaan" eli brisanssiltaan vaikuttavammat nitroamiinit, kuten HMX ja RDX, ovat kuitenkin pääosin korvanneet amatolit. TNT sopii edelleen perusräjähteeksi. Sitä käytetään myös sitovana räjähteenä useissa sekundaariräjähdeseoksissa kuten heksotoleissa (RDX ja TNT), Torpexissa (RDX, TNT ja Al) ja pentoliitissa (PETN ja TNT).
TNT:n valmistamiseen vaadittavat raaka-aineet ovat halpoja ja helposti saatavilla olevia, joten TNT:tä voidaan edullisesti ja nopeasti tuottaa hyvin suuria määriä.
Valmistus.
Tolueenin nitraaminen on helppoa sen sisältämän metyyliryhmän vuoksi. Kuitenkin nitroryhmien lukumäärän kasvaessa myös aromaattisen renkaan elektronivajaus kasvaa ja sen altistaminen elektrofiliselle hyökkäykselle vaikeutuu merkittävästi. Tämän vuoksi tolueenin polynitraaminen happoseoksella suoraan TNT:ksi ei ole teollisesti järkevää, vaan se tehdään kahdessa tai kolmessa vaiheessa.
Teollinen TNT:n valmistaminen saastuttaa ilmaa ja vesistöjä. Polynitrauksen di- ja trinitrausvaiheissa käytetyt happoliuokset pyritään puhdistamaan typpihapolla ja käyttämään uudelleen mono- ja dinitrausvaiheissa. Siitä huolimatta käytettyjen happoliuosten hävittäminen on merkittävä ongelma. TNT:n sulfiittikäsittelyyn liittyvästä pesemisestä syntyvä TNT:n epävakaita ja epäsymmetrisiä isomeerejä sisältävä "punainen vesi" muodostaa myös jäteongelman.
Dinitrotolueenin nitraaminen TNT:ksi edellyttää oleumin eli savuavan rikkihapon käyttöä yhdessä happoseoksen kanssa vaihtelevassa lämpötilassa. Tästä vaiheesta syntyy tetranitrometaanin ja typenoksidien kaltaisia epäpuhtauksia ja saasteita.
Räjähdyksen kemia.
Reaktio on eksoterminen, mutta sillä on korkea aktivointienergia. Koska reaktio vapauttaa hiiltä, räjähde nokeaa. Hiiltä voidaan käyttää räjähteen tehon kasvattamiseen, jos läsnä on happipitoista yhdistettä.


Kranaatti.
a> käyttämä "Model 24 Stielhandgranate" -käsikranaatti.
Kranaatti on yli 20 mm-kaliiperisella ammusaseella ammuttava tai käsin heitettävä räjähtävä ampumatarvike. Sana "kranaatti" tulee granaattiomenaa tarkoittavasta espanjan sanasta "granada". Alun perin krenatöörit ("grenadier") olivat sotilaita, jotka käyttivät aseistuksenaan heitettäviä käsipommeja.
Nykyisin käsin heitettäviä kranaatteja kutsutaan käsikranaateiksi. Useat aseet ampuvat räjähtäviä ammuksia, kranaatteja. Arkikielessä sana ”kranaatti” viittaa useimmiten käsikranaattiin, ellei asiayhteydestä ilmenene muuta merkitystä. On huomattava, että vain räjähtävä ammus on kranaatti.
Kenttätykistö ja kranaatinheittimistö ampuvat pääasiassa kranaatteja sekä joitakin erikoisammuksia. Nykyään yleisin panssarinläpäisevä ammustyyppi on ontelokranaatti, jonka teho perustuu suunnattuun räjähdysvaikutukseen.


Polttopullo.
Polttopullo eli Molotovin cocktail on ase, joka on tavallisesti lasinen, nestemäistä polttoainetta sisältävä pullo, jossa on mukana erikseen sytytettävä tulenlähde (yksinkertaisimmillaan pullon suussa oleva palavalla nesteellä kasteltu riepu). Polttopulloa käytetään sytyttämällä tulenlähde ja heittämällä polttopullo kohteeseen, jolloin pullo särkyy ja polttoaine pääsee vapaasti leviämään ja syttymään. Yleensä polttopullo sisältää alkoholia tai bensiiniä, mutta muitakin palavia nesteitä on käytetty. Savunmuodostusta varten sisällössä voi olla myös tervaa.
Polttopullon historia.
Polttopullo keksittiin Espanjan muukalaislegioonassa syksyllä 1936, jolloin sitä alettiin käyttää panssarintorjunta-aseena Madridin lähellä Espanjan sisällissodassa. Kuitenkin suomalaisen, varsinaisen Molotovin cocktailin kehitti vähän ennen talvisotaa Korian varuskunnassa kapteeni Kuittinen.
Nimi ”Molotovin cocktail” tulee Neuvostoliiton ulkoasioiden kansankomissaari (ulkoministeri) Vjatšeslav Molotovista. Nimeä alettiin käyttää talvisodan aikana, kun Suomen maavoimat käytti polttopulloja panssarintorjunta-aseena. Nimitys juontuu siitä, että Molotov väitti, etteivät neuvostoliittolaiset pommikoneet pudottaneet Suomeen muuta kuin ruoka-apupaketteja (Molotovin leipäkoreja), joten suomalaiset keksivät siihen sopivan cocktailin.
Talvisodassa Molotovin cocktail koostui jätespriin, petrolin ja tervan seoksesta puolen litran viinapullossa. Pullon kylkeen kiinnitetyt sytytyspuikot olivat myrskytikkuja (bengaalitikkuja). Toinen tikuista oli varalla, jotta heittämättä jäänyt pullo voitaisiin käyttää uudelleen.
Talvisodan alussa suomalaisen ohjesäännön mukaan polttopulloilla oli tarkoitus vain sokaista panssarivaunun tähystysaukot. Havaittiin kuitenkin, että kun polttopullolla osuttiin panssarivaunun ilmanottoluukkuun, käyvän moottorin ilmanotto imi liekit vaunun sisälle sytyttäen moottorin tuleen.
Rajamäen tehtailla pullotettiin talvisodan aikana yli 450 000 polttopulloa. Neuvostoliittolaiset pommittivat Rajamäkeä, koska ensimmäisten pullojen korkeissa luki Alko-Rajamäki. Tehdasvalmisteisen pullon kehitti Rajamäen tehtaiden työntekijä yli-insinööri Fredrik Toivio Kirkkomäki.
Puna-armeija menetti talvisodassa 1 919 panssarivaunua taistelussa, joista 436 tulipalon vuoksi. Suurin osa lienee polttopullolla sytytettyjä.
Saksalaisten toisessa maailmansodassa käyttämä versio polttopullosta oli nimikkeeltään "Brandflasche", joka oli 250 mm korkea ja 70 mm leveä lasipullo. Sen polttonesteenä oli 1/3 liekinheittimissä käytettyä Flammöl Nr.19 −paloöljyä ja 2/3 bensiiniä. Käytössä oli myös "Brandhandgranate 48/57", 80 mm leveä ja 100 mm korkea lasipullo, joka oli täytetty puolella litralla bensiini-bentsoliseosta.


Nepotismi.
Nepotismi (, pojan- tai tyttärenpoikaa, jälkeläistä) tarkoittaa sukulaisen suosimista. Esimerkiksi yrityksen johtajan yleensä odotetaan valitsevan työtehtävään pätevimmän henkilön, jotta yritys menestyisi. Jos johtaja kuitenkin valitsee tehtävään sukulaisensa, sitä kutsutaan nepotismiksi.
Paavillinen nepotismi.
Paavien tiedetään usein aiemmin syyllistyneen nepotismiin. Paavit nimittivät veljen- ja sisarenpoikiaan kardinaaleiksi esimerkiksi varmistaakseen paavillisen "dynastian" säilymisen suvussa. Tällaisista kardinaaleista käytetään nykyään nimitystä "kardinaalinepos". Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös, että paavien omia lapsia sanottiin veljen- ja sisarenpojiksi.
Esimerkiksi Borgian perheeseen kuulunut paavi Calixtus III teki kahdesta veljenpojastaan kardinaalin. Toinen heistä Rodrigo, jota hän käytti myöhemmin ponnahduslautana paavin virkaan: hänestä tuli paavi Aleksanteri VI. Aleksanteri nosti myös rakastajattarensa veljen Alessandro Farnesen kardinaaliksi, ja tästä tuli myöhemmin paavi Paavali III. Paavali III jatkoi perinteitä valitsemalla kaksi veljenpoikaa (iältään 14 ja 16 vuotta) kardinaaleiksi. Käytäntö päättyi paavi Innocentius XII:n vuonna 1692 antamaan bullaan, joka kielsi nepotismin.
Poliittinen nepotismi.
Nepotismisyytökset ovat yleisiä politiikassa, jossa vaikuttavien poliittisten hahmojen sukulaisten väitetään usein pääsevän samanlaiseen asemaan ilman tarvittavaa pätevyyttä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Kennedyn ja Bushin perheitä on joskus syytetty nepotismista.
Irakin diktaattori Saddam Hussein oli erityisen tunnettu sukulaistensa suosimisesta ja nimittämisestä korkeimpiin tehtäviin.
Kiinassa nepotismi on nähty positiivisessa valossa ja laillisena syynä palkata henkilö. Suuren harppauksen mukana ihmiset pakotettiin muuttamaan ja hallitusta syytettiin siitä, että erottaminen muusta perheestä vaikutti ihmisten mahdollisuuteen työllistyä.
Eräänlaisena nepotismin tämän hetken ennätyksenä pidetään Malediivien presidentin Maumoon Abdul Gayoomin aikaansaannoksia: maan hallituksessa on yksitoista perheenjäsentä ja muuta lähisukulaista ja tämän lisäksi myös muissa korkeissa hallitusviroissa on läheisiä sukulaisia ja ystäviä.
Etninen nepotismi.
Etninen nepotismi on Tatu Vanhasen käyttämä termi, jolla tarkoittaa etnisiä ryhmiä laajennettuna sukulaisryhmiksi, joiden jäsenillä on Vanhasen mielestä ihmisluontoon perustuva taipumus suosia sukulaisia tai liittoutua konfliktitilanteissa heidän kanssaan joitakin toisia etnisiä ryhmiä vastaan.


Kaksoissidos.
none
Hiili-hiili-kaksoissidos.
Hiilten välinen kaksoissidos. Sitova π-orbitaali estää kiertymisen internuklisen akselin suhteen.
Hiilten välinen kaksoissidos selitetään usein molekyyliorbitaaliteorian käsittein. Siten kaksoissidos koostuu limittyneiden sp2-orbitaalien σ-sidoksesta ja sivuttaislimittyneiden, internuklisen akselin suhteen kohtisuorien p-orbitaalien π-sidoksesta. Sitova σ-orbitaali on internuklisen akselin suhteen lieriömäinen. Sitovalla π-orbitaalilla on solmutaso ja se on antisymmetrinen sidoksen kiertymiselle internuklisen akselin suhteen. Hajottava π-orbitaali on symmetrinen kiertymiselle ja sillä on solmutaso internuklisen akselin sijasta sidosorbitaalien välissä. Hajottava orbitaali on korkeaenergiaisempi kuin sitova. Lokalisoituneessa π-sidoksessa elektronit ovat sitovalla orbitaalilla. Esimerkiksi neutraalin eteenin π-sidos on lokalisoitunut. Kuitenkin elektronit voivat esimerkiksi UV-säteilyn vaikutuksesta virittyä hajottavalle orbitaalille.
Eteenin kaksoissidos on 133 pm pitkä ja energialtaan 611 kJ/mol. Etaanin yksinkertainen sidos on vastaavasti 154 pm pitkä ja energialtaan 376 kJ/mol. Kaksoissidos on siis lyhyempi ja energialtaan suurempi kuin yksinkertainen sidos. Kaksoissidos ei silti energialtaan vastaa kahta yksinkertaista sidosta.


Poliittinen korrektius.
Poliittinen korrektius () tarkoittaa toimintaa tai kielenkäyttöä, joka pyrkii olemaan loukkaamatta ketään. Halventavassa mielessä käytettynä ilmaus tarkoittaa kielenkäyttöä, joka myötäilee liberaalia ja radikaalia (tiedostavaa) mielipidettä välttämällä sellaista kieltä, joka saattaisi aiheuttaa pahennusta tai haittaa yhteiskunnan vähemmistöille.
Amerikkalainen alkuperä.
"Huomiomme kiinnittävät säännöllisesti valtiot, pikemminkin kuin kansat, joiden takia valtiot ovat olemassa. – – Tämän epätarkkuuden kaltaiset tunteet ja ilmaisut hallitsevat yleistä, jopa vakuuttavaa kielenkäyttöä. – – Maljoja kohotetaan 'Yhdysvalloille' eikä 'Yhdysvaltain kansalle'. Tämä ei ole poliittisesti korrektia."
"Mies ei voi olla yhtä aikaa poliittisesti korrekti ja sovinisti."
Yhdysvalloissa liberaalin vasemmiston käyttämää "poliittista korrektiutta" tai jopa sen määrittelyä ovat voimakkaasti kyseenalaistaneet muut poliittiset näkökannat ja jopa vasemmistolaiset itse. Joidenkin näkemysten mukaan myös jopa itse ilmaus "poliittisesti korrekti" on englannin kielessä halventava, koska se esittää sellaisen poliittisen näkökannan, jota he vastustavat "virheettömänä". Gary Martinin mukaan ilmauksen merkityksestä ja alkuperästä on vaikea keskustella ilmaisematta poliittista mielipidettään.
Käyttö Suomessa.
Suomessa esimerkiksi tummaihoisiin viittaava Fazerin lakritsikääre sai kielteistä palautetta ulkomailta. Lakritsipatukan ulkomaanvientimahdollisuudet osoittautuivat olemattomiksi. Englantilainen markkinatutkimustoimistokaan ei suostunut edes testaamaan brittikuluttajien mielipidettä mustasta lakritsihahmosta. Yhtiö antoi muotoilutoimistolle tehtäväksi uuden, "ajankohtaisemman" kääreen suunnittelun. Uuden kääreen suunnittelua pidettiin poliittisesti korrektina menettelynä.
Kääntäjä Kristiina Rikman totesi haastattelussaan (2006), että ei puuttuisi Astrid Lindgrenin poliittiseen epäkorrektiuteen, kuten tarkistetuissa Peppi Pitkätossun suomennoksissa on tehty. Neekerikuninkaasta on tullut alkuasukaskuningas, ja mustista lapsista kurrekurredut-lapsia.


Ajatusrikos.
Ajatusrikos viittaa hallituksen tuomitsemiin ajatuksiin ja ajattelutapoihin George Orwellin teoksessa "Vuonna 1984". Teoksessa maan hallitus pyrkii kontrolloimaan sekä kansalaisten toimia että ajatuksia. Orwellin dystopiassa ajatusrikoksiin kuuluvat valtioon, sen ideologiaan tai johtajaan (Isoveli) kohdistuvat negatiiviset, paheksuvat tai epäkunnioittavat ajatukset. Sanana ajatusrikos sisältää tämän kaiken niin, että selventäviä termejä ei tarvita, ja teoksessa esiintyvästä "uuskielestä" voidaan poistaa ajatusrikokseen sisältyvät sanat. Terminä ajatusrikos lienee tullut suomen kieleen juuri Orwellin teoksesta.


Ontelokranaatti.
Ontelokranaatti on suunnattuun räjähdysvaikutukseen perustuva panssarintorjunta-ase. Se on kehitetty erityisesti panssarivaunujen tuhoamiseen. Ontelopanoksia käytettiin tiettävästi ensi kertaa keväällä 1940, saksalaisten erikoisjoukkojen räjäyttäessä belgialaisen Eben-Emaelin linnoituksen asepesäkkeiden teräksisiin suojakupuihin reiät mahdollistaen varsinaisten pommien ujuttamisen vahvojen suojakupujen sisään. Suunnattua räjähdysvaikutusta käytetään, jotta taistelukärjestä muodostuvalle hiukkassuihkulle saadaan riittävä nopeus luokkaa 10×luodin nopeus paksun panssarin läpäisemiseksi.
Tyypillisesti ontelokranaatti koostuu karkeasti ottaen metallisesta kartiosta, jota ympäröi räjähdysaine. Suunnattu räjähdysvaikutus muodostaa kärkikartiometallista suurinopeuksisen suihkun (Shaped Charged Jet), ilmiötä kutsutaan Munroe-efektiksi. Suihkun energia syntyy räjähdysaineen detonaatiorintamien yhdistyessä luoden suuren impulssimomentin suihkun kärkiosalle ja peräosalle. Kärkisuihkun nopeus voi olla luokkaa 8 000–9 000 m/s. Ainoastaan pieni osa kartiometallista muodostaa kärkisuihkun loppuosan jäädessä vaikutuksiltaan vähäiseksi jätteeksi (slug), mikä muodoltaan muistuttaa porkkanaa. Suihkun lämpötila jää alle metallin sulamispisteen. Kärkisuihkun osumakohdalla panssarissa metalli käyttäytyy nesteen tavoin, puhutaan hydrodynaamisesta ilmiöstä. Suihkulla ei ole muuta energiaa kuin liike-energia, siksi suihkumetallin tiheydellä ja sitkeydellä on suuri merkitys. Kärkikartiometallina voidaan käyttää myös terästä, alumiinia, tantaalia, kultaa, kuparia, volframia tai köyhdytettyä uraania (DU).
Taistelukäyttö ja vastatoimet.
Taistelutoiminnassa ontelokranaatilla pyritään puhkaisemaan esimerkiksi kohteena olevan ajoneuvon panssarointi. Syntyneestä reiästä suihkuaa sisätiloihin suurella paineella sirpaleita ja sulaa metallia, jotka aiheuttavat vammoja miehistölle. Osuma ammusvarastoon tai polttoainesäiliöön tuhoaa yleensä kohteen. Koska suihku on varsin kapea, se voi myös läpäistä panssarivaunun aiheuttamatta suurempia vaurioita, jollei osumakohta ole kriittinen.
Ontelopanoksia ja nuoliammuksia vastaan panssarivaunut voidaan suojata eri tavoin, yleisimmin reaktiivipanssarilla, aktiivipanssarilla tai muuta aktiivista suojausta käyttäen. Peruspanssarin kasvattaminen johtaa liian suureen vaunun painoon. Reaktiivipanssari on metalli- tai komposiittilaatikko, jonka sisältämä flegmatisoitu räjähdysaine syttyy ontelopanosiskusta lähettäen suihkua vastaan metalli- tai komposiittilevyjä. Nämä sotkevat suihkun etenemistä ja kuluttavat sen läpäisykykyä merkittävästi. Panssarointia voidaan käyttää vain varsinaisissa panssarivaunuissa, joiden peruspanssari on riittävä jälkiläpäisyä ajatellen. Se muodostaa vaaratekijän vaunun ympärillä olevalle miehistölle. Nykyisin esimerkiksi RPG-7 ontelokranaatti voidaan varustaa kaksoiskärjellä (PG-7VR) jonka ensimmäinen kärki tuhoaa reaktiivipanssarin ja seuraava kärki läpäisee panssarin.
Ontelopanos on lentovaiheessaan verrattain helppo torjua nykytekniikalla esimerkiksi lähettämällä sitä vastaan erilaisia heitteitä, kuten esimerkiksi venäläinen "Arena". Järjestelmä edellyttää nopeita tutkia ja kehittynyttä muuta elektroniikkaa. Ontelopanoksen teho riippuu voimakkaasti sytytysetäisyydestä. Tätä ominaisuutta voidaan hyödyntää torjunnassa monin tavoin vrt. esimerkiksi ruotsalainen Stridsvagn 103. Vaunun etuosaan ennen panssarointia on sijoitettu terästangoista rakennettu ”aitapuskuri”.
Muita sovellusalueita.
Suomen puolustusvoimat käyttävät ontelokranaatista sovellettua routapanosta avustamaan muun muassa poteron kaivamista talvella. Tällöin suunnattu räjähdysvaikutus ohjataan maata kohti, jolloin kuuma kuparisuihku tekee maahan syvyydeltään vähintään 40 cm kokoisen kuopan. Tämän jälkeen aukkoon asetetaan TNT-panos, joka kuopassa räjähtäessään rikkoo tehokkaasti roudan sen ympäriltä helpottaen kaivamista huomattavasti. Räjähdysaineena routapanoksissa käytetään usein aniittia. Pohjamiina ja kylkimiina toimivat eri periaatteella, niissä ei synnytetä kärkisuihkua, vaan kärkikartiosta muodostetaan ”ammus”, minkä nopeus on noin 2 000 m/s. Tästä a-tarvikkeesta käytetään myös nimitystä räjäyttämällä muovattava ammus.


Mörssäri.
Toisen maailmansodan aikainen saksalainen Sturmtiger -rynnäkkömörssäri.
Mörssäri on käytöstä pois jäänyt tykkityyppi, jota käytettiin pääasiassa kenttätykistössä. Mörssäriksi luokitellaan tykki, joka ampuu korkeilla, yli 45 asteen kulmilla. Toisen määritelmän mukaan mörssäri on tykki, jonka putken pituus on alle 15-kertainen kaliiperiin verrattuna. Myös vanhanaikaisia haulikoita kutsutaan joskus mörssäreiksi.
Mörssäreitä on käytetty satoja vuosia. Ne olivat erityisen sopivia piirityksissä. Jo varsin pian asetyypin keksimisen jälkeen siihen kehitettiin räjähtävät ammukset: ontto ammus täytettiin tarvittavalla määrällä ruutia; ammuksen kyljessä oli reikä sytyttimelle. Koska putki oli kaltevassa asennossa, sen sisälle asennettiin tätä varten suunniteltu kavennus ja ammuksessa oli kaulus, joka sopi sen kanssa yhteen. Näin ammuksen paino ei päässyt räjäyttämään ajopanosta ennen aikojaan.
Tykkimies leikkasi sytyttimen oikean pituiseksi ennen ammuntaa taulukoiden ja kokemuksensa avulla; sytyttimeen vietiin tuli viitisen sekuntia ennen itse tykin laukaisua. Näin tehtiin, jotta saatiin varmuus siitä, että sytytin palaa kunnolla eikä sammu ilmalennon johdosta.
Sytyttimen pituutta ja ajopanoksen kokoa vaihdeltiin tulenjohdon ilmoitusten mukaan, ja vaikutus olikin yleensä varsin tehokas. Myöhemmin kehitettiin sytytin, jossa oli valmiina etukäteen kokeilujen perusteella kehitetty aika-asteikko. Tätä sytytintä ei ollut tarvis leikata, vaan se voitiin sytyttää keskeltäkin.
Nykyisissä armeijoissa ei mörssäreitä enää käytetä; ne jäivät käytöstä, kun kranaatteihin kehitettiin luotettava iskusytytin; myöhemmin kehitetty aikasytytin vielä vahvisti muutosta. Viimeinen jäänne vanhasta sytytintyypistä oli Suomessakin vielä jatkosodan aikana käytetyissä Canet- ja Škoda-ilmatorjuntatykeissä: niiden ammuksissa oli niin sanotut ruutikanavasytyttimet, jotka vastasivat hyvin läheisesti entisiä lunttusytyttimiä, joskin ne syttyivät tykin laukauksesta. Mörssäreitä käytettiin jonkin verran vielä toisessa maailmansodassa. Esimerkiksi saksalainen Sturmtiger oli eräänlainen mörssärillä varustettu rynnäkkötykki.
Englanniksi keskusteltaessa on syytä ottaa huomioon, että mörssäri helposti sekaantuu nykyaikaiseen kranaatinheittimeen, koska kumpikin on englanniksi "mortar".


Aste.
Aste (tunnus °) on tasokulman mittayksikkö.
Suora kulma on 90 astetta, oikokulma 180 astetta ja täysi kulma eli täysi kierros 360 astetta. Aste jakaantuu 60 (kulma)minuuttiin (tunnus ′, yläpuolinen indeksointipilkku). Minuutti jakaantuu edelleen 60 (kulma)sekuntiin (tunnus ″, kaksinkertainen yläpuolinen indeksointipilkku). Kulmasekunti alkaa kuitenkin jäädä pois käytöstä, ja sen sijaan on yleistynyt kulmaminuutin desimaaliosien käyttö. Aikoinaan navigaatiossa on ollut käytössä myös "kulmatertia", joka oli sekunnin 1/60 -osa.
SI-järjestelmässä käytetään kulman yksikkönä asteen ohella radiaania.
Astesymboli.
Asteen merkkiä (°, Unicode: U+00B0, HTML: codice_1) käytetään myös lämpötilan yksiköissä celsiusaste (°C) ja Fahrenheit-aste (°F), mutta ei kelvinissä (K). Merkkiä käytetään myös eräissä muissa merkinnöissä, kuten veden kovuusasteissa (°dH). Asteen merkkiä ei pidä sekoittaa hiukan samankaltaiseen "maskuliinisen järjestysluvun merkkiin" (º, U+00BA), "yläpuolinen ympyrä" ‑tarkkeeseen (˚, U+02DA tai yhdistyvä versio U+030A) eikä yläindeksinä esiintyvään kirjaimeen o tai numeroon 0.
Tietokonejärjestelmissä, joissa on käytössä laajennettu suomalainen näppäimistö, asteen merkki voidaan kirjoittaa pitämällä alhaalla "alt gr"- ja "shift"-näppäimiä samalla kun painetaan näppäimistön ylärivillä sijaitsevaa numeron 0 näppäintä.


Ympyrä.
Ympyrä on geometriassa kaikkien niiden tason pisteiden joukko, joiden etäisyys annetusta pisteestä (keskipisteestä) on tietty positiivinen vakio. Tätä joukkoa kutsutaan myös ympyrän "kehäksi" tai "piiriksi". Jana, joka kulkee keskipisteestä kehälle, on ympyrän "säde". Kehän pisteeltä toiselle kulkevaa janaa kutsutaan "jänteeksi". "Halkaisija" on jänne, joka kulkee keskipisteen kautta. Ympyrän pyörähdyskappale on pallo.
Ympyräksi kutsutaan usein myös ympyrän kehän sisään jäävää tason osaa eli aluetta. Muun muassa metristen avaruuksien topologiassa ja kompleksianalyysissä alueesta käytetään nykyisin yleensä termiä kiekko.
Piirin ja halkaisijan suhde on vakio, pii, joka merkitään kreikkalaisella kirjaimella formula_1.
Ympyrän kehän pituus ja pinta-ala.
Jos ympyrän halkaisija formula_11 ja kehän pituus formula_2 tunnetaan, voidaan
joka sulkee sisäänsä suurimman mahdollisen pinta-alan.
Olkoon formula_2 sulkeutuvan, jatkuvan ja itseään leikkaamattoman tasokäyrän pituus ja formula_7 sen
missä yhtäsuuruus pätee silloin ja vain silloin, kun kyseessä on ympyrä.
Ympyrän sektori ja kaari.
Ympyrän sektori tarkoittaa kahden ympyrän säteen rajaamaa ympyrän aluetta. Ympyrän sektorin pinta-ala voidaan laskea jakamalla näin syntyneen keskuskulman asteluku ympyrän pinta-alan kaavalla.
Ympyrän sektorin pinta-ala saadaan jakamalla sektorin rajaavien säteiden muodostaman keskuskulman asteluku 360 asteella ja kertomalla se tämän jälkeen ympyrän pinta-alan kaavalla formula_8
Ympyrän kaari tarkoittaa ympyrän kehän osaa. Esim. Sektori jakaa ympyrän kaaren kahteen osaan.
Ympyrän kaaren pituus saadaan jakamalla kaaren rajaavan keskuskulman asteluku 360 asteella ja kertomalla se tämän jälkeen ympyrän kehän pituuden kaavalla formula_3
Ympyrän yhtälö kaksiulotteisessa reaaliavaruudessa.
Olkoon piste (x0,y0) ympyrän keskipiste, r ympyrän säde ja piste (x,y) mikä tahansa koordinaatiston piste. Jokaisen ympyrän kehän pisteen etäisyys ympyrän keskipisteestä on ympyrän säde eli r. Kuvitellaan suorakulmainen kolmio, jonka terävinä kulmina on pisteet (x0,y0) ja (x,y). Kolmion hypotenuusan pituus eli pisteiden etäisyys on Pythagoraan lauseen mukaan
Koska etäisyyden tulee olla r, saadaan
Korottamalla yhtälö puolittain toiseen saadaan hieman kätevämpi muoto
Jos ympyrän keskipiste on pisteessä (0,0), ts. origossa, on ympyrän yhtälö
Napakoordinaattiesitys origokeskiselle ympyrälle on yksinkertaisesti: r = vakio
Kun ympyrän yhtälö tunnetaan, voidaan sen pinta-ala ja kehän pituus laskea myös integroimalla. Lisäksi voidaan johtaa kaavat pallon tilavuudelle ja pinta-alalle.
Ympyrän kulmia.
Ympyrän kehäkulmaksi kutsutaan sellaista ympyrän kulmaa, jonka kärkipiste on ympyrän kehällä ja jonka molempien kylkien osana on jänne tai jonkan toisen kyljen osana on jänne ja toinen kyki on tangentilla. Keskuskulma taas tarkoittaa sellaista ympyrän kulmaa, jonka kärki on ympyrän keskipisteessä. Tangenttikulma tarkoittaa kulmaa, joiden kyljet ovat tangenteilla.


Kanuuna.
Kanuuna on yleisnimitys tykeille (yli 20 mm kaliiperisille aseille), joilla ammutaan suhteellisen matalilla kulmilla epäsuoraa tulta tai suorasuuntaustulta ja joiden putken pituus on yli 25 kaliiperinmittaa. Kanuunoita on suunniteltu moneen eri käyttötarkoitukseen.
Historiaa.
Toisen maailmansodan aikana suurikaliiperiset kanuunat oli yleensä varattu ylijohdon käyttöön ja niitä käytettiin pitkän ampumamatkan ansiosta "vastatykistötoimintaan" ja muiden kauempana rintaman takana olevien maalien tulittamiseen. Ammuksen suuri lähtönopeus aiheutti sen, että lataus oli hitaampaa ja tykin putken kuluminen nopeampaa.
Maavoimat.
Kenttätykistö käyttää vedettäviä ja moottorilavettisia kanuunoita (esimerkiksi telakanuuna). Kenttäkanuuna on pitkäputkinen, yleensä matalilla korotuskulmilla ampuva ase. Kenttätykistössä on käytössä lukuisia eri ammustyyppejä, kuten sirpale- ja ontelokranaatit, panssari-, kuorma-, savu-, valo- ja kemialliset ammukset. Jotkin ydinasevallat ovat lisäksi valmistaneet kenttätykistönsä käyttöön taktisella ydinlatauksella varustettuja ammuksia. Kenttäkanuunan kaliiperi on 75–180 mm, nykyään useimmiten 105–155 mm. Kenttäkanuunan kantama voi olla jopa yli 40 km.
Kanuunat vaunuissa.
Rynnäkkö- ja taistelupanssarivaunut on nykyään aseistettu kanuunoin. Kevyissä rynnäkkövaunuissa on yleensä 20–40 mm konetykki, jolla voidaan ampua sirpalekranaatteja ja erityyppisiä panssariammuksia. Vaunujen konetykkien tulinopeus on noin 200–600 ls/min ja ammustäyttö 100–500 laukausta. Taistelupanssarivaunun aseistuksena on 100–125 mm panssarivaunukanuuna, joka on tarkoitettu panssarivaunujen, ajoneuvojen, muun kaluston sekä jalkaväen tuhoamiseen. Panssarivaunukanuunan alikaliiperiammukset läpäisevät jopa yli 700 mm panssariterästä.
Panssarintorjunta.
Toiseen maailmansotaan mennessä oli valmistettu panssarintorjuntakanuunoita, jotka oli tarkoitettu jalkaväen käyttöön panssarivaunujen tuhoamiseksi. Panssarintorjuntakanuunoiden merkitys oli hyvin suuri vielä toisen maailmansodan aikana, mutta kanuunoiden koon ja tuliasemapainon kasvaessa ne tulivat kömpelöiksi. Toisen maailmansodan alussa pst-tykkien kaliiperi oli 37–57 mm ja sodan lopussa 57–88 mm. Sodan jälkeen taistelupanssarivaunut ja telalavettiset panssarintorjuntatykit, ns. panssarintorjuntavaunut syrjäyttivät vedettävät panssarintorjuntakanuunat. Tästä huolimatta erityisesti Neuvostoliitossa valmistettiin panssarintorjuntakanuunoita vielä pitkään sodan jälkeen.
Ilmatorjunta.
Ilmatorjuntajoukot luottavat nykyisin ohjusten ohella kanuunoihin. Ilmatorjuntakanuunoiden kaliiperi on pienentynyt sotien jälkeisenä aikana. Nykyaikaiset ilmatorjuntakanuunat ovat konetykkejä, joista monissa on elektroniset maalinosoitus- ja tulenjohtojärjestelmät. It-kanuunoiden kaliiperi on 20–57 mm ja tulinopeus. 120–1 000 ls/min. Moniputkisten, ns. Gatling-tyyppisten ilmatorjuntakanuunoiden tulinopeus voi kuitenkin olla jopa yli 6 000 ls/min.
Merivoimat.
Laivastossa sota-alusten aseistuksena on ohjusten ohella edelleen erikokoisia ja -tyyppisiä kanuunoita. Pienemmissä aluksissa saattaa olla vain kevyitä ilmatorjuntakanuunoita, kaliiperiltaan esimerkiksi 23 mm. Suuremmissa sotalaivoissa, kuten risteilijöissä on ilmatorjunta-aseistuksen lisäksi tyypillisesti yksi tai useampi 127–130 mm kanuuna. Viime vuosisadan alusta toisen maailmansodan loppuun valmistettiin hyvin suuria taisteluristeilijoitä ja taistelulaivoja, joiden suurimpien tykkien kaliiperi oli jopa 18 tuumaa, eli 457 muun muassa yhdysvaltalaiset Iowa-luokan taistelulaivat, joiden päätykistön kaliiperi oli 16 tuumaa (406 mm), jäivät lopullisesti pois palveluksesta 2002.
Viimeinen tykistöalusten välillä käyty taistelu oli Surigaon salmen taistelu 1944, jossa yhdysvaltalainen amiraali Jesse Oldendorfin johtama taistelulaivaosasto upotti japanilaisen amiraali Nishimuran johtaman taistelulaivaosaston tutkaohjatulla tykistöllä. Tämän jälkeen taistelulaivojen päätehtävä oli tulituen antaminen maihinnousuissa ja rannikkomaalien pommittaminen. Tähän taistelulaivat soveltuivat erittäin hyvin; ne saattoivat ampua horisontin takaa tulematta itse havaituiksi, ja yhdysvaltalaiset laskivat Vietnamin sodassa, että yhden Iowa-luokan taistelulaivan 10 minuutin aikana ampuma kranaattimäärä vastasi samaa määrää pommeja, mitä yksi Constellation-luokan tukialus kykeni lento-osastollaan toimittamaan vuorokauden aikana maaliin. Viimeisen kerran taistelulaivojen tulitukea käytettiin ensimmäisen Persianlahden sodan aikana 1991.
Lentokoneet.
Sotilaslentokoneissa, erityisesti hävittäjissä, on kiinteänä aseistuksena yksi tai useampi konetykki, kaliiperiltaan 20–30 mm ja tulinopeudeltaan 1 000–6 000 ls/min.


Haupitsi.
Saksalainen toisen maailmansodan aikainen haupitsi.
Suomalainen 122 PsH 74 -panssarihaupitsi moottoriluukku auki.
Haupitsi on kenttätykistössä käytettävä tykki, jonka putken pituus on 15–25 kaliiperinmittaa. Haupitseja edeltänyt kanuunoita lyhytputkisempi kenttätykkityyppi oli mörssäri. Haupitseilla voidaan ampua jopa 40 km:n päähän. Kenttätykistön tykit Suomessa jaetaan kanuunoihin ja haupitseihin, tykinputken pituuden ja kaliiperin suhteen mukaan.
Haupitsi on yleensä kanuunaa lyhytputkisempi, mutta sen voi suunnata suuremmalla maksimikorolla. Kaikilla haupitseilla ei kuitenkaan välttämättä voi ampua yläkulmilla (yli 45 astetta).
Ulkomailla haupitsi () voi tarkoittaa myös kenttätykkiä yleensä. Nykyiset kenttätykit ovat yleensä kanuunahaupitseja, joilla on jopa 52 kertaa kaliiperin pituinen putki ja suuri maksimikoro (n. 70 astetta), suurimman kantaman ollessa yleensä noin 40 kilometriä.
Toisen maailmansodan aikana yleisimpiä olivat saksalainen 10,5 cm le. FH 18 (Leichtes Feldhaubitze 18) ja neuvostoliittolainen 122 mm M-30.
Nykyään pienemmistä kaliipereista on luovuttu raskaan 120 mm:n kranaatinheittimistön kehittyessä ja yleisimmät kenttätykit ovat 155 mm länsimaissa ja 152 mm (6 tuumaa) Venäjällä.


Pallo (geometria).
Pallo on täysin symmetrinen geometrinen muoto. Geometrisesti se on niiden pisteiden joukko, joiden etäisyys kolmiulotteisen avaruuden pisteestä on vakio. Siten pallo on ympyrän kolmiulotteinen yleistys.
Geometria.
Pallo on geometriassa kaikkien niiden 3-ulotteisen avaruuden pisteiden joukko, joiden etäisyys annetusta pisteestä on tietty vakio.
Pallo voi tarkoittaa myös pallopinnan rajoittamaa kappaletta, josta nykyään käytetään myös nimitystä "kuula".
Jos pallon halkaisija formula_6 ja ympärysmitta formula_7 tunnetaan, saadaan
Pallo on kaikista suljetuista pinnoista se, joka tiettyyn pinta-alaan nähden sulkee sisäänsä suurimman mahdollisen tilavuuden.
Jos formula_11 on suljetun pinnan pinta-ala ja formula_12 sen sisäänsä sulkema tilavuus, niin
Yhtäsuuruus pätee silloin ja vain silloin, kun em. suljettu pinta on pallon muotoinen.
Esimerkiksi kuutiolle vasemman puolen lausekkeen arvoksi saadaan formula_14
Topologia.
Suljettu pallo (x-keskinen ja r-säteinen) on joukko
formula_19,
formula_20 ja formula_21.
Avoin pallo (x-keskinen ja r-säteinen) on joukko
formula_22,
formula_20 ja formula_21.


Trigonometria.
Trigonometria (, kolmekulmainen, ja, "métron", mitata), kolmiomitanto, on kolmioita ja kulmia käsittelevä matematiikan ala.
Trigonometrian perustana on se tosiasia, että kaikki suorakulmaiset kolmiot, joissa on suoran kulman lisäksi toinen yhtä suuri kulma, ovat keskenään yhdenmuotoisia. Koska yhdenmuotoisten kolmioiden vastinsivujen suhteet ovat samat, suorakulmaisen kolmion sivujen suhteet määräytyvät vain kolmion (ei-suorasta) kulmasta. Nämä suhteet ovat siis pelkästään kulman funktioita.
Suorakulmaisen kolmion formula_1, formula_2, kolmesta sivusta formula_3, formula_4 ja formula_5 voidaan muodostaa kuusi suhdetta. Nämä on tapana nimittää kulman formula_6 funktioiksi niin, että formula_7 on formula_8:n sini, formula_9 on formula_8:n kosini, formula_11 on formula_8:n tangentti, formula_13 on formula_8:n kotangentti, formula_15 on formula_8:n sekantti ja formula_17 on formula_8:n kosekantti. Näiden suhteiden eli trigonometristen funktioiden arvoja on aikojen kuluessa taulukoitu ja muita menetelmiä niiden tuottamiseksi kehitetty. Trigonometristen funktioiden, erityisesti sinin ja kosinin, arvojen tuntemus ja sinilauseen ja kosinilauseen käyttö tekevät mahdolliseksi kolmion tuntemattomien osien laskemisen, kun kolmiosta tunnetaan vähintään kaksi osaa, joista ainakin yksi on kolmion sivun pituus.
Trigonometrialla on monia sovelluksia esimerkiksi tähtitieteessä, tilastotieteessä, kemiassa, arkkitehtuurissa, meteorologiassa ja kartografiassa.
Klassiset määritelmät.
Suorakulmaisessa kolmiossa formula_1, formula_2, sivujen suhteisiin vaikuttaa vain terävän kulman formula_6 (formula_22) suuruus, ei kolmion koko. Kolmion pisintä sivua formula_5 kutsutaan sen hypotenuusaksi, lyhempiä sivuja formula_3 formula_8:n vastaiseksi ja formula_26 formula_8:n viereiseksi kateetiksi. Näitä sivujen suhteita nimitetään kulman trigonometrisiksi funktioiksi.
Kateettien ja hypotenuusan pituuksien välillä olevaa yhteyttä formula_28 kutsutaan nimellä Pythagoraan lause. Se on erikoistapaus kosinilauseesta.
Yleensä käytetään vain kahta tai kolmea ensimmäistä funktiota, koska kotangentti, sekantti ja kosekantti saadaan tangentin, kosinin ja sinin (vastaavasti) käänteisarvoina ja tangentti on sinin ja kosinin osamäärä.
Yleisempi määritelmä.
Piirretään suorakulmaiseen xy-koordinaatistoon yksikköympyrä eli ympyrä, jonka keskipiste on origossa ja säde on yksi, ja tarkastellaan ympyrän kehän tason ensimmäisessä neljänneksessä sijaitsevaa pistettä formula_29. Jos formula_30-akselin ja pisteen origoon yhdistävän janan välinen kulma on formula_31, niin sinin ja kosinin määritelmän perusteella formula_32 ja formula_33. Tämä antaa aiheen laajentaa sinin ja kosinin määritelmät myös sellaisille kulmille formula_31, jotka eivät toteuta ehtoa formula_35. Määritelmä syntyy sijoittamalla kulma niin, että sen kärki on origo ja oikea kylki on positiivinen formula_30-akseli. Jos vasen kylki leikkaa yksikköympyrän pisteessä formula_37, asetetaan formula_38 ja formula_39. Kun formula_31:n ajatellaan syntyvän kiertona positiivisesta formula_30-akselista vastapäivään eli positiiviseen kiertosuuntaan, kun formula_31 on positiivinen, ja myötäpäivään eli negatiiviseen kiertosuuntaan, kun formula_31 on negatiivinen, saadaan määritelmä koskemaan kaikkia kulmia (tai kiertoja).
Muut trigonometriset funktiot ovat sinin ja kosinin suhteita tai käänteislukuja. Niiden yleiset määritelmät palautuvat siis sinin ja kosinin yleiseen määritelmään. Koska sini ja kosini saavat tietyillä kulmilla arvon 0, niin tangentti, kotangentti, sekantti ja kosekantti eivät ole määriteltyjä kaikilla kulmilla.
Koska kulmia mitataan eri yksiköin, on trigonometristen funktioiden avulla laskettaessa otettava huomioon käytettävä mittayksikkö (asteet, piirut, radiaanit jne.). Silloin, kun trigonometrisia funktioita käytetään alkuperäisestä geometrisesta yhteydestään irrotettuina, oletetaan yleensä, että niiden argumentit ovat paljaita lukuja. Kulmiin palautettuna tämä tarkoittaa kulman yksikköä radiaani eli ns. absoluuttista kulman yksikköä.
Sarjakehitelmät.
Näistä sarjoista voidaan johtaa myös muiden trigonometristen funktioiden sarjakehitelmiä, esimerkiksi
Näissä formula_51:t ovat ns. "Bernoullin lukuja" ja formula_52:t ns. "Eulerin lukuja".
Muunnoskaavoja.
formula_53
formula_54
Derivointi.
formula_55
Trigonometristen funktioiden monikertaisten kulmien kaavat (esimerkiksi formula_56) voidaan johtaa De Moivren kaavalla.
Integrointi.
formula_57
formula_58
Pallotrigonometria.
Yleensä trigonometrialla tarkoitetaan vain tasopinnalle sijoitettuja kolmioita käsittelevää matematiikkaa. Pallotrigonometria käsittelee kolmioita, jotka muodostuvat pallon isoympyröiden kaarista. Pallokolmion kulmien ja sivujen suuruus ilmaistaan kulmamitoin. Pallotrigonometrialla on runsaasti sovelluksia tähtitieteessä.


Kolmio.
Kolmio eli kolmikulmio on yksinkertaisin monikulmio. Kaikki mahdolliset kolmiot voidaan muodostaa siten, että tasolle piirretään kolme pistettä, jotka eivät kaikki ole samalla suoralla ja jotka yhdistetään toisiinsa janoilla. Näin saatuja janoja kutsutaan kolmion sivuiksi. Minkä hyvänsä kolmen ei samalla suoralla olevan pisteen muodostama kolmio määrittää tason avaruudessa. Kolmio on myös ainoa monikulmio, joka aina määrittää avaruudessa tason. Kolmio on siten yksi tasokuvioista.
Kolmiot tyypeittäin.
Kolmiot voidaan luokitella myös kulmien perusteella.
Kolmioiden yleisiä ominaisuuksia.
Kolmioita koskee joukko geometrisia lauseita, jotka ovat olleet tunnettuja jo vanhalla ajalla, kuten Eukleideen teos "Elementa" osoittaa.
Kaikissa kolmioissa on kulmien summa 180 astetta eli kaksi suoraa kulmaa. Kuten kaikissa kuperissa monikulmioissa, on kolmiossakin sen kulmien suplementtikulmien summa 360 astetta.
Kolmion "korkeusjanoiksi" sanotaan janoja, jotka johtavat sen kärjistä vastakkaiselle sivulle ja leikkaavat sen kohtisuorasti. Ne leikkaavat toisensa samassa pisteessä. Myös kolmion keskijanat, jotka johtavat kolmion kärjistä vastakkaisten sivujen keskipisteisiin, leikkaavat toisensa samassa pisteessä, samoin kuin kolmion "kulmanpuolittajat" ja sen "keskinormaalit". Niiden leikkauspisteitä sanotaan kolmion merkillisiksi pisteiksi. Tasasivuisilla kolmiolla kaikki nämä leikkauspisteet yhtyvät.
Kolmion jokainen sivu on aina lyhempi kuin kahden muun sivun summa. Tätä tosiasiaa sanotaan kolmioepäyhtälöksi.
Jos kahdessa kolmiossa on kaksi yhtä suurta kulmaa, kolmaskin on yhtä suuri, ja kolmiot ovat yhdenmuotoiset. Kolmiot ovat yhdenmuotoisia myös, jos niissä kahden vastaavan sivun suhteet ovat samat.
SSS-yhtenevyydellä on suuri merkitys tekniikassa, sillä se tekee kolmiosta jäykän kappaleen: kolmio, jonka sivut ovat jäykät, säilyttää muotonsa vaikka kulmat eivät olisi jäykkiä. Millään muulla monikulmiolla ei ole tätä ominaisuutta. Tähän perustuvat muun muassa rakennustekniikassa käytettävät ristikko- ja vinotukirakenteet.
Terävien kulmien Trigonometriset funktiot määritellään suorakulmaisen kolmion avulla. Kaikille kulmille ne voidaan yleistää yksikköympyrän avulla. Trigonometrisia funktioita voidaan Sinilauseen ja kosinilauseen avulla soveltaa kaikkiin kolmioihin. Niinpä jos tarpeeksi monta kolmion sivuista ja kulmista tunnetaan, voidaan loputkin laskea.
Pythagoraan lauseen mukaan suorakulmaisessa kolmiossa hypotenuusan (suoran kulman vastaisen sivun) neliö on yhtä suuri kuin muiden sivujen eli kateettien neliöiden summa. Jos hypotenuusan pituus on "c" ja kateettien "a" ja "b", tämä voidaan ilmaista yhtälöllä
Tämä pätee myös kääntäen: jos kolmion sivut toteuttavat tämän yhtälön, sivujen "a" ja "b" välinen kulma on suora.
Kolmion pinta-alan laskeminen.
Kolmion pinta-alan laskeminen on yksinkertainen ongelma, joka tulee usein vastaan erilaisissa tilanteissa. On olemassa useita eri ratkaisutapoja riippuen siitä, mitä kolmiosta tiedetään. Ohessa on eräitä usein käytettyjä kaavoja pinta-alan laskemista varten. Yleinen tapa: kanta
kertaa korkeus jaettuna kahdella, esim. (2cm × 4cm) ÷ 2 = 4cm²
Geometrinen menetelmä.
Kolmion pinta-ala "S" voidaan laskea kaavalla "S" = ½"bh", jossa "b" (kanta) on yhden satunnaisesti valitun sivun pituus ja "h" (korkeus) on kannan etäisyys vastapäisestä kärjestä. Tämä voidaan esittää oheisella piirustuksella.
Kolmio muutetaan aluksi suunnikkaaksi, jolla on kaksinkertainen pinta-ala kolmioon nähden. Seuraavaksi tämä muunnetaan suorakulmioksi.
Annetun kolmion pinta-alan selvittämiseksi (kuvassa vihreällä) tehdään ensin alkuperäisestä kolmiosta kopio (sininen), kierretään se 180° ja liitetään osat yhteen. Näin saadusta suunnikkaasta leikataan palanen irti ja liitetään se nelikulmion toiselle puolelle, jolloin saadaan suorakulmio. Koska suorakulmion ala on "bh", annetun kolmion pinta-alan täytyy olla ½"bh".
Suunnikkaan pinta-ala ja kahden vektorin ristitulot ovat yhtä suuret.
Vektorien avulla.
Suunnikkaan pinta-ala voidaan laskea myös vektorien avulla.
Jos "AB" ja "AC" ovat vektoreita, jotka osoittavat A:sta B:hen ja A:sta C:hen, nelikulmion ABDC pinta-ala on |"AB" × "AC"|, eli vektorien "AB" ja "AC" ristitulon suuruus. Lisäksi |"AB" × "AC"| = |"h" × "AC"|, missä "h" on korkeus "h" vektorina.
Kolmion ABC pinta-ala on puolet tästä, eli
Korkeuden "h" selvittäminen trigonometrian avulla.
Trigonometrian avulla.
Kolmion korkeus voidaan saada selville trigonometrian avulla. Jos käytämme vasemmalla olevan kuvan merkintöjä, korkeus on
"h" = "a" sin γ. Kun tämä sijoitetaan yllä johdettuun kaavaan "S" = ½"bh", voidaan kolmion pinta-ala ilmoittaa muodossa
Suunnikkaan pinta-ala on luonnollisesti myös "ab" sin γ.
Koordinaattien avulla.
Jos kärki A sijaitsee karteesisen koordinaattijärjestelmän origossa (0, 0), ja kahden muun kärjen koordinaatit on annettu muodossa B = ("x"1, "y"1) ja C = ("x"2, "y"2), niin pinta-ala "S" on puolet determinantin
itseisarvosta, tai "S" = ½ |"x"1"y"2 − "x"2"y"1|.
Heronin kaavaa käyttäen.
"s" = ½ ("a" + "b" + "c") eli puolet kolmion ympärysmitasta.
Tasasivuisen kolmion sivun pituus.
jossa s on sivun pituus ja A pinta-ala.
Mielivaltaisen kolmion yhden sivun pituus.
Jotta mielivaltaisen kolmion pinta-alasta voitaisiin ratkaista sivujen pituuksia, on tunnettava sivujen väliset kulmat.
jossa α ja β ovat s:n viereiset kulmat. Jos α tai β on 90°, käytettävä kaava on
jossa α on se s:n viereinen kulma, joka ei ole 90°.


Kulma.
Geometriassa kulman muodostaa kahden samasta pisteestä lähtevän puolisäteen (puolisäde eli puolisuora on yhden pisteen rajoittama suoran osa) väliin jäävä alue. Puolisäteitä sanotaan kulman kyljiksi. Kylkien väliin jäävän aukeaman laajuutta kutsutaan kulman suuruudeksi eli tasokulmaksi. Sen yksikköjä ovat mm. aste ° (joka jakaantuu edelleen minuutteihin ' ja sekunteihin "), uusaste eli gooni, jota käytetään maanmittauksessa ja matematiikassa käytetty radiaani.
Kolmiulotteisen avaruuskulman yksikkö puolestaan on steradiaani.
Erilaisia kulmia.
Alle 90 asteen kulma on "terävä kulma". "Suora kulma" on kahden toisiaan vastaan kohtisuorassa olevan puolisäteen välinen kulma, eli 90° (radiaaneina π/2). Jos kulma on suurempi kuin 90° ja pienempi kuin 180° se on "tylppä kulma". "Oikokulma" on kahden samasta pisteestä lähtevän toistensa jatkeena olevan puolisuoran (jotka yhteensä muodostavat siis yhden kokonaisen suoran) välinen kulma. Sen suuruus on 180° (radiaaneina π). 180°–360° on "kupera kulma".
"Täyden kulman" suuruus on 360° (radiaaneina 2π). Koveran kulman asteluku taas on jotain väliltä 0-180 astetta, eli se on joko tylppä, suora tai terävä kulma.
Jos kahden kulman summa on 90° niin kulmat ovat toistensa komplementtikulmia. Vastaavasti, jos kulmien summa on 180°, ovat kulmat toistensa suplementtikulmia, ja jos kulmien summa on 360°, ovat kulmat toistensa eksplementtikulmia.
Kulman puolittaminen.
Kulman puolittajaksi kutsutaan puolisuoraa, joka jakaa kulman kahteen yhtä suureen osaan.
Kulma voidaan kulmaviivaimen avulla puolittaa piirtämällä sellainen kulman kautta kulkeva puolisuora, joka jakaa kulman edelleen kahteen pienempään kulmaan, jotka ovat yhtä suuria. Esim. 48 asteen kulma puolitetaan piirtämällä kulman kautta kulkeva sellainen puolisuora, joka jakaa kulman edelleen kahteen 24 asteen pienempään kulmaan.
Kulma voidaan puolittaa myös geometrisesti pelkkää harppia apuna käyttäen.
1. Piirretään kulman O kärkipiste keskipisteenä harpin avulla kaari. Merkitään kaaren ja kulman kylkien leikkauspisteitä vaikkapa kirjaimilla A ja B.
2. Piirretään pisteet A ja B keskipisteinä uudelleen kaksi keskenään samansäteistä ympyrän kaarta niin, että ne leikkaavat toisiaan kulman O kentässä.
3. Piirretään puolisuora, joka kulkee pisteestä O pisteiden B ja A kaarien leikkauspisteeseen. Merkitään leikkauspistettä vaikkapa kirjaimella C. Kyseessä on kulman O puolittaja.
Kulman mittaaminen.
Kulma voidaan mitata mm. kulmamitalla tai laskemalla kulma kolmion sivujen suhteiden perusteella (trigonometria).
Kulman suoruuden tarkistamiseen käytetään usein työvälinettä nimeltä suorakulma. Suorakulma voidaan muodostaa myös sopivilla kolmion sivujen suhteilla: esimerkiksi sivujen pituuksien ollessa 3, 4 ja 5 kolmion yksi kulma on suora (Pythagoraan lauseen mukaisesti 32 + 42 = 52). Tämä on rakennusmiesten jo vuosituhansia käyttämä keino tarkistaa kulmien suoruus.


Suora.
Geometriassa suora tarkoittaa sellaista äärettömän pituista käyrää, jolla ei ole kaarevuutta. Toisinsanoen suora on lineaarinen. Suoralla on vain joko leveys tai pituus, toisin kuin esimerkiksi pisteellä tai tasolla. Suora on siis yksiulotteinen objekti. Päätepisteiden rajaamaa suoran osaa kutsutaan janaksi.
Määritelmä.
Suora määritellään seuraavien aksioomien mukaan
Antiikin Kreikassa Eukleides määritteli teoksessaan Alkeet suoran seuraavasti.
Määritelmä on ongelmallinen, sillä viimeinen kohta ei ole yksikäsitteisesti tulkittavissa.
Suora analyyttisessa geometriassa.
Kaksiulotteisessa karteesisessa koordinaatistossa formula_33 eli formula_34-tasossa suora on muotoa
eli ensimmäisen asteen polynomifunktion formula_36 ja vakiofunktion formula_37 kuvaaja. Esimerkiksi funktion formula_38 kuvaaja on nouseva suora.
Kolmiulotteisen avaruuden suora voidaan määritellä vektorien avulla. Olkoot formula_39 ja formula_40 pisteitä kolmiulotteisessa avaruudessa formula_41. Näitä pisteitä vastaavat paikkavektorit ovat
missä formula_43, formula_44 ja formula_45 sekä formula_46, formula_47 ja formula_48 ovat pisteiden formula_39 ja formula_40 koordinaatit.
Pisteiden formula_39 ja formula_40 kautta kulkevan suoran formula_4 suuntavektori formula_54 on
Suoran formula_4 pisteiden formula_57 paikkavektoreille formula_58 saadaan yhtälö formula_59, missä t on reaaliluku. Suora formula_4 on siis pistejoukko formula_61. Huomaa, että kun formula_62, saadaan piste formula_39 ja kun formula_64, saadaan piste formula_40.
Suora voidaan määritellä myös kahden tason leikkauksena.
Kulmakerroin.
Suoran kulmakerroin kuvaa suoran kasvunopeutta ja suuntaa. Merkitään kulmakerrointa muuttujalla formula_66. Suora voidaan esittää muodossa
Esimerkiksi suoran formula_68 kulmakerroin on formula_69.
Yleisesti suoran formula_70 kasvusuunta akselin formula_71 suuntaan on formula_72. formula_73 lasketaan kahden suoralla esiintyvän pisteen erotuksena.


Taso.
Taso on geometriassa kaksiulotteisen avaruuden yleisnimitys. Taso tarkoittaa tasaista kaksiulotteista pintaa, joka jatkuu rajoittamattomasti kaikkiin suuntiin. Tasosta voidaan rajoittaa vain pieni osa. Intuitiivisesti sitä voidaan havainnollistaa esimerkiksi äärettömällä taululla tai paperilla.
Osana 3-ulotteista avaruutta (R3) taso on niiden pisteiden joukko, joiden etäisyys kahdesta annetusta vakiopisteestä A ja B on yhtä suuri. A ja B eivät saa olla sama piste. Taso leikkaa A:n ja B:n välisen janan puolivälistä.
Mikä hyvänsä R3:een piirretty kolmio määrittää tason, vaikkakin se kattaa vain osan tasosta.
Toinen tapa määritellä taso on virittämällä tason pisteet kolmen vektorin formula_4 avulla. Tasoon kuuluvat kaikki pisteet formula_5 jotka voidaan ilmaista muodossa formula_6, jossa formula_7.
Matemaattiseen käsitteeseen liittyen arkikielessä tasolla tarkoitetaan yleensä mitä hyvänsä pintaa, joka on tasainen ja riittävän laaja. Esimerkiksi puhutaan työtasosta, jolloin vaikkapa pöydän pinta toimii tasona.


Ase.
Ensimmäisen maailmansodan aikanen englantilainen konekiväärijoukko.
Ase on väline, jolla voi tappaa tai vahingoittaa eläviä olentoja, ja jota yleensä käytetään taistelussa tai metsästyksessä. Asetta voi käyttää hyökkäämiseen, puolustautumiseen tai uhkailuun. Aseita käytetään myös urheiluun – kuten miekkailuun ja ampumaurheiluun – murhaamiseen, teloittamiseen sekä symbolisissa yhteyksissä, kuten kunnialaukausten ampumiseen.
Aseita on eri tyyppisiä, kuten lyömäaseet, teräaseet, heittoaseet, ampuma-aseet ja pommit sekä kemialliset ja biologiset aseet. Jotkin aseet kuuluvat ihmiskunnan ikivanhoihin keksintöihin.
Vanhimmat aseet.
Käsitys ihmisen varhaisimmista välineistä perustuu lähinnä aseista arkeologisiin löytöihin, mutta arkeologiset löydöt eivät kuvaa aikansa esineistöä kunnollisesti, koska harvat materiaalit säilyvät maassa tai vedessä pitkään. Toisaalta joissakin olosuhteissa esineet säilyvät hyvin. Kun poikkeuksellisesti säilyneiden esineiden löytyminen on sattumanvaraista, on nykyinen tietämys syntynyt vähitellen ja sykäyksittäin. Arkeologisten löytöjen valmistusajankohdan määrittely riippuu ajoitusmenetelmien kehityksestä. Näistä syistä voi käsitys aseiden historiasta tulevaisuudessakin melkoisesti muuttua.
Kivi ja luu säilyvät erityisen hyvin, mutta on tulkinnanvaraista, mitkä arkeologiset löydöt ovat ihmisen muokkaamia esineitä ja mitkä luonto on voinut aiheuttaa, tai onko esinettä käytetty ihmisten tai eläinten tappamiseen tai kalojen pyytämiseen vai johonkin muuhun. Kalliomaalaukset ovat toinen mahdollinen tietolähde, mutta myös niitä on vaikea tulkita.
Varhaisimmiksi tappamisen välineiksi on vuonna 1978 tulkittu arkeologisia löytöjä seuraavasti: 2 1/2 metriä pitkä marjakuusikeihäs, kärki kovetettu hiillyttämällä, löydetty elefantin luurangon yhteydestä Pohjois-Saksasta ajalta 150000–40000 eaa., nuolenvarsia suosta läheltä Hampuria ja luinen tikari Määristä, vuoden 20000 eaa. tienoilta, luisia harppuunankärkiä Lounais-Ranskasta noin ajalta 15000–10000 eaa. ja puinen jousi Tanskasta, noin ajalta 8000–5000 eaa. Vuosina 1978–1994 löydettiin Luoteis-Saksasta yhdeksän kuusipuista varpaa, jotka määriteltiin noin 400000 eaa. tehdyiksi keihäiksi.
Aikaa myöten ilmestyi aseilta näyttäviä esineitä, joita käytettiin muuhun kuin tappamiseen: koristeeksi, arvoaseman merkkinä, juhlien tai magian välineinä – toisin sanoen symboliesineinä. Vuoteen 1978 mennessä löydetyistä sellainen voi olla esimerkiksi lintuveistoksella koristettu luinen vipu ajalta 150000–10000 eaa., samanlainen kuin keihään heittämiseen käytetty. Tanskasta on löydetty taiteellisesti muotoiltuja ja hienosti hiottuja kirveen tai vasaran päitä, jotka tuntuvat aivan liian arvokkailta lyömällä turmeltaviksi (noin ajalta 2500–2000 eaa.). Samanaikaiset pohjoiseurooppalaiset vartetut eläimenpääveistokset ovat vielä helpommin vahingoittuvia.
Ensimmäinen maailmansota.
Ennen ensimmäistä maailmansotaa yleistyvät rihlatut tykit, kuten haupitsi, sekä konekiväärit ja taistelulaivat. Sodan aikana otettiin käyttöön ensimmäiset aseistetut lentokoneet, sukellusveneet, käsikranaatit, taistelukaasut ja panssarivaunut.
Toinen maailmansota.
Ennen toista maailmansotaa oli jo keksitty esimerkiksi polttopullo ja panssarivaunut. Sodan aikana otettiin käyttöön muun muassa rynnäkkökiväärit, singot, suihkuhävittäjät, risteilyohjukset, ballistiset ohjukset ja ydinaseet. Toiseen maailmansotaan mennessä taistelukaasut oli kielletty.
Toisen maailmansodan lopussa Yhdysvallat saivat valmiiksi ydinpommeja jotka pudotettiin Nagasakiin ja Hirosimaan. Katso artikkeli: Hirošiman ja Nagasakin pommitukset.
Nykyisin.
Kivikaudella syntyneet kolme aseiden luokkaa ovat yhä olemassa: 1. melkein mitä tahansa esinettä voidaan käyttää aseena; 2. aseita käytetään yhä tappamisen välineinä; 3. symboliesineitä ovat esimerkiksi upseerien miekat (tylppäteräisiä). Lisäksi aseita on voitu vaikka miten kauan tehdä myös pelkkää opettelua tai harjoittelua varten, esimerkiksi lapsille tai vasta-alkajille.
Jouset ja keihäät ovat muuttuneet urheiluvälineiksi, joita ei pyritä tekemään vahinkoa tuottaviksi, ei edes vahinkoa tuottavan aseen käytön oppimista varten. Välillä aseisiin on luettu myös suojavarusteet (kilvet, kypärät, haarniskat). Aseisiin luetaan niiden käyttöön tarkoitetut kulkuneuvot ja kuljetusvälineet (lentokone, panssarivaunu, sotalaiva). Tavallaan ase-sanalle on annettu uusi merkitys, kun myös ohjukset, miinat ja pommit on luettu aseiksi, vaikka ne tuhoutuvat käytettäessä. Vahingoittamisen välineinä nimitetään aseiksi myös joitakin aineita tai eliöitä (kaasut, bakteerit ja jotkin kasvit).
Jos asetta voi käyttää vahingoittamiseen, niin sitä voi käyttää torjumiseen, pelottamiseen tai uhkaamiseen. Aseilla voidaan tuhota toimintaedellytyksiä, kuten kulkuväyliä tai sodankäynnissä tarpeellisten tavaroiden varastoja. On myös kehitelty aseita, jotka tekevät puolustuskyvyttömäksi tappamatta.
Informaatiosodankäynnin aseet.
Informaatiosodankäynnin syntymisen jälkeen 1990-luvulla yhä useammin kysytään, onko aseen määritelmää laajennettava esimerkiksi tietoon ja sodankäynnissä tappaminen ja tuhoaminen myös vihamieliseen vaikuttamiseen. Tällöin ase olisi mikä tahansa esine tai asia, jota käytetään vihamieliseen vaikuttamiseen.
Neuvostoliitto ja kommunismi kaadettiin pitkälti strategisella informaatio-operaatiolla, joten kysymys lienee aiheellinen. Informaatiolla saadaan aikaiseksi sotaan verrattavia tuloksia.
Aseita olisivat esimerkiksi vihamielinen tieto, teknologian vihamielinen käyttö tai taloudellisen informaatiosodankäynnin keinot.
Perusesimerkki aseen laajentuneesta määrittelystä on neljän siviililentokoneen käyttö aseena maailmanlaajuisen sodan sytyttämiseen 11. syyskuuta 2001. Tapauksessa oli myös tieto aseena, eli paikka oli valittu niin, että media on varmasti heti paikalla ja tapauksen näkee suoraan hyvin suuri joukko ihmisiä jopa ilman mediaa.
Aseenkanto-oikeus.
Suomessa yksityishenkilöt eivät saa kantaa aseita julkisella paikalla, poikkeuksena tilanteet, joissa aseen kuljettamiselle on selkeä tarkoitus. Tässä yhteydessä aseeksi lasketaan myös eräät työkalut, kuten sakset tai ruuvimeisseli.
Aseiden luokittelu.
Historiallisesti aseet perustuvat aikansa yleiseen tekniikkaan ja noudattavat myös tekniikan yleistä luokittelua: työkalu (kirves), kone (konekivääri, panssarivaunu), järjestelmä (viestijärjestelmä, johtamisjärjestelmä) ja järjestelmien järjestelmä (GPS paikannukseen, viestijärjestelmään, kuljetusvälineisiin jne. perustuva logistiikka tai esimerkiksi ilmapuolustusjärjestelmä). Ase on muuttunut siis työkalusta koneen kautta monimutkaisiksi, kalliksi ja tehokkaiksi järjestelmiksi ja järjestemien järjestelmiksi. Viimeisen vaiheen "aseita" pystyvät tekemään käytännössä vain globaalit toimijat.
Ase ja vasta-ase.
Aseisiin sodankäynnissä liittyvät kaikki sodankäynnin yleiset ominaisuudet. Keskeisin niistä on vastustajan vaikutus. Se näkyy aseissa "ase/vasta-ase" - ilmiönä. Tehokas ase synnyttää aina vasta-aseen; nuija kypärän, miekka kilven, konekivääri panssarivaunun, johtaminen johtamisen vastaiset toimet, tietokonevirukset ja HPM:n jne.
"Ase/vasta-ase" ilmiö tarkoittaa myös sitä, että aseen lopullinen teho taistelussa on erittäin paljon riippuvainen sen vasta-aseiden kehitystasosta. Päädytään harhauttamiseen, salaamiseen, tiedustelun tärkeyteen jne. Esimerkiksi lännen elektroniikkaan perustuva ylivoima olisi kylmän sodan aikana ollut pitkälti neutraloitavissa ydinaseeseen perustuvalla EMP:llä.


Mikrokontrolleri.
Mikrokontrolleri eli mikro-ohjain on mikropiiri eli IC-piiri, jossa on mikroprosessori ja joitain muisti- ja liityntälohkoja. Mikrokontrollereita käytetään sulautetuissa järjestelmissä, eli melkeinpä kaikissa taskulamppua monimutkaisemmissa elektroniikkalaitteissa. Esimerkiksi television, pesukoneen, mikroaaltouunin ja digitaalisen lämpömittarin ohjaustoiminnot ovat usein mikrokontrollerilla toteutettuja.
Kyseessä on siis pieni tietokone, joka ei välttämättä tarvitse muuta kuin virtalähteen toimiakseen. Mikrokontrollerin sisältävän laitteen piirilevy on helpompi, edullisempi ja nopeampi valmistaa kuin samat toiminnot logiikkapiirien avulla toteuttavan laitteen piirilevy. Mikrokontrolleria käyttämällä voidaan siis laskea laitteen hintaa, ja lisäksi tulee mahdolliseksi tehdä muutoksia laitteen toimintaan jälkikäteen muuttamalla pelkästään mikrokontrollerin ohjelmaa. Tämä on suuri etu elektroniikkateollisuudelle, mutta myös elektroniikan harrastajalle. Mikrokontrollerit ovatkin keränneet ympärilleen suuren joukon harrastajarakentelijoita.
Valmiita kehitysvälinepaketteja.
Mikrokontrollerisovellusten kehitykseen sopivia, valmiita kehitysvälinepaketteja on saatavilla useita, kuten Picaxe, joka soveltuu muun muassa opetuskäyttöön johtuen mahdollisuudesta ohjelmointiin tietokoneella sarjakaapelin välityksellä.


Marshallinsaaret.
Marshallinsaaret (Marshallit) eli Marshallinsaarten tasavalta on saarivaltio Tyynessä valtameressä. Se sijaitsee Naurun ja Kiribatin pohjoispuolella, Mikronesian itäpuolella ja Yhdysvaltain hallitseman Waken saaren eteläpuolella.
Marhallinsaarilla on vuodesta 1986 liitännäisvaltiosopimus Yhdysvaltojen kanssa. Yhdysvaltojen taloudellinen tuki Marshallinsaarille on huomattavaa. Sillä on myös sotilastukikohta Kwajaleinin saarilla. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat teki saarilla ydinkokeita.
Historia.
Marshallinsaarten historiasta ajalta ennen eurooppalaisten saapumista on säilynyt vain vähän varmaa tietoa. Mikronesialaisten arvellaan asuttaneen saaret noin toisella vuosituhannella ennen ajanlaskun alkua.
Ensimmäinen saaret havainnut eurooppalainen oli espanjalainen tutkimusmatkailija Alonso de Salazar, joka vieraili niillä vuonna 1529. Saarille ei hänen jälkeensä tiettävästi tullut vierailijoita satoihin vuosiin. Vuonna 1788 englantilainen kapteeni John Marshall saapui saarille, jotka nykyisin kantavat hänen nimeään.
Espanja julisti saaret omikseen vuonna 1874. Saksalainen kauppayhtiö kuitenkin asettui saarille vuonna 1885 ja saarista tehtiin Saksan Uuden-Guinean protektoraatti muutamia vuosia myöhemmin. Ensimmäisessä maailmansodassa Japani valloitti saaret ja hallitsi niitä Kansainliiton mandaatilla.
Toisessa maailmansodassa Yhdysvallat valloitti saaret 1944 ja lisäsi ne Tyynenmeren alueisiinsa. Yhdysvallat alkoi tehdä ydinkokeita saarilla heti sodan jälkeen ja jatkoi toimintaa aina 1960-luvulle saakka. Ydinkokeita tehtiin eniten (67) vuosien 1946 ja 1958 välillä. Tämän vuoksi monet Marshallinsaarten asukkaat kärsivät ionisoivan säteilyn haitoista ja asiasta vaaditaan edelleen korvauksia.
Vuonna 1979 Marshallinsaarten tasavalta allekirjoitti liitännäisvaltiosopimuksen Yhdysvaltain kanssa. Sopimus astui voimaan 1986. Marshallinsaarten ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Amata Kabua, joka toimi virassaan vuosina 1979–1996. Myöhemmin presidentteinä ovat toimineet Kunio Lemari (1996–1997), Imata Kabua (1997–2000), Kessai Note (2000–2008) sekä Litokwa Tomeing (2008–2009) ja Jurelang Zedkaia (marraskuusta 2009).
Politiikka.
Marshallinsaarten presidentti toimii sekä valtion päämiehenä että hallituksen johtajana. Presidentin valitsee parlamentti keskuudestaan, ja presidentti nimittää sitten hallituksensa. 33-jäsenisen parlamentin ("Nitijela") jäsenet valitaan vaaleilla neljän vuoden välein.
Korruptio on maassa suuri ongelma, Transparency International ei ole luokitellut Marshallinsaaria. Vuoden 2007 vaaleissa oli paljon epäselvyyksiä. Naisten sosiaalinen ja taloudellinen syrjntä on myös ongelma. Perheväkivalta liittyy usein alkoholiin. Vuodesta 2000 alkaen viidennes lapsista on syntynyt teiniäideille, ja sukupuolitautien määrä murrosikäisillä on suuri. Parlamentissa on vain yksi nainen.
Maantiede.
Marshallinsaaret koostuu 29 atollista ja viidestä erillään olevasta saaresta. Tärkeimmistä atolleista ja saarista muodostuu kaksi ryhmää: Ratak-ketju ja Ralik-ketju (tarkoittaa "auringonnousu"- ja "auringonlasku"-ketjuja). Maan keskikorkeus on vain kaksi metriä merenpinnan yläpuolella.
Kaksi kolmannesta väestöstä asuu joko Majurolla (joka on myös pääkaupunki) tai Ebeyellä. Kaukaisimmilla saarilla on vähän asutusta työpaikkojen vähäisyyden ja huonon taloudellisen kehityksen vuoksi.
Ilmasto on kuuma ja kostea, sadekausi kestää toukokuusta marraskuuhun. Eteläisillä saarilla sataa jopa 400 mm vuodessa, pohjoisessa vain 50 mm vuodessa. Pasaatituulet vallitsevat koko vuoden. Taifuunit vaivaavat saaria melko harvoin, mutta niitä heikompia trooppisia myrskyjä esiintyy etenkin maalis-huhtikuussa ja loka-marraskuussa.
Maa-alueella elää vain yksi endeeminen jyrsijälaji. Meressä elämä on monipuolista: 240 levälajia, 180 korallilajia, 37 merinisäkäslajia (valaita ja delfiineitä), kaikki maailman merikilpikonnalajit ja yli 800 lajia kaloja.
Atollit.
Atollin nimen perässä on suluissa sen asukasuku vuonna 1999. Asutuilla atolleilla on oma ISO-luokitus, joten ne ovat periaatteessa lääniä tai maakuntaa vastaavia ylimmän tason hallintoyksiköitä. Niiden pienen koon takia niitä voi kuitenkin helpommin pitää kuntina.
Talous.
Saarivaltion taloudelle Yhdysvaltain taloudellinen tuki on tärkeää. Pienillä maatiloilla harjoitetaan omavaraisviljelyä, päätuotteet ovat kookospähkinät ja leipäpuun hedelmät. Muita viljelykasveja ovat tomaatit, taaro, melonit ja muut hedelmät. Teollisuustuotanto rajoittuuu käsityöläisyyteen, kalanjalostukseen ja kookospähkinöiden jatkojalostukseen.
Ulkomaanvaluuttaa maa saa matkailusta, jonka parissa työskentelee noin 10 % väestöstä ja sitä pidetään maan taloudellisen kehityksen parhaana mahdollisuutena. Saarilla ei ole juurikaan luonnonrikkauksia, joten tuonti ylittää viennin reilusti. Yhdysvallat antaa Marshallinsaarille vuosittain miljoonien Yhdysvaltain dollarin avustuksen vuoteen 2023 asti. Sen jälkeen valtioiden yhteisistä sijoituksista muodostuneen rahaston pitäisi alkaa tuottaa riittävästi. Vuonna 2010 Yhdysvaltojen apu kattoi yli 60 % valtion budjetista. Yhdysvalloilla on sotilastukikohta Kwajaleinin atollilla.
Kalatuotteet ovat maan suurin vientituote, pakastettua kalaa viedään laivoilla Aasiaan ja tuoretta lentäen Japaniin ja Havaijille. Vuonna 2008 avattu kalankäsittelylaitos työllistää 600 henkeä.
Väestö.
Marshallinsaarelaiset ovat mikronesialaista alkuperää, nämä puolestaan saapuivat Aasiasta useita tuhansia vuosia sitten. Englanti ja marshallin kieli ovat maan viralliset kielet.
Lähes kaikki saarten asukkaat ovat kristittyjä, suurin osa protestantteja.
Ylipainoisuus ja diabetes ovat Marshallinsaarilla yleisiä vaivoja. Arviolta 28 % yli 15-vuotiaista sairastaa diabetesta. Yli 35-vuotiaista diabeteksesta kärsii jo lähes 50 %. Lähes 75 % naisista ja yli puolet miehistä on ylipainoisia. Saarilla esiintyy myös lepraa.
Kulttuuri.
Marshallinsaarelaiset olivat aikanaan hyviä merenkulkijoita, ja he käyttivät suunnistuksessa apunaan tähtiä ja alkukantaisia kepeistä ja kuorista kyhättyjä merikarttoja. He ovat myös hyviä kanootinrakentajia.
Ennen kristittyjen lähetyssaarnaajien tuloa kaikki saarelaiset olivat runsaasti tatuoituja. Saarelaisilla oli myös tapana venyttää korvalehtensä pitkiksi.
Marshallinsaaret on osallistunut olympialaisiin vuonna 2008 viiden urheilijan joukkueella. He osallistuivat uintiin, yleisurheiluun ja taekwondoon.
Media.
Marshallinsaarten ainoa viikoittainen sanomalehti on Marshall Islands Journal, jonka uutiset ovat sekä englannin että paikallisen marshallin kielillä. Hallitus julkaisee myös yhtä kuukausittaista lehteä, Marshall Islands Gazettea.


Äänekoski.
Äänekoski on teollisuuskaupunki Keski-Suomen maakunnassa Keitele-järven eteläpäässä. Äänekosken kaupunkiin kuuluu neljä tiheämmin asuttua taajamaa; Äänekosken, Konginkankaan, Sumiaisten sekä Suolahden taajamat.
Äänekosken naapurikunnat ovat Kannonkoski, Konnevesi, Laukaa, Saarijärvi, Uurainen, Vesanto ja Viitasaari.
Aakkosissa Äänekoski sijoittuu viimeiseksi Suomen kunnista.
Historiaa.
Itsenäistä Äänekosken kuntaa edelsi seurakunnan irrottautuminen Laukaan seurakunnasta: Äänekosken rukoushuonekunta perustettiin 1902. Keisarillisen Suomen senaatin päätöksellä 23. maaliskuuta 1906 määrättiin Äänekosken seurakunta perustettavaksi vuoden 1907 alusta. Äänekosken Kirkonmäelle valmistui uusi puurakenteinen pitkäkirkko vuonna 1906, joka tuhoutui korjauskelvottomaksi tuhopoltossa vuonna 1968.
Äänekosken kunta perustettiin vuonna 1911 erottamalla Laukaan kunnan pohjoinen osa sekä itäisiä osia Saarijärven kunnasta omaksi kunnakseen. Vuonna 1932 Äänekosken kunta jaettiin Äänekosken ja Suolahden kauppaloiksi sekä Äänekosken maalaiskunnaksi. Maalaiskunta, jonka vanha kunnantalo edelleen sijaitsee valtateiden 4 E75 sekä 13 risteyksessä Äänekosken Honkolassa, liitettiin Äänekosken kauppalaan vuonna 1969. Kaupunginoikeudet Äänekoskelle myönnettiin vuonna 1973, ja vuonna 1993 kaupunkiin liitettiin Konginkankaan kunta.
5. päivänä syyskuuta 2005 Äänekosken ja Suolahden kaupunginvaltuustot sekä Sumiaisten kunnanvaltuusto hyväksyivät kuntien välisen yhdistymissopimuksen ja esityksen valtioneuvostolle kuntajaon muuttamiseksi. Valtioneuvosto päätti 24. päivänä toukokuuta 2006 Äänekosken kaupungin, Suolahden kaupungin sekä Sumiaisten kunnan lakkauttamisesta sekä Äänekosken kaupungin perustamisesta näiden kolmen tilalle. Uuden Äänekosken kaupungin johtoon valittiin vanhan Äänekosken kaupunginjohtaja Hannu Javanainen. Suolahden entinen kaupunginjohtaja Heli Möller (ent. Orenius) toimii Äänekosken apulaiskaupunginjohtajana.
Äänekosken kaupungin entinen kolmen postitorven vaakuna korvattiin Suolahden kaupungin entisellä vaakunalla.
Sijainti ja liikenneyhteydet.
Äänekoski sijaitsee valtatien 4 (E75) varrella noin 40 kilometriä Jyväskylän kaupungista pohjoiseen. Hirvaskankaalta, 12 kilometriä Äänekosken keskustasta Jyväskylän suuntaan sijaitsevalta huoltoasema- ja liikekeskittymältä erkanee kantatie 69 Suonenjoelle. Honkolasta, 6 kilometriä Äänekosken keskustasta Jyväskylän suuntaan erkanee valtatie 13 Kokkolaan.
Äänekosken yhdyskuntarakenne perustuu voimakkaasti yksityisautoliikenteeseen. Valtatietä 4 Jyväskylästä Äänekoskelle on viime vuosina parannettu muun muassa rakentamalla moottoritietä Jyväskylästä pohjoiseen, parantamalla vilkkaiden risteysalueiden turvallisuutta rakenteellisin toimenpitein sekä rakentamalla ohituskaistoja. Julkisen liikenteen yhteydet linja-autolla Äänekoskelta Jyväskylään ovat kohtuulliset.
Äänekosken ja Suolahden taajamat ovat Jyväskylä–Haapajärvi-radan varressa, joka nykyisin palvelee ainoastaan tavaraliikennettä. Matkustajaliikenne radalla lakkautettiin vaiheittain vuoteen 1987 mennessä, jolloin lopetettiin paikallisliikenne välillä Äänekoski–Jyväskylä. Syksyllä 2011 rataosa Äänekoskelta Saarijärvelle peruskorjattiin ensimmäisenä osana koko Haapajärven radan remonttia sen hyviksi arvioitujen liikenteen kasvunäkymien vuoksi.
Tavarajuna lähtee Äänekoskelta Jyväskylään. Taustalla Metsä-Botnian sellutehdas.
Äänekoski teollisuuspaikkakuntana.
Äänekoski tunnetaan vahvana ja perinteikkäänä teollisuuspaikkakuntana. Teollisuustoiminta Äänekoskella alkoi vuosina 1896–1900, kun Äänekoski Aktiebolaget perusti Äänekosken varteen puuhiomon ja kartonkitehtaan. Nykyisin kaupungissa sijaitsevat vuonna 1899 perustettu, vuonna 1966 uusiin tiloihin siirtynyt taivekartonkitehdas sekä saman yhtiön vuonna 1906 perustettu, vuonna 1987 uudistettu hienopaperitehdas; Oy Metsä-Botnia Ab:n vuonna 1985 käynnistetty sulfaattiselluloosatehdas, Metsäliitto Cooperative Finnforestin vaneritehdas, CP Kelco Oy:n kemiallisten tuotteiden tehdas, traktoritehdas sekä tuotantolaitos.
Elektroniikkateollisuutta on Äänekoskella ollut 1970-luvulta lähtien. Valtion omistama Televa aloitti toimintansa Äänekoskella 1974 kaupungilta vuokratuissa tiloissa ja siirtyi omiin tiloihin 1976. 1987 tehdas siirtyi kokonaan omistukseen. Nokia myi tehtaan sieviläiselle 1. heinäkuuta 2000. Samana vuonna Nokia siirsi myös tuotekehitysyksikkönsä uusiin toimitiloihin Jyväskylään. Scanfil lopetti Äänekosken tehtaan toiminnan 30. syyskuuta 2007 ja siirsi tuotannon muille tehtailleen.
Rakennettuja ympäristöjä.
Äänekosken keskustaajama on matalaa, kerrostalovaltaista aluetta. Suuria ostoskeskuksia kaupungissa ei sijaitse. (Äänekosken keskustaan on rakennettu noin 6 500 neliömetrin kokoinen K-Citymarket, joka avattiin 17.11.2011, SOK on rakentanut oman, lähes 5 000 neliömetrin kokoisen S-Marketin, joka on Suomen suurin S-Market ja sen avajaisia vietettiin kesäkuussa 2009.) Äänekosken sisääntuloteiden varsia komistavat korkeat, taidekuvioidut kerrostalot. Keskustan välittömässä läheisyydessä on väljästi rakennettuja omakoti- ja rivitalokaupunginosia.
Äänekoskella sijaitsevia valtakunnallisesti arvokkaita rakennettuja kulttuuriympäristöjä ovat muun muassa Pukkimäen ja Markkamäen puutalokaupunginosat. Pukkimäki klassisine puutaloineen on Äänekoski Aktiebolagetin tehtaan työläisilleen vuosina 1920–1927 rakennuttama kaupunginosa, jonka kaikki rakennukset ovat säilyttäneet alkuperäisasunsa. Markkamäen omakotitaloalue on 1940-luvun jälleenrakennuskaudelle tyypillinen puolitoistakerroksisten, puisten omakotitalojen alue, joka sai nimensä tonteille määritellystä yhden markan nimellisestä lunastushinnasta. Äänekosken keskustaajaman kupeessa sijaitsevan Klubinmäen rakennukset liittyvät kiinteästi Äänekosken tehtaiden historiaan ja hallintoon.
Merkittävänä rakennettuna ympäristönä pidetään myös Konginkankaan kirkkomiljöötä, jonka tasavartinen, puurakenteinen ristikirkko rakennettiin vuosina 1864–1866. Kirkkomaisemaan liittyy myös vuonna 1856 käyttöön vihitty Konginkankaan hautausmaa sekä viljamakasiini, joka on toiminut kotiseutumuseona vuodesta 1956.
Useita Äänekosken haja-asutusalueen kylien rakennuksia, perinnemaisemia, maisema-alueita ja museoteitä on arvostettu valtakunnallisesti arvokkaiksi ympäristöiksi.
Äänekoskella sijaitsevia merkittäviä rakennuksia ovat mm. Äänekosken taajamaan vuonna 1973 rakennettu moderni kirkkorakennus, joka valmistui vuonna 1968 tuhopoltossa vakavasti vaurioituneen vanhan kirkkorakennuksen tilalle. Vuonna 1931 valmistunut Keskuskansakoulun massiivinen rakennus, useat tehdasalueen vanhat asuin- ja konttorirakennukset, vuonna 1986 valmistuneet kaupungintalo ja kaupunginkirjasto taideteoksineen sekä vuonna 1996 valmistunut uimahalli voidaan lukea kaupungin merkittäviksi rakennuksiksi.
Koulutuspalvelut.
Perusopetusta Äänekoskella annetaan yhdeksässä ala-asteen koulussa, joista Äänekosken keskuskoulun ala-aste on suurin. Sen oppilasmäärä on noin 650. Perusopetuksen yläasteen kouluja on kolme. Yleissivistävä lukiokoulutus on järjestetty Äänekosken lukiossa. Ammatillista opetusta tarjoaa Pohjoisen Keski-Suomen Oppimiskeskus (POKE), Keski-Suomen opistossa Suolahdessa on koulutusta järjestetty vuodesta 1894. Korkea-asteen koulutusta Äänekoskella tarjoaa valtakunnallinen Humanistinen ammattikorkeakoulu. HUMAKin Äänekosken kampuksella voi suorittaa yhteisöpedagogin amk -tutkinnon.
Uskonnolliset yhteisöt.
Äänekoskella toimii ainakin evankelis-luterilainen Äänekosken seurakunta, Äänekosken helluntaiseurakunta ja Äänekosken vapaaseurakunta sekä Jehovan todistajien valtakunnansali. Kaupunki kuuluu Jyväskylän ortodoksiseen seurakuntaan ja siellä on oma tsasouna.
Konginkankaan linja-autoturma.
Valtatiellä 4 Äänekosken Konginkankaalla sattui aamuyöllä 19. maaliskuuta 2004 Suomen tieliikennehistorian vakavin onnettomuus, kun tilausajossa ollut linja-auto törmäsi väärälle kaistalle ajautuneen vastaantulevan ajoneuvoyhdistelmän raskaassa paperirullalastissa olleeseen perävaunuun. Onnettomuuspaikka sijaitsee noin 20 kilometriä Äänekosken keskustaajamasta pohjoiseen. Onnettomuudessa menehtyi linja-auton kuljettaja ja 22 matkustajaa ja 14 matkustajaa loukkaantui.


Ähtäri.
Ähtäri () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Etelä-Pohjanmaan maakunnassa. Kaupungissa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2. Ähtärin naapurikunnat ovat Alajärvi, Alavus, Keuruu, Multia, Saarijärvi, Soini, Töysä ja Virrat. Kunnassa sijaitsee myös kuuluisa Ähtärin eläinpuisto.
Esihistoria ja Ähtärin nimi.
Menneisyyden jälkiä voidaan Ähtärin alueella seurata kauas esihistoriaan saakka. Tosin arkeologisia löytöjä kunnan alueella on tehty niukanlaisesti: museoviraston luettelossa on 46 ähtäriläistä esihistoriallista kohdetta. Niistä 42 on kivikaudelta, kaksi rautakaudelta ja kaksi on ajoittamattomia. Tärkeimmät löytöpaikat ovat Peränteellä, jossa onkin paikallinen löytötihentymä, peräti 12 kohdetta. Niistä viisi on kivikautisia asuinpaikkoja.
Ainoa perusteellisesti kaivettu ja tutkittu kivikauden asuinpaikka on kuitenkin Pemun pohjoisrannalla, Kortteisjoen suussa sijaitseva Lopetti (kaivaukset 1982). Kaikkiaan kiinteitä muinaislöytöjä on Ähtärissä vain 11 kappaletta, siis huomattavan vähän. Museoviraston rekisteröimien muinaisjäännösten kartalla Ähtäri erottuukin löytöharventumana, jossa vanhojen vesireittien varsille sijoittuvat pisteketjut katkeavat. Tämä kertoo siitä, että arkeologisia kohteita ei ole järjestelmällisesti etsitty. On luultavaa, että vesistöreitin varrelle aina sijoittuneessa Ähtärissä monet arkeologiset kohteet odottavat vielä löytäjäänsä. Kuvaavaa tilanteessa on se, että Peränteen kaikki viisi asuinpaikkalöytöä tehtiin alueen ainoassa järjestelmällisessä inventoinnissa vuonna 1981.
Ähtäri-nimi on todennäköisesti peräisin kivikauden ja erätalousaikaisen uudisasutuksen väliltä. Tuolloin alueella vaelsi harva saamelaisasutus, jolla onkin selvä vaikutus ähtäriläiseen nimistöön. Suuren järven ja sittemmin koko kunnan nimi ei kuitenkaan liene lappalaisperäinen, vaikka Sodankylästä löytyykin sopivantuntuinen verrokki, Ätsärijoki. Yksimielisyyttä nimen alkuperästä ei ole saavutettu. Yhtymäkohtia on nähty eestin sanaan Ätsä (’kukka’, ’kukinto’, mistä rentukka muistuttaa myös pitäjän vaakunassa) ja ruotsin sanaan ed (’taival’ → edsjö → Etseri). Äänneyhteys on myös huomattu laatusanoihin ’äkäinen’ ja ’äkeinen’, joka yhteys tunnetaan myös Äetsästä. Mitä tuo Ätsäjärvi, Ätsäri sitten onkin merkinnyt, joka tapauksessa Ähtäri on alun perin vesistön nimi.
Erätalousaika ja Ähtärin asuttaminen.
Ensimmäiset Ruotsin valtakunnan kansalaiset saapuivat Ähtäriin saamelaisten vielä samoillessa metsissä ja järvillä. Kruunun pyrkimyksenä oli asuttaa maa ja näin vahvistaa valtaansa luonnonvaroilla, sotilaallinen intressi oli myös tärkeä. Vuoteen 1552 asuttamista edisti erätalousjärjestelmä. Suomen eteläisten heimojen talonpojat omistivat viljelemänsä maat, mutta myös laajat eränkäyntioikeudet asuttamattomille maille. Ähtäri, kuten koko Ylä-Satakunta oli pirkkalaisten talonpoikien eräaluetta. Kesällä viljeltiin maata, talvella tehtiin pyyntiretkiä pohjoisen erämaihin. Kehittyneimmillään eräomistus oli tarkoin yksilöityä; laajat asumattomat korpimaat jakautuivat yksittäisiksi miehenmetsiksi. Kukin talonpoika siis tiesi tarkalleen, missä hänen eräalueensa sijaitsi. Tämä järjestelmä purettiin vuonna 1552 annetulla eräreduktiolla. Vaikka erätalous saattoikin luonnonvarat tehokkaasti talonpoikien käyttöön, se toisaalta esti uuden asutuksen leviämistä. Eräoikeuksien peruuttamisen jälkeen pysyvä asutus alkoikin levitä myös karulle Suomenselälle. Etelästä saapui pirkkalaisia eräoikeuksien omistajia, mutta myös savolaisia alkoi asettua seudun pohjois- ja itäosien mäkilehtoihin. Viimeisenä Ähtäriin saapui myös jonkin verran pohjalaisia uudisasukkaita.
Alastaipalelaiset ovat ottaneet kunnian Ähtärin ensimmäisestä asutuksesta. Vuoden 1589 maantarkastuskirja on ensimmäinen, jossa on mainintoja ähtäriläisasutuksesta. Alastaipaleen lisäksi asutusta on yhtä lailla myös Peränteellä, Ouluvedellä ja Hankavedellä sekä Vehulla. Alastaipale on kuitenkin ainoa, missä ensimmäisenä voidaan nähdä kylänmuodostusta. Myös asutuksen tulosuuntana eteläinen Alastaipale on luonteva.
Ähtärin asuttajat olivat maanviljelijöitä. 1600-luvun peltokartoista näkyy, että viljavat maat raivattiin varsin nopeasti pelloiksi. Karja laidunsi niittymaita. Myös kaskenpoltto kuului yläsatakuntalaiseen maanviljelyyn. Kaskimaita oli alettu viljellä jo ennen alueen asutusta. Sen sijaan tervaa poltettiin vain kotitarpeiksi. Etelä-Pohjanmaalla tärkeä tervatalous vahvistui Ähtärissä vasta 1800-luvulla.
Ruoveden emäpitäjä.
Ylä-Satakunnan asuttaminen eräreduktion jälkeen oli varsin nopea ilmiö. Ruoveden pitäjä ja seurakunta perustettiin jo vuonna 1565. Sen alue käsitti myöhemmät Ruoveden, Kurun, Virtain, Pohjaslahden, Vilppulan, Keuruun, Mäntän, Pihlajaveden, Multian ja Ähtärin kunnat sekä osia Teiskosta. Koko laajalla alueella oli noin 70 taloa. Asutus painottui pitäjän eteläosiin.
Ruoveden seurakunta jakautui kahteen pastoraattiin. Nykyisen Ähtärin alueesta suurin osa oli Ruoveden pastoraattia, kunnan itäosat Niemisveden kylään saakka kuuluivat Keuruun piiriin. Pitkien kirkkomatkojen takia ähtäriläiset halusivat kuitenkin oman kirkkorakennuksen. Sen perustamisasiakirja on vuodelta 1651. Erimielisyyksien jälkeen kappeli sijoitettiin Hankolanmäelle. Samalla mäellä ovat sijainneet kaikki Ähtärin kirkot, myös nykyinen, järjestyksessä neljäs kirkkorakennus vuodelta 1937.
Ähtärin kappelikuntaan kuului aluksi vain 27 taloa. Lukuun sisältyi myös suuret osat myöhempää Lehtimäkeä ja Soinia. Kun Lappajärvi perustettiin 1637, Soini liitettiin pääosin siihen, ja vuonna 1791 se sai oman kappelin. Jotkut soinilaistalot pysyivät Ähtärin osana vielä tämän jälkeenkin. Kolunsarka siirtyi Soiniin vasta Isonjaon jälkeen 1841.
Lehtimäen kappeli (1799) vei sekin osan Ähtärin kappelikunnan alueesta, mutta toisaalta aluelaajennuksia tuli idästä. Kun kirkossa yleisesti käytiin vesireittejä pitkin, oli luontevaa, että ensin Niemisvesi ja sittemmin Kivijärvi liittyivät kokonaisuudessaan Ähtäriin 1850-luvulla. 1924 Ähtärin kuntaan liitettiin vielä osia Vehkoon ja Liesjärven kylistä Ähtärinreitin ylimmiltä valuma-alueilta. Tämä viimeinen laaja rajamuutos lisäsi Ähtärin pinta-alaa yhdellä neljänneksellä, asukasluku kasvoi vain 358 hengellä.
Ähtäriä koskeva valtionhallinto muuttui Vanhan Ruoveden aikana toistuvasti. Vuoteen 1721 Ähtäri kuului Ruoveden nimismies- ja käräjäpiiriin, Ylä-Satakunnan tuomiokuntaan ja Pohjois-Suomen laamannikuntaan. Kustaa II:n hallinnonuudistuksessa osa Ruovedestä, muun muassa Ähtäri, siirtyi Vaasan lääniin ja muodosti oman nimismiespiirin. Ähtäriin sijoittui piirin varanimismies. Vuonna 1776 perustettiin Kuortaneen kihlakunta osana Rautalammin tuomiokuntaa, ja Rautalammin tuomiokunnasta Ähtäri sai myös ensimmäisen valtiopäivämiehensä, kun Erkki Yrjönpoika Tapaninmäki lähetettiin talonpoikaissäädyn edustajana Ruotsin valtiopäiville kolmesti, ensimmäisen kerran vuonna 1786.
Asutus ja sodat Ruotsin vallan aikana.
Ähtäri pysyi erittäin harvaanasuttuna koko Ruotsinvallan ajan. Tämä näkyy taloluvun kehityksestä: 1600 taloja oli 23, 1700 39 ja autonomian aikana 1860 107 kappaletta. Asukasluvun arviointi taloluvuista on hyvin vaikeaa. Yleensä käytetään erilaisia kertoimia, ja tulokset voivat jonkin verran vaihdella. Joka tapauksessa ähtäriläisasutus on ollut hyvin hentoa aina 1700-luvulle saakka. 1721 Ähtärissä arvioidaan olleen 239 asukasta, 1749 366 asukasta ja autonomian alussa 1810 748 asukasta.
Asutuksen vähyys saattaa tuntua yllättävältä. Tosiasia kuitenkin on, että edellytykset pysyvän asutuksen vahvistumiselle olivat koko 1600-luvun poikkeuksellisen huonot. Asuttamisen alkaessa 1570-luvulla Eurooppaa koetteli poikkeuksellisen kylmä ajanjakso, jota kutsutaan pikku jääkaudeksi. Se näkyy Suomen asutushistoriassa autioitumisilmiönä. Toistuvien katojen – mutta myös muiden onnettomuuksien – vuoksi samat alueet jouduttiin asuttamaan yhä uudestaan.
1600-luku alkoi Suomessa hirvittävällä nälänhädällä, vuosi 1601 muistetaan nimellä suuri olkivuosi. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin uudet katovuodet kohtelivat Ähtäriä vielä paljon surkeammin. Vuosina 1633–1644 monet kylät autioituivat kokonaan. Näiden suoneniskujen väliin osui vielä kolmekymmenvuotinen sota 1618–1648. Edelleen katovuodet toistuivat 1648–50, 1657, 1666–68 (Laurin hallavuodet), jolloin koko maassa kuoli yli neljännesmiljooona ihmistä ja vielä 1697 (suuri kuolovuosi). Vuosisata oli myös jatkuvaa sotimista. Ruotsin suurvalta-asema veti maan kansainvälisiin selkkauksiin milloin Saksaan, milloin Baltiaan.
Alkoi uusi vuosisata ja suuri Pohjan sota, jossa Ruotsin suurvalta-asema romahti. Joukkojen otot olivat Ruovedellä keskimääräistä suuremmat. Ähtärissäkin toteutettiin nelinkertaiset väenotot ruotuväen tarpeisiin. Sodan jälkeen Ruoveden seurakunnassa oli jäljellä 57 miestä 100 naista kohti (vrt. Lapualla 115:100).
Kaarle XII:n pitkä sotaretki päättyi tappion Pultavan taistelussa 1709. Venäjän sotatoimet suuntautuivat nyt Suomeen, ja venäläisvaara ylti Pohjanmaalle. Alkoi miehitysaika, iso viha. Ähtäri oli syrjäinen paikka, merkittävien tieyhteyksien ulottumattomissa. Pälkäneen taistelun jälkeen (1713), kun ruotsalaisjoukkojen pako alkoi, Ähtärissäkin näkyi pakenevia sotilaita. Nimismiehet, voudit ja muut virkamiehet pakenivat. Eniten sotatoimintaa oli vuonna 1714, kun venäläisjoukot palasivat Ruoveden kautta Pohjanmaalta. Silloinkin kyseessä oli läpimarssi, mutta sodan lieveilmiöt, ryöstöt ja muut rikokset koskettivat myös paikallista väestöä. Vastaavaa sissitoimintaa kuin Keuruulla tai Kurussa ei Ähtärissä ollut. Kostotoimet kuitenkin koskivat välillisesti myös Ähtäriä. Vastarintaa tukahduttaakseen venäläiset vangitsivat lähes koko virkamieskunnan. Koko laajaan seurakuntaan jäi vain yksi pappi, Ähtärin kappalainen Johannes Collinius.
Ähtäriläisiä oli mukana myös hattujen sodassa 1741–1743, jota seurasi pikku viha, Pommerin sodassa 1757–1762 ja Kustaa III:n sodassa 1788–1790, mutta kaikki nämä olivat paikkakunnan kannalta vähämerkityksisiä. Sen sijaan koko valtakuntaa ravistellut Suomen sota kosketti suoranaisesti myös Ähtäriä.
Kolmivaiheisessa Suomen sodassa, 1808–1809, Ähtäri joutui sotatoimialueeksi kesäsodan hyökkäysvaiheen lopussa. Kunnan alueella käytiin Myllymäen sotakorven taistelu 20. elokuuta 1808. Myllymäen yhteenotto oli Alavuden taistelun (18.8.) jälkinäytös. Alavudelta perääntyvät venäläiset pyrkivät Ähtärin ja Myllymäen kautta Keuruulle. Heidän peräänsä lähetetty suomalaisosasto yhytti pakenijat ensin Inhassa, Nääsin salmen kohdalla ja toistamiseen Myllymäen sotakorvessa. Kirjallisuudessa todetaan taistelun päättyneen ratkaisemattomana, mutta tosiasiallisesti tilanne päättyi venäläisten pakoon Keuruun suuntaan. Sotakorven maastosta kerrotaan sittemmin löytyneen luurankoja, tykinkuulia ja pistimiä, mutta varsinaisia kaivauksia alueella ei ole tehty. Mielenkiintoinen löytö on Keuruun talvitien varresta löytynyt miekka, jota säilytetään Ähtärin kotiseutumuseossa.
Autonomian ajan uudistukset.
Autonomian aika toi mukanaan paljon muutoksia. Jo Ruotsinvallan aikana oli aloitettu maan kartoitus ja uudelleen jako, isojako, jolla oli kruunun näkökulmasta lähinnä kaksi tavoitetta: haluttiin yhtenäistää viljelyksiä ja kasvattaa verokertymää uudistiloja perustamalla. Ähtärissä tilojen pirstoutuminen ei ollut missään vaiheessa ollut ongelma sarkajaonkaan aikana. Talonpoikaistilat olivat melko yhtenäisiä. Isollajaolla oli siis merkitystä lähinnä uudistiloille. Vajaakäyttöiset metsämaat peruutettiin valtiolle, ja niille muodostettiin joko uusia itsellisiä tiloja, tai ne jätettiin kruununmaiksi. Jakamattomia kruununmaita jäi Ähtäriin 178 km²; näille perustettiin sittemmin kruununtorppia. Ähtärissä isojako toteutettiin 1800-luvun molemmin puolin 1776–1822. Joitain kokouksia pidettiin vielä 1830-luvulla.
Myös oikeushallinnon piirijako muuttui. Virrat ja Ähtäri erotettiin omaksi käräjäkunnaksi ja osaksi Jyväskylän tuomiokuntaa vuonna 1841. Tämän tuomiokunnan palveluksessa olivat ne tuomarit, jotka asuttivat Tuomarniemen virkataloa. Jacob Henrik Gadd, Erik Gustaf Roschier ja Walfrid Emanuel Waldén ovat olleet merkittäviä vaikuttajia Ähtärin kehitykselle.
Virkavaltaisuuden ajan jälkeinen perustuslaillinen vaihe toi suuria hallinnollisia muutoksia. Vuoden 1865 paikallishallinnon uudistus erotti kunnat seurakunnista. Valtaosa seurakunnan yhteiskunnallisista tehtävistä siirrettiin maallisen paikallishallintoyksikön, kunnan, vastuulle. Aikaa järjestäytymiseen annettiin kaksi vuotta. Naapuripitäjissä uudistus tapahtui ripeästi, mutta Ruovedellä tuli kiire. Kustannusten pelossa kuntia ei olisi haluttu perustaa. Aivan viime hetkiin saakka odotettiin valtiovallanperäytyvän, mutta kun lisäaikaa ei saatu, oli ähtäriläistenkin pakko kokoontua vuoden 1867 tapaninpäivänä kirkonmenojen jälkeen kuntakokoukseen. Kunnan perustamisesta päätettiin ilman isompia juhlallisuuksia. Merkille pantavaa kunnan järjestäytymisessä oli se, että Ähtärissä sekä kuntakokousta että kunnallislautakuntaa johtivat talonpojat (Obadias Tempakka ja Heikki Ruha).
Kansakouluasetus 1866 mahdollisti koulujen perustamisen myös maaseudulle. Pappi K. A. Bergroothin jyrkästä vastustuksesta huolimatta Ähtärin Niemisvedellä innostuttiin asiasta siinä määrin, että kylän talonpojat perustivat oman koulun jo 1868. Opettajansa Olli Kempaksen mukaan nimetty koulu toimi kaksi vuotta, aluksi joitain kuukausia Hautalassa, sittemmin Tenhusessa. Tenhusen talossa koulutyöt aloitettiin uudestaan, kun kunta viimein, 1883, päätti perustaa kunnallisen kansakoulun. Koulurakennus tehtiin kirkonkylään. Oppilaat tulivat koko pitäjän alueelta. Myllymäkeläiset eivät saaneet lupaa oman koulun rakentamiseen, vaikka kylä oli nopeasti kasvava keskus. Oma koulu perustettiin yksityisenä 1892, mutta kiistat kunnan kanssa jatkuivat vielä pitkään Suomen itsenäistymisen yli.
Sairaanhoito uudistui hitaammin. Ähtäri oli kuulunut piirilääkärijärjestelmään jo vuodesta 1754, mutta kun oma piirilääkäri sijaitsi peräti Turussa asti, sairaanhoito jäi käytännössä kotikonstien ja kansanparantajien varaan. 1819 piirijakoa tihennettiin, ja lääkäri alkoi palvella ähtäriläisiä ensin Saarijärvellä, sitten Kuortaneella ja lopulta Alavudella. Kunnansairaalan perustamista harkittiin jo 1890-luvulla, mutta apteekkitoiminta ja rokotusohjelma koettiin tärkeämmiksi kuin oman sairaalan saaminen. Sairaiksi miellettiin käytännössä vain mielisairaat, lepra- ja kuppapotilaat. Ensimmäinen kunnanlääkäri kuitenkin palkattiin 1912.
Asukasluvun kehitys autonomian aikana.
1800-luku oli kasvun aikaa. Asukasluku oli noussut autonomian alun 748 hengestä lähelle kolmeatuhatta. Perustetun kunnan väestö oli nuorta: 2981 asukkaasta 40,5% alle 15-vuotiaita. Tässä näkyy kasvun syy: syntyvyys oli suuri. Vaikka tautiepidemiat saattoivat yhä viedä kokonaisia perhekuntia, luontainen väestönlisäys oli silti vahva. Muuttoliike oli tappiollinen 1880-luvun alkuun, mutta elinkeinorakenteen monipuolistuessa Ähtäri alkoi myös kiinnostaa ulkopaikkakuntalaisia. Rautatien rakentamisen jälkeen muuttotilasto on selvästi muuttovoittoinen. Vuodesta 1870 alkaen asukasluku kasvoi tuhannella joka vuosikymmen. Asukasluvun kasvussa näkyy myös yleinen vaurastuminen. Teollistuminen ja ennen muuta metsätalous toi maaseudulle rahaa kantohintoina sekä metsä- ja uittotöinä. Samalla kaski- ja tervatalous päättyivät.
Pitäjästä lähdettiin myös Amerikkaan; suhteellisesti enemmän kuin Virroilta tai Keuruulta, mutta vähemmän kuin Lehtimäeltä tai Alavudelta. Vuoteen 1910 mennessä Ähtäristä lähti ison veden taakse 1020 asukasta. Vilkkainta muuttoaikaa oli 1900-luvun ensimmäinen vuosikymmen, jolloin 876 ähtäriläistä muutti Amerikkaan.
Elinkeinoelämän monipuolistuminen.
Rautatie kiinnosti ihmisiä kaikkialla, niin myös Ähtärissä. 1872 näytti siltä, että poikittaisrata tulee Ähtäriin, mutta pitkittäisradat tultaisiin vetämään Ilmajoelle, jonne tulisi risteysasema. Liikenneyhteyksien tärkeys ymmärrettiin jo tuolloin: asian vauhdittamiseksi talolliset luovuttivat ilmaiseksi maata rautatien rakentamiseen kuntakokouksen päätöksellä. Haapamäki–Seinäjoki-radan linjaukset tehtiin vuosina 1877 – 1878 ja työt aloitettiin vuonna 1879. Enimmillään ratatöissä oli yli 1000 miestä. Ensimmäinen juna puksutti radan päästä päähän 27. lokakuuta 1882 Keskinopeus oli 27 km/h. Vuosisadan vaihteen jälkeen kiskot vaihdettiin järeämmiksi, ja 1911 keskinopeus oli jo 50 km/h.
Tärkein asema oli Myllymäki. Siellä työskenteli 20 rautatieläistä, mutta kulkuyhteydet houkuttivat kylään kymmenittäin kauppa- ja palveluyrittäjiä, myös teollisuutta. 1883 saatiin toinen asema, Etseri (nyk. Inha). Ähtärin nykyisen keskustaajaman kohdalle perustettiin vaihde 1886, Albergin vekseli. Siitä tuli varsinainen rautatieasema, Ostola 1896.
Ähtärin kunnalle leimallinen piirre on ollut verrattain vahva teollistuminen. Ähtärillä on ruukkipitäjän maine. Alueen ensimmäisiä teollisia yrittäjiä olivat Erik Roschier ja Peter Malm, jotka perustivat vesisahan Inhajoen Vääräkoskeen. Saha sai oikeudet 23. marraskuuta 1833. Alueelle rakennettiin saha, mylly ja paja. Syntyi yhdyskunta, jossa asui vuonna 1835 jo 41 ihmistä.
Inhan rautaruukki perustettiin alueelle hieman myöhemmin, vasta vuonna 1841. Toimintaan tyytymätön Roschier myi liiketoimintaoikeutensa Gustav Wasastjernalle 1842. Ruukissa käytettiin paikkakunnan omaa järvimalmia, minkä vuoksi tuotettu rautakin oli heikkolaatuista. Omistajat vaihtuvat monta kertaa, ja välillä harkkohytti- ja kankirautapaja seisahtui kokonaan 1776–1881. Rautatien tullessa 1883 ruukki työllisti vain 9 henkeä.
Ruukin todellinen kehittäjä oli patruuna August Nillsson Keirkner (1884–1917). Hän alkoi tuoda rautamalmia Ruotsista ja romurautaa Suomesta. Perustettiin pultti- ja niittinaulatehdas. Vesisahan tilalle rakennettiin höyryvoimasaha. Yhdyskunta kasvoi. Oma koulu rakennettiin 1889, ja uusgoottilainen patruunan linna, Pytinki, 1898–99. Ruukki siirtyi omistukseen vuonna 1918.
Muu teollisuus kasvoi ruukin rinnalla. Rautatie oli ratkaiseva tekijä monen teollisuusyrityksen perustamisessa. Johan Johansson ja Kustaa Emil Lönnqvist perustivat Ostolan höyrysahan 1898. Se toimitti puuta Englantiin. Ähtärissä toimi myös kaksi paperitehdasta: Ryötön paperitehdas (J.A. Johansson 1896) ja Vääräkosken kartonkitehdas (G.A. Lönnqvist 1900).
Kunnan todellinen teollisuus- ja etenkin kauppakeskittymä oli kuitenkin Myllymäki. Siellä sijaitsivat kaksi terva- ja tärpättitehdasta (Hagertin ja Myllymäen), sähköosakeyhtiö (1912) sekä toistakymmentä erikois- ja vähittäistavarakauppaa, mm. suuri leipomo ja kaksi suutarinliikettä. Tukkumyyntiä harjoitti useampikin liike (Finnilä, Wiri, Lassila & Tikanoja, myöh. myös Osuuskauppa). Myllymäellä oli myös katuvalot ja valaistu luistinrata.
Ähtärin matkailun ensimmäinen aalto koettiin vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Ähtäri oli yksi niistä kunnista, joihin Suomen taiteen kultakauden edustajat suuntasivat hakemaan innoitusta ja lomailemaan. Taiteilijat majoittuivat maatiloille, enimmäkseen Peränteelle, mutta osin myös Niemisvedelle ja Ähtärinrannalle. Järnefeltit viettivät kesiään Suihkossa ja Sibelius Jaakkolassa. Jaakkolassa myös Eugen Schauman harjoitteli pistooliammuntaa ladon seinään. Peränteen Sarkola jäi Hugo Simbergin kuolinpaikaksi. Oppineita vieraita oli myös Ähtärinrannan Ohraniemessä, Männikössä ja Niemisveden Kauppalassa. Wilho Sjöström tallensi ähtäriläismaisemia erityisesti Inhassa. Siellä eli myös merkittävä taiteenkerääjä, ruukin patruuna Keirkner.
Itsenäisyyden kasvukivut.
Autonomian ajan valoisa kehitys katkesi vuosisadan vaihteen sortokausiin. Ensimmäinen sortokausi kutsuntalakkoineen näkyi myös Ähtärissä. Toinen sortokausi jätti maisemassakin näkyviä jälkiä: vallitustyöt, joita tehtiin 1916–17. Ne rakennettiin Pietarin puolustuksen tueksi. Tehtiin kolme kehänmuotoista linnoitusketjua, joista yksi kulkee Ähtärin kohdalla.
Linnoitushanke oli koko maailmanmittakaavassakin huomattava. Pelkästään Ähtärissä se työllisti satoja rakentajia. Esimiehinä oli upseereita, kaivajina sotilaita mutta myös siviilityömiehiä. Aluksi kaivettiin juoksuhaudat tärkeimpien kulkuväylien läheisyyteen, myöhemmin kaivauksia täydennettiin varsinaisella linnoittautumisella. Jäljet ovat edelleen nähtävissä monin puolin pitäjää, esimerkiksi pururadalla Törönmäessä ja yläaste-lukion vieressä Kampinmäessä. Samanlaisia kaivauksia on Peränteellä, Vääräkoskella, Inhassa, Mekkokalliolla, Rämälässä jne.) Vallituksia ei koskaan käytetty sotatoimissa. Vuoden 1917 vallankumoukset Venäjällä katkaisivat linnoitushankkeen. Sortokausi päättyi ja Suomi itsenäistyi joulukuussa 1917.
Itsenäistymisajan räjähdysherkkä tilanne jännitti myös Ähtäriä. Pitäjän teollinen perinne oli vahva. Inha, Myllymäki ja Ostola olivat työväen kyliä. Myllymäeltä oli lähtöisin määrätietoisena tunnettu sosialistijohtaja Edvard Valpas – Hänninen, SDP:n puheenjohtaja ja sanomalehtimies. Hän omisti yhä isänsä asuttaman kiinteistön Myllymäellä. SDP:llä oli myös oma ähtäriläinen kansanedustaja, leipuri Emanuel Pohjanväre. Me vaadimme -ohjelman mukaisesti Inhassa oli omalla lakolla jo siirrytty 8-tuntiseen työpäivään. 13.11. yleislakko pyrki samaan koko maassa.
Tärkeä ähtäriläinen erityispiirre on kuitenkin se, että työväenliikkeen ilmeisestä valveutuneisuudesta huolimatta paikalliset työväenyhdistykset eivät sittenkään yhtyneet kapinallisiin, kun nämä pääsivät valtaan puolueessa. Tämä saattoi johtua juuri Valpas – Hännisen vaikutuksesta – hänen oma toimintansahan suuntautui vallankumousta vastaan.
Tuomarniemen metsänvartijakoululla pidettiin suojeluskunnan perustava kokous 17.9.1917. Suojeluskunta perustettiin myös Myllymäelle. Ähtärin tapahtumien kannalta keskeisessä roolissa oli kuitenkin Ähtärin Suojeluskunnan sihteeri, tuomarniemeläinen Arvid Borg. Kun pohjalaiset aloittivat venäläisten aseistariisumisen 28.1.1918 Ähtärin valkoiset pitivät vihollisinaan linnoitustöissä vielä olleita 40 venäläistä. Ähtärissä punaiset eivät ottaneet haltuunsa rautateitä. Inhan ruukille oli kyllä muodostettu tehtaalaisten suojelukaarti (4.11.1917), mutta se pysyi toimettomana. Suojeluskunta sai rautateitse välineet venäläisten karkottamiseen ja karkotti myös joukon kiihkeimpiä ähtäriläisiä (30.1.1918).
Sodan alkuvaiheessa huomio kohdistui Haapamäen rataosuuteen. Vaikka Haapamäki on lähellä, Ähtärissä ei käyty varsinaisia sotatoimia. Rauhallisuus ilmenee muun muassa siitä, että Ähtärissä kutsuntoihin osallistui Jyväskylän sotilaspiirissä korkeat 6/7 asevelvollisista (vrt. esim. Jyväskylässä ½). Toisin sanoen punakaarti osallistui kutsuntoihin yhdessä suojeluskunnan kanssa. Poissa olevistakin 75 oli jo rintamalla. Kapinallisia ei Ähtärissä ollut. Sittenkin jännitys kuumeni terroriteoiksi.
Vaasan läänissä teloitetuista 67 punaisesta ähtäriläisiä oli peräti 32. Näistä 9 ammuttiin yhdellä kertaa Juurikkakankaan verilöylyssä. Juurikkakankaalla teloitettiin kaikkiaan 12 punaista. Koko Jyväskylän sotilaspiirissä teloitettuja oli enemmän vain Keuruulla, joka olikin varsinaista sotatoimialuetta. Vuoden 1918 tapahtumat näyttävät olleen ähtäriläisten oma välienselvittely. Vain kaksi ähtäriläistä teloitettiin Vaasan läänin ulkopuolella. Punaista terroria ei Ähtärissä ollut. Terrorin uhreina kaatuivat Heinolassa Ähtärin rovastin pidetyt kaksi poikaa Karl ja Martti von Pfaler. Tämä kuumensi tunteita Ähtärissä, vaikka paikallisilla työväenyhdistyksillä oli tapahtumaan tuskin minkäänlaista osaa.
Itsenäisyyden alun kunnanhallinto.
Traumaattisten alkuvaikeuksien jälkeen alkoi itsenäisen maan arki. Lainlaatijat naputtivat keskeisiä, perustavanlaatuisia lakeja vuosittain: torpparilaki, työaikalaki, verolaki, uusi asevelvollisuuslaki, kieltolaki. Kunnallisia edistysaskeleitakin otettiin: kunnansairaala perustettiin maailmanhistorian suurimman influenssaepidemian pelästyttämänä 1919, pitäjä sähköistettiin ja kansakouluverkko rakennettiin valmiiksi (17 koulupiiriä). Elävien kylien Ähtäri oli aidoimmillaan.
Kuntakokous korvattiin vuonna 1917 pakollisella, vaaleilla valittavalla kunnanvaltuustolla. Valmistelevana ja täytäntöön panevana elimenä oli kunnallislautakunta (myöh. kunnanhallitus). 1918 joulukuussa pidettiin ensimmäiset vaalit. Ähtärille tyypillinen mutta Etelä-Pohjanmaalla hyvinkin poikkeuksellinen porvarillinen vaaliliitto voitti ja piti hallussaan valtuuston puheenjohtajan paikkaa aina vuoteen 1964. Ruukkipitäjän perinne näkyi SDP:n hyvänä vaalimenestyksenä. Se oli suurin puolue yhtäjaksoisesti toisen maailmansodan alkuun, ja vahvistui taas jälleenrakennuksen aikana.
Ähtäriläinen erikoisuus on myös kunnanvaltuuston naispuheenjohtaja, Niini Hyrkki. Hyrkki valittiin puheenjohtajaksi vuonna 1921, ensimmäisenä naisena Suomessa. Vaikka kokemukset olivat ilmeisen hyviä, Hyrkki ei saanut naispuolista seuraajaa ennen vuosituhannen vaihdetta.
Ähtäriläiset sota-aikana.
Syksyllä 1939 Eurooppa odotti – mutta ei toivonut – sotaa. Suomessakin varauduttiin mahdolliseen selkkaukseen ylimääräisin kertausharjoituksin lokakuun alussa. Sotatila Neuvostoliiton kanssa todettiin 30.11.
Talvisodan joukko-osastot muodostettiin paikkakunnittain. Varsinaiseksi ähtäriläisosastoksi voi tämän mukaisesti nimetä II pataljoonan esikuntakomppanian (EK/II/JR30; myöh. EK/II/JR21) sekä kaksi konekiväärikomppaniaa samasta rykmentistä (2.KKK/II/JR30 ja 3.KKK/III/JR30). Joukko-osastot osallistuivat taisteluihin Karjalankannaksella, ennen muuta Taipaleenjoella. Siellä myös kaatui 70 sodan 103:sta ähtäriläisuhrista.
Jatkosodassa joukko-osastoja ei enää muodostettu kuntakohtaisesti. Muun muassa soinilaisten ns. Jylhän komppanian surkea kohtalo sai aikaan sen, että saman seudun miehet pyrittiin jakamaan rykmentin sisällä eri pataljooniin. Ähtäriläiset sijoittuivat jatkosodassa (JR 16), erityisesti III pataljoonaan, tykkipattereihin ja kranaatinheitinkomppanioihin. Uudelleensiirtojen jälkeen suuri osa JR 16:n ähtäriläisistä palveli (JR 58), mutta myös monissa muissa osastoissa. Näin ähtäriläiset osallistuivat taisteluihin Kannaksella, Syvärillä ja Itä-Karjalan suunnalla. Osa nuorimmista ikäluokista osallistui myös Lapin sotaan. Jatkosodassa kirjattiin 175 ähtäriläisuhria. Kannas oli tälläkin kertaa ähtäriläisille tuhoisin rintamalohko.
Sotatalous tuntui myös kotirintamalla. Elettiin säännöstelytaloudessa, ja työvoimasta oli kova pula. Sotavankeja sijoitettiin työvelvollisiksi maataloihin. Kriisiaika toi maanpuolustustehtäviä kaikille. Ilmavalvontaa tarvittiin paitsi siviilikohteiden myös kunnan alueella toimineen sotatarviketeollisuuden turvaksi (ampumatarvikevarikko, Fiskars, Ryöttö).
Sodan päättyessä Ähtärissä oleskeli tilapäisesti 2000 evakkoa, mutta keväällä 1946 enää 949. Eniten oli vuoksenrantalaisia (805), joiden sijoitusalueeksi Ähtäri oli sodan aikana nimetty. Uudistiloja luotaessa sijoitusalueita vielä muutettiin, ja niinpä vuoden 1950 väestönlaskennassa 5,6% ähtäriläisistä oli siirtoväkeä, tässä vaiheessa jo suurimpina ryhminä olivat jaakkimalaiset ja lumivaaralaiset, joiden sijoitusalueeksi Ähtäri nimettiin.
Palvelurakenteen monipuolistuminen.
Koko itsenäisyyden ajan Ähtärissä on rakennettu voimakkaasti uusia palveluja, mutta erityisen vahva palvelurakenteen muutos vavisutti Ähtäriä sotien ja jälleenrakentamisen aikana. Näistä ensimmäinen oli Ampumatarvikevarikko 8:n perustaminen Inhaan. Toiminta aloitettiin jo talvisodan aikana. Sotien jälkeen varikkojärjestelmää muutettiin rauhanolojen tarpeita vastaavaksi, ja Inhan asevarikosta tuli keskusvarikko (sittemmin Asevarikko 7, Ähtärin Asevarikko ja edelleen Ähtärin Varikko). Nopea palaaminen rauhan ajan vahvuuteen aiheutti varikolla kiireitä. Enimmillään varikkoa rakentamassa, materiaalia luetteloimassa ja varastoimassa uurasti yli 400 henkilöä, mutta varikon normaalivahvuuskin on ollut 75–150 työntekijää.
Toinen sodanaikainen rupeama oli vanhainkodin rakentaminen välirauhan aikana Kaijanniemeen Ouluveden rannalle. Heti sodan päätyttyä alettiin suunnitella myös oman oppikoulun rakentamista. Yksityinen kannatusyhdistys perustettiin helmikuussa 1945, ja jo samana syksynä aloitettiin opinnot kahdella luokka-asteella. Oma koulurakennus valmistui 1950.
Seuraavana vuonna otettiin käyttöön uusi kunnantalo, ja voimakas rakenteiden kehittäminen jatkui 60-luvulla: vuonna 1962 aloitti toimintansa Ähtärin ammattikoulu, ja kun ammattikoulun uudisrakennus valmistui (1965), aloitettiin jo seuraavan suuren hankkeen, Ähtärin aluesairaalan, perustusten louhinta. Molemmissa hankkeissa kunnanjohtaja Väinö Jaakolan rauhallisen sitkeä työskentely koitui Ähtärin eduksi. Ammattikoululle ja aluesairaalalle olisi lähikunnissa ollut muitakin ottajia.
Jaakolan varsinainen kuningasajatus oli kuitenkin Ähtärin matkailun ideointi 1960-luvun lopussa. Tavoitteena oli pysäyttää väkiluvun lasku ja luoda Ähtäriin uusia työpaikkoja. Ensimmäisessä vaiheessa kuntaan haluttiin ravintola, sitten leirintäalue ja lopuksi hirvitarha – ajatus, joka laajeni sittemmin kokonaiseksi eläinpuistoksi ja lopulta matkailualueeksi. Ähtärin eläinpuisto aloitti toimintansa 17.6. 1973. Matkailutoimi on laajentunut Hotelli Mesikämmenen, Mini-Suomen (Santerin Seikkailumaa) ja monien yksityisten matkailualanyrittäjien ansiosta niin, että ympärivuotisia työpaikkoja on syntynyt Ähtäriin lähes 200 (1999).
Samaan aikaan kunnassa tapahtui myös toisen aallon teollistuminen: 1900-luvun lopun suurimmat teolliset työnantajat loivat uusia työpaikkoja juuri 70-luvulla – samaan aikaan, kun hyvinvointisektori laajeni sairaalan, terveyskeskuksen, peruskoulun ja Ähtärissä myös matkailun alueilla.
Kunnalliselämä sotien jälkeen.
SDP:n hyvä menestys jatkui kunnallispolitiikassa 1950-luvulle. Ei-sosialistisilla puolueilla on kuitenkin ollut enemmistö Ähtärin kunnanvaltuustossa kahta katkosta lukuun ottamatta. Vuonna 1945 SKDL nousi Paasikiven puheen saattelemana kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi, ja Ähtäri oli vuoteen 1948 vasemmistoenemmistöinen. Toisen kerran niukka sosialistienemmistö tuli vuoden 1964 vaaleissa yhdeksi kaudeksi.
Kunnanjohtaja valittiin ensimmäisen kerran vuonna 1961. Valituksi tuli Väinö Jaakola, joka viihtyi tehtävässä eläkkeelle saakka. 1983 Jaakolan seuraajaksi valittiin Hannu Marttala ja 1992 Lea Tolonen.
1960-luvun puoliväliä lukuun ottamatta puoluekentän virta on vienyt vasemmalta oikealle koko sotien jälkeisen ajan. Syynä on edellä kuvattu elinkeinorakenteen muutos. Vuodesta 1951 suurin yksittäinen puolue on ollut Maalaisliitto, nykyinen Keskustapuolue. Muutkin porvaripuolueet, kuten Kokoomus, ovat lisänneet kannatustaan 1970-luvulta alkaen, missä näkyy elinkeinoelämän monipuolistuminen ja palvelualojen vahvistuminen. Etelä-Pohjanmaasta poikkeava puoluekentän voimakas heterogeenisyys on jatkuvasti ollut Ähtärille tyypillistä. Yhdellä poliittisella ryhmällä ei koskaan ole ollut enemmistöä kunnallispolitiikassa. Pienetkin poliittiset liikkeet ovat menestyneet Ähtärissä. IKL, liberaaliset Edistyspuolue ja LKP, SMP, TPSL, Kristilliset,Vihreä liike sekä 2000-luvun uusi puolue Perussuomalaiset. kaikki ovat melko nopeasti vuorollaan saaneet edustajansa kunnanvaltuustoon.
1960-luvun alussa Ähtärille ennustettiin synkkää tulevaisuutta. Vuosituhannen vaihteessa muuttotappiokunnassa asuisi 6 000–6 500 asukasta. Ennuste ei ollut niin virheellinen, kuin miltä se kuulostaa. Ilman sairaalan, ammattikoulun ja matkailuyhtiön antamaa kasvusysäystä tappion profetia olisi toteutunut. Ähtäristä tuli kaupunki 1985. Vuosituhannen vaihteessa Ähtärissä asui 7 300 asukasta – se oli tuhat asukasta vähemmän kuin vuonna 1960 mutta jokseenkin yhtä paljon kuin 1980.
Luonto.
Ähtärin kaupunki sijaitsee Etelä-Pohjanmaan kaakkoiskulmassa rajoittuen sekä Keski-Suomen että Pirkanmaan maakuntiin. Metsä-, järvi- ja mäkimaisemineen Ähtäri muistuttaa Keski-Suomea. Lännessä Ähtäri rajoittuu Suomenselän vedenjakajaan.
Kallioperä on pääasiassa graniittia. Yleisin maalaji on moreeni, joka on paikoin varsin kivistä. Savea on vähän, mutta turvetta on paljon etenkin Suomenselän alueella. Myös hiekkaa ja hietaa on varsin paljon. Kaupungin tunnetuimmat harjut ovat Soinin puolelle ulottuva valtakunnalliseen harjujensuojeluohjelmaan kuuluva Ison Koirajärven harju ja Peränteen Punkaharju. Punkaharju on osa katkonaista harjujaksoa, joka tulee Ähtärin puolelle etelästä Torakkakankaalle, jatkuu Perännejärvelle särkkänä, jonka katkaisee vain kapea Kirkkosalmi. Peränneharjulta harju jatkuu Vähä Haapajärven kautta Töysän kunnan puoleiselle Liesjärvelle.
Ähtärin pinnanmuodot ovat vaihtelevat. Erityisesti Suomenselän alueella Ähtärinjärven länsipuolella maasto on epätasaista. Jyrkkärinteiset, rotkomaisten laaksojen reunustamat mäet kohoavat täällä yli 200m korkeuteen. Myös Ähtärinjärven itä- ja eteläpuoliset alueet ovat yläviä ja vaihtelevia, vaikkakaan korkeuserot eivät ole niin huomattavia kuin lännessä. Ähtärin korkeimpia kohoumia ovat Ohranevaa ympyröivät mäet ja Murtomäki pohjoisessa, Hiironmäki itärajalla sekä Koiramäki länsirajalla.
Metsät peittävät kolme neljäsosaa kaupungin maa-alasta. Peltoa on vain runsaat 6 %. Soita on eniten kaupungin itäosissa. Loukkusuo sekä Iso ja Pieni Tupasuo kaakossa on otettu turvetuotantoon.
Ähtärin pääjärvi on pitkänomainen ja vähäsaarinen Ähtärinjärvi. Ähtärinjärven vedet laskevat Väliveden kautta Hankaveteen ja sieltä edelleen koskista Inhajokea pitkin Ouluveteen ja edelleen Peränne-järvien ja Pakarinjoen kautta Virtain puolelle. Kaupungin itäpuoliskon järvistä, kuten Kivijärvestä, Pemusta ja Niemisvedestä tulevat vedet yhtyvät Ähtärin reittiin Hankavedellä. Aivan Ähtärin etelärajalta vedet virtaavat paikoitellen Ähtärin reitistä poiketen Pihlajaveteen. Eri puolilla kaupunkia on soiden reunustamia järvi ja lampia.
Vaihtelevat maasto, erämaamaisemat ja pohjoisosan luonnontilaisena säilyneet vesistöt ovat luoneet erinomaiset edellytykset retkeilylle. Ähtärin alueella onkin kolme opastettua vaellusreittiä. Yksittäisiä luonnonnähtävyyksiä ovat mm. luonnonhoitometsä Iso-Arpaisen rannalla koillisrajalla, Sappion järvet Suomeselän vedenjakajalla ja Tuomarniemen aarnialue.
Sivukylät.
Alastaipale, Hankavesi, Inha, Inhan tehtaat, Itä-Ähtäri, Kivijärvi, Kukkeenkylä, Liesjärvi, Myllymäki, Mäkikylä, Niemisvesi, Peränne, Rämälä, Vehu, Vääräkoski, Ruha sekä Ähtärinranta.
Keskustan asuinalueet.
Hankola, Törö, Villelä, Riihimäki, Leppävuori, Pellonpää, Pöyhönen, Tapio, Ostola ja Ouluvesi.
Liikenne.
Ähtärin kautta kulkevat Jyväskylästä Vaasaan johtava valtatie 18 sekä Virroilta Pietarsaareen johtava kantatie 68. Matka-aika Helsingin ja Ähtärin välillä kestää junalla nopeimmillaan neljä tuntia sekä linja-auton suoralla pikavuorolla neljä tuntia ja 25 minuuttia. Ähtäristä on vaihdottomia junayhteyksiä Jyväskylään, Seinäjoelle ja Vaasaan. Tampereen junayhteyksiin Oriveden kautta sisältyy vaihto Haapamäellä.
Lähimmät lentoasemat sijaitsevat Ähtäristä noin 75 kilometrin etäisyydellä Ilmajoella, noin 115 kilometrin päässä Jyväskylässä ja noin 145 kilometrin etäisyydellä Pirkkalassa.
Nähtävyydet.
Ähtärin matkailualueella on eläinpuisto sekä kallioon rakennettu Hotelli Mesikämmen. Nähtävyyksiin kuului aiemmin myös Mini-Suomi, jossa pääsi tutustumaan Suomeen pienoiskoossa, muiden muassa Saabin tehtaisiin, ydinvoimalaan, Muumi-teatteriin, Kuopion toriin ja eduskuntataloon. Mini-Suomi toimi joitakin vuosia uudella nimellä Santerin Seikkailumaa, kunnes se vuonna 2005 lopetettiin ja osa Seikkailumaan laitteista siirrettiin suoraan Ähtärin eläinpuiston yhteyteen.
Tietoliikenneyhteydet.
Ähtärissä toimii Kuusiokuntien yhteinen avoin langaton lähiverkko freedom. Ähtäri myös kuuluu verkko-osuuskunta Kuuskaistan, Kuusiokunnissa toimivan kaupallisen valokaapeliverkon toiminta-alueeseen.


Äetsä.
Äetsä on entinen Suomen kunta, joka sijaitsee Pirkanmaalla Länsi-Suomen läänissä.
Äetsä oli Suomen teollistuneimpia kuntia. Kunta perustettiin vuonna 1981 yhdistämällä Keikyän ja Kiikan kunnat. Äetsän eteläosassa sijainnut Kiikan–Illon alue liitettiin Vammalaan vuonna 1985. Äetsä liittyi 1.1.2009 osaksi Sastamalan kaupunkia yhdessä Vammalan ja Mouhijärven kanssa.
Äetsän naapurikunnat olivat Huittinen, Kiikoinen, Kokemäki, Punkalaidun ja Vammala.
Päätaajamat, Kiikka ja Pehula, ovat Kokemäenjoen varrella noin kuuden kilometrin etäisyydellä toisistaan. Molemmissa taajamissa oli mm. useita päivittäistavarakauppoja ja pankkeja. Pehulan taajamaa kutsuttiin yleisesti Äetsäksi. Sen lähellä sijaitseva pienempi Keikyän taajama kuihtui palveluiltaan kunnan itsenäisyyden aikana. Äetsän kunnan hallinnollinen keskus sijaitsi Pehulassa, jonne oli vuonna 1977 valmistunut edustava virastotalo.
Äetsän suurin teollinen työantaja oli Äetsän tehdas, joka valmisti mm. sellu- ja paperiteollisuuden käyttämiä valkaisukemikaaleja. Nykyisin yhtiö kuuluu Kemira-konserniin. Kunnassa toimi myös useita pienehköjä nahka-alan yrityksiä, jotka valmistivat laukkuja ja lompakoita.
Vapaa-ajan asuntoja Äetsässä oli yli 350. Suurimmat vesistöt ovat Aurajärvi, Kiimajärvi, Syväjärvi ja Tyrisevä.
Äetsän kunta sai kyseenalaista mainetta, kun sitä käytettiin esimerkkinä epäonnistuneesta kuntaliitoksesta. Liitoskunnat olivat väestöltään melko tasavahvat, jolloin päätöksenteko päällekkäisten toimintojen vähentämisestä tai investointien kohdentamisesta oli usein vaikeaa. Kunnan sijainti maakuntien rajamailla ja kahden kaupungin välissä aiheutti myös laajempia suuntautumiskiistoja. Näihin vaikutti myös historiallinen tausta, sillä Keikyä oli aikoinaan irtautunut Huittisista ja Kiikka Tyrväästä (myöhemmin Vammalaa).
Äetsä nimenä.
Perustetun kunnan nimeä, Äetsää, pidettiin varsin osuvana valintana. Nimi oli entuudestaan laajalti tunnettu, sillä postiosoitteeksi Äetsä tuli rautatien asemapaikan rakentamisen yhteydessä vuonna 1902. Läheistä tehdasyhdyskuntaa alettiin rakentaa uudella nimellä, joka johdettiin Kokemäenjoen Äetsänkoskesta. Molempien kuntien puolelle ulottuneella, 1980-luvulla jo taajaan asutulla alueella oli mm. suurimpiin yrityksiin kuuluneet klooritehdas ja vetoketjutehdas. Äetsän kunnan aikana nimen käyttöalue laajeni käsittämään koko kuntaa, mutta lähiseudun asukkaat tarkoittivat Äetsällä kuitenkin yleensä vain kunnan keskustaajamaa (Pehulaa) ja aseman ympäristöä. Sastamalan kaupungin perustamisen myötä toteutettiin vuoden 2009 alussa postiosoitteiden yhtenäistäminen, jossa Äetsäkin korvattiin Sastamalalla. Toimet ovat vähentäneet Äetsä-nimen käyttöä, ja se on vaarassa syrjäytyä kokonaan. Äetsä elää edelleen lukuisten yritysten, yhdistysten ja rakennusten nimissä. Nimen vanhempaa historiaa edustaa Äetsänmäen kylä Kokemäenjoen eteläpuolella.


Ypäjä.
Ypäjä (aikaisemmin Perttula, ruots. "Bertula") on Lounais-Suomessa sijaitseva kunta, joka kuuluu Forssan seutukuntaan ja Kanta-Hämeen maakuntaan. Vuosina 1997–2009 se kuului Etelä-Suomen lääniin ja sitä ennen Hämeen lääniin.
Ypäjän naapurikunnat ovat Humppila, Jokioinen, Koski Tl, Loimaa ja Somero.
Ypäjän vaakunan on suunnitellut professori, taidegraafikko Aukusti Tuhka, ja se vahvistettiin vuonna 1949.
Yleistä.
Ypäjä tunnetaan luultavasti parhaiten hevosista. Kunnassa sijaitsee Hevosopisto, ja siellä järjestetään vuosittain Finnderby-ratsastuskilpailu. Kuntaa markkinoidaankin "Suomen hevospitäjänä.
Perinteisesti Ypäjä on osa Lounais-Hämettä yhdessä Forssan seutukunnan kuntien Forssan, Humppilan, Jokioisten ja Tammelan sekä nykyään Varsinais-Suomeen kuuluvan Someron ja Pirkanmaahan kuuluvan Urjalan kanssa. Forssan ohella toinen tärkeä seudullinen keskus on Loimaa, ja varsinkin Ypäjän länsi- ja pohjoisosista on lyhempi matka Loimaalle kuin Forssaan, jonne taas yhteydet ovat paremmat kunnan etelä- ja itäosista.
Kunnan asukasluku on 1980-luvun jälkeen vuosi vuodelta pienentynyt. Viime vuosina kunta on saanut jonkin verran jarruteltua muuttoliikettä ja houkuteltua uusia asukkaita kuntaan muun muassa Hevosopiston ja edullisten tonttien avulla.
Ypäjällä on oma peruskoulu, jonka opetus järjestetään neljässä yksikössä: Perttulan koulu (luokat 1.–6.), Levän koulu (luokat 1.–6.), Ypäjänkylän koulu (luokat 1.–6.) sekä Kartanon koulu (luokat 7.–9.). Lisäksi kunnassa toimii Loimaan lukion hevosurheilulinja, jossa on mahdollista yhdistää lukion oppimäärä ja ratsastusopinnot.
Kunnan asioista kertoo kerran kuussa ilmestyvä Ypäjäläinen, jota julkaisevat yhdessä Ypäjän kunta ja Ypäjän seurakunta. Päivittäisestä uutistarjonnasta vastaa Forssassa ilmestyvä Forssan lehti, mutta myös Loimaan lehteä luetaan.
Luonnonympäristö.
Luonnonympäristöä Ypäjällä hallitsevat laajat savikot, jotka on pääosin raivattu pelloksi. Niiden välissä on metsäisiä, kalliosydämisiä moreeniselänteitä. Laajin suurempi metsäalue on heti kirkonkylän pohjoispuolella. Kunnan eteläraja noudattelee katkonaista harjujaksoa. Toinen harjujakso kulkee etelässä Loimijoen laaksossa Palikkalan ja Levän kylien alueella. Loimaan, Someron ja Kosken rajalla lounaassa kunnan alueelle ulottuvat Loimaan Eksyssuo ja Someron Huhmassuo.
Kunnan tärkein vesistö on Loimijoki, jonka varrelle Ypäjän kirkonkylä ja tärkeimmät viljelyalueet ovat aikanaan syntyneet. Pohjoisesta Loimijokeen laskee Ypäjän alueelta Ypäjoki, ja Ypäjän eteläosien halki virtaa Loimijokeen Ypäjällä etelästä laskeva Kuusjoki. Koko kunnan alueella ei ole yhtään järveä.
Kunnan uimapaikkoina ovat entisessä kalliolouhoksessa sijaitseva Murska valtatien 10 varressa ja sorakuoppaan kaivettu Piilikankaan uimala Someron rajalla.
Kulttuuriympäristö.
Ypäjän kulttuuriympäristöistä on Loimijokilaakson viljelysmaisema ja Valtion hevosjalostuslaitos, jonka toimintaa nykyään jatkavat Ypäjän hevosopisto ja MTT:n hevostutkimus aiemman Kartanonkylän kartanon alueella Ypäjän Kartanonkylässä, määritelty Museoviraston vuonna 2009 julkistamassa inventoinnissa valtakunnallisesti merkittäviksi rakennetuiksi kulttuuriympäristöiksi.
Historia.
Nykyisen Ypäjän alue on jakautunut kahteen historialliseen maakuntaan, Hämeeseen ja Satakuntaan. Kylistä on Hämeenlinnan linnaläänin ja siihen kuuluneen Loimon, myöhemmin Portaan hallintopitäjän mukaan rajattuna Perttulan, Kartanon, Varsanojan, Levän ja Palikkalan kylät luettu kuuluviksi Hämeeseen. Kokemäenkartanon linnaläänin ja siihen kuuluneen Loimaan hallintopitäjän mukaan rajattuna on Ypäjän ja Mannisten kylät puolestaan luettu kuuluviksi Satakuntaan.
Ypäjän kunnan ja seurakunnan edeltäjänä oli Perttulan kappeli, josta on olemassa tieto ainakin jo 1500-luvulta. Samanlaiset kappelit lienevät olleet myös Tammelan Portaassa ja Tammelan kirkonkylässä. Myöhemmin näistä Tammelan kappeli tuli muodostuneen kirkkopitäjän emäkirkoksi ja Portaan kappeli hävisi. Ainakin jo 1500-luvulla Perttula lienee ollut Tammelan kappeliseurakuntana, mutta Jokioisten kappeliseurakunnan perustamisen jälkeen vuonna 1631 Perttulan kirkon toiminta tuli pääasiassa Jokioisten kappalaisen vastuulle.
Perttulasta tuli kappeliseurakunta uudestaan Tammelan alaisuuteen vuonna 1871. Tällöin Perttulan kappeliseurakuntaan liitettiin myös Loimaaseen kuuluneet Ypäjän ja Mannisten kylät, joiden asukkaat olivat käyttäneet Ypäjän kirkkoa jo 1600-luvulta alkaen. Huolimatta liittymisestä Perttulan kappeliseuraan mainitut kylät kuitenkin jäivät vielä osaksi Loimaan kirkkoherrakuntaa. Kunnallishallinto Perttulaan perustettiin vuonna 1876.
Vuonna 1876 valmistui Turku–Toijala-rautatie, jonka varteen Ypäjänkylään perustettiin vuonna 1888 rautatieasema. Itsenäinen kirkkoherrakunta Ypäjästä tuli vuonna 1892, jolloin siihenastinen Perttulan kunta ja kappeliseurakunta samalla muutti nimensä rautatieaseman mukaan Ypäjäksi. Samalla myös Ypäjä ja Manninen liitettiin muodostettuun kirkkoherrakuntaan. Maallisessa hallinnossa liitos näiden kahden kylän osalta toteutui vasta vuonna 1911.
Kulmakunnat.
Kulmakunnista tärkeimpiä ovat aiemmin omat koulupiirinsä muodostaneet Perttulan Kuusjoenkulma ja Palikkalan Hyrsynkulma.
Pienempiä kulmakuntia ovat muun muassa Ketokylä, Jyvämäki ja Saarikko Levällä, Katinhäntä, Onkijoenperä, Nopola ja Hollinkorpi Ypäjänkylässä, Mätikkö ja Rajalahti Perttulassa, Myllykulma, Nirpankulma, Suokulma ja Vellinginmäki Mannisissa, Ruokosuo Kuusjoenkulmalla sekä Kottaanoja ja Vähäsuo Palikkalassa.
Suuria toisen maailmansodan jälkeisiä siirtoväen asutusalueita on etenkin Jokioisten ja Kartanonkylän kartanoiden entisillä sivutiloilla Levän Saarikossa ja Palikkalan Vähälläsuolla.
Liikenne.
Ypäjänkylässä noin 10 kilometrin päässä kunnan keskustasta sijaitsee Ypäjän rautatieasema, jolla tosin junat eivät ole pysähtyneet vuoden 1984 jälkeen. Nykyään lähimmät rautatieasemat ovat Loimaalla ja Humppilassa.
Maantieliikenteessä kunnan keskeisiä liikenneväyliä 2000-luvulla ovat kunnan eteläosan halki kulkeva, Turusta Hämeenlinnaan johtava valtatie 10 (osoitenimenä Ypäjällä "Turuntie") ja siitä Palikkalan lähellä erkaneva, Forssasta Loimaan suuntaan johtava seututie 213 (osoiteniminä Ypäjällä "Forssantie" ja "Loimaantie"). Tämän kanssa risteää Ypäjän kirkon luona Koskelta tuleva yhdystie 2805 (osoiteniminä Ypäjällä "Koskentie" ja "Kurjenmäentie"), jonka ohella toinen keskeinen kunnan sisäinen yhdystie on Valtatieltä 9 Loimaan Metsämaalla alkunsa saava, Ypäjänkylän, Ypäjän kirkonkylän, Kartanonkylän ja Varsanojan kautta Jokioisten Vaulammille johtava yhdystie 2812 (osoiteniminä Ypäjällä "Ypäjänkyläntie" ja "Varsanojantie"). Tähän yhtyy vielä Ypäjänkylän Katinhännässä seututieltä 213 Loimaan Kauhanojalla alkunsa saava yhdystie 2815 (osoitenimenä Ypäjällä "Katinhännäntie").
Ennen nykyisen valtatien 2 rakentamista valtatien 2 reitti kulki Ypäjällä nykyisen valtatien 10 ja seututien 213 alkuosan reittiä noudatellutta linjausta ja tästä nykyistä Jyvämäentietä Koskentielle ja tätä pitkin jälleen nykyiselle seututielle 213. Tästä matkasta osuus Jokioisten Haapaniemestä Ypäjän Levän Jyvämäkeen rakennettiin 1860-luvulla Vaulammin ja Kurjenmäen kautta kulkeneen vanhemman maantien mäkisen osuuden oikaisemiseksi.


Panssarivaunu.
Panssarivaunu (puhekielessä usein "tankki", vanh. "hyökkäysvaunu") on telaketjuilla kulkeva panssaroitu moottoriajoneuvo. Panssarivaunuja on moniin erilaisiin käyttötarkoituksiin. Panssarivaunun nimitys suomen kielessä on saksan kielestä peräisin. Puhekielessä sekä englannin- ja venäjänkielissä käytetty sanonta tankki on alun perin peitenimitys, jolla britit ensimmäisen maailmansodan aikana laivasivat panssarivaunut manner-Eurooppaan taisteluita varten. Suuret, puiset kuljetuslaatikot kerrotaan varustetun tekstillä "Watertanks for Mesopotamia" ("Vesisäiliöitä Mesopotamiaan").
Raskaimmin panssaroidut ja aseistetut taistelupanssarivaunut on tarkoitettu tuhoamaan vihollisen elävää voimaa ja kalustoa pääasiallisesti suorasuuntaustulella. Kevyemmät rynnäkköpanssarivaunut kuljettavat jalkaväkeä taisteluun ja tukevat jalkaväen taistelua jalkautumisen jälkeen. Rynnäkköpanssarivaunuja käytetään myös tiedustelutehtävissä.
Panssarivaunu on nykyisen taistelukentän monipuolisimpia aseita: sillä on kyky hyökätä lukuisia erilaisia kohteita kuten toisia panssarivaunuja, jalkaväkeä ja asemia sekä pesäkkeitä vastaan. Jalkaväkeä vastaan käytettynä sillä on erityinen pelotevaikutus. Panssarivaunu voi kulkea suhteellisen rikkonaisessa maastossa suurella nopeudella, mutta vaatii vahvan ammus- ja polttoainehuollon tuekseen.
Vaikka taistelupanssarivaunun suojaus on parempi kuin muilla panssaroiduilla ajoneuvoilla, se on haavoittuvainen taisteluhelikoptereita ja rynnäkkökoneita vastaan, minkä lisäksi jalkaväki voi hyökätä vaunua vastaan erityisillä panssarintorjunta-aseilla ja miinoilla. Perinteisesti panssarivaunun pahin vihollinen ja tehokkain ase sitä vastaan on ollut toinen panssarivaunu, mutta nykyään sen rinnalle on tullut ilma-ase (taisteluhelikopterit ja rynnäkkökoneet) ja ohjukset.
Ensimmäinen maailmansota.
Ensimmäiset palveluskäyttöön otetut panssarivaunut suunniteltiin Isossa-Britanniassa ensimmäisen maailmansodan aikana vuonna 1915. Britannian amiraliteetti nimesi Mark I:n alkuaan "maalaivaksi", mutta sotasalaisuuden säilyttämiseksi vaunuja nimitettiin "vesitankeiksi". Vaunuja rakentaneen William Foster & Co. Ltd:n työntekijöille uskoteltiin, että he rakensivat vedenkuljetustankkeja Mesopotamiaan sijoitetuille joukoille, mistä on peräisin yleiseen käyttöön jäänyt nimitys "tankki". Mark I -vaunusta valmistettiin tykeillä aseistettua "male-" eli "urosmallia" ja konekivääreillä aseistettua "female-" eli "naarasmallia". Mark I:n "Mother" (Äiti) -prototyypin testaukset alkoivat 29. helmikuuta 1916.
Panssarivaunuja käytettiin ensimmäisen kerran sotatilanteessa Sommen taistelussa 15. syyskuuta vuonna 1916. Taisteluun osallistui 49 brittien Mark I -panssarivaunua, mutta suurin osa vaunuista hajosi tai juuttui kiinni, koska ne eivät soveltuneet Sommen upottavaan mutaan. Vain yhdeksän vaunua pääsi saksalaisten asemiin asti.
Vasta myöhemmässä Cambrain taistelussa panssarit näyttivät mahtinsa. Brittien Mark-sarja oli puutteistaan huolimatta ensimmäisen maailmansodan käytetyin panssari.
Ranska kehitteli omia panssareitaan pian brittien jälkeen. Näistä pienikokoinen Renault FT-17 oli edistyksellisin. Siinä oli kääntyvä torni ja moottori takana, kuten useimmissa myöhemmissä panssarivaunuissa.
Saksa keskittyi pikemminkin panssarintorjunnan kehittämiseen, mutta sodan loppuun mennessä saksalaisetkin olivat valmistaneet 20 kappaletta A7V-panssarivaunua. Lisäksi heillä oli käytössään useita kymmeniä ympärysvaltojen sotasaalisvaunuja. Ensimmäisen kerran panssarivaunut kohtasivat toisensa Villers-Bretonneux’n taistelussa 24. huhtikuuta 1918. Myös venäläiset kehittelivät Netopyr ja Vezdekhod- panssarivaunut.
Sotien välinen aika.
Maailmansotien välisenä aikana panssarivaunujen kehitys jatkui eri suuntiin. Ranskalaiset ja englantilaiset kehittivät vaunuja, joiden tehtävänä oli jalkaväen etenemisen tukeminen. Englantilaiset kehittelivät useita uusia vaunuja, joista tunnetuin on Matilda II. Sen panssarointi ja muut tekniset ominaisuudet olivat omiaan jalkaväen tukemiseen. Vaunu oli kuitenkin hidas. Ranskalaisten vaunut olivat hyviä ja niitä oli paljon, mutta niiden käyttö oli hajanaista.
Saksalaiset ja neuvostoliittolaiset kehittivät panssarivaunuja entistä nopeammiksi ja liikuntakykyisemmiksi. Versailles'n rauhansopimuksessa määrättyjen rajoitusten vuoksi saksalaisten panssarivaunujen kehitys oli mahdollista vain NL:n tuella. Neuvostoliiton varhaiset BT-sarjan panssarivaunut perustuivat aluksi yhdysvaltalaisen Christie M1930 panssarivaunuun, joita Neuvostoliitto osti kaksi kappaletta Yhdysvalloista.
Myös amerikkalaiset kehittelivät omia vaunujaan, mutta kehitys eteni vasta toisen maailmansodan loppupuolella. Muita maita, joissa vaunuja tuotettiin merkittäviä määriä olivat muun muassa Puola ja Tšekkoslovakia.
Toinen maailmansota.
Toisen maailmansodan aikana panssarivaunut kehittyivät huomattavasti. Saksalla oli sodan alussa käytössään nopeita, kevyesti panssaroituja ja aseistettuja vaunuja, kuten Panzerkampfwagen I. Omien panssarivaunujensa lisäksi Saksa sai haltuunsa Tšekkoslovakian T-35- ja T-38 -panssarivaunut ja niitä tuottavat tehtaan. Saksan käytössä vaunut saivat nimet Panzerkampfwagen 35 ja Panzerkampfwagen 38.
Sodan aikana saksalaisten panssarivaunut kehittyivät panssaroinnin ja aseistuksen osalta raskaammiksi. Saksan panssarivaunujen kehitystä vaikeuttivat Hitlerin lupaukset, joiden vuoksi Saksa ei kyennyt keskittymään yhteen tai edes muutamaan hyvään vaunuun. Tilaukset hajautettiin eri yrityksille ja niiden välinen kilpailu teki yhteistyöstä mahdotonta. Panssarivaunujen merkitys oli erittäin suuri saksalaisten kehittämässä salamasodassa.
Sodan aikana saksalaiset kehittivät hyviä ja toimivia vaunuja. Esimerkiksi Panzerkampfwagen IV:ä voidaan sanoa monestakin syystä yhdeksi sodan parhaimmista panssarivaunuista. Varsinaisten panssarivaunujen rinnalla saksalaisten käytössä oli rakenteeltaan yksinkertaisempi, kiinteätorninen rynnäkkötykki. Rynnäkkötykkien etuna oli panssarivaunuja edullisempi hinta. Lisäksi rynnäkkötykkien rakenne mahdollisti isompien ja tehokkaampien psv-kanuunoiden asentamisen pienemmille alustoille.
Saksan kevyet panssarivaunut osoittautuivat liian heikoiksi itärintamalla, jossa Neuvostoliitolla oli käytössään tehokkaita, huomattavasti raskaammin panssaroituja ja aseistettuja T-34- ja KV-1-vaunuja. Saksa joutuikin kehittämään niitä vastustaan uusia panssarivaunuja. Kehittelyn tuloksena syntyivät Panther- ja Tiger-vaunut. Uudet panssarivaunut ajettiin rintamalle ilman kenttäkokeita, ja tämän vuoksi monet kärsivät erilaisista teknisistä ongelmista. Sodan loppupuolella ongelmat saatiin korjattua, mutta se tapahtui liian myöhään sodan päättyessä. Saksalla oli myös muutamia projekteja, jotka oli kuitenkin tuomittu epäonnistumaan, esimerkiksi 188 tonnia painava superraskas Maus.
Neuvostoliitossa panssarivaunujen kehitystyö oli erittäin onnistunutta. Panssarivaunun suojauksen kannalta merkittävä viisto etupanssari on neuvostoliittolaista alkuperää. Lisäksi neuvostovaunujen modernisointi oli erittäin yksinkertaista ja nopeaa. Esimerkiksi T-34:n ensimmäisessä mallissa T-34/76 oli 76 mm kanuuna, joka osoittautui tehottomaksi uusia saksalaisia panssarivaunuja vastaan. Niinpä T-34 sai uuden tornin ja 85 mm:n kanuunan (tyyppimerkintä T-34/85). Tämä toimenpide lisäsi T-34:n käyttöikää sodan loppuun saakka.
Britit suunnittelivat kahdenlaisia vaunuja ratsuväen mallin mukaan. Ensimmäinen tyyppi oli "infantry tank", vaunu jonka tarkoitus oli toimia yhteistyössä jalkaväen kanssa, tämä vastasi raskasta ratsuväkeä. Tässä vaunutyypissä oli vahva panssarointi ja hyvä aseistus, mutta se oli hidas; esimerkkejä tästä vaunutyypistä ovat Matilda II ja Churchill. Toinen tyyppi oli "cruiser tank", risteilijävaunu, jonka rooli oli sama kuin kevyen ratsuväen. Se oli olla nopea ja liikkuva, mutta sen aseistus oli kevyempi ja panssarointi heikompi. Esimerkkejä "risteilijävaunuista" ovat Crusader ja Covenanter. Sodan edetessä tuotettiin voimakkaampia moottoreita, jotka takasivat raskaammillekin vaunuille hyvän liikkuvuuden.
Erillisistä jalkaväkivaunuista ja risteilijävaunuista luovuttiin lopulta. Tuloksena oli 1943 palvelukäyttöön otettu Cromwell, jossa oli hyvä panssarointi, tehokas tykki ja joka oli nopeampi kuin yksikään saman aikakauden taisteluvaunu. Cromwellista kehitettiin edelleen Charioteer ja juuri sotaan mukaan ehtinyt Comet, joka oli Suomenkin panssarijoukkojen päävaunu pitkään sodan jälkeen.
Toisesta maailmansodasta alkaen panssarivaunut ovat toimineet itsenäisenä aselajina, ja ne ovat korvanneet kokonaan ratsuväen.
Sodan jälkeen panssarivaunujen kehittämistä jatkettiin, mutta se hidastui huomattavasti.
Käyttö ensimmäisessä maailmansodassa.
Ensimmäisen maailmansodan aikana panssarivaunujen käyttö oli vähäistä ja niiden hyöty oli kyseenalainen. Ensimmäiset vaunut olivat hitaita, suhteellisen massiivisia ja raskaasti aseistettuja. Vaunujen nopeudella ei ollut niin suurta merkitystä kuin nykyään, koska vaunuja käytettiin jalkaväen tukemiseen. Vaunujen tarkoitus oli siis kulkea jalkaväen mukana ja antaa samalla jalkaväelle sen kaipaamaa suojatulta.
Käyttö toisessa maailmansodassa.
Maailmansotien välisenä aikana panssarivaunut yleistyivät. Niiden yleistyminen johti niiden jatkuvaan kehittämiseen. Toisaalta uusien mallien tulo teki niistä houkuttelevampia hankintoja eri maiden asevoimille.
M4 panssareita oli käytössä koko sodan aikana voin noin 5000 kappaletta.
Sodan alussa panssarivaunut olivat kevyitä ja nopeita. Aseistus oli kevyttä ja panssarointi ohutta. Ensimmäisen kerran panssarivaunut osoittivat kykynsä Puolassa. Seuraavan kerran laajamittaisesti panssarivaunut osallistuivat sotaan Ranskassa. Saksan käyttämä salamasota, nopea etenemien vihollisen alueelle, perustuikin juuri panssarijoukkojen käyttöön.
Vaikka sodan alussa Ranskalla ja Englannilla olikin enemmän panssarivaunuja kuin saksalaisilla, saksalaisten toiminta oli liittoutuneita tehokkaampaa. Liittoutuneiden panssarivaunut olivat hajautettu ja niiden polttoainehuolto oli heikompi. Saksalaisilla panssarivaunut toimivat erillisinä yksiköinä jalkaväen tukena. Saksalaiset keskittivät panssarivaunut yhtenäisiksi yksiköiksi, jotka tekivät läpimurron hyökkäyksen painopisteessä ("Schwerpunkt"). Jalkaväki seurasi panssareiden perässä. Tämä osoittautui toimivaksi taktiikaksi, ja on yhä tänäänkin panssarisodan perustaktiikka. Tämä on pohjimmiltaan sama taktiikka kuin keskiajalla ritariyksiköiden käyttämä doktriini.
Brittien vastaisku tapahtui Pohjois-Afrikassa 1941, missä brittien nopeat risteilijävaunut hallitsivat avomaastoa. Suljetussa maastossa puolestaan brittien raskas Matilda-vaunu osoittautui puolestaan ylivoimaiseksi italialaisia panssarintorjunta-aseita ja italialaisvaunuja vastaan. Vasta Saksan Afrika Korps ja sen panssarijoukot sekä pelastivat akselivallat Afrikassa. Saksalaisvaunut olivat nopeampia kuin brittien raskaat vaunut Matilda ja Valentine, mutta toisaalta paremmin panssaroituja kuin risteilijävaunut Covenanter ja Crusader. Lisäksi saksalaisten taktiikka poisti risteilijävaunujen liikkuvuusedun. Matildan ja Valentinen ongelmana oli alitehoinen 40 mm:n tykki, joka ei enää purrut Panzer IV:n myöhempiin versioihin. Saksalaisvaunuista Panzer III oli suunniteltu taistelemaan toisia vaunuja vastaan, ja siinä oli 50 mm panssarikanuuna, kun taas Panzer IV oli suunniteltu jalkaväen tukivaunuksi, ja siinä oli aluksi 75 mm haupitsi. Myöhemmin Panzer IV:n pääaseeksi vaihdettiin 75 mm panssarikanuuna.
Liittoutuneet voittivat kuitenkin Afrikassa iskemällä saksalaisten huoltoreitteihin. Panssarisodankäynti on riippuvainen polttoainehuollosta, ja brittien sukellusveneet sekä tukialusilmavoimat tuhosivat akselivaltojen säiliöalukset. Lisäksi uusien amerikkalaisvaunujen, kuten Leen, Grantin ja Shermanin, ilmestyminen rintamalle muutti tilannetta. Britit myös uudistivat taktiikkaansa.
Itärintaman sota oli Afrikan tavoin liikuntasotaa, ja venäläisvaunut olivat 1941 täysin ylivoimaisia saksalaisvaunuja vastaan. Saksalaisten onneksi venäläisten taktiikat olivat saksalaisia kehittymättömämpiä ja huonompia. Lisäksi saksalaiset saivat paikallisen edun turvin yliotteen. Vasta 1943 saksalaisvaunujen panssarointi ja tulivoima veti vertoja T-34:lle, joka jäi laadulliseen alakynteen. Maailman suurin panssaritaistelu käytiin vuonna 1943 Kurskissa. Saksalaiset kärsivät sodan loppupuolella jatkuvaa polttoainepulaa, ja pyrkivät korvaamaan vaunujen määrän laadulla. Sodan lopussa saksalaisvaunut olivat laadullisesti täysin ylivoimaisia venäläisiin verrattuna, mutta niiden tekninen luotettavuus jätti toivomisen varaa.
Länsirintamalla vuodesta 1943 lähtien saksalaiset olivat jatkuvasti puolustuskannalla. He tuottivat enenevässä määrin tornittomia rynnäkkötykkejä ja panssarintorjuntavaunuja, jotka sopivat puolustussodankäyntiin. Panssarintorjuntavaunu ajettiin asemaan ja naamioitiin. Se odotti vihollisen hyökkäyskiiloja ja pyrki tuhoamaan vihollisen vaunut. Vihollisen hyökkäyksen tyrehtyessä vaunut ajettiin uusiin asemiin.
Amerikkalaisessa doktriinissa panssarivaunu oli suunniteltu täysin jalkaväkeä vastaan käytettäväksi, ja panssarintorjunnan hoitaisivat erilliset tankintuhoojavaunut, kuten M10 Wolverine ja M36 Jackson. Alkupään Shermaneissa olikin heikko panssarointi ja sen 75 mm tykki oli Panzer IV:n tavoin suunniteltu elävää voimaa vastaan. Alkupään Shermanien suunnitteluvirheiden takia se syttyi helposti tuleen ja sai saksalaisilta nimen "tommy cooker" (brittiläinen 1MS aikainen kenttäkeitin). Viat kuitenkin tiedostettiin nopeasti, ja Shermaneita parannettiin jatkuvasti. Pahin puute, alitehoinen tykki, ratkaistiin 1944 asentamalla vaunuun 76 mm:n ilmatorjuntatykki, jolloin vaunu kykeni tasaveroiseen taisteluun saksalaisvaunuja vastaan.
Britit puolestaan hylkäsivät vaunujen jaottelun kevyisiin risteilijävaunuihin ja raskaisiin jalkaväkivaunuihin, ja kehittivät "main battle tank" -konseptin; se oli yleisvaunu, jossa olisi toisaalta riittävä panssarointi ja suojaus jalkaväen tukemiseen, yleiskanuuna joka toimisi niin maamaaleja kuin toisia vaunujakin kohtaan, että riittävän tehokas moottori ja voimansiirto, jotta sillä saataisiin riittävä liikkuvuus. Ensimmäinen tällainen yleisvaunu oli Cromwell (virallisesti vielä "cruiser tank"), jota seurasi Comet sodan loppuvaiheessa.
Tyynellä valtamerellä liittoutuneilla oli täydellinen panssariylivoima niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Sotanäyttämön maantieteestä johtuen panssarivaunulla oli kuitenkin vain toissijainen merkitys, ja niitä käytettiin jalkaväen tukemiseen.
Aseistus.
Panssarivaunu aseistetaan tehtävänsä mukaisesti. Taistelupanssarivaunun pääase on yksittäinen suurikaliiperinen panssarikanuuna. Nykyvaunuissa psv-kanuunan kaliiperi on 120 millimetriä (NATO) tai 125 millimetriä (Venäjä, Ukraina). Tehokas ampumaetäisyys ulottuu kolmesta viiteen kilometriin. Toissijaisena aseena on ainakin yksi konekivääri, usein myös ilmatorjuntakonekivääri.
Aseistuksen historia.
Vielä toisen maailmansodan lopussa pääosa saksalaisista panssarivaunuista käytti 75 millimetrin tykkiä. Esimerkiksi saksalainen PzKpfw V Panther -vaunussa käytetty 7,5 cm KwK 42 -kanuuna oli yksi sodan tehokkaimmista panssarivaunutykeistä.
Neuvostoliitossa oli tuolloin käytössä useita eri kaliiperisia psv-kanuunoita, kuten 76 mm "F-34", 85 mm "ZiS-S-53", 100 mm "D-10" ja 122 mm "D-25". D-10-tykin uudemmat kehitysversiot vakiintuivat T-54/T-55-sarjan vaunujen pääaseeksi.
Tästä seuraava kehitysaskel oli T-62:n 115 mm "2A20", joka oli Neuvostoliiton ensimmäinen palveluskäyttöön tullut sileäputkinen panssarivaunukanuuna. Tästä seuraava askel oli T-64:n "2A26", jota seurasi "2A46", jota eri versioineen käytetään T-72, T-80 ja T-90-vaunuissa.
Liittoutuneiden tykeistä paras läpäisy saavutettiin brittiläisellä 76,2 millimetrin "O.Q.F 17-pdr"-kanuunalla, jonka alikaliiperiammus läpäisi joidenkin lähteiden mukaan sadan metrin päästä yli 240 millimetriä panssariterästä. Tätä tykkiä käytettiin esimerkiksi Sherman Firefly -panssarivaunussa.
Yhdysvalloissa panssarivaunukanuunojen kehitys hiipui sodan lopun jälkeen. Yhdysvalloissa ei ole kehitetty II maailmansodan jälkeen yhtään täysin uutta palveluskäyttöön asti päässyttä panssarivaunukanuunaa. M60- ja M1-vaunuissa oli amerikkalaisella lukolla varustettu brittiläinen 105 millimetrin "L7"-kanuuna. Yhdysvallat siirtyi saksalaisen Rheinmetallin suunnittelemaan 120 millimetrin tykkiin 1980-luvun puolivälissä M1A1 Abrams -vaunun myötä.
NATO:n standardipanssarivaunukanuunakaliiperi on nykyään 120 millimetriä. Suuremmat aseet vaatisivat suuremman, raskaamman, voimakkaamman ja kalliimman vaunun. Tykkien läpäisyä on kuitenkin saatu parannettua koko ajan tehokkaammilla ampumatarvikkeilla.
Kanuunoissa käytetyt ammukset ovat vaihdelleet suuresti. Varhaisimmat ammukset olivat hieman räjähdysainetta sisältäviä panssarikranaatteja ja umpiteräksisiä panssariammuksia. Pian kuitenkin huomattiin, että räjähdyksen vaikutus oli mitätön kranaatin liike-energiaan verrattuna.
Myöhemmin ontelokranaattien kehittyessä ne havaittiin ylivoimaisiksi teräksistä panssaria vastaan. Vaunujen pääammustarvikkeeksi tulivat ontelokranaatit, jotka toimivat parhaiten ammuttuna sileäpintaisilla, rihlaamattomilla kanuunoilla.
Ontelokranaattien kehittyminen merkitsi myös sitä, että erilaisten panssarintorjuntaohjusten laskennallinen läpäisykyky kasvoi jopa metreihin homogeenista terästä. Näin paljon panssaria ei yksikään vaunu pysty kantamaan. Koko aselajin kehitys näytti siirtyvän kevyesti panssaroituihin, mutta nopeisiin ajoneuvoihin, kuten BMP-1 vuonna 1967. Uudet rynnäkköpanssarivaunut panssaroitiin vain kevyiden aseiden tulitusta vastaan ja varustettiin kevyellä tykillä ja panssarintorjuntaohjuksin. Niihin mahtui jalkaväkiryhmä, joka matkusti vaunun sisällä suojassa tykistön sirpaleilta ja käsiaseiden tulitukselta.
Ontelokranaattien ylivoimaa vastaan kehitettiin 1960-luvun lopulla reaktiivipanssari, joka torjui tehokkaammin ontelokranaatin suunnatun räjähdysvaikutuksen.
1970-luvulla Britannia kehitti Challenger-vaunua varten Chobham-panssarin, joka oli ensimmäinen varsinainen "sandwich-rakenteinen" komposiittipanssari. Tätä aikaisemmin komposiittipanssarointi oli otettu käyttöön Neuvostoliiton T-64:ssä 1967. Uusimmat metalli-keraamikomposiitit antavat jopa viisinkertaisen suojan vastaavaan teräspanssariin verrattuna. Panssarin koostumukset ovat salaisia, mutta ne voivat sisältää erilaisia keraameja, jopa synteettistä timanttia ja köyhdytettyä uraania.
Panssarin kehittyminen on kääntänyt ampumatarvikkeiden kehityksen painopisteen alikaliiperisten nuoliammusten suuntaan. Nuoliammuksen suuri pituus suhteessa sen kapeaan halkaisijaan tarkoittaa suurta hitausmomenttia, joka estää reaktiivipanssaria poikkeuttamasta sitä.
Jotkut vaunut, kuten Merkava Mk.4, M551 Sheridan, T-72, T-64, T-80, T-90, ja T-84 voivat ampua kanuunallaan myös panssarintorjuntaohjuksia. Näitä on käytetty lähinnä pitkän matkan aseena.
Pääaseen lisäksi panssarivaunuissa on aseistusta jalkaväkeä vastaan käytävää lähitaistelua varten. Niitä käytetään silloin kun kanuunan käyttö olisi tehotonta tai epätaloudellista. Tyypillisesti kanuunan viereen on kiinnitetty pienikaliiperinen 7,62 mm:n konekivääri tai 12,7 mm:n ilmatorjuntakonekivääri lähi-ilmatorjuntaa varten. Muutamissa ranskalaisissa vaunuissa on oheisaseena jopa 20 millimetrin nopea kanuuna (konetykki), jolla voidaan tuhota keveitä ajoneuvojakin.
Panssarointi.
a>- rynnäkköpanssarivaunu, jossa näkyvät esimerkiksi teloja ja runkoa ontelokranaateilta suojaavat helmalevyt sekä laatikkomaiset reaktiivipanssarielementit.
Perinteisesti panssaroinnin määrä vaihtelee eri kohdissa vaunua. Paksuin osa on yleensä keulassa ja tornin etuosassa, kylkien panssarointi on ohuempi ja tornin päällä vielä ohuempi. Kaikkein keveintä panssarointi on vaunun takaosassa ja moottoritilan päällä. Tästä kuitenkin poikkeuksena rynnäkköpanssarivaunut, joissa moottoritila on aivan etupanssaroinnin alla. Tämä johtuu siitä, että normaali tapa sijoittaa vaunun moottoritila vaunun takaosaan, ei ole mahdollista, koska takana sijaitsee miehistölle varattu matkustamo.
Telaketjut ovat yksi tankin haavoittuvimmista osista. Joissain vaunumalleissa ne on suojattu teräshelmoilla ja moniin vaunuihin helmoja on lisätty jälkikäteen.
Ylhäältä ohuen panssaroinnin vuoksi panssariyksikkö on erittäin haavoittuva ilmahyökkäyksille. Mikäli vihollisella on edes osittainen ilmaherruus, tarvitsee panssariyksikkö ilmatorjuntayksiköitä tuekseen. Samasta syystä liikuntakyvyttömäksi jääneet tankit voivat vahingoittua vihollisen tykistön keskiraskaiden kranaatinheitinten tai raskaan tykistön tulessa. Yksittäiset tankit ovat lisäksi alttiita panssarintorjunta-aseilla varustetun jalkaväen tai sissien väijytyksille. Erityisesti kaupungeissa talojen katoilta tapahtuvat hyökkäykset panssarivaunuja vastaan ovat osoittautuneet tehokkaiksi muun muassa Tšetšeniassa. Tämä johtuu vaunun yläpuolen heikommasta panssaroinnista ja rajoitetusta näkyvyydestä. Vaunulla ei myöskään välttämättä ole mahdollisuutta puolustautua talon katolla olevaa vihollista vastaan, sillä vaunujen kanuunoiden putkien korkokulmat ovat suhteellisen matalia, yleensä alle 25 astetta. Nykyisin vaunuista pystyy usein kuitenkin vähintäänkin katsomaan 75 asteen kulmassa yläviistoon lämpökamerallakin. Toisaalta vaunun saa kaupungissa suhteellisen helposti suojaan esimerkiksi peruuttamalla sen sisään talon seinästä.
Liikkuvuus.
Panssarivaunun liikkuvuutta voidaan tarkastella kahdesta näkökulmasta. Ensiksikin voidaan katsoa vaunun perusominaisuuksia, kuten maastonopeutta ja kykyä ylittää esteitä. Toiseksi voidaan tarkastella vaunun yleistä taistelukenttäliikkuvuutta kuten toimintasädettä, mitä siltoja vaunu voi ylittää ja millä kuljetuskalustoilla sitä voidaan liikuttaa.
Taistelupanssarivaunulla on hyvä liikkumiskyky useissa erilaisissa maastoissa. Leveät telat jakavat painon niin laajalle alueelle, että maastoon kohdistuva paine voi olla kevyempi kuin ihmisen jalan aiheuttama paine. Ongelmia aiheuttavat erilaiset pehmeät maastot, kuten suot tai pellot ja toisaalta rikkonaiset maastot, joissa on suuria kallionlohkareita. Lumessa vaunun tela painuu hankeen suunnilleen yhtä paljon kuin suksilla liikkuva mies. Tavanomaisessa maastossa panssarivaunu voi liikkua noin 30-50 kilometrin tuntinopeutta. Tienopeus voi olla jopa 70 km/h, joskaan nopeutta ei voi pitää yllä pitkään, koska telat ovat tällöin alttiita rikkoutumaan. Vaikka panssarivaunun maastonopeus on pienempi, sitä voidaan ylläpitää vaikka koko päivä, varsinkin, jos maasto on esteetöntä kuten tasankoa tai hietikkoa. Vaunut liikkuvat hyvin myös metsämaastossa. Esimerkiksi alle 25 cm:n paksuinen puu ei juuri edes hidasta taistelupanssarivaunua. Paksummat puut kaatuvat, mutta hidastavat etenemistä. Testit osoittavat, että panssarivaunut ovat maastoliikkuvuudessa ylivertaisia renkailla kulkeviin panssariajoneuvoihin verrattuna, tiellä rengasajoneuvot ovat taas selkeästi nopeampia.
Vihamielisellä alueella, jolla on pelkoa miinoituksesta tai väijytyksistä, panssarivaunun liikkumisnopeus on suunnilleen sama kuin esimerkiksi polkupyörällä kulkevan miehen. Vaunua on usein pysähdyttävä huoltamaan, jotta vältettäisiin rikkoutumiset varsinaisessa taistelutilanteessa. Lisäksi usein on odotettava, että jalkaväki tai ilmavoimat tarkastavat edessä olevaa maastoa panssarintorjuntajoukkojen varalta.
Koska telaketjujen rikkoutumisen vuoksi liikuntakyvyttömäksi joutunut vaunu on helppo kohde epäsuoralle tulelle ja panssarintorjuntajoukoille, vauhti pidetään yleensä pienenä ja vaunua liikutetaan aina tilaisuuden tullessa renkaallisilla kuljetusajoneuvoilla tai rautateitse, sen sijaan että niitä kuljetettaisiin omalla voimallaan. Oma ongelmansa on raskaiden panssarivaunujen huono liikutettavuus lentoteitse. Tämän vuoksi ne sopivat huonosti erilaisille nopean toiminnan joukoille. Renkailla kulkevat kevyemmät panssariajoneuvot ovatkin nopeaa toimintaa vaativissa operaatioissa suositumpia siksi, että hyvän tieliikkuvuuden vuoksi niiden taktinen maksiminopeus on suurempi ja huoltokustannukset pienempiä.
Historia.
Aina toisesta maailmansodasta lähtien panssarivaunuja on voitu pitää maataistelujen ehdottomana kuninkaana. 2000-luvulla on alkanut kuitenkin näyttää siltä, että kevyemmät rynnäkköpanssarivaunut ovat korvaamassa raskaiden taistelupanssarivaunujen aseman.
Panssarivaunujen (niin rynnäkkö- kuin taistelupanssarivaunujenkin) perimmäisenä tarkoituksena on ollut jalkaväen tukeminen taistelussa ja kuljetus taistelukentälle, sekä vihollisen panssarivaunujen tuhoaminen. Niinpä 1980–1990-lukujen vaihteessa elettiin vielä kylmän sodan aikaa, joka pakotti suurvallat (kuten Venäjä ja Yhdysvallat) varustamaan suuria panssariarmeijoita. Tuolloin palveluskäytössä olevia panssarivaunuja edustivat muun muassa T-72, T-80, Abrams M1A1, Challenger 1 ja Leopard 2A4. Leclerc esiteltiin prototyyppinä 1989 ja Leopardin kuin Abramssinkin kehitysversiot (2A5 ja M1A2) olivat tuotekehitysvaiheessa. Rynnäkköpanssarivaunuja edustivat tuolloin muun muassa BMP-2, BMP-3, Bradley M2 ja Warrior. CV90 oli tuolloin vielä prototyyppivaiheessa Ruotsin armeijalla ja Norja oli valmistelemassa uuden rynnäkköpanssarivaunun valintatestausta. Tämä siis noin 15 vuotta sitten.
Tuotekehityksen aikajänne.
Lähes sääntönä voidaan pitää sitä, että asekonseptin valmiiksi tuottaminen kestää keskimäärin 10 vuotta. Esimerkkinä voidaan mainita ruotsalaisten CV90-rynnäkköpanssarivaunun jonka kehitystyö alkoi vuonna 1984 ja vaunun sarjatuotanto alkoi 1993. Tähän tulee lisätä sarjan toimitusaika, käyttöönoton valmistelut ja käyttöönottovaihe, ennen kun voidaan puhua operatiivisesta valmiudesta. Tästä voidaan todeta se, että jos tänään testataan uutta prototyyppiä, se on todennäköisesti sarjatuotannossa aikaisintaan vuonna 2016.
Panssarivaunujen kehitystä ohjaavat tekijät.
Sotilasvälineteollisuuden kehityksen pohjalla on aina sen kysyntä ja tarjonta. Kysyntä on taas riippuvainen sotateknologian tarpeesta eli senhetkisistä uhista. Näitä uhkia luovat valtioiden taloudelliset mahdollisuudet hankkia uutta kalustoa tai mahdollisuus tukea oman maansa asetuotantoa. Tähän taas liittyy olennaisesti laadullinen ja määrällinen "avovoimavara" suunnitella ja toteuttaa sotilaskäyttöön tarkoitettujen välineiden tuotekehitystä ja valmistusta.
Taistelupanssarivaunujen kehitystä ohjaavat kokemukset erilaisista konflikteista, joissa taistelupanssarivaunuja on käytetty. Tämän lisäksi kehitystä ovat ohjanneet eräänlaiset asevoimien väliset ase–vasta-ase kilpajuoksut, jota oli varsinkin kylmän sodan aikana NL:n ja USA:n välillä.
Tutkimalla erilaisia taisteluita ja panssarivaunuja vastaan ammuttuja laukauksia, voidaan todeta, että pääosa näistä laukauksista ammuttiin kohtisuoraan tulevaa panssarivaunua vastaan. IABG:n analyysien mukaan toisessa maailmansodassa laukaukset olivat 80-prosenttisesti ±60 asteen kulmassa kohtitulevaa panssarivaunua ja yom kippur -sodan aikana vastaava tulos oli 70 %. Tuloksilla on selkeä yhteys panssarivaunujen ballistisen suojan kehittämiseen. Rungon etuosan ja tornin läpäisy vaatii onteloammukselta yli metrin suhteellista RHA-läpäisyä, kun taas kohtisuoraan kylkeen ammuttaessa vaatimus on puolet pienempi.
Rakennetulla alueella todennäköisyydet muuttuvat. Esimerkiksi ensimmäisessä Persianlahden sodassa etusektoriin ammuttiin vain 45 % laukauksista. Tämä ei voi olla muuttamatta panssarivaunujen kylkien panssarointia. Lisäksi panssarijalkaväkeä suojaamaan on kehitelty uusia rynnäkköpanssarivaunutyyppejä, joiden ballistinen suoja vastaa taistelupanssarivaunuja. Tässä asiassa Israel on ollut edelläkävijä Merkava MK 1 -alustalle rakentamallaan Nemer-rynnäkköpanssarivaunulla. Myös venäläiset ovat esitelleet vastaavia T-55 ja T-72 alustoille rakennettuja rynnäkköpanssarivaunuja.
Erilaisilla lisäpanssareilla, kuten reaktiivipanssareilla, kyetään vähentämään yksittäisten ontelopanosten vaikutusta 60-90 %. Tämän vuoksi on kehitelty niin sanottuja kaksiontelopanoksia, jossa etupanos eliminoi reaktiivipanssarin ja pääpanos vaikuttaa vaunun runkoon. Räjähtävä reaktiivipanssari ei kuitenkaan välttämättä sovellu keveiden panssarivaunujen suojaksi, koska räjähdys voi vaurioittaa panssarivaunua. Poikkeuksena kuitenkin on Rafaelin kehittämä LBR (Low Burning Rate explosive) -reaktiivipanssari, jota käytettiin esim. Bradley-rynnäkköpanssarivaunun lisäsuojana Irakissa.
Panssarivaunujen aktiivisia omasuojajärjestelmiä on kehitetty jo 20 vuoden ajan. Toisen sukupolven panssaritorjuntaohjuksia vastaan tarkoitettuja häirintäjärjestelmiä on jo käytetty taistelukentillä, mutta varsinaisen kovan torjunnan ("hard-kill") järjestelmän käyttöönottoa ei ole aloitettu. Luultavimmin pisimmälle kehittynyt kovan torjunnan järjestelmä on venäläinen Arena, joka esiteltiin ensimmäistä kertaa Dubain messuilla vuonna 1992. Yhdysvalloissa ja Euroopassa on panostettu voimakkaasti omasuojajärjestelmien kehittämiseen kuluneen vuosikymmenen aikana, koska doktrinaalisesti on haluttu siirtyä nykyistä kevyempään panssarivaunukalustoon. Esimerkkejä meneillään olevista kehityshankkeista on MEXAS (Saksa), MUSS (Saksa), SPATEM (Ranska)ja Integrated ballistic protection -järjestelmä tulevaisuuden Future Combat Systemsiin (Yhdysvallat). Kehitystyön aikajänne on ollut pitkä ja toimivia kovaan torjuntaan perustuvia järjestelmiä tultaneen näkemään vasta vuoden 2015 jälkeen.
Doktrinaalinen kehitys.
Kylmän sodan päättymisen jälkeen NATO:ssa ryhdyttiin pohtimaan sotalaitosjärjestelmän olemassaolon tarkoitusta. Yhdysvaltojen johtamana kehitettiin erilaisia malleja puuttua syntymässä oleviin kriisipesäkkeisiin. 1990-luvun lopulla vannottiin ilmamekanisoinnin nimeen. Myös Suomessa haluttiin ilmamekanisoida ja taisteluhelikoptereiden hankintaa sekä ilmarynnäkköjoukkoja suunniteltiin. Silloin myös esitettiin, ettei maakomponentilla ole enää merkitystä tulevaisuudessa.
Pääministeri Paavo Lipponen esitti, että taistelihelikopterit korvaavat panssarivaunut. Senhetkisten yhdysvaltalaisten lähteiden mukaan kuitenkin vain 1/3 panssarivaunuista oli aikomus korvata taisteluhelikoptereilla. Suomessa päädyttiin panssariprikaatin lakkauttamiseen itsenäisenä aselajina, mutta kuitenkin tätä pienemmät joukkoyksiköt panssarivaunupataljoonat säilyivät saaden panssariprikaatiin liittyvät tukevat osat kahdessa mekanisoidussa taisteluosastossa. Eduskunnassa vastustettiin panssarivoimien korvaamista kokonaan taisteluhelikoptereilla, koska sen uskottiin johtavan puolustuspoliittisen painopisteen muuttumiseen puolueettoman tai liittoutumattoman maan puolustamisesta liittoutuneen maan kansainväliseen toimintaan sisältäen näin valmistautumisen muutokseen ulkopolitiikan muuttumiseen puolustuspolitiikan kautta. Panssariaselajin puolelta puolustusvoimista eläkkeelle siirtynyt everstiluutnantti evp Pekka Kantakoski kirjoitti kirjan "Maanpuolustusta vai strategisia virheitä?" kritisoi painopisteen muutosta sekä myös T-72 -vaunujen hävittämistä.
Ainoa haittapuoli taisteluhelikoptereiden käytössä on se, että maalit täytyy osoittaa maasta käsin, jos maasto on hiukankin katveista.
Tällä hetkellä Yhdysvallat kehittää huipputeknologiaan ja tietoylivoimaansa perustuvaa FCS (Future Combat System) -konseptia. Tutkimus aloitettiin viime vuosikymmenellä. Järjestelmän suunniteltiin perustuvan kehittyneisiin tiedustelujärjestelmiin, verkottuneeseen informaatiosysteemiin, kehittyneisiin ajoneuvolavetteihin, robotiikkaan ja tarkkaan sekä kauaskantoiseen tulivaikutukseen. Alkuperäisenä tavoitteena oli saada koko järjestelmä operatiiviseen käyttöön vuoteen 2012 mennessä. Teesit "Net Fires" ja "Joint Fires" ovat tulleet tutuiksi asiaan perehtyneille, mutta "Infantry Centric" on unohtunut. Kehitystyö ei suju aivan toivotulla tavalla. Ajoneuvolavettien (ICV) osalta haaveena oli yhdistää keveys, ilmakuljetuskelpoisuus, taistelupanssarivaunun suoja ja tulivaikutus samaan konseptiin. Työ on kallista, eikä tavoitetta todennäköisesti tavoiteta ainakaan määräaikaan mennessä.
Panssarivaunujen tulevaisuus.
Vuonna 2000 käynnistettiin WEAG:n alaisuuteen työryhmiä tutkimaan teknologiamahdollisuuksia sähköajoneuvon kehittämiseksi ja taistelupanssarivaunun suorituskykytekijöiden korvaamiseksi tulevaisuudessa. Työryhmien puitteissa maat ilmoittivat nykyisen panssarivaunukalustonsa elinjaksoennusteet. Käytännössä kaikki Euroopan maat ylläpitävät tämän hetkisen taistelupanssarivaunukalustonsa aina 2030-2035 asti. Tähän aikajänteeseen sisältyy yhdestä kolmeen modernisointikertaa. Viimeisessä EDAn alaisuudessa pidetyssä Armoured Fighting Vehicles -kokouksessa Ison-Britannian edustaja totesi, että "joukkomme ovat päivittäin sotatoimialueella ja Challenger 2 ja Warrior ovat ne välineet, jotka takaavat henkilöstölle riittävän suojan ja tulivoiman".
Taistelupanssarivaunuja ei siis "taota auroiksi", vaikka kehitystyö keskittyykin keveisiin ajoneuvoihin. Uutta teknologiaa edustaa ruotsalainen SEP. Ajoneuvon liikkuvuus perustuu hybridivoimansiirtoon, jossa diesel-moottoreilla tuotetaan virtaa akuille. SEP:stä on olemassa sekä tela- että pyörävariaatiot. Alkuperäisenä tavoitteena oli saada ajoneuvo sarjatuotantoon vuonna 2008. Tällä hetkellä ruotsalaiset tekevät yhteistyötä englantilaisten kanssa (FRESH) ja tavoitteena on sarjatuotannon aloittaminen 2014. Saksassa kehitetään PUMA-rynnäkköpanssarivaunua, sen 350 miljoonan euron tuotekehityssopimus allekirjoitettiin vuonna 2002. Saksa on suunnitellut hankkivansa 410 rynnäkköpanssarivaunua nykyisten MARDER-vaunujen korvaajaksi. PUMAn on suunniteltu olevan palveluskäytössä vuonna 2010. PUMA perustuu käytössä olevaan korkeaan teknologiaan sekä tuotekehityksessä oleviin omasuojajärjestelmiin. Ajoneuvon pääaseeksi on suunniteltu 30 mm:n Mauser MK30-konetykkiä. Mielenkiintoista on suunnitellun suojatason vaikutus ajoneuvon massaan. Perussuoja on rakennettu 14,5 mm AP-luoteja vastaan, jolloin vaunun massa on 29,4 tonnia. Parhaimmalla suojatasolla (level C = Combat) vaunun massa on 43 tonnia, joka vastaa T-72-taistelupanssarivaunun massaa. C-tason suojauksella kyetään estämään pst-aseiden onteloammukset sekä 30 mm:n nuoliammukset. Helposti voidaan päätellä, että PUMA tulee maksamaan kaksi kertaa niin paljon kuin CV ellei enemmänkin.
Ranska irtautui vuonna 1999 GTK/MRAV-kehitystyöstä ja aloitti kansallisena hankkeena VBCI-pyöräpanssariajoneuvon kehittämisen. Ranskalaisten ajoneuvolla ei ole tarkoitus korvata taistelupanssarivaunujen suorituskykytekijöitä, vaan taisteluteknisenä käyttöperiaatteena on VBCI:n käyttö taistelupanssarivaunujen (Leclerc) kanssa. VBCI:n sarjatuotannon on tarkoitus alkaa vuonna 2007, jotta järjestelmä olisi operatiivisesti valmis vuonna 2010.
Panssarivaunujen kehityksessä tulee lähitulevaisuudessa tapahtumaan tuskin mitään mullistavaa. Kehitystyö keskittyy pikemminkin uusiin teknologioihin perustuvien komponenttien ja osajärjestelmien integrointiin jo olemassa oleviin rakenteisiin. Nykyiset kehitysvaiheessa olevat ajoneuvot eivät tule korvaamaan taistelupanssarivaunujen suorituskykytekijöitä. Ylläpitokustannusten pienentämiseksi ne maat joilla on ollut taistelupanssarivaunujen määrällinen ylikapasiteetti (esim. Saksassa 2125 Leopard 2:a v. 2001) tulevat myymään vanhinta kalustoaan ystävällismielisiin maihin. Uhka-arvioita vastaava paras kalusto säilytetään ja ylläpidetään vähintään vuoteen 2030 asti. Käynnissä olevat kehitystyöt (PUMA, VBCI) tulevat konkretisoitumaan vuoden 2010 jälkeen. Kun katsotaan ajassa 15 vuotta taaksepäin ja arvioidaan missä ollaan 14 vuoden kuluttua (2020) niin voidaan todeta, että täysin uuden ajoneuvoteknologian käyttöönotto luultavasti ajoittuu juuri tuolle ajalle.
Panssarivaunutyypit.
Taistelupanssarivaunua ei pidä mieltää vain aseistettuna ajoneuvona tai vaihtoehtoisesti vain aseena, joka on helposti liikuteltavissa. Panssarivaunu on asejärjestelmäkokonaisuus, jossa yhdistyvät kaikki taistelukentän peruselementit: tuli, liike ja suoja.
Panssarivaunut Suomessa.
Nykyaikainen Suomen armeijan Leopard 2A4 taistelupanssarivaunu.
Ensimmäiset Suomeen hankitut panssarivaunut olivat 1920-luvulla ranskalaisia Renault FT-17 panssarivaunuja.


Radiaani.
formula_6
Toisin sanoen, radiaanikulma kuvastaa ympyrän kaaren pituuden suhdetta ympyrän säteeseen. 1 radiaani on sen ympyräsektorin kulma, jonka kaaren pituus on säteen suuruinen, asteina noin 57°. Suora kulma on siten π/2 rad, oikokulma, π rad
ja täysikulma, ympyrä, 2π rad.
formula_7
Yleensä kulman yksikköä rad ei kirjoiteta näkyviin. Näin voidaan menetellä, koska kyseessä on dimensioton suure, kahden samanlaatuisen suureen suhde. Monet tärkeät kulmat ilmaistaan yleensä piin murto-osina, esimerkiksi formula_8.
Radiaania käytetään kulmayksikkönä erityisesti korkeammassa matematiikassa, varsinkin differentiaali- ja integraalilaskennassa, sekä monissa fysikaalisissa sovelluksissa. Radiaanin hyödyllisyys asteeseen verrattuna käy ilmi esimerkiksi trigonometrisia funktioita derivoitaessa ja integroitaessa. Myös trigonometristen funktioiden sarjaesitykset saavat luontevan, yksinkertaisen muodon. Fysiikassa esimerkiksi kulmanopeuden ja kulmakiihtyvyyden yksiköt määritellään käyttämällä kulmayksikkönä radiaania, samoin jaksollisiin ilmiöihin liittyvät vaihekulmat, joilla on suuri merkitys esimerkiksi vaihtovirtatekniikassa.
Sen sijaan arkielämään radiaanin käyttö ei ole levinnyt, vaikka se opetetaan lukiomatematiikassa. Arkielämässä kulmayksikkönä käytetään tavallisimmin astetta, ja asteina ilmoitetaan myös esimerkiksi maantieteelliset pituus- ja leveyspiirit. Tärkein syy on siinä, että radiaanin käsite on varsin vaikea mieltää. Ympyrän kaari ei suinkaan ole tasaluku radiaaneja, vaan 2π ja kulmia ei myöskään esitetä desimaalilukuina, vaan π:n murto-osina tai monikertoina. Mielivaltaisen kulman, joka ei ole suora-, oiko- tai täyskulma tai niiden tasamurto-osa, hahmottaminen radiaaneina on hyvin vaikeaa verrattuna asteisiin. Myös koneelliset laskutoimitukset radiaaneilla ovat hyvin hankalia toteuttaa, sillä laskukoneet ottavat syötteet sisään desimaaleina, ja tuloksena on myös desimaalilukuja, joiden muuttaminen takaisin π:n osiksi on varsin hankalaa.
Radiaania lähellä oleva kulmamitta on asevoimissa tykistössä käytetty piiru. Määritelmän mukaan yksi piiru on "sellaisen ympyräsektorin huippukulma, jonka pohjan kaaren pituus on yksi metri ja kyljen yksi kilometri". Tällä määritelmällä yksi piiru on täsmälleen sama kulma kuin yksi milliradiaani. Ympyrässä on tällöin 6283 piirua. Suomen asevoimissa, samoin kuin Venäjällä, käytetään kuitenkin likiarvoa täysiympyrä = 6000 piirua. Tästä poiketen NATO jakaa ympyränkehän 6400:aan piiruun (MIL, MilDot).


Säde.
Kuvassa ympyrän keskipisteestä alaoikealle lähtevä jana on ympyrän säde.
Matematiikassa säde on mikä tahansa jana, jonka toinen alkupiste on ympyrän keskipisteessä ja päätepiste ympyrän kehällä. Säteeksi kutsutaan myös etäisyyttä ympyrän keskipisteestä sen kehälle, toisin sanoen säteen pituutta. Se on puolet ympyrän halkaisijasta. Sen lyhenne on r. Ympyrän pinta-ala lasketaan kertomalla säteen neliö piillä.
Fysiikassa säde on esimerkiksi fotoni- tai hiukkasjono.


Yläne.
Yläne on entinen Suomen kunta joka on nykyään osa Pöytyää. Se on osa Varsinais-Suomen maakuntaa ja oli itsenäisenä kuntana osa Länsi-Suomen lääniä ja aiemmin Turun ja Porin lääniä. Kunnassa asui ennen kuntaliitosta ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km2 oli vesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2.
Yläne yhdistyi Pöytyään 1. tammikuuta 2009 alkaen.
Yläneen naapurikunnat ennen kunnan lakkauttamista olivat Alastaro, Aura, Eura, Mynämäki, Nousiainen, Oripää, Pöytyä, Säkylä, Turku ja Vahto. Kunnan alueen eteläisimpänä kärkenä oli alkujaan kaikkiaan kahdeksan kunnan yhteinen rajakivi Kuhankuono.
Luonto.
Yläne on vedenjakajaseutua. Sen luonnonympäristöä hallitsevat sen alueen pohjoisossaan ulottuva Säkylän Pyhäjärvi ja siihen etelästä laskeva Yläneenjoki. Suurin kokonaan Yläneen alueella oleva järvi on Laajoen lähdejärvi Elijärvi Pyhäjärven lounaispuolella. Yläneen lounaisosassa Laajoen latvoilla sijaitsee vuonna 1956 perustettu ja vuonna 1983 laajennettu Vaskijärven luonnonpuisto, ja Yläneen alueelle Kuhankuonon luona ylettyy myös Kurjenrahkan kansallispuisto, jonka sisälle jäävä Savojärvi on Aurajoen sivujoen Järvijoen lähdejärvi ja Aurajoen vesistön suurin järvi.
Liikenne.
Yläneen tärkeimmät liikenneväylät ovat Turun ja Säkylän välinen seututie 204 sekä Yläneeltä kaakossa Loimaalle ja luoteesssa Euran Hinnerjoelle johtava seututie 210. Yhdystie 2043 johtaa Yläneeltä Pöytyälle ja yhdystie 2020 Mynämäelle.
Tapahtumia ja nähtävyyksiä.
Yläneellä sijaitsee keväällä 2002 valmistunut Yläneen luontokapinetti, jossa on esillä ympärivuotinen luontonäyttely. Luontokapinetin yhteydessä on myös geologisilla opetustauluilla varustettu kävelyreitti ja näkötorni.
Rakennettuina kulttuuriympäristöinä valtakunnallisesti merkittäviksi Yläneellä on Museoviraston vuonna 2009 julkistamassa inventoinnissa arvioitu Yläneen kirkonmäki ja pappila sekä Yläneen Vanhakartano viljelymaisemineen.
Yläneellä vietetään juhannuksen jälkeisellä viikolla Yläne-viikkoa, jolloin järjestetään erilaisia yleisötapahtumia. Suomalaista tanssilavaperinnettä yläneellä edustaa Valasrannan tanssilava.
Kyliä.
Heinjoki, Kajava, Keihäskoski, Kirkonkylä, Kurala, Kärrilä, Latvo, Lietsa, Makkarakoski, Mettäinen, Mykkälä, Mäenpää, Nokkala, Osa, Pramila, Tourula, Uusikartano, Vainionperä, Vimpa, Yläne, Ylänehaveri
Huvitus, Korkeakoski, Kirkonkylä, Kolinummi, Rannanmäki, Otsola, Ristinummi


Ylämaa.
Ylämaa on Suomen entinen kunta, joka sijaitsi Etelä-Karjalan maakunnassa, entisessä Kymen läänissä. Kunnassa asui ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km², josta  km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km².
Kunta liitettiin Lappeenrantaan vuoden 2010 alussa. Ylämaan naapurikunnat olivat ennen kunnan lakkauttamista Lappeenranta, Luumäki ja Miehikkälä.
Maantiede.
Ylämaan alueella virtaa useita jokia, jotka kaikki laskevat Viipurinlahteen ja Suomenlahteen Venäjän puolella. Kunnan lounaisimmat osat kuuluvat Urpalanjoen vesistöön, keskiosat Santajoen (Kaltonjoen) ja Vilajoen vesistöön ja koillisosat Tervajoen vesistöön. Lisäksi Nisajoen vesistö ulottuu Ylämaalle pieneltä osin Vilajoen ja Tervajoen vesistöjen välissä. Järvistä ovat suurimmat Väkevänjärvi ja Suurijärvi Urpalanjoen vesistössä, Ottojärvi Santajoen vesistössä ja Pukalus Vilajoen vesistössä Suomen ja Venäjän rajalla.
Historia.
Ylämaa on muodostettu Säkkijärvestä erotetuista alueista vuonna 1929. Ylämaan kirkko valmistui 1931. Kirkko on Ilmari Launiksen suunnittelema punatiilikirkko.
Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 suurin osa siihenastisen Ylämaan alueesta pysyi Suomessa, mutta kaakkoisin osa eli Timperilä Säkkijärven ja Vahvialan rajalla sisältyi Neuvostoliitolle luovutettuihin alueisiin. Toisaalta Ylämaahan liitettiin alueita Säkkijärven ja Vahvialan Suomessa pysyneistä osista, joten Ylämaa oli Ruokolahden ja Tohmajärven ohella ainoa alueitaan menettäneistä Suomen kunnista, jotka itse asiassa "laajenivat" sodan aiheuttamien aluemenetysten johdosta.
Talous ja matkailu.
Ylämaa on merkittävä raakakiven tuottaja. Kivilaaduista tunnetuin on korukivenä käytetty spektroliitti. Ylämaalla järjestetään myös vuosittain jo perinteeksi muodostuneet jalokivimessut. Myös Suomen ensimmäisen pyramidin pystyttämistä Ylämaalle on suunniteltu.
Kyliä.
Hujakkala, Hyttilä, Häsälä, Ihaksela, Kallola, Lahnajärvi (kirkonkylä), Lavola, Nurmela, Nutikka, Paakkala, Rumpu, Sirkjärvi, Säämälä, Villala, Väkevälä, Ylijärvi


Ylitornio.
Ylitornio (,) on Suomen kunta, joka sijaitsee Lapin maakunnan lounaisosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Naapurikuntia ovat Suomen puolella Pello, Rovaniemi, Tervola ja Tornio sekä Ruotsin puolella Övertorneå.
Suomen Ylitornio (ja Pello) sekä Ruotsin Ylitornio muodostivat yhden yhtenäisen pitäjän ennen vuotta 1809, jolloin Haminan rauhan raja jakoi sen kahtia. Tuolloin myös nykyinen Pello kuului vielä Ylitornion pitäjään.
Luonto.
Noin 7 kilometriä kuntakeskuksesta pohjoiseen sijaitsee 242 metriä korkea vaara, Aavasaksa, joka on yksi Suomen 27 virallisesta kansallismaisemasta. Kuntakeskus sijaitsee rehevässä Tornionjokilaaksossa, joka on perinteistä viljelysmaata. Maisemaa hallitsevat Torniojoki ja jylhät vaaramaisemat.
Kulttuuri.
Suomen puolen Ylitornio ja Ruotsin puolen Övertorneå muodostavat yhdessä historiallisesti, kielellisesti ja kulttuurillisesti ainutlaatuisen kokonaisuuden. Seudulla puhutaan kolmea kieltä: suomea, ruotsia ja meänkieltä.
Liikenne.
Ylitorniolle on hyvät tieyhteydet. Valtatie 21 kulkee kuntakeskuksen länsipuolitse, ja itse kylänraitti, Alkkulanraitti, kulkee aivan valtatien välittömässä läheisyydessä. Raitin varren palvelukeskittymästä löytyvät nauhamaisessa asetelmassa kaikki liikkeet ja palvelut. Ylitorniolla on rajanylityspaikka ruotsin puolelle Aavasaksan kylässä, ja Aavasaksalta lähtevät myös seututiet 932 Raanujärvelle ja 930 Mellakosken kautta Muurolaan, Muurolan kautta pääsee myös kätevästi maakuntakeskukseen Rovaniemelle, jonne matkaa kirkonkylältä kertyy 113 kilometriä. Mellakoskelta haarautuu myös Seututie 929 Tervolaan. Valtatietä 21 pitkin on Tornioon 63 kilometriä ja Pelloon 60 kilometriä. Ruotsin puolelle Övertorneån keskustaan Matarenkiin on Ylitornion keskustasta noin 8 kilometriä.
Ylitorniolla on rautatieasema, jossa pysähtyvät kaikki Kolariin menevät ja Kolarista tulevat VR:n henkilöjunat.
Palvelut.
Ylitorniolla on lähes kaupunkitasoiset palvelut ja kunta onkin hakenut kaupunkioikeuksia, mutta niitä ei ole kuitenkaan koskaan myönnetty.
Opiskelu.
Ylitorniolla on Meän Opisto, Ylitornion kristillinen opisto sekä Ammattiopisto Luovin toimipiste. Kirkonkylältä löytyvät ylä- ja ala-aste sekä lukio, muita sivukouluja on muun muassa Kaulinrannassa, Mellakoskella, Nuotiorannassa ja Raanujärvellä, joskin Nuotiorannan koulusta on jo annettu lakkautuspäätös.
Kylät.
Aavasaksa, Ainiovaara, Aittamaa, Alkkula (kirkonkylä), Alposjärvi, Armassaari (Paloistenkylä), Etelä-Portimojärvi, Haarasaajo, Hyllykylä, Jolanki, Kainuunkylä (Helsinginkylä), Kaitajärvi, Kantomaanpää, Kapusta, Kaulinranta, Kivijärvi, Kivilompolo, Koivistonpää, Kopanmäki, Kuivakangas, Kuuroskoski, Lohijärvi, Meltosjärvi, Mellakoski, Mellajärvi, Nuotioranta, Närkki, Pessalompolo, Pekanpää, Portimojärvi, Raanujärvi, Ratasvuoma, Sompanen, Suutarinmäki, Taloniemi, Taroniemi, Tengeliö, Tolppi, Törmäsjärvi, Vietonen, Välikylä, Väystäjä.
Muuta.
Ylitorniolla sijaitsee myös Suomen pohjoisin vankila. Se on aloittanut toimintansa 18.4.1997. Yksikkö on tarkoitettu avolaitoskelpoisia vankeja varten. Miespaikkoja siellä on 40, naispaikkoja 4.


Ylistaro.
Ylistaro on entinen Suomen kunta, joka sijaitsi Etelä-Pohjanmaahan kuuluvassa Seinäjoen seutukunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Sen asukasluku oli ja pinta-ala  km2, josta  km2 vesistöjä. Kunta lakkautui kuntaliitoksessa yhdistyen Nurmon ja Seinäjoen kanssa uudeksi Seinäjoeksi vuonna 2009. Ylistaron naapurikunnat olivat Ilmajoki, Isokyrö, Lapua, Nurmo ja Ylihärmä.
Urheiluseurat.
Ylistaron Kilpa-Veljet on urheiluseura, joka on perustettu 1945. Se on niin sanottu yleisseura, jonka alaisuudessa on tällä hetkellä kymmenen jaostoa. Lajeina ovat ampumahiihto, hiihto, mäkihyppy, jalkapallo, lentopallo, pesäpallo, paini, suunnistus, voimailu ja yleisurheilu. YKV:n miesten pesäpallojoukkue, YKV-Pesis pelaa miesten Ykköspesiksessä.
Ylistaron Metsästysseuralla on ampumarata Järvirannan kylässä.


Ruokasuola.
Ruokasuola, lääketieteessä keittosuola, yleiskielessä "suola", on pääasiassa natriumkloridista (NaCl) koostuva suola. Se on yleinen luonnonaine, jota esiintyy merivedessä ja paikoitellen myös kallioperässä. Sitä käytetään mausteena ja ruoan säilönnässä, mutta myös tiesuolana ja kemiallisen teollisuuden raaka-aineena. Sen mukaan on myös saanut nimensä kokonainen laaja kemiallisteiden yhdisteiden ryhmä, suolat. Erotukseksi muista suoloista nimitetään natriumkloridia kemiassakin usein ruokasuolaksi. Tavallisessa pöytäsuolassa on noin 99,9 % natriumkloridia.
Fysikaaliset ja kemialliset ominaisuudet.
Ruokasuola on natriumin ja kloorin kemiallinen yhdiste, NaCl. Se on tyypillinen ioniyhdiste, siis kemiallisen määritelmän mukainen suola, joka koostuu positiivisista natriumioneista ja negatiivisista kloridi-ioneista. Kiinteässä tilassa se muodostuu kuutiollisista kiteistä, joissa jokainen natriumioni on kuuden kloridi-ionin symmetrisesti ympäröimä ja vastaavasti jokainen kloridi-ioni kuuden natriumionin ympäröimä. Vastakkaismerkkisten ionien välinen sähköinen vetovoima, ionisidos, pitää kidettä koossa.
Natriumkloridi liukenee helposti veteen jopa 30-prosenttiseksi liuokseksi. Se ei johda sähköä kiteisessä tilassa, mutta sulana se johtaa, samoin vesiliuoksena. Tällöin sähkövirta muodostuu ionien liikkeestä. Sähkövirta hajottaa sen kemiallisesti, toisin sanoen tapahtuu elektrolyysi.
Natriumkloridia syntyy esimerkiksi suolahapon ja natriumhydroksidin reagoidessa keskenään: HCl + NaOH ⇒ NaCl + H2O. Täten se on suola myös vanhan kemiallisen määritelmän mukaan, jolloin tällä termillä tarkoitetaan hapon ja emäksen välisessä reaktiossa syntyvää ainetta. Tällä tavoin sitä ei kuitenkaan käytännössä valmisteta.
Esiintyminen luonnossa.
Luonnossa ruokasuolaa on runsaasti liuenneena merivedessä. Valtamerissä sitä on noin 3–4 %, mutta esimerkiksi Itämeren murtovedessä vain 1–2 %. Joissakin suolajärvissä, kuten Kuolleessameressä ja Amerikan Isossa Suolajärvessä sitä on jopa lähes kyllästettynä liuoksena, jolloin sitä on noin 30 %.
Suolaa esiintyy paikoitellen runsaasti myös kallioperässä vuorisuolana sekä suola-aavikoilla. Käytännön tarpeisiin sitä valmistetaan merivettä haihduttamalla tai suolakaivoksia louhimalla.
Suola ruokataloudessa ja sen terveysvaikutukset.
Suolaa käytetään mausteena sille ominaisen, suolaisen perusmaun vuoksi. Varsinkin aikaisemmin se oli hyvin tärkeä myös säilöntäaineena.
Pieninä määrinä natrium on ihmiselle tärkeä kivennäisaine. Sen liikasaanti, joka useimmiten johtuu ruokasuolan runsaasta käytöstä, on kuitenkin epäterveellistä, ja se onkin merkittävin ravintotekijä, joka nostaa verenpainetta. Suomessa noin puoli miljoonaa ihmistä käyttää verenpainelääkkeitä. Käypähoitosuositusten mukaan suomalaisten verenpaine on kansainvälisessä vertailussa korkea ja siitä seuraava sairastuvuus ja kuolleisuus aivohalvaukseen ja sepelvaltimotautiin on runsasta. Ravitsemusasiantuntijoiden mukaan vähäsuolaiseen ruokaan tottuu pian.
Suolan saanti ja tarve.
Grammassa suolaa on noin 0,4 grammaa natriumia (Na). 1 g natriumia = 2,5 g suolaa. Natriumin riittäväksi ja turvalliseksi minimisaanniksi aikuisilla on arvioitu 1,5 g suolaksi laskettuna. Sen saa elintarvikkeiden luontaisesti sisältämästä natriumista. Ravinnosta johtuvaa natriumin puutetta ei tunneta, koska ruoassa on suolaa monta kertaa enemmän kuin mitä ihminen tarvitsee.
Liian alhainen veren natrium, hyponatremia, voi syntyä vain kahdella eri mekanismilla: natriumia joko menetetään liikaa tai elimistöön kertyy liikaa vettä. Hyponatremia voi esimerkiksi syntyä silloin, jos voimakas ripuli tai oksentelu jatkuu hyvin pitkään. Pelkällä vedenjuonnilla ei hyponatremiaa yleensä synny.
Koska liiallinen natriumin saanti nostaa verenpainetta, ravitsemusneuvottelukunta suosittelee suolaa korkeintaan 6 g/vrk naisilla ja 7 g/vrk miehillä. Natriumiksi (Na) laskettuna nämä vastaavat 2,4 ja 2,8 g/vrk. Suositeltava suolamäärä on vieläkin alhaisempi niille, jotka ovat ylipainoisia, jotka sairastavat verenpainetautia tai aikuistyypin diabetesta tai joiden suvussa on näitä tauteja. Suolan syöminen saattaa ihmisillä lisätä riskiä sairastua syöpään.
Suolan vuoden 2005 saantisuositus on korkeampi edellisiin suosituksiin verrattuna. Perusteluna on, että se on realistisempaa saavuttaa. Pitkällä aikavälillä tavoitteena on kuitenkin alentaa natriumin saantia väestötasolla
edelleen 2–2,3 grammaan eli 5–6 grammaan suolaksi laskettuna.
Finravinto 2007 -tutkimuksen mukaan naiset käyttävät suolaa 6,1 g/vrk (2,4 g Na) ja miehet 8,4 g/vrk (3,3 g Na). Suolan saanti on vähentynyt jatkuvasti ja lähestyy suosituksia, mutta edelleen sitä syödään liikaa. Suomalaisten suurin suolan lähde on ruoanvalmistuksessa (mukaan lukien leivät) käytetty ruokasuola. Ruokasuolasta saadaan noin puolet kaikesta natriumista. Muita tärkeitä lähteitä ovat juustot, lihajalosteet ja kalat sekä ravintorasvat.
Elintarvikekäyttö.
Teollisuus käyttää ruokasuolaa, koska se on hinnaltaan edullista ja sitoo nestettä. Suolan lisäys vaikuttaa myös ravinnon koostumukseen. Suola vaikuttaa leivinhiivan kasvuun leivän leipomisessa ja juuston kypsymiseen. Suolaa käytettiin ennen paljon säilömiseen. Nykyään pakastus on korvannut suurelta osin suolaamisen.
Terveysvaikutukset.
Runsas suolankäyttö nostaa verenpainetta ja altistaa sepelvaltimotaudille, aivohalvaukselle, sydämen ja munuaisen vajaatoiminnalle ja osteoporoosille.
Koska kohonnut verenpaine ei välttämättä oireile, moni sairastaa sitä tietämättään. Vain noin puolet 35–64-vuotiaista suomalaisista on tietoisia kohonneesta verenpaineestaan. Kohonnut verenpaine voidaan todeta vain verenpaineen mittauksella.
Nesteen kertyminen elimistöön, runsas puhtaan veden juonti tai nesteen menetys (lääkkeet, sairaudet, hikoilu, ripuli, oksennustauti) voivat johtaa natriumin menetykseen eli hyponatremiaan. Akuutin suolamenetyksen voi korvata laimealla suolavedellä tai siihen tarkoitetuilla lääkevalmisteilla. Jos suolojen pitoisuus muuttuu liian väkeväksi tai laimeaksi, seurauksena on aineenvaihdunnan häiriöitä.
Suomalaisessa maaperässä ei esiinny juuri lainkaan elimistölle välttämätöntä jodia. Siksi natriumjodidia, kaliumjodidia tai kaliumjodaattia lisätään suolaan (2,5 mg / 100 g suolaa). Näin pyritään estämään kilpirauhasen suurentumaa eli struumaa. Jodia saa myös esimerkiksi merikaloista, merilevästä ja hivenainetableteista.
Eri lähteistä saadut suolat sisältävät natriumkloridin lisäksi muita suoloja. Näitä myydään kauppanimillä mineraalisuola, merisuola, ruususuola tai kristallisuola. Kaikki sisältävät jonkin verran kaliumkloridia ja magnesiumsulfaattia.
Maailman terveysjärjestön WHO:n tavoitteena on saada suolan käyttö vähenemään yleisesti alle puoleen nykyisestä.
Mineraalisuola.
Erilaiset mineraalisuolat sisältävät vähemmän natriumkloridia, joka on usein korvattu kaliumkloridilla. Pienempi natriumkloridipitoisuus vähentää haitallisen natriumin määrää, mistä syystä mineraalisuoloja pidetään ”terveyssuoloina”. Alhaisen natriumpitoisuuden vuoksi niitä ei kuitenkaan voi käyttää säilöntään tai tuoresuolaukseen, tai sitten suolaa on lisättävä tavallista enemmän.
Suola kemianteollisuudessa.
Suurin osa tuotetusta ruokasuolasta käytetään kuitenkin kemianteollisuuden raaka-aineena. Sitä tarvitaan lähes kaikkien muiden natriumin yhdisteiden, samoin kloorin ja sen yhdisteiden valmistukseen. Esimerkkeinä tärkeistä natriumia sisältävistä tuotteista, joiden valmistukseen sitä käytetään, voidaan mainita saippua ja muut pesuaineet, samoin sooda, jota tarvitaan myös lasin valmistuksessa.
Historia.
Suolaa on käytetty säilöntään ja peittämään pilaantuneen ruoan makua. Sillä on käyty paljon kauppaa. Tämän vuoksi se on ollut tärkeä valtioiden verotuksen kohde.


Tiesuola.
Tiesuola on teiden ylläpidossa käytettävää suolaa. Talvella tiesuolaa käytetään tien pinnan jääkerroksen ja lumen sulattamiseen ja kesällä vähentämään hiekkateiden pölyämistä. Haittapuolena suolauksesta on autojen korroosio eli ruostuminen, ympäristöhaitat (mm. pohjavesien pilaantuminen) ja huono näkyvyys suolasohjon roiskuessa tuulilasiin. Suolausta on pyritty joillain alueilla vähentämään etenkin pohjavesien vuoksi, mutta varsinkin Etelä-Suomessa suolaa käytetään edelleen erittäin runsaasti.
Talvella teiden suolaamiseen käytetään natriumkloridia. Olosuhteista riippuen suola levitetään tielle joko rakeisena tai valmiina veden ja suolan liuoksena. Suolan ja veden muodostaman liuoksen jäätymispiste on alimmillaan noin 10 astetta puhdasta vettä alempana.
Natriumkloridin pohjavesiä pilaavan vaikutuksen vuoksi sen käyttöä on pyritty vähentämään muun muassa levittämällä natriumkloridia liuoksena jolloin sitä tarvitaan vähemmän. Viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet kaliumformiaatin huomattavasti ympäristöystävällisemmäksi teiden suolauksessa, mutta sen laajempaa käyttöä hidastaa moninkertainen hinta natriumkloridiin verrattuna.
Kesällä hiekkateille levitetään pölyämisen estämiseksi kalsiumkloridia, joka sitoo ilmasta kosteutta.


Simpanssit.
Simpanssit ("Pan") on afrikkalainen ihmisapinoiden suku, joka on perimältään lähimpänä ihmistä.
Sukuun kuuluu kaksi lajia, simpanssi ja kääpiösimpanssi eli bonobo. Biologi Jared Diamond on puolestaan nimittänyt ihmistä kolmanneksi simpanssilajiksi, koska ihmisten ja simpanssien perimän erot ovat monin paikoin pieniä, muutaman prosentin luokkaa. Esimerkiksi ihmisen ja simpanssin sytokromi-C -proteiinien aminohapposekvenssit ovat samoja. Noin 30 % ihmisen ja simpanssin proteiineista ei eroa toisistaan lainkaan. Kun nykyisin ihmisen ja simpanssin koko genomit tunnetaan, niiden DNA-sekvenssit eroavat 4 % ja geenien paikat jopa 30 %.
Lajien uskotaan alkaneen erkaantua yhteisestä esi-isästä noin kuusi miljoonaa vuotta sitten.


Šamanismi.
__NOTOC__
Šamanismi (rinnakkainen muoto "samanismi") tarkoittaa uskonnollista kulttuuria, jossa šamaanilla on keskeinen osa. Šamaani on yhteisön jäsen, jolla uskotaan olevan erityisiä yliluonnollisia taitoja. Šamaani on usein parantaja ja ennustaja, hän neuvoo monenlaisissa ongelmissa ja toimii yhdyssiteenä henkimaailman ja ihmisten välillä.
Šamanismiin liittyy usein muuttuneiden tajunnantilojen käyttö yhteytenä henkimaailmaan. Joskus henkimaailmaan pyrittiin myös unessa. Transsitilaa haettiin muun muassa huumaavilla aineilla, rytmikkäällä musiikilla ja laululla, toistuvilla tanssiliikkeillä ja muilla toistuvilla rituaaleilla.
Šamanismin esiintyminen maailmassa.
Lähes kaikilla maapallon pohjoisilla alueilla, havumetsävyöhykkeestä arktisiin alueisiin, on harjoitettu šamanismia. Šamanismia tunnetaan Euraasiassa Skandinaviasta Tyynellemerelle ja Japaniin, Pohjois-Amerikassa intiaanien keskuudessa ja eskimoiden keskuudessa Pohjois-Amerikassa ja Grönlannissa. Sana "šamaani" on peräisin Siperian evenkeiltä. Suomalaisten tai laajemmin itämerensuomalaisten keskuudesta ei tunneta varsinaiselle pohjoiselle šamanismille suoraan verrannollisia ilmiöitä – kylläkin sellaisten mahdollisia jäänteitä.
Šamanismia esiintyy yhä elinvoimaisena korealaisten keskuudessa. Etelä-Koreassa siitä käytetään nimitystä "Musok" eli "mudang"-menot. Etelä-Koreassa arvioitiin vuonna 1972 olevan mudang eli Šamaaneja noin 0,3% väestöstä.


Karstula.
Karstula on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Suomen maakunnassa. Kunnassa asuu noin {formatnum: } henkeä. Karstulan naapurikunnat ovat Kannonkoski, Kivijärvi, Kyyjärvi, Saarijärvi ja Soini.
Karstula sijaitsee 100 kilometrin päässä Jyväskylästä ja noin 370 kilometrin päässä Helsingistä.
Kylät.
Karstula,Oinoskylä, Kiminki, Rantakylä, Vahanka, Vastinki, Kangasaho, Humppi, Aho-Vastinki
Politiikka.
Karstula on muiden maalaiskuntien tapaan Keskustan hallitsema kunta. Karstulan kunnanvaltuustossa on nykyisin 27 jäsentä. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa SDP lisäsi kannatustaan Karstulassa jopa 12 % ollen Keski-Suomen vaalipiirin paras kunta puolueelle 28 %:n äänisaaliilla. Myös Kokoomus nosti hivenen kannatustaan. Pienpuolueet menettivät kannatustaan ja Vihreiden kannatus puolittui tippuen 1 %:n.
Teollisuus.
Karstulan merkittävin teollisuuden työnantaja on hirsitalotehdas Honkarakenne Oyj. Toinen kunnan merkittävä työllistäjä on korkean teknologian metalliyritys Meteco Oy.
Liikenne.
Paikkakunnan läpi kulkee Kokkolan ja Lappeenrannan välinen valtatie 13, Kangasalan ja Kärsämäen välinen kantatie 58 sekä Kyyjärven ja Siilinjärven välinen kantatie 77.
Linja-autojen suorilla pikavuoroilla Karstulasta pääsee Jyväskylän lisäksi Kokkolaan ja Lapuan kautta Vaasaan. Poikittainen Joensuu–Vaasa-pikavuoro ajetaan päivittäin Karstulan pohjoisosan läpi pysähtymättä kantatietä 77 pitkin. Kunnan rajalla pysähdytään Kivijärven tienhaarassa, josta on noin kilometri matkaa Karstulan puolelle.
Karstulan itäosassa kulkee Jyväskylä–Haapajärvi-rata, jolta VR lopetti henkilöliikenteen 1968. Kunnassa on ollut yksi oma rautatieliikennepaikka, Sapra. Karstulan lähin matkustajaliikenteen rautatieasema on Ähtärin Myllymäen seisake noin 55 kilometrin päässä, ja Jyväskylän matkakeskukselle on matkaa noin 95 kilometriä. Lentoasemista lähin sijaitsee Jyväskylässä noin 80 kilometrin etäisyydellä.


Karttula.
Karttula on entinen Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnan lounaisosassa. Kunnassa asui ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km2 oli vesistöjä. Väestötiheys oli asukasta/km2. Karttulan naapurikunnat olivat Kuopio, Maaninka, Suonenjoki ja Tervo.
Karttulan asutuksen rakenne on nauhamainen. Kuopioon johtavan seututien 551 varrella on kolme taajamaa: Pihkainmäki, Syvänniemi ja kirkonkylä. Matkaa Kuopion keskustasta Pihkainmäkeen on 22, Syvänniemelle 32 ja kirkonkylään 45 kilometriä. Viime vuosina Karttulaan on muuttanut paljon lapsiperheitä varsinkin Kuopiosta, ja siksi väestön ikärakenne on suhteellisen nuori.
Ensimmäinen suomalainen jalkapalloammattilainen ja yksi suurimmista suomalaisista jalkapalloilijoista Aulis Rytkönen syntyi Karttulassa.
Kuntaliitos.
Karttula liittyi Kuopioon vuoden 2011 alussa. Kuntaliitoksen jälkeen laajentuneen kaupungin nimi on Kuopion kaupunki ja vaakunana toimii Kuopion kaupungin vaakuna.
Kylät.
Pihkainmäki, Airaksela, Haapamäki, Hakulila, Hautolahti, Humalaniemi, Joutsensalmi, Juurikkaniemi, Karttula, Keihästaival, Kemppaanmäki, Koivujärvi, Koivulahti, Koskenkylä, Kuivaniemi, Kuttaniemi, Käpysalo, Lietemäki, Lyytikkälä, Nuutila, Punnonmäki, Riitlampi, Riuttala, Salinmaa, Sammankontaus, Soinlahti, Syvänniemi, Vaarunjärvi, Valkeistaival, Viitataival.
Palo- ja pelastuspalvelut.
Karttulan paloasemalla Kissakuusentiellä sijaitsevat yksiköt KL11 sammutusauto, KL13 säiliöauto, KL171 miehistö- ja kalustoauto, KL172 ensivasteauto. Karttulan Airakselassa on Karttulan toinen paloasema, jossa sijaitsee KL21 sammutusauto.
Karttulan sairaankuljetus- ja ensihoitopalveluita tuottaa "Karttulan sairaankuljetus Ky", jolla on kaksi ambulanssia, KL19 ja KL191.


Karvia.
Karvia on Suomen kunta, joka sijaitsee Satakunnan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2.
Karvian naapurikuntia ovat Honkajoki, Jalasjärvi, Kankaanpää, Kauhajoki ja Parkano.
Asukkaat työllistyvät Karviassa pääosin maatalouden, palveluiden ja pienteollisuuden aloilla. Karvian ystävyyskuntana on jo vuodesta 1994 lähtien toiminut Viru-Nigula, kunta itäisessä Virossa.
Karvian maasto on melko tasaista ja korkeuserot vähäisiä. Kunnan länsiosaa hallitsee Pohjankangas, jolla oleva Kauraharju ulottuu liki 170 metrin korkeuteen merenpinnasta. Kankaanpään Niinisalosta alkava Pohjankankaan ampuma-alue ulottuu osittain Karvian puolelle. Maisemakuvaa luonnehtivat myös laajat suot ja useat järvet, keskeisenä Karvianjärvi, josta saa alkunsa Karvianjoki. Osa Karviasta kuuluu Kyrösjärven ja siten Kokemäenjoen vesialueeseen. Kunnan itäosassa sijaitsee osittain Parkanoon kuuluva Häädetkeitaan luonnonpuisto. Kauraharjussa ja Elliharjussa on suuret hiekkateollisuusalueet ja niihin liittyvää teollisuutta.
Historia.
Todennäköisesti nuijasodan aikoihin Karviaan rakennettiin ensimmäiset vakituiset asumukset. Nykyaikainen asutus on tiettävästi alkanut 1600-luvulla ja ensimmäiset luetteloidut asukkaat oli merkitty veroluetteloihin vuonna 1635.
1630-luvulla Karviaan perustettiin Kyrön Skanssi -niminen linnake pitämään silmällä sotilaskarkureita. Linnake sijaitsi historiallisen, Hämeestä Pohjanmaalle Pohjankangasta pitkin kulkeneen maantien varrella. Tiellä oli Kantin kylässä kestikievari; seuraavat kestikievarit sijaitsivat etelässä Kankaanpään Niinisalossa ja pohjoisessa Kauhajoen Nummijärvellä.
Vuonna 1866 säädettiin kunnallislaki joka erotti maallisen ja kirkollisen vallan ja ensimmäinen kuntakokous Karviassa pidettiin 23. huhtikuuta 1866.
Karvia muodostettiin Ikaalisten kappeliseurakunnaksi vuonna 1796 ja se siirrettiin Kankaanpään kappeliksi vuonna 1841. Seurakunta itsenäistyi vuonna 1891. Karvian kirkko on vuodelta 1798.
Karviassa toimi vuosina 1935–1960 varavankila, jossa pidettiin talvi- ja jatkosodan aikana aluksi neuvostoliittolaisia sotavankeja, myöhemmin suomalaisia poliittisia vankeja syksyyn 1944 saakka. Laitos toimi vielä 1960-luvun ajan sosiaaliministeriön alaisena ns. erityistyölaitoksena, johon koottiin asevelvollisuuden ja siviilipalveluksen suorittamisesta kieltäytyneitä henkilöitä, lähinnä Jehovan todistajia. Laitoksen toiminnan loputtua sen alueet siirtyivät pääosin Metsäntutkimuslaitoksen hallintaan.
Kyliä.
Alkava, Alkkia, Kantti, Karviankylä, Kauhakorpi, Karvia, Mattila, Rannankylä, Sara, Sarvela, Saunaluoma, Suomijärvi, Tuulenkylä, Ämmälä.
Palveluja.
Karvian kirkonkylässä, joka on kunnan keskus, on kolme ruokakauppaa; Ylisenkadulla Siwa, kylän keskellä Sale ja Parkanontien vieressä K-Market Lastula. Salen yhteydessä on ABC:n kylmäasema ja vieressä St1, jossa on myös Time Out-kahvila ja myymälä. Karvian Urheilutalolla toimii lisäksi Nelis Café. Kankaanpään- ja Parkanontien risteyksessä on lisäksi Neste.
Hallinto.
Karvian kunnanvaltuustossa jäseniä on 21. Kunnanhallituksessa jäseniä on yhdeksän ja toimikausi on kaksi vuotta.
Kunnanvaltuuston paikoista on keskustalla 11, sosialidemokraateilla neljä, kokoomuksella kolme sekä perussuomalaisilla, Vasemmistoliitolla ja kristillisdemokraateilla yksi kullakin. Valtuuston puheenjohtajana toimii Keskustan Ilpo Vuorela.
Karvian kunnanhallituksessa on yhdeksän jäsentä, ja sen puheenjohtajana toimii keskustan Sami Laitila.
Talous ja elinkeinot.
Karvia on perinteinen maatalouspitäjä. Kunta, maatilat ja pienet yritykset työllistävät suurimman osan asukkaista. Suurimmat yksityiset työnantajat Karviassa ovat Skaala ikkunat Oy, Karvian Konepaja Oy ja Mustakosken Puutarhat.
Matkailu.
Karvian kunta sijaitsee Pohjois-Satakunnassa, ja sen luonnon erityispiirteistä voidaan mainita suot, laajat mäntykankaat ja sora-alueet sekä Karvianjoen vesistö. Suomijärvi on lintujärvenä tunnettu pieni järvialue, jossa voi lintujen muuttoaikaan bongata harvinaisuuksia. Kunnan alueella sijaitsee myös osa Kauhanevan–Pohjankankaan kansallispuistoa ja Häädetkeitaan luonnonsuojelualuetta.


Kauhajoki.
Kauhajoki on kaupunki Etelä-Pohjanmaan maakunnassa Länsi-Suomessa. Kunnan väkiluku on ja se on Suomen. suurin kunta. Kauhajoen kuntatunnus on 232 ja sen pinta-ala on km², josta km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Suurin osa Kauhajoesta sijaitsee Suomenselän vedenjakajaseudun pohjoispuolella. Kaupungin pinta-alasta suurin osa on länteen ja pohjoiseen loivasti alenevaa tasankoa.
Kauhajoen naapurikunnat ovat Honkajoki etelässä, Isojoki lounaassa, Jalasjärvi idässä, Karijoki lännessä, Karvia kaakossa, Kurikka pohjoisessa ja Teuva lännessä.
Kauhajoen paikallislehti on nimeltään Kauhajoki-lehti.
Etymologia.
Jäätynyt Kauhajoki Kauhajoen hautausmaalta nähtynä talviaikaan.
Kauhajoki on saanut nimensä sen läpi virtaavan samannimisen joen mukaan. Kauhajoen kirkonarkistossa olevan Kauhajoen kappelin historiikin mukaan kappeli tunnettiin aikoinaan ruotsiksi nimellä ”sleff-åå” eli kapustajoki. Kauhajoen kappelin ensimmäisen vakinaisen papin poika otti sukunimen Haustramnius eli ”kauhajokelainen”. Nimen alkuosa tulee latinan sanoista "haurio", "hausi", "haustum", joka tarkoittaa ammentamista. Nimen jälkimmäinen osa tulee sanasta "amnis", joka puolestaan tarkoittaa jokea.
Kauha-nimi on saattanut tulla myös alkupohjoismaisesta "gauža"-sanasta, joka tarkoittaa tulvaa ja kiehuntaa. "Kauha" on lisäksi murresana ja tarkoittaa kauhua. Alun perin "kauhan" merkitys oli "vaalea", "vaaleus". Merkitys väistyi sittemmin kapustaa merkitsevän sanan tieltä. Kauhu puolestaan on alun perin tarkoittanut kalpeutta, ja siihen on liittynyt sana "kauhtua". Kauha-sanan kantasanaksi on ehdotettu myös sanoja "kausta" ja "kausa", jotka tarkoittavat sivua ja syrjää. On tosin epätodennäköistä, että "kausta" olisi muuttunut "kauhaksi".
On myös huomattu, että pääosa Kauha-alkuisista nimistä sijaitsee joko vedenjakajalla tai läheistä ympäristöään korkeammalla. Mahdollisesti siis "kauha" voisi tarkoittaa joen yläjuoksua, vedenjakajaa tai korkeata maastoa. "Kauhan" kantana saattaisi olla muinaisskandinaavinen sana "haugr", josta ovat muotoutuneet ruotsin sana "hög" ja norjan sana "haug". Molemmat sanat tarkoittavat korkeaa paikkaa, kumpua ja korkeaa.
Historia.
Pysyvää asutusta nykyisen Kauhajoen alueella on ollut 1500-luvun puolivälistä saakka. Vuonna 1584 paikkakunnalle rakennettiin oma kappelitupa. Rakentaminen oli ensimmäinen ele oman yhteisön perustamisesta. Myöhemmin tästä alusta kehittyi Kauhajoen kappeliseurakunta, joka vuonna 1858 erosi Ilmajoesta itsenäiseksi seurakunnakseen.
Kauhajoella käytiin vuonna 1658 mellakka, jossa noin 20 kauhajokista miestä otti yhteen kapteeni Arvid Mikonpoika Timin ja luutnantti Nandelstadin kanssa.
1800-luku.
Suomen sodan aikaan kesällä 1808 Kauhajoella talonpojat nousivat kapinaan venäläisiä. Kauhajoen kapinaksi nimetty tapahtuma päättyi venäläisen Vasili Orlov-Denisovin kasakoiden suorittamaan kostoretkeen. Kauhajokea hävitettiin polttaen ja ryöstäen. Suomen sodan aikana venäläisten tiedetään kiduttaneen ja raiskanneen paikallista väestöä ainoastaan Kauhajoella. Syyskuun 1808 alkuun mennessä venäläiset tappoivat ainakin 13 ihmistä. Heinä- ja elokuun 1808 aikana Kauhajoella käytiin lisäksi yhteensä viisi Suomen sodan taistelua: Samelinlakson taistelu 27. heinäkuuta, Aron kahakka 28. heinäkuuta, Parjakannevan taistelu 28.–29. heinäkuuta, Kauhajoen taistelu 10. elokuuta ja Nummijärven taistelu 28. elokuuta. Venäläiset polttivat Kauhajoen kirkon tapuleineen sekä pappilan 1. syyskuuta 1808.
Kauhajoen kunta perustettiin vuonna 1868.
1900-luvulta 2000-luvulle.
Seinäjoelta Kauhajoen kautta Kaskisiin kulkeva Suupohjan rata avattiin virallisesti liikenteelle 1. elokuuta 1913. Vuonna 1918 Suomessa syttyi sisällissota, johon osallistui 1 115 kauhajokista. Heistä 51 kaatui ja punaisina vangittuina kauhajokisia kuoli kolme. Kauhajoki toimi sisällissodan aikana kuljetusten ja huollon solmukohtana. Paikkakunnalta tehtiin esimerkiksi 1 580 hevoskyytiä, pääasiassa Kankaanpäähän. Puolustusvoimien ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheim neuvotteli Kauhajoen rautatieasemalla 8.–9. maaliskuuta 1918 välisenä yönä rintamakomentajiensa kanssa Tampereen valtauksesta.
Vuonna 1908 perustettiin Kosken koulu. Seuraavana vuonna vuorossa olivat Muurahaisen ja Hangaskylän koulut. Kokonkylän ja Lylysalon koulut perustettiin vuonna 1914 ja seuraavana vuonna puolestaan Ikkeläjärven koulu. Pukkilan, Uuron, Nummikosken, Nummijärven ja Kiviluoman koulut perustettiin vuonna 1918. Vuonna 1919 perustusvuorossa olivat Harjan ja Luomankylän koulut sekä Suupohjan maamieskoulu. Kotitalouskoulu ja Aron koulu perustettiin vuonna 1920. Kainaston koulu perustettiin vuonna 1922. Evankelinen kansanopisto ja Yrjänäisen koulu perustettiin vuonna 1925. Kauhajärvi sai oman koulunsa vuonna 1926 ja Nirva vuonna 1928. Samana vuonna perustettiin kuntaan myös yhteiskoulu. Puskan koulu perustettiin vuonna 1929.
Maatalous oli 1920-luvulla tärkein elinkeino, sillä se työllisti 91,1 prosenttia kunnan asukkaista. Maanomistajia perheenjäsenineen oli 51,98 %, lampuoteja ja torppareita 21,57 %, itsellisiä ja mäkitupalaisia 23,65 % ja virkataloissa asuneita 1,27 %. Muita oli 1,49 %.
Sanssin koulu. Eduskunnan istuntopaikka sijaitsee rakennuksen puisessa osassa, joka näkyy taustalla.
Lama vaivasi Suomen taloutta 1930-luvun alussa, mutta vähitellen maa alkoi elpyä. Kauhajoelle alettiin perustaa turve- ja viljankuivaajateollisuutta sekä sahoja. Vuonna 1934 perustettiin Kauhajoen museoyhdistys. Muita vuosikymmenen tapahtumia olivat pääkatu Topeekan päällystäminen, maatalousnäyttely sekä Ohmerojärven kuivaaminen. Ohmerojärven koulu perustettiin vuonna 1930, seuraavana vuonna Lustilan koulu ja vuonna 1933 puolestaan Pentilän ja Jokimäen koulut. Piiparin koulu perustettiin vuonna 1935, Möykyn koulu vuonna 1937 ja Lamminmaan koulu vuonna 1939.
Suomen eduskunta kokoontui salaisesti Kauhajoella talvisodan aikana 5. joulukuuta 1939–12. helmikuuta 1940. Kokoontumispaikka sijaitsi Sanssin koulun puisen osan yläkerrassa. Tämän vuoksi Kauhajoen vaakunassa on kaksi puhemiehen nuijaa. Kauhajokisista talvisotaan osallistuneista 46 kaatui.
Vuosina 1941–1944 käydyssä jatkosodassa sai surmansa 287 kauhajokista. Lähes 2 000 inkeriläistä saapui vuonna 1943 Kauhajoelle perustetulle sijoitusleirille. Tästä joukosta paikkakunnalle jäi 509 henkeä. Pääosin inkeriläiset palasivat sodan päätyttyä Neuvostoliittoon. Lisäksi 1 500 siirtolaista saapui Karjalasta Kauhajoelle jääden pääosin asumaan paikkakunnalle. Kauhajoen Sahankylään perustettiin 1940- ja 1950-lukujen taitteessa Suomen suurin yhtenäinen rintamamiesalue, joka perustui maanhankintalakiin. Kylään saapui raivaajia eri puolilta Suomea, jotka perustivat kylään yhteensä 42 asutustilaa.
Kauhajoen vuonna 1989 valmistunut kaupunginkirjasto.
Vuosina 1915–1999 toiminut Ikkeläjärven koulu.
Pihkakylän koulu perustettiin vuonna 1946, Koivumäen koulu seuraavana vuonna sekä Äijön ja Nummilahden koulut vuonna 1948. Hakokallion koulu perustettiin vuonna 1949 sekä Könnön ja Sahankylän koulut vuonna 1951. Nyt paikkakunnalla oli 36 kansakoulua. Pihkakylän koulu lakkautettiin vuonna 1958. Tämä oli ensimmäinen lakkauttaminen Kauhajoella.
Palveluelinkeinot rakentamisen ja teollisuuden kanssa valtasivat alaa maa- ja metsätaloudelta 1950-luvun aikana, jolloin maa- ja metsätalous antoi elannon 76 %:lle Kauhajoen asukkaista. Vuosikymmenen aikana paikkakunnalta muutti Ruotsiin ja kaupunkeihin työikäistä väestöä. Kauhajoen vuonna 1820 rakennettu kirkko paloi vuonna 1956. Kaksi vuotta myöhemmin valmistui uusi kirkko.
Edelleen 1960-luvulla maatalous työllisti 71 % kauhajokisista. Vuosikymmenen aikana Koivumäen, Hakokallion, Teevahaisen, Möykyn, Nummilahden, Lamminmaan, Pentilän, Kiviluoman ja Puskan kansakoulut suljettiin oppilasmäärien laskettua. Sen sijaan perustettiin Suupohjan kauppaoppilaitos, Kauhajoen Kansalaisopisto, Kauhajoen ammattikoulu ja Kauhajoen musiikkiopisto, että paikallinen nuoriso saattaisi opiskella kotipaikkakunnalla. Suupohjan radan henkilöliikenne päättyi vuonna 1968. Lisäksi kunnan läpi kulkeva kantatie 67 uusittiin 1960-luvulla.
Teollisuus kasvoi 1960- ja 1970-luvuilla ja maa- ja metsätalous työllisti 1970-luvulla ainoastaan 39 % Kauhajoen väestöstä. Palvelut työllistivät 32 %. Suuret työllistäjät Rauma-Repola, Strömberg, Tiklas, Esko Salo ja Maan Liha perustivat Kauhajoelle toimipaikkansa vuosikymmenen kuluessa. Myös Kauhajoen liikennemäärät kasvoivat ja kunnan keskusta muuttui, kun uutta rakennettiin vanhan tilalle. Uuron, Turjan, Hangaskylän, Ohmerojärven ja Koskenkylän kansakoulut lakkautettiin vuonna 1972. Peruskouluun siirryttiin vuonna 1975.
Kauhajoella rakennettiin vilkkaasti 1980-luvullakin. Samaten teollisuudessa ja palvelualoilla työpaikkojen määrä kasvoi. Hyyppään, Nummijärvelle ja Ikkeläjärvelle johtavat tiet saivat vuosikymmenen aikana kestopäällysteen. Pukkilan, Kauhajärven, Harjan, Piiparin ja Jokimäen koulut saneerattiin ja kuntaan rakennettiin muun muassa vanhainkoti, uusia asuntoja ja terveyskeskus. Arkkitehtitoimisto Sipinen Oy voitti vuonna 1981 järjestetyn kutsukilpailun uudesta kunnantalosta. Rakennus valmistui vuonna 1983. Touko Saaren suunnittelema kirjastotalo valmistui puolestaan vuonna 1989. 1990-luvun taitteen lama johti Strömbergin ja Rauma-Repolan poistumiseen Kauhajoelta ja samalla työllisyystilanteen heikentymiseen.
Tie Kauhajärveltä Satakunnan rajalle sai päällysteen 1990-luvun aikana. Kouluista vuosikymmenen aikana lakkautettiin muun muassa Ikkeläjärvi ja Harja vuonna 1999.
Kauhajoesta tuli 133 kuntavuoden jälkeen kaupunki 1. heinäkuuta 2001.
Kauhajoen palvelualojen oppilaitoksessa tapahtui 23. syyskuuta 2008 ampumavälikohtaus, jossa kuoli yksitoista ihmistä.
Maantiede.
Kauhanevan suo, yksi suurimmista eteläisessä Suomessa, Kauhanevan–Pohjankankaan kansallispuiston luontotornista nähtynä.
Kauhajoki kuuluu Etelä-Pohjanmaan maakuntaan ja Suupohjan seutukuntaan. Kauhajoen pinta-ala on maanmittauslaitoksen tekemien mittausten mukaan  km², josta  km² on maata ja  km² sisävesialueita. Kauhajoen rajanaapurikunnat ovat Kurikka pohjoisessa, Jalasjärvi idässä, Karvia kaakossa, Honkajoki etelässä, Isojoki lounaassa sekä Karijoki ja Teuva lännessä.
Pohjanlahteen Mustasaaressa laskeva Kyrönjoki saa alkunsa Kauhajoen eteläosassa sijaitsevasta Kauhajärvestä, joka virtaa aluksi Kauhajoki-nimisenä. Aronkylässä Ikkelänjoki ja Kainastonjoki yhtyvät Kauhajokeen, joka puolestaan yhtyy Kurikassa Jalasjoen kanssa, jolloin nimi muuttuu Kyrönjoeksi. Kainastonjokeen yhtyy Kauhajoen Kokonkylässä myös Päntäneenjoki. Kainastonjokeen laskee myös muun muassa Ohmeroluoma.
Kauhajärven lisäksi kunnan muita järviä ovat Hiukkajärvi, Harrinjärvi, Aikalanjärvi eli Uuronjärvi, Koihnanjärvi ja Säärenjärvi sekä Ikkeläjärvi, joka laskee vetensä Ikkelänjokea pitkin Kauhajokeen. Karvianjoen vesistöön laskevista järvistä Kauhajoella sijaitsevat Ylimysjärvi, Nummijärvi ja Säkkijärvi.
Kauhajoen ja Isojoen rajalla sijaitsee Länsi-Suomen korkeimpiin kohtiin lukeutuva Lauhanvuori, joka kohoaa 231 metriä merenpinnan yläpuolelle. Lauhanvuoren korkein kohta tosin jää Isojoen puolelle muutaman kymmenen metrin päähän Kauhajoen rajasta.
Viralliset kylät.
Kauhajoen viralliset kylät ja niiden rajat ovat vuonna 1830 suoritetun maakirjojen tarkistuksen jäljiltä Aronkylä, Harjankylä, Hyyppä (Hyypänkylä), Kauhajoki (Kauhajoenkylä), Nummijärvi (Nummijärvenkylä) ja Päntäne (Päntäneenkylä). Myöhemmin kylien rajat ovat muuttuneet pienesti.
Muita kyliä.
Filppula, Hangaskylä, Ikkeläjärvi, Järvikylä, Kainasto, Kalkunmäki, Kauhajärvi, Keturinkylä, Kokonkylä, Korpikylä, Koskenkylä, Kuutinkylä, Käyränkylä, Luomankylä, Lustila, Muurahainen, Möykkykylä, Nirvankylä, Nummikoski, Pihkakylä, Piipari, Pukkila, Puskankylä, Ratikylä, Sahankylä, Savikylä, Turjankylä, Uuronkylä, Äijönkylä, Marttilankylä.
Väestö.
Kauhajoen väkiluku oli asukasta. Väkiluvultaan Kauhajoki on Suomen. suurin kunta. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km².
Väestöstä suomenkielisiä oli vuonna 2008 98,7 %, ruotsinkielisiä 0,2 % ja muita kieliä puhuvia loput 1,1 %. Ulkomaalaisia väestöstä oli vuonna 2008 157.
Väkiluvun ja ikärakenteen kehitys.
Ennen 1800-lukua Kauhajoen tarkkaa väkilukua on mahdotonta selvittää. Tiedot 1600-luvulta ovatkin henkikirjojen ja talolukujen perusteella arvioituja. Syntyneiden ja kuolleiden luetteloita on voitu alkaa käyttää 1690-luvun tiedoista alkaen apuna, mutta nekin ovat puutteellisia. Vasta vuonna 1749 suoritettiin ensimmäinen luotettava väestönlaskenta, jossa tosin Kauhajoki oli yhdessä nipussa Jalasjärven ja Kurikan kanssa. Samoin oli vielä monissa myöhemmissäkin väkilukutaulukoissa. Kauhajoki sai omat väkilukutaulukot vuonna 1810. Kauhajoen väkiluku on kuitenkin voitu jo vuoden 1749 väkilukutaulukoista lähtien voitu selvittää luotettavasti laskemalla väestö taloittain.
Kauhajoen väkiluku alkoi kasvaa uudisasutuksen seurauksena voimakkaasti 1670- ja 1680-luvuilla. Suuret kuolonvuodet vuosina 1696–1698 verottivat Kauhajoen väestöä. Esimerkiksi vuonna 1697 Kauhajoella kuoli 96 ihmistä ja syntyi vastaavasti 19. Pahimman nälän ollessa voitettu vuonna 1698 väkiluvun vähennys oli enää ainoastaan kuusi henkeä. Noihin aikoihin Kauhajoki sai myös uusia asukkaita Hämeestä. Väkiluku kasvoi suuren Pohjan sodan (1700–1721) alkuvuosista isoonvihaan (1713–1721) saakka. Ennen isoavihaa väkiluku oli noin 500. Venäläisten saavuttua isonvihan aikana Pohjanmaalle, katkesi väestönkasvu. Tuona aikana kuolleita oli suunnilleen 30 syntyneitä enemmän. Lisäksi Venäjälle vietiin 18 kauhajokista. Isonvihan päätyttyä väkiluku oli noin 450.
Isonvihan loputtua Kauhajoelle muutti väestöä, sillä paikkakunnalle oli jäänyt asumattomia taloja. Samaten syntyvyys oli suurta koko 1700-luvun ajan. Esimerkiksi 1730-luvulla, jolloin Kauhajoen väkiluku oli noin 600, syntyi yli 300 lasta. Jopa 1740-luvulla, jolloin kuolleisuus oli suurta kulkutautien vuoksi, kasvoi Kauhajoen väkiluku hieman. Kulkutautiepidemiat vaivasit Kauhajokea 1740-luvun lisäksi vuosina 1756 ja 1785 sekä 1794, jolloin vatsankutkelma-nimisen vatsataudin vuoksi Kauhajoen kuolleisuus oli kaksinkertainen, kun verrataan lähivuosiin. Vuosina 1808–1809 käydyn Suomen sodan seurauksena Kauhajoki kärsi muuttotappiota. Jälleen myös kulkutaudit verottivat ihmisiä. Väkiluku ylitti kuitenkin 1800-luvun alkupuolella 2 000 asukkaan rajan.
Tapahtumat.
Keväällä 2008 järjestettiin paikkakunnalla ensimmäinen kulttuuriviikko nimeltään Kauhajoen Kriuhnaasut. Ensimmäisellä kulttuuriviikolla tapahtumia järjestettiin 75, ja ne keräsivät yhteensä 4 880 vierailijaa. Kauhajoen Kriuhnaasut saivat jatkoa vuonna 2009. Viikkoa ennen juhannusta Kauhajoella järjestetään Kauhajoki-Cup-niminen nuorten jalkapalloturnaus, johon osallistuu vuosittain noin sata joukkuetta, osa Suomen ulkopuoleltakin.
Kauhajoen Nummijärven rannalla on järjestetty joka juhannus vuodesta 1987 lähtien Nummirock-niminen musiikkifestivaali. Nykyisin Nummirock on keskittynyt raskaaseen rockmusiikkiin. Festivaaleilla ovat esiintyneet esimerkiksi Iron Maiden, Motörhead, Pantera, Ramones, Scorpions ja Slayer. Elokuisin Kauhajoen keskustassa järjestetään Bluesrupiama-niminen bluesiin, rhythm and bluesiin, souliin, funkiin ja jazziin keskittynyt musiikkifestivaali. Festivaaleilla ovat esiintyneet esimerkiksi Erja Lyytinen ja Matti Oiling.
Syksyisin Hämes-Havusen pihapiirissä on vuodesta 1991 lähtien järjestetty Ruokamessut. Ruokamessujen aikaan Kauhajoen pääkatu Topeekalla järjestetään Syöminkien yö -niminen tapahtuma. Ruokamessujen kanssa samaan aikaan on vuodesta 1997 lähtien Kauhajoella järjestetty Messu-Cup-jalkapalloturnaus.
Muita tapahtumia ovat kevät- ja kesämarkkinat sekä SambaCross & Carnivals -tapahtuma, johon kuuluu moottoriurheilu- ja sambatapahtumia.
Liikenne.
Kantatie 67 Kauhajoen Äijönkylässä koilliseen päin nähtynä.
Seinäjoelta Kaskisiin kulkeva kantatie 67 kulkee Kauhajoella Aronkylään saakka koillinen–lounassuunnassa ja Aronkylästä kohti Kaskista itä–länsisuunnassa. Aronkylästä alkaa pohjois–eteläsuuntainen kantatie 44, joka kulkee Sastamalan Kiikkaan.
Kauhajoelta on matkaa Kurikkaan 28 kilometriä, Teuvalle 31 km, Jalasjärvelle 38 km, Isojoelle 40 km, Seinäjoelle 58 km, Kaskisiin 61 km, Kankaanpäähän 75 km, Vaasaan 97 km, Tampereelle 170 km ja Helsinkiin 334 km.
Kauhajoen Lamminmaassa, Kurikan ja Jalasjärven rajojen läheisyydessä sijaitsee Kauhajoen lentokenttä. Lentokenttä on avattu yleiseen käyttöön vuonna 1973, ja nykyisin kenttää käyttävät Suupohjan Lentokerho ry, Etelä-Pohjanmaan Liitäjät ry ja Air Pilot ry.
Seinäjoelta Kauhajoen kautta Kaskisiin kulkee Suupohjan rata, jolla nykyisin on enää tavarakuljetuksia. Henkilöliikenne radalla loppui jo vuonna 1968 ja Kauhajoen rautatieasema suljettiin vuonna 1999.
Koulutus.
Kauhajoella toimivista peruskouluista Filppulan koulu, Lustilan koulu, Päntäneen koulu, Yrjänäisen koulu ja Äijön koulu antavat opetusta luokille 1–4. Aron koulu, Hyypän koulu, Kainaston koulu, Kokon koulu, Luomankylän koulu, Nummijärven koulu, Pukkilan koulu, Sahankylän koulu ja Sanssin koulu antavat opetusta puolestaan luokille 1–6. Kauhajoen yhteiskoulu antaa opetusta luokille 7–9 ja Aninkoulu puolestaan luokille 1–9.
Koulutuskeskus Sedun Kauhajoen toimipisteessä (entinen Seinäjoen koulutuskeskus Sedu, Kauhajoen palvelualojen oppilaitos) on mahdollista suorittaa sosiaali- ja terveysalan sekä catering-alan perustutkinto. Suupohjan ammatti-instituutissa puolestaan on mahdollista opiskella merkonomiksi, datanomiksi, media-assistentiksi, sähköasentajaksi, levyseppähitsaajaksi, puusepäksi, talonrakentajaksi, parturi-kampaajaksi, koneenasentajaksi, ajoneuvoasentajaksi, automaatioasentajaksi, suurtalouskokiksi, ravintolakokiksi ja maaseutuyrittäjäksi. Myös kaksois- tai kolmoistutkinto on mahdollista suorittaa. Lisäksi ammatti-instituutti järjestää aikuis- ja oppisopimuskoulutusta. Suupohjan ammatti-instituutin toimipaikkoja ovat ammattioppilaitos, kauppaoppilaitos ja maatalousoppilaitos.
Kauhajoella toimii myös lukio, yksi Suomen kaikkiaan 90:stä kansanopistosta eli Kauhajoen evankelinen opisto sekä Kauhajoen kansalaisopisto.


Kauhava.
Lakkautetun Kauhavan kaupungin vaakuna vuosina 1952-2008
Kauhava on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Seinäjoen seutukunnassa Etelä-Pohjanmaan maakunnassa. Kauhavalla asui henkilöä (), ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä (). Väestötiheys on asukasta/km². Kauhavasta tuli kaupunki 1986. Vanha Kauhavan kaupunki lakkautui, kun se yhdistyi Alahärmän, Kortesjärven ja Ylihärmän kanssa uudeksi Kauhavaksi vuonna 2009. Kauhava on kuntaliitosten seurauksena väkiluvultaan Etelä-Pohjanmaan toiseksi suurin kaupunki.
Kauhavan naapurikunnat ovat Evijärvi, Isokyrö, Lappajärvi, Lapua, Pedersören kunta, Seinäjoki, Uusikaarlepyy ja Vöyri.
Yritystoiminta ym..
Kauhavalla sijaitsee Suomen Yrittäjäopisto ja lakkautukseensa asti Lentosotakoulu, joka on Ilmavoimien tärkein sotilasopetuslaitos. Kauhavan lukio on erikoistunut ilmailuun, yrittäjyyteen, tietojenkäsittelyyn ja tanssiin. Kauhavalla pidetään vuosittain Härmälääset Häjyylyt, Kävelykarnevaalit, Lentäjien Juhannus, Puukkofestivaali ja Valehtelun Suomen mestaruuskilpailut.
Kulttuuri.
Kauhavalla on kuvattu myös muutamia elokuvia, kuten Antti Tuurin romaaneihin perustuvat Pohjanmaa, Talvisota, Amerikan raitti ja Lakeuden kutsu sekä Aleksi Mäkelän ohjaama Häjyt. Pentti Nikula hyppäsi seiväshypyn maailmanennätyksen Kauhavalla vuonna 1962. Taistelulaji Han Moo Do:n alkukotina pidetään Kauhavaa. Kauhava mainitaan myös monen tunnetunkin yhtyeen lauluissa, kuten Zen Cafen - Tämä on syksy ja Lauri Tähkä & Elonkerjuun - Rakasta rintani ruhjeille kappaleissa. Sekä myös muun muassa kansanlaulussa Isontalon Antti ja Rannanjärvi.
Rautatieyhteydet.
Kauhavan rautatieasema on Pohjanmaan radan varrella noin 38 km Seinäjoelta pohjoiseen.


Mikronesian liittovaltio.
Mikronesian liittovaltio (yleisemmin vain Mikronesia) on saaristovaltio Tyynellä valtamerellä, Papua-Uudelta-Guinealta koilliseen. Se sijaitsee laajemmalla Mikronesian alueella, johon sen lisäksi kuuluvat Marshallinsaaret, Palau, Nauru, Kiribati, Pohjois-Mariaanit ja Guam. Valtio on itsenäinen, mutta vapaassa yhteydessä Yhdysvaltoihin.
Vuosina 1947–1978 nykyisen Mikronesian liittovaltion osavaltiot Chuuk, Yap, Ponape ja Kosrae muodostivat yhdessä Marshallsaarten, Pohjois-Mariaanien ja Palaun kanssa Yhdysvaltain Tyynenmeren saarten huoltohallintoalueen. Vuonna 1978 Chuuk, Yap, Ponape ja Kosrae päättivät yhdistyä Mikronesian liittovaltioksi. Mikronesian liittovaltio saavutti itsenäisyyden 1986 ja liittyi Yhdistyneisiin kansakuntiin 1991. Pääkaupunki on Palikir, joka on Pohnpein saarella.
Maantiede.
Mikronesian liittovaltio koostuu 607 saaresta noin 2 900 kilometriä leveässä Karoliinien saaristossa Filippiinien itäpuolella. Saarista 65 on asuttuja. Valtion pinta-ala on 702 neliökilometriä.
Osavaltiot ovat lännestä itään Yap, Chuuk, Pohnpei ja Kosrae. Ne on nimetty kunkin osavaltion suurimman saaren mukaan. Valtion suurin saari on vulkaaninen Pohnpein saari, jolla sijaitsee myös liittovaltion pääkaupunki Palikir. Saari on sateinen ja rehevä. Harvaan asuttu vuoristoinen Kosrae on toiseksi suurin saari. Chuuk koostuu 15 suurehkosta ja 192 pikkusaaresta, ja sen väkiluku on osavaltioista suurin. Chuukin laguuni on tunnettu sukelluskohde. Yapilla on neljä suurta ja 7 pienempää saarta.
Mikronesiassa vallitsee tyypillinen merellinen trooppinen ilmasto. Lämpötila ja kosteus ovat korkeita ympäri vuoden. Sadetta saadaan runsaasti, eniten kesäkuusta marraskuuhun kestävällä sadekaudella. Alueellinen sademäärä vaihtelee kuukausittain vallitsevan tuulensuunnan mukaan: talvella vallitsee koillismonsuuni, kesällä kaakkoispasaati. Niillä saarilla, jotka sijaitsevat yli viiden asteen päässä, päiväntasaajalta esiintyy trooppisia hirmumyrskyjä heinäkuun ja marraskuun välisenä aikana.
Mikronesin ainoat alkuperäiset maanisäkkäät ovat lepakoita. Lintuja on tavattu noin 225 lajia. Merieläimiä on sitäkin enemmän, sekä kaloja ja delfiinejä että koralliriuttojen selkärangattomia.
Historia.
Arkeologiset ja kielelliset seikat osoittavat, että Mikronesian liittovaltion alue asutettiin 2 000 – 3 000 vuotta sitten. Ensimmäiset asukkaat saapuivat alueelle Kaakkois-Aasiasta. Jotkut heistä jatkoivat myöhemmin Papua-Uuteen-Guineaan, Salomonsaarille, Uuteen-Kaledoniaan, Kiribatille ja Marshallinsaarille. Vaikka itse Mikronesian liittovaltio perustettiin vasta 1970-luvulla, sen eri osien asukkaat olivat tekemisissä toistensa ja melanesialaisten kanssa jo vuosituhansia aiemmin. Kielellisten havaintojen lisäksi tästä on arkeologisia todisteita: saarilta on löytynyt 2000 vuotta vanhaa keramiikkaa, vaikka korallisaarilla ei ole savea keramiikan valmistamiseen.
Eurooppalaiset yhteydet alkoivat 1500-luvulla. Portugalilaiset saapuivat vuonna 1525 Yapille ja Ulithiin etsiessään Diego da Rochan johtamina Maustesaaria eli Indonesiaa. Samalla vuosisadalla espanjalaiset löysivät Karoliineille. Saaret kuuluivat Espanjalle vuodesta 1874, kunnes se myi ne saksalaisille vuonna 1899. Saarten ollessa Saksan hallinnassa kopran tuotanto ja kaupankäynti kehittyi. Saksan valta päättyi vuonna 1914, jolloin Japani miehitti saaret. Vuonna 1920 Saksan kärsittyä tappion ensimmäisessä maailmansodassa Kansainliitto muodosti alueesta mandaattialueen, jonka hallinto myönnettiin Japanille. Tulevien vuosikymmenten aikana Mikronesiaan muutti noin 100 000 japanilaista. Syntyperäisiä mikronesialaisia oli siihen aikaan yli kaksi kertaa vähemmän, noin 40 000.
Toinen maailmansota lopetti Japanin vallan saarilla. Vuonna 1947 Mikronesia siirtyi Yhdysvaltain hallintaan osana Tyynenmeren saarten huoltohallintoaluetta. 10. toukokuuta 1979 alueella hyväksyttiin uusi perustuslaki, joka synnytti Mikronesian liittovaltion. Liittovaltio teki liitännäisvaltiosopimuksen Yhdysvaltain kanssa. Se astui voimaan 3. marraskuuta 1986 ja toi Mikronesialle käytännön itsenäisyyden. Maa liittyi Yhdistyneisiin kansakuntiin 17. syyskuuta 1991.
Vuonna 2002 taifuuni Chata surmasi kymmeniä Chuukin saarella. Vuonna 2004 taifuuni Sudel aiheutti Yapin saarella niin suuria tuhoja, että sinne julistettiin hätätila.
Politiikka.
Mikronesian liittovaltion presidentti Manny Mori
Mikronesia on liittovaltio, jonka keskushallinto on heikko. Jokaisella osavaltiolla on oma perustuslakinsa ja paljon paikallista valtaa etenkin taloudellisissa asioissa.
Vuoden 1979 perustuslaki takaa mikronesialaisille perusihmisoikeudet ja luo perustan hallitustoiminnalle. Sen yksikamarisessa kongressissa on 14 kansanäänestyksellä valittua edustajaa. Neljä senaattoria (yksi kustakin osavaltiosta) palvelevat neljän vuoden kauden, muut edustavat yksittäisiä jäsenalueita ja palvelevat kahden vuoden kauden. Kongressi valitsee neljästä senaattorista presidentin ja varapresidentin neljäksi vuodeksi kerrallaan. Heidän vapautuneet paikkansa kongressissa täytetään erityisvaaleilla. Muodollisia puolueita maassa ei ole.
Osavaltiot.
Mikronesian liittovaltion osavaltiot ovat sen neljä merkittävää saariryhmää, joita edustavat tähdet sen lipussa. Kukin osavaltio on nimetty sen tärkeimmän saaren mukaan. Pohnpein osavaltioon kuuluvat Kapingamarangi ja Nukuoro sijaitsevat muiden saarten eteläpuolella, ja niihin pääsee vain veneillä.
Talous.
Taloudellinen toiminta Mikronesian liittovaltiossa on pääosin viljelyä ja kalastusta omien tarpeiden kattamiseksi. Tärkeimmät viljelykasvit ovat leipäpuu, kookospalmu, banaani, kassava, betelpähkinät, taaro ja kava. Matkailun kehitystä haittaa saariston kaukainen sijainti ja tarpeellisten palveluiden puute.
Pääasiallinen tulonlähde on Yhdysvaltain taloudellinen tuki, joka oli yhteensä kaksi miljardia dollaria vuosina 1986–2001. Jatkosopimus vuosille 2004–2023 takaa suoraa tukea sata miljoonaa dollaria vuodessa, josta suuri osa rahastoidaan.
Liittovaltion ja osavaltioiden hallitukset työllistävät yli puolet työvoimasta. Kalastus on tärkeä tulonlähde. Valuuttatuloja saadaan myös ulkomaalaisilta kalastusaluksilta, jotka maksavat lisenssimaksuja kalavesien käytöstä.
Mikronesian liitovaltiossa on kuusi lentokenttää ja 240 kilometriä maantietä, josta 42 kilometriä on päällystettyä.
Väestö.
Vuonna 2010 Mikronesian väkiluvuksi arvioitiin 107 154. Pääosa väestöstä on mikronesialaista alkuperää. Englannista on tullut yleinen ja virallinen kieli. Chuukia, pohnpeitä, kosraeta, yapia ja muita mikronesialaisia kieliä puhutaan eri saarilla.
Vuoden 2000 väestönlaskennan mukaan katolisia oli 52,7 %, protestantteja 41,7 %, muiden uskontojen harjoittajia 3,8 %, ja uskonnottomia 0,8 %.
Pohnpeilla esiintyy huomattavan paljon värisokeutta, josta käytetään nimeä maskun.
toteutumisen seuranta on jonkin verran haastavaa puutteellisten tilastojen takia. Vuonna 2010 arvioitiin, että maa tulee saavuttamaan tavoitteet 2 (lukutaidon lisääminen) ja 7 (ympäristö), ja sillä on mahdollisuus onnistua myös tavoitteissa 4 (lapsikuolleisuuden vähentäminen), 5 (äitien terveys) ja 8 (kansainvälisyys), mutta tavoitteet 1 (köyhyyden vähentäminen), 3 (naisten tasa-arvo), 4 (lapsikuolleisuuden vähentäminen) ja 6 (AIDSin ja muiden tartuntatautien vähentäminen) jäävät ainakin osaksi saavuttamatta.
Kulttuuri.
Suuri (lähes 2,5 metriä korkea) näyte Yapin kivirahoista Gachparin kylässä.
Kullakin neljästä osavaltiosta on oma kulttuurinsa ja perinteensä, mutta niillä on myös yhteisiä, vuosisatoja vanhoja kulttuuriperinteitä. Esimerkiksi sukuyhteys on tärkeää kaikkien saarelaisten kulttuureissa. Aiemmin saarilla on asuttu ydinperhettä suuremmissa yksiköissä. Pohnpeillä ja Yapilla on ollut patrilineaarisia perhemalleja (veljekset vaimoineen tai isoisä, pojat ja pojanpojat), kun taas Chuukilla ja Yapin ulkosaarilla on matrilineaarisia perheitä, joissa tytärten aviomiehet muuttavat anoppilaan kotivävyiksi. Länsimaistumisen myötä ydinperhemalli on yleistymässä.
Yapin saari on tunnettu kivirahoistaan, jotka ovat halkaisijaltaan jopa nelimetrisiä kalkkikivilaattoja, joissa on reikä keskellä. Saaren asukkaat tietävät mikä kivi kuuluu kenellekin, mutteivät välttämättä siirrä kiviä, kun omistaja vaihtuu. Kiviä on viittä tyyppiä, "Mmbul", "Gaw", "Ray", "Yar" ja "Reng", viimeksi mainittu on vain 0,3 metriä halkaisijaltaan. Niiden arvo perustuu kokoon ja historiaan, monet kivistä on tuotu muilta saarilta, jopa Uudelta-Guinealta saakka, useimmat kuitenkin muinaisina aikoina Palaulta.
Mikronesia on osallistunut olympialaisiin vuodesta 2000 alkaen viiden urheilijan joukkueella. He ovat osallistuneet yleisurheiluun, uintiin ja painonnostoon.
Aiheesta muualla.
*


Mikronesia.
Mikronesia on sekä Tyynen valtameren eräs saaristoinen alue että kyseisellä alueella sijaitseva Mikronesian liittovaltio.
Alue koostuu sadoista pienistä saarista hyvin laajalla alueella läntistä Tyyntä valtamerta.
Epäitsenäiset alueet.
Näistä neljä ensimmäistä muodostivat aikanaan Yhdysvaltain hallitseman Tyynenmeren saarten luottamusalueen.


Kaustinen.
Kaustinen () on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Kaustisen naapurikunnat ovat Halsua, Kokkola, Kruunupyy ja Veteli.
Ylivieskan–Kauhavan kantatien 63 ja Kokkolan–Lappeenrannan valtatien 13 risteyksessä sijaitseva Kaustisen seutukuntaan kuuluva Kaustinen on kulttuuriharrastuksiltaan vireä maaseutupaikkakunta.
Esihistoria.
Ensimmäiset ihmiset saapuivat Kaustisen seudulle Kampakeraamisen kulttuurin loppuajalla. Tätä todistavat alueelta löydetyt asuinpaikat sekä useat esinelöydöt. Pronssi- ja rautakaudella asutus taantui alueella ja alue muuttui erämaaksi, jossa saamelaiset ja heidän verottajansa samoilivat.
Keskiaika.
Ensimmäiset suomalaiset, kainulaiset saapuivat seudulle 1200-luvun alkupuolella. Kaustisen murre on ytimeltään länsisuomalaista ja muistuttaa monessa suhteessa Keski-Pohjanmaan rannikon ja Etelä-Pohjanmaan murretta. Alueelle muutti myös keskiajalla ruotsalaisia, joista on muistoina talonnimet Gedda (Kentala), Varg (Varila), Järv (Järvilä) ja Juoperi. Viimeiseksi alueelle tulivat 1500-luvulla savolaiset. Savolaiset pysähtyivät pääasiassa Perhoon ja Halsualle. Kaustisella oli jo 1500-luvulla kiinteä asutusta, joten täältä ei saanut helposti maata.
Suomalaiset ja ruotsalaiset olivat oppineet toistensa tapoja ja kieltä jo rannikolla asuessaan. monen miespolven ajan, mutta savolaiset erosivat monessa suhteessa molemmista muista ryhmistä. Yhteiset elinehdot ja jokapäiväiset kanssakäyminen hioivat särmät ja lievensivät erilaisuudet ja syntyi kaustislainen.
1600-luku.
1608 Kaustisella oli jo 18 taloa, joista yksi katosi kuitenkin melko pian maakirjasta. Asukasluku oli 1600-luvun alussa n. 130 henkeä. 1600-luku ei ollut helppoa aikaa kaustislaisille, vuosisadan alussa koettu ”suuri olkivuosi” verotti osaltansa kylän asutusta. Myös 1600-luvulla koetut sodat rasittivat seudun talonpoikia. 1600-luvulla perustettiin Kaustiselle yhdeksän uutta taloa ja kylän taloluku nousi 1600-luvun lopulla 27 ja asukasmäärä nousi n. 340 henkeen.
Isoviha.
Ensimmäisen kerran Kaustinen sai kokea omakohtaisesti sodan kauhut, kun Ruotsi oli helmikuussa 1714 lopullisesti löyty Napuen taistelussa. 1714 syksyllä venäläiset tulivat Kokkolan ylimaalle ja Kaustiselle. Venäläinen ratsuväkirykmentti majaili parin kuukauden ajan Kaustisen kedoilla ja sen poistettua venäläisiä partioita kuljeskeli. Venäläisten käyttäytyminen oli raakaa ja armotonta. Säälimättä he ryöstivät ja murhasivat ja polttivat rakennuksia. Osittain se oli pakkoverotusta. Ihmisiä kidutettiin ilmaisemaan kätkönsä. Murhattujen määrästä ei ole tarkkoja tietoja. Toisia kidutettiin ja osalle jäi pysyviä vammoja. Venäläiset eivät tyytyneet vain ryöstämään rahaa ja tavaraa, vaan he veivät myös lapsia mukanaan, jotka he möivät Venäjällä orjiksi.
Kaustislaiset talollinen Hannu Känsä ja kokkolalainen kultaseppä Johan Corander, alkuaan Kaustisen Kuorikoskia perustivat kaksi sissijoukkoa, jotka ottivat tehtäväkseen tuhota pieniä vihollispartioita, jotka ryöstivät ja murhasivat asukkaita. Kostoa välttääkseen sissit pidättyivät ahdistamasta vihollisia, elleivät tienneet varmasti pystyvänsä tuhoamaan koko partiota. Silloin venäläiset eivät saaneet tietää, mitä sotilaille oli tapahtunut, eivätkä siten osanneet arvata sissejä talonpojiksi, vaan luulivat Ruotsin armeijan rippeiksi, joita kierteli eripuolilla maata ahdistamassa venäläisiä. Ruudin vähennyttyä sissit turvautuivat keihäisiin ja pitkävartisiin pertuskoihin. Vasta ruudin loputtua heidän täytyi luopua taisteluista, mutta siihen mennessä olivat he ehtineet pelastaa monen kyläläisen hengen ja omaisuuden.
Vapauden aika.
1740-luvulla alkanut isojako nostatti seudun talolukua. 1700-luvun lopussa Kaustisella oli 35 taloa ja asukasmäärä oli noussut 1340 asukkaaseen. Myös talojen peltoalat nousivat.
Kaustiselle oli puuhattu omaa kappelia jo 1600-luvun alussa ja kirkon peruskivetkin oli laskettu paikalleen, mutta 1639 hanke tyrmättiin. Kun uusi hanke käynnistettiin 1700-luvun lopulla, sitä vastustettiin voimaperäisesti. Itse Kokkolan emäseurakunnan kirkkoherra Antti Chydenius vastusti kirkon rakentamista Kaustiselle. Mutta kaustislaiset eivät hellittäneet. Heillä oli hyvät perustelutkin. Taloja oli jo 69 ja asukkaita 800. Kun muuta keinoa ei näyttänyt enää olevan, kaustislaiset päättivät kääntyä itse Kuningas Kustaa III puoleen. Tukholmaan purjehtivat kyläkunnan valtuuttamina Matti Matinpoika Kuorikoski ja Erkki Matinpoika Kettu. Kaukoviisaat miehet olivat ottaneet mukaansa kuningattarelle lahjaksi Kuorikoskien nikkaroiman rukin. Ja niin kävikin, että kuningas suostui kaustislaisten anomukseen ja allekirjoitti 12. kesäkuuta 1776 suostumuksensa siihen, että kaustislaiset saavat rakentaa oman kirkon, jotta pääsisivät eroon pitkistä kirkkomatkoista ja saivat hankkia itselleen oman kappalaisen.
Syksyllä 1777 kappelinkankaalle valmistui kirkko, jonka rakensi Matti Matinpoika Kuorikoski. 1778 kirkon viereen valmistui kellotapuli. Kymmenisen vuotta Kaustisen kirkko ja kellotapuli saivat seistä alkuperäisessä hirsiseinäasussa. Vuonna 1787 ne laudoitettiin ja maalattiin punaisiksi. Perimätiedon mukaan kirkon kellot tilasivat samat miehet, jotka olivat hakeneet perustamislupaa Tukholmasta. Yhteen kelloon kaivertettiin ”Parta-Ketun” kuvan peruna kourassa. Kellojen tlaus tapahtui tiettävästi 1776.
1800-luku.
1700-luvun loppu sujui rauhallisesti. Seuraavan kerran Kaustisen rauhaa järkytti Suomen sota, jota käytiin vuosina 1808-1809. Kokkolassa olevat venäläiset sotajoukot pelästyivät majuri Otto von Fieandtin kaappausta Perhossa ja perääntyivät Etelä-Pohjanmaalle. Osa joukoista vetäytyi Kokkolasta Kaustisen, Vetelin ja Perhon kautta Kyyjärven Lintulahteen polttaen Tunkkarin sillan. Suomalaiset etenivät Himingalta Kokkolaan. Lintulahdessa kärsitty tappion vuoksi Fiendt vetäyti ja saapui aluksi Tunkkarille ja vähän myöhemmin Kaustiselle Lövbackaan ja lopulta Kokkolaan. Suomalaisten tiedustelupartio totesi vihollisen olevan Kaustisen kirkolla ja pian venäläiset piirittivät Lövbackassa olevaa suomalaisten komennuskuntaa. Pääosa siitä pääsi pakoon, mutta 45 miestä joutui vangiksi. Tämän jälkeen Kokkolan ylimaa oli uudelleen kokonaan venäläisten hallussa ja tällä kertaa lopullisesti. Suomi liitettiin Venäjään 1809 ja yhteys Ruotsiin katkesi.
Autonomia aika.
Venäjän vallan aikana Kaustisen asukasluku alkoi kasvaa. 1800-luvun alussa Kaustisen asukasluku oli n. 1340 asukasta. 1800-luvun puolenvälin aikoihin kylän asukasmäärä kasvoi 2000:een. Kunnan asukasmäärä saavutti huippunsa 1890-luvulla, jolloin asukasmäärä saavutti 3000 hengen rajan.
Kokkolan kolmen ja puolen vuosisadan ikäinen kirkkopitäjä hajosi, kun Kokkolassa 18. huhtikuuta 1860 pidetty pitäjänkokous asettui jaon kannalle. Tuomiokapituli suositti ja senaatti päätti 1. lokakuuta 1860, että perustetaan Vetelin kirkkoherrakunta, johon kuuluvat Vetelin, Kaustisen, Halsuan ja Perhon seurakunnat. Kaustinen itsenäistyi omaksi kirkkoherrakunnaksi 1866.
Tervatalous.
Terva oli 1600-luvun alusta ja aina 1800-luvun lopulle kaustislaisille talonpojan tärkein tulonlähde. 1800-luvun loppu oli Kaustisella terva-ajan kulta aikaa. 1800-luvun viimeisinä vuosina tervatynnyristä maksettiin 15 markkaa. Kaustislaisen talollisen tervatulot olivat vuodessa noin 15000 markkaa. Tervanpoltto väheni 1900-luvulle tultaessa, mutta vielä 1900 Kaustinen oli Perhonjokilaakson suurin tervantuottaja. Sen talolliset tuottivat peräti 1000 tynnyriä, kun veteliläiset tuottivat 500, perholaiset 300 ja halsualaiset 200 tynnyriä.
Siirtolaisuus.
Kunnan asukasmäärää laski 1800-luvun loppupuolella alkanut siirtolaisuus. Yhteensä vuosina 1860-1914 Kaustiselta muutti 1663 ihmistä. Kaustislaiset asettuivat Pohjois-Amerikan havumetsävyöhykkeelle, Suurten järvien tienoille Michiganiin ja Minnesotaan. Myöhemmin siirtyneet asettuivat Oregonin Astoriaan, Massachusetissa Fitchburgiin. Kaustislaiset työskentelivät pääasiassa kaivos ja metsätöissä.
Itsenäisyyden aika.
Suomen sisällissotaa 1917-1918 ei Kaustisella pahemmin sodittu, vaikkakin Kaustisen miehet osallistuivat siihen muualla. Ensimmäinen sotatoimi oli Kokkolan valtaus. Siellä yli 700 venäläistä ja punakaartilaista pitivät Kokkolaa hallussa. Perhonjokilaaksosta yritykseen vallata Kokkola osallistui 60 kaustislaista. Yritys kuitenkin epäonnistui, kunnes helmikuussa 1918 Etelä-Pohjanmaan suojeluskunnista tuli lisää joukkoja. Muualla Suomessa käytyihin taisteluihin osallistui vapaaehtoisina helmikuussa 1918 ainakin 32 kaustislaista. Kaustislaiset osallistuivat Valkoisen armeijan sotatoimiin Virroilla ja taisteluihin Näsijärven kahta puolta. Tampere oli sisällissodan tärkein taistelupaikka. Tampereen valtaukseen osallistui yli nelisenkymmentä kaustislaista. Hauhon taistelu koitui murheen päiväksi Kaustisen miehille. Kolmisenkymmentä osallistui taisteluihin ja heistä kaatui viisi. Karjalassa kaustislaiset osallistuivat Raivolan, Kuokkalan, Ollilan, Terijoen ja Rajajoen taisteluihin. Viipurin valtauksessa oli ainakin kaksikymmentä kaustislaista.
Kaustislaiset olivat mukana Talvisodassa. Keskipohjalaiset kuuluivat pääosin 8. divisioonan 24. jalkaväkirykmenttiin ja osin kevytosasto 8. Karjalan Kannaksella. Myöhemmin kutsutut miehet ”Rauhalliset sotakarhut” sijoitettiin jalkaväkirykmentti 64. toisen pataljoonaan ja alistettiin eversti Hjalmar Siilasvuon johtamaan 9. divisioonan Suomussalmen-Raatteen alueelle. JR 64 komentaja oli teerijärviläinen everstiluutnantti, myöhemmin kenraalimajuri F.U Fagernäs. Talvisodassa menehtyi 13 kaustislaista.
Koska yleisesti arveltiin uuden sodan syttyvän lähitulevaisuudessa, valmistauduttiin siihen linnoittamalla rajaseutu ja hankkimalla aseita ja ammuksia. Välirauhan aikana joukot oli kutsuttu ylimääräisiin kertausharjoituksiin 18. kesäkuuta 1940. Hitlerin sodanjulistuspäiväkäskyssä 22. kesäkuuta 1941 mainittiin Suomen taistelevan Saksan rinnalla. Neuvostoliiton koneiden pommitettua useita Suomen kaupunkeja. 25. kesäkuuta 1941 pääministeri ilmoitti Suomen olevan sodassa ja näin Suomi oli mukana sodassa, jota kutsutaan Jatkosodaksi. Kaustisen, Perhon, Ullavan ja Kalajoen miehet kuuluivat 11. divisioonan jalkaväkirykmentti 20 I pataljoonan. Rykmentin komentajana toimi aluksi everstiluutnantti Paavo Susitaival. Kaustislaiset taistelivat Raja-Karjalassa ja Itä-Karjalassa. Asemasodan aikana kaustislaiset olivat samoilla alueilla. Vetäytymisvaiheessa Kaustislaisten pataljoona siirrettiin Syvärin kautta Kannakselle. Jatkosodassa kaustislaiset osallistuivat Kärstilän, Karhunmäen, Miinalanjoen, Juustilan, Nietjärven, Vuosalmen ja Vuoksenrannan taisteluihin. Jatkosodassa kaustislaisia kaatui 88.
Kaustislaiset osallistuivat RJ50 joukoissa Lapin sotaan, jossa Kaustislaiset taistelivat ympäri Lappia. Lapinsodassa kaustislaisia kaatui yhdeksän.
Kaustisen asukasluku kasvoi hitaasti 1900-luvun alkupuolella. Vuonna 1940 asukkaita oli jo 4633. Tämän jälkeen poismuutto alkoi vähentää kunnan väestöä ja 1970 asukkaita oli enää 3550. 1970-luvulla väkiluku kääntyi jälleen nousuun. Vuonna 1985 kaustislaisia oli 4262. Kunnan väkiluku on ollut hienoisessa nousussa huolimatta 1990-luvulla koetusta lamasta huolimatta ja vuonna 2011 kunnan asukasmäärä oli 4316.
Luonto.
Kaustisen maisemia luonnehtivat vehmas Perhonjokilaakso, metsäiset kalliot, loivasti kumpuilevat kangasmaat ja laajat suot.
Kunnan keskiosan kallioperässä vallitsevina kivilajeina ovat pegmatiittigraniitti ja kiilleliuske, laitaosissa on yleisimmin gneissejä ja amfibolittteja. Gneissialueilla on magneettipitoista mustia liuskeita. Kallioperä on yleensä maaperän peitossa. Yleisin maalaji on moreeni, joka usein muodostaa drumliineita. Kuntaa halkoo kaakosta luoteeseen harjujakso, joka kulkee kaakossa Perhojoen itälaitaa, mutta kääntyy Kaustisen kirkonkylän jälkeen pohjoisluoteeseen missä se kohoaa kauniina kapeana selänteenä. Maasto on alavaa, mutta kuitenkin mäkisempää kuin Keski-Pohjanmaalla yleensä. Jokilaaksojen reunoilla kohoaa loivakaartoisia kallioita. Kunnan korkein kohta on Lapinharju kunnan kaakkoisosassa.
Soita on runsaasti. Suot ovat pääasiassa karuja rämeitä, mutta myös karuja nevatyyppejä on paljon. Yksi kauneimmista rämeistä on Iivanaräme Jylhän eteläpuolella.
Kunnan ainoa suurehko vesiallas on Visaveden tekojärvi. Kuntaa halkovilla Perhojoen ja Köyhäjoen jokilaaksoilla on sen sijaan merkittävä asema Kaustisen maisemakuvassa. Perhonjoki virtaa melko rauhallisena ja suoraviivaisena vehreässä laaksossaan. Ainoa suurehko joen laajentuma on luoteessa Salonkylän kohdalla. Perhojoen sivujoki, Köyhäjoki, sen sijaan mutkittelee paikoin voimakkaasti. Köyhäjokeen laskee kirkonkylän pohjoispuolella koillisesta Näätinkioja.
Vaakuna.
Kaustisen kunnanvaakunan on suunnitellut kaustissyntyinen taiteilija Ilmari Wirkkala ja se on vahvistettu 25. lokakuuta 1950.
Sinisessä kultaisin naularistein sirotellussa kentässä vastapalkeittain asetettu kultainen viulu. Viulu kuvaa paikkakunnan kansansoittajaperinnettä, ristit viittaavaat tunnettuun Kuorikoskien kirkonrakentajasukuun.
Toimintaa.
Kaustisen kirkonkylää kansanmusiikkifestivaalien aikaan 2007.
Kunta on tullut kuuluisaksi alun perin pelimanniperinteen pohjalle rakentuneista vuosittaisista Kaustisen kansanmusiikkijuhlista. Kunnassa toimii myös erikoislukio, Kaustisen musiikkilukio. Kaustisella järjestetään myös vuosittain alkuvuodesta Kaustisen kamarimusiikkiviikko. Kuninkuusravit on järjestetty Kaustisella vuosina 1985 ja 2002.
Kaustinen on vahva maidontuotantoalue, mutta siellä on myös muunlaista perustuotantoa. Kunnassa toimii paikallinen Kaustisen Osuusmeijeri.
Pienimuotoiseen teollisuuteen kuuluvat muun muassa muoviala, mekaaninen puuala, ympäristöala sekä sähkötekninen suunnittelu. Palvelukeskuksena Kaustinen palvelee myös naapurikuntia tai niiden osia. Kunta osallistuu erilaisiin elinkeinohankkeisiin kiinteistönomistajana ja osakkaana Kaustisen Kehitys Oy:n kautta. Kaustisella toimii Kyläsavut r.y, joka on perinne- ja kotiseutuyhdistys. Se on muun muassa kunnostanut Puumalan kylässä sijaitsevaa Lautamiehentaloa.
Uskonnolliset yhteisöt.
Kaustisella toimii evankelisluterilainen Kaustisen ja Ullavan seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä toimii paikkakunnalla evankelisuus.
Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva Kaustisen helluntaiseurakunta sekä baptismia edustava Kaustisen baptistiseurakunta.


Keitele.
Keitele on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnan länsiosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2. Keiteleen suurimmat järvet ovat Nilakka (168,5 km²) ja Koutajärvi (10,0 km²).
Kunta kuuluu Pohjois-Savon talousalueeseen ja Kuopion työvoimapiiriin. Keiteleen seurakunta kuuluu Kuopion hiippakunnan Siilinjärven rovastikuntaan. Keiteleen naapurikunnat ovat Pielavesi, Pihtipudas, Tervo, Vesanto ja Viitasaari.
Keiteleen ainoa taajama on kirkonkylä Nilakka-järven rannalla Vuonamonsalmen kohdalla. Kirkonkylällä on peruspalveluiden lisäksi tehtaanmyymälöitä ja hotelli. Kunnan halki kulkee itä–länsisuunnassa Sininen tie (kantatie 77), joka alkaa Norjan rannikolta ja päättyy Äänisjärvelle. Vesireittejä pitkin Keiteleeltä pääsee useiden järvien ja Keiteleen kanavan kautta aina Päijänteelle asti. Ennen maantiesillan valmistumista Vuonamonsalmen yli kulki ainoastaan lossiyhteys. Keiteleen kirkonkylästä on maanteitse lähimpään kaupunkiin Viitasaareen 41 kilometriä, Iisalmeen 82 kilometriä, Kuopioon 100 kilometriä ja Helsinkiin 430 kilometriä. Lähin rautatieasema sijaitsee Lapinlahdella (79 km), lähin merisatama Kokkolassa (210 km) sekä sisäsatama ja lentoasema Kuopiossa.
Keiteleellä ja Pielavedellä julkaistaan kuntien yhteistä paikallislehteä, Pielavesi-Keitelettä.
Historia.
Keitele sijaitsee Savon ja Hämeen historiallisten maakuntien rajamailla. Seudulta on löydetty hämäläisten eränkävijöiden leiripaikkoja, jotka ovat peräisin 1300-luvulta. Vakituinen asutus alueelle syntyi 1500-luvulla. Keiteleestä tuli kunta vuonna 1879.
Kylät.
Hamula, Koutajärvi, Kukertaja, Leppäselkä, Pahkamäki, Petäjäkylä, Sulkavanjärvi, Tossavanlahti, Viinikkala, Vuonamo, Äyräpää ja Hemminki
Elinkeinoelämä.
Keitele on yksi Suomen teollistuneimmista maaseutukunnista: 40 prosenttia työpaikoista on teollisuudessa. Tärkeimpiä aloja ovat puunjalostus-, metalli- ja vaatetusteollisuus. Keitele Group on merkittävä puunjalostukseen keskittynyt yritys. Muita yrityksiä ovat kattoristikoita valmistava Sepa Oy ja muun muassa Fredrikson- ja Lee Cooper -tuotemerkkejä valmistava M.A.S.I Company. Keiteleen yritykset muodostavat Keiteleen Yrittäjät -järjestön, joka Savon Yrittäjien paikallisyhdistys. Keitele valittiin 1999 Suomen luovimmaksi kunnaksi.
Koulut.
Koutajärven Koulun lakkauttamisen jälkeen 2002 Keiteleellä on vain yksi koulu, Nilakan Yhtenäiskoulu.
Koulussa on noin 200 oppilasta mukaan lukien myös ylä-ja alakoulu. Koulun luokat ovat 0-9 luokka. Koulussa on suuri liikuntahalli ja pienempiä saleja.


VoIP over WLAN.
VoIP over WLANissa, kuten nimestä käy ilmi, ajetaan VoIPpia langattoman lähiverkon eli WLANin yli, eli siirretään ääntä ja tai videokuvaa digitaalisessa muodossa. Tällä saadaan aikaan mobiliteettiä niin koti- kuin yritysverkoissakin ja luodaan mahdollisuus soittaa halpoja VoIP-puheluita langattomasti sekä osallistua esimerkiksi reaaliaikaisiin videokonferensseihin. Nämä toteutetaan softapuhelimella tai mobiililaitteella, joka tukee VoIPia tai erillisellä VoIP-kännykällä. Yrityksessä tällainen ratkaisu avaa mahdollisuuden pienentää kännykkäkuluja yrityksen itsenäisen WLANin sisällä. Lähiverkkojen yhdistämisellä myös etätyöpisteet ja etätyöntekijät saataisiin katettua halpojen VoIP-puhelujen piiriin omissa WLANeissaan.
VoIP over WLAN -teknologia on vielä hyvin tuore ja siinä on useita asioita, joita tulee ottaa huomioon suunnitellessa sen käyttöönottoa tuotantoympäristöön. QoS (quality-of-service) eli palvelun laatu, puhelujen kontrolli, verkon kapasiteetti sekä arkkitehtuuri ovat ensimmäisinä esille nousevia asioita. VoIP over WLAN -sovelluksien menestykseen vaikuttaa eniten se, miten hyvin WLAN tukee QoS-ominaisuuksia. Puhepalvelut vaativat korkean prioriteetin, jotta sillä saavutetaan ulkoisten verkkojen (esimerkiksi PSTN:n ja langattoman solurakenteisen verkon) asettamat ajoitusrajoitukset. VoIP-kommunikaatiolle on olennaista reaaliaikaisuus ja sen tulisi matkata verkossa ilman turhia jonotuksia. Ideaalisesti yhdensuuntainen latenssi olisi 100ms, sillä enemmän kuin 300ms:n edestakaisen viiveen puhelussa on todettu vaikeuttavan keskustelua. Kun siirtotienä käytetään 802.11a/b/g-standardeja, täytyy WLAN-verkon kapasiteetti analysoida huolella, jotta voidaan olla varmoja että se pystyy tukemaan VoIPin asettamia vaatimuksia.
QoS WLANinssa.
EDCF on IEEE 802.11e -standardin tapa saada priorisoitu mediayhteys sovelluksille, jotka vaativat QoSia. WLAN perustuu jaettuun mediaan, jonka MAC tasolle on kaksi pääsytapaa – DCF (Distributed Coordination Function)ja PCF (Point Coordination Function). DCF käyttää CSMA/CA protokollaa, joka parhaiten tunnetaan best-effort palvelusta sekä asynkroonisista datalähetyksistä. PCF käyttää keskitetysti hallittua pollausmetodia tukeakseen synkronista datalähetystä. DCF on perustapa päästä mediaan kiinni, kun taasen PCF:ää ei ole otettu laajaan käyttöön. CSMA/CA-tekniikka perustuu törmäyksien välttämiseen.
DCF toimii kuuntele ennen lähetystä -periaatteella. Jokainen asema tarkistaa ennen datan lähetyksiä onko media vapaa. Jos media on havaittu vapaaksi, datalähetys voidaan aloittaa välittömästi. Jos media on havaittu varatuksi, asema siirtää omaa lähetystään, kunnes edellinen lähetys on loppu. Asema luo backoff interval -laskurin, joka vähentää backoff-aikaa jokaisen kerran kun se havaitsee median olevan vapaa. Heti kun backoff-laskuri loppuu, voi asema aloittaa lähetyksen olettaen, että tällöin media on vapaa. Mikäli lähetys ei onnistu, voidaan olettaa törmäyksen tapahtuneen ja backoff-proseduuri aloitetaan uudelleen sekä CW (contention window) tuplataan. DCF:llä on sama prioriteetti median pääsyyn jokaiselle asemalle. Sillä ei ole erottelukykyä, jonka avulla voitaisiin priorisoida eri datavirtojen erilaisia viivevaatimuksia.
HCF (Hybrid Coordination Function) on DCF:n ja PCF:n hybridi. HCF:ssä on kaksi median pääsytapaa EDCA (Enhanced Distributed Channel Access) ja HCCA (HCF Controlled Channel Access). HCF määrittelee erilaiset kehyksienvaihdon sekvenssisetit, jotka ovat käytettävissä milloin tahansa. Kun taasen PCF käyttää erilaista kehyksenvaihtosekvenssiä median kilpailutilanteessa ja tilanteessa, jossa ei ole kilpailua varattaessa mediaa.
EDCA on paranneltuversio CSMA/CA-mekanismista, johon on lisätty prioriteetit. Contention Window- ja backoff-aikojen avulla voidaan suosia korkeamman prioriteetin omaavia luokkia. Käytössä on kahdeksan käyttäjälle tarkoitettua prioriteetitasoa. Jokainen prioriteetti on kiinnitetty tiettyyn Access Categoryyn eli pääsyryhmään, joka taasen on yhteydessä eri jonoihin.
HCCA käyttää eräänlaista hybridi koordinaattoria (HC) keskitettyyn median pääsyn hallintaan. HCCA:n tavoite on vähentää mediasta kilvoittelua.
EDCF (Enhanced DCF) on HCF:n käyttämä toiminto, joka tarjoaa erotellun ja jaetun pääsyn mediaan kahdeksan prioriteetin avulla. Access Category eli mediaan pääsykategoria tarjoaa asemille prioriteettituen. Jokaisella asemalla voi olla neljä AC:ta, jotka tarjoavat kahdeksaa käyttäjälle tarkoitettua prioriteettiä (User Priorities). AC:llä on yksi tai useampi UP. Asema ottaa mediaan yhteyttä lähetettävän kehyksen pääsy kategorian (AC:n) mukaan. AC, jolla on korkeampi prioriteetti, annetaan lyhyempi CW, jotta se pystyisi lähettämään ennen matalemman prioriteetin omaavia. Tämä tehdään määrittelemällä CW rajat, eri raja-arvot eri Access Categorylle. MSDUt (MAC Service Data Units) toimitetaan useiden eri backoff tapahtumien kautta yhdessä asemassa. Jokainen backoff tapahtuma on määritelty Traffic Category muuttujien avulla.
Mobile IP:n yleiskuvaus.
Vaikkakin Internet yhteyksien saatavuus on yleistynyt viime vuosina huomattavasti, niin se on yleensä ollut paikkaan sidonnaista eli esimerkiksi Internetiin ollaan päästy työpaikalla taikka kotona. Kämmenmikroilla taikka uudemmilla kännyköillä saadaan nykyään jo Internetyhteys melkeinpä paikasta riippumatta ja tämä antaa uudenlaista vapautta käyttää Internetin tarjoamia palveluita.
SIP:in yleiskuvaus.
SIP (Session Initiation Protocol) on protokolla, jota käytetään muun muassa IP puheluiden ja Internet konferenssien yhdistämiseen sekä pikaviestien lähettämiseen. SIP tukee IP mobiliteettiä VoIP WLAN sovelluksille tarjoamalla handoff ominaisuuksia sovelluskerroksessa.


Kemi.
Kemi () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Lapin maakunnassa, Kemijoen suistossa. Kemissä oli asukasta. Kemin pinta-ala on  km² (), josta  km² maata,  km² sisävesiä ja loput  km² merta.
Maapinta-alaltaan Kemi on Lapin maakunnan kunnista pienin, ja sen naapurikuntia ovat Keminmaa, Simo ja Tornio. Sana "kemi" tarkoittaa tallattua niittyä, jolle voi leiriytyä.
Historia.
Kemin kaupunki perustettiin Keisarillisen Majesteetin asetuksella 5. maaliskuuta 1869. Kemin satama perustettiin samanaikaisesti, ja kaupunki sai myös tapulikaupunkioikeudet eli oikeudet ulkomaankauppaan. Jo ennen kaupunkioikeuksia oli Kemiin perustettu puunjalostusteollisuutta (Laitakarin höyrysaha vuonna 1863).
Kaupungin perustamisen jälkeen Kemin seutu kasvoi nopeasti yhdeksi merkittävimmistä puunjalostusteollisuuden keskittymistä Suomessa. Kemi Oy aloitti toimintansa 1893, Kemi Oy:n sulfiittiselluloosatehdas käynnistettiin 1919, Veitsiluoto Oy aloitti toiminnan perustamalla sahan Veitsiluodon kaupunginosaan 1922 ja selluloosatehtaan 1930. Teollisuuden kasvun myötä myös liikenneyhteydet paranivat: rautatie 1902 ja lentokenttä 1939. Kemin rautatieasema on edelleen tärkeä rautatieliikenteen solmukohta.
Vuoteen 1931 teollisuuslaitokset ja työväestön asuinalueet sijaitsivat maalaiskunnissa kaupungin ulkopuolella. Vuoden 1931 alussa esikaupungit tehtaineen liitettiin kaupunkiin ja kaupunki muuttui teollisuus- ja työläiskaupungiksi. Kaupungin maapinta-ala nousi 5,8 neliökilometristä 83,5 neliökilometriin. Väkiluku kasvoi 3 543:sta 16 795:een. Kemin nykyinen pinta-ala on vajaa 94 neliökilometriä ollen näin Pohjois-Suomen pienin kunta.
Talvi- ja jatkosotien aikana Kemin kaupunki säästyi pommituksilta, mutta Lapin sodassa saksalaiset räjäyttivät Kemijoen sillat ja yrittivät myös kaataa Kemin kaupungintalon räjäyttämällä siitä kolme kerrosta pois talon alaosasta. Kemin kaupungintalo oli kuitenkin poikkeuksellisten hissikuilujensa ansiosta niin vahvarakenteinen, ettei se kaatunut. Kemin kaupungintalo kunnostettiin ja sitä myös laajennettiin myöhemmin.
Sodan jälkeinen aika oli Suomessa epävarmaa aikaa, jolloin kommunistien vallankaappausta pelättiin. Kemin tapahtumat vuonna 1949 saivat alkunsa lakosta Kemijoen uittotyömaalla. Lakot päättyivät kahden ihmisen kuolemaan mielenosoitusmarssin aikana Kemin veritorstaina 18. elokuuta 1949.
Puunjalostusteollisuuden edelleen laajentuessa paperi- ja kartonkiteollisuuteen Kemistä kasvoi 1960-luvulle tultaessa lähes 30 000 asukkaan kaupunki. Kemi oli tuolloin toiseksi tärkein ja suurin Pohjois-Suomen kaupungeista heti Oulun jälkeen. 1970-luvulla automaation vähentäessä teollisuuden työvoiman tarvetta, ja valtion keskittäessä virastojaan läänin pääkaupunkiin Rovaniemelle Kemin väkiluku kääntyi selvään laskuun.
Kemin kaupunginosat.
Kemin kaupunki on jaettu kuuteen suuralueeseen, jotka puolestaan on jaettu 16 tilastoalueeseen. Kemin keskustan suuralueeseen, Sauvosaareen, kuuluvat Sauvosaaren, Peurasaaren ja Karjalahden tilastoalueet. Keskustasta pohjoiseen on Koivuharjun suuralue, johon kuuluvat tilastoalueet Koivuharju, Karihaara ja Paattio. Kaupungin itäosassa sijaitsee Kivikon suuralue, joka muodostuu Kivikon, Tervaharjun ja Nauskan tilastoalueista. Syväkankaan suuralue sijaitsee keskustasta kaakkoon ja se muodostuu Syväkankaan, Takajärven ja Ritikan tilastoalueista. Hepolan suuralue on eteläisintä Kemiä ja siihen kuuluvat Hepola, Ajoksen ja Rytikarin tilastoalueet. Kuudenteen Merikemin suuralueeseen kuuluvat Kemin edustan saaret kuten Selkäsaari ja Perämeren kansallispuiston saaristo. Suuralueeseen kuuluu vain yksi samanniminen tilastoalue. Tilastoalueet on ajettu vielä yhteensä 63 pienalueeseen.
Elinkeinoelämä.
Kemi tunnetaan perinteisenä teollisuuskaupunkina ja suurimpia yksityisiä työllistäjiä kaupungissa ovat Stora Enson Veitsiluodon paperitehdas sekä Karihaarassa toimiva Metsä Fibren ja Finnforestin puunjalostusteollisuus (saha, Kemin sellutehdas ja Kemin kartonkitehdas). Merkittävä teollinen työnantaja on myös Outokummun omistama Kemin kromikaivos, joka sijaitsee Keminmaassa Elijärvellä. Ajoksessa sijaitsevat kauppamerenkulun kannalta merkittävä Suomen toiseksi pohjoisin syväsatama sekä tuulivoimapuisto.
Kemi on kohottanut viime vuosina profiiliaan matkailuelinkeinon piirissä. Kaupungin tunnetuimpia matkailunähtävyyksiä ovat muun muassa Kemin lumilinna, jäänmurtaja Sampo, tuulivoimapuisto, Kemin Jalokivigalleria ja Kaupungin Sisäsatama.
Koulutus.
Kemiin on kehittynyt monipuolinen koulutustarjonta. Kemissä on viisi peruskoulua (joista kolme yläastetta) siellä sijaitsee myös Kemin lyseon lukio ja Kemin aikuislukio. Laajaa ammatillista koulusta tarjoaa Ammattiopisto Lappian ja Kemi-Tornion ammattikorkeakoulun Kemissä sijaitsevat yksiköt.
Lapin yliopistolla on ollut Kemissä toimipiste vuodesta 1985: aluksi täydennyskoulutus­keskuksen alaisuudessa ja vuodesta 1994 lähtien Muotoilu- ja yrityspalvelut -nimisenä erillisyksikkönä.
Oulun yliopisto perusti vuonna 1995 Ympäristöteknologian tutkimuskeskuksen Kemiin, jossa se toimi yhteistyössä Meri-Lapin Studiokylän kanssa. Vuonna 1996 perustettiin samoihin tiloihin Mikroelektroniikan instrumentointilaboratorio. Vuoden 1998 alusta nämä Lapin ja Oulun yliopistojen yksiköt yhdistyivät Meri-Lappi Instituutiksi.
Museot.
Kemin taidemuseo toimii Kulttuurikeskuksen tiloissa.
Kemin historiallisen museo toimii osoitteessa Sauvosaarenkatu 11. Museon rakennus on alun perin rakennettu Pohjoismaiden Yhdyspankin Kemin konttorille vuonna 1928 ja pankki toimi rakennuksessa aina vuoteen 1954. Pankin lisäksi talossa toimi myöhemmin myös pääpostikonttori ja apteekki. Pääkirjaston käytössä rakennus oli vuosina 1954–1990. Historiallinen museo avattiin talossa kevättalvella 1993. Museossa järjestetään näyttelyitä omista kokoelmista ja kulttuurin eri ilmiöistä.
Historiallisen museon alaisuudessa toimii myös yli 200 vuotta vanha Yli-Jaakheikin savupirtti, jossa voi tutustua menneen ajan elämiseen ja asumiseen.
Media.
Kemissä sijaitsee Yle Radio Perämeren toimitus. Kemissä sijaitsi aikaisemmin myös Iskelmä Ankkurin edeltäjän Radio Ankkurin toimitus Sairaalakatu 2:n toisessa kerroksessa Pohjolan Sanomien toimirakennuksessa. Nykyään Iskelmä Ankkurin toimitus sijaitsee Oulussa Hallituskadulla Iskelmä Oulun ja Radio Megan kanssa samassa rakennuksessa. Kemissä on myös useita lehtitaloja, muun muassa Pohjolan Sanomat, Lounais-Lappi ja Meri-Lapin Helmi.


Kemijärvi.
Kemijärvi (,) on kaupunki, joka sijaitsee Lapin maakunnan kaakkoisosassa. Kaupungissa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Kemijärvi on Suomen pohjoisin ja samalla suurin vesipinta-alaltaan oleva kaupunki. Kemijärvi on kuitenkin Kuhmon ohella suomen erämaisin kaupunki. Sen naapurikuntia ovat pohjoisessa Pelkosenniemi, idässä Salla, etelässä Posio ja lännessä Rovaniemi.
Historia.
Kemijärven ensimmäinen pysyvä uudisraivaaja-asukas oli Paavali Ollinpoika Halonen, joka muutti Utajärven Niskankylästä Kemijärvelle noin vuonna 1580. Hänen vaimonsa oli Anna Laurintytär Halonen ja lapsia Paavo, Olli ja Pekka Halonen. Paavalin asuinpaikka tunnetaan nykyään nimellä Halosenranta. Muita samoina aikoina paikalle saapuneita uudisraivaajia oli Kärpän suvun Pekka ja Matti Kärppä, lähtöisin Oulujoen varrelta Muhokselta, jotka asuttivat 2 taloa Kemijärven kaikista 13:sta vuoden 1631 taloluettelon mukaan. Näistä 4 jäi vakinaisesti asutuksi Kemijärvelle: Paavo Halosen talo, Pekka ja Matti Kärpän talot ja Heikki Häikiän Luusua-niminen talo. Ensimmäisten uudisraivaajien muuttaessa Kemijärvelle siellä ei asunut enää saamelaisia, mutta Ämmänvaara Kemijärven kunnan alueella on muinainen saamelaisten uhripaikka.
Kemijärven väkiluku on ollut huipussaan ennen maalaiskunnan ja kauppalan liitosta, jolloin Kemijärvillä asui yli 16 000 asukasta.
Kemijärven sellutehtaan lakkautus keväällä 2008 herätti suurta huomiota. Paikkakunnan teollisuuden jatkamista tuettiin tämän jälkeen avokätisesti julkisin varoin. Tehtaan jatkajaksi tuli Arktos Group, jonka oli tarkoitus aloittaa liimapuupalkkien valmistus. Tuotantoa ei kuitenkaan saatu käyntiin ja alkuvuodesta 2012 yritys joutui yrityssaneeraukseen.
Vaakuna.
Kemijärven kauppala muodostettiin 1957 erottamalla Kemijärven kirkonkylä ja sen lähialueet Kemijärven maalaiskunnasta. Tämä oli viimeinen kerta, kun kunnan nimeen liitettiin sana maalaiskunta. Kauppalalle vahvistettiin oma vaakuna 25. marraskuuta 1960, mutta kun maalaiskunta ja kauppala taas yhdistettiin 1973 Kemijärven kaupungiksi, otettiin syntyneen kaupungin vaakunaksi entisen maalaiskunnan vaakuna.
Kaupunginosat.
Alakylä, Halosenranta, Hyypiö, Isokylä, Javarus, Joutsijärvi, Juujärvi, Kallaanvaara, Ketola, Kostamo, Lehtola, Leväranta, Luusua, Oinas, Patovaara, Perävaara, Ruopsa, Räisälä, Sipovaara, Soppela, Särkikangas, Tapionniemi, Tohmo, Ulkuniemi, Varrio, Vuostimo ja Ylikylä.
Uskonnolliset yhteisöt.
Kemijärvellä toimii evankelisluterilainen Kemijärven seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii uusheräys, jolla on siellä paikallisosasto, vanhoillislestadiolaisuus, jolla on paikkakunnalla Kemijärven Kuumaniemen Rauhanyhdistys, sekä evankelisuus. Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva Kemijärven helluntaiseurakunta sekä Suomen Adventtikirkkoon kuuluva Kemijärven adventtiseurakunta.


Keminmaa.
Keminmaa (vuoteen 1979 asti "Kemin maalaiskunta") on Suomen kunta, joka sijaitsee Lapin maakunnan lounaisosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Keminmaan naapurikunnat ovat Kemi, Simo, Tervola ja Tornio.
Hallinto.
Keminmaan nykyinen kunnanjohtaja on Tommi Lepojärvi. Valtuustossa istuu tällä hetkellä 35 valtuutettua.
Kalatie.
230 metriä pitkä kalatie nousee 12 metriä ylös Isohaaran padon yli. Jotkut sanovat, että kalatie olisi rakennettu väärin ja tuumien sijaan siinä olisi käytetty senttimetrejä tien jäädessä liian kapeaksi. Tämä on todennäköisesti vain huhu, sillä kalatien on suunnitellut Oulun yliopisto, jossa käytetään SI-järjestelmän mukaisia yksiköitä.
Historia.
Asutus Kemijokivarressa on hyvin vanhaa. Keminmaan edeltäjä Kemin pitäjä on Pohjois-Suomen vanhimpia pitäjiä ja käsitti laajimmillaan koko Peräpohjolan.
Keminmaan vanha kirkko eli Pyhän Mikaelin kirkko rakennettiin vuosina 1519–1521. Siellä makaa vuonna 1629 kuolleen kirkkoherra Nikolaus Rungiuksen kuuluisa muumioitunut ruumis. Vanha kirkko on katoliselta ajalta.
Keminmaan uusi kirkko on keisari määräyksestä rakennettu vuonna 1827 ja se on Carl Ludvig Engelin suunnittelema.
Toisen maailmansodan aikaan Keminmaan nykyisen vanhustentalon paikalla Kallinjärven reunalla toimi saksalaisten leipomo, jossa leivottiin kaikki Pohjois-Suomen saksalaisjoukkojen leivät. Pölhön koulussa toimi saksalaisten upseerikerho.
Kylät.
Hirmula, Ilmola, Itäkoski, Jokisuu, Laurila, Lautiosaari, Liedakkala, Maula, Pörhölä, Ruottala, Sompujärvi, Törmä, Viitakoski ja Lassila.
Tunnettuja keminmaalaisia.
Keminmaalla on myös oma tanssiseura, Aida, jonka oma sali sijaitsee Torniossa.


Kemiö.
Kemiö () on Suomen entinen kunta ja vanha kirkkopitäjä, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Kunta oli kaksikielinen, ja enemmistö eli 64 prosenttia asukkaista puhui ruotsia ja 33 prosenttia puhui suomea.
Kemiö liitettiin vuoden 2009 alussa uuteen Kemiönsaaren kuntaan, jonka muodostavat Kemiön lisäksi myös Dragsfjärdin ja Västanfjärdin kunnat. Asiasta päättivät kolmen kunnan valtuustot 26. kesäkuuta 2007.
Kemiön ja Perniön rajalla sijaitseva vuonna 1844 rakennettu Strömman kanava on Suomen ainoa paikka, jossa vuorovesi-ilmiön voi havaita.
Kylät.
Albrektsböle, Berga, Bjensböle, Bogsböle, Branten, Brokärr, Båtkulla, Böle, Dalby, Dalkarlby, Degerdal, Ekniemi (Eknäs), Elmdal, Engelsby, Flugböle, Fröjdböle, Gammelby, Gräsböle, Gundby, Gästerby, Helgeboda, Hova, Hulta, Högmo, Kalkkila (Kalkila), Kaskärr, Kiila (Kila), Kirkonkylä (Kyrkoby), Koddböle, Koivuranta, Koustar, Kuggböle, Kvarnböle, Kårkulla, Labböle, Lamkulla, Lappdal, Lemnäs, Lillvik, Linnarnäs, Länsiniemi (Västerudden), Lövböle, Mainiemi (Majniemi), Makila, Mattböle, Mattkärr, Mjösund, Måsa, Nordvik, Norrlångvik, Norrsundvik, Orrnäs, Pajböle, Pederså, Pungböle, Påvalsby, Reku, Rugnola, Santasaari (Sandö), Skarpböle, Skoböle, Skog, Skogsböle, Skålböle, Skäggböle, Smedaböle, Smedsböle, Småland, Stenmo, Strömma, Suomenkulma (Finnudden), Syvälahti (Sjölax), Tavasttrona, Tjuda, Tolfsnäs, Torsböle, Trotby, Träskö, Vestlahti (Vestlax), Viksgård, Viksvidja, Villkärr, Vreta, Västankärr, Västermark, Östermark
Uskonnolliset yhteisöt.
Suurin osa kemiöläisistä kuuluu evankelisluterilaiseen Kemiön seurakuntaan, johon kuuluu noin 3000 jäsentä, joista kolmanneksen äidinkieli on suomi. Lisäksi kunnassa toimii Kemiönsaaren helluntaiseurakunta.


Kempele.
Kempele on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa. Kunta kuuluu Oulun seutukuntaan. Kempeleessä asuu henkilöä. Kunnan pinta-ala on  km², josta  km² on sisävesiä ja  km² merialueita. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km².
Kempeleen naapurikunnat ovat Liminka, Oulu, Oulunsalo ja Tyrnävä. Vaikka Kempele on pääosin sisämaassa, kuntaan kuuluu kapea kieleke merenrantaa Vihiluodon kylässä, jossa on venesatama.
Kempeleen kunta on perustettu vuonna 1867, jolloin kappeliseurakunta siirtyi kunnallishallintoon. Varhaisimmat kirjalliset maininnat Kempeleen asutuksesta ovat 1500-luvulta, jolloin Kempele kuului suur-Liminkaan. Itsenäinen kappeliseurakunta Kempeleestä muodostettiin vuonna 1774.
Yksi Kempeleen ominaisuuksista on kahtia jakaantunut keskusta. Vanhassa keskustassa sijaitsevat muun muassa vanha ja uusi kirkko sekä koulukeskus. Valtatie 4:n itäpuolella sijaitsee Ylikylän suuralue, jossa sijaitsee muun muassa Pohjois-Suomen suurimpiin kauppakeskuksiin kuuluva Zeppelin. Kempeleen suurimmat asutusalueet ovat kahden keskuksen lisäksi Sarkkiranta, Santamäki, Honkanen, Linnakangas ja Kokkokangas.
Kempeleessä on pääkonttorit ja tuotantoa Polar Electrolla, PKC-Groupilla ja Ouman Oy:llä.
Kempele valittiin Suomen luovimmaksi kunnaksi vuonna 2006 ja vuonna 2008 koko Suomen kattavassa kaupunkien ja kuntien asukastyytyväisyys tutkimuksessa Kempele valittiin Suomen parhaaksi.
Nimen alkuperä.
Nimi "Kempele" on Suomessa ainutlaatuinen, eikä samanlaista nimeä löydy muualta. Ennen vakiintumistaan nykyiseen kirjoitusasuun paikan nimi on esiintynyt eri variaatioina kartoissa ja muissa asiakirjoissa: Kembele, Kembelä, Kämbele, Kämbelä, Kiembele sekä Kiemböle. Sanan alkuperä on ilmeisesti saamen kielen sanassa "gaeppel", joka tarkoittaa hylkeen etujalkaa. "Kempe" voi myös viitata skandinaaviseen tai alasaksilaiseen vaikutukseen.
Historia.
Kempeleen alue on varsin myöhään noussut merestä, joten siellä ei ole ollut asutusta kivikaudella. Kempeleen, Kuuselan tilalla on tehty rautakautinen löytö, joka sisältämä esineistö osoittaa karjalaisten erämiesten liikkuneen alueella.
Kempele asutettiin todennäköisesti 1500-luvun puolivälissä. Kirjallisissa lähteissä Kempele mainitaan ensimmäisen kerran 1568, jolloin alueella oli kolme taloa. Asutus vakiintui vuosisadan loppupuolella. Kempeleen ensimmäiset asukkaat olivat todennäköisesti kotoisin Oulunsalosta ja pääasiassa uudisasukkaat tulivatkin naapuripitäjistä. Eräelinkeinoilla ei Kempeleen historiassa ole koskaan ollut kovin suurta merkitystä, koska Kempeleen asutus syntyi ja vahvisti 1500-luvulta lähtien maanviljelyn ja karjanhoidon varassa. Alkuaikoina myös kalastus oli tärkeä elinkeino, mutta sen merkitys väheni maanviljelyn ja karjatalouden voimaperäistyessä. Laajat luonnonniityt ovat soveltuneet eriomaisen hyvin rehuviljelyn kasvattamiseen ja myös kivettömien entisten merenpohjamaiden muokkaus on ollut suhteellisen helppoa. Voi ja juusto olivat pitkään viljan ohella Kempeleen tärkeimmät myyntituotteet. Pääosa tuotannosta myytiin Ouluun. a>. Sen rakentaminen aloitettiin jo ennen kruunulta pyydetyn luvan saamista.
Kempele kuului aluksi seurakunnallisesti Liminkaan. Oulu ja Oulunsalo erosivat Limingasta 1610, jolloin Kempele jäi edelleen emäseurakunnan yhteyteen. Kun Oulunsaloon rakennettiin kappelikirkko 1665, alkoivat kempeleläiset puuhata liittymistä Oulunsaloon. Tilanne jatkui epäselvänä, kunnes muodostettiin Limingan alainen Kempeleen kappeli 1688. Oma kirkko Kempeleeseen valmistui 1691, mutta oma pappi saatiin vasta 1740. Vuonna 1735 Kempeleessä oli 444 asukasta. Asukasluku kasvoi tasaisesti, sillä vuonna 1800 asukkaita oli 608, 1850 921 ja 1900 jo 1 237.
Kempeleen ja Oulunsalon yhdistämishankkeet tulivat uudestaan esille 1800-luvulla, jolloin yhdistämistä suunniteltiin kolme kertaa. Kuitenkin aina joko kempeleläiset tai oulunsalolaiset vastustivat hanketta. Vuonna 1899 Kempele määrättiin itsenäiseksi seurakunnaksi, mutta ero Limingasta toteutui vasta 1918. Tiilien valmistuksella on Kempeleessä vanhat perinteet, jotka ulottuvat aina 1600-luvulle saakka. Oulun kaupungin nopea teollistuminen 1800-luvun jälkipuoliskolla johti voimakkaaseen rakennustoimintaan. Tällöin ryhdyttiin polttamaan tiiliä kaupungin tarpeisiin ympäröivällä maaseudulla. Teolliseksi tiilien tuotanto muuttui Kempeleessä 1898, kun Kempeleen tiilitehdas perustettiin. Tehtaan toiminta keskittyi kesäkausiin. Keskimäärin tehdas työllisti 20 henkeä, mutta parhaimpina aikoina saattoi tiilien valmistuksessa työskennellä 60 henkeä. Tiilitehdas lopetti tuotantonsa vuonna 1952.
1930-luvulla ehdotettiin jälleen kahden pienen seurakunnan, Kempeleen ja Oulunsalon yhdistämistä, mutta kempeleläiset vastustivat ja asia raukesi. Kun Oulujoen kunta lakkautettiin vuoden 1965 alussa, siitä liitettiin Kempeleeseen noin 6 km²:n alue ja sen mukana 64 henkeä. Vuonna 1970 Kempeleeseen kuulunut Tupoksen alue liitettiin Valtioneuvoston päätöksellä Liminkaan. Kempeleen väestö kasvoi 1900-luvun alusta 1960-luvulle 1 230:stä 2 700:aan. Sen jälkeen väestönkehitys kääntyi voimakkaaseen kasvuun, joka alkoi taittua vasta 1980-luvun alussa. Vuonna 1985 asukkaita oli 8 604. Väkiluvun kasvu on johtunut Oulun läheisyydestä, sillä sinne on matkaa keskustaajamasta noin 10 kilometriä. Kempeleen teollisuus oli pitkälle 1900-lukua vähäistä. Kempeleen tiilitehtaan toiminnan loppumisen jälkeen 1952 ei kunnassa juuri ollut teollisia työpaikkoja, ellei mukaan lasketa vähäistä pienteollisuutta. Uutta teollisuutta syntyi vasta 1960-luvulla. Kunnan huomattavin teollisuusyritys oli toimintansa vuonna 1969 aloittanut Oy Nokia Ab Pohjolan Kaapeli, joka toimii nykyään PKC Group nimellä. Muita huomattavia yrityksiä olivat muun muassa Lauri Kuokkanen Oy, Ouman Oy, Oulun puukaluste Oy, Kempeleen Elektrometalli, Polar Electro Ky, Rakennuslaite Ky ja OU-SE Oy.
Luonto.
Kempeleen Rajakorvessa näkyy alueelle tyypillistä lakeutta
Kempele on muun Pohjanmaan tavoin tasaista lakeutta. Kunta on entistä merenpohjaa, jota luonnehtivat alavat ja laakeat niitty- ja peltomaisemat, sekä harvaa metsää kasvavat kankaat ja suot. Erityisesti kunnan itäosassa on laajoja suoalueita. Kempele kuuluu laajaan sedimenttikivialueeseen, niin sanottuun Muhoksen muodostumaan, joka Satakunnan hiekkakivien tavoin on säilynyt kulutukselta peruskallion vajoamassa. Muhoksen muodostuma ulottuu merelle päin leveänä vyönä Muhoksen, Tyrnävän, Limingan ja Kempeleen sekä Oulunsalon alueiden kautta aina Hailuotoon saakka. Sitä ympäröi lähes homogeeninen granaattivyö. Kalliopaljastumia alueella on vähän.
Kallioperää peittävät irtaimet maalajit paksuna kerroksena. Yleisimmät maalajit ovat savi, hiekka, turve ja moreeni, joka muodostaa kunnan itäosassa 5-10 metriä ympäristöstään kohoavia kumpareita. Korkeusvaihtelut ovat kunnan alueella vähäiset, Maasto on alavaa ja kohoaa loivasti Perämerestä pistävien Liminganlahden ja Kempeleenlahden tulvaniityiltä sisämaata kohti. Kirkonkylän seudulla maisemaan tuo vaihtelua vähäinen harjumuodostuma. Vaihtelevinta maasto on itäosassa, jossa on myös kunnan korkein kohouma Mourunginjärven pohjoisrannalla. Maankohoaminen, jonka nopeus on 8 millimetriä vuodessa, aiheuttaa alati muutoksia rannikolla. Rantavedet Liminganlahdessa ja Kempeleenlahdessa ovat matalia, joten rantaviiva muuttuu nopeasti. Vielä 1500-luvun puolimaissa Kempeleen ja Oulunsalon välissä oli noin 2,3 kilometriä leveä merensalmi ja Kempele oli niemimaa. Maayhteys Kempeleen ja Oulunsalon välille syntyi todennäköisesti 1700-luvun alkupuolella. Kohoaminen on ollut nopeinta Kempeleen ja Limigan välisellä Isollaniityllä. Myös Kempeleenlahti on maantunut nopeasti.
Sisävesiä Kempeleessä on vähän. Ainoa huomattava järvi on Mourunginjärvi. Aikaisemmin rannikon vesijättömaalla oli useampiakin matalavetisiä järviä ja lampia, mutta ne ovat joko maatuneet tai kuivattu.
Liikenne.
Kempeleen keskustaajama sijaitsee Pohjanmaan radan ja valtatien 4 välittömässä läheisyydessä. Seututie 816 alkaa Kempeleen keskustaajamasta ja jatkuu Hailuodon Marjaniemeen saakka.
Valtatie 4 kulki alunperin kuntakeskuksen kautta, mutta vuonna 1990 valmistunut moottoriliikennetie siirsi läpikulkuliikenteen pois keskustasta. 2000-luvun alussa moottoriliikennetie parannettiin moottoritieksi ja sitä jatkettiin samalla Limingan Haaransiltaan. Nykyisin Limingan Haaransillan liikenneympyrästä alkava ja Ouluun johtava "vanha nelostie" on numeroitu seututieksi 847.
Kempeleen keskustaajamasta sekä Kokkokankaan alueelta on useita päivittäisiä paikallisliikenteen vuoroja Ouluun. Liikennöitsijöinä toimivat Koskilinjat sekä Kylmäsen Liikenne. Kaukoliikenteen vuorot pysähtyvät Kempeleen kunnantalon kohdalla ja niistä vastaa muun muassa Käkelän Liikenne.
henkilöjunat eivät enää pysähdy Kempeleen rautatieasemalla. Liikennevirasto tosin on aloittanut selvityksen mahdollisen Kempeleen liikennepaikan avaamisesta uudelleen matkustajille. Kempeleessä ei myöskään ole säännöllistä rautateiden tavaraliikennettä.
Kunnanvaltuusto.
Kunnan asukasmäärän noustua yli 15 000 edellisten vaalien jälkeen kunnanvaltuuston koko kasvoi 43 edustajaan, kun vielä vuoden 2004 kunnallisvaaleissa edustajia valittiin 35.
Urheilu.
Kempeleessä toimi lentopallon SM-liigassa pelaava KempeLe Kempeleen Lentopallo, joka tosin siirtyi Ouluun ja vaihtoi nimekseen Sun Volley kaudelle 2009-2010. Joukkue nousi SM-liigaan kauden 2005–2006 päätteeksi. Joukkueen riveissä kaudella 2007–2008 pelaavat Suomen lentopallomaajoukkueen Teppo Heikkilä sekä SM-liigan pistepörssin viime vuosina voittaneet Pekka Kortteinen ja Marko Aho. Kortteinen valittiin liigan parhaaksi pelaajaksi 2007. Myös beach volley -pelaaja Anssi Hakala kuuluu joukkueen vahvuuteen.
Jääkiekkojoukkue Laser HT on Kempeleestä. Kauden 2004–2005 jälkeen Suomi-sarjasta pudonnut Kiekko-Oulu ja sarjaan noussut Laser HT Kempeleestä yhdistivät edustusjoukkueensa, täten perustaen Kiekko-Laserin, jonka kotipaikkana on Oulu. Kiekko-Oulu pelasi monta kautta Suomi-sarjan pohjoislohkossa, mutta heikoin menestyksin, ja sarjasta putoaminen kauden 2004–2005 päätteeksi oli aiheuttaa konkurssin, mutta yhdistyminen Laserin kanssa pelasti seuran. Kiekko-Oulu ja Laser HT jatkavat edelleen junioritoimintaa eri seuroina. Pekka Saarenheimo on Laser HT:n kasvatti. Myös NHL-maalivahti Pekka Rinne on Kempeleestä.
Kempeleessä toimii myös pesäpallo-, salibandy- ja hiihtourheilua edustava Kempeleen Kiri. Pesäpallossa Kempeeleen Kirin miehet ykköspesiksessä. Kaudella 2007 joukkue pelasi Superpesiksen karsinnoissa.
Vammaishiihtäjänä menestynyt Pertti Sankilampi edusti Kempeleen Kiriä.
Paikkakunnalla toimii myös urheilun yleisseura Kempeleen Pyrintö ja jalkapalloseura Ajax-Sarkkiranta.
Muuta.
"Kempele"-sanan yhteydessä käytettävät sijamuodot ovat paikkakunnalla vakiintuneen tavan mukaisesti inessiivi ("Kempeleessä"), elatiivi ("Kempeleestä") ja illatiivi ("Kempeleeseen"). Tosin ulkopaikkakuntalaiset käyttävät kunnasta varsin usein myös virheellisiä adessiivi- ("Kempeleellä"), ablatiivi- ("Kempeleeltä") ja allatiivi-muotoja ("Kempeleelle").


Kerimäki.
Kerimäki (entinen nimi Haapala) on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Savon maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Kerimäen pitäjä perustettiin vuonna 1642. Kerimäki on alkujaan ollut "emäpitäjä", sillä siitä jo vuonna 1882 erotettiin Savonrannan kunta ja 12 vuotta myöhemmin eli 1894 Enonkosken kunta. Vuonna 1924 perustettiin osasta Kerimäen kunnan aluetta Punkaharjun kunta.
Kerimäen naapurikunnat ovat Enonkoski, Kesälahti, Kitee, Punkaharju ja Savonlinna.
Kylät.
Alakuona, Anttola, Haapalahti, Haapaniemi, Hevossalo, Hälvä, Jouhenniemi (Kirkonkylä), Karvila, Kattilamäki, Kerimäki, Kumpuranta, Kuokkala, Laakkola, Luotojärvi, Lötjölä, Louhi, Makkola, Moiniemi, Nojanmaa, Paakkunala, Paasniemi, Pihlajaniemi, Pitkälä, Raikuu, Rauvanniemi, Riikola, Ruokojärvi, Ruokolahti, Ruokoniemi, Simpala, Toroppala, Vuokala, Yläkuona
Liikenne.
Kunnan kautta kulkee Juvan ja Parikkalan välinen valtatie 14, josta erkanee Kiteen ja Kerimäen välinen kantatie 71.
Parikkalan, Savonlinnan ja Huutokosken välinen rautatie kulkee Kerimäen lounaisosassa. Savonlinnan ja Parikkalan välillä kulkevat taajamajunat pysähtyvät Kerimäen rautatieasemalla, josta on etäisyyttä Kerimäen kirkonkylälle noin 13,5 kilometriä ja Anttolan kylään noin 3,5 kilometriä.
Savonlinnan lentoasemalle on etäisyyttä Kerimäen kirkonkylästä noin 25 kilometriä ja kunnanrajalla sijaitsevasta Makkolan kylästä noin neljä kilometriä. Lentokenttä ja -asema sijaitsevat Savonlinnan puolella.
Elinkeinot.
Kunnan työvoimasta sijoittuu alkutuotantoon 11 %, teollisuuteen ja rakentamiseen 27 % ja palveluihin 62 %.
Kerimäen Makkolan kylässä sijaitsee Muhosen maatila ja tilaleipomo. Luomuliitto on valinnut Muhosen maatilan vuoden 2008 luomutilaksi. Kerimäki tunnetaan myös Puruveden muikusta.


Kesälahti.
Kesälahti () on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Karjalan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2. Kesälahti on Pohjois-Karjalan eteläisin kunta. Sen alue jää lyhimmillään vain parin kilometrin päähän Venäjän rajasta ja vajaan kilometrin päähän rajavyöhykkeestä.
Kesälahden naapurikunnat ovat Kerimäki, Kitee, Parikkala, Punkaharju ja Savonlinna.
Vuoden 2006 alussa Kesälahteen liitettiin Parikkalasta 31 hehtaarin laajuinen alue, Sarvisalon saaren itäinen pää, Otrapää. Siihen saakka kuntien rajalinja oli Uudenkaupungin rauhan (1721) mukaisesti viivasuora. Tämän takia Sarvisalon itäisen kärjen väestö oli asunut aluksi Uukuniemen ja sittemmin Parikkalan puolella. Aloite rajansiirrosta tuli asukkailta itseltään, koska yhteydet palveluihin olivat Kesälahden suuntaan tiiviimmät. Kesälahden korkein kohta on Särkvaara.
Kesälahden nykyinen kirkko on valmistunut vuonna 1950 ja sen ovat suunnitelleet arkkitehdit Aili ja Niilo Pulkka. Vanha, vuonna 1831 rakennettu puukirkko tuhoutui Neuvostoliiton ilmavoimien pommitusten sytyttämässä tulipalossa jatkosodan aikana vuonna 1941. Vanhan kirkon aikainen kellotapuli on yhä jäljellä.
Vuoden 2011 lopulla Kesälahti kävi alustavia neuvotteluja kuntaliitoksesta niin Savonlinnan kuin Kiteen suuntaan. Kunta päätyi lopulta jatkamaan neuvotteluja Kiteen kanssa. Sekä Kiteen että Kesälahden valtuustot hyväksyivät kuntaliitossopimuksen 26.4.2012 ja liitos tulee voimaan 2013 alussa.
Kylät.
Hummovaara, Kesälahti, Mehonmäki, Ristlahti-Purujärvi, Rasti-Salokylä, Varmo, Totkunniemi, Marjoniemi, Ruokkee, Villala, Sarvisalo ja Rajavaara


Keuruu.
Keuruu () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Keski-Suomen maakunnassa 60 kilometriä Jyväskylästä länteen. Kaupungissa asuu noin {formatnum: } henkeä, ja sen pinta-alasta hieman yli kymmenesosa on vesistöjä.
Keuruun naapurikunnat ovat Jämsä, Multia, Mänttä-Vilppula, Petäjävesi, Virrat ja Ähtäri. Naapurikunnista Ähtäri kuuluu Etelä-Pohjanmaahan, Virrat ja Mänttä-Vilppula Pirkanmaahan ja muut Keski-Suomeen.
Keuruun kaupunki on läntisen Keski-Suomen keskus. Valtatie 23 halkaisee itä–länsi-suunnassa kaupungin, etelästä tulee kantatie 58. Haapamäki on rautateiden risteysasema: rautatie Haapamäeltä Jyväskylään kulkee Keuruun keskustan halki.
Toimijoita ja yrityksiä Keuruulla.
Keuruulla sijaitsee Puolustusvoimiin kuuluva Pioneerirykmentti. Vuosittain se kouluttaa noin tuhat pioneeri- ja suojelualan varusmiestä. Palkattua henkilöstöä rykmentissä on 250. Pohjoisjärven rannalla Keuruulla sijaitsee helluntaiherätyksen Iso Kirja -opisto, jossa järjestetään joka vuosi juhannuskonferenssi. Kustannusalalta Otavan kirjapaino ja Kirjavälityksen keskusvarasto sijaitsevat Keuruulla.
Keuruu on maastoltaan mäkinen ja metsäinen kunta, jonka luonnossa heijastuu Suomenselän läsnäolo. Keuruulla on paljon järviä ja myös soita. Keuruun kirkonkyläkin sijaitsee vesistön äärellä. Keuruulla on runsaasti loma-asutusta.
Keuruun keskustaajaman osat.
Loila, Suojärvi, Suolahti, Kurkiniemi, Ketvelniemi, Kivelä, Keuruunkylä,
Kylät.
Etelä-Keuruu, Haapamäki, Jukojärvi, Liesjärvi, Pihlajavesi, Valkealahti, Ampiala, Karimo, Kivijärvi, Lavikko, Riiho, Lihjamo, Kaleton
Nähtävyydet ja tapahtumat.
Keuruun vanha kirkko on yhä käytössä oleva 1700-luvulla rakennettu puukirkko.
Jokakesäiset Keuruun Markkinat ovat suosittu kesätapahtuma. Esiintyjinä on vuosien varrella nähty mm. Matti Nykänen ja Danny.
Jokakesäinen helluntailaisten Juhannuskonferenssi Isossa Kirjassa kokoaa yhteen kristittyjä ympäri Suomea ja maailmaa.
Elias Lönnrot -siipirataslaivan kotisatama on Keuruulla.
Tiedetila on Keuruulla oleva entiselle Karimon koululle perustettu pysyvä näyttelytila, jossa esitellään pääasiassa nuorille teknikkaa. Siellä on myös tietokoneita, mm. MikroMikko, jonka tulosta on 2011 kolmekymmentä vuotta.
sijaitsee Keurusselän rannalla, noin 3,5 km Keuruun keskustasta. Leirintäalueen vieressä on Nyyssänniemen asuinalue. Nyyssänniemen leirintäalueelta saa kalastusluvat Keurusselälle ja Virtalan- ja Palsankoskelle.
Nyyssänniemessä sijaitsee myös 1700-luvulla rakennettu Liukon Pirtti, joka toimii myös vastaanottorakennuksena, sekä kahvilana.


Kihniö.
Kihniö on Suomen kunta, joka sijaitsee Pirkanmaan maakunnan pohjoisrajalla. Kuntakeskus sijaitsee aivan Parkanosta Jyväskylään johtavan valtatie 23:n pohjoispuolella. Matkaa kuntakeskuksesta maakunnan rajalle on noin 20 km.
Kihniön naapurikuntia ovat Jalasjärvi, Ylöjärvi, Parkano, Seinäjoki ja Virrat.
Kihniön vaakunan on suunnitellut Toivo Vuorela ja se vahvistettiin vuonna 1960.
Kihniö oli pitkään erämaana; sen ensimmäinen talo, Linna, mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1557. Kihniön nimen kerrotaan syntyneen siten, että pohjoisen suunnalta, Peräseinäjokea myöten, tuli kaksi uudisasukasta. Toinen jäi nykyiseen Kihniöön, mutta toinen aikoi "kihinata" eteenpäin. Kihniöön jäänyt antoi tämän vuoksi talolleen nimen Kihinu, josta siis Kihniön nimi olisi peräisin. Ilmari Launiksen suunnittelema Kihniön kirkko valmistui vuonna 1916 ja kunta itsenäistyi syyskuun alussa 1918; ero Parkanosta toteutui vasta kaksi vuotta myöhemmin.
Kihniö oli osa Kyrön pitäjää varhais-keskiajalla. Kyrön jakautuessa 1640 Kihniö siirtyi Ikaalisten Kyröön tai Suur-Ikaalisten emäpitäjään yhdessä Parkanon, Ikaalisten, Kankaanpään, Karvian ja Honkajoen kuntien alueitten kanssa.
Suurimmat vesistöt ovat Kankarinjärvi ja Nerkoonjärvi. Vapaa-ajan asuntoja kunnassa on 777.
Kylät.
Niskos, Linnankylä, Nerkoo, Mäkikylä, Jokikylä, Ratikylä, Naarminkylä, Kirkonkylä,


Haminan rauha.
Haminan rauha oli Ruotsin ja Venäjän välinen rauhansopimus, joka allekirjoitettiin 17. syyskuuta 1809 Haminassa, nykyisen Johanneksenkirkon paikalla sijainneessa linnoituksen komendantin virka-asunnossa. Rauha päätti 21. helmikuuta 1808 alkaneen Suomen sodan.
Ruotsi luovutti Haminan rauhassa Venäjälle koko Suomen, mukaan lukien Ahvenanmaan. Ruotsin tuonaikaisessa hallinnossa Suomen suuriruhtinaskunta ei ollut autonominen hallintorakennelma, vaan kuusi Ruotsiin kuuluvaa lääniä. Tämän vuoksi luovutettavat alueet määriteltiin sopimuksen 4. artiklassa lääneinä: Ruotsi luovutti Venäjälle Kymenkartanon, Uudenmaan ja Hämeen, Turun ja Porin, Savon ja Karjalan, Vaasan ja Oulun läänit sekä itäosan Länsipohjaa. Sopimuksen 5., 10. ja 17. artikloissa, jotka koskivat eräitä alueluovutuksen vaikutuksia, kuitenkin käytettiin näistä alueista nimitystä Suomi.
Venäläiset yrittivät rauhanneuvotteluissa saada Suomen lisäksi itselleen suuren kaistaleen Pohjois-Ruotsia, sillä he vaativat rajan vetämistä Kainuunjokeen. Venäläiset perustelivat vaatimustaan sillä, että Kainuunjoen itäpuoliset alueet olivat suomenkielisten asuttamia. Ruotsalaisten pyrkimykset vetää raja Kemi- ja Ounasjokeen torjuttiin, ja lopulta venäläiset tyytyivät kompromissina siihen, että raja vedettiin Tornion- ja Muonionjokeen. Tosin tämäkin rajanveto merkitsi sitä, että Ruotsi joutui luopumaan osasta Länsipohjan maakuntaa.
Haminan rauha riisti Ruotsilta yli kolmasosan sen pinta-alasta ja väestöstä. Ikivanha valtioyhteys Suomen ja Ruotsin välillä katkesi. Ruotsalaisille rauha olikin suuri järkytys ja nöyryytys. Rauhanneuvotteluihin osallistunut ruotsalainen kreivi Kurt von Stedingk totesi, että mieluummin hän olisi allekirjoittanut oman kuolemantuomionsa kuin Haminan rauhan.
Suomalaiset vapautettiin Haminan rauhassa uskollisuudenvalastaan Ruotsin kruunulle, ja Ruotsi sitoutui noudattamaan Napoleonin mannermaasulkemusta Britanniaa kohtaan. Sopimuksessa määriteltiin kolmen vuoden siirtymäaika, jonka aikana esim. Ruotsin puolella uutta rajaa asuneet suomalaiset(Finnar) saivat vapaasti muuttaa Suomeen asumaan ja päinvastoin.
Ruotsin jo 1700-luvulla Venäjälle menettämät Suomen osat, toisin sanoen Uudenkaupungin rauhassa luovutetut Suomenlahden ulkosaaret, läntinen Karjalankannas, Viipurinlahden länsirannikko ja Turun rauhassa luovutetut alueet, mutta myös Suomen alueeseen aiemmin kuulumaton entisen Käkisalmen läänin eteläosa eli yhteisnimitykseltään Vanhana Suomena tunnettu Suomen kuvernementti yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812.
Autonominen Suomi oli Venäjän osa itsenäistymiseensä asti (1917).


Kiihtelysvaara.
Kiihtelysvaara oli Pohjois-Karjalassa sijainnut Suomen kunta. Se liitettiin Joensuun kaupunkiin 1. tammikuuta 2005.
Kiihtelysvaaran naapurikunnat olivat ennen kunnan lakkauttamista Eno, Joensuu, Kontiolahti, Pyhäselkä, Tohmajärvi ja Tuupovaara.
Kiihtelysvaaran pohjoisosan halki kulkevat Joensuun ja Ilomantsin välinen rautatie ja kantatie 74.
Vuonna 2004 kunnan väkiluku oli 2 635 ja sen pinta-ala oli 530 km², josta 44 km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli 5,5 asukasta/km². Kiihtelysvaaran vaakuna kuvaa kiihtelystä, oravannahkojen mittayksikköä. Vaakunan suunnitteli Ahti Hammar ja se vahvistettiin vuonna 1962.
Kylät.
Alavi, Heinävaara, Huhtilampi, Keskijärvi, Kiihtelysvaara, Oskola, Palo, Hyypiä, Röksä ja Uskaljärvi.


Kiikala.
Kiikala on entinen Suomen kunta Varsinais-Suomen maakunnassa. Ennen kuntaliitosta se oli osa Länsi-Suomen lääniä ja aiemmin Turun ja Porin lääniä. Vuodesta 2009 lähtien Kiikala on ollut osa Salon kaupunkia.
Itsenäisen Kiikalan kunnan rajanaapureita olivat ennen kuntaliitosta Somero, Kuusjoki, Pertteli, Kisko, Suomusjärvi ja Nummi-Pusula.
Kiikalassa on lentokenttä, jota käyttävät pääasiassa Salon seudun purjelentäjät.
Luonto.
Kiikalan läpi lounaasta koilliseen kulkee Kolmas Salpausselkä, johon kuuluvat muun muassa laaja Kaskistonnummen harjualue Someron ja Kiikalan rajalla ja siihen liittyvä, luonnonsuojelualueena rauhoitettu Hyyppärän harjumäki. Näihin liittyy muun muassa arvokkaita lähteikköjä. Samalla alueella sijaitsee myös Varsinais-Suomen korkein kohta, 163,9 metriä korkea kallioinen Särämäki. Luoteisosat Kiikalasta ovat savitasankoa, joka jatkuu Kiikalasta ja Kuusjoelta Someron kautta Loimaalle ja Marttilaan. Siellä savitasankoon syvään uurtuneet Rekijoen rotkolaaksot muodostavat arvokkaita perinnemaisemia, jotka jatkuvat myös Someron puolella.
Pohjoisosa Kiikalasta kuuluu Uskelanjoen vesistöalueeseen ja eteläosa Kiskonjoen–Perniönjoen vesistöalueeseen.
Kiikalan järvistä Pernjärvi ja Kyynäräjärvi Perttelin rajalla ovat Perniönjoen latvajärviä. Etelässä Kiikalan alueelle ulottuu Kiskon Hirsijärvi, johon laskee pohjoisesta lintujärvenä tunnettu Omenojärvi eli Omenajärvi entiseltä Kiikalan ja Suomusjärven rajalta. Entisellä Suomusjärven ja Kiikalan rajalla sijaitsee myös Kiikalan kaakkoisosan halki Varesjokea pitkin Suomusjärven Aneriojärveen laskeva Varesjärvi.
Uskelanjoen latvahaaroja Kiikalassa ovat pohjoisesta Someron alueelta alkunsa saavat Rekijoki ja Terttilänjoki sekä kokonaan Kiikalan alueella virtaava Hitolanjoki, jotka yhtyvät Uskelanjoeksi Kiikalan Rekijoella. Rekijokeen ja Terttilänjokeen ei laske Kiikalasta järviä. Hitolanjoen latvoilla, Kiikalan kirkon luona, asutuksen ja peltojen ympäröimänä sen sijaan levittäytyi aiemmin Kiikalan kirkkojärveksi kutsuttu savipohjainen Kurajärvi. Sitä laskettiin kahteen otteeseen, ensin 1900-luvun alussa ja toisen kerran 1950-60-luvuilla, jolloin koko järvi saatiin pumppuasemien avulla viljelysmaaksi.
Historia.
Kiikalan puukirkko (vuodelta 1859) ja sen sipulikupolilla varustettu kellotapuli (vuodelta 1800).
Historiallisesti Kiikala on ollut osa todennäköisesti jo 1230-luvulla perustettua Uskelan kirkkopitäjää ja sittemmin osa tämän alaisuuteen 1440-luvulla muodostunutta Perttelin kappeliseurakuntaa, johon tuolloin kuuluivat myös Kuusjoki ja myöhemmin Someroon liitetyt Uskelan pohjoisosan kahdeksan kylää. 1590-luvulla Kiikalaan rakennettiin saarnahuone, ja siitä tuli Perttelin kappeliseurakunnan saarnahuonekunta. Kiikalan seurakunta erotettiin Uskelasta itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi vuonna 1639. Kiikalan kunta perustettiin vuonna 1869.
Kiikalassa toimi vuosina 1813–1960 Johannislundin lasitehdas, joka on yksi Museoviraston vuonna 2009 määrittelemistä valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä.
Kiikalan kunta yhdistettiin yhdeksän muun kunnan kanssa uudeksi kunnaksi 1. tammikuuta 2009 alkaen. Tällöin siihenastinen Salon kaupunki, Halikon kunta, Kuusjoen kunta, Perttelin kunta, Muurlan kunta, Perniön kunta, Särkisalon kunta, Kiskon kunta, Kiikalan kunta ja Suomusjärven kunta lakkautettiin ja tilalle perustettiin niiden silloiset alueet käsittävä uusi kunta, joka otti käyttöönsä Salo-nimen ja kaupunki-nimityksen.
Kylät.
Hidoisenpyöli, Hidola, Hirvelä, Kesälä, Kiikala, Komisuo, Kruusila, Kärkelä, Peltola, Pirilä, Rasvala, Rekijoki, Revä, Saari, Satakoski, Silva, Säräjärvi, Vanhakylä, Yltäkylä
Muuta.
Kiikalan lentokenttä on monille tuttu paikka bomber-näytöksien kautta. Myös katuautojen kiihdytystapahtuma Burnout Party sekä VW-harrastajien VW Open -kiihdytyspäivä järjestetään siellä vuosittain. Merivoimat toimii aika-ajoin lentokentän ympärillä olevilla harjualueilla.


Kiikoinen.
Kiikoinen () on Suomen kunta, joka sijaitsee Satakunnan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Kiikoisten naapurikunnat ovat Kokemäki, Lavia, Ulvila, ja Sastamala. Kunnan kautta kulkevat valtatie 11 ja kantatie 44, jotka risteävät Tervahaudassa. Suurimmat järvet ovat Kiikoisjärvi ja Kuorsumaanjärvi. Kolmas suurehko järvi, Marjajärvi, kuivatettiin viljelysmaaksi 1960-luvun lopulla. Kunnan tunnuseläin on liito-orava ja tunnuskasvi sinivuokko. Kiikoinen tunnetaan "kuttupitäjänä", mihin viittaa myös Gustaf von Numersin suunnittelemassa ja vuonna 1956 vahvistetussa kunnan vaakunassa esiintyvä pukki. Kunnassa järjestetään vuosittain heinäkuussa "Kiikoisten Purpurijuhlat". Kiikoisten purpuri on yksi vanhimpia purpuritansseja.
Kiikoisten asutus on keskittynyt Jaaran, kirkon seudun ja Tervahaudan alueille. Kirkon ja Tervahaudan välissä sijaitsee kunnan ainoa peruskoulu, 1990-luvun alussa rakennettu Toukolan koulu.
Suurin osa Kiikoisista, erityisesti läntinen Kiikoinen, on asutettu enimmäkseen etelästä Kiikasta päin. Alueen itäosien asuttajat sen sijaan olivat usein Tyrvään kylien torppareita. Kiikoinen on perustettu vuonna 1847, jolloin se irrotettiin omaksi kappeliseurakunnakseen Tyrvään seurakunnan Kiikan kappelista. Itsenäiseksi seurakunnaksi Kiikoisista tuli virallisesti vuonna 1904, joskin itsenäistyminen toteutui vasta vuonna 1922. Kiikoinen siirtyi Pirkanmaasta Satakuntaan vuonna 1997. Kiikoisten puinen kirkko, arkkitehti Pehr Johan Gylichin suunnittelema, on vuodelta 1851. Kiikoisiin asutettiin viime sotien jälkeen Pyhäjärven (Vpl) siirtoväkeä.
Kiikoinen liittyy pirkanmaalaiseen Sastamalaan vuoden 2013 alussa. Kiikoisten kunnanvaltuusto päätti asiasta 18. huhtikuuta 2012. Liittymisestä päätettiin äänin 10–7. Kymmenen kokoomuksen valtuutettua äänesti puolesta ja seitsemän keskustalaista vastaan. Kuntaliitoksen myötä Kiikoinen palaa Pirkanmaan maakuntaan.
Kylät.
Jaara, Kiikoinen, Kuorsumaa, Niemenmaa, Myöntee, Rautu, Jylhänmaa, Nevanperä, Hongistonmaa, Tervahauta.
Luonto.
Kiikoisten kunta on maastonmuodoiltaan varsin tasaista ja se kuuluu Satakunnan kangasmaastoihin, joilla peruskalliota peittää lähes kaikkialla moreeni. Koska kallioperä on granodioriittia, alue on melko tasaista ja korkeimmatkaan kukkulat eivät nouse 20 metriä korkeammalle ympäröivästä maastosta. Alue on metsäistä lukuun ottamatta laajoja viljelyaukeita Kiikoisjärveen laskevan Pajistonojan laaksossa sekä Jaaranjoen ja Hyssänojan alueilla. Kyseiset viljelyaukeat sekä pienemmät moreeniselänteiden väliset peltoaukeat ovat merkittäviä kulttuurimaisemia. Vaikka suurmaisema on suhteellisen tasaista, on moreeniselänteiden reunavyöhyke pienipiirteistä ja kumpuilevaa. Reunavyöhykkeellä kiemurtelevan Tervahauta-Jaara tien varrella on paljon vaihtelevia näkymiä.


Kiiminki.
Kiiminki (epäv.) on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa, noin 20 kilometriä Oulusta koilliseen. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Kiimingin naapurikunnat ovat Haukipudas ja Oulu. Kiimingin kunnanjohtajana on Jukka Weisell.
Oulun kaupunki sekä Kiimingin, Haukiputaan, Oulunsalon ja Yli-Iin kunnat yhdistyvät vuoden 2013 alussa uudeksi Oulun kaupungiksi.
Historia.
Kiimingin alue on kohonnut vedenpinnan yläpuolelle melko myöhään, minkä vuoksi seudulta on löytynyt vain joitakin merkkejä kivikautisesta asutuksesta. Alueen ensimmäisiä asuttajia olivat lappalaiset, joita kainulaiset ryhtyivät verottamaan 800-luvulta lähtien. 1200-luvulla lappalaisten verottaminen siirtyi pirkkalaisille. Kiimingin eräalueet houkuttelivat myös karjalaisia, jotka katsoivat alueen kuuluvan eränautintaansa.
Vakinaisesti seudun asuttivat savolaiset. Ensimmäisen tilan raivasi Kiimingin kylään Olli Koppelo, jonka nimi mainitaan Ii pitäjän vuoden 1555 käräjäkirjassa. Vuonna 1570 Kiimingin kylässä oli verokirjojen mukaan 10 taloa. Uudisasutus kärsi venäläisten ja karjalaisten hävitysretkistä, minkä vuoksi talonpojat muodostivat omat sotajoukkonsa Kiiminki- ja Iijokilaaksojen talollista. Joukon johtoon valittiin Ala- ja Yläkiimingin rajalla asustanut Pekka Vesainen. Kesällä 1589 Vesaisen talonpoikaisjoukko teki kostoretken Vienanmeren rannikolle ja valloitti Kantalahden kaupungin. Voittoisaa sotaretkeä seurasi karjalaisten kostoisku Iijokilaaksoon. Kiimingin taloista poltettiin kahdeksan, muun muassa Vesaisen kotitalo. Kun seutu liitettiin Täyssinän rauhassa 1595 Ruotsiin, asutus alkoi tihentyä. 1770-luvulla asukkaita oli noin 600.
Kiiminkiläiset saivat aluksi elantonsa kalastuksesta, metsästyksestä ja maanviljelyksestä. Tervanpolton kulta-aika alkoi Pohjois-Pohjanmaalla 1721 solmitun Uudenkaupungin rauhan jälkeen. Kiimingissäkin poltettiin tervahautoja ahkerasti. Tervanpolton taannuttua tilalle tulivat metsätyöt. Lisäksi kiiminkiläismiehet ovat olleet kuuluisia puuastioiden valmistajia.
Kiimingin seutu kuului 1400-luvun alussa perustettuun Iin emäseurakuntaan. Vuonna 1691 Kiimingistä tuli Iin rukoushuonekunta. Ylikiimingin tullessa kappeliksi 1732 alettiin Kiiminkiä kutsua sekaannuksen välttämiseksi Alakiimingiksi. Vuoteen 1752 saakka Alakiimingillä ja Kuivaniemellä oli yhteinen kappalainen, mutta sen jälkeen emäkirkon papit hoitivat jumalanpalvelukset määräpyhinä. Kiimingin kirkko rakennettiin Matti Hongan johdolla vuosina 1759–1760. Vuonna 1766 Ala- ja Ylikiimingille asetettiin yhtenäinen kappalainen. Alakiiminki sai kappelin oikeudet 1781 ja omaksi kirkkoherraseurakunnaksi se erotettiin 1858, jolloin se myös sai nykyisen nimensä. Kiimingin seurakuntaan kuuluivat aluksi kappeleina Ylikiiminki ja Haukipudas, mutta Haukipudas itsenäistyi omaksi seurakunnakseen 1873 ja Ylikiiminki 1909.
Asutus kasvoi voimakkaasti 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa väkiluku oli kohonnut jo 2 000:een. Kiimingin asukasluku kasvoi 1900-luvun alkupuolella, mutta 1950-luvun väestönkehitys kääntyi tappiolliseksi. 1960-luvulla väkiluku alkoi jälleen kasvaa. Kiiminki koki voimakkaan elinkeinorakenteen murroksen 1960-ja 1970-luvulla. Vuonna 1868 kuntaan palkattiin koulumestari. Kiimingin kunnankirjasto perustettiin vuonna 1871. Vuonna 1895 Kiimingin ensimmäinen kansakoulu avataan Kirkonkylällä. Vuosina 1913, 1931, 1950 ja 1952 avattiin Huttulaan, Jääliin, Ylikylään ja Tirilänkylään kansakoulut. Yläkansakoulu avattiin 1923 Hannukselaan. 1934 Jääliin avattiin piirikirjasto. Sotien jälkeen vuonna 1945 Kiimigin meijerirakennus muutettiin kulkutautisairaalaksi ja sairasmajaksi. Vuonna 1962 keskikoulu aloitti toimintansa Kiimingissä. 1964 laajennettiin kirjaston uusiksi sivupisteiksi Alakylässä, Huttukylässä ja Hannuksessa. 1968 Kiimingin keskikoulu ja lukio yhdistettiin. 1973 Kiimingin uusi kunnantalo ja pääkirjaston rakennus valmistuivat. Samana vuonna lasten päiväkotitoiminta sekä ohjattu perhepäivähoito aloitettiin. 2007 Jäälissä avattiin toinen yläaste, koulun nimeksi tuli Laivakankaan koulu. Vuonna 2009 Kiimingissä avattiin ABC- Liikenneasema ja viidennet liikennevalot Kuusamontien ja seututie 848 risteykseen. Aiemmat neljät liikennevalot sijaitsivat Välikylässä ja Jäälissä.
Luonto.
Kiimingin maisemia luonnehtivat tasaiset metsämaat ja laajat suot. Kiimingin kallioperä kuuluu Pohjois-Pohjanmaan liuskevyöhykkeeseen, jonka hallitsevia kivilajia ovat fylliitit. Kunnan halki kulkee niin sanottu Kiimigin liuskejakso, josta on tavattu muun muassa kupari- ja rautamalmia sekä volframia sisätävää scheeliittiä. Kunnan keskiosissa on ohuita kalkkikivikerrostumia.
Maalajeista yleisin on moreeni. Soraa ja hiekkaa on etenkin Kiiminkijoen eteläpuolella Jolosjoen varrella ja Kotajärven seudulla. Pienistä harjukummuista muodostuva Kiiminkijoen eteläpuolinen harjujakso alkaa Ylikiimingin itärajalta ja kaartuu Kiimingin läpi Haukiputaan puolelle. Kotajärven harjuesiintymä on lyhyt neljän harjun muodostelma, johon liittyy Perämeren rannikolle ulottuva hiekkakenttä. Moreeni on laajoilla alueilla turpeen peitossa. Kiimingin kasvullisesta metsämaasta on 50-60% kuusimetsää, mikä on harvinaista muuten mäntyvaltaisella Pohjois-Pohjanmaalla. Kallioperän kalkin ansioista Kiimingin kasvallisuus on rehevää. Kirkonkylän pohjoispuolella on kalkkikivialuetta, missä kasvaa harvinaista tikankonttia. Tikankontti on myös Kiimingin nimikkokasvi. Kunnan maa-alasta noin puolet on suota. Suotyypeistä yleisin on räme, mutta varsinkin kalkkialueille on runsaasti lettoja.
Kiiminki on tasaista lakeutta, jossa korkeuserot ovat yleensä alle 10m. Länsiosassa maanpinta on kauttaaltaan 50m:n tason alapuolella, itäosassa maanpinta nousee 60-70m tienoille. Vaihtelevinta maaston on Kotajärven ja Kiiminkijoen eteläpuolella kulkevan harjulaakson alueella. Kunnan korkein kohouma on Rukavaara (80m) Hannuksen eteläpuolella.
Kiiminkiä halkoo kaakosta luoteeseen Kiiminkijoki, joka levittäytyy paikoin puolen kilometrin levyiseksi virraksi sulkien sisäänsä useita saaria. Kiiminkijoessa on monia koskia, joista huomattavin on Koitelinkoski. Kiiminkijoki kuuluu kansainväliseen Project Aqua-vesiensuoluohjelmaan. Kiiminkijoen lohen lisääntyminen päättyi kuitenkin 1970- ja 1980-luvun vaihteessa todennäköisesti vesien pilaantumisen ja liiallisen pyynnin vuoksi. Joen veden tilan ja laadun parantamiseksi käynnistettiin 1980-luvulla laaja puhdistusohjelma.
Kunnan alueella on useita järviä. Pohjoisrajalla olevista järvistä Kotajärvi, Tervajärvi ja Loukkojärvi laskevat Kiiminkijokeen Haukiputaan puolella. Eteläosan järvistä Nurmijärvi kuuluu Kiiminkijoen vesistöalueeseen, mutta Saarijärvi ja Jäälinjärvi virtaavat mereen Oulun pohjoispuolitse Kalimenojaa pitkin.
Vaakuna.
Kunnan vaakunan vihreä väri kuvaa maa- ja metsätalouden valta-asemaa ja vuolinraudat käsityöperinnettä. Vaakunan laatijat ovat Olof Eriksson ja Oskari Jauhiainen. Kiimingin kunnanvaltuusto on hyväksynyt vaakunan 17.6.1968 ja sisäasiainministeriö vahvistanut sen 1.10.1968.
Kylät.
Kiimingin kylien asukasluvut (31. joulukuuta 2004)
Koulut.
Kiimingissä ja sen kylissä on lukuisia ensimmäisen ja toisen asteen oppilaitoksia. Kiimingin kirkonkylällä on Kiimingin lukio, Kiiminkijoen koulu sekä Jokirannan koulu. Jäälissä sijaitsevat Jäälin koulu (1-4 luokat) ja Laivakankaan koulu (5-9 luokat).


Kinnula.
Kinnula on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Suomen maakunnassa pohjoisosassa kantatien 58 varrella Suomenselän vedenjakaja-alueella. Kunnassa asuu hieman alle {formatnum: } asukasta, kunnan asukasluku on ollut jo pitkään tasaisessa laskussa muiden pienten kuntien tavoin. Kinnulan naapurikunnat ovat Kivijärvi, Lestijärvi, Perho, Pihtipudas, Reisjärvi ja Viitasaari, ja sillä on ulkomailla kaksi ystävyyskuntaa: Trøgstad Norjassa ja Konguta Virossa.
Kinnulan luonto ja vesistöt ovat houkutelleet paikkakunnalle paljon kesämökkiläisiä; nykyisin kesämökkejä on kunnan alueella 415.
Kylät.
Hakkaraniemi, Hiilinki, Jääjoki, Kangaskylä, Kirkonkylä, Markokylä, Matkusjoki, Muhola, Myllykylä, Niemenkylä, Rantakylä, Saarenkylä, Silkkiperä, Urpila
Kulttuuria.
Salamajärven kansallispuisto ulottuu Kinnulaan Perhon suunnalta. Kinnulan kirkonkylässä, Apajarannan lähettyvillä sijaitsee maallikkosaarnaaja, kuvataiteilija Vihtori Storckin perinneateljee. Kunnassa on keskeisenä urheilulajina pesäpallo.


Suomen sota.
Suomen sota oli Venäjän ja Ruotsin välinen sota, joka käytiin vuosina 1808–1809. Sodan syynä oli Venäjän ja Ranskan 7. heinäkuuta 1807 Tilsitissä solmima rauha. Ranska antoi Venäjälle suostumuksensa Suomen valtaukseen, mikä teki Venäjästä Ranskan liittolaisen. Venäjän tehtävänä oli Suomeen hyökkäämällä pakottaa Ruotsi liittymään mannermaasulkemukseen, kauppasaartoon, jolla Ranska olisi voinut vahvistaa asemaansa merivalta Britanniaa vastaan.
Sodan seurauksena Ruotsin itäiset läänit (Suomi) liitettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa ja samalla näiden hallinto järjestettiin autonomian pohjalle, Suomen suuriruhtinaskunnaksi. Venäjällä ei ollut vielä ennen sotaa aikomusta liittää Suomea osaksi keisarikuntaa, sillä sodan syynä oli vain Ruotsin pakottaminen kauppasaartoon Britanniaa vastaan, minkä toteuduttua Suomen miehittäminen voitaisiin lopettaa. Päätös Suomen tulevaisuudesta tehtiin kuitenkin pian sodan alettua, maaliskuun 1808 aikoihin. Venäjän pääkaupunki Pietari oli vaarallisen lähellä Ruotsin itärajaa, joka kulki vuoden 1743 jälkeen Kymenlaaksossa. Liittämällä Suomen alueisiinsa Venäjä sai suojaa Pietarille ja Suomenlahden merenkululle. Osasyynä oli myös Viaporin merilinnoitus, joka saattaisi muodostua uhaksi Britannian ja Ruotsin laivastojen mahdollisena hyökkäystukikohtana Pietaria tai Baltian rannikkoa vastaan.
Sodat Euroopassa 1789–1807.
Ranskan suuren vallankumouksen (1789–1799) seurauksena Euroopassa alkoi 1800-luvulle asti kestänyt sotaisa aikakausi. Ennen vuotta 1803 Euroopassa oli perustettu kaksi liittokuntaa, joiden tarkoituksena oli saada juuri perustettu Ranskan tasavalta kukistettua. Napoleonin onnistui kukistaa ensimmäisen liittokunnan ja pakotti itävaltalaiset hyväksymään Campo Formion rauhan, johon sota päättyi. Vuonna 1798 muodostettiin kuitenkin uusi liittokunta, johon kuuluivat muun muassa Iso-Britannia, Venäjä ja Itävalta. Napoleon oli ollut yksi avaintekijöistä Ranskan voitossa ensimmäistä liittokuntaa vastaan. Tällä kertaa Napoleon oli kuitenkin sotimassa Egyptissä. Ranskan armeija koki kovia tappioita sodan alkuvaiheessa. Napoleon palasi Egyptistä vuonna 1799. Ensitöikseen hän uudisti koko Ranskan armeijan ja Ranskan sotaonni kääntyi. Ranska pystyi torjumaan myös toisen liittokunnan pyrkimykset ja sota loppui vuonna 1802.
Rauhaa ei kestänyt kauan, sillä Britannia epäili Ranskan elättelevän valtapyrkimyksiä ja seurasi huolestuneena Ranskan hyökkäyksiä Sveitsiin ja Saksaan vuosina 1801–1802. Britannia aloitti sodan Ranskaa vastaa toukokuussa 1803. Sodan alettua Napoleon alkoi kerätä armeijaa Britanniaan tehtävää maihinnousua varten. Kesken vaativien maihinnoususuunnitelmien Napoleon kuuli Ison-Britannian, Itävallan, Preussin, Ruotsin ja Venäjän muodostaneen Ranskaa vastaan kolmannen liittokunnan. Vielä kesäkuussa 1805 Napoleon elätteli toiveita Britannian miehityksestä, liittokunnasta huolimatta. Pian hän kuitenkin ymmärsi, ettei Ranskan armeija ollut tarpeeksi suuri Britannian miehittämiseen ja maihinnousuun tarkoitettu armeija siirrettiin sotimaan Ranskan länsiosiin muita liittokunnan valtioita vastaan. Ranska kukisti vuonna 1806 Preussin ja Venäjä kärsi tappion Eylaun ja Friedlandin taisteluissa.
Tilsitin sopimus 1807.
Venäjän tsaari Aleksanteri I joutui hakemaan neuvotteluratkaisua Ranskan kanssa, sillä sen armeijan voimavarat alkoivat heiketä. Aleksanteri I ja Napoleon solmivat niin sanotun Tilsitin sopimuksen 7. heinäkuuta vuonna 1807 Niemen-jokeen ankkuroidulla lautalla.
Sopimuksessa solmittiin rauha Venäjän ja Ranskan välillä, mutta siinä sovittiin myös osapuolten välinen liitto. Liiton avulla Napoleon sai aiemmin vastahakoisena olleen Venäjän Englannin mannermaasulkemukseen mukaan. Sopimuksen perusteella Venäjä sitoutui välittämään rauhaa Ranskan ja Englannin välille. Edelleen, mikäli rauhantunnustelut epäonnistuisivat, Venäjä katkaisisi diplomaattisuhteensa Lontooseen ja tarvittaessa painostaisi mannermaasulkemukseen sitoutumattomat Portugalin, Tanskan ja Ruotsin mukaan saartoon, tarvittaessa voimakeinoin. Tässä vaiheessa Napoleon on todennäköisesti myös viitannut Venäjän mahdollisuuteen valloittaa itselleen Suomi. Myöhemmin Napoleon toisti ehdotuksensa myös kirjeitse. Venäjä ei ollut kiinnostunut niinkään köyhästä Suomesta, sitä vastoin Venäjää kiinnosti Etelä-Euroopan Balkanin alue, mikä taas ei ollut Napoleonin mieleen.
Ruotsi sai kuitenkin nopeasti tietoonsa Tilsitin sopimuksen sisällön ja sen johdosta Ruotsi katkaisi Ranskan kanssa solmitun aselevon 1. elokuuta 1807. Tämän jälkeen Ranska miehitti Ruotsille kuuluneen Pommerin alueen, joka oli ollut tärkeä strateginen alue aiemmissa sodissa. Ruotsi ehti evakuoimaan Pommerissa olleet joukot Skåneen. Pelkästään evakuomista pidettiin jo puolena voittona. Ruotsi otti ulkopolitiikassaan vuonna 1807 suunnan, jota sävytti luja uskollisuus Britanniaa kohtaan. Nyt Britannia pääministeri Georg Canningin johdolla osoitti vastaavaa lojaaliutta Ruotsia kohtaan hyökkäämällä Tanskan Själlandiin. Tarkoituksena oli tuhota Tanskan sotalaivasto ja estää Tanskan liittoutuminen Ranskan kanssa. Britit tulittivat kolmena yönä 2.–4. syyskuuta 1807 Kööpenhaminaa, joka antautui lopulta 7. syyskuuta. Hyökkäyksen seurauksena Tanska kuitenkin haki suojaa Ranskalta ja allekirjoitti Tilsitin sopimuksen lokakuun lopulla. Ruotsi joutui nyt syvemmälle ahdinkoon, sillä sitä uhattiin kolmelta rintamalta; idässä Venäjä, etelässä Tanskan ja Ranskan armeijat ja lännessä Norja, joka kuului tuolloin Tanskalle.
Ruotsin kuninkaan asenne.
Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf. Per Krafftin maalaus vuodelta 1809
Kustaa IV Aadolf oli inhonnut alusta alkaen Napoleonia ja viha syveni entisestään syyskuussa 1807, kun hän väitti Napoleonin olevan Ilmestyskirjan ennustama peto. Ruotsin ulkopolitiikka pysyi ennallaan. Britannian arvostus Ruotsia kohtaan liittolaisena kasvoi vuoden loppuun mennessä. Britannia päätti tarjota ainoalle liittolaiselleen yhä enemmän tukea, jotta Ruotsi kykenisi jatkamaan sotaponnisteluja. Ruotsi oli pyytänyt Britannialta tukea kahta miljoonaa puntaa, mutta sai 1,2 miljoonaa puntaa sekä lisäksi amiraali Hyde Parkerin komentaman laivasto-osaston Göteborgin edustalle. Sopimus Britannian apumaksuista Ruotsille allekirjoitettiin helmikuussa 1808.
Ruotsin kannalta oli tärkeintä se, mitä Venäjä ja Ruotsin kuninkaan lanko Aleksanteri I aikoi tehdä. Venäjä ei ollut erityisen kiinnostunut Suomesta eikä se juurikaan halunnut edes sotaa. Venäjä katsoi, että sota hyödyttäisi liian paljon Ranskaa. Napoleonin painostus Venäjää kohtaan oli kuitenkin erittäin suurta, sillä se halusi aloittaa sodan Britannian ainoata liittolaista kohtaan mahdollisimman nopeasti.
Kustaa IV Adolf sai Venäjän tsaari Aleksanteri I:ltä kirjeen, jossa hän tiedustelee, miten Ruotsi aikoisi asennoitua Britannian vastaiseen mannermaasulkuun ja mitä toimenpiteitä se aikoisi tehdä puoluettomuutensa ylläpitämiseksi. Aleksanteri I ehdotti Ruotsille liittoa, minkä nojalla Itämeri julistettaisiin Britannialta suljetuksi mereksi. Ruotsi ei suostunut ehdotukseen, sillä Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf ei halunnut tukea vallananastajana pitämäänsä Napoleonia. Marraskuun lopussa 1807 Venäjä julisti sodan Britannialle ja uudisti vaatimuksensa Ruotsille yhteistoimiin Itämeren sulkemiseksi briteiltä. Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf ei vastannut heti, koska britit olivat purjehtineet pois Juutinraumalta Själlannin antautumissopimuksen mukaisesti Tanskan laivasto mukanaan. Näin ollen brittilaivasto ei enää ollut läsnä Etelä-Ruotsin suojana kuten vielä syksyllä 1807. Harkinta-ajan jälkeen Ruotsi antoi 21. tammikuuta 1808 Venäjälle jälleen kielteisen vastauksen, jonka jälkeen Venäjä ryhtyi laatimaan uhkavaatimusta Ruotsille.
Vaikka Venäjän johto epäröi sodan aloittamista Ruotsia vastaan, oltiin sotavalmisteluissa jo pitkällä. Venäjä muun muassa sabotoi Ruotsin Itämeren kauppaa. Venäläiset johtivat Ruotsin Pietarin lähettilästä Curt von Stedingkiä harhaan, mutta tämä kuitenkin näki huijausten lävitse ja aavisti tilanteen olevan ajautumassa kohti sotaa Venäjän ja Ruotsin välillä. 23. tammikuuta 1808 hän raportoi Ruotsiin, että sota oli lähes varmasti tulossa ja suositteli varautumaan tämän varalta.
Ruotsin ja Venäjän välien kiristymisen vuoksi Suomen ylipäällikkö, kenraaliluutnantti Wilhelm Mauritz Klingspor oli käsketty Ruotsiin neuvotteluun salaisen sota-asiain valmistelukunnan puheenjohtajaksi. Valmistelukunnan hyväksymien periaatteiden mukaisesti Suomi ei saisi apua Ruotsista ja Ruotsin armeijan Suomessa oli selvittävä omillaan. Venäläisten menestyessä oli joukkojen ahtauduttava Suomenlinnan (silloin "Sveaborg") ja Svartholman linnoituksiin ja muilta osin vetäydyttävä Pohjanmaalle odottamaan meren sulamista ja vahvistuksia Ruotsista.
Suomen ylipäällikön sijainen, kenraaliluutnantti Carl Nathanael af Klercker sen sijaan valmistautui puolustukseen jo rajalta ja antoi 1. helmikuuta 1808 liikekannallepanokäskyn.
6. helmikuuta 1808 Suomen ylipäällikkö ja kenraaliluutnantti Wilhelm Mauritz Klingspor lähti paluumatkalle Suomeen Tornion kautta. Hän otti ylipäällikkyytensä takaisin 1. maaliskuuta 1808 ja salaisen sota-asiain valmistelukunnan päätösten mukaisesti ei varsinaiseen vastarintaan ryhdytty, vaan suunnitelman mukainen peräytyminen Pohjanmaalle alkoi.
Venäjä jätti 17. helmikuuta 1808 Ruotsille uhkavaatimuksen, jossa todettiin, ettei Ruotsi ollut suostunut liittoon, vaan oli päinvastoin vaatinut ranskalaisia joukkoja poistumaan Itämeren rannikoilta sekä mannermaasulkuun liitettyjen Saksan satamien avaamista, jotta Britannian kanssa voisi käydä kauppaa. Ruotsin Britannian kanssa vaalimien neuvotteluyhteyksien vuoksi Venäjä totesi, ettei se voi katsoa Ruotsia puolueettomaksi valtioksi Britannian kanssa käytävän sodan osalta, vaan Venäjän oli ryhdyttävä toimiin etunsa turvaamiseksi.
Ruotsin kykyä puolustaa Suomea sen jälkeen, kun Suomenlahti olisi sulanut, rajoitti se, että Tanska joutui julistamaan sodan Ruotsille. Tanska ei voinut pysyä puolueettomana vahvan ranskalaisvaikutuksen vuoksi, vaikka sodanjulistuksen seurauksena se saattoi joutua Kuninkaallisen laivaston saartoon ja menettää Norjan. Tanskan 5. maaliskuuta 1808 päivätty sodanjulistus tavoitti Ruotsin hallituksen 14. maaliskuuta 1808. Tuona aikana venäläisjoukot Suomessa olivat jo edenneet Etelä-Suomessa Hämeeseen Turku tavoitteenaan.
Ruotsin armeija.
Kaarle XI armeijan uudistuksen seurauksena Ruotsille luotiin järjestelmä pysyvän armeijan ylläpitämiseksi. Kahden tai useamman ruotutilallisen oli ylläpidettävä yhtä sotilasta varusteineen. Vastapalvelukseksi valtio takasi verohelpotuksia. Järjestelmä kuitenkin osoittautui riittämättömäksi Ruotsin sotaponnistuksissa ja järjestelmä oli hiljalleen vanhenemassa, sillä Euroopassa kehitys kulkeutui kohti asevelvollisuuteen perustuvaa armeijaa. Ruotsissa kokeiltiin nostoväkeä, mutta yritys ei juurikaan täyttänyt odotuksia.
Ruotsin armeijan rakennetta Suomen sodan aikana on melko hankala hahmottaa, sillä sen koostumus vaihtui useasti. Maavoimien tukena oli sotalaivasto, jonka päätukikohta oli Ruotsin Karlskronassa, ja saaristolaivasto, joka oli ryhmitelty viiteen eskaaderiin. Suurin eskaaderi oli niin sanottu Suomen eskaaderi, jonka tukikohta sijaitsi Viaporissa. Toinen olennainen saaristolaivastoin eskaaderi oli Tukholman eskaaderi.
Maavoimat oli jaettu kolmeksi armeijaksi, joiden nimet olivat Läntinen armeija, Eteläinen armeija ja Suomen armeija. Näiden lisäksi sodan aikana muodostui neljäs Rannikkoarmeija, jonka tehtävänä oli Ruotsin rannikon puolustaminen venäläisiä maihinnousijoita vastaan. Ahvenanmaan saaristossa toimi jonkin aikaa myös Eteläinen Suomen armeija, jonka oli tarkoitus nousta maihin Lounais-Suomesta kesällä 1808.
Ruotsin armeijan sotilaat olivat kotoisin ympäri kuningaskuntaa. Tämä tarkoitti sitä, että sotilaiden joukosta löytyi niin ruotsia kuin suomeakin puhuvia. Upseeristo oli lähes kokonaan ruotsinkielinen ja käskyt annettiin ruotsiksi. Tämä taas toi mukanaan kielellisiä ongelmia, sillä Suomen armeija koostui pääosin Suomessa rekrytoiduista suomalaisista sotilaista. Tämän takia kielitaito ei välttämättä ollut suomen kieltä laajempi. Upseerien oli näin opeteltava suomea tai heidän piti hankkia sopiva tulkki. Ruotsin armeijassa sotilaiden ikäjakauma keskittyi noin 40-vuotiaisiin, mutta mukana oli nuorempia ja muutamia 60-vuotiaitakin. Ikäerot aiheuttivat ongelmia muun muassa marssimisnopeudessa.
Ruotsin armeijan sotilaan varustukseen kuului univormu, joka koostui asetakista, housuista, liivistä, kengistä, sukista, paidasta, kaulaliinasta ja niin sanotusta kapotista eli pitkästä harmaasta päällystakista. Ruotsin maavoimilla oli käytössään monenlaisia musketteja, mutta kaikkien kaliiperi oli sama 20,04 mm, joten samoja panoksia voitiin käyttää eri musketeissa. Musketin pituus oli 1,5 m ja pistimen pituus oli 70 cm. Musketin massa oli 5 kilogrammaa, joten sitä oli hankala käsitellä metsäisessä maastossa. Lisäksi miehistöllä oli hukari eli upseerimallia lyhyempi miekka. Tykistön varustukseen kuului kolmi- ja kuusinaulaiset kanuunat. Suomen armeijassa käytettiin yleisimmin kevyempiä kolminaulaisia, sillä niiden liikuttaminen maastossa oli kevyempää.
Ruotsin jokaisessa armeijassa käytettiin jakoa erilaisiin alaosastoihin. Armeijat jaettiin osastoihin, jotka rakentuivat useista prikaateista, jotka vastaavasti edelleen jalkaväen pataljoonista, ratsuväen yksiköistä ja tykistöpattereista. Suurimman osan ajasta Suomen sodassa Wilhelm Mauritz Klingsporin luotsaama Suomen armeija oli jaettu kuuteen prikaatiin sekä Oulun varuskuntaan ja Fiendtin erillisjoukkoon. Myöhemmin Suomen armeijan peräännyttyä Länsipohjaan se yhdistettiin Ruotsin armeijan Pohjoiseen osastoon. Yhdistymisen seuraksena syntyneestä armeijasta alettiin käyttää nimeä Pohjoinen armeija.
Venäjän armeija.
Venäjän armeijan koko oli Ruotsin armeijaan verrattuna ylivertainen. Suomen sodan alussa Venäjä asetti rintamalle noin 24 000 sotilasta, mikä oli lähes kaksinkertainen Ruotsin armeijan sotilaiden lukumäärään verrattuna. Tämän lisäksi sotilaat olivat saaneet reilusti kokemusta Napoleonia vastaan sodituissa sodissa. Venäjän armeija oli luonteeltaankin huomattavasti ammattimaisempi, sillä sotilaiden palvelusaika oli 25 vuotta. Tänä aikana suurin osa sotilaista tosin kuoli sairauksiin tai taisteluissa.
Armeijan varustus oli hyvin samanlainen kuin Ruotsillakin, tosin varustusta oli kehitetty käytännöllisempään suuntaan vuosina 1805–07 käytyjen sotien tuloksena. Aleksanteri I ei esimerkiksi hyväksynyt sotilaiden käyttävän puuteria tai pitävän pitkiä kiharoita, jotka olivat Paavali I:n aikaisia. Sotilaan varustukseen kuuluivat huopalakki, tummanvihreä hännystakki, valkoiset housut, saappaat sekä mantteli. Venäjän maavoimilla oli käytössään Ruotsin tapaan musketti, mutta tämän lisäksi myös miekka ja pistin, joka oli ruotsalaista pistintä lyhyempi. Ratsuväen sotilaat olivat varustettu pistoolein, sapelein ja karbiinein. Tykistössä venäläisillä oli raskaampia, jopa 12 naulan, kanuunoita.
Venäjä otti käyttöönsä vuonna 1806 Ranskan mallin mukaisen divisioonajaon. Jaon ajatus oli sama kuin Ruotsilla prikaattien suhteen eli oli luotava mahdollisimman monipuolisia yksikköjä, jotka kykenisivät toimimaan täysin itsenäisesti. Venäjän armeijan divisioona koostui neljästä tai viidestä jalkaväkirykmentistä, yhdestä tai kahdesta jääkärirykmentistä ja kolmesta ratsuväkirykmentistä, tykistöprikaatista, pioneerikomppaniasta ja kasakkaosastosta.
Venäjä oli nimittänyt pohjoista rintamaa varten kreivi Friedrich Wilhelm von Buxhoevdenin ylipäälliköksi joulukuussa 1807. Hänelle oli luvattu myös kenraalikuvernöörin paikka Suomen tultua valloitetuksi. Hän sai neuvonantajakseen Göran Magnus Sprengtportenin ja siviilikanslian päälliköksi Sprengtportenin tapaan Anjalan liittoon osallistuneen ja Venäjän ulkoasiainkollegion virkamieheksi nimitetyn kapteeni Gustav Wilhelm Ladaun sekä Viipurin alueen kuvernöörin Nikolai Jeminin. Sprengtporten oli Venäjän armeijan kannalta tärkeä henkilö, sillä hän oli jo aiemmin suositellut venäläisille talvista sotaa Ruotsia vastaan.
Ryhmitykset sodan alussa.
Sprengtportenin suunnitelman mukaisesti venäläiset joukot olivat jakautuneet kolmeen osastoon. Pohjoista Heinolaan ja sieltä Etelä- ja Pohjois-Savon kautta Pohjanmaalle Suomen manneryhteydet Ruotsiin Torniossa katkaisevaksi tarkoitettua 5. divisioonaa komensi kenraaliluutnantti Nikolai Tutškov. Keskimmäistä Salpausselkää pitkin Hämeenlinnaan ja lopulta Turkuun hyökkääväksi tarkoitettua 21. divisioonaa komensi Pjotr Ivanovitš Bagration. Eteläistä rannikkoa sekä rantatietä pitkin Suomenlinnaan ja Helsinkiin sekä sittemmin Turkuun eteneväksi tarkoitettua 17. divisioonaa Aleksei Ivanovitš Gortšarov.
Sodan syttyessä Suomen ruotujakoarmeijassa oli jalkaväkeä 13 000 miestä, josta täydennysväkeä (reserviä) 4 050 miestä. Näiden lisäksi oli ruotuväkijärjestelmän ulkopuolisia, värvättyjä joukkoja yhteensä 6 400 miestä. Täydennykseksi sodan aikana muodostettiin muutama pienempi joukko-osasto vapaaehtoisista ja lisäväenotosta, joukossa Viaporissa antautuneita ja kotiin päästettyjä sotilaita. Ruotsi pelkäsi hyökkäystä Tanskan suunnasta ja täten emämaasta saatiin tänne ainoastaan joitakin vähäisiä ruotsalaisia osastoja. Pohjois-Karjala oli miltei kokonaan vain ns. talonpoikaisjoukkojen hoidossa, mutta nämä suoriutuivat tehtävässään erinomaisesti viivyttäen vihollista useita kuukausia vajavaisella aseistuksellaan.
Sodan alkuvaiheessa Ruotsilla oli Suomessa kolme prikaatia. Eversti August Fredrik Palmfeltin komentama 1. prikaati, joka oli sijoitettuna Loviisan seudulle ja vahvuudeltaan oli noin 3 000 sotilasta, eversti Carl Johan Adlercreutzin komentama 2. prikaati, joka oli sijoitettuna nykyiselle Lahden seudulle ja oli vahvuudeltaan noin 4 000 sotilasta sekä eversti Johan Adam Cronstedtin komentama 3. prikaati, joka oli sijoitettuna Savoon ja vahvuudeltaan 3 800 sotilasta. Venäläisten hyökätessä ainoastaan 3. prikaati Savossa oli täysivahvuisena liikekannalle pantuna.
Ensimmäinen sotavuosi.
Ruotsin kuningaskunta ennen Suomen sotaa. Suomen ja Ruotsin raja oli tuolloin määritelty Kemijoen kohdalle. Nykyisen Suomen Lappi määriteltiin kuuluvaksi Länsipohjaan.
Helmi-maaliskuu.
Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf antoi helmikuun ensimmäisenä päivänä 1808 armeijansa suomalaisille rykmenteille liikekannallepanokäskyn. Liikekannallepanosta kuulutettiin Suomen kirkoissa 7. helmikuuta 1808. Venäläiset keskittivät samanaikaisesti omia joukkojaan Haminan seudulle.
Ensimmäisen viikon viivytystaistelut.
Venäläiset ylittivät Kymijoen ilman sodanjulistusta sunnuntaiaamuna noin kello viiden aikaan 21. helmikuuta 1808 ja marssivat kohti Ahvenkoskea ja Elimäkeä. Ensimmäisenä taistelukontaktiin joutui Uudenmaan 1. pataljoona. Ruotsalaisista ensimmäisinä taistelupäivänä kuoli kaksi itäuudenmaalaista sotilasta 21. ja 22. päivä. Venäläiset ylittivät Ruotsin rajan viidestä kohtaa ja etenivät noin 15–20 kilometriä. Sota alkoi erittäin hankalissa oloissa, sillä tietojen mukaan helmikuun lopulla lämpötila laski usein alle −30 °C:een. Olosuhteita vaikeutti entisestään kova lumimyrsky, joka hankaloitti niin venäläisten etenemistä kuin Ruotsin armeijan perääntymistä jo valmiiksi kehnoja Suomen teitä pitkin.
Helmi-maaliskuu.
Viesti sodan syttymisestä saapui viikkoa myöhemmin sodan alkamisesta Ahvenanmaan ja Tukholman välille vuonna 1796 rakennettua optista lähetintä pitkin Kustaa IV Aadolfille. Ruotsin kuningaskuntaan julistettiin sotatila 3. maaliskuuta. Suomen armeijan ylipäällikkö W. M. Klingspor oli myös myöhässä, sillä hän oleskeli sodan syttymisen aikoihin vielä Tukholmassa. Vasta kun Tukholmaan oli saapunut viesti sodasta, Klingspor aloitti pitkän matkan kohti Suomea kiertäen Pohjanlahden hevosella ja reellä. Klingsporin sijaisena oli 70-vuotias C. N. af Klercker.
Talvi ei ollut otollinen hyökkäysaika huollon vaikeuksien vuoksi, mutta se tarjosi Venäjälle strategisen edun poistaen Ruotsin puolustusajattelun perustan: Ruotsista meritse tuotavien apujoukkojen kuljettamisen mahdollisuuden. Ruotsi toimi suunnitelmiensa mukaisesti ja aloitti perääntymisen rajanylityspaikoilta. Venäläiset aloittivat tunkeutumisen Suomeen aamulla 21. helmikuuta, minkä johdosta käytiin muutamia pieniä yhteenottoja. Ruotsin armeija jatkoi perääntymistään, kunnes se saavutti 1. maaliskuuta Hämeenlinnan, jossa huoltotilanne oli hyvällä tolalla ja ruokaa oli saatavilla riittävästi. Päivää myöhemmin pidettiin neuvottelut, jossa päätettiin perääntymisestä kohti pohjoista, Oulun ja Pohjanmaan alueille. Päätös oli lähes yksimielinen, Klingsporin sijainen af Klercker oli tosin sitä mieltä, että sen hetkiset asemat voitaisiin pitää kunnes ruoka uhkaisi loppua. Toisaalta Klercker ei välttämättä ollut valmis taistelemaan Venäjän armeijaa vastaan Hämeenlinnasta.
Johan Adam Cronstedtin lähettämä kirje saapui Hämeenlinnaan 5. maaliskuuta, missä hän ilmoitti venäläisten 5. divisioonan hyökänneen 28. helmikuuta Savon prikaatia vastaan, ja että divisioona marssii kohti Kuopiota kenraaliluutnantti Tutškovin johtamana. Tämä viestitti pääarmeijalle, että heidän olisi aloitettava vetäytyminen ripeästi, sillä 5. divisioona saattaisi pahimmassa tapauksessa saartaa Ruotsin pääarmeijan Savosta päin. Savon prikaati sai tehtäväkseen viivyttää Tutškovin etenemistä niin paljon kuin mahdollista, jotta pääarmeija ehtisi perääntyä Ouluun ilman saartamisen uhkaa. Savon prikaati koostui 3 500 miehestä, ja sitä oli vastassa 6 500 venäläistä sotilasta. Cronstedt ei vahtinut kaikkia Savoon johtaneita teitä, joten prikaatia olisi voinut uhata motitus. Prikaati kuitenkin vetäytyi tarpeeksi nopeasti Kuopioon eikä venäläiset pysyneet perässä, ja uhka alkoi hälvetä. Perääntyminen kuitenkin loi uuden uhan, sillä prikaati kokoontui 8. maaliskuuta Leppävirralle, 45 km etäisyydelle Kuopiosta, joka oli annettua käskyä kauempana. Nyt Venäjän 5. divisioonalle annettiin mahdollisuus käyttää Kuopion länsipuolella olevaa maantietä, jonka turvin divisioona kykenisi estämään Ruotsin pääarmeijan kulun Vaasan kautta Ouluun. Ruotsi kävi suurehkon taistelun Leppävirralla 11. maaliskuuta ja toisen taistelun Kuopiossa neljä päivää myöhemmin. Kuopion edustalle oli asetettu Joachim Zachris Dunckerin johtama etuvartiosto. Prikaati vetäytyi Kuopiosta 15. päivä, muttei ollut ilmoittanut asiasta etuvartiostolle. Näin ollen Duncker joutui torjumaan useina aaltoina tulleet venäläisten hyökkäykset. Kolmen tunnin taistelun jälkeen tilanne alkoi näyttää epätoivoiselta, koska puolustautuminen onnistui lähinnä siksi, että Venäjän ratsuväen kulku lumihangessa oli hidasta. Jonkin ajan kuluttua Duncker sai ilmoituksen, että prikaatin muut osastot olivat marssimassa kohti pohjoista, ja että hänen tulisi seurata. Toivalaan saapumisen jälkeen Duncker sai vahvistuksia ja tilanne alkoi näyttää paremmalta.
Samalla Ruotsin pääarmeija oli marssinut Hämeenlinnasta Tampereelle, jossa se jaettiin kahdeksi kolonnaksi. Carl Johan Adlercreutzin johtama pienempi kolonna perääntyi pohjoiseen Parkanon, Ilmajoen ja Uudenkaarlepyyn kautta. Suurempi joukkue kiersi Poriin, ja jatkoi pohjoiseen rannikkoa pitkin. Venäläiset pysyivät jatkuvasti pääarmeijan kannoilla. Jälkijoukot joutuivat jatkuvasti torjumaan kasakoiden hyökkäyksiä. Hyökkäykset eivät verottaneet oleellisesti kummankaan armeijan voimia vaan merkittävämpi tekijä oli sää. Maaliskuussa pakkasta oli joinakin päivinä –30 °C, ja Carl Magnus Möllersvärdin sotapäiväkirjan mukaan 13. maaliskuuta pakkasta oli peräti 40 astetta. Kovan pakkasen lisäksi lumimyrskyt pakottivat sotilaita repimään ladoista polttopuita pysyäkseen lämpiminä, ennen kaikkea pysyäkseen elossa ankarista oloista. Tuossa vaiheessa oli kyse enemmänkin taistelusta säätä vastaan kuin venäläisiä vastaan.
Ruotsin joukot poistuivat Porista 18. maaliskuuta. Neljä päivää myöhemmin Venäjä sai suuren poliittisen voiton, kun se valloitti Suomen hallinnollisen keskuksen, Turun. Nyt koko Etelä-Suomi oli käytännössä hyökkääjien hallinnassa, poikkeuksen teki vahva Viaporin linnoitus. Samaan aikaan Ruotsin armeijan pääjoukko lepäsi Lapväärtissä ja Venäjän 5. divisioona hallitsi Kuopiota. Lepoa jatkui aina 28. maaliskuuta asti, jolloin Adlercreutzin johtama osasto liittyi länsirantaa kulkeneeseen osastoon ja pääarmeija oli jälleen koossa. Pääarmeijaa uhkasi edelleen 5. divisioona, joka kykenisi saartamaan pääarmeijan, koska Savon prikaati oli perääntynyt liian hätäisesti. Tutškov pelkäsi Cronstedtin valtaavan Kuopion takaisin itselleen, joten hän ei uskaltanut lähettää miehiään länteen saartamaan pääarmeijaa. Tutškov lähetti kuitenkin pienen yksikön, mutta se oli aivan liian pieni ja saapui liian myöhään, joten siitä ei koitunut uhkaa Ruotsin pääarmeijalle.
Savon prikaati saapui määränpäähänsä Ouluun maaliskuun 29. päivänä. Tutškov sai uuden käskyn marssia Kokkolaan ja hyökätä Ruotsin armeijan kimppuun. Tutškov oli jälleen myöhässä, eikä todellisia yhteenottoja sattunut. Painostusta Tutškov kuitenkin jatkoi.
Sota uhkaa laajeta kolmelle rintamalle.
Kun Ruotsi perääntyi Suomessa Venäjän armeijaa pakoon, joutui se varautumaan sotaan muillakin rintamilla. Tilsitin sopimuksen allekirjoittanut Tanska nimittäin lähetti Ruotsille sodanjulistuksen, joka oli päivätty 5. maaliskuuta. Tanska ei kuitenkaan halunnut sotaa mm. Britannian uhan takia: se olisi voinut miehittää koko Norjan. Sotaan Tanskan veti kuitenkin sen sijainti Ruotsin läheisyydessä. Själlandissa ja Fynillä oli varustettu noin 20 000 sotilaan vahvuinen tanskalais-ranskalainen armeija valmiina matkaamaan Ruotsin Skånea kohti. Armeijaa johti Jean-Baptiste Bernadotte, josta tulisi vuonna 1810 Ruotsin kruununprinssi ja kuningas vuonna 1818. Ruotsin kruununprinssiksi nousisi myöhemmin myös Norjan armeijan komentaja Kristian August.
Ruotsi onnistui välttämään kolmen rintaman sodan brittien ja espanjalaisten ansiosta. Tanskalais-ranskalaisen armeijan maihinnousu kariutui, koska amiraali Hyde Parkerin johtama eskadroona oli talvehtinut Göteborgin edustalla talven 1807–08 ja he olivat lähteneet matkaan riittävän aikaisin, että heillä oli meriherruus Juutinrauman kohdalla, joten maihinnousu Ruotsiin oli mahdotonta. Samoihin aikoihin Napoleonin mielenkiinto kääntyi kohti Espanjaa, jossa oli tapahtunut kansannousu. Paine Ruotsia kohtaan alkoi hellittää etelässä eikä Norjan armeijakaan olisi ollut yksin niin vahva, että siitä olisi koitunut Ruotsille ongelmia.
Kustaa IV Aadolf pysyi epäilevänä Tanskan suhteen ja pyysi apua briteiltä. Britit lupasivat 62 kuljetusaluksesta koostuvan eskaaderin, jota johti amiraali James Saumarez ja joka kuljetti John Mooren alla toimivan 11 000 sotilaan vahvuisen armeijan. Apu saapui Göteborgin edustalle toukokuun puolessavälissä. Brittien armeijan komentajan ja Ruotsin kuninkaan välille syntyi pian riita siitä, voitaisiinko brittien joukkoja käyttää Själlandin miehittämiseen. Kustaa IV Aadolf halusi joukkojen hyökkäävän Tanskaan, mutta Moore katsoi käskyn olevan ristiriidassa saamiensa ohjeiden kanssa. Ruotsalaiset yrittivät tämän johdosta pidättää Mooren, mutta yritys epäonnistui pahasti. Vangitsemisyrityksen takia Britannian ja Ruotsin välit tulehtuivat ja lisäavun saaminen tuntui epätodennäköiseltä.
Perääntymisvaihe huhti-toukokuussa.
Maalis-huhtikuussa Ruotsin joukkoja järjestettiin uudelleen ja perustettiin uusi 3. prikaati, jonka komentajaksi tuli eversti Hans Henrik Gripenberg. Eversti Johan Adam Cronstedtin komentamasta silloisesta 3. prikaatista tuli 4. prikaati. Perustettiin myös 5. prikaati, jonka komentajaksi tuli eversti Johan August Sandels.
Ensimmäiset suuremmat taistelut käytiin Pyhäjoella 16. huhtikuuta ja Siikajoella 18. huhtikuuta. Jakov Petrovitš Kulnevin johtama etujoukot yllättivät Pyhäjoen Yppärin kylässä Döbelnin johtaman Uudenmaan 2. pataljoonan. Ruotsalaiset menettivät yhteenotossa 183 miestä, mutta onnistuivat torjumaan hyökkäyksen. Eversti Gustav Löwenhjelm jäi samalla venäläisten vangiksi. Kulnevin joukot olivat lukumäärällisesti pienempi, mutta uusi hyökkäys tehtiin kaksi päivää myöhemmin Siikajoella, jonne Ruotsin armeija oli perääntynyt. Suomen armeija ylipäällikkö Klingspor antoi käskyn perääntyä Ouluun ja vei joukkonsa pois Siikajoelta. Paikalle jäi vielä Adlercreutzin ja Döbelnin joukot, jotka lähtivät hyökkäukseen, vaikka se rikkoikin Klingsporin antamia käskyjä. Uudenmaan rykmentin 150 jääkäriä laitettiin hyökkäämään venäläisiä vastaan yhdessä Hämeenlinnan rykmentin komppanian kanssa jäisen Siikajoen yli. Hyökkäys onnistui yli odotusten ja sitä tukemaan lähetettiin lisää sotilaita. Ruotsalaiset saivat voiton, vaikkakin vaikutus jäi psykologiselle tasolle, sillä kyse oli Ruotsin armeijan ensimmäisestä suurehkosta voitosta. Taistelussa sai surmansa 211 ruotsalaista ja todennäköisesti yli 380 venäläistä sotilasta. Venäläiset saatiin voiton ansiosta perääntymään viisi kilometriä. Voitosta huolimatta Ruotsin armeija jatkoi perääntymistä lähempänä Oulua sijainneelle Lumijoelle.
Seuraava taistelu käytiin Revonlahdella. Eversti Bulatovin komentama 1 500 sotilaan joukko oli lähetetty Savon prikaatin perään. Venäläisjoukko saapui Revonlahdelle 24. huhtikuuta, missä he yrittivät saada yhteyden Siikajoella oleviin venäläissotilaisiin. Taistelu alkoi tällä kertaa ruotsalaisten aloitteesta, kun Cronstedt hyökkäsi kello seitsemän aikaan aamulla. Taistelu kääntyi ruotsalaisten voitoksi. Ruotsalaiset kärsivät 20 sotilaan tappiot ja 74 haavoittui. Venäläisten tappiot olivat paljon suuremmat, sillä arvioiden mukaan 500–600 venäläistä sai surmansa taistelussa.
Ruotsalaiset olivat voittaneet Suomessa suurimmat taistelut ja voitot jatkuivat myös saaristossa. Venäläisten saatua herruuden eteläisessä Suomessa, he yrittivät valloittaa Ahvenanmaan saaret ja Ruotsin edustalla olevan Gotlannin saaren. Venäläiset levittäytyivät Ahvenanmaan suurimmille saarille huhtikuussa. Jäiden sulamisen takia venäläiset alkoivat kiristää ahvenanmaalaisia luovuttamaan heidän aluksensa venäläisille. Tämä ei miellyttänyt pääsaarella asuvia vaan he nousivat kapinaan. Kapinaa johtivat nimismies Erik Arén ja apupappi Henrik Johan Gummerus. Venäläiset lyötiin nopeasti ja harvalukuiset sotilaat vangittiin. Ruotsi lähetti apua meriteitse ja yhteistuumin Ruotsin sotilaat ja saaristossa asuneet vangitsivat muilla saarilla olleet venäläiset. Toukokuun 11. päivään mennessä koko Ahvenanmaa oli vapautettu. Gotlantia miehittämään lähetettiin huhtikuussa noin 1 800 miehen vahvuinen joukko. Saarelle nousseet venäläiset lyötiin toukokuun puolivälissä, kun 14. toukokuuta Gotlantiin nousi lukumäärältään ylivoimainen Ruotsin armeijan sotilasjoukko.
Viaporin piiritys.
Toukokuun 1808 alussa Viaporin piiritetty linnoitus antautui venäläisille juuri Suomenlahden vapautuessa jäistä. Syitä linnoituksen antautumiseen on pohdittu pitkään. Viaporin komentajaa Carl Olof Cronstedtia syytettiin tietyissä piireissä jopa maanpetturuudesta (väitettiin myyneen Viaporin venäläisille – väite, jolle historiantutkijat eivät ole löytäneet todisteita). Varmaa on, että linnoituksen antautuminen romutti Ruotsin taistelusuunnitelman. Rauhanaikaisten suunnitelmien mukaan Viaporin linnoitus ottaisi vastaan Ruotsista saapuvat apujoukot, jotka linnoituksessa talvehtineen rannikkolaivaston tukemana olisivat sitten edenneet Suomenlahden rantaa pitkin katkaisemaan vihollisen huoltotiet. Nyt Ruotsista lähetetyt apujoukot tekivät ainoastaan muutamia lähinnä epäonnistuneita maihinnousuyrityksiä Pohjanlahden rannikolle ja Ahvenanmaalle joutumatta kertaakaan merkittäviin taisteluihin. Viaporissa antautuneet sotilaat riisuttiin aseista ja heiltä otettiin kunniasana, jonka mukaan he eivät osallistuisi taisteluihin venäläisiä vastaan. Tästä huolimatta osa Viaporin miehistöstä etsiytyi pääarmeijaan tai Hämeessä vaikuttaneisiin talonpoikaisjoukkoihin.
Vastahyökkäyksen alustus huhti-toukokuussa.
Vastahyökkäyksen suunnittelu alkoi heti, kun joukot olivat vetäytyneet Ouluun ja sen lähialueille, ja varsinkin Viaporin piirityksen ratkettua venäläisten voittoon. Vastahyökkäyksen vaihtoehtoina oli monenlaisia ajatuksia, mutta merkittävimmät olivat joko Klingsporin armeijan vahvistaminen tai sitten tehtäisiin useita suuria maihinnousuja pääarmeijan hyökkäyksen tueksi. Ensimmäistä vaihtoehtoa kannatti kuninkaan kenraaliadjutantti af Tibell, jonka mielestä Klingsporin armeijaa pitäisi vahvistaa 15 000 ruotsalaisella sotilaalla. Kuningas taas oli toisen vaihtoehdon kannalla ja lopulta kuninkaan mielipide vei voiton.
Sandels sai tehtäväkseen hyökätä itään Savon ja Karjalan kautta. Sandelsin armeijan vahvuus oli suurimmillaan 2 500 miestä, joiden avulla hänen tulisi puolustaa tärkeätä Kuopion ja Oulun välistä tietä sekä häiritä Venäjän armeijan ja Pietarin välistä yhteyttä. Sandelsin saamassa armeijassa ei kuitenkaan käytetty kuin osittain Savon prikaatia, joka oli nimenomaisesti koulutettu toimimaan Savon ja Karjalan seudun maastossa. Syynä saattaa olla sodanjohdon epäluottamus prikaatin komentaja Johan Adam Cronstedtia kohtaan. Huhtikuun loppuun mennessä Sandels oli armeijoineen valmis marssimaan Kuopiota kohti.
Sandelsin tehtävää helpotti se, että Itä-Suomessa oli venäläisiä sotilaita melko vähän, ja ne jotka siellä olivat, vahtivat muona- ja marssireittejä. Vaikeutena taas oli pitkä marssimatka sekä kehno huollon järjestely. Ensimmäisenä kohteena oli Pulkkila, joka vallattiin 2. toukokuuta. Onnistuneen taistelun jälkeen armeijan suunta siirtyi kohti Iisalmea ja Kuopiota. Muonatilannetta helpotti se, että Sandels onnistui ryöväämään useita venäläisten ruokavarastoja. Sandelsin joukkoihin liittyi Savossa aktiiviset talonpojat, joita johti talonpoika Erik Ollikainen. Hänen johtama vapaaehtoisten joukko valtasikin Iisalmessa sijainneen muonavaraston jopa aiemmin kuin Ruotsin armeija saapui paikalle.
Sandelsin armeijasta lohkaistu kapteeni Malmin joukkio oli sijoitettu Kuopion lähistölle yöllä 10.–11. toukokuuta. Kaupungin pohjoisosissa he tapasivat 300 talonpojasta koostuneen ja koulumestari Hellgrenin johtaman vapaaehtoisjoukon, joka lupautui auttamaan hyökkäyksessä. Taistelu alkoi torstaina yöllä 12. päivä toukokuuta. Talonpojat ryhmittyivät itään järven jäälle ja Ruotsin armeijan joukot vastaavasti luoteeseen. Hyökkäys onnistui ruotsalaisten alivoimasta huolimatta ja unessa olleet venäläiset pakotettiin perääntymään järven jäälle, jossa odotti talonpoikien joukko. Venäläiset onnistuivat valtaamaan Kuopion uudelleen kesäkuussa, mutta Sandelsin joukot onnistuivat kuitenkin estämään etenemisen pidemmälle. Tämä oli tärkeätä pääarmeijan vastahyökkäyksen kanntalta.
Kesän taistelut.
Vastahyökkäyssuunnitelman mukaisesti sotatoimet merellä aloitettiin keväällä 1808. Ruotsin merivoimat oli menettäneet tärkemmän eskardoonansa Viaporin piirityksen yhteydessä ja nyt tärkeimmäksi eskaaderi oli noussut Tukholman eskaaderi. Strategisesti kaikkein tärkeintä oli, että Venäjän merivoimat pystyttäisiin pitämään Hankoniemen itäpuolella. Tässä ei kuitenkaan aivan onnistuttu.
25. toukokuuta annettiin käsky maihinnoususta, joka tehtäisiin Turun ja Uudenkaupungin välille. Ensisijaisena tavoitteena oli vallata takaisin Turku, mutta myöhemmin maihinnousseitten joukkojen oli tarkoitus liittyä Klingsporin armeijan tueksi. Ahvenanmaan saariston ja Turun välisen Kihdin selän ylitti 2 600 sotilasta ja 70 alusta. Koko maihinnousuoperaatiota johti kenraalimajuri Ernst von Vegesack, jonka tehtäviä vaikeutti vaillinaiset tiedot Suomen mantereesta, vanhentuneet kartat ja melko kokemattomat sotilaat. Maihinnousulaivasto saapui Lemuun huomaamattomasti 19. kesäkuuta 1808. Maihinnousun alettua iltapäivällä Ala-Lemun kartanon omistaja Per-Johan Ekbom luona ollut kasakkapartio huomasi ruotsalaisten maihinnousun ja he matkasivat kiireesti Turkuun kertomaan näkemisistäänsä. Venäläiset onnistuivat ryhmittymään nopeasti ja 3 600 venäläissotilaan voimin maihinnousu torjuttiin 14 tunnin taisteluiden jälkeen. Jo aikalaiset kritisoivat Ruotsissa maihinnousua liian voimattomaksi.
Klingsporin johtama armeija kärsi vakavasta ruokapulasta ja koko armeija jäi leipomaan leipää, kun heidän olisi pitänyt hyökätä Vaasaan ja valloittaa se yhdessä maihinnousijoiden kanssa. Leipomisen takia armeija myöhästyi pahasti aikataulusta. Maihinnousijoita komensi eversti Bergenstråhl, jonka armeija taisteli Vanhasta Vaasasta muutama päivä ennen juhannusta. Taistelu muuttui sekasortoiseksi, jonka Venäjän armeija osasi hyödyntää ja onnistui lyömään maihinnousijat. Ruotsalaisten osalta taistelu meni jatkuvasti huonompaan suuntaan, joten komentajat katsoivat parhaimmaksi antautua Venäjän armeijalle. Yhteensä 16 upseeria ja 256 sotilasta kuoli tai vangittiin Vaasan taistelun seurauksena. Pakoon päässeet liittyivät pääarmeijaan Uudessakaarlepyyssä 28. kesäkuuta. Taisteluiden jälkeen venäläiset ryöstelivät ja tuhosivat Vanhan Vaasan kaupunkia perustellen tekoaan väitteellä, että kaupunkilaiset sotivat heitä vastaan ruotsalaisten rinnalla. Surmansa sai 17 siviiliä, joista viisi oli naisia. Joukossa oli myös yksi lapsi. Maihinnousujoukosta oltiin kuitenkin aiemmin lohkaistu pieni, noin 50 sotilaan joukko, joka taistelun jälkeen nousi maihin Vaasan eteläpuolella. Luutnantti Ridderhjertan johtama joukkue sai yhteyden paikalliseen väestöön ja paikalliset saatiin nousemaan kapinaan maahan tunkeutujia vastaan, kuten Kustaa IV Aadolfin suunnitelmiin kuuluikin. Rahvaan nousu kapinaan sai enemmän tuloksia aikaan kuin Ruotsin armeija oli saanut. Kapinoitsijat saivat hätyyteltyä venäisjoukkoja etelämmäksi. Rahvaan marssi päättyi Närpiöön Finbyn sillalle.
Alahärmässä käytiin 9.-10. heinäkuuta 1808 ns. Pirin kahakka.
Heinäkuun taistelut alkoivat verisesti, sillä Otto von Fieandtin johtama ruotsalaisjoukko kävi koko Suomen sodan kovimmaksi luonnehditun taistelun Kokkolaan johtaneella tiellä 11. heinäkuuta. Päivää aiemmin Klingspor päätti hyökätä venäläisten pääjoukkoa vastaan Lapualla. Kyseessä oli ensimmäinen Ruotsin pääarmeijan varsinainen hyökkäys, jonka vastuun Klingpor antoi Adlercreutzille. Venäläisten armeijan vahvuus oli hieman heikompi kuin ruotsalaisten: Venäläisillä oli 4 000 sotilasta ja noin 18 tykkiä, ruotsalaisilla hyökkäykseen oli varustettu 700 miestä enemmän ja tykkejäkin oli yhtä paljon. Taistelu ei sujunut täysin Adlercreutzin suunnitelmien mukaan, mutta armeija sai kuitenkin yllätettyä venäläiset. Taistelu ei ollut järin suuri. Taistelun merkittävyys kuitenkin ilmenee siinä, että taistelun voittaja saisi hallinnan Vaasan ja Kuopion välisestä tiestöstä. Ruotsin voitettua taistelun se sai paitsi tiestön haltuunsa, myös mahdollisuuden hyökätä itäisessä Suomessa olleiden venäläisjoukkojen kimppuun.
Venäläiset joutuivat heinäkuun mittaan perääntymään yhä etelämmäksi. Syynä ei ollut pelkästään Ruotsin armeija. Venäjän armeijan ylipäällikkö von Buxhoevdenin sanoin ”me taistelemme samanaikaisesti kolmea vihollista vastaan: joukkoja, kiihotettuja talonpoikia ja elintarvikepulaa vastaan.” Venäjän armeija kärsi siis elintarvikkeiden puutteesta. Syynä ei ollut niiden saatavuus Venäjältä, vaan niitä ei yksinkertaisesti kyetty siirtämään paikkoihin, joissa niitä tarvittiin kaikista eniten ja joukkojen oli peräännyttävä huollon toiminnan takia.
Ruotsin armeijan tavoitteena oli saada rintamalinjat samalle tasolle. Ruotsin taisteluvoitot huipentuivat elokuussa vuonna 1808, kun se onnistui voittamaan Alavuden taistelun. Se oli käännekohta, jonka jälkeen ruotsalaiset eivät enää kyenneet saamaan voittoja yksittäisiä taisteluja enempää. Alavuden taistelun jälkeen 21. elokuuta käytiin tärkeä Karstulan taistelu, jossa Venäjän armeijalla oli merkittävä ylivoima. Taistelu alkoi näyttää epätoivoiselta Ruotsin armeijan kannalta, joten se joutui perääntymään. Häviö antoi Venäjän armeijalle tilaisuuden marssia Kokkolaan ja näin piirittää Pohjanmaalla olleet ruotsalaiset. Klingspor oli huolissaan uudesta tilanteesta ja hänen oli pakko pyytää armeijan evakuointia Pohjanlahden ylitse.
Syksyn perääntyminen.
Lopullinen tappio Ruotsin kannalta oli Kuortaneen Ruonan ja Salmen taistelut 1.–2. syyskuuta. Venäläisten joukkoja johti 24. heinäkuuta Nikolai Rajevskin korvannut Nikolai Kamenski. Hänellä oli käytössään 7 700 sotilasta ja 36 tykkiä Ruotsin Adlercreutzin 4 700 sotilasta 21 tykkiä vastaan. Sodan kannalta ratkaisevat taistelut alkoivat Ruonasta. Taistelu alkoi venäläisten hyökkäyksellä, jota vastaan ruotsalaiset tekivät vastahyökkäyksen ja saivat venäläiset perääntymään takaisin omiin asemiinsa. Kamenski alkoi huolestua tilanteen edetessä ja hän suunnittelikin perääntymistä. Adlercreutz aloitti perääntymisen keskiyöllä Kuortaneen Salmelle. Syynä oli se, että ylivoimaiset venäläisjoukot uhkasivat saartaa Ruotsin joukot sekä lännestä että idästä. Seuraavana päivänä Adlercreutz sai tietää, että Kamenskin joukot olisivat perääntymässä. Tämä innosti häntä valmistelemaan hyökkäystä, jonka hän myös toteuttikin. Joukkojen siirtyessä kohti Ruonaa, metsäisessä maastossa tuli vastaan Venäjän armeijan joukkoja, joiden vahvuus oli ylivertainen. Epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen Ruotsin armeijan joukot ryhmittyivät uudelleen Salmelle. Pohjois–etelä-suuntaan ryhmittyneiden joukkojen heikoin kohta oli pohjoisessa, jossa Uudenmaan rykmentin joukoista ja Uudenmaan jääkäreistä koostuneella pataljoonalla ei ollut minkäänlaista suojaa hyökkäyksen varalta. Venäläiset käyttivät tätä tilaisuutta hyväkseen ja hyökkäsivät pohjoisen kautta. Joukkojen ohi he eivät päässeet, mutta saivat ruotsalaiset harkitsemaan vetäytymistä. Samalla Klingspor käski Adlercreutzin joukkojen perääntyä pohjoisemmaksi, koska hän katsoi Kauhajoella olleiden venäläisten uhkaavan Lapualla olleita ruotsalaisia. Tämä oli alku toiselle perääntymiselle, joka päättyi tällä kertaa Tornioon joulukuussa 1808. Ote sodasta oli karannut Klingsporilta jo Lapuan taistelussa, jossa hänellä olisi ollut mahdollisuus käyttää tilaisuutta hyväkseen ja hyökätä ongelmissa kamppailevien venäläisten kimppuun rannikolla.
Loppuvuosi.
Armeijan tilanne oli talven tullessa käymässä yhä hankalammaksi. Sitä vaivasi elintarvikepula ja mieliala oli matalalla. Uuden perääntymisen jälkeen oltiin valmiita aselepoon. Venäjällä aselepo otettiin hyväksyvästi vastaan ja marraskuun 19. päivänä 1808 Olkijoella solmittiin aseleposopimus. Sopimuksen allekirjoittivat kenraalimajuri Adlercreutz ja kenraaliluutnantti Kamenski. Sopimuksen mukaan Ruotsin armeijan tuli vetäytyä Kemijoen taakse niin, että 29. marraskuuta mennessä Oulu ja 13. joulukuuta mennessä Kemi tuli jättää venäläisille. Sotatoimet Suomen alueella olivat käytännössä ohi.
Toinen sotavuosi.
Maaliskuussa 1809 venäläiset joukot hyökkäsivät kolmelta suunnalta. Eteläisin hyökkäys tapahtui Ahvenanmaalle ja sieltä edelleen Grisslehamniin. Ahvenanmaan rintamalla solmittiin aselepo 20. maaliskuuta. Maaliskuussa venäläiset hyökkäsivät Merenkurkun yli ja valtasivat Uumajan. Venäläiset kuitenkin peräytyivät Uumajasta, sillä he uskoivat rauhan tulevan pian. Kolmas hyökkäys tapahtui Pohjanlahden ympäri Kemin ja Tornion alueelle 22. maaliskuuta. Ruotsalaiset joukot antautuivat alueella 25. maaliskuuta. Alueelle ei jäänyt merkittäviä ruotsalaisia joukkoja, mutta venäläiset eivät edenneet etelään, lähinnä huolto-ongelmien vuoksi.
Maaliskuussa 1809 Tukholmassa tapahtui vallankaappaus, kun Ruotsin länsiarmeijan upseerit syrjäyttivät Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolfin. Kapinalliset vangitsivat kuninkaan 13. maaliskuuta ja pakottivat hänet eroamaan. Keväällä käytiin rauhanneuvotteluja, mutta ne kariutuivat ja toukokuun alussa venäläiset lähtivät etenemään Länsipohjassa etelään kohti Uumajaa. Taisteluita käytiin muun muassa Skellefteåssa ja venäläiset miehittivät Uumajan toukokuun lopussa. Kesäkuun alkupäivinä solmittiin jälleen aselepo, mutta pian taistelut jatkuivat. Venäläisten lisäksi Pohjois-Ruotsiin tunkeutui heinäkuun alussa myös norjalainen divisioona. Norjalaiset lyötiin takaisin, mutta venäläisiä vastaan ruotsalaiset kärsivät tappion Hörneforsin taistelussa. Elokuussa 1809 ruotsalaiset tekivät maihinnousun Uumajan pohjoispuolelle Rataniin. Maihinnousu epäonnistui ja se jäi Ruotsin armeijan viimeiseksi merkittäväksi sotaoperaatioksi.
Suomen sota päättyi 17. syyskuuta 1809 Haminan rauhaan. Ruotsi menetti kaikki itäiset maakuntansa, osan Länsipohjaa ja Ahvenanmaan. Raja vedettiin Tornionjokeen. Sodassa kuoli noin 20 000 suomalaista ja ruotsalaista sotilasta, valtaosa heistä erilaisiin sairauksiin.
Venäjä oli jo vuoden 1808 aikana julistanut Suomen pysyvästi osaksi itseään. Keisari Aleksanteri I kutsui valloitetun alueen asioita järjestämään Porvoon maapäivät.
Sodan seuraukset ja Pohjolan uusi strateginen tilanne.
Rauha Venäjän ja Ruotsin välillä solmittiin syyskuussa 1809 Haminassa. Rauhassa Ruotsi menetti Suomen, Ahvenanmaan ja suuria osia Länsipohjasta. Strategisesti häviö oli Ruotsille katastrofi. Ruotsin itärannikko ja Tukholma jäivät suojattomiksi.
Vuonna 1818 Ruotsin valtaistuimelle nousi Kaarle XIV Juhana, joka oli entinen Ranskan armeijan marsalkka. Ruotsissa oli kostonhimoisia piirejä, jotka toivoivat, että Kaarle Juhana olisi voinut auttaa Ruotsia saamaan Suomen takaisin. Ranskan kukistumisen jälkeen Kaarle Juhana liittyi kuitenkin Ranskan vastaiseen koalitioon. 1813 Ruotsin joukot osallistuivat Venäjän ja Preussin rinnalla Ranskan vastaiseen sotaan, vaikka monet upseerit olisivat ennemmin halunneet taistella perinteisen liittolaisen Ranskan puolella. Vuonna 1812 Kaarle Juhana sai Venäjän tuen Norjan valtaamiselle. Tähän Venäjä suostui, koska sille oli eduksi Ruotsin suuntautuminen länteen. 1814 Ruotsi ja Norja kävivät sodan, jonka johdosta Norja liitettiin Ruotsiin, mutta maan asemaksi muodostui persoonaaliunioni.
Suomen sodan jälkeen Ruotsi pyrki järjestämään puolustustaan uudelleen ja aloitti 1819 Länsi-Gootanmaalla Karlsborgin linnoituksen rakentamisen. Kuitenkin taloudellisista syistä minkäänlaista linnoitusjärjestelmää ei onnistuttu luomaan. Ruotsin uudet puolustussuunnitelmat perustuivat vetäytymiseen Karlsborgin linnoitukseen, vaikka Suomen sodassa suuret vetäytymiset olivatkin aiheuttaneet moraalin heikkenemistä.
Venäjällä Suomen liittäminen katsottiin Pietari Suuren aloittaman laajenemispolitiikan onnistuneeksi jatkumoksi. Uusi Suomi oli kuitenkin vain osa lisäalueista, joita Venäjä sai Aleksanteri I aikana. Wienin kongressi ei asettanut Suomen asemaa kyseenalaiseksi..
Aiheesta muualla.
*


Kisko.
Kisko on Suomen entinen kunta ja nykyään osa Saloa. Kunta sijaitsi Varsinais-Suomen maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä ja sitä ennen Turun ja Porin läänissä. Se tunnettiin nyt jo hiipuneesta kaivosteollisuudestaan sekä kesämökkikuntana. Kiskon naapurikunnat olivat Karjalohja, Kiikala, Muurla, Perniö, Sammatti, Suomusjärvi ja Tammisaari.
Kiskon kunta lakkautettiin ja yhdistettiin se yhdeksän muun kunnan kanssa uudeksi kunnaksi 1. tammikuuta 2009 alkaen. Tällöin siihenastinen Salon kaupunki, Halikon kunta, Kuusjoen kunta, Perttelin kunta, Muurlan kunta, Perniön kunta, Särkisalon kunta, Kiskon kunta, Kiikalan kunta ja Suomusjärven kunta lakkautettiin ja tilalle perustettiin niiden silloiset alueet käsittävä uusi kunta, joka otti käyttöönsä Salo-nimen ja kaupunki-nimityksen.
Kulttuuri.
Kiskossa on viisi Museoviraston vuonna 2009 määrittelemää valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä. Näitä ovat Haapaniemen linnanraunio, Kiskon kirkonkylä, Kärkelän ruukkiyhdyskunta, Mommolan kartano ja Orijärven kaivos.
Kisko on saanut mainetta italialaisen Felice Vincin teoriasta, jonka mukaan Homeroksen Troija olisi sijainnut Kiskon Toijassa. Kisko-Seura ry. on järjestänyt Vincin teorian inspiroimia tapahtumia.
Kylät.
Aijala, Hongisto, Honkapyöli, Jyly, Kajala, Kaukuri, Kavasto, Kiskon kirkonkylä, Kurkela, Lappi, Leilä, Liuhto, Marttila, Metsola, Orijärvi, Sammalo, Sillanpää, Sorttila, Tieksmäki, Toija, Viiari, Vilikkala, Ylötkylä.
Järvet ja muut vesistöt.
Ahdistonjärvi, Ahvenlammi, Aneriojoki, Hirsijärvi, Iso-Kisko, Iso-Tahko, Kavastonjärvi, Kirkkojärvi, Kurkelanjoki, Kurkelanjärvi, Määrjärvi, Nikuli, Orijärvi, Riitjärvi, Vähä-Tahko.


Kitee.
Kiteen kivikirkko
Kitee (aik.) on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pohjois-Karjalan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Kiteen naapurikunnat ovat Kerimäki, Kesälahti, Parikkala, Rääkkylä, Savonlinna ja Tohmajärvi.
Kitee on perustettu vuonna 1631 ja siitä tuli kaupunki vuonna 1992. Viime sodissa kunnan pinta-alasta 122 neliökilometriä luovutettiin Neuvostoliitolle, jonka seurauksena noin 1 000 asukasta joutui evakkoon.
Kylät.
Haapasalo, Haarajärvi, Hammaskallio, Heinoniemi, Jaakkima, Juurikka, Kantosyrjä, Kiteenkylä, Kiteenlahti, Kontiola, Kunonniemi, Lahdenkylä, Leinovaara, Loukunvaara, Misola, Muljula, Niinikumpu,Nivunki, Närsäkkälä, Ojamäki, Piimäjärvi, Potoskavaara, Puhos, Puhossalo, Päätye, Riihijärvi, Rokkala, Ruppovaara, Satulavaara, Suoparsaari, Suorlahti, Särkijärvi, Säynejärvi, Taipale, Tasapää, Varmoniemi, Välivaara
Uskonnolliset yhteisöt.
Kiteellä toimii evankelisluterilainen Kiteen seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii evankelisuus sekä vanhoillislestadiolaisuus, jolla on paikkakunnalla Keski-Karjalan Rauhanyhdistys. Lisäksi Luther-säätiöllä on paikkakunnalla jumalanpalvelusyhteisö, jonka jumalanpalveluksia pidetään ortodoksisen seurakunnan seurakuntasalissa.
Muita kirkkokuntia edustavat helluntaiherätykseen kuuluva Kiteen helluntaiseurakunta sekä Suomen Vapaakirkkoon kuuluva Kiteen Vapaaseurakunta. Lisäksi ortodoksisen kirkon Joensuun seurakunnalla on Kiteellä Pyhän Kolminaisuuden ja Pyhän Nektarios Eginalaisen kirkko, jossa järjestetään jumalanpalveluksia.
Järviä.
Orivesi, Karjalan Pyhäjärvi, Kiteenjärvi, Ätäskö, Heinäjärvi, Pieniheinäjärvi, Särkijärvi, Hyypii, Pitkäjärvi, Säynejärvi, Lautakko, Paasselkä (Paasivesi), Piimäjärvi.
Liikenne.
Kiteen rautatieasema sijaitsee Tolosenmäessä. Valtatie 6 kulkee Puhoksen ja Tolosenmäen kautta. Kiteen keskustan kautta kulkevat seututiet 486 ja 487. Kiteen lentokenttä on miehittämätön.
Kuntaliitossuunnitelmat.
Kitee neuvotteli kuntaliitoksesta Rääkkylän kanssa 2007-2008. Kuitenkin 25.3.2008 Kiteen kaupunginvaltuusto päätti luopua liitosaikeista. Samanlaisen päätöksen teki Rääkkylän kunnnanvaltuusto samana päivänä. Tohmajärvi on torjunut kuntaliitosselvitykset Kiteen ja muun Keski-Karjalan kanssa 2000-luvulla kahdesti, 2007 ja 2011.
Vuoden 2012 keväällä Kitee neuvotteli kuntaliitoksesta Kesälahden kanssa. Sekä Kiteen että Kesälahden valtuustot hyväksyivät kuntaliitossopimuksen 26.4.2012 ja liitos tulee voimaan 2013 alussa.
Keskustaajama.
Kiteen keskustaajamassa asuu noin 6000 ihmistä ja se on Pohjois-Karjalan kolmanneksi suurin taajama asukasmäärällä laskettuna. Keskustassa sijaitsevat kaupungintalo, terveyskeskus ja valtion virastotalo, jossa toimii Kiteen poliisi, Työ- ja elinkeinotoimiston sekä verotoimiston pisteet. Urheilutalo-uimahalli Vespeli, jäähalli ja hyppyritorni ovat Hutsin urheilukeskuksessa keskustan laitamilla. Keskustassa ovat myös Hutsin ja Rantalan alakoulut, Arppeen yläkoulu ja lukio, joista kolme jälkimmäistä muodostavat Koulunmäen koulukeskuksen.
Päivittäistavarakauppoja on K-supermarket ja samalla kauppakeskus Kupiainen, S-market ja K-market Kotipesä. Keskustan laidalla on Tokmanni. Vastapäätä supermarkettia on kaupungin toinen kauppakeskus, Kiteen kauppakeidas, jossa toimii muun muassa huonekaluliike Stemma ja huoltoliike Motormesta.
Huoltoasemia keskustassa on ABC:n ja Teboilin huoltoasemat. Ravintoloita on Hotelli-Ravintola Kiteenhovi ja Ravintola Karhu. Kiteen keskustassa on myös kaksi autokauppaa, Veljekset Laakkosen sivutoimipiste sekä Autokonetalo Wascko. Useita pienempiä liikkeitä löytyy päätien varrelta, muun muassa kellosepänliikke, grilli, varaosaliike, Tekniset, Expert jne. Keskustaajamassa on myös selvät kerrostalo- ja rivitaloalueet omakotitaloalueiden ohella.
Muuta.
Kaupungin suurimmat teollisuusyritykset ovat Puhos Board (lastulevytehdas), Hexion Oy (liimatehdas), Stora Enso, Timber Oy (saha), Kidex Oy (huonekalutehdas), Marimekko ja Kivisampo (kivimurskaamo).
Kiteellä on erilaisia koulutusvaihtoehtoja. Paikkakunnalla on peruskoulu, lukio, ammattikoulu, Keski-Karjalan kansalaisopisto, Keski-Karjalan musiikkiopisto, Kiteen evankelinen kansanopisto, Kiteen kuvataidekoulu (Keski-Karjalan kansalaisopisto), Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun toimipiste sekä aikuiskoulutusta.
Kitee on kuuluisa pontikkaperinteestään (mm. Kiteen kirkas ja Juurikan tähkä) ja on tunnettu myös pesäpallokaupunkina. Sen joukkue Kiteen Pallo -90 (KiPa-90) on voittanut kolme Suomen-mestaruutta, viimeksi 2005.
Kitee on myös kuuluisan metalliyhtye Nightwishin kotikaupunki. Kiteellä on karting-rata, joka sijaitsee Ruppovaaralla.
Huolimatta voimakkaasta teollistumisestaan 1970-luvulla, Kitee on muuttotappiokunta, jonka väkiluku on laskenut melko tasaisesti huippuvuodesta 1953 (12981 as.). Vuonna 2005 väkiluku alitti 10 000 asukkaan rajan ensimmäisen kerran 150 vuoteen.


Kittilä.
Kittilä (,) on Suomen kunta, joka sijaitsee Lapin maakunnan länsiosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Kittilän naapurikunnat ovat Enontekiö, Inari, Kolari, Muonio, Rovaniemi ja Sodankylä, ja siellä on 2 471 vapaa-ajan asuntoa.. Levin hiihtokeskus sijaitsee Kittilässä, Sirkan kylässä. Kunnassa on myös Kittilän lentoasema, joka palvelee matkailua ja ilmavoimia. Kittilän oppilaitokset ovat lukio ja matkailualan oppilaitos, Lapin ammattiopisto ja sen Levi-instituutti. Paikallinen jääkiekko- sekä jalkapalloseura on Kittilän palloseura eli KiPS.
Kittilän kunta on ollut jo pitkään muuttovoittoinen ja taloudeltaan tasapainoinen kunta. Talviset matkailusesongit Levin hiihtokeskukseen ovat rikastuttaneet kuntaa merkittävästi.
Kittilän Suurikuusikossa sijaitsee kanadalaisen kaivosyhtiö Agnico-Eaglen Euroopan suurin kultakaivos rikastamoineen. Malmion suuruuden arvioidaan olevan noin 56 miljoonaa tonnia. Kultapitoisuus vaihtelee välillä 2,5 - 4,7 g/tonni. Kaivoksessa riittää louhittavaa tämän hetken arvion mukaan vuoteen 2044 asti. Kittilässä on sijainnut myös Pahta­vuoman kupari­kaivos.
Kittilässä oli suuri kevättulva Ounasjoessa vuonna 2005. Vesi nousi niin korkealle, että Kittilän itäpuolella sijaitsevan Ounasjoen ylittävä silta jouduttiin sulkemaan. Tulva aiheutti suuria vahinkoja. Tulva saartoi myös monta taloa, joten osa Kittilän Rantatien asukkaista ei ilman venettä päässyt pois asunnoistaan muutamaan päivään. Nykyään Kittilässä on pienehköt tulvavallit kriittisimmillä tulvimispaikoilla.
Historia.
Kittilän perustivat Olavi Rauhala, Vieno Suvanto ja Johan Lahti vuonna 1854. Varhaisimmat asukkaan Kittilään ovat kuitenkin tulleet pronssi- ja kivikauden raja-ajalta, 3500-3000 vuoden takaa. Löydetyt esineet viittaavat etelästä tulleeseen asutukseen ja suomalais-ugrilaiseen kulttuuriin, mutta eräät Lapin alueelta löydetyt luurangot antavat aiheen olettaa, etteivät he olleet saamelaisia.
Entisaikaan kuljettaessa yleisin ja helpoin tie kesäisin oli vesitie. Talvella kulkemista varten pohjoiset kansat olivat kehittäneet omaperäisen liikkumistavan: hiihtämisen. Tämän vuoksi vanhan ajan historoitsijat nimittivät lappalaisia skrithifinneiksi. Olaus Magnus vuodelta 1555 kirjoittaa: ”Lapin asukkaat liikkuivat ihmeteltävällä nopeudella käyttäen erilaisia puulautoja, jotka edestä on taivutettu jousen tavoin kaarelle. Kun ne on kiinnitetty jalkoihin, käyttävät he ohjaamiseen kädessä olevaa sauvaa ja kulkevat mielensä mukaan ylös, alas tai vinoon lumisilla vuorilla.”
Talvisin Lapissa on ajettu myös poroilla ja luonteenomaisin lappalaisten ajoneuvo on ollut ahkio eli pulkka. Myös rekiä ja kelkkoja on käytetty. Talvitiet merkittiin pilkoilla ja risuilla, tikoilla. Lyötteiden, kuoppien tasoittamiseen kuului myös talviteiden kunnossapito. Sirkan kylän ensimmäinen uudisasukas tuli Viennasta Tsirkkemin eli Sirkantin kaupungista. Sirkan kylän nimi juontuu kuitenkin Sirkka-järvestä joka on Itä-Hämeessä yleinen vesistön nimi ja tarkoittaa vedenkertymää.
Matkailijoita Lapissa oli käynyt silloin tällöin jo vanhoinakin aikoina, jopa 1700-luvulla. Kittilään ja Pallakselle retkeiltiin jo 1800-luvulla. Sirkan kylässä oli 1860-luvulla kievari Juho Sirkan talossa. Myöhemmin kievari oli Pihkalassa ja Kuusikossa. Vuonna 1866 perustettiin kievarit Rauhalaan ja Rovaseen (Pöntsö). Pöntsön kievari oli erittäin kuuluisa ja suosittu. Kittilän ja Rovaniemen välille avattiin tielinja vuonna 1858. Vuonna 1889 soratie oli valmis ja 24. syyskuuta pidettiin ”kruunun tien syyni” jolloin tie annettiin kunnan haltuun.
Auto tuli Kittilään ensimmäistä kertaa vuonna 1908. Postiauton alkaessa liikennöidä Kittilässä kerran viikossa vuonna 1923 alkoi Kittilässä linja-autoliikenne.
Lämpötila ja sateet.
Kittilän Pokassa on mitattu Suomen kovin pakkanen –51,5 astetta 28. tammikuuta 1999. Lämpöennätys taas on +32,9°C, joka mitattiin sekä kesäkuussa 2006 että heinäkuussa 1988.
Kylät.
Ala-Kittilä, Alakylä, Hanhimaa, Helppi, Hormakumpu, Hossa, Jeesiöjärvi, Kallo, Kaukonen, Kelontekemä, Kittilän kirkonkylä, Kiistala, Kinisjärvi, Kotakumpu, Kuivasalmi, Köngäs, Lehmilehto, Lintula, Lompolo, Maunujärvi, Molkojärvi, Pitkäkumpu, Pokka, Pulju, Raattama, Rauhala, Rautuskylä, Sirkka, Sätkenä, Tepsa, Tepasto, Veittivuoma, Veitservasa, Vittakumpu.
Uskonnolliset yhteisöt.
Kittilässä toimii evankelisluterilainen Kittilän seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii vanhoillislestadiolaisuus, jolla on paikkakunnalla Kittilän rauhanyhdistys sekä uusheräys, jolla on Kittilässä oma paikallisosasto. Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva Kittilän helluntaiseurakunta.
Tapahtumat.
Kittilän yksi kuuluisimmista tapahtumista ovat Kittilän markkinat, jotka järjestetään heinäkuussa. Markkinoilta voi ostaa mm. savukalaa, muikkuja, makeisia, kalastus- ja metsästysvälineitä, makkaraa, säilykkeitä ja kaikenlaista muuta pientä. Vuonna 2009 markkinoille tuotiin myös muutama tivolilaite Tivoli Sariolasta, jotka saivat yllättävän paljon huomiota. Kävijämäärän vuoksi tivolilaitteita tuodaan markkinoille mahdollisesti jatkossakin.
Markkinoiden aikana järjestetään myös haukienkalastustapahtuma "Krokotiilirock", jossa osanottajat kilpailevat suurimasta haukisaaliista Kittilän Haudanperällä. Krokotiilirockin aikana käy Haudanperällä myös soittamassa muutamia musiikkiyhtyeitä ja järjestetään Kittilän Vesicrossikilpailut moottorikelkoille. Markkinoita edeltävänä viikonloppuna järjestetään perinteisesti musiikkitapahtuma Veres. Syksyisin Kittilässä juostaan Ruskamaraton, joka vuonna 2010 järjestettiin 27. kerran.
Vuodesta 2008 on Kittilässä alettu järjestää myös perinteinen jouluyö. Jouluyö on yleensä joulukuun ensimmäisenä perjantaina. Kino Ylärissä esitetään usein jouluinen elokuva heti iltapäivästä, ja lapsille järjestetään kello kolmen ja kuuden välillä pieni satutuiokio Kittilän Kunnankirjastossa. Jouluyössä mm. vierailee joulupukki, lauletaan yhteislauluja kirkossa ja esitetään näytelmiä. Perinteeseen kuuluu myös näyteikkunakilpailu, jossa ihmiset saavat äänestää mieleistään näyteikkunaa. Äänestäjien kesken jaetaan suuri yllätyspalkinto torilla. Myös suurin osa kaupoista on avoinna kello 23 saakka. Jouluyö huipentuu Haudanperällä kello 23 järjestettävään ilotulitukseen.


Kiukainen.
Kiukainen () (entiset nimet Panelia ja Rantua) on entinen kunta Satakunnan maakunnassa. Kunnassa asui ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km2 oli vesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2. Vuoden 2009 alussa Kiukaisten kunta yhdistyi Euran kunnan kanssa.
Kiukaisten naapurikunnat ennen kunnan lakkauttamista olivat Eura, Eurajoki, Harjavalta, Kokemäki, Köyliö ja Nakkila.
Kiukaisten vaakunan suunnitteli Gustaf von Numers ja se vahvistettiin vuonna 1950.
Kiukainen sai nimensä poikkeuksellisen suurista esihistoriallisista kiviröykkiöhaudoista, kiukaista. Kiukaat ovat niin yleisiä ja näkyviä, että ne kuuluvat olennaisena osana Kiukaisten maalaismaisemaan. Pohjoismaiden suurin pronssikauden röykkiöhauta Kuninkaanhauta sijaitsee kunnan alueella Paneliassa. Hauta on kuvattu myös Kiukaisten vaakunassa.
Vanhimmat Kiukaisista tehdyt arkeologiset löydökset ovat peräisin kivikauden loppuajalta. Näiden perusteella aikakautta kutsutaan nimellä Kiukaisten kulttuuri.
Kiukainen kuului aikanaan Euraan. 1840-luvulla heräsi ajatus Kiukaisten muodostamisesta omaksi seurakunnakseen, mikä toteutui vuonna 1897. Kiukaisten nykyinen kirkko on valmistunut vuonna 1761 ja se uusittiin vuonna 1846. Panelian kirkko, alkujaan rukoushuone, on vuodelta 1909.
Panelia on kylistä suurin ja vanhin. Siellä asuu puolet kunnan asukkaista ja siellä on myös kunnan suurin työnantaja, Jaakko-Tuote Oy.
Kiukaisten kylät.
Eurakoski, Harola, Hiukko, Köylypolvi, Laihia, Laukola, Mäkelä, Panelia AS, Panelia, Peltomaa, Rahvola, Saarenmaa ja Vaanii.


Kiuruvesi.
Kiuruvesi on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnan luoteisosassa. Kaupunki erosi Iisalmen kirkko- ja hallintopitäjästä vuonna 1862. Kiuruveden kunta on perustettu vuonna 1873. Kaupungiksi Kiuruvesi muuttui vuoden 1993 alussa. Rajanaapureita ovat Iisalmi, Pielavesi, Pyhäjärvi, Pyhäntä ja Vieremä.
Elinkeinot.
Maatalous on Kiuruveden elinkeinoelämän kulmakiviä.
Kiuruvesi on ollut jo keskiajalta lähtien maatalousaluetta. Kiuruvesi on Suomen suurin maitopitäjä ja naudanlihan tuottaja. Paikkakunnan tunnuksena onkin "Kiuruvesi – Luomu-Suomen pääkaupunki."
Kiuruvedeltä on peräisin yksi Suomen 12:sta säilyneestä maatiaiskanakannasta. Maatiaiskanan säilymiseen vaikutti ratkaisevasti Yrjö Luttinen, joka keräsi kanayksilöitä Koivujärveltä, Huttumäen ja Naurisahon tiloilta vuonna 1963. Kanta on mukana Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen vuonna 1998 perustamassa säilytysohjelmassa. Kiuruvedellä oli 1980-luvulta lähtien tekstiiliteollisuutta (mm. Kamajan neulomo), joka kuitenkin on nyttemmin kuihtunut. Lisäksi kaupungissa on koneenrakennus- ja korjausalan yrityksiä, joista suurin oli maatalouskoneita kehittänyt ja valmistanut Runnin konepaja. Runnin konepajan tunnettuja tuotteita olivat Runni-lumilingot sekä rehunkäsittelyjärjestelmä, josta yhtiö sai Tuottava idea -palkinnon vuonna 1978. Jälkimmäisestä tehtiin myös elokuva "Säilörehu pyörille" (1978)
Lähes kaikki Kiuruveden yritykset kuuluvat Kiuruveden Yrittäjiin, joka on Savon Yrittäjien paikallisyhdistys.
Kaupungin suuriin työnantajiin kuuluu muun muassa biovoimalaitoksia valmistava Wärtsilä-Biopower, joka oli aikaisemmin Sermetin omistuksessa. Myös Kiuruveden kaupunki sekä Vieremällä sijaitseva Ponssen metsäkonetehdas ovat merkittäviä työnantajia. Työttömyyslukemat ovat monen itäsuomalaisen kaupungin tapaan korkeat ja kunta on ollut pitkään muuttotappioinen.
Urheilu.
Luomu-teema toistuu myös urheilussa, paikkakunnalla toimii lentopalloseura Kiuruveden Luomu-Wolley. Kiuruvedellä toimii myös vuonna 1964 perustettu jalkapalloseura Kiuruveden Palloilijat, KiuPa. Jääkiekkotoimintaa Kiuruvedellä harjoittaa 1981 perustettu Kiuruveden Kiekko -81 (KK-81). Painonnostolajeissa toimivat Teräs ja Jänne. Kiuruveden Urheilijat (KiurU) on perustettiin kesäkuussa 2011 ja sen on määrä ainakin osittain korvata ja jatkaa Teräksen ja Jänteen toimintaa.
Liikenne.
a>Kiuruveden läpi kulkee valtatie 27. Kiuruveden rautatieasema sijaitsee Iisalmi-Ylivieska rataosuudella ja on yksi rataosuuden junakohtauspaikoista. Kaupungissa on myös lentokenttä pienkoneille sekä vierasvenesatama.
Tapahtumat.
Iskelmäfestivaaliyleisöä ja keskipäivän tunnelmaa heinäkuisella torilla 2011.
Kiuruvedellä järjestetään vuosittain iskelmämusiikin suurtapahtuma Kiuruveden Iskelmäviikko sekä Elomessut. Paikkakunnalla on vahva körttiperinne ja maine uskonnollisena pitäjänä. Körttiläisten suurin vuosittainen tapahtuma, Herättäjäjuhlat järjestettiin Kiuruvedellä heinäkuussa 2010, sitä ennen 1985 ja ensimmäisen kerran 1899. Kiuruveden sijainti Savon ja Pohjanmaan rajamailla luo paikkakunnalle omia erityispiirteitään.
Ruokakulttuuri.
Kiuruveden pitäjäruoka on Ylä-Savon paikallisherkku, mykyrokka, eräänlainen lihakeitto, johon kuuluvat perunoiden lisäksi erilaiset sisäelimet ja verestä ja jauhoista valmistetut sattumat, "myvyt".
Kaupunginosat.
Kiuruveden kirkonkylä muodosti vuodesta 1912 lähtien taajaväkisen yhdyskunnan.
Tämä asema päättyi, kun taajaväkiset yhdyskunnat lakkautettiin 1. tammikuuta 1956 ja Kirkonkylä jäi osaksi
Kiuruveden kuntaa. (Ks. Luettelo Suomen taajaväkisistä yhdyskunnista.)
Kiuruveden taajamassa on keskustan lisäksi kolme isompaa kaupunginosaa: Asemanseutu, Hovi/Korkeakangas ja Yhtylä. Taajamassa on myös muita pieniä kaupunginosia.
Hovi on rivi- ja omakotitaloaluetta, jonka rakennukset on rakennettu pääasiassa 1990-luvulla. Suurin osa rivitaloasunnoista on kaupungin vuokrataloyhtiön, Kiurunkulman asuntoja. Alueen läpi kulkee pururata ja talvisin hiihtolatu. Asemanseudulla on 1980-luvulla suon päälle rakennettuja rivitaloja, jotka sijaitsevat rautatieaseman läheisyydessä. Yhtylään on 1970-luvulta alkaen rakennettu omakotitaloasutusta. Lisäksi alueella sijaitsee 1970–1980-luvuilla rakennettuja kerros- ja rivitaloja.
Kylät.
Aittojärvi, Haapakumpu, Hautakylä, Heinäkylä, Honkaranta, Jokela, Kalliokylä, Kiuruvesi (Taajama), Koivujärvi, Korpijoki, Koskenjoki, Kotajoki (Keskusta), Lahnajoki, Lahnanen, Lapinsalo, Laukkala, Luupuvesi, Löytänä, Niemiskylä, Näläntö, Osmanki, Paajakka, Pihlajamäki, Rantakylä, Rapakkojoki, Remeskylä, Ruokomäki, Ruutana, Rytky, Ryönänjoki, Salmijärvi, Salmenkylä, Sulkavanjärvi, Tihilä, Toiviaiskylä ja Turhala.
Uskonnolliset yhteisöt.
Kiuruvedellä toimii evankelisluterilainen Kiuruveden seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii herännäisyys, sekä vanhoillislestadiolaisuus, jolla on paikkakunnalla Kiuruveden rauhanyhdistys.
Muita kirkkokuntia edustavat Suomen ortodoksiseen kirkkoon kuuluva Kiuruveden ortodoksinen seurakunta ja helluntaiherätykseen lukeutuva Kiuruveden helluntaiseurakunta.


Kivijärvi.
Kivijärvi on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Suomen maakunnassa. Kunnassa asuu noin {formatnum:  } henkeä. Sen väkiluku kasvaa kesäisin kolminkertaiseksi. Kivijärven naapurikunnat ovat Kannonkoski, Karstula, Kinnula, Kyyjärvi, Perho ja Viitasaari.
Maantiede.
Kivijärven pinta-alasta viidennes on vesistöjä. Salamajärven kansallispuisto sijaitsee osittain Kivijärven kunnan alueella ja onkin merkittävä matkailukohde eränkävijöille ja kalastajille. Kansallispuistoon rajoittuva Salamanperän luonnonpuisto on kokonaan Kivijärven kunnan alueella.
Kylät.
Kirkonkylä, Tiironkylä, Heitjärvi, Penttilänkylä, Sompala, Lahdenperä, Risuperä, Hoikanperä, Puralankylä, Talviaislahti, Lokakylä.


Kodisjoki.
Kodisjoki oli Satakunnassa sijainnut Suomen kunta. Kunnassa asui 2000-luvun alussa hieman yli 500 henkeä, joten se oli Manner-Suomen pienin kunta. Kodisjoen kunta perustettiin vuonna 1896. Sitä ennen se oli Laitilan kylä.
Kodisjoki-nimi juontaa tarinan mukaan nimensä siitä, kun ensimmäiset asukkaat saapuivat Kodisjoen rannoille, he sanoivat "Kori joki" (=kaunis paikka). Kodisjoen nykyinen kirkko on rakennettu 1778.
Maaliskuussa 2006 Kodisjoen ja Rauman kunnanvaltuustot hyväksyivät kuntaliitosehdotuksen, joka astui voimaan 1. tammikuuta 2007, jolloin Kodisjoen kunta lakkautettiin ja siirtyi osaksi Rauman kaupunkia. Kodisjoen viimeinen kunnanjohtaja oli Ritva-Liisa Korpela.
Kylät.
Ahteri, Heinilä, Isopuoli, Kodisjoki (kirkonkylä), Sahankulma, Saluksenkulma, Vuorela, Ylöjänpää


Kokemäki.
Kokemäki () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Satakunnan maakunnassa. Kaupungissa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Elinkeinorakenne jakautuu toimialoittain seuraavasti: alkutuotanto 9,0 %, jalostus 30,0 %, palvelut 61,0 %.
Kokemäen naapurikunnat ovat Eura, Harjavalta, Huittinen, Kiikoinen, Köyliö, Lavia, Sastamala ja Ulvila.
Kauvatsan kunta liitettiin Kokemäkeen vuonna 1969. Kokemäen kihlakunta käsittää Harjavallan, Huittisten ja Kokemäen kaupungit sekä Köyliön ja Säkylän kunnat. Asukasluku kihlakunnan alueella on 34 898 henkeä. Nämä samaiset kaupungit ja kunnat kuuluvat myös Satakunnan verotoimiston Kokemäen toimipisteen alueeseen. Maatalouden tutkimuskeskuksen Satakunnan tutkimusasema toimi Järilän kylässä vuosina 1929–1996. Kokemäen kaupunginvaltuusto päätti 15. joulukuuta 2008 kuntaliitoksesta Nakkilan, Harjavallan ja Ulvilan kanssa, mutta hanke kariutui Ulvilan muutettua päätöstään.
Keskeisen sijaintinsa ja vanhan asutuksensa johdosta Kokemäki on ollut historiallisesti merkittävää keskusaluetta. Kokemäellä sijaitsee muun muassa rautakauden ja keskiajan muinaisjäännöksiä. Satakunnan historiallista maakuntaa kutsuttiin myöhemmällä keskiajalla usein Kokemäenkartanon lääniksi.
Kokemäen halki virtaa paikkakunnan mukaan nimetty 121 kilometrin pituinen Kokemäenjoki. Kokemäenjoen vesistöalue on neljänneksi suurin Suomessa. Kolsin vesivoimalaitos sijaitsee Kokemäellä.
Luonnonhistoria.
Heti jääkauden jälkeen Kokemäen alue vapautui jäästä ja jäi aluksi syvälle merenpinnan alle. Kun merenpinta laski maankohoamisen seurauksena, alkoi rantaviiva hämeessä siirtyä länteen ja lopulta Kauvatsan korkea kallioselänne paljastui merestä. Korkeat kohdat Kokemäellä olivat aluksia saaristona, mutta saarten välit yhtyivät mantereeseen ja jota muun muassa Hiittenharju, Järilänharju ja Ronkanharju suojasivat meren tyrskyiltä.
Kokemäenjoki, jonka syntyhetket lasketaan alkavan Sastamalan Liekoveden eriytymisestä merestä noin 5000-4500 eaa., virtasi merestä paljastuville alangoille. Kokemäenjoen suisto eteni Sastamalasta luoteeseen maankohoamisen myötä ja saavutti Huittisten peltotasangon noin 3500 eaa. Koska alue on tasasta Säpilänniemeen saakka, siirtyi suisto sinne noin 500 vuodessa. Vehmainen sisäjärvi maatui ja muodosto myöhemmin laajat suoalueet, joista muodostettiin Puurijärven ja Isosuon kansallispuisto. Korkeusero Säpilän ja Tulkkilan välillä on suuri, joten tälle välille muodostui lukuisa koskia. Koskien varsille on aina kerääntynyt väkeä asumaan ja ne ovat eräs syy Kokemäen asutuksen varhaiseen muodostumiseen. Joensuisto siirtyi Tulkkilaan 2500 eaa. mennessä ja sieltä nopeasti Harjavallan keskustan kohdalle vuoteen 2000 eaa. mennessä.
Kokemäen luonnonmaisemaan jääkausi ja joki ovat vaikuttaneet paljon. Hiekkaharjut, joita esiintyy Järilässä, Koomankankaalla ja Köyliössä sekä Säpilän ja Ronkan välisellä alueella, sisältävät runsaat hiekka- ja pohjavesivarat. Joen liete täytti laaksot ravinteikkaalla, vaikkakin siteällä savella, joka on ollut seudun maanviljelyn perusta. Myöhäisen kivikauden ja pronssikauden asukkaat viljelivät hiekkaharjujen hietasia rinteitä, mutta vasta rauta-aurojen tuonti 1200-luvulla mahdollisti sitkeän saven viljelemisen laajalla alueella.
Varhaiset aikakaudet.
Kokemäki on tunnettu vanhana pitäjänä, jonka alueella tehdyt arkeologiset kaivaukset kertovat elämästä jopa 7000 vuoden takaa. Kokemäenjoen laakso onkin ollut rautakaudella yksi Suomen tärkeimmistä asutusalueista, johon ovat sekä taloudellisesti että kulttuurillisesti läheisesti liittyneet myös Vanajaveden seudut. Kokemäeltä oli yhtenäinen asutus Hämeenlinnan seudulle saakka. Perimätiedot kertovat muinaisesta Teljä-nimisestä kaupungista, joka olisi sijainnut Kokemäellä. Näille tarinoille ei ole saatu historiallista tai arkeologista vahvistusta. Joka tapauksessa Teljä on osana monen satakuntalaisen yrityksen, seuran ja järjestön nimeä.
Keskiaika.
Legendan mukaan vuonna 1156 Piispa Henrik kävi Satakunnassa saarnamatkalla, osana Eerik Pyhän ensimmäistä ristiretkeä Suomeen. Kokemäen seurakunta onkin perustettu viimeistään 1200-luvulla, joidenkin oletusten mukaan ehkä aikaisemminkin. Kokemäenkartanon lääni tunnetaan jo vuodelta 1331, ja sen keskusta, Kokemäen kuninkaankartanoa, isännöivät pitkään muun muassa Turun piispat ja monet kuninkaalliset suvut. Kokemäellä on sijainnut keskiaikainen Kokemäen linna, joka hävitettiin vuonna 1367.
Kokemäki toimikin keskiajalla historiallisen Satakunnan hallinnollisena keskuksena. Maakuntakäräjät pidettiin Kokemäen kirkon lähellä sijainneella käräjämäellä ja maakunnan sinettiä säilytettiin läheisessä Ylistaron kylässä vielä 1400-luvulla.
Keskiaikainen Huovintie kulki Turun seudulta Kokemäen kautta Kokemäenjoen suulle. Huovintien varrella oli hengellisten ja maallisten yhteisöjen ylläpitämiä kiltataloja, joissa matkamiehet saattoivat yöpyä. Tällainen sijaitsi myös lähellä Kokemäen kirkkoa. Kokemäenjoki on ollut tärkeä vesireitti merelle. Kokemäenjoki on ollut kuuluisa lohistaan, siioistaan ja nahkiaisistaan.
Nimikkokasvi & -eläin.
Nimikkokasvi: Keltakurjenmiekka ("Iris pseudacorus"), jota kutsutaan myös lyhyesti nimellä kurjenmiekka, on komea kosteiden paikkojen kasvi. Sitä tavataan Keski- ja Etelä-Suomessa, paikoin pohjoisempanakin Oulun korkeudelle asti.
Nimikkoeläin: Töyhtöhyyppä ("Vanellus vanellus"), on kurmitsojen heimoon kuuluva rantalintu, joka on tavallinen lauhkeassa Euroopassa, ja sitä esiintyy myös Aasian lauhkeilla alueilla pesimäaikaan.
Kokemäen nimikkokasvi ja -eläin valittiin äänestyksellä vuonna 1997 Tulkkilan Yö -tapahtumassa.
Vaakuna.
Kokemäen kunnan vaakunan on suunnitellut Gustaf von Numers, ja se vahvistettiin 4.2.1953. Vaakunan kuva on Piispa Henrikin vierailusta Kokemäellä. Vaakunaselitys on "sinisessä kentässä hopeinen, kultapäärmeinen ja -nauhainen piispanhiippa".
Maisema.
Kokemäen keskustassa sijaitseva Tulkkilan museosilta on kaupungin epävirallisista tunnuksista käytetyin. Se on niin yritysten logoissa kuin tapahtumien nimien yhteydessä, sekä Kokemäen kaupungin kotisivulla.
Politiikka.
Kaupunginjohtajana toimii Markus Ojakoski. Kokemäen kaupunginvaltuustossa on 35 ja -hallituksessa 11 paikkaa.
Liikenneyhteydet.
160px
Kokemäen kautta kulkevat Vihdin ja Porin välinen Valtatie 2, Nokian ja Porin välinen valtatie 11 sekä Rauman ja Kouvolan välinen valtatie 12.
Tampereen ja Porin välisellä rautatiellä liikennöivät matkustajajunat pysähtyvät Kokemäen rautatieasemalla (ent. Peipohjan asema). Kokemäki–Rauma-radalla on vain tavaraliikennettä.
Kokemäellä sijaitsee harrasteilmailun käytössä oleva Piikajärven lentokenttä. Lähin lentoasema on Porin lentoasema.
Vesiliikenne Kokemäenjoella on rajoitettua, sillä vesivoimalaitokset Kokemäellä ja Harjavallassa estävät lähes täysin pidemmän matkan liikenteen. Paikallinen veneily ja muu joen virkistyskäyttö on kuitenkin suosittua. Osaltaan niitä pitää yllä jokakesäinen Satakunnan Kansansoutu -tapahtuma.
Koulutus.
Kokemäen kaupungin kouluverkko on viime vuosina supistunut, kun perusopetusta luokille 1 - 6 antavia kouluja on suljettu. Jäljellä ovat Korkeaojan koulu, Lähteenmäen koulu, Peipohjan koulu, Risten koulu, Tulkkilan koulu ja Tuomaalan koulu. Tulkkilan koulukeskuksen rakennuksissa toimivat yläkoulun luokat 7 - 8, erityisopetus, Kokemäen lukio ja sen aikuislinja sekä Kokemäen kansalaisopisto.
Ammatillista koulutusta antaa Satakunnan koulutusyhtymän eli SATAEDUn Kokemäen yksikkö. Sen opetustilat sijaitsevat Peipohjassa. Huittisten ammatti- ja yrittäjäopiston tilat sijaitsevat Tulkkilasta pohjoiseen Kuoppalassa ja opistolle hankittu opetustarha Karimaan puutarha sijaitsee Paistilassa.
Yliopiston järjestämiä kursseja, joita tarjoavat Länsi-Suomen Kesäyliopisto ja Avoin yliopisto, voi opiskella Kokemäellä. Myös Huittisten musiikkiopiston sivupiste toimii Tulkkilassa. Tulkkilassa on Liikenneopiston toimipiste.
Aiemmin Peipohjassa toiminut Räisälän kansanopisto on nykyään lakkautettu.
Elinkeinoelämä.
Kokemäellä toimii tällä hetkellä yli 400 yritystä. Graafinen ala, metalliteollisuus sekä kuljetusala ovat paikkakunnan avaintoimialoja. Myös maatalous (muun muassa erikoiskasvien viljely) ja uusimpana hyvinvointipalvelut ovat Kokemäellä vahvasti edustettuja.
Suurimmat työnantajat.
Työnantajan nimen perässä on tyntekijöiden lukumäärä.
Valtion palveluita.
Autokatsastuskonttori, kihlakunnanvirasto, käräjäoikeus, KELA, tiemestaripiirin sivutoimisto, VR Kokemäen asema, Avena Siilot Oy:n viljavarasto ja Satakunnan veropiirin Kokemäen toimipiste.
Virkistäytyminen.
Kokemäellä sijaitsee Juhannusraveistaan tunnettu ravirata. Muita virkistysmahdollisuuksia ovat esim. uimahalli, Pitkäjärven vapaa-ajankeskus, Ammattiopiston palloiluhalli, Haapahuhdan ratsastustalli, Risten JM- ja Motocross-rata, Järilän FK-rata, Järilän hiihtokeskus, Piikajärven lentokenttä sekä jäähalli Teljä Areena. Uusia projekteja ovat muun muassa golfkenttä Pitkäjärvelle sekä keskuspuisto Tulkkilantien varteen.
Matkailukohteet.
160px
Historiallinen Pyhän Henrikin saarnahuone sijaitsee kaupungin keskustassa. Arkkitehti Pehr Johan Gylichin suunnitteleman kappelin sisällä on asumus, jossa Piispa Henrik tarun mukaan vietti viimeisen yönsä, ennen kuin Lalli surmasi hänet Köyliönjärven jäällä.
Kokemäellä on, joka on seissyt kallioisella kirkonmäellä Kokemäen keskustassa yli 200 vuotta. Kirkon ensimmäiset luonnokset piirsi J. Sytti ja niitä täydensi C. F. Adercrantz. Luonnonkivikirkko rakennettiin v. 1780–1786.
Puurijärven ja Isosuon kansallispuisto perustettiin vuonna 1993. Pinta-alaltaan 27 km² kokoinen kansallispuisto koostuu lintujärvenä tunnetusta Puurijärvestä ja viidestä kermikeidassuosta; Aron-, Iso-, Kiettareen-, Korkea- ja Ronkansuosta. Järvellä pesi vuonna 1993 yli 30 lajia kokonaisparimäärän noustessa yli 1500 pariin.
Tapahtumat.
Kesätapahtumat (Tulkkilan Yö ja Henrikin Markkinat) ovat osa kokemäkeläisyyttä. Tapahtumaan kuuluu osana myös Vastavirtarock-rockfestivaali ja muutakin ohjelmaa, kuten näyttelyitä, konsertteja ja rompetori. Erikoisuutena voidaan mainita WC-rulliin liittyvät tapahtumat, mm. pituusheiton SM-kisat (v. 2008) ja wc-paperirullapyramidin rakentaminen (v. 2010).
Kokemäen raviradalla järjestettävät perinteiset kaksipäiväiset juhannusravit keräävät vuosittain paikalle tuhansia raviharrastajia ympäri eteläistä Suomea.
Kylät.
Aakula, Askola, Haavasoja, Haistila, Hampula, Harola, Hassala, Herttola, Hintikkala, Huivoo, Hyrkölä, Häyhtiönmaa, Järilä, Kaarenoja, Kakkulainen, Kankaantausta, Kareksela, Kaukaritsa, Kaurula, Kauvatsa, Keipilä, Ketola, Kiettare, Kiusala, Kokemäen kartano, Korkeaoja, Koskenkylä, Krannila, Krootila, Kuittilo, Kukola, Kuoppala, Kuurola, Kyttälä, Köömilä, Laikko, Lempainen, Mattila, Meinikkala, Paistila, Pappila, Peipohja, Pelhola, Penttilä, Pirkkinäinen (Birknäs), Pukkala, Pumpala, Purjala, Pyhänkorva, Pälpälä, Riste, Ronkka, Rudanko, Ruikkala, Ryytsälä, Sonnila, Säpilä, Talonen, Teikari, Tulkkila, Tuomaala, Vallila, Viikari, Villiö, Vitikkala, Vuolle (Vuoltee, ruots. Vuoltis), Ylistaro, Äimälä, Öykkäri


Kolari.
Kolari on Suomen kunta, joka sijaitsee Länsi-Lapissa, Ruotsin rajalla, Tornionjoen ja Muonionjoen varrella, Lapin maakunnan länsiosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Kunnan länsiosa on melko tasaista ja runsassoista maastoa, itäosissa on korkea vaarajakso, joka huipentuu kunnan koilliskulmassa Yllästunturiin (719 m). "Kolari kuuluu Pohjanmaan historialliseen maakuntaan, mutta on sanottu, että se muistuttaa" "maisemaltaan" "Lappia". Kirkonkylän eteläpuolella on laaja Teuravuoman suoalue, joka on valtaosin suojeltu, mutta osa on ojitettu metsä- ja maatalouskäyttöön sekä turvesuoksi.
Kolarin naapurikunnat ovat Kittilä, Muonio, Pello ja Rovaniemi, ja Ruotsissa Pajala.
Kolarin rautatieasema on Suomen rataverkon pohjoisin käytössä oleva rautatieasema.
Elinkeinot.
Kolari oli aiemmin tunnettu kaivoksistaan. Äkäsjokisuulla oli kalkkikivilouhos ja sementtitehdas, Rautuvaarassa rautakaivos. Nämä molemmat suljettiin 1980-luvulla ja nyt kunnan tärkein elinkeino on matkailu.
"Yhtiön alustavien kehityssuunnitelmien mukaan Pajala–Kolari-alueelle tulee kolme kaivosta, kaksi rikastamoa ja kaksi pelletointilaitosta. Kun yksi kaivos maksaa 75 miljoonaa euroa, rikastamo 200 miljoonaa ja pelletointilaitos myös 200 miljoonaa, ovat investoinnit parhaimmillaan noin miljardi euroa. Työpaikkoja olisi silloin 1500 ja yksi kaivostyöpaikka luo kolmesta viiteen muuta työpaikkaa."
Ylläs on kansainvälisen tason hiihtokeskus. Äkäslompolo sijaitsee tunturin pohjoispuolella, Ylläsjärvi eteläpuolella.
Kylät.
Keväinen latu Äkäslompolossa Kolarin kirkonkylä (Jokijalka), Aitamännikkö, Hietanen, Kattilamaa, Kolarinsaari, Koivula, Koivumaa, Kurtakko, Lappea, Lietorova, Luosu, Luovatus, Pasmajärvi, Rito-oja, Ruokojärvi, Saarenpudas, Sammalvaara, Sieppijärvi, Taapajärvi, Hannukainen, Teurajärvi, Poikkijärvi, Vaattojärvi, Venejärvi, Venetti, Väylänpää, Ylinenvaara, Ylläsjärvi, Äkäsjokisuu, Äkäslompolo
Oppilaitokset.
Kolarin kunnassa merkittävimmän toisen asteen oppilaitoksen muodostaa Kolarin lukio.
Myös Ammattiopisto Lappia järjestää Kolarissa koulutusta. Ammatillista opetusta on järjestetty mm. terveydenhoitajiksi
valmistuville. Syksyllä 2012 alkaa kaivosalan koulutus.
Uskonnolliset yhteisöt.
Kolarissa toimii evankelisluterilainen Kolarin seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii rauhansanalaisuus, jolla on siellä Sieppijärven Rukoushuoneyhdistys sekä vanhoillislestadiolaisuus, jonka Luoteis-Lapin Rauhanyhdistys järjestää toimintaa paikkakunnalla. Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva Kolarin helluntaiseurakunta.


Konnevesi.
Konnevesi on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Suomen maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä (), ja sen pinta-ala on  km² josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km². Konneveden naapurikunnat ovat Hankasalmi, Laukaa, Rautalampi, Vesanto ja Äänekoski, ja siellä on 1 175 vapaa-ajan asuntoa.
Yleistä.
Nimensä kunta on saanut Konnevesi-järvestä. Kunta itsenäistyi Rautalammin emäpitäjästä vuonna 1922. Konneveden seurakunta oli itsenäistynyt Rautalammin seurakunnasta jo vuonna 1920. Konneveden seurakunta kuuluu Pieksämäen rovastikuntaan ja Kuopion hiippakuntaan.
Konneveden harmaasta graniitista rakennettu, kansallisromanttista tyylisuuntausta edustava länsitornillinen pitkäkirkko valmistui vuonna 1923. Kirkon seinien kosteuseristyksen epäonnistumisen vuoksi rakennusta jouduttiin kunnostamaan vuonna 1956. Vuonna 2006 kirkko peruskorjattiin ja modernisoitiin. Kuopion piispa Wille Riekkinen vihki Konneveden kirkon ajanmukaiseksi uudistettuna jälleen käyttöön 10. joulukuuta 2006.
Kylät.
Hänniskylä, Hytölä, Istunmäki, Kärkkäiskylä (l. Kirkonkylä), Lummukka, Mäkäräniemi, Pukara, Pyhälahti, Rossinkylä, Siikakoski, Sirkkamäki, Särkisalo, Lahdenkylä, Pyydyskylä (l.Välimäki), Leskelänkylä, Jouhtikylä ja Tankolampi.
Yleisesti Konneveden kylät kuitenkin jaetaan koulu- ja vaalipiireihin: Hytölä, Istunmäki, Kirkonkylä, Sirkkamäki ja Särkisalo.


Kontiolahti.
Kontiolahti (epäv.) on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Karjalan maakunnassa. Kunnassa asuu henkilöä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Kontiolahti valittiin 2003 Suomen luovimmaksi kunnaksi. Valtatie 6 kulkee Kontiolahden kuntakeskuksen kautta, josta on sitä pitkin naapurikaupunki Joensuuhun matkaa noin 20 kilometriä. Kontiolahti on jo usean vuoden ajan ollut asukaslukuunsa nähden väestöltään yksi Pohjois-Karjalan ja koko Itä-Suomen nopeimmin kasvavia kuntia. Kasvua selittää pitkälti Joensuun kaupungin läheisyys ja sijainti päätien varrella.
Kontiolahden naapurikunnat ovat Joensuu, Juuka, Lieksa, Liperi ja Polvijärvi.
Kontiolahdella on Kontiorannan varuskunta sekä Pohjois-Karjalan rajavartiosto Onttolassa.
Kontiolahteen sijoitettiin toisen maailmansodan jälkeen Ruskealan siirtoväkeä.
Kyliä.
Harivaara, Herajärvi, Iiksi, Jakokoski, Kontiolahti, Kontioniemi, Kulho, Kunnasniemi, Kupluskylä, Kylmäoja, Lehmo, Mönni, Onttola, Paihola, Puntarikoski, Puso, Pyytivaara, Rantakylä, Romppala, Selkie, Varparanta ja Venejoki
Paiholan kylässä on Pohjois-Karjalan alueen psykiatrinen sairaala ja pakolaisten vastaanottokeskus.
Uraanivaltaukset.
Kauppa- ja teollisuusministeriö KTM teki päätöksen uraanivaltauksesta Enon ja Kontiolahden rajalle 10. lokakuuta 2006. Päätös antaa ranskalaiselle Cogemna-yhtiölle (Compagnic Générale des Matières Nucléaires, nykyisin Areva) oikeuden uraanin ja muiden malmien etsintään. Päätös ei oikeuta koelouhintaan tai koerikastukseen. Valtaus on voimassa 5 vuotta.
Yhtiö sai Enossa ja Kontiolahdella valtausoikeudet 18 alueeseen. Niiden kokonaispinta-ala on noin 1 500 hehtaaria. Valtausalueilta etsitään uraania ja toriumia.
Kuntaliitokset.
Kunnanvaltuusto päätti 10.9.2007 äänin 21-14, että kunta ei osallistu kuntaliitosselvitykseen Joensuun seudun kuntien kanssa.
Urheiluseurat.
Budoseura Tokumakai, Höytiäisen Pursiseura, Kontiolahden Kajastus, Kontiolahden Urheilijat, Kontiolahden Isku, Kontio-Veljet, Kulhon Kunto, Lehmon Pallo -77, Lehmo Balls-96, Kontiolahden Avantouimarit, Mönnin Veto.


Korpilahti.
Korpilahti (epävirallisesti) on entinen Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Suomessa, Muuramen ja Jämsän välissä, Päijänteen molemmin puolin ja kuuluu nykyään virallisesti Jyväskylän kaupunkiin.
Korpilahden kunnassa vuonna 2009 asui asukasta sekä kesäaikana näiden lisäksi noin 4 500 mökkeilijää. Kunnan pinta-ala oli  km2, josta  km² oli vesistöjä. Siihen kuuluvia maa-alueita on Päijänteen molemmilla puolilla, ja alueella on noin 200 järveä. Korpilahden kyliä ovat mm. Moksi, Tikkala,Oittila, Saukkola, Ylä-Muuratjärvi, Putkilahti ja Sarvenperä. Väestö on lähes kokonaan suomenkielinen.
Korpilahden kautta kulkee valtatie 9, aiemmin myös valtatie 4.
Unescon Maailmanperintöluetteloon kuuluvan Struven ketjun suojelluista mittauspisteistä yksi sijaitsee entisellä Korpilahdella, Oravivuoren laella.
Korpilahden kunta perustettiin vuonna 1867. Muurame erosi siitä 1921. Korpilahden naapurikunnat olivat juuri ennen kunnan lakkauttamista Joutsa, Jyväskylän mlk, Jämsä, Jämsänkoski, Luhanka, Muurame, Petäjävesi ja Toivakka.
Korpilahdelle asutettiin jatkosodan jälkeen Valkjärven siirtoväkeä.
Entisellä Korpilahden alueella, Korpilahden-Luhangan maantiellä (nro 610), sijaitsee vuosina 1995–1997 rakennettu Kärkistensalmen silta, joka korvasi lossin. Saman tien varrella, Kärkistensalmelta vajaat kymmenen kilometriä Luhangan suuntaan, on nykyisin luonnonsuojelualueena oleva, yli 120 metrin korkeuteen Päijänteen pinnasta kohoava Vaaruvuori, jonka kasvilajisto on ympäristöön verrattuna poikkeuksellisen runsas. Vuoren kohdalla oli yksi Suomen maanteiden jyrkimmistä nousuista, kunnes nykyinen tie valmistui aiemman tien itäpuolitse vuonna 1984. Imatran Voima suunnitteli vuorelle 1960-luvulta lähtien pumppuvoimalaa, jonka oli tarkoitus olla lajissaan Suomen ensimmäinen, mutta tämä hanke haudattiin lopullisesti 2000-luvun alussa.
Korpilahti oli Suomen köyhimpiä kuntia, ja sen työttömyysaste oli 14,4 prosenttia (2002). Vuoden 2007 talousarvio oli laadittu 1,979 milj. euroa alijäämäiseksi. Vuoden 2007 suurin investointikohde oli Tikkalan koulun rakentaminen. Hankkeelle varattiin 3,0 milj. euron määräraha. Kunnan lainakanta kasvoi investointien aiheuttaman rahoitustarpeen vuoksi. Arvion mukaan kunnan lainakanta vuoden 2007 lopussa oli n. 22,0 milj. euroa.
Kuntaliitos.
Korpilahdella järjestettiin neuvoa antava kansanäänestys liittymisestä Jyväskylään. Liittymistä vastusti 1303 eli 52,0 prosenttia ja puolusti 1055 eli 42,1 prosenttia 2505 äänestäneestä. Liittymispäätöksen yhteydessä käytiin vilkas keskustelu kuntalaisten mielipiteen ohittamisesta. Osa keskustelijoista pelkäsi Korpilahden palvelujen tulevaisuudessa heikkenevän, toiset sanoivat etteivät ne voi heiketä, koska Korpilahti on niin kaukana keskustasta. Huomautettiin, että myös Jyväskylään liittyneestä Säynätsalosta lakkautellaan palveluita vedoten siihen, ettei Säynätsalo ole missään erityisasemassa. Keskustelun päätti kunnan päätös sulkea keskustelupalsta kunnan nettisivuilla.
Äänestyksen lopputuloksesta ja kansalaiskeskustelusta huolimatta Korpilahden kunnanvaltuusto päätti äänin 17-10, että kunta yhdistyy Jyväskylän kaupunkiin 1.1.2009. Myös Jyväskylä hyväksyi liitoksen. 18.2.2008 tehdyn päätöksen mukaan uuteen kaupunkiin liittyi myös Jyväskylän maalaiskunta.
Kuntaliitoksen seurauksena laajentuva Jyväskylän kaupunki saa kuntajakolain mukaisia
yhdistymisavustuksia, jotka käytetään entisen Korpilahden alueen visionmukaista kehittämistä
tukeviin investointeihin. Ennen Jyväskylän maalaiskunnan päätöstä olleiden tietojen perusteella avustusmäärä oli 7,4 milj.
Mailis Ahovuori ym. tekivät sisäasiainministeriölle kuntajaon
muutosesityksen Korpilahden kunnan eteläisen osan liittämiseksi Jämsän
kaupunkiin. Jämsän kaupunkiin liitettäväksi ehdotetun alueen pinta-ala on 20,8 % kunnan
pinta-alasta ja alueella asuu 12,9 % kunnan asukkaista. Kunta on julkaissut asiaa koskevan kuulutuksen, jossa kehotetaan Korpilahden kunnan asukkaita ja kaikkia
muita, jotka katsovat asian koskettavan itseään jättämään kirjalliset huomautukset Korpilahden kunnanhallitukselle. Kunnalle saapui määräaikaan mennessä yhteensä 22 huomautusta, joista 6:ssa kannatettiin alueen liittymistä Jämsän kaupunkiin ja 16:ssa vastustettiin esitettyä liittymistä.
Korpilahden entinen kunnanjohtaja Anssi Nykänen ja Jyväskylän kaupunginjohtaja Markku Andersson kannattivat liitosta Jyväskylään. Sen sijaan jyväskyläläiset kansanedustajat ja kaupunginvaltuutetut Petri Neittaanmäki ja Ahti Vielma vastustivat liitosta.
Hallintopäällikkö Timo Rusanen otti vastaan Korpilahden kunnanjohtajan tehtävät 20.12.2006. Rusanen hoiti tehtävää hallintosäännön perusteella toistaiseksi. Kunnanjohtajan tehtävä vapautui, kun kunnanvaltuusto myönsi eron kunnanjohtaja Anssi Nykäselle 20.12.2006 alkaen.
Historia.
Korpilahti oli osa Jämsää, kunnes se erosi Jämsästä vuonna 1867. Tuolloin Korpilahden alueeseen kuuluivat myös Muurame ja Säynätsalo.


Korppoo.
Korppoo () on entinen Suomen kunta, nyt osa Paraisten kaupunkia, joka sijaitsee Turunmaan saaristossa. Se kuului Varsinais-Suomen maakuntaan ja Länsi-Suomen lääniiin. Kunta oli kaksikielinen ja enemmistönä 73 prosenttia asukkaista puhui ruotsia ja 27 prosenttia puhui suomea vuonna 2008. Korppoon naapurikunnat olivat Nauvo, Kökar, Houtskari, Iniö, Velkua ja Rymättylä.
Korppoon tärkeimmät saaret ovat Kyrklandet ja Norrskata. Kaiken kaikkiaan Korppoossa on noin kaksituhatta saarta ja luotoa.
Korppoo sijaitsee sotilaallisesti merkittävässä paikassa. Puolustusvoimat oli kunnan suurin työnantaja, sillä Korppoon alueella olivat vuoden 2006 loppuun mennessä lakkautettuun Turun Rannikkorykmenttiin kuuluneet Gyltön ja Utön linnakkeet. Muita työllistäjiä ovat maatalous ja turismi. Korppoon pääsaaren eteläreunalla sijaitsee Saaristokeskus Korpoström, sekä Rumarin säätutka, joka toimii myös näkötornina.
Historialtaan Korppoo on vanha keskiaikainen kirkkopitäjä, joka mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1384. Alkujaan sen alueeseen on kuulunut myös Houtskari, joka vuonna 1554 mainitaan Korppoon kappeliseurakuntana. Vaikka alue onkin vanhastaan ruotsinkielistä, vanhat paikannimet kertovat myös varhaisesta suomalaisesta asutuksesta. Niinpä esim. kylännimi Maskinnamo tulee muodosta "Maskun Innanmaa" ja kylännimi Pensor luultavasti nimestä "Pärnäsaari" ja useat muutkin vanhoista kylännimistä ovat alkuperältään selvästi suomenkielisiä.
Parainen, Nauvo, Korppoo, Houtskari ja Iniö yhdistyivät vuoden 2009 alussa uudeksi Länsi-Turunmaan kaupungiksi, joka vuoden 2012 alusta otti uudelleen käyttöön nimen Parainen.
Kylät.
Ahvensaari (Åvensor), Aspö, Bendby, Björkö, Bonäs, Brunskär, Böhle, Elvsjö, Finnö, Galtby, Gyltö, Havträsk, Houtsala, Inikorp, Jurmo, Järvsor, Kalax, Karby, Kärvois, Kjölingby, Kopois, Korpogård, Kälö, Lempersjö, Lomby, Markomby, Maskinnamo, Pensor, Retais, Rosklax, Rumar, Skofatt, Strömma, Syvälax, Utö, Vattkast, Väsby, Änkis, Österskär


Korsnäs.
Korsnäs (suomeksi aikaisemmin myös "Ristitaipale" ja "Korsnääsi") on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä. Sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on sisävesistöjä ja  km2 merialueita. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Korsnäsin naapurikunnat ovat Maalahti ja Närpiö. Kunta on yksikielisesti ruotsinkielinen.
Vuoden 2008 kuntavaaleissa Ruotsalainen kansanpuolue sai Korsnäsissä 96,3 prosenttia äänistä. Korsnäsin vaakunan on suunnitellut Gustaf von Numers ja se on vahvistettu vuonna 1968.
Maantiede.
Korsnäs on Manner-Suomen läntisin kunta. Rannikko on kivistä ja karua. Vielä 2000 vuotta sitten nykyisen Korsnäsin alue oli veden alla. Sisemmissä osissa kuntaa on paljon suota ja metsää. Korsnäsiin kuuluu kolme suurta saarta, Bredskäret, Halsön ja Södra Björkön.
Kylät.
Edsvik, Harrström (Harrijoki), Korsbäck, Korsnäs, Moikipää (Molpe), Taklax (Takalahti), Träskböle, Töjby (Toikylä), Överträsk
Historia.
Korsnäsin alueelle on muuttanut ihmisiä maankohoamisen myötä. Ensimmäiset vakituiset asukkaat olivat pääasiassa metsästäjiä ja kalastajia. Korsnäs kuului aiemmin Närpiöön. Siitä tuli itsenäinen kunta vuonna 1887.
Työpaikat.
Kornäs on tunnettu yritysten suuresta määrästä. Kunnassa on noin 300 yritystä, ja noin puolet asukkaista työllistyy omassa tai perheyrityksessä. Korsnäsissa harjoitetaan turkistarhausta, maanviljelyä ja vihannesviljelyä. Kunnassa on myös erilaisia palvelualojen ja tuotantoyrityksiä.
Korsnäsissä toimi vuosina 1958-1972 Korsnäsin kaivos, josta saatiin lyijyä sekä jonkin verran lantanideja.
Kunnassa puhutut kielet.
Korsnäsin asukkaista prosenttia on äidinkieleltään ruotsinkielisiä. Korsnäs on Manner-Suomen toiseksi ruotsinkielisin kunta Luodon jälkeen. Korsnäs, Luoto ja Närpiö ovat Manner-Suomen ainoat yksikieliset ruotsinkieliset kunnat.
Korsnäs oli pitkään Suomen ruotsinkielisin kunta. Vuonna 1999 Kornäsin asukkaista 97,2 % oli ruotsinkielisiä. Samana vuonna Korsnäsissa asui 13 henkeä (0,6 % asukkaista), joiden äidinkieli oli jokin muu kuin suomi tai ruotsi. Vuonna 2011 heitä oli 185 (8,2 %). Samassa ajassa suomenkielisten määrä on kasvanut noin yhden prosenttiyksikön verran. Korsnäsin puhutuimpia kieliä ruotsin ja suomen jälkeen ovat vietnam, bosnia, valkovenäjä, viro ja burma.
Suomalaisten nimien alkuperä.
Vaikka Korsnäsin on joskus mainittu olleen maailman ruotsinkielisin kunta, sillä on myös suomenkielinen historia. Rannikolla sijaitsee kalastuksestaan tunnettu Moikipään kylä, joka tunnettiin tällä nimellä (muodossa Moikipe) keskiajalta lähtien, josta ruotsinnos "Molpe" on muokkautunut. Suomenkielistä alkuperää on myös Taklax -nimi, joka on aikoinaan ollut muodossa "Takalaksi". Laksi on vanhassa suomen kielessä tarkoittanut lahtea. Myös seurakunnasta on käytetty aikaisemmin suomenkielistä nimeä "Ristitaipale". Ruotsinkielisestä Korsnäs-nimestä on väännetty suomalainen nimimuoto "Korsnääsi" ja vanhempi "Korsneesi".


Kortesjärvi.
Kortesjärvi on entinen Suomen kunta, joka sijaitsi Etelä-Pohjanmaahan kuuluvassa Järviseudun seutukunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Sen asukasluku oli ihmistä ja pinta-ala km², josta km² vesistöjä (31.12.2008). Kunta lakkasi olemasta, kun se yhdistyi Alahärmän, Kauhavan ja Ylihärmän kanssa uudeksi Kauhavan kaupungiksi vuonna 2009. Kortesjärven naapurikunnat ennen lakkauttamista olivat Alahärmä, Evijärvi, Kauhava, Lappajärvi, Pedersören kunta ja Uusikaarlepyy.
__notoc__
Kylät.
Isomäki, Kielinen, Kortesjärvi, Purmojärvi, Rantala, Saarijärvi, Ylikylä, Manninen, Nuottimäki, Fräntilä, Kukkola, Pellinen, Pirttinen, Iso-Pellinen, Lappinen, Laukkonen
Jääkäripitäjä.
Kortesjärvi kutsui itseään jääkäripitäjäksi, koska sieltä lähti suhteessa väestöön kaikkein eniten vapaaehtoisia jääkäreiksi koulutettavaksi keisarilliseen Saksaan. Tästä syystä Kortesjärven vaakunassa oli – ja Kauhavan vaakunassa on – mantovanristi johdettuna korkeasta saksalaisesta kunniamerkistä, rautarististä. Suomen Jääkärimuseo sijaitsee Kauhavan kaupungin Kortesjärven palvelutoimiston alakerrassa, missä on jääkäreistä, lähinnä etappimiesten näkökulmasta kertova näyttely ja esineistöä.


Koski Tl.
Koski Tl on Suomen kunta, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa. Nimessä oleva Tl tarkoittaa Turun ja Porin lääniä, johon kunta aikaisemmin kuului. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Kosken naapurikunnat ovat Loimaa, Marttila, Pöytyä, Salo, Somero ja Ypäjä. Entisistä kunnista Kosken naapurikuntia ovat olleet aiemmin Mellilä ja Loimaan kunta.
Kosken virallisessa nimessä on kirjainyhdistelmä Tl, koska entisessä Hämeen läänissä oli myös Koski-niminen kunta, virallisesti Koski Hl, nykyisin Hämeenkoski. Koski Hl -nimen muutoksesta ja Turun ja Porin läänin lakkauttamisesta huolimatta Kosken Tl kunta päätti pitää oman nimensä entisellään.
Luonto.
Luonnonmaisema Koskella koostuu kalliosydämisten moreenimäkien rikkomasta savitasangosta. Vaihtelua siihen tuovat kallioperän murroksia seurailevat jokilaaksot, sekä kaksi harjujaksoa.
Patakoski Paimionjoessa. Kosken myllyranta myllyraunioineen on kunnostettu nähtävyydeksi EU-hankkeena.
Kosken suurin vesistö on Paimionjoki, joka halkaisee kunnan suurin piirtein puoliksi virraten kunnan keskikohdalta idästä länteen. Sen varrella kunnan kaikki vanhat kylät sijaitsevat melko säännönmukaisesti joen kahden puolen siten, että kylien vanhat asutuspaikat ovat joen rannassa ja kylät ulottuvat siitä pitkinä ja kapeina pohjoiseen/pohjoisluoteeseen ja etelään/kaakkoon. Pellot keskittyvät nykyäänkin enimmäkseen joen ympärille levittyvälle savimaaperäiselle peltoaukealle, kun eteläiset ja pohjoiset osat ovat enemmän metsien hallitsemaa harjumaastoa.
Kappelin ja myöhemmän kunnan nimeen aiheen antaneista Paimionjoen koskista suurin on Patakoski Kosken keskustaajaman itälaidalla Patakosken kylän yläpuolella. Siitä vähän yläjuoksulle päin Kosken kartanon luona on pienempi Karjakoski. Koskia on yksi vielä kauempana yläjuoksulla Sorvaston kylän kohdalla ja yksi alajuoksulla Myllykylän kohdalla lähellä kunnan länsirajaa. Kaikki kosket juoksevat vapaina, mutta niissä on jäljellä myllyjen ja sahalaitosten voimanlähteeksi käytettyjen rakenteitten jäänteitä. Lähes koko kunta kuuluu Paimionjoen valuma-alueeseen, mutta aivan pohjoisimmat osat kuuluvat Loimijoen sivujoen Niinijoen valuma-alueeseen ja Kosken eteläosiin ulottuu Halikonjoen vesistöön kuuluvan Kuusjoen sivuhaara Viepjoki.
Pohjoisessa Kosken alueelle ulottuu Säkylän - Mellilän harjujakso, jota pitkin kulkee historiallinen Huovintie. Harjun laajentumana Koskella on Hevonlinnanharju, jolla sijaitsee laskujoeton pieni Hevonlinnanjärvi. Etelässä, Kiikalan, Kuusjoen ja Someron suunnasta Koskelle ulottuu toinen harjujakso, jonka kupeessa on Kosken suurin järvi, Paimionjoen vesistöön kuuluva Liipolanjärvi.
Suurimpia soita Koskella ovat ovat kunnan pohjoiskärkeä Pirttiniemennokan rajapaikalla koskettava Loimaan Eksyssuo ja pääosin Someron puolella sijaitseva Reksuo lännessä, jotka molemmat kuuluvat Natura 2000 - suojeluohjelmaan. Pohjoisessa Loimaan, aiemmin Mellilän rajalla, Hevonlinnanharjun kupeessa on Linturahka, josta suuri osa on turvetuotannon käytössä.
Historia.
Koskelta on löytynyt merkkejä ihmisasutuksesta jo kivikaudelta. Kosken vanhat kantakylät mainitaan Varsinais-Suomen ensimmäisessä maakirjassa vuodelta 1540. 1500-luvulla alueen asukasluvun arvioidaan olleen noin 400–550. Katovuosina 1696–1697 yli 18 prosenttia asukkaista menehtyi.
Koski muodosti kappeliseurakunnan Marttilan emäseurakunnan alaisuuteen vuonna 1647 pian Kosken kartanon perustamisen jälkeen.
Vanhimmista asukasluvuista on voitu esittää vain epävarmoja arvioita, mutta vuodesta 1775 lähtien niistä pidettiin kirjaa. Kosken Tl väkiluku oli vuoden 1865 lopussa 2 242 ja suurimmillaan vuonna 1949 4 266. Nykyään kunnassa asuu henkilöä.
Kunnaksi Koski muodostettiin vuonna 1869 ja Kosken seurakunta itsenäistyi omaksi kirkkoherrakunnakseen vuonna 1913.
Nähtävyyksiä.
Koskella on kolme valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä: Hämeen Härkätie kulkee Kosken läpi ja ylittää Paimionjoen Kosken keskustassa. Vuonna 1935 valmistuneen Kosken kirkon on suunnitellut arkkitehti Toivo Paatela ja hautausmaan yhteydessä Hämeen härkätien varrella sijaitseva kellotapuli on vuodelta 1777. Kolmas valtakunnallisesti merkittävä kulttuuriympäristö on Koskelle Ulvilan – Säkylän suunnasta ulottuva historiallinen Huovintie. Sen lähituntumassa Hevonlinnan harjun korkeimpien kohtien ja Hevonlinnanjärven lähellä on myös näkötorni.
Yrjö Liipolan taidemuseossa on näytteillä Koskella syntyneen kuvanveistäjä Yrjö Liipolan taidekokoelma. Toisen koskelaissyntyisen taiteilijan taidemaalari ja professori Olavi Hurmerinnan teoksia on esillä muun muassa kunnan kirjastossa. Kellotapulin vieressä seurakunnan vanhassa lainamaksiinissa toimii Museokahvila Kahviaitta. Myllyrannan koskialue Paimionjoen Patakosken luona on kunnostettu EU-hankkeena. Santion nummella Vähänsorvaston kylässä tien varrella on Koskelaisseuran pystyttämä Marttilan taisteluun liittyneen Santion taistelun muistomerkki.
Uskonnolliset yhteisöt.
Koskella toimii evankelisluterilainen Kosken Tl seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii evankelisuus.
Liikenne.
Kosken kautta kulkee Turusta Hämeenlinnaan johtava valtatie 10, jonka eteläpuolella Paimionjokea noudattelevat tämän edeltäjänä toimineeseen Hämeen Härkätiehen kuuluvat Marttilan suunnasta tuleva yhdystie 2264 ja Somerolle jatkuva yhdystie 2810. Yhdystiehen 2264 yhtyy Tauselan kylässä Salosta tuleva yhdystie 2407 ja siitä ja yhdystiestä 2810 erkanee Kosken keskustassa Mellilään johtava yhdystie 2260. Ypäjälle johtaa yhdystiestä 2810 Sorvastolla erkaneva yhdystie 2805.
Kylät.
Halikkola, Harmaa, Hongisto, Iso-Sorvasto, Jättälä, Kattelus, Koivukylä, Koski, Liipola, Myllykylä, Partela, Patakoski, Penninkulma, Talola, Tapala, Tausela, Tuimala, Vähä-Sorvasto, Värmälä
Karttoja.
*


Kirosana.
Kirosana eli voimasana on ilmaisua tehostava, karkeana pidettävä sana. Kiroilua pidetään yleisesti paheksuttavana, mutta kaikkia kirosanoja ei pidetä yhtä vakavina. Kiroilu saa voimansa kulttuurillisista tabuista, joita se rikkoo.
Kiroilu on eri asia kuin varsinainen kiroaminen, joka on magian harjoittamista. Näiden kahden välillä vallitsee kuitenkin yhteys: alunperin kiroiluksi on nimitetty nimenomaan Jumalan tai Paholaisen nimeen vannomista manaustarkoituksessa, mitkä kummatkin ovat Raamatun mukaan tuomittavia. Myös seksuaalisuuteen tai eritteisiin liittyvien kirosanojen aiheuttamaa pahennusta voidaan perustella Raamatulla.


Koski.
Koski on vesiväylän virtapaikka, joka on yleensä myös kivikkoinen. Erotuksena vesiputoukseen, koskessa vesi virtaa uoman pohjaa pitkin eikä putoa vapaasti. Koski alkaa "niskalta" ja päättyy usein "suvantoon". Näiden paikkojen korkeusero on kosken korkeus. Veneellä laskemattomat jyrkkäputouksiset kosket ovat könkäitä.
Suomen kosket.
Vapaana virtaavia koskia on Suomessa etenkin maan pohjoisosissa. Suomen tunnetuimpia vapaana virtaavia koskia on Oulankajoen Kiutaköngäs, mutta suurin on Tornion Kukkolan kylässä sijaitseva Kukkolankoski. Koskien äärelle rakennettiin vesimyllyjä ja rautaruukkeja jo 1500-luvulla, ja niiden ympärille syntyi ruukkiyhteisöjä, koska niistä saatiin teollisuudessa tarvittavaa vesivoimaa. Tunnettuja valjastettuja koskia ovat esimerkiksi Imatrankoski, Kyröskoski, Tammerkoski, Korkeakoski ja Ankkapurha.
Koskiensuojelu.
Koskiensuojeluohjelma on ollut Suomessa intressiriitoja aiheuttanut luonnonsuojelutoimi. Koskia on padottu vesimyllyjen ja sähkövoimalaitosten tarpeisiin sekä perattu uittojen tarpeisiin. Koskiensuojeluohjelmassa 1980-luvulta lähtien on pyritty säästämään patoamattomat ja perkaamattomat kosket luonnontilaisina, koska monen kalalajin, erityisesti lohikalojen, elämänkaaressa kosket ovat elintärkeitä. Kalojen ja kalastuksen tarpeisiin on ennallistettu aiemmin perattuja koskia lisäämällä niihin kiviä.
Harrastukset.
Melonnassa kosket luokitellaan niiden vaativuuden mukaan. I luokan koski on helpoin meloa läpi ja X luokan koskia pidetään mahdottomina läpäistä.
Kalastuksessa kosket ovat hyviä perhon ottipaikkoja, mutta vesien omistusolot ja suojelu asettavat koskikalastukselle rajoituksia.
Tukkilaisperinteen ylläpidossa yksi taitolaji on koskenlasku. Se voidaan tehdä veneellä, mutta kuninkuuslajina on koskenlasku tukilla sestointa apuna käyttäen.
Koskien ennallistaminen voi vaikeuttaa melonnan harrastamista, mutta parantaa koskipujottelun harrastamista.


Kruunupyy.
Kruunupyy (aikaisemmin "Kruununkylä", "Poraskylä", "Poras",) on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on merialueita ja  km2 sisävesiä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Kruunupyyn naapurikunnat ovat Evijärvi, Kaustinen, Kokkola, Luoto, Pedersören kunta ja Veteli.
Kunta on kaksikielinen: 83 prosenttia asukkaista puhuu ruotsia ja 16 prosenttia suomea. Nykyinen Kruunupyy on muodostunut 1. tammikuuta 1969, kun Kruunupyyhyn liitettiin Teerijärven ja Alavetelin kunnat. Kunnassa toimii Kokkola-Pietarsaaren lentoasema.
Kruunupyyn pitäjä.
Kruunupyyn pitäjän katsotaan syntyneen 22. elokuuta 1607, jolloin kuningas Kaarle IX antoi Påraksen kappelin piiriin kuuluville miehille asiaa koskevan kuulutuksen. Pitäjän nimi muistutti Kaarlen samana vuonna pidetyistä kruunajaisista. Päivää aikaisemmin Kaarle oli nimittänyt Kokkolasta kotoisin olevan papin Mårten Jacobin Kruunupyyn kirkkoherraksi.
Kruunupyyn vaakuna.
Kunnalle vahvistettiin uusi vaakuna 14. kesäkuuta 1974 kuntaliitoksen jälkeen, jossa Alaveteli ja Teerijärvi yhdistyivät Kruunupyyn kanssa 1969. Uuden vaakunan aihe on saatu kolmesta aiemmasta kunnanvaakunasta: aurankärki Alavetelin, apilaristi Teerijärven ja kruunu Kruunupyyn vaakunasta. Uuden vaakunan myötä 15. helmikuuta 1955 vahvistettu Kruunupyyn aikaisempi kunnanvaakuna muuttui epäviralliseksi kotiseutuvaakunaksi.
Kylät.
Alaveteli (Nedervetil), Bråtö, Hopsala, Norrby, Poras (Påras), Söderby, Teerijärvi (Terjärv), Vähätkylät(Småbönders), Ytterbråtö, Överbråtö.


Kuhmalahti.
Kuhmalahti (epävirallisesti; aiemmin suom. "Pento") on entinen Suomen kunta Pirkanmaan maakunnassa. Kunnassa asui lakkautushetkellä vuoden 2010 lopussa ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km2 oli vesistöjä. Väestötiheys oli asukasta/km2. Kuhmalahden naapurikunnat olivat Kangasala, Kuhmoinen, Orivesi, Padasjoki ja Pälkäne. Viimeinen kunnanjohtaja oli Jarmo Kivineva.
Kuhmalahti kuului alkujaan Kangasalaan, jonka kappeliseurakunnaksi se muodostettiin 1640-luvulla. Vuonna 1896 se siirrettiin Sahalahden kappeliseurakunnaksi, josta se itsenäistyi 1901. Vuoden 2011 alusta Kuhmalahti liittyi Kangasalaan. Kuhmalahden kunnanvaltuusto hyväksyi liittymisen 4.2.2010 äänin 13–4.
Kuhmalahden vaakunan on suunnitellut Gustaf von Numers ja se vahvistettiin vuonna 1961. Arkkitehti E. Lohrmannin suunnittelema Kuhmalahden puukirkko on valmistunut vuonna 1846. Sen vieressä on Matti Åkerblomin vuonna 1782 rakentama kellotapuli. Vehkajärvellä on oma kyläkirkko 1840-luvulta.
Kuhmalahdelle asutettiin viime sotien jälkeen Kivennavan siirtoväkeä. Kunnan kautta kulkee seututie 325 Kangasalan Huutijärveltä Kuhmoisiin.
Kylät.
Iso Pento, Kivisalmi, Pajula (Pajulahti), Pohja, Tervaniemi, Vehkajärvi, Vehkapuntari, Vähä Pento
Kulttuuri.
Kuhmalahden entinen pappila on toiminut keraamikko Teemu Luodon taiteilijakotina ja taidetapahtumien ja -kurssien järjestämispaikkana vuodesta 1971. Kuhmalahden Taidepappilan kesä on yksi vanhimmista suomalaisista kuvataiteen kesänäyttelyistä.
Kuhmalahdelle ja naapurikuntiin Kangasalle ja Pälkäneelle on perustettu Väkevä maa -taidealue, johon sisältyy useita paikkasidonnaisia ympäristö- ja veistotaiteen teoksia eri paikoilla kuntien alueella. Taidealuehanke on osa kansainvälistä Terra artis sculpture parks -kokonaisuutta.


Kuhmo.
Kuhmo (vuoteen 1937 "Kuhmoniemi") on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Kainuun maakunnan kaakkoisosassa. Kaupungissa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Kuhmon seurakunta erotettiin 1854 Sotkamon emäpitäjästä nimellä "Kuhmoniemi" ja siitä tuli kunta 1865. Nimi lyheni virallisesti Kuhmoksi vuoden 1937 alussa, ja kunta sai kaupunkioikeudet vuonna 1986. Kaupungin itäraja on Suomen vanhinta itärajaa, jolla sijaitsee Vartiuksen raja-asema. Kuhmo on Kemijärven ohella suomen erämaisin kaupunki. Kuhmoa lähinnä oleva suuri kaupunki on Kostamus Venäjällä, joka on myös Kuhmon ystävyyskaupunki, ja hieman kauempana on Kajaani. Kuhmon naapurikunnat ovat Hyrynsalmi, Lieksa, Nurmes, Ristijärvi, Sotkamo ja Suomussalmi.
Kuhmon kaakkoisosassa valtakunnan rajalla sijaitsee vuonna 1956 perustettu Ulvinsalon luonnonpuisto. Kunnan alue kuuluu pääosin Oulujoen vesialueeseen, mutta kunnan kaakkoiskulmassa oleva Jonkerijärvi laskee Jongunjokea myöten Lieksan puolelle Vuoksen vesistöön.
Historia.
Ihminen saapui Kuhmon alueelle kivikaudella. Vanhimpia asuinpaikkoja ovat muiden muassa Katerman Anttila, Paloniemi ja Karankaniemi Ontojärven rannalla sekä Lammasjärven Sylväjänniemi. Kuhmoa pitkään asuttaneista saamelaisista kertovat sekä paikannimet ja että useat esinelöydöt. Joka suuntaan antavat vesistöt toivat Kuhmon seudulle 800-luvulta alkaen erä- ja kauppamiehiä, verottajia ja ryöstöretkiläisiä niin lännestä, idästä kuin etelästä. Kuhmon alueen kautta kulkivat norjalaiset viikingit Vienanmerelle, jonka kaakkoiskulmalla oli tarunhohtoinen Bjarmia. Mahdollisesti jo ennen viikinkejä Kuhmon seudulle saapui kainulaisia ja myöhemmin Vuoksen vesistön latvajärvet Kuhmossa tulivat karjalaisten vaikutuspiiriin.
Kun Novgorodin ja Ruotsin välille solmittiin 1323 Pähkinäsaaren rauha, jäivät Kuhmon alueet Novgorodin valtakuntaan. Raja ei kuitenkaan estänyt pohjalaisia verottajia ja erämiehiä tunkeutumasta Kuhmon alueelle. Kuhmon vakinainen asutuksen synty liittyi Kustaa Vaasan toimeenpanemaan Oulujärven erämaan asuttamiseen. Kuninkaan kehotuksesta Savonlinnan päällikkö Kustaa Fincke lähetti alueelle 1552 savolaisia uudisasukkaita. Venäläiset kuitenkin hävittivät lähes koko asutuksen Pitkän vihan aikana 1570-1595. Sodan jälkeen solmitussa Täyssinän rauhassa Kuhmon seudut liitettiin Ruotsiin
Vuonna 1599 perustettiin Oulujärven pitäjä. Ensimmäinen veronkanto tapahtui 1605, jolloin Kuhmon alueella oli kymmenen savua Katerman ja Lammasjärven kylissä. Asukkaat tulivat pääasiassa Savosta. Myös liminkalaisia palasi todennäköisesi entisille eräsijoilleen. Saamelaiset väistyivät kaskenpolttajien tieltä 1620-luvulla. Kuhmon asutuksen kehitys on kiinteästi sidoksissa luontoon. Metsästys ja kalastus ovat luoneet perustaa Kuhmon pysyvälle asutukselle. Kaskenpolton aloittivat savolaiset 1500-luvun lopulla.
Kuhmon seutu kuului aluksi Limingan seurakuntaan, vuodesta 1559 Oulujärven, vuodesta 1599 Paltamon ja vuodesta 1647 Sotkamon seurakuntaan. Vuosina 1650–1681 alue kuului Pietari Brahelle läänitettyyn Kajaanin vapaaherrakuntaan. Vuonna 1753 Kuhmosta tuli Sotkamon kappeliseurakunta ja tällöin rakennettiin myös ensimmäinen ristikirkko.
Rajapitäjänä Kuhmo on saanut kokea sodan kirot. Uudisasutus koki takaiskun jo 1611, jolloin Kaarle IX suuntasi sotaretken Kuhmon kautta Vienanmerelle. Kostoksi venäläiset polttivat Lammasjärven kylän kesällä 1611. Alkanut sota käsitettiin varsin pian valtamahtien sodaksi ja niin asukkaat tekivät 1614 ensimmäisen rajarauhan ilman hallitustensa suostumusta. Sodan päättyessä Stolbovan rauhaan 1617 Kuhmon Jonkerinjärven rajakiveen hakattiin länsipuolelle kruunu ja itäpuolelle risti. Suuren Pohjan sodan aikana 1700–1721 asukkaita koetteli vihollisuuksien lisäksi ruttoepidemia. Uudenkaupungin rauhan jälkeen rajan pintaan kertyneet rosvojoukkiot pitivät asukkaita pelon ja epävarmuudenvallassa. Pikkuvihan aikana 1742–1743 venäläiset valloittivat alueen ja vielä vuosina 1750 ja 1755 rajantakaiset kävivät polttamassa kuhmolaisia taloja. Suomen sodassa Kuhmo oli venäläisten ja ruotsalaisten sotajoukkojen kauttakulku- ja tukikohtapaikkana.
Suomen tultua liitetyksi Venäjään sen suuriruhtinaskuntana 1809 Kuhmo tuli vilkkaaksi vienankarjalaisten laukkukauppiaiden kauppa ja kulkupaikaksi. Tälle kaudelle osuvat myös Elias Lönnrotin Kuhmon kautta Karjalaan suuntautunet runonkeruumatkat. Vuosisadan loppupuolella muiden muassa Akseli Gallen-Kallela ja Louis Sparre liittivät Kuhmon karelianismiin. Gallen-Kallela suuntasi häämatkansa kesällä 1890 Kuhmoon asusteen Lapinsalmen torpassa. Seurueeseen liittyneen Louis Sparren kanssa nuoripari teki kaksi Kalevala-löytöretkeä Venäjän puolelle rajaa, jonne Louis Sparre matkasi vielä 1892 Emil Wikströmin kanssa.
Kuhmon maatalous oli vielä 1800-luvulla alkeellista. Tämän vuoksi kulkutaudit verottivat väestö ankarasti. Suurina moruvuosina 1831–1833 Kuhmon 4000 asukkaasta tuhat menehtyi hinkuyskään, tuhkarokkoon, lavantautiin ja punatautiin. Suuri määrä taloja autioitui ja väkeä pakeni Venäjälle. Venäjälle siirryttiin myös 1860-luvun nälkävuosien aikana. Kuhmon nykyinen kirkko rakennettiin Jakob Rijfin johdolla 1816, vaikka Kuhmon seurakunta itsenäistyi Sotkamosta itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi vasta 1. lokakuuta 1856.
Kaskenpolttoa harjoitettiin Kuhmossa 1800-luvun jälkipuoliskolle saakka, jolloin tervanpoltto alkoi. Laajimmillaan kuhmolaisten tervantuotanto oli 1900, jolloin Kuhmosta soudettiin Ouluun tervaa 12&nbsp:717 tynnyriä. Kuhmo oli tuolloin Suomen suurin tervantuottaja. Rautatien valmistuminen Kajaaniin 1904 lyhensi tervansoutumatkaa, mutta tervanpolton aika alkoi tuolloin olla jo ohi. Myös peltoviljely kehittyi 1800-luvun jälkipuoliskolla. Viimeisin maatalouden nousu tapahtui toisen maailmansodan jälkeen. Rintamamiehet lisäsivät tilojen lukumäärää ja peltoalaa. Vuonna 1969 viljeltyä peltoa oli suurimmillaan lähes 8 000 hehtaaria.
Kuhmon asukasluku kasvoi nopeasti 1900-luvun alkupuoliskolla. Vuonna 1920 Kuhmon asukasluku oli lähes 7 500, mutta 1960 jo yli 14 400. 1960-luvun puolivälissä alkoi kuitenkin yli 10 vuotta kestänyt väestökadon aika, joka pudotti asukasluvun runsaaseen 13 500. Vuonna 1985 Kuhmossa oli asukkaita 13 658. Vuoteen 2011 mennessä kunnan asukasluku oli laskenut 9 422:een. Väestönkehityksen merkittävin piirre oli väestön siirtyminen maaseutukylistä keskustan tuntumaan. Vielä 1970 keskustaajamassa asui noin 4 500 henkeä, mutta 1983 jo 7 436 henkeä. Kuhmon keskustaajama on kaupunkimainen keskus, jonka on rakennettu professori Otto-Iivari Meurmanin vuosina 1938–1940 laatiman ruutukaavan mukaan. 1980-luvulla taajamaan valmistui lukuisia uusia rakennuksia.
Kuhmo talvisodassa.
Kuhmo oli merkittävä taistelutanner talvisodan aikana. Hukkajärven ja Saunajärven maastoissa käytiin
Jatkosodan aikana useat kuhmolaiset kylät joutuivat neuvostoliittolaisten partisaanien hyökkäysten kohteiksi.
Luonto.
Kuhmo sijaitsee Kainuun ylänköalueella. Kaupungin maisemia luonnehtivat vaihtelevat mäki- ja vaaramaat.
Kuhmon kallioperä on pääasiassa graniittigneissiä. Kaupungin länsiosasta alkaa pohjois-eteläsuuntainen Hyrynsalmen kautta Suomussalmelle suuntautuva noin 200 kilometriä pitkä ja muutamia kilometrejä leveä pääasiassa amfiboliitista ja metabasaltista koostuva liuskevyöhyke. Yleisin maalaji on moreeni. Moreenimaita halkovat kaakko-luodesuuntaiset harjujonot, joihin liittyvät hiekka- ja hieta-alueet ovat laajimmillaan keskustaajaman luoteispuolella ja Ontojärven pohjoispuolelle. Korkeuserot ovat suurimmillaan kaupungin alueella lähes 100 metriä. Kaupungin korkein kohouma on Pihlajavaara. Muita korkeita vaaroja ovat muiden muassa Honkavaara, Hirvivaara ja Hotakka. Kuhmo on suurimmaksi osaksi vedenkoskematonta aluetta, jolle Itämeren altaan vedet eivät ole yltäneet. Näin jääkauden sulamisvedet eivät ole huuhdelleet pois kasvillisuudelle tärkeitä ravinteita. Toisaalta alueelta ei myöskään tavata muinaisrantoja tai savikoita.
Kuhmon maapinta-alasta metsämaiden osuus on yli 80 prosenttia. Vallitsevin puulaji on mänty, jota on yli puolet metsäalasta, kuusen osuus vaihtelee 15 ja 33 prosentin välillä. Lehtipuiden osuus metsäalasta on noin 10 prosenttia.
Kuhmon vesialueet kuuluvat suurimmaksi osaksi Sotkamon reittiin Kaupungin eteläosan vesistöt virtaavat kuitenkin Vuoksen vesistöön ja Kuhmon itäosan pienet vesistöt virtaavat Venäjän puolelle. Suurimpia järviä ovat Ontojärvi, Lentua, jossa on kaupungin suurin saari Kotasaari, Iivantiira, Lentiira, Änätti, Lammasjärvi ja Kelloselkä. Kuhmon lukuisat joet ja kosket kuohuvat Ontojärven vesistöä lukuun ottamatta vapaina. Kuhmon reitin Saarikoski ja sen yläpuolinen vesistö kuuluvat valtakunnalliseen koskiensuojeluohjelmaan. Etenkin Lentuankoskella ja kaupungin keskustan läpi virtaavalla Pajakkakoskella on huomattavaa matkailu- ja virkistyskalastusmerkitystä.
Ilmastostoltaan Kuhmo on maan mannermaisinta ilmastoaluetta. Kylmimmän ja lämpimimmän kuukauden lämpötilaerot ovat suuria. Yli viiden celsiusasteen lämpötilan terminen kasvukausi kestää Kuhmossa keskimäärin 131 päivää. Vuoden keskilämpötila vaihtelee yhdestä celsiusasteesta kahteen.
Kuhmon tärkein riistaeläin on vuosituhansien ajan ollut metsäpeura. Vakituisen asutuksen edetessä peurat alkoivat vähentyä 1600-lvulla. Viimeiset metsäpeurat ammuttiin Kuhmossa todennäköisesti 1900-luvun alussa. Kanta säilyi kuitenkin Pieningän saloilla Itä-Karjalassa ja 1950-luvun puolivälissä metsäpeurat alkoivat kotiutua uudelleen Kuhmon erämaihin.
Liikenne.
Seututie 912 kulkee Kuhmosta Suomussalmelle. Kaupungin tavoitteena on tämän seututien muuttaminen kantatieksi. Kantatie 89 alkaa valtatieltä 22 Paltamon Mieslahdessa ja kulkee Kontiomäen pohjoispuolitse Kuhmossa sijaitsevalle Vartiuksen raja-asemalle, josta se jatkuu Venäjälle. Kantatie 75 tulee Kuhmoon Siilinjärveltä Nurmeksen kautta. Kantatie 76 johtaa Sotkamosta valtatien 6 liittymästä Kuhmon keskustaan. Seututie 524 kulkee Lieksasta Kuhmoon.
Kamarimusiikkifestivaalit.
Kaupungissa on järjestetty sellisti Seppo Kimasen aloitteesta vuodesta 1970 alkaen kesäisin kamarimusiikkifestivaalit, joka on jo pitkään ollut Suomen suurin kamarimusiikkijuhla. Heinäkuuhun ajoittuva festivaali kestää kaksi viikkoa ja sen aikana kuullaan noin 70 konserttia, joissa esiintyy noin 150 huippumuusikkoa Suomesta ja eri puolilta maailmaa. Konserttilippuja myydään vuosittain keskimäärin 35 000, ja lipunmyynnin mukaan Kuhmon Kamarimusiikki on Finland Festivals -ketjun neljänneksi suurin tapahtuma. Kuhmon Kamarimusiikin taiteellinen johtaja on nykyisin Vladimir Mendelssohn.
Uskonnolliset yhteisöt.
Kuhmossa toimii evankelisluterilainen Kuhmon seurakunta. Seurakuntaan kuului vuoden 2010 lopussa 8 468 henkeä. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä Kuhmossa on toimintaa evankelisilla sekä herännäisyydellä. Muita kirkkokuntia edustavat helluntaiherätykseen lukeutuva Kuhmon helluntaiseurakunta ja Suomen Vapaakirkkoon kuuluva Kuhmon Vapaaseurakunta.


Kuhmoinen.
Kuhmoinen (vanh.) on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Suomen maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2. Kuhmoisten naapurikuntia ovat Jämsä, Kangasala, Luhanka, Orivesi, Padasjoki ja Sysmä.
Päijänteen rannalla sijaitseva Kuhmoinen kuuluu Jämsän seutukuntaan, ja se on Keski-Suomen maakunnan eteläisin kunta; ennen vuoden 1997 lääniuudistusta se oli osa Päijät-Hämeen maakuntaa, vaikka se siirrettiinkin Hämeen läänistä Keski-Suomen lääniin vuonna 1974. Ihmisiä on Kuhmoisten alueella liikkunut jo tuhansien vuosien ajan, mistä osaltaan todistavat kunnan alueelta löytyneet kalliomaalaukset ja muut muinaisjäännökset. Kuhmoisten Päijälässä on linnavuori, jota käytettiin rautakaudella puolustusvarustuksena. Kuhmoisten Papinsaaressa on tehty keskiaikaisia löytöjä, sieltä on kaivettu esiin muun muassa Kalevalakorunakin tunnettu "Kuhmoisten kukot".
Kuhmoisten kauniita luonnonmaisemia ovat tallentaneet kankaalle useat kultakauden taiteilijat, kuten Pekka Halonen, Kalle Löytänä, Marcus Collin sekä Väinö Hämäläinen. Nykyään Kuhmoinen on kesäasukkaiden suosima kunta: kunnan asukasluku kolminkertaistuu kesäkuukausien aikana.
Kuhmoisten halki kulki pitkään valtatie 4, kunnes se siirrettiin kulkemaan Päijänteen itäpuolitse 1990-luvulla. Tällöin valtatien numeroksi muutettiin 24. Tieltä erkanee seututie 325 länteen Tampereen suuntaan.
Kylät.
Harjunsalmi, Harmoinen, Kirkonkylä, Kissakulma, Kylämä, Patavesi, Pihlajakoski, Poikkijärvi, Puukkoinen, Päijälä, Ruolahti ja Sappee.
Muuta.
Kuhmoinen osallistuu Mynämäen, Padasjoen, Parikkalan ja Uudenkaupungin kanssa Kohti hiilineutraalia kuntaa-hankkeeseen, jonka tarkoituksena on vähentää hiilidioksidipäästöjä enemmän kuin Euroopan unioni edellyttää.
Liikenne.
Kunta sijaitsee valtatie 24:n varrella. Suoria linja-autoyhteyksiä kulkee Helsinkiin, Jyväskylään ja Tampereelle. Kesäisin liikennöi sisävesilaivoja Kuhmoisten, Kelventeen, Virmailan ja Padasjoen kirkonkylän välillä.
Kuhmoisten Tehinniemen kylässä pysähtyvät Lahden ja Jyväskylän väliset laivavuorot.


Kuivaniemi.
Kuivaniemi oli Pohjois-Pohjanmaan pohjoisosassa sijainnut Suomen kunta. Kuivaniemen lakatessa olemasta itsenäisenä kuntana sen väkiluku oli 1 987, ja väestötiheys 2,1 asukasta/km². Kunnan pinta-ala oli 1 149,58 km², josta 34,51 km² oli sisävesistöjä ja 187,86 km² merialueita. Kuivaniemen naapurikuntia olivat Ii, Pudasjärvi, Ranua, Simo ja Yli-Ii. Kuivaniemen alueen halki virtaa Kuivajoki, joka saa alkunsa alueen suurimmasta järvestä, Oijärvestä. Valtatie 4 sivuaa kunnan keskustaajamaa. Lähimmät kaupungit ovat Kemi ja Oulu. Kuivaniemen ystävyyskunta oli Pohjois-Ruotsissa Länsipohjan läänissä sijaitseva Bjurholmin kunta. Kuivaniemen alueella sijaitsevat Merihelmen matkailualue sekä Vatungin kalasatama.
Kuivaniemen nimikkokasvi oli kullero ja nimikkoeläin oli puolestaan norppa (esiintyi myös kunnan vaakunassa).
Iin kunta ja Kuivaniemi yhdistyivät 1. tammikuuta 2007. Kuntaliitoksen nimeksi tuli Iin kunta.
Kylät.
Asemakylä (kuntakeskus), Kuivaniemi (kirkonkylä), Myllykangas, Oijärvi, Luola-aapa, Jokikylä, Halttula, Koivuniemi, Harjula
Saaria Kuivaniemen edustalla.
Halttulanmatala, Hietakalla, Iso-Paskaletto, Jussinmatala, Koivuluodonmatala, Kokkosaari, Krassinletto, Kuivamatala, Liippa, Onsajanmatala, Pikku-Paskaletto, Rintamatala, Ryöskärinkalla, Samulinmatala.
Muuta.
Joka kesä Kuivaniemen Isku järjestää jalkapallopuulaakin jossa himoitaan kuivaturpeen lahjoittamaa pokalia.


Kullaa.
Kullaa () on Suomen entinen kunta ja Ulvilan itäinen maaseutualue, joka sijaitsi Satakunnassa. Kunta lakkautettiin vuoden 2005 kuntaliitoksessa Ulvilan kanssa. Sen historiallinen nimi on "Levanpelto".
Kullaasta muodostettiin Ulvilaan kuuluva saarnahuonekunta vuonna 1766. Se määrättiin erotettavaksi itsenäiseksi kunnaksi vuonna 1901, mutta päätöksen toimeenpano venyi vuoteen 1920 saakka. Kullaan kunta lakkautettiin 1.1.2005 jolloin se liitettiin osaksi Ulvilan kaupunkia.
Kullaan vaakunan suunnitteli Gustaf von Numers ja se vahvistettiin vuonna 1950.
Kullaan naapurikunnat olivat Harjavalta, Kiikoinen, Kokemäki, Lavia, Nakkila, Noormarkku, Pori ja Ulvila.
Kullaan alue, varsinkin sen itäosa, on harvaan asuttua maaseutua, ja sen kylät ovat pieniä maaseutukyliä. Kylistä merkittävimmät ovat lähellä toisiaan sijaitsevat Koski ja Kangas, jotka yhdessä muodostivat entisen Kullaan kuntakeskuksen. Näissä kylissä sijaitsee edelleenkin suurin osa alueen palveluista. Muita pieniä maaseutukyliä ovat Palus, Levanpelto, Ahmaus, Järventausta, Leineperi ja Saarijärvi. Kullaan halki kulkee Porin ja Tampereen välinen valtatie 11.
Entisen Kullaan alueella sijaitsee useita järviä, joista suurimmat ovat Palusjärvi ja Joutsijärvi. Joutsijärven alueella on suosittu retkeilyalue.
Kullaan tärkeimmät nähtävyydet ovat vuonna 1771 perustettu Leineperin rautaruukki Leineperissä ja Satakunnan ainoa täydellinen umpipiha, Jalomäen umpipiha Levanpellossa.
Kullaalle asutettiin viime sotien jälkeen Hiitolan siirtoväkeä.


Kumlinge.
Kumlinge (aik.) on Suomen kunta, joka sijaitsee Ahvenanmaan maakunnassa. Kumlingessä on asukasta () ja sen pinta-ala on  km² (), josta  km² maata,  km² sisävesiä ja loput  km² merta. Kumlingen naapurikunnat ovat Brändö, Saltvik, Sottunga ja Vårdö.
Kunta on yksikielisesti ruotsinkielinen ja  prosenttia sen asukkaista puhuu äidinkielenään ruotsia. Kunnan vaakunan on suunnitellut Matts Dreijer ja se on vahvistettu vuonna 1951.
Kumlinge sijaitsee suunnilleen Ahvenanmantereen ja manner-Suomen puolivälissä. Länsipuolella on Teilin ja itäpuolella Lappveden merenselkä. Kunnan pääsaari on Ahvenanmaan saarista pinta-alaltaan seitsemänneksi suurin. Pääsaarella sijaitsevat kunnantoimisto, kauppa, apteekki, Ålandsbankenin konttori ja kunnan ainoa koulu. Muut suurehkot saaret, joihin on säännölliset kulkuyhteydet, ovat Enklinge, Seglinge ja Björkö. Enklingessä ja Seglingessä toimineet koulut on suljettu. Pienempiä saaria, joista suurin osa on asumattomia, on useita satoja. Kumlingen saaret ovat pinnanmuodoiltaan matalia ja yleisilmeeltään karuja.
Historiaa.
Kumlingen saaret olivat esihistoriallisella ajalla vielä veden peitossa. Pysyvä asutus saapui alueelle vasta keskiajalla Ahvenanmantereelta.
Kumlinge mainittiin alkujaan Sundiin kuuluvana kappeliseurakuntana. Kumlingen seurakunta itsenäistyi 1400-luvun alkupuolella ja siitä erosi Brändö vuonna 1864. Nykyisin Kumlinge ja Brändö muodostavat yhdessä Ahvenanmaan pohjoisen saaristoseurakunnan.
Suomen sodan aikana, 9. toukokuuta 1808, pastori Johan Gummeruksen johtamat talonpojat piirittivät Kumlingen kirkonkylässä sitä miehittämään tulleen venäläisen 472 miehen joukko-osaston. Talonpojat tulittivat venäläisiä läheiseltä Fälbergetiltä kahdella pienellä tykillä, kunnes nämä suostuivat antautumaan. Fälbergetillä on vuonna 1920 pystytetty taistelun muistokivi. Vuonna 1809 venäläiset kuitenkin saapuivat Kumlingeen uudelleen ja tällöin ruotsalainen armeijaosasto poltti useita kyliä yrittäessään estää heidän etenemistään.
Liikenneyhteydet.
Kumlinge sijaitsee saaristossa, joten kunnan alueelle pääsee lähinnä vesitse Ålandstrafikenin liikennöimillä lautoilla Brändöstä ja Vårdöstä. Kumlingellä on kuitenkin myös oma ympäri vuoden käytössä oleva lentokenttä.
Kunnan sisäistä liikennettä hoidetaan lautalla pääsaaren ja Enklingen välillä sekä lossilla pääsaareen liittyvän Snäckön ja Seglingen välillä. Kumlingeen kuuluvaan Björkön saareen on lossiyhteys Brändöön kuuluvan Lappon kautta.


Suinulan verilöyly.
Suinulan verilöylyksi kutsuttu joukkoteloitus tapahtui Suomen sisällissodan alussa Kangasalan Suinulan kylän Markkulan talon pihamaalla 31. tammikuuta 1918. Siellä punakaartin yksiköt ja venäläisjoukko surmasivat 15 Tampereen suojeluskuntaan kuulunutta sotilasta. Tapahtumasarja oli osa sisällissodan alkuvaihetta, jonka aikana punaisen ja valkoisen Suomen välinen rintamalinja ja osapuolien asevoimat muodostuivat. Suinulan terroriteko oli sodan ensimmäinen mittavampi joukkoteloitus, ja se sai paljon julkisuutta sekä lisäsi sodan osapuolten välistä vastakkainasettelua.
Tausta.
Tampereen kaupungin jäätyä punaisten hallintaan kapteeni Ernst E. Söderholmin johtama Tampereen suojeluskunta, vahvuus 118 miestä, pyrki Aitolahden-Kangasalan kautta Pohjanmaalle valkoisten päävoimien luo. Joukko lähti Tampereelta jäätä myöten Näsijärven yli yksittäisinä ryhminä ja kokoontui Aitolahden Kiikkisissä klo 1 yöllä. Sen aseistus oli heikko, mukana oli vain pari kivääriä ja parikymmentä pistoolia, mutta Kangasalle oli aiemmin kätketty 75 kivääriä. Matkan varrella suojeluskuntalaiset tunkeutuivat, paikallisen puhelinkeskuksen tuhottuaan, Aitolahden työväentaloon, josta yritettiin takavarikoida lisää aseita laihoin tuloksin. Talosta löytyi kuitenkin jonkin verran dynamiittia, ja lisäksi he saivat 14 vankia, jotka vapautettiin myöhemmin. Valkoiset suunnittelivat aluksi työväentalon räjäytystä. Aie muuttui lopulta epäonnistuneeksi yritykseksi räjäyttää Tampere-Haapamäki rautatie Ruutanan seisakkeella. Toisaalta joukko onnistui katkaisemaan lähistöllä olleet puhelinlinjat. Vapautetut punavangit ilmoittivat esimiehilleen valkoisten tekemistä tihutöistä ja paikalle hälytettiin Tampereen punakaartin 300-miehinen "lentävän osasto" vihollisen takaa-ajoon. Punaosastoa johtivat laitosmies Kaarle Vilander (päällikkö) ja maalari Valdemar Sammalisto (varajohtaja).
Kuolema Markkulassa.
Suinulan kylän Markkulan talon talli, jonka edessä suojeluskuntalaiset ammuttiin.
Lepoon ja ruokailuun Suinulan Markkulan taloon aamulla klo 8 pysähtynyt valkoinen osasto jäi punaisten saartamaksi klo 10. Alkoi noin tunnin kestänyt tulitaistelu, jonka aikana kapteeni Söderholm haavoittui kuolettavasti ja kaksi muuta suojeluskuntalaista haavoittuivat vaikeasti. Yksi tamperelainen punakaartilainen sai surmansa. Taistelu päättyi suojeluskuntalaisten antautumiseen tamperelaiselle punaosastolle, lähinnä V. Sammaliston taattua vangeille hengen suojan. Antautumisen ollessa käynnissä paikalle saapui K. Vilanderin tulitaistelun aikana puhelimitse hälyttämä Turun punakaartin ja venäläisten sotilaiden 200-miehinen yhteisosasto. Puhelinkeskustelusta saamiensa tietojen perusteella se oli varustautunut taisteluun, johtajanaan Tuomas Hyrskymurto, joka oli antanut joukoilleen käskyn ettei vankeja otettaisi. Ilmeisesti tämän yksikön toimesta, V. Sammaliston estelyistä piittamatta, alkoi kiväärien ja konekiväärien tulitus vankirivissä seisseitä aseettomia valkoisia kohti. Toisaalta myös osa tamperelaisosastosta lienee ollut teloituksen kannalla. Tulituksen seurauksena Markkulan pihassa kuoli 14 suojeluskuntalaista ja 28 miestä haavoittui. Yksi valkoinen surmattiin läheiselle maantielle. Lisäksi kapteeni Söderholm ja toinen taistelussa haavoittuneista rivimiehistä menehtyivät myöhemmin matkalla Tampereelle. Uhreista yhdeksän oli Tampereen teknillisen opiston oppilaita. Nuorin menehtynyt oli 17-vuotias. Ampuminen laantui, kun punaiset ryhtyivät takavarikoimaan uhrien ja henkiin jääneiden varusteita ja henkilökohtaista omaisuutta. Osa valkoisista suojautui ruumiiden alle tai pääsi kauemmas piiloon. Kahdeksan miehen onnistui lähteä pitemmälle karkumatkalle, mutta viisi heistä selvisi lopulta valkoisten puolelle.
Suinulan kylän Markkulan talon kuisti jonka portailla kapt. Söderholm haavoittui kuollettavasti.
Verilöylyn jälkeen.
Punakaartilaiset kuljettivat teloituksesta hengissä selvinneet valkoiset vangit Tampereelle, jossa heidät tuomittiin vallankumousoikeudessa eripituisiin vankeusrangaistuksiin. Haavoittuneet saivat hoitoa Klassillisen lyseon sidonta-asemalla. Verilöyly kiihdytti sodan osapuolten tunteita, ja tapahtumaa käytettiin tehokkaasti hyväksi sotapropagandassa. Valkoisella puolella Suinulassa katsottiin teloitetun rauhallisia rintamanlinjan yli pyrkineitä suojeluskuntalaisia. Punaisella puolella valkoisten toiminta nähtiin uhkana Tampereen hallinnalle ja sabotaasina punakaarteja vastaan. Vastakkainasettelu punaisen ja valkoisen Suomen välillä kärjistyi entisestään. Suinulan tapahtuma oli alkusoittoa sisällissodassa harjoitetulle terrorille ja lopulta se lienee ollut tyypillinen esimerkki lentävien osastojen toiminnasta siinä. Suinulassa toimineen Tampereen punaosaston johtajat Kaarlo Vilander ja Valdemar Sammalisto ammuttiin huhti-toukokuussa 1918 Tampereen kaupungin valtauksen jälkeen. Suinulan sotasurmat herättivät myös kansainvälistä huomiota: Britannian, Italian ja Ruotsin konsulit ilmaisivat punaisille paheksuntansa verityön johdosta. Markkulan talon pihamaan välittömään läheisyyteen pystytettiin Suinulan uhrien muistomerkki vuonna 1933.


Kuortane.
Kuortane, paikallisella murteella "Kuurtanes", on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Pohjanmaan maakunnassa, Länsi-Suomessa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2.
Kuortaneen naapurikunnat ovat Alajärvi, Alavus, Lapua, Seinäjoki ja Töysä.
Kuortaneen vesistöistä tunnetuimpia ovat Kuortaneenjärvi hiekkarantoineen ja Lapuanjoki tulvineen.
Kuortaneen vaakuna on aaltokoroisesti katkoinen hopea-sininen kilpi, jonka yläkentässä kolme nousevaa punaista liekkiä ja alakentässä uiva hopeinen kuha. Kuha on vanhasta pitäjänsinetistä. Liekit viittaavat tarinaan järven palosta. Vaakunan on suunnitellut Ahti Hammar.
Kuortane ja Lehtimäki kävivät alkuvuodesta 2006 neuvotteluja Lehtimäen liittymisestä Kuortaneeseen. Neuvotteluprosessin lopputuloksena Kuortane olisi hyväksynyt kuntaliitoksen, mutta Lehtimäki vetäytyi yllättäen viime hetkellä jo valmiiksi neuvotellusta liitossopimuksesta. Lopputuloksena oli, että molemmat kunnat jatkoivat tuolloin toimintaansa itsenäisinä kuntina. Lehtimäki liittyi myöhemmin vuoden 2009 alusta Alajärven kaupunkiin. Kuortaneella on avoin langaton lähiverkko freedom.
Kuortaneelta on myös löydetty noin 400 vuotta vanha ruuhi.
Historia.
Kuortaneella on ollut asutusta jo Suomusjärven kulttuurin kaudella. Kulttuurin asuinpaikkoja ovat mm- Lahdenkangas ja Haavistonharju. Haavistonharjun asuinpaikalta on tavattu mm. Suomusjärven kulttuurin hauta. Löydöt sijoittuvat silloisen Litorinameren rannalle, 90 m nykyisen merenpinnan yläpuolelle. Muita esihistoriallisen ajan asuinpaikkoja on mm. Lappakangas ja Salmi. Löydetyistä kivikautisista esineistä yleisimpiä ovat taltat, keihäänkärjet ja verkonpainot. Kunnasta on löydetty myös kivikautinen reenjalas.
Maankohoamisen vaikutuksesta rantaviiva vetäytyi kunnan alueelta ja samalla asutus siirtyi länteen päin. Niinpä pronssikauden aikaisia löytöjä Kuortaneella ei ole tehty. Sen sijaan muutamia rautakautisia esineitä on löydetty.
Kuortane asutettiin vakinaisesti 1500-luvulla. Seudun ensimmäinen asukas oli Simo Juhonpoika, joka muutti 1549 Ruonan kylään. Vuoden 1557 Kyrön manttaaliluettelon mukaan tällä Kurtana by-nimisellä paikkakunnalla oli 6 taloa. 1500-luvun lopulle tultaessa Kuortaneen taloluettelo käsitti jo 30 taloa. Vaurauden kasvaessa ja väkiluvun lisääntyessä tuli tarve kirkollisten olojen järjestämiseen. Ensimmäinen kirkko paikkakunnalle rakennettiin 1654. Kuortaneen käräjäkunta perustettiin 1794 ja 1798 Kuortaneesta muodostettiin oma kirkkoherrakunta, johon Alavus liitettiin kappelina. Kuortaneen keskeinen sijainti korostui merkittävästi, kun pitäjän halki valmistui 1786 Vaasan ja Kuopion välinen tieyhteys. Tällöin myös Kuortaneen Salmesta tuli tärkeä kauppa- ja kauttakulkupaikka- Tähän liikenteellisesti keskeisen sijaintiin liittyy yksi paikkakunnan historian vaikeimmista hetkistä. Kuortaneella käytyä Ruonan ja Salmen taistelua on luonnehdittu Suomen sodan verisimmäksi ratkaisutaisteluksi. Ruonan ja Salmen taistelu joka käytiin 1. – 2. syyskuuta 1808 suomalaiset menettivät kaatuneina, haavoittuneina tai kadonneina yhteensä 680 miestä. Ruonan taistelun muistomerkki on pystytetty Nurminiemeen.
Tervanpoltto on yksi Kuortaneen kulttuurihistorian merkittävimpiä tekijöitä. Jo 1600-luvulla tervanpoltto muodosti kuortanelaisille tärkeän sivuelinkeinon. 1700-luvun puolivälissä alkoi todellinen tervanpolton valtakausi. Tällöin Kuortaneella poltettiin tervaa vuosittain yli 1000 tynnyriä. Viimeinen noususuhdanne tervamarkkinoilla sattui 1860-luvun loppupuolella. Tällöin Kuortaneen kihlakunnasta myytiin tervaa 25000 tynnyriä vuodessa, minkä määrän koko maassa ylitti ainoastaan Kajaanin kihlakunta. Kuortaneen seudulta on löydetty kaikkiaan yli 300 tervahautaa.
Sitä mukaa, kun tervanpoltto sai yhä suuremman merkityksen, se toi paikkakunnalle vaurautta. Kuuluisat kaksifooninkiset talonpoikaistalot rakennettiin Kuortaneella pääasiassa 1800-luvun alkupuolella. Ensin otettiin käyttöön yksitupaiset ja sitten kaksitupaiset tuparahdit. Kuortaneen jäljellä olevat 170 kaksifooninkista asuinrakennusta esittävät kokonaisuutena yhtä kaikkein arvokkainta helmeä suomalaisessa talonpoikaiskulttuurissa. Ilman näitä talonpoikaistalojaan Kuortane olisi vain yksi maaseutukunta toisten samanlaisten joukossa.
Korsholman itäisen jaon yhteydessä perustettiin 1834 Kuortaneen kihlakunta, johon kuuluivat Keuruu, Pihlajavesi, Multia, Kuortane, Alavus, Töysä, Ähtäri, Virrat, Ruovesi, Alajärvi, Soini, Lehtimäki, Lappajärvi, Evijärvi, Vimpeli ja Kortesjärvi.
Kuortaneen väkiluku oli 1960 hieman yli 6000. Vuoteen 1975 mennessä väkiluku oli laskenut peräti 5200 asukkaaseen. Samanaikaisesti oli maatalouden ammatissa toimivien määrä oli pudonnut runsaalla tuhannella hengellä. Epäsuotuisan kehityksen katkaisemiseksi Kuortaneella laadittiin 1975 koko valtakunnankin huomioon ottaen uraa uurtava kunnallispoliittinen kehitysohjelma. Elinkeinoelämän kehittämisen tavoitteeksi asetettiin samanaikaisesti maatalouden kehitysedellytysten turvaaminen, teollisten elinkeinojen monipuolistaminen ja palveluelinkeinojen laajentaminen. Myös jokaiselle talouskylälle laadittiin oma kehittämisohjelmansa.
Luonto.
Kuortane sijaitsee itäisellä Etelä-Pohjanmaalla, keskisen Suomenselän alueella. Kuortaneen kohdalla Etelä-Pohjanmaa lakeus ja kankaremaa muuttuvat vaihtelevaksi mäkimaaksi. Kuortaneen korkein kohta, Jäkälämäki kohoaa 204 metrin korkeuteen, kun taas Kuortaneenjärven pinta on 75 m korkeudella.
Kuortaneen maisemakuvaa hallitsevat kunnan halki virtaava Lapuanjoki ja sen varrelle levittäytyvät yhtenäiset viljelyalueet. Kuortaneenjärvi, pinta-alaltaan 16,5 neliökilometriä, on Lapuanjoen vesistöalueen suurin järvi. Se on tunnettu kauniista hiekkarannoistaan ja hyvästä kalasaalistaan. Muista pääasiassa huvila-asutuksen kannalta merkittäviä pikkujärviä ovat Kuhajärvi, Kaarankajärvi ja Porrasjärvi. Aivan oman erityishuomionsa ansaitsee Nisosjärvi. Se on karulla Suomenselällä harvinainen keidas, joka on luokiteltu valtakunnallisestikin arvokkaaksi lintuvedeksi. Nisosjärvi avautuu maisemassaan selvästi muuta ympäristöä alempana, joten sen linnustoa on helppo tarkkailla. Järvellä pesii mm. heinätavi, lapasorsa, jouhisorsa, haapana, piilokki ja punajalkaviklo.
Kuortaneen kallioperän pääkivilajit ovat graniitti ja dioriitti. Kunnan länsiosassa on huomattavia kiilleliuske- ja gneissiesiintymiä. Entisestä Kaatialan maasälpälouhoksesta on tullut keräilijöiden ja korukiven hiojien suosima matkailukohde. Irtaimet maalajit ovat Kuortaneella pääasiallisesti hietaa, hiesusavea ja moreenia. Turve peittää lähes 20 % maa-alasta. Lappakankaan ja Lahdenkankaan soraesiintymiä on hyödynnetty tehokkaasti. Lappakangas on maakunnallisesti tärkeä pohjaveden muodostumisalue.
Kunnan pinta-alasta on hyväkasvuista metsämaata n. 59 %. Mäntyvaltaisten kuivien kankaiden osuus metsämaasta on lähes kolme neljäsosaa. Heikkotuottoiset rämeet ja rahkasuot käsittävät kunnan pinta-alasta n. 16 %. Kaulalamminnevan samoilualueella voi tavata kalasääskeen omalla reviirillään. Kuortaneen riistapolut jättävät taitavan eränkävijän harvoin ilman saalista. Myös sudet ja karhut ovat alkaneet yhä useammin liikkua Kuortaneen kytöpeltojen laitamilla.
Kylät.
Kuortane koostuu seuraavista kylistä: Kirkonkylä, Salmi, Ruona, Länsiranta, Kaaranka, Mäyry, Leppälä, Heikkilä, Löyä, Ylijoki ja Luhtala-Kivenmäki.


Kurikka.
Kurikan kaupungin vaakuna vuosina 1951-2008
Kurikka on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Etelä-Pohjanmaan maakunnassa. Kurikan väkiluku on () ja pinta-ala  km² (), josta  km² maata ja  km² sisävesiä. Kurikan naapurikunnat ovat Ilmajoki, Jalasjärvi, Kauhajoki, Laihia, Maalahti, Närpiö ja Teuva.
Historia.
Kurikan asutuksesta on kirjallisia todisteita vuodesta 1412 lähtien. Näihin aikoihin Kurikkaan saapui ensimmäiseksi asukkaaksi perimätiedon mukaan eräs Heikki. Hän oli kotoisin Huittisten pitäjän Lauttakylän kylästä. Hän päätyi hirviä jäljittäen Kurikkaan, ja tästä syystä häntä nimitetään "Hirvi-Heikiksi". Kun olosuhteet paranivat Suomessa, alkoi Kurikassakin teollistuminen 1800-luvun alussa metalli- ja puuteollisuuden saroilla. Kurikan kappeli perustettiin 1672. Kunta itsenäistyi vuonna 1868 ja sai kauppalanoikeudet vuonna 1966. Kurikasta tuli kaupunki vuonna 1977. Vuoden 2009 alussa Jurvan kunta liittyi Kurikkaan.
Nimenä Kurikka tarkoittaa piikkinuijaa, joita löytyi kaksi vanhasta vaakunastakin.
Itse Kaupunki on saanut nimensä Isovihan aikaan 1701 taajamassa joen töyrillä kirkkoa vastapäätä sijainneista Iso- ja Wähä-Kurikan eli Kurikan suvun taloista, jotka ovat vanhaa perua aina 1400-luvulta. Kurikkalaiset tulivat näille erämetsilleen Pirkkalasta jossa Kurikan talo on ollut jo tätä ennenkin. Siitä on muistona vieläkin Kurikan kaupunginosa Tampereella. Ensimmäisen kirjoissa olevan talon Kurikan suku on laittanut Kurikkaan pystyyn Kurikanlahden viereen, jokitörmälle jo 1400-luvun alussa. Mitä ilmeisimmin samalla paikalla on vieläkin vanhin jäljellä oleva Kurikan taloista, Rinta-Kurikka (ent. Wähä-Kurikka. Se seisoo edelleen korkealla jokitörmällä joen itäpuolella, Kurikan kirkkoa vastapäätä. Talon vanhimmat kellariosat ovat jopa 1400-1500 luvulta. Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf on matkapäiväkirjansa mukaan viettänyt talossa seurueineen yönsä 1625 talvella matkallaan Pohjanlahden ympäri Tukholmaan. (Upssalan yliopiston kirjasto. Kuninkaan matkapäiväkirja. Elarsin kokoelmat)
Talouselämä.
Nykypäivänä kaupungissa on useita teollisuusyrityksiä. Suurin työllistäjä on työkoneiden ohjaamoja valmistava Rautaruukki Oy (entinen Velsa). Rautaruukilla on yli 400 työntekijää. Myös Pohjanmaan Kaluste Oy työllistää yli 100 henkilöä. Työllisestä työvoimasta 53,2 % työskentelee palvelusektorilla. Siitä huolimatta maa- ja metsätalouden osuus on 9,4 % työllisestä työvoimasta.
Kurikan kaupunki omistaa noin 1,5 miljoona Neste Oilin osaketta.
Politiikka.
Kunnallisvaaleissa 2008 jakautuivat 43 paikkaa kaupunginvaltuustossa seuraavasti: Suomen Keskusta 16 paikkaa, Kansallinen Kokoomus 12 paikkaa, SDP kahdeksan paikkaa, Perussuomalaiset kolme paikkaa, Kristillisdemokraatit kaksi paikkaa ja Vasemmistoliitto kaksi paikkaa. Kaupunginjohtajana toimii Paavo Tyrväinen.
Kylät.
Kurikassa on 38 kylää: Hakuni, Juonenkylä, Kakkuri, Kamppi, Keskusta, Korvenkylä, Laulaja, Levi, Lohiluoma, Luomainkylä, Luopa, Lusankylä, Mieto, Myllykylä, Oppaanmäki, Panttila, Pitkämönkylä, Polvenkylä, Salonkylä,
Syväojankylä, Säntti, Tuiskula, Varpahaiskylä ja Viitala sekä Jurvan kanssa tehdyn kuntaliitoksen myötä Harjunkylä, Jurva, Jyrynkylä, Järvenpää, Kentta, Kesti, Koskimäki, Metsäkylä, Niemenkylä, Närvijoki, Rannankylä, Sarvijoki, Tainuskylä ja Tupenkylä.
Liikenne.
Kurikka sijaitsee liikenteellisesti hyvässä paikassa: Kurikasta on hyvät tieyhteydet mm. Seinäjoelle, Vaasaan ja Tampereelle. Kaupungin läpi kulkee valtatie 3 Helsingistä Vaasaan ja kantatie 67 Seinäjoelta Kaskisiin. Lisäksi Suupohjan rata Seinäjoelta Kaskisiin kulkee kaupungin läpi. Nykyään radalla on vain tavaraliikennettä, henkilöliikenne loppui vuonna 1968. Tänä päivänä lähin henkilöliikenteen rautatieasema Kurikasta on Seinäjoki
Väestö.
Vuodesta 1996 Kurikassa on ollut, suhteessa väkilukuun, ylivoimaisesti eniten Mensan jäseniä koko maailmassa.
Urheilu.
Kurikassa toimii Kurikan Ryhti, jonka lajeina ovat ampumahiihto, hiihto, jalkapallo, jousiammunta, jääkiekko, lentopallo, salibandy, sulkapallo, uinti ja yleisurheilu. Lisäksi Rasti-Kurikka on menestynyt suunnistusseura. Kurikan Seibukan on menestynyt judoseura. Kurikassa on myös urheiluseura Kurikan Visa, jonka toiminta keskittyy pääasiassa shakkiin, tikanheittoon ja lentopalloon. Kurikassa on jäähalli, uimahalli, tennishalli ja urheilukeskus, jossa ovat yleisurheilukenttä, pesä- ja jalkapallokenttä, tenniskenttä, kuntorata ja hiekkatekonurmikenttä. Kurikassa on myös monitoimikeskus, Monnari, jossa voi harrastaa normaalien sisäurheilulajien lisäksi squashia ja jousiammuntaa.


Kuru.
Kuru on entinen Suomen kunta ja nykyinen Ylöjärven taajama, joka sijaitsee Pirkanmaan maakunnassa, noin 50 kilometriä Tampereelta pohjoiseen. Kunnassa asui ennen sen lakkauttamista asukasta, ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2.
Kurun naapurikunnat ennen kunnan lakkauttamista olivat Ikaalinen, Kihniö, Parkano, Ruovesi, Tampere, Virrat ja Ylöjärvi.
Kuru kuului alkujaan Ruoveteen ja muodostettiin siihen kuuluvaksi kappeliseurakunnaksi vuonna 1666. Kurun seurakunta itsenäistyi vuonna 1872. Kuruun liitettiin vuonna 1954 Teiskon kunnasta osa Länsi-Teiskoa ja samalla siirrettiin Teiskoon pieni alue Näsijärven itäpuolelta. Vuonna 2009 Kurun kunta liitettiin osaksi Ylöjärven kaupunkia. Kurun vaakunan oli suunnitellut Kimmo Kara ja se on vahvistettu vuonna 1956.
Matti Åkerblomin johdolla rakennettu Kurun puukirkko on vuodelta 1781 ja sitä on laajennettu vuonna 1846. Hautausmaalla on höyrylaiva "Kurun" haaksirikon 38 kurulaisen uhrin yhteishauta ja onnettomuuden muistomerkki. Aurejärvellä on arkkitehti Oiva Kallion suunnittelema rukoushuone vuodelta 1923.
Kuru on tunnettu harmaasta ja mustasta graniitistaan, jota viedään ympäri maailmaa. Kaksi kolmasosaa Seitsemisen kansallispuistosta sijaitsee entisen kunnan alueella.
Kurusta ovat kotoisin muun muassa maajoukkuelentopalloilija Urpo Sivula ja painonnostaja Eino Mäkinen.
Kurun kautta kulkee Tampereen ja Virtain välinen kantatie 65. Siitä erkanevat kirkonkylässä seututiet Parkanoon ja Ruovedelle.
Kylät.
Aurejärvi, Hainari, Itä-Aure, Juhtimäki, Kahanpää, Kahila, Kaitalahti, Karjula, Keihäsjärvi, Keihäslahti, Koivisto, Leppälahti, Luode, Länsi-Aure, Olkitaipale, Parkkuu, Pengonpohja, Petäjälammi, Pohjankapee, Poikelus, Riihikoski, Ristaniemi, Riuttanen, Riuttaskorpi, Sontu, Teisko, Vaakaniemi ja Niemikylä.


Kustavi.
Kustavi (, entinen "Kivimaa") on vuonna 1874 perustettu
Suomen kunta, joka kuuluu Vakka-Suomen seutukuntaan ja Varsinais-Suomen maakuntaan. Nimensä Kustavi on saanut Kustaa III:lta, joka perusti nimeään kantavan seurakunnan Saaristomeren Suomen puoleiselle reunalle. Rantaviivaa Kustavilla on noin 908 km, ja Kustavissa on noin 3 100 kesäasuntoa. Kustavin asukasluku yli kymmenkertaistuu kesäisin ja sen vuoksi Kustavi on asukaslukuun nähden Suomen suurin mökkikunta. Kustavissa oli asukasta. Kustavin pinta-ala on  km², josta  km² on maata,  km² sisävesialueita ja loput  km² merivesialueita. Kustavin naapurikunnat ovat Brändö, Parainen, Naantali, Taivassalo ja Uusikaupunki.
Kylät.
Anavainen, Boda (Puore), Böle (Pyöli), Elmnäs (Elmnäinen), Etelä-Vartsala (Söder Vartsala), Friisilä (Frisby), Viherlahti (Grönvik), Idula, Iso Koiluoto (Stor Malö), Isoluoto (Storskär), Iso-Rahi (Stora Rahi), Kaurissalo, Kevo (Stansholm/Staffansholm), Kiparluoto (Skepparholm), Kivimaa, Koelsuu (Godelsjö), Koivula eli Koila, Kunnarainen (Gunnarais/Gunnarsby), Laupunen (Löpö), Lypertö, Langstet (Långstjärt, Långstjert), Parattula, Pleikilä (Bleknäs), Pohjois-Vartsala (Norr Vartsala), Rahikorpi, Ruola, Ruoni (Strömma), Salminiittu (Sundäng), Siusluoto (Sjusholm), Vähä-Rahi (Lilla Rahi), Västerby eli Westerby ym..
Nähtävyydet.
Kustavissa sijaitsevat muun muassa Isokarin majakka, Itätalon talonpoikaiskartano, Suomen sodan muistomerkki, Jeremian luolat ja Vartsalan lossi.
Yritykset.
Kustavin suurimpia yrityksiä ovat Kustavin Puu Oy,Kustavin Matkailu Oy, Jannen lohi oy, Kustavin tuhatapu, Oy Pureva Ab, Kustavin Savipaja Oy ja Merineule Oy, Itätalon talonpoikaiskartano, Restaurant Grill sekä Laura Peterzén studio.
Uskonnolliset yhteisöt.
Kustavissa toimii evankelisluterilainen Kustavin seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä vaikutusta on herännäisyydellä.


Kuusamo.
Kuusamo () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa, Koillismaalla. Kuusamon kunta perustettiin vuonna 1868 ja kaupunki Kuusamo on ollut vuoden 2000 alusta alkaen. Kuusamo on Koillis-Suomen talousalueen keskus. Kuusamon naapurikuntia ovat Posio, Salla, Suomussalmi ja Taivalkoski. Rukan hiihtokeskus sijaitsee Kuusamossa. Kuusamossa sijaitsee myös lentoasema, johon on matkaa Kuusamon keskustasta 6 km.
Alkuajat.
Kuusamossa on ollut asutusta jo kivikaudella. Siitä on löytynyt runsaasti merkkejä ajalta 2000–3000 eaa.. Kivikautista esineistöä on löydetty mm. Ahvensalmelta sekä Poussunjärven ja Verkkosalmen rannoilta. Rautakauden aikaista esineistöä edustavat mm. Suolijärven rannalta löydetyt kuparisoljet ja hopeisen kaularenkaan kappaleet.
Keskiajalta 1800-luvulle.
Alkuaan Kuusamo lueteltiin Kemin Lappiin. Seudulla sijaitsi Kemin Lapin kaksi eteläisintä saamelaiskylää, Kitkan kylä Kitkajärven pohjoisrannalla nykyisen Posion kunnan alueella ja Maanselän kylä Kuusamojärven pohjoisrannalla. Muut Kemin Lapin kylät olivat Sodankylä, Sompio, Kittilä, Kuolajärvi ja Inari. Kemin Lapin saamelaiset olivat yleensä metsästeleviä ja kalastelevia puolipaimentolaisia, jotka omistivat myös jossain määrin porokarjaa. Kuusamon alueella asustaneet saamelaiset hankkivat elantonsa kuitenkin pääasiassa villipeurojen pyynnillä ja kalastuksella.
1670-luvulla Kuusamooon saapui väestöä Kainuusta, Sotkamon, Paltamon ja Pudasjärven ja Iin pitäjistä sekä lännestä Tornio- ja Kemijoenvarresta. Saamelaiset haastoivat uudisasuttajia käräjille luvattomasta tunkeutumisesta alueilleen, mutta uudisasuttajien poikkeuksellisen suuri määrä - vuonna 1685 jo lähes 200 henkeä - merkitsi ettei oikeuslaitoksella ollut käytännön mahdollisuuksia paljonkaan puuttua tapahtuneeseen. Uudisasukkaiden muutto Kuusamon alueelle johti saamelaiskulttuurin nopeaan tuhoutumiseen. Pastori Laguksen antamien tietojen perusteella 1713 Kuusamossa asui 79 uudisasukas- ja 10 saamelaisperhettä, mutta 1760-luvulla koko Kuusamon alueella ei ollut enää ainuttakaan saamelaista. Saamelaisasutuksesta kertovat yhä mm. hautapaikat, asumusten jäännökset tulisijoineen ja noitarummut sekä nykypäiviin asti säilynyt rikas saamenkielinen paikannimistö. Uudisasukkaiden mukana maanviljely nousi vähitellen tärkeimmäksi elinkeinoksi. Maatalouden ohella harjoitettiin poronhoitoa ja tervanpolttoa. Asumukset jouduttiin usein pystyttämään tietämättömien taipaleiden taakse ja ainoana kulkuvälineenä oli pitkä sulavaliikkeinen vene ja metsissä poro.
Omaksi seurakunnakseen Kuusamo erotettiin Kemin Lapista 1675 ja ensimmäisen kirkkonsa se sai viisi vuotta myöhemmin. Kuusamon ensimmäinen kirkkoherra oli Gabriel Tuderus. Kuusamon emäseurakunta ulottui tuolloin Iijoen latvoilta Inarin Lappiin. Vuonna 1747 erotettiin Sodankylä omaksi seurakunnaksi sekä samana vuonna erosi Inari sekä edelleen 1776 Kuolajärven pitäjä. Pääosin Kuusamon länsiosasta muodostettu Posion kunta alkoi toimia vuoden 1926 alussa.
Pitäjän asukasluku oli 1718 vain 615, mutta pari vuosikymmentä myöhemmin jo yli tuhat. Korkea kuolleisuus verotti väestöä kuitenkin 1780-luvun alussa. Väestönkato johtui neljästä perättäisestä katovuodesta ja niitä seuranneesta isorokkoepidemiasta. Korkean syntyvyyden ansiosta väkiluku lisääntyi kuitenkin niin, että vuosisadan vaihteessa se oli yli 3000. Vuodet 1800 ja 1802 olivat pahoja katovuosia ja kuolleisuus ylti tuolloin 40%. Vuonna 1880 oli asukasluku kohonnut 6750 ja 1900 asukkaita oli jo 9813. Väkiluku väheni 1920-luvulla, jolloin alueliitokset Posioon toteutuivat.
Kuusamon kehitykseen on vaikuttanut erityisesti sen asema Venäjän rajanaapurina. Naapuruudesta on ollut pitäjän asukkaille sekä hyötyä että haittaa. Usein synty kahnausta kuusamolaisten poromiesten ja vienankarjalaisten rajatonpoikien kesken, jotka ampuivat rajan yli menneitä kuusamolaisten poroja. Rajanaapuruudesta koitunut hyöty oli kuitenkin suurempi, sillä Kuusamon alue oli Vienanmeren ja Pohjanlahden välisen kaupan risteyspaikka. Kuusamossa toimi 1700- ja 1800-luvulla useita huomattavia kauppiastalonpoikia, jotka ostivat poroja, turkiksia, lintuja ja kalaa Vienanmeren kauppapaikoista, Vienan Kemistä, Kieretistä ja Knäsöistä ja myivät niitä Pohjanlahden kauppapaikkoihin Rovaniemelle, Tornioon, Iihin ja Ouluun. Tärkeitä kauppa-artikkeleita olivat myös vilja, hamppu ja pellava. Kauppatiet kulkivat Kuusamosta aina Ruijan rannikolle saakka. Myös eräät raha- ja hopealöydöt osoittavat Kuusamon olleen jo 1100- ja 1300-luvulla yksi Novgorodin kaukokaupan etappipaikkoja.
1900-luku.
Ensimmäinen maailmansota merkitsi vakavaa iskua elinkeinoelämälle, sillä rajan sulkeuduttua pitäjä menetti kaupanvälittäjän asemansa. Samoin menetettiin tukkisavotat ja muut työmahdollisuudet rajan takana. Toinen maailmansota oli niinikään tuhoisa pitäjälle, sillä sodassa kaatui yli 500 kuusamolaista. Suurin osa pitäjät hävitettiin saksalaisten vetäytyessä pohjoiseen. Kuusamon asukasluku kasvoi tasaisesti aina 1960-luvun lopulle, jolloin se kääntyi laskuun. 1980-luvulla väkiluku alkoi jälleen kasvaa.
Aluemuutokset.
Kuusamon itäosa (noin 1 700 km²) luovutettiin Neuvostoliitolle vuonna 1940, vallattiin takaisin 1941 ja luovutettiin uudelleen 1944. Syksyllä 1944 aikana Itä-Karjalasta Kiestingin suunnasta vetäytyneet saksalaiset sotajoukot tuhosivat, pääosin polttamalla, Kuusamon asutuksen. Kirkonkylän osalta tuho oli melkein täydellinen, vain muutaman rakennuksen jäädessä pystyyn. Nämäkin tosin pahoin vaurioituneina. Venäläiset joukot, jotka saksalaisten vetäytymisen jälkeen rauhansopimusta rikkoen miehittivät Kuusamon, rakensivat Kirkkokedon alueelle joukoilleen ”korsukaupungin”. Myöhemmin vetäytyessään alueelta puna-armeija täydensi Kuusamon tuhoa rikkomalla ja varastamalla suomalaisten yksityisomaisuutta, sekä tuhosivat räjäyttämällä kaikki Salpa-linjan teräsbetonibunkkerit. Kun rauhanteon aika tuli, liitettiin kunnan viljamimmat, vauraimmat ja matkailunähtävyyksinä arvokkaimat kylät Paanajärvi ja Tavajärvi Neuvostoliitolle.
Nimi.
Aluetta alettiin kutsua Kuusamoksi 1690-luvun alussa Kuusamojärven mukaan. Ei ole varmaa tietoa, mistä järvi sai nimensä, mutta Kuusamon entinen apulaispappi Elias Lagus (1741–1819) on katsonut sen olevan saamelaista alkuperää ja tarkoittavan kuusimaata. Nimen taustalla voisi olla myös kuusama eli lehtokuusama, joka oletettavasti on kasvanut Kuusamojärven rannalla.
Luonto.
Kuusamon luonto on pinnanmuodoiltaan ja kasvillisuudeltaan hyvin omaleimainen. Lapin eteläpuolella Kuusamon ylänkö on ainoa seutu, missä maanpinnan korkeusvaihtelut ovat yli 200m. Tyypillisiä ovat myös kanjonilaaksot, joissa kosket ja könkäät kuohuvat vielä vapaina.
Kallioperä ja tunturit.
Kallioperältään Etelä-Kuusamo kuuluu ns. Itä-Suomen graniitti-gneissialueeseen, joka on iältään maapallon vanhimpia. Se on ehtinyt kulua lähes tasaiseksi, loivat vaarat ovatkin tyypillisiä Etelä-Kuusamolle. Pohjois-Kuusamon kallioperä kuuluu noin miljardi vuotta nuorempaan ns. Karjalaiseen liuskevyöhykkeeseen. Tästä vuoristosta ovat kertomassa mm. monet yksittäiset jäännösvuoret, joiden, laet ovat jääneet ympäristöään korkeammalle. Poimuvuoriston liuskekivien yhteydessä on paljon runsaskalkkisia karbonaattikiviä. Kuusamon ylänkö sijaitsee kauttaaltaan yli 200m merenpinnan yläpuolella. Yli 300m korkeuteen yltäviä lakia on 20 ja näistä seitsemän tavoittaa 400m korkeuden. Mahtavimman tunturijakson (Rukatunturin-Valtavaara) lounaispää on 25 km kirkonkylän pohjoispuolella. Eteläisin tähän kuuluva laki on Pyhätunturi (470m), jonka jälkeen seuraavat itse Ruka (462m), Valtavaara (492m) ja pohjoisimpana jyrkkäpahtainen Konttainen (407m). Idässä lähellä valtakunnan rajaa kohoaa Kuntivaara (481m). Kunnan etelä- ja keskiosan korkeimpia huippuja ovat Yli-Kitkan itäpuolinen Naatikkavaara (432m), n. 10 km kirkonkylän eteläpuolella oleva Salmivaara ja sen itäpuolella vesireittien välissä Mustavaara sekä Marjovaara. Marjovaarasta kaakkoon on yli 10km. pitkä vaarajakso, jonka korkein huippu on Iivaara (469m).
Yleisin maalaji on moreeni. Paljaita kalliopintoja on pääasiassa tuntureiden rinteillä ja kanjoneissa. Moreenista muodostuneet, mannerjäätikön liikesuunnan mukaiset drumliiniharjanteet antavat pinnanmuodoille länsiluode-itäkaakkosuunteisen yleisleiman. Kuusamossa näitä drumliinimaisemia on vanhastaan kutsuttu selkämaiksi eli selännemaisemiksi. Maiseman juovikkuuden vuoksi puhutaan täällä poikkimaiseen tai pitkinmaiseen kulkemisesta.
Paikoin Kuusamossa on myös mannerjäätikön virranneiden sulavesien lajittelemaa ainesta, soraa ja hiekkaa. Lajittuneita maalajeja on etenkin harjujaksojen yhteydessä. Laajin harjujakso kulkee Joukamojärven pohjoispuolelta Kuusamon kirkonkylän kautta Vasaperän-Haatajan seutuville ja sieltä edelleen Yli-Kitkan ja Livojärven välisen kannaksen kautta Korojoen latvoille. Toinen huomattava harjujakso sivuaa Kuusamoa Etelässä Suomussalmen jaTaivalkosken rajamailla. Siellä täällä maastossa on myös tuulen lajittelemaa ja kuljettamaa lentohiekkaa. Kasvillisuus on sitonut nämä muinaiset hiekkakinokset, dyynit jo vuosituhansia sitten. Kuusamon meijerin ympäristö kirkonkylän pohjoispuolella on tyypillistä tuulen kerrostamaa kukkulamaastoa.
Vesistö.
Kuusamoa halkoo vedenjakaja, joka erottaa Vienanmereen ja Pohjanlahteen laskevat vedet. Pohjois-Kuusamon järvet laskevat vetensä itään Venäjän puolelle Oulanka- ja Pistojokia myöten. Etelä-Kuusamon vedet puolestaan laskevat etelään Iijoen vesistöön. Sallan puoleleta alkunsa saava Oulankajoki virtaa halki Oulangan kansallispuiston, jossa siihen yhtyvät Maaninkajoki ja Aventojoki. Yläjuoksullaan joki virtaa pitkälti mahtavassa jyrkkärinteisessä kalliorotkossa muodostaen komeita koskia, Kuten Taivalkönkään (putouskorkeus 6,2m) Kiutakönkään ja Paanajärven välillä joki kiermurtelee hiekkakerrostumien täyttämässä leveässä, kalliorinteisessä laaksossa. Lähellä valtakunnan rajaa Oulankajokeen yhtyy Kitkajoki, jonka latvajärviä ovat Yli-Kitka ja Ala-Kitka Kuusamon länsirajalla. Kitkajoessa on useita tunnettuja matkailunähtävyyksiä, kuten Myllykoski, Aallokko ja Jyrävä. Kuusamon tunnetut rotkolaaksot, kurut ja kanjonit ovat muistoina ikivanhoista kalloperän siirroksista ja jääkauden sulamisvesien työstä. Tunnetuimmat ovat Kitka- ja Oulankajokiin liittyvät könkäät ja kalliopahdat sekä Etelä-Kuusamon rotkojärvi Julma Ölkky.
Kuusamon itäisten järvien Kiitämän, Suininhin ja Vuotungin vedet virtaavat koilliseen pitkin Kuusinjokea, joka yhdessä Oulankajoen kanssa laskee Paanajärveen valtakunnan rajan taakse. Osa tämän joen koskista on kahlittu Vuotunkiin 1956 rakennetulla Myllykosken voimalaitoksella. Eteläisin Vienanmereen laskeva vesistö on Pistojoen reitti, jonka kautta laskevat Kuusamon pitäjän keskiosan suuret järvet Kuusamo- ja Muojärvi sekä Joukamojärvi. Kirpistö on ihmisten tekemä ns. bifurkaatiojärvi. Sen vedet laskevat kahtaalle: Kuusinkijokea pitkin Oulangan reittiin ja Pistojoen reittiä kaakkoon. Iijoen reitti kerää vedet pääosasta Etelä-Kuusamoa ja Posion eteläosista. Kuusamon kaakkoisosan vedet laskevat Suomussalmen reittiin. Alueen järvistä erikoisin on Julma Ölkky, jonka rantakallioiden jyrkät seinämät ovat paikoin yli 50 metrin korkuiset.
Useimmissa Kuusamon järvissä näkyy selvästi seudun maankamaran muodoille ominainen suuntautuneisuus. Alaltaan pienet järvet sijaitsevat mannerjäätikön liikesuunnan mukaisissa painanteissa. Laajemmissa järvissä ilmenee samanlainen suuntaus niemissä ja saarissa sekä niiden väliin jäävissä järven selissä.
Kasvillisuus.
Kuusamon alueen kasvillisuutta hallitsevat kuusimetsät, joissa monin paikoin on rahkoittumisesta johtuvia ”itsemurhakuusikkojen” piirteitä. Alue on sekä pohjoisen, eteläisen että itäisen lajiston kohtaamispaikka. Tähän ovat syynä kasvihistorialliset tekijät, kalkkipitoinen kallioperä ja vaihteleva, monenlaisia kasvupaikkoja tarjoava korkokuva. Rotkolaaksoissa, kalkkipitoisten lähteiden reunustoilla ja lettosoilla viihtyvät useat tundra- tai tunturilajit. Etenkin kalkkipitoisten vaarojen rinteillä, missä vesi kostuttaa maaperää, on kasvillisuus rehevää ja muodostaa lehtomaisia metsätyyppejä. Vaatelias kasvilajisto, jonka ansioista Kuusamo on tullut tunnetuksi ns. Kuusamon lehtokeskuksena, keskittyy Kuusamon pohjoisosien liuskealueille. Kasvistostaan kuuluisia ovat Juuman vuomat, Hautaniitynvuoma ja Jäkälävuoma, jotka ovat Jyrävänniemessä sijaitsevia jäätikön sulamisvesien kaivamia jokiuomia. Näiden rotkojen pohjilla ja kalliopahdoilla kasvaa erilaisia rikkolajeja, lapinvuokkoa, varvassaraa, tunturiarhoa ja tunturiarnikkia. Taivalkönkään ja Kiutakönkään dolomiittikallioilla on pohjoisia lajeja, kuten ailakkia, pahtahanhikkia ja saraketta, joiden lähimpiä tunnettuja kasvupaikkoja ovat Kuolan niemimaa ja Kölin vuoristo.
Metsät Kuusamossa ovat yleensä harvahkoja. Puiden kasvu on hidasta ja tukkipuukierron kesto on n. 80 vuotta. Yleisin metsätyyppi on variksenmarja-mustikkatyyppi.
Suot peittävät noin kolmanneksen Kuusamon pinta-alasta. Suokasvillisuutensa puolesta alue kuuluu ns. Peräpohjolan aapasuovyöhykkeeseen. Oma lukunsa ovat rinnesuot, joiden synty liittyy läheisesti ilmaston viileyteen ja runsaaseen ilmankosteuteen.
Eläimistö.
Kuusamon eläimistä on verrattain runsaslajinen. Kaikkiaan suurpetoja, karhua, sutta ja ahmaa tavataan täällä tuon tuosta. Pienemmistä petoeläimistä mainittakoon kettu, supikoira, kärppä, lumikko, minkki, näätä, mäyrä ja saukko. Alueen yleisimpiä lintuja kesäaikaan ovat pajulintu, järripeippo, pyy, leppälintu, peippo ja kuukkeli. Avosoiden linnuista tavallisia ovat mm. kurki, joutsen ja metsähanhi.
Ilmasto.
Kuusamon ilmasto on varsin ankara. Vuoden keskilämpötila on 0°C ja Kuusamon säähavaintoasemalle on laskettu jopa suurin talven ankaruutta kuvaava indeksi koko Suomessa. Vuotuinen sademäärä alueella on n. 520mm. Alueen suurilmastolle ovat ominaisia mantereiset suurivaihtelevaiset lämpösuhteet ja viileistä oloista johtuvat merelliset kosteussuhteet. Kuusamo kuuluu myös Suomen runsaslumisimpiin seutuihin. Runsaan lumisuuden vuoksi Kuusamon metsät ovat Suomen pahimpia lumituhoalueita.
Kuusamon pakkasennätys on -48°C, joka mitattiin tammikuussa 1985 Kiutakönkään mittauspisteessä. Lämpöennätys taas on +31.2°C heinäkuulta 2003. Sadepäiviä on keskimäärin 212 kappaletta vuodessa.
Matkailu.
Suomen kunnista Kuusamossa on viidenneksi eniten kesämökkejä. Vuoden 2009 alussa luvuksi on ilmoitettu 6 300 kpl. Matkailijoille on tarjolla mm. koskenlaskua, patikointia, moottorikelkkailua, kalastusta, metsästystä ja laskettelua. Kunnassa sijaitsee Kuusamon Suurpetokeskus.
Karhunkierros.
Kuusamon kuuluisin vaellusreitti on pääosin Oulangan kansallispuistossa kiertelevä Karhunkierros, jonka pituus on noin 70 kilometriä (Ristikalliolta) ja 80 km (Hautajärven luontotuvalta, Sallan kunnan puolelta). Pienen Karhunkierroksen lähtö- ja päätepiste on Juuman kylässä ja reitin pituus noin 12 km. Pienen Karhunkierroksen varrella on useita pysähdyspisteitä ja nähtävyyksiä, mm. Jyrävän putous, joka on yksi Suomen korkeimmista putouksista. Myös vuonna 2006 kuvatun elokuvan Suden arvoitus kuvauksia suoritettiin Jyrävän putouksen juurella.
Ruka.
Ruka on Kuusamon talvimatkailun keskus, joka sijaitsee Kuusamosta noin 25 km pohjoiseen. Rukatunturin korkeus merenpinnasta on noin 490 metriä. Ruka ei kuitenkaan ole tunturi vaan vaara, sillä sen huipulla on kasvanut puita, jotka on hakattu pois.
Urheiluseurat.
Kuusamossa toimii tällä hetkellä kymmenen urheiluseuraa. Näistä merkittävämpiä ovat Kuusamon Erä-Veikot, joka keskittyy hiihtoon, mäkihyppyyn, suunnistukseen, uintiin, voimanostoon, yleisurheiluun ja keilailuun, sekä Kuusamon Pallo-Karhut, joka keskittyy jalkapalloon, jääkiekkoon, lentopalloon ja salibandyyn. Kuusamossa toimii myös voimisteluseura Kuusamon Naisvoimistelijat, alppihiihtoseura Ruka Slalom, ampumaseura Kuusamon Ampujat, karateseura Shotokai Kuusamo, golfseura Ruka Golf, squashseura Sc-Ruka, pyöräilyseura Cyclos Kuusamo sekä Kuusamon Senioritanssijat ja Kuusamon Soutajat.
Suurimmat järvet.
Joukamojärvi, Iijärvi, Iso-Kero, Irni, Kiitämä, Kitka, Kurkijärvi, Kuusamojärvi, Muojärvi, Suininki, Vuotunki
Suurimmat joet.
Venäjän puolelle laskevia jokia ovat: Oulankajoki, Kitkajoki, Kuusinkijoki (Koutajoen vesistö), sekä Pistojoki. Iijärvestä alkunsa saava pitkä Iijoki laskee Pohjanlahteen.
Uraanivaltaukset.
Kauppa- ja teollisuusministeriö on 19.1.2007 hyväksynyt kanadalaisen Cooper Minerals Inc omistuksessa olevan Namura Finland Oy:n uraanivaltaushakemukset Kuusamossa Kitkajärven rantaan Kouvervaara - Naatikkavaara - Jäkäläniemen alueelle. antaa Namura Finland Oy:lle oikeuden radontutkimukseen ja valtaukset ovat voimassa vuoden.
Valtausoikeudet koskevat 10 valtausaluetta, joiden kokonaispinta-ala on noin 8,6 km². Yhtiö otaksuu valtausalueilta löytyvän kuparia ja uraania.


Kuusankoski.
Kuusankoski on entinen Suomen kaupunki, joka sijaitsi Kymenlaakson maakunnassa, Etelä-Suomen läänissä. Kaupungin väkiluku oli asukasta, ja sen pinta-ala oli  km², josta {formatnum: } km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km².
Kuusankoski oli leimallinen teollisuuskaupunki, jonka suurimmat työnantajat olivat Kymin Osakeyhtiön paperi- ja selluloosatehtaat. Kuusankosken kunta perustettiin vuonna 1921 irrottamalla Iitin ja Valkealan kunnista niiden teollistuneet osat. Kauppalan oikeudet se sai 1957 ja kaupunkioikeudet 1973. Kuusankoski yhdistyi Anjalankosken, Elimäen, Jaalan, Kouvolan ja Valkealan kanssa uudeksi suurkunnaksi vuoden 2009 alussa. Uuden kaupungin nimeksi tuli Kouvola ja asukasluvuksi noin 88 000.
Historia.
1920-luvulle saakka Kuusankosken alue kuului osaksi Iittiin ja osaksi Valkealaan, niin että kahden kunnan rajana oli Kymijoki. Vuosina 1743–1809 myös Ruotsin ja Venäjän välinen valtakunnanraja kulki jokea pitkin. Alue oli pitäjien takamaata ja lähes asumatonta.
1800-luvun lopulla teollistumiskehitys Suomessa lähti käyntiin ja rautateiden rakentaminen alkoi. Vuonna 1870 avattiin Riihimäki–Pietari-rautatie ja vuonna 1889 Kouvola–Kuopio-rautatie, jotka kummatkin sivusivat Kuusankosken aluetta. Tällöin havaittiin alueen koskien teollisuudelle tarjoamat mahdollisuudet. Vuonna 1872 Kymijoen Kuusankoskeen perustettiin selluloosa- ja paperitehdas ja vuonna 1897 rakennettiin saman alan tehdas ylemmäs Voikkaankoskeen. Vuonna 1904 Kuusaansaaren paperitehdas, Kymintehdas ja Voikkaan paperitehdas yhdistyivät Kymin Osakeyhtiöksi. Tehdas on nykyiseltä nimeltään Kymin paperitehdas ja sen on omistanut vuodesta 1996 alkaen UPM-Kymmene Oy.
Paperiteollisuuden vetovoiman ansiosta alue kasvoi nopeasti. Kuusankosken tehtaiden ympärille syntyivät Kuusaan ja Kymintehtaan tehdasyhdyskunnat, Voikkaan tehtaan ympärille Voikkaan yhdyskunta. Vuonna 1921 nämä kolme asutuskeskusta irrotettiin Iitistä ja Valkealasta ja niistä muodostettiin itsenäinen kunta, joka sai nimekseen Kuusankoski. Kunnan vaakunassa on heraldinen kuusi ja siinä kolme käpyä, jotka kuvaavat edellä mainittuja kolmea tehdasyhdyskuntaa. Kauppala Kuusankoskesta tuli 1957 ja kaupunki 1973. Kaupungin naapurikunnat olivat Elimäki, Iitti, Jaala, Kouvola ja Valkeala.
Kulttuuri.
Kaupungin keskustaan Kymijoen rantaan on muodostunut merkittävä kulttuuripalvelujen keskittymä, johon kuuluvat monipuolinen Kuusankoskitalo ja kirjasto. Kuusankoskitalon on suunnitellut arkkitehtitoimisto Brunow & Maunula ja se on valmistunut vuonna 1985. Saman arkkitehtitoimiston suunnittelema kirjasto valmistui vuonna 2002.
Kuusankoskitalossa on muun muassa yli 500-paikkainen konserttisali, teatterisali ja näyttelytila. Rakennuksen yhteydessä toimii myös kolmisalinen elokuvateatteri Studio123. Keskustaan on myös rakennettu uusi kauppakeskus, koska vanha talo paloi ravintolan sytyttyä tuleen. Urheilua Kuusankoskella edustaa muun muassa Kuusankosken Urheilupuistossa jalkapallo-ottelunsa pelaava FC Kuusankoski. FCK pelaa tällä hetkellä kakkosessa ja Voikkaan Potkupallokerho kolmosessa. Kaupungin jääkiekkojoukkue on HC Kuusankoski, joka pelaa Suomi-sarjassa. Ottelut pelataan Kuusankosken jäähallissa.
Kaupunginosat ja kylät.
Asemakaava-alueen ulkopuolisiin kyliin kuului Keltti.


Kuusjoki.
Kuusjoki on Suomen entinen kunta ja nykyään osa Saloa. Kunta sijaitsi Varsinais-Suomen maakunnassa ja kuului ennen kuntaliitosta Länsi-Suomen lääniin ja aiemmin Turun ja Porin lääniin. Kuusjoen naapurikuntia ennen kuntaliitosta olivat Pertteli, Koski, Halikko, Salo, Kiikala, Somero ja Marttila.
Luonto.
Luonnonympäristöltään Kuusjoki on savitasankoa, jota paikoin puhkovat kalliosydämiset moreenimäet. Vaihtelua maisemaan tuovat Halikonjoen sivujoen Kuusjoen ja sen suurimman sivuhaaran Viepjoen saveen uurtuneet matalahkot jokilaaksot ja muutamat suot. Pohjoisessa Someron rajalla kulkee katkonainen harjujakso, joka lähellä Kuusjoen, Kosken ja Someron rajaa laajenee Kerkolannummen sora- ja hiekkamuodostumaksi. Täällä sijaitsevat Kuusjoen ainoat järvet, joista 14 hehtaarin laajuinen, laskujoeton, syvä ja kirkasvetinen Nummijärvi Someron rajalla on suurin.
Historia.
Historiallisesti Kuusjoen alue on muodostunut keskiajalla perustetun Uskelan kirkkopitäjän niistä kylistä, jotka ovat sijainneet Halikonjoen latvahaaran Kuusjoen varrella, erotuksena Uskelan muista kylistä, joista pääosa sijaitsi Uskelanjoen ja sen latva- ja sivuhaarojen varsilla. Aluksi nämä kylät kuuluivat Uskelan seurakunnan alaisuuteen joskus 1400-luvun alussa perustettuun Perttelin kappeliseurakuntaan.
Kuusjoesta tuli Uskelan kirkkopitäjään kuuluneen Perttelin kappeliseurakunnan saarnapiiri, jossa pidettiin omia jumalanpalveluksia, viimeistään vuonna 1699 ja saarnahuonekunta, jolla oli oma saarnahuone, mutta ei omaa pappia, vuonna 1822. Kun Perttelin kunta perustettiin vuonna 1867 ja Perttelistä tuli itsenäinen kirkkoherrakunta vuonna 1869, Kuusjoki oli aluksi osa Perttelin kuntaa ja seurakunnallisesti jatkoi Perttelin seurakunnan saarnahuonekuntana.
Itsenäinen kunta ja Perttelin seurakunnan kappeliseurakunta Kuusjoesta tuli vappuna 1886. Vuonna 1913 Kuusjoesta tuli myös itsenäinen kirkkoherrakunta. Kuusjoen taival itsenäisenä kuntana tuli näin kestäneeksi runsaat 122 vuotta ja itsenäisenä seurakuntana runsaat 95 vuotta.
Kuusjoen kunta yhdistettiin yhdeksän muun kunnan kanssa uudeksi kunnaksi 1. tammikuuta 2009 alkaen. Tällöin siihenastinen Salon kaupunki, Halikon kunta, Kuusjoen kunta, Perttelin kunta, Muurlan kunta, Perniön kunta, Särkisalon kunta, Kiskon kunta, Kiikalan kunta ja Suomusjärven kunta lakkautettiin ja tilalle perustettiin niiden silloiset alueet käsittänyt uusi kunta, joka otti käyttöönsä Salo-nimen ja kaupunki-nimityksen.
Liikenne.
Salosta Somerolle johtava kantatie 52 kulkee entisen Kuusjoen kunnan alueella lyhyen matkaa Kanungin kylässä lännessä. Kantatieltä 52 etelästä Salon suunnasta Kuusjoelle johtaa yhdystie 2407, joka jatkuu Kuusjoen Raatalan kautta Koskelle. Kuusjoen Impolassa tästä haarautuu kantatiehen 52 Kanungissa lähellä Someron rajaa yhtyvä yhdystie 2404, jonka varrelle jää pääosa Kuusjoen asutuksesta. Näiden puolivälissä kantatieltä 52 Kuusjoen kirkolle johtaa vielä yhdystie 2408.
Kuusjoen koulut.
Uusi Kuusjoen koulu ja päiväkoti valmistui 30. lokakuuta 2009 ja se on otettu käyttöön vuoden 2010 alussa. Samalla aiemmat Kurkelan, Raatalan ja Ylikulman koulut lopettivat toimintansa.
Nähtävyyksiä.
Kuusjoen kirkko on vuodelta 1823. Sen yhteydessä oleva kellotapuli on vuodelta 1882 ja näiden lähellä sijaitsee kivinen makasiini vuodelta 1927. Kuusjoella toimi 1857–1890 Iloniemen lasitehdas. Sen rakennuksista on jäljellä enää kunnostettu paja.
Kylät.
Kurkela, Kanunki, Hämäläinen, Tiskarla, Kuttila, Impola, Raatala, Kuusjoenperä ja Pappilankylä


Kylmäkoski.
Kylmäkoski on Pirkanmaan maakunnassa sijaitseva entinen Suomen kunta, jonka kirkonkylä on nykyisin yksi Akaan kaupungin taajamista. Kunnassa asui ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km2 oli vesistöjä. Väestötiheys oli asukasta/km2. Kylmäkosken naapurikunnat olivat Akaa, Hämeenlinna, Urjala ja Vesilahti.
Kylmäkosken kunta perustettiin vuonna 1895 erottamalla se Akaasta. Maaliskuussa 2010 Kylmäkoski päätti liittyä Akaan kaupunkiin vuoden 2011 alusta.
Kylmäkosken halki virtaa Urjalan puolelta tuleva ja Akaan puolella Vanajaveteen laskeva Tarpianjoki. Ainoa merkittävä järvi on Jalanti. Kylmäkosken kautta kulkevat Tampereen ja Turun välinen rautatie ja valtatie 9.
Kylmäkosken vaakunan on suunnitellut Kaj Kajander, ja se on vahvistettu vuonna 1965. Arkkitehti H. R. Helinin suunnittelema tiilirakenteinen Kylmäkosken kirkko on rakennettu vuonna 1900.
Maarekisterikylät.
Alpila, Haanoja, Hautaa, Jokihaavisto, Järvihaavisto, Järviö, Kaulo, Kuhavuori, Kurisjärvi, Kuusjoki, Kylmäkoski, Käyrälä, Lontila, Mellola, Mustue, Nauli, Onnia, Pappila, Poutala, Raidisto, Riisikkala, Savikoski, Saviniemi, Sontula, Sotkia, Taipale, Tipuri (Kurisniemi), Tiura ja Vuolle.


Kälviä.
Kälviä () on entinen Suomen kunta, joka sijaitsi Keski-Pohjanmaahan kuuluvassa Kokkolan seutukunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Kälviän, Lohtajan ja Ullavan valtuustot päättivät kuntaliitoksesta Kokkolan kanssa 3.12.2007, ja liitos astui voimaan 1.1.2009. Uuden kaupungin nimeksi tuli Kokkola, ja sillä on yli 45 000 asukasta. Kunnassa asui ennen lakkautusta ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km² oli merialueita ja  km² sisävesiä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2.
Kälviän emäpitäjä oli Kaarlela. Kälviän kirkko on vuodelta 1905 (Odert W. Renell).
Entisen Kälviän kunnan alueella sijaitsee luonnonsuojelualue Kotkanneva.
Kälviän alueen kylät.
Hilli, Honkimaa, Jatkojoki, Jokikylä, Karhulahti, Kleemola, Kälviä, Miekkoja, Nissi, Passoja, Peitso, Peltokorpi, Porkola, Riippa, Rimpilä, Rita, Ruotsalo, Vuolle, Välikylä.
Koulut.
Marttilan ala-aste, Kirkonkylän ala-aste, Peltokorven ala-aste, Ruotsalon ala-aste, Lucina Hagmanin lukio ja yläaste, Keski-Pohjanmaanopisto.


Kärkölä.
Kärkölä on Suomen kunta joka sijaitsee Päijät-Hämeen maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2.
Kärkölän naapurikuntia ovat Hausjärvi, Hollola, Hämeenkoski, Hämeenlinna, Mäntsälä ja Orimattila.
Kylät.
Järvelä, Hevonoja, Hongisto, Hähkäniemi, Iso-Sattiala, Karvala, Kirkonkylä, Lappila, Maavehmaa, Marttila, Uusikylä, Vähä-Sattiala
Luonnonsuojelu.
Kärkölässä on yksi Natura 2000 -luonnonsuojelualue, Koivumäki-Luutasuon alue, josta osa kuuluu Mäntsälään.
Vuonna 1987 Kärkölä nousi julkisuuteen kun pohjavedestä löytyi puun sinistymisen estoaineina käytettyjä kloorifenoleita. Pilaantunut vedenottamo suljettiin välittömästi ja pohjavesi kunnan vesijohtoverkostoon ryhdyttiin johtamaan puhtailta vedenottamoilta. Pilaantunutta vedenottamoa ei ole otettu uudelleen käyttöön.
Liikunta ja urheilu.
Kärkölässä on kymmeniä urheilupaikkoja muun muassa ulkoilu-, retkeily- ja latureittejä, urheilu- ja pallokenttiä, jääkiekkokaukaloita, suunnistusalueita, liikuntasaleja, kuntosaleja, uimarantoja, uimahalli, motocrossrata, ampumarata, ampumahiihtostadion ja palanut hyppyrimäki. Kunnassa toimii useita aktiivisia urheiluseuroja kuten Teurojoen Latu, Järvelän Jäppärä, Kärkölän kisaveikot, Järvelän Jänne ja Kärkölän Riemukaari ry.
Palvelut.
Peruspalvelut ovat saatavissa Järvelästä. Lahden palvelut ovat noin 30 km:n etäisyydellä kunnan keskustasta. Järvelän julkisia palveluja ovat muun muassa posti, kunnanvirasto, koulut, kirjasto, terveysasema, päiväkoti, vanhustentalo, nuorisotalo, uimahalli ja seurakuntakeskus. Lavanmäen alueella on työväentalo/tanssilava. Yksityisiä palveluja ovat muun muassa päivittäistavarakaupat ja erikoisliikkeet, baarit, pankit ja matkahuolto. Kantatien varressa sijaitsee muun muassa palvaamo, kahvila, huoltoasema ja rautakauppa. Kirkonkylässä on koulu, kirkko, lounasravintola Tähkä, vanhainkoti, seurantalo, jonka yhteydessä on kahvila ja kokoontumistila. Lappilassa on kauppa, baari, koulu, seurantalo ja työväentalo. Marttilassa on kokoontumispaikkana toimiva Marttilan Majakka. Kaikkia sivukyliä palvelee kirjastoauto.
Työpaikat ja elinkeinotoiminta.
Kärkölän suurimmat työllistäjät ovat mekaanisen puunjalostuksen alalla toimiva Koskisen Oy, Wienerberger Oy:n tiilitehdas Lappilassa sekä Kärkölän kunta. Lisäksi muun muassa Sampolan, Kivisojan ja Järvelän teollisuusalueilla toimii useita pienempiä teollisuusyrityksiä. Työpaikkaomavaraisuus on noin 104 prosenttia. Työssä olevasta työvoimasta työskentelee alkutuotannossa noin 10 prosenttia, jalostuksessa 48 prosenttia ja palveluissa 42 prosenttia.
Liikenneyhteydet.
Kaikki Riihimäki–Lahti-välin taajamajunat pysähtyvät Järvelässä ja suurin osa myös Lappilassa. Taajamajunia kulkee kello 5–23 välisenä aikana 18 junaa kumpaankin suuntaan. Matka-aika Järvelästä junalla Lahteen 17 minuuttia ja Riihimäelle 23 minuuttia.


Kärsämäki.
Kärsämäki on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Kärsämäen naapurikunnat ovat Haapajärvi, Haapavesi, Pyhäjärvi, Pyhäntä ja Siikalatva.
Kärsämäki on tunnettu maanteiden risteyspaikka, jossa valtatiet 4 (Helsinki–Utsjoki) ja 28 (Kokkola–Kajaani) risteävät ja josta Kangasalle johtava kantatie 58 alkaa. Etäisyys läänin pääkaupunkiin Ouluun on 123 kilometriä.
Historia.
Kärsämäen alueelta on löydetty lukuisia kivikautisia esineitä. Asutuksen jatkuvuutta osoittaa Sydänmaankylästä tavattu rautakautinen kirves. Seutua asuttivat pitkään lappalaiset, joista kertoo mm. Porkkalan kylästä 1964 löytynyt jousen osa. Keskiajalla lappalaiset alkoivat väistyä hämäläisten erämiesten tieltä. Pysyvästi alueen asuttivat kuitenkin vasta savolaiset 1500-luvun puolimaissa. Ensimmäinen uudisasukas oli todennäköisesti Antti Paavonpoika. Asutus laajeni hitaasti, sillä sekä hämäläisten että karjalaisten tekemien hävitysretkien lisäksi uudisasukkaita koettelivat usein toistuvat hallat. 1600-luvun puolivälissä taloja oli 19 ja 1750 jo 34.
Myös Suomen sodan sotatoimet ulottuivat Kärsämäelle. Toukokuun 5. päivänä 1808 Johan August Sandels valtasi kylän lähistöllä venäläisten kuormaosaston ja vangitsi sen miehistön.
Kärsämäki kuului kirkollisesti aluksi Pyhäjoen kirkkopitäjään, joka oli eronnut Salon suurpitäjästä 1573. Vuonna 1764 Kärsämäestä muodostettiin kappeliseurakunta ja 1865 se erotettiin itsenäiseksi seurakunnaksi. Kärsämäen kunta perustettiin 1869. Seurakunnan ensimmäinen kirkko oli 1764–1765 rakennettu ristikirkko, joka purettiin 1841. C. L. Engelin suunnittelema uusi kirkko rakennettiin Jaakko Kuorikosken johdolla 1842.
Luonto.
Kärsämäki on Suomenselän vedenjakaja-alueen kunta. Kunnan länsi- ja pohjoispuolella levittäytyy Pohjois-Pohjanmaan lakeus, idässä alkaa Kainuu ja etelässä maisemat muuttuvat verkalleen keskisuomalaisiksi.
Kallioperä on pääasiassa porfyyrigraniittia ja kvartsidioriittia. Kallioperä on lähes kaikkialla irtainten maalajien peitossa. Yleisin maalaji on moreeni, mutta myös turvetta on paljon. Hiekkaa ja hietaa on pohjois-kaakkoisissa. Pyhäjoen laaksossa on paikoin varsin laajoja ja paksuja savi- ja hiesukerroksia. Pinnanmuodoiltaan Kärsämäki on loivapiirteistä lakeutta. Maasto kohoaa kohti kaakkoa. Korkeimmat kohoumat Saviselän kylän seudulla kohoavat aina 180m saakka.
Kunnan halki virtaa runsaskoskinen Pyhäjoki. Huomattavimpia koskia Kärsämäellä ovat 1959 valjastettu Venetpalonkoski, Vitinkoski sekä Mattilankoski. Kunnan alueella Pyhäjokeen liittyy lukuisia sivujokia, joista suurin on idästä virtaava Kärsämäenjoki. Myös Hautajoki on Kärsämäen suurimpia jokia. Kärsämäellä ei ole mainittavia järviä, ainoastaan muutama pieni suolampi.
Yli 60% Kärsämäen maa-alasta on suota. Suurimpia soita Kärsämäellä ovat Kärsämäenneva, Lauttaneva, Onkineva ja Vellihonganneva. Soita on varsinkin kunnan pohjoisosissa ojitettu viime vuosikymmeninä. Pihlajanevalta nostetaan poltto- ja kasvuturvetta.
Vuonna 2002 voimaan astuneiden aluevesirajojen muutosten jälkeen Suomen maantieteellinen keskipiste siirtyi Kärsämäen kunnan alueelle. Aiemmin Suomen maantieteellinen keskipiste sijaitsi 24,5 km pohjoisemmassa, Siikalatvan kunnan alueella.
Kunnanvaltuusto.
Kärsämäen kunnanvaltuustossa on 21 jäsentä. Kunta on perinteisesti kuulunut Keskustan vahvoihin tukialueisiin. Se näkyy myös valtuustossa, jonka jäsenistä 12 kuuluu keskustaan. valtuutettu Jouko Korkatti työskentelee Keskustan ryhmässä, säilyttäen kuitenkin oman puolueensa ja itsenäisyyden. Yhteislistalta on valittu 8 valtuutettua, listan ehdokkaina olivat Vasemmistoliiton,Kokoomuksen,Perussuomalaisten ja Sitoutumattomien edustajat. Keskusta menetti siis 3 paikkaa. Valtuustonpuheenjohtajana toimii Hanna Karsikas kesk. 1 vpj Raija Aulis yht.lista ja 2 vpj. Ari Mikkola kesk.
Kunnanhallitus.
Toimeenpanevana elimenä kunnan päätöksenteossa toimii kunnanhallitus, joka on valittu etupäässä valtuuston jäsenistä. Kunnanhallitukseen kuuluu Kärsämäellä seitsemän jäsentä, ja sen puheenjohtaja on Eero Pesonen (kesk).
Sosiaali- ja terveyspalvelut.
Kärsämäen terveyskeskukseen kuuluu laboratorio, hammashoitola, neuvola, fysikaalinen kuntoutus ja vuodeosasto. Terveyskeskuksessa on lääkäri ja hammaslääkäri. Kunnassa on oma vanhainkoti, päiväkoti, sekä toimintakeskus. Lisäksi on panostettu kotihoitoon.
Koulutus.
Kärsämäen kirkonkylällä on keskuskoulu nimeltään Frosteruksen koulu. Koulukeskus sisältää ala- ja yläasteen, lukion ja esikoulun. Keskuskoulun lisäksi kunnassa toimii myös kaksi kyläkoulua, Venetpalossa ja Saviselässä. Miilurannan koulu lakkautettiin vuonna 2006 ja Rannankylän koulu 2010.
Haapaveden kansalaisopisto järjestää kursseja, kerhoja ja piirejä. Jokilaaksojen musiikkiopisto tarjoaa musiikin harrastajille opetusta. Arizona-Arza Academyssa voi opiskella ympärivuotisesti haluamiaan oppiaineita.
Kulttuuri ja vapaa-aika.
Kärsämäki on viime vuosina pyrkinyt profiloitumaan kulttuurikuntana. Sitä ovat edesauttaneet muun muassa sellaiset projektit ja tapahtumat, kuten kansainvälistäkin huomiota osakseen saaneet Paanukirkko, Elämäntarinafestivaali, Musiikkia Paanukirkossa - Musiikkijuhla sekä joka kesäinen ARS Kärsämäki –nykytaidenäyttely. Mielenkiintoisia käyntikohteita ovat myös Engelin kirkko, kuvataiteilija Juho Yli-Posson taidekoti Rito-Pirtti Ritomäellä sekä ateljeekoti Villa Havu. Kesäkuun alussa järjestettävät Kärsämäen Markkinat on myös jokavuotinen maakunnallinen tapahtuma.
Urheilu ja liikunta ovat perinteisesti olleet kuntalaisten sydäntä lähellä olevia asioita, mikä on pitkälti aktiivisen urheiluseuran Kärsämäen Katajan ja kunnan panostuksen tulosta. Kuntaan oltiin avaamassa 2006 uusi urheilukenttä tartaanipinnoittein ja tekonurmin varustettuna, lisäksi urheilupuiston tarjontaa lisäävät uusi hiekkakenttä, kaukalo, tenniskenttä, skeittipaikka ja välittömässä läheisyydessä sijaitseva keskuskoulun moderni liikuntahalli. Kunnassa toimii myös uimahalli. Tenniskenttiä kunnassa on urheilupuiston lisäksi myös Suomelan leirintäalueella ja Rannankoululla (kyläyhdistyksen kenttä). Luistelukenttiä ja kaukaloita on talvisin urheilupuiston lisäksi Venetpalon, Rannankylän, Saviselän ja Miilurannan kouluilla. Hiihtolatuja kunnassa on Venetpalossa, missä sijaitsee myös hiihtomaja ja varsinaiset kilpaladut (5, 3 ja 1 km), Suomelassa (1,2 km valaistu ja 12 km pitkä Hatuperän lenkki), Ruhankankaalla (6 km) sekä kaikilta kouluilta. Suunnistuskarttoja, joiden valmistamisesta ja käytöstä vastaa Kärsämäen Katajan suunnistajat, on viisi kappaletta (Kokonperä, Ruhankangas, Venetpalo, Saviselkä ja Kirkonkylä).
Kirkonkylällä on kirjasto, jolla on lainausasemat Saviselässä ja Miilurannassa. Kirjastossa järjestetään erilaisia näyttelyitä. Kunnassa on myös kotiseutumuseo ja nuorisotalo, molemmat urheilukentän vieressä, urheiluseura Katajan urheilutalo, joka on laajalti tunnettu tanssipaikka, sekä Saviselän monitoimitalo Saviselässä.
Luonnon nähtävyyksistä tärkein on kunnan eteläosissa sijaitseva Nurmesjärvi, joka on tunnettu lintuvesistö. Kärsämäkiseen luontoon voi tutustua hyvin myös Ruhankankaan luontopolulla.
Yritykset.
Kunnan talous on pitkään perustunut maatalousyrittämiseen, mutta teollisuus on ajamassa rinnalle. Tässä prosessissa tärkeimpänä tekijänä on ollut InCap furnituresin huonekalutehdas, joka työllistää parhaimmillaan yli sata henkeä. Tehtaan ympärille on syntynyt myös laaja alihankkijarinki. Suurin osa tehtaan tuotteista menee ulkomaiden markkinoille. Keväällä 2009 tehdas kuitenkin suljettiin ainakin toistaiseksi tilausten puutteessa. Mekaanisen puunjalostuksen lisäksi Kärsämäellä on
metalli- ja konepajateollisuutta. Turvesuot ovat kesäisin tärkeä työllistäjä kunnan lukuisilla turvesoilla. Vuonna 2001 Kärsämäen Saviselästä löydettiin toistaiseksi Suomen ainoa hullun lehmän tauti -tapaus.
Teollisuutta ja maataloutta tärkeämpi elinkeino on kuitenkin jo pitkään ollut palvelut, joita tarjotaan paitsi kuntalaisille myös tuhansille päivittäin kunnan läpi kulkeville ohikulkijoille. Ohikulkevan matkailijan palvelut ovat parantuneet koko ajan, keväällä 2007 avattiin uusi liikekeskus, jossa on huoltamo-kahvilaravintola ja hotelli. Liikekeskuksessa on myös lahjatavaraliikkeet, kampaamo, kenkäliike ja Alko. Kärsämäen keskustassa on kolme ruokakauppaa, kaksi huoltoasemaa ja kaksi kylmäasemaa, pizzeria-ravintola, asiamiesposti, kukkakauppaa, digipaino-mainostoimisto, leirintäalue, lentokenttä, pankki, kaksi rautakauppaa, kirpputoreja, kioski ja kahvila–konditorio. Kunnassa toimii kyläkauppa Alajoen kylässä.
Kunnassa toimii myös Finnsvala Ky, joka valmistaa tekstiilituotteita ja on ainoana suomalalaisena yhtiönä hyväksytty FIA:n kansainvälisen autourheiluliiton FIA 8856-2000 standardin mukaan.
Elinkeinorakenne.
Kunnan suurimmat työnantajat ovat Kärsämäen kunta. Eniten työllistävä sektori on kaupan, liikenteen ja palvelujen ala, josta 45 % kuntalaisista hankkii elantonsa. Teollisuuden osuus, joka on huimasti kasvanut viimeisten kymmenien vuosien aikana, on nykyisellään vajaat 30 % ja perinteinen maa- ja metsätalouskin työllistää runsaat 20 %. Työttömyys on seudun keskitasoa eli noin 10 %.
Väestö.
Kärsämäen asukasluku (1.1.2005) oli 3 091. Asukasluvultaan kunta oli suurimmillaan 1950–1960-luvuilla, jolloin kunnassa asui runsaat 4 000 henkeä. Viime vuosina muuttotappiot ovat kuitenkin pienentyneet selvästi ja välillä on koettu jopa pientä kasvua. Asukkaista noin 8 prosenttia on alle 6-vuotiaita, 7–14-vuotiaita on noin 12 prosenttia, 15–64-vuotiaita noin 60 prosenttia ja yli 64-vuotiaita 18 prosenttia. Nuorten ja lasten osuus asukasluvusta on siis Suomen keskiarvoja hieman korkeammat, samoin kuin yli 64-vuotiaidenkin osuus. Työikäisiä (15–64-vuotiaita) sen sijaan on Suomen keskiarvoja (66 %) vähemmän.


Kökar.
Kökar (aik. suomeksi "Köökari") on Suomen kunta, joka sijaitsee Ahvenanmaan maakunnassa. Kökarissa oli asukasta, ja se on asukasluvultaan Suomen toiseksi pienin kunta. Kökar mainittiin Föglön kappeliseurakuntana vuonna 1544 ja se itsenäistyi vuonna 1908. Nykyisin Kökar, Föglö ja Sottunga muodostavat yhdessä Ahvenanmaan eteläisen saaristoseurakunnan.
Kökarin pinta-ala on  km² (), josta  km² on maata,  km² sisävesiä ja loput  km² merta. Kökarin naapurikunnat ovat Föglö, Parainen ja Sottunga. Suomen eteläisimmät saaret Bogskärissä kuuluvat Kökariin. Suurimmat saaret ovat pääsaari ja Hellsö, joista jälkimmäinen on Ahvenanmaan saarista pinta-alaltaan kymmenenneksi suurin. Kökarin itäpuolella on Kihdin merenselkä ja länsipuolella Kökarinselkä. Kunnan alueella ovat Suomen ainoat tunnetut marjakuusen luontaiset esiintymät.
Kökar on yksikielisesti ruotsinkielinen ja  prosenttia sen asukkaista on ruotsinkielisiä. Äidinkieleltään suomenkielisiä on  prosenttia.
Kunnan palvelut ovat keskittyneet pääsaarella olevaan Karlbyn kylään, jossa sijaitsevat kauppa, kunnantoimisto, Ålandsbankenin konttori ja kunnan ainoa peruskoulu.
Kökarin vaakunan on suunnitellut Matts Dreijer, ja se on vahvistettu vuonna 1952.
Kunnan nimi.
Kunnan nimi esiintyy tiettävästi ensi kerran tanskalaisten purjehtijoiden reittikuvauksessa ("tanskalainen itineraario") 1200-luvulta. Nimen kirjoitusasu oli "Thiyckækarl", mikä voisi viitata mahdollisesti saarella asuneeseen paksuun mieheen.
Liikenneyhteydet.
Kökariin pääsee Ålandstrafikenin lautalla Korppoon Galtbystä ja Lumparlandin Långnäsistä. Lautta pysähtyy kunnan pääsaarella ja Kyrkogårdsössä.
Nähtävyyksiä.
Fransiskaanimunkin hauta Kökarin kirkon seinustalla
Kylät.
Finnö, Hellsö, Karlby (Kaarlenkylä), Kyrkogårdsö, Österbygge, Överboda


Köyliö.
Köyliö () on Suomen kunta, joka sijaitsee Satakunnan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta {formatnum: } km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km².
Köyliön naapurikunnat ovat Eura, Huittinen, Kokemäki ja Säkylä.
Köyliö on perustettu vuonna 1870 sen erottua Eurasta. Legendojen tunteman Lallin kerrottiin olleen Köyliöstä. Esihistoriallisen ja historiallisen ajan taitekohtaan ajoittuvan piispa Henrikin marttyyrikuolema on eräs peruste Köyliönjärven kulttuurimaisemien valitsemiselle kansallismaisemaksi.
Köyliön vaakunan ovat suunnitelleet Into Linturi ja Yrjö Rintala ja se on vahvistettu vuonna 1950.
Köyliö tunnetaan myös Tuiskulan torpparimuseosta, Lallin patsaasta, Kuninkaanlähteestä, Emil Cedercreutzin Ystävykset-patsaasta sekä Köyliön vanhastakartanosta. Kirkkokari on ainoa katolisten pyhiinvaelluspaikka Pohjolassa.
Keskellä Köyliönjärveä olevassa saaressa sijaitseva Köyliön kirkko rakennettiin alun perin 1752 ja sen uudisti Sebastian Gripenberg 1889. Vuorenmaassa on vuonna 1961 rakennettu kyläkirkko.
Kirkon vieressä on kunnan suurin maatila, Köyliönkartano (ruots. "Kjuloholm"), jonka kerrotaan kuuluneen Lallille. Keskiajalla se kuului Turun piispoille, kunnes kuningas Kustaa Vaasa otti kartanon kruunulle vuonna 1549. Sittemmin kartanon omistajina olivat de la Gardie- ja Kurki-suvut. Vuodesta 1748 lähtien sen on omistanut Ruotsin Taalainmaalta kotoisin oleva Cedercreutzin suku, jonka tunnetuin edustaja lienee kuvanveistäjä Emil Cedercreutz. Kartanon nykyinen päärakennus on peräisin 1800-luvun alusta. Edellisen, tulipalossa tuhoutuneen päärakennuksen kerrotaan olleen rakennettu kuningas Juhana III:n aikana. Toinen huomattava maatila on Kepolan kartano Köyliönjärven länsipuolella.
Kankaanpään kylässä oleva Kuninkaanlähde on saanut nimensä Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n käytyä paikalla vuonna 1775 matkallaan Kokemäeltä Turkuun.
Viime sotien jälkeen Köyliöön asutettiin Räisälän siirtoväkeä.
Köyliöön perustettiin Jatkosodan alussa vankileiri, joka oli viralliselta nimeltään Sotavankileiri 1. Sinne sijoitettiin neuvostoliittolaisen upseeriston ja alipäällystön lisäksi suomalaisia ns. poliittisia vankeja. Köyliö valikoitui sijoituspaikaksi 1935 perustetun varavankilansa johdosta. Enimmillään upseerivankeja oli Köyliössä yli tuhat. Köyliön vankileirin vankeja oli sijoitettuna myös sivuleireille esimerkiksi Kiukaisiin, Kokemäelle ja Säkylään. Leirin kokonaisvankimäärä nousee 4 000:een. Entinen varavankila on vuodesta 1998 toiminut Satakunnan vankilan Köyliön osastona. Varavankilassa sattui 1. heinäkuuta 1959 tuhoisa tulipalo, jossa sai surmansa 16 vankia.
Köyliö-nimien alkuperä on osoitettu saamelaisperäiseksi (saamen kielen "keävlee" merkitsee kaarta, mutkaa, sankaa tai kehää).
Tuiskula.
Tuiskula on Köyliön vanhin asuttu kylä (asutusta jo 4000 vuotta sitten), joka sijaitsee Köyliön pohjoisosassa. Tuiskulan Torpparimuseolla on vuodesta 1974 lähtien toiminut Satakunnan vanhin maaseutukesäteatteri, jossa on tähän mennessä käynyt yli 180 000 katsojaa. Tuiskulassa on kirjasto, jossa on kokoontumistilat. Kylän keskustassa on harjoitettu nuorisotoimintaa VPK:lla vuosikymmeniä. Tuiskulassa on melko aktiivinen kyläyhdistys.
Talous.
Elinkeinorakenteen kolmijaon mukaan alkutuotannon osuus Köyliössä olevista työpaikoista on noin 24 %, jalostuksen 28 % ja palveluiden 47 %. Koska Köyliön työpaikkaomavaraisuus on pieni, käydään paljon muualla töissä.
Suurimmat työllistäjät ovat kunta, joka työllistää 135 henkilöä, Ketjutekniikka, noin 80 henkilöä, Satakunnan vankila, 42 henkilöä ja Jaskari Oy, 15 henkilöä.
Maataloustuotannossa on keskeistä erikoisviljely: sokerijuurikas, tärkkelysperuna, porkkana. Viljelijät ovat paljolti Lännen Tehtaiden ja Saarioisten alihankkijoita.
Kotieläintuotannossa broilerin kasvatus ja sikalat ovat tärkeimmät alat. Sikatalouden merkitys on tällä hetkellä vähenevä.


Parkano.
Parkano on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pirkanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Parkanon naapurikuntia ovat Ikaalinen, Jalasjärvi, Jämijärvi, Kankaanpää, Karvia, Kihniö ja Ylöjärvi.
Parkano sijaitsee Pirkanmaan, Satakunnan ja Etelä-Pohjamaan kulminaatiopisteessä. Kaupungin keskustasta seitsemän kilometrin päässä sijaitsee rautatieasema.
Parkano on tunnettu kauniista ja monipuolisesta luonnostaan ”Satakunnan Lappina”, vaikka kuuluukin nykyään Pirkanmaahan. Kaupunkiin on keskittynyt paljon kaupan alan toimintaa, erityisesti varressa sijaitsevalle Kolmoskeskuksen alueelle. Parkano on tunnettu myös metalliteollisuudestaan, sekä urheilullisesta menestyksestä erityisesti voimailulajien saralla. Kaupunkikuvaa hallitsee teräksinen vesitorni, joka on maalattu männyn väreihin. Kaupungin läpi virtaava Viinikkajoki on merkittävä virkistyskalastuskohde, jonne kesäisin saapuu kalastajia muualta Suomesta ja kauempaa Euroopastakin.
Parkano on aloittanut kuntaliitosselvityksen Kankaanpään ja Jämijärven kanssa. Kankaanpäässä, Jämijärvellä ja Parkanossa järjestettiin marraskuussa 2011 mielipidekysely kuntaliitoksesta. Vain 38 % vastasi kyselyyn. Vastanneista 65 % Parkanossa vastusti ja 17 % kannatti ja 17 % ei osannut sanoa kantaansa.
Perustaminen ja kuntamuodon muutokset.
Suur-Ikaalisten pitäjä perustettiin vuonna 1641. Parkanosta muodostettiin itsenäinen seurakunta ja samalla kunta 1. toukokuuta 1867. Kauppalaksi Parkano muuttui 1. tammikuuta 1972 ja kaupungiksi 1. tammikuuta 1977. Kihniö erosi Parkanosta 1. tammikuuta 1920, jolloin siitä tuli itsenäinen kunta.
Historia.
Parkano on ollut osa Ikaalisten emäpitäjää n. 1640–1867 (pitäjään kuuluivat mm. Ikaalinen, Parkano, Kankaanpää, Kihniö, Jämijärvi, Karvia ja Honkajoki) ja sitä ennen osa Kyrön muinaispitäjää, jonka keskus oli Hämeenkyrö-Viljakkala. Kyrön pitäjään kuuluivat mm. Hämeenkyrö, ent. Viljakkala, ent. Kuru, Parkano, Ikaalinen, Kankaanpää, Kihniö, Jämijärvi, Karvia, Honkajoki. Kyrön pitäjä piti laajimmillaan sisällään myös ns. Pohjan Kyrön (kunnat Kyröjoensuusta Viljakkalaan). Kyrön pitäjän keskus oli Hämeenkyrö-Viljakkala mutta laajan pitäjän hallinnan vaikeus johti pitäjän hajautumiseen. Kyrö erottautui varhais-keskiajalla Sastamalan pitäjästä.
Parkano mainitaan asutettuna Kustaa Vaasan ajalta peräisin olevassa maakirjassa vuodelta 1540. Nimi esiintyy muodossa Parckana. Parkana-muotoon nimi kirjoitettiin vuosina 1553–1630, mutta vuodesta 1656 asti nimi on esiintynyt nykyisessä muodossaan.
Kansantarinan mukaan nimi tulee parkatusta männystä (Parkkamänty), joka oli paikassa nimeltään Haaparo. Siellä Kirkkojärvestä laskeva joki yhtyy Viinikanjokeen. Puu oli erämiesten kohtaamispaikka.
Perimätiedon mukaan Parkanossa lappalaisasutus on jatkunut varsin myöhäisille ajoille, lappalaisväestön sulautuessa vähitellen valtaväestöön. Lappalaishistoriasta kertovat Parkanon seudulla edelleen monet paikannimet.
Talous ja työllisyys.
Parkano kärsi rakennemuutoksesta viime vuosikymmeninä ja kaupungissa ongelmia ovat olleet muuttotappio ja työttömyys. Työttömyys on kuitenkin ollut pääosin laskussa 2000-luvulla, laskien Pirkanmaan keskitasolle vuonna 2006
Vuonna 2007 Parkanon työttömyys laski reilusti Pirkanmaan ja valtakunnan keskiarvon alapuolelle. Viiden vuoden aikana työttömyysprosentti on lähes puolittunut, vuoden 2007 keskiarvon ollessa 7,6%.
Parkanon työpaikkaomavaraisuus on perinteisesti ollut yli 100% (100,3%, 2007) ja työvoimapulaa on esiintynyt ajoittain, etenkin metalliteollisuudessa. Globaalin talouden taantuma on luonnollisesti heikentänyt myös Parkanon lähiajan näkymiä. Parkanon työpaikkaomavaraisuus on kuitenkin edelleen seutukunnan kärkeä. Muualta seutukunnasta töissä ja ostoksilla käyvien, sekä kolmostieltä poikkeavien ihmisten vuoksi kaupunkikuva on huomattavasti vilkkaampi kuin väkiluku antaisi ymmärtää. Viime vuonna Parkanon väkimäärän kehitystä on parantanut työperäinen maahanmuutto. Maahanmuuttajia on saapunut erityisesti metalliteollisuuden palvelukseen. Kaupungin positiivisena haasteena on ollut löytää tulijoille riittävästi asuntoja. Kehitys on osaltaan hidastanut muuttotappiota. Parkanon asemalta pendelöidään varsin paljon töihin Tampereen seudulle, sillä matka kestää lyhimmillään n. 35 minuuttia.
Kaupungin taloutta on viime vuosina tasapainotettu voimakkain toimenpitein ja hyvin tuloksin. Taseessa on kertynyttä ylijäämää 1,4 miljoonaa (2008).
Liikenneyhteydet.
Valtatie 3 Helsingistä Tampereen kautta Vaasaan ja valtatie 23 Porista Jyväskylän kautta Joensuuhun leikkaavat toisensa Parkanossa. Parkanosta lähtevät myös seututiet Kuruun ja Karviaan.
Parkanon kautta kulkee vuonna 1972 valmistunut Parkanon oikorata, joka toimii osana Helsingistä Tampereen ja Seinäjoen kautta Ouluun johtavaa päärataa ja jolla kulkee tiheästi junia. Parkanon asema sijaitsee tosin noin viiden kilometrin päässä Parkanon keskustasta, mutta on silti merkittävä seutukunnan matkustajaliikenteen kannalta, sillä Parkanossa pysähtyy sekä Pendolino että InterCity -junia. Asemaa käyttävät paljon etenkin opiskelijat sekä työmatkalaiset, sillä matkan kesto Tampereelle on suhteellisen lyhyt, n. 35-42 minuuttia. Aseman käyttö on vilkasta ja matkustajamäärä kasvoi entisestään vuonna 2008. Aseman syrjäinen sijainti johtuu siitä, että oikoradalle ei alunperin suunniteltu asemaa Parkanoon. Mikäli se olisi ollut suunnitelmissa alusta lähtien, olisi rata linjattu kulkemaan lähempää Parkanon keskustaa.
Parkanon kautta kulki aikoinaan myös vuonna 1938 valmistunut Pori-Haapamäki-rata, jolla oli alkuperäinen Parkanon, myöhemmin Kairokosken asema Parkanon keskustassa. Nykyään rata on suurimmaksi osaksi poistettu käytöstä, ja vielä käytössä olevilla osuuksillakin on vain vähäistä tavaraliikennettä.
Junayhteyksiä täydentävät kaukobussiyhteydet. Osa kaukobussiyhteyksistä on päällekkäisiä junan kanssa, kuten reitit Helsinkiin, Tampereelle, Vaasaan, Seinäjoelle ja Kokkolaan. Näiden lisäksi löytyvät yhteydet Jyväskylään ja Poriin. Myös vakiovuoroja lähikuntiin kulkee lähinnä kouluvuoden aikana.
Parkanosta on kaukobussiyhteydet Helsinkiin, Tampereelle, Jyväskylään, Poriin ja Vaasaan.
Palvelut ja vapaa-ajan palvelut.
Parkanon palvelutaso on varsin laaja. Parkanon terveyskeskuksessa on ympärivuorokautinen lääkäripäivystys. Tavarataloja, marketteja ja erikoisliikkeitä paikkakunnalla on etenkin Valtatie 3:n lähettyvillä. Parkanosta löytyvät myös Alkon palvelut.
Vapaa-ajanmahdollisuuksia Parkanossa tarjoavat jäähalli, hiihtokeskus (kesäisin pururataverkko), useat kalastuskohteet, moderni urheilutalo, urheilukenttä ja jalkapallokentät sekä kuntosalit. Paikkakunnalla on myös pesäpallokenttä, mutta seuratoiminta on pesäpallossa viime vuosina hiipunut.
Golfkentälle Ikaalisten puolelle Riitialaan (Ikaalisten Golf) on matkaa Parkanon keskustasta n. 15 km. Golf onkin Parkanossa varsin suosittu harrastus.
Uusimpana harrastemahdollisuutena on lentokenttä, joka on yksityisomisteinen, mutta toivottaa kaikki mukaan toimintaan. Kentällä on varsinkin kesäisin paljon vierailijoita ympäri Suomea.
Teollisuus ja työnantajat.
Parkanossa on vahva vientipainotteinen metalliteollisuuden keskittymä.
Työllistämisvaikutukseltaan suurimpia metallialan yrityksiä vuonna 2008 olivat Hollming Works (n. 195 henkeä), Moventas (105), Kopar (80) ja Fenno Steel Oy (90).
Muita suuria Parkanossa toimivia yrityksiä ovat muun muassa UPM-Kymmene (UPM Aureskosken höyläämö, UPM Parkanon jalostetehdas), jotka työllistävät n. 155 henkeä.
Metsäteollisuus ja metsäntutkimus ovat vahvasti läsnä Parkanossa. Parkanossa toimii myös Metsäntutkimuslaitoksen Parkanon tutkimusasema, joka työllistää 50 henkeä.
Lisäksi muun muassa Puolustusvoimat työllistää Räjähdelaitoksen Oulu-Helsinki-radan tuntumassa sijaitsevalla varikolla n. 44 työntekijää. Varikko kuuluu nykyisin Ähtärin Varikon hallintoon, eikä vanhaa Parkanon Pioneerivarikko -nimeä enää käytetä. Oy Avec Shoe Ltd (30), Komas Coplean Oy (30) ja Sähkösuomilammi (43) kuuluvat myös suuriin työllistäjiin.
Kyliä.
Yliskylä, Alaskylä, Kuivasjärvi, Lapinneva, Linnankylä, Nerkoo, Raivaluoma, Sydänmaa, Vahojärvi, Vuorijärvi, Aurejärvi, Kairokoski, Lamminkoski, Jokiharju, Jaakkolankylä ja Pahkala.
Oppilaitokset.
Parkanossa on peruskoulutuksen lisäksi musiikkiteatterilinjan sisältävä lukio sekä Länsi-Pirkanmaan koulutuskuntayhtymään kuuluvat ammattioppilaitos Iisakki, Ylä-Satakunnan Musiikkiopisto, Petäjä-opisto (ent. Parkanon kansalaisopisto) sekä Pirkanmaan aikuislukio.
Kansalaisopisto ja aikuislukio ovat voittaneet niin opetusministeriön kuin Suomen laatupalkintoja vuosina 2003 ja 2006.
Matkailu ja luonto.
Valtatie 3:n (ja 23:n) varrella Parkanon kohdalla on kaksi vilkasta ja hyvin varustettua huoltoasemaa, joiden lähellä on teräksinen Parkanon vesitorni. Parkanon rautatieasema sijaitsee Tampere–Seinäjoki-radan varressa keskustan ulkopuolella. Parkanossa junasta poistuvien on hyvä huomioida, että asemalta on 5 kilometriä Parkanon keskustaan. Ennen uuden oikoradan valmistumista pääsi Parkanon keskustasta Pori–Haapamäki-rataa Dm7-junilla eli "lättähatuilla" Tampereelle ja Seinäjoelle.
Aseman suunnassa keskustasta päin lähdettäessä, 3-tien lähettyvillä Kaitojen vetten, tarkemmin Riuttasjärven rannalla sijaitsee suosittu tanssi- ja huvikeskuspaikka Käenkoskikeskus. Talvisin Käenkoskella pääsee myös avantouimaan ja hiihtämään, kesällä reitit toimivat kuntoilua kaipaaville pururatoina.
Kaitojen vetten rannalla sijaitsee myös Metsämuseo, jossa voi tutustua metsätyön historiaan kauniilla ulkomuseoalueella.
Parkanon maisemien ominaispiirteisiin kuuluvat vedenjakaja-alueena mäkiset maisemat ja korkeusvaihtelut ovat suomalaisittain varsin suuria.
Varsinaisista matkailukohteista kenties omaleimaisin kohde on Parkanon ja Karvian rajalla oleva 201 metriä korkea Alkkianvuori, joka oli 9 000 vuotta sitten saari Itämeressä. Vuorella pääsee tutustumaan muinaisiin rantakivikkoihin ja sen rinteillä kulkee luontopolku, jonka varrella on vuoren luonnosta kertovia opastauluja.
Parkanon länsiosassa Karvian rajalla sijaitsee vuonna 1958 perustettu Häädetkeitaan luonnonpuisto, jossa liikkuminen on luvanvaraista.
Parkanossa on myös kotiseutumuseo. Museon vieressä sijaitsee Parkanon kirkko, jota myös voidaan pitää nähtävyytenä, sillä kirkko täytti vuonna 2000 jo 200 vuotta. Kotiseutumuseossa voi tutustua myös originelliin Parkanon paroniin, Gustav Wrede af Elimään.
Kalastusmatkailijoille Parkano tarjoaa useita tasokkaita ja kalaisia kohteita perho- ja uistinkalastukseen. Parkanoa halkova Viinikanjoki on suosittu luvanvarainen kalastuskohde pääasiassa runsaan taimenkantansa ja monipuolisen ympäristönsä vuoksi. Paikallinen urheilukalastusseura on toteuttanut joen varrelle myös kalastuslaitureita, joissa pääsevät myös liikuntarajoitteiset henkilöt kalastamaan. Suosituimpia kalastuspaikkoja ovat Kairokoski, jonka rannassa sijaitsee vanha vesivoimalla toiminut historiallinen mylly- ja saharakennus sekä Haapas- ja Lehtiskosket. Helposti saavutettavissa oleva Leijonapuisto keskustan tuntumassa on kesäisin perheiden suosiossa. Viinikanjoen kalastuskohdetta pitää yllä Parkanon Urheilukalastajat ry. Joessa on luontainen taimenkanta, jota täydennetään istutuksin. Luontaisten hauen, ahvenen ja säyneen lisäksi joessa on myös harjusta, sekä kirjolohta säännöllisten istutusten tuloksena.
Vahojärven kylässä sijaitsevat myös luvanvaraiset kalastuskohteet Vesakoski, Lierunkoski, Riihikoski ja Lehtiniemenkoski. Koskissa on runsas taimenkanta, jota täydennetään istutuksin ja joita pitää yllä Vahojärven kalastuskunta.


Rovaniemen maalaiskunta.
Rovaniemen maalaiskunta (,) oli Lapissa sijainnut Suomen kunta. Maalaiskunta ympäröi koko Rovaniemen kaupungin. Kunnassa asui 21 803 ihmistä (2004) ja sen pinta-ala oli 7 915,51 neliökilometriä, josta 409,06 neliökilometriä oli vesistöjä. Väestötiheys oli 2,902 asukasta neliökilometriä kohden. Suurin kylä oli Saarenkylä heti Rovaniemen kaupungin pohjoispuolella. Rovaniemen lentoasema sijaitsi kunnan alueella pari kilometriä napapiirin pohjoispuolella.
Rovaniemi ja Rovaniemen maalaiskunta päättivät vuonna 2004 yhdistyä 1. tammikuuta 2006 Rovaniemen kaupungiksi. Samalla lakkautettiin Rovaniemen maalaiskunta. Rovaniemen maalaiskunnan vanha vaakuna säilytettiin uuden Rovaniemen kaupungin vaakunana.
Kyliä.
Rovaniemen maalaiskunnalla ei ollut varsinaista keskustaajamaa, vaan muun muassa kunnantalo sijaitsi Rovaniemen kaupungin keskustassa. Suurimpia kyliä olivat Muurola sekä Rovaniemen kaupungin kanssa käytännössä yhtenäisen taajaman (Ounas- ja Kemijokien erottamana) muodostanut Saarenkylä.
Hirvas, Jaatila, Kemihaara, Korkalo, Käyrämö, Marrasjärvi, Misi, Meltausjärvi, Muurola, Nampa, Niesi, Nivankylä, Rautiosaari, Saarenkylä, Meltaus Sinettä, Sonka, Tapionkylä, Ylikylä, Petäjäskoski nykyään Petäjäinen.


Laihia.
Laihia (aik. "Laihala", "Laihiala",) on Suomen kunta Pohjanmaan maakunnassa Laihianjoen yläjuoksulla. Asukkaita Laihialla on noin {formatnum: }. Kunnan halki kulkee valtatie 3, johon risteää keskustassa valtatie 18. Laihian rautatieasema on Seinäjoen–Vaasan rataosalla 23 kilometriä Vaasasta ja 51 kilometriä Seinäjoelta. Asemalta on kirkolle noin kaksi kilometriä.
Laihian naapurikunnat ovat Ilmajoki, Isokyrö, Kurikka, Maalahti, Mustasaari ja Vähäkyrö. Vuonna 2007 Laihia sekä Vähäkyrö käynnistivät terveydenhuollon yhteistyön Vaasan kanssa.
Etymologia.
Nykyisten nimitysten "Laihia" ja "Laihela" lisäksi paikkakunnasta on käytetty asiakirjoissa mm. nimiä "Laia", "Laya", "Laiha", "Laihala" ja "Laihiala". On arveltu, että todennäköisesti Laihia on alun perin ollut muinaissuomalainen henkilönimi. Muodosta Laihala on maininta vuodelta 1440 ja muotoa Laihia tai Laihiala esiintyi 1500-luvun veroluetteloissa. Alkuaan nimitys lienee viitannut selvästi nykyistä pienempään alueeseen. Vuonna 1508 kappelin vihkimisen yhteydessä on nimitys ilmeisesti tarkoittanut jo koko jokilaakson asutusta. Toisaalta nimiä Iso-Laihala ja Iso-Laihiala on vielä 1500-luvulla käytetty nykyisistä Isokylän ja Jakkulan alueista.
Esihistoria.
Maankohoamisen vaikutuksesta tapahtunut rantalinjan siirtyminen varhaiselta kivikaudelta nykypäivään.
Kivikauden alkupuolella vajaa 10 000 vuotta sitten Laihia oli viimeisimmän jääkauden jäljiltä vielä täysin veden peitossa. Noin 7000 vuotta sitten alueen korkeimmat kohdat alkoivat maankohoamisen vaikutuksesta nousta luotoina Litorinamerestä. Kivikauden lopusta pronssikauden halki rautakaudelle saakka Laihia oli rannikkoa ja saaristoa. Varhaisimmat kivikautiset löydöt asutuksesta ovat kampakeraamisesta kulttuurista kunnan kaakkoisosasta ajalta noin 3400 eaa. Pyyntiin ja keräilyyn perustunut asutus on seurannut rantaviivaa.
Pronssikaudella 1500–500 eaa. etenkin Laihian keski- ja länsiosat muodostuivat saaristosta ja sen suojaamasta rannikosta. Myös asutus näyttää keskittyneen tälle aluelle. Tärkeimmät elinkeinot ovat edelleen olleet pyyntivaltaisia, mutta myös pienimuotoista karjanhoitoa ja maanviljelyä on saatettu harjoittaa. Ajanlaskun alun tienoilla varhaisen metallikauden loppupuolella maanviljely alkoi vakiintua Laihianjoen varressa. Laihialta on löydetty tuhansia röykkiöhautoja, ja kunta on Suomen muinaisjäännöstiheimpiä alueita. Röykkiöistä suurin osa ajoittuu pronssikaudelle ja varhaiselle rautakaudelle, loput ovat myöhäiseltä rautakaudelta.
Rautakauden keskivaiheille 600-luvulle saakka asutus siirtyi edelleen rantaviivan mukana. Keskirautakaudella vuosina 300–700 pääosin Laihianjokilaaksossa eläneen 10–15 asutusyksikön yhteisön väkimäärän on arveltu olleen noin 60–180 henkeä. Merovingiajan kuluessa pohjalainen asutus kuitenkin vähitellen supistui, ja myöhäisrautakaudella 800–1200 alue muodostui pääasiallisesti todennäköisesti Kokemäenjoen asutuksen nautinta-alueeksi. Tältä seudulta Etelä-Pohjanmaa lienee saanut myös ensimmäiset historiallisen ajan asukkaat.
Keskiaika.
Kyrönjokilaaksosta ja Ylä-Satakunnasta lähtöisin oleva Ylilaihian eli nykyisen Kirkonkylän eteläpuolisen jokivarren asutus on syntynyt viimeistään 1200-luvun puolivälissä. Alalaihian asutus puolestaan muodostui 1300-luvun vaihteen ruotsalaisen muuttoliikkeen vaikutuksesta. Asuttamisesta lähtien ensimmäiset lähes kolme vuosisataa Ylilaihia kuului Kyrön kirkkopitäjään ja Alalaihia puolestaan Mustasaaren kirkkopitäjään. Kirkkopitäjien välisen rajan tienoille muodostui myös vastaavien hallintopitäjien raja.
Keskiajan kuluessa maatalous voimistui vähitelleen, ja tämän seurauksena myös väkiluku alkoi kasvaa voimakkaasti. Viimeistään 1400-luvulla Laihian kylien pääelinkeinoksi pyynnin tilalle tuli maanviljelys ja karjanhoito. Viljaa kasvatettiin jokivarteen raivatulla hyvällä peltomaalla.
Pitäjän perustaminen.
Vuonna 1508 perustettiin Laihian kappeliseurakunta ja paikkakunnan ensimmäinen kirkko vihittiin käyttöön. Kirkon tiedetään sijainneen Mustasaaren puolella, mutta tarkasta paikasta ei ole varmuutta. Tapahtuma oli yhteydessä Mustasaaren ja Kyrön suurpitäjien alkavaan hajoamisprosessiin. Vuonna 1576 Laihian erotettiin Kyröstä ja Mustasaaresta omaksi kirkkopitäjäksi ja 1606 myös hallintopitäjäksi. Tarkemmat pitäjän rajat muodostuivat näiden tapahtumien jälkeen vasta vähitellen. Tuohon aikaan Laihiaan kuului suurin piirtein kunnan nykyisen alueen lisäksi myöhemmin itsenäistynyt Jurva. Pitäjän ensimmäinen kirkko oli käytössä lähes puolitoista vuosisataa, kunnes Laihian toinen kirkko valmistui 1642 Kirkonkylään nykyisen Napuen puiston kohdalle. Pitäjähallinnon tavanomaista kulkua häiritsi jossain määrin 1600-luvulla läänityslaitos. Vuonna 1614 Laihia ja Maalahti annettiin virkalääniksi kansleri Axel Oxenstiernalle. Tämä peruuntui 1651, jolloin kuningatar Kristiina lahjoitti Laihian vapaaherrakunnaksi valtaneuvos Karl Bondelle. Vapaaherrakunta periytyi Bonden suvun omistuksessa kunnes se 1674 peruutettiin takaisin kruunulle.
1500-luvun puolesta välistä 1700-luvun puoleen väliin saakka Laihian taloluku pysyi suhteellisen vakaana, vajaassa 150 talossa. Kylissä oli keskimäärin yhdeksän taloa. 1500-luvun lopulla pitkään kestänyt Venäjän sota sekä nuijasota aiheuttivat talojen autioitumista. Ankara sotaväenotto rajoitti edelleen väkiluvun kasvua 1600-luvulla. Lisäksi seuraavan vuosisadan vaihteen tienoille sijoittuneet suuret kuolonvuodet ja isoviha aiheuttivat kummatkin väliaikaisesti noin 300 hengen loven väestöön. Napuen taistelussa menehtyi 120 laihialaista – eli lähes 60 % paikkakunnan täysi-ikäisestä henkikirjaan merkitystä miesväestöstä.
1600-luvulla tervanpoltto nousi maatalouden rinnalle tärkeäksi elinkeinoksi ja tervasta kehittyi nopeasti laihialaisten tärkein kauppatavara. Tätä edesauttoi lyhyt kulkuyhteys 1606 perustettuun Vaasan kaupunkiin, joka toimi kaupan keskuksena.
Kasvun aikaa.
Maataloudessa 1700-luvulla tapahtunut tärkeä uudistus, isojako aloitettiin vuosisadan puolivälissä Pohjanmaalta. Laihian pitäjä oli ensimmäinen kohde, ja kuten muuallakin, myös Laihialla toimeenpano sai osakseen vastustusta. Toimenpiteen yhteydessä myös pitäjän siihen saakka epämääräisiä rajoja selvennettiin. 1700-luvun loppupuolella ja 1800-luvun alkupuolella Laihia kuului maan tärkeimpiin salpietarin valmistuksen seutuihin ja parhaimpina aikoina oli jokaisessa talossa ainakin yksi salpietarin valmistukseen tarkoitettu lato.
Laihian väestö alkoi 1700-luvun puolivälin jälkeen lisääntyä voimakkaasti ja kasvu jatkui vahvana seuraavallakin vuosisadalla. Myös Jurvan väkiluku oli kasvanut nopeasti.
1700-luvun kuluessa Jurvaan muodostui aluksi Laihian seurakuntaan kuuluva rukoushuone- ja myöhemmin kappeliseurakunta, jonka ensimmäinen kirkko valmistui vuonna 1764. Laihialla vaikutti 1700-luvun puolivälissä myös Jaakko Kärimäen johtama separatistinen lahko. Vuosisadan loppuvuosina ylipääläiset hakivat kuninkaalta lupaa useaan otteeseen aluksi oman kirkon rakentamiseen ja myöhemmin seurakunnan jakamiseen kahtia Yli- ja Alapäähän, mutta hankkeet raukesivat kielteiseen vastaukseen. Laihian kolmas, nykyinen kirkko valmistui 1805.
1800-luvulta nykypäivään.
Väkimäärän lisääntymisestä huolimatta Jurvan kappeliseurakunta jatkoi Laihian seurakunnan alaisuudessa vielä 1800-luvun alkupuoliskon. Vuoden 1859 syksyllä senaatti hyväksyi anomuksen Jurvan itsenäistymisestä ja ero toteutettiin 1863. Tuohon aikaan Jurvassa oli noin kolmetuhatta asukasta. Pitäjien väliset rajat säilyivät kuitenkin pitkälle 1900-luvun puolelle saakka varsin epäselvinä.
1860-luvun jälkipuoliskon suurina nälkävuosina Laihian väestö pieneni noin 550 hengellä. Muuten väkiluku jatkoi vahvaa kasvusuuntausta vuosisadan loppuun saakka.
Laihian ensimmäinen, yksityinen kansakoulu avattiin syksyllä 1867 ja se oli toiminnassa kaksi vuotta. Ensimmäinen kunnan kansakoulu, nykyinen Isonkylän koulu, avattiin syksyllä 1870. Nuorisoseuratoiminta samoin kuin muu yhdistystoiminta oli Laihialla vilkasta jo 1880-luvulta lähtien. Laihialaiset Juho Hietanen ja Santeri Alkio olivat 1880-luvulla mukana nuorisoseuraliikkeen alullepanemisessa, ja Alkiota pidetäänkin liikkeen aatteellisena oppi-isänä. Pari vuotta toiminut Laihian Nuorisoyhdistys perustettiin 1883 ja varsinainen Laihian nuorisoseura 1892.
Vuosina 1890–1909 toimitettiin kunnassa isojaonjärjestely, jossa ympäriinsä pieninä palstoina olleita maatilojen viljelyksiä yhtenäistettiin. Tuloksena maatalouden tuotto moninkertaistui.
Maantiede.
Asutuksesta suurin osa on keskittynyt Laihianjoen varrelle, josta maatalojen palstat ulottuvat pitkinä, kapeina suikaleina latvamaille. Kunnassa on kaikkiaan 469 maatilaa ja peltoalaa on noin 10 000 hehtaaria.
Keskeisiä maamerkkejä ovat kirkonkylän ja Yrjäälän halki virtaava joki, vanha vaaleasävyinen puukirkko sekä Vaasaan, Tampereelle ja Jyväskylään johtavat valtatiet.
Laihian länsi- ja eteläosissa levittäytyvät harvaan asutut suot ja kankaat. Levaneva on 3 000 hehtaarin suojeltu suoalue, jolla on runsas linnusto sekä kasviharvinaisuuksia (rauhoitettu punakämmekkä ja kaarlenvaltikka).
Kylät.
Seuraavat ovat Laihian kyliä: Allinen, Aronkylä, Isokylä, Jakkula, Jokikylä, Jokiperä, Jokisalo, Kasinkylä, Keskikylä, Kirkonkylä, Kumaala, Kupparla, Kylänpää, Käyppälä, Lounaala, Lyyskilä, Maunula, Miettylä, Nikkari, Peltomaa, Perälä, Potila, Poola, Pukkala, Ratikylä, Ruto, Suorttila, Torstila, Tyllijoki, Valjoo, Vedenoja, Yrjäälä.
Talous.
Vuonna 2009 kunnalla oli velkaa 891 euroa asukasta kohden.
Väestö.
Laihialla puhutaan suurelta osin eteläpohjalaista murretta.
Nuukuus ja laihialaisvitsit.
Laihia on koko maassa tunnettu nuukuudestaan, josta kertovat jo vuosikymmeniä vanhat ja uudemmatkin laihialaisvitsit. Tämän vuoksi Laihiaa kutsutaan myös Suomen Skotlanniksi. Laihialaisuutta on käytetty myös positiivisessa mielessä jopa eräiden yritysten säästötoimenpiteiden projektinimenä.
Urheilu ja liikunta.
Laihialla toimii urheiluseurat Laihian Luja sekä Laihia Sports Club.
Laihian monitoimihalli valmistui 2007 kesän alussa. Hallin avajaiset olivat 30. elokuuta kun Suomen lentopallomaajoukkue pelasi harjoitusmaaottelun Moskovan EM-kisoja varten Espanjaa vastaan. Hallissa on tilaa vähän yli tuhannen hengen yleisömäärälle.
Laihialla on mahdollista harrastaa eri urheilulajeja kuten paini, jalkapallo, sähly, taekwondo, uinti, ja lentopallo.


Laitila.
Laitila (aik.) on Suomen kaupunki, joka kuuluu Vakka-Suomen seutukuntaan ja Varsinais-Suomen maakuntaan. Kaupunki Laitilasta tuli 1986. Kaupungissa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Laitilan naapurikunnat ovat Eura, Mynämäki, Pyhäranta, Rauma, Uusikaupunki ja Vehmaa.
Kylät.
Haaro, Hartikkala, Haukka, Kaariainen, Kaivola, Katinhäntä, Kaukola, Kiveinen, Kivijärvi, Kodjala, Koliseva, Koukkela, Kouma, Kovero, Kovio, Kusni, Laessaari, Laitila, Lausti, Leinmäki, Liesjärvi, Malko, Mudainen, Niemi, Nästi, Pahojoki, Palttila, Pato, Pehtsalo, Salonkylä, Seppälä, Sillantaka, Silo, Sorola, Soukainen, Suontaka, Syttyä, Torre, Untamala, Vahantaka, Vaimaro, Valko, Vekka, Vidilä, Viikainen ja Ytö
Kulttuuria.
Laitilassa on erittäin suuri määrä rautakautisia muinaisjäännöksiä, joista tunnetuimpia on ns. Kodjalan soturihauta. Laitilan Soukaisista on löydetty Suomen vanhin lasiesine, roomalaisaikainen juomasarvi. Untamalan kylässä toimii Museoviraston ylläpitämä Untamalan arkeologinen opastuskeskus.
Museoviraston vuonna 2009 määrittelemiin valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin laitilassa kuuluvat Untamalan raittikylä, Suontaan ryhmäkylä ja Koukkelan Kauppilan umpipihainen talonpoikaistalo.
Laitilan nähtävyyksiä ovat myös Laitilan Wirvoitusjuomatehdas, Kattesen kivi, joka kesä vietettävät munamarkkinat sekä Kustaa Hiekan rintakuva on Kustaa Hiekan Lukutuvan edustalla.
Uskonnolliset yhteisöt.
Laitilassa toimii evankelisluterilainen Laitilan seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä vaikuttavat paikkakunnalla ainakin rukoilevaisuus, evankelisuus sekä herännäisyys. Lisäksi paikkakunnalla järjestää jumalanpalveluksia Laesaaren kappelissa Luther-säätiön kanssa yhteistyötä tekevä Vakka-Suomen luterilainen jumalanpalvelusyhdistys.
Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva Laitilan helluntaiseurakunta.


Lammi.
Lammi () on entinen Suomen kunta ja vuonna 2009 tehdyn kuntaliitoksen jälkeen osa Hämeenlinnan kaupunkia. Ennen lakkauttamistaan Lammi kuului hallinnollisesti Kanta-Hämeen maakuntaan ja Etelä-Suomen lääniin. Lammin naapurikunnat olivat Asikkala, Hauho, Hausjärvi, Hämeenkoski, Janakkala, Kärkölä, Luopioinen, Padasjoki ja Tuulos.
Lammi sijaitsee suunnilleen Hämeenlinnan ja Lahden puolivälissä. Ennen kunnan lakkauttamista kunnassa oli asukasta ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km² vesialueita. Lammin väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2.
Lammille asutettiin jatkosodan jälkeen Kivennavan ja Äyräpään siirtoväkeä.
Vaakuna.
Lammin vaakunan suunnitteli Taimi Nyberg, ja se vahvistettiin vuonna 1958.
Evo.
Lammin Evolla toimivat Hämeen ammattikorkeakoulun alainen Evon metsäopisto ja Helsingin yliopiston Lammin biologinen asema. Lammilla on myös Untulanharjun lehtojensuojelualue.
Tapahtumia.
Lammilla järjestetään kesäisin Pellavamarkkinat ja Pellavarock. Lammin kirkosta on vastikään remontoitu keskiaikainen harmaakivikirkko. Lammi on myös kuuluisa sahdistaan, ja sitä kutsutaankin sahtipitäjäksi.
Lammilla Evon nuorisileirikeskuksessa oli 28.7.–5.8.2010 Suomen Partiolaisten suurleiri Kilke. Kilkkeellä oli kymmenentuhatta partiolaista, joista 600 ulkomailta. Kilkkeen edeltäjä Tarus pidettiin Padasjoella vuonna 2004.
Liikenne.
Linja-autoasema sijaitsee keskustaajamassa, josta linja-autojen kaukoliikenteen vuoroja ajetaan Lahteen, Tampereelle, Hämeenlinnaan, Turkuun, Helsinkiin ja Padasjoelle. Lähimmät rautatieasemat sijaitsevat Lammin keskustaajamasta noin 32 kilometrin etäisyydellä Janakkalan Turengissa ja Kärkölän Järvelässä. Lähimmät lentoasemat sijaitsevat noin 100 kilometrin päässä Pirkkalassa ja Vantaalla. Lammin halki kulkevat Tampereen ja Lahden välinen valtatie 12 ja Tuuloksen ja Padasjoen välinen kantatie 53, jotka risteävät Tuuloksen puolella.
Kuntaliitos.
Lammin valtuusto päätti 9. elokuuta 2007 aloittaa kuntaliitosneuvottelut, joiden päämääränä oli liittää Lammi Hämeenlinnaan. Asiasta oli Lammilla äänestetty jo aiemminkin, mutta itsenäisen Lammin kannalla olleet olivat tällöin voittaneet. 26. marraskuuta 2007 Lammin kunnanvaltuusto hyväksyi kuntaliitoksen Hämeenlinnan kanssa äänin 16–11. Yhdistysmissopimuksen Hämeenlinnan kanssa hyväksyivät samana päivänä myös Hauho, Kalvola, Renko ja Tuulos. Kuntaliitos toteutui vuoden 2009 alussa.


Lapinjärvi.
Lapinjärvi () on Suomen kunta, joka sijaitsee Uudenmaan maakunnassa. Kunnan väkiluku on ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on maata ja loput  km² sisävesialueita. Kunta on kaksikielinen:  prosenttia sen asukkaista puhuu äidinkielenään suomea ja  prosenttia ruotsia. Lapinjärven naapurikunnat ovat Iitti, Kouvola, Loviisa, Myrskylä ja Orimattila.
Lapinjärvellä on neljä ystävyyskuntaa: Kohila, Allerød, Älmhult ja Time.
Historia.
Lapinjärven historiasta kertoo kaksi kirjaa: Mikael Korhosen ja Christer Kuvajan Lapinjärven historia "Kaksi kieltä – yksi kunta" (1995) sekä ruotsinkielinen Anders Allardtin "Lappträsk socken" (1920), johon kirjoittaja teki vielä korjauksia ja lisäyksiä julkaisussa "Lappträsk socken: tillägg och rättelser" (1921).
Esihistorialliselta ajalta 1700-luvulle.
Lapinjärven alueen asutus alkoi kehittyä jo kivikaudelta lähtien: Vasarankylän ja Lindkosken alueelta on löytynyt kummastakin seitsemän kivikautista asuinpaikkaa, ja muita asuinpaikkoja on yhteensä kuusi. Tämän jälkeen seuraavat merkit asutuksesta sijoittuvat 1200–1300-luvuille, mutta ei ole täyttä varmuutta, onko Lapinjärvi ollut näiden välisen ajan asumatonta aluetta.
Toisen ristiretken jälkeen itäistä Uuttamaata asuttivat ruotsalaiset uudisasukkaat, mutta ei ole tarkka tietoa, milloin he saapuivat Lapinjärven seudulle. On kuitenkin varmaa, että he saapuivat Lapinjärvelle ennen 1300-luvun alkua. Lapinjärven alueella oleskeli tuolloin metsästäjäkansaa. Uudisasukkaat asettuivat jokien varsille Lapinjärven lounais- ja eteläosiin eli nykyisten Lapinkylän, Heikinkylän ja Ingermaninkylän alueille. Myöhemmin uudisasukkaat siirtyivät pitkin Taasianjokea pohjoiseen Lindkosken, Vasarankylän ja Pukaron alueille. Lapinjärven pohjoisosia eli nykyiset Porlammin ja Kimonkylän alueita asuttivat todennäköisesti suomalaisperäiset hämäläiset. Kirkonkylän alueella oli jo asutusta, kun kappeli siirrettiin sinne 1400-luvulla. Arvioidaan, että Lapinjärvellä oli 1300-luvun alussa parikymmentä tilaa, mutta vuonna 1544 tiloja oli 124, mikä johtui muun muassa tilojen jakamisesta ja uusien tilojen perustamisesta kylien takamaille.
Lapinjärven kappeliseurakunnan syntymisen ajankohta on hieman hämärän peitossa: ensimmäinen maininta kappelista Ingermaninkylässä on vuodelta 1414. Sieltä kappeli on myöhemmin siirretty 1550-luvulla Kirkonkylään. Vuonna 1573 lapinjärveläiset anoivat kuningas omaa kirkkoherraa. Anomus tuotti tulosta, ja 15. syyskuuta 1575 Juhana III määräsi Lapinjärven itsenäiseksi seurakunnaksi. Samalla siihen yhdistettiin kyliä Pernajasta ja Pyhtäästä. Ensimmäiset rajat Lapinjärven kylien ja muiden pitäjien välille piirrettiin jo 1400-luvulla, mutta ensimmäinen koko Lapinjärvestä piirretty kartta on 1700-luvun puolivälistä.
1700-luvulta eteenpäin.
1700-luvulla asutus Lapinjärvellä oli painottunut Porlammille (32 tilaa), Kimonkylään (17 tilaa) ja Pukarolle (15 tilaa). Myöhemmin 1800-luvulla Porlammi oli edelleen Lapinjärven suurin kylä (vuonna 1865 tiloja oli 61), mutta Heikinkylä (52 tilaa) ja Lindkoski (51 tilaa) olivat ohittaneet Pukaron ja Kimonkylän. Koko Lapinjärven tilojen lukumäärä oli vuodesta 1730 vuoteen 1865 noussut 206 tilalla (vuonna 1865 tiloja oli 340), ja määrä oli suurimmillaan vuonna 1825, jolloin Lapinjärvellä oli 375 tilaa.. Kasvun selittää lisääntyvät ratsutilat, jotka olivat halukkaita pilkkomaan tilojaan. Tällä selittyy muun muassa Lindkosken tilojen 354 prosentin lukumäärän kasvu (1730–1825). Tilojen määrän väheneminen 1800-luvun keskivaiheilla taas selittyy tilojen yhdistymisillä.
Suurin osa tiloista oli 1700-luvulla kruununtiloja, mutta kehitys 1700- ja 1800-lukujen taiteessa johti siihen, että tämän jälkeen suurin osa tiloista oli perintötiloja.
Ruotsi-Suomen väestötilastoja alettiin pitää 1749. Tilastojen laatiminen oli pappien tehtävä. Lapinjärvellä syntyneiden ja kuolleiden tilastot ovat säilyneet aina vuodesta 1691, mutta tilastot eivät ole tarkkoja, sillä isonvihan aikana (1700–1721) osa lapinjärveläisistä pakeni Ruotsiin.
Koko maata koskevat ilmiöt koettelivat myös Lapinjärveä: vuoden 1697 katovuosi, isoviha, pikkuviha, punatautiepidemia 1800-luvun puolivälissä sekä 1860-luvun nälkävuodet.
Artjärvi erotettiin Lapinjärvestä 1865. Lapinjärven väestö kasvoi tasaisesti 1870-luvulta aina vuoteen 1925 ja ylitti 5 000 asukkaan rajan 1898 (5048 asukasta). Kasvun piikki saavutettiin vuonna 1949, jolloin Lapinjärvellä oli asukkaita 5420. 2011 Artjärvi liittyi Orimattilan kaupunkiin ja lakkasi olemasta itsenäinen kunta.
Toinen maailmansota.
Talvi- ja jatkosodan aikana Lapinjärvelle pudotettiin ja putosi kaksi neuvostoliittolaista pommikonetta. 11. maaliskuuta 1940 Olli Puhakka, joka oli lennolla italialaisen vapaaehtoisen Diego Manzocchinin kanssa, pudotti Lahden suunnasta palanneenDB-3 -lentokoneen, joka tuli maahan Kimonkylässä.
Rutumiin pakkolaskeutui 10. elokuuta 1941 neuvostoliittolainen Petljakov Pe-8, joka oli palaamassa Berliinin pommituslennolta. Tapaukseen liittyvä muistolaatta kiinnitettiin 1985.
Sotien jälkeinen aika.
Lapinjärven asukasluku on pienentynyt 1950-luvulta lähtien tasaisesti nykyiseen alle 3 000 asukkaaseen. Lapinjärvi on ollut pitkään muuttotappiokunta: 1960- ja 1970-luvuilla lapinjärveläisiä muutti paljon Helsingin seudulle ja Ruotsiin. Vuonna 2008 muuttovoitto oli kuusi ihmistä.
Vuonna 2007 Lapinjärvi kieltäytyi muodostamasta kuntaliitosta Loviisan, Liljendalin, Ruotsinpyhtään ja Pernajan kanssa. Lapinjärven kunnanvaltuusto teki kielteisen päätöksen kuntaliitokselle äänin 12-9.
Etymologia.
Lapinjärvi ("Lappträsk") on tarkoittanut alkujaan järveä, jonka ympärille kunta on muodostunut. On arveltu, että järven nimi on ollut aikaisemmin "Lappvesi", mutta nimi on Itä-Uudellamaalla yleisen käytännön mukaan muuttunut muotoon "Lappträsk". Lappträsk nimeä on todennäköisesti käytetty alun perin nykyisen Ingermaninkylän alueesta, missä sijaitsi kappeli, mutta Lapinjärven tultua itsenäiseksi seurakunnaksi 1575 nimitys oli siirtynyt tarkoittamaan aluetta, johon liitettiin kyliä Pyhtäästä ja Pernajasta. Alkuliite "lapp" on hyvin yleinen Lapinjärvellä ja osoittaa lappalainen-nimityksen vaikutuksen nimistöihin. Lapinjärvellä sijaitsee muun muassa "Lappängarna" (niittyalue Vasarankylässä) ja Pukarolla sijaitseva kallio "Lappberget".
Hallinto.
Lapinjärven kunnantalo keskellä ja oikealla.
Kunnanvaltuusto.
Lapinjärven päättävässä elimessä kunnanvaltuustossa on 21 jäsentä. Paikat jakaantuivat vuoden 2008 kunnallisvaaleissa seuraavasti (suluissa muutos vuoteen 2004): RKP 8 (-1), keskusta 6 (0), SDP 4 (-1), kok. 2 (+2), vihreät 1 (0). Valituista miehiä on 14 ja naisia 7. Valtuuston puheenjohtajana toimii Aino Villikka (kesk.).
Historiallisesti RKP:llä on kunnanvaltuustossa ollut aina vahvin edustus: vuodesta 1968 lähtien RKP:lla on ollut 8–10 paikkaa 21:stä mahdollisesta. RKP:n jälkeen ovat keskusta ja SDP taistelleet toiseksi suurimman puolueen asemasta: paikkoja on kummallakin ollut vaihdellen 4–6.
Muu hallinto.
Lapinjärven kunnanhallitukseen kuuluu 9 henkilöä. Kunnanhallituksen puheenjohtaja on RKP:n Thomas Antas.
Maantiede.
Lapinjärven pinta-ala on 339,36 km2, josta vesistöjä on 9,48 km2. Lapinjärven alueella sijaitsee muutamia järviä ja jokia.
Lapinjärven alueen vaikutus myös maailmanlaajuiseen maantieteen tutkimiseen on merkillepantava: Porlammilla Pyhäjärven rannalla, Tornikallion laella sijaitsee Struven ketjuun kuuluva mittauspiste Porlom II. Ketju kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin. Samalla kalliolla sijaitsi myös Maanmittauslaitoksen kolmiomittaustorni aina 1980-luvun puoliväliin asti.
Vesistöt.
Lapinjärvellä on vain yksi kokonaan kunnan alueella sijaitseva järvi, Lapinjärvi, joka sijaitsee melko keskellä kuntaa ja rajoittuu Ingermaninkylään, Kirkonkylään, ja Vasarankylään. Järven pinta-ala on noin 530 ha ja sen rantaviiva 11,5 km. Lapinjärven alueella sijaitsee myös osa Pyhäjärveä, joka on Suomen keskisyvyydeltään syvin järvi ja joka kuuluu suurimmaksi osaksi Artjärven kuntaan. Aivan kaakkoisosassa Lapinjärveä Lapinkylässä sijaitsee Särkijärvi, joka ulottuu myös Ruotsinpyhtään puolelle. Jokia Lapinjärven alueella on kolme: Koskenkylänjoki, Rutuminjoki (myös Lapinjärvenjoki tai Loviisanjoki) sekä Taasianjoki, jonka vesistöalue on 27 000 hehtaaria.
Luonto.
Lapinjärvellä on Natura 2000-hankkeeseen kuuluva luonnonsuojelualue Ilveskallion vanha metsä Ingermaninkylästä. 21 hehtaarin laajuinen Ilveskallio on merkittävä kohde siksi, että se on useiden uhanalaisten kovakuoriaslajien esiintymisalue ja siellä esiintyy Uudellamaalla harvinaista Pikkutervakkoa. Lapinjärvellä on Ilveskallion lisäksi useita kallioita erityisesti Lapinjärven pohjoispuolella Ingermaninkylässä ja Vasarankylässä. Lapinjärven korkein kohta on Pyhäjärven rannalla oleva 99 metrin korkuinen Saukonkallio. Lapinjärvellä on soita Ingermaninkylän ja Vasaranykylän alueella, Lapinjärven itäisissä osissa, ja myös etelässä Harsbölessä on suurehko suoalue. 1990-luvun alussa oli Lapinjärven maa-alasta metsää noin puolet.
Kylät.
Numero perässä on kylän sijainti Lapinjärven kartalla.
Lapinjärven kylät on varsin erikokoisia, sillä pienimmissä kylissä Harsbölessä (49), Rutumissa (67) ja Lapinkylässä (68) on reilusti alle 100 asukasta, kun taas Kirkonkylän alueella asuu 784 asukasta ja Porlammilla 568 asukasta.
Talous ja elinkeinot.
Lapinjärvi on aina ollut erittäin vahvasti maatalouspitäjä, vaikka tilanne on muuttunut viime vuosikymmeninä. Kalastusta Lapinjärvellä ei ole koskaan harjoitettu erityisemmin, vaan Lapinjärvestä saadut kalat kulutettiin lähinnä kotitarpeisiin. 1800-luvulla lapinjärveläisten tärkein kauppatavara oli viina, joka valmistettiin yleensä rukiista, mutta myös kauran käyttö oli yleistä. Vuonna 1834 lapinjärveläisten tuloista jopa 60 prosenttia oli peräisin viinasta. 1750-luvun puolivälissä noin joka toisessa talossa oli viinapannu. Salapoltto oli kuitenkin hyvin yleistä ja muodostui suureksi ongelmaksi myös Lapinjärvellä, mutta vähentyi 1800-luvun lopulla. Lapinjärven suurin pannu oli vuonna 1860 Sjökullan kartanon muurattu viinapannu, jonka vetoisuus oli 185 litraa.
Maanviljely.
Lapinjärvi on perinteinen maalaiskunta, jossa maanviljely on ollut tärkein toimeentulolähde. Vuonna 1625 Lapinjärvellä oli yhteensä 118 tilaa ja jokaista tilaa kohden oli keskimäärin 2,25 hehtaaria peltoalaa, mutta isonjaon jälkeen 1790 tiloja oli 275 ja peltoalaa keskimäärin 3,1 hehtaaria. 1800-luvulla uudisraivaus lisääntyi ja peltopinta-ala kaksinkertaistui vuosina 1805–1875 (vuonna 1875 se oli 3763 hehtaaria). Lapinjärven suosituimmat viljelykasvit 1850 olivat ruis ja kaura: ohran osuus oli 15 prosenttia koko viljelyalasta. Ruista viljeltiin eniten Porlammilla, Rutumissa ja Ingermaninkylässä (jopa 60 prosenttia).
Puitu vilja jauhettiin myllyissä, mutta myllyn ylläpito- ja rakennuskustannukset nousivat usein suuriksi yhdelle tilalle, joten syntyi myllykuntia. Lapinjärven parhaat vesimyllypaikat olivat Koskenkylänjoessa: Porlammilla jalkamyllyjä (vesimyllytyyppi) oli neljä ja muissa kylissä yhteensä neljä jalkamyllyä. Tuulimyllyt yleistyivät 1700-luvulla.
Mariebergin kartanossa oli Lapinjärven ainoa suuri puutarha, jonka pinta-alaksi ilmoitettiin 20 hehtaaria vuonna 1875.
Teollisuus.
1700-luvulta aina 1800-luvun puoliväliin asti Lapinjärven ainoa merkittävä oli luutnantti Lorents Glansenstiernan ja raatimies Henrik Schröderin perustama Käkikosken saha. Glansenstierna ja Schröder solmivat vuonna 1744 sopimuksen sahamyllyn rakentamisesta Koskenkylänjokeen. Sahan perustamisessa ilmeni ongelmia, sillä Koskenkylänjoella muiden kuntien alueella toimineet sahat valittivat asiasta aina kuninkaalle asti. Saha saatiin kuitenkin rakennetuksi vuosina 1753–1754. Sahan toiminta loppui 1820-luvulla, ja rakennus purettiin 1830-luvulla, mutta uusi saha perustettiin jo 1870-luvulla. 1800-luvun lopulla Lapinjärvellä oli kaksi muuta sahaa, sillä myös Lomnäsin kartanolla ja Porlammin kartanolla oli vesivoimalla käyvät sahat. Käkikosken saha asetettiin konkurssiin syksyllä 2007.
Teollistuminen edellytti myös rautateiden kehitystä. Lapinjärvelle rakennettiin Porlammille yksi rautatieasema, jonka nimi oli Myrskylän rautatieasema. Lapinjärvi osui myös Struven ketjun kohdalle. Lapinjärven Porlammille rakennettiin kaksi kolmiomittauspistettä, "Porlom I" Tuulensuulle (26°00'15" E 60°42'02" N) ja "Porlom II" (26°00'12" E 60°42'17" N) Tornikalliolle.
1870-luvulla keksitty separaattori avasi tien meijeriteollisuudelle myös Lapinjärvellä: vuonna 1891 perustettiin Lapinjärven ensimmäinen osuusmeijeri Norrby mejerin. Tämän jälkeen Lapinjärvellä aloitti toimintansa myös seitsemän muuta meijeriä, joista vain Porlammin Osuusmeijeri on toiminnassa nykyäänkin.
1800-luvun loppupuolen jälkeen Lapinjärvellä on toiminut muun muassa tulitikkutehdas, limonaditehtaita, leipomoita sekä tiilitehtaita.
Nykypäivä.
Nykyään Lapinjärvellä toimii muutamia pienyrityksiä, kuten leipomo ja meijeri. Lapinjärven maanlaajuisesti kuuluisin yritys kuitenkin lienee Pukaron Paroni -matkailukeskus varrella Pukarolla. Pukaron Paronissa vieraili 912 179 kävijää vuonna 2007, ja se on kävijämäärältään Suomen maksuttomien matkailukohteiden kolmanneksi suurin kohde Janakkalan Linnatuulen ja Linnanmäen jälkeen. Yrityspaikkoja Lapinjärvellä oli vuonna 2006 193.
Alkutuotanto on Lapinjärvellä menettänyt 1900-luvulla valta-asemansa palveluille työpaikkojen määrässä. Vuonna 2006 alkutuotanto työllisti 25,0 %, jalostus 16,8 % ja palvelut 56,8 % lapinjärveläisistä. Oman kunnan alueella lapinjärveläisistä kävi töissä 59,4 %.
Lapinjärven suurin työllistäjä on kunta, jonka palveluksessa toimii 208 henkeä, joista opetuspalveluissa 80, sosiaalipalveluissa 64 ja koulutuskeskuksessa 30 työntekijää. Muita suuria työllistäjiä ovat Pukaron Paroni 80:llä, Arla Ingman noin 40:llä, Lapinjärven leipomo 28:lla ja Porlammin osuusmeijeri 12:lla työntekijällä.
Talous.
Lapinjärven kunnallisveroprosentti on 19, kiinteistöveroprosentti 0,3–0,85, kirkollisveroprosentti 1,85.
Liikenneyhteydet.
Lapinjärven tärkein pääväylä on vuonna 1961 käyttöönotettu valtatie 6, joka kulkee Lapinjärven läpi, Kirkonkylän eteläpuolelta. Lapinjärven sisällä tärkeimpiä teitä ovat Lapinjärven ja Loviisan välinen seututie 176, "seututie 174" Kimonkylästä Artjärven kautta Myrskylään, Porlammilta VT-6:lle tuova "maantie 1771", Artjärven ja Porlammin välinen "maantie 1732", Myrskylän ja Porlammin välinen "maantie 1751", Lindkoskelta Ruotsinkylään menevä "maantie 1791" sekä Kimonkylän ja Iitin välinen "maantie 3610".
Lapinjärven alueella kulkeva Lahti-Loviisa-rata oli alun perin kapearaiteinen Loviisan-Vesijärven rautatie, joka yhdisti Päijänteen ja Vesijärven vesireitit Suomenlahteen. Radan varrella oleva Lapinjärven rautatieasema, josta on nykyään jäljellä vain kiviset portaat, sijaitsee Rutumissa. Rutumissa ja Lipossa on myös asemarakennukset, mutta ne toimivat nykyään asuinrakennuksina. Lapinjärven kunnan alueella sijaitsee nykyään yksityiskäytössä oleva entinen Myrskylän rautatieasema.
Väestö.
Lapinjärven asukasluku oli vuoden 2008 alussa 2 929, josta ruotsinkielisiä oli 33,0 % ja ulkomaalaisia 2,4 %. Väestö on keskittynyt kahteen taajamaan: Kirkonkylään ja Porlammiin. Muita suurempia asutuskeskuksia ovat Pukaro, Heikinkylä, Lindkoski ja Ingermaninkylä, joissa on yli 200 asukasta. Lapinjärven taajama-aste vuoden 2008 alussa oli 27,2 %.
Kielisuhteet.
Lapinjärven kielisuhteiden kehitys 1700-luvulta lähtien
Lapinjärvi on ollut jo monta sataa vuotta kaksikielinen kunta: 1800-luvulla suomenkieliset asuivat Kimonkylän ja Porlammin alueella ja ruotsinkieliset asuttivat muut kylät. Vuonna 1853 suomenkielisiä oli Lapinjärven asukkaista noin 35,8 %. Prosenttimäärä ei muuttunut ennen 1900-lukua alkua suuremmin, mutta tämän jälkeen suomenkielisen väestön määrä nousi paljon, mikä johtui suomenkielisten maatyöläisten muutosta Lapinjärvelle. 1940-luvulla suomenkielisten osuus ohitti ruotsinkielisten. Nykyään noin kaksi kolmannesta Lapinjärven asukkaista on suomenkielisiä. Kieliraja kulkee suurin piirtein niin, että Porlammin, Kimonkylän, Pukaron ja Rutumin asukkaista suurin osa puhuu äidinkielenään suomea. Kirkonkylän tilanne on suurin piirtein tasan.
Uskonnolliset yhteisöt.
Lapinjärvellä toimii kaksi evankelisluterilaisen kirkon seurakuntaa: suomenkielinen Lapinjärven suomalainen seurakunta sekä ruotsinkielinen Lappträsks svenska församling. Yhdessä ne muodostavat Lapinjärven seurakuntayhtymän.
Koulutus.
Lapinjärven kansakoulujen oppilasmäärän kehitys 1875–1919
Lapinjärven kansakoulujen oppilasmäärän kehitys 1955–1975
1600-luvulla tavallisen kansa tärkein opetuksentavoite oli lukutaito, joka ilmeni käytännössä katekismuksen ulkoa oppimisena. Pappien tehtävänä oli valvoa lukutaitoa: seurakuntalaiset kuulusteltiin kaksi kertaa vuodessa kinkereillä. Vuonna 1780 kirkonisäntä ja muutamat säätyläiset valittivat, että kylässä oli useita lukutaidottomia lapsia. Tämä johti päätökseen lastenopettajien palkkaamisesta jokaiseen kylään, mutta opettajia ei kuitenkaan saatu joka kylään. Vuonna 1855 kyläkoulunopettajia oli 9 ja opetettavia lapsia 120. Vuonna 1856 Aleksanteri II antoi senaatille määräyksen kehittää kansanopetusta maassa, mikä oli ensimmäinen askel kansakoulujen perustamiseen.
Pitäjänkokouksessa 1859 päätettiin perustaa kyläkouluja eli "pienten lasten kouluja". Pitäjä jaettiin kahteen koulupiiriin, joissa kummassakin oli oma opettaja (koulumestari). Porlammilaiset eivät liittyneet kiertokoulujärjestelmään, vaan järjestivät opetuksen itse ja aloittivat kunnan ainoan kiinteän kyläkoulun, kun muualla toimi kiertävä kyläkoulu. Vuonna 1872 muutkin koulupiirit joutuivat perustamaan kiinteät kyläkoulut.
Vuonna 1875 kuntakokous hyväksyi yläkansakoulun säännöstön: opetusta annettaisiin suomeksi ja ruotsiksi, tytöille ja pojille. Koulu aloitti toimintansa 24. tammikuuta 1876 ja oppilaita oli 45. Kansakoulu siirtyi myöhemmin Pekinkylästä Kirkonkylään, ja uuden koulun nimeksi tuli Kappelby folkskola. Porlammille rakennettiin kansakoulu 1877. Lapinjärvellä toimivat aina vuoteen 1888 vain Porlammin kansakoulu ja Kapellby folkskolan, kunnes pukarolaiset päättivät perustaa kyläänsä ruotsinkielisen kansakoulun, joka aloitti toimintansa 1889. Koulussa opetettiin myös Pukaron ja Kimonkylän suomenkielisiä oppilaita.
Suomessa tuli kansakoululain perusteella 1921 voimaan oppivelvollisuus, ja kaikkien 7–13-vuotiaiden oli siitä eteenpäin osallistuttava kouluopetukseen. Lapinjärvellä lakimuutos ei tehnyt suuria muutoksia. Koulupiirit pysyivät Porlammin koulua lukuun ottamatta samoina: Porlammi hajotettiin Porlammin, Porlammin kartanon ja Käkikosken piireihin. Myöhemmin Kirkonkylän vanha kansakoulu muuttui ruotsinkieliseksi (Kapellby skola), ja rinnalle perustettiin suomenkielinen koulupiiri, johon kuuluivat Vasarankylän, Kirkonkylän, Rutumin ja Ingermaninkylän suomenkieliset talot.. Pukaro jaettiin myös kahteen koulupiiriin, ja suomenkieliset lindkoskelaisten lapset siirrettiin Pukaron koulupiiriin.
Suomenkielisen väestön osuus lisääntyi voimakkaasti 1900-luvulla, mikä johti Kirkonkylän suomenkielisen koulupiirin jakamiseen 1946, jolloin syntyi Latokartanon koulu Ingermaninkylään, jossa kävivät myös Rutumin suomenkieliset oppilaat. Vuodesta 1963 lähtien suomenkielinen kansalaiskoulu (kahdeksannen vuosikurssin oppilaat) toimi Porlammilla, jossa kävi myös Myrskylän ja Artjärven oppilaita. Ruotsinkieliset kävivät Loviisassa kansalaiskoulunsa yhdessä ruotsinpyhtääläisten, liljendalilaisten, pernajalaisten ja loviisalaisten kanssa.
Kansakoulun jälkeen saatavaa jatko-opetusta lapinjärveläiset opiskelijat joutuivat hakemaan muilta paikkakunnilta. 1950-luvun lopulla alkoi kyteä ajatus yhteiskoulun perustamisesta, mikä johti toukokuussa 1965 Porlammin yhteiskoulun perustamiseen yhteistyössä Myrskylän ja Artjärven kanssa.
Vuonna 1970 annettiin asetus, jolla perustettaisiin peruskoulu, joka korvaisi kansakoulun, kansalaiskoulun ja keskikoulun, mikä johti siirtymiseen peruskoulujärjestelmään siirtymisen vaiheittain alkaen 1970 Lapin läänistä päättyen 1975 Uudenmaan lääniin. Suomenkieliset ala-asteet perustettiin Kirkonkylään, Käkikoskelle, Pukarolle ja Porlammin kartanolle. Yläaste siirrettiin Itä-Uudenmaan yhteiskoulun tiloihin. Ruotsinkieliset ala-asteet perustettiin Kirkonkylään sekä Heikinkylään. Ruotsinkielinen yläaste toimi yhdessä ympäryskuntien kanssa Loviisassa.
Nykyään Lapinjärvellä toimii kolme suomenkielistä ala-astetta, Porlammilla, Pukarolla ja Kirkonkylässä, sekä yksi ruotsinkielinen ala-aste Kirkonkylässä: Hindersbyn koulu lakkautettiin 31.7.2006. Porlammilla toimii yläaste ja lukio yhteistyössä Arjärven ja Myrskylän kanssa.
Lapinjärvellä on myös toiminut maatalouskoulut Latokartanon maanviljelyskoulu 1800- ja 1900-lukujen taitteessa sekä Lantmannaskolan i Östra Nyland 1900-luvun alussa.
Elokuussa 1997 Lapinjärvi sai oikeudekseen hoitaa suomalaisten siviilipalveluksen. Lapinjärven koulutuskeskus sijaitsee Latokartanon alueella Ingermaninkylässä. Siviilipalveluksen 28 päivän koulutusjakson käy Lapinjärvellä suorittamassa vuosittain 1 600 siviilipalvelusvelvollista.
Sosiaalitoimi ja terveydenhuolto.
Lapinjärven ensimmäinen kunnalliskoti otettiin käyttöön 1920-luvulla. Sitä ennen kunta oli vain tukenut rahallisesti sekä ruuallisesti vaivaisia ja köyhiä. Heikinkylään perustettu kunnalliskoti (myöhemmin vanhainkoti) siirrettiin Kirkonkylään ja toimii siellä edelleenkin. Lapinjärvellä on toiminut muun muassa nuorisosiirtola 1930-luvulla, alkoholiparantola, pakolaiskeskus, ja ne kaikki ovat toimineet Latokartanon tiloissa. Samoin Lapinjärvellä toimi tuberkuloosiin keskittynyt Lapinjärven parantola. Nykyään parantolan tiloissa toimii mielenterveys- ja päihdekuntoutujien asumiskeskus. Lapinjärvellä toimii myös kaksi lastenkotia.
Lapinjärvellä toimii terveystalo sekä neuvola. Samoin kunnassa on yksi yksityinen lääkäriasema. Terveydenhuolto hoidetaan kuntayhtymän kautta.
Yhdistykset ja seurat.
Lapinjärvellä toimii myös muun muassa Marttayhdistyksiä, Porlammin ja Pukaron kyläyhdistykset, puolivakinainen palokunta, Lapinjärven kulttuuriyhdistys LaKu sekä nuoriso- ja urheiluseuroja.
Nuorisoseurat.
Lapinjärvelle perustettiin ensimmäinen nuorisoseura Lindkosken kylään syyskuussa 1896. Yhdistyksen nimeksi tuli Lindkoski Lantmanna-Ungdomsförering, josta kehittyi myöhemmin Hembygdens Vänner i Lappträsk. Yhdistys järjesti illanviettoja, joissa oli näytelmiä, leikkejä ja tansseja. Porlammille perustettiin oma nuorisoseura "Porlammin Nuorisoseura Soihtu" 1897. Vuonna 1908 Soihdulle rakennettiin seuratalo Soihtula. Myöhemmin Lapinjärvelle perustettiin nuorisoseurat myös Pukarolle, Harsbööleen yhdessä Lapinkylän kanssa, Kimonkylään (Kimonkylän Nuorisoseura, "Valonsäde"), Vasarankylään ja Kirkonkylään yhteinen sekä Heikinkylään, johon yhdistettiin Pekinkylän nuorisoseura 1915.
Urheiluseurat.
Lapinjärven ensimmäinen urheiluseura oli Porlammin Pyry, joka perustettiin 1932. Seura järjesti kilpailuja muun muassa hiihdossa, jossa 20 kilometrin kilpailun voittaja sai "Pyryn Tuoppi" -nimisen pokaalin, mäkihypyssä, nyrkkeilyssä, yleisurheilussa ja suunnistuksessa. Porlammilla toimi 1950- ja 1960-luvuilla työväen urheiluseura Porlammin pauhu. Ruotsinkielinen Lappträsk Idrottsförering ("Liffen", LIF) perustettiin 1937. Suomenkielinen Lapinjärven Lukko perustettiin toisen maailmansodan jälkeen 1945. Lukon menestynein urheilija on Brita Blomberg (o.s. Johansson), jolla oli Suomen ennätys pituushypyssä ja 100 metrin juoksussa, ja hän osallistui myös Rooman olympialaisiin 1960. 2000-luvulla Lapinjärvelle perustettiin Pallojunnut-niminen urheiluseura.
Teatteri.
Kimonkylän nuorisoseura Valonsäde on esittänyt 2000-luvulla kesäisin esityksiä Hotelli Hanhen rannassa. Porlammin nuorisoseura Soihtu järjestää kevät- ja syysiltamia, joissa esitetään näytelmiä.
Liikunta.
Lapinjärvellä on suhteellisen paljon liikuntamahdollisuuksia. Kunnan alueella on muun muassa kolme uimarantaa, Kirkonkylässä, Porlammilla sekä Harsbölessä, kaksi tenniskenttää (Porlammilla ja Kirkonkylässä), jääkiekkokaukaloita sekä muutamia pururatoja. Lapinjärven Kirkonkylän alueella Mariebergissä on yleisurheilukenttä, jonka yhteydessä on jalkapallokenttä, tennisverkko, lentopalloverkko, katukoripallokenttä, ja aluetta kiertää pururata. Kesäisin Lukko ja LIF järjestävät kentällä yleisurheilukilpailuja. Liikuntahalleja on sekä Kirkonkylän koulun että Porlammin koulun läheisyydessä. Vuonna 1975 Lapinjärvelle rakennettiin useiden yhdistysten aloitteesta uimahalli, joka kunnallistettiin 1981. Uimahalli sijaitsee Porlammilla Porlammin koulun yhteydessä. Uimahallissa on kaksi allasta, joista suurempi on 16,63 metrin pituinen.
Nähtävyydet.
Lapinjärvellä sijaitsee huomattava määrä erilaisia nähtävyyksiä vanhoista kartanoista ja tiloista nykyaikaiseen matkailukeskukseen. Lapinjärvellä sijaitsevat Unescon maailmanperintökohde Struven ketjun mittauspiste Porlom II sekä Natura 2000-hankkeen luonnonsuojelualue Ilveskallion vanha metsä.
Kirkot ja hautausmaat.
Lapinjärvellä on kaksi kirkkoa vierekkäin kunnan keskustassa. Niitä kutsutaan historiallisista syistä nimityksillä "ruotsalainen kirkko" (suurempi) ja "suomalainen kirkko" (pienempi), vaikkei kieliasialla nykyisin ole niiden käytön kannalta merkitystä. Kirkot ovat rakennettu 1700-luvulla ja kirkkojen läheisyydessä oleva kellotapuli 1800-luvulla. Kirkkojen läheisyydessä sijaitsee myös "vanha hautausmaa". "Uusi hautausmaa" sijaitsee Kirkonkylän toisella puolella alle puolen kilometrin päässä kirkoista. Uuden hautausmaan läheisyydessä sijaitsee myös 2003–2004 peruskorjattu siunauskappeli.
Museo- ja kotiseututoiminta.
Lappträsk Hembygdsförering () on perustettu 7. kesäkuuta 1929. Yhdistys järjesti vanhan maanmieskoulun Brofogdaksen tiloissa kotiseutumuseotoimintaa, joka jatkuu edelleen. Brofogdas on vanha luutnantin virka-asunto, ja rakennus on Lapinjärven vanhimpia. Lappträsk Hembygdsförering ylläpitää myös kotiseutumuseo Kycklingsiä, jonka yläkerrassa on suutarin ja siselöörin työpajat. Sekä Brofogdas että Kyckylings sijaitsevat Kirkonkylän alueella.
Lapinjärven vanhimpia rakennuksia on siltavoudin asunto Brofogdas.
Vuonna 1952 Heikinkylään perustettiin Hopenback-Lekstrand fornminnesförering (), jonka tehtävänä on ylläpitää Hurtigsin rakuunatorppaa Heikinkylässä. Rakennus on 1700-luvulta.
Porlammin Nuorisoseura perusti kesällä 1943 Porlamille kotiseutumuseon. Kotimuseo käsittää koulumuseon, vajan, makasiinin ja sepänpajan. Kotiseutumuseon läheisyydessä sijaitsee myös Hilda Käkikosken patsas.
Lapinjärvellä sijaitsee myös Heikinkylä-Pekinkylän pajamuseo, joka on 1800-luvulta peräisin oleva sepän paja.
Pukaron Paroni.
Lapinjärven ylivoimaisesti suosituin matkailukohde on matkailukeskus Pukaron Paroni valtatie 6:den varrella. Pukaron Paronissa kävi vuonna 2007 912 179 kävijää, mikä nostaa Pukaron Paronin Suomen kolmanneksi suosituimmaksi maksuttomaksi matkailukohteeksi. Pukaron Paronissa on muun muassa kahvila, Kermansaven tehtaanmyymälä, Brunbergin makeistukku sekä kirjakauppa Kirjapörssi.


Luonnontiede.
Luonnontiede eli luonnontieteet on luontoa tutkivien tieteiden yhteisnimitys.


Lappajärvi.
Lappajärvi on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Pohjanmaan maakunnassa. Lappajärvellä asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2. Lappajärven rantaviivaa kunnan alueella 124 kilometriä. Vapaa-ajan asuntoja Lappajärvellä on 1 020. Lappajärvellä sijaitsee myös kylpylä Kivitippu. Sen läheisyydestä löytyy golfkenttä, jonka omistajaseurana toimii Järviseudun golfseura. Lappajärven naapurikunnat ovat Alajärvi, Evijärvi, Kauhava, Lapua, Veteli ja Vimpeli.
Historia.
Ihminen saapui Lappajärven seudulle jo kivikaudella. Kivikautisia löytöjä on tehty mm. Nykälänniemeltä, Kärnänsaaresta, Koskelasta, Kuopplasta Keskisestä ja Mäkelästä. Myöhäisemmistä löydöistä on täkein kirkonkylästä tavattu viikinkiajan solki. Keskiajalla kalaisa Lappajärvi houkutteli alueelle pääasiassa satakuntalaisia ja kyröläisiä eränkävijöitä.
Pysyvästi alue asutettiin 1530-luvulla jolloin seudulle asettui ruotsalaisia ja savolaisia. Lappajärven alueesta käytettiin tuolloin nimeä Savonkylä. 1500-luvun loppupuolella seudulle saapui lisää savolaisia. Lappajärvi kuului aluksi Pietarsaaren seurakuntaan. Vuonna 1637 siitä muodostettiin kappeli ja itsenäiseksi seurakunnaksi se erotettiin 1812. Lappajärven seurakuntaan kuuluivat kappeleina Alajärvi, Evijärvi, Kortesjärvi, Soini, Vimpeli ja Lehtimäki. Ne itsenäistyivät kuitenkin 1800-luvun loppupuolella omiksi pitäjiksi. Kauhajärven kylä liitettiin 1937 Lapuan kuntaan. Lappajärven ensimmäinen kirkko rakennettiin 1637. Se sai kuitenkin väistyä nykyisen kirkon tieltä 1765. Lappajärven huomattavampia kirkkoherroja oli Lapin tutkijana tunnettu Jakob Fellman, joka kehitti seudun maataloutta. Hän löysi mm. Vimpelin kalkkikivikaivokset. Elinkeinoista oli kaskitaloudella ja kalastuksella merkittävä asema. Maanviljelys alkoi kehittyä 1700-luvun lopulta lähtien, jolloin myös Lappajärven asukasluku alkoi nopeasti kasvaa. Seutu kuului myös Etelä-Pohjanmaan tärkeimpiin tervanpolttoalueisiin.
Lappajärven asukasluku oli suurimmillaan 1940-luvulla, jolloin asukkaita oli kunnassa n. 6700. 1950-luvulla väestö alkoi kuitenkin vähentyä. Pelkästään 1960-1975 välisenä aikana kunnan asukasluku väheni 1100 asukkaalla. Väestön väheneminen pysähtyi 1970-luvun jälkipuoliskolla ja väkiluku vakiintui vähäksi aikaan n. 4500. 1990-luvulla kunnan asukasluku alkoi jälleen laskemaan, vuoteen 2011 mennessä kunnassa oli 3432 asukasta.
Luonto ja maantiede.
Lappajärvi sijaitsee Etelä-Pohjanmaan järvialueella maakunnan suurimman järven, Lappajärven ympärillä. Kunnan pohjois- ja itäosissa maisemaa hallitsevat kallioiset ja moreenipeitteiset mäet, länsi- ja eteläosissa laajat suot.
Kallioperä on pääasiassa gneissiä ja graniittia. Kallioperän erikoisuutena ovat meteoriittiräjähdyskraattereille ominaiset kivilajit. Yleisin maalaji on moreeni. Lappajärven pohjoispään ympärillä on noin parin kilometrin laajuinen hiesu- ja hiekkavyöhyke, joka jatkuu Ähtävänjoen laaksoa pitkin pohjoiseen. Kivennäismaalajit ovat laajalti turpeen peitossa. Pinnanmuodoiltaan kunta on pääasiassa kankaremaata. Maisemat ovat vaihtelevimmat Lappajärven pohjois- ja koillispuolella, missä on runsaasti tasaisesta suomaastosta kohoavia mäkiä. Kunnan länsi- ja eteläosat ovat sen sijaan tasaisempia. Kunnan korkein kohta on Övermarkin kylän Vanhavuori.
Lappajäven pinta-ala on 140km2. Pohjoisessa järveen pistää leveä niemi, jonka jatkona on Kärnänsalmen erottama Kärnänsaari. Lappajärveä on säännöstelty vuodesta 1961 lähtien. Paikkakuntalaiset ovat arvostelleet säännöstelyä, sillä vedenpinnan ollessa alimmillaan rantaviiva voi vetäytyä jopa sata metriä. Asukkaat rakensivat 1979 vastalauseena ns. kansanpadon Ähtävänjokeen, jota pitkin järvi laskee Pohjanlahteen. Järvessä on arvokas muikkukanta.
Järven synnystä.
Kunnalle nimen antanut Lappajärvi sai alkunsa meteoriitin törmättyä paikkaan. Järveä pidettiin kauan muinaisen tulivuoren kraatterina, mutta dosentti Martti Lehtinen todisti väitöskirjallaan sen syntyneen valtavan meteoriitin törmäyksen vaikutuksesta. Suurella nopeudella tapahtunut arviolta 0,5–1 kilometrin läpimittaisen kappaleen törmäys synnytti valtavan räjähdyksen, jonka voima oli 80 gigatonnia eli noin 6 miljoonaa Hiroshiman atomipommia. Noin 200 kilometrin säteellä kaikki maanpinnan yllä oleva elollinen, eläimet ja kasvit hävisivät. 70 kilometrin säteellä satoi jopa talon kokoisia kivenjärkäleitä. Noin 350 kilometrin päässä eli Helsinkiä vastaavalla etäisyydellä Lappajärvestä kuoli vielä suurin osa elollisista, ja vasta 650 kilometrin päässä nykyisen Inarin seuduilla eläimiä selvisi vahingoittumattomina.
Meteoriitin tai asteroidin törmäyksestä kertovat meteoriitin paineen ja kuumuuden vaikutuksesta sulaneet kivet.
Lappajärveltä on löydetty niin sanottua impaktilasia, sueviittia ja törmäyksen rikkomaa kiveä, breksiaa. Kärnäiitti on sulaneen ja rikkoutuneen kiven seosta, joka on jähmettynyt kiinteäksi. Liitukaudella noin 73 miljoonan vuoden ikäiseksi arvioitua meteoriittikraatteria on kartoitettu muun muassa painovoimamittauksella. Koska Lappajärvi on niin vanha, törmäyskraatterin muoto ei Maan päällä ole selvä kuin esimerkiksi Etelä-Saksassa olevan Nördlinger Riesin.
Kylät.
Itäkylä, Kuoppala, Luomala, Lamminkylä, Mynkelinmäki, Nissi, Savonkylä, Tarvola, Karvala ja Kärnä.
Lappajärven murre.
Lappajärven murre kuuluu Keuruun-Evijärven välimurteisiin, jotka ovat savolaismurteiden lähellä yleiskieltä oleva ryhmä Etelä-Pohjanmaan murteen itäpuolella. Se muistuttaa Suomen yleiskieltä mm. diftongien ääntämisessä, siinä kun diftongit, jotka ovat yleiskielessä i-loppuisia, ovat i-loppuisia, toisin kuin useimmissa savolaismurteissa, joissa ne ovat e-loppuisia mutta diftongit uo, yö ja ie ääntyvät itäisittäin kuten yleiskielessä eivätkä läntisittäin ua, yä, iä, ia. Lappajärven murteessa on selviä eteläpohjalaisia vaikutteita muun muassa intonaatiossa. Järviseudulla ei esiinny yleisgeminaatiota, joka on tyypillinen, joskin nuori ilmiö lähes kaikissa muissa savolaismurteissa.


Lapua.
Lapua (,) on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Etelä-Pohjanmaan maakunnassa. Kaupungissa asuu henkilöä. Kunnan pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Lapuan naapurikunnat ovat Alajärvi, Kauhava, Kuortane, Lappajärvi ja Seinäjoki.
Lapua tunnetaan kenties parhaiten Lapuan liikkeestä, Lapuan Patruunatehtaan räjähdyksestä (1976) ja körttiläisyydestä. Myös olympiatason urheilijat kuten Harri Koskela, Tapio Korjus ja Mikko Huhtala ovat tehneet kaupunkia tunnetuksi. Lapuan Virkiän naisten superpesisjoukkue on voittanut pesäpallon Suomen mestaruuden seitsemän kertaa, saanut SM-hopeaa kuudesti ja pronssia seitsemästi.
Nykyään kaupunki tunnetaan myös rikkaasta kulttuurielämästään. Kulttuuri sai oman talonsa, kun entinen Lapuan Patruunatehtaan rakennus remontoitiin kaupungin kulttuurikeskukseksi. Paikka tunnetaan nykyään nimellä Kulttuurikeskus Vanha Paukku, ja siellä sijaitsevat muun muassa Lapuan Musiikkiopisto, kaupungin kirjasto, Lapuan Kansalaisopisto, Teatteri Lapua, Lapuan Taidemuseo, Lapuan liikkeen museo, Lapuan Patruunatehtaan museo, Patruunagalleria, Pyhälahden Valokuvaamomuseo, Pohjanmaan Valokuvakeskus ja elokuvateatteri Bio Marilyn.
Vanhassa Paukussa järjestetään vuosittain mm. musiikkitapahtuma Vanhan Paukun Festivaali sekä Vanhan Paukun Filosofiapäivät. Lisäksi paikkakunnalla järjestetään vuosittain mm. Lapuan Päivän juhla, Ritafest-rockfestivaali ja joka toinen vuosi kansainvälinen urkumusiikkitapahtuma Lapuan Urkufestivaalit.
Tunnettuja lapualaisia kulttuurihenkilöitä ovat mm. taiteilija Teemu Mäki, Miljoonasade-yhtyeen perustaja, muusikko Heikki Salo, edesmennyt näyttelijä Esko Nikkari ja tanssija Jukka Haapalainen.
Lapualla ilmestyy paikallislehti Lapuan Sanomat ja saman kustantajan julkaisema ilmaisjakelulehti Lapuan Linkki.
Historia.
Vielä kivikauden kampakeraamisen kulttuurin kaudella Itämeren vedenpinta oli 56–58 metriä nykyistä vedenpintaa korkeammalla. Tällöin Lapua sijaitsi aivan merenrannan tuntumassa, missä edellytykset ihmisasutukselle olivat otollisimmat. Lapualta onkin tavattu runsaasti kivikautisia löytöjä, muun muassa 14 asuinpaikkaa kampakeraamisen kulttuurin kaudelta. Myöhemminkin esihistoriallisella ajalla Lapuan sijainti oli edullinen. Lapuan kaupunki nimittäin sijaitsi koiravaljakkoreitin varrella, joka johti Laatokan Karjalasta Etelä-Pohjanmaalle ja edelleen Oulujoen suulle.
Pysyvän asutuksen muodostuminen.
Varhain 1300-luvulla alkoi pysyvä asutus levitä myös Lapuanjokilaaksoon. Asukkaita tuli muun muassa Ylä-Satakunnan Suur-Sastamalan asutuskeskuksesta, josta oli pohjoiseen hyvät maa- ja vesiyhteydet. Pohjanmaan asutuksen painopiste muodostui alkuvaiheissa Kyrönjoen alajuoksulle. Meren läheisyyteen asutusta houkutteli nimenomaan luonnonantimiltaan rikas Merenkurkun alue. Lapualla oli tuolloin jonkin verran lappalaisia, jotka pitivät seutua eräalueenaan. Lapuan-nimen lienevät rannikon ruotsalaiset antaneet juuri alueella asustaneiden lappalaisten takia.
1400-luvun Isokylä.
Kyrönjoen varressa Kyrönmaassa alettiin asutuksen laajetessa 1400-luvulla hankkia uusia erä- ja niittyalueita idästä, Lapuanjoen varrelta. Edullisin asuinpaikka löytyi kohdasta, missä Nurmonjoki yhtyy Lapuanjokeen. Samassa paikassa sijaitsee Lapuan nykyinen keskusta. Paikkaa alettiin pian nimittää Isokyläksi. Muista kylistä 1400-luvulla tunnettiin vain Haapakoski, joka sijaitsee hieman ylempänä Lapuanjoen varrella. Isokylä oli liikenteellisesi keskeinen paikka jokien risteyksessä. Tästä oli myös helppo hyödyntää seudun rikkaita kalavesiä. Jokivarsilta alkoivat edelleen laajat eräalueet, joista riistaa löytyi runsaasti. Vuoden 1413 vaiheilla Lapualla oli noin 10 taloa. Metsästys ja kalastus säilyivät tärkeinä elinkeinoina aina 1600-luvulle saakka.
1500-luvulla kirkkopitäjäksi.
1500-luvun puolivälissä, jolloin Lapualla oli noin 70 taloa, asutus alkoi hitaasti levittäytyä Isostakylästä yhä etäisimmille alueille. Uusista kylistä Tiistenjoki ja Kauhajärvi alkoivat saada myös pysyvää asutusta. 1555 Kustaa Vaasa antoi Mikael Andreas -nimiselle henkilölle valtakirjan papinvirkaan Lapuan kappeliseurakunnassa. Tämän nimistä pappia ei liene kuitenkaan koskaan Lapualle saapunut. Tapahtuma oli kuitenkin merkittävä, sillä tämän jälkeen Lapua alkoi yhä enemmän irtaantua emäalueestaan Kyrön suurpitäjästä. Perimätieto kertoo, että näihin aikoihin Lapualle oli jo rakennettu oma kirkko. Itsenäinen kirkkopitäjä Lapuasta tuli 1581. Vakinaisesti alueella asuva pappi oli saatu jo viisi vuotta aikaisemmin. 1590-luvun alussa Lapuasta tuli itsenäinen hallintopitäjä ja paikallisesti tärkeät omat käräjät pidettiin joulukuussa 1590. Kun Kauhava vuonna 1608 liitettiin Lapuaan, Suur-Lapuaan kuuluivat Kauhavan, Härmän, Kuortaneen, Nurmon ja Töysän kappelit.
Karjanhoitoa ja tervanpolttoa.
Maanviljelyyn oli otettu 1500- ja 1600-luvulla vasta kapeat kaistaleet maata Lapuanjoen varressa. Peltoviljelyä haittasivat kuitenkin usein toistuvat tulvat. Liiallisen kosteuden vaivaamat alueet pidettiinkin tavallisesti laitumina, jolloin myös karjanhoito oli kannattavaa. Toistuvien tulvien ja hallan verottaessa talonpoikien toimeentuloa tarjosi tervanpoltto tärkeitä lisätuloja. Tervan myynnin myötä siirryttiin jo rahatalouden piiriin. Metsä oli arvokasta. Metsän käyttöoikeuksien selvittämiseksi jouduttiin pitämään lukuisia rajakäyntejä. Samalla pitäjä sai rajansa ja myös kylien rajat alkoivat hahmottua.
Lapuanjoki oli tervan vientiväylä. Terva kuljetettiin Uuteenkaarlepyyhyn, jonne myös oli tapana maksaa verot. Meren kautta oli edelleen kiinteät yhteyden Ruotsin pääkaupunkiin Tukholmaan. Oli hyvin tavallista, että lapualaiset kääntyivät ongelmissa suoraan kuninkaan puoleen, ohi paikallisten viranomaisten. Uudenkaarlepyyn kaupungin perustamisen jälkeen 1560-luvulla tuli ajankohtaiseksi tien rakentaminen Uudestakaarlepyyssä sisämaahan Ruovedelle, jonne Uudenkaarlepyyn kaupan uskottiin ulottuva. Lapualaiset määrättiin rakentamaan taival Lapualta Ruovedelle. Tehtävä tuntui turhalta. Lapualaisille vesistötiet olivat tärkeimpiä liikenneväyliä. Vuonna 1695 tie Ruovedelle oli pääosin valmis. 1600-luvulla Lapualta oli maantieyhteys myös Ilmajoelle.
Maatalous kehittyy.
Metsästys ja kalastus saivat väistyä maanviljelyn tieltä 1700-luvulla. Suon raivauksessa ja kuivaustöissä työtä tuntui olevan loputtaman paljon. Vuosisadan puolivälin jälkeen toteutettu isojako paransi maanomistusoloja. Se osaltaan innosti kovaan työhön. Erityisesti vuosisadan lopussa perustetut lukuisat torpat lisäsivät tilojen määrää huomattavasti. Myös asukasluku kasvoi nopeasti. Vuonna 1590 Lapualla oli 530 asukasta, 1680 595 ja 1793 jo 2 438 asukasta. Viljelykasveista ruis ja ohra olivat suosituimpia, myös herne tunnettiin. Perunaa alettiin viljellä vasta 1700-luvun lopussa ja 1800-luvulla tuli viljelyksen kaura.
Suomen sodan aika.
Vuonna 1808 Lapua joutui Suomen sodan (1808–1809) yhdeksi taistelunäyttämöksi. Carl Johan Adlercreutz ja Georg Carl von Döbeln saivat Lapualla arvokkaan voiton venäläisistä, joka tunnetaan nykyisin Lapuan taisteluna (14. heinäkuuta 1808). Suomen kenttäarmeija ei kyennyt kuitenkaan käyttämään voittoa hyväksi.
Puukkojunkkarit ja heränneet.
Lapuanjokivarsi oli tunnettu puukkojunkkareistaan. Rajuun elämänmenoon tuli taitekohta 1800-luvun alkupuolella, kun Lapuan kappalaiseksi apulaiseksi nimettiin Niilo Kustaa Malmberg. Tämä palavahenkinen saarnamies siisti väestön tapoja huomattavasti. Hän oli myös keskeisesti vaikuttamassa siihen, että herännäisyydestä tuli myöhemmin merkittävä hengellinen liike. Malmberg edisti myös ansiokkaasti paikallisia kouluoloja. 1838 hän tarjoutui pitämään kiertokoulua. Tehtävä oli jo sinällään raskas ja epäkiitollinen. Malmbergin työtä Lapualla jatkoivat muun muassa Justiina Rautakorpi, Arvi Logren ja Malmbergin poika Wilhelm Malmivaara. Lapuan ensimmäinen kansakoulu aloitti toimintansa 1869. Maakunnan ja koko pohjoisen Suomen ensimmäisen maaseutuoppikoulun avajaisjuhla pidettiin Lapualla 1904. Laajaa huomiota saanut kansanopistokokeilu alkoi 1890 ja kansallisen sivityspyrkimyksen osoituksena 1892 perustettiin Lapuan Nuorisoseura. Suomen ensimmäinen kristillinen kansanopisto aloitti toimintansa Lapuan Karhunmäessä 1913.
Muuttoliike Yhdysvaltoihin.
Vuosina 1881-1930 pääasiassa Pohjois-Amerikkaan muutti peräti 5 306 lapualaista. Muuttoliike hidasti kunnan väkiluvun kasvua merkitsevästi, sillä 1880 Lapualla oli enään vain 9 115 asukasta. Matkaan uskallettiin lähteä näin runsain joukoin muun muassa sen vuoksi, että seudun asukkailla oli kohtalaisen paljon tietoa ulkomaista. Kauppamatkojen ohella oli käyty sotaretkillä muun muassa Baltiassa ja Saksassa.
Poliittista aktiivisuutta.
Jo nuijasodan (1596–1597) ajoilta periytyvä lapualaisten poliittinen aktiivisuus nousi jälleen esille 1900-luvun alussa. Vuodesta 1915 alkaen Lapua toimi tärkeänä jääkärietappina, jonka kautta jääkärit kulkivat Ruotsiin ja edelleen Saksaan. Kommunismin vastainen kansanliike Lapuan Liike (1929–1932) sai puolestaan nimensä Lapualla 23. marraskuuta – 24. marraskuuta 1929 tapahtuneesta kommunistinuorten punaisten paitojen repimisestä ja tästä alkunsa saaneesta lapualaisjohtoisesta oikeistoradikaalista toiminnasta. Lapualla perustettiin 1930 Suomen Lukko -niminen järjestö, joka ei kuitenkaan päässyt yksimielisyyteen toimintaperusteista. Sen suoraa toimintaa kannattaneet jäsenet perustivat lapualaisen maanviljelijän Vihtori Kosolan johdolla vielä saman vuoden aikana Lapuan Liike-nimisen järjestön. 7. heinäkuuta 1931 lapuanliike järjesti suurimman mielenosoituksen, mitä Suomessa oli nähty: yli 12 000 miehen ns. talonpoikaismarssin Helsinkiin. Liike sai aluksi laajaa kannatusta, mutta vähitellen sen kovat otteet, muun muassa muilutukset, vieroittivat siitä monia. Lapuan liike lakkautettiin Mäntsälän kapinan 27. helmikuuta – 3. maaliskuuta 1932 jälkeen.
Lapuan hiippakunta.
Lapuan seurakunta saavutti merkittävimmän taitekohtansa, kun Lapuan hiippakunta aloitti toiminta 1. heinäkuuta 1956. Hiippakunnan saamiseen Lapualle vaikuttivat juuri paikkakunnan kristilliset perinteet. Toisaalta lapualaiset itse olivat aktiivisesti ajamassa hanketta. Tässä yhteydessä ja myös muulloin Lapuan voimakkaana kehittäjänä vaikutti Kustaa Tiitu, joka oli muun muassa eduskunnanjäsen vuosina 1945–1958 ja 1965–1970. Muita lapualaisia ministereitä ovat olleet Jalo Lahdensuo, Niilo Kosola ja Orvokki Kangas. Lapua on Suomen pienin kaupunki, jossa on hiippakunta ja tuomiokirkko.
Kehitys kaupungiksi.
1800-luvulla Lapuan keskusta muistutti kookkaine talonpoikaistaloineen kaupunkia. Lisäksi se sijaitsi hyvin keskeisellä paikalla, junaliikkenne oli alkanut jo vuonna 1885. Lapuan asukasluku kasvoi 1900-luvun alkupuoliskolla varsin tasaisesti, 1900-luvun alussa Lapuaa alettiin puuhata myös taajaväkiseksi yhdyskunnaksi, mikä toteutuikin vuonna 1915. Vuonna 1960 asukkaita Lapualla oli jo 16 282 asukasta. Vuonna 1965 Lapuasta tuli yksi Suomen ensimmäisistä laaja-alaisista kauppaloista. 1960-luvun loppupuolella Lapuan asukasluku alkoi laskea maaltapaon vuoksi. Vuonna 1977 Lapua sai kaupunginoikeudet. Kaupungin asukasluku alkoi tämän jälkeen vähitellen kasvaa ja vuonna 1985 Lapualla oli asukkaita 14 728. Vuoteen 2011 kaupungin asukasluku oli kasvanut 14 504 asukkaaseen.
Maatalousnäyttelyt on järjestetty Lapualla vuosina 1938, 1948 ja 1968. Lapualla sattui vuonna 1976 yksi rauhan ajan pahimmista onnettomuuksista, Lapuan patruunatehtaan räjähdys. Onnettomuudessa menetti henkensä tehtaan 40 työntekijää ja useat muut loukkaantuivat vaikeasti. Surevaan kaupunkiin vaikutti helluntaisaarnaaja Niilo Yli-Vainio. Itsenäisyyspäivänä vuonna 1986 erikoispikajuna "Lapponia" suistui raiteilta Lapuan asemalla. Lapualla järjestettiin vuosien 1979 ja 2007 Jukolan viestit. Lapualla toimii myös Suomen toiseksi vanhin nuorisovaltuusto, joka on perustettu vuonna 1995. Lapuan Lukion edeltäjä Lapuan Yhteislyseo oli Etelä-Pohjanmaan vanhin oppikoulu. Vuonna 2001 Lapua nousi valtakunnallisiin otsikoihin Lapuan Harrastajanäyttelijöiden toteuttaman Lapualaisoopperan ansiosta. Herättäjäjuhlat järjestetään Lapualla vuonna 2014.
Luonto.
Keskellä Etelä-Pohjanmaan lakeutta sijaitsevan Lapuan maisemaa hallitsevat laajat jokivarsitasangot ja paikoin selvästi ympäristöään ylemmäksi kohoavat kukkulat.
Lapua sijaitsee vyöhykkeellä, missä Länsi-Suomen liuskekivivyöhyke vaihettuu rannikon yhtenäiseksi graniittivyöhykkeeksi. Kallioperä on yleensä gneissiä (migmaattista biotiittiplagioklasigenissiä tai plagioklasigneissiä), graniittia tai kvartsiittia. Yleisimmät maalajit ovat turve ja moreeni. Savea on hieman vähemmän. Karkeampia mineraalimaalajeja kuten hietaa ja hiekkaa on vähän. Yleensä ne esiintyvät laajoina, melko ohuina kerroksina tai sitten niiden päälle on kerrostunut savia.
Maasto kohoaa Lapualla vähitellen luoteesta kaakkoon. Kun Hellanmaassa viljelylakeuden alavimmat osat ovat 26 m korkeudella, Pettuvuoren seudun suotasangot ovat paikoin huomattavat. Lapuan korkein kohouma Simpsiön vuori kohoaa 132 m merenpintaa ja runsaat 100 m ympäristöään korkeammalle. Vuoren korkeus johtuu sen kulutusta hyvin kestävästä kivilajista, kvartsiitista.
Lapuan vesistöistä merkittävin on Lapuanjoki. se saa alkunsa Suomenselän alueelta ja laskee Pohjanlahteen Uudenkaarlepyyn kohdalla. Pituutta joelle kertyy noin 165 km ja sen vesistöalue on 2 995m².. Koska vesistöalueella on vähän järviä ja nekin ovat pieniä, joki reagoi melko herkästi sateiden määrään. Koska Lapuanjoen äyräät ovat matalia ja rantamaat tasaisia, tulvat koettelivat aikaisemmin hyvin laajoja alueita. Tulva-aikaan maisema saattoi muistuttaa saaristoa, jossa vuorottelivat metsäiset kumpareet ja vetiset suoalueet. Erityisesti Lapuan keskustasta alajuoksulle päin joessa on tehty runsaasti tulvansuojelutöitä. Lapualla jokeen on rakennettu Mäkelänkosken ja Hourunkosken vesivoimalaitokset. Nurmonjoki saa alkunsa Seinäjoen Nurmon alueelta ja se yhtyy Lapuanjokeen Lapuan keskustan kohdalla. Muita joki ovat Kauhavanjoki, Tiistenjoki, Lakaluoma, Tiisipuro ja Löyhinginluoma.
Järvistä suurin Hirvijärven tekojärvi, josta vain osa on Lapuan kaupungin alueella. Tekojärven pinta-ala keskivedenkorkeudella on 1 530 hehtaaria ja se on rakennettu osana Lapuanjoen tulvansuojeluun tähtääviä vesistöjärjestelyjä. Tekoaltaan yhteyteen on rakennettu myös voimalaitos. Luonnonjärvistä suurin on Kauhajärvi kaupungin koilliskulmassa. Muita järviä ovat Tiisijärvi ja Hirvijärvi. Järven ovat varsin matalia.
Lapuan maisemaa hallitsevat jokilaaksojen laajat peltotasangot. Itään ja kaakkoon päin kohti Suomenselkää metsän osuus maisemassa kasvaa. Lapuan suot ovat suurimmaksi osaksi primäärisesti soistuneita eli jään ja veden alta paljastunut maa alkoi heti soistua. Suot ovat yleensä rahkasoita. Soita on otettu kydöttämällä runsaasti viljelykseen. Polttamalla pinnalta raaka rahkaturvekerros päästiin ravintorikkaampiin kerroksiin. Samalla osa pintakerroksen aineksesta saatiin viljelykasvien käyttöön. Kytöviljely oli Lapualla yleistä erityisesti 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa.
Urheilu.
Lapua on maineikas ja vireä urheilukaupunki, jonka edustamat urheilijat ovat edustaneet Suomea useissa urheilulajeissa merkittävissä kisoissa aina Olympiakisoja myöten. Lapulla toimii useita urheiluseuroja kuten muun muassa Lapuan Virkiä, Lapuan Ponnistus sekä Korikobrat.
Kaupunginosat ja kylät.
Alanurmo, Alahella, Haapakoski, Härsilä, Hirvijoki, Hyyppä, Kirkonkylä, Kiviristi, Koskikylä, Liuhtari, Ritamäki, Ritakallio, Ruha, Tiistenjoki, Hellanmaa, Honkimäki, Ylikylä, Lakaluoma, Länsikylä, Mustamaa, Männikkö, Paavola, Kauhajärvi, Ojutkangas, Raamattu, Saarenkangas, Siirilä, Teora, Toijanniemi, Pouttu, Tamppari, Karhunmäki, Välilä.
Liikenne.
Lapuan rautatieasemalla pysähtyy kolmesta viiteen matkustajajunaa vuorokaudessa suuntaa kohden. Viikkotasolla pysähdysten määrä kasvoi 14. joulukuuta 2008 yli kolmanneksen, kun uusi aikataulu tuli voimaan. Lapuan kautta ajetaan päivittäin Joensuun ja Vaasan välinen linja-auton pikavuoro molempiin suuntiin.
Lapua sijaitsee valtateiden 16 ja 19 risteyksessä. Kantatie 66 päättyy Lapualle.


Laukaa.
Laukaa () on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Suomen maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km² josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km².
Laukaan kunnan suurimmat taajamat ovat kirkonkylä, Lievestuore, Leppävesi ja Vihtavuori.
Laukaan naapurikunnat ovat Hankasalmi, Jyväskylä, Konnevesi, Toivakka, Uurainen ja Äänekoski.
Laukaan historiaa.
Laukaa on vanha emäpitäjä. Entiseen Laukaan pitäjään (Vanha Laukaa) kuuluivat myös nykyinen Jyväskylän kaupunki ja maalaiskunta, Äänekoski, Suolahti, Sumiainen, osa Saarijärveä, Hankasalmea, Uuraista ja Toivakkaa.
Laukaaseen asutettiin jatkosodan jälkeen Sortavalan maalaiskunnan siirtoväkeä.
Maantiede.
Laukaa on vesistöinen kunta. Laukaassa yhtyvät Rautalammin, Viitasaaren ja Saarijärven vesireittien vedet yhdeksi merelle vaeltavaksi virraksi. Tätä kuvaa Laukaan vaakuna. Laukaan kunnassa suurimmat järvet ovat Leppävesi, Lievestuoreenjärvi, Kynsivesi ja Kuusvesi.
Kylät.
Haapala, Harhala, Hoho, Kirkonkylä eli ent. Pellosniemi, Kuhaniemi, Kuusa (tai Kuusaa), Lankamaa, Laukkavirta eli Tarvaala, Leinola, Leppävesi, Lievestuore, Metsolahti, Saarilampi, Savio, Simuna, Tervatehdas, Tiituspohja, Valkola, Vehniä, Vihtasilta, Vihtavuori, Vihtiälä, Vuontee, Äijälä.
Kyläseurat.
Laukaan pohjoinen kyläseura ry toimii Laukaan pohjoisten kylien, Haapalan, Haapasuon, Tervatehtaan, Vatian ja Viitalan kylien alueilla.
Kuusan kipinä kyläseura ry toimii Kuusan kylän vakituisten ja loma-asukkaiden yhteisenä edunvalvojana.
Palvelut.
Pääkirjasto, Terveyskeskus, Sydän-Laukaan koulun yhteydessä sijaitseva liikuntahalli.
Laukaan kirkonkylällä sijaitsevan yläkoulun nimi on Sydän-Laukaan koulu, jonka yhteydessä toimii myös Laukaan lukio. Laukaassa toimii myös monta alakoulua ja useita päiväkoteja. Lisäksi Laukaassa, Kuhankoskella, toimii Bovallius-ammattiopisto joka on S. ja A. Bovalliuksen säätiön ylläpitämä ammatillinen erityisoppilaitos.
Tapahtumat ja nähtävyydet.
Laukaassa järjestettiin asuntomessut vuonna 2003. Yksi Laukaan suurimmista tapahtumista on vuosittain järjestettävä rock-musiikkitapahtuma Sararock, joka aikaisemmin tunnettiin nimellä Sararanta rokkii. Joka kesä Laukaan satamassa järjestetään myös lasten tapahtuma Sararanta puskii.
Laukaassa sijaitsevat Saraakallion kalliomaalaukset, jotka ovat tiettävästi Fennoskandian laajimmat. Kalliomaalauksia on tehty usean sukupolven ajan punamultavärillä ja niiden iäksi on arvioitu 6600-3500 vuotta. Kalliolle johtaa polku, joka on merkitty puihin keltaisella maalilla. Suurin osa kalliomaalauksista näkyy hyvin heikosti ja ne ovat parhaiten nähtävissä sateen jälkeen.
Polku kalliomaalauksille on kohtuullisen vaikeakulkuinen ja tästä syystä suositellaan maastoon soveltuvia vaatteita.
Laukaa-nimi paikallissijoissa.
Laukaa-sanaa on tapana taivuttaa sisäpaikallissijoissa (asun "Laukaassa", tulen "Laukaasta", menen "Laukaaseen"). Tässä monet käyttävät virheellisesti ulkopaikallissijoja, ilmeisesti sen takia, että monia muita pitkään a:han loppuvia kunnannimiä taivutetaan ulkopaikallissijoissa. Luonnollisesti myös ulkopaikallissijoja silti tarvitaan ("Laukaalla" on viisi ystävyyskuntaa, Jyväskylän maalaiskunta sai lisämaata "Laukaalta", vuoden 2003 asuntomessut myönnettiin "Laukaalle".)


Lavia.
Lavia on Suomen kunta, joka sijaitsee Satakunnan maakunnassa. Alun alkaen se oli ollut osa Sastamalan kirkonpitäjää ja vuodesta 1639 lähtien osa Mouhijärven (Ylä-Sastamalan) seurakuntaa. Lavia muodostettiin Mouhijärven kappeliseurakunnaksi vuonna 1823, ja siitä tuli itsenäinen seurakunta vuonna 1870.
Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2. Lavian naapurikunnat ovat Kankaanpää, Kiikoinen, Kokemäki, Pori, Pomarkku, Sastamala ja Ulvila. Vuonna 1955 vahvistetun Lavian vaakunan on suunnitellut Ahti Hammar.
Historia.
Kunnassa on useita kivikautisia asuinpaikkoja. Asutus oli keskittynyt aikoinaan varsinkin Karhijärven kalaisille rannoille. Pronssikauden jäänteinä kunnassa on muutama säilynyt hiidenkiuas, joihin entisajan ihmiset hautasivat vainajansa.
Lavian pohjoisosassa, Kankaanpään rajalla käytiin Suomen sisällissodan Sampakosken taistelu helmikuussa 1918. Paikalla on muistomerkki taistelussa kaatuneille valkoisille, mutta ei punaisille. Jatkosodan päätyttyä 1944 Laviaan asutettiin siirtoväkeä Viipurin läänin Pyhäjärveltä.
Lavian halki kulkee kantatie 44, josta erkanevat kunnan alueella seututiet Kullaalle, Noormarkkuun, Pomarkkuun ja Sastamalan Suodenniemen kylän kautta Tampereen suuntaan. Valtatie 11 Porista Tampereelle kulki ennen Lavian kirkonkylän kautta, mutta uudelleen rakennettuna se on jäänyt muutaman kilometrin päähän kunnan etelärajasta. Lavian kirkonkylä oli 1960-luvulle saakka vilkas linja-autoliikenteen solmukohta ja kunnassa toimi myös muutama pienehkö linja-autoyritys. Porilaisella liikennöitsijällä V. Keto-Seppälällä oli kirkonkylässä toimipiste, jonka yhteydessä toimi 1980-luvulle saakka myös autokoritehdas.
Luonto ja nähtävyydet.
Lavia sijaitsee murrosvajoamalaaksossa, jota reunustavat jyrkät, osin kallioiset rinteet. Kirkonkylä on sijoittunut sen pohjalle kolmen järven väliin. Laviasta löydetty kivilaji on nimetty kunnan mukaan Lavialiitiksi ja sitä esiintyy etenkin Karhijärven etelä- ja kaakkoispuolella. Riihonlahdella sijaitsee upea lintualue, jossa pesii muun muassa harvinainen ruskosuohaukka.
Lavian puurakenteinen kirkko on vuodelta 1823 (C. Bassi). Muita nähtävyyksiä ovat Susikosken ja Sampakosken vanhat kivisillat sekä Velhonvuoren vesiputous, johon talvisin muodostuu kallion päälle komea jääputous. Putous sijaitsee aivan Suodenniemelle vievän maantien vieressä jyrkän mäen juurella. Laviassa sanotaan olevan 52 järveä, joskin osa näistä lienee jo umpeen kasvaneita lampia. Jääkauden jäljiltä löytyy siirtolohkareita, joista suurin on Kellarikivi. Lavian raitilla on vehreä ilme, sitä reunustavat puut ja pensasaidat. Kirkonkylässä on myös jäljellä useita vanhoja kiviaitoja, jotka ovat olleet kylälle leimallisia. Lavian tori uudistettiin Euroopan unionin rahoittamana kehityshankkeena vuonna 2005.
Kylät.
Aluskylä, Haunia, Kalliala, Lavia, Mustajoki, Myöntäjä, Niemenkylä, Peräkylä, Riiho, Riuttala
Kallialan kylän nimen katsotaan olevan yhteydessä samannimiseen kylään Tyrväällä, nykyisessä Sastamalassa sekä Haunia- ja Huida-nimien samannimisiin maatiloihin Tyrväällä ja Karkussa.


Lehtimäki.
Lehtimäki on entinen Suomen kunta ja nykyinen Alajärven taajama, joka sijaitsi Etelä-Pohjanmaahan kuuluvassa Kuusiokuntien seutukunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Sen asukasluku oli ja pinta-ala  km², josta  km² vesistöjä (31.12.2008). Kunta lakkautui sen yhdistyessä Alajärveen vuonna 2009. Lehtimäen naapurikunnat ennen lakkauttamista olivat: Alajärvi, Kuortane, Soini, Töysä ja Ähtäri


Leivonmäki.
"Leivonmäki" oli Keski-Suomen maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä sijainnut kunta. Se lakkautettiin 1. tammikuuta 2008 liittämällä se Joutsaan. 31. joulukuuta 2007 kunnassa asui noin 1 100 henkeä. Leivonmäen naapurikunnat olivat Joutsa, Kangasniemi, Korpilahti, Luhanka ja Toivakka.
Leivonmäen kunta ajautui 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa vakaviin taloudellisiin vaikeuksiin. Leivonmäki neuvotteli kuntaliitoksesta Toivakan kanssa vuoden 2006 lopulla, mutta Toivakan kunnanvaltuusto hylkäsi idean joulukuussa 2006. Leivonmäki aloitti välittömästi tämän jälkeen liitosneuvottelut Joutsan kanssa. Kunnanvaltuustot päättivät yhdistymisestä 26. maaliskuuta 2007. Valtioneuvosto vahvisti päätöksen 14. kesäkuuta 2007, ja Leivonmäki liittyi Joutsaan 1. tammikuuta 2008.
Selänpohjan ja Kivisuon alueella sijaitsee vuonna 2003 perustettu Leivonmäen kansallispuisto. Puiston tyypillistä maisemaa ovat suot, rannat ja harjumetsät. Puisto nimettiin poikkeuksellisesti kunnan nimen mukaisesti.


Lemland.
Lemland (vanh.) on Suomen kunta, joka sijaitsee Ahvenanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on merialueita ja  km2 sisävesiä. Väestötiheys on asukasta/km2. Lemlandin naapurikunnat ovat Föglö, Jomala, Lumparland, Maarianhamina ja Sund.
Yleistä.
Kunta on yksikielisesti ruotsinkielinen ja prosenttia sen asukkaista puhuu äidinkielenään ruotsia. Kunnan vaakunan suunnitteli Matts Dreijer ja se vahvistettiin vuonna 1951.
Lemlandin pääsaari on pinta-alaltaan Ahvenanmantereen jälkeen Ahvenanmaan suurin saari. Kaikista Suomen merialueiden saarista se on kuudenneksi suurin. Asutus on sijoittunut kunnan halki Maarianhaminasta Långnäsiin kulkevan päätie 3:n varteen ja saaren eteläisille rantamille. Tärkeimmät palvelut ovat keskittyneet vierekkäisiin Söderbyn ja Hellestorpin kyliin. Söderbyssä sijaitsee urheilukeskus Bengtsböle Idrottspark. Vessingsbodan kylän lähistöllä on Ahvenanmaan moottorikerhon kartingrata.
Lemlandin ja Jomalan rajalla on vuonna 1882 valmistunut Lemströmin kanava, joka lyhentää huomattavasti veneilijöiden matkaa Ahvenanmaan koillisesta saaristosta Maarianhaminaan. Kanava rakennettiin vankityövoimalla Venäjän keisarin Aleksanteri II:n määräyksestä ja sen pituus on noin 350 metriä, leveys 20 metriä sekä keskisyvyys 3,6 metriä. Päätie 3 ylittää kanavan avattavaa siltaa pitkin. Lemlandin ja Lumparlandin erottaa toisistaan kapea ja sokkeloinen Lumparsundin salmi.
Lemlandin alueella sijaitsee kaksi majakkaa, toinen, Nyhamn, Lilla Båtskärin ja toinen Lågskärin saarella. Alun perin kaivostorniksi rakennettu Nyhamnin majakka poistettiin käytöstä vuonna 2007 ja samana vuonna saarella otettiin käyttöön tuulivoimala. Flakan kylän eteläpuolella Herrössä on lintutorni.
Lemlandin alueella sijaitsee suurin osa hyvin harvinaisen miehenkämmekän esiintymistä Ahvenanmaalla. Kasvia ei ole tavattu manner-Suomessa.
Historiaa.
Vanhimmat merkit asutuksesta Lemlandissa ovat kunnan alueelta löydetyt hiidenkiukaat. Pysyvä asutus saapui alueelle Ruotsista 500-luvulla ajanlaskun alun jälkeen. Lemböte oli jo 1200-luvulla Itämerellä liikkuneiden purjehtijoiden tärkeä etappipaikka.
Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf majaili Lemlandin pappilassa Suomen sodan aikana ollessaan johtamassa laivastonsa operaatioita. Lemlandin eteläosissa on jäänteitä venäläisten ensimmäisen maailmansodan aikana rakentamista, mutta keskeneräisiksi jääneistä linnoitteista.
Lemlandin väkiluku väheni 1900-luvun kuluessa maaltamuuton seurauksena. Vuoden 1960 väestönlaskennan mukaan kunnassa asui 938 henkilöä ja kymmenen vuotta myöhemmin asukkaita oli tasan 600. Sittemmin Lemlandin väkiluku alkoi kuitenkin nousta niin, että vuoden 1985 lopussa asukkaita oli 1 121 ja vuoden 2001 alussa jo 1 585.
Vuoden 1961 alussa siirrettiin pieni maa-alue Lemlandista Maarianhaminaan.
Seurakunta.
Lemlandin seurakunnan arvellaan syntyneen 1200-luvulla ja olevan koko Ahvenanmaan vanhin. Lumparlandin seurakunta itsenäistyi Lemlandista vuonna 1961, mutta seurakunnat yhdistyivät uudelleen jo vuonna 1971. Yhdistyneen seurakunnan ensimmäinen ja samalla koko Suomen ensimmäinen naiskirkkoherra Sirkka-Liisa Enqvist tuli virkaansa vuonna 1988. Knutsbodan kylässä sijaitsee Ahvenanmaan seurakuntien yhteinen leirialue.
Kylät.
Lemböten kappelin rauniot vuonna 1892.
Bengtsböle, Bistorp, Flaka, Granboda, Haddnäs, Hellestorp, Järsö, Knutsboda, Lemböte, Norrby, Nåtö, Rörstorp, Stackskär, Söderby, Vessingsboda, Västeränga


Lemu.
Lemu () on Suomen entinen kunta ja keskiajalla perustettu vanha kirkkopitäjä. Nykyään se on Maskua Varsinais-Suomen maakunnassa ja kuului aiemmin Länsi-Suomen lääniin. Lemun ja Askaisten kunnat liittyivät Maskuun vuoden 2009 alusta. Muodostetun uuden Maskun kunnan vaakunaksi valittiin Askaisten entinen vaakuna.
Lemun naapurikunnat olivat ennen kunnan lakkauttamista Askainen, Masku, Mietoinen ja Nousiainen.
Lemun kunta oli perustettu vuonna 1869. Historiallisesti Lemun on päätelty olleen osa Nousiaisten muinaispitäjää, josta se erkani kuitenkin jo keskiajalla omaksi hallinto- ja kirkkopitäjäkseen. Kunnan väestöstä suurin osa asuu keskustaajaman alueella. Maatalousvaltaisilla haja-asutusalueilla vanha kylärakenne on säilynyt hyvin uudisrakentamisen keskittyessä pääasiassa keskustaan kaavoitetuille asuntoalueille.
Suuri osa kunnan pinta-alasta on eri kokoisten metsäsaarekkeiden pirstomaa peltomaata, erityisesti merta ympäröivät maankohoamisrannikot on otettu tehokkaaseen viljelyskäyttöön. Kunnan etelärajalla virtaa Halkkoaukon merenlahteen laskeva Hirvijoki, jonka suurimmat sivuhaarat ovat Vähäjoki ja Kuuvanjoki. Lemun pohjoisosassa sijaitseva pieni, osittain umpeenkasvanut Mannerjärvi on kunnan ainoa järvi. Lemun merialueella sijaitsee myös useita pieniä saaria, joista monet ovat matala- ja ruoikkorantaisia. Maankohoamisen vuoksi useimmat niistä ovat kasvamassa kiinni sekä mantereeseen että toisiinsa.
Kunnan nimen alkuperästä ei ole olemassa varmaa tietoa. Useimmin mainitun selityksen mukaan Lemun nimi olisi johdettu Lemunlahdesta, jonka rannalla kunta sijaitsee. Teorian mukaan lahden nimi olisi alun perin ollut Lemulahti, joka varsinkin paikallisessa murteessa olisi tarkoittanut matalaa, maatuvaa ja liejurantaista lahtea sekä erityisesti sen tyypillistä hajua eli lemua. Myöhemmin lahden nimestä olisi sitten lyhentymänä muodostunut nimi koko pitäjälle.
Historia.
Lemun alue on noussut meren pinnan yläpuolelle maankohoamisen seurauksena vasta varsin myöhään. Vielä kivikauden loppupuolella, noin vuonna 1300 eaa., on koko pitäjän alue ollut saaristoa. Lemun kunnan alueella on kuitenkin ollut asutusta jo kivikaudella. Muinaisjäännösinventoinneissa on löydetty eri aikakausien esineistön lisäksi muun muassa kolme kivikauden asuinpaikkaa sekä rautakautinen ruumiskalmisto Miiaisten kylässä ja rautakautinen Kuuvanvuoren muinaislinna. Inventoinneissa kirjattuja historiallisen ajan jäänteitä ovat puolestaan useat vallimaiset ja muurimaiset rakennelmat sekä kolme kalliokirjoitusta.
Ensimmäinen kirjallinen maininta Lemusta pitäjänä on keskiajalta, vuodelta 1380, jolloin Lemun mainitaan kuuluvan Nousiaisten Pyhän Maarian seurakuntaan. Näihin aikoihin olivat useimmat Lemun kylistä myös jo muodostuneet, vanhimmat kylistä on ajoitettu jopa 1200-luvulle. Lemun seurakunnan oletetaan itsenäistyneen Nousiaisista jo ennen vuotta 1404 omaksi hallinto- ja kirkkopitäjäkseen. Myös Askainen oli pitkään Lemun pitäjän osa. Askaisten kappeliseurakunta mainitaan osana Lemua ensimmäistä kertaa v. 1592, mutta luultavasti kappeliseurakunta on tätäkin vanhempi.
Keskiajalla tapahtunutta asutuksen määrän voimakasta kasvua seurasi pitkä väestön vähenemisen kausi. Raskas verotus, sodat Venajää vastaan ja katovuodet laskivat syntyvyyttä ja lisäsivät kuolleisuutta. Samoin useat pitäjän tiloista muuttuivat veronmaksukyvyttömiksi ja autioituivat. Isovihan alkaessa 1700-luvun alussa tiloja oli jäljellä enää noin 50, kun niitä jo 1540-luvulla oli ollut yli seitsemänkymmentä.
Virallisesti Lemun kunta on perustettu vuonna 1869. Lemun ja Askaisten seurakunnat toimivat itsenäisinä vuosien 1910 ja 1959 välillä, mutta ne yhdistettiin uudelleen vuonna 1960 Lemu-Askaisten seurakunnaksi.
Kylät.
Heikkinen, Helala, Hievunen, Iso-Vallunen, Järäinen, Kaitainen, Kaivonen, Kallela, Kovala, Kuneninen, Leppävainio Mannerjärvi, Maskulainen, Mattila, Miiainen, Monnoinen, Niittukartano, Nikkarla, Nyynäinen, Oukkula, Pappila, Peinikkala, Penninen (hävinnyt), Raukunen, Seijainen, Seppälä, Taloinen, Tenhola, Toijola, Torttila, Tuhkala, Valpperi, Vastila, Verainen, Vipinen, Vitikainen, Vähä-Vallunen, Yllikäinen
Nähtävyydet.
Ruoikkoa Kuurnanpään rannassa, jossa sijaitsee myös kunnan uimaranta. Järviruoko on kunnan nimikkokasvi.
Lemun tärkein luonnonnähtävyys on Oukkulanlahden lintuvesialue. Se on noin 900 hehtaarin laajuinen Metsähallituksen kosteikko-life -ohjelmaan kuuluva Natura-alue. Siihen kuuluvat Oukkulanlahden lisäksi myös Halkko- ja Rukanaukon vesialueet. Oukkulanlahdelle on rakennettu vuonna 2004 lintutorni Kaidanpään niemeen sekä tornille johtava luontopolku. Tämän lisäksi Lemun eteläosan laajoilla peltoaukeilla sijaitsee useita luonnontilaisia ja rauhoitettuja tammimetsiä, jotka ovat viimeisiä jäänteitä alueen lehdoista. Natura-verkostoon kuuluvia tammimetsiä on yhteensä 26 hehtaaria.
Näkymä etelään Halkkoaukon laidalla sijaitsevalta Aitsaarelta. Saaren rannat kuuluvat Oukkulanlahden lintuvesialueeseen.
Keskustan läheisyydessä kulkee myös Kolkanpolun jalan ja pyörällä kuljettava noin 20 kilometrin pituinen retkeilyreitti, jonka varrella on kaksi laavua ja kaksi näköalapaikkaa. Polulta on yhteys Mietoisten alueen retkeilyreitille. Reitti ei kuitenkaan kierrä suojelualueiden kautta, vaan se kulkee pääosin talousmetsissä ja pienillä paikallisteillä.
Kulttuurinähtävyyksistä tärkeimmät ovat keskiaikainen 1450-luvulla rakennettu Pyhän Olavin harmaakivikirkko ja vanhaan lainamakasiiniin perustettu kotiseutumuseo Kemppien tupa kirkon vieressä. Kirkon paikalla on sijainnut jo 1200-luvulla pieni puinen kappelikirkko, josta ovat peräisin nykyisen kirkon krusifiksi ja kastemalja. 1300-luvulla rakennettu kivinen kappeli toimii nykyisen kirkon sakastina. Kirkon kellotapuli on rakennettu vuonna 1812. Kirkon ainoa seinämaalaus kuvaa Martti Lutheria. Kirkonkirjoissa on myös nähtävillä merkintä Marsalkka Mannerheimin osallistumisesta rippikirkkoon. Viereisessä, kesäsunnuntaisin auki olevassa kotiseutumuseossa on näytteillä muun muassa vanhaa lemulaista talonpoikaisesineistöä. Museo sijaitsee 1887 rakennetussa lainamakasiinissa.
Tapahtumat.
Loppukesästä järjestettävät Lemust' leippä -markkinat ovat Lemun merkittävin vuotuinen tapahtuma. Markkinoilla myyvät tuotteitaan ainoastaan paikalliset tuottajat ja yhdistykset. Markkinoita kutsuttiin 2000-luvulle asti Olavinmarkkinoiksi kirkon suojelupyhimyksen mukaan. Nykyinen nimi juontaa juurensa paikalliseen perinteiseen pitoruokaan, Lemun leipä -limppuun, jota myös myydään markkinoilla.
Palvelut ja elinkeinorakenne.
Lemussa on suhteellisen vähän palveluita. Kunnan keskustassa sijaitsee muun muassa Sale-ryhmään kuuluva päivittäistavarakauppa, Nousiaisten osuuspankin konttori, kirjasto ja parturi. Kunnan Hirvijoen puoleisen rajan tuntumassa, Kustavintien varrella sijaitsee grillikioski Lemun portti. Järäisten rakenteilla olevan uuden yritysalueen reunalla toimivan Naantalin kalatuotteen tiloissa toimi aiemmin asiamiesposti, joka lopetettiin toukokuussa 2009.
Vaikka maatalous onkin kunnassa tärkeä tuotannonala, on Lemun elinkeinorakenne palveluvaltainen. Vuonna 2004 sijaitsi 60,9 % kunnan työpaikoista palvelualalla. Jalostuksen osuus työpaikoista oli 25,8 % ja alkutuotannon 11,9 %. Muiden alojen osuus oli 1,4 %. Kunnan suurin yksityinen työllistäjä on Kustavintien varrella sijaitseva Saarset Oy:n kuormalavoja ja muita pakkausmateriaaleja valmistava tehdas. Kunnan työpaikkaomavaraisuusaste on 45 prosenttia.
Urheilu.
Lemussa toimii urheiluseura Lemun Visa. Urheiluseuran aktiivisinta toimintaa on edustaa tällä hetkellä naisten lentopallojoukkue LeVi, sekä juniorijalkapallojoukkue Lemun Visa FC. Lemun Visa FC:n kotikenttänä toimii Lemun urheilukenttä. Toimintansa Visa FC aloitti vuonna 2007.


Leppävirta.
Leppävirta on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnan eteläosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Leppävirta on teollistunut asuin- ja yrityskunta. Sen suurin teollisuustaajama on Sorsakoski.
Leppävirran naapurikunnat ovat Heinävesi, Joroinen, Kuopio, Pieksämäki, Suonenjoki, Tuusniemi ja Varkaus.
Leppävirta erotettiin omaksi pitäjäkseen vuonna 1639.
Matkailu.
Leppävirran kuntakeskuksessa sijaitsee Sokos Hotel Vesileppis, jonka yhteydessä toimii elämysmatkailukeskus sekä maastohiihtoon tarkoitettu maanalainen hiihtoareena ja jäähalli. Kalmalahden rannalla kirkonkylässä sijaitsee myös Mansikkaharjun leirintäalue. Niemilomat tarjoaa majoitus-, kokous- ja koulutustiloja.
Virkistyskalastusta voi harrastaa noin 7 kilometrin päässä kuntakeskuksesta sijaitsevalla Konnuksen kanava-alue (3 kanavaa 1800-luvun puolivälin tienoilta nykypäivään) ja KonnuskoskiKonnuskoskella]. Kunnassa on myös Matkailukeskus Unnukka ja vuokrattavia lomamökkejä.
Leppävirralla sijaitsee myös aiemmin Suomen suurimpana saarena pidetty Soisalo.
Orinoron rotko.
Mustinmäessä sijaitsee jäätikköjen uurtama pystyseinäinen Orinoron rotko, jonka pituus on noin 100 m ja syvyys lähes 20 m. Rotkon pohjalla pulppuaa lähde, lumi ja jää säilyvät siellä kesäkuulle saakka. Alueella kasvaa mm. raidankeuhkojäkälä. Orinoron rotko kuuluu Savon seitsemään ihmeeseen.
Elinkeinoelämä.
Suurin osa Leppävirran yrityksistä on jäseniä Leppävirran Yrittäjissä, joka on Savon Yrittäjien paikallisyhdistys.
Hackman (nykyisin osa Iittala-konsernia) on Leppävirran Sorsakoskelta kotoisin oleva metallialan yritys. Leppävirralla toimii myös joitakin metalliteollisuuden alihankkijoita, kuten Metalliset Oy ja Jarmatic Oy. Paikkakunnalla on LVI-alan yrityksiä, kuten HögforsGST. Leppävirralla valmistetaan myös laivojen palo-ovia (Parmarine) ja työmaatiloja ja tilaelementtirakennuksia (Parmaco Production).
Kylät.
Haapamäki, Halola, Hankamäki, Hartikansalo, Hiismäki, Huovila, Huovilansalmi, Häikiä, Häyry, Jokilahti, Keinälänmäki, Kohmansalo, Konnuslahti, Kotalahti, Kivijärvi, Kurjalanranta, Lappi, Leppämäki, Leppävirta, Lylymäki, Moninmäki, Mustinmäki, Niinimäki, Nikkilänmäki, Näätänmaa, Oravikoski, Osmajärvi, Paukarlahti, Petromäki, Puponmäki, Rauvastenlahti, Reinikkala, Riihiranta, Saahkarlahti, Saamainen, Saijanlahti, Sarkamäki, Sarkaniemi, Soinilansalmi, Sorsakoski, Särkilahti, Särkijärvi, Tahvanala, Tanskansaari, Takkula, Timola, Tuppurinmäki, Unnukansalo, Valkeamäki, Valkeisenranta, Vehmaansalo.
Kaivostoiminta.
Oravikoskella on toiminut Kotalahden kaivos vuosina 1959–1987. Kaivos oli nikkelikaivos, jonka malmi sisälsi myös kuparia. Enimmillään kaivos työllisti yli 300 henkeä.
Palo- ja pelastuspalvelut.
Leppävirran Koulutiellä sijaitsevalla paloasemalla sijaitsevat yksiköt L3 johto- ja tarkastusauto, L11 sammutusauto, L12 sammutusauto, L13 säiliöauto, L17 miehistö- ja ensivasteauto ja Leppävirta vene 2. Venesatamassa on vielä Leppävirta vene 1.
Leppävirralla on myös Sorsakosken taajamassa Sorsakosken TPK/VPK eli Leppävirran toinen paloasema. Siellä sijaitsevat yksiköt L27 miehistöauto ja L21 sammutusauto.
Leppävirralla sairaankuljetus- ja ensihoitopalvelut tuottaa Med Group Oy, jolla on Leppävirralla kaksi ambulanssia, L191 ja L192.


Lestijärvi.
Lestijärvi on Keski-Pohjanmaan maakunnassa sijaitseva Suomen kunta. Lestijärvellä oli asukasta. Lestijärven pinta-ala on  km², josta  km² on maata ja  km² sisävesialueita. Lestijärvi on harvasti asuttu kunta, ja se on yksi Suomen pahimmista muuttotappioalueista, vuonna 2007 Lestijärven väkiluku väheni peräti neljä prosenttia. Lestijärven naapurikunnat ovat Halsua, Kinnula, Kokkola, Perho, Reisjärvi, Sievi ja Toholampi.
Lestijärvellä toimivat elementtirakenteita valmistava Bewi-Rakenne ja puurakenneteollisuuteen keskittyvä Kimppapuu Oy.
Kunta on tunnettu runsaista pohjavesivaroistaan. Pohjavettä johdetaan vesijohtoja pitkin myös kunnan rajojen ulkopuolelle ja sitä myös pullotetaan. Vettä menee myös vientiin. Osa pohjavedestä jalostetaan virvoitusjuomiksi. Kunnassa sijaitsee myös Finn Spring -yhtiön lähdevesi- ja virvoitusjuomatehdas.
Lestijärven kunnasta voi järjestää videoneuvotteluja ja koulutusta verkon välityksellä. Lestijärvi kuuluu yhtenä Kaustisen seutukunnan kunnista, seutukunnan kuntia yhdistävään nopeaan valokuituverkkoon josta on myös nopeat yhteydet Internetiin.
Nimen alkuperä.
Lestijärven nimiestä on annettu useampikin selitys. Kustaa Vilkuna selittää sanan lesti vanhassa suomenkielessä tarkoittaneen valan sanoja tai valaa. Kalmarin unionin maiden unionikuningas Kristofer Baijerilaisen maanlain (1442) suomennoksessa sanotaan mm: "..ia Wannokan itzecukin sijtte lestinsä pällä, ninquin heidhen walansa sanotaan". Vilkunan mukaan eräässä vanhassa asiakirjassa vuodelta 1600 puhuutaan myös "Jumalan lestistä". Myöhemmin lesti on saattanut tarkoittaa tervamittaa, kahtatoistaa tervatynnyriä.
Historia.
Lestijärveltä tunnetaan runsaat parikymmentä kivikautista löytöä, joista osa kuuluu Suomusjärven kulttuurin piiriin. Asutus ei ollut vielä tuolloin pysyvää. Kampakeraamisen kulttuurin ajalla asumisen ja elämisen taso nousi, mutta tämän ajan lopulla Lestijoen laakso näyttää menettäneen asutuksensa lähes tyystin. Tilanne jatkui samankaltaisena myös pronssi- ja rautakaudella. Lestijoen laaksossa lienevät ennen historiallista aikaa samoilleet vain saamelaiset ja heidän verottajansa. Lestijärvi pysyi pitkään asumattomana, jämsäläisten omistamana erämaana.
Vanhan viehättävän tarinan mukaan kahdesti valtaistuimelta syösty Ruotsin kuningas Kaarle VIII Knuutinpoika piileskeli juonittelevia sisäpoliittisia vastustajiaan Lestijärven seuduilla. Kerrotaanpa hänen suomalaisten saattelemana kulkeneen Lestijärveltä Pietarsaareen ja ihmetelleen seudun asumattomuutta. Eipä matkan varrelta löytynyt edes yhtä ainoata kirkkoa. Kuitenkin taru kertoo hämäläisten eränkävijöitten rakentamasta pienestä uhrikirkosta, jossa Neitsyt Maria kuvan edessä sytytettiin kynttilä ja anottiin pyyntionnea.
Lestijärvi mainitaan ensimmäisen kerran Jämsän erämaaluettelossa. Pääsyynä asutuksen myöhäsyntyisyyteen oli jämsäläisten sinnikäs yritys pitää kiinni vanhoista oikeuksistaan erämaa-alueisiinsa. Vielä 1564 jämsäläisten tiedetään iskeneen rajusti yhteen Kalajoen latvoille asettuneiden savolaisten kanssa. Ainoastaan yksi savolainen oli vuoteen 1565 mennessä uskaltanut rakentaa pirttinsä Lestijärven rannalle, vaikka savolaisten asutusliikkeen ylimpänä suojelijana oli itse kuningas Kustaa Vaasa, joka oli julistanut asumattomat erämaat ”Jumalan, kuninkaan ja Ruotsin kruunun omiksi”.
Savolaisten uudisasukkaiden ohella Lestijärvellä asui kaksi saamelaisperhettä päämiehinään Lauri Lappalainen ja Heikki Laurinpoika Lappalainen. Vuoteen 1568 mennessä Lestijärvelle muutti neljä savolaista kaskiviljelijää. Savolaiset olivat kuitenkin hyvin liikkuvaa väkeä, joista ei juuri pysyviä veronmaksajia tullut. Parhaiten Lestijärvellä näyttävät viihtyneen seudun alkuperäiset asukkaat eli saamelaiset.
Lestijärvi kuului kirkollisesti ja hallinnollisesti Lohtajaan. 1578 alettiin rakentaa Lestijärven lounaisrannalle pientä kappelia. Kappelin rakentamiselle ei ollut väestöllisiä edellytyksiä. Sen pystyttäminen saattoi liittyä yleiseen pakanuuden vastaiseen taisteluun, jonka käynnisti Pohjanmaan rovasti Jaakko Geet.
Luterilaisen kirkon ja rovasti Jaakko Geetin pakanuuden vastaiseen taisteluun liittyi myös noitien ja paholaisten palvojien saattaminen edesvastuuseen. Johtivathan noidat tempuillaan ihmisiä iankaikkiseen kadotukseen. Pätevimmät noidat olivat saamelaisia, joista kuuluisin oli lestijärveläinen Heikki Lappalainen. Häntä oli syytetty käräjillä noituudesta useamman kerran. Vuoden 1585 käräjillä Lohtajan kirkonkyläläinen Juho Niilonpoika Junttila ja kannuskyläläinen Juho Holsti kertoivat Junttilan vaimon Elsan palkanneen Heikki Lappalaisen surmaamaan taikakeinoillaan oman tyttärensä Pirjetta Pietarintyttären, jonka isäpuoli Juho Niilonpoika oli. Lappalainen tunnusti tehneessä joitakin paholaisen konsteja ja koska hänen todistettiin ennenkin käyttäneen noitarumpuaan, oikeus langetti kuolemantuomion mestaamalla. Noidan kymmenen markan arvoinen irtaimisto meni kruunulle.
Karun ja hallaisen Lestijärven mailla oli 1608 yhdeksän taloa. Suurimmillaan taloluku oli neljätoista, mutta isovihan alkaessa 1710 oli taloluku jälleen yhdeksän. Asukasluku oli sangen vaatimaton, noin 70–80 henkeä, mikä saadaan kertomalla taloluku kahdeksalla. Suurvaltakauden rasitusten nälkävuosien ja isovihan ansiosta Lestijärvi oli eittämättä koko ajan Suur-Lohtajan köyhin.
Ruotsin kuningatar Kristiina palkitsi 30-vuotisen sodan yhden maineikkaimmista päälliköistä Kustaa Evertinpoika Hornin 68 1/6 manttaalin suuruisella lahjoituksessa 1652. Lestijärven kyläkunnan kaikki 10 taloa kuuluivat läänitykseen. Verojen perinnässä oli puutteen vuoksi toisinaan suuriakin vaikeuksia. Pohjanmaan maaherra Didrik Wrangel af Adinal totesi 1676 että Lestijärveltä ei voitu kahteentoista vuoteen periä minkäänlaisia veroja. Kaarle XI toimeenpaneman ison reduktion ansiosta Lestijärvenkin tilat palautuivat samanaikaisesti kruunulle.
1700-luvulla Lestijärven kasvu oli edelleen vaatimatonta. Pientä kasvua Lestijärvellä tapahtui 1747 halkomisasetuksen sallima talojen halkominen. 1700-luvulla puolessa välin alkanut tervanpoltto toi Lestijärven asukkaille miltei ainoan rahanhankintakeinon. Valtiovalta ryhtyikin rajoittamaan tervanpolttoa 1700-luvulla pelätessään metsien peräti loppuvan, mutta määräyksiä ei noudatettu. Tervanpoltto kannatti itse asiassa varsin huonosti ja jarrutti jossain määrin maanviljelyksen ja karjanhoidon kehitystä.
1500-luvulla rakennettu kirkko oli 1827 mennessä rapistunut niin pahoin, että kyläläiset päättivät rakentaa uuden kirkon. Uutta kirkkoa alettiin rakentaa Kaustislaisen Heikki Kuorikosken johdolla. Uusi kirkko valmistui Lapinmäenkankaalle 23. syyskuuta 1827. Kirkko korjattiin perusteellisesti jo 1901, jolloin mm. kellotorni muutettiin länsipäähän. Vanhan kirkon paikalle pystytettiin muistokivi 1956. Lestijärvestä tuli Toholammin kappeli keisarillisella käskykirjeellä 9. huhtikuuta 1859. Lestijärvellä oli tuolloin kuutisensataa asukasta. Päätös astui voimaan vasta 1885, kun Lohtajan rovasti Keckmanin leski kuoli. Pitkän matkan aiheuttamat hankaluudet mm. aviokuulutukset piti hakea Toholammilta, sekä papinmaksut kirkkoherralle herättivät lestiläisissä halun itsenäistyä. Senaatti määräsi 6. lokakuuta 1906 Lestijärven kappeliseurakunnasta muodostettavaksi kirkkoherrakunnan. Ensimmäiseksi kirkkoherraksi valittiin 15. joulukuuta 1912 kappalainen pastori Sola.
Tervanpolton merkitys oli vielä 1800-luvun alkupuolella melko suuri Lestijärvellä. Kaikki muut Suur-Lohtajan kylät halusivat lopettaa tervanpolton, koska heillä ei ollut enää metsiä siihen tarkoitukseen. Tammikuussa 1840 annetulla kuvernöörin päätöksellä tervaveroa vastaan tapahtuva tervanpoltto kruununmetsistä loppui vähitellen. Erityisen vaikeata määräyksen noudattaminen oli lestiläisille, rangaistiin käräjillä useasti metsän haaskauksesta. Suuret kato- ja nälkävuodet vaikeuttivat jo ennestään vähävaraista Lestijärven elämää. Pitäjän kokous teki 11. marraskuuta 1867 anomuksen keisari ja suuriruhtinas Aleksanteri II saada muuttaa pois johonkin Venäjän eteläosaan. Samalla lestijärveläiset kieltäytyivät vastaanottamasta kuvernöörin tarjoamaa lainaa, koska vain muutamat harvat talolliset joutuisivat vastaamaan siitä pääosan asukkaista ollessa varattomia. Kirkonkokous päätti 30. marraskuuta 1880 perustaa Lestijärvelle kiertokoulun, jos kuvernöörinvirasto sallisi käyttää kunnan osuuden viinaverorahoista koulun ylläpitoon. Kun viinaverorahoja ei saatukaan käyttöön, lykkäytyi kiertokoulun perustaminen vuoteen 1884, jolloin päätettiin kouluajaksi vuodessa neljä kuukautta. Kiertokoulu toimi vuoteen 1924. Ensimmäinen kansakoulu aloitti toimintansa kirkonkylässä 1895.
Lestijärveläisten lukumäärä oli ylittänyt tuhannen asukkaan rajan 1907. Voimakkaasta siirtolaisuudesta johtuen todellinen asukasluku jäi kuitenkin reilusti alle tuhannen esim. 1893–1912 ”rapakon taakse” lähti Lestijärveltä 282 henkeä. Asukasluku kasvoi tasaisesti koko 1900-luvun alun, 1960-luvulla kunnan asukasmäärä oli yli 1700. Tämän jälkeen väestö alkoi vähentyä voimakkaasti. Maaltamuutto ja Kanalan kylän liittäminen Halsuaan vähensivät asukasluvun 1970-luvun loppuun mennessä runsaaseen 1000. 1980-luvulla kunnan asukasluku kasvoi hieman, mutta kääntyi kuitenkin laskuun ja 2011 kunnan väkimäärä oli 857.
Luonto.
Lestijärvi on kunta, jonka maisemia hallitsevat Lestijärvi, erämaiset metsät harjumuodostumineen ja laajat nevasuot.
Kallioperä on pääasiassa granodioriittia. Yleisimmät maalajit ovat moreeni ja turve. Savea on eniten Syrin kylän alueella. Kuntaa kaakko-luodesuunnassa halkovan harjujakson yhteydessä on laajoja hiekkakankaita. Pinnanmuodoiltaan Lestijärvi on Etelä-Pohjanmaan lakeuden ja Keski-Suomen mäkimaaston vaihettumisvyöhykettä. Maasto on loivasti kumpuilevaa. Korkeimmat kohoumat Kalliomaa ja Syrinharju kohoavat yli 180 metrin korkeuteen.
Kunnan pinta-alasta on 60 % suota. Suurimpia on soita ovat mm. Karhulammin-, Linjasalmen- ja Jarkonneva. Isoneva määrättiin 1985 soidensuojelualueeksi ja Kivineva kuuluu Toholammin ja Reisjärven puolelle ulottuvaan soidensuojelualueeseen. Vapo Oy tarkoituksena on ollut aloittaa turveentuotanto kirkonkylän läheisyydeltä olevalta Teerinevalta. Turvetuotantoa ei ole kuitenkaan aloitettu kuntalaisten vastustuksen takia.
Lestijärvi on vedenjakajaseutua, josta vedet virtaavat useaan eri vesistöön. Pääosa lukuisista lammista ja järvistä laskee 90 km pitkän Lestijoen kautta Pohjanlahteen. Kunnan nimikkojärvi Lestijärvi on Keski-Pohjanmaan suurin järvi ja valittiin vuonna 2011 Keski-Pohjanmaan maakuntajärveksi. Järvi on karikkoinen, saarinen ja matala. Muita järviä ovat mm. Lehtosenjärvi, josta laskee Lehtosenjoki Lestijärveen sekä Iso-Lemmistö, Kivestönjärvi ja Valkeinen.
Uskonnolliset yhteisöt.
Lestijärvellä toimii evankelisluterilainen Toholammin seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä toimii paikkakunnalla evankelisuus, herännäisyys sekä vanhoillislestadiolaisuus, jolla toimii paikkakunnalla Toholammin ja Lestijärven Rauhanyhdistys. Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva Lestijärven helluntaiseurakunta.


Lieksa.
Lieksa on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pielisen rannalla Pohjois-Karjalan maakunnassa. Kaupungin väkiluku on ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Kaupunki on saaristolain mukainen saaristo-osakunta. Lieksa on Fennoskandian alueella kauimpana merestä sijaitseva kaupunki.
Lieksan naapurikunnat ovat Ilomantsi, Joensuu, Juuka, Kontiolahti, Kuhmo ja Nurmes. Talvisin Kolin ja Vuonislahden välillä kulkee Kolin jäätie, joka on Suomen pisin yleinen jäätie.
Seudun varhaiset vaiheet.
Lieksan alueen rautakautisia esineitä edustaa Kelvältä löydetty tappikoristeinen pronssisolki (noin vuodelta 800, alkuperäinen Kansallismuseossa).
Pähkinäsaaren rauha 1323 jakoi Karjalan Ruotsin ja Novgorodin kesken, jonka jälkeen Pielisen seutu joutui rauhassa Novgorodin hallintopiiriin. Novgorodilaisvallan aikana alueelle vakiintui pysyvä, karjalaisasutus. Uudisasukkaat muuttivat tutuille erämailleen etelämpää Karjalasta. Pielisjärven ensimmäiset kylät (mm. Lieksa ja Viensuu) olivat olemassa 1400-luvun lopussa. Täyssinän rauhassa Pielisjärvi jäi Moskovan valtapiiriin, mutta Stolbovan rauha vuonna 1617 liitti Pielisjärven Ruotsi-Suomen yhteyteen,
Enimmillään Brahean kaupungissa oli noin 350 asukasta. Lakkauttamisen jälkeen paikalle jäi Pielisjärven pitäjän kirkonkylä.
Nykyisen Lieksan kaupungin vaakunan aihe on peräisin Brahean kaupungin sinetistä vuodelta 1669.
Pielisjärven kirkonkylä Brahean lakkauttamisen jälkeen.
Pielisjärvi annettiin 1685 verovuokralle Salomon Ehnbergille, jonka varsin pian antoi veronkannon tehtäväksi Simon Affleckille. Affleck jäi elämään kansantarinoihin Simo Hurttana. Verovuokraajien aika kesti aina isonvihan vuosiin, jonka aikana valta vaihtui joiksikin vuosiksi venäläisille. Isonvihan jälkeisenä aikana eivät verovuokraajat enää saaneet lujaa otetta pielisjärveläisistä.
1600-luvun lopulla kärsittiin Pielisjärvelläkin katovuosista ja niistä johtuneesta nälästä. Ne herättivät levottomuuksia virkavaltaa vastaan, ja pielisjärveläiset nousivat useita kertoja kapinaan erityisesti vihaamaansa Simon Affleckia vastaan.
Isonvihan jälkeisestä ajasta Suomen sodan vuosiin Pielisjärvellä vaikutti kaksi kirkkoherraa, Jakob Stenius vanhempi (Korpi-Jaakko) (1704–1766) ja Jakob Stenius nuorempi (Koski-Jaakko) (1732–1809).
Nykyisen Lieksan synty.
Vähitellen Pielisjärven alueen keskus Lieksa kasvoi koko pitäjän keskukseksi. Alue sai leipänsä puusta, ja se tunnettiin tukkilaisten keskuksena. Lieksa sai sähköt vuonna 1913, kun Pankakosken voimalaitos valmistui.
Paha suurpalo vuonna 1934 tuhosi lähes kaikki keskustan vanhat rakennukset. Vain harva säilyi. Suurpalon jälkeinen rakentaminen antoi aiheen Lieksan kauppalan perustamiselle vuonna 1936. Alue alkoi voimistua, ja 1960-luvulla kauppalassa oli yli 26 000 asukasta.
Nykyinen Lieksa syntyi, kun Lieksan kauppala ja Pielisjärven kunta yhdistyivät vuonna 1973. Samalla Lieksa muutettiin kaupungiksi. Se oli pitkään Suomen pinta-alaltaan suurin kaupunki.
Kylät.
Egyptinkorpi, Hattusaari, Hattuvaara, Höntönvaara, Hörhö, Jaakonvaara, Jamali, Jongunjoki, Kelvä, Kitsinvaara, Koli, Kontiovaara, Kuorajärvi, Kylänlahti, Lamminkylä, Lapalie, Louhivaara, Mätäsvaara, Märäjälahti, Nurmijärvi, Ohtavaara, Pankakoski, Pankajärvi, Puso, Romppala, Ruunaa, Saarivaara, Keträvaara, Savijärvi, Siikavaara, Sikovaara, Sokojärvi, Sokovaara, Surpeenvaara, Uusikylä, Varpanen, Vieki, Viensuu, Vuonisjärvi, Vuonislahti.
Koulut.
Lieksassa on 9 perusopetuksen 1–6 luokan koulua: Jamalin koulu, Keskuskoulu (kaksi toimipistettä Koulukadulla ja Kuhmonkadulla), Kolin, Merilän, Rantalan, Surpeenvaaran sekä Vuoniskylien (Vuonisjärvi) koulut. Perusopetuksen 7–9 luokan kouluna toimii keskuskoulu. Lieksassa toimii yksi lukio, Lieksan lukio. Lieksan lukiossa on opiskelijoita n. 160 ja opettajia 22.
Pohjois-Karjalan Ammattiopistolla on Lieksassa kaksi toimipistettä: Kuhmonkadulla ja Rauhalassa, joissa on ajoneuvoasentaja, automaatioasentaja, datanomi, lähihoitaja, merkonomi, levyseppähitsaaja, paperinjalostaja ja paperiprosessinhoitaja, talonrakentaja ja suurtalouskokin opintokokonaisuudet. Pohjois-Karjalan Aikuisopiston Lieksan toimipiste sijaitsee Rauhalan kaupunginosassa, Oravatiellä.
Lieksan kristillinen opisto toimii Kylänlahdessa, noin 15 kilometriä Lieksan keskustasta pohjoiseen. Pielisen Karjalan musiikkiopisto toimii Koski-Jaakonkadulla yhteistyössä Nurmeksen, Ilomantsin, Valtimon ja Juuan toimipisteiden kanssa. Opettajia on noin 26. Musiikkiopiston tiloissa (aikaisemmin sairaala) toimii Lieksan Vaskiviikon toimisto. Lisäksi kaupungissa toimii kansalaisopisto, järjestäen kursseja ja luentoja historiasta, kirjallisuudesta, ihmisyhteisöstä, tietotekniikasta, kielistä, musiikista, taiteesta, liikunnasta ja käytännön taidoista.
Kulttuuri.
Lieksa on musiikkikaupunki. Tärkein musiikkitapahtuma on Lieksan Vaskiviikot ja tunnetuin yhtye on Lieksan Nuorisopuhallinorkesteri. Musiikkiopetusta antaa Pielisen Karjalan musiikkiopisto.
Yrityselämä.
Lieksan Pankakoskella sijaitsee Pankakosken kartonkitehdas, jonka omistaa Pankaboard Oy. Tehdas on Lieksan suurimpia työnantajia. Siellä on noin 200 työntekijää.
Lieksassa ilmestyy paikallislehti, vuonna 1954 perustettu, kuuluva Lieksan Lehti.
Hautausmaat.
Lieksan hautausmaa sijaitsee Mähköllä Kirkkotarhantiellä. Pielisjärven vanha hautausmaa sijaitsee Rauhalassa, jossa ovat muun muassa viidentoista henkilön vuonna 1918 kaatuneen yhteishauta. Pielisjärven yksi vanhimmista hautausmaista sijoittuu nykyisen kirkon ympärille. Vanhin hautausmaa on jäänyt kirkon vieressä sijaitsevan kantatie 73:n sillan penkereen alle. Lieksan alueella on ainakin liki parikymmentä kalmistoa, joista tunnetuin lienee Savijärven kalmisto.
Kuntayhteistyö.
Lieksa ja Nurmes ryhtyvät valmistelemaan teknisten palvelujen yhdistämistä yhdeksi palvelukeskukseksi vuoteen 2009 mennessä.
Lieksa, Nurmes ja Valtimo ovat päättäneet tehdä kunta- ja palvelurakenneuudistusta varten yhteisen toimeenpanosuunnitelman. Samalla kunnat käynnistävät kuntaliitosselvityksen.


Lieto.
Lieto () on Suomen kunta, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Liedon naapurikunnat ovat Aura, Kaarina, Paimio, Tarvasjoki ja Turku.
Historia.
Liedossa tehtyjen arkeologisten löytöjen perusteella alueella on ollut asutusta jo kivi- ja pronssikaudella. Liedon Vanhalinna on yksi Suomen muinaislinnoista. Vanhalinnan linnavuoren alueella on tehty lukuisia rautakautisia ja keskiaikaisia löytöjä.
Vuodelta 1331 on säilynyt asiakirja, jossa Liedon kirkkoherra Pietari esiintyy ensimmäisen kerran. Tämän vuoksi Liedon pitäjän ja kirkon perustamisvuodeksi on sovittu vuosi 1331.
Kylät.
Alhojoki, Ankka, Hakula, Hihnala (Hihna), Hiisi, Huilu, Hyssälä, Hyvättylä, Ilmarinen, Inkoinen, Kahloja, Karvala, Kaskala, Kaurinkoski, Keppola, Ketola, Kilpijoki, Kiusala, Kurkela, Käipilä, Kärpijoki, Laitio, Lintula, Littoinen, Lommola, Loukinainen, Mellilä, Moisio, Mäkkylä, Nautela, Paappala, Pahka, Pettinen, Pokkola, Pränikkälä, Punittu, Puntamäki, Pyhältö, Raukkala, Rähälä, Sauvala, Sikilä, Sillilä, Taatila, Tammentaka, Teijula, Tootula, Torstila, Vangio, Vanhalinna, Viikka, Vintala, Vääntelä
Nähtävyydet.
Liedossa on muutamia kiinnostavia paikkoja, kuten Liedon Pyhän Pietarin kirkko, Liedon Vanhalinna, Nautelankosken alue, Littoisten Verkatehdas ympäristöineen, Parmaharjun urheilukeskus hyppyrimäkineen, Zoolandia-eläintarha sekä Liedon vesitorni. Liedon kautta kulkee myös historiallinen Hämeen Härkätie, josta Vanhalinnan kautta kulkeva Vanhalinnantie on nimetty museotieksi. Liedon nähtävyyksistä Hämeen Härkätie, Liedon vanhalinna, Littoisten verkatehdas sekä Aurajokea seuraileva, myös Aurajoen maisematienä tunnettu Varkaantie ovat merkittäviä myös valtakunnallisesti merkittävinä rakennettuina kulttuuriympäristöinä.
Liikenne.
Valtatie 10 kulkee Liedon keskustaajaman läpi, ja se on liikenteen pääyhteys Turun ja Liedon keskustan välillä. Kunnan pohjoisosien liikennettä välittää sekä Tampereen valtatie eli valtatie 9 että Vanha Tampereentie eli seututie 222 Asemanseudun ja Ilmaristen kautta Turkuun. Liedon rautatieasema Turku–Toijala-radan varressa on lakkautettu. Etelässä kunnan kautta kulkee Kantatie 40 eli Turun ohikulkutie.
Turun ja Liedon keskustan välillä kulkee TLO:n (aikaisemmin Leiniön Liikenteen) bussilinja 280 arkisin puolen tunnin välein. Vanhaa Tampereentietä kulkee bussi noin tunnin välein. Keskustaajamassa on pikavuoropysäkki.
Urheilu.
Liedossa on kaksi perinteikästä urheiluseuraa, Liedon Parma ja Liedon Luja sekä jalkapalloseura Liedon Pallo. Lisäväriä kunnan urheilupiiriin tuo amerikkalaisen jalkapallon seura Lieto Oakmen sekä salibandyseura SBS Lieto.


Liljendal.
Liljendal (vanh. suom. "Liljentaali" aiemmin myös Sävträsk) on Suomen entinen kunta, joka sijaitsi Itä-Uudenmaan maakunnassa, Etelä-Suomen läänissä. Liljendal tunnetaan myös kansanomaisemmalla nimellä "Daali".
Liljendalin naapurikunnat olivat Lapinjärvi, Myrskylä ja Pernaja ennen kuntaliitosta vuoden 2010 alussa Loviisaan yhdessä Pernajan ja Ruotsinpyhtään kanssa.
Loviisan–Vesijärven rautatie.
Kunnan alueita halkova Lahti-Loviisa-rata oli alun perin Loviisan–Vesijärven rautatien kapearaiteinen rataosa, joka avattiin väliaikaiselle liikenteelle vuonna 1900 ja yleiselle liikenteelle vuonna 1904. Liljendalin kunnan alueella junat pysähtyivät Umpalan (ent. Michelspiltom), sekä Eskelinkylän (ent. Eskilom) asemilla. Henkilöliikenteen lisäksi rautatie välitti runsaasti rahtia, joista suuri osa oli Vesijärveltä ja Päijänteeltä tullutta puutavaraa. Vähitellen kannattamattomaksi ajautunut rautatie myytiin Valtionrautateille vuonna 1956 ja rata leveäraiteistettiin vuonna 1960.
Väestö.
Kunnassa asui ihmistä. Kunta oli kaksikielinen: enemmistö eli 77 prosenttia asukkaista puhui ruotsia ja 20 prosenttia suomea.
Maantiede.
Liljendalin pinta-ala oli  km², josta  km² oli maata ja loput  km² sisävesialueita.
Merkittävin vesialue oli Hopjärvi (, alkuperäiseltä nimeltään Haapajärvi), joka pääosin sijaitsi Liljendalin kunnan alueella. Järvi kuuluu Koskenkylänjoen vesistöön. Pinta-alaltaan se on 624 hehtaaria ja valuma-alueen koko noin 3 200 hehtaaria. Järven keskisyvyys on 2,4 metriä ja suurin syvyys 6,5 metriä. Järvenlaskut ovat pienentäneet sen pinta-alaa alkuperäisestä koosta.
Kirkonkylän maisemassa sen länsipuolella on Sävträsk, joka on pitkälti umpeenrehevöitynyt. Se on kuitenkin vesilintujen pesimäpaikka, ja laitamilla on rakennettuja lintuhavaintopaikkoja.
Kylät.
Anteronkylä (Andersby), Embom, Eskelinkylä (Eskilom), Garpom, Hopom, Huomanninkylä t. Huomaninkylä (Hommansby), Kuckubacken, Kvarnbacken, Reimansbacken, Rumpila (Drombom), Sporrasbacken, Sävträsk, Söderby, Umpala (Mickelspiltom)


Liminka.
Liminka () on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2.
Limingan naapurikunnat ovat Kempele, Lumijoki, Muhos, Oulunsalo, Siikajoki, Siikalatva, Tyrnävä ja Vaala.
Historia.
Kansanperinne kertoo Limingan saaneen nimensä Limmi-jättiläisestä, joka vaikutti seudulla muinoin.
Vielä keskiajalla oli suurin osa kunnan länsiosista meren alla. Kunnan tunnetuimmat muinaisjäännökset ovat Linnanmaa ja Virkkulan-Mustosenkankaan jätinkirkot, jotka ovat luultavasti hylkeenpyytäjien väliaikaisia asuinpaikkoja.
Vakinaisesti seutu asutettiin 1300-luvulla, jolloin satakuntalaiset eränkävijät jäivät pysyvästi erämailleen. Seutu oli keskiajan lopulla karjalaisten nautintamaata, mikä aiheutti ristiriitoja itäisten ja läntisten verottajien kesken. Limingan kylä poltettiin mm. pitkänvihan aikana. Myös isonvihan aikana 1700-luvun alussa Liminka joutui hävityksen kohteeksi.
Liminka on Pohjois-Pohjanmaan vanhimpia seurakuntia, sillä se itsenäistyi jo 1400-luvun lopulla. Limingan hallinnollinen alue ulottui 1500-luvulla idässä Kainuuseen saakka. Limingasta eronneita pitäjiä ovat Oulu, Oulunsalo, Muhos, Kempele, Tyrnävä, Temmes, Lumijoki, Utajärvi, Vaala, Kajaani, Sotkamo, Paltamo ja Ristijärvi. Nykyisen Limigan asukasluku oli 1860 2760 ja 1900 jo 3449. Limigan ensimmäinen kirkko sijaitsi Sunilan mailla. Seuraavat Linnukanmäellä rakennetut kirkot tuhoutuivat sotavuosina 1589 ja 1592. Täyssinän rauhan jälkeen 1596 rakennettiin uusi kirkko, joka oli käytössä vuoteen 1826 saakka, jolloin nykyinen kirkko valmistui. 1600-luvulta lähtien Liminkaa hallitsi kuuluisa Lithoviuksen-pappissuku.
Sisällissodan aikana 1918 Liminka oli Suomen ainoa paikkakunta, jossa tiedetään solmitun paikallinen hyökkäämättömyyssopimus punakaartin ja suojeluskunnan välillä.
Luonto.
Muhoksen Kylmälänkylän ja Tyrnävän kirkonkylän välisellä tieosuudella yhdystiellä 8240 tulee vastaan noin viiden kilometrin osuus Limingan kuntaan kuuluvaa aluetta. Kuva Muhoksen suunnalta katsottuna.
Limingan alue on luode–kaakko-suunnassa pitkä ja kapea maakaistale, joka ulottuu Perämeren Lumijoenselkään liittyvän Liminganlahden pohjukasta noin 60 kilometriä sisämaahan. Temmeksen kohdalla kunta katkeaa lähes kahtia. Maasto on etenkin länsiosassa tasaista lakeutta. Kunnan kaakkoisosat ovat vaihtelevaa, soistunutta kangasmaata. Limingan lakeus on valtakunnallisesti arvokasta maisema-aluetta. Liminganlahden rantavyöhykkeen jälkeen alkaa peltoalue, joka myöhemmin vaihtuu metsä- ja suoalueiksi. Limingan seudulla maa kohoaa noin 83 senttimetriä sadassa vuodessa. Rannikon mataluudesta ja jokien tuomasta aineksesta johtuen rannan siirtymä on noin 10–18 metriä vuodessa.
Peruskallio on Limingan tasangolla hyvin syvällä ja sen päällä on kunnan pohjoisosassa paksu savikerrostuma. Tämä Muhoksen muodostuma on Tupoksen kohdalla 900 metriä paksu. Etelässä kallioperä koostuu graniitista. Yleisin maalaji on savi, jota on ennen kaikkea rannikon läheisyydessä. Kunnan itäosassa vallitsevia ovat moreenimaat. Paikoin on myös harjumuodostumia ja turvetta.
Tärkeimmät vesistöt ovat tasangolla luikertelevat vähävetiset Liminganjoki, Temmesjoki, Tyrnävänjoki ja Ängeslevänjoki. Ne yhtyvät ennen Liminganlahtea, jossa ne muodostavat sokkeloisen suiston. Liminganlahti on kansainväliset vaatimukset täyttävä kosteikkoalue. Se tunnetaan linnuistaan, niityistään ja kasveistaan. Maan kohoamisen johdosta kasvillisuus on jatkuvassa kehitystilassa. Liminganlahden kasvilajisto on erikoinen. Alueella tavataan lukuisia eteläisiä, pohjoisia ja myös kotoperäisiä lajeja. Monia Pohjoisen jäämeren rannikon tai siihen laskevien jokien kasvilajeja kasvaa Suomessa vain Liminganlahdella. Maailman luonnonsäätiön mukaan Liminganlahti on Euroopan arvokkain lintualue.
Manner- ja Meri-Suomen puoliväli.
Kun puolitetaan Nuorgamin (70°5’30) ja Bogskärin (59°30’10’’) leveysasteet ja Märketin (19°07’53’’) ja Ilomantsin Virmajärven (31 °35’11’’) pituuspiirit, saadaan koordinaateiksi 64°47’40’’N, 25°21’34’’E, joka sijoittuu Limingan Värminkoskentien ja junaradan risteykseen, parin kilometrin päähän Limingan kirkonkylästä.
Liikenne.
Limingan keskustaajama sekä Hirvinevan, Ketunmaan, Tikkaperän ja Tupoksen kylät sijaitsevat Pohjanmaan radan varressa. Aiemmin rautatieliikenne on ollut osa liminkalaisten arkea, mutta nykyisin Limingan rautatieasemalla ei ole lipunmyyntiä eikä henkilö- tai tavaraliikennettä. Liminkaan liikennöivät Kylmäsen liikenne, Oulaisten Liikenne ja Mörön liikenne -yritysten linja-autot.
Liminka sijaitsee valtaväylien risteyskohdassa: Haaransillalla risteävät valtatiet 4 ja 8. Limingan ja Oulun välisellä osuudella moottoritieksi rakennettu Nelostie kiertää nykyisin Limingan kirkonkylän kauempaa, ja liikenne "vanhana nelostienä" tunnetulla seututiellä 847 on rauhoittunut merkittävästi. Tiehallinnon kelikamera on sijoitettu Haaransillan risteykseen.
Koulutus.
Limingassa on viisi yhteinäiskoulua: Ketunmaan koulu, Lakeuden koulu Ala-Temmeksellä, Liminganlahden yhtenäiskoulu kirkonkylässä (alakoulu 1-6 ja yläkoulu 7-9), Rantakylän koulu ja Tupoksen yhteinäiskoulu. Lisäksi kirkonkylässä toimii Limingan lukio. Limingan Seudun Musiikkiopisto toimii Limingan lisäksi Lumijoen, Rantsilan ja Tyrnävän alueella.Limingan koulutuskeskus toimii lastensuojelun laitoshuollon yksikkönä järjestäen ongelmanuorille perus- ja ammatillista opetusta ja perhekotitoimintaa. Koulutuskeskuksen yhteydessä toimii Kylliälän koulu.
Lakeuden kansalaisopisto toimii pääosin koulujen tiloissa järjestäen kursseja pääosin talvikaudella. Vuonna 1892 perustetun Limingan Kansanopiston ylläpitämä Limingan taidekoulu järjestää koulutusta muun muassa kuvataiteilijoille, sarjakuvittajille ja kirjoittajille. Oulun seudun ammattiopiston Limingan yksikkö järjestää turvallisuusalan opetusta. Ammattiopisto Luovin Limingan toimipaikka järjestää koulutusta Limingan Kramsunkujan ja Lännentien toimipaikoissa puutarha- ja matkailualoilla sekä auto-, kone-, puu- ja verhoilutekniikan koulutusaloilla.


Lohja.
Lohja () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Uudenmaan maakunnassa. Kaupunki on virallisesti kaksikielinen, ja sen asukkaista puhuu äidinkielenään ruotsia  %. Lohjan naapurikuntia ovat Inkoo, Karjalohja, Nummi-Pusula, Raasepori, Salo, Siuntio ja Vihti.
Keskustaajaman ohella merkittävä taajama on Virkkala. Näiden välillä sijaitsee Tynninharjun kaupallinen keskittymä. Uudenmaan suurin järvi, Lohjanjärvi, on suurelta osin kunnan alueella. Hormajärvi sijaitsee kokonaisuudessaan Lohjalla. Suomen suurin luola, Torholan luola, sijaitsee Lohjalla. Seudun paikallislehti Länsi-Uusimaa ilmestyy Lohjalla. Muita paikallislehtiä ovat Iltalohja ja Ykkös-Lohja.
Historia.
Lohja oli keskiajalla emäseurakuntapitäjä, josta on vanhin kirjallinen maininta vuodelta 1323. Lohjan keskustassa sijaitseva Lohjan Pyhän Laurin kirkko on Suomen kolmanneksi suurin keskiaikainen harmaakivikirkko.
Kunnallisoikeudet Lohja sai vuonna 1867. Vuonna 1926 Lohjankylä sekä Pappilan, Moision ja Ojamon yksinäistilat erotettiin Lohjan kunnasta Lohjan kauppalaksi. Samalla ympäröivän Lohjan kunnan nimeen liitettiin erotukseksi sana maalaiskunta. Siihen kuuluivat ne osat, jotka eivät tulleet osaksi uutta kauppalaa. Kauppala sai kaupunkioikeudet vuonna 1969. Vuonna 1978 Lohjan maalaiskunta muutti nimensä Lohjan kunnaksi. Lohjalla ja Lohjan kunnassa pidettiin kansanäänestys kuntaliitoksesta vuonna 1995, ja kunnat yhdistyivät 1. tammikuuta 1997. Uuden kaupungin vaakunaksi tuli vanha Lohjan kunnan vaakuna, ja vanhan kaupungin vaakuna poistui käytöstä.
Lohja on Helsingin ja Turun välisen /E18 -moottoritien varrella. Lisäksi Lohjalle on suunnitteilla ELSA-rata.
Sammatti päätti vuonna 2007 liittyä Lohjan kaupunkiin, ja liitos tapahtui 1. tammikuuta 2009. Karjalohja puolestaan liittyy Lohjan kaupunkiin 1. tammikuuta 2013. Karjalohjan kunnanvaltuusto pyörsi aiemman kantansa maaliskuussa 2008 ja päätti aloittaa liitosneuvottelut. Karjalohjan kunnanvaltuusto hyväksyi kesäkuussa neuvotellun sopimuksen äänin 11 - 2. Lohjan kaupunginvaltuusto hyväksyi liittymisen 4. elokuuta 2008. Liitoksen ehtona on, että Lohja osallistuu Karjalohjan talousarvioiden hyväksymiseen ennen kuntaliitosta.
Siuntio ja Nummi-Pusula aloittivat liitosneuvottelut Lohjan kanssa tammikuussa 2011. Alustavasti mukana ollut Inkoo on luopunut hankkeesta. Myöskin Siuntiossa valtuuston enemmistö kääntyi keväällä 2012 vastustamaan kuntaliitosta, jonka johdosta Lohja ja Nummi-Pusula päättivät, että Lohjaan liittyy vain Nummi-Pusula ja aiemmin päätetysti Karjalohja. Liitokset toteutuvat vuoden 2013 alusta. Valtioneuvosto teki kuntaliitospäätöksen kesäkuussa 2012.
Maantiede ja luonto.
Salpausselällä kasvillisuus on pääosin karua hiekkamaiden kuivaa mäntykangasta. Lohjanjärven seudun savikoilla kasvillisuus on rehevämpää, vaikka laajat kuusimetsät hallitsevatkin maisemaa.Kasvillisuutensa osalta Lohja sijaitsee pohjoisten boreaalisten havumetsien ja havumetsien ja lehtimetsien vaihettumisalueen, hemiboreaalisen vyöhykkeen rajaseudulla, alueella erityisesti pähkinäpensas ja sinivuokko esiintyvät yleisempänä verrattuna muuhun Etelä-Suomeen. Oman leimansa kasvillisuuteen antaa myös kalkkipitoinen maaperä, jota on laaja esiintymä lohjan järven ympärillä. Kalkkivaikutus yhdistettynä järvien luomaan lauhempaan mikroilmastoon, sekä lounainen sijainti ovat suurimmat tekijät Lohjan seudun runsaaseen lehtokasvillisuuteen.
Lohjanjärven rannalla sijaitseva Karkalin luonnonsuojelualue on tunnettu laajoista pähkinäpensaslehdoistaan, toukokuisista valkovuokon ja keltavuokon muodostamista kukkameristään ja tammi-lehmusmetsistään. Lohjanjärven rannoilla on myös muutama suojeltu Suomen oloissa ainutlaatuinen jalavalehto, joissa kasvaa runsaasti sekä kynäjalavia, että vuorijalavia. Lohjalla lienee myös Suomen tunnetuin luola: Torholan kalkkikiviluola.
Kunnallishallinto.
Lohjan kaupungin ylin päättävä toimielin on kaupunginvaltuusto, jossa on 51 valtuutettua. Kaupunginvaltuuston puheenjohtajana toimii SDP:n Reijo Siltasaari. Lohjan kaupunginhallituksen muodostaa 13 valtuuston valitsemaa jäsentä, ja sen puheenjohtajana toimii kokoomuksen Jussi Patinen. Valtuuston suurin puolue on kaikissa yhdistyneen Lohjan vaaleissa ollut Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, toiseksi suurin Kansallinen Kokoomus ja kolmanneksi suurin Vasemmistoliitto. Muiden puolueiden menestys on ollut vähäisempää. Sitoutumaton kansalaisliike Meidän Lohja on vakiinnuttanut asemansa valtuustossa. Vuoden 2008 kunnallisvaaleissa Kokoomus saavutti paikkamäärässä sosialidemokraatit, SDP:n jatkaessa äänimäärältään suurimpana puolueena. Vihreät kaksinkertaistivat kannatuksensa, paikkamäärän vähentyessä kolmesta yhteen. Perussuomalaiset saivat ensimmäistä kertaa edustajan kaupunginvaltuustoon.
Lohjan kaupunginjohtajaksi valittiin 8. lokakuuta 2008 Lohjan aiempi sivistysjohtaja, valtiotieteiden maisteri Simo Juva. Häntä ennen Lohjan kaupunginjohtajana toimi vuoden 2002 marraskuusta vuoden 2008 elokuuhun saakka Elina Lehto-Häggroth. Ennen Lehtoa yhdistynyttä Lohjaa johti vanhan kaupungin johtaja Juhani Rinne ja vanhan kunnan johtaja Pekka Myllyniemi.
Lohjan kaupungin ei kielilainsäädännön perusteella tarvitsisi olla kaksikielinen, sillä väestöstä ruotsinkielisiä on alle kuusi prosenttia. Kaksikielisyys perustuukin kaupungin omaan tahtoon: kaupunginvaltuusto esitti yksimielisesti valtioneuvostolle 26. syyskuuta 2001, että valtineuvosto määräisi Lohjan edelleen kaksikieliseksi kaudelle 2003 - 2012. Kaupunginvaltuuston mukaan kaksikielisyys on etu seudullisessa yhteistyössä, uusien asukkaiden houkuttelussa sekä pyrkimyksessä säilyttää nykyinen ruotsinkielinen väestö. Kaksikielisyydellä on myös historiallinen tausta, sillä alueella on asunut ruotsinkielistä väestöä jo keskiajalta lähtien. Ennen vuoden 1997 alun kuntaliitosta Lohjan kunta oli kaksikielinen (suomi enemmistökielenä) ja Lohjan kaupunki yksikielisesti suomenkielinen.
Lohjan vaakuna.
Lohjan kaupungin vaakunan heraldinen selitys vaakunan piirtäneen Olof Erikssonin mukaan kuuluu "Sinisessä kentässä hopeinen halstari paaluttain; sen varren kummallakin puolella saatteena kultainen pähkinäterttu." Pähkinätertut kertovat Lohjan vehreästä luonnosta. Halstari on Lohjan suojelupyhimyksen, Pyhän Laurin tunnus - Pyhän Laurin kerrotaan kuolleen kidutettuna kuumalle halstarille. Kirkon lisäksi suojelupyhimyksen mukaan on nimetty yksi Lohjan kolmesta pääkadusta, Laurinkatu. Vaakuna oli ennen Lohjan kunnan vaakuna, josta tuli yhdistyneen kunnan ja kaupungin vaakuna. Sitä ennen Lohjan kaupungin käytössä oli Ahti Hammarin suunnittelema vaakuna, jonka selitys kuuluu: "Sinisessä kentässä kolme hopeista hopeapunaliekkistä masuunia vieretysten, tyvessä hopeinen, punavaruksinen kala."
Kulttuuri.
Lohjan merkittävin nähtävyys on Lohjan Pyhän Laurin kirkko. 1400–1500-lukujen vaihteessa valmistuneen kirkon erityispiirre on hyvin säilyneet keskiaikaiset Al secco -tekniikalla tehdyt katto- ja seinämaalaukset. Pyhän Laurin kirkon lisäksi merkittäviä nähtävyyksiä ovat Lohjan museo, Kässän talo Virkkalassa sekä Tytyrin kaivosmuseo, joka sijaitsee 110 metrin syvyydessä.
Kaupungissa toimii kolme harrastajateatteria, joista Lohjan teatterissa on ammattijohto. Teatteri on perustettu 1967, mutta toiminta on jo jatkunut yli sadan vuoden ajan. Teatteri toimii yhteistyössä muun muassa Lohjan kaupunginorkesterin ja Lohjan museon kanssa.
Lohjan kaupunginorkesteri on perustettu vuonna 1964. Orkesteri on muun muassa vieraillut Savonlinnan Oopperajuhlilla ja toiminut José Carreraksen sekä Plácido Domingon orkesterina heidän vieraillessaan Suomessa.
Lohjan tenoripäivät on järjestetty jo vuodesta 1997 lähtien, vuoden 2010 jälkeen joka toinen vuosi. Tapahtuman aikana Lohjalla kuullaan sekä Suomessa että kansainvälisestikin tunnettuja alan huippuja.
Perinteikkäässä Vivamon toimintakeskuksessa sijaitsee muu muassa "Särkyneen sydämen kirkko" sekä Kansan Raamattuseuran keskustoimisto.
Koulutus.
Lohjan vuonna 2005 valmistunut pääkirjasto.
Lohjalla on runsaasti ensimmäisen ja toiseen asteen kouluja. Alakouluja on yhteensä 23 ja yläkouluja 5. Alakouluista kaksi ja yläkouluista yksi on ruotsinkielisiä. Lukioita on kaksi; Pohjolanmäen suomenkielinen lukio, eli Lohjan Yhteislyseon lukio, joka on Suomen suurimpia, sekä Virkkalassa Källhagenin yläkoulun yhteydessä toimiva ruotsinkielinen Virkby Gymnasium.
Ammatillista koulutusta tarjoaa Länsi-Uudenmaan koulutuskeskus, jonka kahdessa Lohjan yksikössä voi opiskella yhteensä 17 eri ammattiin. Liikunta-alan ammatillista koulutusta tarjoaa Kisakallion urheiluopisto.
Ammattikorkeakoulutusta tarjoavat Laurea-ammattikorkeakoulun Lohjan yksikkö, jossa on sairaanhoitaja- ja tradenomi-koulutusta. Humanistisella ammattikorkeakoululla on Kanneljärven opistolla kansalaistoiminnan ja nuorisotyön koulutusohjelma.
Yliopistokoulutusta järjestävät Lohjalla Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia sekä Hiiden opisto, joka tarjoaa avointa yliopisto-opetusta.
Muuta koulutusta tarjoavat muun muassa Länsi-Uudenmaan musiikkiopisto, Kisakallion urheiluopisto, Hiiden opisto, Lohjan kuvataidekoulu, Tanssikoulu Un Dos Tres sekä Tanssistudio Funka.
Teollisuus.
Lohja on teollisuusvaltainen kaupunki, ja kaupunki onkin kasvanut yhdessä etenkin kaivos- ja metsäteollisuuden kanssa.
Kaivokset.
Kustaa Vaasa antoi jo 1542 Eerik Flemingille luvan rautamalmin louhintaan, ja Ojamon rautakaivoksen sanotaankin olevan Suomen ensimmäinen. Rautaa tärkeämmäksi kaivannaiseksi osoittautui kuitenkin kalkkikivi, jota on kaivettu Lohjalla Ojamon avolouhoksen lisäksi Törmän ja Solhemin avolouhoksista, sekä myöhemmin Tytyrin kaivoksesta. Lohjalla on Tytyrin lisäksi sijainnut 1990-luvun laman aikana suljettu, vuonna 1897 perustettu Virkkalan kalkkitehdas. Kalkkikaivostoiminta alkoi Petter Forsströmin luotsaaman toimesta, mutta vuonna 1992 toiminta myytiin nykyiselle.
Muita merkittäviä rakennusmateriaaliteollisuuden tehtaita ovat kattohuopatehdas Keskilohjalla, Ruduksen betonielementtitehdas Perttilässä sekä vuonna 1959 perustettu, lähes 150 henkilöä työllistävä tehdas, joka valmistaa rakennuslevyjä Muijalassa.
Metsäteollisuus.
Nykyään kaivosteollisuutta merkittävämpi työllistäjä Lohjalla on metsäteollisuus. Myös sen juuret ulottuvat 1800-luvun lopulle. Kamariherra Hjalmar Linder perusti Lohjan Selluloosatehtaan Pitkäniemeen vuonna 1906. Samana vuonna Linder rakennutti myös Lohjan sähkörautatien Lohjan rautatieasemalta selluloosatehtaalle. Rata avattiin vuonna 1912 yleiselle liikenteelle, ja siitä tuli Suomen ensimmäinen yleistä liikennettä välittännyt sähkörautatie. Nykyään tehtaassa ei enää valmisteta selluloosaa, vaan se on erikoistunut irroke- ja muihin erikoispapereihin. Vuoden 2008 huhtikuussa tehdas työllisti noin 350 henkilöä.
Metsäliitto rakensi Kirkniemen paperitehtaan Jönsböleen vuonna 1966. Tehdasta on laajennettu uusilla paperikoneilla vuosina 1972 ja 1996. Nykyään Sappi Limitedin omistama tehdas valmistaa pääasiassa aikakauslehtipaperia, ja työllistää 760 henkilöä.
Pitkäniemessä sijaitsee myös Metsä Woodin kertopuutehdas, sekä lentokonevaneria ja ohutviilua valmistava Mahogany Oy.
Muoviteollisuus.
Lohjalla toimii kaksi merkittävää suomalaista talousmuovien valmistajaa: vuonna 1936 perustettu ja vuonna 1942 toimintansa Lohjan Ventelään siirtänyt Oy Plastex Ab, sekä aina Lohjan Immulassa sijainnut, vuonna 1956 toimintansa aloittanut Oy Orthex Ab. Korkean automaatioasteen vuoksi muoviteollisuus ei kuitenkaan ole erityisen merkittävä työllistäjä, esimerkiksi Orthex työllistää noin 90 henkilöä. Plastex valmistaa muovituotteita sekä teollisuus- että kotikäyttöön. Kuluttajatuotteista tunnetuimpiin kuuluvat kastelukannut, kanisterit sekä sumutin- ja retkipullot. Orthexin valikoimaan kuuluu pelkästään kuluttajatuotteita, ja se onkin Suomen suurin kotitalousmuovien valmistaja. Tuotevalikoimaan kuuluvat lähes kaikki kodin muovit keittiövälineistä pyykkikoreihin ja löylykiuluista lumikoliin.
Metalli- ja elektroniikkateollisuus.
1990-luvulla elektroniikasta tuli merkittävä työllistäjä Lohjalla. Lohja Oy:n Lohja Microelectronics-yksiköstä kehittyneen Elcoteqin vuonna 1995 Gunnarlaan perustama tehdas työllisti vuoden 2006 lopulla 362 henkilöä. Elcoteq lopetti tehtaan elokuussa 2007 ja siirsi tuotannon Viroon ja Kiinaan. Pääkonttorin Elcoteq siirsi Luxemburgiin.
Palo- ja turvallisuusovia rakennus- ja telakkateollisuudelle valmistavan Saajos Oy:n pääkonttori ja tehdas sijaitsee Keskilohjalla. Muita tehtaita ovat Hyrlesin ohutlevytehdas, Enicsin elektroniikkatehdas, puuntyöstökoneita valmistava Valon Kone sekä nanoteknologiaa hyödyntävät nLight Oy ja Photonium Oy.
Urheilu.
Lohjalla on hyvät mahdollisuudet harrastaa useita urheilulajeja. Harjun urheilukeskuksesta löytyy urheilukentän lisäksi muun muassa jäähalli, uimahalli, keilailuhalli sekä keväällä 2008 käyttöön vihitty rullalautapuisto.
Tennarin liikuntahallissa puolestaan on palloiluhalli, kamppailu- ja voimailuhalli sekä sisä- ja ulkotenniskenttiä.
Kisakallion urheiluopistolla on mahdollista harrastaa monia urheilulajeja niin sisä- kuin ulkotiloissakin. Jäähallin, palloiluhallin ja curling-radan lisäksi opistolta löytyy hyvät tilat muun muassa telinevoimisteluun. Myös retkimelonta ja soutu kuuluvat lajivalikoimaan, sillä opisto sijaitsee Maikkalanselän rannalla. Luonnon keskellä sijaitseva Kisakallio tarjoaa myös hyvät reitit hiihtoon ja maastojuoksuun.
Urheiluseurat.
Lohjan urheiluseuroista perinteikkäin lienee vuonna 1901 perustettu Lohjan Louhi. Muita menestyneitä seuroja ovat Kakkosessa jalkapalloa pelaava Lohjan Pallo, Ykkösdivarissa salibandyä pelaava Lohjan Salibandy sekä SM-liigassa keilaava Lohjan Rännimestarit. Lohjan Jääankkojen nousu II-divisioonasta Suomi-sarjaan varmistui maaliskuussa 2009. Virkkalan Tarmolla on joukkueet muun muassa jalkapallossa ja salibandyssä.
Lohjan Kisa-Veikkojen naisten jääkiekkojoukkue nousi SM-sarjaan voitettuaan Tapparan 15. maaliskuuta 2008 Tampereella luvuin 0-8. Lohjan Kisa-Veikoilla on varsin laaja junioritoiminta: 9 poikien juniorijoukkuetta ja kolme tyttöjen joukkuetta. Tämän lisäksi Kisa-Veikoilla on kolme miesten joukkuetta, sekä vuonna 2001 perustettu "mammajoukkue" LoKV Ladies. Seuran juniorijoukkueissa pelaa yhteensä noin 600 pelaajaa; tämän lisäksi seura järjestää nuoremmille kiekkokoulua sekä korttelisarja Hippo-liigaa.
Lohjan alueen yleisurheilua hoitaa (LUU), joka kuului vuonna 2009 Suomen Urheiluliiton seuraluokittelussa Superluokan seuraksi (20 parasta Suomen yleisurheiluseuraa). LUU:n tämän hetken menestyneimmät urheilijat ovat Saara Nikander (moninkertainen nuorten Suomen mestari kestävyysjuoksussa) ja Oskari Mörö (nuorten Olympialaisten edustaja vuonna 2010 ja SE-juoksija 400m:n aidoissa). Lasten ja nuorten liikuttamisessa LUU:lla on erinomaista osaamista ja siitä osoituksena on vuonna 2002 myönnetty SLU:n Nuoren Suomen Sinettiseuran titteli. Verkkosivut toimivat osoitteessa http://www.luusport.fi.
Kaupunginosat.
Laurinkatu Lohjan keskustassa vuonna 2005.
Huomattava osa Lohjan kaupungista ei vielä kuulu mihinkään kaupunginosaan, sillä vuoden 1997 kuntaliitoksen jäljiltä osaan vanhaa Lohjan kuntaa on vielä muodostamatta kaupunginosat.
Kylät.
Ahtiala, Askola, Hermala, Hietainen, Hiittinen, Hongisto, Immula, Iso-Teutari (ruots. Stortötar), Jalassaari, Jantoniemi, Kaijola, Karnainen, Karstu, Kirkniemi (ruots. Gerknäs), Kirkonkylä (ruots. Kyrkstad), Kittilä (ruots. Kittfall), Koikkala, Koski, Kouvola, Kukkumäki (ent. Luttula, ruots. Jönsböle), Kunnarla (ruots. Gunnars), Kutsila, Laakspohja (ruots. Laxpojo), Lehmijärvi, Lieviö (ruots. Skräddarskog), Lohjankylä, Lylyinen, Maikkala, Maksjoki, Marttila, Moisio, Muijala, Mynterlä (ruots. Mynderlä), Nummenkylä, Näätälä (ruots. Mårbacka), Ojamo, Osuniemi (ruots. Orsnäs), Outamo, Paavola, Paksalo, Paloniemi, Pappila, Pauni, Pietilä, Piispala (ruots. Biskopsnäs), Pulli, Routio, Röylä, Seppälä, Skraatila, Suittila, Talpela, Torhola, Vaanila, Vallaa, Vanhakylä, Vappula, Varola, Vasarla, Veijola (ruots. Vejby), Ventelä, Virkkala (ruots. Virkby), Vohloinen, Vähä-Teutari (ruots. Yttertötar).
Ystävyyskaupungit.
Lisäksi Ruotsin Lidingö on Lohjan kummikaupunki.
Aiheesta muualla.
a> kuvattuna, vasemmalla Pyhän Laurin kirkko, etualalla Aurlahden venelaiturit.


Lappi (Rauma).
Lappi on entinen Suomen kunta, joka sijaitsee Satakunnan maakunnassa. Kunnassa asui lakkauttamishetkellä asukasta. Alueen pinta-ala on  km2, josta  km² on vesistöjä. Suurin järvi on Narvijärvi. Väestötiheys oli lakkauttamishetkellä 16 asukasta neliökilometriä kohden. Lapin kunta liittyi Rauman kaupunkiin 1. tammikuuta 2009.
Lapin vaakunan on suunnitellut Gustaf von Numers ja se on vahvistettu vuonna 1951.
Lappi erosi omaksi seurakunnakseen Eurajoesta vuoden 1630 paikkeilla ja liitettiin Rauman seurakuntaan kuntaliitoksen yhteydessä 2009.
Aikaisemmin (ennen postinumeroiden käyttöönottoa) kunnan nimenä käytettiin "Lappi Tl" korostaen kuulumista entiseen Turun ja Porin lääniin erotuksena pohjoisen maakunnasta Lapista. Virallisesti kunta on ollut Lapin kunta. Joskus tarkentava nimityksenä oli käytetty myös ilmaisua "Rauman Lappi", koska Lapin kunta oli Rauman itäpuolinen naapuripaikkakunta.
Nähtävyydet.
Lapissa sijaitsee Sammallahdenmäen pronssikautinen röykkiöalue, joka otettiin 4. joulukuuta 1999 Suomen ensimmäisenä arkeologisena kohteena Unescon maailmanperintöluetteloon.
Lapissa on puukirkko, joka on valmistunut 1760. Kirkon läheisyydessä on viisi 1900-luvun alussa rakennettua kirkkotallia sekä kivinen lainamakasiini, jotka ovat nykyään Lapin Kotiseutumuseon käytössä.
Lappi on tunnettu myös kiuas- ja uuniteollisuudesta. Vuosittain elokuussa vietetään Löylypäivät-tapahtumaa.
Kylät.
Alakieri (Alakeeri), Hauta, Kauklainen, Kaukola, Kivikylä, Kodiksami, Kulju, Kullanperä, Kuolimaa, Lapinkylä (Kirkonkylä), Murtamo, Mäentaka, Pappilankylä, Rohdainen, Ruona, Skinnarla (Kinnala), Sukkala, Ylikieri (Ylikeeri)
Katso myös.
Lappalainen – lappalainen-nimityksen historia ja vaikutus paikannimistöihin


Janina Andersson.
Janina Maria Andersson (s. 28. helmikuuta 1971 Turku) on Vihreän liiton entinen varsinaissuomalainen kansanedustaja (1995 – 2011) ja entinen Turun kaupunginvaltuutettu (1992–2004). Hän on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri ja työskennellyt ennen kansanedustajaksi tuloaan tanssinopettajana ja toimittajana.
Eduskunnassa Andersson on kuulunut viimeisellä kaudellaan eduskunnassatalousvaliokuntaan ja ympäristövaliokuntaan (varajäsen) ja on lakivaliokunnan puheenjohtaja. Hän edusti vihreitä Parlamenttienvälisen liiton (IPU) Suomen ryhmän johtokunnassa. Hän on viimeisellä kaudellaan toiminut myös Vihreän eduskuntaryhmän ensimmäisenä varapuheenjohtajana. Aikaisemmin hän toiminut myös ryhmän puheenjohtajana.
Andersson herätti huomiota lehdistössä palattuaan äitiyslomalta eduskuntaan ja imetettyään eduskunnan tiloissa, mitä osa kansanedustajista piti sopimattomana. Anderssonin puoliso on muusikko Kim Engblom ja parilla on kaksi lasta. Janina Anderssonin isä Jan Otto Andersson on osallistunut politiikkaan ja Vasemmistoliiton riveissä.
Syksyllä 2009 Janina Andersson ilmoitti, ettei aio asettua ehdokkaaksi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa.
Janina Andersson aloittaa huhtikuussa 2011 heti eduskuntavaalien jälkeen yhteiskuntavastuuasiantuntijana Perjantai Markkinointiviestinnässä.


Sahalahti.
Sahalahti () oli Pirkanmaan maakunnan kaakkoisosassa sijainnut Suomen kunta, joka on nykyään osa Kangasalaa. Sahalahden lakatessa olemasta itsenäisenä kuntana sen väkiluku oli 2 276, ja väestötiheys 16,8 asukasta/km². Kunnan pinta-ala oli 172,04 km², josta 36,89 km² oli vesistöjä. Sahalahden naapurikuntia olivat Kangasala, Kuhmalahti, Orivesi ja Pälkäne.
Enemmistö sahalahtelaisista asuu kirkonkylän sekä Pakkalan ja Korpiniemen kylien muodostaman kolmion alueella. Sahalahden kaakkoiskulma on miltei asumatonta metsäseutua ja siellä sijaitsee osittain Pälkäneen puolella oleva Laipanmaan alue.
Sahalahden vaakunan suunnitteli Olof Eriksson ja se vahvistettiin vuonna 1962.
Sahalahden liikenteellinen sijainti oli varsin syrjäinen, kunnes Kangasalan Huutijärveltä Sahalahden kautta Kuhmoisiin kulkeva tie (nykyisin seututie 325) valmistui vuonna 1958. Kunnan suurin vesistö oli Längelmäveden Ponsanselkä. Suurin työllistäjä on Saarioinen Oy:n tytäryhtiö Ruoka-Saarioinen Oy, jonka tehdas sijaitsee paikkakunnalla. Sahalahdelle asutettiin viime sotien jälkeen Kivennavan siirtoväkeä. Kunta liitettiin Kangasalan kuntaan vuoden 2005 alussa.
Sahalahti muodostettiin Pälkäneen kappeliseurakunnaksi vuonna 1559 ja se itsenäistyi vuonna 1581. Ensimmäinen kirkko rakennettiin vuonna 1560. Nykyinen, arkkitehti Carl Ludvig Engelin suunnittelema puukirkko on järjestyksessä kolmas ja se on valmistunut vuonna 1829. Kellotorni lisättiin kirkkoon vuonna 1844. Sahalahden seurakunta lakkautettiin ja liitettiin Kangasalan seurakuntaan samanaikaisesti kuntaliitoksen kanssa.
Kyliä.
Haapaniemi, Haapasaari, Ilola, Isolahti, Isoniemi, Keljo, Korpiniemi, Kärkäs, Moltsia, Noksioinen, Paatiala, Pakkala, Pappila, Pyttylä, Rautio, Saarioinen, Taustiala, Tursola, Töykänä


Kaarle Suuri.
Autuas Kaarle Suuri (,) oli frankkien kuningas 771–814 ja langobardien kuningas vuodesta 774 lähtien. Hänet kruunattiin Rooman keisariksi vuonna 800. Kaarle Suuri oli länsimaisen keisarivallan uudistaja. Nykyään sekä Saksa että Ranska pitävät Kaarle Suurta valtioidensa perustajana.
Kaarle oli ensimmäisen karolingikuninkaan Pipin Pienen vanhin poika ja Kaarle Martelin pojanpoika. Pipinin kuoltua frankkien valtakunta jaettiin Kaarlen ja hänen veljensä Kaarlomanin kesken. Kaarloman kuoli 4. joulukuuta 771, ja jätti koko valtakunnan veljelleen.
Kaarle avioitui langobardin Himiltruden kanssa ilmeisesti vuoden 768 tienoilla. Suhde oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä noin 769-771 hänen puolisonsa oli nimeltään tuntematon langobardikuninkaan tytär. Häntä seurasivat Hildegard (n. 771-758), Fastrada (783-794) sekä Luitgard (n. 774/796-800).
Vuonna 772 paavi Hadrianus I pyysi Kaarlelta apua langobardeja vastaan. Kaarle piiritti ja valtasi Pavian ja teki itsestään langobardien kuninkaan. Palattuaan pääkaupunkiinsa Aacheniin Kaarle aloitti frankkien valtakunnan laajentamisen kukistamalla saksit. Kaarlen valloittamien alueiden pakanakansat pakkokäännytettiin kristinuskoon.
Vuonna 778 Kaarle soti Espanjassa maureja vastaan. Paluumatkalla baskit hyökkäsivät frankkien kimppuun. Taistelussa kuolleesta kreivi Rolandista ("Hruotland") kirjoitettiin myöhemmin kuuluisa Rolandin laulu. Akvitaniasta tehtiin alaikäiselle pojalle, Ludvigille oma alakuningaskuntansa. Paavi kruunasi ja voiteli hänet vuonna 781 yhdessä Italian alakuninkaaksi nimitetyn veljensä Pippinin kanssa. Vuonna 788 myös Baijeri liitettiin lopullisesti valtakuntaan. Suurin osa Länsi-Euroopan kristityistä oli yhdistetty yhteen valtakuntaan.
Joulupäivänä vuonna 800 paavi Leo III kruunasi Kaarlen Rooman keisariksi. Viimeinen Länsi-Rooman keisari Romulus Augustulus oli luopunut vallasta vuonna 476. Aika oli hyvin valittu: Bysanttia hallitsi tällöin keisarinna, basileios Irene, jota ei lännessä hyväksytty. Tämä oli ensimmäinen kerta kun paavi oli ottanut itselleen oikeuden nimittää keisarin. Tästä lähtien Euroopassa olikin kaksi keisaria, lännessä ja idässä.
Keisarin arvonimi ja ajatus kaikki länsimaiden kristityt yhdistävästä "universaalimonarkiasta" kesti pitkään Kaarle Suuren jälkeen. Erityisesti universaalimonarkiaa yritettiin toteuttaa sydänkeskiajalla Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa sekä 1500- ja 1600-luvuilla, jolloin Espanjaa ja Itävaltaa hallitsevat Habsburgit pyrkivät yhdistämään Euroopan. Universaalimonarkian ajatus haudattiin lopullisesti vasta ensimmäisessä maailmansodassa.
Kaarle uudisti voimakkaasti lainsäädäntöä. Vakaissa oloissa myös talouselämä edistyi voimakkaasti: Kaarle oli ensimmäinen länsieurooppalainen hallitsija Rooman keisareiden jälkeen, joka lyötätti suuressa mitassa kultarahaa. Kaarle kruunasi poikansa Ludvig Hurskaan frankkien kuninkaaksi vuonna 811.
Kaarlen elämäkerran "Vita Caroli Magni" kirjoitti hänen kirjurinsa Einhard joka tietoisesti jäljitteli roomalaisen Suetoniuksen tyyliä ns. karolingisen renessanssin hengessä.
Millainen mies Kaarle oli?
Kaarle Suuri syntyi luultavimmin vuonna 742 (eräiden arvioiden mukaan vuonna 747 tai 748), perinteisenä syntymäpäivänä on pidetty 1./2. huhtikuuta nykyisen Aachenin (ranskaksi "Aix la Chapelle") lähellä.
Vaikka hänen isänsä oli erityisen lyhyt, tuli Kaarlesta 192 cm pitkä. Tämä oli poikkeuksellista aikana, jolloin keskipituus oli nykyistä alempi. Häntä on kuvailtu väkivahvaksi, mutta varsin usein hänen fyysisiä voimaan on reippaasti liioiteltukin. Kaarlen ulkonäköä ei täsmällisesti tiedetä. Hänestä on myöhempinä aikoina laadittu kuvia ja patsaita, joiden mallina on yleensä käytetty 800-luvulta säilynyttä, häntä esittävää pronssista ratsastajapatsasta. Kaarlea pidettiin miellyttävänä ja humoristisena seuramiehenä, joka kuitenkin oli luonteeltaan hyvin kiivas. Sotapäällikkönä hän sitä vastoin oli sitkeä ja ehdoton.
Kaarlea kiinnostivat opillisten harrastusten ja sotimisen ohella metsästys ja uinti. Hän oli myös perehtynyt maanviljelyyn ja ruokaan hänellä oli suuri kiintymys (tästä aiheutui kiitettävän kokoinen maha), mutta juopottelua hän ei sitä vastoin voinut sietää. Hänen sanottiin arkisin pukeutuneen hyvin yksinkertaiseen pellavaiseen asuun, mutta juhlatilaisuuksissa tilanne oli toisenlainen. Kaarlella oli elämänsä aikana viisi puolisoa, toisin kuin katolisen kirkon periaatteet määräsivät. Kuitenkin Kaarle suhtautui uskontoon erittäin myönteisesti. Myös lapsia hänelle elämän aikana kertyi useita, eri lähteiden mukaan 14-20 lasta.
Vanhuuden päivänsä Kaarle sai viettää sodilta rauhassa. Hänellä oli hyvä terveys, mutta viimeisten neljän elinvuoden aikana se rappeutui. Tuolloin hänellä ilmeni usein kuumetta ja kävely muuttui ontumiseksi. Lasten kuolemat heikensivät Kaarlen mielentilaa, ja hän kuoli ankaraan kuumeeseen 28. tammikuuta 814 valtakunnan pääkaupungissa Aachenissa. Kyseistä tammikuun 28. päivää pidetään edelleenkin Kaarle Suuren muistopäivänä. Hänen maallisia jäännöksiään säilytetään Aachenin tuomiokirkossa.
Vaimot.
Luitgardin kuoleman jälkeen Kaarlella oli kolme jalkavaimoa, saksilainen Gersuinda sekä Regina ja Adelind.
Lapset.
Jalkavaimojen kanssa hänellä oli myös tytär Adaltrud ja pojat Drogo, Hugo ja Theoderik.
Frankkien valtakunnan taustaa.
Germaanisiin kansoihin kuuluvat frankit siirtyivät suurten kansainvaellusten aikaan Rein-joen yli Galliaan. Vuonna 481 frankkilainen Klodovig sai valtaistuimen, taistellen myöhemmin menestyksekkäästi monia Euroopan kansoja, muun muassa roomalaisia vastaan. Klodovigin puoliso oli kristitty ja hän sai vähitellen myös miehensä kääntymään pakanuudesta.
Klodovigin jälkeen frankkilaiskuninkaiden eli merovingien vallanpito alkoi taantua ja tosiasiassa valtakuntaa hallitsivat sitten ylimmät hovivirkamiehet eli "major domukset". Eräs major domus, Kaarle nimeltään, voitti arabialaiset vuonna 732 Poitiers'n taistelussa ja sai lisänimen Martell ("vasara"). Kaarle Martellin poika Pipin Pieni (tai Pipin Lyhyt) nousi viimein valtaistuimelle nimellisen kuninkaan sijaan ja hänen vanhimmasta pojastaan Kaarlesta oli tuleva keisari, jonka mukaan heidän sukunsa hallintoaikaa kutsuttaisiin karolingiseksi ajaksi.
Sota langobardeja vastaan.
Kaarlesta tuli hänen veljensä Kaarlomanin kanssa frankkien kuningas heidän isänsä kuoltua vuonna 768. Kun myös Kaarloman jonkin ajan kuluttua kuoli, oli Kaarle yksin valtakunnan huipulla ja aloitti valtakuntansa laajentamistoimet.
a> pyytää Kaarle Suurta apuun vuonna 772 heidän tavatessaan Rooman lähellä
Italian pohjoisosassa asuivat langobardit, jotka uhkasivat paavin hallitsemaa Kirkkovaltiota. Aluksi Kaarlen ja langobardien välillä vallitsi rauha ja Kaarle jopa nai langobardikuningas Desideriuksen tyttären. Tätä paavi Hadrianus I ei missään nimessä hyväksynyt, mutta jo tällöin tuli ilmi Kaarlen päättäväisyys ja luja ote katolista kirkkoa ja paavia kohtaan, kun hän tuohon naimakauppaan ryhtyi.
Ei tiedetä tarkemmin, miksi Kaarle hylkäsi vaimonsa vuoden kestäneen liiton jälkeen. Varmastikin hän oli laskelmoinut mitä erosta oli seuraava. Langobardit, suuttuneina erosta, hyökkäsivät kostona toden teolla paavin kimppuun. Siinä tilanteessa paavi kutsui Kaarlen joukkoineen apuun. Kaarle lähtikin sotaretkelle, kukistaen pian koko langobardivaltakunnan sekä pelastaen paavin. Langobardiprinsessa saattoikin toimia vain Kaarlen suunnitelmien välikappaleena. Nyt kun Kaarle oli saanut joukkonsa Kirkkovaltion ympäristöön ja paavin liittolaisekseen, kruunautti hän itsensä Italian kuninkaaksi vuonna 774.
Sodat sakseja vastaan.
Jo Kaarle Suuren isoisä Kaarle Martell oli taistellut valtakuntansa pohjois- ja koillisrajalla Rein- ja Elbejokien välillä asuneita pakanallisia saksiheimoja vastaan. Kaarle Suuri jatkoi isoisänsä työtä ja halusi yhdistää valtapiiriinsä saksit. Saksit olivat pakanoita ja se puute Kaarlen oli korjattava. Hän varmastikin uskoi saavansa heistä liittolaisen.
Sakseja oli yritetty käännyttää aikaisemminkin, mutta tuloksetta. Saksit koostuivat erillisistä heimoista, jotka sodassa yhdistivät voimansa yhteistä vihollista vastaan.
Tehtyään saksien kanssa jonkinlaisen sopimuksen Kaarle palasi kotiin ja lähti sitten aikaisemmin mainitulle sotaretkelle langobardien maille. Mutta loukatut saksit rikkoivat sopimuksen ja hävittivät Kaarlen valtakuntaa. Palattuaan Italiasta hän sitten lähti uudelleen sakseja vastaan ja sai heidät suurimmalta osalta kukistettua. Vain eräs saksilaispäällikkö, Widukind nimeltään, piti sitkeästi puoliaan. Hän oli arvossa pidetty mies ja sai sytytettyä sakseihin kapinanliekin Kaarlen lähdettyä Espanjanretkelleen. Kapinalliset tuhosivat lähinnä kirkkoja ja yleensä kaikkea, mikä liittyi kristinuskoon kostoksi Irminsul-puun kaatamisesta. Siitä alkoi pitkällinen sota frankkien ja saksien välillä. Vuorotellen osapuolet kokivat voittoja ja tappioita. Viimein Kaarle sortui virheeseen; hän teloitutti 4 000 soturia, jotka saksit olivat pakon edessä hänelle luovuttaneet. Saksien kapinainto vain yltyi tästä.
Vuosia kestäneet sodat olivat kuluttaneet molempia osapuolia ja viimein Widukind, huomattuaan taistelujen tuloksettomuuden, kääntyi vuonna 785 kristinuskoon. Kaarle Suuri kohteli sakseja lopulta suopeasti. Widukindille hän luovutti lukuisia lahjoja ja sai tästä ystävän ja liittolaisen. Widukind tuli olemaan yksi Kaarlen tärkeimmistä päälliköistä. Näin tulivat hajanaiset heimot yhdistetyiksi. Sodat olivat lopultakin tuottaneet tulosta, mutta täydellisesti saksit rauhoittuivat vasta vuonna 804.
Muita Kaarle Suuren sotia.
Langobardien ja saksien kanssa käytyjen sotien lisäksi Kaarle valloitti pieniä alueita Espanjasta, sekä sai hallintaansa Reinin varrella asuneet friisit, joka oli tunnettu kauppakansa. Myös avaareja, sekä slaaveja ja tanskalaisia vastaan Kaarle taisteli menestyksekkäästi. Vuonna 809 Kaarle alisti myös osia Itä-Roomasta hallintaansa. Kaikkiaan Kaarle teki elämänsä aikana 54 sotaretkeä ja monet sodat olivat hyvinkin pitkällisiä. Kukistetut kansat kapinoivat myös aika ajoin.
Rooman keisariksi kruunaaminen.
Paavi Leo III:n asema oli vaikea. Leo III oli aluksi tukeutunut enemmän Bysanttiin kuin frankkeihin, mutta nyt Bysantissa oli vallassa Irene, jonka asema ensimmäisenä naispuolisena hallitsijana oli epävarma, eikä Bysantilla monen mielestä ollut keisaria lainkaan. Leo III oli jo vuonna 799 joutunut pakenemaan roomalaisia vihollisiaan Kaarle Suuren luokse, joka Alkuinin neuvosta auttoi hänet takaisin valtaan. Onkin selvää, että Kaarlen kruunaaminen keisariksi lähti paavin aloitteesta. Näin paavi turvasi omaansa ja kirkon valtiollista asemaa.
Joulupäivänä vuonna 800 Kaarlen rukoillessa Pietarinkirkossa, ilmestyi paavi ylimyksineen ja kruunasi Kaarlen Rooman keisariksi ("Imperator Romanorum"). Tästä tapahtumasta historiantutkijat ovat montaa mieltä. Kaarlen on sanottu yllättyneen kruunauksesta ja että hän olisi jättänyt saapumatta kirkkoon, jos olisi tiennyt siitä. Eräiden historioitsijoiden mielestä paavi ei kuitenkaan olisi uskaltanut kruunata Kaarlea yllättäin.
Ilman Bysantin hyväksyntää kruunaus Rooman keisariksi oli laiton, oikeastaan vallankumouksellinen teko. Kaarle Suuren on kerrottu hakeneen Bysantin hyväksyntää pyrkimällä avioitumaan Irenen kanssa, jolloin frankkien alueet olisivat yhdistyneet Bysanttiin ja Kaarle noussut sen keisariksi. Jos tällaisia suunnitelmia oli, ne kariutuivat viimeistään Irenen viraltapanoon 802. Se tarkoitti, että Kaarle hallitsi keisarina ainoastaan Rooman herttuakuntaa ja entistä eksarkaattia. Muilla alueilla hän oli ainoastaan frankkien ja langobardien kuningas. Kruunauksen tarkoituksena ei ollut keisariuden jakaminen läntiseen ja itäiseen, vaan se johti siihen välillisesti. Vaikka Bysantin Mikael I tunnusti heikosti menneen sodan jälkeen Kaarlen keisariuden vuonna 812, kyse oli vain keisariudesta, ei Rooman keisariudesta. Bysantti katsoi edelleen olevansa Rooman keisariuden ainoa perillinen.
Michael Hart teoksessaan Ihmiskunnan 100 suurinta pitää Rooman keisarin arvonimeä sopimattomana niillä perustein, ettei Kaarle ollut syntyperältään, kulttuuriltaan eikä ulkonäöltään roomalainen, eikä hänen valtakuntansa pääkaupunkina ollut Rooma vaan Aachen, eikä valtakunta muutenkaan ollut antiikin Rooman suuruinen. Tosin Kaarle ihaili ja elvytti antiikin kulttuuria, yhdisti Eurooppaa sekä oli tuolloin Euroopan vahvin johtaja.
Kaarlen suhde uskontoon ja kirkkoon.
Kaarle piti itseään heikkojen ja apua tarvitsevien suojelijana ja hänelle tärkeää oli juurruttaa kansaan lähimmäisenrakkaus. Hän rankaisi ankarasti niitä, jotka eivät tätä periaatetta noudattaneet. Kaarle suosi kirkkoa ja pappeja. Näillä oli suuri merkitys kansaa yhdistävän henkisen sivistyksen levittämisessä. Kuitenkin kirkolle hän oli samalla kertaa sekä suojelija että ankara hallitsija. Kirkonmiesten oli oltava kuuliaisia ja ehdottoman kristillisiä. Kelvottomat papit, jotka niskuroivat ja käyttivät aikaansa huveihin Kaarle erotti tehtävistään. Ei kuitenkaan ollut helppoa pitää näitä "saastaisia" kurissa, sillä heillä itsellään oli rikkauksia ja aseistettuja seurueita sekä ylhäisiä sukulaisia tukenaan.
Vanhuudenpäivillään Kaarle ilmeisesti oli huomannut kirkon epäkohdat, sillä uskonpuhdistukseen viittaavia muistiinpanoja on löytynyt. Nämä sisältävät kysymyksiä, joita oli ilmeisesti tarkoitus esittää jossakin kirkolliskokouksessa. Kysymyksissään hän viittaa muun muassa anekauppaan. Myös pyhäinjäännösten keräilyyn Kaarle suhtautui kielteisesti. Kirkon epäkohtien korjaamiseen keisarin kehotukset eivät riittäneet vaan tarvittiin uusi laki, jolla anekaupassa perintönsä menettäneet saivat sen takaisin.
Kaarle oli harras kristitty, joka ei kuitenkaan sokeasti noudattanut niitä katolisen kirkon oppeja, jotka hän itse katsoi vääriksi. Hän tunsi oikeutensa ja hänellä oli lujempi ote kirkkoon, kuin mitä kirkolla häneen. Tähän varmasti vaikutti se, että frankit olivat jo vuosisatoja olleet kristittyjä. Kaarlen isoisän isoisä, Arnulf, oli toiminut Metzin kaupungin piispana. Kaarle oli siis pyhempi mies, kuin monet kirkon papit ja piispat. Hän käytti kuitenkin ajan henkeen kuuluen hyvin raakoja jumalantuomioita, muun muassa vesikoetta.
Lait ja oikeus.
Lakeja valvomaan Kaarle nimitti kreivejä, jotka kreivikunnan tilojen hallitsemisen lisäksi keräsivät veroja. Kreivit edustivat hallitsemaansa aluetta ja olivat alueidensa sotaväen päällikköinä sekä tuomioistuinten johtajina. Kreivien tottelemattomuutta ja laittomia tekoja ehkäistiin valtakunnantarkastajien avulla. Kansa sai valittaa näille tarkastajille, jos oli tarpeen ja asiat pyrittiin korjaamaan.
Tuomareita kohtaan Kaarle oli ehdoton, he eivät saaneet ottaa lahjuksia. Lahjuksien otto olikin valtakunnassa suuri ja laajamittainen ongelma. Kaarle itse oli korkein tuomari ja kansa ei epäillyt hänen oikeudenmukaisuuttaan. Tuomareiden lisäksi myös todistajat oikeudessa olivat usein epärehellisiä. Syytettykin pystyi käyttämään lahjottuja todistajia hyväkseen. Kun oikeudellista ongelmaa ei pystytty ratkaisemaan todistajien avulla, käytettiin yleensä jumalantuomioita.
Läänityslaitos.
Sotaisat heimot uhkasivat tilallisia ja nämä joutuivat tästä syystä usein luovuttamaan maansa voimakkaammin varustautuneelle maanomistajalle päästäkseen tämän suojelukseen. Näin omaisuuttaan kasvattaneet suurtilalliset omistautuivat enimmäkseen sotimiseen ratsuväkineen ja luovuttivat tiloja takaisin tilallisille lääneiksi, kunhan nämä vain sitoutuivat suorittamaan ratsupalvelusta. Viljelystyöt jäivät maaorjien asemassa olleille talonpojille. Vähitellen hallitsijatkin alkoivat jakaa läänityksiä saadakseen ratsuväkeä.
Kaarle Suuren valtakunnan talous perustui pääasiassa maatalouteen, joten hän käytti juuri tätä läänityslaitosta valtakunnassaan ja kansa oli selvästi jaettu eri luokkiin: työntekijöihin, taistelijoihin sekä rukoilijoihin. Hän antoi kunnostautuneille miehille läänejä määräajoiksi eli heistä tuli suurvasalleja. Heidän alaisuudessaan puolestaan toimivat alavasallit. Epäkohtana läänityslaitoksessa oli se, että valtiosta tuli hajanainen, suurvasallien päättäessä itse varsin merkittävistäkin asioista kreivikunnassaan. Tämä saattoi johtaa vasallien keskinäisiin sotiinkin, ellei voimakas valtiollinen johtaja saanut pidettyä heitä kurissa. Kaarle oli riittävän vahva siihen, ja hänen kuoltuaan läänityslaitos muuttuikin taas perinnölliseksi feodaalilaitokseksi, mikä edisti valtion hajoamista enemmän kuin määräaikainen läänityslaitos.
Asepalvelus.
Edellä mainitussa kevätkokouksessa tarkastettiin myös sotaväki ns. toukokuun kentillä. Aikaisemmin olivat kaikki valtakunnan miehet olleet asevelvollisia, mutta Kaarlen säädöksellä sotapalveluksesta tuli ainoastaan maanomistajien velvollisuus. Suurtilalliset saattoivat varustaa suurenkin sotilasmäärän, mutta pientilalliset valitsivat yhdessä keskuudestaan yhden sotamiehen ja hankkivat tälle aseet ja ruoan. Kuitenkin sotapalvelusvelvollisuus tuntui pienviljelijöistä raskaalta ja Kaarlen oli jaettava suurvasalleille lisää läänityksiä pitääkseen voimakas ja valtakunnalle välttämätön ratsuväki kunnossa. Suurin uhka valtakunnalle saattoi tulla sen sisältä, sillä pääasiassa ylimystö muodosti voimakkaimmat joukot. Suurvasallit kuitenkin kunnioittivat mahtavaa johtajaansa ja Kaarlella oli taito käsitellä heitä ja pitää heidät tyytyväisinä.
Kaarlen sivistyksellinen työ.
Valtaansa ja voimaansa Kaarle ei käyttänyt kansansa sortamiseen. Vaikka hänen oma opillinen sivistyksensä oli heikko, halusi hän parantaa sitä ja koko valtakuntansa sivistystasoa. Hän ihaili antiikin sivistystä ja harjoitteli ahkerasti kirjoittamista sekä latinan ja kreikan kieliä ja perusti kirjastoja. Kuitenkin vasta vanhuudessaan hän osasi jotenkuten kirjoittaa. Tuo suosiollinen asenne tieteitä kohtaan tuli lopulta olemaan alulle panevana voimana nykyiselle länsimaiselle sivistykselle, jonka juuret ulottuvat muinaisen antiikin kulttuureihin asti.
Kaarle ymmärsi valtansa alle joutuneiden kansojen kulttuurien arvokkaita puolia eikä halunnut hävittää tietoa näiden kansojen menneisyydestä. Hän merkityttikin muistiin muinaisajan sankareista ja urotöistä kertovia vanhoja germaanisia lauluja. Nämä kirjoitukset tuhoutuivat hänen poikansa ja seuraajansa Ludvig Hurskaan pakanuuden hävittämiseen kohdistuvan innon seurauksena.
Kaarle uudisti myös valtakuntansa koululaitoksen. Näin saivat tavallisetkin kansalaiset oikeuden ja mahdollisuuden saada oppia. Luostarien yhteydessä toimivat luostarikoulut ja tuomiokirkkojen yhteydessä katedraalikoulut. Kaarlen hovissa Aachenissa toimi palatsikoulu. Muut, kuin papeiksi aikovat opiskelivat ns. ulkokoulussa. Ensimmäisenä opetettiin luku- ja kirjoitustaitoa, laulua, laskemista sekä latinan kielen alkeita. Kaarle kävi usein tarkastamassa oppilaitoksiaan ja oli varsin ankara laiskoja oppilaita kohtaan.
Kaarle Suuri kokosi lähipiiriinsä oppineistoa tuon ajan muutoin karussa ja raa’assa vallanhimon ympäristössä. Valtakunta ei pysynyt koossa pelkin sotataidoin. Henkinen ja hengellinen kulttuuri mahdollistivat hallintojärjestelmän kehittymisen. Kaarlen sanotaan olleen yhtä iloinen onnistuessaan hankkimaan oppineen miehen hoviinsa, kuin valloittaessaan kaupungin. Kaarlen hovissa oppineet muodostivat akatemian, jonka keskusteluihin hän innokkaasti otti osaa. Kaikki asiat oli selvitettävä hänelle perusteellisesti. Antiikin kirjoituksia kopioitiin ja hänen tahtonaan oli luoda frankkien valtakunnasta ”uusi Ateena”, josta piti tulla vielä alkuperäistäkin parempi, kristillinen kulttuurin kehto. Vallitsi karolinginen renessanssi.
Kaarle Suuresta säilyneet tiedot.
Suurin osa Kaarlea koskevista, säilyneistä tiedoista on hänen hovinsa oppineiden ja neuvonantajien kirjoittamia. Niiden paikkansapitävyyttä on paljon pohdittu. Mestari Einhardin kirjoituksista on löytynyt puutteita ja teksti on ehkä liiankin ylistävää. Hallinnollisia asiakirjoja on säilynyt, samoin löytyy kirkkojen seinämaalauksia Kaarlesta sekä aikaisemmin mainittu häntä esittävä pronssipatsas. Kaarle Suuren ajalta on tallella paljonkin frankkien käyttö- ja koriste–esineitä, rahoja, rakennuksia ja aseita. Muun muassa Rolandin laulu sisältää tietoja Kaarlesta, mutta ne ovat usein varsin liioittelevia ja epätarkkoja, vanhan suullisen tiedon myöhempiä kirjallisia tallenteita.
Einhard ja Alcuin.
Tärkeimmät Kaarlen hovin oppineista olivat frankkilainen Einhard ja anglosaksinen munkki Alcuin. He osaltaan toimivat Kaarlen oppi-isinä. Ilman heitä olisi suuri osa antiikin ajan tietämyksestä (erityisesti matemaattiset opit) jäänyt pimentoon nykypolvilta.
Mestari Einhard kuului Kaarlen luotetuimpiin neuvonantajiin ja oli hän oli huomattavan lahjakas matematiikan ja arkkitehtuurin alalla. Hän vastasi hallituskaupunki Aachenin tuomiokirkon sekä Aachenin ja Ingelheimin palatsien suunnittelusta, sekä toimi diplomaattisissa tehtävissä. Hänen tärkein työnsä on Kaarle Suuren elämäntyöstä kertova "Vita Caroli Magni" ("Kaarle Suuren elämä"). Sitä pidetään koko keskiajan jakson parhaana elämäkertakirjoituksena. Suurin osa Kaarle Suurta koskevista tiedoista on juuri Einhardin kirjoittamia. Hänen käsialaansa ovat myös "Annales Empirium Carlovingi" ("Karolingien Keisarikunnan Vuosikirjat").
Munkki Alcuin puolestaan kehitti roomalaisen kirjaimiston paremmin matemaattisiin tarkoituksiin sopivaksi. Myös hän oli lahjakas arkkitehti ja diplomaatti. Alcuin toimi Kaarlen palatsikoulun johtajana Aachenissa ja kirjoitti oppikirjoja aikana, jolloin opillinen sivistys Euroopassa oli vasta aluillaan.
Rolandin laulu.
Ranskan kansalliseepos on Rolandin laulu. Tämä muinaisranskalaiseen suulliseen perinteeseen tukeutuva runoelma on tuntemattoman tekijän muistiin merkitsemä noin vuoden 1100 tienoilta. Teos kertoo Kaarle Suuren suurvasallista, Bretagnen kreivistä Rolandista, joka kaatui Roncevaux´n taistelussa saraseenien väijytykseen. Eräs Kaarlen kreiveistä, Ganelon nimeltään, petti hänet.
Kun Kaarle joukkoineen tyytyväisin mielin oli palaamassa Espanjan retkeltään, hyökkäsivät saraseenit jälkijoukon ja sitä johtaneen Rolandin kimppuun. Roland miehineen taisteli urheasti ylivoimaista vihollista vastaan, suostuen liian myöhään puhaltamaan Olifant- nimiseen norsunluiseen torveensa kutsuakseen kuninkaansa auttamaan häntä. Roland sai surmansa, mutta Kaarle kosti parhaan sankarinsa kuoleman raskaasti ja petturi - Ganelon sai osansa kostosta.
Rolandin laulun runot ovat ylistäviä, sankarillisia ja vähemmän todenmukaisilta tuntuvia. Tämä teos kuvastaakin ristiretki- ja ritariajan henkeä ja siinä korostuvat kristilliset ja kansalliset arvot. Teoksen on suomentanut Yrjö Jylhä vuonna 1936. Tämä laulu oli hyvin suosittu keskiajalla, esimerkiksi monissa Saksan kaupungeissa on tuolta ajalta säilyneitä Rolandin patsaita (korkein Bremenissä, 5 metriä korkea).
Todellinen syy Kaarlen marssiin Espanjaan oli se, että eräät arabiylimykset olivat pyytäneet häntä apuun Cordoban kalifin kostoretkeä vastaan. Tällöin Kaarle olisi saattanut saada hallintoaluettaan levitetyksi pitkälle Espanjaan saakka. Hän oli tarkkaan laskelmoinut retkensä ja kun hän ei saanutkaan odotusten mukaisia apujoukkoja Espanjasta, ei suuria voittojakaan tullut. Kotimaata puolustamaan Kaarle lähti saksien aloitettua kapinansa.
Kaarle Suuren menestys.
Kaarle oli kasvanut jo lapsuudesta asti kiinni hallitsijan tehtäviin. Olivathan hänen esi–isänsäkin jo viisi sukupolvea ennen häntä olleet yhteiskunnan johtotehtävissä ja valtionhoitajina. Eräs mahdollisuus Kaarlen menestykselle saattoi olla se, ettei hänen aikanaan ilmennyt erityisiä kruununperimyskiistoja. Veli oli kuollut nuorena ja onkin esitetty epäilyjä, että Kaarle olisi myötävaikuttanut tähän.
Kaarlen valtakunnan olemassaolon tae, sivistyksellinen ja kulttuurillinen pohja oli jo valmiina ja se oli antiikin kulttuuri. Tuo kulttuuri oli alkanut taantua, mutta oli kuitenkin vielä muistissa. Sen säilymiselle olivat keskiajan luostarit tärkeitä ja munkit suorittivat kulttuurin levittämistä. Kaarle itse ihaili monia antiikin tapoja ja otti esimerkkiä niistä. Hän muun muassa kutsui ystäviä, sukulaisia ja muita vieraita kylpyläänsä ja keskusteli siellä heidän kanssaan tärkeistäkin asioista. Myös rakennuskulttuurissa Kaarle seuraili Rooman tapoja.
Kaarle käytti valistuneita, oppineita henkilöitä hyväkseen valtakuntansa kehittämisessä ja koossapitämisessä. Kaarle oli taitava puhuja ja neuvottelija, hän osasi ilmaista mielipiteensä selkeästi ja pystyi reagoimaan nopeasti vastapuolen toimiin. Vaikka hän oppikin vasta myöhemmällä iällä välttävän kirjoitustaidon, hän oli kuitenkin kielellisesti lahjakas.
Eurooppa Kaarle Suuren kuolinvuonna 814
Kaarle havaitsi myös uskonnon ja valtion välisen yhteistyön hyödyllisyyden ja osasi käyttää sitäkin valtakuntansa hyväksi, kunnioittaen kuitenkin uskonnon periaatteita. Kaarlen hallintotapaan sopi kristinuskon vaatimus, jonka mukaan yksilön oli oltava kuuliainen esivallalle. Murrosvaihe, jossa Eurooppa siirtyi pakanuudesta kristinuskoon oli todella tärkeä tekijä Kaarlen menestykselle ja valtakunnan kasvulle. Hänen oli miekan avulla voitettava pakanakansat ja käännytettävä ne kristityiksi. Tämä oli myös paavin tavoite, jolloin Kaarle sai toimilleen runsaasti hyväksyntää. Jos Euroopassa frankkien naapurikansat olisivat jo olleet kristittyjä, olisi Kaarle joutunut ristiriitaan kirkon kanssa ja joutunut keksimään toimilleen muita oikeutuksia kuin käännyttämisen.
Kaarle Suuri ei säästänyt vaivojaan ja lahjojaan pyrkiessään hyväksi havaitsemaansa tavoitteeseen. Laajentaessaan valtakuntaansa hän oli esimerkkinä alaisilleen, osallistuen itse taisteluihin joukkojensa eturivistössä. Vaikka hän oli sodassa jyrkkä ja ehdoton, kohteli hän hävinneitä armeliaasti edellyttäen, että nämä olivat hänelle kuuliaisia.
Kaarlen kunnollisista pojista vain heikoin, Ludvig, oli vielä hengissä ja hän peri valtakunnan. Kun ei ollut vahvaa johtajaa, alkoivat sekasorron ajat valtakunnassa. Paavin asema vahvistui selvästi ja viimein Verdunin sopimuksessa vuonna 843 valtakunta jaettiin kolmeen osaan Kaarlen pojanpoikien kesken.
Kaarle Suuren merkitys.
Kaarle Suuren valtakunnasta muodostuivat myöhemmin suuret kansallisvaltiot Ranska, Saksa ja Italia. Kaarle Suuren vaikutus länsimaiseen sivistykseen oli merkittävä. Ilman häntä Keski-Eurooppa olisi mitä ilmeisimmin vetänyt puoleensa voimakkaita ja sotaisia kansoja idästä. Lähin valtiollinen uhka oli Itä-Rooma. Ilman Kaarle Suurta katolisen kirkon ja paavin merkitys olisi voinut jäädä varsin vähäiseksi.
Länsimaisen oikeuskäytännön pohjana on ns. roomalainen oikeus, joka on välittynyt nykyaikaan saakka Kaarle Suuren hallinnon ansiosta. Tuon oikeuskäsityksen luomat normit yhdistävät nykyisiäkin Euroopan valtioita.


Luettelo frankkien kuninkaista.
Merovingit.
Klodovigin kuoleman jälkeen valtakunta jaettiin neljään osaan.
Klotar I valtasi muut kuningaskunnat veljiensä kuoltua.
Hänen kuoltuaan valtakunta jaettiin Neustriaan (lännessä), Burgundiin ja Austrasiaan (idässä).
Karolingit.
Karolingit olivat aluksi Neustrian kuninkaiden major domuksia, kunnes Pipin Pieni valittiin frankkien kuninkaaksi vuonna 751.
Frankkien valtakunta jaettiin kolmeen osaan Ludvigin poikien kesken.
Frankkien kuninkaat
Frankkien kuninkaat
Frankkien kuninkaat


Färsaaret.
Färsaaret (fääriksi Føroyar, "Lammassaaret",) on Tanskalle kuuluva saariryhmä pohjoisella Atlantin valtamerellä. Sen kahdeksantoista saarta sijaitsevat suunnilleen Skotlannin, Norjan ja Islannin välissä. Saarista kaikilla paitsi Lítla Dímunilla on vakituista asutusta.
Vaikka Färsaaret kuuluvat Tanskalle, niillä on ollut autonomia vuodesta 1948 lähtien. Färsaarilta lähetetään Tanskan kansanedustuslaitokseen kaksi edustajaa. Färsaarilla on oma kansanedustuslaitos, Løgting.
Färsaarten varhaisesta historiasta kertoo Islannissa vuoden 1200 jälkeen kirjoitettu saaga "Færeyinga Saga", jonka mukaan ensimmäinen Färsaarille vakituisesti asettunut mies oli Grímr Kamban.
Historia.
On mahdollista, että irlantilainen Pyhä Brendan näki saaret Pohjois-Atlantin matkoillaan 500-luvulla. Hän kutsui niitä "Lammassaariksi" ja "Lintujen paratiisiksi". On väitetty, että irlantilaiset munkit kävivät Färsaarilla säännöllisesti 600- ja 700-luvuilla, mutta tästä ei ole varmoja todisteita. 800-luvulla saaret asuttivat Harald Kaunotukan tyranniaa paenneet norjalaiset. Kristinusko saapui saarille noin vuoden 1000 tienoilla. Saarista tuli virallisesti osa Norjan kuningaskuntaa vuonna 1035.
Kun Norjan ja Tanskan välinen unioni päättyi vuonna 1814, saaret jäivät osaksi Tanskaa. Kansallistunto alkoi nousta Färsaarilla 1800-luvulla. Fäärin kielelle luotiin standardisoitu kirjakieli vuonna 1854. Ensimmäinen färsaarelainen sanomalehti oli "Færingetidende", jonka julkaisu aloitettiin vuonna 1852.
Iso-Britannia miehitti 12. huhtikuuta 1940 Färsaaret estääkseen Saksaa ottamasta niitä valtaansa. Vuosina 1942–1943 britit rakensivat Färsaarten ainoan lentokentän, Vágarin lentokentän. Toisen maailmansodan jälkeen saaret ovat olleet yhtämittaisesti osa Tanskaa.
Färsaarilla järjestettiin vuonna 1946 kansanäänestys mahdollisesta itsenäisyydestä. Enemmistö kannatti itsenäisyyttä, mutta äänestys jouduttiin pian julistamaan perustuslain vastaiseksi. Saaret saavuttivat autonomian vuonna 1948. Vuonna 1973 färsaarelaiset kieltäytyivät liittymästä Tanskan mukana Euroopan unioniin. Täydellisen itsenäistymisen kannatus Färsaarilla on kasvanut viime vuosien aikana.
Maantiede.
Färsaaret syntyivät noin 110 miljoonaa vuotta sitten tapahtuneen tulivuorenpurkauksen seurauksena. Färsaaret koostuvat kahdeksastatoista saaresta Pohjois-Atlantilla. Saarista seitsemäntoista on asuttuja. Saarten pinta-ala yhteensä on 1 399 neliökilometriä. Rantaviivaa saarilla on 1 117 kilometriä. Korkein kohta on Slættaratindur, joka kohoaa 882 metriin merenpinnan yläpuolella.
Färsaarten pääkaupunki on Tórshavn, joka sijaitsee Streymoyn saarella.
Färsaarilla vallitsee lauhkea meri-ilmasto. Säätä leudontaa Golfvirta. Keskilämpötila on talvisin noin 5 °C ja kesäisin noin 10 °C. Tämä tarkoittaa sitä, ettei Färsaarille tule kesää eikä talvea, vaan vuodenajat ovat käytännössä Suomen ilmastokriteereillä katsottuna puoli vuotta kestävä kevät ja puoli vuotta kestävä syksy. Sateisinta on syksyisin ja talvisin, kuivinta kesäisin. Vuotuinen sademäärä on noin 180 cm.
Färsaarilla ei ole metsää, sillä kesät ovat liian viileitä monille puille, eikä toisaalta mikään puulaji ole vielä jääkauden jälkeen ehtinyt levitä sinne. Färsaarten ilmastossa menestyisivät hyvin esimerkiksi koivut ja euroopanmarjakuusi. Färsaarten kasvillisuus on kuitenkin nykyään lähinnä tuulenpieksemää kanervanummea ja ruohikkoa. Viljelyyn käytetään vain noin kuusi prosenttia maasta.
Färsaarilla elää luonnossa ainakin kolmesataa eri lintulajia. Yleisin kotieläin on lammas: saarilla arvellaan olevan noin 70 000 lammasta, ja suuri osa maasta käytetäänkin lampaiden laiduntamiseen. Yleisimpiin kalalajeihin kuuluu muun muassa turska.
Väestö.
Useimmat färsaarelaiset ovat fäärejä, joilla on skandinaavista ja kelttiläistä alkuperää.
Germaanisten kielten länsiskandinaaviseen haaraan kuuluva fääri on saarilla yleisin käyttökieli. Monet osaavat myös tanskaa ja englantia, joita opetetaan kouluissa. Tanska on Färsaarten peruskouluissa ensimmäinen vieras kieli, jota oppilaille opetetaan. Virallisen kielen asema on sekä fäärillä että tanskalla.
84,1 % prosenttia Färsaarten asukkaista kuuluu luterilaiseen Färsaarten kansan kirkkoon ("Fólkakirkjaniin"), ja noin 10 % kuuluu Plymouthin veljiin.
Politiikka.
Koska Färsaaret kuuluvat Tanskalle, niiden valtionpäämies on Tanskan monarkki. Färsaarten parlamentissa, "Løgtingissa" on 27-32 jäsentä. Sen jäsenet valitaan vaaleilla neljän vuoden välein. Hallituksenpäämies on pääministeri, joka on tällä hetkellä Kaj Leo Johannesen.
Färsaaret kuuluvat Pohjoismaiden neuvostoon − vuodesta 1970 lähtien −, mutta eivät Euroopan unioniin.
Talous.
Färsaarten talous romahti 1990-luvun alussa. Se johtui osittain liiallisen kalastuksen aiheuttamasta kalasaaliiden vähenemisestä. Työttömyysprosentti nousi rajusti, ja välillä työttömiä oli yli kaksikymmentä prosenttia koko väestöstä. Talous saatiin kuitenkin jaloilleen ja esimerkiksi vuonna 1998 työttömiä oli enää viisi prosenttia.
Färsaarelaisten tärkein yksittäinen elinkeino on kalastus. Bruttokansantuote henkeä kohden on noin 22 000 Yhdysvaltain dollaria (arvio vuodelta 2001).
Färsaarilla käytetään Färsaarten kruunua, joka ei ole itsenäinen valuutta vaan sidonnainen Tanskan kruunun arvoon.
Koulutus.
Färsaarten yliopisto sijaitsee Tórshavnissa.
Kulttuuri.
Koska Färsaarilla elettiin pitkään eristyksissä muusta Euroopasta, sen kulttuuri on melko omaperäinen versio skandinaavisesta kulttuurista.
Kuvataiteen asema Färsaarilla alkoi nousta 1900-luvulla. Tunnettuja kuvataiteilijoita on muun muassa Ingálvur av Reyni (1920-2005). Tórshavnissa sijaitsee kansallinen taidegalleria Listaskálin.
Färsaarelaisia sanomalehtiä ovat muun muassa "Sosialurin", "Dagblaði", "Færingetidende" ja "Lindin".
Färsaarten ensimmäinen alkoholimyymälä avattiin 2. marraskuuta 1992. Alkoholin myynnin aloittaminen valtion omistamassa myymälässä oli osa alkoholipolitiikan uudistamista, joka alkoi jo saman vuoden keväällä, kun ravintoloille ja hotelleille myönnettiin anniskeluoikeuksia. Saarten tiukkaa, vuonna 1907 järjestettyyn kansanäänestykseen perustunutta alkoholilainsäädäntöä höllennettiin tosin hieman jo vuonna 1980. Silloin asukkaat, joilla ei ollut verorästejä, saivat oikeuden tilata alkoholia ulkomailta, tosin tarkoin kiintiöitynä.
Musiikki.
Färsaarten kansanmusiikissa tärkeä asema on muun muassa viulusäesteisellä laululla. Viulua on käytetty färsaarelaisessa musiikissa ainakin 1600-luvulta lähtien. Färsaarilla tunnetaan myös monet eurooppalaiset tanssit, kuten menuetti ja polkka.
Kolme färsaarelaisen tanssiballadin yleisintä muotoa ovat kvæði, tættir ja vísir. Muihin kansanmusiikin tyylilajiin lukeutuu lastenlaulu skjaldur.
Färsaarilla on oma sinfoniaorkesterinsa, Färsaarten sinfoniaorkesteri, sekä useita kuoroja, kuten Havnarkorið. Färsaarelaisia säveltäjiä ovat muun muassa Sunleif Rasmussen, Kristian Blak ja Knút Olsen.
Myös populaarimusiikki on Färsaarilla suosittua. Tunnettuja nykyajan artisteja ja yhtyeitä ovat muun muassa Eivør Pálsdóttir, MC-Hár, Týr sekä Gestir.
Ruokakulttuuri.
Färsaarten perinteinen ruokakulttuuri perustuu suurilta osin lihan ja perunan käyttöön ja hyödyntää myös joitakin tuoreita vihanneksia. Myös kuivatulla lampaanlihalla ja kalalla on tärkeä osa useissa ruokalajeissa. Lampaanlihaa käyttäviä perinneruokia on muun muassa "skerpikjøt".
Urheilu.
Färsaarten suosituin urheilulaji on jalkapallo. Saarten mestaruudesta pelattiin ensimmäistä kertaa vuonna 1942. Nykyään Färsaarten jalkapalloliiga tunnetaan nimellä Effodeildin. Färsaarten jalkapallomaajoukkue on osallistunut EM- ja MM-karsintoihin vuodesta 1990 lähtien.
Färsaaret osallistuu joka toinen vuosi järjestettäviin Kansainvälisiin saarikisoihin omalla joukkueellaan. Saarilla on oma joukkue myös paralympialaisissa, mutta olympialaisissa sen urheilijat edustavat Tanskaa.


Piriste.
Piriste eli stimulantti on elintoimintoja kiihdyttävä aine, joka usein vie näläntunteen ja unentarpeen. Kofeiini, nikotiini, amfetamiini ja kokaiini ovat tunnetuimpia päihteinä tai nautintoaineina käytettäviä stimulantteja. Säännöllisesti piristeitä käytettäessä sietokyky kasvaa, ja aineeseen voi muodostua riippuvuus. Piristeiden käytön lopettamisesta voi seurata vieroitusoireita.


Selektiivinen serotoniinin takaisinoton estäjä.
Selektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjät (eli "SSRI") ovat ryhmä lääkeaineita, joita määrätään yleensä masennuksen hoitoon. SSRI-lääkkeitä käytetään myös pakko-oireisen häiriön tai paniikkikohtausten, bulimian, ja sosiaalisen fobian sekä kroonisen kivun ja ennenaikaisen siemensyöksyn hoitoon.
SSRI-lääkkeiden vaikutus perustuu siihen, että ne nostavat keskushermostossa ja aivoissa välittäjäaine serotoniinin pitoisuuksia. Tämä tapahtuu estämällä serotoniinin takaisinotto hermosoluun (neuroni), kun hermosolun lähettämä viesti on välittynyt toiseen hermosoluun. Lääkeaine sitoutuu neuronin reseptoreihin ilman niiden aktivoimista. Tämä estää serotoniinin palautumisen hermosoluun. Näin hermosolujen väliseen tilaan (synapsi) jää enemmän serotoniinia. Selektiivisyys merkitsee sitä, että lääkeaine kykenee valikoimaan hyvin tarkoin ne hermoston osat, joihin vaikuttaa. SSRI:t vaikuttavat ainoastaan serotoniinin takaisinottoon. Vanhemmat trisykliset masennuslääkkeet vaikuttavat myös muiden monoamiinien takaisinottoon, mistä johtuen niillä on enemmän sivuvaikutuksia.
Historiaa.
Ensimmäinen SSRI-lääke tsimelidiini tuotiin markkinoille vuonna 1982. Sen kehitti ruotsalainen Astra AB. Tsimelidiinillä oli hengenvaarallisia sivuvaikutuksia, muun muassa Guillain-Barrén oireyhtymä, ja sen myyntilupa peruttiin vuonna 1983. SSRI-lääkkeet toi tunnetuiksi Prozac-niminen valmiste eli fluoksetiini, josta kohuttiin 1980-luvun lopulla onnellisuuspillerinä.
Suomessa SSRI-lääkkeet alkoivat yleistyä vuonna 1990.. SSRI-lääkkeet ovat nykyisin suosituin masennuslääketyyppi: noin kaksi kolmesta masennuslääkereseptistä on kirjoitettu SSRI-lääkkeelle. 230 000 suomalaista käyttää SSRI-lääkkeitä.
2000-luvun jälkipuolella kävi ilmi, että lääketehtaiden rahoittamia masennuslääketutkimuksia on julkaistu vuosien varrella valikoivasti, siten että negatiivisen tuloksen antaneet tutkimukset on jätetty lähes systemaattisesti julkaisematta.
Vaikutusmekanismit.
SSRI-lääkkeiden tarkoituksena on lievittää masennusta tai parantaa se lisäämällä keskushermoston serotoniinin ja noradrenaliinin määrää.
SSRI-lääkkeet aktivoivat välittömästi serotonergista tai noradrenergista hermovälitystä tai molempia. Tarkoituksena on estää serotoniinin takaisinottoa presynaptisissa hermopäätteissä. Tällöin serotoniinipitoisuus kasvaa hermopäätteiden soluvälitilassa ja solukalvoissa reseptoritasolla. Myöhemmin ilmaantuva vaste liittyy hermovälityksen herkkyyden muutoksiin, kohdeneuronien signaalitransduktiojärjestelmien ja geeniekspression aktivoitumiseen sekä hermokasvutekijöiden ja neuroprotektiivisten tekijöiden aktiivisuuden kasvuun. Erään arvion mukaan osa SSRI-lääkkeiden vaikutuksesta perustuisi juuri tähän.
Teho ja kiistanalaisuus.
SSRI-lääkkeet tehoavat lähinnä vaikeaan masennukseen. Lievän tai keskivaikean masennuksen hoidossa niiden teho on osoittautunut heikoksi verrattuna lumelääkkeeseen. SSRI-lääkkeet ovat keskimäärin 18-25% tehokkaampia kuin lumelääke lievän- ja keskivaikean masennuksen hoidossa. Sen sijaan vaikean masennuksen hoidossa SSRI-lääkkeet ovat osoittautuneet lumelääkettä merkittävästi tehokkaammaksi.
Psykologian professori Irving Kirschin tutkimuksissa SSRI-lääkkeiden teho ei keskimääräisesti osoittautunut lumelääkettä merkittävästi tehokkaammaksi. Tutkimuksissa oli tämän pohjalta päätelty, että oikeaa lääkettä saaneilla potilailla sivuvaikutukset saattoivat korostaa lumevaikutusta. Vuonna 2010 meta-analyysi osoitti, että hyöty lievän tai keskivaikean masennuksen potilaille saattaa olla lumelääkkeiden tasoa tai vain vähän korkeampi mutta kaikkein vakavimmista masennuksista kärsiville SSRI:n hyöty on huomattavasti suurempi kuin lumelääkkeen.
SSRI-lääkkeiden tehoa on perusteltu sillä, että itsemurhat ovat vähentyneet niiden käytön yleistymisen aikana. Tutkimusten mukaan SSRI-lääkkeiden käyttö kuitenkin lisää itsemurhayrityksiä 40 prosentilla. Sen sijaan itsemurhakuolemien määrä on vähentynyt kolmanneksella.
Masennuksesta johtuvien sairaseläkkeiden määrä on lähes kaksinkertaistunut samaan aikaan kun masennuslääkkeiden käyttö on yli kolminkertaistunut. Selvää syy-seuraussuhdetta ilmiölle ei ole osoitettu. Masennuspotilaiden määrä ei ole lisääntynyt merkittävästi tarkasteltuna ajanjaksona.
Annostelu ja metabolia.
SSRI-lääkkeiden annostelun pitäisi olla yksilöllistä, koska niiden hajoamisvauhti määräytyy geneettisesti ja vaihtelee suuresti eri ihmisillä. Hitaimmilla metaboloijilla lääkettä kertyy elimistöön niin paljon, että pitoisuudet saattavat olla jopa kaksikymmenkertaisia nopeisiin metaboloijiin verrattuna. Noin 7-10 prosentilta väestöstä puuttuu kokonaan SSRI-lääkkeitä hajoittava entsyymi CYP2D6. Pienikin annos lääkettä voi kasautua heillä nopeasti rajuksi yliannostukseksi.
SSRI-lääkkeiden puoliintumisaika vaihtelee keskivertopotilaalla paroksetiinin 20 tunnista fluoksetiinin noin sataan tuntiin. Fluoksetiinin aktiivisten aineenvaihduntatuotteiden huomiointi pidentää puoliintumisajan 1–3 viikkoon.
Yliannostuksesta tai päällekkäisistä serotoniinitasoihin vaikuttavista lääkityksistä voi seurata hengenvaarallinen serotoniinioireyhtymä, jota ilmenee 14-16 prosentilla yliannostuksen ottaneista.
Sivuvaikutukset ja terveysriskit.
SSRI-lääkkeitä on mainostettu huomattavasti paremmalla siedettävyydellä verrattuna vanhoihin trisyklisiin masennuslääkkeisiin. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, etteivät SSRI-lääkkeet eroa sivuvaikutusten osalta kovinkaan dramaattisesti trisyklisistä lääkkeistä. SSRI-lääkkeet aiheuttavat lisäksi enemmän vieroitusoireita kuin trisykliset.
Koe-eläintutkimuksissa on havaittu, että SSRI-lääkityille sikiöille ja poikasille kehittyy aikuisiässä pysyviä seksuaalitoimintojen häiriöitä. Uusimpien, aiempaa kattavampien, ihmisillä tehtyjen tutkimusten mukaan SSRI-lääkkeet aiheuttavat sukupuolielämän häiriöitä jopa 60-98 prosentille potilaista. Nämä sukupuolielämän häiriöt saattavat jäädä pysyviksi, vaikka lääkitys lopetettaisiin. SSRI-lääkkeiden aiheuttamat sukupuolielämän häiriöt voivat ilmetä sekä miehillä että naisilla seksuaalisen halun, kiihottumisen, tuntoherkkyyden tai nautinnon vähenemisenä tai täydellisenä katoamisena. Miehillä SSRI-lääkkeiden käyttö voi lisäksi viivästyttää siemensyöksyä, ja pitkäaikaiskäytön lopettaminen saattaa aiheuttaa taipumuksen saada ennenaikainen siemensyöksy. Toisinaan SSRI-lääkkeiden käytön lopettaminen aiheuttaa miehillä taipumuksen saada hallitsemattomia erektioita, ja vastaavaa on raportoitu myös naisilla. SSRI-lääkkeiden käytön jälkeiseen seksuaalitoimintojen häiriöön ei ole toistaiseksi löydetty tehoavaa hoitoa.
Jos masennuslääkettä määrätään hedelmällisessä iässä olevalle naiselle, potilaalle pitäisi kertoa että lääkkeen käyttö tai käytön lopettaminen raskauden aikana voi johtaa siihen, että sikiöllä tai vastasyntyneellä vauvalla ilmenee voimakkaita vieroitusoireita.
Eläinkokeet osoittavat, että raskauden aikainen masennuslääkkeiden käyttö voi myös johtaa pysyviin muutoksiin jälkeläisissä. Ihmisillä on todettu, että SSRI-lääkkeiden käyttö raskauden ensimmäisellä kolmanneksella voi johtaa siihen, että vauvan sydämen väliseinään jää aukko. SSRI-lääkkeet voivat myös aiheuttaa ongelmia imetyksessä. Lisäksi on havaittu, että raskausaikana masennuslääkettä nauttineiden naisten lapset saattavat kehittyä hitaammin kuin niiden masentuneiden naisten lapset, jotka eivät saaneet masennushoitoa raskauden aikana.
SSRI-lääkkeet aiheuttavat vähintään 10–15 %:lle potilaista motorista levottomuutta, ahdistuneisuutta, kiihtyneisyyttä tai unettomuutta. SSRI-lääkkeet saattavat aiheuttaa myös vapinaa tai kiusallisen voimakasta hikoilua. Lisäksi SSRI-lääkkeet voivat lisätä vatsa- ja pohjukaissuolen haavojen vuotoa tai muuta verenvuotoalttiutta. SSRI-lääkkeiden käyttö lisää niin ikään luunmurtumien riskiä ja voi aiheuttaa akatisia-tyypin pakkoliikkeitä.
Alle 18-vuotiailla potilailla SSRI-lääkkeet saattavat lisätä itsetuhoisuutta ja aggressiivisuutta.
Yhteisvaikutukset muiden kemiallisten aineiden kanssa.
Tupakointi vähentää SSRI-lääkkeiden tehoa, koska nikotiini nopeuttaa SSRI-ryhmän lääkeaineiden poistumista elimistöstä.
Vieroitusoireet.
Vieroitusoireiden ilmaantumisen todennäköisyys ei liity potilaan ikään taikka siihen, minkä sairauden johdosta potilas on lääkettä nauttinut. Lääkehoidon pituus sen sijaan lisää vieroitusoireiden riskiä.
SSRI-lääkkeet aiheuttavat lopetusoireina tasapainohäiriöitä, puutumisoireita ja sähköiskun kaltaisia tuntemuksia. Yleisiä oireita ovat myös väsymys, univaikeudet, painajaisunet, ahdistuneisuus, ärtyneisyys, tuntoharhat, päänsärky ja hikoilu. Ruuansulatuskanavaan kohdistuvina oireina ilmenee lisäksi pahoinvointia, mahakipuja ja ripulia.
SSRI-lääkitys on lopetettava asteittain annosta pienentämällä muutaman viikon tai kuukauden kuluessa, jotta vieroitusoireet jäisivät mahdollisimman vähäisiksi.


Itsenäisyys.
Itsenäisyys tai suvereniteetti tarkoittaa valtiolle, organisaatiolle tai hallitukselle samaa kuin itsemääräämisoikeus, kun toinen vaihtoehto on olla jonkin muun hallittavana. Itsenäisyyden saaminen edellyttää joskus väkivaltaista irrottautumista ja tämän takia itsenäisyyttä juhlistetaan.
Itsenäisyydellä voi olla eri asteita, jolloin osa asioista on omassa päätäntävallassa, kun taas joissakin asioissa joudutaan noudattamaan jonkun muun sanelemia tai yhdessä laadittuja ehtoja.


Aivojen välittäjäaine.
__NOTOC__
Aivojen välittäjäaine on molekyyli, joka välittää (eksitoi, inhiboi tai moduloi) signaaleja aivojen hermosolujen eli neuronien välillä. Eksitoiva välittäjäaine kiihdyttää, inhiboiva välittäjäaine jarruttaa aivotoimintaa. Välittäjäaineet eli neurotransmitterit siirtyvät neuronien välillä synapseissa.
Keskushermoston eli aivojen ja selkäytimen tärkeimpiä neurotransmittereita ovat aminohapot. Noin 80-90 %:ssa keskushermoston synapseista välittäjäaineena toimii aminohappo, 5-10 %:ssa amiini ja 1-2 %:ssa peptidi.
Aminohapot.
Aivoissa tärkeitä aminohappotransmittereita ovat muun muassa glutamaatti ja glysiini, joista edellinen saattaa olla aivojen tärkein kiihdyttävä välittäjäaine. Glutamaatilla on kolmentyyppisiä reseptoreita. Ne on nimetty niille suhteellisen spesifien agonistien mukaan N-metyylidekstroaspartaatti (NMDA)-, kainaatti- ja 1-amino-3-hydroksi-5-metyyli-iso-oksatsoli-4-propionaatti (AMPA)-reseptoreiksi; mahdollisesti on olemassa muunkin tyyppisiä reseptoreita.
Gamma-aminovoihappo eli γ-aminovoihappo eli GABA on tärkein aivojen toimintaa jarruttava välittäjäaine. Jopa yli kolmasosa aivojen synapseista on GABAergisiä. GABA:lla on monia reseptoreita, esimerkiksi GABAA ja GABAB. Glutamaatti ja GABA muodostavat ikään kuin eksitoiva/inhiboiva välittäjäaineparin aivoissa.
Aminohapoista yksinkertaisin eli glysiini toimii inhibitorisena välittäjäaineena keskushermostossa. Sen reseptoreita löytyy etupäässä selkäytimestä. Glysiinin välittäjäaineparina etupäässä selkäytimen alueella toimii eksitoiva aminohappo aspartaatti.
Muut aineet.
Asetyylikoliinin vaikutus aivokuorella ja hippokampuksessa on pääosin eksitoiva; myös inhibitiota saattaa esiintyä, mutta se on liitetty viereisten inhiboivien GABAergisten solujen aktivaatioon. Alzheimerin taudissa asetyylikoliiniradat isoaivokuorelle ja hippokampukseen vaurioituvat, mikä aiheuttaa dementian.
Noradrenaliinia on runsaasti aivorungon pienissä "locus coeruleus" -tumakkeissa, joista lähtevät aksonit haarautuvat eri tahoille, muun muassa hypotalamukseen, pikkuaivoihin ja isoaivokuorelle. Noradrenaliini osallistuu muun muassa vireystilan säätelyyn.
Dopamiinia sisältäviä neuroneja on runsaasti erityisesti keskiaivoissa "substantia nigran" ja "tegmentumin" tienoilla. Näiden aksonit haarautuvat laajalle alueelle. Aivoissa on neljä dopaminergista päärataa: mesokortikaalinen, mesolimbinen, nigrostriataalinen ja tuberoinfundibulaarinen. Nigrostriataalisen radan tuhoutuessa ilmentyy Parkinsonin tauti. Skitsofrenian ajatellaan johtuvan mesokortikaalisen ja mesolimbisen radan dopamiinin D2-reseptorien ylistimuloitumisesta.
Serotoniinia eli 5-hydroksitryptamiinia sisältävien hermosolujen soomaosista suurin osa sijaitsee ydinjatkoksen keskiviivalla olevassa "raphe"-tumakkeessa. Näiden neuronien aksonit ulottuvat aivojen kaikkiin osiin. Serotoniini osallistuu muun muassa tunne-elämän, muistin, syömiskäyttäytymisen ja ruumiinlämmön säätelyyn.
Histamiinia on ennen muuta hypotalamuksen "corpora mamillare" -alueella olevissa neuroneissa, jotka projisoituvat useimpiin aivojen osiin. Keskushermostossa histamiini osallistuu muun muassa neuroendokriiniseen säätelyyn, uni-valverytmin, vireystilan ja ruokahalun säätelyyn.
Edellä mainittujen välittäjäaineiden lisäksi aivoissa vaikuttaa muun muassa suuri määrä erilaisia neuropeptidejä.
Merkitsemättömät lähteet.
*


Suomen Kommunistinen Puolue.
Suomen Kommunistinen Puolue, lyh. SKP oli Venäjällä/Neuvostoliitossa ja Suomessa toiminut kommunistinen puolue. SKP oli Suomessa kielletty vuoteen 1944 ja sadat sen jäsenet viettivät vuosia vankiloissa. Sotien jälkeen puolueesta kasvoi kymmenien tuhansien jäsenten vaikutusvaltainen joukkojärjestö. SKP liittyi jäsenjärjestönä Suomen Kansan Demokraattiseen Liittoon ja vaaleissa sen ehdokkaat olivat SKDL:n listoilla. Puolueen poliittinen toiminta lopetettiin 1990-luvun alussa Vasemmistoliiton perustamisen jälkeen ja vuonna 1992 se haettiin konkurssiin.
SKP:n perustajat olivat lähinnä Suomesta sisällissodan jälkeen paenneita punaisia, jotka Venäjälle siirryttyään omaksuivat bolševikkien aatteet ja ohjelman. Mukana oli myös venäjänsuomalaisia bolševikkeja.
SKP kuului Kommunistiseen internationaaliin (1919–1943) ja sillä oli erittäin läheiset suhteet Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen (NKP). SKP seurasi NKP:n poliittisia ja aatteellisia linjauksia varsin uskollisesti aina 1960-luvulle asti. Vilkkaan kahdenvälisen kanssakäymisen lisäksi SKP osallistui 1950-luvulta 1980-luvulle NKP-johtoisiin kansainvälisiin neuvottelukokouksiin, joissa määriteltiin kansainvälisen kommunistisen liikkeen yleisiä periaatteita.
Historia.
SKP perustettiin elokuussa 1918 Moskovassa nimellä "Suomalainen Kommunistinen Puolue" ja nimi muutettiin 1920. Puolueen perustajat olivat lähinnä Venäjälle Suomen sisällissodan jälkeen paenneita punaisia ja heidän poliittisen hallintonsa kansanvaltuuskunnan jäseniä, joista monet olivat toimineet aiemmin SDP:n johtotehtävissä. SKP:n perustavaan kokoukseen osallistui 23 eli hieman yli puolet sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän vangitsemiselta ja/tai teloituksilta välttyneistä jäsenistä, joiden edustajantoimi oli katsottu lakanneeksi 16. toukokuuta 1918. SKP oli perustamisestaan lähtien kielletty Suomessa, ja monet sen johtajista oleskelivat suurelta osin Neuvostoliitossa. SKP kuitenkin rakensi 1920-luvun alussa Suomeen maanalaisen verkoston ja puolueella oli vaikutuksensa moniin julkisiin järjestöihin kuten Suomen Sosialistiseen Työväenpuolueeseen.
Kommunistien hallitsemat julkiset järjestöt lakkautettiin eduskunnan päätöksellä vuonna 1930. Työväen ja pienviljelijöiden eduskuntaryhmän kansanedustajat sekä monia muita kommunisteiksi epäiltyjä pidätettiin ja järjestöjä lakkautettiin. Kommunisteja oli pidätetty tätä ennenkin, mutta 1930-luvun alun toimet estivät tehokkaasti kommunistien julkisen politikoinnin ja SKP:n vaikutus työväenliikkeeseen väheni. Puolueesta tuli muutaman tuhannen jäsenen salaseura, joka kuitenkin pyrki soveltamaan Kommunistisen internationaalin poliittista linjaa Suomen oloihin. Neuvostoliitossa SKP:n toimintakyky heikkeni 1930-luvun lopulla vakavasti, kun suuri osa puolueen johtajista ja aktiivijäsenistä sai surmansa Stalinin vainoissa. Talvi- ja jatkosodan aikana kommunisteiksi epäillyt suljettiin vankiloihin turvasäilöön ja SKP:n toiminta kuihtui.
Kommunistit vapautuivat vankiloista jatkosodan jälkeen ja SKP aloitti julkisen toimintansa. Puolueesta kasvoi nopeasti kymmenien tuhansien ihmisten joukkopuolue, jolla oli kattava järjestörakenne ympäri maata. SKP oli väkilukuun suhteutettuna yksi Länsi-Euroopan suurimmista kommunistipuolueista. Osa kommunisteista nousi korkeisiin valtion virkoihin. SKP osallistui vaaleihin yhteistyöpuolue Suomen Kansan Demokraattisen Liiton listoilla. SKDL osallistui useisiin hallituksiin ja se oli yksi eduskunnan suurimmista puolueista. SKP:llä oli SKDL:ssä jatkuvasti hallitseva rooli, vaikka puolueessa oli mukana myös monia sosialisteja.
Oltuaan paitsiossa 1940-luvun jälkeen kommunistit ja SKDL osallistuivat jälleen hallituksiin 1960-luvun puolivälistä alkaen. Samanaikaisesti SKP:n johtoa uudistettiin ja Aimo Aaltonen syrjäytettiin vuoden 1966 edustajakokouksessa. Uudistajat pyrkivät puheenjohtaja Aarne Saarisen johdolla modernisoimaan puoluetta, mutta he saivat vastaansa marxilais-leniniläistä oikeaoppisuutta korostaneen opposition, joka 1970-luvulla opittiin tuntemaan taistolaisina. SKP:n sisäiset riidat jatkuivat aina 1980-luvulle asti ja ne löivät leimansa puolueen politiikkaan. Oppositio erotettiin puolueesta vuosien 1985–1986 aikana, jonka jälkeen sen kannattajat perustivat Suomen Kommunistisen Puolueen (yhtenäisyys). SKP:n poliittinen toiminta lopetettiin vuonna 1990, kun puolue päätettiin yhdistää SKDL:n kanssa uuteen puolueeseen, Vasemmistoliittoon. Puolueen johtoelimet kokoontuivat kuitenkin vielä vuonna 1992, jolloin järjestö – 1980-luvun pörssikeinottelusta peräisin olleiden velkojen seurauksena – päätettiin hakea konkurssiin.
Korkein oikeus totesi SKP:n 1980-luvulla tapahtuneet erottamiset laittomiksi vuonna 1992. Tämän jälkeen SKPy sai SKP:n haltuunsa. SKPy:hyn kuuluneet piirijärjestöt saivat vuonna 1996 oikeuden ylimääräisen edustajakokouksen koolle kutsumiseen ja se pidettiin elokuussa 1996. Kokous muutti SKP:n nimen Järjestöyhdistys Tähdeksi. Samalla SKPy:n toiminta ja nimi Suomen Kommunistinen Puolue siirrettiin SKPy:n johtohenkilöistä koostuneelle Pakinkylän Veljille. Tähti poistettiin yhdistysrekisteristä vuonna 1998.
Organisaatio.
SKP:n korkein päättävä elin oli – vuodesta 1945 lähtien säännöllisesti kolmen vuoden välein koolle kutsuttu – edustajakokous, johon SKP:n perusosastot lähettivät valtuuttamansa henkilöt. Edustajakokous valitsi puoluetta johtamaan keskuskomitean, joka puolestaan valitsi keskuudestaan tärkeän, johdon ydinryhmästä koostuneen, poliittisen toimikunnan ("politbyroo" 1923–1992). Keskuskomitea suoritti myös muiden puolueen johtoelinten henkilövalinnat. Päätöksenteko perustui demokraattisen sentralismin periaatteeseen, jossa keskeistä oli puolue-elinten valinta vaaleilla, ylempien elinten selostusvelvollisuus ja ehdoton alistuminen enemmistöpäätöksille.
Ollessaan kiellettynä ennen vuotta 1944 SKP toimi Suomessa salaisen soluorganisaation muodossa. Jäseniä puolueessa oli parhaimmillaankin vain pari tuhatta, mutta toimintaa oli joka puolella maata. Työtä Suomessa johti vuodesta 1921 "Suomen byroo". Varsinainen poliittinen johto oli kuitenkin Moskovassa toimineella poliittisella toimikunnalla. Järjestely aiheutti monia ongelmia, ja vuonna 1930 siirrettiin poliittinen toimikunta Suomeen. Samalla Suomen byroo lakkautettiin ja neuvostoliittolaisista muodostettiin "Ulkomaan byroo", joka asemansa muutoksesta huolimatta säilytti johtavan roolin.
Julkisen SKP:n perusosastot, joita puolueella oli yli tuhat, koostuivat työ- ja asuinpaikkaosastoista. Piirijärjestöillä oli tärkeä asema johdon ohjeiden viemisessä jäsenille. Lisäksi oli esimerkiksi kaupunki-, alue- ja tuotantoalakomiteoita.
Ilmoitettu jäsenmäärä väheni aina puoluekirjojen vaihdon (1964, 1973, 1983) jälkeen huomattavasti lähtien sen jälkeen uudestaan nousuun. Esimerkiksi vuonna 1983 yli 15 000 nimeä putosi listoilta.
Suojelupoliisi tarkkaili kommunisteja intensiivisesti. 1950- ja 1960-luvuilla Supo kortistoi noin 30 000 SKP:n jäsenen tiedot. Viittä tuhatta kommunistia epäiltiin tarkemmin erilaisista salaisista toimista.
Talous.
Perustettaessa SKP oli varsin varakas, koska monet Venäjälle paenneet työväenjärjestöjen johtajat olivat ottaneet mukaansa järjestöjensä rahat. SKP:llä oli kuitenkin myös suuret kustannukset ja säästöt hupenivat nopeasti, jolloin NKP ja Komintern alkoivat avustaa puoluetta. SKP tuli pian riippuvaiseksi tästä rahoituksesta. Vuonna 1921 järjestön menot olivat noin 5,4 miljoonaa markkaa, joista noin 4,3 miljoonaa tuli NKP:ltä. SKP:n palkkalistoilla oli tuolloin 80 työntekijää. Seuraavina vuosina summat pienenivät huomattavasti ja SKP:n oli karsittava toimintojaan. Komintern vähensi tukeaan huomattavasti 1930-luvun alussa, kun kommunistien julkinen toiminta Suomessa vaikeutui. Internationaalin rahoitus SKP:n toiminnalle Neuvostoliitossa lakkautettiin.
Alkuvuosinaan SKP:llä oli Venäjällä laaja yritysverkosto, johon kuului muun muassa tehtaita, maatiloja ja metallityöpajoja. Toiminnalla pyrittiin luomaan työpaikkoja Suomesta paenneille punaisille. Toiminta osoittautui kuitenkin tappiolliseksi ja omistukset luovutettiin neuvostovaltiolle. SKP sai rahaa myös Suomeen suuntautuneesta salakuljetuksesta, mustan pörssin kaupasta ja valuuttakeinottelusta. Hämäriä liiketoimia johtivat puolueen sotilastoiminnasta vastanneet Rahjan veljekset Jukka ja Eino.
Sotien jälkeen julkinen SKP sai runsaasti tukea Suomen ulkopuolelta. Neuvostoliittolaiset kanavoivat varoja puolueelle muun muassa neuvostotaiteilijoiden kiertueilla, kirjallisuuden välitystoiminnalla ja Neuvostoliiton omistamien suomalaisten yritysten kautta. Usein mukana yhteistyössä oli Suomi–Neuvostoliitto-Seura. Keskeinen rahoittajataho oli myös Kominformin yhteydessä toiminut Bukarestista johdettu Kansainvälinen ammattiyhdistysrahasto vasemmistotyöväenjärjestöjen tueksi, jonka varat tulivat Neuvostoliitosta ja Kiinasta. SKP sai rahastosta vuosina 1950–1966 noin 400 000–900 000 dollaria vuodessa. Tämä kattoi puolueen budjetista noin 5–10 prosenttia. Ulkomainen rahoitus oli SKP:lle arka aihe. Asiasta ei puhuttu julkisesti ja siitä tiesi vain puolueen ydinjohto. Käytännössä asioita hoiti pääsihteeri Ville Pessi, joka kävi lunastamassa avustukset KGB:n ulkomaantiedustelun residentiltä Neuvostoliiton suurlähetystöstä.
Kun riitelevä SKP helmikuussa 1970 piti eheyttävän ylimääräisen edustajakokouksen, oli pelissä myös neuvostotuki. SKP sai viikkoa ennen kokousta 900 000 markkaa, ja vuoden kokonaistuki oli noin 3,8 miljoonaa. Lisätuki pelasti SKP:n talouden ja mahdollisti osapuolisopimuksen vaatiman kaksinkertaisen miehityksen, jossa enemmistölle ja vähemmistölle taattiin edustus puolue-elimissä. Kimmo Rentolan mukaan SKP:n enemmistö olisi voinut tulla toimeen ilman Neuvostoliiton taloudellista tukea, mutta sillä ei ollut varaa ulkopoliittiseen välirikkoon, joka olisi johtanut myös sisäpoliittiseen paitsioon.
1980-luvun alussa SKP:n enemmistöjohto päätti uudistaa SKP:n taloudenhoidon. Vuonna 1981 puolue myi Koiton talon, josta saatiin lopulta yli sata miljoonaa markkaa. Varat olivat SKP:n enemmistöjohdon hallinnassa ja ne turvasivat enemmistön taloudellisen itsenäisyyden. Puolueen riippuvuus Neuvostoliitosta väheni, ja oppositio oli siten mahdollista erottaa puolueesta. Vuodesta 1986 alkaen Neuvostoliitto tuki yksinomaan vähemmistöä. SKP:n ympärille rakennettiin monimutkainen rahansiirtoja hoitanut yritys-, yhdistys- ja säätiöketju, johon kuuluivat muun muassa Fexima Oy, Sosialististen maiden yhteistyöyhdistys ja. SKP:n varoja sijoitettiin 1980-luvun lopulla hyvin monenlaisiin kohteisiin kondomeista kiinteistöihin. Sijoitukset paljastuivat skandaalimaisiksi vuonna 1988. Kasinopelistä kertyi tappioita noin 50 miljoonaa markkaa. Menetykset eivät kuitenkaan kaataneet puoluetta, ja järjestöllä oli vielä 1990-luvun alussa runsaasti varallisuutta. Omaisuus tuhottiin lopullisesti vuonna 1990 tehdyissä kaupoissa. Puolueen varat oli tarkoitus siirtää välikäsien kautta Vasemmistoliiton käyttöön, ja SKP ajettiin suunnitelmallisesti konkurssiin. Toimintaa johti Variant Oy ja mukana olivat muun muassa yhtiöt Fenet, Scan Fantasy, Equity Invest, Rakomo ja OR-Invest. Laman iskettyä vaikeudet alkoivat ja operaatio epäonnistui. SKP haettiin konkurssiin vuonna 1992, kun puolueella oli velkaa 70 miljoonaa. Variant meni konkurssiin lokakuussa 1993.
Tiedonvälitys.
SKP:llä oli laaja lehdistö koko puolueen olemassaolon ajan. Alkuvuosien äänenkannattajia olivat Proletaari (1920–1932) ja Leningradissa ilmestynyt Vapaus (1918–1937). Suomessa SKP:n julkaisut olivat kiellettyjä, joten niitä painettiin ja levitettiin salaa. Kesään 1930 asti puolue sai tosin ääntään kuuluville myös julkisissa vasemmistolehdissä, kuten Suomen Työmiehessä (1920–1922) ja Työväenjärjestöjen Tiedonantajassa (1923–1930). 1930-luvulla SKP:n maanalainen äänenkannattaja oli.
Vuonna 1945 puolueen pää-äänenkannattajaksi perustettiin sanomalehti Työkansan Sanomat. Se yhdistettiin vuoden 1957 alusta SKDL:n Vapaa Sana -lehteen, jolloin nimi muutettiin Kansan Uutisiksi. Kansan Uutiset oli SKP:n ja SKDL:n yhteinen äänenkannattaja puolueiden lakkauttamiseen asti. SKP:n poliittis-teoreettinen julkaisu oli kuukausittain ilmestynyt Kommunisti (1944–1990) ja tiedotuslehti Päivän Posti (1964–).
1960-luvun lopulla syntynyt puolueoppositio vastusti Kansan Uutisten poliittista linjaa, ja se vaati SKP:lle itsenäistä äänenkannattajaa. Taisto Sinisalon mukaan SKP oli maailman ainoa kommunistinen puolue, jolta puuttui oma äänenkannattaja. Opposition äänenkannattaja oli Tiedonantaja. Syyskuussa 1983 SKP teki periaatepäätöksen uudesta Yhteistyö-lehdestä, johon sulautettiin Päivän Posti sekä Kommunisti ja, johon myös Tiedonantajan toivottiin yhdistyvän. Yhteistyötä julkaistiin alkuvuonna 1984 parisenkymmentä numeroa, mutta se lakkautettiin 20. edustajakokouksen jälkeen.
SKP:n ja sen jäsenjärjestöjen arkistojen tallennuspaikka on Kansan Arkisto, joka muodostettiin vuonna 1957 SKP:n Arkiston pohjalta.
Ammattiyhdistysliike.
Sisällissodan jälkeen kommunistit saivat enemmistön uudelleen järjestäytyneessä Suomen Ammattijärjestössä, jonka jäsenmäärä ja vaikutusvalta tosin jäivät varsin vähäisiksi. 1920-luvun SAJ:ta leimasi kommunistien ja sosiaalidemokraattien keskinäinen kamppailu, ja keskusliitto hajosi vuonna 1929 SDP:n kannattajien lähdettyä siitä. Pelkkien kommunistien haltuun jäänyt SAJ lakkautettiin 1930 muiden julkisten vasemmistojärjestöjen tavoin. Sosiaalidemokraatit perustivat samana vuonna uuden keskusliiton (SAK), johon vasemmiston kannattajat eivät heti liittyneet. SKP perusti salaisen Punaisen ammattijärjestön, joka toimi vuosina 1931–1934, mutta jäi hyvin pieneksi. Kominternin vaihdettua kansanrintamataktiikkaan SKP alkoi ohjata kannattajiaan SAK:hon. Jatkosodan jälkeen SAK:sta käytiin ankaraa taistelua, mutta SDP säilytti johtavan asemansa.
Ay-liike jakautui kahtia jälleen 1950-luvun lopussa sosialidemokraattien keskinäisen riitelyn seurauksena. Kommunistit jäivät SAK:hon, jota johtivat kannattajat. SDP perusti. Liitot yhdistyivät 1969 SDP:n ja SKP:n päästyä yhteisymmärrykseen eheytyksestä. 1970-luvun alussa kommunistit ja kansandemokraatit johtivat kuutta jäsenliitoista. Vasemmiston käsissä olivat Suomen Rakennustyöläisten Liitto, Puuliitto, Suomen Elintarviketyöläisten Liitto, Kumi- ja Nahkatyöväen Liitto, Kiinteistötyöntekijäin Liitto ja Yleinen lehtimiesliitto, joihin kuului yhteensä noin 160 000 jäsentä. 1970-luvun puolivälissä kansandemokraattien kannatus koko SAK:ssa oli noin 35–40 prosenttia. Ay-liikkeen palveluksessa työskenteli tuolloin noin 200 kommunistia. SAK:n II puheenjohtajana toimivat SKP:n Arvo Hautala (1969–1976), Olavi Hänninen (1976–1987) ja Aarno Aitamurto (1987–1991).
SKP kannusti ajoittain erityisesti työpaikkoihin perustuvaan organisoitumiseen. 1970-luvun lopussa puolueella oli yli 200 työpaikkaosastoa. Myös SKDL:llä oli työpaikkayhdistyksiä; varsinkin aloilla, joiden työläisiin kommunisteilla oli vähemmän vaikutusta.
Nuorisotoiminta.
SKP ei perustanut omaa nuorisojärjestöä heti perustamisensa yhteydessä, vaan sen nuoret kannattajat toimivat itse puolueessa ja Kommunistisessa nuorisointernationaalissa (KNI). Venäjällä oleskelleet toimivat lisäksi puna-armeijassa ja Suomeen jääneet julkisessa Suomen sosialidemokraattisessa nuorisoliitossa (SSN), joka sisällissodan jälkeen valitsi kommunistit liittolaisikseen. SSN lakkautettiin 1923 ja sen toimintaa jatkoi Sosialistinen nuorisoliitto (SNL), joka koki saman kohtalon pari vuotta myöhemmin. Alkuvuodesta 1925 perustettiin Suomen kommunistinen nuorisoliitto (SKNL) SKP:n viralliseksi ja sille alisteiseksi nuorisojärjestöksi. SKNL toimi vuoteen 1936, jolloin se lakkautettiin ja jäseniä kehotettiin siirtymään SDP:n Työläisnuorisoliittoon (STL).
Sotien jälkeen perustettiin Suomen demokraattinen nuorisoliitto (SDNL) SKDL:n nuorisojärjestöksi eikä SKP sittemmin nähnyt erillistä kommunistista nuoriso-organisaatiota tarpeelliseksi. SDNL oli kommunistien hallinnassa ja 1970-luvulla se julistautui marxilais-leniniläiseksi.
Aiheesta muualla.
*


Kemijoki.
Kemijoki (,) on Suomen pisin joki, pituutta sillä on 550 km. Joki laskee Kemijärven ja Rovaniemen kautta Pohjanlahteen Kemin ja Keminmaan rajalla. Kemijoen valuma-alue, eli siihen laskevien sadevesien alue, kattaa merkittävän osan Pohjois-Suomea, ja ulottuu Norjaan ja Venäjälle asti. Vesistöalueen pinta-ala on 51 000 neliökilometriä. Kemijoen keskivirtaama jokisuulla on noin 556 kuutiometriä sekunnissa.
Kemijoen sivujokia ovat Ounasjoki ja Raudanjoki, jotka yhtyvät Kemijokeen Rovaniemellä, Kitinen ja Vuotos, jotka yhtyvät Kemijokeen Pelkosenniemellä, ja Tenniöjoki, joka yhtyy Kemijokeen Savukoskella. Kemijoen suurin järvi on Kemijärvi.
Kitisen (278 km) sivujokia ovat Luiro, Sattanen ja Jeesiöjoki. Kitisen yläjuoksulla on Porttipahdan tekojärvi ja useita vesivoimaloita. Luiro (230 km) alkaa Luirojärvestä Saariselältä ja virtaa Lokan tekojärven kautta Kitiseen. Enontekiön Ounasjärvestä alkava Ounasjoki (280 km) rauhoitettiin 1983, eikä siihen rakennettu voimaloita.
Tenniöjoki (126 km) alkaa Venäjän puolelta ja virtaa Sallan läpi ja yhtyy Kemijokeen Savukoskella.
Kemijoen vesistön voimalaitokset.
Ensimmäinen Kemijoen vesivoimalaitos rakennettiin vuonna 1946 Isohaaraan. Yhteensä Kemijokeen ja sen valuma-alueelle on rakennettu 21 voimalaitosta. Voimalaitoksista 16 omistaa Kemijoki Oy, joka perustettiin vuonna 1954. Yhteensä Kemijoen voimalaitosten vuosituotanto oli vuonna 2003 4,3 TWh, mikä oli noin 34,5% Suomen vesivoimatuotannosta. Rovaniemen Sierilään on suunnitteilla voimalaitos. Kemijoki Oy jätti voimalaitosta koskevan hankemuksen Pohjois-Suomen ympäristölupavirastolle 28. joulukuuta 2005.
Kemijoen ja Vuotosjoen yhtymäkohtaan on suunniteltu tekoallasta. Hanke raukesi vuonna 1982 kansalaistoiminnan tuloksena. Hallitus asettui jälleen vuonna 1992 Vuotoksen altaan rakentamisen kannalle. Vesioikeus myönsi luvan Vuotoksen altaan ja vesivoimalaitoksen rakentamiseen 29. helmikuuta 2000 valituskierroksen jälkeen. Vaasan hallinto-oikeus kumosi vesioikeuden päätöksen 14. kesäkuuta 2001 ja hylkäsi lupahakemuksen. Korkein hallinto-oikeus piti 18. joulukuuta 2002 kielteisen päätöksen voimassa.
Ennen voimalaitosrakentamista Kemijoki oli yksi Euroopan tuottoisimmista lohijoista. Lohisaalis tuolloin oli vuosittain jopa 160 tonnia. Lohenkalastus keskittyi joen alajuoksulle, mutta tulonlähteenä lohenkalastuksella oli merkitystä Kemijärven yläpuoliselle jokiosuudelle saakka.
Aiheesta muualla.
*


Lohtaja.
Lohtaja () on entinen Suomen kunta, joka sijaitsi Keski-Pohjanmaahan kuuluvassa Kokkolan seutukunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Lohtajan, Kälviän ja Ullavan valtuustot päättivät kuntaliitoksesta Kokkolan kanssa 3.12.2007, ja liitos astui voimaan 1.1.2009. Uuden kaupungin nimeksi tuli Kokkola, ja sillä on yli 45 000 asukasta. Kunnassa asui ennen lakkautusta ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km2 oli merialueita ja  km2 sisävesiä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2.
Lohtaja tunnetaan ennen kaikkea Vattajanniemellä sijaitsevasta Pohjoismaiden pisimmästä hiekkarannasta, josta tosin suurin osa on puolustusvoimien käytössä harjoitus- ja ampuma-alueena. Alueen säilyttämiseksi siviilikäytössä on perustettu yhdistys Pro Vattaja. Niemen kärjessä lyhyen pengertien päässä on Ohtakarin saari, missä sijaitsee vanha kalastajakylä kalastusmuseoineen, kalasatama, nykyään näkötornina toimiva "pooki", vanha jatulintarha sekä Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen ylläpitämä leirikeskus. Saaressa kävijöiden rituaaleihin kuuluu kiven heittäminen leirikeskuksen alueella sijaitsevaan kivikasaan.
Lohtajan merkittävimpiä tapahtumia ovat jokakesäinen Vexilla Regis -kirkkomusiikkijuhla sekä kalajuhlat, joista merkittävimmät pidetään Ohtakarissa.
Lohtajan Viirretjoelta, Alaviirteeltä löytyi vuonna 1930 noin 70 cm pitkä mammutin reisiluun pala, joka on arvioitu yli 24 000 vuoden ikäiseksi.
Lohtajan kylät.
Alaviirre, Karhi, Lohtaja, Marinkainen, Sorto, Väliviirre, Koskenkylä, Uusikylä


Loimaa.
Loimaa on kaupunki Varsinais-Suomessa. Se on seutukuntansa keskus ja luonteeltaan maaseutukaupunki. Loimaaseen liitettiin Alastaro ja Mellilä 1. tammikuuta 2009 ja Loimaan kunta 1. tammikuuta 2005, jolloin Loimaan vaakunaksi tuli entisen Loimaan kunnan vaakuna. Tätä ennen Loimaan kuntaan oli vuonna 1976 liitetty Metsämaa. Loimaan naapurikunnat ovat Huittinen, Humppila, Koski Tl, Marttila, Oripää, Punkalaidun, Pöytyä, Somero, Säkylä ja Ypäjä.
Maantiedettä ja maisemia.
Loimaan nykyisiä taajamia ovat suuruusjärjestyksessä Loimaan kaupungin keskusta, entinen Loimaan kunnan keskustaajama Hirvikoski sekä entisten Alastaron ja Mellilän kuntien keskustaajamat.
Kaupungin keskustassa on palveluita ja kerrostaloja, mutta kävelymatkan päässä keskustasta alkavat omakotitalot. Jonkin verran keskustaa on hiljentänyt suurmyymälöiden nouseminen kaupungin pohjoislaidalle Turusta Tampereelle johtavan Valtatie 9:n varteen.
Maisemat Loimaalla ovat suurelta osin savitasankoa, josta suuri on raivattu pelloksi. Vaihtelua tuovat saveen uurtuneet jokiuomat, kalliosydämiset moreenimäet ja paikoin suot, joihin kuuluu muun muassa Eksyssuo Kosken, Someron ja Ypäjän rajalla, sekä kaksi harjujaksoa. Näistä toinen seurailee Loimaan rajoja lännessä ja toinen pohjoisessa, entisen Metsämaan kunnan alueella, missä pinnanmuodot ovat hieman vaihtelevampia. Täällä Valtatie 2 kulkee pitkin harjua noin 15 kilometrin matkan Humppilan Venäjän ja Loimaan Leppijärven välillä. Kantatien 41 varrella Alastaron länsiosassa maisemaa hallitsee Koskelta ja Mellilästä Säkylään ulottuvaan harjujaksoon liittyvä Virttaankankaan harjualue.
Loimaan keskustan, Hirvikosken ja Alastaron taajamien läpi virtaa Tammelasta alkunsa saava ja Huittisissa Kokemäenjokeen laskeva Loimijoki, jonka vesi on alueen savimaiden takia väriltään ruskeaa. Alastarolla siihen laskee Loimaan pohjoisosien ja Metsämaan kirkonkylän halki virtaava Loimijoen suurin sivujoki Kojonjoki, joka saa alkunsa Forssan Koijärvestä. Etelästä Loimijokeen laskee Alastarolla Mellilästä alkunsa saava Niinijoki ja lähellä Hirvikoskea Loimaan Joenperän kylästä alkunsa saava Petäjoki. Järviä on vain muutamia lähinnä harjujen liepeillä.
Historiaa.
Loimaan Vanhankirkon 1750-luvulla rakennettua hirsiaitaa.
Historiallisesti Loimaa on osa Satakuntaa, ja maakuntansa reuna-alueena se asutettiin suhteellisen myöhään. Aina 1800-luvulle se oli talonpoikainen maanviljelysalue, jossa ei ollut juurikaan muita elinkeinoja tai teollisuutta.
Kun Turku–Toijala-rautatie valmistui vuonna 1876, se antoi piristysruiskeen koko Loimaan seudulle. Rautatie toi mukanaan uutta taloudellista toimintaa, joka sysäsi teollisuuden kehittymisen alkuun. Loimaalle rakennettiin rautatieasema heti radan valmistumisen yhteydessä, ja sen ympärille kasvoi 1900-luvun alkuun mennessä nykyinen keskusta.
Viimeistään rautatie myös liitti historiallisesti Satakuntaan kuuluneen Loimaan entistä enemmän Turun vaikutuspiiriin niin, että Loimaa Suomen nykyisessä maakuntajaossa on jo vakiintunut osa Varsinais-Suomea.
Loimaan asemanseutu erotettiin omaksi kauppalakseen 1921 ja se sai kaupunkioikeudet 1969. Samoihin aikoihin valmistui myös nykyinen Valtatie 9. Valtatie 2 kulki ennen nykyisen linjauksensa valmistumista Loimaan keskustan kautta.
Palveluja ja laitoksia.
Loimaan Lehti on kolme kertaa viikossa ilmestyvä paikallislehti, jonka levikki vuonna 2010 oli 8 717.
Loimaan kaupalliset palvelut on viime vuosina parantuneet voimakkaasti ja 2012 syksyllä avatuvat Prisma ja K Citymarket.
Alueen urheiluseuroista tunnetuimpiin kuuluvat pesäpalloseura Loimaan Palloilijat, Lentopallon Mestaruusliigassa pelaava Hurrikaani-Loimaa ja Korisliigassa Nilan Bisons -nimellä pelaava Loimaan Korikonkarit. Muita loimaalaisia seuroja ovat Loimaan Jankko, jonka toimintaan kuuluu yleisurheilu, hiihto, ampumahiihto, suunnistus ja lentopallo, jääkiekkoseura Loimaan Rockets sekä lähinnä yleisurheilusta ja voimailusta tunnetut Loimaan Leisku ja Loimaan Voima.
Loimaan oppilaitoksia ovat kaksi ylä-astetta, Loimaan lukio, useasta eri toimipisteestä muodostuva Loimaan ammatti- ja aikuisopisto sekä Loimaan evankelinen kansanopisto. Loimaalla toimii myös Loimaan Seudun Musiikkiopisto.
Loimaan seurakunta tunnetaan jo 1420-luvulta. Uudestaan Loimaan seurakunta syntyi vuoden 2005 alusta, jolloin yhdistyivät keskiaikaisen seurakunnan perinteitä selvimmin jatkanut Kanta-Loimaan seurakunta ja vuodesta 1928 itsenäinen Loimaan kaupunkiseurakunta. Loimaan kappeliseurakuntia kuntaliitosten jälkeen ovat alun perinkin Loimaan seurakunnan kappeleina ja saarnahuonekuntina olleet entinen Metsämaan seurakunta, joka itsenäistyi 1919 ja liitettiin Kanta-Loimaaseen 1999, Alastaron seurakunta, joka liitettiin Loimaan seurakuntaan vuonna 2009, ja Mellilän seurakunta, joka liitettiin Loimaan seurakuntaan vuonna 2009.
Loimaan seutukuntaan kuuluvat Loimaan lisäksi Aura, Koski Tl, Marttila, Oripää, Pöytyä ja Tarvasjoki. Näistä Aura, Pöytyä ja Tarvasjoki ovat Turun työssäkäyntialuetta, ja myös Kosken ja Marttilan suhde Loimaaseen on enemmän hallinnollinen kuin toiminallinen. Vahvemmin Loimaan vaikutuspiirissä ovat Oripää ja itäinen naapuri Ypäjä, joka kuuluu Kanta Hämeen maakuntaan ja Forssan seutukuntaan.
Uskonnolliset yhteisöt.
Loimaalla toimii evankelisluterilainen Loimaan seurakunta, jonka kappeliseurakuntia ovat Alastaron kappeliseurakunta, Mellilän kappeliseurakunta sekä Metsämaan kappeliseurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii vanhan Loimaan, Mellilän ja Alastaron alueilla evankelisuus, minkä lisäksi vanhoillislestadiolainen Forssa-Loimaan Rauhanyhdistys toimii Loimaalta käsin.
Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva Loimaan helluntaiseurakunta.
Kulttuuriympäristöjä.
Loimaan alueella on neljä valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä: Huovintie, Loimaan rautatieasema, Kanta-Loimaan kirkko ja pappila sekä Vesikosken historiallinen tehdasalue.
Ystävyyskunnat.
Loimaan ystävyyskuntia ovat Islannissa Mosfellsbær; Norjassa Frogn ja Skien; Ruotsissa Ragunda, Uddevalla ja Åmål; Tanskassa Grenå ja Thisted; Venäjällä Staraja Russa; sekä Virossa Jõhvi ja Türi.
Maarekisterikylät.
Auvainen, Hanhijoki, Hennijoki, Hintsala, Ilola, Kankare, Kojo, Koski, Lauroinen, Mälläinen, Männistö, Mökköinen, Niinijoensuu, Pispala, Reitola, Sikilä, Suutarla, Tammiainen, Vahvala, Virttaa, Vännilä, Vammala, Ylhäinen, Ämmäinen
Alastaron Mäenpää, Eura, Haara, Haaroinen, Haitula, Hartoinen, Hattula, Hirvikoski, Hurskala, Ilmarinen, Inkilä, Joenperä, Karhula, Karsattila, Kauhanoja, Kesärlä, Klokkarla, Kojonperä, Krekilä, Kuninkainen, Kurittula, Kuttila, Köyliö, Lappijoki, Levälä, Lähde, Niemi, Onkijoki, Pahikainen, Pappila, Pappinen, Piltola, Puujalkala, Raikkola, Seppälä, Sieppala, Torkkala, Vesikoski, Vilvainen
Muita alueita.
Kulmakuntia, jotka eivät ole kyliä mutta ovat esimerkiksi entisiä tai nykyisiä kyläkeskuksia tai koostuvat useasta kylästä, ovat esimerkiksi Kojonkulma, Haara-Onkijoki, Niinijoki ja Orisuo. Näihin rinnastuvat kylistä muodostuneitten kyläkeskusten vaikutusalueet, joihin kuuluu myös ympäröiviä kyliä.
Asuinalueita Loimaan taajamassa ja muissa taajamissa ovat mm. Hulmi, Kartanonmäki, Myllykylä, Niittukulma, Tuulensuu Saikku ja Suopelto.


Loimaan kunta.
Loimaan kunta (, vuoteen 1977 "Loimaan maalaiskunta") oli Varsinais-Suomessa sijainnut Suomen kunta. Vuonna 2004 kunnassa oli 6 049 asukasta ja sen pinta-ala oli 434,08 km², josta 1,52 km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli 13,85 asukasta/km².
Loimaan kunnan hallinnollinen keskus oli Hirvikoski. Naapurikunnat olivat Alastaro, Humppila, Koski Tl, Mellilä, Oripää, Punkalaidun, Pöytyä, Somero ja Ypäjä.
Historia.
Loimaasta 1914 erotettu Metsämaan kunta liitettiin takaisin Loimaan kuntaan vuonna 1976. Loimaan kunta ja Loimaan kaupunki yhdistyivät 1. tammikuuta 2005 uudeksi, noin 13 000 asukkaan kaupungiksi, jonka nimeksi tuli Loimaa. Kaupunki otti vaakunakseen Loimaan kunnan vaakunan.


Loppi.
Loppi () on kunta Kanta-Hämeen maakunnassa. Lopen asukasluku on, ja siellä on noin 2 100 kotitaloutta. Lopen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Vuodesta 1970 vuoteen 1999 väkiluku kasvoi yli 800 hengellä. Asuntoja kunnassa on noin 2 400 ja kesämökkejä noin 3 100. Lopen naapurikunnat ovat Hyvinkää, Hämeenlinna, Janakkala, Karkkila, Riihimäki, Tammela ja Vihti.
Lopen kylät.
Hevosoja, Hirvijärvi, Hunsala, Joentaka, Kormu, Launonen, Lopenkylä (Kirkonkylä), Läyliäinen, Maakylä, Ourajoki, Pilpala, Räyskälä, Sajaniemi, Salo, Teväntö, Topeno, Vojakkala
Nähtävyyksiä.
Lopen vanha Pyhän Birgitan kirkko eli Santa Pirjo on Suomen vanhimpia puukirkkoja. Se on noin 300 vuotta vanha. Lopen kautta kulkee historiallinen Hämeen Härkätie (yhdystiet 2824 ja 2831) kunnan luoteisosassa Pernunnummen alueella.
Jatkosodan loppuvaiheessa 1944 marsalkka Mannerheimin metsästysmaja purettiin Itä-Karjalan Lieksajärveltä. Metsästysmaja pystytettiin uudelleen Lopelle kevätkesällä 1945, marsalkan itsensä hankkimalle maa-alueelle Puneliajärven rannalle. Lähellä Räyskälää sijaitseva metsästysmaja toimii nykyään matkailunähtävyytenä. Metsästysmajan läheisyydessä sijaitsee kenttävartiomuseo ja tilausravintola.
Lopella on Räyskälän lentokenttä, jolla toimii Suomen ilmailuliittoon kuuluva Suomen Urheiluilmailuopisto. Samassa yhteydessä sijaitsee Räyskälän lentokenttärata, jossa ajetaan vuosittain ratamoottoripyöräilyn SM-osakilpailu.
Räyskälän kentän lähellä sijaitsee Iso-Melkutin järvi, joka on suosittu laitesukelluskohde. Alueella on Komion luonnonsuojelualue, jonka läpi kulkee vaellusreitti Luutaharjun Samo.
Alueen kesäajan palveluita ovat Laakasalo Golf, Laakasalo-motelli sekä Kopen Sajaniemessä vuonna 1986 aloittanut kesäteatteri
Vaakuna.
Lopen kunnan vaakunan on suunnitellut erikoistaiteilija Olof Eriksson. Sisäasiainministeriö on vahvistanut vaakunan vuonna 1952 vaakunaselityksellä "kilpi aalto-korosteisesti puna–hopeakatkoinen; siinä vuorovärinen raudanmerkki". Vaakunan aaltokorko kuvaa Lopen järvien runsautta, ja raudan merkki Lopen järvistä entisaikaan nostettua järvimalmia.
Loppilainen taru.
Kansantarun mukaan, Lopen Kaakkomäellä asui muinoin jättiläisenhahmoinen piru. Kun 1600-luvulla Lopelle rakennettiin kirkko, piru raivostui kun kirkon kelloja alettiin soittaa. Vihaisena piru heitti kirkkoa suurella lohkareella yrittäen murskata kirkon kellotapulin, mutta kivi lensi kirkon yli Tiirinkalliolle Loppijärven rantaan, josta kivi kammettiin järveen. Kivi toi järvessä kuitenkin onnettomuutta, sillä järven vettä juoneet kotieläimet sairastuivat. Tämän huomattuaan kyläläiset kampesivat kiven takaisin kalliolle, ja karjaonni palautui.
Kormun kartano ja Ansalan Metsästysmaja.
Lopella sijaitsee Kormun kartano, jonka yhteydessä on vuonna 1908 rakennettu Ansalan metsästysmaja. Metsästysmajan rakensi alun perin Ansalan Metsästysyhdistys (vuodesta 1920 Ansalaiset ry), joka oli Karl Alfred Paloheimon, veljensä Hjalmar Gabriel Paloheimon, sekä hänen Helsingin Suomalaisella Klubilla olleiden metsästyskumppaneiden perustama yhdistys. "Ansalaiset" rakensivat metsästysmajan Hjalmarin lahjoittamalle metsäiselle rinteelle Ansalanmäelle, noin viisi kilometriä Lounaaseen nykyisen Riihimäen kaupungin keskustasta. Seuran jäsen arkkitehti Onni Tarjanne suunnitteli majan, jossa oli jyrkkä harjakatto, ikkunaluukut, lautaverhous, avoveranta, sekä 12 hengen nukkumatilat yläparvella.
Riihimäen–Lopen rautatien valmistuttua 1907 Ansalalaisille tehtiin erkaneva Kallelan metsärata. Tälle kapearaiteiselle radalle he hankkivat hevosvetoisen kiskovaunun, "körö-körö-kärryn", jolla heidän oli tapana laskea mäkeä alas Riutansuolle ja sieltä loppumatka jalkaisin. Radan pituus oli aluksi 2 km ja myöhemmin vähän yli 6 km.
Ansalan metsästysmajan historiaa ja perinnettä vaalitaan edelleen ja se toimii K.A. Paloheimon pojanpojan Arvi Paloheimon ja hänen perheensä kesänviettopaikkana.
Muuta.
Loppi on tunnettu perunanviljelystä. Peruna onkin kuikan ohella valittu Lopen nimikkolajiksi.


Loviisa.
Loviisa () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Uudenmaan maakunnassa, 87 kilometriä Helsingistä itään. Loviisan väkiluku on henkilöä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on sisävesiä ja  km² merialueita. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Kaupunki on kaksikielinen, ja sen asukkaista 56 prosenttia puhuu suomea ja 43 prosenttia ruotsia.
Loviisan naapurikunnat ovat Kouvola, Lapinjärvi, Myrskylä, Porvoo ja Pyhtää. Kaupunki kuuluu Loviisan seutukuntaan. Pernaja, Liljendal ja Ruotsinpyhtää liitettiin Loviisaan vuoden 2010 alussa.
Historia.
Loviisa perustettiin Degerbyn ratsutilan maille vuonna 1745 raja- ja linnoituskaupungiksi. Kaupunki sai nimensä Ruotsin silloisen kuningattaren Loviisa Ulrikan mukaan. Itäinen Suomi tarvitsi uutta tapulikaupunkia Turun rauhassa vuonna 1743 siirtyneen itärajan vuoksi. Rajan taakse jäi Itä-Suomen ainut tapulikaupunki Hamina. Vasta perustettuun kaupunkiin ryhdyttiin vuonna 1748 rakentamaan Loviisan linnoituksena tunnettua rajalinnoitusta, jonka rakennustyöt jäivät kuitenkin kesken Ruotsin kuningaskunnan rahavaikeuksien vuoksi. Linnoituksesta ehti valmistua ainoastaan osa ulkovarustuksista. Linnoituskaupungin historiasta muistuttavat nykyisen keskustan itäpuolella sijaitsevat bastionit Rosen ja Ungern.
Samaan aikaan Loviisan linnoituksen kanssa ryhdyttiin kaupungin eteläpuolella rakentamaan Svartholman merilinnoitusta. Merilinnoituksen tarkoituksena oli suojata kaupunkia mereltä päin sekä tarjota suojasataman Ruotsin rannikkolaivastolle. Englantilais-ranskalainen laivasto-osasto tuhosi saaren varustukset käyttökelvottomiksi Krimin sodan aikana ja linnoitus jätettiin rappeutumaan. 1960-luvulta alkaen linnoitusta on restauroitu museoviraston johdolla. Linnoituksen korjaustyöt valmistuivat saaren juhlavuoteen 1998 mennessä. Kesäaikaan saarella järjestetään erilaista ohjelmaa sekä paikallisille että turisteille. Opastetut kierrokset, jännittävä lastenseikkailu ja saaren oma ravintola houkuttelevat niin veneilijöitä kuin Loviisan kaupungista säännöllisin väliajoin liikennöivällä lautalla matkustavia.
Kaupunki tunnetaan myös vanhasta kaupungistaan. Vanha kaupunki säästyi Loviisan suurelta tulipalolta vuonna 1855. Vanhassa kaupungissa sijaitsee Degerbyn ratsutilan sivurakennus, joka on peräisin 1600-luvulta. Se on yksi Suomen vanhimmista puurakennuksista. Kaupungissa on myös Suomen ainut tulipalolta säilynyt puinen seurahuone, jossa on entisöinnin jäljiltä kirjasto-mediateekki. Loviisan ensimmäinen kirkko tuhoutui kaupungin palossa. Nykyinen uusgoottilainen Loviisan kirkko on vihitty käyttöön 1865.
Loviisan Valkoon maihinnousi saksalainen osasto Brandenstein 7. huhtikuuta 1918, joka eteni Uuteenkylään ja Lahteen saakka. Se poistui Loviisasta Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan 16. joulukuuta 1918.
Teollisuus.
Loviisassa on paljon yrityksiä, joista on Loviisan turismille hyötyä. Esimerkiksi Valkon satama ja Loviisan voimalaitos ovat suuria turistikohteita, mutta myös teollisuutta Loviisalle. Loviisalla on myös Uusi teollisuusalue, joka sijaitsee Loviisan Uudessakaupungissa. Siellä on pieniä yrityksiä, kuten korjaamoja ja varaosaliikkeitä.
Valkon satama.
Loviisan satama Gavril Sergejevin ikuistamana vuonna 1808.
Loviisan eteläisessä kaupunginosassa Valkossa sijaitsee satama puutavara-, irto- ja kappaletavaran merikuljetuksille. Satamasta on liikenneyhteys Valtatielle 7, jonka varrella Loviisa sijaitsee. Rautatieyhteys kulkee Lahti–Loviisa-rataa pitkin Lahteen, josta on vaihtoyhteys muualle Suomeen. Satamaan johtaa 9,5 metrin meriväylä.
Loviisan ydinvoimalaitos.
Loviisasta 15 km Hästholmenin saarella sijaitsee Fortum Power and Heat Oy:n omistuksessa oleva Loviisan ydinvoimalaitos, joka oli Suomen ensimmäinen ydinvoimalaitos. Loviisan Voimalaitoksella sijaitsee kaksi eri laitosta, jotka on otettu kaupalliseen käyttöön seuraavasti: Loviisa 1 vuonna 1977 ja Loviisa 2 vuonna 1981. Molemmat reaktorit ovat VVER-440 -tyyppisiä painevesireaktoreita (PWR), joiden nettoteho on 488 MW. Loviisan Voimalaitoksen sopimus solmittiin vuonna 1969 neuvostoliittolaisyrityksen O Atomenergoexportin (AEE) kanssa. Imatran Voima Oy (IVO) Rakennutti Loviisan Voimalaitoksen ja Fortum osti Loviisan Voimalaitoksen IVO:lta. Vuonna 2007 uusia voimalaitoshankkeita on jälleen suunnitteilla. Ensin Fortum ilmoitti 28.3. käynnistävänsä Loviisa 3:n ympäristövaikutusten arviointimenettelyn Loviisassa ja vähän tämän jälkeen 17.4. saksalaiseen E.ON-konserniin kuuluva E.ON Finland ilmoitti aikeistaan ostaa nykyisten voimaloiden pohjoispuolelta tontin, jolle E.ON suunnittelee rakentavansa oman ydinvoimalansa. Alueelle on kaavailtu myös tuulivoimaloita. Loviisan kaupunginvaltuusto hylkäsi kokouksessaan 8.5. maakaupan E.ON Finlandin kanssa äänin 16-11, mutta aloitti 28.6. neuvottelut Fennovoima-yhtiön kanssa vastaavanlaisesta ydinvoimalahankkeesta.
Tapahtumat.
Kesät ovat kaupungissa vilkasta aikaa. Suosituimmat kesätapahtumat ovat Loviisan Wanhat Talot -perinne- ja korjausrakentamispäivät, Sibeliuspäivät, Kuningas saapuu Loviisaan - viikonloppu 1700-luvun hengessä, venefestivaalit Small Ships' Race, Rauhanfoorumi ja ravit.
Loviisan ravirata.
Loviisan ravirata on rakennettu vuonna 1950, ja se toimii ympärivuotisena valmennusratana ja kesäaikana radalla järjestetään viidet totoravit.


Luhanka.
Luhanka () on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Suomen maakunnassa, entisessä Länsi-Suomen läänissä. Luhangassa oli asukasta, joten se on asukasluvultaan entisen Länsi-Suomen läänin pienin kunta.
Luhangan pinta-ala on  km² (), josta  km² maata ja  km² sisävesiä. Luhangan naapurikunnat ovat Hartola, Joutsa, Jyväskylä, Jämsä, Kuhmoinen ja Sysmä.
Luhanka sijaitsee Päijänteen rannalla. Päijänteen lahti, johon kuuluu Tammiselkä, Pilkanselkä ja Kotkatselkä sekä Tammipohja, jakaa kunnan kahtia pohjois-eteläsuunnassa. Kuntakeskuksia ovat Luhangan kirkonkylä, Tammijärvi ja Lempää. Keskellä Luhankaa on Onkisalon saari, ja kunnan eteläisimmän osan muodostaa suuri Judinsalon saari. Luhangan liikenneoloja paransi tuntuvasti Judinsalon kautta Sysmään kulkevan maantien (nykyisin seututie 612) valmistuminen 1960-luvulla.
Yleistä.
Luhanka on kuulunut alun perin Sysmään, josta se erkani ensin kappeliseurakunnaksi vuonna 1767 ja sitten omaksi kunnakseen 1864.
Luhanka on suosittu kesämökkikunta. Pääelinkeinoja ovat maa- ja metsätalous sekä paikalliset palvelut. Nähtävyyksiä ovat mäkitupalaismuseo ja Luhangan vanha kesäkirkko, joka sijaitsee talvikirkon välittömässä läheisyydessä.
Luhangan kirkko on Josef Stenbäckin suunnittelema puukirkko ja se valmistui 1893. Kirkko on yksi Suomen suurimmista puukirkoista, ja siihen mahtuu noin 1 500 kuulijaa. Kirkko tyyliltään päätytornillinen pitkäkirkko ja edustaa uusgotiikkaa. Alttaritauluna on S. Danielsonin "Jeesus seisoo ovella ja kolkuttaa" vuodelta 1906. Kirkossa järjestetään kesäisin konsertteja, muun muassa jokavuotinen kesäkonsertti,
Tunnettuja luhankalaisia.
Poliitikko Hertta Kuusinen on syntynyt Luhangassa vuonna 1904. Kirjailija Kreetta Onkeli on puolestaan viettänyt Luhangassa lapsuutensa. Säveltäjä Toni Edelmann asuu Luhangassa.
Kylät.
Klemettilä, Lempää, Rekolankylä, Tammijärvi, Judinsalo, Rantakylä


Lumijoki.
Lumijoki on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa noin neljäkymmentä kilometriä Oulusta etelään päin. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Lumijoen naapurikunnat ovat Hailuoto, Liminka, Oulunsalo ja Siikajoki.
Historia.
Lumijoen seutu kuului keskiajalla Venäjän karjalaisten nautinta-alueeseen. Länsisuomalaisen asutuksen levitessä seudulle karjalaiset joutuivat vähitellen luopumaan alueesta. Tämä tapahtui kuitenkin vasta pitkällisen sotatilan jälkeen. Vuonna 1588 karjalaiset tuhosivat muun muassa Lapinniemen kylän. Lumijoen nimi mainitaan ensimmäisen kerran historiankirjoissa vuonna 1496, kun venäläinen sotajoukko riehui Limingan rannikkokylissä. Seudun varhaisin asutus keskittyi Lumijoen, Hirvasniemen ja Lapinniemen kyliin.
Vuosina 1695–1696 nälkä koetteli lumijokilaisia, ja tilanne paheni entisestään isonvihan aikana. Vuoden 1714 jälkeen venäläiset saapuivat Pohjois-Pohjanmaalle. Isonvihan aikana kylän taloista puolet autioitui ja arvioiden mukaan jopa neljä viidesosaa Limingan pitäjän asukkaista olisi menehtynyt. Väitetään, että Sakari Topeliuksen Koivu ja tähti -tarina pohjautuisi ylipääläisten lasten kokemuksiin. Asutus laajeni hitaasti ja asukasluku alkoi kasvaa nopeammin vasta 1700- ja 1800-luvulla. Vuonna 1880 kunnan asukasluku oli 2126 ja 1900 2269. Vuonna 1930 asukkaita oli 2426. Toisen maailmasodan jälkeen väestö alkoi vähetä ja vuoteen 1980 mennessä asukasluku oli pudonnut 1372. 1980-luvun alussa väkiluku alkoi jälleen kasvaa.
Väestö sai toimeentulonsa pääasiassa kalastuksesta ja maataloudesta. Liminganlahden luonnonniityt loivat hyvät edellytykset karjataloudelle. Peltojen raivaus soita kuivattamalla ja rantaniittyjä ojittamalla jatkui vielä toisen maailmansodan jälkeenkin.
Alue kuului Limingan seurakuntaan vuoteen 1684 saakka, jolloin perustettiin Lumijoen kappeli. Itsenäiseksi seurakunnaksi Lumijoki erotettiin 1899, mutta ero toteutui käytännössä vasta 1917. Lumijoen kunta on perustettu vuonna 1867.
Lumijoen kirkko.
Lumijoelle rakennettiin ensimmäinen kirkko noin 1620-luvulla, mutta varmaa ja tarkempaa tietoa siitä ei ole. Kirkko oli noin 27 metriä pitkä ja yhdeksän metriä leveä. Kirkon käytyä pieneksi ja huonokuntoiseksi sen tilalle rakennettiin uusi kirkko, joka valmistui vähän vuoden 1816 jälkeen. Uusi kirkko oli ristinmuotoinen.
Vuonna 1882 Lumijoen kirkko ja vanha kellotapuli paloivat ukkosmyrkyssä. Sama ukkosmyrsky poltti myös Liminganlahden toisella rannalla sijaitsevan Oulunsalon kirkon. Lumijoen nykyinen kirkko, johon piti mahtua yli tuhat henkeä, rakennettiin 1886–1889.
Uskonnolliset yhteisöt.
Lumijoella toimii evankelisluterilainen Lumijoen seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii vanhoillislestadiolaisuus, jolla on siellä Lumijoen Rauhanyhdistys, johon kuuluu yli 200 jäsentä. Lestadiolaisuuden paikkakunnalle toi vuonna 1867 talollinen Antti Tukki, joka oli myös liikkeen paikallinen johtomies. 1871 oli Ylipään kylässä voimakas herätys. Tukin lisäksi Lumijoella ei ollut omia puhujia, vaan siellä kävi vierailevia saarnaajia. 1880-luvun alussa paikkakunnan lestadiolaisten määräksi arvioitiin 60-100 henkeä, mutta 1890-luvun lopulla siihen ei kuulunut ainakaan kirkollisten tietojen perusteella enää kuin noin 30 henkeä. Paikkakunnalle perustettiin oma rauhanyhdistys eli Lumijoen Rauhanyhdistys vuonna 1945 ja yhdistyksen toimitalo valmistui vuonna 1981.
Luonto.
Lumijoki käsittää Lumijoenselän ja sen jatkeen Liminganlahden lounaispuolisen alueen sekä erillisen, soisen metsäalueen Limingan ja Siikalatvan kuntien välissä. Varsinaisesti Lumijoki on laakeaa, merestä verraten myöhään kohonnutta rantamaata, jota hallitsevat laajat peltoaukeamat ja suot.
Kallioperä on pääasiassa granodioriittia, kvartsidioriittia sekä graniittia. Kunnan pohjoisosa kuuluu Muhoksen jotuniseen savikivikerrostumaan, joka lepää peruskallion päällä. Kallioperä on kauttaaltaan paksujen hiekka ja moreenikerrosten peitossa. Pohjoisrannikolla on myös savea paksuina kerroksina. Kunnan etelä- ja lounaisosissa kivennäismaalajit ovat laajoilla alueilla turpeen alla. Kallioperän tasaisuuden ja paksujen maalajikerrosten vuoksi maasto on hyvin tasaista. Maa nousee verkalleen rannikolta sisämaahan päin. Koko rantavyöhyke on vesiperäistä, alavaa niittymaata, joka idässä välittömästi liittyy Limingan lakeuteen. Järviä kunnan alueella ei ole ja joetkin ovat pieniä. Kirkonkylän halki virtaava Lumijoki on seudun ainoa iso joki.
Palvelut.
Elinkeinona Lumijoella on perinteisesti ollut maatalous, mutta nykyään pääelinkeinona ovat palvelut. Kunnan työpaikoista on vuonna 2000 ollut 50 prosenttia palvelualan ja 31 prosenttia maatalouden työpaikkoja.
Huomattavia yrityksiä Lumijoella ovat muun muassa Pohjois-Suomen Perustuspalvelu, Junnon Sora ja Kuljetus Oy, Lumituuli Oy, Meriläisen leipomo, Eerikin puttiikki, Sentatel Oy, HTWorks, Lumian Ky, Lumilaude Oy ja Perhekoti M. Kipinä Ky, Café Bar Arta, MMsteel ja Jakome.
Nähtävyydet.
Nähtävyyksiä on esimerkiksi arkkitehti John Lybeckin suunnittelema, vuonna 1889 valmistunut Lumijoen kirkko, jota suuren kokonsa vuoksi kutsutaan Lakeuden katedraaliksi. Kirkko olisi alkuperäisesti pitänyt rakentaa jonnekin päin Ruotsia.
Toinen nähtävyys on Hailuoto-höyrylaiva, joka aikanaan ajoi säännöllistä liikennettä Oulun ja Hailuodon sekä Lumijoen välillä. Hailuoto-laiva toimii nykyään kahvilana Lumijoen Varjakassa.
Liminganlahden rannalle on rakennettu lintutornit Sannanlahteen ja Puhkiavanperälle. Molempien tornien läheisyydessä on nuotiopaikat, opastetaulut ja ruokailukatokset ja telttapaikkoja.
1998–1999 rakennettu Lumituuli Oy:n tuulivoimala Sähkäle sijaitsee Lumijoen Varjakassa.
1860-luvulla Lumijoelle perustettiin kotiseutumuseo, jossa on esillä Lumijoelta kerättyä esineistöä.
Vuonna 2005 valmistui Lumijoelle uusi kirjastorakennus "Hiidenkivi".
Kylät.
Hirvasniemi, Korvenkylä, Luonnostakylä, Lapinkylä, Ukuranperä, Varjakka, Ylipää.
Muuta.
Lumijoki on Suomen ainoa joki, joka virtaa lännestä itään, mutta laskee silti Itämereen. Lumijoen sivuhaaroja ovat Hirvasoja, Junkkosenoja ja Haarasuonoja. Muita pieniä vesistöjä kunnassa on esimerkiksi Miehojärvi ja Mustapäänlampi. Merenrantaa Lumijoella on 38 kilometriä.


Lumparland.
Lumparland (aik.) on Suomen kunta, joka sijaitsee Ahvenanmaan maakunnassa. Lumparlandin asukasluku on () ja pinta-ala  km² (), josta  km² on maata,  km² sisävesiä ja loput  km² merta. Sekä asukasluvultaan että pinta-alaltaan Lumparland kuuluu Ahvenanmaan ja koko Suomen pienimpiin kuntiin. Lumparlandin naapurikunnat ovat Föglö, Jomala, Lemland, Sund ja Vårdö.
Yleistä.
Lumparland sijaitsee Ahvenanmaan pääsaaren kaakkoispuolella. Kunta on yksikielisesti ruotsinkielinen ja prosenttia sen asukkaista puhuu äidinkielenään ruotsia. Kunnan vaakunan suunnitteli Matts Dreijer ja se vahvistettiin vuonna 1952.
Lumparlandin pääsaari on Ahvenanmaan saarista pinta-alaltaan neljänneksi suurin. Saaren länsipuolella on laaja Lumparnin () vesialue, joka on meteoriittitörmäyksessä syntynyt törmäyskraatteri. Tästä vesialueesta myös kunta on saanut nimensä. Pääsaaren lisäksi Lumparlandiin kuuluu vain muutamia pikkusaaria ympäröivillä merialueilla.
Lumparlandin suurin kylä on Klemetsby, jossa sijaitsevat kirkko, kunnantoimisto, peruskoulu ja kauppa. Muita merkittäviä kyliä ovat Lumparby ja Norrboda. Klemetsbystä on matkaa Maarianhaminaan 28 kilometriä.
Kunnan itärannalla sijaitsee Långnäsin satama, jossa monet ruotsinlaivat seisahtuvat saadakseen myydä verovapaita tuotteita. Långnäsin satamasta on myös lauttayhteys Sottungaan, Kumlingeen, Kökariin ja Korppoon Galtbyhyn. Maarianhaminasta tuleva päätie 3 päättyy Långnäsiin. Lisäksi Lumparlandin kautta on lauttayhteys Föglön Degerbyhyn sekä lossiyhteys Vårdöhön kuuluviin Ängön ja Bussön saariin.
Historiaa.
Lumparlandissa olevien seitsemän henkikirjakylän tiedetään olleen olemassa jo 1540-luvulla, vaikka kunnan alueelle on muodostunut pysyvä asutus vasta myöhemmin kuin naapurikuntiin. Seurakunta kuului aikanaan kappelina Lemlandin seurakuntaan, josta se erosi vuonna 1961. Seurakunnat yhdistyivät kuitenkin uudelleen jo vuonna 1971. Yhdistyneen seurakunnan ja samalla koko Suomen ensimmäiseksi naiskirkkoherraksi valittiin vuonna 1988 Sirkka-Liisa Enqvist.
Kylät.
Klemetsby, Krokstad, Lumparby, Lumpoby, Norrboda, Skag, Svinö


Luopioinen.
Luopioinen () (entinen nimi Vesikansa) oli Pirkanmaalla sijainnut Suomen kunta. Kunnassa asui sen lakkautushetkellä 2 395 ihmistä, ja sen pinta-ala oli 392,12 km², josta 70,47 km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli 7,4 asukasta/km².
Historia.
Luopioinen muodostettiin Hauhon kappeliseurakunnaksi vuonna 1693 ja se itsenäistyi vuonna 1880. Vuodelta 1813 olevan puukirkon suunnitteli A. V. Arppe.
Luopioisten asutus on sijoittunut Kukkian, Luopioisten suurimman järven, ympärille. Luopioisissa sijaitsee myös osa Laipanmaan erämaisesta metsäalueesta.
Luopioisista on Tampereelle matkaa 60 kilometriä, Hämeenlinnaan 60 kilometriä ja Helsinkiin 160 kilometriä. Luopioisten naapurikunnat olivat Hauho, Kuhmalahti, Lammi, Padasjoki ja Pälkäne.
Luopioisten koulukeskus on Aitoo, jossa toimivat Anna Tapion koulu (entinen Aitoon kotitalouskeskikoulu) ja Aitoon emäntäkoulu. Luopioinen oli yksi Suomen ensimmäisistä kunnista, joissa aloitettiin vuonna 1968 peruskoulun kokeilu.
Kirjailija Hella Wuolijoki on kuvannut muistelmateoksessaan "Kummituksia ja kajavia" Kukkialla viettämiään kesiä. Myös runoilija Eino Leino vietti siellä Vuolijoen vieraana yhden kesän.
Luopioinen ja Pälkäne yhdistyivät kuntaliitoksessa 1. tammikuuta 2007. Yhdistyneen kunnan nimeksi tuli Pälkäne ja vaakunaksi Gustaf von Numersin suunnittelema ja vuonna 1960 vahvistettu Luopioisten vaakuna.
Luopioinen valittiin 2005 Suomen luovimmaksi kunnaksi.
Luopioisten kylät.
Muita kyliä: Evinsalo, Kajantila, Kantola, Karviala, Kaukkala, Kouvala, Lemmettylä, Miemola, Mustilahti, Okerla, Sairiala, Säynäjärvi, Vahdermetsä
Kenties tunnetuin Luopioisten kylistä on Aitoo, jossa järjestetään vuosittain Aitoon kirkastusjuhlat.


Luoto.
Luoto () on Suomen kunta, joka sijaitsee Kokkolan ja Pietarsaaren välillä Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km² on merialueita ja  km² sisävesiä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Luoto on saaristokunta, jonka naapurikunnat ovat Kokkola, Kruunupyy, Pedersören kunta ja Pietarsaari.
Luoto on Manner-Suomen ruotsinkielisin kunta ja yksikielisesti ruotsinkielinen. Sen asukkaista prosenttia on ruotsinkielisiä ja prosenttia suomenkielisiä.
Vuonna 1867 perustettu Luoto poikkeaa monella tavalla Pohjanmaan muista ruotsinkielisistä kunnista. Ensinnäkin väestönkasvu on ollut huomattava myös kaupungistumisen aikana. Tämä väestönkasvu ei kuitenkaan johdu muuttoliikkeestä (joskin sekin on lisännyt väkilukua), vaan lestadiolaisuudesta johtuvasta korkeasta syntyvyydestä. Kunnan asukkaista noin puolet kuuluu lestadiolaiseen liikkeeseen. Kolmanneksi suhteellisen suuri osuus väestöstä on saanut leipänsä teollisuustyöstä. Tämä taas on johtanut siihen, että poliittinen vasemmisto on ollut vahva verrattuna naapurikuntiin. Luoto oli ensimmäinen ruotsinkielinen kunta Pohjanmaalla, jossa oli vasemmistoenemmistö (vuonna 1964). ohella myös oli edustus kunnanvaltuustossa 1960-luvulla.


Luumäki.
Luumäen luterilainen kirkko
Luumäki on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Karjalan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km².
Luumäen naapurikunnat ovat Hamina, Kouvola, Lappeenranta, Lemi, Miehikkälä ja Savitaipale.
Kunnan keskustaajama on Taavetti (Marttilan kylä), josta matkaa lähimpään kaupunkiin, Lappeenrantaan on noin 37 kilometriä. Kouvolaan ja Haminaan on kumpaankin matkaa 50 km. Taavetti, Luumäen kuntakeskus, on rakentunut Venäjän keisarinna Katariina II:n vuonna 1773 perustaman Taavetin linnoituksen ympärille. Luumäki tunnetaan paitsi mökkikuntana ja P. E. Svinhufvudin kotipitäjänä, myös jaloberyllistä, jota kunnan alueelta on löytynyt.
Historia.
Myöhäiselle kivikaudelle ajoittuvat löydökset osoittavat Luumäen alueella olleen tuolloin asutusta jo laajalti. Asutus on ehkä jatkunut metallikaudelle, jolta ajalta on kaivauksissa löydetty jonkin verran esineitä. Siitepölyanalyysien mukaan vakituinen maanviljely pitäjän keskiosassa on alkanut 600-luvun puolivälissä, sitä edeltää useiden satojen vuosien tyhjä jakso, ainakin Salpausselän eteläpuolella.
Luumäki erotettiin omaksi pitäjäksi Lappeesta vuonna 1642. Luumäen seurakunnan ensimmäinen kirkko on rakennettu todennäköisesti heti pitäjän itsenäistymisen jälkeen. Ensimmäinen kirkko tuhoutui isovihan aikana. Vuonna 1731 valmistunut toinen kirkko vahingoittui pikkuvihan aikana ja oli 1800-luvulle tultaessa käynyt pieneksi ja huonokuntoiseksi. Kirkko ja 1781 rakennettu kellotapuli paloivat 1839. Seurakunta oli hankkinut piirustukset uudelle kirkolle jo ennen toisen kirkon paloa, mutta uuden kirkon rakentaminen pääsi alkuun vasta toisen kirkon palon jälkeen sijaintipaikasta syntyneen riitelyn takia. Rakentamispaikaksi oli ehdolla edellisen kirkon paikka ja Taavetti. Uusi kirkko vihittiin käyttöön 1845.
Talvisota.
Syksyllä 1939 lähetettiin Luumäen miehille palvelukseenastumismääräyksiä, joissa kokoontuminen oli määrätty Taavettiin Joukolan kentälle, jossa miehet järjestettiin neljään komppaniaan. Komppaniat marssivat rautatieasemalle, josta juna vei sotilaat Kouvolaan ja sieltä rintamalle aina Muolaaseen ja Taipaleenjoelle asti. Osa sotilasta lähti myös Mikkelin kautta rintamalle.
Talvisota alkoi, ja jo sen toisena päivänä, 1. joulukuuta 1939, Luumäkeä alettiin pommittaa puoleltapäivin. Hälytysjärjestelmien kerrotaan olleen hyvin alkeellisia tuolloin. Linnalan valleilla olleesta lottien ilmavalvontatornista ilmoitettiin asemalle, kun viholliskoneet alkoivat lähestyä. Asemalla oli rautalangalla roikkumassa kiskonpätkä, jota alettiin kilkuttaa, jonka jälkeen pommeja alkoi tippua ja kaikki etsivät suojaa. Ensimmäinen pommitus ei vielä vahingoittanut rakennuksia paljon, sillä pommit osuivat metsiin ja pelloille. Jatkossa ihmiset huomasivat, että pommitusten kohteina olivat usein rautatieasemat sekä pysäkit.
Pommitusten jatkuessa kaupanteko loppui ja keskusta tyhjeni päivisin. Iltaisin toimintaa kuitenkin oli. Ainoastaan kahvi loppui kunnassa talvisodan aikana. Sodan loppupuolella pommitukset keskittyivät suurimmaksi osaksi Taavettiin ja alkoivat myös osua. Ikkunat tuli peittää, ettei niistä näkyisi yhtään valoa. Osuuskauppa paloi, eikä ilmatorjuntaa ollut Taavetissa ainakaan jatkosodan alkuun saakka. Molempien sotien aikana Taavetissa oli runsas rautatieliikenne.
Luumäkeläisiä kaatui talvisodassa joulukuussa neljä ja tammikuussa kolme miestä. Helmikuussa suurhyökkäyksessä luumäkeläisiä menehtyi 33 ja maaliskuun 13. päivän aikana 27 miestä. Tappiot yhteensä olivat siis 67.
Perinteet.
Luumäellä on omat käsityö- ja ruokaperinteensä. Luumäen lapaset ovat mustavalkoiset ja niiden vartta koristaa mustavalkoinen vinoneliöruudutus. Luumäen kuvatäkkejä eli värillisillä langoilla päälle kirjailtuja peittoja on toistakymmentä erilaista mallia, ja niistä kuuluisin lienee Pätärin kuvatäkki, joka on Pätärin suvun malli. Luumäen kansallispuku esiteltiin ensimmäisen kerran 1954.
Ruokaperinteeseen kuuluu kovaohranen, happamaton ohraleipä, joka on erityinen pyhäruoka ja muinoin myös kirkkoeväs. Perinteiseen lauantai-illan ateriaan kuului ohrainen hapanrieska, uunipiimä (kotitekoinen rahka) maidon kera, karjalanpaisti tai -lohko, uuniperunat sekä munavoi eli uunissa paistettu munakas. Luumäkeläinen piirakka oli perinteisimmillään suuren lautasen kokoinen, ohraiseen (hapan)rieskataikinaan tehty vatruska, jonka päällisenä tavallisesti oli potatvoita eli perunasosetta tai puuroa tai marjoja.
Liikenneyhteydet.
Kuntaa halkoo itä-länsisuunnassa valtatie 6, joka kunnan alueella kulkee pääosin Salpausselän harjua pitkin ja jonka pohjoispuolelle jää Kivijärvi. Valtatien eteläpuolta kulkee rautatie. Luumäen rautatieasema on risteysasema, jossa Riihimäki–Pietari-rata ja pääosin 1960-luvulla rakennettu nykyinen Karjalan rata erkanevat toisistaan.
Kulttuuri.
Vuonna 1986 perustettu Luumäen elävän musiikin yhdistys Luumu ry järjestää kevyen musiikin konsertteja ja muusikoille harjoitusmahdollisuuksia. Luumäellä pidetään vuosittain heinäkuussa jazz-tapahtuma Vallijamit. Ensimmäiset Vallijamit järjestettiin vuonna 2002.
Urheilu.
Luumäkeläisiä urheiluseuroja ovat Luumäen Pojat (LuPo), jonka lajeihin kuuluvat jalkapallo, jääkiekko, hiihto, yleisurheilu ja lentopallo. Suunnistuksella on oma erikoisseuransa, Luumäen Rasti.
Yritystoiminta.
Valtatie 6:n ja Haminantien risteyksessä sijaitsee kasvava Puukylä puualan yrityksille. Luumäen suurimpien työllistäjien joukkoon voidaan lukea mm. Ansarin kasvihuoneet, Etelä-Karjalan Osuuskauppa ja Zeofinn Oy:n (nykyinen Huber Oy) Taavetin tehtaat.
Kylät.
Anjala, Antikkala, Askola, Ellola (Ellonen), Haimila, Heikkilä, Heimala, Hermunen, Hietamies, Himottula (Taina), Hirvikallio, Huomola, Huopainen, Husula, Hyyrylä, Iihola, Inkilä, Junttola, Jurvala, Juurikkala (Juurikas), Kaitjärvi, Kannuskoski, Kelvelä, Keskinen, Kiurula, Kiviniemi, Kokkola, Kolppola, Kontula, Koskela, Kähölä, Laapas, Lakkala (Lakka), Laukkala (Laukas), Lensula, Luotola, Marttila (Taavetti), Mentula, Metsola, Multiala, Munne (Munteenkylä), Niemi, Nokkala, Nuppola, Nurmiainen, Näppi, Okkola, Orkola, Parola, Pitkäpää, Pukkila (Pukki), Pätärilä, Rantala, Saareks, Saarits, Saksala, Salmi, Sarkalahti, Sarvilahti, Siiropää, Sirkjärvi, Suoanttila, Suoknuuti, Suonpohja, Sydänmaanlakka, Taina, Tapavainola, Taukaniemi, Toikkala, Vainonen, Venäläinen, Viuhkola


Luvia.
Luvia on Suomen kunta, joka sijaitsee Satakunnan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2.
Luvian naapurikunnat ovat Eurajoki, Nakkila ja Pori.
Luvian vaakunan on suunnitellut Heikki Hermonen, ja se on vahvistettu vuonna 1954.
Historia.
Luvian kunta on perustettu 1870. Luviasta kuitenkin löytyy mainintoja jo keskiajoilta lähtien, näissä teksteissä yleensä mainitaan Sassilankylä. Luvian seurakunta oli 1900-luvun alkuun asti Eurajoen kappeliseurakunta, josta se itsenäistyi 1901.
Purjelaivakaudella Luvia oli Suomen merkittävimpiä laivanrakennuspaikkakuntia. Rakennetut venetyypit vaihtelivat pienistä scyllistä jopa suuriin fregatteihin. Nykyään Luvialla on yksi pieni veneveistämö Lankoorissa. Laitakarissa perinnelaivayhdistys rakensi kaljaasi Ihanan käyttäen perinteisiä menetelmiä. Ihana valmistui 2011.
Suurin osa Luviasta on entistä merenpohjaa. 1800-luvulla Luodonkylän ja kirkonkylän välinen Luvianlahti kuivattiin ja näin syntyi yli 1000 hehtaaria peltoaluetta. Peltoaukea/lahti on vielä nähtävissä Kuivalahden ja Luvian keskustan välisellä tiellä, sillä sille ei ole aktiivisesti rakennettu asuinaluetta.
Suomen ensimmäinen baptistiseurakunta perustettiin Luvialle vuonna 1871. Nykyisin seurakuntaa ei enää ole.
Kieltolain aikana Luvia oli merkittävä alue viinan salakuljetuksessa. Virolaiset laivat seilasivat kauas Luvian edustalle josta sitä moottoriveneillä salakuljetettiin mm. Aspiskerin saaren kautta muualle Satakuntaan.
Nähtävyydet.
Luvian tärkeimmät nähtävyydet ovat Josef Stenbäckin suunnittelema paikallisesta punaisesta hiekkakivestä rakennettu kirkko vuodelta 1910, kotiseutumuseo, Knapernummen ampumahaudat, Luvian saaristo, Säpin majakka ja Laitakarin venesatama, jossa rakennettiin perinteisin menetelmin kaljaasi Ihana.
Kulttuuri.
Luvian Nuorisoseura ry. on tuottanut vuodesta 2001 lähtien vuosittain täysimittaisia musikaaleja seurojentalo Tasalassa: Sound of Music, My Fair Lady, Viulunsoittaja katolla, Grease, Piukat paikat, West Side Story, Myrskyluodon Maija, Peter Pan, Enkeleitä Broadwaylla ja Evita. Vuoden 2007 tuotantoa Myrskyluodon Maijaa esitettiin heinäkuussa 2007 myös Oura-oopperan lavalla Merikarvian Krookassa. Luvian Nuorisoseura ry:n musikaalien musiikkia ovat olleet johtamassa Juha Järvinen 3 kertaa, Eeva Kontu 3 kertaa, Anu Lainio kerran ja Ismo Rinne 2 kertaa. Kuusi ensimmäistä musikaalia ohjasi yliopettaja Kyllikki Staff. Hänen jälkeensä ohjaajana jatkoi kahden musikaalin verran Ari-Pekka Söderdahl. Kyllikki Staff palasi ohjaajaksi syksyllä 2008 työstämään musikaalia Enkeleitä Broadwaylla esitettäväksi vuoden 2009 alussa.
Luvialaisten juhlien vakioesiintyjä on yli 40 laulajan Luvian Mieskuoro.
Luvia Seor on paikkakunnan murteeseen ja historiaan erikoistunut kotiseutuyhdistys.
Vuosittain toistuvista kulttuuritapahtumista suurin on Luvialaiset kesäjuhlat heinäkuun ensimmäisenä sunnuntaina. Tapahtumaa on järjestänyt yli 30 vuoden ajan LC Luvia ry.
Urheilu.
Luvialainen urheiluseura Luvian Kiekko -82 on voittanut kolme kertaa ringeten Suomen mestaruuden, vuosina 2004, 2005 ja 2007. Yleisseura Luvian Vedon harrastetuin laji on jalkapallo. LuVe:lla on miesten joukkueet Nelosessa ja Vitosessa.
Koulutus.
Luvialla sijaitsee yhtenäinen peruskoulu (luokat 1-9) Kirkonkylässä (Sittlahdessa). Luvian pienet kyläkoulut Niemen- ja Peränkylässä on hallinnollisesti lakkautettu, mutta niiden tiloihin on hajautettu kaikki kunnan 3.-4. luokan oppilaat. Lukion ja ammattikoulun luvialaiset käyvät pääsääntöisesti joko Porissa, Raumalla tai Eurajoella.
Kylät.
Maakylät: Sittlahti (Kirkonkylä), Hanninkylä, Korvenkylä, Lemlahti, Luodonkylä, Löytty, Mikola, Niemenkylä, Peränkylä, Sassila, Väipäre.


Längelmäki.
Längelmäki (entinen nimi Längelmä) on Pirkanmaalla sijainnut entinen Suomen kunta.
Historia.
Längelmäellä asui hieman yli 1 700 ihmistä ja se oli yksi Pirkanmaan pienimmistä kunnista. Längelmäen naapurikunnat olivat Juupajoki, Jämsä, Kuhmalahti, Kuhmoinen, Kuorevesi ja Orivesi. Längelmäen alueen halki kulkevat Tampereen ja Jyväskylän välinen rautatie ja valtatie 9.
Längelmäen vaakunan suunnitteli Ahti Hammar ja se vahvistettiin vuonna 1952.
Längelmäki muodostettiin Oriveden kappeliseurakunnaksi vuonna 1593 ja siitä tuli itsenäinen seurakunta vuonna 1640. Kuorevesi erosi Längelmäestä vuonna 1873.
Länkipohjassa kansalaissodan aikana 1918 käydyssä Länkipohjan taistelussa kaatuivat Lapuan suojeluskunnan päällikkö Matti Laurila ja hänen poikansa komppanianpäällikkö Ilmari Laurila. Heille pystytettiin muistopatsas jo vuonna 1921, Länkipohjan taistelun muistomerkki on vuodelta 1938.
Längelmäen kunnasta kaatui Talvi- ja jatkosodissa eniten miehiä suhteessa väkimäärään. Sieltä lähti sotaan hieman yli 600 miestä, joista joka kolmas kaatui.
Antti Piimäsen suunnittelema ja rakentama Längelmäen puukirkko on vuodelta 1772. Piimänen oli kotoisin Eräsjärven kylästä.
Längelmäen entisen keskustaajaman nimi on Länkipohja, muita Längelmäen kyliä ovat Eväjärvi, Korvenkylä, kirkonkylä, Puharila, Talviainen, Vinkiä ja Västilä.
Länkipohjassa toimii vuonna 1967 perustettu kuorma-autojen perävaunuja ja kuormakoreja valmistava Jyki-Group Oy, joka on alueen huomattavin teollinen työnantaja.
Längelmäellä toimi aikanaan omistama Haukilahden metsäopisto.
Längelmäen etelärajalla sijaitsee vuonna 1956 perustettu Sinivuoren luonnonpuisto.
Kuntaliitos 2007.
Längelmäki liitettiin Jämsän ja Oriveden kuntiin vuoden 2007 alusta. Jakaminen tapahtui sen mukaan miten kunnan asiakkaat asioivat näissä kunnissa. Kuntakeskus ja pääosa kunnan henkilöstöstä siirtyivät Jämsään. Jämsän kaupunkiin liittyvällä alueella asui 64 % ja Oriveteen liittyvällä alueella 36 % kunnan asukkaista. Samalla kunnan Jämsään liitetyt osat tulivat kuulumaan Keski-Suomen maakuntaan kun Oriveteen liitetyt osat kunnasta jäivät edelleen osaksi Pirkanmaata.


Maalahti.
Maalahti () on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km2 on sisävesistöjä ja  km2 merialueita. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Maalahden naapurikunnat ovat Korsnäs, Kurikka, Laihia, Mustasaari, Närpiö ja Vaasa.
Kunta on kaksikielinen: prosenttia asukkaista puhuu ruotsia ja prosenttia suomea.
Vaakuna.
Kun Maalahteen oli yhdistetty Bergön ja Petolahden kunnat 1. tammikuuta 1973 ja Pirttikylän pohjoisosa Närpiöstä 1. tammikuuta 1975, Maalahden kunnanvaltuusto totesi 28. toukokuuta 1981 kunnan tarvitsevan itselleen uuden vaakunan. Työryhmän lähes vuoden kestäneen työskentelyn jälkeen lähetettiin sisäasiainministeriölle Karl-David Långbackan ehdotus hyväksyttäväksi, jossa kolme lukkopeltiä kuvaavat säästäväisyyttä ja Maalahden, Petolahden ja Pohjois–Pirttikylän kunnanosia, ja tyviön aaltokuvio Bergön saaristoa. Aiheella on myös historiallinen tausta; Kaarle IX:n perustettua Maalahden kunnan 9. lokakuuta 1607, sen sinetti asetettiin kolmen lukon taakse, joiden avaimia säilyttivät eri henkilöt; yhtä maalahtelaiset, toista sulvalaiset ja kolmatta kirkkoherra.
Uusi vaakuna otettiin käyttöön 9. heinäkuuta 1982.
Maalahden nimestä.
Ruotsalaiset asuttajat lainasivat keskiajalla nimen "Madelaksi" suomalaisilta ennen kuin äänne dh muuttui r:ksi seudun suomalaismurteissa. Ruotsalaismurteessa alkuosan dh putosi pois ja vokaali a piteni: "made" > "maa". Myöhemmin suomalaiset lainasivat sanan takaisin, koska yhteys vanhaan "Made"-alkuiseen nimiryppääseen oli ehtinyt katketa. Lisäksi vanha muoto "laksi", joka on säilynyt ruotsalaisissa lainanimissä muodossa "lax", korvattiin myöhemmin kehittyneellä "lahti"-muodolla.
Kylät.
Ala-Maalahti (Yttermalax), Långåminne, Åminne, Petolahti (Petalax), Pohjois-Pirttikylä (Norra Pörtom), Sorvari (Svarvar), Susiluoto (Bergö), Uusikylä (Nyby), Yli-Maalahti (Övermalax).


Maaninka.
Maaninka (aik.) on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnan keskiosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Maaningan rajanaapureita ovat Iisalmi, Kuopio, Lapinlahti, Pielavesi, Siilinjärvi ja Tervo.
Historia.
Maaningan Tavinsalmelle perustettiin 1500-luvulla kuninkaankartano Pohjois-Savon hallinnolliseksi keskukseksi. Pitäjästä käytettiin alun perin Tavinsalmi-nimeä, mutta asutuksen painopisteen siirryttyä Kuopionniemelle, nimeksi vakiintui Kuopion pitäjä, johon Maaningankin alue kuului. Maaningan kappeliseurakunta muodostettiin vuonna 1764. Vuoden 1865 kunnallisasetuksen perusteella perustettiin itsenäinen Maaningan seurakunta 1871 ja Maaningan kunta 1872. Maaningalla vanhusten palvelutalo Viljamissa vuonna 1999 tapahtuneessa tuhoisassa tulipalossa viisi vanhusta kuoli ja neljä loukkaantui.
Kuntaliitos.
Maaninka osallistui kuntaliitosselvitykseen Siilinjärven kanssa. Uuden kunnan oli kaavailtu aloittavan toimintansa 1. tammikuuta 2013. Virallisesti 14. maaliskuuta 2011 valtuustojen yhteisseminaarilla aloitettu selvitystyö kuitenkin päättyi Maaningan kunnanvaltuuston toimesta 20. kesäkuuta 2011. Sittemmin, vielä vuoden 2011 aikana Maaningan kunnanvaltuusto päätti aloittaa kuntaliitosselvitystyön Kuopion kaupungin kanssa. Maaningalla tehtiin valitus kuntaliitoksesta ja vaaditaan kansanäänestystä. Tämän syystä kuntaliitos voi lykkääntyä tai jopa karitutua kokonaan.
Nähtävyydet.
Kunnan nähtävyyksiin lukeutuvat Korkeakoski ja Tuovilanlahden kulttuurimaisema-alue, joka on luokiteltu valtakunnallisesti arvokkaaksi maisema-alueeksi.
Kylät.
Haatala, Halola, Hamula, Jynkänniemi, Kinnulanlahti, Kurolanlahti, Leinolanlahti, Lappetelä, Pohjois-Haatala, Tavinsalmi, Tuovilanlahti, Varpasmaa, Venäjänsaari, Vianta, Väänälä, Käärmelahti, Pulkonkoski.


Maksamaa.
Maksamaa () oli Pohjanmaalla sijainnut Suomen kunta. Maksamaan ja Vöyrin kunnat yhdistyivät Vöyri-Maksamaan kunnaksi 1. tammikuuta 2007. Maksamaalla asui kuntaliitoksen toteutuessa runsaat tuhat henkeä. Kuntaliitoksen yhteydessä uuden kunnan vaakunaksi valittiin Maksamaan vaakuna.
Kunta oli kaksikielinen, ja enemmistönä hieman vajaat 90 prosenttia asukkaista puhui ruotsia ja noin 10 prosenttia suomea (31. joulukuuta 2005). Maksamaalta on matkaa Vaasaan on noin 30 kilometriä ja Kokkolaan noin 100 kilometriä.
Maksamaan naapurikunnat olivat Mustasaari, Oravainen, Uusikaarlepyy, Vähäkyrö ja Vöyri.
Maksamaalla on sijainnut Tottesundin kartano, jonka kuningatar Kristiina lahjoitti sotamarsalkka Claes Tottille vuonna 1652. Tottin suvulle kuului useita muitakin kartanoita, mm. Sjundbyn kartano Siuntiossa, Mustion kartano Karjaalla ja Kytäjän kartano Hyvinkäällä. Tott-suvun sammuttua Tottesundin kartanosta muodostettiin vuonna 1734 valtion virkatalo, mistä lähtien sillä oli useita vuokraajia. Kartanossa vihittiin vuonna 1892 avioliittoon Aino Järnefelt ja Jean Sibelius. Vuonna 1947 kartanon maat myytiin asutustarkoituksiin, ja tällöin Maksamaan kunta osti vuonna 1800 rakennetun päärakennuksen, joka kunnostettiin kunnan- ja terveystaloksi.
Maksamaalla sijaitsee tunnetun kirkonrakentajan Heikki Kuorikosken johdolla rakennettu puukirkko vuodelta 1824.
Maksamaan nimestä.
Nimi on seudulla liikkuneiden suomenkielisten erämiesten tai varhaisten suomalaisten asukkaiden antama. Sen lopussa on suurta saarta merkitsevä sana "maa". Nimi on alkuaan tarkoittanut saarta, jonka eteläkärjessä nykyinen kirkonkylä sijaitsee. Myöhemmät ruotsinkieliset asukkaat ovat paikalle asetuttuaan ottaneet sen oman asutuksensa nimeksi. Nimen alussa lienee varsinkin karjalaisissa lähteissä esiintyvä henkilönnimi "Maksima", "Maksi". "Maksa"- ja "Maksi"-alkuisia paikannimiä on myös Pohjois-Pohjanmaalla, jonka vanhassa paikannimistössä näkyy selvä itäinen vaikutus. Ruotsinkielistä "Maxmo"-nimeä vastaava suomalaistettu nimiasu on ennen vakiintumistaan etsinyt muotoaan: Elias Lönnrotin sanakirjassa 1874-80 nimi on muodossa "Maksamo", Ralf Saxénilla "Maksanmaa" (1897) ja "Suomenmaa"-kirjassa 1925 "Maksamaa".
Kylät.
Brudsund, Djupsund, Kärklax, Kvimo, Maksamaan kirkonkylä (Maxmo Kyrkoby), Särkimo, Tottesund, Västerö, Ölis, Österö


Marttila.
Marttila () on Suomen kunta, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa.
Marttilan naapurikunnat ovat Koski Tl, Loimaa, Paimio, Pöytyä, Salo ja Tarvasjoki.
Nähtävyydet.
Marttilan halki kulkee Paimionjokea seuraillen Turusta Hämeenlinnaaan johtava Hämeen Härkätie. Sen varrella sijaitsee Antti Piimäsen suunnittelema, vuonna 1765 valmistunut Marttilan Pyhän Martin kirkko. Muita nähtävyyksiä ovat muun muassa Hämeen Härkätien varressa sijaitsevat Marttilan taistelun muistomerkki, Kirkkomuseo ja Kotiseutumuseo. Marttilassa sijaitsevat myös Suomen viimeisen mestauksen muistomerkki ja Nostalgiamuseo. Vuotuinen tapahtuma Marttilassa on konemusiikin festivaali Konemetsä.
Luonnonympäristö.
Marttilan kunnan läpi virtaa Somerolta alkunsa saava ja Paimioon päättyvä Paimionjoki. Sen varrella on muutama voimalaitospato, mutta se on myös suosittu kanoottireitti. Marttilassa on myös Heikolan korven eräreitistö, joka on Varsinais-Suomen pisimpiä. Koko kunnan alueella ei ole yhtään järveä.
Liikenne.
Marttilan kautta kulkevat Turusta Hämeenlinnaan vievä valtatie 10 ja sen kanssa risteävä, Aurasta Saloon johtava seututie 224. Paimionjokea sen pohjoisrannalla noudattelevat valtatien 10 eteläpuolella Hämeen härkätiehen kuuluvat yhdystiet 12307 ja 2264, joista jälkimmäinen kulkee Marttilan keskustaajaman läpi. Valtatieltä 10 Ollilan luona Karinaisten Kyröön johtaa yhdystie 2253.
Historiaa.
Ensimmäiset kirjalliset maininnat Marttilasta ovat vuodelta 1409.
Historiantutkija Aulis Ojan mukaan Marttila on vanhoja Uskelan seurakunnasta syntyneitä kirkkopitäjiä; esimerkiksi Mäntsälän kylään rakennettiin kirkko 1300-luvulla. Tällöin elettiin vielä katolista aikaa. Mäntsälän kirkko ehti olla paikallaan Paimionjoen varrella 1400-luvun lopulle, jolloin se valui maan­vyörymän mukana jokeen. Paikalla on joessa suvanto, jonka nimenä on "Kellolampi" – siihen kerrotaan upotetun kirkonkellot piiloon vainoojia. Kellolammen keskellä oli ennen saari, joka nyttemmin on kasvanut kiinni rantaan ja erottuu niemenä.
Noin sata vuotta myöhemmin Mäntsälän kirkon paikkeilla käytiin Marttilan taistelu, jota on pidetty nuijasodan loppuhuipentumana. Taistelupaikan maaperästä on löydet­tykin taistelusta peräisin olevia esineitä, jotka ovat nähtävillä Suomen Kansallis­museossa. Edellä mainittu "Kellolampi" sijaitsee taistelupaikalle pystytetyn muistomerkin luota kohti joen rantaa.
Kirkon paikalle rakennettiin myöhemmin muistokappeli, joka säilyi paikallaan yli 300 vuotta. Kappelista löydettiin sittemmin 1400-luvulta peräisin oleva muistolaatta, joka on edelleen kiinnitettynä Mäntsälän talon kivijalkaan.
Keskiajalla Marttilaan oli suunnitteilla kivikirkko, josta ehti valmistua vain sakaristo. Sittemmin tuhoutuneen Marttilan sakariston rauniot löytyivät vuonna 1937.
Marttilan kappeliseurakuntia ovat aiemmin olleet sen nykyiset naapurikunnat Tarvasjoki ja Koski Tl sekä Karinainen, joka vuonna 2005 liitettiin Pöytyään.
Uskonnolliset yhteisöt.
Marttilassa toimii evankelisluterilainen Marttilan seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii evankelisuus. Evankelisuus tuli paikkakunnalle Kaarle Isak Nordlundin ollessa siellä pitäjänapulaisena 1841-1853 ja sillä oli huomattava vaikutus paikkakunnan uskonnolliseen elämään. Vuonna 1908 perustettiin liikkeen paikallisosasto Marttilan nuorisoliitto ja sen rinnalle vuonna 1924 Marttilan yläpään nuorisoliitto. Kummankin toiminta oli niin aktiivista, että ne rakennuttivat omat rukoushuoneensa, yläpään nuorisoliitto 1929 Loven kylään ja alapään nuorisoliitto Vättilän kylään 1933.
Muita luterilaisia kirkkokuntia edustaa Suomen vapaan evankelisluterilaisen seurakuntaliiton Marttilan vapaa evankelisluterilainen seurakunta.
Kylät.
Heikola, Hirvas, Huovaristo, Juutila, Karvela, Krouvi, Laurila, Lovi, Maunula, Mäntsälä, Ollila, Palainen, Pappila, Prunkila, Purhala, Rekoinen, Ruskolainen, Simala, Siutila, Tiipilä, Vättilä.
Paimionjoki jakaa kylät eteläisiin ja pohjoispuolen kyliin. Joen pohjoispuoleisia kyliä ovat Karvela, Juutila, Vättilä, Tiipilä, Pappila, Mäntsälä, Krouvi, Purhala, Huovaristo, Lovi, Ollila, Hirvas ja Siutila. Joen eteläpuolella ovat Laurila, Prunkila, Rekoinen, Heikola, Palainen, Ruskolainen, Simala ja Maunula.


Masku.
Masku on Suomen kunta ja keskiajalla perustettu kirkkopitäjä, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa. Maskusta on Raisioon 12 km, Naantaliin 15 km ja Turkuun 18 km. Naapurikuntia ovat Mynämäki, Nousiainen, Rusko, Raisio, Naantali ja Taivassalo.
Vuoden 2009 alusta Lemun ja Askaisten kunta liittyivät Maskuun. Uuden Maskun kunnan vaakunaksi valittiin aiempi Askaisten vaakuna.
Masku tunnetaan muun muassa sieltä toimintansa aloittaneesta Maskun Kalustetalosta. Paikallisesti tunnettu on myös Maskun Riviera, Maskun montuiksikin kutsutut hiekkakuopat, joihin syntyneet tekojärvet hiekkarantoineen ovat nykyään virkistyskäytössä. Uuden Maskun tunnetuin nähtävyys on marsalkka Mannerheimin syntymäkotina tunnettu Louhisaaren barokkityylinen kartanolinna.
Nähtävyydet.
Nähtävyyksiä varsinaisessa Maskussa ovat mm. Maskun keskiaikainen kivikirkko, Kankaisten kartano, Askaisten Ritaripuisto, Kotiseutumuseo Kemppien tupa, Maskun museo ja Rosarium.
Uuden Maskun tunnetuin nähtävyys, marsalkka Mannerheimin syntymäkotina tunnettu Askaisten Louhisaaren barokkityylinen kartanolinna vietti 350-vuotisjuhliaan vuonna 2005. Sen lähellä sijaitsee myös Askaisten keskiaikainen kivikirkko, jonka vuonna 1653 valmistuneet lyijylasi-ikkunat on arvioitu suomen vanhimmiksi.
Lemussa tärkeitä kulttuurinähtävyyksiä ovat keskiaikainen 1456 vuonna rakennettu Lemun Pyhän Olavin harmaakivikirkko ja vanhaan lainamakasiiniin perustettu kotiseutumuseo Kemppien tupa kirkon vieressä. Kirkon paikalla on sijainnut jo 1200-luvulla pieni puinen kappelikirkko, josta ovat peräisin nykyisen kirkon krusifiksi ja kastemalja. 1300-luvulla rakennettu kivinen kappeli toimii nykyisen kirkon sakastina. Kirkon kellotapuli on rakennettu vuonna 1812. Kirkon ainoa seinämaalaus kuvaa Martti Lutheria. Kirkonkirjoissa on myös nähtävillä merkintä Marsalkka Mannerheimin osallistumisesta rippikirkkoon. Viereisessä, kesäsunnuntaisin auki olevassa kotiseutumuseossa on näytteillä muun muassa vanhaa lemulaista talonpoikaisesineistöä. Museo sijaitsee 1887 rakennetussa lainamakasiinissa.
Tunnetuin luonnonnähtävyys on Lemun Oukkulanlahden lintuvesialue. Se on noin 900 hehtaarin laajuinen Metsähallituksen kosteikko-life -ohjelmaan kuuluva Natura-alue. Siihen kuuluvat Oukkulanlahden lisäksi myös Halkko- ja Rukanaukon vesialueet. Oukkulanlahdelle on rakennettu vuonna 2004 lintutorni Kaidanpään niemeen sekä tornille johtava luontopolku. Tämän lisäksi Lemun eteläosan laajoilla peltoaukeilla sijaitsee useita luonnontilaisia ja rauhoitettuja tammimetsiä, jotka ovat viimeisiä jäänteitä alueen lehdoista. Natura-verkostoon kuuluvia tammimetsiä on yhteensä 26 hehtaaria.
Tapahtumat.
Maskun teatteriyhdistys on esittänyt kesäteatteria Humikkalassa vuodesta 1982 lähtien. Vuonna 2008 he esittivät Väinö Riikkilän luoman Pertsa ja Kilu -näytelmän. Näytelmän käsikirjoitti Ari Lehtinen, joka myös esitti näytelmässä Pertsan isää.
Loppukesästä järjestettävät Lemust' leippä -markkinat ovat Lemun merkittävin vuotuinen tapahtuma. Markkinoilla myyvät tuotteitaan ainoastaan paikalliset tuottajat ja yhdistykset. Markkinoita kutsuttiin 2000-luvulle asti Olavinmarkkinoiksi kirkon suojelupyhimyksen mukaan. Nykyinen nimi juontaa juurensa paikalliseen perinteiseen pitoruokaan, Lemun leipä -limppuun, jota myös myydään markkinoilla.
Joka toinen vuosi Maskussa järjestetään elokuun kolmantena viikonloppuna järjestöjen ja kunnan yhteistyönä kotiseutuhenkiset Maskun Päivät. Askaisissa järjestetään vuosittain kurkkumarkkinat.
Uskonnolliset yhteisöt.
Maskussa toimii evankelisluterilainen Maskun seurakunta.
Liikenne.
Maskun läpi kulkee valtatie 8 ja Uudenkaupungin rata. Turun tiepiiri on käynnistänyt tiesuunnitelman valtatien 8 rakentamisesta moottoritieksi välillä Raisio-Nousiainen. Maskun eteläosassa moottoritien linjaus sijaitsee noin 2 kilometrin matkalta uudessa maastokäytävässä nykyisen valtatien länsipuolella. Tielinja jatkuu Maskun pohjoisrajalle moottoritienä noudattaen nykyistä valtatien linjaa. Hankkeeseen sisältyy Maskun osalta kaksi uutta eritasoliittymää.
Kylät.
Ajosenpää, Akkoinen, Auvola, Hujala, Humikkala, Härmälä, Iinainen, Intola, Juva, Kairinen, Kaituri, Kajala, Kakkarainen, Kalela, Kankainen, Karinkylä, Kaukoinen, Kelhoinen, Kierikainen, Killuva, Kiveinen, Korpi-Iiroinen, Kurittula, Kynnysmäki, Lankila, Laulainen, Lellainen, Luolavuori, Maanpää, Malho, Mäksmäki, Ohensaari, Pakainen, Pappila, Piuha, Ristimäki, Sopola, Stenberga, Suikkila, Taipale, Takapaltta,
Ahtinen, Antikainen, Auttinen, Hannula, Iiroinen, Kairinen, Karavainen, Karvatti, Koskoinen, Laakinen, Lempoinen, Manna, Merijärvi, Nepola, Palsala, Pukkila, Raumharja, Rauvola, Ruohoisenmaa, Tättäläinen, Tävälä, Vanhakylä, Vilu
Heikkinen, Helala, Hievunen, Iso-Vallunen, Järäinen, Kaitainen, Kaivonen, Kallela, Kovala, Kuneninen, Leppävainio, Mannerjärvi, Maskulainen, Mattila, Miiainen, Monnoinen, Niittukartano, Nikkarla, Nyynäinen, Oukkula, Pappila, Peinikkala, Penninen (hävinnyt), Raukunen, Seijainen, Seppälä, Taloinen, Tenhola, Toijola, Torttila, Tuhkala, Valpperi, Vastila, Verainen, Vipinen, Vitikainen, Vähä-Vallunen, Yllikäinen
Muuta.
Jarkko Nieminen, yksi Suomen tunnetuimmista tenniksen pelaajista, on syntyjään maskulainen. Maskun tenniskentät on nimetty hänen mukaansa. Jarkko Nieminen Oy toimii edelleen Maskussa. Myös Ruotsin Djurgardenissa jalkapalloa pelaava Kasper Hämäläinen on syntyjään maskulainen. Imitaattori ja laulaja Martti Koivisto on maskulainen. Lisäksi veljekset Riku(Widzew Lodz,Puola) ja Roope Riski(Cesena,Serie A) aloittivat jalkapallo-uransa Maskun Palloseurassa.


Mellilä.
Mellilä on Suomen entinen kunta ja nykyinen Loimaan taajama, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Vuoden 2009 alusta Mellilä liittyi Loimaaseen yhdessä Alastaron kanssa. Mellilän rajanaapureita ennen kuntaliitosta olivat Loimaan ja Someron kaupungit sekä Koski Tl:n, Pöytyän, Marttilan ja Ypäjän kunnat.
Sijainti ja palvelut.
Vuonna 1916 itsenäistynyt Mellilä oli maaseutumainen kunta; aiemmin se kuului Loimaaseen. Mellilän keskustaajama kasvoi rautatien myötä, Mellilän rautatieasema Turku–Toijala-radan varteen avattiin vuonna 1885. Asema on lakkautettu jo vuosia sitten autoistumisen aiheuttaman matkustajakadon myötä. Tällä hetkellä vanha asema toimii Veturinpuiston päiväkotina.
1960-luvulla kunnan kautta tuli kulkemaan silloin rakennettu uusi valtatie 9 Turusta Tampereelle, joka lyhensi matkaa myös lähiseudun keskukseen Loimaalle.
Mellilän keskustassa on ollut lähikauppa, Alko sekä baari, joista ensimmäinen on hiljattain lakkautettu vähäisen asiakasmäärän johdosta.
Luonto.
Luonnoltaan Mellilä on tyypillistä Loimaan seudun savitasankoa, jossa vain harvakseltaan, lähinnä vedenjakajilla, on soita ja kalliosydämisiä moreenimäkiä ja paikoin harjuja. Alueen suurin suo on Kosken, Someron, Ypäjän ja Loimaan alueille ulottuva Eksyssuo, ja Mellilän länsiosien kautta kulkee Säkylästä Mellilään ja Koskelle johtava harjujakso, johon rajoittuu muutamia pienempiä soita ja jokunen pieni järvi. Merkittävin vesistö on Mellilästä alkunsa saava, entisen Loimaan kunnan alueen halki Loimaan Niinijoella virtaava ja Alastarolla Loimijokeen laskeva Loimijoen sivujoki Niinijoki. Pienistä harjujärvistä suurin on Karinaisten kautta virtaavan Paimionjoen sivujoen Tarvasjoen lähdejärvi Mustajärvi, jonka rannalla sijaitsee SLEY:n omistama Mustajärven leirikeskus. Harjua seuraa myös Museoviraston valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi määrittelemä historiallinen Huovintie.
Historia.
Mellilä kuului uuden ajan alussa Loimaan hallintopitäjään. Pitäjän Niinijoen neljännes koostui Mellilän, Pesänsuon ja Perälän kylistä, joista viimeksi mainittu jakaantui Isonperän ja Vähänperän kyliksi 1500-luvulla. Vuosisadan loppupuolella alueella oli taloja 21. Vuodesta 1651 aina vuoteen 1680 Mellilä oli emäpitäjänsä mukana osa Loimaan vapaaherrakuntaa, joka oli lahjoitettu Arvid Wittenbergille.
Mellilästä, jota tuolloin nimitettiin Peränkulmaksi, tuli Loimaan rukoushuonekunta vuonna 1825, joskin jo 1805 Turun tuomiokapituli oli määrännyt emäpitäjän pappien pitämät kirkonmenot toimitettavaksi siellä joka neljäs sunnuntai. Oman kirkon rakentamiselle saatiin lupa 1815, ja perustustyöt aloitettiin kaksi vuotta myöhemmin. Riitojen vuoksi työt olivat kuitenkin pysähdyksissä useita vuosia, kunnes rakennustyöt määrättiin vietäväksi päätökseen keisarillisella käskykirjeellä 1823. Nykyinen Mellilän kirkko valmistui 1825, ja siihen lisättiin torni 1888.
Suomen itsenäistyessä kunnan väkiluku oli hieman vajaat 2000 henkeä. Asukasmäärä kasvoi hiljakseen aina 1950-luvulle saakka, suurimpana lisäyksenä luovutetusta Karjalasta tullut Kurkijoen siirtoväki, saavuttaen lähes kolmentuhannen asukkaan rajan. Tämän jälkeen väkiluku alkoi vähetä jatkuen aina kuntaliitokseen saakka.


Merijärvi.
Merijärvi on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Merijärven kunta on perustettu vuonna 1866, ja sen naapurikunnat ovat Alavieska, Kalajoki, Oulainen, Ylivieska ja Pyhäjoki. Merijärven uusi kunnajohtaja on Kari Jokela. Hänet valittiin tehtävään 2.3.2012. Hän seuraa tehtävässään Kaija Eskolaa.
Kunta sijaitsee Kalajoelta Kärsämäelle vievän seututie 786:n ja Alavieskasta Pyhäjoelle vievän seututie 787:n risteyksessä.
Koivupuhdon koulussa on vuosiluokat 1–9. Koulukeskuksen yhteydessä on myös kirjasto ja liikuntahalli. Merijärven kunnan alueella sijaitsee myös Risti­vuoren laskettelurinne.
Historia.
Merijärven seudulta on tehty joitakin kivikautisia löytöjä. Löydöistä merkittävin on Tanskan maalta tavattu Suomen pohjoisin vasarakirveskulttuurin hauta. Lisäksi Pyhäjoen pohjoispuolella on lapinraunioita.
Simo Jylkkä-Silvénin luonnos Merijärven kirkosta vuodelta 1781.
Seudun pysyvä ja ympärivuotinen maanviljelyasutus sai alkunsa 1500-luvulla. Vuonna 1548 oli silloisen Suur-Pyhäjoen pitäjän Merijärven kylässä kolme taloa, mutta seuraavan vuosisadan puoliväliin mennessä taloluku oli lisääntynyt jo 24:een. Seuraavina vuosisatoina asukasluku kasvoi tasaisesti - vain katovuodet ja isoviha ja Suomen sota katkaisivat väliaikaisesti suotuisan kehityksen. Vuonna 1805 asukkaita oli 839, 1850 yli 1 000 ja 1900 jo 1 835. Merijärven asukasluku kasvoi 1900-luvulla toiseen maailmansotaan asti. Vuonna 1945 kunnan asukasluku oli jo 2666. Tämän jälkeen väestö väheni tasaisesti 1980-luvun alkuun asti. Vuonna 1985 asukkaita oli vain 1409.
Kirkollisesti Merijärven seutu kuului aluksi Pyhäjoen seurakuntaan. Vuonna 1779 Merijärvestä tuli Pyhäjoen saarnahuonekunta ja kappelin oikeudet se sai 1825. Seurakunta itsenäistyi vasta 1895, vaikka Merijärven kunta oli perustettu jo 1866. Merijärven kirkon rakensi Simo Jylkkä-Silvén 1781.
Merijärveläiset saivat elantonsa kalastuksesta, maanviljelystä, karjanhoidosta ja 1800-luvulta alkaen myös tervanpoltosta. Jo varhain ryhdyttiin laskemaan järviä lisämaan saamiseksi. Meri- ja Tähkijärven kuivatus alkoi toden teolla 1800-luvulla, mutta työ saatiin viedyksi loppuun vasta 1950-luvulla alkaneiden laajojen jokipengerrysten ja perkaustöiden jälkeen.
Uskonnolliset yhteisöt.
Merijärvi kuuluu kappeliseurakuntana evankelisluterilaiseen Ylivieskan seurakuntaan. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii uusheräys, jonka Pyhänkosken yhdistykseen kuuluu noin 110 jäsentä ja jolla on Pyhänkoskella rukoushuone sekä vanhoillislestadiolaisuus, jolla on paikkakunnalla Merijärven Rauhanyhdistys. Lisäksi Luther-säätiöllä on paikkakunnalla jumalanpalvelusyhteisö, jonka jumalanpalveluksia pidetään edellä mainitulla Pyhänkosken rukoushuoneella.
Luonto.
Merijärvi eroaa useista muista Pohjanmaan kunnista kumpuilevan maastonsa ansiosta. Maaston vaihtelevaisuus johtuu kallioperästä, joka ei ole aivan niin tasainen kuin lähialueilla. Kallioperä on pääasiassa graniitteja, dioriitteja ja liuskeita. Kallioperä on lähes kauttaaltaan irtaimen maalajien peitossa. Yleisin maalaji on moreeni. Savi- ja hiesukerrostumia on sen sijaan vähän. Kivennäismaalajit ovat laajoilla alueilla turpeen peitossa. Pinnanmuotojen pienpiirteisestä vaihtelevuudesta huolimatta korkeuserot ovat varsin vähäiset. Maaston korkeuserot meren pinnasta ovat suurimmassa osassa kuntaa alle 50m. Vain etelä- ja luoteisosassa maanpinta kohoaa paikoin yli 60m. tason.
Vesistöistä on huomattavin kunnan halki kaakosta luoteeseen virtaava Pyhäjoki. Joen useita koskista ovat suurimmat Tynkilänkoski ja Pyhänkoski, jonka partaalla kohoavat jylhät kalliotörmät. Pyhäjoki jakautuu Tyyskän alapuolella kahtia, vasemmanpuoleinen, vähävetisempi haara, Tähjänjoki, yhtyy päähaaraan Pyhäjoen puolella. Merijärven alueella Pyhäjokeen laskevat mm. Talusoja ja Savaloja. Kunnan alueella on useita pieniä järviä ja lampia.


Merikarvia.
Merikarvia () on Suomen kunta joka sijaitsee Satakunnan maakunnassa. Kunnassa asuu henkilöä. Kunnan pinta-ala on  km2, josta  km2 on sisävesiä ja  km2 merialueita. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Merikarvian naapurikunnat ovat Isojoki, Kristiinankaupunki, Pomarkku, Pori ja Siikainen.
Merikarvian seurakunta perustettiin 1639, sen erottua Porin ja Ulvilan seurakunnasta. Pitäjänhallinto alkoi 1647 ja kunnallishallinto 1865.
Merikarvian vaakunan on suunnitellut Carolus Lindberg ja se on vahvistettu vuonna 1951.
Historia.
Nykyisen Merikarvian kunnan alueella on ollut asutusta jo noin 1800 eaa. Tämän vahvistavat esinelöydöt, joita on sekä Satakunnan museossa että Kansallismuseossa. Lisäksi kunnan alueelta on löytynyt useita pronssikautisia ja rautakaudelle ajoittuvia kiviröykkiöhautoja. Suurin yhtenäinen röykkiöhauta- eli ns. hiidenkiuasalue Merikarvialla sijaitsee Tuorilassa. Pronssikaudelta Merikarvialta ei ole esinelöytöjä, vaikka on selvää että alueella on silloinkin ollut asutusta.
Merikarvialle johti myös erätie Sastamalasta, nykyisen Mouhijärven alueelta. Tämä eränkäynti on luultavasti alkanut samaan aikaan kun Sastamalaan on vakiintunut pysyvä asutus noin vuosina 400–800. Nimestä Sastamala oletetaan myös juontuvaksi Merikarvian ruotsinkielinen nimi Sastmola. Merikarvialle siirtyi myös ruotsalaisperäistä asutusta 1200-luvun loppupuoliskolla. Merikarvia sijoittui Etelä-Pohjanmaan ruotsalaisen asuttamisen äärimmäiseen eteläreunaan. Ruotsalaista asutusta Suomeen levitti erityisesti Birger-jaarli. Merikarvian varhaisimpien kylien Kasalan, Riispyyn, Ala- ja Ylikylän sekä Köörtilän synty ajoittuu myös 1200-luvun loppuun tai 1300-luvun alkuun.
Merikarvian alueen ei uskota koskaan kuuluneen kirkollisesti Sastamalaan. Tätä tukee myös toisen Sastamalan eräalueen, Närpiön, kuuluminen Ulvilan emäkirkkoon keskiajalla ja uuden ajan alussa. Merikarvialla oli jo katolisella ajalla nykyisen noin 1899 valmistuneen kirkon paikalla pieni rukoushuone, josta on säilynyt kaksi puista pyhimyksenkuvaa. Oma pappi Merikarvialle saatiin vasta, kun Merikarvian seurakunta vuonna 1639 erosi Ulvilan seurakunnasta. Uusi kirkko vanhan rukoushuoneen tilalle rakennettiin 1776 ja ristittiin silloisen kuningattaren Sofia Magdalenan mukaan. Sen tilalle rakennettiin nykyinen kirkko vuosina 1898 ja 1899. Nykyinen kirkko on Suomen suurin ympärivuotisessa käytössä oleva puukirkko.
Merikarvialla kukoisti 1700-luvun loppupuolella myös herännäisyysliike, jonka keskushahmo oli Anna Rogel. Anna syntyi vuonna 1751 ja oli koko ikänsä sairaalloinen. Elämänsä loppupuolella, vuoden 1770 jälkeen, hän alkoi saarnata sairasvuoteeltaan ja jatkoi sitä 14 vuotta kuolemaansa asti vuonna 1784. Annaa tultiin kuuntelemaan niinkin kaukaa kuin Ruotsista asti. Rogelin talon vieressä kalliolla on Annalle pystytetty muistokivi.
Merikarvialla toimi 1800-luvulla useita sahoja. Puutavaraa kuljetettiin laivoilla, mistä tulee myös Merikarvian vaakunan fregatti. Merikarvian varhaisen teollisuuden tunnetuin nimi on Antti Ahlström. Ahlström toimi laajalti eri aloilla suurimmassa osassa Suomea. Ahlströmillä oli suuri merkitys Merikarvian kansansivistykselle, sillä hän maksoi 1874 kunnan ensimmäisen kansakoulun, joka on sittemmin purettu.
Laivan- ja veneenrakennus oli Merikarvialla merkittävää 1840-70- luvuilla. Vanhat pikkuveistämöt laajenivat ja veistämöitä oli mm. Kasalassa, Riispyyssä, Pohjanrannalla, Brandöössä, Kuuskerissa, Peipussa ja Köörtilässä. Laivoja rakennettiin nelisenkymmentä suurta purjelaivaa, useimmat turkulaisten ja uusikaupunkilaisten tilaamina. Merikarvia lienee elänyt tuolloin historiansa vilkkainta aikaa ja väkiluku nousi peräti 10 000 asukkaaseen. Parkkilaiva Lankoski oli Ahlströmin ylpeys ja suurin paikkakunnalla rakennettu alus. Sillä oli sisaralus Saarikoski. Paikalliset talonpojat rakensivat ja varustivat myös purjelaivoja: mm. kaksimastoinen kaljaasi Sanoma, jonka pituus oli 76,3, leveys 8,60 ja syvyys 2,75 metriä. 1900-luvulle tultaessa monet aluksista myytiin tai ne poistuivat muuten käytöstä. Merikarvialla palattiin puuveneiden: rääkipaattien ja pienempien veneiden valmistukseen.
Toinen merikarvialaisille tärkeä tulonlähde oli kalastus. Kalastuksen ulkomerellä mahdollisti niin kutsuttu rääkipaatti, tavallisesti pituudeltaan 10–12 kyynärää. Paatissa oli yhdestä kolmeen mastoa. Merikarvialaisia rääkipaatteja esitellään myös Arvo Salon Ouraoopperassa, joka sai kantaesityksensä Merikarvialla Krookan rannassa vuonna 2002. Paatteja on myös esillä Merikarvian Kalastusmuseossa.
Merikarviaa nosti kulttuuriselle kartalle kirjailija Matilda Roslin-Kalliola, jonka kotitalo on nykyisin museo. Hän syntyi 1837 ja aloitti kirjallisen uransa kirjoittamalla lyhyitä lehtijuttuja amerikansuomalaisiin lehtiin ja "Satakuntaan". Näistä hän siirtyi novelleihin, joita kirjoitti useita vuosien 1896 ja 1903 välillä. Ensimmäisen romaanin "Inkeri" varhaisin versio on jo vuodelta 1889. Muistelmat "Varjoja" julkaistiin alun perin "Satakunnassa" jatkokertomuksena vuosina 1889 ja 1890 nimimerkillä Tyyne Alho. 1890 ilmestyi myös "Joulu autiolla karilla". Roslin-Kalliola käytti useita nimimerkkejä kuten Rikka ja Tapani Tarkka. Matilda Roslin-Kalliola kuoli vuonna 1923.
Merikarvialla toimii myös lukuisia urheiluseuroja, joista merkittävimpänä jo vuonna 1896 perustettu Merikarvian Into.
Kyliä.
Alakylä, Etelämaa, Filppula, Harvala, Honkajärvi, Kasala (Kasaböle), Kangasniemi, Koittankoski, Kuvaskangas, Köörtilä (Gördböle), Lammela, Lankoski (Långfors), Lauttijärvi, Peippu, Pooskeri (Bogaskär), Pohjansaha, Riispyy (Risby), Timmerheidi (Timmerhed), Trolssi (Trolls), Tuorila (Torsby), Ylikylä


Merimasku.
Merimasku oli Suomen kunta, joka sijaitsi Varsinais-Suomen maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Siihen kuului pieni alue mantereella sekä pohjoisosa Otavan saaresta.
Merimaskun nähtävyyksiin lukeutuvat 1726 rakennettu Merimaskun kirkko ja Maamiesseurantalo kirkonkylässä. Kirkon- ja Särkänsalmen silta ovat myös kunnan maamerkkejä. Merimaskussa toimii urheiluseura Merimaskun Ahto, jonka yleisimpiin toimialueisiin kuuluvat jalkapallo ja hiihto.
Merimasku, Rymättylä ja Velkua liittyivät osaksi Naantalia vuoden 2009 alussa. Kaupungin nimi säilyi ennallaan, ja asukasluvuksi tuli vajaat 20 000.
Kyliä.
Akkola, Heikkola, Hirvoinen, Horja, Iskola, Järvensuu, Kaksoinen, Karjalainen, Kaukalo, Koveri, Kräkilä, Kukolainen, Kuuslahti, Kuusniemi, Köylijärvi, Lieranta, Liettistenmaa (Lietisten saaret), Liiamaa, Lukkarainen, Mälsälä, Pohjalainen, Rautuinen, Riittonpää, Sannainen, Taattinen, Tammisaari, Tanskila, Tärkkinen, Uusikartano.
Historiaa.
Merimaskun kylistä mainitaan Koveri jo 1300-luvulla, jolloin Paimion kirkkoherra Nikolaus Ripsa vaihtoi tiluksia piispa Hemmingin kanssa. Koverin mainitaan tuolloin sijainneen Maskun pitäjässä. 1600-luvulla kruunu jakeli läänityksiä aatelille, joista Merimaskussa vaikuttivat varsinkin Lempisaaren, Louhisaaren ja Kankaisten kartanot. Talonpojat joutuivat vuokraviljelijöiksi eli lampuodeiksi.
1640-luvulla perustettiin Turun akatemia ja myös merimaskulaiset joutuivat akatemian maksumiehiksi. Piispa Rothovius sai Karjalaisten tilan palkkatilakseen ja akatemian virkataloksi määrättiin Akkola.
1680-luvulla rukattiin Ruotsin sotalaitosta ja maahan muodostettiin ruotusotilaille torppia ja upseereille sotilasvirkataloja eli puustelleja. Merimaskuun muodostettiin 3 puustellia: everstin virkatalo oli Lukkarainen, korpraalin virkatalo oli Karjalainen ja ratsumestarin puustelli oli Uusikartano.
Merimaskun ensimmäinen varsinainen kuntakokous kutsuttiin koolle pitäjäntuvalle 10.2.1869. Kunnallishallituksen esimieheksi valittiin Johan Sandelius sekä jäseniksi Erik Killainen, Karl Moisio, Anders Björklund, Anders Tammelin, Karl Järnström ja Fredrik Merilä.
Merimaskun seurakunta oli alkujaan Maskun kappeli. Vuonna 1577 se siirrettiin Naantalin kappeliksi. Kirkkoherrakunta Merimasku on ollut vuodesta 1904.
Rymättylä-Merimaskun maamies- ja kalastajaseura perustettiin vuonna 1897. Toiminta oli alkuvuosista lähtien vilkasta, vaikka pitkät etäisyydet haittasivat toimintaa. Osittain tämän takia merimaskulaiset erosivat seurasta ja perustivat oman maamiesseuran vuonna 1918. Alkuaikoina tärkein toiminta oli hevosjalostus, toinen tärkeä asia maanviljelyksen koneellistuminen ja siihen liittyvät koulutukset ja tiedottaminen. Merimaskussa järjestettiin 1920-luvulta alkaen ravikilpailuja kesäisin sekä talvisin, ja kyntökilpailuja hevosilla, myöhemmin 1950-luvulla traktoreilla. Maamiesseuran hallinnoimaan vuonna 1944 saatuun Merimaskun maamiesseurantaloon muodostui kunnan viihdekeskus. Siellä järjestettiin muun muassa tansseja, elokuvaesityksiä ja näytelmiä.
Merimaskun kirkonkylään rakennettiin terveystalo vuonna 1947, ja 1950-luvulla sen viereen valmistui osuuspankki ja lossitupa, sekä kirkkoa remontoitiin. Kapulalossista, moottorilossiin siirryttiin vuonna 1952, samana vuonna Merimasku sai myös uuden koulun.


Miehikkälä.
Miehikkälä on Suomen kunta, joka sijaitsee Kymenlaakson maakunnan kaakkoisosassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Miehikkälän kunnan keskusta on kirkonkylä Saivikkala. Naapurikunnat ovat Hamina, Kouvola, Lappeenranta, Luumäki ja Virolahti.
Maantiede.
Miehikkälän alueella virtaa kolme Suomenlahteen laskevaa jokea. Kunnan länsiosat kuuluvat Virojoen vesistöön, keskiosat Vaalimaanjoen vesistöön ja itäosat Urpalanjoen vesistöön. Järvistä ovat suurimmat Suurijärvi Urpalanjoen vesistössä Miehikkälän ja Ylämaan rajalla sekä Tyllinjärvi Vaalimaanjoen vesistössä Miehikkälän ja Virolahden rajalla.
Historia.
Miehikkälä itsenäistyi Virolahdesta vuonna 1887. Kuntaan liitettiin vuonna 1946 osia Säkkijärven kunnan Suomen puolelle jääneistä alueista. Näihin kuuluu muun muassa Laisniemen kylä.
Miehikkälän kunnanjohtajaksi valittiin 18. kesäkuuta 2007 Vesannon kunnanjohtajana toiminut Markku J. Forss. Virka tuli avoimeksi, kun aiempi kunnanjohtaja Kari Heikkilä valittiin Ähtärin kunnanjohtajaksi. Vuoden 2012 alusta kuntaa on johtanut Antti Jämsen.
Urheilu ja liikunta.
Miehikkälässä toimii urheiluseura Miehikkälän Vilkas.
Kyliä.
Hauhia, Hurttala, Kaitai, Kylmälä, Laisniemi, Lapjärvi, Muurikkala, Muurola, Pitkäkoski, Purho, Saivikkala (kirkonkylä), Salo-Miehikkälä, Suur-Miehikkälä.


Mietoinen.
Mietoinen () on Varsinais-Suomessa sijaitseva entinen Suomen kunta. Mietoinen ja Mynämäki yhdistyivät 1. tammikuuta 2007, jolloin uuden kunnan nimeksi tuli Mynämäki ja vaakunaksi Mietoisten vaakuna.
Historia.
Mietoisten alue on noussut muiden Varsinais-Suomen rannikkopitäjien tavoin meren pinnan yläpuolelle maankohoamisen seurauksena hyvin myöhään. Kivikauden aikana koko Mietoinen on ollut merenpohjaa ja vielä rautakauden loppupuolella noin vuonna 400 jaa. on koko pitäjän alue ollut saaristoa. Siten varhaisimmat mahdollisuudet asutukselle ovat syntyneet vasta noihin aikoihin. Varhaisimmat tältä ajalta peräisin olevat muinaisjäännökset ovat Valaskallion Myllymäen rautakautinen rauniokalmisto, jonka esineistö on ajoitettu 800-luvulle, sekä Sydänperän ja Ravean kylien kalmistot. Kaulakossa sijaitsee puolestaan rautakautinen asuinpaikka ja kuppikivi.
Varhaiskeskiajalla asutus levisi Mynäjoen laaksoa pitkin Mietoisiin Mynämäen suunnasta, maankohoamisen mukana. Ensimmäinen historiallinen maininta Mietoisista on vuodelta 1295, jolloin Saari lahjoitettiin Turun tuomiokirkolle. Aikakauden harvoista säilyneistä asiakirjoista löytyvät jo 1300-luvulta maininnat myös alueella sijaitsevista Raukkaan, Mietoisten, Tavastilan, Uhlun ja Pyhän kylistä sekä Hietamäen kappelista. Silloin Mietoinen oli myös hallinnollisesti osa Mynämäen pitäjää. Mietoisten asutushistoriaa tutkineen Virpi Vuojärvi-Torhamon kukaan arkistolähteiden perusteella kaikki Mietoisten kylät on kuitenkin perustettu viimeistään 1300-luvun aikana. Samalla vuosisadalla Mietoisten Tavastilassa syntyi myös suomen keskiajan huomattavin katolinen piispa Maunu II Tavast vuonna 1357. Nykyään hänen syntymäkotinsa paikalla sijaitsee Mietoisten kotiseutumuseo.
Mietoisista muodostettiin Mynämäen kappeliseurakunta vuonna 1641. Vuonna 1643 valmistui Lehtisen kartanon isännän, Henrik Klaunpoika Flemingin rakennuttama Mietoisten harmaakivikirkko Mynäjoen rannalle. Innokas suomalaisuuden puolestapuhuja, piispa Daniel Juslenius syntyi Raukkaan pappilassa 1676. Mietoinen erosi emäpitäjästään Mynämäestä omaksi kunnakseen vuonna 1865.
Kunnan liikenteellinen kehitys alkoi höyrylaivaliikenteellä Laajoen alajuoksulta jo 1800-luvun lopulla. Monet laivareitit kulkivat rannikkoa pitkin ja liikennöineet höyrylaivat tekivät matkoillaan useita pysähdyksiä. Mynämäenlahden Höyrylaivayhtiö ol puolestaan toiminnassa 1910-luvulla, jolloin yhtiö anoi jopa Laajoen suun perkausta toiminnan edesauttamiseksi. 1900-luvun alussa muut kulkuneuvot kuitenkin syrjäyttivät höyrylaivat ja kunnan liikenneyhteydet paranivat huomattavasti, kun Uudenkaupungin rata Turusta Uuteenkaupunkiin valmistui vuonna 1924. Samaan aikaan saatiin valmiiksi myös Hietamäen asema ja Unikankareen seisake radan varteen. Lauttanpään höyrylaivalaiturikin myytiin huutokaupalla ja purettiin radan valmistuttua. Säännöllinen linja-autoliikenne linjalla Vehmaa - Mietoinen - Mynämäki - Turku aloitettiin puolestaan jo vuonna 1929. Keskustan eteläpuolitse kulkeva Kustavintie Turusta Kustaviin valmistui puolestaan 1960-luvulla.
Kunta ehti toimia itsenäisenä 142 vuotta, kunnes se liitettiin takaisin Mynämäkeen vuonna 2007. Päätökset yhdistymisestä tehtiin kuntien kunnanvaltuustoissa äänestämällä. Mynämäki oli yksimielisesti yhdistymisen kannalla, Mietoisissa äänet jakaantuivat 13-3 yhden äänestäessä tyhjää.
Tyypillistä mietoislaista keväistä peltomaisemaa Kaukurlan kylässä.
Nähtävyydet.
Mietoisten alueella sijaitsee muutamia pienimuotoisia nähtävyyksiä. Kenties huomattavin niistä on edellä mainittu Mietoisten kirkko. Keskustaajamassa sijaitsee myös Maunu II Tavastin kotitilalle perustettu Tavastilan kotiseutumuseo. Eräs huomattavimmista rakennuksista on myös Koneen säätiön hallussa oleva Saaren kartano. Mietoistenlahden Natura-alue Laajoen suistossa puolestaan on yksi Varsinais-Suomen huomattavimmista luonnonnähtävyyksistä.


Mouhijärvi.
Mouhijärvi on entinen Suomen kunta Pirkanmaan maakunnassa Länsi-Suomen läänissä. Sen naapurikunnat olivat Hämeenkyrö, Nokia ja Vammala. Mouhijärven vaakunan oli suunnitellut Gustaf von Numers, ja se vahvistettiin vuonna 1957. Mouhijärvi liittyi 1.1.2009 osaksi Sastamalan kaupunkia yhdessä Vammalan ja Äetsän kanssa.
Mouhijärven halki kulkevat Tampereen ja Porin välinen valtatie 11 sekä Vammalan ja Hämeenkyrön välinen seututie 249, jotka risteävät Häijäässä. Kolmas merkittävä väylä on Laviaan kulkeva seututie 259, joka noudattelee valtatie 11:n vanhaa reittiä. Myös Turun ja Tampereen välinen valtatie 9 kulki 1960-luvun alkuun saakka Mouhijärven alueella. Maatalouden tutkimuskeskuksen Sata-Hämeen tutkimusasema (Laidunkoeasema) toimi Selkeen entisessä sotilasvirkatalossa vuosina 1933-1993.
Historia.
Pietari Brahen aikoina, jolloin seurakuntia pilkottiin yleisemminkin, Sastamalasta irtautui Ylä-Sastamala eli Mouhijärvi, joka oli jo jonkin aikaa ennen irtautumista ollut kappeliseurakuntana. Ylä-Sastamalasta muodostuivat sittemmin nykyiset Mouhijärvi, Suodenniemi ja Lavia.
Mouhijärvestä tuli oma kirkkoherrakuntansa 8. lokakuuta 1639. Asutusta alueella lienee ollut jo kivikaudella.
Mouhijärven kirkon suunnitteli Turun kaupunginarkkitehti Pehr Johan Gylich ja se valmistui vuonna 1858. Ulkonäöltään kirkko muistuttaa paljon niin ikään Gylichin suunnittelemaa, Vammalassa sijaitsevaa Tyrvään kirkkoa. Mouhijärven aikaisempi kirkko sijaitsi nykyisestä kirkosta noin viisi kilometriä länteen Kirkkojärven luoteisrannalla ja sen paikalla on muistomerkki.
Mouhijärvelle asutettiin viime sotien jälkeen Viipurin läänin Pyhäjärven siirtoväkeä.
Mouhijärvi siirrettiin vuoden 1993 alussa Turun ja Porin läänistä Hämeen lääniin, mutta lääninvaihdoksen merkitys jäi vähäiseksi vanhojen läänien lakkauttamisen myötä vuonna 1997.
Yrityksiä.
Mouhijärvi tuli monelle tutuksi voirasian kyljestä eli Mouhijärven Osuusmeijeristä (MOM) joka toimi Mouhijärvellä noin 90 vuoden ajan.
Tapahtumia.
Kesäisin Mouhijärvellä järjestetään useita tapahtumia, mm. Suvipäivät, Häijään markkinat, Siilinrannan käsityöläismarkkinat ja Otamussillan tanssit. Syksystä kevääseen tansseja järjestetään Häijään Tanssikrouvissa.
Kyliä.
Eskola, Hahmajärvi, Hermala, Hyynilä, Häijää, Iirola, Kairila, Kankarinmaa, Kari, Kortejärvi, Lampinen, Mierola, Murto, Mustianoja, Perämaa, Pukara, Pyöräniemi, Rienilä, Ryömälä, Saikkala, Salmi, Selkee, Tervamäki, Tiisala, Tomula, Tuisku, Tupurla, Uotsola, Valkama, Venetmäki, Vestola, Vesunti, Yliskallio, Pappila.
Muuta.
Mouhijärven keskustaan rakennettiin uusi kirjasto, jonka avajaiset olivat kesällä 2007.


Muhos.
Muhos on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Muhoksen läpi virtaa Oulujoki, johon Muhoksen kohdalla laskee Muhosjoki. Muhoksen naapurikunnat ovat Liminka, Oulu, Siikalatva, Tyrnävä, Utajärvi ja Vaala.
Historia.
Ensimmäiset ihmiset saapuivat Muhoksen seudulle jo kivikaudella. Yksi Pohjois-Pohjanmaan huomattavimmista kivikautisista asuinpaikoista on tavattu Pyhänsivun kylästä Pyhäkosken pohjoisrannalta. Sieltä on löydetty n. 60 esinettä, kuten kirveitä, talttoja, nuolenkärkiä ja saviastioiden palasia. Esineet on ajoitettu tyypillisen kampakeramiikan aikaan. Lisäksi on Pyhänsivulta löydetty muutama pronssikautinen esine, kuten kirveen valumuotti ja pronssikautinen suksi.
Keskiajalla seudulle alkoi saapua erämiehiä Oulujokea pitkin. Varsinaisesti alue asutettiin 1400-luvulla. Asukkaita tuli sekä Pohjanlahden rannikolta, että sisämaasta Savosta. Muhos kuului vielä 1500-luvulla Ruotsin ja Venäjän väliseen rajaseutuun, jonka hallinasta taisteltiin.
Muhoksen puukirkko v. 2006.Muhos kuului aluksi seurakunnallisesti Saloisten kirkkopitäjään. Limingan seurakunnan itsenäistyessä 1477 tuli Muhoksesta sen kappeli. Muhoksen ensimmäinen kirkko nousi Kirkkosaarelle todennäköisesti jo 1500-luvulla. Kirkon tuhouduttua uusi kirkko rakennettiin Kirkkoniemeen. Muhoksen kolmas kirkko rakennettiin v. 1634. Se on yksi Suomen vanhimmista puukirkoista. Oulun seurakuntaan Muhos liitettiin 1610. Muhoslaiset eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä asemaansa Oulun yhteydessä ja ryhtyivät 1700-luvulla ajamaan seurakuntansa itsenäistymistä. Vuonna 1766 Muhos erotettiinkin itsenäiseksi seurakunnaksi. Muhoksen yhteyteen siirretty Utajärven kappeli itsenäistyi vasta v. 1900.
Muhoksen halki virtaavalla Oulujoella on ollut aina merkittävä asema kunnan kehityksessä ja talouselämässä. Oulujoki oli aikoinaan tunnettu kalaisuudesta ja lohenpyynti olikin maatalouden ohella merkittävä ansionlähde talonpojille. Lohenpyynti tapahtui yhteispadoilla. Viimeinen käytössä ollut lohipato Muhoksen kunnan alueella oli Muhospato. Myös Pyhäkoski oli tärkeä lohikoski. Suurten voimalaitosten rakentaminen viime sotien jälkeen vaikutti suuresti kunnan kehitykseen. Voimalaitosten rakentaminen vaati runsaasti työvoimaa ja valmistuttuaankin ne tarjosivat n. 300 työpaikkaa. Toisaalta voimalaitosten rakentaminen lopetti kalastuksen ja merkittävän matkailuelinkeinon.
Oulujokea pitkin kuljettiin myös Kainuun tervaa ja uitettiin tukkeja. Muhoksen ja Oulun välillä oli höyrylaivayhteys Oulujoen rauhallisesti virtaavalla osuudella 1870-luvulta lähtien, mutta laivaliikenne loppui Oulu-Kontiomäen rautatien valmistuttua 1928. Nykyään Muhoksen asemalla pysähtyvät kaikki rataosan henkilöjunat. Muhoksen asukasluku kasvoi 1900-luvun alusta 1950-luvun puoliväliin saakka, jolloin asukkaita oli yli 9300. Sen jälkeen alkoi pari vuosikymmentä kestänyt väestökadon aika, jonka kuluessa kunnan väkiluku laski runsaaseen 6600:aan. 1970-luvun jälkipuoliskolla asukasluku alkoi jälleen kasvaa ja kasvua on jatkunut näihin päiviin saakka.
Luonto.
Muhos käsittää osan Oulujoen laaksoa ja ulottuu täältä kahtena kaistaleena kaakkoon ja itään.
Kallioperä on kunnan itäosassa graniittia ja kiteistä liusketta. Oulujoen eteläpuolella on sedimenttikivialue, joka on säilynyt kulutukselta suojassa graniittisen peruskallion vajoamassa. Tämän pääasiassa punaisista ja ruskeista savikivistä koostuvan ns. Muhoksen muodostuman paksuus on Muhoksella noin 500 metriä. Muhoksen muodostuma ulottuu maanpinnalle Oulujoen partaalla Koskivaltimossa, lähellä Montan voimalaitosta.
Kallioperä on yleensä irtainten maalajien peitossa. Kunnan eteläosassa vallitseva maalaji on hiekka, joka muodostaa loivasti kumpuilevia kankaita. Kaakossa kunnan alueelle ulottuu osa Rokuanvaaran harju- ja dyynimuodostumista. Pohjoisosaa hallitsee moreeni, joka on kasautunut loiviksi kumpareiksi tai melko tasaiseksi kentäksi, savea on pääasiassa vain Oulujoen laaksossa. Kivennäismaalajit ovat kuitenkin laajoilla alueilla turpeen peitossa. Maaston korkeussuhteet vaihtelevat alueella jonkin verran. Muhoksen muodostuman alueella maankamara on hyvin tasainen eikä juuri ylitä 50 m tasoa. Täältä maanpinta kohoaa verkalleen kohti itää, jossa muutamat kohoumat nousevat yli 100 m. Ylävintä on kunnan kaakkoisosassa, jossa korkeimmat kohoumat saavuttavat 150m tason.
Muhoksen maisemallinen selkäranka on Oulujoki. Jokilaakson maisemaa luonnehtivat pellot ja paikoin korkeat ja jyrkät hiekkaiset rantatörmät. Ennen voimalaitosten rakentamista Oulujoessa oli useita mahtavia koskia, jotka olivat tärkeitä lohen lisääntymisalueita. Oulujoki koskineen tunnettiin hyvin myös kansainvälisissä matkailijapiireissä. Joen huomattavin koskijakso oli Pyhäkoski, joka laski n. 56 metriä 17 kilometrin matkalla. Kosket valjastettiin vuosina 1941-1957, jolloin rakennettiin Pyhäkosken (putouskorkeus 32,3m), Pällin (13,9) ja Montan (12,2,) vesivoimalaitokset. Voimalaitosten estettyä lohen nousun Oulujokeen Montan voimalaitosten yhteyteen perustettiin 1954 Montan kalanviljelylaitos. Oulujoen lisäksi muita huomattavia vesistöjä ovat sen sivujoet Sanginjoki pohjoisessa ja Muhosjoki kunnan eteläosassa. Muhosjoen kosket Liimanni ja Isteri kuohuvat yhä vapaina.
Noin 60% Muhoksen pinta-alasta on suota. Suot ovat pääosin aapasoita. Suurimpia soita ovat mm. Ruostesuo, Susisuo, Kivisuo ja Karpasuo. Kunnan eteläisimpään kolkkaan ulottuu myös Pelsonsuo.
Kylät ja alueet.
Hyrkäs, Korivaara, Kurkiperä, Kylmälänkylä, Laaji, Laitasaari, Laukka, Leppiniemi, Montta, Muhos, Muhosperä, Mökkikylä, Petäikkö, Perukka, Ponkila, Pyhänsivu, Päivärinne, Pälli, Rautionkylä, Rova, Sanginjoki, Soso, Suokylä, Tuppu, Tuuru, Lehtoselkä
Liikenne.
Valtatie 22 (nykyinen tervantie) tulee Oulusta Muhokselle ja johtaa aina Kajaaniin saakka. Seututie 834 alkaa Muhoksen kunnan Laukan kylästä, jossa se haarautuu valtatiestä 22. Tie ylittää Oulujoen ja kulkee Sanginjoen kylän kautta päättyen Ylikiimingin kirkonkylälle. Yhdystie 8331 eli Sanginjoentie alkaa Oulusta Oulujoen pohjoisrannalta Sanginsuun kaupunginosasta, seurailee Sanginjoen pohjoisrantaa ja päättyy Muhoksen kunnassa sijaitsevaan Sanginjoen kylään. Yhdystie 8300 alkaa Oulusta, seurailee Oulujoen pohjoisrantaa ja menee Muhoksen Montan kautta Vaalaan, jossa se yhtyy valtatiehen 22. Seututie 827 kulkee Tyrnävän kirkonkylän ja Ängeslevän kylän halki Muhoksen kunnan Sosoon, jossa se päättyy valtatielle 22. Muhoksen rautatieasema (lyh. Mh) sijaitsee Muhoksen kunnan keskuksessa. Asemalla pysähtyvät kaikki reitillä Oulu–Iisalmi liikennöivät VR:n henkilöjunat.
Muuta.
Muhoksella ilmestyy Oulujokilaakson eli Muhoksen, Utajärven ja Vaalan alueen paikallislehti Tervareitti. Muhoksella on ollut metsäntutkimuslaitoksen tutkimusalue vuodesta 1923. Nykyään alue on Liimanninkosken lehtojensuojelualue.
Muhoksella on Oulun seudun ainoa Pay & Play -golfkenttä.
Oulujokilaakson Golfklubi on Suomen kasvavin golfseura. Vuonna 2012 oli jäseniä 1175.
Golfkenttä laajenee 12-väyläiseksi kesällä 2012. Kenttä säilyy edelleen Pay & Play -kenttänä palvellen aloittelijoita, harrastajia ja satunnaisia kokeilijoita.


Multia.
Multia (epävir.) on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Suomen maakunnassa. Kunnassa asuu noin {formatnum: } ihmistä, ja se on yksi harvimmin asutuista kunnista Oulun läänin eteläpuolella. Multia sijaitsee Pohjanmaan ja Keski-Suomen välisellä metsäisellä vedenjakajalla ja kunnan alueella on Kiiskilänmäki, keskisen Suomen korkein kohta.
Multian naapurikunnat ovat Keuruu, Petäjävesi, Saarijärvi, Uurainen ja Ähtäri.
Historiaa.
Multian Lovisa Charlottan kirkko valmistui 1796. Kirkko on saanut nimensä samana vuonna valtaistuimelle nousseen Ruotsin kuninkaan Kustaa IV Aadolfin lyhytaikaisen kihlatun mukaan. Lovisa Charlotta oli Mecklenburg-Schwerinin prinsessa.
Multia kuului tuolloin Keuruun kirkkoherrankuntaan. Vuonna 1831 Multia sai kappeliseurakunnan oikeudet. Itsenäistymisajatus pantiin alulle 10.10.1858 pidetyssä kappelikokouksessa. Pitkä itsenäistymisprosessi Keuruun kunnasta saatiin päätökseen 1898, jolloin Multia sai oman kunnallishallintonsa. Kansakoulu aloitti toimintansa Multialla 1880, ja ensimmäinen kyläkoulu perustettiin Sahrajärven kylälle 1897.
Multian väkiluku kasvoi voimakkaasti 1700- ja 1800-luvuilla. Vuonna 1860 väkiluku oli 2 226, vuoden 1917 lopulla 4 125. Viime vuosisadan puolivälissä asukkaita oli noin 4 400. Syrjäkylien autioituminen alkoi 1960-luvulla.
Kylät.
Haarajärvi, Isojärvi, Karhila, Kirkonkylä, Kopola, Linna-Peurala, Nikaranperä, Pirttiperä, Sahrajärvi, Sinervämäki, Tarhapää, Vehkoo, Väätäiskylä. Kuntakeskus sijaitsee Sinerväjärven rannalla.
Koulut.
Multian keskustassa sijaitsee Sinervän koulukeskus, joka sisältää ala- ja yläasteen. Multialla toimii myös Tarhapään ala-aste, jolla on alle 20 oppilasta.


Muonio.
Muonio (), vuoteen 1923 "Muonionniska", on Suomen kunta, joka sijaitsee Lapin maakunnan luoteisosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Muonio rajoittuu pohjoisessa Enontekiöön, idässä Kittilään, etelässä Kolariin ja lännessä Ruotsin Pajalaan. Valtakunnanrajana toimivan Muonionjoen yli johtaa silta. Kunnan pinta-ala kasvoi noin 7,5 prosenttia, kun Kittilän kuntaan kuulunut alue Pallas-Yllästunturin kansallispuistosta liitettiin Muonion kuntaan. Muonio on Luoteis-Lapin tunturimaata, jonka korkeimmat tunturit ovat Pallastunturin Taivaskero (807 m), Keimiötunturi (610 m) ja Ruototunturi (572 m). Tornioon on matkaa 262 kilometriä ja Kilpisjärvelle 200 kilometriä.
Matkailu on Muoniolle tärkeä elinkeino; osa Pallas-Yllästunturin kansallispuistosta, Olostunturin hiihtokeskus, Luontokeskus Kiela, Harrinivan matkailukeskus.
Historia.
Kivikautisia asuinpaikkoja on löydetty mm. kalaisan Jerisjärven alueelta. Muonio oli pitkään metsästystä ja kalastusta harjoittaneiden saamelaisten maata.
Ensimmäinen tunnettu Muonion omistaja on pirkkalainen lapinvouti Olli Anundinpoika Tulkki Ylitornion Armassaaresta. Hänen mainitaan vuoden 1553 veroluettelossa omistavan oikeudet Muonionalustasta Visantokoskelle, sekä Muodoslompolosta Jerisjärvelle saakka. Suomalaisasutuksesta mainitaan ensimmäisen kerran asiakirjoissa vuonna 1575, jolloin lapinvoudin poika Olli Ollinpoika Tulkki asettui asumaan Muonioon saaden oikeudet alueeseen isältään.
Muonio kuului 1500-luvulla Uppsalan hiippakunnan alaiseen Tornion seurakuntaan. Vuonna 1530 Kustaa Vaasa antoi käskyn Tornion seurakunnan jakamisesta, mutta jako suoritettiin vasta 1606 Kaarle IX:n määräyksestä. Silloin perustettiin Särkilahden eli Ylitornion kirkkopitäjä. Muonionniskasta tuli Ylitornion kappeli. Myöhemmin Muonionniskan seurakunnan alue liitettiin Pajalan seurakuntaan ja näin ollen Muonion aluetta hoidettiin Pajalasta päin. Tarkempaa maantieteellistä rajaa ei Muoniolle oltu määritelty, vaan siihen kuului Enontekiö ja osittain Karesuvantokin. Vasta vuonna 1812 määriteltiin Suomen ja Ruotsin raja, jolloin Muonionniskasta tuli oma itsenäinen seurakunta. Vuotta 1812 voidaan pitää Muonion kunnan syntämävuotena.
Muonion emäseurakunta yhdistettiin vuonna 1849 Lapin rovastikuntaan. Vuodesta 1850 se kuului silloin perustettuun Kuopion hiippakuntaan ja 1923 lähtien perustettuun Oulun hiippakuntaan. Enontekiön itsenäistyttyä 1916 Muonio jäi omaksi seurakunnakseen.
Muonion kirkonkylä paloi lähes täysin Lapin sodassa. Vain muutamia taloja, ulkorakennuksia ja kirkko säästyi tuholta. Muonion koko rakennuskannasta paloi noin 80 prosenttia (Lapin maatalousseuran arvio v. 1948).
Kulttuuri ja urheilu.
Nähtävyyksiä: puukirkko (C. Bassi, 1817, päätytorni F. W. Lüchow, 1889); Jerisjärven Keimiöniemen kalapirtit; Paka- ja Äkäsaivon uhripaikat, Äkäsmylly; Oloksen tuulivoimalat.
Muoniossa järjestettäviä tapahtumia ovat esimerkiksi Lapponia-hiihto ja Muonion Lohiviikonloput. Näistä jälkimmäinen on kalastuskisa, joka järjestetään heinäkuussa kahtena peräkkäisenä viikonloppuna.
Urheiluseuroja: Muonion Aikapojat, Muonion Jänkä (MuonJ), Muonion Kiri, Muonion Tunturi-Veikot (MuonTV).
Kyliä.
"Järvialue", Kangosjärvi, Kerässieppi, Kihlanki, Kirkonkylä, Kotimaa, Kätkäsuvanto, Liepimä, Särkijärvi, Ylimuonio
Uskonnolliset yhteisöt.
Muoniossa toimii evankelisluterilainen Muonion seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii rauhansanalaisuus, jolla on paikkakunnalla kaksi paikallisyhdistystä: Muonion Rauhan Sana ja Ylimuonion Rauhan Sana, minkä lisäksi vanhoillislestadiolaisten Luoteis-Lapin Rauhanyhdistys järjestää toimintaa paikkakunnalla. Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva Muonion helluntaiseurakunta.


Mustasaari.
Mustasaari () on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjanmaan maakunnassa. Vaasan kaupunki perustettiin aikoinaan Mustasaareen, ja nykyään Mustasaari ympäröi kaupungin. Mustasaari on rannikkokunta, jolla on tasaista maaseutumaisemaa sekä laaja saaristo. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km2 on sisävesistöjä ja  km2 merialueita. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Mustasaaren naapurikunnat ovat Laihia, Maalahti, Vaasa, Vähäkyrö ja Vöyri.
Kunta on kaksikielinen. Asukkaista  prosenttia puhuu äidinkielenään ruotsia ja  prosenttia suomea. Suomenkielisiä alueita ovat lähinnä keskustaajama Sepänkylä ja etelän Tuovila, joissa on suomenkieliset peruskoulut. Muualla kunnassa enemmistö on ruotsinkielinen. Kunta koostuu eteläisestä maaseutualueesta, Vaasaa ympäröivästä keskusalueesta sekä saaristosta, jonka suurimmat saaret ovat Raippaluoto ja Björköby. Saaristosta suuri osa on UNESCO:n maailmanperintökohdetta.
Nimestä.
Mustasaaren pitäjä mainitaan nimellä "Mustasaari sockn" ensimmäisen kerran vuonna 1348. Ruotsiksi ääntäminen muuttui ajan saatossa muotoon "Mussor". Kun pitäjään perustettiin Vaasan kaupunki vuosina 1606–1611, se tunnettiin nimellä Mussar, ennen kuin kaupungille annettiin nykyinen nimi Vaasa. Vuonna 1927 Mustasaaren kunnan ruotsinkielinen nimi muutettiin "Korsholmiksi", Korsholman linnan mukaan.
Agricolan Registerissä (1540) nimi oli "Mustsåår", ja 1630-luvulta on maininta muodosta "Mustar". Kun Vaasan kaupunki perustettiin 1606, seurakunnan nimi oli myös "Vaasan kaupunki ja Mustasaaren anneksi" (1772). 1807–1867 Mustasaaren nimi oli "Vaasan ja Mustasaaren seurakunta". Sen jälkeen Vaasa oli itsenäinen seurakunta.
Nimi säilyi suomenkielisenä ruotsalaisen kieliyhteisön sisällä, joskin välillä äänteellisesti muuntuneena, kuten asiakirjamerkinnöistä voidaan todeta. Nimi "Mustasaari" on alkuaan tarkoittanut mereltä lähestyttäessä tummalta näyttävää (ehkä metsäpalon polttamaa) saarta, joka on sittemmin kuroutunut kiinni mantereeseen. Saaren nimi on kehittynyt myös kylännimeksi ja siitä pitäjännimeksi.
Kylät.
Aniksor (Anixor), Brändövik, Böle, Björköby, Hanganmaa (Västerhankmo*, Österhankmo*), Helsingby, Iskonmaa (Iskmo*), Jungsund, Kalvholm, Karkkimala (Karkmo), Karperö, Kaukaluoto (Köklot*), Koivulahti (Kvevlax), Koskö, Kuni, Martoinen (Martois), Miekka, Munsmo, Norra Vallgrund, Panikivi (Panike*), Petäjänmaa (Petsmo*), Puntainen (Pundars*), Raippaluoto (Replot), Riimala (Rimal), Runsor, Singsby, Sepänkylä (Smedsby), Sulva (Solf), Söderudden, Södra Vallgrund, Taurila (Staversby*), Tuovila (Toby), Tölby, Vassor, Veikkaala (Veikars), Vikby, Vistan, Voitila (Voitby*).
Eräistä ruotsinkielisistä kylistä käytetään paikallisesti suomeksikin paremmin tunnettua ruotsinkielistä nimeä (*).
Muuta.
Kunnan suomenkielisimmät taajamat ovat Sepänkylä ja Tuovila. Politiikassa erikoisuutena on Mustasaaren Suomenkielisten Kunnallisjärjestö eli MSK, joka kilpailee puolueiden kanssa valtuustopaikoista. RKP:n valtuustoryhmä on suurin.
Nykyinen Mustasaaren kunta muodostettiin vuonna 1973 vanhan Mustasaaren pitäjän alueella olleista Mustasaaren, Koivulahden, Raippaluodon ja Björköbyn kunnista ja mantereen puoleisesta osasta Sulvan kuntaa. 20. tammikuuta 1975 vahvistetussa uudessa vaakunassa on siksi viisi toisiinsa kiedottua nauhaa kuvaamassa yhdistyneitä kuntia. Sundomin kylä Sulvan kunnasta liittyi samalla Vaasan kaupunkiin.
Edes vanhan Mustasaaren alue ei enää nykyään ole saari maankohoamisen takia, mutta suomenkielinen nimi "Mustasaari" ja ruotsinkielinen nimi "Korsholm" "Ristisaari" ovat säilyneet keskiajalta.
Mustasaaressa on Suomen pisin silta, Raippaluodon silta, joka yhdistää Raippaluodon saaren mantereeseen. Sillan pituus on 1 045 metriä, ja se valmistui vuonna 1997.
Mustasaaressa sijaitsee yksi Suomen harvoista täysimittaisista jalkapallohalleista, Botnia-halli.


Muurame.
Muuramen kirkko (Alvar Aalto 1929).
Muurame on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Suomen maakunnassa.
Yleistietoja Muuramesta.
Muuramen kunta itse erosi Korpilahden kunnasta vuonna 1921 ja Säynätsalon kunta erosi Muuramesta 1924. Vuonna 1969 Muuramessa oli 3 364 asukasta.
Nykyään Muuramessa on asukasta. Kunnan pinta-ala on  km², josta  km² on sisävesiä. Rantaviivaa Muuramella on noin 186 kilometriä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km².
Muuramessa asukkaiden koulutustaso on korkeimpia Suomessa. Esimerkiksi insinöörin koulutuksen saaneita kunnassa on väkilukuun suhteutettuna toiseksi eniten Suomessa, heti Espoon jälkeen.
Muuramella on nykyisin yhteistä maarajaa ainoastaan Jyväskylän kanssa. Ennen vuotta 2009 rajanaapureita olivat Jyväskylän lisäksi Jyväskylän maalaiskunta ja Korpilahti sekä ennen vuotta 1993 Säynätsalo. Säynätsalo yhdistyi Jyväskylän kaupunkiin vuonna 1993, Jyväskylän maalaiskunta ja Korpilahti puolestaan vuonna 2009. Yhteistä vesirajaa Muuramella on edelleen paitsi Jyväskylän, myös Toivakan kanssa. Toivakka on ollut Muuramea kiinnostuneempi kuntaliitoksesta Jyväskylän kanssa, joten on mahdollista, että Muurame jää tulevaisuudessa kokonaan Jyväskylän ympäröimäksi ja Jyväskylästä tulee siis reikäleipäkunta.
Myös Muuramen liittymisestä Jyväskylään on keskusteltu. Ensimmäisen kerran sitä esitettiin jo 1960-luvulla. Muuramessa liitokseen on suhtauduttu yleensä kielteisesti.
Muuramessa on kaksi taajamaa: kirkonkylä ja Kinkomaa. Suurin osa muuramelaisista asuu näissä. Kirkonkylä sijaitsee Muuratjärven ja Päijänteen välissä Muuramenjoen molemmin puolin. Muuramen asuinalueita ovat Keskusta, Jaakkola, Verkkoniemi, Velkapohja, Kotiranta-Paavalinvuori, Vuorenlahti, Hautalanmäki, Rajala, Pitkälä-Riihiniemi, Niittyaho, Kinkomaa, Isolahti, Vihtalahti, Saarenkylä, Rannankylä ja Valkola-Rajahonka.
Muuramen asuntokanta on 3 736. Siitä omakotiasuntoja 2 123, rivitaloasuntoja 690, kerrostaloasuntoja 865 ja muita asuntoja 58. Lisäksi kunnassa on 704 kesämökkiä.
Suurimmat työnantajat ovat John Crane Safematic Oy, SKF, Nokka-yhtiöt Oy, Harvia Oy, Flex Link Automation Oy, Kytölä Oy, Muuratpuu Pohjonen Oy, Hakamet Oy, HK-Instuments Oy, Sten&Co Oy Ab, Muuramen kunta, Kinkomaan sairaala, terveyskeskus ja Muuramen seurakunta.
Muurame valittiin 2002 Suomen luovimmaksi kunnaksi ja 2004 Suomen yrittäjäystävällisimmäksi kunnaksi. Muuramen kirkon on suunnitellut Alvar Aalto ja se valmistui 1929.
Muuramessa sijaitsee maailman vanhin saunamuseo, Muuramen saunakylä.
Muuramen eräs tärkeimmistä nähtävyyksistä on arkkitehti Alvar Aallon (1898-1976) suunnittelema Muuramen kirkko (1926-29).
Muuramen kunta julkaisee alueella jokaiseen kotitalouteen jaettavaa Muuramelainen-lehteä.
Hallinto.
Muuramen kunnanjohtaja on Ari Ranta-aho. Muuramen kunnanvaltuustossa 35 paikkaa ja kunnanhallitukseen kuuluu 10 jäsentä.
Luonto.
Muuramessa on viisi rauhoitettua luonnonsuojelualuetta: Partastenmäen vanha metsä, Kustaanvuoren vanha metsä, Härköpohjan jalavalehto, Lullinvuori sekä Kuusimäen alue. Lisäksi Muuramessa on viisi luonnonmuistomerkkiä, jotka kaikki ovat isoja puita tai puuryhmiä. Natura-kohteita Muuramessa on viisi ja niiden yhteispinta-ala on 611 hehtaaria. Tämä vastaa 3,2 % kunnan kokonaispinta-alasta.
Suomen suurin kuusi (kuutioina mitaten) kasvaa Kuusimäen luonnonsuojelualueella Muuramen Isolahden kylän ja Jyväskylän maalaiskunnan Vesangan kylän välillä. Paikalla on Kuusimäen vanhojen metsien suojelualue, joka on perustettu 1994.
Kirkonkylän reunalla sijaitsee Muuramen luontopolku, joka kiertää Muuramenjokea.
Urheilu.
Tunnetuin muuramelainen lienee Mikko Ronkainen, kumparelaskun maailmanmestari ja olympiahopeamitalisti, jolla on nimikkorinne laskettelukeskus Riihivuoressa. Myös tunnettuja muuramelaisia urheilijoita ovat Emilia Nyström ja Erika Nyström, jotka ovat voittaneet kaksi kertaa nuorten Euroopan mestaruuden rantalentopallossa.
Muuramen Lentopallo on pelannut monta vuotta Lentopallon SM-liigassa. Joukkueen paras sijoitus on 9. sija kaudelta 2006–2007.
Kulttuuritapahtumat.
Muuramessa järjestetään vuosittain Naamat-niminen rockfestivaali, joka pienuudestaan huolimatta – tai juuri siksi – on kerännyt valtakunnallista kulttimainetta.
Etäisyyksiä.
Matkat ovat lyhimpiä reittejä maanteitä pitkin.


Muurla.
Muurla on Suomen entinen kunta ja nykyään osa Saloa.
Ennen kuntaliitosta Muurla oli osa Varsinais-Suomen maakuntaa ja Länsi-Suomen lääniä, aiemmin Turun ja Porin lääniä. Sen rajanaapureita olivat Salo, Perniö, Pertteli ja Kisko.
Nykyisyyttä.
Muurlassa sijaitsee Muurlan lasitehdas, jonka tehtaanmyymälä on merkittävä turistikohde. Merkittävä Muurlassa toimiva oppilaitos on Muurlan Opisto.
Historiaa ja kulttuuria.
Muurla on historialtaan osa todennäköisesti jo 1200-luvulla perustettua Uskelan kirkkopitäjää.
Uskelan sisällä Muurla on aluksi ollut osa keskiajalla, mahdollisesti 1440-luvulla Uskelan emäseurakunnan alaisuuteen perustettua Salon kappeliseurakuntaa. Saarnahuonekunta, jolla oli oma kirkkorakennus, mutta ei omaa pappia, Muurlasta tuli osana Salon kappeliseurakuntaa vuonna 1724. Vuonna 1832 Salon kappeliseurakunta ja vanha Uskelan emäseurakunta yhdistettiin uudeksi Uskelan emäseurakunnaksi, johon myös Muurlan saarnahuonekunta tuli kuulumaan. Kappeliseurakunta, jolla on oma pappi, Muurlasta tuli Uskelan emäseurakunnan alaisuuteen vuonna 1860.
Muurlan kunta perustettiin vuonna 1868. Seurakunnallisesti Muurla itsenäistyi Uskelasta itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi vuonna 1919. Näin Muurla tuli olleeksi itsenäisenä kuntana 141 vuotta ja itsenäisenä seurakuntana 90 vuotta.
Muurlassa sijaitseva Ruotsalan kylä ja kulttuurimaisema on yksi Museoviraston vuonna 2009 määrittelemistä valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä.
Muurlan kunta lakkautettiin ja yhdistettiin se yhdeksän muun kunnan kanssa uudeksi kunnaksi 1. tammikuuta 2009 alkaen. Tällöin siihenastinen Salon kaupunki, Halikon kunta, Kuusjoen kunta, Perttelin kunta, Muurlan kunta, Perniön kunta, Särkisalon kunta, Kiskon kunta, Kiikalan kunta ja Suomusjärven kunta lakkautettiin ja tilalle perustettiin niiden silloiset alueet käsittävä uusi kunta, joka otti käyttöönsä Salo-nimen ja kaupunki-nimityksen.
Luontoa.
Suurin kokonaan entisen Muurlan kunnan alueella sijaitseva järvi on Ylisjärvi, jonka rannalla sijaitsee Muurlan kirkko. Muurlan alueelle ulottuu myös pääosin entisen Kiskon ja Kiikalan kuntien alueella sijaitseva Hirsijärvi.
Kyliä.
Harjula, Ilola, Järvi, Kaukelmaa, Kaukola, Kistola, Koski, Muurla, Pullola, Pyöli, Ranta, Ruotsala, Suoloppi, Vähä-Pullola, Äijälä.


Mynämäki.
Mynämäki on Suomen kunta, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Mynämäen naapurikunnat ovat Aura, Eura, Laitila, Masku, Nousiainen, Pöytyä, Rusko, Taivassalo, Turku ja Vehmaa.
1. tammikuuta 1977 Mynämäki ja Karjalan kunta liittyivät yhteen yhteisellä päätöksellä. Mynämäki ja Mietoinen yhdistyivät vuoden 2007 alusta alkaen. Uuden kunnan nimeksi tuli Mynämäki ja vaakunaksi otettiin Mietoisten vaakuna.
Mynämäen historiallinen ruotsinkielinen nimi on Virmo.
Mietoinen.
Aarlahti, Antikkala, Haijainen, Harainen, Heikkilä, Hietamäki, Hiippavuori, Hiivola, Hirmuinen, Hämäläinen, Kaivattula, Kaskinen, Katavainen, Karkoinen, Kaukurla, Kaulakko, Kauvainen, Kivivuori, Koivisto, Kumiruona, Kuneinen, Kurina, Kuuskorpi, Laukola, Lehtinen, Leinakkala, Mannuinen, Mietoinen, Nummi, Orkovakkinen, Palokylä, Pursila, Pyhe, Pyhäranta, Rantavakkinen, Raukkaa, Rauvola, Ravea, Runoinen, Ruonkallio, Saari, Soukko, Sukoinen, Sydänperä, Tavastila, Telkinmäki, Tervoinen, Tiirola, Tuokila, Uhlu, Valaskallio, Vähäkylä.
Mynämäki.
Aakula, Haapainen, Haloila, Halso, Huoli, Hurula, Ihalainen, Jutila, Juva, Kalela, Karhula, Karjakoski, Kasurla, Kattelus, Keijainen, Kintikkala, Kivikylä, Korvensuu, Kukola, Kälälä, Laavainen, Lankkinen, Lemmettylä, Lepistö, Liuskallio, Majalainen, Maunula, Mielismäki, Munnuinen, Munttinen, Mustila, Myllykylä, Mäenkylä, Nakkila, Neuvoinen, Nihattula, Nihdeinen, Nukkila, Nuuskala, Pahikkala, Palolainen, Parsila, Pellilä, Perpoinen, Pursinen, Rahkola, Raimela, Ruotsinmäki, Ruutila, Seppälä, Sunila, Suorsala, Tammisto, Tapaninen, Tarvainen, Tiuvainen, Tursunperä, Vallainen, Vihtamäki, Värräinen
Karjala.
Haankylä, Haanperä, Kalela, Karjala, Karppinen, Ketelinen, Laajoki, Lemmi, Sairinen, Salavainen, Suojoki, Suutila, Tallola, Vehmalainen, Vuoloinen
Koulut.
Mynämäen suurin koulu on Laurin koulu, joka sijaitsee Mynämäen keskustassa. Opetusta on luokille 1-9. Koulussa on noin 650 oppilasta ja 50 opetushenkilöä. Laurin koulussa voi oppia kuutta eri kieltä; pakollisina englantia ja ruotsia, valinnaisina espanjaa, ranskaa, saksaa ja venäjää. Kunta osallistuu valtakunnalliseen vieraiden kielten opetuksen kehittämishankkeeseen Kielitivoliin. Laurin koulu koordinoi hanketta kunnassa. Lisäksi koululla on kerhotoimintaa, esimerkiksi bändejä.
Kunnan muut koulut ovat Aseman-, Huolin-, Ihalaisten-, Karjalan-, Pyhän-, Tarvaisten- sekä Tavastilan koulu.
Kunta tarjoaa myös toisen asteen opetusta Mynämäen lukiossa ja Mynämäen Käsi- ja taideteollisuusopistossa.
Nähtävyyksiä ja museoita.
Kunnan alueella on useita pienimuotoisia nähtävyyksiä. Kenties huomattavimmat niistä ovat kunnan kolme kirkkoa. Keskustaajamassa sijaitsevat Mynämäen kirkko ja Mietoisten kirkko ovat keskiajalla rakennettuja kivikirkkoja, Karjalan puukirkko on puolestaan 1800-luvulta. Kunnassa on myös useita pieniä museoita. Karjalan kotiseutumuseo sijaitsee Karjalankyläntien varrella, Laajoella sijaitsee kylämuseo Vihtorin tupa ja Mietoisten keskustassa sijaitsee Maunu II Tavastin kotitilalle perustettu Tavastilan kotiseutumuseo.
Yksi tärkeimmistä museo- ja kulttuuriympäristöalueista kunnassa on rakennussuojelulain nojalla suojeltu kulttuurihistoriallisesti arvokas Korvensuun voimalaitosalue ja Korvensuun voimalaitos- ja konepajamuseo, joka sijaitsee Laajoen ja vanhan postitien yhtymäkohdassa. Alueen rakennuksiin kuuluu vanha vesivoimalaitosrakennus ja sen kanavarakenteet sekä useita muita rakennuksia, kuten konepaja, maalariverstas, asuinrakennus, kellari sekä talli ja puuvaja. Lounais-Suomen Sähkö Oy hankki 1900-luvun alussa perustetun tehdasalueen omistukseensa vuonna 1937, jonka jälkeen yhtiön uusima vesivoimalaitos oli käytössä vuoteen 1993. Aluetta on sen jälkeen kehitetty museona kunnan, kotiseutuyhdistyksen, maakuntamuseon sekä yksityishenkilöiden toimesta. Konepajan tiloissa toimivassa museossa on muun muassa näytteillä tehtailija Frans Lindströmin rakennuttama ensimmäinen Suomessa valmistettu auto mallia "Korvensuu 1913". Se valmistettiin Korvensuun konepajalla vuonna 1913.
Mynämäen arvokkain luonnonnähtävyys on Kurjenrahkan kansallispuisto. Mynämäki on yksi niistä seitsemästä kunnasta, jonka raja kulkee kansallispuistossa sijaitsevan Kuhankuonon eli seitsemän kunnan rajapyykin kautta. Kuhankuono on Mynämäen itäisin piste.
Uskonnolliset yhteisöt.
Mynämäellä toimii evankelisluterilainen Mynämäen seurakunta. Seurakuntaan kuuluu myös Mietoisten kappeliseurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä vaikuttaa paikkakunnalla ainakin evankelisuus.
Antti Lizelius.
Antti Lizelius toimi Mynämäen kirkkoherrana vuosina 1761-1795. Hän toimitti ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden Suomenkieliset Tieto-Sanomat vuonna 1776 (näytenumero oli ilmestynyt jo syyskuussa 1775).
Lizelius myös käänsi ja toimitti Raamatusta uudistetun version, jossa kieliasua, oikeinkirjoitusta ja käännösvirheitä oli korjattu. Se ilmestyi 1758. Lizeliuksen uudistama toinen laitos ilmestyi 1776 ja tämä Lizeliuksen Raamattu levisi kaikkialle Suomeen ja säilyi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkoraamattuna yli 150 vuotta - aina siihen asti kunnes kirkolliskokous hyväksyi uudet käännökset vuosina 1933 (Vanha testamentti) ja 1938 (Uusi testamentti) (joita nykyään kutsutaan Vanhaksi kirkkoraamatuksi). Monet herätysliikkeet käyttävät kuitenkin yhä edelleen Lizeliuksen käännöstä, koska heidän mielestään myöhemmät käännösversiot eivät ole alkutekstin mukaisia.
Frans Lindström.
Tehtailija Frans Lindström rakensi ensimmäisen Suomessa valmistetun auton Korvensuu 1913:n.
Toivo Sukari.
Toivo Sukari on suomalainen liikemies ja julkisuuden henkilö, joka on perustanut ja omistaa suurimman osan muun muassa Ideaparkista ja Maskun Kalustetalosta.


Myrskylä.
Myrskylä () on Suomen kunta, joka sijaitsee Uudenmaan maakunnassa. Myrskylän seurakunta itsenäistyi omaksi kunnakseen 1636 Pernajasta. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on maata ja loput  km² sisävesialueita. Myrskylän naapurikuntia ovat Askola, Lapinjärvi, Loviisa, Orimattila, Porvoo ja Pukkila. Aikaisemmin naapurikuntana oli myös Orimattilan kaupungin kanssa yhdistynyt Artjärven kunta.
Suomen vanhin vakiintunut itäraja Pähkinäsaaren rauhan rajaa edeltänyt raja on kulkenut myöhemmän Artjärven Hiidenkallion ja Huhtamäen (Huhtaan kallion) kautta myöhemmän Myrskylän Pyhässuonsaareen sekä edelleen Valkeakallioon ja Hirsikankaalle myöhemmän Myrskylän ja Pukkilan rajalle.
Myrskylä on ollut osa Porvoon aikanaan katolilaisen seurakunnan Pernajan kappeliseurakuntaa 1200-luvulla. Virolaisella Paadisten luostarilla on ollut patronaattioikeus Porvoon pitäjän seurakuntaan vuodesta 1351 alkaen. Tältä ajalta Myrskylässä on munkkiuteen viitanneita paikannimiä, kuten Munkbrink, Munkbro äng, Munkbäck ängen sekä piispallinen Pispängen. Hallila on mainuttu asiakirjoissa ensimmäistä kertaa lähteiden mukaan 1403 ja Myrskylä, tuolloin Mörskeby tai Mörsköle, vuonna 1485. Kaikki seitsemän kylää: Hallila, Kankkila, Pakila, Kreivilä, Hyövinkylä, Jaakkola ja itse Myrskylä, Myrskylänkylä, ovat mainitut kirjallisissa lähteissä 1540-luvulle tultaessa.
Myrskylän evankelis-luterilainen seurakunta muodostui 1636, kun kuningatar Kristiina vahvisti Isaacus Rothoviuksen päätöksen vuodelta 1633 tehdä Myrskylästä Pernajan seurakunnasta riippumaton itsenäinen seurakunta. Myrskylän ensimmäinen kirkko oli rakennettu kappeliseurakunta-aikana 1604 tai 1611. Kristiina-kuningatar lahjoitti Arvid Forbuksen veljelle Ånässista kotoisin olevalle Matias Forbukselle 1636 ja 1638 Myrskylästä 41 taloa, joka perusti Kirkkojärven pohjoispuolelle säteritilaksi Myrskylän kartanon. Lahjoitus alkuperäismuodossaan peruutettiin ja 1863 kartanosta tuli ratsusäteritila, jolla oli verovapauden vastikkeeksi velvoite ylläpitää kruunun, valtion, palvelukseen jatkuvasti valmiina kolme ratsuväkisotilasta hevosineen ja varusteineen.
Myrskylän ensimmäiseksi kirkkoherraksi Kristiina-kuningatar määräsi Mikael Matiuksenpoika Buscheruksen 1636 alkaen. Myrskylän ensimmäinen kirkko paloi ja Myrskylän toinen kirkko rakennettiin 1639 mennessä. Kolmas ja samalla nykyinen kirkko rakennettiin 1803.
Maantiede.
Pinnanmuodostukseltaan Myrskylä on suhteellisen vähäisten korkeuserojen eteläsuomalaista seutua, mutta kunnan melko pienestä pinta-alasta huolimatta sen alueella on hyvin vaihtelevia maisemia. Maasto on peltoja ja tavanomaista sekametsää sekä siellä täällä kallioita, osa varsin jyrkkiäkin. Myrskylässä on joitain suuria jääkautisia siirtolohkareita. Hallilan Tonttukirkko, Jaakkolan Karhukivi ja Laivakivi sekä Hyövinkylän Tallsten.
Joet ja järvet.
Kovin suurikokoisia jokia ei kunnan alueella ole, mutta runsaan hehtaarin laajuisia järviä on eri kylissä. Miltei puolet järvistä kuuluu Myrskylänjoen valuma-alueeseen. Nämä järviä ovat Isojärvi, Kirkkojärvi, Muttilanjärvi, Pöyrysjärvi, Sopajärvi, Sulkavanjärvi, Siippo ja Vähäjärvi.
Suurin järvistä, Kirkkojärvi, sijaitsee Myrskylän kirkonkylän itäpuolella. Lähellä kirkonkylää ovat myös Sopajärvi Sopajärvellä ja Siippo Artjärventien ja Lapijärventien välillä Myllykylässä sekä Muttilanjärvi Muttilassa hieman etäämpänä. Sulkavanjärvi on Hallilassa Pernajan Koskenkylään johtavan tien varrella.
Kirkkojärvestä itään sijaitseva Myrskylän kunnan virallisen uimapaikan järvi, Syväjärvi, kuuluu eri kolmannen jakotason valuma-alueeseen, Koskenkylänjoen keskiosan alueeseen. Syväjärven lähialue ja rannat Porlammin ovat suosittuja pientaloasumispaikkoja mahdollisesti kirkonkylän läheisyytensä vuoksi. Myös samaan Lapinjärvelle johtavaan suuntaan, Kirkkojärven koillisrantaan, on kaavoitettu Kirkonkylänranta -niminen asuinalue, joka sijaitsee lähellä entistä Myrskylän kartanoa.
Myrskylänjoen valuma-alueen jälkeen Pakilassa toiseksi eniten järviä käsittävää kokonaisuuteen, Tankvallinojan valuma-alueeseen liittyvät Kotojärvi, Pimijärvi ja Valkjärvi. Valkjärvi on etelässä ja ulottuu Askolaan.
Järvelänjärvi Järvelässä ja Teeno Kankkilassa kuuluvat Ilolanjoen yläosan valuma-alueesen. Kokkusan Teeno eli Puntarjärvi Kankkilassa kuuluu ainoana Myrskylän järvistä Rahikon alueeseen.
Kirkonkylässä on Kirkkojärvi ja Lapinjärvelle johtavan tien varrella Porlammilla päin Syväjärvi, jolla on kunnan uimaranta kaksine grillikatoksineen. Syväjärven rannoilla on myös runsaasti pientaloasutusta.
Väestö ja elinkeinot.
Kunnan väentiheys on 10,1 asukasta/km². Kunta on kaksikielinen, enemmistö eli 87 prosenttia asukkaista puhuu suomea ja 11 prosenttia ruotsia. Suurimmillaan Myrskylän väkiluku on ollut 1940-luvun lopussa ja 1950-luvulla, kun kuntaan muutti siirtoväkeä Uukuniemestä Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta. Tällöin muodostui paljon uusia pientiloja myös Myrskylän kartanon, Hevonojan kartanon ja Paavolan kartanon maille. Tuolloin väkiluku oli noin 3 500 asukasta.
Noin kolmasosa myrskyläläisistä työskentelee tuotannossa tai rakennustoiminnassa. Kunnassa on savukalanjalostusta, muoviteollisuutta, kiviteollisuutta sekä maalaiskunnalle tyypillisiä palveluita. Myrskylässä on Myrskylän Säästöpankki, jolla on sivukonttorit Orimattilassa ja Mäntsälässä, missä pankki rahoittaa laajenevaa asumista. Kunnassa on myös Myrskylän Osuuspankki, joka on vain paikallinen. Se tuli Myrskylään 1940-luvulla siirtoväen myötä. Myrskylän siirtoväen alkuperäinen kotipaikka on Uukuniemi.
Myrskylässä louhitaan punagraniittia, yhtä kaupallista graniittilajia, jonka kaupallinen nimi rakennustarvikkeena on Myrskylä Red.
Peruskoulu ja lukio.
Myrskylä on pieni kunta, jossa on yksi peruskoulun ensimmäisten luokkien koulu luokille 1-6: Myrskylän kirkonkylän koulu. Lisäksi koulutoimeen kuuluu erityisluokkien opetusta ja esiopetusta Myrskylän kirkonkylän koulun tiloissa. Lukiota myrskyläläiset käyvät yleensä joko Orimattilan lukiossa tai Porlammin lukiossa. Uimahallit ovat Orimattilassa tai Lapinjärven Porlammilla.
Kunnankirjasto.
Kirjasto toimii Myrskylän kunnantalossa. Kirjaston lehtienlukusali ja puolet lainausosastosta toimii Myrskylän kunnanvaltuuston istuntosalissa.
Kauppa- ja pankkipalvelut.
Vähittäiskaupan palveluita edustavat Myrskylän puretun vanhan osuuskaupan paikalle rakennettu Sale ja yksityinen K-market Myrskylyhty. Kirkonkylässä on kaksi pankkia: Myrskylän Säästöpankin pääkonttori ja Myrskylän Osuuspankki. Osuuspankki tuli paikkakunnalle vasta 1946 Latvasyrjän Osuuskassan myötä. Kunnassa on virallinen asiamiesposti.
Liikunta.
Ulkoilupalveluita tarjoaa Kiparkatti-niminen alue, jossa on tanssipaikka ja pururata. Myrskylässä Kiparkatin alue liittyy usein myös Etelä-Suomen sotilasläänin sotaharjoituksiin. Kirkonkylän lähialueella on pururata Kentäenmäellä, jolla on myös Myrskylän ilmavalvonta-aseman lottien muistomerkki.
Tapahtumia.
Myrskylässä on joitain kesä- tai vuositapahtumia. Yleistapahtumista suurimmat ovat harvoin järjestettävät kunnan vuosisataneljännesjuhlat. Myös kesäjuhlat järjestetään vuosittain. Urheilua edustaa 1969 alkanut Kiparkatin piikki, joka muuttui 1974 Lassen hölkäksi Lasse Virénin voitettua kesäolympialaisissa 1972 kultamitalit miesten 5000 metrin ja 10 000 metrin juoksuissa.
Yleistapahtumat.
Kesäisin järjestetään myös vuosittain Myrskylä-tapahtuma, joka 2006 oli laaja ja järjestettiin nimellä "Mukavaa menoa Myrskylässä" ja johon liittyi myös kotiseuturetki eteläisiin kyliin. 2.7.2011 järjestettiin suuret Myrskylän 375-vuotismessut, jossa peruskoulun pihalla ja sisätiloissa esittäytyivät myrskyläläiset yhdistykset ja yritykset. Tilaisuuden juonsi Timo T. A. Mikkonen. Läsnä oli myös entisiä kunnanjohtajia, luottamushenkilöitä ja kirkkoherra. Näyttelyyn kuului vanhaa ja uutta, mm. museotraktoreita, työkoneita, moottoripyöriä, mopoja ja autoja sekä Myrskylän urheiluautoilijat. Nykyaikaa kuvattiin ulkopihalla erilaisin maatalouden suurin työkonein ja maaseudun elinkeinojen esittelyllä. Yleisölennätystä järjestettiin helikopterilla. Edellisen kerran suuret Myrskylä-messut järjestettiin 350-vuotisjuhlien kunniaksi 25 vuotta aikaisemmin.
Kylätapahtumat.
Jaakkolassa (Labbom) järjestetään vuosittain siltajuhlat (entiset vapaapalokunnan juhlat) Jaakkolan sillan itäpuolella joenvarrella olevan Labbom FBK:n vajan lähellä. Ne ovat pääasiassa nyyttikestimuotoiset sisältäen soittoa. Lähialueille myös Orimattilan Tönnössä järjestetään vuosittain Tönnön siltajuhlat.
Urheilutapahtumat.
Urheiluseura Myrskylän Myrsky järjestää vuosittain Lassen hölkän. Se myös ylläpitää tanssipaikka Kiparkattia. Moottoriurheilua edustaa Mad Max Pulling Team, joka on voittanut Tractor Pullingin Suomen mestaruuden modified mini 950 kg -luokassa kausina 2003, 2004, 2005, 2006, 2007, 2008.
Orimattilan autourheilijat yhdessä Autoliiton Myrskylän osaston kanssa järjestävät Kylmäsuon ja Paavolan kautta kulkevan Kylmäsuon erikoiskokeen Myrskylän pohjoisosassa. Reitti on 14,6 kilometrin mittainen ja se käsittää matkan seututie 167:n liittymästä Paavolantielle ja Kylmäsuontietä pitkin takaisin etelämpään seututie 167:n risteykseen.
Kyliä.
Myrskylä on historiallisesti jakautunut kahtia. Vielä 1800-luvulla Myrskylän pitäjä muodostui koko Pohjois-Myrskylän käsittävästä monelta osin Myrskylän kartanoon kuuluneisiin 13 tilaan, joista osa oli alikartanoita. Tätä osaa, jonka ydin oli Myrskylän kirkonkylä sanottiin mm. kirkonkirjoissa Mörskom by:ksi, Myrskylänkylä:ksi, jonka ydin oli Kirkonkylä, ruotsiksi Kyrkby.
Sen sijaan Myrskylän pitäjän eteläosissa oli itsenäisiä maarekisterikyliä, kuten Jaakkola, ruotsiksi Labbom, Hallila, ruotsiksi Skomarböle, Hyövinkylä, ruotsiksi Övitsböle, Kankkila, ruotsiksi Kankböle, Koukjärvi, Pakila, ruotsiksi Backböle, Kreivilä, ruotsiksi Grevnäs. Huolimatta aatelistoon viittaavasta nimestä, ei Kreivilässä ole ollut kreivejä eikä aatelisia.
Nykyään edellisten lisäksi voidaan erottaa Pohjois-Myrskylästä Hevonoja, Hyövinkylä, Jaakkola, Kankkila, Kirkonkylä, Koukjärvi, Kreivilä, Kylmäsuo, Metsäkulma, Muttila, Myllykylä, Paavola, Pakila, Palostenmäki, Sopajärvi, Suntianmäki.
1900-luvuna alussa joitain torppia siirrettiin Myrskylän kirkonkylän lähistöltä tai Myrskylän kartanon lähistöltä Pohjois-Myrskylään, esimerkiksi Kylmäsuolle.
Myrskylän kirkko.
Kirkonkylässä sijaitsee Myrskylän 1700-luvun lopulta ja vuodelta 1803 peräisin oleva kirkko. Se on Myrskylän evankelis-luterilaisen seurakunnan järjestyksessään kolmas kirkko. Myös ensimmäinen kirkko oli samalla alueella, mutta hieman nykyistä kaakommassa.
Myrskylän kotiseutumuseo.
Myrskylän kotiseutumuseon kokoelmat sijaitsevat kahdessa vanhassa kirkkomakasiinissa Myrskylän kotiseutumuseo, Keskustie 5, +358 40 5969 56, +358 19 510850. Se on auki kesä-, heinä- ja elokuussa 11:30-14:30.
Myrskylän kartano.
Noin 1 km Kirkonkylästä itään on päärakennus. Rakennus on ollut hoitamattomana yli pari vuosikymmentä ja päässyt pahasti rapistumaan, mutta viime vuosina sitä on saatu jonkin verran korjattua. Myrskylän kartano oli aikoinaan Myrskylän taloudellinen keskus.
Myrskylän rautatiasema.
Myrskylän rajan Lapinjärven puolella Porlammilla on Myrskylän rautatieasema. Se sijaitsee noin kuusi kilometriä Myrskylän kirkonkylästä itään. Myrskylän kunnan alueella on sijainnut saman Loviisan rautatien toinen rautatieasema, Artjärven rautatieasema.
Muistomerkkejä ja patsaita.
Lasse Virenin patsas kirkonkylän keskellä Salen itäpuolella ja Myrskylän ilmavalvonta-asemalla toimineiden "Ilmavalvontalottien muistomerkki", paljastettu 8. elokuuta 2009 Kentänmäellä Myrskylän kunnan vedenottamon aidan lounaispuolella noin 30 m päässä aidasta. (Opaste johtaa kiertämään kauas Kentänmäen reunaa mäen toisella puolella). Muistomerkin pysyttivät Myrskylän reserviläiset ja Myrskylän reserviupseerit.
Tunnettuja myrskyläläisiä.
Kansainvälisesti ja kansallisesti kuuluisin myrskyläläinen on nelinkertainen olympiakultamitalijuoksija, entinen poliisi ja kansanedustajana ollut Lasse Virén, joka voitti kultamitalit 5 000 metrin ja 10 000 metrin matkoilla Münchenin olympiakisoissa 1972 ja Montrealin olympiakisoissa 1976. Hänen kotitalonsa on Syväjärven rannalla.
Muita kansallisesti tunnettuja myrskylässä asuvia/asuneita ovat toimittaja Timo T.A. Mikkonen (niin ikään Syväjärven maisemissa vain vähän matkan päässä Virénin talosta), hänen puolisona Nina Mikkonen ja Myrskylää kesälomakuntanaan pitävä Heimo Holopainen, joka tunnetaan myös taiteilijanimeltään Frank Pappana. Myös edesmennyt muusikko Pekka Streng asui lapsuudessaan Myrskylässä.
Muuta.
Myrskylässä on neljä Suomen tuhannen suurimman maatilan joukkoon kuuluvaa maatilaa: Hannu Anttila, 291,55 ha, joka harjoittaa viljanviljelyä, Forsman / maatalousyhtymä Nybondas, 208,49 ha, jotka harjoittavat viljanviljelyä sekä Henrik ja Kaj Sjölund, 201,78 ha, joka harjoittaa lypsykarjataloutta ja Jouko Laaksonen, 157,87 ha, joka harjoittaa viljanviljelyä.
Myrskylässä on ollut 1900-luvun alussa uusi meijeriä: Grenäsin osuusmeijeri, Myrskylän kartanon meijeri, Hallilan meijeri, Nybron meijeri, Koukjärven meijeri ja Labbomin meijeri. Myöhemmin myös E-liikkeen meijeri Kirkonkylässä, jossa toimii nykyään kalasavustamo Safu.


Mäntsälä.
Mäntsälä on Suomen kunta, joka sijaitsee Uudenmaan maakunnassa. Mäntsälässä asuu henkilöä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on sisävesiä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Kunta on yksikielinen.
Mäntsälän naapurikuntia ovat Askola, Hausjärvi, Hyvinkää, Järvenpää, Tuusula, Kärkölä, Orimattila, Pornainen, Pukkila ja Sipoo.
Maantiede.
Mäntsälä sijaitsee noin 60 kilometriä Helsingistä pohjoiseen Nelostien ja Hanko–Porvoo -tien risteyksessä.
Kunta muodostuu 18 kyläkeskuksesta: Arola, Hautjärvi, Herman Onkimaa, Hirvihaara, Kaukalampi, Levanto, Maitoinen, Mäntsälän kirkonkylä, Nikinoja, Mattila, Numminen, Ohkola, Olkinen, Saari, Soukkio, Sulkava, Sälinkää ja Sääksjärvi.
Mäntsälän keskusta-alueen halki virtaa Mäntsälänjoki (Mustijoki), joka laskee Suomenlahteen Porvoon Kilpilahdessa.
Mäntsälässä on useita pieniä järviä: Huntti, Isojärvi, Joutsjärvi, Keravanjärvi, Kilpijärvi, Pitkäjärvi, Piva, Sahajärvi, Sulkavanjärvi, Suojärvi, Sääksjärvi, Vuotava ja Vähäjärvi.
Liikenne.
Mäntsälään valmistui syksyllä 2006 Kerava–Lahti-oikoradan rautatieasema, jossa pysähtyvät Helsingin ja Lahden välillä liikennöivät taajamajunat. Helsingin ja Itä-Suomen väliset kaukojunat kulkevat Mäntsälän kautta pysähtymättä.
Kunnan halki kulkee valtatie 4, jonka eteläosa Helsingistä Lahden kautta Heinolaan saakka on rakennettu moottoritieksi. Rinnakkaistienä on käytössä entinen valtatie, joka kulkee suoraan Mäntsälän kirkonkylän kautta ja on nykyisin seututie 140. Juuri kirkonkylän eteläpuolella nämä leikkaavat kehämäisen, Porvoosta Hyvinkään ja Lohjan kautta Hankoon johtavan tien, jonka osuus Porvoosta Mäntsälään on kantatie 55, Mäntsälästä Hankoon valtatie 25.
Nykyinen Mäntsälän linja-autoasema on valmistunut vuonna 1962. Linja-autojen kaukoliikenteessä noin 25 % Helsingin ja Lahden välisistä pikavuoroista pysähtyy Mäntsälässä. Osuus oli merkittävästi suurempi ennen Koiviston Auton reittiuudistusta, joka tuli voimaan 2. kesäkuuta 2008 alkaen. Muutoksen jälkeen Mäntsälässä pysähtyy pääasiassa Savonlinjan pikavuoroja. Toisaalta Koiviston Auto lisäsi vakiovuoroja, jotka kulkevat Helsinki–Mäntsälä -osuuden moottoritietä ja liikennöivät Lahti–Mäntsälä -osuuden seututie 140:n reittiä Orimattilan Luhtikylän kautta. Vuodenvaihteessa 2009/10 osa näistäkin vuoroista lakkautettiin. Uudistus karsi samalla lähes kaikki Mäntsälän suorat lentokenttävuorot. Tarjolla säilyi muutama yhteys, joihin sisältyy vaihto Keravan eteläisessä liittymässä. Lisäksi lentoasemalta Mäntsälään kulkee yöaikaan suora vuoro maanantaista perjantaihin sekä sunnuntaisin.
Mäntsälän ja Helsingin sekä Mäntsälän ja Lahden välillä liikennöi pikavuoroja päivittäin enää vajaat 10 kappaletta suuntaa kohden. Vakiovuoroja kulkee Mäntsälän ja Helsingin välillä noin 40 kappaletta suuntaa kohden maanantaista perjantaihin. Lauantaisin ja sunnuntaisin määrä on noin 10 kappaletta. Suurin osa Mäntsälän ja Helsingin välisistä vakiovuoroista ajetaan Järvenpään ja Tuusulan Hyrylän kautta. Suoria vakiovuoroja kulkee Mäntsälästä lisäksi Hyvinkäälle, Riihimäelle, Porvooseen, Orimattilaan, Pukkilaan, Sipooseen, Hausjärven Oittiin ja Kärkölän Järvelään. Pikavuoroilla pääsee Mäntsälästä ilman autonvaihtoa myös Jyväskylään, Pieksämäelle, Savon maakuntakeskuksiin ja Joensuuhun sekä yhdellä vuorolla Oulusta.
Mäntsälässä oli 2006–2008 kokeiluvaiheessa oleva palveluliikenne Kimpsu, jonka kyytiin pääsi linja-autoasemalta, rautatieasemalta, terveyskeskuksesta sekä pysäkeiltä. Huonon reittivalinnan vuoksi kokeilu ei saavuttanut ikinä suurta suosiota. Kesäkuussa 2011 tehtiin kuitenkin jopa 35 valtuutetun allekirjoittama valtuustoaloite, jossa vaaditaan aloittamaan liityntäliikenteen uudestaan.
Kunnan alueelle on suunnitteilla yleisilmailukenttä, mutta Mäntsälä on vetäytymässä hankkeesta. Yleisilmailukentän ei katsota tuovan myönteisiä vaikutuksia, joiden perusteella kunta lähtisi mukaan hankkeeseen. Hanke tuo sen sijaan mukanaan ainakin meluhaittoja ja sitoo maankäyttöä. Valtuusto on antanut luvan tutkia mahdollisuudet saada Mäntsälään Helsinki-Vantaan kakkoskenttä tai rahtikenttä, mutta nyt ympäristövaikutusten arvioinnin kohteena on Malmin korvaava kenttä.
Mäntsälän kirkonkylästä on Helsinkiin 59 km, Lahteen 44 km, Porvooseen 39 km, Hyvinkäälle 26 km, Järvenpäähän 22 km ja Pornaisiin 22 km.
Historia.
Mäntsälän perustamisvuotena pidetään yleisesti vuotta 1585, jolloin pitäjään rakennettiin ensimmäinen kirkko. Nykyinen kirkko on pitäjän kolmas tai neljäs, varmuutta ei ole. Nykyinen kirkko on valmistunut vuonna 1866, mutta sen piti valmistua jo aiemmin. Krimin sota vaikutti myös Mäntsälään: kirkonrakennusvarat menivät sotatoimiin. Kaikki kirkot ovat sijainneet lähes täsmälleen samalla paikalla Kirkonmäellä.
Ensimmäinen kansakoulu perustettiin vuonna 1870 kirkkoherra Abraham Ehnroosin testamentin turvin. Ehnroosin ansiosta kansankirjasto perustettiin jo vuonna 1840. Oppikoulu perustettiin vasta 1945 ja lukio 1954, siihen saakka käytiin Porvoossa, Järvenpäässä ja Helsingissä.
Mäntsälän ensimmäinen kunnantalo Pitäjäntupa rakennettiin Kirkonmäelle vuonna 1854, ja rakennus on edelleen olemassa. Nykyään se on vuokrattu Mäntsälä Seuralle, joka kunnostaa sitä kesäkäyttöiseksi tapahtumataloksi. Tupa on toiminut myös ruumiiden leikkaushuoneena, Säästöpankkina, koulun keittolana ja opetustilana sekä asuntolana. Rakennus on vuonna 2009 kunnostettu ulkoapäin Mäntsälä Seuran talkootyönä ja siihen voi tutustua vain tilauksesta.
Toinen kunnantalo valmistui niin ikään Kirkonmäelle vuonna 1935. Rakennus toimi tehtävässään nykyisen kunnantalon valmistumiseen (1992) saakka. Tällä hetkellä rakennuksessa toimii kansalaisopisto.
Mäntsälässä on yhteensä 15 kartanoa, joista 4 on avoinna yleisölle, loput ovat yksityiskoteja. Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili keskustassa sijaitsevassa Mäntsälän kartanossa Ulla Möllersvärdin vieraana vuonna 1809. Kartanot ovat syntyneet 1600-luvulla aatelisten läänityksinä. Perinteisesti maat ovat kuuluneet kartanoille. Torppia oli Mäntsälässä runsaasti, ja vuoden 1918 torpparilaki mahdollisti torppareiden lunastaa maat itselleen. Kartanot olivat silti vielä 1920-luvulla merkittävä maanomistaja pitäjässä.
Mäntsälä tunnetaan erityisesti Mäntsälän kapinasta. Helmikuussa 1932 noin 400 Lapuanliikeen suojeluskuntalaista keskeytti puhetilaisuuden Ohkolan työväentalolla ammuskelemalla. Muutaman päivän sisällä Mäntsälän suojeluskuntatalolle (nyk. seurojentalo) saapui Lapuan liikkeen johtoa ja aseistettuja suojeluskuntalaisia joka puolelta maata. Tilanne kiristyi, armeijan yksiköitä valmisteltiin tilanteen mahdollisen eskaloitumisen varalta. Maan silloinen hallitus määräsi Lapuan liikkeen johdon pidätetyksi ja presidentti Svinhufvudin radiossa 2. maaliskuuta pitämän puheen jälkeen tilanne vähitellen rauhoittui. Presidentti lupasi puheessaan, että vain johtoa rangaistaisiin ja että rivimiehet voisivat lähteä kotiin. Muutamaa päivää myöhemmin Lapuan liikkeen johto antautui, ja itse Lapuan liike lakkautettiin myöhemmin kevättalvella.
Toinen maailmansota toi Mäntsälään noin 2 000 siirtokarjalaista. Heitä saapui pääosin Kirvusta ja Koivistosta. Kartanoilta lohkottiin jälleen maita siirtolaisten asuttamiseksi, jolloin kartanoiden maa-alat vähenivät merkittävästi. Vuonna 1985 perustettiin kunnan keskustaan kirkon viereen Kirvun pitäjämuseo.
Mäntsälän keskustaa; Keskustie ja vasemmalla tori.
Mäntsälästä puhuttaessa yleensä Mäntsälän kapinan jälkeen ensimmäiseksi nousee mieleen Kake Singersin hitti "Mäntsälä mielessäin" vuodelta 1979. Tiettävästi kappale on saanut alkunsa valtavista liikenneruuhkista. Tuolloin nelostie kulki suoraan Mäntsälän kirkonkylän keskustan läpi ja aiheutti ruuhkaa liikenteelle pääkaupunkiseudulta pohjoiseen. Myöhemmin ohitustie ja nykyisin moottoritie ovat siirtäneet liikenneruuhkat Lahden ja Heinolan välille.
Mäntsälässä järjestettiin asuntomessut vuonna 1992, nykyisin aluetta laajennetaan ja aivan alueen viereen valmistui rautateiden henkilöasema vuonna 2006. Kunnasta kulkee tunneittain, aamusta iltaan, paikallisjunia Helsinkiin ja Lahteen. Matka Helsinkiin kestää 40 minuuttia ja Lahteen 22.
Kesällä 2003 Mäntsälän keskusta-aluetta kehitettiin ja remontoitiin. Vanha keskustie muutettiin hidaskaduksi ja jalankulkijoiden tarpeet otettiin paremmin huomioon.
Väkiluvun kehitys.
Mäntsälän väkiluku on pysynyt melko tasaisena vuosikymmenien ajan, mutta moottoritien valmistuminen Järvenpäähän saakka 1970-luvun puolivälissä ja moottoritien jatko Lahteen vuonna 1999 ovat tuoneet kuntaan uusia asukkaita pääkaupunkiseudulta. 2000-luvun puolivälissä kunnan väkiluvun kasvussa keskeinen tekijä oli Lahden oikorata. Monet muuttivat Mäntsälään pääsyynään kuntaan vuoden 2006 syyskuussa avattu rautatieseisake, jolta oli luvassa nopea työmatkayhteys Helsinkiin.
Hallinto.
Mäntsälän kunnanjohtajana toimii "Esko Kairesalo". Kunnanhallituksessa on 9 jäsentä. Puheenjohtajana toimii "Veijo Peltola". Kunnanvaltuustossa on yhteensä 43 jäsentä. Puheenjohtajana toimii "Anna Helin" (2009–2012).
Kunnanvaltuuston voimasuhteet vuoden 2008 kunnallisvaalien jälkeen ovat seuraavat: Keskusta 15, Kokoomus 12, SDP 10, Vasemmistoliitto 2, Vihreä Liitto 2 ja Perussuomalaiset 2.


IrDA.
IrDA on Infrared Data Associationin määrittelemä standardi langattomaan tiedonsiirtoon käyttäen infrapunasäteilyä. IrDA-standardin mukaisia liitäntöjä ja lisälaitteita käytetään erityisesti liikuteltavissa laitteissa kuten matkapuhelimissa, kannettavissa tietokoneissa, kameroissa, videokameroissa tai kämmentietokoneissa.
Yleisin IrDA:n käyttötarkoitus on kannettavan tietokoneen ja pöytäkoneen helppo yhdistäminen toisiinsa ilman johtoviidakkoa.
IrDA 1.0 ja 1.1 standardien mukaiset laitteet toimivat enintään yhden metrin etäisyydeltä. Siirtonopeus vaihtelee välillä 2400 - 115200 bit/s. IrDA 1.1 tukee myös suurempia nopeuksia: 0,576, 1,152 Mbit/s, ja nopeimmillaan jopa 4 Mbit/s (0,5 Mtavu/s). Tulevaisuudessa nopeus kohoaa 16 Mbit/s ja jopa 50 Mbit/s saakka.
Infrared Data Association on voittoa tavoittelematon järjestö, jonka tavoitteena on kehittää maailmanlaajuisesti käytettäviä määrityksiä langattomaan tiedonsiirtoon infrapunan avulla.


Mäntyharju.
Mäntyharju on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Savon maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Mäntyharju on Suomen suosituimpia mökkikuntia.
Mäntyharjun naapurikuntia ovat Heinola, Hirvensalmi, Kouvola, Pertunmaa, Ristiina, Savitaipale ja Suomenniemi.
Historia.
1500-luvulla kolmen maakunnan rajat oli kiinnitetty niin, että ne kohtasivat Mäntyharjulla, Tarhaveden ja Juolasveden välisessä salmessa sijaitsevassa Naulasaaressa. Sinne hakattiin kallioon rajamerkiksi kolmikärki, josta Hämeen ja Savon vastainen raja lähti pohjoiseen, Savon ja Karjalan vastainen itään sekä Hämeen ja Karjalan vastainen raja etelään.
Pitäjä olikin hyvin hajanainen sotilaspappi Jaakko Pietarinpojan perustaessa seurakunnan vuonna 1595. Seurakuntaan tuli kuulumaan alueita kolmesta eri maakunnasta. Tämän lisäksi alue jakautui viiden eri hallintopitäjän alueisiin. Savon puoli kuului Pellosniemeen, Karjalan puoli Taipalsaareen ja Hämeen puoli jakautui Sysmän, Asikkalan ja Hollolan kesken. Kirkollisesti Mäntyharjun alue oli kuulunut ennen seurakunnan perustamista neljään seurakuntaan: Iittiin, Sysmään, Taipalsaareen ja Mikkeliin.
Huolimatta siitä, että Mäntyharju itsenäistyi omaksi seurakunnaksi ja pitäjäksi, pysyi sen sisäinen hallinto jatkuvasti hyvin sekavana. Hyvän kuvan sekavuudesta antaa selostus "Porvoon hiippakunnan papiston anomuksessa Kuninkaalle" syyskuun 9. päivältä v. 1741. Se on tehty siinä toivossa, että kuningas ryhtyisi asiaa korjaamaan: "Kaikki kurinpito on seurakunnassa käynyt mahdottomaksi niin hyvin seurakunnallisessa kuin poliittisessakin mielessä...seurakunta kun on jaettu ei ainoastaan kolmen läänin, Hämeen, Kymenkartanon ja Savon läänien osalle, vaan myöskin kolmen kihlakunnan, neljän käräjäpiirin, kolmen käskynhaltijan, kolmen manttaalikomissaarin, neljän kirjoituspaikan, neljän nimismiehen ja neljän siltavoudin alaisuuteen, joista kukaan ei asu pitäjässä." Vuonna 1743 hajanaisuutta lisäsi vielä Ruotsin ja Venäjän välinen valtakuntien raja, joka halkaisi pitäjän kahtia. Virallisesti saman valtakunnan osana koko kunta oli seuraavan kerran vasta 1812, kun se liitettiin Kymenkartanon lääniin. Mikkelin läänin osa Mäntyharjusta tuli 1822. Viimeisen suuren muutoksen kunta koki 1929, jolloin Pertunmaa erotettiin omaksi kunnakseen.
Koulutus.
Luokkien 1–6 opetusta annetaan Kyttälän ja Kirkonkylän, luokkien 0–6 opetusta Leppäniemen, Toivolan ja Varpasen kouluilla. Kuntakeskuksessa sijaitsee luokkien 7–9 opetusta antava koulu ja lukio. Lukion peruskorjaus alkoi vuonna 2007 ja valmistui vuoden 2008 heinäkuussa.
Mäntyharjulla toimii kansalaisopisto, jossa opetetaan muun muassa kieliä ja musiikkia.
Elinkeinoelämä.
Mäntyharjun suurimpien työllistäjien joukkoon kuuluvat Mäntyharjun kunta, Veisto Oy, Sinex Oy, Woikoski Oy ja Exel Oyj.
Kulttuurielämä.
Mäntyharjulla toimii elokuvateatteri Kino, jossa on viikonloppunäytöksiä. Kesäisin Mäntyharjulla on kesäteattereita, mm. Koirakivessä ja Kirkonkylässä.
Mäntyharjulla järjestetään myös maankuulut markkinat joka vuosi juhannuksen jälkeisenä maanantaina.
Mäntyharjulla järjestetään kesäisin SOI suvessa -festivaali. Myös taidekeskus Salmela järjestää kesäisin konsertteja.
Metsäfestiwal-musiikkifestivaali (aiemmin Lawatanssit) on järjestetty vuonna 2012 jo kolmannen kerran Tiilikkalassa. Tapahtumassa on esiintynyt laaja skaala vaihtoehtomusiikin artisteja ja yhtyeitä ympäri maailman.
Harrastus- ja liikunta-aktiviteetteja.
Mäntyharjulla toimii urheiluseura Mäntyharjun Virkistys, jonka toiminnan piiriin kuuluu useita lajeja, kuten aerobic, hiihto, pesäpallo ja salibandy.
Mäntyharjun Ratsastajat on vuonna 1998 perustettu Suomen Ratsastajainliitto ry:n jäsenseura.
Suomen Latu ry:n jäsenyhdistyksen Mäntyharjun Reissupolku ry:n lajeina ovat mm. retkeily, pyöräily, melonta ja hiihto.
Kylät.
Ahvenisto, Anettu, Enonlahti, Halmeniemi, Hietaniemi, Huopola, Hyyrylä, Hölttä, Jäniskylä, Karankamäki, Kinni, Kirkonkylä, Koirakivi, Korpilahti, Kousa, Kuhajärvi, Kukonkorpi, Kyttälä, Lahnaniemi, Leppäniemi, Luhtanen, Lyytikkälä, Mynttilä, Niinimäki, Nurmaa, Ollikkala, Outila, Paasola, Partsinmaa, Poitsiniemi, Pyhäkoski, Pärnämäki, Saviniemi, Särkemäki, Tiilikkala, Toivola, Valtola, Vanonen, Varpanen.
Liikenneyhteydet.
Mäntyharjun keskustan läpi kulkee Savon rata. Pendolinoja lukuunottamatta matkustajajunat pysähtyvät Mäntyharjun asemalla. Mäntyharjun länsiosien läpi kulkee valtatie 5 ja itäosien läpi valtatie 15. Kuntakeskuksesta on suora yhteys seututietä 419 pitkin valtatielle 5 Vihantasalmen liittymään sekä seututietä 368 pitkin Uutelan liittymään.
Mäntyharjun lähimmät kaupungit ovat Heinola, Mikkeli, Kouvola, Lahti ja Lappeenranta.


Seinäjoki.
Seinäjoki on Suomen kaupunki ja Etelä-Pohjanmaan maakuntakeskus, joka sijaitsee samannimisen joen varrella Etelä-Pohjanmaan maakunnassa. Seinäjoki sai kaupunkioikeudet 1960. Ennen vuotta 1959 oli olemassa sekä Seinäjoen kauppala että Seinäjoen maalaiskunta. Seinäjoki oli alun perin pieni Pohjanmaan radan asemakylä, joka syntyi ratojen risteyskohtaan Ilmajoen kunnan syrjäkylällä. Nykyisin se on yksi Suomen nopeimmin kasvavista kaupungeista.
Kaupunki tunnetaan parhaiten Alvar Aallon suunnittelemasta Lakeuden rististä, Tangomarkkinoista, Provinssirockista, Vauhtiajoista, salibandyjoukkue Peliveljistä, extremeryhmä Extreme Duudsoneista ja rullalautailija Arto Saaresta.
Markkina-alueeltaan Seinäjoki on maan kuudenneksi suurin, ja koulutustasoltaan maan kahdeksas. Seinäjoki on vireä urheilukaupunki: Seinäjokelaisjoukkueet ovat saavuttaneet Suomen mestaruuksia lentopallossa, amerikkalaisessa jalkapallossa, pesäpallossa, maahockeyssa ja salibandyssa. Muita kansallisen tason menestyslajeja ovat paini, yleisurheilu, pikaluistelu, moottoriurheilu ja jalkapallo. Seinäjoella ilmestyy maakuntalehti Ilkka.
Seinäjoen naapurikunnat ovat Alavus, Ilmajoki, Isokyrö, Jalasjärvi, Kauhava, Kihniö, Kuortane, Lapua ja Virrat.
Historia.
Asutus levisi nykyisen Seinäjoen alueelle 1500-luvun alkupuoliskolla. 1550-luvun puolivälissä Seinäjoella mainitaan olleen kolme taloa – todennäköisesti Marttilan, Joupin ja Upan talot. Vielä saman vuosisadan aikana perustettiin Joupin talosta eronnut Jouppila. Kaikki talot sijaitsivat joen rannalla.
Aluksi Seinäjoki kuului Ilmajoen kirkkopitäjään Kurikan, Kauhajoen, Jalasjärven ja Alavuden tavoin. Yhteydet Seinäjoelta Ilmajoen kirkolle olivat 1700-luvulla huonot ja pidemmät kuin Ylinurmon eli Nurmon kylään. Nurmolaiset rakensivat yhdessä seinäjokelaisten kanssa saarnahuoneen 1725, mikä johti Nurmon saarnahuonekunnan muodostamiseen 1765. Seinäjoki, jota oli isonvihan jälkeen alettu kutsua Alaseinäjoen kyläksi, tuli osaksi saarnahuonekuntaa. Kunnallisesti Alaseinäjoen kylä kuului yhä Ilmajoen kirkko- ja hallintopitäjään. Peräseinäjoen kappeliseurakunta perustettiin 1798, jolloin Alaseinäjokea alettiin kutsua uudelleen Seinäjoeksi. Samana vuonna perustettiin Tikkukosken rannalle Östermyran rautaruukki.
1850-luvulla aloitettiin toimet Seinäjoen erottamiseksi Nurmon kappelista. Syyksi mainittiin etenkin sairaille ja vanhuksille pitkä ja hankala kirkkomatka. Myös Ilmajoki halusi liittää Seinäjoen takaisin entiseen emäseurakuntaan. Nurmolaisten kovasta vastuksesta huolimatta senaatti hyväksyi seinäjokelaisten anomuksen perustaa oma kappeliseurakunta vuonna 1863. Itsenäisen kunnallishallinnon Seinäjoki sai 1868. Vuonna 1900 Seinäjoesta tuli itsenäinen kirkkoherrakunta.
Vuonna 1883 vihittiin käyttöön Tampere–Vaasa-rautatie, joka kulkee Seinäjoen kautta. Tämä ja 1885 liikenteelle avattu Kokkolan rata sekä 1913 valmistunut Kristiinankaupungin rata nosti Seinäjoen tärkeäksi rautateiden risteysasemaksi. 1970-luvun alussa avautui oikorata Tampereelta Seinäjoelle, jonka myötä liikenneyhteydet Seinäjoelta parantuivat entisestään.
Kun sijainti pääradan ja toisen rautatien risteyksessä oli huomattavasti kasvattanut Seinäjoen kirkonkylää, alettiin tutkia mahdollisuutta muuttaa se kauppalaksi. Vaihtoehtona oli esillä myös koko Seinäjoen kunnan muuttaminen kauppalaksi, mutta vuonna 1931 Seinäjoen kirkonkylä jaettiin Seinäjoen kauppalaksi ja Seinäjoen maalaiskunnaksi. Tämä jako jäi lyhytaikaiseksi, sillä jo vuoden 1959 alussa Seinäjoen maalaiskunta liitettiin Seinäjoen kauppalaan. Kaupunki Seinäjoesta tuli vuonna 1960.
Viime sotien jälkeen Seinäjoelle asutettiin Jaakkiman ja Lumivaaran siirtoväkeä.
Nimen alkuperä.
1500-luvulla paikalle muodostunutta neljän talon kylää kutsuttiin Koskenalaksi. Koskenala-nimi poistui käytöstä 1600-luvun alkuun mennessä, ja kylän nimeksi tuli Seinäjoki, joka lienee joen nimenä kylää vanhempi. Seinäjoki-nimen alkuperästä on monta teoriaa. Erään tulkinnan mukaan Seinäjoki on ollut muinoin nautinta-alueiden raja. On myös pohdittu sitä mahdollisuutta, että Kangasalta kotoisin olleet uudisasukkaat tai eränkävijät olisivat tuoneet nimen mukanaan. Seinäjoki kulkee paikoin erittäin jyrkkäreunaisessa uomassa, mistä paikkakunnan nimi on saattanut myös johtua.
Kuntaliitokset.
Vuonna 1959 Seinäjokeen liitettiin Seinäjoen maalaiskunta, josta Seinäjoen kauppala oli erotettu 1930-luvulla.
Seinäjoki yhdistyi 1. tammikuuta 2005 Peräseinäjoen kunnan ja Ilmajoella sijainneen Honkakylän kanssa, jolloin sen pinta-ala kasvoi 603 km²:iin aiemmasta 134 km²:stä.
Vuoden 2009 alussa Seinäjoen kaupunki yhdistyi Nurmon ja Ylistaron kuntien kanssa uudeksi Seinäjoen kaupungiksi. Ilmajoen Munakan kylä on myös ilmaissut kiinnostuksensa liittyä Seinäjoen kaupunkiin. Uuden Seinäjoen väkiluku on noin 58 985 asukasta, mikä tekee Seinäjoesta samaa kokoluokkaa olevan kaupungin Rovaniemen, Vaasan ja Kotkan kanssa.
Laajinta kannatusta kuntien yhdistäminen sai Seinäjoella ja Ylistarossa, kun taas Nurmossa esiintyi jyrkkää vastustamista kuntaliitokseen, mikä tuli ilmi muun muassa kansanäänestyksessä. Nurmon kunnanvaltuusto keskusteli asiasta neljä ja puoli tuntia ennen päätöksentekoa. Merkittävä osa nurmolaisista asuu toiminnallisesti Seinäjoen esikaupungiksi muodostuneella Hyllykalliolla. Ylistaro puolestaan on etäämmällä Seinäjoen kaupungista sekä oli selvästi harvemmin asuttu maatalousvaltainen kunta.
Väestö.
Seinäjoki on asukasluvultaan Suomen 17. suurin kunta. Asukasluku on 57 606 (30. syyskuuta 2010), joka vastaa 29,5 % Etelä-Pohjanmaan maakunnan asukasluvusta ja 1,07 % koko Suomen asukasluvusta.
Kantakaupungin alueella asuu n. 34 000 asukasta, vanhan Peräseinäjoen alueella n. 3 500 asukasta, vanhan Ylistaron alueella n. 5 500 asukasta ja vanhan Nurmon alueella n. 12 500 asukasta.
Päätöksenteko.
Seinäjoen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja on Raimo Ristilä (kok). Kaupunginhallituksen puheenjohtaja on Irene Turenius (kesk).
Vaalitulokset.
Annetut äänet viimeisimmissä kunnallisvaaleissa. (lähde: YLE, Vaalitulospalvelu)
Suurimpia työnantajia.
Seinäjoen teknologia- ja innovaatiokylä on nimeltään Triano.
Maantiet ja rautatiet.
Laihia, Ylistaro, Alavus Jyväskylä "(luoteeseen / itään)"
Tampere, Parkano, Jalasjärvi, Lapua, Uusikaarlepyy "(etelään / koilliseen)"
Jalasjärvi, Alavus "(länteen / itään)"
Seinäjoki, Virrat "(luoteeseen / etelään)"
Lapua, Alajärvi, Kyyjärvi "(itään)"
Isokyrö, Laihia, Seinäjoki "(länteen / etelään)"
Seinäjoen ajoneuvokanta.
Rautatieasema, linja-autoasema ja taksiasema toimivat Seinäjoella yhdistettynä matkakeskuksena.
Seinäjoelle pääsee junalla lännestä Vaasan suunnasta, etelästä Tampereen suunnasta, idästä Haapamäen ja Jyväskylän suunnasta sekä pohjoisesta Oulun ja Kokkolan suunnasta. Seinäjoen rautatieasemalla Tampere–Oulu-pääradasta erkanevat rataosat Seinäjoki–Haapamäki, Seinäjoki–Kaskinen ja Seinäjoki–Vaasa.
Seinäjoen lentoasema sijaitsee Ilmajoella ja sitä ylläpitää Rengonharju-Säätiö. Lentoasema rakennettiin 1976 ja reittiliikenne alkoi 1982. Nykyisin kenttä toimii seinäjokelaisen Finncomm Airlinesin kotikenttänä, joka operoi sieltä Helsinkiin viidesti päivässä.
Välimatkat lentäen.
Seinäjoki - Helsinki -väliset lennot ovat toistaiseksi lakkautettu.
Kulttuuri.
Seinäjoen Rytmikorjaamo Vaasantieltä nähtynä, sisäänkäynti rakennuksen toisella puolella
Seinäjoella on nykyisin monenlaisia kulttuuritapahtumia, ja varsinkin musiikkitarjonta on laajaa ympäri vuoden. Esimerkiksi Rytmikorjaamo on suosittu klubi, jossa vierailee suomalaisia ja kansainvälisiä artisteja melkein joka viikonloppu. Seinäjoella on myös useita muita baareja ja klubeja joissa on hyvin aktiivista musiikkitoimintaa. Seinäjoen kaupunginteatterissa taas on jatkuvasti monipuolista ohjelmistoa, ja se tarjoaa esityksiä kaiken ikäisille katsojille. Erilliset suurtapahtumat keskittyvät erityisesti keväälle ja kesälle, jolloin esim. Seinäkuun Yö, Provinssirock, Tangomarkkinat tai Vauhtiajot järjestetään.
Seinäkuun Yö on Seinäjoen kaupungin tarjoama kaupunkikulttuuritapahtuma, jota järjestävät yhteistyössä Seinäjoen kaupungin kulttuuri- ja nuorisotoimi. Tapahtuman ajankohta on yleensä loppukeväästä ja pitkien perinteidensä vuoksi, vuonna 2012 tapahtuma järjestetään jo 20:nnen kerran. Seinäkuun Yön kantavana ajatuksena on tarjota esiintymismahdollisuus kulttuurin harrastajille ja taitajille, sekä mahdollisuuden kaupunkilaisille osallistua koko kaupungin karnevaaliin. Tapahtuma on luonteeltaan koko perheelle suunnattu, tapahtumapaikkoja on useita ympäri kaupunkia ja ohjelma on ilmaista. Seinäkuun Yö on vuorokauden sisällä tapahtuva tapahtuma ohjelman painottuessa kuitenkin iltaan. Myös itsenäiset tapahtumapaikat, kuten esimerkiksi kirjasto, ravintolat ja baarit, järjestävät omaa ohjelmaansa samalle päivälle.
Urheilu.
Seinäjoella on vilkas urheilutarjonta ja varhaisimmat tiedot urheilusta on 1900-luvun alusta perustetuista urheiluseuroista. Seinäjoen vanhimmat urheiluseurat ovat Peräseinäjoen Toive, Seinäjoen Maila-Jussit, Seinäjoen Sisu ja Nurmon Jymy.
Palloiluseurat.
Seinäjokiset palloiluseurat ovat pelanneet useissa lajeissa pääsarjassa, mutta varsinkin pesäpallo on kaupungin yksi kautta aikain suosituimmista lajeista. Miesten mestaruuksia palloilulajeissa on voittanut Seinäjoen Maila-Jussit pesäpallossa (4) ja lentopallossa (2), maahockeyssa Seinäjoki United (2), amerikkalaisessa jalkapallossa Crocodiles (1) ja salibandyssa Seinäjoen Peliveljet (1). Naisten pesäpallossa Maila-Jussit on myös voittanut Suomen mestaruuden (1). Muita seinäjokisia pääsarjaseuroja ovat olleet jalkapallossa Sepsi-78, TP-Seinäjoki ja Seinäjoen Sisu, salibandyssa Nurmon Jymy, pesäpallossa Peräseinäjoen Toive, PeTo-Jussit ja Nurmon Jymy, kaukalopallossa Pallo and the Boys sekä lentopallossa Seinäjoen Kuutoset.


Naantali.
Naantali () on kaupunki Suomessa. Se sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on sisävesiä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Naantalissa sijaitsee tasavallan presidentin kesäasunto Kultaranta. Kaupungin asukkaista suomenkielisiä on 97,6 % ja ruotsinkielisiä 1,7 %.
Merimasku, Rymättylä ja Velkua liittyivät osaksi Naantalia vuoden 2009 alussa. Kaupungin nimi ja vaakuna säilyivät ennallaan, ja asukasluvuksi tuli vajaat 20 000.
Taloustutkimuksen vuoden 2008 kuntien imagotutkimuksen mukaan Naantalilla on kokoluokkansa (Alle 20 000 as.) kunnista paras imago.
Maantiede.
Naantalin keskusta on mantereen puolella. Tämän lisäksi Naantaliin kuuluvat Luonnonmaan ja Otavan saaret, pieni osa Livonmaan saaresta sekä suuri määrä pienempiä saaria. Saarten alue on enimmäkseen metsää ja maaseutua, kun taas manner on enimmäkseen taajamaa. Livonmaan puolelle pääsee maateitse vain Maskun kautta.
Naantalin naapurikunnat ovat Parainen, Masku, Raisio, Taivassalo ja Turku.
Naantalista on Turkuun matkaa 16 kilometriä.
Historia.
Naantali on yksi Suomen vanhimmista kaupungeista. Se perustettiin keskiajalla birgittalaisluostarin ja sen kaupunkia edelleen hallitsevan kirkon ympärille. Kaupungin perusti kuningas Kristofer Baijerilainen, joka siirsi alun perin Maskun Karinkylään perustetun (1438) luostarin Naantalin kirkon yhteyteen vuonna 1443. Luostarille myönnettiin oikeudet kaupankäyntiin, ja kaupunki alkoi kasvaa sen ympärille. Kaupungista tuli myös merkittävä pyhiinvaellusten kohde. Naantalin vaakunan kirjaimet "vg" tulevat Karinkylässä sijainneen luostarin synnyinpaikan latinankielisestä nimestä "Vallis gratiae" ("Nådendal", ’Armon laakso’).
Luostari suljettiin 1500-luvulla uskonpuhdistuksen jälkeen. Tämä merkitsi kaupungille suurta lama-aikaa, jonka aikana kaupunki tunnettiin luostarin perintönä lähinnä kudotuista sukistaan. Lamaa kesti 1700-luvun puoleen väliin saakka. Tällöin kaupunki sai tullipuomin ja tullikamarin.
Kylpylätoiminta Naantalissa alkoi jo 1723 kun Viluluodon terveyslähde avattiin. Toiminta vakiintui kuitenkin vasta 1863 kun kylpylä siirrettiin kaupungin rantaan kirkon alapuolelle.
1868 valmistui edelleen toimiva ravintola Kaivohuone. Vanhan kylpylän toiminta päättyi kysynnän vähetessä 1863. Vuonna 1984 turkulaisten yrittäjien, Ritva ja Pekka Niemen yhtiö
Kuntoutusyhtymä Oy rakennutti Kalevanniemelle uuden ja ajanmukaisen kylpylän. Tämä kohotti kaupungin mainetta matkakohteena. Vuonna 1922 Luonnonmaalla sijaitsevasta Kultarannasta tuli tasavallan presidentin kesäasunto.
Kaupungille koitti parempi aika 1950-luvulla, kun kaupungin taloutta hallitsevat raskaan teollisuuden yksiköt perustettiin. Vuonna 1964 kaupungin asukasluku kasvoi huomattavasti, kun Naantali ja väkiluvultaan suurempi Naantalin maalaiskunta yhdistettiin.
Liikenne.
S Ukkopekka Naantalissa vuonna 2004.
Naantaliin johtava päätie on Armonlaaksontie eli kantatie 40 eli E18. Saaristoon johtava tie on Rymättyläntie eli seututie 189 ja mantereesta erottava silta on Naantalinsalmen silta. Ukko-Pekan silta sen vieressä on kevyelle liikenteelle.
Naantalin satama on Suomen kolmanneksi suurin kunnallinen satama.
Kaupunkiin johtaa myös rautatie Raisiosta, mutta sillä ei ole enää henkilöliikennettä.
Naantalista on 15 kilometrin säteellä, Turussa sijaitsevat Turun lentoasema, kolme rautatieasemaa (satama, päärautatieasema ja Kupittaa) sekä Turun satama.
Kesäisin Turun ja Naantalin väliä liikennöi kahdesti päivässä Suomen rannikon viimeinen reittiliikenteessä oleva matkustajahöyrylaiva, "S Ukkopekka".
Elinkeinoelämä.
Turismin lisäksi Naantalin merkittävimmät elinkeinot ovat sähkötuotteiden valmistus, öljynjalostus, muu teollisuus ja palvelut. Naantalin satama on Suomen kolmanneksi suurin tavarasatama. Satamassa on myös Suomen Viljavan Naantalin viljasiilot, Fortumin Naantalin voimalaitos, joka muun muassa tuottaa vesikaukolämpöä Turun alueen asukkaille, Neste Oilin Naantalin jalostamo ja Exxon Mobilin Naantalin voiteluainetehdas. Luonnonmaalla sijaitsee Turun Korjaustelakka Oy, joka on Pohjois-Euroopan suurin kuivatelakka.
Neste Oil, Fortum, Rautaruukki, Finnfeeds Finland, Turun Korjaustelakka, Naantalin Kylpylä, Naantalin kaupunki, Muumimaailma, Boyfood ja Terhi Oy.
Kylpylätoiminta.
Naantalin kaupungilla on pitkät kylpyläperinteet. Naantalin kehittyminen kylpyläkaupungiksi sai alkunsa Luolalanjärven rannalla sijainneen Viluluodon lähteen löytymisestä. 1700-luvulla lähdettä käytettiin terveyslähteenä ja lähteelle rakennettiin pieni kaivohuone. Vuonna 1863 Nunnalahdelle rakennetun kylpylän hoitoihin kuului mm. Viluluodon 'ihmeitä tekevän' terveysveden juonti ja savihoidot. Myöhemmin kylpylätoiminta tyrehtyi, kunnes se herätettiin jälleen henkiin 1984, kun Naantalin Kylpylä perustettiin.
Urheilu.
Naantalin tunnetuimmat urheiluseurat ovat Naantalin Löyly (lajeina maastohiihto ja yleisurheilu) sekä VG-62 (lajeina jalkapallo, jääkiekko, lentopallo, ringette, yksinluistelu ja muodostelmaluistelu). Näiden seurojen toiminta keskittyy Kuparivuoren mäelle, jossa sijaitsee yleisurheilukenttä ja jäähallit. Koripallossa Naantalia edustaa Naantalin Koripalloilijat (NaKo).
Golf.
Naantalissa on kaksi golfkenttää. Vuonna 2006 avattiin Aurinko Golf Venkaan ja 2007 Kultaranta Golf Luonnonmaalle. Molemmilla kentillä on täysimittainen 18-reikäinen golfkenttä; Aurinko Golf:issa on lisäksi tasoituskelpoinen 9 reiän kenttä ja Kultaranta Golf:issa par 3- ja par 2-kentät. Molemmilta kentiltä löytyy myös klubitalo palveluineen.
Salibandy.
Jääkiekon ja jalkapallon jälkeen harrastajamäärältään Suomen kolmanneksi suurin laji, salibandy, on myös Naantalissa vahvasti edustettuna. Naantalin salibandyseura on SB Naantali. Joukkueita on sekä naisissa että miehissä. Seurassa on myös vahva ja menestyksekäs tyttöjen ja poikien juniorityö.
Lentopallo.
Lentopalloa pelataan miehissä ykkössarjassa, kaksi joukkuetta kolmossarjassa sekä viitossarjassa. Naisissa sarjana on nelossarja. Joukkue on VG-62. Lisäksi kaupungissa on aktiivista lentopallopuulaakitoimintaa, joukkueita siinä on talvella yli kaksikymmentä, kesällä beach-puulaakissa hieman enemmän.
Ringette.
Naantalilla on pitkät perinteet ringetessä. Jo Suomen ensimmäisessä ringetteturnauksessa 1980 oli mukana kaksi joukkuetta Naantalista. Nykyään Naantalin VG-62 on SM-sarjan menestynein ringettejoukkue.
Nähtävyydet.
Muumi ja Hemulin talo Muumimaailmassa.
Meritse kesällä, kahdesti päivässä, yhteyttä Naantalin ja Turun välillä pitää höyrylaiva S Ukkopekka.
Kaupungissa on useita tunnettuja matkailunähtävyyksiä. Näitä ovat luostarikirkon lisäksi Kailon saaressa sijaitseva Muumimaailma sekä presidentin kesäasunto Kultaranta.
Vilkas venesatama, lukuisat ravintolat ja kahvilat sekä pienet putiikit ja galleriat ovat kaupungin matkailullisia vetovoimatekijöitä.
Naantalissa järjestettäviä tapahtumia ovat kesäkuussa järjestettävät Naantalin Musiikkijuhlat (lähes 18 000 vuosittaista konserttikävijää) sekä heinäkuussa vietettävä Unikeonpäivä.
Uskonnolliset yhteisöt.
Naantalissa toimii kolme evankelisluterilaista seurakuntaa: Naantalin seurakunta, Merimaskun seurakunta ja Rymättylän seurakunta, jotka kuuluvat Naantalin seurakuntayhtymään.
Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva Naantalin helluntaiseurakunta.
Ympäristö ja luonto.
Naantalin edustan merialue on tyypillistä Saaristomeren sisäsaaristoa, jossa erikokoiset salmet, selät ja saaret vaihtelevat. Turun-Naantalin edustan merialueen tilaa on systemaattisesti tarkkailtu 1960-luvun lopulta lähtien.
Naantalin merkittävin luontokohde on valtakunnallisesti arvokas luonnonsuojelualue, Tamminiemen luonnonsuojelualue, josta suurin osa on jalopuuvaltaista kuivaa lehtometsää.
Naantalin keskustasta kilometri itään sijaitsee Luolalanjärvi, joka on suosittu lintuvesi.
Naantalin lounaisosissa sijaitsee Pakinaisten saaristo, joka on 571 hehtaarin kokoinen, saaristoinen Natura 2000- ja luonnonsuojelualue. Naantalin keskisosissa Merimaskussa sijaitsee noin 11 hehtaarin kokoinen Villivuoren luonnonsuojelualue joka on maakuntakaavaluonnoksessa merkitty maakunnallisesti arvokkaana suojelukohteena luonnontieteellisin ja maisemallisin perustein. Villivuorella pesii uhanalainen kangaskiuru.
Luonnonmaan saaren länsirannalla sijaitsee Naantalin ainoa luonnonsuojelulain nojalla rauhoitettu luonnonmuistomerkki. Se on vanha ja kookas mänty, joka on maakunnallisesti arvokas luontokohde ja esitetty Turun seudun maakuntakaavassa.
Naantalin kaupungin nimikkokasvi on humala ja nimikkolintu on leppälintu.
Tilastoja.
Naantalin kirkko ja ranta 1920-luvulla.


Nauvo.
Nauvo () on entinen Suomen kunta, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Nauvo mainitaan historiallisissa asiakirjoissa jo vuonna 1395.
Nauvo koostuu noin 3 000 saaresta, luodosta ja kalliosta. Pääsaaret ovat Iso-Nauvo (Storlandet) ja Pikku-Nauvo (Lillandet). Seilin saaressa sijaitsee Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitos.
Nauvon naapurikunnat ennen kunnan lakkauttamista olivat Dragsfjärd, Korppoo, Parainen ja Rymättylä.
Nauvon keskiaikainen harmaakivikirkko on 1430–1450-luvuilta.
Kunta oli kaksikielinen. Asukkaista 70 prosenttia puhui äidinkielenään ruotsia ja 29 prosenttia suomea vuonna 2008.
Parainen, Nauvo, Korppoo, Houtskari ja Iniö yhdistyivät vuoden 2009 alussa uudeksi Länsi-Turunmaan kaupungiksi, jonka nimi vuoden 2012 alussa muutettiin Paraisiksi. Nauvossa on vilkas satama, esimerkiksi Airistolta sopivan päivämatkan päässä.
Kylät.
Antböle, Backas, Berghamn, Biskopsö, Borstö, Böle, Dalkarby, Druckis, Ernholm, Finby, Grännäs, Grötö, Gullkrona, Gyttja, Hangslax, Haverö, Humleholm, Högsar, Innamaa (Innamo), Jälist, Kirjainen (Kirjais), Kivis, Klobbnäs, Kopparholm, Korsnäs, Koum, Krok, Kvivlax, Käldinge, Käldö, Laggarnäs, Lökholm, Mattnäs, Mielis, Nötö, Packais, Pensar, Piparby, Poutuis, Prostvik, Pärnäinen (Pärnäs), Risis, Samslax, Sandholm, Sandö, Seili (Själö), Sexnappa, Sellmo, Simonkylä (Simonby), Sommarö, Spink, Stenskär, Strandby, Sydänperä, Såris, Tackork, Toras, Trunsö, Valmoholm, Vandrock, Vansor, Vikom, Vikperä, Väcklax
Nauvon satama mereltä päin nähtynä.


Nilsiä.
Nilsiä on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnan itäosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2. Nilsiän naapurikunnat ovat Juankoski, Kuopio, Lapinlahti, Rautavaara ja Siilinjärvi.
Nilsiän kunta perustettiin vuonna 1869. Nilsiä on ollut kaupunki vuodesta 1998. Nilsiä on perinteisesti maatalouspitäjä, mutta nykyisin enää noin kolmasosa väestöstä saa elantonsa maa- ja metsätaloudesta.
Nilsiäläisen maiseman ominaispiirteitä ovat monet järvet ja mäet. Nilsiän merkittävin matkailukohde on Tahkovuori, Tahko, jolla toimii Suomen kolmanneksi suurin laskettelukeskus (2006). Muita merkittäviä kohteita ovat Paavo Ruotsalaisen kotisaari Aholansaari, 270 metriä korkea Pisavuori sekä Louhosareena, jossa järjestetään kesäisin ooppera- ja konserttiesityksiä. Nilsiän suurimmat järvet ovat Syväri ja Vuotjärvi.
Nilsiässä ilmestyy paikallislehti nimeltään Pitäjäläinen.
Kyliä.
Ahmapuro, Eitikansalo, Hakkarala, Haluna, Hipanlahti, Kaaraslahti, Keyritty, Konttimäki, Lastukoski, Lukkarilansaari, Mikkajärvi, Murtolahti, Nilsiä, Niinimäki, Onkivesi, Pajujärvi, Pajulahti, Palonurmi, Pieksä (Pieksänkoski), Raatti, Reittiö, Ruokonen (Ruokoiskylä), Siikajärvi, Sydänmaa, Syvärilä, Sänkimäki, Vuotjärvi.
Palo- ja pelastuspalvelut.
Nilsiän paloasemalla Simolantiellä sijaitsevat yksiköt: NL03 tarkastusauto, NL3 johtoauto, NL11 sammutusauto, NL12 sammutusauto, NL13 säiliöauto, NL17 ensivaste- ja miehistöauto, Nilsiä vene 2, Öljyntorjuntakärry ja mönkijä. Nilsiän satamassa on myös Nilsiä vene 1. Nilsiässä on puolivakinainen palokunta.
Nilsiän ensihoito- ja sairaankuljetuspalveluja tuottaa Nilsiän terveyskeskus, jolla on yksi ambulanssi.


Lauttasaari.
a> Lauttasaarenmäestä nähtynä, takana Helsingin satamalaitteita.
Lauttasaari () on Länsi-Helsingissä, noin kolmen kilometrin päässä keskustasta, sijaitseva Lauttasaarensalmen erottama saari ja merellinen kaupunginosa. Alueella on asukkaita noin 19 600 (2008 alussa) ja työpaikkoja noin 8400 (2005 lopussa).
Lauttasaari on pääasiallisesti asuintalovaltainen, mutta kaupunginosassa sijaitsee myös monien yritysten toimitiloja. Lauttasaaressa on oma terveyskeskus, uimahalli, urheilukenttä, kirjasto sekä postin toimipiste. Toinen aikaisemmin Lauttasaaressa sijainneista posteista lakkautettiin syksyllä 2009.
Saaren viheralueet ovat suosittuja virkistäytymisalueita muuallakin pääkaupunkiseudulla asuvien keskuudessa. Laajin viheralue on saaren eteläisimmän osan entinen sotilasalue. Saaren korkein kallio, Myllykallio, on myös viheralue, josta avautuu laajat näköalat eri suuntiin, ja siellä on myös lintutorni. Saarella on niin ikään kaksi yleistä uimarantaa, Merikylpylänpuistossa ja saaren eteläkärjessä.
Vattuniemi.
Vattuniemi on Lauttasaaren osa-alue saaren eteläosassa. Vattuniemi rakennettiin 1940- ja 1950-luvuilla teollisuusalueeksi,jolle sijoittui monipuolista yritystoimintaa, kuten Suomen Tupakan tehdas, joka lopetti toimintansa vuonna 1999. Vattuniemen pienteollisuusalueella toimii edelleen useita yrityksiä, kuten Warner Music, Solar Films ja NRJ. 1970-luvulta lähtien Vattuniemen alue on muuttunut huomattavasti, mikä on jatkunut vielä 2000-luvun alkuvuosina. Alueelta on purettu teollisuus- ja toimistorakennuksia ja niiden tilalle on rakennettu asuinkerrostaloja.
Katajaharju.
Katajaharju on osa-alue Lauttasaaren luoteisosassa. Katajaharju sijoittuu kokonaisuudessaan Länsiväylän pohjoispuolelle. Alueen asuinrakennuksista suurin osa on rivi- tai omakotitaloja laajoilla tonteilla. Katajaharjusta on kävelysiltaa myöten yhteys Kaskisaareen.
Väestö.
Lauttasaaren väestöstä 80,5 % on suomenkielisiä, 14,9 % ruotsinkielisiä ja 4,6 % muunkielisiä; suomenruotsalaisten osuus on siis suurempi kuin Helsingissä keskimäärin (6,1 %).
41,9 % saaren asukkaista on syntynyt Helsingissä. Asukkaista noin 39 %:lla on korkeakoulututkinto (koko Helsingin asukkaista 24,4 %:lla).
Yleiset rakennukset.
Lauttasaaren kirkko, Lauttasaaren ala-aste, jolla on kaksi rakennusta, Pajalahti, sekä Myllykallio, sekä Johtamistaidon opisto, jossa vielä vuonna 2006 toimi Merivoimien esikunta, ovat huomattavimmat 1950-luvulla valmistuneet yleiset rakennukset. Lauttasaaren kirkko vihittiin käyttöön 20. syyskuuta 1958. Samalla otettiin käyttöön vastavalmistunut työkeskus. Kirkon on suunnitellut lauttasaarelainen professori Keijo Petäjä. Kirkon kellotorni otettiin käyttöön syksyllä 1957. Lauttasaaren vesitorni valmistui 1958.
Historia.
Lauttasaaren nimi mainitaan ensimmäisen kerran Helsingin pitäjän maakirjassa vuonna 1540, muodossa "Drommens­öö". Nimi johtuu toden­näköisesti paksua ja kömpelöä ihmistä tarkoittavasta ruotsin kielen sanasta "drumber", joskin eräät tutkijat, muun muassa A. O. Freudenthal, ovat arvelleet sen johtuvan suurta alusta tarkoittavasta sanasta "dromundr". Lauttasaaren suomenkielinen nimi puolestaan on otettu käyttöön vuonna 1919 ja sen lähteenä on Ruoholahdesta Lauttasaareen vuosina 1914-1936 liikennöinyt Julius Tallbergin omistama "Drumsö"-niminen höyrylautta. Sillan valmistuttua lauttaa pidennettiin telakalla, ja se siirtyi vuonna 1941 Korkeasaaren lautaksi. Vuonna 1945 alus luovutettiin sota­korvauksena Neuvosto­liitolle.
Lauttasaaressa oli aikoinaan kaksi maatilaa, Heikas ja Bertas. Vuonna 1650 kuningatar Kristiina lahjoitti saaren Helsingin kaupungille, mutta 1600-luvun lopulla ison reduktion yhteydessä lahjoitus peruutettiin ja tilat päätyivät jälleen yksityiseen omistukseen. Myöhemmin ne yhdistettiin Lauttasaaren kartanoksi, jonka nykyisen päärakennuksen rakennutti Claes Wilhelm Gyldén vuonna 1837.
Lauttasaaren eteläisin osa otettiin Krimin sodan aikana Venäjän sotavoimien käyttöön. Varsinaista varuskuntaa sinne ei perustettu, mutta sinne rakennettiin vallituksia ja sijoitettiin rannikkotykistön asevarastoja. Suomen itsenäistymisen jälkeen alue oli Suomen valtion omistuksessa, mutta kun puolustusvoimilla ei ollut sille käyttöä, se siirtyi vuonna 1927 aluevaihdolla Helsingin kaupungin omistukseen, joka perusti alueelle kansanpuiston.
Lauttasaaren kehitystä ovat rytmittäneet liikenneyhteydet. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä saarella oli maatilan lisäksi vain huvila-asutusta. Vuonna 1911 Julius Tallberg osti 750 000 markalla Lauttasaaren kartanon, jonka maat kattoivat noin puolet saaresta. Hän yritti myydä maita Helsingille, mutta koska kaupungin ei uskottu leviävän saarille, ei kauppoja syntynyt. Tallberg alkoi itse kehittää saarta ja teetti Birger Brunilalla rakennussuunnitelman. Sen mukaisesti saari olisi suurelta osin rakennettu huvilakaupungiksi, mutta kesti vielä yli 20 vuotta, ennen kuin sitä alettiin toteuttaa. Tallberg perusti saarelle merikylpylän ja kahvilan nimeltä "Drumsö Casino". Vuosina 1913-17 saarella liikennöi myös hevosvetoinen raitiovaunu, joka kulki nykyisen Lauttasaarentien alkupäästä lauttalaiturilta Katajaharjunniemeen.
Eliel Saarisen vuoden 1918 Suur-Helsinki-suunnitelman mukaan ("Pro Helsingfors") suuri osa Lauttasaaresta olisi varattu satama-alueeksi, jonne olisi johtanut myös raideyhteys Leppävaaran rautatieasemalta nykyisen nykyisten Kehä I:n ja Länsiväylän kohdalla. Tästä suunnitelmasta ei kuitenkaan ole toteutettu mitään.
Vuonna 1919 Lauttasaari erotettiin Helsingin maalaiskunnasta yhdessä Munkkiniemen kanssa muodostamaan Huopalahden kunta. Hallinnollisesti Lauttasaari oli vuonna 1917 muodostettu taajaväkiseksi yhdyskunnaksi.
Kun siltayhteys saarelle valmistui vuonna 1935, alkoi suuri muutos. Birger Brunilan jo vuonna 1913 laatimaa suunnitelmaa alettiin toteuttaa, ja ensimmäiset kerrostalot nousivat kartanon pelloille. Samaan aikaan rakennettiin myös saaren läpi kulkevan Lauttasaarentien jatkeeksi uusi länteen johtava päätie, Jorvaksentie. Saaren nykyinenkin asemakaava perustuu pitkälti Birger Brunilan alkuperäiseen suunnitelmaan, joskin muutamat tuolloin suunnitellut rakennuskorttelit on myöhemmin päätetty jättää viheralueiksi; sitä paitsi myös Länsiväylän rakentaminen edellytti huomattavia muutoksia varsinkin saaren länsi- ja pohjoisosan asemakaavoihin.
Talvi- ja jatkosodan aikana Lauttasaaren Myllykalliolla toimi Helsingin ilmatorjuntaan osallistunut ilmatorjuntapatteri. Jatkosodassa patterin aseistuksena oli kuusi raskasta ilmatorjuntakanuunaa (76 Itk 31). Yksi näistä kanuunoista paljastettiin muistomerkiksi Myllykalliolle 12. kesäkuuta 1980. Lauttasaaren Veijarivuorenniemessä toimi lounaissektorin patteriston johtopatteri, jonka kanuunoista yksi (88 Itk 37) on säilytetty paikalla muistomerkkinä.
Lauttasaari liitettiin Huopalahden kunnan mukana 1. tammikuuta 1946 Helsingin kaupunkiin Helsingin suuressa alueliitoksessa.
Liikenneyhteydet.
Helsingin kantakaupungista Lauttasaareen johtaa kaksi siltaa. Lauttasaaren silta johtaa Ruoholahdesta Lauttasaarentielle, ja Lapinlahden silta sen pohjoispuolella on osa Helsingistä länteen johtavaa moottoritietä, Länsiväylää, joka rakennettiin 1960-luvulla Lauttasaaren pohjoisosien kautta. Valmistuessaan Lapinlahden silta oli Suomen pisin silta. Ennen Länsiväylän rakentamista Lauttasaarentie oli osa Helsingistä länteen johtavaa päätietä. Länsiväylän edeltäjä, Jorvaksentie, alkoi sen länsipäästä.
Alkuperäinen vuonna 1935 valmistunut Lauttasaaren silta osoittautui saaren asukasluvun kasvaessa 1950-luvulla aivan liian kapeaksi, ja se purettiin vuonna 1967, kaksi vuotta sen jälkeen, kun moottoritiesilta oli valmistunut sen pohjoispuolelle. Puretun sillan paikalle rakennettiin nykyinen nelikaistainen Lauttasaaren silta.
Rakenteilla oleva länsimetro tulee kulkemaan Lauttasaaren läpi. Saaren keskelle rakennetaan Lauttasaaren metroasema, ja välittömästi sen läntisen rannan viereen Koivusaaren metroasema. Asemat avataan liikenteelle aikaisintaan vuoden 2015 lopussa.
Lauttasaaren kautta kulkee useita Kampin keskuksesta Espooseen ajavia seutulinjoja. Suurin osa niistä kulkee pysähtymättä saaren läpi Länsiväylää pitkin, mutta osa vuoroista kulkee Lauttasaarentietä pitkin, jolloin linjatunnuksessa on T-kirjain. Lauttasaaresta liikennöi myös Helsingin sisäisiä linjoja keskustaan sekä keskustan läpi Oulunkylään ja Länsi-Pakilaan.
Järjestötoiminta ja puolueet.
Lauttasaari on paikallisesti aktiivinen kaupunginosa. Tästä on osoituksena vaikutusvaltainen, poliittisesti sitoutumaton kansalaisjärjestö, Lauttasaari-seura. Kokoomus on saaren valtapuolue. Sosiaalidemokraateilla on kaupunginosassa oma paikallisjärjestönsä. Yleisradion tulospalvelun mukaan vuoden 2007 eduskuntavaaleissa äänestäneiden äänioikeutettujen äänet jakaantuivat seuraavasti: Kansallinen Kokoomus 44,9 prosenttia, Vihreä liitto 17,5 %, Ruotsalainen kansanpuolue 13,3 %, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 11,5 %, Suomen Keskusta 5,59 %, Vasemmistoliitto 2,50 %, Suomen Kristillisdemokraatit 1,84 % sekä Perussuomalaiset 1,54 %. Muut puolueet ja ryhmittymät saivat äänistä 1,33 %.
Vuonna 1916 perustettiin postiljooni Emil Wathénin aloitteesta ja Julius Tallbergin taloudellisella tuella oma palokunta, "Lauttasaaren vapaaehtoinen palokunta", jolle Tallberg lahjoitti tontin ja rakennustarvikkeet omaa palokunnantaloa varten. Kyseinen puinen talo, malliltaan klassinen letkutornilla varustettu puutalo, palveli aina vuoteen 1965 asti jolloin se purettiin kun samalle tontille mutta entisen viereen valmistui nykyinen kivirakenteinen palokunnantalo.
Erikoisuutena VPK:n historiasta voinee mainita, että eräänä sen päällikkönä toimi useiden vuosien ajan Lauttasaareen kotiutunut taiteilija Ola Fogelberg, "Fogeli". Hänen muotokuvansa on edelleen palokunnantalon seinällä muiden entisten päälliköiden ja kunniajäsenten rivistössä. Hänen päällikkökautensa päättyi talvisodan sytyttyä.


Noormarkku.
Noormarkku () on Suomen entinen kunta, joka sijaitsi Satakunnan maakunnassa. Noormarkusta tuli osa Poria 2010. Kunnassa asui ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Noormarkun naapurikunnat ennen kuntaliitosta olivat Lavia, Pomarkku, Pori ja Ulvila.
Noormarkun vaakunan on suunnitellut Ahti Hammar ja se vahvistettiin vuonna 1956.
Noormarkun kautta kulkevat valtatie 8 Porista Vaasaan ja valtatie 23 Porista Jyväskylään sekä 1980-luvulla käytöstä poistettu Porin ja Haapamäen välinen rautatie. Muita tärkeitä väyliä ovat seututiet Noormarkun kirkonkylästä Kullaalle (nykyisin Ulvilaa) ja Laviaan sekä koilliskulmassa Kairilan kylän kautta kulkeva Pomarkun ja Lavian välinen maantie.
Luonto.
Noormarkku kuuluu Karvianjoen vesialueeseen. Joki laskee Pomarkun puolelta Kynäsjokena Lassilan länsipuolella sijaitsevaan Inhottujärveen, johon laskee myös idästä Lavian puolelta Karhijärvestä tuleva Myöntäjän- eli Lassilanjoki. Inhottujärvi laskee lännen suuntaan kahta reittiä, pohjoisempaa Pomarkunjokea ja eteläisempää Noormarkunjokea myöten. Kairilan ja Lassilan itäpuolella olevat pikkujärvet laskevat Lavian puolelle Karhijärveen ja sieltä takaisin Noormarkun puolelle.
Noormarkun entisen kunnan alueen länsi-itä-suuntainen pituus Kokemäenjoen suistosta Kairilan kylän koillispuolelle on lähes 40 kilometriä.
Historia.
Noormarkunjoki oli merkittävä asutuksen leviämisreitti
Jo kivikaudella alueella on kuljettu runsaiden riista- ja kalavarojen vuoksi. Ensimmäinen maininta Noormarkku-nimellä löytyy vuodelta 1400. Tällöin alue oli tunnettu epätavallisen runsaasta oravakannastaan, jonka vuoksi orava päätyi myös Noormarkun vaakunan kuva-aiheeksi.
Noormarkun ensimmäinen kirkko paloi kansalaissodan aikana vuonna 1918, mutta sipulikattoinen kellotapuli vuodelta 1757 on yhä paikallaan. Nykyisen kivikirkon on suunnitellut Armas Lindgren ja sen peruskivi laskettiin vuonna 1931. Kirkko vihittiin käyttöön seurakunnan 200-vuotisjuhlassa vuonna 1933. Lassilassa on oma puinen kyläkirkko vuodelta 1852.
1700-luvulla Noormarkussa toimi kaksi sahaa ja 1800-luvun alussa rautaruukki.
1870 Antti Ahlström osti sahan, rautaruukin ja kartanon. Liiketoiminta lähti nopeaan kasvuun ja sitä jatkoi vuonna 1907 perustettu A. Ahlström Osakeyhtiö, joka jakautui vuonna 2001 kolmeksi yhtiöksi: Ahlstrom Oyj:ksi, Ahlström Capital Oy:ksi ja uudeksi A. Ahlström Osakeyhtiöksi. Viimeksi mainittu yhtiö omistaa Noormarkun ruukkialueen ja metsäalueita Noormarkussa ja sen ympäristössä.
1900 Noormarkkuun liitettiin siihen saakka Karkun kuntaan kuulunut runsaan 10 neliökilometrin alue Kairilan koillispuolella Lavian ja Pomarkun rajalla. Kyseessä oli erään karkkulaisen talon vanha erämaaomistus, jonka Antti Ahlström oli ostanut jo vuonna 1873.
Lassilassa toimi vaneritehdas vuoteen 1928 saakka.
Noormarkun kunnanvaltuusto päätti 24.11.2008 kuntaliitoksesta Porin kanssa äänin 17-10. Vuoden 2010 alusta Noormarkusta tuli osa Poria.
Nähtävyydet.
Aiemmin mainitun kellotapulin lisäksi Noormarkussa on monia kulttuurihistoriallisesti arvokkaita nähtävyyksiä, suosituimpana Ahlströmin ruukkialue. Alueen puistoissa sijaitsee monia arkkitehtoonisesti arvokkaita rakennuksia, kuten A. Ahlström Osakeyhtiön pääkonttori (Walter Jung ja Emil Fabritius 1916), Havulinna (G. A. Lindberg 1901), Isotalo (Evert Lagerspetz 1882) sekä Villa Mairea, jonka akateemikko Alvar Aalto suunnitteli Harry ja Maire Gullichsenin kodiksi vuonna 1938.
Kulttuuri.
Noormarkku tunnetaan paitsi Ahlströmin ruukkialueesta, myös Noormarkkujoen upeissa maisemissa polveilevasta, noin 60 kilometrin pituisesta retkeilyreitistään. Reitti kytkeytyy maakunnalliseen patikointireittiverkostoon sekä Karvianjoen vesistön melontareittiin.
Yhdistystoiminta Noormarkun alueella on aktiivista. Siellä toimii myös Suomen suurin etunimiyhdistys, Suomalainen Markku-liitto. Markku-liitto juhlii vuosittain Söörmarkussa, jossa sen jäsenet lyödään oravanhännällä Söör Markuiksi.
Koulutus.
Finpyyn kylässä sijaitsee suurin koulu, Noormarkun yhtenäiskoulu. Koulun hyvän tukioppilastoiminnan johdosta se valittiin Suomen vuoden tukioppilaskouluksi vuonna 2009. Noormarkun alueella toimivat myös Kankaan ja Söörmarkun koulut.
Urheilu.
Noormarkussa yleisimpiä harrastuksia ovat hiihtäminen, jalkapallo, koripallo ja yleisurheilu. Yleisurheilua ja hiihtämistä järjestää urheiluseura Noormarkun Nopsa, jonka tunnetuimpia jäseniä ovat hiihtäjä Kati Venäläinen sekä pikajuoksija Matti Välimäki. Jalkapallosta, lentopallosta ja koripallosta vastaa Noormarkun Koitto. Suunnistuksen maailmanmestari, Porin Rastikarhuja edustava Heli Jukkola on myös kotoisin Noormarkusta.
Kyliä.
Finpyy (), Harhala, Harjakangas, Kahaluoto (), Kairila, Lassila (), Noormarkku (), Rudanmaa, Söörmarkku ()


Nousiainen.
Nousiainen () on Suomen kunta, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa. Nousiaisten naapurikunnat ovat Aura, Masku, Mynämäki, Pöytyä, Rusko ja Turku. Kunnan koilliskulmassa on alkujaan kahdeksan kunnan yhteinen rajakivi Kuhankuono.
Historia.
Nousiainen oli Suomen ensimmäinen piispanistuimen paikka, joka tiedetään varmuudella. Myyttisen legendan mukaan Uppsalan Piispa Henrik, jota väitetään myös Suomen ensimmäiseksi piispaksi, haudattiin paikkakunnalle vuonna 1156. Paikkana pidetään Hirvijoen rannalla sijaitsevan Nousiaisten kirkon liepeitä. Mahdollista kuitenkin on, että piispanistuin siirrettiin Nousiaisiin vasta vuoden 1229 aikoihin, jolloin Suomen piispalle myönnettiin lupa istuimen siirtoon. Vuodelta 1234 säilynyt piispan Nousiaisissa päivätty kirje osoittaa, että kirkko oli vasta tuolloin ottamassa haltuunsa Nousiaisissa sijaitsevia muinaisuskon palvontapaikkoja. Piispanistuin siirrettiin kuitenkin viimeistään vuoden 1249 jälkeen Koroisiin lähelle Turkua.
Nousiainen on saanut nimensä siitä, että maa nousee alueella erityisen nopeasti. Nousiaisissa asuttiin jo, kun alue oli saaristoa. Sittemmin vesi on laskenut maan noustessa, jolloin saaret ovat muuttuneet kivisiksi mäiksi, ja mäkien välistä on paljastanut viljavaa savista maata, joka on otettu viljelykseen. Maannousu on ehkä huomattu siitä, että se on lisännyt viljelypinta-alaa havaittavasti jo yhden sukupolven aikana.
Nousiaisissa on useita linnavuoria. Esimerkiksi Nousiaisten Linnamäellä on merkkejä sekä kivikautisesta, pronssikautisesta että rautakautisesta ihmisten toiminnasta. Paikallisen kansanperinteen mukaan mäenrinteessä on metallikoukku, johon laivojen köydet kiinnitettiin mäen ollessa vielä saari.
Talouselämä.
Maanviljely on Nousiaisten merkittävin elinkeino. Merkittäviin työllistäjiin kuului myös Teleste Oy:n elektroniikkatehdas, joka on kuitenkin jo lopettanut toimintansa kunnassa.
Uskonnolliset yhteisöt.
Nousiaisissa toimii evankelisluterilainen Nousiaisten seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii evankelisuus.
Kyliä.
Aatoila, Alakylä, Haatila, Hakola, Heininen, Hyrkkö, Kaisela, Kaitarinen, Kallunen, Keskusoja, Killainen, Koljola, Kulola, Kytöinen, Kärmälä, Kärrynen, Köönikkälä, Laaleinen, Laihonen, Leinainen, Mahala, Moijonen, Nummi, Nutturla, Ojankulma, Paijula, Paistanoja, Pakainen, Palo, Papumäki, Puotunen, Rekoinen, Repola, Riitalho, Ristimäki, Riukula, Saksala, Santamala (aik. Sontamala), Sukkinen, Tappuri, Topoinen, Vadanvainio, Vainionpohja, Vainoinen, Valpperi, Vastlahti, Vuorenpää, Kukkola, Mutola
Liikenne.
Nousiaisten läpi kulkee valtatie 8 ja Uudenkaupungin rata. Turun tiepiiri on käynnistänyt tiesuunnitelman valtatien 8 rakentamisesta moottoritieksi osuudelta, joka kulkee Raisiosta Nousiaisten Nummen kylään. Kaavailtu tielinja noudattelee Nousiaisissa valtatie 8:n nykyistä linjaa. Hankkeeseen sisältyy kunnan alueella yksi uusi eritasoliittymä.


Nummi-Pusula.
Nummi-Pusula on Suomen kunta, joka sijaitsee Uudenmaan maakunnassa. Kunta muodostui vuonna 1981 Nummen ja Pusulan kuntien yhdistyessä. Kunnassa asuu ihmistä., ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km².
Nummi-Pusulan naapurikunnat ovat Karkkila, Lohja, Salo, Somero, Tammela ja Vihti. Marraskuussa 2011 Nummi-Pusulan ja Siuntion valtuustot päättivät kuntien liittyvän yhdessä Lohjaan vuonna 2013, mutta myöhemmin Siuntio päätti jättäytyä pois liitoksesta.
Maisemat.
Nummi-Pusula on mäkistä maastoa, pääosin viljelymaisemaa. Moreeni- ja kalliopohjaisten metsäalueiden välissä on viljavia savimaita ja yli 80 järveä. Suomen maisemamaakunnista Nummi-Pusulan eteläosat Nummella ja Pusulassa luetaan Kiskon–Vihdin järviseutuun ja pohjoisosat Pusulassa Tammelan ylänköseutuun. Kunnan eteläosaa hallitsevat suurine harjumuodostumineen toinen salpausselkä ja lännessä Leppäkorvessa kunnan alueelle ulottuva kolmas salpausselkä, joiden väliin jää moreeni- ja kallioselänteitä ja saven tai hiedan täyttämiä viljelylaaksoja. Pohjoisosa on karua, moreenipeitteistä ja runsasjärvistä vedenjakaseutua, jonka korkein kohta Lövkullanmäki kohoaa 162 metrin korkeuteen.
Vesistöt.
Suomen vesistöaluejaosasa pääosa kunnasta kuuluu Karjaanjoen vesistöalueeseen ja tämän sisällä edelleen Lohjanjärveen laskevan Nummenjoen ja sen sivujoen Pusulanjoen valuma-alueisiin. Suurimpia järviä Nummella ovat Nummenjokeen laskeva Nummen Pitkäjärvi, jonka rannalla on Nummen kirkonkylä, sekä Lohjanjärveen laskeva Valkerpyynjärvi. Pusulan eteläosissa suurin järvi on Pusulanjokeen laskeva Pusulanjärvi eli Jäämäjärvi, jonka rannalla on Pusulan kirkonkylä. Pusulan metsäisessä pohjoisosassa järviä on runsaasti. Nummenjoen latvajärviä näistä ovat muiden muassa Arimaa, Särkijärvi, Kivijärvi ja Patamo. Pusulanjoen vesireittiin kuuluvista kunnan pohjoisosan järvistä suurimpia ovat Heinjärvi, Salovesi, Saarijärvi, Antiainen, Saukonpää, Jäljänjärvi, Kolmperse, Vahermanjärvi, Tarkeelanjärvi, Tämäkohtu, Rausjärvi, Karisjärvi, Heinästenjärvi ja Löytty. Karjaanjoen vesistön suurista järvistä kunnan aluetta koskettavat kaakossa Nummella sekä Lohjanjärvi että Hiidenvesi. Pohjoisella vedenjakajalla Pusulassa kunnan rajoille osuvat pieniltä osiltaan Kokemäenjoen vesistöön kuuluvan Loimijoen vesireitin latvajärvet Liesjärvi ja Salkolanjärvi.
Suojeltuja ja arvokkaita kohteita.
Pusulan Keräkankare ja Kylmälähde kuuluvat valtakunnalliseen harjujensuojeluohjelmaan. Viisi lintujärveä muodostavat yhteisen Natura-kohteen Nummi-Pusulan lintuvedet. Muita Natura-kohteita ovat Haukkamäki, Myllymäki ja Lintukiimanvuori sekä Hyyppärän harjualue. Valtakunnallisesti arvokkaisiin maisema-alueisiin kuluu Nummenjoen–Pusulanjoen viljelylaakso.
Historia.
Muinaisjäännösrekisterissä on 117 löytöä Nummi-Pusulan alueelta. Niistä valtaosa on ajoitettu kivikaudelle. Tervakorvenmäen hautapaikka on varhaismetallikautinen. Pitkämäellä on mahdollisesti pronssikautisia ja Jättölässä rautakautisia jäänteitä.
Linnanmäki Kaukelan luoteispuolella on ollut muinaislinna.
Nummi oli Lohjan kappeliseurakunta, ja sillä oli oma hautausmaa 1600-luvulta asti. Vuonna 1822 rakennettiin nykyinen harmaakivinen Nummen kirkko. Pusulan kirkko valmistui 1838 ja Kärkölän kyläkirkko Pusulassa 1842. Myös Pusulan vanhin hautausmaa on 1600-luvulta.
Nummi erosi emäpitäjästään Lohjasta vuonna 1843 ja Pusula vuonna 1862. Kunnat yhdistyivät vuonna 1981 Nummi-Pusulaksi.
Nummi-Pusulasta on löydetty useita vanhoja terva- ja hiilimiiluja. Pusulanjärven ympäristöstä on louhittu kalkkia, ja siellä oli kalkkipolttimo 1600-luvulla. Böhlessä eli Pyölissä on toiminut rautakaivos 1800-luvulla. Jokisaaressa on ollut vielä vanhempi saha. Pusulan Arimaalla toimi vuosina 1864-1918 Ariman lasitehdas.
Valtakunnallisesti arvokkaita rakennettuja kulttuuriympäristöjä kunnassa ovat Nummen kirkonkylä ja Pusulan Kärkölässä sijaitseva Myllymäen torppa.
Taajamat ja kylät.
Kunnassa on kylien lisäksi kolme taajamaa: Nummi, Pusula ja Saukkola.
Maakuntakaavan kyläverkon tarkistuksessa 2011 esitettiin että Ikkala ja Koisjärvi säilyvät edelleen maakuntakaavassa määriteltyinä kylinä, mutta Marttila, Leppäkorpi, Loukku, Järvenpää, Hyrsylä, Tavola ja Hyönöla menettävät kylästatuksensa maakuntakaavassa. Varsinaisia maarekisterikyliä kunnassa on Nummen alueella 39 ja Pusulan alueella 21.
Nummen kylät.
Haarla, Hakula, Heijala, Heimola, Huhti, Hyrsylä, Hyvelä, Immola, Jakova, Järvenpää, Jättölä, Korkianoja, Kovela, Leppäkorpi, Luttula, Maikkala, Maskila, Mettula, Miemola, Millola, Mommola, Mäntsälä, Nummi, Näkkilä, Oinola, Oittila, Pakkala, Pälölä, Raatti, Remala, Retlahti, Röhkölä, Salo, Saukkola, Sierla, Sitarla, Tavola, Varttila, Vivola.
Pusulan kylät.
Ahonpää, Hattula, Hauhula, Herrala, Hirvijoki, Hyrkkölä, Hyönölä, Ikkala, Karisjärvi, Kaukela, Koisjärvi, Kärkölä, Marttila, Mäkkylä, Pusula, Radus, Seppälä, Suomela, Uusikylä, Viiala, Vörlö.
Palvelut.
Nummi-Pusula on perustanut yhdessä Karkkilan ja Vihdin kanssa perusterveydenhuollon ja sosiaalitoimen kuntayhtymän "Perusturvakuntayhtymä Karviainen".
Kunnassa on viisi alakoulua (Hyrsylä, Ikkala, Koisjärvi, Oinola ja Pusula), sekä yksi yläkoulu ja lukio Oinolassa.
Kunnassa on ekopisteitä, jätepisteitä ja Pusulan jäteasema. Metalliromua ja ongelmajätettä keräävät kiertävät keräysautot.
Elinkeinoelämä.
Nummi-Pusula on Uudenmaan maatalousvaltaisin kunta, vuonna 2005 kuntalaisista lähes kymmenesosa työskenteli maa- ja metsätaloudessa. Yrittäjiä on kuntalaisista kolmasosa. Palvelut työllistävät 56 % ja jalostus noin 30 %. Kunnassa toimivia yrityksiä ovat teollisuus- ja merihydrauliikkaan erikoistunut Nurmi Hydraulics Oy, painesäiliöitä ja pumppuja tuottava PumppuLohja, rakennustarvikkeita valmistava Aulis Lundell Oy ja muovitehdas Emek.
Liikenne.
Liikenneyhteydet kunnassa ovat hyvät: sen läpi kulkevat Helsingistä Turkuun johtava valtatie 1 ja Helsingistä Poriin johtava valtatie 2, joista ensinmainittu on osa Eurooppatietä E18. Helsinki-Vantaan lentoasemalle on matkaa vain 60 km, ja sadan kilometrin säteellä on useita satamia. Nykyinen, moottoritieksi rakennettu valtatie 1 kulkee lähellä kunnan etelärajaa, missä kunnan alueelle osuvat Tervakorven ja Pitkämäen tunnelit, ja valtatie 2 lähellä kunnan pohjoisrajaa Pusulan Kärkölässä.
Seututeistä Lohjanharjun suunnasta Saukkolan taajamaan ja Nummen kirkonkylän eteläpuolitse Suomusjärven suuntaan johtaa seututie 110, joka ennen nykyisen moottoritien rakentamista oli osa valtatietä 1. Tästä haarautuu Pusulan Koisjärven ja Hyönölän kautta Somerolle johtava seututie 280, joka ennen nykyisen valtatien 2 rakentamista oli osa sen vanhaa linjausta Someron ja Loimaan kautta Huittisiin. Seututieltä 110 Nummen kirkonkylän kautta seututielle 280 johtaa seututie 125, Karkkilasta Pusulan Ikkalaan seututie 126 ja Ikkalasta Pusulan kirkonkylän kautta Hyönölään seututie 127. Kunnan kaakkoisreunalla seututiehen 110 yhtyy Pohjasta alkunsa saava, Karjalohjan ja Sammatin kautta kulkeva seututie 104.
Yhdysteitä ovat Nummen alueella seututieltä 110 Nummen Saukkolassa valtatielle 25 Lohjalla johtava yhdystie 1090, seututieltä 110 Nummen Hyrsylässä yhdystielle 1090 Nummen Vivolassa johtava yhdystie 1091, Saukkolasta Nummen Tavolan kautta yhdystielle 1070 Sammatissa johtava yhdystie 1072, Saukkolasta Nummen Hyvelän kautta seututielle 125 Nummen Jättölässä johtava yhdystie 1253, seututieltä 110 Nummen Oinolassa seututielle 125 Nummen kirkonkylässä johtava yhdystie 1251 ja seututieltä 125 Nummen kirkolle johtava yhdystie 1252.
Pusulassa kunnan alueella kulkevia yhdysteitä ovat seututieltä 110 Nummen Hyrsylässä Pusulan Koisjärven ja Vihdin Vanjoen kautta Vihdin Jokikunnalle johtava yhdystie 1223, tältä Koisjärvellä seututielle 127 Pusulan Suomelassa johtava yhdystie 1271, Pusulan kirkonkylästä seututielle 280 Pusulan Kaukelassa johtava yhdystie 1270, Pusulan kirkonkylästä Pusulan Marttilan ja Pusulan Kärkölän kautta valtatielle 2 Pusulan Loukussa johtava yhdystie 1280, Vihdin kirkonkylästä Vihdin Jokikunnan kautta Pusulan Ikkalaan johtava yhdystie 1224, Pusulan Marttilasta Karisjärven kautta Pusulan Ikkalaan johtava yhdystie 1282 sekä Langista seututiellä 282 Someron rajalla Pusulan Hauhulan kautta Pusulan Marttilaan johtava yhdystie 1281.
Väestö.
Nummi-Pusulan väestö lisääntyy ja ikääntyy. Tilastokeskus ennustaa väkiluvun kasvavan vuosina 2006 - 2020 lähes neljälläsadalla hengellä. Kasvun moottorina on pääkaupunkiseudun läheisyys. Nummi-Pusula on myös suosittu mökkikunta: kunnassa on lähes yhtä paljon vapaa-ajan asuntoja kuin vakituisia asuntoja.
Nummi-Pusulassa väestön koulutustaso on alhaisempi kuin muualla Uudellamaalla: korkeakoulutettujen osuus on keskimääräistä pienempi, peruskouluun opintonsa lopettaneiden osuus suurempi kuin muualla.
Politiikka.
Vuonna 2008 valitussa valtuustossa suurin puolue oli Keskusta, joka sai seitsemän valtuutettua. Elokuussa siitä erosi kaksi, joista toinen siirtyi kokoomukseen, toinen perusti oman ryhmän. Kokoomuksesta puolestaan lähti keväällä kaksi omille teilleen, joten sillä on nyt neljä. Sosiaalidemokraatteilla on viisi paikkaa, samoin sitoutumattomien yhteislistalla. Vasemmistoliitolla oli kaksi edustajaa, mutta toinen siirtyi omaan ryhmään. Vihreät, kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset (nyk. kriittiset kansalaiset) saivat kukin yhden valtuutetun. Valtuustossa on nyt yksitoista ryhmää
Vuonna 2009 kunnanhallitus päätti perustaa kuntaan mökkiläistoimikunnan hoitamaan yhteyksiä kesäasukkaiden ja kunnan palveluiden välillä.
Liittyminen Lohjaan.
Nummi-Pusula aloitti tammikuussa 2011 kuntaliitosneuvottelut Lohjan kanssa. Neuvotteluihin lähti mukaan myös Siuntio, mutta alustavasti mukana ollut Inkoo luopui hankkeesta.
Marraskuussa 2011 Nummi-Pusulan ja Siuntion valtuustot päättivät liittymisestä Lohjaan vuonna 2013. Kolme siuntiolaista teki päätöksestä valituksen Hallinto-oikeuteen, joka kuitenkin hylkäsi valitukset huhtikuussa 2012 ja myös toimenpanokielto kumottiin. Valitukset kaatuivat äänin 2-1, mutta valittajat vievät asian vielä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Kuntaliitosta päästään jatkamaan, ja valtioneuvosto tekee kuntaliitospäätöksen kesäkuun loppuun mennessä, ja liitos toteutuu vuoden 2013 alussa.
Kulttuuri.
Luettelo kotiseutukirjailijoista tuntee viisitoista kirjoittajaa, joilla on yhteyksiä Nummi-Pusulaan. Helvi Hämäläinen oli Somerniemen lisäksi sidoksissa Pusulan Arimaan. Hannu Mäkelä oli aluksi kesäasukas, mutta muutti myöhemmin pysyvästi kuntaan.
Urheilu.
Nummi-Pusulan kunnassa toimii Alhonvuoren laskettelukeskus. Urheilukenttiä on neljä: Nummi, Pusula, Ikkala ja Saukkola.
Urheiluseura Nummen Kipinä on perustettu vuonna 1912. Se järjestää yleisurheilu-, maastojuoksu- ja hiihtotapahtumia. Pusulan Urheilijiden tärkein laji on hiihto.
Saukkolan Pallossa pelataan jalkapalloa ja kaukalopalloa.
Menestynein nummilainen urheilija on ollut Amstedamin kisojen olympiamitalisti, kestävyysjuoksija Martti Marttelin.
Nähtävyyksiä.
Suuri osa Nummi-Pusulan matkailutarjonnasta keskittyy alueen maanviljelyksen historiaan: siellä on meijerimuseo, traktorimuseo ja museoitu mylly. Myös kyläkauppamuseo sekä Nummen ja Pusulan kotiseutumuseot kertovat omalta osaltaan elämästä maaseudulla. Museoiden lisäksi luonto ja maisemat ovat matkailun vahvuuksia ja tarjoavat puitteet sienestykseen, marjastukseen ja kalastukseen.


Nurmes.
Nurmes on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pohjois-Karjalan maakunnassa. Kaupungin väkiluku on ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Nykyinen Nurmeksen kaupunki käsittää entisen Nurmeksen kauppalan ja siihen liitetyn Nurmeksen maalaiskunnan.
Nurmeksen naapurikunnat ovat Juuka, Kuhmo, Lieksa, Rautavaara, Sotkamo ja Valtimo.
Nurmeksella on kaksi keskustaa, Porokylä ja Nurmes eli entinen kauppala. Taajamat halkoo kantatie 75. Suurimmaksi osaksi Nurmeksen kaupunki on haja-asutusaluetta. Porokylä sai nimensä 20. heinäkuuta 1891 sattuneen suurpalon seurauksena: silloin iso osa silloista kirkonkylää niin sanotusti paloi poroksi. Nimellä ei ole mitään tekemistä eläimen poro kanssa.
Nurmeksessa järjestetään joulun alla paljon musiikillista toimintaa, kuten erilaisia konsertteja ja tapahtumia. Sen vuoksi Nurmes onkin Suomen ja koko Euroopan virallinen joululaulukaupunki.
Puolustusvoimat toimii Nurmeksessa Sotinpuron ampuma- ja harjoitusalueen kautta. Myös Sotinpuron varastoalue, osa Itä-Suomen Huoltorykmenttiä, sijaitsee kaupungin alueella Rautavaaran rajan tuntumassa.
Historia.
Muinaislöydöt osoittavat, että ihminen on liikkunut Nurmeksessa ainakin neljä vuosituhatta. Sen ajan ihmiset kalastelivat Pielisen rannoilla, jotka olivat 3-4 metriä nykyistä järvenpintaa ylempänä. Myöhemmin alue jäi lappalaisille, kuten joukko heihin viittaavia paikannimiä osoittaa: Jurtti, Kurtsunpuro ja Kujanki.
Nurmes mainittiin asutuspaikkana asiakirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1556. Nurmeksessa ilmoitettiin asuvan viitisenkymmentä ”ryssää” eli ortodoksikarjalaista. Alue kuului Käkisalmen läänin mukana Venäjän valtakuntaan. Alueen siirryttyä 1600-luvun alussa Ruotsille, karjalaiset muuttivat Venäjälle ja Nurmekseen muutti Savosta ja Kainuusta tulleita luterilaisia.
Vuonna 1638 perustettiin Pielisjärven luterilainen seurakunta ja sen ensimmäinen kirkko rakennettiin. Emäkirkko siirrettiin kuitenkin Lieksaan ja Nurmeksen kirkko jäi kappeliksi ensimmäisenä pappinaan Lauritsa Laurinpoika Hallitius. Vuosina 1656–1657 hän johti ruptuurisodassa talonpoikia venäläisten ja ortodoksikarjalaisten yrittäessä ryöstellä Nurmesta.
Vuonna 1652 Nurmes joutui osaksi Kajaania, Pietari Brahen alaiseksi. Tuona aikana pitäjä kehittyi ja liikenneyhteydet Kajaaniin ja Ouluun vahvistuivat. Mutta 1680-luvulla alkaneella veronvuokraajien eli arrendaattorien valtakaudella kehitys kääntyi päinvastaiseksi. Arrendaattorit, kuuluisimpana Simon Affleck eli Simo Hurtta, yrittivät alistaa talonpojat maaorjiksi. Väkeä muutti etelään ja asutus harveni. Vuonna 1697 talonpojat tekivät kapinan ja karkottivat veronvuokraajat.
Isonvihan jälkeen oli aloitettava miltei alusta. Puolet pitäjästä oli autiona. 1700-lukua värittivät voimakkaasti Stenius-kirkkoherrat. Heistä Jakob Stenius vanhempi, kansan suussa Korpi-Jaakko, opetti seurakuntalaisiaan viljelemään soita. Kaskitalous alkoi syrjäytyä ja peltomaan tarve pakotti talot hajautumaan takamaille. Pelto- ja niittyala laajeni jyrkästi vuodesta 1775 alkaen. Nurmes alkoi kehittyä karjapitäjäksi.
Tuona aikana eli kenties kuuluisin nurmekselainen, rautavaaralaissyntyinen räätälinoppipoika Olli Tiainen, joka 1808 kohosi Pielisjärven talonpoikien johtajaksi ja sissipäälliköksi heidän ryhtyessään puolustamaan kotipitäjäänsä venäläistä hyökkääjää vastaan. Neuvokkaana ja taitavana soturina hän saavutti sekä alaistensa että Savoa puolustavan eversti Sandelsin luottamuksen. Venäläiset pidettiin poissa siihen asti, kun Suomen armeija vetäytyi Ruotsin puolelle.
Porvoon valtiopäivillä 1809 edusti Karjalan ylistä kihlakuntaa toinen nurmekselainen Henrik Ullgren (1762–1836), pitäjän luottamusmies ja esikuvallinen maanviljelijä.
Itsenäiseksi pitäjäksi.
Nurmes oli pitkään Pielisjärven seurakunnan kappeli. Nurmekseen kuului tällöin nykyisin itsenäiset kunnat Rautavaara ja Valtimo sekä osia Juuasta ja Kuhmosta. Nurmeksen pitäjä itsenäistyi vuonna 1810 ja sai nykyiset rajansa vuonna 1910 Valtimon erotessa itsenäiseksi kunnaksi.
Kauppala perustetaan.
Nurmeksen kauppala perustettiin vuonna 1876. Kauppala rakennettiin lähes asumattomalle harjulle lähelle kirkonkylää. Kauppalan asemakaavan suunnitteli Julius Basilier. Asemakaavassa erityistä huomiota kiinnitettiin paloturvallisuuteen, mikä toteutettiin säännöllisellä ja väljällä rakentamisella.
Johtuen kauppalan pienestä pinta-alasta sen väkiluku ei ollut koskaan suuri. Vuonna 1972 eli ennen maalaiskunnan liittämistä Nurmeksen kauppalaan asukasluku oli 2 652. Kauppalan tärkeimmät elinkeinot olivat teollisuus ja palvelut. Lisäksi kunnan asukaista moni oli opettaja tai muu virkamies, minkä johdosta kauppalasta käytettiin nimitystä "herrojen kauppala".
Ennen kuntaliitosta kauppalan poliittinen rakenne oli hyvin oikeistolainen.
1930-luvulla kunnallisvaaleissa eniten kannatusta sai isänmaallinen kansanliike. Sodan jälkeen suosituimmat puolueet olivat liberaalinen kansanpuolue sekä kokoomus. Sen sijaan SKDL ei saanut koskaan yhtään valtuutettua kauppalan valtuustoon ennen maalaiskunnan liittämistä.
Kun maalaiskunta liitettiin kauppalaan, suurimpia puolueita Nurmeksessa ovat olleet siitä
lähtien keskusta ja SDP.
Kaupungiksi.
Vuoden 1973 alussa Nurmeksen maalaiskunta liitettiin Nurmeksen kauppalaan. Ennen kuntaliitosta kauppalan ja maalaiskunnan rajana oli lännessä Rajakatu ja idässä Mikonsalmen silta. Nurmeksesta tuli kaupunki 1. tammikuuta 1974. Kaupungin vaakunaksi tuli kauppalan vaakuna.
Nurmeksen väkiluku nousi 1600-luvulta tasaisesti 1960-luvulle saakka. Nurmeksessa oli noin 1 700 asukasta 1700-luvun puolivälissä, noin 5 000 1800-luvun alussa ja 14 990 vuonna 1960 – Nurmeksen suurin asukasmäärä saavutettiin tuolloin.
Kyliä.
Höljäkkä, Jokikylä, Jänislehto, Kohtavaara, Kopras, Kuikka, Kuohatti, Kuokanvaara, Kynsiniemi, Lipinlahti, Mujejärvi, Nurmes, Palojärvi, Petäiskylä, Porokylä, Porosaari, Salmenkylä, Saramo, Savikylä, Särkivaara ja Ylikylä
Kuntayhteistyö.
Nurmes ja Lieksa ryhtyvät valmistelemaan teknisten palvelujen yhdistämistä yhdeksi palvelukeskukseksi vuoteen 2009 mennessä.
Lieksa, Nurmes ja Valtimo ovat päättäneet tehdä kunta- ja palvelurakenneuudistusta varten yhteisen toimeenpanosuunnitelman.
Nurmes ja Valtimo ovat neuvotelleet yhdistymisestä. Nurmeksen kaupunginvaltuusto olisi hyväksynyt liitoksen 26.4.2012, mutta Valtimon kunnanvaltuusto torjui sen.


Nurmijärvi.
Nurmijärvi on Suomen kunta, joka sijaitsee Uudenmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä. Nurmijärven pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Tuloveroprosentti on %. Nurmijärven vaakuna on sinipohjainen, jossa on allekkain 2+3+2 vaaleatukkaista miestä, eli seitsemän veljestä.
Nurmijärvi on yksi ns. pääkaupunkiseudun kehyskunnista ja sen naapurikuntia ovat Espoo, Vantaa, Tuusula, Hyvinkää ja Vihti. Se sijaitsee nopeiden henkilöautoyhteyksien päässä Helsingistä, jonne matka Klaukkalasta kestää noin 30 minuuttia ja Helsinki-Vantaan lentoasemalle 25 minuuttia. Linja-autoja Helsinkiin kulkee erityisesti Klaukkalasta melko tiheästi moottoritietä pitkin.
Nurmijärvi on väkiluvultaan Suomen suurin kunta, joka ei käytä itsestään kaupunki-nimitystä.
Historia.
Nykyisen Nurmijärven alueella oli asutusta jo esihistoriallisella ajalla, johon viittaavat arkeologiset löydöt ajoittuvat ajalle 4500–3500 eaa. Keskiajalle tultaessa alueella ei ollut vakituista asutusta, mutta myöhemmin asutus levittäytyi sekä Hämeestä että rannikolta siten, että vuonna 1540 kyliä oli viisitoista ja niissä taloja 115. Hallinnollisesti Nurmijärvi on muodostunut yhdistämällä alueita Lopen, Vihdin ja Helsingin pitäjistä. Itsenäinen seurakunta oli muodostettu jo 1605 ja Nurmijärven hallintopitäjä syntyi vuonna 1775, jolloin alueen asukasluku oli 1471. Hyvinkää erosi emopitäjästään Nurmijärvestä omaksi kunnakseen 1917 ja Siippoon kylä liitettiin Tuusulaan 1931. Nimensä kunta on saanut keskellä pitäjää sijainneesta järvestä, joka kuivatettiin osittain 1920-luvulla ja kokonaan 1950-luvun lopulla. Toinen suurehko kuivatettu järvi on ollut Perttulassa sijainnut Kuhajärvi. Peltojen osuus kokonaispinta-alasta on Nurmijärvellä suurempi kuin monessa muussa Suomen kunnassa.
Ensimmäiset teollisuuslaitokset syntyivät 1800-luvun lopulla, joukossa myös apteekkari Albin Koposen Nurmijärvelle vuonna 1899 perustama Suomen ensimmäinen lääketehdas. Lääketehtaan päätuotteina oli alvejuuren juurakosta uutettu filisiini, jota myytiin Filisiini- ja Filicon-nimisinä lapamatolääkkeinä. Tehtaan tuottamaa filisiiniä myytiin kapseloituna Kiinaan ja Amerikkaan asti. Nykyisin kauppa, liikenne sekä muut palvelut työllistävät kaksi kolmennesta, teollisuus ja rakentaminen vajaan kolmanneksen ja maatalous runsaat 3 % väestöstä. Suurimpia yksittäisiä työnantajia ovat Altia Oyj ja Teknos Oy Rajamäellä, Polimoon Oy Klaukkalassa sekä Korsisaari Oy.
Nurmijärven huomattavimpia maatiloja ovat olleet Numlahden ja Raalan kartanot.
Kyliä.
Herunen, Rajamäki,Röykkä, Klaukkala, Korpi, Korven asema, Leppälampi, Lepsämä, Lintumetsä, Nukari, Numlahti, Nummenpää, kirkonkylä, Metsäkylä, Mäntysalo, Palojoki, Perttula, Raala, Suomies, Uotila ja Valkjärvi.
Päätöksenteko.
Nurmijärven kunta kuuluu Uudenmaan vaalipiiriin. Nurmijärven kunnanvaltuustossa on 51 jäsentä. Kunnanhallituksen puheenjohtaja on Outi Mäkelä ja kunnanvaltuuston Petri Kalmi.
Väestö.
Kunnan kolme suurinta taajamaa ovat Klaukkala, Kirkonkylä ja Rajamäki. Näihin taajamiin ja niiden liepeille on kohdistunut 2000-luvulla voimakasta muuttoliikettä erityisesti pääkaupunkiseudulla asuvien lapsiperheiden osalta. Väkiluvun kasvaessa taajamat ovat saaneet yhä enemmän kaupunkimaisia piirteitä. Näissä taajamissa asuu 75 % kunnan asukkaista, haja-asutuskin on Nurmijärvellä yleistä.
Koulutus.
Nurmijärvellä on kolme lukiota ja yksi ammattikoulu. Kirkonkylässä Nurmijärven yhteiskoulun lukio (www.nyk.fi), Rajamäellä Rajamäen lukio ja Klaukkalassa Arkadian yhteislyseo (www.ayl.fi). Ammattikoulu sijaitsee Perttulassa.
Sääksjärven rannalla Kiljavalla sijaitsevat myös Sak-Opisto ja Humanistisen ammattikorkeakoulun Nurmijärven yksikkö.
Kulttuuri.
Nurmijärven nimikkolintu on palokärki (Dryocopus martinus), nimikkoeläin on mäyrä (Meles meles), nimikkokasvi on kivikkoalvejuuri (Dryopteris filix-mas). Kiljavalla sijaitsee kirkasvetinen ja laskuojaton Sääksjärvi, jonka vesi vaihtuu maaperän kautta. Se on itse asiassa Suomen suurin lähde, jota koristavat poikkeuksellisen upeat hiekkarannat. Kaikkiaan Nurmijärven alueella on vain vähän järviä: Valkjärvi Klaukkalan luoteispuolella, Vaaksinjärvi Röykässä ja Herustenjärvet kunnan pohjoispäässä. Pieni osa Vihtijärveä on Nurmijärven luoteiskulmassa.
Palojoen kylässä on vuodesta 1953 lähtien vietetty Taaborinvuoren Kivi-juhlia Aleksis Kiven kunniaksi. Ensimmäinen juhla järjestettiin teatterinjohtaja Vilho Siivolan aloitteesta.
Muutaman kilometrin päässä kirkonkylästä, Helsinki-Hämeenlinna -moottoritien ja vanhan kolmostien välissä, sijaitsee vuonna 2001 valmistunut tanssihalli "Ruusulinna".
Urheilu.
Nurmijärvellä toimii juniorijääkiekkoseura Kurra juniorit ry, jalkapalloseura NJS sekä luisteluseura (NTL). Nurmijärvi on kotipaikka myös Rajamäen Rykmentille, yhdelle Suomen johtavista suunnistusseuroista. Myös menestynyt salibandyseura SB-Pro on Nurmijärveltä.
Nurmijärvellä toimii neljä partiolippukuntaa:, ja Lepsämän partio.
Nurmijärvellä sijaitsee myös. Nurmijärven Golfkeskus sijaitsee 45 minuutin ajomatkan päässä Helsingistä Hanko–Hyvinkää-tien varrella. Kentällä on yhteensä 27 reikää, sekä kaikille avoin par 3 -rata.


Nurmo.
Nurmo on entinen Suomen kunta, joka sijaitsi Etelä-Pohjanmaahan kuuluvassa Seinäjoen seutukunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Sen asukasluku oli ja pinta-ala  km², josta  km² vesistöjä (31.12.2008). Kunta yhdistyi kuntaliitoksessa Ylistaron ja Seinäjoen kanssa uudeksi Seinäjoeksi vuonna 2009. Nurmon naapurikuntia olivat Alavus, Ilmajoki, Kuortane, Lapua, Seinäjoki ja Ylistaro.
Historia.
Nurmon kirkonkylä on muotoutunut vuonna 1779 valmistuneen Nurmon kirkon läheisyyteen. Vanhoissa ruotsinkielisissä asiakirjoissa Nurmo-nimestä on käytetty myös kirjoitusasua "Nurmå".
Nurmon pelttarit.
Nurmon kotiteollisuusaloista valtakunnallisestikin merkittävä oli metallituotteiden valmistus valamalla. Tuotteiden raaka-aineena käytettiin pronssia ja messinkiä, joiden kansanomainen yhteisnimitys oli vaski. Nurmossa vaskenvalajia kutsuttiin "pelttareiksi". Vaskesta valettiin eniten kulkusia ja soivia kelloja aisakelloista vellikelloihin sekä hevosvaljaiden osia.
Vanhimpia merkittäviä pelttareita olivat Ilmajoen Könnin mestareilta oppinsa saaneet Jaakko Ojala (Kantolan seppä) ja kelloseppänäkin toiminut Juho Jaskari (Typpälehen seppä) sekä isältään oppinsa saanut metallialan monitaituri Juha Kaunismäki. Hän aloitti valutyöt jo 13-vuotiaana ja lähti 20-vuotiaana täysinoppineena valajana hakemaan lisäoppia Peräseinäjoen monitaitoiselta Salomon Ala-Kortesmaalta, joka valutöiden lisäksi oli hopea- ja kultaseppä ja teki pyssyjäkin. Myöhemmin Juha Kaunismäki tekikin kellosepille kellojen kuoria. Vuosisadan lopulla hän teki myös yksi- ja kaksipiippuisia pistooleja sekä revolvereja. Kaunismäki opetti valajan työn ainakin seitsemälle oppipojalle.
Vilkkaimmillaan Nurmon vaskenvalanta oli 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, jolloin työtä riitti parillekymmenelle pelttarille. Välittäjät kuljettivat työn tuloksia myytäväksi aina Itä-Suomeen saakka. Paluukuormana välittäjät toivat valajille romumetallia raaka-aineeksi. Pelttarit toimivat 1890-luvun alkuun saakka myös teollisuuden alihankkijoina toimittamalla Seinäjoella sijaitsevalle Östermyran ruutitehtaalle mustaruutirakeiden hionnassa käytettäviä pieniä metallikuulia.
1900-luvulla Nurmon valutuotanto väheni. Pentti Virrankoski arvelee syyksi toisaalta hevoskulttuurin taantumista ja toisaalta messinkituotteiden teollisen valmistuksen tehokkuutta. Nurmon viimeiset merkittävät pelttarit työskentelivät vielä vuonna 1940.
Hyöty sijainnista.
Johtuen sijainnistaan aivan Seinäjoen kaupungin vieressä Nurmo oli voimakkaasti kasvava muuttovoittoinen kunta 1960-luvulta alkaen ja siksi juuri siellä oli Etelä-Pohjanmaan kuntien nuorin ikärakenne. Yksi Nurmon kasvun mahdollistaneista asutuskeskuksista oli Hyllykallio.
Muuta.
Nurmon alueen perinneruoka on uunissa paistettu ohrajauhotaikinasta tehty pannukakku, ohorakropsu. Alueella toimii hyvin aktiivinen kotiseutuyhdistys Nurmoo-seura, joka ylläpitää Nurmon museota. Seuralla ja Nurmon Leijonilla on myös jokavuotinen yhteishanke eli Nurmon Joulu -lehti.
Nurmonjokilaakson kylät.
Nurmonjokilaakson eli Nurmon Alapään kyliä ovat
Nähtävyydet.
Nurmon kirkko
Urheilu.
Nurmo yhdistetään lukuisiin urheilijoihin ja urheiluseuroihin.


Oravainen.
Oravainen () on entinen Suomen kunta, joka sijaitsi Pohjanmaan maakunnassa. Oravainen ja Vöyri-Maksamaa liittyivät maaliskuussa 2010 tehdyn päätöksen mukaisesti vuoden 2011 alusta uudeksi Vöyri-nimiseksi kunnaksi. Oravaisten kunnassa asui lakkaustushetkellä ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km², josta  km² oli sisävesistöjä. Väestötiheys oli asukasta/km². Kunta oli kaksikielinen. Enemmistö, 79 prosenttia asukkaista, puhui ruotsia ja 11 prosentilla oli suomi äidinkielenään. Muunkielisten osuus oli huomattavan korkea eli 10 prosenttia. Oravaisten naapurikunnat ennen yhdistymistä olivat Kauhava, Uusikaarlepyy ja Vöyri-Maksamaa. Oravaisissa oli runsaasti havumetsän peittämiä mäkiä eli entisiä saaria. Mäkiä ympäröivät alavat pellot. Kunnassa oli turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus.
Historiaa.
Oravaisten alueella käytiin eräs Ruotsin tappioon Suomen sodassa johtaneista taisteluista, Oravaisten taistelu, josta kertoo muun muassa Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat. Esimerkkinä mainittakoon, että tarinoissa mainitun Lotta Svärdin todellinen esikuva nähtiin viimeksi 14. syyskuuta 1809 Oravaisten kunnassa sijainneella taistelutantereella.
Kunnan alueella sijainnut Kimon ruukki oli yksi Suomen ensimmäisistä rautaruukeista. Ruukki perustettiin 1703 ja siellä valmistettiin taoksia noin 200 vuotta. Vuonna 1736 rakennettiin Oravaisten masuuni.
Kylät.
Kimo, Oravainen (Oravais), Karvat, Komossa, Oxkangar, Paljakka (Paljak), Österby.


Orimattila.
Orimattila on Suomen kaupunki (vuodesta 1992), joka sijaitsee Päijät-Hämeen maakunnassa. Lahden kaupungin eteläosan kasvuun liittyy Orimattilan kaupungin pohjoinen kylä, Pennala, jossa on uudehkoa teollisuutta ja logistiikkapalveluita. Orimattilan naapurikuntia ovat Hollola, Iitti, Kärkölä, Lahti, Lapinjärvi, Myrskylä, Mäntsälä, Nastola ja Pukkila.
Historia.
Suomen vanhin tunnettu asutus on löydetty Orimattilasta. Orimattilan pitäjän historia alkaa Orimattilan seurakunnan perustamisesta 1636, jolloin se erotettiin itsenäiseksi Hollolan seurakunnasta.
Hallinnollisesti Orimattilan seurakunta ja Hollolan seurakunta olivat tilapäisesti yhtä isovihan aikana suuren Pohjan sodan aiheutettua Suomen venäläismiehityksen. Tuolloin Orimattilan kirkkoherra Anders Herkepaeus määrättiin keräämään verot myös Hollolasta kirkkoherra Gustaf Bernerin paettua Ruotsiin 1714.
Pitäjänhallinto korvattiin Suomessa kunnallishallinnolla Suomen suuriruhtinaan asetuksella 1865. Tätä ennen oli kuntien itsenäistämistä seurakunnista pohdittu 1860-luvun alkupuolella vuosia. Orimattilan kunta on vuoden 1865 kunnallisasetuksella Orimattilan seurakunnasta erotettu paikallishallinnon yksikkö. Jatkosodassa menetetystä Kirvusta asutettiin paljon siirtokarjalaisia Orimattilaan.
Orimattilan kunta nimettiin Orimattilan kaupungiksi 1992. Orimattila päätti vuonna 2009, että se ei osallistu Päijät-Hämeessä käytäviin kahdeksan kunnan välisiin kuntaliitosneuvotteluihin, vaan se jatkaa itsenäisenä kuntana. Orimattilan kaupunginvaltuusto ja Artjärven kunnanvaltuusto hyväksyivät yksimielisesti Orimattilan ja Artjärven kuntaliitoksen 22.3.2010. Kuntaliitos astui voimaan 1.1.2011.
Kylät.
Orimattilan kirkonkylä muodostaa Orimattilan kuntakeskuksen, jossa sijaitsevat kaupungintalo sekä tavaratalot. Keskustassa sijaitsee Orimattilan kirkonmäki, joka vuonna 1993 määriteltiin valtakunnallisesti merkittäväksi kulttuurihistorialliseksi ympäristöksi ja on mukana myös saman inventoinnin päivitetyssä versiossa vuodelta 2009.
Muut Orimattilan kylät ovat Heinämaa, Henna, Karkkula, Keituri, Kuivanto, Leitsamaa, Luhtikylä, Mallusjoki, Niemi (Niemenkylä), Niinikoski, Pakaa, Pennala, Ruha, Sammalisto, Terriniemi, Tuorakka, Tönnö, Viljamaa, Viljaniemi ja Virenoja. Lisäksi Orimattilan kyliin voidaan lukea Tietävälä, joka sijaitsi alun perin Kirvussa ja jonka siirtokarjalaiset perustivat uudestaan Orimattilaan.
Orimattilan suuren pinta-alan ja hajanaisuuden vuoksi kylistä muodostui monien palveluiden suhteen melko omavaraisia. Vielä 1860-luvulla ei Orimattilassa kannatettu laajasti kansakoulujen perustamista. Kansakoulujen puolesta puhujaksi ryhtyi kirkkoherra Johan Granholm. Marraskuussa 1867 aloitti Kuivannon kansakoulu yksityisissä tiloissa, Herman Koskisen omistamassa Rahjalan talossa. Vuoteen 1975 mennessä oli Orimattilaan perustettu 24 koulua: Koskusen kansakoulu Kuivannolle (1867-1965), Orimattilan kirkonkylän koulu (1868-1975), Järvikunnan koulu (1868-1902) Vähä-Mallusjoelle, Luhtikylän koulu (1869), Heinämaan koulu (1871), Pakaan koulu (1883), Viljaniemen koulu (1876), Niinikosken koulu (1883), Kuivannon koulu (1891), Pennalan koulu (1896), Kaitalan koulu (1900-1965), Iso-Mallusjoen koulu (1900), Renkomäen koulu (1901), Karkkulan koulu (1901), Tönnön koulu (1906), Virenojan koulu (1911), Henna-Keturin koulu (1919-1971), Riihoja (1924-1967), Ruhan koulu (1925-1971), Montarin koulu (1929-1965), Huhdanojan koulu (1930-1965), Viljamaan koulu (1950-1975), Terriniemen koulu (1958-1965) ja Tietävälän koulu (1959). Kouluverkossa on tapahtunut muutoksia. Orimattilan kirkonkylän koulu ja Viljamaan koulu yhdistyivät Orimattilan keskuskouluksi 1975. Terrinimen koulun nimi lakkasi olemasta 1971, kun Karkkulan koulu siirtyi sen rakennuksiin. Lahden kaupungin 1956 saaman osakuntaliitoksen myötä Renkomäki ja Renkomäen koulu siirtyivät osaksi Lahden kaupunkia. Aluksi kansakoulut toimivat kylien piirikansakouluina. Vasta 1920 ne yhdistettiin hallinnollisesti Orimattilan kunnan kouluhallinnoksi. Orimattilan kirkonkylän kansakoululle rakennettiin 1932 uusi rakennus Orimattilan yhteiskoulun viereiselle tontille siksi, että asukasluvun lisäännyttyä ei entinen ollut enää riittävän suuri.
1.1.2011 tapahtuneen kuntaliitoksen myötä Artjärven kylistä tuli Orimattilan kyliä. Kuntaliitoksen myötä tulleet kylät on: Artjärvi, Hietana, Kinttula, Ratula, Salmela, Hiitelä ja Villikkala.
Mallusjoki, Niinikoski ja Villikkala ovat saaneet Päijät-Hämeen vuoden kylän nimitykset.
Elinkeinoelämä.
Tekstiiliteollisuudella on ollut Orimattilassa pitkät perinteet: villan värjäys alkoi 1800-luvulla, ja 1950-luvulla Villatehdas työllisti noin 600 henkeä. Edelleen kaupungissa toimii 1940-luvulla toimintansa aloittanut Finnkarelia Virke.
Myös metallialan yritys Orima on toiminut Orimattilassa yli 60 vuoden ajan.
Luonnonsuojelu.
Orimattilan Natura 2000 -luonnonsuojelualueet ovat Mallusjoen vanha metsä ja Mieliäissuo.
Kulttuuri.
Orimattilassa toimii Orimattilan teatteriystävien hoitama Orimattilan teatteri. Kattojärjestönä toimiva Orimattilan teatteriystävät hoitaa Orimattilan Kesäteattereiden pyörittämisen ja muun siihen liittyvän oheistoiminnan.
Nähtävyyksiä.
Orimattilan kehräämö, kotieläinpuisto, kotiseutumuseo, pullomuseo, taidemuseo, teatteri, kirkko, Soile Ylimäyryn taidelinna ja Villa Roosa.


Oripää.
Oripää on Suomen kunta, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2.
Oripään naapurikunnat ovat Loimaa, Pöytyä ja Säkylä.
Oripäässä sijaitsee harrastuslentäjien käyttämä Oripään lentokenttä.
Oripään kautta kulkee Auran ja Huittisten välinen kantatie 41, joka oli aiemmin osa Turun ja Tampereen välistä valtatietä 9.
Luonto.
Luonnonympäristöä Oripäässä hallitsee Säkylästä Mellilään johtava harjujakso, jonka alueella on muun muassa Oripään lentokenttä. Harjun kupeessa on Pohjoismaiden suurimmaksi lähteeksi mainittu Myllylähde. Muut osat kunnasta ovat Varsinais-Suomelle tyypillistä savitasankoa, jota moreeniselänteet rikkovat. Oripään alueelta alkunsa saavia jokia ovat Saaristomereen virtaava Aurajoki, selkämereen laskevaan Eurajoen vesistöön kuuluva Yläneenjoki sekä Myllylähteestä alkunsa saava Kokemäenjoen vesistöön kuuluvan Loimijoen sivujoki Hanhijoki. Oripään kirkonkylän pohjoispuolella, harjua pitkin kulkevan Huovintien varrella sijaitsee suuri siirtolohkare Teinikivi, joka on rauhoitettu luonnonmuistomerkiksi jo vuonna 1940. Kivi oli tien varrella tärkeä maamerkki ja etappipaikka satojen vuosien ajan, ja siihen liittyy paljon kansantarinoita.
Kulttuuriympäristö.
Oripään alueella on kolme valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä: Oripään kirkko vuodelta 1821 sekä Varkaantien ja Huovintien historialliset tiet, jotka risteävät Oripään kirkolla.
Oripään kirkonkylästä Loimaalle vievän tien varrella lähellä lentokenttää sijaitsee vuonna 1932 paljastettu kansalaissodassa surmattujen, rintamalle matkalla olleiden suojeluskuntalaisten muistomerkki. Muistomerkin edustalla oleva aukio oli 1930-luvulla monien Isänmaallisen kansanliikkeen mielenosoitusten pitopaikka.
Uskonnolliset yhteisöt.
Oripäällä toimii evankelisluterilainen Oripään seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii evankelisuus.
Kyliä.
Oripään kyliä ovat muun muassa Myllykylä, Latva, Maanpää, Makkarkoski, Oripää ja Tanskila sekä Säkylän kunnan alueen sisällä oleva Oripään eksklaavi Juvankoski.


Orivesi.
Orivesi (aikaisemmin myös Orihvesi) on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pirkanmaan maakunnassa. Kaupungissa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Oriveden naapurikunnat ovat Juupajoki, Jämsä, Kangasala, Kuhmoinen, Ruovesi ja Tampere. Suuri osa paikallisista asukkaista kutsuu itseään "orivesiläisiksi".
Vanha kellotapuli, joka erillisenä rakennuksena säästyi kirkon tuhopoltolta 1958.
Oriveden kunta perustettiin vuonna 1865. Oriveden ja Eräjärven kuntaliitos tapahtui vuonna 1973. Vuoden 1986 alusta lähtien Orivesi on ollut kaupunki. Vuoden 2007 alusta osa Längelmäen kunnasta liitettiin Oriveteen.
Liikenne.
Orivesi sijaitsee noin puolen tunnin ajomatkan päässä Tampereelta. Tampereelle on noin 40 km ja Jyväskylään 109 km. Oriveden kautta kulkee valtatie 9 Tampereelta Jyväskylään ja siltä erkanevat kantatie 66 Virtain kautta Lapualle sekä kantatie 58 (johon kuuluu myös Kangasalan Huutijärveltä tuleva entinen valtatie 9) Mänttään. Myös rautatiet Tampereelta Jyväskylään ja Haapamäelle kulkevat Oriveden kautta.
Koulutus.
Orivedellä perusopetusta antaa yhdeksän ala-asteen koulua ja Oriveden yhteiskoulun yläaste. Toisen asteen koulutusta antavat Oriveden lukio ja ammatillista koulutusta Pohjois-Pirkanmaan koulutusinstituutti. Orivedellä toimii taideopetukseen keskittynyt Oriveden Opisto ja Pirkanmaan aikuislukio.
Oriveden opistolla järjestetään Oriveden suvi -kesätapahtuma. Vuodesta 1953 lähtien siellä on kesäisin toiminut Klemetti-opisto, jossa on pidetty kuorolaulu-, kuoronjohtaja-, yksinlaulu- ja lausuntakursseja.
Nähtävyyksiä ja toimijoita.
Nähtävyyksiä ovat Kaija ja Heikki Sirénin suunnittelema Kaarikirkko vuodelta 1961 keskustassa – vanha 1700-luvun lopulta ollut puukirkko paloi vuonna 1958 tuhopolttajien sytyttämänä – ja Eräjärvellä puukirkko ja kirkkomuseo, Paltanmäellä kotiseutumuseo ja perinnekorsu, Pitkäjärvellä Purnun taidekeskus ja Aimo Tukiaisen taiteilija-ateljee sekä Hörtsänän Arboretum.
Orivedellä sijaitsee Oriveden kultakaivos. Vuosina 1994–2003 toimintaa harjoitti Outokumpu Oy. Vuonna 2007 Polar Mining käynnisti kaivostoiminnan uudelleen.
Orivedellä sijaitsi 1900-luvun alussa entisille Suomen sotaväen kasarmeille perustettu leprasairaala, joka suljettiin vuonna 1953.
Vuodesta 2005 Orivedellä on järjestetty Reikäreuna-elokuvafestivaali, joka sisältää elokuvakilpailun, kotimaista ja kansainvälistä pitkää ja lyhyttä elokuvaa, elokuvantekijöiden puheenvuoroja, musiikkia ja taidenäyttelyitä.
Paikkakunnalla on toiminut Puolustusvoimien varikko Oriveden Asevarikko (OrivAseV) vuoteen 2003 saakka.
Tarmo Koiviston Mämmilä-sarjakuvan miljöön esikuvana on Orivesi.
Urheilu.
Oriveden Ponnistus on yleisseura, jonka lajivalikoimaan kuuluvat yleisurheilu, suunnistus, hiihto, uinti ja lentopallo. Seura on menestynyt parhaiten naisten Lentopallon SM-liigassa.
Kylät.
Aakkola, Enokunta, Haavisto, Hirsilä, Holma, Karppi, Koivuniemi, Laasola, Lyytikkälä, Naappila, Naarajoki, Neulaniemi, Onnistaipale, Orivesi, Padustaipale, Pajukanta, Pehula, Penttilä, Pitkäjärvi, Päilahti, Rajalahti, Savo, Siitama, Solttila, Suomasema, Torittu, Vehkalahti, Voitila, Yliskylä, Yröhjoen kulma
Attila, Eräslahti, Hakosalmi, Kirjasniemi, Koivisto, Koljonkanta, Kylänoja, Leväslahti, Löytäneva, Maunu, Mulkoila, Piittala, Puharila, Pääskylä, Raidisto, Ristijärvi, Rämesalo, Saviniemi, Solttila, Syväjärvi, Talviaistaipale, Tiihalanniemi, Tunkelo, Uuhiniemi, Vinkiä ja Västilä.


Oulainen.
Oulainen (epävirallisesti) on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa, Pohjanmaan radan ja kantatie 86:n varressa. Kaupungissa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Kaupungin läpi virtaa Pyhäjoki. Oulaisten naapurikunnat ovat Alavieska, Haapavesi, Merijärvi, Pyhäjoki, Raahe, Vihanti ja Ylivieska.
Historia.
Oulaisten seudulla on tavattu lukuisia merkkejä kivikautisesta asutuksesta. Ainakin Piipsjärven rannalla asuttiin jo kivikaudella. Lukuisten kivikautisten esineiden joukossa on mm. pohjalaisia kirveitä, tuuria, itäkarjalaisia kourutalttoja, piikärkiä, liuskerenkaita ja myös mustasta liuskeesta tehty keihäänkärki. Sen sijaan pronssikaudelta ei ole tehty yhtään varmaa löytöä ja rautakaudeltakin vain yksi. Matkanivan Männistöstä on tavattu pronssinen hopeoitu hevosenkengän muotoinen solki.
Keskiajalla seudulle saapui karjalaisia ja myöhemmin satakuntalaisia ja hämäläisiä erämiehiä. Alue oli rajaseutua, sillä 1323 solmitun Pähkinäsaaren rauhan raja halkoi todennäköisesti seutua Pyhäjoen suuntaisena. Perimätiedon mukaan Oulaisten ensimmäinen asukas olisi ollut Oula-niminen lappalainen, mistä kaupungin nimi olisi muodostunut. Luotettavampaa tietoa on 1400-luvulla muuttaneesta savolaisesta asutuksesta, miltä ajalta Oulaisissa on esimerkiksi nykyisen Likalanjärven nimen edeltäjä Savanlampi eli Savallampi. 1500-luvun alusta olevissa asiakirjoissa ei vielä näkynyt Oulainen nimeä ollenkaan vaan alue kuului laajaan Matkanevan eli Matkanivan kylään.
Oulaisten kirkko ennen vuotta 1927Kirkonkirjoissa 1600-luvun alussa esiintyvissä ensimmäisissä taloissa, N:o 1 Paavola (joen eteläpuolella) ja N:o 2 Pyykölä (joen pohjoispuolella) lienee olleet ensimmäiset pysyvät asukkaat Oulaisissa. Vuonna 1608 Oulaisten kylässä oli 6 savua, joita verotettiin ja vuonna 1682 vastaaava luku oli 15. Aatelisilla ei Oulaisissa ollut kartanoita, vaikka alue kuuluikin läänityksenä Evert Kaarlenpoika Hornille, Kankaisten herralle, vuosina 1613-1615, jonka jälkeen aatelisille valtioneuvos F. Scheldingille ja H. Falkenbergille aina vuoteen 1674, jolloin läänitykset piti palauttaa valtiolle. Talonpojat omistivat pääasiassa Oulaisten tilat 1700-luvulla. Vuodelta 1766 olevan kartan mukaan Oulaisten nykyisen ydinkeskustan alueella olivat seuraavat talot: N:o 1 Honka Paavola, N:o 2 Pyykölä Isojussi, N:o 3 Ranta Pyykölä, N:o 4 Heickilä, N:o 5 Jussila, N:o 6 Pyy, N:o 7 Anttila, N:o 8 Pyykölä ja N:o 9 Miekkonen. Näiden talojen maista on muodostunut nykyisen Oulaisten keskusta.
Oulaisista tuli Pyhäjoen kappeliseurakunta vuonna 1682, jolloin rakennettiin ensimmäinen kirkko. Ensimmäisen käytyä pieneksi uusi kirkko rakennettiin vuonna 1753. Kappalaisen virkataloksi kuningas myönsi 16.2.1757 Pyykölän kruununtilan N:o 8. Omaksi kirkkoherrakunnakseen Oulainen erottautui, kun ensimmäinen kirkkoherra Joel Lindholm asettui virkaansa 1881. Kirkkoon tehtiin perusteellinen korjaus 1882.
Oulaisten ensimmäinen maantie Pyhäjoelta Haapavedelle valmistui 1700-luvun lopulla, mutta Ylivieskan tie vasta 1860-luvulla. Rautatieliikenne Oulaisissa alkoi Pohjanmaan radan valmistuttua 1886, jolloin rakennettiin kaksi asemaa: Oulaisten asema ja Kilpuan asema.
Oulaisissa toimi vuosina 1883-1902 13. reservikomppania, joka sijaitsi Niskanmäellä entisillä Epäilyksen, Konttilan ja tilojen mailla. Siihen kuului alkujaan kaikkiaan 12 rakennusta ja siellä palvelleiden määrä vaihteli vuositasolla välillä 309-603. Toinen suuri laitos oli 1914 aloittanut Oulaisten parantola, jossa hoidettiin tuberkuloosista kärsiviä potilaita. Parantola sijaitsi osittain entisissä reservikomppanian tiloissa. Parantolaa laajennettiin 1930- ja 1950-luvuilla. Nykyään parantolan tilat ovat osittain kaupungin ja osittain Oulaskankaan sairaalan käytössä.
Oulaisten hyvä liikennesijainti vaikutti huomattavasti siihen, että siihen kehittyi 1900-luvulla Pyhäjokilaakson keskus. Kirkonkyläään perustettiin useita suuria kauppaliikkeitä ja vähitellen syntyi myös teollisuutta, etenkin sahateollisuutta. Oulaisten kauppalan perustaminen nousi esille jo 1949, mutta tuolloin kunnanvaltuusto torjui hankkeen vedoten siihen, että kirkonkylän alue oli jo vuonna 1925 muodostettu taajaväkiseksi yhdyskunnaksi. Vaikka taajaväkiset yhdyskunnat lakkautettiin jo v. 1955, Oulainen muodostettiin kauppalaksi vasta 1967. Kaupungin oikeudet Oulainen sai 1977. Oulainen on ollut myös merkittävä koulupaikkakunta jo 1960-luvulta saakka.
Luonto.
Oulaisten koski ja mylly (2006)Oulaisten kaupunki sijaitsee Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan vaihettumisvyöhykkeellä. Kaupungin maisemia hallitsevat tasaiset ja metsäiset moreeni- ja suomaat.
Kallioperä on kivilajikoostumukseltaan vaihtelevaa. alueen pohjoisosassa on pääasiassa graniittia. Pyhäjoen tuntumassa esiintyy tummaa mustaa gabroa ja diabaasia. Diabaasi, ns. Oulaisten mustaa graniittia on luohittu monumentti- ja rakennuskiveksi, jota on käytetty mm. Finlandia-talossa Helsingissä. Kaupungin eteläosissa on gneissiä ja kiilleliusketta.
Yleisin maalaji on moreeni. joka paikoin muodostaa luoteis-kaakkoissuuntaisia selänteitä. Hiekka- ja hietamaita on pääasiassa jokivarressa, etenkin keskusta länsiosissa ja Petäjäkoskella ja Matkanivassa Matko-ojan itäpuolella. Sora- ja hiekkavarojen kokonaisnmääräksi on arvioitu n. 1.1 milj. m³. Savikoita on Pyhäjoen ja sen sivujokien rannoilla. Kivennäismaalajit ovat laajoilla alueilla turpeen peitossa. Pinnanmuodostukseltaan Oulaisten seutu on melko tasaista. Maanpinta alenee tasaisesti idästä länteen ja pohjoisilta ja eteläisiltä vedenjakaja-alueilta Pyhäjoen laaksoa kohti. Ylävintä on kaupungin koillisosassa, missä korkeimmat kohoumat yltävät n. 130 metriin.
Tärkein vesiväylä on kaupungin poikki idästä länteen virtaava Pyhäjoki, jossa ovat mm. 940 m pitkä ja 6,2 korkea Oulaistenkoski, Vääräkoski ja Hirsikoski. Oulaisten vaakuna kertoo ajasta, jolloin Pyhäjoki oli huomattava rapujoki ja Oulainen rapujen pyynnin ja kaupan keskus. Joen perkaus ja alueella 1960-luvulla raivonnut rapurutto hävittivät joen rapukannan kuitenkin lähes kokonaan. Pyhäjoen huomattavampia lisäjokia ovat Vaikonoja ja Piipsanjoki. Mainittavia järviä ovat Piipsjärvi ja Likalanjärvi.
Oulaisissa on vähän soita verrattuna moneen ympäristökuntaan. Soistuneita metsiä on sen sijaan lähes 40% maa-alasta. Rämeitä on yli puolet suoalasta, mutta myös nevoja tavataan. Puolukkatyypin mäntymetsät ovat kaupungin itäosissa vallitsevia, mutta kuusen osuus kasvaa länteen päin.
Urheilu.
Oulaisissa on vireää urheilutoimintaa. Vuosisadan alussa perustettuja Huiman ja Tarun urheiluseuroja täydentävät 1954 perustettu jousiammuntaseura Sulka ja hevosurheiluseura Pyhäjokilaakson Ratsastajat. Oulaisten keskustassa on urheilukenttä ja monitoimihalli.
Oulaisissa toimii myös vireä moottoriurheiluseura, Oulaisten Moottorikerho, jossa harrastetaan jokamiesluokan urheiluautoilua ja kartingia, myös RC rata löytyy. Autourheilua harrastetaan Oulaisissa Irvan moottoriurheilukeskuksessa sekä Matikaisen Lomaparatiisissa.
Oulaisissa on uusi jääkiekkoseura Kiekko Haukat, joka perustettiin vuonna 2010. (www.kiekkohaukat.com)


Oulunsalo.
Oulunsalo (epäv.) on Suomen kunta Pohjois-Pohjanmaan maakunnan länsiosassa, noin 10 kilometrin päässä Oulusta etelään. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Oulunsalon naapurikunnat ovat Hailuoto, Kempele, Liminka, Lumijoki ja Oulu. Oulun kaupunki sekä Oulunsalon, Haukiputaan, Kiimingin ja Yli-Iin kunnat yhdistyvät vuoden 2013 alussa uudeksi Oulun kaupungiksi.
Kunta on perustettu vuonna 1882.
Historia.
Oulunsalo oli vielä 1800-luvulla saari, jonne kuljettiin mantereelta veneellä. Aikoinaan nimellä Owla Sala asiakirjoissa esiintynyt saari muodostui jo 1400-luvulla huomattavaksi kauppapaikaksi. Siellä kävi mm. venäläisiä, karjalaisia ja länsisuomalaisia kauppamiehiä. Saaren suosio perustui hyvään liikenteelliseen asemaan: kulkuyhteydet olivat hyvä merta myöten Länsi-Suomesta ja Oulujoen vesistöä pitkin Karjalasta. Vuonna 1584 saarella oli jo 36 taloa. Asutuksen etenemistä hidasti alueen turvattomuus. Ruotsalaiset ja venäläiset taistelivat seudun herruudesta vuoden 1595 Täyssinän rauhaan asti, jolloin Pohjois-Pohjanmaa liitettiin Ruotsiin. Jo 1600-luvulla Oulunsalo kuitenkin menetti merkityksensä kauppapaikkana vesialueiden madaltumisen ja Oulun kaupungin perustamisen vuoksi.
a>Oulunsalon seutu kuului seurakunnallisesti aluksi Saloisten suurpitäjään ja myöhemmin Liminkaan. kun Oulu erotettiin 1600-luvun alussa Limingasta, siirtyi Oulunsalo sen yhteyteen. Vuonna 1665 Oulunsalo perustettiin Oulun rukoushuonekunnaksi ja kappelin oikeudet se sai 1803. Itsenäiseksi seurakunnaksi Oulunsalo erotettiin 1904, mikä toteutui 1911. Oulunsaloon 1655 rakennettu pieni puukirkko oli aikoinaan tunnettu uhrikirkko. Toinen kirkko rakennettiin 1853-1855, mutta se paloi jo 1882. Uusi kirkko valmistui 1891.
Oulunsalo oli hiljainen maatalous- ja kalastusyhdyskunta 1800-luvun lopulle saakka, jolloin kauppaneuvos Th. Sohlberg osti Varjakan saaren ja rakensi sinne sahan. Saha myytiin 1912 Uleå-yhtiölle, joka laajensi sitä huomattavasti. Saha oli aikoinaan Pohjoismaiden suurin. Sahan yhteyteen rakennettiin myös konepaja ja telakka. Yritys työllisti parhaimmillaan n. 700 henkeä, mutta sen toiminta päättyi jo 1929. Oulunsalon asukasluku nousi huomattavasti Varjakan sahan ansiosta 1070:stä 2400:aan. Sen jälkeen väkiluku pysyi paikallaan 1970-luvulle, jolloin se alkoi jälleen kasvaa. Vuonna 1985 asukkaita oli 5554. Väestönkasvun syynä on ollut pääasiassa Oulun kaupungin läheisyys.
Luonto.
Varsinainen Oulunsalo käsittää Kempeleenlahden ja Lumijoenselän välisen samannimisen niemen sekä joitakin saaria, joista suurin on Varjakka. Lisäksi kuntaan kuuluu lähes asumaton, soistunut n. 64km² laajuinen erillisalue Oulunjoen ja sen sivujoen Sanginjoen välimaastossa.
Kallioperä kuuluu jotuniseen Muhoksen savikerrostumaan, jonka paksuus on useita satoja metrejä. Yleisimmät maalajit ovat hiekka, hieta, savi ja turve. Niemen lounaisosia halkoo rantaviivan suuntainen harju, johon kuuluville hiekkakankaille on rakennettu mm. Oulun lentoasema. Seudulla on myös runsaasti rantavalleja ja tuulen kasaamia dyynejä. Maaston korkeusvaihtelut ovat vähäiset. Harjun lakiosat ovat korkeimmillaan hieman yli 20 m merenpintaa ylempänä, mutta sitä ympäröivät kankaat ovat n. 10 m. korkeudella. Maankohoamisen nopeus on alueella n. 9mm. vuodessa, minkä vuoksi rantaviiva muuttuu nopeasti ja kunnan maa-alue kasvaa jatkuvasti.
Oulunsalon suurimmat järvet ovat Papinjärvi. Niemen keskiosissa ja Pilpajärvi erillisalueella. Lisäksi kunnan alueella on joitakin suolampia, joista huomattavin on Sanginjoki. Oulunsalon niemen keski- ja länsiosat ovat karuja mäntykankaita. Niemen tyvessä kasvillisuus on rehevämpää. Rannikot ovat alavia rantaniittyjä ja pensaikkoa. Erillisaluetta hallitsevat suot, joista suurin on Miehonsuo.
Yleistä.
Oulunsalossa sijaitsee Suomen toiseksi vilkkain lentoasema, Oulun lentoasema. Lentoaseman läheisyyteen on rakentumassa huomattava yrityskeskittymä, lentokenttäkaupunki. Kunnassa toimii jo monia kansainvälisestikin tunnettuja yrityksiä, kuten CCC, Design-Talot Oy ja Proventia Group. Elinkeinoelämän yhteyksiä kunnassa hoitaa Oulunsalon Kehitysyhtiö.
Oulunsalolaiset ovat nuoria (keski-ikä 31,5 vuotta) ja hyvin koulutettuja: oulunsalolaisilla on Suomen viidenneksi korkein koulutustaso. Vanhusväestön osuus kuntalaisista on Suomen alhaisimpia. Väestön kasvu ja työpaikkojen lisääntyminen Oulunsalossa on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ollut Suomen nopeinta.
Saaria Oulunsalon edustalla.
Akio, Kammonkari, Kolmenkoivunkari, Kivenalustankari, Koivukari, Kotakari, Kraaseli, Kyrönkari, Parmiinit, Pikku-Kraaseli, Pöllönkari, Varjakansaari, Välikari.
Muuta Oulunsalosta.
Oulunsalossa on paljon teknologia-yrityksiä, esimerkiksi lentoaseman läheisyydessä sijaitsevassa Pilot-rakennuksessa ja muuallakin. Kunnassa on myös kauppakeskus Kapteeni.


Outokumpu.
Outokumpu (vuoteen 1968 Kuusjärvi) on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pohjois-Karjalan maakunnassa. Kaupungissa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2. Outokummun taajamassa asuu 4 974 henkilöä (31.12.2010). Outokummun naapurikunnat ovat Heinävesi, Kaavi, Liperi, Polvijärvi ja Tuusniemi.
Historiaa.
Outokummussa toimi vuosina 1913–1989 Outokummun kuparikaivos. Nykyisin kaivosalue on museona. Kaivoskumpu näkyy ympäristöstä selvästi erottuvana mäkenä, jonka päältä on laaja näköala. Myös vanha kaivostorni on jäljellä maamerkkinä. Vuosina 1967–1986 kunnan alueella toimi myös Vuonoksen kuparikaivos.
Alun perin Kuusjärven nimellä tunnettu maalaiskunta muuttui vuonna 1968 Outokummun kauppalaksi, joka vuonna 1977 muuttui kaupungiksi. Kaivostoiminta vaikutti voimakkaasti kunnan identiteettiin. 18. huhtikuuta 1953 vahvistetussa vaakunassa käytetty kuusikoro viittasi alkuperäiseen kunnan nimeen ja kuparin symboli kaivokseen. Vaakunan suunnitteli heraldikko Olof Eriksson. Kauppalaksi tulemisen myötä kaivoksen kumpu antoi nimen koko kunnalle.
Outokumpulainen kulttuurin monitoimija Esko-Pekka Tiitinen on kirjoittanut Outokummun historiaa kuvaavan romaanin "Kiven sylissä" (Tammi, 2011), jossa seurataan kuvitteellisen Vänskän suvun kautta kaivoskylän syntyä ja myöhempiä vaiheita.
Kaivoksen historiasta kertoo myös outokumpulaisen Arto Hakolan kirja "Kaivostyön historia".
Kylät.
Kalaton, Kuusjärvi, Kokonvaara, Maljasalmi, Rikkaranta, Sysmä, Taipale, Varislahti, Viuruniemi, Ulla, Alavi, Harmaasalo, Törisevä, Vuonos, Kuminvaara, Sätös, Paloniemi
Kulttuuri.
Kesäisin Outokummun Vanhassa kaivoksessa järjestetään Artpora-taidenäyttely.
Tunnettuja outokumpulaisia kulttuurihenkilöitä ovat muiden muassa kirjailija ja ohjaaja Esko-Pekka Tiitinen ja tanssija Jyrki Haapala. Muun muassa elokuvaohjaaja Taneli Mustonen, kirjailija Leena Lehtolainen, kirjailija Terhi Rannela, uutisankkuri ja kirjailija Matti Rönkä sekä urheilutoimittaja ja tuottaja Marko Terva-aho ovat kotoisin Outokummusta. Myös Salatuissa Elämissä Ismo Laitelaa näyttelevä Esko Kovero on kotoisin Outokummusta. Nykyisin ehkä tunnetuin outokumpulainen on platinaa myynyt ja neljä Emma-patsasta kerännyt laulaja Anna Puu.
Outokumpua on kuvattu Leena Lehtolaisen romaaneissa, joiden sankari rikospoliisi Maria Kallio on alun perin kotoisin kuvitteellisesta "Arpikylän kaivoskaupungista Itä-Suomessa".
Outokummussa on järjestetty myös poikkitaiteellisia Aika Outo Aika -kulttuurifestivaaleja.
Outokummussa järjestetään paljon kulttuurialan koulutusta. Kaupungista löytyy muun muassa Suomen ainut toisen asteen pelialan koulutus.
Simo Häyrynen kuvaa kirjassaan "Kulttuuri jää - Outokumpu kaivosteollisuuden jälkeen" (2010) miten teollisuuslaitoksen ympärille muodostunut yhdyskunta reagoi kulttuurisesti teollisuuslaitoksen lakkautuksen jälkeen.
Kevätkumpu.
Huhti-toukokuussa Outokummussa järjestetään kulttuurifestivaali Kevätkumpu. Vuonna 2010 se järjestettiin viidennen kerran. Ohjelmassa on ollut elokuvaa, tanssia, kuvataidetta ja seminaarituokioita.
Tapahtuma sai alkunsa ammattiopiston kulttuurialan opiskelijoiden töiden esittelystä. Se on laajentunut eri taiteenalojen valtakunnalliseksi tapahtumaksi, jolla on kansainvälisiä tuttavuuksiakin.
Outokummun Musiikki-ilta.
Outokummussa järjästetään jokaisena keväänä ja syksynä Musiikki-illat. Esityksiä on kahtena päivänä, ja esiintyjinä ovat Outokummun Lukion ja Kummun koulun 5-9 oppilaat ja opettajien bändi.
Matkailu.
Outokummun Erä- ja luontokeskus on monipuolinen luontokohde Outokummun keskustan läheisyydessä.
CreaMentors Oy on laatinut vuonna 2010 Outokummun matkailun master plan -suunnitelman, jonka mukaan Outokummun Vanhalla kaivoksella toimii vuonna 2015 Pohjois-Karjalan johtava, valtakunnallinen ja kansainvälistyvä perhematkailukohde.
Suomen syvin reikä.
Vuosina 2004-2005 kairattiin Outokummussa reikä, joka ulottuu 2 516 metrin syvyyteen. Reiän halkaisija on 22 cm. Tutkimuskäyttöön tehdyn reiän kairasi venäläinen valtionyritys Nedra, joka teki työn valtionvelkana Suomelle. Sitä käytetään geologisiin ja geofysikaalisiin tutkimuksiin.
Kuntaliitossuunnitelmat.
Outokumpu ja Liperi ilmoittivat marraskuussa 2006 suunnittelevansa selvityksen tekemistä kuntaliitoksesta. Outokummun kaupunginvaltuusto päätti 27.11.2006 yksimielisesti liitosselvityksen tekemisestä ja hyväksyi kuntaliitossopimuksen 18.6.2007.. Mahdollisesta kansanäänestyksestä ei tehty päätöstä. Myös aikataulu oli avoin; liitos olisi voinut tapahtua vuosien 2008–2011 välillä.
Kunnilla oli jo yhteinen sosiaali- ja terveysjohtaja.
Yhteensä kunnissa on noin {formatnum: } asukasta. Liperin kunnanhallitus kuitenkin torjui yhdistymissopimuksen kesäkuussa 2007.
Syksyllä 2012 Outokumpu ja Joensuu päättivät aloittaa kuntaliitosselvityksen, vaikka kunnilla ei ole yhteistä maarajaa.


Padasjoki.
Padasjoki on Suomen kunta, joka sijaitsee Päijät-Hämeen maakunnassa. Uuno Pulkkilan Padasjoen historian (s. 54) mukaan Padasjoen hallintopitäjästä on ensimmäinen varma tieto vuodelta 1442. Saman teoksen (s. 74) mukaan Padasjoen seurakunnan itsenäistymisestä ei ole varmaa tietoa, mutta varhaisin tieto on vuodelta 1465 ja Akianderin todetaan maininneen sen olleen itsenäinen seurakunta ainakin jo vuonna 1497. Pappilan maa-alueiden omistusta koskevan valtionarkistossa säilytettävän asiakirjan (VA bb 18 ss. 139-140) perusteella Pulkkila pitää vuotta 1471 yhtenä mahdollisena Padasjoen seurakunnan perustamisvuotena. Padasjoki on ollut emäpitäjä, johon naapurikunnat (viimeiseksi Kuhmoinen 1800-luvulle asti) ovat kuuluneet.
Padasjoen historian mukaan (s. 56) vanhin Padasjokea koskeva oikeuden pöytäkirja on vuodelta 1438. Tuolloin määriteltiin Erik Akselinpojan johdolla Maakesken kylän rajat sekä suhteessa nykyisen Padasjoen Nyystölän kylään että nykyisen Asikkalan Iso-Äiniön kylään. Vuonna 1442 Henrik Gårdshagen antoi tuomion nykyisen Padasjoen Toritun kylän ja nykyisen Kuhmoisten Harmoisten kylän rajariidasta (emt. s.62).
Padasjoen nykyisiä naapurikuntia ovat Asikkala, Hämeenlinna, Kangasala, Kuhmoinen, Pälkäne ja Sysmä. Ennen kuntaliitoksia sen naapurikuntia olivat Kuhmalahti eli entinen Pento, Lammi ja Luopioinen.
Pata ja joki ovat Padasjoen kunnan vaakunassa perustuen ajatukseen, että padat ovat kirkon ohi virtaavan Padasjoen pyörteitä. Toinen teoria kunnan nimestä nojaa saamelaissanaan palas 'polku', koska joki on ollut tärkeä vesitie jo ennen hämäläisten leviämistä. Padasjoen murteessa nimittäin käytettiin 1900-luvun loppupuolelle saakka l-äännettä paikoissa, joissa kirjakielessä on d, esim. "Älä velä meilän seläm mäläst' köylest', ei meilän seläm mälät köylet pilä."
Kunta rajautuu itäisellä neljästä sivustaan Päijänteeseen. Padasjoen alueella sijaitsee Päijänteen kansallispuisto sekä suurin Päijänteen saarista, Virmailansaari.
Padasjoella on useita satoja järviä, jotka laskevat kahteen eri vesistöön: Kymijoen ja Kokemäenjoen vesistöihin. Vesijako laskee näihin molempiin. Maastossa näkyvät hyvin jääkauden vaikutukset luontoon: paikkakunnalla on paljon harjuja ja harjusaaria (kuten Kelvenne) sekä jääkauden niihin jättämiä muodostumia kuten suppia ja irtolohkareita.
Kunnan keskustaajama poikkeaa merkittävästi mallista, jossa peruspalvelut sijaitsevat yhdellä pääkadulla. Padasjoen keskusta on kolmiomainen alue, jossa sijaitsevat noin kilometrin etäisyydellä toisistaan linja-autoaseman alue, kirkon ja terveyskeskuksen alue sekä Kauppatien liikekeskus. Merkittäviä kaupan palveluita sijoittuu myös Taulun kylään ja kesäisin Laivarantaan. Molempiin on Padasjoen linja-autoasemalta noin kaksi kilometriä matkaa. Kunnan keskustaajaman maisemaan kuuluu harjuja, kirkon länsipuolinen lampi ja lammen Päijänteeseen yhdistävä joki.
Padasjoen halki kulkee Lahden ja Jämsän välinen valtatie 24 (entinen valtatie 4), josta erkanee Taulun kylässä Hämeenlinnaan vievä kantatie 53. Kantatie 53 seuraa vanhaa valtatie 4:n reittiä. Alun perin 1938 käyttöön otetun numeroinnin mukainen "nelostie" kulki Helsingistä Hyvinkään, Padasjoen, Jämsän, Jyväskylän, Oulun, Kemin, Rovaniemen ja Ivalon kautta Petsamoon.
Historiaa.
Padasjoella on asuttu kivikaudelta asti ja paikkakunnalla sijaitsee myös linnavuoria. Maakeskenlahdelta on ammoisista ajoista kaivettu järvimalmia.
Paikkakunnalla on taisteltu eräät nuijasodan verisimmistä taisteluista ja se oli vuoden 1918 sodan punaisten ja valkoisten rintamalinjojen rajapitäjä, jonka asukkaat kärsivät paljon. Nyystölän kylässä käytiin yksi nuijasodan ratkaisevista taisteluista, ja romantisoidun perimätiedon mukaan taistelutantereena olleen pellon ojat täyttyivät verestä. Kapinoinnin seurauksena talonpoikien maita jaettiin kartanoiksi, joita paikkakunnalla on lukuisia, usein useampia kylässä.
Padasjoen perinneruokiin kuuluu perunavelli (keitto) ja suolakala, jota syödään ruis-reikäleivän kera. Perinteisesti ruokajuomana on sahti, jota paikkakunnalla tehdään edelleen.
Kesämökkikunta.
Padasjoen asukasluku pienenee. Vielä 1990-luvulla siellä asui yli 4 000 henkeä, vuonna 2007 3 553. Toisaalta paikkakunnalla on yli 6 000 vapaa-ajan asuntoa. Seurauksena kartanoasutuksesta pieni osa väestöstä on puhunut äidinkielenään ruotsia 1900-luvun lopulle saakka.
Tapahtumia.
Helmikuussa hiihdetään Päijänteen jäällä myrskylyhtyjen valossa jo perinteeksi muodostunut 7,5 kilometrin pituinen retkihiihtotapahtuma Päijänteen kuutamohiihto. Tapahtumassa on myös kilpasarjat naisille sekä miehille. Maaliskuussa järjestetään Päijänteen postihiihto, jossa reittivaihtoehtoja on kuudesta aina 28 kilometriin. Kummankin tapahtuman lähtöpaikkana on Laivaranta.
Kesäisin Padasjoella järjestetään heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna paikalliseen sahtiperinteen kunniaksi sahtimarkkinat. Kesäkuun puolivälissä on Vesijaolla järjestetty jo muutamana vuonna Nakukymppi. Padasjoen laivaranta toimii jokakesäisen Päijännepurjehduksen lähtö- tai maalipaikkana vuorovuosittain Jyväskylän Säynätsalon kanssa.
Nähtävyyksiä.
Evon alue, Natura-alue.
Kyliä.
Ala-Porasa, Alho, Arrakoski, Auttoinen, Hirtniemi, Ilmoila, Jokioisen Saksala, Kailankulma, Kasiniemi, Kaukela, Kaurate, Kellosalmi, Keskusta, Koiravuori, Laivaranta, Maakeski, Mainiemi, Neroskulma, Nyystölä, Osoila, Pappila, Palsa, Porasa, Purola, Savikko, Seitniemi, Syrjäntaka, Romonkulma, Tarus, Taulu, Torittu, Vesijako (järvi), Virmaila, Vähäsalo
Liikenne.
Padasjoki sijaitsee valtatien 24 ja kantatien 53 risteyksessä. Valtatie 24:n varrella sijaitsevat Taulun ja Arrakosken pikavuoropysäkit.
Kirkonkylällä on linja-autoasema, jota käyttävät Lahden, Hämeenlinnan ja Tampereen vakiovuorot sekä Padasjoen, Hyvinkään ja Helsingin välinen yhteys. Koiviston Auton pikavuorot ovat 2. kesäkuuta 2008 alkaen pysähtyneet kirkonkylän sijasta noin kaksi kilometriä lännempänä eli Taulun kylässä. Vakiovuoroista Taulun kautta ajetaan Padasjoen ja Lammin sekä Padasjoen ja Tampereen väliset yhteydet sekä osa kunnan sisäisistä reittivuoroista.
Kunnassa pitää kotipaikkaa Niemisen Linjat, joka harjoittaa linja-autoliikennettä Padasjoen ja Lahden sekä Padasjoen ja Hämeenlinnan välillä. Sunnuntaisin Lahden ja Padasjoen välisiä vakiovuoroja liikennöi Kuljetusliike Rajamäki.
Lähin rautatieasema on noin 50 kilometrin päässä sijaitseva Lahden rautatieasema. Hämeenlinnan ja Jämsän rautatieasemille on matkaa kumpaankin noin 65 kilometriä ja Oriveden rautatieasemalle noin 75 kilometriä.
Tampere-Pirkkalan lentoasema sijaitsee noin 110 kilometrin päässä ja Helsinki-Vantaan lentoasema noin 145 kilometrin päässä. Lisäksi noin 35 kilometrin etäisyydellä Asikkalan Vesivehmaalla sijaitsee Lahti-Vesivehmaan lentopaikka, jonne ei kuitenkaan ole säännöllistä matkustajaliikennettä.
Kesäaikaan Padasjoelta liikennöi sisävesilaiva Vääksyyn, Sysmään, Kelventeeseen, Virmailaan ja Kuhmoisiin. Lisäksi osa Jyväskylän ja Lahden välisistä laivavuoroista pysähtyy Padasjoella.


Paimio.
Paimio () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa, Turun ja Salon puolivälissä varrella. Kaupunkinimityksen Paimio otti käyttöönsä 1997. Paimion naapurikunnat ovat Lieto, Kaarina, Marttila, Salo, Sauvo ja Tarvasjoki.
Nähtävyydet.
Paimiossa on vuonna 1933 valmistunut arkkitehti Alvar Aallon suunnittelema funktionalistinen Paimion sairaala, joka on ehdolla Unescon maailmanperintökohteeksi ja on nimetty myös Valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. Muita valtakunnallisesti merkittäviä rakennettuja kulttuuriympäristöjä Paimiossa ovat Paimion kirkko ja vanha pappila, Paimion rautatieasema, Suuri Rantatie sekä Wiksbergin kartano. Lisäksi Paimionjokilaakso Paimiosta Tarvasjoelle on luokiteltu valtakunnallisesti arvokkaaksi maisema-alueeksi.
Paimiossa on kaksi kirkkoa, Pyhän Mikaelin kirkko keskustassa ja Pyhän Jaakobin kirkko Paimionlahden rannalla Hevonpäässä.
Paimion alueella on kaksi yhä toimivaa voimalaitosta, Juntolan ja Askalan voimalaitokset. Näistä Askalankoski on ympäristöyhdistyksen ylläpitämä kulttuuri- ja luontokohde perinnemaisemineen. Paimiossa toimivat myös elokuvateatteri Paimion Kino ja Paimion sähkömuseo.
Tapahtumia.
Viva Vista on koko perheen kaupunkitapahtuma Paimiossa. Tapahtuma järjestetään perinteisesti kesäkuussa.
Paimiolaisia yrityksiä.
Ansion Sementtivalimo Oy (ASV)
Muuta.
Paimioon avattiin vastaanottokeskus marraskuussa 2009, mutta se suljettiin vuonna 2012
Historia.
Paimiosta tunnetaan suuri määrä pronssi- ja rautakauden muinaisjäännöksiä. Vuonna 2009 uutisoitiin maanlaajuisesti Paimiosta löydetystä 3 500 vuotta vanhasta pronssikirveestä, jota säilytetään Paimion kotiseutumuseossa.
Keskiajalla alueella vaikuttivat muun muassa Pora (Spore)-suku, jonka oletettu napakairaa esittävä sukuvaakuna on antanut aiheen Paimion kaupungin vaakunalle, ja Jägerhorn af Spurila -suku. Paimiossa oli jo keskiajalla monta kartanoa, muun muassa Hevonpään (nykyään Viksberg) ja Spurilan kartanot.
Askalankoskella on ollut 1930-luvulta asti vesivoimala. Sähkö on myös yksi Paimion suurista teollisuudenaloista ja paikkakunnalla on ollut sähköalan jakelu-, tehdas- ja asennuslaitoksia. Turun ja Helsingin väliset junat ovat aiemmin pysähtyneet Paimiossa.
Uskonnolliset yhteisöt.
Paimiossa toimii evankelisluterilainen Paimion seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii evankelisuus.
Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen lukeutuva Suomen Helluntaikirkon jäsenseurakunta Paimion Asemaseurakunta.


Paltamo.
Paltamo (aiemmin) on Suomen kunta, joka sijaitsee Kainuun maakunnan länsiosassa Oulujärven koillisrannalla. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Paltamon naapurikunnat ovat Kajaani, Puolanka, Ristijärvi, Sotkamo ja Vaala.
Paltamo on todennäköisesti johdos rantapengertä tarkoittavasta ”palta” -sanasta. Paltaniemen kärki onkin aikojen saatossa vyörynyt vähitellen Oulujärveen.
Paltamossa valmistetut suuret tervaveneet tunnettiin paltamoina.
Historia.
Paltamon alueelta on löydetty lukuisia kivikautisesta asutuksesta kertovia muinaisjäännöksiä. Huomattavimpia löytöjä on Uuran kylästä tavattu karhunpäällä koristettu reikäkirves kampakeraamiselta kaudelta. Kivesjärven Lumisuosta löydettiin 1975 jousen katkelma, joka ajoittuu esiroomalaiseen rautakauteen.
Vakinaisesti alue asutettiin 1550-luvulla, jolloin Kustaa Fincke lähetti alueelle savolaisia Kustaa Vaasan kehotuksesta. Vaikka uudisasukkaat saivat kolmen vuoden verovapauden, muutto ei tapahtunut venäläispelossa vapaaehtoisesti. Venäläiset hävittivätkin lähes koko asutuksen 1500-luvun lopulla. Asutus alkoi kasvaa Täyssinän rauhan jälkeen 1595, jolloin Kainuun siirtyi Ruotsin alaisuuteen. Vuonna 1604 seudulla oli jo 150 taloa. Oulujärven eli Paltamon pitäjä oli aluksi Savonlinnan linnaläänin alaisuudessa, mutta liitettiin 1559 hallinnollisesti Pohjanmaan vuodin valtapiirin. Samana vuonna muodostettiin myös Paltamon seurakunta, joka 40 vuotta myöhemmin itsenäistettiin. Paltamon 1600-luvun suurseurakunnasta on aikojen kuluessa muodostunut 10 seurakuntaa. Vuosina 1650-1680 Paltamo oli osa Pietari Brahen vapaaherrakunta.
Tervanpolton merkitys alkoi kasvaa 1700-luvulla. Tervanpoltto jatkui voimakkaana aina 1800-luvun loppuun asti. Jo 1800-luvulla aloitettiin järvimalmin hyödyntäminen, mutta varsin nopeasti joutui Varisjoen varteen rakennettu rautaruukki lopettamaan kannattamattoman toimintansa. Ruukin lyhyttä loistokautta on kuvannut Paltamossa syntynyt Eino Leino runossaan Kivesjärveläiset.
Paltamon asukasluku kasvoi 1900-luvun alussa nopeasti. Vuonna 1920 asukaita oli 5700. Vuosien 1923 ja 1939 välisenä aikana valmistuivat Paltamon talouselämälle tärkeät rautatiet Kontiomäeltä Kajaaniin, Nurmekseen, Ouluun ja Hyrynsalmelle. Jatkosodan aikana, syksyllä 1944 perääntyvät saksalaiset aiheuttivat Paltamossa monenlaista tuhoa. Sotien jälkeen kunnan asukasluku kääntyi kasvusuuntaan, sillä 1950 asukkaita oli 8674. 1950-luvulla poismuutto käänsi väkiluvun kehityksen tappiolliseksi ja 1980 asukkaita oli enää 5474. 1980-luvulla asukasluku alkoi jälleen kasvaa, mutta 1990-luvulla alkoi asukasmäärän tasainen laskusuunta ja vuonna 2011 asukkaita kunnassa oli 3 422.
Luonto.
Paltamo maisemakuvan olennaisiin piirteisiin kuuluvat järviluonto ja komeat kainuulaiset vaaramaisemat.
Pääosa Paltamosta kuuluu karjalaisten liuskeiden vyöhykkeeseen. Yleisimpiä kivilajeja ovat kvartsiitti, kiilleluske ja fylliitti sekä graniitti. Alueella on lukusia dolomiittikalkkiesiintymiä, joiden hyödyntäminen aloitettiin vuoden 1985 alussa. Moreeni on yleisin maalaji. Huomattavin harju ulottuu katkonaisena Härmänmäeltä Saarisenjärvelle. Savea ja hiesua on jonkin verran jokilaaksoissa. Mineraalimaalajit ovat ajoittain alueilla turpeen peitossa. Kunnan pinnanmuodot ovat vaihtelevat. Ylävintä on Kiehimäjoen ja Kivesjärven välisellä alueella, jossa on useita korkeita vaaroja, kuten Kivesvaara, Myhkyrinvaara ja Varsavaara. Idässä Saukkovaara kohoaa yli 300 m. korkeuteen.
Soita on runsaasti etenkin kunnan luoteis- ja kaakkoisosissa. Kallioperän kalkkipitoisuuden ansioista suot ovat usein reheviä.
Liikenne.
Paltamon kuntaa halkovat Oulu–Kontiomäki -rautatie sekä valtatie 22. Valtatiestä haarautuu kirkonkylällä kantatie 78 (Paltamo–Pudasjärvi–Rovaniemi).
Linja-autoyhteydet Oulun ja Kajaanin suuntaan ovat hyvät. henkilöjunat pysähtyvät Paltamon rautatieasemalla.
Matkaa lähimpään kaupunkiin, Kajaaniin, on 37 kilometriä. Ouluun matkaa on 145 kilometriä.
Sivistystoiminta.
Paltamossa sijaitsee Paltamon viestintälukio, joka on n. 150 oppilaan keskisuuri lukio. Paltamon lukio kuuluu filiaaliverkostoon, jonka päällikkönä toimii rehtori Matti Tuura Suomussalmelta. Mieslahdessa toimii Kainuun Opisto.
Uskonnolliset yhteisöt.
Paltamolla toimii evankelisluterilainen Paltamon seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii herännäisyys. Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva Paltamon helluntaiseurakunta.
Nähtävyyksiä.
Kiehimänvaaran kylässä sijaitsee Kainuun asutuksen muistomerkki. Kirkonkylässä on Einon Leinon patsas.
Paltamon malli.
Paltamon kunta on ilmoittanut, että vuodesta 2009 se työllistää työttömät asukkaansa Työtä kaikille -hankkeella. Jos tämä toteutuu, tulee Paltamosta Suomen ensimmäinen täystyöllisyyden saavuttanut kunta. Valtio panee nelivuotiseen kokeiluun 22 miljoonaa euroa.
Kokeilun keskipisteessä on Työvoimatalo, joka solmii työttömien kanssa työsopimuksen. Ihmisille järjestetään opastusta ja heille joko annetaan töitä Työvoimatalossa tai heidän työvoimaansa myydään ulkopuolisille. Työvoimatalossa toimii muun muassa leipomo ja verhoomo. Vuoden 2010 alussa talossa oli töissä 150 ihmistä, kunnalla 20 ja yrityksissä ja järjestöissä 12.
Työllistetyt saavat palkkaa, joka pienimmilläänkin on suurempi kuin työttömän peruspäiväraha. Talon ulkopuolisista töistä, kuten esimerkiksi remonttihommista, maksetaan alan työehtosopimuksen mukainen palkka. Työllistämisen lisäksi hankkeen tavoitteena on pitää ihmiset kiinni normaalissa arjessa ja estää heitä syrjäytymästä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen alustavien tutkimustulosten mukaan ihmiset ovat kokeneet myönteiseksi sen, että työ pitää yllä arkirytmiä ja sen avulla voi solmia sosiaalisia suhteita. Erityisen arvokkaaksi on koettu lääkäripalvelut ja työterveyshuolto.


Parikkala.
Parikkala on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Karjalan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Uusi laajempi Parikkalan kunta muodostettiin 1. tammikuuta 2005 yhdistämällä Parikkala sekä Saaren ja Uukuniemen kunnat.
Parikkalan naapurikunnat ovat Kesälahti, Kitee, Punkaharju, Rautjärvi ja Ruokolahti.
Esihistoria.
Simpelejärven ympärillä sijaitseva Parikkala on Salpausselkien välistä runsasjärvistä mäki- ja harjuselänneseutua. Parikkalasta on löydetty yksi kivikautinen asuinpaikka ja jokunen esine sekä pronssikautisia esineitä. Pysyvä asutus muodostui 1400–1500-luvulla. Alueen kehitykseen ovat vaikuttaneet merkittävästi monet rajankäynnit Pähkinäsaaren rauhasta (1323) Pariisin rauhaan (1947).
Novgorod ja Ruotsi.
Pähkinäsaaren rauhassa Parikkalan alue tuli kuulumaan Novgorodiin. Vatjan viidenneksen verokirjassa vuonna 1500 mainitaan Parikkalan alueelta Joukion, Tyrjän ja Koitsanlahden kylät, jotka kuuluivat Kurkijoen pogostaan. Stolbovan rauhassa vuonna 1617 Käkisalmen lääniin kuulunut alue siirtyi Venäjältä Ruotsille.
Joukio.
Stolbovan rauhansopimuksen solmimisen jälkeen Kurkijoen ortodoksisen seurakunnan Sammatlammin ja Tyrjän kappeleista tuli Joukion evankelis-luterilainen seurakunta. Ensimmäinen luterilainen kirkko paikkakunnalla tiedetään olleen jo 1617 ja oma pappi mainitaan ensimmäisen kerran 1632. Sammatlammin ja Tyrjän ortodoksiset kappeliseurakunnat jatkoivat toimintaansa noin vuosisadan ajan hiipuen lopulta kokonaan.
1652 perustettiin Joukion ja Uukuniemen alueelle Nyborgin kreivikunta, joka lakkasi 1680.
Ortodokseja painostettiin kääntymään luterilaisiksi ja monet alueen ortodoksisista asukkaista muuttivat itään, pakoon Ruotsin harjoittamaa luterilaistamista. Ortodoksien tilalle muutti savolaisia luterilaisia talonpoikia ja muualta Suomesta tulleita, jotka saivat verohelpotuksin hoidettavakseen Moskovan suuriruhtinaskunnan puolelle siirtyneiden ortodoksien entiset maatilat hoitoonsa. Verohelpotusten lisäksi toinen etu oli se, ettei Käkisalmen läänissä suoritettu sotaväenottoa, jolloin talonpoikaisväestö oli asevelvollisuudesta vapaa asumansa Käkiselmen läänin osalta. Käkisalmen lääni kuului Inkerinmaan kenraalikuvenementtiin ja sitä kohdeltiin Ruotsin kuningaskunnan voittomaana, jonka aatelittomilla asukkailla ei ollut oikeutta lähettä valtiopäivämiehiä Ruotsin valtiopäiville.
Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 Joukio palautettiin Venäjän yhteyteen. Tämän jälkeen pitäjä tuli kuulumaan Vanhaan Suomeen, joka liitettiin Suomen autonomiseen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812.
Parikkala.
Seurakunnan neljäs kirkko valmistui vuonna 1817 Parikka-nimisen talonpojan maalle, jonka jälkeen pitäjää ja seurakuntaa alettiin kutsua Parikkalaksi. Pitäjä on tullut myöhemmin tunnetuksi muun muassa lukuisista meijereistään. Parikkalan eteläosasta muodostettiin Simpeleen kunta vuonna 1923 ja pohjoisosasta Saaren kunta vuonna 1929 Viime sotien seurauksena Parikkalan alueesta noin 1/3 (293 km²) jäi Neuvostoliitolle luovutetulle alueelle ja alueen 2 556 asukasta joutuivat jättämään kotinsa. Luovutettu alue käsitti Lamminsalon ja Koitsansalon kylät, Syväoron asemanseudun sekä osia Lamminkylän, Poutalan Tyrjän kylistä. Vuonna 1945 siirrettiin Innasennurkka ja Kaljusenkylä Parikkalasta Simpeleeseen.
Parikkalan kyliä.
Akonpohja, Honkakylä, Joukio, Järvenpää, Kangaskylä, Kaukola, Kesusmaa, Kinnarniemi, Kirjavala, Koitsanlahti, Kummunkylä, Lamminkylä, Niukkala, Maironiemi, Melkoniemi, Mikkolanniemi, Mäntylahti (Mentalahti) - eli Särkisalmi, Oravaniemi, Poutala, Rasvaniemi, Rautalahti, Saarenkylä, Savikumpu, Tarnala, Tiviä, Tyrjä ja Uukuniemi.
Nähtävyyksiä.
Nähtävää Parikkalassa on esimerkiksi puukirkko (Charles Bassi, 1817), ortodoksinen tsasouna (1979) ja Koitsanlahden hovi, Itä-Suomen meijerimuseo sekä Veijo Rönkkösen luoma Parikkalan patsaspuisto
Luontoihmisiä voi kiinnostaa Simpelejärven linnuistaan kuuluisa Siikalahti. Parikkalan kunnan Kesusmaan kylässä sijaitsevat Mykkiinkivet, joka on harvinaislaatuisen suuri ryhmä kookkaita siirtolohkareita.
Uskonnolliset yhteisöt.
Parikkalassa toimii evankelisluterilainen Parikkalan seurakunta. Parikkalan seurakunta järjestää yhdessä Parikanniemisäätiön kanssa vuosittain orpokotijuhlat, jonne saapuu satoja kuulijoita ja talkoolaisia eri puolilta Suomea.
Palvelut.
Neste Särkisalmi.
Särkisalmen -kotileipomo,
kukkatalo Koirniemen Puutarha,
Liikenneyhteydet.
Kuntataajaman uusi liittymätie Kukonkannassa Moskuunniemen suuntaan.
Parikkala on huomattava sekä valtateiden että rautateiden risteyskohtana. Sen ohitse kulkee valtatie 6 Helsingistä Joensuuhun, ja Parikkalassa siitä erkanee Savonlinnan kautta Juvalle johtava valtatie 14.
Kuutostieltä on Parikkalan kuntataajamaan useita liittymiä, uusin Moskuunniemeltä Särkisalmen suunnasta tuleva otettiin käyttöön vuonna 2009. Samalla poistui käytöstä entisen liittymätien tasoristeys.
Kunnan keskustaajamasta on suorat junayhteydet Joensuuhun, Helsinkiin ja Savonlinnaan. Yöjunia ei nykyisin ole Parikkalassa matkustajille tarjolla. Linja-auton yöpikavuoro kulkee päivittäin Helsingin ja Joensuun välisen reitin Parikkalan kautta. Vuorolta on Parikkalassa vaihtoyhteys Savonlinnaan. Rautatieaseman rakennus on Parikkalassa hiljattain siirtynyt Ratahallintokeskukselta kunnan omistukseen.
Joensuuhun johtava nykyinen Karjalan rata kulkee Parikkalan kautta. Parikkalan rautatieasemalla siitä haarautuu Savonlinnan rata. Alun perin Parikkalan asema oli vain yksi väliasema Elisenvaaran – Savonlinnan radalla, mutta kun Elisenvaaran risteysasema jäi luovutetulle alueelle, rakennettiin jo 1940-luvun lopulla yhdysrata Simpeleeltä Parikkalaan ja myöhemmin 1960-luvulla rata Parikkalasta Joensuuhun. Elisenvaaran ja Parikkalan välinen rataosa on purettu.
Parikkalan lähin lentoasema sijaitsee noin 60 kilometrin etäisyydellä Savonlinnassa.


Luettelo vuonna 2006 kuolleista henkilöistä.
Tämä on luettelo vuonna 2006 kuolleista tunnetuista henkilöistä. Henkilöt on lueteltu kuolinpäivän mukaisesti, samana päivänä kuolleet sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä.
__TOC__


Pedersören kunta.
Pedersören kunta () on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Pedersören kunnan naapurikunnat ovat Evijärvi, Kauhava, Kruunupyy, Luoto, Pietarsaari ja Uusikaarlepyy.
Kunta on kaksikielinen. Enemmistö eli {formatnum: } prosenttia asukkaista puhuu ruotsia ja {formatnum: } prosenttia puhuu suomea ().
Kunnan aiempi suomenkielinen nimi vuoteen 1989 asti oli Pietarsaaren maalaiskunta, sillä Pietarsaaren kaupunki perustettiin 1652 vanhalle kauppapaikalle Pedersören kunnan sisään.
Tunnettu suomenruotsalainen nimistöntutkija professori Lars Huldén pitää todennäköisimpänä, että Pietarsaari ja Pedersöre-nimien alkumuoto on muinaissuomen "Petrasaari" tai "Pedhrasaari" eli nykysuomeksi "Peurasaari".
Vuonna 1977 silloiseen Pietarsaaren maalaiskuntaan liitettiin Purmon ja Ähtävän kunnat. Kunnan hallinnollinen keskus on Pännäinen ja suurin taajama Kolppi.
Pedersören kunnan asutus on keskittynyt jokivarren kyliin Ähtävän-, Purmon- ja Kovjoen suiston yläpuolelle.
Historia.
Pedersöre satamapaikkoineen on vanha kauppapaikka. Koko nykyinen Pohjanmaa oli 1200-luvulla jaettu hallinnollisesti kahteen alueeseen, Mustasaareen ja Pedersöreen. Jälkimmäiseen kuuluivat alueet Vöyriltä valtakunnan rajalle. Alueen halki kulki myös vanha kauppatie, joka kulki Pohjois-Ruotsista Hämeeseen. Pedersören nimi mainitaan ensimmäisen kerran asiakirjoissa vuonna 1348.
Pedersören seurakunta on Pohjanmaan vanhimpia. Ensimmäinen puinen kirkko rakennettiin jo 1200-luvun loppupuolella. Nykyinen kivikirkko, Pedersören kirkko rakennettiin todennäköisesti vuosina 1510–1520.
Pedersören kauppapaikka sai vuonna 1652 kaupunkioikeudet. Pedersören kirkko sijaitsee nyt kaupungin rajojen sisällä. Kaupunkiseurakunnalla on erillinen Pietarsaaren kirkko.
Vaakuna.
Pietarsaaren maalaiskunnalle vahvistettiin ensimmäisen kerran vaakuna 19. huhtikuuta 1958, ja sen oli suunnitellut Gustaf von Numers. Vaakunan aihe, kuularisti, jonka ympärillä reunuksittain asetettu köysi, viittasi vanhaan kirkkopitäjään ja merenkulkuun.
Purmon ja Ähtävän vuonna 1977 tapahtuneen kuntaliitoksen jälkeen syntyi tarve suunnitella kunnalle uusi vaakuna, ja 9. huhtikuuta 1984 kunnanvaltuusto hyväksyi Bo Aurénin piirtämän vaakunan, jonka aihe on kolmen naularistin ympäröimä ohrantähkä. Kolmiosainen ohrantähkä viittaa paitsi maanviljelyyn, myös kolmeen alkuperäiseen kuntaan. Naularistit symboloivat kolmea seurakuntaa.
Kyliä.
Ala-Purmo (Nederpurmo), Ala-Ähtävä (Ytteresse), Edsevö, Forsby, Hietasalmi(Sandsund), Karby, Katternö, Kirkonkylä (Kyrkoby), Kolppi (Kållby), Lepplax (alunperin "Leppälaksi"), Lövö, (aik. Lehtisalo), Purokylä(Bäckby), Pännäinen (Bennäs), Salonkylä (Lappfors), Sundby, Västersund, Yli-Purmo (Överpurmo), Yli-Ähtävä (Överesse), Östensö.
Toimintaa.
Kunnassa toimii muun muassa "Katternö Skywatchers" -niminen tähtitieteellinen yhdistys.


Pelkosenniemi.
Pelkosenniemi () on Suomen kunta, joka sijaitsee Lapin maakunnan itäosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Pelkosenniemi on asukasluvultaan Lapin maakunnan pienin kunta. Kunta on saanut nimensä Paavali Pelkoselta, sen ensimmäiseltä suomalaiselta uudisasukkaalta. Pelkosenniemen naapurikunnat ovat Kemijärvi, Rovaniemi, Salla, Savukoski ja Sodankylä.
Pelkosenniemen matkailukohteita ovat Pyhätunturin laskettelukeskus ja Suvannon idyllinen kylä sekä suunnitellun Vuotoksen tekoaltaan alue.
Kyliä.
Aapajärvi, Arvospuoli, Kairala, Kiemunkivaara, Luiro, Pelkosenniemi, Pyhäjärvi, Saunavaara, Suvanto
Uskonnolliset yhteisöt.
Pelkosenniemellä toimii evankelisluterilainen Pelkosenniemen seurakunta, johon kuuluu myös naapurikunta Savukoski.


Pello.
Pello (vuoteen 1949 "Turtola") on Suomen kunta, joka sijaitsee Lapin maakunnan länsiosassa "Tornionlaaksossa". "Pello" on myös kylä Suomen ja Ruotsin rajalla, Tornionjoen molemmin puolin. Suomen-puoleinen osa on kunnan keskustaajama, Ruotsin-puoleinen osa kuuluu Övertorneån kuntaan. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Naapurikuntia ovat Suomen puolella Kolari, Ylitornio ja Rovaniemi sekä Ruotsin puolella Övertorneå ja Pajala.
Pellon kunnanraja. Pohjoinen napapiiri kulkee kunnan eteläosan halki, Juoksengin kylän kohdalla.
Nykyisen Pellon kunnan alueella on syntynyt kaksi Suomen pääministeriä: Kaarlo Castrén sekä Paavo Lipponen; tosin kummankin syntymäkunta oli nimeltään Turtola, jona Pello tunnettiin vuoteen 1949 asti.
Kunnan talous.
Pello on kärsinyt voimakkaasta muuttotappiosta 80-luvulta lähtien, mikä on heijastunut myös kunnan talouteen. Kunnan asukasluku onkin pudonnut jo pienemmäksi kuin koskaan sotien jälkeen. Vuosina 1995–2007 Pellosta on kadonnut 171 valtion työpaikkaa, mikä on lukumäärällisesti 13. eniten (yhdessä kolmen muun kunnan kanssa) koko maassa tuona ajanjaksona. Asukaslukuun suhteutettuna sijoitus lienee suurempi. Valtion työpaikkoja paikkakunnalla on ollut etenkin Telellä, Tielaitoksella, Tullilla sekä Rajavartiolaitoksella. Telen työpaikat vähenivät automaation myötä, Tullin ja Rajavartioston lopullisesti viimeistään Schengenin sopimuksen vuoksi. Vuonna 2008 Pellon kunta julistettiin kriisikunnaksi ja joutui valtion erityistarkkailuun erityisen vaikean taloudellisen asemansa vuoksi. Kunta päätyi valtiovarainministeriön tarkkailulistalle kahden viime vuoden tilinpäätöstietojen perusteella. Kriisikuntien nimeäminen perustuu kuntauudistuksesta annettuun puitelakiin. Kunta on kohentanut talouttaan vuoteen 2010 mennessä eikä täytä enää kriisikunnan määritelmää. Tällä hetkellä kunta ei ole minkään yhden suuren työllistäjän varassa, vaan suurin työanataja on kunta itse. Paikkakunnalla on paljon pieniä ja keskisuuria teollisuusyrityksiä, kuten muovijalosteiden valmistaja PelloPlast, paperinjalostaja Potma, Pellopuun hirsitehdas sekä useita metsäkone- ja kuljetusliikkeitä. Pellon sijainti Norjaan menevän valtaväylän varressa onkin luonut hyvät edellytykset logistiikka-alan yritykselle.
Kulttuuri ja perinteet.
Tornionlaaksolaiselle kulttuurille on tuonut oman värinsä sen kukoistaminen kahden valtion alueella. Haminan rauhassa 1809 kyliä jakamaan tullut valtakunnanraja ei onnistunut erottamaan perheitä, kieliä eikä yhteiseloa. On hyvinkin tavallista, että jopa aviopuoliso haetaan naapurista, eli Ruotsista. Tätä kutsutaan poikkinainniksi (poikki=yli; rajan yli avioitumista). Joka kesä Pellossa järjestetäänkin "poikkinaintirajahäät" -kyläjuhla, jossa juhlitaan yhden suomalais-ruotsalaisen parin häitä. Tämä juhlaperinne on aloitettu vuonna 1982. Vuodesta 2007 lähtien kyseistä poikkinaintirajahäät -kyläjuhlaa ei ole järjestetty sellaisenaan, vaan se on järjestetty pienempimuotoisena poikkinainti-kyläjuhlana. Syynä on ollut yleisön kiinnostuksen loppuminen kyseistä tapahtumaa kohtaan, kuin myös poikkinaintihääparin löytäminen.
Sotien jälkeen rakennus- ja elintarvikkeiden säännöstelyn aikaan jokilaaksossa kukoisti joppaus. Joppaaminen tarkoittaa salakuljetusta, tässä tapauksessa nimenomaan Ruotsista Suomeen. Osin joppauksen ja osin laillisen maahantuonnin ansiosta rakennustarvikkeita oli länsirajalla muuta Lappia paremmin saatavilla ja Tornionlaakso jälleenrakennettiin muuta maakuntaa nopeammin. Joppareiden ja tullimiesten (tullihurttien) selkkauksista on monenlaista tarinaa. Näiden innoittamina vuonna 2004 esitettiinkin ensi kertaa Kaj Chydeniuksen säveltämä ja Bengt Pohjasen kirjoittama Joppausooppera. Rooleissa oli mm. Kai Hyttinen.
Vaakuna.
Pellon kunnan vaakunassa on kuvattuna kolme hopeista vaaraa sinisellä taustalla sekä kolme kuusisakaraista tähteä. Tähdet kuvaavat ranskalaisen Maupertuis'n retkikunnan 1700-luvun alussa Tornionlaaksossa suorittamaa kolmiomittausta, jolla tutkittiin maapallon muotoa. Mittauksen pohjoisin piste oli Pellon kirkonkylän pohjoispuolella sijaitseva Kittisvaara.
Kylät.
Pellon kirkonkylä sijaitsee kunnan länsirajalla, Tornionjoen varressa, kutakuinkin kunnan puolivälissä. Pellon kylät sijaitsevat kuntakeskuksesta kolmeen pääsuuntaan, etelään, itään ja pohjoiseen. Etelään (eli Tornion suuntaan) vievän valtatien 21 varressa sijaitsevat Turtolan ja Juoksengin kylät. Entinen kuntakeskus Turtola on Pellon jälkeen kunnan toiseksi suurin kylä, ja siellä sijaitsee myös seurakunnan toinen kirkko. Juoksenki sijaitsee pohjoisella napapiirillä ja on Pellon kunnan eteläisin kylä. Sen kupeessa on myös pieni Ratasjärven kylä, joka usein mielletään osaksi Juoksenkia. Turtolan ja Pellon välillä sijaitsevat myös pienemmät Lehmivaaran ja Mämmilän kylät.
Itään (eli Rovaniemen suuntaan kantatietä 83) mentäessä on kaksi kyläkeskittymää. Ensimmäinen on ns. Meltauksentien kylät, Saukkoriipi, Konttajärvi, Ruuhijärvi sekä Rattosjärvi, jotka sijaitsevat Saukkoriipillä Rovaniementiestä Meltaukseen haarautuvan kantatien 935 varrella. Toisen kyläkeskittymän muodostavat Lankojärven, Sirkkakosken (Sirkan), Alposjärven ja Lampsijärven kylät Lankojärven ja Miekojärven tuntumassa. Aivan kunnan itäisellä rajalla Raanujärven rannalla on Ylipään kylä.
Kuntakeskuksesta pohjoiseen (eli Kolarin suuntaan) sijaitsevat kylät jakautuvat kahden tien varrelle. Päätie, valtatie 21 pohjoisen suuntaan on nimeltään Kolarintie, josta haarautuu Tornionjoen vartta seuraileva Väylänvarrentie kuuden kilometrin päässä kuntakeskuksesta. Kolarintien varrella sijaitsee Orajärven kylä. Väylänvarrentien varrella sijaitsevat Lempeän, Naamijoen ja Jarhoisen kylät. Naamijoelta Orajärvelle johtavan paikallistien varrella on pieni Orangin kylä.
Pellon lukio sekä peruskoulu (yläkoulu ja alakoulu) ja päiväkoti sijaitsevan kirkonkylän koulukeskuksessa. Ahjolan teollisuusalueella on Ammattiopisto Lappian Pellon toimipiste. Kyläkouluja (peruskoulun luokat 1–6) on kunnassa nykyisin kaksi, Turtolassa ja Lankojärvellä. Enimmillään kyläkouluja on ollu lähes joka kylässä, jopa 16 kpl kerralla.
Uskonnolliset yhteisöt.
Pellossa toimii evankelisluterilainen Pellon seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii rauhansanalaisuus, jolla on siellä paikallisyhdistys Pellon Rauhan Sana sekä vanhoillislestadiolaisuus, jonka Luoteis-Lapin Rauhanyhdistys järjestää toimintaa paikkakunnalla. Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva Pellon helluntaiseurakunta.
Liikenneyhteydet.
Kunnan läpi Tornionjoen vartta ja siten kunnan länsirajaa myötäillen kulkee valtatie 21 Torniosta Kilpisjärven kautta Norjaan. Kirkonkylältä alkaa poikittaisyhteys kantatie 83 Sinetän kautta Rovaniemelle. Pellon halki kulkee myös Tornio-Kolari -rautatie, ja VR:n henkilöliikenteen Kolarin yöjunat pysähtyvät Pellossa. Junia kulkee tammi-huhtikuussa sekä kesä-joulukuussa ja vuoroväli vaihtelee kahdesta junasta viikossa kahteen junaan päivässä matkailusesongin mukaan.
Suoria linja-autoyhteyksiä Pellosta on Rovaniemelle sekä jokivartta pohjoiseen Kolariin ja Muonioon sekä etelään Tornion ja Kemin kautta aina Ouluun asti. Ruotsin puolella (Ruotsin) Pellon kylän kautta kulkevat Haaparannan ja Pajalan väliset linja-autot.
Lähin lentoasema Suomen puolella on Rovaniemen lentoasema, Ruotsin puolella Pajala-Ylläksen lentoasema. Myös Kemi-Tornion kenttä on kohtuullisen ajomatkan päässä.
Pellossa on rajanylityspaikka Tornionjoen yli Ruotsiin (Seututie 937, 1972 valmistunut silta). Talvisin rakennetaan usein myös jäätiet rajan yli mm. Turtolaan ja Juoksenkiin.
Kuuluisia pellolaisia tai pellolaissyntyisiä.
"Ennen vuotta 1949 syntyneiden syntymäpaikkana on Turtola kunnan aiemman nimen mukaisesti."


Niue.
Niue on itsehallinnollinen saarivaltio, joka sijaitsee Polynesiassa Tyynellä valtamerellä. Se on käytännössä itsenäinen, mutta pitää yllä perustuslaillisia yhteyksiä Uuteen-Seelantiin. Uusi-Seelanti vastaa esimerkiksi maan puolustuksesta ja ulkopolitiikasta. Niuen pääkaupunki on Alofi. Asukkaita Niuella oli vuoden 2011 arvion mukaan 1 311.
Maantiede.
Niue on yksi maailman suurimmista merestä nousseista koralliatolleista. Niuella ei ole yhtään jokea, mutta sen huokoisen kalkkikivisen kallioperän takia saarella on suuret pohjavesivarannot. Niue sijaitsee Tongan syvänteen reunalla ja meri syvenee nopeasti vain 50 metrin päässä rannikosta. Niuen aluevesillä sijaitsee kolme koralliriuttaa nimeltä Beveridge, Antiope ja Haran. Saaren linnustoon kuuluu muun muassa luhtakana, tiirat ja papukaijat. Kotoperäisiin nisäkäslajeihin kuuluvat rotta ja hedelmälepakko. Vuoden 2004 syklonin jälkeen lintuja ja lepakoita on ruokittu ihmisten toimesta. Saaren itäosassa sijaitsee metsänsuojelualue.
Historia.
Niue asutettiin ensimmäisen kerran noin 1 000 Tongalta ja Samoalta käsin. Ensimmäinen eurooppalainen Niuella oli kapteeni James Cook, joka yritti rantautua saarelle vuonna 1774. Paikalliset suhtautuivat kuitenkin tulijaan vihamielisesti ja Cook lähti rantautumatta saarelle. Saamansa vastaanoton takia hän antoi saarelle nimeksi "Savage Island" eli Villien saari. Ensimmäinen lähetyssaarnaaja saarella oli London Missionary Societyyn kuulunut John Williams vuonna 1830, mutta LMS vakiinutti asemansa vasta kun se sijoitti vuonna 1846 saarelle Samoalla kristinuskoon kääntyneen niuelaisen nimeltä Peniamina. Vuonna 1900 saaresta tuli Britannian siirtomaa, mutta jo seuraavana vuonna se annettiin Uudelle-Seelannille. Vallanvaihdosta tehtäessä saarelaisten mielipidettä ei kyselty ja Uuden-Seelannin aikeet liittää saari Cookinsaariin herätti protesteja. Vaatimukset itsehallinnosta lisääntyivät toisen maailmansodan jälkeen, mutta ne eivät heti ottaneet tuulta alleen, sillä Niue on taloudellisesti riippuvainen Uudesta-Seelannista. Saari sai kuitenkin itsehallinnon Uudesta-Seelannista vuonna 1974 ja samassa yhteydessä saaren asukkaat saivat Uuden-Seelannin kansalaisuuden. Vuonna 2004 sykloni Heta teki suurta tuhoa saarella.
Politiikka.
Niue on itsehallinnollinen Uuden-Seelannin liitännäisvaltio (Uuteen-Seelantiin vapaasti assosioitunut itsehallintoalue). Sisäpolitiikka on täysin Niuen omassa hallinnassa, mutta Uusi-Seelanti vastaa ulkopolitiikasta ja puolustuksesta. Maan päämiehenä toimii virallisesti kuningatar Elisabet II. Nykyinen pääministeri Toke Talagi astui virkaansa vuonna 2008 ja uusi paikkansa vuonna 2011 pidetyssä äänestyksessä. Maassa on kabinetti, johon kuuluu pääministerin lisäksi kolme muuta ministeriä. Pääministerin valitsee 20-henkinen lakiasäätävä kokous, jonka jäsenet valitaan yleisellä vaaleilla. Lakiasäätävän kokouksen edustajat eivät edusta puolueita, vaan ovat kaikki itsenäisiä.
Talous.
Vuoden 2003 arvion mukaan Niuen bruttokansantuote oli 10,01 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria, mikä teki henkilöä kohden 5 800 dollaria. Talouden ongelmia ovat maan eristäytyneisyys ja pieni väestö, sekä vähäiset luonnonvarat. Niue saa vuosittain taloudellista apua Uudesta-Seelannista noin 6 000 henkilöä kohden. Taloudellista riippuvuutta ulkomailta tulevasta avusta on lisännyt etenkin vuoden 2004 sykloni. Vuonna 2004 maahan tuotiin noin 9,038 miljoonan yhdysvaltain dollarin edestä samaan aikaan kun vientiä oli 201 400 dollarin edestä.
Väestö.
CIA:n julkaiseman The World Factbookin mukaan Niuella asui vuonna 2011 arviolta 1 311 henkilöä. Suurin etninen ryhmä on niuelaiset, jotka muodostavat 78,2 % väestöstä. Muita ryhmiä ovat multa Polynesian saarilta tulleet (10,2 %), eurooppalaiset (4,5 %), puolirotuiset (3,9 %) ja aasialaiset (0,2 %). 3 % taustasta ei ollut tietoa. 61,1 % väestöstä kuului Ekalesia Niue-kirkkoon. Muita uskontokuntia ovat katolilaiset (7,2 %), Jehovan todistajat (2,4 %), adventistit (1,4 %) ja muut (8 %). 1,9 % väestöstä ei kuulu mihinkään uskontokuntaan. Saaren virallinen kieli on englanti, minkä lisäksi asukkaat puhuvat niuea. Uudessa−Seelannissa asuu enemmän niuelaisia kuin itse Niuen saarella. Vuonna 2006 maassa asui 4 851 Niuella syntynyttä ja 22 476 etnistä niuelaista.


Charles Chaplin.
Sir Charles ”Charlie” Spencer Chaplin (16. huhtikuuta 1889 Lontoo, Britannia – 25. joulukuuta 1977 Corsier-sur-Vevey, Sveitsi) oli elokuvan varhaiskauden merkittävimpiä näyttelijöitä ja ohjaajia. Hän oli syntyjään britti, mutta työskenteli suurimman osan urastaan Yhdysvalloissa. Hänet tunnetaan erityisesti roolistaan Pikku kulkuri (The Little Tramp), joka oli herrasmiehen tavat ja arvokkuuden omaava maankiertäjä. Kulkurin ikoniset tunnusmerkit olivat liian pieni takki, liian isot housut ja kengät, knalli, bambukeppi sekä viikset.
Chaplin oli etenkin mykkäelokuvan monitaitoisimpia henkilöitä: hän näytteli, ohjasi, käsikirjoitti, tuotti ja lopulta myös sävelsi elokuviensa musiikin. Hän oli myös yksi United Artists -elokuvayhtiön perustajista ja hänellä oli oma studio, joten hän pystyi tuottamaan elokuvansa täysin itsenäisesti.
Chaplin aloitti elokuvauransa vuonna 1914 ja esiintyi aluksi Keystone-, Essanay-, Mutual- ja First National -elokuvayhtiöiden lyhytelokuvissa. 1920-luvulla hän ryhtyi tekemään pitkiä mykkäelokuvia, joista tunnetuimpia ovat "Kultakuume" (1925), "Kaupungin valot" (1931) ja "Nykyaika" (1936). Hän siirtyi menestyksekkäästi äänielokuvaan poliittisella satiirillaan "Diktaattori" (1940), mutta 1940-luvulla uraa varjostivat yksityiselämän skandaalit ja kommunismiepäilyt. Chaplinin mentyä vuonna 1952 elokuvansa "Parrasvalot" ensi-iltaan Lontooseen maahanpaluulupa Yhdysvaltoihin peruttiin, ja hän jäi loppuelämäkseen asumaan Eurooppaan.
Lapsuus.
Chaplinin omaelämäkerran mukaan hän syntyi 16. huhtikuuta 1889 East Lanella (virallinen nimi East Street) Walworthissa Lontoossa Charles Chaplin vanhemmalle ja tämän vaimolle Hannahille. Koska Chaplinin syntymätodistusta ei ilmeisesti ole olemassa, syntymäpäivää ei ole kuitenkaan voitu tarkistaa, mikä on johtanut epävarmuuteen hänen syntymäajastaan ja -paikastaan. Sanomalehti The Magnetin syntymäilmoituksen mukaan Chaplin olisi syntynyt jo 15. huhtikuuta, eikä todisteita Chaplinien asumisesta juuri East Streetilla ole löydetty. Chaplinin jäämistöstä löytyneen kirjeen mukaan hän olisi syntynyt mustalaisvaunussa Smethwickissä Staffordshiressä. Joidenkin lähteiden mukaan hän oli myös epävarma biologisen isänsä henkilöllisyydestä, vaikka julkisuudessa puhuikin aina Charles Chaplin vanhemmasta isänään.
Charles Chaplin vanhempi (1863–1901) ja Hannah Harriet Pedlingham Hill (1865–1928) olivat lähtöisin työväenluokkaisista lontoolaisperheistä. Chaplinin uran aikana lehdistö piti häntä pitkään etniseltä taustaltaan juutalaisena, mutta elämäkerturit ovat osoittaneet tiedon vääräksi. Sen sijaan Chaplinin isänäidin tiedetään olleen romani. Vanhemmat avioituivat vuonna 1885, jolloin myös Hannahin muutamaa kuukautta aikaisemmin syntyneestä aviottomasta pojasta Sydneystä tuli Chaplin. Pian avioitumisensa jälkeen he aloittivat uransa varietee-esiintyjinä. Chaplin muisteli äitinsä olleen menestynyt laulaja ja tanssija, mutta todellisuudessa Lily Harley -taiteilijanimeä käyttäneen Hannah Chaplinin ura oli menestyksetön ja luultavasti päättyi jo ennen Chaplinin syntymää. Charles Chaplin vanhempi oli sen sijaan kohtalaisen suosittu varieteelaulaja.
Vanhemmat erosivat joko Chaplinin syntymän aikoihin tai pian sen jälkeen, ja hän jäi yhdessä velipuolensa Sydneyn kanssa tasapainottoman äidin luokse. Vuonna 1892 Hannah Chaplin sai kolmannen pojan, George Wheeler Drydenin, jonka isä oli varieteetähti Leo Dryden. Dryden kuitenkin vei pojan mukanaan jo seuraavana keväänä, ja äiti ja vanhemmat veljet tapasivat hänet seuraavan kerran vasta 1920-luvulla. Joidenkin elämäkerturien mukaan Hannah Chaplinin suhde Drydeniin olisi ollut Chaplinien eron syy.
Chaplin vietti suurimman osan lapsuudestaan Kenningtonissa Etelä-Lontoossa, missä perhe muutti usein, ja äiti elätti lapsensa muun muassa ompelutöillä. Chaplinin mukaan hän ei koskaan käynyt säännöllisesti koulua, mutta myöhempien elämäkerturien mukaan hän olisi käynyt koulua useita vuosia. Hannah Chaplinin huonontuva terveys ja sairaalajaksot kuitenkin vaikeuttivat perheen tilannetta. Kun äiti oli sairaalassa, veljekset sijoitettiin vuonna 1896 Hanwellin koulukotiin. Sydney pääsi pian merimieskoulutukseen, mutta seitsenvuotias Charles vietti Hanwellissa seuraavat kaksi vuotta. Alkuvuodesta 1898 he pääsivät takaisin äidin luo, mutta jo samana kesänä perheen oli kirjauduttava varattomuuden takia Lambethin köyhäintaloon, mistä veljekset vietiin Norwoodin koulukotiin. Hannah Chaplin joutui tuolloin mielenterveysongelmiensa, diagnoosin mukaan neurosyfiliksen, takia ensimmäistä kertaa mielisairaalaan.
Viranomaiset olivat jo pitkään yrittäneet saada Charles Chaplin vanhemman maksamaan elatusmaksuja lapsistaan, ja näihin aikoihin he päättivät, että pojat tulisi sijoittaa asumaan isänsä luo. Syyskuussa 1898 he muuttivatkin tämän luo Kenningtoniin, missä asuivat seuraavat kaksi kuukautta, kunnes äiti pääsi pois sairaalasta. Tämä oli ilmeisesti ainoa ajanjakso, jolloin Chaplin oli vanhempien eron jälkeen säännöllisessä yhteydessä isänsä kanssa. Alkoholisoitunut isä kuoli kahden vuoden kuluttua, vuonna 1901, ilmeisesti maksakirroosiin.
Ura lapsiesiintyjänä ja varieteessa.
Todennäköisesti isänsä viihdealan yhteyksien kautta kymmenvuotias Chaplin sai ensimmäisen työnsä esiintyjänä The Eight Lancashire Lads -lapsitanssijaryhmästä ja kiersi ryhmän mukana Britanniaa vuosina 1899–1900. Lontoossa hän teki erilaisia pikkutöitä ja auttoi näin perheen elatuksessa, kun Sydney-veli työskenteli merillä. Toukokuussa 1903 Hannah Chaplinin mielenterveys romahti jälleen, ja hän joutui takaisin mielisairaalaan. Hän pääsi sieltä pois jo seuraavana vuonna mutta päätyi pian takaisin, eikä enää toipunut niin, että olisi päässyt palaamaan normaaliin elämään. Hänen poikansa ostivat hänelle vuonna 1912 hoitopaikan yksityisestä sairaalasta ja toivat hänet vuonna 1921 Kaliforniaan, missä hän kuoli vuonna 1928.
Äidin jouduttua sairaalaan veljekset alkoivat ilmeisesti suunnitella uraa näyttelijöinä. Chaplin kirjautui teatteriagentuuriin ja sai pian roolin näytelmästä "Jim, A Romance of Cockayne", jonka oli kirjoittanut tunnettu näyttelijä H. A. Saintsbury. Näytelmä ei saanut kriitikoilta hyvää vastaanottoa, mutta Chaplinin rooli sanomalehtipoikana keräsi arvioissa kehuja. Hän siirtyikin näyttelemään lähettipoika Billyä "Sherlock Holmes" -dramatisoinnissa ja kiersi näytelmän mukana Britanniaa vuosina 1903–1906. Chaplinin suorituksista ilmeisesti pidettiin, sillä vuonna 1905 arvostettu näyttelijä William Gillette valitsi Chaplinin samaan rooliin alkunäytelmäänsä "The Painful Predicament of Sherlock Holmes", jota esitettiin kahden viikon ajan West Endissä ennen "Clarice"-näytelmän esityksiä. "Holmesin" jälkeen Chaplin näytteli erilaisissa sketseissä varieteessa sekä komediaryhmässä "Casey’s Circus", missä luultavasti esitti ensimmäisen kerran pantomiimia.
Sydney Chaplin oli liittynyt vuonna 1906 Fred Karnon varieteeryhmään, joka oli aikansa kuuluisimpia pantomiimia esittäviä kiertäviä komediaryhmiä, ja menestyi siellä hyvin. Hän suostutteli Karnon ottamaan nuoremman veljensä mukaan vuonna 1908. Chaplin aloitti pienistä sivurooleista mutta kohosi vähitellen isompiin rooleihin, joista tunnetuimpana ”The Inebriated Swell”, humalainen yläluokan edustaja, joka sotkee huonon teatterinäytöksen käytöksellään. Karnon ryhmässä vietettyä aikaa pidetään monella tapaa keskeisenä Chaplinin kehityksessä esiintyjänä. Fred Karno vaati esiintyjiltään tiukkaa kurinalaisuutta ja tekniikan hallintaa ja sekoitti komediaan myös paatoksellisia elementtejä, joista tuli myöhemmin leimallisia piirteitä Chaplinin uralla. Lisäksi Chaplin käytti Karnon sketsejä hyväksi elokuvissaan, kuten "Charlien näytännössä" (1915).
Chaplin pääsi 1909 ryhmän mukana esiintymään Folies Bergère -teatteriin Pariisiin, ja seuraavana vuonna hän lähti ensimmäiselle Yhdysvaltain-kiertueelleen, joka kesti kevääseen 1912. Chaplin oli yksi kiertueen pääesiintyjistä, ja hänen sijaisnäyttelijänään toimi myöhemmin Stan Laurelina tunnettu Stanley Jefferson. Myöhemmin samana vuonna Chaplin palasi Yhdysvaltoihin toiselle kiertueelle.
Elokuvauran alku.
Keystone-elokuvastudion edustaja näki Chaplinin esiintyvän tämän toisen Yhdysvaltain-kiertueen aikana, ja hänelle tarjottiin vuoden elokuvasopimusta aluksi 150 dollarin viikkopalkalla. Chaplin hyväksyi tarjouksen ja muutti loppuvuodesta 1913 Los Angelesiin.
Chaplinin ensimmäinen elokuva Keystonella oli helmikuussa 1914 ensi-iltaan tullut "Chaplin reportterina", jossa hän näytteli silinteriä ja monokkelia pitävää keikaria. Jo seuraavassa elokuvassaan, "Kid Auto Races at Venice", hän esiintyi Pikku kulkurin hahmossa. Chaplinin oman kertomuksen mukaan hänen oltiin käsketty keksiä itselleen rooliasu studion vaatevarastossa ja roolihahmo syntyi asun kautta. Vastaavanlaisia hahmoja oli tosin esitetty jo pitkään varieteessa, ja ne ovat luultavasti olleet Chaplinin mielessä. Chaplinin uskotaan myös ottaneen mallia ranskalaisesta elokuvakoomikko Max Linderistä, jota hänen tiedetään ihailleen. Keystonella Chaplin jatkoi kuitenkin myös muiden roolien esittämistä.
Elokuva-ala oli tuohon aikaan vielä alkutekijöissään, ja Keystonenkin tekniikkaa ja tyyliä on myöhemmin pidetty melko alkeellisena. Lyhyet komediat kuvattiin harjoittelematta yhdellä otolla ja niitä tuotettiin viikoittain useita. Chaplin, joka oli Karnon ryhmässä tottunut ohjelmanumeroiden huolelliseen hiomiseen, koki Keystonen tuotantotavat epämiellyttäviksi. Hän riitaantui usein ohjaajiensa kanssa ja vaati enemmän itsenäistä päätösvaltaa. Elokuvassa "Kaksoiselämää" hän toimikin jo ohjaajana Mabel Normandin kanssa ja ohjasi ensimmäisenä omana elokuvanaan joko "Kaksikymmentä minuuttia rakkautta" (huhtikuu 1914) tai "Charlie sateessa" (toukokuu 1914). Jatkossa Chaplin ohjasi Keystonella lähes kaikki omat elokuvansa.
Chaplin oli kutsunut Yhdysvaltoihin myös veljensä Sydneyn, joka hänkin päätyi näyttelijäksi Keystonelle. Sydney Chaplin saavutti suosiota komedioillaan, joissa esitti ”Gussle”-nimistä hahmoa, ja hän esiintyi elokuvissa 1920-luvun lopulle saakka. Pian Yhdysvaltoihin saapumisensa jälkeen hän alkoi myös toimia Chaplinin managerina ja neuvotteli tämän seuraavat elokuvasopimukset, joista taloudellisesti merkityksellisin oli sopimus Mutualin kanssa. Hän esiintyi myös sivuosissa useissa Chaplinin elokuvissa.
Läpimurto.
Keystone-sopimuksen päätyttyä vuoden 1914 lopussa Chaplin siirtyi Essanay-studiolle. Uuden sopimuksen ensimmäisen elokuvan, "Uuden työpaikan", hän kuvasi yhtiön studioilla Chicagossa ja seuraavat viisi Nilesissa, San Franciscon lähellä, mutta siirtyi loppusopimuksen ajaksi takaisin Los Angelesiin.
Chaplin oli kohonnut Keystonella yhdeksi studion suosituimmista näyttelijöistä, mutta varsinaisen läpimurtonsa hän teki Essanay-elokuvissa vuonna 1915. Jo aivan elokuvan alkuaikana yleisöllä oli ollut suosikkeja, mutta vasta 1910-luvulla syntyivät elokuvatähdet, kun yhtiöt keskittyivät enemmän näyttelijöidensä markkinoimiseen. Chaplinista tuli pian yksi kirkkaimmista tähdistä niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin maailmassa, ja lehdistö käytti hänen suosiostaan nimitystä maailmanlaajuinen ”Chaplinitis”-epidemiana. Chaplinin nimellä alettiin myydä erilaisia tuotteita, ja yhdessä Sydney-veljensä kanssa hän yritti myös lisensoida nimensä tuotteisiin. Chaplin-imitaattorit olivat suosittuja, ja muut studiot alkoivat jopa tuottaa Chaplin-kopioelokuvia. Myös Harold Lloyd aloitti elokuva-uransa Chaplinia jäljittelevällä hahmolla ”Lonesome Luke”.
Varsinkin Chaplinin ensimmäisiä Essanay-elokuvia on pidetty samantyylisinä kuin hänen ohjauksensa Keystonelle, mutta niissä oli myös muutoksia. Keystonella Pikku kulkurin hahmo oli ollut melko rahvaanomainen ja väkivaltainen, mitä oli herättänyt myös paljon kielteistä arvostelua ja sensuurin huomion. Vaikka nämä elementit eivät vielä täysin kadonneetkaan, hän alkoi vähitellen sekoittaa komedioihinsa myös paatosta ja romantiikkaa. Elokuvaa "Kulkuri" (1915) pidetään tästä ensimmäisenä esimerkkinä. Lisäksi elokuviin vakiintui yhteiskuntaluokkien eriarvoisuuden kuvaaminen, vaikka yhtenäistä poliittista sanomaa niissä ei ollutkaan. Chaplin valitsi elokuviensa uudeksi naisnäyttelijäksi Edna Purviancen, joka näytteli Chaplinin elokuvissa seuraavat kahdeksan vuotta.
Essanay-sopimuksensa päätyttyä vuoden 1915 lopussa Chaplin hyväksyi Mutual-elokuvayhtiön tarjouksen kahdestatoista lyhytelokuvasta. Sopimukseen kuului ennätyksellinen 10 000 dollarin viikkopalkka ja 150 000 dollarin bonus, ja niin Chaplin oli Yhdysvaltojen parhaiten palkattuja ihmisiä. Tämän kuten muutkin sopimukset neuvotteli veli Sydney. Chaplinin lähdön jälkeen Essanay julkaisi kaksi Chaplin-elokuvaa, jotka oli koostettu osittain häneltä jäääneestä materiaalista. Chaplin ja Essanay ajautuivat vuoteen 1923 kestäneeseen oikeuskiistaan. Chaplin syytti yhtiötä työnsä hyödyntämisestä ja muokkaamisesta ilman lupaa, ja Essanay puolestaan syytti Chaplinia sopimusrikkomuksesta.
Kypsyminen elokuvantekijänä.
Chaplin ja Jackie Coogan "Chaplinin pojassa" (1921)
Chaplin kutsui Mutualilla viettämiään vuosia uransa onnellisimmiksi, ja sopimuksen aikaista puoltatoista vuotta pidetään hänen tasaisesti luovimpana aikanaan. Chaplin kehitti Essanaylla aloittamiaan teemoja pidemmälle, ja erityisesti elokuvia "Charlie poliisina" (1916) ja "Charlie siirtolaisena" (1916), on pidetty varhaisina mestariteoksina. Mutualilla Chaplin oli entistä itsenäisempi, sillä yhtiö perusti hänen elokuviensa tuottamista varten oman yhtiön, antoi hänen käyttöönsä oman studion ja julkisti elokuvat hänen aikataulunsa mukaan. Näyttelemisen, ohjaamisen ja tarinoiden ideoinnin lisäksi Chaplin alkoi vuodesta 1916 toimia myös elokuviensa tuottajana.
Mutual-elokuvien aikana Chaplinista alettiin myös ensimmäistä kertaa puhua vakavasti otettavana taiteilijana. Elokuvaa, erityisesti komediaa, pidettiin vielä tuolloin sivistymättömänä viihteenä. Ensimmäisenä merkkinä Chaplinin elokuvien arvostuksen kasvamisesta pidetään arvostetun teatterinäyttelijä Minnie Maddern Fisken artikkelia, jossa hän vertasi tämän komedioita Plautuksen ja Shakespearen teoksiin. Chaplin alkoi myös seurustella intellektuellien kanssa ja haastatteluissa korosti sivistystään. Tätä on pidetty myös Chaplinin keinona erottautua muista elokuvakoomikoista.
Chaplin ja Douglas Fairbanks Wall Streetilla sotaobligaatiokiertueen aikana.
Mutual-sopimuksen päätyttyä Chaplin perusti vuonna 1918 Hollywoodiin oman tuotantoyhtiön ja rakennutti oman studion. Elokuvien levityksestä hän teki sopimuksen First National -yhtiön kanssa. First Nationalilla Chaplin alkoi kiinnittää enemmän huomiota elokuviensa rakenteeseen, ja ensimmäisessä elokuvassaan "Koiranelämää" hän peilasi kulkukoiran ja kulkurin elämää. Elokuvan tultua ensi-iltaan keväällä 1918 hän sai paljon kielteistä julkisuutta, koska ei ollut osallistunut tuolloin käynnissä olleeseen ensimmäiseen maailmansotaan. Parantaakseen julkisuuskuvaansa Chaplin osallistui menestyksekkäälle sotaobligaatioiden markkinointikiertueelle ja kuvasi Yhdysvaltojen käyttöön propagandaelokuvan "The Bond". Sodasta Chaplinin sai idean seuraavaan elokuvaan, "Kivääri olalle vie!", jota pidetään yhtenä ensimmäisistä sotakomedioista.
First Nationalilla Chaplin ohjasi ensimmäisen pitkän elokuvansa "Chaplinin poika" (1921). Elokuva poikkesi Chaplinin edellisistä siinä, että se yhdisti komedian ja draaman, mikä oli epätavallista tuon ajan komedioille. Se oli sekä kriittinen että taloudellinen menestys, ja Chaplinia alettiin sen myötä pitää yhä enemmän vakavasti otettavana elokuvantekijänä kuin vain slapstick-koomikkona. Elokuvan toisesta päänäyttelijästä, Jackie Cooganista, tuli sen myötä yksi Hollywoodin ensimmäisistä lapsitähdistä.
United Artists.
Chaplin allekirjoittamassa United Artistsin perustamissopimusta vuonna 1919.
Chaplin, Mary Pickford, Douglas Fairbanks ja D. W. Griffith perustivat vuonna 1919 oman levitysyhtiönsä United Artistsin. Yhtiön perustaminen oli ilmeisesti vastaveto Hollywoodin isoja studioita vastaan, jotka pyrkivät kontrolloimaan paremmin tähtiensä työtä ja palkkavaatimuksia muodostamalla monopolin elokuvien tuotannolle, levitykselle ja esitykselle. UA oli uraauurtava elokuvateollisuudessa, sillä se toi ensimmäisenä esiin idean elokuvantekijästä studiosysteemin ulkopuolella toimivana itsenäisenä tuottajana. Tarinan mukaan tuottaja Richard Rowland kommentoi yhtiön perustamista toteamalla ”hullujen ottaneen mielisairaalan johdon”. UA:lla Chaplin siirtyi lopullisesti tekemään pitkiä elokuvia.
United Artistsin perustamisen aikaan Chaplin oli kuitenkin vielä sitoutunut First National -sopimukseen ja tuotti ensimmäisen elokuvansa yhtiölle vasta vuonna 1923. Elokuva ei kuitenkaan yleisön yllätykseksi ollut komedia, vaan draama "Nainen Pariisissa". Chaplin ei myöskään näytellyt elokuvassa, lukuunottamatta muutaman sekunnin cameota. Elokuva poikkesi aikansa traditioista realismillaan. Chaplinin mielestä näyttelemisen tuli olla hillittyä, sillä oikeassa elämässä ihmiset pyrkivät aina salaamaan tunteensa. "Nainen Pariisissa" saikin kriitikoilta loistavat arviot, ja sillä oli vaikutusta esimerkiksi Ernst Lubitschin, Monta Bellin ja Michael Powellin elokuviin. Se ei kuitenkaan menestynyt taloudellisesti, sillä yleisö kaihtoi Chaplinin ohjaamaa elokuvaa, jossa hän ei itse esiintynyt. Pettynyt Chaplin veti elokuvan takaisin pian sen ensi-illan jälkeen ja antoi sen uudelleen esitettäväksi vasta hieman ennen kuolemaansa.
Draamakokeilunsa epäonnistuttua Chaplin palasi takaisin komediaan ja kuvasi "Kultakuumeen" (1925), jota pidetään yhtenä hänen pääteoksistaan. Klondiken kultakuumeesta ja Donnerin uudisraivaajajoukon tragediasta aiheen saanut elokuva sisälsi joitain hänen tunnetuimpia kohtauksiaan, kuten kengän syömisen kiitospäivän ateriana ja sämpylöillä esitetyn tanssin. Siitä tuli kaupallisesti menestyneimpiä mykkäelokuvia.
"Kultakuumetta" seurasi lähes yhtä menestynyt "Sirkus" (1928), jonka tuotantoprosessi oli kuitenkin vaikea studiolla sattuneen tulipalon, negatiivin vahingoittumisen, Chaplinin toisen avioeron ja vero-ongelmien takia. Chaplin sai elokuvasta erikois-Oscar-palkinnon ensimmäisessä Oscar-gaalassa. "Sirkuksen" kuvausten aikaan hän kokeili myös pelkkänä elokuvatuottajana toimimista ja tuotti Josef von Sternbergin varhaiskauden elokuvan "A Woman of the Sea", jonka pääosassa oli Chaplinin entinen luottonäyttelijä Edna Purviance. Sitä ei kuitenkaan koskaan esitetty julkisesti, ja nykyisin sitä pidetään kadonneena.
Äänielokuvaan siirtyminen.
Hollywood siirtyi äänielokuvaan 1920-luvun lopussa, ja mykkäelokuvien tekeminen käytännössä lopetettiin. Chaplin ei halunnut siirtyä äänielokuvaan, sillä hän uskoi puheen tuhoavan pantomiimiin pohjaavan Pikku kulkurin hahmon universaaliuden. Hän päättikin toteuttaa myös seuraavan elokuvansa "Kaupungin valot" (1931) ilman dialogia mutta käytti kuitenkin erilaisia ääniefektejä. Hän sävelsi ensimmäisen kerran musiikin koko elokuvaan, vaikkakin oli jo aikaisemmin kiinnittänyt paljon huomiota elokuviensa musiikkiin. Ilmeisesti juuri äänielokuvan haasteen takia Chaplinista tuli omien sanojensa mukaan elokuvan kuvausten aikaan neuroottisen perfektionisti, ja ne venyivätkin lähes kahden vuoden mittaisiksi. Vaikka mykkäelokuvaa pidettiin jo tuolloin vanhanaikaisena, "Kaupungin valot" menestyi erinomaisesti. Sitä pidetään yhtenä Chaplinin parhaista elokuvista, ja erityisesti sen loppukohtausta on usein pidetty yhtenä elokuvahistorian hienoimmista.
"Diktaattori" (1940), Chaplinin ensimmäinen äänielokuva.
"Kaupungin valojen" Yhdysvaltain ensi-illan jälkeen Chaplin aloitti puolitoista vuotta kestäneen maailmanmatkan, jonka aikana hän tapasi monia poliitikkoja ja intellektuelleja, kuten Gandhin ja John Maynard Keynesin. Chaplin kirjoitti matkoistaan aikakausilehti "Woman’s Home Companioniin" kolumnisarjan, joka julkaistiin myöhemmin kirjana "A Comedian Sees the World" (1933). Artikkeleissa hän kommentoi myös 1930-luvun lamaa ja esitteli omia ideoitaan talouden vakauttamiseen. Tätä on pidetty Chaplinin julkisuuskuvan politisoitumisen alkuna, ja hänen seuraava elokuvansa "Nykyaika" (1936) onkin nähty hänen kommenttinaan kapitalismista ja lamasta. Se oli hänen viimeinen mykkäelokuvansa ja viimeinen elokuva, jossa hän esiintyi varsinaisesti Pikku kulkurina. Se sisälsi myös Chaplinin kenties tunnetuimman sävellyksen, ”Smile”-kappaleen, josta tuli myöhemmin kuuluisa Nat King Colen esittämänä.
Chaplin siirtyi lopullisesti äänielokuvaan Adolf Hitleriä parodioivalla satiirillaan "Diktaattori" (1940), jossa hän käytti hyväkseen Pikku kulkurin ja Hitlerin samankaltaista ulkonäköä. Hitler kiehtoi ja kauhistutti Chaplinia, joka oli syntynyt tätä vain muutamaa päivää aikaisemmin. "Diktaattori" oli Chaplinin uran kallein elokuva, mutta se myös tuotti eniten lipputuloja. Sen sijaan kriitikot olivat jakautuneet elokuvasta ja erityisesti sen päättävästä puheesta. Elokuva aiheutti myös poliittista kohua useiden maiden kieltäessä sen esityksen ja Yhdysvaltain senaatin alkaessa tutkia sitä antifasistisen propagandan levittäjänä, joskin tutkimuksesta luovuttiin Japanin hyökättyä Pearl Harboriin joulukuussa 1941 ja Saksan julistaessa sodan Yhdysvaltoja vastaan. Chaplinin elokuvat olivat kiellettyjä natsi-Saksassa.
Suosion romahdus.
"Diktaattorin" jälkeen Chaplin jätti Pikku kulkurin hahmon lopullisesti taakseen. Samaan aikaan hänen julkisuuskuvansa muuttui radikaalisti. Kylmän sodan poliittisessa ilmapiirissä Chaplinin vasemmistolaiset mielipiteet, hänen osallistumisensa toisen rintaman avaamista ajavaan kampanjaan toisen maailmansodan aikana sekä hänen kannatuksensa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton väliselle ystävyydelle tekivät hänestä epäilyttävän henkilön niin viranomaisten kuin suuren yleisön silmissä. FBI tutki Chaplinia vuosina 1946–1953 turvallisuusriskinä ja mahdollisena kommunistina, ja vuonna 1947 hänet haastetiin todistamaan epäamerikkalaista toimintaa tutkivaan komiteaan, joskaan haastetta ei pantu täytäntöön. Lisäksi Chaplin sai paljon kielteistä julkisuutta yksityiselämänsä skandaalien ja oikeudenkäyntien vuoksi. 1940-luvulla hänen harvinaisen pitkään kestänyt suosionsa romahti dramaattisesti Yhdysvalloissa ja hänen elokuvansa alkoivat ensimmäistä kertaa hänen uransa aikana epäonnistua taloudellisesti.
Chaplin valitsi ensimmäiseksi uudeksi roolikseen naisia viettelevän ja tappavan murhaajan hahmon mustassa komediassa "Ritari Siniparta" (1947). Elokuvan idean hän oli saanut Orson Wellesiltä. "Comedy of Murders" -työnimellä kulkenut hanke ei aluksi läpäissyt sensuuria. Elokuva kritisoi kapitalismia ja sotaa ja sai Yhdysvalloissa huonon vastaanoton kriitikoilta, jotka näkivät siinä naisvihaa ja kommunismia. Myöskään yleisö ei innostunut elokuvasta, jota jopa boikotoitiin. Sen sijaan elokuva menestyi hyvin Euroopassa, erityisesti Ranskassa. "Ritari Siniparran" tuotannon aikoihin Chaplin alkoi myös ohjata anonyymisti näytelmiä, kuten Albert Camus’n "Caligulan" ja W. Somerset Maughamin "Sadekauden", pienelle The Circle -teatterille, jonka perustajia oli hänen poikansa Sydney Chaplin.
Chaplinin seuraava elokuva, joutsenlaulunakin pidetty "Parrasvalot" (1952), jäi hänen viimeiseksi elokuvakseen Yhdysvalloissa. Kenties "Ritari Siniparran" huonosta menestyksestä johtuen Chaplin ei ottanut elokuvalla kantaa politiikkaan. Yleisönsä menettäneestä koomikosta ja tämän ystävyydestä nuoren balettitanssijan kanssa kertova elokuva sijoittui hänen nuoruutensa Lontooseen, ja sitä on pidetty hänen omaelämäkerrallisempana elokuvanaan. Uutena kokeiluna Chaplin suunnitteli elokuvaan baletin tanssijoiden Melissa Haydenin ja André Eglevskyn kanssa. Elokuva sisälsi myös Chaplinin ja Buster Keatonin yhteisen kohtauksen, joka oli heidän ainoa yhteisesiintymisensä elokuvassa.
Chaplin päätti julkaista "Parrasvalot" ensin Englannissa, ja syyskuussa 1952 hän matkusti perheensä kanssa Lontooseen ensi-iltaan. Matkan aikana Yhdysvaltain oikeusministeri James P. McGranery kuitenkin perui Chaplinin paluuluvan poliittisten ja moraalisten syiden takia ja kehotti häntä palaamaan Yhdysvaltoihin Ellis Islandin kautta, jossa hänen kelpoisuutensa maahanpaluuseen arvioitaisiin. Myöhemmin on arveltu, että Chaplinin paluuta ei luultavasti oltaisi voitu laillisesti estää.
Kohusta huolimatta "Parrasvalot" menestyi Euroopassa hyvin ja sai jopa Britannian kuninkaallisen perheen huomion. Sen sijaan Yhdysvalloissa elokuvan ensi-iltaa boikotoitiin, ja monet elokuvateatterit vetivät sen pois ohjelmistoistaan.
Vuodet Euroopassa.
Kun Chaplinilta oli evätty paluulupa Yhdysvaltoihin, hän myi studionsa Los Angelesissa ja muutti perheineen vuonna 1953 Manoir de Ban -kartanoon Corsier-sur-Veveyhyn Sveitsiin. Viimeiset siteensä Yhdysvaltoihin hän katkaisi vuonna 1955 myytyään osakkuutensa United Artistsissa, joka oli jo pitkään tehnyt tappiota.
Chaplinin poliittiset mielipiteet pysyivät otsikoissa 1950-luvulla hänen tavatessaan Zhou Enlain ja Nikita Hruštšovin sekä vastaanottaessaan vuonna 1954 Neuvostoliiton hänelle myöntämän rauhanpalkinnon. Myös hänen ensimmäinen Euroopassa kuvattu elokuvansa "Kuningas New Yorkissa" (1957) otti poliittista kantaa parodioimalla HUACia. Elokuva oli viimeinen, jossa Chaplin näytteli pääosaa. Hänen oli vaikea keskittyä kuvaamaan Sheppertonin studioilla Englannissa vieraan työryhmän kanssa, mikä ilmeisesti vaikutti elokuvan laatuun. Se sai kriitikoilta ristiriitaiset arvostelut, ja sitä pidetään yhtenä hänen heikoimmista töistään. Elokuvaa ei esitetty Yhdysvalloissa, ja Chaplin kielsi yhdysvaltalaisten journalistien pääsyn sen lehdistötilaisuuteen. Hän pysyi edelleen Hollywoodin mustalla listalla eikä esimerkiksi saanut tähteä Walk of Famelle, jonka rahoittajat esittivät siitä vastalauseen.
Poliittisen tilanteen muututtua 1960- ja 1970-luvuilla Chaplinin maine alkoi kuitenkin kohentua ja hänelle myönnettiin urastaan erilaisia tunnustuksia, kuten Oxfordin yliopiston kunniatohtorius ja Cannesin elokuvajuhlien elämäntyöpalkinto. Hän varusti suurimman osan pitkistä elokuvistaan uusilla sävellyksillä ja sai myös 1940- ja 1950-luvun elokuvansa elokuvateattereihin Yhdysvalloissa. Esitykset saivat paljon myönteistä palautetta ja kiinnittivät uuden sukupolven huomion Chapliniin elokuvantekijänä. Chaplin julkaisi muistelmansa "Oma elämäkertani" vuonna 1964. Elämäkerta ei ollut arvostelumenestys mutta myi hyvin, ja se käännettiin useille kielille.
Chaplinin viimeiseksi elokuvaksi jäi Universalin tuottama värielokuva "Hongkongin kreivitär" (1967), jonka pääosissa olivat Marlon Brando ja Sophia Loren. Kriitikot pitivät elokuvaa vanhanaikaisena, ja se menestyi myös taloudellisesti huonosti, tosin sen tunnuslaulusta, Petula Clarkin esittämästä kappaleesta ”This Is My Song” tuli kaupallinen menestys.
"Hongkongin kreivittären" epäonnistumisesta huolimatta Chaplin tahtoi edelleen jatkaa elokuvantekoa ja kirjoitti Etelä-Amerikasta löytyvästä siivekkäästä tytöstä kertovan käsikirjoituksen "The Freak". Ikä ja heikentynyt terveys kuitenkin estivät elokuvan toteuttamisen. Viimeisinä vuosinaan hän keskittyi säveltämään uutta musiikkia vanhoihin elokuviinsa. Vuonna 1972 hän palasi Yhdysvaltoihin vastaanottamaan Oscar-kunniapalkinnon, joka myönnettiin hänelle ansioista siinä, että ”elokuvasta tuli aikamme taidemuoto”. Seuraavana vuonna myös "Parrasvalojen" musiikille annettiin Oscar-palkinto, ja vuonna 1975 kuningatar Elisabet II löi Chaplinin ritariksi.
Kuolema.
Chaplinin terveys oli alkanut heikentyä 1960-luvun lopussa, ja hän sai viimeisinä vuosinaan useita aivoinfarkteja ja kykeni liikkumaan enää vain pyörätuolin avulla. Hän kuoli nukkuessaan kotonaan Sveitsissä 25. joulukuuta 1977, ja hänet haudattiin kahden päivän kuluttua pienimuotoisessa yksityisessä tilaisuudessa Corsier-sur-Veveyn hautausmaalle.
Maaliskuussa 1978 kaksi työtöntä itäeurooppalaista maahanmuuttajaa, Roman Wardas ja Gantscho Ganev, ryöstivät Chaplinin ruumiin ja vaativat tämän leskeltä Oona Chaplinilta lunnaita. Lesken kieltäydyttyä maksamasta he uhkailivat väkivallalla tämän lapsia. Kiristäjät kuitenkin pidätettiin toukokuussa 1978, ja oikeudessa Wardas tuomittiin ehdottomaan ja Ganev ehdolliseen vankeuteen. Chaplinin arkku löytyi läheisestä Novillen kylästä peltoon haudattuna, ja se haudattiin uudelleen betonikerroksen alle.
Avioliitot.
Ensimmäisen avioliittonsa Chaplin solmi vuonna 1918 17-vuotiaan näyttelijän Mildred Harrisin kanssa, joka kertoi odottavansa hänelle lasta. Raskaus ei ollut totta, mutta Harris tuli pian raskaaksi avioliitossa ja synnytti vuonna 1919 pojan, Norman Spencerin. Lapsi oli kuitenkin epämuodostunut ja kuoli kolmen päivän ikäisenä. Chaplin ja Harris muuttivat erilleen pian lapsen kuoleman jälkeen ja erosivat virallisesti vuonna 1920. Harrisin avioerokorvausvaatimusten takia Chaplinin oli leikattava "Chaplinin poika" Salt Lake Cityssä ja New Jerseyssä, jotta lakimiehet eivät saisi elokuvaa käsiinsä. Avioerosta raportoitiin lehdissä, mutta se ei aiheuttanut Chaplinin uraa vahingoittanutta skandaalia.
Elokuvan "Nainen Pariisissa" kuvausten aikana vuonna 1923 Chaplin kihlautui elokuvatähti Pola Negrin kanssa. Yhdeksän kuukautta kestänyt myrskyisä suhde oli hyvin julkinen, vaikka Chaplin pyrki yleensä pitämään yksityiselämänsä poissa julkisuudesta. Suhteen on arvioitu olleen osaksi julkisuustemppu, jolla hän hankki huomiota uudelle elokuvalleen ja Negri alkavalle Hollywood-uralleen.
Chaplin ja Pola Negri vuonna 1923.
Seuraavana vuonna Chaplin avioitui 16-vuotiaan näyttelijä Lita Greyn kanssa. Grey oli 12-vuotiaana esiintynyt elokuvissa "Chaplinin poika" ja "Turha on kävellä" ja 15-vuotiaana sai "Kultakuumeen" naispääosan. Kuvausten aikana Chaplin ja Grey aloittivat suhteen, jonka seurauksena Grey tuli raskaaksi ja pari avioitui. Kultakuumeen pääosaan Chaplin vaihtoi Georgia Halen. Ennen avioeroaan vuonna 1927 pari sai kaksi poikaa, Charles nuoremman (1925–1968) ja Sydneyn (1926–2009). Greyn sensaatiomainen avioerokanne, jossa hän syytti Chaplinia muun muassa uskottomuudesta ja seksuaalisesta perversiosta, aiheutti yhden Chaplinin uran suurimmista skandaaleista. Samaan aikaan Yhdysvaltain veroviranomaiset vaativat häneltä yli miljoonaa dollaria maksamattomia veroja. Chaplin keskeytti "Sirkuksen" kuvaukset ja matkusti New Yorkiin, jossa hän sai hermoromahduksen. Hän suostui lopulta maksamaan Greylle ennätykselliset 825 000 dollarin avioerokorvaukset, antoi tälle lasten huoltajuuden ja käytti tapaamisoikeuttaan vasta 1930-luvulla. Grey julkaisi myöhemmin avioliitosta kaksi paljastuskirjaa, "My Life with Chaplin" (1966) ja "Wife of the Life of the Party" (1995).
Chaplin asui koko 1930-luvun yhdessä näyttelijä Paulette Goddardin kanssa, ja Goddard esiintyi Chaplinin elokuvissa "Nykyaika" ja "Diktaattori". Suhteen laadusta tuli juorulehtien arvailun kohde, kun molemmat kieltäytyivät kommentoimasta asiaa. Chaplin kuitenkin myöhemmin kertoi heidän menneen naimisiin Kiinan matkansa aikana vuonna 1936. He muuttivat erilleen vuonna 1940 ja erosivat ilman skandaalia vuonna 1942.
Samana vuonna Chaplin tutustui 17-vuotiaaseen Oona O’Neilliin, josta tuli hänen neljäs ja viimeinen vaimonsa. He menivät naimisiin kesällä 1943 O’Neillin täytettyä kahdeksantoista. Parin 36 vuoden ikäero aiheutti kohun, ja O'Neillin isä, näytelmäkirjailija Eugene O'Neill, teki tyttärensä perinnöttömäksi. Avioliitto kuitenkin kesti Chaplinin kuolemaan asti, ja parille syntyi kahdeksan lasta: Geraldine (s. 1944), Michael (s. 1946), Josephine (s. 1949), Victoria (s. 1951), Eugene (s. 1953), Jane (s. 1957), Annette (s. 1959) ja Christopher (s. 1962).
Avioliittojen lisäksi Chaplinilla oli elämänsä aikana suhteita useisiin muihin naisiin, kuten näyttelijöihin Marion Davies ja Louise Brooks sekä elokuviensa tähtiin Edna Purvianceen ja Georgia Haleen.
Joan Barry -skandaali.
Chaplinilla oli vuosina 1941–1942 suhde Joan Barry -nimiseen naiseen, jonka kanssa hän myös teki elokuvasopimuksen studionsa kautta. Sopimus irtisanottiin keväällä 1942, mutta suhteen loppuajankohdasta on useita versioita. Barry murtautui ase kädessä joulukuussa 1942 Chaplinin Beverly Hillsissä olleeseen kotiin Tammikuussa 1943 hänet löydettiin ilmeisesti barbituraattien yliannostuksesta johtuneesta sekavassa tilassa Beverly Hillsistä ja pidätettiin. Hän sai ehdollisen tuomion irtolaisuudesta maksamattomien hotellilaskujen takia, ja hänet määrättiin koeajalle sekä lähtemään Beverly Hillsistä. Barry lähti New Yorkiin mutta palasi toukokuussa Los Angelesiin. Hän yritti tavata Chaplinin, koska uskoi odottavansa tämän lasta. Chaplinin valituksesta hänet kuitenkin pidätettiin jälleen ja tuomittiin lyhyeen vankeuteen koeaikansa ehtojen rikkomisesta.
Kesäkuussa 1943 Barry nosti syytteen Chaplinia vastaan ja väitti tämän olevan syntymättömän lapsensa isä. Pian myös Yhdysvaltain liittovaltio asetti Chaplinin neljään rikossyytteeseen. Niiden mukaan Chaplin oli vaikuttanut Barryn tuomioon tämän pidätysten yhteydessä ja rikkonut valkoiseen orjakauppaan liittyvää Mann Actia, sillä Barryn mukaan hän oli kuljettanut tämän New Yorkiin epäsiveellisessä tarkoituksessa ollessaan itse kaupungissa vierailulla. Syytteistä ensimmäiset hylättiin jo ennen oikeudenkäyntiä vähäisten todisteiden takia, ja oikeus totesi Chaplinin syyttömäksi Mann Actin rikkomiseen. Chaplin kuitenkin hävisi vuonna 1945 isyysoikeudenkäynnin, ja hänet tuomittiin maksamaan Barryn tyttärelle Carol Annille (s. 1943) viikoittaista elatusmaksua, kunnes tämä olisi täysi-ikäinen. Verikokeiden mukaan Chaplin ei ollut lapsen isä, mutta niiden käyttö todisteena hylättiin oikeudessa. Hän valitti oikeuden päätöksestä, mutta valitus hylättiin.
Oikeudenkäynnit saivat lehdissä runsaasti huomiota, ja skandaalilla oli Chaplinin julkisuuskuvan kannalta vakavia seurauksia Yhdysvalloissa.
Työtavat.
Chaplinin studio vuonna 1922. Siellä kuvattiin kaikki vuosina 1918–1952 tuotetut Chaplinin elokuvat.
Chaplin puhui työtavoistaan julkisesti hyvin harvoin eikä juuri päästänyt ulkopuolisia elokuviensa kuvauksiin. Tietoa on kuitenkin saatu läheisiltä, entisiltä työntekijöiltä sekä erityisesti Mutual-elokuvien aikaisesta ylijääneestä filmimateriaalista, josta elokuvahistorioitsijat Kevin Brownlow ja David Gill koostivat dokumentin "The Unknown Chaplin" (1983).
Keystone- ja Essanay-sopimusten aikaiset elokuvansa Chaplin oli kuvannut yhtiöiden studioilla, mutta jo Mutual antoi Chaplinille Lone Star -studion yksinomaan hänen elokuviensa tuottamista varten. Siirryttyään First Nationalille Chaplin rakennutti Hollywoodiin oman studion, jolla kuvasi suurimman osan elokuvistaan. Toisin kuin monet muut mykkäelokuvan ajan ohjaajat, Chaplin kuvasi vain harvoin studionsa ulkopuolella. Studio on vuodesta 1969 kuulunut Los Angelesin suojeltuihin kulttuurisesti ja historiallisesti merkittäviin muistomerkkeihin.
Oman studion omistaminen ja elokuvien rahoittaminen itse mahdollistivat Chaplinille poikkeuksellisen itsenäisyyden, minkä vuoksi häntä on pidetty yhtenä ensimmäisistä auteur-elokuvantekijöistä. Hän valvoi elokuviensa tuotannossa melkein kaikkea. Hän kantoi vastuun näyttelemisen, ohjaamisen, käsikirjoittamisen ja tuottamisen lisäksi myös leikkauksesta ja joskus jopa maskeerauksesta sekä puvustuksen suunnittelusta. Chaplin tahtoi myös tietoisesti antaa kuvan itsestään elokuviensa ainoana luojana, mutta elokuvahistorioitsijat ovat tuoneet esiin myös hänen luottokuvaajansa Roland Totherohin, veljen Sydney Chaplinin ja vaihtuvien avustajien, kuten Edward Sutherlandin ja Robert Floreyn, jotka ovat olleet hänelle usein tärkeänä apuna.
Chaplin ohjasi kaikki elokuvansa aina "Diktaattoriin" (1940) asti ilman varsinaista käsikirjoitusta. Lyhytelokuviensa aikaan hänellä saattoi olla aluksi vain idea tapahtumapaikasta tai muutamasta kohtauksesta. Ideoita alettiin kehitellä ja kokeilla läheisimpien työntekijöiden kanssa ja rakennettiin elokuvan lavasteet, joissa voitiin sitten improvisoida. Myös kokeilut ja harjoitukset kuvattiin. Elokuvat kuvattiin yleensä kronologisesti ja tarina rakentui kohtaus kohtaukselta. Pitkiin elokuviin siirryttyään Chaplin alkoi suunnitella elokuvien juonen huolellisemmin ennen kuvausten aloittamista, mutta kohtausten kehittely ja parantelu kokeilujen kautta jatkui edelleen. Hänet tunnettiin perfektionistina, joka saattoi kuvata samaa kohtausta jopa kymmeniä kertoja ennen kuin oli tyytyväinen. Studio pidettiin jatkuvassa valmiudessa, mutta Chaplin saattoi usein myös jättää ilmestymättä, kun inspiraatio katosi tai hän joutui juonen suhteen umpikujaan. Hän käytti elokuviensa tuottamiseen huomattavasti enemmän aikaa kuin muut elokuvantekijät, ja kuvattua materiaaliakin oli yleensä useita kertoja enemmän kuin elokuvan lopulliseen versioon päätyi.
Chaplin ohjasi näyttelijöitään esittämällä näiden roolit ja vaatimalla näitä noudattamaan tarkasti esityksensä mallia. Chaplin suosi elokuvissaan kokemattomia näyttelijöitä luultavasti yleensä juuri siksi, että hänen oli helppo muokata näiden roolisuorituksia.
Chaplin piti musiikkia elokuvan tärkeänä elementtinä, ja jo "Kultakuumeesta" (1925) lähtien hän sävelsi elokuviensa taustalla esitettävän musiikin. Varsinaisesti hän alkoi kuitenkin säveltää elokuviinsa musiikin vasta "Kaupungin valoista" (1931) lähtien, jolloin äänielokuvan tulo mahdollisti musiikin synkronoinnin itse elokuvaan. Chaplin osasi soittaa pianoa, viulua ja selloa, muttei ollut koskaan saanut varsinaista musiikinopetusta eikä hän tuntenut nuotteja. Sen vuoksi hän palkkasi ammattisäveltäjiä toteuttamaan ideoitaan elokuviensa musiikista. Säveltämisprosessissa Chaplin antoi aluksi säveltäjille tietoa elokuvasta ja kerto ideoitaan sävelmistä, ja sen pohjalta nämä kehittelivät varsinaista elokuvamusiikkia Chaplinin tiukassa ohjauksessa.
Tyyli ja teemat.
Chaplin suosi elokuvissaan paikallaan pysyvää ja teatterimaiseksikin kutsuttua kamera-asettelua, jossa elokuvan tapahtumat voisi siirtää melkein suoraan näyttämölle ja jossa lähikuvia käytettiin vain tunnetilojen korostamiseen. Omaelämäkerrassaan hän toteaa, ettei pitänyt erikoisista kamera-ajoista. Niinpä Chaplinia on syytetty harrastelijamaisesta elokuvailmaisusta, mutta sitä on myös pidetty hänen tietoisesti valitsemanaan tyylinään. Elokuvahistorioitsija Gerald Mast on todennut, että Chaplin häivytti elokuvan mediana teoksistaan niin, että yleisö keskittyi vain hahmoihin ja tapahtumiin, ei niiden elokuvalliseen ilmaisuun.
Jo Chaplinin uran alussa hänen komediansa erottuivat muista Keystone-komedioista, sillä hän ei siirtynyt nopeasti kohtauksesta toiseen vaan keskittyi käyttämään jokaisesta kohtauksesta kaikki sen mahdolliset koomiset ulottuvuudet. Niinpä Chaplin joutui syventämään hahmojaan. Piirre säilyi läpi koko Chaplinin uran, ja hänen pitkiä elokuviaan on usein sanottu sketsikokoelmiksi, joita kannattelee yhteinen teema. Varsinkin lyhytelokuvissa Chaplinin ilmaisulle olivat hahmojen lisäksi tärkeitä myös erilaiset esineet, joita hän käytti monipuolisemmin kuin muut slapstick-koomikot, joille esineet olivat lähinnä potentiaalisia aseita. Chaplin usein myös muunsi esineitä toiseksi tai teki niistä ”eläviä” lähes surrealistisella tavalla, kuten esimerkiksi elokuvassa "Pikkutunneilla" (1916), jossa ei hänen lisäkseen ollut juuri muita näyttelijöitä.
Koska Chaplinin elokuvat rakentuivat alusta lähtien hänen esittämiensä hahmojen varaan, hänen elokuviaan on usein pidetty vahvasti omaelämäkerrallisina ja itsetutkiskeluina. François Truffaut’n mukaan Chaplinin tuotannon keskeinen teema oli ihmisen identiteetti. Chaplin myönsi omaelämäkerrallisuuden itsekin. Erityisesti hänen on nähty käsittelevän elokuvissaan, kuten "Chaplinin poika" (1921) ja "Parrasvalot" (1952), omaa lapsuuttaan 1900-luvun vaihteen Lontoossa. Sergei Eisenstein jopa kirjoitti Chaplinin ”infantiilista katseesta”, joka mahdollisti hänelle yhteiskunnan tarkastelun lapsen amoraalisesta ja naiivista näkökulmasta.
Myös elokuvien muiden hahmojen, kuten esimerkiksi elokuvan "Nainen Pariisissa" (1923) päähenkilöiden, on uskottu edustavan Chaplinin persoonan eri puolia. Kulkuri-hahmon hylkäämisen jälkeen Chaplinin esittämät hahmot ja Chaplin yksityishenkilönä alkoivat sekoittua yhä voimakkaammin, ja André Bazinin mielestä "Parrasvaloissa" oli jo mahdotonta erottaa taiteilijaa luomuksestaan.
Chaplin käytti elokuvissaan usein jakautuneita hahmoja, joista tunnetuin esimerkki on "Diktaattorissa" köyhän juutalaisen parturin ja toisaalta diktaattori Adenoid Hynkelin kaksoisrooli. Samaa ilmentävät myös esimerkiksi "Kaupungin valojen" miljonääri, joka on humalassa Kulkurin ystävä mutta ei tunne tätä selvänä, ja "Ritari Siniparran" (1947) murhaaja, joka tilanteesta riippuen on kylmä ja laskelmoiva tai rakastava perheenisä. Chaplinille oli myös tyypillistä käyttää elokuvissaan unikohtauksia, joiden kautta päähenkilö näyttää, miten asioiden hänen mukaansa tulisi olla.
Chaplin yhdisti elokuvissaan usein draamaa ja komediaa. Niiden yhdeksi vahvaksi teemaksi vakiintui jo varhaisessa vaiheessa yhteiskunnan eriarvoisuuden esittäminen. Niin Chaplinin kulkuri-hahmo kuin hänen myöhemmät hahmonsa ovat yhteiskunnan ulkopuolella olevia ihmisiä, jotka turhaan yrittävät parantaa asemaansa. Lyhytelokuvissa hän käsitteli köyhyyden lisäksi myös esimerkiksi huumeriippuvuutta, siirtolaisuutta, nälkää, rikollisuutta, homoseksuaalisuutta ja uskonnollista tekopyhyyttä. "Kultakuumeessa" hän käsitteli ahneuden epäinhimillistäviä piirteitä ja "Nykyajassa" (1936) teemana on työläisten huono kohtelu ja tuotantoyhteiskunnan nurja puoli.
Merkitys.
Chaplinin Pikku kulkuri -hahmo on edelleen tunnetuimpia elokuvahahmoja. Hahmo on tuttu myös niille, jotka eivät ole nähneet hänen elokuviaan, niinpä sitä on hyödynnetty menestyksekkäästi muun muassa tietokonevalmistaja mainoskampanjoissa 1980-luvulla. Chaplinia pidetään yhtenä mykkäelokuvan parhaista koomikoista, tosin 1960-luvulta lähtien Buster Keatonia on välillä pidetty häntä moniuloitteisempana. Keaton itse kuitenkin piti juuri Chaplinia parhaana koomikkona. Hän oli myös taitava miimikko, joka inspiroi muun muassa Marcel Marceauta.
Chaplin on elokuvahistorian merkittävimpiä elokuvantekijöitä, ja hänen teoksillaan on ollut vaikutusta muihinkin kuin koomikoihin. Monia hänen elokuviaan, kuten "Charlie siirtolaisena", "Chaplinin poika", "Kultakuume", "Kaupungin valot", "Nykyaika" ja "Diktaattori", pidetään nykyisin elokuvahistorian klassikoina, ja Yhdysvaltain kongressin kirjasto on valinnut ne kulttuurisesti, esteettisesti tai historiallisesti merkittävien elokuvien arkistoonsa. Chaplinin elokuvia on 2000-luvulla alettu yhä useammin esittää filharmonisten orkesterien säestyksellä.
Chaplin on elokuvahistoriallisesti tärkeä henkilö myös vaikutuksestaan Hollywoodin ja elokuva-alan muotoutumiseen. Häntä pidetään yhtenä independent-elokuvan uranuurtajista, sillä hän tuotti elokuvansa itsenäisesti ja oli vuonna 1919 mukana perustamassa ensimmäistä independent-elokuvayhtiötä United Artistsia ja vuonna 1941 Society of Independent Motion Picture Producersia (SIMMP). SIMMP auttoi Hollywoodin studiosysteemistä pois pyrkiviä elokuvantekijöitä ja painosti menestyksekkäästi Yhdysvaltain oikeusministeriötä puuttumaan studioiden ylivaltaan. Osin sen ansiosta, osin studioiden oman toiminnan ja markkinoiden vuoksi Yhdysvaltain elokuvastudiojärjestelmä romahti 1960-luvun alusta lähtien.
Chaplinilla oli osansa myös nykyaikaisen julkisuuskulttuurin ja elokuvatähtikultin syntymiseen. Hän oli Mary Pickfordin ohella ensimmäisiä elokuvanäyttelijöitä, jotka nousivat ennenkuulumattomaan julkisuuteen. Hän oli myös ensimmäisiä todella huomattavia palkkioita näyttelemisestä ansainneita elokuvatähtiä. Yhdysvaltain elokuvainstituutti valitsi 1999 hänet historian kymmenenneksi suurimmaksi mieselokuvatähdeksi, ja hänelle myönnettiin 1972 tähti Hollywoodin Walk of Famelle osoitteeseen 6751 Hollywood Blvd. Chaplinin kunniaksi on myös pystytetty patsaita ympäri maailman, joista kuuluisin lienee Leicester Squarella Lontoossa sijaitseva taiteilija John Doubledayn tekemä näköispatsas. Richard Attenborough on ohjannut Chaplinin perikunnan luvalla tämän elämäkertaan perustuvan elokuvan "Chaplin" (1992), jossa Chaplinia näyttelee roolityöstään Oscar-ehdokkaaksi valittu Robert Downey Jr. ja sivuroolissa Chaplinin äitiä tämän tytär Geraldine Chaplin.
Saksan postilaitoksen vuonna 2001 julkaisema Chaplin-postimerkki.
Yhdysvaltalaisen Film Society of Lincoln Centerin arvostettu vuosittainen elokuvanäyttelijöille myönnettävä palkinto on nimetty Chaplinin mukaan, joka oli myös palkinnon ensimmäinen vastaanottaja vuonna 1972. Myös British Academy of Film and Television Arts (BAFTA) on nimennyt Los Angelesissa vuodesta 2010 lähtien koomikoille jaetun palkintonsa Chaplinin mukaan. Hänelle on myös omistettu elokuvajuhla, Charlie Chaplin Comedy Film Festival. Se järjestetään vuosittain Irlannissa Watervillessä, jossa Chaplin lomaili usein perheineen.
Chaplin omisti vuodesta 1918 lähtien elokuviensa tekijänoikeudet ja piti tärkeänä filmimateriaalin huolellista säilytystä. Siksi yhtään hänen vuoden 1918 jälkeistä elokuvaansa ei pidetä kadonneena. "Hongkongin kreivitärtä" lukuunottamatta hänen elokuviensa tekijänoikeudet omistaa 2010-luvulla Roy Export Company Establishment, joka toimii Chaplinin lasten perustaman Association Chaplinin alaisuudessa. Elokuvien levitysoikeus on myönnetty ranskalaiselle MK2-yhtiölle, joka on 2000-luvulla ollut vastuussa Chaplinin pitkien elokuvien DVD-versioiden tuottamisesta. Chaplinin tuotenimen oikeuksista huolehtii niinikään Association Chaplinin alaisuudessa toimiva Bubbles-yritys. Chaplinin arkistot on luovutettu Bolognassa sijaitsevalle elokuva-arkisto Cineteca di Bolognalle.


Sekakäyttö.
Alkoholia, unilääkkeitä, opiaatteja ja rauhoittavia lääkkeitä.
Sekakäyttö on alkoholin tai huumeiden ja muiden päihteiden ja lääkkeiden samanaikaista käyttöä. Sekakäyttö voi tapahtua esimerkiksi siten, että otetaan ensin alkoholia, sitten ylivilkkauteen rauhoittavaa, illan lopulla piristävää huumetta, unilääkettä nukahtamiseen ja aamupäänsärkyyn särkylääkettä.
Sekakäytön seurauksena voi syntyä riippuvuus moneen aineeseen, jolloin lopettaminen on vaikeaa. Suurimpana ongelmana on lääkeaineiden vaarallisuus, kun niitä yhdistellään keskenään, ja niiden vaikutusta voimistetaan alkoholin kanssa. Vakavimmillaan sekakäyttö aiheuttaa kuoleman (hengitys- tai sydänpysähdyksiä) tai vakavia myrkytystiloja.


Ogg Media Format.
Ogg Media Format (OGM) on videoformaatti, joka kehiteltiin paikkaamaan AVI:n pahimpia puutteita. Se tukee useita ääniraitoja, useita tekstityskieliä, videon kappaleita ja Ogg Vorbis -ääniä. Ogm perustuu Xiph.org-säätiön Ogg Vorbis -äänentallennusmuotoon. Se sopii hyvin nettivideoihin.


Liitännäisvaltio.
Liitännäisvaltio on valtio, joka on poliittisesti sidoksissa toiseen, usein suurempaan valtioon, mutta on silti käytännössä itsenäinen alue ja säilyttää perustuslaillisen yhteyden siteen toiseen osapuoleen vapaasta valinnastaan. Tällainen valtio voi itsenäistyä koska tahansa yksipuolisella päätöksellä.
Itsenäiset valtiot.
Nämä valtiot ovat perustuslaillisesti itsenäisiä valtioita, vaikka puolustus ja ulkopolitiikka hoidetaan muualta.
Yhteyden taso.
Perustuslaillinen yhteys itsenäiseen valtioon saattaa sisältää kyseisen valtion kansalaisuuden, mutta liitännäisvaltiolla voi silti olla oma maahanmuuttopolitiikkansa ja oma rahayksikkönsä. Tavallisesti liitännäisvaltioilla ei kuitenkaan ole minkäänlaista käytännön tason poliittista yhteyttä emävaltioon, vaan ne ylläpitävät omaa hallitustaan ja lainsäädäntöelimiään. Esimerkiksi Cookinsaarilla ei ole edustusta Uuden-Seelannin parlamentissa sillä Uuden-Seelannin lait eivät koske Cookinsaaria.
Uusi-Kaledonia on ollut samanlaisessa yhteydessä Ranskaan vuodesta 1998 lähtien, mutta sillä on silti edustus Ranskan parlamentissa.
Ulkopolitiikka kuuluu tavallisesti emämaan hoidettavaksi, mutta liitännäisvaltio saattaa myös perustaa omia lähetystöjä emämaasta riippumatta. Esimerkiksi Cookinsaarilla on omia lähetystöjä useissa naapurimaissa, mukaan lukien Uudessa-Seelannissa.
Yhdistynyt kuningaskunta piti tällaisen yhteyden nojalla alaisuudessaan lukuisia maita, jotka ovat sittemmin valinneet täyden itsenäisyyden. Näitä ovat Antigua ja Barbuda, Grenada, Saint Lucia, Saint Kitts ja Nevis ja Saint Vincent.


Jättikengurut.
Jättikengurut eli suurkengurut ("Macropus") on kenguruiden ("Macropodidae") heimoon kuuluva pussieläinsuku. Siihen kuuluu 14 lajia, joiden joukossa on suurin nykyisin elävä pussieläin, punajättikenguru.
Ravinto.
Muiden kenguruiden tapaan jättikengurutkin ovat kasvinsyöjiä, joten niiden ravintoon kuuluvat ruohot, lehdet ja juuret. Kengurut ovat joutuneet sopeutumaan Australian mantereen kuumaan ilmastoon ja usein pitkiin kuiviin kausiin. Kenguru saa vetensä pääosin syömästään kasveista, eikä sen tarvitse erikseen juoda vettä.


Popstars.
"Popstars" on uusiseelantilaiseen formaattiin perustuva television kykyjenetsintäohjelma, jossa tavoitteena on muodostaa yksittäisistä kilpailijoista karsintojen kautta tytöistä tai pojista muodostuva lauluyhtye, joka pääsee levyttämään ohjelman jälkeen.
Popstars Suomessa.
Popstarsia esitettiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 2002. Ensimmäisen tuotantokauden yhtye oli Gimmel, jonka esikoislevy "Lentoon" oli myös vuoden toiseksi myydyin levy. Ensimmäisestä Popstars-ohjelmasta ponnahti myös rap-artisti Kana, sekä sarjan loppuvaiheessa Gimmelistä erkaantunut Jonna Pirinen. Gimmelin Jenni Vartiaisesta on yhtyeen lopettamisen jälkeen tullut yksi Suomen menestyneimmistä sooloartisteista. Popstars-ohjelman kautta pinnalle nousivat myös alkuvaiheessa pudonneet Paula Vesala ja Mira Luoti, jotka tapasivat toisensa ohjelman nauhoituksien jälkeen ja perustivat PMMP:n, joka on noussut yhdeksi Suomen suosituimmista bändeistä.
Toinen tuotantokausi Suomessa oli vuonna 2004 nimellä Popstars 2. Ohjelmassa toimi tuomarina muun muassa Risto Asikainen. Tällä kertaa kilpailun voitti kolmihenkinen poikabändi INDX. Toiseksi jäi tyttökvartetti Jane. Kilpailun jälkeen Indxin debyyttialbumi floppasi myynnillisesti pahoin ja yhtye hajosi syksyllä 2005. Trioksi supistunut Jane julkaisi kaksi albumia ennen hajoamistaan alkuvuodesta 2007.


Risteilyohjus.
Risteilyohjus on omalla moottorillaan lentävä ase, joka lentää kohteeseensa ennalta ohjelmoitua reittiä pitkin. Osuessaan kohteeseen sen taistelukärki ja jäljelle jäänyt polttoaine räjähtävät. Risteilyohjus muistuttaa miehittämätöntä lentokonetta, sillä on siivet ja voimanlähteenä jonkintyyppinen suihkumoottori.
Ohjus voidaan laukaista maasta, lentokoneesta, laivasta tai sukellusveneestä. Taistelukärkenä on nykyään yleisimmin tavanomainen räjähde tai ontelokranaatti. Risteilyohjus voi kantaa myös taktista ydinasetta, mutta ydinaseriisunta on rajoittanut niiden käyttöä.
Nykyaikaiset risteilyohjukset eivät yleensä ylitä äänennopeutta, ovat itseohjautuvia ja lentävät matalalla välttääkseen tutkat.
Neuvostoliitto sekä Intia ja Venäjä yhteisesti ovat kehittäneet meritorjuntaan yliääninopeuksilla lentäviä risteilyohjuksia (Granit/Shipwreck, Bazalt/Sandbox, Moskit/Sunburn ja BrahMos), joissa on käytetty myös raketti- ja ramjet-moottoreita.
Risteilyohjusten historiaa.
Ensimmäinen aktiivikäytössä ollut risteilyohjus oli saksalainen V1. Ensimmäisiä risteilyohjuksia olivat Yhdysvalloissa 1900-luvun alkukymmenien aikana kehitetyt potkurikäyttöiset ja hyrrägyroskooppiohjatut lentävät pommit, joita ei kuitenkaan tiettävästi koskaan käytetty sodassa. Japanilaisia kamikaze-hyökkäyksiä voidaan pitää miehitettyinä risteilyohjuksina (katso esimerkiksi Yokosuka MXY7). Ensimmäiset risteilyohjukset olivat hyvin epätarkkoja. Niitä sanottiinkin usein ”lentäviksi pommeiksi”.
Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kehittivät lentokoneista ja sukellusveneistä laukaistavia risteilyohjuksia. Neuvostoliitto oli mieltynyt suurikokoisiin risteilyohjuksiin. Yhdysvalloilla oli Project Pluto (1957–1964), jonka tarkoituksena oli kehittää ydinreaktorilla varustettua ramjetia käyttävä risteilyohjus. Vaikka projektin perusta todettiin toimivaksi ja rakennettuja moottoreita koekäytettiin maassa, yhtään koelaukaisua ei suoritettu. Mannertenvälisten ohjusten (ICBM) teknologia oli kehittynyt odotettua nopeammin ja ”Project Pluto” lopetettiin.
Neuvostoliitto näki ballististen ohjusten sopivan maakohteiden tuhoamiseen ja raskaiden ydinaseella tai tavanomaisilla räjähteillä varustettujen risteilyohjusten olevan ensisijainen ase tuhottaessa Yhdysvaltain lentotukialusryhmiä.
Neuvostoliitto rakensi suurikokoisia sukellusveneitä ("Echo"- ja "Oscar" -sukellusveneluokat) kuljettamaan raskaita risteilyohjuksia ja varjostamaan Yhdysvaltain lentotukialusryhmiä merellä. Näiden risteilyohjusten ilmasta laukaistavia versioita kuljettivat raskaat pommikoneet (Tu-22M-, Tu-95-, Tu-160-pommikonetyypit).
Nykyisin tunnetuin risteilyohjus lienee yhdysvaltalainen ”BGM-109 Tomahawk”, jota käytettiin runsain mitoin Irakia vastaan Persianlahden sodassa.
Risteilyohjustyyppejä.
ALCM ("Air Launched Cruise Missile") on ilmasta laukaistava risteilyohjus. Ohjus pudotetaan lentokoneesta, jolloin sen moottorit käynnistyvät ja se aloittaa suihkumoottorinsa avulla matkansa kohti maaliaan.
GLCM ("Ground Launched Cruise Missile") on maasta laukaistava risteilyohjus. GLCM laukaistaan raketin avulla.
SLCM ("Sea Launched Cruise Missile") eli mereltä laukaistava risteilohjus. Tämäkin aloittaa matkansa rakettimoottorin avulla. Tunnetuin SLCM on Yhdysvaltain BGM-109 Tomahawk.


Läskikapina.
Läskikapina olivat tapahtumat talvella 1922 Kuolajärven ja Savukosken välisellä seudulla. Kapina alkoi 2. helmikuuta Savukoskella Värriön tukkityömaalla Itä-Karjalasta tulleen punaupseerin Jahvetti Moilasen värväyspuheesta ja päättyi 7. helmikuuta, kun joukot ylittivät rajan ja palasivat Neuvosto-Venäjälle. Kapina oli Moskovassa 1918 perustetun Suomen kommunistisen puolueen vastaveto itäkarjalaisten kansannousulle. Jossakin vaiheessa oli tarkoitus perustaa Suomen punaisen kaartin Ruotsin pataljoonan avulla erityinen "Pohjolan kommunistinen neuvostotasavalta", johon olisi kuuluneet Pohjois-Suomi, Pohjois-Ruotsi,Pohjois-Norja ja Neuvosto-Karjala, mutta jostakin syystä suunnitelmista luovuttiin. Nimityksen "läskikapina" arvellaan saaneen alkunsa joukkion elintarvikkeiden ryöstön jäljiltä löytyneestä suuresta määrästä siankylkisilavaa eli läskiä.
Taustaa.
Janne Myyryläinen eli Jahvetti Moilanen
Tapahtumat alkoivat jo syksyllä 1919, kun Jahvetti Moilanen eli Myyryläinen ilmestyi Sallaan erääseen taloon pitämään palopuhetta pian alkavasta kapinasta. Kapinaa valmisteltiin tiiviisti järjestämällä erilaisia aseharjoituksia ja hankkimalla aseita punaupseeri Vilho Honkasen johdolla aina vuoteen 1920 saakka pääasiassa Kuhmoniemen alueella. Sitten kesäkuussa vuonna 1921 "Moilanen" saapui uudestaan Sallaan ja matkusteli Lapin alueella, mutta hänen tiedetään käyneen myös Helsingissä. Samaan aikaan Eino Rahja organisoi aseita Knäsöön, ja sieltä aseet salakuljetettiin Suomen puolelle. Aseita salakuljetettiin jopa keskellä päivää lahjottujen suomalaisten viranomaisten seuratessa vierestä. Alkutalvesta Moilanen osteli vaatteita Sallan kirkonkylällä suoraan kaupoista.
Retkikunnan johtajaksi nimitettiin Frans "Janne" Myyryläinen, joka käytti salanimeä Jahvetti Moilanen. Myyryläinen oli valmistunut punaupseerikoulusta Pietarissa syksyllä 1921, ja hänet tiedettiin erinomaiseksi organisaattoriksi. Hän oli toiminut Suomen sisällisssodan aikana Punakaartissa Kajaanissa, hänet oli vangittu, mutta hän oli päässyt pakenemaan vankileiriltä Kuopiosta. Retkikuntaan kuului 35 poliittisesti valikoitua miestä, jotka olivat aikaisemmin osallistuneet taisteluihin niin sanotun Muurmannin legioonan joukoissa.Retkelle valittiin myös jääkärit Petter Järventaus ja Emil Kvick. Heidät järjestettiin pataljoonaksi, joka koostui useista noin kymmenen miehen vahvuisista joukkueista. Retkikunta vaihtoi univormunsa siviilivaatteisiin.
Retkikunta ylitti Suomen rajan Ala-Kurtissa 29. tammikuuta. Liikkuminen tapahtui hiihtäen, ja hevoset vetivät aserekiä. Aseistukseen kuului kivääreitä ja neljä Lewis-pikakivääriä. Retkikunta saapui 30. tammikuuta Sallaan, josta jatkettiin eteenpäin 31. tammikuuta kohti Kemi Oy:n suurta Värriön metsätyömaata. Retkikunta saapui tavoitteeseensa 1. helmikuuta. Retkikunnan saapumiseen ei kiinnitetty metsätyömaalla juurikaan huomiota.
Kapinan kulku.
Retkikunta aloitti toimintansa Värriön metsätyömaalla varhain aamulla 2. helmikuuta. "Moilanen" ja "Kalle Karhuksi" esittäytyneet miehet tunkeutuivat konttorihenkilökunnan ja työnjohtajien pirttiin. Moilanen ilmoitti: "Vallankumous on puhjennut koko Suomessa" ja vaati johtajien antautumista. Nämä antautuivatkin, kun havaitsivat aseistautuneiden miehien piirittävän pirttiä. Myyryläinen takavarikoi työmaan tavaravarastot ja käteiskassan.
Moilasen miehet kokosivat metsätyömaalla noin 600 metsätyömiestä, jotka kuuntelivat, kun Moilanen nousi sianlihalaatikon päälle esittämään työläisille "Pohjolan Punaisen Sissipataljoonan taistelujulistuksen". Julistuksessa käsiteltiin sekä metsätyöläisten asemaa että suomalaisten vapaaehtoisten heimosotaretkiä Itä-Karjalaan. Tilaisuudessa puhui myös "Karhu". Moilanen värväsi työmaan kassalla ja tavaroilla miehiä Pohjolan punaiseen sissipataljoonaan. Puheen seurauksena pataljoonaan liittyi noin kolmesataa työmiestä.
Miehet aseistettiin Moilasen retkikunnan Venäjältä tuomilla aseilla, ja heille maksettiin palkkaa: jalkamiehille 150 markkaa ja hevosmiehille 350 markkaa. Pataljoona lähti 2. ja 3. helmikuuta välisenä yönä takaisin itään päin. Tässä vaiheessa kuormastoa veti noin 300 hevosta. Pääjoukosta erillään kulki noi 30 punaupseerin joukko, joka kävi Raahe Oy:n, Yttersfors-Munksundin ja And. Kurt & Co:n työmailla. Työmaiden kassat ja varastot takavarikoitiin, ja pataljoonaan liittyi lisää miehiä niin, että koko joukko kasvoi 400–500 henkeen.
Pataljoona vangitsi paluumatkan aikana neljä yllätettyä rajavartijaa. Pataljoona saapui 5. helmikuuta Sallaan, jossa ammuttiin koko kapinan ainoa laukaus paikalliseen rajavartiohenkilökuntaan kuuluneen kanssa. Yksi pataljoonan miehistä haavoittui kaulaan, ja hänet jätettiin Sallan sairaalaan. Rajavartioesikunta vangittiin. Sallaan tultaessa moni Moilasen värväämistä miehistä oli karannut joukosta. Sallassa pataljoonan vahvuudeksi saatiin 340 miestä ja 70 hevosta. Pataljoona ylitti rajan 7. helmikuuta. Rajan takana oli vastassa parinsadan miehen vahvuinen puna-armeijan vakinainen osasto. Rajan ylityksen jälkeen Moilasen joukon vahvuudeksi laskettiin 234 miestä, 15 naista ja yhdeksän lasta. Miehistä oli aseistettuja 180. Yksi "kapinan" omituisimmista piirteistä oli, että Moilanen palautti yksikön pakko-ottamat hevoset takaisin rajan takaa ja lähetti henkilökohtaiset kiitokset "lainasta".
Myöhemmin Moilasen joukko päätyi Muurmannin radan varrella olevaan Knäsöön, jossa 15. helmikuuta alkaen alettiin joukon asekuntoisille miehille antaa sotilaskoulutusta. Tarkoituksena oli muodostaa joukosta puna-armeijan osasto, joka voisi osallistua Itä-Karjalan kansannousua tukeneiden suomalaisten vapaaehtoisten karkottamiseen. Maaliskuussa 1922 Knäsöön saapui Eino Rahja, joka ilmoitti, että puna-armeija ei tarvinnut enää Moilasen kokoamia miehiä. Syynä oli se, että Toivo Antikainen oli jo lyönyt Itä-Karjalan kansannousua tukeneet suomalaiset. Rahja valitsi joukosta 215 miestä, jotka soveltuivat Pietarin kansainvälisen sotakoulun oppilaisiksi. Puutteellisten tietojen mukaan valituista 156 myös valmistui koulusta punaupseereiksi.
Kuolajärvelle sijoitetun Sallan rajakomppanian päällikkönä toiminut jääkäriluutnantti Jalmari Id (sukunimi myöhemmin Pajakka) miehineen antautui taisteluitta sen jälkeen kun läskikapinalliset olivat katkaisseet komppanian viestiyhteydet ja väittäneet koko Lapin olevan kapinallisten hallussa.Id sai tämän vuoksi myöhemmin 42 päivän arestirangaistuksen. Hän saattoi kuitenkin jatkaa uraansa rajavartiolaitoksessa ja toimi viimeksi 1935-1939 Petsamon rajakomppanian päällikkönä. Jalmari Pajakka pidätettiin syksyllä 1939 Petsamon suuren vakoilujutun yhteydessä.
Vaikutukset.
Läskikapina häiritsi Itä-Karjalan kansannousua tukeneiden suomalaisten vapaaehtoisten yhteyksiä selustaan ja tuki siten epäsuorasti puna-armeijan toimintaa kansannousun kukistamisessa. SKP toivoi, että Moilasen retki olisi muodostunut laajemmaksikin vallankumoukseksi, mutta tämä ei toteutunut. Retkikunnan toiminta sai kuitenkin Suomessa paljon huomiota ja herätti rajaseuden väestössä pelkoa.


Norfolkinsaari.
Norfolkinsaari () on saari Tyynellämerellä Australian, Uuden-Seelannin ja Uuden-Kaledonian välisellä merialueella. Saarelta on lähtöisin viherkasvina suosittu norfolkinaraukaria eli huonekuusi, joka on kuvattu myös saaren lippuun. Norfolkinsaari on yksi Australian territorioista.
Historia.
Ensimmäinen saaren nähnyt eurooppalainen oli kapteeni James Cook toisella eteläisen Tyynenmeren tutkimusmatkallaan vuonna 1774. James Cook kehui saarta siellä kasvavien korkeiden puiden (norfolkinaraukarioiden) vuoksi, sillä Cook luuli niiden sopivan täydellisesti laivojen mastoihin. Cookin arvio osoittautui myöhemmin vääräksi: puut eivät olleet laivojen mastoiksi sopivia.
Vuonna 1788, neljätoista vuotta saaren löytämisen jälkeen, britit perustivat saarelle rangaistussiirtokunnan. Rangaistussiirtokunnan oli tarkoitus suojella saarta ranskalaisilta. Rangaistussiirtokunta suljettiin kuitenkin kolmenkymmenenkuuden vuoden kuluttua vuonna 1814, koska se ei ollut tarvittavan omavarainen. Luultavasti syynä olivat myös harvat ruokakuljetukset ja huono lääkitys tauteja vastaan. Vuonna 1825 saarelle perustettiin uusi rangaistussiirtokunta yhdentoista vuoden tauon jälkeen. Tällä kertaa tarkoituksena oli paatuneiden rikollisten rankaisu ja pitäminen erossa yhteiskunnasta, jossa he olisivat mitä luultavimmin uusineet rikoksensa. Uusi rangaistussiirtokunta suljettiin 1855.
Norfolkinsaaren seuraava asutusvaihe alkoi 8. kesäkuuta 1856, jolloin sinne asutettiin Pitcairnin saarelta HMS Bountyn kapinallisten ja tahitilaisten jälkeläisiä Pitcairnin käytyä liian pieneksi kasvavalle väestölle. Norfolkinsaaresta tehtiin Uudesta Etelä-Walesista erillinen siirtokunta, jota kuitenkin hallinnoi Uuden Etelä-Walesin kuvernööri. Pitcairnilta saapui kaikkiaan 194 henkeä.
Pitcairnilaiset ottivat käyttöönsä monia rangaistussiirtokunnan jäljelle jääneitä rakennuksia ja muodostivat vähitellen saarelle maanviljelyksen ja valaanpyynnin varaan rakentuneen yhteisönsä. Vaikka jotkut perheet päätyivät alkuvaiheessa palaamaan Pitcairnille, Norfolkinsaaren väkiluku kasvoi hitaasti saaren ottaessa vastaan myös uusia asukkaita, joista monet tulivat valaanpyyntialusten mukana.
Vuoden 1856 joulukuussa Uusi Etelä-Wales myönsi saarelle huomattavan autonomian. Itsehallinto vahvistettiin 1. heinäkuuta 1897, kun saaresta tuli yksi Australian Tyynenmeren saariterritorioista. Saari sai uuden perustuslain elokuussa 1979.
Politiikka.
Norfolkinsaari on Australian territorio, jonka nimellinen valtionpäämies on Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar, jota edustaa Australian kenraalikuvernöörin nimittämä hallinnon johtaja (), tällä hetkellä Grant Tambling. Saarella on myös lakiasäätävä neuvosto ("Legislative Assembly"), jonka yhdeksän jäsentä valitaan kansanäänestyksellä korkeintaan kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Neljä neuvoston jäsenistä muodostaa päätäntäneuvoston ("Executive Council"), joka toimii hallinnon johtajan neuvonantajana. Saaren pääministerinä toimii David Buffett. Poliittisia puolueita Norfolkinsaarella ei ole.
Saarella on jonkin verran erimielisyyttä Australian kanssa siitä, annettiinko saarelle itsenäisyys sen uudelleenasutuksen aikaan. Joka tapauksessa saarelaiset on vapautettu Australian veroista, minkä ansiosta saari on veroparatiisi sekä paikallisille että turisteille.
Maantiede.
Saaren korkein kohta on Mount Bates (noin 319 metriä merenpinnasta) saaren keskiosassa. Saari on tuliperäinen. Suurin osa saaren maastosta on viljelykelpoista. Rannikko on pääasiassa vaihtelevan jyrkkäreunaista, veden hiomaa ja kovertamaa kallionseinämää. Joissakin osissa saarta on myös hiekkarantoja. Varsinaista satamaa saarella ei ole, mutta Kingstonissa ja Cascade Bayssa on lastauslaitureita. Tavarat tuodaan laivoilla yleensä Cascade Bayhin. Saaren ainoa uimakelpoinen paikka on Emily Bay, jota pieni koralliriutta suojaa Tyyneltämereltä päin. Ball Bayssa tosin harrastetaan lainelautailua.
Talous.
Norfolkinsaaren tärkein tulonlähde on matkailu, mitä edistää saaren veroparatiisiasema. Matkailijoita käy vuosittain jopa 30 000, erityisesti Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Saarelta viedään norfolkinaraukarian siemeniä. Muita tulonlähteitä ovat postimerkit ja väkijuomat. Saari on omavarainen lihan ja kananmunien suhteen. Saarella ei makseta tuloveroja, mutta verotuloja saadaan tulleista, rahoituslaitosten veroista ja lentokenttäveroista.
Väestöjakauma.
Saaren pienen väkiluvun vuoksi matkailijat aiheuttavat suuria muutoksia väestön määrään saarella. Koska saarella on läheiset yhteydet Uuteen-Seelantiin ja Australiaan, maastanmuutto näihin maihin on hyvin yleistä. Saarella on yksi koulu, ja koulutus on ilmaista mutta pakollista 6–15-vuotiaille. Koulutus on mahdollista vain lukiotasolle, joten korkeampaa koulutusta kaipaavat joutuvat siirtymään muualle. Koulun opettajat tulevat saarelle Australiasta ja joskus myös Uudesta-Seelannista. Myös saaren työmarkkinat ovat pienet. Lukutaitoisuuden arvioidaan olevan 100 % (ei virallisia tilastoja). Suurin osa asukkaista on valkoihoisia, jotka ovat myöhempien Australiasta tai Uudesta-Seelannista muuttaneiden siirtolaisten ja loput saaren asukkaista kuuluvat tahitilaisten ja polynesialaisten vähemmistöihin. Saaren terveyspalvelut hoitaa pieni sairaala.
Saaren valtauskonto on kristinusko, eriyisesti protestanttilaisuus. Saaren nykyiset asukkaat puhuvat 1800-luvun englannin, gaelin ja vanhan tahitin sekoitusta, jota toisinaan kutsutaan nimellä "norfuk". Norfukin kielen merkitys saarella on kuitenkin vähenemään päin.
Urheilu.
Norfolkinsaaren turismi- ja terveysministeri Geoffrey Gardner toimii Oseanian yleisurheiluliiton presidenttinä.


Outokumpu (yritys).
Outokumpu Oyj on monikansallinen metalliteollisuudenalan yritys, joka toimii 30 maassa. Nykyistä yhtiötä edeltävä toiminta alkoi vuonna 1910 Outokummun kaupungista, silloisesta Kuusjärven pitäjästä, josta löytyi kuparimalmia. Malmikentän syntymäpäivänä pidetään 16. maaliskuuta 1910, jolloin saatiin ensimmäiset kairausnäytteet. Sen pohjalle syntyi kuparimalmia tuottava kaivos.
Suomalainen yhteisyritys ja norjalainen vuokrayhtiö.
Vuoteen 1914 mennessä oli perustettu yhteisyritys Outokumpu Kopparverk, jossa omistajina olivat viipurilainen kauppahuone Hackman & Co ja Suomen valtio. Yhtiön johtoon kuuluivat tällöin vanha kauppaneuvos Wilhelm Hackman ja senaattori Paul Kraatz. Teknologiaksi eli kuparinerotusmenetelmäksi saatiin norjalaisyrityksen elektrolyyttinen metodi. Erinäisten vaikeuksien jälkeen päädyttiin siihen, että yritys vuokrattiin norjalaiselle Hybinette-yhtiölle elokuussa 1917. Tätä aikaa kesti kaikkiaan kolme vuotta.
Suomen valtion liikelaitos.
Vuokrayhtiö ostettiin kaivoksenomistajille eli Suomen valtiolle ja Hackmanille tammikuussa 1921. Toimitusjohtajaksi valittiin filosofian tohtori Eero Mäkinen. Lopullinen ratkaisu valtiollisesta kaivosyhtiöstä toteutui joulukuussa 1924, kun valtio lunasti Hackmanin osuuden kaivoksesta. Näin syntyi valtion liikelaitos Outokummun kaivos. Tämänkin jälkeen käytiin useamman vuoden ajan yrityksen kehittämissuunnasta taistelua toimitusjohtajan ja johtokunnan välillä, joka lopulta päättyi Mäkisen haluamalla tavalla. Rakennettiin muun muassa rikastamo ja vanha kuparitehdas suljettiin, vaikka lamavuodet koettelivatkin yrityksen kannattavuutta. Työvoimavahvuus yrityksessä oli n. 400.
Valtio-omisteinen osakeyhtiö.
Outokumpu kaivos toimi 1930-luvun alkuun valtion liikelaitoksena, mutta osakeyhtiömuotoinen toiminta nähtiin tavoiteltavana johtuen yrityksen kehitystarpeista. Eduskunnassa käydyn tiukan keskustelun ja äänestysten jälkeen joulukuussa 1931 osakeyhtiömuotoinen malli sai hyväksyntänsä – uusi Outokumpu Oy aloitti toimintansa 1. kesäkuuta 1932 määräyksellä vähintään 75 % valtio-omistuksesta. Yrityksen asema maailman kuparimarkkinoilla oli tällöin vielä vaatimaton; Euroopan markkinoilla sen rooli oli näkyvämpi sen ollessa viiden suurimman kuparikaivostuottajan joukossa.
Raakakupariksi omissa jalostuslaitoksissa.
Imatrankosken voimalaitokselta saatava ja hinnaltaan edullinen energia ratkaisi myös kuparisulaton valmistusmenetelmän sähkömetallurgian eduksi. Imatralle rakennettiin näin kupari- ja rikkidioksiditehtaat, jotka saatiin käyntiin vuoden 1936 aikana. Näin Outokummun malmi voitiin nyt jalostaa raakakupariksi. Lisäksi jalostusprosessissa syntyi sivutuotteita, muun muassa rikkikiisua, joiden käyttöä suosivat muun muassa selluloosateollisuuden uudet tekniikat.
Suomen taloudellisen puolustusvalmiuden nostaminen 1930-luvun lopulla toi esille kotimaisen metallitehtaan perustamistarpeen. Päätös tehtaasta tehtiin kesäkuussa 1938, ja sijoituspaikaksi tuli Pori. Tehtaan rakennustyöt sattuivat käynnistyvän suursodan kynnykselle. Lopullinen valmistuminen meni välirauhan aikaan eli syksyyn 1940. Raakakuparin jatkojalostusta raffinointia varten valmistui Poriin kuparielektrolyysitehdas keväällä 1941. Näin oli kuparin ja messingin valmistuksessa Suomella riippumaton asema. Sota-aika leimasi myös Outokummun investointeja, sillä Suomen silloinen hallitus vaati nikkelintuotantoa. Petsamon ja Nivalan kaivokset olivat Poriin perustetulle nikkelitehtaalle raaka-ainelähteenä. Tuotanto pääsi käyntiin alkuvuodesta 1942. Sota-ajan Outokumpu Oy:lle leimaa antavana oli Saksan kanssa käytävän kaupan laajuus ja kuparin laajamittainen käyttö sotilaallisiin tarkoituksiin, joka vuonna 1944 oli jo 75 %. Kaivoksia oli avattu myös lisää: Makolan nikkelikaivos Nivalaan ja Ylöjärven kuparikaivos. Työntekijämääräkin oli kasvanut merkittävästi eli lähes 3 000:een, joista n. 1 300 oli jalostuspuolella.
Sotilaallinen tilanne Kannaksen rintamalla muodostui kesä-heinäkuussa 1944 vaikeaksi. Sotataloudelle tärkeän kuparisulaton siirto Imatralta tuli nyt välttämättömäksi. Uudeksi sijoituspaikaksi tuli Satakunnassa Kokemäenjoen varrella sijaitseva Harjavalta. Ensimmäiset tuotteet saatiin ulos tammikuussa 1945 – siirto oli siis onnistunut.
Sodanjälkeinen aika - sotakorvauksia ja liekkisulatuksen kehitys.
Sodanjälkeiseen aikaan oli leimaa-antavana sotakorvaukset. Outokumpu Oy:n tuotteet olivat siinä merkittävässä osassa. Etenkin ensimmäisten korvausvuosien 1945–1947 suuret kaapelitoimitukset edellyttivät Outokummulta suuria jalostuspanostuksia. Kuparituotannosta meni näin 1945 90 %, 1946 43 %, 1947 44 % ja vielä 1948 37 % sotakorvauksiin. Sen jälkeen korvausten osuus laski alle 20 %. Nikkelin tarve laski nopeasti sodan jälkeen. Niinpä Outokumpu lopetti nikkelituotannon 1946. Sitä tosin tuli kuparituotannon ohessa pieniä määriä.
Sähkön saannin vaikeutuminen ja hinnan kohoaminen sodan jälkeen vauhditti energiaa säästävän sulatusmenetelmän eli liekkisulatuksen kehittämistä. Keskeisimmät henkilöt menetelmän kehityksessä olivat Porin metallurgisen osaston päällikkö, diplomi-insinööri Petri Bryk ja Harjavallan tehtaan isännöitsijä, yli-insinööri John Ryselin. Kolmantena tutkijaryhmän jäsenenä voi pitää vuorineuvos Eero Mäkistä, joka teki päätöksen menetelmän kehittämisestä. Koesulatto tehtiin Harjavaltaan 1947. Kyseessä on sanottu olleen 1900-luvun huomattavimpia keksintöjä kuparimetallurgian alalla – menetelmä patentoitiin useissa maissa muun muassa Norjassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Tämän pohjalta rakennettiin Harjavallan sulatto vuoteen 1949 mennessä. Tässä yhteydessä päämetallurgi Petri Bryk nostettiin yrityksen johtokuntaan.
Sodan jälkeinen hintasäännöstely ja toisaalta voimakas inflaatio vaikuttivat Outokumpu Oy:n kannattavuuteen. Tuotteiden hintoja ei siis voinut korottaa, mutta monet kustannustekijät nousivat voimakkaasti inflaation seurauksena. Omistussuhteisiinkin tuli sodan jälkeen muutoksia. Valtiojohtoinen Kansaneläkelaitos KELA oli halukas tulemaan omistajaksi. Sen mukaan valtio ja KELA omistaisivat yhteensä 75 % yhtiön osakkeista. Omistusjärjestelyt toteutuivat vuoteen 1951 mennessä KELAn merkitessä uutta osakepääomaa niin, että omistussuhteet vakiintuivat: valtio n. 51 % ja KELA n. 49 %.
Kehitys monimetalliyhtiöksi.
Outokumpu Oy oli 1950-alkuun tultaessa noussut eurooppalaisittain merkittäväksi kaivosyritykseksi. Näihin aikoihin tapahtui korkeimmassa johdossa sukupolven vaihdos, kun pitkäaikainen toimitusjohtaja, vuorineuvos Eero Mäkinen kuoli äkillisen sairauden murtamana lokakuussa 1953. Toimitusjohtajaksi valittiin 40-vuotias päämetallurgi Petri Bryk.
1950-luvun lopulta aina 1970-luvulle avattiin useita kaivoksia ja tuotantotekniikka kehittyi. Yrityksen kaivostoiminnan kokoa kuvaa hyvin se, että 1970-luvulla louhittiin vuosittain yhtä paljon kuin 1913–1944 yhteensä. Tuotannon noustessa ja uusien kaivosten käynnistyessä menetti vanha pääkaivos Outokummussa vähitellen merkitystään. Vuonna 1973 Keretin kaivoksen osuus oli enää 8 %. Alueella oleva uusi Vuonoksen nikkeli-kuparikaivos nosti louhintaosuuden 27 %:iin. Muita uusia kaivoksia olivat 1954 tuotannon aloittanut Vihannin sinkkikaivos. 1959 avattu Kotalahden nikkelikaivos, 1962 käynnistynyt Pyhäsalmen kuparia, sinkkiä ja rikkiä tuottava kaivos, 1967 käynnistynyt Kemin Elijärven kromikaivos ja 1970 käynnistynyt Nivalan Hituran nikkelikaivos. Lisäksi oli joukko pienempiä kaivoksia. Tultaessa 1970-luvulle kaivostoiminta oli siirtymässä aikakauteen, ettei enää näyttänyt löytyvän suuria malmiesiintymiä. Toisaalta Outokummulla oli merkittävä joukko kaivoksia, jotka toimittivat jalostettavaksi muuta kuin kuparimalmia. Kupariyhtiön luonteen muuttuminen monimetalliyhtiöksi tietysti pienensi kuparin osuutta. Kokonaislaskutuksesta kupari oli ollut 1953 77 %, 1973 vielä 57 % pudoten 1978 26 %:iin ja edelleen 1982 22 %:iin. 1960-luvun lopulla Outokumpu Oy:n 8 700 työpaikasta suurin osa eli n. 60 % oli metallurgisissa laitoksissa. Vuonna 1982 metallurginen teollisuus työllisti 5 500 ja kaivokset vain n. 2 400 henkilöä.
Teknisellä viennillä maailmalle.
Tärkeäksi liiketoimintamuodoksi 1970-luvulla muodostuneen teknillisen viennin juuret ovat liekkisulatusmenetelmän tuotteistuksessa – ensin omaan Harjavallan sulattoon ja sitten laajemmin maailmalle. Ensimmäinen ulkomainen tämän tyypin kauppasopimus tehtiin japanilaiselle teollisuusyritykselle Furukawalle niin, että heidän kupariliekkisulattonsa käynnistyi 1956. Kupariteollisuuden konservatiivisuus tosin viivytti toiminnan laajenemista. Omissa yksiköissä menetelmän käyttöä laajennettiin muiden metallien jalostuksessa. Vasta 1960-luvun lopulla toiminta sai vauhtia laajeten myös muun osaamisen myyntiin. Merkittävin erillinen kauppa oli vuonna 1974 Neuvostoliiton kanssa solmittu sopimus Norilskin nikkeli- ja kuparisulatosta, joka toteutettiin 1970-luvun loppupuolella.
Kokkolan tehtaat rikin, koboltin ja sinkin jalostajina.
Rikkihappotuotanto oli jo ennen sotia käynnistetty kuparijalostuksen rinnalla Imatralla. Kuparisulaton siirron jälkeen 1944 rikkihappotuotanto siirrettiin toiselle valtiolliselle yhtiölle Rikkihappo- ja superfosfaattitehtaat Oy:lle, sittemmin Kemira, sijoituspaikkana Harjavalta. Outokummun oli otettava rikin käsittelyyn kantaa Pyhäsalmen malmin löytymisen myötä 1958, koska malmi sisälsi peräti 40 % rikkiä ja yli 30 % rautaa. Tätä varten Kokkolan Ykspihlajan alueelle perustettiin metallurginen tehdas, jonka käyttö alkoi 1962. Rikkitehtaan tuotanto sai Suomen markkinoista 70–80 % ja vienti muun muassa Ruotsiin kasvoi. Öljykriisin mukana rikkitehdas ajautui kannattavuusongelmiin. Koska markkinat olivat pääosin kotimaassa ja samanaikaisesti Neste Oy:n öljyjalostuksen sivutuotteena syntyvän rikin tuotanto oli kasvamassa, päädyttiin rikkitehtaan alasajoon kevään 1977 kuluessa.
Outokummun pääkaivoksen Keretin tuottaman koboltin jatkojalostus päätettiin tehdä omin voimin. Siihen asti sen oli tehnyt Vuoksenniska Oy Imatralla. Tehtaan sijoituspaikaksi valittiin Kokkolan Ykspihlajan teollisuusalue. Tuotantoon päästiin 1968. Vuonna 1982 tehdas oli maailman neljänneksi suurin tuottaja 6–7 % osuudellaan.
Sinkin kaivostuotannon voimakas kasvu 1950-luvulla teki sinkkimetallin valmistuksesta jälleen ajankohtaiseksi. Etenkin Vihannin kaivoksen avaaminen nosti sinkkirikasteen määrää, jota alkuun vietiin sellaisenaan maailmanmarkkinoille. Sinkkitehdas rakennettiin myös Kokkolan Ykspihlajan teollisuusalueelle rikki- ja kobolttitehtaiden naapuriksi. Tuotanto pääsi käyntiin vuoden 1969 lopulla. Tehdasta laajennettiin niin, että laajennus otettiin käyttöön vuoden 1974 lopulla. Tämän tuloksena Outokumpu oli maailman 10 suurimman sinkkituottajan joukossa.
Outokumpu Oy:n Kokkolan tehtaat rikkitehtaan sulkemisen jälkeenkin oli yhtiön keskeisimpiä yksiköitä. Vuonna 1982 liikevaihdosta se tuotti 24 % ollen 1 600 henkilön työpaikka. Sinkki oli tällöin tärkein tuote.
Porin tehtaat kuparin ja nikkelin jalostajina.
Vuoteen 1960 asti Porin Metallitehtaan- nimellä kulkenut toimipaikka muutettiin Outokumpu Oy:n Porin tehtaat-nimelle. Kotalahden nikkelimalmin löytyminen teki nikkelijalostuksen jälleen ajankohtaiseksi. Jalostus toteutettiin Harjavallassa kuparijalostuksen rinnalla. Tuotanto alkoi vuoden 1959 lopulla. Parhaimmillaan 1960-luvun alkuvuosista asti yli 2 000 henkeä työllistänyt Porin kuparin ja nikkelin jalostusyksiköt olivat yhtiön suurin toimipaikka. Vielä 1950-luvulla päätuotteena olleet kuparilankaharkot menettivät asemansa tultaessa 1960-luvulle. Kupariputkista tuli tässä vaiheessa merkittävin tuote. Valssaamon uudistaminen tehtiin vuoteen 1967 mennessä. Tehtailla tehtiin lisäksi niin korvaavia kuin laajennusinvestointeja. 1980-luvun alussa Porin osuus liikevaihdosta oli 32 % ja työntekijöitä lähes 2 000. Lankatehdas saatiin käyttöön vuoden 1969 lopulla. Uudistukset pääsivät kuitenkin alkamaan pääosin 1980-luvulla.
Tornion tehtaat kromin ja teräksen jalostajina.
Tornion tehtaan pääportti takanaan ferrokromisulatto
Keminmaan Elijärven kromimalmiesiintymän löytyminen avasi uusia mahdollisuuksia Outokummun metallurgiselle teollisuudelle. Päätös kromimalmin metallurgisesta jalostuksesta kotimaassa omin voimin tehtiin keväällä 1965. Ferrokromitehtaan sijoituspaikaksi tuli Tornion Röyttän merenranta-alue, vaikka alun perin oli tarkastelussa ollut muitakin vaihtoehtoja, kuten Kokkolan Ykspihlaja ja Kemin Ajos. Kyseessä oli myös kehitysaluepoliittinen ratkaisu. Vuoden 1970 aikana saatiin tuotanto käyntiin, ja tuotteiksi muodostui kromipelletit ja 52-prosenttinen ferrokromi lähinnä Länsi-Euroopan erikoisterästeollisuudelle. Tultaessa 1980-luvulle ferrokromitehdas työllisti n. 350 henkeä.
Selvitys ruostumattoman eli jaloteräksen valmistamisesta käynnistyi 1960-luvun alussa, kun todettiin, että yrityksellä on tarvittavat raaka-aineet kustannusmielessä 90 %:sesti eli kromi ja nikkeli. Tilannetta hankaloitti lisäksi kilpailutilanne Outokummun ja Rautaruukin välillä. Vuoden 1970 lopulla päästiin sopimukseen, jonka mukaan Outokummulle jäivät alle 4,75 millimetrin kuuma- ja kylmävalssattujen levyjen valmistus ja Rautaruukille paksummat. Outokumpu Oy ja sen johto ajatteli alun perin sijoituspaikaksi Poria. Sijoituspaikasta tuli kuitenkin poliittinen kysymys, ja niin lopulta päätettiin sijoituspaikaksi Tornion Röyttä Suomen hallituksen tehtyä rahoituspaketin hankkeen tueksi. Tilanne oli niin traumaattinen, että toimitusjohtaja - vuodesta 1969 pääjohtaja, vuorineuvos Bryk pyysi terveydellisiin syihin vedoten eroa, joka astui voimaan 31. heinäkuuta 1972. Seuraajaksi valittiin yrityksen sisältä teknisen suunnittelun päällikkö 43-vuotias diplomi-insinööri Kauko Kaasila.
Valtion tukipaketti käsiteltiin eduskunnassa 15. kesäkuuta 1973 sinetöiden jaloterästehtaan paikan. Tehdas valmistui vuoden 1976 lopulla henkilöstömäärän ollessa käynnistysvaiheessa n. 550. Koska jaloterästehdas käytti silloisen ferrokromin, päätettiin ferrokromin tuotantoa kasvattaa tuplaksi eli 60 000 tonniin ferrokromia.
Uusi vuosituhat — keskittyminen jaloteräkseen.
2000-luvulle tultaessa Outokumpu Oyj oli luopunut kaikista kaivoksistaan lukuun ottamatta Keminmaahan 1960-luvun alussa perustettua Kemin kromikaivosta (Elijärven kaivos) ja Nivalassa sijaitsevaa Hituran nikkelikaivosta. Kemin kromikaivos toimi avolouhoksena vuosituhannen vaihteeseen asti, jolloin se käynnisti maanalaisen louhinnan. Hituran kaivoksen toiminta on ollut useamman kerran keskeytyksissä, mutta se käynnistettiin uudestaan joulukuussa 1999. Helmikuussa 2007 Outokumpu ilmoitti myyvänsä Hituran kaivoksen kanadalaiselle Belvedere-yhtiölle.
Outokummun ruostumattoman teräksen valmistus yhdistettiin vuonna 2000 Avesta Sheffield -yhtiön kanssa AvestaPolarit -nimiseksi yhtiöksi. Outokumpu ilmoitti tuolloin jäävänsä vähemmistöosakkaaksi tähän yhtiöön. Vuonna 2003 Outokumpu osti takaisin Avesta Sheffieldin osuuden AvestaPolaritista ja ilmoitti luopuvansa asteittain värimetallurgiasta. Saman vuoden joulukuussa Outokumpu myi kupari- ja sinkkisulattonsa ruotsalaiselle Boliden AB:lle. Outokumpu jäi vähemmistöosakkaaksi Boliden AB:hen, mutta myi koko osuutensa vuonna 2005.
Huhtikuussa 2005 Outokumpu myi kuparituotetoimialansa (Outokumpu Copper Products Oy:n) pääomasijoitusyhtiö Nordic Capitalille. Myydyn yhtiön nimi muutettiin toukokuussa 2006 Luvata Oy:ksi. Kupariputkia valmistava Outokumpu Copper Tube and Brass -divisioona ei sisältynyt kauppaan.
Outokummun yhden liiketoiminta-alueen muodosti aikaisemmin sen kokonaan omistama tytäryhtiö Outokumpu Technology Oyj. Lokakuussa 2006 Outokumpu myi pääosan tämän yhtiön osakekannasta ulkopuolisille sijoittajille, minkä jälkeen yhtiö listattiin Helsingin pörssiin. Outokummun osuus Outokumpu Technology Oyj:stä oli listauksen jälkeen 12 %.
Keväällä 2007 Outokumpu Technology Oyj muutti nimensä Outotec Oyj:ksi.
Huhtikuussa 2008 Outokumpu myi jäljellä olevan kupariputkiliiketoimintansa Cupori Group Oy:lle.
Tammikuussa 2012 Outokumpu osti ThyssenKruppin ruostumatonta terästä valmistavan tytäryhtiön Inoxumin.
Nykyinen liiketoiminta.
Outokummun pääliiketoiminta-alue on ruostumaton teräs (Stainless Steel), joka jakautuu kahteen divisionaan: General Stainless ja Specialty Stainless.
Tornio Works käsittää Outokummun merkittävimmät tuotantolaitokset, ferrokromisulaton ja terästehtaan, joka valmistaa n. miljoonan tonnin vuosikapasiteetilla valssattuja ruostumattomia teräksiä. Tornion laitokset muodostavat maailman suurimman, yhtenäisen ruostumattoman teräksen tuotantoketjun. Terässulaton tuotanto käynnistyi toukokuussa 1976. Tornion tehtaat (Tornio Works) kuluttavat eniten sähköä Suomessa yksittäisenä tehdaslaitoksena.
Yhtiöllä on ruostumattomia teräksiä valmistavia tehtaita myös Ruotsissa: Avesta Works Avestassa, Torshällassa, Långshyttanissa ja Degerforsissa sekä Isossa-Britanniassa Sheffieldissä. Ruotsin Degerforsissa on lisäksi karkealevyjen valmistusta. Sheffieldissä sijainnut kylmävalssaamo suljettiin vuoden 2005 lopulla osana kiinteiden kustannusten säästöohjelmaa. Ruostumattomista teräksistä hitsattuja putkia valmistavat yhtiön tuotantolaitokset Pietarsaaressa, Nybyssä ja Fagerstassa. Avesta Works valmistaa useita austeniittisia ja austeniittisferriittisiä, ruostumattomia ja haponkestäviä erikoisteräksiä, jotka se on itse kehittänyt ja tuonut markkinoille.
Outokummun merkittävimmät kilpailijat ruostumattoman teräksen valmistajina ovat sitä suuremmat saksalainen yritys ThyssenKrupp, espanjalais-ranskalais-luxemburgilainen Mittal Arcelor ja espanjalainen Acerinox.
Osake.
Outokummun osake noteerataan Helsingin pörssissä. Yhtiön suurin omistaja on Solidium (Suomen valtio), joka omistaa 30,8 % osakkeista. Ulkomaalaisomistuksessa on 17  % osakkeista (31.12.2011). Rekisteröityjä osakkeenomistajia on 21 130 (31.1.2008).


Antwerpen.
Antwerpen () on kaupunki Pohjois-Belgiassa Flanderissa. Se on Belgian toiseksi suurin kaupunki ja myös samannimisen provinssin pääkaupunki. Väkiluku vuonna 2006 oli 461 496. Kaupungin pinta-ala on 204,51 km² ja asukastiheys 2 257 asukasta / km². Enemmistö asukkaista puhuu äidinkielenään hollantia.
Antwerpen sijaitsee Scheldejoen rannalla, ja sen kautta kaupunki on yhteydessä Pohjanmereen. Albertin kanava puolestaan yhdistää kaupungin Liègeen.
Historia.
Antwerpenilla on pitkä ja värikäs historia, ja se on ollut tärkeä kaupankäynnin keskus jo 1400-luvulla. Erityisesti se on tunnettu timanttikaupasta ja satamastaan, joka on ollut Euroopan vilkkaimpia.
Kahdeksankymmenvuotisessa sodan tapahtumien vuoksi kulku Antwerpenin satamaan estettiin vuonna 1585 ja satamatoiminta keskittyi Amsterdamiin. Tätä kesti liki 200 vuotta, ja Antwerpen taantui tuona aikana paljon. Sataman uusi nousu koitti, kun Napoleon alkoi rakennuttaa Antwerpeniin uusia satama-altaita tarkoituksenaan tehdä siitä tukikohta englantilaisia vastaan. Nykyään satamatoiminta on siirretty pois kaupungista uuteen satamaan lähemmäksi merta.
Antwerpenissä järjestettiin kesäolympialaiset 1920.


Perho (kunta).
Perho on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Pohjanmaan maakunnassa valtatie 13:n varrella. Perho kuuluu Kaustisen seutukuntaan ja Keski-Pohjanmaan liittoon. Perhon kunta on perustettu vuonna 1868, ja siellä asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2. Perhon naapurikunnat ovat Alajärvi, Halsua, Kinnula, Kivijärvi, Kyyjärvi, Lestijärvi, Veteli ja Vimpeli.
Historia.
Perhonjokilaakson ensimmäiset kivikautiset ihmiset kuuluivat Suomusjärven kulttuuriin, joka on saanut nimensä Varsinais-Suomessa sijaitsevan löytöpaikan mukaan. Perhosta on löydetty kirves ja liuskeinen keihäänkärki, jotka lienevät erämiesten hukkaamia ja tilapäisille leiripaikoille jättämiä. Vakinaisia esihistorilisia asuinpaikkoja ei ole vielä toistaiseksi löydetty kunnan alueelta. Perhon Liukon kylän Sivulan tilalta on löydetty rautainen keihäänkärki, joka on Perhonjoen alueen vanhin rautakautinen löytö. Koska löytöpaikalla pellossa on hiiliä ja tuhkaa, on kysymyksessä todennäköisesti polttohauta, joka on tuhoutunut myöhempien viljelysten takia. Keihäänkärki on todiste satunnaisesta erämiehestä, joka on Satakunnasta suunnannut retkensä pohjoisille riista-alueille.
Pohjanmaan rannikkoseudun saatua pysyvän asutuksen 1100- ja 1200-luvuilla jäivät Keski-Pohjanmaan jokien latvaseudut etelän miesten eräkäyntialueiksi vielä vuosisatojen ajoiksi. Perhon Salamajärven seutu oli asiakirjojen mukaan 1600-luvun lopulle saakka Sääksmäen Lahisten kartanon omaisuutta. Näin ollen on hyvin todennäköistä, että sääksmäkeläiset metsästivät ja kalastivat Perhon seuduilla keskiajalla. Perhossa on elänyt nykypäiviin asti sitkeä perimätieto sikäläisistä lammilla ja jokivarsilla kalastelleista hämäläisistä. Hämäläisillä kerrotaan olleen kalapirttejä Pirttikoskella ja Pirttijärvellä sekä kivisiä kalakellareita Möttösessä ja Pirttikoskella. Vaikuttaa siltä, että sekä joen että pitäjän nimet juontavat juurensa hämäläisestä Perho-nimisestä miehestä. Kalvolan pitäjässä oli 1500-luvulla Perhon kylä, joka on asutettu jo keskiajalla. Perhon eräalueiden omistajat lienevät olleet kotoisin täältä.
Perhon ensimmäiset asukkaat mainitaan asiakirjoissa 1566. Perho erotettiin kymmenysluettelossa 1570 omaksi ryhmäkseen, josta ei käytetty kylän nimeä, vaan määritelmä ”savolaisia” (Sawboar). Perhon ensimmäiset asukkaat olivat ilmeisesti kaikki savolaisia. Perhon kylän nimi esiintyy ensi kerran 1583. Vuotta myöhemmin mainitaan kaksi nykyisen Perhoon kuuluvaa kyläkuntaa: Jängänjärvi ja Humalajärvi sekä 1591 vielä Petäjäkoski. Joinakin vuosina Perho mainitaan Jängänjärven kylänä, mutta 1599 kyliä on taas neljä: Petäjäkoski, Uksikoski, Perho ja Jängänjärvi. ”Kylien” rajat ovat sangen epämääräiset. Perhon asuttaminen edistyi 1500-luvun lopulla hitaasti.
Vuosi 1601 tunnetaan Suomessa ”suurena olkivuotena”, jolloin kato vei Pohjanmaalla kaiken viljan. Kadon vaikutus Perhon harvaan asutukseen oli tuhoisa. Vanhat asukkaat katosivat veroluetteloista ja uudet asettuivat tilalle. Ainoastaan Möttönen voitti olkivuoden vaikeudet säilyen entisen suvun hallussa. Metsät valtasivat takaisin muutamia viljakymmenyksiä. sillä osa jatkoi elämää kotikylässään veroa maksamattomina itsellisinä.
Nykyisen Perhon alueella oli 1610 kahdeksan taloa, joskin savolaisen Lauri Ollinpoika Tiaisen perustama Salamajärven Tiala kuului tuolloin Rautalammin pitäjään ja Hämeeseen. Asutus lisääntyi hyvin hitaasti, sillä Ruotsin suurvalta-asemansa luomiseksi käymät uuvuttamat sodat ja raskas verotaakka kävivät heikoimmille taloille ylivoimaisiksi. Vuoden 1610 maakirjassa Perhon tilallisista kerrotaan seuraavasti: ”Nämä ovat kaikki paenneet Savoon, mistä he ovat tulleetkin, sen jälkeen kun heidät on pantu verolle, eivätkä he ole loskaan tulleet käräjille tai kokouksiin suorittamaan heidän maksettavikseen kuuluvia kruunun saatavia”. Perholaisten todetaan olevan pakosalla vielä seuraavanakin vuonna. Viljely- ja veromaksulakon seurauksena kruunu alensi veroja tuntuvasti ja pakoileminen päättyi.
Kolmikymmenvuotisen sodan aikana talonpoikien kestokyky ylitettiin kuitenkin reilusti. Perhon Pölkki ja Perho talot jäivät asumattomiksi. Ukskosken isäntä Iisakki Simonpoika muutti Inkerinmaalle saakka velkojaan pakoon. Vasta 1660–1661 tehdyt rauhansopimukset päättivät sata vuotta kestäneiden raskaine sotien kauhun, mutta silti Perhossa ei 1700 ollut yhdeksää taloa enempää. Vuosien 1696–1697 suuret kuolonvuodet ja etenkin isoviha kohtelivat perholaisia kaltoin. Rauhan koittaessa asuttujen talojen määrä Perhon karulla sydänmaalla ei ollut lisääntynyt puoleentoista vuosisadan kuluessa lainkaan. Ajat olivat yksinkertaisesti olleet liian ankeat, sillä yrityshalun puutteesta ei perholaisia voi moittia. Hallituksen suopea asutuspolitiikka oli suosinut uudistilojen perustamista 1700-luvun puolesta välin ja tämän vuoksi myös Perho alkoi muuttua erämaasta asutuksi seuduksi. Verovapausvuosia myönnettiin Perhossa 20-30, kun niiden määrä 1600-luvulla oli ollut yleensä vain 6-8. Perhon taloluku oli 1791 jo 29. Perhon asukasluku lienee ollut noin 300 asukasta. 1779 tehty anomus Perhon kappeliseurakunnan perustamiseksi sai onnellisen lopputuloksen, kun kuningas Kustaa III antoi perholaisille 1780 luvan rakentaa kirkon, jonka he olivat jo rohkeasti panneet alulle ilman lupaa. Kokkolalainen rovasti Antti Chydenius oli hankkeen takana. Kuuluisa kaustislaisen kirkonrakentajan Matti Kuorikosken rakentama kirkko valmistui 1782. Perhon seurakunta sai oman papin vuotta myöhemmin.
Perhon asutus kasvoi nopeasti varsinkin Venäjän vallanaikana. Taloluku kasvoi vuosien 1791-1860 kuluessa enemmän kuin kaksinkertaisesti, luvut olivat 36 ja 87. Kruunu salli Perhossa uudisasukkaiden asettua jo ennen isojakoa sopiviin paikkoihin, koska Perhossa oli paljon enemmän maata kuin taloille tultaisiin isojaossa antamaan. Perhon talollisten pojat ja itselliset käyttivät tilaisuuden hyväksi, sekä lisää väkeä virtasi kylään naapurikylistä ja kauempaakin. Kruunun päämääränä oli että uudistilat tulisivat toimeen maanviljelyksen turvin, mutta leipä ja särvin lähti helpommin tervanpoltosta ja tukkien kaadosta kuin karuista ja hallaisista pelloista. Perhon lukumäärä kolminkertaistui vuosina 1800-1860, luvut olivat 370 ja 1189. Asukastiheys 1860 oli 1,6 km2 kohden, joten tilaa vielä oli. Perhoon liitettiin vuonna 1810 Kivijärveen kuulunut Salamajärven kyläkunta.
11. heinäkuuta 1808 käytiin Suomen sodan aikainen taistelu Perhossa joka tunnetaan paremmin Kokkonevan taisteluna. Perhon joutuminen taistelutantereeksi merkitsi talonpojille suuria kärsimyksiä. Perho ryöstettiin putipuhtaaksi, joskin perholaiset olivat paenneet kotieläimineen sydänmaitten kätköihin. Pahiten kärsi Perhon rikkain mies Matti Erkinpoika Möttönen, jonka menetykset arvioitiin 1399 pankkiriksiksi. Talosta vietiin viljan lisäksi mm. puuastiat lusikoita myöten ja kaikki rauta, mitä irti saatiin. Moni muukin Perhon isoimmista taloista kärsi raskaita vahinkoja. Perhon väkiluku laski väkitaulujen mukaan 1805-1810 443 hengestä 303 henkeen. Taistelualueella sijaitsee Rautalammin komppanian päällikön, luutnantti Bror Schönemanin, hautamuistomerkki.
Johan Ludvig Runebergin ansiosta Perho ja Otto von Fieandt saivat kuolemattoman maineen. Todellisuuspohjaa vailla olevat runot ”Hauta Perhossa” ja ”Pilven veikko” sijoitettiin Perhoon.
Kokkolan laaja kirkkopitäjä hajosi ja siitä erotettiin vuonna 1860 Vetelin kirkkoherrakunta, johon kuuluivat Vetelin, Kaustisen, Halsuan ja Perhon seurakunnat. Perhosta tuli virallisestikin kappeli viisi vuotta myöhemmin. Omaksi seurakunnaksi Perho itsenäistyi 1879, ensimmäisen kirkkoherra astui virkaansa 1885. Kokkolan ylimaan ensimmäinen yleinen kirjasto perustettiin Perhoon. Puuhamiehinä toimivat saarnaaja Emanuel Snellman, lukkari Erkki Lakanen ja Tuomas Taittonen. Vähäkyrön kirjaston hoitajana 1850-luvulla Taittonen oli tehnyt siitä maan suurimman kansankirjasto.
1902 Perhon vanha ristikirkko purettiin ja puuosat käytettiin uudestaan arkkitehti Valter Thomén piirtämään ja rakennusmestari Jaakko Kuorikosken rakentamaan kirkkoon, joka valmistui 1903. Kellotapuli on peräisin vuodelta 1799 ja rakennettu uudelleen 1846. Perhon väkiluku kasvoi nopeasti 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. 1930-luvulla väestönkasvu hidastui ja 1950-luvulla asukasluku alkoi pienentyä. 1970-luvulla asukasluku putosi alle 3000 henkeen. 1970-luvun lopulla väkiluku alkoi kuitenkin jälleen kasvaa ja 1985 asukkaita oli jo 3353. 1990-luvulla väkiluku alkoi taas hieman pienentyä ja vuoteen 2011 mennessä kunnassa asui 2932 asukasta.
Perhossa on kahdesti järjestetty vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suviseurat, vuosina 1981 ja 2005.
Luonto.
Perhon luonnonmaisemaa hallitsevat laajat suo- ja niiden väliset metsämaat. Kunnan itäosassa Suomenselän vedenjakajan alueella maisemaan tuovat vaihtelua lukuisat kohoumat ja järvet.
Kallioperä on pääasiassa dioriittia, pohjoisessa on myös leptiittiä. Yleisin maalaji on moreeni, joka on tosin usein turpeen pietossa. Kunnan harjuista huomattavin on Salmelanharju, joka kohoaa Syrjäjärven rannalla komeaksi selänteeksi. Savea on pääasiassa jokien ja järvien rannoilla. Suhteelliset korkeuserot ovat Perhossa vähäiset. Maasto on alavaa ja tasaista lukuun ottamatta Suomenselän vedenjakaja-alueeseen kuuluvaa kunnan itäosaa, jossa korkeimmat kohoumat, muun muassa Salmenharju ja Rotkonmäki nousevat yli 200 metrin korkeuteen.
Suot peittävät 60 % kunnan pinta-alasta. Suot ovat nevoja, joista laajimpia ovat Loukkusaarenneva, Luolaneva, Suoneva, Salmineva ja Teerineva. Kunnan itäosassa on osin Kivijärven ja Kinnulan kuntien alueelle ulottuva Salamajärven kansallispuisto, joka perustettiin 1982 suojelemaan eteläisen Suomen viimeisiä erämaita. Puistossa aloitettiin 1979-1980 metsäpeuraistutus, jonka tavoite oli palauttaa tämä hirvieläin alueen eläimistöön. Nykyään alueella on noin 500 metsäpeuran kanta ja kannan kasvu on parin prosentin luokkaa.
Perhon itä- ja länsiosia halkova Suomenselän vedenjakaja jakaa kunnan kahteen osaan. Länsiosissa on vain muutama järvi, kun idässä on lukuisia pieniä järviä, joista suurin Salamajärvi. Kunnan tärkein vesistö on Perhonjoki, joka saa alkunsa itäosan pikkujärvistä.
Asutus.
Asutus on pääosin keskittynyt Perhonjoen ja valtatien varsille jokilaaksoon. Suurimmat taajamat ovat Kirkonkylä, Möttönen sekä Oksakoski.
Uskonnolliset yhteisöt.
Perhossa toimii evankelisluterilainen Perhon seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä toimii paikkakunnalla vanhoillislestadiolaisuus, jolla toimii paikkakunnalla Perhon Rauhanyhdistys.
Työvoima ja koulutus.
Kunnan suurin yksityisen puolen työllistäjä on mekaaninen puunjalostusteollisuus, jota harjoittaa esimerkiksi Jetta-Talo Möttösessä. Perhossa on kolme ala-astetta. Muita kouluja ovat yläaste, lukio, Keski-Pohjanmaan maaseutuopiston Perhon yksikkö(Molli) ja harjaantumiskoulu. Keski-Pohjanmaan maaseutuopiston yhteydessä on Auto- ja konemuseo. Suurin työllistävä ala on maatalous, Perho on leimallinen maaseutukunta. Perhosta käydään myös paljon muualla töissä, esimerkiksi lähimmistä suurimmissa kunnissa kuten Kaustisella ja Karstulassa.
Liikenne.
Perhon läpi kulkee Keski-Suomen ja Kokkolan yhdistävä valtatien 13, joka toimii myös kylänraittina. Ajohidasteina keskustassa toimii kaksi kiertoliittymää. Perhosta pääsee kätevästi myös Kivijärvelle ja Kinnulaan kyläteitä pitkin. Tie Salamajärven kautta Kinnulaan alkaa aivan kirkon luota.
Politiikka.
Perhon maatalousrakenteesta johtuen Suomen Keskusta on ollut kannatuksessaan suurin. Perholaiset poliitikot ovat olleet perinteisesti keskustalaisia ja maalaisliittolaisia.
Kunnanvaltuusto.
Kaudella 2009-2012 paikkoja on vain suurimmilla puolueilla.


Pernaja.
Pernaja () on entinen Suomen kunta, joka sijaitsi Itä-Uudenmaan maakunnassa, Etelä-Suomen läänissä. Kunnassa asui vuonna 2009 ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km², josta  km² oli maata ja  km² sisävesialueita. Kunta oli kaksikielinen, 58 prosenttia asukkaista puhui ruotsia ja 40 prosenttia suomea. Pernajan naapurikunnat olivat Lapinjärvi, Liljendal, Loviisa, Myrskylä, Porvoo ja Ruotsinpyhtää.
Pernaja liitetiin vuoden 2010 alussa Loviisaan yhdessä Liljendalin ja Ruotsinpyhtään kanssa.
Maantiede.
Pernajan alue käsitti pääosin Pernajanlahden ympäristöä.
Suurimpia järviä ovat Hamarinjärvi, Hopjärvi (neljäsosa), Niinijärvi, Paavalinkylänjärvi, Riikinjärvi, Sarvilahdenjärvi ja Vanhankylänjärvi. Suurimmat saaret ovat Sarvisalo ja Keipsalo.
Asutushistoriaa.
Muun muassa paikannimitutkimuksen avulla on voitu selvittää miten vakituinen asutus syntyi 1200- ja 1300 -luvulla. Jossain määrin asuttajat olivat myös suomenkielisiä, vaikka pääosa suomenkielisistä asusti alueella vain osan vuodesta, metsästäen ja kalastaen.
Paikannimissä on koko joukko suomenkielisiä. Nimet viittaavat kalastukseen ja metsästykseen, eli todennäköisesti metsästäjät ja kalastajat tulivat alueelle muutamaksi kuukaudeksi Hämeestä. Osa nimistä viittaa siihen, että jonkin verran ympärivuotista suomalaisasutusta oli jo keskiajalla. Tutkimus on paljastanut, että esimerkiksi paikannimi Rike tarkoitti alun pitäen Riihijokea. Ike-loppu viittaa jokeen.
Riihen olemassaolo puolestaan viittaa maanviljelyyn ja merkitsee ympärivuotista asutusta.
Samanlaisia suomenkielisperäisiä nimiä ovat myös Porvoon puolella Ylike eli Ylijoki sekä Pernajassa sijaitseva Tervik, jonka alkumuoto oli Tervajoki, sittemmin Tervike.
1900-luvulla Pernajan Kabbölessä eli myös virolainen yhteisö, Kabbölen virolaiset.
Kyliä.
Bagarböle, Baggböle, Baggnäs, Bergby, Blybergs, Böle, Erlandsböle, Fasarby, Garpgård, Gerby, Gislarböle, Gislom, Greggböle, Grevböle, Haddom, Hartola (Hardom), Hormnäs, Horslök, Hämeenkylä (Tavastby), Härkäpää (Härpe), Idlax, Isnäs, Kabböle, Kinnarinkylä (Skinnarby), Kirkonkylä (Kyrkoby), Kivisalo (Kjevsalö), Koskenkylä (Forsby), Kukumi (Kuggom), Kuuskoski (Kuskosk), Kärppä (Kärpe), Lapinkylä (Labby), Lappnor, Malmsby, Malmgård, Näse, Paavalinkylä (Påvalsby), Pernajan pappila (Pernå prästgård), Pitkäpää, Pålböle, Riikki (Rike), Rosendal, Rösund, Sandvik, Sarvilahti (Sarvlax), Sarvisalo (Sarvsalö), Sjögård, Strömmen, Sundarö, Särkilahti (Särklax), Tervik, Tetom, Torsby, Tjuvö, Trännäs, Tjusterby, Vanhakylä (Gammelby), Villmansgård, Våtskär, Österby


Perniö.
Perniö () on Suomen entinen kunta, joka on nykyään osa Saloa. Ennen kuntaliitosta Perniö oli osa Varsinais-Suomen maakuntaa ja Länsi-Suomen lääniä, sitä ennen Turun ja Porin lääniä. Kunnassa asui ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km2 on merialueita ja  km2 sisävesiä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2.
Perniön naapurikunnat olivat Halikko, Kemiö, Kisko, Muurla, Salo, Särkisalo ja Tammisaari.
Perniön kunnassa ovat sijainneet mm. Mathildedalin (Matildan), Teijon (), ja Kosken () rautaruukit.
Historia.
Kunnan sijainti rannikolla ja Suuren Rantatien eli Kuninkaantien varrella vaikutti suurten kartanoiden syntymiseen. Kartanoissa alkoi myös rautateollisuuden kehitys 1600-luvulla. Metalliteollisuus on edelleen Perniössä vahvaa, joskin hiipuvaa. Nykyiset matkailuyritykset, kuten Teijon retkeilyalue ja laskettelukeskus ja Meri-Teijon vapaa-ajan palvelut ovat sijoittuneet vanhoihin ruukkikyliin. Turun ja Helsingin väliset junat eivät enää pysähdy Perniössä. Nykyään Perniön rautatieasema on päiväkoti ja sen tavaramakasiini kirpputori. Ratapiha on purettu ja rautatien reitti on oiottu.
Perniön kirkonkylässä asukkaita ennen vuoden 2009 kuntaliitosta oli noin 3000 eli puolet silloisen kunnan asukasmäärästä. Kirkonkylän kaupalliset palvelut olivat erityisen hyvät ottaen huomioon kunnan asukasluvun. Kirkonkylästä löytyy vielä nykyäänkin paljon palveluita, kuten kolme pankkia, posti, useita päivittäistavaramyymälöitä ja erikoisliikkeitä, mm. Matkahuolto, suutari, optikkoliike, kultasepänliike, rautakauppa, apteekki, parturikampaamo ja pizzeria.
Perniön kunta lakkautettiin ja yhdistettiin se yhdeksän muun kunnan kanssa uudeksi kunnaksi 1. tammikuuta 2009 alkaen. Tällöin siihenastinen Salon kaupunki, Halikon kunta, Kuusjoen kunta, Perttelin kunta, Muurlan kunta, Perniön kunta, Särkisalon kunta, Kiskon kunta, Kiikalan kunta ja Suomusjärven kunta lakkautettiin ja tilalle perustettiin niiden silloiset alueet käsittävä uusi kunta, joka otti käyttöönsä Salo-nimen ja kaupunki-nimityksen.
Maantiede.
Perniö on vanhaa varsinaissuomalaista asutusseutua ja sen alueella sijaitsee useita Museoviraston vuonna 2009 määrittelemiä valtakunnallisesti merkittäviä rakennettuja kulttuuriympäristöjä. Näitä ovat Latokartanon historiallinen ympäristö, Kosken ruukinalue, Kuninkaantie eli Suuri rantatie, Mathildedalin ruukkiyhdyskunta, Perniön kirkko ja pappilat, Perniön rautatieasemanseutu, Perniönjokilaakson kartanot ja viljelysmaisema, Strömman kanava ja Teijon ruukinalue.
Kyliä (kirkonkirjojen mukaan).
Aaljoki, Aimontappo, Aitolahti (Aitolaks), Alaspää, Alimälkilä (Alasmelkkilä), Anjala, Arpalahti (Arpala), Asteljoki (Aslo), Ekkulla (Eikkula), Ervasto (Ervastböle), Ervelä, Foudila (Foula), Haarla, Haaroinen (Haaro), Heikkilä, Hentola, Hirvilahti, Huhti, Hämeenkylä, Isokuusto (Kuusto), Iso-Pakapyöli (Stor-Baggböle), Kakola, Kanturpyöli (Kanturböle), Kaukonpyöli (Kaukonböle), Kestrikki (Gästerby), Ketunpyöli (Ketunböle), Kieronperä, Kirakka, Kirjakkala, Kivelä, Knaapila, Koivisto (Koisto), Kollarla, Korttila, Korvenkylä, Kovamäki (Kouvola), Krootila (Krogsböle), Kuhmisi (Kuhminen), Kumionpää, Kyynämäki (Kynämäki), Kyynärä, Laiterla (Laitla), Lankkeri, Lanviikki (Långvik), Lapnäs (Lappnäs), Lapparla, Lassinböle, Latokartano (Näsegård), Laukka, Lehtiniitty, Leipyöli (Löfböle), Lemunkartano (Lemogård), Liite (Liiri) (Lidö), Lintilä, Lupaja, Makarla (Makkarböle), Merihuhti, Metsäkylä, Metsänoja, Mussaari, Mutaisi (Mutainen), Mäkisauru, Mälkilä (Melkkilä), Noko (Nokoinen), Nurkkila, Paarskylä, Penttilä, Pettälä, Pohjankartano (Pojogård), Pohjankylä, Preitti (Breitsböle), Provani (Proända), Puontpyöli (Bondböle), Puopyöli (Boböle), Pyhäjoki, Pääris (Päärinen), Saari, Skoila (Skinnfällskog), Sormijärvi, Soukka, Suksenpyöli (Suksenböle), Suomenkylä, Suomenniitty (Finnäng), Sydänsauru, Talonpojanteijo (Bondtykö), Teijo (Tykö), Tilkkala, Torkkila, Trespyöli (Träskböle), Tuohittu (Tuohitto), Vihiniemi (Vihnämäki), Viipuri (Frilla-Viborgsgård), Väärlä, Yliskylä, Ylönkylä (Överby), Öyrilä (Äyrilä), Ylikulma


Pertteli.
Pertteli () on Suomen entinen kunta Varsinais-Suomen maakunnassa. Perttelin kunta lakkautettiin ja yhdistettiin se yhdeksän muun kunnan kanssa uudeksi kunnaksi 1. tammikuuta 2009 alkaen. Tällöin siihenastinen Salon kaupunki, Halikon kunta, Kuusjoen kunta, Perttelin kunta, Muurlan kunta, Perniön kunta, Särkisalon kunta, Kiskon kunta, Kiikalan kunta ja Suomusjärven kunta lakkautettiin ja tilalle perustettiin niiden silloiset alueet käsittävä uusi kunta, joka otti käyttöönsä Salo-nimen ja kaupunki-nimityksen.
Perttelin vaakunassa esiintyy pyhä Bartolomeus eli pyhä Perttu. Perttelin kirkko on pyhitetty Bartolomeukselle. Perttelin rajanaapureita olivat ennen kuntaliitosta Salo, Kiikala, Kuusjoki ja Muurla, ja se oli osa Länsi-Suomen lääniä ja sitä ennen Turun ja Porin lääniä.
Perttelistä on 60 kilometrin matka Turkuun ja 115 kilometrin matka Helsinkiin. Salon keskustaan on matkaa noin 10 kilometriä.
Perttelin suurimpia yksityisiä työnantajia on ajoneuvojen valolaitteita, heijastimia ja varoituskolmioita valmistava Hella Lighting Finland Oy (aikaisemmin Talmu-tuote Oy).
Perttelin suurimmat taajamat ovat Inkere Uskelanjoen eteläpuolella ja Perttelin kirkonkylä eli Kaivola joen pohjoispuolella.
Luonnonympäristö.
Perttelin luonnonympäristöä hallitsee sen alueen halki saven täyttämässä kallioperän murroksessa virtaava Uskelanjoki. Siihen yhtyy pohjoisesta Perttelin keskustan luona Kurajoki, joka saa alkunsa Kuusjoen ja Perttelin rajoilta ja kulkee kappaleen matkaa myös entisen Uskelan alueella. Entisellä Perttelin ja Kiikalan rajalla idässä, Perttelin Haalin kylän luona Uskelanjokeen yhtyvät pohjoisesta Rekijoki, koillisesta Terttilänjoki ja kaakosta Hitolanjoki. Eteläosat perttelistä kuuluvat Kiskonjoen–Perniönjoen vesistön latvahaarojen valuma-alueisiin.
Historia.
Pertteli muodostui varsinaissuomalaisen Uskelan kirkkopitäjän kappeliseurakunnaksi 1440-luvullla. Tuolloin sen alue tuli käsittämään kylät Uskelanjoen koko yläjuoksun ja sen latvahaarojen varsilla pitäjän pohjoisosassa sekä Uskelaan kuuluneet kylät Kiskonjoen ja Halikonjoen latvahaarojen varsilla myöhempien Kiikalan ja Kuusjoen alueella. Kappeliseurakunta menetti jonkin verran alueitaan kun kahdeksan kylää Uskelan pohjoisrajalta liitettiin vuonna 1492 Someroon, ja kun Perttelin kappeliseurakunnan saarnahuonekunnaksi sen läntisimmistä osista 1590-luvulla muodostettu Kiikala vuonna 1639 erotettiin Uskelasta itsenäiseksi kirkkopitäjäksi.
Tämän jälkeen Perttelin rajat pysyivät pitkään muuttumattomina ja sen alue koostui kahdesta osasta: Uskelanjokivarren kylistä Perttelin 1500-luvun alkupuolella rakennetun kivikirkon ympärillä ja Halikonjoen latvahaaran Kuusjoen jokivarsikylistä alueen pohjoisosassa. Viimemainituista muodostui vuoteen 1699 mennessä oma saarnapiirinsä, ja saarnahuoneen rakentamisen myötä vuonna 1822 oma Kuusjoen nimellä tunnettu saarnahuonekuntansa.
Näihin aikoihin, vuosina 1794–1865 Perttelissä toimi myös Inkereen lasitehdas Inkereen kylässä Uskelanjoen etelärannalla vastapäätä Perttelin kappelikirkkoa.
Itsenäinen seurakunta Perttelistä tuli vuonna 1869 ja Perttelin kunta perustettiin vain vähän tätä ennen vuonna 1867. Kunnalishallinnon perustamisen myötä myös Kuusjoen saarnahuonekunnassa heräsi ajatus itsenäisyydestä, ja Kuusjoesta tuli Perttelin kappeliseurakunta ja itsenäinen kunta vuonna 1886. Itsenäinen kirkkoherrakunta Kuusjoesta tuli vuonna 1913.
Kun Pertteli liitettiin Saloon vuoden 2009 alusta, se oli ehtinyt olla itsenäisenä kirkkoherrakuntana 140 vuotta ja itsenäisenä kuntana 142 vuotta.
Kulttuuri.
Museoviraston määrittelemiä valtakunnallisesti merkittäviä rakennettuja kulttuuriympäristöjä Perttelissä ovat Perttelin kirkkomaisema ja Hiidentie sekä Juvankosken historiallinen teollisuusympäristö.
Koulutus.
Lukio, ammattikoulu ja peruskoulun luokat 7–9 käydään Salossa.
Urheilu.
Perttelissä toimii monipuolinen urheiluseura Perttelin Peikot. Peikot tunnetaan parhaiten lentopallosta, jossa seura voitti SM-hopeaa vuosina 1996 ja 1998.
Kyliä.
Haali, Hähkänä, Inkere, Isohiisi, Kaivola, Kajala, Kaukola, Nokkahiisi, Patala, Pitkäkoski, Pöytiö, Romsila, Tattula, Valkjärvi, Vihmalo, Vähähiisi


Pertunmaa.
Pertunmaa on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Savon maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Pertunmaa on paikkakunnalla yleisen tarinan mukaan saanut nimensä Perttu-nimisestä miehestä, joka on aikoinaan yksin hallinnut koko Pertunmaata.
Kulttuurillisesti Pertunmaa on osittain Päijät-Hämettä ja osittain Etelä-Savoa.
Kylät.
Kirkonkylä, Kuortti, Lihavanpää, Mansikkamäki, Nipuli, Ruorasmäki, Joutsjärvi, Koirakivi, Hölttä, Vastamäki, Hartosenpää, Kuhajärvi, Karankamäki, Sydänmaa, Kälkyttä
Naapurikunnat.
Hartola, Heinola, Hirvensalmi, Mäntyharju ja Joutsa.
Matkailu/Nähtävyydet.
Pertunmaalla toimii monia matkailuyrityksiä ja Pöylinniemessä on myös leirintäalue. Pertunmaan matkailukohteita ovat muun muassa Vanha-Rantalan talomuseo Honkaniementien varressa ja Käsityöpuoti Talvikki, käsityöläisten oma puoti, kirkonkylällä.
Lisäksi Kuortissa ABC-aseman välittömässä läheisyydessä on useita erilaisia liikkeitä. Pertunmaa on myös kesämökkikunta.


Peräseinäjoki.
Peräseinäjoki on entinen Suomen kunta, sekä nykyinen Seinäjoen kaupunginosa, joka sijaitsee Etelä-Pohjanmaahan kuuluvassa Seinäjoen seutukunnassa, Länsi-Suomen läänissä.
Peräseinäjoen kunta liitettiin Seinäjokeen vuonna 2005. Lakkauttamishetkellä kunnassa asui 3 639 henkilöä, ja sen pinta-ala oli 459,08 km2, josta 14,11 km2 oli vesistöjä. Peräseinäjoen naapurikunnat olivat Alavus, Ilmajoki, Jalasjärvi, Kihniö ja Nurmo.
Asutuksen ja kappeliseurakunnan synty (1600- ja 1700-luku).
Peräseinäjoen alue, eli alue Seinäjoenkylästä maakunnan etelärajalle ja Alavuden ja Jalasjärven välillä, oli tyhjää erämaata 1600-luvun alkuun, ja kuului Ilmajoen pitäjään. Ensimmäinen uudistila tuli Peräseinäjoelle 1601. Asutus lisääntyi hiljalleen ja 1660-luvulla uusia tiloja perustettiin lähinnä Seinäjoen varteen. Vuonna 1695 Peräseinäjoen väestö oli 50-60 henkeä, kun koko Ilmajoen alueella asui noin 2000 ihmistä. Vuodesta 1730 lähtien Peräseinäjoki on mainittu kylänä Ilmajoen kirjoissa.
Ensimmäiset kylät olivat 1600-luvulla perustettu nykyinen Kurjenkylä, sekä 1700-luvulla kehittynyt Kalajärven itä- ja pohjoispuolen alue eli "Lehmälammin kylä". Asutukseltaan nämä kaksi kylää muodosti 1790-luvulla puolet varsinaisen Peräseinäjoen koosta. Seinäjoen kylän raja käytiin 1768 ja silloin määriteltiin Peräseinäjoen rajat. Varsinainen kyläjako suoritettiin 1793 jolloin Seinäjoki, Peräseinäjoki ja Alavus erotettiin toisistaan.
Peräseinäjoen kyläkunnan muodosti 1732 kymmenen kantatilan joukko: Kärki, Mylläri, Wuollet eli Koivisto, Viitala, Koukkari, Luoma, Aho, Koskela ja Kihniä. Isojakoon mennessä kyläkuntaan näistä muodostui kolme asutuskeskusta: eteläinen Kihniänjoen varteen, keskinen ja pohjoinen Seinäjoen varteen. Peräseinäjoen Isojaon toteutti Abraham Lignell ja se kesti vuoden 1788 lokakuusta, vuoden 1792 helmikuuhun.
Isonvihan jälkeen tervanpoltosta tuli suosittu keino maatalouden elvyttämiseen. Tervarahoilla maksettiin verot sekä muut kustannukset. Peräseinäjoen, kuten koko Ilmajoen pääelinkeinot olivat 1730-luvulla maanviljely ja tervanpoltto. Liikenteellisesti Peräseinäjoki oli 1600-luvulla ainoita tiettömiä alueita, ja kulkuyhteydet pysyivät heikkoina vielä 1700-luvullakin. Peräseinäjoen kappeliseurakunta syntyi 1700-luvun alussa kun Gabriel Alcenius teki kuninkaalle kappelianomuksen. Kappalaisen virkaan tuli Alceniuksen vävy.
Peräseinäjoen itsenäistyminen (1800-luku).
1800-luvulla alkoi peräseinäjokisten päättäminen hiljalleen omista asioistaan. Päätöksenteko alkoi ensin kappelinoikeuksilla mikä merkitsi kirkollisten palvelujen vakeiintumista omalla papilla. Itsehallinnollinen kehitys alkoi kuitenkin vasta ensimmäisessä kappelikokouksess 8. kesäkuuta 1806. Kappelikokouksia pidettiin 1808-1852 kahdeksantoista. Kokouksia alettiin johtamaan itse ja poiketen ajan tavasta, suomeksi.
Kunnallishallinnon eriytyminen seurakunnasta alkoi 1865 annetun kunnallisasetuksen myötä. Peräseinäjoki muodosti ensin Seinäjoen ja Ilmajoen kanssa yhteisen kunnanhallinnon, kunnes se aloitti itsenäistymisprosessin tammikuussa 1868. Tuolloin kappeliseurakunta valitsi kaksi asiamiestä jotka luetteloivat maksuvelvolliset asukkaat. Kuntakokouksesta tulikin maallissessa hallinnossa kappelikokousten jatkaja, kun asioiden valmistelu ja toteutus hoidettiin kunnalliskokouksessa. Seurakunnan siteet Ilmajokeen katkesivat 1890-luvulla oman kirkkoherran myötä.
Väestönkasvu alkoi 1800-luvun alussa. Vuonna 1805 asukasluku oli 405 henkeä ja tuo luku kaksinkertaistui 20 vuodessa vuoteen 1825, nelinkertaistui 50 vuodessa vuoteen 1855 ja kahdeksankertaistui 85 vuodessa niin että vuonna 1890 asukaluku oli 3257 henkilöä. Väestön ikärakenne oli tuolloin nuori, kun yli 60-vuotiaita oli 5-7 % väestöstä ja alle 15-vuotiaita noin 20 %. Väestönkasvua rajoittivat kuitenkin lukuisat kulkutaudit. Vuonna 1889 Peräseinäjoella oli 164 taloa ja 188 torppaa. Väkiluku oli tuolloin 3893 ja heistä 16 vuotta oli täyttänyt 2075. Haapamäen radan rakentaminen toi töitä kunnan tilattomille 1887-1888 ja maatalous oli kunnan peruselinkeino muutoin. Maataloutta häiritsivät kuitenkin jatkuvat katovuodet vuosisadan ajan.
Kaupankäynti vapautui 1859 maaseudulla ja Peräseinäjoen ensimmäistä kauppaa piti Oskar Engelbrekt Leidenius Luomankylän Kärjessä vuodesta 1865 vuoteen 1879, jonka jälkeen Leidenius jätti liikkeensä kaupanhoitajille 11 vuodeksi. 1870-luvulla kauppaa pitivät Peräseinäjoella myös kauppias Kullberg ja Juho Fredrik Finmon. Leideniuksen tavoin toinen pitkäaikainen kauppias oli Mikko Katila joka siirsi liikkeensä Kihniänkylään pitäen liikettä seitsemäntoista vuoden ajan.
1800-luvulla liikenneyhteydet olivat pitkälti heikkoja. Rahojen puutteen takia kesken olevat tiehankkeet viivästyivät, kuten esimerkiksi maantie Alavudelta Peräseinäjoelle kesti vuodesta 1819 vuoteen 1835. Teitä tehtiin myös muihin ilmansuuntiin, 1800-luvun viimeisimpänä 48 kilometrin tie Kauhajoelle. Teiden kunnossapito oli vuoteen 1878 paikallisilla kunnossapitoryhmillä, jonka jälkeen kunnossapito meni seinäjokisille. Peräseinäjoella koottiin varoja uutta kirkkoa varten vajaa vuosikymmen ennen töiden aloittamista 1884 kivijalan tekemisellä. Kirkon suunnitteli Ivan Aminoff, ja kirkko vihittiin käyttöön lokakuussa 1892. Kirkon nimeksi tuli "Pyhän Paavalin kirkko".
Koulutus alkoi Peräseinäjoella lukutaidon huolehtimisella, ja sitä toteutettiin kinkereillä kirkon toimesta. Koulumestari Johan Sandel aloitti lastenopetuksen marraskuussa 1854 Viitalan-, Luoman- ja Peräseinäjoenkylässä, ja se toimi syksyyn 1867. Koulutupa tehtiin juhannukseksi 1869, mutta kiertokoulun opettajia saatin vasta lain määräyksellä. Kiertokoulu toimi Peräseinäjoella vuoteen 1890 kunnes kansakouluaate teki tuloaan. Varsinainen yläkansakoulu aloitettiin 1892. Oppilasmäärä ensimmäisinä vuosina vaihteli 62 ja 71 välillä. Kirjastopalvelut tulivat Peräseinäjoelle 1883, ja se oli paikallisten keskuudessa kovassa käytössä.
Aika ennen talvisotaa (1899-1938).
1900-luvun alussa paikallinen hallinto kehittyi ensimmäisten vuosikymmenien aikana. Peräseinäjoki alkoi suuntautua 1920-luvulla kohti Seinäjokea, maakunnan keskusta. Siirtolaisia lähti myös Peräseinäjoelta Amerikkaan. Ennen sotavuosia Peräseinäjoen asukasluku oli suurimmillaan vuonna 1930, jollloin se oli yli 5600. Peräseinäjoen kulttuurielämä kehittyi nuorisoseurojen ansiosta.
Vuoden 1907 eduskuntavaaleissa peräseinäjokiset suosivat vanhasuomalaisia jotka saivat lähes 75 % annetuista äänistä ja äänestäjiä oli 1281. Myöhemmmissä vaaleissa äänestysmäärät nousivat. Vuoden 1918 sodassa Peräseinäjoen alueella toimi Suojeluskunta joka varusti ja palkkasi Tasavallan Vartiostoon ihmisiä. Suojeluskunnnat harjoittelivat eri kouluilla säännöllisesti. Peräseinäjokisia kaatui valkoisissa 22 ja haavoittui 41.
Kunnan hallinnolle tarvittiin omat tilat ja vuonna 1908 vuokrattiinkin Jukola kunnanhuoneeksi nuorisoseuralta, joka myöhemmin ostettiin.
Nähtävyydet ja kulttuuri.
Peräseinäjoen nähtävyyksiä ovat mm. varsinkin kesäisin Kalajärven virkistysalue, jossa sijaitsee myös SFC:n neljän tähden leirintäalue. Muita Peräseinäjoen nähtävyyksiä ovat Siirtoilaisinstituutti sekä Siirtolaismuseo, Ville Ritolan nimeä kantava RitolaHalli sekä hänen patsaansa urheilukentän puistossa. Lisäksi Terästalolla sijaitsee Villen kamari jossa on mm. hänen olympiamitalinsa. Muita nähtävyyksiä ovat Haapaluoman louhos, luontoretket, Veteraanien Perinnehuone sekä kesäisin auki oleva Riihimuseo.
Peräseinäjoen vuosittaisia tapahtumia ovat RitolaHallissa järjestettävät Mannin Matsit -painikilpailut, Peräseinäjoki-lenkki, suuret Peräseinäjoen markkinat joissa saattaa olla jopa 200 myyjää, Peräseinäjoki-päivä sekä lomatanssit Kalajärvellä.
Kesäisiin kulttuuritapahtumiin kuuluu myös Aisamäen kesäteatterit, jossa Peräseinäjoen Pennihäät pitää harrastajateatterinäytöksiään.
Peräseinäjoen urheilu.
Peräseinäjoella toimii kolme eri palloilulajien urheiluseuraa. Jalkapallossa lähinnä junioripuolella toimintaa ylläpitää FC Pepsi 2002, joka on yksi TP-Seinäjoen kasvattajaseuroista. Peräseinäjoen ainut yleisseura on Peräseinäjoen Toive jolla on toimintaa pesäpallossa, salibandyssa, lentopallossa ja painissa. Paini ja pesäpallo ovat toiveen suurimmat lajit. Seuran tunnetuimmat edustajat painissa ovat Keijo Manni sekä Jani Manni. Pesäpallossa Toive pelaa Suomensarjaa. Toive pelasi vuoteen 2004 asti Naisten Superpesiksessä. Yleisurheilusta yksi tunnetuin edustaja on kymmenottelija Jaakko Ojaniemi. Kuuluisin peräseinäjokelainen urheilija on Ville Ritola.
Peräseinäjoella toimii myös pesäpallon erikoisseura PeTo-Jussit, joka peri Toiveen sarjapaikan kauden 2004 jälkeen. PeTo-Jussit on saavuttanut yhden hopeamitalin. PeTo-Jussien pelejä pääsee seuraamaan kesäisin viikottain.
Sekä PeTo-Jussit ja Toive pelaavat pesäpallon kotiottelunsa Peräseinäjoen pesäpallostadionilla. Muita urheilupaikkoja peräseinäjoella ovat sisäliikuntahalli RitolaHalli, Koukkarin pesäpallokenttä, Peräseinäjoen keskusurheilukenttä sekä koulujen liikuntakentät.
Urheilutapahtumista suurin on vuosittain järjestettävät Mannin Matsit.
Liikenne.
Kauhajoki, Jalasjärvi, Alavus "(Itään / Länteen)"
Peräseinäjoen tieyhteydet kulkevat kaikkiin lähikuntiin. Lähin lentoasema on Seinäjoen lentoasema joka sijaitsee Rengonharjulla noin 20 kilometrin päässä. Lähin rautatieasema jossa matkustajajunat pysähtyvät on Seinäjoen rautatieasema 30 kilometrin päässä. Myös Peräseinäjoella on oma rautatieasemansa Seinäjoki-Tampere-radan varressa Jalasjärven rajan lähellä.
Elinkeinot.
Peräseinäjoen pääelinkeinona on maatalous, jonka yhtenä osa-alueena turpeennosto on yleistä. Peräseinäjoen suurimpia työnantajia olivat PPTH Norden Oy (toimii nykyisin nimellä Ruukki), Peräseinäjoen Kunta, Eurosteel Oy, Kekkilä Oy, PPTH-Engineering Oy, Viitalan Saha ja Vapon Haukinevan konepaja.
Koulutus.
Peräseinäjoella toimii neljä alakoulua: Alaviitalan koulu, Haapaluoman koulu, Kihniän koulu sekä Toivolanrannan yhtenäiskoulu. Yhtenäiskoulun yhteydessä toimiii myös Peräseinäjoen ainut yläkoulu. Lukio-koulutusta Peräseinäjoella tarjoaa Seinäjoen lukion Etelä-Seinäjoen toimipiste.


Petäjävesi.
Petäjävesi on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Suomen maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä (), ja sen pinta-ala on  km² josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km². Petäjäveden naapurikunnat ovat Jyväskylä, Jämsä, Keuruu, Multia ja Uurainen.
Vuosina 1763–1765 rakennettu Petäjäveden vanha kirkko on puurakentamisen mestariteos, joka on UNESCOn Maailmanperintöluettelossa. Petäjävedellä on useita pieniä museoita, joista tunnetuimmat ovat Keski-Suomen tieliikennemuseo ja Radio- ja puhelinmuseo.
Petäjävesi on tunnettu Takomarkkinoista ja seppäkulttuurista. Petäjävedellä on järjestetty taonnan SM-kilpailuja ja vesijuoksun MM-kisoja.
Perimätiedon mukaan ensimmäiset ihmiset jotka tulivat Petäjävedelle totesivat että "Onpa paljon petäjiä ja vettä, tämähän on oikeaa Petäjävettä..." Siitä kunta sai nimensä.
Petäjävedelle sijoitettiin viime sotien jälkeen siirtoväkeä Valkjärveltä, Lumivaarasta ja Sortavalan seudulta.
Kyliä.
Kintaus, Ylä-Kintaus, Pengerjoki, Metsäkulma, Kuivasmäki, Heikkilänperä, Töysänperä, Kukkaro
Asuinalueita.
Litma, Olkkola, Kapakallio, Salmela, Halkokangas, Miilulampi, Hätälänmäki, Honkola, Pappilanpelto
Kouluja.
Kirkonkylän koulu, Kintauden koulu, Ylä-Mäen koulu, Tupamäen koulu, Peruskoulun yläaste, Lukio, Käsi- ja taideteollisuusoppilaitos
Muuta.
Petäjävedeltä on tullut useita nuorten MM-tason moukarinheittäjiä.


Säpo.
Säkerhetspolisen tai Säpo () on Ruotsin poliisin tiedustelu- ja turvallisuuspalvelu, verrattavissa Suomen Suojelupoliisiin. Se toimii Ruotsin Poliisiylihallituksen ("Rikspolisstyrelsen") itsenäisenä yksikkönä. Säpon nimi oli ennen "Rikspolisstyrelsens säkerhetsavdelning". Säpoa johtaa pääjohtaja, tällä hetkellä Anders Danielsson.
Säpon tehtäviin kuuluvat rikosten sekä terroristitoiminnan torjuminen, vartiointi sekä turvallisuustehtävät. Tavoitteena on erityisesti Ruotsin turvallisuus ja siihen liittyen muun muassa valtionjohdon suojeleminen ja valtiovierailujen sekä vastaavien tapahtumien turvaaminen ja valvonta.
Historia.
Ruotsalaista turvallisuustoimea alettiin perustaa ensimmäistä kertaa vuonna 1914 rikollisuutta vastaan sekä turvallisuuden puolesta. Toimisto perustettiin silloiseen pääesikuntaan ja sitä kutsuttiin poliisijaostoksi. Jaosto oli suurimmillaan vuonna 1917 ja siihen kuului silloin kymmenen poliisia, rikoskomisario, rikosylikonstaapeli sekä kahdeksan rikoskonstaapelia.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen poliisijaosto lopetettiin ja vastuu siirtyi Tukholman poliisille. Siirtymävaiheen jälkeen jäljelle jäävät poliisit siirtyivät Eric Hallgrenin käskyvallan alle. Vuosina 1918-1938 kiinnitettiin huomiota erityisesti ulkomaalaisten, natsien sekä kommunistien valvontaan ja vakoiluun.
Toisen maailmansodan uhan alla laitettiin alulle salainen turvallisuusosasto vuonna 1937. Tämän turvallisuusosaston perustaminen kuitenkin edistyi hitaasti. Vasta vuotta myöhemmin allekirjoitettiin salainen julistus siitä, miten organisaatio ja miehitys toimivat. Rahaakaan ei myönnetty, joten uudet päälliköt alkoivat työskennellä tavallisen poliisin rinnalla. Vasta Saksan miehittäessä Norjaa ja Tanskaa salainen turvallisuusosasto sai resursseja toiminnalleen.
Kylmän sodan aikaan turvallisuusosastosta tuli pysyvä. Ennen toista maailmansotaa työntekijöitä karsittiin 1060:sta 100:an. Toiminta siirtyi organisaatiollisesti valtionpoliisin kolmannelle osastolle sekä esimiehelle, Georg Thulinille. Kolmas osasto oli erikoistunut vakoiluun ja valvontaan ja sen ensimmäinen rikoskomisario oli Erik Lönn. Myös kuudes osasto perustettiin Tukholmaan ja se oli erikoistunut rikoksiin.
Vuonna 1939 kolmas ja kuudes osasto yhdistyivät ja ne saivat yhteisen apulaispoliisipäällikön, Martin Lundqvistin. Näiden osastojen yhteistyö päättyi kuitenkin 1946 ja sen sijaan Tukholmaan ja Ruotsin muihin suuriin kaupunkeihin laadittiin erityisosastoja, jotka tutkivat laitonta tiedustelutoimintaa sekä siihen liittyviä rikoksia.
Poliisitoimesta tuli valtiollista vuonna 1965. Siitä asti turvallisuuspoliisi vastasi poliisihallituksen turvallisuusosastosta. Poliisihallituksessa oli edustajia muun muassa eduskunnasta ja poliisihallitus tutki turvallisuusosaston toimintaa.
Turvallisuuspoliisi nykyisessä muodossaan perustettiin 1.10.1989. Siten se sai itsenäisemmän aseman sekä oman pääjohtajansa, vaikka organisaatio oli edelleen osa poliisihallitusta. Pääjohtajia on ollut viisi, ensimmäisenä viran sai Mats Börjesson ja nykyään virassa on Anders Danielsson.
Pääjohtajat.
Rikoksien ehkäisyn sekä paljastamisen ohella turvallisuuspoliisilla on myös muodollinen vastuu valvonta- ja turvallisuustyöstä esimerkiksi valtiovierailujen yhteydessä.
Säpo eli säkerhetspolisen on nimitys, joka saatiin medialta. Poliisin piirissä käytettiin nimityksiä valtionpoliisin kolmas osasto sekä rikososaston kuudes osasto.
Organisaatio.
Turvallisuuspoliisia johtaa pääjohtaja, joka vuodesta 2007 lähtien on ollut Anders Danielsson. Turvallisuuspoliisin toiminnot on jaettu neljään osastoon, jotka ovat tiedusteluosasto, turvatoimien osasto, keskeisten tukitoimien osasto ja alueellinen osasto. Lisäksi johdon tukena toimii kanslia.
Tiedusteluosasto ("avdelningen för säkerhetsunderrättelser").
Tiedusteluosaston tehtävä on hankkia Turvallisuuspoliisille tietoa, jonka pohjalta voidaan päättää turvatoimista. Tällä hetkellä osaston päällikkönä toimii Jan Garton. Tiedusteluosaston yksiköitä on kuusi.
Turvatoimien osasto ("avdelningen för säkerhetsåtgärder").
Osasto vastaa käytännön turvatoimista. Turvatoimien osaston päällikkönä toimii tällä hetkellä Anders Thornberg. Osastossa on kuusi yksikköä.
Keskeisten tukitoimien osasto ("avdelningen gemensamt centralt").
Tähän osastoon on koottu Turvallisuuspoliisin tukitoimet. Osastoa johtaa tällä hetkellä Doris Högne Rydheim. Osastossa on viisi yksikköä.
Vastavakoilu.
Säpon harjoittama vastavakoilu tarkoittaa sellaisen vakoilun ja muun luvattoman tiedustelutoiminnan ehkäisemistä ja paljastamista, joka kohdistuu Ruotsiin, Ruotsin intresseihin ulkomailla tai ulkomaiden intresseihin Ruotsissa. Tämä sisältää myös pakolaisvakoilun eli Ruotsissa oleskeleviin poliittisiin toisinajattelijoihin kohdistuvan valvonnan ja attentaatit.
Terrorismin torjunta.
Säpo pyrkii torjumaan ja paljastamaan Ruotsiin ja Ruotsissa sijaitseviin ulkomaisiin intresseihin kohdistuvaa terrorismia, terroritoimintaa muissa maissa, kansainvälisten terroristijärjestöjen solujen esiintymistä Ruotsissa sekä terroristitoiminnan tukemista ja rahoitusta.
Tätä tarkoitusta varten perustettiin vuonna 2005 NCT ("Nationell centrum för terrorhotbedömining", Terroriuhkien arvioinnin kansallinen keskus), joka tekee strategisia analyyseja Ruotsin ja Ruotsin intressien vastaisista terroriuhista sekä analysoi tapahtumia ja terrorismin kehitystä ulkomaailmassa. Se on pysyvä työryhmä Ruotsin terrorisminvastaisessa yhteistyöneuvostossa. NCT:ssä istuu edustajia MUST:ista ("Militära underrättelse- och säkerhetstjänsten", Ruotsin armeijan tiedustelu- ja turvallisuuspalvelu), FRA:sta ("Försvarets radioanstalt") ja turvallisuuspoliisista.
Perustuslain turvaaminen.
Perustuslain turvaaminen tarkoittaa sellaisen toiminnan ehkäisemistä ja paljastamista, joka pyrkii väkivallan, uhkailun tai pakon avulla muuttamaan Ruotsin valtiomuotoa. Säpo pyrkii vastustamaan luvatonta vaikuttamista poliittisiin päätöksiin ja niiden toimeenpanoon sekä vapaaseen keskusteluun.
Yhteiskuntaa uhkaavan rikollisuuden vastainen osasto.
Osasto keskittyy suojelemaan niitä tehtäviä ja järjestelmiä, joiden katsotaan olevan erityisen tärkeitä demokratiassa. Näitä ovat esimerkiksi poliittinen päätöksenteko, päätösten toimeenpano ja vapaa media.
Osasto perustettiin vuonna 2007. Vuonna 2008 se julkaisi vapaasti saatavilla olevan raportin luottamushenkilöihin kohdistuvista uhkauksista. Raportissa todetaan, että mielenterveysongelmaisten ja mielipiteitään väkivalloin puolustavien kansalaisten lisäksi poliitikkojen uhkana ovat myös järjestäytyneemmät tahot, kuten antifasistinen järjestö AFA ("Antifascistik aktion i Sverige"). Järjestö on uhannut erityisesti Ruotsidemokraattien aktiivisia jäseniä ja se pyrkii saamaan puolueen edustajat luopumaan poliittisista tehtävistään. Järjestö on myös syyllistynyt uhkauksiin ja vahingontekoon Ruotsin maahanmuuttoviraston ja maahanmuuttotuomioistuimen työntekijöitä kohtaan.
Turvallisuuden suojaaminen.
Säpon tehtävänä on suojella Ruotsia vakoilulta, sabotaasilta ja muilta toimilta, jotka uhkaavat valtion turvallisuutta. Säpo mm. neuvoo ja valvoo tiettyjä viranomaisia ja yrityksiä suojellakseen niiden valtion turvallisuuden kannalta tärkeitä toimintoja ja ehkäistäkseen terrorismia.
Henkilöiden suojaaminen.
Henkilöiden suojaaminen tarkoittaa yhteiskunnallisesti merkittävien henkilöiden seurantaa ja suojelua. Suojeltaviin henkilöihin kuuluvat mm. Ruotsin pääministeri, valtioneuvosto ja kuningasperhe sekä valtiovierailujen aikana muiden maiden valtionpäämiehet ja pääministerit.
Säpo pyrkii myös estämään joukkotuhoaseiden levittämistä, hankintaa ja valmistusta. Tavoitteena on estää aseiden valmistuksessa käytettävien tietojen, valmisteiden tai aineiden vieminen Ruotsista tai Ruotsin kautta sellaisille tahoille, jotka aikovat valmistaa tai kehittää joukkotuhoaseita.
Säpo myös avustaa muita poliisiviranomaisia ja joissakin tilanteissa mm. lainaa teknologiaansa telekuuntelua ja muita seurantatoimia varten.
Säpo ja kiistanalainen poliittisten mielipiteiden rekisteröinti.
Mielipiteiden rekisteröinti puoluejäsenyyden tai poliittiseen järjestöön kuulumisen perusteella kiellettiin 1969. Siitä lähtien ruotsalaisella turvallisuuspalvelulla ei ole ollut lupaa pitää kirjaa esimerkiksi henkilöistä, jotka kuuluivat Vasemmistopuolue kommunisteihin. Käytännössä rekisteröinti kuitenkin jatkui. Hallituksen toimeksiannosta Säpo on tarkkaillut erityisesti erinäisiä kumouksellisia vasemman siiven järjestöjä sekä äärioikeistolaisia järjestöjä, joilla epäiltiin olevan militaristisia aikeita.
Henkilövalvontajulistuksen sovellusmääräysten mukaan Säpon tulisi rekisteröidä vasemmistolaisten ryhmittymien aktiiviset jäsenet siltä varalta, että he yrittäisivät toteuttaa vallankumoukselliset suunnitelmansa. Näin heidät olisi helpompi etsiä ja heidän aikeensa mitätöidä kriisitilanteessa, esimerkiksi valtion ajautuessa sotaan. Rekisteriin merkitylle henkilölle tämä tarkoitti käytännössä esimerkiksi sitä, että tiettyihin turvallisuusluokiteltuihin työtehtäviin ei päässyt töihin. Tällaisia työtehtäviä oli noin 400 000 eri yritysten ja viranomaisten palveluksessa. Henkilöiden löytymistä näistä rekistereistä tarkistetaan noin 160 000 kertaa vuodessa.
Salakuuntelu, järjestöihin soluttautuminen sekä rikollisetkin toimet ovat olleet käytössä, kun Säpo on rekisteröinyt eri tavoin sosialistisiin ja kommunistisiin järjestöihin kytköksissä olevia Ruotsin kansalaisia.
Valvonnanalaiset puolueet ja järjestöt.
Valvonnan piiriin kuuluvia järjestöjä pidettiin salassa yli kolmen vuosikymmenen ajan. Vuonna 2003 paljastui, että sosiaalidemokraattinen hallitus oli antanut vuosina 1970 ja 1973 määräyksiä koskien yhteensä pariakymmentä järjestöä. Näitä järjestöjä olivat mm. SKP (Ruotsin kommunistinen puolue), Clarté, KFML(r) (Kommunistinen marxilais-leninistinen liitto), SKU(ml) (Ruotsin kommunistinen nuorisoliitto), SKS(ml) (Ruotsin kommunistinen Opiskelijaliitto), MLK (Marxilais-leninistinen taisteluliitto), RMF (Vallankumouksellinen marxilainen liitto) ja Förbundet Kommunist (Kommunistiliitto). Määräyksiä koski myös äärioikeistolaiset ja uusnatsistiset järjestöt kuten Nordiska rikspartiet (Pohjoismainen kansallispuolue), Nysvenska Rörelsen (Uusi ruotsalainen liike) ja Demokratisk allians (Demokraattinen liitto) sekä rauhanjärjestö PAX-VCO i Lund ja yleisempi vasemmistojärjestö SDS (Opiskelijat demokraattisen yhteiskunnan puolesta).
Tietyin edellytyksin oli sallittua pitää rekisteriä näiden järjestöjen jäsenistä, esimerkiksi jos he olivat ”johtavassa asemassa”. Pelkkä ”normaali yhdistystoiminta”, kuten kokouksiin osallistuminen ei ollut riittävä peruste rekisteröintiin. Käytännössä kuitenkin varsin löyhätkin yhteydet kyseisiin järjestöihin olivat riittävä peruste saada nimi merkityksi Säpon varsinaisesta keskusrekisteristä erillään oleviin ”työmuistiinpanoihin”, joihin listattiin esimerkiksi eri vasemmistolehtien tilaajia. Carl Bildtin hallitus luokitteli RKU-liiton (Vallankumoukselliset kommunistinuoret) HT 19 -järjestöksi niinkin myöhään kuin vuonna 1993. HT 19 -järjestöjä ovat järjestöjä, joihin tulee ”kiinnittää erityistä huomiota”. Tämä on johtanut muun muassa lentovalvontaan liiton kesäleirillä Tivedenissä. Olennaista tässä yhteydessä on se, että pelkkä nuorisoliittoon kuuluminen on ollut riittävä peruste rekisteröintiin.
Reilun kolmen vuosikymmenen aikana Säpo ei ole kyennyt osoittamaan valvonnanalaisten vasemmistojärjestöjen olevaan minkäänlaisen törkeän rikollisen toiminnan takana. KFML(r):n jäsenten ja kannattajien valvonta on tuonut esiin kolme rikosta: luvaton poissaolo puolustusvoimista, laiton ilmoitusten kiinnitys sekä väkivalta virkamiestä vastaan. Mielipiteiden rekisteröinnin vastainen kritiikki on ollut mittavaa, etenkin kun järjestöt ovat olleet avoimia ja perustettu yhdistysdemokratian periaatteiden mukaisesti, eivätkä he ole käyttäneet militantteja keinoja toiminnassaan. Säpon piti myös rekisteröidä johtavassa asemassa olevat jäsenet järjestössä DFFG (Yhdistyneet Etelä-Vietnamin kansallinen vapautusrintama -ryhmät) ”siinä määrin kun nämä ovat rekrytointipohjana KFML:lle”.
Rekisteriin on päätynyt niinkin nuoria lapsia kuin 15-vuotiaita, joiden ainoa rikos on ollut kannanotto Vietnamin sodan lopettamiseen. Usein rekisteröintiin on riittänyt esimerkiksi Proletären (Proletaari) -lehden tilaaminen tai vasemmistopuolueeseen kuuluminen. Säpon arkistojen avaamista ovat ajaneet ihmisoikeusaktivistit, kuten itsekin rekisterissä oleva toimittaja ja Kansanpuoleen liberaalien kansanedustaja Ingrid Segerstedt-Wiberg yhdessä muiden rekisterissä olevien poliittisesti radikaalien henkilöiden, kuten Bengt Frejdin kanssa.
Seurauksia.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta on tullut langettava tuomio Ruotsille ihmisoikeusrikkomuksesta, sillä tällainen rekisteröintimuoto on vaikuttanut suhteettomasti rekisteröinnin kohteena olevien yksityiselämän suojaan. Tietoa rekisteristä oli vuotanut lehdistön tietoon ja oikeuskansleri Hans Stark sai vuonna 1988 tehtäväkseen selvittää, oliko Säpo syyllistynyt laittomaan poliittisten mielipiteiden rekisteröintiin. Hänen tekemänsä raportti ei sisältänyt moitteita kyseisestä toiminnasta, mutta raportin salaisessa osassa hän toteaa Ruotsin kansalaisen päätyneen rekisteriin, koska hän oli Proletären–lehden tilaaja. Säpon entinen johtaja Mats Börjesson on jälkeenpäin todennut toiminnan olleen lainvastaista. Säpon omatkin juristit ovat sitä mieltä, että ”muistiinpanojen täytyy nähdä olevan ristiriidassa perustuslain poliittisista rekisteröintiä koskevan säädöksen sekä Säpon rekistereitä koskevien erikoismääräysten kanssa”.
Turvallisuuspalvelutoimikunta on todennut raportissaan, että ”tänäkin päivänä on huomattava riski sille, että poliittisten mielipiteiden rekisteröinnin kieltoa rikotaan poliittisissa ääriryhmittymissä toimivien henkilöiden valvonnan yhteydessä”.


Luettelo tiedustelupalveluista.
Aiheesta muualla.
Tiedustelupalvelut


Pieksämäki.
Pieksämäen kaupungin vaakuna vuoden 2006 loppuun asti
Pieksämäki on Suomen kaupunki Etelä-Savon maakunnassa. Kaupungissa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Pieksämäen naapurikuntia ovat Hankasalmi, Joroinen, Juva, Kangasniemi, Leppävirta, Mikkeli, Rautalampi ja Suonenjoki.
Pieksämäen katukuvaa vuodelta 1985, takana näkyy asemansilta.
Historia.
Pieksämäen maisemille luonteenomaisia ovat korkeat moreeniharjanteet. Näille harjanteille muodostui kiinteää asutusta jo 1400- ja 1500-luvulta alkaen. Uusimmat tutkimukset osoittavat Pieksämäellä olleen yhtäjaksoista asustushistoriaa yli 5 000 vuoden ajan.
Pieksämän kauppala erotettiin Pieksämäen pitäjästä vuonna 1930. Vuonna 1948 kauppalan nimi muutettiin takaisin Pieksämäeksi ja siitä tuli kaupunki vuonna 1962.
Suomen Kirkon Sisälähetysseura siirsi toimintansa 1944 Sortavalasta Pieksämäelle. Seura harjoitti kustannus- ja kirjapainotoimintaa, sekä ylläpiti opistoja. Paikkakunnalle perustettiin myös Bovallius-säätiön omistama Suomen ainoa kuulovammaisten talouskoulu, Valtionrautateiden veturimieskoulu ja monta muuta oppilaitosta. Puolustusvoimien nykyinen Ilmasotakoulu on perustettu Naarajärven lentokenttäalueelle 1940-luvun alussa Ilmavoimien Viestivarikko -nimisenä.
Maaseurakunnan puukirkko sijaitsee Pieksämäen kaupungin alueella. Sen kellotapuli on Pieksämäen vanhin rakennus. Keijo Strömin ja Olavi Tuomiston suunnittelema kaupunkiseurakunnan tiilikirkko toimii monitoimikirkon periaatteella. Kaupungin kolmas kirkko on Toivo Paatelan suunnittelema ortodoksinen kirkko.
Pieksämäen kaupunki ja Pieksänmaan kunta yhdistyivät ja alueista muodostettiin uusi Pieksämäen kaupunki 1. tammikuuta 2007. Pieksänmaa muodostui vuoden 2004 alussa Pieksämäen maalaiskunnan, Jäppilän ja Virtasalmen liitoksessa.
Kylät ja taajamat.
Ankele, Haapakoski, Halkokumpu, Heikkolankangas, Hietakylä, Hietamäki, Hällinmäki, Jäppilä, Järvikylä, Kaitainen, Kantala, Karjala, Kontiomäki, Kukkola, Kuvansi, Kylmämäki, Kähkölä, Lamminmäki, Längelmäki, Maavesi, Mataramäki, Montola, Naarajärvi, Narila, Nenonpelto, Neuvola, Nikkarila, Niskamäki, Nokkala, Nykälä, Oittila, Paltamäki, Partaharju, Pitkäsmäki, Pohjoismäki, Pyhitty, Pyhäjärvi, Pöyhölä, Rummukka, Ruuhilampi, Salmenkylä, Sarkaniemi, Siikamäki, Sormula, Suontientaipale, Surnunmäki, Syvänsi, Tihusniemi, Tikkalanmäki, Toikkala, Tossavalansaari, Utriala, Valkeamäki, Vanaja, Vehmaskylä, Venetmäki, Venettekemäranta, Vilhula, Virtasalmi, Väisälä, Väyrylä
Nähtävyydet.
Huomattavia rakennuksia: puukirkko (A. Sorsa 1753), vesitorni (Aarne Ervi 1956), kulttuurikeskus Poleeni (Gullichsen-Kairamo-Vormala 1989). Muita nähtävyyksiä: Savon radan museo, Nukkekoti, Iso-Pappila, Moision kartano, Partaharjun leirikylä ja Ristikiven kirkko.
Uskonnolliset yhteisöt.
Pieksämäellä toimii evankelisluterilainen Pieksämäen seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä Ristijärvellä toimii herännäisyys sekä viidesläisyys, johon kuuluvalla Kansanlähetyksellä on paikkakunnalla toimintaa. Pieksämäellä toimii myös luterilaisen kirkon sisällä toimiva kristillinen opiskelijajärjestö Pieksämäen OPKO
Muita kirkkokuntia edustavat helluntaiherätykseen kuuluva Pieksämäen helluntaiseurakunta, Suomen Vapaakirkkoon kuuluva Pieksämäen vapaaseurakunta sekä Suomen Adventtikirkkoon kuuluva Pieksämäen adventtiseurakunta.
Liikenne.
Kaupunki sijaitsee rautateiden risteyskohdassa. Pieksämäen rautatieasema otettiin käyttöön vuonna 1889 Savon radan valmistuttua. Nykyisin suoria junayhteyksiä on Kajaanin suuntaan, Ouluun ja Rovaniemelle, etelässä Helsinkiin, idässä Joensuuhun, sekä lännessä Tampereelle ja Turkuun. Matkustajaliikenteen yöjunia ei Pieksämäellä nykyisin liikennöi. Helsingistä Pieksämäelle kulkee maanantaista perjantaihin linja-auton yöpikavuoro, jolta on Pieksämäellä varhainen jatkoyhteys junalla Kuopioon, Kajaaniin, Ouluun ja Rovaniemelle.
Pieksämäeltä on ratayhteys Joroisten Huutokosken kautta Savonlinnaan. Nykyisin matkustajaliikennettä ei kulje Huutokoski-Savonlinna -osuudella. Pieksämäen ja Savonlinnan välillä liikennöidään linja-autoilla, jotka toimivat muun ohella jatkoyhteyksinä junamatkustajille.
Kaupungin kautta kulkevat valtatie 23 (Pori–Joensuu) ja kantatie 72 (Mikkeli–Suonenjoki). Kaupungista luoteeseen kulkee myös valtatie 9 (Turku-Tohmajärvi).
Naarajärvellä sijaitsevalla lentokentällä (EFPK) on kesäisin varsin vilkasta purjelentotoimintaa. Pieksämäkeä lähin lentoasema sijaitsee noin 40 kilometrin päässä Joroisissa. Kyseessä on Varkauden lentoasema. Kuopion ja Jyväskylän lentoasemille kertyy matkaa noin 105 kilometriä.
Elinkeino.
Pieksämäelle suunniteltiin rakennettavaksi Suomen toista ja suurinta Ideaparkkia vuonna 2009. Ideaparkin oli tarkoitus avautua vuonna 2010. Ideaparkin kaavailtiin luovan yli 600 uutta työpaikkaa Pieksämäelle. Samalla kuitenkin Ideaparkin epäiltiin autioittavan kaupungin nykyisen keskustan ja siirtävän lähes kaikki palvelut Ideaparkkiin. Lokakuussa 2009 rakennustöitä ei kuitenkaan vielä aloitettu ja lopulta keväällä 2010 hanketta ajanut yrittäjä Toivo Sukari kertoi luopuvansa uusien Ideapark-yksiköiden rakentamissuunnitelmista.


Oktoberfest.
Oktoberfest on kaksiviikkoinen olutfestivaali, joka pidetään joka vuosi Münchenissä Theresienwiesenin aukiolla Saksassa syyskuun ja lokakuun vaihteessa. Se on yksi kaupungin historian kuuluisimmista tapahtumista ja maailman suurin ja tuottoisin kansanjuhla, johon osallistui vuonna 2002 kuusi miljoonaa ihmistä. "Oktoberfest"-nimellä järjestetään juhlia myös muualla ympäri maailmaa.
Vuoden 2010 Oktoberfest oli järjestyksessään 177. Olutjuhlat on peruttu muun muassa koleraepidemian ja molempien maailmansotien aikana.
Historia.
Ensimmäinen Oktoberfest järjestettiin hevosajojen muodossa 17. lokakuuta 1810 kruununprinssi Ludvig Baijerilaisen ja Therese von Sachsen-Hildburghausenin häiden kunniaksi. Aiemmin hevosajoja oli järjestetty Marienplatzilla, mutta tällä kertaa Münchenin kaupunki järjesti tapahtuman kaupungin muurien ulkopuolella lähellä Sendlinger Bergiä. Kuningas Maksimilian I määräsi alueen nimeksi Theresienwiesen miniänsä mukaan. Vuonna 1850 Ludvig I Baijerilainen, nyt kuningas, pystytti alueelle suuren pronssivalupatsaan, jota suurempi oli viimeksi valettu antiikin Roomassa.


Jäppilä.
Jäppilä oli Etelä-Savossa sijainnut Suomen kunta. Kunnan maa-ala oli 331 km2 ja asukkaita oli 1 600 (vuonna 2000). Lisäksi kunnalla on runsaasti kesäasutusta. Jäppilä, Pieksämäen maalaiskunta ja Virtasalmi yhdistyivät uudeksi Pieksänmaan kunnaksi 1. tammikuuta 2004. 1. tammikuuta 2007 alkaen Jäppilä on ollut osa Pieksämäen kaupunkia.
Historia.
Jäppilän seutu asutettiin luultavasti 1400-luvun puolivälissä. Perimätiedon mukaan Jäppilä on saanut nimensä Jäppisten suvusta, joka ensimmäisenä asutti Heikinlammen rantoja jo 1500-luvulla. Tieyhteydet puuttuivat alueelta lähes kokonaan aina 1870-luvulle saakka. Oma seurakunta kunnalla on ollut vuodesta 1894. Jäppilän kirkko rakennettiin 1800- ja 1900-luvulla.
Vaakuna.
Jäppilän vaakunassa on tyylitelty kultainen haahla (hammastuksella säädettävä padan koukku) mustassa kentässä.
Kylät.
Hietakylä, Jäppilä, Järvikylä, Kontiomäki, Kukkola, Kuvansi, Kähkölä, Maavesi, Oittila, Rummukka, Ruuhilampi, Sarkaniemi, Siikamäki, Sormula, Suontientaipale, Syvänsi, Tihusniemi, Tossavalansaari, Utriala, Väyrylä
Nähtävyyksiä.
Puukirkko (F. Öhman, 1870), Veikko Tyrväisen muistopatsas (K. Räsänen, 1988), Tuomiojärven lintujärvi (http://www.tuomiojarvi.fi) ja Syrjänharjun retkeilyreitti.
Jäppilässä toimii urheiluseura Jäppilän urheilijat (JäU). Jäppilän urheilijoilla on mm. lentopallo-, yleisurheilu-, hiihto- ja salibandyjaostot.


Pieksämäen maalaiskunta.
Pieksämäen maalaiskunta () oli Etelä-Savossa sijainnut Suomen kunta. Jäppilä, Pieksämäen maalaiskunta ja Virtasalmi yhdistyivät uudeksi Pieksänmaan kunnaksi 1. tammikuuta 2004. 1. tammikuuta 2007 alkaen Pieksämäen maalaiskunta on ollut osa Pieksämäen kaupunkia.


Virtasalmi.
Virtasalmi oli Etelä-Savossa sijainnut Suomen kunta. Sen maapinta-ala oli 263 km² ja asukasluku 1 200 vuonna 2000.
Kunta yhdistyi vuoden 2004 alussa Jäppilän ja Pieksämäen maalaiskunnan kanssa Pieksänmaan kunnaksi. 1. tammikuuta 2007 Pieksänmaan ja Pieksämäen kaupungin kanssa tehdyn kuntaliitoksen jälkeen Virtasalmi on osa Pieksämäen kaupunkia. Virtasalmen seutu on maa- ja metsätalousvaltaista.
Kylät.
Ankele, Hällinmäki, Längelmäki, Montola, Narila, Pohjoismäki, Salmenkylä, Tikkalanmäki, Valkeamäki, Virtasalmi, Väisälä.


Pielavesi.
Pielavesi on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnan länsiosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2. Pielaveden yritykset kuuluvat Pielaveden Yrittäjiin, joka on Savon Yrittäjien paikallisyhdistys.
Kunnassa sijaitsee myös Pielavesi-niminen, yli sadan neliökilometrin suuruinen järvi. Kunnanjohtajana toimii Mika Sivula.
Pielaveden naapurikunnat ovat Iisalmi, Keitele, Kiuruvesi, Maaninka, Pihtipudas, Pyhäjärvi ja Tervo.
Pielavedellä sijaitsee presidentti Urho Kekkosen syntymäkoti Lepikon torppa. Lisäksi Pielavesi on tunnettu lentopallojoukkueestaan, Pielaveden Sammosta.
Urheilu.
Pielavedellä on yksi Suomen tunnetuimmista lentopallojoukkueista, Pielaveden Sampo. KuPS-Volleyn konkurssin jälkeen SM-liigassa savolaista lentopalloperinnettä menestyksekkäästi jatkanut Sampo on liigan suurimpia seuroja. Suomen mestaruuden Pielaveden Sampo on voittanut vuosina 2004, 2005 ja 2009. SM-hopeaa joukkue on voittanut vuosina 2001, 2007, 2008 ja 2010.
Kyliä.
Heinämäki, Jokijärvi, Joutsenniemi, Jylhä, Jylänki, Karjala, Koivujärvi, Kotaniemi, Kuivaniemi, Kurolanlahti, Lammassalo, Lampaanjärvi, Lappetelä, Laukkala, Leppämäki, Löytynjärvi, Löytynmäki, Niemisjärvi,Ohemäki,Pahkamäki, Pajumäki, Pajuskylä, Panka, Pappila, Pauha, Penttilänlahti, Pielavesi, Petäjäjärvi, Pukara, Ristinen, Saarela, Sulkava, Säviä, Taipale, Tallus, Tommonmäki, Tuovilanlahti, Vaaraslahti ja Venetmäki.
Muuta.
Koivujärven kylän pohjoisosassa sijaitsee puolustusvoimien Itä-Suomen Huoltorykmenttiin kuuluva Koivujärven varasto-osasto. Alue kuului aikaisemmin Kuopion Asevarikon kokoonpanoon. Alueella on myös oma sotilaspalokunta.
Ensihoitopalvelut.
Ensihoitopalveluja Pielavedellä tuottaa Pohjois-Savon Sairaanhoitopiiri, KYS Ensihoitokeskus. EPS 335 (Ennen PV 191) on perustasoinen ensihoitoyksikkö.


Mona Sahlin.
Mona Ingeborg Sahlin (o.s. Andersson, s. 9. maaliskuuta 1957, Sollefteå) on ruotsalainen poliitikko. Hän on toiminut sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajana vuosina 2007-2011. Hän on istunut kansanedustajana vuodesta 1982. Hän toimi työministerinä Ingvar Carlssonin hallituksessa vuosina 1990–1991. Vuoden 1994 valtiopäivävaalien jälkeen hänestä tuli varapääministeri oltuaan puoluesihteerinä näkyvästi esillä vaalikampanjassa.
Sahlinista odotettiin Ruotsin ensimmäistä naispääministeriä, mutta loppuvuodesta 1995 paljastuneet luottokortin väärinkäytökset johtivat vetäytymiseen päivänpolitiikasta. Hän oli käyttänyt valtioneuvoston luottokorttia omiin ostoksiinsa yli 50 000 ruotsin kruunun edestä. Lisäksi hänen tv-lupansa oli erääntynyt. Sahlin järjesti tiedotustilaisuuden, jossa pyysi ruotsalaisilta anteeksi. Hän perusteli holtittomuutta muun muassa lastenhoitoon liittyvillä seikoilla ja ilmoitti haluavansa pitää taukoa politiikasta.
Sahlin palasi hallitukseen vuonna 1998, jolloin hän nousi apulaiselinkeinoministeriksi. Paluuta siivitti hänen kokemuksistaan kirjoittama kirja, josta tuli myyntimenestys Ruotsissa. Vaalikaudella 2002-2006 hän toimi yhteiskuntasuunnitteluministerinä. Lisäksi hänen vastuualueellaan olivat tasa-arvoasiat.
Sahlin valittiin yksimielisesti sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajaksi maaliskuussa 2007.
Sahlin liittyi sosiaalidemokraattiseen nuoriso- ja opiskelijajärjestöön jo vuonna 1973. Hän osallistui Vietnamin sotaa vastustaneisiin mielenosoituksiin.
Sahlinilla on tytär Ann-Sofie (s. 1978) David Peñan kanssa. Hän meni naimisiin Bo Sahlinin kanssa 1982 ja heillä on kolme yhteistä lasta, Jenny, Gustav ja Johan. Johan kuoli alle yksivuotiaana.


Patentti.
Patentti on viranomaisen immateriaalioikeuteen kuuluvalla patenttioikeudella antama määräaikainen yksinoikeus jostakin keksinnöstä hyötymiseen. Patentti on luonteeltaan kielto-oikeus, jonka perusteella patentinhaltijalla on oikeus kieltää muilta keksintönsä ammattimainen hyväksikäyttö. Ammattimaista hyväksikäyttöä ovat muiden muassa patentoidun tuotteen valmistus, myynti, käyttö ja maahantuonti tai patentoidun menetelmän käyttö. Patentin määräaikainen yksinoikeus eli patenttiaika on 20 vuotta, jos patentinhaltija suorittaa vuosittaiset patenttimaksut. Patentti antaa käytännössä monopolin tiettyyn keksintöön, ja patentinhaltija voi sen turvin valmistaa itse keksintöään, myydä patentin tai lisensoida patenttia patenttiajan sisällä.
Patentti on voimassa vain sen myöntäneessä maassa. Keksintö on siksi monesti suojattava erikseen eri valtioissa. Patentti haetaan viranomaiselle lähetettävällä patenttihakemuksella. Kansainvälinen patenttisopimus (Patent Cooperation Treaty, PCT) on solmittu helpottamaan hakijan asemaa. Sillä voi aloittaa patentinhaun yhdellä hakemuksella yhdessä virastossa, mutta saada hakemuksen kuitenkin vireille yli 140 maassa. Euroopan patenttivirastosta voi hakea eurooppapatentin 39 maahan (kaikkiin EU-maihin ja moneen sen ulkopuoliseen maahan). Euraasian patenttivirasto myöntää patentin yhdeksään IVY-maahan. Afrikassa on kaksi alueellista patenttijärjestelmää, ARIPO ja OAPI. Suomalaisen patentin myöntää Patentti- ja rekisterihallitus. Viranomaisella on oikeus hylätä patenttihakemus, jos keksintö ei ole riittävän keksinnöllinen tai sellainen on jo patentoitu. Ensimmäisessä tapauksessa voidaan kuitenkin yrittää hakea keksinnölle hyödyllisyysmallia (ns. pikkupatentti).
Patentin myöntämiselle on alun perin varsin käytännöllinen peruste: vastineeksi keksinnön (esimerkiksi valmistusmenetelmän) julkistamisesta keksijä saa rajoitetun yksinoikeuden keksinnön hyödyntämiseen. Siten patenttijärjestelmä, jossa keksinnöt julkistetaan patenttioikeutta vastaan, saattaa keksinnöt yksityiskohtaisesti ja yleisesti saataville, vaikka niitä muut eivät saisi hyödyntää vuosikausiin, ja patenttiajan umpeuduttua keksinnöt ovat vapaasti kaikkien hyödynnettävissä patenttihakemuksen antamalla tarkkuudella. Patentit antavat kannusteen tuotekehitykseen, ja yhteiskunnan ajatellaan hyötyvän patenttien tuotekehitystä lisäävästä vaikutuksesta. Samankaltaisia oikeudellisia suojamuotoja ovat hyödyllisyysmalli, mallisuoja ja tavaramerkki.
Historiaa.
Patenttia muistuttava ”privilegimenettely” oli hallitsijan oikeus antaa monopoliasema tietyn hyödykkeen valmistamiseen. Vanhimpia varsinaisia patenttilakeja oli Venetsian patenttilaki vuodelta 1474, mutta jo yli sata vuotta aikaisemmin sekä Italiassa että Böömissä oli ryhdytty antamaan patentteja etenkin kaivostoiminnassa tarvittaviin laitteisiin ja järjestelyihin. Tämä takasi innovaation luojalle määräajaksi yksinoikeuden keksinnön hyödyntämiseen. Nykyisen patenttikäytännön vanhin suora edeltäjä on Isossa-Britanniassa vuonna 1624 annettu laki, "Statute of Monopolies" joka rajoitti hallitsijan oikeutta antaa monopoleja. Lakiuudistuksen mukaan monopolin sai antaa vain uusien tuotteiden tai valmistusmenetelmien todellisille keksijöille. Tästä kehittyivät modernit patenttilait, joissa tunnustetaan keksijä ja keksijän oikeus saada suoja keksinnölleen. Yhdysvalloissa moderni patenttilaki saatiin vuonna 1790, Ranskassa vuonna 1791 ja Suomessa vuonna 1898. Ensimmäisen modernin patentin sai Samuel Hopkins potaskan valmistusmenetelmästä. Yksi kuuluisimmista ja rahallisesti tuottavimmista patenteista lienee ollut Alfred Nobelin johtamalle yhtiölle myönnetty patentti dynamiittiin.
Patenttilainsäädäntö vaikutti erittäin merkittävästi teollisuuden kehittymiseen etenkin 1800-luvulla, jolloin uudet synteettiset väriaineet ja myöhemmin uudet lääkkeet olivat usein patenttien suojaamia. Samoin etenkin Yhdysvalloissa rautatietekniikka kehittyi patenttien ja niihin myönnettyjen lisenssien turvin. Kehityksen kääntöpuolikin tuli varhain tutuksi. Juuri Yhdysvalloissa ja Saksassa syntyi patentteihin tukeutuvia kartelleja, joita viranomaiset eräissä tapauksissa joutuivat purkamaan. Tämä ilmiö oli keskeinen Yhdysvaltain radio- ja elokuvatoiminnassa.
Vaikka Suomessa oikeus patenttiin kirjattiin lakiin vuonna 1898, ensimmäinen numeroitu patentti myönnettiin jo 29. kesäkuuta 1842 silloisen Manufaktuurijohtokunnan esityksestä. Sen sai mekaanikko L. G. Ståhle raudansulatusmasuunin lisälaitteeseen. Ståhlelle annettiin tuolloin lupa ja yksinoikeus viiden vuoden ajan ainoana Suomessa valmistaa kyseessä olevaa laitetta eli puhallinkonetta. Suomen suuriruhtinaskunnassa patentteja myönnettiin myös tilanteissa, joissa nykyisin puhuttaisiin erikoisoikeudesta eli konsessiosta, esimerkiksi patentti höyrylaivaliikenteen harjoittamiseen Saimaalla.
Patentointi Suomessa.
Keksintöön voidaan myöntää patentti, jos keksintö on uusi, keksinnöllinen ja luonteeltaan tekninen.
Patenttihakemus tulee julkiseksi jo hakemusvaiheessa 18 kuukauden salassapitoajan jälkeen. Suomeen tehtyjen suorien kansallisten patenttihakemusten perustiedot (hakija, hakemusnro, hakemuksen tekemispäivä, patenttiasiamiehen tiedot) ovat julkisia hakemuksen tekemispäivästä ja ne löytyvät muun muassa Patentti- ja rekisterihallituksen PatInfo-tietokannasta. Patenttihakemuksen käsittely voi kestää useita vuosia. Kun patentti on myönnetty, myöntämispäivästä alkaa yhdeksän kuukauden aika, jolloin kenellä tahansa on Suomen lain mukaan mahdollisuus tehdä väite Patentti- ja rekisterihallitukselle ja vaatia patentin kumoamista. Väitteessä on perusteltava, miksi patenttia ei olisi pitänyt myöntää. Patentti saa lainvoiman, ellei väitteitä esitetä tai hyväksytä.
Patentin voi pitää voimassa enintään 20 vuotta hakemuksen tekemispäivästä. Voimassapito edellyttää vuosimaksujen maksamista. Niiden maksaminen alkaa toisen hakemisvuoden lopussa. Vuosimaksujen hinta nousee vuosi vuodelta progressiivisesti. Jos hakija ei suorita säädettyä kansallista vuosimaksua, patenttihakemus tai patentti raukeaa ja kuka tahansa saa ruveta käyttämään keksintöä.
Patentointimenettelyssä kustannuksia syntyy viraston maksuista ja mahdollisesti käytettävän asiamiehen kustannuksista. Patentin saamiseksi on maksettava ainakin hakemusmaksu 450 euroa ja patentin julkaisumaksu 450 euroa.
Suomalainen patenttioikeudenkäynti (esimerkiksi patentin loukkaukseen tai patentin mitätöimiseen liittyen), kuten kaikki muutkin oikeudenkäynnit, voi johtaa vaikeasti ennalta määritettävissä oleviin kustannuksiin, vaikka halvimmillaan käräjäoikeuden tuomio maksaakin vain 79 euroa (hinnasto 25. marraskuuta 2010), jos vastapuoli myöntää asian jo kirjallisessa valmistelussa.
Suomessa patentteja myöntää Patentti- ja rekisterihallitus. Suomessa tehtiin 1 774 patenttihakemusta vuonna 2011.
Sähköisiä tietokantoja on runsaasti, sekä maksullisia että maksuttomia.
Patenttisuojan laajuus.
Patentti on voimassa vain siinä maassa, jossa se on myönnetty.
Lain mukaan (patenttilaki 39 §) "patenttivaatimukset" määräävät patenttisuojan laajuuden. Patenttihakemuksessa on patenttivaatimusten lisäksi selitysosa. Patenttivaatimuskin kirjoitetaan useimmiten sellaiseen muotoon, että ensin esitetään "lajimääritelmä" ja sen jälkeen "tunnusmerkkiosa", joka usein aloitetaan sanoilla "tunnettu siitä että".
Patentin tulkinnassa riitatilanteessa turvaudutaan kuitenkin joskus "ekvivalenssin" käsitteeseen. Luentoesimerkkinä mainitaan usein patenttivaatimuksessa ehkä mainittujen niittien korvaaminen ruuveilla.
Tietokoneohjelmien patentointi.
Tietokoneohjelmia on patentoitu käytännössä sekä Suomessa että muualla Euroopassa jo parikymmentä vuotta, vaikka patenttilaissa tietokoneohjelma mainitaan sellaisena asiana, jota ei voisi patentoida. Jo yli 20 vuotta sitten myönnettiin, että monissa tapauksissa on pelkästään tarkoituksenmukaisuuskysymys, toteutetaanko jokin keksintö ”raudalla” vai ”softalla”. Patentteja alettiin myöntää ensin automaatio- ja säätötekniikassa ja sitten yhä laajemmin, tätä nykyä myös ns. liiketoimintamalleihin, jotka ovat useimmiten tietokoneohjelmalla toteutettuja.
EU-komissio on antanut direktiiviehdotuksen tietokoneohjelmien patentoimisesta. Ehdotus on herättänyt vastustusta ja protesteja. Jotkut korostavat, että tietokonetekniikka kehittyy paljon nopeammin kuin perinteiset teollisuudenalat ja patenteista ei olisi käytännössä hyötyä tekniikan nopean vanhentumisen takia. Patenttien yleinen kesto 20 vuotta olisi myös kohtuuttoman pitkä tietokoneohjelmissa. Tieto- ja tietoliikennetekniikan edustajat ovat vaatineet yhteisöpatenttia. Yhteisöpatentti ei näyttäisi etenevän EY:ssä.
Toistaiseksi monet vaikeat kysymykset ovat avoimia, kuten kansainvälinen eli rajat ylittävä patenttioikeudenkäynti, kansainvälisen (EY:n sisäisen) patenttituomion täytäntöönpano ja se kysymys, miten monilla kielillä patenttiasiakirjat olisi julkaistava.
Europarlamentti hylkäsi direktiiviehdotuksen lopullisesti 6. heinäkuuta 2005.


Igor Stravinsky.
Igor Stravinsky (, 17. kesäkuuta (J: 5. kesäkuuta) 1882 Oranienbaum, Venäjä – 6. huhtikuuta 1971 New York, Yhdysvallat) oli venäläinen nykyaikaisen taidemusiikin säveltäjä, joka asui suuren osan elämästään Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Stravinsky muistetaan merkittävänä 1900-luvun säveltäjänä ja orkesterinjohtajana. "Time"-lehti on nimennyt hänet yhdeksi viime vuosisadan vaikutusvaltaisimmista henkilöistä.
Elämä.
Stravinsky syntyi Oranienbaumissa ja vietti koko lapsuutensa Pietarissa. Hänen isänsä Fjodor Stravinski oli Mariinski-teatterin laulaja. Stravinsky opiskeli lakia, mutta vaihtoi alan musiikkiin. Vuonna 1902 hänestä tuli Nikolai Rimski-Korsakovin oppilas. Stravinsky oli tuolloin 20-vuotias.
Stravinsky lähti Venäjältä 1910 ja matkusti Pariisiin. Kun ensimmäinen maailmansota syttyi, hän muutti puolueettomaan Sveitsiin. Hän palasi takaisiin Pariisiin 1920. Vuonna 1939 hän muutti Yhdysvaltoihin, jonka kansalainen hänestä tuli 1945. Stravinsky vieraili Suomessa vuonna 1961 ja johti Helsingissä pitämässään konsertissa omia sävellyksiään. Hänet kutsuttiin myös 1962 Neuvostoliittoon konsertoimaan. Vuonna 1963 Stravinsky sai Wihurin kansainvälisten palkintojen rahaston myöntämän Sibelius-palkinnon. Hän kuoli 88-vuotiaana New Yorkissa, mutta hänet haudattiin San Michelen hautausmaalle Venetsiaan.
Tyylikaudet.
Stravinskyn ura voidaan jakaa kolmeen toisistaan poikkeavaan tyylikauteen, joihin useimmat hänen sävellyksistään voidaan sijoittaa.
Venäläinen kausi.
Stravinskyn ensimmäisen tyylikauden, niin sanotun venäläisen eli primitiivisen kauden, aloittivat kolme Sergei Djagilevin Ballets russes -ryhmälle Pariisiin sävellettyä balettia. Baleteissa on paljon yhteisiä piirteitä: ne on sävelletty hyvin suurille orkestereille, niissä käytetään runsaasti teemoja ja motiiveja Venäjän kansanmusiikista ja niissä kuuluu Stravinskyn opettajan Nikolai Rimski-Korsakovin mielikuvituksekkaan soitinnustyylin vaikutus.
Ensimmäinen baleteista oli "Tulilintu" (1910), jossa Stravinsky opettajansa Rimski-Korsakovin tapaan kuvaa ihmishahmot diatonisella musiikilla ja yliluonnolliset hahmot oktatonisella ja kromaattisella musiikilla. Toinen baletti oli "Petruška" (1911), jossa vallitsee toisteinen melodia ja rytmiikka sekä staattinen harmonia. Venäläisen kauden pääteoksena pidetään kolmatta balettia, "Kevätuhria", joka on Stravinskyn ja koko 1900-luvun musiikin tunnetuimpia ja merkittävimpiä teoksia. "Kevätuhrin" aihepiiri on pakanallisen ajan Venäjä, ja Stravinsky korostaa tätä musiikissaan. Musiikkia leimaa alkuvoimainen, energiaa pursuava ja vaihteleva rytmiikka, jonka käänteissä tahtilajia vaihdetaan usein. Teoksen aloittaa sittemmin kuuluisaksi tullut fagottisoolo aivan rekisterinsä ylärajoilta, mikä oli tuohon aikaan ennenkuulumatonta. "Kevätuhrin" ensi-ilta aiheuttikin skandaalin, koska se ei vastannut useiden kuulijoiden käsitystä musiikin kauneudesta.
Muita venäläisen kauden teoksia olivat ooppera "Satakieli" (1914), "Renard" (1916), "Histoire du soldat" ("Sotilaan tarina") (1918) ja "Les Noces" ("Häät") (1923).
Uusklassinen kausi.
Seuraava sävellysjakso oli uusklassinen kausi. Uusklassisena aikanaan Stravinsky ammensi vaikutteita erityisesti 1700-luvun musiikista ja jazzista. Uusklassismin aloittaneena teoksena pidetään Stravinskyn "Pulcinellaa". Tänä ehkä tuottoisimpana kautenaan hän kirjoitti myös teokset "Psalmisinfonian", "Ragtime 11 soittimelle" ja "Konserton pianolle ja puhallinorkesterille".
Sarjallinen kausi.
Myöhäiskaudellaan hän käytti 12-säveljärjestelmää, jota hän aiemmin oli vahvasti vastustanut, ja toisinaan sarjallisuutta, esimerkiksi teoksissa "Tulva", "Threni" ja "Requiem Canticles". Näissä teoksissa on myös vahvaa uskonnollista tematiikkaa.
Stravinsky ihmisenä.
Stravinskyn musiikki ja persoona olivat jossain määrin ristiriidassa keskenään. 1900-luvun alkupuoliskon vallankumouksellisimpien teosten säveltäjä oli harras käännynnäiskatolinen ja poliittisilta mielipiteiltään konservatiivi. Monet Stravinskyn tavanneet ovat kertoneet hämmästelleensä säveltäjän ja musiikin välistä vastakohtaa: "Kevätuhrin" väkivaltaiset rytmiorgiat oli luonut vaatimattomalla äänellä puhunut pienikokoinen mies. Stravinsky ei pitänyt ”hyvältä” kuulostavasta musiikista. Omassa tuotannossaan hän halusi yllättää, šokeerata, rikkoa rajoja ja myös pitää hauskaa. Hän osoitti ehtymätöntä halua oppia ja tutkia taidetta, kirjallisuutta ja elämää. Stravinskyn Harvardissa pitämät luennot on koottu kirjaksi "Musiikin poetiikka". Laajasti lukenut, sanavalmis Stravinsky on 1900-luvun kiinnostavimpia musiikkikirjoittajia. Stravinskyn musiikkia on toisinaan moitittu liiallisesta älyllisyydestä. Stravinsky suhtautuikin pilkallisesti inspiraation merkitystä korostaviin säveltäjiin (”minähän vain keksin musiikkia”) ja totesi ”kammoavansa” sitä, mitä musiikissa kutsutaan ”tulkinnaksi”.
Stravinsky mediassa.
Stravinsky ukrainalaisessa postimerkissä vuodelta 2007.
Vuonna 1984 hollantilainen Jaap Drupsteen ohjasi "Tulvan" pohjalta eräänlaisen musiikkivideon käyttäen vuonna 1962 Hollywoodissa tehtyä äänitystä.
Vuonna 2007 ohjaaja William Friedkinin ilmoitettiin valmistelevan Stravinskysta elokuvaa "Coco Chanel & Igor Stravinsky", joka keskittyy taiteilijan ja muotilegenda Coco Chanelin rakkaustarinaan. Elokuva valmistui Ranskassa vuonna 2009, ja sen ohjasi lopulta hollantilainen Jan Kounen. Siinä säveltäjää esittää Mads Mikkelsen.


Nikita Hruštšov.
Nikita Sergejevitš Hruštšov (,; vanhentunut translitteraatio Hruštšev) (15. huhtikuuta (J: 3. huhtikuuta) 1894 Kalinovka, Kurskin kuvernementti, Venäjän keisarikunta – 11. syyskuuta 1971 Moskova, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto) oli neuvostoliittolainen poliitikko, kenraali ja kommunistisen puolueen pääsihteeri eli Neuvostoliiton tosiasiallinen johtaja 1953–1964. Hän saavutti Neuvostoliiton johtajuuden Josif Stalinin kuoleman jälkeisessä valtakamppailussa puolueen sisällä. Hän oli myös ministerineuvoston puheenjohtaja 1958–1964. Hruštšov oli kansallisuudeltaan venäläinen mutta ukrainalaistui myöhemmin.
Nuoruus.
Nikita Hruštšov syntyi 15. huhtikuuta 1894 Kalinovkan kylässä, Kurskin kuvernementin alueella (nykyinen Kurskin alue). Vuonna 1908 hänen vanhempansa muuttivat Hughesovkaan joka on nykyisen Ukrainan alueella. Kolme vuotta Hruštšov oli Bossen tehtaassa asentajaoppilaana ja työskenteli kaivoksissa. Vuoteen 1914 mennessä hän oli menestyvä ja hyvin palkattu metallityöläinen, oli nainut suhteellisen varakkaasta perheestä. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän tutustui ammattiyhdistysliikkeeseen ja bolševikkien vallankumouksen jälkeen hän liittyi Puna-armeijaan osallistuen sisällissodan taisteluihin.
Hän liittyi kommunistiseen puolueeseen vuonna 1918 ja toimi sen eri tehtävissä Donbassissa ja Kiovassa. Sodasta sekavan nuoren Neuvosto-Venäjän kansa eli vuosia nälänhädässä, ja myös Hruštšovin ensimmäinen vaimo Galina kuoli nälkään. Lapset Leonid ja Julina jäivät isän yksinhuollettaviksi, kunnes hän 1924 meni naimisiin Nina Petrovnan kanssa.
Ukrainassa kommunistipuolueen johdossa oli Lazar Kaganovitš, joka oli Josif Stalinin tukija. Hän otti nuoren Hruštšovin huomaansa, jonka jälkeen hänen uransa lähti nousuun.
Vuonna 1929 Hruštšov lähti opiskelemaan Stalinin mukaan nimettyyn teollisuusakatemiaan Moskovassa. Hänestä tuli koulun puolueosaston johtaja, 1931 kahden Moskovan kaupunginosaneuvoston johtaja ja 1932 Moskovan puolueen toinen sihteeri ja 1934 puolueen Moskovan kaupungin komitean (gorkom) pääsihteeri. Moskovan puoluejohtajana Hruštšov lähetti osana Stalinin puhdistuksia 8 500 "petturia" ammuttavaksi ja 33 000 vankileireille. Vuonna 1934 hänestä tuli varajäsen kommunistisen puolueen keskuskomiteaan ja politbyroon jäseneksi hän nousi vuonna 1939.
Vuonna 1938 hänestä tuli Ukrainan kommunistisen puolueen keskuskomitean pääsihteeri. Hän pyysi Moskovasta lupaa vangita 30 000. Vuosina 1938–1941 Hruštšov toimi Ukrainassa Stalinin "varakuninkaana", ja sai huomattavasti omaa toimintavaltaa tottelevaisuutensa ansiosta. Hän vietti runsaasti aikaa Ukrainassa ja näytti ja pyrki näyttämään ukrainalaiselta. Tämä rooli on voinut olla hänelle avuksi noustessaan hierarkiassa ylöspäin aikana, jolloin Stalinin puhdistukset koskettivat monia. Tapansa mukaan Stalin nöyryytti häntä, kuten muitakin käskyläisiään, mm. laittamalla hänet tanssimaan ukrainalaisia kansantansseja vieraille.
Toinen maailmansota.
Vuonna 1939 Ukrainaan liitettiin Stalinin ja Hitlerin jakaman Puolan itäosat, jotka yhtenäistettiin muuhun Ukrainaan. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Hruštšov toimi kenraaliluutnantin arvoisena poliittisena upseerina. Tässä roolissaan hän loi suhteita Neuvostoliiton armeijan kenraaleihin kuten seuraajansa Leonid Brežneviin, joka toimi samanarvoisena poliittisena upseerina.
Kesällä 1941 Hruštšov koordinoi omalla tasollaan paikallisena puoluejohtajana Ukrainan puolustusta. Katastrofaalisten Kiovan ja Harkovan antautumisten jälkeen hänet kutsuttiin Moskovaan. Hän palasi rintamalle Stalingradin taistelussa ja sen jälkeen hän toimi eteläisen rintaman johtavana poliittisena upseerina. Kiovan vapautuksen jälkeen hän osallistui niiden ukrainalaisten likvidointiin, jotka olivat toimineet saksalaisten puolella.
Hruštšov työskenteli Ukrainassa aina vuoteen 1949 asti, maan uudelleenrakentamisen johdossa. Hän yritti saada Moskovasta avustusta sodan jälkeiseen vuoden 1946 nälänhätään, joka jälleen piinasi Ukrainaa.
Valtaannousu.
Vuonna 1949 Stalin kutsui Hruštšovin Moskovaan vastapainoksi Malenkoville ja Berijalle. Vuosia Hruštšov vaikutti vähiten todennäköiseltä vanhenevan Stalinin seuraajaksi.
Kun Stalin kuoli 5. maaliskuuta 1953, alkoi Neuvostoliitossa vallan uusjako. Hruštšov toimi puolueen ensimmäisenä sihteerinä, ministerineuvoston puheenjohtajana (pääministerinä) toimi Georgi Malenkov ja korkeimman neuvoston puheenjohtajaksi (presidentiksi) valittiin marsalkka Kliment Vorošilov. Malenkov luopui paikastaan puolueen sihteeristössä vallan jakamiseksi. Molotov oli edelleen ulkoministeri ja Berija sisäministeri ja salaisen poliisin päällikkö.
Presidiumissa alkoi kuitenkin pian valtataistelu. Lavrenti Berija vangittiin kesäkuussa ja teloitettiin pian. Pian vangittiin muitakin tiedustelupalvelun johtajia. Valtiollisen poliisin valtaa vähennettiin ja se alennettiin komiteaksi (KGB). Malenkov astui alas helmikuussa 1955 syytettynä virheistä. Hän joutui sähkölaitosministeriksi. Pääministeriksi tuli marsalkka Nikolai Bulganin.
Hruštšov tuki puolueen jäsenistöön ja XX puoluekokous kutsuttiin koolle helmikuussa 1956. Puolueen keskuskomitean jäsenistöstä vaihdettiin puolet. Puoluekokouksen lopuksi Hruštšov arvosteli voimakkaasti Stalinia nelituntisessa puheessaan "henkilökultista ja sen seurauksista". Puhe esitteli termin "henkilökultti". Lehdistö ei julkaissut puhetta, mutta se luettiin puolueen johtaville jäsenille ja levisi pian kansan tietoon. Stalinismista luopuminen merkitsi käännekohtaa Neuvostoliiton historiassa. Puheen motiiveista on monenlaisia tulkintoja. Sitä on kiitelty rohkeaksi yritykseksi uudistaa Neuvostoliittoa. Samalla Hruštšov pönkitti omaa valtaansa ja hyökkäsi kilpailijoitaan vastaan.
Puhe johti monenlaisiin reaktioihin. Puheen vaikutuksesta kerrotaan useamman kokousedustajan pyörtyneen ja kahden tehneen itsemurhan. Stalingradissa ja Gruusiassa puhkesi mellakoita Stalinin häpäisyn jälkeen. Kiinan ja Neuvostoliiton suhteet ajautuivat välirikkoon ja vuoden 1956 kuluessa seurasi muitakin reaktioita, kuten Unkarin kansannousu, neuvostoliittolaisittain "Imperialististen fasistien organisoima vastavallankumousyritys". Stalinin rikosten myöntämisen on arvioitu laittaneen liikkeelle prosessin, joka lopulta johti Neuvostoliiton hajoamiseen. Molotovin mukaan Neuvostoliitolla ei ollut enää koskaan yhtä paljon ystäviä kuin ennen.
Hruštšovin ja Bulganinin palattua Suomesta kesäkuussa 1957 heidät yritettiin syrjäyttää. Presidiumi vaati ensimmäisen puoluesihteerin, Hruštšovin vaihtamista. Hän kutsui nopeasti koolle koko keskuskomitean ja teki yrityksen tyhjäksi. Malenkov, Kaganovitš ja Šepilov menettivät ministerin paikkansa. Heidän tilalleen keskuskomiteaan nousivat Leonid Brežnev ja ehdokasjäsen Aleksei Kosygin. Stalinin kuoltua kenraali Žukov oli noussut apulaispuolustusministeriksi (1953) ja sitten puolustusministeriksi (1955). Hän tuki Hruštšovia "puolueen vastaisen ryhmän" hyökkäystä vastaan. Kesäkuussa 1957 Žukovista tuli kommunistisen puolueen keskuskomitean täysjäsen. Lokakuussa 1957 Hruštšov kuitenkin vapautti hänet ministerin tehtävistä ja erotti keskuskomiteasta. Kun Hruštšov siirrettiin, Žukov palasi julkisuuteen vuonna 1964.
Hruštšov otti maaliskuussa 1957 myös ministerineuvoston puheenjohtajuuden Bulganinilta, jolloin hänellä oli sama valta-asema kuin Stalinilla sekä puolueen että valtion johdossa.
Talous.
Talonpoikainen Hruštšov piti itseään maatalouden asiantuntijana. Hän käynnisti ns. neitseellisen maan ohjelman, jonka puitteissa raivattiin valtava määrä viljelyalaa Kazakstanissa ja Siperiassa. Muutamassa vuodessa raivattiin 42 miljoonaa hehtaaria peltoalaa. Kazakstaniin perustettiin jättimäisiä kolhooseja, joiden keskikoko oli 100 000 ha. Tuotanto nousikin, mutta jo vuoden 1963 kadon jälkeen jouduttiin turvautumaan viljan tuontiin, eikä maatalouden ongelmista päästy eroon.
Taloutta pyrittiin jälleen muutenkin keskittämään ja teollisuuteen perustettiin maanlaajuinen korkein suunnitteluneuvosto. Lisääntynyt byrokratia tosin leikkasi talouskasvua.
Erityisesti asuntojen rakentamiseen käytettiin resursseja. Massamainen asuntotuotanto tuotti valtavia määriä viisikerroksisia kerrostaloja ympäri koko Neuvostoliiton, taloja kutsutaan nimellä "hruštšovka".(Tuolloin NL:ssä yleensä 6 kerroksisiin taloihin vaadittiin hissi.) Sanotaan Hruštšovin saaneen idean nähtyään vastaavanlaista asuntotuotantoa Pariisin vierailullaan. Asunnoissa oli suihku pienessä keittiössä ja ne olivat kevytrakenteisempia kuin Stalinin ajan asunnot, joissa seinäpaksuus on erittäin suuri. Armenian maanjäristyksessä joulukuussa 1988 Stalinin ajan talot pysyivät tämän vuoksi "hruštšovkia" paremmin pystyssä.
Vuonna 1961 puoluekokous julisti silloisen neuvostosukupolven tulevan elämään kommunismissa vuodesta 1980, jolloin ohjelman mukaan piti saavuttaa kommunismin aineellinen ja tekninen perusta. Neuvostoliiton yhteiskunnallista kehittymistä kuvaamaan otettiin käyttöön termi "kehittynyt sosialismi".
Kulttuuri.
Hruštšovin puhetta seurasi ns. suojasää. Kulttuuripolitiikkaa on luonnehdittu: "kaksi askelta eteenpäin ja yksi taaksepäin." Aleksandr Solženitsynin "Ivan Denisovitšin päivä" sai julkaisuluvan ja Dostojevski tuli jälleen sallituksi. Ivan Denisovitšin päivää seurasi vyöry samankaltaisia leirikuvauksia, jotka kuitenkin jätettiin julkaisematta.
Tieteessä sallittiin jälleen Stalinin aikana kielletyt tutkimusalat ja tiedemiehet saivat mahdollisuuden kansainvälisiin suhteisiin. Vuonna 1953 Neuvostoliitto oli räjäyttänyt ensimmäisen vetypommin. Avaruusaika alkoi vuonna 1957 Sputnik 1:n lennolla, jota seurasivat Laika-koiran lento, Gagarinin lento ja Kuun "pimeän puolen" kuvaaminen avaruusluotaimella.
Ulkopolitiikka.
Kapitalismin ja sosialismin taistelu siirtyi kolmanteen maailmaan. Hruštšov kannatti "rauhanomaista rinnakkaiseloa", mikä merkitsi luopumista maailmanvallankumouksesta tarvittaessa sotilaallisin keinoin. Kilpailu lännen kanssa jatkui ideologisena ja taloudellisena.
Merkittävä muutos oli välien katkeaminen Kiinaan, joka ei hyväksynyt yhteistyötä porvarillisten valtioiden kanssa ja syytti Neuvostoliittoa revisionismista. Itä-Eurooppa pysyi tyytymättömänä. Jo kesällä 1953 panssarit kukistivat Itä-Saksan kansannousun ja 1956 Puolan Poznańissa syntyi levottomuuksia. Stalinin syrjäyttämä Władysław Gomułka nousi taas maan johtoon. Unkarissa johtoon nousi Imre Nagy, jonka uudistukset uhkasivat kommunistipuolueen yksinvaltaa ja vetää maan Varsovan liitosta. Varsovan liiton joukot valtasivat maan ja Imre Nagy vangittiin ja teloitettiin. Suezin kriisi vei Hruštšovin onneksi huomion pois Itä-Euroopasta.
Kesällä 1955 Bulganin ja Hruštšov tapasivat Eisenhowerin Genevessä liennytyksen hengessä. Liittoutuneet olivat vain pari kuukautta aikaisemmin päättäneet Itävallan miehityksen. Vuonna 1955 Neuvostoliitto sopi myös välinsä Titon Jugoslavian kanssa. Neuvostoliitto esitti ulkomaalaisista sotilastukikohdista luopumista ja luopui hyvän tahdon eleenä Porkkalasta Suomessa. Syksyllä 1958 Suomen ja Neuvostoliiton suhteita kuitenkin häiritsi Hruštšovin yöpakkasiksi nimeämä kriisi, jossa Neuvostoliitto ei antanut hyväksyntäänsä Suomen uudelle hallitukselle
Vuonna 1959 Hruštšov vieraili ensimmäisenä neuvostojohtajana Yhdysvalloissa. Liennytyksen kuitenkin päätti Gary Powersin ohjaaman U-2-vakoilukoneen alasampuminen 1. toukokuuta 1960 Neuvostoliiton yllä. Pariisin kokouksen aikana 16. toukokuuta 1960 Hruštšov vaati Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhowerilta anteeksipyyntöä U-2-vakoilulennoista Neuvostoliiton yllä. Tapaus päätti konferenssin.
Elokuussa 1961 Hruštšovin ja Kennedyn tuloksettoman tapaamisen jälkeen pystytettiin Berliinin muuri. Vuonna 1962 Hruštšov pyrki asettamaan ohjuksia Kuubaan, mikä johti maailman ydinsodan partaalle.
Syrjäyttäminen.
Hruštšovin kilpailijat puolueessa syrjäyttivät hänet keskuskomitean tapaamisessa 14. lokakuuta 1964 Kuuban ohjuskriisin jälkeen. Hruštšovin käyttäytymistä ja ulkopolitiikkaa pidettiin kiusallisena Neuvostoliitolle. Häntä ei kuitenkaan vangittu tai teloitettu, kuten olisi tapahtunut Stalinin aikana.
Hän kuoli Moskovassa 11. syyskuuta 1971 seitsemän vuoden kotiarestin jälkeen ja haudattiin Novodevitšin hautausmaalle Moskovassa ilman valtionpäämiehelle kuuluvia kunnianosoituksia. NKP:n pää-äänenkannattaja Pravda julkaisi kuolemasta pienen ilmoituksen ilman kuvaa.
Luonteenpiirteitä.
Hruštšov tunnettiin humoristisena, maanläheisenä ja koreilemattomana miehenä. Hän puhui usein sanankääntein, jotka olivat vieraita politiikan ja diplomatian vakiintuneelle kielenkäytölle. Jo politbyron rivijäsenenä hän hauskuutti väkeä eräällä diplomaattisella vastaanotolla esittelemällä itsensä ja Malenkovin: "Minä olen raskas teollisuus, pam, pam! Ja Georgi tässä taas on kevyt teollisuus, piip, piip!"
Hruštšovin ronskit lausunnot aiheuttivat myös väärinkäsityksiä ja jopa selkkauksia. Marraskuussa 1956 hän ilmoitti Puolan suurlähetystöön Moskovaan kokoontuneille lännen lähettiläille: "Me hautaamme teidät" ("Мы вас похороним!"). Ilmaisu ei niinkään uhannut ydinsodalla, kuten lännessä asia ymmärrettiin, vaan ilmaisi vain kannan että sosialismi voittaisi kapitalismin. Myöhemmin hän tarkensi sanomaansa ollessaan vierailulla Jugoslaviassa: "emme hautaa teitä lapiolla, vaan teidän oma työväenluokkanne hautaa teidät.".
Berliinin asemaa hän kuvaili: "Berliini on ruoto Euroopan kurkussa" ja "Berliini on lännen kivekset: jos niistä puristaa, saa lännen kirkumaan". YK:ssa hän uhosi että "Neuvostoliiton asetehtaat sylkevät mannertenvälisiä ohjuksia kuin makkarakoneet nakkeja".
Yhdysvaltain ensimmäisessä vientinäyttelyssä Moskovan Sokolnikissa 1959 Hruštšov kehuskeli Richard Nixonille, että Neuvostoliitto saavuttaa ja ohittaa Yhdysvallat. Viestin perillemenoa hän ryyditti lopettamalla: "näytämme teille närhen munat!"
Poliittiset vastustajat pitivät Hruštšovia sivistymättömänä moukkana, jolla oli tapa keskeyttää puhujat pilkatakseen heitä. Kuuluisin tapaus sattui YK:n kokouksessa 12. lokakuuta 1960, jolloin filippiiniläinen edustaja Lorenzo Sumulong kysyi Hruštšovilta miten tämä voi protestoida länsimaista kapitalistista imperialismia vastaan, kun Neuvostoliitto samaan aikaan piti Itä-Euroopan valtioita hallussaan. Hruštšov raivostui ja haukkui kokousedustajan "imperialistien kätyriksi ja syljennuolijaksi", otti kengän jalastaan aikoen lyödä sen pöytään. Tapauksesta ei ilmeisesti ole olemassa alkuperäistä valokuvaa, vain jälkeenpäin tehtyjä manipulaatioita.


Pihtipudas.
Pihtipudas on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Suomen maakunnassa. Pihtiputaalla asuu henkilöä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Pihtipudas on valtatie 4:n varrella sijaitseva Keski-Suomen maakunnan pohjoisin kunta. Pihtipudas on myös rautateiden liikennepaikka etelän ja pohjoisen välisellä vaihtoehtoisella rataosalla. Pihtiputaan naapurikuntia ovat Haapajärvi, Keitele, Kinnula, Pielavesi, Pyhäjärvi, Reisjärvi ja Viitasaari, ja siellä on 1 026 vapaa-ajan asuntoa.
Pihtiputaalla on ollut asutusta jo noin vuodesta 5000 eaa. Suurimpia järviä ovat Kolima, Alvajärvi ja Muurasjärvi. Helsinkiin Pihtiputaalta on matkaa 412, Jyväskylään 136 ja Ouluun 201 kilometriä.
Pihtiputaalla järjestetään vuosittain Pihtiputaan keihäskarnevaalit.
Pihtipudas tunnetaan.
Pihtipudas on tunnettu Pihtiputaan Mummosta ja naisten lentopallon SM-liigajoukkue Pislaplokista sekä Pihtiputaan lukiosta, jossa on muun muassa lentopallolinja. Kesällä 2006 Pihtiputaalla järjestettiin pitkän tauon jälkeen Saapasjalkarock-musiikkitapahtuma. Edellisen kerran Saapasjalkarock järjestettiin vuonna 1988.
Pihtipudas muistetaan Tauno Pasasen vuonna 1969 tekemistä poliisisurmista. Näihin veritöihin perustuu Mikko Niskasen ohjaama elokuva Kahdeksan surmanluotia.
Kyliä.
Alvajärvi, Elämäjärvi, Ilosjoki, Korppinen, Kärväskylä, Muurasjärvi, Pihtipudas, Peninki, Rönny, Saani, Kojola ja Seläntaus. Puolet Pihtiputaan asukkaista asuu keskustaajamassa.


Piikkiö.
Piikkiö () on Suomen entinen kunta ja vanha kirkkopitäjä, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Kunnassa asui ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km2 oli merialueita ja  km2 sisävesiä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2. Työttömyysaste kesäkuussa 2008 oli 4,0 %. 1. tammikuuta 2009 Piikkiön kunta liitettiin Kaarinan kaupunkiin. Kuntaliitoksen myötä Piikkiön seurakunta liittyi Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymään Kaarinasta erillisenä seurakuntana.
Piikkiön naapurikunnat olivat Kaarina, Lieto, Paimio, Parainen ja Sauvo. Kunnan vaakunan suunnitteli Ahti Hammar ja se vahvistettiin vuonna 1955. Turun ja Helsingin väliset junat ovat pysähtyneet Piikkiössä.
Kyliä.
Aerla, Aininen, Andelmaa, Aro, Bussila, Böle, Finby, Hadvala, Harvaluoto, Hiirlä, Hirsund, Hulkkio, Huttala, Iso-Hepojoki, Isokartano (Storgård), Joensuu (Åminne), Kalainen, Kavalto, Kemperlä, Kierlä, Kirismäki, Kokolahti, Koroinen, Koski, Kuotila, Linnunpää, Littoinen, Lyytikkylä, Makarla, Moisio, Niemi, Nunna, Oorlahti, Ootoinen, Perttala, Pukkila, Puosta, Puurkankari, Raadelma, Ratsula, Rojola, Runko, Salvela, Suni, Teppala, Tiskarla, Tuomola, Tuorla, Villisi, Viuhkala, Vähä-Hepojoki, Vähäkylä, Yltöinen
Kirkon historiaa.
Piikkiö kirkkopitäjänä on Suomen vanhimpia. Asiakirjoissa Piikkiö tosin tulee mainituksi vasta vuonna 1331. Nykyistä harmaakivikirkkoa on edeltänyt puinen keskiaikainen kirkko ja kivisakaristo, joka on purettu. Kirkon suojeluspyhimys on ollut todennäköisesti Pyhä Nikolaus. Nykyinen kirkko on valmistunut vuonna 1755. Sen rakentamiseen lienee pääosin käytetty läheisen Kuusiston piispanlinnan raunioiden kiviä. Muistumana suojeluspyhimyksestä kirkon päätykolmiossa on kirjaimet S ja N. Kirkkoon on viimeksi tehty laajoja korjauksia vuonna 2003. Korjausten yhteydessä paljastui saarnastuolin seinämaalaus.
Nähtävyydet.
Tuorlan kylässä, Varsinais-Suomen maaseutuoppilaitoksen naapurustossa 110-tien varrella sijaitsee idyllinen Tuorlan Majatalo. Se on 13 kilometrin päässä Turun keskustasta ja osa sen rakennuksista on rakennettu 1820-luvulla. Majatalossa on kahvila-ravintola, majoituspalveluita sekä pieni kauppa josta voi ostaa läheisten maatilojen sekä pienten valmistajien tuotteita.
Piikkiössä sijaitsee myös Linnavuoren retkeilyalue. Siellä on pronssikauden aikaisia hautaröykkiötä, muinaishautoja. Suurin niistä on Pohtionvuori, joka on samalla myös Piikkiön korkein paikka, sen korkein kohta on 79 metriä merenpinnan yläpuolella. Linnavuorelta on hyvät näkymät Piikkiöön ja aina Turkuun saakka.
Suomen paksuin tammi on Piikkiön Lyytikkylässä kasvava hyvin huonokuntoinen puu, joka on rinnan korkeudelta mitattuna lähes 8 m ympärysmitaltaan. Sen arvioidaan olevan noin 1 000–1 200 vuotta vanha.
Piikkiön historiallisista kohteista Museoviraston määrittelemiä valtakunnallisesti merkittäviä rakennettuja kulttuuriympäristöjä ovat Piikkiön kirkko ja pappila, Tuorlan maatalousoppilaitos, Suuri rantatie ja Pukkilan kartano.


Piippola.
__NOTOC__
Piippola on entinen Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnan eteläosassa. Lakkautushetkellä kunnassa asui ihmistä ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km2 oli vesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2.
Vuonna 2009 Piippola liitettiin osaksi Siikalatvan kuntaa.
Piippolassa on Suomen maarajojen mukainen keskipiste, joka sijaitsee Kestilän ja Piippolan välillä Talasnevan suoalueella. Keskipisteen merkki () pystytettiin vuonna 1958 Suomen Kuvalehden avustuksella Leskelän kylään varteen. Leskelä on Lamun ohella yksi Piippolan sivukylistä. Kunnan matkailukohteita ovat Viitainahon kotiseutumuseo ja kirjaston Haanpää-huone.
Ensimmäisen kerran Piippola mainitaan vuoden 1562 voudintileissä nimellä "Korteiskylä". Piippolaksi sitä alettiin kutsua vasta saman vuosisadan lopulla suurimman talon ja suvun "Piipon" mukaan. Piippola oli kauan aikaa osa Siikajoen ja sittemmin Pulkkilan pitäjää. Vuonna 1768 Lamun, Piippolan ja Tavastkengän talolliset rakensivat oman kirkon Piippolaan ja muutaman vuosikymmenen kuluessa alue itsenäistyi omaksi kappeliseurakunnakseen. Seuraava aluemuutos tapahtui vuonna 1899, kun Lamun ja Tavastkengän kylät erotettiin Piippolasta ja niistä muodostettiin Pyhännän seurakunta.
Piippolassa on kaksi oppilaitosta, Pentti Haanpään koulu ja Piippolan ammatti- ja kulttuuriopisto.
Kyliä.
Kirkonkylä, Kangaskylä, Lamu, Leskelä


Pirkkala.
Pirkkala (1922–1938 "Etelä-Pirkkala",) on noin {formatnum: } asukkaan kunta. Tampereen kaupungin kyljessä sijaitsevana se on viime vuosikymmeninä muuttunut entistä paljon kaupunkimaisemmaksi, vaikkei ole ottanut virallisesti käyttöön kaupunkinimitystä. Pirkkala on ollut 2000-luvun alussa Pirkanmaan väestöltään nopeimmin kasvava kunta. Pirkkalassa sijaitsevat Tampere-Pirkkalan lentoasema ja Satakunnan lennoston päätukikohta. Pirkkalan naapurikunnat ovat Tampereen ja Nokian kaupungit sekä Lempäälän ja Vesilahden kunnat.
Historia.
Pirkkalan alueella on ollut asutusta esihistoriasta asti. Kiinteää maanviljelykseen perustuvaa asutusta on ollut viimeistään 300–400-luvuilta. Pirkkalan kirkkopitäjä on perustettu tiettävästi vuosien 1209-1237 välisenä aikana, mutta ensimmäiset kirjalliset tiedot Pirkkalasta mainitaan 1300-luvulla. Nykyinen Pirkkala on vanhan suur-Pirkkalan ydinaluetta. Suur-Pirkkalaan kuului yli puolet nykyisestä Pirkanmaasta.
Perinteisen käsityksen mukaan Pirkkalasta lähtivät pirkkalaiset verottamaan lappalaisia ja Gustaf von Numersin 1951 piirtämän kunnan vaakunan ("Kilpi halkoinen ja turkiskorokatkoinen hopea-punainen") turkiseläinkuvio viittaa tähän kaupankäyntiin. Nykyisin pirkkalaisten yhteys Pirkkalaan on kyseenalaistettu.
Pirkkalasta erosi vuosien mittaan useita kuntia. Vuoteen 1346 siitä oli eronnut Vesilahden pitäjä. Vuonna 1366 erosi Kangasalan suurpitäjä, 1576 Ruovesi, 1666 Messukylä, 1895 Ylöjärvi, ja viimeisin muutos oli vuonna 1922, jolloin jäljelle jääneestä osasta muodostettiin Etelä- ja Pohjois-Pirkkalan kunnat. Vuonna 1938 Pohjois-Pirkkalan nimi muutettiin Nokian kauppalaksi ja Etelä-Pirkkala sai ottaa historiallisen Pirkkalan nimen käyttöönsä.
Pirkkalaan asutettiin viime sotien jälkeen Sakkolan siirtoväkeä.
Pirkkalan sijainti oli liikenteellisesti melko syrjäinen 1970-luvulle saakka, kunnes vuonna 1973 valmistui uusi tieyhteys Pirkkalan ja Nokian välille Pyhäjärven yli. Kymmenkunta vuotta myöhemmin yhdystietä jatkettiin moottoriliikennetienä Tampereen Lakalaivaan saakka. Ennen pitkää liikennekuormitus kasvoi siinä määrin, että tie ruuhkautui yhä pahemmin ja varsinkin Pirkkalan ja Nokian väli muodostui yhdeksi Etelä-Suomen tieverkon pahimmista pullonkauloista.
Alueellinen jako.
Pirkkala jakaantuu kolmeen alueeseen: kuntakeskukseen kunnan pohjoisosassa, Nuolialan alueeseen Tampereen rajalla ja haja-asutusalueeseen.
Kuntakeskuksen alueita ovat Turri, Niemenmaa, Rantaniitty, Haikka, Kyösti, Lepomoisio, Naistenmatka, Kurikka, Huovi, Vähäjärvi ja Takamaa. Alueet ovat enimmäkseen asutuskeskittymiä. Naistenmatkalla sijaitsee kuntakeskus "Suuppa" ja sen yritykset, tori, pääkirjasto, koulukeskus, jossa on Naistenmatkan ala-aste, Pirkkalan yläaste ja lukio, terveyskeskus, Pirkkalan uusi kirkko, liikuntatalo ja keskusurheilukenttä. Vähäjärven ja Kurikan alueella on valaistu kuntoilureitti. Kurikassa on Pirkkalan uusin koulu, vuonna 2004 valmistunut Kurikankulman koulu.
Nuolialan alueeseen kuuluvat Nikkilänniemi, Loukonlahti, Pere, Killo, Pakkalankulma, Partolan teollisuusalue ja Toivio. Partolaan on 2000-luvulla rakennettu useita ostoskeskuksia. Toiviossa ja Loukonlahdessa sijaitsevat Toivion ja Nuolialan alakoulut.
Haja-asutusalueen Ania on Pirkkalan laajin alue kunnan lounaisosassa. Sen itäpuolella on lentokentän alue, jolla sijaitsee lentokenttä ja Satakunnan lennosto. Alueen muita alueita ovat Huovin teollisuusalue (Turkkirata), Ahvenisto, Vähä-Vaitti, Pirkkalankylä, Sankila, Hyrsinki, Koivisto ja Sääksjärvi. Pirkkalankylässä sijaitsee vanha kirkko, Sankilassa Kirkonkylän ala-aste ja Hyrsingissä Hyrsingin alakoulu.
Väestö.
Pirkkala on yksikielinen suomenkielinen kunta, ruotsinkielisiä on 0,4 %. Kunnan väkiluku on kasvanut 2000-luvun alussa pari prosenttia vuosittain. Vuonna 2007 kasvua oli 379 henkilöä eli 3,4 %. Vuodesta 1951 väkiluku on lähes nelinkertaistunut. Kunnan ikärakenne on nuori (2007: 0-14 v - 22,0 %; 15-64 v - 66,3 %; yli 65 v - 11,6 %). Vuoden 2004 väestöennusteen mukaan Pirkkalassa on asukkaita 17 241 vuonna 2010 ja 20 265 vuonna 2020. Pirkkalan vuoden 2004 työttömyysaste on 9,5 % ja työpaikkaomavaraisuus vähäinen: yli puolet eli 56,6 % käy töissä muualla. Maa- ja metsätalouden työpaikkoja on 0,6 %, jalostuksen 30,6 % ja palveluiden 67,0 %. Väestö on hyvin koulutettua.
Kunnallishallinto.
Kunnanvaltuustossa on 43 paikkaa kaudella 2009–2011. Paikkaluku nousi 35:stä 43:een vuoden 2008 vaaleissa. Valtuutetuista 25 on miehiä ja 18 naisia.
Vuoden 2008 kunnallisvaalissa valitut 43 valtuutettua valitsivat kuntaan Suomen toisen pormestarin väistyvän kunnanjohtaja Risto Koiviston tilalle. Pirkkalan pormestari 2009–2010 oli kokoomuksen Antero Saksala. Isoin ero kunnanjohtajan ja pormestarin välillä on että pormestarin virka on määräaikainen ja että kunnanvaltuusto voi erottaa pormestarin. Näin kävi 2010 maaliskuussa.
Nähtävyydet.
Pirkkalassa on ollut kivi- ja rautakautista asutusta, ja alueella on tehty runsaasti muinaislöytöjä.
Punatiilisen vanhan kirkon on suunnitellut vuonna 1921 Ilmari Launis, ja se on tiettävästi rakennettu vanhan Pirkkalan pitäjän kirkon paikalle. Simo ja Käpy Paavilaisen suunnittelema valkoinen uusi kirkko vuodelta 1994 sijaitsee nykyisen keskustan tuntumassa. Ulkoasultaan moderni kirkko valittiin valmistumisvuonnaan arkkitehtuuriltaan kauneimmaksi uudeksi rakennukseksi Suomessa.
Vuosien 2001 ja 2003 kansainvälisten valurautasymposiumien taidetoksista on lähelle kuntakeskusta muodostettu Veistospuisto. Se koostuu nykytaiteen veistoksista, jotka on sijoitettu enimmäkseen Vähäjärven ympärille. Valurautasymposien idea on pirkkalalaisen taiteilijan, Virosta Suomeen muuttaneen Villu Jaanisoon. Vuoden 2003 tapahtumassa käytettiin muitakin materiaaleja. Nähtävyyksistä kenties näkyvimmällä paikalla on keskustan Suupantorin laidalla sijaitseva Jaanisoon "Peruspirkkalalainen"-patsas eli mallinsa mukaan "Valte-patsas".
Liike-elämä.
Pirkkalan yrityskeskittymät sijaitsevat Huovin ja Turkkiradan teollisuusalueella, kuntakeskuksessa, lentokentän ympäristössä ja Partolan yrityskeskittymässä Tampereen rajalla. Partolaan on 2000-luvulla rakennettu paljon kauppakeskuksia, mm. Citymarket, Bauhaus, Lidl ja Retail Park Veska. Pirkkalassa on myös ABC, Halpa-Halli, Hesburger, Koti-idea, JYSK OY, Kotipizza, S-Market, Subway, Tiimari, kaksi Siwaa, Pirkanpoika, Valintatalo ja yksi Verkkokauppa.comin myymälöistä. Pirkkalalaisia yrityksiä ovat muun muassa, Voitelukeskus Oy Ltd, Johnson Metall ja GaV Group Oy sekä kodintarvikeliike Vapaa Valinta.
Urheilu ja liikunta.
Pirkkalassa on toistakymmentä palloilukenttää, joihin monelle jäädytetään kaukalo talvisin. Kentistä kolme on nurmikenttiä, lisäksi keskuskentällä on 2006 kesällä valmistunut tekonurmi. Keskuskentän vieressä on kolme tenniskenttää ja liikuntatalo, ja puolen kilometrin päässä jäähalli Keva-areena. Kunta järjestää lapsille liikutaohjausta kesäisin. Vähäjärven ympäristössä lähellä keskustaa on valaistu kuntoilureitti. Myös uimahallia, uutta yleisurheilukenttää sekä uusia ulkoilureittejä on suunniteltu rakennettavaksi vuosien 2008–2015 aikana.
Koulutus.
Pirkkalassa on kuusi alakoulua (Naistenmatkan, Nuolialan, Kirkonkylän, Toivion, Kurikankulman ja Hyrsingin) alakoulut, yläaste ja yhteislukio sekä kansalaisopisto. Esiopetusta Pirkkalassa on järjestetty vuodesta 1971, jolloin alkoi esikoulukokeilu. Naistenmatkan koulu on yksi Suomen suurimmista ala-asteista lähes 700 oppilaallaan.
Liikenne.
Pirkkalan paikallisbussiliikennettä pääasiassa Tampereelle hoitaa Väinö Paunu Oy seutulinjoilla 60-63 sekä seutulinjalla 65 Nokialta Pirkkalan halki Tampereen Hervantaan. Poikkeuksena ovat Tampereen Kaupunkiliikenteen linjat 1 ja 7 joiden päätepysäkki on Tampereen puolella oleva Pirkkahalli, mutta linjat kulkevat myös Pirkkalan puolella Partolassa. Myös syyskuussa aloittanut kaupunkilinja 11 päätepysäkki sijaitsee Pirkkalan puolella Pereessä.
Tampere-Pirkkalan lentoasema luo liikennettä Pirkkalan läpi, ja linjan 61 päätepysäkki sijaitseekin lentoasemalla.
Pirkkalan läpi kulkee valtatie 3 Helsingistä Vaasaan. Valtatie on äskettäin parannettu moottoritieksi osana Tampereen läntistä kehätietä. Alkuperäinen, vuonna 1973 valmistunut tieyhteys Pyhäjärven yli on nykyisin Pirkkalan ja Nokian välisen paikallisliikenteen käytössä.
Pirkkalan itärajaa sivuaa Helsingin ja Tampereen välinen rautatie. Alustavissa suunnitelmissa on uuden, Tampereen ohittavan oikoradan rakentaminen Lempäälän Kuljusta Pirkkalan alueen kautta Ylöjärvelle, jolloin se kulkisi Tampere-Pirkkalan lentoaseman kautta. Kaavailujen mukaan ratayhteys voisi valmistua vuoden 2030 tienoilla.
Tiedonvälitys.
Pirkkalan paikallisuutisista kertoo Pirkkalainen. Kuntaan jaetaan myös Tamperelainen, Tori ja Pirkanmaan Sanomat. Paikallinen valtalehti on Aamulehti. Valtakunnallisten radioasemien lisäksi kunnassa kuuluuvat myös Radio Moreeni ja Radio 957.
Ystävyyskunnat.
Pirkkalan ystävyyskunnat ovat Solna Ruotsissa, Ski Norjassa, Gladsaxe Tanskassa ja Valjala Virossa. Ystävyyskuntatoiminta näkyy muun muassa vierailuina puolin ja toisin.
Tulevaisuus.
Pirkkala on hyvin voimakkaasti kasvava kunta, ja asukasluku on kasvanut tuhansilla muutamassa vuodessa. Kurikan asuinalueen rakentamisen jälkeen on asutuksen sijoittamisessa on keskitytty täydennysrakentamiseen erityisesti Nuolialassa, Killossa ja kuntakeskuksessa, joihin on noussut korkeita kerrostaloja sekä muuta tiheää asutusta. Myös Pereeseen on rakennettu täydennysrakentamista, ja lisäksi kokonaan uusi Pikku-Venetsian asuinalue Pyhäjärven rannalle. Pikku-Venetsia tulee myös laajentumaan tulevaisuudessa länteen. Sinne on suunnitteilla myös uusi ala-aste.
Kaupunkimaistumisen lisäksi merkittäviä hankkeita tulevaisuudessa tulevat olemaan joukkoliikenneuudistukset, Naistenmatkantien ja sen lähiympäristön kehitys ja CLX-Pirkkala-projekti. Joukkoliikenteen kehityksellä tarkoitetaan ensin heinäkuussa 2014 tapahtuvaa linja-autoliikenteen mullistusta, kun TKL laajentaa toimialueensa Pirkkalaan Väinö Paunun sopimuksen päättyessä. Uudeksi runkolinjaksi muodostuu 16 välille Pirkkala - Koskipuisto - TAYS - Leinola, ja sitä täydentävät linjat 1, 7, 11, 16V, 16L, 16T ja 65.
CLX-Pirkkala on projekti, jonka tavoitteena on luoda Pirkkalaan neljä seudullisesti merkittävää yritysaluetta: Partola, Linnakallio, Lentokenttä ja Lentokentän risteys.


Pohja.
Pohja () on Suomen entinen kunta ja vanha uusmaalainen kirkkopitäjä, joka nykyään on osa Raaseporin kaupunkia Uudenmaan maakunnassa. Kuntaliitoksen ajankohtana kunnassa asui ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km², josta {formatnum: } km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km². Vuoden 2009 alussa Pohjan kunta ja Karjaan ja Tammisaaren kaupungit lakkautettiin ja muodostettiin uusi Raaseporin kaupunki.
Pohjan kunta oli kaksikielinen ja 59 prosenttia sen asukkaista puhui suomea ja 37 prosenttia ruotsia.
Pohjan naapurikunnat olivat Karjaa, Karjalohja, Kisko, Tammisaari ja Tenhola.
Pohja on Suomen metalliteollisuuden synnyinsijoja. Pitäjään perustettiin noin vuonna 1630 Antskogin ruukki, vuonna 1641 Billnäsin ruukki ja vuonna 1649 Fiskarsin ruukki.
Merkittävin yksityinen työnantaja on Fiskars Brands Finland Oyj.
Nähtävyyksistä tärkeimpiä ovat ruukit ja kirkonkylän noin vuonna 1470 rakennettu harmaakivikirkko. Pohjan kunnassa on myös kaksi täysimittaista golfkenttää, kaksi ratsastuskeskusta, laskettelukeskus sekä urheiluopisto.
Kylät kirkonkirjojen mukaan.
Andkärr, Anskuu (Antskog), Baggby, Björsby, Bockboda, Bollsta (Bollstad), Borgby, Brunkom, Brödtorp, Böle, Dalkarby, Degernäs, Djekenkulla, Ekerö, Elimo, Fiskari (Fiskars), Gammelby, Gennäs, Grabbskog, Grännäs, Gumnäs, Hindraböle, Hällskulla, Jernvik, Kiila (Kila), Klinkbacka, Koppskog, Kuovila (Skogböle), Kvarnby, Kyrkbacka, Lillfors, Mörby, Näsby, Pappila (Prästgården), Persböle, Pinjainen (Billnäs), Pohjankuru (Skuru), Ramskulla, Sidsbacka, Sjösäng, Skarpkulla, Skogäng, Skryttskog, Slicko, Sonabacka, Spakanäs, Starrböle, Sunnanvik, Svedjeby, Sällvik, Tomasböle, Torby, Trädbollstad, Uusikartano (Nygård), Vesterby, Åminne (Joensuu), Åminnefors (Joensuunkoski)


Polvijärvi.
Polvijärvi on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Karjalan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2. Kunta on perustettu vuonna 1876, ja sen kuntakeskus sijaitsee noin 40 kilometriä Joensuusta luoteeseen Höytiäisen länsipuolella. Kunnan naapurikuntia ovat Juuka, Kaavi, Kontiolahti, Liperi ja Outokumpu.
Kylät.
Horsmanaho, Hukkala, Kinahmo, Kuorevaara, Martonvaara, Ruvaslahti, Sola ja Sotkuma.
Opiskelu.
Polvijärvellä toimii ala-asteet Kirkonkylällä, Sotkumassa, Kuorevaarassa, Ruvaslahdella ja Kinahmossa. Kirkonkylällä on lisäksi yläaste ja lukio. Hukkalan ja Horsmanahon koulut lakkautettiin vuonna 2011.
Kuntaliitoshankkeet.
Kunnalla ei ole suunnitelmia liittyä naapurikuntiin. Syksyllä 2007 kunnanvaltuusto päätti osallistua Joensuun seudun kuntaliitosselvitykseen, mutta seuraavassa kokouksessa äänesti itsenäisyyden puolesta.
Kaivokset.
Polvijärvellä toimivat Mondo Minerals Oy:n talkkikaivokset Horsmanahossa ja Pehmytkivessä. Kesällä 2008 oli tarkoituksena aloittaa Kylylahden monimetallikaivoksen rakennustyöt kirkonkylän lähellä, mutta epävakaan taloustilanteen takia sitä jouduttiin siirtämään. Alun perin kaivoksen oli tarkoitus olla täydessä toiminnassa 2011.
Polvijärvellä louhitaan leopardikiveä Sara-Ahon louhokselta. Vuoleri Oy valmistaa kivestä vuolukiviuuneja. Lipasvaarassa on laaja talkkiesiintymä, ja myös siellä on ollut kaivostoimintaa.
Urheilu.
Polvijärvellä toimivia urheiluseuroja ovat Polvijärven Urheilijat, Polvijärven Vauhti, Polvijärven Palloseura-78 ja KLC Polvijärvi. Polvijärven Urheilijat ja Polvijärven Vauhti ovat molemmat saaneet menestystä yleisurheilussa. Polvijärven Vauhti on kunnostautunut etenkin veteraaniurheilussa. Polvijärven Urheilijoiden miesten jääkiekkojoukkue pelaa II-divisioonan lohkossa 4. KLC:n miesten salibandyjoukkue pelaa myös II-divisioonassa. PoPS-78:n miesten jalkapallojoukkue pelaa Itä-Suomen IV-divisioonan lohkossa a.
Kirkonkylällä on vuonna 1997 valmistunut jäähalli, valaistu latu, urheilukenttä, pururata ja vapaa-aikatalo.
Tunnettu urheilutapahtuma on Huhmari-hiihto helmi–maaliskuun vaihteen tienoilla.


Pomarkku.
Pomarkku () on Suomen kunta joka sijaitsee Satakunnan maakunnassa. Pomarkku oli aluksi Ulvilan kappeliseurakunta, josta tuli kunnallishallinnon uudistuksessa vuonna 1868 itsenäinen kuntansa. Itsenäiseksi seurakunnaksi Pomarkku tuli Noormarkusta vuonna 1899. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Pomarkun naapurikunnat ovat Kankaanpää, Lavia, Merikarvia, Pori ja Siikainen.
Pomarkun vaakunan on suunnitellut Gustaf von Numers ja se vahvistettiin vuonna 1962.
Pomarkussa on kaksi kirkkoa: vanha puukirkko on valmistunut vuonna 1802 ja arkkitehti Ilmari Launiksen suunnittelema kivikirkko 1921. Kirkot sijaitsevat keskustassa vierekkäin.
Pomarkun halki kulkee valtatie 23 Porista Parkanon kautta Jyväskylään. Pomarkussa voi harrastaa resiinamatkailua vuokraamalla oman resiinan Satakunnan elämysrautatiellä. Resiinareitti kulkee käytöstä poistunutta Haapamäki–Pori-rataa pitkin.
Elinkeinonaloista Pomarkku tunnetaan parhaiten jalkineteollisuudestaan, mutta myös metalli- ja puusepänteollisuus ovat merkittäviä työllistäjiä.
Pomarkku kuuluu bifurkaatiosta tunnetun Karvianjoen vesialueeseen. Joki haarautui kahtaalle heti tultuaan Kankaanpään puolelta: sivuhaara kääntyi Leväsjokena länteen Isojärveen, mutta tämä yhteys katkesi Kynäsjärven laskun vuoksi jo 1800-luvun lopulla. Päähaara laskee Kynäsjärveen ja jatkuu sieltä Kynäsjokena Inhottujärveen. Sieltä joki jatkuu pohjoisena Pomarkunjokena − joka laskee Isojärven eteläpäähän − ja eteläisenä Noormarkunjokena kohti Selkämerta. Joessa on säännöstelypato Harjakoskella.
Pomarkun huomattavimmat järvet ovat Kynäsjärvi ja Inhottujärvi Noormarkun (Porin) rajalla, Valkjärvi Kankaanpään rajalla sekä Isojärvi, joka on osittain Siikaisten puolella.


Ruoka.
Ruoka tarkoittaa aineita, joita ihminen syö suun kautta ja käyttää ravinnoksi. Muiden eläinten syömästä ravinnosta käytetään yleensä nimitystä eläinten ravinto, eläinten ruoka, rehu tai eläinlajin mukaan nimetty ruoka esimerkiksi koiranruoka.
Syödessä ihminen hienontaa ruokaa hampaillaan siten, että sen sekaan sekoittuu sylkeä, joka aloittaa ruoan sulatuksen ja helpottaa nielemistä. Juodessa nautittava ruoka on viskositeetiltaan niin juoksevaa, että sitä ei tarvitse lainkaan hienontaa, eikä sekaan joudu yhtä paljon sylkeä. Tällöin nautittavasta aineesta käytetään yleisesti nimitystä juoma.
Ruokaa voidaan tuottaa viljelemällä, keräilemällä, metsästämällä tai kasvattamalla eläimiä ja hyödyntämällä niiden lihaa, maitoa, munia, hunajaa ja muita tuotteita. Yleensä eläimistä, joita ihminen kasvattaa elintarvikkeita saadakseen käytetään nimitystä karja.
Etiketti eli ruokatavat.
Juhlavammissa tilaisuuksissa on tapana tarjota peräkkäin erityyppisiä ruokia aterian kuluessa. Ruoat onkin ryhmitelty erityyppisiin luokkiin sen mukaan, missä vaiheessa ateriaa niitä on tarkoitus tarjota. Eri maissa noudatetaan hyvinkin erilaista ruokailujärjestystä, mutta Suomessa ruoat luokitellaan yleensä cocktailpalaan, liemeen, alkupalaan, salaattiin, keittoon, pääruokaan, jälkiruokaan, juustopöytään ja kahviin. Alkuruuat (alkupala ja liemi) voidaan vielä ryhmitellä lämpimiin alkuruokiin ja kylmiin alkuruokiin. Harvoin aterialla tarjotaan kaikkia näitä, mutta on yleistä, että pääruoan lisäksi tarjotaan jälkiruoka ja mahdollisesti jokin alkuruoka ja/tai salaatti.
Ruoan syömistä varten on laadittu tarkkoja ohjeita, miten mitäkin ruokaa pitäisi oikeaoppisesti syödä. Näitä sääntöjä sanotaan etiketiksi eli hyvän käytöstavan säännöstöksi. Länsimaissa tunnetuin näistä säädöksistä on ranskalainen etiketti. Etiketin avulla saa myös osoittaa ruokailuvälineiden asennolla, onko jo lopettanut meneillään olevan ruokalajin syömisen vai haluaako vielä lisää.
Ranskalainen ruokailuetiketti ei ole yleismaailmallinen. Jokaisessa kulttuurissa noudatetaan omaa hyvän tavan säännöstöä, joka saattaa poiketa hyvinkin paljon länsimaisesta. Aina vieraaseen kulttuuriin mennessä pitäisi tuntea paikalliset käytöstavat, ettei loukkaa vierailumaansa kansalaisia.
Ruoan tuotanto.
Ruoan tuotanto on maailman suurin ja tuottoisin teollisuudenala. Nykypäivänä raaka-aineita pystytään hyödyntämään hyvinkin tarkkaan. Toisaalta, resurssienkäytön tehokkuus tai edes ravitseminen ei aina ole ruoantuotannon tavoitteena.
On laskettu, että maailmassa tuotettu ruoka riittäisi tyydyttämään koko maailman ravinnontarpeen, jos se jakautuisi tasaisesti väestön kesken. Ruoka – kuten muukaan varallisuus – ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti, ja siksi joissakin osissa maailmaa on ruoan ylituotantoa, kun taas toisissa osissa ravinnosta on puutetta.
Maailman ruokakulttuureja.
Keittiö on huone, joka on suunniteltu ruoan valmistamista varten, mutta usein sillä tarkoitetaan myös jonkin tietyn alueen tai kansan tapaan valmistettuja ruokia. Ruokakulttuuri onkin eräs tapa tehdä maatansa tunnetuksi ulkomailla ja vahvistaa kansallista identiteettiä. Kansallisten ruokien lisäksi voidaan tietyistä ruokavalioista, jotka perustuvat esimerkiksi eettisiin arvoihin, käyttää nimeä keittiö (kasviskeittiö, vegaanikeittiö ja kosherkeittiö). Useat kansat ovat menestyksellisesti tehneet omaa ruokakulttuuriaan tunnetuksi maailmalla. Perinteisesti Ranskaa on pidetty kulinarismin kehtona, mutta nykyään italialainen ruoka on ohittanut suosiossaan ranskalaisen keittiön antimet.
Kiinalaiset siirtolaiset ovat tehneet Yhdysvalloissa tunnetuksi myös kiinalaisen keittiön, josta se on levinnyt koko maailmaan. Kiinalaisesta keittiöstä puhuttaessa on kuitenkin erotettava aito kiinalainen keittiö, joka on tyypillisesti hyvin erilaista kansainväliseen kiinalaiseen keittiöön verrattuna. Kansainvälinen kiinalainen keittö on omaksunut raaka-aineita ja ruokareseptejä Kiinan eri alueilta, joissa on keskenään hyvinkin erilainen ruokakulttuuri ja näitä on muokattu hyvin voimakkaasti länsimaisen makumaailman mukaiseksi. Usein kansainvälisissä kiinalaisissa ravintoloissa valmistetaan kiinalaisen ruoan lisäksi myös muiden Aasian maiden tapaan valmistettua ruokaa. On hyvin yleistä, että kiinalaisesta ravintolasta saa esimerkiksi thaimaalaista ja indonesialaista ruokaa.
Muista etnisistä keittiöistä tunnettuja ovat intialainen kettiö, turkkilainen keittiö, meksikolainen keittiö, kreikkalainen keittiö ja japanilainen keittiö, joka varsinkin viime vuosina on kasvattanut voimakkaasti suosiotaan Suomessa. Japanilaisen keittiön tunnetuin ruoka on yhtenä suupalana syötävä riisistä muotoiltu kakku, jossa on päällä tai sisällä erilaisia mereneläviä. Tätä kutsutaan nimellä sushi (寿司).
Muita kansainvälisesti tunnettuja ruokia ovat muun muassa italialaiset pizza ja pastaruuat, amerikkalaiseen keittiöön liitettävät hampurilainen ja ranskalaiset perunat (jotka eivät kumpikaan ole alun perin amerikkalaisia ruokia), vanhan kiinan keisarillisen keittiön mukainen Pekingin ankka 北京烤鸭, sekä kansainvälisen kiinalaisen keittiön kehittämä Chop suey 雜碎.
Ruoan hinta.
Tuoreista huonoista sadoista huolimatta ruoan hinta on yhä halvempi kuin 1980-luvulla. Luonnonvarat eivät ole loppumassa, päinvastoin, niiden (reaali)hinta on pudonnut vuosikymmenten ja vuosisatojen ajan. Vuosina 1950 - 1990 ruoan reaalihinta eli niukkuus putosi 74 %.


Kolmen rotkon pato.
Kolmen rotkon pato () on maailman suurinta vesivoimalaa varten rakennettu pato Jangtsen laaksossa Sandoupingissa, Yichangissa, Hubein maakunnassa Kiinassa. Vesi peittää entisen Kolmen solan alueen Yichangin, Hubein ja Fulingin kaupunkien välillä, Chongqingin kunnassa. Padon rakentaminen alkoi vuonna 1994. Tekojärvi alkoi täyttyä 1. kesäkuuta 2003. Voimalan rakenteet valmistuivat toukokuussa 2006. Allas täyttyi kokonaan ja voimala saavutti maksimitehonsa 22 500 MW lokakuussa 2010.
Vaikutukset.
Kuten monien muidenkin rakenteilla olevien patojen yhteydessä, tässäkin tapauksessa on kyse projektin hyvistä ja huonoista puolista. Kannattajat vetoavat taloudellisiin hyötyihin, joita tulvien hallinta ja vesivoimasähkön tuotto tuovat. Vastustus keskittyy huoleen 1,9 miljoonan alueella asuvan ihmisen tulevaisuudesta, arvokkaiden arkeologisten ja kulttuuristen alueiden vajoamisesta veden alle, ja myös padon ympäristövaikutuksiin.
Padon rakentamisesta johtuvien ympäristöongelmien pelätään kasvavan valtaviksi, jopa niin suuriksi, että vesivoiman tuotanto keskeytyy. Patoaltaaseen jäävien tehtaiden ja kaupunkien kemikaalipäästöt liukenevat veden noustessa, ja valtavan lietemäärän arvioidaan täyttävän altaan varsin pian.
Kiina aikoo siirtää vielä 3–4 miljoonaa ihmistä 10–15 vuoden aikana Jangtzejoen varrelta. Ihmisten lisäsiirrot johtuvat mahdollisista patoaltaan saasteista ja joenpartaiden romahtamisista. Kaikkiaan ainakin 1,4 miljoonaa ihmistä on jo pakkosiirretty, monet useampaan kertaan. Patohankkeen rakennuspäällikön mukaan pato voi aiheuttaa ekologisen katastrofin.
Asutusrahat ja korruptio.
Kiinassa on 22 000 isoa patoa. Kolmen rotkon padon miljoonien ihmisten uudelleenasutusprojektissa on paljastunut laajoja korruptioskandaaleja jo vuodesta 2003. Padon alueelta siirrettiin 1,4 milj. ihmistä vuonna 2007. Evakkokustannukset on arvioitu kolmasosaksi koko projektin 26 mrd. $:n kustannuksista. Sadat virkamiehet ovat varastaneet varattuja varoja. Evakot ovat valittaneet elämänlaadun laskusta ja korvauksien niukkuudesta. Korruptiosta mieltään osoittaneita on pidätetty. Transparency Internationalin mukaan tulisi varmistaa, että kotoaan häädettyjä ihmisiä ei rangaista toistamiseen ja ettei pakkomuutto johda köyhyysloukkuun.


Pornainen.
Pornainen () on Suomen kunta, joka sijaitsee Uudenmaan maakunnassa. Pornaisten keskustaajama on Kirveskoski. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km².
Pornaisten naapurikunnat ovat Askola, Mäntsälä, Porvoo ja Sipoo.
Pornainen sijaitsee pääkaupunkiseudun läheisyydessä ja väestömäärä on kasvanut viime vuosikymmeninä reilusti. Yhteyttä pääkaupunkiseudulle paransi merkittävästi 1990-luvulla rakennettu seututie 146 Järvenpään ja Pornaisten keskustan välille.
Maantiede.
Pornaisissa on kolme Natura-aluetta, Lampisuo, Rientolan metsä ja Sipoonjoki joka ulottuu myös Sipoon puolelle.
Pornaisten kyliä ovat Halkia, Metsäkylä, Hevonselkä, Kirveskoski, Kupsenkylä, Laha, Laukkoski.
Järvenpäähän 18 km, Mäntsälään 22 km, Askolaan 14 km, Sipooseen 15 km ja Porvooseen 25 km.
Politiikka.
Vuosiksi 2009-2012 valitussa valtuustossa suurin puolue on SDP, jolla on 10 valtuutettua. Keskustalla on kahdeksan ja Kokoomuksella on seitsemän paikkaa. Perussuomalaiset ja Vihreät saivat kumpikin yhden paikan.
Pornaisten uudeksi kunnanjohtajaksi valittiin 14. joulukuuta 2010 Pornaisten kunnan sivystystoimenjohtaja Markku Hyttinen edellisen kunnanjohtajan Hannu Haukkasalon erottua virastaan ja siirryttyään Tuusulan kunnan kehitysjohtajaksi.
Historia.
Mustijoki oli tärkeä kulkureitti, ja sen rannoilla on ollut pysyvää asutusta 1200-luvulta asti.
Pornaisista tuli kappeliseurakunta vuonna 1729, jolloin se sai myös perustaa oman hautausmaan. Kivikirkko valmistui 1924.
Monia 1900-luvun alkupuolen kotimaisia elokuvia kuvattiin Laukkosken romanttisissa maisemissa.
Palvelut.
Pornaisilla toimii yhdeksänluokkainen yhtenäiskoulu kunnan keskustan koulukeskuksessa sekä neljä alakoulua, Jokimäen (luokat 3–6) koulu ja Laukkosken koulu (luokat 1–2) Laukkoskella sekä Parkkojan koulu (luokat 1–6) ja Halkian koulu (ykkösluokka ja esiopetusta) Halkiassa.
Perusturva-asioissa kuten sosiaalitoimessa, neuvola- ja päivähoitopalveluissa kunta toimii isäntäkunta-mallilla Mäntsälän kanssa nimellä Mustijoen perusturva.
Tunnettuja pornaislaisia.
Laukkoskella ovat asuneet ja viettäneet kesiään monet kuuluisat näyttelijät ja kirjailijat. Muun muassa Mika Waltari on kirjoittanut suurimman osan tuotannostaan Laukkoskella olevassa huvilassaan.


Posio.
Posio on Suomen kunta, joka sijaitsee Lapin maakunnan eteläosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Kunnan nimenä oleva sana "posio" tarkoittaa saamelaisen kodan takaosassa olevaa aukkoa, johon liittyy myös myyttistä merkitystä. Posio on käytössä myös talon, kylän ja järven nimenä sekä sukunimenä.
Vesistöjen osuus ({formatnum: } %) on suurin Lapin läänin kunnista. Vesistöt ovat houkutelleet kunnan alueelle runsaasti vapaa-ajan asutusta.
Posion naapurikunnat ovat Rovaniemi, Kemijärvi, Ranua, Salla, Kuusamo, Taivalkoski ja Pudasjärvi. Posion keskustaan on matkaa Oulusta 220 kilometriä, Rovaniemeltä 132 kilometriä ja Kuusamosta, jossa sijaitsee lähin lentoasema, 59 kilometriä. Posion läpi kulkevat muun muassa kantatie 81 ja valtatie 5 (E63).
Posion tärkein elinkeino on palvelut. Maatalous on säilynyt merkittävänä. Metsä- ja kalavarat ovat suuret. Vuonna 2003 kunnan alueella asuvasta työllisestä työvoimasta 54,3 % työskenteli palveluissa, 23,4 % alkutuotannossa ja 17,4 % jalostuksessa.
Suomen murteiden kartalla Posio kuuluu ainoana Lapin läänin kuntana asutushistoriallisista syistä savolaismurteiden Kainuun murteiden alueeseen.
Kohteita ja tapahtumia.
Posion huomattavimpia nähtävyyksiä ovat Pentik-Mäen museo-, veistos- ja myymäläkokonaisuus, kotiseutumuseo Lohirannan kylässä, Riisitunturin kansallispuisto, jylhä Korouoman luonnonsuojelualue ja kirkasvetiset Kitkajärvi ja Livojärvi. Riisitunturin huippu (465,3 m mpy.) on Posion korkein kohta. Myös Syötteen kansallispuisto sijaitsee osittain Posion kunnan alueella.
Posiolaista maisemaa hallitsevat vesistöt, metsät ja vaarat. Järviä ja lampia on yli 3 000. Kitkan ja Livon ohella suurimpia järviä on Suolijärvet. Alue on ylävää, suurimmaksi osaksi 200–300 metriä merenpinnan yläpuolella. Posiolla on Kemijoen, Kitkajoen (Koutajoen), Iijoen ja Simojoen latvavesiä. Posion virallinen nimikkoeläin on muikku ja nimikkokasvi suopursu.
Posiolla sijaitsee keramiikastaan tunnetun, käyttö-, lahja- ja piensisustustuotteita valmistavan ja myyvän Pentik Oy:n kotipaikka ja keramiikkatehdas. Perheyrityksen perustivat Anu Pentik ja Topi Pentikäinen vuonna 1971. Yrityksen toimitusjohtaja on Pasi Pentikäinen. Toinen merkittävä teollisuuslaitos Posiolla on ovenkarmeja valmistava Fenestran Posion tehdas.
Posion Kirintövaarassa sijaitsee laskettelukeskus ja vaaran juurella luontohotelli Kirikeskus.
Säännöllisesti Posiolla järjestettäviä tapahtumia ovat mm. Posion Messut ja harrastajateatteripäivät Teatterihelinät (joka toinen vuosi) helmikuussa, kansalliset Pentik-hiihdot huhtikuussa, Sirniön seppäpäivät kesäkuussa, kansallisten nuorten yleisurheilukisat kesäkuussa, Muikkumarkkinat heinäkuussa sekä Valaistu! Posio -kulttuuritapahtuma syyskuussa.
Television kautta Posio on 2000-luvulla tullut suomalaisille tutuksi Suuri Seikkailu -ohjelmasarjasta, jota kuvattiin Posiolla vuosina 2001 ja 2002.
Kyliä.
Kylämäisinä pidettyjä, rakentamisen tiiviydessään vaihtelevia asutusryhmittymiä Posiolla ovat Ahola (keskustaajama), Kirkonkylä, Anetjärvi, Mäntyjärvi, Pernu, Suorsa, Peräposio, Keski-Posio, Lehtiniemi, Ristilä, Jumisko, Aittaniemi, Nolimo, Maaninkavaara, Mourujärvi, Häme (Karjalaisenniemi), Tolva, Suonnankylä, Hyväniemi, Lohiranta, Kuloharju, Kynsilä ja Sirniö.
Keskustaajamassa asui vuodenvaihteessa 2005–2006 jo 40,3 prosenttia kunnan väestöstä. Kuntakeskus luokitellaan palveluvarustukseltaan ylätason kuntakeskukseksi.
Kunnan osa-aluejaossa, jota käytetään esimerkiksi väestötilastoinnissa, Posio on jaettu 19 osaan: keskustaajama, taajaman ympäristö, Anetjärvi, Mäntyjärvi, Pernu-Suorsa, Peräposio, Lehtiniemi, Ristilä, Jumisko-Aittaniemi, Nolimo, Maaninkavaara, Mourujärvi, Häme, Tolva, Ylikitka-Hyväniemi, Lohiranta, Kuloharju, Kynsilä ja Sirniö.
Posion 13 virallista maarekisterikylää ovat nimeltään Aittaperän kylä, Akanlahden kylä, Hyväniemen kylä, Hämeen kylä, Jumiskon kylä, Lehtiniemen kylä, Mourun kylä, Pernun kylä, Peräposion kylä, Posion kylä, Raistakan kylä, Tolvan kylä ja Ylikitkan kylä. Kyläjako on peräisin 1930-luvulta.
Suurin osa nykyisestä Posiosta kuului 1500- ja 1600-luvuilla Kitkan lapinkylän alueeseen. Kitkan lapinkylän talvikylän paikaksi on tulkittu Talliskotalampi Kuusamon Kivilahdessa. Suomalainen uudisasutus alueelle alkoi 1600-luvun lopulla. Vanha lapinkyläjako poistui vuonna 1760.
Historiaa.
Posion seurakunta aloitti toimintansa vuosien 1925 ja 1926 vaihteessa. Tuolloin katsottiin myös kunnan syntyneen. Uusi seurakunta ja kunta muodostettiin pääasiassa Kuusamoon kuuluneista alueista. Pienempiä osia liitettiin Posion eteläosaan Taivalkoskesta, länsiosaan Pudasjärvestä ja luoteisnurkkaan Rovaniemen pitäjästä. Senaatti päätti Posion seurakunnan perustamisesta jo vuonna 1908, mutta päätöksen toteutuminen viivästyi muun muassa kirkon puuttumisen takia.
Posiojärven eteläpäähän valmistui 1927 oma hirsirunkoinen, mansardikattoinen saarnahuone, joka 1952–53 korjattiin lautavuoratuksi, harjakattoiseksi kirkoksi. Ulkoväri on valkoinen. Sisällä on lakattu mäntyinen rakolautavuoraus ja valkoiseksi maalattu katto. Kirkossa on kemijärveläisen taiteilijan Uuno Särkelän maalaama alttaritaulu, joka esittää Kristuksen toista tulemista koillismaalaisessa järvimaisemassa. Kirkko sijaitsee Kitkajärven ja Posiojärven välisen Ahvensalmen itärannalla. Kellotapuli on erillinen.
Posion kunnanvaakuna valittiin viidestä Gustav von Numersin piirtämästä vaihtoehdosta vuonna 1958. Tiukan äänestyksen voitti saamelaisaikaan viittaava ehdotus, jonka vaakunaselitys on ”mustassa kentässä kolme hopeista kotaa ryhmitettynä 2+1, oviaukot punaiset”. Tämä on ainoa kota-aiheinen kunnanvaakuna Suomessa.
Paikallishistoriateos "Posion Historia", joka käsittelee aikaa esihistoriasta vuoteen 2000, julkaistiin vuonna 2006. Teoksen kirjoittajat ovat FL Hannu Kotivuori, FL Anu Vahtola, FM Seppo Ervasti, FT Antero Tervonen, FT Tapio Karjalainen ja FT Jouko Vahtola.
Vuonna 2000 valittu Posion kotiseutulaulu "Posion kutsu" on Heikki Yli-Tepsan säveltämä ja sanoittama.
Henkilöitä.
Posion itsenäistymisen huomattavin esitaistelija oli keskiposiolainen maanviljelijä Juho Aapo Miekkasaari (1862–1942). Hänet on haudattu Posiojärven Sarvisaaren hautausmaahan. Posiolaisen kuvanveistäjä Teuvo Tuomivaaran Miekkasaari-monumentti (1991) sijaitsee Posion kunnanviraston edustalla. Tuomivaara on posiolainen ammattitaiteilija kuten myös hänen puolisonsa Paula Suominen sekä Olli Moisio.
Posion kunnanjohtajina ovat toimineet Kauko Ollikainen, Mikko Honkonen, Pentti Mäkinen, Mauri Posio ja Mika Riipi (2006–).
Posion seurakunnan kirkkoherroina ovat toimineet Sulo Isokoski, Erkki Koivurova, Pekka Tapaninen, Timo Suutari, Risto Tuominen ja Leena Pudas (2012-).
Valtakunnallisesti tunnettuja Posiolla syntyneitä henkilöitä ovat muiden muassa biofyysikko Sinikka Eskelinen (vuoden tieteentekijä 1995), kuvataiteilija Minna Immonen, oopperalaulaja Soile Isokoski, lauluntekijä Veikko Juntunen, konserttipianisti ja kanttori Pami Karvonen, kansanedustaja (1999–2003) Marja-Leena Kemppainen, Lapin läänin viimeinen maaherra (2008–2009), kansanedustaja (1991–1995, 2001–2003) ja Kemijärven kaupunginjohtaja (1986–2008) Timo E. Korva, Moskovan olympialaisten mitalijuoksija (1980) Kaarlo Maaninka, radiopastori Jukka Norvanto, Kultaisen Harmonikan voittaja (1987) Seppo Raistakka, kirjailija Reino Rinne (syntymäpaikka nykyisen Posion sillä osa-alueella, joka v. 1913 kuului Kuusamoon) sekä taikuri ja kahlekuningas Timo Tuomivaara.


Pukkila.
Pukkila () on Suomen kunta, joka sijaitsee Uudenmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on maata ja loput  km² sisävesialueita. Pukkilan naapurikuntia ovat pohjoisessa Orimattila, idässä Myrskylä, etelässä Askola ja lännessä Mäntsälä.
Pukkilassa on muun muassa japanilaisen majatalon "Yado Oikawa":n vanha ja uusi osa, Naarkoski putouksineen ja kalateineen, Pukkilan villisikatarha Kanteleella ja Pukkilan kirkko,
Kyliä.
Kantele, Naarkoski, Kirkonkylä, Savijoki, Syvänoja, Torppi
Luonto.
Pukkilassa on Uudenmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen toimialueella sijaitsevista 105 Natura 2000-alueesta kaksi: Kanteleenjärven lintuvesi ja Venunmetsä.
Edestakainen työmatkaliikenne 2008.
Pukkilasta käydään verrattain paljon töissä pääkaupunkiseudulla.


Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta.
Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta (, "Karelo-Finskaja Sovetskaja Sotsialistitšeskaja Respublika") tai Neuvosto-Karjala oli yksi Neuvostoliiton kuudestatoista muodollisesti suvereenista neuvostotasavallasta vuodesta 1940 vuoteen 1956 saakka.
Karjalais-suomalainen SNT muodostettiin Karjalan ASNT:sta ja osasta Suomen luovuttamasta Karjalasta. Jatkosodan aikana neuvostotasavalta oli suurimmaksi osaksi Suomen miehittämä. Sodan jälkeen osa sen alueista siirrettiin Venäjän neuvostotasavaltaan, ja lopulta näillä rajoilla sen status muutettiin takaisin autonomiseksi sosialistiseksi tasavallaksi osaksi Venäjän federatiivista neuvostotasavaltaa vuonna 1956.
Alku.
Venäjän neuvostotasavaltaan kuuluneeseen Itä-Karjalaan eli Karjalan autonomiseen sosialistiseen neuvostotasavaltaan liitettiin pian talvisodan jälkeen vuonna 1940 Moskovan rauhassa Suomen Neuvostoliitolle luovuttamista alueista menetetty Karjala – Koivisto–Vuoksi-linjan eteläpuolista osaa lukuunottamatta – sekä Kuusamon ja Sallan itäosat. Samalla Karjalan autonominen neuvostotasavalta muutettiin Karjalais-suomalaiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi.
Koska Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta ei täyttänyt Neuvostoliiton perustuslain vaatimusta asukasluvun (vähintään 1 miljoona) ja etnisen koostumuksen osalta (”nimikkokansallisuus” enemmistönä), kyseessä olikin Neuvostoliiton kannalta epäonnistuneen talvisodan jälkeen yritys säilyttää kasvonsa. Sodan alussa 1939 Neuvostoliiton asettaman nukkehallituksen, Terijoen hallituksen julistuksessahan mainittiin ”Karjalan kansan jälleen yhdistäminen Suomen kansan kanssa” ja hallituksen johtajana ollut Otto Wille Kuusinen laitettiin uuden neuvostotasavallan päämieheksi ikään kuin jatkumona. Neuvostotasavalta myös mahdollisti sopivan tavan liittää koko Suomi Neuvostoliittoon. Vaikka Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta oli virallisesti Neuvostoliiton eikä Venäjän Karjala, se oli todellisuudessa täysin Neuvostoliiton keskushallinnon ohjauksessa ja pelkästään muodollisesti yhtä suvereeni kuin esimerkiksi Venäjän tai Ukrainan neuvostotasavalta.
Jatkosota ja inkeriläiset.
Jatkosodan aikana 1941–1944 suurimman osan Itä-Karjalaa ollessa suomalaisjoukkojen miehittämänä – pohjoisessa myös natsi-Saksan – Itä-Karjalan sotilashallinto jakoi väestön etnisin perustein ja sulki venäläisasukkaita keskitysleireille. Tämän takia neuvostojohdossa suunniteltiin karjalaisten ja muiden suomalais-ugrilaisten kansojen pakkosiirtoa, mutta sitä ei toteutettu. Vuonna 1943 päämajassa usko Saksan voitosta oli vaihtunut vahvaan epäilykseen Saksan tappiosta, mikä sai Suomen hallinnon lopettamaan kansallisuuteen perustuvan kohtelun Itä-Karjalassa.
Inkeriläisten muutto Itä-Karjalaan sallittiin 1940-luvun lopulla ja näin suomea puhuvien lukumäärä kaksinkertaistui aikaisempaan verrattuna eli 30 000:een.
Alueen ja statuksen muutos.
Jatkosodan jälkeen 1944 Itä-Karjalan lounaisosa Laatokan, Suomenlahden ja Suomen rajan välillä liitettiin osaksi Venäjän neuvostotasavallan Leningradin aluetta, johon nyt tuli siis kuulumaan koko Karjalankannas mukaan lukien Viipurin ja Käkisalmen kaupungit. Myös luoteisin osa eli Alakurtin kylähallinnon alue liitettiin Venäjään, Murmanskin alueen Kantalahden piiriin 1955.
Neuvostoliiton diktaattorin Josif Stalinin vuonna 1953 tapahtuneen kuoleman ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen XX edustajakokouksen jälkeen 1956 Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta muutettiin jälleen Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi ja samalla osaksi Venäjää. Vaikka virallisesti syynä olivat ”Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan työtätekevien toivomukset, väestön kansallinen rakenne, talouden yhtenäisyys, Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan tiiviit taloudelliset ja kulttuurisuhteet Venäjän SFNT:aan”, Neuvostoliiton valtionpäämiehen Kliment Vorošilovin mukaan statuksen alentaminen tehtiin Suomen ylimmän valtiojohdon toivomuksesta ja valtioiden ystävällisten suhteiden kehittämiseksi. Muutos oli osa maiden yleisten suhteiden parantumista 1950-luvun puolivälin ”suojasään” ja destalinisoinnin aikana. Suomessa Karjalais-suomalaiseen neuvostotasavaltaan oli koko ajan suhtauduttu epäluulolla.
Hallinto.
Itä-Karjalassa toimi 1940–1956 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen alaosastona Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan kommunistinen puolue, vuoteen 1952 Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan kommunistinen puolue (bolševikit). Sen keskuskomitean toisena sihteerinä 1947–1951 toimi myöhempi Neuvostoliiton johtaja Juri Andropov, joka oli ollut myös Itä-Karjalan Komsomolin, virallisesti Karjalais-suomalaisen SNT:n Leninin kommunistisen nuorisoliiton keskuskomitean ensimmäisenä sihteerinä 1940–1944.
Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan kommunistisen puolueen keskuskomitean ensimmäinen sihteeri (puoluejohtaja)
Gennadi Kuprijanov (1940–1950)
Aleksandr Kondakov (1950)
Aleksandr Jegorov (1950–1955)
Leonid Lubennikov (1955–1956)
Ministerineuvoston puheenjohtaja (pääministeri) (vuoteen 1946 kansankomissaarien neuvosto)
Paavo Prokkonen (1940–1947, 1950–1956)
Voldemar Virolainen (1947–1950)
Korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja (neuvostotasavallan päämies)
Mark Gorbatšov (1940)
Otto Wille Kuusinen (1940–1956)


Tarton rauha.
Tarton rauha oli itsenäisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä solmittu rauhansopimus, joka allekirjoitettiin 14. lokakuuta 1920 ja astui voimaan 31. joulukuuta 1920. Sopimus solmittiin maiden välillä Suomen sisällissotaan 1918 liittyen alkaneen sotatilan päättämiseksi, suhteiden luomiseksi ja rajan vahvistamiseksi, melkein viisi kuukautta kestäneiden neuvottelujen jälkeen. Sopimuksessa Petsamo liitettiin Suomeen kun taas Suomeen liittymisestä sopineet Repolan ja Porajärven kunnat jäivät Neuvosto-Venäjälle. Suomen oli myös luovuttava liittoalueestaan Kirjasalon tasavallasta. Syntyneet rajat olivat pienemmät kuin alkuperäisessä Suomen tavoitteessa mutta laajemmat kuin Neuvosto-Venäjän tavoitteena oli. Kysymys Itä-Karjalan autonomisesta asemasta jäi hiertämään Suomen ja Neuvosto-Venäjän välejä.
Tilanne ennen neuvotteluja.
Entisen Suomen suuriruhtinaskunnan (jossa suuriruhtinaan vallan oli itselleen ottanut Suomen eduskunta) eli Suomen hallitus ja Venäjän kansankomissaarien hallitus (muodostettu 7. marraskuuta 1917) olivat ajautuneet sotatilaan tammikuussa 1918 alkaneen Suomen sisällissodan vuoksi. Venäjän Suomessa oleva 42. armeijakunta oli julistanut sodan Suomen senaatille. Vaikka jotkut venäläiset sotilaat antoivat Suomen kansanvaltuuskunnalle (punaisen puolen hallitus) vähäistä tukea, suomalaiset kävivät itse pääosan taisteluista. Näin ollen Suomen tasavallan ja myös sen tunnustaneen Neuvosto-Venäjän kesken vallitsi sotatila, vaikka maassa jatkuvan sotatilan ja Neuvostoarmeijan silloisen heikkouden vuoksi 1918–1919 ei merkittäviä taisteluita ollutkaan käyty.
Suomi pyysi sisällissodan jälkeen apua Saksalta Itä-Karjalan ja Petsamon kysymyksen ratkaisemiseen. Saksa suostui useiden pyyntöjen jälkeen isännöimään rauhanneuvotteluja. Tuloksettomia neuvotteluja käytiin Berliinissä, elokuussa 1918 kolmen viikon ajan.
Vuosina 1918–1920 suomalaiset vapaaehtoisjoukot tekivät sotilaallisia retkiä Suomen lähialueille Itä-Karjalaan, Viroon ja Petsamoon. Näitä retkiä kutsutaan yhteisnimellä heimosodat.
Aseleponeuvottelut Rajajoella.
Suomen ja Neuvosto-Venäjän valtuuskunnat kokoontuivat 12. huhtikuuta 1920 aseleponeuvotteluihin Rajajoelle, mutta neuvottelut katkesivat kahdessa viikossa, sillä osapuolten näkemykset erosivat toisistaan suuresti. Suomi lähti ajatuksesta, jonka mukaan maiden välillä tulisi muodostaa puolueeton turvallisuusvyöhyke, joka kattaisi Vienan Karjalan, Aunuksen pohjoisosat ja Nevan pohjoispuolisen Inkerinmaan. Neuvosto-Venäjä taas halusi neuvottelut käytävän vuoden 1914 rajan pohjalta lukuun ottamatta Repolaa ja Porajärveä, joista voitaisiin neuvotella erikseen.
Rauhanneuvottelut Tartossa.
Rauhanneuvottelut alkoivat Viron Tartossa 12.6.1920. Suomen valtuuskuntaa johti Juho Kusti Paasikivi. Hallitus antoi Suomen valtuuskunnalle tavoitteeksi liittää Petsamo ja Kuolan niemimaa Suomeen, sekä vetää neuvostovallan raja Laatokan–Syvärin–Äänisen–Vienanmeren linjalle. Vaatimukset Kirjasalosta tai Inkerinmaasta jätettiin sivuun, koska niiden tavoittelua ei pidetty realistisena Pietarin sijainnin vuoksi. Inkeriläisille päätettiin suositella kulttuuriautonomiaa. Juuri ennen neuvottelujen alkamista Neuvosto-Venäjä miehitti Muurmannin radan ja Suomen välisen alueen ja julisti Karjalan työkansan kommuunin perustetuksi. Tämä oli sen mukaan osoitus siitä että Itä-Karjalan väestö oli ratkaissut itsemääräämisoikeutensa sisällön eikä kansanäänestystä tarvittaisi.
Alussa neuvottelut polkivat paikallaan aluekysymyksissä, sillä venäläiset pitivät kiinni vaatimuksestaan vuoden 1914 rajoista poikkeuksena Neuvosto-Venäjälle jääviksi halutut Repola ja Porajärvi, joista olisi saatettu neuvotella, osa Suomenlahden saarista ja Karjalankannasta. Heinäkuun puolivälissä neuvottelut keskeytettiin kahdeksi viikoksi.
Kun syys-lokakuussa 1919 olivat Pohjois-Venäjän interventiojoukot vetäytyneet Arkangelista ja Murmanskista ja jäljelle jääneiden venäläisten valkoisten joukkojen rintama oli murtunut helmikuussa 1920, olivat joukkojen rippeet vetäytyneet Repolaan ja Porajärvelle, mikä oli aiheuttanut Neuvosto-Venäjän joukkojen vastatoimia, jotka olivat johtaneet myös alueella olevien suomalaisten ja Neuvosto-Venäjän joukkojen välisiin taisteluihin. Väliaikaisena ratkaisuna Suomen ulkoasiainministeri Rudolf Holsti oli ilmoittanut kansankomissaareille Moskovaan, että suomalaiset riisuvat Venäjän valkoiset aseista ja estävät heidän toimintansa, mikäli Neuvosto-Venäjä ei hyökkää Repolaan eikä Porajärvelle. Neuvosto-Venäjä hyväksyi tämän väliaikaisratkaisuksi edellyttäen Venäjän valkoisten aseistariisuntaa.
Neuvosto-Venäjän yleistilanteen vahvistuminen.
Kun neuvostojoukot tunkeutuivat kesän lopulla Varsovan lähistölle, neuvottelut katkaistiin kahdeksi viikoksi. Tänä aikana presidentti Ståhlberg lievensi Suomen vaatimuksia. Suomi halusi edelleen Petsamon ja Repolan ja Porajärven väestön tuli saada päättää kohtalostaan itse, mutta Itä-Karjalan itsemääräämisoikeudesta voitiin joustaa. Neuvottelujen alettua uudelleen Suomen valtuuskunta viivytteli tahallaan, sillä odotettiin maailmantilanteen selkiytymistä. Lopulta 9. elokuuta ulkoministeri Rudolf Holsti antoi Suomen valtuutetuille luvan aloittaa neuvottelut toden teolla, sillä Puolakin oli jo taipunut neuvotteluihin Neuvosto-Venäjän kanssa. Aselepo solmittiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille 13. elokuuta. Puolassa puna-armeija onnistuttiin lyömään takaisin Puolan rajojen taa, joten neuvotteluasetelmat alkoivat Tartossa kypsyä kohti kompromisseja.
Neuvosto-Venäjä oli valmis luovuttamaan Suomelle Petsamon, jolloin se kuitenkin odotti Suomen palauttavan Repolan ja Porajärven, jotka olivat lähempanä Muurmannin rataa. Neuvosto-Venäjän pohjoisimmalle, ympäri vuoden jäistä vapaalle, satamalle johtavaa rautatietä. Suomelle puolestaan kaksi pinta-alalta suurtakaan itäkarjalaistan kuntaa eivät olleet yhtä tärkeitä kuin ympäri vuoden sulana pysyvä Petsamon satama, jolle muodostui erittäin merkittävä asema Suomen ulkomaankaupassa Moskovan rauhan ja jatkosodan välisenä aikana. Suomen kannalta Repolan ja Porajärven hallussapito oli myös keino parantaa mahdollisuutta saada haltuun Petsamo.
Lopulta 14. lokakuuta 1920 solmittiin Tarton rauhansopimus. Sopimus hyväksyttiin Suomen eduskunnassa 163 kansanedustajan kannattamana ja 27 vastustaessa. Ratifiointiasiakirjat vaihdettiin valtioiden välillä ja sopimus astui voimaan 31.12.1920.
Neuvottelutulos.
Neuvosto-Venäjä tunnusti Suomen historialliset rajat (Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan raja vuodelta 1812, joka noudatteli pääosin Stolbovan rauhan rajaa) ja luovutti Suomelle Petsamon, jonka keisari Aleksanteri II oli 1864 luvannut liitettäväksi Suomeen vastineeksi Venäjään liitetystä Siestarjoen asetehtaan alueesta. Suomi lupautui myös palauttamaan Vienan ja Aunuksen retkikuntien aikana Suomeen liittymisestä päättäneet Repolan ja Porajärven pitäjät, mistä järkyttyneenä Repolan väliaikainen nimismies Bobi Sivén ampui itsensä.
Mielipiteet Tarton rauhasta ovat ristiriitaisia. Osa suomalaisista, etenkin myöhempinä aikoina, arvioi rauhan Suomelle sangen edulliseksi. Osa suomalaisista ei ole tyytyväisiä rauhan sopimukseen. Tämä pettymys rauhan ehtoihin synnytti aikanaan yhteiskunnallista liikehdintää, jonka johti vuonna 1922 Akateemisen Karjala-Seuran perustamiseen. Rauhaan pettyneiden keskuudessa sitä on myös kutsuttu "häpeärauhaksi", sillä siinä ei syntynyt suomalaisten heimojen asuttamaa Suur-Suomea.
Sopimuksen sisällöstä.
Sopimuksen johdanto toteaa Suomen itsenäistyneen 1917 ja Venäjän tunnustanut itsenäisyyden Suuriruhtinaanmaan rajoissa, ja ilmaisee molempien osapuolten halun lopettaa "molempien valtioiden välillä sittemmin syntyneen sodan" ja "lopullisesti selvittää Suomen ja Venäjän aikaisemmasta valtioyhteydestä johtuneet suhteet".
Ensimmäisessä artiklassa todetaan sotatilan loppuvan sopimuksen jälkeen. Toinen artikla määrittelee rajan ja kolmas aluevedet. Neljännessä artiklassa Venäjä luovuttaa Petsamon Suomelle ja viidennessä sovitaan rajankäynnistä. Kuudes asettaa eräitä rajoituksia Suomen Jäämeren sotilaslaivoihin ja seitsemäs koskee kalastusoikeuksia. Kahdeksas antaa venäläisille kauttakulkuoikeuden Petsamon läpi Norjaan ja takaisin. Yhdeksännessä annetaan Petsamon venäläisille oikeus valita Suomen ja Venäjän kansallisuuden ja valtion välillä. Kymmenennessä sovitaan, että Suomi luovuttaa Repolan ja Porajärven, jotka liitetään Itä-Karjalan autonomiseen alueeseen, ja yhdennessätoista luovutuksen järjestelyistä. Kahdestoista määrittelee periaatteen Itämeren neutraloimisesta ja 13.–15. Suomi lupautuu neutraloimaan eräitä Suomenlahden saaria. 16. sovitaan Laatokan osittaisesta neutraloimista. 17. Suomalaisille laivoille taataan esteetön kulku Suomenlahden ja Laatokan välillä Neva-jokea pitkin. 24. molemmat pidättäytyvät vaatimasta sotakorvauksia. 25.–28. ja 31.–32. käsittelevät taloudellisia asioita.


Suomen esihistoria.
Suomen esihistoria käsittää ajan Suomen asuttamisesta aina historiallisen ajan alkuun asti. Esihistoria jaetaan yleensä kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen.
Suomen esihistoriallinen asutus on ehkä alkanut jo ennen viimeistä Veiksel-jääkautta. Karijoen Susiluolassa on mahdollisesti Eem-kauden (130 000 eaa. – 40 000 eaa.) aikana ennen jääkauden maksimia asunut neandertalinihmisiä. Viimeisen jääkauden jälkeinen esihistoria alkoi noin 8900 eaa., jolloin nykyisen Suomen alueelle saapuivat ensimmäiset tunnetut nykyihmiset heti jääkauden jälkeen Kundan kulttuurista. Tällöin alkoi Suomen mesoliittinen kausi.
Nuorempi kivikausi alkoi Suomessa noin vuonna 5300 eaa., jolloin alueelle levisi niin sanottu kampakeraaminen kulttuuri. Noin vuonna 3200 eaa. Lounais-Suomeen levisi nuorakeraaminen kulttuuri. Pronssikausi alkoi noin vuonna 1500 eaa. ja jatkui noin vuoteen 500 eaa., jolloin Suomessa alkoi rautakausi. Rautakausi jaetaan yleensä varhais-, keski- ja myöhäisrautakauteen. Rautakausi loppui noin vuosina 1250–1300 jaa., minkä jälkeen alkaa Suomen kirjoitettu historia.
Suomen esihistorian perusjaksottelu.
Varhaismetallikausi oli pronssikausi ja rautakauden alkuvaihe 1500 eaa.–200 jaa., jolloin metallit olivat vielä suhteellisen harvinaisia.
Ennen jääkautta.
Jääkautta edeltävältä ajalta on pohjoismaista löydetty vain yksi väitetty kiinteä muinaisjäännös, Kristiinankaupungin ja Karijoen rajalla sijaitseva Susiluola. Löytöpaikka on noin 120 000 vuoden ikäiseksi arvioituna pohjoismaiden vanhin tunnettu ihmisasutuksen paikka. Luolan sorakerroksista on löytynyt väitettyjä kivityökaluja ja jälkiä nuotion pidosta. Kyseessä ovat todennäköisesti olleet neandertalinihmiset. Kaikki arkeologit ja geologit eivät kuitenkaan usko, että Susiluolan löydöt olisivat varmuudella ihmisten aiheuttamia.
Ennen jääkauden maksimia (LGM) nykyihminen levisi Eurooppaan noin vuonna 35 000 eaa. mammutteja ja muuta suurriistaa metsästäen. Suomen alueelta on löydetty useita mammutinluulöytöjä ajalta 34 000–22 000 eaa. Siksi voidaan olettaa, että lämpimän interstadiaalikauden aikana ennen jääkauden maksimia 22 000 eaa. olisi cromagnon-ihminen voinut metsästää myös Suomen alueen tundra-aroilla.
Mesoliittinen kivikausi.
Jääkausi päättyi Suomessa noin 11 000 vuotta sitten, minkä jälkeen ensimmäiset asukkaat saapuivat Etelä-Suomeen koillisesta tai etelästä, luultavimmin Kundan kulttuuriin piiristä nykyisen Viron alueelta. Varhaisimpaan asutukseen liittyviä löytöpaikkoja on mm. Lahden Ristolassa, Orimattilassa ja Suomussalmen Kalmosärkällä. Tämän vaiheen ehkä kuuluisin Suomen alueeseen liittyvä muinaisjäännös löydettiin 1914 Karjalankannakselta Antreasta. Kyseessä on pajun niinestä 8400–8100 eaa. valmistettu tunnettu kalastusväline "Antrean verkko", joka oli pitkään maailman vanhin verkkolöytö.
Pohjois-Suomen varhaisin asuinpaikka Utsjoen Vetsijärvellä on ajoitettu hieman yli 10 000 vuotta vanhaksi. Kohteen löytöaineisto viittaa sekin kaakon suunnalle, mahdollisesti Moskovan ympäristössä vaikuttaneeseen Butovon kulttuuriin, joka kuuluu Kundan kanssa samaan ns. jälkisvidryläiseen kompleksiin. Joitakin Pohjois-Lapin löytöjä on myös yhdistetty Norjan Ruijan rannikon vanhimpaan ns. Komsan kulttuuriin.
Suomen mesoliittinen asutus, jota toisinaan kutsutaan Suomusjärven kulttuuriksi (noin 8300–5300 eaa.), tunsi koiran kotieläimenä. Elinkeinot olivat metsästys, hylkeenpyynti ja kalastus. Liuskekärkinen keihäs oli yleinen metsästysase. Suomusjärven kulttuuri on levinnyt koko maahan, tosin tiheintä se on ollut silloisilla rannikoilla, jotka maannousun johdosta ovat nykyisin syvällä sisämaassa. Kulttuurilla on yhteyksiä Viron Kundan kulttuuriin ja Itä-Karjalaan. Tänä aikana ei osattu vielä valmistaa saviastioita, joten aikaa kutsutaan esikeraamiseksi. Kuuluisa kiviveistos, Huittisten hirvenpää, ajoittuu mesoliittiseen aikaan.
Varhaisneoliittinen kausi.
Noin vuonna 5300 eaa. Suomeen leviää saviastioiden valmistustaito. Tätä aikaa nimitetään neoliittiseksi eli nuorimmaksi kivikaudeksi. Suomi kuului tällöin laajaan koilliseurooppalaiseen kulttuuripiiriin, joka ulottui Pohjanlahdelta Veikselin suulle ja Uralille. Väestön on arveltu olleen suomalais-ugrilaista, joskin eräät kielitieteilijät ovat viime aikoina alkaneet epäillä tätä.
Kampakeraamisia kulttuureja yhdistävät suuret saviastiat, joihin on painettu kamman muotoisella esineellä kuvioita. Kulttuuri levisi ympäri Suomen aluetta. Asutus oli ilmeisesti tiheimmillään noin vuosina 4300–3800 eaa., jolloin kaakosta ehkä saapui uutta väkeä. Suomen väkiluvuksi on arvioitu korkeintaan 10 000. Varhaiskampakeramiikan aikana (5300–4300 eaa.) keskilämpötila on ollut noin kaksi astetta nykyistä korkeampi.
Kampakeraaminen kulttuuri jaetaan pyöreäpohjaisten saviastiatyylien perusteella edelleen varhaiskampakeramiikkaan (5300–4300 eaa.), tyypilliseen kampakeramiikkaan (4300–3800 eaa.) ja myöhäiskampakeramiikkaan (3800–3000 eaa.). Näistä jokainen on edelleen jaettu vanhempaan ja nuorempaan alaryhmään. Lisäksi tunnetaan alueellisia ryhmiä, kuten Jäkärlän ryhmä Lounais-Suomessa ja Säräisniemen keramiikka Pohjois-Suomessa.
Niin sanotut asumuspainanteet yleistyvät varhaisneoliittisella kaudella. Ne osoittavat että asuntoina toimivat entistä vankemmat yhden perheen rakennukset. Ihmiset elivät ehkä 5–10 perheen paikallisyhteisöissä. Jokaisella paikallisyhteisöllä oli todennäköisesti yhteinen laaja pyyntireviiri, vuotuiskierto ja pääasuinpaikka. Pyyntireviirin alueella oli useampia tukikohtia joita käytettiin pyynnissä vuotuiskierron mukaan. Talous perustui ainakin rannikkoseuduilla vahvasti hylkeenpyyntiin.
Kampakeraaminen kulttuuri hautasi vainajansa punamultahautoihin. Vainajan mukaan annettiin käyttöesineitä ja koruja. Kalliomaalauksia aletaan tehdä viimeistään varhaisneoliittisella kaudella. Maalatut eläimenkuvat ja kivestä tehdyt eläimenpääveistokset liittyvät todennäköisesti käsityksiin toteemieläimistä. Astioiden ohella savesta tehdään myös todennäköisesti samanismiin liittyviä niin sanottuja savi-idoleita. Pohjois-Euroopan vanhin ihmistä esittävä figuuri on löydetty Vantaan Jokiniemestä.
Tyypillisen kampakeramiikan aikana Suomeen tuotiin etelästä ja kaakosta suuria määriä piikiveä, josta tehtiin teriä ja kärkiä.
Kampakeraamisen ajan ihmiset tunsivat jousen ja nuolet aseena.
Keskineoliittinen kausi.
Noin 3200 eaa. etelästä, Baltiasta alkoi Lounais- ja Etelä-Suomeen levitä nuorakeraaminen kulttuuri (vasarakirveskulttuuri), joka syrjäytti tai sulautti aikaisemman kulttuurin. Kulttuuripiiri vaikutti Itämeren ympäristössä ja Venäjällä. On mahdollista, että kulttuuri levisi pääosin Baltiasta. Muuttajat saattoivat olla kantasuomen puhujia, jotka toivat tullessaan indoeurooppalaisia tai balttilaisia lainasanoja. Toisen tulkinnan mukaan maahanmuuttajat olivat indoeurooppalaisia. Tulokkaita oli ehkä vain jokunen sata tai tuhatkunta. Toisaalta koko Suomessa asui tällöin vain 3 000–10 000 ihmistä. Siten vasarakirveskulttuuri on ehkä levinnyt pikemminkin kulttuurilainana kuin väestön liikkumisen myötä.
Vasarakirveskulttuurin alun perin keskieurooppalaiset symbolit ja rituaalit eroavat huomattavasti pohjoisen kampakeraamisen kulttuurin perinteistä. Kulttuurin tärkeitä sota-aseita tai seremoniallista esineitä, vasarakirveitä, on löydetty Suomesta noin 900 kappaletta. Suomeen kehittyivät omat vasarakirvestyyppinsä. Keramiikka oli erilaista: astiat olivat pienempiä, tasapohjaisia ja vain yläosastaan koristeltuja. Koristeena on päällekkäisiä nuoranpainaumia. Haudoissa vainaja peitettiin joskus turkiksilla ja tuohilla, punamultaa ei käytetty. Haudat löytyvät usein yksittäin ja kaukana asuinpaikasta. Vasarakirveskulttuurilla ei ilmeisesti ollut eläinsymboliikkaa.
Nuorakeraaminen kulttuuri viljeli mahdollisesti viljaa kaskiviljelynä tai hoiti karjaa. Suomessa vasarakirveskulttuurin koillisraja kulki noin Kokkolan–Tampereen–Viipurin linjaa seuraillen. Nuorakeraamisen kulttuurin asutus ei ollut yhtä rannansidonnaista kuin aikaisempi kampakeraaminen asutus, mutta asuinpaikat olivat kuitenkin useimmiten veden lähistöllä. Asutuksen sijainti voi viitata rantaniittyjen hyödyntämiseen laidunmaana. Virossa arvioidaan yksittäistaloasutuksen syntyneen nuorakeraamisen kulttuurin aikana. Suomenkin osalta tämä on mahdollista sillä asuinpaikat ovat suhteellisen pieniä ja niiden levintäkuva on hajanaisempi aikaisempaan verrattuna. Asumukset tunnetaan huonosti. Käytössä saattoi olla pienet, osaksi maahan kaivetut yhden perheen kevytrakenteiset majat.
Suomen pohjois- ja itäpuolella elivät ns. asbestikeramiikkaa käyttävät ihmisryhmät. Asbestikuitujen sekoittaminen keramiikan sideaineeksi lienee Saimaan alueella kehitetty tekniikka. Sisämaan asukkaat pitivät yhteyksiä rannikon myöhäiskampakeraamisen ja Pyheensillan kulttuurien kanssa. Sisämaan asbestikeramiikka koostuu Kierikin ja Pöljän keramiikasta. Ilmeisesti nämä ryhmät myös asuttivat Perämeren rannikon. Jokien suihin muodostui laajoja asuinpaikkavalleista koostuvia asuinpaikkoja. Nämä kylämäiset asuinpaikat saattoivat olla ympärivuotisia.
Noin 3000-2000 eaa. Perämeren rantaviivan tuntumaan ilmestyivät ns. jätinkirkot. Nämä vallimaiset rakenteet pohjautuivat luultavasti Keski-Euroopan ja Etelä-Skandinavian megaliittiperinteeseen. Parhaiten säilyneet ja suurimmat jätinkirkot portteineen on tuoreen tutkimuksen mukaan suunnattu päivänseisausten ja -tasausten auringonnousuihin ja -laskuihinLäpimitaltaan 60-metrinen Pattijoen Kastelli on maan suurin jätinkirkko.
Lounaissuomalaista Pyheensillan ryhmää (2900–2400 eaa.) pidetään usein kampakeramiikan tradition viimeisenä vaiheena. Löytöjä on mm. tehty Mynämäen Pyheensillasta. Ahvenanmaalla ovat edustettuina kaikki kampakeramiikan vaiheet ja vasarakirveskulttuuri. Lännestä saapui uusia asukkaita, joka kuuluvat skandinaaviseen kuoppakeraamiseen kulttuuriin, joka tunsi myös maanviljelyn. Merkittävin kuoppakeraaminen asuinpaikka on Jomalan Jettböle, josta on löydetty Suomen ainoa kivikautinen luuranko, 160 cm pitkä mies ja runsaasti savi-idoleita.
Myöhäisneoliittinen kausi.
Kiukaisten kulttuuri (2400–1500/1300 eaa.) syntyi yleisen käsityksen mukaan neoliittisen kivikauden viimeisessä vaiheessa nuorakeraamisen väestön sekoittuessa Pyheensillan kulttuurin väestöön. Pyyntitalous oli yhä vallalla, mutta kaskiviljely alkoi levitä Länsi- ja Etelä-Suomeen. Kiukaisten kulttuurin asuinpaikkoja on tavattu rannikoilla Satakunnasta ja Etelä-Pohjanmaalta Viipuriin. Merellisten yhteyksien merkitys korostuu aikaisempaan verrattuna. Vähitellen muodostuu eräänlainen Itämeren kulttuuripiiri johon liittyy myös Länsi- ja Etelä-Suomi.
Porin Tuorsniemestä on löydetty 1900 eaa. aikainen lehmuksen niinestä sidottu verkko, jossa on yli 800 männynkaarnakohoa. Verkkoja on mahdollisesti käytetty hylkeiden pyyntiin luisten harppuunoiden ohella. Skandinaviasta tuodut piisirpit, jauhin ja survinkivet todistavat maataloudesta ja asuinpaikoilta on löydetty ohranjyviä. Varmat merkit maataloudesta ovat kivi- ja pronssikauden vaihteesta 2000–1500 eaa. jopa Pellon korkeudelta asti. Naudan ja lampaan luut viittaavat karjanhoitoon. Itämeren grönlanninhylje pyydystettiin sukupuuttoon näihin aikoihin.
Pohjois- ja Itä-Suomessa tapahtuu suuria muutoksia. Asutus muuttuu vähitellen vaikeammin arkeologisesti todettavaksi. Jätinkirkot näyttävät häviävän käytöstä noin 2500 eaa. Pöljän-Jysmän keramiikka häviää viimeistään noin 2000 eaa. Samanaikaisesti autioituvat Perämeren alueen suuret kylämäiset asuinpainannekeskittymät. Asutusyhteisöt saattoivat hajota pienemmiksi yksiköiksi ja asutuksesta ehkä tulee liikkuvampaa. Myöhäisneoliittisen kauden hautaustavat tunnetaan huonosti. Käytössä on saattanut olla maanalainen ruumishautaus. Myös joitain pitkäröykkiöitä on pidetty aikakauden hautoina.
Pronssikausi.
Suomen pronssikausi alkoi 1500 eaa. Merelliset yhteydet korostuvat vahvasti ja Länsi-Suomi muodostuu osaksi yhteispohjoismaista pronssikauden kulttuuria. Pronssiesineiden löydöt sijoittuvat lähinnä rannikkoalueelle, jonne ainakin osan oletetaan saapuneen läntisten siirtolaisten mukana. Pronssiesineet olivat tuontitavaraa mutta Suomessa on ollut omaakin pronssinvalantaa.
Maanviljely muuttui yhä tärkeämmäksi ja viimeistään nyt ilmestyvät maatalot. Tärkeä esimerkki tästä on Nakkilan Rieskaronmäen asuinpaikka. Rannikon yleisin asutusmuoto oli todennäköisesti yksittäistalo tai mahdollisesti pieni taloryhmä. Viljoista viljeltiin ohraa ja vehnää, kotieläiminä olivat naudat, lampaat, vuohet ja siat. Rieskaronmäen talossa oli myös Suomen vanhin todennäköinen navetta. Pronssikaudella yleistyvät keittokuopat varsinkin Pohjanlahden alueella. Ne saattavat liittyä hylkeentraanin valmistukseen.
Pronssikaudella tapahtui oletettavasti tärkeä uskonnollinen murros. Omaksuttiin uskomuksia joiden alkuperä oli eurooppalaisissa maanviljelijäyhteisöissä. Hautausta alettiin tehdä monumentaalisiin kiviröykkiöihin, ns. hiidenkiukaisiin mikä on korostanut esi-isien merkitystä. Näitä halkaisijaltaan jopa kymmeniä metrejä leveitä kiviröykkiöitä voidaan pitää vanhimpina julkisina muistomerkkeinä Suomessa. Suomen suurin röykkiö on Kiukaisten Panelian Kuninkaanhauta. Toinen tärkeä muutos oli nuoremmalla pronssikaudella polttohautauksen omaksuminen, mikä voi liittyä sielukäsityksen muuttumiseen. Tämä hautausperinne ilmeni vahvimmillaan pitkin rannikkoa Viipurin seudulta aina Pyhäjoelle asti. Hautoihin pantiin harvoin esineitä.
Läntisen pronssikulttuurin alueella Satakunta ja Kokemäenjoen suisto näyttäytyy eräänlaisena keskusalueena. Alueella esiintyy huomattavan monumentaalisia röykkiöitä ja Suomen oloissa myös merkittävä pronssiesineiden löytökeskittymä. Nakkilan ja Kiukaisten merkittävät asutusyhteisöt muodostuivat lahtien perukkoihin, rantaniittyjen äärelle. Rauman Sammallahdenmäki on Suomen ensimmäinen esihistoriallinen UNESCO:n maailmanperintökohde. Sammallahdenmäki edustaa läntisen pronssikauden röykkiöperinnettä.
Itä- ja Pohjois-Suomeen pronssikulttuuri tuli idästä. Itäiset valumuotit kuitenkin todistavat myös paikallista pronssinvalantaa esiintyneen. Huomattava keskittymä esiintyy Suomussalmella. Pohjois-Suomessa oli käytössä asbestisekoitteinen keramiikka. Järvi-Suomen alueella alettiin saven valamiseen käyttää kangasmuottia, josta tavasta juontuu nimi tekstiilikeramiikka. Tekstiilikeramiikka on lähtöisin idästä, Volga- ja Okajokien suomalais-ugrilaiselta alueelta. Siitä syntyi paikallisia muunnoksia, joita tehtiin vielä rautakauden alussa. Metallikauppa lisäsi rannikon ja sisämaan välisiä yhteyksiä. Polttohautaus ja röykkiöhaudat levisivät itäisenkin kulttuurin alueelle. Näitä hautoja on ryhdytty myöhemmin kutsumaan lapinraunioiksi. Saamelaisiin niillä ei silti ole välttämättä yhteyttä. Uskonnollisiin muutoksiin kuuluu myös kalliomaalaus- ja eläimenpääveistosperinteen loppuminen. Tekstiilikeraamisessa Järvi-Suomessakin esiintyi kaskiviljelyä pyyntitalouden ohella.
Pronssikauden ja varhaisrautakauden välinen raja on varsinkin sisämaassa ja Pohjois-Suomessa hyvin liukuva, ja usein nämä aikakaudet yhdistetäänkin varhaismetallikausi-käsitteen alle.
Kielitieteen näkökulmia varhaismetallikauteen.
Pronssikaudella ja vanhemmalla rautakaudella (lainan täsmällisen ajankohdan tarkka määrittely on vaikeaa) suomen kieleen omaksuttiin runsaasti germaanisia lainasanoja, jotka kuvaavat ajan yhteiskuntaa: kuningas, ruhtinas, valta, vuokra, kunnia, lunnaat, murha, sakko, tuomita. Vanhoiksi pronssikauden lainoiksi on katsottu kuitenkin varmuudella mm. kansa, karja, kaura, kavio, kilpi, liesi, purje, pursi, pyhä, ratsu, rauta, satama, sika, tuoni, väylä. Pronssikaudelle ajoitettuja indo-iranilaisia lainasanoja ovat mm. huhta, varsa, marras, taivas, mana, jumala.
Varhaisrautakausi.
Rautakausi alkoi Suomessa 500 eaa. Rautaa saattoi valmistaa järvi- ja suomalmista, joten metalliesineiden saatavuus parantui selvästi ja raudan käyttö levisi nopeasti eri puolille maata. Vanhimmat raudanvalmistuspaikat on löydetty Pohjois-Suomesta jonne raudanvalmistusteknologia oletetaan saapuneen idästä. Aikaa noin vuosina 500–0 eaa. kutsutaan esiroomalaiseksi ajaksi. Tälle ajalle kuuluvien löytöjen määrä on pieni, mutta riittää todistamaan Suomen alueen olleen jatkuvasti asuttu. Rannikon väestö elätti itsensä sekataloudella, johon kuuluivat vaihtelevissa määrin viljanviljely, karjanhoito, kalastus, hylkeenpyynti ja metsästys. Rautaiset viljelyvälineet olivat tärkeä uutuus. Mahdollisesti hylkeentraanin keittoon liittyvät kettokuopat ovat edelleen yleisiä Pohjanlahden alueella. Suurimmat keskittymät tunnetaan Perämeren alueelta. Haudat ovat yleensä rakenteeltaan pronssikautta vaatimattomampia. Hautaukset tehtiin pieniin röykkiöihin ja latomuksiin. Perinteisten pyöreämuotoisten hautojen ohelle yleistyvät suorakulmaiset kehärauniot. Rannikon yhteydet suuntautuivat varsinkin Baltian suuntaan. Arkeologisessa aineistossa Morbyn keramiikka on tärkeä ajanjakson tunnusmerkki rannikolla. Sisämaassa oli käytössä asbestisekoitteinen Luukonsaaren keramiikka.
Vuosina 0–200 jaa. muutamat Rooman valtakunnassa valmistetut esineet löysivät tiensä Suomeen asti. Aikaa nimitetään vanhemmaksi roomalaisajaksi. Esineiden laittaminen rannikkoalueiden hautoihin yleistyi ja siten arkeologinen löytöaineisto kasvaa ja monipuolistuu. Suomeen ilmestyi samalla myös asehautaustapa. Kalmistoja eli hautapaikkoja tunnetaan lähinnä Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rannikoilta, Kokemäenjoen suulta, Etelä-Pohjanmaalta sekä joitakin Oulun seuduilta. Asutusta oli kuitenkin epäilemättä muuallakin.
Korut olivat usein Baltiasta ja aseet germaanisia. Rannikoille on ehkä tullut siirtolaisia Baltiasta ja Skandinaviasta. Vaatteissa käytettiin viimeistään nyt villaa. Etelärannikolla hautaukset alettiin tehdä ilmeisesti Virosta omaksuttuihin suorakaiteenmuotoisiin kivirakenteisiin eli tarhoihin, joihin vainajat haudattiin poltettuina tai polttamattomina. Sisämaan pyyntikulttuurin alueella elintapojen katsotaan säilyneen vanhakantaisina.
Nuorempana roomalaisaikana noin vuosina 200–400 jaa. kalmistoja alkoi ilmaantua myös sisämaahan, varsinkin Kokemäenjoen latvoille. Rannikon suhteellisen ohut ja tasaisesti levittäytynyt asutus näyttäisi keskittyvän vähitellen muutamiin tiheästi asuttuihin, selkeärajaisiin asutusyhteisöihin: ainakin kalmistolöytöjen levintä muodostuu tällaiseksi. Asutus keskittyy entistä selvemmin lahtien perukkoihin, jokien suualueille sekä niiden alajuoksuille.
Keskirautakausi.
Kansainvaellusaikana (vuodet 400–550/600) maanviljely laajeni etenkin sisämaassa ja metalliesineiden määrä kasvaa haudoissa. Löytöihin sisältyy pieni määrä kultaesineitä. Aseistus oli germaanista. Hautaus tehtiin usein suuren keskuskiven ympärille koottuun kiviröykkiöön polttohautauksena. Etelä-Pohjanmaalta on varsin rikkaita löytöjä jotka viittaavat sosiaaliseen eriytymiseen. Tärkeä löytöpaikka on esimerkiksi Vöyrin Gulldynt, josta on löydetty huomattavan suuri määrä eläinornamentein koristeltuja tuontiesineitä. Löytöihin kuuluu myös kultarahoja ja -renkaita. Sikäläinen talous perustui varsinkin karjanhoitoon mutta eliitin rikastuminen saattoi riippua turkiskaupasta. Erämaiden tuotteita hankittiin sisämaasta ja Lapista ja välitettiin edelleen rannikkoseutujen kautta. Ahvenanmaalle saapui vuoden 500 tienoilla uusi hautausmuoto, hautakummut, mahdollisesti läntisen uudisasutuksen mukana.
Sisämaassa ja Pohjois-Suomessa asbestikeramiikka poistuu käytöstä ja samalla päättyvät oman raudanvalmistuksen jäljet. Tämän alueen keski- ja myöhäisrautakautta nimitetään toisinaan "saamelaiseksi rautakaudeksi". Pyyntikulttuuriin kuuluvien ryhmien arkeologinen seuraaminen vaikeutuu. Arkeologinen "näkymättömyys" saattaa osittain johtua siitä että pyyntikulttuurin omavaraisuus päättyi. Rautaa ja muita tuotteita ruvettiin hankkimaan Suomen ja Skandinavian maatalousyhteisöiltä, vastineeksi pyyntiyhteisöt tarjosivat turkiksia.
Merovingiaikana (vuodet 550/600–800) Lounais-Suomeen muodostui oma esineellinen kulttuuri, joka laajeni myös Savoon ja Karjalaan. Haudoissa on paljon kalliita aseita. Koruissa ja aseissa alkaa tulla esiin Suomen naapurialueista eroava oma tyyli. Hautaus tehtiin edelleen useimmiten röykkiöön tai ns. polttokenttäkalmistoon. Ala-Satakunnassa, Euran ja Köyliön alueilla, alettiin 500-luvulla haudata ihmisiä maakuoppiin, mahdollisesti kristinuskon vaikutuksesta. Aikakauden erikoispiirre ovat rikkaasti varustellut asehaudat, jotka viittaavat jonkinlaisen "yläluokan" olemassaoloon. Eräiden tutkijoiden mukaan Suomen alueen sosiaalisen johtokerroksen jäsenillä oli merovingiajalla tiiviit yhteydet Keski-Ruotsissa ja Etelä-Skandinaviassa kehittyvien valtiomuodostumien johtajiin.
Yleisin asutusmuoto lienee edelleen ollut yksittäistalo mutta merovingiajalla oletetaan Lounais-Suomeen syntyneen myös varsinaisia kyliä. Muun muassa Maalahden Kalaschabrännanissa on tutkittu hyvin säilyneet merovingiaikaiset talonjäännökset. Talot ovat olleet pystypaalurakenteisia ja seinät on tiivistetty savella.
Isonkyrön Orismalan kylän Leväluhdasta on löydetty noin vuosina 300–700 lampeen haudatun tai uhratun sadan vainajan jäännökset, pronssikattila ja koruja.
Myöhäisrautakausi.
Viikinkiaikana (noin vuodet 800–1025) kauppa ja yhteydet vilkastuivat ja kaupunkimaisia asutuksia alkoi syntyä Itämeren piirissä. Aina 900–luvun lopulle saakka liikenne viikinkien idäntiellä oli merkittävää. Skandinaviassa viikinkiaika on esihistoriallisen kauden viimeinen jakso. Pohjoismaissa tärkeimmät kauppakaupungit olivat Mälar-järven Birka Keski-Ruotsissa, Etelä-Jyllannin Hedeby Tanskassa ja Oslovuonon Kaupang Norjassa. Aikakauden vilkkailla kauppareiteillä liikkui Ahvenanmaan ja luultavasti pieniä määriä manner-Suomenkin alueen asukkaita.
Suomessa asutus tihentyi varsinkin Savossa ja Karjalassa, mutta kalmistot katosivat Uudeltamaalta ja Etelä-Pohjanmaalta. Se, tarkoittaako kalmistojen häviäminen asutuksen katoamista, on vilkkaan keskustelun aihe. Viikinkiajan lopulla polttohautauksesta siirryttiin yleisesti ruumishautaukseen, mikä lienee merkki kristillisten tapojen vähittäisestä omaksumisesta. Merkittävin tutkittu ruumiskalmisto on Euran Luistari. Pysyvän asutuksen alueella vallitsi suhteellisen yhtenäinen kulttuuri.
Sisämaan ja Pohjois-Suomen pyyntikulttuurin alueella kasvaa Etelä-Suomeen viittaavien irtolöytöjen ja esineellisten yksittäishautojen määrä. Ilmiö selitetään perinteisesti erätalouden ja turkiskaupan merkityksen kasvuna. Saamelainen asutus ulottui etelässä ainakin Oulujärven tasolle, mutta mahdollisesti huomattavasti etelämmäksi. Siida- tai talvikyläjärjestys, johon muun muassa liittyi poronhoito, on saattanut syntyä myöhäisrautakaudella.
Hämeenlinnan Varikonniemessä, Vanajaveden rannalla, on tutkittu suurta huomiota herättänyttä rautakautista asuinpaikkaa. Kaivauksen suorittaneiden arkeologien mukaan paikalla oli jäänteitä jonkinlaisesta puolustusvallista ja laiturista, joskin näitä tulkintoja on epäilty. Paikka oli tärkeiden vesireittien risteyksessä. Alueella oli usean toistensa kanssa näköyhteydessä olevan muinaislinnan ketju. Varikonniemeä on luonnehdittu muinaiskaupungiksi ja siitä on käytetty venäläisestä kronikasta lainattua nimeä "Vanain kaupunki". Toisten tutkijoiden mielestä kyseessä on kuitenkin ollut melko tavanomainen rautakautinen asuinpaikka, jonka yhteydessä epämääräisen "kaupunki"-termin käyttöön ei ole aihetta.
Viimeinen rautakauden jakso Suomessa on ristiretkiaika (n. 1025/1050–1250/1300). Muualla Pohjoismaissa tämä jakso luetaan jo keskiajaksi. Ristiretkiajan päättyessä Suomi oli päätynyt osaksi katolista kristikuntaa ja Ruotsin valtakuntaa.
Muinaislinnoja rakennettiin viimeistään myöhäiseltä rautakaudelta alkaen. Ne yhdistetään ristiretkiajan ja keskiajan sotilaalliseen rauhattomuuteen. Muinaislinnoja tunnetaan Suomessa noin 90. Ne rakennettiin vaikeapääsyisille paikoille kallioiden tai kukkuloiden päälle tai veden ympäröimille kukkuloille. Linnoihin rakennettiin valleja kivestä ilman laastia, maasta ja hirsistä. Varsinkin varhaisempi tutkimus näki muinaislinnoissa merkkejä myös yhteiskunnan järjestäytymisestä jonkinlaisen maakunnallisen hallinnon tasolle. Monet nykytutkijat suhtautuvat tähän kuitenkin skeptisemmin. Muinaispitäjiä Suomessa lienee kuitenkin ollut.
Rautakauden väkiluvusta on mahdoton esittää tarkkaa arviota, mutta luultavasti se laskettiin kymmenissä tuhansissa.
Aiheesta muualla.
*


Dysfasia.
Dysfasia eli kielellinen erityisvaikeus tarkoittaa kielen kehityksen häiriötä. Henkilöllä voi olla kielellisiä ongelmia joko puheen ymmärtämisessä tai tuottamisessa tai näissä molemmissa.
Dysfasia-sanan alkuperä on kreikan kielessä: "dys"- tarkoittaa vaikeutta ja "phasis" puhetta.
Tarkkaa syytä dysfasialle ei tiedetä, mutta perinnöllisyys näyttäisi olevan merkittävä osatekijä. Kielellisessä erityisvaikeudessa lapsen muu kokonaiskehitys on normaalia. Ongelmat painottuvat selkeästi puheen ja kielen kehityksen osa-alueille. Dysfasia voi syntyä myös aikuisella aivovaurion yhteydessä (aivokontuusio, aivohalvaus, aivoverenvuoto). Dysfasian sijaan aikuisten aivovaurioiden yhteydessä käytetään nykyään termiä afasia jonka aste voi vaihdella puhumattomuudesta muutaman esineen nimeämisvaikeuksiin. Dysfasiaa ei pidä sekoittaa termiin dysfagia (nielemisen häiriö).
Kansainvälisessä ICD-10-diagnoosiluettelossa dysfasia kuuluu ryhmään F80.


Thor Heyerdahl.
Thor Heyerdahl (6. lokakuuta 1914 Larvik, Norja – 18. huhtikuuta 2002 Colla Micheri, Italia) oli norjalainen biologi, joka tuli tunnetuksi Kon-Tiki-retkikunnan yhteydessä vuonna 1947. Retkikunta osoitti, ettei ollut mitään merenkulkuteknistä estettä sille, että Polynesia olisi asutettu Etelä-Amerikasta käsin. Antropologit ja arkeologit uskovat tosin edelleen, että Polynesia asutettiin Aasiasta käsin.
Heyerdahl rakensi myös kaislalaivat Ra- ja Ra II osoittaakseen, että muinaiset egyptiläiset olisivat teoriassa voineet olla yhteydessä Amerikan mantereisiin, vaikka mitään konkreettisia todisteita tällaisista yhteyksistä ei ole. Tigris-laivalla hän halusi osoittaa, että Induslaakson kulttuureilla olisi voinut olla yhteys Mesopotamian sivilisaatioihin. Sumerien savitaulut mainitsevat Dilmunin, Makanin ja Meluhhan kaukaiset maat, jotka voivat tarkoittaa nykyistä Bahrainia, Omania ja muinaista Indusjoen laakson sivilisaatiota.
Heyerdahlin viimeiseksi projektiksi jäi "Jakten på Odin", jossa hän etsi Mustanmeren rannalta jäänteitä sivilisaatiosta, joka vastaisi islantilaisen Snorri Sturlusonin kirjoittamaa tarinaa aasajumalien alkuperästä.
Heyerdahlilta on suomennettu teokset "Lautalla yli tyynenmeren", "Aku-Aku", "Ra – Kaislaveneellä yli Atlantin", "Fatuhiva", "Pääsiäissaari: Arvoitus ratkeaa" ja "Tigris", joissa hän kuvailee matkojaan populaarilla otteella. Heyerdahl kirjoitti myös kirjan "Malediivien mysteeri". Tutkimusmatkoista on tehty myös dokumentteja televisiolle.
Heyerdahl opiskeli eläintiedettä ja maantiedetta Oslon yliopistossa. Yksityisesti hän opiskeli myös antropologiaa ja Polynesian kulttuureita ja historiaa. Heyerdahl oli kolme kertaa naimisissa. Hän nai Liv Coucheron-Torpin vuonna 1936. He saivat kaksi poikaa, Thor nuoremman ja Bjørnin. Avioliitto päättyi eroon ja 1949 Heyerdahl meni naimisiin Yvonne Dedekam-Simonsenin kanssa. He saivat kolme tytärtä: Annetten, Marianin ja Helene Elisabethin. He erosivat vuonna 1969. Vuonna 1991 Thor Heyerdahl meni naimisiin vuonna 1954 Miss Ranskaksi Miss Universumissa nimitetyn näyttelijä Jacqueline Beerin (s. 1932) kanssa. Liitto kesti Heyerdahlin kuolemaan.
Ra II -laiva Kon-Tiki museossa Oslossa.


Saxo Grammaticus.
Pariisissa 1514 julkaistun "Gesta Danorum"in kansilehti.
Saxo Grammaticus (n. 1150 – n. 1220) oli keskiajan tanskalainen historioitsija, jonka elämästä tiedetään vain vähän. Hän laati nimellä "Gesta Danorum" ("Tanskalaisten teot") latinankielisen historiateoksen. 16 kirjasta koostuva teos alkaa mytologisesta muinaisuudesta ja päättyy vuoteen 1186. Saxo Grammaticus toimi arkkipiispa Absalonin kirjurina Roskildessa ja eli samaan aikaan kun Tanskan kuningas Valdemar I. Hänen elämästään ei tiedetä juuri mitään muuta, mutta hänen otaksutaan opiskelleen Ranskassa.
Grammaticuksen teos on tutkimukselle arvokas sekä skandinaavisen muinaistaruston muistiinmerkintänä että 1100-luvun Tanskasta ja vendejä vastaan tehdyistä ristiretkistä kertovana lähteenä. Renessanssihumanisti Erasmus Rotterdamilainen ylisti Saxon suvereenia latinan kielen hallintaa ihmetellen, miten moinen tyyliniekka oli saattanut elää 1100-luvun barbaarisessa Tanskassa.
Teoksen jälkivaikutukseltaan merkittävin episodi käsittelee "Amletia". Välivaiheiden kautta Shakespeare sai tästä katkelmasta aineistoa näytelmälleen Hamlet. Grammaticusta käyttivät lähteenään myös 1600-luvun ruotsalainen historioitsija Johannes Messenius ja Suomen kronikan tuntematon kirjoittaja. Nämä tulkitsivat Grammaticuksen kuvaukset finneistä ja näiden myyttisistä kuninkaista suomalaisiin viittaaviksi.


Afasia.
Afasia tarkoittaa puheen ymmärtämisen ja tuottamisen vaikeaa häiriötä, joka johtuu dominantin aivopuoliskon toimintahäiriöstä, vaikka älykkyys sekä aisti- ja lihastoiminnot ovat normaalit. Afasialla tarkoitetaan myös mitä tahansa aivovammasta johtuvaa kielellistä häiriötä, kuten sanasokeutta, sanamykkyyttä tai kirjoituskyvyttömyyttä. Sanan alkuperä on kreikan kielessä: "a"- tarkoittaa puuttumista ja "phasis" puhetta. Afasian syitä ovat mm. aivoinfarkti, aivoverenvuoto, erilaiset aivovammat, dementia ja etenevät aivosairaudet.
Motorinen afasia.
Afasia on motorinen, mikäli potilaalla on vaikeuksia puheen tuottamisessa. Aivovaurio on otsalohkossa, Brocan puhealueessa.
Motorista afasiaa kutsutaan myös Brocan afasiaksi (Broca's aphasia). Motoriselle afasialle on tyypillistä työläs ja katkeileva puhe sekä ongelmat konjunktioissa, prepositioissa, sananlopuissa ja kieliopillisissa keinoissa.
Sensorinen afasia.
Sensorisessa afasiassa potilaalla on häiriöitä puheen ymmärtämisessä. Vika on ohimolohkon sensorisella puhealueella.
Lähteet.
Neurologia, WSOY, Toim. Soma Kaitila. 1992.


Gösta Sundqvist.
Gösta Erik Sundqvist (17. toukokuuta 1957 Espoo – 16. elokuuta 2003 Helsinki) oli suomalainen muusikko, radiokoomikko ja tuottaja. Hän toimi Leevi and the Leavings -yhtyeen laulajana sen perustamisesta lähtien. Sundqvist myös sävelsi, sanoitti ja sovitti itse kaikki yhtyeen kappaleet.
Sundqvist sai vuonna 1996 arvostetun Juha Vainio -sanoittajapalkinnon, jota hän ei kuitenkaan saapunut noutamaan. Sundqvist vältteli julkisuutta, eikä Leevi and the Leavings konsertoinut kertaakaan. Yhtyeen menestyksen takana olivat pitkälti Gösta Sundqvistin kirjoittamat kappaleet. Sundqvist käsitteli niissä alkoholismia, syrjäytyneisyyttä, ihmissuhteita, luonnonsuojelua ja yhteiskunnallisia asioita, usein humoristisesti ja ironisesti.
Leevi and the Leavingsin ohella Sundqvist teki myös elinaikanansa kaikki kappaleet Aarne Tenkaselle, useilla eri salanimillä. Sundqvist teki myös Yleisradiolle useita radio-ohjelmasarjoja, joita ovat muun muassa "Tietokoneenkorjauskurssi", "Belgialaisia kirjauutuuksia", "Teinitalo" ja tunnetuimpana "Koe-eläinpuisto".
Nuoruus.
Gösta Sundqvist syntyi 17. toukokuuta 1957 Espoossa. Hän kävi Etelä-Espoon yhteiskoulua. Sundqvist tunnettiin lahjakkaana jalkapalloilijana 1970-luvun alussa, jolloin hän pelasi ikäistään vanhempien joukossa Tapiolan Hongassa. Koulussa hän tunsi ”Jogi” Ojamon, joka asui Sundqvistin kanssa samalla kadulla, jonne molempien perheet olivat muuttaneen samoihin aikoihin vuonna 1964. Ojamon sisko toi Jogille paljon levyjä, joita hän kuunteli Sundqvistin kanssa. Tätä kautta Sundqvist tutustui noin 12–13-vuotiaana Jethro Tulliin, joka mullisti hänen elämänsä. Jethro Tullin "Benefit" ja MC5:n esikoisalbumi "Kick out the Jams" saivat nuoret innostumaan musiikista, jolloin jalkapallokin jäi vähemmälle ja Sundqvist alkoi kasvattaa pitkiä hiuksia. Hän lopetti pelaamisen Hongassa 1970-luvun alkuvuosina.
Kaverukset alkoivat soittaa yhdessä Reijo Innan kanssa, ja toisinaan mukana oli myös Jari Malinen samalta koululuokalta. He eivät kuitenkaan soittaneet vielä Sundqvistin omia kappaleita, vaan Black Sabbathia. Jogi ja Sundqvist tekivät yhdessä myös omaa "Virtaset"-lehteä, jonka he laittoivat jakoon koulun ilmoitustaululle. Ojamon kautta Sundqvist tutustui vuonna 1971 vuotta vanhempaan Juha Partaseen. Vähän myöhemmin Sundqvistin vanhemmat erosivat, ja hän muutti äitinsä ja siskojensa kanssa Helsingin Meilahteen. Jossain vaiheessa Sundqvist alkoi suhtautua koulunkäyntiin välinpitämättömästi, eikä häntä enää nähty tunneilla keskikoulun viimeisellä luokalla. Reijo Innan mukaan hän oli ollut kuitenkin huippuoppilas, joka pärjäsi kaikissa aineissa tekemättä töitä niiden eteen. Tärkein syy koulunkäynnin keskeyttämiseen oli Partasen mukaan Sundqvistin itsevarmuus siitä, ettei hän tarvinnut koulun tietoja omiin tekemisiinsä.
Juha Partanen kuitenkin kertoo muistelmateoksessaan, ettei nähnyt Sundqvistilla meikkiä 1970-luvun alkuvuosina, lukuun ottamatta kertaa jolloin he kokeilivat meikkejä keskenään.
Ensimmäiset yhtyeet ja esikuvat.
1972 Sundqvist teki yhdessä Innan ja Partasen kanssa matkan Iittalaan Innan perheen maatilalle, jossa he viettivät aikaa soittaen. Jogi jättäytyi pois yhtyeestä, joka tuohon aikaan kantoi nimeä ”Funeral Procession”. Inna oli ollut Sundqvistin kanssa samalla luokalla koko oppikouluajan. Hänen taipumuksensa tanssimusiikkiin ja humpan soittamiseen olivat olennainen osa Leavingsin tyylin synnyssä, sillä hän sai Sundqvistin luomaan iskelmällisiä ja kansanomaisia kappaleita. Jo tässä vaiheessa he soittivat pääasiassa Sundqvistin säveltämää musiikkia. Soittorupeaman aikana otetuissa kuvissa Sundqvist esiintyi aina niin, että hiukset peittivät hänen kasvonsa – hän halusi pysytellä kätkössä kuten Cyrano de Bergerac.
Partasen mukaan nämä alkuaikojen erinimiset yhtyeen olivat Sundqvistille ”sormiharjoitelmia”. Hänellä ei ollut halua päästä esiintymään, hän vain nauhoitti lukuisia säveltämiään ja sanoittamiaan kappaleita. Nämä varhaiset sanoitukset hän teki englanniksi, ja tarinat itsessään liittyivät ikiaikaisiin taruihin aina ritariromantiikasta nykypäivään. Jethro Tullin johtohahmon Ian Andersonin tapaan hän soitti kappaleiden väliin huiluriffejä. Toisinaan hän suostui soittamaan myös muiden säveltämiä kappaleita, mutta nauhoituksia hallitsivat Jethro Tull -tyyliset kappaleet ja huiluriffit. Maaliskuussa 1973 he tekivät ainoan julkisen esiintymisensä Innan perheen talon katolla Mansikkatiellä, Westendissä. Kasetteja äänittäessä piti olla tuotantoyhtiö, ja sitä varten kehitettiin Straw Production, Mansikkatien mukaan. Nimi säilyi Love Records -aikoihin asti, ja sitä käytettiin muun muassa tienvarsimainonnassa.
Sundqvist halusi muistuttaa tyylillisesti monin tavoin Jethro Tullin huilisti-laulajaa Ian Andersonia; hän oli myös kerännyt yhtyeen kaikki levyt ja osasi niiden sisällön käytännössä ulkoa. Hän käherrytti tukkaansa, pukeutui pitkään välimerensiniseen samettitakkiin ja käytti Robin Hood -tyylisiä vaaleanruskeita mokkasaappaita. "Aqualung"-albumin raidalta ”Life is a Long Song” hän oli poiminut motokseen ”life is a long song, but the tune ends too soon for us all...” (). Sundqvistin suurin suosikki heti Jethro Tullin jälkeen oli Amazing Blondel ja sen levy "England", joka hyödynsi brittiläistä laulelmaperinnettä. Amazing Blondelin löytämisen jälkeen brittiläinen musiikkiperinne luuttuineen alkoi esiintyä Sundqvistin tuotoksissa, ja seuraavan yhtyeen nimeksi tuli ”Troubadour”. Sundqvist piti myös paljon italialaisesta musiikista, erityisesti La Bottega dell'Artesta ja Premiata Forneria Marconista. Reijo Inna lähti elokuussa 1974 vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, jolloin ystävien yhtyekuviot keskeytyivät.
1970-luvulla Sundqvist alkoi harrastaa balettia, mutta lopetti sen varsin nopeasti. Hän totesi syyksi sen, että yhden hypyn aikana ”sydän jätti lyönnin väliin”. Sundqvistilla oli 1970-luvulla toisinaan erakkokausia, jolloin hän vetäytyi kavereidensa ulottumattomiin. Näinä kausina hän oli sitä mieltä ettei hänellä ole ystäviä eikä hän niitä kaipaisikaan. Vuoteen 1976 mennessä hän oli hylännyt ennakkoluulonsa kirjallisuutta kohtaan, ja oli ehtinyt perehtyä muun muassa Martti Lutherin kirjoituksiin. Häntä oli aiemmin ärsyttänyt ihmisten tapa lainata ajatuksia suoraan kirjoista. Vuoden 1976 lopulla Sundqvist kirjoitteli pääasiassa runoja. 1970-luvun lopulla hän muutti Helsingin kantakaupunkiin Ratakadulle ja työskenteli isänsä remonttiyrityksessä sekä asuintalonsa talonmiehenä.
Leevi and the Leavings.
Juha Partaselle antamassaan haastattelussa 1978 Sundqvist sanoi, että Leevi and the Leavings syntyi varsinaisesti vuoden 1977 syksyllä. Reijo Inna ja Risto Paananen tutustuivat suorittaessaan asepalvelusta Hämeenlinnan jääkäripatteristossa. Pari kuukautta myöhemmin Inna pyysi Paanasta soittamaan Iittalaan mökille, koska porukasta puuttui basisti. Sundqvist ja hänen ystävänsä olivat jo pitkän aikaa tehneet "Stereogramofoni"-kasetteja, joissa he pilailivat eri radio-ohjelmien ja yhtyeiden kustannuksella. Kaseteilla esiintyviä kuvitteellisia yhtyeitä olivat muun muassa The Babyboys, Kyösti Salmenoksan kvintetti ja Leevi and the Leavings. Kasetteja tehtiin kymmenisen kappaletta ja niitä jaettiin ystäväpiirille. Sketseistä suurin osa oli Gösta Sundqvistin käsialaa. Sundqvist halusi pitää nämä omakustanteet noin 20 ihmisestä koostuneen pienen piirin sisällä, sillä hän koki ettei hänen tarvinnut ”näyttää kenellekään mitään”. Vuonna 1978 yhtye esiintyi Iittalan Äimä-Rockissa salanimillä ”Tarmo Dynamo” ja ”Rife Paananen ja kyytipojat”.
Reijo Innan haaveena oli tehdä oikea levy. Kaseteilta valittiin kaksi kappaletta, ”Mitä kuuluu, Marja-Leena?” sekä ”Rakas Annika...”, jotka lähetettiin Atte Blomille Love Recordsiin kuunneltavaksi. Inna teki sen salassa Sundqvistilta, joka ei olisi halunnut tarjota kappaleita julkaistaviksi. Levy-yhtiö tarjoutui kustantamaan levyn, ja ensimmäinen single julkaistiin vuonna 1978. Aluksi Gösta Sundqvist vastusti kokonaisen albumin tekoa ja halusi julkaista sen sijaan tuplasinglejä. Niitä ilmestyikin kaksi vuonna 1979. Samana vuonna yhtyeeseen liittyi kitaristi Juha Karastie, joka oli soittanut Sundqvistin kanssa yhdessä jo aikaisemmin. Samoihin aikoihin Inna päätti lähteä yhtyeestä, sillä hän halusi pitää yhtyeen anonyymina, singlejä julkaisevana ryhmänä. Innan mielestä yhtyeellä ei ollut tarpeeksi materiaalia kokonaista LP-levyä varten. Innan tilalle rumpaliksi tuli Risto Paanasen vanha koulukaveri Jarmo Leivo.
Jo yhtyeen alkuvaiheista lähtien Sundqvist piti ohjia käsissään, ja yhtyeen nimi yhdistettiinkin usein ensimmäisenä juuri Sundqvistiin. Yhtyeen tunnetuin kokoonpano vakiintui kuitenkin vuonna 1987, kun Niklas Nylund tuli bändin rumpaliksi. Kyseinen kokoonpano säilyi yhtyeen uran loppuun saakka. Leavings teki ainoan julkisen esiintymisensä osallistuessaan vuoden 1981 Euroviisu-karsintoihin, joissa se esiintyi kappaleella ”Sinisilmä, mansikkasuu”. Yhtye kuitenkin putosi jo alkukarsinnoissa. Levynkannet olivat Sundqvistille erityisen tärkeitä; Roo Ketvelin haastattelussa 1989 hän kuvaili niitä yhtä tärkeiksi kuin lauluja.
Muut projektit.
Sundqvist toimi vierailevana solistina Liisa Akimofin kanssa tehdyllä kappaleella ”Viiden pennin paskiainen” vuonna 1993 ja Sipe Santapukin kappaleella ”Häiriintynyt kuu” 2002. Vuonna 1989 näyttelijä Tanja-Lotta Räikkä tulkitsi Euroviisu-karsinnoissa Sundqvistin tekemän kappaleen ”Huominen Eurooppa”.
Sundqvistin tekemien radio-ohjelmien myötä yleiseen tietoisuuteen nousi myös sittemmin laulajana tunnettu Aarne Tenkanen. Tenkanen oli Sundqvistin fiktiivisten radiosarjojen vakiohahmo, jota esitti radiotoimittaja Kai Järvinen. Sundqvist ja Tenkanen tekivät yhteistyötä myöhemmin myös radion ulkopuolella, sillä Sundqvist kirjoitti ja sävelsi kappaleita hänelle usealla salanimellä, kuten L. Samarialainen, Erkki Salpola ja Pentti Jormanainen. Tenkasen laulajaura alkoi vuonna 1995, kun Sundqvist ja Järvinen päättivät tehdä singlen nimeltä ”Hemaisevan seksikäs pörröpää”. Kappale nousi suureen suosioon, ja sen vuoksi Sundqvist teki Järvisen kanssa vuonna 1996 ensimmäisen Tenkas-albumin "Iso pitkä". 1998 ilmestyi "Tenkasen tyttökalenteri" ja 2001 "Tenho". Seitsemän vuotta Sundqvistin kuoleman jälkeen vuonna 2010 ilmestyi "Ajan platinaa".
Radiokoomikon ura.
Gösta Sundqvist toimi myös monta vuotta radiokoomikkona. Hänen radiouransa alkoi viimeistään vuoden 1988 lopulla Rockradiossa, jossa hän teki "Gösta Sundqvist esittää" -ohjelmaa. Seuraava ohjelma, "Tietokoneenkorjauskurssi", alkoi vuonna 1990 lähes heti Radio Mafian toiminnan alkamisen jälkeen. 1992 ohjelman nimeksi vaihtui "Belgialaisia kirjauutuuksia", ja vuoden 1993 alussa se muuttui muotoon "Belgialaisia kirjaharvinaisuuksia". Jo näissä varhaisissa ohjelmissa käytettiin samantapaista kaavaa joka vakiintui "Koe-eläinpuistoon". Suosikkiohjelma "Koe-eläinpuisto" alkoi syyskuussa 1993, ja sitä tehtiin vuoteen 2003 asti. Hänen viimeiseksi radio-ohjelmakseen jäi "Teinitalo", jonka viimeinen jakso lähetettiin muutama tunti ennen Sundqvistin kuolemaa perjantaina 15. elokuuta. Yhteensä vuosien 1988 ja 2003 välillä ehdittiin lähettää noin 700 jaksoa.
Radiokuunnelmissaan hän sekoitti faktaa ja fiktiota, ja käytti toisinaan oikeita henkilöitä hahmoinaan. Sundqvist esitti kuunnelmissaan radiotoimittajaa, joka joko yksin tai ”kollegansa” kanssa teki ohjelmaa ”suorana lähetyksenä” jostain erikoisesta paikasta. Tarinoissaan hän käytti sekä tuttuja että uusia hahmoja, jotka tilanteiden tapaan oli viety äärimmilleen. Lyhyiden sketsipätkien välissä soitettiin aina musiikkia, joka saattoi liittyä teemaltaan sitä ennen esiintyneeseen sketsiin. Muutaman kerran ohjelmat muodostivat kokonaisuuksia, joita olivat muun muassa trilogiamuotoiset matkat Afrikkaan, Venäjälle ja Etelä-Amerikkaan – näistäkin paikoista löytyi ”sattumalta” tuttuja hahmoja. Suomessa käytiin muun muassa Kauppatorin alle kaivetussa likavesiuimalassa.
Sarjojen suosio oli korkealla loppuun asti, minkä todistaa jo lähetysajan sijoittaminen viimeisinä vuosina viikonloppuun hyvään kuunteluaikaan. "Koe-eläinpuiston" jaksoja alettiin uusia vuonna 2004, ja viimeksi vuonna 2008 YleX-kanavalla. "Koe-eläinpuiston" hahmokaartista suosituksi nousi kuvitteellinen raitiovaununkuljettaja Aarne Tenkanen, jonka kautta Sundqvist saattoi toteuttaa sisäistä Junnu Vainiotaan isojen poikien laulujen hengessä.
Viimeiset vuodet.
Viimeisten seitsemän elinvuotensa aikana Sundqvist ei antanut haastattelua edes "Soundiin", joka oli julkaissut hänestä aikaisemmin laajojakin juttuja, mutta hän oli luvannut päätoimittaja Timo Kanervalle suostuvansa haastatteluun täytettyään 50 vuotta. "Ilta-Sanomat" julkaisi tosin viikko Sundqvistin kuoleman jälkeen haastattelun, joka perustui vain vähän aikaisemmin käytyyn keskusteluun. Sitä ei kuitenkaan ollut ollut tarkoitus julkaista haastatteluna, sillä Sundqvist oli halunnut välttää siitä seuraavia haastattelupyyntöjä. Juha Partasen mukaan Sundqvist piti näinä vuosina etäisyyttä myös muihin ihmisiin. 1990-luvun lopulla hän toimi jonkin verran kolumnistina "Alueuutisille".
Sundqvist oli tiettävästi lopettanut alkoholin juomisen 1980-luvun alkupuolella sammuttuaan laiturille ja jouduttuaan auringon polttamaksi. Viimeisinä elinvuosinaan hän alkoi huolehtia terveydestään, sillä hänelle oli kertynyt vuosien mittaan huomattavasti ylipainoa. Helsingistä pois muutettuaan hän hankki polkupyörän ja alkoi kuntoilla säännöllisesti.
Sundqvist kuoli 46-vuotiaana sydänkohtaukseen Helsingissä 16. elokuuta 2003. Paananen oli puhunut Sundqvistin kanssa puhelimessa muutama päivä aikaisemmin; heidän suunnitelmissaan oli tehdä seuraavasta levystä ”iloista poppia”. Viimeisenä iltana he menivät studioon ja tekivät yhdestä edellisen albumin kappaleesta uuden version, joka jäi ”julkaisemattomaksi kappaleeksi”. Sundqvistin kuoleman jälkeen Risto Paananen, Juha Karastie ja Niklas Nylund päättivät yhdessä lopettaa yhtyeen toiminnan, sillä Leevi and the Leavings ilman Sundqvistia olisi ollut mahdoton ajatus. Vuonna 2011 he kuitenkin ilmoittivat palaavansa nimellä Leavings-Orkesteri ja aikovansa tehdä keikkoja, joilla he soitavat omien kappaleidensa lisäksi myös joitain Leevi and the Leavingsin kappaleita.
Syksyllä 2004 järjestettiin Sundqvistin muistoksi neljä Malja Göstalle -muistokonserttia. Konserteissa useat suomalaiset artistit, kuten Ismo ja Ilkka Alanko, Tuomari Nurmio, Maarit Hurmerinta, Timo Rautiainen, Samuli Putro, Marjo Leinonen ja Pauli Hanhiniemi, tulkitsivat Leevi and the Leavingsin kappaleita. Ohjelma lähetettiin myös televisiossa nimellä "Isälle Göstalta" marraskuussa 2004. Konserteista kaksi järjestettiin Helsingin juhlaviikkojen Huvilateltassa 30. ja 31. elokuuta 2004 ja kolmas Tampere-talon isossa salissa 11. syyskuuta 2004. Neljäs konsertti järjestettiin Lahdessa Sibeliustalossa.
Henkilökuva.
Gösta Sundqvist asui suurimman osan elämästään Helsingin Punavuoressa Ratakadulla ja myöhemmin Kapteeninkadulla, mutta muutti viimeisinä vuosinaan takaisin synnyinseuduilleen Espooseen. Sundqvist oli naimisissa ja kahden tyttären isä. Hänen isänsä oli suomenruotsalainen ja äiti Heinjoelta. Sundqvistilla oli myös kaksi siskoa, Hanni (s. 1954) ja Haije, joka esiintyi myös Leavings-levyillä naislaulajana, veljensä radio-ohjelmissa ja esimerkiksi "Nuoret miljonäärit" -tuplasinglen kansikuvassa.
Sundqvist esitti usein mielipiteensä muun muassa yksityisautoilusta ja kulutushysteriasta. Hän käytti kannanottona lähinnä vain verryttelyasua ja tuulipukua. Sundqvist oli huolissaan tulevaisuudesta, vaikka samalla naureskelikin tuomiopäivän ennustajille, ja hän otti ekologiset teemat esille myös haastatteluissa. Sundqvistilla ei esimerkiksi ollut ajokorttia, koska hänen mielestään autoa saisi ajaa vain, jos kyydissä olisi vähintään kolme ihmistä. 1980–90-luvuilla hän kierteli kantakaupungin kaduilla ja tarkkaili ihmisiä; hän piti erityisesti pienten kivijalkapuotien ilmapiiristä. Sundqvist työskenteli talonmiehenä 1980-luvulla, mutta oli lopettanut työt jo vuoteen 1989 mennessä.
Sundqvist oli tinkimätön ja halusi tehdä asiat oman päänsä mukaan. Jos jokin asia ei ollut hänen hallinnassaan, hän mieluummin luopui siitä kuin antoi periksi. Niklas Nylundin mukaan hän oli ujo, ja hänen lähelleen oli toisinaan vaikea päästä. Vaikka Sundqvist asui suuren osan elämästään Helsingin kantakaupungissa, hän ei pitänyt itseään ”stadilaisena”; hän piti elämänsä typerimpiä ihmisiä nimenomaan ”stadin kundeina”.
Julkisuuden välttely.
Sundqvist ei pitänyt julkisuudesta ja jätti henkilökuvansa mysteeriksi; hänen luonteensa kuvailu on vaikeaa jopa yhtyejäsenille. Hän leikitteli mediaimagollaan koko Leavings-uransa ajan, ja alun perin tarkoituksena oli olla kertomatta yhtyejäsenten nimiä julkisuuteen. Vaikka se ei onnistunut, Sundqvist toteutti peliänsä yhtyeen esiintymättömyyden ja monitulkintaisten sanoitusten kautta. Muut yhtyejäsenet ovat kertoneet, että Sundqvist tahtoi leikkiä myös toimittajien kanssa: hänen omalaatuiset vastauksensa haastatteluissa saattoivat olla yhtä kuvitteellisia kuin hänen sanoituksensa tai radio-ohjelmansa. Sundqvist kuitenkin seurasi tarkkaan mitä yhtyeestä kirjoitettiin lehdistössä, ja oli iloinen kaikesta positiivisesta palautteesta. Erityisen tärkeää hänelle oli musiikin saama vastaanotto.
Julkisten esiintymisten vähäisyyteen oli syynä erityisesti se, että Sundqvistille ja hänen yhtyeensä jäsenille musiikintekeminen oli vain harrastus muiden joukossa, eikä yhtye tehnyt musiikkia rahan vuoksi. Lisäksi Sundqvist myönsi olevansa melko mukavuudenhaluinen, eikä häntä kiinnostanut keikkamuusikon elämä. Sundqvist viihtyi parhaiten perheensä parissa, mitä yhtyeen esiintyminen olisi rajoittanut. Sundqvist inhosi yhtyettään koskevia kulta- ja platinalevyjen jakotilaisuuksia ja piti niitä ”hirveinä tilaisuuksina”, joihin hän kuitenkin osallistui levy-yhtiön vuoksi. Hän ei liikkunut musiikkipiireissä ja valitsi ystävänsä tarkkaan. Juha Partasen mukaan Sundqvist piti vuodesta 1996 eteenpäin etäisyyttä lehdistön lisäksi myös muihin ihmisiin.
Jalkapalloilu ja muut harrastukset.
Sundqvist tunnettiin intohimoisena jalkapallon harrastajana. 1970-luvun lopulla hän oli ehtinyt kerätä Ratakadun asuntoonsa suuren arkiston videoituja jalkapallo-otteluita; häntä kiinnostivat joukkueiden pelirakennelmat ja -taktiikat. Hän toimi 1980-luvulta lähtien helsinkiläisen jalkapallojoukkue Johanneksen Dynamon johtajana. Hän perusti joukkueen vuonna 1985, ja se ehti nousta kakkosdivisioonaan asti ennen fuusioituimista FC Norssin kanssa vuonna 1995. Sundqvist keksi joukkueen uuden nimen Atlantis FC, mutta jättäytyi pois toiminnasta fuusioitumisen jälkeen. Jalkapallo oli siihen mennessä syönyt valtaosan hänen muista töistä saamistaan tuloista. Sundqvist sanoi suhtautuneensa jalkapalloon huomattavasti vakavammin kuin esimerkiksi musiikintekoon: hän ei pitänyt sitä harrastuksena vaan elämäntapana.
Sundqvist oli myös intohimoinen musiikin harrastaja, ja ehti kerätä ja myydä pois pari kertaa tuhansien levyjen kokoelman. Musiikin lisäksi hän piti paljon elokuvista ja keräsi pikkuautoja.
Taiteilijakuva.
Gösta Sundqvistia kutsuttiin toisinaan lempinimellä ”Göde”. Ennen Leevi and the Leavingsin perustamista Sundqvist käytti yleensä salanimenään ”Cyranoa”, ”Erichiä” tai jonkun muun taruhahmon nimeä. Hän käytti myös myöhemmin salanimiä, joita olivat L. Samarialainen, Pentti Jormanainen, Erkki Salpola ja Erik Kääriäinen. Esimerkiksi Aarne Tenkasen levyjen tekijäluetteloissa Sundqvist mainitaan salanimillään.
Muusikko.
Gösta Sundqvist sävelsi ja sanoitti kaikki Leevi and the Leavingsin kappaleet. Yhtyeen musiikkityyli on suomirockia, joka rikkoo rockin ja iskelmän rajoja. Alkuvaiheessa yhtyeen iskelmällisyys oli ainakin osittain tarkoituksellista, sillä Sundqvist halusi pilkata ”turhantärkeitä kukkopoikia, mitkä kuvittelee et ne on jotain helvetin rokkenrolltähtiä”. Sundqvist halusi kokeilla myös monia muita tyylilajeja heti alusta alkaen: toisella albumilla diskomusiikkia ja kolmannella rockabillya ja syntetisaattoripoppia. Tero Lietteen mukaan Sundqvistin tuotantoa määrittelee melodisuus ja brittiläisestä folkmusiikista omaksuttu akustisuus; myös Sundqvistin mukaan melodisuus oli hänelle tärkeää.
Gösta Sundqvist oli nuorempana avannut c-kasetteja ja kääntänyt nauhat juoksemaan toiseen suuntaan kuullakseen musiikin takaperin. Sundqvistin mukaan ”se oli ihan toinen musiikkimaailma”, ja hän sai siitä paljon oivalluksia studiossa käytettäväksi. Sundqvistin suurimpia innoittajia olivat Jethro Tull, yhtyeen johtohahmo Ian Anderson ja Amazing Blondel. Progressiivisen rockin lisäksi Sundqvist piti myös klassisesta musiikista, erityisesti Sergei Rahmaninovista. Italoiskelmä nerokkaine sovituksineen oli myös tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen. Sundqvist vertasi itseään säveltäjänä Veikko Samuliin.
Yhtyeen rumpalin Niklas Nylundin mukaan musiikissa ei ollut taukoja ja hänellä oli jatkuvasti vaikeuksia hahmottaa kappaleiden rakenteita: ”Tahdit eivät mene esimerkiksi 8/16, vaan siitä puuttuu tahti, tai sitten tulee yksi ylimääräinen.” Nylundin kollega Harri Ala-Kojola oli kerran joutunut hankkimaan projektiaan varten ”Teuvo, maanteiden kuningas” -kappaleen rumpukompit mutta todennut ne liian epäloogisiksi. Nylundin mukaan kappaleet eivät ole soittoteknisesti hankalia, vain epäloogisia.
Kaikesta huolimatta Sundqvist ei pitänyt itseään muusikkona.
Sanoittaja.
Sundqvist oli saanut sanoitustekniikkaansa vaikutteita Reino Helismaalta ja Sauvo Puhtilalta, ja hän tunnusti vuonna 1996 tärkeimmäksi esikuvakseen Juha Vainion. Lempikirjailijakseen hän mainitsi Anton Tšehovin, jonka tragikomiikasta hän sai inspiraatiota tekstintekijänä. Tarinankertojana hän myös vertasi itseään kirjailija Mauri Sariolaan ja käsikirjoittaja-ohjaaja Aarne Tarkakseen. Sundqvist tuli harvoin äänitysstudioon valmiiden tekstien kanssa, vaan hän viimeisteli ne useimmiten vasta sitten, kun kappale oli muuten jo valmis. Toisinaan hän saattoi käskeä muut kahville voidakseen kirjoittaa sanoitukset loppuun rauhassa. Tämä ei tarkoita, etteikö Sundqvist olisi jo etukäteen miettinyt laulujen teemoja tai tarinoita; hän ei vain halunnut kertoa niistä etukäteen muille. Paanasen mukaan Sundqvist piti tarinat pimennossa myös siksi, ettei loppuratkaisu olisi paljastunut soitossa.
Sundqvist ei itse pitänyt hänelle annetusta ”suomalaisuuden sanansaattajan” asemasta vaan piti itseään ajatusmaailmaltaan enemmän belgialaisena kuin suomalaisena. Yhtyeen rumpali Nylund on sanonut, että hänen mielestään Sundqvist halusi osin leikitellä näillä mielikuvilla ja dramatisoida niitä: ”Tämä luuserimiehen tarina löytyy kuitenkin myös vaikka Ahmed Ahneesta ja Aku Ankasta, se on niin yleispätevä.” "Jee jee jee: suomalaisen rockin historia" -kirjassa yhtyeen sanoitusten tyyliä kutsutaan ”surkuhupaisaksi”, sillä se on sekoitus ironiaa ja empatiaa, tragediaa ja komiikkaa. Vaikka Sundqvist tarkasteli hahmojaan komiikan avulla, hän käsitteli silti elämän perusasioita usein syvemmältä kuin monet, jotka yrittivät tehdä sitä vakavissaan. Kolmas nainen -yhtyeen Sakari Pesola kommentoi Leavingsin tyyliä ”kansallisromanttis-parodiseksi”. Tero Valkosen mukaan sanoituksille on ominaista absurdit tarinat ja se, ettei laulaja ota kantaa henkilöiden toimintaan.
"Soundin" toimittaja Jarkko Fräntilä totesi "Onnen Avaimet" -albumin arvostelussaan, että ”joistakin Göstä Sundqvistin hengentuotteista on tullut osa suomalaista identiteettiä”, ja kutsui joitakin tunnetuimpia kappaleita ”laulun muotoon puetuiksi mininovelleiksi”. Toinen "Soundin" toimittaja, Pertti Ojala, kiitti "Torstai... 40 seuraavaa hittiä" -kokoelman arvostelussaan Sundqvistin tarkkanäköisyyttä ”suomalaisen arjen, machouden ja äärimmäisen junttiuden kuvaajana”. Hän antoi myös tunnustusta kappaleiden kaksimielisistä sanoituksista. Juha Vainio -palkinnon myöntäneen raadin perusteluissa mainittiin, että sanoituksista piirtyy esiin ”viisaan talonmiehen” näkemä ”suomalainen sielunmaisema”. Samoin laulujen sanottiin auttavan ”meitä suomalaisia ymmärtämään toisiamme ja ehkä myös hiukan itseämme”. "Länsi-Savon" toimittaja Anssi Mehtälä kutsui Sundqvistia ”suureksi suomalaiseksi kertojaksi” ja ”suomalaisen kansanluonteen kiteyttäjäksi”.
Gösta Sundqvist vastusti tulkintoja, joiden mukaan laulujen sanoitukset viittaisivat hänen omaan elämäänsä. Hän ei myöskään tahtonut tulkita sanoituksiaan edes yhtyeen jäsenille. Kannanotot ympäristön puolesta tulevat hyvin ilmi "Raparperitaivas"-albumilla, jonka nimikkokappaleessa lauletaan: ”Ihminen on pelkästään tuskaa tuoden tuhonnut maapalloaan.” "Raparperitaivasta" seurannut "Turkmenialainen tyttöystävä" on tunnelmaltaan iloisempi, mutta "Rakkauden planeetta" taas yhteiskunnallisesti kantaa ottava. Sundqvist olisi halunnut julkaista "Rakkauden planeetan" pahvikansissa, mutta ne eivät olisi sopineet suurten markettien varkaudenestojärjestelmiin.
Perintö.
vuoden 2006 albumilla "Leskiäidin tyttäret" julkaistu kappale ”Henkilökohtaisesti” on kunnianosoitus Leevi and the Leavingsille. Paula Vesala on sanonut että Sundqvist on hänelle ”sellainen puolijumala”. Sundqvistin tuotoksia hän kuvailee ”kaikista rakkaimmaksi kansallisaarteeksi”. YUP-yhtyeen laulaja Jarkko Martikainen on kertonut, että on yrittänyt ”omaksua häneltä (Sundqvistilta) sitä asennetta, että laulussa ei välttämättä pidä esittää vahvoja väitteitä”. Hänen mukaansa Sundqvistissa on neron piirteitä ja hän on ”todella vaativa tekstintekijä, johon pitää todella keskittyä”. Apulannan rumpali Sipe Santapukki on sanonut, ettei löydä ”tarpeeksi hienoja sanoja” kertoakseen yhtyeestä, joka muutti hänen elämänsä ja joka edustaa hänelle täydellisyyttä. Näyttelijä Mari Rantasila on nimennyt Sundqvistin suurimmaksi vaikuttajakseen sanoittajana.
Tunnustuksia.
Gösta Sundqvist sai arvostetun Juha Vainion sanoittajapalkinnon vuonna 1996. Leevi and the Leavings puolestaan valittiin vuonna 1995 Emma-gaalassa Vuoden yhtyeeksi. Espoon kaupunginvaltuustossa käsiteltiin vuonna 2005 ehdotusta Sundqvistin muistomerkin pystystä varten, mutta kulttuurilautakunta päätti ettei ehdotus johda toimenpiteisiin.


Hans Asperger.
Hans Asperger (18. helmikuuta 1906 Hausbrunn, Itävalta-Unkari – 21. lokakuuta 1980 Wien) oli itävaltalainen lastenlääkäri ja erityispedagogiikan uranuurtaja, jonka mukaan Aspergerin syndrooma on nimetty.
Asperger esitti vuonna 1944 julkaistussa autismin kirjoa käsittelevässä väitöskirjassaan lähes samansisältöisen Aspergerin syndrooman määritelmän kuin Grunja Suhareva oli julkaissut vuonna 1926. Hans Aspergerin laatima artikkeli unohtui kuitenkin vuosikymmeniksi samalla tavoin kuin Suharevan artikkeli. Osasyynä saattoi olla se, että tieteen valtakieli alkoi vaihtua saksasta englantiin.
Brittiläinen psykiatri Lorna Wing käänsi vuonna 1981 Aspergerin kirjoituksen englanniksi ja nimesi oireyhtymän uudelleen Aspergerin syndroomaksi julkaisussa "Asperger's syndrome: A clinical account" ('Aspergerin syndrooma: kliininen kuvaus').
Suharevan ja Aspergerin kuvaukset kyseenalaistavat Leo Kannerin vuonna 1943 esittämän yksipuolisen näkemyksen autismista.
Elämänvaiheet.
Asperger valmistui lääkäriksi Wienin yliopistosta vuonna 1931 ja sai ensimmäisen työpaikkansa Wienin yliopistollisen sairaalan lastenklinikalta ja johti hoitopedagogiikan osastoa vuodesta 1932 alkaen. Vuonna 1934 hän siirtyi psykiatriseen sairaalaan Leipzigiin.
Vähän ennen toisen maailmansodan päättymistä Hans Asperger perusti sisar Victorinen kanssa koulun "autistista psykopatiaa" poteville lapsille. Koulu tuhoutui pommituksessa sodan loppuvaiheissa, sisar Victorine sai surmansa, ja suuri osa Aspergerin tutkimustyöstä katosi. Tämän on väitetty viivästyttäneen autismin kirjon ymmärtämistä.
Toisen maailmansodan loppuvuosina Asperger palveli lääkintäupseerina Kroatiassa. Julkaistuaan tutkimuksensa vuonna 1944 hän sai vakituisen viran Wienin yliopistosta. Pian sodan jälkeen hänestä tuli kaupungin lastenklinikan johtaja. Asperger kutsuttiin vuonna 1957 Innsbruckin yliopiston lastenklinikan johtajaksi, josta hän siirtyi vuonna 1962 vastaavaan virkaan Wienin yliopistossa. Vuodesta 1964 hän johti SOS-lapsikyliä Hinterbrühlissä. Elämänsä aikana hän julkaisi yli 350 lääketieteellistä tutkimusta.
Hans Asperger avioitui vuonna 1935 Hanna Kalmonin kanssa, ja pariskunta sai viisi lasta.
Asperger jatkoi tieteellistä työskentelyään vielä eläkkeellä. Hän piti viimeisen tieteellisen esitelmänsä 74-vuotiaana, vain viikkoa ennen kuolemaansa.
Aspergerin syndrooma.
Asperger tunnisti monissa poikapotilaissaan käyttäytymis- ja lahjakkuusmallin, jonka hän nimesi "autistiseksi psykopatiaksi". Psykopatialla tarkoitettiin tuohon aikaan sellaisia perinnöllisiä luonteen- ja käyttäytymisen piirteitä, joista oli haittaa henkilölle itselleen ja jotka johtivat sosialisiin konflikteihin. Asperger kutsui autistisia psykopaatteja myös "erikoisiksi lapsiksi" (abartige Kinder). Heitä yhdistivät tyypillisesti muun muassa vähäinen kyky luoda ystävyyssuhteita, yksipuolinen keskustelu, tiivis keskittyminen johonkin tiettyyn harrastukseen, empatian puute ja motorinen kömpelyys. Asperger kutsui Asperger-lapsia myös "pikkuprofessoreiksi", koska nämä saattoivat puhua lempiaiheestaan hyvin perusteellisesti.
Hans Aspergerin vuonna 1944 julkaisema tutkimus perustui yli 200 asperger-pojan aineistoon, joista hän kuvaili tarkemmin neljää tapausta. Hans Aspergerin aineisto oli monipuolisempi kuin Leo Kannerin, joka julkaisi Yhdysvalloissa vuonna 1943 oman tutkimuksensa autismista. Kannerin aineisto koostui lähes poikkeuksetta heikkolahjaisista autisteista. Hans Asperger taas tiesi, että vain osa autistisista on heikkolahjaisia. Lisäksi Asperger huomasi, että jopa oppimisvaikeuksista kärsineet älyllisesti hyvätasoiset autistit saavuttivat aikuisina tyypillisesti yhteiskunnallisesti korkeita asemia, koska pystyivät hyödyntämään erityislahjojaan. Esimerkiksi Fritz V. ryhtyi opiskelemaan tähtitiedettä ja havaitsi jo yliopisto-opintojensa alkupuolella Newtonin laskelmissa piilleen virheen. Hänestä tuli myöhemmin astronomian professori.
Hans Aspergerissa oli myös itsessään hänen mukaansa sittemmin nimetyn oireyhtymän piirteitä. Hansia kuvattiin etäiseksi ja yksinäiseksi lapseksi, joka viihtyi hyvin itsekseen ja jolla ei ollut ystäviä. Hän oli myös motorisesti kömpelö. Asperger oli kielellisesti lahjakas ja oli äärimmäisen kiinnostunut saksan kielestä ja kirjallisuudesta ja erityisesti itävaltalaisesta runoilijasta Franz Grillparzerista. Aspergerilla oli tapana siteerata Grillparzerin runoja jo lapsena luokkatovereilleen, vaikka he eivät osoittaneet kiinnostusta kyseistä aihetta kohtaan. Aspergerin aikuinen tytär luonnehti "oudoksi" isänsä saksan kieltä kohtaan osoittamaa intensiivistä kiinnostusta sekä tämän tapaa viljellä puheessaan jatkuvasti sitaatteja. Perhepiirissä Asperger oli etäinen ja hiljainen ihminen. Hänen laajan kirjallisen tuotantonsa yleisimmät aiheet olivat Aspergerin syndrooma ja kuolema.


Pulkkila.
Pulkkila on entinen kunta, joka sijaitsi Pohjois-Pohjanmaan maakunnan kaakkoisosassa Oulun läänissä. Kunnassa asui ihmistä ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km2 oli vesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2.
Pulkkilan kirkonkylä sijaitsee Siikajoen suurimman sivujoen Lamujoen varrella, noin 90 kilometriä Oulun eteläpuolella. Jyväskylään on matkaa 247 kilometriä.
Pulkkila on tunnettu metalliteollisuudestaan, ja kunnassa sijaitseekin Pohjoismaiden suurin teräsputkia valmistava tehdas.
Vuoden 2009 alussa Pulkkilasta tuli yhdessä Kestilän, Piippolan ja Rantsilan kanssa osa kuntaliitoksessa muodostettua Siikalatvan kuntaa.
Historiaa.
Pulkkilan pysyvä asutus syntyi ilmeisesti 1500-luvun puolivälissä. Ensimmäisen kerran se mainitaan asiakirjoissa vuonna 1562 nimellä Naaraskoski. Nimi "Pulkkila" vakiintui saman vuosisadan loppuun mennessä tuolloisen kylän suurimman talon mukaiseksi. Itsenäinen seurakunta Pulkkila oli vuodesta 1671 lähtien. Tuolloin sen alue käsitti koko nykyisen Siikalatvan. Vuonna 1768 Lamun, Piippolan ja Tavastkengän talolliset rakensivat Piippolaan oman kirkon ja vähitellen Pulkkilan itä- ja eteläosat itsenäistyivät Piippolan kappeliseurakunnaksi.
Politiikka.
Ennen kuntaliitosta ylintä päätösvaltaa käytti Pulkkilan kunnanvaltuusto, johon kunnallisvaaleissa valittiin 17 jäsentä. Keskusta ja Vasemmistoliitto olivat perinteisesti kunnan vahvimmat puolueet.
Tunnettuja pulkkilalaisia.
Listalla on mukana tunnettuja pulkkilalaisia sekä Pulkkilassa syntyneitä.


Punkaharju.
Punkaharju on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Savon maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Punkaharju on maisemistaan tunnettu pitäjä, jonka keskustaajama on Punkasalmi ja toinen taajama Putikko. Punkaharjun naapurikunnat ovat Kerimäki, Kesälahti, Parikkala, Ruokolahti, Savonlinna ja Sulkava.
Historia.
Alueella oli asutusta jo kivikaudella vaara-asutuksena. Keskiajalla seutu oli karjalaisten ja savolaisten kalastusalueena, ja pysyvä asutus muodostuikin 1400-luvulla. Kirkollisesti Punkaharju kuului alkujaan Sääminkiin ja vuodesta 1647 alkaen Kerimäkeen. Punkaharjun seurakunta itsenäistyi vuonna 1922 ja kunta aloitti toimintansa 1924. Punkaharjuun liitettiin vuonna 1973 alueita Säämingin kunnasta.
Nähtävyyksiä.
Punkaharju on kuuluisa Salpausselästä luoteeseen erkanevista kauniista harjuistaan, joista kunta on saanut nimensä. Jääkauden aikana muodostunut kapea seitsemän kilometriä pitkä Punkaharju on yksi Suomen kansallismaisemista. Se kulkee Puruveden poikki jakaen sen Isoon ja Pikku-Puruveteen, joiden väliset salmet sijaitsevat harjun kummassakin päässä. Harjualueella sijaitseva Punkaharjun luonnonsuojelualue on perustettu vuonna 1991. Alueesta muodostui merkittävä matkailukohde jo 1800-luvulla, jolloin harjun pohjoispäässä sijainneesta metsänvartijan asunnosta vähitellen muotoutui nykyinen Valtionhotelli.
Punkaharjun muita nähtävyyksiä ovat Punkaharjun puukirkko (R. Rouhe, 1923), taidekeskus Retretti, Punkaharjun valtionpuisto ja huvipuisto Kesämaa. Punkaharjulla sijaitsevat myös Metsäntutkimuslaitoksen toimintayksikkö, Suomen metsämuseo ja metsätietokeskus Lusto (1994), sekä Metsäntutkimuslaitoksen puulajipuisto.
Liikenne.
Punkaharjun kautta kulkee Savonlinnan rata, jonka varrella kunnan alueella ovat Punkaharjun ja Luston asemat sekä Retretin seisake. Rata kulkee Punkaharjun pohjoisreunaa pitkin yhdessä valtatien 14 kanssa. Punkaharjulta pääsee kesäisin myös laivalla Savonlinnaan.
Talous.
Punkaharjun merkittävimpiä työnantajia ovat Finnforestin vaneri- ja kertopuutehtaat sekä kuntoutuskeskus Kruunupuisto.
Kulttuuri ja urheilu.
Retretissä ja Putikossa on kesäisin taidenäyttelyitä. Punkaharjulla toimivia urheiluseuroja ovat muun muassa Kulennoisten Pallo (KuP) ja Punkaharjun Urheilijat (PuU). Biisonimafian tekijät ovat kotoisin Punkaharjulta; ja myös B2-elokuva on kuvattu Punkaharjulla.


Punkalaidun.
Punkalaidun (epäv.) on Suomen kunta, joka sijaitsee Pirkanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Punkalaitumen naapurikunnat ovat Huittinen, Humppila, Loimaa, Urjala ja Sastamala.
Punkalaitumen vaakunan on suunnitellut Gustaf von Numers ja se on vahvistettu vuonna 1961.
Yleistä.
Punkalaidun siirtyi Satakunnan maakunnasta Pirkanmaahan vuoden 2005 alussa.
Punkalaidun selvitti 2007 mahdollisuutta osallistua uuden Sastamalan kaupungin perustamiseen. Kunnnanvaltuusto päätti 10.12.2007 olla liittymättä Sastamalan kaupunkiin ja jatkaa edelleen itsenäisenä kuntana. Palvelurakenteitaan Punkalaidun uudistaa liittymällä vuoden 2009 alusta Sastamalan perusturvakuntayhtymään ja siirtämällä sille myös vanhustenhuollon.
Historia.
370 vuotta vanhan Punkalaitumen kunnan nimen varhaisempi muoto "Punkalaitio", ja sen kautta myös nykyinen nimi, on todennäköisesti johdettu alueen halki virtaavasta Punkalaitumenjoesta, sillä punka on merkinnyt syvännettä ja laitio väylää.
Ensimmäinen kirjallinen maininta Punkalaitumesta on vuoden 1540 maakirjassa, tuolloin nimellä "Punkalaitio". Punkalaidun kuului tuolloin Huittisten hallintopitäjään, jossa se muodosti yhden neljästä neljänneksestä.
Punkalaitumen seurakunta muodostettiin vuonna 1639 pääasiassa aiemmin Huittisiin kuuluneesta Punkalaition neljänneksestä, mutta seurakuntaan liitettiin myös Liitsolan kylä Tyrväästä sekä muun muassa Oriniemen kylä Urjalasta. Seurakunnan perustamiskirjan allekirjoitti Suomen silloinen kenraalikuvernööri Pietari Brahe 31. heinäkuuta 1639. Punkalaidun täytti 370 vuotta ja juhli sitä 26.7.2009. Juhlassa paljastettiin Raimo Huittisen tekemä juhlavuoden taulu.
Punkalaitumelle asutettiin viime sotien jälkeen Sakkolan siirtoväkeä.
Maantiede.
Punkalaitumen halki virtaa Punkalaitumenjoki, jonka varrella useimmat kylät, muun muassa kirkonkylä, sijaitsevat. Asutuksen keskittymiseen jokivarteen ovat vaikuttaneet Punkalaitumenjoen ja sen sivujokien hedelmälliset savikkolaaksot. Muuten Punkalaitumella on vähän vesistöjä. Suurin järvi on Urjalan rajalla sijaitseva Vehkajärvi.
Taikayöntie (seututiet 230 ja 232) kulkee Punkalaitumen, Huittisten ja Urjalan alueella. Se on historiallisesti arvokas matkailutie ja sen varrelta löytyy hienoja luonto- ja jokimaisemia, sekä kulttuuriympäristöä. Seututie 230 oli aiemmin osa kantatietä 57. Kanteenmaan kautta kulkee Helsingin ja Porin välinen valtatie 2. Muita tärkeitä väyliä ovat seututiet Alastarolle, Humppilaan, Sastamalaan ja Vesilahteen.
Kyliä.
Hakuni, Halkivaha, Hankuri, Haviokoski, Jalasjoki, Kannisto, Kanteenmaa, Kivisenoja, Kokkola, Koskioinen, Kostila, Kouvola, Liitsola, Moisio, Mäenpää, Oriniemi, Parrila, Sarkkila,Suttila, Pärnänmaa, Talala, Teikarla, Vanttila
Elinkeinot.
Punkalaitumen kunnan väestöstä saa elantonsa palveluista 40 prosenttia, alkutuotannosta 21 prosenttia (Pirkanmaan korkein) ja teollisuudesta (ml. rakentaminen) 25 prosenttia (neljän prosentin elinkeino on tuntematon).
Vuonna 2008 Punkalaitumella avattiin (kolmannen kerran) turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus. Nyt se toimii ryhmäkotina alaikäisille, ilman huoltajaa tulleille lapsille ja nuorille. Kodin yhteyteen on avattu myös 14 tukiasuntopaikkaa sekä perheille tarkoitettu vastaanotto-osasto. Asukkaita on kaikkiaan noin 120. Toimintaa ylläpitää Punaisen Ristin Varsinais-Suomen piiri ja keskus on osa Turun vastaanottokeskusta. Nuorten koulutuspalveluista huolehtivat Punkalaitumen kunta, Länsi-Suomen opisto ja Huittisten aikuiskoulutuskeskus. Sisäasiainministeriö on 2009 valinnut Punkalaitumen kunnan maahanmuuton valtakunnallisten pilottipaikkakuntien joukkoon.
Nähtävyyksiä.
Mauri Kunnaksen luomien Koiramäen hahmojen alkuperäinen koti on Yli-Kirran talo Punkalaitumen Talalan kylässä. Kotiseutuyhdistyksen ylläpitämä museon pihapiiri on edelleen samassa asussa kuin Koiramäen kirjoissa. "Koiramäen talo" Punkalaitumella on kesäisin varsinkin lapsiperheiden suosiossa. Hyvin suosittu on myös Suomen kauneimpana lavana palkittu Särkän tanssilava, jota ylläpitää Punkalaitumen Kunto. Kunnassa sijaitsee Kesälaitumen Golfin Pay and play-kenttä. Koulutintti Oy tarjoaa majoitus- ja kokoustilaa museokoulussa. Myllypirtti on entiseen myllyyn saneerattu Ravintola. Matkailukohde on myös KokkonKota, jonka kotaympäristö tarjoaa vaihtoehdon perinteisille juhlatiloille erilaisten tilaisuuksien järjestämiseen.
Kunnantalo.
Punkalaitumen kunnantalo valittiin (Suomen Kuntaliitto) kesällä 2009 kolmen Suomen kauneimman kunnantalon joukkoon (Kuopion kaupungintalo, Pälkäneen kunnantalo).
Punkalaitumen kunnantalo on rakennettu vuonna 1923 Jugend-henkisesti kaksikerroksiseksi puurakennukseksi, josta ensimmäinen kerros on hirttä. Talon katolla on pieni torni ja toinen kerros on laajan mansardikaton peittämä. Taloa on remontoitu useaan otteeseen, viimeksi vuonna 2000. Vuosina 1992-1998 talossa tehtiin täydellinen saneeraus. Kunnantalon pinta-ala on 915 m² ja keskimäärin sen huoneet ovat 15 m².


Puolanka.
Puolanka on Suomen kunta, joka sijaitsee Kainuun maakunnan pohjoisosassa samannimisen järven pohjoisrannalla. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Puolangan naapurikunnat ovat Hyrynsalmi, Paltamo, Pudasjärvi, Ristijärvi, Suomussalmi, Utajärvi ja Vaala. Puolangalta maakuntakeskukseen Kajaaniin on 100 kilometriä ja Ouluun 125 kilometriä.
Historia.
Puolangan ensimmäisiä asuttajia olivat saamelaiset, joista mm. paikkakunnan nimistö yhä kertoo. Nimi Puolanka merkitsee saamenkielessä palopaikkaa. Muita saamenkieleen perustuvia nimiä ovat ainakin Piltunkijärvi, Jaurakkavaara, Askanmäki ja Jorva. Lisäksi kunnan alueelta, etenkin Kongas- ja Osamankajärven rantamilta on tavattu usein ns. lapinraunioita.
Vakinaisesti alue asutettiin 1550-luvulla, jolloin seudulle saapui savolaisia. Asutus alkoi tihentyä 1560-luvun loppuvuosina. Puolangan ensimmäiset kylät olivat Kongasmäki, Voipuanjärvi, Kivarinjärvi ja Lylykylä.
Puolangan historiaan liittyy tunnettu tarina Askanmäen kauniista Kaijasta. Tarina ajoittuu 1600-luvun loppuvuosille. 1890-luvulla kirjailija Juhani Aho kuuli metsänhoitajatuttavaltaan Askanmäen kauniin Kaijan tarinan, josta hän sai aiheita romaaniinsa Juha.
Vuosi 1867 on Puolangan historian merkkivuosi, sillä tuolloin Hyrynsalmen seurakunnan alaisuudessa toiminut Puolangan kappeliseurakunta itsenäistyi. Samana vuonna perustettiin myös Puolangan kunta. Kunnan asukasluku ylitti 5 000 rajan vuoden 1900 tienoilla. Puolangan asukasluku oli suurimmillaan 1960, jolloin asukkaita oli 7 520. 1960-luvun loppupuolella väestö alkoi vähentyä. Kunnan aktiivisen politiikan ansioista Puolanka alkoi nopeasti teollistua 1970-luvulla. Kunnan huomattavin teollinen yritys on Sinisalo Sport Oy, joka on maailman suurin yksittäinen motocross-varusteita valmistava tuotantolaitos. Myös rakennustoiminnan merkitys kasvoi Kostamuksen rakennustöiden ansiosta 1970- ja 1980-luvuilla. 1985 Puolangan asukasluku oli 5 105. Väestömäärä on tuosta saakka ollut laskussa ja vuonna 2011 asukkaita oli 3 043.
Luonto.
Puolanka jakautuu maisemiltaan kahteen osaan. Kunnan itäosaa hallitsevat komeat vaarat, länsiosille ovat sen sijaan ominaisia laajat nevalakeudet.
Kallioperä on vaihtelevaa. Itäosat kuuluvat Kainuun liuskealueeseen, jonka vaaraselänteet ovat kulutusta hyvin kestäviä kvartsiitteja. Kvartsiittien joukossa on useita kivilajeja, mm. Suomessa harvinaista kaoliinia jota on Pihlajavaarassa, Leppälässä ja Pahkavaarassa. Länsiosan kallioperässä hallitsevat gneissigraniitit. Yleisin maalaji on moreeni. Kunnassa on useita harjujaksoja, mutta savea on vähän. Turvetta on paljon erityisesti kunnan länsi- ja eteläosissa. Kunnan itäosia halkoo pohjois- eteläsuuntainen vaarajakso, jonka tunnetuimmat vaarat ovat Rännivaara, Paljakka ja Kuirivaara. Syystä Puolankaa onkin kutsuttu ”Suomen vaarallisimmaksi pitäjäksi”. Puolanka on hyvin runsasmetsäinen kunta. Kainuun alkuperäisen metsäluonnon suojelemiseksi on perustettu Paljakan luonnonpuisto, jossa kasvavat mm. Suomen pisimmät kuuset. Kunnassa sijaitsee lisäksi Natura-2000 ohjelman kohde Siikavaaran-Korpijoen seutu (FI1200401), jonka pääosan muodostaa Metsähallituksen mailla sijaitseva Siikavaaran luonnonsuojelualue. Siikavaara on sekä kasvillisuudeltaan että maisemallisesti Suomen arvokkaimpia luonnonsuojelualueita.
Puolangan vedet virtaavat kolmeen eri vesistöön: Oulujoen vesistöön, Kiiminkijoen vesistöön ja Iijoen vesistöön. Kiiminkijoen latvahaaroihin kuuluvassa Heinijoessa on 24 m korkea Hepoköngäs, Suomen huomattavin luonnontilainen vesiputous.
Liikenne.
Kantatie 78 tulee Paltamosta Puolangalle ja jatkuu edelleen Pudasjärvelle. Seututie 800 Vaalasta jatkuu Puolangan kautta Taivalkoskelle. Yhdystie 8950 risteää valtatie 5:n kanssa Suomussalmella, kulkee Pesiökylän ja Joukokylän läpi, ylittäen seututie 800:n Joukokylässä ja päättyy kantatie 78:n risteykseen. Seututie 837 alkaa Utajärven keskustasta Sanginkylän, Juorkunan ja Särkijärven kylien kautta Puolangan keskustaan, jossa se risteää seututien 800 ja kantatien 78 kanssa. Seututie 891 alkaa Hyrynsalmelta valtatieltä 5 ja kulkee Hyrynsalmen keskustan, Haapolan, Väisälän, Kytömäen ja Rasinkylän kautta Puolangalle Leipivaaraan, jossa se yhtyy kantatiehen 78.
Kyliä.
Aittokylä, Askankylä, Auho, Joukokylä, Kivarinjärvi, Kotila, Kongasmäki, Leipivaara, Lylykylä, Naulaperä, Puokio, Puolanka, Rasinkylä, Suolijärvi, Vihajärvi, Väyrylä, Yli-Oterma, Törmänmäki.
Urheilu.
Puolangalla toimii muutamia urheiluseuroja. Yleisseura Puolangan Ryhti tarjoaa mahdollisuuksia harrastaa monipuolisesti niin talvi- kuin kesälajeja sisällä ja ulkona. Ryhti on useampana vuonna vastannut Kainuun rastiviikon järjestämisestä. Puolangan Ampujat tarjoaa mahdollisuuden ammunnan harrastamiseen. Omat seuransa löytyy myös keilaajille ja moottoriurheilijoille.
Puolangan Pallo-80 on jalkapallon parissa toimiva erikoisseura.
Uskonnolliset yhteisöt.
Puolangalla toimii evankelisluterilainen Puolangan seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii herännäisyys sekä vanhoillislestadiolaisuus, jolla on paikkakunnalla Puolangan rauhanyhdistys. Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva, vuonna 1986 perustettu Puolangan helluntaiseurakunta.
Nähtävyydet.
Puolangan keskustaa Ouluun päin katsottuna.


Puumala.
Puumala on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Savon maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä, kokonaispinta-alasta jopa {formatnum: } prosenttia. Väestötiheys on asukasta/km2. Kunnan keskus sijaitsee kantatie 62 varrella. Keskustaajamassa sijaitsee Saimaan silta, jonka alitse kulkee Saimaan syväväylä.
Puumala on suosittu kesämökkipitäjä. Kesän aikana on useita eri vapaa-ajan tapahtumia, joista yksi on Siltakemmakat. Puumalan suurimman hiekkarannan, Pistohiekan, ympäristö on kesäisin hyvin suosittu, ja siellä järjestetään kesäisin lavatansseja.
Mikkelin, Puumalan, Imatran ja Savonlinnan välillä kulkevat linja-autot. Puumalan lähimmät rautatieasemat, Imatran rautatieasema, Mikkelin rautatieasema ja Savonlinnan rautatieasema, sijaitsevat noin 60–75 kilometrin välimatkojen päässä. Lähimmät matkustajaliikenteen lentoasemat sijaitsevat Puumalasta noin 90–100 kilometrin etäisyyksillä Savonlinnassa ja Lappeenrannassa. Puumalassa on Suomen kunnista myös eniten losseja.
Puumalan lähikuntia ovat Imatra, Juva, Mikkeli, Ristiina, Ruokolahti, Savitaipale, Sulkava, Suomenniemi, Taipalsaari ja Savonlinna.
Puumalaa on suunniteltu liitettäväksi joko Savonlinnan tai Mikkelin kaupunkiin. Kunta kuitenkin päätti alkuvuodesta 2012 pysyä toistaiseksi itsenäisenä.
Kylät.
Hamula, Harmaala, Himahuuha, Huhtimaa, Hurissalo, Huuhkaala, Ihalais, Junninmäki, Kaipaala, Kauppila, Keriniemi, Kietävälä, Kiljula, Kirkonkylä, Kitula, Kokkola, Kontila, Kyllölä, Lampila, Lieviskä, Liimattala, Lintusalo, Luukkola, Maunola, Miettula, Muuramäki, Niinimäki, Niinisaari, Ollila, Oritsalo, Pellilä, Petäjäniemi, Pirttimäki, Piskola, Pitkälahti, Repola, Rokansalo, Ruokotaipale, Ryhälä, Sepänkylä, Sipilänsaari, Sopala, Sorjola, Torsantaka, Valtola, Vesiniemi


Pyhtää.
Pyhtää () on Suomen kunta, joka sijaitsee Suomenlahden rannikolla Kymenlaakson maakunnassa. Kunnan asukasluku on. Pyhtää on Suomen itäisin kaksikielinen kunta ja myös Kymenlaakson ainoa kaksikielinen kunta. Seutukuntajaossa se kuuluu Kotka–Haminan seutukuntaan ja on sen läntisin kunta. Pyhtään naapurikunnat ovat Loviisa, Kotka ja Kouvola.
Maantiede.
Pyhtään pinta-ala 743,26 km², josta 9,01 km² on sisävesistöjä. Kallioperältään se kuuluu Kaakkois-Suomen rapakivialueeseen. Kunta sijaitsee mantereen puolelta kokonaan Kymijoen suuhaarojen välissä, ja Pyhtäänhaara virtaa kokonaan kunnan alueella. Kunnan eteläosissa on viljelysmaisemaa Siltakylänjoen varrella, Heinlahdessa, Purolassa ja Pyhtäänhaaran varrella sekä pohjoisessa Hirvikosken kylässä. Pienen Siltakylänjoen vesistöalue jää Kymijoen suuhaarojen väliin. Pohjoisessa on laajoja suoalueita, jotka kuuluvat Valkmusan kansallispuistoon. Eteläisen Kymenlaakson suurimman järven Tammijärven itäosat kuuluvat Pyhtääseen. Muuten järviä on vähän, niihin kuuluvat Länsikylänjärvi, Huutjärvi, Kärsäjärvi ja Teutjärvi.
Suomenlahden saariston merkittävimmät saaret Pyhtäällä ovat vain kapeiden salmien mantereesta erottama Munapirtti ja ulompana merellä sijaitseva Kaunissaari. Ulkosaaristo kuuluu Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon. Merialueita kuntaan kuuluu 446 km².
Historia.
Ruotsinkieliset tulivat Pyhtään alueelle 1200-luvulla osana ruotsinkielisten muuttoa Suomen rannikkoseuduille. Pyhtää mainitaan itsenäisenä seurakuntana vuonna 1380, sitä ennen se on ollut luultavasti Pernajan kappeliseurakunta. Pyhtäästä on erotettu itsenäisiksi Kymi, Elimäki ja Ruotsinpyhtää.
Turun rauhassa vuonna 1743 osa Kaakkois-Suomea liitettiin Venäjään, jolloin raja tuli kulkemaan Kymijokea ja sen suiston läntisintä haaraa pitkin. Tällöin raja jakoi siihenastisen Pyhtään pitäjän kahtia. Ruotsin puolelle jääneestä osasta muodostettiin Ruotsinpyhtää, Pyhtään ja sen kirkonkylän jäädessä Venäjän puolelle.
Pyhtääseen liitettiin lakkautetusta Ruotsinpyhtään kunnasta Haaviston ja Vastilan kylien alue vuonna 2010 tehdyssä Loviisan, Ruotsinpyhtään, Pernajan ja Liljendalin kuntaliitoksessa.
Väestö.
Pyhtää on kaksikielinen, 89,2 prosenttia asukkaista puhuu suomea äidinkielenään ja 8,4 prosenttia ruotsia.
Ruotsinkielisten osuus on suurin kunnan länsi- ja lounaisosissa, kun taas itä- ja pohjoisosat ovat voimakkaimmin suomenkielisiä. Väestön suurimmat keskittymät ovat idässä Kotkan suunnassa sijaitseva Siltakylän, Huutjärven ja Heinlahden alue sekä lännessä sijaitseva Pyhtään kirkonkylän alue. Väestötiheys on 17,7 asukasta/km².
Liikenne.
Pyhtään tärkein tieväylä on Valtatie 7, joka kulkee kunnan läpi etelässä lähellä rannikkoa. Valtatie noudattelee vanhan Kuninkaantien suuntaa ja kunnan tärkeimmät taajamat ovat kehittyneet myös tämän tien varrelle. Stockforsin sähkörautatie liikennöi Pyhtäällä vuosina 1905–1971.
Koulutus.
Pyhtäällä on neljä peruskoulua, jotka antavat opetusta vuosiluokille 1–6. Alakouluista kolme on suomenkielisiä eli Huutjärven koulu, Suur-Ahvenkosken koulu ja Hirvikosken koulu. Purolassa sijaitseva Pyttis svenska skola on ruotsinkielinen. Huutjärven koulussa on esikoulun ja alakoulun lisäksi Pyhtään ainoa yläkoulu. Huutjärven uusi koulurakennus valmistui vuonna 2007 ja sitä käy yli 500 oppilasta. Toisen asteen koulutusta ei ole.
Lopetettuja kouluja ovat Heinlahden koulu, Purolan koulu, Kankaan koulu ja Munapirtin ruotsinkielinen kansakoulu.
Kylät ja taajamat.
Ahvenkoski (Abborfors), Alakylä (Nerbyn), Haavisto, Harjunkylä, Heinlahti (Heinlax), Hinkapyöli (Hinkaböle), Hirvikoski (Österhirvikoski), Huutjärvi, Itäkirkonkylä (Österkyrkoby), Itämyllykylä (Österkvarnby), Jonakorpi (Bjånakärret), Kangas, Kaunissaari (Fagerö), Kiviniemi (Lillkuppis), Loosari/Loosaari (Klåsarö), Länsikirkonkylä (Västerkyrkoby), Länsikylä (Västerby/Västerkuppis), Länsimyllykylä (Västerkvarnby), Malmi (Malm), Metsäkylä (Skogsbyn), Munapirtti (Mogenpört), Pirtnuora (Pörtnor), Purola (Svartbäck), Roonas (Rånäs), Siltakylä (Broby/Storkuppis), Struka (Stråka), Tuuski (Tuskas), Ulkokylä (Utby), Vastila, Ylikylä (Uppbyn).


Pyhäjoki.
Pyhäjoki on Suomen kunta, joka sijaitsee Raahen ja Kalajoen kuntien välissä Pohjois-Pohjanmaan maakunnan lounaisosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Pyhäjoen kunta on perustettu vuonna 1865, ja sen naapurikunnat ovat Kalajoki, Merijärvi, Oulainen, Raahe ja Vihanti.
Pyhäjoella sijaitsee Annalan kotiseutumuseo, ja vuosittain kunnassa järjestetään 134 kilometrin mittainen Pyhäjoki-melonta. Kunnassa toimii yrittäjyyslukio. Joulukuussa 2005 kunnassa järjestettiin ensimmäiset joulukuusenhaun SM-kilpailut. Joulukuussa 2006 ja 2007 Pyhäjoella järjestettiin joulukuusenhaun MM-kilpailut. Pyhäjoen jääkiekkojoukkueen nimi on Pyhäjoen jokikiekko (PJK). Kunnassa ilmestyy joka viikko jaettava ilmaisjakelulehti Pyhäjoen Kuulumiset.
Fennovoima suunnittelee Suomen kuudennen ydinreaktorin rakentamista Pyhäjoelle, Hanhikiven alueelle. Enintään 1 800 megawatin voimala tuottaa sähköä aikaisintaan vuonna 2020.
Historia.
Pyhäjoen seudulta on löydetty joitakin kivikautisia esineitä, kuten kivikirveitä ja –talttoja. Seutua hallitsivat pitkään lappalaiset, jotka saivat vasta keskiajalla väistyä suomalaisen uudisasutuksen tieltä. Pyhäjoen seutu kuului Ruotsin ja Novgorodin välisiin raja-alueisiin. Hanhikiveä Pyhäjokisuun pohjoispuolella Parhalahdella on pidetty mahdollisena vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhan rajakivenä.
Pyhäjoki erotettiin Saloisista itsenäiseksi seurakunnaksi jo 1573. Siihen kuukuivat aluksi myös Pyhäjärvi, Kärsämäki, Haapavesi, Oulainen ja Merijärvi, jotka itsenäistyivät 1800-luvun jälkipuoliskolla. Ensimmäinen kirkko rakennettiin 1586. Sen korvasi C.L. Engelin suunnittelema, vuonna 1844 valmistunut ristikirkko, joka paloi salaman sytyttämänä 1974. Uusi kirkko rakennettiin 1976–1977.
1600-luvun puolivälissä oli Pyhäjoen kylässä jo 67 taloa. Väestö kuitenkin väheni vuosien 1695–1697 suurten katovuosien ja 1700-luvun alun isovihan aikana. Suomen sodan aikana 16. huhtikuuta 1808 Pyhäjoen Yppärissä ja Viirteessä käytiin verisiä kahakoita. Väestö sai toimeentulonsa maanviljelyksestä, karjataloudesta sekä joki- ja merikalastuksesta. Aluksi harjoitettiin myös hylkeenpyyntiä ja metsästystä. Pyhäjoki oli aikoinaan tärkeä kulkuväylä, jota pitkin kuljetettiin mm. tervaa. Jokisuun satamapaikan läheisyydessä sijaitsi myös tervahovi. 1900-luvun alkupuoliskolla Hourunkosken partaalla Pyhäjoen pohjoisessa suuhaarassa toimi A. Santaholma Oy:n puuhiomo.
Luonto.
Pyhäjoki on Pohjanlahden rannikkopitäjä, joka on vähitellen noussut merestä. Kunnan maisemakuva on tasainen.
Kallioperä on kivilajikoostumukseltaan vaihteleva. Yleisimmät kivilajit ovat kvartsi- granodioriitti. Kunnan keski- eteläosissa on graniittia ja kiilleliusketta ja pohjoisosassa myös amfiboliittia. Yleisin maalaji on moreeni, joka peittää kunnan korkeampia maastokohtia vaihtelevan paksuisena kerroksena. Savea ja hiesua on vain vesistöjen varsilla. Rannikolla ja kunnan pohjoisosassa on laajoja hiekkakankaita. Kivennäismaalajit ovat laajoilla alueilla turpeen peitossa. Voimakas maankohoaminen muuttaa jatkuvasti rannikon maisemia. Rannikon edustalla on joitakin pieniä saaria ja luotoja. Maasto kohoaa rannikolta sisämaahan niin, että itäosissa saavutetaan jo sadan metrin taso. Korkein kohouma yltää 113 metrin korkeuteen.
Kunnan päävesistö on kahtena koskisena suuhaarana mereen laskeva Pyhäjoki. Muita suurempia jokia ovat Limingoja ja Yppärinjoki. Järviä on muutama mm. Polusjärvi, ja nekin ovat alaltaan pieniä. Suot peittävät kaksi kolmasosaa kunnan pinta-alasta. Suurimpia soita ovat Liminkaneva, Sydänneva ja Karhunneva.
Kyliä.
Etelänkylä, Kirkonkylä, Keskikylä, Limingoja, Parhalahti, Pirttikoski, Pohjankylä, Viirre, Yppäri.
Urheiluseuroja.
Pyhäjoen Pauhu, Pyhäjoen Wirta, Yppärin Urheilijat, Pyhäjoen Joki-Kiekko


Pyhäjärvi.
Pyhäjärvi (1993–1995 "Pyhäsalmi") on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnan eteläosassa. Kaupungissa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Pyhäjärven naapurikuntia ovat Haapajärvi, Kiuruvesi, Kärsämäki, Pielavesi, Pihtipudas ja Pyhäntä.
Aikaisemmin kunnasta käytettiin nimitystä "Pyhäjärvi Ol" (Oulun läänin Pyhäjärvi) erotukseksi Uudenmaan ja Viipurin lääneissä sijainneista samannimisistä kunnista (Pyhäjärvi Ul ja Pyhäjärvi Vpl). Pyhäjärvi Vpl jäi kuitenkin sodan jälkeen luovutetulle alueelle, ja myöhemmin vuonna 1969 Pyhäjärvi Ul liitettiin Karkkilaan. Kun Oulun läänin Pyhäjärvi täten jäi Suomen ainoaksi tämännimiseksi kunnaksi, nimen yhteydessä käytetty tarkenne Ol jäi tarpeettomana pois käytöstä.
Pyhäjärvestä tuli kaupunki vuonna 1993. Se vaihtoi nimensä Pyhäsalmeksi 1. tammikuuta 1993 kaupungiksi julistamisensa yhteydessä, mutta aiempaan nimeen palattiin 1. tammikuuta 1996 alkaen. Pyhäjärvellä on kanadalaisen Inmet Mining Corporation -yhtiön omistama Euroopan syvin (1,4 km) ja nykyaikaisin metallikaivos, josta louhitaan sinkkiä ja kuparia sisältävää malmia. Loppukesästä Pyhäjärvellä järjestetään Täydenkuun Tanssit -festivaali, joka on merkittävin nykytanssin tapahtuma Suomessa.
Pielavedelle vievän varrella sijaitsee suuri siirtolohkare Rillankivi, jossa yhtyvät kolmen kunnan − Pyhäjärven, Pielaveden ja Pihtiputaan − sekä kolmen maakunnan − Pohjois-Pohjanmaan, Pohjois-Savon ja Keski-Suomen − rajat. Vuoteen 1997 saakka kivi oli Oulun, Keski-Suomen ja Kuopion läänien yhteinen rajamerkki.
Historia.
Ensimmäiset ihmiset saapuivat Pyhäjoen latvoille ja Pyhäjärven rannoille noin 5000 eaa. Huomattavin kivikautinen asuinpaikka on löydetty Rajahoikasta Kotajärven rannalta. Muinais-Päijänne ulottui aikoinaan Kotajärvelle ja laski Pohjanlahteen Hinkuanjokea pitkin Haapajärven tienoille. Rajahoikan runsas esineistö kuuluu Suomusjärven kulttuuriin. Muita esikeraamisia asuinpaikkoja ovat Hietakylän Ketola ja Kuivaniemi. Kampakeraamisen kulttuurin esineistöä on löydetty Likolahdesta ja Kuivaniemestä. Lisäksi Sammallahdesta on tavattu rautakautinen kirves.
Seutua hallitsivat pitkään lappalaiset, joista kertovat useat paikannimet. Keskiajalla alueen omistuksesta syntyi kiistaa karjalaisten, hämäläisten ja savolaisten erämiesten kesken. Hämäläisten ja savolaisten eräomistuksia alkoi selvittämään 1410-luvulla Haako Frille, jonka mukaan hämäläis-savolaisen eränautinta-alueen pohjoinen rajakivi nimettiin Rillankiveksi. Rillankivestä tuli myöhemmin kolmen maakunnan, Savon, Hämeen ja Pohjanmaan rajakohta. On myös esitetty, että Rillankivi olisi yksi Pähkinäsaaren rauhan rajakivistä ja että Pähkinäsaaren rauhan raja jatkui Pyhäjoen eteläpuolitse Pohjanlahteen jakaen Pyhäjärven kahtia. Rajankäynnistä huolimatta savolaisten ja hämäläisten välille syntyi kiistoja eräomistuksista, kun savolaiset alkoivat asuttaa Pyhäjärven seutua 1540-luvulla. Hämäläisten hävitysretkien vuoksi Pekka Rautio Kalajoelta ja Olli Tikka Pyhäjärveltä tekivät valitusretken kuninkaan luo. Kustaa Vaasa vahvistikin savolaisten oikeudet.
Maakirjojen mukaan Pyhäjärvellä oli vuonna 1553 jo kuusi taloa. 1600-luvulta lähtien asutus eteni nopeasti. Vuonna 1749 asukkaita oli 740, 1805 3 670 ja 1920 6 424. Pyhäjärven seutu kuului Salon kirkkopitäjään vuoteen 1563 asti, jolloin Pyhäjokilaakso erotettiin Pyhäjoen seurakunnaksi. Pyhäjärvestä tuli Pyhäjoen kappeliseurakunta 1650. Kun Kärsämäki erotettiin 1856 omaksi kirkkopitäjäksi, Pyhäjärvi liitettiin siihen. Pyhäjärven seurakunta itsenäistyi kuitenkin jo 1861. Pyhäjärven ensimmäinen kirkko oli vuonna 1647 rakennettu vaatimaton puukirkko Rauhalahden talon lähellä. Uusi kirkko valmistui 1739 Väisälänmäelle. Kirkko paloi salaman sytyttämänä 1895 ja seuraava vuonna paloi myös lähes valmis kirkko. Sebastian Grinpenbergin suunnittelema kirkko valmistui 1897.
Pyhäjärvi kohosi jo varhain huomattavaksi maatalouspitäjäksi, jonka voimakas karjatalous perustui luonnonlaitumiin. 1800-luvullla useita järviä kuivatettiin uusien niittymaiden saamiseksi. Maidon jalostamiseksi perustettiin kylämeijereitä, jotka liittyivät vuonna 1894 Kansallismeijeri-nimiseksi meijeriyhtöksi. Pyhäjärven Vesikoskeen perustettiin 1843 rautaruukki järvimalmin jalostamiseksi. Ruukki myytiin 1856 Henrik Sjöbergille, joka uusi laitteistoa ja lisäsi kankiraudan tuotantoa. Ruukin toiminta loppui konkurssiin vuonna 1873. Vesikoskella on toiminut mylly ja olutpanimo.
Pyhäjärven asukasluku nousi tasaisesti 1900-luvun alusta aina vuoteen 1962 saakka, jolloin asukkaita oli 9 823. Tämän jälkeen väestönkehitys kääntyi laskuun, joka pysähtyi vasta 1980-luvun alussa. Vuonna 1985 asukkaita oli 7 990. Maa- ja metsätalouden merkitys työllistäjänä väheni selvästi 1960- ja 1970-luvulla.
Luonto.
Pyhäjärven luonnonmaisemat ovat vaihtelevat. Kunnan itäosat ovat Järvi-Suomelle tyypillistä mäki- ja harjumaastoa, kun taas pohjoisosat ovat Suomenselän suolakeutta. Varsinkin Pyhäjärven ympärillä maisemat ovat vaihtelevammat kuin Keski-Pohjanmaalla yleensä. Maisemaa luonnehtivat vesistöjen elävöittämät laajat metsät ja suot sekä pienet peltoaukeamat.
Kallioperä on pääasiassa graniittia ja granodioriittia. Pyhäjärven itäosa kuuluu Savon liuskejaksoon ja länsiosa Pohjanmaan liuskealueeseen. Ruotasen alueella on rikkikiisu-sinkkivälke-esiintymä, jota hyödyntää kanadalainen Inmet Mining Corporation –yhtiö. Yleisin kivennäismaalaji on moreeni. Vähäiset savikot ovat keskittyneet Pyhäjärven luoteisten lahtien perukoihin ja Pyhäjoen laaksoon. Pyhäjärven etelärantaa sivuaa Joensuun tienoilta alkunsa saava harjujakso, joka jatkuu Pyhäjärveltä Haapajärvelle Pitkäkankaana. Pitkäkangas on yksi Suomen korkeimmista pitkittäisharjuista. Harjun korkeimmat kohoumat ovat Haaskanypäle ja Hautanypäle. Turvetta on eniten kunnan pohjois- ja luoteisosissa.
Pyhäjärven länsipuolella maasto on tasaista. Sen sijaan Pyhäjärven etelä- ja itäpuolella laajat alueet kohoavat yli 200 metrin tason. Kunnan itäosa on nimetty pinnanmuotojensa perusteella Mäkikyläksi, jonka korkein kohouma on Vuohtomäen Loutemäki. Kunnan korkein mäki on Havukkamäki. Lähes yhtä korkeita mäkiä ovat Leppämäki ja Pitäjänmäen Kotamäki.
Pyhäjärvi on vedenjakajaseutua, kuntaa halkoo lounais-koillissuunnassa Suomenselän vedenjakaja. Pääosassa kuntaa vedet virtavat Pyhäjoen kautta Perämereen. Kunnan itäosista vedet laskevat Saimaan vesistöön, etelästä Päijänteeseen ja lännestä Kalajoen vesistöön. Kunnan keskusjärvi on laaja ja rantaviivaltaan polveileva Pyhäjärvi, johon laskee useita pieniä jokia ja puroja. Järvi jakautuu viiteen altaaseen: Piiponselkään, Kesonselkään, Isoonselkään, Kirkkoselkään ja Junttiselkään. Rautatie ja maantie ylittävät järven Pyhäsalmen taajaman luona. Pyhäjärven vedet virtaavat Junttiselän pohjoispäästä säännöstelypadon kautta Pyhäjokeen. Pyhäjoen koskista on valjastettu Vesikoski ja Kalliokoski. Pyhäjärven jälkeen suurimpia järviä ovat Komujärvi ja Parkkimanjärvi. Nurmesjärvi on kansainvälisesti merkittävä lintuvesi Pyhäjärven ja Kärsämäen rajalla. Merkittäviä lintuvesiä ovat myös Lohvanjärvi ja Särkijärvi.
Suot peittävät puolet Pyhäjärven maa-alasta. Eniten soita on kunnan pohjois- ja luoteisosissa. Huomattavat luonnontilaiset suoalueet ovat Kärsämänjärvien ympäristössä sekä Tervaneva ja Iso Karsikkoneva Pitkäkankaan tuntumassa.
Kylät.
Vanhan talon pihapiiriä kirkonkylässä kesällä 2011.
Hietakylä, Hiidenkylä, Jokikylä, Emoniemi-Kirkonkylä, Komu, Vuohtoniemi, Köpsi, Kuusenmäki, Lamminaho, Liittoperä, Parkkima, Rannankylä, Ruotanen, Salmenkylä, Haapamäki, Vuohtomäki, Lohvanperä, Pitäjänmäki, Emolahti, Sammallahti, Särkiperä ja Latvanen.
Liikenneyhteydet.
Pyhäjärvellä risteävät valtatiet 4 ja 27. Kaupungin läpi kulkee Iisalmi–Ylivieska-rautatie, ja reittiä kulkevat taajamajunat pysähtyvät Pyhäsalmen rautatieasemalla. Rautatie- ja linja-autoasema sijaitsevat aivan kaupungin keskustan tuntumassa.


Pyhäntä.
Pyhäntä on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnan kaakkoisosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Pyhännän naapurikunnat ovat Kajaani, Kiuruvesi, Kärsämäki, Pyhäjärvi, Siikalatva ja Vieremä.
Historia.
Pyhännän vanhimmasta asutuksesta kertovat lukuisat kivitaltat ja reikäkivet, joita on löydetty etenkin vesistöjen varsilta. Vakinaisesti seutu asutettiin 1500-luvun keskivaiheilla, jolloin alueelle asettui savolaisia uudisasukkaita. Ensimmäinen kirjallinen maininta Pyhännästä on vuoden 1557 voudintileissä. Tämän perusteella sitä voidaan pitää Siikalatvan vanhimpana kylänä, sillä esimerkiksi Piippola ja Pulkkila mainitaan vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Asutuksen tihentymistä rajoittivat karjalaisten tekemät hävitysretket. Vuonna 1770 alueella oli kuitenkin jo 24 taloa.
Alkujaan Pyhäntä kuului laajaan Salon pitäjään vuoteen 1691 saakka jolloin se tuli osaksi Siikajoen seurakunta. Kun Piippolan seurakunta itsenäistyi 1845 siihen liitettiin myös Pyhäntä. Omaksi seurakunnaksi Pyhäntä erotettiin 1899, mikä toteutui 1909. Seurakunnan puinen pitäjäkirkko rakennettiin 1906-1907. Vuonna 1899 Ahon, Kamulan, Lamun, Tavastkengän ja Viitamäen kylät erotettiin Piippolasta omaksi Pyhäntä-nimiseksi seurakunnakseen. Sen keskuspaikaksi sovittiin tuolloin Pyhännänjärven seutu, joka oli suunnilleen saman etäisyyden päässä kaikista kylistä. Vielä 1960-luvun lopulle saakka kunnan asutuksen painopiste oli Tavastkengän kylällä. Asutuksen keskittyminen kirkonkylälle alkoi vasta saman vuosikymmenen lopulla alkaneen voimakkaan teollistumisen myötä.
Pyhäntä oli pitkään erämaata, jonka asukkaiden yhteydet rannikolle olivat Siikajoen ja muutaman polun varassa. Tilanne muuttui vasta 1785, jolloin valmistui Pyhännän kautta kulkeva Oulu-Iisalmen tie. Tie toi alueelle myös sodan, sillä Suomen sodassa 1808 venäläiset seurasivat kohti Oulua peräytyvää Sandelsia pitäjän poikki. Pyhännällä käytiin myös jotakin pieniä kahakoita.
Toisen maailmansodan aikana pyhäntäläisiä kuoli 98. Väkilukuun suhteutettuna luku on Suomen korkein, sillä se tarkoitti noin viittä prosenttia kunnan väestöstä. Talvisodassa kaatuneita oli 18, jatkosodassa 73 ja Lapin sodan aikana pyhäntäläisiä kaatui 7.
Pyhännän asukasluku kasvoi vuoteen 1940, jolloin asukkaita 2186. Tämän jälkeen alkoi lähes 40 vuotta kestänyt väestökadon aika, joka pudotti kunnan asukasluvun runsaaseen 1600. 1970-luvun lopulla väestönkehitys kääntyi kasvuun ja 1985 asukkaita oli 1948. Pyhännän elinkeinorakenne muuttui voimakkaasti 1970-luvulla. Vuonna 1970 maa- ja metsätaloudesta sai toimeentulonsa 64% ammatissa toimivasta väestöstä, mutta 1980 enää 41,5%. Vastaavasti teollisuuden, rakennustoiminnan ja palvelualan osuudet kasvoivat. Pyhäntä on suhteessa kunnan väkilukuun Suomen teollistunein kunta. Suurimpia teollisia työnantajia ovat PRT-Forest Oy -konserni (Pyhännän Rakennustuote Oy, Piklas Oy, PRT-Wood Oy), Maustaja Oy, LapWall Oy, Puumaster Oy ja Real Snacks Oy.
Luonto.
Pyhäntä kuuluu Suomenselän vedenjakaja-alueeseen, missä Järvi-Suomen mäkimaat vaihettuvat Pohjanmaan lakeudeksi. Yli 60% kunnan pinta-alasta on suota.
Kallioperä on pääasiassa kvartsidioriittia. Kunnan pohjois- ja koillisosassa ja Iso Lamujärven länsipuolella on graniittia ja luoteisosassa gneissiä. Yleisin maalaji on moreeni. Kunnan poikki kaartuu kaksi luode-kaakkoissuuntaista harjua. Pohjoinen harjujakso muodostaa luonnonkauniin Järvienkankaan ja jatkuu kohti pohjoista Tavastkengänharjuna. Eteläinen harjujakso alkaa kaakossa Kokkomäkenä, jatkuu Pitkänäkankaakana ja työntyy lopulta kauniina Kirkkoniemenä Pyhännänjärveen. Savea ja hiesua on jokilaaksoissa. Kivennäismaalajit ovat laajoilla alueilla turpeen peitossa. Pyhännän pinnanmuodot ovat vaihtelevammat kuin yleensä Pohjanmaalla. Alavinta on luoteessa, jossa maasto kohoaa kohti kaakkoa, missä useat kohoumat yltävät 200 metrin tasolle. Korkeimpia kohoumia ovat Itämäki, Viitamäki ja Pirttiaho.
Suurimpia järviä ovat Iso Lamujärvi, josta alkaa Siikajoen sivuhaara Lamujoki ja Pyhännänjärvi. Pyhännänjärvi laskee Pyhännänjoen kautta Siikajokeen, joka virtaa kunnan koillisosan kautta. Kunnassa on useita luonnonsuojelualueita. Kansanneva, Kurkineva ja Muurainsuo sekä Törmäsenrimpi ja Kolkanneva on rauhoitettu soidensuojelulain perusteella. Kontiokangas ja Ison Ahvenjärven harjut kuuluvat valtakunnalliseen harjujensuojeluohjelmaan.
Kyliä.
Ahokylä, Ojalankylä, Lamujoki, Tavastkenkä, Viitamäki


Pyhäranta.
Pyhäranta (ent. "Pyhämaan Rohdainen") on Suomen kunta, joka kuuluu Vakka-Suomen seutukuntaan ja Varsinais-Suomen maakuntaan. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on merialueita ja  km2 sisävesiä. Väestötiheys on asukasta/km2. Pyhärannan naapurikunnat ovat Laitila, Rauma ja Uusikaupunki.
Kylät.
Hirslahti, Ihode, Kauhianpää, Kaukka, Kaunissaari, Kukola, Lahdenvainio, Nihtiö, Nuuski, Polttila, Radansuu, Reila, Reitula, Rihtniemi, Rohdainen, Santtio (Sandnäs), Valkama (Vitby), Varhokylä, Ylikylä (Överby)
Uskonnolliset yhteisöt.
Pyhärannassa toimii evankelisluterilainen Pyhärannan seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä vaikuttaa paikkakunnalla ainakin rukoilevaisuus.
Muuta.
Reilan alueella sijaitsee vuodesta 1969 toiminut Reilan harjoitus- ja ampuma-alue, jota käyttää Puolustusvoimat. Leirialue oli vuoteen 2009 asti myös pitkälti Lounais-Suomen partiopiirin käytössä.


Pyhäselkä.
Pyhäselkä on entinen Suomen kunta ja nykyinen Joensuun kaupunginosa, joka sijaitsee Pohjois-Karjalan maakunnassa, Itä-Suomen läänissä. Kuntaliitos Joensuun kaupungin kanssa tapahtui 1.1.2009. Entisen Pyhäselän kunnan väkiluku oli ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km2 oli vesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2. Keskustaajama on Hammaslahti. Kunnanvaltuusto oli päättänyt 17. joulukuuta 2007 yhdistymisestä Enon kunnan ohella Joensuun kaupunkiin vuoden 2009 alusta.
Entisen Pyhäselän naapurikunnat olivat Joensuu, Liperi, Rääkkylä ja Tohmajärvi. Aiemmin naapurina oli myös Kiihtelysvaara, joka liittyi Joensuuhun 2005.
Pyhäselässä sijaitsee Pyhäselän vankila.
Kulttuuri.
Tunnettuja Pyhäselässä asuvia kulttuurihenkilöitä ovat muun muassa kirjailija Eeva Tikka, kirjailija Matti Mäkelä, kuvataiteilija Saara Tikka, kuvataiteilija Aino Strandén-Sorvisto, taiteenkerääjä, liikemies Kyösti Kakkonen ja teatteriohjaaja Hannele Autti.
Pohjois-Karjalan Opisto Niittylahdessa on ollut aina kunnan tärkeä kulttuurikeskus. Tällä hetkellä opistossa on näyttämötyön linja, ja siihen liittyvä teatteri Väkivahva tuottaa vuosittain näytelmän, jota esitetään Niittylahden lisäksi eri puolilla maakuntaa ja Suomea.
Liikenneyhteydet.
Entistä Pyhäselän kuntaa halkoo pohjois-eteläsuunnassa valtatie 6 ja Karjalan rata. Hammaslahden rautatieasemalta on matkustajaliikenteen lakattua ainoastaan puutavaraliikennettä. Paikallisliikennettä Joensuun keskustaan hoidetaan nykyään linja-autoilla. Muita teitä ovat itä-länsisuuntaiset seututiet 484 Rääkkylään ja 492 Kiihtelysvaaraan.
Tunnettuja pyhäselkäläisiä.
Tunnetuin pyhäselkäläinen poliitikko on ollut ministeri Vieno Simonen (1898–1994). Tunnetuin urheilija on ollut keihäänheiton maailmanmestari Aki Parviainen, joka on edustanut Pyhäselän Urheilijoita. Olympiahiihtäjä ja -soutaja Jorma Kortelainen on syntyisin Pyhäselästä.
Kylät.
Entisen Pyhäselän alueella olevia kyliä ovat keskustaajama Hammaslahden lisäksi Kumpu, Mulo, Niittylahti, Niva, Reijola, Rekivaara, Suhmura.
Kunnanjohtaja.
Kunnanjohtajana oli vuoden 2007 alusta kunnan talous- ja hallintojohtajana toiminut Jere Penttilä.
Entinen kunnanjohtaja Lasse Haaranen siirtyi Joensuun Yrityskiinteistöt Oy:n uudeksi toimitusjohtajaksi 1.3. 2007 alkaen.
Kuntaliitos Joensuuhun.
Pyhäselän kunnanvaltuusto päätti 15.2.2007, että kunta osallistuu Joensuun kanssa tehtävään kuntaliitosselvitykseen. Kunnanvaltuusto päätti 17.12.2007 liittyä 1. tammikuuta 2009 alkaen Joensuun kaupunkiin. Kuntaliitos toteutui sittemmin päätöksen mukaisesti.


Pälkäne.
Pälkäne on Suomen kunta, joka sijaitsee Pirkanmaan maakunnassa, Tampereen seutukunnassa.
Pälkäneen naapurikuntia ovat Hattula, Hämeenlinna, Kangasala, Padasjoki ja Valkeakoski.
Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Kirkonkylästä Onkkaalasta on matkaa Valkeakoskelle 23 kilometriä, Hämeenlinnaan 44 kilometriä, Tampereelle 35 kilometriä, Lahteen 91 kilometriä ja Helsinkiin 145 kilometriä.
Pälkäneen kautta kulkee Tampereen ja Lahden välinen valtatie 12. Myös valtatie 3:n Hämeenlinnan ja Tampereen välinen osuus kulki 1960-luvulle asti Pälkäneen kautta; valtatiet yhtyivät Laitikkalassa. Tuolloin vielä sorapintainen tie rakennettiin uudelleen 1960- ja 1970-lukujen taitteessa ja nykyisin se on kantatie 57.
Pälkäneellä on 1400- ja 1500-lukujen vaihteen tienoilla rakennettu kivikirkko, joka hylättiin uuden kirkon valmistuttua. Nykyisin käytössä oleva tiilikirkko, jonka suunnitteli arkkitehti Carl Ludvig Engel, valmistui kesällä 1839. Sappeen kylässä on hiihtokeskus. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen Hämeen tutkimusasema toimi Myttäälän entisessä sotilasvirkatalossa vuosina 1927–2005. Muita huomattavia maatiloja ovat Ruotsilan, Ruokolan ja Kuiseman kartanot.
Maantiede ja luonto.
Pälkäneen maisemakuvaa hallitsevat useat järvet, joista suurimmat ovat Mallasvesi Onkkaalan länsipuolella ja Pälkänevesi sen itäpuolella, sekä osittain Kangasalan puolella oleva Roine ja Hauhon (Hämeenlinnan) puolella oleva Ilmoilanselkä. Luopioisten järvistä huomattavin on Kukkia.
Pälkäneen kautta kulkee Salpausselältä Pohjanmaalle ulottuva harjujakso, jonka selväpiirteisin ja korkein osa kunnan alueella on Onkkaalan luoteispuolella oleva Syrjänharju. Syrjänharjun korkeimmalla kohdalla on vesitorni. Kunnan etelärajaa kohti harjujakso muuttuu vähitellen melko huomaamattomaksi.
Onkkaalan länsipuolella Mallasveden rannassa on Suomen suurin yhtenäinen tervaleppämetsikkö.
Historia.
Pälkäneellä käytiin vuonna 1713 Kostianvirran taistelu. Se oli osa suurta Pohjan sotaa.
Pälkäneelle asutettiin toisen maailmansodan jälkeen Kivennavan siirtoväkeä.
Pälkäneeseen aikaisemmin kuulunut Roineen länsipuolella sijaitseva, muusta kunnasta erillään ollut Painon kylä siirrettiin Valkeakoskeen vuonna 1975. Pälkäne ja Luopioinen yhdistyivät kuntaliitoksessa 1. tammikuuta 2007. Uuden kunnan nimeksi tuli Pälkäne ja vaakunaksi Luopioisten vaakuna. Kuntaliitokseen saakka käytössä olleen vaakunan oli suunnitellut Gustaf von Numers ja se oli vahvistettu vuonna 1956.
Kuntien yhdistyessä Pälkäneen 27-jäseninen ja Luopioisten 21-jäseninen kunnanvaltuusto yhdistyivät. Kunnanvaltuusto toimi 48-jäsenisenä vaalikauden 2005–2008 loppuun, minkä jälkeen aloitti uusi 27-jäseninen valtuusto.
Kylät ennen vuotta 2007.
Epaala, Harhala, Huhtioinen, Huntila, Kaitamo, Kankahainen, Kantokylä, Kinnala, Kirpu, Kollola, Kotila, Kuisema, Kukkola, Kuuliala, Kärväntälä, Laitikkala, Lovensalo, Luikala, Myttäälä, Mälkilä, Mällinoja, Oksala, Onkkaala, Pappila, Pitkäjärvi, Pohjalahti, Ruokola, Ruotsila, Salmentaka, Sappee, Seitsye, Tauriala, Tausti, Tommola, Töyräniemi, Vuolijoki ja Äimälä. Asutusalueita, jotka eivät ole rekisterikyliä: Iltasmäki, Ohveno ja Vimmu.
Vuoden 2007 alussa liitetyt kylät.
Haltia, Luopioinen, Kuohijoki, Kyynärö, Padankoski, Puutikkala, Rautajärvi, Ämmätsä, Evinsalo, Kajantila, Kantola, Karviala, Kaukkala, Kouvala, Lemmettylä, Miemola, Mustilahti, Okerla, Sairiala, Säynäjärvi ja Vahdermetsä. Asutusalueita, jotka eivät ole rekisterikyliä: Aitoo ja Vihavuosi.
Pälkäneen vaakuna ennen vuotta 2007


Pöytyä.
Pöytyä () on Suomen kunta, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Pöytyä ja Karinaisten kunta yhdistyivät vuoden 2005 alussa, ja Yläne liittyi Pöytyän kuntaan vuonna 2009. Molemmat kuntaliitokset toteutettiin lakkauttamalla liittyvät kunnat ja perustamalla uusi Pöytyän kunta. Ennen Yläneen liittymistä Pöytyään kunnan läntisimpänä pisteenä oli alun perin kahdeksan kunnan yhteinen rajakivi Kuhankuono.
Pöytyän naapurikunnat ovat Aura, Eura, Loimaa, Marttila, Mynämäki, Nousiainen, Oripää, Rusko, Säkylä, Tarvasjoki ja Turku
Pöytyän kautta kulkevat valtatie 9 ja kantatie 41.
Kulttuuriympäristöt.
Museoviraston määrittelemiä valtakunnallisesti merkittäviä rakennettuja kulttuuriympäristöjä Pöytyällä ovat Pöytyän kirkkoympäristö, Pihlavan kartano ja Varkaantie Pöytyällä; Mäenpään kylä ja Kyrön rautatieasema Karinaisissa; sekä Yläneen kirkonmäki ja pappila ja Yläneen Vanhakartano viljelymaisemineen Yläneellä.
Uskonnolliset yhteisöt.
Pöytyällä toimii evankelisluterilainen Pöytyän seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii evankelisuus, herännäisyys Yläneen suunnalla sekä esikoislestadiolaisuus, jonka voimakkainta aluetta on Karinaisten Heikinsuo, jossa on liikkeen rukoushuone.
Kyliä.
Vanhan Tampereentien maisemaa kunnan pohjoisrajalla.
Entisen Pöytyän sairaalan rakennus Riihikoskella.
Pöytyällä.
Auvainen, Ellinen, Helttula, Himainen, Jalkala, Juotola, Juva, Kantola, Karhunoja, Karinainen, Kaulanperä, Kaulansuu, Koivisto, Kolkkinen, Kulhua, Kumila, Lankkinen, Leisala, Mustanoja, Mäkiäinen, Naaranoja, Oja, Ordenoja, Paju, Pappila, Pihlava, Puho, Pöytyän Haveri, Raatikainen, Riihikoski, Taipalsaari, Vauranoja, Vistola
Karinaisissa.
Karinainen, Kiukainen, Kyrö, Mäenpää, Närppi, Suutarla, Tilkanen
Yläneellä.
Heinjoki, Kajava, Keihäskoski, Kirkonkylä, Korkiakoski, Kurala, Kärrilä, Latvo, Lietsa, Makkarakoski, Mettäinen, Mykkälä, Mäenpää, Nokkala, Osa, Pramila, Tourula, Uusikartano, Vainionperä, Vimpa, Yläne, Ylänehaveri


Pylkönmäki.
Pylkönmäki on vuonna 1914 Karstulan ja Saarijärven kuntien osista perustettu Länsi-Suomen läänissä Keski-Suomen maakunnassa, Suomenselän vedenjakajalla sijainnut entinen Suomen kunta, joka liitettiin Saarijärven kaupunkiin 2009. Pylkönmäen naapurikunnat olivat Karstula, Multia, Saarijärvi, Soini ja Ähtäri.
Lähin rautatieasema sijaitsee Myllymäellä, Haapamäki–Seinäjoki-radan varrella.
2. marraskuuta vuonna 1977 kaksi Suomen ilmavoimien lentäjää sai surmansa (FM-65) Fouga Magister-harjoituskoneen maahansyöksyssä Pylkönmäellä. Kyseinen konetyyppi määrättiin onnettomuuden vuoksi lentokieltoon.
Kuntaliitos.
Pylkönmäen kunnanvaltuusto päätti 29. tammikuuta 2007 aloittaa kuntaliitosneuvottelut Saarijärven kanssa. Sekä Pylkönmäen että Saarijärven valtuustot hyväksyivät 25. kesäkuuta 2007 kuntaliitoksen toteuttamisen vuoden 2009 alussa, jolloin Pylkönmäki liitettiin Saarijärveen. Uudessa Saarijärven kaupungissa oli hieman yli 10 800 asukasta. Pylkönmäen seurakunta yhdistyi Saarijärven seurakuntaan jo vuoden 2007 alussa.
Kyliä.
Kukko, Kuoppala, Mahlu, Paajala, Puolimatka, Pajumäki, Soidinmäki, Vihanti, Pääjärvi
Tiedonvälitys.
Pylkönmäen asioista kertovat paikallislehdet Sampo ja Viiden Kunnan Sanomat sekä maakuntalehti Keskisuomalainen.
Tapahtumia.
Paikkakunnalla toimiva urheiluseura Pylkönmäen Yrittävä on perustettu vuonna 1912. Seura järjestää vuosittaiset Pylkön hiihdot, jotka pidettiin helmikuussa 2007 jo 59:nnen kerran. Pylkönmäki-päivät järjestetään vuosittain heinäkuun puolivälissä.


Jean-Jacques Rousseau.
Jean-Jacques RousseauMaurice Quentin de La Tour'n maalaus
Jean-Jacques Rousseau (28. kesäkuuta 1712 Geneve, Sveitsi – 2. heinäkuuta 1778 Ermenonville, Ranska) oli sveitsiläis-ranskalainen valistusajan filosofi ja valistuksen kriitikko, kirjailija ja yhteiskuntateoreetikko. Hän oli ensimmäisiä yhteiskuntateoreetikkoja, joka toi kansalaisten vaikuttamisen poliittiseen järjestelmän teorioihin mukaan. John Locken ohella Rousseaun näkökantojen voi nähdä antaneen perustan välilliselle demokratialle, mitä hän tosin vastusti. Rousseaulaisen ajattelumallin mukaan ihmisten pitää voida vaikuttaa lakeihin, jos ne koskevat heidän elämäänsä. Hän vastusti näkemystä, jonka mukaan ihmiset ovat syntyjään eriarvoisia, ja uskoi pikemminkin ihmisluonnon perimmäiseen samanlaisuuteen.
Rousseaun poliittiset ajatukset ovat vaikuttivat Ranskan vallankumoukseen ja romantiikan nousuun. Hänen radikaaliutensa ja vallankumouksellisuutensa näkyy hänen teoksessaan "Yhteiskuntasopimuksesta" esittämässään kuuluisassa lauseessa "Ihminen on syntynyt vapaaksi ja kaikkialla hän on kahleissa" ("L'homme est né libre, et partout il est dans les fers"). Rousseaun käsityksen mukaan luonto ja luonnollisuus ovat hyväksi ja sivistys, kulttuuri ja yhteiskunta ovat rappeuttaneet ihmisen.
Elämä.
Rousseau syntyi Genevessä Sveitsissä, ja hän piti itseään koko elämänsä ajan geneveläisenä. Hänen äitinsä Suzanne Bernard Rousseau kuoli viikon kuluttua synnytyksestä synnytyksen aiheuttamiin komplikaatioihin. Hänen isänsä Isaac, kelloseppä ammatiltaan, hylkäsi hänet vuonna 1722 välttääkseen vankeusrangaistuksen kaksintaisteluun osallistumisesta. Rousseau päätyi erään papin hoitoon. Tämän sisar kuitenkin pahoinpiteli ja moitti häntä. Hänen lapsuusajan koulutuksensa koostui lähes vain Plutarkhoksen "Kuuluisien miesten elämäkertojen" ja kalvinististen saarnojen lukemisesta.
Rousseau lähti Genevestä 1728 toimittuaan useita vuosia notaari- ja kaivertajaharjoittelijana. Hän tutustui kaksitoista vuotta vanhempaan katoliseen ranskalaiseen paronittareen Françoise-Louise de Warensiin, josta tuli myöhemmin hänen rakastajattarensa. De Warensin suojeluksessa hän kääntyi katolisuuteen.
Rousseau opiskeli joitakin viikkoja pappisseminaarissa ja vuoden 1729 alussa kuusi kuukautta Annecyn katedraalikuoron koulussa. Hän myös matkusteli paljon ja harjoitti erilaisia ammatteja, muun muassa hän toimi 1730-luvun alussa musiikinopettajana Chambéryssä. Vuonna 1736 hän viipyi jälleen de Warensin luona Chambéryn lähellä, mutta 1740 hän lähti jälleen, tällä kertaa Lyoniin opettamaan Gabriel Bonnet de Mablyn lasta.
Vuonna 1742 Rousseau muutti Pariisiin esitelläkseen Ranskan tiedeakatemialle uuden nuotinnusmenetelmänsä. Se perustui yhteen riviin, jossa nuottien välisiä intervalleja edustavat numerot, sekä pisteisiin ja pilkkuihin, jotka osoittivat rytmin. Järjestelmä oli tarkoitettu sopimaan yhteen typografian kanssa. Akatemia hylkäsi ehdotuksen turhana eikä pitänyt sitä omintakeisena. Järjestelmä on kuitenkin käytössä joissakin maissa.
Vuosina 1743–44 Rousseau toimi Ranskan Venetsian-suurlähettilään sihteerinä. Hän viittasi usein myöhemmissä poliittisissa teoksissaan Venetsian tasavaltalaiseen hallintoon. Tämän jälkeen hän palasi Pariisiin, missä hän tutustui Thérèse Lavasseuriin, lukutaidottomaan ompelijattareen, ja asui yhdessä tämän kanssa kuolemaansa asti. He saivat viisi lasta.
Pariisissa Rousseau tutustui Denis Diderot'hon ja kirjoitti vuodesta 1749 useita artikkeleita tämän toimittamaan tietosanakirjaan "Encyclopédie" aloittaen musiikkia käsittelevistä artikkeleista. Hänen merkittävin panoksensa ensyklopediaan oli vuonna 1755 kirjoitettu artikkeli kansantaloustieteestä (poliittinen taloustiede, "Economie Politique"). Pian tämän jälkeen hänen suhteensa Diderot'hon ja muihin ensyklopedisteihin kiristyivät.
Rousseau kävi 1749 Vincennesissä tapaamaassa vangittuna ollutta Diderot'a. Tällöin hän kuuli Académie de Dijonin järjestämästä esseekilpailusta, jonka aiheena oli kysymys, oliko taiteiden ja tieteiden kehittyminen ollut hyödyksi moraalille. Rousseau vastasi esseessään "Discours sur les sciences et les arts" (1750) kieltävästi. Hän voitti kilpailun ja sai paljon mainetta.
Rousseau sanoi saaneensa matkalla äkillisen oivalluksen, johon kaikki hänen myöhemmät filosofiset teoksensa perustuivat. Se ei kuitenkaan vähentänyt hänen kiinnostustaan musiikkiin. Vuonna 1752 hänen kirjoittamansa ooppera "Le Devin du village" esitettiin Ranskan kuningas. Ooppera sai hyvän vastaanoton.
Vuonna 1754 Rousseau palasi Geneveen ja kääntyi takaisin kalvinismiin. Hän sai myös uudelleen Geneven kansalaisuuden. Vuonna 1755 hän sai valmiiksi teoksensa "Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista", joka on hänen merkittävimpiä teoksiaan. Tästä alkoivat ongelmat Rousseaun henkilökohtaisissa suhteissa, ja hän etääntyi Diderot'sta ja paroni Grimmistä.
Vuonna 1761 Rousseau julkaisi menestyksekkään romanttisen romaaninsa "Julie, ou la nouvelle Héloïse". Vuonna 1762 hän julkaisi kaksi merkittävää teosta: "Yhteiskuntasopimuksesta" valmistui huhtikuussa, "Émile eli kasvatuksesta" toukokuussa. Molemmissa teoksissa hän arvosteli uskontoa, ja kirjat kiellettiin sekä Ranskassa että Genevessä. Rousseau joutui pakenemaan vangitsemista. Hän poikkesi sekä Bernissä että Môtiersissä Sveitsissä, missä hän pääsi Preussin Fredrik Suuren suojelukseen. Môtiersissä Rousseau kirjoitti teoksen "Projet de Constitution pour la Corse".
Rousseauta vainottiin yhä laajemmin myös Sveitsissä – hänen kotiaan kivitettiin vuonna 1765 – joten hän pakeni filosofi David Humen luo Britanniaan. Puolentoista vuoden kuluttua hän lähti, koska uskoi Humen juonittelevan häntä vastaan. Hän palasi Ranskaan salanimellä ”Renou”, mutta hänen sallittiin virallisesti palata vasta vuonna 1770. Vuonna 1768 hän ja Thérèse menivät naimisiin, ja vuonna 1770 hän palasi Pariisiin. Palaamisen ehdoksi oli asetettu se, ettei hän saanut julkaista uusia kirjoja. Viimeisteltyään teoksen "Tunnustuksia" hän alkoi pitää yksityisiä lukutilaisuuksia. Senkin hän joutui lopettamaan vuonna 1771, ja "Tunnustuksien" ja sitä seuranneiden teosten julkaisu lykkääntyi vuoteen 1782, jolloin oli kulunut neljä vuotta hänen kuolemastaan.
Voltaire arvosteli Rousseauta siitä, että vaikka tämä kirjoitti paljon kasvatuksesta, esimerkiksi maailman tunnetuimman kasvatusoppaan "Émile", hän kuitenkin epäonnistui kotiopettajana ja antoi kaikki viisi omaa lastaan vastoin äidin tahtoa orpokotiin sitä mukaa kun nämä syntyivät. Rousseau puolustautui sanoen, että hänestä olisi tullut huono isä ja että lapsilla oli parempi elämä orpokodissa.
Ihmisenä Rousseau oli itsekeskeinen, neuroottinen ja myöhempinä vuosinaan ajoittain mielisairas. Mutta hänen ajatuksensa vaikuttivat ristiriitaisuudestaan huolimatta erittäin laajasti ja hänen selkeä, luonteva proosakielensä oli vaikutusvaltainen.
Rousseau kirjoitti kuolemaansa saakka. Vuonna 1772 hänet kutsuttiin esittämään uusi ehdotus Puolan perustuslaiksi. Siitä tuli hänen viimeinen merkittävämpi poliittinen teoksensa. Vuonna 1776 hän sai valmiiksi teoksen "Dialogues de Rousseau juge de Jean-Jacques" ja alkoi kirjoittaa teosta "Yksinäisen kulkijan mietteitä", joka jäi keskeneräiseksi. Hän sai verenvuodon aamukävelyllä markiisi de Giradinin maatilalla Ermenonvillessä Pariisin koillispuolella ja kuoli 2. heinäkuuta 1778.
Rousseau haudattiin aluksi Ile des Peupliersiin. Hänen ruumiinsa siirrettiin Pariisin Panthéoniin vuonna 1794, kuusitoista vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Hautaholvi suunniteltiin maalaispyhäköksi viittauksena hänen luontokäsityksiinsä. Vuonna 1834 Geneven kaupunki pystytti vastahakoisesti hänelle patsaan pienelle Ile Rousseaulle Genevenjärveen.
Filosofia.
Rousseau lähti kollektivistisesta vapauskäsityksestä – mikäli kansan yhteistahto määrää jotain, tämä myös on kansalle parhaaksi, eikä kansan kollektiivisen vapauden periaatetta loukata vaikka individualistisessa mielessä jonkun yksilön vapautta loukattaisiinkin. Rousseaun mielestä päätöksenteon tulisi ilmentää vaikeasti kuvattavaa ilmiötä, jota hän kutsui "yleistahdoksi".
Luonto vastaan yhteiskunta.
Rousseau katsoi, että yhteiskunnan ja ihmisluonnon välillä on perustavanlaatuinen kuilu. Hän katsoi, että ihmiset ovat luonnostaan hyviä, ”jaloja villejä”, ollessaan luonnontilassa, joka oli kaikkien muiden eläinten tila ja se tila, jossa myös ihmiskunta oli ollut ennen sivistyksen ja yhteiskunnan luomista. Yhteiskunta oli kuitenkin pilannut ihmiset. Hän piti yhteiskuntaa keinotekoisena ja katsoi, että sen kehitys, erityisesti sosiaalisten riippuvuussuhteiden kehittyminen, oli ollut vahingollista ihmisten hyvinvoinnille.
Yhteiskunnan kielteinen vaikutus muutoin hyveellisiin ihmisiin keskittyy Rousseaun ajattelussa siirtymiseen myönteisestä itsensä rakastamisesta ("amour de soi") itserakkauteen ("amour-propre"). "Amour de soi" edustaa ihmisen luontaista tarvetta itsesäilytykseen, joka yhdistyy inhimillisen järjen voimaan. "Amour-propre" ei sen sijaan ole luonnollinen vaan keinotekoinen ja pakottaa ihmiset vertaamaan itseään toisiin, mikä luo epäoikeutetun pelon ja mahdollistaa ihmisille vahingonilon eli toisten heikkoudesta ja kärsimyksestä nauttimisen. Rousseau ei ollut ensimmäinen, joka teki tällaisen jaon. Sen oli esittänyt muun muassa myös markiisi de Vauvenargues.
Teoksessaan "Discours sur les sciences et les arts" Rousseau väitti, että taiteet ja tieteet eivät olleet hyödyttäneet ihmiskuntaa, koska niitä eivät olleet edistäneet ihmisten tarpeet vaan ihmisten ylpeys ja turhamaisuus. Myös kehityksen tuomat mahdollisuudet laiskotteluun ja ylellisyyteen edesauttoivat ihmiskunnan turmeltuneisuutta. Hän ehdotti, että tiedon lisääntyminen oli tehnyt hallituksista vahvempia ja murskannut ihmisten vapauden. Hänen johtopäätöksensä oli, että aineellinen kehitys oli pohjimmiltaan kaivanut perustuksen aidon ystävyyden alta ja korvannut sen kateudella, pelolla ja epäilyllä.
Teoksessaan "Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista" Rousseau selvitti, kuinka ihmiskunta oli kehittynyt ja samalla taantunut alkukantaisesta luonnontilasta nykyaikaiseksi yhteiskunnaksi. Rousseau ehdotti, että ensimmäiset ihmisolennot olivat eristäytyneitä puoliapinoita, jotka erotti eläimistä niiden kyky vapaaseen tahtoon ja täydellistymiseen. Hän myös väitti, että näillä alkuihmisillä oli perustava tarve pitää huoli itsestään ja luonnollinen kyky myötätuntoon ja sääliin. Kun ihmiset joutuivat liittymään toisiinsa läheisemmin väestönkasvun aiheuttamien paineiden seurauksena, heissä tapahtui psykologisia muutoksia ja he alkoivat arvostaa muiden hyvää mielipidettä itsestään osana omaa hyvinvointiaan. Rousseau yhdisti tämän uuden itsetietoisuuden ihmiskunnan kukoistuksen kulta-aikaan. Maanviljelyn ja metallurgian kehittyminen, yksityisomistus ja työnjako johtivat kuitenkin kasvaneeseen riippuvuuteen ja epätasa-arvoon. Seurannut ristiriidan tila johti Rousseaun johtopäätökseen, jonka mukaan ensimmäinen valtio keksittiin yhteiskuntasopimuksena rikkaiden ja voimakkaiden ehdotuksesta. Tämä alkuperäinen sopimus oli syvästi viallinen, koska varakkaammat ja vahvemmat yhteiskunnan jäsenet huijasivat muuta väestöä, ja niin epätasa-arvo asetettiin yhteiskunnan perustavanlaatuiseksi ominaisuudeksi. Rousseaun oma ehdotus yhteiskuntasopimukseksi voidaan nähdä vaihtoehtona tälle epärehelliselle liitolle. Teoksen lopussa Rousseau selittää, kuinka kulta-aikana kehittynyt halu saada arvoa muiden silmissä lopulta romutti ihmisten oikeamielisyyden ja rehellisyyden ihmisten eläessä keskellä riippuvuussuhteiden, hierarkioiden ja epätasa-arvon yhteiskuntaa.
Yhteiskuntasopimus.
Rousseaun kenties merkittävin teos on "Yhteiskuntasopimuksesta", joka hahmottelee legitiimin poliittisen järjestyksen perusteita. Se julkaistiin vuonna 1762 ja siitä tuli yksi vaikutusvaltaisimmista poliittisen filosofian teoksista länsimaisessa perinteessä. Se kehitteli joitakin Roussean jo aiemmin "Encyclopédie"-artikkelissaan "Economie Politique" mainitsemia ajatuksia. Rousseau esitti, että luonnontila taantuu ja rappeutuu lopulta epäinhimilliseksi tilaksi, jossa ei ole lakeja eikä moraalia, missä vaiheessa ihmiskunnan tulee joko perustaa laillisia instituutioita tai tuhoutua. Taantumuksen tilassa ihmiset ovat yhä kasvavassa kilpailussa toistensa kanssa, mutta kuitenkin yhä riippuvaisempia toisistaan. Nämä kaksijakoiset paineet uhkaavat sekä hänen selviytymistään että vapauttaan.
Rousseaun mukaan ihmiset voivat sekä säilyttää itsensä että vapautensa liittymällä yhteen yhteiskuntasopimuksella ja hylkäämällä vaateensa luonnonoikeudesta. Tämä johtuu siitä, että alistautuminen koko kansan yleistahdolle takaa sen, ettei yksilöiden tarvitse alistua toistensa tahdoille, sekä sen, että kaikki noudattavat tätä tahtoa, koska kaikki ovat yhdessä lain kirjoittajia. Rousseau katsoi, että suvereniteetin tuli olla kansalla, mutta teki kuitenkin selvän eron suvereenin ja hallituksen välillä. Hallituksen tehtävänä oli toteuttaa ja soveltaa yleistahtoa, ja sen tuli koostua pienemmästä joukosta kansalaisia eli raatimiehistä. Rousseau vastusti ajatusta, että ihmisten tulisi harjoittaa suvereniteettia edustajainkokouksen välityksellä. Sen sijaan heidän tuli tehdä lait suoraan. Suuri osa myöhemmistä väittelyistä Rousseaun teoriasta on koskenut hänen ajatustaan siitä, että yleistahtoa tottelemaan rajoitetut kansalaiset olisivat näin vapaita.
Kasvatus.
Rousseau esitti kasvatusta koskevat näkemyksensä osittain kaunokirjallisessa teoksessaan "Émile eli kasvatuksesta", joka käsitteli Émile-nimisen nuoren pojan varttumista Rousseaun itsensä kasvattamana. Rousseau kasvatti hänet maaseudulla, jonne hän katsoi ihmisten sopivan luonnollisesti paremmin kuin kaupunkiin, sillä kaupungissa opitaan ainoastaan pahoja tapoja. Kasvatuksen päämääränä oli hänen mukaansa oppia kuinka eletään, ja se tapahtui parhaiten seuraamalla opasta, joka voi osoittaa hyvän elämän suunnan. Rousseaun mukaan lasten pitäisi lukea Daniel Defoen kirjaa "Robinson Crusoe", jota hän piti erittäin opettavaisena.
Lapsen elämä jakautuu kolmeen vaiheeseen, joista ensimmäinen kestää noin ikävuoteen 12, jolloin laskeminen ja monimutkainen ajattelu eivät ole vielä mahdollisia, ja jolloin lapset elävät kuten eläimet. Toisessa vaiheessa, ikävuosina 12–15, järki alkaa kehittyä, ja kolmannessa jaksossa 15 vuodesta eteenpäin lapsi kehittyy aikuiseksi. Tässä vaiheessa Émile löytää nuoren naisen täydentämään itseään.
Teos perustuu Rousseaun ajatuksiin terveellisestä elämästä. Pojan täytyy oppia seuraamaan yhteisöllisiä vaistojaan ja suojelemaan itseään kaupunkilaisen individualismin ja itsetietoisuuden paheilta.
Uskonto.
Rousseau oli omana aikanaan hyvin kiistanalainen uskonnollisten näkemystensä vuoksi. Hänen ajatuksensa siitä, että ihmiset ovat luonnostaan hyviä, oli ristiriidassa kristillisen perisyntiopin kanssa. Hänen "Émilessä" esittämänsä luonnollinen teologia johti kirjan kieltämiseen sekä kalvinistisessa Genevessä että katolisessa Pariisissa. "Yhteiskuntasopimuksessa" hän väitti, että todelliset Jeesuksen seuraajat eivät olisi hyviä kansalaisia. Tämä oli yksi syistä, miksi kirja tuomittiin Genevessä. Rousseau pyrki puolustamaan itseään syytöksiä vastaan Pariisin arkkipiispalle Christophe de Beaumontille osoittamassaan kirjeessä.
Perintö.
Rousseau oli yksi ensimmäisiä nykyaikaisia kirjailijoita, joka arvosteli yksityisomistusta. Siksi hänet on usein nähty sosialismin edelläkävijänä. Maximilien Robespierre jakoi Rousseaun näkemykset omaisuudesta. Muun muassa Karl Marx ei kuitenkaan mainitse Rousseauta kirjoituksissaan kovinkaan usein. Rousseau myös kyseenalaisti sen oletuksen, että enemmistön tahto olisi aina oikea. Hän väitti, että hallinnon tavoitteena tuli olla vapauden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden turvaaminen kaikille valtiossa, huolimatta enemmistön tahdosta.
Yksi Rousseaun poliittisen ajattelun perusperiaatteista oli se, että politiikkaa ja moraalia ei tullut erottaa toisistaan. Kun valtio epäonnistui moraalisessa toiminnassa, se lakkaa toimimasta oikealla tavalla ja sen arvovalta kansalaisten yli lakkaa. Toinen tärkeä periaate oli vapaus, jonka suojelemiseksi valtio oli luotu.
Rousseaun ajatukset koulutuksesta ovat vaikuttaneet nykyaikaisiin kasvatusteorioihin. Hän vähimmäisti kirjanoppineisuuden merkityksen ja suositteli, että lapsen tunteita tuli kouluttaa ennen hänen järkeään. Hän painotti erityisesti kokemuksen kautta oppimista. John Darlingin vuonna 1994 julkaisema kirja "Child-Centred Education and its Critics" väittää, että nykyaikaisen kasvatusteorian historia olisi joukko alaviitteitä Rousseaun kirjoituksiin.
Merkittävimmissä teoksissaan Rousseau samasti luonnon villin ihmisen alkukantaiseen tilaan. Myöhemmin hän katsoi luonnon tarkoittavan sitä spontaania tapahtumasarjaa, jossa ihminen rakentaa itsekeskeistä, vaistoihin perustuvaa luonnettaan ja pientä maailmaansa. Näin luonto edustaa hänelle sisäistä eheyttään, jonka vastakohtana on yhteiskunnan suorittama orjuutus ja vankeuttaminen. Näin takaisin luontoon palaaminen tarkoittaa sitä, että ihmiselle palautetaan hänen luonnollisen kehityksensä voimat, jolloin hänet asetetaan kaikkien yhteiskunnan ahdistavien kahleiden ja ennakkotuomioiden ulkopuolelle. Tämä ajatus vaikutti merkittävästi myöhempään romantiikkaan.
Ranskan suuri vallankumous ja totalitarismi.
Vaikka Ranskan suuri vallankumous alkoi liberalistisena, Rousseaun seuraaja Robespierre otti vallan vuonna 1793 ja teloitti liberaalit vallankumousjohtajat ja kaikki jotka uhkasivat hänen asemaansa. Sellaiset kirjailijat kuin Benjamin Constant ja Hegel syyttivät Rousseauta tästä terrorihallinnosta ja Robespierren totalitarismista, koska he näkivät Rousseaun aatteen mahdollistavan tällaisen hallinnon ilman kansalaisoikeuksia, kuten hengen ja omaisuuden suojaa. Rousseau kuitenkin kannatti suoraa demokratiaa edustuksellisen sijasta, ja jotkut ovat katsoneet, ettei sellaisia terrorisoivia päätöksiä olisi tehty suorassa demokratiassa, joten tämän vuoksi Rousseau ei katsonut kansalaisoikeuksia tarvittavan.
Toisaalta Rousseaun mielestä enemmistön mielipide ei välttämättä ollut oikea yleistahto ja toisaalta yksikin henkilö saattoi voida tulkita kansan yleistahtoa. Robespierre ja Saint-Just oikeuttivatkin vallankumouksen terrorikauden (1793–1794) Rousseaun ajatuksilla. Rousseau myös katsoi sensuuria tarvittavan, jottei kansa vieraantuisi yleistahdosta.
Robespierren ja Louis de Saint-Justin käsite "L’intérêt général" eli kansan tahto oli Rousseaun yleistahdon pohjalta toteutettu. Mielestään he vain ”karsivat pois turhan ja rappeutuneen” Rousseaun opin mukaisesti. Vallankumouksen väkivaltaistuminen tapahtui, kun jakobiiniklubit ympäri Ranskaa vaativat radikaalimpia uudistuksia vedoten Rousseauhun.
Benjamin Constant arvosteli vuonna 1819 kuuluisassa puheessaan ”On Ancient and Modern Liberty” Rousseauta ja etenkin hänen radikaaleja seuraajiaan kuten Abbé de Mablya kaiken alistamista yleistahdolle ja yksilövapauksien alistamista yhteiskunnalliselle voimalle.
Monet liberalistit kuten Karl Popper ja J. L. Talmonin "Totalitaarinen demokratia" (1952) ovat arvostelleet Rousseauta totalitarismin puolustamisesta. Myös filosofi Hannah Arendt katsoi Rousseaun aatteen puolustavan totalitarismia ja johtaneen Ranskan vallankumouksen ylilyönteihin. Politiikan tutkija J. S. Moloy kirjoitti: ”1900-luku lisäsi kansallissosialismin ja stalinismin jakobinismin rinnalle luetteloon kauhuista, joista Rousseauta voidaan syyttää – – Rousseaun katsottiin puolustaneet juuri sellaista ihmismielen peukalointia, jota 1900-luvun puolivälin hallinnot yrittivät toteuttaa.” On kuitenkin kiistelty siitä, oliko Rousseaulla todellista vaikutusta näihin hallintoihin.
Vastavalistus.
Rousseauta on laajalti pidetty vastavalistuksen liikkeellepanevana voimana, mutta muun muassa Isaiah Berlin piti häntä pikemminkin harhautuneena valistusfilosofina.
Arthur M. Melzerin mukaan Rousseau teki ensimmäiset merkittävät hyökkäykset valistusta vastaan, uskonnollisin vaikuttimin.
Graeme Garrard on samoilla linjoilla kirjoissaan "Rousseau's Counter-Enlightenment" (2003) ja "Counter-Enlightenments" (2006). Hänen mukaansa Ranskan vallankumous on hämärtänyt Rousseaun ja valistusajattelijoiden eroa. Valistusajattelijat asettivat järjen ja kirjoitetun lain etusijalle ja kyseenalaistivat uskomukset, kun taas Rousseau vetosi vaistoihin ja ”hyveen” mielivaltaan.
Useimmat vastavalistuksen analysoijat ovatkin pitäneet Rousseauta vastavalistuksen liikkeellepanevana voimana.
Teokset.
Rousseaun teos "Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista".
Aiheesta muualla.
Rousseau, Jean-Jacques
Rousseau, Jean-Jacques
Rousseau, Jean-Jacques
Rousseau, Jean-Jacques
Rousseau, Jean-Jacques
Rousseau, Jean-Jacques
Rousseau, Jean-Jacques
Rousseau, Jean-Jacques
Rousseau, Jean-Jacques


Georg Wilhelm Friedrich Hegel.
Georg Wilhelm Friedrich Hegel (muotokuva Jakob Schlesinger, Berliini 1831)
Georg Wilhelm Friedrich Hegel (27. elokuuta 1770 Stuttgart – 14. marraskuuta 1831 Berliini) oli saksalainen filosofi, jonka vaikutus on luultavasti ollut vahvimmillaan metafysiikassa, historianfilosofiassa sekä poliittisessa filosofiassa. Häntä pidetään saksalaisen idealismin tärkeimpänä edustajana. Hänen ajatuksillaan oli suuri vaikutus marxismiin. Hänen ajatustensa mennessä pois muodista Manner-Euroopassa syntyi Britanniassa anglohegeliläisyys, josta tuli muutamaksi vuosikymmeneksi Britannian hallitseva filosofinen koulukunta.
Hegel näki valtion historiallisen kehityksen päämääränä. Absoluuttinen henki toteutti itseään luonnossa ja ihmisissä ja valtio edusti henkeä, ihmiskunnan rationaalisen ja eettisen kehityksen päämäärää. Tätä näkemystä on pidetty usein Hegelin edustaman kristinuskon filosofisena esityksenä, joskin hänen kuolemansa jälkeen useat kristityt syyttivät hänen ajatteluaan panteistiseksi. Hegeliläisessä filosofiassa valtio oli absoluuttisen hengen tuotos ja siten itseisarvo. Tätä voidaan pitää vastakohtana kantilaiselle ajattelulle, jossa ihmisillä on itseisarvo ja valtio palvelee heidän asiaansa. Hegelin mukaan olemassaolo on pohjimmiltaan filosofista ajattelua. Näin ollen hän on ontologinen idealisti.
Elämä.
Hegel syntyi Stuttgartissa Saksassa vuonna 1770. Lapsena hän luki innokkaasti kaikenlaista kirjallisuutta, sanomalehtiä ja filosofisia esseitä. Ansio hänen kirjallisesta lapsuudestaan kuuluu osittain hänen äidilleen, joka ruokki aktiivisesti lapsensa älyllistä kehitystä. Hegelit olivat vauras keskiluokkainen perhe. Hänen isänsä toimi valtion virkamiehenä hallinnossa Württembergissä. Hegel oli sairaalloinen lapsi ja lähes kuoli isorokkoon ennen kuudetta ikävuottaan. Hänellä oli läheiset elinikäiset suhteet sisareensa Christianeen.
Museum Hegelhaus. Hegelin synnyinkoti Stuttgartissa.
Hegel sai koulutuksensa luterilaisessa Tübinger Stiftin seminaarissa Württembergissä. Siellä hän tapasi tulevan filosofin Friedrich Schellingin ja runoilija Friedrich Hölderlinin. Näitä kolmea yhdisti vastenmielisyys seminaarin rajoittavaa ympäristöä kohtaan, ja he ystävystyivät ja vaikuttivat kaikki toistensa ajatuksiin. He seurasivat yhdessä Ranskan suuren vallankumouksen taittumista ja omaksuivat Immanuel Kantin idealistisen filosofian kritiikin. Aluksi Hölderlin ja Schelling olivat ne, jotka uppoutuivat teoreettisiin väittelyihin kantilaisesta filosofiasta. Hegelin kiinnostus tuli myöhemmin, sen jälkeen kun hänen omat pyrkimyksensä työstää Kantin inspiroima populaarifilosofia olivat ajautuneet umpikujaan. Hänen aikomuksenaan oli ollut muiden populaarifilosofien tapaan esitellä ja käsitellä aikansa kysymyksiä ja edistää näin valistuksen arvoja. Suurin osa populaarifilosofeista oli saanut vaikutteita englantilaisilta tai skottilaisilta ajattelijoilta, kuten Lockelta ja Reidiltä; Hegel halusi "täydellistää" Kantin kriittisen filosofian samaan tyyliin. Tübingenissä hän suhtautui skeptisesti niihin hyvin teoreettisiin ja teknisiin keskusteluihin, joihin Hölderlin ja Schelling ottivat osaa. Vasta vuonna 1800 Hegel myönsi tarpeen selvittää kantilaisen järjestelmän ongelmat, ennen kuin voitiin toivoa sen soveltamista käytäntöön.
Vuonna 1801 Hegel varmisti paikan "privatdozentina" Jenan yliopistossa. Hän piti luentosarjoja, joista tuli erittäin suosittuja. Yliopisto nimitti Hegelin ylimääräiseksi professoriksi mahdollisesti Goethen arvovallan ansiosta. Napoleonin vallattua Preussin vuonna 1806 yliopisto piti kuitenkin sulkea. Hegel toimi jonkun aikaa journalistina ja meni naimisiin Marie von Tucherin kanssa vuonna 1811. Julkaistuaan teoksen "Logiikan tiede" ("Wissenschaft der Logik") Hegel sai viran Heidelbergin yliopistosta vuonna 1816. Hän julkaisi teoksen "Filosofisten tieteiden ensyklopedia" ("Enzyklopaedie der philosophischen Wissenschaften"), joka oli yhteenveto hänen filosofiastaan hänen luennoilleen osallistuville opiskelijoille.
Vuonna 1818 Hegel hyväksyi viran Berliinin yliopistossa filosofian varsinaisena professorina. Preussin kuningas Fredrik Vilhelm III nimitti Hegelin yliopiston rehtoriksi vuonna 1830. Vuonna 1831 Berliinissä puhkesi koleraepidemia ja Hegel pakeni monien muiden tavoin. Hän kuitenkin palasi kaupunkiin liian aikaisin, sai tartunnan, ja kuoli muutama päivää myöhemmin nukkuessaan 61-vuotiaana.
Filosofia.
Hegel esitteli absoluuttisen idealismin nimellä tunnetun järjestelmän, jonka tavoitteena oli filosofian ja koko maailman historian ymmärtäminen. Hän esitti ihmiskunnan tietoisuuden historian matkana erilaisten maailmanselitysten tasojen läpi. Jokainen uusi selitys loi uusia sisäisiä ongelmia ja vastakohtaisuuksia ja johti jännitteisiin, jotka voitiin voittaa vain omaksumalla näkemys, jossa nämä vastakohtaisuudet voitiin sovittaa korkeampaan kokonaisuuteen. Esimerkiksi Ranskan suuri vallankumous merkitsi Hegelille todellisen vapauden esittelemistä eurooppalaisissa yhteiskunnissa ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa. Kuitenkin juuri tämän täydellisen uutuuden vuoksi se oli myös täydellisen radikaali ajatus, ja vallankumous kääntyi lopulta terroriksi. Historia kuitenkin etenee oppimalla virheistään: Ainoastaan tämän kokemuksen kautta voidaan saavuttaa perustuslaillinen valtio, jossa valtio on hyväntahtoinen organisoiva voima ja kansalaiset vapaita ja tasa-arvoisia.
Historianfilosofia.
Hegelin kuoleman jälkeen julkaistu historianfilosofinen teos "Philosophie der Geschichte" (Historianfilosofia) perustuu luentoihin, joita Hegel piti Berliinissä vuosina 1822–1831.
Teoksen pääajatus on "yksinkertainen [...] ajatus, että järki hallitsee maailmaa ja että siis maailmanhistoriankin tapahtumat ovat olleet järkeviä". Maailmanhistorian tarkastelu osoittaa, "että se on ollut maailmanhengen järkevää, välttämätöntä kulkua". Samalla tämä historia on "hengen esitystä siitä, miten se hankkii itselleen tietoa siitä, mitä se itsessään on", mikä taas merkitsee edistystä vapauden tietoisuudessa.
Aasialaisen yksinvallan maissa vain yksi oli vapaa, antiikin orjayhteiskunnissa muutamat olivat sitä. Näiden kahden kautta kehitys on kulkenut nykyiseen kristilliseen yhteiskuntaan, jossa kaikki ovat vapaita. Vapauden ja järjen toteutuminen muodostaa historian päämäärän, joka oli piilevänä olemassa jo historian alussa, aivan kuten "idussa itsessään on puun koko luonto, hedelmien maku ja muoto".
Vaikka historiaa hallitsee järki, on hengen otettava huomioon myös ihmisten intohimot ja todelliset edut. Tällöin tarvitaan "järjen viekkautta" ("List der vernunft"), jonka ansiosta henki tarvittaessa saavuttaa tavoitteensa kiertoteitä pitkin. "Ensi silmäys historiaan saa meidät vakuuttuneiksi siitä, että ihmisten toiminnat saavat käyttövoimansa heidän tarpeistaan, intohimoistaan, intresseistään, luonteistaan ja lahjoistaan [...]"."
Mitään suurta ei maailmaan ole pystytetty ilman intohimoja; myös henki voi hyvin valjastaa ne omien tarkoitustensa ajamiseen. Osapuilleen sama pätee historian merkkimiehiin. Sellaiset ihmiset – esimerkiksi Aleksanteri Suuri, Julius Caesar tai Napoleon – ajavat omia etujaan, mutta toteuttavat samalla maailmanhengen tehtävää. Usein he kulkevat suorinta tietä eteenpäin ja murskaavat paljon alleen. Yksilöiden onnesta he eivät piittaa, eivät edes omastaan. Saavutettuaan tavoitteensa he kuitenkin "putoavat pois ytimen tyhjinä verhoina."
Hegelin mukaan historian kantavia voimia ovat valtiot. "Maailmanhistoriassa voi olla puhetta vain valtiota muodostavista kansoista", hän väittää. Valtiossa "toteutuu vapaus, so. ehdoton päämäärä." "Edelleen täytyy tietää", Hegel jatkaa, "että ihmisellä on vain valtion välityksellä kaikki arvo, kaikki henkinen todellisuus." Valtiottomia kansoja Hegel ei suostu lukemaan historian piiriin kuuluviksi.
Yhteiskuntafilosofia ja oikeusfilosofia.
Seikkaperäisimmin Hegel käsittelee valtiofilosofiaa teoksessaan "Oikeusfilosofian pääpiirteet" (Philosophie des Rechts, 1821). Siinä hän selvittää nykyaikaisen valtion luonnetta ja tekee merkittävän eron yhtäältä valtion ja toisaalta kansalaisyhteiskunnan ("biirgerfiche Gesellschaft"; "Bürger" = kansalainen, porvari) välillä.
Kansalaisyhteiskunnan luonteen Hegel ymmärtää pitkälti Adam Smithin markkinateorian mukaisesti: kyseessä on tarpeiden ja yksityisen itsekkyyden valtakunta. Kansalaisyhteiskuntaan kuuluvat yksityiset markkinat, joiden piirissä vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Vaikka jokainen ajaa omaa etuaan, niin "näkymätön käsi" (siis "järjen viekkaus") saa aikaan yhteisen hyvän kasvun. Kansalaisyhteiskunnan alueella yksilöllinen vapaus pääsee kukoistamaan, mutta samalla ihmiset jakautuvat rikkaisiin ja köyhiin ja ilmaantuu anarkistisesti toimivia markkinavoimia, joiden kesyttäminen voi tapahtua vain yhteisen toiminnan alueella, valtiossa.
Hegelin mukaan valtio on kansalaisyhteiskuntaa kehittyneempi muodostuma, jälkimmäinen sisältyy edelliseen "kumottuna ja säilytettynä". Valtio edustaa yhteistä ja julkista; se on "res publica".
Hegel puolustaa kuningasvaltaa, jonka kuitenkin täytyy omaksua oikeusvaltiolliset muodot ja johon oleellisena osana kuuluu epäpoliittinen, puolueeton virkamieskunta, ts. yhteistä hyvää edistävä julkinen luokka.
Nykyaikainen ihminen esiintyy nyt kahdessa osassa: yhtäältä hän on "bourgeois" eli porvari, yksityishenkilö, markkinoiden toimija, toisaalta taas "citoyen" eli kansalainen, yhteisen poliittisen toiminnan osanottaja.
Hegel on vakuuttunut, että ihminen on poliittinen, valtiollinen olento. Yhteinen elämä on yksityistä kehittyneempää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yksityisten tarpeiden tyydyttäminen voitaisiin laiminlyödä – näin Hegel ottaa etäisyyttä Platonin omaisuudettoman ja perheettömän, yksinomaan valtiota varten elävän filosofin ihanteeseen.
Myös Hegelin valtio on järjen ruumiillistuma, mutta järki ei hänellä ole eriytymätön kokonaisuus, vaan sisältää eroja ja omilla erityispiirteillään varustettuja osia.
Hegelin silmissä valtio on myös "objektiivisen hengen" korkein ilmentymä. "”Mikä on järjellistä, on todellista; ja mikä on todellista, on järjellistä”", "Oikeusfilosofian" esipuheessa sanotaan. Järki tekee itsensä todeksi, muuttuu ulkoiseksi todellisuudeksi. Jätettyään subjektiivisen minän taakseen se kehittyy objektiivisiin muotoihin, jotka ilmenevät kielessä, laeissa, tavoissa ja laitoksissa.
Hengen kehittyminen.
Valtio on korkein muoto, jonka järki objektiivisena henkenä voi saada, ja muodostaa puolestaan kehykset "ehdottoman hengen" muodoille: taiteelle, uskonnolle ja filosofialle. Totuus voidaan ilmaista havainnollisina kuvina (taide), myytteinä ja symboleina (uskonto) sekä käsitteinä (tiede, filosofia). Antiikissa hengen merkittävin ilmenemismuoto oli taide, keskiajalla uskonto ja nykyaikana filosofia.
Tällä tavoin filosofiasta tulee hengen viimeinen, lopullinen ilmenemismuoto. Perimmiltään on olemassa vain yksi filosofia. Ajallisessa kehityksessään se kuitenkin saa erilaisia muotoja; niin syntyy sarja ajattelun kehityksen välttämättömiä ja johdonmukaisia vaiheita. "Minervan pöllö lähtee lentoon vasta hämärän laskeutuessa", kuuluu Hegelin tunnettu mietelause. Se tarkoittaa, että historian kulku voidaan kunnolla ymmärtää vasta jälkikäteen, vasta sitten, kun sen oleelliset vaiheet on käyty läpi.
Hegel ennusti historian ja filosofian loppua. Hengen kehitys on hänen mielestään edennyt lähelle päätepistettään, kun vapaus ja järki ovat alkaneet muuttua todellisiksi nykyaikaisessa valtiossa. Pian on käsillä idean ja todellisuuden sovitus ("Versöhnung"), jolloin todellisuus alkaa vastata sitä, mikä ideaan on aina sisältynyt implisiittisenä. Tällöin myös teoreettinen ymmärrys, filosofia, voi kehittyä täydelliseksi. Filosofia ei ole muuta kuin "aikansa ajatuksin käsitettynä"; niinpä historian loppu ja filosofian loppu ovat yksi ja sama asia.
Kun henki on ylittänyt pirstaleisen vaiheensa ja historia saavuttanut päämääränsä kristillisessä kuningaskunnassa, lopullisen filosofian aika on koittanut. Sellainen filosofia on kohonnut ehdottomaan tietämykseen ja oivaltanut maailmanhistorian ytimen. Hegel oli vakuuttunut, että hänen oma filosofiansa vastaa täydelliselle filosofialle asetettavia vaatimuksia.
Valtio ja talous.
Hegel argumentoi kapitalistista talousteoriaa vastaan ja väitti aikansa ongelmien, kuten työttömyyden ja köyhyyden johtuvan kapitalistisen talousmallin objektiivisista sisäisistä ristiriidoista. Hänen mukaansa valtio on tasapainottava ja eettinen voima, pakollinen säätelijä. Yksilöiden toiminnan summa on jotain, mitä kukaan ei yksilönä ole toivonut – absoluuttinen henki toteuttamassa itseään.
Estetiikka.
”Nämä luennot on omistettu estetiikalle; niiden kohteena on laaja kauniin valtakunta; tarkemmin sanottuna on niiden alueena taide.”
Hegelin mukaan itsetietoinen olio on vain omaa ajatteluaan, olemistaan ja toimintaansa arvioimaan kykenevä henki eli järki. Tällainen kyky ilmenee vain ihmisessä, ja tästä näkökulmasta käsin Hegel selittää hengen subjektiivista, objektiivista ja absoluuttista olemista. Absoluuttinen oleminen jakautuu taiteen, uskonnon ja filosofian (tieteen) vaiheisiin, jotka voivat myös olla samanaikaisia. Niiden ero on tavoissa tuoda esille hengen itsetietoisuutta.
Hegelin estetiikka kohdistuu siis sekä kauneuteen yleensä, että erityisesti taiteeseen. Perustavampaa hänen mukaansa on taide, koska vain taiteen kauneus avaa oven kauneuden luonteeseen. Esimerkiksi luonnon kauneus ei paljasta mitään, mitä ei tavoitettaisi taidetta tutkimalla.
Hegel seurasi aikaisempien filosofien käsitystä hyvän ja kauniin yhteneväisyydestä. Edeltäjistään poiketen hän osoitti kuitenkin kauneuden olevan sidoksissa aistimiseen. Kauneuden havaitseminen ei ole Hegelin mukaan pelkästään ulkoisen, vaan myös sisäisen kauneuden havaitsemista. Se on tekemisissä kauneuden idean, kuten mielikuvituksen ja ajattelun kanssa.
Kolme asiaa erottavat Hegelin mukaan luonnonolion ja taideteoksen. Taideteos ei ole luonnon tuote, vaan artefakti. Taide on tehty ihmisen aisteja varten ja sillä on päämäärä itsessään, joka on kauneus. Hegel ajatteli toisin kuin ne, jotka näkivät taiteen tehtäväksi opettaa tai edistää moraalisia ajatuksia. Myös taiteen herättämä mielihyvän tunne johtui Hegelin mukaan yksinomaan taiteen kauneudesta.
Ihminen on Hegelin mukaan kykenemätön jäljittelemään todellisuutta täydellisesti. Jos mimesis olisi taiteen päämäärä, taiteen paremmuus johtuisi jäljitelmän onnistumisesta, eikä kauneudella olisi enää merkitystä. Taidetta tuli siis Hegelin mukaan tarkastella pelkästään sen kauneuden vuoksi. Kaunis on idean aistittavaa ilmenemistä.
Taiteelle Hegel asetti kolme vaatimusta. Muodon on vastattava sisältöä ja sisällön on oltava ideaalinen, jumalallinen. Tämän takia sisällön tulee ilmetä aistittavasti. Hegel ei tarkoittanut jumalallisuudella vain uskonnollisia teoksia, vaan hän totesi, että taiteessa voi kuvata myös arkisia, jopa alhaisia aiheita.
Hegel jakoi taiteen eri muotoihin, joita ovat symbolinen, klassinen ja romanttinen taide. Nämä muodot eivät olleet ajallisesti rajattuja, vaan ne esiintyvät maantieteellisesti. Taiteen kauneus on korkeampaa kuin luonnonkauneus, koska taiteen kauneus on tietoisesti tuotettua ja ilmaisevaa, kun taas luonnonkauneudelta puuttuu itsetietoisuus. Tämä tietoisesti tuotettu kauneus puhuttelee vastaanottavaa tietoisuutta, jonka takia esteettinen arvo liittyy episteemiseen arvoon. Tietoisuuden aste vaihtelee eri taiteenaloilla, jonka mukaisesti Hegel asetti taiteet hierarkkiseen järjestykseen. Varsinaisia taidelajeja ovat arkkitehtuuri, kuvanveisto, maalaustaide, musiikki ja runous.
Teokset.
Hegel julkaisi eläessään vain neljä teosta. "Hengen fenomenologia" (1807) oli selonteko tietoisuuden kehityksestä aistihavainnosta absoluuttiseen tietoon. "Logiikan tiede" esitteli hänen filosofiansa loogisen ja metafyysisen ytimen. Se julkaistiin kolmessa osassa vuosina 1811, 1812 ja 1816 (uusittu painos 1831). "Filosofisten tieteiden ensyklopedia" hänen koko filosofisesta järjestelmästään. Se julkaistiin alun perin vuonna 1816 ja uusittuina painoksina 1827 ja 1830. "Oikeusfilosofia" (1822) esitteli hänen poliittisen filosofiansa. Siinä hän kritisoi von Hallerin ajatuksia, joiden mukaan lait eivät olleet tarpeellisia. Hegel julkaisi myös joitakin artikkeleita uransa alkupuolella sekä Berliinin kaudellaan. Joukko muita historianfilosofiaa, uskonnonfilosofiaa, estetiikkaa ja filosofian historiaa käsitteleviä teoksia koottiin ja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen hänen oppilaidensa muistiinpanoista.
Hegelin teoksilla on maine vaikealukuisina ja aihealueiltaan hyvin laajoina. Bertrand Russell kuvasi häntä "Länsimaisen filosofian historiassaan" kaikkein vaikeaselkoisimmaksi filosofiksi. Tämä johtuu osittain siitä, että Hegel pyrki kehittämään uuden ajattelun ja logiikan muodon, jota hän kutsui "spekulatiiviseksi järjeksi" ja johon kuului myös hänen tunnetumpi ajatuksensa "dialektiikasta". Tavoitteena oli sekä arkijärjen että perinteisen filosofian rajoitusten voittaminen lähestyttäessä filosofisia ongelmia ja ajattelun ja todellisuuden suhdetta.
Hegeliä kohtaan esitetystä kritiikistä.
Tunnettu liberaalifilosofi Isaiah Berlin nimeää Hegelin yhdeksi totalitarismin oppi-isistä pääasiassa sen vuoksi, että Hegel konkretisoi valtion ja asettaa sen kansalaisyhteiskunnan yläpuolelle. Lähemmin tarkasteltuna tämä on kuitenkin epäoikeutettua ja anakronistista koska Hegelin elinaikana totalitarismi ei ollut mahdollista siinä muodossa kuin sen tunnemme. Vasta teknologian kehitys, kuten teollisuus, modernit liikennevälineet ja tiedonvälitys tekivät totalitaarisen valtion mahdolliseksi.
Aiheesta muualla.
*


Rantasalmi.
Rantasalmi on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Savon maakunnassa. Kunnan väkiluku on henkilöä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Rantasalmen kirkonkylästä on sekä Varkauteen että Savonlinnaan matkaa 44 kilometriä. Rantasalmen naapurikuntia ovat Joroinen, Juva, Savonlinna, Sulkava ja Varkaus. Osin Rantasalmen, osin Savonlinnan ja Varkauden alueilla sijaitsee Linnansaaren kansallispuisto.
Kirkon suunnitteli alun perin J. Stenbäck 1904, salamasta aiheutuneen tulipalon jälkeen Carl-Johan Slotte 1989.
Kirjailija Outsiderin tarinahahmo Pekka Lipposen kunniaksi kunnassa on ollut monia tarinoista juontuvia liikkeiden nimiä, kuten S-Market Lipposka, ravintola Kalle-Kustaa ja hotelli-ravintola Rinssi-Eversti. Rantasalmi muistetaan myös Eddie Stenbergin ohjaamasta ja Outsiderin ja Olavi Karun käsikirjoittamasta elokuvasta Rantasalmen sulttaani.
Tunnettuja kuntalaisia ovat Rantasalmella syntynyt arkkitehti Eliel Saarinen ja jääkiekkoilija Jarkko Immonen. Suomen aikanaan vanhin ihminen Jussi Leskinen asui Rantasalmella.
Kylät.
Ahvensalmi, Asema, Asikkala, Haapaniemi, Haapataipale, Hiismäki, Hiltula, Ihamaniemi, Joutsenmäki, Kolkontaipale, Lahdenkylä, Mielojärvi, Osikonmäki, Parkumäki, Peltue, Pirilä, Porosalmi, Puikonniemi, Putkisalo, Rantasalo, Reijola, Repomäki, Ritalahti, Riuttanen, Tammenlahti, Tiemassaari, Torasalo, Tornioniemi, Tuusmäki, Vaahersalo, Voinsalmi.


Rautalampi.
Rautalampi on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnan lounaisosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Rautalammin naapurikuntia ovat Hankasalmi, Konnevesi, Pieksämäki, Suonenjoki, Tervo ja Vesanto.
Rautalammin suurpitäjä itsenäistyi Sysmästä vuonna 1561. Silloinen emäpitäjä ulottui entisen Kuopion läänin alueelta Keski-Suomen läänin puolelle ja käsitti Keski-Suomen läänin pohjoisosan aina Jyväskylää myöten. Myöhemmin jopa 27 kuntaa on saanut alueita silloisesta Rautalammin suurpitäjästä.
Rautalampi ulottui lännessä Keski-Pohjanmaalle, pohjoisessa Kivijärvelle. Nykyinen Rautalampi sijaitsee entisen suurpitäjän itälaidalla Jyväskylän ja Kuopion puolivälissä. Historiallinen Vaasan–Kuopion poikkitie kulkee Rautalammin halki ja yhtyy Suonenjoen Koskelossa Kuopion–Jyväskylän valtatiehen.
Rautalammilla sijaitsee Rautalammin ortodoksisen seurakunnan pääkirkko.
Merkittävimmät yksityiset työnantajat ovat Savon Taimen, Sepon Kaluste, Ecomet Oy, Morehouse Oy, Kome Oy sekä Easydoing Oy.
Kyliä.
Hanhitaipale, Hankamäki, Ihalaiskylä, Kerkonkoski, Kiesimä, Koipiniemi, Kuuslahti, Myhinpää, Pukkiharju, Rautalampi, Saikari, Sonkarinsaari, Toholahti, Liimattala, Palavalahti, Vaajasalmi.
Rautalammin historia.
Rautalammin pitäjän tai nykyisen kunnan historia alkaa vuodesta 1561, jolloin Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa antoi määräyksen Rautalammin hallintopitäjän muodostamisesta. Kruunun virkamiehenä alueella toimi nimismies. Pitäjän alkuperäinen pinta-ala oli lähes entisen Uudenmaan läänin kokoinen.
Samassa yhteydessä muodostettiin Rautalammin seurakunta, jonka ensimmäiseksi kirkkoherraksi nimitettiin 17. toukokuuta Laurius Laurentii (Lauri Laurinpoika) Jentze.
Hallintopitäjän muodostamisen tavoitteena oli laajentaa Ruotsin valtapiiriä Pähkinäsaaren rauhan rajan pohjois- ja koillispuolelle tukemalla erämaiden asuttamista hallinnollisin toimin. 1550-luvusta alkaen asuttamista oli tuettu jo mm. verovapaudella.
Rautalammin kirkko.
Rautalammin 1200 istumapaikkainen kirkko on valmistunut vuonna 1844, ja sen on todennäköisesti piirtänyt Carl Aleksander Engel, Carl Ludvig Engelin poika. Rakennusmestarina vuonna 1840 alkaneella työmaalla toimi Mauno Tolpo.
Arkkitehtuuriltaan kirkko on suorakaiteen muotoinen pitkäkirkko, mutta sitä on pidetty myös lyhytvartisena ristikirkkona.
Koulutus.
Peruskoulutus on keskittynyt Kirkonkylässä sijaitsevalle Matti Lohen koululle, jossa toimii peruskoulun luokat 1–10 ja esikoulu.
Myös Kerkonjoensuun taajamassa on oma koulu, jossa on peruskoulun luokat 1–6. Viimeisimpänä lakkautettuja kouluja ovat Vaajasalmen koulu (2006) ja Myhinpään koulu (1998).
Rautalammin lukio.
Vuonna 1997 Rautalammille perustettiin ratsastuspainotteinen lukio elvyttämään kunnan lukiotoimintaa. Opiskelijat voivat valita tavallisten lukioaineiden lisäksi erilaisia hevosiin ja ratsastukseen liittyviä aineita. Lukion kanssa yhteistyössä ratsastus- ja hevosaineiden kanssa toimii Rautalammin Ratsastuskeskus ja Elämysten ja Ystävyyden kartano.
Rautalammin museo.
Rautalammin museo sijaitsee kirkonkylän pääraitin varrella. Museo on vuonna 1938 perustettu kulttuurihistoriallinen paikallismuseo. Museon on suunnitellut arkkitehti Toivo Anttila.


Rautavaara.
Rautavaara on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnan koillisosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Rautavaaran naapurikunnat ovat Juankoski, Juuka, Lapinlahti, Nilsiä, Nurmes, Sonkajärvi, Sotkamo, ja Valtimo.
Rautavaaran väestökehitys on ollut poikkeuksellisen laskeva maa- ja metsätalouden työpaikkojen vähenemisen myötä. Kunnan alueella on jonkin verran turvetuotantoa. Rautavaara on myös suosittu kesämökkikunta: kunnassa on yli 550 vapaa-ajan asuntoa. Rautavaaran yrittäjien järjestö on Rautavaaran Yrittäjät, Savon Yrittäjien aluejärjestö.
Rautavaaralla toimii aktiivinen nuorisosirkus, joka tunnetaan erityisesti pyöräakrobaateistaan.
Rautavaaralla on maailman pisin luonnonkelkkaränni, Kipari, jossa oli maailmanmestaruuskilpailut vuonna 1997 sekä pääasiassa Kuopion Ilmailuyhdistyksen harrasteilmailun käytössä oleva lentokenttä, josta jatkosodan alussa toimi LLv 16:n 2. lentue.
Kyliä.
Alakeyritty, Ala-Luosta, Etelä-Keyritty, Halmejärvi, Hiirenjärvi, Lievisenmäki, Palojärvi, Pohjois-Keyritty, Puumala, Rautavaara, Sierajärvi, Siikajärvi, Tiilikka, Ylä-Luosta, Pirttipuro, Kangaslahti, Lehtovaara.
Nähtävyyksiä.
Tiilikkajarven kansallispuisto on yksi Rautavaaran nähtävyyksistä


Ristiina.
Martan baarin terassi alkukesän päivänä.
Ristiina (epävirallisesti) on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Savon maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2.
Ristiinan naapurikuntia ovat Hirvensalmi, Mikkeli, Mäntyharju, Puumala ja Suomenniemi.
Historia.
Ristiina kuuluu Savon vanhimpiin asutusalueisiin, vaikkei se olekaan Savon vanhimpia pitäjiä. Kivikaudenaikaisia asuinpaikkoja on nimittäin löydetty muun muassa Hartikkalan kylästä ja kalliomaalauksia Astuvansalmesta ja Uittamonsalmesta. Useat maalaukset kertovat esihistoriallisen pyyntiväen asettumista paikkakunnalle.
Vuonna 1608 alkoi Ristiinassa läänitysaika. Aluksi osa Ristiinan taloista kuului Menschik/Mentzer Baranoffin läänityksen alaisuuteen. Hänen kuoltuaan 1625 läänitys periytyi hänen pojalleen, majuri, myöhemmin eversti, maaneuvos Klaus Johan Baranoffille. Tämän hallussa läänitys oli Ristiinan perustamisen aikoina.
28.4.1626 myönnettiin Ristiinan alueelta uusi läänitys. Norrköpingin päätöksen ehdoilla Pellosniemen pitäjän Pellosniemen neljänneskunnan Taipaleen kymmeneskunnan läänin sai Berendt Taube von Maydel. Hän kuitenkin myi läänityksensä maanneuvos Hans Wrangelille. Hänenkään hallussaan läänitys ei ollut kauan.
Vuonna 1646 Wrangel kuninkaalta luvan saatua myi läänityksen Gerhard Löwelle. Kauppa vahvistettiin tammikuussa 1651. Hänellä läänitys oli Ristiinaa perustettaessa. 1640-luvulla läänitetty alue laajeni moninkertaiseksi Suomen kenraalikuvernöörin, Pietari Brahen saamien läänitysten ansiosta.
19.9.1640 Pietari Brahelle myönnettiin Suur-Savon kihlakunnasta Pellosniemen neljänneskunnasta 272 1/12 veromarkan suuruinen läänitys. Tämäkin läänitys annettiin Norrköpingin päätöksen ehdoilla, mutta sitä muutettiin niin, että jos Pietari kuolisi ilman miespuolista perillistä, läänitys periytyisi hänen veljenpojalleen.
12.5.1645 Brahen Suur-Savossa oleva läänitys laajeni lähes kaksinkertaiseksi eli 479 3/8 veromarkan suuruiseksi. Tämän lisäksi läänitys käsitti nyt kyliin kuuluvat autiotilatkin. Kreivi Pietari Brahe otti Ristiinan savolaisläänityksensä hallintopaikaksi ja rakensi sinne Brahenlinnaksi kutsutun kartanon. Nykyään tästä rakennelmasta on jäljellä vain ympärysmuuri Linnanmäen harjanteella.
Ristiina kuului ennen Savilahteen, eli Mikkelin kirkkopitäjään, mutta Pietari Brahen toimesta vuonna 1649 se erotettiin itsenäiseksi Kristiinan seurakunnaksi, kreivin vaimon mukaan. Kansa ei savolaisena vaikeaa nimeä osannut lausua ja sen suussa pitäjän nimi vääntyi savolaisittain Ristiinaksi. Vuodesta 1901 se on ollut kunnan ja seurakunnan virallinen nimi.
Läänityskauden päätyttyä Brahelinnasta tuli everstin virkatalo. Isovihan aikana Brahen aikainen rakennus kuitenkin rappeutui ja sen tilalle rakennettiin uusi Brahelinna kirkonkylän keskustaan. Vuosien 1777 ja 1779 välillä siellä toimi Georg Magnus Sprengtportenin johtama Suomen ensimmäinen sotakoulu. 1800-luvulla tila oli vuokralla. Myöhemmin rakennus toimi emäntäkouluna ja nykyisin sen tiloissa on Ristiinan kansalaisopisto.
aikaan Ristiinaan perustettiin laivastoasema. Kyyrön taistelu sekä Järvenpään ja Liiansaaren kylissä tapahtuneet vihollisuudet kuuluvat tuon ajan sotamuistoihin. Kustaan sodan ja ensimmäisen maailmansodan aikaisia vallituksia löytyy Ristiinan eteläosasta, valtakunnan itärajan tuntumasta.
1800-luvun lopulla alkoi Ristiinan teollistuminen, kun Löydön höyrysaha perustettiin. Kuomiokosken huopatossutehdas aloitti toimintansa hieman myöhemmin. 1900-luvun alussa Ristiinan eteläosaan oli jo muodostunut Honkataipaleen tukkiradan lisäksi tehdasyhdyskunta.
Pietari Brahe lahjoitti Ristiinalle sen ensimmäisen kirkon, joka rakennettiin ilmeisesti 1648–1649. Pietari lahjoitti kirkolle myös suuren osan sen esineistöstä, josta esimerkkinä mainittakoon alttaritaulu. Hän myös luovutti pappilan tammikuussa 1649 lääitysalueellaan Tukialan kylässä olevan Lauri Sutisen autiotilan kirkkoherran virkataloksi. Nykyinen, Eskel Colleniuksen suunnittelema kirkko kuitenkin pystytettiin vanhan tilalle 1770-luvulla. Ristiinasta löytyy myös Himalansaaren kyläkirkko ja Parikanniemen riihikirkko.
Suomen sodasta tunnetuimmat ristiinalaiset merkkihenkilöt ovat Joakim Zacharias Dunker ja Otto Henrik von Fieandt, garibaldilainen vapaustaistelija Herman Liikanen, valtioneuvos G. W. Liukkonen, laamanni Ferdinand Forsström, kielentutkija E. N. Setälä ja lentäjäkapteeni Väinö Bremer.
Vuonna 1968 Astuvansalmen pohjoisrannalla pystysuorassa kalliossa havaittiin kivikaudelta peräisin olevat pohjoismaiden suurimmat kalliomaalaukset.
Ristiinan nykyhistorian merkittävimmät vaikuttajat ovat kunnanjohtajana 1970-luvulta vuoteen 2005 toiminut Helge Häkkinen ja Pelloksen tehtaiden perustaja vuorineuvos Aarne J. Aarnio.
Pellos.
Ristiinan Pellosniemessä sijaitsevat UPM:n Pelloksen vaneritehtaat. Tehtaat perusti 1960-luvun alussa Aarne J. Aarnio omistamansa Pellos Oy:n nimiin. Ensimmäisenä alueella otettiin käyttöön lastulevytehdas vuonna 1964. Muutaman vuoden päästä käyttöön otettiin myös vaneritehdas. Tehdasalueen läheisyyteen alettiin 1960-luvun alussa rakentaa myös asuinaluetta tehtaan työläisille.
Vuonna 1983 Pellos Oy myytiin Oy Wilh. Schauman Ab:lle, joka myöhemmin fuusioitui osaksi UPM-Kymmeneä. Tällä hetkellä Pelloksella toimii kolme tehdasyksikköä, joissa kaikissa tehdään havuvaneria raaka-aineena kuusi.
Pellosniemessä toimi aikaisemmin Koskenahon höyrysaha. Saha lopetti toimintansa vuonna 1939.
Kylät.
Alasjärvi, Haikola, Hangastenmaa, Hanhijärvi, Hartikkala, Hauska, Heikkilä, Heinniemi, Heramäki, Hiirimäki, Himalansaari, Huttula, Hytölä, Inkarila, Innala, Jukarila, Juottila, Juvela, Järvenpää, Kaipiala, Kapala, Karhila, Keriniemi, Koivakkala, Koljola, Korhola, Korpela, Kosola, Kuomio, Kuomiolahti, Kurvila, Kylänlahti, Käenniemi, Laasola, Laitiala, Lappilanmäki, Laurikkala, Liiansaari, Liikala, Lintuniemi, Lyytikkälä, Mahkola, Marjoniemi, Mielua, Minkkilä, Mäkelä, Närhilä, Outila, Pakinniemi, Parkatniemi, Pettilä, Puntala, Pylkkälä, Pyrhölä, Pöntilä, Rahikkala, Rikantila, Roinila, Sattila, Savela, Simola, Sokkala, Surno, Syrjälä, Sydänmaa, Taipale, Tarhola, Tiirola, Tiusala, Toijola (Toijala, Kyyrö), Tukiala (Tukialanlahti) (-1845), Tuukkala, Valkola, Vitsiälä, Ylölä, Yövesi
Triviaa.
Vuoden 2009 keväällä Ristiina oli yhtenä kohdealueena Veikkauksen televisiomainoskampanjassa. Mainoksissa esiteltiin eri alueita Suomesta, joissa kaikissa Veikkauksen arvat tuovat jännitystä elämään.


Rääkkylä.
Rääkkylä on vuonna 1874 perustettu Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Karjalan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2. Rääkkylä on saaristo-osakunta. Rääkkylän naapurikunnat ovat Joensuu, Kitee, Liperi, Savonlinna ja Tohmajärvi.
Rääkkylässä sijaitsee vuonna 1851 valmistunut puukirkko, joka on yksi Suomen suurimpia, sekä Suomen suurin patoamalla kuivattu paikka, Oravilahden kuivatusalue.
Tunnettu Rääkkylässä syntynyt henkilö on taiteilija Esa Pakarinen (1911–1989). Rääkkylästä on lähtöisin myös kansanmusiikkiyhtye Värttinä. Rääkkylä tunnetaan myös Kihaus-kansanmusiikkitapahtumasta.
Politiikka.
Rääkkylän kunnanvaltuustossa on 21 jäsentä. Kaudella 2009–2012 valtuuston muodostivat Keskusta (9), Vasemmistoliitto (4), Kristillisdemokraatit (2), SDP (2), Perussuomalaiset (2), Vihreä liitto (1) ja Kokoomus (1).
Rääkkylän kunnanjohtajaksi valittiin 1.9.2008 yhteiskuntatieteiden maisteri Yrjö Eronen. Hänet oli valittu määräaikaiseksi (31.12.2008 asti) kunnanjohtajaksi 24. tammikuuta 2007. Edellinen kunnanjohtaja Markku Lappalainen siirtyi Ilomantsin kunnanjohtajaksi. Hänen edeltäjiään olivat Ilpo Jorasmaa ja Ilkka Simanainen.
Loppuvuodesta 2010 nousi otsikoihin ns. "Rääkkylän malli", kun kunta päätti irtautua neljän kunnan Helli-liikelaitoksesta ja ostaa lähes kaikki sosiaali- ja terveyspalvelunsa yksityiseltä Attendo MedOne Oy:lta.
Kunta ei kilpailuttanut hanketta, koska sen mukaan muita alan yrittäjiä ei ollut tarjolla.
Sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisvastuu on siirtynyt takaisin Rääkkylän kunnalle 1.5.2011 lähtien ja kunta tuottaa palvelut yhteistyössä Attendo MedOnen kanssa. Yhteistyöstä tehtiin väliaikainen sopimus. Vuoden 2012 alkupuolella Markkinaoikeus määräsi Rääkkylää uhkasakon uhalla kilpailuttamaan SOTE-palvelunsa, jonka se teki saman vuoden syksyllä. Vain Attendo MedOne vastasi määräajassa tarjouskilpailuun ja Rääkkylä jatkaa yhteistyötä tämän kanssa vakituisella sopimuksella.
Talous.
Elinkeinorakenteeltaan Rääkkylä on perinteisesti maatalousvaltainen pitäjä, jossa on myös pk-teollisuutta. Palveluammatit työllistävät 46,6, alkutuotanto 31,8 ja jalostus 15,4 prosenttia työvoimasta. Työttömyys on korkea, noin 14 prosenttia.
Rääkkylän kunta on ollut viime vuodet kriisikuntana. Kuntaliitosneuvotteluiden ja PARAS-hankkeen myötä muodostetun Helli-liikelaitoksen myötä talouspaineet eivät ole helpottaneet tilannetta.
Kuntaliitossuunnitelmat.
Rääkkylän kunta ja Kiteen kaupunki käynnistivät kuntaliitosselvityksen syksyllä 2007. Tavoitteena oli kuntaliitos 1. tammikuuta 2009 lukien. 25. maaliskuuta 2008 Rääkkylän kunnanvaltuusto päätti luopua liitosaikeista. Samanlaisen päätöksen teki Kiteen kaupunginvaltuusto samana päivänä. Tämän jälkeen kuntaliitoksia ei ole nostettu ainakaan julkisesti esille, vaikka niistä on ministeriöiden, maakuntaelimien ja eri poliittisten järjestöjen tahoilta esitettykin erilaisia vaihtoehtoja. Rääkkylä on vielä tässä tilanteessa päättänyt pysyä itsenäisenä kuntana.
Luonto.
Lähes kolmasosa kunnan pinta-alasta on vesistöä. Ennen Kivisalmen ja Ihalansalmen siltojen rakentamista se oli luokiteltu saaristokunnaksi. Suurin osa Rääkkylän alueen vesistöistä kuuluu Oriveteen, mutta sen alueella on myös Iso- ja Pieni Onkamojärvi osittain sekä lukuisia lampia. Jääkaudella alueelle on syntynyt lukuisia harjumuodostumia ja järviä halkovia niemiä, kuten Vuoniemi-Kirkkovuori, Jaama ja Vihi. Lukuisten kosteikkojen, kuten soiden ja matalien järvenlahtien, ansiosta Rääkkylä on tärkeä lintujen pesimäalue, minkä ansiosta alan harrastajat ovat rakentaneet sinne useita lintutorneja.
Ihminen on muokannut alueen luontoa muun muassa metsiä hakkaamalla, soita ojittamalla, peltoa kuivattamalla ja järviä laskemalla. Maasta on otettu muun muassa soraa, täytemaata sekä savea tiilenvalantaa varten. Kaivostoimintaa Rääkkylässä ei ole, vaikka sieltä tehdyn Kivisalmen siirtolohkarelöydön perusteella pystyttiin määrittämään Outokummun kupariesiintymän paikka. Vanhoja ikimetsiä ei juuri ole säilynyt, sillä kaskiviljely oli alueella hyvin yleistä, ja jatkui aina 1800-luvulle saakka. Siitä on perintönä paikannimistöä (Rasivaara).
Rääkkylän eläinlajistoon on äskettäin palannut karhu. Muista suurpedoista myös suden arvellaan ajoittain vierailevan kunnan alueella. Vesistöissä voi vielä tavata muutaman uhanalaisen saimaannorpan, mutta kannan ei arvella enää olevan lisääntymiskelpoisen.
Kulttuuri.
Rääkkylä on tunnettu Kihaus Folk -kansanmusiikkitapahtumasta. Kunnassa toimii myös vireä harrastajateatteri Riäkkyteatteri.
Nähtävyyksiä.
Kirkonkylän puukirkko, Voiniemen hovin suuri kivinavetta 1850-luvulta Varpasalon saarella (edelliset suunnitteli E.B.Lohrmann), Vanhan meijerin alue Paksuniemessä, Kivikautiset asuinalueet Jaamalla ja Vihissä, Liperin ja Rääkkylän yhdistävä Arvinsalmen lossi, Vuoniemi ja Kirkkovuori.
Esa Pakarisen muistomerkki on taiteilija Kauko Kortelaisen suunnittelema reliefi.
Rääkkylässä on mainiot mahdollisuudet lintujen tarkkailuun Jouhtenuslammen, Kiesjärven, Ruokosalmen sekä erityisesti Vuoniemen kärjessä, jossa on lähes 20 metrin korkea lintutorni Eihveli.
Oravisalon Pässinniemen alueella voi tutustua II maailmansodan aikaisiin Salpalinjan rakenteisiin.
Oravisalon Kivisalmessa on silta, jonka alitse pienveneet voivat liikennöidä Savonlinna–Joensuu-välillä. Sillan vieressä on levähdyspaikka autoilijoille ja pienvenelaituri kanavan varrella. Juhannustanssit tanssitaan Kivisalmen tanssilavalla, joka sijaitsee levähdyspaikan vastapäätä, kanavan toisella rannalla.
Kivisalmesta löydettiin kanavatöiden aikana kuparikivilöydös, joka johti Outokummun kuparikaivoksen perustamiseen. Löydös tuli esiin 1908, jolloin ruopattiin Kivisalmen laivaväylää, ja ruoppaustöiden yhteydessä löydettiin suuri kellertävä kivi. Kivestä lähettiin näyte Helsinkiin Geologiselle toimistolle, joka arvioi näytteen sisältävät runsaasti kuparia. Aluksi kuparimalmiota etsittiin Rääkkylän ympäristöstä, mutta lopulta tutkimukset johtivat Outokummun alueelle.
Geologinen toimisto antoi tutkimustyön johdon vuori-insinööri Otto Trüstedtille, joka päätteli, että Kivisalmen lohkare oli jääkauden irroittama kivi varsinaisesta malmiosta. Muistomerkki löydöksestä on Kivisalmen tanssilavan pysäköintipaikalla.
Kivisalmen tanssilava.
Kivisalmen lavan rakensivat Oravisalon Koiton ja Rääkkylän Kisa-Veikkojen talkoolaiset vuonna 1958. Mutterin muotoisen lavan katon alla tanssittiin ja nautittiin virvokkeita puffetista. Neljä vuotta myöhemmin lavan viereen nousi kahvio- ja huoltorakennus. 1960-kaikki valtakunnan nimekkäimmät artistit nähtiin Kivisalmessa. Vuosien saatossa tanssijoita kerääntyi paikalle huippuiltoina jopa yli 1500.
Vuonna 1993 ensi-iltansa saanut Markku Pölösen ohjaaman Onnenmaa-elokuvan tanssilavakohtaus kuvattiin Kivisalmen lavalla.
Punamultamaali koristaa edelleen molempia rakennuksia. Lava sai päänsä suojaksi uudet huovat kesällä 2009. Tanssijoiden kehuma loistavan liukas, koivupuinen lattia kutsuu tanssin taitajia lähempää ja kauempaa. Orivesi liplattaa lavan rannassa laivojen ja veneiden ohittaessa lavakaunokaisen pusikon takaa. Kesästä 2010 tansseja on järjestänyt lavan eloa uudelleen henkiin herättäen Oravisalon Koitolta lavan vuokrannut.
Urheilu.
Rääkkyläläisiä urheiluseuroja ovat Rääkkylän Kipinä, nuoriso- ja urheiluseura Sisu, Rääkkylän Kisa-Veikot ja Niemisen Urheilijat.
Kirkonkylässä on keilahalli, jossa on kaksi rataa.


Savonlinna.
Savonlinna () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Etelä-Savon maakunnassa. Savonlinnan naapurikuntia ovat Enonkoski, Heinävesi, Kerimäki, Kitee, Liperi, Punkaharju, Rantasalmi, Rääkkylä, Sulkava ja Varkaus.
Kaupungissa asuu henkilöä (), ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä (). Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Savonlinna tunnetaan erityisesti Olavinlinnasta ja siellä järjestettävistä Savonlinnan oopperajuhlista.
Historia.
Kaupunki sai alkunsa Olavinlinnan vierelle syntyneestä asutuksesta, joka korotettiin vuonna 1639 kaupungiksi Pietari Brahen aloitteesta. Kaupunki joutui Venäjän vallan alle Turun rauhan yhteydessä vuonna 1743. Talvi- ja jatkosodan aikana kaupunki kärsi ajoittaisista pommituksista. Pahimmin vahingot kohdistuivat Savonlinnan tuomiokirkkoon, joka syttyi tuleen tammikuussa 1940 aiheuttaen suurta tuhoa. Kirkko uudelleenrakennettiin entiselleen vuonna 1948.
Kuntaliitokset.
Savonlinnan Lyseon entinen talo on osa Savonlinnan kaupungintaloa.
Vuoden 1973 kuntaliitoksessa Savonlinnaan yhdistettiin suurin osa sitä ympäröineestä Säämingin kunnasta. Samana vuonna valmistui myös Savonlinnan lentoasema. Savonrannan kunta liittyi Savonlinnaan vuoden 2009 alussa. Kunnilta puuttui yhteinen kuntaraja, joka on kuntajakolain edellytys kuntaliitoksen tekemiselle. Valtioneuvosto kuitenkin vahvisti osakuntaliitoksen Enonkosken kunnan pohjoisosasta 19. kesäkuuta 2008, jolla Savonlinnan kaupunkiin liitettiin 31,24 km2 kaistale yhteisen maarajan luomiseksi Savonlinnan ja Savonrannan välille.
Tätä ennen asiaa oli yritetty ratkaista Enonkoskella 27. helmikuuta 2008 pidetyssä käytävää koskevassa yhteiskokouksessa, joka päättyi hyvin laihoin tuloksin. Tästä huolimatta Savonrannan kunnanvaltuusto päätti 28. maaliskuuta 2008 äänin 12–4 että Savonrannan ja Savonlinnan välinen yhdyskäytävä muodostettiin ns. pohjoista reittiä pitkin lohkaisemalla se pelkästään Enonkosken kunnasta, minkä ratkaisun valtioneuvosto hyväksyi. Enonkoskelta saatava alueen pinta-ala oli 31,24 neliökilometriä ja siellä asuu yksi asukas. Maaliskuussa 2012 Savonlinnan, Kerimäen ja Punkaharjun
valtuustot päättivät kuntien yhdistymisestä. Liitos totetutuu vuonna 2013.
Maantiede.
Savonlinna on rakennettu osittain saarille, jotka erottavat Saimaan selät Haukiveden ja Pihlajaveden toisistaan. Kaupungin pinta-alasta yli kolmannes koostuukin vesistöistä ja useista saarista. Hauki- ja Pihlajavettä yhdistävät kolme salmea, lännestä itään päin lueteltuina Laitaatsalmi, Haapasalmi ja Kyrönsalmi. Talvisalo jää Laitaatsalmen ja Haapasalmen väliin ja Vääräsaari Haapasalmen ja Kyrönsalmen väliin. Linnansaaren kansallispuisto ja Koloveden kansallispuisto sijaitsevat osittain Savonlinnan alueella.
Koulutus.
Lukioita on Savonlinnan lyseon lukio, Savonlinnan aikuislukio ja Savonlinnan Taidelukio, joka on valtakunnallinen taidekasvatuksen erityistehtävän saanut erikoislukio. Ammatillista koulutusta tarjoaa Savonlinnan ammatti- ja aikuisopisto – SAMI, jossa voi myös suorittaa lukion tutkintoja.
Korkeakoulutusta kaupungissa antaa Itä-Suomen yliopisto, jonka yksiköistä kaupungissa toimii Savonlinnan opettajankoulutuslaitos ekä Matkailualan opetus- ja tutkimuslaitos. Lisäksi Mikkelin ammattikorkeakoululla on Savonniemen kampuksella kaksi laitosta (Matkailun, liiketalouden laitos ja Terveysalan laitos). Korkeakoulutusta antoi myös Savonlinnan kieli-instituutti, joka muuttui myöhemmin Joensuun yliopiston kansainvälisen viestinnän laitos, joka siirtyi Joensuuhun vuosina 2007–2008.
Muita Savonlinnassa toimivia koulutuslaitoksia ovat muun muassa Savonlinnan kesäyliopisto, Linnalan opisto, Savonlinnan kristillinen opisto ja Tanhuvaaran urheiluopisto.
Maantie- ja rautatieliikenne.
Savonlinnan julkinen liikenne on viime vuosina kärsinyt julkisien menojen leikkaamisesta, joka on heijastunut lippuhintojen kallistumisena ja vuorojen vähenemisenä.
Savonlinnasta Pieksämäelle ja Mikkeliin on tarjolla linja-autoyhteys. Helsingin suunnasta Savonlinnaan kulkee viikonloppuisin linja-auton yöpikavuoro Lahden ja Mikkelin kautta. Lisäksi Helsingin ja Joensuun välillä liikennöi päivittäin yöpikavuoro, joka kulkee Kotkan, Lappeenrannan ja Parikkalan kautta. Parikkalassa on tarjolla jatkoyhteys Savonlinnaan maanantaista lauantaihin aamulla.
Paikallisliikennettä hoitaa Pohjolan Liikenne neljän linjan voimalla.
Savonlinnan kautta kulkee Huutokoski–Parikkala-rata. Kaupungissa on kaksi rautatieasemaa, joista Savonlinnan rautatieasema sijaitsee keskustan läheisyydessä ja Pääskylahden rautatieasema keskustasta noin kaksi kilometriä itään. Savonlinnan vanha rautatieasema lakkautettiin joulukuussa 2011(nykyisin asuinkäytössä). VR operoi kiskobussilla liikennettä rataosuudella Savonlinna–Parikkala. Savonlinnan ja lähellä Pieksämäkeä sijaitsevan Huutokosken risteysaseman välisellä rataosalla matkustajaliikenne on lopetettu kannattamattomana ja radan huonon kunnon vuoksi. Yöjunia ei Savonlinnaan liikennöi matkustajakäytössä.
Savonlinnassa ei vielä ole ohikulkutietä, vaan kauttakulkuliikenne kulkee keskustan halki. Valtatie 14:lle piirretty Savonlinnan ohitusväylä sivuuttaa keskikaupungin, Talvisalon ja Jukolansalon alueet osittain uuden ja osittain perinteisen rautatielinjan vieressä. Nykyinen rautatieasema raiteineen ja ratapihoineen siirtyy muuhun käyttöön. Kauppatorin junaseisake säilyy, mutta Pääskylahdesta tulee paikkakunnan merkittävin ratapiha. Valtatie 14 ja rautatie pengerretään nykyisen rautatieaseman edustalle järvimaisemaan. Ohitustien luonnos jatkuu nykyisen ratapihan pohjoispäädystä Laitaatsalmelle Savonlinna-Huutokoski-radan perinteisen linjan viertä. Tiehallinto on julkaissut verkossakin tiesuunnitelman uudesta valtatien linjasta liittymineen.
Vesiliikenne.
S Kristina Brahe liikennöi Savonlinnaan Suomenlahdelta Saimaan kanavan kautta.
Lentoliikenne.
Lentoliikennettä palvelee 15 kilometrin päässä kaupungista sijaitseva Savonlinnan lentoasema, josta Finnair järjestää bussi- tai taksikyydityksen kaupunkiin. Finncomm lentää Helsingistä Savonlinnaan arkisin kaksi kertaa päivässä. Kesä-heinäkuussa lentoliikenne on vilkkaampaa ja sitä lennetään isommilla koneilla. Savonlinnan pohjoisosista käsin katsottuna lähin lentoasema on Joensuun lentoasema johon Finnair lentää 6 kertaa päivässä.
Kulttuuri.
Kaupunki tunnettiin kylpylätoiminnastaan vuosisadan alussa, mutta tunnetuin kulttuuritapahtuma on jokavuotiset Savonlinnan Oopperajuhlat, joiden mentaliteetti pohjautuu Aino Acktén vuonna 1912 järjestämistä oopperajuhlista. Tämä tapa vakiintui kuitenkin vasta vuosikymmenien jälkeen vuonna 1967. Olavinlinnassa järjestettävä tapahtuma tuo Savonlinnaan kuukauden ajan esiintyjiä ja turisteja ympäri maailmaa. Osa konserteista ja perheoopperoita esitetään Savonlinnasalissa, joka toimii kaupungissa ympärivuotisesti konsertti- ja kokoustalona.
Savonlinnan viralliseksi syntymäpäiväksi on vakiintunut Pyhän Olavin päivä, 29. heinäkuuta.
Urheilu.
Savonlinna on monipuolinen urheilukaupunki. Harrastajamäärien perusteella kaupungin ykköslaji on jalkapallo.
Saimaa Volley on miesten lentopallon edustusjoukkue, joka pelaa SM-liigasssa.
Savonlinnan Pallokerho (SaPKo) pelaa Mestiksessä, jonne se keväällä 2006 palasi Suomi-sarjasta. Seura vietti vuonna 2004 75-vuotisjuhliaan ja juhlisti sitä Talvisalon Jäähallissa pelatulla ystävyysottelulla vastaan. SaPKo on pelannut yhteensä neljä kautta Suomen pääsarjassa. Nykyisin SaPKo keskittyy pääasiassa junioritoimintaan Juniori-SaPKon kautta. Juniorityön merkittävimmät kasvatit lieneevät MM-95 maalivahti Jarmo Myllys, Stanley Cup -voittaja Tuukka Rask ja Ville Leino. Laitaatsillan Pallo (LaiPa) on ollut SaPKon paikallisvastustaja.
Savonlinnan Työväen Palloseuran (STPS) miesten edustusjoukkue pelaa jalkapalloa 3. divisioonassa.
ZZ Top Team on Savonlinnan salibandyn edustusjoukkue.
Vuonna 2008 pelattiin Savonlinnassa lentopallon Power Cup.


Savonranta.
Savonranta on Suomen entinen kunta, joka sijaitsi Etelä-Savon maakunnassa, Itä-Suomen läänissä. Kunnassa asui ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km2 oli sisävesiä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2. Savonranta kuului Savonlinnan seutukuntaan. Vuoden 2009 alussa Savonranta liitettiin Savonlinnaan.
Savonrannan naapurikuntia olivat Enonkoski, Heinävesi, Kerimäki, Kesälahti, Kitee, Liperi ja Rääkkylä.
Kyliä.
Hanhijärvi, Hankavaara, Lapinlahti, Paasniemi, Pirttimäki, Säimen, Rönkönvaara, Turtianniemi, Oriniemi, Leivola, Vuokala (Kirkonkylä)
Naapurikunnat.
Heinävesi (Etelä-Savo), Enonkoski (Etelä-Savo), Kerimäki (Etelä-Savo),
Kesälahti (Pohjois-Karjala), Rääkkylä (Pohjois-Karjala) ja
Liperi (Pohjois-Karjala).
Historia.
Esihistoriallisella ajalla asutusta on ollut Kolovedellä
right
Keskiajalla Savonrannan seutu oli savolaisten, lähinnä sääminkiläisten ja rantasalmelaisten, kaskeamis- ja kalastusalueena. Pysyvä asutus alkoi vakiintua 1730-luvulla.
Hallinnollisesti Savonranta oli suurimmaksi osaksi osa Sääminkiä, vuodesta 1647 Kerimäkeä. Joitakin nykyisen kunnan alueita kuului myös Rantasalmeen (1554–1852) ja Heinäveteen (1852–1917, Pirttimäki ja Leivola). Savonrannan kunta itsenäistyi 1882.
Savonrannan evankelisluterilainen seurakunta liitettiin vuonna 2007 Kerimäen seurakuntaan. Vuonna 2009 Savonrannan siirrettiin Savonlinna-Säämingin seurakuntaan.
Paikallisia yrityksiä.
Savonrantalaisia yrityksiä ovat muun muassa Darecon-Electro ja vuolukiviuuneja valmistava Polarstone.
Vauvapalkkio.
Vähäisestä syntyvyydestä johtuen kunnanhallitus päätti joulukuussa 2006, että jokainen kunnassa syntyvä lapsi sai
20 000 euroa. Summa maksetaan 2 000 euron vuosittaisina lapsilisinä 10-vuotiaaksi saakka edellyttäen lapsen asumisen paikkakunnalla sen 10 vuoden ajan, jona summa maksetaan
Kuntaliitos Savonlinnaan ja aiemmat osakuntaliitokset.
Savonrannan kunta liittyi Savonlinnaan vuoden 2009 alussa. Liitoksen toteutuminen ei kuitenkaan ollut alkuun varmaa sillä kunnilla ei ollut yhteistä kuntarajaa. Sisäasiainministeriössä ei myöskään oltu hyväksytty keinotekoisia rajakäytäviä kahden eksklaavin välille. Savonrannan kunnanvaltuusto päätti 28.2.2008 äänin 12-4 että Savonrannan ja Savonlinnan välinen yhdyskäytävä muodostetaan ns. pohjoista reittiä pitkin lohkaisemalla alueet pelkästään Enonkosken kunnasta ja myöhemmin päätettiin että Enonkoskelle maksetaan "huoltokäytävän" viemästä alueesta 100000 euron kertakorvaus. Savonrannan kunnanhallituksen puheenjohtajan mukaan käytävän kuntarakennetta eheyttävä vaikutus on vähäinen mutta kuitenkin paras vaihtoehto yksittäisten kuntalaisten ja seudullisen yhteistyön kannalta. Keskustan ryhmän edustaja ja valtuuston puheenjohtaja myös iloitsi siitä että kolmen maaseutukunnan liitos ei toteutunut.
Savonranta sijaitsi Etelä-Savon ja Pohjois-Karjalan rajamailla ja monet pohjoisosien asukkaat käyvät asioimassa lähimpänä sijaitsevassa Joensuussa ja vastaavasti eteläosista sekä Vuokalan taajamasta katsoen Savonlinna on luonteva asiointisuunta. Liitossuunnitelmissa vaihtoehtoina olivat yhdistyminen Kerimäen, Punkaharjun ja Savonrannan kesken, kunnan alueen jakaminen useampaan kuntaan sekä liitos pelkästään Savonrannan ja Savonlinnan välillä. Toteutunutta liitosta kritisoitiin sillä että velkainen Savonranta liittyy velkaiseen Savonlinnan kaupunkiin, kunnallisveroprosentti ja maksut nousevat sekä sillä että alueesta tulee käytännössä eksklaavi.
Aiemmin toteutettuja osakuntaliitoksia olivat Pirttimäen ja Leivolan kylien liittäminen Heinävedestä Savonrantaan vuoden 1918 lopussa.
Koloveden kansallispuisto.
Koloveden kansallispuisto on saimaannorpan kotivesiä, luonnontilaista saaristoluontoa ja eteläsuomalaista metsäluontoa. Koloveden kansallispuisto perustettiin vuonna 1990 suojelemaan Saimaan saaristoluontoa, saimaannorpan elinympäristöä ja eteläsuomalaista metsäluontoa. Puiston pinta-ala on 2300ha. Koloveden alueella on liikkunut ihmisiä jo kivikauden aikana. Näistä muinaisista eräkävijöistä kertovat Ukonvuoren ja puiston tuntumassa sijaitsevien Havukka- ja Viierunvuoren jyrkkiin seinämiin maalatut hirvi- ja ihmishahmot, joilla on ikää noin 5000 vuotta.
Savonrannan kirkko.
August Bomanin suunnittelema ja Petteri Holopaisen rakentama Savonrannan kirkko valmistui 1863. Alttaritaulun ristillä on maalannut N. Makkonen (1903).,
Laskettelukeskus Lekotti.
Laskettelukeskus Lekotti jossa neljä valaistua rinnettä, rinnepituus 650 m ja korkeusero 75 m.
Säimenen myllymuseo.
Säimenessä sijaitseva 1880-luvulla rakennettu mylly jossa on nykyään kotiseutumuseo.
Vuokalan koskipuisto.
Taajaman alueella lähellä vierasvenesatamaa sijaitsee mm. myllytoiminnan ja sähköntuotannon näyttely, taide- ja käsityönäyttelyitä sekä Koloveden kansallispuiston opastuspiste.
Orivirran saarto.
Orivirran saarroksi kutsutun 1500-luvulla rakennetun linnakkeen jäännökset sijaitsevat kuntakeskuksen välittömässä läheisyydessä Linnosaaressa. Linnoituksen rauniot hävisivät suureksi osaksi, mutta viime
vuosina museovirasto on kaivanut muurien jäänteet kohtuullisen hyvin esille. Rauniokummulle, vanhan lossirannan penkkaan on 1965 pystytetty arkkitehti H. Havaksen suunnittelema muistomerkki.
Paasselkä.
Paasselkä on kunnan eteläosassa sijaitseva yli 10-kilometrinen järviallas ja meteoriittikraatteri. Paasselän syntyminen meteoriitin törmäyksessä oli pitkään epäilyksenalaisena, mutta 16. huhtikuuta 1999 kraatteri virallisesti julkistettiin porauksissa löytyneiden törmäyksen merkkien havaintojen jälkeen.
Näkymä Pukkiluodon sillalta Pukkiluodolle päin.


Siilinjärvi.
Siilinjärvi on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnan keskiosassa, 23 kilometriä Kuopiosta pohjoiseen. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Siilinjärven naapurikunnat ovat Kuopio, Lapinlahti, Maaninka ja Nilsiä.
Vuonna 2008 julkaistun Taloustutkimuksen kuntakyselyn mukaan Siilinjärvellä on koko maan toiseksi paras imago oman kokoluokkansa (20 000–50 000 asukasta) kunnista (vuonna 2007 Siilinjärvi oli kyselyn ensimmäinen). Ensimmäiseksi tässä tutkimuksessa sijoittui Raisio. Myös naapurikaupunki Kuopio on yli 50 000 asukkaan kokoluokassaan menestynyt jatkuvasti imagotutkimuksissa.
Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa valittiin kolme siilinjärveläistä ehdokasta kansanedustajiksi. Eduskuntaan päässeet siilinjärveläiset olivat Jyrki Katainen (kok.), Tuula Väätäinen (sdp) ja Hannakaisa Heikkinen (kesk.). Siilinjärveltä valittiin eniten kansanedustajia uuteen eduskuntaan, kun määrä suhteutetaan kuntien asukaslukuun. Vuonna 2008 tosin Hannakaisa Heikkinen muutti Kiuruvedelle ja vuonna 2010 Jyrki Katainen muutti Espooseen
Helmikuussa 2008 kunnan uudeksi kunnanjohtajaksi valittiin Sotkamon kunnanjohtaja Jari Tolonen. Tolonen seurasi tehtävissään 90-luvun alusta asti kunnanjohtajana toiminutta Jouni Mutasta, joka siirtyi Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveyskuntayhtymän johtajaksi. Maaliskuussa 2009 Tolonen valittiin Kajaanin uudeksi kaupunginjohtajaksi, jolloin Siilinjärvellä alkoi uuden kunnanjohtajan etsiminen. Elokuussa 2009 ilmoitettiin, että uudeksi kunnanjohtajaksi oli valittu Kaavin kunnanjohtaja Vesa Lötjönen.
Siilinjärvellä ilmestyy Uutis-Jousi -niminen paikallislehti.
Kallioperä.
Siilinjärven kallioperä on vanhaa ja koostuu useista kivilajeista. Vanhimmat kivet ovat iältään yli 2500 miljoonaa vuotta, kun nuorimpiin kuuluu noin 1880–1870 miljoonan vuoden ikäisiä kiviä. Vanhimmat kivet edustavat nykyisten Alppien tapaisen, mutta ikivanhan jo lähes tasaiseksi kuluneen vuoriston juuriosaa. Nämä ns. pohjagneissit ovat seoskiviä. Nykyään Siilinjärvellä näitä kiviä esitellään kantatie 75:n varrella Päivärinteen ABC-aseman jälkeen ennen Sulkavanniityn risteystä tien oikealla puolella olevassa kallioleikkauksessa. Todisteena tulivuoritoiminnasta ovat noin 2060 miljoonaa vuotta vanhat laavakivet. Siilinjärven kallioperän kiviä on hyödynnetty muun muassa kemianteollisuuden raaka-aineeksi, sekä murskeena ja sepelinä korvaamaan harjujen soraa ja hiekkaa.
Siilinjärven arkeeinen kallioperä rikkoutui noin 2 600 miljoonaa vuotta sitten, kun silloiseen maankuoreen aukeni mahdollisesti 100–200 kilometrin syvyyteen asti ulottuvia repeämiä. Niihin purkautui kivisulaa, josta kiteytyivät muun muassa Yaran (ent. Kemira) kaivoksen alueella nähtävät karbonatiitti- ja glimmeriittikivet samoin kuin feniitti.
Maaperä.
Siilinjärven maisemaa ja maapeitettä muovaili suurimmaksi osaksi nykyaikaa edeltänyt Veiksel-jääkausi.
Mannerjään sulaessa suurin osa Siilinjärvestä jäi aluksi meren alle. Tuolloin alue kuului Yoldianmeren ulkosaaristoon. Jälkiä muinaisesta merenrannasta on nähtävissä mäkien rinteillä. Nykyisin silloinen merenranta on Siilinjärvellä noin 150 metrin korkeudessa. Suurten järvien pinnan laskujen ohella soistuminen on eniten muuttanut Siilinjärven maisemaa viimeksi kuluneiden 5000 vuoden aikana.
Nykyisin yleisin maalaji on moreeni. Suurin osa kunnan alueesta on kumpuilevaa kallio- ja moreenimaastoa. Siilinjärven kautta kulkee Suomen pisin yhtenäinen harjujakso. Keskustan alueella harjualue haarautuu. Pidempi haara jatkuu pohjoisluoteeseen ja lyhyempi länsiluoteeseen. Solmukohdassa sijaitseva Patakukkula-Tarinaharju on kerrospaksuudeltaan yksi Suomen suurimpia harjukerrostumia. Se kohoaa ympäristöstään noin 80 metriä ja maakerroksen paksuus on yli 100 metriä. Alueella on myös suppamaastoa. Kunnan keskiosien alavilla alueilla esiintyy runsaasti jäätikköjokien aikanaan aikaan saamia savi- ja silttikerrostumia.
Kasvillisuus.
Tutkimusten perusteella on selvitetty, että ennen jääkautta Siilinjärven metsien valtapuina olivat mänty, koivu ja leppä. Metsissä kasvoi myös tammea, jalavaa, saarnea, lehmusta ja pähkinäpensasta. Kuusi oli harvinainen. Tuon aikaisia kasveja olivat muun muassa misteli, tähkäkanerva ja kuningassaniainen.
Jääkauden jälkeen ensimmäinen kasvillisuustyyppi oli tundramainen pioneerikasvillisuus. Koivu levisi alueelle enintään 100–200 vuotta jään sulamisen jälkeen. Tuolloin koivumetsät muistuttivat lähinnä Lapin tunturikoivikkoja. Ilmaston lämmettyä mänty levisi alueella noin 9800–9900 vuotta sitten ja syrjäytti koivun valtapuuna. Tällöin ilmasto oli lämminkesäinen ja kuiva, mutta talvet olivat kylmiä. Rannoilla kasvoi tyrniä. 8000 vuotta sitten alkanut lämpökausi(lämpötila noin kaksi astetta nykyistä korkeampi) toi alueelle lepän. Lämmin kausi jatkui kolmetuhatta vuotta ja tänä aikana yleistyivät myös jalot lehtipuut lehmus, pähkinäpensas, jalava ja tammi. Metsät olivat tuolloin sekametsiä. 5000 vuotta sitten ilmaston alkaessa kylmentyä kuusi levisi alueelle ja syrjäytti lämpökauden lajit. Viimeksi kuluneen 2000 vuoden ajan metsät ovat olleet havupuuvaltaisia.
Vesistöt.
Siilinjärven kirkonkylä sijaitsee Siilinjärven luoteisrannalla. Pitkulainen järvi laskee kaakkoisosastaan Juurusveteen.
Historiaa.
Kunnan vaakunan kaksi kassaraa liittyvät Kasurilan kylän nimeen, jonka mukaan itsenäistynyt kunta alun perin määrättiin nimettäväksi. Vaakunan vesilehvä viittaa järveen, jonka mukaan kunta sai nykyisen nimensä.
Siilinjärven kunta perustettiin vuonna 1925 Kuopion maalaiskunnan, Nilsiän ja Maaningan sivukylistä. Suunnilleen samaan aikaan perustettiin myös Tarinaharjun parantola ja Harjamäen piirinmielisairaala. Tuolloin oli tavallista että keuhkotautiset ja mielisairaat sijoitettiin mahdollisimman kauaksi tavallisista ihmisistä.
1950-luvulla rakennettiin maantie uuteen paikkaan nykyisen kunnantalon ja linja-autoaseman väliin. Tätä aikaisemmin etelään vievä tie oli kulkenut nykyisen keskustan harjualueen itäpuolella lähellä rautatietä. Uusi tie säilyi pääväylänä etelään moottoritien valmistumiseen asti. Moottoritien rakentaminen 1980- ja 1990-lukujen taitteessa mullisti huomattavasti Siilinjärven keskustan aluetta. Moottoritie rakennettiin ns. läntisen linjauksen mukaisesti valtuuston päätöksellä äänin 18–17. Näin moottoritie rakennettiin aivan keskustan kupeeseen. Toinen vaihtoehto moottoritien paikaksi oli itäinen väylä, joka olisi eronnut vanhasta Viitostiestä Rissalan kohdalla ja kulkenut Siilinlahden itäpuolitse Leppäkaarteen ja Yaran (ent. Kemira) välistä.
1969 avatulla Rikkihappo Oy:n (nyk. Yara) tehtaalla oli suuri työllistävä vaikutus Siilinjärvellä. Vielä lähes 40 vuotta perustamisensa jälkeen Yara (ent. Kemira) on yksi tärkeimmistä yksittäisistä syistä Siilinjärven hyvään työllisyystilanteeseen. Tehtaan rakentaminen vaikutti myös väestönkehitykseen positiivisesti. Lähellä sijaitsevan Simonsalon alueen rakentaminen alkoi samana vuonna, kun tehdas avattiin, lisääntyneen työväestön asuttamiseksi. Nykyään laaja Yaran alue suunnattomine kipsivuorineen hallitsee selvästi maisemaa Siilinjärven keskustan itäpuolella. Tehtaan apatiittiavolouhos on nykyään jo yksin yli kolmen kilometrin pituinen.
Soraisilla harjuilla merkittävä vaikutus kehitykseen.
Koska aikoinaan kunnan nykyisen keskustan läheltä otettiin paljon soraa eritoten teollisuuden ja lähiseutujen tienrakennuksen tarpeisiin, ovat sorakuopat tuttu näky. Siksipä Siilinjärvi valittiin vuonna 1985 Suomen rumimmaksi kirkonkyläksi (ei kunnaksi, kuten usein mainitaan) Helsingin Sanomien äänestyksessä.
Soravarojen hyödyntäminen alkoi 1930-luvulla, kun Ahmon alueelta alettiin ottaa soraa ja hiekkaa Kallansiltojen rakennustyömaalle. Tähän aikaan osa nykyistä keskustaa oli vielä koskematonta harjualuetta. Ahmon sora-alueen jälkeen 1950-luvulla alettiin hyödyntää keskustan länsipuolella Tarinaharjun alueella sijainnutta sora-aluetta. Tämä alue nimettiin "ykkösmontuksi". Paikoitellen alueelta otettiin soraa jopa pohjaveden pinnan alapuolelta. Nykyisin aluetta on hyötykäytetty rakentamalla sinne hyppyrimäkiä ja rantalentopallokenttiä.
1970-luvulla valtuustossa heräsi halu suojella Tarinaharjun aluetta ja varsinkin Patakukkulan alueen ainutlaatuista harjumaisemaa. Soranotto alueella loppuikin vaikka aluetta ei virallisesti suojeltu. Soranotto siirtyi tämän jälkeen alueen länsipuolelle kauemmaksi keskustasta Maaningantien varteen, jonne syntyi myöhemmin vielä suurempi soramonttu ns. kakkosmonttu. Tämän lisäksi soramonttuja on syntynyt myöhemmin vielä muun muassa Pöljälle ja Rissalan Siltasalmeen.
Väestö.
Siilinjärvi on yksikielinen suomenkielinen kunta. Kunnan väkiluku on kasvanut 2000-luvulla vuosittain. Väestö on varsin nuorta. Keski-ikä on 37,6 vuotta. Väestö on myös hyvin koulutettua, sillä 68,9 % 18 vuotta täyttäneistä on suorittanut vähintään keskiasteen ammatillisen tutkinnon.
Työttömyys kunnassa on laskenut joka vuosi vuodesta 1993 lähtien. Työttömyysaste oli marraskuussa 2007 5,8 %, joka oli koko Pohjois-Savon pienin.
Väestöstä noin puolet asuu keskustassa ja sitä ympäröivillä asuinalueilla, reilu neljännes maaseutualueella ja vajaa neljännes Toivala-Vuorelassa.
Asuminen.
Kerrostaloja rakenteilla Siilinjärven Vuorelassa maaliskuussa 2008.
Suurin osa asumisesta on keskittynyt kunnan etelä-pohjois-suunnassa halkaisevan valtatie 5:n varteen. Tämän lisäksi ympäri kuntaa sijaitsee useita pieniä kyläkeskittymiä. Kesämökkejä kunnassa on 935.
Kahden navan kunta.
Vuorelan Sandelsintielle vuonna 2008 valmistunut kerrostalo.
Siilinjärvellä on kaksi suurta asuinkeskittymää, jotka sijaitsevat yli kymmenen kilometrin päässä toisistaan; Kirkonkylä ja Toivala-Vuorela. Kirkonkylän alueella asuu noin 10 000 henkeä ja sen suurimmat asuinalueet ovat; keskusta, Leppäkaarre, Simonsalo, Harjamäki ja Kasurila. Kuopion rajan tuntumassa sijaitseva Toivala-Vuorela on noin 5 000 hengen asuinkeskittymä ja siihen kuuluvat Toivalan, Vuorelan ja Haaparinteen asuinalueet.
Keskustan läheisyydessä sijaitsevat lisäksi Siilinpään, Sulkavanniityn, Kirkonmäen, Räisälän, Ahmon, Pyylammen, Vesijärven, Joentauksen, Päivärinteen, Honkamäen, Tynnörisen ja Vanhan Pappilan asuinalueet.
Kerrostalorakentaminen on keskittynyt keskustan lisäksi Vuorelaan, Harjamäkeen, Siilinpäähän, Simonsaloon, Kirkonmäelle ja Leppäkaarteeseen.
Vuonna 2009 keskustassa alkoi mittava rakennushanke, kun Asematielle alettiin rakentaa useiden kerrostalojen asuinkokonaisuutta. Kerrostalot tulevat olemaan 4–7-kerroksisia. Toinen suuri menossa oleva rakennushanke on Haaparinteen asuinalueen rakentaminen. Täysin uutta omakoti- ja rivitaloaluetta rakennetaan Toivalan, Vuorelan ja moottoritien väliseen kolmioon. Alueen viisiosainen rakennushanke kattaa yhteensä toistasataa asuinrakennusta. Tällä hetkellä rakennetaan alueen neljättä vaihetta.
Viinamäelle rakentuvia kerrostaloja vuonna 2010.
Liikenne.
Jokaiseen pääilmansuuntaan kulkevien maanteiden lisäksi Siilinjärven keskustassa on juna-asema, jolla matkustajajunat pysähtyvät. Kunnan alueeseen kuuluu syväsatama ja Kuopion lentoasema. Lentoaseman yhteyteen sijoittuu myös veneilyterminaali.
Maantiet.
Kunnan läpi kulkee Valtatie 5 etelä-pohjois-suuntaan, valtatie 9 Joensuuhun, kantatie 75 Nurmeksen kautta Kuhmoon ja kantatie 77 Viitasaaren kautta Kyyjärvelle. Siilinjärveltä ajaa moottoritietä pitkin kesäisin reilussa 10 minuutissa ja talvisin reilussa 15 minuutissa Kuopioon.
Seuraavat tiet Valtatie 17:ää lukuun ottamatta kulkevat aivan Siilinjärven keskustan ohi. Valtatie 17 alkaa Vuorelasta.
Kuopio, Varkaus, Mikkeli, Lahti, Helsinki ("Etelään")
Rautatie ja linja-autot.
Savon rata kulkee kunnan läpi, ja junat pysähtyvät Siilinjärven rautatieasemalla. Päivittäin matkustajajunia kulkee runsaat viisi kappaletta suuntaansa. Seuraava matkustajaliikenteen käytössä oleva asema on pohjoisessa Lapinlahti ja etelässä Kuopio. Myös Toivalassa ja Pöljällä on juna-asemat, joissa matkustajajunat eivät kuitenkaan enää pysähdy. Junamatka Kuopioon kestää alle 20 minuuttia.
Yöjunia ei Siilinjärvellä ole matkustajakäyttöön tarjolla. Linja-auton yöpikavuoro kuitenkin liikennöi Helsingin, Kuopion ja Oulun välillä päivittäin Siilinjärven kautta. Siilinjärven keskustaajamasta pääsee pikavuoroilla ilman autonvaihtoa Helsinkiin, Ouluun, Kajaaniin, Nurmekseen, Savonlinnaan sekä poikittaisella pikavuorolla Vaasaan, Seinäjoelle ja Viitasaarelle. Pikavuorot Joensuuhun ajetaan Siilinjärvellä Vuorelan ja Toivalan kunnanosien kautta.
Lentoliikenne.
Siilinjärvellä sijaitseva Kuopion lentoasema on noin kymmenen minuutin ajomatkan päässä Siilinjärven keskustasta.
Lentoasemalta pääsee reittilennoilla Helsinkiin ja Riikaan. Tämän lisäksi useiden matkatoimistojen suorat lennot eri lomakohteisiin lähtevät asemalta.
Paikallisliikenne.
Siilinjärvellä liikennöivät paikallisliikenteen bussit ovat osa Kuopion paikallisliikenteen verkostoa. Tiheimmin paikallisliikenteen bussit liikennöivät Siilinjärven eteläosissa Toivalassa ja Vuorelassa. Keskustan alueella ja sen ympäristössä (Harjamäki, Leppäkaarre, Simonsalo, Kasurila) bussien liikennöintiväli on noin puoli tuntia. Tämän lisäksi bussiverkosto kattaa myös Jännevirran.
Bussimatka keskustasta Kuopioon paikallisliikenteen vuorolla kestää 30-40 minuuttia. Pikavuorolla matka kestää noin 20 minuuttia.
Elinkeinoelämä.
Siilinjärvellä sijaitsee Kuopion lentoasema, jolla toimii myös Ilmavoimien Karjalan Lennosto. Suurimmat yritykset Siilinjärvellä ovat Yara Suomi Oy:n tehdas ja apatiittikaivos, Lujabetoni Oy, Hydroline Oy, Virkistysuimala Fontanella ja Kylpylähotelli Kunnonpaikka.
Työttömyyslukemat ovat Pohjois-Savon alhaisimmat (5,8 %) ennen perässä seuraavia naapurikuntia Nilsiää (6,3 %) ja Maaninkaa (7,6 %). Vähäisen työttömyyden selittää osaltaan Siilinjärven sijainti Kuopion kyljessä. Monet Kuopiossa työskentelevät ovat muuttaneet Siilinjärvelle hyvin toimivien sosiaali-ja terveyspalvelujen, sekä halvemman asumisen vuoksi. Siilinjärvi on varsinkin lapsiperheiden suosiossa. Siilinjärveltä kävi Kuopiossa työssä 3 600 ja Kuopiosta Siilinjärvellä 1 200 työntekijää (v. 2004). Siilinjärven työpaikkaomavaraisuus oli 71,5 prosenttia.
Lähivuosina Toivalaan lentokentän läheisyyteen on kohoamassa Rissalan yrityskylä, jonne toivotaan syntyvän lähivuosina noin 1 500 uutta työpaikkaa.
Viime aikoina on esitetty paljon kritiikkiä kunnan tavasta kehittää Siilinjärven keskustaa. Keskustasta on purettu liiketiloja ja tilalle aiotaan rakentaa vain asuintaloiksi tulevia kerrostaloja, jotka sopisivat ennemmin nukkumalähiöihin kuin kunnan keskustaan. Lisäksi tulevat rakennukset aiotaan rakentaa irrallisiksi, joka vain entisestään pirstaloi keskustaa. Kunta näyttänee hylänneen ajatuksen tehdä keskustasta vetovoimainen liikekeskittymä. Tulevaisuudessa keskusta muuttuneekin vain suureksi asuinalueeksi, jolloin Siilinjärvi viimeistään menettää mahdollisuutensa toimia itsenäisenä kuntana. Yrittäjien etujärjestö Siilinjärven Yrittäjät ja Savon Yrittäjät pyrkii vaikuttamaan aktiivisesti Siilinjärven keskustan kehittämiseksi.
Green Valley.
Green Valley on työnimi kunnan eteläosaan Vuorelan ja Haaparinteen väliin rakennettavalle jättimäiselle ostoskeskukselle. Alueen koko tulee olemaan yli 18 hehtaaria, eli samaa luokkaa kuin Pieksämäelle valmistuva Ideapark. Aluetta rakennetaan vuosina 2010–2014. Hankkeen kokonaiskustannukset ovat noin 70 miljoonaa. Liiketiloja tulee 53 000 kerrosneliömetriä ja pysäköintipaikkoja 2 300 autolle. Rakentamisesta vastaa YIT.
Green Valleyn uskotaan synnyttävän noin 150 uutta työpaikkaa. Alueelle sijoittuvista yrityksistä ei ole kerrottu julkisuuteen.
Keskustan uusi S-Market ja hotelli.
28.9.2011 kerrottiin julkisuuteen että Fontanellan ja Lidlin väliin rakennetaan uusi 5000 neliön S-Market sekä kuusi- ja kahdeksankerroksiset hotellitornitalot. S-Markettiin tulee myös kaksikerroksinen parkkihalli. Parkkipaikkoja tulee yhteensä lisää 450. Siilinjärvi aikoo käynnistää välittömästi alueen asemakaavamuutoksen. Kaavan on tarkoitus valmistua huhtikuussa 2012. Rakentaminen alkaa vuoden 2012 keväällä ja valmistuu vuoden 2013 aikana.
Kunnanvaltuusto.
Kokoomus on ollut Siilinjärvellä suurin voittajapuolue viime vuosina. Vielä vuoden 2000 vaaleissa puolue sai vain 6 paikkaa. Samaan aikaan Keskustan paikkamäärä on vähentynyt jokaisissa kuntavaaleissa 2000-luvulla.
Koulutus.
Siilinlahden koulun alaisuuteen kuuluvat myös Siilinpään ja Päivärinteen koulut. Lisäksi kunnassa on erityiskoulu.
Urheilu.
Siilinjärvi on tunnettu pesäpallopaikkakunta. Nykyään jalkapallo ja jääkiekko ovat nousseet kisaamaan kunnan ykköslajin asemasta. Pesäpallon aseman heikkeneminen johtuu osaksi Siilinjärven Pesiksen miesten joukkueen lopettamisesta vuonna 1999. Miesten joukkue fuusioitui tuolloin kuopiolaisen Kelta-Mustat joukkueen kanssa. Uuden seuran nimeksi tuli Puijon Pesis ja kotipaikkakunnaksi Kuopio.
Eniten junioritoimintaa on tällä hetkellä Siilinjärven Palloseuralla. Muita isoja junioriseuroja ovat Siilinjärven Pesis ja Toivalan Urheilijat.
SiiPen ja seuran edeltäjän SiiPon miesjoukkueet pelasivat yhteensä 18 kautta maan ylimmällä sarjatasolla. Vuonna 1986 SiiPo voitti hopeaa. SiiPen naiset ovat pelanneet pääsarjassa yli 20 vuotta, mutta päättivät luopua pääsarjapaikasta syksyllä 2011. Vuonna 1999 SiiPen naisten joukkue voitti Suomen mestaruuden. Silepa pelasi lentopalloa parhaimmillaan SM-sarjassa 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Jalkapallossa ToU pelasi vuosina 1983 ja 1985 Kakkosessa.
Vuorelan Veikot voitti miesten rullakiekon Suomen mestaruuden 2009 sekä 2012.
ZZ Toivala voitti miesten istumalentopallon Suomen mestaruuden. Lisäksi joukkue voitti Suomen Cupin 2011. ZZ Ladyt voitti naisten istumalentopallon SM-hopeaa vuonna 2011.
Merkittävimmät urheilualueet ovat Mantun pesäpallostadion, Ahmon urheilualue ja Tuplajäät.
Tunnettuja siilinjärveläisiä ja Siilinjärvellä vaikuttaneita henkilöitä.
Siilinjärven keskusta panoraamakuvassa. Taustalla näkyy Kemiran (nyk. Yaran) kaivos- ja tehdasalue.


Sonkajärvi.
Sonkajärvi (aik. "Rutakko") on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnan pohjoisosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Sonkajärven naapurikunnat ovat Iisalmi, Kajaani, Lapinlahti, Rautavaara, Sotkamo, ja Vieremä.
Sonkajärvellä on kaksi taajamaa: Sonkajärven kirkonkylä (Rutakko) ja Sukevan kirkonkylä. Sonkajärvi on kumpuilevaa runsassoista maata, jonka halki kulkee Sonkajärven reitti. Sonkajärvellä on myös Sukevan vankila ja rautatieasema. Rautatieasemalta on henkilöjunayhteys pohjoiseen (Murtomäen suunta) ja etelään (Kauppilanmäen suunta). Sonkajärvellä on myös Sonkajärvi-Jyrkän lentokenttä (EFSJ), joka on ollut pääosin lannoituskoneiden ja Puolustusvoimien käytössä. Linja-autot liikennöivät Sonkajärvelle Iisalmesta/Iisalmeen koulujen lukuvuoden aikoina.
Kouluja on Sonkajärvellä (ala-aste, yläaste, lukio), Sukevalla, Aittokoskella ja Sonkakoskella. Suurimmat työnantajat ovat Sonkajärven kunta, Sukevan vankila ja talotehdas Omatalo Oy joka sijaitsee Rutakolla.
Paikkakunnalla järjestetään vuosittain Eukonkannon MM-kilpailut.
Rautakausi.
Rutakon hautausmaasta 1800-luvulla löydetty "väkäräksi vääntynyt" keihäänkärki.
Saamelaiskausi.
Runsaasti paikannimistöön liittyvää aineistoa ja myös kirjallisia tietoja. Koko Ylä-Savoa nimitetty v. 1551 ja 1554 verokirjoissa Lapinkorveksi. Viimeiset saamelaiset muuttivat pois Ylä-Savosta noin 1650.
Nimistöä.
Sukevalla Lapin-Eskelilä, Vänninmäessä Lapinjoki ja Lapinjärvet. Rutakolla Lapinkoski ja Lapinmäki. (Nykyisen vesitornin ympäristö on Lapinmäen luoteispäässä.) Uurassa Petralampi, Vehmasjärvellä Kouta-Keino pikkujärvet. Asuinpaikkoja todettu Rutakolla, Kiltuanjärven rannalla ja Sukevan Lapinkylällä.
Eräilykausi.
Hämeenmäki paikannimenä lienee merkkinä hämäläistenkin eräretkistä. Eri rajankäynneissä 1400 - 1700-luvuilla jäi Sonkajärvi savolaisten eräalueeksi. Eränkäynti tapahtui Säämingin seuduilta Venäjän valtakunnan alueelle, sillä vasta 1595 Täyssinän rauhassa alue liitettiin Ruotsiin. Tuolloin oli täällä jo pysyvää asutusta mm. anekkikirjojen ansiosta. Eräilykauden paikannimistöä ovat Savonvirta ja Savonlampi.
Uudisasutus.
1525 Iisalmen kymmenyskunnan heinä- ja viljaluettelossa mainitaan ensi kerran mm. Swänninmäkij, Songajerffwij, Venäijrff ja Sälöis. Vanhimpia sukuja Huttuset, Hyvöset, Tuoviset ja Räsäset. Jo varhain veroluettelossa näkyvät Svänniset, Juntuset, Eskeliset ja Komulaiset. Rönkkö on tullut aluksi Huttusten vävyksi ja perustanut Rutakolle Huttusten sukukunnan lisäksi Rönkköjen sukukunnan. 1561 oli Huttusten sukukunnalla 2 taloa, mutta 1663 verokirjan mukaan Huttusten sukukunnalla olivat hallinnassaan Viitaan, Laa'an, Kilpisaaren, Oinasjärven ja Petäjäjärven kylät. Aluksi uudisasukas asui nykymittapuun mukaan omalla luvallaan, mutta 20. huhtikuuta 1542 Kustaa Vaasa antoi asetuksen, joilla ei asuttu, kuuluivat Jumalalle, Kuninkaalle ja Ruotsin Kruunulle ja vakinaiset asukkaat näin voitiin katsoa saaneen alueensa virallisestikin itselleen. Uusia tiloja syntyi sen jälkeen anekkikirjoilla. Hallinnollisesti kuuluttiin 1625 asti Tavinsalmen pitäjään. Em. vuonna syntyi Iisalmen srk ja samalla pitäjä, johon tuolloin kuuluivat Iisalmi, Sonkajärvi, Kiuruvesi, Pielavesi, Lapinlahti, Nilsiä, Varpaisjärvi ja Vieremä. Rutakolle tuli oma rukoushuonekunta 1854. Siihen kuuluivat Rutakon, Oinasjärven, Sonkajärven, Kilpisaaren ja Petäjäjärven kylät. Erohetkellä oli Rutakon rukoushuonekunnassa 556 asukasta, jotka pitivät omia epävirallisia pitäjänkokouksiaan. Sonkajärvi erosi 1922 Iisalmesta. Sonkajärven seurakunta oli eronnut 1920.
Keskusta.
Sonkajärven keskustassa on kirjasto, Osuuspankki, kunnantalo, K-market, S-Market, Posti, R-Kioski, Liikuntahalli, Jäähalli (Finndomo-Ice), 3 ravintolaa ja muutama kampaamo.
Kylät.
Aittokoski, Haajaissydänmaa, Haapajärven Sydänmaa, Harva, Hernejärvi, Jyrkkä, Kaarakkala, Kalliomäki, Kalliosuo, Kainuunmäki, Kauppilanmäki, Kilpisaari, Koirakoski, Kukkopuro, Laaka, Mansikkavirta, Muuraisjärvi, Oinasjärvi, Paisua, Petäjäjärvi, Petäys, Päsmäri, Rutakko, Ryhälänmäki, Savonvirta, Sonkajärvi, Sonkakoski, Sukeva, Sälevä, Toivakko, Ulmala, Uuraa, Vehmasjärvi, Viitaa, Vänninmäki


Suonenjoki.
Suonenjoki on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnan länsiosassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2. Suonenjoen naapurikunnat ovat Kuopio, Leppävirta, Pieksämäki, Rautalampi ja Tervo.
Suonenjoen pääelinkeino on mansikan viljely, mikä näkyy myös kaupungin vaakunassa. Suonenjoki on myös Sisä-Savon seutukunnan ainoa kaupunki ja asukasluvultaan suurin kunta. Suonenjoki sai kuntaoikeudet vuonna 1865. Kauppalaksi Suonenjoki tuli vuonna 1967 ja sai kaupunkioikeudet vuonna 1977, kun kunnallislaki muuttui ja kauppalajärjestelmä lakkautettiin.
Historia.
Suonenjoen alueelta Koskeloveden Saunaniemestä on löytynyt asutukseen viittaavia kampakeraamisia löytöjä jotka on ajoitettu ajalle n. 2500–2000 eaa. Alueella liikkui tuolloin kuitenkin lähinnä pohjoiseen vaeltavia lappilaisia.
Suonenjoen arvellaan toimineen Pähkinäsaaren rauhan 1323 rajamerkkinä. 1500- ja 1600-luvuilla alueelle alkoi kerääntyä pikkuhiljaa enemmän väestöä, ja 1700-luvulla Suonenjoelle perustettiin ensin rukoushuonekunta, sitten kappeliseurakunta. Vuonna 1811 kappeliseurakunta liittyi Rautalammin kirkkopitäjään jonka seurauksena hallinto keskittyi Kuopioon aikaisemman Pieksämäen sijasta. Nykyisellä taajama-alueella Suonenjoen ylittävät sillat rakennettiin jo varhain, Kruununsilta oli olemassa jo 1780 ja joen alkupäässä sijaitsevan Siioninsillan paikalla oli silta 1830-luvulla.
Suonenjoen saadessa kuntaoikeudet vuonna 1865 oli asukasluku noin 4 000. Samana vuonna valmistui myös Suonenjoen nykyinen kirkko, joka korvasi ahtaaksi jääneen 1700-luvun lopulla rakennetun ensimmäisen kirkon. Suonenjoelle rakennettiin rautatieasema Savon radan valmistumisen yhteydessä vuonna 1889. Myös Iisveden sivuradalle rakennettiin asema samoihin aikoihin. 1900-luvun alkupuolella sahateollisuus nousi alueen tärkeimmäksi elinkeinoksi. Mansikanviljely yleistyi 1940-luvulta lähtien, ja Suonenjoki tuli tunnetuksi mansikkakaupunkina.
Suonenjoen yhteiskoulu aloitti toimintansa 1930, ja nykyiseen lukiorakennukseen se siirtyi 1950. Rakennukseen rakennettiin tilanpuutteen vuoksi vielä lisäsiipi vuonna 1956 ja koulun nimeksi tuli Suonenjoen yhteislyseo.
Maantiede ja liikenneyhteydet.
Suonenjoki sijaitsee valtatie 9:n varrella 50 km lounaaseen Kuopiosta ja 100 km koilliseen Jyväskylästä. Suonenjoen naapurikunnat ovat Karttula, Kuopio, Leppävirta, Pieksämäki ja Rautalampi sekä Tervo. Kaupungin halki virtaa Suonenjoki Suontee-järvestä Iisveteen. Keskustan tuntumassa sijaitsee luonnonkaunis harju Lintharju. Sen mukaan on myös nimetty nykyinen yläastekin, joka otettiin virallisesti käyttöön vuonna 2005. Keskustaajama koostuu akselista Iisvesi-Käpylä-Suonenjoki.
Suonenjoen ohitse kulkeva valtatie 9 tarjoaa hyvät tieyhteydet Kuopioon ja Jyväskylään. Kaupungista on lisäksi hyvät rautatieyhteydet ja junia kulkee kaupungin lävitse päivittäin. Tammikuussa 2006 VR aloitti Pendolino-yhteydet Helsinkiin ja Kuopioon. Suonenjoen matkakeskus sijaitsee nykyään Teboililla,joka on Terveyskeskusta vastapäätä, ja sieltä lähtee linja-autoja Jyväskylään, Kuopioon, Rautalammille, Karttulaan ja Mikkeliin.
Suonenjoen aseman eteläpuolella tapahtui junaonnettomuus 12. elokuuta 1998, kun pohjoisesta tullut InterCity-juna ja etelästä tullut tavarajuna törmäsivät. Onnettomuudessa loukkaantui lievästi 25 henkilöä, ja yksi vakavasti.
Kylät.
Herrala, Hulkkola, Jauhomäki, Karkkola, Kukkola, Kutumäki, Kutunkylä, Kuvansi, Kärkkäälä, Lempyy, Liedemäki, Luukkola, Lyytilänmäki, Markkala, Nuutila, Piispalanmäki, Pörölänmäki, Rajalanniemi, Rieponlahti, Sydänmaa, Toholahti, Tyyrinmäki, Vauhkola, Viippero, Jalkala, Karsikonmäki, Suontee, Suihkola, Kolikkoinmäki, Kinnula
Keskustaajaman kaupunginosat.
Harakkaniemi, Iisvesi, Keskusta, Kirkkolanniemi, Kolmisoppi, Kopola, Käpylä, Lampientaipale, Mannilanpelto, Metsola, Pappilanpelto, Purola, Tervala, Yhteislaidun, Valkeisenmäki
Oppilaitokset.
Suonenjoella toimii kuusi peruskoulua, Suonenjoen lukio ja Savon ammatti- ja aikuisopiston Suonenjoen yksikkö. Suonenjoen peruskouluista kolme sijaitsee taajama-alueella ja loput ovat kyläkouluja. Savon ammatti- ja aikuisopiston Suonenjoen yksikössä voi opiskella luonto- ja ympäristöalaa, maatilataloutta, majoitus- ja ravitsemisalaa sekä kone-, metalli- ja energiatekniikkaa. Suonenjoen lukio on yleislukio.
Koululaisten iltapäivätoimintaa tarjotaan lukuvuonna 2009-2010 Kaatron ja Sammalselän kouluilla.
Työnantajat.
Suonenjoen alueen yritykset ovat järjestyneet Suonenjoen Yrittäjiin, joka on Savon Yrittäjien paikallisyhdistys. Suonenjoen seudun merkittäviä työnantajia ovat kaupungin sekä Sisä-Savon
terveyskeskuskuntayhtymän lisäksi mm. tienhoitolaitevalmistaja Arctic Machine, liimapuupalkkivalmistaja Finland Laminated Timber sekä Valio Oy Suonenjoen hillotehdas (entinen Nordic Jam Oy). Kesäisin Suonenjoelle saapuu runsaasti mansikanpoimijoita sekä Suomesta että ulkomailta. Suonenjoella sijaitsee myös metsäntutkimuslaitoksen toimintayksikkö.
Kulttuuri.
Suonenjoella toimii kolme museota, kirjasto ja taidenäyttely. Kirjasto ja taidenäyttely, "Kellarikalleria", sijaitsevat Suonenjoen kulttuuritoimen kanssa samassa rakennuksessa. Kaupungissa toimii myös Sisä-Savon kansalaisopisto, joka järjestää yleissivistävää aikuisopetusta.
Suonenjoella ja lähikunnissa ilmestyy "Paikallislehti Sisä-Savo". Lehti ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1965 nimellä "Rautalammin–Suonenjoen paikallislehti".
Venäjällä sijaitseva Äänisenranta on ollut vuodesta 1992 lähtien Suonenjoen ystävyyskunta.
Liikunta ja vapaa-aika.
Suonenjoella toimii lukuisia urheiluseuroja, joista suurimmat ovat Suonenjoen Kiekko-Karhut (SuKiKa) ja Suonenjoen Pallo (SuPa) sekä vuonna 1908 perustettu yleisseura Suonenjoen Vasama.
"Suonenjoen Kiekko-Karhut" on urheiluseura, joka on keskittänyt toimintansa jääkiekkoon ja ringetteen. SuKiKan A-joukkue pelaa jääkiekon II-divisioonan 4. lohkossa, missä joukkue on menestynyt viime aikoina hyvin. SuKiKalla on myös kattava junioriohjelma, jokaisesta ikäluokasta löytyy joukkue ja 17 vuotta täyttäneet siirtyvät yleensä A-joukkueeseen tai muihin joukkueisiin. SuKiKan perinteiset värit ovat musta ja keltainen. Joukkue pelaa ottelunsa Suonenjoen vuonna 1997 valmistuneessa jäähallissa.
"Suonenjoen Pallo -52" on vuonna 1952 perustettu jalkapalloseura. SuPa pelaa kotiottelunsa keskuskentällä. SuPalla on myös samanlainen junioriohjelma kuin Kiekko-Karhuilla ja myös tytöt pelaavat SuPan riveissä Itä-Suomen piirin "mimmiliigassa". Joukkueen perinteisen väri on oranssi ja joukkueen logo on samankaltainen KuPsin logon kanssa.
Kesällä yleisurheilusta kiinnostuneet voivat harrastaa yleisurheilulajeja Suonenjoen keskuskentällä, jossa on standardien mukaiset suorituspaikat. Keskuskentän vieressä on myös mahdollista pelata tennistä vapaasti päivisin ja iltaisin. Talvisin tenniskentän paikalla on jääpallokaukalo. Keskuskentän vieressä on myös pesäpallokenttä, sekä kesäisin jäähallin vieressä pururadan ympärillä ja yläkentällä frisbeegolf rata jossa on 18-väylää. Väylät ovat suunnitellut Jussi Meresmaa ja Suonenjoen kaupunki on kustantanut radan.
Talvisin Suonenjoella on mahdollisuus hiihtää valaistuilla laduilla Lintharjun maastossa ja harrastaa mäkihyppyä.
Uimahallin lisäksi keskustaajaman alueella on uimarannat Kaatronlammessa ja Kokkolammessa sekä avantouintipaikka Suonteen rannalla Soitunlahdessa. Kaatronlammen uimalasta löytyy myös uimahyppyteline ja vesiliukumäki. Suonenjoella on karting-rata.
Palvelut.
Suonenjoella sijaitsee Pohjois-Savon poliisilaitoksen Suonenjoen poliisiasema, joka vastaa Suonenjoen, Karttulan, Rautalammin, Vesannon ja Tervon järjestyksen pidosta. Kaupungissa sijaitsee myös Pohjois-Savon pelastuslaitoksen Suonenjoen paloasema.
Suonenjoen terveyspalveluista vastaa Sisä-Savon terveydenhuollon kuntayhtymän Suonenjoen terveysasema.
Nähtävyyksiä.
"Mansikkakarnevaalit" on Suonenjoella kesäisin järjestettävä yleisötapahtuma, jotka järjestetään yleensä heinäkuun toisella viikolla. Karnevaaleilla juhlitaan mansikan satokauden huippua ja niille osallistuu tuhansia ihmisiä, paikallisia suonenjokelaisia, mansikanpoimijoita ja turisteja ympäri maan. Tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1970, ja ne on järjestetty vuosittain kahta välivuotta lukuun ottamatta.
"Jörisrock" oli Suonenjoella vuosina 1995–2006 järjestetty musiikkitapahtuma, joka keskittyi metallimusiikkiin ja raskaampaan rock-musiikkiin. Tapahtuma oli yleensä kolmepäiväinen. Tapahtuman järjestäjät ilmoittivat, että kesällä 2006 järjestettiin viimeinen Jörisrock. Vuonna 2007 Iisvedellä järjestettiin Iisrock-tapahtuma, jonka pääesiintyjät olivat Mirror of Madness ja Technicolour.
"Suonenjoen luterilainen puukirkko" valmistui vuonna 1865 ja sen on suunnitellut arkkitehti Ferdinand Öhman. Kirkkoa on korjattu useasti, viimeisin peruskorjaus tehtiin vuonna 1995 ja kirkko maalattiin uudelleen vuonna 2003. Kirkon läheisyydessä sijaitsee myös keskustaajaman vanhin rakennus, vanha kellotapuli. Tapuli valmistui vuonna 1823.
Suonenjoella on yhdeksän patsasta ja muistomerkkiä, joista tunnetuimmat ovat Suonenjoen kaupungintalon edustalla oleva "Mansikkatytöt"-patsas sekä Suonenjoen varrella, Kruununsillan vieressä sijaitseva Pähkinäsaaren rauhan muistoksi pystytetty muistolaatta.


Tervo.
"Tervo" on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnan länsiosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2 Tervon naapurikunnat ovat Keitele, Kuopio, Maaninka, Pielavesi, Rautalampi, Suonenjoki ja Vesanto.
Tervo on suosittu kesämökkikunta: vapaa-ajan asuntoja on noin 870. Kunnan pinta-alasta kolmasosa on vettä, ja kunta on luokilteltu niin sanotuksi saaristo-osakunnaksi.
Tervon keskustaajama sijaitsee salmessa, jossa Rautalammen vesistön vedet virtaavat pohjoisesta Pielavedeltä kohti etelää. Salmen rantamilla on asuttu jo rautakauden aikana löydöistä päätellen. Lähellä sijaitsee Kolun kanava, jota myöten pääsee venellä kiertämään Äyskosken kuohut. Äyskoskella taas sijaitsee Lohimaa, jossa on matkailijoiden kalastuspaikka ja keväällä 2008 käyttöön vihitty Kalatietokeskus.
Alueen yritykset kuuluvat Tervon Yrittäjiin, joka on Savon Yrittäjien paikallisyhdistys.
Nightwish-yhtyeen basisti-laulaja Marco Hietala ja hänen veljensä, Tarot-yhtyeen kitaristi Zachary Hietala ovat kotoisin Tervosta.


Tohmajärvi.
Tohmajärvi on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Karjalan seutukunnassa Pohjois-Karjalan maakunnan eteläosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Tohmajärven naapurikunnat ovat Joensuu, Kitee ja Rääkkylä.
Kunnassa sijaitsee Pohjois-Karjalan ainoa kansainvälinen rajanylityspaikka Niirala. Tohmajärven suurin yksityisen sektorin työllistäjä on MFG Components Oy.
Tohmajärvellä ilmestyy paikallislehti Uutis-alasin (ennen kuntaliitosta nimeltään "Tohmajärven ja Värtsilän lehti").
Kunnallispolitiikka.
Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 valtaosa siihenastisen Tohmajärven alueesta pysyi Suomessa, mutta pieni alue Kiteen ja Pälkjärven rajalla sekä Pälkjärven ja Värtsilän rajalla sisältyivät Neuvostoliitolle luovutettuihin alueisiin. Toisaalta Tohmajärveen liitettiin Pälkjärven alueen Suomessa pysynyt osa, joten Tohmajärvi on Ruokolahden ja Ylämaan ohella ainoa alueitaan menettäneistä Suomen kunnista, jotka itse asiassa "laajenivat" sodan aiheuttamien aluemenetysten johdosta.
Värtsilän kunta liittyi Tohmajärveen 2005. Samassa yhteydessä Tohmajärvi luopui 1953 vahvistetusta vaakunastaan ja entisestä Värtsilän kunnanvaakunasta tuli Tohmajärven vaakuna.
Tohmajärven kunnanvaltuusto torjui äänin 20–14 aloitteen palveluyhteistyö-selvityksen tekemisestä Joensuun kanssa 12.12.2006. Kunnanhallitus torjui 18.6.2007 Keski-Karjalan kuntien kuntaliitosselvityksen. Uudelleen Tohmajärvi torjui esityksen Keski-Karjalan kuntaliitosselvitykseen ryhtymisestä joulukuussa 2011.
Tohmajärvi oli mukana muiden Keski-Karjalan kuntien kanssa perustamassa Keski-Karjalan terveyskeskuskuntayhtymän tilalle Helli-liikelaitosta vuonna 2009. Liikelaitoksen toimivuuteen tyytymätön Rääkkylä irtautui SOTE-yhteistyöstä vappuna 2011 yksityistäen lähes kaikki sosiaali- ja terveyspalvelunsa Attendo MedOnelle. Vuotta myöhemmin Tohmajärvikin päätti erota Helli-liikelaitoksesta ja yksityistää SOTE-palvelunsa, jolloin valtionvarainministeriö ilmaisi, ettei se sallisi kunnan eroa yhteistoiminta-alueesta. Ministeriö perusti päätöstään puitelakiin. Tohmajärvi kuitenkin päätti jatkaa SOTE-palvelujensa yksityistämistä ja pitänyt valtiovallan toimia jopa lainvastaisina jos se pakottaa jatkamaan yhteistoiminta-alueessa. Kilpailutuksen päätyttyä kunnanhallitus päätti hyväksyä Attendo MedOnen tarjouksen.
Kyliä.
Asema, Akkala, Jouhkola, Järventaus, Kantosyrjä, Kaurila (Kaurilanvaara), Kemie (kuntakeskus), Kutsu (Kutsunvaara), Murtoi, Niirala, Onkamo, Patsola, Peijonniemi, Petravaara, Riikola, Ristee, Saario, Tikkala, Uusikylä, Vatala, Timola, Vepsä, Värtsilä.
Koulutus.
Tohmajärvellä toimii tällä hetkellä kolme alakoulua: Kemien (kuntakeskus), Tikkalan ja Värtsilän koulu. Yläkoulu ja erityisluokat ovat Kemiessä sijaitsevassa Tietäväisen koulussa. Samassa yhteydessä toimii myös lukio.
Keväällä 2009 kunnanvaltuusto päätti lakkauttaa neljä alakoulua: syksystä 2009 alkaen Akkalan, Aseman, Peijonniemen koulut ja syksystä 2011 alkaen Onkamon koulun. Keväällä 2009 ennen lakkautuspäätöksiä Tohmajärven alakoulujen keskimääräinen ryhmäkoko oli opetusministeriön tekemässä valtakunnallisessa selvityksessä hieman yli 14 oppilasta, mikä oli Pohjois-Karjalan toiseksi pienin luku Rääkkylän jälkeen.
Urheilu.
Tohmajärven urheiluseuroja ovat muun muassa Tohmajärven Urheilijat, Tohmajärven Pomppu, Tohmajärven Palloseura, Tikkalan Veikot ja Värtsilän Kisa.


Tuupovaara.
Tuupovaara (vuoteen 1913 asti "Kovero") oli Pohjois-Karjalassa sijainnut Suomen kunta. Nykyään Tuupovaara on osa Joensuun kaupunkia. Vuonna 2004 kunnassa asui 2217 ihmistä ja sen pinta-ala oli 661,34 km² josta 56,55 km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli 3,5995 asukasta/km². Tuupovaara liitettiin Joensuun kaupunkiin 1. tammikuuta 2005. Tuupovaaran kautta Joensuun kaupunki rajoittuu nykyään Venäjän Karjalan tasavaltaan.
Tuupovaaran naapurikunnat olivat ennen kunnan lakkauttamista Eno, Ilomantsi, Kiihtelysvaara, Tohmajärvi ja Värtsilä. Vuoteen 1946 saakka naapurikuntiin kuului myös Korpiselkä, josta suurin osa jäi rauhansopimuksen nojalla Neuvostoliitolle luovutetulle alueelle.
Tuupovaaran vaakunan suunnitteli Kalevi Karlsson ja se vahvistettiin vuonna 1957.
Historia.
Tuupovaaran pysyvä asutus on alkujaan 1400-luvulta. Vanhimmat kylät ovat Eimisjärvi, Konnunniemi ja Kovero. Ortodoksisuus on ollut pitäjälle ominaista jo uuden ajan alusta saakka. Tuupovaaran vaiheet liittyvät kiinteästi emäpitäjä Ilomantsin historiaan. Maatalous oli Tuupovaaran pääelinkeino 1980-l asti. Kaskenpoltto oli yleistä vielä 1900-luvun alussa. Tuupovaaran seurakunta itsenäistyi 1902 ja kunta 1910. Tuupovaarassa alettiin toteuttaa aktiivista teollistamispolitiikkaa 1970-l alkaen. Kunta ajautui suuriin vaikeuksiin maatalouden muututtua kannattamattomaksi. Suuret määrät ihmisiä muutti pois kunnasta 1960- ja 1970-luvuilla. Kunnan peltoalat olivat viljelyn kehittämiselle aivan liian pieniä, eikä uutta peltoa ollut helppo saada. Maasto oli kivistä, soista ja jyrkkiä vaaroja siellä täällä. Maatalous ylipäänsä laajemminkin maailmassa kärsi ylituotannosta, eikä maanviljelijöiden saamat korvaukset riittäneet tuotantokulujen kattamiseen. Kunnan päättäjät totesivat siinä suunnassa olevan edessä umpikujan ja rohkeasti lähdettiin hakemaan teollisuusyrityksiä, jotka ryhtyisivät toimimaan Tuupovaarassa. Joitakin alkuhankaluuksia oli, mutta sitten tuli Ounevan tehdas ja sen jälkeen monia muita. Ennen kuntaliitosta Tuupovaara oli Pohjois-Karjalan toiseksi teollistunein paikkakunta Enon jälkeen, suhteessa asukasmäärään. Ouneva Groupin lisäksi Tuupovaarassa toimii Karelia-Upofloorin parkettitehdas, Hukka-tuotteen tehdas ja monia pieniä yrityksiä. Kunnassa on myös suutarinliike vanhalla kansakoululla, jossa on Ullakon näyttelytilat ja käsityömyynti. Vapon turevatuotanto ja helpin kasvatus työllistää myös useita urakoitsijoita kesäisin. Tuupovaarassa karjataloutta harjoittavia tiloja on enää 14 ja maidontuotanto on koko ajan vähentynyt. Suurin osa työpaikoista on tehdastyöpaikkoja.
Sotien päätyttyä liitettiin vuonna 1946 ns. Tynkä-Korpiselkä, Saarivaara, Hoilola, Mannervaara, Ruhovaara ja Syrjävaara eli entisen Korpiselän kunnan Suomen puolelle jääneet kylät osaksi Tuupovaaraa.
Kyliä.
Eimisjärvi, Hartiovaara, Heinäaho, Herajärvi, Hoilola, Kinnasniemi, Kokinvaara, Konnunniemi, Kortevaara, Kovero, Luutalahti, Mannervaara, Pirttijärvi, Revonsonkaja, Saarivaara, Sonkajanranta, Tuupovaara, Öllölä.
Hornborgin matkaoppaassa "Vägvisaren" vuodelta 1821 luetellaan muutamia Tuupovaarankin kyliä. Ensinnäkin reitillä Tohmajärveltä Ilomantsiin mainitaan kylät Kemie, Vatala, Huhtilampi, Konnunniemi ja Kovero (varustettuna huomautuksella "Emellan Konnuniemi och Kovero går en väg till Kuopio"), sitten reitillä Kaltimosta Ilomantsiin kylät Sarvingi, Pirtivaara, Kortevaara, Kovero, Häräjärvi, Maukola ja Ilomanz.


Tuusniemi.
Tuusniemi on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnan kaakkoisosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Tuusniemen naapurikunnat ovat Heinävesi, Juankoski, Kaavi, Kuopio, Leppävirta ja Outokumpu.
Keskustaajama sijaitsee valtatie 9:n varrella. Vapaa-ajan asuntoja Tuusniemellä on 1 355.
Lukio.
Tuusniemellä on 1. syyskuuta 1968 perustettu lukio, jonka rehtorina toimii Eeva Pusa (2004–). Vuonna 2002 lukio siirtyi yläkoulun koulurakennukseen.
Kyliä.
Enonsalo, Hauranki, Hiidenlahti, Juojärvi, Juurikkamäki, Jänissalo, Kartansalo, Kiukoonniemi, Kosula, Laukka-aho, Laukansalo, Leppäranta, Litmaniemi, Lohilahti, Miettilä, Ohtaanniemi, Paakkila, Petäjämäki, Susiniemi, Syrjäsaari, Tuusjärvi, Tuusniemi, Ukonlahti, Viitamäki, Pajumäki.
Kaivos.
Tuusniemellä toimi vuosina 1904–1975 Paakkilan asbestikaivos.
Palo- ja pelastuspalvelut.
Tuusniemen paloasemalla Juojärventiellä on kolme ajoneuvoa: TU11 sammutusauto, TU13 säiliöauto ja TU17 miehistöauto. Asemalla on myös vene.
Tuusniemellä sairaankuljetus- ja ensihoitotehtävät hoitaa Tuusniemen sairaankuljetus Oy, jolla on yksi ambulanssi, PS 338.
Paras-hankkeen vaikutukset.
Tuusniemi on hakeutumassa Paras-hankkeen ja tulevaisuudennäkymien johdosta Kuopion seutukuntaan, ja voimakkaampaan yhteistyöhön Kuopion kaupungin kanssa, hakien muun muassa palvelutoiminnan keskittämistä suurempiin kokonaisuuksiin ja oman asukasmäärän nousua kasvukeskuksen imussa. Ensimmäisenä konkreettisena toimenpiteenä Tuusniemi erosi joulukuussa 2007 Koillis-Savon kansanterveystyön kuntayhtymästä. Kuopion kaupunki on tuottanut 1. tammikuuta 2009 alkaen Tuusniemen kunnan perusterveydenhuollon palvelut.


Valtimo.
Valtimo on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Karjalan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Valtimon naapurikunnat ovat Nurmes, Rautavaara ja Sotkamo.
Maantiede.
Valtimon kunnan maisemaan kuuluu erämaita, harju- ja vaarajonoja, kyläaukeita sekä vesistöjä. Vaarojen huiput voivat korkeimmillaan olla jopa 335 metriä merenpinnasta. Ne ovat 1 500 miljoonaa vuotta vanhan vuoriston juuriosan jäännös. Jäämassa ei runsaan kilometrin paksuudestaan huolimatta tasoittanut vaaroja. Maankuoren paksuus on Valtimolla keskimäärin 50 kilometriä. Elias Lönnrot kuvailee Karjalan-matkojen muistiinpanoissaan Valtimoa seuraavasti: "Seudut ovat kauneimpia maassa lampineen, lahtineen, niemineen, kannaksineen ja metsineen." Kirkonkylä sijaitsee Haapajärven ja Valtimojärven välisellä kannaksella harju- ja kangasmaastossa ja sen laella on kaunis puukirkko.
Lähes koko Valtimo kuuluu Valtimonjoen reitin vesistöön.
Historia.
Valtimolta on löytynyt esineitä kivikaudelta ajalta 4200–2000 eaa., pronssisia esineitä ajalta 600–200 eaa. ja miekka 1200-luvulta. Paikannimistä on päätelty Valtimolla olleen joskus lappalaista asutusta. Nykyinen väestö on peräisin Savosta, Kainuusta ja Karjalasta.
Valtimon kunta perustettiin vuonna 1910. Syyskuussa 2010 kunta vietti 100-vuotisjuhlaansa.
Valtimon Maanselkä on Vuoksen alkulähdettä. Vesireittejä käytettiin tavallisina kulkuväylinä 1500- ja 1600-luvuilla. 1800-luvulla vesistön vierellä olevaa harjua pitkin kulki kruunun verovouti Simo Hurtan ratsutie Lieksasta Sotkamoon. Tätä samaista tietä pitkin Valtimolle tuotiin myös Oulusta suolaa.
Valtimolla on ennen harjoitettu paljon kaskeamista ja kaskiviljelystä. Siitä kertovat kunnan lukuisat kaskeamiseen viittaavat nimet, kuten mm. Halme-alkuiset paikannimet (halme = viljaa kasvava kaski) sekä Rasi-alkuiset nimet (rasi = polttamatta jäänyt ylivuotinen kaski, palamaton paikka kaskessa).
Valtimolle sijoitettiin sodan jälkeen suojärveläisiä Raja-Karjalasta niin paljon, että Valtimon väkiluku kasvoi vuosien 1946–1950 välisenä aikana 1 100 henkilöllä. Suojärveläiset puhuivat karjalan kieltä ja näitä kielentaitajia on edelleen Valtimolla.
Kylät.
Elomäki, Haapakylä (kirkonkylä), Halmejärvi, Hirsikangas, Kalliojärvi, Karhunpää, Koiravaara, Koppelo (Koppelojärvi), Maanselkä, Nuolijärvi, Pajukoski, Puukari, Rasimäki, Rumo, Sivakkajoki, Sivakkavaara, Verkkojoki ja Ylä-Valtimo.
Tietoliikenneyhteydet.
Valtimo on yhteydessä valokaapelilla kansalliseen ja kansainväliseen tietoverkkoon. Julkisten rakennusten ja palveluiden välillä on oma tietoverkko. Ylä-Karjalan alueella on toiminut Oppiva Ylä-Karjala -projekti. Projektin ideana on ollut luoda Juuan, Nurmeksen ja Valtimon alueella toimiva sähköinen kansalaisverkko. Kansalaisverkon käyttäjät voivat mm. julkaista omat Internet-kotisivunsa ilmaiseksi.
Kuntayhteistyö.
Lieksa, Nurmes ja Valtimo ovat päättäneet tehdä kunta- ja palvelurakenneuudistusta varten yhteisen toimeenpanosuunnitelman.


Varpaisjärvi.
Varpaisjärvi on Lapinlahdella sijaitseva taajama ja aikaisemmin itsenäinen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnan pohjoisosassa. Kunnassa asui lakkautushetkellä ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km2 oli vesistöjä. Väestötiheys oli asukasta/km2. Varpaisjärven naapurikunnat olivat Lapinlahti, Nilsiä, Rautavaara, Siilinjärvi ja Sonkajärvi.
Varpaisjärven länsipuolella kulkee valtatie 5, jolle kunnasta on matkaa noin 30 kilometriä. Lapinlahdelle on matkaa 20 kilometriä. Läheisimmät suuret kaupungit ovat 45 kilometrin päässä sijaitseva Iisalmi ja Kuopio, jonne etäisyyttä on 60 kilometriä.
Varpaisjärvellä on monia järviä, esimerkiksi Varpanen.
Kunnassa on kirkonkylällä toimivan peruskoulun ja kansalaisopiston lisäksi kyläkoulu. Varpaisjärven kirjasto, liikuntahalli ja keskusurheilukenttä sijaitsevat kirkonkylän koulun läheisyydessä. Elinkeinoelämä Varpaisjärvellä keskittyy raaka-aineiden tuotantoon ja jatkojalostukseen.
Varpaisjärven kunta liittyi Lapinlahden kuntaan vuoden 2011 alusta.
Palo- ja pelastuspalvelut.
Varpaisjärven paloasemalla Lapinlahdentiellä sijaitsevat yksiköt VA P5 yksikönjohtajapäivystäjän käytössä, VA11 sammutusauto, VA13 säiliöauto, VA17 miehistö- ja ensivasteauto. Asemalla on myös Varpaisjärvi vene 1.
Sairaankuljetus- ja ensihoitopalveluja tuottaa Varpaisjärven ensihoito Oy, jolla on Varpaisjärvellä yksi ambulanssi, VA191.
Varpaisjärven paloasema uudistettiin 2010-2011. Rakennukseen rakennettiin esim. uusi harjoitustorni ja tilaa laajennettiin.


Vehmersalmi.
Vehmersalmi oli Pohjois-Savossa sijainnut Suomen kunta. Vuonna 2004 kunnassa asui 2 115 ihmistä ja sen pinta-ala oli 550,59 km², josta 202,47 km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli 5,91 asukasta/km². Vehmersalmen naapurikunnat olivat Kuopio, Leppävirta ja Tuusniemi.
Vuoden 2005 alussa Vehmersalmen kunta liittyi Kuopion kaupunkiin.
Kunnan nimi tuli Kallaveden ja Suvasveden välisestä salmesta, jonka rannalla sen keskus sijaitsee. Tavinsalmen eli Kuopion pitäjään kuulunut seurakunta sai itsenäisyyden 1900-luvun vaihteessa. Vehmersalmen kunta itsenäistyi vasta 1922.
Vehmersalmen vuonna 1920 valmistunut tiilinen kirkko on Josef Stenbäckin suunnittelema.
Kyliä.
Enonlahti, Horsmanlahti, Juonionlahti, Jänissalo, Litmaniemi, Miettilä, Niinimäki, Putroniemi, Puutosmäki, Ritoniemi, Roikansaari, Räsälä, Vuorisalo, Mustinlahti ja Kohma


Vesanto.
Vesanto on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnan länsiosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2. Vesannon naapurikuntia ovat Keitele, Konnevesi, Rautalampi, Tervo, Viitasaari ja Äänekoski. Näistä Rautalampi, Tervo ja Keitele ovat Pohjois-Savoa kuten Vesantokin, muut Keski-Suomea.
Vaikka Vesanto tunnetaan osana Sisä-Savoa, oli Vesannon alue historiallisesti pitkään hämäläisten eränkävijöiden kalastus- ja metsästysseutua Ruotsin itärajan tuntumassa (Pähkinäsaaren rauha 1323). Myöhemmin alue oli osa Sisä-Suomen merkittävimpiin kuulunutta Rautalammin emäpitäjää, josta Vesanto itsenäistyi omaksi kunnakseen 1871, ilman siihen myöhemmin liitettyjä kunnan etelä- ja lounaisosia. Vesannon väkiluku saavutti huippunsa toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, ylittäen 5000. Siitä väkiluku on pienentynyt alle puoleen; toisaalta Vesannon runsas kesäasutus ja seudun luontoarvoja hyödyntävät matkailupalvelut ja kesätapahtumat vilkastuttavat merkittävästi koko kuntaa loma-aikoina. Vapaa-ajan asuntoja kunnassa on 802.
Vesanto on maatalousvaltainen kunta, jossa on viime vuosikymmeninä satsattu myös teollisuuteen. 1980-luvulla monissa suomalaiskodeissa juotiin vesantolaisia Sonkari Oy:n mehuja; nykyisin kunnassa valmistetaan maankuuluja Reino-tossuja, myös vientiin.
Kunnassa on yhtenäiskoulu, johon kuuluvat esikoulu, Ahvenisen koulu ja Kirkonkylän koulu ja kunnan kokoon nähden varsin elinvoimainen lukio. Vesannon lukion opiskelijoista merkittävä osa tulee yli kuntarajojen. Kaikilla kirkonkylällä sijaitsevilla koulurakennuksilla on hauskat nimet: Esikoulu on Esikko, entinen ala-aste on Lemmikki, entinen yläaste on Vanamo, laboratorio on nimeltään Keltamo ja liikuntahalli on nimeltään Pillike.
Vesanto on kautta historiansa tunnettu musiikkipitäjänä, mitä kunnan vaakunakin kuvastaa, aiheenaan nuottiviivasto. Kunta on tunnettu mm. kuoroharrastajistaan. Vesannolla on myös järjestetty vuosikymmenten saatossa runsain mitoin erilaisia musiikkitapahtumia, joista tunnetuimpiin lukeutuvat Sahansoiton SM-kilpailut sekä Savon pop- ja rock-sceneä elävöittäneet kotimaan huippuartistien konsertit Asinsalmen lavalla 1960-luvulla ja Niiniveden Nuorisoseurantalolla 1980-luvulla. Nykyisin Vesannolla järjestetään vuosittain mm. koululaisten musiikkikilpailu.
Leena Lehtolainen ja Olli Nuorto ovat syntyneet Vesannolla. Eräiden tietojen mukaan Yhdysvaltain entisen presidentin George W. Bushin esi-isä Mauno Antinpoika olisi ollut vesantolainen. Vesannon nimelle on esitetty kansanetymologia, jonka mukaan nimi tulisi sanoista "Ves anto" (=paljon vettä), mikä johtuu siitä, että Vesantoa ympäröivät monet järvet.
Kyliä.
Ahveninen, Harinkaa, Horonkylä, Kuuslahti, Järvenpää, Niinivesi, Närhilä, Oinaskylä, Sonkari, Tiitilänkylä, Vesamäki, Vesijärvi.


Vieremä.
Vieremä on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Savon maakunnan pohjoisosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Vieremän naapurikunnat ovat Iisalmi, Kajaani, Kiuruvesi, Pyhäntä ja Sonkajärvi.
Elinkeinoelämä.
Vieremän teollisuuselämä on vahvassa kasvussa. Vieremällä toimivia yrityksiä ovat Ponsse Oyj, muun muassa kevytsoraharkkoja, pihakiviä, kaivonrenkaita ja pilarianturoita valmistava Lujabetoni Oy, elementti- ja moduulitaloja valmistava Jokeri-Talot Oy, Ratesteel Oy, HT-Lasertekniikka Oy ja Hytar Oy. Näistä Ponsse on tunnetuin valmistamiensa metsäkoneitten vuoksi. Yritys työllistää yli 800 henkilöä, joista noin 440 Vieremällä. Ponssen alihankkijoina toimivat muun muassa Ratesteel, joka valmistaa erilaisia teräsrakenteita. HT-Lasertekniikka leikkaa ja särmää erilaisia metalleja ja Hytar valmistaa hydraulijärjestelmiä. Finnritilä valmistaa metalliritilöitä teollisuudelle.
Liikenneyhteydet.
Kunnan halki kulkee luode–kaakko-suunnassa kantatie 88. Lähin kaupunki on 25 kilometriä etelään sijaitseva Iisalmi, josta lähtee päivittäin Pendolino-, InterCity-, pika- ja taajamajunia kaikkialle Suomeen. Vieremän kunnan alueella sijaitsee myös Kauppilanmäen rautatieasema, mutta se on vain tavaraliikenteen käytössä. Lähin lentoasema on Kajaanin lentoasema Kajaanissa. Kunnan pohjoisosassa sijaitsee lentokoneiden varalaskupaikka. Kirkonkylän liepeillä sijaitseva venesatama on Vuoksen vesireitin pohjoisin satama. Reittiä voivat matkata veneet, joiden syväys on enintään yksi metri.
Kyliä.
Amerikka, Haajainen (Haajaiskylä), Kaarakkala, Karankamäki, Kauppilanmäki, Kirkonkylä, Rotimojoki, Marttisenjärvi, Nissilä, Palosenjärvi, Palosenmäki, Pyöree, Salahmi, Savimäki, Valkeiskylä (Valkiamäki).
Palo- ja pelastuspalvelut.
Vieremän paloasemalla Teollisuustiellä sijaitsee VI3 johto- ja tarkastusauto, VI11 sammutusauto, VI13 säiliöauto, VI17 ensivaste- ja miehistöauto.
Vieremällä ensihoito- ja sairaankuljetuspalveluja tuottaa Vieremän sairaankuljetus Oy, jolla on yksi ambulanssi, VI191.


Vähäkyrö.
Vähäkyrö () on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Vähäkyrö on perustettu vuonna 1868.
Vähänkyrön valtuusto hyväksyi 27.6.2011 yhdistymissopimuksen Vaasan kaupungin kanssa. Yhdistyminen toteutuu aikaisintaan 1.1.2013. Vähästäkyröstä tulisi liitoksessa Vaasan eksklaavi ilman yhteistä rajaa sen kanssa.
Vähänkyrön naapurikunnat ovat Isokyrö, Laihia, Mustasaari ja Vöyri.
Rautakaudella Kyrönjoen suu sijaitsi Vähässäkyrössä. Alue oli suojainen sisäsaaristo, joka oli otollinen sen ajan asutukselle. Rautakautista Vähääkyröä voi myös luonnehtia Pohjanmaan kaupalliseksi keskukseksi. Merkittäviä muinaisjäännösalueita on kunnan monessa osassa. Vanhin tunnettu rautakautinen esine on Pääkköönmäeltä löydetty, 100-luvulla jaa. valmistettu roomalainen viinikauha. Merkittävimmät hautaröykkiökeskittymät ovat Perkiön ja Tervajoen kylissä. Erikoisimpiin muinaisjäännöksiin kuuluu niin kutsuttu Jättiläisen tie. Pohjanmaan ainoa viikinkiaikainen aarre- tai kätkölöytö on Vähänkyrön Housulanmäen rahalöytö.
Keskiajalla Vähäkyrö oli osa tärkeää Kyrönjokivarren asutuskeskusta, niin sanottua "Taroa". Vähänkyrön nimi oli 1600-luvulle asti Alastaro.
Vähänkyrön läpi virtaa Kyrönjoki, jossa on hyviä kalastuspaikkoja, muun muassa Perkiönkoski ja Hiirikoski.
Kyliä.
Haarajoki, Hiiripelto, Hyyriä, Järvenkylä, Kalsila, Krekilä (Greggilä), Kuuttila, Merikaarto, Mullonkylä, Ojaniemi, Perkiö, Saarenpää, Saarensivu, Savilahti, Selkämäki, Tapoila, Tervajoki, Torkkola


Tuusula.
Tuusula () on Keski-Uudenmaan talousalueella sijaitseva vajaan 37 000 asukkaan kunta, joka luetaan kuuluvaksi Helsingin ympäristökuntiin. Sen rajanaapureita ovat Vantaa, Nurmijärvi, Hyvinkää, Mäntsälä, Sipoo, Järvenpää ja Kerava.
Sijainti ja yhteydet.
Tuusula ympäröi Tuusulanjärveä – paitsi järven pohjoispäässä, missä on Järvenpään kaupunki.
Tuusulan alue on keskeltä kapea, sillä siitä aikoinaan erotettu Järvenpää miltei jakaa sen kahtia. Niinpä Hyrylästä katsottuna kunnan pohjoisosa, jossa Kellokoski ja Jokela sijaitsevat, on lähes suoraan Järvenpään takana. Lisäksi kunnan itäosassa Keravan ja Järvenpään välissä on vielä kapeampi, Sipoon rajalle saakka ulottuva, Tuusulaan kuuluva alue.
Pääkaupungista Tuusulaan ja sen kuntakeskukseen Hyrylään johtaa Tuusulanväylä, joka aivan kuntakeskuksen porteille asti on moottoritie. Hyrylässä tie haarautuu Järvenpäähän ja Keravalle johtavaksi tieksi sekä Hyvinkään suuntaan jatkuvaksi Hämeentieksi, josta puolestaan erkanee Nurmijärvelle johtava Nahkelantie. Hyrylästä on matkaa Helsingin keskustaan 28 kilometriä, Vantaalle (lentoasema) 14 kilometriä, Järvenpäähän 7 kilometriä, Keravalle 5 kilometriä, Nurmijärvelle 17 kilometriä ja Hyvinkäälle 30 kilometriä.
Pääradalla Tuusulalla on Järvenpään (Helsingistä 37 km) ja Hyvinkään (59 km) välisellä osuudella kaksi asemaa: Jokela (48 km) ja Nuppulinna (44 km). Myös Purola (41 km) voidaan katsoa ensisijaisesti Tuusulaa palvelevaksi, sillä sen kohdalla radanvarsi ja seisake kuuluvat Järvenpään kaupunkiin, mutta pääosa asutuksesta Tuusulaan.
Historia.
Tuusulan historia itsenäisenä hallintoyksikkönä alkaa vuodesta 1643, jolloin muodostettiin Tuusulan kappeliseurakunta. Tuusulalaiset kuuluivat pääosin Sipoon seurakuntaan, ja oman kappeliseurakunnan perustaminen oli seurausta kyllästymisestä pitkiin kirkkomatkoihin sekä suomenkielisten talonpoikien tyytymättömyydestä siihen, että jumalanpalveluksia ei pidetty riittävästi omalla kielellä, mutta velvoitteisiin, muun muassa kirkkojen kunnostukseen ja rakentamiseen, he kyllä kelpasivat. Kappeliseurakunnan perustamisesta huollimatta tuusulalaiset olivat edelleen Sipoon seurakunnan alaisuudessa ja erkanivat siitä vasta 10 vuotta myöhemmin, vuonna 1653, jolloin Tuusula lopullisesti itsenäistyi. Vuotta 1643 eli kappeliseurakunnan perustamista pidetään kuitenkin Tuusulan syntymävuotena.
Kappeliseurakunnan perustamisen yhteydessä siihen liitettiin osia Helsingin pitäjästä (nyk. Vantaan kaupunki), muun muassa Hyrylä, Ruotsinkylä ja Lahela, sekä Nurmijärvestä. Seurakunnan ydinalueena olivat Kaukjärvenä tunnetun Tuusulanjärven rantamien kylät Hyrylä, Hyökkälä, Paijala, Tuusula, Tuomala, Järvenpää, Vanhakylä ja Ruskela. Järvestä erossa olevia kyliä oli Alikerava, Ylikerava, Rusutjärvi, Nahkela, Lahela ja Ruotsinkylä. Nykyisen Jokelan seutu, silloinen Vantaankorvenmaa, oli tuolloin lähes asumatonta takamaata, jonka maat jaettiin erillisalueina useiden kylien kesken.
Hyrylän kehittymiseen kuntakeskuksena vaikutti pääkaupungin läheisyys sekä venäläisen varuskunnan perustaminen 1850-luvulla. Itsenäisyyden aikana Hyrylässä toimi aluksi ”Tuusulan tykistönä” tunnettu kenttätykistövaruskunta ja kesästä 1957 lähtien Helsingin Ilmatorjuntarykmentti.
Hyrylän läheisyydessä on kaksi kertaa pidetty asuntomessut, Lahelassa vuonna 1970 ja Nummenharjulla vuonna 2000.
Hyrylän läheisyydessä on ollut myös useita suuria sorakuoppia. Kun Helsingin ja sen lähiympäristön kiihkeään rakentamiseen tarvittiin loputtomasti hiekkaa ja soraa, sadat kuorma-autot kiidättivät sitä silloista kaksikaistaista, betonipintaista Tuusulantietä myöten. Koska Hyrylässä sijaitsi myös ilmatorjuntarykmentti, joku keksi nimetä nämä vinhasti liikkuvat autot ”Hyrylän hävittäjiksi”.
Tuusulanjärven länsipuolella toimi 1900-luvun jälkipuoliskolla Hankkijan koetila laajoine pelto- ja metsäalueineen.
Jokela alkoi rautatien (1862) vaikutuksesta kehittyä nopeasti teollisuustaajamaksi. Kylään perustettiin muun muassa kolme tiilitehdasta, tulitikkutehdas, vanutehdas ja laatikkotehdas. Tiilitehtaita paikkakunnalle vetivät ainutlaatuiset, laajat savipitoiset maa-alueet. Ensimmäisenä aloitti toimintansa Jokelan Tiilitehdas vuonna 1874.
Kellokoskelle teollisuus saapui paljon aikaisemmin kuin muihin Tuusulan taajamiin; ruukki aloitti toimintansa vuonna 1795. Psykiatrinen sairaala Kellokoskelle perustettiin vuonna 1915.
Tuusulaan asutettiin jatkosodan jälkeen Terijoen ja Viipurin mlk:n siirtoväkeä.
Keskiviikkona 7. marraskuuta 2007 Tuusulan Jokelan koulukeskuksessa tapahtui ampumavälikohtaus, jossa kuoli yhdeksän ihmistä.
Tuusulanjärven taiteilijayhteisö.
Tuusulaan syntyi 1800-1900 -lukujen vaihteessa Suomen kautta aikain merkittävin taiteilijayhteisö. Sen jäsenten ajatusten ja käden jälki vaikutti, ja on sen jälkeenkin vaikuttanut, koko Suomen kansan kohtaloon ja asenteisiin: suomalaisen identiteetin muodostumiseen. Yhteisön elämään tutustuttaessa sana kulttuuri saa uuden ja erilaisen sävyn: vivahteikkaamman, arkisemman ja elämänläheisemmän. Jokapäiväinen elämä yhteisössä sisälsi kaikkia kuviteltavissa tapahtumia ja kohtaloita: perhe-elämää, työtä, puutetta, hyvinvointia, puutarhanhoitoa, yhteisiä juhlia, dramatiikkaa, rakkautta, sydänsuruja jne.
Taiteilijayhteisö syntyi Tuusulanjärven itärantaa myötäilevän vanhan Rantatien varteen. Tämä Tuusulan Rantatie on nykyisin hiljainen sivutie, mutta alkujaan se oli osa 1680-luvulla rakennettua, myös Heinolantieksi kutsuttua tietä. Tie on myös julistettu museotieksi.
Jo ennen taiteilijayhteisön muodostumista, vuonna 1872, Aleksis Kivi vietti tien varrella sijainneessa, hänen veljensä asuttamassa mökissä elämänsä viimeiset kuukaudet maaliskuun alusta vuoden viimeisen päivän aamuvarhaiseen.
Myöhemmin tien vaikutuspiirissä asuivat ja tekivät työtä muun muassa Juhani Aho, Venny Soldan-Brofeldt, Jean Sibelius, Pekka Halonen, Eero Järnefelt ja J. H. Erkko. Nykyisin Ahola, Ainola ja Halosenniemi ovat museoita. Suvirantaa asutti Eero Järnefeltin jälkeen hänen tyttärensä taidemaalari Laura perheineen, ja paikka on edelleen suvun hallussa yksityiskotina. Myös Aleksis Kiven kuolinmökkiä vastapäätä tien toisella puolella sijaitseva Erkkola on nykyisin yksityiskoti.
Edellä mainittujen pysyvästi alueella asuneiden taiteilijayhteisön jäsenten lisäksi Rantatien huviloissa asui ja vieraili lukuisa joukko kulttuurihenkilöitä. Merkittävänä oleskelupaikkana toimi muun muassa Syväranta, jonka 1900-luvun alkuvuosina omisti venäläinen nimineuvos K.K. Uschkoff. Hänen luonaan nähtiin usein venäläistä yläluokkaa sekä taiteilijoita, muun muassa kirjailija Maksim Gorki ja oopperalaulaja Fjodor Šaljapin. Myöhemmin huvila toimi suomalaisten sanomalehtimiesten lepokotina, jossa asustelivat muun muassa Eino Leino, Uuno Kailas, Olavi Paavolainen ja Einari Vuorela. – Vuonna 1947 tulipalossa tuhoutumisen jälkeen uudelleen rakennetussa huvilassa toimii nykyisin Lottamuseo.
Syvärannan ja sen kanssa Rantatien vastakkaisella puolella sijaitsevan Onnelan historiat liittyvät läheisesti toisiinsa. 1920-luvulla Onnelassa pidettiin täysihoitolaa, jossa tulevaisuuttaan etsivien venäläisten emigranttien lisäksi asusti ja vieraili lukuisa joukko suomalaisia kulttuurihenkilöitä. – Nykyisin Onnela toimii Näkövammaisten Keskusliiton loma- ja kurssikeskuksena.
Suomen lääketieteen isänä tunnetun arkkiatri Otto E. A. Hjeltin 1860-luvulla kesähuvilakseen rakennuttama ja 1881 talviasuttavaksi kunnostama Lepola sijaitsi Aholan ja Suvirannan välissä. Valtioneuvos E. N. Setälän omistukseen vuonna 1922 siirtyessään se sai nimen Toimela. Huvila tuhoutui tulipalossa kirjastosiipeä lukuun ottamatta vuonna 1943.
Järvenpään itsenäistyessä kolme taiteilijakotia, Ainola, Ahola ja Suviranta, jäivät sen alueelle erilleen museotiestä.
Taide.
Tuusula sai Keravalta yhden Suomen merkittävimmistä nykytaiteen kokoelmista vuonna 2008. Keravan taidemuseon entisen johtajan Aune Laaksosen taidesäätiön 1 300 taulua saavat pysyvät näyttelytilan Hyrylässä. Näyttely aukesi marraskuussa 2008 Tuusulan taide ja kulttuurikeskuksessa. Pysyvät tilat kunnostetaan nykyisen viereisen kuvataidekoulun tiloihin. Keravan taidemuseo menetti yli puolet teoksistaan. Sinne jää edelleen Keravan taidesäätiön 1200 teosta. Aune Laaksosen mukaan syy päätökseen on Keravan valtuuston puheenjohtajan ja kansanedustaja Eero Lehden toiminta. ”Mainettani on yritetty mustata. Lehti ja pari muuta kunnallispoliitikkoa ovat tehneet valituksia Keravan kaupungin tekemistä taidemuseopäätöksistä, mutta hävinneet ne. Kaikki tämä on kypsyttänyt nyt tehtyyn ratkaisuun.” Tuusula on johtava modernin taiteen paikka Keski-Uudellamaalla. Tuusulassa on Halosenniemi, arvokas kulta-ajan taiteilijoiden kokoelma ja Martta Wendelinin kokoelma.
Talous.
Tuusulan kunnan ulkoiset sekä sisäiset toimintakulut olivat vuonna 2006 yhteensä 166,5 miljoonaa euroa, investointimenot
20,5 miljoonaa euroa sekä rahoituskulut 0,4 miljoonaa euroa.
Työllisyys.
Tuusulan työllisyysaste on hyvä, ja sen asukkaat käyvät usein muilla paikkakunnilla töissä: vain noin kolmasosalla Tuusulan työssä käyvistä on työpaikka Tuusulassa.
Suurimmat työnantajat.
Vuonna 2008 Tuusulan suurimpia työnantajia olivat
Urheilu.
Tuusulassa toimii Tuusulan Palloseura eli TuPS. Jääkiekossa Tuusulaa edustaa KJT. Ringetessä Tuusulaa edustaa Tuusula Ringette
Tuusulassa järjestetään vuosittain "Tuusulanjärven Luistelumaraton" - Finnish Open Orange Tour-Ice Marathon joka järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 2007 (10.3.2007).
Tuusulanjärven luistelumaratonissa on Suomen Mestaruuden lisäksi avoin kansainvälinen luokka, johon on osallistunut hollantilaisia huippuluistelijoita. Tuusulanjärven Luistelumaraton kuuluu Suomen Luisteluliiton hallinnoimaan Tour de Skate - sarjaan. Seuraava luistelumaraton järjestetään 8.3.2009


Ruotsinpyhtää.
Ruotsinpyhtää () on Suomen entinen kunta, joka sijaitsi Itä-Uudenmaan maakunnassa Etelä-Suomen läänissä. Kunnan asukasluku vuonna 2009 oli, ja pinta-ala  km², josta  km² oli maata ja  km² sisävesialueita. Kunta oli kaksikielinen: 79 prosenttia asukkaista puhui suomea ja 19 prosenttia ruotsia. Ruotsinpyhtään naapurikunnat olivat Kotka, Kouvola, Lapinjärvi, Loviisa, Pernaja ja Pyhtää.
Historia.
Ruotsinpyhtään alue oli alkujaan osa Pyhtään pitäjää. Turun rauhassa vuonna 1743 Venäjän ja Ruotsin raja vedettiin Kymijoen läntisimpään haaraan Ahvenkoskelle. Pyhtään itäinen puoli ja Pyhtään kirkko siirtyivät Venäjän haltuun ja Ruotsille jäänyttä länsiosaa alettiin kutsua Ruotsinpyhtääksi, ruotsiksi Svenska Pyttis. Vuonna 1817 pitäjän ruotsinkielinen nimi muuttui virallisesti Strömforsiksi.
Ruotsinpyhtää liitettiin Loviisaan vuoden 2010 alussa yhdessä Liljendalin ja Pernajan kanssa. Kunnan koillisosassa sijaitsevat Haaviston ja Vastilan kylät siirtyivät Pyhtääseen.
Strömforsin ruukki.
Vapaaherra Johan Creutz perusti Petjärven kylään kankivasarapajan vuonna 1695. Viereinen koski ja läheiset metsät tarjosivat pajalle hyvät toimintaedellytykset. Ruukki sai nimen Strömfors vuonna 1744, jolloin Anders Nohrström ja Jakob Forsell ostivat pajan ja perustivat manufaktuuripajan, sahan ja myllyn. Vuonna 1781 pajan omistajaksi tuli Jakob Forsellesin poika, vuorineuvos Henrik Johan af Forselles. Hänen leskensä Virginia af Forselles peri ruukkitilan 31-vuotiaana. Ruukin nykyinen ilme on peräisin hänen ajaltaan.
Ruukki säilyi af Forsellesin suvun hallussa vuoteen 1876 asti, eli yhteensä 132 vuotta. Vuonna 1886 kauppaneuvos Antti Ahlström osti ruukin ja keskittyi erityisesti sahatoimintaan. Vuonna 1947 A. Ahlström Oy perusti ruukkiin muovi- ja sähkötarvikkeita valmistavan tehtaan. Rautaruukkipajat lopettivat toimintansa vuonna yli 250 vuoden toiminnan jälkeen vuonna 1950 ja sahatoiminta lakkasi kolme vuotta myöhemmin. Vuonna 1969 ruukkialueelle vahvistettiin Suomen ensimmäinen haja-asutusalueen taajaman suojelukaava. Alue rakennuksineen on Museoviraston suojeluksessa.
Ruukin alueella sijaitsee myös vuonna 1770 valmistunut ja 1898 nykyisen ulkoasunsa saanut Ruotsinpyhtään kirkko. Kirkon alttaritauluna komeilee Helene Schjerfbeckin vuonna 1898 maalaama "Ylösnousemus". Teos jäi myös Schjerfbeckin ensimmäiseksi ja viimeiseksi alttarimaalaukseksi.
Savukosken silta.
Ahvenkosken pohjoispuolella Pyhtään ja Loviisan rajalla sijaitseva Savukosken silta valmistui vuonna 1928. 49 metriä pitkän ja tyypiltään harvinaisen betonisen yksinivelisen kaarisillan rakensi tanskalainen urakoitsijayhtiö Christiani & Nielsen. Kyseessä oli tiettävästi ensimmäinen vastaavanlainen maantiesilta koko maailmassa. Silta oli taloudellinen rakentaa, koska sen rakenteet vaativat tavallista vähemmän betonia. Betonointi kuitenkin epäonnistui ja silta alkoi rapautua jo 1930-luvulla. Se jäi pois käytöstä 1960-luvulla, kun Loviisan ja Kotkan välinen tieosuus oikaistiin. Siltaa on korjattu 1980-luvulla. Vuonna 1984 se vihittiin museosillaksi.
Kyliä.
Björnvik, Gäddbergsö, Jokiniemi (Ånäs), Keitala, Kulla, Kuninkaankylä (Kungsböle), Lappom, Marinkylä (Marby), Meriniitty (Sjöäng), Misinmäki (Smissbacken), Myllykylä (Kvarnby), Niemistö (Näsby), Petjärvi, Ruotsinkylä (Svenskby), Ruukki (Bruk), Suomenkylä (Finnby), Söderby, Tesjoki (Tessjö), Torpparinmäki (Torparbacken), Vahterpää, Viirilä (Virböle), Vähä-Ahvenkoski (Lillabborfors)


Raahe.
Raahe () on Suomen luoteisrannikolla Perämeren rannalla sijaitseva kaupunki. Raahe sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnan länsiosassa, ja on Raahen seutukunnan keskus. Kreivi Pietari Brahe perusti nimeänsä kantavan kaupungin vuonna 1649 kaupankäynnin edistämiseksi. Ajan mittaa Raahesta kehittyi merkittävä satama-, koulu- ja teollisuuskaupunki. Oman erikoisleimansa kaupungille antaa aivan kaupungin keskustaan liittyvä Vanha Raahe eli Puu-Raahe, joka on yksi parhaiten säilyneistä suomalaisista 1800-luvun puukaupungeista.
Kaupungin väkiluku on noin ihmistä ja Raahe onkin Pohjois-Pohjanmaan toiseksi suurin kaupunki Oulun jälkeen ja entisen Oulun läänin kolmanneksi suurin kaupunki Oulun ja Kajaanin jälkeen. Raahen seutukunnan muodostavat yhdessä Raahen kanssa Pyhäjoen, Siikajoen ja Vihannin kunnat. Alueen yhteinen asukasmäärä on noin 35 000. Alun perin kaupunki perustettiin kaksikielisenä, mutta nykyisin se on virallisesti vain suomenkielinen. Raahessa ilmestyvät paikallislehti Raahen Seutu ja ilmaisjakelulehti Raahelainen.
Aika ennen kaupungin perustamista.
Raahen huomattavin muinaisjäännös sijaitsee Pattijoella. Kastellin jätinkirkko on suurin Pohjois-Pohjanmaalla tavattavista luonnonkivistä ladotuista kivilatomuksista. Jätinkirkon yhtenäiset vallit ovat n 4 m vahvuiset ja lähes 2 m korkeat ja ne muodostavat 33 × 55 m suuruisen suorakaiteen. Linnan tarkoitusta ei ole pystytty selvittämään. Se on saattanut olla hylkeenpyytäjien tukikohta.
Raahen seutu oli keskiajalla satakuntalaisten ja karjalaisten eräomistusten kiista-aluetta. Keskiajalla satakuntalaisten eräomistukset vahvistuivat alueella ja jotkut tutkijat arvelevat 1323 solmitun Pähkinäsaaren rauhan rajan kulkeneen Pattijokea pitkin.
Varhaisin tieto Raahen seudun asutuksesta on vuodelta 1413, jolloin Rannan, myöhemmin Salon hallintopitäjässä oli 40 taloa. Asutus lisääntyi nopeasti 1500-luvulla.
Saloisten Satamalahti on varhaisista ajoista ollut kuuluisa kauppapaikka. Kustaa II Aadolfin määräyksestä 1616 läheisellä Markkinanimellä pidettiin vuotuiset vapaamarkkinat, jotka alkoivat Olavin päivänä ja kestivät kaksi viikkoa. Kuningatar Kristiinan hallituskaudella ja kreivi Pietari Brahen tukemana perustettiin kauppala eli pieni kaupunki. Tämä tuki kreivi Brahen suunnitelmaa parantaa rannikon ja sisämaan yhteyksiä. Saloisten satamaan oli lyhyt matka Kainuusta, Pohjois-Savosta ja Pohjois-Karjalasta.
Kaupungin perustaminen ja 1600-luku.
Raahen kaupungin perusti Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahe 5. joulukuuta 1649. Kaupunki aiottiin aluksi perustaa sataman läheisyyteen, koska vanha Saloisten satama oli jo liiaksi madaltunut. Uusi kaupunki sijoitettiin Fantinlahden perukassa olevalle saarten suojaamalle niemelle. Kaupunki nimettiin ensin Salon kaupungiksi. Vuonna 1652 kreivi Brahe osti rahapulaa potevalta kruunulta koko Saloisten pitäjän kaupunkeineen. Silloin hän nimesi kaupungin itsensä mukaan Brahestadiksi. Myöhemmin nimi muuttui kansan suussa nykyiseen muotoonsa Raahe. Vuonna 1666 Brahe liitti kaupunkiin vielä 30 taloa Pattijoen ja Olkijoen kylistä. Vuonna 1690 yhdistettiin Raahen seurakunta Raahe-Salon emäseurakunnaksi, jonka pääkirkoksi tuli Raahen kirkko. Nuoren kaupungin kauppayhteydet ulottuivat syvälle sisämaahan aina Varkauteen ja Liperiin saakka. Uuden kaupungin hyvä menestys herätti kateutta Oulussa ja Kokkolassa. Niiden vaatimuksesta Raahen kaupunki määrättiin 1680 lakkautettavaksi kahden vuoden kuluessa. Raahelaisten hartaat pyynnöt estivät kuitenkin päätöksen toimeenpanon.
1700-luku.
1700-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä käyty suuri Pohjan sota sekä isoviha hävittivät kaupungin lähes kokonaan. Vuonna 1705 kaupungissa oli ollut asukkaita 641, kun rauhan solmimisen jälkeen raahelaisia oli enää 134. Suurin osa kaupungin porvaristosta oli paennut sotaa Ruotsiin. Kaupunki elpyi vähitellen ja kaupankäynti aloitettiin uudelleen. Vuonna 1791 Raahen saamat tapulikaupunkioikeudet vilkastuttivat entisestään kaupungin liikennettä ja kauppaa. Raahelaisten laivat liikkuivat jo Pohjanmerellä ja Välimerellä. Raahen kautta välitettiin mm. tervaa, lautoja, talia, voita ja turkiksia. Tieyhteyksien parantuminen edisti vientisataman kilpailukykyä. Kaupungin tuon ajan merkittävin henkilö oli kauppias ja laivanvarustaja Johan Lang (1745-1823).
1800-luku.
1800-luvulla kaupungin talouselämä lähti nousuun, kun merenkulku alkoi Suomessa elpyä. Nousua hidasti kuitenkin ensimmäiseksi Suomen sodan rasitukset. 6. lokakuuta 1810 sattunut suuri tulipalo, joka tuhosi kolmasosan kaikista kaupungin rakennuksista. Palon jälkeisen jälleenrakentamisen yhteydessä kaupunki sai uuden torin, Isotorin (nykyinen Pekkatori), jossa sijaitsee nykyisin myös Pietari Brahen patsas. Seuraavaksi Raahea koetteli vuosina 1854–1856 käyty Krimin sota.
Englantilaiset nousivat maihin Raahessa toukokuun lopussa 1854 ja polttivat laivaveistämöt, tervahovin, pikipolttimon 11 laivaa, 25 000 tynnyriä tervaa ja muuta omaisuutta. Jäljelle jäi kaupungin 32 laivasta ainoastaan kuusi. Onneksi tuuli kävi mantereelta merelle, minkä vuoksi itse kaupunki säästyi tuholta. Hyökkäyksestä huolimatta 1800-luvun loppupuoli oli kaupungille kukoistuksen aikaa. Raahessa oli vuosisadan lopulla suuri kauppalaivasto, johon kuului parhaimmillaan 58 kaupungin omaa purjealusta. Vuosina 1867–1875 Raahe oli Suomen suurin laivanvarustajakaupunki ja suurin osa sen asukkaista sai elantonsa merenkulusta. Muita tärkeitä elinkeinoja tuolloin olivat tervan, puutavaran ja voin vienti. Höyrylaivakauteen siirtyminen ja Ouluun ulottuvan rautatien valmistuminen 1886 vähensivät Raahen merkitystä vientisatamana.
1900-luku.
1900-luvulla kaupankäynti Raahessa lamaantui ja kaupunki vaipui hiljaiseloon. Viimeiset raahelaiset purjelaivat, Merilokki, Lännetär ja Tiira, rakennettiin vuosina 1919–1920. Ainoaksi keinoksi saada kauppaa Raaheen jäi rautatieyhteyden hankkiminen. Tämä toteutui 1900. jolloin valmistui Raahe-Tuomiojan sivurata. Lapaluodon sataman valmistuminen samoihin aikoihin käynnisti puutavaran kuljetukset ja kaupungin teollistumisen. Merkittävämmäksi teollisuuslaitokseksi kehittyi Ruona Oy, joka parhaimmillaan työllisti n. 700 henkilöä. Tehtaan konkurssi 1952 ja pyöreän puutavaran viennin hiljentyminen lamaannuttivat uudelleen laivaliikenteen. Vuosisadan puoleen väliin saakka kaupungin pääasialliset elinkeinot olivat kuitenkin pienimuotoinen saha- ja konepajateollisuus sekä satama. Ajalta on säilynyt sanonta, jonka mukaan Raahen kaduilla kulkivat tuolloin ainoastaan lehmät ja semiskat. Raahe tuli toisaalta tällöin tunnetuksi koulukaupunkina opettajaseminaarin, Raahen Porvari- ja Kauppakoulun sekä Lybeckerin käsityökoulun ansiosta.
Sodan jälkeen raahelaisia lähti muiden suomalaisten tapaan suurin joukoin Etelä-Suomeen sekä Ruotsiin. Uuteen nousuun Raahe lähti Rautaruukin terästehtaan perustamisen myötä 1960-luvulla. Saloisten kunta liitettiin Raaheen vuonna 1973, ja ja Pattijoen kunta vuonna 2003.
Maantiede.
Raahen kokonaispinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Kaupungin edustalla sijaitseva suuri saaristo on biodiversiteetiltään rikas. Erityispiirteen Raahen alueen luonnolle antaa maankohoaminen, joka kohottaa merestä uutta maata.
Ilmasto.
Raahen ilmasto on pohjoiseen sijaintiinsa nähden merellinen ja leuto. Merkittävimmät päästöt Raahessa aiheuttaa Rautaruukki Steelin terästehdas sekä kuten usein muissakin kaupungeissa liikenne, energiantuotanto ja kauempaa ilman kautta tuleva kaukokulkeuma.
Saaristo ja vesistöt.
Raahen edustalla sijaitsee suuri määrä saaria. Näitä ovat Akkunalauta, Iso-Kraaseli, Kalla, Kello, Konikari, Koninpää, Kumpele, Louekari, Maapauha, Pikku-Kraaseli, Preiskari, Puluvärkki, Rääpäkkä, Rääpäkänriutta, Smitinriutta, Smitti, Tasku, Ulkopauha, Ämmä, Äijä. Aivan kaupungin edustalla ovat Ulko-Fantti, Maa-Fantti ja Musta. Suuri osa saaristoa kuuluu Natura 2000 -verkostoon. Natura 2000 -verkostoon kuuluvat Raahessa myös Pattijoen ja Olkijoen suistojen välinen lintuvesialue sekä kaukana sisämaassa erämaatyyppinen Pitkäisnevan alue, jossa erikoisuutena on kirkasvetinen Pitkäislähde.
Luonnonsuojelulain tehtävistä valtaosa kuuluu Raahessa Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksen toimivaltaan.
Pienen Kumpeleen eteläpuolella on maankohoamisen vuoksi niemeksi muuttunut Lapaluoto. Isoimpia lahtia ovat Kuljunlahti, lähes järveksi kuroutunut Siniluodonlahti ja Tammilahti sekä avara Kultalanlahti. Maankohoaminen muuttaa jatkuvasti rannikon muotoa ja saaristoa. Useita saaria kohoaa, vanhat väylät madaltuvat ja saaret muuttuvat niemiksi. Raahe perustettiin aikanaan Kaupunginlahteen pistävälle niemelle. Noihin aikoihin meri oli rantaan saakka niin syvä, että suuretkin laivat saattoi esteettä purjehtia Kauppatorin rantaan. Merenpohjan kohoaminen ja pohjan liettyminen ovat muuttaneet kulkureittejä. Vielä 1800-luvun puolivälissä voitiin soutaa Pitkäkarin ja mannermaan välitse Härkäsalmea myöten Pattijoen suulle. Samoin raskailla proomuilla kuljettiin nykyään umpeen kasvaneen Mustan ja Maa-Fantin välisestä salmesta. Kaupunginlahtikin on matala, liettynyt ja maatumaisillaan.
Seutu on vähävesistöistä. Pohjanlahteen virtaa pieniä vähäpätöisiä jokia ja ojia, joista mainittakoon Pattijoki, Vihannin Piehinkijärvestä laskeva Piehinkijoki ja Haapajoki. Huomattavin järvi on Viitajärvi sekä järveen verrattava Haapajärven tekoallas, jonka pinta-ala on 1,5km² ja käyttötilavuus 11,5 milj.m³.
Kallio- ja maaperä.
Alueen kallioperä on vaihteleva. Pitkässäkarissa ja läheisillä saarilla kallioperä on plagioklaasiporfyriittiä. Kaupungin ydinalueen tuntumassa kallioerä on graniittia. Lapaluodossa ja Antinkankaalla kiilleliuskeita ja fylliittejä. Eteläosissa on amfiboliittia. Saaristossa on tyrskyjen paljastamia silokallioita. Pattijoen rajalla on runsaasti suuria siirtolohkareita ja paljaita kallioita mm. Nahkakallio ja Jylhänkalliot. Pattijoen kohdilla kallioperä rannikolla on kiillegneissiä. Sisämaahan päin kivilaji vaihettuu graniittigneissiksi ja graniitiksi. Kaakkoiskulmassa on pieniä gabroalueita.
Hiekka on Raahen seudun yleisin irtain maalaji. Sitä on laajoilla alueilla mm. Piehinkijoen eteläpuolella. Rannikolla on myös lentohiekkakenttiä. Laajat moreenikumpareita käsittävät ja paikoin soiden rikkomat hiekkakankaat jatkuvat rannikolta syvälle sisämaahan, Pattijoen kohdilla esiintyy myös turvetta sekä savikoita alueella esiintyy vähän. Huomattavin harju on Vihanninharju. Rannikko on alavaa tasankoa, mutta maasto nousee verkalleen sisämaahan päin. Korkeussuhteiltaan alue on vaihtelevaa, mutta korkeimmatkin kohdat ovat yleensä 110 metriä merenpinnan yläpuolella. Piehinkijoen etelä puolella maisema muuttuu tyypilliseksi Pohjanmaan lakeudeksi.
Metsät ja suot.
Alueen metsät ovat osin soistuneita kuusi- ja mäntymetsiä. Rannikoilla kasvaa sankkoja leppäpensastoja sekä tyrniä. Merenrennoilla on laajahkoja rantaniittyjä, joilla on muun muassa Jäämeren rannikon kasviharvinaisuuksia, kuten ruijanesikko ja vihnesara. Seudun suot, Juttisuo, Peuraneva ja Ispinäneva, ovat vaatimattomia verrattuna Pohjanmaan suuriin nevoihin.
Kaupunkikuva ja arkkitehtuuri.
Kaupungin asemakaavan on piirtänyt maanmittari Claes Claesson 1600-luvulla. Asemakaava noudatti alun perin suurvalta-ajan ihanteita ja oli säännönmukainen renessanssiruutukaava, joka oli jaettu kuuteen kortteliin. Alkuperäinen ruutukaava on nähtävillä hyvin säilyneessä Vanhan Raahen kaupunginosassa, jonka alue on suojeltua puukaupunkimiljöötä. Keskustan vanhat rakennukset ovat suurelta osin puisia, lukuun ottamatta muutamia poikkeuksia kuten Raahen Yhdyspankin entistä toimitaloa ja Raahen keskuskoulua.
Raahen kirkko on Raahen symboli ja olennainen osa kaupungin ilmettä. Kirkko rakennettiin vuosina 1909–1912, kun entisen puusta rakennettu kirkko oli palanut vuonna 1908. Kirkko edustaa kansallisromantiikkaa. Torni kohoaa 52 metriin ja kirkon sisään mahtuu tuhat henkeä. Kirkko korjattiin perusteellisesti vuonna 1972 ja katto uusittiin vuonna 1996.
Toinen kaupungissa hyvin näkyvä rakennus on Raahen tornitalo. 44 metriä korkea tornitalo on rakennettu vuonna 1958 vesitorniksi, missä käytössä se on edelleen. Lisäksi tornissa on 11 asuinkerrosta. Asuntojen yläpuolella on vesisäiliö, jonka päällä on ravintola ja näköalaterassi sekä kahvila. Rakennuksessa on näköalahissi ja ylimmistä kerroksista avautuu näkymä pitkälle Raahen saaristoon. Rakennus peruskorjattiin vuonna 1994.
Talous.
a> Raahen terästehtaan päätuotteita ovat kuumavalssatut nauhat ja levyt.
Raahe sai tapulikaupunkioikeudet vuonna 1791. Vuonna 2007 kaupungin veroprosentti oli 19,75 %. Nykyisin Raahen seutukunta tunnetaan erityisesti teräksen teon, raskaan metallin, merenkulun, konepajojen, tietotekniikka-alojen ja koulutuksen sekä maaseutuelinkeinojen alueena. Raahessa sijaitsee Rautaruukki-yhtiön terästehdas, joka vielä 1980-luvulla tunnettiin pohjoismaiden suurimpana yhtenäisenä tehdaskokonaisuutena. Terästehtaan tuotteita ovat erilaiset teräslevyt, kelat ja rainat sekä konepajateollisuuden puolivalmisteet. Noin 35 000 asukkaan seutukunnan muodostavat Raahen kaupungin lisäksi Pyhäjoen, Siikajoen ja Vihannin kunnat.
Raahe on vanhastaan merikaupunki. Purjelaivakaudella, 1800-luvun puolivälin jälkeen, raahelaisilla laivanvarustajilla oli Suomen suurin purjelaivasto, joka käsitti parhaimmillaan lähes 60 alusta. Nykyisin Raahen satama on Suomen kuudenneksi vilkkain satama ja siellä käy vuosittain noin 700 laivaa. Sataman kautta kuljetetaan erilaisia raaka-aineita ja irtolasteja, terästä, sahatavaraa, kontteja sekä projektiluontoisia laivauksia. Vuonna 2005 Raahessa toimi 15 peruskoulua, joissa opiskeli yhteensä 2 611 lasta ja nuorta, sekä kaksi erityiskoulua joissa opiskeli 65 oppilasta.
Raahen Antinkankaan koululla jaettiin keväällä 2008 Suomen heikoimmat peruskoulun päättötodistukset. Todistusten keskiarvo oli vain 6,48.
Raahe-opisto on Raahen kaupungin omistama yleissivistävää opetusta järjestävä oppilaitos jonka toiminta-alueena on Raahen kaupunki, Pyhäjoen kunta ja Vihannin kunta. Kolmen päätoimisen opettajan ja rehtorin lisäksi opistolla toimii noin 114 tuntiopettajaa ja luennoitsijaa. Oulun ammattikorkeakoulun Raahen yksikkö kouluttaa insinöörejä ja tradenomeja. Lisäksi korkeakoulu järjestää erikoistumisopintoja ja täydennyskoulutusta. Insinööriopiskelijoita on runsaat 600 ja tradenomiopiskelijoita vajaat 300. Yhdessä Oulun tekniikan yksikön kanssa Raahen yksikkö on Suomen suurin insinöörejä kouluttava ammattikorkeakoulu.
Liikenne.
Raahe on ollut perustamisestaan saakka merkittävä satamakaupunki. Nykyisin Raahen satama on Suomen kuudenneksi vilkkain satama ja siellä käy vuosittain noin 700 laivaa. Sataman kautta kuljetetaan erilaisia raaka-aineita ja irtolasteja, terästä, sahatavaraa, kontteja sekä projektiluontoisia laivauksia.
Raahen seudun kunnat Pyhäjoki, Raahe, Ruukki, Siikajoki ja Vihanti hoitavat yhteisesti koko seudun joukkoliikenteen. Joukkoliikenne suunnittelussa on otettu huomioon seudun asuinalueiden nuorten ja vanhusten määrä, sekä alueen oppilaitosten ja julkisen puolen rakennusten sijaintipaikat. Paikallisliikennettä ajetaan Raahessa ja seutuliikennettä muissa ympäröivissä kunnissa. Talvisin Raahen seudulla ajetaan noin 110 bussivuoroa ja kesäisin 85. Talvisin lääninhallituksen ostoliikenteen osuus runkoliikenteestä on noin 36 prosenttia ja kesällä noin 53 prosenttia. Joukkoliikenteen käyttämistä varten on mahdollisuus ostaa ladattava kortti. Paikallisliikennettä liikennöi Käkelän Liikenne.
Raahen rautatieasema poistettiin henkilöliikenteen käytöstä 1980-luvulla ja lipunmyynti lopetettiin 2000-luvun alussa. Nykyisin aseman kautta kulkee ainoastaan tavaraliikennettä. Raahen ratapihalla on kolme junaliikenteen käytössä olevaa raidetta ja viisi kuormaus- ja purkausraidetta. Nykyään Raahea lähin henkilöliikenteen rautatieasema on Vihannin rautatieasema.
Kulttuuri.
Raahen kaupungin kulttuuritoimi pyrkii järjestämään monipuolista kulttuuritarjontaa ja tukee rahallisesti kaupungissa toimivia yhdistyksiä, jotka järjestävät omaa kulttuuritoimintaa. Kulttuuritoimi ylläpitää Galleria sekä vastaa yhdessä Raahe-opiston kanssa lasten taiteen perusopetuksen järjestämisestä kuvataiteen ja käsityön osalta. Lisäksi se antaa tietoa Raahen kulttuuritilaisuuksista sekä jakaa esitteitä tapahtumista, vuokraa kokoustiloja sekä lainaa penkkejä ja tanssilavaa.
Raahen museo on vuonna 1862 Carl Robert Ehrströmin perustama meriaiheinen museo, joka sijaitsee Raahen keskustan tuntumassa Pikkulahden rannalla. Se on myös suomen vanhin yliopistojen ulkopuolinen museo. Museo siirtyi 1900-luvun alussa toimimaan nykyiselle paikalleen Raahen tulli- ja pakkahuoneen rakennukseen, joka on valmistunut 1848. Museon esineistön pohjan muodostavat lahjoitukset 1800-luvulta. Esineet liittyvät suurelta osin Raahen kukoistuskauteen purjelaivojen aikakaudella ja ne ovat enimmäkseen kaukomailta alusten miehistöjen tuomia matkamuistoja ja tarve-esineitä. Tunnetuin ja arvokkain museon esineistä on ”Wanha herra”, maailman vanhin sukelluspuku 1700-luvulta, joka on valmistettu vasikannahasta.
Tapahtumia Raahessa ovat muun muassa Raahen musiikkiviikot, Pekanpäivät, Taiteiden yö, Lasten kulttuuriviikko ja Annanpäivät sekä Sulatto nuortentapahtuma ja Raahen Rantajatsit kesäisin. Raahessa toimii myös elokuvateatteri Bio Huvimylly.
Urheilu.
Parhaiten Raahe tunnetaan nykyään pesäpallokaupunkina. Pattijoen liityttyä Raaheen myös sen urheiluseurat liittyivät kaupunkiin. Niinpä Raahessa toimii pesäpalloseura Pattijoen Urheilijat, jonka edustusjoukkue pelaa miesten Superpesistä. Kaudella 2008 joukkue voitti Suomen mestaruuden. Raahen jääkiekkoseura Raahen Jääkiekkoklubi pelaa Suomen kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla eli Suomi-sarjassa. Raahen urheilupaikat keskittyvät Koivuluodon urheilupuistoon, jossa jäähalliin mahtuu 1500 katsojaa ja urheilukentälle 2500 katsojaa.


Raisio.
Raisio idästä ohikulkutieltä
Raisio () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Raision naapurikunnat ovat Masku, Naantali, Rusko ja Turku.
Ensimmäinen maininta Raisiosta on vuodelta 1292. Raisiosta tuli kauppala vuonna 1966 ja kaupunki vuonna 1974. Kaupungin väkiluku on noussut 1900-luvulla vajaasta 2 000 hengestä noin 24 000:een, pääosin palvelualan ja teollisuuden ansiosta.
Raisio sijaitsee Turun ja Naantalin välissä. Turusta Porin ja Vaasan kautta Ouluun johtava valtatie 8 leikkaa Turun ohikulkutien eli kantatie 40:n Raisiossa, josta johtaa myös tie Naantaliin. Raision kautta kulkee myös Turun ja Uudenkaupungin välinen rata, ja Raision asemalta johtaa haararata Naantaliin. Matkustajaliikenne radalla lakkasi vuonna 1992, mutta rataa käytetään yhä säännöllisesti rahtikuljetuksiin.
Historia.
Vanhimmat tunnetut kirjalliset tiedot Raisiosta ovat vuodelta 1292 olevasta testamentista jossa Raisio mainitaan Elaus-nimisen papin kotipaikaksi. Tämä tarkoittaa että Raisiossa on jo tuolloin ollut järjestäytynyt seurakunta.
Arkeologisia löytöjä Raisiossa on jo kivikaudelta. Rautakautisia löytöjä on runsaasti ja niitä esitellään Raision kulttuurikeskus Harkon arkeologisessa näyttelyssä. Kansanrunon mukaan jättiläiset Killi ja Nalli rakensivat Raision kirkon. Laajalti tunnettu ja epiteetinomainen ilmaisu ”rahaisesta Raisiosta” löytyy Topeliuksen kansallisromanttisesta, kansakuntaa luovasta Maamme-kirjasta, ja liittyy Raision kirkon rakentamiseen.
1970-luvulle asti alue oli erittäin maanviljelyspainotteinen. Turku pakkolunasti pieneltä kunnalta alueita, ja sen koko olemassaolo oli vaakalaudalla, kunnes Raision Tehtaat (nyk. Raisio Oyj) alkoi menestyä. Kunnasta tuli teollisuuskeskus, mikä sysäsi väkiluvun valtavaan kasvuun – koko 1900-luvun aikana se 11-kertaistui. Kasvuun on vaikuttanut myös Turun välitön läheisyys. Vuonna 1966 Raisiosta tuli kauppala ja 1974 kaupunki.
Sotien jälkeen raisiolaisuuteen kuului olennaisena osana se, että sinne oli muuttanut työn perässä ihmisiä eri puolilta Suomea. 1970-luvulla Raisio sai uuden kaksitasoisen keskustan, jossa betoni oli hallitsevassa asemassa. Myöhemmin tätä alettiin pitää arkkitehtonisena virheenä, ja keskusta uudistettiinkin 2000-vuosikymmenen alussa.
Raision nimi johtuu kunnan läpi virtaavasta Raisionjoesta, jonka nimen vanhin muoto on tiettävästi ollut Raisajoki. "Raisa" lienee alkujaan virolainen sana – esimerkiksi Virossa on Raesa-niminen kylä. "Raisnik" puolestaan tarkoittaa viron kielessä suoniittyä. Näin ollen Raisiojoki tarkoitti luultavasti alun perin 'suojokea', mikä muinaisen jokisuun laajojen vesijättöalueiden perusteella on osuva nimitys.
Talouselämä.
Raisio muodostaa naapurikaupunkiensa Turun ja Naantalin kanssa Varsinais-Suomen merkittävimmän kauppakeskittymän.
Kaupungin sijainti hyvien liikenneyhteyksien päässä on vaikuttanut suuresti sen kasvuun. Sen pääelinkeinoja ovat palvelut sekä elintarvike- ja kemianteollisuus. Suurin työnantaja on Raision kaupunki, toisena kauppakeskus Mylly ja kolmantena Raisio Oyj, joka tuottaa elintarvikkeita sekä terveystuotteita.
Kauppakeskus Mylly on Suomen toiseksi suurin Uudenmaan ulkopuolella toimiva kauppakeskus ja samalla kaupungin toiseksi suurin työnantaja. Myös kesällä 2008 avattu Suomen toiseksi suurin IKEA vetää kävijöitä Raisioon. Kolmanneksi suurin työnantaja taas on Ciba Specialty Chemicals.
Taloustutkimuksen vuoden 2007, sekä 2009 imagotutkimuksen mukaan Raisiolla on kokoluokkansa (20 000 – 50 000 as.) kunnista paras imago.
Kulttuurikohteita.
Raisiolla on monia kulttuurikohteita, ja paikkakunta ja tarjoaa monia harrastusmahdollisuuksia. Kaupungissa on myös uusi ja nykyaikainen kirjasto.
Yhdessä Seinäjoen kanssa Raisio on yksi Suomen "tangokaupungeista" – se järjesti vuoteen 2008 asti vuosittain Tangomarkkinat-tapahtuman semifinaalin.
Museo- ja kulttuurikeskus Harkko toimii Raision keskustassa talossa, joka on valmistunut Raision kunnantaloksi, mutta on palvellut myös kauppalan- ja kaupungintalona sekä kirjastona. Harkossa toimii Raision kaupungin taidemuseo ja arkeologinen osasto sekä museokauppa. Toisessa kerroksessa esiintyy talvikautena Raision teatteri ja Raision lapsi- ja nuorisoteatteri. Kesäisin toisen kerroksen tila on museon käytössä.
Vanhassa maalaistalopihapiirissä aivan Raision keskustan tuntumassa sijaitsee Friisilän verstaat, jossa toimii keramiikkatyöhuone, käsityökeskus, luontokoulu Lumikko sekä luontoretkinäyttely Pajupilli.
Krookilan kotiseutukeskus on vanhaa maaseutu-Raisiota esittelevä tila aivan Raision keskustan tuntumassa. Krookilassa toimii kaksi juhlatilaisuuksia järjestävää ravintolaa. Krookilan pihapiirissä on myös savusauna sekä kesäteatteri, jossa esiintyy Raision teatteri.
Urheilu.
Raisio tunnetaan lentopallosta ja jalkapallosta. Miesten lentopallon SM-liigassa pelaa lentopallojoukkue Raision Loimu. Joukkue on voittanut useita suomenmestaruuksia, joista viimeisin on 2001 vuodelta. Joukkueen pelaajiin kuuluvat Venezuelan maajoukkueeseen kuuluvat ja MM-kisoissa esiintyneet Ismel Ramos ja Enderwin Herrera. Naisten jalkapalloliigassa on pelannut SC Raisio, Raision Nuorisokiekko on vuoden 2011 ringeten Suomen mestari.
Raisiossa toimii useita voimisteluseuroja, joista mainittavimpia ovat Raision Jumpparit, Raision Pyryt ja Flex.
Kaupunginosat.
Raision kaupunki on jaettu neljääntoista kaupunginosaan ja tilastoalueeseen, sekä kahdeksaan suuralueeseen.
Lisäksi Raision kaupunki omistaa neljä virkistysaluetta rajojensa ulkopuolelta. Niistä kolme sijaitsee Naantalissa: Luonnonmaan kesäranta 5,5 ha; Luonnonmaan Villan tila 54 ha ja Rymättylän Karhuluodon saari 17,5 ha. Lisäksi Raisio omistaa Kustavin Iso-Pirisholmin saaren pohjoispäästä 1,6 ha.
Väestö ja asuminen.
Raisio on Varsinais-Suomen maakunnan neljänneksi suurin kaupunki Turun, Salon ja Kaarinan jälkeen. Raisiossa on nykyisin yli 24 000 asukasta. Raision väestön määrä on noussut Suomen kunnista suhteellisesti eniten toisen maailmansodan jälkeen; parintuhannen asukkaan kunnasta on noussut keskisuuri kaupunki.
Asukkaiden valittavia asumismuotoja on runsaasti: vapailla markkinoilla myytävien ja vuokrattavien asuntojen, talojen ja tonttien lisäksi kaupunki tarjoaa vuokra-asuntoja, asumisoikeusasuntoja ja omakotitalotontteja.
Raisio on pinta-alaltaan Suomen 329:nneksi suurin (49,5 km²) ja väkiluvultaan 40:nneksi suurin (24 041) kunta. Raisio on Suomen 10:nneksi tiheimmin asuttu kunta (479,24 henkeä/km²), ja sijoittuu tässä luettelossa ennen esimerkiksi Tamperetta, Oulua, Vaasaa ja Poria.
Uskonnolliset yhteisöt.
Raisiossa toimii evankelisluterilainen Raision seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii evankelisuus.
Muita kirkkokuntia paikkakunnalla edustaa Suomen Vapaakirkon Raision Vapaaseurakunta sekä helluntaiherätykseen kuuluvan Turun helluntaiseurakunnan Raision rukouspiiri.
Koulutus.
Peruskoulutusta annetaan kuudella peruskoulun ala-asteella: Friisilän koulussa, Ihalan koulussa, Kaanaan koulussa, Kerttulan koulussa, Kuloisten koulussa sekä Tahvion koulussa. Konsan ja Krookilan koulut antavat opetusta vuosiluokilla 1–2, ja ne kuuluvat hallinnollisesti Ihalan kouluun. Tikanmaan koulu antaa opetusta luokilla 1–2 ja se kuuluu hallinnollisesti Tahvion kouluun.
Kaupungin ainoa peruskoulun yläaste on Vaisaaren koulu, joka on yksi Suomen suurista ainoastaan yläasteen sisältävista kouluista. Luokkien 7–9 harjaantumisoppilaiden erityisopetusta annetaan Friisilän koulussa ja Vaisaaren koulussa.
Raisiossa annetaan toisen asteen opetusta Raision lukiossa sekä kauppa-, ammatti- ja työväenopistossa. Lisäksi kaupungissa toimii Raision aikuiskoulutuskeskus Timali.


Ranua.
Ranua on Suomen kunta, joka sijaitsee Lapin maakunnan eteläosassa Simojoen ylä- ja keskijuoksulla Rovaniemen kaakkoispuolella. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Ranuan naapurikunnat ovat Ii lounaassa, Simo ja Tervola lännessä, Rovaniemi pohjoisessa, Posio idässä ja Pudasjärvi etelässä. Ranua rajautuu etelässä Pohjois-Pohjanmaan maakuntaan.
Historia.
Ensimmäiset ihmiset saapuivat Ranuan seudulle jo kivikaudella. Alueen ensimmäiset asukit olivat saamelaisia, jotka 1600-luvulle tultaessa joutuivat vetäytymään etelästä saapuneiden suomalaisten erämiesten tieltä. Ranuan eteläisiä, Siuruanjoen vesistöalueen erämaita pitivät hallussaan iiläiset, ja kemiläiset ja simolaiset hallitsivat Simojoen ympäristöä. Alueiden rajat olivat pitkään erämiesten keskisten kiistojen kohteina.
Eränkäynti antoi sysäyksen pysyvän asutuksen syntymiselle. Asutuksen eteneminen oli kuitenkin hidasta – 1600-luvulla Ranuan ainoa asutettu alue oli luultavimmin Kuhan kylän seutu Ranuanjärven itäpuolella. Vasta 1800-luvulla asukasluku alkoi kasvaa toden teolla. Vuonna 1910 Ranualla asui noin 1 700 asukasta. Alueen asukkaiden toimeentulo perustui 1900-luvun alkuun asti maanviljelyyn ja karjatalouteen sekä metsästykseen ja kalastukseen.
Ranuan alue jakautui seurakunnallisesti kolmeen kuntaan: Pudasjärveen, Simoon ja Rovaniemeen. Pitkät kirkkomatkat saivat asukkaat kannattamaan täysin oman seurakunnan perustamista. Hanke eteni kuitenkin nihkeästi, sillä epäselvyyksiä oli mm. kirkon paikan ja seurakunnan alueellisen laajuuden määrittämisessä. Ranuan seurakunta perustettiin vihdoin vuonna 1899, Ranuan kirkko rakennettiin vuosina 1911–14.
Ranuan kunta perustettiin vuonna 1917. Ranuaan liitettiin alueita suurimmaksi osaksi Pudasjärvestä, mutta myös Simosta ja Rovaniemestä. Kunnan itsenäistymisen jälkeisinä vuosina metsien hakkuut ja uitot tarjosivat runsaasti töitä, ja kunnan väkiluku kasvoi nopeasti. Vuonna 1920 asukasluku oli jo miltei 2 900.
Tiukan taloudellisen tilanteen vuoksi koululaitoksen kehittyminen oli hidasta. Simon kunta perusti Ranuan ensimmäisen kansakoulun Saukkojärven kylään vuonna 1894. Kaksi vuotta myöhemmin Pudasjärven kunta perusti oman koulunsa Ranuan kirkonkylään. Ensimmäinen Ranuan kunnan perustama kansakoulu aloitti Ylimaan kylässä vuonna 1930.
Vuosina 1944–45 Lapin sota aiheutti Ranualla mittavat vahingot, kun alueella käytiin kiivaita taisteluja suomalaisten ja saksalaisten kesken. Väestöä jouduttiin lähettämään evakkoon. Sodan tuhojen jäljiltä Ranualla jouduttiin aloittamaan laaja jälleenrakennus.
Sodan jälkeen Ranuan väkiluku kasvoi tasaisesti. Vuonna 1947 väkiluku lähenteli jo 4 800 asukasta; 20 vuotta myöhemmin vuonna 1967 ylitettiin jo 7 000 asukkaan raja. Tämän jälkeen asukasluku kääntyi laskuun, kun kaupungistuminen alkoi.
Luonto.
Simojärvi on Ranuan suurin järvi.
Pinnanmuodot.
Ranuan maisema on yleispiirteiltään melko tasaista tai loivasti kumpuilevaa. Noin 80 % kunnan pinta-alasta on alankoa (alle 200 m merenpinnan yläpuolella). Maasto nousee loivasti lounaasta koilliseen. Etelä- ja länsiosat ovat alavia ja tasaisia, ja maasto levittäytyy siellä monin paikoin mahtaviksi suolakeuksiksi. Itä- ja pohjoisosia luonnehtivat suuremmat korkeuserot ja vaihtelevammat pinnanmuodot – Simojärven itäpuolella kohoaa vaarajonojen alue merkkinä muinaisista vuoristoista, jotka ovat kuluneet satojen miljoonien vuosien aikana puolitasangoksi, peneplaaniksi. Korkein kohta Palovaara (277 m merenpinnasta) sijaitsee tällä vaara-alueella kunnan itäisimmässä osassa lähellä Posion rajaa.
Ranuan maisemassa näkyy monia jääkauden merkkejä. Moreenista syntyneitä, pitkittäisiä pohjois–etelä-suuntaisia kohoumia, drumliineja, on etenkin etelässä Ranuanjoen ympäristössä. Luoteessa maisemaa rikkovat soiden keskellä kohoavat kumpumoreenit. Alueen huomattavin harju halkoo kuntaa kaakosta Kelankylästä Kuukasjärven kautta kirkonkylään. Pieniä harjuja on myös idässä Penämönjärven eteläpuolella sekä lännessä Ruonajoen varrella ja Näätäaavan suolakeudella.
Kallioperä.
Ranuan kallioperä on muun Suomen tavoin ikivanhaa prekambrista (yli 570 miljoonaa vuotta vanhaa) kallioperää eli peruskalliota. Se muodostuu pääosin muuttuneista kivilajeista, graniittigneisseistä, jotka ovat jäänteitä muinaisista vuorenpoimutuksista. Idässä Simojärven ympäristössä esiintyy graniitin ja gneissin seoskivilajeja, järven koillispuolella taas pelkästään graniittia. Paikoin tavataan emäksisiä kivilajeja. Kunnan lounaisosassa Käärmevaaran tienoilla sekä kirkonkylän koillispuolella Simojoen ja Luiminkajoen varsilla vallitsevia kivilajeja ovat amfiboliitti ja metabasaltti. Kunnan luoteisessa osassa Palovaaran itäpuolella on pieni esiintymä tummaa syväkiveä, gabroa.
Maaperä.
Ranuan yleisin maalaji on turve. Se on eloperäinen maalaji, jota syntyy kosteissa ja hapettomissa oloissa esimerkiksi soilla ja kosteikoilla. Ranualla yleinen maalaji on myös jäätikön synnyttämä moreeni, jossa on sekaisin raekooltaan erilaisia maalajeja, kuten savea, hiekkaa ja soraa. Lajittuneita maalajeja on niukasti, lähinnä harjualueilla. Simojoella tulvavedet ovat kasanneet rannoille hienojakoista hiekkaa sekä viljavaa silttiä. Siellä onkin parhaat edellytykset maanviljelyn harjoittamiselle.
Vesistöt.
Sisävedet peittävät Ranuan kokonaispinta-alasta 241 km² eli noin 6,5 %. Merialueita kunnalla ei ole. Pääosa Ranuasta kuuluu Simojoen vesistöalueeseen. 193 kilometriä pitkä Simojoki saa alkunsa kunnan itäosassa sijaitsevasta Simojärvestä, ja se laskee Perämereen naapurikunnan Simon edustalla. Simojoki on Tornionjoen ja Kiiminkijoen ohella Suomen ainoita jokivesistöjä, johon Itämeren lohi nousee vielä luontaisesti kutemaan. Simojoessa on varsin paljon koskia, vaikka suuria putouksia ei olekaan. Simojoen vedenlaatu on käyttökelpoisuusluokitukseltaan hyvää.
Ranuan suurin järvi on lähes 90 km² laaja ja 30 kilometriä pitkä Simojärvi. Se on syntynyt maanjäristyksen murtamaan ruhjevyöhykkeeseen, joka on sittemmin täyttynyt vedellä. Simojärven suurimmat selät ovat Isoselkä, Pajuselkä ja Näskänselkä. Suurin syvyys on 27 metriä. Sen vedenlaatu on käyttökelpoisuusluokitukseltaan hyvää.
Simojärven lisäksi kunnan alueella on paljon pieniä järviä, joista mainittavia ovat Näskäjärvi, Penämönjärvi, Impiönjärvi ja Ranuanjärvi. Näistä kolme ensimmäistä laskee vetensä Simojärveen. Simojoen keskijuoksulla Ranuan kirkonkylältä pohjoiseen sijaitsee joukko pieniä järviä, kuten Toljanjärvi ja Portimojärvi. Ranuan kirkonkylältä kaakkoon sijaitsee jono pitkänomaisia pikkujärviä. Niitä ovat esimerkiksi Kuhajärvet ja Luiminkajärvi. Nämä järvet ja kunnan eteläosien vesistöt laskevat vetensä Siuruan-, Luiminka- ja Ranuanjokien kautta etelään Iijokeen, ja kuuluvat siten Iijoen vesistöalueeseen. Niiden vedenlaatu on yleisesti tyydyttävä tai välttävä. Kunnan lounaisosien vedet laskevat Kuivajokea pitkin Perämereen.
Suurimmat pohjavesialueet sijaitsevat Simojärven itäpuolella ja kunnan kaakkoisosan harjualueilla. Ranuan pohjavesivarat ovat kuitenkin melko vaatimattomat verrattuna esimerkiksi naapurikuntien, Posion ja Pudasjärven, pohjavesivarantoihin.
Ilmasto.
Ranua kuuluu lauhkean havumetsäilmaston vyöhykkeeseen, kuten suurin osa muutakin Suomea. Talvet ovat kylmiä ja kesät lauhkean lämpimiä. Etelälappilaisen Ranuan ilmastoon vaikuttaa suuresti sijainti pohjoisessa ja ns. väli-ilmastossa meri- ja mannerilmaston välissä. Atlantin lämpimällä merivirralla, Golfvirralla on huomattava lämmittävä vaikutus Ranualla, Suomessa ja koko Pohjois-Euroopassa, sillä samoilla leveysasteilla esim. Grönlannissa on ikijäätä.
Vuotuinen sademäärä on Ranualla noin 600 mm; sateisin kuukausi on yleensä elokuu, vähäsateisin huhtikuu. Vuoden keskilämpötila on Ranualla tavallisesti 0–1 °C, joskin vuotuista vaihtelua tietenkin on. Kylmintä on tavallisesti tammikuussa (keskilämpötila –12 °C), lämpimintä heinäkuussa (keskilämpötila +15 °C). Terminen talvi, jossa vuorokauden keskilämpötila on pakkasen puolella, kestää lokakuun lopusta huhtikuun alkuun (170–180 vuorokautta). Ranuan pakkasennätys –44 °C mitattiin 5. helmikuuta 1953. Terminen kesä, jossa vuorokauden keskilämpötila pysyy +10 °C yläpuolella, alkaa touko–kesäkuun vaihteessa ja kestää syyskuun alkuun (80–90 vuorokautta). Ranuan lämpöennätys 32 °C mitattiin 29. heinäkuuta 2010. Yhden kesän aikana Ranualla on tavallisesti 6–8 hellepäivää. Lapin kesälle tyypillinen yötön yö, jolloin aurinko paistaa keskiyölläkin, kestää Ranualla kolmisen viikkoa, alkaen hieman ennen kesäkuun puoliväliä ja kestäen kesäkuun loppuun saakka. Yöttömän yön vastakohtaa, talvista kaamosta, ei Etelä-Lapissa eikä siis myöskään Ranualla koeta.
Ranua on talvisin muun pohjoisen Suomen tavoin hyvin runsaslumista aluetta. Keskimääräinen lumensyvyys maaliskuussa saattaa monin paikoin etenkin kunnan itäosissa olla yli 70 cm. Paksut lumikerrokset ja tykkylumi saattavat aiheuttaa pahoja tuhoja metsissä. Pysyvä lumipeite sataa Ranualle ja Etelä-Lappiin marraskuun alkupuolella, ja viimeiset lumet sulavat tavallisesti toukokuun alussa.
Termisen kasvukauden alku ajoittuu normaalisti toukokuun alkuun, ja kasvukausi päättyy syyskuun lopulla. Näin kasvukauden pituus on Ranualla 135–140 vuorokautta.
Kasvillisuus ja eläimistö.
Ranua kuuluu pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen eli taigaan. Kunnan metsät ovat pohjoisboreaalisia, suurimmalta osin vähäravinteisia kuivahkoja kangasmetsiä. Mänty on valtapuu. Vallitsevat metsätyypit ovat puolukka- ja variksenmarja-puolukkatyypin männiköt ja mustikkatyypin kuusikot. Lehtimetsien osuus on vähäinen, yleisimmät puulajit niissä ovat koivu ja tervaleppä. Metsien kasvu on hidasta ilmaston ja maaperän vuoksi. Laajimmat metsäalueet sijaitsevat kunnan itä- ja pohjoisosissa, joissa hyvin vanhoista metsistä on tehty luonnonsuojelualueita. Peltojen osuus on vähäinen, eniten niitä on raivattu Simojoen varteen hedelmällisille kasvupaikoille.
Soiden osuus maapinta-alasta on suuri, yli 60 % – tähän on vaikuttanut mm. haihduntaa suurempi sademäärä, ilmaston viileys ja alueen tasaisuus. Suot kuuluvat yleisesti suoyhdistymätyypiltään Pohjanmaan aapasoihin; ne ovat pääasiassa kituliasta mäntyä kasvavia rämeitä tai vetisiä nevoja. Suurimmat suoalueet sijaitsevat lounaassa. Soiden vuoksi vesistöt ovat usein runsashumuksisia. Suurin osa soista on ojitettu metsien kasvun parantamiseksi, pientä osaa soista hyödynnetään turvetuotannossa. Luonnonarvoiltaan merkittäviä suoalueita on lisäksi rauhoitettu luonnonsuojelualueiksi, kuten kunnan lounaisosassa sijaitseva Litokaira, joka ulottuu etelämpänä myös Iin ja Pudasjärven puolelle. Ranuan laajat suot tuottavat vuosittain runsaasti heleän oranssia marjaa, lakkaa eli hillaa. Hilla onkin valittu kunnan nimikkokasviksi.
Alueen metsistä ja soilta tavattavia eläinlajeja ovat mm. karhu, ilves ja ahma. Nämä aiheuttavat usein taloudellisia vahinkoja poronhoidolle. Hirvikanta on runsas. Suot ja järvet ovat arvokkaita elinympäristöjä monipuoliselle lintulajistolle. Simojoki on Suomen harvoja luontaisia lohijokia.
Väestön määrä, väentiheys ja ikärakenne.
Ranuan asukasluku on. Asukastiheys on {formatnum: } as./km², joten kunta on hyvin harvaan asuttu. Kunta on pinta-alaltaan laaja, joten asutustiheys vaihtelee suuresti eri alueilla. Tiheimmin asutut alueet ovat kunnan keskustaajama ja vesistöjen läheiset alueet. Kunnan reuna-alueilla asutus on kaikkein harvinta, ja laajat alueet ovat täysin asumattomia erämaita (esim. lounaisosan suoalueet ja pohjoisosien laajat metsät). Ranualla vapaa-ajan asuntojen määrä on ollut jatkuvassa kasvussa, ja vuoden 2011 lopulla kunnan alueella oli 1 472 kesämökkiä. Kesäaikaan kunnan asukasluku saattaa jopa kaksinkertaistua.
Noin puolet kunnan väestöstä on keskittynyt Ranuanjärven rannalle Ranuan kirkonkylään, joka on kunnan keskus ja ainoa taajama. Taajama-aste, eli taajamissa asuvan väestön osuus, oli 47,2 % vuonna 2010. Kirkonkylän lisäksi mainittavia väestökeskittymiä ovat Rovastinahon ja Raiskion kylät lännessä Simojoen varressa; Portimojärven, Pohjaslahden ja Piittisjärven kylät pohjoisessa; Impiön ja Sääskenperän kylät idässä Simojärven tuntumassa; Kuhan ja Kelankylän kylät kaakossa sekä Asmuntin kylä aivan kunnan eteläosassa lähellä Pudasjärven rajaa.
Kunnan ikärakenne on melko edullinen verrattuna muihin Lapin maakunnan kuntiin ja koko Suomeen siinä suhteessa, että lasten ja nuorten (0–14-vuotiaiden) osuus väestöstä on 20,4 % eli noin viidennes. 15–64-vuotiaita on väestöstä 59,5 % ja yli 65-vuotiaita 20,2 %. Lapsia ja nuoria, mutta myös vanhuksia on siis suhteellisesti enemmän kuin muualla Suomessa keskimäärin. Tulevaisuuden ennusteet näyttävät kuitenkin synkemmiltä: lasten ja nuorten osuus väestöstä pienenee, ja vanhusten kasvaa. Väestön ikääntyminen on ongelma koko Suomessa.
Muuttoliike ja luonnollinen väestönkasvu.
Kunta on ollut pitkään muuttotappioinen. Tulo- ja paluumuuttoa on ollut, mutta se ei ole korvannut lähtömuuttoa. Väkiluku on parissakymmenessä vuodessa vähentynyt melkein 25 prosentilla. Viime vuosina poismuutto on kääntynyt hivenen laskuun. Vuosina 2010–11 väkiluvun muutos oli –1,7 %. Muuttoliike Ranualta kohdistuu ylivoimaisesti eniten Rovaniemelle ja Ouluun; myös tulomuutto Ranualle on suurimmaksi osaksi lähtöisin näistä kaupungeista.
Kunnan korkea syntyvyys on jo pitkään tasannut muuttoliikkeen aiheuttamaa väkiluvun laskua. Viime vuosina syntyvyys on kuitenkin kääntynyt laskuun ja kuolleisuus on vuosina 2010 ja 2011 noussut syntyvyyttä suuremmaksi. Mikäli muuttoliike ja luonnollinen väestönkasvu ovat tulevina vuosina edelleen negatiivisia, kunnan väkiluku jatkaa laskuaan. Vuonna 2040 Ranuan väkiluvun ennustetaan olevan 3 400 asukkaan paikkeilla.
Työllisyys ja elintaso.
Ranuan työttömyysaste on korkea, vuoden 2010 lopussa se oli 16 %. Noin 80 % työssäkäyvistä käy töissä oman kunnan alueella. Ulkopaikkakunnille kohdistuva työssäkäynti kohdistuu pääasiassa Lapin maakuntakeskukseen Rovaniemelle, jonka vaikutusalueeseen Ranua vahvasti kuuluu.
Suomi on rikas teollisuusmaa ja joka puolella maata nautitaan hyvästä elämisen tasosta – näin myös ranualaisten elintaso on korkea. Vuonna 2009 ranualaisen tulonsaajan veronalaiset tulot olivat keskimäärin 18 174 euroa, mikä on jonkin verran matalampi kuin muualla Suomessa.
Alkutuotanto.
Ranualla alkutuotannon eli primaarituotannon osuus elinkeinojakaumasta on 21,2 % eli hyvin suuri verrattuna muuhun maahan. Alkutuotantoon luetaan kuuluviksi maatalous, metsätalous ja kalastus sekä kaivannaistoiminta ja louhinta.
Ranuan ilmaston ja maaperän vuoksi maanviljelyn edellytykset ovat huonot, ja parhaat mahdollisuudet siihen ovat Simojoen silttialueilla. Yleinen viljalaji on ohra. Koska maanviljelyn mahdollisuudet ovat Ranualla rajalliset, on karjatalouden harjoittaminen alueella kannattavampaa. Kunnan alueella sijaitsee lukuisia suuria lypsy- ja lihakarjatiloja. Ranualla etenkin maidon tuotanto on suurta. Karjatalouden lisäksi Ranualla harjoitetaan poronhoitoa. Kunnan alueelle ulottuu useita paliskuntia, kuten Kuukkaan paliskunta.
Metsätalous on merkittävässä asemassa. Vaikka metsät kasvavat hitaammin kuin eteläisessä Suomessa, on kunta pinta-alaltaan laaja ja metsävarat ovat suuret. Ranualla ja Suomessa yleensä metsien vuosittainen kasvu on tehokkaan metsänhoidon ansiosta suurempaa kuin niiden hakkuupoistuma. Metsävarojen lisäksi myös Ranuan turvevarat ovat huomattavat. Alueen soista on tehty monin paikoin turvetuotantoalueita, joista suurin lienee Näätäaavan turvetuotantoalue lännessä. Turpeennostossa suon ekosysteemi tuhoutuu, ja noston loputtua se istutetaan tavallisesti kasvamaan metsää.
Kalastus on vähäistä, koska kunta ei sijaitse meren rannalla. Simojärvellä on kalastettu ammattimaisesti jo vuosikymmeniä, tosin pienimuotoisesti.
Kaivostoimintaa Ranualla ei vielä toistaiseksi ole, vaikka geologisia luonnonvaroja on löydetty. Suhangon alueelta Ranuan luoteisosasta on löydetty mittava palladiumesiintymä, ja kaivosyhtiö Gold Fields Arctic Platinumilla on vireillä hanke kaivoksen rakentamiseksi. Koeporausten perusteella malmivarat ovat osoittautuneet runsaiksi, ja yhtiön näkemyksen mukaan kaivoksen rakentaminen voitaisiin aloittaa vuonna 2015. Suhangosta on löydetty palladiumin lisäksi mm. platinaa, nikkeliä ja kultaa.. Kaavoitus ja ympäristöluvat hanketta varten ovat kunnossa.
Jalostus.
Jalostuksen eli sekundäärituotannon työpaikkojen osuus Ranualla on 12 %. Siihen luetaan kuuluviksi teollisuus ja rakentaminen. Suuria teollisuus- ja rakennusyrityksiä kunnassa ei ole, ja jalostuksen työpaikat sijoittuvat pienyrityksiin. Kunnassa jalostetaan pääasiassa paikallisesta alkutuotannosta saatuja raaka-aineita, kuten puuta.
Palvelut.
Ranuan elinkeinorakennetta tutkittaessa palvelusektorin eli tertiäärituotannon työpaikkojen osuus on 64,5 %. Se on siis ylivoimaisesti suurin tuotantosektori Ranualla, tosin sen osuus on pienempi kuin koko Suomeen verrattaessa.
Ranuan kuntakeskuksessa toimii mm. päivittäistavarakauppoja, myynnin pienyrityksiä, pankkeja, hotelleja, ravintoloita, terveyskeskus, apteekki, posti, poliisi- ja paloasema, linja-autoasema, kirjasto, peruskoulu ja lukio sekä kansanopisto. Lisäksi Lapin ammattiopiston muutamia koulutuslinjoja toimii Ranualla. Ranuan eläinpuisto on kunnalle tärkeä matkailun vetonaula, joka tuo alueelle turisteja ulkomailta asti. Ranuan leirintäalue sijaitsee lähellä kuntakeskusta Ranuanjärven rannalla. Niin ikään kuntakeskuksen tuntumassa sijaitsevat urheilukenttä ja jäähalli sekä Oravivaaran ulkoilualue, jossa on talvella kunnan ylläpitämät hiihtoladut. Ranuan kunnantalo ja vuonna 1914 valmistunut Ranuan kirkko sijaitsevat kirkonkylässä Ranuansalmen itäpuolella.
Ranualaisten asiointi erityispalvelujen, kuten hypermarkettien, keskussairaalan ja yliopistokoulutuksen, perässä kohdistuu Rovaniemelle.
Tieverkko ja yhteydet.
Pinta-alaltaan laajan Ranuan tieverkko on melko harva. Kunnan halki kulkee etelästä luoteeseen kantatie 78, joka toimii Kajaanin ja Rovaniemen välisenä liikenneväylänä. Se on kunnan tärkein ja vilkkaimmin liikennöity tieosuus. Muita suurempia tieväyliä ovat seututiet 858, 924, 941 ja 942. Seututie 941 kulkee Ranuan kuntakeskuksesta itään Posiolle. Seututie 858 halkoo Ranuan kaakkoisosia tullen Pudasjärven Syötteeltä Ranuan Kuhan kylään, jossa se yhtyy Posiontiehen eli seututie 941:een. Seututie 924 tulee lännestä Simosta ja yhtyy kantatie 78:aan Nuuppaan kylän kohdalla Ranuan pohjoispuolella. Seututie 942 lähtee Ranuan kuntakeskuksesta koilliseen ja kulkee Simojärven länsirantaa viistäen Rovaniemen kaupungin puolelle Juotasniemen kylään.
Ranuan linja-autoasemalta on päivittäiset bussiyhteydet Rovaniemelle, Ouluun ja Kajaaniin. Linja-autovuoroja on lisäksi mm. Posiolle ja Kemiin. Rautateitä kunnan alueella ei ole. Lähin rautatieasema ja lentokenttä sijaitsevat Rovaniemellä, ja lähimmät satamat Kemissä ja Oulussa. Kantatie 78:n varressa kahdeksan kilometriä Ranuan keskustasta Rovaniemen suuntaan on pienlentokenttä.
Alueellinen kehittäminen ja suunnittelu.
Ranuan alueen kehitys perustuu nykyisin pääasiassa matkailuun ja palveluelinkeinoihin. Ylivoimainen vetonaula on Ranuan eläinpuisto, joka on yksi Suomen kolmesta eläintarhasta (muut eläintarhat ovat Helsingin Korkeasaari sekä Ähtärin eläinpuisto). Näin siitä on kehittynyt valtakunnallisestikin merkittävä matkakohde. Myös Simojärvi ja Simojoki ovat muodostuneet tärkeiksi luontomatkailukohteiksi mm. kalastajien, retkeilijöiden ja moottorikelkkailijoiden keskuudessa.
Tulevaisuudessa matkailun lisäksi myös kaivostoiminnalla tullee todennäköisesti olemaan tärkeä rooli alueen kehityksessä. Kunnan toistaiseksi hyödyntämättömät luonnonvarat, kuten palladiummalmiesiintymä Suhangon alueella, tulevat mitä luultavimmin lisäämään työpaikkojen määrää ja alueen merkittävyyttä teollisuudessa.
Ranuan maankäyttöä ohjataan kunnan alueelle laadituilla kaavoilla, johon kuuluvat mm. Ranuan kirkonkylän asemakaava ja vesistöjen läheisyyteen laaditut rantakaavat. Simojoen ja Simojärven lisäksi rantakaavat on laadittu mm. kaakkoisille järville Kuhaan ja Kuukasjärvelle. Kunnan luoteisosaan on laadittu osayleiskaava Suhangon kaivoshanketta varten. Ranuan kaavoitusta ohjaa Lapin maakuntakaava.


Rautjärvi.
Rautjärvi on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Karjalan maakunnassa. Kunnan väkiluku on 3831., pinta-ala  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Rautjärven naapurikuntia ovat Parikkala ja Ruokolahti, itäpuolella Venäjä.
Yli puolet Rautjärven asukkaista asuu kuntakeskuksessa Simpeleellä. Rautjärven asemanseudulla asukkaita on noin 300. Taajamat sijaitsevat noin 25 kilometrin etäisyydellä toisistaan.
Rautjärvi on yksi Suomen teollistuneimpia kuntia (47 % työpaikoista) ja sen suurin työllistäjä on M-realin Simpeleen paperi- ja kartonkitehdas.
Rautjärven kunnanjohtaja on Harri Anttila (vuodesta 2006).
Historiaa.
Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 pääosa siihenastisen Rautjärven alueesta pysyi Suomessa, mutta lähes puolet (198,9 km²) sisältyi Neuvostoliitolle luovutettuihin alueisiin.
Simpeleen kunta liittyi Rautjärveen 1973.
Kylät vuonna 1939.
Haakanala, Hallilanmäki, Hiivaniemi, Hinkkala, Hynnilä, Ilmee, Jurvala, Kalpiala, Kekäleniemi, Kokkola, Kopsala, Korjola, Korpijärvi, Lankila, Latvajärvi, Miettilä, Niskapietilä, Partila, Pirhola, Purnujärvi, Rautjärvi, Siisiälä, Torsansalo, Uimola, Untamo, Viimola, Vähikkälä


Renko.
Renko () on entinen Suomen kunta ja vuonna 2009 tehdyn kuntaliitoksen jälkeen osa Hämeenlinnan kaupunkia. Ennen lakkauttamistaan Renko sijaitsi Kanta-Hämeen maakunnassa ja Etelä-Suomen läänissä. Sen naapurikunnat olivat Hattula, Hämeenlinna, Janakkala, Loppi ja Tammela.
Kunnassa asui ennen lakkauttamista asukasta, ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2.
Hämeenlinnan keskustaan on Rengosta matkaa noin 15 km.
Vaakuna.
Rengon vaakunan suunnitteli Olof Eriksson ja se vahvistettiin vuonna 1953.
Nimestä.
Keskiaikaisissa ruotsinkielisissä lähteissä pitäjän nimi esiintyy eri muodoissa: vuonna 1440 "Rengo", 1470 "Ringha", 1475 "Rengia" sekä vuosina 1505 ja 1512 "Rengo".
Rengon kappalainen Israel Kempe lähetti 1700-luvun puolivälissä vastauksen Turun tuomiokapitulille, kun se oli tiedustellut pitäjään liittyviä asioita. Kappalainen toteaa pitäjän nimen johtuvan sen alueella mutkittelevasta joesta, joka laskee Hattulan Renkajärvestä Renkajokena eli Rengonjokena kohden Vanajaveden virtauksia. Tähän teoriaan on yhtynyt myös professori Pekka Suvanto.
Nykyisin pitäjän nimestä on vallalla toisenlainen käsitys. Nimistötutkija tohtori Petri Hiltusen mukaan Rengon nimi on germaanista alkuperää. Vastaavasti äännettyjä nimimuotoja ("Renco, Rencho, Renk") tavataan ennen keskiaikaa saksalaisella kielialueella. Sanan merkitys on ollut Hiltusen mukaan sama kuin "Hathun" eli 'taistelu' tai 'ottelu'. "Renc" merkitys on muinaissaksissa myös 'ylimielinen', 'ylpeä' tai 'kopea'.
Kylännimiä käsitellessään Hiltunen tulee siihen johtopäätökseen, että vanhimmat nimet sijoittuvat Kanta-Hämeen vanhimmille asuinpaikoille. Esimerkiksi Rengon kylät Waimare ja Muurila ovat pitäjän vanhimmat kylät. Näin Rengon kylien nimet voidaan johtaa seuraavasti; "Muurila = Mure, Waimare = Weimar, Wiiala = Wia, Kutila = Gudi" ja "Nevilä = Nevi". Pitäjän oma nimi ja kylien nimistö olisi siis paljolti saksalaisperäistä ja puhtaasti ei-kristillistä.
Historia.
Rengon pitäjä on ollut perinteinen kappeliseurakunta, mutta se kuului kahden seurakunnan alaisuuteen. Rengon pohjoisosa kuului Vanajan ja eteläosa puolestaan Janakkalan seurakunnan alaisuuteen.
Kuntaliitos.
Renko liittyi vuoden 2009 alussa osaksi Hämeenlinnaa yhdessä neljän muun kunnan kanssa. Päätös liittymisestä tehtiin kunnanvaltuustossa yksimielisesti 28. marraskuuta 2007.
Nähtävyydet.
Rengon muodoltaan kahdeksankulmainen harmaakivikirkko on peräisin keskiajalta. Historiallinen Hämeen Härkätie (yhdystiet 2831 ja 2855) kulkee Rengon kautta ja alueella on myös Härkätiemuseo.
Muurila.
Muurilan kylän nimi esiintyy oikeudenpöytäkirjassa jo vuonna 1440, jolloin kunnan kivikirkkoakaan ei vielä oltu rakennettu. Isonjaon ajalta peräisin olevassa kartassa nykyisen kirkon läheisyydessä esiintyy paljon muureihin viittaavia tiluksia, kuten Yli-Paavolan Muurinaluspelto ja Laurilan Muurinaluspelto. Alueelta löytyy perimätiedon mukaan myös muinainen kalmisto.
Uusikylä.
Uudenkylän peltolohkot sijaitsevat kirkon puolella. Uusikylä on aikanaan syntynyt Hämeenlinnaan menevän tien varteen.


Ristijärvi.
Ristijärvi on Suomen kunta, joka sijaitsee Kainuun maakunnan keskiosassa viitostien ja Ämmänsaaren radan varrella. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Kunta rajoittuu lännessä Puolankaan, pohjoisessa Hyrynsalmeen, idässä Kuhmoon ja Sotkamoon sekä etelässä Paltamoon. Maakuntakeskukseen Kajaaniin on keskustaajamasta matkaa 43 kilometriä.
Ristijärven historian kolmanneksi kunnanjohtajaksi Heikki Kemppaisen ja Reijo Fredrikssonin seuraajaksi syyskuusta 2007 alkaen valittiin 54-vuotias Lappajärven, Evijärven ja Kortesjärven elinkeinojohtaja Juhani Kauppi ja hänen jälkeensä aloitti Raija Potila.
Historia.
Ristijärven vanhimmasta asutuksesta kertovat Ristijärven ympäristöstä löytyneet kivikautisen ajan asuinpaikat. Asutus pysyi kauan eräluontoisena, saamelaisten jälkeen seudulle saapui metsästäjiä Perämeren rannikolta ja Karjalasta. Vakinaisesti seutu asutettiin 1550-luvulla jolloin Oulujärven ympäristöön asettui savolaisia uudisasukkaita. vuoden 1569 verokirjan mukaan seudulla oli jo 20 taloa, joista useimmat kuuluivat savolaisille. 1570-luvulla venäläiset hävittivät lähes koko asutuksen. Uusi muutto alueelle alkoi vasta Täyssinän rauhan jälkeen 1595.
Ristijärven seutu kuului vuodesta 1599 alkaen Oulujärven eli Paltamon seurakuntaan. Vuonna 1786 Ristijärveen liitettiin Hyrynsalmen seurakuntaan, jonka kappeliseurakunnaksi se tuli 1804. Itsenäiseksi seurakunnaksi Ristijärvi erotettiin 1896, mikä toteutui käytännössä vasta 1923. Gustaf af Sillénin suunnittelema kirkko valmistui 1807.
Ristijärven asukasluku alkoi kasvaa varsinaisesti vasta 1800-luvulla. Vuonna 1869 asukkaita oli 1770 ja 1900 2191. Väestö sai toimeen tulonsa pääasiassa maa- ja metsätaloudesta. Peltoalaa lisättiin järvenlaskuilla, joista ovat muistoina Hiisijärven hiekkarannat. Valkoiset hiekkadyynit paljastuivat1761, jolloin hiisijärveläiset epäonnistuivat järvenlaskussa ja Hiisijärven vedenpinta laski huomattavasti. Tervanpoltto oli tärkeä elinkeino 1900-luvun alkupuolelle saakka, jolloin se ehtyi. Tilalle tulivat metsätyöt.
Ristijärven asukasluku kasvoi tasaisesti 1960-luvulle saakka. Tällöin väestö alkoi kuitenkin nopeasti vähentyä maaltapaon vuoksi. Vuonna 1960 asukkaita oli lähes 4000, 1970 3272 ja 1985 2373. Vuoteen 2011 mennessä kunnan asukasluku oli laskenut 1510.
Ristijärvellä on ystävyyskuntatoimintaa Venäjän Karjalaan Aunuksen alueelle. Nykyään Ristijärvi kuuluu osana Kainuun maakuntahallintokokeiluun, ja kunnan edustajaksi maakuntavaltuustoon valittiin keskustalainen entinen kunnanjohtaja Heikki Kemppainen yli 200 äänellä ja toistamiseen vuonna 2008.
Luonto.
Ristijärvi on luonnonkaunis kunta Kainuun sydämessä. Vaarojen mäkien ja niiden välisten suopainanteiden luonnehtimaa maastoa elävöittävät lukuisat järvet ja mutkittelevat vuolaat virrat.
Kallioperä on kunnan itäosissa pääasiassa graniittigneissiä, mutta länsiosat kuuluvat jo Kainuun liuskealueeseen. Liuskealueelle on myös kulutusta hyvin kestäviä kvartsiitte ja sekä fyliitteja, kiilleliusketta ja graniittia. Yleisin maalaji on moreeni. Laaksoissa on myös hiekkaa ja hiesua. Kivennäismaalajit ovat laajoilla alueilla turpeen peitossa. Pinnanmuodoiltaan Ristijärveä voidaan verrata altaaseen. Maasto nousee nimittäin kunnan keskiosista kohti reuna-alueita, mutta kunnan etelä- ja pohjoisrajan tuntumassa on yli 300 m. korkeuteen kohoavia vaaroja. Korkein kohouma on Saukkovaara etelässä Paltamon rajalla. Ristijärven yleisimmät metsätyypit ovat puolukka-mustikka- ja variksenmarja-puolukka tyyppi. Liuskealueella on reheviä puronvarsikorpia ja alueella kasvaa useita harvinaisia kasvilajeja. Kohoumien välissä notkelmissa on soita.
Tärkein vesistö on Hyrynsalmen puolelta tuleva Emäjoki, joka laskee Ristijärven kautta Iijärveen. Emäjokeen, jossa on kunnan pohjoisosassa Seitienoikean voimala, laskevat idästä Tervajoki ja Hiisijoki. Hiisijoessa on Ison-Pyhännän järven pohjoispäässä voimalan patoama Pyhännänkoski. Kunnan luoteisosan suurin järvi on Uva, joka laskee Iijärven pohjoisimpaan lahteen.
Politiikka.
Ristijärveläiset ovat monesti olleet Kainuun aktiivisimpia äänestäjiä.
Kulttuuri.
Ristijärvellä järjestetään vuosittain Nuori Teatteri -teatterileiri yli 12-vuotiaille nuorille, jossa opettajina toimii teatterialan ammattilaisia. Nykyisin myös senioreilla on mahdollisuus osallistua kesäkuussa järjestettävään koulutustapahtumaan.. Samaten monena kesänä on jo ollut kansainvälinen "Veisuuvestivaali", jossa vain osana on kirkollinen virsilaulu. Monia vuosia on toiminut harrastajapohjainen mutta ammattilaistasoinen "Ristijärven puhallinorkesteri".
Uskonnolliset yhteisöt.
Ristijärvellä toimii evankelisluterilainen Ristijärven seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä Ristijärvellä toimii herännäisyys.
Talous.
Kunnan taloutta on jo pitkään hoidettu siten, että tärkeimmät peruspalvelut saadaan Kainuun maakuntahallinnolta. Kunnalla on lukuisia velkaisia yrityksiä, jotka eivät näy kunnan taseessa.
Kyliä.
Hiisijärvi, Jokikylä, Karhulankylä, Koskenkylä, Mustavaara, Möttölänniemi, Peuravaara, Pihlajavaara, Pyhäntä, Ristijärvi, Tolosenjoki, Tuliharju, Uva.
Maarekisterin mukaan Ristijärvi on yksi kylä.
Liikenne.
Valtatie 5 johtaa Paltamosta Ristijärvelle ja jatkuu Hyrynsalmelle. Seututie 888 haarautuu kantatieltä 76 Sotkamon keskustasta ja kulkee Revonkannan kautta Ristijärvelle ja jatkuu Uvan kautta Väyrylän kylään, jossa se liittyy kantatiehen 78. Yhdystie 8890 alkaa Ristijärveltä seututieltä 888 ja kulkee Emäjoen länsipuolta Karpinvaaran ja Oravivaaran kautta Hyrynsalmelle. Katajasuontie eli yhdystie 8891 on valtatien 5 ja yhdystien 8890 yhdistävä tie Ristijärvellä Jokikylän pohjoispuolella.
Ristijärven rautatieasemalla ei ole nykyään matkustajaliikennettä. Emäjoen ylittävää siltaa Jokikylässä pommitettiin jatkosodan aikana. Yksi liittoutuneiden kone sai konevian ja lentäjä pyrki nähtävästi osumaan koneellaan siltaan, mutta kone putosi maahan aivan sillan viereen. Hänet on haudattu Kalliokosken laavulle aivan putoamispaikalle.


Ruokolahti.
Ruokolahti (epävirallisesti) on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Karjalan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km².
Ruokolahden naapurikunnat ovat Imatra, Lappeenranta, Parikkala, Punkaharju, Puumala, Rautjärvi, Sulkava ja Taipalsaari.
Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 valtaosa siihenastisen Ruokolahden alueesta pysyi Suomessa, mutta pieni alue Jääsken ja Rautjärven rajalla sisältyi Neuvostoliitolle luovutettuihin alueisiin. Toisaalta Ruokolahteen liitettiin alue Suomessa pysyneestä Jääsken osasta, joten Ruokolahti on Tohmajärven ja Ylämaan ohella ainoa alueitaan menettäneistä Suomen kunnista, jotka itse asiassa "laajenivat" sodan aiheuttamien aluemenetysten johdosta.
Ruokolahti nousi kesä–heinäkuussa 1992 lehtien otsikoihin paikkakunnalla tehtyjen leijonahavaintojen vuoksi. Ennestään paikkakunta tunnettiin Edelfeltin Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä -maalauksesta.
Kyliä 1939.
Aisaniemi, Anteroisenmäki, Eräjärvi, Haikola, Haloniemi, Hauklappi, Heinärikkilä, Huhtanen, Hyrkäs, Hännilä, Härskiänsaari, Hölmölä, Hörkkölä, Ilmajärvi, Immala, Inkilänmäki, Junnikkala, Jurvala, Jälkölä, Kaiturinpää, Kalholampi, Kaljula, Kalpiala, Karhula, Kattelus, Kekäleenmäki, Kemppilä, Kesselilä, Kietävälä, Kiurula, Kopsala, Korjola, Kotaniemi, Kouvola, Kuokkalampi, Kuopiola, Kurjala, Kurrola, Käkölä, Kärinkäniemi, Laamala, Lassila, Lempiälä, Matikkala, Mattarila, Mustakulkkula, Mäkelä, Mälkiälä, Mättölä, Narsakkala, Niuvanmaa, Pohja-Lankila, Poitsilanmaa, Puntala, Puttola, Pönniälä, Rahikkala, Rahkola, Rasila, Rautiala, Rautionmaa, Rehula, Reinikkala, Revonniemi, Ronkolanmäki, Sarajärvi, Savilahti, Siisiälä, Siitola, Soinila, Suikkala, Sutela, Suurpää, Syyspohja, Tarkkola, Terävälä, Tetriniemi, Toiviala, Torsansalo, Torsantaka, Tuomala, Utula, Vaittila, Valtola, Vehviälä, Vertalansalmi, Virmutjoki, Vuoksenniska, Vuosalmi
Nähtävyyksiä.
Ruokolahden nähtävyyksiin kuuluu esimerkiksi maankuulu Ernst Lohrmannin suunnittelema puukirkko (1854), ja sen välittömässä läheisyydessä oleva puinen paanukattoinen kellotapuli jonka rakensi ruokolahtelainen kirvesmies Tuomas Ragvaldinpoika Suikkanen vuonna 1752. Molemmat sijaitsevat Ruokolahden kirkonmäellä. Muita kohteita kirkonmäellä ovat Kirkkopiha, kotiseutumuseo, Ruokolahti-talo ja ilmailumuistomerkki aivan kirkon lähellä.
Ruokolahden muita nähtävyyksiä ovat Rantalinna, Kolmiköytisen- ja Lapinvuoren kalliomaalaukset, Karoniemi, Salpalinja Syyspohjassa, Kukonharjun-, Kutveleen- ja Käyhkään kanavat, Kummakivi ja sammalsilta.
Uskonnolliset yhteisöt.
Ruokolahdella toimii evankelisluterilainen Ruokolahden seurakunta.


Ruukki.
Ruukki oli Pohjois-Pohjanmaalla sijainnut Suomen kunta. Kunta syntyi Paavolan ja Revonlahden kuntien yhdistyessä vuonna 1973. Kunnan nimi tuli tuolloisen Paavolan kunnassa sijainneen Ruukin kylän nimestä. Kunnassa asui 4 600 ihmistä, ja sen pinta-ala oli 772,58 km², josta 5,79 km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli 5,88 asukasta/km².
1. tammikuuta 2007 Ruukki ja Siikajoki lakkautettiin ja samalla perustettiin uusi Siikajoen kunta.
Ruukki-sana tarkoittaa varhaista raudan- ja kuparinvalmistukseen keskittynyttä laitosta ja sen ympärille muodostunutta aluetta.
Kylät.
Hartaanselkä, Luohua, Paavola, Relletti, Revonlahti, Ruukki, Tuomioja, Saarikoski
Yhteydet.
Kunnan päätiet olivat valtatie 8 (Kasitie) ja kantatie 86. Vanhastaan Siikajoki on toiminut tärkeänä sahateollisuuden tukinuittojen kuljetusväylänä. Vuonna 1886 Ouluun saakka jatkettu Pohjanmaan rata kulkee Ruukin kautta. Eräänä tuon ajan perintönä on Ruukissa kunnanviraston molemminpuolin kaksi rautaista niitattua siltaa. Vanhempi siirrettiin nykyiselle paikalleen rautatiesillaksi, ja "Huokausten silta" on nykyisin kevyemmän liikenteen käytössä.
Teollisuus.
Ruukissa toimii saha- ja puutavarateollisuuden (Ruukki Wood, MSJ-Wood), metalli- ja konepajateollisuuden (FinnBlast, MariComp, Reko-Kone, JMC Engine), eristevalmistuksen (Ruukin EPS) ja muiden alojen yrityksiä. Huomattava osa teollisuudesta on keskittynyt Ruukin yrityspuistoon.
Ruukissa tuotetaan vesivoimaa Pöyryn ja Ruukinkosken voimalaitoksissa, jotka siirtyivät Revon Sähkön myynnin yhteydessä Vattenfallin omistukseen.
Palvelut.
Ruukissa on kaksi toisen asteen oppilaitosta, Siikajoen lukio ja Ruukin maaseutuopisto. Oppilaitokset tekevät yhteistyötä hevostalouden alalla.
Ruukissa sijaitsee myös Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen (MTT) alainen Pohjois-Pohjanmaan tutkimusasema.
Vastaanottokeskus.
Sisäasiainministeriö päätti maaliskuussa 2009 perustaa ylläpitämän vastaanottokeskuksen entiseen Ruukkiin, jossa oli siis aiemminkin toiminut vastaanottokeskus.


Rymättylä.
Rymättylä () on entinen Suomen kunta Varsinais-Suomen maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Siihen kuului suurin osa Otavan saaresta sekä joukko pienempiä saaria Turun saaristossa. Merimasku, Rymättylä ja Velkua liittyivät osaksi Naantalia vuoden 2009 alussa. Kaupungin nimi säilyi ennallaan, ja asukasluvuksi tuli vajaat 20 000.
Rymättylän naapurikunnat olivat Korppoo, Merimasku, Naantali, Nauvo, Parainen, Turku ja Velkua.
Merkittäviä elinkeinoja Rymättylässä on varhaisperunan viljelyn lisäksi myös sillituotteiden valmistus, jota tehdään Boyfoodin tehtaalla Röölän kylässä ja pienveneiden valmistus Rymättylän kirkonkylällä tehtaalla.
Rymättylä oli tunnettu talvinuotan vedostaan aiemmin, mutta nykyään ammattikalastuksen merkitys on pienentynyt huomattavasti. Kunnassa on kuitenkin useita kalanviljelylaitoksia.
Historia.
Rymättylän-Merimaskun maamies- ja kalastajaseura perustettiin vuonna 1897. Toiminta oli alkuvuosista lähtien vilkasta, vaikka pitkät etäisyydet haittasivat toimintaa. Osittain tämän takia merimaskulaiset erosivat seurasta ja perustivat oman maamiesseuran vuonna 1918. Alkuaikoina tärkein toiminta oli hevosjalostus, toinen tärkeä asia maanviljelyksen koneellistuminen ja siihen liittyvät koulutukset ja tiedottaminen.
Suomen käymään toiseen maailmansotaan liittynyt Moskovan rauhansopimus pakotti asukkaat muuttamaan pois Suomenlahden ulkosaarilta niiden tultua luovutetuksi Neuvostoliitolle maaliskuussa 1940. Seiskarin saaresta joutui lähtemään noin 700 ihmistä, ja heistä suurin osa sijoitettiin lounaissaaristoon, Rymättylään, Merimaskuun ja Kustaviin. Rymättylään muutti kymmensiä perheitä. Seiskarilaisten lisäksi Rymättylään muutti muun muassa Koivistolaisia, joista kymmenen perhettä osti kokonaisen Pakinaisten saaren. Sota-aikana Rymättylässä oli kuusi kansakoulua. Evakkoon saapuneet ihmiset hankkivat elantonsa kalastamalla ja siihen aikaan Rymättylässä oli yhdeksän suurta nuottakuntaa. Sodan päätyttyä suurin osa evakoista muutti lähemmäs kotiseutujaan ja vain pieni osa heistä jäi asumaan sijoitus paikalleen.
Matkailu.
Rymättylän kautta kulkee Saariston rengastie.
Rymättylän saaristoon kuuluu noin 400 saarta. Rymättylän pääsaarella Otavalla sijaitsee Rymättylän kirkko, joka on todennäköisesti 1510-luvulla rakennettu kivikirkko. Rymättylän Röölä on maankuulun Saukko-sillilaivaston kotisatama. Merenkulkulaitoksen yhteysalus S Kaidalla, jonka kotisatama on Haapalassa, pääsee tutustumaan Rymättylän ulkosaaristoon, kuten Turun kaupungin omistamaan ulkoilualueeseen Maisaareen, Ruotsalaiseen, Pakinaisiin, Pähkinäisiin, Korvenmaahan ja Samsaareen, sekä Paraisilla sijaitseviin Ahvensaareen, Maskinnamoon ja Houtsalaan.
Kyliä.
Rymättylän kyliä ovat Aatila, Ahteentaka, Ajola, Alakylä, Antola, Anttila, Autuinen, Brunnila, Hanka, Hankaanperä, Heinäinen, Hintsala, Hämmärö, Hämölä, Isopoikko, Järvenperä, Kaarniitta, Kaastla, Kauppila, Kepuinen, Kinttala, Kirjala, Knaapila, Koisaari, Koivusaari, Kuivanen, Kurala, Kurinen, Kurjanrauma, Leikkinen, Leiklahti, Lookila, Maanpää, Maisaari, Maskulainen, Meinikkala, Metsäpoikko, Montola, Ojainen, Okala, Paavainen, Pakinainen, Peräinen, Poikko, Pornainen, Pulkkala, Raula, Riiainen, Riittiö, Ruokorauma, Ruotsalainen, Röölä, Saarla, Salo, Santala, Seppälä, Suikkila, Suutarla, Taipale, Tanila, Valtainen, Vanhakylä, Veluinen, Viljainen, Ylikylä, Ylttinen ja Äijälä.
Poikon kylässä sijaitsee Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän kurssi- ja leirikeskus Kunstenniemi.


Saari (kunta).
Saari oli Etelä-Karjalassa sijainnut Suomen kunta. Vuonna 2004 kunnassa asui 1 472 ihmistä ja sen pinta-ala oli 183,08 km², josta 15,7 km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli 8,5673 asukasta neliökilometriä kohden. Entisen kunnan keskustaajama on Akonpohjassa, lähellä kuutostietä. Saari yhdistyi 1. tammikuuta 2005 Parikkalan ja Uukuniemen kanssa muodostaen uuden kunnan, jonka nimeksi tuli Parikkala.
Saaren naapurikunnat ennen kunnan lakkauttamista olivat Kesälahti, Parikkala, Punkaharju ja Uukuniemi. Ennen 1940-luvun alueluovutuksia naapurikuntiin kuului myös Jaakkima.
Alue ja maisemat.
Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 suurin osa siihenastisen Saaren alueesta pysyi Suomessa, mutta vähemmistö (29,9 km2) sisältyi Neuvostoliitolle luovutettuihin alueisiin. Ne Suomi valtasi lähes kokonaan jatkosodan alussa 1941, mutta sodan 1944 päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen mukaan suomalaisjoukkojen oli vetäydyttävä 1940 hyväksytylle rajalle.
Saaren maatalouskunta oli Salpausselkien välimaastoa ja sitä luonnehtivat harjut, mäet ja järvet. Viljelysmaata hankittiin kunnan alueella jo 1800-luvulta alkaen järvenlaskulla. Työ vaati paljon kaivuutyötä, joka tehtiin pääosin käsin – tästä muistona kunnan vaakunassa esiintyi kolmen hopeisen apilanlehden alla hopeinen puulapio.
Henkikirjakylät.
Honkakylä, Joensuu, Kesusmaa, Kirjavala, Maironiemi, Mikkolanniemi, Rasvaniemi, Saarenkylä, Tarnala.
Nähtävää.
Saarella oli oma rautatieasema ja sinne on rakennettu tiilikirkko vuonna 1934 (Ilmari Launis). Kirkossa on yksi Suomen suurimmista alttaritauluista. Saarella on myös Honkakylän kauppamuseo ja Myykkiin kivet -siirtolohkareet, Vaaranmäellä sijaitsee korkea näkötorni. Mikkolanniemen koululla järjestetään joulun aikoihin maailman pienimmät joulumessut. Mikkolanniemen kodalta on upeat näköalat Pienelle Rautjärvelle.


Saarijärvi.
Saarijärvi on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Saarijärven-Viitasaaren seutukunnassa, Keski-Suomen maakunnassa. Kaupungissa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2 ja se sijaitsee noin 60 km Jyväskylästä pohjoiseen.
Kaupunginjohtajana toimii entinen Taivalkosken kunnanjohtaja Janne Kinnunen.
Saarijärven naapurikunnat ovat Kannonkoski, Karstula, Multia, Soini, Uurainen, Ähtäri ja Äänekoski.
Pylkönmäen kunta (915 asukasta) liitettiin Saarijärveen vuoden 2009 alussa.
Saarijärvellä sijaitsevat muun muassa Mahlun Maapallopatsas, Puuhapuisto Veijari, Ahvenlammen leirintäalue, Pyhä-Häkin kansallispuisto ja Kivikauden kylä.
Kyliä.
Linna,
Kalmari,
Tarvaala,
Rahkola,
Koskenkylä,
Liikenne.
Paikkakunnan kautta kulkee Kokkolan ja Lappeenrannan välinen valtatie 13 sekä Jyväskylä–Haapajärvi-rata, jonka kunnostamisesta on tehty periaatepäätös. Rata avattiin läpikulkevalle liikenteelle vuonna 1960. Valtionrautatiet lopetti matkustajajunat pohjoiseen (Haapajärvelle ja Ylivieskaan) 1968 ja etelään (Äänekoskelle ja Jyväskylään) 1978.
Syksyllä 2011 rataosa Äänekoskelta Saarijärvelle peruskorjattiin ensimmäisen kerran sitten avaamisensa (1954): kevyet kiskot vaihdettiin raskaisiin kierrätyskiskoihin, sora sepeliin ja osa tasoristeyksistä poistettiin. Peruskorjaus mahdollistaa tavaraliikenteen nopeuden kaksikertaistamisen Äänekosken suuntaan.
Linja-autojen suorilla pikavuoroilla Saarijärveltä pääsee Jyväskylän lisäksi Kokkolaan ja Lapuan kautta Vaasaan. Saarijärven lähin matkustajaliikenteen rautatieasema on Ähtärin Myllymäen seisake noin 58 kilometrin päässä, ja Jyväskylän matkakeskukselle on etäisyyttä noin 64 kilometriä. Jyväskylän lentoasemalle on Saarijärveltä matkaa noin 47 kilometriä.
Historia.
Saarijärven kaupunki on perustettu vuonna 1986. Alueella on kuitenkin ollut asututusta jo yli 8000 vuotta sitten kivikautena, josta muistona Saarijärven kivikauden kylä. Alueen tunnettu pysyvä asutus alkoi 1550-luvulla Kustaa Vaasan asutustoiminnan tuloksena. Vuonna 1628 alueelle perustettiin Rautalammen kappeli, joka muuttui itsenäiseksi seurakunnaksi 1639. Tuolloin Saarijärvi tunnettiin vielä nimellä Palvasalmi. Saarijärveen kuuluivat myöhemmät Karstulan, Pylkönmäen ja Kyyjärven kunnat kokonaan sekä osia Uuraisista, Konginkankaasta ja Äänekoskesta. Vuonna 1749 Vanhan Saarijärven asukasmäärä oli 1380 henkeä. Suurin asukasmäärä oli vuonna 1870 jolloin Saarijärvellä asui yli 14000 ihmistä.


Sammatti.
Sammatti on Uudenmaan maakunnassa sijaitseva Suomen entinen kunta, joka nykyään on Lohjan 101. kaupunginosa. Sammatti yhdistyi vuoden 2009 alussa Lohjan kaupunkiin. Sammatin kunnanvaltuusto päätti liittymisestä yksimielisesti 27. elokuuta 2007. Sammatin naapurikunnat ennen kuntaliitosta olivat Karjalohja, Lohja, Nummi-Pusula ja Suomusjärvi.
Sammatissa on useita järviä, niistä suurimmat ovat Enäjärvi ja Kirmusjärvi. Sammatin vaakunassa esiintyi vaahteran lehti ja sen kaksi siemenpähkylää, jotka kertovat kunnan eteläisestä sijainnista Suomessa ja Lohjan seudun rehevästä luonnosta. Vaakunan suunnitteli Olof Eriksson, ja se vahvistettiin vuonna 1964.
Historia.
Sammatista tunnetaan kahdeksan esihistoriallisesta kohdetta. Kohteet ovat lähinnä kivikautisia asuinpaikkoja. Pysyvä talonpoikaisasutus tuli Sammatin alueelle 1100–1300-lukujen aikana. Ensimmäinen kirjallinen maininta Sammatista on vuodelta 1406. Kappeliseurakunta Sammatista tuli 1600-luvun alussa. 1600-luvulta 1700-luvun puoliväliin Sammatissa oli 28 tilaa. 1600-luvun puolivälissä Sammatissa oli parhaimmilaan 9 rusthollia eli ratsutilaa.
Ensimmäinen kunnon tie Sammattiin saatiin 1700-luvun lopulla kun Sammatin ja Karjalohjan välinen polku raivattiin kärrytieksi.
Isojaossa Sammattiin ei syntynyt uusia tiloja, sillä seurakunnan alueella ei ollut raivattavaksi sopivaa aluetta. Vasta vuonna 1840 Lammin torpasta tuli maakirjatila. Sammatin väestön kasvaessa lisääntyi torppien määrä. 1850-luvulle tultaessa oli Sammatissa jo 75 torppaa, kun niitä 1789 oli ollut kymmenen. 1850-luvulla tilallisia oli noin joka neljäs sammattilaisista.
Sammatin kirkko.
Sammatin ensimmäinen kirkko rakennettiin vuosina 1665–1666 nykyisen kirkon itäpuolelle. Uusi kirkko rakennettiin 1754–1755. Kellotapuli kirkolle rakennettiin 1763. Sammatin seurakunta itsenäistyi Karjalohjan seurakunnasta 1. tammikuuta 1951.
Sammatin kirkon vieressä on viljamakasiini, joka toimi eräänlaisena viljapankkina ennen varsinaisten rahalaitosten perustamista. Ensimmäiset merkinnät viljamakasiinista löytyvät vuodelta 1804, vielä 1930-luvulla makasiini oli jossain määrin alkuperäisessä käytössään.
Sampojuhlat.
Ensimmäiset Sampojuhlat pidettiin 22.7.1956. Sampojuhlat pidetään joka kesäkuun viimeinen sunnuntai Paikkarin torpan viereisellä mäellä. Sampojuhlilla ovat pitäneet juhlaesitelmiä monet suomalaiset kulttuurielämän vaikuttajat ja vuonna 1964 Sampojuhlilla olivat kunniavieraina tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja hänen puolisonsa.
Entinen Joenpellon kauppa ja kirjailijatalo Myllykylässä.
Kyliä.
Haarijärvi (Haarjärvi), Kaukola, Kiikala, Leikkilä, Lohilampi, Luskala, Myllykylä, Niemenkylä, Sammatti, Karstu
Lönnrot Opisto.
Sammatissa toimii myös Lönnrot Opisto. Opisto perustettiin 1897 Elias Lönnrotin testamenttaamalla omaisuudella. Opiston omistaa nykyään Työtehoseura ja opisto kouluttaa matkailu- ja ravintola-alalle.


Sipoo.
Sipoo () on Suomen kunta, joka sijaitsee Uudenmaan maakunnassa. Sipoon naapurikuntia ovat lännessä Helsinki, Vantaa, Kerava, Tuusula
ja Järvenpää, idässä Porvoo ja Pornainen sekä pohjoisessa Mäntsälä. Kunnassa on asukasta ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on maata ja loput  km² sisävesialueita.
Kunta on kaksikielinen. Asukkaista prosenttia ilmoittaa äidinkielekseen suomen ja prosenttia ruotsin.
Sipoon rannikolla on suosittuja kesäasutussaaria, joista suurimpia ovat Löparö, Norrkullalandet, Simsalö ja Kaunissaari (ruots. Fagerö). Asutus keskittyy kunnan pientaajamiin (Box, Martinkylä, Söderkulla, Talma ja Västerskog) sekä Nikkilään. Sipoon asukasmäärä on kasvanut 1980–90-luvuilla pääkaupunkiseudun muuttoliikkeen vuoksi. Asukkaiden työssäkäynti suuntautuu kuitenkin pääasiassa Helsinkiin.
Vuoden 2009 alussa Sipoosta siirrettiin noin 30 neliökilometrin laajuinen alue Helsinkiin. Siirrettyyn alueeseen kuuluvat muun muassa Östersundom eli Itäsalmi, Karhusaari ja Landbo.
Sipoo liittyi HSL-alueeseen 1. tammikuuta 2012 alkaen jolloin nyt Helsingissä, Vantaalla, Espoossa, Kauniaisissa, Keravalla ja Kirkkonummella käytössä oleva matkakortti alkaa kelvata Sipoon linja-autoliikenteessä. Siirtymäkauden liikennöintisopimukset kuitenkin jatkuvat vielä monta vuotta; viimenen sopimus päättyy vasta vuoden 2019 lopussa.
Historia.
Sipoossa on tehty joitakin kivikautisia esinelöytöjä. Pronssikaudelta on jäänyt hiidenkiukaita. Nykyinen asutus on kuitenkin vuosilta 1000–1200. Sipoonjoen suulla oli tuolloin linnoitus ja kauppapaikka. Sipoo mainitaan ensi kerran 1352.
1600-luvulla pitäjään perustettiin lukuisia aateliskartanoita (mm. Östersundom, Hitå, Eriksnäs). Sipoo oli aluksi Porvoon kappeliseurakuntana, josta se itsenäistyi 1425. 1600-luvulla pitäjässä oli salpietarikeittämö, 1700-luvulla alkoi kalkin louhinta ja tiilenvalmistus. 1700–1800-luvun elinkeinoja olivat lisäksi laivanrakennus ja talonpoikaispurjehdus. Ruotsinkielisestä Sipoosta tuli kaksikielinen vuonna 1953, enemmistökielenä ruotsi. Vuodesta 2003 suomi on virallisesti ollut kunnan enemmistökieli.
Vuoden 2009 alueliitos.
Helsingin kaupunki esitti kesällä 2006 valtioneuvostolle, että läntisestä Sipoosta liitettäisiin noin 50 neliökilometriä maata Helsinkiin. Sipoon kunta vastusti esitystä ja piti perusteluita liitokselle lainvastaisina. Valtioneuvosto päätti 28. kesäkuuta 2007 äänin 8–4 Sipoon lounaisosan, selvitysmies Pekka Myllyniemen ehdotuksen mukaisen noin 30 neliökilometrin suuruisen alueen liittämisestä Helsinkiin vuoden 2009 alusta. Päätöksestä jätettiin useita valituksia korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joka kuitenkin hylkäsi kaikki valitukset 15. tammikuuta 2008.
Kylät ja taajamat.
Söderkulla, Broböle, Eriksnäs, Gesterby, Gumbostrand, Hangelby, Hindsby, Herrala (Hertsby), Immersby, Kalkkiranta (Kalkstrand), Kallbäck, Kirkonkylä (Kyrkoby), Kärr, Linnanpelto (Borgby), Löparö, Majvik, Martinkylä (Mårtensby), Massby, Myyras (Myras), Nevas, Nikkilä (Nickby), Pigby, Savijärvi, Simsalo (Simsalö), Skräddarby, Spjutsund, Svartböle, Talma (Tallmo), Träskby, Box, Västerskog, Etelä-Paippinen (Södra Paipis), Pohjois-Paippinen (Norra Paipis)
Sipoonjoki.
Sipoonjoki on noin 37 kilometriä pitkä, monihaarainen joki, josta noin 30 km sijaitsee Sipoossa. 1800-luvun lopulla joki oli vielä niin leveä ja syvä, että siinä pystyi liikkumaan laivoillakin. Nykyisellään se muistuttaa joiltakin osiltaan enemmänkin ojaa. Joen mukaan on nimetty Sipoon toinen yläaste, Sipoonjoen koulu.
Nähtävyyksiä.
Sipoon tiilikirkko (T. Decker, 1885) ja vanha Pyhän Sigfridin harmaakivikirkko (1400-luvun alkupuolelta), Paippisten kyläkirkko, Savijärven ja Söderkullan kartanot.
Sipoon vaakuna.
Sipoon kunnan vaakunan on suunnittellut heraldikko Olof Eriksson. Vaakunassa on mustaa taustaa vasten hopeinen suden pää aaltoilevaksi muotoillun parrun päällä. Kunnanvaltuusto hyväksyi kunnanvaakunan 16.6.1954 ja Sisäasiainministeriö vahvisti vaakunan 25.2.1955.


Siuntio.
Siuntio () on Suomen kunta, joka sijaitsee Uudenmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km², josta {formatnum: } km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Suurimmat taajamat ovat asemanseutu ja kirkonkylä.
Siuntion naapurikunnat ovat Inkoo, Kirkkonummi, Lohja ja Vihti.
Kunta on kaksikielinen ja enemmistönä prosenttia asukkaista puhuu suomea ja prosenttia puhuu ruotsia. Siuntion suomenkielinen seurakunta kuuluu Espoon ja ruotsinkielinen seurakunta Porvoon hiippakuntaan.
Kuntaliitos.
Siuntio aloitti tammikuussa 2011 kuntaliitosneuvottelut Lohjan kanssa. Neuvotteluissa oli mukana myös Nummi-Pusula, sen sijaan alustavasti mukana ollut Inkoo luopui hankkeesta. Liitos toteutuu yhtä aikaa Karjalohjan jo päätetyn liittymisen kanssa vuoden 2013 alusta. Kunnissa tehtiin marraskuussa päätös liittymisestä, Siuntiossa vastoin kansanäänestyksen tulosta ja valtuustossa niukasti yhden äänen enemmistöllä.
Neljännes valtuutetuista vaati liitosasian uutta käsittelyä, joten päätös palautettiin uudestaan valtuustokäsittelyyn, jossa se kuitenkin meni läpi, jälleen yhden äänen enemmistöllä. Aimmista vastustajista siirtyi Kirsi Pesonen kannatuksen puolelle, ja lomalla edellisen äänestyksen aikaan ollut Yrjö Kokkonen oli äänestämässä vastaan.
Siuntiolainen valtuutettu teki Lohjan ja Siuntion kuntaliitospäätöksistä valituksen hallinto-oikeuteen ja vaatii kuntaliitospäätösten kumoamista. Valituksessa haetaan päätöksen täytäntöönpanokieltoa muotovirheen perusteella. Päätöksestä on tehty toinenkin valitus. Hallinto-oikeus hylkäsi valitukset, toimenpanokielto kumottiin, ja kuntaliitosta päästään jatkamaan. Valitukset kaatuivat äänin 2-1, mutta valittajat vievät asian vielä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Valtioneuvosto tekee kuntaliitospäätöksen kesäkuun loppuun mennessä. Liitos toteutuisi näillä näkymin vuoden 2013 alussa. Lohja on kuitenkin hylännyt liitoksen Siuntion kanssa, koska Siuntiosta ei tullut määräpäivään mennessä vahvistusta kuntaliitostoiveelle
Lohja ei ryhdy myöskään sosiaali- ja terveysalan yhteistyöhön Siuntion kanssa, ja siksi Siuntio ja Inkoo ryhtyvät järjestämään sitä yhdessä.
Muuta.
"Fanjunkarsin puisto" sijaitsee noin kilometrin päässä rautatieasemasta, paikalla, jolla Aleksis Kivi kirjoitti romaaninsa Seitsemän veljestä. Fanjunkarsin torppa, jossa Kivi asui, hävisi Porkkalan venäläismiehityksen aikana, mutta se jälleenrakennettiin ja vihittiin käyttöön 10. lokakuuta 2006.


Savitaipale.
Savitaipale on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Karjalan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Vapaa-ajan asuntoja on 2 666. Savitaipaleen naapurikunnat ovat Kouvola, Lemi, Luumäki, Mäntyharju, Puumala, Suomenniemi ja Taipalsaari.
Kyliä.
Havola, Heituinlahti, Hyrkkälä, Jokeinmaa, Kaihtula, Karhula, Kaskeinkylä, Kaulio (Kauliala), Kokkola, Korhola, Korpela, Koskeinkylä, Kuivanen, Kunttula, Kurhila (Järviä), Kylliälä, Kärpänen, Laari, Laksiainen, Lamminpää, Lavikanlahti, Luotola, Luotolahti, Lyytikkälä, Marttila, Monola, Niinimäki, Partakoski, Paukkula (Paukkunen), Peltoinlahti, Pettilä, Purtoismäki, Pöntylä, Rahikkala, Rantala, Ratasalo, Savitaipale, Solkeinkylä, Susivuori, Säänjärvi, Tukiala, Uiminniemi, Valkolanmäki, Virmajärvi, Välijoki
Koulutus.
Savitaipaleella on kaksi perusopetusta antavaa koulua: Savitaipaleen koulukeskus (luokat 1-9 ja lukio) sekä Heituinlahden koulu (luokat 1-6). Kirkonkylälle rakennettiin vuosina 2010-2012 uusi koulukeskus, johon sisältyy luokat 1-9 ja lukio.


Suomenniemi.
Suomenniemi on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Karjalan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2.
Suomenniemi on asukasluvultaan manner-Suomen pienin kunta. Vaikka Suomenniemi kuuluukin Etelä-Karjalan maakuntaan, sillä on kiinteät yhteydet myös Etelä-Savoon. Vapaa-ajan asuntojen määrä on pinta-alaan nähden suuri, 1 383.
Suomenniemen naapurikunnat ovat Mäntyharju, Puumala, Ristiina ja Savitaipale. Mikkeli, Ristiina ja Suomenniemi yhdistyvät uudeksi Mikkelin kaupungiksi vuoden 2013 alussa.
Kyliä.
valittiin vuoden eteläkarjalaiseksi kyläksi vuonna 2006.
Suomenniemeä ympäröi Suomen puhtain järvi, Kuolimo, ja jossain paikoin myös Saimaa.


Sysmä.
Sysmä on Suomen kunta, joka sijaitsee Päijät-Hämeen maakunnassa. Kunnassa asuu vakituisesti ihmistä (). Sysmän pinta-ala on  km², josta  km² muodostuu vesistöistä. Vuoteen 1997 saakka se kuului Mikkelin lääniin ja vuoteen 2009 Etelä-Suomen lääniin.
Sysmän naapurikuntia ovat Asikkala etelässä, Hartola idässä, Heinola kaakossa, Kuhmoinen luoteessa, Luhanka pohjoisessa ja Padasjoki lännessä.
Sysmä sijaitsee Päijänteen itärannalla suunnilleen Jyväskylän ja Lahden puolivälissä. Huomattava piirre Sysmässä on sen vapaa-ajan asuntojen ja asukkaiden valtava määrä. Sysmä sijoittui vuonna 2002 kahdeksannelletoista sijalle Suomen kunnista vapaa-ajan asukkaiden määrässä ja väkilukuun suhteutettuna oli ensimmäinen. Sysmän asukasmäärä yli kolminkertaistuu kesäisin ja tämä on luonut runsaasti kesätapahtumia kuten Sysmän Suvisoiton, Sysmän kirjakyläpäivät.
Historia ja kulttuuri.
Sysmä oli ensimmäisiä kiinteän ja maata viljelevän asutuksen pesäkkeitä Päijänteen itäpuolella. Sysmästä tunnetaan rautakauteen ajoittuvia arkeologisia löytöjä, ja keskiajalla se oli yksi Päijät-Hämeen keskuksista.
Sysmän alue oli varhaiskeskiajalla hämäläisten ja karjalaisten välistä rajaseutua, satojen vuosien aikana tehtiin alueella useita rajankäyntejä. Sysmän vanhin asutus on hämäläistä, hämäläiset ovat tulleet Vanajaveden ympäristöstä, lähinnä Sääksmäen alueelta. Myöhemmin alueelle saapuivat savo-karjalaiset. Keskiajan lopulla Sysmä kuului Hämeenlinnan linnalääniin, vuodesta 1634 alkaen Hämeenlääniin, Yliseen kihlakuntaan. Läänijakoa uudistettaessa vuodesta 1747 alkaen Sysmä kuului Kymenkartanon lääniin, Savon Yliseen kihlakuntaan. Mikkelin läänin perustamisen jälkeen 1831, Sysmä liitettiin siihen.
Sysmässä oli vähäistä teollisuutta jo 1800-luvun alkupuolella, jolloin toimintansa aloitti Liikolan Viiruniemen sulatto, joka valmisti mustia, melko suurikokoisia lasipulloja. Sysmän kirkon läheisyydessä aloitti toimintansa Padasjokilaisen kapteeni Laguksen perustama värjäämö 1830-luvulla. 1873 pitäjässä toimi itse kasvattamistaan haapapuista höylätyistä lastuista kartiineja, eli akkunan varjostimia valmistava tehdas, joka valmisti myös pieniä apteekeissa käytettäviä astioita. Apteekkari Knut Viktor Sahlberg perusti kahvitehtaan n. 1873, tehdas valmisti kahvia oman maan tuotteista ja kasviksista, kahvia kiitettiin erinomaisen hyväksi ja hintakin oli halpa. Kahvia vietiin muihinkin pitäjiin. Apteekkarilla oli useita apulaisia kahvia valmistamassa. Vuonna 1873 Sysmään perustettiin kauppiaiden M. Tevalinin ja V. Burgmanin toimesta lankarulla tehdas Huitilan puustellin alueelle. Tehtaassa oli 12 rullasorvia, silityskone ja kolme sirkkeliä. Tehdas vei rullia suuret määrät ulkomaille. Tehdas valmisti myös huonekaluja. Tehdas lopetti toimintansa 1878 mennen konkurssiin.
Suurten katovuosien aikana, vuonna 1866 ainakin joka neljäs sysmäläinen sairastui liikkeellä olevaan hermokuumeeseen, johon kuoli pitäjässä 177 ihmistä. Seuraavana vuonna, 1867 tuli isorokko, hinkuyskä ja tulirokko. Vuonna 1868 lavantauti surmasi 456 ihmistä.
Sysmään sijoittuvasta fiktiosta voidaan mainita Jalmari Finnen 1600-luvusta kertova näytelmä "Sysmäläinen" (1910), joka filmatisoitiin vuonna 1938 samannimiseksi elokuvaksi. Historiallinen komedia sijoittuu suureksi osaksi Sysmään, joskin kuvaukset tehtiin todellisuudessa Heinolassa.
Nähtävyydet.
Auringonlasku Päijänteellä, Sysmässä. Kuvassa oikealla Päijätsalon saari
Päijätsalo on noin 300 hehtaarin kokoinen saari, josta osa kuuluu Päijänteen kansallispuistoon. Päijätsalon korkeimpaan kohtaan on rakennettu jo vuonna 1899 näkötorni, josta avautuu hieno näköala Päijänteen suurimmalle selälle, Tehinselälle. Tunnettu on myös siirtolohkare, "Onkiniemen liikkuva kivi". Myös Kammiovuori Vintturissa on matkaajien ja paikallisten suosiossa, tosin näköalat ovat nykyisin heikentyneet metsän kasvun seurauksena ja kolmiomittaustornin hävittyä.
Vuodesta 1986 Sysmässä on järjestetty monitaiteinen maaseutufestivaali Sysmän Suvisoitto.
Sysmässä on myös vanha, kaunis Pyhän Olavin kivikirkko ja Hovilan, Nordenlundin, Suurkylän kartanot sekä Virtaan Vanha-Kartano.
Kylät.
Joutsjärvi, Karilanmaa, Kinnarila (Skinnarila), Koivisto, Käenmäki, Liikola, Nikkaroinen, Nuoramoinen, Onkiniemi, Otamo, Palvala, Rapala, Ravioskorpi, Saarenkylä, Soiniemi, Suurkylä, Särkilahti, Taipale, Toivola, Valittula, Vintturi, Virtaa, Voipala (Suopelto).
Liikenne.
Kunnan kirkonkylästä lähtee seututie 314 Asikkalaan valtatie 24:lle, seututie 413 Hartolaan valtatie 4:lle ja seututie 612 Luhankaan. Sysmän Otamosta erkanee seututie 410 Hartolan eteläosaan valtatie 4:lle.
Sysmän linja-autoasema sijaitsee kunnan keskustaajamassa ja Valittulan pikavuoropysäkki seututie 413:n varrella. Asikkalan Kalkkisten tienhaaran pikavuoropysäkiltä on noin kilometri matkaa Sysmän etelärajalle.
Kesäisin sisävesilaiva liikennöi Sysmän, Kelventeen ja Padasjoen kirkonkylän välillä. Lisäksi osa Lahden ja Jyväskylän välisistä laivavuoroista pysähtyy Sysmän Suopellon kylässä.
Satamat.
Sysmässä on kaksi pienvenesatamaa. Aivan Sysmän keskustassa, Majutveden rannalla sijaitsee Sysmän satama. Vaikka satama on yhteydessä Päijänteeseen on sen kaukainen sijanti ja kapeat salmet vaikeasti lähestyttäviä.
Toinen, Suopellon satama sijaitsee noin seitsemän kilometrin päässä länteen Sysmän keskustasta, Tehinselän itärannalla. Sataman huonot palvelut eivät kuitenkaan kiinnostaneet veneilijöitä, joten vuonna 2010 tehdyllä päätöksellä rakennetaan Suopeltoon täysin uusi satama-alue. Satamaa rakentaa ja markkinoi Marinetek Marinas Oy ja se on suunnitelmien mukaan valmis vuoden 2012 lopulla. Satamaan on tarkoitus myös rakentaa polttoaineasema sekä muita palveluita. Suopellon sataman viereen rakennetaan myös vapaa-ajan asuntoja.


Taipalsaari.
Taipalsaari on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Karjalan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Kunta perustettiin vuonna 1571.
Taipalsaaren naapurikunnat ovat Lappeenranta, Lemi, Puumala, Ruokolahti ja Savitaipale.
Kyliä.
Ahokkala, Ampujala, Haikkaanlahti, Haikola, Halila, Heikkola, Herttuala, Illukansaari, Jauhiala, Kannus, Karhula, Karhunpää, Kattelussaari, Ketvele, Kilkinsaari, Kilpiänsaari, Kirkonkylä, Kirvesniemi, Konstu, Kuhala, Kuikkala, Kurenlahti, Kurenniemi, Kurhila, Kutila, Kyläniemi, Laukniemi, Lehtola, Levänen, Liukkola, Merenlahti, Muukkola, Märkälä, Nieminen, Olkkola, Paakkola, Paarmala, Pakkala, Peltoi, Pönniälä, Rehula, Reinikkala, Saikkola, Saimaanharju, Solkeinkylä, Telkkälä, Vainikkala, Viskarila, Vitsai
Historia.
Taipalsaari on vanhaa asuinseutua, sillä kampakeraamisten löytöjen ja kalliomaalausten perusteella on voitu todeta seudulla olleen asutusta jo yli 4000 vuotta sitten. Valkeisaaren kalliomaalaus lienee tehty varhaisrautakaudella. Maalaus esittää luultavasti ihmishahmoja. Rautakaudelta ovat peräisin myös Kannuksen, Kuivaketveleen ja Turasalon muinaislinnat. Vaaterannassa Jauhialassa on sijainnut kivikautinen asuinpaikka.
Vuonna 1415 mainitaan kirjallisissa lähteissä ensi kerran Lappeen kihlakunta ja pitäjä, joista viimeksi mainittuun myös Taipalsaari kuului. Taipalsaari muodosti keskiajalta lähtien oman Taipale-nimisen hallintopitäjän. Taipaleen hallintopitäjä sai nimensä Kustaa Vaasan määräämästä Taipaleen kuninkaankartanosta, joka oli ollut sen hallinnollisena keskuksena jo keskiajasta alkaen. Tämän nimi siirtyi myös myöhemmin muodostuneen aluksi sama-alaisen seurakunnan nimeksi. 1600-luvun alusta alkaen seurakunnan nimenä käytetään muotoa Taipalsaari, joka on lyhennys Taipaleen saaresta.
Taipalsaari on tunnettu luonnonkauneudestaan ja vesistöjen runsaudestaan. Puolet kunnan pinta-alasta on Saimaata ja toinen puoli muodostuu noin 700 saaresta. Rantaviivaa, joka on pääosin upeaa hiekka- ja kalliorantaa, on pituudeltaan noin tuhat kilometriä. Pinta-alaltaan suurin saari on Kirkkosaari, jonka ympärille suurin osa kunnan 50 kylästä sijoittuu. Runsas vesistö on Taipalsaarella koettu sekä myönteisenä että osittain kielteisenäkin piirteenä. Ongelmia on ymmärrettävästi ollut paljon silloin kun liikenteen painopiste on siirtynyt vesiliikenteestä tieliikenteen puolelle. Myös matkustavaisten majoittajana toimineen
Röytyn kievarin pito lopetettiin vuonna 1937. Samalla vuosikymmenellä suuri osa Suomen kievareista siirtyi historiaan, sillä henkilö- ja linja-autoliikenteen kehittyminen oli tehnyt valtion tukeman kyyditys- ja kievarijärjestelmän tarpeettomaksi.
Vesistön aiheuttama rikkonaisuus tuntuu nykyisinkin jossain määrin haitallisena paikallisten hallintotehtävien hoidossa ja palvelujen järjestämisessä. Vesistö on tarjonnut aikanaan lukuisille perheille toimeentulon.
Taipalsaari (aiemmin Taipaleen pitäjä) on siis kuulunut Lappeen kihlakuntaan. Tämä kirkkopitäjä oli alkujaan huomattavan laaja. Siihen kuuluivat 1500-luvun alussa sittemmät Lappeen, Taipalsaaren, Savitaipaleen, Suomenniemen, Lemin, Luumäen sekä Nuijamaan pitäjät, lähes koko Joutseno, kyliä Säkkijärveltä sekä Karjalaan kuulunut Kymijoen itäpuoliset Valkeala ja Mäntyharju. Länsirajan muodosti Kymijoki Valkealan Selänpään korkeudelta, etelässä rajanaapureina olivat Vehkalahden, Virolahden ja Viipurin pitäjät. Idässä aluetta rajasi Saimaan vesistöalue sekä pohjoisessa vuoden 1415 päätöksen mukaisesti hahmotettu Savon eteläinen raja.
Asutuksen lisääntyessä näin laaja kirkollisen hallinnon alue osoittautui hankalaksi hallita. 1500-luvun ensimmäisen puoliskolta lähtien Lappeen suurseurakunta jaettiinkin pienempiin osiin, Iitin (1515), Valkealan (1640), Mäntyharjun (1595), Taipalsaaren (1571), Savitaipaleen (1639), Luumäen (1639) ja Joutsenon (1639) sekä sittemmin vielä Lemin, Suomenniemen ja Nuijamaan kappeleihin.
Taipalsaaren asema on ollut olla rajapitäjänä. Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Taipalsaari jäi Ruotsin valtapiiriin ja Etelä-Karjalan pohjoinen osa siirtyi Venäjän haltuun. Täyssinän rauhassa 1595 Ruotsin raja siirtyi pohjoisemmaksi. Suuri Pohjan sota ja sen päättänyt Uudenkaupungin rauha vuonna 1721 jakoivat jälleen Karjalan. Niin sanotussa pikkuvihassa Ruotsi yritti saada takaisin menettämiään alueita. Sodan ratkaisevassa Lappeenrannan taistelussa elokuussa 1741 Venäjä valtasi Lappeenrannan linnoituksen. Taipalsaarella käytiin myös useita verisiä taisteluita. Taloja poltettiin ja siviilit joutivat pakenemaan sotatoimia. Ruotsin tappioon päättyneen pikkuvihan rauha solmittiin Turussa vuonna 1743. Tällöin nykyinen Etelä-Karjala sekä Kymenlaakso Kymijokeen saakka ja Savonlinnan seutu liitettiin Venäjään.
Taipalsaaren palolaitos.
Taipalsaaren pelastustoiminnasta huolehtii Taipalsaaren VPK, joka on perustettu 11. tammikuuta 1961.
Taipalsaaren VPK huolehtii pääsääntöisesti itsenäisesti kunnan palo- ja pelastustoimesta, mutta lisäyksikköjä tulee tarpeen mukaan Lappeenrannan kaupungista tai muista ympäristökunnista.
Palokunnan lähtövalmius on viisi minuuttia, eli autojen on oltava liikkeellä viimeistään viiden minuutin kuluttua hälytyksestä.
Taipalsaaren VPK:lla on käytössään kalustoa joka mahdollistaa pelastustehtävät niin maalla kuin vesistöalueillakin.
Vuosittain Taipalsaaren VPK:lla on noin sata hälytystehtävää, ja niiden määrä on jatkuvassa kasvussa. Taipalsaaren VPK:ssa toimii hälytysosaston lisäksi aktiivinen nuoriso-osasto tiistai- ja torstai-iltaisin.
Taipalsaaren kunnankirjasto.
Taipalsaaren kunnankirjasto kuuluu Lappeenrannan maakuntakirjastoalueeseen. Kirjastolla on yksi toimipiste: pääkirjasto Saimaanharjulla. Kirjastotoimenjohtaja on Heikki Tikkala.
Uskonnolliset yhteisöt.
Taipalsaarella toimii evankelisluterilainen Taipalsaaren seurakunta, jonka jäsenmäärä oli 31. joulukuuta 2010 4235 henkeä. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii evankelisuus.


Tammisaari.
Tammisaari () on Raaseporin kaupunkiin kuuluva taajama, entinen kaupunki, joka sijaitsee Uudenmaan maakunnassa, Etelä-Suomen läänissä. Ennen lakkauttamistaan kaupungissa asui ihmistä, ja väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2.
Kaupunki oli kaksikielinen ja enemmistönä 81 prosenttia asukkaista puhui ruotsia ja 17 prosenttia suomea. Sen naapurikunnat olivat Hanko, Karjaa, Pohja ja Perniö.
Tammisaaren kaupunki lakkautettiin vuoden 2009 alussa ja sen tilalle perustettiin yhdessä Karjaan kaupungin ja Pohjan kunnan kanssa Raaseporin kaupunki.
Historia.
Raaseporin linna Snappertunassa rakennettiin todennäköisesti 1300-luvulla. Raaseporilla oli paitsi puolustuksellista ja hallinnollista myös kauppapoliittista merkitystä, sillä se puolusti Ruotsin etuja Räävelin (Tallinna) hansakaupunkia vastaan.
Kun Tammisaaresta tuli vuonna 1528 Raaseporin läänin hallinnollinen keskus, Raasepori menetti merkityksensä. Kuningas Kustaa Vaasa antoi Tammisaarelle kaupunkioikeudet vuonna 1546. Kaupungin sijaintipaikka oli tunnettu jo pitkään satamana ja kalastuspaikkana, ja ajatus kaupungin perustamisesta oli itänyt pitkään. Alueen halki kulki myös vanha vesireitti syvälle Etelä-Hämeeseen saakka.
Viranomaisten päätökset olivat aluksi kuitenkin tempoilevia eivätkä suosineet kaupungin kasvua. Vuoden kuluttua kaupungin perustamisesta asukkaat yritettiin saada muuttamaan sodasta kärsineeseen Viipuriin, ja Helsingin perustamisen jälkeen Tammisaaren, Porvoon ja Rauman asukkaat määrättiin muuttamaan Helsinkiin.
Tammisaaren kirkko rakennettiin 1600-luvulla. Sen rakennustyöt pani alulle vuonna 1651 kreivi Gustaf Adolf Lejonhufvud. Kirkko sai nykyisen ulkoasunsa kaupunkia vuonna 1821 tuhonneen tulipalon jälkeen. Kirkon olemassaolo saattoi pelastaa Tammisaaren kaupunkioikeudet, sillä kuningas Kaarle XI oli vielä 1690-luvulla aikeissa peruuttaa ne. 1600-luvulla kaupungin kaupankäynti kärsi myös merkantilismista eli valtion sääntelystä ja holhouksesta. Muun muassa vuonna 1614 ulkomaisten alusten tulo kaupungin satamaan kiellettiin. Vuonna 1636 ulkomaankauppa kiellettiin kokonaan.
1700-luvulla kaupankäynti helpottui. 1700-luvun lopulla Tammisaaresta tuli erityisesti erilaisten käsityöammattien harjoittajien kaupunki. Vuonna 1772 käsityöläisille annettiin määräys ripustaa työpajojensa oville kilvet, jotka ilmoittivat, mitä he valmistivat. Tämä toi lisää väriä kaupunkiin.
1800-luvulla kaupungissa kävi koulua muun muassa Elias Lönnrot. Hän kulki matkan kotiinsa Sammattiin patikoiden joka viikonloppu. Uno Cygnaeuksen kouluasetus kirjoitettiin kaupungissa. Cygnaeus myös vihki vuonna 1872 Tammisaaressa käyttöön Suomen ensimmäisen naisseminaarin.
Vuonna 1850 kaupungissa asui n. 1500 henkeä. Vuonna 1873 kaupunki sai rautatien, kun Hanko–Hyvinkää-rata valmistui. Tämä sai aikaan teollisuuden nousun ja kaupungin laajenemisen radan suuntaan. Vuonna 1910 kaupungissa asui n. 3 000 henkeä ja vuonna 1957 n. 5 200 henkeä.
Vuosina 1918–1940 Tammisaaressa toimi Tammisaaren pakkotyölaitos.
1. tammikuuta 1977 Tammisaareen yhdistettiin Tammisaaren maalaiskunta ja Snappertunan kunta. 1. tammikuuta 1993 kaupunkiin yhdistettiin Tenholan kunta. Vuoden 2009 alussa Tammisaari yhdistettiin Karjaan ja Pohjan kanssa Raaseporin kaupungiksi.
Nähtävyyksiä.
"Barckens Udde" on Tammisaaren vanhin kaupunginosa. Sen rakennuskanta koostuu pelkästään 1700- ja 1800-luvun rakennuksista, ja se on suojeltu ja rauhoitettu uusilta rakennuksilta.
Kuntaliitoksen seurauksena Tammisaaressa on useita kirkkoja, Tammisaaren kirkon lisäksi Snappertunan (1688), Bromarvin (1980–1981) ja Tenholan (1400-luku) kirkot.
Tammisaaren läheisyydessä on laaja saaristo, josta osa kuuluu Tammisaaren saariston kansallispuistoon. Saariston luontoa esittelee Tammisaaren luontokeskus. Tammisaaren saaristoon on mahdollista tutustua saaristoristeilyllä, joita tekee S Sunnan II. Laiva on entinen sisävesihöyrylaiva Saimaalta.


Tuulos.
Tuulos () on entinen Suomen kunta ja vuonna 2009 tehdyn kuntaliitoksen jälkeen osa Hämeenlinnaa. Ennen lakkauttamistaan se kuului hallinnollisesti Kanta-Hämeen maakuntaan ja Etelä-Suomen lääniin. Tuuloksen naapurikunnat olivat Hauho, Hämeenlinna, Janakkala ja Lammi.
Tuuloksessa risteävät valtatiet 10 ja 12. Valtateiden risteyksestä erkanee kantatie 53 Padasjoelle. Hämeenlinnan keskustaan Tuuloksesta on matkaa vajaat 30 kilometriä. Tuuloksen keskustaajama on Syrjäntaka.
Vaakuna.
Tuuloksen vaakunan suunnitteli Ahti Hammar ja se vahvistettiin vuonna 1956.
Historiaa.
Tuuloksen Juttilan kylässä sijaitsee rautakautinen linnavuori nimeltään Laurinkallio.
Tuuloksen Syrjäntaan kylässä käytiin sisällissodassa huhtikuun lopulla 1918 kaksipäiväinen taistelu, jossa punaisten pakolaiskolonna murtautui saksalaisten linjojen läpi. Saksalaisten lyömisessä kunnostautuivat varsinkin naispunakaartilaiset.
Tuuloksessa valmistettiin aina 1930-luvulle saakka huomattavia määriä rekiä ja hevoskärryjä. 1920-luvulla pitäjässä oli 24 ajokalupajaa ja ajokalujen valmistuksen piirissä työskenteli noin 400 henkilöä. Vuosittain valmistui myyntiin jopa 1 500 kärryä ja 4 000 rekeä. Autojen yleistyminen 1930-luvulla lopetti vähitellen tämän kotiteollisuuden alan.
Juttilan kylässä Hauhon Pyhäjärven rannalla sijaitsi Mikko Kaloisen perustama Kettulan Saha. Myöhemmin UPM osti sahan ja lakkautti sen 1990-luvulla. Nykyisin sahan paikalla toimii Tuulospuu, joka jalostaa sahatavaraa lajittelemalla, kuivaamalla ja paketoimalla.
Sairialan kylässä on Tuuloksen keskiaikainen (1400-luvulta) harmaakivikirkko, joka on omistettu Pyhälle Birgitalle. Tuuloksen kirkkoherrana on toiminut Petri Laine vuodesta 2009.


Uukuniemi.
Uukuniemi () oli Etelä-Karjalassa sijainnut Suomen kunta. 31.12.2003 kunnassa asui 516 henkeä ja sen pinta-ala oli 156,58 km², josta 54,88 km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli 5,52 asukasta/km². Entisen Uukuniemen kunnan alue kuuluu luonnonmaantieteellisesti Laatokan Karjalaan. Uukuniemi oli aikanaan Kymen läänin sekä pohjoisin että itäisin kunta.
Uukuniemen naapurikunnat ennen kunnan lakkauttamista olivat Kesälahti, Kitee ja Saari. Ennen 1940-luvun alueluovutuksia naapurikuntiin kuuluivat myös Jaakkima, Sortavalan maalaiskunta ja Ruskeala.
Kylät ennen lakkauttamista.
Homavaara, Kalalahti, Kokonlahti, Kumpu, Lammintaus, Lonkalampi, Matri, Myötävaara, Niukkala, Niukkalan Salokylä, Niva, Palolahti, Riihivaara, Sillantaus, Sirkee, Taaphuuvinsalo, Tilkkukumpu, Timolahti, Ukko-Juhon salo, Uukuniemi (kirkonkylä), Viklanmäki, Värtsi
Historia.
Uukuniemen alue mainitaan vuonna 1500 Sortavalan pitäjään kuuluvana kylänä. Vuonna 1589 Uukuniemestä tuli Kurkijoen ortodoksisen seurakunnan kappeliseurakunta, joka käsitti myös nykyisen Kesälahden alueen. Käkisalmen läänin siirryttyä Ruotsille 1617 muodostettiin Uukuniemen ortodoksisesta kappelista luterilainen seurakunta, jolla oli oma kirkkoherra ainakin vuodesta 1632 lähtien. Vuonna 1700 Kesälahdesta muodostettiin Uukuniemen seurakunnan alainen kappeliseurakunta. Vuonna 1721 Uudenkaupungin rauhan raja jakoi Uukuniemen seurakunnan siten, että pääosa Kesälahden kappelista jäi Ruotsille ja muu osa seurakunnasta Venäjälle. Tämän jälkeen Kesälahdesta ja Uukuniemestä muodostettiin erilliset seurakunnat.
Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 pieni osa siihenastisen Uukuniemen alueesta pysyi Suomessa ja jatkoi itsenäisenä kuntana, mutta noin 4/5 (437,5 km²) sisältyi Neuvostoliitolle luovutettuihin alueisiin. Jatkosodan alussa 1941 Suomi valtasi alueen. Suomalainen Bristol Blenheim -pommikone, jonka ohjaaja ja tähystäjä olivat haavoittuneet ilmatorjuntatykin ammuksen räjähdyksestä Karjalankannaksella, teki pakkolaskun Uukuniemen Kummun kylään kesäkuussa 1944. Sodan 1944 päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen mukaan suomalaisjoukkojen oli vetäydyttävä vuonna 1940 hyväksytylle rajalle.
Uukuniemen kohdalla Uudenkaupungin rauhan rajalinja toimi Kuopion läänin ja Viipurin, myöhemmin Kymen läänin rajana ja nykyään Pohjois-Karjalan ja Etelä-Karjalan maakuntien rajana. Nykyinen, Moskovan rauhassa 1940 määritelty valtioraja kulkee karkeasti kuvaten lähellä Uudenkaupungin rauhan rajalinjaa, mutta Uukuniemen kohdalla ne kulkevat erisuuntaisena ja kohtasivat siten, että Suomessa pysynyt Uukuniemen kunnan alue tuli koilliseen osoittavan kiilan muotoiseksi. Tästä muodosta suunnitteli Pirkko Hyvärinen vuonna 1969 vahvistetun kunnan- eli nykyisen kotiseutuvaakunan.
Uukuniemen kunta yhdistyi Parikkalan ja Saaren kuntien kanssa uudeksi Parikkalan kunnaksi 2005.
Nimi.
Uukuniemen nimen alkuperästä on olemassa lukuisia selityksiä, mutta sitä ei ole täysin selvitetty. Uukuniemen pohjoispuolella Kiteellä tunnetaan Karjalan pakanalliseen aikaan ja kulttuuriin viittaava Ukonniemi-niminen paikka. Uukuniemi-sanaa on selitetty myös uupua-verbillä ja sen mukaisella legendalla.


Valkeala.
Valkeala on entinen Suomen kunta, joka sijaitsee Kymenlaakson maakunnassa. Kunnassa asui ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km², josta {formatnum: } km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km².
Valkeala, Anjalankoski, Elimäki, Jaala, Kouvola ja Kuusankoski liittyivät yhdeksi suurkunnaksi vuoden 2009 alussa. Kaupungin nimeksi tuli Kouvola ja asukasluvuksi lähes 90 000.
Valkealan naapurikunnat olivat ennen kunnan lakkauttamista Anjalankoski, Elimäki, Jaala, Kouvola, Kuusankoski, Luumäki, Mäntyharju ja Savitaipale.
Maantiede.
Valkealan pinta-ala oli 1 004 km², josta maan osuus oli 861 km² ja vesistöjen 143 km². Valkealassa oli 246 yli kahden hehtaarin laajuista järveä, joista sekä suurin että syvin on Vuohijärvi. Lukuisien järvien ohella tunnusomaisia piirteitä Valkealan maisemille ovat salpausselät.
Valkealan suurimmat taajamat ovat kirkonkylä, Jokela, Utti, Vekaranjärvi, Vuohijärvi, Selänpää ja Tuohikotti. Valkealan kaksi varuskuntaa sijaitsevat Vekaranjärvellä ja Utissa. Vekaranjärven varuskunnassa toimii Karjalan Prikaati ja Utin varuskunnassa Utin Jääkärirykmentti.
Runsaista vesistöistä johtuen Valkealassa on kolmisen tuhatta (3 154) kesämökkiä.
Historia.
Valkealan seurakunnasta tuli Iitin kappeliseurakunta 1631 ja seurakunta itsenäistyi 1640. Ensimmäinen kirkko vuodelta 1631 oli noin 17 metriä pitkä ja 10 metriä leveä pirttirakennus, jossa ei ollut tornia eikä penkkejä. Ensimmäinen kirkko purettiin 1674 ja samalle paikalle rakennettiin ristikirkko. Toiseen kirkkoon rakennettiin lähes sata vuotta myöhemmin torni ja 1770-luvulla sitä laajennettiin parvekkeilla. Juhana Salosen suunnittelema kellotapuli valmistui 1782. Toinen kirkko paloi 17. huhtikuuta 1795.
Valkealan kolmatta kirkkoa alettiin rakentaa 1796 ja se vihittiin käyttöön 1798. Kirkko nimettiin Aleksanterinkirkoksi Venäjän Aleksanteri I:n mukaan. Kirkon suunnitteli Juhana Salonen. Kolmas kirkko paloi lämmityslaitteista alkaneessa tulipalossa 13. marraskuuta 1920. Nykyinen Valkealan kirkko rakennettiin samalle paikalle, ja se vihittiin käyttöön 1927. Suunnittelijoina olivat Armas Lindgren ja Bertel Liljeqvist.
Liikenne.
Valkealan läpi kulkee kaksi risteävää valtatietä: Pernajasta Kajaaniin kulkeva valtatie 6 ja Kotkasta Mikkeliin johtava valtatie 15. Helsingistä on matkaa Valkealaan noin 140 km.
Valkealan alueella kulkevat rautatie Riihimäeltä Vainikkalaan ja siitä erkaneva Savon rata Kouvolasta Kuopioon.
Kyliä.
Aitomäki, Anttila, Haimila, Heikkilä, Hevosoja, Inkerilä, Jokela, Joutjärvi, Karhula, Kinansaari, Kipparila, Kirkonkylä, Kourula, Kuivala, Kääpälä, Lipiälä, Mattila, Miettula, Multamäki, Niinistö, Oravala, Parola, Pihlajasaari, Pyöriälä, Pyötsiälä, Rautjärvi, Ruotsula, Rämälä, Saarento, Selänpää, Sorsala, Toikkala, Tuohikotti, Uro, Utti, Vekaranjärvi, Voikoski, Vuohijärvi
Talous.
Kunnan työpaikkaomavaraisuus oli 48 %. Miltei kolmasosa Valkealan työvoimasta kävikin työssä viereisessä Kouvolan kaupungissa ennen kuntaliitosta. Vuoden 2006 lopussa Valkealan työttömyysaste oli 8,7 %, mikä oli yli kolme prosenttia maakunnan keskiarvoa vähemmän.
Urheilu.
Valkealan kunnan ylpeys on urheiluseura nimeltä Valkealan Kajo. Seura on voittanut lentopallon naisten Suomen mestaruuden vuonna 1998, hopeaa 1990, 1993, 1994, 1999 ja pronssia 1992. Myös pikajuoksija Visa Hongisto ja jääkiekkoilija Vili Sopanen ovat Valkealasta kotoisin.
Valkealassa toimii myös jääkiekkoseura nimeltä Valkealan Kiekko (ValKi), joka on perustettu vuonna 1981.


Vihti.
Vihti () on Suomen kunta, joka sijaitsee Länsi-Uudellamaalla Uudenmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Vihti sijaitsee noin 45 kilometriä Helsingistä Turun suuntaan, Turun moottoritien varrella. Se kuuluu pääkaupunkiseudun vaikutuspiiriin.
Vihdin naapurikunnat ovat pohjoisesta myötäpäivään Karkkila, Loppi, Hyvinkää, Nurmijärvi, Espoo, Kirkkonummi, Siuntio, Lohja ja Nummi-Pusula.
Historia.
Kunta perustettiin vuonna 1867. Vanhimmat kirjalliset merkinnät siitä ovat vuodelta 1433, mutta kunta laskee ikänsä Vihdin seurakunnan perustamisesta vuodesta 1507, jolloin ensimmäinen tunnettu kirkkoherra nimitettiin. Tuolta ajalta on myös tiedossa ensimmäisten säteritilojen perustaminen ja kirkon rakentaminen.
Varmaa selitystä kunnan nimestä ei ole, mutta uusimman selityksen mukaan se tulee muinaisgermaanisesta sanasta, joka tarkoittaa noitaa tai tietäjää (velho tai viisas, vrt. englannin " 'witch' " ja " 'wizard' "). Muita selityksiä ovat skandinaavisperäinen sana vight (pyhä) tai suomalainen sana "vihti" eli vyyhti.
Vihdin suurin järvi on Hiidenvesi ja muinaiseen aikaan se oli merenlahti. Näihin aikoihin järvi oli samalla tasolla merenpinnan kanssa ja oli merkittävä kulkureitti Hämeeseen. Aikojen alussa erämatkaajien reitit kulkivat Vihdin läpi ja historian alussa Vihti sijaitsi rosvo- ja viikinkireittien läheisyydessä, hiisien ja jättiläisten vartioiman Noidanmaan raja-alueella. Nykyään Hiidenvesi ja Lohjanjärvi muodostavat muuten vähävetisen Uudenmaan laajimman vesistöalueen, josta pääsee kanootilla aina Itämerelle saakka.
Väkiluvun kehitys.
Väkiluku kasvaa jatkuvasti Helsingin läheisyyden ansiosta. Erityisesti lapsiperheet ovat 2000-luvulla muuttaneet ahkerasti Vihtiin, kuten muihinkin pääkaupunkiseudun kehyskuntiin.
Maantiede.
Vihti sijaitsee Hiidenveden rannalla. Nummelan toisella puolella on Hiidenvesi ja toisella Enäjärvi.
Kyliä.
Haapkylä, Haimoo, Huhmari, Hulttila, Hynnälä, Härkälä, Härköilä, Härtsilä, Irjala, Jokikunta, Jättölä, Kaharla, Kaukola (Kaukoila), Kauppila, Kirvelä, Kirkonkylä, Koikkala, Korppila, Kotkaniemi, Kourla, Köykkälä, Lahnus, Lahti, Lankila, Leppärlä, Lusila, Maikkala, Metsäkylä, Merramäki, Moksi, Niemenkylä, Niemi, Niuhala, Nummela, Oinasjoki, Ojakkala, Olkkala, Ollila, Oravala, Otalampi, Pakasela, Palojärvi, Pappila, Pietilä, Pääkslahti, Ridal, Ruskela, Salmi, Selki, Siippoo, Suksela, Suontaka, Taipale, Tarttila, Tervalampi, Torhola, Tuohilampi, Vanhala, Vanjoki, Vanjärvi, Veikkola, Vesikansa, Vihtijärvi, Vähäkylä
Ilmasto.
Pakkasennätys on helmikuussa 1985 mitattu -41.7°C ja lämpöennätys +33.8°C, joka mitattiin heinäkuussa 2010.
Hallinto.
Päätösvaltaa kunnassa käyttävät kuntalaisten vaaleilla neljäksi vuodeksi kerrallaan valitsema kunnanvaltuusto sekä sen valitsemat hallitus ja lautakunnat. Päätöksiä valmistelee ja toimeenpanee kunnan henkilöstö. Käytännön toiminnan helpottamiseksi toimielimet ovat siirtäneet omaa päätösvaltaansa kunnan viranhaltijoille, linjakysymyksistä ja suurista hankkeista päättävät luottamushenkilöt.
Toimielimiä ovat kasvatus- ja koulutus-, keskusvaali-, kulttuuri- ja kansalaistoiminnan-, liikunta-, nuoriso-, perusturva-, tarkastus-, tekninen- ja ympäristölautakunta. Lisäksi nuorten asiaa Vihdissä ajaa Uudenmaan vanhin nuorisovaltuusto, joka on perustettu vuonna 1997.
Vuonna 2008 Kauniaisten, Vihdin, ja Karkkilan vaaleissa kokeiltiin sähköistä äänestystä. Käytetyn järjestelmän ongelmat johtivat lukuisiin valituksiin, jotka lopulta johtivat korkeimman hallinto-oikeuden määräykseen uusia vaalit. Vaalit uusittiin 6.9.2009.
Liikenneyhteydet.
Vihti sijaitsee Turkuun johtavan valtatien 1 eli E18-tien varressa Helsingin luoteispuolella ja Lohjan koillispuolella. Lisäksi sen läpi kulkee valtatie 2 Poriin. Matka Helsinkiin on pitempi kuin kehyskunnista keskimäärin.
Busseja Helsingistä Nummelaan ja kirkonkylälle kulkee arkisin keskimäärin 30 minuutin välein. Matka Nummelaan ja Vihdin kirkonkylälle Helsingistä kestää noin 40 minuuttia. Bussitarjontaa on myös kunnan sisällä ja Lohjan sekä Karkkilan suuntaan, eniten arkisin kouluvuoden aikana. Raideyhteys on Hanko-Riihimäki-radalle, jolla liikennöi tavarajunia.
Nummelaan rakennettiin lentokenttä välirauhan aikaan. Se oli sotilaskäytössä sota-ajan ja on 1950-luvulta alkaen ollut vilkas harrasteilmailun, erityisesti purjelennon, tukipaikka. Kenttä rakennettiin Nummelanharjulle, ja sen ympäristössä on vielä runsaasti sodanaikaisia juoksuhautoja ja lentokoneiden suojapaikkoja. Talvina 2007, 2008, 2009 ja 2010 kentälle tehtiin luistinrata.


Virolahti.
Virolahti () on Suomen kunta, joka sijaitsee Kymenlaakson maakunnan kaakkoiskulmassa. Vaalimaan raja-asema on Euroopan unionin merkittävin rajanylityspaikka jäsenmaasta suoraan Venäjälle. Kunnan asukasluku on ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 sisävesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Virolahden naapurikunnat ovat Hamina ja Miehikkälä.
Kunnan nimi johtuu vilkkaasta kaupankäynnistä keskiajalla etenkin Itä-Viron kanssa. Virolahden vaakunan ankkuri kuvaa vanhaa satamapaikkaa, merenkulkua ja kalastusta. Apilat kuvaavat maanviljelyä. Vaakunan on suunnitellut Olof Eriksson.
Virolahden kaavailtu yhdistyminen Haminan kanssa kariutui toistaiseksi kun Virolahden kunnanvaltuusto 7.12.2011 päätti äänin 18-3 hylätä kuntaliitossopimuksen ja valtuuttaa kunnanhallitus jatkamaan prosessia tavoitteena kahden kunnan mallin toteutuminen eteläisessä Kymenlaaksossa
Esihistoria.
Kivikauden ajasta kertovat lukuisat kaivaukset. Lämpimänä kautena 5000–2000 eaa. Virolahdella oli paljon asutusta, mutta myöhemmin muinaislöydöt harvenevat ja häviävät vähitellen kokonaan. Helsingin yliopiston tutkijaryhmä teki Pihlajasta varhaisesta asutuksesta kertovat esinelöydöt 2008. Vetelänsuonojalta löytyi kivikauden loppupuolen keramiikkaa ja kaksi isoa asuinpainannetta, joiden välissä oli vielä kulkukäytävä ja ympärillä valli. Asumusten seinät ovat olleet joko hirsisiä, joissa on ollut 4–5 hirsikertaa, tai sitten turveseinäisiä. Kuvatunlaiset yhdistetyt huonetilat yleistyivät kivikauden lopulla noin 3500 eaa. Nyt Länsikylästä löydetty painanne on Museoviraston arvion mukaan vuosilta 1700–2300 eaa, kivikauden lopulta kampakeramiikan jälkeiseltä ajalta.
Virolahti on rautakauden lopun ja keskiajan arkeologian tutkimuksen kannalta haastava tutkimusalue. Alueen asutushistoria on tuolta ajalta hämärän peitossa. Virolahti on voinut olla osa karjalaista kulttuuripiiriä ennen alueen päätymistä Viipurin linnan hallinnon alaisuuteen. Vuoden 1000 molemmin puolin vallitsi eräkausi, jolloin Virolahden kalaisia vesiä kävivät verottamassa virolaiset, karjalaiset, hämäläiset ja venäläiset samanaikaisesti kuin viikinkien laivat purjehtivat rannikkoa pitkin Novgorodiin. Myös tältä rautakautiselta ajalta on runsaasti löytöjä, erityisesti hautapaikkoja.
Virolahden pitäjä.
Virolahti oli jo Pähkinäsaaren rauhassa 1323 liitetty osaksi Ruotsia. Ensimmäinen kirjallinen maininta Virolahdesta on vuodelta 1336, jolloin Pietari Joninpojan kirjeessä Tallinnan raadille mainitaan Viipuri, Virolahti ja Vehkalahti paikkoina, jossa hansakaupungin porvareilla oli oikeus käydä kauppaa paikallisten asukkaiden kanssa. Myöhemmin virolahtelaiset harjoittivat myös itse talonpoikaispurjehdusta muun muassa Tallinnaan.
Vuonna 1370 Virolahti mainitaan itsenäisenä seurakuntana. Virolahden emäpitäjä rajoittui lännessä Vehkalahteen, idässä Säkkijärveen ja pohjoisessa Lappeeseen. oli Virolahdelle hyvin ankara ja monet vanhat, keskiaikaiset talonpoikaissuvut hävisivät kokonaan. 1600-luvulla Virolahdelta läänityksiä saivat Ritter, von Fitinghoff, von Vicken, Klick, von Gertten, Byckling, Schulman, Mellin, Paijkull, Reet ja von Ungern-Sternberg –suvut, mutta läänitykset peruutettiin isossa reduktiossa. Myöhemmin Uudenkaupungin rauhan raja kulki Virolahden poikki. Vuonna 1743 (Turun rauhassa)Virolahti jäi kokonaan Venäjälle ja tuli osaksi ns. Vanhaa Suomea. Suomen suuriruhtinaskuntaan Vanha Suomi palautettiin v. 1812. 1700-luvulla Virolahdella alkoi louhostoiminta Pietarin rakentamisen tarpeisiin. Muun muassa Iisakinkirkon pylväät ovat Virolahden Pyterlahden graniittia.
Miehikkälä itsenäistyi Virolahdesta vuonna 1887. Virolahdelle perustettiin Suomen ensimmäinen kunnallinen kansakoulu. Ennen ensimmäistä maailmansotaa tsaari Nikolai II vietti huvijahdillaan kesiään perheineen Virolahden saaristossa.
Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 suurin osa siihenastisen Virolahden alueesta pysyi Suomessa, mutta osa (yli 100 km²) sisältyi Neuvostoliitolle luovutettuihin alueisiin.
Maantiede.
Virolahden keskustaajama Virojoki ja kirkonkylä sijaitsevat Virolahden merenlahden ympäristössä. Muita merkittäviä kyliä ovat Klamila ja Ravijoki lännessä ja Vaalimaa idässä. Joista ovat suurimmat kunnan keskustaajaman kohdalla Virolahteen laskeva Virojoki ja Vaalimaanjoki, joka laskee Suomenlahteen Venäjän puolella. Suurimpia saaria ovat Mustamaa, Santasaari, Santio ja Ruissaari. Ulkosaaristo kuuluu Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon.
Kyliä vuonna 1939.
Tähdellä (*) merkityt ovat jääneet kokonaan tai suurimmaksi osaksi Venäjän puolelle.
Alapihlaja, *Ala-Urpala, Eerikkälä, Hailila, Hanski, Hellä (Heligby), Hämeenkylä (Tavastby), Häppilä, Järvenkylä, Kattilainen, *Kiiskilahti, Kirkonkylä, Klamila, Koivuniemi, *Koskela, Koskelanjoki, Kotola, Kurkela, *Laitsalmi, Länsikylä (Flonckarböle), *Martinsaari, Mattila, Mustamaa, Nopala, *Orslahti, *Paatio (Båtö, Patio), Pajulahti, *Pajusaari, *Pitkäpaasi, Pyterlahti, Ravijoki, Ravijärvi, Reinikkala, Rännänen (Grennäs), Sydänkylä (Kallfjärd), Säkäjärvi (Seekeirffby), Tiilikkala, Vaalimaa (Vaderma), Vilkkilä, Virojoki, Yläpihlaja, *Ylä-Urpala


Jatkuva kuvaus.
Jatkuva kuvaus on kuvaus formula_1, jossa kaikilla formula_2 jokaista pisteen formula_3 ympäristöä formula_4 kohti on olemassa sellainen pisteen formula_5 ympäristö formula_6, että formula_7.


Maapähkinä.
Maapähkinä ("Arachis hypogaea") on hernekasveihin ("Fabaceae") kuuluva kasvi.
Maapähkinä on kotoisin Etelä-Amerikasta. Kasvi kasvaa 30–50 senttimetriä korkeaksi. Kukat ovat muodoltaan hernekasveille tyypillisiä. Kukkimisen jälkeen varsi laskeutuu vähitellen maan tasalle, ja palot alkavat kehittyä maanpinnan alla. Yhdessä palossa on 1–3 siementä ("pähkinää").
Maapähkinää viljellään laajalti subtrooppisella ja lämpimänlauhkealla ilmastovyöhykkeellä. Suurimpia tuottajia ovat Intia, Kiina ja Yhdysvallat.
Maapähkinät voi syödä sellaisinaan tai käyttää ruuanvalmistuksessa. Maapähkinä on myös tärkeä öljykasvi, jonka siemenistä puristetaan maapähkinäöljyä. Yhdysvalloissa suuri osa sadoista käytetään maapähkinävoin valmistukseen.


TMC.
RDS-TMC (Radio Data System – Traffic Message Channel) tarkoittaa analogisten radiolähetysten mukana lähetettäviä digitaalisia liikennetiedotteita. RDS-TMC:ssä välitetään tietoa kaikista tieliikenteen häiriöistä niille kuljettajille, jotka ovat hankkineet erillisen RDS-TMC-viestien vastaanottamiseen sopivan ajoneuvolaitteen. Vastaanottimen avulla välitetään hyödyllistä ja ajantasaista tietoa tietöistä, onnettomuuksista, ruuhkista ja kelistä.
Suomessa TMC-tietoa välittää Destia (ent. Tieliikelaitos). Koodatut viestit muutetaan TMC-vastaanottimissa ja esitetään vastaanottimen mahdollistamalla kielellä joko tekstinä näytöllä tai merkein karttapohjalla. Jotta viesti voidaan Suomessa näyttää karttapohjalla, on TMC-vastaanottimen muistissa oltava Tiehallinnon tarjoama tietokanta. Tietokannan jakelua säädellään lisenssillä.
TMC-viesti avattuna Navigon 8110-navigaattorissa. (Pysäytyskuva) Navigaattorit osaavat automaattisesti ehdottaa ruuhkatiedon saatuaan vaihtoehtoista reittiä.
Nykyään yleisin vastaanotin TMC-viesteille on GPS-navigointilaite eli navigaattori.
RDS-TMC-liikenneviesti koostuu neljästä perustiedosta: häiriön syystä ja seurauksesta, sijainnista, vaikutusalueen laajuudesta sekä arvioidusta häiriön kestoajasta. TMC-sanomat välitetään pienellä datansiirtonopeudella (1187,5 b/s). Tarvittavat tiedot voidaan lähettää muutamalla tavulla, joiden perusteella vastaanotin esittää tapahtumaa vastaavan tiedotteen omalta muistikortilla olevasta tietokannastaan. RDS-TMC sanoma sisältää paikannustiedot alueesta, teistä ja paikoista.
Esimerkki TMC-viestistä: "Tie 51, Länsiväylä, Otaniemi, Kehä I. Rikkoutunut linja-auto. Koskee suuntaa: Keilaniementie (Tie 101, Kehä I)"
TMC-lähetykset Suomessa.
Vuosina 1998-2006 Tiehallinto ylläpiti ilmaista testipalvelua Yleisradion ja Digitan kanssa. Tiehallinnolta palvelu siirtyi Destialle, joka huhtikuussa 2007 alkoi lähettää palvelua salattuna Yleisradion Radio Suomen taajuudella. Samanaikaisesti kaikki käytössä olleet TMC-vastaanottimet lakkasivat toimimasta. Tilanne muuttui huhtikuussa 2008, kun Destia solmi ensimmäiset palvelusopimukset navigaattorivalmistajien kanssa. Navigaattorivalmistajista Navigon, Garmin, TomTom ja Mio ovat allekirjoittaneet sopimuksen Destian kanssa ajantasaisen RDS-TMC liikennetiedon hyödyntämisestä.
Nykyään Suomessa RDS-TMC liikennetietoja tuottaa ranskalaisomistuksessa oleva Mediamobile Nordic.


Meksikon osavaltiot.
Meksikossa on 31 osavaltiota ja lisäksi erillinen liittovaltion alue ("Distrito Federal"), jossa sijaitsee maan pääkaupunki México.


Marshall-apu.
Marshall-apu, Marshall-suunnitelma tai Euroopan palautumisohjelma oli Yhdysvaltain ensisijainen ohjelma Euroopan jälleenrakentamiseksi toisen maailmansodan jälkeen.
Historia.
Ohjelma oli Yhdysvaltain ulkoministerin kenraali George C. Marshallin idea. Muun muassa Iso-Britannia pääsi jo vuonna 1946 samoihin tuottavuuslukuihin kuin mitä sillä oli ollut ennen sotaa. Ulkopoliittisesti merkittävintä oli Kreikan Marshall-apu, koska siellä pyrittiin vakauttamaan maan tilannetta kommunistien ja länsimielisten käymän sisällissodan jälkeen jälkimmäisten eduksi. Marshall-apu toimi myös Yhdysvaltojen subventiona omaan yksityiseen sektoriin, sillä rahaa virtasi Euroopasta takaisin Yhdysvaltoihin.
Neuvostoliitto liittolaisineen kieltäytyi avusta. Suomi kieltäytyi myös, koska pelkäsi sen vaurioittavan suhteitaan Neuvostoliittoon sen jälkeen kun Neuvostoliitto oli Marshall-avun julkisesti tuominnut ja diplomaattiteitse myös Suomelta kysyttäessä kieltänyt. Suomi olisi tarvinnut kipeästi taloudellista tukea, sillä Suomen piti maksaa sotakorvauksia Neuvostoliitolle. Sodasta kärsinyt Suomi joutui jäämään ulkopoliittisista syistä ilman apua, vaikka muun muassa vauras Ruotsi saattoi sitä nostaa.
Vuosien 1948 ja 1951 aikana Yhdysvallat lahjoitti yli 13 miljardia dollaria (noin 100 miljardia dollaria nykyisillä vaihtoarvoilla) teknistä ja taloudellista apua 16 Euroopan maan uudelleenrakentamiseen, jotka olivat liittyneet OEEC:een ("Organization for European Economic Cooperation", nykyisen OECD:n edeltäjä) vastauksena Marshallin kehotukseen yhteisen suunnitelman muodostamiseksi.
Ulkoministeri George C. Marshall sanoi puheessaan Harvardin yliopistossa 5. kesäkuuta 1947: "On luonnollista, että USA tekee kaiken voitavan auttaakseen palauttamaan normaalit ja terveet taloudelliset olosuhteet maailmaan, sillä tämä on poliittisen vakavuuden ja turvallisuuden rauhan edellytys". Historioitsijat korostavat Marshall-avun kantavina motiiveina yleensä pyrkimyksen tukea demokratiaa ja vakaata kehitystä Euroopassa. Apua kanavoitiinkin erityisesti suuriin Euroopan maihin, kuten Ranskaan ja Italiaan, joissa es vahvat kommunistiset puolueet. Samalla Euroopan talouden kohentuessa saataisiin USA:n teollisuudelle merkittävät vientimarkkinat. Marshall-apu oli suhteessa USA:n bruttokansantuotteeseen suurempaa, kuin mitä länsimaista on koskaan annettu kehitysapuna kehitysmaille ja se inspiroi myöhempää kehitysapua.
Kesäkuun 17. Pariisissa päätettiin avun järjestämisestä Ranskan ulkoministerin Georges Bidaultin ja Ison-Britannian Bevinin kanssa. Lyhyen aikaa myös Neuvostoliitto oli kiinnostunut Marshallin avusta. Neuvostoliitto muutti kantaansa kesken Pariisin kokouksen joka oli alkanut kesäkuun 27. päivänä. Neuvostoliitto perusteli kantaansa, että USA sekaantui Euroopan maiden asioihin ja apu merkitsisi Euroopan joutumista USA:n hallinnon alaiseksi. Neuvostoliitto vetääntyi yhteistyöstä, mikä oli yksi osoitus Euroopan pitkälliseen kahtiajaon, kylmän sodan alkamisesta.
Marshallin suunnitelma nopeutti sodasta kärsineitä maita pääsemään jaloilleen taloudellisesti. Marshall-apuun liittyvä OEEC oli pohjana Euroopan taloudellisen yhteistyön kehittymiseen ensiksi EEC:ksi, sitten ja lopulta EU:ksi sekä Euroopan unionin sisämarkkinoiden muodostumiselle.
Kulut.
Marshall-apua jaettiin osallistujien kesken suurin piirtein väestömäärän mukaan. Suurempi määrä annettiin tärkeimmille teollisuusalueille, koska niiden uudistumista pidettiin olennaisena Euroopan tervehtymiselle.


Henkilötunnus.
Henkilötunnus on valtion kansalaiselle antama yksilöivä tunniste. Henkilötunnusta käytetään muun muassa viranomaisten kanssa asioidessa, henkilöllisyyden tunnistamisessa ja henkilöä koskevissa virallisissa asiakirjoissa. Henkilötunnus ei ole salainen tieto.
Yleistä.
Suomessa henkilötunnus ("hetu") annetaan Suomen kansalaisille sekä Suomessa pysyvästi tai pitkäaikaisesti (vähintään vuoden) oleskeleville ulkomaalaisille. Tunnus voidaan anomuksesta myöntää myös tilapäisesti oleskeleville henkilöille. Tunnuksen myöntää Väestörekisterikeskus. Henkilötunnuksen voi nykyisin vaihtaa vain henkilötunnuksen väärinkäytön ja sukupuolen korjaamisen vuoksi. Esim. väärinkäytöksiä pitää olla useita ja vakavia.
Henkilötunnuksen alkuosa muodostuu henkilön syntymäajasta. Välimerkki kertoo, millä vuosisadalla henkilö on syntynyt. Välimerkin jälkeen on kolminumeroinen juokseva järjestysnumero ja lopuksi tarkistusmerkki.
Henkilötunnuksen algoritmin kehitti Erkki Pale, joka oli toiminut toisessa maailmansodassa salakieliasiantuntijana.
Nimen historia.
Ensimmäinen henkilön yksikäsitteinen tunnus oli työeläkekortin numero ja sen antoi vuosina 1962–1970 Eläketurvakeskus (ETK). Myöhemmin, vuosina 1964–1970 Kansaneläkelaitos (KELA) ryhtyi jakamaan omia sosiaaliturvatunnukseksi (sotu) kutsuttuja tunnuksia, joiden tiedot perustuivat väestörekisteritietoihin. Vuoden 1971 alusta, kun Väestörekisterikeskus (VRK) otti käyttöön digitaalisen väestörekisterin, työeläkekortin numerosta ja sotusta luovuttiin. Henkilön yksilöivän tunnuksen nimeksi tuli "henkilötunnus". Väestörekisterikeskus on ainoa henkilötunnuksia myöntävä taho.
Tunnuksen muoto.
Suomalaisen henkilötunnuksen muodosta on säädetty väestötietoasetuksessa 128/2010.
Se koostuu 11:stä merkistä ja on muotoa codice_1, jossa
Henkilötunnuksen käytön rajoitukset.
Henkilötunnusta saa käsitellä myös luotonannossa tai saatavan perimisessä, vakuutus-, luottolaitos-, vuokraus- ja lainaustoiminnassa, luottotietotoiminnassa, terveydenhuollossa, sosiaalihuollossa ja muun sosiaaliturvan toteuttamisessa tai virka-, työ- ja muita palvelussuhteita ja niihin liittyviä etuja koskevissa asioissa.
Lisäksi henkilötunnuksen saa luovuttaa osoitetietojen päivittämiseksi tai moninkertaisten postilähetysten välttämiseksi suoritettavaa tietojenkäsittelyä varten, jos henkilötunnus jo on luovutuksensaajan käytettävissä.
Rekisterinpitäjän on huolehdittava siitä, että henkilötunnusta ei merkitä tarpeettomasti henkilörekisterin perusteella tulostettuihin tai laadittuihin asiakirjoihin.
Muut maat.
Muualla vastaavanlaista henkilötunnusta käytetään muun muassa Ruotsissa (personnummer), Norjassa (fødselsnummer), Tanskassa (personnummer tai CPR-nummer), Islannissa (kennitala), Virossa (isikukood), Alankomaissa (burgerservicenummer), Belgiassa (rijksregisternummer), Ranskassa (code INSEE), Itävallassa (Sozialversicherungsnummer), Sveitsissä (AHV-Nummer), Liettuassa (asmens kodas) ja Chilessä (Rol Único Nacional tai RUN).
Yhdysvalloissa on samankaltainen järjestelmä (social security number, SSN), vaikkakaan sitä ei alun perin luotu samanlaiseen tarkoitukseen. SSN:ia ei anneta ihmiselle jo syntymästä, joten on mahdollista elää Yhdysvalloissa ilman sellaista, joskin sen puute vaikeuttaa käytännön asioiden hoitamista.


IP.
IP () on TCP/IP-mallin Internet-kerroksen protokolla, joka huolehtii IP-tietoliikennepakettien toimittamisesta perille pakettikytkentäisessä Internet-verkossa. Se on myös koko Internetin ydin ja ainoa asia, mikä kaikkia Internetiin liitettyjä koneita yhdistää.
IP-paketit toimitetaan perille IP-osoitteiden perusteella. IP-osoite on tavallisesti numerosarja kuten esimerkiksi: "192.168.1.1" (IPv4) tai 2002:a00::260:1dff:fe22:5a85/64 (IPv6). Verkkotunnuksien muuttamisesta IP-osoitteiksi vastaa DNS-järjestelmä.
IP-pakettien perille toimittamista sanotaan reitittämiseksi ja sen tekevät reitittimet perustuen reititysprotokollien välittämään tietoon IP-osoitteiden sijaintipaikoista Internetissä ja lyhyimmistä reiteistä näiden välillä.
IP-paketti ei vielä välttämättä ole pienin verkossa kuljetettava yksikkö vaan se joissakin tapauksissa joudutaan vielä jakamaan pienemmiksi osapaketeiksi ("fragmenteiksi").
IP-protokollat.
IP-paketissa kuljetettavat protokollat on numeroitu. Protokollan numerosta vastaanottaja tietää, mitä IP-paketin sisällä on. Yleisimpiä protokollia ovat
Standardointi ja versiot.
Tällä hetkellä Internetissä on yleisimmin käytössä IP-protokollan neljäs versio eli IPv4.
Jo pitkään on odotettu uudemman IPv6-version korvaavan nykyinen versio IPv4, mutta toistaiseksi IPv6:n käyttö on vähäistä, vaikka se on saatavissa useimmille tietokoneille. Tärkeimpänä uudistuksena IPv6-versiossa on osoitteiden pidentäminen, jolloin osoitettavia tietokoneita tai laitteita voi olla paljon nykyistä neljää miljardia enemmän. Tarvetta siirtyä käyttämään sitä on vähentänyt mm. se, että osoitteenmuunnosratkaisut ovat auttaneet osoitteiden riittävyydessä. IPv6-tietoliikenne ei ole käsiteltävissä sellaisilla tietokoneilla tai reitittimillä, jotka tukevat vain IPv4:ää.


Parillinen luku.
Kokonaisluku on parillinen, jos se on jaollinen luvulla kaksi. Parillisuus oli alkujaan luonnollisen luvun ominaisuus, mutta kun negatiiviset luvut tulivat yleiseen käyttöön, laajennettiin sääntöä koskemaan myös niitä. Parillisuus oli siten kokonaisluvun itseisarvon ominaisuus.
Parilliset luonnolliset luvut ovat formula_1 ja parilliset kokonaisluvut ovat formula_2. Nämä muodostavat luonnollisten- ja kokonaislukujen osajoukon. Vielä pitkään sen jälkeen, kun nolla oli hyväksytty luvuksi, ei sitä pidetty parillisena. Nykyään se luetaan aina osaksi parillisia kokonaislukuja, mutta määritelmästä riippuu, kuuluuko se vielä parillisiin luonnollisiin lukuihin vai ei.
Luvut, jotka eivät ole parillisia, ovat parittomia.
Formaaliset määritelmät.
Parillisen luvun formula_3 voi muodostaa lausekkeella formula_4, missä formula_5 on luonnollinen luku. Jos tulkitaan formula_5 järjestysluvuksi, voidaan ajatella formula_3:n olevan formula_5:nnes parillinen luonnollinen luku. Esimerkiksi 103. parillinen luku on formula_9.
Parillisten luonnollisten lukujen joukko on mahtavuudeltaan numeroituvasti ääretön, koska se on yhtä mahtava joukko kuin luonnolliset luvut. Annettu joukkojen välinen kuvaus formula_10 on bijektio, mikä riittää perusteluksi.
Kun parillisten lukujen formula_3 määritelmässä sallitaan myös formula_5:ksi kokonaisluvut, saadaan parilliset kokonaisluvut. Tämän osajoukon mahtavuus on myös numeroituvasti ääretön.
Parillisuustestit.
Luvun parillisuus voidaan tutkia hyödyntämällä lukujen ominaisuuksia. Tämän mukaisesti luvun parillisuus johtuu luvun tekijästä 2, jonka vuoksi parillinen luku on jaollinen kahdella. Esimerkiksi luku 22 voidaan esittää tulona 2·11, jolloin luku on jaollinen kahdella: 22÷2 = 11.
Desimaalijärjestelmässä parillisella kokonaisluvulla on viimeinen numeromerkki aina jokin luvuista 0, 2, 4, 6 tai 8. Tämän mukaan luku 234 on parillinen ja 1331 taas pariton.
Kahdesti parillinen luku on parillinen jonka lisäksi myös sen puolikas parillinen. Luvulla on siten tekijöinään vähintään kaksi kakkosta eli luku on jaollinen neljällä. Se saadaan laskemalla lausekkeen formula_13 arvo edelliseen tapaan. Ne parilliset luvut, jotka eivät ole kahdesti parillisia, ovat yhdesti parilliset. Ne saadaan lausekkeella formula_14
Parillisuuden voi ilmaista pariteettina. Kun parillisen luvun paritetti on 0 ja parillisen 1. Tietotekniikassa paritetti on helppo laskea lukujen binäärijärjestelmässä. Esimerkiksi luku 10 on parillinen, koska sen binääriesitys formula_15 sisältää kaksi ykköstä. Kahden ykkösen paritetti on formula_16
Aritmetiikkaa.
Kahden luvun laskutoimitukset vaiktuttavat tuloksen parillisuuteen säännöllisillä tavoilla.
Kun jakolasku ei mene tasan, jolloin osamäärä on puhdas rationaaliluku, ei voida enää puhua parillisuudesta. Jos jakolasku menee tasan, jakaa nimittäjä formula_28 osoittajan formula_29 ja on siten eräs sen tekijä eli formula_30. Silloin
ja osamäärän parillisuus riippuu ainoastaan osoittajan tekijästä formula_32 eikä ollenkaan nimittäjästä formula_28.
Lukuteorian tuloksia.
Edellisestä parillisuustarkastelusta selviää, että kun laskutoimitukseen osallistuu vain parillisia lukuja, saadaan tulokseksi parillisia lukuja. Parillisten lukujen joukko on siten "suljettu" yhteen-, vähennys- ja kertolaskun suhteen.
Historia.
Muun muassa Abraham Seidenberg on esittänyt, laskeminen on voinut saada alkuunsa tarkkaan harkituista heimorituaaleista, missä suuren ihmisjoukon hallinta olisi vaatinut osaanottajien laajempaa roolitusta. Melko pitkälle kehittyneiden seremonioiden hallinta on vaatinut osanottajien numerointia. Alkeellisesti elävien heimojen keskuudesta on havaittu laajalle levinnyt tapa, jossa osaaanottajat jaotellaan miehiin ja naisiin numeroimalla heidät parillisilla ja parittomilla luvuilla pareiksi. Samat heimot käyttävät 2-kantaista lukujärjestelmääkin muiden lukujärjestelmien rinnalla ja riitit saattavat olla tähän yhtenä syynä. Pythagoralaiset kuvasivat parillisia lukuja naisellisina ja parittomia miehisinä lukuina..
Euklideen Elementan kirjassa XI, että "luku on parillinen, jos se voidaan puolittaa". Tämä alkeellinen määritelmä viittaa vanhaan tapaan hahmottaa luvut pikkukivillä, joita voitiin järjestellä kuvioiksi. Lukumäärää vastaava kivikasa voidaan siten puolittaa eli järjestää kahteen yhtäsuureen kasaan. Antiikin kreikkalaiset eivät pitäneet lukua yksi parillisena tai parittomana lukuna. Lukuja yksi ja kaksi eivät olleet alkulukuja, sillä niitä pidettiin parillisten ja parittomien lukujen synnyttäjinä.
Vielä antiikin aikana oli tapana mainita erikseen kokonaan parilliset luvut. Jerusalemin lähellä noin 100 jaa. eläneen uuspythagoralaisen Nikomakhos Gerasalaisen kirjoittamassa kirjassa Introductio arithmeticae esitellään parillisesti parilliset luvut, joilla tarkoitettiin kahden potensseja eli formula_34, ja parillisesti parittomat luvut, joilla oli tekijänä pariton luku eli formula_35, missa formula_36 ja pariton luku.


Pariton luku.
Kokonaisluku on pariton, jos se ei ole jaollinen luvulla kaksi. Parittomuus oli alkujaan luonnollisen luvun ominaisuus, mutta kun negatiiviset luvut tulivat yleiseen käyttöön, laajennettiin sääntöä koskemaan myös niitä.
Parittomat luonnolliset luvut ovat formula_1 ja parittomat kokonaisluvut ovat formula_2. Nämä muodostavat luonnollisten- ja kokonaislukujen osajoukon.
Luvut, jotka eivät ole parittomia, ovat parillisia.
Formaaliset määritelmät.
Parillisen luvun formula_3 voi muodostaa lausekkeella formula_4, missä formula_5 on luonnollinen luku. Jokaisen parillisen luvun edeltäjä ja seuraaja ovat parittomia lukuja. Parittoman luvun lauseke voi siten olla joko formula_6 tai formula_7. Jos tulkitaan formula_5 järjestysluvuksi, voidaan ajatella formula_9:n olevan formula_5:nnes pariton luonnollinen luku. Esimerkiksi 93. pariton luku on formula_11. Kun parittomien lukujen formula_9 määritelmässä sallitaan myös formula_5:ksi kokonaisluvut, saadaan parilliset kokonaisluvut. Tämän osajoukon mahtavuus on myös numeroituvasti ääretön.
Parittomien luonnollisten lukujen joukko on mahtavuudeltaan numeroituvasti ääretön, koska se on yhtä mahtava joukko kuin luonnolliset luvut. Annettu joukkojen välinen kuvaus formula_14 on bijektio, mikä riittää perusteluksi.
Parillisuustestit.
Luvun parillisuus voidaan tutkia hyödyntämällä lukujen ominaisuuksia. Pariton luku ei ole jaollinen kahdella, vaan siitä jää jakojäännökseksi 1. Esimerkiksi luku 21 jaetaan kahdella saadaan formula_15, missä jakojäännös on 1. Toisaalta, parillisella luvulla tulee olla tekijänä luku 2, mutta parittomalta luvulta se piittuu. Lausekkeen parillisuuden tai parittomuuden voi tämän tiedon avulla tutkia.
Desimaalijärjestelmässä parittomalla kokonaisluvulla on viimeinen numeromerkki aina jokin luvuista 1, 3, 5, 7 tai 9. Tämän mukaan luku 234 on parillinen ja 1331 taas pariton.
Parillisuuden voi ilmaista pariteettina. Kun parillisen luvun paritetti on 0 ja parillisen 1. Tietotekniikassa paritetti on helppo laskea lukujen binäärijärjestelmässä. Esimerkiksi luku 13 on parillinen, koska sen binääriesitys formula_16 sisältää kolme ykköstä. Kolmen ykkösen paritetti on formula_17
Aritmetiikkaa.
Kahden luvun laskutoimitukset vaiktuttavat tuloksen parillisuuteen säännöllisillä tavoilla.
Kun jakolasku ei mene tasan, jolloin osamäärä on puhdas rationaaliluku, ei voida enää puhua parillisuudesta. Jos jakolasku menee tasan, jakaa nimittäjä formula_29 osoittajan formula_30 ja on siten eräs sen tekijä eli formula_31. Silloin
ja osamäärän paritomuus riippuu ainoastaan osoittajan tekijästä formula_33 eikä ollenkaan nimittäjästä formula_29.
Lukuteorian tuloksia.
Kun lasketaan parittomia lukuja yhteen 1 + 3 + 5 + 7 +..., saadaan tulokseksi neliölukuja.
Jerusalemin lähellä noin 100 jaa. eläneen uuspythagoralaisen Nikomakhos Gerasalaisen julkaisi kirjan Introductio arithmeticae, jossa hän esitti parittomilla luvuilla summajonon 1; 3 + 5; 7 + 9 + 11; 13 + 15 + 17 + 19;... eli 1, 8, 27, 64... Viimeiset luvut ovat ensimmäiset kuutioluvut. Edellinen lukujono on samalla parittomien lukujen summa, jonka arvo on neliöluku.
Seuraavat parittomien lukujen käänteislukujen sarjat suppenevat.
Historia.
Muun muassa Abraham Seidenberg on esittänyt, laskeminen on voinut saada alkuunsa tarkkaan harkituista heimorituaaleista, missä suuren ihmisjoukon hallinta olisi vaatinut osaanottajien laajempaa roolitusta. Melko pitkälle kehittyneiden seremonioiden hallinta on vaatinut osanottajien numerointia. Alkeellisesti elävien heimojen keskuudesta on havaittu laajalle levinnyt tapa, jossa osaaanottajat jaotellaan miehiin ja naisiin numeroimalla heidät parillisilla ja parittomilla luvuilla pareiksi. Samat heimot käyttävät 2-kantaista lukujärjestelmääkin muiden lukujärjestelmien rinnalla ja riitit saattavat olla tähän yhtenä syynä. Pythagoralaiset kuvasivat parillisia lukuja naisellisina ja parittomia miehisinä lukuina..
Euklideen Elementan kirjassa XI, että "luku on parillinen, jos se voidaan puolittaa". Tämä alkeellinen määritelmä viittaa vanhaan tapaan hahmottaa luvut pikkukivillä, joita voitiin järjestellä kuvioiksi. Lukumäärää vastaava kivikasa voidaan siten puolittaa eli järjestää kahteen yhtäsuureen kasaan. Antiikin kreikkalaiset eivät pitäneet lukua yksi parillisena tai parittomana lukuna. Lukuja yksi ja kaksi eivät olleet alkulukuja, sillä niitä pidettiin parillisten ja parittomien lukujen synnyttäjinä. Parittomia lukuja pidettiin ensisijaisina, koska pariton + pariton antoi parillisen luvun, mutta parillinen + parillinen antoi parillisen luvun.


Standardi.
Standardi (normi) on jonkin organisaation esittämä määritelmä siitä, miten jokin asia tulisi tehdä. Merkittäviä ”virallisia” "standardisoimisjärjestöjä" ovat kansainväliset ISO ja IEC, saksalainen DIN, eurooppalaiset CEN, Cenelec ja ETSI sekä suomalainen SFS. ITU on tietoliikennehallintojen yhteinen standardisointielin. Standardeja laativat myös "ammatilliset organisaatiot" kuten IEEE (Ethernet-lähiverkot ym.) ja vielä vähemmän organisoitunut IETF (Internet).
Standardeja on käytetty hyväksi jo Kheopsin pyramidissa 4 500 vuotta sitten. (Yrjölä 1990, 8). Sähköalalla ensimmäisenä standardina pidetään Morsen aakkosjärjestelmää vuodelta 1832. (Yrjölä 1990, 11)
Standardien muotoja.
Viime aikoina standardoinnissa merkittävän roolin ovat ottaneet yritysten yhteiset melko epävirallisesti organisoidut konsortiot ja foorumit, esimerkiksi W3C (WWW-teknologiat) ja ATM Forum. Lisäksi on olemassa yritysten välisiä hyvin organisoituja standardointielimiä: esimerkiksi ETSI (GSM-verkot, GPRS, UMTS), ECMA ja SAE (autoala).
De facto -standardit ovat laajalti käytettyjä määriteltyjä toteutustapoja, jotka ovat saavuttaneet standardinomaisen aseman ilman virallisen stardardin statusta. Ratkaisut perustuvat ainoastaan menetelmän kehittäjän valintoihin, eivätkä laajaan eri tavoitteiden huomioimiseen kuten viralliset standardit yleensä.
Standardien merkityksestä.
Näiden eri tekijöiden yhteisvaikutuksesta standardoidun tuotteen tms. valmistamisen yksikkökustannukset voivat alentua ja se voi saada laajemman markkinan. Tuotteen käyttäjien kannalta standardit mahdollistavat kilpailuttamisen ja toimitusvarmuuteen pyrkimisen.
Standardien merkityksestä esimerkki on valtiollisella tasolla esimerkiksi DIN, Deutsche Industrie Normen. Se teki saksalaisista tuotteista yhteensopivia tietyllä tasolla. Globalisaation myötä maailmanlaajuisista standardeista tulee yhä tärkeämpiä.
Jos yritys on mukana uuden standardin luonnissa, se saa siitä kilpailuetua. Se voi vaikuttaa standardin lopulliseen sisältöön ja se ymmärtää standardia nopeammin ja syvällisemmin kuin sivusta mukaan tullut yritys.


WLAN.
WLAN () on langaton lähiverkkotekniikka, jolla erilaiset verkkolaitteet voidaan yhdistää ilman kaapeleita. Useimmiten WLAN-termiä käytetään tarkoittamaan IEEE 802.11 -standardia, mutta myös ETSI:n HiperLAN-standardi on langaton lähiverkko. HiperLAN-standardin eri versiot eivät kuitenkaan ole yleistyneet, joten yleisessä kielenkäytössä termeillä WLAN, 802.11 ja Wi-Fi tarkoitetaan samaa asiaa, vaikka tarkkaan ottaen nämä termit eivät olekaan synonyymejä. Tavallisin käytössä oleva versio on 802.11g, jonka radiorajapinnan maksimisiirtonopeus on 54 Mbps.
Wi-Fi.
WLAN-tuotteista käytetään usein kaupallista nimitystä Wi-Fi. Wi-Fi on "Wi-Fi Alliancen" tavaramerkki, jota jäsenet käyttävät määritellyn laatutason symbolina. "Wi-Fi Zone" -logolla merkityssä paikassa on tarjolla langaton lähiverkko, johon voi liittyä Wi-Fi-yhteensopivalla päätelaitteella. Wi-Fi Alliance kiistää tavaramerkin olevan lyhenne sanoista "Wireless Fidelity", vaikka järjestö käytti alkuvaiheessa logon yhteydessä slogania "The Standard For Wireless Fidelity". Eräs perustelu Wi-Fi-tavaramerkin käyttöönotolle oli samankaltaisuus menestyneen Hi-Fi-tavaramerkin (High Fidelity) kanssa.
IEEE 802.11.
IEEE 802.11 on IEEE:n standardi langattomille WLAN-lähiverkoille. Varsinkin alkuaikoina käytettiin usein nimitystä "langaton Ethernet", koska tekniikka on läheistä sukua Ethernetille (802.3). Tällä hetkellä suosituimmat IEEE 802.11 -sarjan standardit ovat 802.11a (54 Mbps), 802.11g (54 Mbps) ja 802.11n (600 Mbps).
Kotitaloudet.
Kotitalouksissa WLAN:ia käytetään mm. verkottamaan langallinen internetyhteys langattomaksi, jottei asuntoihin tarvitse kaapeloida erillistä sisäverkkoa. Asuntoon tulevaan kiinteään tietoliikenneyhteyteen liitettyyn modeemiin kytketään langaton tukiasema, ja tietokoneeseen asennetaan tukiaseman kanssa radioteitse kommunikoiva lähetin-vastaanotin. Se voi olla esimerkiksi PCI-verkkokortti pöytätietokoneeseen, PCMCIA-kortti yleensä kannettavaan tietokoneeseen tai USB:llä molempiin kytkettävissä oleva erillinen lähetin-vastaanotin. Nykyään kannettavissa tietokoneissa on lähes aina WLAN-lähetin-vastaanotin sisäänrakennettuna. Samoin monissa ADSL-modeemeissa on sisäänrakennettu WLAN-tukiasema.
WLAN-laitteiden lisäksi myös muut kotitalouslaitteet hyödyntävät lisenssivapaita radiotaajuuksia langattomassa tiedonsiirrossa. Samalla radiotaajuusalueella toimivat laitteet häiritsevät toisiaan tai pahimmillaan estävät toistensa käytön. Esimerkkejä tällaisista laitteista ovat langattomat multimedialaitteet kuten TV-kuvan langattomat siirtolaitteet.
Kunnat, kaupungit ja elinkeinonharjoittajat tarjoavat yhteyspisteitä.
WLAN-tukiaseman liittäminen jo olemassa olevaan kiinteään tietoliikenneverkkoon on periaatteessa yksinkertaista ja edullista, joten jotkut elinkeinonharjoittajat, kuten ravintolat ja kahvilat tai lentoasemat, tarjoavat joko maksutta tai maksua vastaan asiakkailleen WLAN-palvelua käytettäväksi esimerkiksi kannettavilla tietokoneilla, kämmentietokoneilla ja älymatkapuhelimilla. Myös kunnat ovat avanneet avoimia verkkoja, jotka voivat teoriassa kattaa kunnan taajamat, kirjastot tai koulut. Näitä "Wi-Fi-" tai "WLAN-hotspoteiksi" kutsuttuja yhteyspisteitä tarjotaan jatkuvasti lisää, ja kokeilut myös julkisissa kulkuneuvoissa ovat käynnissä.
Langattoman verkon perustamisen kokonaiskustannuksesta laitteiden osuus on yleensä pieni, joten säästäminen tehdään verkon suunnittelussa ja rakentamisessa sekä ylläpidossa. Verkkojen tietoturva, kattavuus, nopeus ja luotettavuus vaihtelee.
Joissain kaupungeissa on WLAN-verkkotoiminta aloitettu ja lopetettu jo vuosia sitten. Joissain kaupungeissa toimintaa laajennetaan. WLAN-liiketoiminta on useissa operaatioissa havaittu haastavaksi, ja tänään kasvavat verkot ovatkin usein veronmaksajan maksamia verkkoja.
Operator WLAN.
Operator WLAN (oWLAN, OWLAN, WLAN Offloading) on järjestelmä, joka yhdistää matkapuhelinverkkojen (esim. GSM) tilaajatunnisteen (IMSI) WLAN-tekniikkaa käyttäviin verkkoihin. Tämä mahdollistaa verkkovierailun (engl. "roaming") sekä laskutuksen hallinnoinnin. Teleoperaattorit tutkivat 2000-luvun alussa OWLAN-järjestelmien kaupallista hyödyntämistä, mutta OWLAN ei kuitenkaan koskaan osoittautunut kannattavaksi liiketoimintamalliksi. OWLAN:n sijasta, kuluttajat useimmiten yhdistävät matkapuhelimensa tietoverkkoon joko nopealla 3G-yhteydellä tai tavallisella WLAN-yhteydellä joko omasta tukiasemastaan tai julkisesta hotspot-asemasta.
Paikannus.
Tietoa WLAN-tukiasemien sijainnista voi hyödyntää paikannuksessa. Tarkkuus on tyypillisesti muutamia kymmeniä metrejä, joskus hivenen enemmän. Paikannus tapahtuu tukiaseman MAC-osoitetta hyödyntämällä. MAC-osoitteet on tallennettu tietokantoihin, joista osa on vapaasti hyödynnettävissä, mm. Googlen tietokanta "Google Location Services" -palvelun kautta. Tekniikka voi avustaa myös GPS-paikannusta, jonka aloitusvaihe voi muutoin kestää minuutteja.
Yhdysvalloissa Skyhook Wireless (aiemmin Quarterscope) kehitti ko. tekniikan ja keräsi tiedot yli 100 miljoonasta tukiasemasta lähinnä Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Google kerää vastaavaa tietokantaa ja laajensi tietokantaa merkittävästi Google Street View -palvelun näkymiä kuvatessaan. Ainakin Apple ja Microsoft keräävät vastaavaa tietokantaa.
WLAN-tukiasemien sijaintitietokanta laajentuu jatkuvasti erityisesti älypuhelimien ja mobiililaitteiden GPS-tietojen avulla. Mm. Googlelle välittyvät kaikkien em. laitteille näkyvien WLAN-tukiasemien paikkatiedot, mikäli käytössä on sopiva laite (Android) ja/tai Googlen palvelu (Google Maps). Mikäli GPS-tietoa ei ole käytettävissä, uuden tukiaseman paikannuksessa hyödynnetään lähellä olevia jo paikannettuja WLAN-tukiasemia. Tällöin paikannus on hivenen epätarkempi. Lähes kaikki Suomen WLAN-tukiasemat on paikannettu ja uudet tukiasemat paikantuvat hyvin nopeasti tietokantoihin.
WLAN-signaaleja käytetään myös tarkempaan paikannukseen esimerkiksi rakennusten sisällä perustuen useiden tukiasemien signaalien vertailuun ja niiden pysyvään sijaintiin tunnetuissa paikoissa.
Tietoturvallisuus.
Suojaamattoman avoimen verkon kautta luotu yhteys on täysin turvallinen, kun tietokoneen ja palvelun välillä käytetään SSL-suojausta. SSL-suojatut verkkosivut tunnistaa HTTPS-protokollasta. Yleensä myös selain ilmaisee salatusta yhteydestä (esim. värittämällä osoitekentän tai näyttämällä suljetun lukon kuvaa). Myös VPN-yhteydet ovat salattuja.
WLAN -verkoista osa on avoimia ja osa on suojattu erilaisilla salasanoilla. Yksi melko yleinen ja nykyään jo tehottomaksi muodostunut salausprotokolla on WEP (englanniksi Wired Equivalent Privacy). WEP:n tultua helpohkosti murrettavaksi kehitettiin TKIP, ja sen jälkeen uusi tekniikka WPA. WLAN-yhteyden luvattoman käytön ehkäisemiseksi voidaan ottaa käyttöön myös verkkokorttien MAC-osoitteen tarkistus, jolloin WLAN-tukiasema sallii yhteydenmuodostuksen ainoastaan verkkokorteille, joiden MAC-osoite löytyy WLAN-tukiaseman valkoiselta listalta.
Salasanojen vahvuuden kokeilemiseen on kehitetty erilaisia ohjelmia, kuten AirSnort, Kismet, Kismat ja Elcomsoftin Wireless Security Auditor.
Ympäristövaikutukset.
Alankomaalaisen Wageningenin yliopiston tekemän tutkimuksen mukaan langattomat verkkolaitteet vahingoittavat puita: saarnipuita altistettiin kolmen kuukauden ajan langatonta verkkoa vastaavalle säteilylle, jonka johdosta puiden lehdistä hävisi osa uloimmasta solukerroksesta ja lehdet alkoivat kuihtua.


Viittoma.
Viittomat ovat viittomakielen rakenneosia, jotka vastaavat puhuttujen kielten sanoja. Viittomia käytetään myös puhetta tukevassa ja korvaavassa kommunikaatiossa vammaisten ja neurologisesti poikkeavien kohdalla.
Viittomat voivat olla yksi- tai kaksikätisiä. Yksikätiset viittomat tehdään aktiivisella kädellä, joka on oikeakätisillä oikea ja vasenkätisillä vasen käsi. Kaksikätisissä viittomissa liikkeen suorittaa aktiivinen käsi tai molemmat kädet symmetrisesti.


Saltvik.
Saltvik (aik. suomeksi "Saltviikki") on Suomen kunta, joka sijaitsee Ahvenanmaan maakunnassa. Saltvikissa on asukasta. Saltvikin pinta-ala on  km², josta  km² on maata,  km² sisävesialueita ja loput  km² merivesialueita. Saltvik on maapinta-alaltaan Ahvenanmaan laajin kunta. Saltvikin naapurikunnat ovat Finström, Geta, Kumlinge, Sund ja Vårdö.
Yleistä.
Saltvik on yksikielisesti ruotsinkielinen ja  prosenttia sen asukkaista puhuu äidinkielenään ruotsia, joka on eniten koko Suomessa. Kunnan vaakunan on suunnitellut Matts Dreijer, ja se on vahvistettu vuonna 1952.
Saltvikin kautta kulkee Maarianhaminan ja Sundin Prästön välinen päätie 2, joka ylittää Finströmin rajalla sijaitsevan Färjsundetin salmen vuonna 1937 valmistunutta Färjsundin siltaa pitkin. Kunnan länsiosaa sivuaa Finströmin Godbystä Getaan kulkeva päätie 4.
Saltvikin suurimmat kylät ovat kirkon ympärillä sijaitseva Kvarnbo, joka on kunnan itäisen osan keskus, ja lähellä kunnan länsirajaa sijaitseva Ödkarby, jossa sijaitsee kunnantoimisto. Ålandsbankenilla on konttori kummassakin kylässä. Saltvikissa toimii kaksi peruskoulua, toinen Rangsbyssa lähellä kirkkoa ja toinen Ödkarbyssa.
Saltvik, Finström ja Jomala muodostavat yhdessä Ahvenanmaan tärkeimmän maatalousalueen. Huomattavimpia maatiloja ovat olleet Germundön ja Hagan kartanot. Perunalastuistaan tunnettu Chips Abp Haraldsbyssä on Ahvenanmaan suurimpia teollisia työnantajia ja sen tehdashalli päätie 2:n varressa on yksi Ahvenanmaan suurimmista rakennuksista.
Saltvikin suurin kesätapahtuma ovat Viikinkimarkkinat, jotka järjestetään kirkon lähistöllä vuosittain heinäkuun viimeisenä viikonloppuna.
Luonto.
Saltvik sijaitsee Ahvenanmantereen pohjoisosassa, mutta kunnan alueeseen kuuluu myös useita saaria mantereen koillispuolella. Näistä suurimpia ovat Boxö, Ryssö, Norrö ja Sommarö. Naapurikuntien tavoin myös Saltvikissa on useita syvälle kunnan sisäosiin työntyviä kapeita merenlahtia. Kunnan pohjoisosassa on lisäksi useita pikkujärviä.
Saltvikin luonto on varsin vaihtelevaa. Pohjoisosa on pääasiassa kumpuilevaa metsäseutua, kun taas eteläosa on enimmäkseen rehevää tasankoa. Kunnan alueella sijaitsee toisaalta Ahvenanmaan korkein maastonkohta, Orrdalsklint (129 m mpy.), ja toisaalta Ahvenanmaan suurin viljelysaukea Hagaslätten, jonka pinta-ala on yli 3,5 neliökilometriä. Orrdalsklint ei ole muodostunut yhtä suosituksi käyntikohteeksi kuin Getan vuoret, koska se on vaikeammin tavoitettavissa ja vuorella kasvava puusto rajoittaa näköalaa. Saltvikin pohjoisosan vuorilla ja kallioilla esiintyy erittäin runsas sammal- ja jäkälälajisto.
Historiaa.
Saltvikissa on ollut tilapäistä asutusta jo niin sanotulla kampakeraamisella kaudella noin 3000 vuotta ennen ajanlaskun alkua; nämä asukkaat olivat idästä tulleita hylkeenpyytäjiä. Asutus vakiintui vasta rautakaudella noin 500-luvulla ajanlaskun alkamisen jälkeen, jolloin alueelle saapui uusia asukkaita Ruotsista. Varhaiskeskiajalla Saltvikista kehittyi sijaintinsa ansiosta Ahvenanmaan ensimmäinen kauppa- ja hallintokeskus ja siellä pidettiin kaikki maakunnan keskiaikaiset maapäivät.
Saltvikin eteläosan halki on kulkenut historiallinen, vuosina 1638–1910 käytössä ollut niin kutsuttu Suuri Postitie. Päätie 2:n uuden linjauksen valmistuttua vanha postitien reitti on pääosin jäänyt yksityistieksi ja se on merkitty puisin kilometripaaluin.
Saltvikin seurakunnan tiedetään olleen itsenäinen jo vuonna 1322. Saltvikin kirkon edustalla on vanhan kauppa- ja käräjäpaikan muistomerkki.
Kyliä.
Antböle, Bertby, Boksö, Borgboda, Daglösa, Främmanby, Germundö, Haga, Haraldsby, Hjortö, Hullby, Kuggböle, Kvarnbo, Laby, Lagmansby, Lavsböle, Lavö, Liby, Långbergsöda, Näs, Ovanåker, Rangsby, Ryssböle, Ryssö, Saggö, Sonnröda, Strömma, Syllöda, Sålis (Suolaksi), Tengsöda, Toböle, Vassböle, Åsgårda, Ödkarby


Sauvo.
Sauvo () on Suomen kunta, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Sauvoon kuuluu myös entinen Karunan kunta, joka liitettiin Sauvoon vuonna 1969.
Sauvon naapurikunnat ovat Kaarina, Kemiönsaari, Parainen, Paimio ja Salo.
Sauvon vaakunan suunnitteli Ahti Hammar ja se vahvistettiin vuonna 1957.
Sauvoon sijoitettiin viime sotien jälkeen Uudenkirkon siirtoväkeä.
Historia.
Sauvossa on tehty runsaasti arkeologisia löytöjä rautakaudelta. Kirjallisissä lähteissä Sauvo mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1335, jolloin Turun tuomiokirkon Mustan kirjan mukaan Sauvon kirkkoherra Ascerus päätti testamentata Korpelasta hankkimansa maatilan Turun tuomiokirkolle.
Sauvon kivikirkko on nykykäsityksen mukaan palvellut seurakuntaansa 1400-luvulta lähtien. Kirkon holvit on rakentanut 1460-luvulla Pietari Kemiöläinen. Seuraavalla vuosikymmenellä valmistui kalkkimaalauskoristelu. Nämä ovat olleet jälleen nähtävissä vuodesta 1971 lähtien, jolloin konservointityö saatiin päätökseen.
Karunan kappeliseurakunta syntyi 1600-luvun lopulla, jolloin Karunan kartanon isäntä Arvid Horn af Åminne rakennutti seurakunnan kirkon. Tämä vanha puukirkko luovutettiin Seurasaaren ulkomuseolle. Arkkitehti Josef Stenbäckin piirtämä uusi kivikirkko valmistui vuonna 1910.
Aatelissukujen mahtiajoista on Sauvon kirkossa muistoina harvinaisen runsas kokoelma puisia hautavaakunoita. Historia tuntee vanhoja kartanoita jo 1300-luvun ensimmäiseltä puoliskolta: Paddaisten kartano mainitaan vuonna 1326, ja Ruonan kartano vuonna 1350.
Kartanoperinne heijastuu myös kunnan vaakunassa. Siinä kannukset viittaavat paikkakunnan historian aatelismahtiin. Naakka eli sauvolaisittain "hakkinen" on asustanut kirkon tornirakennelmissa lähes seitsemän vuosisataa.
Kylät kirkonkirjojen mukaan.
Tässä on lista Sauvon kylistä kirkonkirjojen mukaan. Osa nimistöstä on vanhassa kirjoitusasussa.
Alsila (Alsböle), Ampola (Amböle), Louhela (Birkkärr), Britsböle, Bränkärr, Dals, Danskulla, Dikarböle, Finkulla, Finskylä, Flossböle, Foudila, Gripsböle, Haarakallio, Haddböle, Hallela, Hemböle, Holvastböle, Hännikböle, Hännälä, Härmälä, Ingniemi, Isomäkipää, Isopalike, Isosilkkilä, Järvenkylä, Kalainen, Kaukola, Kavalto, Kirkonkylä, Knappböle, Koorla, Korpela, Korsnäs, Korvala, Koski, Kosundböle, Kouttu (Koutböle), Kuggböle, Kursalo, Laairinen, Lattmark, Lautkankare, Liesniemi, Liivala, Luola, Lurböle, Marike, Martböle, Mattböle, Mäenala, Naarslahti, Nummenpää, Osmalahti, Paddainen, Pappila, Patarautila, Pyrilä, Raitniemi, Rajalahti, Rikaniemi, Ristniemi, Ruona, Ruonlahti, Salmensuu, Salmi, Sarapisto, Saustila, Sillankorva, Sillanpää, Siuri, Skörsböle, Slätsböle, Sodaböle, Sorrböle, Sunnanberg, Svartsböle, Sydänmaa, Tallböle, Tapila, Timperlä, Vahtinen, Vartsalo, Vesti, Vuotkulla, Vähäkylä, Vähämäkipää, Vähäpalike, Vähäsilkkilä, Västerkulla, Ylistaro, Åkers
Entiseen Karunan kuntaan kuuluneet kylät on lueteltu Karuna-artikkelissa.
Uskonnolliset yhteisöt.
Sauvossa toimii evankelisluterilainen Sauvo-Karunan seurakunta.


Savukoski.
Savukoski (,) on Suomen kunta, joka sijaitsee Lapin maakunnan itäosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on Suomen kunnista alhaisin, vain {formatnum: } asukasta/km2. Savukosken naapurikunnat ovat Pelkosenniemi, Salla ja Sodankylä.
Historia.
Savukoskella on ollut saamelaisasutusta esihistoriallisesta ajasta 1700-luvulle saakka. Savukosken kunta perustettiin keisarillisen senaatin päätöksellä vuonna 1916. Vuonna 1922 tapahtuneen niin sanotun läskikapinan operaatiot ulottuivat myös Savukosken alueelle. Neuvostoliittolaiset partisaanit hävittivät jatkosodan loppuvaiheissa kesällä 1944 silloisen Seitajärven kylän. Paikalle on pystytetty iskussa surmansa saaneiden kyläläisten muistomerkki.
Maantiede ja luonto.
Savukosken taajama sijaitsee kunnan lounaisrajan lähellä. Kunnan likimain suorakaiteen muotoista aluetta (noin 70×100 km) halkovat Kemijoki ja sen sivuhaarat. Kunnan itäisin osa puolestaan kuuluu Venäjän puolelle laskevan Nuorttijoen vesistöalueeseen. Tyypillinen maisema on erämaata, jossa on suuria suoalueita ja yksittäisiä tuntureita.
Kunnan pinta-alasta kolmasosa on erilaisia luonnonsuojelualueita. Savukosken pohjoisosaan ulottuvat Sodankylän puolelta Urho Kekkosen kansallispuisto ja Sallan puolelta Värriön luonnonpuisto. Savukoskella sijaitsee myös Maltion luonnonpuisto.
Savukosken koillisrajalla Suomen ja Venäjän rajalla sijaitsee Korvatunturi, joka tunnetaan kuvitteellisena Joulupukin kotina. Vuosina 1920–1944 Suomen itäraja – Tarton rauhan raja – kääntyi Korvatunturilla koilliseen kohti Jäämerta. Savukosken korkein maastonkohta ja samalla kunnan pohjoisin piste on Sodankylän kunnanrajan ja valtakunnanrajan yhtymäkohdassa oleva Talkkunapään tunturi.
Talous.
Suurimmat työnantajat ovat kunta, Metsähallitus, Veljekset Karjalainen, metsänhoitoyhdistys ja Pelkosenniemen–Savukosken kansanterveystyön kuntayhtymä. Kunnan alueelta on löydetty fosfaattia, mutta Soklin kaivoksen avaamista on odotettu jo pitkään. Porotalous on merkittävä elinkeino, poroja on kymmenen kertaa enemmän kuin ihmisiä.
Savukosken pohjoisosassa Nuorttijoen varrella sijaitsi vuosina 1912−1918 Kemi Oy:n silloisen metsäpäällikön Hugo Richard Sandbergin johtama Suomen ensimmäinen suuri konesavotta. Sandberg hankki työmaalle Yhdysvalloista kaksi telaketjuilla varustettua höyryveturia, joilla vedettiin työmaalta hakatut tukit Kemijoen varteen uitettaviksi Kemiin. Toinen vetureista on entisellä työmaalla Tulppiossa ja toinen Lapin maakuntamuseossa Rovaniemellä.
Savukoskella järjestetään vuosittain pääsiäisenä Kuivalihamarkkinat.
Uskonnolliset yhteisöt.
Savukoskella toimii evankelisluterilainen Pelkosenniemen seurakunta, mikä johtuu siitä, että seurakunta on yhteinen naapurikunta Pelkosenniemen kanssa. Savukoski itsenäistyi omaksi seurakunnakseen Sodankylästä vuonna 1916, mutta liittyi vuonna 1931 Pelkosenniemeen.. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii vanhoillislestadiolaisuus, jolla on paikkakunnalla Savukosken rauhanyhdistys. Lestadiolaisuuden arvellaan tulleen paikkakunnalle ylimuoniolaisen saarnamiehen Heikki Parkajoen vuonna 1868 tekemän saarnamatkan seurauksena. Juhani Raattamaan vieraillessa paikkakunnalla 1876 toimi Herralan talo seurapaikkana. Raattamaa vieraili Savukoskella myös vuosien 1882–1884 laajan Koillis-Pohjanmaan matkansa yhteydessä.
Kyliä.
Kuosku, Martti, Nousu, Seitajärvi, Savukoski, Tanhua, Lunkkaus, Viitaranta, Värriö, Rovala, Ruuvaoja, Hihnavaara


Väinö Linna.
Väinö Valtteri Linna (20. joulukuuta 1920 Urjala – 21. huhtikuuta 1992 Kangasala) oli suomalainen kirjailija ja tieteen akateemikko. Hänet tunnetaan erityisesti Suomen historiaa kuvaavista teoksistaan "Tuntematon sotilas" ja "Täällä Pohjantähden alla".
Tausta, lapsuus ja nuoruus.
Väinö Linnan suku edusti niin isän kuin äidinkin puolelta hämäläisiä torppareita ja maatyöläisiä. Väinön isä Vihtori oli teurastaja. Hän ja Maija Linna, Maria o.s. Nyman, menivät naimisiin 1907. 20. joulukuuta 1920 Urjalassa syntyi Väinö Linna, joka oli kymmenlapsisen perheen seitsemäs. Häntä ennen oli perheessä ollut kaksi vanhempaa Väinöä, Väinö Ilmari ja Väinö Olavi, jotka kuolivat tuberkuloosiin, kuten myös Armas-veli.
Vihtori oli Urjalassa sijainneen Honkolan kartanon torpparin poika mutta sai elantonsa teurastajana, ja Linnan torppa jäi sisarelle ja tämän miehelle. Isä-Linna ei osallistunut politiikkaan, mutta kunnioitti presidentti K. J. Ståhlbergia ja tämän oikeudenmukaisuuspyrkimyksiä. Kun kirjailijalta vuosikymmeniä myöhemmin Suomen Kuvalehden yleisönosastossa kysyttiin hänen poliittisesta ajattelustaan, hän vastasi, ettei hänellä ole henkilökohtaista kantaa veljessotaan, mutta voi silti sanoa, että hänen isänsä oli lahtari.
Vihtori Linna menehtyi reumaattiseen kuumeseen 1928, jolloin Väinö oli seitsenvuotias, ja vastuu perheestä jäi yksin äidille. Isältä jäi niin paljon velkoja, että äiti joutui niin sanotusti muonamuijan pestiin kartanolle ja alkoi käydä töissä Velkalan ulkotilalla. Silloin perheelle tarjottiin asuttavaksi mökki kartanon mailta.
Linna työkavereiden kanssa Finlaysonin tehtaalla.
Linna aloitti koulunkäynnin kahdeksanvuotiaana, mutta koska hän oli oppinut lukemaan jo viisivuotiaana hänet siirrettiin pian toiselle luokalle. Jo varhain Väinö kiinnitti huomiota kykenemällä uppoutumaan esimerkiksi lehden lukemiseen, vaikka ympärillä meluttiin. Kansakoulun kirjastosta Linna löysi "Aarresaaren" kaltaisia poikien seikkailukirjoja sekä suomalaiset historialliset romaanit ja kertomuskokoelmat kuten "Suomalaisia sankareita" tai "Karoliinit". Pian pojan lukemisto laajeni venäläisten klassikoiden kuten Dostojevskin, Gogolin ja Tolstoin suuntaan. Linna ei ollut erityisen innokas koululainen, vaikka suoriutuikin koulunkäynnistä hieman keskivertoa paremmin. Myöhemmin hän muisteli varhaisten aineidensa olleen kieliopillisesti moitteettomia, mutta sen kummepaa eloa tai ilmeikkyyttä niissä ei ollut.
Hän kävi kuusi luokkaa silloista kansakoulua, mutta halusi töihin. Koska Urjalassa vakituinen työ oli vähissä, hän muutti 18-vuotiaana vuonna 1938 Tampereelle. Perhe oli edellisenä vuonna muuttanut Velkalasta Villamon ulkotilalle, jossa Väinö kävi tilan töissä. Tampereella nuorukainen sai sukulaistensa avulla työpaikan Finlaysonin kehräämöstä. Aluksi hän työskenteli karstaamon apupoikana eli kärrärinä, ja sitten hänestä tuli karstaaja ja korjausmies. Hän aloitti jälleen lukemisharrastuksen ja luki kaiken mitä käsiinsä sai.
Armeija ja sota.
Talvisodan päätyttyä Linnan ikäluokka kutsuttiin tarkastukseen. Huhtikuun 4. päivänä 1940 Linna lähti armeijaan Riihimäen jalkaväkeen, josta hänet jo kahden viikon kuluttua siirrettiin aliupseerikouluun, ensin Launosiin ja sitten Ryttylään. Komennusta edesauttoivat alokas Linnan laajat tiedot sotataktiikasta ja aseista. Keväällä 1941 Linna kohosi korpraaliksi ja seuranneena kesänä alikersantiksi jatkosodan alkaessa. Alikersanttina hänen tehtäväkseen tuli kouluttaa seuraavan vuoden alokkaat. Työ jatkui kesään 1941 asti, jolloin alkoi jatkosota.
Linna sijoitettiin eversti Pietari Autin komentaman ensimmäisen pataljoonan konekiväärikomppaniaan, jossa hän osallistui etenemisvaiheen kamppailuihin ja asemasotaan Syvärillä. Linna koki sodan kauhut venäläisen bunkkerilinjan miehityksessä. Ryhmän kohdalle iski sulkutulen kranaatti. Tultuaan tajuihinsa Linna näki miehiä, jotka makasivat joko kuolleina tai tuskissaan verisohjon ja aivomassan peittämässä maassa. Ainoastaan Linna ja toinen sotilas säilyivät vahingoittumattomina.
Kesän ja syksyn 1942 Väinö Linna palveli Syvärillä. Sota oli muuttunut asemasodaksi, ja kun Linnalla oli aikaa, hän luki kaikki kenttäkirjaston kirjat. Asemasotavaiheessa kesällä 1942 jäi sotamiehille paljon aikaa vartiovuorojen väliin. Silloin Linna päätti kokeilla ensimmäisen kerran kirjailijan kykyjään laatimalla kertomuksen rykmentin etenemisestä ja taisteluista rajalta Syvärille. Hän lähetti sen toiveikkaana WSOY:lle, mutta kustantaja palautti sotakuvauksen takaisin todeten, että teksti oli liian kehittymätöntä ja kömpelöä. Linna ei pahastunut vaan päinvastoin sisuuntui ja uhosi mielessään, että jonakin päivänä hänenkin naamansa vielä paistaisi kirjakauppojen ikkunoista. Hänen ensimmäinen tekstinsä julkaistiin Hurtti-Ukon joulunumerossa 1942, jossa se voitti kirjoituskilpailun. Kevättalvella 1943 alikersantti Linna siirrettiin koulutustehtäviin ensin Mustialaan ja sitten Miehikkälään, jossa oli sodan loppuun asti. Siellä hän kohtasi lottana toimineen maanviljelijän tyttären Kerttu Seurin, jonka kanssa meni naimisiin 1945. Linna kotiutettiin syksyllä 1944.
Jo armeijavaiheessa keskusteluissa ilmeni Linnan veto ammattiyhdistysliikkeeseen ja vasemmistolaisuuteen, vaikka hän ei ollut politiikkaan osallistunutkaan.
Kirjailijakokeilut.
Sodan jälkeen Linna ryhtyi kirjoittamaan palattuaan Finlaysonille entiseen työhönsä karstaajaksi. Työpaikallakin hän kirjoitti irtolehdille ja ruutupaperille. Kunnianhimoisena päämääränä oli kirjoittaa oma romaani. Hän itse opiskeli kaunokirjallisuutta, filosofiaa, psykologiaa ja kirjoittamisen tekniikkaa.
Vuonna 1946 Linna osallistui Kokoomuksen Nuorten Liiton kirjoituskilpailuun tekstillä "Köyhän työmiehen isänmaa". Raati lunasti sen ja se julkaistiin "Nuori Oikeisto" -lehdessä. Isänmaallisuus merkitsi Linnalle sitä, että oman kansan menneisyyttä, isien muistoa ja heidän hyviä tekojaan kunnioitetaan ja arvostetaan. Tekstissään esikoiskirjaansa valmisteleva Linna avasi maailmankuvaansa: maailmantalouden on oltava vapaata, mutta se tarvitsee tasapainokseen sosialismia; järjestely ei kuitenkaan saa laajentua sosialistiseksi yhteiskunnaksi.
Linna riimitteli myös runoja, joista hän kehitteli kokoelman ja lähetti kustantajalle. Runot palautettiin ja Linna totesi, ettei hänestä ollut runojen kirjoittajaksi.
Väinö Linna osallistui myös Nuoren Voiman Liiton toimintaan. NVL:n ystäviensä kanssa hän keskusteli kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta.
Päämäärä ja Mäkelän piiriin pääsy.
Esikoisteos "Päämäärä" valmistui 1946, mutta hän ei ollut siihen tyytyväinen, joten hän kirjoitti sen uudelleen. Se saatettiin matkaan suurieleisesti kustantajalle Runebergin päivänä. Päämäärä julkaistiin syksyllä 1947. Se arvosteltiin lupauksia herättäväksi, joskin vain kohtuulliseksi romaaniksi. Kirjan ilmestymisen huomattuaan tamperelainen kirjailijapiiri Mäkelän piiri pyysi Linnan mukaan toimintaansa. Joukosta muodostui hänelle tärkeä kirjallinen ystäväpiiri ja taustaryhmä. Mäkelä muun muassa vetosi kustantaja WSOY:hyn ennakoiden maksamiseksi Linnalle apurahojen saannin ollessa epävarmaa.
Työpaikalla "kirjailijan syntymiseen" reagoitiin siirtämällä Linna varastoon "kympiksi" työnjohdollisiin tehtäviin. Omistuskirjoituksia Linnalta haettiin työpaikalta paljon, joskus signeerattavia teoksia tuotiin kassikaupalla.
Vuoden 1947 aikana Linnoille syntyi myös esikoinen Sinikka.
Musta rakkaus - vastenmielinen myyntimenestys.
Kalevi Jäntin apurahan turvin ilmestyi 1948 Linnan toinen romaani Musta rakkaus, joka oli jo kohtalainen myyntimenestys. Linna itse hämmästyi kirjan saamasta vastaanotosta. Kustantajan edustajalle hän uskoutui pitävänsä teosta epäonnistumisena. "...minä inhoan sitä kuin vastateurastettua sianlihaa. On niin kovin surkeaa nähdä miten se suuri näkemys kuivuu tuollaiseen muruseen." Joka tapauksessa hänet palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla ja nuorille kirjailijoille tarkoitetulla akatemia-apurahalla vuonna 1952.
Messias ja henkinen kriisi.
Kolmannen teoksen nimeksi oli suunniteltu "Messias". Sen teema oli kuolemansairas nuori mies, jonka sielun syvyyksiin uppoutuminen kuitenkin ajoi Linnan Messias-kriisiin, kun hän ei saanut luotua teokseen sen paremmin itseään kuin kustantajaakaan tyydyttävää loppua. Elokuussa 1952 hän hakeutui Helsinkiin tutun psykiatrin luo apua saadakseen. "Analyseeraamisen" seurauksena hän päätti "ottaa persoonallisuutensa omiin käsiinsä", eikä Tampereelle palattuaan pystynyt palaamaan romaaninsa maailmaan, vaikka kustannussopimuksen velvoittamana olikin ehtinyt kokeilla kolmea erilaista ratkaisua päähenkilön ongelmiin. Messiaan käsikirjoitus eteni tiettävästi 83. liuskalle, mutta sittemmin luonnokset ovat ilmeisesti kadonneet.
Linnan mukaan päähenkilöltä olisi puuttunut maailmankatsomus, tai oikeammin se oli särkynyt. Teoksen pohjaa hän luonnehti "eksistentiaaliseksi".
Tuntematon sotilas.
Tuntematon sotilas on yksi Väinö Linnan tunnetuimpia teoksia.
Linnan mielessä oli jo kauan kypsynyt ajatus kirjoittaa sodasta. Messiaan hylkääminen kirja-aiheena vapautti hänet monien sotajuttujensa ja -kokemustensa kehittelyyn uuden teoksensa teemoiksi. Teoksen ensilukija Mikko Kilpi antoi uudesta sotakirjasta melkoisen kielteisen arvion WSOY:lle. Yrjö Jäntin isä taas innostui realistisesta sotakuvauksesta. Jäntti itse kertoo kirjailijan maininneen, että kustantamoa kohti oli matkalla parikymmentä miestä "niin elävän tuoreita, ettei heidän veroistaan joukkoa vielä koskaan aikaisemmin ole kavunnut ylös Werner Söderströmin kunnianarvoisia portaita".
Tuntematon sotilas ilmestyi vuoden 1954 joulumarkkinoille. WSOY:n johtaja Yrjö A. Jäntti otatti tuolloin pienen, 4300 kappaleen ensipainoksen. Teos koki saman tien vyörynomaisen myyntimenestyksen sekä keräsi arvosteluja ainakin 300 palstametriä. Kielteistäkin arvostelua esiintyi, mutta Linna itse sydämistyi tiettävästi vain Eeva-lehden tekemään vaimonsa henkilökuvaan, johon haastattelu oli tehty kirjailijan selän takana. Tunnetuin "Tuntemattoman sotilaan" "teilaus" ilmestyi Helsingin Sanomissa 19. joulukuuta. Kyseisessä arvioinnissaan "Purnaajan sota" Toini Havu vertailee romaania Jussi Talven teokseen Ystäviä ja vihollisia. Seurauksena kuitenkin myös kirjan ymmärtäjät korottivat äänensä.
Tampereen kaupunki muisti uutta kulttuurikansalaistaan kirjallisuuspalkinnolla vielä vuonna 1954.
Teos laukaisi jatkosotaa ja suomalaisen sotilaan identiteettiä koskevan "kirjasodan". Kirjasodan synnyttämän julkisuuden ansiosta "Tuntemattomasta" tuli heti myyntimenestys, ja kirjailijaa alettiin kysyä erilaisiin tilaisuuksiin ja alustajaksi. Tuohon aikaan tyypillisiä olivat matineat, joihin kuului yleensä kirjailijan esittely ja tämän puheenvuoro, usein myös musiikkiesitys tai muu ohjelmanumero. Kun kirjallinen työ viimeinkin oli alkanut tuottaa maineen lisäksi rahaa, hän erosi Finlaysonin palveluksesta ja osti Hämeenkyröstä Käkisaaren tilan 1955. Väinö Linna viljeli tilaa kymmenen vuotta ja kirjoitti samalla Pohjantähti-trilogiaansa. Hän kuitenkin säilytti myös kaupunkiasuntonsa Tampereella. Linna myi Käkisaaren 1964 terveytensä heikennyttyä.
Vapaa kirjailija teki torpparitrilogian.
"Tuntemattoman sotilaan" jälkeen Linna sai mahdollisuuden jättäytyä vapaaksi kirjailijaksi. Hän ryhtyi toteuttamaan ajatustaan kirjoittaa lapsuuden ajan miljööstä. Se syveni pidemmälle menneisyyteen ja laajeni koko suomalaista yhteiskuntaa kuvaavaksi historialliseksi eepokseksi. Ensimmäinen osa romaanitrilogiasta Täällä Pohjantähden alla ilmestyi 1959. Samana vuonna syntyi myös Linnan toinen lapsi Petteri. Vuonna 1960 ilmestyi kansalaissotaa käsittelevä toinen osa. Trilogian päätösosa ilmestyi vuonna 1962. Linnan terveys kärsi vakavasti raskaasta työprosessista, ja hän päätti lopettaa kaunokirjallisen tuotantonsa. Hän otti kuitenkin vielä pitkään osaa yhteiskunnalliseen ja kirjalliseen keskusteluun.
Ohjaaja Edvin Laine teki Pohjantähti-trilogiasta kaksi elokuvaa: vuonna 1968 valmistui Täällä Pohjantähden alla sekä 1970 Akseli ja Elina. Näistä yhdistelemällä leikattiin vielä 1973 elokuva Pohjantähti.
Esseisti ja keskustelija.
"Pohjantähden" jälkeen Linna kirjoitti esseitä, joiden valikoima "Oheisia" julkaistiin 1967. Toinen esseekokoelma "Murroksia" ilmestyi 1990.
Maaliskuussa 1972 Väinö Linna osallistui WSOY:n yhtiökokoukseen, jota edelsi kuohunta kustantamon johdossa: hallintoneuvosto oli tammikuussa erottanut pääjohtaja Hannu Tarmion äänin 5–3; seurauksena kustannusliikkeen kirjailijat kärkiniminään Linna ja Mika Waltari asettuivat puolustamaan Tarmiota. Yhtiökokouksessa Linna määritteli puheessaan kirjailijan ja kustantajan roolit sekä kirjallisen arvovallan jota kustantajalta vaaditaan, jotta kirjailija voisi sitoa nimensä ja asemansa yhtiön asemaan. Tämän arvovallan horjuttaminen oli hänestä omiaan syömään kirjailijan ja kustantajan herkkää luottamussuhdetta. Voimakkaat suosionosoitukset saanut puhe saattoi olla vaikuttamassa siihen, että yhtiökokous lopulta hyvin niukalla enemmistöllä päätti kumota erottamispäätöksen.
Viimeiset vaiheet.
Väinö Linna menetti kokonaan puhekykynsä aivoveritulpan vuoksi vuonna 1984. Huhtikuun 21. päivänä 1992 hän menehtyi keuhkosyöpään Kangasalla Pikonlinnan sairaalassa. Hänet on haudattu Kalevankankaan hautausmaalle Tampereelle, samaan hautaan on haudattu Väinö Linnan puoliso Kerttu Linna (1925-1998).
Yhteiskunnallinen vaikuttaja.
Presidentti Urho Kekkonen luki paljon ja seurusteli mielellään kirjailijoiden kanssa, ja esimerkiksi Väinö Linnaan hänellä oli läheiset suhteet. Linna tuki näkyvästi Kekkosen poliittista linjaa, ja presidentti pohti hänen kanssaan suomalaisen yhteiskunnan muutoksia ja kehitystä ohjailevia voimia. Tasavallan presidentti Kekkonen myönsi Linnalle tieteen akateemikon arvonimen vuonna 1980. Linnasta tuli ensimmäinen tieteen akateemikko, joka ei ollut suorittanut akateemista tutkintoa.
Merkitys, vaikutus ja kirjailijakuva.
Ohjaaja Jouko Turkka kertoo Linnan tavallisesti pidättäytyneen liittämästä aatetta tai filosofiaa itseensä tai teoksiinsa, mutta myöntäneen henkilökohtaisesti ainakin "Tuntemattoman sotilaan" pohjan olevan tietyllä tavalla eksistentialistinen.
Kirjallisuudentutkija Jyrki Nummi on pitänyt Linnan uraa tavallaan käänteisenä Aleksis Kiveen verrattuna. Linna oli itsetuntoinen ja tavoitteli menestystä eikä hän murtunut professorien arvostelusta. Maiju Lassilasta, Pentti Haanpäästä ja Hannu Salamasta hänet erottaa se, ettei Linnaa boikotoitu tai vedetty oikeuteen, ampumisesta puhumattakaan. Linnan voi katsoa myös menestyneen paremmin kuin esimerkiksi Runeberg, Aho tai Koskenniemi, sillä hänen kirjojaan myytiin hyvin, hän pystyi turvaamaan taloudellisen asemansa ja sai useita palkintoja. Alkuhankaluuksien jälkeen hän kohosi nopeasti kansallisten suurmiesten joukkoon: hänelle perustettiin nimikkoseura ja kesäisiä kulttuuritapahtumia ja hän pääsi lopulta Suomen Akatemian jäseneksi.. Erityisen ansiokkaana lähtökohdista riippumatta voidaan pitää sitä, että Väinö Linna on Suomessa toistaiseksi ainoa tieteen akateemikon arvonimen saanut henkilö, jolla ei ole akateemista tutkintoa.
Jyrki Nummen mukaan Väinö Linnaa ei voi pitää runoilijana, romantikkona tai esteetikkona. Hänen suuret romaaninsa eivät ole yksin taideteoksia vaan jotain enemmän. Ne vaikuttivat sodanjälkeisessä Suomessa yhteiskunnan ja kulttuurielämän kaikille alueille. Linna osallistui julkiseen keskusteluun eikä hän ollut vain taiteilija, vaan myös osallistuja, keskustelija, poleemikko ja kansalainen.
Antti Arnkilin ja Olli Sinivaaran "Kirjoituksia Väinö Linnasta" -antologia vuonna 2006 avasi Linna-keskustelua uudesta näkökulmasta. Arnkilin ja Sinivaaran toimittamassa teoksessa esitettiin, että Linna näyttäytyy paitsi suurena tarinankertojana myös temaattisen kehittelyn mestarina.
Linna elokuvakäsikirjoittajana.
T.J. Särkkä teki Väinö Linnan kanssa "Tuntemattoman sotilaan" filmaussopimuksen vain muutama viikko kirjan ilmestymisen jälkeen. Käsikirjoituksen laativat hänen kanssaan ohjaaja Edvin Laine ja toimittaja Juha Nevalainen. Ongelmaksi oli nousta puolustusvoimien penseys kirjasodan nostattaneen teoksen filmatisointia kohtaan, mutta pulma kierrettiin lainaamalla aseita, panssarivaunuja ja muuta kalustoa Rajavartiolaitokselta. Elokuva valmistui 1955, vain vuosi kirjan tulon jälkeen. Elokuvaa levitettiin ulkomailla ja se sai Berliinin elokuvajuhlilla palkinnon. Suomen ulkopuolella esitettiin yleensä lyhennettyä, "suomalaisuuksista" karsittua versiota.
Vuonna 1958 Edvin Laine ohjasi teoksen "Musta rakkaus" elokuvaksi, mutta sen menestys jäi vaatimattomaksi.
Linna on tehnyt alkuperäiskäsikirjoituksen Edvin Laineen elokuvaan "Sven Tuuva" (1957), josta Juha Nevalainen muokkasi varsinaisen elokuvakäsikirjoituksen. Elokuva perustui yhteen Johan Ludvig Runebergin teoksen "Vänrikki Stoolin tarinat" (1848–1860) runoista. Tämän lisäksi Linna toimi myös omien romaaniensa elokuvasovituksien ("Täällä pohjantähden alla" 1968, "Akseli ja Elina" 1970, "Tuntematon sotilas" 1985) yhtenä käsikirjoittajana. Tämän lisäksi Linna oli myös kirjoittanut suomalaisen dialogin suomalais-venäläiseen yhteistyöelokuvaan "Luottamus" (1976).
Teatteri.
Päämäärää lukuun ottamatta kaikki Linnan teokset on nähty näyttämöllä. Elokuvankin ohjanneen Edvin Laineen näyttämöversio "Tuntemattomasta sotilaasta" Pyynikin kesäteatterissa muodostui suorastaan legendaariseksi ja produktion näki vuoden 1961 ensi-illan jälkeen yhdeksän vuoden aikana kaikkiaan 347 241 katsojaa 372 esityksessä. Tampereen lisäksi "Tuntematon" on nähty Joensuussa, Oulussa, Kouvolassa ja Helsingissä; Jouko Turkka on tehnyt "Tuntemattoman sotilaan" kahdesti, Joensuuhun 1971 ja Helsinkiin 1979. Suomen Kansallisteatterissa marraskuussa 2007 ensi-iltansa saanut Kristian Smedsin "Tuntematon sotilas" -ohjaus oli ensimmäinen kyseisessä teatterissa esitetty Linnan näytelmä. Näytelmää kritisoitiin siitä, että siellä ammuttiin nyky-Suomen "ikonien", kuten presidenttien ja kulttuurivaikuttajien kuvia.
Useimmin estradilla on Linnalta nähty "Täällä Pohjantähden alla". Se on esitetty lähes jokaisessa suuressa ja keskisuuressa teatterissa. Tampereen Työväen Teatterissa "Täällä Pohjantähden alla II" oli ensi-illassa 30. marraskuuta 1961. Sovituksesta vastasivat Väinö Linna ja ohjaaja Eugen Terttula. "Täällä Pohjantähden alla I" sai samojen tekijöiden toteuttamana ensi-iltansa 6. joulukuuta 1962. Sarjan osa III oli vuorossa vasta 24. maaliskuuta 1977, jolloin sen sovitti ja ohjasi Lasse Pöysti.
"Musta rakkaus" on tehty näyttämölle vain kerran. Se sai ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterissa 27. syyskuuta 1988. Arto Seppälän sovituksen ohjasi Juhani Niemelä. Saara Kesävuori kirjoitti "Tuntematon Väinö Linna" -näytelmän Tampereen Työväen Teatterille. Se sai ensi-iltansa 5. lokakuuta 1995 TTT:n suurella näyttämöllä Jussi Helmisen ohjaamana. Näytelmän työstäminen innoitti tekijöitä "Väpi"-kirjoituskokoelman julkaisemiseen vielä samana vuonna.
Postuumit teokset.
Väinö Linnan alkuperäinen käsikirjoitus "Tuntemattomasta sotilaasta" julkaistiin nimellä "Sotaromaani" vuonna 2000. "Sotaromaani" sisältää "Tuntemattomana sotilaana" tunnetun tekstin lisättynä niillä kohdilla, jotka kustantaja jätti pois "Tuntemattomasta sotilaasta".
Linna ei ollut tyytyväinen esikoisteokseensa "Päämäärä", ja hänen pyynnöstään siitä ei otettu uusintapainoksia kirjailijan eläessä. Kirjan toinen painos ilmestyi vasta vuonna 2000.


Luettelo ydinonnettomuuksista.
Ydinonnettomuuksien vakavuutta mitataan Kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n INES-asteikolla tasossa 4–7. Joukkoa tapahtumia saatetaan asiantuntijayhteisön ulkopuolella nimittää myös "onnettomuudeksi", vaikka valvontaviranomaiset eivät pidäkään niitä seurauksiltaan tarpeeksi merkittävinä, jotta niitä voitaisiin nimittää onnettomuuksiksi. Tällaisia INES-luokiteltuja 1–3 tapahtumia on lueteltu luettelossa ydinlaitostapahtumista (Ines 1–3).
Ydinonnettomuuksien lisäksi on tapahtunut joitakin ydinaseonnettomuuksia, joista jotkut ovat olleet ympäristölle ja ihmisille aiheuttamiensa vahinkojen perusteella jopa 6- tai 7-luokan ydinonnettomuuksien vertaisia.
Alla INES-luokitukset on kirjattu niiden onnettomuuksien kohdalle, joista se on tiedossa. INES-tiedot eivät ole täysin vertailukelpoisia eri maiden erilaisten raportointikäytäntöjen vuoksi, eikä niitä voi käyttää luotettavasti vertaamaan eri maiden ydinvoiman turvallisuutta.
Kevytvesireaktorit.
1979 - Three Mile Island (Harrisburg), Yhdysvallat
2011 - Fukushima, Japani
Muut reaktorityypit.
Muut ydinreaktorityypit kuin kevytvesireaktorit eivät välttämättä ole käyttöhistoriansa aikana osoittautuneet yhtä luotettaviksi, eikä niiden turvallisuusominaisuuksia ole välttämättä suunniteltu yhtä perinpohjaisesti. Historian ainoa väestölle vaaraa aiheuttanut ydinvoimalaonnettomuus sattui RBMK-tyyppiselle reaktorille Neuvostoliitossa, Tšernobylissä.
1969 - Saint Laurentin ydinvoimala, Ranska
1967 - Chapelcrossin ydinreaktori, Englanti
30. marraskuuta 1975 - Leningradin ydinvoimalaitos, Neuvostoliitto
1980 - Saint-Laurentin ydinvoimala, Ranska
26. huhtikuuta 1986 - Tšernobyl, Neuvostoliitto (Ukraina)
Sotilaalliset ydinlaitokset.
1957 - Windscalen ydinreaktori, Englanti
1957 - Kyštymin plutoniumintuotantolaitos, Tšeljabinskin alue, Neuvostoliitto
Tutkimuslaitokset.
1955 - Chalk River, Kanada
1958 - Chalk River, Kanada
1961 - SL-1, Idaho Falls, Yhdysvallat
1969 - Lucensi, Sveitsi
Muut ydinlaitokset.
1986 - Uraaninrikastuslaitos Kerr-McGee Corp, Yhdysvallat
1999 - Tokaimuran ydinjätteenkäsittelylaitos, Japani
Viitteet.
Ydinonnettomuudet


Arvopaperi.
Arvopaperi on esimerkiksi omistusosuuden (esim. osakeyhtiön osake) tai määritellyn oikeuden (esim. asunto-osakeyhtiön osake) todisteena oleva asiakirja tai arvo-osuus, kuten osake tai joukkovelkakirja. Myös juoksevat velkakirjat, sijoitusrahasto-osuudet ja johdannaisinstrumentit ovat arvopapereita. Arvopaperit helpottavat osuuksien ja/tai oikeuksien siirtämistä henkilöltä toiselle esim. kaupan tai perinnön yhteydessä. Arvopaperi toimii luovutettavana merkkinä omistuksesta tai oikeudesta. Omalta osaltaan arvopaperi käsitteenä mahdollistaa suurempien kokonaisuuksien jakamisen pienempiin osuuksiin osakeyhtiön ja joukkovelkakirjan kaltaisissa monen henkilön omistamissa rakenteissa.
Historiallisesti arvopaperilla on tarkoitettu nimenomaan osuuden tai oikeuden merkiksi tuotettua fyysistä asiakirjaa. Nykyisin fyysiset asiakirjat on yhä useammin korvattu tietojärjestelmään tallennetuilla arvo-osuuksilla. Tällöin jokin riippumaton taho, esim. arvopaperikeskus, ylläpitää tietojärjestelmässään kirjaa olemassa olevista (omaan viitekehykseensä kuuluvista) arvo-osuuksista sekä niiden omistajista.
Arvopaperin käsitettä käsitellään Suomen lainsäädännössä mm. Arvopaperimarkkinalaissa, Laissa kaupankäynnistä vakioiduilla optioilla ja termiineillä Sijoitusrahastolaissa sekä yleisesti osakeyhtiötä, asunto-osakeyhtiötä ja lainoja koskevassa lainsäädännössä. Ruotsalaisen mallin mukaisesti arvopaperi voidaan määritellä siten, että sen välitön hallinta on sen osoittaman etuuden saamisen välttämätön edellytys.
Arvopaperin vaihdantaa on pyritty edistämään mm. lainsäädännön keinoin, jotta arvopapereilla käytävä kauppa ei kärsisi lainsäädännöstä johtuvien epävarmuustekijöiden vuoksi. Muun muassa varastetun arvopaperin vilpittömässä mielessä oleva ostaja saa, toisin kuin varastetun irtaimen reaaliesineen kohdalla, saantosuojaa arvopaperin oikeaa omistajaa kohtaan. Oikea omistaja ei siis voi vaatia arvopaperin takaisin luovuttamista enää sen jälkeen, kun arvopaperin oikeudettomasti haltuunsa saanut on ennättänyt luovuttaa sen kolmannelle. Varastettu tai kadonnut arvopaperi voidaan käräjäoikeuden päätöksellä kuolettaa.


Arvo-osuusjärjestelmä.
Arvo-osuusjärjestelmässä pidetään kirjaa yritys- ja yksityissijoittajien arvo-osuusmuotoisista arvopaperiomistuksista sekä toteutetaan näihin omistuksiin tapahtuvat muutokset (siirrot, kaupat, yhtiöjärjestelyt jne.) Arvo-osuus on perinteisen painetun osake- tai velkakirjan sähköinen vastine. Arvo-osuusjärjestelmään kirjataan rahatilien tapaan sijoittajan omistamien osakkeiden ja velkakirjojen eli arvo-osuuksien lukumäärät. Kunkin omistajan arvo-osuusomistukset on kirjattu yhdelle tai useammalle arvo-osuustilille.
Arvo-osuusjärjestelmää ylläpitää Arvopaperikeskus, Euroclear Finland. Arvo-osuusjärjestelmää käyttävät asiakkaidensa puolesta lähes kaikki markkinoilla toimivat pankit ja sijoituspalveluyritykset. Pääsääntöisesti järjestelmän palvelut (arvo-osuustilien avaukset, tapahtumien kirjaus, pörssikauppojen toteutukset, liikkeeseenlaskupalvelut ym.) ovat sijoittajien ja liikkeeseenlaskijoiden saatavilla tällaisten yritysten kautta. Arvopaperikeskus tarjoaa myös joitain rajoitettuja palveluita suoraan sijoittaja-asiakkaille tai yleisölle.
Siirtyminen arvo-osuuksiin on toteutettu keväästä 1992 alkaen. Kaikki pörssikaupan kohteena olevat osakkeet ja vaihteleva joukko muita arvopapereita kuten vaihtovelkakirjat ja joukkovelkakirjat on siirretty järjestelmään. Tämän myötä pörssiosakkeiden kaupassa ei enää käsitellä fyysisesti osakekirjoja, vaan kauppojen toteutus, eli selvitys, tapahtuu tietojärjestelmissä eri arvo-osuustilien välillä ("traditio longa manu").
Myös muita kuin julkisen kaupankäynnin kohteena olevia arvopapereita voidaan siirtää arvo-osuusjärjestelmään, mutta se on harvinaista. Esimerkiksi asunto-osakeyhtiöiden osakekirjat tyypillisesti edelleen vaihtavat omistajaa fyysisinä paperille painettuina arvopapereina.


Emissio (taloustiede).
Emissio on arvopaperien, osakkeiden tai obligaatioiden liikkeelle lasku. Osakkeiden liikkeellelaskusta käytetään tavallisesti nimitystä osakeanti.
Suomessa obligaatiot laskee liikkeelle valtiokonttori. Yritykset keräävät osakeanneilla sijoittajilta omaa pääomaa toimintansa rahoittamiseen. Pankit myyvät obligaatiot ja osakkeet eteenpäin.
Listautumisanti.
Listautumisanti on emissio, jossa pääomaa kerätään pörssiin listautumisen yhteydessä ensimmäistä kertaa. Listautumisantia edeltää listautumisesitteen ja muun taloudellisen informaation jakaminen sijoittajille, jotta yrityksen taloudellinen tilanne on heidän tiedossaan mahdollisimman tarkasti.
Rahastokorotus.
Rahastokorotus on toimenpide, jossa yhtiö siirtää varoja vapaasta omasta pääomasta osakepääomaan. Rahastokorotus voi olla hyödyllinen esimerkiksi tilanteissa, joissa yritys on ajautunut tai ajautumassa selvitystilaan. Rahastoannin avulla yhtiön oma pääoma kasvaa osakkaiden valtasuhteiden muuttumatta.
Suunnattu osakeanti.
Suunnatussa osakeannissa tietyllä erikseen määritellyllä ryhmällä yhteisöjä tai henkilöitä on oikeus merkitä uusia osakkeita. Tällöin heidän suhteellinen osuutensa yhtiön osakepääomasta kasvaa muiden osakkeenomistajien omistuksen kustannuksella. Esimerkiksi työntekijöiden sitouttamiseksi toteutettu anti on normaalisti avoin anti, jossa osakkaista osa tai kaikki jättävät käyttämättä etuoikeutensa merkinnässä.
Suunnatun osakeannin suorittamiselle tulee OYL:n mukaan aina olla painava taloudellinen syy. Suunnatusta annista päättää yhtiökokous OYL 5:27:n mukaisesti eli päätös edellytetään tehtävän 2/3:n määräenemmistöllä yhtiökokouksessa edustetuista osakkeista sekä äänistä.
2/3:n määräenemmistöä edellytetään myös niiden osakkaiden joukolta, joiden oikeudet heikkenevät.


Rekyyli (osakemarkkinat).
Rekyyli on osakkeiden kurssikehityksen äkillinen heilahdus vastakkaiseen suuntaan.
Kurssiin voi jyrkän nousun aikana tulla hetkellinen lasku ja laskun aikana äkillinen käännös ylöspäin. Rekyyli seuraa usein markkinoiden ylireagointia johonkin uutiseen tai tapahtumaan.


Sijoitusrahasto.
Sijoitusrahasto on osakkeista tai muista arvopapereista koostuva rahasto, jonka omistavat siihen sijoittaneet sijoittajat osuuksiensa suhteessa. Sijoitusrahasto-osuuksien ostamista kutsutaan merkinnäksi ja myymistä lunastukseksi. Osa rahastoista on pörssikaupankäynnin kohteena. Näitä kutsutaan ETF-rahastoiksi.
Osakerahastot.
Osakerahasto sijoittaa nimensä mukaisesti osakkeisiin. Osakerahastoja suositellaan usein pitkäjänteiseen säästämiseen. Osakerahastojen tuotto-odotus on pitkällä aikavälillä korkein, mutta ne sisältävät eniten riskiä. Rahasto hajauttaa tehokkaasti yhtiökohtaisen riskin, mutta rahasto on silti altis markkinariskille. Rahastossa yhden osakkeen huono kehitys ei pilaa koko salkun tuottoa, kuten huonosti hajautetussa osakesalkussa voi käydä. Markkinariskin myötä kuitenkin koko arvopaperimarkkinan tunnelmat vaikuttavat rahaston kehitykseen.
Rahaston säännöissä on yleensä rajattu osakesijoitukset jollekin maantieteelliselle alueelle, toimialalle tai tietyn tyyppisiin yrityksiin (kasvu-/arvoyritykset tai pienet/suuret yritykset). Toisaalta rahaston sijoitustapa voi olla rajattu (esim. aktiivisesti hoidetut rahastot vs. markkinaindeksiä seuraavat rahastot). Korkein riski on kehittyville markkinoille sijoittavassa rahastossa. Näiden kulut ovat lähialueille sijoittavaa rahastoa korkeammat, mutta toisaalta tuottokin voi olla parempi. Osa osakerahastoja sijoittaa tietylle toimialalle, kuten lääketeollisuuteen. Toimialarahaston riski on laajemmin hajauttavaa rahastoa korkeampi.
Korkorahastot.
Korkorahastojen on tarkoitus tuottaa suhteellisen vakaasti, koska ne seuraavaat korkomarkkinoiden kehitystä. Lyhyen koron rahastot eli rahamarkkinarahastot ovat riskiltään korkorahastoista pieniriskisimpiä. Kehitys on vakaata, mutta pienellä riskillä saa vain sen tuoton, jonka rahamarkkinat tarjoavat eli usein ei kovin korkeaa tuottoa. Lyhyitä korkosijoituksia käytetäänkin usein rahan ”pysäköintipaikkana” odottamassa hankintoja tai parempaa sijoitushetkeä osakemarkkinoille.
Korkorahastojen sijoituskohteina on luonnollisesti joukkolainoja, jotka voivat olla kuntien, valtioiden tai yritysten liikkeeseen laskemia. Yrityslainoihin liittyy luottoriski. Korkorahastoa, joiden sijoitusten duraatio on alle 12 kuukautta kutsutaan rahamarkkinarahastoksi. Yhdistelmärahasto sijoittaa varansa sekä korko- että osakemarkkinoille. Yhdistelmärahastot sijoittavat rahansa sekä osake- että korkomarkkinoille sääntöjensä puitteissa.
Markkinakorkojen nousu laskee rahastossa olevien korkosijoitusten arvoa. Korkojen noustessa korkorahastojen tuotto putoaa tai menee väliaikaisesti negatiiviseksi. Rahamarkkinarahastossa sijoitusten duraatio on niin lyhyt, ettei markkinakorkojen nousu laske lyhyen koron rahaston arvoa.
Finanssikriisi osoitti, että rahamarkkinarahastot eivät aina ole aivan riskittömiä. Rahaston sijoitukset, joiden korkoperiodi oli lyhyt 3 tai 6 kuukautta, mutta sijoitusaika pitkä esim. 5 vuotta tuotttivat yllätyksen rahastotuotoille, kun luottoriskiin suhtautuminen muuttui nopeasti negatiivisemmaksi.
Yhdistelmärahastot.
Yhdistelmärahaston on kuten nimikin kuvaa sijoitustoiminnassaan osakerahastojen ja korkorahastojen yhdistelmä. Rahasto sijoittaa sääntöjensä mukaisella jakaumalla molempiin omaisuuslajeihin. Riski on vastaavasti korkorahastoja korkeampi, mutta osakerahastoa alempi.
Yhdistelmärahastoon sijoittavan on kuitenkin oltava tarkkana kulujen suhteen, sillä yleensä erikseen hankittu korko- ja osakerahasto muodostuvat valmista yhdistelmärahastoa edullisemmaksi. Tämä pätee, jos yhdistelmärahasto ei aktiivisesti sijoita varojaan enemmän osakkeisiin, niiden arvon noustessa ja päinvastoin.
Muut rahastotyypit.
Osa rahastoista ei asetu luontevasti osake-korko -jaotteluun. Useimpiin sijoittajia kiinnostaviin sijoituskohteisiin sijoittamista varten on olemassa rahastoja. "Raaka-ainerahastojen" sijoituskohteena ovat suoraan eri hyödykkeet (raaka-aineet tai arvometallit, esim. kulta) tai näihin liittyvät johdannaiset. "Vipurahastot" pyrkivät sijoittamisessaan moninkertaistamaan sijoituskohteensa (tyypillisesti markkinaindeksi tai tietty raaka-aine tai valuutta) arvonvaihtelut. Näin rahasto mahdollistaa sijoittajalle korkeamman riskin ottamisen ilman velkaa. Hedgerahastot ovat aktiivisesti hoidettuja rahastoja, jotka pyrkivät positiiviseen absoluuttiseen tuottoon yleisestä markkinatilanteesta riippumatta. Ne pyrkivät siis tuottamaan myös laskevilla markkinoilla. Tällaisen rahaston sijoitustoiminta perustuu jonkin yleisestä markkinakehityksestä poikkeavan tuottomahdollisuuden hyödyntämiseen.
Rahastojen rahastot.
Rahastot voivat olla myös ns. rahastojen rahastoja. Tämä tarkoittaa sitä, että rahastonhoitaja sijoittaa rahaston rahat toisten sijoitusrahastojen osuuksiin, ei kuitenkaan normaalisti yllämainittujen muiden rahastojen osuuksiin. Rahasto ei siis tee suoria osake- tai korkosijoituksia.
Alarahastot (eli sijoituskohteena olevat rahastot) ovat yleensä saman rahastoyhtiön tarjoamia. Näin rahaston sijoituksista suurempi osuus päätyy hallintokuluina rahastoyhtiöille, vaikka esitteessä mainittu rahastojen rahaston hallinnointikustannus olisikin pieni.
Mikäli sijoittaja ei itse halua tai osaa ottaa näkemystä, rahastojen rahastot ovat vaivaton mutta suhteessa kallis sijoitusmuoto.
Osuuslajit.
Rahastoilla voi olla erityyppisiä osuuksia. Tyypillisimmin "tuotto"- ja "kasvuosuuksia". Mutta myös eri osuuslajeja, jotka voivat olla suunnattu tietyn tyyppisille sijoittajille, kuten instituutioille. Lisäksi osuuslaji voi olla pörssikaupankäynnin kohteena, kuten ETF:t.
Tuotto-osuudet maksavat osan rahaston tuotosta osuudenomistajille yleensä vuosittain. Kasvuosuuksissa saadut voitot sijoitetaan uudelleen, jolloin mahdolliset myyntivoittoverot realisoituvat vasta, kun osuudet myydään. Tuotto-osuuksissa vero maksetaan heti, joten kasvuosuudet saattavat olla piensijoittajan kannalta verotuksellisesti järkevämpi muoto, mikäli verotus ei kiristy.
Kustannukset.
Sijoitusrahastoon sijoittava saa pienellä summalla kattavan hajautuksen, mutta vastaavasti maksaa tästä palkkioita rahastoyhtiölle. Kaikki rahastot perivät hallinnointipalkkion. Lisäksi yleensä maksettavaksi tulee myös merkintä- ja lunastuspalkkio. Palkkioiden suuruus vaihtelee suuresti rahastoittain. Kustannustehokkaampi muoto sijoittajalle on indeksirahasto, jossa palkkiot ovat merkittävästi pienemmät.
Kaupankäynti.
Sijoitusrahastoilla käydään kauppaa yleensä kerran päivässä. Sijoittaja voi halutessaan lunastaa rahansa pois päivän arvolla. Rahastoyhtiöllä on velvollisuus lunastaa sijoittajan rahasto-osuudet. Mikäli rahastolla ei ole tarvittavia varoja, niitä on hankittava myymällä arvopapereita. Tämän on tapahduttava ilman aiheetonta viivytystä, kuitenkin kahden viikon kuluessa lunastusmääräyksestä.
Rahastoon on tehtävä tietty minimisijoitus, jonka suuruus vaihtelee huomattavasti. Rahastoon voi yleensä säästää säännöllisesti esimerkiksi kuukausittain. Kuukausittainen säästäminen pienentää sijoittajan riskiä pitkällä aikavälillä. Erityisen tärkeää tuoton kannalta ovat säännölliset sijoitukset silloin, kun kurssit laskevat ja ovat alamaissa.
Verotus.
Luovutusvoitot ovat kaikissa sijoituksissa veronalaista tuloa. Veroprosentti luovutusvoitoista on 28%. Tulonhankkimiskulut (käytännössä osto- ja myyntipalkkion) saa vähentää. Mikäli osuus on omistettu alle 10v, voidaan käyttää myös hankintameno-olettamaa, jonka suuruus on 20% myyntihinnasta. Tällöin kuluja ei saa vähentää. Verotus tehdään sen mukaan, kumpi on verovelvolliselle edullisempi. Yli 10v omistuksissa hankintameno-olettama on 40% myyntihinnasta.
Sijoitusrahastojen valvonta.
Finanssivalvonta valvoo sijoitusrahastoja ja niitä hoitavia rahastoyhtiöitä. Finanssivalvonta ylläpitää luetteloa Suomessa toimivista rahastoyhtiöistä ja niiden hoitamista sijoitusrahastoista. Finanssivalvonnan rekisteristä käy myös ilmi ulkomaiset rahastoyhtiöt (lakitermi: yhteissijoitusyritykset) ja niiden hoitamat sijoitusrahastot, jotka ovat notifioitu Suomeen.
Rahaston valinta ja kulut.
Morningstar-yhtiön tutkimuksen mukaan yhtiön omat tähdet auttavat valitsemaan tuottavamman rahaston mutta paras tuoton ennustaja on silti kulusuhde, joten sijoittajan tärkeimmän rahastonvalintakriteerin pitäisi olla kulujen alhaisuus. Tutkimuksessa matalien kulujen rahastot voittivat korkeiden kulujen rahastot kaikilla aikaväleillä ja kaikissa rahastoluokissa, "jokaisella testatulla datapisteellä".


Volatiliteetti.
Volatiliteetti on rahoitusinstrumentin tuoton keskihajonta annetulla, yleensä vuoden, aikahorisontilla. Se on eräs riskiä kuvaava tunnusluku. Tavallisimmin luku lasketaan päivätuottojen keskihajonnasta ja ilmoitetaan prosentteina vuodessa.
Olettamalla rahoitusinstrumentin arvon vaihtelun seuraavan satunnaiskävelyä tai Wienerin prosessia, volatiliteetti nousee ajan neliöjuuressa. Tämä johtuu siitä, että pidemmän ajan kuluessa instrumentin arvo voi ajautua kauemmaksi lähtöarvostaan. Matemaattisesti tulos saadaan soveltamalla Iton lemmaa.
Historiallisella volatiliteetilla viitataan volatiliteettiin, joka lasketaan historiallisista arvon muutoksista. Implisiittisestä volatiliteetista puhutaan taas silloin kun tarkoitetaan volatiliteettia, joka liittyy tämän hetkisiin ko. instrumentin johdannaismarkkinatasoihin.
Kaavoja.
formula_4,
formula_8.
formula_9.
formula_10.


Likviditeetti.
Likviditeetti tarkoittaa toisaalta maksuvalmiutta ja maksukykyä ja toisaalta sitä, miten helposti jokin omaisuuserä on muutettavissa rahaksi. Esimerkiksi omistusasunnon katsotaan olevan epälikvidi sijoitus, koska sen myymiseen liittyy paljon käytännön ongelmia (kuten pitkä aika sekä usein uuden asunnon hankkiminen). Verbi "likvidoida" tarkoittaa "selvittää varat", "tehdä loppuselvitys". Likvidointi voi tapahtua yrityksen lopettamisen yhteydessä. Tähän perustuu myös sanan kuvaannollinen merkitys: poliittisen vastustajan tuhoaminen.
Arvopaperimarkkinoiden likviditeetti.
Julkisessa kaupankäynnissä likviditeetti kuvaa arvopaperimarkkinoiden kykyä välittää kauppoja nopeasti ja tehokkaasti. Jos likviditeetti on pieni, arvopapereiden osto ja myynti voi olla vaikeaa, koska kaupankäyntitoimeksiantoja ei ole paljoa. Hyvä likviditeetti takaa isojenkin kauppojen nopean toteuttamisen ilman suurta vaikutusta hintatasoon.
Maksuvalmius tai maksukyky.
Likviditeetti tarkoittaa myös maksuvalmiutta tai maksukykyä. Lyhytaikaisten velkojen suhde helposti rahaksi muutettavaan omaisuuteen kuvaa yrityksen maksuvalmiutta. Käyttötilillä oleva omaisuus ja käteinen raha ovat täysin likvidejä.
Vastaavasti esimerkiksi pitkä määräaikainen talletus on epälikvidi, koska sen muuttaminen rahaksi ei onnistu välttämättä tarvittaessa.


Yleisindeksi.
Yleisindeksi on arvopaperimarkkinoiden kokonaistilannetta kuvaava suhdeluku, joka kuvaa esimerkiksi pörssin päälistan osakkeiden kurssikehitystä.
OMX Helsinki -yleisindeksissä osakkeet ovat mukana markkina-arvoaan vastaavalla painolla.


Osinko.
Osinko on yrityksen omistajilleen jakama voitto-osuus.
Yleisimmin osinkoja jakavat osakeyhtiömuotoiset yritykset. Osinkoa voidaan jakaa, jos osakeyhtiöllä on edellisiltä tilikausilta kertynyttä ylijäämää. Osingonjaosta päättää osakeyhtiön yhtiökokous. Yhtiökokous on kuitenkin sidottu yhtiön hallituksen esitykseen osingonjaosta. Osingonjako on laillista vain, mikäli yhtiön hallitus on hyväksynyt tai ehdottanut osingonjakoa. Yhtiökokous voi kuitenkin vaihtaa hallituksen niin halutessaan. Yhtiökokous voi päättää jakaa osinkoa vähemmän tai enemmän kuin hallitus on esittänyt, mutta osingon korottaminen hallituksen esittämästä on mahdollista vain rajoitetusti.
Syy osinkojen jakamiselle.
Ensisijainen tehtävä yrityksillä on, ellei yhtiöjärjestyksessä toisin määrätä, tuottaa hyötyä sen omistajille, mikä kompensoi omistajien residuaalista eli viimesijaista oikeutta yrityksen varoihin. Tämä on koko osakeyhtiömuodon erään perusperiaatteen ilmenemä. Yrityksen tuottamalla voitolla tarkoitetaan osakeyhtiölaissa pitkän aikavälin arvonnousuja ja tuottoa, ei niinkään lyhyen aikavälin osinkotuottoja. Kun yritys tekee voittoa, osa voitosta jää tyypillisesti yrityksen taseeseen ja osa maksetaan osakkeenomistajille osinkoina. Osingonjako ei saa vaarantaa yhtiön maksuvalmiutta eikä pienentää yhtiön sidottua omaa pääömaa, jollei velkojainsuojamenettely anna siihen mahdollisuutta.
Ulkomailta tulevien osinkojen verotus Suomessa.
Suomessa asuvan yksityishenkilön EU- ja verosopimusvaltioista saatuja osinkoja verotetaan pitkälti samoilla periaatteilla kuin Suomesta saatujakin. Tämä edellyttää kuitenkin asiaa koskevassa direktiivissä mainittujen ehtojen täyttämistä. Jos yhtiö ei täytä vaatimuksia, osinkoja verotetaan ansiotuloina. Julkisesti noteerattujen yhtiöiden osalta osinkovero lasketaan kuitenkin koko osinkosummasta toisin kuin kotimaisissa osingoissa, jolloin osingon veroprosentti on 28 eikä kotimainen 19,6. Ulkomailta saadusta pörssiosingosta peritään pääsääntöisesti lähdevero jo osinkoa maksavan yhtiön kotivaltiossa, jolloin 28% kokonaisveroprosentti edellyttää lähdeveron anomista takaisin.
Suomi.
Suomalaiset yritykset jakavat osinkoa yleensä vuosittain tilinpäätöksen valmistuttua. Maksu on sidoksissa tilinpäätökseen, koska osinkoja voidaan maksaa ainoastaan viimeisen vahvistetun tilinpäätöksen perusteella. Tietyissä tilanteissa osinkoa jakavan yhtiön ylimääräinen yhtiökokous voi kuitenkin tehdä jo sillä tilikaudella, jolta osinkoa jaetaan, ennakoivan osingonjakopäätöksen (kts. oikeustapaus KHO 1999/254). Osinkoon on oikeutettu, jos omistaa osakkeet osingosta päättävän yhtiökokouspäivän päätteeksi. Seuraavaa pörssipäivää nimitetään osingon irtoamispäiväksi, jolloin ostetulla osakkeella ei ole enää osinko-oikeutta tässä osingonjaossa. Osakkeen omistuksen kirjaaminen arvo-osuustilille tehdään kolmantena pankkipäivänä, jota nimitetään osingon täsmäytyspäiväksi.
Vuosina 2003 ja 2004 useat suomalaiset pörssiyritykset jakoivat lisäosinkoja vuonna 2005 voimaan tulleen osinkoverotuksen muutoksen vuoksi.
Pörssiin listaamattomien yritysten osingot ovat verovapaata enintään 60 000 euroon asti osingonsaajaa kohti.


Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto.
Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto (ViNO) on suomalainen vihreiden nuorten ja opiskelijoiden valtakunnallinen kattojärjestö. ViNO kuuluu jäsenjärjestönä Vihreä liitto -puolueeseen. Järjestö profiloi itsensä samanaikaisesti sekä poliittiseksi järjestöksi että kansalaisjärjestöksi. ViNO toimii aktiivisesti Euroopan vihreissä nuorissa.
Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto perustettiin marraskuussa 2003 korvaamaan vuonna 1999 muodostettu Vihreät nuoret ja opiskelijat, jonka pohjana oli syyskuusta 1993 toiminut Vihreät nuoret. Yhdistysten keskeinen ero on se, että nykyisen jäseninä on paikallisjärjestöjä ja entisen jäseninä henkilöitä.
ViNOn perusarvoja ovat ympäristön kunnioittaminen, demokratian edistäminen ja ihmisoikeuksien ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden turvaaminen. ViNO on Vihreässä liitossa erittäin vaikutusvaltainen: järjestöllä on kaksi edustajaa puoluehallituksessa ja kuusi edustajaa puolueen 40-henkisessä valtuuskunnassa.
Puheenjohtajat ja pääsihteerit.
Järjestöllä on vuodesta 2007 alkaen ollut kaksi tasa-arvoista puheenjohtajaa.
Aiheesta muualla.
Nuorten ja opiskelijoiden liitto


Osmo Soininvaara.
Osmo Heikki Kristian Soininvaara (s. 2. syyskuuta 1951 Helsinki) on suomalainen poliitikko, tietokirjailija ja Vihreän liiton kansanedustaja. Hän toimi puolueen puheenjohtajana kaksi kautta vuosina 2001–2005 ja kaksi vuotta peruspalveluministerinä Paavo Lipposen II hallituksessa vuosina 2000–2002. Koulutukseltaan valtiotieteen lisensiaatti Soininvaara on tilastotieteilijä.
Elämä ja ura.
Poliittisen uransa Soininvaara aloitti liittymällä Liberaaliseen Kansanpuolueeseen 1968, josta hän 1976 siirtyi sitoutumattoman kunnallispoliittisen Helsinki-ryhmän toimijaksi, vihreiden aihio-organisaatioihin, sekä lopulta muodostuvaan vihreiden puolueeseen. Soininvaara oli mukana 1970-luvun lopun Koijärvi-liikkeessä. Soininvaara kertoi kevään 2011 eduskuntakuntavaalien Iltalehden vaalikoneessa saaneensa 40 päiväsakkoa Koijärvellä luvattoman padon tekemisestä. Hän oli myös vuonna 1981 mukana Tampereen virastotalon valtauksessa, josta hänelle tuomittiin neljä päiväsakkoa.
Soininvaara oli 1980-luvulla maailmanlaajuista ympäristötuhoa ennustava jyrkkä vihreä, mutta alkoi tarkistaa linjaansa jo samalla vuosikymmenellä. 1990-luvun alkaessa hänen yhteiskunnalliseksi ihanteekseen oli vakiintunut vihreä markkinatalous. Helsingin kaupunginvaltuutetuksi Soininvaara valittiin ensimmäisen kerran 1985 ja kansanedustajaksi 1987.
Soininvaara on kirjoittanut useita kirjoja, esimerkiksi "Hyvinvointivaltion eloonjäämisoppi", joka voitti Suomen Ekonomiliiton Pro Oeconomia -palkinnon vuonna 1995.
Soininvaara ei asettunut ehdolle eduskuntavaaleissa 2007 – hän kertoi turhautuneensa politiikan viihteellistymiseen. Kansanedustajauransa jälkeen hän aikoi keskittyä kirjojen kirjoittamiseen ja luennointiin.
Kesällä 2007 Vanhasen II hallitus nimitti hänet Sata-komiteaan valmistelemaan sosiaaliturvan kokonaisuudistusta sen perusturvajaoston puheenjohtajana. Soininvaara koki komitean epäonnistuneen tavoitteessaan ja arvosteli sitä vuonna 2010 ilmestyneessä kirjassaan.
Soininvaara ei kuitenkaan jättänyt politiikkaa, vaan osallistui vuoden 2008 kunnallisvaaleihin, joissa hänestä tuli koko maan suurin ääniharava 8576 äänellä. Marraskuussa 2009 Soininvaara valittiin päävastuulliseksi selvittäjäksi Lahden seudun kuntien UusiKunta-hankkeeseen, jossa selvitetään seudun kuntien kuntarakenneuudistuksen mahdollisuuksia.
Soininvaara ilmoitti 24. marraskuuta 2010 asettuvansa jälleen ehdolle vuoden 2011 eduskuntavaaleihin, joissa hänet valittiinkin kansanedustajaksi. Myös 2012 kunnallisvaaleissa Soininvaara on jälleen ehdolla Helsingin kaupunginvaltuustoon.
Toukokuussa 2012 ilmestyneessä kirjassaan "Vihreä politiikka" Soininvaara käsittelee vihreiden "pyhiä lehmiä" kuten ydinvoimaa, yksityisautoilua ja yksittäisten luontokohteiden suojelua suhteessa kaavoituksella saavutettavaan laajempaan etuun.
Yksityiselämä.
Osmo Soininvaara on naimisissa Anna-Maria Soininvaaran (os. Lehtonen) kanssa, ja heillä on kolme lasta.
Kirjailija Taavi Soininvaara on Osmo Soininvaaran serkku.
Kannanotot työstä ja sosiaaliturvasta.
Kirjassaan "Vauraus ja aika" (2007) Soininvaara käsitteli työajan lyhentämistä. Soininvaaran mukaan vuoden 1985 elintaso olisi saavutettavissa tekemällä viisi tuntia päivässä töitä ja pitämällä neljän kuukauden kesälomat. Soininvaaran mukaan monet jo toimivat näin, esimerkiksi itsekustannetulle eläkkeelle jäävät yrittäjät. Kuitenkin sosiaalipolitiikka ja työmarkkinat on suunniteltu perinteisen työpäivän mallin mukaan, mikä aiheuttaa ongelmia niille, jotka haluaisivat tehdä osa-aikatyötä.
Soininvaara on ottanut kantaa perustuloon. Tuloveron ja palkkaverojen osuutta verotuksessa on hänestä vähennettävä ja on verotettava mieluummin muun muassa maaomaisuutta, energian käyttöä ja ympäristöhaittoja.
Suomen sosiaalipolitiikkaa ei Soininvaaran mukaan ole suunniteltu suurtyöttömyyden oloihin. Järjestelmän huonot kannustinvaikutukset käyvät sitä vahingollisemmiksi, mitä enemmän niin sanotut epätyypilliset työsuhteet yleistyvät. Huonosti tuottavaa työtä ei kuitenkaan pidä hinnoitella pois markkinoilta. Jotta pienipalkkaisuus ei johtaisi kohtuuttomiin tuloeroihin, on pienipalkkaisia Soininvaaran mukaan tuettava tavalla tai toisella tulonsiirroin ja verohelpotuksin. Perustulon käyttöönotto olisi yksi keino, Edmond Malinvaudin esittämä työnantajan sosiaaliturvamaksujen poisto vähätuloisimmilta olisi toinen.
Soininvaara pitää tärkeänä kannustimien lisäämistä pienipalkkaiseen työhön. Tämän vuoksi hän kannattaa pientuloisten palkkaverotuksen keventämistä. Soininvaara kertoo vastustavansa politiikkaa, jossa työttömiä ”kiusataan” erilaisilla karensseilla ja muilla toimilla, jotka hänen mukaansa eivät vaikuta halukkuuteen työllistyä. Hän pitää ongelmallisena mallia, jossa ihmiset joko ovat tai eivät ole töissä. Parempana hän pitäisi mallia, jossa ihminen voisi myös käydä pienipalkkaisessa työssä ja saada samalla tulonsiirtoja.
Verotuksen lisääminen on Soininvaaran mielestä hyvä keino rahoittaa sosiaalipolitiikkaa. Käyttökelpoisia veroja olisivat esimerkiksi kiinteistö- ja ympäristöverot.


Sähkö.
Sähkö on erittäin pitkälle jalostettu energianmuoto. Sen tuotantoa edeltävät monet välivaiheet.
Salama on luonnossa tapahtuva sähköpurkaus.
Sähkö on sähkövarausten ylijäämästä (negatiivinen varaus) tai alijäämästä (positiivinen varaus) ja varattujen hiukkasten, yleensä elektronien, liikkeestä syntyvä luonnonilmiö.
Sähkön vanha nimi "elektrisiteetti" tulee kreikan meripihkaa tarkoittavasta sanasta "ἤλεκτρον" ("ḗlektron"). Sanan "sähkö" keksi 1840-luvulla suomen kielen kehittäjä, lääketieteen ja kirurgian tohtori Samuel Roos. Samoihin aikoihin Elias Lönnrot ehdotti elektrisiteetin suomenkieliseksi vastineeksi sanaa "lieke", joka ei kuitenkaan vakiintunut käyttöön.
Sähkövaraus ja sähkövirta.
Sähkövaraus on viime kädessä alkeishiukkasten perusominaisuus, joka liittyy niiden välillä vaikuttavaan sähkömagneettiseen vuorovaikutukseen. On olemassa kaksi vastakkaista sähkövarausta, positiivinen ja negatiivinen. Samanmerkkiset varaukset työntävät toisiaan luotaan, erimerkkiset vetävät toisiaan puoleensa. Coulombin lain mukaan tämä voima on suoraan verrannollinen molempien varausten tuloon ja kääntäen verrannollinen niiden välimatkan neliöön. Sähkövarauksen ympärillä on sähkökenttä, liikkeessä olevan varauksen ympärillä lisäksi magneettikenttä. Näitä kenttiä kuvaavat Maxwellin yhtälöt, jotka osoittavat sähkön ja magnetismin välisen yhteyden.
Aineen perushiukkasista protoneilla on positiivinen, elektroneilla negatiivinen varaus. Protoneja on atomiytimissä, elektroneja atomissa ytimen ympärillä. Normaalisti atomissa on yhtä monta elektronia kuin protonia, jolloin se kokonaisuutena on sähköisesti neutraali, mutta elektroneja voi myös siirtyä atomista toiseen, jolloin syntyy sähköisesti varattuja ioneja. Monet kiinteät aineet koostuvatkin ioneista eli ovat ioniyhdisteitä.
Yleensä makroskooppisissa kappaleissa on yhtä paljon positiivista ja negatiivista sähköä. Eräissä tapauksissa, esimerkiksi hangattaessa kahta kappaletta toisiaan vastaan, elektroneja tai ioneja voi kuitenkin siirtyä kappaleesta toiseen, jolloin molemmat saavat yhtä suuren, mutta vastakkaismerkkisen sähkövarauksen eli syntyy staattista sähköä.
Sähkövirta on ilmiö, jossa sähkövarauksellisia hiukkasia siirtyy tiettyyn suuntaan. Metallijohtimissa sähkövirta on elektronien, elektrolyyteissä sen sijaan ionien liikettä. Hetkellinen sähkövirta, sähköpurkaus, syntyy, kun vastakkaismerkkisesti varautuneiden kappaleiden välille asetetaan johdekappale. Tällöin elektronit virtaavat ylijäämästä alijäämään, kunnes varaukset ovat tasoittuneet. Jatkuva sähkövaraus voidaan saada aikaan muuttuvan magneettikentän tai kemiallisten reaktioiden avulla. Sähköneristeessä, esimerkiksi sähköjohdon muovipäällysteessä, elektronit eivät voi edetä, joten siihen ei myöskään muodostu sähkövirtaa.
Sähkövirta on saanut nykyajan teknologiassa erittäin keskeisen merkityksen, koska sen avulla voidaan tehokkaasti siirtää energiaa paikasta toiseen ja sen avulla toimivat mitä erilaisimmat sähkölaitteet.
Sähkön historiaa.
Benjamin Franklin oli merkittävä sähkön tutkija.
Hankaussähkö tunnettiin jo vanhalla ajalla. Sen mainitsi jo Thales. Tiedettiin, että varsinkin meripihka saa hangattaessa kyvyn vetää puoleensa lähellä olevia kevyitä esineitä ja saattaa lisäksi kipinöidä. Useissa nykyisissäkin kielissä sähköä tarkoittavat sanat johtuvat kreikan meripihkaa tarkoittavasta sanasta ελεκτρον, elektron.
Sähköoppi alkoi tieteenhaarana kuitenkin kehittyä vasta 1700-luvulla. Silloin havaittiin, että on olemassa kaksi vastakkaista sähköistä tilaa, joita alkujaan nimitettiin lasi- ja hartsisähköksi, myöhemmin positiiviseksi ja negatiiviseksi varaukseksi. Havaittiin, että samanmerkkiset varaukset hylkivät toisiaan, erimerkkiset vetävät toisiaan puoleensa. Myöhemmin Charles Augustin de Coulomb todensi nimeään kantavan lain, jonka mukaan niiden välinen voima on suoraan verrannollinen varausten tuloon ja kääntäen verrannollinen niiden etäisyyden neliöön. Sähköopin huomattavimpiin tutkijoihin kuului myös Benjamin Franklin, joka muun muassa todisti salaman olevan sähköpurkaus.
Vuonna 1800 Alessandro Volta keksi sähköparin, ensimmäisen laitteen, jolla voitiin tuottaa sähkövirtaa. 1800-luvun aikana sähkön luonnetta opittiin ymmärtämään monipuolisesti ja luotiin sähköisiin ilmiöihin liittyen jo laajasti sähkömagneettinen teoria. Myöhemmin Michael Faraday havaitsi, että sähkövirtaa voitiin tuottaa myös sähkömagneettisen induktion avulla, mihin perustuvat kaikki nykyiset sähkögeneraattorit. Vuosisadan loppupuolella sähkövirta sai jo suuren käytännöllisen merkityksen, kun kehitettiin toimivalle tasolle muun muassa sähkömoottori, sähkövalaistus, sähkölennätin ja puhelin. Ensin suurimmissa kaupungeissa, vähitellen muuallakin alettiin sähköenergiaa tuottaa ja jaella sekä teollisuuteen että yksityiskoteihin.
1900-luvulla sähkötekniikan merkitys kasvoi jatkuvasti, kun moninaiset sähkömoottorikäyttöiset koneet otettiin käyttöön. Sähkötekniikan perusteelle kehittyi nopeasti laajentuvaksi tekniikanalaksi myös elektroniikka, ja vuosisadan kuluessa kehitettiin ja otettiin käyttöön monet elektroniset laitteet: esimerkiksi radio, televisio, tietokoneet ja matkapuhelimet. Elektroniikka sai monia sovellutuksia teollisuudessa, lääketieteessä tekniikassa, tieteellisessä tutkimuksessa, ajoneuvoissa ja viihde-elektroniikkalaitteissa. 1900-luvun lopulla lähes kaikki tekniikan alat käyttivät jo sähkötekniikkaa ja elektroniikkaa avuksi.
Sähköenergian tuottaminen ja siirtäminen.
Tuulivoiman kasvu sähköntuotannossa on kasvanut viime vuosina.
Sähkövirtaa voidaan saada aikaan sähkömagneettisen induktion tai eräiden kemiallisten reaktioiden avulla. Kemiallisia reaktioita käytetään sähkövirran tuottamiseen paristoissa ja polttokennoissa. Niistä saatava virta on tasavirtaa. Akku on kemiallinen keino sähköenergian varastoimiseen. Sähkövoimaloissa sähkövirtaa tuotetaan sähkömagneettiseen induktioon perustuvien generaattorien avulla. Aurinkoenergiaa voidaan muuttaa sähköenergiaksi myös aurinkokennon avulla.
Sähkögeneraattorit muuttavat jostakin ulkoisesta energianlähteestä saatavaa energiaa sähköenergiaksi, joka siirretään sähkövirran avulla käyttökohteeseen. Sähkövoimaloiden energianlähteinä käytetään muun muassa vesivoimaa, ydinvoimaa, kivihiilen tai muun polttoaineen palamisesta syntyvää kemiallista energiaa, tuulivoimaa, aurinkoenergiaa ja maalämpöa.
Sähkö siirretään käyttökohteisiin (esimerkiksi tehtaisiin ja kotitalouksiin) sähkönsiirtoverkkoa pitkin. Valtakunnallisessa siirtoverkossa on monia muuntamoja, joissa sähkön jännitetasoa vaihdetaan kyseiselle siirtovälille soveltuvaksi.
Sähkön käyttö.
Useat teollisuuden ja kotien koneista ja laitteista toimivat nykyään sähköllä. Sähkölämmitys toimii muuttamalla sähköisissä vastuksissa sähkövirta lämpöenergiaksi. Sähkömoottorit käyttävät monia kodinkoneita, kuten kylmäkoneita, vatkaimia, pölynimureita, astianpesukoneita ja pyykinpesukoneita, sekä pyörittävät teollisuuden ja maatalouden tuotantorakennuksissa sijaitsevia koneita. Sähkömoottoreissa sähköinen energia muuttuu mekaaniseksi energiaksi. Radio, televisio ja puhelin ovat sähköllä toimivia elektronisia laitteita. Valaistus on maailman suurin yksittäinen sähkönkuluttaja.
Sähköiset suureet ja niiden käyttö.
Jännite (sähköinen potentiaaliero) on volteissa mitattava eräänlainen sähkön "voimakkuuden" yksikkö, jota voidaan verrata vesiputouksen korkeuteen tai hydraulisen laitteen paineeseen. Verkkojännite Suomessa on 230 volttia nollajohtimen ja vaihejohtimen välillä (kahden vaihejohtimen välinen jännite on 400 V). Pienen pariston jännite voi olla 1,5 volttia.
Sähkövirtaa mitataan ampeereissa. Sähkövirta verrastetaan usein veden virtaukseen. Tyypillinen kodin sähkötaulun sulake rajoittaa virran 10 tai 16 ampeeriin.
Sähkön tuottamaa tehoa mitataan wateissa tai kilowateissa. Esimerkiksi sähkölämmittimen teho saattaa olla 2 000 wattia. Yleisesti teho on virran ja jännitteen tulo, kun kyseessä on puhtaasti resistiivinen kuorma.
Energiaa mitataan yleensä sähköisissä yhteyksissä kilowattitunteina (kWh), vaikka joule onkin yleinen energian yksikkö. Jos kahta kilowatin tehoista laitetta käytetään kolmen tunnin ajan, energiaa kuluu 6 kilowattituntia.
Sähkön tutkimus.
Sähköä ja siihen liittyviä ilmiöitä tutkii sähköoppi ja sen alaisina sähködynamiikka, sähkömagnetismi ja sähköstatiikka. Sähköenergian tuottamista ja siirtämistä tutkii sähkövoimatekniikka. Elektroniikka on taas ala, joka tutkii ja kehittää elektronisista komponenteista tehtyjä laitteita kuten vaikkapa radioita ja laskimia. Automaatio
käsittelee esimerkiksi tehtaiden sähköisiä tuotantolinjoja. Sähkövoimatekniikka, automaatio ja elektroniikka ovat sähkötekniikan eri alueita.
Aiheesta muualla.
*


Puoluekokous.
Puoluekokous on puolueen jäseniä edustava virallinen kokous, joka on yleensä myös puolueen korkein päättävä elin. Suomessa puoluekokouksen tarkoituksena on valita puolueelle puheenjohtaja ja puoluehallitus, joissakin puolueissa myös puoluevaltuusto, keskuskomitea tai vastaava elin ja päättää puolueohjelmasta. Henkilövalintojen lisäksi puoluekokouksessa hyväksytään puolueen periaatteet, joita kutsutaan joko periaateohjelmaksi tai puolueohjelmaksi. Puoluekokous voi myös valita puolueen ehdokkaan esimerkiksi presidentinvaaleihin.
Puoluekokous järjestetään tavallisesti muutaman vuoden välein (esimerkiksi SDP ja Kokoomus kahden vuoden välein). Erityistä tarvetta varten voidaan kutsua koolle ylimääräisiä puoluekokouksia. Joissakin puolueissa puoluekokoukset on tapana nimetä järjestysnumeroilla ensimmäisestä kokouksesta alaken.


Sade.
Pilven alinen sade näkyy tummina juovina.
Sade on pilvistä putoavaa vettä eri olomuodoissaan. Siihen liittyvä hydrologinen suure on sadanta.
Sateen syntyyn liittyy aina liikkuvan ilman viilenemistä, sillä ilman vedenpidätyskyky riippuu lämpötilasta. Jos lämmin, kostea ilma alkaa nousta ja siten jäähtyä, se saavuttaa kastepisteen ja osa vesihöyrystä alkaa tiivistyä vedeksi. Tietyissä oloissa vesihöyry voi myös suoraan härmistyä jääkiteiksi. Pisaroiden tai kiteiden synty edellyttää lisäksi sopivia tiivistymisytimiä, kuten pieniä pölyhiukkasia tai muita epäpuhtauksia. Pisarat kasvavat suuremmiksi. Lopulta ne ovat niin suuria verrattuna ilmanvastukseen, että painovoima kumoaa ilman nousevasta liikkeestä aiheutuvan nostovoiman ja vesipisarat tai lumihiutaleet putoavat. Joskus sade haihtuu ennen maahan putoamistaan.
Sateen olomuodot.
Suomessa kaikki merkittävä sade, tihkua lukuun ottamatta, syntyy jäätyneessä olomuodossa. Sadepilven yläosassa, jossa lämpötila on −12...−40 °C, on pieniä jääkiteitä ja alijäähtyneitä vesipisaroita. Clausius–Clayperonin yhtälön mukaisesti kyllästystila jääpinnan suhteen saavutetaan lämpimämmässä kuin nestepinnan suhteen. Niinpä näissä lämpötiloissa sadepilven sisällä yleensä vallitsee olosuhteet, joissa vesipisaroista haihtuu vesihöyryä joka härmistyy jääkiteiden pintaan. Niistä kasvaa lumihiutaleita. Pisarat voivat myös tarrautua kiinteän kiteen pintaan kuten kieli pakkasella rautakaiteeseen. Kun hiutaleet kasvavat niin isoiksi, ettei pilven muodostanut nousuliike enää kannattele niitä, ne putoavat alempiin ilmakerroksiin, missä on tyypillisesti lämpimämpää ja kosteampaa. Matkan varrella hiutaleet kasvavat edelleen. Jos ne putoavat tarpeeksi kauan ilmassa, jonka lämpötila on nollan yläpuolella, ne sulavat osittain rännäksi tai kokonaan vesisateeksi. Jos ne eivät sula ennen maahan saapumistaan, sataa lunta.
Jos sulaneet pisarat joutuvat uudestaan ilmakerrokseen, jonka lämpötila on pakkasen puolella, ne saattavat pysyä edelleen nestemäisinä ja muuttua alijäähtyneeksi vedeksi. Näin voi käydä inversiotilanteissa. Jos kylmä ilmakerros on tarpeeksi paksu, pisarat jäätyvät lopulta kokkareisiksi jääjyväsiksi. Joskus taas sade haihtuu pudotessaan kohti maata.
Tihkua sataa paksusta sumupilvestä, ja sen syntyprosessi voi tapahtua kokonaan nestemäisessä muodossa. Tihkupisarat ovat oleellisesti pienempiä kuin "oikeat" sadepisarat: tihkupisaroiden halkaisija on 0,1 mm ja sadepisaroiden 0,5–2 mm. Ne eivät tee renkaita lätäkön pintaan, mutta huonontavat näkyvyyttä, tuntuvat kasvoilla kosteutena ja sumentavat silmälasit nopeasti. Tihkua vastaava prosessi kylmemmässä säässä tuottaa mannaryyniä muistuttavia "lumijyväsiä".
Rakeita syntyy kuuropilven voimakkaissa pystyliikkeissä. Ne kiertävät usein monta kierrosta pilven lämpimän alaosan ja kylmän yläosan välillä keräten pintaansa huurretta, joka sulaa ja jäätyy taas uudelleen. Sahaamalla suuren rakeen halki voi nähdä kerroksia jotka kertovat rakeen kasvutavasta.
Sadekuuro on usein rankka, ohimenevä sade, joka sataa suurin pisaroin. Se tulee yleensä kuuro- tai ukkospilvestä ("Cumulonimbus"). Pienen sadekuuro halkaisija voi olla alle kilometri, suuren yli 20 km.
Suomessa sataa keskimäärin joka kolmas päivä, vähiten keväisin ja eniten syksyisin.
Sateen enteitä.
Huonoa säätä enteilevä taivas on sävyltään kesällä monesti likaisenharmaa. Sateen edellä ilmestyy taivaalle tummia pilviä tai tumma/tummeneva pilvipeite paksunee. Aina tummat pilvetkään eivät enteile sadetta. Toinen merkki alkavasta sateesta on korkeista pilvistä koostuvan pilvirintaman lähestyminen. Sadetta voivat ennustaa myös yhä korkeammaksi nousevat kumpupilvet.
Kaukainen sade voi himmentää sumumaisena tai juovaisena takana olevaa taivasta. Sade näkyy monesti satavan pilven alla tummina pystysuorina juovina, tai vaaleina juovina tummaa taustaa vasten. Juovat voivat olla hitsautuneet tummaksi alueeksi, joka ulottuu pilven alta maahan asti. Sade tulee, jos satavan näköinen pilvi näyttää lähestyvän pilvien liikkeiden mukana.
Juuri ennen sadetta linnut lentävät matalalla, taivas on suureksi osaksi tummanharmaitten pilvien peitossa ja pilvenriekaleita nähdään. Sade itsessään voi ennustaa kesällä ukkosta, varsinkin jos on lämmintä.
Sadetta kuvaavia lukuja.
"PW" kuvaa ilmakehäluotaimissa mitattua satamiskelpoisen veden määrää. PW yli 4,4 lupaa suurta sadetta, alle 2,5 heikohkoa sadetta.


Sievi.
Sievi on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnan eteläosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Sievin naapurikunnat ovat Haapajärvi, Kalajoki, Kannus, Lestijärvi, Nivala, Reisjärvi, Toholampi ja Ylivieska.
Sievi on tunnettu alhaisesta työttömyysasteesta ja vahvasta vanhoillislestadiolaisuudestaan. Tästä kertoo muun muassa se, että kunnassa on laskettu olevan huomattavasti enemmän lapsia kuin keskimäärin Suomessa. Sievissä 10–12-lapsiset perheet eivät ole mitenkään outo ilmiö.
Sievi valittiin 1998 Suomen luovimmaksi kunnaksi.
Historia.
Sievin alueelta on löydetty kivikautisia asuinpaikkoja mm. Korhosen, Vahtolan, Ojalan ja Huhtalan seudulta. Rautakaudelta on löydetty mm. pronssisolki. Alue asutettin vakinaisesti 1500-luvulla. Aluksi asutus keskittyi nykyisen Asemakylän ja Vanhankirkon tuntumaan, mutta levisi 1600- ja 1700-luvulla pitkin jokivartta itään.
Kirkollisesti seutu kuului Kalajokeen. Sievin kappeliseurakunta perustettiin 1645, mutta ensimmäinen kirkko valmistui vasta 1654. Kolme ensimmäistä kirkkoa sijaitsi Vanhallakirkolla, mutta neljäs kirkko rakennettiin Haikolan Pekanmäelle 1862. Vuonna 1862 Sievi erosi Kalajoesta itsenäiseksi Evijärvi-nimiseksi seurakunnaksi. Nimi Sievi otetiin käyttöön vasta myöhemmin.
Seinäjoen-Oulun radan valmistuminen 1886 vilkastutti huomattavasti Sievin elämää. Asemakylä ja Kukon kylä kehittyivät vireiksi puutavaran lastaus- ja sahakeskuksiksi. Vuonna 1920 kunnassa oli jo lähes 5500 asukasta. Kunnan talouselämän nopea kehitys pysähtyi 1920-luvun alussa kahteen tulipaloon. Kukon kylän saha paloi 1929 ja 1937 puolestaan paloivat rautatieaseman ympärille nousseet varastorakennukset. Toisen maailmansodan jälkeen väestönkehitys kääntyi kuitenkin tappiolliseksi voimakkaan poismuuton vuoksi. Väestön väheneminen pysähtyi vasta 1980-luvun alussa. Vuonna 1985 kunnassa oli 4601 asukasta. Vuonna 2011 asukkaita oli jo 5 292.
Luonto.
Sievin maisemakuvaa hallitsevat Vääräjoen laakso ja sitä ympäröivät loivapiirteiset metsä ja suomaat.
Kallioperä on pääasiassa kiilleliusketta ja erilaisia dioriitteja. Yleisin maalaji on moreeni, joka on paikoin erittäin lohkareista. Sievissä on lukuisia harjualueita, mutta runsas soranotto on rikkonut pahasti kunnalle aikoinaan nimen antaneita sora- ja hiekkakankaita. Pinnanmuodoiltaan alue on varsin tasaista. Alavinta on kunnan luoteisosissa, missä maanpinta on 75-90 m. korkeudella. Täältä maasto nousee verkalleen kohti kaakkoa saavuttaen 150 m. tason. Korkein kohouma on Huuhkakallio.
Sievin halki kaakosta luoteeseen virtaa Kalajoen läntinen sivuhaara Vääräjoki. Suuria järviä ei ole, mutta pikkujärviä ja lampia on useita. Näistä huomattavimpia ovat Iso-Juurikka ja Saarijärvi. Noin puolet kunnan pinta-alasta on suota. Pääosa soista on mäntyä kasvavia rämeitä, joista suurin osa on ojitettu metsänkasvun edistämiseksi. Pesännevan alue on muodostettu soidensuojelualueiksi.
Matkailu.
Sievissä toimii Maansydänjärven matkailualue sekä Urjanlinnan tanssipaviljonki ravintoloineen. Urjanlinnaan mahtuu lähes 2 000 ihmistä. Maansydänjärven matkailualue ja Urjanlinna sijaitsevat metsän keskellä, Sievin keskustasta noin 30 kilometriä Reisjärven suuntaan.
Sievissä järjestettiin vuonna 2008 vanhoillislestadiolaisten suviseurat. Aikaisemmin suviseurat on järjestetty Sievissä vuonna 1976.
Yritystoiminta.
Sievin jalkine on vuonna 1951 perustettu työ- ja turvajalkineita valmistava yritys, joka työllistää yli 600 työntekijää.
Keskusta.
Sievin keskustassa on kirjasto, osuuspankki, säästöpankki, kunnantalo, K-market sekä asiamiesposti, S-market, pari kampaamoa ja Sievin Pizzeria.


Siikainen.
Siikainen () on Suomen kunta joka sijaitsee Satakunnan maakunnassa. Siikaisten kunnanjohtaja on Päivi Rantanen. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Siikaisten naapurikunnat ovat Honkajoki, Isojoki, Kankaanpää, Merikarvia, Pomarkku ja Pori.
Siikaisten vaakunan on suunnitellut Pentti Vakkamaa ja se on vahvistettu vuonna 1952.
Siikaisten seurakunta jakaantui omaksi seurakunnaksi Merikarvian seurakunnasta vuonna 1771. Kylistä Uusi- ja Vanha-Samminmaja ovat aiemmin kuuluneet Kankaanpään kuntaan ja sitä ennen Suur-Ikaalisiin. Uusi-Samminmaja liitettiin Siikaisten seurakuntaan 1904.
Ministeri, olympiamitalisti Antti Kalliomäki, tangokuningatar Jaana Lammi, kirjailija Reijo Mäki ja pitkänmatkan juoksija Ilmari Taipale ovat syntyneet Siikaisissa.
Kyliä.
Haapakoski, Hirvijärvi, Keskukylä, Leppijärvi, Leväsjoki, Nauriskoski, Osara, Otamo, Petkele, Pyntäinen, Saarikoski, Sammi, Siikainen, Uusi-Samminmaja, Vanha-Samminmaja, Vuorijärvi. (Haapakoski ja Nauriskoski ovat nykyään osa Leväsjokea ja Keskukylä kuuluu lähinnä Hirvijärven kylään. Uusi- ja Vanha-Samminmaja ja Osara kuuluvat Sammin kylään.)


Siikajoki.
Siikajoki on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnan länsiosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Siikajoen naapurikunnat ovat Hailuoto, Liminka, Lumijoki, Raahe, Siikalatva ja Vihanti.
Historia.
Revonlahdelta ja etenkin Paavolasta on tehty joitakin kivikautisia esinelöytöjä, Siikajoenkylältä eikä sen lähialueilta ole tehty kivikautisia löytöjä, koska alue oli tuolloin vielä veden alla. Siikajoen tunnetuimpia muinaisjäännöksiä ovat kuitenkin Pesuankankaan ja Linnakankaan jätinkirkot. Ensimmäiset asukkaat saapuivat Siikajoen suulle jo 1400-luvulla, mutta vakinaisesti alue asutettiin vasta 1500-luvun puolimaissa, jolloin seudulle asettui savolaisia uudisasukkaita. Revonlahden seudulle tuli väestöä myös rannikolta. Asutus laajeni nopeasti seuraavina vuosisatoina, paitsi jokilaaksossa asutus oli hidasta, sillä kapea alue ei tarjonnut mahdollisuuksia uudisasutukseen. Väestönkasvu perustui maatalouden ja erityisesti karjanhoidon varaan. Siikajoesta saatiin myös lohta ja siikaa.
Seutu kuului aluksi Saloisten seurakuntaan. Siikajoen ensimmäinen kirkko rakennettiin todennäköisesti 1589, mutta venäläiset polttivat sen 1591. 1590 Siikajoesta tuli Saloisten kappeli. Vuonna 1600 rakennettiin seurakunnan toinen kirkko ja 1701 otettiin käyttöön uusi puukirkko. Kirkon alkuasu muuttui huomattavasti vuoden 1852 peruskorjauksessa. Omaksi seurakunnaksi Siikajoki erotettiin 1689. Seurakunta käsitti laajan alueen, sillä siihen kuuluivat myöhemmin itsenäistyneet Rantsila, Piippola, Paavola, Pulkkila, Kestilä, Pyhäntä ja Revonlahti. Paavolasta tuli Siikajoen saarnahuone 1702 ja 1811 se liitettiin Siikajoen kappeliksi. Omaksi seurakunnaksi Paavola erotettiin 1874. Revonlahti liitettiin Siikajoen kappeliksi 1845.
Sodat ovat koetelleet Siikajokea usein. Venäläiset hävittivät seutua pahoin mm. 1550-luvun lopulla. Suomen sodan aikaan Siikajoen seudulla käytiin tunnettuja taisteluita. 18. huhtikuuta 1808 käytiin Siikajoen taistelu, jossa C.J. Adlercreutzin johtamat joukot löivät J.P. Kulnevin johtaman venäläiset etujoukon. Voitto päätti Ruotsin armeijan koko talven jatkuneen peräytymisen. Revonlahdella käytiin 27.–28. huhtikuuta 1808 yksi Suomen sodan maineikkaimmista taisteluista. Taistelu tunnetaan myös Revonlahden taisteluna. Taistelussa C.A. Adlercreutzin ja C.O. Cronstedtin johtamat joukot löivät perusteellisesti kenraali Bulatovin johtamat venäläiset. Voitto pelasti Ruotsin päävoimat täydelliseltä saarrostukselta.
Siikajoki.
Siikajoki erotettiin 1868 omaksi pitäjäksi. Siikajoen asukasluku kasvoi hitaasti 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Vuonna 1935 asukkaita oli 2 262. Tämän jälkeen väkiluku alkoi laskea poismuuton vuoksi. Vuonna 1960 asukkaita oli 1 703 ja 1980 enää 1 244. 1980-luvulla asukasluku alkoi uudelleen kasvamaan.
Ruukki.
Paavola muodostui omaksi kunnaksi 1874 ja Revonlahti 1930. 1970-luvun alussa Paavolassa oli asukkaita runsaat 4 500 ja Revonlahdella 1 000 asukasta.
Kuntaliitokset.
Ruukin kunta syntyi Paavolan ja Revonlahden kuntien yhdistyessä vuonna 1973. Kunnan nimi tuli tuolloisen Paavolan kunnassa sijainneen Ruukin kylän nimestä.
Ruukin ja Siikajoen kunnat lakkautettiin ja niiden tilalle perustettiin uusi Siikajoen kunta 1. tammikuuta 2007 molemmissa kunnissa järjestetyn kansanäänestyksen jälkeen. Kunnan nykyinen vaakuna peilaa kuntahistoriaa. Tähdet ovat peräisin Revonlahden vaakunasta, yläreunaltaan sahakorkoinen ja alareunaltaan aaltokorkoinen hirsi on Paavolan vaakunasta ja kala Siikajoen vaakunasta.
Luonto.
Siikajoen alue on tyypillistä Pohjanmaan lakeutta, jota elävöittävät vain loivakaarteiset kohoumat ja kuntaa halkova Siikajoki.
Kallioperä on pääasiassa grano-, kvartsidioriittia, graniittia ja migmatiittia, pohjoisessa on myös granoriittia. Alueella jonkin verran myös gabroa ja amfiboliittia. Kallioperä on yleisten maalajien peitossa. Rannikon tuntumassa on tuulten kasaamia dyynejä. Moreenimaita on vain kunnan eteläosassa, mutta sen sijaan turvemaita on paljon. Siikajoen pohjoispuolella vallitseva maalaji on hiekka. Joen eteläpuolella maaperä on joki- ja purolaaksoissa hiesua ja savea. Purolaaksojen välissä aaltoilevat moreeniselänteet. Pohjoisessa Limingan rajalla on loivarinteinen harjumuodostuma. Revonlahden seudulla yleisimmät maalajit ovat hiekka ja hiesu.
Voimakkaan maankohoamisen ja jokien tuoman lietteen vuoksi kunnan rantaviiva muuttuu jatkuvasti. Saaria on vain Siikajoen suun seutuvilla. Kunta on pääasiassa alavaa lakeutta. Maasto kohoaa loivasti luoteesta kaakkoon ja saavuttaa eteläosissa 80 metrin tason. Kunnan korkein kohouma ovat Ahvenharju Vihannin vastaisella rajalla. Tauvon Ulkonokassa on 128 hehtaarin laajuinen linnustonsuojelualue.
Kunnan ranta-alueilla, varsinkin Tauvonniemen seudulla on kasvittomia dyynialueita. Kauempana rannikolta on mäntymetsää kasvavia kankaita. Sisämaata kohti kankaat muuttuvat kosteammiksi ja soiden osuus kasvaa. Laajimpia suoalueita ovat mm. runsaasta linnustostaan tunnettu Lumineva, Isoneva, Pahaneva, Navettaneva, Revonneva, Matoneva ja Kivikartanonneva.
Siikajoen huomattavin vesistö on Siikajoki, joka saa alkunsa Suomenselän vedenjakajalta. Siikajoki on ollut aikoinaan arvokas lohijoki, mutta jokisuun madaltuessa lohen nousu jokeen on vaikeutunut. Vuosina 1986–1987 toteutettu jokisuun ruoppaus ja kalaportaiden rakentaminen kuitenkin paransi tilannetta. Siikajoen tärkeimmät sivujoet kunnan alueella ovat Luohuanjoki ja Ohtuanoja. Siikajoki on kasannut suulleen Simpukkasäikän suiston. Muita jokia kunnan alueella ovat vähäinen Majavaoja sekä eteläisimmän osan poikki virtaava Olkijoki. Järviä kunnan alueella ei ole lainkaan, vain muutamia lampia.
Yhteydet.
Kunnan päätiet ovat valtatie 8, kantatie 86 ja seututie 807. Vanhastaan koko kunnan läpi kulkeva Siikajoki on toiminut tärkeänä sahateollisuuden tukinuittojen kuljetusväylänä. Vuonna 1886 Ouluun saakka jatkettu Pohjanmaan rata kulkee Ruukin kautta. Eräänä tuon ajan perintönä on Ruukissa kunnanviraston molemminpuolin kaksi rautaista niitattua siltaa. Vanhempi siirrettiin nykyiselle paikalleen rautatiesillaksi, ja "Huokausten silta" on nykyisin kevyemmän liikenteen käytössä.
Teollisuus.
Siikajoella toimii saha- ja puutavarateollisuuden (Ruukki Wood, MSJ-Wood), metalli- ja konepajateollisuuden (FinnBlast, MariComp, Reko-Kone), eristevalmistuksen (Ruukin EPS) ja muiden alojen yrityksiä. Huomattava osa teollisuudesta on keskittynyt Ruukin yrityspuistoon.
Siikajoella tuotetaan vesivoimaa Pöyryn ja Ruukinkosken voimalaitoksissa, jotka siirtyivät Revon Sähkön myynnin yhteydessä Vattenfallin omistukseen.
Palvelut.
Kunnallisia palveluita tarjoavat kunnanvirasto Ruukissa ja kunnanviraston palvelupiste Siikajoella. Siikajoella on kaksi toisen asteen oppilaitosta, Ruukin lukio ja Ruukin maaseutuoppilaitos. Oppilaitokset tekevät yhteistyötä hevostalouden alalla.
Kyliä.
Hartaanselkä, Heinolahti, Jauhoniemi, Karinkanta, Keskikylä, Kivijärvi, Kuivaniemi, Luohua, Merikylä, Paavola (entinen Pehkola, kirkonkylä), Relletti, Revonlahti (kirkonkylä), Ruukki (kuntakeskus), Saarikoski, Siikajoenkylä (kirkonkylä), Tauvo, Tuomioja (entinen Lappi), Ylipää.
Saaria.
Alasaari, Eteläsäikkä, Isosaari, Karinkannanmatala, Konisaari, Kreivinsaari, Lammassaari, Lohisaari, Lukkarinsaari, Meijerisaari, Pannukakkusaari, Passerikari, Pekkalansaaret, Pirilänsaari, Pohjolansaari, Rautakallio, Simppusäikkä, Vareskari


Sodankylä.
Sodankylä (,) on Suomen kunta, joka sijaitsee Lapin maakunnan keskiosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Sodankylä on pinta-alaltaan Suomen toiseksi suurin kunta heti Inarin jälkeen, joka on myös sen naapurikunta. Muita naapurikuntia ovat Kemijärvi, Kittilä, Pelkosenniemi, Rovaniemi ja Savukoski.
Sodankylässä on 1 580 vapaa-ajan asuntoa.Sodankylässä sijaitsee muun muassa Jääkäriprikaati sekä Sodankylän keskustasta noin kuusi kilometriä etelään Sodankylän geofysiikan observatorio. Sodankylässä harjoitetaan myös kaivostoimintaa, kunnan alueella esimerkiksi toimii vuonna 1985 avattu kultaan keskittynyt Pahtavaaran kaivos, ja vuoden 2012 aikana kaupallisen tuotannon aloittava Kevitsan kaivos.
Luonto.
Osa vuonna 1969 perustetusta Urho Kekkosen kansallispuistosta sijaitsee Sodankylän kunnan pohjoisosassa. Lisäksi Sompion luonnonpuisto ja osa Saariselän tunturialueesta ovat Sodankylän alueella. Urho Kekkosen kansallispuistossa sijaitseva Sokosti on Sodankylän korkein maastonkohta.
Pyhä-Luoston kansallispuisto sijaitsee myös osittain Sodankylän kunnan alueella. Luostolla on mahdollisuus talven laskettelu- ja hiihtomahdollisuuksien lisäksi nauttia kesällä muun muassa erilaisista musiikkitapahtumista. Luosto on tullut tunnetuksi myös lähettyvillä sijaitsevasta Lampivaaran ametistikaivoksesta.
Sodankylän kunnan alueella sijaitsevat myös Suomen suurimpiin lukeutuvat tekojärvet Lokka ja Porttipahta, jotka rakennettiin 1960- ja 1970-luvuilla vastaamaan kasvavan sähköntarpeen kysyntään. Tekoaltaat yhdistää Vuotson kylän läpi kulkeva Vuotson kanava. Lokan tekojärven alle jäi Suomen siihen saakka suurin suo Posoaapa sekä Mutenian, Korvasen ja Rieston kylät.
Pääosa Sodankylästä kuuluu Kemijoen vesialueeseen ja sen alueella virtaavat myös Kemijoen suuret sivujoet Luiro ja Kitinen. Aivan kunnan pohjoisosasta saavat alkunsa Venäjän puolelle virtaavat Lutto ja Jaurujoki.
Ilmasto.
Sodankylässä, kuten muuallakin Lapissa, on subarktinen ilmasto. Talvi on pitkä, kylmä ja luminen ja kesä on lyhyt ja leuto, mutta golfvirran ja lauhojen lounaistuulien ansiosta etenkin talvet ovat leudompia kuin muualla vastaavilla leveyspiireillä mantereisessa ilmastossa. Talvi kestää noin seitsemän kuukautta; pysyvä lumi sataa keskimäärin 23.10 ja sulaa keväällä 16.5, mikä tarkoittaa että talvi on jopa yli 4 kuukautta pidempi kuin Etelä-Suomessa, mutta jonkin verran lyhyempi kuin pohjoisemmassa Lapissa. Sadanta on melko vähäistä, keskimäärin 507mm vuodessa. Sateisin kuukausi on heinäkuu (63mm) ja kuivin huhtikuu (28mm).
Terminen kesä, jolloin lämpötila on pysyvästi +10 asteen yläpuolella, alkaa keskimäärin 8.6 ja päättyy 24.8. Helteitä esiintyy keskimäärin noin 6 kertaa kesässä. Kesä on jopa kuukauden pidempi kuin pohjoisemmassa Lapissa.
Sodankylän pakkasennätys on tammikuussa 1999 mitattu -49,5°C ja korkein mitattu lämpötila +30,9°C heinäkuulta 1988.
Kulttuuri.
Sodankylän vanha kirkko.
Sodankylässä on vietetty vuodesta 1986 vuosittaiset kansainväliset Sodankylän elokuvajuhlat (). Sodankylän Tankavaarassa järjestetään joka kesä kansainväliset kullanhuuhdontakilpailut. Vuodesta 1973 vuoteen 1994 Sodankylässä järjestettiin kansanmusiikin ja -tanssin kansainvälistä kesätapahtumaa Jutajaisia. Vuonna 1995 pitopaikka vaihtui Rovaniemelle.
Vuodesta 2002 lähtien Luostolla on järjestetty elokuun aikana LuostoClassic -niminen tapahtuma, joka keskittyy klassisen musiikin tarjontaan. Vuoden 2007 tapahtuma järjestettiin 10.–12.8.
Sodankylä-talossa on nähtävillä Andreas Alarieston maalauksia ja taideteoksia.
Sodankylän merkittävimpiin rakennuksiin kuuluu vuonna 1689 rakennettu puinen Vanha kirkko ja vuonna 1859 valmistunut uudempi kivikirkko.
Kylät.
Sodankylän uudempi kirkko.
Kirkonkylän ohella Sodankylän kuntaan kuuluvat seuraavat kylät.
Aska, Hinganmaa, Jeesiö, Kelujärvi, Kersilö, Kierinki, Kukasjärvi, Lismanaapa, Lokka, Luosto, Madetkoski, Moskuvaara, Orajärvi, Petkula, Puolakkavaara, Purnumukka, Rajala, Raudanjoki, Riipi, Sassali, Sattanen, Seipäjärvi, Siurunmaa, Syväjärvi, Tankavaara, Torvinen, Uimaniemi, Unari, Vaalajärvi, Vuojärvi ja Vuotso.
Lokan tekojärven alle jäivät kylät Korvanen, Mutenia ja Riesto.
Uskonnolliset yhteisöt.
Sodankylässä toimii evankelisluterilainen Sodankylän seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii uusheräys, jolla on siellä paikallisosasto sekä vanhoillislestadiolaisuus, jolla on paikkakunnalla Sodankylän rauhanyhdistys. Lisäksi paikkakunnalla järjestää jumalanpalveluksia Luther-säätiön kanssa yhteistyötä tekevä Lapin luterilainen jumalanpalvelus ry.
Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva Sodankylän helluntaiseurakunta, Suomen Vapaakirkkoon kuuluva Sodankylän vapaaseurakunta sekä Suomen Adventtikirkkoon kuuluva Sodankylän adventtiseurakunta.
Liikenneyhteydet.
Valtatie 5 päättyy Sodankylässä liikenneympyrään. Siinä se kohtaa valtatie 4:än, joka puolestaan jatkuu kohti Ivaloa.


Soini.
Soini on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Pohjanmaan maakunnassa. Soinin kunta on nykyisin noin {formatnum: } asukkaallaan Karijoen ohella Etelä-Pohjanmaan pienimpiä kuntia. Etelä-Pohjanmaan korkein kohta, Raitamäki, sijaitsee Soinissa. Raitamäki on 240,4 metriä merenpinnan yläpuolella. Soinissa on avoin langaton lähiverkko freedom ja Suomen ainoa vaivaisakka. Soinin naapurikunnat ovat Alajärvi, Karstula, Kyyjärvi, Saarijärvi ja Ähtäri.
Historia.
Soinin alueelta tunnetaan vain muutamia esihistoriallisia löytöjä. Seutu pysyi pitkään erämaana, jossa kävivät niin satakuntalaiset kuin hämäläiset ja kyröläiset erämiehet. Keskiajalla Soinin seutu oli Pietarsaaren ja Pirkkalan pitäjien raja-aluetta. Rajapyykkinä olivat Iiron- ja Kuninkaankivi Iironjärven tienoilla. Vakinaisesti seudun asuttivat kuitenkin savolaiset, joille Soinin mäkiset ja järviset seudut olivat luonnollista laajentumisaluetta..
Tervatalous oli merkittävät taustatekijä asutuksen laajenemiselle, sillä Soinin seutu oli merkittävää tervanpolttoaluetta aina 1700-luvulta 1900-luvulle asti. Kunnan alueelta on löytynyt yli 500 tervahautaa ja myös sen paikannimistössä tervakulttuuriin liittyvät nimet ovat yleisiä.
Soinin alueet ovat kuuluneet monen kunnan yhteyteen. Eteläisimmät kylät ovat kuuluneet Pirkkalaan, Ruoveteen, Keuruuseen ja Ähtäriin, pohjoiset taas Pietarsaaren, Lappajärveen ja Alajärveen. Vuonna 1784 perustettiin Lappajärveen kuulunut Soinin rukoushuonekunta, joka useiden alueliitosten jälkeen saavutti 1851 kunnan nykyisen laajuuden. Vuonna 1859 Soinista tuli Alajärven kappeliseurakunta ja omaksi seurakunnaksi se erotettiin 1895. Soinin kunta perustettiin 1875.
Soinin asukasluku kasvoi vuosina 1900-1960 välisenä aikana 3270 asukkaasta 4447 asukkaaseen. 1960-luvulla väestö alkoi nopeasti vähentyä. 1980-luvun alussa asukkaita oli alle 3000. Tällöin muuttotappiovuodet kuitenkin päättyivät vähäksi aikaa ja kunnan asukasluku alkoi jälleen kasvaa. 1990-luvun alussa asukasluku alkoi jälleen laskea. Vuoteen 2011 kunnan asukasmäärä oli laskenut 2374 asukkaaseen. Soini on Etelä-Pohjanmaan harvimmin asuttuja kuntia. Asutus on keskittynyt pääasiassa teiden varsille kunnan länsiosiin. Ainoa taajama on kirkonkylä.
Luonto.
Soini on pinnanmuodoiltaan vaihtelevaa metsä- ja suomaata, jota elävöittävät lukuisat järvet, lammet, joet ja purot.
Kallioperä on pääasiassa gneissigraniittia, graniittia ja granodioriittia. Yleisin maalaji on moreeni, joka on monin paikoin turpeen peitossa. Kuninkaanjoen, Leväjoen ja Syväjoen laaksoissa on hiekkakankaita. Savikoita on vähän, laajin savialue on kirkonkylän luoteispuolella. Soinin vaihtelevat pinnanmuodot johtuvat kallioperän rakenteesta ja murrosvyöhykkeistä. Kunnan länsiosan kankaremaa liittyy Etelä-Pohjanmaan lakeuksiin, mutta itäosan karu mäkimaa on tyypillistä Suomenselän aluetta. Alueen maaston on Etelä-Pohjanmaan ylävintä. Yli 200 metriin kohoavia kohoumia ovat mm. Löytynmäki ja Pirttimäki.
Metsät peittävät yli 60% Soinin pinta-alasta. Metsät ovat monin paikoin soistuneita. Suurimpia soita ovat mm. Sikosuo ja Matosuo, jonka yhteydessä on luonnonhoitometsä. Soinin ja Ähtärin raja-alueella oleva Iso Koirajärven harju kuuluu valtakunnalliseen harjujensuojeluohjelmaan.
Vedet virtaavat kunnan alueelta kolmeen eri suuntaan. Alueen pohjoisosan vedet kerää Kuninkaanjoki, joka laskee Lappajärveen ja edelleen Ähtävänjokea Pohjanlahteen. Kunnan itäosan vedet virtaavat Saarijärven reittiin ja Kymijoen vesistöalueeseen. Lounaisosan vedet kerääntyvät Ähtärinjärveen, josta ne purkautuvat Kokemäenjoen kautta Pohjanlahteen. Suurimmat järvet ovat Hankajärvi ja Iironjärvi kunnan itäosassa.
Kylät.
Hautakylä, Jokivarsi, Keisala, Kirkonkylä, Kukonkylä, Kuninkaanjoki, Laasala, Parviaisenkylä, Kolu, Ulvonkylä, Vehu ja Vuorenmaa.
Yritystoiminta.
Katutekno Oy on asfalttialan yritys.


Pohjois-Karjalan maakunta.
Pohjois-Karjala () on Suomen maakunta, joka sijaitsee Itä-Suomessa. Maakuntakeskus on Joensuu. Muita kaupunkeja ovat Kitee, Lieksa, Nurmes ja Outokumpu. Runsasvesistöisen maakunnan suurin järvi on Pielinen (pinta-ala 868 km²) ja korkein kohta Lieksan Koli, joka yltää 347 metrin korkeuteen merenpinnasta.
Pohjois-Karjalaa ympäröivät seuraavat maakunnat: Pohjois-Savo ja Etelä-Savo lännessä, Kainuu pohjoisessa ja Etelä-Karjala etelässä. Idässä maakunta rajoittuu Venäjään Karjalan tasavaltaan.
Pohjois-Karjala muodosti oman läänin vuodesta 1960 vuoden 1997 lääniuudistukseen saakka, jolloin se yhdistettiin Kuopion ja Mikkelin läänien kanssa Itä-Suomen lääniksi. Pohjois-Karjala on nimensä mukaisesti pohjoinen osa Suomen puoleisesta osasta vanhaa historiallista Karjalaa.
Kunnat.
Pohjois-Karjala jakaantuu 14 kuntaan, joista viisi on kaupunkeja.
Pohjois-Karjalan tunnukset.
Vaikka Pohjois-Karjala sijaitsee pelkästään Karjalan historiallisen maakunnan pohjoisosassa, sen tunnus on lähes identtinen historiallisen Karjalan vaakunan kanssa.
Elinkeinot ja työllisyys.
Vuoden 2003 tilastojen mukaan maakunnan 62 000 työpaikasta 5 000 on alkutuotannossa, 16 000 jalostuksessa ja 41 000 palveluissa. Työpaikkojen kokonaismäärä on kasvanut sekä verrattuna 1990-luvun lamaa edeltäneeseen aikaan että luonnollisesti sen jälkeen.
Alkutuotannossa maatalouden lisäksi merkittävää on metsätalous. Teollisuuden toimialoista suurimmat ovat metalli- ja muovituotteiden valmistus sekä metsäteollisuus. Palvelutyöpaikoista merkittävä osa on julkisia palveluita.
Työttömien osuus työvoimasta vuonna 2004 oli 17,1 % (koko maa 11,1 %). Suurinta työttömyys oli Enossa (23,7 %) ja pienintä Kontiolahdella (11,6 %).


Somero.
Somero on kaupunki Varsinais-Suomen maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Someron naapurikunnat ovat Jokioinen, Koski Tl, Nummi-Pusula, Loimaa, Salo, Tammela ja Ypäjä. Someroon liitettiin Somerniemen kunta vuonna 1977.
Maisemat.
Suomen maisemamaakuntajaossa Somero kuuluu pääosaltaan Lounaismaahan ja siinä Lounaiseen viljelyseutuun. Somerniemelle ulottuvat myös Eteläiseen rantamaahan kuuluva Kiskon - Vihdin järviseutu ja Hämeen viljely- ja järvimaahan kuuluva Tammelan ylänköseutu.
Lounaisella viljelymaalla yleisin maalaji on savi, joka esiintyy laajoina moreeni- ja kalliokohoumien puhkomina tasankoina. Näihin joet ovat syöneet paikoin syviäkin laaksoja, jotka yleensä kulultaan noudattelevat kallioperän murroksia. Järviä on vähän. Tämän alueen jokilaaksomuodostumista tunnetuimpia ovat Häntälän notkot Lounais-Somerolla, jotka muodostavat arvokkaan perinnebiotooppialueen.
Tammelan ylänköseutua lähestyttäessä kallio- ja moreenikohoumat lisääntyvät ja suhteelliset korkeuserot kasvavat pienentyäkseen taas itse ylängöllä Somerniemen koillisimmissa osissa. Järviä on enemmän.
Kiskon - Vihdin järviseudulle tultaessa Someron kautta kulkee Somerniemellä myös Kolmas Salpausselkä. Se laajenee Painion ja Oinasjärven välillä ja Kiikalan rajalla Halkjärven itäpuolella laajoiksi reunamuodostumiksi, joihin liittyy myös pitkittäisharjuja. Täälläkin on paljon pieniä järviä. Pienempiä harjumuodostumia on myös Someron länsiosissa etenkin Paimionjokivarressa.
Someron korkein kohta 159,1 metrin korkeuteen kohoava Murjumäki Mäyrämäen kylässä Somerniemellä.
Vedet.
Vesistöaluejaossa pääosa Somerosta kuuluu Saaristomereen laskevan Paimionjoen vesistöalueeseen. Siihen rajoittuvat etelässä niin ikään Saaristomereen laskevien Uskelanjoen ja Halikonjoen, pohjoisessa Selkämereen lakevan Kokemäenjoen ja idässä Suomenlahteen laskevan Karjaanjoen vesistöalueet.
Someron vesistöistä Paimionjoki saa alkunsa Somerniemen Painiojärvestä (pinta-ala 784 ha). Joki virtaa Someron halki noin 40 kilometriä pitkää kallioperän murroslinjaa seuraavana kapeana järviketjuna, jonka suurin järvi on Hirsjärvi (236 ha) ja muita järviä Kirkkojärvi (105 ha), Saarentaanjärvi (43 ha), Rautelanjärvi (30 ha), Pusulanjärvi (62 ha), Åvikinjärvi (7 ha), Pitkäjärvi (34 ha) ja Myllylampi (13 ha). Kynnyskohtina järviketjussa ovat olleet nykyään säännöstelty Hovirinnankoski Pitkäjärvellä ja perkauksen myötä nyttemmin hävinnyt Rautelankoski Rautelassa. Viljeltyjen savimaiden halki virtaavana vesistö on savisamea ja rehevöitynyt. Painioon laskevien latvapurojen lähdejärviä Somerniemellä ovat Vesajärvi (46 ha), Särkjärvi (40 ha), Siikjärvi (48 ha), Poikkipuoliainen (14 ha) ja Mustjärvi.
Paimionjoen sivujokia Somerolla ovat Tammelasta alkunsa saava, Hirsjärveen laskeva Pajulanjoki eli Virkaanjoki, Someron pohjoisosista alkunsa saava ja Kirkkojärveen laskeva Jaatilanjoki sekä Kosken pohjoisosista alkunsa saava ja Paimionjokeen Someron Pitkäjärven ja Vilukselan kylien rajalla laskeva Puostaanoja eli Palojoki. Pajulanjoen latvajärviä ovat Valkjärvi Someron ja Tammelan rajalla, Valajärvi, Tourunjärvi ja Haiponjärvi Tammelassa sekä joukko pikkulampia Someron Pajulan kylässä. Jaatilanjokeen laskee Lammijärvi Ollilan kylästä, joitakin metsälampia Someron keskustaajaman pohjoispuoliselta alueelta sekä Laukkonlammi Hämeen Härkätien varresta.
Uskelanjoen latvahaaroja Somerolla ovat savitasankojen halki virtaavat Kerkolan Reksuosta alkunsa saava, Someron Häntälän kautta Kiikalan puolelle laskeva Rekijoki sekä savipohjaisesta ja pahoin rehevöityneestä Halkjärvestä (199 ha) Kaskiston kylässä alkunsa saava, Someron Terttilän kylän kautta niin ikään Kiikalan puolelle laskeva Terttilänjoki. Näistä Rekijoki on kuuluisa rotkolaaksoistaan, jotka Someron puolella tunnetaan nimellä Häntälän notkot. Terttilänjoen latvaharaan Mustjokeen lasketaan Someron keskustaajaman puhdistetut jätevedet.a>lla.
Karjaanjoen vesistöön Somerolla kuuluvat Pitkiönjoen kautta Nummi-Pusulan Nummenjokeen laskeva Oinasjärvi (102 ha) ja siihen laskeva Arimaa (184 ha) latvajärvineen sekä Nummi-Pusulan Pusulanjokeen laskeva Heinjärvi (184 ha).
Kokemäenjoen vesistöaluetta Somerolla edustavat Forssan ja Loimaan seutujen halki virtaavan Loimijoen latvajärviin kuuluvat Someron puolelle yhdestä kulmastaan ulottuva Tammelan Liesjärvi sekä siihen Somerolta laskeva Salkolanjärvi (265 ha).
Halikonjoen vesistöalueeseen Somerolla luetaan Someron lounaiskulmassa entisen Kuusjoen kunnan, nykyisen Salon kaupungin rajalla sijaitseva laskujoeton Kerkolanjärvi eli Nummijärvi (14 ha).
Historia.
Someron seurakunnan lainamakasiinit vuosilta 1758 ja 1828.
Somero sijaitsee Hämeen ja Varsinais-Suomen historiallisten maakuntien rajalla. Idässä Somero rajoittuu myös Uudenmaan ja lännessä Satakunnan historialliseen maakuntaan. Turun ja Hämeenlinnan linnaläänien raja kulki Someron halki Paimionjoen vesistön eteläpuolitse niin, että nykyisen Someron eteläisimmät osat olivat Turun ja suurempi pohjoisosa Hämeenlinnan linnalääniä, ja tämä on ollut uusimman tutkimuksen mukaan myös vanha maakuntien välinen nautintaraja.
Joko kappelina tai itsenäisenä seurakuntana Somero mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1449 ja se lienee ollut itsenäinen seurakunta viimeistään vuonna 1492. Aluksi seurakunta on käsittänyt vain nykyisen Someron Hämeen linnalääniin kuuluneen pohjoisosan, mutta vuonna 1492 seurakuntaan liitettiin myös nykyisen Etelä-Someron silloiset seitsemän kylää Uskelan kirkkopitäjästä. Viimeistään 1300-luvun lopulta Somero lienee ollut vähintään kappeliseurakunta, joka lienee luettu Tammelan kanssa esim. Hattulan kirkkopitäjään nykyisen Etelä-Someron kuuluessa Uskelaan.
Kruunun paikallishallinnossa Someron pohjoisosat kuuluivat hämäläiseen Loimon eli Portaan hallintopitäjään muodostaen sen sisällä Pitkäjärven ja Hirsjärven neljänneskunnat. Portaan hallintopitäjä lakkasi olemasta viimeistään 1700-luvulla, jolloin Tammela ja Somero muodostuivat omiksi nimismiespiireikseen. Someron eteläosan kylät kuuluivat samaan aikaan varsinaissuomalaiseen Muurlan läänin (myöhemmin Kiskon eli Kiikalan) hallintopitäjään.
Suomen lääneistä Someron pohjoisosa kuului vuodesta 1635 Hämeen ja Uudenmaan lääniin, sitten vuodesta 1830 Hämeen lääniin ja eteläosa vuodesta 1635 Turun ja Porin lääniin. 1870-luvulla läänien rajat mukautettiin seurakuntien rajoihin ja myös eteläinen Somero tuli kuulumaan Hämeen lääniin.
Vuoteen 1695 mennessä Someron seurakunnan sisälle muodostui Somerniemen kappeliseurakunta. Vuoden 1865 kunnallishallintoa koskevan asetuksen perusteella siitä ja Someron emäseurakunnasta tulivat omat kuntansa. Vuonna 1901 Somerniemestä tuli itsenäinen seurakunta. Vuonna 1977 Somerniemen kunta liitettiin Someroon.
Lähes koko 1900-luvun Somero oli osa Hämeen lääniä ja Hämeen läänin eteläistä vaalipiiriä. Hämeen läänin sisällä Somero kuului aluksi maakuntatasolla Hämeenlinnan ja seututasolla Forssan vaikutuspiiriin osana Forssan ympärille muodostunutta Lounais-Hämeen maakunnanosaa. Hämeenlinnaa merkittävämpiä keskuksia Somerolla olivat kuitenkin 1900-luvulla Turku ja Helsinki, ja Forssan kanssa kilpaili tasavahvasti Varsinais-Suomen puolella lähimpänä seututason keskuksena ollut Salo. Tässä tilanteessa Someron suhteet Varsinais-Suomeen ja samalla Salon seutuun vähitellen tiivistyivät.
Vuonna 1990 Somero siirtyi osaksi Turun ja Porin lääniä ja Turun ja Porin läänin eteläistä vaalipiiriä. Jo tätä ennen Somero ja Somerniemi kuuluivat 1960-luvulta alkaen Salon seutukaavaliittoon ja sen jälkeen tämän seuraajaksi 1970-luvulla tulleeseen Varsinais-Suomen seutukaavaliittoon. Kun seutukaavaliitot ja maakuntaliitot 1990-luvun alussa yhdistettiin, Somero jatkoi osana Varsinais-Suomen seutukaavaliitosta ja Varsinais-Suomen maakuntaliitosta muodostettua Varsinais-Suomen liittoa ja tuli näin kuulumaan nykyiseen Varsinais-Suomen maakuntaan ja sen sisällä Salon seutukuntaan.
Somerosta tuli kaupunki vuonna 1993. Lääniuudistuksessa 1997 Somero tuli osaksi Länsi-Suomen lääniä, joka valtionhallinnon uudistuksessa lakkasi vuoden 2010 alusta.
Kulttuuri.
Someron murre kuuluu omana ryhmänään lounaismurteiden ja hämäläismurteiden välisiin lounaisiin välimurteisiin. Somerolla toimii kotiseutuyhdistys Somero-Seura. Sen aikaansaannoksiin kuuluvat muun muassa Someron torppamuseo, Kultelan savenvalajamuseo ja Pajulan koulumuseo. Somerolta on myös julkaistu sekä murre- että sananparsikirjat. Myös Somerniemellä toimii oma kotiseutuyhdistys, Somerniemi-seura, joka mm. ylläpitää Somerniemen kesätoria ja harjoittaa myös julkaisutoimintaa.
Someron rakennetuista kulttuuriympäristöistä valtakunnallisesti merkittäviksi on arvioitu Hämeen härkätie, Someron kirkkoympäristö, Palikaisten kartanomaisema sekä Åvikin kartano ja lasitehtaan paikka.
Uskonnolliset yhteisöt.
Somerolla toimii evankelisluterilainen Someron seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii evankelisuus.
Muita kirkkokuntia edustavat helluntaiherätykseen kuuluva Someron helluntaiseurakunta, Suomen Vapaakirkkoon kuuluva Someron Vapaaseurakunta Yhteydenkeskus sekä Suomen Adventtikirkkoon kuuluva Someron Adventtiseurakunta
Tiedotusvälineet.
Somerolla ilmestyy kahdesti viikossa paikallislehti Somero. Seudullisista lehdistä Somerolle leviävät Forssan Lehti ja Salon Seudun Sanomat ja maakuntalehdistä Turun Sanomat. Sähköisessä mediassa Someron asioita käsittelevät sekä Yle Häme että Yle Varsinais-Suomi.
Talouselämä.
Someron talous on edelleen vahvasti maatalouspainotteista. Alkutuotanto työllistää Somerolla 15 %, palvelut 55 % ja jalostus 30 % ammatissa toimivasta väestöstä.
Liikenne.
Someron keskeisiin liikenneväyliin kuuluu kantatie 52, joka tuo liikennettä Salosta ja valtatien 1 moottoritieksi rakentamisen jälkeen myös Turusta. Somerolta tie johtaa valtatielle 10 Jokioisissa ja tarjoaa yhteyksiä sitä kautta myös Loimaan suuntaan. Osoiteniminä tiellä ovat Somerolla keskustaajamasta etelään "Helsingintie" ja "Salontie" ja keskustaajamasta pohjoiseen "Jokioistentie". Toinen merkittävä liikenneväylä Somerolla on Seututieltä 110 Nummi-Pusulassa alkunsa saava, kantatiehen 52 Someron keskustaajaman luona yhtyvä, Helsingin suunnasta liikennettä tuova seututie 280, jonka osoitenimenä Somerolla on "Helsingintie". Lähikaupungeista Forssan suunnasta liikennettä tuo kantatiestä 52 Someron Pikku-Joensuussa erkaneva ja valtatiehen 2 Forssan Kassinmäessä yhtyvä seututie 282, jonka osoitenimenä Somerolla on "Laitiaistentie". Lisäksi Someron alueella kulkevat kaupungin rajoilla lyhyen matkaa valtatie 10 Someron Vilukselassa ja valtatie 2 Somerniemen Salkolassa.
Pienemmistä naapuripaikkakunnista Koskelta Someron keskustaajamaan johtaa Koskelta alkava ja kantatiehen 52 Someron Joensuussa yhtyvä, Hämeen Härkätiehen kuuluva yhdystie 2810 (osoitenimenä Somerolla "Turuntie"). Tammelaan Somerolta johtaa tämän jatkeena kantatieltä 52 Someron Joensuussa erkaneva, valtatiehen 2 Tammelan Hiisilässä yhtyvä, niin ikään Hämeen Härkätiehen kuuluva Yhdystie 2802 (osoitenimenä Somerolla "Hämeen Härkätie"). Kiikalasta, ja valtatien 1 valmistuttua moottoritieksi, myös Helsingistä tuo liikennettä valtatieltä 1 alkunsa saava, Seututiehen 280 Someron Ihamäen Seppälässä yhtyvä yhdystie 2410 (osoiteniminä Somerolla "Terttiläntie" ja "Lautelantie").
Muita yhdysteitä Someron alueella ovat Somerniemen Oinasjärveltä Somerniemen Kaskiston kautta yhdystielle 2410 Someron Terttilään johtava yhdystie 2801 (osoitenimenä Somerolla "Kaskistontie"), kantatieltä 52 Perttelissä Salossa yhdystielle 2410 Someron Lautelassa johtava yhdystie 2403 (osoitenimenä Somerolla "Terttiläntie") sekä Someron Vilukselan kylän alueella jonkin matkaa kulkeva, Koskelta Ypäjälle johtava yhdystie 2805 (osoitenimenä Somerolla "Sorvastontie").
Ennen nykyisten valtatien 10 ja valtatien 2 rakentamista 1960-luvulla valtatie 2 noudatti Somerolla nykyisten seututien 280 (Helsingintie) ja kantatien 52 (Jokioistentie) kulkua ja valtatie 10 Hämeen härkätien eli nykyisten yhdystien 2810 (Turuntie) ja yhdystien 2802 (Hämeen Härkätie) kulkua Somerolla. Teiden risteys oli Someron Ruunalassa. Uusien valtateiden valmistuttua risteys siirtyi Forssan Paavolaan.
Urheilu.
Somerolaisia urheiluseuroja ovat Someron Esa, Someron Pallo, Someron Voima ja rullakiekkoon erikoistunut Roller-PePe. Urheilulajeista somerolaiset ovat perinteisesti menestyneet etenkin seiväshypyssä, ja tunnettuja somerolaisia lajin urheilijoita ovat olleet muiden muassa Pentti Nikula, Kauko Nyström ja Minna Nikkanen. Somerolla järjestetään vuosittain kansainvälinen yleisurheilutapahtuma Seiväskarnevaalit.
Taajamat.
Someron ainoa taajama on Someron keskustaajama. Vuonna 2005 sen väkiluku oli 5278. Taajamaan kuuluvia kyliä ovat Joensuu, Ruunala, Pappila, Jaatila, Lammi, Harju, Härkälä ja Kultela. Taajaman asuinalueita ovat muiden muassa Kirkonmäki Harjun ja Lammin kylissä, Lamminniemi Lammin kylässä, Kaislaranta, Pärnämäki ja Haironpelto Joensuun kylässä, Okkeri Pappilan kylässä ja Rankkula Jaatilan kylässä. Taajaman lähialueen kulmakuntia ovat muiden muassa Pikku-Joensuu Joensuun kylässä ja Pälikönkulma Härkälän, Harjun, Ihamäen ja Terttilän kylissä.
Maarekisterikylät.
Härjänlahti, Härjänoja, Jakkula, Kaskisto, Keltiäinen, Kopila, Mäyrämäki, Oinasjärvi, Palikainen, Salkola, Suojoki, Vesanoja, Viuvala
Harju, Hirsjärvi, Häntälä, Härkälä, Ihamäki, Jaatila, Joensuu, Jurvala, Kerkola, Kimala, Kivisoja, Kultela, Kärilä, Lahti, Lammi, Lautela, Ollila, Pajula, Paltta, Pappila, Pitkäjärvi, Pusula, Pyöli, Rautela, Ruunala, Ryhtä, Saarentaka, Sillanpää, Sylvänä, Syvänoja, Talvisilta, Terttilä, Viluksela, Ylenjoki
Henkilöitä.
a> Helsingintien varrella Somerolla on muodostunut pyhiinvaellusmatkojen kohteeksi ja sitä on sanottu yhdeksi Someron komeimmista nähtävyyksistä.


Somerniemi.
Somerniemi () on nykyisessä Varsinais-Suomen maakunnassa sijaitseva entinen Suomen kunta. Itsenäisenä kuntana se kuului Hämeen lääniin ja sen rajanaapureita olivat Somero, Tammela, Pusula, Nummi ja Kiikala. Somerniemi liitettiin Someroon vuonna 1977. Kuntaliitoksen jälkeen yhdistynyt Somero siirtyi Hämeen läänistä Turun ja Porin lääniin vuonna 1990 ja tuli kuulumaan uuteen Länsi-Suomen lääniin vuonna 1997. Asukkaita itsenäisessä Somerniemen kunnassa oli vuonna 1973 1 587. Vuonna 2011 entisen Somerniemen kylissä oli asukkaita 965.
Historiaa.
Somerniemi oli alkujaan Someron alaisuudessa toiminut kappeliseurakunta, joka erotettiin Somerosta omaksi seurakunnakseen 1901. Somerniemen ensimmäinen kappelikirkko rakennettiin perimätiedon mukaan vuonna 1682 ja kappeliseurakunta sai ensimmäisen oman papin vuonna 1695. Nykyinen Somerniemen puukirkko on vuodelta 1813 (A. V. Arppe).
Somerniemellä sijaitsevat Palikaisten ja Kopilan kartanot. Näistä Palikaisten kartanon maisema on määritelty yhdeksi Suomen valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä. Somerniemen historiaan Palikaisten kartanon kautta kautta liittyviä sukuja ovat muun muassa Munck ja Ramsay, ja Somerniemellä on vaikuttanut myös Achreniusten pappissuku.
Kunnan ja sitä edeltäneen kappeliseurakunnan nimi "Somerniemi" () perustuu nimellä "Munck af Sommernäs" aateloidun Palikaisten kartanon herran Anders Munck af Sommernäsin aatelisnimeen. Kappeliseurakunnan ja kulmakunnan vanhempia nimiä ovat olleet "Ylistaro" ja "Naara".
Nykyhetkeä.
Kirjailija Kaari Utrio asuu Somerniemellä. Somerniemellä vaikutti myös kirjailija Helvi Hämäläinen, jonka muistojuhlaa vietettiin vuonna 2003.
Vuonna 1975 perustettu kotiseutuyhdistys Somerniemi-seura järjestää kotiseutujuhlia ja kesätoritapahtumia ja harjoittaa julkaisutoimintaa. Runsasjärvinen ja alle 100 km päässä Helsingistä sijaitseva Somerniemi on myös vilkas kesämökkipaikkakunta.
Kylät.
Härjänlahti, Härjänoja, Jakkula, Kaskisto, Keltiäinen, Kopila, Mäyrämäki, Oinasjärvi, Palikainen, Salkola, Suojoki, Vesanoja, Viuvala


Sottunga.
Sottunga (aik.) on Suomen kunta, joka sijaitsee Ahvenanmaan maakunnassa. Sen naapurikunnat ovat Brändö, Föglö, Kumlinge, Kökar, Parainen ja Vårdö. Kunnan vaakunan on suunnitellut Matts Dreijer ja se on vahvistettu vuonna 1952.
Yleistä.
Sottunga sijaitsee Ahvenanmaan saariston itäosassa, jossa Kihdin selkä erottaa sen Turun saaristosta. Sottunga on asukasluvultaan Suomen pienin kunta: siellä oli asukasta. Enimmillään Sottungassa on asunut noin 400 asukasta 1920-luvulla. Kunta on yksikielisesti ruotsinkielinen; asukkaista  prosenttia puhuu äidinkielenään ruotsia.
Sottungan pinta-ala on  km² (), josta  km² maata,  km² sisävesiä ja loput  km² merta. Sottunga koostuu useista saarista, joista vain kolmella on asutusta. Normaalisti Sottungalla tarkoitetaan suurinta saarta. Toiseksi suurin saari on pääsaaresta luoteeseen sijaitseva Mosshaga.
Pienuudestaan huolimatta kunnassa on useita palveluita: keskustassa on osuuskauppa, pankki- ja postikonttorit sekä peruskoulu, jossa on luokat 1–9 ja kymmenkunta oppilasta. Myös helikopterin laskeutumispiste löytyy hätätapauksia varten. Sottungan kunta sähköistettiin vuonna 1959.
Husön saarella toimii Åbo Akademin biologinen asema.
Historiaa.
Yleisin selitys Sottunga-nimen alkuperästä on, että sana sottunga on alun perin ollut yleisnimi, joka olisi tarkoittanut paikkaa, jossa asutaan.
Sottunga mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran 1400-luvulla ja Föglön seurakuntaan kuuluvana kappelina vuonna 1544. Sottungan seurakunta itsenäistyi vuonna 1914, mutta nykyisin Sottunga, Föglö ja Kökar muodostavat Ahvenanmaan eteläisen saaristoseurakunnan.
Kyliä.
Finnö, Husö, Hästö, Mosshaga, Sottunga, Storsottunga
Liikenneyhteydet.
Sottungaan pääsee Ålandstrafikenin lautalla Korppoon Galtbystä ja Lumparlandin Långnäsistä. Lautta pysähtyy kunnan alueella myös Husön saarella.


Toimeentulotuki.
Toimeentulotuki on sosiaalietuuksiin lukeutuva yhteiskunnan viimesijainen taloudellinen tuki, jonka tarkoituksena on turvata yksinasuvien ja avo- tai avioparien sekä edellä mainittujen kanssa samassa taloudessa mahdollisesti asuvien lasten ja vanhempien vähimmäistoimeentulo.
Toimeentulotuki Suomessa.
Noin 7 prosenttia Suomen väestöstä sai toimeentulotukea vuonna 2005. Toimeentulotuen saajien määrä moninkertaistui 1990-luvun laman aikana ja pitkään toimeentulotuen varassa elävien määrä on ollut vuodesta 1994 lähtien yli kolminkertainen 1980-lukuun verrattuna. Toimeentulotuesta on käytännössä muodostunut monen pitkäaikaistyöttömän perusturva, sillä työmarkkinatuen ja asumistuen yhteenlaskettu määrä jää usein niin pieneksi, ettei se kata elämisen kuluja.
Toimeentulotukeen ovat Suomessa oikeutettuja sellaiset henkilöt, jotka eivät saa riittävää toimeentuloa omista tai asuinkumppaniensa tuloista taikka realisoimalla omia tai asuinkumppaniensa pankkitalletuksia tai muuta omaisuutta. Sosiaali- ja teveysministeriön ohjeistuksen mukaan käytettävissä olevat varat kuten säästöt, arvopaperit ja muu helposti realisoitavissa oleva omaisuus otetaan huomioon kohtuullisuusharkintaa käyttäen esimerkiksi siten, että säästöistä voidaan vähäinen osa jättää henkilön tai perheen itsenäisen suoriutumisen turvaksi. Käytännössä kuntien sosiaalitoimen linja on ollut kuitenkin sellainen, että kaikki pankkitalletukset vähennetään täysimääräisesti toimeentulotuesta. Vakinaista asuntoa, tarpeellista asuinirtaimistoa, ammatinharjoittamiseen kuuluvia työvälineitä sekä sellaisia varoja, joiden katsotaan olevan tarpeen jatkuvan toimeentulon turvaamiseksi ei saa kuitenkaan huomioida realisoitavana omaisuutena. Alle 18-vuotiaan lapsen varoja ei myöskään saa ottaa huomioon siltä osin kuin ne ylittävät hänen osaltaan toimeentulotuessa huomioon otettavat menot.
Etävanhemman tulot eivät nosta toimeentulotuen varassa elävien lasten elintasoa, koska saadut elatusmaksut vähennetään toimeentulotuesta. Jos taas etävanhempi tippuu toimeentulotuelle, hänen lastensa elintaso laskee, koska toimeentulotukea ei myönnetä elatusmaksujen maksuun.
Veronpalautukset vähentävät toimeentulotuen määrää, koska ne lasketaan tuloiksi. Jälkiveroja sen sijaan ei lueta toimeentulotukeen oikeuttaviksi menoiksi, koska ne tulkitaan velkojen maksuksi eikä toimeentulotukea myönnetä pääsääntöisesti velkojen maksuun. Myös vanhempien tai isovanhempien antamat rahalliset avustukset voidaan vähentää kokonaisuudessaan toimeentulotuesta.
Toimeentulotuen perusosa on sidottu kuluttajahintaindeksiin eli sitä korotetaan vuosittaisen inflaation mukaan. Toimeentulotuki ei kuitenkaan seuraa yleistä tulotason nousua, minkä vuoksi toimeentulotuen saajat ovat köyhtyneet viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana 40 prosenttia suhteessa muuhun väestöön.
Avo- tai avioliitossa elävälle lapsettomalle henkilölle maksetaan vuonna 2012 toimeentulotukea pääsääntöisesti vain siinä tapauksessa, että hänellä tai hänen puolisollaan ei ole säästöjä tai arvopapereita ja hänen sekä hänen puolisonsa yhteenlasketuista tuloista jää vuokran tai yhtiövastikkeen, sähkölaskun, kotivakuutuksen, hyväksyttyjen terveydenhoitokulujen sekä työ- tai opiskelumatkakulujen jälkeen käteen henkeä kohden alle 391 euroa kuussa.
Jos taloudessa on yksi tai useampi työssäkäyviä tai omaishoitajina toimivia henkilöitä, toimeentulotuki on mitoitettava siten, että talouden yhteenlaskettuihin kokonaisnettotuloihin jää toimeentulonormin ylittävä ylimääräinen rahasumma, niin kutsuttu kannustusraha, jonka suuruus on vähintään 10 tai 20 senttiä jokaista ansaittua euroa kohden, kuitenkin enintään 150 euroa taloutta kohti. Tämä ei kuitenkaan koske työvoimahallinnon osoittamaa palkatonta pakkotyötä tekeviä henkilöitä, vaan heidän kannustuslisänsä ulosmitataan täysimääräisenä toimeentulotuesta.
Toimeentulotukea voidaan myöntää myös harkinnanvaraisena esimerkiksi silloin, kun sen voidaan katsoa edistävän henkilön itsenäistä selviytymistä. Esimerkiksi toimeentulotuen pitkäaikaiselle asiakkaalle saatetaan maksaa toimeentulotuen lisäksi sosiaalityöntekijöiden välttämättömäksi katsomia hankintoja, jotka liittyvät asunnon kalustamiseen tai välttämättömiksi katsottujen kodinkoneiden hankintaan. Television, tietokoneen tai matkapuhelimen hankintaan ei harkinnanvaraista toimeentulotukea kuitenkaan myönnetä.
Toimeentulotuen rahoituksesta puolet tulee kunnalta ja puolet valtiolta.
Alennettu toimeentulotuki.
Jos toimeentulotuen saaja on kieltäytynyt hänelle tarjotusta työstä tai muusta työllistämistoimenpiteestä ilman hyväksyttävää syytä, tai on esimerkiksi unohtanut saapua paikalle, perusosaa voidaan alentaa 20 prosenttia enintään kahden kuukauden ajaksi. Toimeentulotukea alennetaan myös, jos todetaan työnhaku jätetyksi uusimatta työvoimatoimistossa tai jos työnhaun ei katsota olevan aktiivista. Jos hakija toistuvasti kieltäytyy töistä ja työllistämistoimenpiteistä, perusosaa voidaan leikata yhteensä 40 prosenttia.
Alle 25-vuotiaan ammattikouluttamattoman nuoren toimeentulotuen perusosaa voidaan alentaa 20 prosenttia, jos hän on keskeyttänyt koulutuksen tai jos hän "kieltäytyy koulutuksesta".
Jos perusosaa leikataan, kunnan sosiaalityöntekijän tulee yhdessä asiakkaan kanssa tehdä suunnitelma, jossa ilmenee kuinka asiakas voi parantaa toimeentulomahdollisuuksiaan. Sosiaalityöntekijöiden kanssa tehtyjen suunnitelmien laiminlyönti voi johtaa vähennyksiin.
Laskennalliset tulot.
Tuloina otetaan tietyin poikkeuksin huomioon kaikki henkilön tai perheenjäsenten käytettävissä olevat tulot ja tuet. Vähäisimmätkin avustukset kuten armeijan päivärahat saatetaan ottaa kokonaisuudessaan huomioon. Myös nostetut lainat ja vanhempien, sukulaisten tai ystävien suorittamissa tilillepanoissa näkyvät lainat tai myydyistä tavaroista saadut tilillepanot vähentävät toimeentulotuen määrää, koska ne katsotaan tuloiksi. Takaisin maksettuja rahoja ei kuitenkaan lasketa menoiksi, ellei kyseisestä lainasta ole tehty virallista velkakirjaa. Ulosmitattua palkanosaa ei kuitenkaan lasketa tuloksi. Perheiltä tuloina vähennetään lapsilisät ja elatustuki.
Ennen toimeentulotuen myöntämistä hakijaa ohjataan hakemaan kaikki muut mahdolliset lakisääteiset etuudet. Tällaisia ovat muun muassa työttömyysturva, eläke- ja sairausturva, asumistuki sekä opintoraha, -laina ja opiskelijan asumislisä. Säästöt ja helposti rahaksi muutettava omaisuus kuten kesämökki tulee käyttää ennen toimeentulotuen hakemista. Mahdollinen omistusasunto, asunnon irtaimisto tai työvälineet eivät kuitenkaan vaikuta tuen saantiin. Asuntovelkaa ei kuitenkaan huomioida laskettaessa tulojen riittämistä elämiseen. Tämä pätee myös muihin velkoihin.
Tuen hakeminen Suomessa.
Toimeentulotukea haetaan asuinkunnan tai sen kunnan sosiaalivirastolta, jossa tarve oleskelun aikana on syntynyt. Ensimmäisillä hakukerroilla on tyypillisesti käytävä henkilökohtaisesti selvittämässä tarve hakemukselle. Samalla käynnillä on myös todistettava henkilöllisyys, esitettävä viimeisin verotodistus, talonkirjaote ja mahdollinen vuokrasopimus sekä esitettävä hakijan taloudessa asuvien henkilöiden tiliotteet ja mahdolliset palkkalaskelmat viimeisen kahden kuukauden ajalta. Lisäksi on annettava selvitykset kaikista muista tuloista. Opiskelijoiden on esitettävä myös opintolainaselvitys. Yksityisyrittäjien on esitettävä yrityksen tase- ja tuloslaskelma sekä kirjanpitäjän todistus tuloista ja nostetusta palkasta.
Lisäksi on oltava mukana kuitit kuukauden vuokranmaksusta, sähkölaskusta ja mahdollisista muista erikseen korvattavista asumiskustannuksista, kuitit viimeisen kuukauden sairauskuluista, päivähoitomaksuista, elatusmaksuista ja opintolainojen koroista sekä selvitys asuntolainoista. Jatkossa on täytettävä kuukausittain kolmisivuinen hakemus samoine tietoineen ja toimitettava esim. tiliotteet ja työvoimatoimiston hakijakortti.
Tukipäätös tehdään yleensä kalenterikuukaudeksi kerrallaan. Kunnan on tehtävä toimeentulotukipäätös seitsemässä arkipäivässä. Kiireellisissä tapauksissa kunnan pitää voida antaa päätös jo samana päivänä tai viimeistään seuraavana arkipäivänä. Toimeentulotuki on maksussa edeltävän kuukauden viimeisenä arkipäivänä.
Kunnan tiedotusvelvollisuus Suomessa.
Kunnan on lain mukaan huolehdittava sosiaalihuoltoa ja muuta sosiaaliturvaa koskevan tiedotustoiminnan järjestämisestä. Toimeentulotuen saamisen edellytyksistä ja tuen sisällöstä tulee tiedottaa siten, että tuen tarpeessa olevat osaavat käyttää oikeuttaan tuen saamiseen.
Toimeentulotukijärjestelmän kritiikkiä.
Oikeus toimeentulotukeen ei perustu yksilön omien tulojen pienuuteen tai yksilön pakollisiksi tai kohtuullisiksi katsottujen menojen suuruuteen, vaan kotitalouden kaikkien jäsenten yhteenlaskettujen tulojen ja menojen tarkasteluun. Tämän käytännön taustalla vallitsee olettamus siitä, että kotitalouden jäsenillä olisi kaikilla samat oikeudet käyttää kotitalouden jäsenten tulojen ja varallisuuden summaa. Todellisuudessa näin ei ole, vaan saman kotitalouden jäsenten välillä saattaa vallita suuria tulo- ja hyvinvointieroja. Vain puolet suomalaisista pariskunnista ilmoittaa elävänsä sellaisessa yhteistaloudessa, joka kattaa myös henkilökohtaiset menot. Kuitenkin vain reilulla neljänneksellä tällaisista pariskunnista on yhteinen palkkatili.
Toimeentulotukea on kritisoitu myös siitä, että edes perintö ei nosta toimeentulotuen varassa elävän pitkäaikaistyöttömän tai työkyvyttömän henkilön elintasoa toimeentulonormin yli: sosiaalitoimi jakaa perintösumman tyypillisesti toimeentulotuen kokoisiin laskennallisiin kuukausiosiin, ja perinnön saajalle myönnetään toimeentulotukea vasta, kun nämä laskennalliset kuukaudet ovat kuluneet umpeen.
Toimeentulotuki ei täytä YK:n ihmisoikeuksien julistuksen useita artikloita, mm. 23. 22. ja 12. artiklat. Niissä turvataan mm. oikeus yksityisyyteen ja perusoikeus sosiaaliturvaan, joka ei nykyisten pakottavien ehtojen vallitessa täyty. Myöskään vapautta työpaikan vapaaseen valintaan ei anneta.
Vastaavat järjestelmät muissa maissa.
Euroopan unionissa toimeentulotukijärjestelmiä on käytössä Suomen ohella esimerkiksi Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa, Alankomaissa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Irlannissa. Itävallassa tuki on vahvasti harkinnanvarainen ja on sidoksissa paikallisviranomaisten tarveharkintaan. Eteläisessä Euroopassa järjestelmä on käytössä vähäisemmässä määrin, on vielä kehittymisasteella ja voi riippua kulloinkin käytössä olevista budjettivaroista. Yhä useammassa maassa tuen saannin vaatimuksiin liitetään aktivointivelvollisuus. Toisaalta usein annetaan mahdollisuus tehdä pienituloista työtä ilman pelkoa seuraamuksista kuten palkan vähentämisestä myönnetystä tuesta.
Tanska.
Tanskassa sosiaaliavustusta ("Social bistand") myöntää kunnat ja valtio osuus tuista on 50 prosenttia. Sosiaaliavustuksen määrä 25 vuotta täyttäneelle henkilölle on 1 120 euroa kuukaudessa, huoltovelvolliselle 1 490 euroa kuukaudessa. Sosiaaliavustuksen määrä on sama riippumatta siitä, osallistuuko sen saaja aktivointitoimenpiteisiin vai onko hän työtön.
Ruotsi.
Ruotsissa taloudellista tukea nimitetään nykyään myös toimeentulotueksi ("Försörjningsstöd") ja sitä myöntää sosiaalitoimisto ("Socialtjänsten"). Se perustuu maan hallituksen vuosittain määrittelemään kulutusnormiin, "riksnormen", joka on aina keskitasoa. Summa on jaettu erilaisiin talouksiin ja ikäryhmiin. Kulutusnormin lisäksi myönnetään tukea muihin tarpeellisiin kustannuksiin, kuten asumiseen ja taloussähköön. Tuen tarve muun muassa vuokran kohtuullisuudessa määritellään siten, minkä matalapalkkainen työntekijä kykenee maksamaan. Esimerkiksi yhden henkilön taloudessa tuki muodostuu henkilökohtaisista kustannuksista (2600 kr) ja talouden yhteisistä kustannuksista (820 kr). Yhteensä summaksi tulee 3420 kr eli noin 367 euroa.
Eläkeläisillä on oikeus suomen Kelaa vastaavan Vakuutuskassan ("Försäkringskassan") maksamaan vanhusten toimeentulotukeen ("Äldreförsörjningsstöd").
Belgia.
Belgiassa viimesijaista tukea myönnetään Belgiassa asuville, kodittomille ja hyväksytyille poliittisille pakolaisille, jotka ovat muukalaisrekisterissä. Minimi-ikä on 18 vuotta. 18–25-vuotiaille on pakollista osallistua aktivointiohjelmaan, elleivät terveydelliset syyt ole esteenä. Jos asiakas ei suostu aktivointiin, tuki voidaan keskeyttää enintään kolmeksi kuukaudeksi. Yli 25-vuotiaille aktivointi on vapaaehtoista. Tuen määrä on yhdessä asuville 429,66 €, yksin asuvalle 644,44 € ja lapsiperheiden vanhemmille 859,31 €.
Ranska.
Ranskassa tuen nimi on RMI eli "Revenu minimum d'insertion". Tukea saadakseen täytyy olla vähintään 25-vuotias tai olla lapsia huollettavana, vanhempien elatusvelvollisuus päättyy Ranskassa vasta 25-vuotiaana. Ulkomaalaisella täytyy olla oleskelulupa ja hänen täytyy olla asunut maassa ainakin viisi vuotta. Tulojen määrä ei saa ylittää RMI:n määrää. Tukea hakeva ei saa olla opiskelija. Töissä ei voi käydä, koska tukea ei tällöin myönnettäisi, vaikka tulot olisivat erittäin pienet. Määrä on yksin asuvalla 444,86 €. Joulukuussa myönnetään "joulubonus", joka on hieman yli 150 €.
Muut maat.
Britanniassa minimituesta käytetään nimeä "Income Support", Saksassa "Sozialgeld", Itävallassa ja Liechtensteinissa puolestaan "Sozialhilfe", Norjassa "Stønad til livsopphold", Portugalissa "Rendimento mínimo garantido", Islannissa "Félagsleg aðstoð", Irlannissa "Supplementary Welfare Allowance", Italiassa "Minimo vitale" (tai "reddito minimo"), Alankomaissa "l'Algemene bijstand" ja Sveitsissä RMR eli "Revenu minimal de réinsertion".


Sumiainen.
Sumiainen (epäv.) oli Keski-Suomessa sijainnut Suomen kunta. Sumiaisten alueen väkiluku 2009 on 1266 ihmistä, josta kirkonkylällä 442 (31.12.2009, lähde Äänekosken kaupunki). Sumiaisten alueen pinta-ala on 308,35 km², josta 78,77 km² vesistöjä.. Sumiainen on Keitelejärven lahtien pirstomaa mäkimaata.
Sumiaisten taajaman keskus, kirkonkylä, sijaitsee Sumiainen- ja Ala-Keitele-järvien välisellä kapealla kannaksella. Taajamasta on venereitti Keiteleen kanavan kautta Päijänteelle sekä Keiteleen ja Neiturin kanavan kautta Konnevedelle. Sumiainen on suosittua kesänviettoseutua.
Sumiaisten naapurikunnat olivat Konnevesi, Laukaa, Suolahti ja Äänekoski.
Äänekosken ja Suolahden kaupungit sekä Sumiaisten kunta yhdistettiin Äänekosken kaupungiksi 1.1.2007.
Kulttuuria.
Valtakunnallista huomiota saavutti 1980-luvulla perustettu Sumiaisten poikamiespankki.
Sumiaisissa on järjestetty vuodesta 2003 alkaen Suolirock-festivaalit. Sumiaisissa järjestetään vuosittain myös kyläpäivä, joka on seuraavan kerran 16.7. 2011.
Kyliä.
Haapakylä, Hämälänkylä, Kirkonkylä, Lohilahti, Matilanniemi, Mäkelänkylä, Pakanaranta, Raikkaus, Rannankylä, Rautianmäenkylä, Rautionmäki, Saarikas, Saarikkaankylä, Sorvapohja, Sumiainen, Sumiaiskylä, Syvälahdenkylä, Syvälahti, Taipale, Taipaleenkylä, Vihijärvenkylä, Vihijärvi


Sund.
Sund on Suomen kunta, joka sijaitsee Ahvenanmaan maakunnassa Ahvenanmantereen itäosassa. Sundissa oli asukasta. Sundin pinta-ala on maanmittauslaitoksen tehtyjen mittausten mukaan  km², josta  km² on maata,  km² sisävesialueita ja loput  km² merivesialueita. Sundin naapurikunnat ovat Finström, Jomala, Lemland, Lumparland, Saltvik ja Vårdö. Kunta on yksikielisesti ruotsinkielinen ja  prosenttia sen asukkaista puhuu äidinkielenään ruotsia. Suomenkielisiä on vain  prosenttia. Sund on Suomen kolmanneksi ruotsinkielisin kunta.
Sundin vaakunan on suunnitellut Matts Dreijer ja se on vahvistettu vuonna 1951.
Sundin asutus sijaitsee hajallaan kunnan alueella eikä selkeää kuntakeskusta ole. Suurimpia kyliä ovat Björby, jossa sijaitsee kunnantoimisto, sekä Finby, Högbolstad, Kulla ja Tosarby. Naapurikunnista Sundilla on maarajaa vain Saltvikin kanssa. Lumparnin selältä pistää pitkä kapea lahti Kastelholman linnan ja Sundin kirkon ohi syvälle kunnan sisään. Lahden pohjukan ja Vargatanselän välillä on vain noin kilometrin levyinen kannas.
Sundin halki kulkee päätie 2 Maarianhaminasta Prästöhön, josta on lossiyhteys Vårdön puolelle. Tien linjaus noudattelee vielä nykyisinkin suurelta osin historiallisen, Ahvenanmaan poikki kulkeneen Suuren Postitien reittiä. Postitie jatkui Bomarsundin laiturista Vargatanselän yli Vårdön puolelle Vargatan laituriin.
Historiaa.
Ensimmäiset merkit ihmiselämästä Sundissa ovat peräisin pronssikaudelta, mutta pysyvä asutus syntyi Ruotsista käsin vasta 500-luvulla ajanlaskun alun jälkeen. Kylännimi Finby viittaa kuitenkin ainakin osittaiseen suomalaisasutukseen. Sundin seurakunta mainitaan itsenäisenä jo vuonna 1352. Siitä erosivat Kumlinge 1400-luvulla ja Vårdö vuonna 1866. Nyttemmin Sundin ja Vårdön seurakunnat ovat jälleen yhdistyneet.
Sundin kunnan alueella sijaitsevat Kastelholman linna sekä Bomarsundin linnanrauniot. Sundin kirkko on 1200-luvulta. Sundin kulttuurimaisema valittiin vuonna 1993 yhdeksi Suomen kansallismaisemista.
Kyliä.
Berg, Björby, Brändbolstad, Domarböle, Finby, Gunnarsby, Gästerby, Hulta, Högbolstad, Jussböle, Kulla, Lappböle, Lövvik, Mångstekta, Persby, Prästö, Rosenberg, Sibby, Smedsböle, Strömbolstad, Sundby, Svensböle, Tosarby, Tranvik, Träsk, Vivasteby


Suodenniemi.
Kuva:Suodenniemi_Main_Street.JPG|thumb|left|Suodenniemen keskustaa. Etualalla urheilukenttää, taustalla
Suodenniemi oli Pirkanmaalla sijainnut kaunis Suomen kunta. Kunta liitettiin vuoden 2007 alussa Vammalaan. Vuoden 2009 alussa Vammala, Mouhijärvi ja Äetsä yhdistyivät Sastamalan kaupungiksi.
Suodenniemellä asui sen viime vaiheessa 1346 ihmistä ja sen pinta-ala oli 220,83 km² josta 13,2 km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli 6,1 asukasta/km². Sen naapurikunnat olivat Hämeenkyrö, Ikaalinen, Kankaanpää, Kiikoinen, Lavia, Mouhijärvi ja Vammala.
Suodenniemen kirkonkylän kautta kulkee Mouhijärven ja Lavian välinen seututie 259, joka oli alunperin osa Porin ja Tampereen välistä valtatie 11:tä. Uusi valtatie kulkee muutaman kilometrin matkan Suodenniemen eteläpäässä. Suodenniemen kirkolta kertyy matkaa Tampereelle 50 kilometriä, Poriin 65 kilometriä sekä Vammalaan, Kankaanpäähän ja Ikaalisiin kuhunkin noin 35 kilometriä.
Suodenniemen vaakunan suunnitteli Olof Eriksson ja se vahvistettiin vuonna 1955.
Suodenniemen tiheimmin asutut kylät sijaitsevat Kirkkojärven ympärillä. Alueen laajat savikot on muutettu pelloiksi. Peltoalan laajentamiseksi on toteutettu useita alueen järvien pinnan laskemisia. Näin on menetelty Alhojärven, Jättijärven, Märkäjärven ja Maajärven suhteen. Myös Suodenniemen keskustaajaman läheiset Kirkko-, Koura- ja Koivuniemenjärvi ovat säännösteltyjä. Pinnanmuodoltaan Suodenniemen maasto on epätasaista ja korkeuserot ovat varsinkin Lavian rajan tuntumassa suuria, minkä osoittavat useat jyrkät mäet Laviaan kulkevalla maantiellä.
Maatalouden työvoimavaltaisuuden ja yleisen työvoimapoliittisen merkityksen vähennyttyä kunnan väkiluku lähti laskuun. Nykyisin palvelut ovat alueen suurin työllistäjä, mutta vielä 1980-luvulla kunta tunnettiin elinkeinojakaumaltaan Suomen maatalousvaltaisimpana kuntana. Teollisuustyöpaikkoja on vähän. Niiden suurin tarjoaja on.
Suodenniemen kunta ja Vammalan kaupunki yhdistyivät vuoden 2007 alusta lukien. Siitä päätettiin keväällä 2006. Suodenniemen kunnanvaltuusto hyväksyi yhdistymisen äänin 13-4 eikä asiasta päätetty suorittaa neuvoa-antavaa kansanäänestystä. Vammalan kaupunki hyväksyi yhdistymisen yksimielisesti. Suodenniemeä siihen ajoi paitsi väestön väheneminen pitkällä aikavälillä myös huoli kunnan palveluiden tulevaisuudesta. Yhdistymisestä saatiin lisäksi niin kutsuttu "porkkanaraha", joka Suodenniemellä käytetään mm. keskustasta etäällä sijaitsevien kylien liittämiseen kunnalliseen vesijohtoverkkoon.
Suodenniemeläisten edunvalvontaa, Suodenniemen kehittämistä, kunnan perinteiden vaalimista sekä entisiä ja nykyisiä suodenniemeläisiä varten perustettiin keväällä 2009, joka on avoin kaikille Suodenniemestä ja sen kehittämisestä kiinnostuneille. Seura rekisteröitiin syksyllä 2009.
Historia.
Suodenniemen pitäjä, joka aiemmin oli kuulunut Ylä-Sastamalaan eli Mouhijärveen, perustettiin vuonna 1868. Itsenäisenä seurakuntana se aloitti vuonna 1916. Sen väkiluku oli suurimmillaan 1930-luvulla, jonka alkaessa asukkaita oli yli 3000 henkeä.
Talvisodan aikana pääosa Suodenniemen miehistä taisteli komentajansa mukaan nimetyssä Osasto Bergissä (Os.B), joka tunnetaan myös Osasto Vuoren (Os.V) nimellä. Se oli 5. divisioonan (5.D) vahvennukseksi muodostettu joukko, jonka tehtävänä oli divisioonan puolustuslohkon vahvistaminen odotettavissa olleen venäläisten suurhyökkäyksen varalta. Kyseinen lohko sijaitsi Karjalan kannaksen länsiosassa ja vetäytymistaisteluiden aikana suodenniemeläiset osallistuivat sotatoimiin muun muassa Kuolemajärven Summassa Lähteen lohkolla.
Jatkosodan aikana useimmat suodenniemeläiset taistelivat 15. divisioonan (15.D) riveissä. Valtaosa heistä kuului (Kev.Os. 16), mutta suodenniemeläisiä taisteli myös Jalkaväkirykmenteissä 15 (JR 15) ja 57 (JR 57). Nämä osaston etenivät Laatokan luoteisrannan kautta Karjalan kannaksen halki Pohjois-Inkeriin Lempaalanjärven ympäristöön. Jalkaväkirykmentti 15:n miehet viettivät asemasotansa järven pohjoispuolella Kapujärven lohkolla.
Kesän 1944 torjuntataisteluissa suodenniemeläisiä oli 4. divisioonan (4.D) alaisessa (JR 5) ja edellä mainitussa Jalkaväkirykmentti 15:ssä. Suodenniemeläisiä oli siirretty myös VI armeijakunnan alaiseen Rajajääkäripataljoona 4:n 2. komppaniaan (2./Rj.P 4), (Er.P 25) ja Ratsuväkiprikaatin alaiseen Jääkäripataljoona 1:een (JP 1). Näistä JR 5 ja JR 15 taistelivat Kannaksella Vuoksenrannan suunnalla, JR 57 Sakkolan Vuosalmella, Er.P 25 erityisesti Sakkolan Äyräpäässä, JP 1 muun muassa Kivennavan Joutselässä ja 2./Rj.P 4 Nirkassa Aunuksen Karjalassa.
Sotien seurauksena Suodenniemi menetti 63 miestään. Se vastasi suuruudeltaan noin 3 prosenttia kunnan väkiluvusta. Sodan päätyttyä Suodenniemelle asutettiin Pyhäjärven (Vpl) siirtoväkeä.
Yhteiskunnan rakennemuutoksen ja maaseudulta tapahtuneen poismuuton seurauksena pääosa Suodenniemellä toimineista kouluista lakkautettiin 1970- ja 1980-luvuilla. Ainoa koulu on kirkonkylässä toimiva Suodenniemen koulu, aikaisemmalta nimeltään Pohjakylän koulu, jossa toimivat peruskoulun luokat 1–6. Lähimmät yläasteen koulut ja lukiot sijaitsevat Mouhijärvellä ja Laviassa.
Nähtävyydet.
Suodenniemen vuonna 1936 valmistunut kunnantalo, joka toimii nykyisin kirjastona.
Suodenniemen nähtävyyksiin kuuluvat Charles Bassin ja A. W. Arppen suunnittelema kirkko vuodelta 1831 ja kotiseutumuseo myllyineen ja kesäaikaan avoinna olevine museoineen. Kunnan erikoisuuksia ovat Helsingin ydinkeskustaakin muovanneen C. L. Engelin suunnittelema kirkontorni, sen lähistöllä sijaitseva Emil Cedercreutzin suunnittelema vapaussodan muistomerkki sekä nykyajasta muistuttava Suomen ensimmäinen yksityishenkilön pystyttämä kaupallinen tuulivoimala Jalkavalan kylässä. Erikoisuuksiin voidaan listata vielä tiettävästi maailman toinen mondo-päällysteinen pituushyppyrata, joka valmistui kunnan urheilusuuruuden Johanna Halkoahon ja hänen sisarensa Jenniinan harjoittelutarkoituksiin Sydneyn olympiakisoja ajatellen sekä Putajantien varrella sijaitseva vanha pappila, jossa silloinen prokuraattori P.E. Svinhufvud yöpyi tultuaan välittäjäksi kevään 1917 maatalouslakkojen kärjistyttyä.
Suodenniemi tunnetaan myös kunnan keskustan lähistön kauniista järvimaisemista, jotka soveltuvat hyvin myös pienimuotoiseen kalastukseen. Alue kuuluu suosittuun Suomu-projektiin, joka sekä ylläpitää kalakantoja istutuksin että hoitaa kalavesiä ajoittain toistuvin niitoin. Kirkkojärven ympäristö kuuluu Museoviraston ylläpitämään valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen listalle. Suodenniemeltä on listalla kaksi muutakin kohdetta: Leppälammi-Taipaleen kulttuuriympäristö sekä Kourajärven rannalla Jalkavalan kylässä sijaitseva Koppelon tila.
Suodenniemen ensimmäinen, vuonna 1685 rakennettu kirkko sijaitsi noin kaksi kilometriä nykyisestä kirkosta Lavian suuntaan. Vanhan kirkon paikalla on vuonna 1986 pystytetty muistokivi ja vanha hautausmaa, jolla on kansalaissodassa punaisten puolella taistelleiden ja sodassa kaatuneiden suodenniemeläisten vuonna 1977 paljastettu muistomerkki.
Kylät.
Jalkavala, Kittilä, Koivuniemi, Kouraniemi, Lahdenperä, Leppälammi, Makkonen, Pajuniemi, Peräkunta, Putaja, Pyykoski, Suodenniemi, Sävi ja Taipale. Merkittävimpiä näistä ovat Lahdenperä ja Sävi, sekä Putaja Pori-Tampere -tien varrella.
Aiheesta muualla.
Kivisilta Kiikoisjoen yli Putajan kylässä.


Mobile IPv6.
Mobile IPv6 on IPv6-protokollan laajennus, joka mahdollistaa jatkuvan yhteyden liikkuvaan asemaan samalla IP-osoitteella oletusreitittimen vaihtumisesta huolimatta. Mobile IPv6 perustuu täysin IPv6-protokollaan. Itse asiassa mobiilius on vain yksi otsikkokenttä IPv6-otsikossa (Mobility Header).
Tässä protokollan ominaisuuksien perässä on niiden englanninkieliset nimet selvennykseksi ja väärinkäsitysten välttämiseksi. Suomennokset eivät ole virallisia vaan ne ovat tekijän suomennoksia.
Kuvaus protokollasta.
Asiakassolmu "(mobile node)", kotireititin "(home agent)", vastaanottava solmu "(correspondent node)". Tukiasemat ja muut langattoman verkon komponentit eivät kuulu protokollaan, koska ne toimivat siirtoyhteyskerroksen tasolla.
Asiakassolmulla on aina olemassa kotiosoite. Kotiosoite on osoite, jonka prefix on asiakassolmun kotiverkon prefix. Kun asiakassolmu on kotiverkossaan, reititetään IP-paketit suoraan asiakassolmulle normaalin menettelyn mukaisesti. Silloin kun asiakassolmu ei ole kotiverkossaan, on sillä yksi tai useampi tilapäisosoite (care-of address). Näillä tilapäisosoitteilla voidaan löytää se verkko, jossa asiakas tietyllä hetkellä on. Reititys asiakkaalle tässä tapauksessa kulkee joko asiakkaan kotireitittimen kautta tunnelointia hyväksi käyttäen tai sitten suoraan asiakkaalle, jos vastaanottavalla solmulla on tiedossa sidos (binding) asiakassolmun kotiosoitteen ja tilapäisosoitteen välillä. Tässä tapauksessa reititys asiakassolmun ja vastaanottavan solmun välillä hoidetaan uudella Mobile IPv6-protokollaa varten kehitetyllä tavalla: vastaanottava solmu käyttää uutta reititysotsikkoa ja asiakassolmu kotiosoite-optiota. Vielä Mobile IPv4-protokollassa joutuivat kaikki paketit kulkemaan asiakassolmun kotiagentin kautta, mikä lisää viivettä ja verkon kuormaa. IPv6-protokollan hienous piilee myös siinä, että se on täysin läpinäkyvää ylemmille kerroksille; esimerkiksi kuljetuskerroksella ei ole mitään tietoa käytetystä reititys-otsikosta.
Verkkopalvelut, lähinnä DHCP (DHCPv6) ja DNS, riippuvat verkko-operaattorin toteutuksesta. Kuitenkin Mobile IPv6 mahdollistaa joko tilattoman tai tilallisen osoitteistuksen. Se, miten asiakas hankkii itselleen Internet-reititykseen kelpaavan osoitteen (Global Aggretable Unicast Address), ei liity tähän selvitykseen. Asiakassolmu voi muodostaa osoitteensa joko verkon prefixin avulla osana Neighbour Discovery-protokollaa (ND) tai käyttää DHCPv6-palvelinta. Verkossa tulee myös olla tuki IPv6-protokollan nimipalvelulle, AAAA-tietueille.
Internet-liikenteen mahdollistaminen.
Kuten alussa todettiin, langattomien verkkojen päätarkoitus on palvella mobiilia asiakasta. Mobile IPv6-protokolla toteuttaa tämän hienosti.
Reititystesti (Return routability).
"Home Test Init:" Asiakassolmu lähettää sanoman kotireitittimensä kautta. Sanoma sisältää evästeen "(cookie)", jonka vastaanottava solmu palauttaa. Näin asiakassolmu tietää keskustelevansa oikean solmun kanssa.
"Care-Of Test Init:" Asiakassolmu lähettää sanoman suoraan vastaanottavalle solmulle. Tämäkin sanoma sisältää evästeen.
→ Näin vastaanottava solmu on saanut tietää asiakassolmun käyttämät osoitteet.
Home Test: Vastaanottava solmu lähettää sanoman asiakassolmun kotireitittimen kautta asiakkaalle. Sanoma sisältää sekä asiakkaan evästeen että avainarvon. Sanoman kohdalla täytyy huomata, että asiakassolmun ja kotireitittimen välillä tulee olla sidos, jotta kotireititin osaa kaapata sanoman ja tunneloida sen asiakkaalle.
Care-Of Test: Vastaanottaja lähettää sanoman suoraan asiakassolmulle. Sanoma sisältää asiakkaan evästeen ja avainarvon.
Vastaanottaja toteaa testin läpimenon CoT-sanoman jälkeen, kun asiakassolmu lähettää sidospäivitys-sanoman (Binding Update) vastaanottajalle. Tämä sanoma sisältää HoT- ja CoT-sanomien sisältämät avainarvot. Vasta saatuaan vahvistuksen päivitys-sanomalla vastaanottaja luo sidoksen asiakassolmun kotiosoitteen ja väliaikaisen osoitteen välille.
Uusi Reititysotsikko (Type 2 Routing Header).
Uudella reititysotsikolla mahdollistetaan reitityksen optimointi ja läpinäkyvyys sovelluskerroksille. Tällöin asiakassolmun väliaikainen osoite on IPv6-paketin kohdeosoitteena ja kotiosoite reititysotsikossa. Paketin saapuessa asiakkaalle, purkaa se reititysotsikon ja käyttää sitä lopullisena kohdeosoitteena paketille.
Tyypin kaksi reititysotsikko eroaa IPv6-spesifikaation mukaisesta reititysotsikosta siinä, että siihen voidaan liittää vain yksi IPv6-osoite (asiakassolmun kotiosoite).
Kotiosoiteoptio (Home Address Option).
Kotiosoiteoptio lisätään kohdeoption (Destination Option) laajennuskenttään (Extension Header). Se mahdollistaa vastaanottavan solmun sovelluskerrokselle läpinäkyvän reitityksen samalla tavalla kuin reititysotsikko asiakassolmulle. Asiakassolmu käyttää optiota informoidakseen vastaanottajaa kotiosoitteestaan. Vastaanottava solmu käsittelee jokaisen option erikseen. Se ei luo uutta sidosta option perusteella eikä se saa muuttaa sidostauluaan.
Sidoksista.
Sidosten avulla mahdollistetaan asiakassolmun liikkuminen eri verkkojen välillä. Sidosten avulla myös mahdollistetaan Internet-reititys asiakassolmun ja vastaanottavan solmun välillä. Solmut säilyttävät sidokset muistissaan niin kauan kuin ne ovat voimassa. Sidoksilla on elinaika, joka voidaan uudistaa. Sidokset muodostetaan aina asiakassolmun kotiosoitteen ja väliaikaisen osoitteen välille. Asiakassolmu tiedottaa väliaikaisesta osoitteestaan muita solmuja sidospäivitys–sanomalla (Binding Update). Kotireitittimen on vastattava sanomaan sidoshyväksyntä–sanomalla (Binding Acknowledgment), muita solmuja ei velvoiteta vastaamaan asiakassolmulle.
Protokolla sisältää myös sidospyyntö–sanoman (Binding request). Tällä sanomalla vastaanottava solmu voi uudistaa sidoksensa asiakassolmun kanssa, vaikka sidos olisikin jo poistunut sen muistista; kun sidosta ei ole, kaikki data reititetään asiakassolmun kotireitittimen kautta. Mikäli asiakassolmu haluaa säilyttää sidoksen vastaanottavan solmun kanssa, käynnistää se reititystesti-prosessin. Jos asiakassolmu ei tarvitse sidosta enää, hylkää se vastaanottavan solmun sidospyyntö–sanoman.
Asiakassolmun käynnistyessä valitsee se kotireitittimen ND-protokollan mukaisesti. Verkkokerroksen hand-overin tapahtuessa valitsee se samalla menetelmällä oletusreitittimensä. Tässä täytyy huomata, että tällöin kotireititin säilyy koko ajan samana. Tällöin on asiakassolmun informoitava myös kotireititintään uudesta väliaikaisesta osoitteesta.
Solmun saadessa sidospäivitys –sanoman tulee sen tarkastaa onko jo sen muistissa olemassa rivi asiakassolmun kotiosoitteelle. Jos on, on riviä päivitettävä. Jos vastaavaa riviä ei löydy, on solmun lisättävä asiakkaan sidos muistiinsa.
Liikkuminen verkosta toiseen.
Verkkokerroksen handoverin havaitseminen perustuu ND-protokollaan. Sen huomaaminen mahdollisimman nopeasti on elintärkeää mobiileissa verkoissa, mutta toisaalta päivitysprosessi ei myöskään saisi turhaan aktivoitua, koska verkon topologia voi aiheuttaa hetkellisen oletusreitittimen katoamisen tai vaikka datansiirron keskeytymisen.
Tämä tapa pätee vain verkkokerroksen hand-overin huomaamiseen ja se yleensä huomataan silloin, kun asiakassolmulla on tiedonsiirto menossa. Protokollan täytyy kuitenkin varautua myös siirtoyhteyskerroksen hand-overeihin. Jos tällainen tapahtuu, ei ND-protokolla enää toimi, koska ND toimii verkkokerroksessa. Sen takia solmun tuleekin käyttää kaikki olemassa oleva tieto verkkoyhteytensä tilasta eli huomioida myös siirtoyhteyskerroksen hand-overit.
Asiakassolmun huomatessa hand-overin asiakassolmu suorittaa duplikaattien etsinnän (Duplicate Address Detection) omalle Link-Local –osoitteelleen ja valitsee oletusreitittimen ND-protokollan avulla. Tämän jälkeen asiakas muodostaa uuden väliaikaisen osoitteen ja mainostaa sen kotireitittimelle. Tämän jälkeen päivittää asiakassolmu myös muille vastaanottaville solmuille uuden väliaikaisen osoitteensa.
Ongelmia.
MobileIP käyttää kolmioreititystä, eli asiakkaat lähettävät verkoista, joihin ovat siirtyneet, dataa palvelimille vanhoilla IP-osoitteilla. Mikäli uusien verkkojen Internet-operaattorit noudattavat hyvää netikettiä, ne suojaavat Internetin muita asukkaita omien asiakkaidensa hyökkäyksiltä - näihin suojauksiin kuuluu asiakkaiden liikenteen suodattaminen niin, että asiakkaat saavat liikennöidä vain omalla osoitteellaan. Suunnitteluperiaatteiltaan MobileIP:ssä asiakas vain "väärentää" IP-osoitteensa, koska se ei pane nykyistä IP-osoitettaan paketteihin vaan vanhansa. Tätä paikkaamaan MobileIP:hen on kehitetty reverse tunneling (RFC 3024).
Yhteenveto.
Mobile IPv6-protokolla mahdollistaa joustavan liikkumisen verkkojen välillä. Se myös mahdollistaa, verkon vaihtumisen tapahtuessa, lähes taukoamattoman liikenteen. Tähän käytetään IPv6-protokollan mahdollisuuksia, ennen kaikkea helppoa osoitteistusta ja osoitteistuksen skaalautuvuutta. Mobile IPv6 mahdollistaa myös suoran keskustelun välillä asiakas – vastaanottava solmu. Tämä poistaa viivettä (latency) mobiileista verkoista ja ennen kaikkea vähentää turhaa kuormaa, joka aiheutuu, jos asiakasliikenne reititetään aina kotireitittimen kautta. Tätä ominaisuutta varten protokollaan on tuotu uusi reititysotsikko, optio asiakassolmun käyttöön ja luotu prosessi, jolla testataan ja todetaan Internet-reitityksen toteutettavuus solmujen välillä.
Tietoturvaa ei tässä käsitelty. Sen tärkeyttä mobiileissa verkoissa ei voi korostaa liikaa. Mobile IPv6-protokollassa on otettu tietoturva myös huomioon ja sen toteutukseen kannattaa tutustua ennen kuin ottaa itse käyttöön päätelaitteissaan Mobile IPv6-protokollan.


Kansallissosialismi.
Kansallissosialismi () eli natsismi () eli hitlerismi oli Adolf Hitlerin johtaman Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen (NSDAP) radikaali äärioikeistolainen ideologia, jossa rotuopilla ja antisemitismillä oli keskeinen rooli. Kansallissosialismin on myös monissa suhteissa katsottu muistuttaneen fasismia ja se luetaan toisinaan yhdeksi fasismin muodoksi.
NSDAP hallitsi totalitaristisesti Saksaa vuosina 1933–1945, jolloin Hitler oli maan diktaattorina. Kansallissosialistisia puolueita perustettiin myös useisiin muihin maihin. Useimmat niistä kiellettiin toisen maailmansodan jälkeen; myöhemmistä kansallissosialistisista ryhmistä on yleensä käytetty nimitystä uusnatsismi.
Nimityksiä.
Puolueen kannattajia ja jäseniä nimitetään "natseiksi". Erityisesti Etelä-Saksassa kansallissosialistien vastustajat suosivat sanaa, koska lempinimeen Nazi (nimestä "Ignatz") liittyivät mielleyhtymät "hölmö", "kömpelö" tai "jälkeen jäänyt". NSDAP pyrki ottamaan sanan käyttöönsä, mutta myöhemmin puolueen on sanottu välttäneen sen käyttöä. Natsi-sanaa levittivät Saksasta pakolaisiksi ulkomaille 1930-luvulla lähteneet. Englannin kielessä sanaa "Nazi" ei käytetty 1923–1930, vaan sanaparia "National Socialists". Neuvostoliitossa sanan "Nazi" tai "kansallissosialismi" käytön on sanottu kielletyn 1932 oletetusti siksi, että se ei pääsisi mitenkään pilaamaan sanaa sosialismi. Neuvostokirjallisuus käytti sanaa fasismi.
Kansallissosialismin piirteitä.
Kansallissosialismi on tyypillisesti luokiteltu äärioikeistolaiseksi politiikaksi. Kansallissosialismi käsittää kuitenkin sekä vasemmistolaisiksi että oikeistolaisiksi miellettyjä elementtejä.
Vasemmistolaisia elementtejä ovat sääntelevä valtiovalta, työnarvon antikapitalistinen korostus ja pyrkimys rajoittaa plutokratiaa sekä koron ja ulkomaanvelan vaikututusta kansallisessa talouselämässä. Suunnitelmatalouden suuntaan Saksan kansallissosialismissa viittasivat nelivuotissuunnitelma samoin kuin se, että vuodesta 1934 alkaen Saksa yritti saada vaihtotaseensa tasapainoon kiintiöimällä maahantuonnin ja suosimalla niitä maita, jotka vastavuoroisesti ostivat myös Saksasta. Filosofisesti työnarvoa korosti kansallissosialismissa keynesiläinen elvyttäminen julkiseen rakentamiseen, kuten maanrakennustöihin.
Saksalainen kansallissosialismi ilmensi myös antikirkollisuutta erityisesti katolisen kirkon ja lopulta myös kristinuskon vastustamisessa, koska erityisesti roomalais-katolisen kirkon etiikka asetti rajoituksia valtiovallan käyttömahdollisuudelle epäsuosittuja väestöryhmiä vastaan. Protestanttisia kirkkoja kontrolloimaan luotiin Saksalais-kristillinen kirkko.
Kansallissosialismin oikeistolaisiin piirteisiin kuuluu kieltäytyminen marxilaisuudelle.
Kansallissosialismi kieltäytyi myös vapaakauppaliberalismille tyypillisestä internationalismista. Kansallissosialismi Saksassa korosti saksalaista kansallisuutta valtakunnankansleri Bismarckin tapaan: saksalainen oli jokainen saksalaisen kulttuurin piirissä oleva riippumatta siitä, missä saksalaisista valtiosta hän asuu ja siitä, asuuko hän ensinkään saksalaisessa valtiossa. Saksalaisia vähemmistöjä oli monissa valtioissa, kuten Puolassa, Romaniassa ja Neuvostoliitossa, niin sanotut Volgan saksalaiset, jotka olivat muuttaneet Venäjän keisarikuntaan Katariina II Suuren ajoista alkaen.
Saksalainen kansallissosialismi korosti sosialistisia piirteitään ja sosiaalisen vallankumouksen luonnettaan pitkien puukkojen yöhön saakka, jolloin Wehrmachtin salliessa ja tuella murhattiin muun muassa johto, jossa oli ajatuksia siitä, että SA:sta tulisi Saksan valtakunnan armeija. SA:n johdossa oli myös vasemmistokansallissosialisteja, joilla oli sosialistisia ajatuksia. Käytännössä Saksa kääntyi tielle, jossa suurteollisuuteen tukeutuen maata varusteltiin valmiiksi Ranskan ja Neuvostoliiton vastaiseen sotaan ja jossa kansallinen yksityinen suuromistus tuki kansallissosialistista valtiota ja sen puoluetta samoin kuin armeija.
Aatehistoria.
Puolueen kansallissosialistinen puolueohjelma julkaistiin vuonna 1920. Natsismiin on liitetty kollektivismi, totalitarismi, pangermanismi, rasismi, eugeniikka, antisemitismi, antikommunismi, sekä vapaan markkinatalouden ja liberalismin vastustaminen. Hitlerin julistama puolueohjelma painottaa erityisesti äärimmäistä nationalismia, vahvaa valtiota, rotupolitiikkaa, saksalaisen työväestön asiaa, keskiluokan oikeutta omaisuuteensa ja kapitalismin vastustamista.
Kansallissosialismin aatesisältö, jota muotoiltiin osittain Hitlerin teoksessa "Taisteluni", on jäänyt epämääräiseksi, vaikka sitä on tutkittu paljon. Sen sisältöä ei ideologiana määritelty tarkoin. Sen keskeisintä sisältöä olivat kuitenkin eri ihmisryhmien välinen epätasa-arvo, johtajan (, johtajaperiaate) seuraaminen ja ekspansionistinen nationalismi. Se käytti ideologiassaan hyväksi Arthur de Gobineaun rotuoppeja, Heinrich von Treitschken nationalismia sekä Friedrich Nietzschen sankarikulttia. Natsit glorifioivat kuria ja voimaa ja hylkäsivät demokratian rappeutuneena järjestelmänä, joka suojeli heikkoja ja keskinkertaisia. Se jakoi monia piirteitä italialaisen fasismin kanssa, kuten korporativismin, kollektivismin ja valtiokeskeisyyden. Kansallissosialismi korosti johtajan merkitystä arjalaisen kansan johtajana ja sen vihollisten tuhoamisessa. Natsit syyttivät juutalaisia ”herrarodun” vastaisesta toiminnasta ja pitivät marxismia, kansainvälisiä finanssilaitoksia ja vapaamuurareita juutalaisina maailman hallinnan välineinä. Natsi-ideologi Alfred Rosenbergin mukaan myös kristinusko oli juutalainen luomus. Juutalaisia syytettiin erityisesti Saksan pettämisestä ensimmäisessä maailmansodassa ja nöyryyttämisestä sodan päättäneessä Versailles’n rauhaansopimuksessa.
Kansallissosialismin edeltäjät.
Käsitteen kansallissosialismi nostivat jo 1800-luvun lopulla esiin papit Friedrich Naumann ja G. Göhre, jotka perustivat ”Kansallis-Sosiaalisen Yhdistyksen”. Hieman myöhemmin nimi muutettiin ”Kansallis-Sosiaaliseksi Puolueeksi”. Göhre ehdotti jo tuolloin järjestölle nimeksi ”Kansallisen Sosialismin Yhdistystä” ja Naumannin tavoitteena oli todistaa, että ”nationalismi ja sosialismi voidaan sulauttaa yhdeksi poliittiseksi liikkeeksi”.
Vuonna 1891 perustettu ”Suursaksalainen liitto” (Alldeutscher Verband, ADV) ja sen johtajan Heinrich Classin kirjoitukset pohjustivat myös osaltaan hitleriläistä kansallissosialismia.
Itävalta-Unkarin alueella perustettiin ADV:n tukemana 1903 ”Itävaltalainen työväenpuolue”, jonka ideologi Rudolf Jung nosti esiin käsitteen ”kansallissosialismi”. Jung ja Itävallan kansallissosialistit toimivat sittemmin Hitlerin NSDAP:n innoittajina. Ilmeisesti tähän viitaten kansallissosialismin pääideologi Alfred Rosenberg kirjoitti myöhemmin: ”"kansallissosialismin nimi – – on peräisin Sudeetti-Saksan alueelta."”
Varhaiset kansallissosialistiset järjestöt olivat konservatiivisia tai nationalistisia, mutta ne omaksuivat sosialistisia tunnuksia ja tavoitteita. Luokkataistelun ja marxilaisuuden sijaan ne kuitenkin julistivat Otto Glagaun muotoilemaa teoriaa ”riistävän” (= juutalainen, kansainvälinen) ja ”tuottavan” (= saksalainen; kansallinen) pääoman ristiriidasta.
Aate.
Mein Kampfin ranskankielinen käännös vuodelta 1934.
Kansallissosialismin ideologia pohjautui esimerkiksi Georges Sorelin, Joseph de Gobineaun, Houston Stewart Chamberlainin, Herbert Spencerin, Friedrich Nietzschen, Heinrich von Treitschken, Henri Bergsonin ja Alfred Rosenbergin ajatuksiin. Kuitenkin esimerkiksi Nietzschen ja kansallissosialismin välinen yhteys on monimutkainen. Toiset katsovat kansallissosialistisen aatemaailman saaneen vaikutteita Nietzschen ajatuksista, toiset katsovat kansallissosialistien vain käyttäneen Nietzchen kirjoituksia ja käsitteitä antaen niille haluamansa merkityksen propagandatarkoituksessa (johtuen erityisesti Nietzschen ajatusten yleisestä vaikeaselkoisuudesta).
Kansallissosialismin aatteesta kertoo lähinnä Adolf Hitlerin kirja "Taisteluni". Hitlerin mukaan hän kehitti poliittiset oppinsa tarkkaillessaan Itävalta-Unkarin keisarikunnan käytäntöjä. Syntyperäisenä itävaltalaisena Hitler oli tarkkaillut hallinnon politiikkaa ja havainnut kuinka kielellinen ja kansallinen hajanaisuus hajotti keisarikuntaa. Lisäksi hän näki demokratian haitallisena, koska se antoi valtaa hallinnolle vihamielisten vähemmistöjen käsiin.
Puolueen alkuperäiseen ohjelmaan, jota Hitler oli yhtenä kolmesta mukana laatimassa, kirjattiin lähes kaikki mahdolliset ja ristiriitaisetkin vaatimukset, kuten lisää elintilaa, uhrauksia valtiolle, kansalaisuutta vain saksalaisille ja maahanmuuton lopettamista ja toisaalta korkojen ja pääomatulojen lakkauttamista ”kuolemanrangaistuksen uhalla”, maan, suurmyymälöiden ja trustien sosialisoimista, sosiaalietujen suurta kasvattamista ja vahvaa valtiota. Ohjelmaa ei ikinä pyrittykään toteuttamaan Hitlerin päästyä puolueensa diktaattoriksi, vaikka se julistettiin myöhemmin ”muuttumattomaksi”.
Yleinen selitys kansallissosialismin suosiolle on se, että se yhdisti eri aatteista populistisia piirteitä, vieläpä otollisena ajankohtana Saksan kärsiessä Versaillesin rauhanehtojen tuomasta köyhyydestä ja nöyryytyksestä, ja keskiluokan menetettyä varallisuutensa Weimarin aikaisen hyperinflaation aikana.
Maailmalle tutuksi tulleen ”hitleriläisen” kansallisosialismin lisäksi alussa suosiota nautti Gregor ja Otto Strasserin johtama vasemmistosiipi, jonka aatesuuntausta on kutsuttu strasserismiksi. Sen johtajat kuitenkin syrjäytettiin puolueesta sen valtaannousun yhteydessä.
Rotuoppi.
Kansallissosialistien miespuolisen "rodunhäpäisijän" tunnus. Rodunhäpäisijä tarkoitti arjalaista, joka oli naimisissa juutalaisen kanssa.
Kansallissosialismin aatteelle on myös keskeistä rotu, jonka suurin saavutus on nationalistisen ajatusmallin mukaan yhtenäinen valtio. Saksan tapauksessa ylivertainen "arjalainen herrarotu" on luotu muodostamaan Saksan valtiossa kulttuurisesti, sotilaallisesti ja taloudellisesti väkevin kansakunta ja valtio, jonka kohtalona on hallita alempia rotuja. Vahvojen rotujen vastakohtina olivat heikot valtiot ja kulttuurit, joita riitely, etninen ja kielellinen hajaannus ja ali-ihmiset heikensivät. Kolmannen pykälän muodostivat kotimaattomat ihmiset eli loisrodut (esimerkiksi juutalaiset, romanit ja puolalaiset), jotka poistamalla herrarotu vahvistuisi.
Herrarotu-aate perusteli myös vaatimuksen elintilasta, joka toisessa maailmansodassa toteutui konkreettisena sotaretkenä. Alempien rotujen kohtalona tuli olla sotilaallisesti heikompia ja siten herrarodun laajenemisetujen edessä väistyviä. Näkökulmassa on selvä viite 1900-luvun alkuvuosikymmenten muodikkaaseen sosiaalidarvinistiseen teoriaan.
Uskonnot, jotka hyväksyivät nämä ”elämän julmat tosiasiat” olivat hyviä uskontoja. Tämä viittaa kansallissosialismin pyrkimykseen luoda uusi uskonto muinaisten skandinaavisten uskomusten mytologiselle pohjalle.
Kansallissosialismi ja sosialismi.
On kiistelty paljon siitä, miten sosialistisia kansallissosialismi ja natsi-Saksa olivat, eikä asiasta ole yksimielisyyttä.
Puolueen 25-kohtainen kansallissosialistinen puolueohjelma esitti 10 sosialismille läheistä vaatimusta kuten ”tulot muusta kuin työstä on lakkautettava”, ”kaikki yritykset on kansallistettava”, ”sotavoitot konfiskoidaan”, ”suurten yritysten voitot jaetaan”, ”laajennetaan eläkkeitä”, ”maareformi”). Hitler julisti: ”me olemme sosialisteja, me olemme nykypäivän kapitalistisen talousjärjestelmän vihollisia”, mutta hän korosti, ettei hänen sosialisminsa ole marxilaista sosialismia, jota hän vastusti. Hitlerin puheita on pidetty ristiriitaisina ja tilanteeseen ja yleisöön sovitettuina.
Kansallissosialismin kapitalismin vastaista aspektia voimakkaammin korostaneet strasseristit – joilla oli kannatusta erityisesti SA-järjestössä – olivat tyytymättömiä NSDAP:n valtaannousua seuraanneeseen politiikkaan ja vaativat "toista vallankumousta". Heidät kuitenkin hävitettiin puolueesta pitkien puukkojen yön verilöylyssä vuonna 1934.
Valtiojohtoisen politiikan seurauksena työllisyys parani mutta reaalipalkat laskivat 25 % vuosina 1933–1938.
Talouspolitiikka.
Tulleessaan valtaan kansallissosialistit olivat osin luopuneet puolueohjelman tavoitteistaan sosialisoida tuotantovälineitä, ja sosialisointi rajoittui lähinnä vainottujen ryhmien sekä valloitettujen alueiden omaisuuteen. Osittainen suunnitelmatalous ”nelivuotissuunnitelma” toteutettiinkin ilman "de jure" sosialisointia: nähtiin tehokkaammaksi antaa osaavien suuromistajien hoitaa yrityksiään jatkossakin, mutta valtion komentojen mukaan, valtion takavarikoidessa yritysten tuotot itselleen. Tässä mielessä kansallissosialismi eroaa valtion suoraan omistukseen pyrkivistä kommunisteista, jotka pyrkivät sosialismin kautta kommunismiin ja valtion kuoleentumiseen, mutta muistuttaa sosialidemokratiaa, jossa verotuksella ja sääntelyllä ohjataan muodollisesti yksityisen tuotannollisen omaisuuden tuottoa ja käyttötarkoituksia.
Kansallisella tasolla kansallissosialistien tärkeimmät tavoitteet taloudessa olivat työttömyyden ja hyperinflaation poistaminen ja keski- ja alaluokkien käytössä olevien kulutushyödykkeiden tuotannon laajentaminen.
Nämä olivat keskeisiä poliittisen suosion lisäämiseen pyrkiviä tavoitteita ja vastasivat omalta osaltaan Weimarin tasavallan puutteisiin. Kansallissosialistinen puolue oli toimissaan tuloksekas ja talous kasvoikin huippuvauhtia vuosina 1933–1936 (keskimäärin 9,5 prosenttia vuodessa ja teollisuuden kasvoi 17,2 prosenttia).
Joidenkin taloustieteilijöiden mukaan tämä ei kuitenkaan ollut varsinaisesti kansallissosialistien ansiota, vaan heidän mukaansa talouskasvun itse asiassa aiheuttivat Weimarin tasavallan loppuaikojen talouspoliittiset ratkaisut. Vaikka hyperinflaation päättyminen usein luetaan kansallissosialistien menestyksien joukkoon, sen päättyminen sijoittuu kuitenkin valtaannousua edeltäneisiin vuosiin.
Talouden laajeneminen nosti Saksan syvästä lamasta ja täystyöllisyyteen alle neljässä vuodessa. Julkinen ja yksityinen kulutus kasvoivat nopeasti. Tämän kasvun ollessa kulutuksellista, eikä tuotannollista (sotakoneiston laajentaminen, työhankkeet ja niin edelleen) inflaatio nosti jälleen päätään, mutta ei kuitenkaan samoihin lukuihin kuin Weimarin tasavallan aikaan.
Saksan talouden elvyttäminen julkisia menoja lisäämällä oli keynesiläistä talouspolitiikkaa, minkä John Maynard Keynes itse myönsi, pääteoksensa "General Theoryn" saksankielisen laitoksen esipuheessa 1930-luvulla, suosittelemalla kansallissosialisteille talouden kokonaiskysynnän elvytystä. Monet taloustieteilijät ovat kuitenkin sanoneet, että tämä keynesiläinen, kysynnänelvytykseen perustuva kansallissosialistien talousmalli ei olisi kyennyt pysymään pystyssä ilman sotaa. Julkisen kysynnän vahvistaminen perustui myös varustelulle, josta ei saa tuottoja ilman taloudellisesti kannattavaa valloitussotaa. Yhdistyneessä kuningaskunnassa Saksan talouden tämä suuntaus herätti epäilyksiä. Suuntauksen yksi suurimmista vastustajista oli Winston Churchill, joka uskoi Saksan valmistautuvan sotaan ja vaati vastaavia toimia myös Britannialta.
Kansainvälisen talouden kannalta voidaan nähdä, ettei kansallissosialistisen puolueen tavoitteena niinkään ollut yhdentää Kolmatta valtakuntaa kansainväliseen talousjärjestelmään kaupan välityksellä, vaan pyrkiä omavaraisuuteen ja valloittaa voimavarat valtion haltuun asein. Omavaraisuuteen pyrkimisen syynä oli myös valmistautuminen tulevaan sotaan. Yleensäkin epäluuloa kansainvälistä kauppaa kohtaan lisäsi varmuus juutalaisen pankkiirisalaliiton hallussa olevista maailmanmarkkinoista, joka ajatuksena sopi hyvin juutalaisvastaiseen propagandaan. Taustalla oli ajatus siitä, että Yhdistynyt kuningaskunta ja Yhdysvallat kykenevät hallitsemaan maita myöntämillään lainoilla ja niistä maksettavilla koroilla. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen niin kuin toisenkin maailmansodan jälkeen Yhdysvalloista tuli suuri luotottaja Euroopalle, Neuvostoliittoa sekä sen liittolaisia lukuun ottamatta.
Taloudellisesti fasismin ja kansallissosialismin välillä on selkeät siteet, koska kumpaankin kuuluu valtion hallinnassa oleva sijoitusmaailma, rahamarkkinat, teollisuus ja maanviljely. Kummassakin talousmallissa on kuitenkin myös yksityisiä yrityksiä ja osittain markkinatalouteen perustuva hinnanmääräytyminen. Italian fasismi oli kuitenkin selvemmin korporativistinen, jossa työnantajat ja työntekijät sopivat asiat valtion tiukassa kontrollissa, mutta silti erillisinä toimijoina. Konfliktit, kuten lakot olivat kuitenkin estettyjä.
Kansallissosialismi ja naiset.
Kansallissosialismin ihanteelliseen perhemalliin kuului selkeästi rooleihin jaettu perhe. Kulttuurielämä ja taide korostivat voimakkaasti miehen miehekkyyttä, kun taas naisen osa kansallissosialistisessa Saksassa oli pitää huolta kodista ja huolehtia lapsista. Saksassa kotiäitiyden korostaminen liittyi myös korkeaan työttömyyteen toista maailmansotaa edeltävänä aikana – palauttamalla työssä käyvät naiset takaisin kotilieden äärelle vapautettiin työpaikkoja miehille ja vähennettiin siten työttömyyttä.
Avioliitossa korostettiin erityisesti rotupuhtauden ja perinnöllisen terveyden vaalimista.
Naisen yhteiskunnallinen asema oli syrjäänvetäytyvä ja poissa julkisuudesta. Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen merkkihenkilöihin kuuluikin vain vähän naisia. Yhteiskunnassa saatettiin suhtautua naisiin ja heidän saavutuksiinsa väheksyvästi, kuten Olavi Paavolainenkin silminnäkijänä havainnoi.
Kansallissosialismi ja eläimet.
Kolmannen valtakunnan eläinsuojelulait lukeutuivat aikansa edistyksellisimpiin. Sota-ajan olot haittasivat lakien toimeenpanoa, mutta eläinsuojelutyö oli Saksassa laajaa ja järjestäytynyttä. Eläinlääkärien ammattikunnan keskuudessa kansallissosialismin kannatus oli varsin korkeaa. Juutalaisvastaisessa propagandassa hyödynnettiin usein teemaa juutalaisista eläinrääkkääjinä. Eläin- ja luonnonrakkaus olivat natsi-ihanteiden mukaan perisaksalaisia hyveitä, mutta käytäntö saattoi olla toisenlainen: esimerkiksi Hitler-Jugend-kasvatukseen kuuluivat usein ”karaisevat” teurastus- ja eläinrääkkäysharjoitukset.
Hitler antoi ymmärtää olevansa kasvissyöjä, mitä esimerkkiä jotkut hänen kannattajansa seurasivat. Suomessa näin teki Teo Snellman.
Kansallissosialismi ja kansanterveys.
Natsi-Saksassa (1933–1945) yksi vallitsevan ideologian kulmakivistä oli kansanterveyden edistäminen. Toimintamuotoja olivat tupakoinnin vastustamiskampanjat, asbestirajoitukset, työturvallisuus- ja turvallisuussäännökset jne.
Kansallissosialismi Suomessa.
Erilaisia kansallissosialismin sukuisia aatteita nousi Suomessakin 1920- ja 1930-luvulla, mutta niiden vaikutus jäi verraten vähäiseksi.
Suomessa toimi 1930- ja 1940-luvulla useita pieniä kansallissosialistisia järjestöjä, jotka ottivat mallia saksalaisista natseista ja pitivät yhteyksiä näihin. Tunnetuimpia järjestöistä olivat Arvi Kalstan johtamat Suomen Kansan Järjestö (1933–1936) ja Kansallissosialistien Järjestö (1940–1944), Teo Snellmanin Suomen Kansallissosialistinen Työjärjestö (1940–1944) ja Yrjö Raikkaan Suomen Kansallissosialistit (1941–1944). Muita olivat esimerkiksi Aseveljien Työjärjestö (1942), Isänmaallinen Kansanpuolue (1932–1933), Suomalaissosialistinen Työväen Puolue (1934–?) ja Suomen Työrintama (1936–1939). Yrjö Ruudun johtama Suomen Kansallissosialistinen Liitto (1932–1937) ei nimestään huolimatta kannattanut saksalaistyyppistä kansallissosialismia ja se vaihtoi 1933 nimensä Suomalaissosialistiseksi puolueeksi. Vuoden 1933 eduskuntavaaleissa kansallissosialistit saivat koko maassa yhteensä noin 4 000 ääntä.
Toisen maailmansodan jälkeisistä suomalaisista kansallissosialisteiksi julistautuneista henkilöistä tunnetuin lienee Turussa ja Naantalissa vaikuttanut Pekka Siitoin, joka johti ensin "Isänmaallista Kansanrintamaa", joka sittemmin lakkautettiin ja jonka tilalle perustettiin rekisteröimätön "Kansallis-demokraattinen Puolue". Siitoimen kansallissosialismi nojasi vahvasti 1930-luvun Saksan ihannointiin ja nostalgiaan, eikä se saavuttanut mainittavaa kannatusta edes muiden kansallissosialistien keskuudessa. Myös Väinö Kuisman aiemmin johtama "Suomi - Isänmaa" -puolue (nyk. "Suomen Isänmaallinen Kansanliike", aiemmin tunnettu nimillä "Arjalainen Germaaniveljeskunta", "Isänmaallinen Oikeisto" ja "Suomi Nousee - Kansa Yhdistyy") sai vaikutteita kansallissosialismista, vaikka se määrittelikin ideologiansa nimikkeellä Kalevalainen nationalismi. Myöhemmin Suomessa on toiminut joitakin pieniä rekisteröimättömiä ryhmittymiä, joista osa on ollut ideologisesti kansallissosialismia lähellä, kuten "Rautainen Kansallissosialismi", ja osa suoraan kansallissosialistista maailmankatsomusta julistavia, kuten "Suomen Vastarintaliike".
Suomessa vaikuttaneet merkittävät oikeistoradikaalit liikkeet eivät olleet yleisesti ottaen niinkään kansallissosialistisia, vaan pikemminkin lähempänä fasismia. Tunnetuimmat suomalaiset oikeistoradikaalit liikkeet olivat Suomen Suojeluliitto, Lapuan liike ja Isänmaallinen Kansanliike IKL. Näistä Lapuan liike ja sen parlamentaarinen seuraaja IKL halusivat tiukkaa valtiovaltaa ja vahvaa johtajuutta.
Merkittävimpiä kansallissosialisteja.
Alla on listattu lähinnä kansallissosialistisen puolueen alkuaikojen jäseniä ja puolueen ”sisäpiiriin” kuuluneita, ei esimerkiksi Wehrmachtin kenraaleita. Tämä siitä syystä, että vaikka käytännössä puolueen jäsenyys oli Kolmannessa valtakunnassa ennemminkin sääntö kuin poikkeus, ei muiden yhteys puolueeseen ole kuitenkaan yhtä merkityksellinen.


OSI-malli.
OSI-malli eli Open Systems Interconnection Reference Model kuvaa tiedonsiirtoprotokollien yhdistelmän seitsemässä kerroksessa. Kukin kerroksista käyttää yhtä alemman kerroksen palveluja ja tarjoaa palveluja yhtä kerrosta ylemmäs. OSI-malli on kehitetty 1980-luvun alussa. OSI-viitemalli on käsitteellisesti ehjä ja ISO:n kansainvälinen standardi. Sen sijaan käytännön protokollapinoja sen mukaisesti ei juurikaan olla kehitetty: päinvastainen tilanne vallitsee IP-viitemallin suhteen, mallia ei juurikaan käytetä mutta protokollapinot ovat hyvin aktiivisessa käytössä.
OSI-mallin merkitys.
OSI-malli on liki kaikissa tietoliikenteen oppikirjoissa esitetty pakettivälitteisen tietoliikenteen käsitemalli, jonka olennaisia konsepteja ovat ylempien kerroksien datan enkapsulointi alemman kerroksen viesteihin, kerroksien keskittyminen tiettyihin palveluihin ja kerrosten väliset rajapinnat, jotka mahdollistavat protokollien yleiskäyttöisyyden. Eri kerrosten ei tarvitse välittää muiden kerrosten toiminnasta paljoakaan, käytännössä lähinnä osoitekäytännöillä on merkitystä.
OSI-mallin paikkansapitävyys.
Vaikka OSI-protokollapino ei yleistynyt, protokollista muutama on edelleenkin käytössä. OSI-mallin merkitys on kuitenkin kerroksittaisten protokollien viitekehyksenä ja esim. TCP/IP-protokollapino voidaan esittää OSI-mallin kautta. Käytännössä voidaan tulkita että sovellusprotokollat pitävät sisällään kolme ylintä tasoa, esimerkiksi HTTP-protokolla ylläpitää yhteyttä, neuvottelee esitystavoista palvelimen ja selaimen välillä ja siirtää varsinaisen sisällön. Näin tarkasteltuna nykyinen TCP/IP lähiverkossa istuu hyvin OSI-malliin. Käytännössä malli menee uudestaan rikki kun tarkastellaan esim. mobiiliverkkoja, joissa on useita kerroksia IP-protokollan alapuolella tai VPN-arkkitehtuureja, joissa IP-paketteja kuljetetaan toisten IP-pakettien sisällä. Myös esim. ARP-protokolla sijoittuu OSI-malliin hivenen kömpelösti, antaen toisinaan aihetta puhua kerroksesta 2,5. Nykyisen teknologian puitteissa OSI-mallista voidaan pitää tärkeimpänä ajatuksina kerrosten erikoistumista tiettyihin tehtäviin ja tarvetta kerroksia erottaville rajapinnoille.


Bukarest.
Bukarest () on Romanian pääkaupunki ja 1,6 miljoonalla asukkaallaan myös maan suurin kaupunki. Kaupunki sai nimensä 70 vuotta eaa. daakialaisen Bucur-nimisen paimenen mukaan, jonka alueelle Dâmbovița-joen varteen alkoi muodostua ”Bucurin kylä”. Ensimmäiset merkinnät historiankirjoihin kaupunki sai vasta 1400-luvulla, kun ruhtinas Vlad Țepeș rakennutti alueelle voivodilinnan.
Vuonna 1862 Bukarestista tuli Romanian pääkaupunki, joka kokosi taiteilijoita, älymystöä ja eliittiä. Bukarestille annettiin lempinimeksi ”Pikku Pariisi” (”Micul Paris”). Kaupunki sai kokea molemmat maailmansodat, vuoden 1940 maanjäristyksen sekä Nicolae Ceaușescun valtakauden. Vuoden 2011 väestölaskennassa Bukarestissa oli 1 677 985 asukasta. Metropolialue mukaan laskettuna Bukarest on Euroopan unionin kymmenenneksi suurin kaupunki.
Maantiede.
Bukarest sijaitsee Dâmbovițan varrella. Dâmbovița virtaa Argeșiin, mikä on Tonavan sivujoki.
Kaupungin alueella sijaitsee useita järviä, joista tärkeimpiä ovat Herăstrău, Floreasca, Tei ja Colentina. Keskustassa sijaitsee myös pieni tekojärvi Cișmigiu, jonka ympärille on rakennettu puisto. Cișmigiun puisto avattiin vuonna 1847 saksalaisen arkkitehdin Carl F.W. Meyerin suunnitelmia mukaillen. Muita tärkeitä kaupungin puistoja ovat Herăstrăun puisto sekä Bukarestin kasvitieteellinen puutarha. Kasvitieteellinen puutarha on Romanian suurin yli 10 000 eri lajin kokoelmallaan. Puisto oli Romanian kuningasperheen suojeluksessa.
Bukarest sijaitsee alangolla mitä aikoinaan peitti laajat metsäalueet. Kuten monissa muissakin aikakauden kaupungeissa, Bukarestin sanotaan rakennetun seitsemän mäen keskelle. Kaupungin pinta-ala on yhteensä 226 km2.
Ilmasto.
Köppenin ilmastoluokituksen mukaan Bukarest kuuluu kuumakesäiseen mannerilmastoon (luokka "Dfa"). Sijaintinsa vuoksi kaupungin talvet voivat olla tuulisia ja lämpötila laskee nollan alapuolelle. Kesän keskilämpötila on 23 astetta, vaikka helleaikoina lämpötilat voivat nousta jopa 35-40 asteeseen.
Historia.
Ensimmäinen kirjallinen maininta Bukarestista löytyy 20. syyskuuta vuonna 1459, milloin Valakian prinssi Vlad III määräsi Bucurin kylään rakennettavan linnoituksen. Käsityöläiset alkoivat rakentaa Dâmboviţan rannoille talojaan ja aikakauden asiakirjoista löytyy merkintä 5. kesäkuuta vuonna 1589 käsityöläiskadusta: "Uliţa Mare" ("isokatu"), joka nykyisin tunnetaan nimellä Lipscani. 13. marraskuuta vuonna 1594 Mihail Urhea ryhtyi nousemaan otomaanien hallintoa vastaan ja Bukarestissa ryhdyttiin surmaamaan heidän velkojiaan. Sinan Pashan johtamat joukot kukistivat kapinan ja tuhosivat lähes kokonaan kaupungin.
Kaupunkia ryhdyttiin kuitenkin rakentamaan uudelleen Valakian prinssi Matei Basarabin johdolla.
Paha onni kuitenkin vainosi kaupunkia ja vain 15 vuotta myöhemmin vuonna 1655 Hospodarin palkkasotilaat kapinoivat prinssi Constantin Şerbania vastaan, pidättäen ja surmaten useita korkea-arvoisia pajareita. Palkkasotilaiden kapina kukistettiin saman vuoden kesäkuussa Transilvanialaisten joukkojen toimesta.
Constantin Şerban aloitti mittavat jälleenrakennus toimet, jotka keskeytyivät sillä hänen määräyksestään kaupunki poltettiin, jotteivat Mihnea III ja hänen osmaniliittolaiset valloittaisivat kaupunkia. Kaupungin jälleenrakentamista oli todistamassa osmanimatkailija Evliya Çelebi jonka mukaan pieni kaupunki nousi takaisin yhtä nopeasti kuin se oli tuhoutunutkin.
Valakian oikeus siirrettiin Bukarestiin ruhtinas Constantin Brâncoveanun aloitteesta vuonna 1698. Brâncoveanu oli suuri kulttuurin ystävä ja hänen aikakaudella Bukarestiin perustettiin muunmuassa kirjapaino ja ensimmäiset oppilaitokset.
Seuraavan 200 -vuoden aikana kaupunki koki useita luonnonkatastrofeja, sotia ja muun muassa vuonna 1813 ruton.
Kaupungin hallinnasta käytiin taisteluja Osmanien, Habsburgin monarkian sekä Venäjän keisarikunnan välillä.
Vuoden 1807 väestölaskennassa kaupungissa oli 3523 kauppaa ja 13 vuotta myöhemmin siellä vaikutti yli 200 keisarikunnan rakennusta, kauppapaikkaa ja puistoa. Kreikan vapaussodan myötävaikuttama Valakian vallankumous vuonna 1821 oli Bukarestin uuden ajan alku. Vuonna 1830 kaupunkiin perustettiin ensimmäinen valtuusto ja kaupunki jaettiin viiteen eri sektoriin.
Romanian kuningaskunnan julistauduttua itsenäiseksi Osmanien valtakunnasta vuonna 1877 Bukarestista tuli kuningaskunnan pääkaupunki ja sen vaikutuksena taloudellinen ja taiteellinen kehitys käynnistyi.
Vuonna 1869 ensimmäinen rautatie rakennettiin Bukarestin ja Giurgiun välille ja vuotta myöhemmin rautatie Bukarest - Ploiesti - Galati väille valmistui.
Samaan aikaan rakennettiin "Mumbain" rautatieasema, jota nykyisin kutsutaan Gara de Nordiksi.
Kaupunki sai sähköiset katuvalot vuonna 1882 ja kaupungin läheisyyteen Grozăveştiin rakennettiin voimalaitos vuonna 1894, joka edesauttoi raitiovaunujen tulon kaupungin katukuvaan.
Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä 6. joulukuuta vuonna 1917 Bukarest miehitettiin Keskusvaltojen toimesta. Tällöin Romanian pääkaupunki siirrettiin väliaikaisesti Iaşiin.
Bukarestin miehitys päättyi marraskuussa vuonna 1918 ja kaupungista tuli jälleen, tällä kertää Suur-Romanian pääkaupunki. Kaupunki sai vuosittain lähes 30 000 uutta asukasta ja kaupunki laajeni huomattavasti.
Kuningas Kaarle II:n aikana kaupunkiin rakennettiin useita palatseja, riemukaari sekä Gara de Nord:iin rakennettiin uusi siipi.
Toisen maailmansodan aikana vuonna 1944 Ion Antonescun johtamaa Romaniaa ja Bukarestia pommitettiin usein liittoutuneiden toimesta. Romanian vaihtaessa puolta 23. elokuuta 1944 oli Luftwaffen vuoro pommittaa kaupunkia.
Bukarest kärsi merkittävästi toisen maailmansodan liittoutuneiden pommituksissa, 10. marraskuuta 1940 maanjäristyksestä sekä 4. maaliskuuta 1977 Itä-Karpaateilla tapahtuneesta maanjäristyksestä, jossa kuoli lähes 1 500 kaupunkilaista ja tuhoutuin 40 asuinkorttelia ja satoja rakennuksia.
Kaupunkia alettiin rakentaa 1970-luvulla uudelleen Nicolae Ceaușescun "systematisaation" mukaan. Vuonna 1978 tehtiin päätös uudesta kansankeskustasta (Centrul Civic), jonka tieltä purettiin rakennukset kahdeksan neliökilometrin alueelta. Purettuihin tai siirrettyihin rakennuksiin kuului muun muassa 3 luostaria, 20 kirkkoa, 3 synagogaa, 3 sairaalaa, 2 teatteria ja merkittävä art deco -stadioni. Purkutöihin kuului myös 40 000 asukkaan siirto uusiin asuntoihin, eräiden päivän varoitusajalla. Tilalle tuli Pariisin Champs-Élysées’n kaltainen, mutta sitä muutaman metrin pidempi itä–länsisuuntainen bulevardi, joka päättyy länsipäässään Kansan taloon (Casa Poporului, nykyisin Palatul Parlamentului). Keskustaan rakennettiin lukuisia hallituksen virastoja ja purettuja asuinrakennuksia korvaamaan sama määrä uusia, jotka oli kuitenkin tarkoitettu korkeimmalle puolueväelle. Suunnitelmissa oli lisäksi muun muassa Tonavan–Bukarestin kanava, joka ei ikinä valmistunut. Keskustan avoimet tilat saivat myöhemmin humoristisen lisänimen "Ceaușima" ("Ceaușescu" + "Hiroshima").
Uuden keskustan asuinrakennukset eivät ole kelvanneet Romanian post-kommunistiselle rahaeliitille, ehkä lukuun ottamalla Unirea-toria, jossa Centrul Civic risteää Dâmbovițajoen kanssa. Rakennushanke jäi kesken itäpäästä Mircea Vodă- ja Nerva Traian -katujen väliltä, jonne jäi noin 30 hehtaarin puolivalmiiden rakennusten alue. Vuonna 2006 sen uudelleenkehittämiseksi tehtiin paljon keskustelun kohteeksi joutunut Esplanada-suunnitelma.
Centrul Civicia ympäröi edelleen historiallisten rakennusten ja kaupunginosien alue. Etenkin Lipscani-katu on entisöity. Sf. Nicolai-Mihai Vodăn kirkko siirrettiin purkamisen sijaan ja Antimin luostari on entisellään. Unirii-torin laidalla on Dealul Metropoliei, jossa on patriarkan katedraali, Romanian ortodoksisen kirkon keskus.
Hallinto.
Bukarestin hallinnollinen järjestelmä on muusta Romaniasta poikkeava, sillä se on ainoa kaupunki, joka ei kuulu mihinkään piirikuntaan. Kaupungin 55 -paikkaista kaupunginvaltuustoa on johtanut pääpormestari Sorin Mircea Oprescu vuodesta 2008.. Kaupungin hallinto on jaettu kuuteen itsenäiseen sektoriin, jolla jokaisella on oma pormestari, kaupungintalo sekä 27 -paikkainen valtuusto. Kaupungin valtuusto tekee päätöksiä koko kaupunkia käsittelevistä asioista (sähkö- ja vesijohdot, päätiet sekä julkinen liikenne) kun taas sektorit yksittäistä ihmistä koskevista asioista (koulutus, sivutiet, puistot).
Sektori 1..
Sektori 1 on Bukarestin pohjoisin ja pinta-alaltaan (67.5 km2) suurin sektori. Vuoden 2007 väestölaskennan mukaan sektorissa asui 229 238 asukasta.
Pormestarina on toiminut vuodesta 2004 lähtien Andrei Ioan Chiliman. Sektorin tulot vuodessa on 1 144 197 000 (251 miljoonaa €)., mikä tekee siitä varakkaimman sektorin Bukarestissa. Sektorin alueella pitää pääkonttoria mm Blue Air.
Sektori 2..
Sektori on asukasluvultaan toiseksi suurin 357 338 asukkaallaan. Sektorin pinta-ala on yhteensä 32 km2.
Pormestarina on toiminut vuodesta 2000 lähtien Neculai Onţanu. Sektori on talousongelmissa, sillä vuoden 2012 budjetin mukaan sen talous on 244 725 000 (54 milj €) alijäämäinen.
Sektori 3..
Sektori on itäisin sektori Bukarestissa. Vuoden 2007 väestölaskennan mukaan sektorissa asui 393 226 asukasta, mikä tekee siitä suurimman sektorin asukasluvun sekä väestötiheyden mukaan.
Liviu Negoiţă on toiminut sektorin pormestarina vuodesta 2004 lähtien. Vuonna 2011 sektorin budjetti oli 57 430 800 (14 milj €) alijäämäinen.
Sektori 4..
Sektori on eteläisin sektoreista ja siellä asui vuonna 2007 299 414 asukasta. Sektorin pinta-ala on 34 km2 ja se on yksi vanhimmistä asutuista alueista Bukarestissa.
Sektoria on johtanut vuodesta 2008 lähtien pormestari Cristian Popescu Piedone. Vuoden 2012 budjetti on 718 600 000 (158 milj €) ylijäämäinen.
Sektori 5..
Sektori on pinta-alaltaan (30 km2) pienin ja asukasluvultaan (282 935 asukasta 2007) toiseksi pienin sektori Bukarestissa. Sektorin pormestarina on toiminut vuodesta 2000 lähtien Marian Vanghelie.
Sektori 6..
Sektori 6 on läntisin Bukarestin sektoreista. Sen pinta-ala on yhteensä 38 km2 ja vuoden 2007 väestölaskennan mukaan alueella asui 359 396 asukasta. Bukarestin kolme suurinta jalkapalloseuraa on kotoisin tältä sektorilta. Sektorin alueella toimii 9786 erilaista yritystä sekä 10 isoa kauppakeskusta.
Sektorin pormestarina on toiminut vuodesta 2001 Cristian Constantin Poteraş. Sektorin vuoden 2012 budjetti oli 3 800 000 (900 000 €) ylijäämäinen.
Oikeusjärjestelmä.
Kaupungin oikeusjärjestelmä on samankaltainen muiden piirikuntien kanssa. Jokaisella sektorilla on oma ensimmäisen asteen oikeus "judecătorie", joista seuraava oikeusaste on kaupunginoikeus. Bukarestissa on myös Kassaatio oikeus sekä Valtiosääntöoikeus.
Bukarestilla on oma poliisi, "Poliția București" (tai "Poliția Capitalei") jonka toimialueena on koko kaupunki. Sen esikunta sijaitsee Ştefan cel Mare Bulevardilla, kaupungin keskustassa ja sillä on poliisiasemia jokaisessa sektorissa. Vuodesta 2004 lähtien, jokaisen sektorin hallinnon alaisena on myös paikallispoliisi "Poliția Comunitară", joka vastaa poliisitoiminnasta paikallisesti. Paikallispoliisin toimivaltuudet ovat kuitenkin rajatummat kuin muiden poliisien. Bukarestissa sijaitsee myös Santarmien sekä kansallisen poliisin esikunnat.
Rikollisuus.
Bukarestin rikollisuusaste on vähäinen verrattuna muihin Euroopan pääkaupunkeihin.
Väkivaltarikollisuuden aste on alhainen, sillä esimerkiksi vuonna 2007 kaupungissa tapahtui 11 murhaa ja 983 muuta väkivallan tekoa. Vaikka järjestäytyneellä rikollisuudella on kaupungissa vahva jalansija, sen vaikutus ei näy päivittäisessä elämässä. Näpistykset ja muut turisteihin kohdistuvat huijaukset ovat kuitenkin erittäin yleisiä.
Vielä 1990 -luvulla katulapset olivat yksi kaupungin suurimmista ongelmista. Nykyisin määrä on vähentynyt ja koko Romaniassa arvioidaan olevan noin 2000 lasta, jotka asuvat joko täysin tai osittain kadulla.
Väestö.
Bukarest on kasvanut voimakkaasti viimeisen kahden vuosisadan aikana lähinnä Romanian kaupungistumisen myötä. Ennen 1800-lukua romanialaiset olivat lähinnä maanviljelijöitä, jotka asuivat maaseudulla. Nykyään 9 % Romanian väestöstä asuu Bukarestissa.
Odotettavissa oleva elinikä Bukarestissa vuosina 2002–2003 oli 73,1 vuotta. Se on noin kaksi vuotta enemmän kuin keskimäärin Romaniassa.
Koulutus.
Bukarestin ensimmäinen moderni koulutuslaitos oli "Ruhtinaskunnan akatemia", joka perustettiin vuonna 1694. Vuonna 1864 se jaettiin "Bukarestin yliopistoksi" sekä "Saint Savan Lukioksi". Bukarestin yliopistossa opiskeli vuonna 2010 30 000 opiskelijaa, mistä 1 000 oli ulkomaalaisia.
Nykyään kaupungissa sijaitsee 16 kunnallista ja 19 yksityistä yliopistoa. Yksityisiä yliopistoja on arvosteltu niiden opetuksentason sekä korruption vuoksi. Epäilysten vuoksi yliopistot eivät ole nauttineet suurta kansainvälistä arvostusta. Toimet korruption kitkemiseksi ovat tehonneet ja nykyään kaupunkikuvassa näkyy yhä enemmän ulkomaalaisia opiskelijoita, pääasiassa Aasiasta.
Kaupungissa on noin 450 yleistä peruskoulua. Jokainen Bukarestin sektori hallinnoi kouluja itsenäisesti. Vuonna 2010 Bukarestin peruskouluissa oli yhteensä 262 073 oppilasta, 14 520 pätevöitynyttä opettajaa sekä 2 484 epäpätevää opettajaa.
Liikenne.
Pääkaupunkina Bukarest toimii useiden eri liikennemuotojen risteysasemana. Vuonna 1998 kaupunki aloitti yhteistyön japanilaisen viraston Japan International Cooperation Agencyn (JICA) kanssa. JICA esitti vuonna 2000 suunnitelman kaupungin sisäisen liikenteen parantamiseksi ja tehostamiseksi. Suunnitelman mukaan huomiota pitäisi kiinnittää yhdeksään eri pääluokkaan ja sen kustannusvaikutus olisi yli 2 miljardia dollaria.
Paikallisliikenne.
Kaupungin sisäistä liikennettä operoi Regia Autonomă de Transport Bucureşti (RATB) yhtiö. Yhtiön käytössä linja-autoja, johdinautoja, raitiovaunuja sekä pikaraitioteitä. Bukarestin metroa operoi Metrorex-yhtiö. RATB ja Metrorex ovat erillisiä yhtiöitä, eikä samalla lipulla voi matkustaa molemmissa.
Linja-autoliikenne.
Kaupungin alueella on yhteensä 1 374 kilometriä linja-autoreittejä ja 121 säännöllisesti liikennöityä linjaa. RATB:llä on käytössään 1014 linja-autoa, joista 99 prosenttia on pyörätuoliystävällisiä.
Johdinautoliikenne.
RATB:llä on 19 johdinauto linjaa joka käsittää yhteensä 164,1 kilometriä.. Kalusto päivitettiin 1990-luvulla Ikarus-merkkisillä autoilla. Samalla päivitettiin pysäkkien aikataulut elektronisiksi.
Raitiovaunuliikenne.
Bukarestin alueella on yhteensä 332,2 kilometriä raitiovaunukiskoja. RATB operoi näillä 21 eri linjalla. Vain yksi näistä linjoista on pyörätuoliystävällinen.
Metro.
Bukarestin metro koostuu neljästä linjasta, joiden yhteenlaskettu pituus on 69,25 kilometriä. Metroa käyttää päivittäin 485 500 asiakasta. Kahden uuden metrolinjan rakennustyöt on aloitettu vuonna 2011, joista toinen yhdistää päärautatieaseman ja lentokentän.
Maantieliikenne.
Bukarest on Romanian tärkein tieverkoston risteysasema. Metropolialueelle oli rekisteröity vuonna 2008 1,24 miljoonaa ajoneuvoa, joista 985 000 oli yksityisomistuksessa. Tieverkosto on osittain erittäin huonossa kunnossa. Kaupunki aloitti vuonna 2008 projektin 60 eri kadun korjaamiseksi.
Lentoliikenne.
Bukarestia palvelee kaksi lentokenttää, Henri Coandăn lentoasema ja Băneasan lentoasema.
Henri Coandăn lentoasema.
Henri Coandăn lentoaseman saapuvan liikenteen aula.
Otopenin lentoasema sijaitsee 16,5 kilometriä Bukarestista luoteeseen Otopenin kaupungissa Ilfovin piirikunnassa. Lentokentältä operoi Romanian kansallinen lentoyhtiö Tarom. Vuonna 2011 lentokenttää käytti 5 049 443 matkustajaa, mikä oli 5,1 prosenttia enemmän kuin vuonna 2010.
Băneasan lentoasema.
Băneasan lentoasema oli vuoteen 1965 Bukarestin ainoa lentokenttä, kunnes Otopenin lentokenttä otettiin siviilikäyttöön. Vuosien 2007 - 2012 aikana lentokenttää käytti pääsääntöisesti halpalentoyhtiöt. Maaliskuussa 2012 laajojen muutostöiden jälkeen lentokenttä on VIP- sekä liikelento -käytössä ja tavanomainen reittiliikenne toimii Otopenin kentältä.
Urheilu.
Stadionul Național otettiin käyttöön 6. syyskuuta 2011 ja se isännöi UEFA:n Eurooppa-liigan finaalin 9. toukokuuta 2012. Stadioniin mahtuu lähes 55 000 katsojaa, mikä tekee siitä kaakkois-Euroopan suurimman stadionin.
Vuodesta 2007 Bukarest on järjestänyt vuosittaiset katukisat katuradalla. Rata on rakennettu parlamenttitalon ympärille. Radalla on ajettu FIA GT Championship sekä Formula 3 kilpailuja. Vuoden 2009 sekä 2010 kilpailuja ei käyty radalla oikeusjutun vuoksi, mutta vuodesta 2011 kisoja on käyty normaalisti.
Syksyisin Bukarest isännöi Romania open -tennisturnauksen, joka kuuluu ATP-kiertueeseen.
Diplomatia.
Romanian ulkoministeriö perustettiin Bukarestiin kesäkuussa vuonna 1862. Ensimmäinen ulkoministeri oli Apostol Arsache.


Suolahti.
Suolahti oli Keski-Suomessa sijainnut Suomen kaupunki. Suolahden kaupungissa asui 5 380 asukasta (31.12.2006) ja sen pinta-ala oli 67,48 km², josta 9,75 km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli 95,19 asukasta/km².
Äänekosken ja Suolahden kaupungit sekä Sumiaisten kunta yhdistyivät vuoden 2007 alussa. Kuntaliitoksessa syntyneen kaupungin nimeksi tuli Äänekoski. Uuden Äänekosken kaupungin vaakunaksi tuli Suolahden kaupungin vaakuna.
Muusikkoja Suolahdesta.
Jack Smack, Private Line ja The Salvation -yhtyeiden kitaristi, taustalaulaja ja säveltäjä.
Machine Men


Suomusjärvi.
Suomusjärvi on Suomen entinen kunta ja Salon nykyinen taajama, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Kunnassa asui ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 oli vesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2.
Suomusjärven kunta lakkautettiin ja yhdistettiin se yhdeksän muun kunnan kanssa uudeksi kunnaksi 1. tammikuuta 2009 alkaen. Tällöin siihenastinen Salon kaupunki, Halikon kunta, Kuusjoen kunta, Perttelin kunta, Muurlan kunta, Perniön kunta, Särkisalon kunta, Kiskon kunta, Kiikalan kunta ja Suomusjärven kunta lakkautettiin ja tilalle perustettiin niiden silloiset alueet käsittävä uusi kunta, joka otti käyttöönsä Salo-nimen ja kaupunki-nimityksen.
Suomusjärven naapurikunnat olivat Karjalohja, Kiikala, Kisko, Nummi-Pusula ja Sammatti.
Maamerkkejä.
Seututie 110 kulkee Suomusjärveltä länsi-itäsuuntaisesti ja halkoo kunnan kahtia. Uusi Turun-Helsingin moottoritie valmistui Suomusjärven osalta alkuvuonna 2009. Se paransi kunnan liikenneyhteyksiä entisestään. Kunnan keskusta on vanhan valtatien varressa sijaitseva Kitula. Siellä sijaitsevat useimmat kunnan palvelut kaupoista kouluun. Vuonna 1849 valmistunut, arkkitehti E. B. Lohrmannin suunnittelema Suomusjärven kirkko sijaitsee melko keskellä kuntaa. Kirkonkylä on pieni ja siellä sijaitsee vain muutamia taloja. Kirkonkylän risteyksestä seututieltä 110 on lähes yhtä pitkä matka Turkuun kuin Helsinkiin; Turkuun on 82 kilometriä, Helsinkiin 84. Muista merkittävistä kylistä mainittakoon Kettula, jossa ovat metsästäneet niin useat ulkomaalaiset vieraat kuin Urho Kekkonen. Suomusjärven alueella kesämökin omistaa myös Sauli Niinistö.
Kulttuuria.
Suomusjärvi on tunnettu Suomusjärven kulttuurista (8000-5000 eaa.), joka on saanut nimensä Suomusjärveltä tehtyjen arkeologisten löytyjen perusteella. Alkuvuonna 2009 Suomusjärvellä ehti lyhyen aikaa toimia tätä esittelevä arkeologinen opastuskeskus Kivikausikeskus Rira, joka kuitenkin lopetettiin toukokuussa 2009.
Suomusjärvellä on kaksi Museoviraston vuonna 2009 määrittelemää valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä. Toinen näistä on Yltäkylän, Laperlan ja Häntälän kylistä koostuva Anerionjärven kyläasutus Toinen on on Suomusjärven kirkonkylä.
Kyliä.
Ahtiala, Arpalahti, Häntälä, Hinttala, Kettula, Kitula, Koorla, Lahnajärvi, Laidike, Laperla, Lemula, Rautsuo, Salittu, Salmi, Suomusjärvi, Taipale.


Suomussalmi.
Suomussalmi on Suomen kunta, joka sijaitsee Kainuun maakunnan pohjoisosassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Suomussalmen kunta rajoittuu Taivalkosken, Puolangan ja Hyrynsalmen kuntiin, Kuusamon, Pudasjärven ja Kuhmon kaupunkeihin sekä idässä Venäjään. Suomussalmen kunta on perustettu vuonna 1867.
Esihistoriaa.
Suomussalmen alueella on ollut säännöllistä asutusta jo esihistoriallisella ajalla. Eri puolilta nykyistä Suomussalmen kuntaa on tehty useita merkittäviä arkeologisia löytöjä, muun muassa Hossan Somerjärven rantakalliossa oleva kalliomaalaus, Värikallio. Sen maalaukset ovat ajalta noin 2500 eaa.
Eräaika ja asuttaminen.
Suomussalmi oli idän ja lännen välisten vesiteiden solmukohta. Tärkeä vesitie suuntautui Pohjanlahdelta Oulujokea pitkin Oulujärveen, Oulujärvestä Emäjokea pitkin Kiantajärven latvavesille ja edelleen joki Vuokin ja Sarvitaipaleen tai Sotkamo-Kuhmon reittiä itään. Kainuusta myös Kuusamon kautta Jäämereen laskeville vesille. Suomussalmelta on tavattu varsin paljon viikinki- ja ristiretkiajan löytöjä. Suomussalmelta on tehty myäs Pohjois-Suomen ainoat varmat hautalöydöt. Juntusrannan asuin- ja hautapaikalta on löydetty mm. riipuksia ja sulaneita lasimassahelmiä. Perangan Kivisaaren polttohaudassa oli mm. kaksi kirvestä ja kolme hevosenkenkäsolkea.
1323 solmitussa Pähkinäsaaren rauhassa Ruotsin ja Venäjän rajariidat päättyivät joksikin aikaa. Oulujärvi ympäristöineen jäi Venäjän puolelle. Kainuun vesireitit toimivat varsinkin karjalaisten kulkureitteinä aina Ouluun ja Tornioon saakka. 1500-luvulla Ruotsi-Suomen silloinen kuningas Kustaa Vaasa tuki savolaisten siirtymistä valtakunnan rajan yli Oulujärven ympäristöön.
Suomussalmella ei 1500-luvulla ollut vakituista asutusta. Ruotsin ja Venäjän välinen 25 vuotta kestänyt sota pitkä viha (1570-1595) tuhosi Kainuun sen aikaisen asutuksen lähes kokonaan. Paikasta toiseen siirtyviä talonpoikia eli kaskiviljelyllä Oulujärven ympäristössä, mutta nykyisen Suomussalmen suunnalla asuttaminen sai vauhtia vasta kun Ruotsin kuningas Kaarle IX lupasi vuonna 1598 kaikille Oulujärven ympäristöön siirtyville uudisasukkaille kuusi vuotta verovapautta. Myös rajalinja oli muuttunut Täyssinän rauhassa 1595 siten että Suomussalmi jäi Ruotsi-Suomen puolelle. V.1604 oli Suomussalmella neljä verotaloa, joiden savut symboloivat Suomussalmen vaakunassa pitäjän asutuksen alkua. Asutus alkoi voimistua nopeasti. Vuonna 1676 oli Vuokissa jo 20 taloa ja Kiannalle taloja oli kirjattu 29. (Kiannalla käsitettiin laajalti järven ympäristö).
1600-luvulla koko Kainuu oli yhtä pitäjää. Myös maallinen valta oli tuohon aikaa kirkon hallussa ja ajan myötä näin laajan alueen valvominen kävi mahdottomaksi yhdelle kirkkoherralle. Vuonna 1647
Oulujärven erämaapitäjä päätettiin jakaa kahteen osaan, Sotkamoon ja Paltamoon. Lisäksi Pietari Brahe perusti Kajaanin kaupungin 1651 huolehtimaan maakunnan sivistyksellisistä, taloudellisista ja hallinnollisista tarpeista. Nykyisen Suomussalmen alueet kuuluivat Paltamon seurakuntaan aina vuoteen 1786, jolloin Suomussalmesta tuli Hyrynsalmen kappeliseurakunta.
Vainolainen, halla ja taudit.
Ilmastollisesti Suomussalmi kuuluu suurelta osin pohjoisboreaaliseen vyöhykkeeseen korkean maastonsa takia, kun samalla leveysasteella oleva Oulu on selvästi keskiboreaalisessa vyöhykkeessä. Tämä edesauttoi sitä, että hallavuodet iskivät Suomussalmella kenties vieläkin ankarammin kuin muualla.
1600-luvun asutusvaihe päättyi Suomussalmellakin nälkä- ja ruttovuosiin. Muun muassa 1695-1697 tapahtuneet kadot ja niitä seuranneet kulkutaudit saivat aikaan tuhoisaa jälkeä. Tuolloin Kiannalla Matti Rönnyn talossa mainitaan maaliskuussa 1697 kuolleen isännän lisäksi 7 muuta asukasta nälkään. Isännän kuolema merkitsi talonväelle yleensä kerjuureissulle lähtöä.
1790 kesä oli epäedullinen, pitkäaikaiset sateet estivät kaskeamisen ja elokuinen halla turmeli muut kylvöt. Seuraavan talvena kuolleita olikin tuhatta asukasta kohta yli 91. 1800-luvun vaihteessa sattui useita pahoja katovuosia peräkkäin ja esimerkiksi 1809 kuoli 9,1 % väestöstä. Vuonna 1833 ruttoon kuoli peräti 401 henkeä. Tämän suuren kuolonvuoden jälkeen väestö alkoi jälleen kasvaa nopeasti. Vielä vuosina 1866-1868 koettiin ankarat nälkävuodet, jolloin 5000 asukkaasta kuoli 638.
Myös vuonna 1712 Kainuuseen ehtinyt suuri Pohjan sota lisäsi köyhyyttä ja puutetta. Vuonna 1723 Suomussalmen väkiluku oli suunnilleen 450 asukasta. Valtio auttoi kuitenkin uudisasutusta verohelpotuksin ja mm. vapautuksella sotaväenotosta. Väestö alkoikin nopeasti lisääntyä 1700-luvulla. 1786 väestöön kirjattiin jo 1885 henkeä.
Ämmän ruukki ja nykyajan tehtaat.
Ämmän ruukki oli vuosina 1841-1878 seudun ensimmäinen suuri tehdas. 3. kesäkuuta 1841 antoi Oulun läänin kuvernööri kirkkoherra Johan Wegeliukselle luvan perustaa Suomussalmelle Ruukin. Ruukki sijaitsi Kiantajärvestä laskevassa Ämmäkoskessa nykyisen Ämmän voimalaitoksen lähellä. Taloudelliset suhdanteet ja johtajien holtittomuus aiheutti englantilaisen yhtiön ja sen mukana Ämmän ruukin vararikon 1877-1878.
Oulujoki teki Kainuusta tervamaakunnan ja jo 1800-luvun alussa kuljetettiin tervaa Ouluun Suomussalmeltakin. Suurimmillaan tervanpoltto oli Suomussalmella 1850-1900, jolloin se muodostui kunnan pääelinkeinoksi. Vielä 1930-luvulla valmistettiin monessa suomussalmelaisessa talossa tervaa, mutta 1940-luvulla sen ammattimainen valmistaminen oli käytännössä loppunut. Tervan valmistuksen tilalle tuli puutavarakauppa, jota edistivät 1907 ja 1909 Kajaaniin syntyneet teollisuuslaitokset. Ylä-Kainuun taloudellista kehitystä edistivät uudet liikenneyhteydet, kuten 1904 Kajaaniin saakka valmistunut rautatie, joka jatkui 1923 Kontiomäelle ja 1939 Hyrynsalmelle. Vuonna 1955 ulottui rautatie Ämmänsaareen ja Suomussalmi yhdistiyvät valtakunnalliseen rautatieverkkoon.
Viime vuosikymmenien suurimpia työllistäjiä ovat olleet Suomussalmen saha (myöhemmin saha), Ikihonka Oy, Kiantama Oy, Evox-Rifa ja Ämmän Betoni. Tuoretta yrittäjyyttä seudulla edustaa Tulikivi Oyj, joka jalostaa vuolukiveä.
Suomussalmi ja Raatteentie – talvisodan suurtaistelut.
Suomen talvisodan ensimmäiset laukaukset ammuttiin Suomussalmen Karttimossa 30.11.1939. Raatteessa rajavartijat kuulivat radiosta diplomaattisuhteiden katkenneen ja suunnilleen samoilla hetkillä alkoi ampuminen sielläkin. Neuvostoliiton 163. divisioona tuli kahta reittiä Suomussalmelle ja kohtasi aluksi vain vähäisiä rajavartiojoukkoja. Vihollisen hidastelu mahdollisti lisäjoukkojen (9. divisioona) siirron Suomussalmelle. Suomalaisia joukkoja komensi jääkärieversti Hjalmar Siilasvuo. Ensimmäisistä voitokkaista taisteluista Kuusamon suunnalla vastasi Paavo Susitaipaleen johtoon siirtynyt Erillinen pataljoona 16 Kuusamosta. Ryhmä Sudelle alistettiin myös Porissa perustettu Polkupyöräpataljoona 6, jonka muistomerkki on Kylänmäellä.
Suomussalmen taistelu käytiin kirkonkylän ja sen pohjoispuolella olevan Hulkonniemen alueilla vuoden 1939 joulukuussa. Suomalaisten saarrostavan vastahyökkäyksen painostamana
163. divisioona vetäytyi alueelta 27. joulukuuta menetettyään vahvuudestaan noin kolmanneksen.
Jo joulukuun puolivälissä taisteluiden ollessa käynnissä kirkonkylällä oli Raatteen tielle Kuivasjärven-Kuomasjärven kannakselle - vain runsaan kymmenen kilometrin päähän kirkonkylästä - saapunut Neuvostoliiton 44. divisioonan kärkiosasto, jonka tarkoitus oli hyökätä myös kirkonkylään. Kapeaa kannasta puolusti vain 300 miestä. Vasta tilanteen lauettua Suomussalmella 27. joulukuuta saattoi eversti Siilasvuo johtaa joukkonsa Raatteen tielle ryhmittyneen vihollisdivisioonan kimppuun.
Raatteen tien taistelu 4.- 8. tammikuuta 1940 johti 44. divisioonan lähes täydelliseen tuhoon. Taistelun jälkeen talvisota jatkui alueella rajakahakkoina.
Jatkosodassa suomalaiset (Jalkaväkirykmentti 11 ja rajajoukot) hyökkäsivät Raatteen tien ja Juntusrannan kautta Uhtualle.
Sodan muistomerkit ja Talvisotamuseo.
Talvisotamuseo Raatteen Portti on Kuhmon tien ja Raatteen tien risteyksessä. Sen yhteydessä on 3 hehtaarin alalle levittyvä Talvisodan monumentti. Talvisodan päämuistomerkki, Alvar Aallon suunnittelema Liekki (1959), sijaitsee kirkonkylällä Kuhmoon kääntyvän tien risteyksessä. Kunnan kotisivuilla on tarkemmat tiedot myös muista sotamuistomerkeistä.
Välirauhan aikana rakennettu Salpalinja kulkee Kiantajärven länsirantaa seuraillen. Haukiperässä jykevistä kivistä tehdyt panssariesteet ja Oraviselän rantaan rakennettu konekiväärikorsu juoksuhautoineen ovat Salpalinjan linnoitteita.
Kianta, Suomussalmi ja Ämmänsaari.
Suomussalmen ensimäisessä kuntakokouksessa 12. lokakuuta 1867 päätettiin, että Suomussalmella siirrytään kunnallishallintoon 1. tammikuuta 1868. Näin kirkko ja kunnallishallinto erotettiin toisistaan ja samala kunnan nimi muuttettiin Kiannasta Kirkonkylän ja Hulkonniemen välisestä salmen mukaan Suomussalmeksi. Nykyisin Kiannasta puhuttaessa tarkoitetaan Kiannanniemeä tai Kiantajärveä, mutta esimerkiksi 1930-luvulle sijoittuvissa Kalle Päätalon romaaneissa suomussalmelaisista puhutaan "kijantalaisina".
Suomussalmen kirkonkylä oli talvisotaan asti kunnan keskus. Kirkonkylän tuhouduttua joulukuussa 1939 täysin valtioneuvosto päätti siirtää kunnan hallinnon Ämmänsaareen järven länsirannalle. Sodan jälkeen 5-tien linjaus johti liikennevirrat järven länsipuolelle.
Kirkonkylä jälleenrakennettiin, mutta Ämmänsaari kasvoi 1950-1960 luvuilla kirkonkylää suuremmaksi. Ämmänsaaren nimi muutettiin 1990-luvun lopulla Suomussalmeksi, mutta myös nimeä Ämmänsaari käytetään edelleen.
Luonto.
Luonnonmaisemallisesti Suomussalmi voidaan jakaa Itä-Kainuun järvialueeseen ja Kainuun vaara-alueeseen. Maisema-alueet erottaa toisistaan kuntaa pohjois-eteläsuunnassa halkova valtatie 5.
Viitostie idänpuoleinen osa kuuluu Itä-Kainuun järvialueeseen, jonka maaperä muodostuu moreenista, harjuaineksista ja turpeesta. Maisemaa hallitsevat metsäiset mäkimaat, suot ja järvireitit. Alue luetaan kuuluvaksi Pohjois-KarjalastaKuusamoon ulottuvaan Erämaa-Suomeen. Viitostien länsipuolella oleva alue kuuluu Kainuun vaara-alueeseen, jonka maaperä on pääasiassa moreenia ja harjuainesta. Alue on vuorimaata, jossa koskisten pienten jokien ohella on runsaasti järviä.
Pääosa Suomussalmen kallioperästä on gneissigraniittia ja liuskeita. Kiannanniemen alueelta on löytynyt vähäisiä nikkeli-hopeaesiintymiä. Liuskealueilla on mm. serpentiini- ja vuolukiveä. Yleisin maalaji on moreeni, joka paikoin muodostaa luode-kaakkoissuuntaisia drumliineja. Alueella on useita harjujaksoja, mm. Ison Heitajärven-Luttulanvaara, Myllylahden-Pahkangas ja Hossan harjujakso. Huuhkajankangas, Jumalissärkkä-Hoikansärkkä ja Ryötinsärkkä kuuluvat harjujensuojeluohjelmaan. Suomussalmi on pinnanmuodoiltaan tasaisempaa ja alavampaa kuin naapurikunnat Kuusamo ja Puolanka. Pääosa kunnan alueesta on yli 200 m. korkeudelle merenpinnasta. Korkeimpia vaaroja ovat mm. Nurmivaara, Mustavaara, Otsavaara, Käärmetvaara, Pihlajavaara ja Joutsenvaara.
Kasvullista metsämaata on maa-alasta yli puolet, länsiosassa kaksi kolmasosaa. Suota on noin 40 % maa-alasta, lännessä kuitenkin vain runsaat 30 %. Männyn osuus puustosta on 68 %, kuusen noin 19 % ja lehtipuiden 17 %. Metsämaat ovat yleensä tuoreita kangasmaita ja yleisin metsätyyppi on puolukka-mustikkatyyppi. Yleisin suotyyppi on aapasuo. Kunnassa on runsaasti kuivia, varpuisia rämeitä, joilla saattaa kasvaa mäntyä. Korpia on eniten länsiosissa ja nevoja kaakkoisosissa. Suomusalmella on vielä erämaa-alueita, joissa elää susia, karhuja, ahmoja, ilveksiä, kalasääskiä ja maakotkia. Erämaa-alueista tunnetuin on Martinselkonen.
Suomussalmen vesistöistä pääosa kuuluu Oulujoen vesistön Hyrynsalmen reittiin. Osa läntisen osan vesistä kuuluu Iijoen vesistöön. Suomussalmella on vesistöjä yhteensä 582 neliökilometriä eli lähes kymmenen prosenttia kokonaispinta-alasta. Järviä ja lampia on yhteensä 3 511, joista suurin on Hyrynsalmen reitin vesiallas Kiantajärvi. Toinen huomattava järvi on Vuokkijärvi Suomussalmen eteläosassa. Molemmat suurjärvet valjastettiin voimatalouden käyttöön 1960-luvun alkupuolella. Kiantajärven säännöstelykorkeus on neljä metriä ja Vuokkijärven kuusi metriä. Suomussalmen järville on ominaista rantojen karuus ja vähäinen rantakasvillisuus. Rantaviivaa Suomussalmella on kaikkiaan 2 930 kilometriä.
Kunta kuuluu mantereisen ja merellisen ilmastotyypin vaihettumisalueeseen. Vuoden keskilämpötila on +2°C - +0.1°C. Lämpimimmän kuukauden (heinäkuu) keskilämpötila on n. +15°C ja kylmimmän kuukauden (tammikuu) -12°C. Kasvukauden pituus on n. 143 vrk. Keskimäärin pysyvä lumipeite muodostuu marraskuussa ja sulaa toukokuun ensimmäisten viikkojen aikana. Toisinaan pysyvä lumipeite saadaan jo lokakuussa, eikä ensilumen sataminen ole syyskuussakaan aivan tavaton ilmiö.
Kyliä.
Alajärvi, Ala-Vuokki, Hossa, Jumaliskylä, Juntusranta, Kaljuskylä, Kerälä, Kiannanniemi, Korpela, Korvua, Kuivajärvi, Myllylahti, Näljänkä, Näätälä, Peranka, Pesiökylä, Pesiönlahti, Piispajärvi, Pisto, Pitämä, Pyhäkylä, Raate, Ruhtinansalmi,Selkoskylä, Siikaranta, Suomussalmi (Ämmänsaari), Suomussalmen kirkonkylä, Vaaranniva, Vasara, Vuokki, Yli-Vuokki.
Kuntakeskuksen virallinen nimi muutettiin 1990-luvun lopulla Suomussalmeksi, mutta myös entinen nimi, Ämmänsaari, on edelleen käytössä.
Liikenne.
Valtatie 5 tulee Hyrynsalmelta Suomussalmen kautta Kuusamoon. Seututie 912 Kuhmosta tulee Suomussalmelle. Yhdystie 9125 eli Raatteentie on Suomussalmen kunnassa Raatteenportista Raatteeseen kulkeva yhdystie. 1940 käydystä Raatteen tien taistelusta nimensä saanut Raatteen tie käsitti osia myös nykyisestä seututiestä 912. Seututie 843 Palovaarasta Suomussalmelle jatkuu aina Poussuun, Kuusamoon saakka. Seututie 892 kulkee Suomussalmelta Korpikylän ja Kytömäen kautta Hyrynsalmelle. Seututie 897 vie Alajärveltä Suomussalmelta Hattuvaaran kautta Yli-Näljänkään.
Uskonnolliset yhteisöt.
Suomussalmella toimii evankelisluterilainen Suomussalmen seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii herännäisyys sekä vanhoillislestadiolaisuus, jolla on paikkakunnalla Suomussalmen rauhanyhdistys. Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva Suomussalmen helluntaiseurakunta sekä Ortodoksinen seurakunta, jolla on säännölliset jumalanpalvelut niin Ämmänsaaren kuin Kuivajärven tsasounoissaan.
Muuta tietoa.
Suomussalmella on rakennettu pienoismalleja jo vuodesta 1999, mm. Kontiomäen rautatieaseman ja Oulujärven alueen pienoismallit, jotka sijaitsevat Kontiomäen Shellin pienoismallinäyttelyssä, sekä Syvänniemen rullatehdas Kuopioon. Myös Raatteen portissa sijaitseva Raatteentien taistelun pienoismalli on valmistettu Suomussalmella. Pienoismallit on valmistettu erinäisten työllistämishankkeiden aikana, uusin hanke on Vaihtoehtona työ- projekti (2006-2009), joka työllistää pitkäaikaistyöttömiä.


Säkylä.
Säkylä on Suomen kunta, joka sijaitsee Satakunnan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Säkylä on Pyhäjärven ansiosta Suomen toiseksi vesistörikkain sisämaan kunta. Kunnan maisemakuvaa leimaa myös luode-kaakko-suuntainen laaja Säkylänharju, joka jatkuu Virttaankankaana Loimaan puolelle. Kunnan pinta-alasta yli 40 % on Natura-alueita.
Säkylän naapurikunnat ovat Eura, Huittinen, Köyliö, Loimaa, Oripää ja Pöytyä.
Säkylän kunta on perustettu vuonna 1869. Kunnan suurin työllistäjä on Porin Prikaati, joka on Läntisen maanpuolustusalueen suurin yksittäinen joukko-osasto. Merkittävin teollisuuden ala on elintarviketeollisuus, jonka suurimmat työnantajat Säkylässä ovat Lännen Tehtaat Oyj ja HK Ruokatalo Oyj.
Säkylän tärkein liikenneväylä on Eurasta Turkuun vievä seututie 204. Kunnan itäisin kärki ulottuu Huittisten ja Auran välisen kantatie 41:n yli.
Säkylä oli alkujaan Euran kappeliseurakunta ja se itsenäistyi vuonna 1639. Säkylän nykyinen, Antti Piimäsen johdolla rakennettu puukirkko valmistui vuonna 1777. Ensimmäinen kirkko oli tuhoutunut kolme vuotta aiemmin salaman sytyttämässä tulipalossa.
Kyliä.
Maarekisterikyliä ovat Iso-Säkylä, Korpi, Löytäne, Pyhäjoki, Vähä-Säkylä. Muita alueita ovat Huovinrinne, Iso-Vimma, Karhusuo, Moisio, Sydänmaa, Uusikylä, Köörnummi.


Särkisalo.
Särkisalo () on entinen Suomen kunta, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Särkisalossa oli lakkautushetkellä vuonna 2008 asukasta, ja sen pinta-ala oli  km², josta  km² maata,  km² sisävesialueita ja loput  km² merivesialueita.
Särkisalon kunta lakkautettiin ja yhdistettiin se yhdeksän muun kunnan kanssa uudeksi kunnaksi 1. tammikuuta 2009 alkaen. Tällöin siihenastinen Salon kaupunki, Halikon kunta, Kuusjoen kunta, Perttelin kunta, Muurlan kunta, Perniön kunta, Särkisalon kunta, Kiskon kunta, Kiikalan kunta ja Suomusjärven kunta lakkautettiin ja tilalle perustettiin niiden silloiset alueet käsittävä uusi kunta, joka otti käyttöönsä Salo-nimen ja kaupunki-nimityksen.
Särkisalon naapurikunnat olivat Kemiö, Perniö, Tammisaari ja Västanfjärd.
Kunta oli kaksikielinen, 88 prosenttia asukkaista puhuu suomea äidinkielenään ja 11 prosenttia ruotsia.
Särkisalo sijaitsee Saaristomeren rannikolla ja siihen kuuluu myös lukuisia sisäsaariston saaria, joista suurin on Isoluoto (noin 22 km²).
Isoluodolla sijaitsee puinen 1700-luvulla rakennettu Särkisalon kirkko. Museoviraston vuonna 2009 määrittelemiin valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin Särkisalossa kuuluu Tessvärin kartano.
Kylät.
Särkisalo jakaantui yhteensä 36 kylään: Aisböle, Bastböle, Björnglo, Falkki (Falkberg), Finnari (Finnarv), Förby, Kraila (Gråböle), Hakkala, Heikberg, Hummelvik, Hästö, Kanervala, Kaukassalo/Kaukosalo (Kolsjö), Kiviniemi (Stennäs), Kota, Kulla, Lövkulla, Montola (Mondola), Musko, Muuri (Murom), Niksaari (Niksor), Norrby, Pensalo, Pettu, Seppälänmäki (Smedsby), Siksalo (Siksala), Suutarkylä, Särkisalon kirkonkylä [ent. Suomenkylä] (Finby kyrkoby), Söderby, Taamarla (Domarby), Tessvärr, Ulkoluoto (Utö), Uusikylä (Nyby), Verkkoranta (Varkna/Verkstrand), Vähämaa (Lilllandet), Ylönkylä (Överby)


Taivalkoski.
Taivalkoski on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnan koillisosassa ja kuuluu Koillismaan seutukuntaan. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Taivalkosken rajanaapureita ovat Kuusamo, Posio, Pudasjärvi ja Suomussalmi.
Kuuluisin taivalkoskelainen lienee kirjailija Kalle Päätalo. Hänen lapsuuden kotitalonsa Kallioniemi Taivalkosken Jokijärvellä on nykyisin nähtävyys. Taivalkosken keskustassa on Kalle Päätalon tori ja siellä taiteilija Arja Lehtimäen suunnittelema Päätalon muistomerkki (2005).
Taivalkosken lukio ja Oulun seudun ammattiopisto tarjoavat koulutusta sekä nuorille että aikuisopiskelijoille. OSAO:n Taivalkosken yksiköstä voi valmistua levyseppähitsaajaksi, metsäkoneenkuljettajaksi, maarankennuskoneenkuljettajaksi, tarjoilijaksi ja lähihoitajaksi
Kunnassa toimii myös kirjoittajakoulutusta antava Päätalo-instituutti (1990), joka järjestää vuosittain Napero-Finlandia-kilpailun.
Aluetta kutsutaan kansankielellä Koillismaaksi. Koillismaan kuntiin kuuluvat Taivalkoski, Kuusamo ja Posio sekä osin Pudasjärvi ja Suomussalmi. Koillismaan raja-määritelmä on avoin ja vailla lakimääritelmää. Pohjois-Pohjanmaan katsotaan alkavan kansanperinteessä Pudasjärven alapuolelta.
Kunnan pohjoispuolella sijaitsee entinen Mustavaaran kaivos, joka oli merkittävä vanadiinipentoksidin tuottaja.
Historia.
Ensimmäiset ihmiset saapuivat Taivalkosken seudulle jo varhain, sillä Iijoki oli Oulujoen ohella tärkeimpiä lännen jaidän välisiä kulkureittejä Pohjois-Suomessa. Seutua hallitsivat pitkään saamelaiset erämiehet, mutta keskiajan lopulla Iijokivarren erämaihin alkoi tulla erämiehiä Perämeren rannikolta Iin pitäjästä. Vakinaisesti seutu asutettiin kuitenkin vasta Täyssinän rauhan jälkeen 1595, jolloin alue siirtyi Ruotsin hallintaan. Ensimmäiset uudisasukkaat tulivat sekä Savosta että Iijokea pitkin rannikolta. Uudisasukkaita houkuttelivat hyvät kalavedet ja laajat riistamaat. Vanhimpia asutusseutuja olivat Jokijärven, Tyräjärven, Kostonjärven ja Jurmun kylän seudut. 1500-luvun alussa Taivalkoskella asui kolme uudisasukasta, Simo Kurtti, Juho Soroinen sekä Heikki Manninen. Asukasluku pysyi pitkään pienenä, sillä vielä vuonna 1700 asukkaita oli vain n. 150. Uudisasukkaat harjoittivat kalastuksen ja metsästyksen ohella kaskiviljelyä vaarojen rinteillä. Maanviljely kehittyi hitaasti sillä maat ovat yleensä karuja, hallanarkoja moreenimaita. Karjatalous antoi varmemman leivän.
Taivalkosken alue kuului vuoteen 1842 saakka Pudasjärven pitäjään. Tuolloin muodostettiin Pudasjärven kuuluva Jokijärven rukoushuonekunta, josta 1885 tuli Pudasjärven kappeli. Ensimmäinen kirkko rakennettiin 1849 Jokijärven kylään. Koska Taivalkosken kylästä oli kehittynyt sahan perustamisen jälkeen kasvava asutuskeskus, alettiin suunnitella kirkon siirtämistä entisestä kirkonkylästä, Jokijärveltä, Taivalkosken kylään. Pitkien riitojen jälkeen kirkko määrättiin siirrettäväksi Taivalkoskelle, jonne se pystytettiin 1879. Tuolloin muodostettiin myös itsenäinen Taivalkosken pitäjä. kirkko oli käytössä vuoteen 1925 saakka, jolloin se paloi salamiskusta. Uusi kirkko valmistui 1933. Hengellisessä elämässä on lestadiolaisuudella ollut voimakas vaikutus Taivakoskella.
Metsillä on ollut tärkeä merkitys Taivalkosken talouselämässä, kuten kunnanvaakunan justeerisaha osoittaa, Jo tervanpoltto toi lisäansioita talonpojille, mutta etenkin metsätalouden kehittyminen 1800-luvun puolivälin jälkeen vaikutti huomattavasti alueen kehittymiseen. Nykyisen kirkonkylän paikalle Taivalkosken partaalle perustivat oululaiset puutavaramiehet kaksiraamisen vesisahan, jonka omisti sittemmin Uleå-yhtiö. Sahatuotteet kuljetettiin Iijokea pitkin Iijokisuulle.
Taivalkosken asukasluku kasvoi nopeasti 1900-luvun alkupuoliskolla. Vuonna 1920 asukkaita oli 3268, 1935 4417. Uudisraivaus pääsi todella vauhtiin vasta toisen maailmansodan jälkeen ja vuonna 1960 asukkaita oli jo 6160. 1960-luvulla kunnan väestömäärä alkoi kuitenkin vähetä, mutta seuraavalla vuosikymmenellä väkiluku vakiintui 5800 asukkaan tuntumaan. Vuonna 1985 asukkaita oli 5797. Tämän jälkeen asukasluku lähti jälleen laskuun ja vuonna 2011 asukkaita oli 4422.
Luonto.
Taivalkoski on Koillismaan kunta, jonka maisemia hallitsevat metsäiset suo- ja vaaramaat sekä lukuisat järvet ja joet.
Alueen kallioperästä suurin osa kuuluu Itä-Suomen gneissigraniittialueeseen. Luoteesta kunnan alueelle työntyy myös gabro-, granodioriitti- ja kvartsiittialueita. Pyhitysvaara on kokonaan vaaleaa kvartsiittia. Mustavaaralla onvanadiiniesiintymä, jota Rautaruukki hyödynsi vuoteen 1985 saakka. Yleisin maalaji on moreeni, jota on vaarojen ja laaksojen pohjilla. Paikoin moreeni on kasautunut mannerjään kulkusuunnan mukaisiksi drumliineiksi. Kunnan alueella on useita lähes itä-länsisuuntaisesti harjujaksoja, joita monin paikoin reunustavat laajat hiekka- ja hietakankaat. Huomattavin harjujakso tulee Pudasjärven puolelta ja ulottuu Taivalkoskelta Kuusamon puolelle. Soipeharju, Pahkakuru-Porraslamminkangas, Pitkänlamminkangas ja Harjukangas-Martinharju kuuluvat valtakunnalliseen harjujensuojeluohjelmaan. Suurin savikkoalue on Metsäkylän Saarijärvellä kunnan eteläosassa. Pinnanmuodot ovat vaihtelevat. Maasto on ylävintä kunnan pohjois- ja länsiosissa, missä korkeimpia kohoumia ovat Pyhitysvaara, Kumpujenselkä, Maaselkä, Latvavaara ja Suvantovaara. Etenkin Pyhitysvaaran laelta avautuu hieno näköala yli metsien ja järvien. Kunnan itäosissa maasto on loivapiirteisempää.
Taivalkoski on runsasvetistä vedenjakajaseutua. Alueen vedet kuuluvat Iijoen vesistöön. Iijoki virtaa itä-länsisuuntaisesti kunnan keskustaan, missä se kääntyy lounaaseen. Joen tärkeimpiä sivujokia Taivalkosken alueella ovat Kostonjoki, Kutinjoki, Oudonjoki, Loukusajoki ja Kisosjoki. Kunnan itäosassa on lukuisia järviä, joista suurimmat ovat Tyräjärvi, Koviojärvi, Ala-Irni, Polojärvi ja Särkiluoma. Kunnan pohjoisosassa on lähes saareton Kostonjärvi ja lännessä Kortejärvi.
Kasvillisuus on vaaroilla ja hiekka-aluilla männikköä, moreenimailla on rehevämpiä kuusikoita. Taivalkoskella on useita luonnontilaisia aarnialueita, joista tunnetuimpia ovat Pyhitysvaaran lakialue, Pahkakurun alue sekä Rääpyksen ja Kylmäluoman aarnialueet. Soita on runsas kolmannes kunnan pinta-alasta. Länsiosan suot ovat tyypiltään aapasoita, idässä tulevat vallitseviksi juottimaiset rinnesuot. Maijanlammensuon alue on muodostettu soidensuojelualueeksi.
Talvi.
Taivalkoski kuuluu Suomen lumivarmimpiin alueisiin läpi koko talven. Talviharrasteista suosituimpia ovat laskettelu, murtomaahiihto, moottorikelkkailu ja mäkihyppy. Näiden kaikkien harrastamiseen mahdollisuuden tarjoaa Taivalkosken keskustan tuntumassa sijaitseva Taivalvaaran hiihtokeskus. Reilun puolen tunnin ajomatkan päässä Taivalkosken keskustasta Pudasjärvellä sijaitsevat myös Iso- ja Pikku-Syötteen hiihtokeskukset.
Kesä.
Taivalkosken puhtaassa ja monipuolisessa luonnossa voi harrastaa useita eri seikkailu- ja elämysliikuntalajeja, kuten melontaa, maastopyöräilyä, kalastusta, vaellusta, frisbeegolfia ja seinäkiipeilyä. Taivalkosken kesämatkailun kohokohta on vuodesta 1980 alkaen järjestetty Päätaloviikko, joka kerää vuosittain tuhansia Päätalo-faneja nauttimaan Koillismaan keskikesästä kirjallisuuden ja kulttuurin parissa.
Päätaloviikko.
Vuodesta 1974 lähtien on Taivalkoskella vietetty kotiseutupäiviä. Aluksi kotiseutupäivien nimenä oli Joki-Jussin päivät. 1980-luvun alussa kotiseutupäivien nimi muuttui Päätalopäiviksi ja tapahtuman laajetessa viikon mittaiseksi kulttuuri- ja kirjallisuustapahtumaksi, nimeksi tuli Päätaloviikko. Päätaloviikko nimensä mukaisesti kunnioittaa taivalkoskelaisen kirjailija Kalle Päätalon tuotantoa ja elämäntyötä kirjallisuuden parissa. Viikon tapahtumat vaihtelevat Päätalon kirjoihin perustuvasta tietokilpailusta juoksu- ja toritapahtumiin. Perinteeksi on muodostunut myös pienimuotoinen rockfestivaali Taivalkosken vieressä sijaitsevalla melontakeskuksen esiintymislavalla Päätaloviikon lauantaina.
Kylmäluoman retkeilyalue.
Kylmäluoman retkeilyalue sijaitsee Taivalkosken kunnan koillisosassa, 45 kilometriä Kuusamosta etelään Kajaanin suuntaan. Retkeilyalueen maasto on pääosin karua männikkökangasta, jolle ovat tunnusomaisia vesistöjen varsia seurailevat korkeat harjujonot. Kylmäluoman retkeilyalue tarjoaa monipuoliset mahdollisuudet erilaisiin luontoharrastuksiin. Alueella retkeilijöiden suosiossa ovat niin patikointi, kalastus ja melonta kuin marjastus ja pyöräilykin sekä talvella hiihto ja pilkkiminen. Kylmäluoma on erityisesti perheiden lomakeskus.
Iso-Syöte.
Iso-Syötteen retkeilyalue rajoittuu Iso-Syötteen laskettelu- ja matkailukeskukseen, pohjoisessa Syötteen kansallispuistoon ja etelässä Syötteen virkistysmetsään. Nämä kolme aluetta muodostavat yhdessä Syötteen virkistys- ja luonnonsuojelualueiden kokonaisuuden. Iso-Syötteen retkeilyalue ja koko Iso-Syöte ympäristöineen tarjoaakin erinomaiset retkeilymahdollisuudet ympäri vuoden. Monipuoliset patikka- ja hiihtoreitit kiertelevät retkeilyalueella ja sen laitamilla, mm. UKK-reitti kulkee Iso-Syötteen maastoissa.
Kyliä.
Asutusalue, Inkee, Jokijärvi, Jokikylä, Jurmu, Koitila, Kosto, Kurtti, Loukusa, Metsäkylä, Pisto, Polo, Taivalkoski, Tyrävaara ja Vaarakylä.
Taivalkosken rata.
Taivalkoski oli pohjoinen pääteasema Taivalkosken–Ämmänsaaren radalla. Rataosuus Suomussalmen Pesiökylästä Taivalkoskelle suljettiin liikenteeltä 1. heinäkuuta 2004. Rataosuus alkoi Paltamon Kontiomäeltä ja haarautui Suomussalmen Pesiökylässä Taivalkoskelle ja Ämmänsaareen. Rata Kontiomäeltä Ämmänsaareen on edelleen käytössä.


Taivassalo.
Taivassalo () on Suomen kunta, joka kuuluu Vakka-Suomen seutukuntaan ja Varsinais-Suomen maakuntaan. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km² on merialueita ja  km² sisävesiä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Taivassalon naapurikunnat ovat Kustavi, Masku, Mynämäki, Naantali, Uusikaupunki ja Vehmaa.
Taivassalon merkittävimmät elinkeinot ovat palveluelinkeinot, jalostus sekä maa- ja metsätalous. Kalastajia Taivassalossa on eniten koko Saaristomeren alueella.
Kyliä.
Ahainen, Hakkenpää, Halesmäki, Helsinki, Hilloinen, Huitila, Hurunkorpi, Huukainen, Hylkilä, Hyövelä, Ihattula, Inkeranta, Isokorpi, Isosärkilä, Järppilä, Järvenperä, Kahiluoto, Kaitainen, Karhula, Kaustio, Keräsaari, Ketarsalmi, Kirkonkylä, Koivisto, Kouvoinen, Kummila, Kurjala, Kyrö, Lahdenperä, Leikluoto, Lemmetyinen, Lempoinen, Liittinen, Marjunen, Mierla, Mussalo, Onnikmaa, Palo, Pappila, Paltvuori, Punttinen, Rouhu, Sannainen, Santala, Sarsala, Taipale, Tammisto, Toroinen, Touppa, Tuomarainen, Tuomoinen, Uskoinen, Uurna, Vainionperä, Vehanen, Vehas, Viianen, Vuorenpää, Vuorte, Vähäsärkilä.
Uskonnolliset yhteisöt.
Taivassalossa toimii evankelisluterilainen Taivassalon seurakunta.


Tarvasjoki.
Tarvasjoki on Suomen kunta, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Tarvasjoen naapurikunnat ovat Aura, Lieto, Marttila, Paimio ja Pöytyä, johon vuonna 2005 liitettiin Tarvasjokeen pohjoisessa rajoittunut Karinainen.
Luonto.
Paimionjoki virtaa Tarvasjoen halki, ja Tarvasjoen keskustan luona siihen yhtyy Paimionjoen suurin sivujoki, Pöytyän Karinaisista alkunsa saava Tarvasjoki. Pääosa Tarvasjoen alueesta on Paimionjoen vesistöaluetta, mutta Liedonperä naapurikylineen sijaitsee Aurajoen sivujoen Savijoen latvoilla. Maisemaa Tarvasjoella hallitsevat laajat savitasangot, joita paikoin rikkovat kalliosydämiset moreenimäet. Koko kunnan alueella ei ole yhtään järveä.
Historia.
Tarvasjoki muutti nimensä nykyiseksi vuonna 1909. Pitäjän entinen nimi on ollut Alastaron saarnahuonekunta ja sen jälkeen Eura tai Euran kappeli.
Liikenne.
Tarvasjoen kautta kulkevat Turusta Hämeenlinnaan johtava valtatie 10 ja Aurasta Saloon johtava seututie 224. Valtatieltä 10 Liedonperän kautta Tarvasjoen kirkolle johtaa yhdystie 2251. Turusta Hämeenlinnaan johtaneen vanhan maantien, Hämeen Härkätien reittiin kuuluvat valtatieltä 10 pohjoiseen Tarvasjoen kirkolle erkanevat yhdystie 2230 ja alkuosaltaan yhdystie 2250, joka risteää seututien 224 kanssa Tarvasjoen Horisissa ja jatkuu edelleen Karinaisten kautta Pöytyän kirkolle. Etelään valtatiestä 10 erkanee niin ikään Hämeen härkätiehen kuuluva, Marttilan suuntaan johtava yhdystie 12307.
Nähtävyyksiä.
Hämeen härkätie kulkee Tarvasjoen halki. Sen läheisyydessä sijaitsevat vuonna 1779 Mikael Piimäsen johdolla rakennettu puinen Tarvasjoen kirkko ja Tarvasjoen kotiseutumuseo, jossa on esillä Härkätien historiaa esittelevä "Tuu tuu tupakkirulla" -näyttely. Juvan kartanossa on Kustaa Mauri Armfeltin syntymäkoti -museo.
Uitonkulman Siivapyörämiesten kokoelma on Tarvasjoen SEO:n läheisyydessä Valtatie 10:n varrella kesäisin esillä oleva traktorinäyttely, jossa on runsaat 20 museotraktoria näytteillä. Näyttelyä ylläpitää vuonna 1995 perustettu Tarvasjokelainen yhdistys Uitonkulman Siivapyörämiehet ry.
Kylät.
Eura, Horrinen, Hungerla, Jauhola, Juva, Kallela, Karhula, Killala, Kirkonkylä, Kättylä, Liedonperä, Liiparla, Mäentaka, Satopää, Seppälä, Suitsula, Suurila, Takamaa, Tiensuu, Tuomarla, Tuorila, Tyllilä, Yrjöntylä.
Uskonnolliset yhteisöt.
Tarvasjoella toimii evankelisluterilainen Tarvasjoen seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii evankelisuus.


Tervola.
Tervola on Suomen kunta, joka sijaitsee Lapin maakunnan lounaisosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Tervolan naapurikunnat ovat Keminmaa, Ranua, Rovaniemi, Simo, Tornio ja Ylitornio.
Tervola sijaitsee Kemin ja Rovaniemen välillä, Tervolan keskustaan on Rovaniemeltä noin 75 kilometriä ja Kemistä noin 45 kilometriä.
Tervolassa valtaa pitävät puolueet kunnallisvaltuustossa ovat Suomen keskusta ja Vasemmistoliitto. Kunta on jakautunut pitkällä aikavälillä poliittiseen keskustaan ja kommunisteihin.
Tervolan keskustaajamassa on kolme Tervolan evankelis-luterilaisen seurakunnan kirkkoa, joista vanhin puukirkko (kutsutaan Vanhaksi kirkoksi) on rakennettu vuonna 1687. Uudempi kirkko, (1864) rakennettiin vanhan kirkon viereen Kemijoen rannalle. Uusin kirkko sijaitsee seurakuntakeskuksessa, joka on otettu käyttöön vuonna 1974. Kaikki kirkot ovat edelleen käytössä, joskin isoa ristikirkkoa käytetään melko harvoin muun muassa sen kovien lämmityskustannusten vuoksi. Samasta syystä myös Vanhaa kirkkoa käytetään harvoin kylminä vuodenaikoina. Isoa kirkkoa käytetään pääsääntöisesti vain jouluaaton hartauksissa, sekä juhannuksena konfirmaatiojumalanpalveluksessa. Kirkot kuuluvat tiekirkkoihin.
Liikenne.
Valtatie 4 kulkee kunnan halki Kemijoen länsipuolitse ja Seututie 926 joen itäpuolitse ja siitä käytetäänkin nimitystä "itäpuolentie". Rovaniemelle Tervolan keskustasta pääsee kahta kautta, joko nelostietä tai itäpuolentietä. Molempia pitkin kertyy matkaa noin 75 km.
Keminmaahan pääsee kolmea tietä. Joko nelostietä, seututietä 926 tai Paakkolan kautta kulkevaa tietä numero 9291 josta käytetään myös nimitystä "länsipuolentie". Nelostien tai länsipuolentien kautta Keminmaahan on matkaa 37km. Itäpuolen tien kautta noin 45 km. Tervolasta lähtee myös seututie 929 Mellakosken kautta Ylitorniolle, jonne matkaa tulee 87 km. Ylitorniolle pääsee myös Arpelan kautta, seututietä 927. Tätä kautta matkaa kertyy samat 87 km, mikäli oikaisee Aapajoen kylän halki. Nopein reitti Tornioon on Valtatie 4 + Valtatie 29. Valtateitä pitkin Tornioon tulee matkaa 51 km ja Arpelan kautta 52 km. Ajallisesti moottoritie on vain muutaman minuutin nopeampi.
Tervolan keskustasta lähtee itään seututie 923 Sompujärven kautta Simon Alaniemen kylään. Tie on osittain sorapintainen.
Tervola sijaitsee Laurila-Kelloselkä-radan varrella, ja lähes kaikki rataosalla liikennöivät VR:n henkilöjunat pysähtyvät Tervolan rautatieasemalla. Junavuoroja on useita päivässä. Linja-autovuoroja Kemistä ja Rovaniemeltä on myös useita päivässä. Pääasiallinen liikennöitsijä on Veljekset Salmela Oy.
Opiskelu.
Tervolassa on neljä toimivaa ala-astetta. Ne sijaitsevat Lapinniemellä, Kaisajoella, Louella ja Mattisella. Kunnan ainoa Yläaste on Lapinniemellä. Tervolassa on myös lukio, sekä Louella sijaitseva ammattiopisto Lappian oppilaitos, jossa maaseutu- ja käsityöpuoli sekä koirahoitola.
Talous ja elinkeinot.
Tervolan talous on ollut monena vuotena peräkkäin plussan puolella. Tervolan työpaikoista noin 15 % sijoittuu alkutuotantoon eli maa- ja metsätalouteen. Elinkeinorakenteesta jalostuksella on noin 20 %:n ja palveluilla noin
Kunnan elinkeinotehtäviä hoitaa keskitetysti Tervolan kunnan kokonaan omistama elinkeinoyhtiö Riverbank Oy.
Suurimpia työllistäjiä Tervolassa ovat kunnan lisäksi Millog Oy, Veljekset
Vaara Oy, Paakkola Conveyors Oy, Tervolan Saha ja Höyläämö Oy ja Tervolan Konepaja Oy.
Tapahtumia.
Suosittuja ajanvietteitä Tervolassa ovat perinteeksi muodostuneet "Maaseudulta käsin" -messut, Tervolan suurin talvitapahtuma "Paakkolan Pilkit" ja "Ämpäripäivät", joissa kisataan muun muassa maailmanmestaruustason kilpailut ämpärinheitosta. "Ämpäripää"-kisat juontavat juurensa tervolalaisille annettuun Ämpäripää-nimeen, jonka synnystä on useita tarinoita.
Muuta.
Tervolan Törmävaarassa sijaitsee Digita Oy:n radio- ja televisioasema, jonka masto on 302 metriä korkea.
Anttilankankaan alueella toimii myös Puolustusvoimia palveleva Millog Oy:n Tervolan toimipiste, joka on entinen Puolustusvoimien Materiaalilaitoksen alainen Tervolan Varikko (TerV). Alueella sijaitsee myös Pohjois-Suomen Huoltorykmentin alainen Tervolan varasto.
Kemijoen vesivoimaloista Ossauskosken voimalaitos sijaitsee kunnan alueella.
Luonto ja nähtävyydet.
Tervolassa maisema alkaa saavuttaa lappilaisia piirteitä vaaroineen ja hillasoineen. Maisemaa hallitsee Suomen pisin joki, Kemijoki, jonka varrella mm. kuntakeskus sijaitsee.
Tervolan luontonähtävyyksiin kuuluu mm. Pyhäportin koski Suolijoella sekä jokivarsimaisema läpi kunnan. Muita nähtävyyksiä ovat mm. Varejoen kylässä sijaitseva Kivikylä, Tervolan vanha puukirkko, ja Ylipaakkolan jokirantaa mukaileva kylä meri-lappilaisessa maisemassa.
Tervolassa, seututiellä 928 sijaitsee myös Suomen seitsemänneksi pisin maantiesilta, joka toimii liikenteen välittäjänä Kemijoen yli kuntakeskukseen ja Seututielle 926. Sillalla on pituutta 494 metriä ja se on valmistunut vuonna 1975.
Kylät.
Hastinrinne, Isonpalonperä, Kaisajoki, Kiviaho, Koivu, Korpela, Kuusikko, Kätkävaara, Lapinniemi (keskusta), Lehmikumpu, Liimatta, Loue, Mattinen, Ossauskoski, Paakkola, Palonperä, Peura, Reutuaapa, Sihtuuna, Suolijoki, Suukoski, Varejoki, Ylipaakkola


Teuva.
"Teuva" () on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu 5 787 ihmistä ja sen pinta-ala on 556,04 km², josta 1,51 km² on vesistöjä. Peltoa on 10 574 ja metsää 33 610 hehtaaria. Väestötiheys on 10,9 asukasta/km².
Teuvan naapurikunnat ovat Karijoki, Kauhajoki, Kristiinankaupunki, Kurikka ja Närpiö.
Etelä-Pohjanmaalla sijaitseva Teuva on vuonna 1868 perustettu kunta, joka kuuluu Suupohjan seutukuntaan. Suupohjaan kuuluvat Teuvan, Karijoen, ja Isojoen kunnat sekä Kauhajoen kaupunki.
Asutus.
Teuvan asutuksen uskotaan alkaneen jo esikeraamisaikaan, eli noin 7 000–4 200 eaa.
Kivikaudelta peräisin olevia asuinpaikkoja on löydetty kampakeraamiselta ajalta, arviolta 4 200 – 2 000 eaa. Kivikauden asuinpaikkoja on tutkittu kaivausten avulla Petterinmäellä, Komsinkankaalla ja Pappilankankaalla. Pohjois-Euroopan vanhin tunnettu asuinpaikka Susiluola sijaitsee naapurikunnassa Karijoella.
Teuvan nykyinen asutus on saanut alkunsa arviolta 1560-luvulla, kun Teuvalle saapui uusia asukkaita eri paikoista. Teuva kuului Närpiön suurpitäjään.
Seurakunnat.
Vuonna 1694 Teuvasta tuli Närpiöön kuuluva kappeliseurakunta ja vuonna 1795 itsenäinen seurakunta. Oman papin Teuvan seurakunta sai vuonna 1694. Närpiön kunnallishallinto ja seurakunta erotettiin Teuvasta vuonna 1868, jolloin syntyi Teuvan kunta. Samaisena vuonna syntyi myös tunnetuin teuvalainen, pääministeri Lauri Ingman.
Koulutuspalvelut.
Teuvalla on monipuolinen puu- ja huonekalualan koulutus- ja teknologiakeskus Teuvan Ammatillinen Aikuiskoulutuskeskus TEAK Oy, joka on perustettu vuonna 1959. Koulutus- ja kehitystoiminnan ohella TEAK tarjoaa puu- ja huonekalualan alihankinta- ja yrityspalveluja sekä osallistuu kansainvälisiin alan kehittämisprojekteihin.
Peruskoulun 1-6-luokan kouluja on yhteensä kahdeksan (Horon koulu, Kauppilan koulu, Komsin koulu, Norin koulu, Perälän koulu, Riipin koulu, Äystön koulu ja Syreenin koulu). Kunnassa on yksi erityiskoulu, Sepän ahjo, sekä noin 200 oppilaan Teuvan Yhteiskoulu 7-9-luokkalaisille, 150 oppilaan lukio sekä yli 1 000 oppilaan kansalaisopisto.
Vapaa-ajanpalvelut.
Teuvalla sijaitsee vapaa-ajan- ja laskettelukeskus Parra Oy, joka sijaitsee Luovankylässä vajaat kymmenen kilometriä Teuvan keskustasta.
Kunnankirjastolla on noin 80 000 kappaleen kirjavalikoima, ja se kuuluu Krannit-kirjastoverkostoon. Kirjasto tarjoaa myös maksutta tietokoneita internetkäyttöön, laajan lehtivalikoiman sekä musiikki- ja videoalan kustanteita.
Paikkakunnalla on myös uimahalli, Teuvan Kulttuuritalo Orrela, pyörämuseo, maailman suurin keihäs sekä lukuisia vapaa-ajanpalveluita aina elokuvateatterista kesäteattereihin.
Majoitus ja matkailu.
Vuonna 1953 valmistuneen Teuvan kirkon on suunnitellut arkkitehti Elsi Borg, jonka käsialaa on myös kirkon saarnatuoli. Teuvan kirkon alttaritaulun Jeesuksen vertauksesta "Kymmenen neitsyttä" on maalannut taiteilija Tove Jansson. Teuvan ensimmäinen kirkko rakennettiin vuonna 1701. Vanha vuonna 1863 rakennettu kirkko tuhoutui tulipalossa tammikuussa 1950. Tuhoutuneen kirkon kuoriosa ja sakaristo on kunnostettu kaikkien entisten kirkkojen muistomerkiksi.
Teuvan kotiseutumuseossa esitellään kesäsunnuntaisin paikallista kulttuuria.
Teuvan keitintehtaan museo on avoinna sopimuksesta.
Nuoriso- ja liikuntaseurat.
Nuorisoseuroja Teuvalla on lähes jokaisella kylällä omansa. Liikuntaseuroja Teuvalla on useita. Urheiluseura Teuvan Rivakka, jolla on kaksi olympiamitalia, perustettiin vuonna 1902. Nykyään seurassa on hiihto-, suunnistus-, yleisurheilu-, sulkapallo-, kuntourheilu-, pyöräily-, lentopallo-, salibandy- ja painijaostot. Seura ylläpitää Kaarihovi-nimistä tanssipaikkaa. Teuvan Pallo perustettiin vuonna 1978 aktiivisen kyläsarjatoiminnan innoittamana. Teuvan Jousiampujien luotsaama jousiammuntaharrastus alkoi Teuvalla vuonna 1997. Tanssiurheiluseura Tempon tanssijat ovat saaneet monenlaista menestystä kansainvälisiä tanssilattioita myöten.
Toimintaa.
Teuvalla toimii partiolippukunta Parran Haltiat. Tyttöjen ja poikien lippukunnat ovat yhdistyneet sekalippukunnaksi vuonna 1977. Teuvalla toimii toinenkin urheiluseura, Teuvan Tuisku, jonka veteraaniurheilijat ovat menestyneet hyvin maailmalla.
Tapahtumia Teuvalla.
Teuvalla järjestetään vuosittain suosittu yleisötapahtuma Elolystit sekä saunojia ja saunomisen ystäviä kiehtova Siirrettävien saunojen kokoontumisajot. Ars Nova Botnica esittelee uutta pohjalaista kuvataidetta Teuvan kunnan kulttuuritalo Orrelassa joka vuosi heinäkuun ajan.


Toholampi.
Toholampi on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Toholammin naapurikunnat ovat Kannus, Kokkola, Lestijärvi ja Sievi.
Toholammilla toimii SM-kisoissa hyvin menestynyt Toholammin Puhallinorkesteri, joka on myös tehnyt useita merkittäviä soittomatkoja mm. Saksaan, Venäjälle sekä Latviaan ja muualle Baltiaan.
Historia.
Ihminen saapui Toholammin seudulle kampakeraamisen kulttuurin aikoihin. Kivikautisia asuinpaikkoja on seudulta löydetty seitsemän mm. Lahnalammilta ja Sykäräisistä. Esinelöytöjä on tehty myös runsaasti seudulla. Kampakeraamisen kulttuurin lopulla Lestijoen laakso näyttää menettäneen asutuksen, sillä ainakin löytöjä on sangen niukasti. Pronssi- ja rautakautisia löytöjä on tehty myös hyvin vähän seudulta.
1100 jaa. suomalaiset saapuivat saamelaisten erämaille ja nämä väistyivät suomalaisten alta tai sulautuivat tulokkaisiin. Kainulaisiksi ja myöhemmin pirkkalaisiksi nimetyt pohjankävijät olivat kotoisin Satakunnasta ja Suur-Pirkkalan pitäjistä. Osa satakuntalaisista erämiehistä asettui 1200-luvulla asumaan Keski-Pohjanmaan jokien suihin. Nimistötutkimus tukee satakuntalaisten eränkäyntiä, sillä esim. Toholammin Oravalla on vastineensa Karkun pitäjän Oravalassa nyk. Oravula. Myös hämäläiset ulottivat eräretkensä Pohjanmaalle. Toholammin monet Jämsä-nimet viittaavat Päijänteen rannoille.
Toholammin vanhimpana asukkaana voitaneen pitää vuoden 1551 nokkaveroluettelossa ensin kerran mainittua Matti Oravaista. Toholammin asutus erotettiin verokirjassa ensi kertaa Ylikannuksesta 1568 Kalliokosken kylänä, jonne verokirjaan ensimmäisenä merkitty Antti Antinpoika oli perustanut uudistilansa. Yhteensä Toholammin verokirjoihin oli merkitty 9 asukasta. Kalliokosken asukas häviää kuitenkin pian verokirjoista ja kylä saa tutun Toholampi-nimensä Lestijoessa olevan vähäisen laajentuman mukaan. Pitäjän peltoala oli v. 1570 viisi hehtaaria. Seuraavina vuosikymmeninä kylän asukasluku ei kasvanut ollenkaan. 1590-luvulla Toholammin asukasmäärä kaksinkertaistui nuijasodasta huolimatta, kun savolaiset muuttivat seudulle. Hallinnollisesti Toholampi kuului Suur-Lohtajaan.
1600-luvulla Toholammin asutuskehitys katkesi ruotsin sotiessa suurvalta-aseman ylläpitämiseksi. 1624 verotarkastuksessa todettiin Suur-Lohtajan parhaimpien tervametsien löytyvän Kannuksen Mutkalammilta ja Toholammilta. Tervanpoltosta tuli ensimmäinen apuelinkeino, joka auttoi talonpoikia irrottautumaan puhtaasta luontaistaloudesta ja siirtymään luottotalouteen. Yhden talon tervantuotanto saattoi jo 1600-luvulla nousta useisiin kymmeniin tynnyreihin ja tämän vuoksi käräjilläkin riideltiin tervasta useasti. Myös pienimuotoista raudanvalmistusta harrastettiin seudulla. Talonpojat valmistivat ankkureita ja muita suurempia taontatöitä vesivoimalla käyvien väkivasaroiden avulla, jotka olivat yksityisiä tai useampien talojen yhteisiä. 1700-luvulla rautateollisuus kuitenkin alkoi laantua.
Toholammin ensimmäinen kirkko rakennettiin 1665 Toholammin rannalle lestijoen varrelle. Vuoden 1700 rovastintarkastuksessa todettiin, että sade ja lumi löivät kirkonnurkista sisään ja uusi kirkko valmistui 1765 samalle paikalle. Rakennusmestarina toimi kalajokilainen Matti Jylkkä. Vaikka toholampilaiset olivat saaneet oman kirkon jo 1665, saivat he ensimmäisen asuntopapin vasta 90 vuotta myöhemmin. Omaksi kappeliseurakunnaksi Toholampi erotettiin Lohtajan seurakunnasta 18. elokuuta 1775.
1700-luvun alussa Toholammin talomäärä pysyi samana kuin se oli ollut 1600-luvulla. Tästä pitivät huolen 1600-luvulla lopulla Pohjanmaata vavisuttanut suuret kuolonvuodet ja 1714 alkanut Isoviha. Isovihan aikana venäläiset tulivat ensimmäistä kertaa seudulle. Toholammilla surmattiin isovihan aikana kymmenittäin viattomia ihmisiä sekä poltettiin taloja ja tapettiin karjaa. Isovihan jälkeen alkoi voimakas jälleenrakennuskausi. Toholammin asutuskäyrä oli vuosien 1723–1808 Suur-Lohtajan kylistä kaikkein jyrkin, sillä taloluku määrä nousi tuolloin 26 talosta 122 taloon.
a>Vaasan läänin kuvernööri tuomitsi 1851 Toholammin ylikyläläisten kannan mukaisesti vanhan kirkon korjauskelvottomaksi ja velvoitti seurakunnan hankkimaan rakennusluvan ja piirustukset uudelle kirkolle. Piirustukset laati arkkitehti Carl Axel Setterberg 1857. Rakennusmestariksi valittiin Jaakko Kuorikoski Kaustiselta. Vanha kirkko hajotettiin uuden kirkon tarpeiksi. Uusi kirkko nousi Kettukankaalle syyskuussa 1861. Toholammista tuli senaatin päätöksellä itsenäinen kirkkoherraseurakunta 1859. Päätös astui voimaan Suur-Lohtajan viimeisen kirkkoherran, rovasti Keckmanin kuoltua 12. marraskuuta 1882. Toholammin ensimmäiseksi kirkkoherraksi valittiin 1883 Sääksmäen kappalainen Johannes Schönberg.
Suomessa annettiin 6. helmikuuta 1865 asetus ”Kunnallishallinnosta maalla”. Toholammin kirkonkokous asetti 17. syyskuuta 1865 kunnallishallituksen. Kunnallislautakunnan valitseminen ei onnistunutkaan ensi kerralla, sillä vastustajat olivat koonneet rivinsä. ”"Ja niin nousi, kauhia möyky väen seassa, joka yhdellä suulla huusi, ettei semmoisia uusia laitoksia ollenkaan tarvita, että ne ainoastaan myötänsä tuovat uusi ulosmenoja ja muuta senkaltaista"”, toteaa kappalainen V.F. Lilius pöytäkirjassaan.
1900 Toholammin asukasluku oli 3674 ja 1910 4426. Vaikka Toholammin asukasluku kasvoi 1900-luvun alussa, siirtolaisuus vähensi kunnan asukasmäärää. 1872-1917 välisenä aikana Toholammilta lähti 2042 ihmistä hakemaan parempaa elämää Amerikasta. Suurimmat siirtolaisvuodet olivat 1893-1902 välisenä aikana. Tällöin Toholampi kuului maan johtaviin siirtolaispitäjiin, joissa oli 20 tai enemmän siirtolaista tuhatta kohti vuodessa. Muita tähän ryhmään kuuluvia kuntia olivat Pohjanmaan Isokyrö, Etelä-Pohjanmaan Kortesjärvi ja Alajärvi. Kun Yhdysvallat alkoi 1920-luvulla rajoittaa siirtolaisten tuloa maahansa, suuntasivat toholampilaiset toiveensa Kanadaan. Vähitellen alkoi siirtolaisten määrä vähentyä, tähän syynä oli elintason paraneminen Suomessa.
Kunnan asukasluvun huippu saavutettiin vuonna 1950, jolloin asukkaita kunnassa oli jo lähes 5000. Tämän jälkeen väestö alkoi vähentyä nopeasti, sillä kunta ei pystynyt työllistämään kuin osan maataloudesta vapautuneesta väestöstä. Vuonna 1975 asukkaita oli enää 3828. 1970-luvun lopulla kunnan väkiluku kääntyi kasvuun ja 4000 asukkaan raja ylitettiin jälleen, 1985 kunnan asukasluku oli 4070. 1990-luvun alussa koettu lama käänsi Toholammin asukasluvun laskuun ja vuonna 2011 asukkaita oli 3 462.
Luonto.
Toholammin maiseman kolme pääpiirrettä ovat maaston tasaisuus, laajat suot ja kunnan läpi kaakosta luoteeseen virtaavan Lestijoen laakso. Peltoalueet keskittyvät Lestijoen ja sen sivupurojen varsille.
Kallioperä on pääasiassa graniittia, granodioriittia ja gneissiä. Kunnan pohjoisosassa on lisäksi laajahko gabroalue. Kallioperä on lähes kauttaaltaan maalajien peitossa. Jokilaaksossa on peitteenä savi, laakson sivuilla moreeni, hiekka ja turve, joiden luode-kaakkosuuntainen juovaisuus kuvastaa mannerjään liikkeen suuntaa. Pinnanmuodoiltaan kunta on Pohjanlahteen viettävää tasankoa. Jokilaakson sivuillakin kumpareet ovat matalia ja pehmeäpiirteisiä. Vaihtelevinta maasto on kunnan kaakkoisosassa. Korkein kohouma Raikonharju on Kokkolan rajan tuntumassa.
Toholammilla on suota yli puolet maa-alasta. Suot ovat tyypiltään joko aapa- tai keidassoita. Suuri osa kunnan soita on ojitettu. Turvetuotannon kohteena on alle 1% suopinta-alasta. Toholammin kaakkoisnurkkaan ulottu laaja Kivinevan-Tuomikonnevan-Ison Lampinevan soidensuojelualue.
Toholammin tärkein vesistö runsaskoskinen ja mutkitellen virtaavaa Lestijoki. Sykäräisten eteläpuolella siihen laskee Härkäoja ja kirkonkylän eteläpuolella Sarkoja ja Kivioja. Suurimmat järvet ovat Särkijärvi idässä ja Iso-Hongistonjärvi lounaassa.
Uskonnolliset yhteisöt.
Toholammilla toimii evankelisluterilainen Toholammin seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä toimii paikkakunnalla evankelisuus Toholammin evankelisen osaston puitteissa, herännäisyys sekä vanhoillislestadiolaisuus, jolla toimii paikkakunnalla Toholammin ja Lestijärven Rauhanyhdistys.
Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva Toholammin helluntaiseurakunta.


Toijala.
Toijala oli Etelä-Pirkanmaalla sijaitseva Suomen entinen kaupunki, joka nykyään on Akaan kaupungin keskustaajama. Vuonna 1946 silloisen Akaan kunnan taajamasta perustettiin Toijalan kauppala, joka sai kaupunkioikeudet vuoden 1977 alusta. Se yhdistettiin vuonna 2007 Viialan kunnan kanssa uudeksi Akaa-nimiseksi kaupungiksi. Ennen kuntaliitosta Toijalan kaupungin väkiluku oli 8 356 (31.12.2005) ja pinta-ala 58,6 km², josta 7,72 km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli 164,2 asukasta/km². Toijalan naapurikunnat olivat Kalvola, Kylmäkoski, Valkeakoski ja Viiala.
Toijalassa yhtyvät Helsingin ja Tampereen sekä Turun ja Tampereen väliset rautatiet. Lisäksi Toijalassa on maailman suurin mämmitehdas ja kaupungissa järjestettiin vuoden 2005 mämminsyönnin maailmanmestaruuskilpailut. Valtatie 3:ta uudistettaessa uuden moottoritien linjaukseksi valittiin Toijala. Alueelle onkin moottoritien rakennuksen jälkeen syntynyt muun muassa ostoskeskus- (ns. Veturi) ja huoltoasemakompleksi, ja Toijalan kaupunkia markkinoitiin Pirkanmaalla halpana, mutta hyvien liikenneyhteyksien päässä olevana asumiskuntana.
Toijalan kunnallisveroprosentti oli 19,25 (2004) ja kunnanjohtajana toimi sosiaalidemokraattien Pauli Ihamäki. Akaan kaupunginjohtajaksi valittiin Aki Viitasaari.


Toivakka.
Toivakka on Suomen kunta, joka sijaitsee Jyväskylän seutukunnassa, Keski-Suomen maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä (), ja sen pinta-ala on  km² josta  km² on vesistöjä. Toivakka sijaitsee Päijänteen pohjoisosan itärannalla, mutta sen kirkonkylä on kaukana rannasta. Suomen sisävesien syvin kohta sijaitsee Päijänteen Ristinselässä Toivakan länsiosassa. Väestötiheys on asukasta/km².
Kunta perustettiin Jyväskylän maalaiskuntaan sekä Korpilahden ja Laukaan kuntiin kuuluneista osista vuoden 1910 tai 1911 alusta lähtien, ja kaikilta osin se tuli valmiiksi vuoden 1917 alussa. Toivakan seurakunta itsenäistyi Jyväskylän maaseurakunnasta vuonna 1901 ja kuuluu Lapuan hiippakuntaan.
Toivakka oli ensimmäisiä Suomen kuntia, joissa aloitettiin peruskoulun kokeilu syyslukukauden 1967 alussa. Peruskoulujärjestelmään siirryttiin kunnassa virallisesti vuonna 1972.
Toivakan naapurikunnat ovat Hankasalmi, Joutsa, Jyväskylä, Kangasniemi, Laukaa ja Muurame.
Kunnassa on aikaisemmin toiminut puolustusvoimien Toivakan Asevarikko ja nykyään Itä-Suomen Huoltorykmentin varasto-osasto.
Kyliä.
Haukanmaa, Heiska, Huikko, Humalamäki, Kankainen, kirkonkylä, Nisula, Paloskylä, Ruuhimäki, Taka-Toivakka, Vihijärvi, Viisarimäki


Tornio.
Tornio (,) on Suomen kaupunki Lapin maakunnassa Ruotsin rajalla. Tornio on Tornionjokilaakson keskus ja tärkein Suomen ja Ruotsin välinen rajanylityspaikka. Vuonna 1621 perustettuna se on maakuntansa vanhin kaupunki.
Tornion väkiluku on () ja pinta-ala  km² (), josta  km² maata,  km² sisävesiä ja loput  km² merta.
Tornion naapurikunnat ovat Kemi, Keminmaa, Tervola ja Ylitornio. Tornion kaupungilla on poikkeuksellisen paljon yhteistyötä Ruotsin puoleisen rajanaapurinsa, Haaparannan, kanssa.
Sijainti.
Tornio sijaitsee Suomen ja Ruotsin rajalla, Perämeren pohjoisrannikolla. Raja myötäilee Tornionjokea Perämeressä (pohjoisin osa Pohjanlahtea). Tornio kuuluu Lapin aluehallintoviraston toimialueeseen, mutta se on usein liitettynä historialliseen Peräpohjolaan. Tornion keskusta on Suensaaressa, joka on maankohoamisen myötä ja keinotekoisen maantäytön vuoksi laajentunut Ruotsin rajalle asti. Ruotsin ja Suomen välinen rajanvedon periaate, jonka mukaan valtakunnanraja kulkee Muonion- ja Tornionjokien syvimmässä uomassa, tekee Tornion keskustan kohdalla poikkeuksen.
Tornion naapurikunnat kaakossa ovat Kemi ja Keminmaa, koillisessa Tervola, pohjoisessa Ylitornio ja lännessä Ruotsin Haaparanta. Suoraan Torniota vastapäätä sijaitseva Haaparannan kaupunki toisesta valtiosta ja aikavyöhykkeestä huolimatta muodostaa Tornion kanssa kaksoiskaupungin. Kemin kaupunki sijaitsee noin 25 kilometriä Torniosta kaakkoon. Yhdessä ympäröivien kuntien kanssa nämä kaksi kaupunkia muodostavat Kemi–Tornion seutukunnan.
Alue.
Kaupungin keskusta on vain osa Tornion alueesta, joka saavuttaa Tornionjoen. Kaupungin suurin pituus on 83 kilometriä ja suurin leveys 44 kilometriä. Lukuun ottamatta merialueita, alueen pinta-ala on 1 228,38 neliökilometriä (41,37 neliökilometriä sisävesiä). Suurin osa maa-alueesta on rakennettua aluetta. Tätä myötä kaupungissa on pieni väestötiheys: 18,9 asukasta neliökilometriä kohden.
Tornion maisemat ovat vaikuttavia Tornionjoen myötä. Yli 500 kilometriä pitkänä se on Euroopan suurin vapaana virtaava joki. Vaihteluista huolimatta virtaus on valtava: Karungin kohdalla vettä virtaa 367 kuutiometriä sekunnissa, korkeintaan 3 180 kuutiometriä sekunnissa. Tornio kuuluu boreaaliseen vyöhykkeeseen. Vallitsevat puulajit ovat kuuset ja männyt, yleisin lehtipuu on koivu. Noin puolet koko alueesta sisältää suota. Korkein Tornion kohta on 189 metriä korkea Kaakamavaara. Rannikkoalueet nousevat kuudesta kahdeksaan millimetriä merenpinnasta vuosittain maankohoamisen myötä. Rannikko on karikkoista ja sen ulkoisin alue kuuluu Perämeren kansallispuistoon.
Alueen kaavoitus.
Tornion kaupunki on jaoteltu kaupunkialueeseen ja muihin alueisiin. Keskusta on osa Suensaarta, joka oli ennen joen ympäröimä, mutta nykyään osin maankohoamisen ja osin keinotekoisen rakentamisen vuoksi yhdistyneenä Ruotsin rannikkoon. Suensaari on historiallinen kaupunki, jossa sijaitsee vanha puukirkko sekä päätie Hallituskatu. Pohjoinen osa saarta kuuluu Juhannussaareen. Itäisellä Tornionjoen rannalla sijaitsee kaupunginosat Särkinärä, Kiviranta, Torppi, Pudas, Miukki, Palosaari ja Luotomäki. Joki erottaa Kirkkoputaan kohdalta saaren, jossa sijaitsevat Pirkkiö, Kirkonmäki, Kokkokangas, Näätsaari, Puuluoto ja Röyttä.
Ilmasto.
Ilmasto Torniossa on lauhkea ja siinä on myös piirteitä meri-ilmastosta.
Vuosittainen keskilämpötila Torniossa on 0–2 °C. Lämpimin kuukausi on heinäkuu keskilämpötilalla 16 °C, kylmin on helmikuu -11 °C:lla. Terminen kasvukausi on 135–145 päivän pituinen. Vuosittainen sademäärä on 500–550 millimetriä. Pysyvä lumipeite on yleensä keskimarraskuusta toukokuun alkupäiviin asti.
Tornion keskusta sijaitsee noin 80 kilometriä napapiiristä etelään. Keskiyön aurinko ei näyttäydy Torniossa, mutta kesäpäivänseisauksen aikoihin aurinko peittyy hetkeksi horisontin taakse. Talvella alueella on hyvinkin pitkään pimeää, kun päivän pituus on vain kolme tuntia.
Tornionlaakson kivikausi.
Tornionjoen suisto on ollut asutettu viimeisestä jääkaudesta lähtien. Vuoteen 1995 mennessä alueelta on löydetty 16 muinaista asumusta. Ne ovat samankaltaisia kuin Vuollerimista noin 6000–5000 eaa. löydetyt.
Kaupungin perustaminen.
Ennen perustamistaan Tornio tunnettiin kauppateiden kohtaamispaikkana, mistä lähtivät Pohjolan halutut tuotteet, lohi ja Lapin turkikset maailman markkinoille.
Tornio on nimetty Suomen länsirajaa pitkin laskevan Tornionjoen mukaan. Nimensä joki on oletettavasti saanut alkulähteensä Torniojärven pohjoissaamelaisesta nimestä "Duortnosjávri".
Tornio sai kaupunkioikeutensa Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin määräyksestä 12. toukokuuta 1621 ja on virallisesti perustettu Suensaareen ("sudensaari"). Nimi on mahdollisesti tullut erään alueen maanomistajan mukaan, tai sitten sanasta Swensarö, ruotsalaisten saari.
Tornio oli perustamisensa aikaan silloisen maailman pohjoisin kaupunki.
Kaupunki perustettiin tunnustukseksi Tornion saavuttamasta asemasta kaupankäynnin keskuspaikkana 1500-luvun kuluessa. Tornio kasvoi pohjoisen suurimmaksi kauppakaupungiksi ja oli muutamia vuosia Ruotsin kuningaskunnan varakkain kaupunki. Huolimatta vilkkaasta kaupankäynnistään Lapin ja merentakaisten alueiden kanssa kaupungin väkiluku pysytteli runsaan 500 ihmisen tasolla satojen vuosien ajan.
1700-luvulla Torniossa vieraili muutamia tutkimusmatkailijoita Keski-Euroopasta jotka tulivat tutkimaan arktisia alueita. Merkittävin tutkimusmatka tapahtui vuosina 1736–1737, kun Pierre Louis Moreau de Maupertuis tutkimusryhmineen Ranskan akatemiasta ("Academie Française") saapui tekemään mittauksia Tornionjoen varrelle. Muun muassa Aavasaksan laelta tehtyjen kolmiomittauksien avulla onnistuttiin todistamaan, että Maa on navoiltaan litistynyt pallo, geoidi.
Tornio Venäjän vallan aikana.
Lapin kaupankäynti, josta Tornio oli riippuvainen, alkoi hiipua 1800-luvun aikana. Maannousun vuoksi joki oli tullut liian kapeaksi vesiliikennöintiin ja Tornion satama jouduttiin siirtämään alajuoksua kohti. Merkittävin isku varakkaalle kaupungille tapahtui kuitenkin Suomen sodassa vuonna 1808, jonka päätteeksi Suomi liitettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa. Raja vedettiin pitkin Muonionjoen syvintä väylää pitkin jatkuen Tornionjoen suistoon asti. Linjaus jakoi Lapin kahteen osaan, joka oli kohtalokasta kaupankäynnille. Muusta rajalinjauksesta poiketen Venäjän keisari vaati Tornionjoen väylän länsipuolella sijaitsevaa Suensaarta ja sen mukana Tornion keskustaa liitettäväksi Venäjään. Ruotsalaiset perustivat Haaparannan kylän (nykyään kaupunki) rajan länsipuolelle tasapainottamaan Tornion menetystä.
Venäjänvallan ajan kuva Torniosta vuodelta 1908. Kuva Raatihuoneen tornista Kauppakadun suuntaan. Edessä silloinen Westerlundin, myöhemmin Avelan kirjakauppa.
Venäjän vallan aikana Tornio oli pieni varuskuntakaupunki. Kaupankäynti vilkastui vain Krimin sodan ja ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Tällöin Torniosta muodostui tärkeä rajanylityspaikka. Ensimmäisen maailmansodan aikana Torniolla ja Haaparannalla oli ainoa yhteys Venäjän ja heidän läntisien liittolaistensa välillä.
Tornio Suomen itsenäisyyden ajalla.
Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 käytiin helmikuussa sisällissodan ensimmäisiä taisteluja Tornion rautatieaseman alueella. Taistelujen tuloksena Torniossa olleet venäläissotilaat vangittiin.
Tornio menetti varuskuntansa. Kaupungin väkiluku alkoi kuitenkin kasvaa tasaisesti.
Lapin sodassa, toisen maailmansodan loppupuolella, Suomen piti rauhansopimuksen ehtona poistaa Saksan sotilaat maasta. Tornion kaupungin keskustan tuntumassa käytiin Lapin sodan merkittävin taistelu, kun Oulusta meriteitse saapuneet suomalaissotilaat tekivät maihinnousun saksalaisten valtaaman kaupunkiin. Nopeasti onnistunut takaisinvaltaus ilmeisesti pelasti kaupungin polttamiselta.
Siten esimerkiksi Tornion merkittävimpiin vanhoihin rakennuksiin kuuluva Tornion kirkko vuodelta 1686 säilyi.
Nykyisen alueensa Tornio saavutti vuonna 1973, jolloin naapurikunnat Alatornio ja Karunki liitettiin Tornion kaupunkiin.
Toisen maailmansodan jälkeen kaupungissa on työllistänyt etenkin Hartwallin omistuksessa oleva panimo, joka tunnetaan Lapin Kulta -oluestaan. Outokumpu Oyj rakensi Röyttän kaupunginosaan 1960-luvulla ruostumattoman teräksen raaka-ainetta valmistavan ferrokromitehtaan ja vuonna 1976 siellä käynnistyi yhtiön ruostumatonta terästä tuottava tehdas. Myös sotien jälkeen nousseet suurtekstiiliteollisuuslaitokset ovat olleet merkittäviä työllistäjiä Torniossa menneinä vuosikymmeninä, kuten Kerilonin nailonlankatehdas ja Norlynin sukkatehdas. Tekstiiliteollisuus on nyttemmin kuihtunut olemattomiin. Tornionjokilaakson matkailu on kasvanut viime vuosina.
Torniossa siirryttiin kaupunginjohtajajärjestelmään vuonna 1929. Sitä ennen kaupunkia johtivat pormestarit, jotka valittiin lakitieteen tutkinnon ja perehtyneisyyden perusteella.
Väestönkehitys.
Myöhään 1800-luvulle asti Torniossa oli alle 700 asukasta. 1800-luvun lopulla Tornio kasvoi merkittävästi: vuonna 1880 asukasmäärä ylitti tuhannen asukkaan rajan. 1920-luvulla asukasmäärä kaksinkertaistui 2 000:een asukkaaseen. 1970-luvun alussa Torniossa oli 8 000 asukasta. Vuonna 1973 Alatornion (8 900 asukasta) ja Karungin kunta (2 200 asukasta) liitettiin Tornioon, jolloin asukasmäärä kasvoi liki 19 000:een. 1970- ja 1980-luvulla Tornio koki positiivista väestönkasvua. Vuonna 1993 oli Tornion väestöhuippu 23 300 asukkaalla. Muuttoliike Etelä-Suomeen 1990-luvun alun laman jälkeen teki muuttotappiota Torniolle, mutta silti vähemmän kuin muille Lapin kunnille. Vuodesta 2002 lähtien Tornion väkimäärä on hiukan lisääntynyt.
Päätöksenteko.
Torniossa vahvin poliittinen toimija on Suomen Keskusta. Sillä on 18 paikkaa kaupunginvaltuustossa 43:sta. Toiseksi suurin ryhmä on Vasemmistoliitto kahdeksalla paikalla. Kokoomuksella ja on kummallakin viisi paikkaa. Pro Tornio - Kuntalaisen parhaaksi yhteislistalla on neljä paikkaa, Vihreillä kaksi ja Perussuomalaisilla yksi paikka.
Tornion kaupunginjohtaja, Hannes Manninen, nimettiin vuonna 1973. Manninen on ollut Keskustan kansanedustaja vuodesta 1995 lähtien ja hänet valittiin Vanhasen I hallituksen alue- ja kuntaministeriksi. Hänen viransijaisenaan Tornion kaupunginjohtajana toimii Raimo Ronkainen.
Vaakuna.
Vaakunan hopeakentässä näkyy punainen kirkontorni, jonka katto keski- ja kulmahuippuineen sekä ovi-, ikkuna- ja ampuma-aukot ovat siniset. Vaakuna perustuu kaupungin sinettiin vuodelta 1621. Vaakuna on puhuva, koska nimen ”Tornio” kansanetymologinen selitys perustuu Ruotsin kielen "torn"-sanaan, joka tarkoittaa tornia.
Yhteistyö Haaparannan kanssa.
Tornion ja Haaparannan yhteinen logo.
Tornio ylläpitää tiivistä yhteistyötä Ruotsissa sijaitsevan kaksoiskaupunki Haaparannan kanssa. Haaparanta sai kaupungin oikeudet vuonna 1842, kun Tornio menetettiin Venäjälle korvauksena. Kun Suomi ja Ruotsi liittyivät vuonna 1955 Pohjoismaiden neuvostoon ja vuonna 1995 Euroopan unioniin, tuli rajasta paikallisten mukaan ”maailman rauhallisin raja”.
Lisäyksenä kaupungit aloittivat yhteistyön myös koulutuksessa: Opiskelijat voivat vapaasti valita kummalla puolella rajaa opiskelevat. Vuodesta 1989 lähtien Haaparannalla on toiminut Kielikoulu (), jossa opiskelee suomalaisia ja ruotsalaisia opiskelijoita.
Tornion ja Haaparannan suurin yhteinen hanke, "Rajalla – På Gränsen", on aloitettu vuonna 2003. Rajalla-hanke sisältää yhdistetyn keskustan Tornion ja Haaparannan keskustojen välille. Vuonna 2006 rajan läheisyyteen rakennettiin Ikean tavaratalo. Vuonna 2008 rajalle rakennettiin muun muassa kauppakeskus.
Talous ja infrastruktuuri.
Tornio on teollisuuskaupunki. Tornion merkittävin työnantaja on Outokumpu, jonka ruostumatonta terästä valmistava tehdas työllistää yli 2 000 henkeä. Outokummun ansiosta Torpin teollisuusalueelle on noussut vahva metalli- ja konepajakeskittymä. Outokumpu on viime aikoina suunnitellut laajentavansa ferrokromitehdasta Torniossa jolloin syntyisi 100 uutta työpaikkaa.
Tornion Suensaarella toimi elokuuhun 2010 asti Hartwallin (aiemmin Lapin Kulta) kansainvälisestikin tunnettua Lapin Kulta-olutta valmistanut yli 130-vuotias olut- ja virvoitusjuomatehdas. Panimossa työskenteli parhaimmillaan 200-300 työntekijää ja viime vaiheessa noin 100.
Liikenne.
Tornio on kahden valtatien alkupää. Vain 16 kilometrin pituinen valtatie 29 Keminmaahan tarjoaa nopeat kulkuyhteydet Kemiin. Valtatie on pohjoisin moottoritie maailmassa ja suurin osa siitä on nimellä "Perämerentie". Valtatie 21 myötäilee Ruotsin rajaa Kilpisjärvelle asti. Eurooppatie 8 myötäilee valtateitä 21 ja 29. Eurooppatie 4 alkaa Torniosta, tie on vain muutamia satoja metrejä Suomen puolella ja se jatkuu koko Ruotsin läpi Helsingborgiin etelässä. Tornion ja Haaparannan rajan yli kulkee 18 000 ajoneuvoa päivittäin, joka tekee rajasta pohjoismaiden vilkkaimman.
Rautatiet Torniosta johtavat kolmeen eri suuntaan: Oulu–Tornio-rata kulkee perämeren rantaa myötäillen Ouluun, Kolarin rata Tornionjokea myötäillen Kolariin ja Tornio–Haaparanta-rata Haaparannalle. Tornion ja Haaparannan rautatieasemat yhdistävä neljä kilometriä pitkä neliraiderata mahdollistaa ruotsalaisen ja suomalaisen kaluston liikenteen asemien välillä. Suomessa on käytössä venäläinen raideleveys ja Ruotsissa normaali raideleveys. Henkilöliikenne Torniossa keskeytyi Tornio-Pohjoisen seisakkeen huonon kunnon ja sijainnin vuoksi vuonna 2004. Turvallisemmalle paikalle rakennettiin Tornio-Itäisen seisake vuonna 2008.
Tornion satama sijaitsee Röyttän saarella, kaupungin eteläosassa. Jäänmurtaja talvella mahdollistaa vapaat meriyhteydet ja satamaa voidaan käyttää ympärivuotisesti. Sataman liikenne koostuu pääosin Outokummun ruostumattoman teräksen viennistä. Satamassa ei ole matkustajaliikennettä. Vuonna 2007 satamassa vieraili 345 laivaa ja sataman tavaraliikenne oli 1,6 miljoonaa tonnia.
Kemi–Tornion lentoasema sijaitsee Keminmaassa, noin 18 kilometriä Torniosta. Lentoyhtiö Finncomm Airlines tarjoaa suorat lennot Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Lentoaseman läpi kulki 95 887 matkustajaa vuonna 2008.
Kieli.
Torniossa puhuttu murre ei juuri poikkea muiden länsirajan kuntien asukkaiden murteesta. Sen sijaan Ruotsin puolella asuvat tornionlaaksolaiset puhuvat ruotsin kielen ohella yleisesti meänkieltä eli tornionlaaksonsuomea, joka poikkeaa selvästi Suomen puolen peräpohjalaismurteista etenkin ruotsin kielen huomattavan vaikutuksen vuoksi sanaston osalta.
Urheilu.
Tornion urheiluelämä on viimeisen sadan vuoden aikana ollut vilkasta. Tornionseudun ensimmäiset urheilukilpailut olivat hiihtokilpailut Tornionjoen jäällä 1894.
Vuosisadan alussa urheilutoiminta käynnistettiin Tornion Pyryn puitteissa, joka perustettiin marraskuussa 1905 suurlakon jalkitunnelmissa jatkamaan kansalliskaartin toimintaa. Palloilulajeille perustettiin vuonna 1935 oma seura, Tornion Palloveikot (ToPV), jonka lajeina olivat kesäisin jalkapallo ja talvisin jääpallo. Itsenäisyyden kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä suojelukuntajärjestö oli keskeinen urheilutoiminnan järjestäjä. Erityisesti ammunta ja pesäpallo kesäisin sekä hiihto ja ampumahiihto talvisin olivat suojeluskuntaurheilun päälajeja. Ammunnan, hiihdon ja ampumahiihdon kilpailupaikoiksi muodostui Kokkokankaan maasto. Jalka- ja pesäpalloilun pelipaikkana toimi Torikenttä sekä jääpalloilun Tornionjoen jää.
Toisen maailmansodan jälkeen kaupunkiin perustettiin lisää seuroja, TUL:ään kuuluva Tornion Tarmo sekä palloilupuolelle uusi erikoisseura Tornion Pallo –47 (TP-47) toimesta. TP-47 tuli tunnetuksi myöhemmin erityisesti jalkapalloseurana.
1970-luvulta lähtien urheilupuolella erikoistuminen tiettyyn lajiin on ollut tyypillistä myös Torniossa. ToPV on erityisesti jääpalloseura ja TP-47 jalkapalloseura. Muita palloilupuolen erikoisseuroja tällä hetkellä ovat jääkiekkoilun erikoisseura Tornion IHC, lentopallossa Tornion Lentis-88 ja kaukalopallossa Tornion Palloketut. ToPV on myös kaupungin salibandyn ykkösseura. Hiihdon ja yleisurheilun alueella ykkösseuran aseman on ottanut Alatornion Pirkat.
Palloilulajien pyhättönä on toiminut 1950-luvulta lähtien Pohjan Stadion, joka 1980-luvulta lähtien on ollut yksinomaan yleisurheilijoiden ja jalkapalloilijoiden käytössä. Jääpalloilijoiden peliareenana toimi 1980- ja 90-luvuilla Näränperän luonnonjääkenttä ja 1990-luvulta lähtien peliareenana on ollut Haaparannan Gränsvallenin tekojää. Jääkiekkoilu, kaukalopalloilu ja lentopalloilu ovat saaneet areenansa Putaan urheilukeskuksesta. Hiihtourheilun pääpaikaksi on muodostunut Puuluodon hiihtokeskus.
Muiden urheilulajien suorituspaikkoja ovat Putaan uimahalli uimareille, Laivakangas raviurheilulle ja haulikkoampujille, Näränperä jousiampujille ja Golfareille sekä Röyttä purjehtijoille.
Tunnettuja Torniossa kasvaneita urheilijoita vuosikymmenien varrelta ovat olleet muun muassa yleisurheilija, olympiavoittaja Ville Pörhölä, yleisurheilijat Erik Åström ja Tauno Kontio, hiihtäjä Jari Isometsä, ammattijalkapalloilija Teemu Tainio sekä pujottelija, maailmanmestari Kalle Palander, sekä compak sportingissa (haulikkoammuntalaji)Euroopan mestaruus hopeaa saavuttanut Antti Poutiainen.


Tyrnävä.
Tyrnävä on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnan keskiosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km². Tyrnävän naapurikunnat ovat Kempele, Liminka, Muhos ja Oulu.
Vuosittainen väestönkasvu on yli 2 prosenttia ja Tyrnävän muuttotase on positiivinen. Lisäksi lasten ja nuorten osuus tyrnäväläisistä on maan keskitasoa korkeampi. Tyrnävän syntyvyys on Suomen korkein, 4,01 lasta naista kohden.
Tyrnävän tärkein vientituote on peruna. Tyrnävällä on paljon siemenperunantuotantoa, muun muassa Pohjoisen Kantaperuna, Suomen Siemenperunakeskus. Ruokaperunaa tuottaa Luonnosta ja Matinollin Peruna. Perunaa vie Sadokas Export. Perunaa jatkojalostaa Shaman Spirits, joka valmistaa viinatuotteita, kuten peruna- ja puolukkaviinaa. Syksyisin Tyrnävällä järjestetään perinteiset perunamarkkinat.
Historia.
Tyrnävän seudulla oli asutusta jo kivikaudella, jolloin alue oli merenrantaa. Alueelta on löydetty muutamia kivikautisia hautoja sekä kampakeraamisen ajan reenjalas. Seudun tunnetuimpia muinaisjäännöksiä ovat Kotakankaalta, Linnakankaalta ja Metelinkankaalta tavatut jätinkirkot. Jätinkirkot ovat todennäköisesti alkujaan luonnonvoimien synnyttämiä kivirakennelmia, joita ihmiset ovat myöhemmin parannelleet.
Asutus oli pitkään satunaista. 1300-luvulla Tyrnävän ensimmäinen talo rakennettiin Temmekselle, Haapaojan suulle. Haapaniemen talosta sai alkunsa Haapaniemen kylä, joka sijaitsi Temmeksen pitäjässä. Temmestä kutsuttiin aluksi Haapaniemeksi. Keskiajalla Tyrnäväjoen ja Ängeslevänjoen varret olivat erämaita. Vakinaisesti alue asutettiin vasta 1550-luvun lopulla, jolloin seudulle muutti uudisasukkaita Perämeren rannikolta ja Savosta. Seuraavina vuosisatoina asutus laajeni nopeasti. Erityisen nopeaa väkiluvun kasvu oli 1700- ja 1800-luvulla.
Tyrnävä kuului aluksi Saloisten seurakuntaan ja myöhemmin siitä erotettuun Liminkaan. Kappelin oikeudet Tyrnävä sai jo 1655. Vuonna 1766 Temmeksestä tuli Limingan saarnahuonekunta ja kappeliseurakunnan oikeudet se sai 1796. Tyrnävän ensimmäinen kirkko valmistui 1647, mutta se sai väistyä jo 1664 uuden kirkon tieltä. Kirkko paloi 1865 ja sen tilalle rakennettiin F.W. Lüchowin suunnittelema puukirkko 1873. Myös Temmekseen rakennettiin oma kirkko 1767 Anders Louwetin johdolla. Kirkkoa laajennettiin 1800-luvun puolivälissä. Seudun asukkaat saivat toimeentulonsa karjanhoidosta ja maanviljelyyn. Pelto- ja niittyalaa lisättiin erityisesti 1800-luvulla kydönpolton ja suoviljelyn avulla. Temmeksessä toimeentuloa saatiin myös kalastuksesta. 1700-luvulla Temmeksessä alkoi uuttera pellonraivaus ja seuraavan vuosisadan lopulla käynnistettiin Akkonevan, Piispannevan ja Haapanevan kuivatukset. Temmesjoki oli pitkään tärkeä tervanuittoväylä, jonka varsilla poltettiin myös Temmeksessä tervaa. Tyrnävä erotettiin Limingasta omaksi pitäjäksi 1899. Temmes erotettiin omaksi pitäjäksi samana vuonna.
Tyrnävä.
1900-luvun alussa Tyrnävällä asukkaita oli jo yli 3000. Tuohon aikoihin perustettiin myös Tyrnävälle oma meijeri. Tyrnävän Osuusmeijeri oli aikoinaan Pohjois-Pohjanmaan suurin. Sen ohessa toimi myös mylly ja saha. Väestönkasvu jatkui yhä ja 1930-luvulla ylitettiin jo 4000 asukkaan raja. Toisen maailman sodan jälkeen väestö alkoi vähentyä 1970-luvun puoliväliin asti, jolloin asukkaita oli enää n. 3000. Tuolloin väestökehitys alkoi kääntyä jälleen kasvuun ja 1985 asukaita oli jo 3444. Siitä lähtien kunnan asukasluku on ollut nousussa.
Temmes.
Karjataloustuotteiden jalostamiseksi Temmeksen Kärsämän kylään perustettiin 1900-luvun alussa käsikäyttöinen, hevoskiertoinen meijeri, joka lopetti toimintansa vasta 1959. Meijerin rinnalla toimi myös mylly- ja sahaosuuskunta. Temmeksen asukasluku kasvoi hitaasti 1900-luvun alkupuolella. Vuonna 1935 asukkaita oli 1182. Toisen maailman sodan jälkeen alkoi pitkä väestön vähenemisen kausi, joka päättyi vasta 1980-luvun alussa. Vuonna 1985 asukkaita oli 663. Vuoteen 2001 mennessä kunnanväestömäärä oli noussut 700. Temmeksen asutus oli keskittynyt Temmesjoen tuntumaan. Taajamia ei ollut lainkaan. Suurin kylä Temmeksessä oli Meijerinkylä, jossa olivat pitäjäntärkeimmät palvelut. Eteläisen erillisaslueen keskus on Kärsämän kylä, kaakkoisella erillisalueella ei sen sijaan ollut asutustalainkaan. Temmes oli pinta-alaltaan Pohjois-Pohjanmaan pienin kunta.
Kuntaliitos.
Temmeksen kunta liitettiin pääosin Tyrnävän kuntaan 1.1.2001. Temmeksen erilliset enklaavialueet liitettiin Liminkaan, Lumijokeen ja Rantsilaan eli nykyiseen Siikalatvaan.
Luonto.
Tyrnävä on luode – kaakkois suunnassa pitkänomainen kunta, joka ulottuu Limingan lakeuksilta Pelson suoalueelle saakka. Kallioperä on pohjoisessa Muhoksen muodostumaan kuuluva jotunista hiekkakiveä, etelässä ja kaakossa on pääasiassa graniittia ja migmatiittia. Kallioperä on lähes kaikkialla paksujen maakerrostusten peitossa, Maaperä on pääasiassa hiekkaa ja hietaa. Moreenia on eniten kunnan kaakkoisosassa, jossa se muodostaa harjanteita. Jokien varsilla on paksua savikerroksia. Kangasmaita elävöittävät paikoin luode- kaakkoissuuntaiset moreeniselänteet, joita on eniten alueen lounaisosassa. Kallioperän tasaisuuden ja maakerrosten paksuuden vuoksi korkeuserot ovat kunnan alueella vähäiset. Maasto viettää kaakosta luoteeseen. Limingan rajan läheisyydessä maanpinta on 10 metrin korkeudella, mutta kaakkoisosassa jo 100 metrin tuntumassa.
Vesistöjä Tyrnävän alueella on vähän. Huomattavavimat joet ovat Tyrnävänjoki, Ängeslevänjoki ja Temmesjoki. Tyrnävän- ja Ängeslevänjoet virtaavat kunnan lounaisosien halki. Näiden jokien latvajärviä ovat Suutarinjärvi, Valkeisjärvi ja Pitkäjärvi. Temmesjoki halkoo Temmeksen kylää kaakko-luodesuunnaassa, johon eteläosassa liittyy lännestä Joutsenoja.
Tyrnävän länsi- ja pohjoisosassa leviävät Limingan niittyalueeseen kuuluvat pellot, jotka peittävät neljänneksen kunnan pinta-alasta. Niittyalueen ulkopuoliset metsämaat ovat laajoilla alueilla soistuneet. Suurimmat suot ovat Saarisuo, Isosuo, Lintusuo, Haisuräme, Pelsonneva, Jauranneva, Kuprukkaneva ja Suuri Veneneva.
Kyliä.
Jokisilta, Keskikylä, Kirkonkylä, Kolmikanta, Korvenkylä, Markkuu, Murto, Parras, Suutarinkylä, Temmes, Ylipää, Ängeslevä.
Liikenne.
Seututie 827 on kunnan yleisimpiä pääliikenneväyliä. Se haarautuu valtatieltä 4 Limingan Ala-Temmekseltä Vaaranmaantie-nimisenä tienä Tyrnävän kunnanrajalle saakka, jolloin nimi muuttuu Mäläskänsuoraksi. Tie kulkee kirkonkylän ja Ängeslevän kylän halki valtatie 22:lle Muhoksen Sosoon. Toinen pääväylä on yhdystie 8240, joka lähtee Limingan Tupoksesta. Tie kulkee kirkonkylälle ja jatkuu siitä eteenpäin Muhoksen Kylmälänkylälle asti.
Urheilu.
Tyrnävä tunnetaan urheiluelämässä erityisesti Tyrnävän Tempauksesta. Se on tyrnäväläinen urheiluseura, jonka naisten pesäpallon edustusjoukkue on pelannut useita vuosia pääsarjatasolla Superpesiksessä. Tyrnävällä on myös ollut jääkiekkojoukkue ja jalkapallojoukkue.


Töysä.
Töysä on Suomen kunta, joka sijaitsee Etelä-Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Ympäristöstään poiketen Töysän väestökehitys on ollut viime vuosina varsin positiivinen. Töysän naapurikunnat ovat Alajärvi, Alavus, Kuortane, Virrat ja Ähtäri.
Historia.
Töysän varhaisimmasta asutuksesta kertovat muutamat kivikautiset löydöt. Esihistoriallisista löydöistä on kuitenkin huomattavin Pennalankosken varrelta tavattu rautakautinen miehen ja naisen ruumishauta, jonka esineistö oli runsas. Keskiajalla seudulle saapui eränkävijöitä Sastamalasta, Pirkkalasta ja Kyröstä. Vakinaisesti seutu asutettiin vasta 1560-luvulla, jolloin uudisasukkaita tuli sekä lännestä että idästä Savosta. Tarinan mukaan Töysän ensimmäinen oli Tohni, jättiläisvoimistaan tunnettu mies, joka asettui asumaan hänen mukaansa nimetylle Tohninmäelle. Samalta mäeltä on löydetty raunio, joka on ollut ns. Tohnin epäjumalan kuvan tai katolisen ristin jalustana. Tämä aihe on otettu myös Töysän vaakunaan.
Töysän seutu kuului aluksi Isokyrön kappeliseurakuntaan, joka itsenäistyi 1581. Vuonna 1645 seutu liitettiin Kuortaneen kappeliseurakuntaan. Vuonna 1789 Perä- ja Ylä-Töysä muodostivat Alavuteen kuuluvan Töysän saarnahuonekunnan. Seurakunnalle valmistui 1799-1800 puukirkko. Töysän saarnahuonekunta määrättiin itsenäiseksi seurakunnaksi 1896, mutta käytännössä ero toteutui vasta 1926 Töysän saadessa vakinaisen kirkkoherran. Töysän kunta perustettiin 1865.
Koska seudun pellot olivat pieniä ja heikkotuottoisia, tervanpoltto kohosi 1700-luvulla tärkeimmäksi elinkeinoksi. Tervanpolttoa jatkettiin 1900-luvun alkuun asti, jolloin maa- ja metsätalouden ohella ryhdyttiin harjoittamaan mm. kaupankäyntiä ja lapikkaiden valmistusta.
Töysän asukasluku pysytteli pitkään alhaisena ja oli vielä 1800-luvun puolivälissä alle 2000. 1800-luvun lopulla asukasluku alkoi kasvaa nopeasti ja 1900 asukkaita oli 3355. 1930-luvun puolivälissä Töysäläisiä oli lähes 4000. Toisen maailmansodan jälkeen väkiluku kääntyi kuitenkin laskuun, joka alkoi pysähtyä vasta 1970-luvun jälkipuoliskolla. Kunnan väkiluku on vakiintunut n. 3100 asukkaaseen.
Vuoden 2013 alussa Töysän kunta yhdistyy Alavuden kaupunkiin kuntaliitoksen myötä.
Luonto.
Töysän luonnonmaisemat ovat vaihtelevat. Kunnan alueella Pohjanmaan lakeus muuttuu vähitellen Suomenselän vedenjakajan kumpare ja järvimaastoksi. Vedenjakaja kulkee etelä-pohjoissunntaisesti pitkin kunnan itärajaa.
Kallioperä on graniittia, joka näyttäytyy varsin laajalti kunnan itäosissa. Yleisin maalaji on moreeni, mutta myös soraa on paljon. Töysää halkoo etelästä pohjoiseen Lehtimäen harju. Moreeni- ja harjukumpareiden välisiin notkelmiin on kerrostunut turvetta, savea on sen sijaan vähän. Suuria yhtenäisiä viljelysaukeita on vain Ponnejärven ja Töysänjoen savipitoisilla rantamailla.
Kunnan pinnanmuodot ovat vaihtelevat. Maasto on ylävintä Suomenselän vedenjakajalla, missä useat kohoumat yltävät 170-180 metriin. Korkein kohouma on Tohninmäki. Kunnan lounais- ja länsiosissa maasto muuttuu loivapiirteiseksi.
Töysän alueen vedet virtaavat Alavuden puolelle Lapuanjokeen. Lapuanjoen huomattavin sivujoki kunnan alueella on Töysänjoki, joka saa alkunsa luonnonkauniilta Mutkan järviseudulta ja virtaa mm. Ponnenjärven kautta. Töysänjoen sivuhaara Hakojoki puolestaan tuo vedet kunnan eteläosista mm. Lies-, Vuori- ja Hakojärvestä.
Sijainti.
Töysän kunta sijaitsee valtatie 18:n varrella Etelä-Pohjanmaalla. Sen lähikaupunkeja ovat Alavus ja Ähtäri. Lähin suurempi kaupunki on Seinäjoki. Matkustus Töysään julkisia kulkuvälineitä käyttäen onnistuu bussilla, jonka pääteasema on kuntakeskus Kirkonkylässä ja Tuurissa edessä. Junalla pääsee Tuuriin, josta on viiden kilometrin matka Töysään.
Talouselämä.
Töysän kunta on pitkään tunnettu parhaiten Tuurin kylässä sijaitsevasta Keskisen kyläkaupasta. Kunnassa on käytetty hyväksi Tuurin kauppakylän mainetta ja otettu kunnan markkinoinnissa käyttöön lause "Töysä – Hyvän Tuurin kunta". Töysän työpaikkaomavaraisuus 127,9 prosenttia (2008) on Suomen suurimpien joukossa.
Töysän keskustan päätie on nimeltään Keskustie, ja sen varrella sijaitsevat muun muassa yläaste, Järviseudun ammatti-instituutin Töysän toimipiste, kauppa, kaksi pankkia, kukkakauppa, apteekki ja kunnantalo. Kylätie saattaakin vaikuttaa hiljaiselta, mutta suurin osa kaupallisista palveluista on jo siirtynyt Tuurin kylään. Sen sijaan julkiset palvelut toimivat edelleen pääosin kirkonkylässä.
Töysä on huomattava ostosmatkailukohde Tuurin kylässä sijaitsevan "Suomen suurimman kyläkaupan" Veljekset Keskinen Oy:n ansiosta. Kyseinen yritys on Stockmannin Helsingin myymälän jälkeen myynniltään Suomen toiseksi suurin tavaratalo ja Matkailun edistämiskeskuksen (MEK) tilastoissa Suomen suosituin matkailukohde (2006 yli kuusi miljoonaa kävijää).
Töysä oli vuonna 2006 pidetyssä Suomen Yrittäjien tutkimuksessa rankattu Suomen yritysmyönteisimmäksi kunnaksi.
Töysän kunta järjesti 7.7.–6.8.2006 Suomen ensimmäisen omakotimessutapahtuman Koti Sinulle -pientalonäyttelyn, jossa esiteltiin tavallisia asuntoja tavallisille ihmisille. Tähän vaihtoehtomessutapahtumaan osallistui yli 30 000 kävijää, jotka olivat enimmäkseen oman kodin rakentamista suunnittelevia tavallisia perheitä. Etenkin talotehtaiden toivomuksesta uusi näyttely pidettiin viereisellä uudella asuntoalueella jo vuonna 2008.


Ullava.
Ullava on Länsi-Suomen läänissä sijainnut entinen Suomen kunta. Ullavan, Lohtajan ja Kälviän valtuustot päättivät kuntaliitoksesta Kokkolan kanssa 3.12.2007, ja liitos astui voimaan 1.1.2009. Uuden kaupungin nimeksi tuli Kokkola, ja sillä on yli 45 000 asukasta. Kunnassa asui ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2.
Ullava sijaitsee Suomenselän reuna-alueella, keskellä Keski-Pohjanmaata. Kälviälle, Kannukseen, Toholammille ja Kaustiselle on matkaa noin 30 km ja Kokkolaan noin 50 km.
Historia.
Ullavan kirkko valmistui 1783, sen tekijäksi mainitaan Matti Kuorikoski. Ullava itsenäistyi Kälviästä vuonna 1909.
Elinkeinoelämä.
Ullavan asukkaista noin kolmannes saa elantonsa alkutuotannosta, lypsy- ja lihakarjataloudesta. Puolet väestöstä saa toimeentulonsa palveluista, kaupasta, rakennustoiminnasta ja liikenteestä. Lupaava litium-esiintymä ja mahdollinen Keliber-projektin kaivostoiminta antavat toiveita uusista työpaikoista tulevaisuudessa.
Koulutus ja vapaa-aika.
Ala-asteita on kaksi. Yläastetta käydään Toholammilla, ja siellä on myös mahdollista suorittaa lukio. Yhdistysten, järjestöjen ja urheiluseuran toiminta on vilkasta. Kylät toimivat aktiivisesti.
Vapaa-ajan viettoon on Ullavassa monenlaisia luonnollisia mahdollisuuksia. Puhdasvetinen Ullavanjärvi ja laajat metsä- ja suoalueet antavat luonnossa liikkujille hyvät virkistysmahdollisuudet. Rahkosen kylässä, koulun yhteydessä toimiva Ullavan monitoimitalo tarjoaa puitteet useille harrastuksille. Talossa on mm. kuntosali, sivukirjasto, kahvio, disco ja Vionoja-sali kulttuuri- ja liikuntakäyttöön. Myös kylätoiminta on vilkasta.
Ullavan kylät.
Alikylä, Haapasalo, Haapala, Hanhisalo, Herlevi, Honkala, Jääskä, Kallinki, Korpi, Länttä, Neverbacka, Norppa, Rahkonen, Sepänkylä, Törbacka, Ullavan kirkonkylä, Viitasalo


Ulvila.
Ulvila () on Satakunnan maakunnassa sijaitseva kaupunki. Ulvila sijaitsee Kokemäenjoen varrella, Porin naapurissa. Ulvilan keskustaajama koostuu kahdesta, eri puolilla Kokemäenjokea sijaitsevasta taajamasta, Friitalasta ja Vanhastakylästä.
Ulvilassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Ulvilan kaupungin historia on pitkä: se perustettiin vuonna 1365, joten se on yksi Suomen kuudesta keskiaikaisesta kaupungista ja Suomen kolmanneksi vanhin kaupunki Turun ja Porvoon jälkeen. Ulvila menetti kaupunkioikeutensa Porille vuonna 1558, kun Ulvilan silloinen satama oli maankohoamisen vuoksi muuttunut laivoille kulkukelvottomaksi. Vuodesta 2000 lähtien Ulvilan kunta on taas käyttänyt itsestään nimitystä kaupunki. Nykyisen muotonsa Ulvilan kunta sai kun Kullaan kunta liitettiin siihen vuonna 2005. Ulvilan kaupunginvaltuusto päätti 15.12.2008 ja 29.12.2008 kuntaliitoksesta Nakkilan, Harjavallan ja Kokemäen kanssa. Liitoksen piti tulla voimaan vuoden 2011 alussa. Vuoden 2009 alusta aloittanut uusi valtuusto päätti kuitenkin 2.3.2009 purkaa liitossopimuksen. Liitossopimuksen purkua ei ole kuitenkaan pantu täytäntöön.
Ulvilan naapurikunnat ovat Harjavalta, Kiikoinen, Kokemäki, Lavia, Nakkila ja Pori.
Ulvilassa ilmestyy paikallislehti Ulvilan Seutu, jonka levikki on 3 243.
Esihistoria.
Ulvilan asutut osat ovat enimmäkseen melko matalaa, tasaista Kokemäenjokilaaksoa, joten maankohoaminen on vaikuttanut alueeseen voimakkaasti. Kivikaudelta on merkkejä Kiukaisten kulttuuriin kuuluneesta metsästäjä- ja hylkeenpyytäjäasutuksesta. Maanviljely alueella alkoi pronssikaudella, jolloin viljavat tasangot otettiin viljelyskäyttöön. Jälkeensä nämä asukkaat jättivät röykkiöhautoja. Asutus oli tähän aikaan ilmeisesti kiinteää ja perustui yksittäistaloihin.
Rautakauden alku toi mahdollisesti mukanaan väestön taantumisen. Ajanlaskumme ensimmäisten vuosisatojen jälkeen Ulvilan ja Nakkilan alueelta ei enää tunneta kalmistolöytöjä, joten on mahdollista, että väestö hävisi ja alue muuttui erämaaksi noin vuosituhannen ajaksi.
Samaan aikaan Ulvilan alueella ollut merenlahti jatkoi maatumistaan ja Kokemäenjoki toi nykyisten Friitalan ja Vanhankylän alueille savimaata, joka oli ilmeisesti liian sitkasta muokattavaksi aikakauden tekniikalla. Lähin tunnettu asutus sijaitsi Kokemäellä ylempänä Kokemäkijokilaaksossa.
Keskiaika.
Rautakauden vaihtuessa historialliseksi ajaksi maanviljelytaidot kehittyivät ja asutus levisi Kokemäen suunnasta Ulvilan suuntaan. Ensimmäisenä syntyi Haistilan kylä noin 1200-luvulla. Haistilan niminen kylä on myös Kokemäellä, joten väki voi olla sieltä kotoisin. Vaikka uudisasutusta sitkeämmille saviseuduille tuli rauta-auran myötä mahdolliseksi, oli Kokemäenjoen suiston asutus osin vierasperäistä. Visbyn ja muiden kaupunkien hansakauppiaat tarvitsivat sataman ja tukikohdan, jollainen harvaan asuttu Ulvilan seutu myös tarjosi.
Suistossa ei 1100-luvulla varmaankaan ollut maataloja, mutta 1200-luvulla tilanne saattoi jo muuttua. Asiakirjoja ei 1200-luvulta ole jäljellä, mutta 1300-luvun dokumentit kertovat jo vilkkaasta toiminnasta. Uudet asukkaat ja kokemäkeläiset ratkoivat lukuisia kiistojaan käräjillä, kun nautintaoikeuksista, kalastamojen hallinnasta ja kylien rajoista käytiin uusjakoa. Myös Ruotsin kuningas otti kantaa kiistoihin ja määräsivät uusista käytänteistä kokemäkeläisten tappioksi. Hiljalleen kokemäkeläisten vaikutusvalta ja hallinta suiston ja sen yläpuolisilla alueilla siirtyi uudisasukkaille näiden elämisen edellytyksiä vahvistamaan.
Ulvilan kirkon tarina on sikäli mielenkiintoinen, ettei sen vaiheita tiedetä aivan tarkasti. Vuoden 1311 kirjeessään piispa Ragvald vaati kirkon rakentamista Liikistöön. Rakentamisen rahoitus on ratkaistu osittain aneiden myynnillä, mikä Ragvaldin kirjeestä käynee ilmi. Paikalle on ilmeisesti rakennettu väliaikainen puukappeli, jonka ympäristö palveli myös hautausmaana. Vuona 1332 piispa Pentti antaa luvan kirkon rakentamiseen, mikä kertonee varainkeruun onnistumisesta. Kummatkin piispat kirjoittivat Liikisten saaresta kirkon paikkana, mutta nykyinen kirkko sijaitsee Saarenluodon vieressä. Kun piispa Hemming vuonna 1347 kirjoittaa uuden Ulvilan hautausmaan vihkimisestä, käy kirjeiden sisältö ristiriitaiseksi. Onko kirkko rakennettu alkujaan Saarenluodon viereen vai siirrettiinkö se sinne vasta myöhemmin. Hemmingin kirjeessä oli kirkon nimi vaihtunut Liikisten kirkosta Ulvilan kirkoksi, joka tuli samalla perustetun kauppalan nimeksikin. Kirkon lopullista valmistumisaikaa ei tiedetä, mutta 1350 hanke vaati vielä piispojen huomiota. 1352 Ulvilan seurakunta mainitaan regaalisena kirkkopitäjänä. Vuonna 1412 kirjoitti Klaus Fleming Ulvilan kirkosta "kirkkosaarena joen suussa".
Perimätiedon mukaan sijaitsi Ulvilassa 1200–1300-luvuilla Liikistön kirkon lisäksi myös toinen kirkko. Tämä kirkko oli ylempänä joella, nykyään Nakkilaan kuuluvassa Anolan Kirkkosaaressa. Siitä ei ole jäljellä mitään näkyviä jäännöksiä.
Markkinapaikka keräsi ympärilleen paljon väkeä, mutta viljelevän asutustoiminnan kehitys vaati maakaaren hyväksyntää. Useimmat kylät olivat toiminnassa 1400-luvulla, mutta kauempana olevat kylät oli perustettu viimeistään 1500-luvulle tultaessa. Ulvilan kylistä Viikkala, Lautila, Leistilä, Masia, Ruskeala ja Haistila lienevät oleet alkujaan suomalaisen oikeuden kyliä, mutta 1300-luvun jälkeen syntyneet uudet kylät tulivat ruotsalaisen oikeuden piiriin. Myös suomalaisen oikeuden kylien pilkkominen siirsi uudet kylät ruotsalaisen oikeuden piiriin. Uudet asukkaat olivat uudisasukkaita ulkomailta, muualta Suomesta tai kokemäkeläisiä. Tilojen ja asukkien nimet kuuluivat mahdollisesti kauppiaille tai ruotsista ja Gotlannista tulleille. Osan omistajien nimistä olivat suomalaisten nimiä, jotka ruotsinnettiin asiakirjoihin.
Turun piispalla oli omistusoikeus Liikistön ja Anolan kalavesiin ja rantoihin. Alueita hoitaneet lampuodit lienevät olleet ruotsalaisia. Kuitenkin jo 1400-luvulla kylät olivat alkaneet suomalaistua, mikä on todettavissa kylien asukkaiden nimien perusteella.
Liikisten saaren markkinat kilpailivat Kokemäen kauppapaikan kanssa alusta lähtien. Sataman hallinta joen suistossa merkitsi kilpailuetua, mutta Kokemäellä oli kaupan pääasiallinen hallintaoikeus. Hansaliiton vaikutusvallan kasvu nakersi Kokemäen kauppalan etuja. Kuten säilyneistä asiakirjoista voidaan todeta, on vuoden 1344 Gertudin kiltatuvan tilaisuudessa pidetyssä puheessa puhuteltu väkeä "kirkkoherraksi, kaupunkilaisiksi ja seurakuntalaisiksi", olisi Ulvila muutettu kauppalaksi. Kauppalaksi nimeäminen tapahtui mahdollisesti 1330-luvulla. Kaupunki pormestareineen se ei vielä ollut, sillä Ulvila oli vielä voudin alaisuudessa. Varsinaiset kaupunkioikeudet Ulvilalle myönsi Ruotsin kuningas Albrekt Mecklenburgilainen vasta 7. helmikuuta 1365.
Alueella sijainnutta maalaiskylää lienee nimitetty jo pian tämän jälkeen Vanhaksikyläksi, vaikka nimi "Gammelby" siirtyikin asiakirjoihin vasta kaupungin häviämisen jälkeen.
Ulvilalaisten painostus kokemäkeläisiä vastaan tuotti paljon tulosta vuonna 1347. Lammaisten kalastusoikeuksien menettämisen jälkeen ulvilallaisille menetettiin vielä yksinoikeus käydä kauppaa Kokemäellä kevätmarkkoinoilla. Keväällä tammikuun 13. päivästä alkaen pääsiäiseen asti käytiin Kokemäen kauppalassa markkinoita, jonne nyt myös ulvilalaiset saivat tulla myymään tuotteitaan. Rajoittavana ehtona oli, ettei kuninkaan verotulot saaneet rinnakkaiselosta vähentyä.
Ulvila ei kuitenkaan päässyt kehittymään, sillä kaupungilla ei ollut tapulioikeuksia. Kauppaa saatiin käydä vain Tukholman ja Turun kanssa eivätkä sisämaan talonpojat ja metsästäjät asioineet yksinomaan Ulvilan porvareiden kanssa. Kaupungin porvaristo ruotsalaistui saksalaisten muuttaessa pois. Vasta 1400-luvun lopulla Ulvila sai vapaan purjehdusoikeuden, mutta tämän hyöty jäi rajalliseksi, sillä aika oli sotaista ja rauhatonta.
Pyhän Olavin kirkko rakennettiin nykyiselle kirkon paikalle 1300-luvulla. On epäselvää, rakennettiinko jo tällöin nykyinen kirkko, joka on Ulvilan ainoa säilynyt keskiaikainen rakennus. Dendrokronologinen tutkimus ajoittaa nykyisen kirkon 1480-luvulle. Toisaalta kirkon perustuksien vierestä löydettiin vuonna 2005 rahakätkö, jonka kolikot ovat 1360–80-luvuilta. On mahdollista, että kirkkoa korjattiin tällöin merkittävästi ja holvit rakennettiin.
Uusi aika koittaa.
Unionisodat olivat rasittaneet ulvilalaisia raskaasti. Kuningas Kustaa Vaasa määräsi vuonna 1550 ulvilalaiset porvarit muuttamaan perustamaansa Helsingin kaupunkiin. Vaikka porvarit saivat muutaman vuoden jälkeen luvan palata, Suomen herttua määräsi vuonna 1558 uuden Porin kaupungin perustettavaksi seitsemän kilometriä lähemmäksi rannikkoa Kokemäenjoen silloiseen suuhun.
Ulvila edusti 1500- ja 1600-luvuilla Suomen maaseutua ja sitä leimasi kartanolaitos. Sodat, nälänhädät ja väenotot autioittivat taloja, mutta tästä huolimatta väestö kasvoi vuoden 1535 n. 350 hengestä 1600-luvun lopun 600 henkeen. Ison vihan jälkeen kasvu nopeutui. Maksamattomien verojen vuoksi kruunulle joutuneita tiloja ostettiin perinnöksi ja kartanot kehittivät maataloutta. Samalla ne ja isot talonpoikaistalot alkoivat perustaa takamailleen torppia, joiden asukkaat raivasivat suuren osan nykyisestä peltoalasta. Myös Lattomeren suoniitty kuivattiin pelloksi, mikä lisäsi peltoalaa sadoilla hehtaareilla. Väestö kasvoi vuoden 1750 seitsemästä ja puolesta sadasta asukkaasta vuoden 1855 3800 asukkaaseen.
1700-lukuun liittyy myös Leineperin ruukin perustaminen. Ruukki jalosti suomalmista takorautaa sekä tuotti muurauslaastin ainesosaksi tarvittua kalkkia. Leineperiin syntyi ruukin ympärille omaleimainen yhdyskunta.
Moderniin yhteiskuntaan siirtyminen paransi hiljalleen kansan elinoloja. Vuoroviljelyä alettiin harrastaa järjestelmällisesti 1880-luvulla ja myös osuusmyllyjä ja -meijereitä perustettiin. Vuonna 1892 Arthur Hellman perusti Friitalan nahkatehtaan, joka muutti Friitalan kylän teollisuusyhdyskunnaksi. Vuonna 1895 valmistui Tampereen–Porin rautatie, jonka seisakkeiksi muodostuivat Friitala ja Haistila. Ajan kuljetusmetodeista kertoo se, että alkuvaiheessa Haistila toimi tavaraliikenteen pääteasemana, jossa satamaan matkalla olleet tavarat lastattiin ruuhiin jokikuljetusta varten. Jokea käytettiin myös puutavaran uittoon 1800-luvun loppupuolelta 1960-luvulle saakka.
Kunnalliselämä ja sisällissota.
Vuoden 1865 kunnallishallintouudistuksessa seurakunnan ja kunnan hallinto erotettiin toisistaan. Ensimmäinen kuntakokous pidettiin vuonna 1868. Työväestö ja torpparit eivät saaneet kuntakokouksessa ääntään kuuluville, sillä äänioikeus perustui veronmaksuun ja maanomaisuuteen. Ulvila olikin Suomen teollistuneinta aluetta: lähes 30 % väestöstä työskenteli teollisuudessa. Työväenliike saikin heti alettuaan Ulvilassa vahvan aseman.
Ensimmäinen kiertokoulu perustettiin Ulvilaan vuonna 1855, mutta kansakoulua, Vanhakylän koulua, saatiin odottaa vuoteen 1880, jolloin se empimisen jälkeen perustettiin. Lainakirjaston oli perustanut rovasti Stenbäck jo vuonna 1865. Myös muut tavanomaiset uudistukset saapuivat Ulvilaan: Kaasmarkkuun perustettiin vapaaehtoinen palokunta vuonna 1898 ja Ulvilaan nuorisoseura 1906, joiden toiminta jatkuu edelleen. Myöhemmin Ulvilan Nuorisoseuratalo rakennettiin Friitalaan 1913.
Suomen sisällissotaan Ulvila osallistui punaisten puolella. Valkoisella puolella taisteli n. 40 ja punaisella puolella 1 500–2 000 miestä. Vuoden 1916 vaaleissa sosiaalidemokraattinen puolue oli saanut ennätysmäisen 77 % kannatuksen. Suomen sotasurmat -projektin tietojen perusteella ulvilalaisia kuoli väkivaltaisesti kansalaissodan yhteydessä 312 ja kullaalaisia 99. Näistä ehdottomasti suurin osa oli punaisia ja kuoli vankileirillä.
Kansalaissodan jälkeen torpparit vapautettiin, jolloin syntyi n. 160 uutta tilaa. Elinkeinorakenteen muutos jatkui teollistumisen lisääntyessä. Toisen maailmansodan aikana Toejoen, Koiviston, Ruosniemen ja Kartanon kylät luovutettiin Porin kaupungille, mikä vähensi ulvilalaisten teollisuustyöläisten määrää, mutta toi nämä taajaväkiset yhdyskunnat kaupungin kunnallistekniikan piiriin. Vasemmisto pysyi kuitenkin voimakkaana. Sosiaalidemokraatit ja kommunistien peitejärjestöt menestyivät kunnallisvaaleissa hyvin ja porvarillisella puolella maltilliset voimat saivat suurimman kannatuksen jäädessä vähäiseksi tekijäksi. Ulvila on pysynyt vasemmistoenemmistöisenä kuntana jatkuvasti nykypäivään saakka.
Nykyaikaan.
Toisen maailmansodan jälkeen Ulvilaan asutettiin noin 1 000 evakkoa pääasiassa Hiitolan pitäjästä. Karjalaiset kulttuurivaikutteet toivat Ulvilaan mm. virpomisperinteen ja karjalanpiirakat. Ulvilan väkiluku jatkoi nousuaan suurten ikäluokkien myötä ja 1960-luvulla kunta alkoi kunnanjohtaja Teuvo Aallon johdolla harrastaa aktiivista maapolitiikkaa. Keskimäärin kunta on myynyt viitisenkymmentä omakotitonttia vuodessa, mikä on synnyttänyt Krapiston, Mynsterin, Rantalan, Suurpään, Nummelan, Loukkuran, Nahkurin ja Mukulamäen pientaloalueet. Kerrostaloja on rakennettu Vanhaankylään ja Friitalaan.
Ulvilan yhteiskuntarakenne on muuttunut palveluvaltaiseksi. Friitalan nahkatehtaan toiminta on supistunut jopa 1 500 työntekijästä pariinkymmeneen. Sitä ovat korvanneet huipputekniikkayritykset Cimcorp Oy, Neorem Magnets sekä aivan Porin ja Ulvilan rajalla, tosin Porin puolella sijaitsevat Luvata Pori Oy:n ja Cupori Oy:n (aikoinaan Outokumpu Oy:n) kuparinjalostustehtaat.
Kuntarakenteen muutos on vaikuttanut myös Ulvilaan. Aiemmin Ulvilasta eronnut Kullaa on palannut emopitäjänsä yhteyteen vuonna 2005. Samalla Kullaan seurakunnasta tuli jälleen Ulvilan kappeliseurakunta. Kaupungin nimen Ulvila otti itselleen jälleen vuoden 2000 alusta. Viime vuosina Ulvilan väestö on ollut lievässä laskussa.
Elinkeinot, teollisuus, koulutus, kulttuuri.
Mesikämmen on lastensuojeluslaitos ja sijaiskoti Ulvilassa, jossa on huostaanotettuja nuoria. Nuorisokotia ylläpitävät Jari ja Suvi Lamminen. Henkilökuntaan kuuluu lisäksi koulutettuja ohjaajia, keittäjä, siivooja, talonmies ja opettaja. Kodinomaisessa laitoksessa on tilaa yhdeksälle nuorelle. Itsenäistyvälle nuorelle on samassa pihapiirissä oma yksiö. Laitokseen kuuluu myös koulu.
Taajamat ja kylät.
Ulvilan merkittävimmät taajamat ovat Kokemäenjoen itärannalla sijaitseva Vanhakylä ja länsirannalla sijaitseva Friitala, jotka yhdessä muodostavat kaupungin keskustaajaman. Muita taajamia ja kyliä ovat mm. Haistila, Harjunpää, Kaasmarkku, Ravani, Sunniemi, Suosmeri sekä entisen Kullaan kunnan alueella Koski, Kangas, Leineperi, Levanpelto, Ahmaus, Järventausta, Palus ja Saarijärvi.


Urjala.
Urjala (epävirallisesti) on Suomen kunta joka sijaitsee Pirkanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Urjalan naapurikunnat ovat Akaa, Forssa, Humppila, Hämeenlinna, Punkalaidun, Sastamala, Tammela ja Vesilahti. Aiemmin Vesilahteen kuulunut Halkivahan kylä liitettiin Urjalaan vuoden 1953 alussa ja osia pääosin Forssaan liitetystä Koijärvestä vuonna 1969.
Urjalan vaakunan suunnitteli Toivo Vuorela ja se vahvistettiin vuonna 1955.
Urjalaan asutettiin jatkosodan jälkeen Muolaan siirtoväkeä.
Luonto.
Pääosan Urjalan alueen vesistä kerää Kalvolasta alkunsa saava, Urjalasta Kylmäkosken kautta Akaalle virtaava, Akaan Viialassa Vanajaveteen laskeva Tarpianjoki. Tämän vesireitin järviä Urjalassa ovat Kortejärvi Kirkonkylän länsipuolella, siihen etelästä Urjalankylän luona laskeva Rutajärvi ja tähän etelästä laskeva Nuutajärvi.
Muita Tarpianjoen vesireitin järviä Urjalassa ovat Nuutajärveen etelästä laskevat Särkijärvi ja Matkunjärvi Forssan rajalla ja Kivijärvi Nuutajärven Raikonkulmalla. Lännestä Nuutajärveen laskevat Valajärvi ja Mustajärvi. Rutajärveen laskee idästä Forssan rajalta Kokonjärvi, johon laskevat Lahmajärvi Urjalan Hakolahden kylässä ja Hirsjärvi Tammelan rajalla. Tarpianjoen yläjuoksun latvajärviä samalla alueella ovat Uurtaanjärvi, Kallijärvi ja Kokkijärvi Kalvolan rajalla. Halkivahan kulmakunnalta Tarpianjokeen laskevat Ameenjärvi ja Pynnänjärvi Vesilahden rajalla.
Tarpianjoen vesireitin ohella Urjalan alueelle ulottuvat Punkalaitumenjoen latvahaarat Halkivahassa, Puolimatkassa, Tursassa ja Tourunkulmalla Punkalaitumen rajoilla. Etelässä Urjalan ja Humppilan rajajokena virtaa kappaleen matkaa Loimijokeen laskeva Koenjoki.
Kulttuuriympäristö.
Urjalassa on kaksi Museoviraston määrittelemää valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä: Nuutajärven lasitehdasalue Nuutajärvellä ja 1800- ja 1900-luvun kirkonkylämiljöötä hyvin edustava Urjalan kirkonmäki Urjalan kirkon ympärillä.
Urjalan suurin maatila on Furuhjelm-suvun omistama Honkolan kartano.
Viihdekulttuurin piirissä 60-luvulla Martti "Huuhaa" Innanen teki Urjalaa tunnetuksi kappaleellaan ”Urjalan taikayö”.
Kyliä.
Kirkonkylä (Laukeela), Nuutajärvi, Urjalan asema (Huhti).
Annula, Hakkila, Hakolahti, Halkivaha, Harittu, Honkola, Urjalan asema (Huhti), Kamppari, Kehro, Kokko, Kiimankulma, Laukeela, Menonen, Nuutajärvi, Perho, Pertunkulma, Puolimatka (kylä), Rekisuo, Salmi (ks. Urjalan asema), Tourunkulma, Tursa, Urjalankylä, Uusi-Salmi, Vahonen, Valajärvi, Välkkilä
Kulkuyhteydet.
Urjalaan on bussiyhteyksiä useasta kaupungista, mutta kunnan läpi kulkevan Turku–Toijala-radan junat eivät nykyisin enää pysähdy Urjalassa. Urjala sijaitsee valtatie 9:n varrella Tampereelta Turkuun päin mentäessä.


Dragsfjärd.
Dragsfjärd on entinen Suomen kunta Varsinais-Suomessa. Kunta oli kaksikielinen ja enemmistönä 76 prosenttia asukkaista puhui ruotsia ja 21 prosenttia puhui suomea.
Dragsfjärdin naapurikunnat olivat Kemiö, Nauvo, Parainen ja Västanfjärd.
Dragsfjärd liitettiin vuoden 2009 alussa uuteen Kemiönsaaren kuntaan, jonka muodostavat Dragsfjärdin lisäksi myös Kemiön ja Västanfjärdin kunnat. Asiasta päättivät kolmen kunnan valtuustot 26. kesäkuuta 2007. Tätä ennen Dragsfjärdiin oli liitetty Hiittisten kunta vuonna 1969.
a> empiretyyliset rantamakasiinit ovat valmistuneet 1830-luvulla.
Kyliä.
Biskopsö, Björkboda, Bolax, Genböle, Böle, Dalen, Hammarsboda, Hasselbacken, Hertsböle, Hiittinen ("Hitis"), Holma, Högsåra, Kasnäs, Kaxskäla, Kråkvik, Kulla, Kärra, Labbnäs, Lillfinnhova, Långnäs, Nordanå, Purunpää, Rosala, Rosendal, Rövik, Skånpusten, Skinnarvik, Släts, Smedskulla, Storfinnhova, Stusnäs, Stubbnäs, Sunnanå, Söderby, Söderlångvik, Söglö, Taalintehdas ("Dalsbruk"), Tynglax, Vänoxa, Vänö, Ytterkulla, Ytterölmos, Överölmos


Askainen.
Askainen () on entinen Suomen kunta, joka nykyään on osa Maskua Varsinais-Suomen maakunnassa. Askaisten ja Lemun kunta liittyivät Maskuun 1. tammikuuta 2009. Uuden kunnan vaakunaksi valittiin aiempi Askaisten vaakuna. Naapurikunnat ennen kuntaliitosta olivat Lemu, Merimasku, Mynämäki, Taivassalo ja Velkua.
Askaisten tunnetuin nähtävyys, marsalkka Mannerheimin syntymäkotina tunnettu Louhisaaren barokkityylinen kartanolinna vietti 350-vuotisjuhliaan vuonna 2005. Nähtävyyksiin kuuluu myös vanha kivikirkko, jonka vuonna 1653 valmistuneet lyijylasi-ikkunat on arvioitu Suomen vanhimmiksi.
Kylät.
Ahtinen, Antikainen, Auttinen, Hannula, Iiroinen, Kaamanen, Kainu, Kairinen, Karavainen, Karvatti, Kaukonen, Kauppinen, Kiiainen, Koskoinen, Laakinen, Lempoinen, Livonsaari, Manna, Merijärvi, Mikoinen, Nepola, Paavainen, Palsala, Pukkila, Raumharja, Rauvola, Riihilä, Ruohoisenmaa, Tillinperä, Toivainen, Tättäläinen, Tävälä, Vanhakylä, Vilu, Vuorlahti, Taloinen
Tapahtumat.
Askaisissa järjestetään vuosittain kurkkumarkkinat. Livonsaaressa järjestetään vuosittain kesäkuussa Livonsaaripäivät, jossa valitaan muun muassa vuoden silakansavustaja. Kuntaliitoksessa Livonsaari siirtyi osaksi Naantalin kaupunkia.
Historiaa.
Karvatin pitäjä perustettiin nykyisen Askaisten alueelle, Lemun ja Maskun kirkkopitäjiin, noin vuonna 1405. Pitäjän tehtävänä oli muun muassa oikeustoimien hoitaminen ja veronkanto. Pitäjän historia oli varsin lyhytaikainen.
C. G. E. Mannerheim syntyi Askaisissa vuonna 1867.
Askaisten ensimmäinen kuntakokous pidettiin 12.5.1869 Karvatin Potilassa. Puhetta johti Lempisaaren isäntä G. A. von Haartman. Kunta muodostettiin Willnäsin kappelin alueesta.


Hankasalmi.
"Hankasalmi" on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Suomen maakunnassa, vanhan Savon ja Hämeen rajamailla. Hankasalmen kunnanvaltuustossa on 27 jäsentä. Hankasalmella on runsaasti vapaa-ajan asuntoja, joista johtuen asukasluku suurenee kesäisin huomattavasti.
Hankasalmen naapurikunnat ovat Kangasniemi, Konnevesi, Laukaa, Pieksämäki, Rautalampi ja Toivakka.
Kylät.
Armisvesi, Asema, Kallioaho, Kankainen, Kirkonkylä, Kärkkäälä, Murtoinen, Niemisjärvi, Ristimäki, Sauvamäki, Säkinmäki, Venekoski.
Asema, Kirkonkylä ja Niemisjärvi ovat osittain taajama-aluetta. Kylien asukasmäärä vaihtelee 100–1 500 välillä. Koulu toimii neljällä kylällä.


Ruovesi.
Ruovesi on Suomen kunta, joka sijaitsee Pirkanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2.
Ruoveden naapurikunnat ovat Juupajoki, Mänttä-Vilppula, Orivesi, Tampere, Virrat ja Ylöjärvi. Tampereen keskustaan on matkaa 73km.
Ruovesi erotettiin Suur-Pirkkalasta vuonna 1576. Myöhemmin Ruovedestä on erotettu Keuruu, Virrat, Ähtäri, Kuru, Vilppula ja Pohjaslahti.
Vuonna 1918 Ruoveden kunnan alueella käytiin ankaria taisteluja erityisesti Väärinmajan Ylä-Väärin Nenosella ja Mannisella. Taistelut liittyivät punakaartin tavoitteisiin vallata Haapamäen risteysasema Keski-Suomessa. Taistelujen muistomerkki on Väärinmajassa Ruovesi-Vilppula tien varressa.
Ruovesi tunnettiin aiemmin 7 vientisahan pitäjänä. Kunnassa toimivat Pohjan Saha Oy (Jäminkipohja), Kovetun Saha Oy (Murole), Kotvio Oy (Kirkonkylä), Visuvesi Oy (Visuvesi), Väärinmajan Saha (Ylä-Vääri), Aimon Saha (Visuvesi) ja Toivo Lahtisen Saha (Mustajärvi.) Sahateollisuudesta ja em. yrityksistä on jäljellä enää vain kaksi. Ruoveden teollisuusrakenne on perustunut vahvasti mekaaniseen metsäteollisuuteen koko 1900 -luvun ajan. Nykyisin kunnan suurimmat työnantajat ovat Visuvesi Oy, Pihlavan Ikkuna Oy, Stora-Enso Oyj pakkaustehdas, Alteams Oy ja Sonoco alcore. Ruovedellä sijaitsee turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus joka aloitti toimintansa 4.5.2009.
Kyliä.
Haapala, Hanho, Haukkamaa, Kekkonen, Jäminki, Jäminkipohja (Pohja), Kauttu, Kukonpohja, Kurkikanta l. Vessari, Matalasalmi, Murole, Mustajärvi, Pajuskylä, Pihlajalahti, Pitkälä, Pohjaslahti, Rajalahti, Ritoniemi, Ruhala, Ruolahti (nyk. Pappilankylä), Räminki, Siikalahti, Syvinki (Korpula), Tapio (Tapiolahti), Tuuhonen l. Tuuhoskylä, Viljakkala, Visuvesi (vanh. Leijunniemi), Väärinmaja (Ylä- ja Ala-Vääri)


Reisjärvi.
Reisjärvi on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnan eteläosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Reisjärven naapurikuntia ovat Haapajärvi, Kinnula, Lestijärvi, Pihtipudas ja Sievi.
Esihistoria.
Ensimmäisten pyyntikulttuuria harjoittaneiden asukkaiden on arvioitu saapuneen Reisjärven seuduille jo vuoden 6000 eaa. tienoilla. Reisjärven kunnan alueelta on löydetty esihistorialliselle ajalle ajoitettuja esineitä yli seitsemästäkymmenestä paikasta. Janne Vilkunan mukaan löytöjen määrä on suhteellisen runsas; esimerkiksi Kansallismuseossa sijaitsee yleisön nähtävillä 150 esinettä. Kansallismuseon ohella esihistoriallisia esinelöytöjä on nähtävillä muun muassa Oulussa Pohjois-Pohjanmaan museossa, Vaasan Pohjanmaan historiallisessa museossa, Reisjärven kotiseutumuseossa, kouluissa, sekä yksityisten ihmisten hallussa. Kivikautisia asuinpaikkoja on löytynyt erityisesti kunnan keskiosista Kiljanjärven, Reisjärven ja Köyhänjärven ympäristöstä.
Vilkunan mukaan löytöjen runsas määrä selittyy Kalajoen varsien ja latvavesien muuta maata runsaammalla asutuksella. Esihistoriallisen ajan ihmiset asuivat vesien varsilla. Myöhemmin vesistöjen rannat soveltuivat hyvin pelloiksi, joilta maanviljelijät myöhempinä aikoina keräsivät ukonnuolina pidettyjä esineitä ja "erikoisia kiviä" talteen. Löydettyjä tasatalttoja, kourutalttoja, kivikirveitä ja nuolenkärkiä saatettiin pitää myöhemmin myös erityisinä taikavälineinä. Myöhemmin alueella toimineet tutkijat keräsivät esineitä talteen alueen ihmisiltä tieteellisen tutkimustyön aineistoiksi, varsinaisten suorittamiensa arkeologisten kaivausten ohella.
Kivikaudella Reisjärvellä on arvioitu asuneen enimmilläänkin muutamia kymmeniä ihmisiä, koko Suomen asukasluvun ollessa noin 2500 - 5000 henkeä. Vanhimmat esineet, esimerkiksi kiviset pallonuijat, on löydetty Kalajanjärven Niinikoskesta. Ne on määritelty Suomusjärven kulttuurin aikaisiksi, vähintään 6000 vuotta vanhoiksi. Niinikosken löydöksen nuorin esine puolestaan on noin 3500 vuoden ikäiseksi ajoitettu Kiukaisten tyypin kivikirves. Kaivauksissa on myös löydetty kampakeraamisen ajan keramiikkaa, samalta aikakaudelta peräisin olevia itäkarjalaisia talttoja, sekä tuontiraaka-aineista tehdyt piinuolenkärki ja meripihkakoru. Vilkunan mukaan itäistä alkuperää edustavan kampakeramiikan löytyminen todentaa suomalaisugrilaista kieltä puhuneen uuden väestön saapumista paikkakunnalle, joka oli sekoittunut suhteellisen rauhanomaisestai vanhaan alkuväestöön. Reisjärven alueen asutus oli pysytellyt suhteellisen vakaana Suomusjärven kulttuurin aikana, vaikka se oli muualla ympäristössä vähentynyt. Erääksi syyksi havaintoon on pidetty alueen järvien mataluutta ja kalaisuutta..
Reisjärveltä on löytynyt kaksi Kiukaisten tyypin kivikirvestä, jollaisia esineitä on arvioitu olleen käytössä noin 1000-luvulle eaa. saakka. Pronssikaudelle ajoitettuja kiviesineitä on niinikään löydetty kaksi. Perimätieto kertoo myös alueella olleista kiviröykkiöistä, vaikka niin sanottuja lapinraunioita ei olekaan vielä löydetty. Luotolan asuinpaikalta on löydetty Pohjois-Pohjanmaalle tyypillistä Säräisniemen 2. kaudelle ajoitettua keramiikkaa, joka oli käytössä 1200-luvulta eaa. aina 300-luvulle jaa. saakka. Tämän jälkeen alueella, kuten koko Pohjois-Suomessa alkoi keramiikaton kausi, jolloin saviastiat on korvattu mahdollisesti kaupankäynnin välityksillä saaduilla kevyillä ja kestävillä kuparikattiloilla. Reisjärveltä ei ole löydetty yhtään rautakauteen ajoitettavissa olevaa esineistöä, mitä ei voida toisaalta pitää kuitenkaan merkkinä alueen asumattomuudesta. Vilkunan mukaan eränkäyntiin perustuva asutus on todennäköisesti vaikuttanut alueella vuosituhanten ajan aina rautakauden puoliväliin ja sen ylitsekin. Alueesta kertovat ensimmäiset keskiaikaiset asiakirjatkin kertovat alueesta nimenomaan pyyntimaana.
Eräalue heimojen ja maakuntien rajamailla.
Keskiajalla Reisjärven erämaat ja kalaisat järvet olivat usein erämiesten päämääränä. Alueelle pääsi monien vesireittien kautta. Pohjois-Hämeen ja Savon sisämaan vesireittien latvajärvet ovat etelässä ja idässä vain joidenkin kilometrien päässä. Toisaalta alueelle pääsi helposti myös rannikolta Kalajokea pitkin. Alue olikin silloisten Pohjanmaan, Savon ja Hämeen maakuntien raja-alueella, eikä varsinaisesti minkään heimon kiistattoman nautintaoikeuden piirissä. 1200-luvun ja 1300-luvun alun Ruotsin ja Novgorodin välinen valtaraja meni aikanaan hyvin läheltä Reisjärven seutuja; joko Lestijokea tai Kalajokea pitkin Pohjanlahteen.
Ensimmäisinä eräretkiä Kalajoen latvavesille tekivät hämäläiset, jotka kainulaiset suhteellisen nopeasti kuitenkin syrjäyttivät takaisin Maanselän tuntumaan 800-luvulta alkaen 1000-luvulle saakka. Tuolta ajalta alueella on peräisin useita kainulaisten eräomistuksiin liittyviä, kainuu-sanan sisältäviä paikannimiä. Pirkkalaiset perivät kainulaisten valta-aseman 1100-luvulta alkaen jättäen myös perintöään paikannimistöön. 1300-luvulla Hämeen ja Pohjanmaan välinen, sangen epämääräinen, eränkäyntiraja kulki Maanselällä ja Reisjärvellä kävi runsaasti Jämsän pitäjästä peräisin olevia erämiehiä. Vuosilta 1553-1553 on peräisin tarkkoja tietoja jämsäläisten talonpoikien "miehenmetsien" lukumääristä, joita Reisjärvellä oli noina vuosina viisi. Vielä 1500-luvun puolivälistä on tietoja myös alueella vuosisatojen ajan metsästäneistä lappalaisista. Perimätiedon mukaan lappalaiset syrjäytettiin vakituisen asutusten tieltä, mutta on pidetty myös mahdollisena, että osa heistä on jäänyt alueelle ja sulautunut uuteen tulokasväestöön.
Kaskenpolttoasutuksesta pitäjäksi.
Kustaa Vaasa alkoi tukea savolaisten kaskenpolttajien siirtymistä pohjoisemmaksi 1500-luvun puolivälistä alkaen. Tavoitteena oli Pähkinäsaaren rauhan rajan turvaaminen ja siirtäminenkin uudisasutuksen avulla. Reisjärven ensimmäiset tunnetut vakituiset asukkaat olivatkin savolaiset kaskenpolttajat Pekka Heikinpoika Räisänen, Heikki Parkkinen ja Antti Pesoinen, jotka mainittiin vuonna 1556 kruunun kirjanpidon sakkoluettelossa. Anna-Maria Vilkunan mukaan lähinnä Juvalta ja Rantasalmelta peräisin olleet talonpojat asuttivat aluksi erityisesti Vuohto- ja Kiljanjärven rantoja. Erään teorian mukaan Reisjärvi-nimi olisi syntynyt Pekka Räisäsen mukaan, jolloin seutua olisi kutsuttu ensin Räisjärveksi, josta nimi olisi myöhemmin muuttunut Reisjärveksi.
Hallinnollisesti Reisjärven asutus jaettiin Kalajoen ja Lohtajan hallintopitäjien kesken siten, että Kalajanjärven ympäristö kuului Kalajokeen ja Reisjärven kylä Lohtajaan. Kirkollisesti seutu oli osa Kalajokea. Vuonna 1647 Reisjärvestä muodostettiin Kalajoen kirkkopitäjän rukoushuonekunta. Vaatimaton kirkko oli rakennettu jo 1624. 1600-luvun katovuosien ja 1700-luvun alun sotien koettelemusten jälkeen Reisjärven väkiluku alkoi kasvaa ripeästi 1700-luvun puolivälistä lähtien. Valtio tuki vuodesta 1775 alkaen kylien tiluksista erotetuille liikamaille perustettavia uudistiloja eli kruununtiloja. 1700-luvun lopulla aloitettiin siihen asti yhteisomistuksessa olleiden maiden isojako, joka saatiin Reisjärvellä päätökseen 1844. Samaan aikaan lisääntyvän väestön tarpeisiin lisämaan saamiseksi talonpojat aloittivat laajan Kalajanjärven kuivattamisen 1845. Kuivaustyöt jatkuivat vuoteen 1867 saakka. Kalajanjärvestä on nykyään jäljellä suuri kanavien halkoma peltolakeus.
Liikenneyhteyksien suhteen Reisjärveltä pääsi Kalajoen emäkirkolle ja markkinoille parhaiten Kalajokea myöten, jolla saattoi kesäisin kuljettaa raskaitakin venekuormia. Helpointa tavaroiden kuljetus oli talvella joen jäätä pitkin. Esivalta salli kauppapuotien perustamisen maaseudulle vuonna 1859, jolloin Kalajoen markkinoiden merkitys väheni. Reisjärveltä oli maantieyhteys Kalajoelle, Savoon ja Hämeeseen. Tiet olivat tosin useimmiten kuljettavissa kesäaikaan vain ratsain tai jalkaisin. Talvella ratsupoluilla pystyttiin kuljettamaan materiaalia helpommin. Vuoden 1656 venäläisten aiheuttamien levottomuuksien vuoksi Reisjärvelle rakennettiin varustus Savon talvitien varteen, joka tosin luhistui käyttökelvottomaksi 1671. Talvitien parantaminen Viitasaarelta kesätieksi aloitettiin 1820-luvulla ja se saatiin lukuisten hätäaputöiden pohjalta valmiiksi 1836. Tie Haapajärvelle valmistui 1850-luvun lopulla.
Reisjärven ensimmäinen kirkko oli käytössä vuoteen 1820, jolloin uusi kirkko valmistui samalle paikalle. Vuonna 1826 Reisjärvestä tuli kappeliseurakunta, joka liitettiin 1838 Haapajärven kirkkopitäjään. Reisjärven kunta itsenäistyi Haapajärvestä 1865 ja seurakunta 1868. Tosin omaa pappia kuntalaiset pääsivät valitsemaan vasta 1876, koska ajan tapa vaati palkan maksamista edelliselle, eli Haapajärven kirkkoherralle hänen virkakautensa loppuun saakka.
Reisjärven kunta.
Keväällä 2007 Reisjärvi aloitti kuntaliitosselvityksen yhdessä Haapajärven kaupungin, Pyhäjärven kaupungin ja Kärsämäen kunnan kanssa. 18. kesäkuuta 2007 kunnanvaltuusto kuitenkin kieltäytyi äänin 11–10 kuntaliitoksesta.
Väestökehitys.
Vuonna 1560 Reisjärvellä oli yhdeksän savolaisten kaskenpolttajien perustamaa taloa. 1560-luvulla alueelle muutti jälleen suuri joukko savolaisia, jotka asuttivat nyt erityisesti Kalajanjärven ranta-alueita. Vuonna 1565 talojen lukumäärä oli noussut 23:een. 1560-luvun jälkeen uudisasukkaiden virta väheni ja vuonna 1570 alkanut 25-vuotinen sota väenottoineen tyrehdytti uudisasutuksen leviämisen. Vuosisadan lopussa uusia taloja perustivat enää alkuperäisten uudisasukkaiden jälkeläiset. Kaskenpoltto oli kiertävä elinkeino, joten vuosisadan loppuun mennessä useat kaskitalonpojat olivat myös muuttaneet alueelta pois. Vuonna 1599 Reisjärven ja Kalajanjärven kylissä oli enää yhteensä 15 taloa.
1600-luvun alussa asutustoiminta vilkastui uudelleen, eritoten talonpojille myönnettyjen verovapauksien ansiosta. Reisjärvellä olikin vuonna 1607 jo 26 taloa, keskittyen erityisesti Reisjärven etelärannalle ja Vuohtojärven itärannoille. Väkiluvun kasvua 1600-luvulla haittasivat kuitenkin 1630- ja 1640-lukujen useat huonosatoiset vuodet sekä erityisesti vuosien 1641 ja 1642 katovuodet. Samoin vuosien 1695-1697 katovuodet olivat hyvin vaikeat. 1700-luvun alussa väkiluvun kasvua hidasti Suuri Pohjan sota. Vuonna 1713 Reisjärvellä oli 32 taloa. Isoviha alkoi vuonna 1714, mutta erityisesti vuonna 1716 venäläisten marssi rannikolta Reisjärven halki Kajaaniin koetteli aluetta, vihollisen polttaessa matkallaan taloja ja aitoja. Vuonna 1719 asukkaita oli enää 8 talossa, 24 talon ollessa autioita. Isonvihan jälkeen autotilat asutettiin jälleen parin vuosikymmenen kuluessa ja väkiluku alkoi kasvaa nopeasti vuosisadan puolivälistä eteenpäin.
1700-luvun lopulla perustetut 31 uutta kruununtilaa lisäsivät väkilukua. Isojakoa odotellessa uusia tiloja perustettiin 1800-luvun alussa halkomalla vanhoja ja perustamalla torppia, joita syntyi 20 vuoteen 1855 mennessä. Isojaon jälkeen perustettiin taas ripeästi 40 uutta kruununtilaa 1840-luvulla.
Huolimatta useista raskaistakin kulkutauti- ja katovuosista, Reisjärven asukasluku kasvoi 1800-luvulla nopeasti ja 1900-luvun alussa asukkaita oli jo n. 3400. Nälkävuodet 1860-luvun puolivälin jälkeen tosin koettelivat Reisjärveä erittäin ankarasti; vuonna 1868 tuoreen kunnan väestöstä kuoli nälkään peräti 21,9 %, mikä oli kolmanneksi eniten kaikista Suomen kaupungeista ja kunnista tuona vuonna. Vuoden 1945 jälkeen väkilukumäärä kasvoi ennätyssuureksi ollen yli 5000 asukasta. Väkiluku kääntyi sittemmin laskuun 1960-luvulla siirtolaisuuden ja Suomen kaupungistumisen myötä.
Luonto.
Reisjärvi on Keski-Suomen järvialueen ja Pohjanmaan lakeuden välistä vaihettumisaluetta. Kunta on runsasjärvisempi ja pinnanmuodoltaan vaihtelevampi kuin Pohjanmaan kunnat yleensä.
Reisjärvellä on yli 150 järveä tai lampea. Keskusjärviä ovat Vuohtojärvi, Reisjärvi ja Kiljanjärvi. Reisjärven itäpäässä alkaa Kalajoki, joka mutkittelee pohjoiseen ja laskee Haapajärveen. Muita huomattavia järviä ovat Pitkäjärvi ja Korpisenjärvi.
Maaperä on kunnan pohjois- ja eteläosissa pääasiassa kvartsidioriittia, eteläosassa granodioriittia ja lännessä kiilleliusketta. Pitkäjärven ympäristössä on uraaliittiporfyriittialue. Maaperä on pääasiassa moreenia. Keskujärvien ympärillä on laajahkoja savikerrostumia jäänteenä ajalta, jolloin järvet muodostivat suuremman vesialtaan. Savikot ulottuvat Kalajoen laaksoa seuraillen kunnan pohjoisrajalle saakka. Lisäksi kunnan alueella on jotakin matalia harjuja ja hiekkakankaita. Huomattavin harjujono kaartuu Pihtiputaan puolelta Reisjärven rantaan ja jatkuu Vuohtojäven ja Kiljanjärven väliseltä kannakselta Kangaskylän kautta luoteeseen Sievin alueelle. Reisjärvi rajoittii itä- ja kaakkoisrajalla Suomenselän vedenjakajaan, jossa maanpinta on korkeimmillaan 180m merenpinnasta. Alavinta on Kalajoen laaksossa. Pienpiirteissään pinnanmuodostus on kumpuilevaa, mutta mitään selvästi erottuvia kohoumia ei ole.
Alueella on melko paljon soita. Laajimpia suoalueita ovat Piilineva, Katajaneva, Isoneva ja Rautamullansuo.
Elinkeinoelämä.
Maatalous on kunnassa voimakasta työllistäen 27,3 % ammatissa toimivasta väestöstä (2008). Palvelut, liikenne ja kauppa työllistävät eniten, 45,1 %, kun taas kolmanneksi tärkein sektori on teollisuus ja rakennustoiminta (25,4 %). Tunnetuimpia paikkakunnalla toimivia yrityksiä ovat muun muassa Elecster Oyj:n Reisjärven tehtaat sekä hirsitalopaketteja toimittavat Peuratalot ja Suomen Hirsikoto.
Matkailuelinkeino kohdentuu lähinnä maatilamatkailuyritysten palveluihin sekä luonto- ja erämatkailuun. Reisjärvi on 115 kilometria kattavan Reisjärveltä Perhoon ulottuvan Peuran polku -erämaaretkeilyreitistön päätepiste.
Tapahtumia.
Reisjärvellä on vietetty vuodesta 1996 lähtien joka kesä Posliinikesää. Tapahtuma kerää tuhansittain posliininmaalauksesta kiinnostuneita useista eri maista ja onpa Reisjärveä sen johdosta kutsuttu "posliininmaalauksen keskukseksikin". Tapahtuman primus motor on ollut posliininmaalauksen opettaja ja taiteilija Aira Suomela.
Heinäkuun puolivälissä vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen vuosittaiset opistoseurat kutsuvat vilkkaimpana iltanaan yhtaikaa jopa 18 000 sanankuulijaa Reisjärven kristilliselle opistolle.
Heinäkuun lopulla vuorostaan Reisjärvi-päivät keräävät entisiä ja nykyisiä Reisjärvisiä erilaisiin kotiseutuhenkisiin tapahtumiin.
Vuodesta 2011 alkaen Reisjärvellä on suunnitteilla järjestää vuotuinen karaoken ympärille keskittyvä kolmipäiväinen "Lupa laulaa" -festivaali.
Kirkko ja herätysliikkeet.
Reisjärvestä tuli itsenäinen kirkkoherrakunta vuonna 1867, jota ennen se kuului Kalajoen kirkkoherrakuntaan. Reisjärven seurakunnan johtavat kirkolliset herätysliikkeet ovat herännäisyys ja lestadiolaisuus. Reisjärven nykyinen kirkko valmistui 1820. Kirkon alttaritaulun on maalannut Arthur Heickell vuonna 1913.
Koulutus.
Reisjärven koululaitoksessa on kolme ala-astetta (Kalaja, Leppälahti ja Niemenkartano), yläaste, erityiskoulu ja lukio. Kunnassa toimivat myös Jokilatvojen opisto, Ylivieskan seudun musiikkiopisto ja Reisjärven kristillinen opisto.
Kyliä.
Kalaja (tai Iso-Kalaja), Kangaskylä, Levonperä, Järvikylä, Pekkaperä, Köyhänperä, Kinnulanranta, Reisjärvi (Keskikylä), Kinnulanranta, Leppälahti, Levonperä.


Rusko.
Rusko on kunta, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on sisävesiä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Vahdon kunta liittyi Ruskoon vuoden 2009 alussa. Ruskon vaakunaksi tuli tässä yhteydessä Vahdon vaakuna. Turun lentoaseman alue siirrettiin vuonna 1957 Ruskolta Turun kaupungin alueeseen. Suurimpia työllistäjiä ovat Ruskon kunta, Sormat Oy ja VAK Oy (entinen nimi Virtasen autokoritehdas).
Ruskolla on suuria sora-alueita ja runsaat hyvälaatuiset pohjavesivarat. Lisäksi luonnonvaraisia soita on kunnassa useita. Kunnan pohjoisin piste on Kuhankuono, kaikkiaan seitsemän kunnan yhteinen rajapyykki. Kunnan eteläosan korkein kohta on 70,9 metrin korkeuteen merenpinnasta kohoava Kullavuori, jonka rinteellä on hiidenkirnu. Kunnan pohjoisosassa, entisen Vahdon kunnan alueella, Punaisentorin lähellä oleva nimetön huippu kohoaa noin 93 metrin korkeuteen merenpinnasta.
Ruskon vaakuna vuoteen 2009 astiRuskolla toimii viisi peruskoulun koulua: Kirkonkylän koulu (luokat 3–6), Hiidenvainion koulu (luokat 1–2), Merttelän koulu (luokat 1–6), Laukolan koulu (luokat 1-6) ja Maunun koulu (luokat 7–9).
Harmaakivinen Ruskon kirkko on rakennettu todennäköisesti noin vuosina 1510–1530. Sitä ympäröivä Ruskon kirkonmäki kivisiltoineen, vanhoine kantataloineen ja lainajyvästöineen on määritelty valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.
Kyliä.
Asola, Hiidenvainio, Hujala, Kankare, Kirkonkylä, Liukola, Lähteenmäki, Munittula, Merttelä, Papumäki, Uttula, Vahto
Uskonnolliset yhteisöt.
Ruskolla toimii evankelisluterilainen Ruskon seurakunta, johon kuuluu myös Vahdon kappeliseurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii evankelisuus Vahdon alueella.


Utajärvi.
Utajärvi on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnan itäosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Utajärven naapurikunnat ovat Muhos, Oulu, Pudasjärvi, Puolanka ja Vaala.
Utajärven korkeus merenpinnasta aseman kohdalla on 80,4 m. Maakunnan pääkaupungin Oulun keskustaan on matkaa 56 kilometriä.
Utajärvellä on Ilmatieteen laitoksen säätutka. Suosittu rockin Suomen mestaruuden vuonna 1982 voittanut rockyhtye 22-Pistepirkko on perustettu Utajärvellä vuonna 1980. Utajärven kotiseutulaulu on Jokilaakson laulu.
Utajärvi on perinteinen maatalouspitäjä. Maatalouden sivuelinkeinoina on muun muassa yrttien tuotanto ja jalostus mausteiksi, hunajan tuotanto, koti- ja luomuleipomotoiminta sekä käsityöyrittäjyys. Kunnassa on myös matkailu- ja majoitusalan yritystoimintaa. Viime vuosikymmeninä erityisesti mekaaninen puunjalostus ja muovi- sekä elektroniikkateollisuus on lisääntynyt. Metsärikkaassa pitäjässä on useita auto- ja metsäalan yrittäjiä. Lukuisat turvesuot työllistävät konealan yrittäjiä.
Historia.
Utajärvellä on ollut asutusta jo kivikaudella. Tunnettuja kivikautisia asuinpaikkoja ovat mm. Kokkosaari, Honkalansaari, Niemelä ja Roinila. Ennen seudulle saapuvia suomalaisia erämiehiä seudulla asuivat lappalaiset. Muistoksi heistä on paikannimistöön jäänyt monia sanoja esimerkiksi Utajärvi ja Rokua. Aluksi asutus keskittyi jokivarteen. Todennäköisesti jo 1500-luvun puolivälissä asutus alkoi muuttua vakinaiseksi savolaisten ja pohjalaisten uudisasukkaiden ansiosta. Vuosisadan lopulla venäläiset hävittivät lähes koko asutuksen. Täyssinän rauhan jälkeen 1595 alkoi asutuksen laajentumisen kausi, jonka katkaisivat mm. 1600-luvun suuret kuolonvuodet sekä isoviha.
Utajärvi kuului seurakunnallisesti aluksi Liminkaan, mutta liitettiin 1610 Oulun seurakunnan Muhoksen kappeliin. Vuonna 1766 Utajärvestä muodostettiin Muhoksen kappeli. Kunnan perustamisvuodeksi katsotaan vuosi 1865 ja omaksi seurakunnaksi Utajärvi erotettiin 1886.
Oulun ja Utajärven välistä ratayhteyttä ryhdyttiin suunnittelemaan vuonna 1918. Rataa alettiin rakentaa vuonna 1926 ja junaliikenne Oulusta Muhokselle alkoi vuonna 1927 sekä Utajärvelle vuonna 1928. Vaalaan saakka liikennöinti alkoi 1929. Toiseen maailmansotaan asti Utajärvi oli maatalousvaltainen pitäjä. Oulujoen valjastamisen myötä elinkeino muuttui, nykyisin yli puolet utajärvisistä saavat elantonsa pääasiassa palveluammateissa. Utajärvelle on rakennettu kaksi vesivoimalaitosta. Ne ovat Utasen voimalaitos, joka valmistui 1956 ja Ala-Utoksen voimalaitoksella energiantuotanto alkoi 1957.
Utajärven asukasluku oli suurimmillaan 1950-luvulla, jolloin Oulujoen koskien rakentaminen oli käynnissä. Vuonna 1952 kunnassa oli jo 8627 asukasta. Tämän jälkeen asukasluku alkoi vähentyä, sillä 1954 Vaalan ja Yli-Niskan alueet liitettiin Säräisniemeen ja vuosikymmenen lopulla alkoi voimakas poismuutto. Väestön väheneminen pysähtyi vasta 1980-luvun alussa, jolloin asukkaita oli vajaat 3800. Pikkuhiljaa asukasmäärä alkoi uudelleen laskea ja nykyisin Utajärvellä on reilut 3000 asukasta.
Ennen vanhaan Utajärven kuntaa halkova Oulujoki oli tärkeä kulkureitti matkustavaisille, tervalle ja muulle kauppatavaralle, se tarjosi myös kalaa pöytään sekä elannon koskenlaskijoiden ammattikunnalle. Joki on valjastettu 1940- ja 1950-luvuilla. Vuoteen 1949 saakka joki ylitettiin "roomulla" tai lossilla, jota kuljetti roomari. Nykyisin roomun paikalla on silta. Vielä tänäänkin Oulujoki on komea ja ylväs joki, joka tarjoaa mahdollisuuksia kalastukseen ja monenlaiseen virkistyskäyttöön. Kiiminkijoki kunnan pohjois-osassa sen sijaan on edelleen vapaa joki koskineen.
Maantiede.
Kiimikijoen Kurimonkoskea, entisen rautaruukin kohdalta alavirran suuntaan katsottuna.
Utajärvi jakautuu luonnonmaisemiltaan kahteen osaan. Kunnan eteläosaa hallitsevat Oulujoen laakso, Rokuan mahtava muodostuma ja laajat suot. Pohjoisosat ovat ns. Kainuun nevalakeuteen kuuluvaa lampien elävöittämää metsä- ja suoseutua, jota halkovat Kiiminkijoen latvareitit.
Maasto.
Kallioperä on pääasiassa graniittia sekä kiillegneissiä ja -liuskeita. Naamajoen tienoilla on kalkkikiviesiintymiä ja pohjoisosassa myös migmatiittia ja graniittigneissiä. Maaperä on pohjoista moreenia. Etelässä Oulujoen varsilla on laajoja hiekka- ja hietakerrostumia. Paikoin hiekka on niin hienoa, että tuuli pystyy sitä kuljettamaan. Komeimmillaan muodostumat ovat Rokuan alueella, jossa on suuria dyynejä, rantavalleja, hiekkakankaita ja syviä suppakuoppia. Maasto on varsin tasaista lukuun ottamatta Rokuan aluetta, Rokuan korkein kohouman Pookivaara kohoaa yli 70 metriä ympäröivältä suolakeudelta. Oulujoen koillispuolellla maasto nousee loivasti kohti pohjoista ja itää. Korkeimpia vaaroja ovat Iso Palovaara ja Hevosvaara. Utajärvi on runsassoita seutua. Niittysuon, Tolkansuon, Säippäsuon ja Kivisuon aluielle on muodostettu soidensuojelualue.
Vesistöt.
Oulujoen ja Kiiminkijoen lisäksi kuntaa halkovat useat pienemmät joet, kuten Naamanjoki, Piltunginjoki, Potkunjoki, Sanginjoki ja Utosjoki. Kunnan alueella on useita järviä, muun muassa Ahmasjärvi, Iso Olvasjärvi, Piltunginjärvi, Puokiojärvi, Saari-Sorsua, Sanginjärvi sekä Särkijärvi, joka tuli kuuluisaksi tilapäisestä kuivattamisestaan. Utajärvi -niminen järvi, jonka Oulujokeen rakennetun Utasen voimalaitoksen alakanava halkaisi 1956, on kuntataajamasta hieman kaakkoon.
Utajärven keskustaa länteen päin nähtynä.
Liikenne.
Valtatie 22 ja Oulu–Kontiomäki -rautatie sivuavat Utajärven kuntakeskusta. henkilöjunat pysähtyvät Utajärven asemalla. Seututie 837 johtaa Utajärven keskustasta Puolangalle. Yhdystie 8300 alkaa Oulusta ja tulee Oulujoen pohjoispuolta Utajärvelle, jatkuu Keski-Niskaan, missä yhtyy Valtatie 22:een. Lähin lentokenttä on Oulunsalossa. Paikallisliikenteestä vastaa kunnan järjestämä paikallislinja, jota ajetaan yhdellä bussilla. Bussipysäkkien lisäksi kyytiin pääsee muualtakin reitin varrelta ja liikuntaesteiset bussi hakee kotiovelta, kun sen tilaa puhelimitse edellisenä päivänä. Kirkonkylällä on Matkahuollon palvelupiste.
Kyliä.
Ahmas, Alakylä, Ala-Naama, Ala-Niska, Autio, Juorkuna, Järvikylä, Kangaskylä, Kemilä, Kivijärvi, Kormunkylä, Marttisjärvi, Murronkylä, Naamankylä, Niska, Ojakylä, Potku, Sanginkylä, Sipolankylä, Sotka (Sotkankylä), Särkijärvi, Tervolankylä, Utanen, Ylisuvanto, Yli-Utos.
Kuntapalvelut.
Utajärven kuntapalveluihin kuuluvat peruspalvelut, sivistyspalvelut ja tekniset palvelut. Eri palvelualat on jaettu tiimeihin, jotka järjestävät oman vastuualueensa palvelut.
Hallintotiimi tuottaa kuntalaisten ja kuntaorganisaation tarvitsemia yleis- ja taloushallintoon liittyviä toimistopalveluja. Tiimiin kuuluvat palvelusolu, taloussolu, henkilöstösolu ja atk-solu.
Peruspalvelut.
Sosiaali- ja perhetyönpalveluista vastaa sosiaali- ja perhetyönpalvelujen tiimi. Tiimiin kuuluu kehitysvammapalvelujen tiimi, päivähoitopalvelujen tiimi ja sosiaalityön solu. Terveyspalveluista vastaa terveyskeskus. Ruokapalveluista vastaa ruokapalvelutiimi, joka tuottaa ruokapalveluja kunnan eri toimipisteille ja tarjoaa mahdollisuuden työpaikkaruokailuun. Vanhuspalvelujen tiimi vastaa vanhus- ja kotihoitopalveluista. Asuin- ja elinoloista vastaa ympäristönvalvontapalvelujen tiimi, johon kuuluvat eläinlääkäri, terveystarkastaja ja ympäristösihteeri. Tehtäviin kuuluvat eläinlääkintähuolto, terveysvalvonta ja ympäristönsuojelu.
Sivistyspalvelut.
Utajärven kunnan sivistyspalveluista vastaa sivistyslautakunta, jonka toimialaan kuuluvat opetuspalvelut, kirjasto, kulttuuripalvelut ja vapaa-aikapalvelut sekä erilainen sivistystoimen alainen projektitoiminta.
Opetustoimen palvelut.
Utajärvellä on neljä peruskoulua ja yksi lukio. Lisäksi kunta on järjestänyt kansalaisopistopalveluita ostopalveluina Muhokselta. Vuodesta 1987 alkaen kunnalla on ollut oma lasten ja nuorten kuvataidekoulu, jonka palvelut ovat maksullisia.
Vapaan sivistystyön ja vapaa-ajanpalvelut.
Vuonna 2000 perustettiin vasite-tiimi, johon kuuluvat kirjaston, nuorisopalveluiden, liikuntapalveluiden ja kulttuuripalveluiden henkilökunta. Tiimi vastaa vapaan sivistystyön ja vapaa-ajanpalveluista.
Muistomerkkejä.
Utajärvellä on sekä toiseen maailmansotaan että elinkeinoihin kuin myös runonlaulantaan perustuvia muistomerkkejä: Sankarivainajien muistomerkki (1950), Karjalaan jääneiden muistomerkki (1958), Roomari-patsas (1985), Veteraanikivi (1991), Merilän suvun koskenlaskijoiden muistomerkki (2000) ja Runonlaulajien muistomerkki (2003).
Vuoden Roomari.
Vuoden Roomari on kunniakuntalainen, joka on utajärvinen ja kunnostautunut paikallisen kulttuurin, taiteen tai kotiseututyön parissa. Aiemmin Roomari valittiin kansanäänestyksellä, mutta viime vuodesta lähtien kuntalaiset, mukaan lukien ulkopaikkakuntalaisetkin, ovat saaneet tehdä ehdotuksia.
Kolmijäseninen raati suorittaa valinnan. Raatiin kuuluvat sivistyslautakunnan puheenjohtaja, kulttuuritoimen viranhaltija sekä heidän kunakin vuonna raatiin kutsumansa henkilö. Tämä kolmas jäsen siis vaihtuu vuosittain. Roomari julkistetaan syksyllä, viime vuosina tämä on tapahtunut itsenäisyyspäivän juhlassa. Roomari on valittu vuodesta 1993 alkaen, vuosina 1999 ja 2003 äänet hajosivat niin, ettei ketään voitu katsoa tulleen valituksi.
Urheilu, liikunta ja vapaa-aika.
Kunnassa on useampia kalastuspaikkoja halukkaille. Näitä ovat Suojärven kodat, Alakylän laavut, Partiokämpän varaustuvat, Valkeisjärven kalastuspaikat ja Kurimon kalastuspaikat. Erämaavaellusreitti Kivijärven kinttupolku johtaa Sotkan kylästä Oulun Ylikiimingin Ylivuoton kylään. Vapaana virtaava Kiiminkijoki sopii vesivaellusreitiksi melojille.


Utsjoki.
Utsjoki (,, norjaksi "Utsjok") on Suomen kunta, joka sijaitsee Lapin maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Utsjoen väestötiheys on vain {formatnum: } asukasta/km2, ja se on Suomen kolmanneksi harvimpaan asuttu kunta Savukosken ja Enontekiön jälkeen.
Utsjoen ainoa naapurikunta on Inari. Lisäksi kunta rajoittuu pohjoisessa Norjaan. Norjassa rajakuntina ovat Kaarasjoki, Tana ja Uuniemi.
Utsjoki on sekä Suomen että Euroopan unionin pohjoisin kunta, ja Euroopan unionin pohjoisin piste on merkitty myös muistokivellä. Utsjokilaakso on valittu erääksi Suomen kansallismaisemista ja on myös yksi valtakunnallisesti arvokkaista maisema-alueista Suomessa.
Kyliä.
Asutus on keskittynyt pääsääntöisesti Suomen ja Norjan välisen rajajoen, Tenon varrelle. Kunnan kylät ovat Nuorgam, Utsjoen kirkonkylä, Nuvvus, Dalvadas, Outakoski, Rovisuvanto, Karigasniemi ja Kaamasmukka.
Liikenneyhteydet.
Suunnistustaulu Utsjoen keskustassa seututien 970 ja valtatien 4 risteyksessä.
Utsjoelle saatiin kunnollinen tieyhteys vasta vuonna 1958. Sitä ennen Karigasniemen ja Utsjoen välinen liikenne hoidettiin lähinnä veneillä Tenojokea pitkin, ja tällä välillä sijaitsi myös kulkua hankaloittava koski, Yläköngäs. Talvisaikaan jokea pitkin ajettiin jopa autolla, mistä on kertomus Raimo O. Kojon kirjassa "Teno, Saamen ja lohen virta" (WSOY 1984). Karigasniemeltä Utsjoelle Tenon rantaa kulkeva tie valmistui 1970-luvulla.
Nykyisin Utsjoki on valtatien 4 pohjoinen päätepiste. Eurooppatie E75 jatkuu vuonna 1993 valmistunutta Saamen siltaa pitkin edelleen Norjaan ja yhtyy siellä Norjaa halkovaan E6-tiehen.
Talous.
Utsjoen tärkeimmät elinkeinot ovat poronhoito ja Tenojoen lohenkalastus sekä sen mukanaan tuoma matkailu. Monelle utsjokiselle melkein ammatiksi käypää on talviaikaan riekon ansapyynti. Norjalaiset ovat merkittävä asiakaskunta alueen yrityksille. Suomalaisen lihan ja lihatuotteiden kauppa Norjaan käy vilkkaasti. Samoin 2001 avattu Nuorgamin Alkon myymälä on norjalaisten ahkerassa käytössä.
Utsjoella on monta lomakylää mm. Tenonlohituvat, ja suurin osa niistä on perheyrityksiä.
Uskonnolliset yhteisöt.
Utsjoella toimii evankelisluterilainen Utsjoen seurakunta, joka on kaksikielinen eli seurakunnassa käytetään sekä suomen että saamen kieltä, ja se on ainoa saamelaisenemmistöinen seurakunta Suomessa.
Luonto.
Utsjoen kasvillisuus on arktisen tundran ja pohjoisten havumetsien vaihettumisaluetta, hemiarktista kasvillisuusvyöhykettä. Tuntureilla kasvillisuus on paljakkaa. Tällä alueella on laajoja tunturikoivikoita. Utsjoella talvi on pitkä, pimeä ja kylmä. Lyhyen kesän aikana Utsjoella on noin kaksi kuukautta kestävä yötön yö. Kesät ovat muuhun Suomeen nähden viileitä, helteitä ei ole joka vuosi. Utsjoella sijaitsee Kevon luonnonpuisto ja siellä Ilmatieteen laitoksen sääasema. Luonnonpuistossa on kuuluisa Kevon syvä kanjoni ja sen vartta kulkeva runsaan 50 kilometrin mittainen retkeilypolku, jota luonnonpuistossa täytyy rajoitusaikana käyttää. Myös Nuorgam–Sevettijärvi -retkeilyreitti on suosittu mutta verrattain vaativa taival. Kunnassa sijaitsee myös Suomen laajin erämaa Kaldoaivi. Utsjoella on paljon marjoja, muun muassa puolukoita, hilloja, variksenmarjoja ja mustikoita.
Ilmasto.
Utsjoki on Suomen pohjoisin kunta, ja siellä sijaitseva Lapin tutkimuslaitos Kevo on Suomen kuivin ja pilvisin paikka: auringonpaistetunteja keskimäärin 1 279 tuntia ja sadetta 433 millimetriä vuodessa.
Väestö.
Vuonna 2011 Utsjoella asui 1 294 henkeä. Suomea puhui äidinkielenään 648 henkilöä ja saamea 614 henkeä. Ruotsinkielisiä oli 4 ja muiden kuin aiemmin mainittujen kielten puhujia oli 28.


Uurainen.
Uurainen () on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Suomen maakunnassa. Matkaa kirkonkylästä Jyväskylän maakuntakeskukseen on 36 kilometriä. Muut lähimmät kaupungit ovat Saarijärvi ja Äänekoski. Kunnan virallinen väkiluku on ihmistä (), ja sen pinta-ala on  km² josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km².
Uuraisten naapurikunnat ovat Jyväskylä, Laukaa, Multia, Petäjävesi, Saarijärvi ja Äänekoski.
Kunta tuli tunnetuksi 1970-luvulla, kun sen johtoon valittiin (19. maaliskuuta 1976) Sirpa Rautio Suomen ensimmäiseksi naiskunnanjohtajaksi.
Uuraisten kirkko on rakennettu vuonna 1904 entisen paikalle. Siihen liittyvä tapuli on rakennettu 1882 lääninarkkitehti Alfred Cavénin piirustusten mukaan.
Kyliä.
Haukimäenkylä, Höytiä, Jokihaara, Kangashäkki, Kirkonkylä, Kotaperä, Kummunkylä, Kuukkajärvi, Kyynämöinen, Nyrölä, Hiirola(uurainen), Tehlo, Oikarisperä, Pirttiperä, Uurainen


Uusikaarlepyy.
Uusikaarlepyy (, aik.) on suomalainen kaupunki. Uusikaarlepyy sijaitsee Pohjanmaan maakunnassa, Lapuanjoen suussa. Uudenkaarlepyyn naapurikunnat ovat Kauhava, Pedersören kunta, Pietarsaari ja Vöyri. Kaupunki on kaksikielinen ja enemmistönä noin 90 prosenttia asukkaista puhuu ruotsia ja noin 8 prosenttia puhuu suomea. Syyskuussa 1808 paikkakunnalla käytiin Suomen sotaan liittynyt Juuttaan taistelu. Tästä taistelusta kertoo Johan Ludvig Runebergin "Vänrikki Stoolin tarinat".
Tapahtumia.
Juthbackan markkinat on vuosittain elokuun lopussa pidettävä rompetoritapahtuma.


Vahto.
Vahto on Suomen entinen kunta, joka sijaitsi Varsinais-Suomen maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Vahdon kunta liittyi Ruskoon vuoden 2009 alussa. Ruskon vaakunaksi tuli tässä yhteydessä Vahdon vaakuna.
Vahdon naapurikunnat ennen kunnan lakkauttamista olivat Aura, Masku, Mynämäki, Nousiainen, Pöytyä, Rusko, Turku ja Yläne.
Vahdon pohjoisin piste oli Kuhankuono, joka oli aiemmin kaikkiaan kahdeksan kunnan yhteinen rajapyykki. Vahdolla on suuria sora-alueita ja runsaat hyvälaatuiset pohjavesivarat. Lisäksi luonnonvaraisia soita on kunnassa useita. Vahdon suurimpia työllistäjiä on Virtasen autokoritehdas.
Historia.
Vahto kuului alun perin Ruskon pitäjään, jolloin sitä kutsuttiin Puu-Ruskoksi tai Ruskon korveksi. Itsenäisenä kuntana Vahto aloitti 1870-luvulla, jolloin pidettiin ensimmäinen kuntakokous.
Kyliä.
Askainen, Auvainen, Hemmola, Hyrköinen, Inkinen, Järvijoki (jakaa Tortinmäen kanssa), Kautranta, Kierikkala, Koivisto, Kylämäki, Laukola, Lavamäki, Parikka, Peijari, Riittiö, Seppälä, Silvola, Sysimäki.


Vammala.
Vammala on Pirkanmaan maakunnassa sijaitseva entinen Suomen kaupunki, joka on nykyään Sastamalan kaupungin keskustaajama. Vammala oli itsenäinen kunta vuoden 2009 alkuun saakka, jolloin siitä muodostettiin yhdessä Mouhijärven ja Äetsän kanssa Sastamalan kaupunki. Vuoteen 1992 saakka Vammala kuului Satakunnan maakuntaan.
Vammala tunnetaan nykyään Vanhan kirjallisuuden päivistä sekä Mauri Kunnaksen ja Akseli Gallen-Kallelan syntymä- tai kotikuntana.
Vesistöt.
Vammalan halki virtaa Kokemäenjoen vesireitti. Siihen kuuluvat Liekovesi, Rautavesi ja osittain Nokian puolella oleva Kulovesi. Kaupungin keskusta sijaitsee Vammaskosken partaalla, Rauta- ja Liekoveden väliin etelästä työntyvällä niemekkeellä. Huomattavimmat vesistöön laskevat joet ja purot ovat pohjoispuolelta Kotajärvestä alkava Vaunujoki, Pääjärvestä alkava Rautajoki ja Riippilänjärvestä laskeva Koskenoja sekä eteläpuolelta Ylistenjärvestä lähtevä Pesurinoja, Ekojärvestä laskeva Ekojoki ja Masojärvestä laskeva Kärppälänjoki. Huomattavimpia järviä ovat vesistön pohjoispuolella Pääjärvi ja Riippilänjärvi sekä eteläpuolella Ylistenjärvi, Ekojärvi ja Ylinen Piimäsjärvi. Lisäksi on kymmeniä pienempiä järviä ja lampia. Ekojärvi, jonka pintaa on laskettu 1800-luvun lopulla, on Etelä-Suomen arvokkaimpia lintujärviä ja sen rannalla on lintutorni. Toinen lintutorni sijaitsee Keskistenjärvellä kymmenkunta kilometriä Vammalan keskustasta etelään.
Vammalan eteläosa kuuluu Sammaljoen vesialueeseen. Sammaljoki alkaa kaupungin kaakkoisosassa sijaitsevilta soilta, osittain Vesilahden puolella, ja siihen laskee alueen suurin järvi Houhajärvi. Joki virtaa Sammaljoen ja Illon halki ja laskee Huittisissa Sammunjokena Kokemäenjokeen. Vammalan kaakkoiskulmassa sijaitseva Latvajärvi laskee Punkalaitumenjokeen.
Vammalan itäisimmät järvet Kivijärvi ja Saarijärvi laskevat Vesilahden puolelle Suonojärveen ja sieltä Nokian Sarkolan kautta Kuloveteen.
Vammalan pohjoisosassa sijaitsevan Suodenniemen alueen vesistö laskee Kiikoisten puolelle Kiikoisjärveen ja edelleen Kokemäen Sääksjärveen, Puurijärveen ja lopuksi Kokemäenjokeen.
Nähtävyyksiä.
Rautaveden kulttuurimaisema Vammalan sydämessä kuuluu Ympäristöministeriön nimeämiin Suomen kansallismaisemiin. Tähän maisemaan oleellisena osana kuuluu keskiaikainen Tyrvään Pyhän Olavin kirkko Sastamalan Tyrväällä.
Rautaveden etelärannalla, noin kolme kilometriä keskustasta, sijaitsee Vehmaanniemen luonnonsuojelualue, jonka omistaa Maailman luonnon säätiön Suomen osasto. Luonnonsuojelualueiksi rauhoitettuja kohteita ovat myös Karhunsaari Kulovedellä Ellivuoren ja Kutalan välillä sekä Pirunvuori Rautaveden itäpuolella.
Kokemäenjoen vesistön eteläpuolella sijaitsee luoteesta kaakkoon suuntautuva harjujakso, joka alkaa Tyrväänkylän alueelta ja jatkuu Roismalan kautta Houhajärven pohjoispuolitse Sammaljoelle, Rautaniemeen ja edelleen Urjalaan. Harjun maasto on kuitenkin kärsinyt laajasta soran ja hiekan otosta; tosin käytöstä poistettuja hiekkakuoppia on nykyisin metsitetty. Harjun reunamilla, Sammaljoelle ja Halkivahaan kulkevan maantie 2521:n varrella, on melko laajoja soita.
Vammalasta Vesilahteen vievän seututie 301:n varrella, noin 10 kilometrin päässä valtatie 12:lta, on sijainnut neljän kunnan (Tyrvää, Karkku, Tottijärvi ja Vesilahti) yhteinen rajapyykki. Lähellä tätä on sijainnut ns. "Velhonkanto", johon liittyy useita kansantarinoita. Seppo Suvannon mukaan itse rajapyykki ei ole Velho eikä Velhonkanto, vaan "Alho". Nimi on luettu vuoden 1479 rajapyykkien luettelosta (kopiosta) väärin.
Liikenneyhteydet.
Vammalan tärkeimmät liikenneväylät ovat Tampereen ja Porin välinen rautatie ja valtatie 11, Tampereen ja Rauman välinen valtatie 12 (alun perin Tampereen ja Turun välinen valtatie 9, myöhemmin kantatie 41) sekä seututiet Punkalaitumelle, Äetsään, Laviaan, Hämeenkyröön ja Vesilahteen.
Kokemäenjoen vesistö jakaa kaupungin kahteen puoliskoon. Vammalan sisäisen liikenteen kannalta tärkeimmät yhteydet vesistön yli ovat Vammaskosken silta ja Stormista Karkunkylän ja Kiuralan kautta Karkkuun kulkeva, Rauta- ja Kuloveden väliset vuolteet ylittävä maantie.
Julkiset liikennevälineet.
Matka-aika Vammalan ja Tampereen välillä kestää junalla nopeimmillaan 42 minuuttia ja linja-autolla noin tunnin.
Yhteydet junalla Vammalasta Tampere-Pori -radan ulkopuolelle edellyttävät junanvaihtoa Tampereella. Linja-autojen pikavuoroilla Vammalasta pääsee ilman autonvaihtoa Tampereen ja Turun ohella Raumalle, Ikaalisiin ja Seinäjoelle. Helsingin ja Porin yhteyksiin sisältyy autonvaihto Huittisissa.
Junamatka Vammalan ja Helsingin välillä kestää nopeimmillaan 2 tuntia ja 18 minuuttia sekä reitti linja-autolla Huittisten kautta 2 tuntia ja 45 minuuttia. Yhteys linja-autolla Vammalan ja Turun välillä kestää nopeimmillaan tunnin ja 40 minuuttia sekä junayhteys Tampereen kautta noin tunnin kauemmin.
Vammalaa lähimmät lentoasemat sijaitsevat noin 50 kilometrin päässä Pirkkalassa, noin 65 kilometrin etäisyydellä Porissa ja noin 110 kilometrin päässä Turussa.
Historia.
Vammalan seudun alueella on ollut asutusta jo noin 7 000 vuoden ajan. Pysyvää asutusta alueella ei esihistorian aikana kuitenkaan ollut, vaan asukkaat olivat pääasiassa metsästäjiä ja kalastajia. Pysyvä alueen asuttaminen alkoi 200–300-luvulla. Tunnetuimpia rautakautisia asuinpaikkoja ovat Kaukola, Tyrväänkylä ja Palviala.
Sastamalan Pyhän Marian kirkon rakentaminen aloitettiin 1496, mutta paikalla on ollut puukirkko jo 1200-luvulta lähtien. Tyrvään Pyhän Olavin kirkko valmistui 1506. Vuonna 1855 valmistui Tyrväälle toinen, tiilistä rakennettu kirkko, ja 1869 käynnistyi Tyrvään kunnan toiminta. Lähellä sijaitsevan Karkun kunnan – joka nykyään kuuluu Vammalan kaupunkiin – toiminta alkoi noin 1868.
24. huhtikuuta 1907 Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinaan, Nikolai II:n päätöksellä perustettiin Vammala-niminen kauppala; ero Tyrväästä toteutui vasta vuoden 1915 alussa. Kauppalan pinta-ala oli aluksi vain 0,5 neliökilometriä. Helsinkiläinen asemakaava-arkkitehti V. O. Lille laati jo vuonna 1908 asemakaavan, jonka Suomen senaatti vahvisti seuraavana vuonna. Alueella toimi kaksi kansakoulua, Tyrvään Säästöpankki (perustettu 1876), puhelinyhtiö Tyrvään Telefooni Oy (perustettu 1893), Suomen vanhin paikallislehti Tyrvään Sanomat (perustettu 1894) sekä olutpanimo Tyrvis Bryggeri (1880−1905) ja lisäksi muutamia osuuskunnallisia yrityksiä. Vuonna 1915 rakennettiin kivinen Vammaskosken silta yhdistämään joen rannat toisiinsa. Silta peruskorjattiin ja levennettiin 2005-2006.
Melkein koko Vammalan kauppala poltettiin sisällissodan loppuvaiheissa 1918, kun pääosin Turun seudulta saapuneet punakaartilaiset perääntyivät. Talvi- ja jatkosodan aikana Vammalaan juuri sotaa ennen perustetun asevarikon on laskettu valmistaneen suunnilleen puolet viime sotien aikana ammutuista tykinammuksista. Karkussa toimi myös Lottaopisto. Asevarikko (VammAseV), joka oli toimintavuosinaan yksi kaupungin merkittävistä työnantajista, lakkautettiin vuonna 2003. Asevarikon alueella toimi vuonna 1943 perustettu Puolustuslaitoksen Vammaskosken tehdas, jonka tuotteista tunnetuimpia olivat Vammas-kaivinkoneet ja -tiehöylät.
Vammalalle vahvistettiin Gustaf von Numersin piirtämä vaakuna 1950, ja kauppala alkoi laajentua pian sodan jälkeen. Vuonna 1955 Vammalan kauppalaan liitettiin laajoja alueita, mm. Nuupalan alue. Alueliitos merkitsi kauppalan väkiluvun kasvua yli kolminkertaiseksi ja pinta-alan kasvua yli 20-kertaiseksi. Akseli Gallen-Kallelan lapsuudenkoti, joka sijaitsee Jaatsilla, jäi kauppalan sisään. Vuoden 1965 alussa kauppala muuttui Vammalan kaupungiksi, ja vuoden 1973 alusta lukien Karkun ja Tyrvään kunnat ovat kuuluneet Vammalaan. Lisäksi Vammalaan liitettiin vuonna 1985 noin kymmenen neliökilometrin suuruinen Kiikan-Illon alue Äetsän kunnasta. Vuodesta 2007 alkaen Vammalan kaupunkiin kuuluu myös Suodenniemen kunta.
Vammala, Tyrvää ja Karkku olivat ensimmäisiä Suomen kuntia, joissa aloitettiin peruskoulun kokeilu vuonna 1968. Kokeilu koski alkuvaiheessa vain yläastetta, joka korvasi kansalaiskoulun, peruskoulujärjestelmään siirryttiin Vammalassa lopullisesti vuonna 1973. Arkkitehti Osmo Lapon suunnittelema Sylvään yläasteen koulu oli Suomen ensimmäinen nimenomaan peruskouluksi rakennettu koulutalo.
Stormin kylässä toimi vuosina 1974−1995 Outokumpu Oy:n nikkelikaivos, joka oli toimintavuosinaan yksi kaupungin suurimmista työnantajista. Vammalan kaivoksen rikastamo on edelleen toiminnassa ja siellä rikastetaan Oriveden kaivoksen kultaa. Rikastamon omistaa nykyisin Polar Mining Oy.
Vuoden 2009 alussa Vammalan kaupunki, Mouhijärven kunta ja Äetsän kunta lakkautettiin ja tilalle perustettiin uusi Sastamalan kaupunki. Yli 24 000 asukkaan Sastamalan kaupunki tulee olemaan vahva vaikuttaja Pirkanmaalla.
Kaupunginosat.
Näkymä Myllyvuolteen sillalta Rautavedelle päin.
Maarekisterikylät.
Aluskylä, Eko, Haapaniemi, Haroinen, Heinoo, Hieta, Hoipola, Houhajärvi, Huida, Humaloja, Hurula, Hätilä, Innala, Isojärvi, Jaamala, Jassala, Juurakko, Jysiä, Järvenpää, Järventaka, Kahimala, Kalliala, Kaltila, Kaltsila, Karimäki, Karkunkylä, Kaukola, Ketola, Ketunkylä, Kilpijoki, Kiurala, Koivula, Koivunkylä, Kojola, Komerola, Koskenkylä, Kulmuntila, Kutala, Kärppälä, Lammentaka, Laukula, Leiniälä, Lielahti, Liuhala, Lousaja, Lummaja, Marttila, Mielanniemi, Mäenkylä, Mäkipää, Nohkua, Nuupala, Näntölä, Ojansuu, Oravula, Palviala, Pappila (Karkku), Pappila (Tyrvää), Pitkäkaro, Pohjala, Rainio, Raipio, Rautajoki, Rikainen, Ritala, Roismala, Ruoksamo, Sammaljoki, Soinila, Soukko, Stormi, Tapiola, Teukkula, Toijala, Tyrisevä, Tyrväänkylä, Ulvi, Uusikylä, Varila, Vataja, Vehmainen, Vesunti, Vihattula, Vihtiälä, Vinkkilä.
Vammalan naapurikunnat.
Vammalan naapurikuntia olivat Huittinen, Hämeenkyrö, Ikaalinen, Kankaanpää, Kiikoinen, Lavia, Mouhijärvi, Nokia, Punkalaidun, Urjala, Vesilahti ja Äetsä, aikaisemmin myös Karkku, Keikyä, Kiikka, Suodenniemi, Tottijärvi ja Tyrvää.
Urheilu.
Vammalassa on lentopallon SM-liigassa pelaava joukkue, Vammalan Lentopallo. Kaudella 2008-2009 joukkueessa pelaa muun muassa maajoukkuepassari Joni Markkula ja meksikolainen Espanjan pääsarjan pistepörssin neljästi voittanut José Luis Martell. VaLePa pelaa kotiottelunsa Sylvään koulun salissa. Seura on voittanut kaksi SM-pronssia historiansa aikana vuosina 1993, ja 2008, SM-hopeaa vuonna 2011 ja SM-kultaa vuonna 2012
Taekwon-don (ITF-maailmanliitto) Suomen kaikkien aikojen menestyksekkäin urheilija Ismo Mäkinen on vammalalainen.


Vampula.
Vampula on entinen Suomen kunta, joka sijaitsi Satakunnan maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Vampulan kunta liitettiin Huittisiin vuoden 2009 alussa.
Vampulan kunnassa asui ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km2 vesistöjä. Maapinta-alasta (142,34 km²) oli metsää 64 km² ja peltoa 62 km². Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Vampula oli osa Huittisten pitäjää, josta se itsenäistyi vuonna 1867. Vuonna 1635 henkikirjan mukaan nykyisen Vampulan alueella asui 314 henkeä. Vuonna 1950 väkiluku on ollut suurimmillaan. Silloin asukkaita oli lähes 4 000. Väkiluvun kasvun syynä oli karjalaisten evakoiden asuttaminen. Työpaikkojen puutteessa nuoriso kuitenkin vähitellen siirtyi muualle. Vampulan naapurikunnat olivat Alastaro, Huittinen, Köyliö ja Säkylä.
Vampulan vaakunan suunnitteli Ahti Hammar ja se vahvistettiin vuonna 1955.
Vampulan kautta kulkee Huittisten ja Auran välinen kantatie 41 (aikaisemmin valtatie 9). Myös valtatie 2 kulki Loimijoen vartta seuraten Vampulan halki, kunnes uusi valtatie valmistui 1950-luvun lopulla.
Luonto.
Vampulan luonnonympäristöä hallitsee Kokemäenjoen suurin sivujoki Loimijoki, joka virtaa Vampulan halki etelästä Alastarolta pohjoiseen Huittisiin. Loimijoen sivujokia Vampulassa ovat siihen idästä laskeva Kourajoki, joka ennen kuntaliitosta oli Vampulan ja Huittisten rajajokena, sekä Köyliön Vuorenmaan Matkussuolta alkunsa saava Matkusjoki, joka virtaa Vampulan Matkusjoen kylän alueella ja laskee Loimijokeen lännestä Vampulan keskustaajaman pohjoispuolella.
Vampulan historiaa.
Vanhan tarinan mukaan Vampulan nimi tulee Köyliön murteen sanasta "vampo", palmikko. Köyliöläiset eränkävijät löysivät joskus kauan sitten nykyistä Vampulaa halkovan Loimijoen Kiltasaaresta surmatun neidon palmikon. Tästä syystä aluetta ryhdyttiin kutsumaan vampon löytöpaikaksi, Vampulaksi. Nimistöntutkijoiden mukaan nimi on samaa kantaa kuin Vammala ja tulee koskien välistä vesistön suvantopaikkaa tarkoittavasta pohjoisgermaanisesta sanasta.
Vampula kuului hallinnollisesti satoja vuosia Huittisten suurpitäjään, johon ovat eri aikoina kuuluneet myös Punkalaidun, Kauvatsa ja Keikyä. Huittisten kaupunki on edelleen keskeinen osa vampulalaista elämää.
Vuonna 1590 neljä talollista rakensi omalla kustannuksellaan pienen hirsikirkon. Tästä ensimmäisestä pyhäköstä on otettu aihe kunnan vaakunaan, johon on kuvattu rakentajien vertauskuvana risti ja neljä naulaa. Oman kunnallishallinnon Vampula sai vuonna 1867.
Vampulaan asutettiin viime sotien jälkeen Kurkijoen siirtoväkeä.
Harjunkylä-Kärväselä-Riittiö.
Maantieteellisesti tämä alue on kantatien 41 länsipuolella, Säkylänharjun kainalossa. Harjulta laskeuduttaessa kuiva kangasmetsä vaihtuu hiekkaisiksi pelloiksi ja lukuisiksi pohjavesilammiksi. Tämän alueen erikoisuuksia ovat arteesiset kaivot. Alueella on pohjavesi korkealla, mutta näitä arteesisia kaivoja ei ole keskusta-alueella. Harjualueella on 29 toimivaa maatilaa.
Kukonharja.
Kukonharja sijaitsee Vampulan kunnan koillisosassa ja rajanaapureita ovat Alastaro ja Huittinen. Hieman savinen mutta vedenlaadultaan puhdas Kourajoki virtaa läpi kylän. Kukonharjan kylässä on noin 120 taloutta, joista vapaa-ajan asuntoja on noin 20. Asukasmäärä on noin 270 henkilöä. Tyhjiä taloja ei kylässä juurikaan ole. Kylässä asuu paljon lapsiperheitä.
Kukonharja-nimestä kerrotaan: "Ennen muinoin, kun paimenet karjoineen kulkivat metsissä, sattuivat Vampulan Tamareen kylän paimenet eksymään ja joutuivat lopulta eräälle korkealle mäelle, jonka kautta myöhemmin kuljettiin Vampulan kirkkoon, josta syystä kallio sai nimekseen Kirkkokallio.Toinen paimenista kiipesi mäessä olevaan puuhun nähdäkseen missä he olivat ja huusi sitten maassa olevalle "Täällä näkyy talo." Kun toinen sitä epäili lisäsi vielä:"Kyllä se talo on, koska harja näkyy ja kukko kiekuu." Sitten he nimittivät tuntemattoman talon Kukonharjaksi ja se nimi on saanut sitten olla koko kylällä edelleenkin.
Sallilan seutu (Sallila, Horna, Hanhikoski).
Sallilan seudun kylänrajat ovat kantatie 41, Kujantie Rutavantiellä, Loimijoki ja kunnanraja Alastarolla. Muinaislöytöjen mukaan Sallilassa on ollut asutusta jo noin vuonna 3000 eaa., mutta vakiintunut asutus on muodostunut tiettävästi joskus 500–1000 jaa. Alue on entistä merenpohjaa ja antoi näin erinomaiset mahdollisuudet maanviljelylle ja karjanhoidolle ja soveltui myös tukinuittoon. Ensimmäinen kauppa perustettiin 1860-luvulla. Kylän pohjoispuolella virtaava Loimijoki on keskusta-alueen kaunistus niin kesällä kuin talvellakin. Sekä kirkko että Vampulan nykyinen ainoa koulu, samoin kuin kirjasto ja kunnantalo, kauppa, pankki ja muutama muu palvelupiste sijaitsevat kaikki Sallilassa.
Vampulan ensimmäinen koulu rakennettiin Sallilaan Kylämäelle vuonna 1880. Lisärakennukset valmistuivat vuosina 1903 ja 1926, jolloin koulussa oli alakansakoulu, veistosali sekä opettajien asunnot. Opettajilla oli myös oma talli, navetta ja perunamaa.
Peruskoulu aloitti Vampulassa 1. elokuuta 1973. Nykyisen muotonsa koulu sai v. 1978, jolloin vanhan tilalle rakennettiin täysin uusi. Kesällä 1997 kirjastona toiminut sivurakennus muutettiin luokkahuoneiksi. Keväällä 2002 uusittiin koulun katto. Koulussa on seitsemän opettajaa ja luokat 1–6. Oppilaita koulussa on hieman yli sata. Kansalaisopisto toimii myös koulun tiloissa.
Vampulan ensimmäinen kirjaston perusti v. 1862 pastori Creutlein kirkon sakaristoon. V. 1917 kunta perusti kantakirjaston Sallilan kansakoululle seurakunnan luovuttamista kirjoista. Myöhemmin kirjasto siirrettiin kunnantalolle. Vuonna 1980 kirjasto sai oman kiinteistön Sallilan koulun viereen. Koulun laajennettua v. 1997 kirjasto siirtyi nykyiselle paikalle vanhan Säästöpankin kiinteistöön.
Lainoja vuonna 2001 oli yhteensä 23 982 eli 13,5 lainaa asukasta kohti. Lainaajia on kirjattu 521 henkeä. Aineistoa 31.12.2001 oli yhteensä 22 851 kappaletta. Aikakauslehtiä kirjasto tilasi 37 vuosikertaa ja sanomalehtiä 5 vuosikertaa. Hankintoja oli yhteensä 728.
Talous.
Asukkaiden pääasiallinen toimeentulo on vuosikausia perustunut etupäässä maatalouteen, joka on keskittynyt lähinnä sikatalouteen ja erikoiskasvituotantoon. Vampula oli Suomen sikaisin kunta suhteessa väkilukuun. Siellä on nelisenkymmentä sikatilaa, joilla on enemmän sikoja kuin ihmisiä koko kunnassa.. Vampulalaiset viljelykset tuottavat kaiken Suomessa teollisesti jalostettavan pinaatin.
Nordkalk Oy louhii kalkkikiveä kolmesta Vampulan kunnan alueella sijaitsevasta louhoksesta. Vampulassa yhtiöllä on kalkkilouhokset Punolassa, Siivikkalassa ja Matkusjoella. Paikkakunnalla valmistetaan maanparannuskalkkia, asfalttifilleriä sekä kalsiittia.
Ennen kuntaliitosta Vampulan suurimmat työllistäjät olivat kunta ja Vampulan kauppakeskus Oy.
Nähtävyyksiä.
Ensimmäinen kirkko Vampulaan rakennettiin Tamareen puolelle v. 1590. Sieltä se kaikkien muutosten ja uudelleen rakentamisen myötä siirtyi nykyiselle paikalle ja nykyiseen, arkkitehti F.H. Rancken suunnittelemaan muotoonsa v. 1894. Päätytornillisen ristikirkon alttaritaulu on V. Ylisen maalaama "Kristuksen kirkastus" vuodelta 1906. Kirkon tornin terävä huippu näkyy tasaisessa maastossa kauas ympäristöön.
Nähtävyytenä voisi myös pitää kalkkikaivosta, joka on ollut ennen Euroopan suurin maanparannuskalkkitehdas.
Vampulassa on myös lentokenttä, jonka tunnus on EFVP.


Vehmaa.
Vehmaa () on Suomen kunta, joka sijaitsee Vakka-Suomen seutukunnan sydämessä, ja sen naapurikuntia ovat Laitila, Mynämäki, Taivassalo ja Uusikaupunki. Kunnalla on runsaasti järviä ja hiukan merenrantaa.
Vehmaa on vanhastaan tunnettu graniitistaan, jota louhii nykyään Suomen Kiviteollisuus. Kunnassa on myös erittäin runsaasti sikataloutta, jonka vuoksi sika on otettu jopa kunnan nimikkoeläimeksi.
Kyliä.
Ane, Antola, Ennys, Gunnila, Haapanala, Heikola, Hermula, Hiedo, Hietajärvi, Hilleinen, Himoinen, Hinnuri, Huruinen, Huukainen, Ilmarinen, Inkurinen, Irjala, Isoalho, Kaipinen, Kaivoinen, Karaluoto, Karintaka, Kaukola, Kauramäki, Kesoinen, Ketto, Kiikoinen, Kiima, Kiimkallio, Kirkkomäki, Kirkonkylä, Kivijärvi, Korpi, Koski, Krookkinen, Kupusjärvi, Kuulila, Lahdenranta, Lahdinko, Laittinen, Lallinen, Lammi, Lautanala, Lempiö, Ludila, Maarjärvi, Maitila, Manterkaisti, Mylly, Nakkila, Nuhjala, Oja, Pankkio, Papala, Pappila, Piettinen, Piiloinen, Pitkiskallio, Pullila, Pummainen, Puosta, Puotila, Putta, Pyöli, Rahikkala, Rahkmala, Rautila, Reinilä, Revo, Riihivainio, Riittiö, Ristinkylä, Rokainen, Saarikkala, Salo, Seipsaari, Sillankorva, Soinila, Takala, Tanila, Tarvola, Taskala, Tommila, Tuomarla, Tuomoinen, Uhlu, Ukkila, Vahilainen, Vallila, Vanhakylä, Varttainen, Vihtjärvi, Viiainen, Viljainen, Vilu, Vinkkilä, Ylöjärvi, Yötiö.
Uskonnolliset yhteisöt.
Vehmaalla toimii evankelisluterilainen Vehmaan seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä vaikuttavat paikkakunnalla ainakin rukoilevaisuus sekä herännäisyys.


Velkua.
Velkua, aiemmin Palva on Suomen entinen kunta Varsinais-Suomen maakunnassa Länsi-Suomen läänissä. Velkua perustettiin vuonna 1863, ja se oli Manner-Suomen pienin kunta. Velkuan kunta sijaitsi kokonaan saarilla, joita sen alueella on noin 300. Velkualle on maantie- ja lauttayhteys Askaisten kautta.
Väestöstä 99,60 % puhui vuonna 2002 äidinkielenään suomea ja 0,40 % ruotsia. Vakituisten asukkaiden lisäksi kunnan alueella oli noin 1 700 kesäasukasta.
Merimasku, Rymättylä ja Velkua päättivät liittyä osaksi Naantalia vuoden 2009 alussa. Kaupungin nimi säilyi ennallaan, ja asukasluvuksi tuli vajaat 20 000. Evankelisluterilainen Velkuan seurakunta oli liitetty Naantalin seurakuntaan jo vuonna 2005.
Velkuan naapurikunnat olivat ennen kunnan lakkauttamista Askainen, Iniö, Kustavi, Merimasku, Nauvo, Rymättylä ja Taivassalo.
Velkuan vaakunan suunnitteli Gustaf von Numers ja se vahvistettiin vuonna 1968.
Kyliä.
Haukka, Krööpilä, Pohjakylä, Sekstantti, Tiurla, Tuomola.
Asuttuja saaria.
Kalsaari, Lailuoto, Munnimaa, Palva, Salavainen, Talosmeri, Velkuanmaa.


Vesilahti.
Vesilahti (epävir.) on Suomen kunta joka sijaitsee Pyhäjärven etelä- ja kaakkoisrannalla Pirkanmaan maakunnassa ja kuuluu Tampereen seutukuntaan. Vesilahden naapurikuntia ovat Akaa, Lempäälä, Nokia, Pirkkala, Sastamala ja Urjala.
Historia.
Vesilahden kunta on perustettu vuonna 1869, mutta asutusta Vesilahdella on ollut jo tuhansia vuosia, mistä kertovat muun muassa runsaat kivikautiset löydöt. Vesilahden seurakunta on perustettu jo katolisella ajalla ja ensimmäinen kirjallinen maininta siitä on vuodelta 1346.
Vesilahdelta on taltioitu rikas kansantarusto. Tarut kertovat muun muassa kristinuskoa levittäneestä Hunnun Herrasta ja häntä vastustaneesta soturipäällikkö Kirmukarmusta. Kunnan pitkään ja rikkaaseen historiaan voi tutustua Klaus Kurjen tiellä joko matkaten tai virtuaalisesti verkossa. Vesilahtelaissyntyinen kirkkoherra, myös kansanedustajana toiminut Frans Kärki, keräsi kotikunnastaan runsaasti suullista ja kirjallista perimätietoa.
Viime sotien jälkeen Vesilahdelle asutettiin Sakkolan siirtoväkeä.
Kylät.
Kylistä Narva on tunnettu perinteikkäistä "Narvan Markkinoistaan", joita järjestetään joka viides vuosi (2000, 2005, 2010...).
Liikenne.
Vesilahti sijaitsee hyvien liikenneyhteyksien lähellä noin 30 kilometriä Tampereelta lounaaseen. Lähin rautatieasema on naapurikunnassa Lempäälässä, jonne on matkaa kymmenen kilometriä. Lempäälän kautta kulkee myös Tampereelle asti moottoritieksi rakennettu valtatie 3. Tampere-Pirkkalan lentoasema sijaitsee 30 kilometrin päässä Pirkkalassa. Lempäälästä Sastamalan Stormiin valtatie 12 johtava seututie 301 kulkee Vesilahden Kirkonkylän ja Narvan kylän kautta. Seututie 301 erkanee Kuralan kylän kohdalla maantie 2992 Nokian Tottijärvelle ja edelleeen valtatie 12. Narvan eteläpuolelta seututie 301 erkanee maantie 2986 Punkalaitumelle ja Kirkonkylän länsipuolelta erkanee maantie 2985 Koskenkylän kautta Akaan Viialaan. Lisäksi kunnan alueella kulkee useita lyhyempiä kunnan sisäisiä maanteitä.
Palvelut.
Vesilahdella on neljä alakoulua (Kirkonkylän, Narvan, Onkemäen ja Ylämäen koulut) ja yläaste. Kansalaisopisto-opetuksen Vesilahdella järjestää Lempäälä-opisto. Vesilahden pääkirjasto sijaitsee Kirkonkylässä, jonka lisäksi Narvan kylässä on Narvan kirjasto. Vesilahdella ilmestyy Lempäälän kanssa yhteinen Lempäälän-Vesilahden Sanomat.
Vesilahden alueellinen supistuminen.
Vesilahden alue oli 1900-luvun alussa nykyistä laajempi, mutta myöhemmin siitä on useita kertoja siirretty alueita naapurikuntiin.
Vuonna 1900 Vesilahden asukasluku oli 6781. Ensimmäisenä Vesilahdesta erosi Tottijärvi, joka oli jo vuodesta 1662 ollut rukoushuonekunta ja vuodesta 1689 Vesilahden kappeliseurakunta. Tottijärven alueesta muodostettiin itsenäinen kunta ja seurakunta vuonna 1906. Kappelin alueella oli vuonna 1900 1418 asukasta. Nykyisin Tottijärvi on osa Nokian kaupunkia, johon se liitettiin vuonna 1976.
Vuonna 1921 Vesilahdesta liitettiin Pirkkalaan Anian kylä, joka sijaitsee Pyhäjärven pohjoispuolella. Vesilahden kirkonkylä ja sijaitsee järven etelärannalla.
Vuonna 1927 muodostettiin uusi Viialan kunta ottamalla osia Akaan, Lempäälän ja Vesilahden kunnista. Vesilahdesta Viialaan liitettiin Heinäsuon, Riipilän ja Sarkkilan kylät, minkä lisäksi osia kuudesta muusta kylästä kuului liitosalueeseen. Viiala yhdistyi vuonna 2008 yhdessä Toijalan kanssa uudeksi Akaan kaupungiksi.
Vuonna 1953 Vesilahdesta liitettiin Urjalaan Halkivahan kylän Vesilahden puoleinen osa. Halkivaha on kylä, joka on muodostunut kolmen kunnan alueelle, lähelle Punkalaitumen, Vesilahden ja Urjalan yhteistä vanhaa rajakiveä. Vesilahden puoleiseen Halkivahaan rakennettiin rukoushuone vuonna 1908 ja vuonna 1926 se laajentamisen jälkeen vihittiin kirkoksi. Halkivahasta yritettiin muodostaa itsenäistä seurakuntaa 1910-luvulla, mutta seurakunnan sijaan siitä muodostettiin Valtioneuvoston päätöksellä rukoushuonekunta vuonna 1919. Myös Halkivahan kunnan perustaminen oli suunnitteilla, mutta Valtioneuvosto on antanut asiasta kielteisen päätöksen vuonna 1931.
Vuonna 1964 Pyhäjärven pohjoispuolella sijaitseva Säijä liitettiin Lempäälään. Kylä oli viimeinen Vesilahden osa, joka sijaitsi Pyhäjärven pohjoispuolella. Vesilahden väkiluku oli 4639 asukasta vuonna 1964. Väkiluku laski edelleen alle kolmentuhannen, kunnes se lähti uudelleen nousuun 1970-luvulla.


Västanfjärd.
Västanfjärd (vuoteen 1972 asti "Vestanfjärd") oli Suomen kunta, joka sijaitsi Kemiön saarella Varsinais-Suomen maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Västanfjärd liitettiin vuoden 2009 alussa uuteen Kemiönsaaren kuntaan, jonka muodostavat Västanfjärdin lisäksi myös Kemiön ja Dragsfjärdin kunnat. Asiasta päättivät kolmen kunnan valtuustot 26. kesäkuuta 2007. Kunnassa asui noin 800 henkeä ja sen pinta-ala oli alle sata neliökilometriä. Kunta oli kaksikielinen. Sen asukkaista 88 prosenttia puhui äidinkielenään ruotsia ja 11 prosenttia suomea.
Vesta-silli on nimetty Västanfjärdin mukaan vuonna 1949.
Kyliä.
Billböle, Bredvik, Brännboda, Finsjö, Galtarby, Gräggnäs, Illo, Kobböle, Kyrkbacken, Misskärr, Nivelax, Norrlammala, Pörtsnäs, Sirnäs, Södersundvik, Söderlammala, Tappo, Östanå


Veteli.
Veteli () on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2.
Vetelin naapurikunnat ovat Evijärvi, Halsua, Kaustinen, Kruunupyy, Lappajärvi, Perho ja Vimpeli.
Veteli on tunnettu erityisesti Kemoran moottoriradasta, jossa järjestetään vuosittain valtakunnallisiakin moottoriurheilutapahtumia.
Vetelissä on muun muassa urheilutalo, jossa uimahalli, jalkapallo- ja pesäpallokenttiä ja urheilukenttä. Lisäksi Tunkkarilla, Räyringissä ja keskustassa on jääkiekkokaukalot.
Vetelissä on useita uimarantoja, hotelli, päiväkoti, kolme alakoulua, yläkoulu ja lukio. Vetelin pääkirjasto on peruskorjattu ja laajennettu vuonna 2005. Vetelissä ilmestyy Perhonjokilaakso-paikallislehti.
Historia.
Hautakedolta entisen Keski-Pohjanmaan emäntäkoulun maalta löydettiin 1946 kampakeraamisen kulttuurin asuinpaikka, joka on aikoinaan sijainnut merenrannalla. Paikalta löytyi usean sadan metrin pituiselta alueelta punertavaksi palannut hiekkaa, kivikautista kulttuurikerrosta ja kvartsi-iskennäisiä. Kaivauksissa paljastui kivetty tulisija, liesi, jonka ympäriltä löytyi runsaasti saviastiain palasia, rikkoutunut kivikirves ja muutamia kvartsiesineitä. Hautakedon keramiikka on ruskeaksi poltettua savea.
Hautakedon asuinpaikan kenties mielenkiintoisin löytö on jo ennen kaivauksia löytynyt pienen savisen ihmiskuvion yläosa. Savi-ihmisen vyötärö on pistetty molemmin puolin sivulta pieni kolo sekä samanlaiset kolot hartioihin ja selkään. Muitakin vastaavia ihmiskuvioita on löydetty kampakeraamisilta asuinpaikoilta, rikottuina. Rikottujen ihmiskuvioitten arvellaan kuuluvan magian piiriin, jolloin ne mahdollisesti esittäisivät tuhottua vihamiestä. Jotkut olettavat kuvia käytetyn esi-isien palvonnassa tai hedelmällisyyskultissa. Kampakeraamista kulttuuria seurasi vasarakirveskulttuuri, jossa tunnettiin jo alkeellinen maanviljely ja karjanhoito. Räyringistä on Haapajärven pohjoispuolelta löydetty kaunis veneenmuotoinen vasarakirves.
Vetelin seutu oli ajanlaskumme ensimmäisellä vuosituhannella eränkäyntialuetta, jossa samoilivat lappalaiset. Kun Etelä-Suomi oli asutettu, alkoivat varsinaissuomalaiset, hämäläiset ja karjalaiset talonpojat tehdä pitkiä retkiä Pohjanmaalle ja Lappiin, jopa Ruijan rannikolle saakka. Pitkien matkojen vuoksi moni erämies muutti lähemmäksi pyyntimaitaan. Räyringistä on kaivettu esiin jonkun satunnaisen eränkävijän polttohauta, mistä löytyi ns. pyöreä länsisuomalainen kupurasolki.
Vähitellen Vetelin seudun erämaat siirtyivät niillä asuvien ihmisten maiksi. Poikkeuksen muodostavat kuitenkin Vetelistä Pyhäjärvelle ulottuva alue, missä pirkkalaisten eränkäynti jatkui pitkään. Esim. Räyringinjärven ympäristöstä löytyy melkoinen sikermä Hämeeseen viittaavia nimiä: Hämeenkangas, Hämeenkari, Hämeenneva ja Hämeenniittu. Vetelin hämäläismuistot selittyvät Ähtävänjoen vesistön läheisyydestä, sillä Ähtävän reitti oli pirkkalaisten valtaväylä Pohjanlahdelle. Pirkkalaisten satakuntalaisuus ei tee perimätietoa tyhjäksi, koska yläsatakuntalaisia on yleisesti sanottu hämäläisiksi. Paikannimistä sellaiset kuin Räyringin Harsonsaari sekä Vetelin Poisokoksi ja Polsonharju tuovat mieleen Tyrvään Varttalassa 1571 eläneen Mikko Harsun ja Pirkkalan Tahlossa samoihin aikoihin asuneen Lasse Polson. Pirkkalalaisten retket Räyrinkiin ovat todennäköisesti jatkuneet vielä silloinkin, kun Vetelissä oli jo asutusta.
Vetelin seudun asutuksesta on varmoja asiakirjoja vasta 1540-luvun lopulta. Kyläjako oli tosin hyvin epämääräinen: Kaustinen ja Yliveteli ovat yhtenä Vetelin kylänä, Alaveteli on 1548 yhdistetty Räyrinkiin ja seuraavan vuonna koko Kokkolan ylimaa (Kaustinen, Veteli, Halsua, Perho) sekä Alaveteli jonka nimi on Räyrinki. Vuonna 1547 Ylivetelissä oli jo yhdeksän ja Räyringissä viisi taloa.
Vuoden 1557 maakirjassa mainittujen peltoalojen perusteella on tehtävissä joitakin päätelmiä kylien ja talojen ikäsuhteista. Vaikuttaa siltä, että Ylivetelin ja Räyringin vanhimmatkin talot on perustettu vasta 1500-luvulla. Vuonna 1738 muistiin merkitty perimätieto väittää Pollaria Vetelin vanhimmaksi taloksi, mutta tietoon ei voi luottaa, kun asiakirjallisia todisteita ei ole. Ylivetelin ja Räyringin kylien kehitys ei 1500-luvun jälkipuoliskolle ollut kovinkaan nopeata. Uusia taloja syntyi vain kolme. Vakiintuneita taloja oli 1500-luvun lopulla 11. Räyrinkiin nousi kaksi uutta pysyväksi jääneitä taloja. Vuosisadan lopulla Räyringissä oli kuusi taloa.
Vetelin asutuksen alkuperä on kirjava. Seudulle muutti Pohjanlahdelta kainulaisiksi nimitettyjä länsisuomalaisia, jotka olivat peräisin enimmäkseen Ylä-Satakunnasta. Vetelin Pollari perustaja lienee muuttanut seudulle Kyrönjoen varrelta, lähinnä Ylistarosta. Meren takaa saapui Veteliin ruotsalaisia 1200-luvun jälkipuoliskolla ja 1300-luvulla; Räyringin kylän nimi kirjoitettiin tuolloin Röring. Räyringin Lång ja Löijä ja Finnilä ovat myös peräisin 1500-luvulta. Finnilän nimen katsotaan osoittavan, että asukkaat olivat suomalaisia (ruots. finne=suomalainen), mutta naapurit ruotsinkielisiä. Valtaosa Vetelin asukkaista lienee kuitenkin jo 1500-luvulla ollut suomalaisia.
Nuorin Kokkolan ylimaan ja Vetelin asutusryhmä koostuu savolaisista. Kustaa Vaasan julistettua 1540-luvun alussa vero- ja ulkopoliittisista syistä erämaat kruunun omiksi ja uudisasutukselle vapaiksi lähtivät kaskea polttavat savolaiset liikkeelle laajoin joukoin. Yksi savolainen kulkeutui Veteliinkin, Savo (nyk. Heikkilä) isäntä Antti Antinpoika, joka mainitaan veroluetteloissa vuodesta 1553 lähtien. Syntyperänsä vuoksi miestä sanottiin Savon Antiksi, vuoden 1557 maakirjassa nimenä Antti Savo. Vuosisadan loppuun mennessä Veteliinkin muutti lisää neljä savolaista.
Uusi 1600-luku alkaa tuhoisalla katovuodella, joka on jäänyt historiaan ”suurena olkivuotena”. Pohjanmaan papiston mukaan koko maakunnassa ei saatu jyvän jyvää. Monet talot autioituivat tai joutuivat veronmaksukyvyttömiksi. Kokonaisuudessaan suuren olkivuoden jälki Vetelissä ei kuitenkaan näytä kovin pahalta. Ylipäänsä 1600-luku oli veteliläisille talonpojalle raskasta aikaa. Ruotsi kohosi Venäjän ja Puolan heikkouden kustannuksella 1600-luvun alussa suurvallaksi sekä taisteli menestyksekkäästi myös Tanskaa ja Saksan katolisia ruhtinaita vastaan 30-vuotisen sodan aikana. Toistuvien katojen lisäksi talonpoikaa rasittavat yhä kasvava verorasitus ja jatkuvat sotaväenotot. Suurvalta-aseman ylläpitäminen maksoi paljon, ja suurimman osan laskusta maksoi talonpoika, hikenä ja verenä.
Vetelin talo­luku oli 1610 edelleen 19, mikä todistaa suuren olkivuoden pysäyttäneen asutuksen kehittymisen. Vuoteen 1635 mennessä taloluku kasvoi neljällä. Räyrinkiin syntyi 1610-luvulla kaksi uutta taloa. Talonpojan kestokyvyn rajat ylitettiin 1640-luvulla, sillä esim. 1648, jolloin 30-vuotinen sota päättyi, oli Ylivetelissä 6 taloa ja Räyringissä 1 talo autiona. Raskaiden sotien kausi päättyi kuitenkin vasta vuosien 1660–1661 rauhansopimuksiin. Vetelin asutus ei silti kääntynyt erityisempään nousuun, sillä maakirjojen mukaan taloluku oli 1700 vain 24. Melskeinen 1600-luku päättyi Suomen historian tuhoisimpaan nälänhätään, suuriin kuolonvuosiin 1696–1696. Jälkimmäisenä vuonna kuoli Ylivetelin kappelikunnassa 194 henkeä. Katovuosien seuraukset olivat kuitenkin Lohtajan ja Kalajoen suurpitäjiin verrattuina lievimmät.
Kokkolan Ylimaa kuului jo 1600-luvulla koko Suomen parhaimpiin karjanhoitoalueisiin. Vuoden 1626 karjaluettelon mukaan Veteli oli karjavarallisuudeltaan aivan kärjessä, sillä siellä oli taloa kohti 20,8 nauta­yksikköä (ns. kansainvälistä nautayksikköä: hevonen 2, härkä ja lehmä 1, nuori nautaeläin ½, sika 1/3 ja lammas 1/8 yksikköä). Keskitasoissa talossa oli 2 hevosta, härkä, sonni, 10 lehmää, 5 nuorta nautaeläintä, 27 lammasta ja 1-2 sikaa.
Kokkolan kirkkoherra Eerik Galle anoi 1639 Turun tuomiokapitulilta lupaa Ylivetelin kappelin perustamiseen vedoten pitkiin kirkkomatkoihin. Piispa Iisak Rothovius kannatti ajatusta, jonka Kuningatar Kristiinan holhoojahallitus vahvisti. Kirkon paikasta sukeutui kuitenkin ankara riita, sillä Kokkolan ylimaan suurin ja vaurain kylä Kaustinen halusi kirkon itselleen. Yliveteliläisten, räyrinkiläisten, halsualaisten ja perhon äänin kirkko rakennettiin kuitenkin Ylivetelin kylään, Läspän ja Kankaan talojen välille. Pieni ja vaatimaton kirkko tuli valmiiksi muutamassa kuukaudessa. Kallisarvoisimmat esineet olivat kello, joista ensimmäisen lahjoitti itse kuningatar Kristiina ja toisen osti kappeliseurakunta. Vetelin kirkon ensimmäinen hopeaesine oli 1656 ostettu hopeinen ehtoolliskalkki.
Vanha kirkko oli ahdas ja se hajotettiin pian. Uusi kirkko rakennettiin Juho Nisiuksenpojan johdolla 1679–1680 samalle paikalle; kirkko oli suorakaiteen muotoinen ja tornilla varustettu. Uusi saarnatuoli oli saatu 1685; kokkolalaisen puuseppä Henrik Tuomaanpoika Tastin veistämästä saarnatuolista peräisin oleva, Pyhää Kristoforosta esittävä kannatinpylväs on nykyään Vetelin museossa. Seurakunnan vaurastuessa ostettiin uusia, kallisarvoisia esineitä vanhan pienen ehtoolliskalkin sekä vanhimman kirkon esineistöön kuuluneiden tinaisten astioiden, kannun, kastemaljan ja pullon lisäksi. Näitä olivat mm. isompi, sisältä kullattu ehtoolliskalkki, pakotetuksi koristeltu öylättirasia, kullattu alttarikannu ja kaksi messinkikannu. Eräs huomattavampia hankintoja tehtiin 1751, jolloin kuuluisa kokkolalainen kirkkomaalari Johan Backman maalasi Vetelin kirkon ensimmäisen alttaritaulun. Siitä tuli kaksiosainen: yläosa esitti Kristuksen ylösnousemusta ja alaosa Pyhän ehtoollisen asettamista.
Huolimatta 1600-kuvun lopulla toteutetusta ruotu­väki­järjestelmästä, jonka piti estää vihatut sotaväenotot, oli monien talonisäntienkin lähdettävä suureen Pohjan sotaan 1700–1721. Miehiä sortui tauteihin ja taisteluihin Baltian maissa, Venäjällä ja Puolassa. Suurin osa Pohjanmaan rykmentin miehistöstä kuoli Riiassa kaupungin antautuessa venäläisille 1710. Kun paras osa suomalaisista oli tapettu vieraalla mailla, oli pakko turvautua uusiin ankariin väenottoihin, koska Venäläiset piirittivät Viipuria. Pohjanmaan etelä- ja keskiosista kerättiin 2400 miestä kouluttamatonta nostoväkeä. Viipuri antautui kuitenkin ennen kuin päästiin liikkeelle. Kun vielä kaiken kukkuraksi kotimaakunnassa vallitsi nälänhätä, syntyi kapinaliike. Kurikan Mietaalla 28. kesäkuuta 1710 Kaustisen ja Vetelin sotilaat ottivat aseensa ja tavaransa, ja palasivat viljelemään kotitilojaan. Muu nostoväki teki kapinan Hauholla ja hajaantui siellä. Syyskäräjillä Kurikassa karanneet puolustautuivat sanoen olevansa talojensa ainoita miehiä, joiden oli elätettävä perheensä. Miehet selvisivät karkumatkastaan kujanjuoksulla. Pääosa Pohjanmaan rykmentin palvelukseen otetuista miehistä menehtyi Suomessa 1710–1714 käydyissä taisteluissa. Viimeinen Pohjanmaan rykmentin sotatoimi oli surullisen kuuluisa Norjan-retki, jolta peräydyttäessä suurin osa armeijasta tuhoutui uutena vuotena 1719 tunturin lumimyrskyssä. Myös veteliläisisä sotilaita paleltui kuoliaaksi tällä sotaretkellä.
Keskipohjalaiset joutuivat isovihan aikana ensimmäistä kertaa kotitanhuvillaan silmätysten vihollisten kanssa. Kokkolan kirkkoherran käskystä Vetelinkin kirkonkellot kätkettiin joentörmään, hopeaesineet kirkon tukipilariin ja seurakunnan rahat erääseen hautaan. Ylivetelin kappalainen Jakob Forselius pakeni lukuisten seurakuntalaistensa tavoin sydänmaalle pakopirttiin. Forselius oli noin ankeina aikoina poikkeuksellinen hengenmies, joka ei paennut Pohjanlahden yli Ruotsiin, vaan jäi seurakuntalaistensa luo. Neljä vuosikymmentä seurakuntaansa paimentanut kappalainen saarnasi nyt pakopirteissä ja niittyladoissa tai valtaisan Papinkuusen alla Jouhtenjärven saaressa. Pakopirttien paikkoja olivat Vetelissä ainakin Pakopirtinkangas Viisteessä, Pakopirtinsaari Vesisenahon seuduilla, Pakopirttisaari ja Pakopiritinkangas Porasjoen länsipuolella lähellä.
Perhojokilaaksossa ja Vetelissä alkoi 1730-luvulla voimakas asutuskausi. Uudistilojen perustaminen alkoi Vetelissä aikaisemmin kuin muualla Kokkolan ylimaassa, koska sikäläiset talot olivat kärsineet isostavihasta suhteellisesti vähiten. Veteliin perustettiin 1730-luvulla kaksi aivan uutta. Uudistilojen perustaminen oli helpottanut hallituksen entistä suopeampi asutuspolitiikka. Verottomien vapaavuosien määrä oli 1700-luvun jälkipuoliskolla 20–30 ja uudistiloja sai perustaa myös kylien yhteismaille. Uudisasutustakin tehokkaammin taloluvun kasvuun vaikutti vanhojen talojen halkominen. Vuodesta 1747 lähtien talon sai jakaa veroluvusta välittämättä, kunhan osataloista vain tuli elinkelpoisia. Veteliläisten lukumäärä oli vuoden 1770 tienoilla n. 700 henkeä. Suurperheitä oli suhteellisen paljon: kymmentä taloa kohti oli 4,7 ylimääräistä perhettä. Suurperheestä on tapana puhua silloin, kun talossa asui useampia yhtenä taloutena eläviä pariskuntia tai isäntä ja emäntä sekä heidän nainut poikansa tai tyttärensä ja vävynsä. Kun talossa oli kuusi tai kahdeksankin ankaraan työhön pystyvää aikuista, kelpasi lähteä tervametsään tai laajoille heinäniityille. Ellei omaa väkeä ollut tarpeeksi, oli pakko pitää palkollisia.
Kolmekymmentä Räyringin kylän talollista päätti 15. tammikuuta 1821 anoa esivallalta lupaa oman kappelikirkon rakentamiseen. Hankkeen johtomies oli Matti Heikinpoika Alperi. Räyringin kappeli hanke tukehtui kuitenkin alkuunsa, sillä osa allekirjoittajistakin luopui kannastaan. Myös paikalliset papit antoivat kielteisen lausunnon, minkä jälkeen senaatin oli helppo tehdä kielteinen päätös asiassa 11. toukokuuta 1822. Räyrinkiläiset jatkoivat tämän jälkeen taisteluaan muunnetussa muodossa. Kun Vetelin kirkko oli käynyt liian ahtaaksi, oli rakennettava uusi kirkko. Räyrinkiläiset olivat sitä mieltä että uusi kirkko olisi rakennettava Räyrinkiin. Kiista kirkon rakentamispaikasta viivästytti asian toteuttamista parin vuosikymmenen ajan, sillä Halsua yritti päästä erilleen Vetelistä hyvissä ajoin ennen uuden kirkon rakentamista. Räyrinkiläiset kannattivat Herrasenkangasta, mutta joutuivat jälleen tappiolle, kun Vaasan läänin maaherra 1828 hylkäsi anomuksen ja senaatti 1830 räyrinkiläisten valituksen. Ylivetelin kylä voitti kamppailun, vaikka Kokkolan emäpitäjän kirkkoherra, kihlakunnanoikeus ja suurin osa varsinaista Veteliä olivat olleet Räyringin puolesta. Ylivetelin kylän muistio oli erittäin etevästi laadittu ja hovioikeuden auskultantti Carl Wilhelm Roschierin käsialaa. Halsuan kappelianomus hylättiin samana vuonna. Halsua ja Räyringin asukkaat jarruttivat uuden kirkon rakentamista minkä pystyivät, niin että maaherra joutui uhkaamaan heitä jopa sakoilla. Uudet kappelihankkeet olivat täysin turhia yrityksiä, sillä senaatin päätös vuodesta 1820 oli saanut lain voimaan. Vetelin kirkko on pääasiassa Erkki Kuorikosken suunnitelma ja vihittiin käyttöönsä 1843. Uusi kellotapuli rakennettiin 1859.
Vetelin kappalainen Antero Vilhelm Ingman palkkasi jo 1857 omalla kustannuksellaan opettajan, joka opetti pappilassa 3-4 viikon ajan veteliläisiä lapsia ja etenkin rippikoululaisia. Vuonna 1860 Ingman kuitenkin tyrmistyksekseen totesi, ettei yksikään juuri alkaneen rippikoulun oppilaista osannut edes lukea kunnolla kirjasta. Ingman ehdotti oitis palkattavaksi kaksi ”kouluttajaa”, toisen Yliveteliin, toisen Räyrinkiin ja Pulkkiseen. Ingman lupasi omista varoistaan kaksi tynnyriä jyviä opettajan palkkaamiseen. Talonpojat suostuivat ehdotukseen, mutta vain ”Ingmannin ajaksi”. Räyringin ja Pulkkisen koulumestariksi palkattiin samana vuonna Evijärven suntio J.H. Enqvist, mutta Yliveteliin saatiin opettaja vasta 1862, talollinen Erkki Erkinpoika Vähäkainu. Samana vuonna perustettiin pyhäkouluja eri puolille pitäjää. Opettajina toimivat edellisen vuoden rippilapset tai vähän varttuneemmat nuoret. Opetus oli tavuttamista ja luettamista. Varsinainen kansakouluopetus alkoi Vetelissä 1880-luvulla: Kainun koulu avattiin 1880 ja Räyringin 1882.
Kokkolan kolmen ja puolen vuosisadan ikäinen kirkkopitäjä hajosi kun Kokkolassa 18. huhtikuuta 1860 pidetty pitäjänkokous asettui jaon kannalle. Tuomiokapituli suositti ja senaatti päätti 1. lokakuuta 1860, että perustetaan Vetelin kirkkoherrakunta, johon kuuluvat Vetelin, Kaustisen, Halsuan ja Perhon seurakunnat. Kaustinen itsenäistyi omaksi kirkkoherrakunnaksi 1866, Perho 1879 ja Halsua 1906.
Vuonna 1900 maatalousvaltaisessa kunnassa oli jo yli 3600 asukasta. Vetelin asukasluku kasvoi nopeasti 1900-luvun alkupuoliskolla. Vuonna 1937 asukkaita oli jo 4683. Toisen maailmansodan jälkeen poismuutto käänsi kunnan väkiluvun laskuun, joka pysähtyi vasta 1970-luvun puolivälissä. Vuonna 1985 kunnassa oli jälleen 4000 asukasta. 1990-luvulla alkoi kunnan väkiluku jälleen laskea ja vuoteen 2011 mennessä kunnan asukasluku oli 3448.
Luonto.
Perhojoki virtaa Vetelin kunnan lävitse.
Vetelin maisemia luonnehtivat vilja-alueita halkovat jokilaaksot, ympäristöstään kohoavat kalliokumpareet ja harjut sekä laaja suot.
Kallioperä on pohjoisessa pääasiassa grano- ja kvartsidioriittia ja etelässä kiillegneissiä. Kalliopaljastumia on etenkin Perhonjokilaakson reunoilla. Yleisin maalaji on moreeni, joka on paikoin hyvin louhikkoista, Kuntaa halkoo luoteesta kaakkoon maisemallisesti näyttävä harjujakso. Se koostuu useista peräkkäisistä harjuista, joita ovat mm. Risti-, Korte-, Siko-, Rakennus- ja Sulkaharju. Pinnanmuodoiltaan Vetelin seutu on vaihtelevinta koko Perhonjokilaaksossa. Maasto kohoaa luoteesta kaakkoon. Perhonjokilaakso on vain n. 60 m. korkeudella, mutta Suomenselän vedenjakajan alueella kaakossa Kellokallio saavuttaa 150m. korkeuden. Vetelin korkein kohta on kuitenkin Valkiakallio Patanan tekojärven länsipuolella.
Suot peittävät Vetelin maa-alasta yli puolet. Suurimmat suot ovat Jauho-, Laurin-, Sulka- ja Pilvineva, joka kuuluu kansainväliseen Project Mar-ohjelmaan.
Merkittävin vesistö on kunnan läpi virtaavaa Perhonjoki, jossa on useita koskia, mm. Petäjäkoski, Hattukoski ja komea Karjalankoski. Halsuanjoki laskee koillisesta Perhonjokeen. Pitkäkosken-Polsonharjun jylhä koskimaisema avautuu Halsuanjoen varrella valtatie 13 tuntumassa. Luonnonjärvistä suurimmat ovat Räyringinjärvi, Haapajärvi, Kivivesi ja Patananjärvi. Kunnan suurin järvi on 1967 valmistunut Patanan tekojärvi.
Kyliä.
Aho, Alaspää, Haapala, Haapasalo, Heikkilä, Haukilahti, Finnilä, Forsbacka, Isokylä, Kainu (Keskusta), Kalliojärvi, Lammasoja, Nykänen, Patana, Polso, Pulkkinen, Rytiniemi, Räyrinki, Sillanpää, Siponkoski, Torppa, Tunkkari, Yliveteli, Seppälänkylä, Viiste, Ämmänkoski.
Uskonnolliset yhteisöt.
Vetelissä toimii evankelisluterilainen Vetelin seurakunta. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä toimii paikkakunnalla evankelisuus.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lisäksi luterilaisuutta edustaa Suomen vapaaseen evankelis-luterilaiseen seurakuntaliittoon kuuluva Vetelin vapaa evankelisluterilainen seurakunta, johon kuului vuonna 2010 120 jäsentä, osan jäsenistä tullessa Vetelin ulkopuolelta.
Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva Vetelin-Halsuan helluntaiseurakunta.


Viiala.
Viiala on taajama Akaan kaupungin pohjoisosassa ja entinen kunta, joka yhdistettiin vuonna 2007 Toijalan kaupungin kanssa Akaan kaupungiksi. Kunnassa asui 5 439 ihmistä (12/2005), ja sen pinta-ala oli 56,18 km², josta 5,06 km² oli vesistöjä. Väestötiheys oli 107 asukasta/km². Viiala on Toijalaa muuttovoittoisempi paikkakunta.
Viialan kunta muodostettiin vuonna 1932 osista Lempäälän, Vesilahden ja Akaan pitäjiä. Aiemmin, vuonna 1926 oli jo perustettu Viialaan oma seurakunta. Viialan vaakunan suunnitteli Ahti Hammar ja se vahvistettiin vuonna 1955.
Viialan naapurikunnat olivat ennen kuntaliitosta Kylmäkoski, Lempäälä, Toijala, Valkeakoski ja Vesilahti.
Viiala on vanha teollisuuspaikkakunta. Viiala Osakeyhtiö perusti sinne vuonna 1956 Suomen ensimmäisen lastulevytehtaan. Lastulevytehtaan tuotanto päättyi 1978, jolloin sen omistajana oli Oy Wilh. Schauman Ab. Viialassa toimi aina 90-luvun lamaan asti kolme suurta tehdastyönantajaa: viilatehdas, vaneritehdas sekä nahkatehdas. Näistä Viilatehdas siirsi toimintonsa 1996 yrityskauppojen myötä ulkomaille. Nahkatehdas kaatui konkurssin myötä 1995 ja vuonna 2004 vuoden lopussa UPM-Kymmene sulki Viialan vaneritehtaan.
Merkittävä matkailukohde Viialassa on kunnostettu Haihunkoski Tarpianjoen alajuoksulla. Haihunkoskeen istutetaan lohikalaa, mutta siinä on myös luontainen taimenkanta. Kosken alapuolelta saa keväisin myös isoja kuhia.


Viitasaari.
Viitasaari on suomalainen kaupunki, joka sijaitsee Keski-Suomen maakunnassa. Viitasaaren keskusta on Keiteleen ympäröimä, ja sen läpi kulkevat myös valtatie 4 ja Sininen tie. Vuonna 1905 perustettu Viitasaaren lukio on yksi Suomen ensimmäisistä maaseutuoppikouluista. Viitasaaresta tuli kaupunki 1. tammikuuta 1996. Jyväskylään matkaa on 98 ja Ouluun 243 kilometriä. Viitasaaren naapurikunnat ovat Kannonkoski, Keitele, Kinnula, Kivijärvi, Pihtipudas, Vesanto ja Äänekoski.
Politiikka.
Vuoden 2008 kuntavaaleissa Sosialidemokraattinen Puolue nousi Viitasaaren kaupunginvaltuuston suurimmaksi ryhmäksi. SDP sai vaalivoitolla 11 valtuustopaikkaa, joka on sama määrä kuin Keskustalla, mutta äänimäärällä mitattuna sosiaalidemokraatit ovat suurempi ryhmä. Kokoomuksella on 3 valtuutettua, Vasemmistoliitolla ja Kristillisdemokraateilla yksi valtuutettu. Kaupunginhallituksen puheenjohtajana toimii terveyskeskuslääkäri Pekka Puustinen (sd.) ja valtuustossa puhetta johtaa osastonhoitaja Pirjo Grönholm-Paananen (kesk.). Kummatkin ovat siis töissä kaupungin palkkalistoilla.
Liikenne ja viestimet.
Viitasaari sijaitsee valtatie neljän varrella. Kesäaikaan Keiteleen vesistöllä on sisävesiliikennettä. Nykyään liikenne on lähinnä yksityisten pienveneilyä. Aiemmin Keiteleellä liikennöi höyrylaiva S Ylä-Keitele (nyk. Ylli).
Linja-autojen kaukoliikenteen pikavuoroilla pääsee Viitasaarelta ilman autonvaihtoa Helsinkiin, Lahteen, Jyväskylään, Ouluun, Rovaniemelle, Kajaaniin, Ylivieskaan sekä poikittaisella pikavuorolla Joensuuhun, Kuopioon, Seinäjoelle ja Vaasaan.
Viitasaarta lähin henkilöliikenteen rautatieasema sijaitsee 87 kilometrin päässä Pyhäjärven kunnan Pyhäsalmen junaseisakkella.
Viitasaaren länsiosien läpi kulkee Jyväskylä–Haapajärvi-rata. Viitasaaren alueella on sen vilkkain raakapuun kuormausasema, Keitelepohja. Myös entinen Kutemaisen liikennepaikka on Viitasaaren alueella. Valtionrautatiet lopetti rataosan henkilöliikenteen vuonna 1968.
Jyväskylän lentoasema sijaitsee 78 kilometrin päässä Viitasaarelta, ja Jyväskylän matkakeskukseen on etäisyyttä 104 kilometriä. Useat Viitasaari–Jyväskylä-linja-autovuorot ajetaan lentoaseman kautta.
Viitasaarella ilmestyy kerran viikossa paikallislehti "Viitasaaren Seutu".
Muuta.
Kunnassa toimii puolustusvoimien Sotilaslääketieteen keskuksen Lääkintävarikon yksikkö Sotilasapteekki Hakovuoren luolastossa.


Viljakkala.
Viljakkala oli Pirkanmaalla sijainnut Suomen kunta. Viljakkalassa on 125 järveä ja lampea, ja jokaista asukasta kohti paikkakunnalla on 83 metriä rantaviivaa.
Viljakkalan kunnan ja Ylöjärven kaupungin kuntaliitos astui voimaan 1. tammikuuta 2007. Viljakkalan naapurikunnat olivat Hämeenkyrö, Ikaalinen, Kuru ja Ylöjärvi.
Viljakkalan tunnetuin kohde on Haverin kultakaivos, joka on nykyään matkailukäytössä. Kaivos on myös urheilusukeltajien käytössä. Helsingin olympiakisojen kulta- ja hopeamitalien materiaali on kaivettu Haverista.
Viljakkalaan asutettiin viime sotien jälkeen Kaukolan siirtoväkeä.
Viljakkala kuului alkujaan Sastamalan suurpitäjään, josta se erosi Hämeenkyrön mukana jo 1300-luvulla. Viljakkala tuli Hämeenkyröön kuuluvaksi saarnahuonekunnaksi vuonna 1641 ja kappeliksi vuonna 1844. Vuonna 1906 Viljakkalasta tuli itsenäinen seurakunta; kunnallisesti se oli itsenäistynyt jo vuonna 1874. Carl Ludvig Engelin suunnittelema Viljakkalan puukirkko on vuodelta 1842.
Kyliä.
Harhala, Hiiroinen, Hämeentaival, Inkula, Karhe, Koivisto, Nisu, Sarkkila, Sontu, Särkkä, Viljakkala (kirkonkylä)


Vilppula.
Vilppula () on entinen Suomen kunta ja nykyinen Mänttä-Vilppulan taajama, joka sijaitsee Pirkanmaan maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Vilppulaan liitettiin vuonna 1973 osa Pohjaslahden kunnasta. Mänttä ja Vilppula yhdistyivät vuonna 2009 ja uuden kaupungin nimeksi tuli Mänttä-Vilppula. Vaakunaksi valittiin Vilppulan vaakuna ja hallinnon paikaksi Mänttä.
Kunnassa asui ennen lakkautusta ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2.
Kyliä.
Ajostaipale, Elämäntaipale, Huhtijärvi, Huopioniemi, Kolho, Kurkijärvi, Leppäkoski, Loila, Maakasperä, Pohjaslahti, Suluslahti, Tyynysniemi, Vitsakoski.
Vilpun päivä.
Vilppulassa vietetään 8. maaliskuuta Vilpun päivää. Kuntalaisille tarjotaan nimipäiväkahvit ja koko päivän on ohjelmaa. Vuonna 2007 kutsuttiin kunnan syventyneen yhteistyön nimissä nimipäiväkahville myös mänttäläisiä.


Vimpeli.
Vimpeli (aik.) on Suomen kunta Etelä-Pohjanmaan maakunnassa Lappajärven itärannoilla. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2. Vimpelin naapurikunnat ovat Alajärvi, Lappajärvi, Perho ja Veteli.
Vimpelin kunta on perustettu 2. tammikuuta 1866, jolloin Vimpeli irtautui Lappajärven emäseurakunnasta kappeliseurakunnaksi. Suomen kunnista Vimpeli on 28. vanhin.
Reserviupseerikoulun edeltäjä, Vimpelin sotakoulu (Vimpelin koulu), toimi Pokelan kylässä vuosina 1917–1918. Vimpeli tunnetaan myös suksipitäjänä, ja melkoinen osa talvisodan aikana käytetyistä suksista oli valmistettu Vimpelissä.
Vimpeli tunnetaan Vimpelin Vedon ansiosta nykyisin erityisesti pesäpallopaikkakuntana. Vuonna 2010 Vimpelin Veto voitti Suomen-mestaruuden Superpesis-sarjassa yli 40 vuoden tauon jälkeen.
Talvilajeissa Vimpeli tuli tunnetuksi hiihdosta Vimpelin Hiihdot -tapahtuman ansiosta, jota järjesti aikoinaan Vimpelin Vedon hiihtojaosto. Nykyisin hiihtoharrastusta vetää Vimpelin Hiihtoseura (ViHs), jonka ansioista Vimpeliin on rakennettu hyvät hiihtomahdollisuudet.
Vimpelin elinkeinorakenne on hyvin teollisuuspainotteinen. Kunnassa sijaitsee muun muassa Rautaruukin tehdas, jossa valmistetaan Rannilan kattopeltiä. Rautaruukin lisäksi teollisuusyrityksiä ovat Järviseudun Peruna Oy, Nordkalk Oy, Lindab Oy, Eurosteri Oy, Rumtec Oy, Tikli-Group Oy ja Plastec. Vuonna 2003 jalostuksesta elantonsa sai 35 % (koko maa 25 %), palveluista 53 % (koko maa 69 %) ja maa- ja metsätaloudesta 10 % (koko maa 4 %) työvoimasta. Loput kuuluivat luokkaan "muu".
Historia.
Vimpelin varhaisimmasta asutuksesta tiedetään hyvin vähän. Seutu oli vielä keskiajalla eräaluetta, jossa kävivät sekä pietarsaarelaiset että lapualaiset erämiehet. Ensimmäiset vakituiset asukkaat olivat Ähtävänjokea pitkin tulleet ruotsalaiset, jotka asettuivat Lappajärven itärannalle 1500-luvun alussa. Vielä saman vuosisadan aikana seudulle tuli myös hämäläisiä ja savolaisia. Ruotsalaisasutus pysyi hallitsevana vielä 1700-luvulle saakka. Vuonna 1750 asukkaita oli n. 170. Vimpelin seutu kuului Pietarsaaren seurakuntaan ja siirtyi 1637 osaksi Lappajärven kappeliseurakuntaa. Vuonna 1806 Vimpelistä tuli Lappajärven saarnahuonekunta ja oma kirkko rakennettiin jo seuraavana vuonna. Vimpelin kappeliseurakunta perustettiin 1812 ja itsenäiseksi seurakunnaksi Vimpeli muodostui 1867.
1800-luku oli Vimpelissä voimakasta edistyksen kautta. Vimpeliläisen Erkki Jäykän (Lillstrang) kehittämä ”Vimpelin aura”, suomaiden kuivatus sekä viljelysmaiden kalkitus toivat hyvinvoinnin lisäksi Vimpelille maatalouden mallipitäjän maineen. Pitäjään perustettiin 1858 Jäykän ystävän Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen lahjoituksen turvin yksi Pohjanmaan ensimmäisistä kirjastoista ja 1868 avasi ovensa Järviseudun ensimmäinen kansakoulu. Vuonna 1880 Vimpelissä oli asukkaita 2236.
1900-luvun alussa Vimpeli teollistui nopeasti. Kuntaan perustettiin mm. tervatehdas, kalkinpoltto yleistyi ja suksiteollisuus sai alkunsa. 1930-luvulla Vimpelissä tuotettiin noin puolet Suomen suksista. Joulukuussa 1917 tammikuuhun 1918 kunnassa toimi Vimpelin sotakoulu, kurssi, jolla koulutettiin joukkueen- ja ryhmänjohtajia suojeluskunnille. Vuonna 1943 Vimpelin perustettiin alueen ensimmäinen oppikoulu. Vimpelin väkiluku pysyi 1900-luvulla varsin vakaasti 400 asukkaan tuntumassa. Hetkellinen muuttotappiokausi 1970-luvulla pudotti asukasluvun lähelle 3500, mutta vuosikymmenen lopulla väkiluku alkoi jälleen kasvaa. 1990-luvulla kunnan asukasmäärä lähti laskuun ja 2011 mennessä kunnan asukasluku oli 3233.
Luonto ja maantiede.
Lappajärven itärannalla sijaitsevan Vimpelin maisemia hallitsevat loivapiirteiset kalliokumpareet ja laajat suot.
Vimpelin kallioperä on kivilajikoostumukseltaan vaihteleva. Länsi- ja keskiosissa on pääasiassa gneissiä, pohjoisosassa graniittia ja pegmatiittia ja kaakkoisosassa graniittia. Etelässä on kalkkikivialue, joka ulottuu Alajärven puolelle. Kallio paljastumia on pääasiassa korkeimpien kohoumien lakiosissa. Yleisin maalaji on moreeni, joka muodostaa paikoin matalia harjanteita. Myös turvetta on varsin paljon, mutta harjuaineksia ja savea on sen sijaan vähän. Hieta- ja hiesumaita on etenkin Lappajärven rannalla ja Savonjoen alajuoksulla. Pinnanmuodoiltaan Vimpeli on pääasiassa loivasti kumpuilevaa kankaremaata. Vimpelin maasto kohoa lännestä itään. Lappajärvi on 69 m korkeudella, mutta Mustanen kunnan itärajan tuntumassa Perhon puolella on jo 173m korkeudella. Kunnan korkein kohouma on Lakeaharju Lappajärven kaakkoispuolella. Vimpelin maa-alasta yli puolet on suota. Laajimmat suot ovat Sääksneva ja Isoneva.
Lappajärven itäosan lisäksi kunnan järviä on Sääksjärvi ja Patanan tekojärven eteläosa. Huomattavimmat joet ovat Porasenjoki, Savonjoki, Poikkijoki ja Paaluoma.
Kyliä.
Rantakylä, Pokela, Lakaniemi, Pyhälahti, Sääksjärvi, Hallapuro, Koskela, Vinni, Kirkonkylä, Viitaniemi, Huopana.
Nähtävyydet.
Vimpelissä sijaitsevat pesäpallomuseo, suksitehdasmuseo, Pyöreä kirkko ja Savonjoen saaressa pesäpallostadion Saarikenttä. Keskustan puistossa on Kaarlo Osterin suunnittelema Pesäpalloilija-patsas ja Vimpelin sotakoulun muistomerkki. Lakeaharjulla on hiihtokeskus, josta näkymät Lappajärvelle. Lakeaharjulla aloitti toiminnan Ilmatieteen laitoksen uusi säätutka lokakuussa 2005.
Kuuluisia vimpeliläisiä.
Vimpelin Väinämöinen, Eeli Kivinen (1900–1990) oli kanteleensoittaja, näyttelijä sekä kansanlaulujen esittäjä ja säveltäjä. Vimpeli-seura on vuonna 2000 julkaissut mestaripelimanni Eeli Kivisen satavuotissyntymäpäivän kunniaksi cd-levyn "Vimpelin Väinämöinen".
Eeli Kivinen esiintyi elokuvassa "Etelä-Pohjanmaan soitto- ja laulujuhlat Lapualla" (v. 1945), yhdessä soittajaystävänsä Viljami Kalliokosken kanssa. Reijo Hongisto perussuomalaisista nousi vuoden 2011 vaaleissa eduskuntaan.


Virrat.
Virrat () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pirkanmaan maakunnassa. Kunta perustettiin vuoden 1868 alussa, perustamispäätös tehtiin vuonna 1867. Virrat muuttui maalaiskunnasta kauppalaksi 1. tammikuuta 1974, ja kauppalasta kaupungiksi 1. tammikuuta 1977. Virrat kuului aiemmin Vaasan lääniin, josta se siirrettiin Hämeen lääniin vuoden 1969 alussa. Virroilla asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Virtain seurakunta kuuluu Lapuan hiippakuntaan.
Virrat on Suomen kunnista ja kaupungeista ainoa, jolla on monikkomuotoinen nimi. Sitä taivutetaan ulkopaikallissijoissa: "Virroilla", "Virroilta", "Virroille"; nimen genetiivi kuuluu "Virtain". "Virtolainen" tarkoittaa Virtain asukasta.
Virtain naapurikunnat ovat Alavus, Keuruu, Kihniö, Mänttä-Vilppula, Ruovesi, Seinäjoki, Töysä, Ylöjärvi ja Ähtäri.
Liikenne ja turismi.
Kunta on hyvien tieyhteyksien varrella Tampereen, Porin ja Jyväskylän välimaastossa. Keskustan tuntumassa risteävät Porin ja Jyväskylän välinen valtatie 23, Oriveden ja Lapuan välinen kantatie 66, Killinkosken kautta Ähtäriin ja edelleen Pietarsaareen kulkeva kantatie 68 sekä Tampereelta Näsijärven länsipuolitse tuleva kantatie 65. Alueella on runsaasti pienteollisuutta ja kauppoja. Tuurin kyläkauppa, Ähtärin eläinpuisto, Herraskosken kanava ja Perinnekylä ovat lyhyen ajomatkan päässä.
Alkuperäistä metsää, järviä ja luontoa on runsaasti. Pari kilometriä keskustasta Ruoveden suuntaan, kantatie 66:n varrella, ovat tunnetut Torisevan rotkojärvet. Jäähdyspohjan kylässä on vanhainkodin palossa vuonna 1979 menehtyneiden vanhusten muistomerkki.
Kaupungin läpi kulkee Haapamäki–Pori-rata, josta suurin osa lakkautettu 1985. Henkilöliikenne lakkautettiin 1981 ja viimeinen juna kulki kaupungin läpi 27.12.1984. Tampereelta Virroille johtaa laivareitti, Runoilijan tie.
300px
Juhannuskunta.
Virrat on Suomen "virallinen" Juhannuskaupunki – tavaramerkki on rekisteröity 31. heinäkuuta 2002. Juhannusjulistus lähetetään Virroilta joka juhannusaatto kello 18.00. Runomuotoinen juhannusjulistus on virtolaisen Markku Sorvarin kirjoittama. Aikaisempina vuosina julistus on ollut kuultavissa radiossa ja vuonna 2007 se lähetettiin suorana YLE TV2 -kanavalla. Virtain maine monipuolisena kesämökkikuntana on kasvanut tittelin myötä. Virroilla sijaitsee merkittävä osa Pirkanmaan loma-asunnoista. Vuosina 1984-2004 Virroilla järjestettiin myöskin juhannuksena nuorta yleisöä kymmentuhatpäisin kerännyt Rantarock.
Välimatkat.
Vaikka Virtain sijainti on keskeinen ja liikenneyhteydet hyvät, on välimatkat pitkähköt lähikuntiin. Virrat sijaitsee Seinäjoen, Jyväskylän, Porin sekä Tampereen väliin jäävällä alueella. Lähin kaupunkikeskus on Seinäjoki Etelä-Pohjanmaan puolella. Tuurin matkailukeskukseen on matkaa 51 km.
Elinkeinot ja teollisuus.
Virrat on rakenteellisesti teollistunut maatalouskunta. Virroilla merkittävä osa elinkeinorakenteesta on maataloudessa, mutta Virroilla on myös laajalti pienteollisuutta, esimerkiksi Inka Oy:n nauhatehdas Killinkoskella. Myös matkailu on Virroille merkittävä valtti.
Eduskuntavaalit 2011.
Ohessa on puolueiden kannatusprosentit Virroilla. Lukemat käy ilmi Helsingin Sanomien verkkotulospalvelusta.


Vårdö.
Vårdö on Suomen kunta, joka sijaitsee Ahvenanmaan maakunnassa. Vårdön asukasluku on () ja pinta-ala  km² (), josta  km² on maata,  km² sisävesiä ja loput  km² merta. Vårdön naapurikunnat ovat Föglö, Kumlinge, Lumparland, Saltvik, Sottunga ja Sund.
Yleistä.
Vårdö sijaitsee välittömästi Ahvenanmantereen itäpuolella. Kunta on yksikielisesti ruotsinkielinen, ja  prosenttia sen asukkaista on ruotsinkielisiä. Kunnan vaakunan on suunnitellut Matts Dreijer ja se on vahvistettu vuonna 1952.
Vårdön suurin kylä on pääsaaren keskiosassa sijaitseva Vargata, jossa sijaitsevat kauppa ja Ålandsbankenin konttori. Kirkko ja peruskoulu sijaitsevat vajaan kilometrin päässä Vargatasta itään. Kirkon naapureina ovat rukoushuone ja vuodelta 1877 oleva pappila, joka on rakennettu tuhotusta Bomarsundin linnoituksesta tuoduista tiilistä.
Vårdössä sijaitsevasta Hummelvikin satamasta on autolauttayhteys Kumlingeen, Brändöhön ja Kustaviin sekä linja-autoyhteys Maarianhaminaan. Töftön kautta on lossiyhteys Sundin Prästöhön, josta alkavaa päätietä 2 pitkin on noin 35 kilometrin matka Maarianhaminaan ja vajaan 20 kilometrin matka pohjoisen Ahvenanmaan keskustaajamaan Godbyhyn. Kunnan pohjoisosassa sijaitseviin Simskälan saariin on niin ikään lossiyhteys. Vårdön alueisiin kuuluviin Ängön ja Bussön saariin on kierrettävä maanteitse Maarianhaminan, Lemlandin ja Lumparlandin kautta. Kesäisin liikennöi polkupyörälautta Simskälasta Saltvikin Tengsödavikiin.
Luonto.
Vårdön pääsaari on pinta-alaltaan Ahvenanmaan saarista viidenneksi suurin. Muita huomattavia saaria ovat Västra Simskäla, Östra Simskäla, Sandö ja Töftö. Suurin osa Vårdön saarista on hyvin pieniä ja ne ovat levittäytyneet laajalle alueelle Ahvenanmantereen itäpuolelle. Kunnan eteläosan asutut saaret ovat melko reheviä, pohjoisosan saaret sen sijaan paikoin hyvinkin karuja. Ympärivuotista asutusta on vain pääsaarella ja sen suurehkoilla lähisaarilla. Vårdön ja Kumlingen välillä on Teilin merenselkä, Vårdön ja Sundin välillä taas Vargatanselkä. Lounaisosassaan Vårdö rajoittuu Lumparnin selkään.
Historiaa.
Vårdön alueelle on muodostunut pysyvä asutus huomattavasti myöhemmin kuin Ahvenanmantereelle. Ensimmäinen asiakirjamaininta Vårdöstä on vuodelta 1367. Vårdössä sijaitsee 1500-luvun alussa rakennettu, 1700- ja 1800-luvuilla laajennettu kirkko. Vårdön seurakunta muodostettiin Sundin kappeliksi 1500-luvulla. Vuonna 1544 sen tiedetään jo varmasti olleen olemassa, koska tuona vuonna kruunu takavarikoi siltä toisen kirkonkellon. Seurakunta itsenäistyi vuonna 1866, mutta nykyisin Vårdön ja Sundin seurakunnat toimivat jälleen yhdistyneinä.
Vårdön kautta kulki historiallinen, Tukholman ja Turun välinen Suuri Postitie, joka otettiin käyttöön Ruotsin postilaitoksen perustamisen myötä vuonna 1638. Tie saapui Sundin puolelta Bomarsundin laiturista Vargatanselän yli Vargatan laituriin, josta se eteni Vårdön pääsaaren poikki itärannalle Hullvikiin ja edelleen Teilin selän yli Kumlingeen. Tien reitti on merkitty puisin kilometripaaluin.
Vårdön asukasluku oli suurimmillaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, jolloin kunnassa asui lähes tuhat henkeä. Myös monet pienehköt ja melko syrjäiset saaret olivat tällöin asuttuja. Jo 1900-luvun alusta lähtien väkiluku kuitenkin laski poismuuton vuoksi. Vuoden 1960 väestönlaskennan mukaan Vårdössä oli 552 asukasta, kymmenen vuotta myöhemmin asukkaita oli 460 ja vuoden 1985 lopussa enää 381. Viime vuosikymmeninä väkiluku on jälleen alkanut nousta; vuoden 2001 alussa Vårdössä oli 409 asukasta.
Tunnettuja vårdöläisiä.
Vårdöstä olivat kotoisin musiikintutkija ja säveltäjä Otto Andersson sekä kirjailijat Aili Nordgren, Runar Salminen, Sally Salminen ja Anni Blomqvist. Anni Blomqvist asui itse Simskälassa, mutta sijoitti "Myrskyluodon Maijan" tapahtumat Väderskärin saarelle Vårdön pohjoisosaan.
Kyliä.
Bergö, Bussö, Grundsunda, Listersby, Lövö, Mickelsö, Sandö, Simskäla-Västerö, Simskäla-Österö, Töftö, Vargata, Vårdö, Ängö


Vöyri (entinen kunta).
Vöyri () oli Pohjanmaalla sijainnut Suomen kunta. Vöyri ja Maksamaa liittyivät Vöyri-Maksamaan kunnaksi 1. tammikuuta 2007. Ennen lakkauttamista kunnassa asui 3 474 ihmistä, ja sen pinta-ala oli 450,88 km², josta 22,38km2 oli merialueita ja 2,83 km² sisävesiä. Väestötiheys oli 8,30 asukasta/km². Kunnan nimi palasi uudelleen käyttöön 2011, kun Vöyri-Maksamaa ja Oravainen muodostivat kuntaliitoksessa jälleen Vöyrin kunnan.
Vöyri on rukiin valtakuntaa eli Vöyrin pinta-alasta lähes kaikki alava maa-ala on peltoa. Kunnassa on paljon mäkiä, jotka ovat pääasiassa havupuiden peitossa.
Kunnan hallinnollinen keskus sijaitsee Rökiön kylässä. Rökiön kylässä sijaitsevat koulut, kunnanvirasto sekä kirkko. Myös valtaosa kaupoista ja palveluista on keskittynyt Rökiöön.
Postipiireittäin Vöyri jakaantuu pääasiassa kahteen osaan. Valtaosan postista kulkee kunnan keskus-kylän Rökiön kautta, kun taas Kaitsorin posti tulee naapurikunnasta Oravaisista.
Geologisesti Vöyri on hyvin alavaa. Vöyri on vanhaa saaristoa. Osassa maa-alaa on asuttu hyvinkin kauan, kun taas alavat maat ovat olleet meren peittämiä vielä muutama sata vuotta sitten. Vielä 1600-luvulla Rökiöön pääsi veneellä.
Kunta oli kaksikielinen ja enemmistönä 85 prosenttia asukkaista puhui ruotsia ja 14 prosenttia puhui suomea. 1 prosentti puhui muuta kieltä äidinkielenään. Vöyrillä on oma ruotsinkielinen murteensa.
Vuoden 2011 alussa Vöyri-Maksamaa ja Oravainen yhdistyvät, ja tämän kuntaliitoksen jälkeen uuden kunnan nimenä on jälleen Vöyri.
Vöyrin nimestä.
Pitäjännimi Vöyri-Vörå on ollut sekä historian- että nimistöntutkimuksen kohteena ainakin vuodesta 1734. On pohdittu onko nimi alun perin suomalainen vai ruotsalainen ja mikä olisi nimenantoperuste? Vöyrin pitäjä sijaitsee historiallisella kielirajalla. Sen kylännimet ja monet kantatalojen nimet ovat kiistatta suomenkielistä alkuperää. On arvioitu, että väestö ruotsalaistui vasta 1500-luvun kuluessa. Siksi on perusteltua lähteä siitä, että itse pitäjännimikin on suomalaista alkuperää. Viimeisin nimistöntutkijoiden hyväksymä tulkinta on Lars Huldénin esittämä. Hän pitää varmana, että alkupräinen nimi on suomalainen ja yksiosainen, mahdollisesti johdettu sanasta "vieru". Sen kaksoisääntiö palautuu pitkään e:hen ja näkyy vanhassa kirjoitusasussa "Weru". Nimen asialliseksi perustaksi Huldén arvelee maastonkuvausta: reuna, jyrkänne tai paikka, josta maa on vierinyt.
Kyliä.
Antiala (Andkil), Bergby, Bertby, Jörala, Kalapää, Kaurajärvi, Kaitsor, Karvsor, Koskenkylä (Koskeby), Kovjoki, Lomby, Lotlax, Lålax, Miemois, Myrbergsby, Mäkipää, Palvis, Petterinmäki (Pettersbacka), Rekipelto (Rejpelt), Rökiö, Tukkur (Tuckur)
Historia.
Vöyrin kunta perustettiin vuonna 1868. Pitäjä mainitaan kirjoituksissa jo vuonna 1443 ja Vöyrin nimi vuonna 1367. Vöyrissä on tunnettuja arkeologisia kohteita pronssi- ja rautakaudelta. Gulldyntin kalmistolöydöt ovat Suomen kansainvaellusajan (400-550 jaa.) rikkaimpia.
Itsenäisyyden alkuaikoina sotaväen aliupseereita koulutettiin Vöyrin koulussa.
Muuta.
Vöyrin mukaan on nimetty Vöyrin marssi, joka oli perinnemarssina myöhemmin Päällystöopistolla ja instrumentaaliversiona Maanpuolustusopistolla.


Vihanti.
Vihanti on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnan länsiosassa. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Vihannin naapurikunnat ovat Haapavesi, Oulainen, Pyhäjoki, Raahe, Siikajoki ja Siikalatva.
"Viihtyisä vireä Vihanti" on kunnan motto. Kunta on viime aikoina panostanut asukkaiden viihtyisyyteen jälleen vesittämällä kuivatut järvet. Nykyisin kuntaan saapuvaa tervehtii moderni Ukonkantti ja jälleen vesitetty Vihannin järvi.
20. kesäkuuta 2012 valtioneuvosto hyväksyi yleisistunnossa Vihannin kunnan ja Raahen kaupungin kuntaliitoksen. Kuntaliitos tulee tapahtumaan vuonna 2013.
Historia.
Noin 5000 eaa. meren alta paljastuivat Vihannin harjut, jotka muodostivat kolmen saareen ryppään mantereen tuntumaan. Noin tuhannessa vuodessa saarista muodostui Vihannin niemi. 4000 eaa. lähes koko Vihannin kunnan alue oli merenpinnan yläpuolella. Kuuden vuosituhannen kuluessa muodostui kahden suuren jokilaakson väliin alava rannikkoseutu, jossa puusto oli aluksi jaloa lehtipuuta ja myöhemmin havumetsää, lähinnä kuusimetsää.
Vihannin alueelle kivikauden ihmiset löysivät jo varhain. Tutkijat yllättyivät, kuinka monipuolisesti Vihannista löytyi muinaisesineitä. Vuodesta 1899 lähtien on suoritettu tieteellisiä kaivauksia ja ensimmäinen rekisteröity löytö tapahtui 1895 Vihannin Pitkäsaaresta. Kivikautisia löytöjä on tehty lähinnä kuivattujen Rantasenjärven ja Saarelanjärven sekä uudelleen täytetyn Kirkkojärven ympäristöstä. Muita merkittäviä löytöpaikkoja ovat Petäjämäki ja Kuusirati, Ilveskorven Ristola, Alpuanjärven ympäristö, Vilminko, Lumijärvi ja Lumimetsä sekä Ilveskorven alueella erityisesti Piipsanjoen törmät. Alueen varhaisimmat asukkaat kuuluivat ns. Suomusjärven kulttuurin piiriin. Tuon ajan esinelöydöt ovat kaikki Vihannin kirkonkylältä. Vihannin niemen ollessa jo selvästi esillä levisi Suomeen saviastioiden valmistustaito ja 44200-2000 eaa. vallinnut kampakeraaminen kulttuurivaihe. Aikakautta pidetään Vihannin seudun esihistorian huippukautena. Vihannin niemi houkutteli ihmisiä kauempaakin. Valtaosa yli 500 esinelöydöstä ja noin 40 tunnetusta asuinpaikasta ajoittuvat juuri tälle ajalle. Saviastiat eivät mullistanee kivikauden elämää. Muutokset olivat ajan tuomaa kehitystä, kuten keihään vaihtuminen nopeampaan jouseen.Suomen kivikauden loppuvaiheessa tapahtui voimakas kulttuurinen eriytyminen. Syynä tähän oli Euroopasta vasarakirveskansan mukana levinnyt uusi kulttuuri. Vihannista Ilveskorvesta on löytynyt muutamia muinaisia kirveitä. Muidenkin vihantilaisten löytöjen perusteella tämä viittaa siihen, että uudella kulttuurilla oli Vihannin alueella vahvempi ote kuin muualla varsinaisen alueensa ulkopuolella.
Pronssi- ja rautakautisia löytöjä on tehty Vihannin alueelta vain muutamia. Pronssikaudelta lienevät Alpuanjärvestä paljastunut ruuhi sekä Myllyperältä löydetyt pronssisolki ja nuolenkärki. Alueen metsistä on tavattu joitakin jättiläishautoja tai hiidenkiukaan tapaisia latomuksia. Pari rauta-ajan muinaislöytöä kuitenkin kertoisi, että täysin autioitunut alue ei ollut. Ajan asuinpaikkojen löytymistä kuitenkin vaikeuttaa keramiikan valmistuksen loppuminen n. 300 jaa. Varmoja ei olla, mikä kulttuurinen muutos korvasi saviastiat. Saamelaisten aikaisia muistoja lienevät paikannimet Vilmingo, Maggamyssaari ja Koltan kivi.
Pohjois-Pohjanmaan keskiaikaisesta asutuksesta kertovat lähdetiedot ovat varsin niukkoja ja osaksi vaikeita tulkita. Sen vuoksi onkin vaikea sanoa mitään täsmällistä keskiajan oloista, jolloin historiallisen ajan asutus pääosiltaan syntyy. Vihannin historiallinen aika alkaa kuitenkin vuonna 1562, jolloin Vihanti mainitaan ensimmäisen kerran Salon kymmenysveroluettelossa. Asutuksen kasvu oli tasaista lukuun ottamatta pientä hidastumista Pitkän Vihan loppupuolella. Ruotsin pitkäaikaisin sotatila Venäjää vastaan puhkesi vuonna 1570 osaksi itärajan epäselvän kulun johdosta. Venäläiset tulkitsivat Salon alueen kuuluvan heidän Seitsemän kymen Karjalaansa. Sota oli suomalaisille hyvin uuvuttava ja aloitti alamäen kehityksessä. Täyssinän rauhassa 1595 Suomen itäraja siirtyi pohjoisessa sen nykyiselle tasolle ja paine Vihannissakin helpottui. Täyssinän rauhan jälkeen alkoivat savolaiset asuttamaan ja vuoteen 1570 alueella oli 34 taloa. Katovuosia ja sotia lukuun ottamatta väkiluku kasvoi seuraavina vuosisatoina tasaisesti.
Seutu kuului aluksi Saloisten kirkkopitäjään. Vuonna 1680 Vihannista tuli Saloisten saarnahuonekunta ja kappelin oikeudet se sai 1751. Omaksi seurakunnaksi Vihanti erotettiin kuitenkin vasta 1921. Seurakunnan ensimmäinen kirkko oli todennäköisesti 1680 rakennettu puinen pitkäkirkko. Kirkko purettiin 1784, jolloin valmistui Simo Jylkä-Silvénin rakentama puukirkko.
Väestö sai aluksi toimeentulonsa kalastuksesta ja metsästyksestä. Soinen maaperä soveltui huonosti maanviljelyyn, joten karjanhoito kehittyi jo varhain tärkeimmäksi elinkeinoksi. Kylväheinän viljely aloitettiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa kuntaa perustettiin Korven meijeri ja Alpuan seudun osuusmeijeri, joka oli aikoinaan Pohjois-Pohjanmaan suurimpia meijereitä. Kunnan elinkeinoelämä muuttui ratkaisevasti, kun Outokumpu Oy kaivos aloitti toimintansa Lampinsaaressa 1951. Lampinsaaren kuilu valmistui 1953, Ristiahon kuilun nostotorni ja rikastamo 1954 ja Lampinsaaren sepelimurskaamo 1956. Kaivostoiminnan alkaminen vauhditti väkiluvun kasvua, mutta 1960-luvulla väestö alkoi vähetä poismuuton vuoksi. 1961 Vihantiin perustettiin Raision tehtaiden omistama perunatehdas, Pohjolan tehdas, jonka toiminta alkoi tammikuussa 1962. Pohjolan Peruna Oy fuusioitiin 1966 toiseen Raision tehtaiden yhtiöön, Oy Kasviöljy – Växtolje Ab. Nykyään tehtaan nimi on Profood Oy. 1992 Lampinsaaren kaivostoiminta päättyi kannattomana ja tämä lisäsi osaltaan jo väestön vähenemistä kunnassa.
Luonto.
Vihanti on luonnonmaisemiltaan runsassoista lakeutta, jolle tuovat vaihtelua hiekka- ja soraharjut. Kallioperä on pääasiassa graniitteja ja kiillegneissiä. Eri puolilla kunta on myös pieniä gabro- ja dioriittialuieta. Lampinsaaressa on sinkkipitoinen malmio, jossa on myös kuparia, rikkiä ja lyijyä. Kallioperä on lähes kauttaaltaan maalajien peitossa. Yleisin maalaji on moreeni, joka peittää erityisesti kohoumia. Harjumuodostumat, joista Lumijärvenkangas kuuluu valtakunnalliseen harjujensuojeluohjelmaan, ovat voimakkaasti huuhtoutuneita. Rantavallit kertovat muinaisista merivaiheista. Savea ja hiekkaa on kunnan alueella vähän. Kivennäismaalajit ovat laajoilla alueilla turpeen peitossa. Korkeuserot ovat kunnan alueella vähäiset. Maanpinta pysyttelee 70-90 metrin korkeudella, muutamat kohoumat mm. Keloselkä ja Latvakangas yltävät 110 m korkeuteen.
Kunnassa on useita pikkujärviä ja lampia. Suurimmat järvet ovat Kirkkojärvi, Alpuanjärvi, Ala- ja Ylä-Vuolujärvi ja Haukilampi. Huomattavimpia jokia ovat Pyhäjokeen laskevat Vihanninjoki ja Piipsanjoki sekä Siikajokeen laskeva Luohuanjoki. Yli 60 % kunnan pinta-alasta on suota. Laajimpia soita ovat Märsyneva, Kuuhkamonneva, Ahmaneva ja Hirvineva.
Kulttuuri.
Mäntylammen suurlava oli 1970-luvulla maakunnan suurin tanssipaikka, mutta on nykyään käytössä vain muutamia kertoja kesässä. Lavalla järjestetään elokuun toinen lauantai Härkäjuhla, joka on 45 vuotta kestänyt perinne. Vihannissa järjestetään vuosittain Kotiseudun Helmiä -juhlaviikot, jotka huipentuvat vesihelmijuhlaan.
Rock-yhtye "Gobra" on perustettu Vihannissa ja sen alkuperäiskokoonpanossa kaikki soittajat olivat vihantilaisia. Nykyisessä kokoonpanossa on mukana myös ulkopaikkakuntalaisia.
Vihannissa on luterilainen kirkko vuodelta 1784 ja ortodoksinen rukoushuone 1980-luvulta. Kirkko on nimetty Ruotsin kuningatar Sofia Magdalenan mukaan. Vihanti ei ollut maanluovutuslain mukainen siirtoväen sijoituskunta. Kunnan ortodoksit ovat kuitenkin pääosin Salmin ja Suojärven pitäjistä.
Kyliä.
Alpua, Ilveskorpi, Lampinsaari, Myllyperä–Perukka, Lumimetsä.


Ylihärmä.
Ylihärmä on entinen Suomen kunta, joka sijaitsi Etelä-Pohjanmaahan kuuluneessa Härmänmaan seutukunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Sen asukasluku oli ja pinta-ala oli km², josta km² vesistöjä (31.12.2008). Kunta lakkautui, kun se yhdistyi Alahärmän, Kauhavan ja Kortesjärven kanssa uudeksi Kauhavaksi vuonna 2009. Ylihärmän naapurikunnat olivat Alahärmä, Isokyrö, Kauhava, Lapua, Vöyri-Maksamaa ja Ylistaro.
Kylät.
Haapoja, Keskikunta, Kirkonkylä, Kosola, Pakankylä, Vesiluoma, Yliluoma, Kangas, Ikola, Ilomäki, Rannanjärvi, Salomaa, Taipale.
Kulttuuri.
Ylihärmä on antanut nimensä eteläpohjalaisen Rehupiikles-yhtyeen kappaleelle "Ylihärmä" yhtyeen ensimmäiseltä albumilta Noiruttu Pohojam'maa (1995). Kappaleen pohjana on Scott McKenzien tunnetuksi tekemä "San Francisco (Be Sure to Wear Some Flowers in Your Hair)". Kertosäe suomeksi on: "Jos meinaat mennä Ylihärmään".


Vuolijoki.
Vuolijoki on Suomen entinen kunta, joka sijaitsi Kainuun maakuntaan kuuluvassa Kajaanin seutukunnassa, Oulun läänissä. Vuolijoen naapurikuntia olivat Kajaani, Kestilä, Paltamo, Pyhäntä, Sonkajärvi, Vaala ja Vieremä.
Vuolijoen ollessa itsenäisenä kuntana sen väkiluku oli 2 643, ja väestötiheys 3,8 asukasta/km². Vuolijoen alueen pinta-ala on 896,78 km², josta 207,87 km² on vesistöjä. Vuolijoen suurin vesistö on Oulujärven Ärjänselkä.
Vuolijoki oli Itä-Suomen metalliteollisuuden keskus. Vuolijokeen kuntaan kuulunut Otanmäki on merkittävä omistaman Otanmäen vaunutehtaan vuoksi.
Historia.
Nimenä Vuolijoki esiintyy jo 1500-luvun asiakirjoissa. Varhaisimpia mainintoja ovat "Woli joen niemi" (1555), "Wolilax" (1605), "Wuolilax by" (1642), "Wuoli jocki by" (1654) ja "Wuolijoki by" (1673). Nimen tausta ei ole selvä: suomen kielessä "vuoli" tarkoittaa 'katon vaakasuoraa tukipuuta', karjalassa 'sillan kannatinparrua'. Todennäköisimmin kyseessä on kuitenkin saamelaista alkuperää oleva nimi, joka on tarkoittanut yksinkertaisesti "alajokea" (vrt. pohjoissaamen "vuolli" 'ala-').
Vuolijoen kirkko rakennettiin 1907. Vuolijoen kunta perustettiin 11.12.1915 Penttilän talossa pidetyssä perustamiskokouksessa. Vuolijoen kunnan perustamisen yhteydessä päätettiin rakentaa toimitilat.
Maatalousvaltainen kunta teollistui vahvasti 1950-luvulla Otanmäen malmikaivoksen myötä. Myöhemmin Vuolijoelle perustettiin myös Vuorokkaan kaivos.
Kunta liitettiin Kajaanin kaupunkiin vuoden 2007 alussa.
Vuolijoen kylät.
Kirkonkylä, Otanmäki, Käkilahti, Saaresmäki, Vuottolahti, Kytökoski, Kuusiranta, Ojanperä, Itäranta
Liikenne.
Vaalan Säräisniemeltä tulee Seututie 879 Vuolijoelle ja jatkuu Kajaanin Vuottolahteen. Kajaanista Vuolijoelle liikennöi kaksi linja-autovuoroa päivässä.
Nähtävyyksiä.
a> on yksi alueen merkittävimmistä nähtävyyksistä


Yli-Ii.
Yli-Ii (epävirallisesti tai "Över-Ijo") on Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnan luoteisosassa. Yli-Iin naapurikunnat ovat Haukipudas, Ii, Oulu ja Pudasjärvi.
Perustiedot.
Yli-Ii sijaitsee Iijoen rannalla, jolla on iso sivujoki Siuruanjoki. Yli-Iin kunta on perustettu vuonna 1924, jolloin se erotettiin Iistä. Kuntien väkiluvut tosin laskettiin yhteen vielä vuoteen 1932 asti. Kunnassa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on {formatnum: } asukasta/km2. Viime vuosina Yli-Iin väkiluku on kasvanut pikkuhiljaa johtuen Oulun läheisyydestä. Yli-Iin keskustasta on matkaa Ouluun noin 47 kilometriä.
Oulun kaupunki sekä Yli-Iin, Haukiputaan, Kiimingin ja Oulunsalo kunnat yhdistyvät vuoden 2013 alussa uudeksi Oulun kaupungiksi.
Historia.
Kivikaudella Yli-Iin seudut olivat Iijoen suistoa. Iijokivarresta Kierikin ja Pahkakosken välistä on löydetty voimalaitostöiden yhteydessä useita kivikautisia asuinpaikkoja. Vielä 1500-luvulla alue oli suurimmaksi osaksi erämaata, pääasiassa rannikon ihmisten ja saamelaisten yhteistä nautinta-aluetta. Karjalankylään ja Pirttitörmään (nykyiseen Jakkukylään) oli tosin noussut muutamia taloja. Seutu kuului Novgorodin ja Venäjän vanhoihin nautinta-alueisiin ja siirtyi Ruotsin hallintaan vasta Täyssinän rauhassa 1595.
Väestä sai toimeentulonsa pyynnistä ja kalastuksesta, joka pysyi tärkeänä elinkeinona aina 1930-luvulle saakka, jolloin jokien lohipadot siirtyivät yksityisiltä valtion omistukseen. Vähitellen myös maatalouden merkitys alkoi kasvaa. Maatalous kehittyi luonnonolosuhteiden vuoksi karjan hoitoon. 1700- ja 1800-luvulla voin hinta oli ajoittain niin hyvä, että sen myynti kannatti. Lehmien lisäksi Yli-Iissä on pidetty aina jonkin verran poroja. 1600-luvulta lähtien Suur-Ii alue oli Oulun Tervanhankinta-aluetta. Alueen merkitys kasvoi huomattavasti 1700-luvulla, jolloin tervan lauttakuljetukset pääsivät vauhtiin Ii- ja Siuruanjoella. Jokaisessa kylässä mm. Pirttitörmässä ja Karjalankylässä tervaa poltettiin säädyttyjen kiintiöiden verran.
Yli-Iin seutu kuului osana Suur-Iin pitäjään, joka käsitti suuren osan Iijokilaaksoa. Yli-Iin seurakunta perustettiin senaatin päätöksellä vanhasta emäseurakunnasta. Samana vuonna perustettiin myös Yli-Iin kunta.
Yli-Iin asukasluku kasvoi 1960-luvun alkuun saakka, jolloin asukkaita oli yli 3 800. Tämän jälkeen asukasluku alkoi pienentyä nopesasti voimakkaan poismuuton vuoksi. Vuonna 1970 asukkaita oli 3 561 ja 1980 enää 2 478. 1980-luvulla väestön väheneminen hidastui.
Luonto.
Yli-Iin maisemia hallitsevat loivapiirteiset mäntykankaat ja laajat suot.
Kallioperä on pääasiassa gneissigraniittia. Kunnan keskiosiin työntyy amfiboliitteja, graniitteja ja granodioriitteja sisältävä vyöhyke ja Iijoen eteläpuolella on arkoosikvarsiitteja ja fylliittejä. Yleisin maalaji on moreeni, joka on kuitenkin laajoilla alueilla turpeen peitossa. Huomattavin harju on kunnan koillisosaa halkova Huiskan harju. Korkeuserot ovat kunnan alueella vähäiset. Maasto viettää luoteisosia lukuun ottamatta idästä länteen. Korkein kohouma on Linkamaa kunnan itäosasa. Yli-Iin pinta-alasta on suota noin 60 prosenttia. Suurimpia soita ovat Iso Savisuo, Viitasuo, Palosuo ja Saukkosuo.
Yli-Iin keskiosien maisemia hallitsee itä-länsisuunnassa virtaava Iijoki, joka oli aikoinaan Suomen parhaimpia lohijokia. Joen alaljouksun valjastaminen voimatalouden käyttöön 1959–1971 katkaisi kuitenkin lohen nousun jokeen. Kunnan alueella on Iijoessa neljä voimalaitosta: Haapakoski, Pahkakoski, Kierikki ja Maalismaa. Iijokeen liittyy pohjoisosasta tuleva Siuruanjoki, johon yhtyvät mm. Leuvanoja, Vitmaoja ja Martimojoki. Kunnan alueella on useita pieniä järviä mm. Halajärvi, Iso Isterinjärvi ja Koutuanjärvi.
Kyliä.
Yli-Iin kyliä ovat Karjalankylä, Jakkukylä, Maalismaa, Tannila, Pahkakoski, Haapakoski ja Leuvanjoki.
Nähtävyydet.
Yli-Iissä sijaitsee arkeologinen toiminta- ja näyttelykeskus Kierikkikeskus ja Kivikauden kylä. Niiden yhteydessä toimivat myös hotelli ja ravintola.
Kierikki on alueena tärkeä kivikautinen löytö- ja tutkimuskohde. Aluetta on tutkittu arkeologisin kaivauksin vuodesta 1960. Tärkeimpiä löytöjä ovat hirsiperustaiset rakennusten jäänteet 4 000–3 000 eaa. Satojen talolöytöjen ohella Kierikistä on löytynyt kaksi kivikautista rivitaloa aikavälillä 3 350–3 200 eaa. Löytöaineistossa tärkeässä asemassa ovat asbestisekoitteinen Kierikinkeramiikka. Brittiläinen arkeologian opiskelija löysi BBC:n tietojen mukaan kesällä 2007 Iijoen varrelta 5 000 vuotta vanhan koivun tuohen tervasta valmistetun purukumin. Sen sisältämän karbolihapon antiseptisyyden takia sitä käytettiin ientulehdusten hoitoon.


Ylikiiminki.
Ylikiiminki () on entinen Suomen kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnan keskiosassa, entisessä Oulun läänissä. Lakkautushetkellä kunnassa asui ihmistä ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km2 oli vesistöjä. Väestötiheys oli {formatnum: } asukasta/km2.
Oulun kaupunki ja Ylikiimingin kunta aloittivat syyskuussa 2005 selvityksen mahdollisesta kuntaliitoksesta. Kuntaliitos toteutui 1. tammikuuta 2009, jolloin Oulun kaupungin maapinta-ala lähes nelinkertaistui, mutta asukasluku kasvoi vain noin 2,5 prosenttia.
Ylikiimingin keskustasta on matkaa Ouluun noin 35 kilometriä. Reki-Vesalan alue on kehittymässä laajemmaksi omakotitaloalueeksi, josta matka Ouluun kestää henkilöautolla noin 20 minuuttia.
Historia.
Ylikiiminki on syntynyt maankohoamisen myötä, ja on osin vanhaa merenpohjaa. Ylikiimingin alueelta on löydetty kivikautisia esineitä ja hautoja. Kivikautisia asuinpaikkoja kunnan alueelta on löydetty useita, huomattavimpia näistä lienevät Rekikylän ja Latokankaan kivikautiset asuinalueet. Kivikautisen asutuksen jälkiä on löydetty myös Jokelan kylästä.
Nykyaikainen asutus on levinnyt alueelle ilmeisesti Savon suunnalta 1500-luvulla. 1570-luvulla Ylikiimingissä mainitaan olleen 25 taloa. Alussa Alakiiminki (nyk. Kiiminki) ja Ylikiiminki muodostivat yhden kylän. Ruotsinkielisissä asiakirjoissa kylistä käytettiin nimiä "Nedre Kiminge" ja "Öfre Kiminge". Vaikka kunta on yksikielinen, on kunnalla myös ruotsinkielinen nimi, "Överkiminge".
Ylikiiminki esiintyy historiassa kylän nimenä jo vuonna 1579 venäläisten tekemän ryöstöretken yhteydessä.
Ehkä tunnetuin ylikiiminkiläinen historiassa on Vesalankylässä vaikuttanut sissipäällikkö Pekka (Juho) Vesainen (k. n. 1627), joka johti Pohjois-Pohjanmaan talonpoikien taistelua vienankarjalaisia vastaan. Vesaisen sotaretket ulottuivat mm. Petsamoon saakka, jossa hänen joukkonsa hävittivät luostarin 1500-luvun lopulla.
Julkinen liikenne.
Ennen kunnan liittämistä osaksi Oulun kaupunkia julkisesta liikenteestä vastasi Koskilinjat, jolle liikenne siirtyi sen ostettua liikennettä aiemmin hoitaneen. Ennen A. Möröä liikennettä hoiti Linjayhtymä. Myös Postin (myöh. Gold Line) linja-autot liikennöivät Ylikiiminkiin vielä 1990-luvulla, mutta postivuorot lakkautettiin Gold Linen keskittäessä toimintaansa Lappiin.
Linja-autoliikenne rajoittui pääasiassa reitillä Oulu–(Kiiminki)–Ylikiiminki liikennöiviin linjavuoroihin. Kunnan sisäinen julkinen liikenne oli koululaisliikenteeseen sidottua linja-auto- tai pikkubussiliikennettä.
Vesistöt.
Kunnan läpi virtaa Perämereen Haukiputaalla laskeva Kiiminkijoki. Pääosin asutus on keskittynyt joen sekä sen sivujoen, Nuorittajoen varsille.
Ylikiimingin kunnan alueella on useita järviä, kuten Iso Seluskanjärvi, Iso Uumajärvi, Iso-Vuotunki, Jolosjärvi, Juopulinjärvi, Karahkanjärvi, Kivijärvi, Lavajärvi, Valkiainen, Vähä-Vuotunki sekä Vepsänjärvi.
Iso Seluskanjärvi ja Tervalampi Muhoksentien varressa noin seitsemän kilometriä kuntakeskuksen eteläpuolella on otettu virkistyskalastuskäyttöön.
Kylät.
Aittokylä, Alavuotto, Arkala,Hiltukylä, Häikiönniemi, Jokela, Jokikokko, Jolos, Juopuli, Karahka, Kirkonkylä, Kääriänperä, Lamu, Murtomaa, Niemikylä, Nuoritta, Rekikylä, Somerovaara, Säävälä, Ukkolanmäki, Ukonkangas, Vesala, Vepsä, Ylivuotto
Kirkonkylän alueeseen kuuluvat Kirkonkylä, Kääriänperä, Murtomaa, Niemikylä, Säävälä, Ukonkangas sekä Ukkolanmäki. Reki–Vesalan alueen muodostavat Vesalan, Rekikylän ja Lamun kylät. Vuoton alueeseen kuuluvat Alavuotto, Ylivuotto sekä Vähävuotto.
Koulut.
Useimmiten koulujen lakkauttamisen syynä on ollut oppilasmäärän vähyys, mutta joidenkin koulujen tapauksessa myös kosteus- ja homevauriot. Koulujen yhdeydessä on usein toiminut myös kirjaston sivutoimipiste, jolloin koulun lakkauttamisen seurauksena myös kirjastotoiminta kylällä on loppunut.
Kirkko ja seurakunta.
Ylikiimingin seutu kuului aluksi Iin pitäjään ja kappeliin, ja liittyi kappelina v. 1858 muodostettuun Kiimingin kirkkoherrakuntaan. Itsenäinen seurakunta siitä tuli v. 1909. Ylikiimingin seurakunta liitettiin Oulujoen seurakuntaan vuonna 2006. Ensimmäinen saarnahuone (myöhemmin kirkko) valmistui 1691. Se purettiin nykyisen kirkon valmistuttua v. 1786. Ylikiimingin kirkon on suunnitellut pietarsaarelainen rakennusmestari Jacob Rijf.
Vapaa-aika.
Ylikiimingin keskustaa, entinen kunnanvirasto oikealla.
Talviliikuntaan kunnan alueella on tarjolla useita kymmeniä kilometrejä retkihiihtolatuja sekä useita luistelu- ja jääkiekkokenttiä mm. kylien kouluilla.
Liikuntahallit.
Harjunkaari sijaitsee kirkonkylän koulukeskuksessa. Hallin lattiapinta-ala on 650 m², ja se voidaan jakaa väliverhoilla kolmeen lohkoon. Hallissa on myös näyttämö, neljä pukuhuonetta peseytymistiloineen sekä sauna.
Pienempiä liikuntasaleja on Joloksen, Juopulin, Nuorittan, Vesalan, Vepsän ja Yliperän kouluilla.
Pylkönahon urheilukeskus.
Pylkönahon urheilukeskus sijaitsee Puolangantien varressa noin kolmen kilometrin päässä kuntakeskuksesta. Urheilukeskus on pääasiassa talviurheilukäytössä, ja sieltä löytyvät suorituspaikat ampumahiihdolle. Urheilukeskuksessa on lisäksi 10 kilometrin mittainen valaistu hiihtolatu. Kesäisin pururata toimii kuntoratana. Hiihtoladut ovat yhteydessä kunnan laajaan retkilatuverkostoon.
Seudullinen monitoimikeskus.
Seudullinen monitoimikeskus rakennetaan Kuusamontien varteen Kokkokankaalle, lähelle Arkalan kylää, noin 32 kilometrin päähän Oulusta. Monitoimikeskukseen keskitetään moottoriurheilu, harrasteilmailu, urheiluammunta sekä useita muita toimintoja ympäristön kannalta kestävästi. Monitoimikeskus valmistunee 2008. Myös Oulun Iinatin moottoriurheilukeskuksen toiminnot siirretään Kokkokankaalle rakennettavaan keskukseen.
Työllisyys.
Kunnan suurimmat työllisyysalat ovat rakentaminen, tukku- ja vähittäiskauppa, sekä kuljetus, varastointi ja tietoliikenne.
Suurimmat työllistäjät ovat talopaketteja valmistava MammuttiHirsi, palo- ja pelastusalan erikoisajoneuvoja valmistava Conlog, ovi- ja ikkunapaketteja valmistava Kaskipuu sekä muovi- ja lasikuitutuotteita valmistava Ykimuovi (ent. Ylikiimingin Muovi).


Luettelo Suomen kunnista väkiluvun mukaan.
Tämä on luettelo Suomen kunnista väkiluvun mukaan. Kuntien mediaanissa ovat () ja ().
Katso myös.
Kunnista väkiluvun mukaan


Luettelo Suomen kunnista pinta-alan mukaan.
Tämä on luettelo Suomen kunnista pinta-alan mukaan pois lukien merialueet. Kuntien mediaanissa ovat ( km²) ja ( km²). Suomen pinta-alaltaan suurin Inarin kunta vastaan pinta-alaltaan lähinnä 17 363 neliökilometrin laajuista Swazimaata. Suomen pienin kunta, Espoon keskellä oleva Kauniainen puolestaan on kokoluokaltaan saman kokoinen kuin maailman toisiksi pienin valtio Monaco.
Katso myös.
Kunnista pinta-alan mukaan


Silmarillion.
Silmarillion on J. R. R. Tolkienin kirjoittama ja hänen poikansa Christopher Tolkienin kokoama fantasiaromaani.
J. R. R. Tolkien, joka tunnetaan teoksistaan "Taru sormusten herrasta" ja "Hobitti eli sinne ja takaisin", kirjoitti näiden kirjojen kanssa samaan maailmaan sijoittuvaa "Silmarillionia" lähes koko aikuisikänsä. Hän itse piti "Silmarillionia" pääteoksenaan, mutta ei koskaan saanut sitä valmiiksi, vaan kirjoitti sen eri osista yhä uusia versioita. "Silmarillion" ilmestyikin vasta postuumisti vuonna 1977, neljä vuotta Tolkienin kuoleman jälkeen, kun kirjailijan poika Christopher Tolkien kokosi käsikirjoituksen isänsä irtonaisista teksteistä.
Kaunokirjallisena teoksena "Silmarillion" on varsin erikoislaatuinen. Se muistuttaa osin Vanhan Testamentin tekstiä. Lukukokemuksena sitä on kuvailtu raskaaksi, mutta myös erityisen kauniiksi. "Silmarillion" koostuu Tolkienin luoman mielikuvitusmaailman asukkaiden alkuperäisistä myyteistä.
Teoksen osat.
Teos on jaettu viiteen osaan. Jokainen osista on kerronnaltaan erilainen ja sijoittuu eri aikakauteen.
Kirja keskittyy haltioiden ja ihmisten sukujen alkuaikoihin. Ensimmäinen osa, Ainulindalë kertoo sen, miten Arda, maailma, luotiin. Toisessa osassa, Valaquentassa kerrotaan "valarin" ja "maiarin" nimet ja kuvaillaan heitä. Kolmas osa, Quenta Silmarillion, kertoo sen, miten "valar" loivat kaiken olevan maan päälle, sekä myös haltioiden ja ihmisten historian. Neljäs osa, Akallabêth, kertoo saaresta, Númenorista, jonka ihmiset saivat palkkioksi sotimisesta Morgothia vastaan.
Viidennessä osassa kerrotaan lähinnä "Taru sormusten herrasta" -trilogian tapahtumat lyhennetysti, sekä tarua edeltäneen ajan tapahtumia siitä, kun mahtisormukset taottiin.
Vastaanotto.
Kirja sai ilmestyessään kriitikoilta pääosin negatiivisen vastaanoton. Monet kirjallisuuskriitikot pitivät teosta liian vakavana verrattuna "Taru sormusten herrasta" ja "Hobitti eli sinne ja takaisin" -romaaneihin, joissa esiintyi enemmän iloisia hetkiä. "Time"-lehden mukaan kirjan ongelmana oli, ettei siinä ollut yhtäkään hahmoa, johon voisi samaistua..
"New York Timesin" arvostelu piti kuitenkin positiivisena asiana sitä, miten laajan teoksen Tolkien oli onnistunut luomaan, ja kuvaili sitä sankarilliseksi yritykseksi. Myös "Time" kehui tarinan laajaa ja yksityiskohtaista maailmaa.


Arda.
Arda on J. R. R. Tolkienin keksimä fantasiamaailma. Sen kuuluisin maanosa on Keski-Maa, jonne sijoittuvat kirjojen "Silmarillion", "Taru sormusten herrasta", "Keskeneräisten tarujen kirja" sekä "Hobitti eli sinne ja takaisin" tapahtumat. ”Maailmaa” tarkoittava haltiakielinen sana ”Arda” esiintyy Tolkienin kirjoissa vain satunnaisesti, mutta se on omaksuttu Tolkien-fanien keskuudessa hänen luomansa mielikuvitusmaailman vakiintuneeksi erisnimeksi. Arda on olevinaan Maa myyttisenä muinaisaikana, jolloin ”maat ja meret olivat vielä toisenlaiset”.
"Silmarillionin" ensimmäinen osa "Ainulindalë" kertoo Ardan luomisesta. Eru kutsui "ainurin" soittamaan suurimman soiton, ja näiden tietämättä Eru loi heidän soitostaan "Eän", maailmankaikkeuden.


Siperianhusky.
Siperianhusky on siperialainen rekikoira. Se saattaa muistuttaa joidenkin mielestä sutta, mutta todellisuudessa se on hyvin lempeä kesykoirarotu.
Alkuperä.
Siperianhusky polveutuu alun perin koillissiperialaisten alkuperäiskansojen jukagirien, korjakkien, kamtsadaalien ja tšuktšien rekikoirista, joita myös venäläiset olivat omiin nopeisiin tarpeisiin kehitelleet. Siperianhuskyt ovat rekikoirina ennen kaikkea kestäviä. Ne eivät ole vahvemman ja rotevamman alaskanmalamuutin kaltaisia kuormanvetäjiä, eivätkä aivan yhtä nopeita valjakkokilpailuissa, kuin alaskanhuskyt ja lintukoiraristeytykset. Ne ovat kuitenkin nopeimpia puhdasrotuisista arktisista rekikoirista. Kun koirarotu tuotiin Amerikkaan, siellä raskaampiin rekikoiriin tottuneet rekikoiramiehet eivät aluksi uskoneet rodun kykyihin. Siperianhusky oli pieni paikallisiin vetokoiriin verrattuna, mutta se osoittautui kestäväksi rekikoiraksi ja pian Amerikassa huomattiin siperialaisten koirien kyvyt.
Husky on virallisesti yhdysvaltalainen rotu, sillä se jalostettiin siellä nykyiseen muotoonsa ja sen rotumääritelmä kirjoitettiin siellä. Se on levinnyt joka puolelle maailmaa ja se tunnetaan ennen kaikkea hyvänä rekikoirana.
Suomessa ensimmäinen siperianhusky rekisteröitiin vuonna 1965, ja nykyisellään rotua on Suomessa noin 3 000–3 200 yksilöä. Vuosittaiset rekisteröintimäärät ovat noin 250–350 koiraa vuodessa.
Ulkonäkö.
Keskikokoinen siperianhusky on nopeasti ja keveästi liikkuva koira, jolle liikunta on luonteenomaista ja vaivatonta. Runko on tiivis ja hieman korkeutta pidempi. Siperianhuskyn ei tule antaa vähääkään liian kevyttä tai raskasluustoista vaikutelmaa. Huskyn pää on sopusuhtainen, päälaki pyöristynyt ja kallo silmiä kohti kapeneva. Myös kuono kapenee kärkeä kohti, ja kirsun väri vaihtelee mustasta lihanväriseen. Pystyt korvat ovat korkealle kiinnittyneet ja tuuhea häntä riippuu levossa, mutta kaartuu sirppinä selän päälle koiran ollessa tarkkaavainen. Siperianhuskyn säkäkorkeus on 51–60 cm, urokset ovat narttuja kookkaampia.
Karvapeite on keskipitkää, peitinkarva suoraa ja rungonmyötäistä niin, että ääriviivat erottuvat hyvin. Pohjavilla on erittäin tiheää ja pehmeää. Tiheä karvapeite, pystyt korvat ja tuuhea häntä antavatkin sille pohjoisen rodun leiman. Karvanlähtöaika on kaksi kertaa vuodessa, jolloin karvaa irtoaa runsaasti. Kaikki värit sallitaan. Siperianhuskyn silmät ovat mantelinmuotoiset ja hieman vinoasentoiset. Väriltään ne voivat olla siniset, ruskeat, keskenään eri väriset tai sekaväriset.
Luonne ja käyttäytyminen.
Ystävällinen ja seurallinen siperianhusky vaatii paljon liikuntaa ja aktiviteettejä. Valppaus ja innokkuus tekevät siitä miellyttävän seuralaisen ja hyvän käyttökoiran, tosin husky osaa olla myös itsepäinen ja vaatii omistajaltaan määrätietoisuutta. Koiraa voi pitää joko ulko- tai sisäkoirana, mutta molemmissa tapauksissa tulee muistaa tarjota sille riittävästi aktiviteettia ja tekemistä. Vahtimisviettiä huskylla ei ole, eikä se ole epäluuloinen vieraita kohtaan, mutta tietty pidättyväisyys ja omanarvontunto kuuluvat huskyn luonteeseen. Siperianhusky ei kuitenkaan saa olla arka eikä koskaan aggressiivinen.
Vedättäminen on erittäin suositeltavaa, sillä vetäminen on huskylle luontainen ominaisuus. Noin kuuden tai seitsemän kuukauden iässä voidaan aloittaa kevyt harjoittelu reen vetämisessä, ensi alkuun vain pienellä painolla. Vedättäminen on suositeltavaa, vaikkei koiraa muuten varsinaisissa kilpailuissa käytettäisikään. Lisäksi huskyn kanssa voi harrastaa muun muassa tokoa, agilityä, koirajuoksua tai hiihtoa.
Terveystilanne.
Siperianhusky on perusterve rotu. Yleisimpiä vaivoja ovat erilaiset silmäsairaudet. Tavallisin on HC eli harmaakaihi. Myös CCD:tä on todettu Suomessa. Mainita voi myös XL-PRA:n, jota esiintyy siperianhuskyllä, mutta on hyvin harvinainen. Suomessa ei ole todettu yhtään XL-PRA tapausta, USAssa muutamia. Silmien väri ei siperianhuskylla vaikuta näiden sairauksien esiintymiseen. Jonkin verran esiintyy myös lonkkadysplasiaa, tosin yli 97 % maailman siperianhuskykannasta on tervelonkkaisia.
Sukusiitos on joissakin sukulinjoissa melko yleistä. Se aiheuttaa muun muassa elinvoiman laskemista ja hedelmällisyyden laskemista (pienet pentuekoot). Suomessa sukusiitos on suhteellisen harvinaista, sillä Suomessa kanta on suuri ja eri sukuja on paljon.


Frans Emil Sillanpää.
Frans Emil Sillanpää (16. syyskuuta 1888 Hämeenkyrö – 3. kesäkuuta 1964 Helsinki) oli tunnettu suomalainen kirjailija. Hän on toistaiseksi ainoa Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut suomalainen. Palkinnon hän sai 1939 "syvällisestä ymmärtämyksestään maansa maalaisväestöä kohtaan ja siitä ihastuttavan taiteellisesta tavasta, jolla hän kuvasi heidän elämäntapaansa ja heidän luontosuhdettaan".
Lapsuus ja kouluvuodet.
Sillanpään vanhemmat olivat alun perin Kauvatsalta kotoisin ollut mäkitupalainen Frans Henrik "Pransu" Koskinen (1851–1921) ja hämeenkyröläinen palvelija Loviisa Vilhelmina "Miina" Mäkelä (1848–1927) jotka olivat menneet naimisiin 1882. Sillanpään lapsuusvuosina perhe asui Hämeenkyrön Kierikkalan kylässä Myllykolu-nimisessä mökissä.
Perheeseen syntyi ennen Frans Emiliä kaksi muutakin lasta, mutta nämä kuolivat jo pieninä. Sillanpää kävi aluksi Jumesniemen kirkko-koulua, (1895 - 1898) ja vuodesta 1898 Haukijärven kansakoulua, jossa opettajana oli hänen pikkuserkkunsa Hilja Tättälä. Hän menestyi opinnoissaan niin hyvin, että vanhemmat päättivät lähettää hänet oppikouluun Tampereelle. Tämän mahdollisti se että Sillanpään isä oli joitakin vuosia aiemmin perustanut pienen sekatavarakaupan jonka tuotolla perheen taloudellinen asema oli kohentunut.
Sillanpää aloitti koulunkäynnin syksyllä 1900 Tampereen Suomalaisessa Reaalilyseossa, asuen ensin alivuokralaisena kirvesmies Janne Davidssonin perheessä Mustanlahdenkadulla Amurissa ja myöhemmin Kuninkaankadulla. Hänen koulutovereitaan olivat muun muassa Lauri Pohjanpää, Brynolf Honkasalo, Arvo Sotavalta ja Bertel Strömmer. Vanhemmat saattoivat tukea häntä vuoteen 1905 saakka, mutta sen jälkeen Sillanpää joutui itse hankkimaan varoja koulun jatkamiseen. Hän saikin jonkin verran rahallista tukea eri tahoilta, mutta tärkeimmäksi tukijaksi tuli tamperelainen tehtailija Henrik Liljeroos, jonka nuorimman pojan kotiopettajana Sillanpää toimi viimeisinä kouluvuosinaan. Sillanpää oli kesäisin myös kotiopettajana Lempäälässä Sotavallan ja Lopen kartanoissa sekä yhden kesän tamperelaisen Aamulehden kesätoimittajana. Sillanpää pääsi ylioppilaaksi 1908 hyvin arvosanoin.
Opiskeluvuodet.
Sillanpää aloitti opinnot Helsingin yliopistossa syksyllä 1908 Henrik Liljeroosin sekä tilanomistajien Jalmari Raipalan ja J.A. Sotavallan tuella. Hän aloitti filosofisen taidekunnan fyysis-matemaattisella osastolla tarkoituksenaan opiskella lääkäriksi. Lääketieteilijöiden oli kuitenkin suoritettava ensin medikofiilin tutkinto, jota varten Sillanpääkin osallistui muun muassa fysiikan ja botaniikan luennoille. Opiskelutoverinsa Heikki Järnefeltin kautta Sillanpää tutustui Järnefeltin perheeseen ja tämän isään taidemaalari Eero Järnefeltiin. Sillanpää viettikin opiskeluvuosinaan paljon aikaa Järnefeltien kodissa Suvirannassa Tuusulassa ja tutustui moniin aikakauden merkkihenkilöihin, kuten Jean Sibeliukseen, Pekka Haloseen ja Juhani Ahoon. Näinä vuosina alkoi tosin myös Sillanpään runsas alkoholin käyttö, joka aiheutti myöhemmin hänelle paljon ongelmia. Terveydellisistä syistä johtuen Sillanpään opinnot eivät sujuneet ja hän joutui palamaan kotiinsa Hämeenkyröön joulukuussa 1913. Sillanpään vanhemmat asuivat silloin pienessä mökissä Heinijärven Töllinmäellä ja sinne myös Sillanpää asettui.
Kesken jääneet opinnot antoivat kuitenkin paljon vaikutteita Sillanpään myöhemmälle kirjalliselle tuotannolle. Sillanpään ajatteluun vaikuttivat Charles Darwin kehitysoppeineen sekä saksalaiset biologi ja filosofi Ernst Haeckel ja Nobel-kemisti Wilhelm Ostwald ja myös Leo Tolstoi ja Arvid Järnefelt. Heidän vaikutustaan oli Sillanpään biologinen determinismi ja periaatteellinen väkivallan ja sotien vastustaminen sekä usko siihen että luonnontieteet kehittyessään siirtäisivät tällaiset atavistiset ilmiöt historiaan. Myöhemmin Sillanpää tutustui myös saksalaiseen Oswald Spengleriin ja omaksui häneltä ajatuksen sivilisaatioiden ihmiselämää vastaavasta elinkaaresta.
Kirjailijan uralle.
Sillanpään kirjailijanura sai alkunsa kun hän alkoi lähettää E. Syväri -nimimerkillä kirjoittamiaan novelleja julkaistavaksi Uusi Suometar -lehteen. Näistä ensimmäinen "Kodin helmasta" julkaistiin 1915 ja novellit saivat myönteisen vastaanoton. WSOY:n toimitusjohtaja Jalmari Jäntti kiinnostui Sillanpään kirjoituksista ja WSOY:n tuella Sillanpää saattoi kirjoittaa valmiiksi ensimmäisen hyvän arvostelumenestyksen saaneen romaaninsa "Elämä ja aurinko", joka julkaistiin 1916. Samassa yhteydessä Sillanpää sai julkaistua novellikokoelmansa "Ihmislapsia elämän saatossa".
Vuonna 1915 Sillanpää tutustui 17-vuotiaaseen Sigrid "Siikri" Salomäkeen (1898–1939) joka oli tullut sisäköksi Sillanpään hämeenkyröläisen ystävän Eero Koskimiehen isännöimään Laitilan virkataloon. Sigrid Salomäen sosiaalinen tausta oli samanlainen kuin Sillanpäälläkin, hän oli kotoisin Raipalan taloon kuuluneesta Hirvelä-nimisestä mäkituvasta. Tästä alkanut seurustelu johti lopulta siihen että Sillanpää meni Siikrin kanssa naimisiin syyskuussa 1916. Pariskunnan esikoinen syntyi maaliskuussa 1917, kaikkiaan heillä oli kahdeksan lasta: Saara (s. 1917), Esko (s. 1919), Helmi (s. 1921), Paula (s. 1923), Eero (s. 1924), Juhani (s. 1926), Heikki (1933 –1934) ja Kristiina (s. 1938).
Suomen sisällissodan aikana Sillanpää pyrki olemaan puolueettomana; hän joutui kuitenkin vuoron perään kummankin sodan osapuolen pidättämäksi ja hän arvosteli sekä punaisten että valkoisten suorittamia väkivallantekoja. Valkoisten voittonsa jälkeen käynnistämät kostontoimenpiteet teloituksineen herättivät Sillanpäässä suuttumusta. Keskellä sotaa Sillanpää suomensi belgialaisen symbolistin Maurice Maeterlinckin (Nobelin palkinto 1911) teosta "Köyhäin aarteet (Le trésor des humbles)". Veristen selvittelyjen kiihtyessä Sillanpään kotipitäjässä tämä mystiikkaa lähenevä köyhyyden filosofia auttoi tyynnyttämään kirjailijan mieltä. Hän pyrki näkemään pintaa syvemmälle niihin syihin, jotka olivat johtaneet sisällissodan kaltaiseen murhenäytelmään.
Sotakokemuksiensa pohjalta hän alkoi kirjoittaa kesällä 1918 romaania "Hurskas kurjuus", joka seurasi punaisiin kuuluneen torppari Juha Toivolan vaiheita 1860-luvun nälkävuosista aina kevääseen 1918, jolloin Juha teloitetaan syytettynä murhasta jota hän ei ollut tehnyt. Kustantaja jätti romaanista pois joitakin osia mutta se julkaistiin kuitenkin jo vuonna 1919. Romaani käännettiin ruotsiksi nimellä "Det fromma eländet" (1920) ja Sillanpää alkoi tulla tunnetuksi myös muissa Pohjoismaissa.
1920-luku: Talousvaikeudet haittaavat kirjailijan työtä.
Saavuttamansa menestyksen innostamana Sillanpää alkoi rakentaa itselleen ja perheelleen Saavutus-nimistä kirjailija-asuntoa Hämeenkyrön Vanajan kylään. Tämä uusklassista tyyliä edustava huvila jonka oli suunnitellut Sillanpään ystävä tamperelainen arkkitehti Bertel Strömmer, valmistui joulukuussa 1920 siihen kuntoon että Sillanpään perhe saattoi muuttaa sinne. Huvila jäi kuitenkin osin keskeneräiseksi Sillanpään rahavaikeuksien takia ja sen rakentamisesta alkoi Sillanpään velkakierre. Sillanpään perhe asui huvilassa vakinaisesti vuosina 1920–1925 ja vielä 1927–1928. Sen jälkeen kun Sillanpää perheineen muutti 1929 Helsinkiin he asuivat Saavutuksessa enää satunnaisesti lähinnä kesäisin ja myös joulunpyhien aikaan. Saavutus joutui Sillanpään kustantajan haltuun hänen velkojensa panttina.
1920-luvulla Sillanpää julkaisi lähinnä novellikokoelmia sekä vuonna 1923 ilmestyneen pienoisromaanin "Hiltu ja Ragnar", jota hän itse myöhemmin piti parhaimpana teoksenaan. Samaan aikaan Sillanpään taloudelliset ongelmat lisääntyivät ja hän velkaantui jatkuvasti lisää. Hän ei myöskään pystynyt tuottamaan kustantajan haluamia uusia romaaneja. Sillanpään kustantaja WSOY tarjosi hänelle lopulta ratkaisuksi vakinaista työtä kustannustoimittajana. Sillanpää olikin vuosina 1925–1927 WSOY:n palveluksessa ja hän asui tämän ajan perheineen Porvoossa. Vuonna 1927 he palasivat takaisin Hämeenkyröön ja Sillanpää onnistui jonkin aikaa hankkimaan riittävästi rahaa kirjallisilla töillään. Syksyllä 1928 paikallinen sähköyhtiö katkaisi maksamattomien laskujen takia sähköt Saavutuksesta ja Sillanpään perhe joutui muuttamaan pimeästä talosta Tampereelle, jossa he asuivat sitten vuoden verran ennen Helsinkiin muuttoa.
1930-luku: Kirjailijan ura korkeimmillaan.
Vuonna 1929 Sillanpään kirjojen kustantajaksi vaihtui WSOY:n tilalle Otava ja samana vuonna Sillanpää siirtyi asumaan Helsinkiin. Otava maksoi WSOY:lle Sillanpään tekemät velat, lunasti teosten oikeudet ja myymättömien teosten varaston sekä Saavutus-huvilan. Kauppa on ollut kallein yksittäistä kirjailijaa koskeva sopimus Suomessa, 633 000 markkaa (noin 106 500 euroa). 1930-luvun alussa hyvään luomisvireeseen päässyt Sillanpää julkaisi useita merkittäviä romaaneja: "Nuorena nukkunut" 1931, "Miehen tie" 1932 ja "Ihmiset suviyössä" 1934. Nämä romaanit, niistä erityisesti palvelustyttö Silja Salmeluksen elämänvaiheita kuvannut "Nuorena nukkunut", herättivät huomiota ulkomaillakin ja Sillanpäätä alettiin jo 1930-luvun alusta lähtien pitää Suomen ehdokkaana Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Sillanpää itsekin pyrki edistämään tätä asiaa vierailemalla usein Ruotsissa ja luomalla suhteita sikäläisiin kirjallisiin piireihin. Nobel-palkintoa Sillanpää ei kuitenkaan vielä 1930-luvun alussa saanut; tähän saattoi vaikuttaa samaan aikaan Helsingin yliopiston suomalaistamisesta käyty kielitaistelu. Sillanpää oli 1930-luvulla myös kiinnostunut kansanperinteestä ja kotiseutututkimuksesta ja hänen kotonaan Helsingissä kokoontui säännöllisesti ns. "Perjantaikerho" jossa Sillanpää, Sakari Pälsi, Kustaa Vilkuna ja Martti Haavio keskustelivat kielen tutkimuksen ja kansatieteen aiheista. Vuonna 1936 Sillanpää sai Helsingin yliopiston filosofian kunniatohtorin arvon.
Sillanpää tuli 1930-luvun jälkipuoliskolla tunnetuksi oikeistoradikalismin ja diktaattorien vastustajana sekä kulttuuriliberaalina pohjoismaisen suuntauksen kannattajana. Sillanpää kirjoitti tällöin muun muassa 1938 Suomen Sosialidemokraatissa ilmestyneen "Joulukirjeen diktaattoreille", jossa hän arvosteli voimakkaasti Hitleriä, Stalinia ja Mussolinia. "Joulukirje diktaattoreille" sisältyy myös Sillanpään teokseen "Päivä korkeimmillaan".
Vaikka 1930-luku olikin Sillanpäälle kirjallisesti menestyksen aikaa hän velkaantui kuitenkin edelleen kiihtyvällä vauhdilla suurelta osin siksi ettei hän pystynyt hallitsemaan rahan käyttöään. Myös Sillanpään alkoholiongelma paheni edelleen näinä vuosina ja hän saattoi nauttia korillisen olutta ja konjakkipullon päivässä. Vuonna 1939 Sillanpäätä kohtasi vielä kova isku kun hänen vaimonsa Siikri kuoli keväällä keuhkokuumeeseen. Sillanpää meni uusiin naimisiin sihteerinsä Anna Armia von Herzenin kanssa, mutta tästä liitosta tuli lyhyt ja riitaisa ja se päättyi avioeroon välirauhan aikana.
Nobel-palkinto ja sotavuosien henkinen kriisi.
Frans Emil Sillanpää, Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja 1939
Sillanpäätä oli jo pitkään pidetty varteenotettavana Nobel-ehdokkaana ja syksyllä 1939 hän voittikin Nobel-komitean äänestyksessä palkinnosta kilpailleet sveitsiläisen Hermann Hessen ja alankomaalaisen Johan Huizingan. Palkintoa ei siis myönnetty pelkästään myötätunnosta Suomelle, vaan Sillanpäällä oli myös selvät kirjalliset ansiot siihen. Myöhemmin Sillanpää luovutti kultaisen Nobel-mitalinsa Suomessa sotaponnistelujen hyväksi järjestettyyn jalometallikeräykseen, mahdollisesti ruotsalaisen kirjallisuusnobelisti Selma Lagerlöfin esimerkin pakottamana.
Vastaanotettuaan palkinnon Tukholmassa joulukuussa 1939 Sillanpää jäi Ruotsiin ja keräsi siellä puhetilaisuuksilla rahaa talvisotaa käyvälle Suomelle. Jo lokakuussa 1939 hän oli julkaissut Suomen Kuvalehdessä "Sillanpään marssilauluksi" kutsutun runon, koska hän toivoi sen säkeiden yhdistävän suomalaisia ja kohentavan kansan mielialaa. Tästä marssilaulusta tulikin nopeasti järjestetyn sävellyskilpailun voittaneen Aimo Mustosen säveltämänä hyvin suosittu talvisotaa edeltävinä viikkoina ja sodan aikana. "Sillanpään marssilaulu" on Sillanpään tyypillistä kirjoitustyyliä, jossa yhdistyvät alun maisemakuvaus, viittaus karttaan, maanläheisyyden ja mullan ja vaiston varaan rakentuva hiukan mystinen yhteisyydentunne. Marssilaulua on soitettu Puolustusvoimissa jo seitsemättäkymmenettä vuotta, ja siinä on monien varusmiesten mielestä helposti opittavat sanat. Runokokoelmassa Suomen runotar (toim. Lehtonen 1945) Sillanpään sanotaan tehneen runon alun alkaen rohkaistakseen ensin YH:iin ja sieltä talvisotaan lähetettyä poikaansa.
Sillanpään pitkään jatkunut oleskelu Ruotsissa oli alkanut herättää arvostelua Suomessa ja osin tämänkin takia hän palasi Suomeen vähän ennen talvisodan päättymistä 9. maaliskuuta 1940. Talvisotaa seurannut välirauhan aika johti Sillanpään elämän suurimpaan kriisiin. Sodanaikaiset paineet, avioero ja holtittomaksi riistäytynyt alkoholin käyttö romahduttivat Sillanpään terveyden. Syksyllä 1940 hänet vietiin pakkohoitoon Kammion sairaalaan, jossa hän oli vuoteen 1943 saakka. Silloin hän pääsi asumaan tyttärensä Saara Kuitusen perheeseen vaikkakin holhouksen alaisena. Vuonna 1944 Sillanpään ystävästä Kustaa Vilkunasta tuli hänen holhoojansa ja hän myös Sillanpään raha-asiat järjestyivät kustantaja Otavan avulla niin että hän saattoi viettää loppuelämänsä taloushuolista vapaana. Sota-ajan kriisit haittasivat Sillanpään kirjallista työtä niin, että häneltä ilmestyi 1940-luvulla vain romaanit "Elokuu" 1941 ja "Ihmiselämän ihanuus ja kurjuus" 1945, nekin osin viimeistelemättöminä. 1950-luvulta lähtien Sillanpää asui Helsingin Herttoniemessä tyttärensä omakotitalossa, mutta kesät hän vietti kotiseudullaan Hämeenkyrössä.
Taata Sillanpää.
1980 Frans Eemil Sillanpään kunniaksi julkaistu postimerkki
Sodan jälkeen Sillanpää teki uuden tulemisen harmaapartaisena kalottipäisenä Taatana. Hän alkoi esiintyä säännöllisesti radiossa lukemassa tekstejään ja Taatan joulusaarnoista tuli vuodesta 1945 alkaen jokavuotinen rituaali aina hänen kuolemaansa saakka. Näissä radiopakinoissaan Taata keskittyi paljolti muistelemaan nostalgisesti lapsuusvuosiaan Hämeenkyrössä. Sillanpää julkaisi 1950-luvulla vielä kolme muistelmateosta: "Poika eli elämäänsä" 1953, "Kerron ja kuvailen" 1955 ja "Päivä korkeimmillaan" 1956. Nämä teokset perustuivat kuitenkin valtaosin Sillanpään ennen sotia kirjoittamaan materiaaliin. Sillanpää kuoli Mehiläisen sairaalassa Helsingissä 75-vuotiaana kesäkuun alussa 1964.


Focke-Wulf Fw 190.
Focke-Wulf Fw 190 "Würger" () oli yksipaikkainen yksimoottorinen hävittäjälentokone, joka oli Saksan ilmavoimien käytössä toisen maailmansodan aikana.
Fw 190 otettiin laajemmin käyttöön vuonna 1941 ja se oli yksi toisen maailmansodan tärkeimmistä lentokoneista. Sitä valmistettiin Focke-Wulf Flugzeugbau AG:n tehtailla kaikkiaan yli 20 000 kappaletta, joista noin 6 000 muunnettiin hävittäjäpommittajiksi. Osa oli varustettu tykein panssarivaunujen tuhoamiseen.
Kehitystyö.
Fw 190 suunniteltiin käyttämään ilmajäähdytteistä BMW 139 -tähtimoottoria ja jo tässä suhteessa se erosi huomattavasti toisesta ajan saksalaisesta huippuhävittäjästä, joka käytti nestejäähdytteistä DB 600-sarjan moottoria. Koneen tilasi Reichsluftfahrtministerium vuonna 1937 Bf 109:ää täydentämään. Koneen suunnitteli Kurt Tank, jonka mukaan koneen viimeinen sarjatuotantoversio oli tyyppimerkinnältään Ta 152.
Suunnittelutyössä harkittiin aluksi nestejäähdytteisen DB 601-moottorin käyttöä. Ensimmäisen maailmansodan lentäjä-ässä ja Lufwaffen teknillinen johtaja Ernst Udet tuki kuitenkin tähtimoottorin käyttämistä, huolimatta ensimmäisten BMW 139-moottorimallien taipumuksesta vuotaa pakokaasua ohjaamoon, moottorin ylikuumenemisesta ja ohjaamon korkeasta lämpötilasta. Fw 190 käytti lopulta BMW:n 14-sylinteristä 801-moottoria.
Ensimmäinen prototyyppi lensi 1. kesäkuuta 1939 ja osoittautui käsiteltävyydeltään, näkyvyydeltään ja nopeudeltaan erinomaiseksi. Leveämpi laskuteline oli turvallisempi kun Bf 109:n teline ja mahdollisti laskun huonommille kentille.
A-1-sarjan aseistuksena oli kaksi 7,92 mm MG 17-konekivääriä moottorisuojuksessa, MG 17 molempien siipien tyvissä ja MG FF/M 20 mm -tykki molemmissa siivissä. A-2-sarjassa siipien tyvien konekiväärit vaihdettiin 20 mm MG151/20E-tykkiin. A-6-sarjassa uloimmat tykit korvattiin tehokkaammalla MG151/20E:llä ja A-7 korvasi MG 17:t 13 mm MG 131-konekiväärillä.
A-7, A-8 ja A-9 mahdollistivat 30 mm MK 108-tykin käyttämisen siipien MG 151/20E:n sijasta. Raskas aseistus oli suunniteltu pommittajia vastaan. Versiossa A-8/R8 lisättiin panssarointia suojaksi pommittajien konekivääreiltä.
Koneen ominaisuuksia.
Fw 190 oli vaativa kone, mutta tottumisen jälkeen tehokas. Se lähti nopeasti kaartoon, mikä mahdollisti leikkaamisen kaartamalla
väistävän vastustajan taakse tämän kaarron ulkopuolelta. Tämä oli tehokas Supermarine Spitfiren V-mallia vastaan. Fw:n nousu- ja syöksynopeus olivat hyvät antaen sekä hyökkäys- että irrottautumiskeinoja. Yhdysvaltain Thunderbolt-hävittäjästä irrottautuminen syöksymällä oli vaarallinen sen suuren vakaan syöksynopeuden vuoksi. Fw:n BMW-moottorin ahdin menetti tehoaan yli 6 800 metrin korkeudessa, mikä edelleen vaikeutti taistelua Spitfiren myöhäisempiä malleja, Mustang- ja Thunderbolt- hävittäjiä vastaan näiden säilyttäessä moottorin tehon paremmin.
Pommittajia vastaan varustellut versiot ("Sturmbock" = muurinmurtaja) oli tarkoitettu hyökkäämään osastoina pommikoneita vastaan toimien yhdessä tavanomaisten hävittäjäosastojen kanssa. Saattohävittäjiä vastaan ne olivat yksin suurissa vaikeuksissa varustelun painon aiheuttaman kömpelyyden vuoksi.
Sakkausominaisuudet olivat vaikeat. Kone kaatui siivelleen tai jopa selälleen. Kokeneet lentäjät saattoivat käyttää ominaisuutta korkealla eräänlaisena viimeisenä keinona irrottautua, mutta oikaisussa korkeudenmenetys oli suuri. Matalalle pakotettuna ominaisuus rajoitti liikehtimistä tai oli pahimmillaan tuhoisa.
Laskuteline oli jäykkä ja huolimaton tai väärin arvioitu lasku saattoi ponnahduttaa koneen ilmaan, josta edelleen jopa kohtalokkaasti ylösalaisin koneen sakatessa. Kun Fw:a kokeiltiin yöhävittäjänä ”Wilde Sau” -menetelmän yhteydessä tämä aiheutti paljon onnettomuuksia usein heikoissa näkyvyys- ja sääoloissa. Me 109-lentäjä selvisi usein laskutelineen hajoamisella.
Fw 190 oli lujarakenteinen ja sen tähtimoottori sieti osumia, jopa sylintereiden menetyksiä pysähtymättä kokonaan.
Käyttö sodassa.
Ensimmäiset koneet toimitettiin etulinjan yksiköihin myöhään 1940, mutta suuria vahvuuksia ei saavutettu ennen kuin elo- ja syyskuussa 1941.
Liittoutuneet olivat aluksi tietämättömiä uudesta koneesta. Savuverho hälveni, kun britit saivat haltuunsa toimivan Fw 190 A-3:n 1942 Luftwaffen luutnantti Armin Faberin laskeuduttua vahingossa brittien hallussa olleelle lentokentälle.
Kun North American P-51 Mustang tuli käyttöön vuoden 1943 lopusta, Yhdysvaltain ilmavoimien joukot alkoivat saada selvää etua Fw 190:een nopeudessa. Uusi pitkänokkainen Fw 190 D-9 (Dora-Neun tai Langnase) käytti vesijäähdytteistä 1 750 hv:n Jumo 213A -moottoria, johon oli asennettu MW 50-tehonlisäysjärjestelmä, jota käyttämällä moottorista saatiin tehoa hetkellisesti 2 100 hv. Koneen runkoa pidennettiin 50 cm painopisteen pitämiseksi oikeassa paikassa. Koska Doraa käytettiin pääasiassa hävittäjätorjunnassa, sen aseistus oli kevyempi kuin aikaisempien koneiden. Siipitykit jätettiin pois, joten koneeseen jäivät 2×13 mm MG 131 ja 2×20 mm MG151/20E siipien tyveen. Dora käytti kuitenkin samaa siipeä kuin A-9 ja pystyi kantamaan myös siipiaseistusta, kuten D-11 ja D-13-mallit osoittivat. D-9 version nousunopeus 1750 m/min oli parempi kuin P 51:n 1060 m/min.
Vaikka kaikki mallit pystyivät kantamaan pommeja, erityisesti hävittäjä-pommittajiksi rakennettiin Fw 190 F ja Fw 190 G. Siipiaseistuksen sijaan siipiin asennettiin kaksi ripustinta ja kolmas rungon alle. F-malliin lisättiin lisäpanssarointia. Alkuperäinen pommilasti oli 500 kg (A-4), mutta se lisättiin A-5-mallissa 1 000:n kilogrammaan ja jopa 1 800 kg lasti oli mahdollinen lyhyitä matkoja. Muun muassa eversti Hans-Ulrich Rudel lensi sodan jälkipuolella Fw 190:n panssarintorjuntamallilla.
Ta-152.
D-mallin jälkeiset mallit nimettiin ’Ta’-malleiksi suunnittelija Kurt Tankin mukaan. Näistä lupaavin oli Ta 152 H, joka käytti Jumo 213 E -moottoria ja suurempaa siipialaa paremman suorituskyvyn saavuttamiseksi korkealla. Mallin nopeus ylitti 700 km/h ja suurin sen saavuttama korkeus oli 15 000 m. Aseistuksena oli yksi 30 mm tykki ja kaksi MG 151/20E-tykkiä. Valmistusongelmien vuoksi Ta 152 H:ta rakennettiin kuitenkin vain 150 kappaletta. Voimavaroja jakoi edelleen prototyyppi Ta 152 C, joka käytti DB 603 L -moottoria ja kantoi viittä tykkiä.
Ta oli valmiina sarjatuotantoon jo vuonna 1943. Tuotantoa ei aloitettu koska se olisi aiheuttanut tuotannon laskun jo olemassaolevilta malleilta tarpeen samanaikaisesti kasvaessa erityisesti itärintamalla ja koska suorituskykyinen suihkuhävittäjä Messerschmitt Me 262 oli odotettavissa tuotantoon. Tätä kannatti erityisesti "General der Jagdflieger" Adolf Galland sen mahdollistaman suuren teknisen edun vuoksi verrattuna mäntämoottorikoneisiin.
Osa Fw 190 D ja Ta 152 H -malleista joutui toimimaan suojana Me 262-suihkuhävittäjien lentokentille, koska ne olivat haavoittuvia nousussa ja laskussa, mikä antoi liittoutuneille keinon tuhota vaakalennossa liian nopean koneen. Kuuluisin näistä suojattavista yksiköistä oli JV 44, joka toimi maaliskuusta 1945 toukokuuhun 1945. Muutamaa Fw 190 A -konetta käytettiin miehittämättömien Ju 88 -koneista muunnettujen Mistel-pommien ohjauskoneina aivan sodan lopussa.
Käyttö Suomessa.
Luftwaffe käytti Fw 190-koneita Suomen Lapissa sekä jatkosodan että Lapin sodan aikana, lisäksi Lento-osasto Kuhlmey käytti koneita kesällä 1944 Talin-Ihantalan taistelussa. Suomen ilmailumuseossa Helsinki-Vantaalla on näytteillä Fw-190:n spinneri (potkurin navan muotosuojus) joka on peräisin Os.Kuhlmeyn koneesta.
Aiheesta muualla.
190


Hugo Salmela.
Pohjoisen rintaman ylipäällikkö Hugo SalmelaHugo Salmela (13. kesäkuuta 1884 Parikkala – 28. maaliskuuta 1918 Tampere) oli punaisten kyvykkäimpiä johtajia Suomen sisällissodassa. Hän toimi pohjoisen rintaman ylipäällikkönä Mihail Svetšnikovin jälkeen helmikuun lopusta 1918 aina kuolemaansa asti.
Salmelalla ei ollut minkäänlaista sotilaskoulutusta, ammatiltaan hän oli sekatyömies ja vapaa-aikanaan harrastelijanäyttelijä. Salmela oli työskennellyt lautatarhatyömiehenä Kotkassa vuodesta 1903 alkaen. Hän näytteli Kotkan työväenteatterissa ja toimi Kymin seuranäyttämön johtajana vuonna 1917. Ennen Tampereelle tuloaan Salmela nousi Kymin punakaartin päälliköksi syksyllä 1917. Ali Aaltonen ja Eero Haapalainen panivat merkille Salmelan johtamistaidot, ja nostivat hänet sodan alussa Kotkan piiriesikunnasta Savon rintamaesikuntaan. Salmela siirtyi johtamaan punaisten pohjoista rintamaa Tampereelle helmikuun lopussa.
Salmela yritti parantaa punakaartin organisaatiota, mutta oli tyytymätön huonoon sotamenestykseen ja joukkojen kurittomuuteen ja uhkasi jättää paikkansa. Tampereen jäätyä saarroksiin hän kuitenkin jäi lähes yksin johtamaan kaupungin puolustusta. Myös Ali Aaltonen pysyi Tampereella, mutta keskittyi juopottelemaan taistelun aikana. Salmela haavoittui kuolettavasti punaisten päämajassa Tampereen Teknillisellä opistolla käsikranaattilaatikon räjähdyksessä 28. maaliskuuta 1918. Hän menehtyi vammoihinsa saman päivän iltana. Räjäyttäjä oli punaisten läntisen rintaman entinen komentaja, 31-vuotias maalari Kustaa Salminen. Hän oli vahingossa virittänyt käsikranaatin ja heittänyt sen takaisin koriin, jossa käsikranaatteja säilytettiin. Räjähdyksessä kuoli Salmelan lisäksi useita punaisten esikunnan jäseniä.
Hugo Salmela oli naimisissa ja hänellä oli kaksi lasta. Hänet haudattiin punaisten sankarihautaan Pyynikin harjulle. Myöhemmin valkoiset kaivoivat ruumiin ylös ja hautasivat sen Kalevankankaan joukkohautaan.


Punakaarti.
Punakaarti tarkoittaa yleensä vasemmistolaisen työväenliikkeen puolisotilaallista järjestöä. Useimmin sanalla viitataan Suomen sisällissodan kapinallisiin, joita tämä artikkeli käsittelee. Venäjällä ja Neuvosto-Venäjällä punakaartilaisiksi kutsuttiin kansankomissaarien neuvoston puolesta taistelleita, sotamiesneuvostoja perustaneita sotilaita. Punakaartit autonomisina ja kansanvaltaisina yksikköinä lakkautettiin 23. helmikuuta 1918 Neuvosto-Venäjällä, kun ulkoasiain kansankomissaari (ulkoministeri) ja punakaartien komentaja, Lev Trotski, organisoi kurinalaisen puna-armeijan torjumaan saksalaisten hyökkäystä Latvian, Viron ja Pihkovan alueen kautta kohti Petrogradia. Saksassa 1919 vallankumoukseen pyrkineitä punakaartilaisia kutsuttiin Rooman aikaisen orjakapinajohtaja Spartacuksen mukaan "spartakisteiksi".
Myös Kiinan kulttuurivallankumoukseen aktivoituja ihmisiä kutsuttiin punakaartilaisiksi ja suomalaiset maolaiset antoivat lehdelleen nimeksi "Punakaarti".
Vuoden 1902 kutsuntalakkojen aikaiset kaartit.
Vuoden 1902 huhtikuun 18. päivän kutsuntalakkoon liittyvien levottomuuksien vuoksi oli Helsinkiin perustettu porvarien ja työläisten toimesta järjestysmiehistöjä. Näiden kaartien tarkoitus oli ylläpitää järjestystä, jotta estettäisiin venäläisten joukkojen käyttäminen suomalaisia kansanjoukkoja vastaan.
Vuoden 1905 suurlakko.
Työväenkaartit, punakaartit perustettiin 1905 suurlakon yhteydessä. Nämä kaartit olivat järjestysjoukkoja ja vallankumouksellisia taistelujärjestöjä. Kaartilaisten määräksi on arvioitu vuonna 1906 25 000 henkeä.
Johan Kock vuoden 1905 punakaartin päällikkö.
1906 Viaporin kapina.
Alkuun työväen järjestyskaartit olivat heikosti varustettuja ja toimivat usein yhteistyössä myös porvarillisen puolen kanssa. Ensimmäisenä väkivallantekona 1906 tapahtui Helsingin Hakaniemen torilla suojeluskuntalaisten ja punakaartilaisten välillä ammuskelu, jossa useita ihmisiä sai surmansa.
Helsingin punakaarti lähetti 300 kaartilaista tukemaan Suomenlinnan Kuninkaansaareen tukemaan kapinaan nousseita venäläisiä tykkimiehiä. Tämän lisäksi muodostettiin Helsingin punakaartin rautatiekomppania, joka kävi paikallisten punakaartien tuella tuhoamassa 1 km:n - 2 km:n pituisia osuuksia pääradasta Tikkurilan aseman ja Riihimäen aseman, Ryttylän aseman ja Hikiän aseman väliltä, minkä lisäksi räjäytettiin Riihimäen ja Ryttylän välinen rautatiesilta sekä Haapahuhdan rautatiesilta. Rautatietoimintaan osallistuneista 18 joutui syytteeseen kapinasta. Räjäytysten tarkoituksena oli tukea Viaporin kapinallisia estämällä Venäjän joukkojen kuljetukset rautateitä pitkin kapinallisia vastaan.
Tämän vuoksi Venäjä perusti Riihimäen ratsuvaruskunnan suojaamaan nopeasti liikkuvin joukoin rautatien eteläosaa.
Viaporin kapinaa Kuninkaansaaressa tukeneista Helsingin punakaartin jäsenistä 79 saatiin kiinni ja syytettiin kapinasta rangaistuksena kuolemantuomio tai vankeutta 10–20 vuoteen. Radikalisoitumisen vuoksi Suomen senaatin määräyksestä elokuuna alussa 1906 lakkautettiin Helsingin punakaarti, jonka päällikkönä toimi Suomen armeijasta 1897 eronnut alikapteeni Johan Kock. Sosiaalidemokraattien puolue oli tehnyt päätöksen Oulussa edustajakokouksessaan, mutta samaan aikaan kun päätöstä tehtiin, pidettiin myös salainen kokous, jossa päätettiin toimintaa jatkaa salassa. Salaista toimintaa varten Otto Wille Kuusinen laati ensimmäisen salaisen julistuksen, joka jäi painamatta ja jakamatta sen vuoksi, että salainen kirjapaino oli tuhoutunut.
Punakaartien perustaminen vuonna 1917.
Suomen suuriruhtinaan, Venäjän tsaari luovuttua vallasta helmikuun vallankumouksessa 1917, perustettiin Suomessa työväen järjestyskaarteja, vuonna 1906 lakkautetun punaisen kaartin tilalle ja suojeluskuntia jotka ottivat järjestyksenpidon santarmeilta.
Yhteiskunnallisten ristiriitojen kärjistyessä kesästä 1917 alkaen myös vastakkainasettelu työväen järjestyskaartien ja suojeluskuntien kesken syveni ja kumpikin puoli alkoi viimeistään loppuvuodesta 1917 aseistautua. Suojeluskuntien toiminta organisoitiin aluksi palokuntien nimellä. Työväenliikkeen radikaalimmat ainekset alkoivat nimittää kaarteja punakaarteiksi ja nähdä ne yhä selkeämmin vallankumouksellisina järjestöinä. Punakaartin riveissä taisteli runsaasti myös naisia ja lapsia varsinkin Tampereen rintamalla.
Punakaartin organisaatio.
Työväen järjestyskaartit ja punakaartit olivat alkujaan paikallisia, usein paikallisten työväenyhdistysten perustamia ja vasta sisällissodan aattona ne saatiin yhteisen johdon alaiseksi. 26. tammikuuta 1918 pidetyssä kokouksessa työväen järjestyskaartit ja Helsingin punakaarti yhdistyivät Suomen punaiseksi kaartiksi. Sisällissodan alettuakin punakaartien keskusjohto toimi varsin heikosti.
Punakaartit olivat järjestäytyneet pääasiallisesti paikallisesti tai isoissa kaupungeissa esimerkiksi eri työpaikoilla muodostettuihin komppanioihin jotka yleensä valitsivat itse komentajansa. Komppaniaa suuremmat muodostelmat olivat varsin lyhytaikaisia.
Punaisen Suomen sotalaitoksen ylimpänä elimenä oli Helsingissä sijainnut punakaartin yleisesikunta, alaisuudessaan läntisen, itäisen ja keskisen rintaman ns. rintamaesikunnat. Punakaartilla oli suuri joukko pienempiä piiri-ja paikallisesikuntia. Tuomiovalta oli punaisena aikana vallankumous- ja toverioikeuksilla, joka käsitteli lähinnä punakaartin sisäisiä asioita. Suurin punakaartin yksiköistä oli divisioona, joka koostui useista rykmenteistä, sitä seurasivat pataljoonat, komppaniat, plutoonat ja osastot, kaikilla näillä oli omat päällikkönsä. Helsingin divisioonaan kuului viisi rykmenttiä punakaartia, kun taas Lahdessa oli II rykmenttiä kaartia ja Tampereella yksi. Aselajeina oli jalkaväki, tykkiväki, sekä ratsuväki (muun muassa Lehtimäen Turun ratsuosasto) mutta viimeisimmällä oli varsin vähän merkitystä. Punaisten aseistukseen kuului
muun muassa panssarijunia sekä panssariautoja, pääosin venäläisiltä saatua aseistusta lentokoneista Maxim-konekivääreihin. Panssarijunat tehtiin VR:n Pasilan konepajalla Helsingissä sodan aikana. Kaksi tuolloin panssaroitua vaunua on Panssarimuseossa
Punakaartin toimintaan kuului myös ns. punainen terrori, josta Jaakko Paavolainen on tehnyt laajan tutkimuksen. Merkittävimpiä punaisten väkivallantekoja syksyllä 1917 oli kartanonomistaja Alfred Kordelinin murha Mommilassa. Sodan aikana tapahtui punaisten toimesta useita joukkomurhia, muun muassa Suinulassa, Porissa sekä Loimaalla. Pahimmat joukkomurhat tapahtuivat sodan lopussa. Kuurilassa surmattiin Tuomas Hyrskymurron käskystä 23 Mustialan maanviljelysopiston oppilasta huhtikuun lopulla. Lappeenrannan punakaartin etsivä osasto taas ampui 19 Lappeenrannan vankilassa ollutta valkoista. Viimeisenä tapahtui Viipurin lääninvankilan joukkomurha, jossa punaiset Taipalsaaren punakaartin päällikön Jalmari Kaipiaisen johdolla surmasivat 30 henkeä käsikranaateilla ja ampumalla.
Usein valkoisille kuolemantuomioita antoivat punakaartien lentävät osastot ja ”sotaoikeudet”, muun muassa Toijalan esikuntaan kuuluneet Juho Vuori ja Kalle Tanner olivat kuuluisia näistä toimistaan.
Punakaartin ylipäällikkö oli Eero Haapalainen ja päämaja sijaitsi Helsingissä. Punaisten tärkeitä keskuksia olivat Tampere, Kotka ja Viipuri. Punakaartille perustettiin Helsinkiin myös Kallion kansakoulun tiloissa toiminut sotakoulu jossa pyrittiin kouluttamaan komentajia, mutta yksikään kurssilainen ei ehtinyt valmistua.
Punakaarti hävisi sodan ja viimeiset punaiset antautuivat toukokuun alussa 1918 Ahvenkoskella. Neuvosto-Venäjälle paenneita punakaartilaisia liittyi Petrogradissa puna-armeijaan. Punakaartilaisten, samoin kuin syksyllä 1918 perustetun Suomen kommunistisen puolueen (SKP) välittömänä tavoitteena oli uuden kumouksen synnyttäminen Suomessa ja sotilaslinjalla oli SKP:ssa vahva asema. Pietarin kansainvälisessä sotakoulussa oli 1920-luvulla enemmän suomalaisia oppilaita kuin Suomen armeijan reserviupseerikoululla (RUK). Joistain suomalaisista tuli neuvostokomentajia, Eino Rahjasta (1885–1936) jopa kenraaliluutnantti. Osa Venäjälle paenneista punakaartin johtajista surmattiin Kuusisen klubin murhissa 1920. Ammuttujen joukossa olivat muun muassa Tuomas W. Hyrskymurto ja Jukka Rahja. Murhat toteuttaneet oppositiokommunistit tulivat Pietarin sotakoulusta. Kuolonuhreille järjestettiin valtavat hautajaiset joihin osallistui satatuhatta ihmistä.


Sosiaaliturva.
Sosiaaliturva on valtion, kunnan tai muun julkisyhteisön, kuten Suomen Kansaneläkelaitoksen tuottama kokonaisuus asukkaiden tai kansalaisten terveyden ja toimeentulon turvaamiseksi.
Yleistä.
Suomen perustuslain mukaan jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Lisäksi jokaisella on oikeus perustoimeentulon turvaan työttömyyden, sairauden, työkyvyttömyyden ja vanhuuden aikana sekä lapsen syntymän ja huoltajan menetyksen
perusteella. Julkisen vallan on turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä sekä tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien
mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu.
Lisäksi julkisen vallan tehtävänä on edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä.
Sosiaaliturva on usein lakisääteistä, tai muuten julkisen sektorin ohjaamaa ja edistämää, ja rahoitetaan enimmäkseen veroilla tai veronluonteisilla sosiaaliturvamaksuilla (sosiaalivakuutusmaksut). Avuntarvitsijan saamaan sosiaaliturvaan vaikuttavia seikkoja ovat esimerkiksi henkilön ikä, terveydentila, siviilisääty ja talouden koko, asema työelämässä, koulutus ja taloudellinen toimeentulo.
"Universaalin sosiaaliturvan" tarkoituksena on kattaa kaikki yhteiskunnan asukkaat. Universaalin lisäksi on myös vain tietyille ihmisryhmille tarkoitettua sosiaaliturvaa. Sosiaaliturvalla ja sen rahoittavalla verotuksella pyritään myös tasaamaan tuloeroja eri yhteiskuntaluokkien ja ikäkausien välillä.
Toimittaja Marjut Lindbergin mukaan Suomalaisen sosiaaliturvan tasoa on heikennetty 1990-luvulta lähtien siten, että se on nykyisin yhtä vaatimaton kuin 1970-luvulla.
Sosiaaliturvan kehitys Suomessa.
Pienituloisten kotitalouksien asema on heikentynyt kahden viimeisen vuosikymmenen aikana sekä suhteellisesti että absoluuttisesti mitattuna. Aluksi syynä olivat sosiaaliturvan leikkaukset ja sittemmin tulonsiirtojen vaatimaton kehitys ansiotuloihin verrattuna. Esimerkiksi toimeentulotuen perusosa on jäänyt 44 prosenttia jälkeen yleisestä palkkakehityksestä. Toimeentulotuen reaalinen ostovoima on laskenut samalla 5 prosenttia.
Palveluja ja tulonsiirtoja kehitettiin 1980- ja 1990-luvuilla. Kehitys taantui kuitenkin lamavuonna 1995, jolloin tukia leikattiin. Tämän jälkeen on ollut 10 vuotta talouskasvua, mutta toimeentuloturvan taso ei ole juuri noussut, vaikka hinnat ja palkat ovat nousseet kymmeniä prosentteja.
Suomalaista sosiaaliturvaa on rakennettu ammattiyhdistysliikkeen ja vasemmistopuolueitten toimesta. Erityisesti työnantajat ja poliittinen oikeisto ovat vastustaneet uudistuksia tiukasti, joskus vuosikymmeniä.
Toimeentulotuki on Suomessa sidottu indeksiin, mutta opintotuki vasta vuoden 2014 alusta.
Suomen sosiaaliturvan tason vertailua.
Suomi on sosiaaliturvamenojen osalta alle Euroopan keskitason - suuruusluokaltaan Britannian ja Italian tasoa kun sosiaalimenot lasketaan prosentteina bruttokansantuotteesta. Työkyvyttömyys- ja perhe-eläkkeiden taso on Suomessa Euroopan alhaisin. Ilman työhistoriaa eläkkeelle kirjoitetut yksinäiset saavat Suomessa verojen jälkeen keskimäärin ostovoimakorjattuna 660 euroa, mutta Tanskassa 851 euroa ja Ruotsissa 900 euroa.


Sairausvakuutus.
Kaikki Suomessa asuvat ihmiset kansalaisuudesta riippumatta, on vakuutettu syntymästään lähtien sairauden, raskauden ja synnytyksen varalta. Sairausvakuutus on osa sosiaaliturvaa, ja sitä hoitaa Kansaneläkelaitos. Valtion sairausvakuutuksen tarkoitus on taata jokaiselle asianmukainen hoito varallisuudesta riippumatta ja antaa taloudellista turvaa sairauden aikana.
Sairausvakuutus on Länsi-Euroopassa yleinen asia, jossa valtio on päättänyt ottaa hoitaakseen kansalaisten terveydenhuollon ja kustantaa sen verotuksella. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on päätetty ottaa erilainen lähestymistapa ja hoidot kustannetaan yksityisistä vakuutusyhtiöiden myöntämistä sairausvakuutuksista.
Sairausvakuutuksesta korvataan osa avohoidon lääkemenoista, matkakuluista, työnantajien työterveyshuollon kustannuksista sekä Kansaneläkelaitoksen järjestämän kuntoutuksen kustannuksia. Sairausvakuutuksesta korvataan myös osa yksityisen terveydenhuollon lääkärin- ja hammaslääkärinpalkkioista sekä lääkärin määräämistä tutkimuksista ja hoidoista. Tavoitteena on korvata väestölle osa avohoidon lääke- ja matkakustannuksista sekä täydentää julkista terveydenhuoltoa turvaamalla väestölle mahdollisuus hankkia terveyspalveluja yksityiseltä sektorilta kohtuullisin kustannuksin.
Sairausvakuutuksesta maksetaan sairauspäivärahaa, kuntoutusrahaa, erityishoitorahaa sekä äitiys-, isyys-, vanhempain- ja erityisäitiysrahaa. Tavoitteena on tasata lyhytaikaisesta sairaudesta sekä vanhempainlomasta aiheutuvaa työtulojen menetystä.
Lakisääteinen sairausvakuutus Suomessa.
Lakisääteinen sairausvakuutus on sairauden tai terveydentilaa alentavan elämäntilanteen varalle rakennettu sosiaaliturvajärjestelmä, jolla korvataan sairaudesta tai tapaturmasta aiheutunut työkyvyttömyyden aiheuttama toimeentulon menetys.
Lakisääteinen sairausvakuutus maksetaan veroluonteisena maksuna palkkaverotuksen yhteydessä siten, että maksuun osallistuvat työnantaja ja työntekijä verohallinnon vahvistamin maksuosuuksin. Maksua kutsutaan sosiaaliturvamaksuksi.
Sairausvakuutuskorvauksen maksusta huolehtii kansaneläkelaitos KELA niille Suomessa oleville henkilöille, joilla on Väestörekisterikeskuksen myöntämä henkilötunnus HETU.
Lakisääteinen sairausvakuutus astui Suomessa voimaan 1.4.1964 yhtenä viimeisimpänä maana Euroopassa.
Sairausvakuutusta koskevista KELA:n ratkaisuista valitetaan sosiaaliturvan muutoksenhakulautakuntaan.
Vapaaehtoinen sairausvakuutus.
Vapaaehtoinen sairausvakuutus täydentää lakisääteistä sairausvakuutusta mahdollistaen laajemmat taloudelliset resurssit sairauden tai terveydentilan hoitamiseksi. Usein yrittäjille vapaaehtoinen sairausvakuutus on ainut mahdollinen sairausvakuutusmuoto, jolla korvataan sairaudesta aiheutunut työkyvyttömyyden aiheuttama toimeentulon menetys.
Vapaaehtoinen sairausvakuutuksen maksaminen poikkeaa lakisääteisestä sairausvakuutusmaksusta siten, että maksun suorittaja tekee sopimuksen sairausvakuutuksen antajan kanssa joka toimii myös sairausvakuutuksen korvauksen maksajana.


Adolf Ehrnrooth.
Adolf Erik Ehrnrooth (9. helmikuuta 1905 Helsinki – 26. helmikuuta 2004 Turku) oli suomalainen jalkaväenkenraali ja Mannerheim-ristin ritari numero 162, josta muodostui viimeisinä vuosikymmeninään sotaveteraanien näkyvä kärkihahmo ja puolestapuhuja. Ehrnroothin vaimo oli tanskalaissyntyinen kreivitär Karin-Birgitte Ehrnrooth (o.s. Schack), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1958. Ehrnrootheilla on kolme lasta, Karin, Hans Adolf ja Eva.
Ura.
Ehrnrooth kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin ruotsinkielisestä normaalilyseosta Svenska Normallyceum i Helsingforsista vuonna 1922. Hän aloitti Kadettikoulun samana vuonna ja palveli Uudenmaan rakuunarykmentissä eri tehtävissä, muun muassa ratsumestarin virassa päällikkötehtävissä ja myöhemmin Ratsuväkiprikaatissa toimistoupseerina ja toimistopäällikkönä. Sotien aikana ja niiden jälkeen hän toimi eri tehtävissä puolustusvoimissa. Hän haavoittui vaikeasti kesäkuussa 1941 ja joutui läpikäymään pitkän leikkausten sarjan. Ehrnrooth oli taitava ratsastaja ja hän edusti Suomea muun muassa Lontoon olympialaisissa vuonna 1948. Ehrnrooth tapasi Suomen kaikki 11 ensimmäistä presidenttiä henkilökohtaisesti.
Sotien aikainen toiminta.
Ehrnrooth aloitti talvisodan sotatoimet Ratsuväkiprikaatin esikuntapäällikön viransijaisena 26.12.1939, missä tehtävässä hän toimi 9.1.1940 saakka. Seuraavana päivänä hän aloitti Kannaksen armeijan III armeijakunnan 7. divisioonan esikuntapäällikkönä, missä tehtävässä hän oli sodan päättymiseen 13.3.1940 saakka. Hänet ylennettiin tehtävässä ollessaan majuriksi 14.1. Jorma Gallen-Kallela, Akseli Gallen-Kallelan poika pelasti sodassa Adolf Ehrnroothin hengen heittäytämällä tämän päälle ja kuolemalla itse luotiin.
Heti sotatoimien päätyttyä ja niin sanotun välirauhan alettua Ehrnrooth aloitti 7. divisioonan esikuntapäällikkönä, missä tehtävässä hän oli 8.9.1940 saakka. Hänet nimitettiin samana päivänä puolustuslaitoksen majurin virkaan, mihin liittyi siirto uuteen tehtävään Itä-Suomen sotilasläänin esikuntapäälliköksi. Tehtävää hän hoiti 8.9.1940–15.6. asti.
Jatkosodan alkaessa Ehrnrooth toimi II armeijakunnan 2. divisioonan esikuntapäällikkönä Karjalankannaksella 15.6.1941–12.5.1942. Täältä hänet siirrettiin taisteluosaston E:n komentajaksi, jossa tehtävässä
Ehrnrooth haavoittui vaikeasti Kurkelanjärvellä (65 % sotainvalidi 1.9.1989) 1.7.
Ehrnrooth ylennettiin everstiluutnantiksi 30.12. ja hänet määrättiin IV armeijakunnan esikunnan erityistehtäviin Karjalankannaksella 13.1.–20.1.1942, kunnes hänet määrättiin 2. divisioonan komentajan sijaiseksi ajalle 10.3.–30.3..
Hänen seuraava tehtävänsä oli toimia 2. divisioonan Jalkaväkirykmentti 7:n väliaikaisena komentajana Karjalankannaksella 12.5.–20.10., minkä päätyttyä hän palveli
2. divisioonan esikuntapäällikkönä Karjalankannaksella 20.10.–29.1.1943 ja uudelleen
2. Divisioonan Jalkaväkirykmentti 7:n väliaikaisena komentajana 29.1.1943–27.11.1944. Kannaksen sotatoimien loppuvaiheessa hänet ylennettiin everstiksi 6.7.1944. Rykmentinkomentajana torjuntataisteluissa 1944 Ehrnrooth joutui pervitiini-piristeen runsaan käytön seurauksena päihdekierteeseen.
Ehrnrooth oli Mannerheim-ristin ritari numero 162.
Sotien jälkeinen toiminta.
Jatkosodan jälkeen Ehrnrooth palveli Uudenmaan Rakuunarykmentin komentajana 27.11.1944–12.3.1947, missä tehtävässä ollessaan hänet nimitettiin puolustuslaitoksen everstiluutnantin virkaan 30.3.1945 ja puolustuslaitoksen everstin virkaan 1.6.1945. Hänet siirrettiin 12. maaliskuuta 1947 Taistelukoulun johtajaksi, mistä tehtävästä hän siirtyi 21.4.1952 Panssarirykmentin komentajaksi. 1.2.1956
Hänet nimitettiin puolustuslaitoksen kenraalimajurin virkaan 1. helmikuuta 1956 ja ylennykseen liittyen hänet siirrettiin Pääesikunnan ilmapuolustuksen tarkastajaksi, missä tehtävässä hän oli 13.11.1959 saakka. Samana päivänä hänet nimitettiin puolustuslaitoksen kenraaliluutnantin virkaan ja hänet siirrettiin 1. divisioonan komentajaksi ja edelleen 9.1.1960 2. divisioonan komentajaksi.
Ehrnrooth erosi puolustuslaitoksen kenraaliluutnantin virasta ja 2. Divisioonan komentajan tehtävästä säädetyn eroamisiän perusteella 9. helmikuuta 1965. Jalkaväenkenraaliksi hänet nimitettiin 6.12.1980. Ehrnrooth kuoli 99-vuotiaana 26. helmikuuta 2004 Turun Karinakodissa. Hänet haudattiin talvisodan päättymisen muistopäivänä 13. maaliskuuta 2004 Helsingin Hietaniemen hautausmaalle lähelle Mannerheimin hautaa kortteliin U-39a-02-1 valtiollisin kunnianosoituksin. Siunaushiekkana käytettiin kenraalin omasta toivomuksesta kristallipullossa säilytettyä hiekkaa, jonka muisteluretkellä olleet sotaveteraanit Pentti Holopainen ja Toimi Olkku olivat vuonna 1993 tuoneet kenraalilleen Äyräpään kirkon raunioilta.
Muutamat kenraalin yksityiset ihailijat tekivät vielä hänen eläessään virallisen esityksen kenraalin ylentämisestä marsalkan arvoon, mutta esitystä ei hyväksytty.
Merkitys.
Adolf Ehrnroothin hauta Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.
Adolf Ehrnrooth tuli kansalaisten silmissä tunnetuksi vasta aktiiviuransa jälkeen. Hän oli suorapuheinen nationalisti, josta tuli 1990-luvulla sotaveteraanien asian tulkki ja sotaveteraaniliikkeen näkyvä keulakuva. Ehrnrooth kannatti Suomen EU-jäsenyyttä. Ehrnrootin sanoman ydin sisältyy hänen usein toistamaansa sanontaan: "Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa." Vielä viimeisessä puheessaan hän vaati Tarton rauhan rajojen palauttamista.
Kenraali Jaakko Valtanen sanoi Ehrnroothin hautajaisissa näin: "Anekdootiksikin kelpaava oli hänen vastauksensa television haastattelijan johdattelevaan kysymykseen Suomen markan vaihtumisesta uuteen rahayksikköön. "Ei huolta. Fyrkka kuin fyrkka", vastasi kenraali stadin slangilla. Tulevaisuuteen tähtäävä oli myös eräs hänen usein toistamansa lause: "Ei koskaan enää yksin!"."
Muistamisia.
Pian kuolemansa jälkeen järjestetyssä Yleisradion Suuret suomalaiset -kilpailussa Adolf Ehrnrooth äänestettiin neljänneksi presidenttien C. G. E. Mannerheim, Risto Ryti ja Urho Kekkonen jälkeen.


TCP/IP-viitemalli.
TCP/IP-viitemalli on Internetin arkkitehtuurin kuvaamisessa käytetty tietoliikenneverkkojen viitemalli. Nimensä se on saanut kahden pääprotokollan, TCP:n ja IP:n mukaan. Toisin kuin OSI-viitemallissa, IP protokollat kehitettiin ensin ja malli vasta niiden jälkeen. TCP/IP-malli ei sovellukaan kovin hyvin muiden protokollapinojen kuin TCP/IP:n mallintamiseen. Mallia kutsutaan myös "tiimalasimalliksi", koska tiimalasin pohjan muodostaa suuri määrä fyysiseen mediaan sidottuja peruskerroksen protokollia, vyötärön muodostaa IP, sen yllä on UDP ja TCP ja näiden yllä on suuri määrä sovellusprotokollia.
TCP/IP-viitemalli koostuu neljästä portaasta, joista kolmella on suorat vastineet OSI-viitemallissa.
Sovelluskerros ("Application Layer").
TCP/IP-mallissa ei määrittele sovelluskerroksen rakennetta tarkemmin. Usein sovellus toteuttaa viestintänsä tällä kerroksella käyttäen yhtä protokollaa, jossa on sovelluksen tarvitsemat ominaisuudet (yhdistäen OSI-mallin sovellus-, esitystapa- ja istuntokerrosten ominaisuuksia). Sovelluksen tietoliikenne saattaa kuitenkin edellyttää useampiakin protokollia, esim. pankkiyhteyksiin käytetty salattu HTTP-protokolla toteutetaan tunneloimalla normaalia HTTP-protokollaa salauksen ja palvelimen todennuksen (autentikoinnin) tarjoavan SSL-protokollan päällä. Sovelluskerrokseen kuuluvat korkeamman tason protokollat, kuten telnet, FTP, SMTP, DNS, NNTP, NTP ja HTTP.
TCP/IP-malli painottaa tehtävien siirtämistä sovellukselle. Erillistä "istunto"- tai "esitystapakerrosta" ei ole, vaan sovellus pitää huolen istuntojen muodostamisesta ja purkamisesta samoin kuin tarvittavista tiedon esitystavan muunnoksista.
Kuljetuskerros ("Transport Layer").
Kuljetuskerroksen tarkoitus on sallia tietojenvälitys lähde- ja kohdekoneiden välillä. TCP/IP-mallin kuljetuskerros on sama kuin OSI-mallin kuljetuskerros. TCP/IP-mallissa tällä kerroksella ovat yleisimmässä käytössä TCP ja UDP. TCP tarjoaa luotettavan tavuvuon sovellusten välille, korjaten tiedonsiirtovirheet ja toimittaen tietoliikenteen perille samassa järjestyksessä kuin data on lähetetty. Lisäksi TCP toteuttaa ruuhkanhallinnan "(congestion control)". UDP välittää yksittäisiä viestejä sovellusten välillä ilman virheenkorjausta ja perillemenon varmistusta. UDP:tä käyttävät sovellukset joutuvat toteuttamaan itse luotettavuuden ja ruuhkanhallinnan, mutta hyötyvät tiedonsiirron nopeudesta ja uudelleenlähetyksien aiheuttaman viiveen poistumisesta.
Verkkokerros ("Internet Layer").
Internet-protokolla (IP) välittää tietoliikennepaketteja verkon tietokoneiden välillä, "parhaansa mukaan". IP ei takaa yksittäisen paketin perillepääsyä; paketit saattavat kadota, vaihtaa järjestystä tai kopioitua matkalla. Näiden tapahtumien käsitteleminen on ylempien kerrosten tehtävä. Etenkin on huomattava että tungos verkossa on täysin luvallinen syy verkolle tuhota tietoliikennepaketteja IP-tasolla.
Internet-teknologiaa käytettäessä verkossa on verkon osia yhdistäviä reitittimiä, joilla on tietoa verkon topologiasta, ja jotka ottavat eri segmenteistä IP-paketteja vastaan ja ohjaavat ne eteenpäin. Reititys ja uudelleenlähetys ovat verkkokerroksen määrittävä tekijä. Verkkokerros ei ole tietoinen ylempien kerroksien tapahtumista ja mallin puitteissa jokainen IP-paketti käsitellään erillisenä tapahtumana eikä verkkokerros ole tietoinen sovelluksia yhdistävästä TCP-yhteydestä. TCP/IP-mallin verkkokerros vastaa varsin hyvin OSI-mallin verkkokerrosta.
Peruskerros ("Link Layer").
TCP/IP-malli ei määritä tarkkaan mitä tapahtuu verkkokerroksen alapuolella. Se olettaa että IP:n alla on jokin protokolla, joka pystyy välittämään IP-paketteja tietokoneen muistista toiselle tietokoneelle. IP-protokolla ei ota mitenkään kantaa fyysiseen mediaan tai pakettien kehystykseen, vaan olettaa saavansa käyttöön alemman kerroksen palveluita jonkin rajapinnan kautta, niin että se voi lähettää paketteja reitittimille (yhdyskäytäville). Tyypillisiä peruskerroksia ovat lähiverkkojen Ethernet, matkapuhelimien GPRS ja 3G ja digitaalisten tilaajaliittymien ADSL fyysiseen kerrokseen ja ATM, PPP, Ethernet tms. linkkikerrokseen perustuvat tekniikat. Peruskerros saattaa myös olla toinen TCP/IP-protokollapino, IP IP:n päällä muutaman lisäprotokollan kera ei ole mitenkään harvinainen ratkaisu.
TCP/IP- ja OSI-mallit.
TCP/IP-mallilla on paljon yhteistä OSI-mallin kanssa.
Molempien voidaan katsoa koostuvan kerroksista ja osa näistä kerroksistakin on samanlaisia, mutta selkeitä erojakin on.
OSI-mallissa "palvelut", "rajapinnat" ja "protokollat" on pidetty erillään.
TCP/IP-malli ei tee näille selkeitä eroja, joskin eroja on jälkeenpäin istutettu malliin.
OSI on "kerrosmalli" jossa alemmat kerrokset on piilotettu ylemmiltä, kun taas TCP/IP muodostaa "hierarkian", jossa sekä "verkkokerros" että "kuljetuskerros" ovat näkyvissä sovelluksille.
OSI-mallissa voidaan periaattessa vaihtaa eri kerroksilla käytettäviä protokollia.
TCP/IP-arkkitehtuuri lähtee siitä, että on yksi kaikille yhteinen protokolla, IP.
Keskellä oleva IP eristää peruskerroksen ylemmän portaan protokollista, samoin kuin ylemmän kerroksen protokolla peruskerroksesta.
IP-paketteja voidaan lähettää minkä tahansa peruskerroksen protokollan päällä, ja kaikki muut palvelut, sovellukset ja protokollat käyttävät IP:tä.
Kaikki verkon solmut voivat viestiä toistensa kanssa käyttäen IP:tä.
Tämä "tiimalasimalli" on ollut erittäin menestyksekäs rakennettaessa laajoja verkkoja.
Periaate on viety vieläkin pidemmälle IPv6:ta suunniteltaessa.
OSI-malli (mahdollisesti ilman istunto- ja esitystapakerrosta) soveltuu paremmin apuvälineeksi tietoliikenneverkoista puhuttaessa ja niitä opetettaessa.
Sen sijaan OSI-mallin mukaan rakennetut protokollat eivät ole saaneet suosiota.
"Portaattainen" TCP/IP-malli soveltuu hyvin protokollien käytännön toteuttamiseen, kun eri kerroksille kuuluva prosessointi voidaan haluttaessa yhdistää suorituskyvyn parantamiseksi.


Reititys.
Reitityksellä tarkoitetaan algoritmista reitin valitsemista. Reititysalgoritmi on se tiedonsiirtoprotokollan verkkokerroksen osa, joka päättää, mihin ulostuloihin sisään tulevat datapaketit lähetetään. Tietoliikenne ohjataan kulkemaan tietoliikenneverkossa reittiä, joka kuluttaa vähiten joitakin resursseja. Näihin resursseihin voi kuulua esimerkiksi palvelun hinta, mutta kaikkein yleisimmin pyritään ohjaamaan liikenne ajallisesti lyhintä reittiä perille. Reititysalgoritmeilla on kaksi reititystapaa: staattinen reititys ja dynaaminen reititys. Staattisessa reitityksessä reitit on ennalta määrätty ja ne tulevat käyttöön, kun reititin käynnistetään. Reitittimen toimiessa reittejä ei päivitetä. Dynaamisessa reitityksessä reititystaulukot muuttuvat topologian ja liikennemäärien muuttuessa. Vaikka topologiassa tai liikennemäärissä ei tapahtuisikaan muutosta, päivitetään reititystaulukoita jatkuvasti tietyin aikavälein. Eri reititysmalleja ovat jokulähetys (anycast), ryhmälähetys (multicast), täsmälähetys (unicast) ja yleislähetys (broadcast).
Tietoliikenneverkossa reititystä hoitavaa laitetta kutsutaan reitittimeksi.
Lyhimmän polun reititys.
Lyhimmän polun reititys (shortest path routing). Kyseisessä mallissa algoritmi laskee lyhimmän reitin kaikkiin muihin reitittimiin. Perusteena voi olla esimerkiksi reitittimien välinen etäisyys ja tarvittavien hyppyjen lukumäärä.
Etäisyysvektorireititys.
Etäisyysvektorireititys on yksi eniten käytetyistä reititysalgoritmeista. Mallissa jokaisella reitittimellä on taulukko, josta ilmenee lyhin tunnettu etäisyys jokaiseen kohteeseen. Taulukosta ilmenee myös portti, jota käyttäen lyhyin reitti saavutetaan. Reititin määrittää itse etäisyyden naapureihinsa. Reititystaulukoiden päivitys tapahtuu määräajoin. Päivitetyksessä vierekkäiset reitittimet lähettävät toisilleen omat taulukkonsa, joiden perusteella kukin laskee omat etäisyytensä toisiin. Mallin heikkouksia on sen hidas reagointikyky esimerkiksi reitittimen verkosta poistumiseen.
Linkkitilareititys.
Linkkitilareititys käyttää edellä esiteltyjen tekniikoiden yhdistelmää, jonka ansiosta se saavuttaa paremman tehokkuuden kuin eri tekniikat yksinään. Linkkitilareitityksessä jokainen reititin etsii ja mittaa etäisyyden viereisiin reitittimiin, jonka jälkeen tiedoista luodaan paketti, jossa reititin kertoo kaiken tietonsa. Kyseinen paketti lähetetään kaikille muille reitittimille. Tämän jälkeen reititin voi laskea lyhimmän reitin kaikkiin reitittimiin.
Hierarkkinen reititys.
Hierarkkisen reitityksen on tarkoitus poistaa ongelma joka syntyy, kun verkot kasvavat suuriksi, ja tulee mahdottomaksi laskea etäisyys kaikkiin muihin reitittimiin. Hierarkkisessa reitityksessä reitittimet jaetaan toimialueisiin ja reitittimet tuntevat vain oman toimialueensa muut reitittimet ja linjat, jotka johtavat muihin toimialueisiin. Verkon koon kasvaessa hierarkian monitasoisuus kasvaa. Kamoun ja Kleinrockin mukaan optimaalinen hierarkiatasojen määrä N-reitittimen verkossa on ln N. Vastaavasti reititystaulukkoon tarvitaan tällöin e*ln N riviä.


Alaska.
Alaska on Yhdysvaltojen pohjoisin ja pinta-alaltaan suurin osavaltio. Alaskassa on 710 000 asukasta alueella, jonka pinta-ala on melkein 2,5 kertaa niin suuri kuin toiseksi suurimman osavaltion Texasin. Osavaltio on eksklaavi eli erillään muusta Yhdysvalloista sijaiten luoteisessa Pohjois-Amerikassa. Maaraja sillä on idässä Kanadan kanssa. Alaskan pääkaupunki on Juneau ja väkiluvultaan suurin kaupunki Anchorage. Osavaltiossa on suuret luonnonvarat, muun muassa öljyä, kultaa ja kuparia.
Alaska on yksi Yhdysvaltain 12 osavaltiosta, jotka ovat kieltäneet kuolemanrangaistuksen.
Historia.
Viimeisimmän jääkauden aikana Alaska oli (vuoristoalueita lukuun ottamatta) pääosin jäätön vähäisen sademääränsä vuoksi ja yhteydessä Euraasiaan Beringian kannasta pitkin. Jääkauden loppupuolella aasialaisiin väestöihin kuuluvia kansoja siirtyi Aasiasta Amerikkaan Alaskan kautta, ja ilmaston lämmetessä ne pääsivät siirtymään etelämmäksi Pohjois-Amerikkaa peittävän mannerjään vähitellen sulaessa. Alueen intiaaniväestö on peräisin tältä ajalta, eskimot todennäköisesti ainakin osittain myöhemmältä.
Venäjän tsaari Pietari Suuren toimeksiannosta 1700-luvulla kaksi alusta purjehti Vitus Beringin johdolla Kamtšatkan niemimaalta Kuriilien kautta itään päin ja löysi Alaskan mannermaan. Venäjä liitti alueen itseensä ja harjoitti siellä kauppaa noin sadan vuoden ajan. 1800-luvun puoliväliin tultaessa se alkoi suunnitella luopumista siirtokunnastaan, joka ei ollut tuottoisa suurten kuljetuskustannusten vuoksi. Vuonna 1867 alue myytiin yhdessä Aleuttien saarten kanssa Yhdysvaltain valtiolle 7,2 miljoonalla dollarilla: 10 senttiä hehtaarilta. Ulkoministeri William Seward, joka suoritti neuvottelut venäläisten kanssa, sai pitkään kuulla ivailua ”järjettömästä” kaupastaan. Alue vaikutti vielä tuolloin hyödyttömältä erämaalta, mikä näkyi vuoden 1880 väestönlaskennassa: alueella oli ainoastaan 33 426 asukasta, joista kaikki paitsi 430 olivat alkuasukkaita (inuitteja tai intiaaneja).
Alaska oli suoraan Yhdysvaltojen liittovaltion hallinnassa oleva, mihinkään osavaltioon kuulumaton territorio, kunnes se vuonna 1959 muutettiin Yhdysvaltojen osavaltioksi.
Alaska ja suomalaiset.
Suomalaisilla oli suhteellisen suuri vaikutus Alaskassa alueen kuuluessa Venäjään. Alaskan kuvernöörinä toimi kaksi suomalaista: Arvid Adolf Etholén vuosina 1840–1845 ja Johan Hampus Furuhjelm vuosina 1859–1864. Venäläis-amerikkalaisen kauppakomppanian johdossa oli monia suomalaisia. Alaskan suomalaisväestöön kuului tiedemiehiä, upseereita ja taloudenhoitajia, mutta suurin osa oli merimiehiä ja käsityöläisiä. Lisäksi suomalaisväestöön kuului myös inkeriläisiä, jotka olivat lähteneet Inkerinmaan ja Pietarin kautta toiselle puolelle valtakuntaa. Suomalaiset toimivat vuonna 1840 Etholénin kuvernöörikaudella perustetun Uuden Arkangelin luterilaisen kirkon kautta. Se toimii edelleenkin, tosin osana Amerikan luterilaista kirkkoa nimellä ”Sitkan luterilainen kirkko”. Luterilainen kirkko tuli tarpeeseen, koska Alaskan merkittävä luterilainen väestö suomalaisten jälkeen olivat ruotsalaiset ja baltiansaksalaiset, joita toimi myös kauppakomppanian johdossa. Lisäksi luterilaisen kirkon piirissä toimi paljon latvialaisia, virolaisia, liettualaisia sekä muutamia muita yksittäisiä Pohjois-Euroopasta kotoisin olevia siirtokuntalaisia. Suomalaisten tarkkaa määrää ei tiedetä, mutta se lasketaan sadoissa.
Suomalaisia muutti Alaskaan pääasiassa 1830–1850-luvuilla, mutta kirkonkirjoista selviää, että jo 1820-luvun alkuvuosina Sitkassa on asunut muutamia suomalaisia merimiehiä. Olihan kuvernööri Etholén käynyt ensimmäisen kerran Alaskassa jo vuonna 1818. Niin sanottuna ”Etholénien aikana” Alaskassa toimi merkittävissä asemissa suomalaisia. Vuonna 1840 kuvernöörin vaimolle Margaretha Sundwall Etholénille annettiin tehtäväksi perustaa Sitkaan tyttökoulu, jonne Etholénin rinnalle toiseksi opettajaksi tuli myös suomalainen Maria Fri Fredenberg. Vuosina 1840–1845 luterilaisen kirkon ensimmäisenä ja ainoana pastorina toimi Suomen kansakoululaitoksen tuleva perustaja Uno Cygnaeus, joka piti Alaskan ensimmäisen luterilaisen jumalanpalveluksen 23. elokuuta 1840. Cygnaeus myös organisoi Sitkan koulutusta omaksumiensa uusien keskieurooppalaisten ideoiden pohjalta. Merkittävä suomalainen tänä aikana Etholénien ja Cygnaeuksen lisäksi oli myös kuvernööri Etholénin adjutantti Johan Joachim von Bartram. Vuonna 1843 Sitkaan valmistui luterilaisen kirkon rakennus, mikä mahdollisti luterilaisten ja siten myös suomalaisten välisen yhteydenpidon vahvistumisen.
1850-luvun lopulle tultaessa Alaskan siirtokunta oli kuihtumassa kasaan turkisten saatavuuden romahdettua. Kuvernööri Furuhjelm yritti viivyttää Alaskan myyntiä Yhdysvalloille ja yritti muutenkin pitää siirtokunnan asutuksen kasassa. Suomalaisväestöä ei kuitenkaan tullut enää juurikaan lisää. Lisäksi osa suomalaista pyrki venäläistymään muun muassa kääntymällä ortodoksisuuteen, jotteivät olisi erottuneet venäläisistä. Tosin monet myös pitivät kiinni identiteetistään. Esimerkiksi vuonna 1849 Sitkassa syytettiin suomalaisia Jacob Lehtosta ja Bergiä ortodoksisen uskonnon halventamisesta aleuttien keskuudessa. Kun siirtokunta myytiin vuonna 1867 Yhdysvalloille, monet suomalaisista lähtivät takaisin Suomeen tai muualle Venäjän valtakuntaan. Osa myös päätyi San Franciscon venäläisyhteisöön osan jäädessä paikoilleen. Suomalaisten rakentama luterilaisen kirkon rakennus purettiin vuonna 1888, mutta Alaskan luterilaiset jatkoivat aktiivisia kokoontumisia ja omia juhlia kodeissaan aina 1930-luvulle asti, joten heidän joukossaan oli ilmeisesti myös suomalaisia ja heidän jälkeläisiään. Vuonna 1942 luterilainen kirkko rakennettiin uudelleen. 1900-luvulla Alaska sai myös osansa suomalaissiirtolaisten muutosta Yhdysvaltoihin. Lisäksi vuonna 1926 Yhdysvallat toi Norjasta ja Suomesta 126 saamelaista opettamaan eskimoille, kuinka asettaudutaan paikalleen ja pidetään kotieläimiä. Näidenkin saamelaisten jälkeläisiä asuu edelleen Alaskassa. Yhdeksi syyksi sille, miksi suomalaisia on asunut eri aikoina Alaskassa, on arveltu alueen Suomea ja erityisesti Lappia muistuttavaa luontoa.
Talous.
Vuonna 1898 alkoi kultaryntäys, joka toi lyhyessä ajassa Alaskaan noin 30 000 uutta asukasta. Siitä lähtien osavaltio on tukenut Yhdysvaltojen taloutta monen miljardin dollarin arvosta. Myöhemmin kullan lisäksi on louhittu muita arvometalleja sekä kivihiiltä ja sinkkiä.
Vuonna 1968 Prudhoe Baystä Alaskan pohjoisrannikolta löydettiin valtava esiintymä öljyä ja maakaasua. Jotta löytöä voitaisiin hyödyntää tehokkaimmin, Alaskan halki rakennettiin 7,7 miljardia dollaria maksanut ja 1 300 kilometriä pitkä öljyputki Valdezin satamakaupunkiin.
Muita tärkeitä talouden aloja osavaltiossa ovat kalastus, metsäteollisuus, metsätuotteet sekä matkailu.
Alaskan osavaltio pitää yllä kansalaisosinkoa, joka voidaan laskea yhdeksi perustulon muodoksi. Myydyistä mineraaleista, pääosin öljystä, saadut tulot jaetaan kaikille osavaltion asukkaille. Vuonna 2005 jokainen Alaskan asukas (mukaan lukien heidän lapsensa) sai 845,76 dollarin shekin. Rahaston 24-vuotisen historian aikana se on maksanut jokaiselle kansalaiselle 24 775,45 dollaria.
Maantiede.
Alaska sijaitsee Pohjois-Amerikan luoteisimmassa osassa, suurimmaksi osaksi 60. ja 70. pohjoisen leveyspiirin välillä. Sitä rajoittavat etelässä Tyynenmeren Alaskanlahti, lännessä Beringinmeri ja Beringinsalmi sekä pohjoisessa Pohjoiseen jäämereen kuuluvat Tšuktšimeri ja Beaufortinmeri. Idässä Alaskan ja Kanadan välinen raja kulkee yli tuhat kilometriä aivan suoraan 141. läntistä pituuspiiriä pitkin, mutta Tyynenmeren rannikolla Alaskaan kuuluu myös pitkä ja kapea maakaistale, joka ulottuu huomattavasti mainittua pituuspiiriä idemmäksi ja samalla muuta Alaskaa etelämmäksi.
Alaskan etelärannikolla on pitkä, lounaaseen työntyvä Alaskan niemimaa, jonka jatkeena voidaan pitää Aleuttien saariketjua, joka myös kuuluu Alaskaan. Alaskan niemimaa ja Aleuttien saaret erottavat Beringinmeren muusta Tyynestämerestä.
Kaupungit.
Alaskan ylivoimaisesti suurin kaupunki on Anchorage (noin 290 000 asukasta vuonna 2010). Osavaltion hallinnollinen pääkaupunki on Juneau (noin 31 000 asukasta).
Alaskassa on kaikkiaan 143 kaupunkia ("incorporated city"), joista monien väkiluku on vain sadan asukkaan luokkaa.
Väestö.
Vuonna 2005 Alaskan väestön suuruudeksi arvioitiin 663 661, joka on 5 906 asukasta (0,9 %) enemmän kuin edellisvuonna ja 36 730 asukasta enemmän (5,9 %) kuin vuonna 2000. Alaska on harvimmin asuttu Yhdysvaltain osavaltio.
Rodullinen alkuperä.
Osavaltion suurimmat ryhmät alkuperän mukaan ovat: saksalaiset 16,6 %, Alaskan alkuperäisasukkaat 15,6 %, irlantilaiset 10,8 %, brittiläiset 9,6 %, amerikkalaiset 5,7 % ja norjalaiset 4,2 %. Alaskassa on osavaltioista suurin osuus väestöstä alkuperäisasukkaita.
Pohjois- ja Länsi-Alaskan laajoilla, harvaan asutuilla erämaa-alueilla (engl. ”Bush regions” tai ”Bush Alaska”) asuu pääasiassa alkuperäisasukkaita, joita asuu myös osavaltion kaakkoisosassa. Valkoinen väestö on keskittynyt Anchorageen, Fairbanksiin ja osavaltion etelä- sekä kaakkoisosiin. Aleuteilla elää paljon filippiiniläistaustaisia, musta väestö taas on keskittynyt Anchorageen.
Vuonna 2000 85,7 % väestöstä puhui kotioloissa englantia. 5,2 % puhui intiaanikieliä, 2,9 % espanjaa, 1,5 % tagalogia ja 0,8 % koreaa.
Alaskan alkuperäisasukkaat elävät monenlaisissa oloissa, suhtautuvat valkoisiin eri tavoin ja osalla on yleisesti vakavia sosiaalisia ongelmia – muun muassa alkoholinkäyttöä, itsemurhia ja rikollisuutta.
Uskonnot.
Huomattavaa on ortodoksien suhteellisen suuri määrä, mikä johtuu venäläisten maahanmuutosta sekä heidän alkuperäisasukkaiden parissa tekemästä lähetystyöstä.


Varkaus (rikosoikeus).
Varkaus (ruots. "stöld") on toisen irtaimen omaisuuden, kuten tavaran tai rahan, anastaminen toisen hallusta. Anastus on laajin termi rikokselle, joka kohdistuu omistusoikeutta vastaan. Se on yleistermi, joka kattaa varkauden, kavalluksen ja ryöstön.
Anastamisen määritelmä.
Anastamisen käsite ei ole käytännössä aiheuttanut merkittäviä tulkintaongelmia, vaikka sen sisältöä ei voida pitää täysin selvänä. Anastamisella tarkoitetaan hallituksen esityksen mukaan "toisen omistaman irtaimen omaisuuden oikeudetonta ottamista, pitämistä, luovuttamista tai muunlaista hyväksikäyttöä tarkoituksella sen saaminen itselleen tai toiselle sellaiseen omistukseen, joka on pysyvää ja ulkonaiselta olemukseltaan vastaa omistusoikeutta."
Varkaus vai vahingonteko – vai erehdys?
Varkausrikos edellyttää tahallisuutta ja siinä oleellista on omistusoikeuteen puuttuminen, joten esimerkiksi toiselta riistetyn omaisuuden, kuten henkilön kädestä napatun matkapuhelimen, heittäminen mereen ei ole varkaus () vaan vahingonteko (); varkausrikoksen "tunnusmerkistön" täyttyminen edellyttää, että rikoksentekijä haluaa pitää rikoksen kohteena olevan omaisuuden itsellään. Toisaalta mikäli joku ottaa käyttöönsä erehdyksessä vaikka toisen omistaman, lukitsemattoman polkupyörän luullen sitä omakseen, koska se on täsmälleen samannäköinen kuin oikea pyörä, kyseessä ei ole varkaus, sillä teko ei ole tahallinen. Tässä on vastuuvapausperusteena ns. tunnusmerkistöerehdys.
Varkaus vai kavallus?
Varkaus eroaa kavalluksesta siten, että kavallus kohdistuu henkilön hallussa laillisesti olevaan irtaimeen omaisuuteen. Kaksi erilaista rikosnimikettä on tarpeen mm. siksi, että varkaudella tai kavalluksessa viedyn omaisuuden takaisin saaminen oikealle omistajalle eroaa toisistaan. "Jos siitä, mikä näytetään entiseltä haltijalta viedyksi näpistämisen, varkauden, ryöstön tahi kiristämisen kautta, syntyy riita, ja jos se, jonka haltuun esine on joutunut, todistaa sen ottaneensa vastaan vilpittömässä mielessä; antakoon kuitenkin pois riidanalaisen esineen ilman lunastusta ja hakekoon vahingonkorvausta saantomieheltään taikka siltä, jonka rikoksen kautta esine on hänelle joutunut." (RVA 11 §)
Eli kavalletun esineen haltuunsa vilpittömässä mielessä saanut henkilö ei ole velvollinen luovuttamaan esinettä sen oikealle omistajalle muuten kuin saamalla sen arvoa vastaavan lunastuksen (rahana). Jos esine on viety varkaudella, on sen myös vilpittömässä mielessä saanut velvollinen luovuttamaan esineen oikealle omistajalle lunastuksetta.
Esineen takaisinsaannista.
Toisin sanoen varkauden kohteeksi joutunut Aapo saa polkupyöränsä takaisin Matilta, jolle varas Barabbas on sen ehtinyt myydä, ja Matti voi yrittää periä kauppasummaa takaisin varkaalta vahingonkorvauksena, mutta Aapo ei joudu kärsimään. Sen sijaan varastetun pyörän ostanut Matti menettää sekä pyörän että myös rahansa vaikka hän ei tiennyt eikä hänen edes olisi edes pitänyt tietää pyörää varastetuksi ("vilpitön mieli").
Sen sijaan tilanteessa, jossa rikoksentekijä Barabbas on myynyt Aapolta lainaksi saamansa mutta omakseen väittämänsä ("kavaltamansa") polkupyörän vilpittömässä mielessä olleelle Matille, Aapon pitää maksaa kauppahinta Matille saadakseen pyöränsä takaisin ja Aapon pitää yrittää periä rahat takaisin kavaltaja B:ltä. Matti ei kärsi taloudellisia menetyksiä, koska hän ei ole velvollinen luopumaan pyörästä ilman lunastusta, kun taas Aapo on oikeutettu saamaan lunastusrahat vahingonkorvauksena rikoksentekijältä. Mikäli Matti ei ole ollut vilpittömässä mielessä eli hän on tiennyt, että B:llä ei ole oikeutta myydä pyörää, hän on velvollinen luovuttamaan pyörän Aapolle ilman lunastusta.
Joka tapauksessa Aapolla on aina oikeus saada pyöränsä takaisin Matilta joko lunastuksella tai ilman, kun se on joutunut pois hänen hallustaan vääryydellä. (Oikeussääntöinä ovat tai)
Rikoslain määritelmä.
Joka anastaa toisen hallusta irtainta omaisuutta, on tuomittava varkaudesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi kuudeksi kuukaudeksi.
Oikeuskäytäntö.
Varkaus on varkausrikosten perusmuotoinen rikos. Näpistys on varkauden lievä tekomuoto ja törkeä varkaus on vakava tekomuoto.
Tyyppitapauksessa sakkorangaistuksen sijasta tuomitaan varkaudesta vankeuteen, mikäli omaisuuden arvo on yli 1300 euroa. Mikäli varkaus sisältää murtautumistoimia, sakon ja vankeuden raja on 850 euron paikkeilla. Tämä tieto on vuodelta 1999.


Puheteknologia.
Puheteknologian menetelmillä koodataan, tuotetaan, tunnistetaan, analysoidaan tai muuten käsitellään ihmisen puhetta. Puheteknologian voidaan katsoa kuuluvan toisaalta kieliteknologiaan sen osa-alueena ja toisaalta signaalinkäsittelyyn tai akustiikkaan teknisenä tieteenä.


Deflaatio.
Deflaatio on kuluttajahintojen yleinen lasku, "rahan arvon nousu" tai rahamäärän väheneminen. Deflaatio on inflaation vastakohta, ja deflaatiota voidaan kutsua tämän vuoksi myös negatiiviseksi inflaatioksi. Klassisesta taloustieteestä periytyvän ja monetaristisen koulukunnan edelleen kehittämän rahan kvantiteettiteorian mukaan deflaatio johtuu siitä, että liikkeellä oleva rahamäärä eli rahavaranto pienenee suhteessa markkinoilla tarjolla oleviin hyödykkeisiin. Deflaatio on harvinainen ilmiö nykyaikana kasvavissa talouksissa ja sitä esiintyy useammin laman aikana eli kun talous pienentyy. Deflaatio on taloudessa negatiivinen ilmiö, ongelma, ja siitä pyritään eroon tai se pyritään estämään laskemalla liikkeelle huomattavia määriä rahaa. Nykyajan talouksissa deflaatiosta voidaan päästä eroon laskemalla rahaa melko vapaasti, koska rahan arvon määrittää sen liikkellä oleva määrä, mutta historiallisesti deflaation torjunta on ollut vaikeaa kulta- ja hopeakantojen vuoksi, jolloin edellytettiin huomattavaa kaivostoiminnan lisäystä rahamäärän kasvattamiseksi.
Tyypit.
Rahan kvantiteettiteorian mukaan deflaatio johtuu siitä, että liikkeellä oleva rahamäärä eli rahavaranto pienenee suhteessa markkinoilla tarjolla oleviin hyödykkeisiin. Tämän lisäksi deflaatiota esiintyy myös silloin kun markkinoilla tarjolla olevien hyödykkeiden määrä lisääntyy nopeammin kuin rahavaranto kasvaa eli toisin sanoen kun rahavaranto kasvaa hitaammin kuin markkinoilla tarjolla olevien hyödykkeiden määrä kasvaa. Deflaatiota mitataan kuluttajahintaindeksillä, jossa deflaatio esiintyy kun kahden ajankohdan välillä kuluttajanhintaindeksi on pienentynyt aikaisemmasta ajankohdasta. Deflaatio ilmoitetaan prosentteina. Kun kuluttajanhintaindeksi on pienentynyt esimerkiksi kaksi prosenttia, sanotaan, että deflaatio on ollut tietyllä aikavälillä kaksi prosenttia.
Rahavarannon supistumisesta johtuva.
Deflaatiota pidetään yleisesti huonona asiana, sillä se vähentää kulutusta ja investointeja. Yleisestä rahavarannon supistumisesta johtuva deflaatio vaikuttaa myös korkohin. Deflaation oloissa korot ovat tavallisesti lähellä nollatasoa, mutta vaikka nimellinen korko olisi nolla prosenttia, deflaation ollessa viisi prosenttia, reaalinen korko on viisi prosenttia. Deflaatiota ei siis sisällytetä nimelliseen korkoon inflaation tavoin, vaan se on lisättävä nimelliseen korkoon jotta saataisiin reaalinen korko. Voimakkaan deflaation oloissa lainaaminen on täten tosiasiassa kallista, vaikka nimelliskorko antaisi olettaa toisin. Tällä on suuria negatiivisia vaikutuksia lainanottoon, kulutukseen ja investointeihin. Deflaatio vaikeuttaa keskuspankin pyrkimystä hallita taloutta korkotasoa ohjailemalla. Deflaatio tekee taloudesta heikommin hallittavan.
Tuottavuuden kasvusta johtuva.
Erityisesti teknologiasektorilla koetaan deflaatiota, vaikka taloudessa muuten esiintyisi inflaatiota. Professori George Selgin on esittänyt, että lievä deflaatio ei ole huono asia jos se johtuu tuottavuuden kasvusta. Hänen mukaansa tuottavuuden kasvaessa liikkeellä olevan rahamäärän pitäisi lisääntyä hitaammin. Tällöin samalla rahamäärällä saisi tuottavuuden kasvun vuoksi enemmän ja hintojen laskun kautta tuottavuuden kasvu koituisi ihmisten hyväksi. Näin on käynyt esimerkiksi kodin elektroniikan kohdalla, koska tuottavuus on teknisten parannusten vuoksi kasvanut nopeammin kuin liikkeellä oleva rahamäärä on kasvanut, mikä on johtanut kodin elektroniikan halpenemiseen eli toisi sanoen samalla rahamäärällä saa enemmän ja parempaa kodin elektroniikkaa. Elektroniikan halpenemisen syynä on pääosin nopea teknologinen kehitys, mutta myös mittakaavaedut alentavat osaltaan elektroniikan hintoja.
Deflaatiokierre.
Deflaatiota pidetään kansantaloudessa ongelmana, koska se aiheuttaa deflaatiokierteen riskin. Siinä deflaatio aiheuttaa kulutuksen ja investointien laskun, koska hintojen odotetaan laskevan edelleen. Se taas johtaa edelleen tuotannon laskuun ja työttömyyden nousuun.
Deflaatiota voi esiintyä nousukaudellakin, mikäli liikkeellä oleva rahamäärä kasvaa hitaammin kuin hyödykkeiden reaalinen tuotanto. 1800-luvun teollisen vallankumouksen aikana muun muassa Suomessa ja Britanniassa oli deflaatio vuosikymmenien ajan. Syynä oli rahajärjestelmän jäykkyys käytettäessä kultakantaa. Nousukaudella rahan kysynnän lisääntyessä sen määrää ei voitu lisätä, jolloin rahan arvo nousi. Deflaatiota ei ole juuri esiintynyt 1930-luvun suuren laman jälkeen, lukuun ottamatta Japanin ajautumista siihen 1990-luvulla. Japanissa on koettu poikkeuksellisesti deflaatiota, vaikka maan talous on samaan aikaan kasvanut.
Deflaatiokierteessä hyödykkeiden hinnat laskevat, koska kysyntä pienentyy. Kysynnän pienentyminen voi johtua myös työttömyyden kasvusta, jolloin kuluttajien kulutusmahdollisuudet alentuvat, mutta kysynnän pienentymisen syynä on myös työttömyysuhan kasvu, pessimismi, alhainen kuluttajaluottamus heikossa taloustilanteessa, mikä saa ihmiset säästämään rahaa työttömyyden varalle. Deflaatiokierteessä ostopäätösten lykkääminen ei siis ole ainoa ongelma, vaan myös rahan säästäminen pahan päivän varalle varovaisuuden kasvamisen myötä taloustilanteessa muodostuu ongelmaksi. Tällöin kulutus pienentyy ja keskuspankin talouden elvytysyritykset heikentyvät, koska myös liikkeelle laskettu raha todennäköisesti säästettäisiin sen kuluttamisen sijaan.


Inflaatio.
Inflaatio tarkoittaa taloustieteessä rahan ostovoiman heikkenemistä sekä siitä aiheutuvaa hintojen nousua. Ostovoiman heikkeneminen ja hintojen nousu eivät kuitenkaan ole inflaation syitä, vaan seurauksia. Inflaation myötä rahan ostovoima alenee eli samalla rahamäärällä ei saa enää ostettua yhtä paljon kuin aikaisemmin, ja rahamääräiset säästöt menettävät arvoaan. Jollei palkkoja koroteta, "reaalitulo" alenee inflaation myötä. Toisaalta reaaliomaisuuden eli esimerkiksi kiinteistöjen nimellinen arvo kasvaa. Inflaation vastakohta on deflaatio eli hintatason lasku. Tilannetta, jossa yhdistyvät korkea inflaatio ja lama kutsutaan stagflaatioksi.
Valtiot mittaavat virallista inflaatiota erilaisilla hintaindekseillä. Tämä virallinen inflaatio vaikuttaa muun muassa erilaisiin indeksikorotuksiin, esimerkiksi eläkkeiden suuruuteen. Yleisimmät mittauskohteet ovat kuluttajien tuotteiden hintojen nousu, tuottajien tuotteiden hintojen nousu tai bruttokansantuotteen muutokset. Mittaustavat saattavat vaihdella valtioiden välillä ja hintaindeksejä päivitetään vastaamaan sen hetkistä yhteiskuntaa, joten esimerkiksi kuluttajahintaindeksit eivät ole täysin vertailukelpoisia tehtyjen muutosten vuoksi eri vuosikymmenillä.
Inflaation syitä.
Inflaation syistä on useita erilaisia näkemyksiä taloustieteilijöiden keskuudessa. 1930-luvulle asti hallitseva teoria oli rahan kvantiteettiteoriaan pohjautuva monetaristinen teoria, jonka mukaan inflaatio johtui liikkeellä olevan rahamäärän kasvusta: esimerkiksi liikkeellä olevan rahan määrän kaksinkertaistaminen johtaa hintatason kaksinkertaistumiseen eli rahan arvon puolittumiseen. Rahavarannon kasvusta johtuvaa rahan arvon alenemista kutsutaan monetaariseksi inflaatioksi.
1930-luvulla John Maynard Keynesin ajatusten pohjalta syntynyt keynesiläinen teoria korosti puolestaan hyödykkeiden kysynnän ja tarjonnan vaikutusta inflaatioon. Keynesiläisen koulukunnan mukaan inflaatio voi aiheutua siitä, että kokonaiskysyntä kasvaa kokonaistarjontaa nopeammin. Näin tapahtuu etenkin kun talous on aktiivinen ja rahatulot paisuvat. Tällöin on kyse kysyntäinflaatiosta. Inflaatiota voi tapahtua myös kustannusten nousun takia, mikä korottaa hintoja, jolloin on kyse kustannusinflaatiosta'". Nykyään kuitenkin taloustieteessä nämä hintojen muutokset kysynnän ja kustannusten muutosten seurauksina käsitetään hintavaihteluina inflaation sijaan. Kysyntäinflaatio ja kustannusinflaatio ovat pudonneet käsitteinä kielenkäytöstä keynesiläistä koulukuntaa lukuun ottamatta, koska inflaatio ryhdyttiin mieltämään monetaristisen koulukunnan, erityisesti Milton Friedmanin, rahan kvantiteettiteorian parissa tekemän työn vuoksi monetaarisena, siis rahaan liittyvänä, ilmiönä. Friedman totesi, että "inflaatio on aina ja kaikkialla monetaarinen ilmiö [inflation is always and everywhere a monetary phenomenon]" vuonna 1963. Kysyntäinflaatio liittyy markkinoilla esiintyvään tarjontaan nähden liiallisen kysynnän taipumukseen kohottaa hintoja, ja kustannusinflaatio yritysten tuotantokustannusten kasvuun kun tuotannontekijät (tai osa niistä) kallistuvat.
Nykyään suurin osa taloustieteilijöistä on yhtä mieltä siitä, että hyvin korkean inflaation (hyperinflaatio) tyypillisin aiheuttaja on rahavarannon nopea kasvattaminen. Kohtuullisen inflaatiovauhdin suuruuteen vaikuttavat sekä muutokset hyödykkeiden kysynnässä ja tarjonnassa että muutokset liikkeellä olevan rahan määrässä. Yleisesti voidaan sanoa taloustieteen nykyvalossa, että "rahan tarjonnan kasvu on inflaation perimmäinen syy". Rahan tarjonnan kasvu tarkoittaa kansantaloudessa liikkeellä olevan rahamäärän kasvua.
Inflaation seurauksia.
Inflaatiosta ei itseisarvoisesti ole haittaa, vaan sen seurauksista. Mikäli rahan arvo heikkenisi vuodesta toiseen vakionopeudella ja kaikki kansalaiset tietäisivät tämän ja ottaisivat sen huomioon sijoitus- ja kulutuspäätöksissään, ei inflaatiosta todennäköisesti olisi haittaa. Yksi inflaation suurimmista ongelmista on juuri sen vaihteluiden yllätyksellisyys: esimerkiksi pankkitalletus menettää arvoaan inflaation kiihtyessä, mikä on epäoikeudenmukaista pankkitalletuksen tehnyttä kansalaista kohtaan. Tämä vaikutus esiintyy erityisesti kiinteäkorkoisten määräaikaistalletusten ja erilaisten velkakirjojen (obligaatioiden ja debentuurien) tapauksissa.
Kevyttä inflaatiota pidetäänkin nykyään yllä rahapoliittisilla toimenpiteillä, koska deflaatiota pidetään haitallisena ja hieman nollaa suurempi inflaatio suojaa deflaatioon ajautumisen riskiltä. Esimerkiksi Euroopan talous- ja rahaliiton jäsenmaissa pyritään alhaiseen, noin kahden prosentin vuosittaiseen inflaatiovauhtiin. Mikäli hinnat nousevat tätä nopeammin, Euroopan keskuspankki voi nostaa ohjauskorkoaan, joka vaikuttaa välittömästi Euribor-korkoihin ja näin saa vähennettyä kulutusta ja liikkeellä olevan rahan määrää ja tämän kautta hillittyä hintojen nousua. Vakaa hintataso eli tasaisena pysyvä inflaatio on yksi Euroopan keskuspankin keskeisistä tavoitteista. Lievästä inflaatiosta on hyötyä kansantalouden toiminnalle, koska kun raha menettää arvoaan jos sitä ei käytetä, raha kannattaa kuluttaa. Inflaatiolla on siis kuluttamiseen kannustava vaikutus, mutta inflaation oloissa myös rahan säästäminen saa inflaatiota korkeampien talletuskorkojen eli positiivisten reaalikorkojen avulla kannusteen.
Mitä suurempi inflaatio on, sitä useammin yritykset joutuvat päivittämään hinnastojaan, mistä myös aiheutuu kustannuksia. Myös palkkoja on nostettava useammin, jotta työntekijät saisivat palkallaan edelleen saman määrän hyödykkeitä. Hintojen nostaminen tiheästi lisää myös yleistä tyytymättömyyttä. Vaihteleva inflaatio vaikeuttaa pitkän aikavälin taloussuunnittelua ja suosii lyhytnäköistä keinottelua. Korkeasta inflaatiosta siis on inflaation vaihtelevuuden lisäksi haittaa.
Inflaation mittaaminen.
Pidempää aikaväliä tarkasteltaessa voidaan laskea elinkustannusindeksi, joka on pitkä aikasarja eri vuosien kuluttajahintaindekseistä.
Hyperinflaatio.
Hyperinflaatioksi nimitetään tilannetta, jossa inflaatio nousee hillittömän korkeaksi. Määritelmä ei ole tarkka: kun Venäjällä oli 1990-luvulla Neuvostoliiton hajottua 40 % kuukausittainen inflaatio (5 700 % vuodessa), taloustieteilijät olivat eri mieltä siitä, onko kyseessä hyperinflaatio vai ei. Perussa Alan Garcían ensimmäisellä kaudella (1985–1990) inflaatio oli tuhansia prosentteja vuodessa ja maan valuutta vaihdettiin kahteen kertaan.
1900-luvulla hyperinflaatiosta kärsi Saksa 1923 ja Unkari 1946. Saksassa hinnat kohosivat heinäkuu 1923 – 20. marraskuuta 1923 välisenä aikana 854 000 000 000 %. Saksan keskuspankin pääjohtajan Rudolf Havensteinin mielestä hinnat nousivat, koska rahaa ei ollut tarpeeksi liikkeellä. Raha menetti niin nopeasti arvonsa, että palkat maksettiin jopa kolmesti päivässä. Saksassa toteutettiin 1. joulukuuta 1923 valuuttauudistus jossa 1 000 000 000 000 vanhalla markalla sai yhden uuden Rentenmarkin (vaihtosuhde 1012).
Unkarin hyperinflaatio toisen maailmansodan jälkeen 1946 oli vieläkin pahempi. Unkarissa esimerkiksi 100 000 biljoonan pengőn seteli riitti heinäkuussa 1946 yhteen raitiovaunulippuun tai yhteen postimerkkiin. Hyperinflaatio oli niin paha, että pengőistä jouduttiin luopumaan kokonaan ja maan rahayksikkö muutettiin forinteiksi. Forintti esiteltiin vaihtoarvolla yksi 400 000 kvadriljoonaan (4×1029) pengőhön.
2000-luvulla hyperinflaatiosta on kärsinyt Zimbabwe. Vuosi-inflaatio oli vuoden 2006 huhtikuussa 1 042,9 %.. Heinäkuussa 2007 Zimbabwe ilmoitti vuosi-inflaatiokseen 4 500 %. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF kuitenkin arvioi Zimbabwen vuosi-inflaation saattavan nousta yli 100 000 % vuoden 2007 loppuun mennessä. Zimbabwen vuosi-inflaatio oli 165 000 % helmikuussa 2008 ja 2,2 miljoonaa prosenttia heinäkuussa 2008. Zimbabwen presidentti Robert Mugabe on tehnyt samat talouspoliittiset virheet, kuten painanut vain lisää rahaa, mitä esimerkiksi Saksa teki hyperinflaation aikana 1920-luvulla.
Zimbabwen dollari on uudistettu kolme kertaa. 31. heinäkuuta 2006 1 000 vanhaa dollaria korvattiin yhdellä uudella. 1. elokuuta 2008 pudotettiin 10 nollaa pois yhden uuden dollarin vastatessa kymmentä miljardia (10 000 000 000) vanhaa dollaria ja 2. helmikuuta 2009 pudotettiin 12 nollaa pois (muutossuhde 1: 1000 000 000 000). Zimbabwen dollarista on näin poistettu yhteensä 25 nollaa (1025). Zimbabwen hallitus antoi tammikuussa 2009 luvan käyttää ulkomaista valuuttaa Zimbabwen dollarin rinnalla, minkä seurauksena arvottoman Zimbabwen dollarin käyttö kaupankäynnissä on käytännössä loppunut. Käytössä on Yhdysvaltain, Etelä-Afrikan ja Botswanan valuuttaa. Tämä on johtanut inflaation hidastumiseen.


Uusmedia.
a> on yksi menestyksekkäimmistä suomalaisista uusmedia-palveluista.
Uusmedia (myös ”uusi media”) on 1990-luvulla syntynyt nimike vuorovaikutteiselle digitaaliselle medialle. Käsite on yleinen sekä akateemisessa tutkimuksessa että yritystoiminnassa. Pyrkimyksenä oli tehdä ero perinteiseen painettuun ja sähköiseen mediaan kuten sanomalehtiin ja kirjoihin sekä radioon ja televisioon.
Uusmedia onkin sekä tutkimus- ja opetusala että teollisuudenala. Tutkimuksen ja opetuksen kohteena uusmedia on monialainen. Uusmedian voidaan nähdä kuuluvan toisaalta viestintätieteisiin, mutta myös taiteen ja teknologian piiriin.
Uusmediayritykset tuottavat tyypillisesti verkkosivuja, verkkopalveluja, multimediaa, mobiilipalveluja ja CD-romeja. Uusmedia käsitteenä voi tarkoittaa siis kaikkia mahdollisia digitaalisen median tuotteita tietokonepeleistä mediataiteeseen tai vuorovaikutteisista tietokoneohjelmistoista käyttöliittymäsuunnittelupalveluiden tarjoamiseen.
1990- ja 2000-luvun niin sanottujen IT-kuplien yhteydessä monet uusmediayritykset olivat useiden yritysjärjestelyjen kohteina. Tämän vuoksi uusmedia-käsitettä käytetäänkin alan ihmisten keskuudessa usein myös ironiseen sävyyn.. Uusmedian sijaan, että oikeampi termi puhua digitaalisen median asiantuntijapalveluita tuottavista yrityksistä muodostuvasta toimialasta olisi "digimedia".
Uusmedia Suomessa.
Uusmedian synty osana suomalaista internetkulttuuria sijoittuu ajallisesti 1990-luvulle.. Mindtrek 10-vuotis-historiikin yhteydessä luotiin myös alan varhaisiin vuosiin maassamme. Hyvän kuvan alan synnystä ja kehittymisestä saa myös tutustumalla 1990-luvulla tuotettuisiin ns. "Uusmediaraportteihin",, sekä.
Kuuluisimpia suomalaisia ja Suomessa toimivia tai toimineita uusmedia-alan yrityksiä ovat muun muassa. HUOM, lista on erittäin vajaa ja puutteellinen suhteessa alan yritysten kokonaismäärään. Alan yrityksistä saa laajemman ja päivitymmän kuvan esimerkiksi RE:kaksois:in.
Suomessa yliopistollista uusmedia-alan opetusta antavat Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu sekä Lapin yliopisto.


Tietokonelingvistiikka.
Tietokonelingvistiikka on kieliteknologian keskeisistä menetelmistä koostuva ydin ilman näiden menetelmien lukuisia sovellusalueita. Tietokonelingvistiikan tavoitteeksi määritellään usein ihmisten kielen rakenteen ja toiminnan kuvaus tietojenkäsittelyn menetelmien ja teorioiden avulla. Keskeisenä tavoitteena on luonnollisen kielen jäsentäminen s.o. lauseiden tai sananmuotojen rakenteen tunnistaminen.


Puhesynteesi.
Puhesynteesi on ihmispuheen mallintamista keinotekoisesti. Tietokoneella suoritettuna se on osa digitaalista signaalinkäsittelyä.
Tekstistä puheeksi -synteesissä (Text-To-Speech, TTS) pyritään muuttamaan kirjoitettu teksti puhuttuun muotoon. Käsitteestä puheeksi -synteesissä (Concept-To-Speech, CTS) puhuttava pyritään rakentamaan jostakin ei-kielellisestä tiedosta, esimerkiksi lämpötilatietokannan perusteella.
Suomen kielelle on olemassa ainakin yksi avoimeen lähdekoodiin pohjaava, Festival-pohjainen
, joka julkaistiin 19. marraskuuta 2004.
Festival on Edinburghin yliopistossa kehitetty ilmainen puhesynteesin kehitysalusta, jolle saa ilmaiseksi ainakin englannin-, espanjan-, kroatian- ja kymrinkielisiä ääniä.


Bysantin valtakunta.
Bysantin valtakunta eli Itä-Rooma oli Rooman valtakunnan itäosa, joka säilyi länsiosan romahdettua 400-luvulla.
Nimi "Bysantin valtakunta" on johdettu valtakunnan pääkaupungin Konstantinopolin aiemmasta nimestä "Byzantion", ja se on keksitty renessanssin aikana. Nimeä käytettiin Länsi-Euroopassa lähinnä sen vuoksi, että haluttiin korostaa Rooman säilyneen itäosan uskonnon, kulttuurin ja yhteiskunnan "kreikkalaisuutta" ja vähittäistä erkanemista myöhäisantiikkisesta Roomasta. Valtakunnan asukkaat itse kuitenkin näkivät itsensä "roomalaisina" loppuun saakka. Latina säilyi valtakunnan hallintokielenä aina 600-luvulle asti, jolloin sen syrjäytti enemmistön puhuma kreikan kieli.
Alkujaan Bysantin valtakuntaan kuuluivat kaikki Välimeren itäosan rannikot. 600-luvulla se menetti suuren osan alueistaan arabeille, minkä jälkeen se käsitti vain Anatolian ja osan Balkania. Valtakunta koki nousu- ja laskukausia mutta pysyi Välimeren alueen suurvaltana 1100-luvulle asti. Valtakunta tuhoutui lopullisesti turkkilaisten valloittaessa sen pääkaupungin Konstantinopolin vuonna 1453. Bysantin kulttuuriperintö ja ortodoksinen uskonto vaikuttavat kuitenkin yhä – Kreikan ohella varsinkin Venäjällä, joka 1500-luvulta lähtien on usein mieltänyt itsensä Bysantin perilliseksi.
Itä-Rooman synty.
Erillinen Itä-Rooman hallintoalue syntyi, kun keisari Diocletianus jakoi Rooman valtakunnan kahtia ja loi järjestelmän, jossa oli kaksi keisaria (Augustus), toinen Italiassa ja toinen Kreikassa, ja kummallakin nuorempi hallitsijakumppani eli "alikeisari" (Caesar).
Tämä vallanjako jatkui aina siihen asti, kun keisari Konstantinus Suuresta tuli koko valtakunnan hallitsija vuonna 324. Konstantinus valitsi uudeksi pääkaupungikseen Byzantionin kaupungin, joka hänen kuoltuaan nimettiin uudelleen Konstantinopoliksi. Hän rakennutti muurit Konstantinopolin ympärille. Konstantinus oli myös ensimmäinen kristitty keisari, mutta pakanuus sallittiin kristinuskon rinnalla 300-luvun lopulle saakka, käytännössä pitempäänkin.
Valtakunta jakautui lopullisesti kahtia, kun keisari Theodosius I jakoi valtakunnan poikiensa kesken. Vuodesta 395 lähtien Arcadius hallitsi idässä ja Honorius lännessä. Tästä lähtien puhutaan yleensä Itä- ja Länsi-Roomasta. Valtakunnan itäinen osa säästyi suurilta osin germaanien invaasiolta ja asuttamiselta. Germaanien asettuminen länteen heikensi Länsi-Rooman keisarin asemaa, ja keisarius lakkasi vuonna 476, kun vallan kaapannut goottipäällikkö Odovakar ei ottanut keisarin arvoa vaan palautti muodollisuudeksi käyneen arvonimen Konstantinopoliin. Keisari Marcianuksen kuoleman jälkeen vuonna 457 Bysantin armeijaan alettiin värvätä hunneja palkkasotureiksi.
Alkuvuodet.
Leo I (keisarina 457–474) oli ensimmäinen keisari, joka ei saanut kruunua roomalaisen perinteen mukaan sotapäälliköltä, vaan Konstantinopolin patriarkalta. Isauriasta kotoisin ollut Zenon meni naimisiin Leon tyttären Ariadnen kanssa, ja he saivat pojan, joka nousi keisariksi nimellä Leo II vuonna 474. Leo II:n kuoltua Zenonista tuli keisari. Valloittaakseen Italian takaisin hän liittoutui ostrogoottien Teoderikin kanssa, joka sittemmin hallitsi Italian käskynhaltijana. Zenonin kuoltua keisariksi nousi vuonna 491 Anastasios I.
Justinianus I:n valtakausi.
Itä-Rooman valtakunta ennen Justinianuksen valloituksia merkitty punaisella. Valloitetut alueet merkitty vihreällä.
Keisari aikana (527–565) Rooma taisteli Persiaa, gootteja ja vandaaleja vastaan. Rooma valtasi takaisin suuria osia Italian niemimaasta, Pohjois-Afrikan rannikosta ja Espanjasta. Näiden voittojen takana oli suurelta osin sotapäällikkö Belisarius. Lisäksi hän vuonna 532 allekirjoitti rauhansopimuksen Persian hallitsijan kanssa. Nika-kapina Konstantinopolissa samana vuonna johti arviolta 30 000 kapinnallisen teloitukseen. Belisarius onnistui valtaamaan Pohjois-Afrikan takaisin vandaaleilta vuonna 533, ja vuoteen 548 mennessä paikalliset heimot olivat alistetut. Retkikunta nousi maihin Sisiliassa, mutta ei onnistunut murtamaan vastarintaa ennen vuotta 540, jolloin Ravenna vallattiin. Sodat Persiaa vastaan jatkuivat vuoteen 561, jolloin rauhansopimusta jatkettiin.
Corpus iuris civilis.
Justinianuksen aikana Rooman lait koottiin ja kirjoitettiin uudestaan Johannes Kappadokialaisen johdolla Corpus iuris civilis -lakikokoelmaksi. Se koostui kolmesta eri osasta, Codex Iustinianus, Digesta ja Institutiones Iustiniani, ja siihen lisättiin neljäs osa Novellae, joka sisälsi myöhemmin säädettyjä lakeja.
Uskontopolitiikka.
Justinianus riitaantui juutalaisten, pakanoiden ja erilaisten kristillisten lahkojen kuten manikealaisten, monofysiittien ja nestorialaisten kanssa. Hävittääkseen pakanauskonnot kokonaan Justinianus sulki Ateenan maineikkaan filosofikoulun vuonna 529. Kristillinen kulttuuri alkoi saada jalansijaa, mutta perinteisellä kreikkalais-roomalaisella kulttuurilla oli kannattajansa, kuten luonnonfilosofi Johannes Filoponos. Keisarin suuren rakennusohjelman helmi oli Konstatinopolin uusi katedraali Hagia Sofia (Pyhä viisaus).
Seuraajat 600-luvulle.
Justinianuksen seuraajat eivät kyenneet torjumaan uusia uhkia. Italian niemimaa menetettiin langobardeille, slaavit valtasivat Balkanin ja Persia itäiset provinssit.
Herakleioksen dynastia.
Fokas, jota pidettiin tyrannina, murhautti keisari Maurikioksen, mitä Khosrau II käytti syynä Anatolian valtaamiseen. Karthagon eksarkki, Herakleios vanhempi, lähetti poikansa Herakleioksen, joka sittemmin kruunattiin keisariksi, valtaamaan Konstantinopolia takaisin. Herakleiois oli keisarina vuosina 610-641. Persialaiset valtasivat kolme vuotta tämän jälkeen Damaskoksen ja Jerusalemin. Herakleioksen vastahyökkäys tuhosi persialaisten pääjoukon Ninivessä.
Bysantin–sassanidien sota (603–628) kulutti sekä Bysantin että Persian voimia. Sodan lopuksi Bysantti onnistui tosin valloittamaan Syyrian ja Palestiinan joksikin ajaksi takaisin. Mutta sodan heikentämänä se ei pystynyt vastustamaan arabeja, jota muutamaa vuotta myöhemmin valloittivat kalifi Omarin johdolla kaikki nämä alueet sekä myös Egyptin ja myöhemmin koko Pohjois-Afrikan. Vuonna 636 Bysantti kärsi ratkaisevan tappion muslimeille Jarmukin taistelussa.
Herakleioksen aikana kreikasta tuli Bysantin virallinen kieli, mikä näkyi siinä, että keisarista alettiin latinankielisen "Augustuksen" sijasta käyttää arvonimeä "Basileus", ja valtakunnasta tuli kulttuuriltaan ja uskonnoltaan yhtenäisempi. Muslimien valtaamissa eteläisissä provinsseissa vallitsi monofysitismi, joka oli ristiriidassa Khalkedonin kirkolliskokouksessa määritellyn ortodoksisen kristinuskon kanssa. Sovitellakseen khalkedonialaisten ja monofysiittien välistä riitaa Herakleitos ehdotti ratkaisuksi monoteletismiä. Vuoteen 642 mennessä muslimit olivat valloittaneet monofysiittisen uskon keskusalueet.
Arabit, jotka hallitsivat Syyriaa ja Palestiinaa, lähettivät ryöstöretkiä Anatoliaan ja vuosina 674–678 piirittivät Konstantinopolia. Toistuvat ryöstöretket Anatoliaan pakottivat Bysantin organisoimaan läänitysjärjestelmän, jossa maata jaettiin vastineeksi sotilaspalveluksesta. Joukkojensiirrot Balkanilta mahdollistivat slaavien etenemisen etelämmäksi, mistä syystä monet kyläyhteisöt kutistuivat ja linnoittautuivat. Kasaarien ilmaantuminen 670-luvulla ajoi bolgaarit Tonavan eteläpuolelle. Vuonna 681 keisari Konstantinos IV allekirjoitti rauhansopimuksen bolgaarien kaani Aspharukhin kanssa. Tätä ennen paikalliset slaaviheimot olivat ainakin nimellisesti tunnustaneet bysanttilaishallinnon.
Konstans II jatkoi isoisänsä Herakleioksen aloittamaa monoteletismiä suosivaa politiikkaa, mikä herätti voimakasta vastustusta. Jyrkimmät vastustajat munkki Maksimos Homologetes ja paavi Martinus I vangittiin ja karkotettiin. Konstans joutui luultavasti epäsuosioon pääkaupungissa ja muutti Syrakusaan, missä hänet murhattiin. Justinianus II hallitsi tyrannimaisin ottein ja määräsi ankaria veroja. Hän joutui luopumaan kruunusta vuonna 695 ja lähti maanpakoon ensin kasaarien, sitten bolgaarien luokse. Kaani Tervelin avulla hän palasi Konstantinopoliin ja kaappasi vallan takaisin itselleen. Toisella kaudellaan hän kosti verisesti vihollisilleen, ja vuonna 711 hänet kukistettiin kasaarien tuella. Hänen seuraajakseen nousi Filippikos.
Kuvainraasto.
700-luvulla käynnistyi ikonoklasmi eli kuvainraasto, kun keisari Leo III kielsi ikonit ja niiden palvonnan, mikä johti kapinointiin. Monia Bysantin taiteen tuotteita tuhottiin.
Valtaistuimelle tuli vuonna 798 ensi kertaa nainen, keisarinna Irene. Lännessä voitiin katsoa, että Länsi-Rooman valtaistuin oli jäänyt vapaaksi. Vuonna 800 paavi kruunasi frankkien kuninkaan Kaarle Suuren Rooman keisariksi. Lännessä oli nyt keisari yli kolmensadan vuoden tauon jälkeen, eikä Bysantti enää ollut ainoa Rooman imperiumin perillinen.
Keisarinna Irenen vaikutuksesta Nikaiassa pidetty seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous päätti vuonna 787, että ikoneja saa kunnioittaa, mutta ei palvoa. Keisari Leo V palautti ikonoklasmin uudelleen voimaan vuonna 813, mutta Theodora II salli ikonit vuonna 843 patriarkka Methodioksen tuella. Ikonoklasmi sekä ja patriarkka Fotioksen välinen kiista syvensivät entisestään idän ja lännen kirkkojen eroa.
Bysantin kulta-aika.
Makedonialaisen dynastian aikana Bysantti valtasi takaisin maita, jotka slaavit olivat valloittaneet Balkanilla. Myös Etelä-Italia valloitettiin, ja keisari Johannes I Tzimiskes ulotti taistelut aina Jerusalemiin asti. Vuonna 1014 keisari Basileios II (976-1025) kukisti Bulgarian. Bysantti oli voittoisten sotien ja vahvojen hallitsijoiden ansiosta sekä sotilaallisesti että taloudellisesti vahva, ja pääkaupunki Konstantinopoli oli loistelias kulttuurin ja vallan keskipiste. Bysanttilainen sivistys levisi myös naapurikansojen alueille.
Bysantin–arabien sodat.
Kreeta onnistuttiin valtaamaan väliaikaisesti vuonna 843, mutta keisarit eivät onnistuneet estämään muslimeita valtaamasta Sisiliaa vähä vähältä vuoteen 902 mennessä. Toisaalta koettiin myös voittoja, kuten Damiettan taistelu vuonna 856. Muslimit liittoutuivat usein itäisissä provinsseissa asuvien paulikiaanien uskonlahkon kanssa, jota vainottiin harhaoppisena. Basileios I (keisarina 867–886) onnistui lopettamaan lahkon vallan. Rusit yrittivät ryöstää Konstantinopolin vuonna 860. Uuden yrityksen yhteydessä heidät lyötiin takaisin vuonna 941 Johannes Kurkuasin johdolla. Hän saavutti muitakin huomionarvoisia voittoja, kuten Edessan kuvan vaihtamisen muslimivankeihin.
Sodat bulgaareja vastaan.
Bulgarian tsaari Simeon I Suuri voitti bysanttilaiset Bulgaryphonin taistelussa vuonna 896, mikä pakotti Bysantin maksamaan veroa Bulgarialle. Myöhemmin keisari Konstantinos VII meni naimisiin Simeonin tyttären kanssa. Romanos I kärsi tappion Anchialusin taistelussa vuonna 917, minkä jälkeen bulgaarit ulottivat sotaretkensä aina Korinttiin asti. Simeonin kuoltua vuonna 927 Bysantin asema parani Balkanilla. Basileios II saavutti ratkaisevan voiton Bulgariasta vuonna 1014 Kleidionin taistelussa. Valtakunta sai uuden liittolaisen vasta perustetusta varjagivaltiosta, kun Basileioksen sisar naitettiin Kiovan hallitsijalle Vladimir Suurelle.
Vuonna 1054 ortodoksisen ja katolisen kirkon välit katkesivat lopullisesti. Samalla Bysanttia uhkasivat uudet vaarat: seldžukit Vähässä-Aasiassa ja normannit Italiassa.
Manzikertin taistelussa vuonna 1071 seldžukkien sulttaani Alp Arslan kukisti perusteellisesti Bysantin armeijan ja otti keisari Romanos IV Diogenesin vangiksi. Tämän seurauksena Bysantti menetti melkein koko Vähän-Aasian ja parhaimmat maanviljelysalueensa.
Ristiretket.
Bysantin valtakunta noin vuonna 1180.
Manzikertin jälkeinen sekasorto loppui Aleksios Komnenoksen (1048-1118) kaapattua vallan vuonna 1081. Hän organisoi armeijan uudelleen ja sai vallattua takaisin tärkeitä alueita seldžukeilta. Aleksios joutui myös taistelemaan normanneja vastaan. Eräs vaarallisimmista normanneista oli Robert Guiscard. Aleksioksen länteen lähettämän avunpyynnön seurauksena käynnistyi ensimmäinen ristiretki, jonka ansiosta Nikaia vallattiin takaisin. Bysanttilaisten ja ristiretkeilijöiden välit eivät koskaan olleet lämpimät, ja kummatkin osapuolet epäilivät toisiaan. Aleksioksen työtä jatkoivat hänen poikansa Johannes ja pojanpoikansa Manuel. Komnenosten dynastia loppui Andronikos Komnenoksen hirmuvaltaan vuonna 1185. Komnenoksia seurasi heikompi Angelosten dynastia.
Bysantin valtakunta neljännen ristiretken jälkeen noin vuonna 1214. (Alueiden tarkat rajat ovat hyvin epävarmoja)
Vakavin valtakuntaa vastaan kohdistuneista vaaroista oli neljäs ristiretki, jonka oli aluksi pitänyt suuntautua Egyptin mutta joka päätyi lopulta Venetsian johtamana valtaamaan Konstantinopolin. Ristiretkeläiset perustivat Latinalaisen keisarikunnan vuonna 1204, ja Bysantin perintöä jatkoivat Nikaian keisarikunta, Epeiroksen despotaatti ja Trebizondin keisarikunta. Nikaiassa hallitsi Theodoros Laskariksen perustama Laskaris-hallitsijasuku, jonka johdolla Nikaia sai vähitellen valtansa alle muut valtiot. Vuonna 1261 Nikaia valtasi takaisin Konstantinopolin Mikael Palaiologoksen johdolla. Mikaelin perustamasta Palaiologosten hallitsijasuvusta tuli valtakunnan viimeinen.
Bysantin tuho.
Bysantin valtakunta noin vuonna 1400.
Turkkilaiset osmanit valtasivat melkein koko Bysantin valtakunnan Balkania myöten lukuun ottamatta Konstantinopolia ja muutamaa muuta kaupunkia. Vuonna 1453 valtakunnalle kuului vain Konstantinopolin kaupunki ja osa Peloponnesoksen niemimaata. 2. huhtikuuta osmanien sulttaani Mehmed II aloitti Konstantinopolin piirityksen, jota kesti melkein kaksi kuukautta. Keisari lähetti avunpyyntöjä länteen, mutta apua ei tullut. Bysantin valtakunta kukistui lopullisesti 29. toukokuuta 1453, kun osmanit valtasivat kaupungin rynnäköllä. Viimeinen keisari Konstantinos XI Palaiologos kaatui taistelussa turkkilaisia vastaan. Osmanit valtasivat valtakunnan viimeisetkin rippeet, kun Trebizondin keisarikunta kukistui vuonna 1461.
Venäjä peri itselleen ortodoksisen kirkon suojelijan roolin ja keisarin arvonimen, kun tuli ensimmäinen Venäjän tsaari.
Kulttuuri.
Bysanttilainen kirjallisuus oli aluksi lähinnä antiikin kirjallisuuden kristillisesti väritettyä ja itämaista vaikutusta saanutta jatkoa. Se oli lamassa vuosina 650-850, mutta virkosi 800-luvulla kohoten vuosina 1000-1200 korkeimpaan kukoistukseensa.
Bysanttilainen taide eli kautta keskiajan ja elää tavallaan vieläkin ortodoksisessa kirkkotaiteessa. Siinä yhtyy itämaisia ja hellenistisiä aineksia. Kuvariitojen jälkeen maalaustaide kaavamaistui. Erittäin huomattavia ovat käsikirjoituksia koristavat miniatyyrit. Rakennustaiteen tärkeimmät muistomerkit ovat Pyhän jumalallisen viisauden kirkko("Hagia Sofia") Konstantinopolissa (rakennettu 532-537) ja "Basilica di San Marco" Venetsiassa.
Bysantin valtakunnan armeija.
Bysantin valtakunnan armeija kehittyi sitä edeltäneestä Rooman valtakunnan armeijasta. Armeija muuttui keisari Diocletianuksen aikana perinteisistä raskaista legioonista käsittämään enemmän ratsuväkeä. Bysantin armeija oli kuuluisa raskaasta katafraktiratsuväestään. Itä-Rooman armeija järjestettiin myöhemmin uudelleen keisari Herakleioksen aikana uuden teema-järjestelmän mukaan. Ulkomaalaiset palkkasotilaat yleistyivät ajan myötä. Korkeimmin palkattuja sotilaita olivat Keski-Aasian turkkilais-tataarilaisten kansojen miehistä pestattu jousilla varustettu ratsuväki. Tämän ensi-iskujoukon osa taktiikassa oli ensimmäisenä rynnistää vihollista kohden, ampua ja vetäytyä. Ratsain tapahtuvan jousiammunnan taito on erittäin vaikea saavuttaa, mutta turkkilaiset paimentolaisheimot hallitsivat sen. Bysantin tunnetuin ja salaisin ase oli sen ajan maailmassa pelotevaikutukseltaan hyvin merkittävä kreikkalainen tuli. Bysantin armeija koki 1070-luvulla murskatappion Manzikertin taistelussa, josta se ei koskaan toipunut.
Aiheesta muualla.
*


Latinalainen keisarikunta.
Latinalainen keisarikunta perustettiin sen jälkeen, kun ristiretkeläiset valtasivat Konstantinopolin vuonna 1204. Flanderin kreivi tuli ensimmäinen latinalainen keisari, kun hänet valittiin frankkilaisten ristiritarien kannatuksen jakautuessa lähinnä venetsialaisten tuella vastoin pisalaisten ja genovalaisten kannattamaa Montferratin Bonifatiusta. Balduin kruunattiin 16. toukokuuta 1204. Kreikkalaisten Bysantin valtakunta jatkoi olemassaoloaan Nikaian keisarikuntana, Epiroksen despotaattina ja Trebizondin keisarikuntana sekä myöhemmin vielä Thassalonikan keisarikuntana.
Keisarin titteli oli "Imperator Romaniae". Tällä ei tarkoitettu nykyistä valtiota Romaniaa, vaan arvonimi tarkoittaa "Roomalaisten keisaria", bysanttilaisten perinteen mukaisesti. Keisarin alaisuuteen kuului myös muita ristiretkeilijöiden perustamia valtioita: Thessalonikan kuningaskunta, Akhaian ruhtinaskunta ja Ateenan herttuakunta.
Keisarikunta joutui heti alkuunsa vaikeuksiin, kun sen piti puolustautua bulgaareja vastaan. Keisari Balduin jäi bulgaarien vangiksi Adrianopolin taistelussa 5. huhtikuuta 1205. Latinalaisen armeijan pelasti Venetsian doge Enrico Dandolo, joka saapui paikalle myöhemmin. Dandolo kuoli pian tämän jälkeen.
Balduinin nuoremmasta veljestä Henrikistä tuli keisari, ja hän hallitsi kymmenen vuotta, laajentaen samalla keisarikunnan alueita erityisesti Traakiassa. Vuonna 1211 Henrik hyökkäsi Nikaian keisarikuntaa vastaan liittoutuneena seldžukkien sulttaani Kaj-Khusrau I:n ja Trapezuntin (Trebizondin) kanssa. Tästä ei tullut mitään kun Nikaia voitti seldžukit ja solmi heidän kanssa rauhansopimuksen. Epiroksen despotaatin hallitsija Theodoros Angelos Dukas valtasi vuonna 1215 Makedonian ja kukisti Tessalonikan kuningaskunnan vuonna 1224. Theodoros kruunautti itsensä keisariksi ja oli valtaamaisillaan Konstantinopolin takaisin, mutta bulgaarit kukistivat hänet vuonna 1230.
Henrikin kuoltua vuonna 1216 lapsettomana hänen lankonsa Courtenayn Pietari kruunattiin keisariksi Roomassa, mutta hän ei päässyt Konstantinopoliin ennen kuolemaansa. Pietarin vaimo Flanderin Jolanda hallitsi miehensä poissa ollessa. Kun Jolanda kuoli vuonna 1219, hänen ja Pietarin poika Courtenayn Robert valittiin keisariksi. Hän saapui Konstantinopoliin vuonna 1221.
Vuonna 1224 Nikaian Johannes Vatatzes oli ajanut latinalaiset Vähä-Aasiasta. Keisarikunta oli jo menettänyt yli puolet alueistaan. Keisari Robert tunnusti tappionsa ja lupasi mennä naimisiin Nikaian edellisen keisarin Theodoros Laskarisin tyttären Eudokian kanssa. Robertia vastustava salaliitto karkotti Robertin Konstantinopolista ja hän kuoli vuonna 1228. Robertia seurasi hänen 11-vuotias nuorin veljensä Balduin II Porfyrogennetos (purppurassasyntynyt). Keisarikunnan aateliset valitsivat elinikäiseksi (sijais-)hallitsijaksi seitsemissäkymmenissä olevan Briennen Johanneksen (joka oli ollut myös Jerusalemin kuningas perintökuningattaren puolisona). Nuoren Balduinin tuli mennä naimisiin Johanneksen tyttären Marian kanssa ja saada koko keisarikunta itselleen Johanneksen kuoltua.
Vuonna 1234 Nikean Johannes Vatatzes solmi liiton bulgaarien kaanin (Asen-sukuisen "Johannes") Iivana Asenin kanssa. He hyökkäsivät yhdessä Konstantinopolia vastaan, mutta Venetsian laivasto esti kaupungin täydellisen piirityksen.
Briennen Johanneksen kuoltua vuonna 1237 Balduin II hallitsi yksin, mutta keisarikunnasta oli jäljellä vain Konstantinopolin kaupunki ja sen ympäristöt. Balduin kiersi melkein koko hallituskautensa Länsi-Euroopan hoveissa saadakseen apua minikokoisen keisarikuntansa pelastamiseksi, aivan kuten pari sataa vuotta myöhemmin tekivät viimeiset Palaiologokset.
Keisarikunta kukistui lopullisesti sen jälkeen kun Mikael VIII Palaiologos oli kaapannut vallan Nikeassa ja vallannut takaisin Konstantinopolin kaupungin 25. heinäkuuta 1261.
Viimeisen keisarin Balduin II:n perilliset käyttivät vielä pitkään "Konstantinopolin keisarin" arvonimeä, ja teoriassa jäljellä olevat latinalaisten valtiot olivat heidän alaisiaan.
Latinalaiset keisarit.
Tämän jälkeen on epäselvää, käyttikö kukaan titteliä enää ainakaan vakavissaan. Valoisin Katariinan jälkeläiset olivat kaikki kuolleet sukupuuttoon. Perillisinä esiintyivät Courtenayn Katariinan nuoremman tyttären jälkeläiset, Artoisin sukua olevat Eun kreivit (joiden perillisiä ovat viime aikoina olleet Preussin kuninkaat, Saksan keisarit), mutta myös Taranton ruhtinassuvun isänpuoleiset sukulaiset, Napolin kuninkaat, vaikkeivät polveutuneet Courtenay-suvusta.


Regina (kaupunki).
Regina on Kanadan Saskatchewanin provinssin pääkaupunki ja provinssin toiseksi suurin kaupunki. Kaupungissa elää noin 180 000 ihmistä (2006). Provinssin suurin kaupunki, Saskatoon, sijaitsee 260 kilometrin päässä pohjoisessa.
Regina sijaitsee keskellä preeriaa, Etelä-Saskatchewan-jokea lukuun ottamatta kaupungista mihin tahansa suuntaan poistuttaessa edessä on satoja kilometrejä tyhjää tasankoa, ilman metsiä, kukkuloita tai merkittävää asutusta. Kaupungin läpi kulkee koko Kanadan halkaiseva Trans-Canada Highway, Kanadan maantie numero 1.
Ilmasto kaupungissa vaihtelee ääripäästä toiseen, talvet ovat äärimmäisen kylmiä (usein −40 °C), kesät puolestaan varsin kuumia (jopa +40 °C). Kesäisin kaupungissa on paljon hyttysiä, joiden vuoksi ulkona liikkuminen on epämukavaa.
Korkeakoulutuksesta kaupungissa vastaa melko suuri Reginan yliopisto.
Historia.
Suuri osa nykyistä Saskatchewanin provinssia sijaitsee alueella jonka Englannin kuningas Kaarle II myönsi vuonna 1670 Hudson's Bay Companylle suuren osan Pohjois-Amerikasta. Yhtiö nimesi alueensa ensimmäisen johtajansa Kaarlen veljenpojan Rupertin mukaan Rupertinmaaksi. Alue oli Hudson's Bay Companyn hallussa vuoteen 1870 jolloin Alue siirtyi osaksi Kanadan liittovaltiota, alue liitettiin silloiseen Luoteisterrioon.
Perustaminen.
Kaupunki perustettiin vuonna 1882, kuvernööri Edgar Dewdneyn toimesta territorion pääkaupungiksi. Alue sijaitsi keskellä silmänkantamattomiin jatkuvaa kuivaa preeriaa. Aikaisempia suosittuja vaihtoehtoja olivat olleet Battleford, Qu'Appelle ja Fort Qu'Appelle, jotka kansan mielipiteiden mukaan olisivat olleet suuremman väenkasvun keskittymiä ja maastoltaan suotuisampia, lähellä vesistöjä ja metsiköiden ympäröimiä. Reginan alueesta käytettiin nimeä "luukasa" (), johtuen lähistöllä sijainneesta valtavasta kasasta teurastettujen biisonien luita.
Kuvernööri Dewney omisti maa-alueen suunnitellun Canadian Pacific Railway rautatilinjauksen lähettyviltä ja tämän uskotaan olleen hänen syynsä suosia nykyistä sijaintia. Tästä eturistiriidasta johtuen hänen toimensa johtivat kasalliseen skandaaliin, mutta alueen syrjäisestä luonteesta hänen toimensa eivät kiinnostaneet valtion päättäjiä Ottawassa.
Saskatchewanin kapina.
Vuonna 1885 alueen asukkaat nousivat Saskatchewanin kapinan Kanadan hallitusta vastaan, kapinassa Louis Rielin johtamat métis- ja cree-intiaanit taistelivat kanadan ratsupoliiseja ja sotilaita vastaan maa-oikeuksien puolesta. Juuri valmistunut Canadian Pacific Railwayn rautatie yhdisti Reginan, Saskatoonin ja Prince Albertin kaupungit maan itäosiin ja toimi tärkeänä linkkinä kuljettaessaan hallituksen joukkoja. Kapina kukistettiin pian ja Louis Riel tuomittiin hirtettäväksi.
Virallinen kaupungin asema.
Regina sai virallisen kaupungin aseman 19. kesäkuuta 1903 ja valittiin vuonna 1905 perustetun Saskatchewanin provinssin viralliseksi pääkaupungiksi, tosin vasta 23. toukokuuta 1906. Provinssin johtaja Walter Scott rakennutti mahtavan Saskatchewan Legislative Buildingin provinssin hallintorakennukseksi, rakentaminen tapahtui vuosina 1908–1912. Kaupunki koki vakavan turman 30. kesäkuuta 1912 kun Regina Cyclone pyörremyrsky tuhosi suuren osan kaupungin liikeskustaa, surmasi ainakin 28 henkeä ja loukkaantuneita oli satoja. Pyörremyrsky on Kanadan tuhoisin kautta aikojen.


Metsähaapa.
Metsähaapa eli haapa ("Populus tremula") on lehtipuu, joka kuuluu haapa- ja poppelipuiden sukuun. Se on nopeakasvuinen puu, jonka lehdet värisevät pienessäkin tuulessa. Puuaines on pehmeää ja vaaleaa.
Levinneisyys.
Metsähaapaa tavataan suuressa osassa Eurooppaa, Vähä-, Keski-, Pohjois-, ja Itä-Aasiassa sekä Afrikan Algeriassa. Suomessa haapa kasvaa koko maassa. Pohjois-Amerikassa elää samankaltainen laji amerikanhaapa ("Populus tremuloides").
Ominaisuudet.
Haapa voi kasvaa 30 metrin pituiseksi. Haavan juurakko saattaa olla jopa tuhansia vuosia vanha, vaikka yksittäiset puut elävät harvoin yli sataa vuotta. Kun vanhat rungot kuolevat, juurakosta nousee esiin uusia. Haavat selviytyvätkin metsäpaloista hyvin, sillä liekit ja niiden kuumuus eivät yllä maanalaisiin osiin. Näin haavat muodostavat jatkuvasti kasvavia yhdyskuntia, jotka saattavat peittää jopa useiden hehtaarien alan. Haapa yhteyttää lehtiensä lisäksi myös rungollaan.
Haavan käyttö.
Haavan puuaines on hyvin vaaleaa ja kevyttä, ja sitä käytetään muun muassa saunanlauteisiin. Haavassa lehtipuuna ei ole männyn tai usein saunan seinissä käytetyn kuusen tapaan pihkaa ja hitaasti lämpöä johtavana pehmeänä puuna se on miellyttävä istua.
Muinoin järeistä haavanrungoista valmistettiin haapioita, eli koverrettuja veneitä. Haapaa käytettiin myös rakentamisessa ja paanukatoissa. Haapaa käytetään sen hitaan palavuuden vuoksi myös tulitikkuihin. Suomessa sen teollinen merkitys on kuitenkin vähentynyt, koska maassa ei enää ole tulitikkutehtaita. Kirkniemen paperitehdas käyttää edelleen haapaa laadukkaan painopaperin valmistuksessa. Silputtua haapaa käytetään jonkin verran myös eläinten pahnoina, koska siinä ei ole fenoleja, joiden arvellaan aiheuttavan eläimille hengitysvaivoja.
Haapa ei ole ollut kovin suosittu puu: sitä on pikemminkin vihattu, koska sitä on ollut vaikea kitkeä metsästä pois. Haapa tekee paljon juuri- ja kantovesoja ja on erittäin nopeakasvuinen, joten se kilpailee hakkuuaukeilla tehokkaasti kaupallisesti merkittävämpien lajien kanssa. Haapa on myös männyn taimia vaurioittavan männynversoruostesienen toinen isäntäkasvi. Ruoste aiheuttaa nuoriin männynkasvaimiin mutkaisuutta.
Luonnon monimuotoisuuden kannalta haapa on Suomen metsien avainlaji. Tikat hakkaavat mielellään pesäkolonsa sen pehmeään ja sisältä usein lahoon puuainekseen. Tikankoloja käyttävät sitten monet muut lintulajit pesä- ja lepopaikkoina. Varsin monet nisäkkäätkin käyttävät tikankoloja hyväkseen, mm. orava, näätä, lepakot ja liito-orava.
Haavan puuaines on herkästi lahoavaa ja siksi lukuisa joukko kääpiä ja muita lahottajasieniä viihtyy haavassa.
Kuivattu haapa on paljon lahonkestävämpää kuin tuore.
Unohtaa ei sovi selkärangattomien suurta haapaan sitoutunutta joukkoa, esimerkiksi monien perhosten toukille haapa on tärkeä ravintokasvi. Nykyiset metsänhoitosuositukset neuvovatkin säästämään haapoja metsänhoitotoimissa.
Haavan tuholaisista tärkeimmät ovat runkohaapsanen ("Saperda carcharias"), äkämähaapsanen ("Sarperda populnea") ja isohaavanlehtikuoriainen ("Chrysomela populi").


Raita.
Raita ("Salix caprea") on pajukasveihin ("Salicaceae") kuuluva kasvi. Se on yleinen Euroopassa ja Luoteis-Afrikassa. Idässä levinneisyys ulottuu Itä-Aasiaan saakka. Raidan latinankielinen nimi tarkoittaa "vuohen kanssa olevaa". Nimi johtuu siitä, että ensimmäisessä raidasta löydetyssä kuvassa vuohi syö sen lehtiä.
Raita kasvaa pensas- tai puumaisesti 6–14 metriä korkeaksi, joskus jopa kahteenkymmeneen metriin. Lehdet ovat 5–12 cm pitkiä ja 3–8 cm leveitä, eli huomattavasti leveämmät kuin useimmilla pajuilla. Kukinnot ovat 3–7 cm pitkiä ja siemenet erittäin pieniä: noin 0,2 mm halkaisijaltaan. Ne vaativat hyvän maaperän itääkseen. Raita on kaksikotinen puu. Hedekukinnot ovat keltaisia ja pörheitä, kun taas emikukinnot vihertäviä ja ohuempia.
Raidan kuori on pitkittäisraidallinen, ja lehtien alapinnalla kasvaa nukkaa. Näiden tuntomerkkien avulla sen voi erottaa muista pajulajeista, vaikka lajit risteytyvätkin helposti.
Raidassa kasvaa useita lahottajia, joista yleisin on lähes kaikissa vanhoissa puissa esiintyvä raidankääpä ("Phellinus conchatus"). Muita elävissä raidoissa kasvavia yleisiä lahottajia ovat kuhmukääpä ("Phellinus punctatus") ja arinakääpä ("Phellinus igniarius") sekä harvinaisista lajeista ehkä tunnetuin raidantuoksukääpä ("Haploporus odorus"). Raita on melko lyhytikäinen puu. Se elää harvoin yli 50 vuotiaaksi.
Raita on keskeinen ravintolähde monille hyönteisille. Suomen suurperhosista lähes 190 lajin on todettu käyttävän raitaa ravinnokseen.


Harmaaleppä.
Harmaaleppä ("Alnus incana") on koivukasvien heimoon ja leppien sukuun kuuluva, pohjoisen pallonpuoliskon viileämmillä alueilla elävä puulaji. Harmaaleppä on saanut nimensä runkonsa ja oksiensa harmaasta kuoresta. Se kasvaa monenlaisilla kasvupaikoilla, esimerkiksi rannoilla, metsänlaidoissa ja vanhoilla laidunalueilla. Harmaaleppä menestyy kuivemmilla mailla kuin tervaleppä. Kasvutavaltaan se on usein pensasmainen. Harmaaleppä on tavallinen puu Suomen luonnossa ja sitä tavataan lähes koko maassa.
Ulkoasu.
Harmaaleppä kasvaa pensaana tai puuna. Yksirunkoisena se saattaa kasvaa 15–20 metrin korkuiseksi, ja sen kuori on läpi elinkaaren vaaleanharmaa. Puu voi elää 60–100-vuotiaaksi. Latvus on kartiomainen ja runko sileä. Vihreät ja soikeat lehdet ovat 5–11 senttimetrin pituisia ja 4-8 senttimetriä leveitä. Kukinta tapahtuu varhain keväällä. Hedekukinnot ovat 5–10 senttimetrin pituisia, vaaleanruskeita norkkoja. Myöhään syksyllä emikukinnot kuivuvat 1,5 senttimetrin pituisiksi ja 1 senttimetrin paksuisiksi, käpymäisiksi siemenpesiksi. Harmaalepän siemenet ovat ruskeita, 1–2 millimetrin pituisia, ja niitä ympäröi ohut siiveke. Puulla on laaja ja monihaarainen juuristo. Juurimukuloissa elävä "Frankia"-sienibakteeri pystyy sitomaan typpeä ilmasta puun tarpeisiin.
Suomen suurimman harmaalepän ympärysmitta on 178 senttimetriä.
Levinneisyys.
Harmaaleppää tavataan Euroopassa Fennoskandian, Ranskan ja Saksan itäosien, Italian, Kreikan ja Bulgarian pohjoisosien ja Venäjän länsiosien rajoittamalla alueella. Aasiassa harmaaleppä kasvaa Kaukasuksella, Siperiassa, Kamtšatkan niemimaalla ja Japanissa. Pohjois-Amerikassa kasvavat harmaalepän alalajit amerikanharmaaleppä ("Alnus incana" subsp. "rugosa") ja "Alnus incana" subsp. "tenuifolia", joita pidetään joskus omina lajeinaan. Suomessa harmaaleppä kasvaa Ahvenanmaata, eteläisiä rannikkoseutuja ja Lapin pohjoisosia lukuun ottamatta koko maassa. Puu viihtyy parhaiten kalkkipitoisilla, ravinteikkailla ja kosteilla mailla.
Harmaalepän Suomessa laajalle levinneet alalajit ovat nimirotu etelänharmaaleppä "Alnus incana" subsp. "incana", jota tavataan kautta maan, ja "Alnus incana" subsp. "kolaënsis", kuolanharmaaleppä, joka esiintyy Lapissa. "A. glutinosa" x "incana", harmaa- ja tervalepän risteymä on tavallinen Etelä- ja Keski-Suomessa. Tavallisimmat Suomessa tavattavat liuskalehtiset muodot ovat "A. incana" subsp. "incana" f. "laciniata", sulkaharmaaleppä ja "A. incana" subsp. "incana" f. "angustissima", hapsuharmaaleppä. Kuolanharmaalepän lehdet muistuttavat tervalepän lehtiä, mutta niiden kärjet eivät ole sisäänpäin kääntyneitä. Liuskalehtisissä muodoissa sulkaharmaalepän lehtilavat ovat lähes sileäreunaisia, hapsuharmaalepän sahalaitaisia. Uudeltamaalta ja Pohjois-Karjalasta on löydetty punaharmaaleppiä (f. "Rubra"), joissa lehtilavan alaosa on punainen. Puutarhakäyttöön levinneen mukuraharmaalepän (f. "Sääksmäki") runko sisältää runsaasti visamuodostelmia. Riippaharmaalepän (f. "Pendula") oksat riippuvat riippakoivun tavoin.
Elinkaari.
Nopeakasvuisena ja sopeutuvaisena puuna harmaaleppä leviää nopeasti uusille alueille.
Lisääntyminen.
Harmaaleppä on yksikotinen, eli yksilö pystyy tuottamaan yhtä aikaa sekä hede- että emikukintoja. Kukinnot ja kukat ovat yksineuvoisia, eli heteet ja emit kasvavat eri kukinnoissa. Kevyet siemenet kulkeutuvat laajalle alueelle tuulten ja sulamisvesien avulla. Siementen avulla tapahtuvan lisääntymisen ohella harmaalepän laaja juuristo tekee hyvin juuri- ja kantoversoja. Harmaaleppä on pioneeripuulaji.
Tuholaiset.
Harmaaleppä kuolee lahovikaisena tavallisesti 50 ikävuoden vaiheilla. Lahoamista aiheuttavat käävät, erityisesti lepänkääpä ("Inonotus radiatus"), taulakääpä ("Fomes fomentarius") ja pakurikääpä ("Inonotus obliquus"). Lepän lehtiä tuhoavia hyönteisiä ovat lepänlehtikuoriainen ("Melasoma aenea") ja leppäkemppi ("Psylla alni"). Muita tuholaisia ovat raitakärsäkäs ("Cryptorhychus lapathi"), puuntuhooja ("Cossus cossus"), lehtisiipiset ("Sesiidae"), isoleppäkirva ("Clethrobius giganteus"), korukirvat ("Pterocallis") ja äkämäpunkit ("Eriophyidae"), erityisesti lepänäkämäpunkki ("Eriophyes laevis").
Hirvet ja muut nisäkkäät eivät tavallisesti syö lepän lehtiä, sillä lehtien sisältämät alkaloidit aiheuttavat kitkerää makua. Samasta syystä leppä näyttää säästyvän monilta koivuja ja haapoja tuhoavilta hyönteisiltä.
Harmaalepän lehti on teräväkärkinen ja sahalaitainen.
Käyttö.
Harmaaleppää käytetään metsänhoidossa suojuspuuna. Hyvällä kasvupaikalla se kasvaa nopeasti, ja tukkipuuta siitä saadaan 30 vuodessa. Tuoreena puuaines lahoaa helposti, mutta kuivuttuaan se on kestävää. Sahatavarana se on kaunista, vaaleata puuta, mutta runsaat mustat kuivat oksat alentavat sahatavaran saantoa, aivan kuin tervalepälläkin. Pyyt ja liito-oravat syövät sen norkkoja ja lehtiä, vihervarpuset ja urpiaiset siemeniä. Tikat kovertavat pesäkolonsa mielellään harmaalepän pehmeään puuhun. Luonnon monimuotoisuuden kannalta harmaaleppä on tärkeä puu, sillä sen elinkaari on lyhyt ja se tuottaa nopeasti lahopuuta.
Kotitaloudessa harmaaleppää käytetään polttopuuna. Sitä pidetään parhaana puulajina kalan ja lihan savustamiseen. Puutarhassa harmaaleppä soveltuu nopeakasvuisena suojuspuuksi hitaammin kasvaville puille. Harmaaleppä parantaa maaperää ja kestää hyvin leikkaamista.


Rauduskoivu.
Rauduskoivu ("Betula pendula") on koivukasveihin ("Betulaceae") kuuluva puu.
Se esiintyy luontaisena laajalla alueella Euraasian pohjoisosissa Euroopasta Itä-Aasiaan. Rauduskoivu on Suomen kansallispuu.
Kuvaus.
Rauduskoivun lehdet ovat kiiltäviä, kaksoissahalaitaisia, karvattomia ja kolmiomaisia. Runko on paksu ja rosoinen. Rauduskoivu on kooltaan suurempi kuin hieskoivu ja tulee yleisesti 25 metrin pituiseksi. Pisimmät Suomessa mitatut yksilöt ovat olleet lähes 40-metrisiä. Rauduskoivun nuoret vuosikasvaimet ovat karheapintaisia, hieskoivun sileitä. Rauduskoivun riippuvaoksaista muotoa nimitetään riippakoivuksi. Rauduskoivu on yksikotinen ja tuulipölytteinen.
Käyttö.
Rauduskoivu on suomalaisen metsäteollisuuden kannalta tärkein koivu. Siitä tehdään muun muassa sellua, vaneria ja huonekaluja. Suomen Saunaseuran mukaan saunavihdat tulee valmistaa rauduskoivusta.
Koristekasvikäyttöön on jalostettu useita lajikkeita kuten riippakoivulajike ("Betula pendula" ’Tristis’). Koristepuina käytetään myös eräitä alkujaan luonnosta löydettyjä harvinaisia muotoja kuten pirkkalankoivua ("Betula pendula" f. "bircalensis"), loimaankoivua ("Betula pendula" f. "crispa") ja taalainkoivua ("Betula pendula" ’Dalecarlica’).
Tuholaiset ja taudit.
Ruskotäpläkärpänen aiheuttaa koivutukkiin laatuvikaa, sillä sen toukat syövät itsensä nuoren koivun latvaoksista juureen saakka, ja koivu kasvattaa syöntijälkeen ruskeaa solukkoa, mikä näkyy sahatavarassa. Monet sekoittavat sen visaan, jota se ei ole.
Rauduskoivulla aiheuttaa tuulenpesiä tuulenpesäsieniin kuuluva "Taphrina turgida".


Vuorijalava.
Vuorijalava ("Ulmus glabra") on jalavien ("Ulmus") sukuun kuuluva jalo lehtipuu. Vuorijalava on koko Suomessa rauhoitettu laji.
Ulkonäkö ja koko.
Vuorijalava kuvattuna C. A. M. Lindmanin teoksessa "Bilder ur Nordens Flora" (1917–1926).
Suomessa vuorijalava kasvaa tavallisesti 15–25 metrin mittaiseksi. Puu muodostaa vankan paalujuuren ja sen ympärille laajan pintajuuriston, mutta juurivesoja ei muodostu. Runko säilyy melko pitkään pinnaltaan sileänä, mutta vanhoihin yksilöihin muodostuu verkkomaisesti halkeilevaa harmaanruskeaa rosokoornaa. Oksat ovat vankkoja, yläviistoja ja latvus leveän suppilomainen. Kuluvan kesän oksien kasvainranka on tavallisesti karvainen. Lehtisilmut ovat lähes pallomaisia, tylppiä ja väriltään tummia. Harmahtavan tai sinertävän vihreät lehdet ovat väriltään tummempia kuin useimpien muiden Suomessa tavattavien puiden lehdet. Lehdet sijaitsevat oksissa kierteisesti ja ne ovat korvakkeettomia ja lyhytruotisia. Lehtilapa on 10–18 cm pitkä, vastapuikea, laidoilta toissahainen, tyvestä vähän epämukainen, kärjestä hyvin pitkäsuippuinen ja joskus heikosti kolmiliuskainen. Lehdet ovat päältä karheita, alta suonihangoista tiheäkarvaisia ja muualta harvakarvaisia. Suonipareja on 13–20, sivusuonet ovat kaksihaaraisia.
Yksikotinen vuorijalava kukkii keväällä ennen lehtien puhkeamista. Kukinto on tiheä sarja. Pienet, pallomaiset kukat ovat lyhytperäisiä ja muistuttavat ulkonäöltään hieman pajunkissoja. Kukan kehä yhdislehtinen, 4- tai 5-liuskainen ja väriltään rusehtava. Kukat ovat kaksineuvoisia: heteitä on 4 tai 5, emejä on yksi. Suomessa vuorijalava kukkii toukokuussa. Vaikka laji on yksikotinen, vuorijalavan kukkien onnistuneeseen hedelmöitykseen tarvitaan lähes aina siitepölyä toisilta yksilöiltä. Pölytys tapahtuu pääasiassa tuulen avulla.
Vuorijalavan hedelmä on 16–30 mm pitkä ja 14–20 mm leveä siipipalteinen pähkylä. Siipipalle on kaljulaitainen ja siemenlokero sijaitsee keskellä hedelmää. Siemenet valmistuvat kesä-heinäkuussa ja varisevat maahan. Itäminen tapahtuu tavallisesti jo samana kesänä. Vuorijalava alkaa tuottaa siemeniä 30–40 vuoden ikäisenä. Suvullisen lisääntymisen ohella vuorijalava uudistuu kantovesojen avulla.
Hyvillä kasvupaikoilla vuorijalava voi Suomessakin kasvaa varsin suurikokoiseksi. Vuonna 1991 mitattiin Tammisaaressa 39 metriä pitkä yksilö. Karjalohjalla mitattiin samana vuonna ympärysmitaltaan yli viisi metrinen vuorijalava. Laji voi kasvaa 500 vuoden ikäiseksi.
Vuorijalava jaetaan ainakin kahteen alalajiin, ssp. "montana" ja ssp. "glabra".
Levinneisyys.
Vuorijalavaa tavataan lähinnä Euroopassa, jossa se kasvaa luontaisena Pyreneiden niemimaalta ja Britteinsaarilta aina Etelä-Uraliin ja Kaukasukselle saakka. Pohjoisessa levinneisyysalue ulottuu Fennoskandian keskiosiin ja Venäjällä Pietarin kaupungin korkeudelle, etelässä Italian keskiosiin ja Pohjois-Kreikkaan. Euroopan ulkopuolella lajia tavataan muutamin paikoin Turkista ja Iranista.
Suomessa vuorijalava on luonnonvaraisena harvinainen ja eteläinen lehtojen puulaji. Luonnonvaraisena vuorijalavaa tavataan hyvin hajanaisesti, lähinnä paikallisesiintyminä, linjan Pori–Tampere–Lappeenranta eteläpuolella. Erillisiä esiintymiä on kuitenkin myös pohjoisempana, muun muassa Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Yleisimmillään vuorijalava on Ahvenanmaalla ja Lounais-Suomessa. Suomeen vuorijalava levisi jääkauden jälkeisen lämpökauden aikana, mutta on sen jälkeen vähitellen vähentynyt ilmaston kylmetessä ja kuusen levitessä kasvupaikoille. Luontaisina kasvavia, puun mitoissa olevia vuorijalavia arvioidaan Suomessa olevan nykyään vain noin kaksi tuhatta yksilöä. Suomessa tavattavat vuorilajat luokitellaan tavallisesti kuuluviksi alalajiin ssp. "glabra".
Viljeltynä vuorijalava on Suomessa yleisempi laji ja menestyy pohjoisempanakin aina Oulun korkeudelle saakka.
Elinympäristö.
Luonnonvaraisena vuorijalava kasvaa tuoreissa, runsasravinteisissa kallionalus- ja puronvarsimetsissä. Suomessa laji on myös usein viljelykarkulainen, jolloin sitä tavataan pihojen ja puistojen reunusmetsissä, tienvarsilla, rantapenkereillä ja kaatopaikoilla. Villiintyneet yksilöt kasvavat kuitenkin hyvin harvoin suurikokoisiksi puiksi.
Käyttö.
Vuorijalavaa on jo pitkään kasvatettu puistopuuna. Siitä on jalostettu runsaasti erilaisia lajikkeita, kuten riippajalava ('Horizontalis', 'Pendula') ja kartiojalava ('Exoniensis'). Sateenvarjojalava ('Camperdownii') on luonnonmutaatio, jonka alkuperäinen yksilö löydettiin Camperdown Parkista Dundeesta.
Vuorijalavan puuaines on sitkeää, kestävää ja sietää kuivuttuaan hyvin kosteutta. Tämän vuoksi puuta käytetään erityisesti huonekaluteollisuudessa viiluna sekä koriste-esineiden valmistamisessa. Vuorijalavasta on tehty myös tarve-esineitä, kuten hevosten luokkeja. Hyvän kosteudensietokykynsä takia sitä on aikaisemmin käytetty esimerkiksi pumppuihin ja vesijohtoihin. Puuaineksen lahonkestävyydestä hyvä esimerkki on Lontoossa 1600-luvulla vuorijalavasta rakennettu maanalainen putkisto, joka oli erittäin hyvin säilynyt kun se kaivettiin esiin 1930-luvulla. Suomessa vuorijalavan taloudellinen merkitys on hyvin vähäinen lajin harvinaisuuden vuoksi.
Ahvenanmaalla oli aikasemmin tapana leikata jalavien latvustoja oksastojen tihentämiseksi. Näistä saatuja, kuivattuja oksia käytettiin karjan ja lampaiden talviruokintaan. Tuoreita jalavien siemeniä on myös käytetty salaatin tapaan ihmisravinnoksi.
Tuholaiset.
Eri jalavalajien pahin tuholainen niin Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassa on jalavatauti. Taudin aiheuttaa sieni "Ophiostoma ulmi", jonka itiöitä levittävät jalavissa elävät jalavanmantokuoriaiset. Jalavatautia aiheuttavista sienistä on eri kantoja, jotka myös aiheuttavat eri asteisia vahnkoja. Yksi tuhoisimmista kannoista on Pohjois-Amerikasta Eurooppaan kulkeutunut kanta. Suomessa jalavatauti havaittiin ensimmäisen kerran vuonna 1963, mutta se on jäänyt suhteellisen harvinaiseksi. Jo Ruotsissa tauti on kuitenkin aiheuttanut suuria tuhoja.


Pihlajat.
Kotipihlaja kukkii suurimmassa osassa Suomea kesäkuussa.
Pihlajat ("Sorbus") on kasvisuku, johon kuuluu 100–200 lajia. Pihlajat ovat pienehköjä puita tai pensaita. Lajien määrässä on suurta epätarkkuutta, koska pihlajia on monia lähisukuisia kantoja, jotka toiset kasvitieteilijät laskevat erillisiksi lajeiksi, toiset eivät. Pihlajat kuuluvat ruusukasvien heimoon ("Rosaceae") ja ovat varsin läheistä sukua orapihlajille ("Crataegus") ja omenapuille ("Malus"). Joskus myös aronioita ("Aronia") on kutsuttu mustiksi pihlajiksi.
Pihlajien suvun puut ja pensaat ovat levinneet koko Eurooppaan, Pohjois-Amerikkaan ja Aasian lauhkean vyöhykkeen alueille. Pihlajat kuuluvat myös kaikkein pohjoisimpana menestyviin puulajeihin. Pohjois-Norjassa niitä tavataan 71. pohjoiselle leveyspiirille asti.
Lajeja.
Suomessa kasvaa luonnonvaraisena neljä pihlajalajia. Ylivoimaisesti yleisin on koko maassa menestyvä kotipihlaja ("Sorbus aucuparia"), jota useimmiten kutsutaan yksinkertaisesti pihlajaksi. Sen luontainen levinneisyysalue käsittää lähes koko Euroopan. Ruotsinpihlaja ("Sorbus intermedia", aikaisemmalta nimeltään "Sorbus suecica") on levinnyt Turun saaristoon, Ahvenanmaalle, Etelä-Ruotsiin ja läntiseen Baltiaan. Suomenpihlaja ("Sorbus hybrida", aikaisemmin "Sorbus fennica") kasvaa luonnonvaraisena Lounais-Suomessa, Kaakkois-Ruotsissa sekä Etelä- ja Keski-Norjassa. Kaunopihlaja ("Sorbus meinichii") kasvaa ainoastaan Etelä-Norjassa ja Itämeren saarilla Gotlannissa, Tukholman saaristossa ja Ahvenanmaalla. Useat pihlajalajit risteytyvät keskenään, ja kolme viimeksi mainittua lajia ovat alkuperältään risteymäjohdannaisia toisena kantavanhempana kotipihlaja.
Suomessa kasvavat lajit on helpointa erottaa toisistaan lehtien perusteella. Kotipihlajan parilehdykkäisen lehden lehdykät ovat kokonaan irrallisia. Suomenpihlajalla on pari irrallista lehdykkää lehden tyvessä, ruotsinpihlajan lehti on vain syvähalkoinen. Sen sijaan kaunopihlaja muistuttaa suuresti suomenpihlajaa, ja sen ainoa varma tuntomerkki on marja, jossa on vain yksi kelvollinen siemen. Ruotsin- ja suomenpihlaja ovat selvästi leveäkasvuisempia kuin kotipihlaja.
Pohjois-Amerikassa yleisimpiä pihlajalajeja ovat amerikanpihlaja ("Sorbus americana"), komeapihlaja ("Sorbus decora") ja sitkanpihlaja ("Sorbus sitchensis"). Myös kotipihlajaa kasvatetaan Pohjois-Amerikassa yleisesti puistoissa ja puutarhoissa, joista se on paikoitellen villiintynyt.
Käyttö.
Pihlajia käytetään yleisesti koristekasvina. Kotipihlaja on suomalaisten vanha pyhä puu, ja se on yleinen maaseutujen pihapuuna. Luonnonkannan lisäksi puisto- ja puutarhakasveina kasvatetaan nykyisin ruotsin- ja suomenpihlajaa sekä useita kotipihlajan jalostettuja muunnoksia. Kotipihlajan muunnoksia ovat esimerkiksi riippuvaoksainen riippapihlaja ("Sorbus aucuparia" 'Pendula') ja kapea ja korkea pylväspihlaja ("Sorbus aucuparia" 'Fastigiata').
Pihlajan marjamaiset hedelmät ovat sorbiinihappojensa vuoksi happamia, mutta silti ihmisravinnoksi kelpaavia, etenkin syksyn ensimmäisten pakkasten miedonnettua happamuutta. Pihlajan marja muistuttaa tiivistettyä omenaa ja ravintoarvoltaan sen maltoa pidetään vähintään perunan veroisena. Pihlajan lehdistä voidaan valmistaa erinomaista yrttiteetä.
Jonkin verran luonnonpihlajaa makeammat ja suuremmat marjat on makeapihlajassa ("Sorbus aucuparia" 'Edulis'). Pihlajan marjat sisältävät runsaasti C-vitamiinia. Marjoja käytetään hillojen, hyytelöiden, makeisten ja alkoholijuomien raaka-aineena.
Kansanlääkinnässä pihlajan marjoja on käytetty reumatismin ja keuhkovikojen hoitoon. Niillä on uskottu myös olevan virtsaneritystä lisäävää vaikutusta, ja niitä on käytetty ulostuslääkkeenä.
Pihlajan tiivis puuaines soveltuu puukäsitöiden ja puuastioiden raaka-aineeksi sekä huonekalujen valmistamiseen. Taipumista kestävänä pihlajaa on käytetty lisäksi mm. haravan piikeissä, seiväshypyssä seipäänä, tuuli- ja vesimyllyjen rattaiden hampaina, kärryjen akselina ja puujousena sekä reen aisoissa, luokkana eli vempeleenä luokkavaljastuksessa. Pihlajaa voidaan "lahottaa" pari vuotta kosteassa, jolloin sen tumma sydän ja vaalea läski sekoittuvat, luoden erittäin kauniin puukuvion mustine raitoineen. Pihlajan kuori soveltuu nahan parkitsemiseen sisältäen runsaasti parkitsemisaineita.
Eurooppalaisessa kansanperinteessä pihlajalla on vankka asema pahalta taikuudelta suojelevana kasvina, ja siksi se on ollut yleinen esimerkiksi kävelykeppien materiaalina. Monissa tarinoissa velhojen taikasauvoja valmistetaan pihlajasta.
Pihlaja on Kalevalassa Ukko ylijumalan oletetun vaimon maanjumalatar Raunin puu. Suomalaiset ovat pitäneet pihlajaa pyhänä ja erityisesti sellaisia, jotka kasvavat erityisissä paikoissa, kuten toisen puun rungosta tai kallion halkeamasta. Pihlajan marjassa on viiskanta, jota virolaiset ja suomalaiset ovat pitäneet onnea tuovana symbolina. Pihlaja on myös ensimmäinen puu, joka tulee istuttaa uudisrakennuksen piha-alueelle onnea tuomaan ja estämään mahdollisten vesisuonten haitallinen heijastus. Siksi pihlajaa voidaan myös käyttää varpuna, katsottaessa talon kaivon paikka. Pihlaja suojelee myös pihalla olevia omenapuita ja omenasatoa pihlajakoilta. Kalevalassa pihlajasta ennustettiin hyvät vuodet, naimaonni ja tulevat sodat.


Männyt.
Männyt ("Pinus") on havupuusuku, johon kuuluu yli sata lajia. Suomessa kasvaa luonnonvaraisena ainoastaan metsämänty jonka muita suomenkielisiä nimiä ovat "honka" ja "petäjä".
Levinneisyys.
Männyt ovat levittäytyneet suurimpaan osaan pohjoista pallonpuoliskoa kylmän vyöhykkeen rajoilta etelään. Euraasiassa lajeja tavataan Portugalista ja Skotlannista Venäjän kaukoitään, Japaniin ja Filippiineille. Eteläisimmät esiintymät ovat Atlasvuoristossa, Himalajalla ja Kaakkois-Aasiassa, missä indonesianmänty ("Pinus merkusii") esiintyy Sumatralla päiväntasaajan eteläpuolella. Pohjois-Amerikassa mäntyjä esiintyy eteläisimmillään Nicaraguassa ja Haitin saarella, lajimäärän ollessa suurin Meksikossa ja Kaliforniassa. Eteläisellä pallonpuoliskolla mäntyjä kasvatetaan monin paikoin istutusmetsissä.
Kuvaus.
Männyt ovat ainavihantia yksikotisia pihkaisia puita tai joskus pensaita. Latvus on yleensä leveä tai joskus kapean kartiomainen. Neulaset ovat pitkiä ja sijaitsevat tavallisesti pareittain tai viisittäin lyhythaaroissa. Tyvellä on kalvomaisia suomuja.
Kävyn ulkopinnan muodostavat käpysuomujen kärkiosat ovat paksuja, kovia ja kilpimäisiä. Käpysuomujen kärjessä on tavallisesti nystymäinen kohouma. Käpy kypsyy toisena tai kolmantena kukinnan jälkeisenä vuotena. Siemenet ovat paksukuorisia ja ne voivat olla siivellisiä tai siivettömiä.


Vaivaiskoivu.
Vaivaiskoivu ("Betula nana") on koivukasveihin ("Betulaceae") kuuluva kasvi. Se on paljon muita koivuja pienempi, mistä sen nimikin johtuu. Vaivaiskoivun nimi Lapin murteissa on "kieri".
Vaivaiskoivu on esiintymiseltään maailman pohjoisin koivulaji. Alalaji "Betula nana" subsp. "nana" kasvaa lähinnä Pohjois-Euroopassa ja Venäjällä Jeniseille saakka, sekä muun muassa Grönlannissa ja Huippuvuorilla. Alalaji "Betula nana" subsp. "exilis" kasvaa Yhdysvaltojen pohjoisosissa ja Koillis-Aasiassa. Eteläisimmät esiintymisalueet ovat vuoristoissa muun muassa Skotlannissa ja Alpeilla. Suomessa se kasvaa koko maassa, mutta Lapissa yleisempänä.
Pohjoisessa Suomessa laji kasvaa soilla ja metsissä, etelässä vain soilla. Tunturipaljakalla vaivaiskoivu kasvaa yleisenä jopa 1040 m korkeuteen asti.
Vaivaiskoivu ei kasva metriä korkeammaksi, ja tavallisesti se on kooltaan varpu, suopursun kokoluokkaa, tai pieni pensas. Lehdet ovat pienet ja pyöreät, nyhälaitaiset.
Vaivaiskoivu voi risteytyä sekä hies- että rauduskoivun kanssa. Tunturikoivun perimässä saattaa olla vaivaiskoivua, vaikka se katsotaankin hieskoivun alalajiksi. Risteymät tuottavat huonosti jälkeläisiä.
Vaivaiskoivun lehtiä syövinä tuholaisina esiintyy metsäpohjanmittarin ("Entephria caesiata") ja tunturimittarin ("Epirrita autumnata") toukat.


Metsävaahtera.
Metsävaahtera eli vaahtera ("Acer platanoides") on vaahterakasveihin ("Aceraceae") tai saippuamarjakasveihin ("Sapindaceae") kuuluva puu.
Ulkonäkö ja ominaisuudet.
Vaahteran parhaita tuntomerkkejä ovat isot 3- tai 5-halkioiset lehdet. Vaahtera kasvaa 10–20 metriä korkeaksi. Latvus on leveän puolipallomainen. Vaahtera on nopeakasvuinen puu. Vaahtera kukkii ennen lehtimistään keltaisin kukin. Liuskaiset lehdet värittyvät syksyllä keltaisiksi tai oranssinvärisiksi, joillakin jalostetuilla lajikkeilla jopa hehkuvan punaisiksi. Runko on nuorena ruskeanharmaa ja sileä, vanhempana se muuttuu tummanharmaaksi ja kapeauurteiseksi. Juuristo on tiheä, epäsäännöllinen paalujuuri jakautuu jo lähellä tyveä useaksi sivujuureksi ja pinnanmyötäisiä vaakajuuria on erittäin vähän.
Lajikkeet.
Vaahteraa käytetään muun muassa sen syysvärin takia. Metsävaahterasta on jalostettu koristekasvikäyttöön monia lajikkeita. Lehdiltään purppuranpunaisilla lajikkeilla on oranssi tai punainen syysväritys.
Levinneisyys.
Metsävaahtera on pääosin lehtimetsäalueella ja havumetsäalueen eteläosissa tavattava puulaji. Lehtimetsävyöhykkeellä Euroopassa se on yksi jokametsän pääpuulajeista, Etelä-Suomen leveyksillä se on taas vaatelias kasvupaikan suhteen ja harvalukuinen. Välimeren seuduilla se kasvaa taas lähinnä vuoristoissa. Vaahteran levinneisyysalue ulottuu lännessä Pyreneille, idässä Venäjän euroopanpuoleisiin osiin, pohjoisessa Keski-Skandinaviaan ja Keski-Suomeen, ja kaakossa Iraniin. Sitä kasvatetaan laajalti myös luontaisen levinneisyysalueen ulkopuolella Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Se ei kuitenkaan erityisemmin pidä liian mereisestä, tai mantereisesta ilmastosta, siksi se lähes puuttuu läntisimmästä Euroopasta
Levinneisyys Suomessa.
Metsävaahtera on luonnonvarainen puu Suomessa. Se lasketaan kuuluvaksi jaloihin lehtipuihin. Sen luontaisen levinneisyysalueen pohjoisraja kulkee linjalla Pori-Tampere-Korpilahti-Puumala-Värtsilä. Se on yleinen myös istutettuna piha- ja puistopuuna, ja sellaisena sen menestymisalueen raja on Pohjanlahden rannikolla Kemiä ja Torniota myöten. Sisämaassa viljelyn raja on paljon eteläisempi. Vaahteroiden viljelyn menestymisen edellytyksenä on siemenalkuperän kotimaisuus. Keskieurooppalaiset kannat eivät meillä selviä lounaisrannikkoa lukuun ottamatta.
Metsävaahtera lienee levinnyt Suomeen jo lämpimänä ja kuivana boreaalikautena, ja sitä lienee ollut nykyistä luonnonvaraista rajaa pohjoisempana lämpimänä ja kosteana atlanttisena kautena. Metsävaahteran levinneisyysalue supistui myöhemmin ilmaston viilenemisen ja puun käytön vuoksi. Pohjoisraja muotoutui 62:n leveyspiirin kohdalle. Vaahtera on viime vuosina yleistynyt Suomen luonnossa, mikä lienee seurausta ilmaston lämpenemisestä. Monista muista lehtipuista poiketen vaahtera ei rikasta maaperäänsä lehtien happamuuden takia.
Todelliset vaahterametsiköt on Suomesta hävitetty pellonraivauksissa ja jäljellä on vain yksittäisiä puita ja puuryhmiä. Tästä huolimatta vaahtera on eräs tavallisimmista Suomen etelärannikon jaloista lehtipuista, ja se kestää monia muita jalopuita paremmin kuusimetsän varjostusta, varsinkin nuorena. Pohjoisempana se kasvaa paikallisena reliktipuuna aina luontaisille pohjoisrajoilleen saakka. Luonnossa tyypillisimpiä kasvupaikkoja ovat kuivat kallionaluslehdot ja puronvarsilehdot. Rehevöityneissä kaupunkimetsiköissä vaahtera on yleistynyt entisestään. Tämä rehevöityminen on seurausta muun muassa ihmisten lemmikkikoirien ulosteista, jotka pitkällä aikavälillä rikastuttavat maaperää. Tästä syystä monet alun perin kangasmetsät ovat muuttumassa reheviksi lehdoiksi kaupungeissa. Vaahtera leviää Etelä-Suomessa helposti luontoon puutarhoista ja katupuiden siemenistä.
Kasvupaikat.
Vaahtera ei ole vaativa kasvualustan suhteen, mutta se ei viihdy niukkaravinteisessa eikä märässä maassa. Menestyäkseen hyvin metsävaahtera vaatii ravinteikkaan ja mielellään kalkkipitoisen maan. Luontaisesti metsävaahtera kasvaa tuoreissa tai kuivahkoissa lehdoissa sekä tuoreissa ja runsasravinteisissa lehti- ja sekametsissä. Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat lisäksi kiviset, jopa louhikkoiset kallionalukset ja puronvarsirinteet. Se pitää alueista, joilla on joki tai vesistö leudontamassa ilmaa. Se viihtyykin erityisesti meren läheisyydessä. Kylmillä savimailla metsävaahtera ei viihdy.
Metsävaahteraa pidetään yleisesti puolivarjoisen paikan puuna, mutta yli 40-vuotaat puut tarvitsevat enemmän valoa. Se sietää kohtuullisesti varjoa, joten sitä tapaa myös kuusimetsissä. Kuitenkaan tiheimmissä kuusikoissa se ei viihdy. Metsävaahtera ei siedä soistuvia seisovan veden alueita, mutta pitää kuitenkin kosteudesta. Se sietää melko paljon kuivuutta.
Lisääntyminen.
Vaahtera kukkii touko–kesäkuun vaihteessa lehtien puhkeamisen aikoihin. Metsävaahtera on yksikotinen, eli sama yksilö tuottaa sekä heteitä että emejä. Hede- ja emikukkien määrä vaihtelee vuosittain. Usein kukat ovat ainakin toiminnallisesti yksineuvoisia, sillä niissä joko heteet eivät muodosta siitepölyä tai emiö on surkastunut. Metsävaahtera on hyönteispölytteinen ja sitä pölyttävät muun muassa mehiläiset. Siemenet kypsyvät kesän lopulla ja itävät usein jo syksyllä. Metsävaahtera tuottaa runsaasti siemeniä jo nuorella iällä ja joka vuosi. Siementuotanto alkaa usein jo 20-vuotiailla puilla.
Siementen itävyys on hyvä ja ne säilyttävät itävyytensä 1–2 vuotta. Myös siemenen leviäminen on tehokasta. Se leviää kaukolevintänä jopa 5 km:n päähän. Ilmaston muutosten seurauksena metsävaahteran levinneisyysalue pystyykin leviämään parhaimmillaan 50 km sadassa vuodessa, mikä on nopeaa. Metsävaahtera lisääntyy luontaisesti sekä siemenistä että kantovesoista. Kantovesat ovat kuitenkin usein lahovikaisia ja lyhytikäisiä. Metsävaahtera muodostaa myös tyvivesoja.
Kasvu.
Vaahtera aloittaa kukintansa aikaisin keväällä usein jo toukokuun lopussa ja lehdet puhkeavat samoihin aikoihin. Lehdet avautuvat ennen muita jalopuita. Lehdet säilyvät melko myöhään syksyllä puussa ja varisevat miltei samanaikaisesti. Siemenet kypsyvät kesäkuun lopulla ja varisevat sekä itävät syksyllä.
Metsävaahteran kasvu on nopeata ensimmäisinä vuosina ja taimissa voi olla jopa metrin mittaisia vuosikasvaimia. Taimet kasvavat 5–6 metrin korkuisiksi noin 15 vuodessa. Avoimella paikalla korkeus jää noin 15 metriin, metsässä puista tulee kapeampia ja noin 20 metriä korkeita. Suomen korkeimmat vaahterat ovat 25 m korkeita. Keski-iässä noin 40-vuotiaana kasvu hidastuu. Ensimmäisen sadan vuoden aikana voi paksuuskasvu olla 3 cm vuodessa. Vaahtera saavuttaa normaalisti 100-150 vuoden iän; luonnonolosuhteissa noin 150 vuoden iän, mutta rakennetussa ympäristössä sen elinikä on lyhyempi. Poikkeuksellisesti se saattaa saavuttaa 400-500 vuoden iän.
Puuaineksen käyttö.
Metsävaahteran käyttö on erittäin monipuolista. Tasalaatuisuutensa, tasaisen vaaleutensa ja usein kiiltävän pintansa sekä ohutlustoisuutensa vuoksi se on haluttu erikoistarkoituksin. Metsävaahtera sopii tarkoituksiin, joissa tarvitaan lujuutta. Sitä käytetään mm. työkalujen ja niiden varsien, työkalupenkkien, höylän tukkien, kiväärin tukkien, kävelykeppien, piipunvarsien ja -koppien, reen jalasten, kitaran otelaudan sekä viulujen valmistukseen.
Yksinkertaisia vaahterahuonekaluja ovat keittiökaapit, penkit, pöydät ja tuolit. Vaahteraviilupäällysteisestä vanerista puristetut tuolien istuimet ovat tunnettuja kaikkialla. Vaahtera soveltuu erityisesti puuosiin, jotka vaativat kulutus-, puristus- ja iskukestävyyttä. Kokopuuta käytetään paitsi huonekaluteollisuudessa myös taidepuusepänteollisudessa.
Mahlan käyttö.
Vaahteran mahlasta voidaan valmistaa vaahterasokeria ja -siirappia, jotka ovat hyvänmakuisia sisältämänsä omenahapon vuoksi. Varsinaisesti vaahterasokeria saadaan sokerivaahterasta ("Acer saccharum"), jonka mahla sisältää noin 5 % sokeria. Metsävaahteran mahlassa on vähemmän sokeria, mutta mahlaa siitä vuotaa paremmin eli sokeria saadaan puuta kohden suunnilleen yhtä paljon. Lehtiä voidaan käyttää erilaisiin askarteluihin, esimerkiksi kransseihin.
Puille sopivat istutuspaikat.
Metsävaahtera ei siedä tiesuolaa, joten se ei aina menesty katupuuna. Piha- ja puistopuuna se on kuitenkin yksi parhaista ja sopii istutettavaksi sekä yksittäin että ryhminä. Varsinkin nopeakasvuiset, nuoret taimet saattavat kärsiä kylmästä, jos ne istutetaan avoimelle paikalle. Täysikasvuisena metsävaahtera sen sijaan vaatii hyvin kukkiakseen paljon valoa. Se vaatii myös suuren tilan, jotta sen muoto pääsisi oikeuksiinsa ja juuristo saisi tarpeeksi kasvutilaa. Suuri latvus varjostaa ja vaimentaa melulta. Metsävaahteran juuret sijaitsevat pääosaltaan maan pintaosissa ja se saattaa tuhota läheisyydessään olevat puutarhakasvit, eikä sen välittömään läheisyyteen tule istuttaakaan muita kasveja. Mahdolliset leikkaukset on tehtävä mieluiten elokuussa runsaan mahlanvuodeon takia.
Tuholaiset.
Metsävaahteralla esiintyy harvoin haitallisia kasvitauteja tai -tuholaisia. Eläimistä jänis syö metsävaahteran pieniä taimia ja aiheuttaa joskus suuriakin tuhoja.
Sienitaudit.
Vaahtera on erittäin kestävä erilaisia sienitauteja vastaan. Joitakin sieniä sillä kuitenkin kasvaa, mutta mikään niistä ei kykene tuhoamaan puuta nuorella iällä. Näistä näkyvin lienee tummia, keltareunaisia pilkkuja aiheuttava vaahterantervatäplä ("Rhytisma acerinum"). Tervatäplä on yleinen tauti, muttei haittaa kasvua. Myös vaahteranhärmä ("Sawadea tulasnei") on yleinen.
Kantasienistä metsävaahteraa vaivaavat muutamat sienilajit. Kääpäorakas ("Climacodon septentrionalis") lienee niistä huomiotaherättävin. Se on kellanvalkea, yksivuotinen, laakean hyllymäisesti kasvava terävälakkinen orakas, joka voi peittää puun runkoa jopa metrin pituudelta. Sen haju on epämiellyttävä. Kääpäorakas esiintyy ainoastaan asutuksen välittömässä läheisyydessä eikä ole vaarallinen isännälleen. Vaahterankääpä ("Oxypones populinus") on valkoinen, kerroksittain kasvava, tylppäreunainen, typäkkä ja monivuotinen kääpä. Sen hyvänä tuntomerkkinä on pienen valkoisen lakin päällä kasvava sammal. Kääpä on yleinen vanhoissa puistopuissa, mutta myös pienet, leikatut metsävaahterat ovat usein käävän infektoimia. Karvavyökääpä ("Trametes hirsuta") kasvaa kuolleissa oksissa tai tyven korossa. Se on kuitenkin melko harvinainen. Vaahteran rungolla esiintyy toisinaan myös arinakääpä ("Phellinus igniarius"). Se on lähes musta, hiukan kiilamainen, ruskeapillinen ja monivuotinen. Se on kuitenkin melko harvinainen.
Muuta.
Erityisesti nuoret vaahterat ovat arkoja keväthallalle ja siksi niistä voi tulla monilatvaisia. Tuulen ja ilmansaasteiden, myös rikkidioksidin kestävyys ovat kohtalaisia. Nuoret vaahterat saavat helposti lahovikoja, koska niiden runko vioittuu helposti.


Tuomi.
Tuomi eli metsätuomi ("Prunus padus") on ruusukasveihin kuuluva lehtipuu, jota esiintyy luonnonvaraisena Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Aasiassa. Suomessa tuomi on Pirkanmaan maakuntakasvi.
Tuntomerkit.
Tuomi kasvaa usein pensasmaisena muodostelmana, jonka korkeus vaihtelee 3–12 metrin välillä. Hyvällä kasvupaikalla tuomi voi kehittää selvän päärungon, joka tekee kasvista selkeämmin puun näköisen. Lehtilavat ovat sahalaitaisia. Tuomi kukkii touko-kesäkuun vaihteessa. Sen kukat ovat valkoisia, tuoksuvia, niissä on ruusumainen teriö ja muodostavat 12 kukan terttumaisia kukintoja. Myöhemmin niistä kehittyy tummansinisiä luumarjoja. Tuomen korkkihuokosia sisältävä kuori on tummanruskea tai tummanpunainen, vanhemmiten tummanharmaa. Kuori ja puuaines maistuvat karvaalta ja erittää voimakasta hajua, jonka aiheuttaa myrkyllinen amygdaliini (C20H27NO11, CAS-numero 29883-15-6).
Levinneisyys.
Tuomi kasvaa Euraasian boreaalisen vyöhykkeen viljavilla mailla. Puuta tavataan myös Britanniassa, Ranskassa, Portugalin ja Espanjan vuoristoalueilla, Atlas-vuorilla ja Balkanin niemimaan pohjoisosissa. Idässä tuomen levinneisyysalue ulottuu Siperian arovyöhykkeelle ja Kaukasiaan.
Käyttö.
Keskiajalla tuomea käytettiin lääketieteellisiin tarkoituksiin ja sen kuoren uskottiin oveen asetettuna torjuvan ruttoa. Metsänhoidossa tuomi raivataan yleensä tärkeämpien puulajien tieltä. Koristekasvikäyttöön on jalostettu lajike purppuratuomi ("Prunus padus" 'Colorata'), jonka kukat ovat vaaleanpunaiset ja lehdet punertavat.
thumb
Tuholaisia ja kasvitauteja.
Tuomen tunnetuin tuholainen on tuomenkehrääjäkoi ("Yponomeuta evonymellus"), mutta myös tuomikirva ("Rhopalosiphon padi") on taloudellisesti haitallinen tuhohyönteinen. Loissienistä tuomen lehtiin aiheuttaa sinipunaisia laikkuja kuusentuomiruoste ("Thekopsora areolata") sekä puun marjasatoa vähentää "Taphrina pruni" -niminen loissieni tehden marjat sitkeiksi, ruskeiksi, luuttomiksi ja siemenittömiksi pusseiksi. Tuomen lahottajista tunnetuimpia ovat karvavyökääpä ("Trametes hirsuta"), nukkavyökääpä ("Trametes pubescens"), punakääpä ("Pycnoporus cinnabarinus") sekä okrakääpä ("Hapalopilus rutilans") ja harvinaisempia pähkinäorvakka ("Granulocystis flabelliradiata") sekä vuotikankääpä ("Antrodiella americana").


Metsälehmus.
Metsälehmus ("Tilia cordata") on puu, joka kasvaa suuressa osassa Eurooppaa ja Englannissa sen pohjoisinta osaa lukuun ottamatta. Suomessa se esiintyy luontaisesti Pietarsaari–Joensuu-linjan eteläpuolella. Kuitenkin metsälehmus on Suomen etelä- ja lounaisosassa yleisempi kuin pohjoisemmassa. Jo Baltiassa ja Etelä-Ruotsissa metsälehmus on suhteellisen yleinen puulaji, mutta erityisesti kuitenkin vasta Keski-Euroopassa. Suomessa puistopuina käytetään yleensä metsälehmuksen sijaan risteyttämällä jalostettua puistolehmusta.
Metsälehmus on Tšekin kansallispuu. Metsälehmusta kutsutaan usein myös niinipuuksi. Suomessa muun muassa Niinisalo on saanut nimensä siellä kasvavista lehmuksista. Metsälehmusta viljellään laajalti Pohjois-Amerikassa siellä luontaisen amerikanlehmuksen sijasta, jolla on suuremmat ja karkeammat lehdet.
Ulkonäkö.
Lehmuksen runko on tumma, nuorten vesojen musta, ja sen oksat kaartuvat alaspäin. Se kasvattaa runsaasti tyvivesoja. Silmu on pullea ja tumma. Lehdet ovat pyöreän herttamaiset. Kasveja vähemmän tunteva saattaa sekoittaa nuoren lehmuksen pähkinäpensaaseen, jota kasvaa Suomen eteläosissa. Metsälehmus voi kasvaa jopa 30 metrin korkuiseksi. Se kukkii heinäkuussa, ja kukissa on voimakas huumaava tuoksu. Niiden siitepöly houkuttelee puoleensa mehiläisiä. Vain eteläisen Suomen tammivyöhykkeellä lehmus lisääntyy jotenkuten siementen avulla, sillä pohjoisemmassa siemenet eivät ehdi kypsyä ennen talven tuloa.
Levinneisyys ja yleisyys.
Metsälehmus on mantereinen laji, toisin kuin monet muut jalot lehtipuut, eikä viihdy Suomen rannikkoseuduilla, lukuun ottamatta etelärannikkoa, jossa se ei ole kovin harvinainen. Se puuttuu länsirannikolta lähes kokonaan, mutta sisämaassa sitä kasvaa. Levinneisyytensä pohjoisimmilla alueilla metsälehmus on ainoa jalo lehtipuu. Tampereen leveyksillä se on jaloista lehtipuista yleisin, tosin sielläkin melko harvalukuinen. Vaikka metsälehmus on yleisempi mentäessä Tampereesta etelämmäksi, muuttuvat kuitenkin metsävaahtera ja pähkinäpensas nopeasti runsaammiksi, jotka ovat selvästi lehmusta yleisempiä etelärannikolla. Tampereen leveyksillä kulkevat metsävaahteran ja pähkinäpensaan kasvualueiden pohjoisrajat. Lehmus muodostaa Suomessa harvemmin varsinaisia metsiä. Lähinnä sitä esiintyy pieninä löyhinä puuryhminä muiden puulajien seassa. Tammi taas voi esiintyä Etelä-Suomen tammivyöhykkeellä tammimetsikköinä.
Kasvupaikka.
Metsälehmus on kasvupaikaltaan melko vaatimaton jaloksi lehtipuuksi. Tämän ansiosta se ehkä onkin laajimmalle levinnein jalo lehtipuu Suomessa. Metsälehmus viihtyy lehdoissa, purolaaksoissa, jyrkänteiden juurella, rehevillä harjuilla, ja lehtomaisilla kankailla. Se ei useinkaan kärsi talvivaurioista Oulun eteläpuolla, ja se kasvaa jopa katu- ja pihapuuna Rovaniemellä saakka. Metsälehmus on melko hyvä kilpailija Etelä-Suomessa muille lehtipuille ja ravinteikkailla mailla se kukistaa nopeasti männyn. Se ei kuitenkaan pärjää kuuselle Suomessa, sillä kuusella on Suomen pitkässä ja kylmässä talvessa selvät kilpailuedut verrattuna lehmukseen.
Käyttö.
Metsälehmuksen puuaines on vaaleaa eikä sydänpuu erotu väriltään pintapuusta. Puuaines on pehmeää ja sitä käytetään veistoksiin ja puuleikkaustöihin, esimerkiksi taulujen kehyksiin. Puu on helposti lahoavaa ja soveltuu siksi vain sellaiseen käyttöön, jossa se ei joudu alttiiksi säälle.
Lehmuksen kuori on kaksikerroksinen: päällä on kaarna ja sen alla on niintä. Niini hyvin sitkeää, ja aiemmin metsälehmuksella oli taloudellista arvoa merkittävänä niinen lähteenä. Puistolehmuksen ja erityisesti isolehtilehmuksen niini on hyvin haurasta ja heikkolaatuista. Metsälehmuksen niintä käytettiin sekä raakana että liotettuna. Niinestä tehtiin etupäässä köysiä ja virsuja, eteläisemmillä seuduilla niinilevyistä myös taiteltiin astioita. Venäjällä kudottiin niinestä myös mattoja "rokos(k)oita", joista tehtiin säkkejä, "kuleja" ("jauhokuli") sekä suhteellisen vedenpitäviä kuormapeitteitä. Näitä käytettiin suuria määriä myös Suomessa Venäjän vallan aikana.
Keski-Euroopassa metsälehmusta käytetään kujannepuuna, mistä tunnettu esimerkki on "Unter den Linden" Berliinissä. Suomessa taas kujannepuuna käytetään yleensä metsälehmuksen ja keskieurooppalaisen isolehtilehmuksen risteymää puistolehmusta ("Tilia x vulgaris" = "T. x europaea"), jota Keski-Euroopassa käytetään huomattavasti vähemmän. Puistolehmuksen tunnistaa muhkuraisesta rungosta, joskin lehmusten tunnistaminen toisistaan on usein hankalaa.


Kynäjalava.
Kynäjalava eli vanhan kansan kielellä kynneppää ("Ulmus laevis") on jalavien ("Ulmus") sukuun kuuluva jalo lehtipuu. Kynäjalava oli pitkään ainoa rauhoitettu puulaji Suomessa. Sittemmin myös vuorijalava, pylväsmäinen kataja ja euroopanmarjakuusi on rauhoitettu.
Ulkonäkö ja koko.
Kynäjalava kasvaa yleensä 12–20 metriä korkeaksi puuksi, joka kasvattaa myös juurivesoja. Latvus on leveä ja kupumainen ja oksat kasvavat lähes vaakasuoraan. Kuluvan kesän kasvainranka on tavallisesti karvainen. Kukinta tapahtuu keväällä ennen lehtien puhkeamista. Lehtisilmut ovat pitkänomaisia ja suippoja, silmusuomut ovat vaaleanruskeita ja tummakärkisiä. Lehdet ovat oksissa kierteisesti, ja ne ovat korvakkeettomia ja lyhytruotisia. Lehtilapa on 7–15 cm pitkä, ehyt, laidaltaan toissahainen, vastapuikean tai leveänsoikean muotoinen ja tyvestä hyvin epämukainen. Päältä lehti on sileä, alta tasaisesti karvainen tai kokonaan kalju. Lehtien sivusuonet ovat tavallisesti haarattomia ja sivusuonten hangoissa ei ole karvatupsuja.
Yksikotisen kynäjalavan kukinto on harsu terttu. Pienet kukat ovat pitkäperäisiä. Kukan kehä yhdislehtinen, 4- tai 5-liuskainen ja väriltään rusehtava. Kukat ovat kaksineuvoisia ja niissä on heteitä 4 tai 5, emejä on yksi. Suomessa kynäjalava kukkii toukokuussa. Hedelmä on pitkäperäinen, pyöreähkö, siipipalteinen pähkylä, joka on 10–12 mm pitkä ja 8–9 mm leveä. Siipipalle on ripsilaitainen ja sen kärkilovi on matala eikä ulotu siemenlokeroon.
Toinen Suomessa luonnonvaraisena tavattava jalavalaji, vuorijalava ("Ulmus glabra"), on kynäjalavaan verrattuna suurempikokoinen, sen lehdet ovat kapeampia, vähemmän epämukaisia, päältä karheita ja sivusuonet kaksihaaraisia.
Levinneisyys.
Kynäjalavan levinneisyys käsittää suuren osan Eurooppaa aivan läntisintä osaa lukuun ottamatta. Läntisimmät esiintymät ovat Ranskassa, Saksassa, Ruotsissa ja Suomessa, ja itäisimmät Uralilla Venäjällä. Itä- ja Keski-Euroopassa kynäjalava ja vuorijalava esiintyvät samoilla alueilla. Suomessa kynäjalavaa kasvaa erityisesti Kokemäenjoen vesistön keskusjärvien alueella Etelä-Hämeessä. Vakain kanta kasvaa Vanajaveden rannoilla lähinnä Valkeakoskella ja sen lähikunnissa. Toinen, paljon pienempi keskittymä sijaitsee Lohjanjärven seuduilla. Muualta Etelä-Suomesta löytyy yksittäisiä pieniä esiintymiä. Luonnonvaraisia puumaisia kynäjalavia lienee Suomessa noin 2 000 yksilöä. Vuorijalavaan verrattuna kynäjalavan esiintymisalue Suomessa on huomattavasti suppeampi.
Elinympäristö.
Kynäjalava kasvaa vuorijalavaa kosteammissa paikoissa, kuten järvien ja lampien rehevissä rantalehdoissa, varsinkin rantatörmissä ja järvenlaskun paljastamilla rantatasanteilla. Lajia tavataan myös lehtokallioilla ja puronvarsissa. Kynäjalava sietää erittäin hyvin tulvaa. Kynäjalavaa on jonkin verran istutettu myös koristepuuksi ja esiintyy joskus asutuksen lähellä villiintyneenä.
Kynäjalavan esiintymiä on vähentänyt vuosisatainen rantalehtojen raivaus pelloiksi. Aikaisemmin rantalaidunnus haittasi lajin uudistumista. Nykyään Vanajaveden säännöstely on vähentänyt kevättulvia, joka on johtanut kuusien yleistymiseen kynäjalavien kasvualueille. Vakava uhka Suomen molemmille jalavalajeille olisi jalavataudin leviäminen Suomeen.
Käyttö.
Kynäjalavaa kasvatetaan jonkin verran puisto- ja kujannepuuna. Viljeltynä laji menestyy sopivilla kasvupaikoilla Oulun korkeudelle saakka. Aikaisemmin nuoria kynäjalavia käytettiin tarvepuuna varsinkin hevosten luokkien valmistamiseen.


Kuuset.
Kuuset ("Picea") on havupuusuku, jonka edustajat kasvavat pohjoisella pallonpuoliskolla. Lajeja on 30–50 kappaletta ja niiden tarkkaa määrää on vaikea ilmoittaa, koska lajimäärityksiä vaikeuttavat lajinsisäinen muotovaihtelu ja lajien välinen risteytyminen. Suomessa kasvaa luonnonvaraisena vain metsäkuusi ("Picea abies") alalajeineen.
Kuvaus.
Kuuset ovat yleensä keskisuuria tai suuria ainavihantia yksikotisia puita kasvaen 20–90 metrin korkeuteen, tai harvoin pensaita. Latvus on pysty ja kartiomainen. Oksat haarautuvat rungosta säteittäisesti. Kaarna on hilseilevä. Neulaset sijaitsevat kierteisesti ja ne ovat ruodittomia, litteitä tai liereitä. Neulaset ovat kiinnittyneet versoihin neulaskyhmyillä, jotka antavat versoille epätasaisen, kyhmyisen pinnan.
Käpy kypsyy kukintavuoden syksyllä 4–8 kuukauden kuluttua pölytyksestä. Kävyt ovat vanhemmiten riippuvia. Käpysuomut ovat ohuita. Siemen on ohutkuorinen ja siivekäs.
Käyttö.
Monia kuusilajeja käytetään sekä metsäteollisuuden raaka-aineena että koristepuina.
Suomessa ei ole käytetty ulkomaisia kuusilajeja metsätalouspuuna, vaikka niiden kasvu onkin ollut samaa luokkaa kuin kotimaisen kuusen. Metsäntutkimuslaitos koeviljelee eri kuusilajeja Punkaharjun, Ruotsinkylän ja Solbölen tutkimusalueilla.


Korpipaatsama.
Korpipaatsama eli paatsama ("Rhamnus frangula", syn. "Frangula alnus") on paatsamakasveihin kuuluva puuvartinen kasvi. Paatsaman murteellisia nimiä ovat "pajatin" ja "koirankusipuu".
Kuvaus.
Paatsama on harittavaoksainen pensas, joka kasvaa 2–6 metrin korkuiseksi. Joskus se kasvaa pieneksi puuksi, jonka halkaisija rinnan korkeudella on harvoin paksumpi kuin 10 senttimetriä. Puuaines on kellertävää ja ydinpuu oranssia. Leikkauspinta tuoksuu voimakkaasti samalta kuin tuomi.
Paatsaman lehdet ovat samantapaiset kuin lehtokuusaman, mutta kasvavat kierteisesti ja ovat kaljuja. Kukka on kellanvihreä ja teriö valkoinen. Marjat ovat raakoina vihreitä, puolikypsinä punaisia ja kypsinä mustia. Kuori ja marjat ovat myrkyllisiä. Puun kuori on musta ja sileä, ja siinä on pieniä valkoisia täpliä.
Levinneisyys ja kasvupaikat.
Korpipaatsama kasvoi alun perin vain Euraasiassa ja Pohjois-Afrikassa, mutta 1900-luvun alussa sitä vietiin koristekasviksi Pohjois-Amerikkaan, missä se karkasi luontoon ja kasvaa nykyisin paikoin yleisenä.
Suomessa se on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta Lapin läänissä se on harvinainen. Korpipaatsama kasvaa korpimailla, soiden reunamilla, purojen varsilla ja muilla kosteilla paikoilla.
Käyttö.
Paatsama on ikivanha lääkekasvi. Sen kuori ja marjat sisältävät antrakinoniglykosideja mm. franguliinia ja glukofranguliinia. Niiden hajoamistuote emodiini ärsyttää paksusuolen seinämää ja vaikuttaa täten ulostuslääkkeenä. Kasvi on kuitenkin myrkyllinen runsaasti nautittuna. Kasvista saatavaa hiiltä on käytetty myös hienoimman ruudin valmistukseen. Värjäyksessä korpipaatsaman kuoresta saadaan keltaista väriä ja rautasuoloihin sekoitettuna mustaa. Kasvin lehdistä saadaan keltaista väriainetta ja ruosteen eri sävyjä, jotka rautasuoloilla muuttuvat mustaksi.
Tuholaiset ja kasvitaudit.
Korpipaatsama kärsii usein "Puccinia coronata" -ruostesienen aiheuttamasta rengasruosteesta. Muita korpipaatsamalla tavattavia tuholaisia ovat lehtikirvat ("Aphis frangulae" ym.) sekä eräiden perhoslajien toukat kuten esimerkiksi sitruunaperhonen ("Gonepteryx rhamni"). Muita korpipaatsaman tuholaisia on myös paatsamanhärmä ("Microsphaera divaricata").


Siperianlehtikuusi.
Siperianlehtikuusi ("Larix sibirica") on lehtikuusien sukuun ("Larix") kuuluva puu. Lajin suomenkielinen ja tieteellinen nimi ovat sikäli harhaanjohtavia, että sen luontainen levinneisyysalue ulottuu pitkälle Venäjän Euroopan puoleiseen osaan, läntisimmillään Äänisjärven tienoille. Tosin sen esiintyminen on satunnaista levinneisyysalueen länsiosissa; yhtenäisehköjä lehtikuusimetsiä on vasta Siperian puolella.
Siperianlehtikuusi kasvaa 20–35 metrin korkuiseksi. Se menestyy hyvin niin hiekka-, savi- kuin moreenimaassakin. Kasvupaikan on oltava valoisa. Soisia paikkoja siperianlehtikuusi ei siedä, kuten eivät muutkaan lehtikuusilajit. Sopivan viljavilla paikoilla siperianlehtikuusi saattaa kasvaa jopa paremmin kuin kotimainen kuusi.
Siperianlehtikuusi on erotettavissa euroopanlehtikuusesta käpyjen kasvutavan perusteella. Emikukinnot ovat punertavia. Kävyt ovat pyöreähköjä ja noin 30-suomuisia. Nuorena käpyjen suomut ovat nukkapintaisia eivätkä peitinsuomut ole näkyvissä.
Siperianlehtikuusi on eniten viljelty vierasperäinen puulaji Suomessa (noin 20 000 hehtaaria). Sitä kasvatetaan sekä metsä- että koristepuuna. Vanhimmat nyky-Suomen alueella olevat siperianlehtikuusikot ovat peräisin 1840-luvulta (Kitee ja Fiskars). Suomen suurimpiin kuuluva siperianlehtikuusi kasvoi Punkaharjulla: sen läpimitta 71-vuotiaana oli 61 cm ja korkeus 40,5 m.
Kasvitauteja ja -tuholaisia vastaan siperianlehtikuusi on kestävä laji. Se sietää myös muuten Suomen olosuhteita, jopa Lapissa asti.


Kataja.
Kataja eli kotikataja ("Juniperus communis") on sypressikasvien ("Cupressaceae") heimoon kuuluva havupuu. Se on maailman laajimmalle levinnyt paljassiemeninen kasvilaji ja sitä esiintyy koko Suomessa.
Katajan puuaines on sitkeää, se taipuu muttei katkea. Tästä juontuu suomalaisten kutsuminen "katajaiseksi kansaksi".
Ulkonäkö ja koko.
Ainavihanta, kaksikotinen kataja kasvaa tavallisesti 0,2–10 metriä korkeaksi pensaaksi tai puuksi, alalajista ja kasvupaikasta riippuen. Yleensä kataja kasvaa pensasmaisena. Puumaisenakaan kataja ei yleensä kasva kovin korkeaksi. Toisinaan tavataan kuitenkin hyvinkin suuria yksilöitä, Suomessa puumainen kataja on saavuttanut peräti viitisentoista metrin korkeuden. Katajan kuori on ohut, väriltään harmaa ja usein suikaleina hilseilevä. Neulasmaiset, ruodittomat lehdet ovat jäykkiä, leveätyvisiä, suippoja ja sijaitsevat oksissa kolmen kiehkuroina. Kukat ovat yksittäin tai kukinto on käpy. Yksineuvoinen kukka on pieni ja kehätön. Hedekukka on moniheteinen, emikukan siemenaiheet ovat paljaina peitinsuomun kanssa yhteenkasvettuneen emisuomun hangassa. Käpy eli "katajanmarja" on pallomainen ja 5–8 mm halkaisijaltaan. Raakana käpy on vihreä, kypsänä marjaisan mehevä ja tumma. Siemen on paksukuorinen. Kataja voi tulla yli tuhat vuotta vanhaksi.
Pohjoismaissa tavataan kahta katajan alalajia, metsäkatajaa (ssp. "communis") ja lapinkatajaa (ssp. "nana", syn. ssp. "alpina"). Alalajien välimuodot ovat yleisiä.
Metsäkataja kasvaa 0,5–10 metriä korkeaksi pensaaksi tai puuksi. Melko harvassa olevat lehdet ovat 10–20 mm pitkiä, siirottavia, suoria ja niiden ilmarakojuova on valkoinen. Metsäkataja kukkii Suomessa touko-kesäkuussa. Yksi metsäkatajan muoto on esimerkiksi pylväsmäinen pilarikataja ("J. communis" f. "suecica"). Saaristossa kasvavat matalakasvuiset metsäkatajat muistuttavat puolestaan kasvutavaltaan suuresti lapinkatajaa.
Lapinkataja jää kooltaan huomattavasti matalammaksi, sillä se kasvaa vain 0,2–1 metriä korkeaksi pensaaksi. Sen haarat ovat tavallisesti kohenevia tai rentoja, mutta vain harvoin pystyjä. Tiheässä olevat lehdet ovat 5–15 mm pitkiä, haaranmyötäisiä, käyriä ja niiden ilmarakojuova on sinertävä. Lapinkataja kukkii Suomessa kesäkuussa.
Levinneisyys.
Kataja ja sen alalajit ovat levinneet hyvin laajalle alueelle pohjoisella pallonpuoliskolla. Sitä kasvaa koko Euroopassa aivan arktisimpia alueita lukuun ottamatta, paikoitellen Pohjois-Afrikassa ja Aasiassa Turkista Kaukasuksen alueelle ja Pohjois-Iraniin, Keski-Aasiassa, Pohjois- ja Keski-Japanissa sekä koko Siperiassa. Pohjois-Amerikassa kataja on levinnyt mantereen keski- ja pohjoisosiin lukuun ottamatta tundra-alueita.
Suomessa kataja on erittäin yleinen läpi maan. Metsäkatajaa tavataan koko maassa, mutta laji harvinaistuu Lapissa, missä lapinkataja puolestaan on vallitseva alalaji. Etelämpänä lapinkataja on harvinaisempi, eikä sitä tavata Kainuun eteläpuolella.
Elinympäristö.
Metsäkataja suosii niukka- ja keskiravinteisia metsiä, jotka vaihtelevat kuivista tuoreisiin. Sitä tavataan myös kallioilla, laidunmailla, metsien hakkuuaukoissa, teiden ja viljelyaukeiden laitamilla ja letoilla. Lapinkataja puolestaan viihtyy tunturikankailla, joki- ja puronvarsilehdoissa, kausikosteissa painanteissa, lettorämeillä sekä runsasravinteisissa metsissä, joskus harvemmin myös niukka- ja keskiravinteisissa metsissä. Ihmisen toiminta hyödyttää usein katajaa, sillä metsänhakkuut luovat sille suotuisia, valoisia kasvupaikkoja. Laji viihtyy myös voimalinja-aukeilla, jonne se sopiikin hyvin matalakasvuisuutensa vuoksi.
Puuaines.
Omintakeisen tuoksunsa ja sitkeytensä takia katajan puuaineista on käytetty monien tarve-esineiden valmistamiseen, ja kuoren alla olevia sitkeitä kuituja on aikaisemmin hyödynnetty muun muassa mattojen kudonnassa. Hyvän tuoksunsa takia katajaa on käytetty myös kalan ja lihan savustamiseen. Kuivana katajan puuaines on keskiraskasta, sen ominaispaino on noin 0,52. Puutyöaineena katajan pintapuu on kirkkaan keltaista, sydänpuu vaaleanruskeaa ja juovaista. Nykyään sitä käytetään raaka-aineena lähinnä koristepuuesineisiin, kuten pannunalustoihin, veitsiin ja avaimenperiin.
Katajasta tehtyjen esineiden myynti ei ole kiellettyä Suomessa. Asetuksen mukaan aikaisemmin "puumaisen ja pylväsmäisen katajan ottaminen koristepuuna tai -oksana kaupan pitämistä varten oli kielletty", mutta "katajien ottaminen puuaineksen jalostamista varten sekä tähän tarkoitukseen kaupaksi tarjoaminen ja myyminen oli kuitenkin sallittu". Vuoden 2006 jälkeen pylväsmäinen kataja ei ole ollut rauhoitettu, mutta sen käytössä toivotaan malttia. Ahvenanmaalla yli kuusi metriä korkeat pylväskatajat ovat edelleen rauhoitettuja.
Katajanmarjat ravintona ja rohtona.
Raakoja ja kypsiä katajan "marjoja".
Koska kataja on havupuu, sillä ei ole biologisesti katsottuna marjoja vaan käpyjä. Sen pehmeät kävyt kuitenkin muistuttavat kovasti marjoja, ja niitä onkin suomenkielessä perinteisesti kutsuttu katajanmarjoiksi. Marjamaiset kävyt kypsyvät kolmantena kesänä. Kypsät katajanmarjat ovat sinisiä.
Keskiajalla katajanmarjaa käytettiin Keski-Euroopassa pääasiassa mustapippurin väärennöksenä. Sen sijaan pohjoisessa katajanmarjaa on käytetty mausteena ja kansanlääketieteessä. Sen uskottiin myös suojelevan sekä pahoilta hengiltä että villieläinten hyökkäyksiltä.
Katajanmarjaa käytetään edelleen liharuokien, ja perinteisten viinojen geneverin ja ginin maustamiseen. Katajakaljan ja oluen maustamiseen käytettiin aikaisemmin katajanmarjoja, ja oikeaoppinen sahti sihdattiin katajahavujen läpi. Katajanmarjajuomaa juotiin aikaisemmin erityisesti sadonkorjuujuhlien yhteydessä. Nykyään marjaa käytetään paljon erityisesti riistan maustamiseen. Skotlannissa joillakin alueilla sitä käytetään erityisesti savulohen mausteena.
Katajanmarjat ovat lievästi myrkyllisiä, joten suurina annoksina katajanmarjan käyttöä tulee välttää, erityisesti jos on raskaana tai kärsii munuaissairauksista. Katajanmarjan myrkyllisyydestä huolimatta sitä on käytetty myös kansanlääkinnässä. Marjat lisäävät virtsan ja hien eritystä, joten rohtona niitä on käytetty munuais- ja rakkovaivoihin. Katajanmarjoista, havuista ja puulastuista tislattua öljyä on käytetty ulkoisesti kihtiin ja reumatismiin, sillä se parantaan pintaverenkiertoa. Useimpien katajien oksien kärjistä löytyy "Oligotrophus juniperinus" äkämäsääskilajin aiheuttamia äkämiä. Maitoon keitettynä näitä äkämiä käytettiin hinkuyskää vastaan.
Koristekasvina.
Metsäkataja on suosittu puisto- ja puutarhakasvi, ja siitä on jalostettu useita erilaisia lajikkeita.


Saarni.
Saarni eli lehtosaarni ("Fraxinus excelsior"), jota toisinaan kutsutaan myös "metsäsaarneksi", on öljypuukasvien ("Oleaceae") heimoon kuuluva puu. Sillä on suuret parilehdykkäiset lehdet. Tertuissa olevat kukat puhkeavat ennen lehtien ilmestymistä. Saarni on erittäin runsaskukkainen. Siemen on pitkä ja siivekäs.
Saarnen puuaines erittäin lujaa ja sitkeää, sitä on perinteisesti käytetty muun muassa keihäänvarsiin ja jousiin sekä parketteihin. Hevosten luokkivaljaat sekä rekien ja vaunujen aisat on perinteisesti tehty saarnipuusta, sillä saarni kestää taivutusrasitusta murtumatta.
Luontainen esiintymisalue ulottuu Pyreneiltä, Britteinsaarilta ja Lounais-Fennoskandiasta Kaukasiaan. Suomessa saarni kasvaa harvinaisena luontaisena lehtipuuna Etelä-Suomen tammivyöhykkeellä, paikoittain pohjoisempanakin. Yleinen se on ainoastaan Ahvenanmaalla ja Turunmaan saaristossa. Saarni on mereinen laji ja kalkinsuosija. Saarni on Suomen vaateliain jalo lehtipuu, ja se viihtyy vain kaikkein parhaimmissa lehdoissa, sielläkin harvinaisena. Saarni ei kestä kuivuutta, vaan viihtyy parhaiten kosteilla tulvatasangoilla, sekä alueilla, joissa pohjavesi on korkealla.
Saarni voi Suomessa kasvaa 20-metriseksi puuksi. Saarnen kaarna on harmaa ja uurteinen, ja oksat ovat jäykkiä ja sojottavat usein viistosti ylöspäin. Saarni kukkii keväällä ennen lehtien ilmestymistä. Silmut ovat suuria ja mustia, mistä lajin helposti tunnistaa lehdettömänäkin. Hedelmät ovat siivellisiä ja ne kasvavat terttuina tai kimppuina.
Saarni on ollut Lounais-Suomessa tärkeä lehdespuu, jota latvottiin talvirehuksi.


Hieskoivu.
Hieskoivu ("Betula pubescens") on koivukasvien ("Betulaceae") heimoon kuuluva puu, joka kasvaa luonnonvaraisena Euraasiassa. Hieskoivun alalajiksi laskettava tunturikoivu esiintyy myös Grönlannissa. Hieskoivusta on myös punalehtinen muoto, jota kutsutaan punakoivuksi ("Betula pubescens" f. "rubra").
Kuvaus.
Hieskoivu on rauduskoivua pienempi puu, joka saavuttaa 15–25 metrin korkeuden. Hieskoivun varsi on nuorena rusehtava ja helposti repeilevä. Hieskoivun lehdet ovat pyöreämmät kuin rauduskoivun ja niissä on yksinkertainen sahalaita. Hieskoivun vuosikasvaimet ovat pehmeitä ja nukkamaisia. Latvus on pensasmainen ja oksat pystyhköjä.
Levinneisyys ja kasvupaikat.
Hieskoivu kasvaa Euroopan pohjois- ja keskiosissa sekä Aasian pohjoisosissa. Pyreneiden niemimaan pohjoisosan vuoristoissa on erillinen esiintymisalue. Levinneisyysalueen pohjoisosissa kasvava tunturikoivu on ainoa alkuperäinen puulaji Islannissa ja Grönlannissa.
Hieskoivu on kasvupaikkansa suhteen vaatimattomampi kuin rauduskoivu. Se kasvaa soilla ja korvissa sekä tiukkasavisilla mailla, ja kestää kylmää. Sen juuristo toimii edelleen niin vetisessä maassa, jossa rauduskoivun juuristo "hukkuu" ja puut voivat huonosti tai kuolevat, esimerkiksi tulvan takia. Hieskoivua istutetaankin sen takia huonosti vettä läpäiseville maille, vaikka se ei ole niin tuottoisa kuin rauduskoivu.
Kasvatus ja käyttö.
Hieskoivikko kasvatetaan hieman tiheämmässä kuin rauduskoivikko, koska sen latvusto on suppeampi, eikä vaadi niin paljon valoa, ja koska maaperä on märkää, jolloin vedestä ei tule puutetta. Hyvin kasvanut ja laatuharvennettu 50–60-vuotias hieskoivikko voi tuottaa tukkipuuta aivan kohtuullisen määrän. Tuoretta puuta sahattaessa havaitsee hienoisen värieron raudukseen verrattuna: hieskoivun sahauspinta on aavistuksen punertava, kun taas raudus on ennemminkin kellahtava. Periaatteessa molemmat koivulajit kelpaavat vaneripuiksi yhtä hyvin. Niiden puuaines on laadullisesti hyvin samankaltaista. Mutta esimerkiksi mutkaisuutensa ja oksikkuutensa takia hieskoivu on usein rauduskoivua huonompi puulaji jatkojalostuksen kannalta.
Tuholaiset.
Monet nisäkkäät vahingoittavat hieskoivua syömällä sen oksia. Niitä ovat hirvi, poro, metsäjänis, rusakko ja myyrät.
Hyönteisistä tunturimittari ja äkämäpunkit syövät koivunlehtiä, koivunmantokuoriainen ("Scolytus ratzeburgi") kaivaa käytäviä sen kuoren alle.
Hieskoivuissa usein nähtävät tuulenpesät ovat "Taphrina betulina" -tuulenpesäsienen aiheuttamia, ja vaarattomia. Sen sijaan muut sienet, esimerkiksi koivunruoste ("Melampsoridium betulinum"), voivat aiheuttaa tuhoja taimitarhoilla. Monet eri sienet voivat myös aiheutta hieskoivussa versolaikkutautia. Hieskoivun yleisimpiä lahottajasieniä ovat arina-, juuri-, pakuri- ja taulakäävät.


Tammi.
Metsätammi eli tammi ("Quercus robur") on pyökkikasveihin kuuluva, jaloihin lehtipuihin luettava puu.
Luontainen levinneisyysalue käsittää suurimman osan Eurooppaa.
Ahvenanmaalla ympärysmitaltaan yli 170 cm (mitattuna 1,3 metrin korkeudelta) paksut metsätammet ovat rauhoitettuja. Suomessa metsätammi on Varsinais-Suomen maakuntakukka. Ruotsissa se on puolestaan Blekingen maakuntakukka.
Ulkonäkö ja koko.
Täysikasvuisen metsätammen rungon kaarna on syväuurteinen ja väriltään tummanruskea. Vahvat, pitkät haarat ovat yläviistoon ja sivulle siirottavia. Latvus on kupumainen. Kuluvan kesän kasvainranka on tavallisesti kalju. Lehtisilmut ovat pieniä. Nahkeahkot lehdet ovat kierteisesti ja korvakkeettomia. Lehtiruoti on tavallisesti 2–8 mm pitkä. Pariliuskainen lehtilapa on 10–15 cm pitkä, vastapuikea, tavallisesti herttatyvinen ja yleensä vain nuorena alta karvainen. Lehdet levenevät tyvestä kärkeen voimakkaammin kuin toisella yleisellä eurooppalaisella tammilajilla, talvitammella ("Q. petraea"). Lehden liuskat ovat ehytlaitaisia, pyöreä- ja tylppäkärkisiä. Lehtilavan suonet ulottuvat sekä liuskojen kärkiin että niiden välisiin loviin. Hedekukinto on riippuva, monikukkainen norkko, emikukinto on pysty, 2–4-kukkainen norkko. Kukat ovat yksineuvoisia ja pieniä, kukan kehä on vähäinen. Suomessa metsätammi kukkii myöhään kevällä touko-kesäkuussa. Hedelmä on maljamaisen kehdon ympäröimä kova, 2–3 cm pitkä pähkinä eli terho. Kukintoperä on hedelmien kypsyttyä aina selvästi lehtiruotia pitempi, jopa 6 cm pitkä. Pähkinät kypsyvät kukintavuonna.
Metsätammen ruskaväri on pääosin keltainen, tai vaatimattoman kellanruskea. Tammenterhot ovat kypsiä eteläisen Suomen oloissa syyskuun lopulla, samaan aikaan ruskan kanssa. Puu pudottaa lehtensä talveksi, mutta, ruskeat, kuolleet lehdet pysyvät nuorissa puissa usein kevääseen saakka. Suurilla puilla lehdet tuntuvat varisevan herkemmin.
Suomessa metsätammi kasvaa tavallisesti 10–20 metrin, poikkeuksellisesti jopa 30 metrin pituiseksi. Etelämpänä Keski- ja Länsi-Euroopassa se voi kasvaa 40 metrin pituiseksi ja useita metrejä paksuksi jättiläiseksi. Suomen paksuin metsätammi lienee Piikkiön Lyydikkälässä kasvava hyvin huonokuntoinen puu, joka on rinnan korkeudelta mitattuna lähes 8 metriä ympärysmitaltaan. Sen arvioidaan olevan noin 1 000–1 200 vuotta vanha. Suomen suurin eli kiintotilavuudeltaan järein puu lienee Kemiössä kasvava jättitammi, jonka ympärysmitta rinnan korkeudelta on 6½ metriä ja korkeus 28 metriä.
Euroopan paksuin metsätammi kasvaa Ruotsin Smoolannissa. Puu on ympärysmitaltaan 14 metriä pitkä. Metsätammi saattaa elää hyvin vanhaksi, vanhimmat yksilöt ovat yli 1 000-vuotiaita. Pohjoismaiden vanhimman, Taskassa kasvavan metsätammen arvioidaan olevan noin 1 800 vuotta.
Levinneisyys.
Metsätammen levinneisyysalue käsittää suurimman osan Euroopasta Kaukasukselle ja Länsi-Venäjälle saakka. Laji puuttuu Islannista, Fennoskandian keski- ja pohjoisosista sekä Pohjois-Venäjätä. Lisäksi se puuttuu Pyreneiden niemimaan keski- ja eteläosista ja Etelä-Kreikasta. Euroopan ulkopuolella lajia kasvaa luonnonvaraisena ainoastaan muutamin paikoin Turkissa ja Iranissa. Metsätammen levinneisyydelle eteläisen rajan antaa tammen tarve viileään lepokauteen, joka ei täyty enää Euroopan eteläpuolella.
Metsätammi on Suomen ainoa luontainen tammilaji. Sitä kasvaa runsaimmin niin sanotulla tammivyöhykkeellä eli lounaisimmassa osassa maata ja etelärannikolla. Villiintyneenä mutta jo vakiintuneena lajina sitä tavataan Rauma–Tampere–Lappeenranta-linjan korkeudelle asti. Suomessa metsätammi kasvaa kuitenkin levinneisyysalueensa pohjoisrajoilla eikä ole missään päin maata kovin runsas laji. Suomessa laji on usein viljelykarkulainen.
Suomen metsätammet.
Metsätammi on eräänlainen muinaisjäänne Suomessa ajalta, jolloin oli selvästi lämpimämpää kuin nyt. Tämä jääkauden jälkeinen lämpökausi oli Suomessa 7 000 vuotta sitten. Tällöin metsätammi pystyi etelästä leviämään Suomeen, ja sitä onkin kasvanut jopa Oulun korkeudella. Sittemmin ilmaston taas viiletessä, ja kuusen vallatessa alaa, sen elinmahdollisuudet Suomessa ovat kaventuneet vain maan eteläosiin. Kuusten vähentäminen Suomen tammivyöhykkeeltä todennäköisesti edesauttaisi selvästi metsätammen yleistymistä. Etelämpänä Euroopassa kuusi ei ole tammille uhka, koska siellä on liian lämmintä kuusen täydelliselle hyvinvoinnille ja runsaalle esiintymiselle. Koska metsätammi kasvaa Suomessa pohjoisrajoillaan ja tarvitsee ihmisen apua menestyäkseen kilpailussa esimerkiksi kuusta vastaan, tammimetsiä ei pitäisikään Suomessa rauhoittaa suojelualueiksi, vaan metsätammien ehdoilla hoidetuiksi luonnonhoitoalueiksi. Suomessa metsätammen pahin uhka ihmisen ja kuusettumisen jälkeen ovat keväthallat, jotka vaurioittavat erityisesti nuoria taimia.
Suomessa metsätammi tulee kuitenkin hyötymään ilmaston lämpenemisestä ja kostumisesta, ja voi ehkä levitä entistä pohjoisemmaksi. Jo nyt Etelä-Suomen metsätammien uudistumisen on huomattu parantuneen.
Turun Ruissalo lienee Suomen tunnetuin luontaisesti kasvanut tammisto. Siellä metsätammea kasvaa 312 hehtaarin alalla, joista noin sadalla hehtaarilla se on valtapuuna. Näistä vanhimpien puiden arvioidaan olevan 400-vuotiaita. Muita lähes yhtä edustavia tammistoja ovat Naantalin Tamminiemen luonnonsuojelualue ja Paraisten Lenholm. Pääkaupunkiseudulla on myös tammilehtoja, Vantaalla 2, Espoossa 5, mutta Helsingissä ei ainuttakaan. Yhteensä suojeltuja tammilehtoja on Suomessa noin 80–100 kappaletta, joista lähes kaikki joko Varsinais-Suomessa tai Ahvenanmaalla. Pohjoisimmat luontaiset tammistot kasvavat Rauman seudulla ja itäisimmät Porvoossa. Tammimetsiköitä on Suomessa kuitenkin harvassa ja enimmäkseen metsätammea tavataankin luonnossa löyhinä pieninä ryhminä siellä täällä. Esiintymillä voi olla montakin kymmentä kilometriä välimatkaa, vaikka närhien ja oravien voisi olettaa levittävän tammea Suomessa tehokkaasti. Kaikki suuret ja keskikokoiset tammet ovat Ahvenanmaalla rauhoitettuja, ja muuallakin Suomessa kaikki suuret maisemallisesti merkittävät vanhat yksilöt.
Etelä-Suomessa on pitkään siirretty luonnonvaraisia metsätammia puutarhoihin, ja se onkin suosittu piha- ja puistopuu. Etelä-Suomessa metsätammet kasvavat puistoissa ja pihoilla suuriksi, mutta Pohjois-Suomessa ne jäävät usein pieniksi pensaiksi ja paleltuvat helposti kuoliaaksi.
Elinympäristö.
Metsätammi on hemiboreaalisen vyöhykken tunnusomainen laji. Sille tyypillisiä kasvuympäristöjä ovat lehtomaiset, tuoreet tai kosteat keski- ja runsasravinteiset metsät, jossa se muodostaa usein metsiköitä. Metsätammea tavataan myös kalliokkojen reunamilla ja hietikoilla. Muista jalopuista poiketen metsätammi ei ole vaatelias maaperänsä suhteen, ja se menestyy jopa savimailla, jossa vain harvat puulajit viihtyvät. Turvemaita se sen sijaan karttaa.
Metsätammi luo ympärilleen hyvin kauniin, ilmavan ja valoisan ympäristön. Se tulee myös lehteen melko myöhään, joten sen läheisyys antaakin tällöin hyvän, ilmavan kasvualustan kevätkukkijoille, kuten vuokoille, käenrieskoille, imiköille, kevätesikolle ja kiurunkannuksille. Luontaisesti metsätammea levittävät Suomessa muun muassa oravat, närhet, pähkinähakit sekä myyrät ja hiiret. Nämä kaikki keräävät varastoja maahan, ja niihin unohtuneista terhoista saattaa keväällä versota metsätammen taimi. Näiden apujoukkojen ansiosta metsätammet leviäisivät olosuhteiden salliessa melko tehokkaastikin myös tammivyöhykkeestä pohjoiseen, mutta siellä ankarat talvet, kilpailun heikkous muita puulajeja vastaan ja kasvukauden lyhyt kesto rajoittavat levittäytymistä.
Myös metsätammella viihtyvä hyönteis- ja eläinlajisto on monipuolinen. Noin 500 hyönteislajia on metsätammesta tavalla tai toisella riippuvaisia. 39 lajia näistä on uhanalaista, monet niistä ovat riippuvaisia nimenomaan lahosta tammipuusta. Metsätammen koloissa pesivät monet lintulajit, muun muassa lehtopöllö, uuttukyyhky, telkkä, naakka, sini- ja talitiainen, kirjosieppo, kottarainen ja käenpiika.
Metsätammella on paljon juurisieniä. Näistä ehkä makoisimpia ovat tryffelit, joita kasvaa erittäin harvinaisina myös Etelä-Suomessa. Komein metsätammien rungoilla kasvavista käävistä on sen sijaan Suomen alueella uhanalainen häränkieli, jonka tunnistaa hehkuvan punaisesta väristään, ja tämä kääpä tuntuukin tunnusteltaessa kielimäiseltä. Häränkieli kasvaa mieluiten vanhojen lahojen tammien rungoilla.
Suomen etelärannikon tammivyöhyke.
Tammivyöhyke on toinen alue Suomessa, jota ei lueta kuuluvaksi taigaan. Toisen ääripään muodostavat tunturilapin tunturikoivikot. Tammivyöhykkeellä kasvillisuus on jo liian rehevää ja eteläisiä piirteitä täynnä, jotta se voitaisiin sijoitaa taiga-tittelin alle. Tästä huolimatta Suomen tammivyöhykkeen metsät ovat voimakkaasti havupuuvaltaisia, joten se voidaan Suomen osalta lukea vielä havumetsäalueeseen, vaikkei se olekaan enää varsinaista pohjoista boreaalista taigaa. Suomen tammivyöhyke on tammen esiintymisen äärialuetta, ja saanut siitä nimensä.
Mitä lähemmäs rannikkoa saavutaan Suomen tammivyöhykkeellä, sitä runsaammaksi metsätammikin tulee. Myös lounaaseen mennessä metsätammi yleistyy. Tammivyöhyke on parhaimmillaan noin 30 km leveä kaistale, joka kulkee Suomen etelärannikkoa myöten. Lounais-Suomessa tämä kaistale kääntyy rannikon suuntaisesti loivasti pohjoiseen ulottuen Raumalle asti. Tammivyöhyke on toiselta nimeltään hemiboreaalinen vyöhyke, mikä on havu- ja lehtimetsien vaihettumisaluetta. Tammivyöhykkeellä ilmasto on muuta Suomea mereisempi ja meren läheisyys vaikuttaa voimakkaasti alueen ilmastoon, esimerkiksi kevät tulee alueelle hieman sisämaata aikaisemmin ja talvi myöhemmin.
Tammen lisäksi vain pääasiassa tammivyöhykkeelle asettuneita lajeja ovat saarni, keltavuokko, isokäenrieska, vuorijalava, pähkinäpensas ja pystykiurunkannus. Nämä melko vaateliaat lajit menestyvät luonnossa heikosti tammivyöhykkeen pohjoispuolella, tosin yksittäisiä esiintymiä tavataan Tampereen alueen lehtokeskuksessa asti. Myös karaistuneemmista jaloista lehtipuista metsävaahtera ja metsälehmus ovat selvästi runsaampia tammivyöhykkeellä kuin pohjoisempana. Tammivyöhykkeen puusto ei ensi vilkaisulla eroa ihmeemmin muunkaan Etelä-Suomen kangasmetsistä, mutta siellä lehtoja on paljon runsaammin kuin muualla Suomessa, ja näissä lehdoissa myös nämä tiukasti tammivyöhykkeelle sidonnaiset lajit kasvavat. Tammivyöhykkeen alueella kuivat mäntyvaltaiset kankaat ovat muuta Suomea harvalukuisempia, mutta niitäkin löytyy. Tavallisin metsätyyppi on kuitenkin kuusivaltainen tuore kangas, tai lehtomainen (kuusivaltainen myös) tuore kangas, lehdotkin ovat yleisiä (näissä kasvaa yleensä myös kuusta). Myös lähes kaikki Suomen harvalukuiset jalopuulehdot kasvavat tammivyöhykkeellä, mutta komeita lehmuslehtoja löytyy jopa Pohjois-Savon saarilta saakka.
Käyttö.
Aikaisemmin metsätammea käytettiin vahvuutensa ja suuren parkkihappopitoisuutensa vuoksi erittäin paljon puulaivojen rakennusaineeksi. Yhden suuren purjelaivan rakentamiseen tarvittiin noin 2 000 puuta. Metsätammi oli niin tärkeä strateginen raaka-aine, että se esimerkiksi Ruotsin valtakunnan alueella määrättiin kruunun omaisuudeksi jo 1500-luvulla. Puiden tai jopa niiden taimien kaataminen tai vahingoittaminen oli rangaistuksen uhalla kielletty. Suomessa metsätammen "pakkorauhoitus" jatkui myös Venäjän autonomian aikana aina vuoteen 1886 saakka. Tämän seurauksena Ruotsissa saattaa yhä edelleen tavata keskellä peltoja kasvavia metsätammia. Nuorien metsätammien kuorista on valmistettu aikaisemmin nahan parkitusainetta sekä valmistettu mustaa väriä. Tammen kuori on myös vanha rohdosaine, jota on käytetty muun muassa limakalvontulehduksiin. Kuorirohdos vaikuttaa limakalvoja supistavasti.
Nykyään metsätammea käytetään kovan, ruskean puuaineksensa vuoksi paljon huonekalu- ja koristepuuna sekä parkettina. Suossa tummunutta tammea voi puolestaan käyttää eebenpuun tavoin. Metsätammea käytetään myös puistopuuna. Suomessa se menestyy istutettuna hyvin eteläistä Keski-Suomea myöten. Jalostetuista viljelylajikkeista tavallisimpia on 'Fastigiata' eli kartiotammi.
Metsätammen terhot ovat ravintorikkaita mutta maultaan karvaita ja sopivat huonosti siksi ihmisravinnoksi. Niitä on kuitenkin käytetty kahvin korvikkeena, ja ennen vanhaan terhoja syötettiin sioille. Tammenterhojen kaupallinen kerääminen ei ole vieläkään jokamiehen oikeus. Tammenterhoista saa hyviä pyyhekumeja kun niistä ottaa kuoren pois ja kuivattaa ne.
Hyvin kasvanut järeä tammitukki on arvotavaraa, ja sitä voi saada Suomen eteläosassa noin 150 vuodessa. Ilmastonmuutoksen voimistuessa nyt perustettavat tammimetsät saattavat tuottaa arvopuuta jo alle sadassa vuodessa. Metsätammen viljelystä on saatu hyviä kokemuksia Etelä-Suomessa, ja sitä voidaan suositella puulajiksi lähes minne vain savikoilla rehevillä hiekkakankaille. Erityisesti metsätammen sopiminen puulajiksi savimaille on lisännyt sen viljelyä Etelä-Suomessa. Ainoa ehto kasvupaikalle on, ettei vesi jää seisomaan puun juurille. Esimerkiksi Etelä-Suomen pellonmetsityksessä loivat savikkorinteet ovat ihanteellisia kasvupaikkoja metsätammelle. Puun viljelyssä on onnistuttu hyvin jopa Elimäen korkeudella saakka, mutta parhaiten tukkipuuksi viljely kannattaa lähinnä Pori–Hamina -linjan eteläpuolella.
Tammi mytologiassa.
Tammen sukuisilla puilla on Euroopassa ikivanhat perinteet kansansaduissa ja -tarinoissa sekä mytologiassa. Niitä on pidetty kautta aikain voimallisena puina uskonnoissa, joissa ne tunnettiin mahtavimpien jumalien asumuksena. Skandinaviassa niitä pidettiin ukkospuina, jotka edustivat ukkosenjumala Thoria. Antiikin Kreikassa tammet oli omistettu ukkosenjumalalle Zeukselle, jonka uskottiin syntyneen tammen juurella. Muinaisille ihmisille tammi symboloi hedelmällisyyttä, viisautta ja hyvää onnea. Euroopan druidien kerrotaan polttaneen ikuisia tammitulia. Tämä tarkoitti rituaalia, jossa kyläläiset sytyttivät joka vuosi tulisijansa uudelleen tammen pyhistä liekeistä, joiden uskottiin turvaavan kodin taloutta.
Suomessa tammi on melko harvalukuinen puu, mutta se on ollut muinoin yleisempi, ja se tunnetaan mytologiassa keskeisenä maailmanpuuna (Iso tammi) ja noidannuolten synnyssä. Maailmanpuu, Iso tammi, esiintyy myös Kalevalassa.


Afganistanin sota (2001–).
Uusin sota Afganistanissa alkoi 7. lokakuuta 2001 kun Yhdysvaltain, Yhdistyneen kuningaskunnan, Australian ja Afganistanin pohjoisosaa hallinneen pohjoisen liiton joukot hyökkäsivät Afganistaniin syrjäyttääkseen maan Taliban-hallinnon ja tuhotakseen Talibanin suojissa toimineen Al-Qaidan. Konflikti on seurausta syyskuun 11. päivän iskuista.
Sodalla ei ole vakiintunutta nimeä. Yhdysvallat näkee sodan osana "terrorisminvastaista sotaa" – kenraalin Tommy Franksin johtama operaatio oli nimeltään "Enduring Freedom". Brittijoukkojen operaatio oli nimeltään "Operation Veritas".
Taistelut Afganistanissa jatkuvat edelleen. Vuoden 2002 tammikuussa maahan saapuivat YK:n turvallisuusneuvoston päätöksellä monikansalliset ISAF-joukot (International Security Assistance Force), joiden tavoitteena on Afganistanin hallintoviranomaisten toiminnan tukeminen ja turvallisuuden ylläpitäminen, jotta jälleenrakentamisen olisi mahdollista. Vuonna 2006 Naton ISAF-operaatio yhdistettiin Yhdysvaltain Enduring Freedom -operaation kanssa. Syyskuussa 2008 Yhdysvaltojen operaatiot laajenivat Pakistanin puolelle heidän joukkojensa iskiessä sinne ohjuksin ja erikoisjoukoin.
Afganistanin sota on pakottanut useat eurooppalaispoliitikot eroamaan tehtävistään. Saksan työministeri Franz Josef Jung pakotettiin eroamaan marraskuussa 2009, koska hän salaili saksalaisjoukkojen aiheuttamia siviiliuhreja. Saksan presidentti Horst Köhler joutui eroamaan kytkettyään Saksan taloudelliset intressit ja Afganistanin sodan toisiinsa. Hollannissa hallitus hajosi Afganistanin sotaa koskeviin erimielisyyksiin.
Al-Qaidan johtaja Osama bin Laden surmattiin toukokuussa 2011 Pakistanin Abbottabadissa. Presidentti Barack Obama on asettanut joukkojen vetäytymisen takarajaksi vuoden 2014.
Sodan tausta.
Afganistan on käynyt sisällissotaa vuodesta 1978 lähtien. Afganistanilaisen islamilaisen valtion ajauduttua Talibanin hallintoon, se perusti Afganistanin islamilaisen emiraatin vuonna 1996. Emiraatti tuki mujahideenia ja salli muun muassa Al-Qaida-verkoston toiminnan maassa. Talibania vastustanut Pohjoinen liitto säilytti hallussaan 10 prosenttia Afganistanin pinta-alasta.
Yhdysvaltojen johtaman invaasion taustalla olivat syyskuun 11. päivän terrori-iskut World Trade Centeriin ja Pentagoniin. Iskuihin osallisuutensa myöntänyt Osama bin Laden Al-Qaida-ryhmineen piti tukikohtaansa Afganistanissa ystävällismielisen Taliban-hallinnon suojissa. oli vaatinut terroristiksi epäillyn Osama bin Ladenin luovuttamista jo joulukuussa 2000. Syyskuun 11. iskujen tekijöiden selvittyä Yhdysvaltain presidentti George W. Bush vaati talibaneja luovuttamaan Osama bin Ladenin ja Al-Qaidan johtajat sekä sulkemaan terroristien koulutusleirit. Kaksi päivää ennen hyökkäystä Taliban tarjosi bin Ladenin asettamista afganistanilaiseen tuomioistuimeen ja mahdollisesti harkitsevansa myös hänen luovuttamista ulkopuoliselle maalle, jos Yhdysvallat ensin luovuttaisi bin Ladenia koskevan todistusaineiston. Yhdysvallat ei suostunut todistusaineiston luovuttamiseen talibaneille eikä afganistanilaiseen oikeuskäsittelyyn, ja 7. lokakuuta 2001 klo 16.30 UTC yhdysvaltalais- ja brittijoukot aloittivat taliban- ja Al-Qaida -kohteiden pommitukset Kabulissa, Kandaharissa ja Jalalabadissa.
Sodan kulku.
Ensimmäisen kahden viikon strategiset pommitukset johtoa ja viestiyhteyksiä vastaan eivät tuottaneet juurikaan tulosta, mutta tämän jälkeen painopisteen siirto rynnäköintiin Talibanin taistelujoukkoja vastaan sekä Yhdysvaltain erikoisjoukkojen hyökkäys Kandahariin marraskuun alussa mahdollistivat Pohjoisen liiton joukkojen etenemisen. Mazar-i-Sharif vallattiin 9. marraskuuta ja sitä puolustaneet taliban-taistelijat teloitettiin. Mazar-i-Sharifin menetyksen jälkeen monet pohjoiset maakunnat antautuivat ilman vastarintaa talibanien tukijoiden vaihtaessa puolta. Yöllä 12. marraskuuta talibanjoukot vetäytyivät Kabulista kohti etelää. Kaupunkia jäi puolustamaan vain kourallinen ulkomaalaisia al-Qaidan taistelijoita, jotka 13. marraskuuta saapuneet Pohjoisen liiton joukot voittivat nopeasti. Seuraavan 24 tunnin aikana kaikki Iranin rajan vastaiset maakunnat antautuivat, mukaan lukien tärkeä Heratin kaupunki.
Pohjoisessa Afganistanissa 10 000 Taliban-taistelijaa vetäytyi Kondozin kaupunkiin, joka saarrettiin 16. marraskuuta mennessä. Tällöin talibanjoukot olivat perääntyneet etelässä jo Kandahariin asti. 13. marraskuuta lähtien noin 2000 Al-Qaida-taistelijaa, joukossa melko varmasti myös Osama bin Laden, oli linnoittautunut Tora Boran vuoristoon 50 kilometriä lounaaseen Jalalabadista. Yhdysvaltain ilmavoimat aloittivat massiiviset pommitukset linnoitusten tuhoamiseksi. Konduz antautui 25. marraskuuta, ja noin 2000 taistelijaa teloitettiin välittömästi tai tukehtui kuoliaaksi kuljetuksen aikana. Qala-e-Jangin vankilassa alkoi samana päivänä kapina noin 600 vangin noustua vangitsijoitaan vastaan. Kapinan tukahduttaminen kesti kolme päivää ja merkitsi taisteluiden loppua pohjoisessa Afganistanissa.
Etelässä Kandahar oli vielä Talibanin hallinnassa. Ensimmäinen suurempi Yhdysvaltain joukko, noin 1000 merijalkaväen sotilasta, taisteli täällä ensi kertaa talibanjoukkoja vastaan. Raskaan pommituksen alla Taliban oli valmis antautumaan 6. joulukuuta, mutta Yhdysvallat ei hyväksynyt armahdusta Talibanin tai Al-Qaidan johtajille ja 7. joulukuuta Talibanin johtaja Mullah Omar nähtiin viimeisen kerran moottoripyöräsaattueessa pakenemassa Kandaharista kohti Uruzganin maakunnan vuoristoa. Muut Taliban-johtajat pakenivat Pakistaniin Paktian ja Paktikan maakuntien kautta ja kaupunki jäi Pohjoisen liiton joukkojen käsiin.
Taistelut jatkuivat vielä Tora Borassa, jossa Al-Qaidan taistelijat puolustautuivat luolissa ja bunkkereissa heimopäälliköiden joukkoja, Yhdysvaltain erikoisjoukkoja sekä ilmaiskuja vastaan. Taistelut jatkuivat vaikeassa maastossa 17. joulukuuta asti, jolloin viimeinen luolakompleksi vallattiin. Osama bin Ladenin tai hänen ruumiinsa etsinnät jatkuivat tammikuulle asti, mutta hänestä tai muista Al-Qaidan johtajista ei löydetty merkkejä.
Vielä maaliskuussa 2002 Yhdysvaltain ja Afganistanin heimojen joukot joutuivat hyökkäämään 1 000–5 000 uudelleen ryhmittynyttä Taliban-taistelijaa vastaan yli 3 000 metrin korkeudessa Paktian maakunnassa (Operaatio Anaconda). Hyökkäykseen osallistui noin kaksi tuhatta sotilasta. Kahdeksan amerikkalaista kuoli, 82 haavoittui. Afgaanien tappioista ei ole tietoja.
Arviot sodan ensimmäisenä vuonna kuolleiden siviilien määrästä liikkuvat 1 000 ja 3 600:n välillä. Sodan vuoksi epäsuorasti kuolleiden siviilien määriä ei ilmeisesti ole tutkittu tarkasti. Brittiläisen Guardian-lehden artikkeli puhuu muutamista kymmenistä tuhansista. Sodan aikana monet humanitääriset järjestöt pelkäsivät suurkatastrofia, mikäli sota jatkuisi kiivaana vielä lähestyvänä talvena. Tämän vuoksi Yhdysvalloille esitettiin vaatimuksia keskeyttää sotatoimet humanitäärisen tilanteen helpottamiseksi.
Vältettyään taisteluja kesän 2002 talibanjoukkojen rippeet aloittivat syksyllä värväyksen pastualueilla Afganistanissa ja Pakistanissa. Taistelut jatkuivat hajanaisina. Lyödyksi luultu Taliban keräsi voimia ja aktivoitui uudelleen keväällä 2006. Kesällä 2006 ISAF:in vastuualue laajennettiin koko maahan ja se siirrettiin NATO-johtoon ja siihen liitettiin myös Yhdysvaltain terrorismin vastaiset joukot. Länsimaisten joukkojen vastaiset taistelijat alkoivat hyödyntää tienvarsipommeja ja itsemurhapommituksia. Kesällä 2006 NATO suoritti kaksi suurta operaatiota, kesäkuussa Operaatio Mountain Thrustin ja syyskuussa Operaatio Meduusan.
Merkittävä itsemurhapommi-isku tapahtui helmikuussa 2007 Yhdysvaltain hallussa olevalle Bagramin lentokentälle, samaan aikaan kun varapresidentti Dick Cheney vieraili maassa. Kesän 2007 suurimmat taistelut käytiin Choran kylästä Orūzgānin maakunnassa ja Musa Qulasta. Toinen merkittävä Talibanin isku oli hyökkäys vankilaan Kandaharissa 13. kesäkuuta 2008, jossa vapautettiin 400–1 000 vankia.
Siviiliuhrit.
Arviot siviiliuhrien määristä vaihtelevat noin 14000 ja 31000 välillä. Hyökkäyksen alussa koalition ilmaiskut toivat huolen siviiliuhreista, ja koalition sotatoimet ovatkin vaatineet lukuisia siviiliuhreja. Sodan edetessä Taliban-taistelijoiden osuus Afganistanin sodan siviiluhreista on noussut selvästi liittoutuman lukuja korkeammaksi. Vuonna 2011 YK:n mukaan sodassa kuoli heinäkuuhun mennessä 1462 siviiliä, joiden kuolemista 80 % oli islamistikapinallisten aiheuttamia.


Danny.
Danny (oikealta nimeltään Ilkka Johannes Lipsanen, s. 24. syyskuuta 1942 Pori) on tunnettu suomalainen iskelmälaulaja ja musiikkineuvos. Danny on esiintynyt myös muutamissa Spede Pasasen elokuvissa. Danny on yksi ensimmäisistä musiikkishowkiertueiden järjestäjistä Suomessa. Danny asuu tällä hetkellä Kirkkonummella. Hänestä käytetään myös lempinimeä Iso-D.
Ilkka Lipsanen on toiminut vuodesta 1989 esiintyviä taiteilijoita edustavan Solo ry:n puheenjohtajana ja 1991 lähtien Gramexin hallituksen jäsenenä. Hänelle on myönnetty Suomen Leijonan ritarimerkki vuonna 1996.
Lapsuus ja nuoruus 1942–1963.
Pekka ja Ilkka Lipsanen lapsina.
Varakkaaseen kauppiassukuun kuulunut Pentti Lipsanen ja Algoth Niskan tytär Magda Ester Cecilia Niska (myöh. Yrjönen, 1918-2011) avioituivat vuonna 1941. Ilkka Johannes Lipsanen, heidän ensimmäinen lapsensa, syntyi Porissa 24. syyskuuta 1942. Ilkan ainoa veli Pekka syntyi kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1945. Ilkka aloitti kansakoulun Björneborgs svenska samskolanissa vuonna 1949. Äidin ja isän avioeron seurauksena Magda ja lapset muuttivat kuitenkin jo syksyllä 1952 Helsinkiin, pieneen asuntoon Unioninkadulle. Muuton jälkeen Ilkka jatkoi koulunkäyntiään Kronohagens Folkskolassa. Seuraavana vuonna 1953 Ilkka siirtyi oppikouluun Svenska Lyceumiin ja syksyllä perhe muutti äidin uuden aviomiehen Carl-Erik Regnellin luo Katajanokalle. Katajanokalla Lipsanen kuului paikalliseen jengiin, joka otti usein fyysisesti yhteen kaupungin muiden jengien kanssa.
Svenska Lyceumin aikanaan Lipsanen harrasti sekä urheilua että musiikkia. Hän pelasi koulun jalkapallojoukkueessa keskushyökkääjänä ja Arsenalissa hän pelasi sekä käsi- että jalkapalloa; musiikkia Lipsanen puolestaan harrasti muun muassa laulamalla koulun kuorossa. Ilkan musiikkiharrastus oli saanut alkunsa jo vuonna 1954, kun hän sai isältään ensin ensimmäisen kitaransa ja myöhemmin oman magnetofonin ja siihen mikrofonin. Omien sanojensa mukaan Ilkka oli kouluaikoinaan kuitenkin vielä liian ujo laulamaan yksin, mutta ollessaan kuuntelemassa vuoden 1961 rockin SM-kisoja Lipsanen vakuuttui siitä, ”että tuonne – siis esiintymään – hänkin haluaa”.
Vuonna 1962 Lipsanen lähti kesällä kuukaudeksi Manchesteriin opettelemaan englannin kieltä, ja keväällä 1963 hän lopetti koulun. Lipsasen pyrkimyksenä oli päästä töihin ja ansaita niin paljon, että hän voisi tarjota äidilleen paremman elämän. Samaan aikaan kun Ilkka työskenteli kaupungilla pullakuskina ja tullaajan apulaisena, Magda-äiti erosi Regnellistä ja perhe muutti Katajanokalta Töölöön. Töiden ohella Lipsanen aloitteli kuitenkin myös muusikon uraansa ja esiintyi Electric Five -nimisen yhtyeen kanssa. Yhtye harjoitteli Svenska Lyceumin kellarissa, joka oli myös The Islandersin harjoituspaikka. Islandersin jäsenet pyysivät Lipsasta yhtyeensä laulusolistiksi ja joulukuussa 1963 hän suostui ottamaan vastaan solistin paikan. Samaan aikaan Lipsanen otti myös käyttöönsä taiteilijanimen Danny.
Dannyn Tuulia-lehdelle antaman haastattelun mukaan nimi on lyhenne: "Nimi muodostuu erään lauseen alkukirjaimista. En ilmoita lauseen sisältöä ennen kuin vasta lopetettuani tämän homman."
Danny.fi -verkkosivuilla kerrotun uudemman selityksen mukaan nimen lähtökohtana oli heprealainen Daniel, joka vastaa merkitykseltään hänen toista nimeään Johannesta: Jumala on armollinen. Taiteilijanimekseen Lipsanen harkitsi myös muita vaihtoehtoja, kuten Davy, Jack, Juha, Patrick, Mikael, Richard ja Roy. Lempinimi Iso-D oli puolestaan Antti Einiön vuonna 1964 keksimä.
Uran alku ja ensimmäinen albumi 1964–1966.
Dannyn varsinainen musiikillinen ura alkoi Danny & The Islanders -yhtyeen myötä. Yhtyeen komppikitaristina toimi myös lauluosuuksia esittänyt Pepe Willberg; yhtyeen alkuperäiskokoonpanon muut jäsenet olivat basisti Kaj Wallin, kitaristi Stig Selin ja rumpali Erkki Tanninen. Yhtyeen rumpali vaihtui kuitenkin muutamia kertoja, kunnes kesällä 1964 rumpujen soittajaksi valittiin ruotsalainen Kurt Mattsson. Yhtye levytti ensimmäisen singlensä "Hey Boba Lou / East Virginia" Scandia -levy-yhtiölle vuonna 1964. Levyllä Danny esitti folklaulun ”East Virginia”, josta tuli myös hänen ensimmäinen hittinsä: kappale voitti muun muassa Levyraadin heti ilmestyttyään ja nousi ykköseksi myös Yleisradion Kahdeksan kärjessä -ohjelmassa.
Islandersin kanssa Danny levytti samana vuonna Scandialle vielä kaksi singleä "Short on love / The Wanderer" ja "She's not there / Jambalaya". Yhtye hajosi kuitenkin syksyllä, kun 22-vuotias Danny lähti armeijaan Dragsvikiin. Seuraavana vuonna 1965 Willberg ja osa muista Islanders-muusikoista perusti hajonneen The Beatmakers -yhtyeen soittajien kanssa Jormas-yhtyeen. Dannyn laulukieli vaihtui suomeksi levy-yhtiön edustajan Jaakko Salon vaatimuksesta, ja hän äänitti armeija-aikanaan kolme singleä: "Jos tulla saisin / Kaikki entinen" vuonna 1964 ja "Kauan / Et luoksein tulla saa" sekä "Piilopaikka / Tuo onneton" vuonna 1965. Levyiltä nousi kaksi hittiä: ”Kauan” (”Downtown”) ja ”Piilopaikka” (”You've got your troubles”). Palattuaan armeijasta reservin vänrikkinä elokuussa 1965 Danny osallistui vielä vuoden 1966 Eurovision laulukilpailujen karsintoihin kappaleella ”Pieni sana”, joka sijoittui toiseksi. Samana vuonna julkaistiin myös Dannyn ensimmäinen kokopitkä albumi "Se olla voi toisinkin päin".
Suosion huipulla: show'ta, hittejä ja elokuvia 1966–1976.
Danny muutti äitinsä ja veljensä kanssa Lauttasaareen ja alkoi kiertää maata ”Danny-show’n” kanssa vuonna 1966. Idea kiertueisiin tuli Jyrki Hämäläisen mukaan alun perin häneltä, Hämäläinen toimi pitkään myös show'n promoottorina, tuottajana ja juontajana. Danny-show oli ammattimainen ja Suomen mittakaavassa suurimuotoinen ja siinä oli joka vuosi erityinen teema, jonka ympärille rakennettiin käsikirjoitus, puvustus, koreografia ja musiikki. Dannyn parina show’ssa oli aina naispuolinen solisti, ensimmäisenä kesänä se oli Anki Lindqvist. Lindqvistiä seurasivat 1960- ja 70-luvuilla muun muassa Katri Helena, Irina Milan, Päivi Paunu, Ami Aspelund, Vicky Rosti ja Armi Aavikko. Miespuolisina solisteina oli eturivin suomalaisia iskelmätähtiä kuten Kirka ja Kisu. Kesä-show’n lisäksi järjestettiin myös talvikiertueita. Show’n myötä Danny perusti myös oman yhtiönsä D-tuotannon syksyllä 1966. Yhtiö on hoitanut siitä lähtien Dannyn ohjelmatoiminnan, mutta sen listoilla on ollut myös muita artisteja, kuten Kirka, Muska ja Sammy Babitzin.
Vuosina 1966–1967 Dannyltä ilmestyi yhteensä yksitoista singleä. Niiltä nousi hiteiksi useita kappaleita, kuten ”Kesäkatu” ja ”Hiljainen kitara” sekä ”Painajainen” ja ”Rebecca”. Hittien myötä Iskelmä-lehti palkitsi hänet vuonna 1967 jo toista kertaa peräkkäin Suomen suosituimpana laulajana. Danny osallistui samana vuonna myös Eurovision laulukilpailujen karsintoihin kappaleilla ”Sua kutsun Maarit" ja ”Keskiyöllä”, muttei tullut valituksi. Vuosikymmenen lopulla Danny ja hänen musiikkinsa esiintyivät jo kotimaisissa elokuvissakin. Vuonna 1968 Danny esitti Spede Pasasen elokuvassa "Noin 7 veljestä" kappaleen ”Seitsemän kertaa seitsemän” ja seuraavana vuonna Dannyllä oli rooli Speden elokuvassa "Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut".
Vuosina 1968–1969 Danny sai paljon positiivista huomiota. Hän muun muassa vastaanotti Cannesissa palkinnon suosituimpana suomalaisena artistina, osallistui pop-laulun maailmanmestaruuskilpailuihin Rio de Janeirossa ja vastaanotti kahdesti Suosikin myöntämän Suosikki Grand Prix -palkinnon. Kaikki julkisuus ei kuitenkaan ollut myönteistä. Danny sai runsaasti negatiivista huomiota, kun hänen vuoden 1968 ”Rock Side Story” -show'nsa konsertti päättyi useita loukkaantumisia aiheuttaneeseen räjähdykseen Vehmaalla, Vehmassalmen paviljongilla. Kiertueiden ohella Danny myös levytti näinä vuosina runsaasti. Useiden singlejen lisäksi Dannyltä ilmestyi kaksi samaa nimeä kantavaa albumia: Vuoden 1968 "Danny"-LP ja vuoden 1969 "Danny"-kokoelmalevy.
Tultaessa 1970-luvulle Dannyn levytystahti hidastui, vaikka vuosittaiset show't jatkuivatkin. Vuonna 1970 hän kiersi Suomea ”Danny 70Systeemi” -show'nsa kanssa ja julkaisi kolme singleä. Niistä varsinkin ”Tuulensuojaan” menestyi hyvin, sillä se säilyi suosikkilistoilla melkein kaksi ja puoli vuotta. Dannyn neljäs albumi "D" ilmestyi vuonna 1971. Kesällä 1972 Danny kiersi Suomea ”Käärme”-nimisen shownsa kanssa ja julkaisi shown nimeä kantaneen viidennen albuminsa, "Käärmeen". Kiertueella olivat mukana kaksi suurta käärmettä, Elvis ja Urkki, tanssiryhmä Mustat Mambat sekä Kari Tapio, joka ei vielä tuolloin ollut noussut kuuluisuuteen.
Liisa Seppälä ja Ilkka Lipsanen vihittiin avioon Raumalla Pyhän Ristin kirkossa 15. tammikuuta 1972. Ulkopuolisten pääsy kirkkoon estettiin poliisivoimin, mikä aiheutti voimakasta kritiikkiä. Perheen ensimmäinen lapsi syntyi pian tämän jälkeen, 31. elokuuta, ja sai nimekseen Turo Johannes. Ammatillisesti Dannyn seuraavatkin vuodet jatkuivat samoilla linjoilla: vuonna 1973 esiintymisiä ympäri Suomen Ami Aspelundin kanssa ”Danny rundi!” -kiertueella, julkaistu levy "Mentävä on" sekä osallistuminen Eurovision laulukilpailujen Suomen karsintoihin. Vuonna 1974 kiertueen nimenä oli puolestaan ”Danny in Rock” ja shown naisartistina Virve Rosti. Myös uusi "Danny in Beat" -albumi julkaistiin, Euroviisuihin osallistumisen ohella.
Uusi nousu: Danny ja Armi 1977–1995.
a> esiintymässä Heinolassa 8. heinäkuuta 1989
Vielä 1970-luvulla syntyivät hitit ”Vai niin, vai niin” (”How Do You Do”) ja ”Kuusamo” (”Africa”, vuonna 1976), kunnes hän kiinnitti show’nsa laulajaksi Miss Suomen Armi Aavikon, jonka kanssa duettona syntyivät Veikko Samulin ja Juha Vainion kirjoittamat kappaleet ”Tahdon olla sulle hellä” ja ”Kaiken sulle antaisin” vuonna 1977. Danny siirtyi 1970-luvun lopulla ensin lavoilta ravintoloihin ja vuonna 1987 alkoivat show’t ruotsinlaivoilla.
1990-luvulta tähän päivään.
Jukka Kuoppamäen laulu ”Tämä taivas, tämä maa”, jonka Danny levytti Aikamiesten kanssa, oli iso hitti vuonna 1992. Vuonna 1997 Danny esiintyi Kiinassa ja vuonna 1998 Turkissa.
Vuonna 2005 ilmoitettiin hänen eroavan pitkäaikaisesta vaimostaan Seppälän liikesukuun kuuluvasta Liisa Seppälästä. Dannyn itsensä mukaan eron syynä oli erityisesti hänen rakastumisensa Armi Aavikkoon.
Dannylle on myönnetty elämäntyöstä erikois-Emma vuonna 1996 ja musiikkineuvoksen arvo vuonna 2002.
Syyskuussa 2005 sai ensi-iltansa Rauman Kaupunginteatterissa Heikki Paavilaisen ohjaama Dannyn elämästä kertova "Danny"-musikaali, jossa Dannyä esitti Ilkka Koivula. Musikaalia kävi esitysaikana katsomassa yli 20 000 katsojaa.
Vuonna 2006 ilmestyi Jyrki Hämäläisen kirjoittama elämäkertakirja "Iso D".
Julkaisut ja levymyynti.
Danny on julkaissut uransa aikana yhteensä 18 studioalbumia, 94 singleä ja 15 kokoelmalevyä. Suosituin hänen kappaleistaan on ollut ”Tuulensuojaan”, joka on ollut suosikkitilastoissa yhteensä 126 viikkoa. Yhteensä 2000-luvulle tultaessa Dannylla on ollut listahittejä 81 kappaletta; yksitoista niistä on ollut ykkössijoja. Levymyynnistään hänelle on myönnetty kultalevy kolmesta albumista: "Tahdon olla sulle hellä", "Danny & Armi" ja "Tämä taivas, tämä maa". Ensin mainittu levyistä on ylittänyt myös timanttilevyn rajan. Lisäksi Dannyn singleistä "Beatles" on myynyt kultaa. Dannyn levyjen yhteenlaskettu myynti on yli puoli miljoonaa kappaletta.


Kari Tapio.
Kari Tapio (oikealta nimeltään Kari Tapani Jalkanen; 22. marraskuuta 1945 Suonenjoki – 7. joulukuuta 2010 Espoo) oli suomalainen iskelmälaulaja.
Ura.
Kari Tapio oli nuorena innokas urheilumies ja harrasti erityisesti mäkihyppyä. Urheilu-ura kuitenkin katkesi lääkärin määräyksestä keuhkovarjostuman takia. Ennen ammattimuusikon uraansa hän opiskeli oppisopimuksella kirjapainon latojaksi ja työskenteli latojana Pieksämäellä ja Kuopiossa.
1960-luvulla Kari Tapio esiintyi kotipaikkakunnallaan Pieksämäellä paikallisten ER-Quartet ja Jami & The Noisemakers -yhtyeiden kanssa. Käytyään vuonna 1966 koelaulussa Musiikki Fazerilla hän sai Toivo Kärjen kehoituksesta laulunohjausta Ture Aralta.
Kari Tapio teki ensimmäisen singlensä ”Tuuli kääntyköön”/”Niskavuoren nuorimmainen” vuonna 1972 ja oli sen jälkeen mukana Dannyn kiertueilla, toimien aluksi apumiehenä ja muun muassa show'ssa käytetyn käärmeen hoitajana. Kari Tapion oma läpimurto tapahtui vuonna 1976 singlellä ”Laula kanssain”. Sitä seurasivat ”Viisitoista kesää” ja ”Kaipuu”. Myöhempien vuosien hittejä ovat olleet muiden muassa ”Olen suomalainen”, ”Myrskyn jälkeen”, ”En pyydä paljon” ja ”Paalupaikka”.
Monet Kari Tapion iskelmistä ovat kantrivaikutteisia. Hän teki suomalaisia versioita muun muassa Johnny Cashin, Waylon Jenningsin ja Kris Kristoffersonin lauluista. Hän on esittänyt coverversiot Hectorin lauluista ”Kuinka voit väittää (että yksinäinen oot)” ja ”Lumi teki enkelin eteiseen”.
Kari Tapio sijoittui Suomen euroviisukarsinnassa 2008 toiseksi kappaleella ”Valaise yö”. Samana vuonna hän lähti kiertueelle Paula Koivuniemen, Jorma Kääriäisen ja Riku Niemen johtaman orkesterin kanssa. Hänen viimeinen nauhoituksensa oli Felix Zengerin sekä Asan kanssa tehty kappale "Pitkät päivät täällä".
Kari Tapiolla oli myös cameo-rooli 6. tammikuuta 2012 ensi-illan saanneessa elokuvassa "Vares – Kaidan tien kulkijat". Elokuva kuvattiin elo- ja syyskuussa 2010 muutama kuukausi ennen Kari Tapion kuolemaa.
Kari Tapio sai uransa aikana yhteensä 21 kultalevyä, 8 platinalevyä ja yhden tuplaplatinan. Vuonna 2003 hän sai Iskelmä-Finlandia-palkinnon. Emma-gaalassa hänet valittiin parhaaksi miespuoliseksi artistiksi 2006.
Yksityiselämä.
Kari Tapion puoliso vuodesta 1964 oli Pia Viheriävaara. Heillä on kolme lasta, Jani, Jiri ja Joona Jalkanen. Jani ja Jiri soittivat isänsä taustayhtyeessä ja Joona toimi hänen managerinaan. Kari Tapiolla on myös neljäs poika Karri avioliiton ulkopuolelta. Kari Tapio asui vuosia Kirkkonummen Masalassa ja muutti vuonna 2010 Espoon Haukilahteen.
Kari Tapio menehtyi äkilliseen sydänkohtaukseen 7. joulukuuta 2010, Kari Tapion pojan Joona Jalkasen MTV:lle kertoman mukaan Kari Tapio oli palaamassa taksilla edellisyön, itsenäisyyspäivän juhlista kotiinsa Espoon Haukilahteen. Jalkanen kertoo, että hänen isänsä oli nukahtanut taksiin. Kotipihalla häntä yritettiin herätellä, mutta tuloksetta, jolloin paikalle kiirehti ambulanssi, jonka henkilökunta yritti elvyttää Kari Tapiota, mutta turhaan, hänet todettiin kuolleeksi omalla kotipihallaan. Kari Tapio siunattiin 22. joulukuuta 2010 Tapiolan kirkossa. Hautajaiset järjestettiin avoimena tilaisuutena, ja kirkossa oli 700 ystävää ja faneja. Kansaa oli myös kirkon ulkopuolella.
Muistomerkki.
Suonenjoen kaupunki on pystyttänyt muistomerkin Kari Tapion kunniaksi torin laidalle. Muistomerkkiin on hakattu ”Myrskyn jälkeen” -laulun sanat, joissa kuitenkin oli aluksi pieniä virheitä alkuperäiseen verrattuna. Virheet on kuitenkin myöhemmin korjattu.
Tribuuttisinglet.
Listasijoitukset Suomen viralliselta albumilistalta.
Aiheesta muualla.
*


Kuuleva.
Kuuleva on henkilö, jonka molemmissa korvissa on normaali kuulo, tai jonka kuulonalenema on niin lievä, ettei se haittaa jokapäiväistä elämää.
Kuuloa mitataan logaritmisella desibeliasteikolla. Normaalikuuloksi lasketaan kuulo, jossa kuulokynnys on yli -20 desibeliä. Arvo 0 desibeliä on terveen nuoren ihannekuulo, mitattu keskiarvo siitä normaalikorvan herkkyydestä, jolla yleensä ääniä kuullaan.


Tietokannan normalisointi.
Tietokannan normalisointi on vaiheittainen malli, jota seuraamalla saadaan relaatiotietokannan rakenne parhaiten tukemaan tietojen ehjää tallennusta ja tiedon tehokasta saatavuutta. Vaiheet vähentävät tiedon redundanssia (samaa tietoa tallennettaisiin useaan kertaan) ja parantavat tallennetun tiedon eheyden (keskinäisen konsistenssin) säilymistä.
Kuitenkin monista relaatiotietokannoista puuttuu puhdas erottelu tietokannan loogisen rakenteen ja tiedon fyysisen tallennuksen toteutustavan välillä, jolloin kyselyt täydellisesti normalisoituun tietokantaan voivat olla suoritukseltaan hitaita. Siinä tapauksessa denormalisointia voidaan käyttää tehokkuuden parantamiseen – tällöin saavutetun tehokkuuden hintana on tiedon eheyden hallinnan vaikeutuminen.
Lyhyt yhteenveto normaalimuodoista.
Relaatiotietokannan taulun sanotaan olevan tietyssä normaalimuodossa, jos se täyttää kyseisen normaalimuodon ehdot. Normalisointi toteutetaan järjestämällä taulurakenne uudestaan siten, että ehto toteutuu. Tämä tapahtuu siirtämällä attribuutteja toiseen jo olemassa olevaan tauluun tai luomalla uusi taulu.
Normaalimuodot on järjestetty niin, että järjestysluvultaan seuraava normaalimuoto esittää aina vahvemman ehdon kuin edellinen. Lisäksi pitää täyttää myös jokaisen järjestysluvultaan pienemmän normaalimuodon ehdot. Relaatiomallin kehittäjän Edgar F. Coddin alkuperäinen julkaisu määritti kolme ensimmäistä, mutta jälkikäteen on määritelty lisää normaalimuotoja.
Yleisesti käytännön toteutuksissa tietokantaa pidetään normalisoituna, jos se täyttää ehdot neljänteen normaalimuotoon asti.
Jos jokaisen taulun avain koostuu vain yhdestä attribuutista, tietokanta käytännössä täyttää suoraan toisen normaalimuodon. Jos kantaan kuuluu tauluja joiden avainehdokas koostuu monesta attribuutista, on niiden osalta tarkistettava, että mikään attribuutti, joka ei ole avain, ei saa olla osittain funktionaalisesti riippuva mistään avainehdokkaasta. Jos attribuutti on riippuvainen koko avaimesta, ei siis pelkästään osa-avaimesta, se saa sijaita taulussa ("2NF") mukaisesti.
Tämä tarkoittaa sitä, että taulun ei-avainkenttien pitää riippua avainkentistä. Jos taulussa on kentät "PartID", "Valmistaja" ja "Valmistajan osoite", niin taulu ei täytä kolmatta normaalimuotoa. Valmistajan osoite ja itse osa eivät millään lailla riipu toisistaan. Valmistajan tiedot (esimerkiksi osoite ja muut) pitää viedä toiseen tauluun.
Huomioita.
Ensimmäiseen normaalimuotoon liittyvä ilmaisu "attribuutit ovat atomisia" on sikäli monitulkintainen, että
sovellusalueen näkökulmasta esimerkiksi lista numeroita voi olla atominen arvo. Esimerkiksi jos kyse on
mittaustuloksista eikä mittauksen yksittäisillä numeroilla ole tietokannassa mitään merkitystä, niin tuloslistan voidaan ajatella olevan atominen eikä siten 1. normaalimuotoa rikkova. Sen sijaan henkilötietokannassa attribuutti, joka koostuu listasta ihmisten etu- ja sukunimiä on selvästi (monella tavalla) normaalimuotojen vastainen.


Mustameri.
Mustameri on Kaakkois-Euroopan ja Vähän-Aasian välissä sijaitseva sisämeri. Sen rantavaltiot ovat Turkki, Bulgaria, Romania, Ukraina, Venäjä ja Georgia. Suurimmat siihen laskevat joet ovat Tonava, Dnepr ja Don. Pohjoisesta Mustaanmereen työntyy Ukrainaan kuuluva Krimin niemimaa, jonka itäpuolelle jää Asovanmeri-niminen Mustanmeren lahti. Bosporinsalmi ja Marmaranmeri yhdistävät Mustanmeren Välimereen. Bosporinsalmi kulkee Istanbulin kaupungin läpi.
Maantiede.
Mustastamerestä virtaa Välimereen vuodessa Bosporinsalmen kautta 200 km³ vettä ja siihen virtaa sen valuma-alueilta 320 km³ vettä vuodessa. Mustanmeren valuma-alue käsittää lähes kolmanneksen Euroopasta. Meren pinta-ala on 422 000 km² ja syvin kohta on 2 210 metrin syvyydessä.
Meritiede ja ekologia.
Mustanmeren vesi on voimakkaasti kerrostunutta: pintavesi on suhteellisen vähäsuolaista mereen laskevien jokien ansiosta, 17–21 ‰, keskimäärin 18,3 ‰, mikä on runsaat puolet valtameren suolapitoisuudesta. Pintavesi lämpenee kesällä ja jäähtyy talvella. Harppauskerroksesta (50–150 m) meren pohjaan ulottuu alusveden alue, jossa on raskaampaa, suolaisempaa, Välimerestä peräisin olevaa vettä, jonka lämpötila on ympäri vuoden noin 9 celsiusastetta. Alusvesi ei juuri sekoitu pintaveden kanssa, ja sen happitilanne on huono. Suurin osa yli 200 metrin syvyydessä olevasta vedestä on lähes täysin hapetonta.
Mustanmeren eliöstö muuttuu nopeasti. Viime vuosina monet alkuperäiset nilviäiset ovat joutuneet väistymään Tyyneltämereltä kotoisin olevan, voimakkaasti leviävän "Rapana venosa" -petokotilon tieltä. Se lienee päässyt Mustallemerelle painolastitankeissa. Bulgarialaiset keräävät tätä jopa puoli kiloa painavaa kotiloa Mustastamerestä, pakastavat ja myyvät Japaniin.
Huomattavat kaupungit.
Romania: Constanța (Mustanmeren suurin satama, väkiluku 306 000), Mangalia (41 153)
Bulgaria: Burgas (229 250), Varna (357 752)
Ukraina: Odessa (1 001 000), H'erson (358 000), Sevastopol (379 200), Jalta (80 552), Kertš (158 165)
Venäjä: Novorossijsk (281 400), Sotši (328 809)
Georgia: Suhumi (43 700), Poti (47 149), Batumi (121 806)
Turkki: Trabzon (275 137), Samsun (439 000), Ordu (136 000), Zonguldak (104 276)


Sudan.
Sudanin tasavalta eli Sudan () on valtio Keski- ja Pohjois-Afrikassa, Sahelin alueella. Sen pinta-ala on 1,88 miljoonaa neliökilometriä, mikä tekee siitä Afrikan kolmanneksi suurimman valtion Algerian ja Kongon jälkeen. Sudanin pohjoisosassa sijaitsevassa pääkaupungissa Khartumissa elää noin 2,5 miljoonaa ihmistä (metropolialueella 5–7 miljoonaa). Koko maassa elää arviolta 33 miljoonaa ihmistä, joista 96,7 % on muslimeita. Sudanin rajanaapureita ovat pohjoisessa Egypti, idässä Eritrea sekä Etiopia, etelässä Etelä-Sudan, lounaassa Keski-Afrikan tasavalta, lännessä Tšad ja luoteessa Libya.
Sudan itsenäistyi 1956. Maa oli siitä lähtien käytännössä koko ajan sisällissodassa 2000-luvulle asti. Ensimmäinen sisällissota alkoi jo ennen itsenäistymistä (1955) ja jatkui vuoteen 1972 asti. Toinen sisällissota alkoi pohjoisen arabien ja etelän ei-arabialaisen väestön välillä vuonna 1983 etelän arabilaistamis- ja islamilaistamisohjelmia vastaan. Etelän suurilla öljyvaroilla oli myös vaikutusta sodan syttymiseen. Noin 1,5 miljoonaa henkeä vaatinut sisällissota päättyi vuonna 2005 solmittuun rauhansopimukseen, ja Etelä-Sudan itsenäistyi heinäkuussa 2011.
Uusi kriisi oli jo alkanut vuonna 2003 lännessä Darfurin alueella, mikä on kiristänyt Sudanin ja Tšadin välejä. YK on luokitellut Darfurin kriisin maailman pahimmaksi humanitaariseksi ongelmaksi. Maan itäosa on jäänyt muiden konfliktien vuoksi huomiotta, minkä vuoksi sielläkin on syntynyt kapinallisliike hallitusta vastaan. The Fund for Peace -järjestön epäonnistuneiden valtioiden luettelossa Sudan sijaitsi vuonna 2009 kolmantena oltuaan vuonna 2008 toisena ja vuonna 2007 listan ensimmäisenä.
Suuri osa Sudanista on kuivaa Saharan aavikkomaata sekä malariatartunnoista ja nopeasta aavikoitumisesta tunnettua Sahelin aluetta. Maan läpi kulkee maailman pisin joki Niili, joka alkaa Keski-Afrikasta Valkoisen Niilin nimisenä ja johon Khartumissa yhtyy Etiopiasta alkava Sininen Niili.
Etymologia.
Valtion nimi ”Sudan” on peräisin keskiaikaisilta arabikauppiailta, jotka kutsuivat aluetta nimellä "Bilad as-Sudan" eli ”Mustien maa”. He tarkoittivat nimellä paljon laajempaa aluetta kuin nykyistä Sudanin valtiota. He käsittivät Mustien maaksi Saharan eteläpuolisen maa-alueen Punaisestamerestä Atlantin valtamereen saakka.
Varhaiset kuningaskunnat.
Varhaisimmat todisteet Sudanin alueen asutuksesta ovat myöhäispaleoliittiselta kaudelta (n. 30–20 tuhatta vuotta sitten) Khartumin seutuvilta. Ensimmäiset sudanilaiset saapuivat etelästä ja lännestä ja siirtyivät ajan kuluessa kohti keskistä Sudania asuttaen lopulta pohjoiset ja itäisetkin alueet. Noin 10 000 eaa. alkoi maanviljely ja karjanhoito. Haudoista on löytynyt koruja ja tuontitavaroita, sekä merkkejä organisoidusta sodankäynnistä.
Sudanista löydetty nubialaisen kuninkaan patsas.
Varhaisdynastisella Egyptillä lienee ollut yhteys sudanilaisiin, mutta heitä erottanut kuiva ylänkö saattoi estää aluksi egyptiläisiä levittäytymästä Sudaniin. Egyptiläiset valloittivat kuitenkin ennen 2300-lukua eaa. pohjoisen Sudanin ja liittivät sen osaksi egyptiläistä valtakuntaa Nubian provinssina. Sudan oli tärkeä alue Egyptin faraoille, sillä sieltä tuotiin runsaasti arvomateriaalia norsunluusta kultaan. Pohjois-Sudan oli myös kauttakulkumaa Puntmaan maustekaupalle.
Egyptin eteläpuolelle Nubiaan syntyi ennen 1000-luvun eaa. puoltaväliä muutamia valtioita, muun muassa Kerma ja Kuš. Tiedot näistä valtakunnista ovat vähäiset, mutta Egypti onnistui nujertamaan ne ilmeisesti vuosituhannen puolenvälin paikkeilla, ja valtioiden kansalaiset saatettiin egyptiläistää. Kušin valtakunta ja kušilaiset olivat tärkeitä koko Egyptin valtakunnalle, sillä seudulta saatiin aiemmin mainittujen luonnonvarojen lisäksi paljon erilaisia eläimiä ja kušilaiset sotilaat olivat vertaansa vailla. Egypti menetti otteensa Kušista noin 1070 eaa. ja noin 300 vuotta myöhemmin asetelmat kääntyivät päälaelleen, kun Kušin pääkaupunkiin Napataan nousi vallanhaluinen monarkkisuku. Kuningas Kašata valloitti Ylä-Egyptin ja asettui hallitsemaan Thebaan. Hänen seuraajansa Piye yhdisti Kušin ja Egyptin perustamalla 25. dynastian eli niin sanotun nubialaisdynastian. Laajentuminen nykyisen Syyrian ja Israelin alueille ajoi Assyrian ja nubialaisdynastian sotaan, joka päättyi Egyptin perääntymiseen ja nubialaisdynastian kaatumiseen.
Vajaa sata vuotta myöhemmin noin 590 eaa. egyptiläisten armeija hääti kušilaiset Napatasta, josta tuli assyrialaisia vastaan koetun tappion jälkeen uusi hallintokeskus, ja pakotti heidät asettumaan Meroëen. Meroëlainen kuningaskunta kehittyi Egyptistä riippumatta, mutta egyptiläisvaikute oli silti vahvasti läsnä. He rakennuttivat hallitsijoiden kunniaksi steeloja ja Bagrawiyassa sijaitsevat pyramidit. Kulttuuri oli saanut runsaasti apua Välimeren kaupasta, vaikkei tällä lopulta ollut kulttuurista vaikutusta. Meroëlaiset kehittivät myös oman kirjaimiston (kuva kirjaimista), jota aiemmin egyptiläiset hieroglyfit olivat käytössä. Meroë-kaudesta on säilynyt temppeleiden, palatsien ja kylpylöiden raunioita. He onnistuivat rakentamaan myös tehokkaan keinokastelujärjestelmän, joka mahdollisti väkiluvun kasvun alueella. Meroën historia päättyy kuitenkin 350-luvulle, jolloin etiopialainen Aksumin kuningaskunta valtasi sen.
Kristinuskon ja islamin saapuminen.
Kristinusko levisi Sudaniin vielä Meroën kuningaskunnan loppuvaiheessa. Alueelle saapuneet kristityt olivat lähinnä pohjoisen vainoja pakenevia, mutta Rooman keisari Konstantinus Suuren käännyttyä kristityksi pakolaisvirta väheni ja kauppiaiden ja saarnaajien osuus lisääntyi. Lähetyssaarnaajia lähetettiin Sudaniin edelleen 500-luvulla keisari Justianianuksen hallintokaudella. Meroën seuraajina syntyneet Sudanin kolme kuningaskuntaa Nobatia, Alwa ja Makuria omaksuivat koptilaisuuden. Aluksi ylimystö puhui kreikkaa, myöhemmin koptin kieli otti sen valta.aseman, ja 700-luvulta alkaen arabista tuli tärkeä kieli varsinkin kaupan alalla.
Vain vuosisata myöhemmin syntyi nykyisen Saudi-Arabian alueella uusi uskonto, islam. Se levisi erittäin nopeasti Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa ja eteni aina Espanjaan saakka. Islam saapui Nubiaan vasta perustetun islamilaisen Egyptin armeijan voimin. Nubialaiset muodostivat voimakkaan vastarinnan ja onnistuivat torjumaan hyökkäyksen. On löydetty lisäksi todisteita siitä, että nubialaisia olisi taistellut kristittyjen rinnalla ristiretkien aikaan. Islam sai kuitenkin jalansijan alueella, islamilaiset esimerkiksi valloittivat kristinuskoisen Alawan itselleen, ja islamia on siitä asti harjoitettu etenkin Pohjois-Sudanin alueella, vaikka miehittäjät menettivätkin Alawan nopeasti afrikkalaisille funjeille vuonna 1504 (Sennarin sulttaanikunta). Funjit pitivät otteensa aina vuoteen 1821 saakka, jolloin ottomaanit ja egyptiläiset yksissä tuumin valloittivat ja liittivät sen Egyptiin.
Suurvallat, Britannia etunenässä, vaativat taloudellisesti keskeisen elinkeinon eli orjakaupan kieltämistä Sudanissa. Britannia vaati myös varakuningas Ismāʿīl Pashan erottamista ja hänen poikansa Tewfik I:n nimittämistä. Tämä onnistui, mutta korruptio ja hänen huonot kykynsä johtivat Orabi-kapinaan. Tewfik pyysi apua Britannialta, jonka väliintulo johti Egyptin miehitykseen vuonna 1882.
Mahdivaltio.
Muhammad Ahmad ibn Abd Allah
Ulkovaltojen läsnäolo ja orjuuden kielto nostattivat kapinaliikkeen, jonka nokkamiehenä oli Muhammad Ahmad ibn Abd Allah. Sudanin sodassa vuosina 1881–1885 hän onnistui päämäärässään nujertaa ulkovaltojen hallinto ja alkoi itse rakentaa islamiin perustuvaa teokratiaa. Hän julisti itsensä "mahdiksi", jonka sudanilaiset tulkitsivat pimeiden aikojen lopun ennustetuksi pelastajaksi. Hänen valtaanastuminen osui yhteen islamilaisen kalenterin 1200-luvun lopun kanssa, joka oli tulkittu uskonnollisen uudistuksen kaudeksi, joten Muhammad Ahmad sai täyden tuen islamilaiselta kansaltaan. Pitkään hän ei kuitenkaan elänyt, sillä hän kuoli jo kuuden kuukauden päästä Khartumin kukistamisen jälkeen.
Valtiota Ahmadin kuolema ei romuttanut, vaan hänen seuraajansa laittoivat asevoimansa liikkeelle valloittamaan alueita kaikista ilmansuunnista vannomalla pyhän sodan nimeen tarkoituksenaan uudistaa koko islam. Joidenkin hetkellisten voittojen jälkeen vuonna 1889 lakannut laajentumissota johti kaikilla rintamilla tappioihin. Tappioita seurasi laajempi kurjuus, sillä huonot sadot ajoivat kansan nälänhätään ja tautikuolemiin. Kansan edessä Ahmadin seuraajan Abdallahi ibn Muhammad suosio ei laskenut, vaan heidän silmissään hän oli uusi mahdi. Mahdivaltio kukistui imperialistipyrkimyksiään jouduttavalle Britannialle pääkaupunki Omdurmanissa käydyssä taistelussa vuonna 1898.
Angloegyptiläinen Sudan.
Britit perustivat Sudaniin yhteishallinnon Egyptin kanssa. Brittien tarkoituksena oli jatkaa turkkilais-egyptiläisen Sudanin perintöä ja yhdistää molemmat Niilin laakson valtiot. Sudan pysyi Brittiläisen imperiumin kiikarissa myös sen vuoksi, että sen avulla voitaisiin turvata suunniteltu keinokastelupatohanke Assuaniin ja varmistaa niin sanottu Kap–Kairo-suunnitelman toteutuminen. Ranskalla oli oma siirtomaasuunnitelma, se halusi itselleen alueet Senegalista Punaiselle merelle. Suunnitelmat aiheuttivat sodanuhan Fašodassa. Britit onnistuivat taivuttelemaan ranskalaiset luopumaan omasta hankkeestaan. Egyptin kanssa luotu yhteishallinto onnistui rauhoittamaan maan aiemmin epävakaiset olot pohjoisessa, mutta vastarinta etelässä pitkittyi.
Uuden Sudanin ensimmäinen kenraalikuvernööri oli lordi Kitchener, mutta hänen tilalleen nousi 1899 Sudanin tilanteen hyvin tuntenut ja kansaan ymmärtäväisesti suhtautunut Reginald Wingate. Hän ei jouduttanut uudistamishankkeita ja piti verotuksen kevyenä. Rautatieverkkoa laajennettiin ja viestintäyhteyksiä parannettiin, mutta maa oli taloudellisesti riippuvainen Egyptistä. 1900-luvun alussa perustettiin myös peruskouluja, jotka tuottivat maahan länsimaisen sivistyneistön yläluokan, joka vieraantui perinteisistä heimokulttuurista ja -elämästä. Egyptiläisten nationalismin nousun hengessä nämä oppineet synnyttivät oman kansallishengen Sudaniin. Sudanilaisten nationalistien kapinat laajenivat maailmansotien välissä, mutta ne tukahdutettiin. Yhtenä liikkeenä oli Valkolippuliitto. Egyptiläiset nationalistit liittoutuivat sudanilaisten nationalistien kanssa kahden erillisen valtion perustamiseksi. Toisessa maailmansodassa Sudanin vuonna 1925 perustettu armeija otti osaa Itä-Afrikan taisteluihin.
Itsenäisyys ja sisällissodat.
Egypti ja Britannia solmivat 1953 sopimuksen Sudan itsehallinnosta ja maahan perustettiin parlamentti 1954 ja maa itsenäistyi 1. tammikuuta 1956. Itsenäistymistä joudutti Egyptin vuoden 1952 sotilasvallankumous, joka syöksi kuningas Faruqin vallasta. Britannia oli jo vuonna 1936 lopettanut Egyptin miehittämisen, mutta piti Sudanin edelleen siirtomaana. Koko itsenäisyytensä ajan maa oli ollut pääasiassa islamismiin suuntautuneiden sotilashallitusten alaisuudessa. Maan suurinta poliittista ryhmittymää Umma-puoluetta johti edelleen Mahdin jälkeläinen Sadiq al-Mahdi. Kiistat valtio islamilaisesta luonteesta tai maallisuudesta ja Khartoumin arabihallituksen kieltäytyminen siirtymisestä liittovaltiojärjestelmään johtivat etelän ei-islamilaisten kapinaan, joka aloitti ensimmäisen 17-vuotisen sisällissodan (1955–1972).
Kenraali Ibrahim Abboud kaappasi vallan 1958 ja aloitti arabialaistamisen ja islamilaistamisen, joka vahvisti etelän vastarintaa. Abboud syöstiin vallasta 1964 ja maahan tuli siviilien väliaikaishallitus.
Toukokuussa 1969 ryhmä eversti Gaafar Nimeiryn johtamia sosialistiupseereja kaappasi vallan ja julisti maan sosialistiseksi islamismin sijaan ja hahmotteli etelälle annettavan autonomian. Juntan kommunistijäsenet yrittivät syrjäyttää Nimeiryn, joka käynnisti kommunistien puhdistukset ja etäännytti myös tukijansa Neuvostoliiton. Menetettyään kommunistien tuen ja islamistien suhtauduttua häneen vihamielisesti, Nimeiry haki tukea etelästä. Nimeiry solmi myös rauhan Etiopian ja Ugandan kanssa, ja maat suostuivat lopettamaan tukensa toistensa sissiliikkeille. Nimeiry teki 1972 Addis Abebassa sopimuksen etelän kapinaliikkeen kanssa, ja myönsi etelälle autonomian.
Käännekohta tapahtui 1979, kun öljy-yhtiö Chevron löysi öljyä Etelä-Sudanista. Pohjoisen painostuksen tuloksena Nimeiry sanoi 1983 käytännössä irti vuoden 1972 rauhansopimuksen, lakkautti etelän autonomian, julisti arabian maan viralliseksi kieleksi (etelän englannin sijaan) ja siirsi maan eteläosan sotavoimien komennon keskushallitukselle. Toinen Sudanin sisällissota alkoi tammikuussa 1983. Syyskuussa 1983 Nimeiry ilmoitti šaria-lain ottamisesta käyttöön rikoslaissa.
Nimeiry syöstiin vallasta Khartoumin kansannousun myötä huhtikuussa 1985 hänen ollessaan poissa maasta. Taustalla olivat maan talouden romahdus, etelässä käytävä sisällissota ja poliittiset vainot. Kenraali Swar al-Dahab johti sotilashallitusta.
Maassa järjestettiin vaalit huhtikuussa 1986, jonka jälkeen valtaan nousi siviilihallitus. Hallitus yritti neuvotella rauhaa, muttei ollut valmis antamaan etelälle erivapauksia islamilaisesta laista. Vuonna 1989 kenraali Umar al-Bashir kaappasi vallan ja asetti valtaan Kansallisen islamilaisen rintaman. Vuonna 1996 Sudania syytettiin osallisuudesta Egyptin presidentti Mubarakin salamurhayritykseen.
Keskushallitus on pyrkinyt käymään sotaa kapinallisia vastaan yrittäen saada heidät taistelemaan toisiaan vastaan. Lopulta tämä johti kapinallisten yhdistymiseen eversti John Garangin alaisuuteen. Vastustaakseen Sudanin ulkopolitiikkaa kapinallisia ovat tukeneet Etiopia, Eritrea ja Uganda. Vuoden 1993 alusta nämä maat pyrkivät Kenian ohella neuvottelemaan rauhaa Sudanin tilanteeseen. Sudanin hallitus suostui allekirjoittamaan periaatejulistuksen tästä 1997 kärsittyään vakavia tappioita Etelä-Sudanin Sudanin kansanvapautusarmeijalle (SPLA). Sopimukseen valtion ja uskonnon roolista päästiin heinäkuussa 2002 Kenian Machakosissa käytyjen neuvottelujen jälkeen ja hallitus ja SPLA solmivat rauhansopimuksen 9. tammikuuta 2005.
Sopimuksessa Etelä-Sudan jäi "de facto" itsenäiseksi ja samalla sovittiin vuoden 2011 kansanäänestyksestä Etelä-Sudanin palaamisesta keskusvallan yhteyteen tai itsenäistymisestä. Kansanäänestys itsenäisyydestä käytiin 9-15. tammikuuta 2011. 99,57 prosenttia kannatti äänestyksessä itsenäisyyttä, ja Etelä-Sudan voi rauhansopimuksen mukaan julistautua itsenäiseksi 9. heinäkuuta 2011.
Darfur ja valtion kriisitila.
Läntisessä Darfurin maakunnassa on vuodesta 2003 ollut käynnissä hallituksen, hallituksen tukemien arabipaimentolaisten ja puolisotilaalliset janjaweed-joukkojen käymä aseellinen konflikti omavaraismaanviljelijöitä fureja (paikallisesti suurin etninen ryhmä) vastaan. JEM ("Justice and Equality Movement") ja SLM ("Sudan Liberation Movement") ovat asettuneet tukemaan fureja. Kriisi sai alkunsa siitä, kun SLM ja JEM hyökkäsivät hallituksen ja armeijan virastoja vastaan sekä kaappasivat muutaman kaupungin Darfurissa. SLM tavoitteli poliittisen vallan jakoa Darfurissa, janjaweedien aseistariisumista ja alueen taloudellista kehittämistä. SLM syytti hallitusta toistuvista Darfuria koskeneista laiminlyönneistä. Hallitus hylkäsi ehdotuksen ja aloitti puolivuotta myöhemmin heinäkuussa 2003 laajamittaisen hyökkäyksen. Mahmood Mamdanin mukaan kriisin syyt ovat syvemmällä. Hän pitää Darfurin kriisiä ennen kaikkea Britannian siirtomaa-ajoista periytyvänä maakiistana, jonka janjaweed-osapuolen Yhdysvallat aseisti tarkoituksenaan luoda rajan taakse Tšadin vastaisia taistelijoita. Siirtomaa-ajalla Britannia jakoi maan maanviljelijöiden kesken, mutta jätti paimentolaiset ilman. Lähtölaukauksen väkivaltauksille antoi Mamdanin mukaan vuosien 1987–89 kuivuudet. Hallituksen joukkojen vastainen osapuoli väittää Darfurin kriisiä hallituksen suunnitelmaksi muuttaa Darfurin väestörakennetta, sillä samaan aikaan maanomistajuuksissa on tapahtunut muutoksia ja kylät ovat autioituneet pakolaisten lähdettyä niistä.
Hallituksen tukemien janjaweed-joukkojen on todettu syyllistyneen laajamittaisiin joukkomurhiin ja joukkoraiskauksiin. YK:n mukaan joukkojen hyökkäysten seurauksena noin kaksi miljoonaa ihmistä on joutunut pakolaisiksi omassa maassaan ja 300 000–450 000 ihmistä on kuollut. Kriisi on ajanut 234 000 pakolaista Tšadiin. YK:n mukaan Darfurin kriisi oli maailman pahin humanitaarinen ongelma. Sudanin hallitus ei tunnustanut (kesäkuu 2008) kuin 9 000 kuolleen ja 450 000 joutuneen pakolaiseksi. Sudanin hallitus ei suostunut päästämään aluksi YK:n rauhanturvaajia maahan, koska katsoi sen loukkaavan maan suvereniteettia, mutta hieman myöhemmin antoi luvan joukkojen saapumiselle. Maahan tuli myös Afrikan unionin rauhanturvaajia.
Kriisiä on yritetty laannuttaa rauhansopimuksin, mutta niitä on toistuvasti rikottu. George Bushin hallintokaudella tehdyn päätöksen mukaan Yhdysvallat pitää Darfurin tilannetta kansanmurhana, joksi YK sitä ei kuitenkaan tunnusta. YK on kieltänyt aseviennin Sudaniin, mutta Kiinan on raportoitu aseistaneen hallituksen joukkoja.
Joulukuussa 2005 Tšad julisti sodan Sudanille, koska sen mukaan Sudan tukee tšadilaisia kapinallisia.
Etelä-Sudania hallitseva Sudanin kansanvapautusarmeija vetäytyi yhteishallituksesta 2007 syyttäen kansallista hallitusta rauhansopimuksen rikkomuksista, jonka myötä koko sopimuksen pelättiin vaarantuneen.
Vuodesta 2005 myös Etelä-Sudanin pohjoispuolella Etelä-Kordofanissa Nubavuorilla kyti uusi konflikti, kun keskushallitus ja Etelä-Sudanin vallanpitäjät aseistivat alueen väestöä toivoessaan tukijoidensa saavan voiton paikallisvaaleissa 2009. Alueelta on löydetty öljyä, ja hallitus on perustellut alueen aseistamista sillä, että kapinalliset havittelevat tätä öljyä. Etelä-Sudanissa oli elokuuhun 2009 mennessä saanut surmansa yli 1 000 ihmistä. Pelkästään Lou nuer -ryhmän ja murle-heimon välisissä yhteenotoissa oli kuollut 700 ihmistä.
Etelä-Sudanin itsenäistyminen.
Tammikuussa 2011 järjestetty kansanäänestys päätyi tukemaan itsenäisyyttä selvällä enemmistöllä. Sudanin presidentti Omar al-Bashir hyväksyi äänestystuloksen, joten Etelä-Sudan itsenäistyi 9. heinäkuuta 2011.
Politiikka.
Sudan on tasavalta, jossa valtion ja hallituksen ylintä valtaa pitää käsissään presidentti, jonka valitsee ministerineuvosto. Pääministerin virka lakkautettiin vuonna 1993, jolloin maan nykyinen presidentti Omar al-Bashir (NCP, ent. NIF) valittiin vaaleilla. Aiemmin vuodesta 1989 lähtien hän oli pitänyt käsissään ylintä päätäntävaltaa syrjäytettyään vaalein valitun Sadiq al-Mahdin vallasta verettömällä vallankaappauksella. Al-Bashir on vuoden 1993 jälkeen pitänyt käytännössä yksinvaltiaan oikeuksia ja häntä on syytetty kovaotteiseksi diktaattoriksi ja vastuulliseksi Darfurin alueen ihmisoikeusloukkauksista ja useiden satojen tuhansien ihmisten tapattamisesta. Vuonna 2008 hänet pantiin syytteeseen sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa Darfurissa vuodesta 2003 jatkuneiden kahakoiden aikaisissa tapahtumissa. Pääsyyttäjä Luis Moreno-Ocampon mukaan tuomioistuimella on lisäksi vahvoja todisteita kansanmurhasta, mutta syytettä kansanmurhasta ei pystytty nostamaan yhden kolmesta tuomarista äänestettyä sitä vastaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kansainvälinen rikosoikeustuomioistuin laittoi istuvan päämiehen syytteeseen.
Vaikka presidentti onkin yksinvaltiaan asemassa, ei hänellä ole käytännössä koko maan kattavaa valtaa. Etelä-Sudanilla on autonominen asema ja sen hallituksen presidenttinä on ollut vuodesta 2005 lähtien Salva Kiir Mayardit. Etelä-Sudanissa järjestettiin kansanäänestys sen itsenäistymistä koskien vuonna 2011. Sudanin presidentin- ja parlamenttivaalit oli tarkoitus järjestää vuonna 2009, mutta niitä lykättiin seuraavaan vuoteen perustellen vaalienjärjestelyssä ilmenneillä vaikeuksilla. Kansanäänestyksestä ja Etelä-Sudanin kuuden vuoden autonomiasta päätettiin al-Bashirin ja etelän kapinallisten (Sudanin kansan vapautusarmeija, SPLA) johtajan John Garangin välillä vuonna 2005 pitkän sisällissodan päätteeksi. Siinä sovittiin myös vallan ja varojen jakamisesta 39 000-henkisen armeijan ylläpitämisestä (taistelijoita molemmilta puolilta) ja šaria-lain ulottumisesta vain pohjoiseen pääkaupunkia lukuun ottamatta.
Sudanin parlamentti on yksikamarinen ja koostuu 450 parlamentinjäsenestä ("Majlis Watani") ja 50 valtioneuvostonjäsenestä (Majlis Welayat). Parlamentinjäsenien kausi kestää kuusi vuotta, presidentin viisi vuotta. Äänioikeuden ikäraja on 17 vuotta.
Ulkopoliittisissa suhteissa aiheuttaa hankaluuksia Sudanin jyrkkä islamilaisuus. Naapurimaat Kenia, Tansania ja Uganda tukivat vuonna 1997 etelän SPLA:ta islamin rajoittamiseksi ja Yhdysvallat liittyi tukijoihin syyttäen Sudania kansainvälisen terrorismin tukemisesta. Samaan aikaan Sudan tuki Ugandan kapinallisia. Vuoden 1998 Itä-Afrikan lähetystöpommi-iskujen jälkeen Sudanin hallitus on suostunut joihinkin myönnytyksiin. Osama bin Laden asui Sudanissa 1991–1996. Häntä viehätti juuri Sudanin islamilaisuus. Hän osallistui tienrakennukseen ja muuhun rakennustoimintaan.
Sudanin politiikkaa hallitsi vuonna 1946 tapahtuneen perustamisensa jälkeen Sudanin kommunistinen puolue aina vuoteen 1971 saakka, jolloin istuva presidentti Gaafar Nimeiry nujersi puolueen kommunistien osallistuttua vallankaappausyritykseen. Nimeiry itse oli vuonna 1969 astunut valtaan sotilasvallankaappauksen turvin ja kieltänyt puolueet ensitöikseen. Nimieryn sosialistipuolue SSU oli ainoa sallittu puolue maassa. Ensimmäiset vapaat vaalit sitten vuoden 1968 järjestettiin vuonna 1986. Suurimmiksi puolueiksi muodostuivat Ummah-puolue ja Demokraattinen unionistipuolue (DUP). Nämä muodostivat etelän pienpuolueiden kanssa hallituskoalition jättäen Kansallisen islamilaispuolueen oppositioon. Hallituskoalitio kuitenkin rakoili DUP:n irtaannuttua siitä menetettyään toisen korkeimman neuvoston paikkansa Ummahille. Hallitus menetti asemansa vuonna 1989, jolloin oppositiopuolue NIF kaappasi vallan itselleen. Väliaikaishallitus julisti NIF:n samalla ainoaksi puolueeksi, jona se jatkoi väliaikaishallituksen hajottamisen jälkeen 1993. Muut puolueet hyväksyttiin vuoden 1998 perustuslaissa ja sen vuoden 2000 uudistuksessa. Puolueilta kuitenkin vaadittiin perustuslain hyväksyntää ja lupausta pidättäytyä hallinnon vastaisesta väkivallasta. Uusina puolueina tulivat Ibrahim Ahmed Umarin johtama National Congress Party (NCP, ent. NIF), Hassan al-Turabin Popular National Congress (PNC) ja parikymmentä pienempää puoluetta.
Vuodesta 1989 saakka Sudanin presidenttinä ollut al-Bashir sai vuoden 2000 vaaleissa 86,5 prosentin kannatuksen ja toiseksi tullut Ja’afar Muhammed Numayri joutui tyytymään 9,6 prosentin kannatukseen. Loput äänet jakaantuivat kolmen muun ehdokkaan kesken.
Pinnanmuodot.
Sudan on Afrikan toiseksi laajin valtio ja sijaitsee mantereen koillisosassa. Sen pinta-ala on 1,88 miljoonaa neliökilometriä. Valtiolla on yhteistä rajaa Egyptin ja Libyan kanssa pohjoisessa, lännessä Tšadin ja Keski-Afrikan tasavallan kanssa, etelässä Etelä-Sudanin kanssa sekä idässä Etiopian ja Eritrean kanssa. Idässä sillä on myös noin 850 km rantaviivaa Punaisella merellä. Pääkaupunki Khartum sijaitsee maan keskiosassa. Sudanilla on erimielisyyksiä rajoista Egyptin, Etiopian ja Etelä-Sudanin kanssa. Egyptin ja Sudanin välejä hiertää Ḥalāʾibin kolmio, joka on käytännössä Sudanin hallinnassa, mutta molemmat maat pitävät sitä osana itseään. Etelä-Sudanin kanssa on kiistaa etenkin Abyelin alueen jakamisesta.
Suurin osa Sudanin alueesta on Niilin vaikutuspiirissä olevia tasankoja. Suurin osa maasta on pelkkää tasaista aroa ja Saharan kuivaa ja polttavan kuumaa autiomaata, kun itsenäistyneessä etelässä sijaitsee trooppisia sademetsiä, kosteikkoja ja korkeita vuoristoja. Maan nykyisen eteläosan läpi kulkee koko Afrikan leveyden kattava Saharan autiomaan reunavyöhyke, Sahel. Sahel on pitkälti akaasipensaikkoa ja lyhytvartista ruohosavannia. Ylänköä on Ugandan rajaseudun lisäksi myös Etiopian ja Punaisen meren rannikon tuntumassa sekä lännessä, jossa on noin 160 kilometriä pitkä Marrahvuoristo, jonka korkein kohta on (3 088 m).
Maassa ei ole yhtään suurta luonnon järveä, mutta ihmisten padonrakennusten seurauksena syntyneitä tekojärviä on muutamia. Suurin näistä on Egyptin vastaisella rajalla sijaitseva Assuanin padon taakse muodostuneen Nasserjärven eteläosa, mitä sudanilaiset kutsutavat Nubianjärveksi. Muita patoja ovat Khashm al-Qirbah ja Khazzan Jabal al Awliya. Niilin muut kataraktit paitsi ensimmäinen sijaitsevat Sudanin alueella, mutta toinen katarakti on jäänyt Nasserjärven alle. Suurin osa maasta on Niilin ja sen sivujokien valuma-aluetta, vain koillisessa wadit laskevat joko Punaiseen mereen tai Punaisenmeren kukkuloiden länsipuolen lampiin, jotka tyhjenevät haihtumalla.
Luonto.
Sudanin eläimistö on tyypillistä Keski-Afrikan eläimistöä sorkka- ja petoeläimineen. Sudanin ja Etelä-Sudanin alueella elävistä nisäkkäistä on tunnistettu vuoteen 2002 mennessä 282 lajia ja linnuista 280. Afrikassa tavattavista 13 nisäkäslahkosta kahdentoista lahkon lajeja elää näissä maissa. Nisäkkäistä 16 ja linnuista kymmenen on IUCN:n mukaan uhanalaisia. Uhanalaisiin lajeihin kuuluvat esimerkiksi valkogaselli, helmikirjorastas ja töyhtöiibis. Sapelibeisa eli muun muassa Sudanissa, mutta nyt se on kuollut kokonaan sukupuuttoon luonnossa.
Sudanin luontoa uhkaa Sahelin alueen voimakas aavikoituminen, metsien tuhoutuminen, ylilaiduntaminen ja kontrolloimaton metsästäminen. Ennen sisällissotia Sudan oli suosittu turismimaa ja eurooppalaiset matkustivat Sudaniin metsästämään paikallisia eläimiä. Sudania on myös syytetty uhanalaisten eläinten, kuten norsujen salametsästämisestä. Norsuja metsästetään norsunluun arvokkuuden vuoksi ja vuonna 2005 kansainvälinen luonnonsuojeluryhmä löysi lähes 11 000 norsunluusta tehtyä korua pääkaupungista Khartumista. Sisällissodat ovat keskittäneet ihmisten huomion pois luonnonsuojelualueista, mutta siitä huolimatta Sudan on laajentanut merkittävästi luonnonsuojelualueidensa kokoa. Tärkeimpiä luonnonsuojeluorganisaatioita ovat maan yliopistot, SECS ja Sudanin tutkimuskeskus ja Wildlife Reasearch Center.
Osavaltiot.
Sudan on jaettu 16 osavaltioon eli wilayahiin. Anglo-egyptiläisellä Sudanilla oli yhteensä kahdeksan "mudiriyaa" tai provinssia, joiden rajat määriteltiin tarkemmin toisen maailmansodan aikoihin. Nämä provinssit olivat An Nīl al Azraq, Darfur, Al Istiwā’īyah, Kassala, Khartum, Kurdufan, Ash Shamālīyah ja A’āli an Nīl. Nykyiset osavaltiot liittyvät läheisesti vanhoihin provinsseihin, sillä osavaltiot ovat syntyneet vuodesta 1973 alkaneen hallinnon uudelleenjärjestelyiden seurauksina.
Ilmasto.
Sudanin ilmasto on kuuma ja kuiva. Maassa mitataan kesäisin keskimäärin noin 42 celsiusasteen lämpötiloja ja talvisin 32 celsiusastetta. Iltaisin ja öisin lämpötila laskee suuresti. Lämpötilaerot ovat paikallisesti ja vuodenajallisesti melko pienet. Vuodessa saadaan sadetta vähän, paikoin vain 100 millimetriä. Ilman suhteellinen kosteus vaihtelee 20–40 prosentin välillä, keskimäärin se on 27 %. Sadekausi sijoittuu heinä-syyskuulle. Leudointa Sudanissa on Punaisen meren rannikolla. Aavikolla kovat haboobeiksi kutsutut aavikkomyrskyt ovat tyypillisiä sääilmiöitä. Haboobit kuljettavat mukanaan lähes 900 metrin korkuisia hiekkapatsaita. Haboobit kestävät tyypillisesti kolmisen tuntia ja ilmenevät samanaikaisesti ukkosmyrskyjen kanssa.
Talous.
Sudan kuuluu maailman köyhimpien ja vähiten kehittyneiden valtioiden joukkoon. Ennen Etelä-Sudanin itsenäistymisetä väestöstä noin 40 prosenttia eli köyhyysrajan alapuolella. Suurin osa ihmisistä elää omavaraismaanviljelyn varassa, maanviljelyn on arvioitu työllistävän noin 80 prosenttia maan töissäkäyvistä, joten kuivuudella ja huonoilla sadoilla on suuri vaikutus maan talouteen. CIA World Factbookin arvion mukaan työttömyysaste oli vuonna 2002 18,7 prosenttia. Vuonna 2004 öljyn osuus koko Sudanin viennin arvosta oli 87 prosenttia, aiemmin seesami ja puuvilla olivat tärkeimpiä vientituotteita lihatuotteiden ohella (lammas, vuohi, nauta, kameli). Sudanista viedään myös maapähkinää ja sokeriruokoa. BKT (62,19 miljardia dollaria, 2008) jakaantuu palveluiden, teollisuuden ja maatalouden kesken lähes tasan.
Teollisuuden ja valtiontalouden kehittymistä on hankaloittanut veriset sisällissodat ja huonot kulkuyhteydet, mutta sisällissotien lakattua maatalouden ulkopuoliset sektorit ovat alkaneet kasvaa. Lähes koko teollisuus on yksityisesti omistettua. Orjuutta harjoitetaan vieläkin Sudanissa. Vuonna 2008 öljyn hinnan nousi ennätyskorkealle, mikä vauhditti reippaasti Sudanin taloutta. New York Times raportoi jo vuonna 2006 Sudanin talouden kasvavan eniten koko maailmassa. On arvioitu, että öljy tulee tulevaisuudessakin olemaan Sudanin tärkein luonnonvara ja että talous keskittynee kemianteollisuuteen rikkaiden mineraalivarojensa vuoksi. Muita luonnonvaroja ovat kulta, rauta ja kupari. Tärkeimmät öljyesiintymät sijaitsevat etelässä, mutta Pohjois- ja Etelä-Sudanit ovat sopineet luonnonvaroista saadun tuoton jakamisesta. Taloutta on kasvattanut myös lisääntyneet ulkomaiden investoinnit, esimerkiksi Kiinan investoinnit ovat auttaneet Sudania tulemaan öljynviejämaaksi. Kiina on muutoinkin tärkeä kauppakumppani Sudanille, sillä esimerkiksi vuonna 2009 58 prosenttia 7,56 miljardin US dollarin arvoisesta viennistä meni Kiinaan. Saudi-Arabiasta ja Kiinasta tuodaan Sudaniin eniten hyödykkeitä.
Sudanin valtionvelka oli vuonna 2010 noin 38 miljardia dollaria ja inflaatio 12 prosenttia.
Monet rikkaat tai suuret Aasian valtiot, kuten Kiina, Intia, Saudi-Arabia, Etelä-Korea ja Arabiemiirikunnat, ovat alkaneet ostaa ja vuokrata etenkin Afrikan köyhistä maista runsaasti viljelykelpoista maata. Sudan on ollut maanvuokrauksen kiinnostuksen, kohteena ja viljelymaan vuokrauksesta on tullut 2000-vuosikymmenen aikana maalle tärkeä vientituote. Sudan on solminut muun muassa sopimuksia Egyptin, Etelä-Korean, Saudi-Arabian ja Jordanian kanssa. Egypti on vuokrannut tarvittavan maa-alan kahden miljoonan vehnätonnin vuotuiseen viljelemiseen, ja Etelä-Korea on vuokrannut 690 000 hehtaaria maata vehnänviljelyyn. Jordanialle on taas vuokrattu 25 000 hehtaaria maata karjan- ja viljankasvatukseen ja Saudi-Arabialle 10 000 hehtaaria viljan ja kasvisten viljelyyn.
Liikenne.
Sudanissa on 140 lentopaikkaa, joista kolmella on yli kolme kilometriä ptkä kiitotie. Ainoa kunnon satama on Port Sudan. Rautateitä on lähes kuusituhatta kilometriä. Ainoa säännöllinen matkustajajunayhteys kulkee Khartumista Wadi Halfaan. Lisäksi kerran kuussa on junavuoro Atmanista Port Sudaniin ja läntinen linja Nyalaan. Maantieverkkoa uudistetaan ja päällystetään kiivaasti, ja suurten kaupunkien välillä on linja-autoreittejä.
Väestö.
Virallinen väestönlaskenta Sudanissa on suoritettu viimeksi vuosina 2008–2009, ja sen mukaan jakamattomassa Sudanissa oli 39,15 miljoonaa asukasta. Etelä-Sudanin irtautuessa väkiluku pieneni arviolta kahdeksalla miljoonalla. Aiempi väestönlaskenta suoritettiin vuonna 1993, jolloin valtion väkiluvuksi saatiin 25 miljoonaa. YK arvioi vuoden 2006 väkiluvun olleen noin 37 miljoonaa ja CIA Worldfactbookin mukaan asukasluku on vuoden 2009 puolivälissä noin 41 miljoonaa. Eniten ihmisiä elää Khartumin metropolialueella (Khartum, Omdurman, Pohjois-Khartum), jossa elää arviolta 5–8 miljoonaa ihmistä. Sudanin väestön kasvunopeus on 2,1 prosenttia vuodessa (hedelmällisyysluku 4,48). Noin 43 prosenttia väestöstä elää kaupungeissa ja kaupungistuminen lisääntyy 4,3 prosentin vuosivauhdilla. Vaikka Sudan onkin epävakaa ja ihmiset muuttavat maasta, niin maassa eli vuonna 2008 310 000 naapurimaista tullutta turvapaikanhakijaa ja pakolaista. Vuoden 2003 tietojen mukaan lukutaitoisia oli 61 prosenttia väestöstä, miehillä lukutaitoisuus on naisia yleisempää (M:71,8 %; N:50,5 %).(Koulutus on ollut vähäisintä Etelä-Sudanin alueella, joten on todennäköistä että sen itsenäistyessä pohjoisen lukutaitoprosentti kasvaa.)
Arabia ja englanti ovat maan virallisia kieliä, mutta muilla kielillä on tunnustettu kansalliskielen asema, vaikkakin väestön arabiasointiohjelma on käynnissä. Suurin osa väestöstä on arabeja. Etniset vähemmistöt ovat keskittyneet maan tiettyihin osiin, Darfurissa (”furien koti”) suurin ryhmä on furit, Punaisen meren rannalla bedžat. Zaghawat elävät Tsadin vastaisen rajan lähistöllä, ja maan pohjoisosassa elää nubialaisia.
Vuonna 2009 ilmoitettu väestön eliniänodote oli 51 vuotta, kun mediaani-ikä on vain noin 19 vuotta.
Etelä-Sudanin itsenäistymisen jälkeen arvioitiin jäljelläolevasta väestöstä 96,7 prosentin olevan muslimeita.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 1,4 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 320 000 henkeä. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 87 000 henkeä, mutta sitä sai vain murto-osa heistä, noin 1 600 henkeä.
Muita yleisiä infektiotauteja ovat bakteeri- ja alkueläinperäinen ripuli, A- ja E-hepatiitti, lavantauti, malaria, skistosomiaasi, denguekuume, meningokokin aiheuttama aivokalvontulehdus ("meningitis meningococcica"), unitauti ja rabies.
Kulttuuri.
Vuosisatoja vanha suullinen perinne on nykyäänkin tärkeässä roolissa sudanilaisessa kulttuurissa, etenkin maaseudulla, jossa tarinat periytyvät sukupolvelta toiselle edelleen suullisessa muodossa. Tarinoiden aiheet vaihtelevat opetuksista uskonnollisiin tai mytologisiin. Sudanilainen populaarimusiikki on ammentanut tästä kulttuuriperinteestä runsaasti aiheita omiin sanoituksiinsa. Nykyajan suosituimpia sudanilaismuusikkoja ovat Muhammad Wurdi, Gabli ja Muhammad el Amin ja Abdel Gadir Salim. Kirjailijoista parhaiten menestynein on Tayeb Salih, joka käsitteli teoksissaan kolonialismin aikaa Sudanissa ja sukupuolirooleja. Hänen parhaiten muistetut teokset ovat "Mawsim al-Hiǧra ilā ash-Shamāl" (, 1967) ja "Urs al-zayn" (, 1969). Jälkimmäinen on myöhemmin filmatisoitu. Muita kirjailijoita ovat Jamal Mahjoub ja Leila Aboulela.
Televisio on levinnyt maassa laajasti. Maaseudullakin on ainakin yksi kylän yhteinen televisio. Suosituimpia ohjelmia ovat iltaisiin lähetettävät egyptiläiset tai libanonilaiset saippuasarjat. Suurimmista kunnista löytyy myös elokuvateatteri, joissa käyvät pääsääntöisesti vain miehet. Ylivoimaisesti suosituin ajanviete on kuitenkin naapureiden ja tuttujen luona käynti sekä heidän kanssaan keskusteleminen. Miehet tapaavat erilaisissa klubeissa, joissa keskustellaan ja pelataan korttia, naiset kyläilevät toistensa kodeissa. Ruoka ja juoma ovat tärkeitä vierailun elementtejä. Vieraille tarjotaan ainakin kahvia, teetä tai virvokkeita, ellei koko ateriaa. Yleensä ruoka syödään yhteisestä astiasta oikeaa kättä käyttäen. Ennen ateriaa tarjotaan vesikannu ja pyyhkeitä käsienpesua varten. Tärkeän vieraan kunniaksi voidaan teurastaa lammas, jnka sisäelimistä tehdään chilin kanssa erityinen "marara"-niminen ruokalaji.
Vaikka Sudan on suurimmaksi osaksi islamilainen maa ja väestöä on yritetty arabialaistaa, suhtaudutaan šaria-lakiin hyvin vapaamielisesti. Esimerkiksi alkoholia juodaan ja sitä on helposti saatavilla. Nainen on kuitenkin selvästi alisteisessa asemassa mieheen nähden. Naisten ja miesten ympärileikkaus on yleistä, vaikka on saatu selviä merkkejä tavan lieventymisestä tai suosion vähenemisestä.
Urheilu.
Urheilulajeista tärkein on jalkapallo. Sudanin jalkapallomaajoukkue on Afrikan cupissa pärjännyt kohtalaisen hyvin, vaikkakin sen parhaat saavutukset ovat peräisin 1970-lukua edeltäneeltä ajalta (voitto 1970 ja finaalissa 1959 ja 1963). Heinäkuussa 2011 se oli FIFA:n rankingissa sijalla 99. Lentopallo on kansallislajin aseman saaneen jalkapallon jälkeen toisiksi suosituin urheilulaji.
Sudan on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1960. Ensimmäisen mitalin sai vuonna 2008 miesten 800 metrin juoksussa Ismail Ahmed Ismail. Toinen 800 metrillä menestynyt sudanilaisyleisurheilija on Abubaker Kaki Khamis, joka on voittanut sisäratojen maailmanmestaruuden kahdesti.


Vappu.
Vappu on vuosittain 1. toukokuuta vietettävä kansainvälinen juhlapäivä ja monissa maissa yleinen vapaapäivä. Se on alkavan kevään juhlapäivä sekä kansainvälinen työväen juhlapäivä. Suomessa vapunpäivää aattopäivineen vietetään työväen, ylioppilaiden ja kevään karnevaalijuhlana. Vuodesta 1979 lähtien vappu on ollut Suomessa virallinen liputuspäivä, "suomalaisen työn päivä".
Vapun alkuperä.
Kun vuodenkierto jaetaan kahdeksaan osaan, kevätpäiväntasauksen ja kesäpäivänseisauksen puoliväli osuu toukokuun alkuun. Euroopassa keltit ja germaaniset kansat viettivät kevään alkamisen juhlaa huhtikuun lopulla tai toukokuun alussa. Juhlamenoihin kuului kokkojen polttaminen.
Irlannissa ja Skotlannissa on vietetty huhtikuun lopulla tai toukokuun alussa kevään juhlana kelttiläistä Beltane-juhlaa. Beltane oli samhainin ohella toinen kelttien keskeisimmistä juhlista. Juhlan aikana sytytettiin kokkotulia, joiden uskottiin edistävän karjan hedelmällisyyttä. Karja on ajettu rituaalisesti haltiatulien läpi. Beltane tarkoittaakin ”hyvää tulta”. Monissa eurooppalaisissa maissa on perinteisesti pystytetty korkea vappusalko, jonka päähän on kiinnitetty pitkiä nauhoja. Juhlassa nauhat kudotaan salon ympärille. Nuorten tyttöjen joukosta voidaan valita ”toukoneito”.
Saksassa vappuyö tunnetaan noitien ja taikuuden yönä. Käsitys noitien lentämisestä sapattiinsa valpurinyönä () on arveltu olevan perua yleisestä pakanallisten juhlien leimaamisesta paholaisen teoiksi. Nykyisin Beltanea juhlivat toukokuun ensimmäisenä päivänä muun muassa monet uuspakanat, kuten wiccat. Beltanen aikana elävien ja kuolleiden maailman välisen rajan ajatellaan olevan ohuimmillaan. Sapatti on myös tärkeä hedelmällisyysjuhla.
Suomessa tunnetaan vanhana kevään juhlana "hela" eli toukojuhla, jolloin pelloille ja muille avoimille paikoille sytytettiin kokkoja, helavalkeita. Muinaissuomalaiset polttivat helavalkeita pahojen henkien pois ajamiseksi ja soittivat kelloja. Juhlissa juotiin simaa ja tanssittiin. Karja on usein päästetty ensi kerran laitumelle ja ajettu tulien läpi sairauksien ehkäisemiseksi. Germaanikansojen kokkotulien perinne jatkuu nykypäivän Ruotsissa lähinnä Sveanmaalla.
Eurooppalainen tapa polttaa tulia kevään juhlan yhteydessä elää Suomessa keskikesän juhannuskokkoina. Suomessa juhannuskokkoja poltettiin maan itäisissä osissa, mistä tapa levisi 1900-luvun aikana koko maahan. Suomenruotsalaisilla rannikkoalueilla on kokon sijasta pystytetty juhannussalkoja. Salkojen on ajateltu kuuluneen skandinaaviseen pakanalliseen hedelmällisyysriittiin. On myös esitetty, että keskiajan Hansa-kauppiaat toivat salkoperinteen Pohjoismaihin, jolloin tapa olisi sukua Manner-Euroopan vappusaloille.
Nimi vappu tulee 700-luvulla eläneestä baijerilaisesta abbedissa Valburgista. Vappua on juhlittu keskiajalta lähtien – myös Suomessa – 1. toukokuuta, joka on Valburgin pyhimykseksi julistamisen päivä. Sen mukaisesti päivä on myös Vapun ja Valpurin nimipäivä. Nykyään päivä ei ole kirkollinen juhlapäivä, vaikka onkin yleinen vapaapäivä, mutta aikoinaan samaksi päiväksi sattui myös apostolien Filippuksen ja Jaakobin muistopäivä. Ruotsissa ja myös siihen kuuluneessa Suomessa se oli useiden muiden apostolien muistopäivien tavoin pyhäpäivä ennen vuotta 1774. Katolisessa kirkossa heidän muistopäivänsä on nykyään 3. toukokuuta..
Suomessa, Ruotsissa, Virossa, Saksassa ja Latviassa vappu on vanha juhlapäivä, jonka juhlinta perustuu valpurinpäivään tai muihin vanhoihin perinteisiin. Useimmissa muissa maissa päivä on tullut juhlapäiväksi vasta työväenliikkeen myötä, joka 1800-luvun lopulla valitsi sen kansainväliseksi juhlapäiväkseen.
Kansainvälinen työläisten juhlapäivä.
Työläisten kansainvälinen juhlapäivä () sai alkunsa Yhdysvalloissa. Toukokuun ensimmäinen oli Yhdysvalloissa ollut vanhastaan "moving-day", päivä, jolloin työsopimukset oli uusittu ja työpaikkaa vaihdettu. 1. toukokuuta 1886 järjestettiin mielenosoituksia, joissa vaadittiin kahdeksantuntista työpäivää. Mielenosoittajien ja poliisien välisessä yhteenottossa kuoli ainakin 10 työläistä. Kolme päivää myöhemmin useita siviilejä ja poliiseja sai surmansa Chicagossa Heinätorin verilöylyssä. Poliisi suoritti joukkopidätyksiä, joissa seitsemää syytettiin anarkismista ja valtion vastustamisesta. Heidät tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin. Pariisissa vuonna 1889 kokoontunut työläisten Toinen internationaali päätti, että mielenosoitusten uhreja muistettaisiin maailmanlaajuisesti 1. toukokuuta 1890. Ajankohta määrättiin kansainväliseksi työläisten mielenosoituspäiväksi. Välitön esikuva tuli siis Amerikasta, mutta taustalla vaikutti ilmeisesti myös keskieurooppalainen perinne. Keskiaikaiset asekatselmukset olivat muuttuneet kaupunkien porvariskaartien katselmuksiksi ja myöhemmin kiltojen ja ampumaseurojen paraateiksi ja marsseiksi.
Vapun mielenosoitusten taustalla olivat työväenluokan kurjat elinolot. Suomessa työläisten vappujuhlien iskulause oli vuosikymmeniä ”kahdeksan tuntia työtä, kahdeksan tuntia virkistystä, kahdeksan tuntia lepoa”.
Yhdysvalloissa 1. toukokuuta vietettiin vuodesta 1921 ”amerikkalaistumispäivänä”, koska työväenpäivän ("Labor Day") viettämistä 1. toukokuuta pidettiin kommunistisena. Virallisesti 1. toukokuuta on ollut vuodesta 1958 ”uskollisuuspäivä” ("Loyalty Day").
Työläisten päivää juhlittiin varsinkin sosialistisissa maissa kuten Neuvostoliitossa. Myös vappua seuraava päivä oli Neuvostoliitossa vapaapäivä.
Suomalainen vappu.
Vapun viettoa Turun ydinkeskustassa Aurakadulla vuonna 2007.
Nykyaikainen vappu on leimallisesti kaupunkilainen juhla. Vappua on kuitenkin vanhastaan vietetty maaseudullakin sekä talonpoikaiston että herrasväen piirissä. Eräillä Etelä-Suomen alueilla poltettiin vapputulia ja paikoitellen oli tapana harjoittaa karjan menestystä edistävää taikuutta. Vappuun yhdistettiin yleensäkin pyhäpäiviä koskevia työkieltoja, sillä vapulla oli Valburgin muistopäivänä myös vanhaa kirkollista luonnetta. Maaseudun pappiloissa pidettiin vappuisin kutsuja. Nämä perinteet eivät kuitenkaan olennaisesti vaikuttaneet 1900-luvulla kehittyneeseen vapun juhlintaan.
Oma merkityksensä vapun myöhempiin tapoihin oli sen sijaan sillä, että kaupunkien säätyläistö piti 1800-luvulla vappua ruotsalaisen ja eurooppalaisen esikuvan mukaan kevätjuhlana. Kesäravintolat avautuivat ja pidettiin ulkoilmakonsertteja. Porvarisperheissä tarjottiin simaa, joka oli kuulunut myös pappiloiden vappuun. Kaupunkien vapunvieton juuria on haettu varhaiskeskiajan asekatselmuksista saakka. Aatelisto järjesti Suomessakin 1500-luvulla turnajaisia, joissa talven ja kesän hahmot näytösmäisesti kamppailivat ja kesä voitti. 1800-luvulla säätyläisvappuun sulautui ylioppilaiden kevätjuhlaperinne.
Ylioppilaiden vapunvieton eräänä lähtökohtana oli eteläisen Ruotsin kansanomainen vappu. Vappuna oli tapana syödä ja juoda runsaasti: sanottiin, että näin saadaan voimia tulevan kesän varalle. Kaupunkien killat ja ammattikunnat pitivät vappua kokous- ja kestipäivänään, ja myös maaseudulla pidettiin kyläkokouksia. Nuoret miehet myös kiersivät talosta toiseen laulamassa kevään tuloa. Kaikki nämä ainekset sopivat hyvin ylioppilaille. He saattoivat viettää vappua osakuntajuhlana, johon kuuluivat puheet, juhlajuomat ja laulutervehdykset. Ulkoilmajuhlia pidettiin käytännön syistä myöhemmin toukokuussa, jolloin oli kukanpäivä. 1800-luvun lopulla ylioppilaiden kevätjuhlan pitoajaksi vakiintui toukokuun ensimmäinen päivä.
Vuonna 1944 Suomessa säädettiin nykyisin voimassa oleva laki vapunpäivän järjestämisestä työntekijöiden vapaapäiväksi eräissä tapauksissa Jo sitä ennen päivä oli kuitenkin käytännössä ollut monilla työpaikoilla ja muun muassa kouluissa vapaapäivä.
Vuodesta 1979 lähtien vappu on ollut Suomessa virallinen liputuspäivä, jolle on annettu nimi "suomalaisen työn päivä". Liputtamista ei kuitenkaan perusteltu sillä, että vappu olisi työläisten juhlapäivä. Kansatieteilijä Juhani U. E. Lehtonen totesi, että vapun perinnetaustan kannalta kyse on oudosta poliittisesta kompromissista. Osa suomalaisista ei hyväksynyt työläisvappua, mutta railakas ylioppilasvappukaan ei ollut kaikkien mieleen. Näytti olevan ongelma, miten ei-ylioppilas tai työväenliikkeeseen kuulumaton viettäisi vappua. Siksi Suomen itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä vappua markkinoitiin iloisena kevätjuhlana, kevään tulon merkkipäivänä. ”Ainoana vaikeutena vapun vietossa kevään juhlana on ollut asian keinotekoisuus: kevät kun kerta kaikkiaan ei tule vielä vappuna Suomeen”, Lehtonen kirjoitti.
Pohjoismaissa on tapana kiinnittää huomio varsinaisen juhlan aattopäivään. Myös vapun juhlinta on siirtynyt joulun, uudenvuoden ja juhannuksen tavoin aattoon. Varsinkin 1930-luvulta lähtien juhlinta siirtyi yhä enemmän vapunpäivästä sitä edeltävään päivään. Tähän vaikutti osaltaan julkisten huvitilaisuuksien, erityisesti tanssien, yleistyminen ja sijoittuminen juuri aattoon.
Vapun juhlinta.
Sima on tärkeimpiä suomalaisen vapun tunnusmerkkejä. Simaa nautitaan koko perheen juhlajuomana, ja sitä on helppo valmistaa myös kotona. Kuohuviini ja samppanja ovat niin ikään lunastaneet paikkansa vapun juhlajuomina. Vappulounas kuuluu monen perheen ohjelmaan. Vappuun kuuluvia ruokalajeja ovat muun muassa tippaleivät, munkit, nakit ja perunasalaatti. Vappuna voidaan käydä vieraisilla, tehdä kävelyretki kaupungille tai aloittaa mökkikausi.
Vappuna ja vapunaattona paikat ovat erityisesti kesän vieton aloittavien teekkareiden sekä muiden opiskelijoiden valloittamia. Monet ylioppilastutkinnon suorittaneet ihmiset, niin nuorempi kuin vanhempikin polvi, pitävät valkoista ylioppilaslakkia päässään. Teekkareilla tosin on päässään teekkarilakki ylioppilaslakin sijasta. Insinööreillä ja insinööriopiskelijoilla voi olla päässään insinöörilakki.
Alkoholin käyttö ei suorasti näy tutkimustilastoissa, mutta vappuaattona alkoholin myynti kasvaa tavalliseen maanantaipäivään verrattuna jopa kolminkertaiseksi muiden vappuviikon päivien ollessa myös poikkeuksellisen vilkkaita. Vappu on alkoholimyynnin suhteen Suomessa kolmanneksi vilkkain juhlapyhä heti joulun ja juhannuksen jälkeen.
Kaupunkien toreilla, kävelykaduilla ja puistokäytävillä on vapun aikaan ja varsinkin vapunaattona (30. huhtikuuta) karnevaalitavaraa myyviä kojuja ja vappuilmapallojen kauppiaita. Lapsille ja muille juhlijoille ostetaan usein juhlaan kuuluvia asioita kuten naamareita ja vappuhuiskia. Myös serpentiini kuuluu vappuun. Perinteisesti on myös tapana tehdä erilaisia kasvomaalauksia.
Useat orkesterit pitävät vuosittain vapunpäivän iltapäivänä perinteisen vappumatinean nimellä tunnetun konsertin.
Vappukukkia, pieniä rintaneuloja, on myyty Suomessa vuodesta 1908 alkaen lastensuojelutyön tukemiseksi. Yleisesti myynti aloitetaan jo huhtikuussa, mutta sitä jatketaan myös vapunpäivänä. Helsingin seudun perinteisiin kuuluu helsinkiläisten alakoululaisten kirjoitelmista koottu lehti "Kevätpörriäinen".
Työväenliikkeen vappu Suomessa.
Suomen ensimmäistä työväen vappua vietettiin 1. toukokuuta 1898 raittiusliikkeenä. Silloin tehtiin lakko alkoholin nauttimista vastaan. 1900-luvun taitteessa osa Suomen työväenliikkeen toimijoista kannatti perinteisiä työläisten kävelyretkiä kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina, koska kansainvälistä toukokuun ensimmäistä pidettiin liian kylmänä ulkotapahtumiin. Tämä kanta jäi kuitenkin vähemmistöön.
Työväenliikkeen hajautumisesta johtui, etteivät kaikki työväenliikkeeseen itsensä lukevat halunneet näyttäytyä julkisesti vappumarssilla osoittaen kuuluvansa samaan joukkoon. Näin ollen useiden vuosikymmenien ajan sosiaalidemokraatit ja kommunistit järjestivät omat vappumarssinsa ja vappujuhlansa. Esimerkiksi Helsingissä kommunistien vappumarssireitti kulki Hakaniemen torilta Rautatientorin ja Esplanadin kautta Senaatintorille, sosiaalidemokraattien sitä vastoin Rautatientorilta lähinnä Mannerheimintietä pitkin Stadionin edessä olevalle aukiolle tai sen vieressä olevalle Mäntymäelle. 1970-luvulla vappumarsseilla saattoi olla jopa kymmeniätuhansia osallistujia.
Myöhemmin, varsinkin 1980-luvulta lähtien, myös porvarilliset puolueet ovat ottaneet tavakseen kokoontua vappuna julkiselle paikalle tilaisuuteen, jossa pidetään poliittisia puheita. Näihin puhetilaisuuksiin ei kuitenkaan liity marssia.
Ylioppilaiden vappu.
Vappu ylioppilaiden juhlapäivänä on tullut Suomeen Ruotsista. Turun akatemian ylioppilaiden tiedetään viettäneen sitä jo 1700-luvulla, jolloin kevään tuloa juhlistettiin laululla. 1820-luvulla keisari kuitenkin kielsi vanhat kevätjuhlat. Mutta Helsinkiin muuttaneen yliopiston ylioppilaat alkoivat pian kokoontua vuosittain toukokuun 1. päivänä nykyiseen Kaisaniemen puistoon juhlistamaan Catharina (Kaisa) Wahllundin syntymäpäivää. Nykyisin Kaisaniemessä kokoontuvat vapunpäivänä lähinnä ruotsinkieliset ylioppilaat. Jo 1800-luvulla ylioppilaiden kevätjuhlapäiväksi muodostui vapun ohella myös kukanpäivä 13. toukokuuta. 1870-luvulla vapun juhlinta yleistyi Suomessa, mihin vaikutti myös se, että ylioppilaslakin vuotuiseksi käyttöajaksi vakiinnutettiin aika toukokuun alusta syyskuun loppuun.
Vappu on erityisesti myös teekkarien eli tekniikan alan yliopisto-opiskelijoiden vuoden suurin juhlapäivä. Silloin julkaistaan useita teekkarien vappulehtiä kuten "Hässi", "Julkku", "Tamppi", "Äpy", ja "Ööpinen". Myös muut opiskelijat juhlivat vappua.
Vapun sää.
Vappusää vaihtelee vuosittain. Kolme neljästä vapusta on Suomessa poutaisia, ja joka toinen on hyvin aurinkoinen. Päivälämpötilat vappuina vaihtelevat Etelä-Suomen 5–20 asteen ja Lapin 0–15 asteen välillä. Tavallisin päivälämpötila on etelässä noin 11–12 astetta ja Lapissa noin 5–6 astetta. Lunta tai räntää sataa Etelä-Suomessa vain kerran kymmenenä vappuna ja silloinkin tavallisesti öisin. Lapissa lumisateet ovat sen sijaan tavallinen näky vapun tienoilla, joskin päivisin sade muuttuu usein rännäksi tai vedeksi. Lumipeitteen raja kulkee normaalisti vapun tienoilla Pohjois-Karjalan pohjoisosasta Perämeren pohjukkaan.


Taivaallisen rauhan aukio.
Taivaallisen rauhan aukio () eli Tian'anmen-aukio sijaitsee Pekingin keskustassa, Kielletyn kaupungin edessä. Itse asiassa "Tian'anmen" tarkoittaa "Taivaallisen rauhan porttia", itse portti sijaitsee aukion pohjoispuolella ja johtaa keisarilliselle palatsialueelle, Kiellettyyn kaupunkiin.
Aukion koko on 880 metriä etelä-pohjoissuuntaan ja 500 metriä itä-länsisuuntaan. Pinta-alaksi tästä tulee yli 440 000 neliömetriä, mikä tekee siitä maailman suurimman kaupungin keskustassa sijaitsevan aukion.
Aukion pohjoispuolella, Tian'anmenin portin luoteispuolella sijaitsee Zhongshan-puisto, minkä paikalla oli aikaisemmin keisarillinen temppeli. Puisto on nimetty Kiinan ensimmäisen presidentin Sun Zhongshanin (Sun Yat-sen) mukaan. Zhongshan-puiston itäpuolella, Tian'anmenin portin koillispuolella oli myös aikaisemmin keisarillinen temppeli, josta on sittemmin tehty Työläisten kulttuuripalatsi. Aukion eteläpuolella on 前门 (Qiánmén), etuportti.
Keskellä aukiota sijaitsee yli 30 metriä korkea Kansan sankareiden muistomerkki (人民英雄纪念碑). Tämän lisäksi aukiolla sijaitsee Mao Zedongin mausoleumi. Aukion itäpuolen Kiinalaisen historian kansallismuseo ja sitä vastapäätä sijaitseva Suuri kansanpalatsi rakennettiin 1959.
Historia.
Taivaallisen rauhan portti rakennettiin Ming-dynastian aikana 1417. Kiinan keisariaikana (1911 saakka) varsinaista aukiota ei ollut, vaan paikka oli täynnä ministeriöiden toimistoja. Nämä vaurioituivat pahasti boksarikapinan yhteydessä, niiden lopullinen hävittäminen loi aukion.
Aukiota alettiin hyvin pian käyttää poliittisena kokoontumispaikkana. Oleellisimmat varhaiset kokoontumiset ovat toukokuun neljännen päivän liikkeen mielenosoitukset vuonna 1919.
Mao Zedong julisti Taivaallisen rauhan aukiolla Kiinan kansantasavallan syntyneeksi 1. lokakuuta 1949. Nykyiseen kokoonsa aukio laajennettiin 1950-luvulla. Kulttuurivallankumouksen aikana aukiolla järjestettiin lukuisia suurkokouksia. Vuonna 1976 Zhou Enlain kuoleman jälkeen aukiolla pidettiin valtava spontaaniksi mielenosoitukseksi muodostunut muistotilaisuus, joka nujerrettiin kovin ottein maan johdon määräyksestä.
Vuoden 1989 verilöyly.
Länsimaissa aukion tunnettuus lisääntyi keväällä 1989 liberaaleja uudistuksia vaatineesta opiskelijamielenosoituksesta Kiinan kommunistihallintoa vastaan ja erityisesti sen väkivaltaisesta tukahduttamisesta. Mielenosoitus huipentui verilöylyyn 4. kesäkuuta 1989.
Aukiolla olevan Maon mausoleumin edessä oleva monumentti
Pekingissä hallitus antoi sotilaallisen vastauksen protesteihin ja monet siviilit tapettiin tai he loukkaantuivat. Hallituksen mukaan tapauksessa oli 200-300 uhria, New York Timesin mukaan 300-800 ja Kiinan opiskelijayhdistyksen sekä Kiinan punaisen ristin mukaan 2 000-3 000 uhria.
Sen jälkeen tehtiin laajoja, väkivaltaisiakin, pidätyksiä protestien tukahduttamiseksi. Kiina kielsi ulkomaalaisien lehdistöjen raportoinnit ja Kiinan omaa lehdistöä valvottiin tiukasti. Väkivaltainen protestien tukahdutus on aiheuttanut laajaa tuomitsemista Kiinan hallitusta kohtaan.
Aiheesta muualla.
*


Etelä-Pohjanmaan maakunta.
Etelä-Pohjanmaa () on maakunta Länsi-Suomessa. Maakuntakeskus on Seinäjoki, muut kunnat luokitellaan asukastiheyden perusteella maaseutumaisiksi. Etelä-Pohjanmaalle on ominaista suhteellisen tiheä asutus myös kuntakeskusten ulkopuolella.
"Etelä-Pohjanmaan kulttuurialueella" tarkoitetaan ennen vuoden 1993 maakuntahallintouudistusta ollutta Etelä-Pohjanmaan aluetta eli nykyisen Etelä-Pohjanmaan ja Pohjanmaan nykymaakunnan muodostamaa kokonaisuutta. Naapurimaakuntia ovat Pohjanmaa lännessä, Keski-Pohjanmaa koillisessa, Keski-Suomi idässä, Pirkanmaa etelässä ja Satakunta lounaassa.
Suomen historiallisista maakunnista Etelä-Pohjanmaa on valtaosaltaan osa Pohjanmaan historiallista maakuntaa yhdessä Pohjanmaan nykymaakunnan, Keski-Pohjanmaan, Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin nykymaakuntaan kuuluvan Peräpohjolan kanssa.
Talous.
Alueen elinkeinoista maa- ja metsätaloudella on keskimääräistä suurempi merkitys, erityispiirteenä ovat pienyritysten suuri määrä ja niiden muodostamat alueelliset keskittymät esimerkiksi puu-, metalli- ja tekstiiliteollisuudessa.
Etelä-Pohjanmaalla on merkittävää elintarviketeollisuutta, muun muassa Atria on eteläpohjalainen yritys. Seinäjoella sijaitsee myös valtakunnallinen elintarvikealan osaamiskeskus.
Muita suurempia Etelä-Pohjanmaalla toimivia yrityksiä ovat Ruukki, Ilkka-Yhtymä ja Valio. Etelä-Pohjanmaan järviseudulla on laaja teollisen hirsitalorakentamisen keskittymä. Esimerkiksi Honkarakenne ja Finnlamelli valmistavat hirsitaloja Etelä-Pohjanmaalla.
Tapahtumia ja nähtävyyksiä.
Maakunnan tunnetuimpia kulttuuritapahtumia ovat Seinäjoen Provinssirock, Tangomarkkinat ja 1970-luvulta tutut Vauhtiajot, jotka ovat uudelleen nousemassa kesätapahtumien kärkeen. Lisäksi eteläpohjalaiset Spelit ylläpitävät kansanmusiikin perinnettä ja Kauhajoen Nummijärvellä järjestetään joka juhannus metallimusiikkiin keskittynyt Nummirock-festivaali. Etelä-Pohjanmaan tunnetuinta arkkitehtuuria edustavat muun muassa Alvar Aallon suunnittelemat Lakeuden risti -kirkko ja kaupungintalo. Geologisia nähtävyyksiä ovat esimerkiksi Pirunpesä Jalasjärvellä ja Karijoen Susiluola, jossa on ehkä säilynyt merkkejä jääkautta aikaisemmasta ihmisasutuksesta.
Muita merkittäviä nähtävyyksiä on Lapualla sijaitseva tuomiokirkko joka kuuluu Lapuan hiippakuntaan sekä
Suosittuja matkailukohteita Etelä-Pohjanmaalla ovat Kauhavalla sijaitseva Powerpark -huvipuisto, Suomen toiseksi suurin eläintarha Ähtärin eläinpuisto, Lappajärven kraatterijärvi ja Veljekset Keskinen Oy -kyläkauppa, joka on Helsingin Stockmannin jälkeen myynniltään Suomen toiseksi suurin tavaratalo.
Liikunta ja urheilu.
Etelä-Pohjanmaalla urheilulla on vankka pohja ja historia. Etelä-Pohjanmaalta onkin tullut valtakunnallisesti tunnettuja urheilijoita myös pienemmiltä paikkakunnilta. Esimerkiksi 2010-luvun urheilijoista Seinäjoen Seudun Urheilijoita edustava keihäänheittäjä Tero Pitkämäki on kotoisin Ilmajoelta.
Kunnat.
Etelä-Pohjanmaan maakunnassa on 19 kuntaa, joista kahdeksan on kaupunkeja.


Arabiankahvi.
Arabiankahvi ("Coffea arabica") eli arabica on viljelykasvi, puu, joka pidetään leikkaamalla noin kahden metrin korkuisena. Kasvin hedelmä on noin 10–15 millimetriä pitkä kypsänä punainen tai violetti marja, jonka sisällä olevia kahta siementä kutsutaan "kahvipavuiksi", joka on kahvin raaka-aine. Kasvi on alun perin kotoisin Etiopian vuoristosta. Kahvipuu kasvaisi noin 6–9-metriseksi, mutta se yleensä muotoillaan pensaaksi.
Kahvipensas viljelykasvina.
Arabiankahvia pidetään ensimmäisenä viljeltynä kahvilajina, sitä on viljelty reilusti yli tuhat vuotta Arabian lounaisosissa. Nykyään sitä viljellään eri puolilla tropiikkia. Arabiankahvin kasvupaikat sijaitsevat korkealla, noin 600–1600 metriä merenpinnan yläpuolella. Kahvipensas vaatii menestyäkseen runsaasti sadetta. Suuria kahvintuottajia ovat esimerkiksi Brasilia, Kolumbia, Costa Rica ja Kenia. Jamaikalla Blue Mountain-vuoren rinteillä yli 2000 metrin korkeudessa kasvatettu Jamaica Blue Mountain-arabiankahvi tunnetaan maailman arvostetuimpana kahvina.
Kahvilajit.
Kahvilajeja on useita kymmeniä. Kaupallisesti tärkeimmät ovat "Coffea arabica" (eli arabica) ja kongonkahvi eli robusta ("Coffea canephora"). Maailman kahvintuotannosta noin 75 % on arabicaa ja 25 % robustaa. Parhaat kahvilaadut saadaan edelleen arabiankahvista, se sisältää vähemmän kofeiinia kuin muut kahvilajit. Suomessa juotuihin kahvilaatuihin käytetään arabicaa.
Kahvipensas huonekasvina.
Suomessakin arabiankahvi menestyy huonekasvina. Se kasvattaa tummanvihreitä, suurehkoja lehtiä. Hyvin hoidettuna se tuottaa kukkia ja papuja 3–4 vuoden ikäisenä. Kukat kasvavat terttuina lehtien haarautumiskohdista, väriltään kukat ovat valkoisia, hieman jasmiinin tuoksuisia, ja kukkimisaika on 2–3 päivää. Hedelmien kypsymisaika on noin 8 kuukautta, kypsät hedelmät ovat punaisia tai keltaisia.
Mullan vaihto pitäisi tehdä huhtikuun tienoilla. Kahvi vaatii paljon valoa, mutta ei kuitenkaan suoraa auringon valoa. Varsinkin kasvukaudella kasvi tarvitsee paljon vettä. Se menestyy myös altakasteluruukussa.
Jos lehdet muuttuvat ensin kärjistään ruskeiksi ja alkavat putoilla, kasvi ei saa tarpeeksi vettä. Kasvi pitää myös lehtien kastelusta, mutta kasvia ei saisi ruiskuttaa suihkussa, vaan esimerkiksi suihkepullolla. Jos lehdet alkavat putoilla, kasvi kasvattaa pitkiä honteloita varsia, joiden päissä on muutama uusi lehti.


Jääkiekko.
Jääkiekko on joukkuepeli, jota pelataan jäällä jääkiekkokaukalossa. Kaukalossa pelaa normaalissa pelitilanteessa toisiaan vastaan kaksi kuusihenkistä joukkuetta luistimet jaloissa. Yhdestä joukkueesta on normaalissa pelitilanteessa kentällä yksi kentällinen eli yksi maalivahti, kaksi puolustajaa ja kolme hyökkääjää. Joukkueeseen kuuluu normaalisti kolmesta neljään kentällistä sekä kaksi maalivahtia. Hyökkäyskolmikkoa kutsutaan ketjuksi. Molemmilla joukkueilla on kaukalossa oma maali, jonka edustalla on maalialue. Maali on normaalisti metallikehikko, jossa on verkko kaikilla muilla sivuilla paitsi etusivulla, josta joukkueet yrittävät jääkiekkomailoja käyttäen siirtää pelivälineen, kumisen kiekon, maalivahdin ohi vastustajan maaliin ja estää vastustajaa siirtämästä kiekkoa omaan, puolustettavaan, maaliin. Kun peli loppuu, voittaja on enemmän maaleja tehnyt joukkue. Jääkiekko on Suomen suosituin urheilulaji.
Kansainvälisen Jääkiekkoliiton varapuheenjohtaja ja Suomen Jääkiekkoliiton puheenjohtaja on Kalervo Kummola. Kansainvälisen Jääkiekkoliiton puheenjohtaja on sveitsiläinen René Fasel.
Historia.
Jääkiekko-ottelu McGillin yliopistossa Montrealissa 1901.
Jääkiekko syntyi Pohjois-Amerikassa eurooppalaissiirtolaisten tuomien shintyn, hurlingin ja jääpallon kaltaisten pelien muunnelmana. Ensimmäiset kirjalliset maininnat jäällä pelatuista joukkuepallopeleistä ovat vuoden 1800 tietämiltä. Brittiläiset sotilaat ryhtyivät ensimmäisenä pelaamaan virallisia otteluita Kingstonissa ja Halifaxissa 1800-luvun puolivälissä. Tuolloin pelaajamäärä oli yhdeksän.
Nykymuotoisen jääkiekon syntypaikkana pidetään Kanadan Montrealin "McGill"-yliopistoa, jossa opiskelijat kehittivät 1870-luvulla lajille uudet säännöt. Kansainvälinen Jääkiekkoliitto julisti Montrealin jääkiekon syntypaikaksi vuonna 2007. Alkuaikoina kentällä on ollut viisitoista ja yhdeksän kenttäpelaajaa per joukkue. Sitten määrä pudotettiin seitsemään ennen nykyisen kuuden pelaajan kokoisen miehityksen käyttöönottoa. Alkuaikojen jääkiekossa sai syöttää vain eteenpäin. Eroa nykyiseen jääkiekkoon on myös se, että vaihtopelaajia ei käytetty, eli kaikki samat miehet pelasivat pelin alusta loppuun saakka.
Säännöt.
Erotuomari on nostanut kätensä pystyyn, mikä merkitsee kotijokkueen vaihtovuoroa (tässä tilanteessa, muuten olisi rangaistus).
Säännöt vaihtelevat hieman sarjoittain ja maittain. Suomessa, kuten lähes kaikissa muissakin maissa, käytetään Kansainvälisen jääkiekkoliiton (IIHF) sääntökirjaa. NHL:ssä käytetään eri sääntöjä.
IIHF:n sääntöjen mukaan jääkiekkokaukalon suurin sallittu pituus on 61 m ja maksimileveys 30 m, minimipituus on 56 m ja minimileveys 26 m. Maaliviivojen etäisyys lähimmästä siniviivasta on 17 m ja siniviivojen etäisyys toisistaan on myös 17 m. NHL:n sääntöjen mukaan kaukalon suurin sallittu pituus on 61 m leveys 26 m. Maaliviivojen etäisyys lähimmästä siniviivasta on 19,3 m ja siniviivojen etäisyys toisistaan on 15 m. Pohjois-Amerikan sarjoissa kaukalot ovat pääsääntöisesti pienempiä kuin Euroopan sarjoissa. Kaukalon kulmat ovat aina pyöristetyt.
Joukkueilla saa olla kentällä yhtä aikaa kuusi pelaajaa, joista yleensä yksi on maalivahti (poikkeustapauksia lukuun ottamatta). Pelaajia saa vaihtaa ottelun kuluessa kuinka usein tahansa. Yhteen otteluun saa yhdestä joukkueesta osallistua yleensä enintään 18–20 kenttäpelaajaa ja kaksi maalivahtia. Eri sarjojen säännöissä on eroavaisuuksia joukkueen minimi- ja maksimipelaajamäärissä, mutta kentällä on jokaisessa sarjassa normaalitilanteessa yhteensä 12 pelaajaa.
Pelin tarkoitus on saada kuminen musta pyöreä laatta, kiekko (paksuus 2,54 cm, halkaisija 7,62 cm ja massa 156–170 g), vastustajan maaliin useammin kuin vastustaja. Maaleina ovat kaksi kehikkoa kaukalon eri päissä, molemmille joukkueille omansa.
Peliaika voi olla periaatteessa mikä tahansa. Peliaika ja erien määrä määritellään sarjojen tai organisaatioiden säännöissä. Peliaika on yleisimmin 60 minuuttia, joka on jaettu kolmeen 20 minuutin erään. Peliaika on yleensä tehokasta, mikä tarkoittaa, että tuomarin keskeyttäessä pelin pelikello pysäytetään. Joissakin sarjoissa ja turnauksissa saatetaan pelata myös suoraa aikaa, jolloin pelikelloa ei pysäytetä pelikatkon ajaksi. Erien välillä oleva erätauko on maasta ja sarjasta riippuen yleensä 15–18 minuuttia, mutta juniori- ja harrastesarjoissa erätauko voi olla vain muutaman minuutin mittainen. Mikäli peli on varsinaisen peliajan jälkeen tasan, saatetaan peliä jatkaa jatkoajalla (yleensä 5 minuutin lisäaika) ja/tai voittomaalikilpailulla. Peliä voidaan myös pelata käytännössä loputtomasti jatkoerillä, kunnes ratkaisu syntyy. Nämä säännöt kuitenkin vaihtelevat eri sarjoissa ja turnauksissa.
Varusteet.
Peliasu koostuu numeroidusta pelipaidasta, jossa on yleensä pelaajan nimi selässä sekä pelihousuista ja pelisukista, jotka kaikki on erikseen suunniteltu jääkiekkoon.
Maalivahdin varusteet eroavat kenttäpelaajan varusteista lähinnä ulkomuodon suhteen, niiden käyttötarkoituksen erilaisuuden vuoksi. Luistimien terät ja luistimien suojukset ovat maalivahdilla erilaisia kuin kenttäpelaajalla. Maalivahdin polvisuojat ovat huomattavasti kenttäpelaajan suojia suuremmat ja niitä pidetään pelisukkien päällä, kun kenttäpelaaja pitää polvisuojia pelisukkien alla. Maalivahdin pelihousuissa on enemmän suojausta kuin kenttäpelaajien housuissa. Maalivahdilla ei ole erillisiä hartia- ja kyynärsuojia, vaan ne on yhdistetty maalivahdin ylävartalon suojaksi, jossa on huomattavasti enemmän suojausta kuin kenttäpelaajan ylävartalon suojissa. Maalivahdin käsineet eroavat kenttäpelaajan käsineistä siten, että maalivahdilla on sekä mailakäsine, että kiinniottokäsine. Mailakäsineessä, jolla pidetään kiinni mailasta, on koko käsineen peittävä tai ylittävä levy, jolla kiekon kulkua pyritään estämään tai kulkusuuntaa muuttamaan. Kiinniottokäsineessä on erityinen pussi, johon kiekkoa pyritään ottamaan kiinni, esimerkiksi estettäessä vastustajaa tekemästä maalia. Maalivahti voi käyttää pään suojaamiseen kypärää, johon on kiinnitetty kasvosuojus, mutta nykyään suurin osa maalivahdeista käyttää pääsuojusta, joka suojaa yleensä koko pään. Pääsuojus on yleensä valmistettu sisäpuolelta pehmustetuista, pään muotoon muovatuista muovilevyistä ja näkökentän kohdalla olevasta rautaverkosta, ristikosta. Erikseen maalivahdille suunniteltua pääsuojusta kutsutaan maalivahdin maskiksi. Osa maalivahdeista käyttää myös erillistä muovista kaulasuojaa, joka kiinnitetään maskiin tai kasvosuojaan. Maalivahdin varusteita rajoitetaan sääntöjenmukaisilla mitoilla, joita maalivahdin varusteiden on noudatettava.
Rangaistukset.
Rangaistukset ovat seuraus kaukalossa tapahtuvasta sääntörikkeestä. Rangaistukset ovat yleensä henkilökohtaisia eli rikkeen tehnyt pelaaja poistetaan määräajaksi kaukalosta. Joukkueelle voidaan määrätä myös joukkuerangaistus, jolloin joukkue voi päättää, kuka pelaajista kärsii rangaistuksen. Joukkuerangaistus voidaan määrätä esimerkiksi siitä, että joukkueella on samanaikaisesti liian monta pelaajaa kaukalossa. Rangaistuksen kärsivä henkilö joutuu olemaan rangaistuksen ajan poissa kaukalosta, kentän laidan ulkopuolella olevassa rangaistusaitiossa ja joukkue saa tällöin pelata maalivahdin lisäksi vain neljällä tai kolmella kenttäpelaajalla, riippuen rangaistusten määrästä.
Vaikka rangaistukset määrätäänkin yleensä tietylle pelaajalle, ne koskevat samalla koko joukkuetta siten, että rangaistuksen aikana joukkueen tulee pelata vajaamiehisenä ("alivoimalla"). Rangaistusaika kuluu samaa tahtia peliajan kanssa; rangaistusaika ei siis kulu pelikatkon aikana, mikäli peliaika pysäytetään pelikatkon ajaksi. Joukkue, jolla on vastustajaa enemmän pelaajia kentällä, pelaa "ylivoimalla". Mikäli ylivoimalla pelaava joukkue tekee maalin ylivoiman aikana vastustajan kärsiessä niin sanottua pientä eli kahden minuutin pituista rangaistusta, päättyy rangaistun pelaajan rangaistus riippumatta siitä, paljonko sitä olisi ollut jäljellä. Tällöin pelaaja pääsee pois rangaistusaitiosta, ja alivoimalla pelannut joukkue saa ottaa yhden kenttäpelaajan lisää kentälle. Tämä sääntö on voimassa vain, mikäli kyseinen rangaistus on ollut alivoiman aiheuttaja. Mikäli molempien joukkueiden pelaajille tuomitaan samalla pelikatkolla esimerkiksi yksi pieni rangaistus ja muita pelaajien määrään vaikuttavia rangaistuksia ei käy kummallekaan joukkueelle (eli joukkue ei ole alivoimalla), ei mikään rangaistuksista pääty maalin synnyttyä. Mikäli esimerkiksi joukkueesta A on jo yksi pelaaja jäähyllä ja tämän jälkeen tuomitaan kummallekin joukkueelle samalla pelikatkolla samanmittainen rangaistus, ne "kumoavat" toisensa, eli peli jatkuu edelleen A-joukkueen 4 pelaajalla B-joukkueen 5:ttä pelaajaa vastaan. Samanaikaisesti rangaistut pelaajat pääsevät pois jäähyltä heidän rangaistustensa päättymisen jälkeisellä ensimmäisellä pelikatkolla. Tämä johtuu siitä, että jos pelaajat saisivat palata peliin heti kun rangaistukset loppuvat, olisi jäällä liikaa pelaajia. Iso rangaistus (5 min tai OR) ei pääty maalista.
Yleisin rangaistus on kahden minuutin mittainen ("pieni rangaistus"). Erotuomari voi harkintansa mukaan määrätä rikkeestä myös ankarampia rangaistuksia sääntöjen puitteissa. Rangaistus voi olla myös neljän (merkitään 2+2 min), viiden tai kymmenen minuutin mittainen. Pelaaja voi saada myös pelirangaistuksen (merkitään yleensä 20 min rangaistuksena) tai ottelurangaistuksen. Molemmissa tapauksissa rangaistuksen saanut pelaaja joutuu poistumaan kaukalosta pukusuojaan.
Kymmenen minuutin mittainen rangaistus on aina henkilökohtainen, joten se ei aiheuta alivoimaa, ellei tuomari ole samassa yhteydessä määrännyt pelaajalle muita rangaistuksia. Mahdolliset muut rangaistukset kärsii joku muu rangaistun joukkueen pelaajista, joukkueen oman valinnan mukaan. Suomessa käytössä olevissa kansainvälisen jääkiekkoliiton säännöissä 5 min rangaistus tarkoittaa aina lisäksi "automaattista pelirangaistusta käytöksestä", jonka seurauksena pelaaja poistetaan pelistä loppuajaksi (merkitään 5+20 min tai 5+PRK). Hänen 5 min rangaistuksensa kärsii "sijaiskärsijä," joka pääsee rangaistusaitiosta 5 min kuluttua.
Peli- ja ottelurangaistuksen ero on tyhjentävästi seuraava: "Pelirangaistuksen jälkeen pelaaja on edustuskelpoinen, kunnes kurinpitoelin on käsitellyt asian. Ottelurangaistuksen jälkeen pelaaja EI OLE edustuskelpoinen ennen kuin kurinpitoelin on käsitellyt asian." Ottelurangaistus aiheuttaa ainakin yhden ottelun pelikiellon, ja lisäksi pelaaja voidaan määrätä pidempään pelikieltoon. Päätuomari raportoi kaikki isot rangaistukset (peli- ja ottelurangaistukset) sekä ottelun päättymisen jälkeen annetut rangaistukset asiaankuuluvalle kurinpitoelimelle. Ottelurangaistus merkitään 25 min rangaistuksena kyseisen pelaajan tilastoon. Ottelurangaistus aiheuttaa aina myös 5 min vajaalukuisuuden sen hankkineen pelaajan tai toimihenkilön joukkueelle. Pelirangaistus on henkilökohtainen eikä aiheuta vajaalukuisuutta. Siinä tapauksessa, että joukkueen toimihenkilö saa ottelurangaistuksen, hänen on poistuttava pukuhuoneeseen samoin kuin rangaistun pelaajankin ottelun loppuajaksi.
Seuraavassa on esitelty joitain rangaistusnimikkeitä. Monissa rangaistuksissa erotuomari voi harkintansa mukaan käyttää hyvinkin laajaa skaalaa eri rangaistuksia. Yleensä vastustajan loukkaantumiseen johtanut tai muutoin törkeä rike tuomitaan ottelurangaistuksena (katso myös Jääkiekkoväkivalta). Muulloin käytetään lievempiä rangaistuksia. Seuraavassa 5+20 min tarkoittaa 5 min rangaistusta ja automaattista pelirangaistusta käytöksestä ja OR ottelurangaistusta.
Rangaistuslaukaus.
Mikäli vastustaja estää sääntöjä rikkomalla pelaajaa selvässä maalintekotilanteessa eikä pelaajan ja maalin välissä ole muita kun maalivahti, voi erotuomari määrätä aikaan perustuvan rangaistuksen sijaan rangaistuslaukauksen. Rangaistuslaukaus voidaan tuomita myös, jos joku muu puolustavan joukkueen pelaaja kuin maalivahti peittää kiekon maalialueella tai puolustavan joukkueen pelaaja siirtää oman maalinsa tahallisesti pois paikoiltaan. Rangaistuslaukauksen saa ampua kuka tahansa rikotun joukkueen kenttäpelaaja. Rangaistuslaukauksen suorittava pelaaja saa vapaasti edetä keskipisteestä yrittämään maalintekoa. Vastustajalla saa olla ainoastaan maalivahti estämässä maalin tekoa. Kiekkoa ei saa liikuttaa kertaakaan taaksepäin, eikä peliaika kulu rangaistuslaukauksen aikana. Kuitenkin on sallittua, että rangaistuslaukausta suorittava pelaaja pyörähtää kokonaan ympäri pitäen kiekkoa hallussaan ja suorittaa laukauksen sitten (Spin-O-Rama). Rangaistuslaukauksessa oleellista on, että rangaistuslaukaus päättyy heti kun kiekko on ylittänyt maaliviivan tai joutunut maalivahdin haltuun. Rangaistuslaukauksesta ei voida tehdä maalia missään olosuhteissa toisella laukauksella kimmokkeesta. Jos rikotulla pelaajalla on edessään tyhjä maali (eli vastustaja on ottanut maalivahdin pois ja lisännyt kuudennen kenttäpelaajan jäälle), rikotulle joukkueelle merkataan maali suoraan, eikä tilanteesta tule rangaistuslaukausta. Maali tuomitaan vain, jos rikottu pelaaja on ylittänyt puolessa kentässä olevan punaviivan.
Mikäli rangaistuslaukauksen aiheuttavaan rikkeeseen ei sisälly muita rikkeitä, rangaistuslaukaus tuomitaan normaaliin tapaan ja tilanne ei aiheuta lisärangaistuksia. Kuitenkin, tilanteesta seuraavat isot rangaistukset tuomitaan normaaliin tapaan (muuten olisi oletettavaa, että läpiajossa oleva tähtipelaaja otettaisiin varsinkin play-offeissa varsin brutaalilla tavalla tilanteesta pois, koska seurauksena olisi vain rangaistuslaukaus).
Jääkiekon levinneisyys ja suosio.
Jääkiekko on National Geographic Societyn mukaan suosituin urheilulaji kahdessa maassa, Kanadassa ja Suomessa. Pääsarjatason yleisömäärillä mitattuna jääkiekko on selvästi suosituin laji Kanadan lisäksi Suomessa ja jalkapallon jälkeen suosituin laji Slovakiassa ja Tšekissä. Lisäksi sillä on vahva asema yleisöurheiluna myös Ruotsissa, Venäjällä, Latviassa ja Sveitsissä. Harrastajamäärien perusteella jääkiekko toisaalta ei ole suosituin laji missään päin maailmaa. Yhdysvalloissa lajilla on vahva asema tietyillä alueilla, mutta se ei ole noussut suosiossa kolmen suuren ammattilaisurheilulajin tasolle (baseball, amerikkalainen jalkapallo ja koripallo). Jo edesmenneet Neuvostoliitto ja Tšekkoslovakia ovat Kanadan ja Ruotsin ohella voittaneet suurimman osan kansainvälisten arvokilpailujen mitaleista.
Jääkiekkoa pelataan kilpailumuotoisena muun muassa Australiassa, Etelä-Afrikassa, Kiinassa ja Meksikossa, mutta laji on niissä yleensä pienen harrastajajoukon varassa.
Organisaatioita, jääkiekkosarjoja ja turnauksia.
Jääkiekon kattojärjestö on Kansainvälinen jääkiekkoliitto (IIHF, International Ice Hockey Federation), johon kuuluu 65 jäsenmaata.
Jääkiekkoliigoja.
Jääkiekon kovatasoisimpana liigana pidetään Kanadassa ja Yhdysvalloissa toimivaa NHL-liigaa ("National Hockey League"), jonka kuuluisuuksien galleriaan Hockey Hall of Fameen pääsevät vain harvat. NHL:ää pelataan Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Siihen osallistuu tällä hetkellä 30 joukkuetta. AHL on liiga, jossa pelaa NHL-seurojen farmiseuroja (eli joukkueita pelaajille, jotka eivät mahdu NHL-seuransa kokoonpanoon). Ennen myös IHL oli NHL:n farmiliiga. ECHL tunnetaan farmijoukkueiden farmina.
NHL:n jälkeen toiseksi kovatasoisin sarja ja sen mahdollinen tulevaisuuden haastaja on Venäjän KHL. Muita Euroopan kovatasoisia pääsarjoja ovat Ruotsin, Tšekin, Sveitsin ja Suomen pääsarjat.
Suomessa pelataan sekä naisten SM-sarjaa että miesten SM-liigaa. Vuosina 1928–1933 miehet pelasivat cup-muotoisesti SM-tittelistä ja 1933–1975 SM-sarjaa. Miesten SM-liigassa on tällä hetkellä 14 joukkuetta. Mestis on Suomen toiseksi korkein miesten jääkiekon sarjataso (vuosina 1974–2000 I-Divisioona). Naisten toiseksi korkein sarjataso on yksinkertaisesti divisioona. Suomi-sarja on sekä naisten että miesten kolmanneksi korkein sarjataso. Lisäksi Suomessa pelataan alueiden järjestämiä jääkiekkosarjoja, sisältäen miesten 2–4 -divisioonat ja harrastesarjat.
Nykyään on alkanut kehittyä monikansallisia jääkiekkoliigoja, joissa pelaa joukkueita useista eri maista. Myös Venäjän KHL on tällainen; siinä pelaa joukkueita Latviasta, Valko-Venäjältä ja Kazakstanista. Balkanilla pelataan kahta liigaa, MOL liga ja Pannonian liiga, joihin osallistuu joukkueita monista niemimaan valtioista.


Demo (tietokone).
Tietokonedemo on tietokoneohjelmana toteutettu reaaliaikainen kuvaa ja ääntä sisältävä esitys, joka esittelee tekijöidensä taitoja etenkin ohjelmoinnin sekä tietokonemusiikin ja -grafiikan alueilla. Esityksistä pyritään etenkin nykyään tekemään esteettisesti miellyttäviä musiikkivideoiden kaltaisia kokonaisuuksia. Demojen luontiin keskittyvästä alakulttuurista käytetään nimitystä "demoskene".
Tietokonepelien historiassa demoiksi on kutsuttu usein nykyisten demojen alkumuotoja, "cracktroja", joissa tietokonepelin kopiointisuojauksen murtanut kräkkeri näytti osaamisensa liittämällä murtamansa pelin alkuun ohjelmanpätkän, joka yleensä sisälsi piraattiryhmän logon, tekstiä, musiikkia sekä graafisia efektejä.
Ajan kuluessa demoista ja niiden rustailusta muodostui piraattipiireistä riippumaton alakulttuurinsa, demoskene, jonka jäsenet muodostavat työryhmiä, joissa on kuhunkin demon tuottamisen osa-alueeseen erikoistuneita jäseniä. Nämä demoryhmät vaihtavat tietoverkkojen kautta kiinnostuneiden kesken tuotoksiaan ja sitä kautta osaamistaan. Myös demotapahtumiin eli "demopartyihin" osallistuminen on tärkeä kanssakäymisen muoto.
Demotyyppejä.
Demotapahtumissa demot luokitellaan yleensä kilpailukategorioihin tiedostokokonsa mukaan. Esimerkiksi 64 tai 4 kilotavun kokoon rajoitetut demot kilpailevat omissa sarjoissaan ja niitä kutsutaan "introiksi" erotuksena varsinaisista demoista, joiden koko on yleensä useita megatavuja. Monesti introista puhuttaessa mainitaan myös kokoluokka erikseen, esimerkiksi "64k-intro", "4k-intro" tai "256B-intro".
Toinen tärkeä ja myös kilpailukategorioissa käytetty luokitteluperuste on laitteisto, jolle demo on tarkoitettu. Esimerkiksi PC:lle tehdyt demot ovat "PC-demoja" ja Amigalle tehdyt demot "amigademoja". Joskus samantyyppisten laitteistojen demoista puhutaan myös yhdessä, esimerkiksi "mobiilidemot" ovat kämmenmikrojen ja matkapuhelinten kaltaisille mobiililaitteille tehtyjä demoja ja "8-bit-demot" ovat 8-bittisten tietokoneiden kuten Commodore 64:n demoja.
Demoja voidaan jaotella myös tyylinsä mukaan. Varhaiset demot koostuivat usein monista täysin erillisistä osista ("part"), joiden välillä siirryttiin esimerkiksi näppäinpainalluksilla. Tällainen demo on "multipart-demo", ja hyvin monta osaa sisältävästä demosta on vanhastaan käytetty nimitystä "megademo". Nykyisin ylivoimaisesti suosituin perustyyli on "trackmo", joka ei jakaudu selvästi erottuviin osiin, vaan visuaaliset tapahtumat on tahdistettu yhtenäiseen ääniraitaan.
Joskus demoihin viitataan myös täysin teknisestä toteutustavalla riippumattomilla käsitteillä, jotka viittaavat demon sisältöön ja sen tyylilajiin. Esimerkiksi "ravedemo" on teknomusiikkia ja rave-tapahtumien estetiikkaa hyväksikäyttävä demo, kun taas "storydemo" rakentuu tarinankerronnan varaan. Kokeellisia ja omituisia demoja sanotaan usein "art demoiksi" tai "avant-garde-demoiksi". Jos taas demon visuaalinen puoli koostuu pääasiassa valmiissa 3D-malleissa lentelystä, voidaan siitä käyttää nimitystä "3D fly-by".
Sisällöllisiin tyylilajeihin viittaavat käsitteet ovat usein lähinnä viitteellisiä eivätkä siten lainkaan niin tiukkoja kuin esimerkiksi pop-musiikin "genret". Monesti helpoin tapa kuvata demon tyyliä on viitata demoryhmiin, jotka ovat tunnettuja vastaavantyylisistä demoista. Esimerkiksi Melon-ryhmän tyyliä jäljittelevistä demoista saatetaan käyttää nimitystä "melonish".
Vaikka valtaosa nykyisistä demoista onkin tehty kilpailuja varten, on myös erikoistarkoituksiin tehtyjä demoja, joita usein myös kutsutaan koosta riippumatta introiksi. Esimerkiksi demotapahtumaa mainostava demo on "invitation intro" tai "invitro". BBS-aikakaudella monilla purkeilla oli oma pienikokoinen "mainosintro" tai "BBS-intro", joka sisällytettiin jokaiseen BBS:stä imuroitavissa olevaan tiedostopakettiin.


Alvar Aalto.
Hugo Alvar Henrik Aalto () oli suomalainen arkkitehti, muotoilija ja akateemikko. Hän on 1950-luvun lopulta lähtien kansallisesti ja kansainvälisesti tunnettu mestari ja arkkitehtuurin modernismin yhteydessä mainittuja merkittäviä nimiä.
Aallon lukuisiin suunnittelutöihin kuuluu rakennuksia Suomen lisäksi muualla Euroopassa sekä Yhdysvalloissa. Hän oli saanut tuotantoonsa vaikutteita paitsi suomalaisesta luonnosta ja perinteestä myös arkkitehtuurin historiasta. Hänen töistään mainitaan usein muun muassa Paimion parantola, Finlandia-talo, Säynätsalon kunnantalo ja Teknillisen korkeakoulun rakennukset. Hän oli myös tunnettu kiinteästä yhteistyöstään Ahlströmin perheen kanssa, ja tuloksena yhteistyöstä syntyi tehdaspaikkakuntien yleiskaavoja ja asemakaavoja sekä työntekijöiden asuntoja ja yksittäisiä rakennuksia.
Elämä.
Alvar Aalto kuolinvuotenaan 1976 julkaistussa postimerkissä.
Jyväskylän Yliopiston päärakennus on yksi Aallon lukuisista töistä Jyväskylässä.
Alvar Aallon vanhemmat olivat suomenkielinen maanmittari Johan Henrik Aalto ja ruotsinkielinen postineiti Selly (Selma) Matilda Aalto (o.s. Hackstedt). Perhe muutti Kuortaneelta Alajärvelle Alvarin ollessa 5-vuotias ja sieltä edelleen Jyväskylään. Jyväskylän lyseosta Aalto kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1916. Tämän jälkeen hän lähti opiskelemaan arkkitehtuuria Helsingin Polyteekkiin. Opiskelijatovereidensa tavoin Aalto otti osaa Suomen sisällissotaan. Arkkitehdiksi hän valmistui vuonna 1921.
Aallon ura ei käynnistynyt pääkaupunkiseudulla aivan odotetusti. Niinpä hän palasi Jyväskylään ja perusti sinne arkkitehtitoimiston vuonna 1923. Aalto palkkasi toimistoonsa avustajaksi Aino Marsion. Tästä tuli Aallon ensimmäinen aviopuoliso vuodesta 1924 kuolemaansa saakka. Aino Aalto (os. Marsio, alk. Mandelin; 1894–1949) oli arkkitehti, sisustus-, lasi- ja huonekalusuunnittelija. Toimiston ensimmäisinä vuosina pariskunnalle syntyi tytär. Tuona aikana Aalto myös suunnitteli Jyväskylän työväentalon.
Perhe muutti vuonna 1927 Turkuun, kun Aalto sai suunniteltavakseen Lounais-Suomen Maalaistentalon. Turussa perheeseen syntyi poika. Kuuluisa Paimion parantola syntyi myös noina vuosina. Aallot muuttivat 1933 Turusta Helsinkiin. Ensin he asuivat Töölössä kerrostalossa. Alvar Aalto kiinnostui Munkkiniemestä suunniteltuaan sinne kerrostaloja M. G. Stenius Oy:lle. Aallot ostivat yhtiöltä korkean, kallioisen tontin 1935. Riihitien talon piirustukset valmistuivat loppukesästä 1935, ja rakentamaan päästiin saman tien. Elokuussa 1936 Aallot saattoivat muuttaa uuteen kotiinsa, jonka kaksinainen tehtävä sekä kotina että toimistona näkyy ulkoarkkitehtuurissa. Kapeampirunkoinen toimistosiipi on slammattua tiiltä. Asuntopuolen ulkokuori taas on verhoiltu tummaksi petsatulla puurimoituksella. Osien välillä on pihan puolella etelään avautuva terassi, josta aluksi näki merelle. Riihitien talo oli asuinkäytössä vuoteen 1998. Silloin se siirtyi Alvar Aallon Säätiölle ja museoitiin. Rakennus suojeltiin lailla 1982 ja peruskorjattiin 2000-luvun alussa.
Aalto toimi 1940-luvun lopulla, 1946–1948, Yhdysvalloissa professorina Massachusetts Institute of Technologyn eli MIT:ssa, jonka oppilasasuntolan hän suunnitteli. Aalto jäi leskeksi 1949. Hänen toinen puolisonsa oli vuodesta 1952 työtoveri, arkkitehti Elissa (Elsa-Kaisa) Aalto o.s. Mäkiniemi (1922–1994). Alvar Aalto on haudattu Hietaniemen hautausmaan taiteilijanmäelle.
Alvar Aallon mukaan on nimetty useita paikkoja, "Alvar Aallon katu" on Jyväskylässä, Seinäjoella ja Oulun Meri-Toppilassa. Jyväskylässä kadulla on myös Alvar Aalto -museo. "Alvar Aallon tie" on Alajärvellä, Eurassa, Kuortaneella, Paimiossa ja Jyväskylässä, aiemmin Säynätsalon kuntaan kuuluneessa kaupunginosassa. Espoon Otaniemessä on "Alvarin aukio". Alvar Aallon mukaan nimen on saanut myös "Aalto-yliopisto", joka aloitti toimintansa Teknillisen korkeakoulun, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhdistyttyä vuoden 2010 alussa.
Arkkitehtuuri.
Aallon Suomeen suunnittelemia ovat muun muassa Villa Mairea, Helsingin Finlandia-talo (1971), Kulttuuritalo (1958) ja Kansaneläkelaitoksen päätoimitalo (1956), Rovaniemen asemakaava, Jyväskylän yliopiston päärakennus (1954-1956) ja Liikuntatieteellisen tiedekunnan laitosrakennus (1971), Alvar Aalto -museo (1971-1973) sekä uimahalli Aalto-Alvari (1954-1956), Säynätsalon kunnantalo, Seinäjoen Aaltokeskus ja Suojeluskuntatalo, Teknillisen korkeakoulun päärakennus ja kampusalue Espoon Otaniemessä sekä Viipurin kirjasto. Aallon Suomen ulkopuolelle suunnittelmiin rakennuksiin kuuluvat muun muassa opiskelija-asuntola MIT:ssä Bostonissa Yhdysvalloissa, asuintaloja Zürichissä Sveitsissä sekä Essenin oopperatalo Saksassa. Osa Aallon ulkomaisista hankkeista jäi myös toteutumatta; muun muassa taidemuseo Širazissa Iranissa kuuluu Aallon toteutumattomiin rakennuksiin.
a> toimitalo on Aallon merkittäviä funktionalistisia töitä.
Aalto tunnetaan funktionalistina, joka tähtäsi melko yksinkertaisiin, geometrisiin ja kauniisiin mutta samalla toimiviin rakennuksiin. Erityisesti Finlandia-taloa on kuitenkin kritisoitu siitä, että päällystysmateriaaliksi valittu marmori ei sovi Suomen ilmastoon ja salin akustiikka on kehno. Aallon töistä merkittäviä suunnannäyttäjiä aikansa arkkitehtuurissa olivat Turun Sanomien talo (1930), Paimion parantola (1933), Viipurin kirjasto (1935), Villa Mairea ja Vuoksenniskan Kolmen Ristin kirkko (1957). Aalto omaksui 1920-luvulla funktionalismin mutta ei sitoutunut alkuperäisen bauhausilaisen suoraviivaisen funktionalismin varaan vaan lähti 1920–1930-luvulla korostamaan humaanisuuden ja sosiaalisen omantunnon merkitystä.
Ennen sotia Aalto käytti pääasiassa funktionalismin klassisia tunnusmerkkejä — valkoisia, geometrisen yksinkertaisia seinäpintoja, kevyen näköisiä rakenteita —, mutta sotien jälkeen tilalle tuli inhimillisempi ja maanläheisempi tilakäsitys sekä elävä tiilipinta. Selvimmin uusi linja näkyi Säynätsalon kunnantalosta (1952). Vaikka Aalto on mainittu yhdeksi Suomen merkittävimmistä arkkitehdistä, on joitakin hänen töitään arvosteltu. Esimerkiksi Katajanokan päässä sijaitsevaa Enso-Gutzeit Oy:n pääkonttoria on pidetty paikalleen sopimattomana ja irrallisena muuhun ympäristöön nähden.
Alvar Aalto kätki mielellään rakennuksiinsa visuaalisia vitsejä. Yksi näkyvimmistä on Helsingin Töölössä, jossa Kansallismuseon torni näyttää jatkuvan Finlandia-talon läpi kun Finlandia-taloa katsoo vastarannan kahvilaterassilta. Näköharha syntyy, kun konserttisalin katon pohjoispuolen tumma paneeli asettuu tarkalleen linjaan Kansallismuseon tornin pohjoisseinän kanssa.
Helsingin keskustasuunnitelma.
Vuonna 1961 Alvar Aalto laati suurta huomiota osakseen saaneen asemakaavaehdotuksen, joka koski eräitä Helsingin ydinkeskustan läheisyydessä sijainneita, silloin vielä vajaasti rakennettuja alueita. Suunnitelma käsitti muun muassa rautatieaseman luoteispuolella sijainneen vanhan tavararatapihan alueen (jossa sijaitsivat myös), Töölönlahden ympäristöineen sekä Kampin pohjoisosan. Siihen kuuluivat muun muassa Mannerheimin patsaalta Töölönlahden rantaan saakka ulottunut suuri aukio, ns. "Terassitori", keskustasta rautatien vartta pitkin Pasilaan kulkeva suuri liikenneväylä Vapaudenkatu sekä rivi julkisia rakennuksia Töölönlahden länsirannalle, Hesperian puistoon. Vapaudenkadun eteläpäästä olisi johtanut myös suurehko silta rautatien ja Kaisaniemen puiston yli Unioninkadulle sekä länteen johtava liikenneväylä Helsingin satamaradan kuilussa. Kamppiin olisi rakennettu suuria liiketaloja, joiden tieltä myös Lasipalatsi olisi purettu.
Vuonna 1967 kaupunginvaltuusto hyväksyikin suunnitelman, mutta se sai osakseen myös laajaa vastustusta. Ankarimmin vastustettiin Töölönlahden länsirannan rakentamista. Myöhemmin Aalto itse laatikin suunnitelmasta uuden version, jossa tämä rakennusrivi oli poistettu, mutta ratapihan alueella rakentamista oli edelliseen verrattuna lisätty.
Alvar Aallon suunnitelmasta on toteutettu ainoastaan Finlandia-talo sekä Kampissa sijaitseva Sähkötalo. Sillä oli kuitenkin suuri vaikutuksensa muidenkin kaupunkisuunnittelijoiden laatimiin, samoja alueita koskeviin ehdotuksiin. Kun vuonna 1985 pidettiin aluetta koskenut suunnittelukilpailu, siinä palkittiin kolme voittanutta suunnitelmaa, jotka muilta osin poikkesivat jyrkästi toisistaan, mutta joihin kaikkiin sisältyi muunnetussa muodossa myös Alvar Aallon ideoita, erityisesti Mannerheimin patsaan kohdalta Töölönlahdelle ulottuva laaja aukio. Myöhemmin ehdotetun aukion eteläpäähän kuitenkin rakennettiin Kiasma, mikä merkitsi aukiosuunnitelman lopullista hylkäämistä.
Huonekalut ja muotoilu.
Aalto on myös tunnettu huonekalujen ja lasiesineiden suunnittelijana. Alvar Aallon, Aino Aallon sekä Maire Gullichsenin (o.s. Ahlström) ja Nils-Gustav Hahlin perustama Artek-yritys oli mukana lanseeraamassa maailmalle pohjoismaisen muotoilun käsitettä. Aallon suunnittelemaa ja Karhulan lasitehtaan valmistamaa Savoy-maljakkoa on myös kutsuttu maailman tunnetuimmaksi lasiesineeksi, ja Iittala myy Aallon mallistoa edelleen.
Aallon ja Artekin tavoitteena oli tehdä huonekaluja, jotka ovat toimivia ja joita mahdollisimman moni voisi ostaa. Tunnetuimpia Aallon suunnittelemia huonekaluja ovat kolmi- ja nelijalkainen pinottava jakkara, jakkaran selkänojallinen versio ja Paimion parantolaan suunniteltu lepotuoli. Jakkara on yksi kopioiduimpia Aallon suunnittelemia huonekaluja, useimmiten kopio on nelijalkainen. Aallon suunnittelemia huonekaluja ja valaisimia ovat valmistaneet Artekin lisäksi lisenssillä myös muut valmistajat.
Aalto kehitti yhdessä Korhosen huonekalutehtaan kanssa puun taivutus- ja laminointimenetelmiä. Tämän yhteistyön tuloksia ovat edellä mainitut tunnetut huonekalut.
Aalto on suunnitellut myös Savoy-ravintolan sisustuksen.
Aiheesta muualla.
*


IEEE 802.11.
IEEE 802.11 on IEEE:n standardi langattomille WLAN-lähiverkoille. Koska tekniikka on läheistä sukua Ethernetille (802.3), varsinkin alkuaikoina käytettiin usein nimitystä "langaton Ethernet". Nykyään on yleistynyt markkinointinimi WiFi.
Tällä hetkellä suosituimmat WLAN-standardit ovat 802.11b (11 Mbps) ja 802.11g (54 Mbps).
802.11-työryhmät.
802.11-standardin kehitys on jaettu eri työryhmiin. Jokainen työryhmä keskittyy eri piirteisiin standardeissa. Järjestys ei aina ole täysin looginen: esimerkiksi standardi 802.11a voidaan nähdä standardin 802.11b:n seuraajana.
802.11.
"Ensimmäinen WLAN-tekniikka, jonka nimellinen nopeus oli 1 tai 2 megabittiä sekunnissa. 802.11 toimi vapaalla 2,4 gigahertsin taajuudella."
IEEE julkaisi 26.7.1997 ensimmäisen WLAN-standardinsa, joka käytti nimeä 802.11. IEEE esitteli jo vuonna 1990 ensimmäisen versionsa standardista, josta kehittyi kuuden eri version kautta 1997 julkaistu 802.11-standardi. 802.11 määrittää pääasiassa OSI-mallin fyysisen kerroksen ja siirtokerroksen alemman osan, joka tunnetaan nimellä MAC "(Media Access Control)". Standardin määrittelemät verkkoyhteyksien nopeudet ovat 1 Mbps ja 2 Mbps. 802.11 toimii 2,4–2,4835 GHz:n vapaalla ISM-taajuusalueella ja se määrittelee välitystekniikoiksi infrapunan ja radiotien. Radiotaajuustekniikoista ovat käytössä "suorasekvenssihajaspektri-" (DSSS) ja "taajuushyppelyhajaspektritekniikat" (FHSS). DSSS-tekniikan tiedonsiirto tapahtuu lähettämällä "tieto11-bittisiä sarjoja (Barkerin sarja)" verkkokojeiden välillä. Verkkotopologioiksi standardi määrittelee "AdHoc-verkon", jossa mobiiliasemat (ms) ovat suoraan yhteydessä toisiinsa sekä "infrastruktuurin", jossa mobiiliasemat liikennöivät tukiasemien "(Access point, AP)" kautta.
802.11b.
"Nimellinen nopeus on 11 megabittiä sekunnissa. 802.11 toimii vapaalla 2,4 gigahertsin taajuudella."
Jatkuvasti kehittyvien verkkosovellusten ja langattomien verkkojen laajentuneen käytön takia 802.11-standardin määrittämät nopeudet kävivät auttamatta liian hitaiksi ja tarvittiin uusi standardi, joka vastaisi paremmin käyttäjien ja sovellusten vaatimuksiin.
Vastauksena näihin haasteisiin IEEE julkaisi uuden 802.11b-standardin vuonna 1999. Standardi, joka käyttää myös nimeä 802.11hr (high rate), määrittelee verkkoyhteyden nopeudeksi 5,5 Mbps ja 11 Mbps, mikä tekee 802.11b:stä huomattavasti edeltäjäänsä nopeamman. Yhteys toimii edelleen samalla 2,4 GHz:n taajuudella, mutta käyttää tiedonsiirrossa CCK-tekniikkaa (complement code keying). Tämä tarkoittaa, että tieto lähetetään 64:n 8-bittisen koodisanan sarjoina. Sarjamuodossa kullakin koodisanalla on oma matemaattinen merkityksensä. Vaihtoehtoisena siirtotekniikkana 802.11b tarjoaa PBCC-tekniikan (packet binary convolutional coding) ja tukee edeltäjänsä siirtotekniikkaa (Barkerin sarja).
802.11a.
"Taajuusalueella 5,150–5,350 ja 5,475–5,725 GHz (tarkat taajuusrajat eri maissa erilaiset) toimiva verkkotekniikka, jonka nimellisnopeus on 54 megabittiä sekunnissa. Hyvin samankaltainen tekniikka kuin 802.11g, mutta ylemmällä taajuusalueella, jossa on enemmän kuin kolme toisiaan häiritsemätöntä kanavaa"
IEEE julkaisi syksyllä 1999 myös toisen standardin. 802.11a-standardi koki edeltäjiinsä verrattuna suurempia muutoksia. Määritetty toimintataajuus on 5 GHz aiemman 2,4 GHz:n sijaan. Taajuutta nostettiin, koska tarvittiin lisää kaistaa verkkoyhteyksien nopeuksien kasvattamiseksi. Myös siirtotekniikka koki muutoksen. Uusi standardi määritteli tiedonsiirtoa varten OFDM-tekniikan (orthogonal frequency division multiplexing), joka perustuu signaalin jakamiseen pienempiin alasignaaleihin. Jaetut signaalit siirretään yhtäjaksoisesti eri taajuuksilla. Muutoksien myötä saatiin verkkoyhteyksien nopeus kasvatettua 54 Mbps:ään.
802.11a-standardi ei eduistaan huolimatta ole kokenut 802.11b:n kaltaista suosiota. Tähän ovat syinä hinnoiltaan kalliimmat verkkolaitteet ja korkeamman taajuuden aiheuttama kantaman pienentyminen verrattuna samoissa oloissa käytettyyn 802.11b-standardin tekniikkaan.
802.11g.
"802.11g-standardi on käytännössä syrjäyttänyt vanhemman b-standardin yleisessä käytössä. Tämän standardin mukaiset laitteet toimivat a-version tapaan 54 Mbps:n nopeudella, mutta 2,4 GHz:n taajuudella. Lisäksi se on täysin yhteensopiva aikaisemman 802.11b-standardin kanssa. a-versio ei ollut yhteensopiva b-standardin kanssa. 802.11g-laitteet sopivat paikkoihin, joissa vaaditaan suurta kaistaa, esimerkiksi messuhalleihin tai auditorioihin."
Vuonna 2000 IEEE-työryhmä perusti erillisen tutkimusryhmän kehittämään 802.11b-standardin laajennusta. Vuonna 2003 IEEE ratifioi tutkimustyön tuloksena 802.11g-standardinsa. 802.11g-standardi on risteytys 802.11a- ja 802.11b-standardeista, koska se käyttää tiedonsiirtoon CCK-OFDM-tekniikkaa ja tarjoaa vaihtoehtoiseksi siirtotavaksi PBCC-tekniikan. Standardi määrittää radiotaajuustekniikoista DSSS-, HR-DSSS- ja OFDM-tekniikat. Se kykenee liikennöimään nopeuksilla 54 Mbps ja 11 Mbps, käyttää 2,4 GHz:n taajuutta, ja on siksi täysin yhteensopiva vanhemman 802.11b-standardin kanssa.
802.11e ja 802.11F.
e-laajennus (2005) sisältää toimintoja verkon palvelunlaadun (QoS) kehittämiseksi. Normaalisti tukiasemat lähettävät vuorotellen, ja jos päällekkäistä liikennettä tapahtuu, tukiasema odottaa hetken ennen uudelleenlähetystä. e-standardin mukaisessa verkossa osa tukiasemista voidaan merkitä lähettämään korkeamman kiireellisyysasteen liikennettä, jolloin käytännössä odotusaika ennen uudelleenlähetystä on pienempi, mikä vähentää verkkoviivettä näiden tukiasemien kautta. e-standardi on suunnattu enimmäkseen multimedialiikennettä kuten VoIP varten jossa verkon viiveet pyritään minimoimaan.
F-laajennus (2003–2006) oli suositus eri valmistajien laitteiden yhteensopivuuden parantamiseksi erityisesti tilanteissa, jossa samassa verkossa on monen eri valmistajan tukiasemia ja langaton laite liikkuu alueella tukiasemalta toiselle. Tämä "suositeltu käytäntö" on vedetty pois standardista, ja sitä ollaan korvaamassa k- ja r-laajennuksilla.
802.11d ja 802.11h.
d-laajennus (2001) sisältää uusia kenttiä tukiasemien levitysviesteihin, joilla kerrotaan laitteen sijaintimaa. Ajatuksena on, että langaton laite osaa itse valita tämän tiedon mukaan taajuuskaistan, jota kyseisen tukiaseman alueella on luvallista käyttää. Merkittävä etu tästä on paljon matkustaville ihmisille, joiden langattomat laitteet pystyvät automaattisesti valitsemaan kunkin maan standardin automaattisesti, esimerkiksi 802.11a Pohjois-Amerikassa ja 802.11b Euroopassa.
h-laajennus (2004) sisältää muutoksia 5 GHz:n taajuusalueella toimiville langattomille laitteille Euroopassa, jossa aikaisemmin kyseinen taajuus oli varattu muun muassa satelliittiliikennettä varten. Lisäksi h-laajennuksessa on tuki älykkäämmälle taajuusalueen vaihdolle, mikäli käytetty kanava on häiriöinen, sekä langattomien laitteiden virransäästöominaisuuksille.
802.11i.
i-laajennus parantaa aikaisemmin osittain valmistajakohtaisia tietoturvaominaisuuksia ja määrittelee ne standarin osaksi. WPA2-salaus langattomien tukiasemien ja laitteiden välillä toteuttaa 802.11-standardin ja sisältää WPA1:een verrattuna muun muassa turvallisen AES-salaukseen liikenteelle, luotettavan käyttäjän autentikoinnin ja erillisen salaisen avaimen kirjautumiselle ja datalle. Se tukee salausmenetelmän vaihtoa myöhemmin turvallisempaan, mikäli käytetystä löytyisi joku vakava haavoittuvuus.
802.11s.
s-laajennus sisältää tuen ns. Wireless mesh -verkkojen rakennukseen tukiasemien välillä. Standardi ei ole vielä valmis, mutta IEEE arvioi julkaisevansa sen heinäkuussa 2010. Tästä huolimatta esimerkiksi Kannettava tietokone jokaiselle lapselle -projektin laitteet sisältävät jo 802.11s-tuen alustavan toteutuksen, jolla saadaan tietokoneet verkkoon ilman tukiasemia tai muuta normaalia verkkoinfrastruktuuria.
802.11n.
n-laajennuksen tarkoituksena on parantaa WLANin suorituskykyä aiempiin standardeihin, kuten 802.11a:han ja 802.11g:hen, verrattuna. Laajennus on taajuusyhteensopiva joko jommankumman tai molempien aiempien standardien kanssa, mutta yhteensopivuustilassa nopeus on vanhan standardin nopeus.
802.11n määrittää suurimmaksi bruttonopeudeksi 600 Mbit/s, joskin todellisuudessa niille luvataan noin 100–200 Mbit/s:n nopeutta, jolloin nopeus olisi samaa luokkaa kuin perinteisellä 100 Mbit/s Ethernet-kaapelilla. Samalla n-määritelmä tukee MIMO-tekniikkaa (multiple-input, multiple-output), jossa käytetään useampaa antennia ja useampaa ilmatien kanavaa yhtä aikaa. Uusi MIMO-tekniikka antaa tasaisemman kantaman ja mahdollistaa useat ilmakanavat. IEEE standardoi 802.11n:n 11. syyskuuta 2009


IEEE 802.11i.
IEEE 802.11i eli WPA2 on langattomien 802.11-verkkojen viimeisin tietoturvastandardi, jolla pyritään ratkaisemaan niissä olevat tietoturvaongelmat.
Standardissa määritellään IEEE 802.1X:n mukainen todennus- ja avaintenhallintakäytäntö sekä parannetut menetelmät tiedon salaukseen. 802.11i tarjoaa samat ratkaisut kuin aiempi WPA-standardi mutta lisäksi valittavana on kokonaan uudenlainen salausmekanismi AES (Advanced Encryption Standard). AES on salausalgoritmina hyvin erilainen kuin WPA:n käyttämä RC4 ja vaatii jonkin verran enemmän prosessointitehoa. Se pystyy käyttämään eripituisia avaimia, vaihtoehtoina 128-, 192- ja 256-bittiset pituudet. 802.11i-standardin yhteydessä käytettäneen aluksi 128-bittistä salausta.
Todennus.
Policy Decision Point (PDP) Policyn päätöspiste
Policy Enforcing Point (PEP) looginen policyn noudattamispiste
Session Decision Token (SDT) data structure representing a policy decision
Session Enforcement Token (SET) data structure used to enforce policy decision
2. SDT:stä rakennetaan SET ja levitetään se
3. PEP käyttää SET:iä toteuttaakseen policy-päätöksen
Kun langaton asema liittyy langattomaan verkkoon, autentikointi tapahtuu autentikointipisteessä, autentikointipalvelimella. PDP:tä on kuitenkin kaksi, autentikointipalvelin, sekä langaton asema. Molempien on tehtävä sama autentikointipäätös, tai yhteyttä ei synny. Policy päätetään autentikoituessa ja onnistuneen autentikoinnin seurauksena syntyy symmetrinen Master Key, joka on vain aseman ja autentikointipalvelimen välinen.
PEP:tä, eli missä policya noudatetaan ja valvotaan on myös kaksi, langaton asema, sekä tukiasema.
autentikointipalvelin lähettää SDT:n PEP:lle, joka voi olla sekä AP (access point) tai langaton autentikoitava asema, STA.
Policy Enforcement Tokenia kutsutaan Pairwise Master Keyksi, PMK:si. Vain STA, sekä AS voi luoda PMK:n, joka johdetaan aikaisemmin jaetusta MK:sta. PMK:n hallinta edustaa valtuutettua pääsyä langattomalle kanavalle. MK sekä PMK ovat istuntokohtaisia.
Autentikoituessa käytössä on EAP-protokolla, EAP on käytössä päästä päähän. 802.1x kuljettaa EAP:in 802 LAN:in yli.
Salaus.
Salaukseen on tarjolla kaksi vaihtoehtoa, TKIP ja CCMP.
Temporal Key Integrity Protocol.
Temporal Key Integrity Protocol, TKIP on suunniteltu vanhemman WLAN –laitteiston yhteensopivuutta varten. TKIP on WPA standardin käyttämä salaustekniikka, jossa on korjattu WEPistä löytyneet turva-aukot. TKIP parantaa langattoman verkon turvallisuutta huomattavasti ottamalla käyttöön pakettikohtaiset salausavaimet. Salaukseen käytetään edelleen RC4-algoritmia, mutta salausavaimen pituus on 128 bittiä.
Counter Mode with CBC-MAC Protocol.
Counter Mode with CBC-MAC Protocol, CCMP, jota päästään kunnolla hyödyntämään vasta tulevissa järjestelmissä. CCMP käyttää AES-salausta. Jokaisella salattavalla paketilla on yksilöllinen pakettinumero, jota käytetään pakettien toiston huomaamiseen.


Stephen Hawking.
Stephen William Hawking, CBE, FRSA, FRS (s. 8. tammikuuta 1942 Oxford, Iso-Britannia) on
teoreettinen fyysikko ja kosmologi.
Suuren yleisön keskuudessa Hawking on erityisesti tunnettu hänellä vuonna 1963 todetun ALS-taudin takia. Sairaus on aiheuttanut hänelle lähes täydellisen liikuntakyvyttömyyden. Hawkingille on tehty henkitorveen avanne, minkä vuoksi hän on myös menettänyt puhekykynsä. Hän viestii pyörätuoliinsa liitetyllä puhesyntetisaattorilla, jonka avulla hän voi kirjoittaa lauseita kirjain kirjaimelta laitteen puhuttaviksi. Hawking on poikkeuksellinen ALS-potilas kahdessakin suhteessa: hän sairastui ALSiin jo 21-vuotiaana ja tauti on ollut hänellä erittäin pitkään, yli 40 vuotta. Tyypillisesti ALSiin sairastutaan 40–60-vuotiaana ja potilaat menehtyvät 3–5 vuoden kuluttua taudin toteamisesta.
Eräät Hawkingin kosmologiaa käsittelevät teokset ovat menestyneet hyvin. Tästä hänellä on maine myös tieteen kansantajuistajana. Hawkingin vuonna 1988 julkaisema kirja "Ajan lyhyt historia" oli vuoden 1995 toukokuuhun mennessä ollut "Sunday Times" -lehden parhaiten myytyjen kirjojen luettelon kärjessä yhteensä 237 viikkoa, mikä rikkoi aiemman 184 viikon ennätyksen. Ennätys kirjattiin vuonna 1998 "Guinnessin ennätysten kirjaan".
Hawking työskenteli Cambridgen yliopiston Lucas-professorina virassa, jossa on aiemmin työskennellyt muun muassa Isaac Newton. Hän toimi Cambridgen yliopiston professorina vuodesta 1977 ja matematiikan professorina vuodesta 1979 lähtien. Hän jäi eläkkeelle syksyllä 2009. Hawkingin sairaus etenee edelleen ja hänen terveydentilansa on niin heikko, ettei hän voinut osallistua 70-vuotiaana syntymäpäiväjuhlallisuuksiinsa.
Perhe ja syntymä.
Stephen Hawkingin vanhemmat Frank ja Isobel Hawking asuivat ennen hänen syntymäänsä Lontoossa, jossa Hawkingin isä työskenteli omassa lääketieteellistä tutkimusta tekevässä yrityksessään. Frank Hawking oli vaimonsa tavoin opiskellut Oxfordissa, missä oli pääasiallisesti keskittynyt lääketieteeseen ja varsinkin trooppisiin sairauksiin. Isobel Hawking tunnetaan poliittisena kansalaistoimijana, mutta hän työskenteli ennen Frank Hawkingin tapaamista myös muun muassa verovirkailijana ja lääketieteellisen laboratorion sihteerinä. Stephen Hawkingin vanhemmista kumpikin oli lähtöisin keskiluokkaisesta perheestä.
Hawkingit muuttivat Oxfordiin, koska Lontoo oli toisen maailmansodan aikaan vaarallinen paikka odottavalle äidille. Oxfordissa Isobel Hawking synnytti esikoisensa, Stephen Hawkingin, 8. tammikuuta 1942, tasan 300 vuotta Galileo Galilein kuoleman jälkeen. Frank Hawking oli jäänyt Lontooseen, jonne Isobel palasi poikansa kanssa. Perhe asui Highgatessa Pohjois-Lontoossa, jossa Stephen aloitti koulunkäynnin. Hänellä on kaksi sisarta, Mary ja Philippa, ja yksi veli, Edward.
Nuoruus ja varhainen opiskeluaika.
Frank Hawking sai työtä Mill Hillistä, ja perhe muutti St Albansiin, jotta matkustaminen olisi helpompaa. Tällöin Stephen Hawking oli kahdeksan vuoden ikäinen. Hawking kävi koulua St Albansin tyttölukiossa, johon pojatkin hyväksyttiin 10 ikävuoteen asti. Seuraavaksi Frank Hawking halusi poikansa siirtyvän Westminsterin yksityiskouluun, sillä hänen mielestään se takaisi pojalle paremman tulevaisuuden. Vanhemmilla ei kuitenkaan ollut varaa lukukausimaksuihin, joten Stephenin olisi pitänyt saada apuraha opintojaan varten. Hawking ei kuitenkaan päässyt stipendinhakukokeisiin (), koska oli sairaana juuri niiden aikaan. Joka tapauksessa Hawking uskoi saaneensa paremman opetuksen St Albansissa kuin ehkä olisi saanut Westminsterissä.
Westminister-haaveiden kariuduttua isä päätti lähettää poikansa St Albans School -nimiseen oppilaitokseen, joka oli sisäoppilaitos perheen kotikaupungissa. Vuonna 1952 koulussa pidettiin pääsykokeet, jotka nuori Hawking läpäisi helposti. Saman vuoden syyskuussa hänet hyväksyttiin kouluun. Hawkingin luokkatoverit suhtautuivat häneen paikoin viileästi. Hän joutui myös koulukiusatuksi lievän puhevikansa takia. Toisaalta Hawkingilla oli myös samalta luokalta ystäviä, jotka hänen tapaansa menestyivät hyvin koulussa. Hawkingin keskiarvo oli vain hiukan luokkansa keskitason yläpuolella, mutta tästä huolimatta opettajat ilmeisesti pitivät häntä älykkäänä oppilaana.
Poliittisten aatteiden suhteen nuori Hawking sai paljon vaikutteita jokseenkin vasemmistolaiselta äidiltään, joka myös kuului paikalliseen liberaalijärjestöön. Toinen yhteiskunnallisesti Hawkingiin vaikuttanut henkilö oli St Albans Schoolissa opettanut herra Finlay. Tämän opetustapoihin kuului keskustella jo kolmasluokkalaistenkin kanssa yhteiskunnallisesti merkittävistä aiheista kuten ydinaseriisunnasta ja syntyvyyden säännöstelystä.
Koulussa Hawkingin matematiikanopettaja sai hänet kiinnostumaan matematiikasta, jota hän viimeisinä vuosina koulussaan erikoistui opiskelemaan. Hänen isänsä olisi halunnut poikansa jatkavan opiskeluja Oxfordin yliopiston University Collegessa, jossa hän oli itse aikaisemmin opiskellut. Nuori Hawking halusi tulevia yliopisto-opintojaan ajatellen ottaa pääaineikseen fysiikan ja matematiikan jatkokurssin. Frank Hawking toivoi kuitenkin pojastaan itsensä tavoin lääkäriä ja vaati tätä ottamaan myös kemian pääaineekseen. Niinpä lopulta Stephen Hawking valitsi pääaineikseen matematiikan, fysiikan ja kemian. Tässä vaiheessa hänen ei kuitenkaan tarvinnut tehdä vielä päätöksiä yliopistoa ajatellen.
Sisäoppilaitoksen kuudetta luokkaa käydessään Hawking pääsi ensimmäistä kertaa sanomalehteen paikallisen "Herts Advertiser" -julkaisun tehtyä jutun hänestä ja muutamasta muusta oman tietokoneensa rakentaneesta kuudesluokkalaisesta. Tähän aikaan Englannissa oli tietokoneita lähinnä vain puolustusministeriössä ja joissakin yliopistoissa.
Oxford.
Maaliskuussa 1959 Hawking meni stipendinhakukokeisiin tavoitteenaan päästä Oxfordiin opiskelemaan luonnontieteitä. Pääsykokeessa tuli suorittaa kirjallisina viisi kahden ja puolen tunnin koetta, jotka jakautuivat fysiikkaan, matematiikkaan ja yleistietoon. Osa kysymyksistä ei liittynyt mitenkään aineisiin, joiden opiskelijaksi Hawking pyrki: esimerkiksi eräässä kysymyksessä oli tehtävänä eritellä juuri valtaan nousseen Fidel Castron tulevaa merkitystä maailmalle. Kirjallisten kokeiden jälkeen kukin hakija vielä haastateltiin erikseen. Kokeiden jälkeen Hawking sai kutsun uuteen haastatteluun, minkä jälkeen hänet hyväksyttiin oppilaaksi ja hänelle myönnettiin stipendi.
Hawking kävi isänsä kanssa väittelyjä ja keskusteluja tulevista opinnoistaan. Hän halusi yhä opiskella lääketieteen sijasta fysiikkaa ja matematiikkaa. Myöhemmin Hawking on kertonut, ettei halunnut opiskella biologiaa, koska se oli hänestä ”liian kuvailevaa eikä pureutunut riittävän syvälle perusasioihin”. Frank Hawking taas ajatteli, ettei matemaatikon koulutus avaisi juuri muita uravaihtoehtoja kuin opettajan ammatin. Lopulta Stephen sai tahtonsa läpi.
Hawking itse kuitenkin menestyi juurikaan ponnistelematta, vaikka osallistui ensimmäisenä vuonnaan lähes pelkästään matematiikkaa käsitteleviin opintoihin. Toisaalta silloinen fysiikan opetus ei tasoltaan juuri poikennut siitä, mitä Hawkingilla oli ollut St Albans Schoolissa. Vähäisestä vaivannäöstään huolimatta hän onnistui muun muassa voittamaan pakollisen yliopiston fysiikkakilpailun toisena Oxfordin vuotenaan. Vastapainona yliopiston aiheuttamalle ikävystymiselle ja liian helpoille kursseille Hawking alkoi harrastaa soutua joukkueensa perämiehenä. Opiskeluaikanaan Hawking joutui hankaluuksiin virkavallan kanssa maalattuaan ystäviensä seurassa paikalliseen siltaan tekstin: ”"ÄÄNESTÄ LIBERAALEJA"”.
Vietettyään laiskottelevaa opiskelijaelämää liki kolmen vuoden ajan Oxfordissa Hawking joutui osallistumaan ratkaisevaan loppukokeeseen. Ennen koetta Hawking ymmärsi opiskelleensa liian vähän, eikä hän luontaisista kyvyistään huolimatta välttämättä kykenisi hankkimaan siitä loistopisteitä. Kuitenkin vasta loppukoe määräisi lopullisen arvosanan kolmen vuoden opiskeluista: edeltäneillä kokeilla ja kilpailuilla ei olisi merkitystä. Laskelmiensa mukaan Hawking oli käyttänyt opiskeluunsa noin tunnin päivässä kolmen vuoden ajan, minkä hän ei uskonut riittävän loppukokeeseen. Paineita lisäsi myös se, että hänen pääsynsä Cambridgeen riippuisi siitä, kuinka hyvän loppuarvosanan hän saisi. Loppukokeessa Hawkingin taktiikkana oli keskittyä pääosin teoreettisiin kysymyksiin, jotka eivät vaatisi kovin yksityiskohtaisia tietoja. Kokeen jälkeen selvisi, että hän oli yltänyt parhaan ja toiseksi parhaan arvosanan rajamaille. Ongelmana vain oli, että Cambridgeen vaadittiin paras mahdollinen Oxfordista saatava arvosana. Hawkingin mahdollinen tulevaisuus Cambridgessa ratkaistiin suullisessa kuulustelussa. Laiskasta ja alkoholintäytteisestä opiskelijaelämästään huolimatta Hawking onnistui kuulustelussa vakuuttamaan opettajansa älykkyydestään. Lopulta hänelle myönnettiin Cambridgeen oikeuttava arvosana.
Cambridge.
Vuonna 1962 Hawking muutti Oxfordista Cambridgeen tutkiakseen yleistä suhteellisuusteoriaa ja kosmologiaa. Tällöin hänen tuli myös valita väitöskirjansa aiheeksi joko kvanttifysiikka tai kosmologia. Hawkingin omien sanojen mukaan hänen valintaansa vaikutti muun muassa se, että hiukkasfysiikalta puuttui kunnon teoria. ”Hiukkaset vain järjestettiin luokkiin kuten kasvit”, kertoi Hawking myöhemmin. ”Sen sijaan kosmologiassa on selkeä lähtökohta, Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria.” Näin Hawking päätyi kosmologiaan.
Näihin aikoihin Hawkingilla alkoi esiintyä ongelmia motorisessa koordinaatiossa: paikoin jopa kengännauhojen sitominen tuotti ongelmia. Näitä asioita ei kuitenkaan juuri huomattu Cambridgessa. Opiskelussa ongelmana taas oli, että Hawking ei päässyt haluamansa tutkijan oppilaaksi eivätkä hänen matematiikan taitonsa enää riittäneet suhteellisuusteorian vaatimiin mutkikkaisiin ja työläisiin laskutoimituksiin. Lisäksi Hawkingin opiskelu alkoi jälleen muistuttaa Oxfordin elämää. Hänen opettajansa mielestä ongelmien lähteenä oli myös se, ettei Hawking ollut löytänyt haluamaansa aihetta väitöskirjansa pohjaksi.
Joululomalla kotonaan Hawking tapasi nuoren Jane Wilden, tulevan vaimonsa. He tutustuivat toisiinsa ja ystävystyivät. Joululoma toi kuitenkin Hawkingille myös huonoja uutisia, sillä kotipuolessa hänen lisääntyneet koordinaatio-ongelmansa huomattiin välittömästi. Aluksi hänen isänsä Frank Hawking, joka oli erikoistunut trooppisiin sairauksiin, epäili, että hänen poikansa oli sairastunut johonkin outoon tautiin lomallaan Lähi-idässä.
Hawking oli sairaalassa kaksi viikkoa keväällä 1963. Hänellä havaittiin motoneuronisairaus nimeltä amyotrofinen lateraaliskleroosi (ALS), joka tunnetaan myös nimellä Lou Gehrigin tauti. Hawkingin tila heikentyi nopeasti, ja lääkärit ennustivat, ettei hän eläisi tarpeeksi kauan valmistuakseen tohtoriksi: Hänelle luvattiin elinaikaa enää kaksi vuotta. Lehdistössä myöhemmin esiintyneiden tietojen mukaan Hawking olisi tulokset saatuaan eristäytynyt huoneeseensa ja alkanut juoda. Hawking on kuitenkin itse kiistänyt kirjoitukset ankarasta juopottelusta liioitteluna. Joka tapauksessa Hawking masentui syvästi. Hän on kuitenkin kertonut, että nähtyään samassa sairaalassa kuolemaa tekevän leukemiapotilaan hän ymmärsi, että joillakuilla muilla meni vielä häntäkin huonommin. Olotilansa vakautuessa Hawking alkoi taas työstää väitöstyötään ohjaajansa Dennis Sciaman ohjaamana. Hawkingin isä oli pyytänyt Sciamalta, että Hawking voisi väitellä tohtoriksi nopeammin kuin asetetussa kolmessa vuodessa, mutta yliopiston säännöt kielsivät tämän. Hawking ei omien sanojensa mukaan nähnyt syytä nähdä vaivaa tohtorintutkinnon eteen. Jane Wilde sai hänet kuitenkin piristymään masennuksensa jälkeen.
Hawkingin sairaus eteni nopeasti, ja pian hän alkoi tarvita kävelykeppiä kyetäkseen liikkumaan. Hawking sai kuitenkin kaikesta huolimatta vakiinnutetuksi itselleen maineen lupaavana tulevaisuuden fyysikkona. Hän sai kosmologipiireissä huomiota osoittaessaan matemaattisesti, että maailmankuulun tutkijan Fred Hoylen uusin teoria oli virheellinen. Hawking ja Hoyle kävivät aiheesta väittelyjä, joiden lopputuloksena Hawkingin kanta osoittautui oikeaksi ja teoria todistettiin vääräksi. Sairaus jatkoi kuitenkin leviämistään, ja pian Hawkingin puheesta oli vaikeata saada selvää. Samalla hän kuitenkin lisäsi työskentelyään, ja väitöskirja eteni nopeammin. Hawking myös kihlautui Jane Wilden kanssa ja avioitui tämän kanssa vuonna 1965.
Hawking sai uutta puhtia väitöskirjansa tekoon kuultuaan Lontoossa pidetyillä luennoilla mustista aukoista ja näiden mahdollisesti sisältämistä singulariteeteista. Tämän jälkeen Hawking alkoi kehitellä aiheeseen liittyvää omaa teoriaansa, jonka hän otti mukaan väitöskirjaansa. Hawking valmistui filosofian tohtoriksi Cambridgen yliopiston Trinity Hallista vuonna 1966. Pian tämän jälkeen hän sai tutkijafellow'n paikan Cambridgen Gonville and Caius Collegesta.
Aikuisikä.
Hawking liittyi Institute of Astronomyn henkilökuntaan vuonna 1968. Oltuaan virassa viisi vuotta hän siirtyi Cambridgen yliopiston sovelletun matematiikan ja teoreettisen fysiikan laitokselle. Hawkingista tuli Cambridgen yliopiston gravitaatiofysiikan professori vuonna 1977, ja kaksi vuotta myöhemmin hän sai Lucas-professuurin. Vuosina 1965–1970 Hawking tutki singulariteettia yleisen suhteellisuusteorian avulla ja laati tämän tuloksena uudenlaisen matemaattisen mallin, jonka avulla singulariteetteja voidaan tutkia. Hawking teki lukuisia tutkimuksia Roger Penrosen kanssa, joka oli tuohon aikaan Lontoossa Birkbeck Collegessa. Vuodesta 1970 eteenpäin Hawking alkoi soveltaa keksintöjään mustiin aukkoihin.
Hawkingin tutkimukset mustista aukoista johtivat merkittävään löytöön vuonna 1970. Käyttämällä kvanttiteoriaa ja yleistä suhteellisuusteoriaa mustien aukkojen ominaisuuksien tutkimiseen Hawking kykeni osoittamaan, että mustat aukot tuottavat säteilyä. Tätä säteilyä kutsutaan nykyään Hawkingin säteilyksi.
Hawking ja hänen ensimmäinen vaimonsa Jane Wilde, silloinen Hawking, erosivat vuonna 1991. Eron syynä olivat Hawkingin saama kuuluisuus ja hänen sairautensa vaikeutuminen. Perheeseen oli tätä ennen syntynyt kolme lasta. Neljä vuotta eron jälkeen Hawking avioitui hoitajansa Elaine Masonin kanssa. Tämän ensimmäinen aviomies David Mason oli suunnitellut ensimmäisen version Hawkingin puhesyntetisaattorista. Lokakuussa vuonna 2006 Hawking haki eroa 11 vuotta kestäneestä avioliitosta.
Syntymäpäivänään 8. tammikuuta 2007 Hawking ilmoitti, että lähtisi samana vuonna painottomuuslennolle harjoitellakseen Virgin Galactic -yhtiön aluksella vuonna 2009 järjestettävälle avaruuslennolle, jonka kaikki kustannukset miljardööri Richard Branson oli lupautunut maksamaan.
Tutkimustyö.
Hawkingin keskeisimpiä tutkimusaloja ovat kosmologia, kvanttigravitaatio ja säieteoria. Hänen tärkeimmät työnsä käsittelevät mustien aukkojen ja termodynamiikan välistä suhdetta.
Mustat aukot ja singulariteetit.
Hawkingin uran alkuvuosina tiedepiireissä vallitsi epäselvyys mustien aukkojen suhteen. Mustien aukkojen olemassaolon teoreettinen mahdollisuus oli jo tiedossa, mutta useimmat tieteilijät eivät pitäneet niitä todella olemassa olevina. Mustien aukkojen singulariteettien ääretöntä tiheyttä ei vielä pidetty yleisesti ongelmana. 1960-luvulla taas kosmologipiireissä puhuttiin, että itse kaikkeus voisi käyttäytyä käänteisen mustan aukon tavoin.
Vuonna 1971 Hawking ja Sir Roger Penrose osoittivat, että kaikkeuden on täytynyt olla jossain vaiheessa singulariteetti, mikäli yleinen suhteellisuusteoria pätee. Tällaista näkemystä tähtitieteilijät olivat vastustaneet vielä 1940- ja 1950-luvuilla, eli ennen kuin varsinainen alkuräjähdysteoria oli saanut yleistä kannatusta. Myöhemmin Hawking on pyrkinyt kumoamaan oman teoriansa (muun muassa kirjassaan "Maailmankaikkeus pähkinänkuoressa") käyttämällä imaginaariaikaa: singulariteetti muuttuu samankaltaiseksi pisteeksi kuin mikä hyvänsä muu piste aika-avaruudessa, ja näin voidaan päästä osin eroon ongelmista, joita singulariteetti aiheuttaisi maailmankaikkeuden alussa.
Hawking kiinnostui mustista aukoista erityisesti tajutessaan, että hänen ja Penrosen laskentamenetelmiä olisi mahdollista soveltaa niihin. Samaan aikaan Hawkingin kanssa mustien aukkojen olemusta pohti myös Yhdysvalloissa toimiva Jakob Bekenstein, jonka kanssa Hawking joutui riitoihin. Kiista koski sitä, kuinka termodynamiikkaa tulisi soveltaa mustiin aukkoihin: Hawking käytti termodynamiikkaa pelkkänä ajattelumallinaan, kun taas Bekenstein sovelsi sitä suoraan mustiin aukkoihin.
Hawkingin mustia aukkoja koskeva työ mutkistui huomattavasti, sillä pitkälle edenneen sairautensa takia hän ei voinut enää käyttää kynää ja paperia laskelmissaan. Hawking joutuikin tekemään monimutkaiset laskelmat päässään. Monet työtovereista ovatkin kuvanneet hänellä olevan erittäin hyvä muisti. Esimerkiksi erään kertoman mukaan Hawking saattoi muistaa jo vuosia sitten lukemassaan kirjassa olevan pienen virheen sekä kyseisen sivunumeron.
Mustia aukkoja koskevissa tutkimuksissaan Hawking päätti lähestyä ongelmia uudella tavalla. Hän yritti yhdistää laskuissaan sekä kvanttifysiikkaa että suhteellisuusteoriaa. Tätä vaativaa tehtävää hankaloitti Hawkingin kyvyttömyys käyttää apuvälineitä laskuissaan. Vuonna 1974 Hawking laski, että mustat aukot lähettävät ainetta ympäristöönsä, mikä vie aukoilta energiaa niin paljon, että ne saattavat lakata olemasta. Tulos oli mullistava, ja Hawking piti sitä itsekin aluksi pähkähulluna. Tämä Hawkingin teoreettisesti laskema niin sanottu Hawkingin säteily on sitä voimakkaampaa, mitä pienempi aukon massa on. Lopulta mustan aukon massa lähenee nollaa, Hawkingin säteily voimistuu entisestään, ja aukko näyttää räjähtävän. Ajatus oli uusi, ja se herätti nopeasti julkistamisensa jälkeen vastustusta. Teoria nousi nopeasti puheenaiheeksi ympäri maailmaa fyysikoiden keskuudessa.
Hawkingin säteily voidaan selittää virtuaalihiukkasten avulla. Nämä virtuaalihiukkaset ovat hiukkasia, joita on kvanttiteorian mukaan kaikkialla. Ne ovat hiukkas-antihiukkas-pareja, jotka kumoavat toistensa vaikutuksen heti syntymänsä jälkeen, mikä johtaa molempien hiukkasten tuhoutumiseen. Virtuaalihiukkasten joutuessa mustan aukon läheisyyteen, toinen virtuaalihiukkaspareista saattaa pudota mustaan aukkoon, jolloin hiukkasparin toinen osapuoli jää yksin. Jäljelle jäänyt hiukkanen saattaa päätyä myös mustaan aukkoon, tai liikkua pois sen läheisyydestä.
Virtuaalihiukkasparin käyttäytymistä mustan aukon läheisyydessä voidaan tarkastella myös toiselta suunnalta. Mikäli mustaan aukkoon putoaa antihiukkanen, sitä voidaan pitää mustan aukon vaikutuskentästä poistuvana tavallisena hiukkasena, mikä on selitettävissä antihiukkasen erikoispiirteiden avulla. Kun loogisesti katsoen ”väärin” kulkeva hiukkanen saavuttaa pisteen, jossa virtuaalihiukkanen vaikuttaa syntyneen, painovoimakenttä laittaa sen kulkemaan ajassa eteenpäin, jolloin se poistuu tavallisena hiukkasena mustan aukon läheisyydestä. Näin aikamatkustus toteutuu äärimmäisen pienessä mittakaavassa.
Kvanttiteorian soveltaminen alkuräjähdykseen.
Hawkingin tutkimukset mustien aukkojen parissa olivat olleet uraauurtavia myös siksi, että ne olivat pystyneet yhdistelemään suhteellisuusteoriaa ja kvanttiteoriaa. Esimerkiksi pelkästään yleisen suhteellisuusteorian mukaan mustan aukon pinta-ala ei voisi pienentyä, toisin kuin mitä Hawkingin laskelmat osoittivat. Yhdisteltyään kahta tieteen perusteoriaa Hawking alkoi tutkia kvanttiteorian soveltamista myös maailmankaikkeuden alkuun.
Kvanttiteorian ja suhteellisuusteorian yhdistäminen on ollut yksi nykyaikaisen tieteen suurimmista haasteista. Hawking ei kuitenkaan lähtenyt yrittämään teorioiden yhdistämistä, vaan tyytyi joidenkin osa-alueiden käsittelyyn. 1980-luvun alussa hän päätyi johtopäätökseen, jonka mukaan ajalla ei mahdollisesti ole alkua.
Braanit.
Planeetat kiertävät haamubraanista heijastuvaa painovoimaa.
Hawking on tutkimuksissaan ottanut kantaa myös braaneihin. Esimerkiksi kirjassaan Hawking 2003 hän on omistanut braaneille oman luvun. Braani (tunnetaan myös nimellä "p-braani") on teoreettisessa fysiikassa käytetty teoria, jonka mukaan maailmankaikkeutemme olisi yhden braanin pinnalla ja braaneja voisi olla useita. Teorian avulla on voitu laajentaa säieteoriaa ja M-teoriaa. Braanit keksi Paul Townsend Cambridgen teoreettisen matematiikan ja -fysiikan laitokselta.
Braaneissa merkintä p tarkoittaa ulottuvuuksia. 0-braani olisi siis nollaulotteinen braani, 1-braani säie, 2-braani pinta eli membraani, 3-braani avaruus ja 4-braani aika-avaruus. Tunnettu maailmankaikkeutemme on M-teoriassa yleisesti 10-braani tai 11-braani, vaikkakin neljästä perusulottuvuudesta ("korkeus", "leveys", "syvyys" ja "aika") eriävät ulottuvuudet ovat käpertyneet hyvin pieniksi, mahdollisesti äärettömiksi toruksiksi.
Pääsääntöisesti kaikki voimat käyttäytyvät braanissa aivan kuten tavanomaisessa, neliulotteisessa maailmassa. Poikkeuksen tähän tekee painovoima, jonka vaikutus voi ulottua myös lisäulottuvuuksiin ja sitä kautta toisiin braaneihin. Tämän tiedon avulla on voitu selittää pimeän aineen olemassaolo siten, että pimeä aine olisikin todellisuudessa viereisen "haamubraanin" kappaleen painovoima joka ulottuisi lisäulottuvuuksiin.
Braaneihin liittyen Hawking on muun muassa käsitellyt ajatusmallia, jossa braania voitaisiin kuvata kuplana ja sen sisältämää tilaa viidentenä ulottuvuutena. Tässä mallissa braanin pinnalla oleva ulottuvuus voidaan kokea laajenevaksi samalla kun itse kupla pullistuu ilmapallon tavoin. Hawking on myös pohtinut kysymystä siitä, että ovatko ihmiset ainoastaan braanille lankeavia varjoja, ja että todelliset tapahtumat olisivatkin kuvatun ”kuplan” sisällä. Kysymykseen siitä, mitä braanien ulkopuolella mahdollisesti olisi, Hawking esittää kirjassaan Hawking 2003 kolme mahdollisuutta. Ensimmäisen mukaan ulkopuolella ei ole mitään, eikä edes tyhjää avaruutta. Toisen mahdollisuuden mukaan braani liittyy toiseen braaniin, mutta matemaattisesti asia on sama kuin tyhjä ulkopuoli. Kolmannen mallin mukaan braani itse on avaruudessa, joka poikkeaa ”kuplan” sisäosasta. Siten myös useampien braanien määrä on mahdollinen, samoin kuin braanien väliset törmäyksetkin – onkin esitetty, että alkuräjähdys voisi johtua juuri tällaisesta törmäyksestä.
Aikamatkustus.
Hawking on myös jonkin verran käsitellyt ja ottanut kantaa aikamatkailuun ja sen mukanaan tuomiin ongelmiin. Aihetta hän on käsitellyt sekä kirjassaan "Ajan lyhyt historia" että "Maailmankaikkeus pähkinänkuoressa", jossa hän toteaa: ”Fyysikoista vain me muutamat höyrypäät olemme uskaltautuneet ryhtyä näin arveluttavaan puuhaan [aikamatkustuksen käsittelyyn].”
Hawking on kuitenkin yksi monista aikamatkustuksen mahdollisuuteen hyvin epäilevästi suhtautuvista tutkijoista. Teoksissaan Hawking ei kuitenkaan suoraan kiellä aikamatkustuksen mahdollisuutta, mutta pitää sitä hyvin epätodennäköisenä. Hänen laskujensa mukaan todennäköisyys sille, että ihminen pystyy matkaamaan menneisyyteen ja murhaamaan isoisänsä, olisi yhden suhde kymmenen potenssiin miljoona triljoonaa triljoonaa triljoonaa.
Hawking tietokirjailijana.
Hawking tunnetaan myös tieteen yleistajuistajana, erityisesti maineikkaista tietokirjoistaan. Näistä on suomennettu "Ajan lyhyt historia" (1988), "Maailmankaikkeus pähkinänkuoressa" (2001), Leonard Mlodinowin kanssa kirjoitettu "Ajan lyhyempi historia" (2005) sekä tytär Lucy Hawkingin kanssa kirjoitettu nuortenkirja "Avain maailmankaikkeuteen" (2007). Suomentamatta on vuonna 1993 ilmestynyt kirjoituskokoelma "Black Holes and Baby Universes and Other Essays". Hawkingin kirjoittamia oppikirjoja ovat George Ellisin kanssa työstetty "The Large Scale Structure of Spacetime" (1973) sekä Werner Israelin kanssa tehdyt "General Relativity: An Einsteinian Centenary Survey" (1979) ja "300 Years of Gravity" (1987).
Varsinkin "Ajan lyhyt historia" on noussut suureen suosioon. Se on saatavilla neljälläkymmenellä eri kielellä, joiden kokonaispainos ylittää yhdeksän miljoonaa kappaletta. Uudistetun painoksen alkusanoissa Hawking kirjoittaakin, että maailmassa on yksi "Ajan lyhyt historia" -kirja jokaista 750 ihmistä varten. Toinen Hawkingin suomennettu teos, "Maailmankaikkeus pähkinänkuoressa" keskittyy kertomaan tieteen uusista suuntauksista ja linjoista "Ajan lyhyen historian jälkeen". Kirjassa Hawking käsittelee nykyaikaisia kaikkeuden luonnetta hahmottavia teorioita, kuten supersäikeitä, braaneja, kvanttifysiikkaa ja M-teoriaa.
Hawkingin näkemykset ihmiskunnan tulevaisuudesta.
Hawking Ranskan kansalliskirjastossa pitämässään lehdistötilaisuudessa 2006.
Stephen Hawking on myös käsitellyt ihmiskunnan tulevaisuuteen liittyviä kysymyksiä. Kirjassaan "Maailmankaikkeus pähkinänkuoressa" hän on omistanut kokonaisen luvun ihmiskunnan tulevaisuuden pohdiskeluun.
Ihmiskunnan tulevaisuutta pohtiessaan Hawking on käsitellyt geenimanipulaatiota ja sen soveltamista ihmisiin. Hawking ei pidä ihmisen geenimuuntelua hyvänä asiana. Joka tapauksessa hän kuitenkin arvelee, että melko varmasti jossakin vaiheessa myös ihmisten geeneihin kajotaan keinotekoisesti. ”Vain koko maapallon kattava täydellinen diktatuuri voisi estää sen”, kirjoittaa hän Hawking 2003 -kirjassaan. Kirjassaan hän ottaa puheeksi myös tietokoneiden lisääntyvän tehon ja toteaa, että tietokoneille on mahdollista kehittää keinotekoisesti ihmisenkaltaista älykkyyttä. Tästä Hawking jatkaa päättelemällä, että älykkäät tietokoneet pystyisivät myös suunnittelemaan vielä älykkäämpiä koneita. Ihmisten älykkyyden kehittymisestä Hawking taas toteaa, että pään koko synnytyksessä muodostaa rajan aivojen kehitykselle, mutta kasvattamalla sikiöitä laboratorioissa tämä ongelma voitaisiin kiertää.
Ihmiskunnan kehittymisen lisäksi Hawking on eri otteissa käsitellyt tähtienvälistä matkustamista ja uusille planeetoille siirtymistä. Nasan 50-vuotisjuhlassa pitämässään puheessa Hawking esitti näkemyksen, jonka mukaan 0,25 prosenttia maailman bruttokansantuotteesta tulisi suunnata Maan ulkopuolisten asuttamismahdollisuuksien kartoitukseen. Miehitetylle Mars-lennolle hän esittää toteuttamisajaksi viimeistään 2025. Pidemmän aikavälin tavoitteeksi hän haluaisi asettaa Aurinkokunnan ulkopuolelle suuntautuvan miehitetyn lennon 200–500 vuoden sisällä.
Hawking on käsitellyt kysymystä siitä, että jos älykästä elämää on kehittynyt muualla maailmankaikkeudessa, miksi esimerkiksi maapallolla ei ole jo vierailtu. Toisen hänen selityksensä mukaan mahdollinen älykkäämpi sivilisaatio ei juuri piittaisi itseään vähemmän älykkäästä ihmiskunnasta, samaan tapaan kuin ihmiset eivät juuri huomaa jaloissaan pyöriviä hyönteisiä ja matoja. Asiallisempana selityksenä Hawking pitää sitä, ettei muille planeetoille liene kehittynyt älyllistä elämää. Hawking on huomauttanut, ettei evoluutio välttämättä johda väistämättömästi älyn syntymiseen, ja ettei älykkyys loppujen lopuksi anna eloonjäämiskamppailussa kovin suurta etulyöntiasemaa. Kirjassa Hawking 2003 Hawking toteaakin: ” – – älystä ei kenties ole ratkaisevaa etua eliölajien välisessä olemassaolokamppailussa. Bakteereilla menee hyvin ilman älyäkin, ja ne jäävät jäljelle, kun tämä niin kutsuttu älykäs laji on tuhonnut itsensä ydinpommeilla. Voimme siis löytää galakseista alkeellista elämää, mutta tuskin itsemme kaltaisia olentoja.”
Keväällä 2010 Hawking julkaisi aiemmasta käsityksestään poikkeavan lausunnon. Hän vetosi, että ihmiskunnan pitäisi välttää kontaktia maapallon ulkopuoliseen elämään. Hawking totesi olevansa vakuuttunut siitä, että elämää löytyy maapallon ulkopuolelta. Hän perustaa näkemyksensä todennäköisyyksiin – on rationaalista olettaa, että 100 miljardia galaksia sisältävässä universumissa Maa ei ole ainoa planeetta, jolla olisi kehittynyt elämää. Planeettojen suhteen Hawking on varma. Hän pitää mahdollisena, että elämää voisi löytyä muualtakin, kuten tähdistä tai leijumassa ulkoavaruudessa. Suurin haaste onkin Hawkingin mielestä selvittää, millaista maapallon ulkopuolinen elämä olisi. Hawkingin mielestä kontaktiyrityksiä vieraiden planeettojen älyyn pitäisi välttää, koska jotkut avaruusolennot voivat muodostaa uhan maapallolle. Tässä tapauksessa yhteyden muodostaminen niihin voisi olla ihmiskunnalle tuhoisaa.
Syksyllä 2010 Hawking kehotti ihmiskuntaa miehittämään avaruuden kahden seuraavan vuosisadan aikana, ellei se halua kuolla sukupuuttoon. Hän näkee ihmiskunnan olemassaoloa uhkaavien kriisien, millainen esimerkiksi Kuuban ohjuskriisi oli, lisääntyvän tulevaisuudessa. Pitkällä tähtäimellä on vaikeaa tai jopa mahdotonta välttää tällaista onnettomuutta, joten kaikkia munia ei tulisi pitää yhdessä korissa. Uhkia hänen mukaansa ovat väkiluvun ja rajallisten raaka-aineiden käytön eksponentiaalinen kasvu. Hawkingin mukaan ihmiskunnan ainoa mahdollisuus säilyä pitkään onkin muutto Maasta ja uusien planeettojen asuttaminen.
Hawkingin näkemykset uskonnosta.
Hawkingin St Albans Schoolin aikaisten nuoruudenystävien tiedetään eräässä vaiheessa kiinnostuneen suuresti kristinuskosta ja myöhemmin okkultismista. Hawkingin ei kuitenkaan tiedetä jakaneen ystäviensä näkemyksiä, ja myöhemmin hänen on kuvattu tarkkailleen uskoon ja Jumalaan liittyviä keskusteluja ”älyllisistä korkeuksista”. Tosin St Albans Schoolin kolmannella luokalla koulu palkitsi Hawkingin teologiassa. Kristinuskoa enemmän Hawkingia kiinnosti ystäväpiirissään uskonnollisen suuntauksen jälkeen jalansijaa saanut okkultismi. Pääosin tämä johtui siitä, että kokeiden mahdollisuus oli uskontoa suurempi.
Aikuisiällä Hawkingia on kuvattu sanoen, ettei hän ole varsinainen ateisti, vaan hän ei välttämättä vain pysty sovittamaan Jumalaa todellisuuskäsitykseensä. Hawkingin ensimmäinen vaimo Jane oli saanut kristillisen kasvatuksen, minkä johdosta avioparin uskonnolliset näkemykset poikkesivat suuresti toisistaan. Hawking totesi ennen vuotta 1992, että ”maailmankaikkeuden alkua tutkiessani liikun uskonnon ja luonnontieteen rajamailla, mutta yritän pysytellä luonnontieteiden puolella rajaa. Mahdollisesti Jumala toimii tavalla, jota ei voi kuvata luonnonlakien avulla. Siinä tapauksessa kyse on vain itse kunkin henkilökohtaisesta uskosta.”
Yksi uskontoon ja tieteeseen liittyvä ajatus, josta Hawking aikanaan riiteli vaimonsa Janen kanssa oli Hawkingin suosima niin sanottu ”reunattomuusmalli”, jossa kaikkeus on Hawkingin sanojen mukaan ”yksinkertaisesti vain olemassa”, eikä siten vaatisi syntyhetkeä tai erillistä luomista.
Vuonna 2010 Hawking totesi, että kaikkeuden syntyminen ei vaadi jumalan vaikutusta. Hänen mukaansa voidaan nähdä, että alkuräjähdys on ollut johdonmukainen seuraus fysiikan laeista. "Ajan lyhyt historia" -kirjassa Hawking piti jumalan olemassaoloa mahdollisena. Vuonna 1992 löydettiin toisesta aurinkokunnasta ensimmäinen tähteä kiertävä planeetta. Tämä sai Hawkingin tarkistamaan käsitystään. Planeetan löytäminen osoitti Hawkingille, ettei ihmisten aurinkokunta ole kaikkeudessa keskeisessä asemassa. Kaikkeutta ei ole luotu vain palvelemaan ihmistä.
Hawkingin vedonlyönnit.
Hawking tunnetaan varsinkin tutkijapiirien ulkopuolella myös useista vedonlyönneistään. Tunnetuimmat vedonlyönnit käsittelevät mustia aukkoja, ja osapuolina niissä ovat pääosin Hawking itse, sekä Kip Thorne ja John Preskill.
Yksi tunnetuimmista Hawkingin vedoista oli vuonna 1975 Kip Thornen kanssa lyöty veto Cygnus X-1 -kohteen luonteesta. Hawking löi vetoa sen puolesta, ettei Cygnus X-1 olisi musta aukko. Hän kuvaili jälkeenpäin vetoaan sanoen, että kyseessä oli ”eräänlainen vakuutus”. Mikäli mustia aukkoja ei olisi olemassa, voittaisi Hawking vetonsa. Tosin tällöin hänen tutkimuksensa mustien aukkojen parissa olisivat olleet täysin turhia. Sen sijaan Cygnus X-1:n varmistuminen mustaksi aukoksi todistaisi niiden olemassaolon, jolloin hän häviäisi mieluusti vedon Thornelle. Vuonna 1990 Hawking tunnusti hävinneensä vedon ja tilasi korvauksena Thornelle "Penthouse"-lehden vuoden ajaksi.
Toinen tunnettu veto lyötiin Hawkingin, Thornen ja Preskillin välillä. Aiheena oli informaation mahdollinen katoaminen mustaan aukkoon. Tässä vedossa Thorne ja Hawking asettuivat samalle kannalle Preskillia vastaan. Vuonna 2004 Hawking tunnusti hävinneensä vedon, vaikkakaan Thorne ei yhtynyt hänen tulkintaansa, eikä vedon lopputulosta voida vielä katsoa tieteellisesti vahvistetuksi.
Hawking löi vetoa Thornen ja Preskillin kanssa myös siitä, että kosminen sensuuri eli se, ettei singulariteetteja voi nähdä, pätee aina. Hawking hävisi vedon, sillä tutkijat löysivät matemaattisia ratkaisuja, joiden mukaan tietynlainen singulariteetti olisi mahdollista nähdä hyvin kaukaa.
Stephen Hawking populaarikulttuurissa.
Hawking on tunnettu julkisuuden hahmo, jota kohtaan tiedotusvälineet osoittavat kiinnostusta. Tieteellisen työn lisäksi myös hänen yksityiselämänsä on ollut viestimien uutisaiheena. Hänen tiedetään kuitenkin suhtautuvan yksityiselämänsä käsittelyyn kielteisesti. Hawking haluaa olla tunnettu ensisijaisesti tutkijana ja tietokirjailijana.
Viihteessä Stephen Hawkingin hahmo on esiintynyt muun muassa "Simpsoneissa", "Futuramassa", "Disaster"-elokuvassa, "Dilbert"-sarjakuvassa sekä "Star Trekissä" holokannen pokerivastustajana. Hawking on lisäksi näytellyt itseään yhdessä jaksossa Rillit huurussa- sarjassa. Jakso esitettiin Yhdysvalloissa ensimmäisen kerran 5. huhtikuuta 2012.
Vuonna 2004 BBC tuotti 90 minuuttisen tv-elokuvan "Hawking", jossa pääosaa näytteli Benedict Cumberbatch. Elokuva kertoo Hawkingin nuoruusvuosista, sairastumisesta ja läpimurrosta.
Stephen Hawkingin puhuu syntetisoidusti "Pink Floyd" -yhtyeen kappaleessa "Keep Talking" (The Division Bell -levyltä, 1994). "Manic Street Preachers" -yhtye julkaisi vuonna 2009 kappaleen nimeltä "Me And Stephen Hawking" (Journal For Plague Lovers -levyllä).
Hawking on ollut käsikirjoittamassa vuonna 2008 julkaistua "Beyond the Horizon" -elokuvaa. Hän myös esittää itseään samassa elokuvassa.


TKIP.
Temporal Key Integrity Protocol (TKIP) on langattomien lähiverkkojen tietoturvaprotokolla, joka huolehtii yhteyksien salaamisesta ja turvaamisesta. Se kehitettiin alkuperäisen WEP-protokollan tilalle, koska WEP-protokollasta on löytynyt lukuisia vakavia haavoittuvuuksia. TKIP-protokollan lisäksi alkuperäistä tietoturvastandardia laajennettiin myös muun muassa IEEE 802.1X-standardilla, ja uusia tietoturvastandardeja oikein noudattavat tuotteet voivat nykyisin saada WPA-merkinnän. Koko WPA-pakettikaan ei korjaa aivan kaikkia vikoja, ja ennen vuotta 2005 olisi tarkoitus ilmestyä markkinoille IEEE 802.11i-standardin mukaisia tuotteita, joissa koko tietoturvaratkaisu on suunniteltu uusiksi alusta loppuun.


CCMP.
Counter Mode with CBC-MAC Protocol (CCMP) on langattomien lähiverkkojen tulevaisuudessa käyttämä salausprotokolla liikennöitävän tiedon suojaamiseen. Se korvaa aikaisemman TKIP-salausprotokollan. CCMP kuuluu osana IEEE 802.11i-standardiin, jonka olisi tarkoitus ratkaista kaikki WLAN-verkkojen nykyisin tunnetut tietoturvaongelmat.


Generaattori.
Generaattori eli sähkögeneraattori on kone, joka muuttaa mekaanista liike-energiaa sähkövirraksi.
Sähköenergian muodostuminen.
Magneettikentässä liikkuvaan (pyörivään) sähkönjohtimeen indusoituu sähkömotorinen voima (jännite) ja sitä kautta sähkövirta. Ilmiötä kutsutaan sähkömagneettiseksi induktioksi. Indusoituneen jännitteen suuruus riippuu magneettikentän voimakkuudesta, johtimen pituudesta ja sen pyörimisnopeudesta magneettikentässä eli magneettivuon vaihtelusta. Johtimessa kulkee sähkövirta vasta sitten kun se on kytketty suljetuksi virtapiiriksi.
Yksinkertaisimmillaan generaattori on sähköjohtimesta muodostettu silmukka jota pyöritetään magneettikentässä, tai magneettia pyöritetään silmukan ympärillä. Tämä synnyttää johtimeen sähkövirran energian pysyvyyden mukaisesti. Tämä tarkoittaa sitä että energia ei häviä, vaan se muuttaa muotoaan energiamuodosta toiseen: esimerkiksi generaattorissa liike-energia muuttuu sähköenergiaksi.
Generaattorin toiminta.
a>käytössä ollut museoitu, sivusta aukileikattu vierasmagnetoitu tahtivaihtovirtageneraattori. Akseliin kiinnitetty turkoosi komponentti on roottori ja sitä ympäröi harmaa staattori.
Generaattori koostuu kahdesta osasta jotka muuttavat liike-energian sähköksi. Toinen on "seisoja" eli "staattori", ja toinen "pyörijä" eli "roottori". Generaattorityypistä riippuu kuinka osat ovat magnetoitu, ja muodostuuko käyttövirta staattorilla vai roottorilla.
Yksinkertaisessa generaattorissa roottorina on kestomagneetti joka on ympäröity staattorilla. Staattori on rautalevyistä koostuva levypakka jossa on urat (ks. kuva). Staattorin levyrakenne estää pyörrevirtojen ja näin energiahäviöiden muodostumisen.
Staattorin uriin kierretään silmukoiksi käämi, ja pyöritettäessä magneettista roottoria staattorin sisällä, staattorin käämeihin indusoituu sähkövirta. Tällainen rakenne voidaan valmistaa myös siten että staattori on magneettinen ja roottorissa on käämitys. Tällöin roottorilla muodostuva virta saadaan siirrettyä ulkopuolisiin johtimiin joko liukurenkailla tai kommutaattorilla kuten kuvassa.
Sähkömotoriikka.
Sähkövirran muuttuminen pyrkii korvaamaan magneettikentän muutoksen ja magneettikentän muuttuminen sähkövirran muutoksen. Edellisessä tapauksessa kyse on generaattorista, jälkimmäisessä tapauksessa puolestaan sähkömoottorista. Näin ollen kytkentöjä sopivasti muuttaen (konetyypistä riippuen) sähkömoottori voidaan muuttaa generaattoriksi, tai päinvastoin.
Magnetointi ja sähkötuoton säätö.
Verkkosähkön tuottamisessa käytetään tavallisesti tahtigeneraattoreita, koska vaihtosähkön taajuuden 50 tai 60 Hz on oltava tarkka, jotta sähköä käyttävät koneet eivät vaurioituisi. Myös tasasähkö esimerkiksi autoissa tuotetaan vaihtovirtageneraattoreilla (laturi) ja sähkö tasasuunnataan diodin avulla. Autoissa on akku varastoimassa sähköenergiaa, joten tuoton ja kulutuksen ei tarvitse olla aivan samassa suhteessa.
Sähköverkossa täytyy kuitenkin kulutuksen ja tuoton olla jatkuvasti tasapainossa. Tämän vuoksi voimalaitoksissa sähkö tuotetaan pääasiassa vierasmagnetoiduilla tahtigeneraattoreilla, joissa on automaattinen jännitteen säätö.
Tahtigeneraattorin magnetointi.
Tahtigeneraattori magnetoidaan roottorin akselilla olevan apukoneen avulla. Tämä apukone on ulkonapainen vaihtovirtageneraattori, jonka tuottama sähkövirta tasasuunnataan ja johdetaan roottorin napoihin. Pienemmissä synkronigenerattoreissa samalla akselilla oleva tasavirtageneraattori on hyvin tavallinen magnetointivirran lähde. Vanhemmissa generaattoriessa magnetointivirran tasasuuntaus tehdään yleensä kommutaattorin avulla ja johdetaan liukurenkaiden kautta roottorille. Uudemissa synkronigeneraattoreissa käytetään puolijohteita tasasuuntaukseen, akselin mukana pyörivä tasasuntaaja mahdollistaa rakenteen, jossa ei ole kuluvia liukurenkaita laisinkaan.
Automaattinen jännitteen ja loistehon säätö toimii siten, kun loistehon tarve verkossa kasvaa, lisätään virtaa apukoneen staattorille, jolloin myös magnetointivirta kasvaa ja generaattori tuottaa enemmän loistehoa. Loistehon tuotanto ylläpitää verkon jännitettä. Ilman verkon kuormitusta pyörivässä synkronigeneraattorissa magnetoinnin lisäys näkyy jännitetason nousuna.
Loistehon tuotanto teoriassa ei vaadi energiaa generaattoria pyörittävältä voimakoneelta. Käytännössä suurentuneet virrat aiheuttavat häviötä ja siten tehontarpeen nousun.
Periaatteessa kuluttajan sytyttäessä hehkulampun (lisäten resistiivistä kuormaa), jossakin generaattorissa kasvaa
samanaikaisesti generaattorin pyörittämisen voimantarve. Jos kuluttaja kytkee verkkoon jotakin, joka kuluttaa loistehoa, esim. kuormittamaton kolmivaihemoottori, periaatteessa kasvaa jonkin generaattorin loistehon tuotantotarve, vaikka energiantarve lisääntyykin vain siirtohäviöiden verran. Samoin, jos kuluttaja kytkee kapasitiivista kuormaa verkkoon loistehon tarve pienentyy, tällöin jonkun generaattorin on supistettava loistehon tuotantoa ja voimantarve lisääntyy vain siirtohäviöiden verran. Yleensä sähköyhtiöt ja suuret kuluttajat tuottavat loistehoa kondensaattoriparistoilla, joka on synkronigeneraattorien loistehon tuotantoa taloudellisempi tapa. Voimalaitoksissa synkronigeneraattorit yleensä lievästi alimagnetoidaan. Tällöin häiriöiden johdosta verkosta tippuvan synkronigeneraattorin napajännite ei kasva ryntäyksen seurauksena tolkuttoman suureksi. Induktiivisen tehon irrottaminen verkosta rasittaa kytkinlaitteita myös vähemmän.
Valtakunnan verkossa pienet sähkönkulutuksen muutokset kumoavat toisiaan ja kulutus on varsin tasaista. Valtakunnan verkossakin tarvitaan jonkun verran niin sanottua säätövoimaa eli energialähteitä, joissa pystytään nopeasti säätämään generaattorin pyörittämiseen tarvittavaa voimaa. Suomessa tällaisena säätövoimana käytetään vesivoimalaitoksia.
Magnetointivirralla pystytään säätämään myös tahtigeneraattorin loistehoa. Ylimagnetoimalla roottori eli käyttämällä suurempaa magnetointivirtaa kuin jännitteen ylläpitäminen vaatisi, saadaan tahtigeneraattori tuottamaan kasitiivista loistehoa. On rakennettu myös synkronigeneraattoreita, jotka pyörivät verkossa reilusti ylimagnetoituna loistehoa tuottaen. Niissä on vain pieni sähkömoottori, joka antaa alkuvauhdin, jotta synkronikone saadaan tahdistettua verkkoon. Tämän jälkeen generaattori pyörii synkronimoottorina ja ylimagnetoituna tuottaa loistehoa. Tämän loistehon tuotantotavan on syrjäyttänyt kondensaattoriparisto.
Alimagnetoimalla synkronikoneen roottori saadaan kulutettua loistehoa. Tällöin synkronikone näkyy verkkoon päin induktiivisena, ts. loistehoa kuluttavana laitteena. Jos alimagnetointi on kovin rajua suhteessa koneen akselitehoon voi tapahtua tahdista tippuminen. Jos koneessa ei ole lainkaan magnetointivirtaa ylläpitäviä laitteita, mutta roottorin magnetointipiiri on oikosuljettu, tai säätövastuksen avulla yhdistetty, alkaa koneen jättämä generoida piiriin magnetointivirtaa. Sähköistyksen alkuaikoina heikkojen verkkojen aikaan liukurengasmoottori oli hyvin tavallinen voimakone, koska se voitiin käynistää pienten sulakkeiden läpi. Liukurenkailta magnetointivirta johdettiin säätövastukseen, joka kierrettiin kiinni koneen kiihdyttyä käyttönopeuteensa. Joissain koneissa oli vielä erityinen oikosulkupala, jolloin hiiliharjat nostettiin ylös ja liukurenkaat oikosuljettiin käynistysjakson päätteeksi. Tämän vuoksi liukurengaskone on hyvin helppo muuttaa generaattoriksi vaihtamalla säätövastus magnetointivirtalähteeksi.
Jotkin sähkölaitteet, kuten induktiomoottorit ja loistelamput kuluttavat loistehoa verkosta toimiessaan. Tällöin loistehon kulutus näkyy energiankulusta suurempana virrankulutuksena, ts. laite vaatii suuremmat sulakkeet, kuin pätötehon perusteella tulee. Energiaa ei kumminkaan kulu enempää, koska tehoa kulutetaan ja tuotetaan puolijakson aikana, summa on vasta pätöteho, tehojen itseisarvojen erotus on loisteho. Energia virtaa siis edestakaisin, joka puolijaksolla. Loistehon kulutus ilmoitetaan cos arvona. Induktiomoottorille tyypillinen cos arvo on 0.8, tällöin tehon puolesta laskettu esim. 10A muuttuukin 10A/0.8=12.5A virraksi. Induktiomoottorin tapauksessa käynnistysvirrat saattavat olla huomattavasti suurempia.
Tasavirtageneraattori.
Tasavirtageneraattorissa vaihtovirta tasasuunnataan, joko kääntämällä johdinsilmukan napaisuus puolen kierroksen välein hiiliharjojen ja kommutaattorin avulla kuten vanhoissa auton latureissa, tai tasasuuntaamalla virta diodisillan avulla, kuten esimerkiksi nykyaikaisissa autojen vaihtovirtaa tuottavissa latureissa.
Vaihtovirtageneraattori.
Vaihtovirtageneraattorit tuottavat vaihtovirtaa, jonka suunta ja suuruus muuttuvat jatkuvasti generaattorin pyörimisen tahtiin sinikäyrän muotoisesti. Generaattorin tuottama vaihtojännite on mahdollista muuntaa sähkön siirtoon tai haluttuun käyttötarkoitukseen paremmin sopivaksi muuntajan avulla, joko suuremmaksi tai pienemmäksi.
Generaattori voi olla sähköisiltä kytkennöiltään induktiomoottoria vastaava, mitä ratkaisua käytetään pienemmissä aggregaateissa.
Vaihtovirtatahtigeneraattori.
Vaihtovirtatahtigeneraattori on tahtimoottoria vastaava, jolloin koneen ollessa vierasmagnetoitu, magnetointivirtaa muuttamalla voidaan muuttaa generaattorin tuottaman loistehon määrää.
Voimalaitosgeneraattori.
Suuret voimalaitosgeneraattorit jotka tuottavat virtaa valtakunnalliseen sähköverkkoon, ovat vaihtovirta"tahtigeneraattoreita", ja lähes poikkeuksetta vierasmagnetoituja, joka on parhaiten säädettävissä oleva generaattorityyppi.
Voimalaitosgeneraattorit ovat yleensä tahtigeneraattoreita koska ne voidaan kierroslukua säätämällä saada tuottamaan tarkalleen tietyntaajuista (esimerkiksi Suomessa 50 Hz) vaihtovirtaa. Tämä siksi että koko valtakunnallinen sähköverkko toimii kaikkialla samalla taajuudella ja samassa vaiheessa, ja jos verkkoon syötettäisiin eritaajuista virtaa, vaihe-erot voisivat aiheuttaa oikosulkuja ja sähkölaitteiden rikkoutumista. Pieniä yksinkertaisia voimalaitoksia on toteutettu myös oikosulkukoneilla rakenteen yksinkertaisuuden vuoksi.
Tästä syystä käyttöön otettavat ja pysähdyksissä olleet voimalaitosgeneraattorit aina "tahdistetaan" toimimaan tarkalleen samassa vaiheessa ja samalla taajuudella muun verkon kanssa, ennen generaattorin kytkemistä verkkoon.


Tynkä.
Tynkä on noin 800 asukkaan kylä Kalajoen kaupungissa, Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa.
”Savuja” eli taloja Tyngällä on noin 270. Kylällä on myös rivitalo.
Sijainti.
Peltomaisemassa Kala- ja Vääräjokien yhtymäkohdassa, noin yhdeksän kilometrin päässä Kalajoen kirkonkylältä kaakkoon.
Väestö.
Tyngän väestö on suhteellisen nuorta, mistä näkyvimpänä merkkinä on kylän kasvava oppilasmäärä.
Työllisyystilanne.
Kylän työllisyystilanne on hyvä; oman kylän yritykset työllistävät osan asukkaista.
Aiheesta muualla.
Kylässä on myös yksi kauppa joka on nimeltään tynkä.


IEEE 802.1X.
IEEE 802.1X Port Based Authentication, eli porttikohtainen todentaminen on IEEE:n 802.1X-standardi, jota käytetään IEEE 802 lähiverkoissa eli Ethernet-verkoissa ja WLAN-verkoissa. 802.1X:n tarkoituksena on estää luvattoman asiakaslaitteen kommunikointi lähiverkon liityntäpisteen kautta. IEEE 802.3 tai IEEE 802.5 verkoissa liityntäpiste on esimerkiksi kytkimen portti ja IEEE 802.11 verkoissa tukiaseman ("Access Point") looginen portti.
Historia ja kehityksen motivaattorit.
Tietoturvavaatimusten kasvu ja 802.11-verkkojen yleistyminen sekä heikko tietoturva ovat luoneet todellisen tarpeen 802.1X:n kehittämiselle. Lähiverkkojen datasiirto on siirtynyt fyysisestä siirtotiestä käyttämään radiotaajuuksia, jolloin verkkoon pääsyä ei voida rajata tiettyyn fyysiseen pisteeseen. Tästä syystä verkkojen omistajatahoilla on syntynyt selkeä tarve kontrolloida verkkoon pääsyä, koska kuka tahansa pystyy hyödyntämään langattoman verkon resursseja kytkemällä WLAN-verkkokortin tietokoneeseen ja kytkeytymään verkkoon ollessaan tukiaseman kantomatkan sisäpuolella. Sama ongelma on myös langallisen IEEE 802 -verkon liityntäpisteissä, jotka sijaitsevat julkisissa tiloissa.
Koska kytkimen portti tai langattoman verkon liityntäpiste (AP) toimii käyttäjälle lähiverkon pääsykohtana, on se luonnollinen paikka kontrolloida verkkoon pääsyä sekä suodattaa datavirrasta protokollia ja paketteja.
Monet organisaatiot ovat kyllästyneet hajautettuihin käyttäjätietokantoihin. Internet-palveluiden lisääntyessä operaattorit ovat joutuneet kasvattamaan soittosarjojen ja palveluiden lukumäärää, jonka seurauksena käyttäjätunnus/salasanatietokantoja on jouduttu monistamaan ja niitä on useita. Käyttäjätunnus/salasanatietokantojen hallinnointi on paisunut mahdottomaksi, jonka takia organisaatiot ovat tarvinneet keskitetyn käyttäjätunnusten hallinnoinnin. Tämä on tarkoittanut investointeja Authentication, Authorization ja Accounting (AAA-protokolla) -palvelun toteuttaviin protokolliin. Eräs tunnetuimmista protokollista on Remote Authentication Dial-In User Service (RADIUS). Avainidea on tuottaa yksi keskitetty tietokanta, jonka avulla käyttäjät voidaan tunnistaa turvallisesti kaikissa olosuhteissa, jossa AAA–protokollat kuljettavat verkon reunalta autentikointiliikenteen turvallisesti verkon autentikointipalvelimelle.
Pian langattomien verkkojen julkaisun jälkeen, niiden ensimetreillä, todettiin langattoman verkon Wireless Encryption Protocol (WEP) -protokollan suojauksen purun olevan helppoa. WEP:n tarkoitus oli turvata päätelaitteen ja liityntäpisteen välinen dataliikenne. Protokollan toteutus oli heikko ja siinä ei ollut ominaisuuksia, jolla salausavaimien jakelu ja hallinnointi olisi voitu toteuttaa helposti. Monet tahot ovat esittäneet 802.1X:n tavaksi jolla avainten jakelu voidaan toteuttaa turvallisesti liityntäpisteelle ja päätelaitteille.
Terminologia.
Portti on liityntäpiste, jonka kautta kytkeydytään verkkoon. Portti voi olla fyysinen portti, kuten keskitin tai kytkin. Se voi olla myös looginen portti, kuten 802.11-verkoissa – liikkuvan päätelaitteen ja tukiaseman välinen assosiaatio, jossa loogiset portit kommunikoivat aina asiakkaan portin kanssa.
Asiakas (Supplicant) on fyysiseen porttiin tai virtuaaliporttiin kytketty päätelaite, joka on velvollinen vastaamaan autentikaattorin lähettämiin pyyntöihin.
Autentikaattori (Authenticator) on arkkitehtuurikehyksen mukaan laite, joka sisältää portin tai portteja, jotka ovat liityntäpisteitä. Liityntäpisteen laite toimii autentikaattorina. Virtuaaliseen porttiin kytketyn asiakkaan on kerrottava tarvittavat tiedot autentikaattorille ennen kuin se voi kommunikoida muun verkon kanssa autentikaattorin kontrolloidusta portista. Autentikaattori vastaa asiakkaan ja autentikaattorin välisestä keskustelusta, sekä autentikointitietojen välittämisestä autentikointipalvelimelle, joka suorittaa autentikoinnin ja välittää tiedon onnistuneesta autentikoinnista takaisin autentikaattorille ja sallii asiakkaan liikennöinnin kontrolloidun portin kautta. Portin tila muutetaan tällöin kontrolloidusta kontrolloimattomaksi.
Extensible Authentication Protocol (EAP) -protokollaa käytetään Asiakkaan ja Autentikaattorin välisessä autentikointitiedon siirrossa. EAP-protokollaa käytetään yleensä jonkun AAA-protokollan kanssa, jolloin saadaan automaattisesti todentamis-, valtuutus- ja tilastointipalvelut käyttöön verkkotyppistä riippumatta.
Autentikaattorin ja Autentikontipalvelimen välissä voi sijaita proxy-palvelin, jonka tehtävänä on välittää EAP-viestit edelleen autentikoinnin osapuolille.
Extensible Authentication Protocol Over LAN (EAPOL) on paketointitekniikka, jolla EAP-viestit kuljetetaan Autentikaattorin ja Autentikointipalvelimen välillä.
Autentikointipalvelin, joka sisältää keskitetyn käyttäjätietokannan asiakkaista ja käyttöoikeuksista, jotka liikennöivät verkon reuna-alueen portin kautta.
Arkkitehtuuri.
802.1X-standardin perusajatuksena on luoda kaksi erillistä porttia autentikoituvalle asiakkaalle – auktorisoitu ja auktorisoimaton looginen portti verkkoon pääsyn tarjoavalta laitteelta. Autentikaattori toimii arkkitehtuurin kannalta autentikoijana. Alkuvaiheessa asiakas voi liikennöidä ainoastaan auktorisoimattoman portin kautta, mikä tarkoittaa sitä, että autentikoija ohjaa liikenteen autentikointipalvelimelle. Auktorisoimattoman portin (uncontrolled port) kautta välitetään vain autentikointiviestit (EAP) autentikoinpalvelimelle. Autentikoija ja autentikointipalvelin voivat olla sama fyysinen laite, mutta käytännössä joustavuus- ja skaalautuvuussyistä niiden toiminnallisuudet sijaitsevat yleensä eri laitteissa. Autentikointipalvelimen tehtävänä on puolestaan tehdä varsinainen päätös verkkoon pääsyn sallimisesta tai kieltämisestä. Asiakkaan täytyy siis autentikoida itsensä onnistuneesti autentikointipalvelimelle, jonka jälkeen autentikoijan looginen portti (controlled port) voidaan muuttaa auktorisoituun tilaan ja asiakas voi aloittaa normaalin liikennöinnin ja palveluiden käytön.
Virtuaaliportin ja MAC-osoitteen välinen assosiaatio.
Langattomissa verkoissa asiakkaat eivät ole fyysisesti yhteydessä lähiverkkoon. Langattomissa verkoissa asiakkaat jakavat siirtotien toisten asiakkaiden kanssa. Langattomissa verkoissa asiakkaan ja liityntäpisteen välillä täytyy olla assosiaatio, jotta asiakas voi kommunikoida lähiverkkoon. Assosiaation mahdollistava protokolla sallii asiakkaan ja liityntäpisteen oppia toistensa MAC-osoitteen, jonka perusteella virtuaalinen portti voidaan luoda liityntäpisteeseen. Kun assosiointi on valmis asiakkaan ja liityntäpisteen välillä, asiakas voi aloittaa autentikoinnin EAP-protokollalla.
Salausavainten hallinta.
802.1X ei välttämättä vaadi WEP-salausta tai muita salausalgoritmeja, mutta se tarjoaa mekanismin välittää salausavaininformaation liityntäpisteeltä asiakkaalle lähettämällä EAPOL-Key-viestin. Avain voi olla yhteyskohtainen ja se voidaan uusia tietyn väliajoin.
Ensimmäisissä WLAN-liityntäpisteissä käytetty WEP-salaus muodosti staattisen tunnelin, jonka tietoturva oli paperilla hyvä, mutta käytännössä olematon. Kuuntelemalla verkkoa ja kaappaamalla yhteyden paketteja riittävästi, pystyttiin salaus murtamaan tehokkaalla työasemalla jopa 20 minuutissa. Tietokoneiden laskentatehon kasvaessa avainten murtamiseen kuluu enää minuutteja tai jopa sekunteja. Tästä syystä tulisi käyttää vahvempia salausalgoritmeja. Dynaamisella salausavaimella muodostetun "tunnelin" etuna on se, että "tunnelin" elinaika voidaan määrittää riittävän lyhyeksi. Tunnelin elinaika on määritetty yhteysavaimen elinaikaan. Määrittämällä yhteysavaimen elinaika/uusimisaika riittävän pieneksi varmistutaan siitä, että mahdollinen tunkeutuja ei pysty kaappaamaan riittävästi paketteja murtaakseen salauksen.
Assosiaatio ja EAP-autentikoinnin proseduuri.
Asiakkaan täytyy ensin kytkeytyä haluttuun liityntäpisteeseen. Kun asiakas ja liityntäpiste ovat tietoisia toisistaan voivat ne aloittaa EAP viestien välityksen liityntäpisteen kautta autentikointipalvelimelle kontrolloidun portin auktorisoimiseksi. Jos looginen portti ei ole auktorisoitu, voi se välittää vain EAP-viestejä.
EAP-viestit välitetään asiakkaan ja autentikaattorin välillä EAPOL:n avulla, josta autentikaattori välittää ne autentikointipalvelimelle. Kun käyttäjä on onnistuneesti autentikoitunut palvelimelle, autentikointipalvelin lähettää EAP-Key -paketin autentikaattorin kautta takaisin asiakkaalle. Tarkempi keskustelun kulku kuvassa.
802.1X ja RADIUS.
802.1X:ssä käytettävissä todennusprotokollissa käytetään nykyisin useimmiten molemminpuolista autentikointia. Jos käytettävä todennusprotokolla on esimerkiksi Protected EAP (PEAP), ensimmäisessä vaiheessa RADIUS-palvelin lähettää digitaalisen sertifikaatin käyttäjälle todistaakseen olevansa luotettava taho. Kun palvelin pystyy osoittamaan luotettavuutensa, ovat myös pyyntöjä lähettävät verkon liityntäpisteet luotettavia, sillä RADIUS-palvelin hyväksyy vain niiltä laitteilta lähetykset joiden välillä sillä on luottamussuhde.
Aikaisemmissa EAP-protokollissa kuten EAP-SRP:ssä verkon todentamista ei oltu huomioitu. Tämä altisti käyttäjän tunnukset nappaamiselle, koska joku saattoi pystyttää WLAN-tukiaseman luotetulla SSID:llä ja ohjelmalla, joka väärensi EAP-todennuspyyntöjä käyttäjälle. Käyttäjän työasema assosioitui tällöin automaattisesti tukiasemaan ja pyynnöstä lähetti EAP-protokollalla käyttäjän tunnuksen ja salasanan väärennetyn tukiaseman pystyttäneelle hakkerille.
Toisessa vaiheessa kun palvelin on todennettu, lähettää käyttäjä omat autentikointitietonsa RADIUS-palvelimelle. Autentikointitiedot voidaan välittää Extensible Authentication Protocol (EAP) – Transport Layer Security (TLS) -metodilla, jossa jokaisella käyttäjällä täytyy olla oma sertifikaatti. EAP-TLS lisää luonnollisesti ylläpito- ja hallinnointikustannuksia, koska käyttäjien sertifikaatteja hallinnoidaan, jaetaan ja peruutetaan käyttäjäkohtaisesti.
Autentikointitietojen välittämisessä voidaan käyttää myös EAP Tunneled TLS Authentication Protocol (EAP-TTLS) -menetelmää, jossa sertifikaatit sijaitsevat keskitetysti RADIUS-palvelimella, joka tunnistaa käyttäjän perinteisellä käyttäjätunnus/salasana -menetelmällä, jossa tunnus salataan palvelimella olevalla sertifikaatilla. Keskitetyn hallinnoinnin etuna ovat huomattavasti pienemmät hallinnointikustannukset käyttäjää kohti.
Palvelimen hyväksyessä saadut autentikointitiedot, se generoi dynaamisen yhteysavaimen, jonka palvelin lähettää takaisin asiakkaalle liityntäpisteen kautta yhteyden hyväksyntäviestinä, jossa avaimella muodostetaan dynaaminen WEP-tunneli. Tunnelin muodostuksen jälkeen voidaan aloittaa varsinainen dataliikenne.
802.1X-protokollan hyötyjä.
Yhteiskunnan nopea verkottuminen sekä uusien teknologien käyttöönotto asettaa uusia vaatimuksia tietoturvalle. Uusien teknologioiden myötä tunkeutumismetodit kehittyvät ja verkkojen luvaton käyttö ja käytön yritykset lisääntyvät. Usein esimerkiksi yritysympäristöissä tehokkaampien tietoturvaratkaisujen käyttöönotto on välttämätöntä, kun tietoverkkojen tärkeys ja tietoverkoissa siirrettävän tiedon tärkeys liiketoiminnalle kasvaa.
Reunalla tapahtuva autentikointi.
802.1X tarjoaa tehokkaan ja turvallisen tavan autentikoida käyttäjä siellä missä autentikoinnin on järkevintä tapahtua – liityntäpisteessä, verkon reuna-alueella. Verkon reuna-alueet ovat luonnollinen paikka autentikoinnille – miksi päästää asiakas liikennöimään syvemmälle verkkoon kuin sen on tarve. WLAN- ja LAN-ympäristössä 802.1X tarjoaa kontrolloidun pääsyn verkkoon. Käyttäjä ei pääse reuna-aluetta syvemmälle, ellei käyttäjä autentikoi itseään. Reunan liityntäpisteeltä välitetään verkon keskukseen vain autentikointiliikenne, ellei autentikointia ole suoritettu hyväksytysti.
Dynaaminen salausavain.
Langattomien verkkojen yleistymisen kasvua on heikentänyt heikko tietoturva. WEP-protokollalla salattu liikenne pystytään purkamaan nopeasti. Esimerkiksi WPA:n kanssa vastaava ongelma on huomattavasti pienempi. Salauksen murtamisen ongelmia voidaan pienentää käyttämällä vahvempia salausalgoritmejä yhdessä 802.1x-protokollan kanssa. Salauksessa käytetään dynaamista salausavainta staattisen avaimen sijasta. Dynaamisessa salauksessa avaimen elinaika voidaan määrittää halutun pituiseksi. Salausavaimen elinajan päättyessä vaaditaan uusi avain, jolloin verkkoon liitetyn koneen on autentikoiduttava autentikointipalvelimelle uudelleen. Tyypillisissä toteutuksissa käyttäjän ei tarvitse osallistua uudelleenautentikointiin.
Datapaketin koko.
802.1X ei kapseloi kehystä, kuten esimerkiksi WEP-protokolla tekee, joten se ei kasvata siirrettävän paketin kokoa. Monet uudet verkon aktiivilaitteet saadaan tukemaan 802.1X:ää ohjelmistopäivityksellä. Usein esimerkiksi ilman hallintatoimintoja olevat kytkimet aiheuttavat kalliita laitteiston uusimistarpeita. Tulevaisuudessa verkkokorttien valmistajat saattavat sisällyttää toiminnallisuuden laiteajureihin, jolloin käyttöjärjestelmää ei tarvitsisi päivittää tai vaihtaa uuteen versioon.
Avoin standardi.
802.1X integroituu AAA-ympäristöihin ja se voidaan implementoida olemassa oleviin verkkoihin, joita käytetään esimerkiksi VPN- ja etäkäyttöyhteyksillä. Ehdottomana vaatimuksena käyttöönotolle on, että esimerkiksi RADIUS-palvelimen on tuettava EAP-protokollaa.
Windows -tuki.
Windowsissa on sisäänrakennettuna tuki 802.1X-protokollalle Windows XP:ssä ja sitä uudemmissa versioissa. Sen voi konfiguroida minkä tahansa verkkokortin tiedoista (properties → authentication). Windows 2000 sisältää tuen uusimmassa päivityspaketissa. Muille versioille pitää useimmiten löytää erillinen ohjelmisto, mutta myös verkkokortin ajureissa voi olla tuki 802.1X:lle.
Mac OSX.
Tuki 802.1X:lle sisäänrakennettuna versiosta 10.3 lähtien.
Linux.
Vaatii erillisen ohjelman käyttämisen, esimerkiksi wpa supplicant, joka käy sekä langallisiin että langattomiin verkkoihin.


WPA.
WPA eli Wi-Fi Protected Access on välivaiheen tietoturvatekniikka, joka kehitettiin WEP-salauksen ongelmien paljastuttua. WPA sisältää tulevan 802.11i –tietoturvastandardin ominaisuuksia, ja se on yhteensopiva niin nykyisten kuin tulevienkin laitteiden kanssa.
WEP-salauksen heikot aloitusvektorit on korjattu ja lisäksi salausavainta vaihdetaan automaattisesti 10 000 paketin välein. WPA:ssa on käytössä TKIP-salaus (Temporal Key Integrity Protocol) eli WEP-avaimen hajautus mahdollistaa jaetun salaisen avaimen suojaamisen hyökkäyksiltä. TKIP parantaa langattoman verkon turvallisuutta huomattavasti ottamalla käyttöön pakettikohtaiset salausavaimet. TKIP salaa liikenteen RC4-algoritmilla mutta salausavaimen pituus on 128 bittiä.
WPAn huonona puolena pidetään sen alttiutta palvelunestohyökkäyksille. WPA tullaan korvaamaan IEEE 802.11i protokollalla.


VPN.
VPN (Virtual Private Network) eli virtuaalinen erillisverkko on tapa, jolla kaksi tai useampia yrityksen verkkoja voidaan yhdistää julkisen verkon yli muodostaen näennäisesti yksityisen verkon. Nykyisin VPN-määritelmä on laajennettu koskemaan myös yksittäisten etätyöasemien liittämistä yrityksen verkkoon.
Suljetut verkot.
Puhelinverkoissa VPN:iä tehtiin teleoperaattorin verkolla jo 1980-luvulla.
Tietoverkkojen yhdistämisessä verkot liitetään runkoverkkoon esimerkiksi xDSL, Frame Relay, ATM, tai Ethernet-pohjaisia tekniikoita käyttäen. Runkoverkoissa käytetään useimmiten useiden asiakkaiden liikenteen erotteluun, tai yksinkertaisimmillaan IP-osoitekohtaisia pääsylistoja.
Myös IPsec-protokollaa käytetään suljetuissa operaattori-VPN:issä, muttei tietoturvan vaan konfiguroinnin vuoksi. IPsec-tunneleiden konfigurointi operaattorin runkoverkon reunareitittimien välillä yksinkertaistaa konfiguraatiota IP-pääsylistoista huomattavasti, ja ei ole riskiä, että asiakkaiden verkkojen liikenteet pääsisivät sekaantumaan.
Salatut yhteydet.
Salattu yhteys on käytännössä aina fyysisesti suojattua yhteyttä halvempi, koska se voi käyttää mitä tahansa fyysistä yhteyttä, suojattua tai ei. Eri toimipisteiden fyysiset liittymät voi myös hankkia miltä tahansa operaattorilta, vaatimuksena on ainoastaan liikennöintimahdollisuus julkiseen Internetiin.
Salausprotokollat.
IPsec-protokollan odotetaan yleisesti dominoivan VPN-markkinoita etenkin tulevaisuudessa, mutta PPTP:llä on vahva jalansija hyvän Windows-tukensa ansiosta. Windows 95:eenkin on saatavilla PPTP-tuki uusimmassa Dial-Up Networking -päivityksessä.
Uusi hieman edellisistä poikkeava ratkaisu on SSL VPN, missä tarjotaan pääsy yrityksen tietojärjestelmiin salatun liikenteen kautta, mutta varsinaista pakettiliikennettä ei päästetä yrityksen verkkoihin.
IPsec- ja IP-osoitteiden hallinta.
IPsec:issä sinällään on vain se puute, että standardissa ei ole määritetty IP-osoitteiden hallintaa. Etäyhteyden ottajalle pitäisi käytännössä olla ennalta staattisesti konfiguroitu IP-osoiteasetukset ja muut tiedot työasemalle.
Ratkaisuna ongelmaan IKE-neuvotteluprotokollaan on spesifioitu IP-osoitteistuksen konfigurointimääreet, joita ei ikävä kyllä vielä käytetä tuotteissa. Toinen ratkaisu jota käytettiin etenkin siirtymävaiheessa vanhoista protokollista IPSeciin oli tunnelointiprotokollien kuten L2TP:n käyttö, joiden päällä ajettiin samaa vanhaa PPP:tä kuin vanhoissa sisäänsoittosarjoissakin. PPP:llä on oma IPCP-protokollansa, jolla IP-osoitteistus hoidetaan.
Ikävä kyllä tällä hetkellä yleisin ratkaisu IP-osoitteistuksen hallintaan ovat valmistajakohtaiset ratkaisut. Käytännössä, jos yritys tahtoo etäkäyttöratkaisun, se ostaa VPN-laitteen valmistajalta XYZ ja laitteen mukana tulee esimerkiksi rajaton määrä lisenssejä VPN-ohjelmistoihin.
Muita salauksen käyttökohteita.
IPsec on protokollana todistettu kohtalaisen turvalliseksi ja hyvä ohjelmistotuki on antanut sille jalansijan moniin muihinkin käyttötarkoituksiin VPN:ien lisäksi. Muun muassa langattomissa WLAN-lähiverkoissa voidaan käyttää joko WLAN:ien omien suojausten sijasta tai lisäksi IPsec-protokollaa.
VPN-markkinat.
Erään tutkimuksen mukaan Yhdysvalloissa ollaan VPN-markkinoissa Eurooppaa kohtalaisesti perässä. Siellä noin 400 000 yritystä on yhdistänyt toimipisteensä Frame Relay -tekniikkaa käyttäen ja samat 400 000 luottaa salaaviin VPN-ratkaisuihin. Euroopassa luku on tiettävästi jo huomattavasti kallellaan salaaviin VPN-ratkaisuihin päin.


PPTP.
PPTP "(Point-to-Point Tunneling Protocol)" on VPN-tunnelointiprotokolla, joka pohjautuu PPP-protokollaan. Se on alun perin tarkoitettu yrityksen ulkopuolella olevien Windows-työasemien kytkeytymiseen Windows-palvelimille julkisen verkon yli. PPTP-protokolla on PPP-protokollan laajennus joten se voi tunneloida muitakin protokollia kuin IPtä.
Standardointi.
Protokolla hyödyntää GRE protokollaa pakettien tunneloimiseen ja välittämiseen. Osaksi GRE protokollan ongelmista johtuen ei PPTP ole kovinkaan suosittu kiinteissä verkkojen yhdistämisissä, vaan sitä käytetään lähinnä liikkuvien etäpisteiden tunnelointiin.
Protokollan kehitys on pysähtynyt, kun L2TP-protokolla on pääosin korvannut sen ja kiinnostus on siirtynyt kohti IPsec- ja SSL-protokollilla toteutettuja salattuja VPN-tunneleita.


L2TP.
L2TP on Microsoftin ja Ciscon kehittämä VPN-tunnelointiprotokolla, joka toimii OSI-mallin 2. kerroksessa ja siten tukee myös ei-IP-protokollia. L2TP on yhdistelmä L2F:stä ja PPTP:stä.


Olut.
Olut on maltaista, humalista ja vedestä käyttämällä valmistettu alkoholipitoinen mallasjuoma. Olut on maailman vanhin ja suosituin alkoholijuoma. Puhekielessä siitä käytetään usein myös nimitystä "kalja" tai "bisse". Varsinainen kalja eli kotikalja on kuitenkin eri juoma kuin olut.
Oluen valmistusprosessista käytetään nimitystä "paneminen" eli "pano". Valmistuksessa viljakasveista saatava neste käytetään hiivalla alkoholipitoiseksi. Valmistusaineet ovat vaihdelleet paikallisten raaka-aineiden mukaan: Lähi-idässä ja Euroopassa suosituimpia ovat ohra ja vehnä, Afrikassa hirssi ja durra, Aasiassa riisi ja Amerikoissa maissi. Mausteina on käytetty katajanmarjoja, inkivääriä, kuminaa, sahramia, korianteria, suomyrttiä ("Myrica gale") ja muita yrttejä. Humalaa alettiin käyttää 800-luvulla, mutta se yleistyi vasta 1400-luvulla.
Perinteisinä olutmaina olutkirjallisuudessa pidetään yleensä Belgiaa, Saksaa, Englantia ja Tšekkiä. Merkittävä osa oluttyyleistä onkin kotoisin näistä maista.
Nykyisin olutta valmistetaan kaikkialla maailmassa. Suuria valmistajamaita ovat edellä mainittujen lisäksi Kiina, Tanska, Irlanti ja Yhdysvallat. Määrällisesti eniten olutta juodaan Kiinassa, mutta henkilömäärään suhteutettuna Tšekissä.
Olutta valmistettiin vuonna 2008 teollisesti 181,6 miljardia litraa, vuosikasvun ollessa 1,6 %. Suurin kasvu oli Kiinassa, peräti 1,72 miljardia litraa.
Historia.
Oluen kulutus maailman eri maissa.
Varhaisimmat dokumentit oluesta ovat peräisin Sumerista, jossa 4000 eaa. kuvattiin oluen juontia. Vanhin valmistusprosessin kuvaus on 3900-vuotias. Hammurabin laki sääti, että olutta ylihintaan myyvät naispuoliset ravintolanpitäjät oli hukutettava. Roomassa viini syrjäytti vähitellen oluen ja oluen juojia alettiin pitää barbaareina. Reiniin asti valtakuntansa laajentaneet roomalaiset istuttivat viiniköynnöksiä, koska eivät arvostaneet olutta.
Olutta käytettiin myös maksuvälineenä ja lääkkeenä. Pakanoita käännytettiin kristinuskoon oluen avulla ja sotilaat saivat osan palkastaan oluena. Olut oli suosittu juoma, sillä usein siihen käytetty keitetty vesi oli puhtaampaa kuin kaivosta nostettu vesi. Keskiaikaiset munkit saivat viisaan miehen maineen kehottamalla ihmisiä juomaan bakteeritonta olutta.
Suomeen olut tuli asutuksen ja kaskiviljelyn mukana. Kalevalan 20. runossa kerrotaan oluen raaka-aineiksi ohra ja humala sekä käymisen käynnistäjäksi mesiheinä. Oluen seppänä on Osmotar ja olutta tuottava jumala on Pellonpekko. Oluen merkityksestä kertoo se, että Kalevala kertoo oluenpanosta kaksi kertaa vuolaammin kuin maailman luomisesta.
Vuonna 1516 Baijerin herttua Wilhelm IV sääti Reinheitsgebot-asetuksen, joka määräsi oluen valmistusaineeksi ainoastaan maltaan, humalan ja veden (hiivaa ei vielä tuolloin tunnettu). Lakia pidetään maailman vanhimpana kuluttajansuojalakina, ja monet saksalaiset panimot noudattavat sitä vieläkin. Asetus esti ennen kaikkea oluelle haitallisten, jopa myrkyllisten yrttien, kuten suopursun, käytön. Reinheitsgebotin pääpaino oli kuitenkin oluen hinnoittelussa kesä- ja talviaikana.
Mikroskooppi merkitsi kumousta oluen valmistuksessa; löydettiin hiiva, jota jalostamalla saatiin aikaan erilaisia oluita. Louis Pasteurin kehittämä mikrobiologia merkitsi kumousta oluen säilyvyydessä, koska aikaisemmin olut säilyi ainoastaan joitakin päiviä valmistuksesta, eikä sitä pystytty kuljettamaan pitkiä matkoja. Eri panimot kehittivät omat hiivakantansa, jotka ovat tarkoin varjeltuja salaisuuksia.
Lager-olut sai nykyisen vaalean läpikuultavan muotonsa vuonna 1842, kun panimomestari Josef Groll valmisti Plzeňissä (nykyisen Tšekin alueella) Baijerissa keksityllä pohjahiivamenetelmällä olutta, jota tehdään edelleen nimellä Pilsner Urquell. Tätä ennen olut oli ollut tummaa ja sameaa.
Suomessa keskiolut vapautettiin ruokakauppoihin ja kahviloihin 1. tammikuuta 1969. Luvan myöntäminen keskioluen myyntiin ja anniskeluun jäi kunnille, joissa varsinkin maaseudulla käytiin ankaraakin kädenvääntöä asiasta. Muun muassa viitostien varrella oli 1980-luvulla jopa satojen kilometrien mittaisia keskiolutkieltoalueita. Asia muuttui EU-lainsäädännön myötä, ja 1990-luvun puolivälissä pienpanimokulttuuri alkoi elpyä.
Oluen valmistus.
Oluen valmistuksessa mallasohra mallastetaan idättämällä sitä, jolloin ohran tärkkelys möyhentyy ja tärkkelystä sokereiksi hajottavat entsyymit (amylaasit) aktivoituvat. Idättämisen jälkeen mallas kuivataan ja rouhitaan. Itäminen siis keskeytetään siinä vaiheessa, kun juuri- ja varsi-idut ovat vasta alkaneet muodostua, eikä tärkkelys ole vielä täysin sokeroitunut (hydrolysoitunut). Kuivaamislämpötilalla pystytään vaikuttamaan oluen tummuuteen ja makuun. Kevyt paahto saa aikaan vaaleaa mallasta ja voimakas paahto tummaa; lisäksi erittäin voimakas paahto kiteyttää sokerin ja paahtamista jatkettaessa sokeri lopulta karamellisoituu. Maltaan paahdolla pystytään siis vaikuttamaan siitä valmistettavan oluen väriin.
Panimossa mallas mäskätään kuumalla vedellä tai keittämällä, jolloin entsyymit pilkkovat maltaissa olevan tärkkelyksen liukoiseen muotoon: käymiskelpoisiksi sokereiksi, aminohapoiksi, rasvahapoiksi, vitamiineiksi ja kivennäisaineiksi. Liukoisista aineista sokereita on eniten - tärkeimpänä maltoosi eli mallassokeri. Tärkkelyksen sokeroitumatta jäänyt osa koostuu keskipitkistä hiilihydraateista, dekstriineistä. Mäski siivilöidään vierteeksi, joka on käymiskelpoinen neste. Se keitetään humalien kanssa, jolloin olueen muodostuu tuoksua ja katkeruutta. Humalan jäämät eli rupa lingotaan eroon. Kantavierreväkevyys kertoo vierteen liuenneen kuiva-aineen – sokereiden, dekstriinien ja muiden uuteaineiden – määrän ennen käymistä. Oluen jäännösuutepitoisuus on käymisen jälkeinen hiilihydraattien määrä – siis se uuteaine joka ei ole käymisessä muuttunut alkoholiksi ja aromiaineiksi. Käyminen kestää pintahiivaoluilla 15–22 °C:n lämpötilassa 2–5 päivää, minkä jälkeen olutta kypsytetään muutama päivä matalammassa lämpötilassa. Pohjahiivaoluilla käyminen tapahtuu 8–12 °C:n lämpötilassa noin viikossa ja jälkivarastointi kestää noin 2–3 viikkoa, vahvoissa oluissa jopa kolme kuukautta. Suomessa kehitetyllä hiivan immobilisoinnilla jälkikäyminen voidaan toteuttaa jopa kahdessa tunnissa. Tekniikan ovat ottaneet käyttöön ainakin Sinebrychoff ja Hartwall.
Oluttyypit.
Eri oluttyyppien erot eivät ole aina selvästi rajattuja eikä mitään kansainvälistä panimoita sitovaa ohjeistoa ole. Nykyinen oluiden tyyppiluokitus perustuu pitkälti olutasiantuntija Michael Jacksonin 1970-luvulla kirjoissaan kehittämään järjestelmään, jossa oluet jaetaan pääluokkiin käymistapansa mukaan.
Teknisesti ottaen spontaanikäymisellä valmistetut oluet ovat pintahiivaoluita, mutta ne lasketaan tavallisesti omaksi pääluokakseen, koska ne poikkeavat huomattavasti muista oluttyypeistä.
Myös japanilainen sake voidaan teknisesti laskea olueksi.
Aikaisemmat oluen veroluokat Suomessa.
Vuoteen 1995 asti olut jaettiin lailla eri veroluokkiin. Suomen liittyessä Euroopan unioniin alkoholilakia kuitenkin muutettiin niin, että veroluokat kumottiin ja vero määräytyy nykyään puhtaasti alkoholipitoisuuden perusteella: 0,5–2,8 %:n oluen kohdalla 2 snt/cl puhdasta alkoholia, yli 2,8 %:n oluen tapauksessa 21,40 snt/cl. Luokitusta käytetään kuitenkin edelleen vapaaehtoisesti ja yli 4,7 tilavuusprosentin vahvuisten juomien vähittäismyynti on nykyäänkin Alkon monopoli.
Oluen valmistajia.
Erimerkkisiä tyhjiä oluttölkkejä ja -pulloja.
Oluita valmistavia yrityksiä kutsutaan panimoiksi. Suurimmat panimoalan yritykset ovat monikansallisia suuryrityksiä, jotka ovat viime vuosina laajentuneet voimakkaasti yritysostojen ja -fuusioiden ansiosta. Maailman neljä suurinta panimokonsernia ovat


Velkopopovický Kozel.
Velkopopovický Kozel on tšekkiläinen vuonna 1874 syntynyt olutmerkki. Sitä valmistetaan Plzeňský Prazdroj’n panimossa Velké Popovicen kunnassa. Tšekin ulkopuolella Velkopopovický Kozelia juodaan ainakin Slovakiassa, Venäjällä, Suomessa, Ruotsissa ja muissa pohjoismaissa sekä Yhdysvalloissa, joihin viedään yhteensä yli 10 % sen tuotannosta.
Velkopopovický Kozel -oluita on neljä: Premium, 11° Medium, Světlý ja Černý. Černý on tumma dunkel-tyylinen lagerolut, muut ovat vaaleita pilsnereitä.
Velkopopovický Kozel voitti vuosina 1995, 1996, 1997 ja 1999 kultamitalin Chicagossa järjestettyjen Oluen maailmanmestaruuskisojen pilsenerkategoriassa.
Premium.
Velkopopovický Kozel Premium on vaalea lagerolut, joka sisältää 5 % alkoholia.
Alkon hinnasto kuvailee sen sanoin ”vaaleanruskea, keskitäyteläinen, makeahko, pehmeä, keskiasteisesti humaloitu”.
Světlý.
Velkopopovický Kozel Světlý on vaalea pilsner-olut, joka sisältää 4 % alkoholia. Se tunnetaan Suomessa nimellä "Velkopopovický Kozel Original". Siitä käytetään myös nimeä Velkopopovický Kozel Pale.
Černý.
Velkopopovický Kozel Černý on tumma lagerolut, joka sisältää 3,8 % alkoholia. Se tunnetaan Suomessa nimellä "Velkopopovický Kozel Dark". Černýn makea maku johtuu osaltaan siinä käytetystä sakariinista.
Alkon hinnasto kuvailee sen sanoin ”mahonginruskea, keskitäyteläinen, miedosti humaloitu, karamellinen, makean maltainen".


Aspergerin oireyhtymä.
Aspergerin oireyhtymä eli Aspergerin syndrooma (AS) on nykykäsityksen mukaan useimmiten perimän ja raskaudenaikaisten biologis-kemiallisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta johtuvaa kehityksellistä eli lapsuudesta asti ilmenevää neurobiologista poikkeavuutta, joka aiheuttaa neurobiologisia ja neuropsykologisia erityispiirteitä. Aspergerin syndrooma on osa autismin kirjoa.
Aspergerin syndrooman tunnusmerkkien esiintyvyys ja voimakkuus ovat tapauskohtaisia. Etenkin laadulliset ja usein myös määrälliset poikkeavuudet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja ei-kielellisessä viestinnässä ovat ominaisia aspergereille. Tavallista on myös intensiivinen uppoaminen yhteen tai muutamaan erityiskiinnostuksen kohteeseen. Lisäksi aspergereilla saattaa ilmetä lapsuudessa tarvetta siihen, että päivittäiset rutiinit viedään läpi aina samalla tavalla. Joillain aspergereilla esiintyy myös tarvetta niin sanottuun stimmailuun ("engl. stimming"). Stimmit ovat autistisille henkilöille tyypillisiä tunneilmaisun muotoja, kuten esimerkiksi käsien räpyttely.
Aspergerin oireyhtymään liittyy yleensä myös poikkeuksellista aistiyliherkkyyttä, joka saattaa aiheuttaa huomattavia käytännön ongelmia. Lisäksi aspergereilla esiintyy usein yhdellä tai useammalla muistin osa-alueella poikkeuksellista lahjakkuutta tai muistihäiriöitä tai molempia. Monilla aspergereilla on myös Touretten oireyhtymä tai tarkkaavaisuushäiriön oireita.
Aspergerin syndrooma on sijoitettu tautiluokituksessa kohtaan "laaja-alaiset kehityshäiriöt”. Monet jakavat kuitenkin autismitutkija Simon Baron-Cohenin näkemyksen siitä, ettei Aspergerin syndroomaa voida nimittää arvottavasti häiriöksi, koska kyse on pohjimmiltaan puhtaasti neurobiologisesta erilaisuudesta ja monet Aspergerin oireyhtymän tunnusmerkit voidaan kokea myös hyödyllisiksi. Esimerkiksi aspergerien kykyä käsitellä aistimuksia ei voida pitää sinänsä viallisena, koska aspergerien aistimukset ovat yleensä tarkempia kuin valtaväestön edustajilla. Herkistä aisteista voi olla myös suurta hyötyä, vaikka ne hankaloittavatkin usein elämää. Eläminen neurotyypillisiä ihmisiä varten suunnitellussa yhteiskunnassa aiheuttaa kuitenkin erityistarpeita, jotka tulisi ottaa huomioon. Lisäksi aspergerit ovat tyypillisesti varsin itsenäisiä ajattelussaan ja toiminnassaan, koska heillä on valtaväestöä heikompi taipumus omaksua automaattisesti enemmistön käyttäytymis- ja ajattelumalleja.
Syndrooman geneettinen ja fysiologinen pohja.
Jo oireyhtymän ensimmäisenä kuvaillut Grunja Suhareva havaitsi, että aspergerien vanhemmilla ja muilla sukulaisilla esiintyi yleensä runsaasti Asperger-piirteitä. Myös Hans Asperger piti Asperger-piirteiden periytyvyyttä toteen näytettynä.
Vuonna 2011 julkaistu laajahko seurantatutkimus on osoittanut, että geneettisten tekijöiden lisäksi myös raskaudenaikaisilla ympäristötekijöillä on suuri merkitys Aspergerin oireyhtymän synnyssä. Esimerkiksi raskaudenaikainen tupakointi lisää 40 prosentilla riskiä, että lapsella diagnosoidaan myöhemmin Aspergerin oireyhtymä tai lievä autismi. Myös äidin kohdun tavanomaista suuremmat testosteronipitoisuudet sekä sikiönä tai vauvana koettu virustauti saattavat lisätä Aspergerin syndrooman todennäköisyyttä.
Monilla Asperger-henkilöillä esiintyy luontaisesti poikkeuksellisia hormonipitoisuuksia. Esimerkiksi joka kolmannella Asperger-henkilöllä on normaalia korkeampi elimistön serotoniinitaso. Tämän vuoksi pitäisi noudattaa varovaisuutta pohdittaessa Asperger-ihmisen hoitoa keskushermoston serotoniinitasoa nostavilla lääkkeillä. Sama pätee kaikkien aivoihin ja muuhun keskushermostoon vaikuttavien lääkeaineiden käyttöön, sillä autismin kirjolaiset ovat usein yliherkkiä kyseiseen lääkeaineryhmään kuuluvien lääkkeiden vaikutuksille.
On havaittu myös viitteitä siitä, että Asperger-naisten testosteronipitoisuudet saattavat olla keskimääräistä suurempia.
Uusin tutkimus on löytänyt myös viitteitä siitä, että aspergereiden elimistössä ei tapahtuisi heräämisen jälkeistä kortisolitason nousua (CAR). Kyseisen reaktion puuttumisen on todettu korreloivan unihäiriöiden kanssa.
Kesti kauan, ennen kuin tieto Aspergerin oireyhtymän neurologisesta pohjasta tavoitti kaikki alan ammattilaiset, minkä vuoksi monet psykiatrit pitivät Aspergerin syndroomaa vielä 1990-luvulla "kiisteltynä ilmiönä".
Esiintyvyys.
Arviot Aspergerin syndrooman yleisyydestä ovat nousseet sitä mukaa, kun on julkaistu yhä tarkempia tutkimuksia. Vuonna 2006 julkaistun tutkimuksen mukaan Aspergerin syndroomaa esiintyisi noin 0,8 prosentilla väestöstä.
Vuonna 2011 valmistuneen Yalen and George Washingtonin yliopistojen laajan tutkimuksen mukaan aspergerien määrä olisi kuitenkin moninkertainen verrattuna aiempiin arvioihin ja vain kolmanneksella olisi virallinen diagnoosi.
Vain noin viidesosa henkilöistä, joille tehdään AS-diagnoosi, on naispuolisia. Miesten ja naisten erot diagnoosien määrissä ovat kouluiässä suuret, mutta nuoruusiässä ero pienentyy. Miespuoliset aspergerit ohjataan naispuolisia useammin diagnosoitaviksi, koska Asperger-piirteet ovat heillä näkyvämpiä. Esimerkiksi ulospäin näkyvät sosiaaliset vaikeudet ovat miehillä tavallisempia. AS-naiset puolestaan kärsivät miehiä enemmän aistiyliherkkyyksien tuomista ongelmista. AS-naisille on lisäksi tyypillistä, että heidän lapsena havaitut ulospäin näkyvät sosiaaliset vaikeutensa lievenevät tai katoavat aikuisikään mennessä huomattavasti useammin kuin AS-miehillä. Lisäksi erityiskiinnostuksen kohteet ovat lapsuudessa ja nuoruudessa tytöillä poikia harvemmin epätavallisia ja tytöt myös luennoivat niistä poikia harvemmin.
Diagnostiset kriteerit.
Suomessa on käytössä Maailman terveysjärjestö WHO:n kehittämä kansainvälinen tautiluokitusjärjestelmä ICD, jonka tuoreimmassa eli kymmenennessä versiossa Aspergerin oireyhtymä ilmaistaan koodinumerolla F84.5.
Yhdysvalloissa ja Ruotsissa käytetään ICD:n sijaan Yhdysvaltain psykiatriayhdistyksen kehittämää mielenterveydellisten ongelmien referenssiopasta DSM-IV. DSM-IV:n diagnoosikriteeristö poikkeaa Aspergerin syndrooman osalta ICD 10 kriteeristöstä.
Suomalaisten autismin kirjon tutkijoiden mukaan ICD-10 ja DSM-IV eivät ole erityisen yhteismitallisia. Suurin osa maailmalla tehtävästä Asperger-tutkimuksesta tehdään kuitenkin henkilöillä, joille on annettu DSM-IV:n mukainen Asperger-diagnoosi. Näitä tutkimustuloksia ei voida siksi yleistää sellaisinaan suomalaiseen Asperger-väestöön.
Yhdysvalloissa käytetään laajalti myös Szatmarin kriteereitä. Suomalaiset autismin kirjon tutkijat ovat huomauttaneet, että Szatmarin kriteereiden ja Gillbergin kehittämien kriteereiden välillä vallitsee negatiivinen korrelaatio.
Sekä ICD- että DSM-luokitusta ollaan parhaillaan uudistamassa. Koska Aspergerin ja Kannerin oireyhtymien välille on vaikea vetää selvää rajaa, DSM-kriteeristöä suunnitellaan uudistettavaksi siten, että nimike autismin kirjon häiriö korvaisi sekä Aspergerin että Kannerin oireyhtymän.
Diagnoosin asettamiskäytännöt.
Asperger-diagnoosin voi saada Aspergerin syndroomaan perehtyneeltä neurologilta tai neuropsykiatrilta. Eri lääkäreiden noudattamat diagnosointikäytännöt poikkeavat kuitenkin toisistaan, koska kaikki lääkärit eivät noudata tautiluokituksen diagnostisia kriteereitä. Suomessa diagnoosi saatetaan jättää antamatta esimerkiksi sillä perusteella, että diagnosoitavalta puuttuu diagnosointikriteeristön ulkopuolisia ominaisuuksia. Myöskään erotusdiagnostisia kriteereitä ei aina noudateta, vaan esimerkiksi henkilölle, jolla on tai on esiintynyt merkittävää kielellisen tai kognitiivisen kehityksen viivästymää saatetaan antaa AS-diagnoosi Kannerin oireyhtymä -diagnoosin asemasta.
Historiaa.
Suhareva mainitsi artikkelissaan myös taipumuksen pohdiskella asioita sekä ajatella abstraktisti ja skemaattisesti. Jälkimmäinen tarkoittaa loogis-luokittelevaa ajattelutapaa eli itsenäistä teoreettista ajattelua.
Suharevan artikkelin ilmestymisen jälkeen aihe vaipui unohduksiin lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Siihen tartuttiin tieteellisellä rintamalla uudelleen vasta vuonna 1944, kun itävaltalainen lastenlääkäri ja erityispedagogian uranuurtaja Hans Asperger julkaisi oman kuvauksensa kyseisestä poikkeavuudesta. Hans Asperger oli tutustunut uransa aikana yli 200 tapaukseen, joista hän otti neljä lähempään tarkasteluun.
Hans Asperger korosti, ettei kaikilla yksilöillä ollut suinkaan kaikkia oireyhtymään kuuluvia piirteitä, vaan kyse oli kuvattujen ominaisuuksien esiintymisen kohonneesta todennäköisyydestä. Asperger ei ollut tietoinen Suharevan tutkimuksesta, minkä vuoksi hän nimesi syndrooman uudelleen "autistiseksi psykopatiaksi".
Hans Aspergerin tutkimus käännettiin vuonna 1979 englannin kielelle, ja englantilainen psykiatri Lorna Wing julkaisi kahden vuoden kuluttua englanninkielisen yhteenvedon löytämästään kolmestatoista syndroomasta aiemmin tehdystä tutkimuksesta. Psykopatia-sanan yleiskielinen merkitys oli muuttunut kuvaamaan narsistista persoonallisuushäiriötä ja sosiopatiaa, joten Wing päätti nimetä oireyhtymän uudelleen. Koska Wing ei ollut tietoinen Grunja Suharevan työstä, hän luuli Hans Aspergeria oireyhtymän keksijäksi ja nimesi oireyhtymän "Aspergerin syndroomaksi".
Suharevasta tuli kansainvälisesti kuuluisa vasta vuonna 1996, kun skotlantilainen lastenpsykiatri Sula Wolff käänsi hänen 1920-luvulla ilmestyneen artikkelinsa saksasta englantiin, joka oli syrjättänyt saksan tieteen valtakielenä.
Aspergerin syndrooma lisättiin kansainväliseen ICD-tautiluokitukseen vasta vuonna 1992 ja kaksi vuotta myöhemmin myös amerikkalaiseen DSM-luokitukseen. Suomessa yleinen tietoisuus Aspergerin oireyhtymästä ja mielenkiinto sitä kohtaan alkoivat kasvaa 1990-luvulla.
Yhdeksänkymmenluvulla luultiin, että aspergerit muodostaisivat vähemmistön autismin kirjon sisällä, mutta diagnoosin yleistyessä havaittiin, että aspergereita onkin paljon enemmän kuin muita autisminkirjolaisia.
Yleinen suuntautuminen ja lahjakkuusrakenne.
Aspergerit ovat valtaväestöön verrattuna enemmän asiakeskeisiä ja vähemmän ihmiskeskeisiä. Aspergerit ovat tähän liittyen tyypillisesti hyviä systeemiajattelussa. Systeemiajattelulla viitataan taipumukseen suunnitella systeemejä eli vuorovaikutusjärjestelmiä taikka analysoida, ennustaa tai säädellä niiden toimintaa. Aspergereille on tyypillista etsiä asioista säännönmukaisuuksia ja ennustettavaa järjestelmällisyyttä.
Aspergereilla on usein epätasainen kykyprofiili. Epätasaisen kykyprofiilin omaava henkilö suoriutuu yhdestä tai useammasta älykkyyden tai muistin osa-alueesta selvästi paremmin tai huonommin kuin muista osa-alueista.
Diagnoosin saaneilla AS-henkilöillä on älykkyystestien mukaan suunnilleen sama keskimääräinen älykkyysosamäärä kuin neurologisesti tyypillisillä ihmisillä, mutta heidän joukossaan on normaalia enemmän ihmisiä, joiden älykkyysosamäärä on selvästi keskiarvoa joko korkeampi tai matalampi.
Asperger-lapsilla on usein tavallista parempi mekaaninen lukutaito ja laaja sanavarasto, vaikka sanojen etsimiseen saattaakin mennä aikaa. Myös ulkolukumuisti on hyvä, mutta työmuisti on usein keskivertoa huonompi.
Vuorovaikutus ja sosiaalisuus.
Ihmiset havainnoivat yleensä automaattisesti muiden ihmisten ulkoista olemusta ja ruumiinkieltä sekä tekevät saamiensa havaintojensa perusteella muiden ihmisten mielialoja ja ajatuksia koskevia pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Aspergerit havainnoivat muita vähemmän kanssaihmisten sanatonta viestintää, koska he keskittyvät puhetilanteessa ennen kaikkea kuuntelemiseen. Aspergereilla saattaa olla myös vaikeuksia erotella puheesta äänteitä etenkin silloin, kun tilanteessa on taustahälyä tai keskustelukumppani artikuloi huonosti. Jotkut tukeutuvatkin puheen lukemiseen keskustelukumppanin huulilta. Puhelimessa puhuminen saattaa tällöin muodostua ongelmaksi, koska keskustelukumppanin huulet ovat näkymättömissä. Monet aspergerit viestivätkin mieluiten kirjallisesti, joten sähköpostin ja internetin yleistyminen on merkinnyt suurta edistysaskelta.
Aspergerit katsovat puhekumppaniaan tyypillisesti vain harvoin silmiin, koska katsekontakti häiritsee keskittymistä puheen vastaanottamiseen ja oman puheenvuoron tuottamiseen. Puhekumppanin ohi tai "lävitse" katselu sekä niukka tai ylikorostunut ilme- ja elekieli saattavat johtaa siihen, että kanssakommunikoijat tekevät aspergereiden persoonaa tai mielentilaa koskevia virhetulkintoja. Aspergereita saatetaan luulla esimerkiksi tunteettomiksi tai empatiakyvyttömiksi, koska heidän ilmehdintänsä ja elehdintänsä on yleensä niukkaa. Tämä koskee erityisesti sellaisia kommunikaatiotilanteita, joissa osapuolet tuntevat toisensa huonosti. Myös valtaväestön epäasialliset reaktiot saattavat muodostua vakavaksi ongelmaksi. Nämä kumpuavat usein tietämättömyydestä ja erilaisuuden synnyttämästä pelosta, mutta myös tietoinen kiusanteko on valitettavan yleistä etenkin lasten keskuudessa.
Erilainen vuorovaikutustyyli saattaa aiheuttaa ongelmia myös aspergereille itselleen. Koska puheenvuoron luovutus puhekumppanille tapahtuu yleensä katseen avulla, aspergereilla on usein vaikeuksia ajoittaa puheenvuorojaan.
Koska aspergerien kommunikaatio tukeutuu lähes yksinomaan kielelliseen viestintään, rehellisyys on onnistuneen kommunikaation ehdoton edellytys. Aspergerit ovatkin tunnettuja siitä, että he noudattavat viestinnässään vahvaa pyrkimystä totuudellisuuteen ja viestinnän täsmällisyyteen. Kommunikaatio voi kuitenkin epäonnistua, jos puhekumppani ei kykene lukemaan aspergerin puhetta sellaisenaan, vaan rupeaa etsimään siitä oletettuja sosiaalisesti motivoituja piiloviestejä tai rupeaa tulkitsemaan puhetta aspergerin niukan tai ylikorostuneen ilme- ja elekielen valossa.
Monilla aspergereilla on valtaväestön edustajia pienempi luontainen tarve ylläpitää tiheään toistuvia sosiaalisia kontakteja. Aspergerin syndroomalle tyypillinen omiin oloihinsa vetäytyminen ei kuitenkaan johdu kaikissa tapauksissa siitä, että yksilö olisi introvertti, vaan taustalla on usein myös kommunikaatiotilanteiden neurologinen kuormittavuus tai muut kommunikaatioon liittyvät ongelmat. Kasvokkain tapahtuva kommunikointi aiheuttaa aspergereille yleensä huomattavasti enemmän kuormitusta kuin valtaväestön edustajille.
Aspergerit ovat tyypillisesti valtaväestöä asiakeskeisempiä ja vähemmän ihmiskeskeisiä. Tämän vuoksi kommunikaatio palvelee aspergereiden kohdalla usein toisenlaisia tarpeita kuin valtaväestön keskuudessa. Onnistunut keskustelutilanne merkitsee aspergereille tyypillisesti asiapitoista mielenkiintoisten tietojen tai henkilökohtaisten näkemysten vaihtoa. Aspergereiden lähestymiskulma on tietyssä mielessä älyllisempi tai viileän analyyttisempi kuin valtaväestöllä, jolla hyväksynnän ja arvostuksen kaltaisten tunteiden viestintä on merkittävämmässä asemassa.
Mielenkiintoisiin aihepiireihin tutustuminen ja mielenkiintoisten elämänilmiöiden pohtiminen näyttelee yleensä aspergereiden elämässä huomattavasti suurempaa roolia kuin itsetarkoituksellinen oleilu muiden ihmisten kanssa. Aspergerit ovat usein kiinnostuneempia laajemmista tai monimutkaisemmista elämänilmiöistä kuin samoina toistuvien jokapäiväisten arkiaskareiden kuvailusta tai ajankohtaisen uutistarjonnan kertaamisesta. Aspergerit kokevatkin usein vaikeaksi osallistua small talk -jutusteluun, jossa keskustelun asiasisältö on toisarvoisessa roolissa. Myös mahdollinen muistihäiriö saattaa rajoittaa kykyä osallistua sujuvasti arkipäiväiseen jutusteluun. Esimerkiksi viikonlopun viettoa koskevaan keskusteluun on vaikea osallistua, jos viikonlopun tapahtumien mieleen palauttaminen on hidasta tai ei onnistu.
Kasvokkain tapahtuvat sosiaalisen vuorovaikutuksen tilanteet koetaan usein kuormittaviksi etenkin silloin, kun keskustelussa on monta osapuolta. Tämä johtuu ainakin osaksi siitä, että ihmisten vapaamuotoisten keskustelujen perimmäinen tarkoitus on usein toimia itsetarkoituksellisen yhdessä oleilun ulkoisena kehyksenä vailla todellista pyrkimystä syventyä käsiteltävään aihepiiriin. Keskustelun kulku poukkoilee usein sattumanvaraisesti aiheesta toiseen siten, että kutakin aihetta käsitellään pinnallisesti ja hätäisesti vailla päämäärää tai "punaista lankaa". Aspergerit eivät useinkaan viihdy tällaisissa tilanteissa, vaan turhautuvat ja pitkästyvät.
Myös asiakeskeisemmät ryhmäkeskustelut noudattavat usein kaavaa, jossa asialistalla siirrytään eteenpäin, ennen kuin edellinen asia on sovittu tai käsitelty loppuun. Aspergerit kokevat tällaisen keskustelutyylin helposti kaoottiseksi.
Aspergereilta puuttuu valtaväestön keskuudessa yleinen taipumus havainnoida ja jäljitellä saman tai korkeamman sosiaalisen statuksen omaavien ihmisten mieltymyksiä, kiinnostuksen kohteita ja elintapoja.
Aspergerit ovat kiinnostuneita ihmisistä yksilöinä ja ilmiöistä ilmiöinä eikä sosiaalisen statuksen representaatioina. Aspergerit suhtautuvat kanssaihmisiin tavallista enemmän yksilöinä ja tavallista vähemmän jonkin ryhmän kuten sosiaaliluokan, perheen tai työyhteisön jäseninä. Aspergerien suhtautuminen kanssaihmiseen riippuu siten tavallista enemmän kyseisen henkilön henkilökohtaisista ominaisuuksista ja tavallista vähemmän hänen viiteryhmänsä ominaisuuksista taikka hänen asemastaan viiteryhmänsä hierarkiassa.
Aspergereiden on usein vaikea noudattaa kulttuuriin liittyviä sosiaalisia normeja. Tämä pätee etenkin silloin, kun sosiaaliset normit perustuvat piiloarvoihin, jotka ovat ristiriidassa kulttuurin julkisten eli niin sanottujen ääneen lausuttujen arvojen kanssa. Monet aspergerit ajautuvatkin muuta väestöä herkemmin sosiaalisiin konflikteihin. Ilmiön johtunee osin myös aspergerien voimakkaasta taipumuksesta suorapuheisuuteen sekä vaikeudesta värittää totuutta esimerkiksi kohteliaisuussyistä.
Aspergerit vierastavat usein arvohierarkioita ja pyrkivät tasa-arvoiseen suhteeseen keskustelukumppaninsa kanssa. Aspergerit eivät siten osaa välttämättä osoittaa erityistä nöyryyttä kommunikoidessaan auktoriteettien tai sellaisena itseään pitävien kanssa. Tämä on erityisen vaikeaa tilanteissa, joissa auktoriteettina itseään pitävän auktoriteetti ei perustu esimiesaseman kaltaiseen todelliseen valtaan taikka älylliseen suorituskykyyn, vaan kulttuuriseen uskomukseen esimerkiksi sukupuolen tai sosiaalisen aseman mukanaan tuomasta "luontaisesta" auktoriteetista tai sosiaalisesti ihanteellisiin persoonallisuuden piirteisiin.
Aspergerit puhuvat usein huoliteltua yleiskieltä (vrt. kirjakieli), ja heidän sanavarastonsa ja kielioppinsa kehittyvät usein jo lapsena poikkeuksellisen pitkälle. Puheen teknisessä tuottamisessa on myös usein erikoisuuksia kuten monotonisuutta, outo melodia tai puhumista liian hiljaisella, voimakkaalla tai epätavallisen korkealla äänellä. Puheessa voi olla myös esimerkiksi honotusta tai änkytystä.
Aspergerin oireyhtymästä kärsivä saattaa olla sosiaalisesti yhtä "sokea" kuin täysin autistinen henkilökin. Sosiaalisesta sokeudesta kärsivä ei esimerkiksi välttämättä ymmärrä hymyn tarkoitusta eli onko se iloinen, vahingoniloinen vai ilkeä hymy tai ei huomaa koko hymyä. Hän ei aina huomaa, että häntä pilkataan epäsuorasti ja saattaa jopa nauraa pilkkaajien kanssa yhteen ääneen.
Toisaalta taas AS-henkilöllä saattaa olla yliherkistynyt taipumus tulkita ihmisten ilmeitä ja eleitä. Hän voi oppia eri ilmeiden merkitykset pieniä vivahteita myöten. Myös elekielen tulkinnan vaikeus voi johtaa sosiaaliseen ylivarovaisuuteen ja ylitarkkaan tulkintaan, johon ilmekirjon ylihallinta ja tuntemus perustuvat.
Asperger-henkilöillä on yleensä vaikeuksia lukea rivien välistä ja he saattavat käsittää sanatarkasti sen, mitä sanotaan.
AS-henkilöllä on usein ulkopuolisen näkökulma sosiaalisiin tilanteisiin. Hän tuntee usein kokevansa asiat hyvin objektiivisesti, eikä ymmärrä miksi toinen saattoi loukkaantua hänen huomautuksestaan. Muiden ihmisten matkiminen on myös joillekin AS-henkilöille helppoa, koska he eivät ole intuitioidensa vankeja seuratessaan muiden käytöstä vaan huomaavat maneerit helpommin. Toisaalta he voivat huomata myös muita asioita, jotka jäävät ehkä muilta huomaamatta ja saattavat osua juuri arkaan paikkaan – ehkä puolivahingossa sanoen, loukaten tai piristäen jopa tarkoituksella.
Joillakin AS-henkilöillä voi olla prosopagnosia eli heillä on vaikeuksia ihmisten kasvojen tunnistuksessa. He eivät välttämättä tunnista monta kertaa näkemäänsä ihmistä ellei hänellä ole jotain tuttua vaatekappaletta. Kasvojen tunnistamisen vaikeus liittyy myös siihen, että aspergerit katselevat tyypillisesti puhekumppaniaan vain harvoin keskustelun aikana.
Kaoottiset tilanteet, kuten isot juhlat, ovat usein vaikeita. Puhelimessa puhuminen saattaa tuntua AS-henkilöstä vaikealta, koska on vaikea tietää, milloin on oma vuoro puhua tai milloin puhelu tulisi päättää.
Aspergerin oireyhtymä näkyy usein huumorissa. AS-henkilöllä on usein omalaatuinen huumorintaju ja hän nauraa asioille, joita muut eivät pidä hauskana. Hän uppoutuu usein ajatuksiinsa ja saattaa ilman ulkomaailmalle näkyvää syytä alkaa nauraa, usein vieläpä täysin väärässä paikassa. Naurun (kuten joskus myös itkun) hallinta on vaikeaa eikä naurusta välillä ole tulla loppua. AS-henkilö saattaa myös usein olla se, joka tajuaa vitsin viimeisenä.
Toisaalta huumori, jos AS-henkilö hallitsee sitä, saattaa olla myös turvallinen ja hallittu kanssakäymisen muoto. Kun kaoottinen asiasta toiseen versova keskustelu tuntuu AS-henkilöstä vaikealta, vitsin kertominen voi olla hänelle helppo tapa viedä tilannetta eteenpäin. Pakonomainen vitsien kertomisen tarve uusia ihmisiä tavatessaan tai yleisesti ottaen pakonomainen huumorin käyttö ovat yleisiä piirteitä aktiivisilla AS-henkilöillä.
AS-henkilöiden voi olla vaikea ymmärtää ironiaa tai suoranaista valehtelua. Vaikka he tunnistaisivatkin tilanteen ja osaisivat punnita eri vaihtoehtoja, lopullinen tulkinta toisen henkilön tarkoituksista jää hämäräksi siksikin, että päätöstä eri tulkintojen välillä on vaikea tehdä. Yleisten tapojen ja joidenkin asioiden huomiotta jättäminen ja toisaalta omien erikoisempien vaihtoehtojen ajatteleminen vaikeuttavat arviointia.
Koska AS-henkilö ei aina havaitse muiden ihmisten sanatonta tunneviestintää, hän saattaa huomaamattaan loukata muita. Ihmiset saavat AS-henkilöistä usein itsekeskeisen tai/ja kylmän kuvan. Tosiasiassa Asperger-henkilön tunnereaktiot ovat yhtä vahvat tai jopa vahvemmat kuin neurologisesti tyypillisten (NT) ihmisten, heillä on vain enemmän vaikeuksia tuoda tunteitaan esille. Se, ettei AS-henkilö vaikuta tunteelliselta ja sympaattiselta, ei tarkoita sitä, etteikö hän sitä olisi.
Keho ja aistit.
Lähes jokaisella aspergerillä on aistiherkkyyttä. AS-henkilöillä voi olla niin herkät aistit, että voimakkaat äänet, kirkkaat valot tai kosketus aiheuttavat jopa kipua. Kuormittavalle aistiärsykkeelle altistuminen saattaa aiheuttaa jopa sairauskohtauksen.
Tuntoaistin herkkyys saattaa lisäksi rajoittaa pukeutumista, koska vaatteet tai niiden saumat tuntuvat helposti häiritsevän epämukavilta. Myös peseytyminen voi olla vaikeaa, koska suihkun vedepaine saattaa tuntua kivuliaalta ja suihkussa käynnin aiheuttamat ihon lämpötilan muutokset epämiellyttäviltä.
Myös hiusten leikkuuseen liittyvä aistiärsytys saattaa tuntua epämiellyttäviltä. Makuaistin ja suun tuntoherkkyys asettavat usein myös suuria rajoituksia ruokavaliolle, koska aspergerin saattaa olla vaikea löytää ruokaa, jonka syöminen tuntuisi miellyttävältä.
Myös tunne-elämyksiin liittyvät fyysiset aistimukset saattavat olla huomattavan paljon voimakkaampia kuin valtaväestöllä, ja tietyt voimakkaat tunteet, kuten pettymys, saattavat tuntua suorastaan vihlovana kipuna.
Aistiyliherkkyydestä tietämättömät voivat helposti kokea jotkut aspergerit yleisesti vaikeiksi, hysteerisiksi tai jopa käytöshäiriöisiksi ihmisiksi.
Aspergereiden aistiherkkyys ilmenee myös laadullisena siten, että he kykenevät kuulemaan esimerkiksi korkeataajuisia ääniä, jotka jäävät muiden ihmisten kuulokynnyksen ulkopuolelle.
Yliherkkyyksien lisäksi henkilöllä voi tietyissä aisteissa olla aliherkkyys. Joillain aspergereilla onkin tavallista korkeampi kipukynnys eli he aistivat kivun vähemmän voimakkaana kuin muut ihmiset.
Näköhavainnot ja etenkin katsekontakti häiritsevät usein aspergerien keskittymistä puheen kuunteluun tai sen tuottamiseen. Monille AS-henkilöille on siksi tyypillistä vältellä katsekontaktia tai katsella sivuun puhekumppanistaan. Jotkut AS-henkilöt pyrkivät kuitenkin tietoisesti peittämään erilaisuuttaan katsomalla puhekumppaniaan silmiin, jolloin katseesta tulee helposti liiankin tuijottava.
Aspergerit ovat valtaväestön edustajia voimakkaammin visuaalisesti, auditiivisesti (äänellisesti) tai taktiilis-kinesteettisesti suuntautuneita eli yksi aisti johtaa havainnointia selvemmin kuin muilla. Visuaalinen suuntautuminen eli näköaistin dominanssi on aspergereillä yleisintä, kuten myös valtaväestön keskuudessa.
Joillain aspergereilla saattaa olla vaikeuksia keskittyä asioihin, jotka eivät heitä kiinnosta. Tällöin he saattavat upota omiin maailmoihinsa.
Myös kömpelyys on tavallista. Hienomotoriikan hitaan kehityksen vuoksi esimerkiksi kirjoittamaan opettelu saattaa olla vaikeaa ja käsialasta voi olla lähes mahdoton saada selvää. Ääritapauksissa AS-henkilöstä tulee molempikätinen.
Erityiskiinnostuksen kohteet.
AS-henkilöillä on yleensä yksi tai useampi harrastus tai erityiskiinnostuksen kohde eli "ekko", jolle he pyrkivät omistautumaan. Tähän erityisharrastukseen liittyy tyypillisesti laajaa tiedonhankintaa kiinnostavaksi tai tärkeäksi koetusta aiheesta tai aihepiiristä. Usein nämä mielenkiinnonkohteet liittyvät humanistisiin tai luonnontieteisiin. Erityismielenkiinnonkohde voi ilmetä myös keräilyharrastuksena tai jonain järjestelmällisenä ilmiönä tai harrastuksena, kuten šakkina tai taistelulajina.
Erityiskiinnostuksen kohteet saattavat vaihdella pidemmällä aikavälillä jonkin verran, mutta intensiivisyys on aina huomattavan voimakasta. Harrastukset saattavat joissain tapauksissa kehittyä jopa pakkomielteisiksi.
Asperger-ihmisistä etenkin nuoret pojat esitelmöivät usein turhankin laveasti erityiskiinnostuksensa kohteista ilman, että huomaavat pitkästyttävänsä muita.
Unihäiriöt.
Jo Hans Asperger Huomasi, että Aspergerin syndroomaan liittyy usein unihäiriöitä. Myös suomalainen tutkimusryhmä on havainnut, että enemmistö diagnoosin saaneista aspergereista kärsii jonkinasteisesta unihäiriöstä.
Melatoniinia käytetään aspergerin syndroomaan liittyvän kroonisen unihäiriön hoidossa, vaikka sen pitkäaikaiskäytöstä ei ole olemassa tutkittua tietoa. Melatoniini nopeuttaa joillain aspergereilla nukahtamista.
Nukkumisen kokonaistehokkuus ei kuitenkaan parane merkitsevästi, koska melatoniini lisää myös yöunen katkonaisuutta. Koska tutkimus kesti vain kaksi viikkoa eikä siinä käytetty kontrolliryhmää, ei kuitenkaan tiedetä, kuinka suuri osa melatoniinin nukahtamista nopeuttavasta vaikutuksesta johtui tilapäisestä lumevaikutuksesta.
Ihmissuhteet.
On olemassa paljon AS-henkilöitä, joilla ei käytännössä ole työn tai koulun lisäksi mitään muuta sosiaalista elämää. Monet heistä ovat erakkoluonteisia ja viihtyvät yksin. Kuitenkin löytyy myös enemmän muiden ihmisten seurassa viihtyviä AS-henkilöitä, joilla saattaa olla paljonkin ystäviä.
Ystävien ikähaarukka on AS-henkilöillä monesti laajempi kuin valtaväestöllä. Tämä johtunee ainakin osaksi siitä, että aspergereiden on erilaisuutensa vuoksi usein vaikea löytää sielunkumppaneita omasta ikäluokastaan etenkin pienemmillä paikkakunnilla. Lisäksi iän ja sukupuolen kaltaisilla seikoilla on aspergereille vähemmän merkitystä, koska aspergerit eivät omaksu automaattisesti oman ikäryhmänsä ja sukupuolensa käyttäytymismalleja.
AS-henkilöt viettävät tyypillisesti mieluiten aikaansa yhden kuin useamman henkilön kanssa, koska se helpottaa kommunikointia ja vähentää kommunikointitilanteisiin liittyvää aistikuormitusta.
AS-henkilölle ystävystyminen on usein tavallista hitaampi prosessi. Usein toisen henkilön kanssa olemista joudutaan aluksi "opiskelemaan".
Vastapuolelta vaaditaan ystävystymisessä usein joustavuutta. Joskus käy niin että niin sanottu "me-henkikin" löytyy AS-henkilön ja ei-AS-henkilön välille ajan kuluessa. AS-henkilön ja toisen henkilön välistä ystävyyttä voidaan pitää hyvin arvokkaana asiana, ja se yleensä saattaa estää AS-henkilöiden myöhempiä mielenterveysongelmia selvästi. Luonnostaan toistenkin seuraan hakeutuvasta AS-henkilöstä saa parhaimmillaan hyvinkin luotettavan ja "henkeen ja vereen" kaveriaan puolustavan ystävän, jolla on vahva moraali. Parhaimmillaan ns. normaali henkilö ystävänä antaa AS-henkilölle turvallisen ikkunan ymmärtää tavallisten ihmisten sosiaalista maailmaa entistä paremmin. Tällöin ystävien kesken voi syntyä molemmin puolinen hyötysuhde: toinen saa vahvamoraalisen järkähtämättömän liittolaisen ja AS-osapuoli taas saa uusia näkökulmia ja ymmärrystä.
Poikkeavat kiinnostukset ja muu erilaisuus, jopa erilainen olemus, vaikeuttavat usein parisuhteen syntyä, koska yleisesti samanlaisuutta pidetään yhteenkuuluvuuden mittana. AS-henkilöt eivät aina ajattele näin, ja tästä syystä torjutuksi tuleminen erilaisuuden vuoksi voi olla ankara koettelemus, varsinkin kun koko elämänsä on joutunut samanlaistamisen paineen alaiseksi. Suuri osa AS-henkilöistä kuitenkin löytää itselleen lopulta puolison ja ystäviä.
Kiusaaminen.
Asperger-henkilöt joutuvat usein kokemaan kiusaamista ja syrjintää lapsena, teini-iässä sekä opiskelu- ja työpaikoilla. Jo työnsaanti voi olla vaikeaa sosiaalisten vaatimusten vuoksi, vaikka AS-henkilö olisi hankkinut alan koulutuksen ja hänellä olisi hyvätkin tutkintopaperit.
Monia AS-lapsia kiusataan muun muassa koulussa erikoisuutensa takia. Tyypillinen kiusaamista aiheuttava ongelma on se, että he eivät usein luo muiden samanikäisten kanssa vertaiskontakteja. Vaikka AS-lapset kokevat tarvetta kuulua johonkin vertaisryhmään, he eivät välttämättä löydä samanhenkisiä ihmisiä omasta ikäluokastaan, mikä vaikeuttaa ystävyyssuhteiden syntyä.
Vahvaluonteinen, vahvamielipiteinen ja näennäisesti ulospäin suuntautunut, mutta kuitenkin sosiaalisesti muita kyvyttömämpi AS-oppilas saatetaan luokkayhteisössä kokea oudoksi ja hän saattaa olla helppo kohde muun joukon ärsytettäväksi. Toisaalta hiljainen, omissa oloissaan viihtyvä, omituisia rutiininomaisia tapoja omaava sulkeutunut AS-oppilaskin on kiusaajille helppo maalitaulu. Tällaista yksinäisempää oppilasta on helpompi kiusata.
On erittäin yleistä, että opettajat eivät puutu kiusaamiseen, vaan kiusaajat saavat jatkaa toimintaansa, kunnes kiusattu menettää itsehillintänsä ja käy heidän kimppuunsa. Toisinaan käy jopa niin, että kiusaajien harjoittamaa henkistä väkivaltaa katsotaan läpi sormien, mutta malttinsa menettänyt AS-lapsi leimataan käytöshäiriöiseksi.
Joskus AS-henkilö saattaa tajuta joutuneensa kiusatuksi vasta paljon myöhemmin, toiset taas saattavat ylireagoida vähänkin kiusaamiseen vivahtavissa tilanteissa, vaikkei vastapuolella olisikaan ollut mitään aikomusta kiusata ko. henkilöä.
Koulutus ja työelämä.
Diagnosoiduilla Asperger-syndroomaisilla on yleensä suuria vaikeuksia työllistyä tai selviytyä palkka- ja kotitöiden yhteensovittamisesta. Ruotsalaisen arvion mukaan vain 10–15% diagnosoiduista Asperger-aikuisista elättää itsensä työllään. Opinnot jäävät usein kesken 20–25 –vuotiaana siksi, että käytännölliset ja sosiaaliset ongelmat vievät liikaa energiaa. Monilla on paljon yksittäisiä yliopistokursseja, ja osa kykenee suorittamaan opintonsa loppuun, vaikka ehkä viiveellä.
Monista Asperger-piirteistä on myös hyötyä opiskelussa ja työelämässä. Esimerkiksi
kykyä keskittyä pitkäjännitteisesti itsenäiseen tiedonhankintaan ja omaksua laajat määrät tietoa itseä kiinnostavista aiheista voi hyödyntää kouluttautumalla asiantuntija-ammattiin. Aspergerit saattavat yltää tarkkuutensa ja systemaattisuutensa ansiosta huippusuorituksiin myös tieteellisessä työskentelyssä. Kyky yksityiskohtien ja sävyjen hyvään hahmottamiseen on eduksi muun muassa tietotekniikassa, arkistoinnissa, kielellisessä työskentelyssä, insinöörintöissä ja taiteellisessa toiminnassa.
Erään teorian mukaan Asperger-ihmisiä työskentelee paljon esimerkiksi tutkijoina osaksi myös siitä syystä, että akateemiset yhteisöt sietävät erilaisuutta paremmin kuin monet muut työyhteisöt.
Mikäli AS-henkilö pystyy yhdistämään jonkin mielenkiinnonkohteensa ja työnsä, hän saattaa tehdä merkittävän uran. AS-henkilöt työskentelevät usein esimerkiksi arkkitehteinä tai insinööreinä. Armeija on joillekin AS-henkilöille kotoisa paikka tiukkoine rutiineineen ja sääntöineen, ja se saattaa tarjota työpaikan, johon yhdistyy sosiaalisesti selkeä ja vakaa ympäristö. Myös erilaiset oppilaitokset voivat olla sosiaalisesti helppoja ja mielekkäitä työpaikkoja AS-henkilöille. AS-henkilöt menestyvät usein myös taiteen saralla.
Tanskassa on yritys, jonka tehtävänä on työllistää Asperger-ihmisiä sekä syvemmin autistisia arvostettuihin ammatteihin.
Persoonallisuus.
Asperger-henkilöillä on tyypillisesti vahva arvomaailma. ”Ulkopuolisen näkökulmasta” katsoen tavalliset ihmiset puhuvat usein arvoistaan, mutta käyttäytyvät AS-henkilöiden mielestä pikemminkin juuri niin kuin on sosiaalisesti soveliasta.
Aspergerin syndroomaa tutkineen Tony Attwoodin mukaan aspergerit ovat rehellisiä, uskollisia, luotettavia ja mutkattomia ja heillä on vahva moraali ja oikeudentunto. Heidän älyllisiin kykyihinsä kuuluvat poikkeuksellisen hyvä muisti, innostus ja tietämys erityiskiinnostuksen kohteistan, omaperäinen ajattelutapa, hyvä mielikuvitus ja ainutlaatuinen kyky ajatella visuaalisesti. Nämä luonteenpiirteet eivät koske vain Aspergerin oireyhtymää, mutta vahvistuvat sen ansiosta.”
Sukupuoleen liitetyt ominaisuudet ja seksuaalisuus.
Monet autismin kirjon aikuisista kokevat tavanomaiset sukupuoliroolit itselleen epäluonteviksi ja keinotekoisiksi. Osa kokee olevansa sukupuolettomia tai omaavansa sekä miehisiä että naisellisia piirteitä yhtä aikaan tai vuorotellen.
Äärimmäisyydet seksuaalisessa aktiivisuudessa, tavanomaista hitaampi kehittyminen tai pragmaattinen asennoituminen seksuaalisuuteen ovat asioita, jotka myös nousevat esiin aspergerien keskuudessa. Lisäksi homo- ja biseksuaalisuuden kaltaiset harvinaisemmat seksuaalisuuden ilmaisumuodot saattavat olla jonkin verran yleisempiä kuin väestössä keskimäärin.
Toistaiseksi ei ole kuitenkaan tehty tilastollisia tutkimuksia, joissa olisi pyritty selvittämään näiden ilmöiden yleisyyttä aspergereilla ja muilla autismin kirjolaisilla. Edellä mainitut seksuaalisuuden poikkeavuudet saattavat liittyä biologisiin tekijöihin, kuten hormonitoimintaan. Näitä havaintoja saattaa selittää myös valtaväestön taipumus kieltää ja kätkeä hankalaksi kokemansa asiat. Autismin kirjon ihmiset puolestaan saattavat välittää vähemmän siitä, miten muut kokevat heidän epätavallisen suuntautumisensa.
Mielenterveyden häiriöt.
Asperger-henkilöt ovat varsinkin nuoruudessa ja nuorella aikuisiällä muuta väestöä alttiimpia mielenterveydellisille ongelmille, kuten masennukselle ja ahdistuneisuudelle. Koulukiusaaminen on tavallisin syy AS-henkilöiden masennukseen. Toisaalta aspergerit saavat myös muita helpommin väärän masennusdiagnoosin syrjäänvetäytymistaipumuksensa ja poikkeavan ruumiinkielensä kuten vähäisen katsekontaktin vuoksi.
Jotkut Suharevan aikalaiset epäilivät, että skitsoideilla eli eristäytyvillä henkilöillä olisi muuta väestöä suurempi riski sairastua skitsofreniaan. Hans Aspergerin aineisto kuitenkin todisti epäilyn turhaksi aspergereiden osalta: 200 potilaan joukosta vain yhdelle kehittyi skitsofrenia kahdenkymmenen vuoden pituisen tarkkailujakson aikana. Aspergerin syndrooman oireiden saatettiin silti vielä 1990-luvun alussa tulkita johtuvan skitsofreniasta tai muista mielenterveyden häiriöistä, ja monet psykiatrit pitivät Aspergerin syndroomaa "kiisteltynä ilmiönä".
Monet Aspergerin syndroomaan usein liittyvät piirteet kuten puheen ja tunnetilojen ilmaisun niukkuus, muuta väestöä vähäisempi katsekontakti, omiin oloihin vetäytyminen, epäsovinnainen käyttäytyminen ja epätavalliset kiinnostuksen kohteet saattavat muistuttaa skitsofrenian oireita. Myös aistiherkkyyttä ja epätavallista ruumiinkieltä on saatettu pitää osoituksena skitsofreniasta.
Joillekin Asperger-nuorille voi tulla jakso, jolloin heidän taitonsa tilapäisesti taantuvat, he vetäytyvät sosiaalisista yhteyksistä, suhtautuvat välinpitämättömästi henkilökohtaiseen hygieniaan ja uppoutuvat intensiivisesti omiin kiinnostuksenkohteisiinsa. Sitä voidaan helposti luulla taantumisjaksoksi, joka edeltää skitsofrenian puhkeamista. (Attwood 2007). Pienelle vähemmistölle nuoria AS-aikuisia voi kuitenkin kehittyä myös aitoja skitsofrenian oireita, jotka liittyvät usein johonkin stressaavaan tapahtumaan. (Attwood 1998.)
Vanhentuneita käsityksiä Aspergerin syndroomasta ja hoidosta.
Vanhempien saatettiin ennen epäillä laiminlyöneen lapsensa kasvatuksen, jos lapsi oli omaehtoinen ja itsepäinen eikä totellut opettajan kehotuksia. Aspergerin oireyhtymä ei kuitenkaan johdu vääristyneestä vuorovaikutuksesta tai kasvatuksesta.
Aspergerin syndrooman syyksi on myös epäilty ruokavaliota, lisäaineita, ympäristömyrkkyjä ja rokotuksia, mutta nämä selitysmallit on sittemmin hylätty.
Asperger-kulttuuri ja yhteiskunnallinen Asperger-liike.
Asperger-kulttuuria syntyy yleensä luonnostaan kahden tai useamman aspergerin kohdatessa. Asperger-kulttuurilla tarkoitetaan tällöin yhteisesti jaettuja käsityksiä siitä, mikä on normaalia ja hyväksyttävää aistimista ja käyttäytymistä. Asperger-kulttuurin mukaisissa tulkinnoissa ei esimerkiksi lähdetä siitä, että katsekontaktin välttely olisi merkki epärehellisyydestä, epäkohteliaisuudesta, ujoudesta tai huonosta itsetunnosta.
Kansainvälisen autismiliikkeen nousun yhteydessä on alettu viettää Autistien oikeuksien päivää 18. kesäkuuta. Lisäksi Hans Aspergerin syntymäpäivä 18. helmikuuta on julistettu kansainväliseksi aspergereiden päiväksi.
Tunnettuja henkilöitä, joilla on tai epäillään olleen Aspergerin syndrooma.
Elokuvaohjaajat Steven Spielberg ja Markku Pölönen, kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkkä, muusikko-kirjailija Juice Leskinen sekä itäsuomenkarjan kasvattaja Ilmari Majuri ovat julkisesti kertoneet Aspergerin syndroomastaan.
Koska Aspergerin syndrooman lääketieteellinen diagnosointi tapahtuu ulkoisen käyttäytymisen perusteella, diagnoosi voidaan antaa myös postuumisti, mikäli diagnosoitavan henkilön käyttäytymiselle tyypilliset AS-piirteet voidaan selvittää kyllin luotettavasti. Aspergerin syndroomaan erikoistunut irlantilainen lastenpsykiatrian professori Michael Fitzgerald on julkaissut tieteellisen artikkelin, jonka mukaan kuuluisalla brittiläisellä matemaatikolla Alan Turingillä oli Aspergerin syndrooma.
Fitzgerald osoittaa toisessa tieteellisessä artikkelissaan, että viime vuosisadan merkittävimpiin filosofeihin lukeutuvalla Ludvig Wittgensteinilla oli niin sanottu hyvätasoinen autismi. Cambridgen yliopiston Autismitutkimuskeskuksen johtajan Simon Baron-Cohenin sekä kehityspsykologi Erik H. Eriksonin mukaan on aihetta epäillä, että myös Albert Einsteinilla oli hyvätasoinen autismi.
Aspergerin syndrooman esiintyminen taiteessa.
Lasse Hallströmin vuonna 2012 ensi-iltaan tulleen elokuvan Rakkaudesta, unelmista ja kaloista (Salmon Fishing in the Yemen) päähenkilö Fred Jones on aspergeri. Ewan McGregorin näyttelemä Jones on luonnonvaraministeriön erityisasiantuntija, joka saa tehtäväkseen konsultoida Jemenin hallitsijaa paikallisessa lohenistutushankkeessa.
Brittiläisen Mark Haddonin nuortenromaani Yöllisen koiran merkillinen tapaus kertoo kustantajan mukaan pojasta, jolla on Aspergerin syndrooma. Haddon on kuitenkin ilmoittanut blogissaan, että on tutustunut vain pintapuolisesti Aspergerin syndroomaan ja autismiin, eikä hänen kirjan päähenkilöllä ole todellisen elämän esikuvia, joilla olisi Aspergerin syndrooma tai autismi. Haddonin kirja ei sen vuoksi yritä kertoa Aspergerin syndroomasta, vaan pikemminkin erilaisuudesta ja ulkopuolisuudesta sekä maailman näkemisestä hämmästyttävällä ja paljastavalla tavalla toisin. Haddon toteaa myös, että kirjassa ei mainita Aspergerin oireyhtymää tai autismia sekä kertoo katuvansa, että näitä termejä on käytetty kirjan markkinoinnissa.


Kehitysvamma.
a>, joka on yleinen kehitysvammaisuuden aiheuttaja.
Kehitysvamma merkitsee yksilönkehityksellisiä eli lapsuudesta asti ilmeneviä vaikeuksia käsityskyvyssä. Asioiden ymmärtäminen, oppiminen ja käsitteellinen ajattelu on kehitysvammaisille usein vaikeampaa kuin muille, minkä vuoksi he eivät pysty yleensä tulemaan toimeen ilman erityistä hoitoa, apua tai opetusta. Monilla kehitysvammaisilla on lisäksi huono paineensietokyky. Osa kehitysvammaisista kärsii myös negatiivisten tunteiden voimakkuudesta ja hallitsemattomuudesta, mikä johtaa helposti itsetuhoiseen tai aggressiiviseen käyttäytymiseen,
Kehitysvammaisilla on myös muuta väestöä useammin motorisista vaikeuksista aiheutuvia fyysisiä toimintarajoitteita tai vuorovaikutukseen liittyviä ongelmia. Pelkkiä motorisia tai vuorovaikutuksellisia toimintarajoitteita omaavaa henkilöä ei kuitenkaan luokitella kehitysvammaiseksi, vaan kehitysvammaisuudella viitataan heikkolahjaisuutta suurempiin puutteisiin ymmärtämiskyvyssä ja muussa älyllisessä suoriutumisessa.
Noin 0,75 prosentilla Suomen väestöstä eli 40 000 ihmisellä arvioidaan olevan kehitysvamma. Kehitysvammaisuus on miehillä selvästi yleisempää kuin naisilla. Jos älylliseen kehitysvammaisuuteen liittyvät oireet alkavat vasta aikuisiällä esimerkiksi aivotoimintaa vaurioittavan tapaturman tai sairauden serauksena, tilaa ei kutsuta kehitysvammaksi, vaan aivovammaksi tai dementiaksi.
Kehitysvammaisuuden asteet.
Kehitysvammaisuuden aste vaihtelee syvästä lievään. Lievät kehitysvammaisuuden muodot ovat huomattavasti yleisempiä kuin vaikeammat.
Lievä älyllinen kehitysvammaisuus aiheuttaa oppimisvaikeuksia ja usein myös erityisopetuksen tarvetta. Lievästi kehitysvammaiset ovat yleensä henkilökohtaisissa toimissaan omatoimisia ja pystyvät aikuisena asumaan
itsenäisesti tai hieman tuettuna. Monet aikuiset kykenevät työhön ja ylläpitämään hyviä
sosiaalisia suhteita. Useimmiten he kuitenkin tarvitsevat työssään jonkinasteista jatkuvaa opastusta ja valvontaa.
Lievästi kehitysvammaiset ihmiset tarvitsevat usein myös tukea kyetäkseen asioimaan ja hankkimaan tarvitsemansa palvelut. Heidän rahankäyttötaitonsa voivat olla puutteellista ja helpon johdateltavuutensa takia he ovat vaarassa liittyä seuraan, joka käyttää heitä hyväkseen.
Keskiasteisesti kehitysvammaiset tarvitsevat erityisopetusta, mutta kykenevät saavuttamaan jonkinasteisen riippumattomuuden itsensä hoidossa ja riittävän kommunikaatiokyvyn. Aikuiset tarvitsevat vaihtelevanasteista tukea elääkseen ja työskennelläkseen. Useimmat pystyvät osallistumaan ohjattuun työhön joko tavallisella työpaikalla tai työkeskuksessa ja kulkemaan työpaikalleen itsenäisesti.
Vaikea kehitysvammaisuus aiheuttaa yksilölle jatkuvan tuen ja ohjauksen tarpeen. Vaikeasti kehitysvammaiset tarvitsevat huomattavaa tukea asumisessa ja työtehtävien suorittamisessa. He voivat kuitenkin pitkän kuntoutuksen avulla kehittyä melko itsenäiseksi henkilökohtaisissa päivittäisissä toimissaan.
Syvästi kehitysvammaiset henkilöt tarvitsevat jatkuvaa hoivaa, koska heillä on vakavia puutteita kommunikaatiossa, liikunnassa sekä kyvyssä huolehtia henkilökohtaisista toimista ja hallita suolen ja rakon toimintaa. Heidän opettamisessaan tähdätään päivittäisiin elämäntilanteisiin liittyvien asioiden oppimiseen sekä mm. liikunnallisten
ja kommunikaatioon liittyvien perusvalmiuksien kehittymiseen. Syvästi kehitysvammaiset voivat tulla omatoimiseksi joissakin päivittäisen elämän toiminnoissa, kuten syömisessä, ja oppia yksinkertaisia työtehtäviä. Asumisessaan he tarvitsevat kuitenkin ympärivuorokautista valvontaa.
Kehitysvammaisuuden aiheuttajia.
Älyllinen kehitysvammaisuus johtuu synnynnäisestä tai kehitysiässä saadusta sairaudesta, viasta tai vammasta.
Nämä voivat johtua joko perimästä, syntymää edeltävistä syistä, synnytyksen yhteydessä sattuneista vaurioista, äidin raskaudenaikaisesta sairaudesta tai lapsuusiän infektioista tai tapaturmista. Kehitysvammaisuuden riskiä lisääviä tekijöitä ovat muun muassa äidin korkea ikä tai raskaudenaikainen huumeiden tai alkoholin käyttö tai tupakointi. Downin syndrooma ja Fragile-X-oireyhtymä ovat kehitysvammaisuuden yleisimmät aiheuttajat. Kehitysvammaisuuden lääketieteellisiä diagnooseja on kuitenkin lukuisa joukko ja useimmat niistä ovat hyvin harvinaisia. Noin kolmanneksessa tapauksista kehitysvamman syytä ei kyetä selvittämään.
Diagnosointi.
Kehitysvammaisen ihmisen älykkyys kasvaa aina 60-vuotiaaksi asti, mutta kehitysvammaisuus pyritään diagnosoimaan jo ennen viiden vuoden iässä alkavaa esiopetusta.
Kehitysvammaisuuden diagnosointi on usein pitkä ja monivaiheinen prosessi. Lapsen kehitystä tulee seurata riittävän laaja-alaisesti ja monesta näkökulmasta, jotta nähdään, miten se etenee. Tarvitaan vähintään vuoden seuranta-aika, joskus pitempikin. Termi laaja-alainen kehitysviivästymä tai vaikea-asteinen kehityksen erityisvaikeus ovat käytössä usein siinä vaiheessa, kun lapsen tutkimukset ovat vielä kesken ja hänen kehitystään seurataan. Usein jossain vaiheessa voidaan todeta vaikeuksien olevan sitä luokkaa, että kehitysvammakriteerit täyttyvät.
Älyllinen kehitysvammaisuus ("Retardatio mentalis") jaetaan Maailman terveysjärjestön tautiluokituksessa (ICD-10) eri vakavuusasteisiin siten, että älykkyysosamäärä 50–69 vastaa lievää kehitysvammaisuutta, 35–49 keskitasoista kehitysvammaisuutta, 20–34 vaikeaa kehitysvammaisuutta ja alle 20 syvää kehitysvammaisuutta. Lääketieteellisessä kirjallisuudessa kehitysvammaisuus jaetaan usein vain kahteen ryhmään,
lievään ja vaikeaan, jossa ÄO on alle 50.
Älykkyysosamäärän mukainen ryhmittely ei kuitenkaan vastaa kehitysvammaisten todellista suoriutumista elämässä. Tämä johtuu siitä, että kehitysvammaisten henkisten kykyjen rakenteet voivat vaihdella suuresti. Yhdysvaltojen kehitysvammaliitto onkin esittänyt, että kehitysvammaisuuden määrittelemisessä otettaisiin älykkyytestisuoriutumisen lisäksi huomioon vaikeudet itsestä huolehtimisessa, sosiaalisessa kanssakäymisessä, oman käyttäytymisen säätelyssä, käytännön oppimistilanteissa, vapaa-ajantoiminnoissa ja työelämässä. Myös kehitysvammaisten lisävammat ja henkilökohtainen kokemustausta vaikuttavat tuen tarpeeseen.
Kehitysvammaisuuden diagnosointi onkin tarpeen tehdä moniammatillisena yhteistyönä, jossa ovat mukana lääkäri, psykologi, sosiaalityöntekijä, mahdolliset terapeutit, opettajat/kasvattajat sekä luonnollisesti vanhemmat. Diagnoosiin tarvitaan lääketieteelliset tutkimukset sekä psykologin tutkimus ja laaja-alainen toimintakyvyn arviointi. Lääketieteelliset tutkimukset käsittävät arvion kehitysviivästymän syistä, terveydentilan tutkimisen ja mahdollisista lisävammoista ja sairauksista johtuvien erillisten haittojen arvioinnin. Psykologintutkimus sisältää arvion älyllisestä toimintakyvystä sekä neuropsykologisen tutkimuksen, jolla selvitetään tarkemmin oppimisen vaikeuksia.
Kehitysvammaisille ja heidän perheilleen suunnatut tukimuodot.
Kehitysvamma haittaa jokapäiväistä selviytymistä sitä vähemmän, mitä paremmin yhteiskunta kykenee ottamaan kehitysvammaisten erityiset tarpeet huomioon. Yksilöllinen, tarpeenmukainen tuki auttaa kehitysvammaisia elämään hyvää elämää. Jotta kehitysvammaiset voisivat elää tasa-arvoisina jäseninä yhteiskunnassa, he tarvitsevat tukea, ohjausta ja palveluita. Nämä voivat liittyä esimerkiksi toimeentuloon, kommunikaatioon, kodinhoitoon, omatoimisuuteen, liikkumiseen, terveyteen, turvallisuuteen, vapaa-aikaan ja työhön.
Älyllinen kehitysvamma oikeuttaa yleensä työkyvyttömyyseläkkeeseen. Kehitysvammaisille järjestetään lisäksi päivätoimintaa.
Kehitysvammaisille järjestetään myös autettua, ohjattua ja tuettua asumista. Autettu ja ohjattu asuminen toteutuvat yleensä asuntoloissa. Autettuun asumiseen liittyy yövalvonta, jota ohjatussa asumisessa ei ole. Tuetussa asumisessa kehitysvammainen asuu omassa asunnossa, jossa käy tarvittaessa ohjaaja.
Kolmetoista tuhatta eli lähes kolmannes aikuisista kehitysvammaisista asuu vanhempiensa luona. Ryhmäkodeissa asuu yhteensä 9 000 kehitysvammaista. Tuettuja asuntoja on noin 3 000 kehitysvammaisella.
Omaisjärjestöjen perhetyömallin tarkoituksena on auttaa kehitysvammaisten huoltajia ja koko perhettä jaksamaan. Ilman tukea perhe saattaa kokea kehitysvammaisen lapsen kasvattamisen ylipääsemättömäksi. Varsinkin haastava käytös voi määrätä perheen arkirytmin lähes kokonaan. Monilla lapsilla on kehitysvamman lisäksi vielä muitakin terveysongelmia. Vanhemmat unohtavat usein itsensä huolehtiessaan lapsestaan ja tämän oikeuksista. Kun lapsi vaatii huomiota, vanhempien oma elämä jää helposti jalkoihin eikä ehditä miettiä omaa hyvinvointia tai harrastuksia.
Kehitysvammaiset tarvitsevat yleensä erityisopetusta. Kehitysvammaisilla on tämän vuoksi kuuden vuoden iässä alkava pidennetty oppivelvollisuus, joka kestää 11 vuotta. Pidennetyn oppivelvollisuuden turvin oppilaalle pyritään takaamaan paremmat mahdollisuudet omaksua yhteiskunnassa tarvittavat perustiedot ja -taidot.
Kun lapsella on todettu kehitysviivästymä tai kehitysvamma, tehdään kuntoutustyöryhmän tuella koulumuodonselvitys ja mahdollinen päätös erityisestä tuesta. Kehitysvammaisen oppilaan opetus voidaan järjestää joko yleisopetuksen tai erityisopetuksen ryhmässä tai molemmissa. Erityinen tuki järjestetään ensisijaisesti lähikoulussa. Oppilaan on siis mahdollista opiskella osa tai kaikki tunneista integroituna perusopetuksen luokkaan, erityisluokalla tai erityiskoulussa..
Erilaisten apuvälineiden ja yksilöllistettyjen oppimateriaalien lisäksi oppilas saattaa tarvita tukea koulunkäynnin päivittäiseen sujumiseen. Koulutoimi myöntää tarvittaessa lapselle koulunkäyntiavustajan.


Nörtti.
__NOTOC__
Nörtti on arkikielessä käytetty ilmaus innokkaasta tietotekniikan, musiikin tai vastaavien asioiden harrastajasta. Stereotyyppisessä merkityksessään nörtti on harrastukseensa syventynyt ja sosiaalisesta elämästä hieman syrjäytynyt.
Nörtti-sana suomen kielessä juontanee juurensa 1990-luvun alkupuolelle Helsingin Suomalaiseen Yhteiskouluun, jossa se oli koulun oppilaiden käyttämä haukkumanimi koulun IB-linjalaisista.
Samantapaisia sanoja.
Friikki muistuttaa nörttiä; hän on jonkin asian innokas harrastaja tai ihailija. Toinen nörtille sukua oleva ilmiö on giikki (). Geek saatetaan nykyisin määritellä ”sosiaalisesti lahjakkaaksi, ulkonäöstään huolehtivaksi nörtiksi”, joka on intohimoisen kiinnostunut jostakin tekniikkaan tai populaarikulttuuriin liittyvästä asiasta. Geek-naisten esiäidiksi mainitaan 1800-luvulla elänyt matemaatikko Ada Lovelace, jota pidetään kaikkien aikojen ensimmäisenä tietokoneohjelmoijana.
Nörttikulttuuri.
25. toukokuuta on julistettu Geek Pride Day:ksi. Tällöin juhlitaan ensimmäisen "Tähtien sota" -elokuvan julkaisua, "Linnunradan käsikirja liftareille" -kirjan innoittamaa pyyhepäivää ja Terry Pratchettin kirjaan viittaavaa päivää Glorious 25 May.
Suomessa nörttien järjestöksi ilmoittautui vuonna 1997 perustettu Irti Elämästä -yhdistys, joka järjesti tiedotusvälineissäkin huomiota saaneen ”nörtti-iskun” tammikuussa 1999, jolloin yhdistyksen jäsenet chattailivat Helsingin rautatieaseman matkatavaralokeroissa.


Uuden-Seelannin maantiede.
Uuden-Seelannin maantiede on ainutlaatuinen, sillä Uusi-Seelanti sijaitsee melkein itäisen ja läntisen pallonpuoliskon rajalla. Lähin naapurivaltio on noin 1 500 kilometrin päässä sijaitseva Australia.
Uusi-Seelanti koostuu kahdesta saaresta, pohjois- ja eteläsaaresta, jotka erottaa Cookinsalmi. Pohjoissaarella on toimivia tulivuoria, kuumia järviä sekä geysirejä, joista kohoaa kuuma vesisuihku kymmenien metrien korkeuteen. Eteläsaari on hieman pohjoissaarta suurempi ja siellä sijaitsee korkeita lumihuippuisia vuoria, jotka muodostavat Etelä-Alpeiksi kutsutun vuorijonon. Saaren eteläosissa jäätiköt ovat kovertaneet kapeita ja suuria, jopa satojen metrien syvyisiä U- eli ruuhilaaksoja, jotka ovat mereen yltäessään synnyttäneet vuonoja.
Kasvillisuus.
Uuden-Seelannin kasvillisuus vaihtelee sekä itä-länsisuunnassa, pohjois-eteläsuunnassa, että korkeuserojen mukaan. Pohjoissaarella kasvillisuus on ainavihantaa subtrooppista lehtimetsää ja tyypillinen puulaji on kauripuu. Eteläsaaren kostean länsiosan alangoilla kasvillisuus on subtrooppisen lehtimetsän ja lauhkean lehtimetsän välimuotoa. Toisin kuin pohjoisen pallonpuoliskon lauhkeissa metsissä, Uudessa-Seelannissa lauhkean alueen lehtipuut eivät pudota lehtiään viileäksi kaudeksi muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Tyypillisimpiä eteläsaarelaisia puita ovat etelänpyökit. Australian ja Uuden-Seelannin puu- ja kasvilajistolla ei ole juuri mitään tekemistä keskenään. Uudessa-Seelannissa ei esimerkiksi kasva eukalyptuspuita, jotka ovat tyypillisimpiä puita Australiassa. Kasvillisuuden ja erityisesti puulajien lajirunsaus on Uudessa-Seelannissa häkellyttävä. Yhdellä metsäalueella voi kasvaa jopa yli 200 puulajia. Muualla maailmassa vastaavissa olosuhteissa puiden lajimäärä rajautuisi muutamaan tiettyä metsätyyppiä dominoivaan lajiin. Uuden-Seelannin metsät ovat monimuotoisia kaikilla leveyspiireillä ja kaikissa metsille edullisissa ilmasto-olosuhteissa.
Eteläsaaren vuoristoissa lehtimetsiä ei ylempänä seuraa havumetsä, vaan pyökkimetsät seuraavat vuorten rinteitä metsärajaan saakka, jonka jälkeen se vaihtuu subalpiiniseksi nummeksi, joka köyhtyy vielä ylemmäs mentäessä ja lopulta vastaan tulee ikijäätikkö.
Eteläsaaren itärannikolla, jota vuoristo suojaa länsituulten tuomilta sateilta, kasvaa tuulista nummea.
Eläimistö.
Uuden-Seelannin saarten alkuperäiseen eläimistöön kuului ennen ihmisen saapumista lintuja, matelijoita, sammakkoeläimiä, hämähäkkieläimiä ja hyönteisiä. Ainoat saarella eläneet nisäkkäät olivat uudenseelanninmerikarhu, uudenseelanninmerileijona ja kolme pientä lepakkolajia: lyhythäntälepakko ("Mystacina tuberculata"), isolyhythäntälepakko ("Mystacina robusta") ja "Chalinolobus tuberculatus"-siippalaji. Sammakkolajeja oli alun perin seitsemän. Matelijalajistoa saarella oli alun perin noin 30, ja se käsitti lähinnä tuataroja, skinkkejä ja gekkoja, muttei lainkaan kilpikonnia tai käärmeitä. Uusi-Seelanti on sen verran viileä saaristo, että matelijat synnyttävät siellä eläviä poikasia munimisen sijaan. Alkuperäinen hyönteislajisto oli runsas ja käsitti muun muassa kaskaita, mehiläisiä, perhosia, kärpäsiä, kovakuoriaisia, heinäsirkkoja ja erikoisia wetasirkkoja.
Saaren alkuperäisen eliöstön silmiinpistävin piirre oli se, että nisäkkäiden puuttuessa linnut hallitsivat myös muualla maailmassa yleensä nisäkkäille kuuluvia ekologisia lokeroita. Alun perin lintulajeja oli 245, joista 75 prosenttia oli endeemisiä eli vain Uudessa-Seelannissa tavattavia lajeja. Monet linnut olivat suuria ja lentokyvyttömiä, ja lintuja löytyi niin oravan, hiiren, myyrän, hirven, peuran, ketun, mäyrän kuin jäniksenkin ekolokeroihin. Maapetojen puuttuessa linnuille oli luontevaa menettää lentokyky ja kasvaa suuriksi. Saaren alkuperäiseen linnustoon kuului muun muassa hanhia, erilaisia varpuslintuja, haukkoja, kyyhkyjä, papukaijoja, pingviinejä ja sorsalintuja. Kuuluisin, jo sukupuuttoon kuollut linturyhmä lienee moat, joita oli ihmisen saapuessa 11 lajia. Moa olivat täysin siivettömiä suuria lintuja, ja ne käyttivät ravintonaan kasveja. Moalintuja saalisti nykyään sukupuuttoon kuollut jättiläsmäinen haastinkotka, jonka on väitetty tappaneen ja syöneen ihmisiäkin.
Muita lentokyvyttömiä alkuperäisiä lintuja olivat moalintujen lisäksi kiivit, lentokyvytön petokurki, kakapo, lentokyvytön suurikokoinen hanhi, vilistäjät ja monet maaelämään speutuneet rantakanat. Näistä on vielä jäljellä kakapo, kaksi vilistäjälajia, neljä kiivilajia sekä muutama rantakanalaji. Lentävistä lajeista monet ovat niin ikään kuolleet sukupuuttoon, muun muassa huia, uudenseelanninjoutsen ja uudenseelanninpelikaani, joka oli pelikaanilinnuista suurin. Lentävistä lintulajeista on jäljellä muun muassa kea ja tui. Uuden-Seelannin linnustosta 50 prosenttia on kuollut sukupuuttoon ihmisen saapumisen jälkeen. Viimeisimmät sukupuuttoon kuolleet linnut ovat kirkupöllö ja piopio.
Ilmasto.
Uusi-Seelanti sijoittuu globaalisessa ilmanpainejärjestelmässä lähinnä hepoasteen korkeapaineen ja polaaririntaman matalapaineiden väliin. Uuden-Seelannin tuulet ovat lähes pääsääntöisesti länsituulia. Ne tuovat sekä viileyttä että kosteutta länsirannikolle. Vuorten suojapuolella vaikuttaa Föhn-tuuli. Meri- ja maatuuli vaikuttavat myös rannikkoalueella.
Uuden-Seelannin ilmasto on erittäin monimuotoinen. Maan sijainti kahden lämpövyöhykkeen tuntumassa, voimakas merellinen vaikutus sekä suuret korkeuserot ovat syynä tähän. Lämpöolosuhteet voivat muuttua vain muutamien kilometrien säteellä lähes trooppisesta vuoristojen pakkasasteisiin. Samoin käy kosteuden suhteen. Länsirannikko on sateisinta aluetta ja vain 100 kilometriä itään vuoristojen takana on Uuden-Seelannin kuivinta aluetta. Sateisuus selittyy hyvin sillä, että länsituulet tuovat länsirannikolle kosteita tuulia, jotka vuoriston kohdatessaan tiivistyvät orografisiksi sateiksi. Suojapuolelle syntyy Föhn-ilmiö, joka on lämmin laskutuuli.
Keskilämpötila on maassa +10 ja +16 asteen välillä, ja vuodenaikaisvaihtelut ovat suhteellisen vähäisiä. Lämmin aika on tammi-helmikuussa ja kylmintä on heinäkuussa. Lämpötila laskee noin 0,7 astetta 100 metriä kohden, ja vuoristossa sateet voivatkin tulla lumena. Vuoriston vaikutus ilmastoon länsi-itä-suunnassa on suurempi kuin välimatkalla pohjois-etelä-suunnassa.
Ilmanpainevyöhykkeet siirtyvät vuodenaikojen mukaan seuraten auringon zeniittiasemaa. Tämän vuoksi Uuden-Seelannin eteläsaari joutuu touko-syyskuun välisenä aikana polaaririntaman vaikutukseen. Tällöin alueen ylittävät lukuisat matalapaineet tuovat sumuja ja sateita. Näiden väliin jäävät lyhyet aurinkoiset korkeapaineen hetket. Pohjoissaari saa puolestaan joulu- ja tammikuun aikana nauttia hepoasteen korkeapaineen tuomasta aurinkoisesta ilmasta.
Vesistöt.
Uuden-Seelannin vesivarat ovat huomattavat. Merellisyys nostaa kosteutta ja länsituulet tuovat kosteuden etenkin länsirannikolle. Alueelliset vaihtelut ovat kuitenkin suuria. Uuden-Seelannin vesistöt muodostuvat lähinnä jokisysteemeistä. Koska sateita tulee tasaisesti koko vuoden, jokien virtaamat ovat suhteellisen tasaisia. Tulvia toki esiintyy.
Osa vedestä sataa vuoristoissa lumena ja muodostaa pieniä jäätiköitä. Viimeisen jääkauden aikana vuoristot olivat laajalti laaksojäätiköiden alla. Ne uursivat syviä laaksoja ja työnsivät edellään paksuja moreenivalleja. Kun jää suli, näiden luonnonpatojen taakse muodostui vuoristojärviä. Uuden-Seelannin suurin järvi on kuitenkin tulivuoren räjähdyksessä syntynyt kraatterijärvi Lake Taupo.
Pääasiallisesti joet ovat puhtaita nopean virtauksensa vuoksi. Ihmisen vaikutus on kuitenkin lisääntynyt, mikä näkyy jokiveden samentumisena. Clutha-joen keskivirtaama on Uuden-Seelannin suurin: se on 340 kilometriä pitkä, ja sillä on valuma-alue. Pohjoissaaren suurimman joen, Waikaton pituus on peräti 400 kilometriä.
Keskimääräisesti pohjavettä on Uudessa-Seelannissa riittävästi. Eniten sitä esiintyy Canterburyn laaksossa. Paikoin sitä tehdään keinotekoisesti suodattamalla pintavettä maakerrosten läpi. Pohjaveden laatu vaihtelee, mikä johtuu lähinnä vulkaanisesta aktiivisuudesta.
Endogeeniset ilmiöt.
Uudessa-Seelannissa on kallioperän nuoruuden vuoksi havaittavissa lähes kaikki geologiset ja geomorfologiset ilmiöt. Osa saarten kallioperästä on peräisin Gondwanamantereen ajoilta asti, mutta pääasiallisesti vuoret ovat syntyneet mesotsooisten ja kenotsooisten aikakausien välivaiheen poimutuksissa. Vanhimmat kivet ovat syväkivilajeja, nuorimmat taas vulkaanisen toiminnan synnyttämiä pintakivilajeja sekä sedimentoitumisen vuoksi syntyneitä kerroskivilajeja. Poimutuksessa on tapahtunut myös kivilajien muuttumista ja siten syntynyt metamorfisia kivilajeja.
Vulkanismi.
Uuden-Seelannin saarilla on kaikkialla havaittavissa vulkanismin merkkejä. Eteläsaarelta ne ovat sammuneet miljoonia vuosia sitten, mutta pohjoissaari on edelleen aktiivista aluetta. Alue alkaa Ruapehu-tulivuorelta, kulkee kohti koillista 30 kilometrin levyisenä vyöhykkeenä White Islandin saarelle. Törmäysvyöhykkeisiin muodostuu lähinnä kerrostulivuoria, jotka saattavat olla purkautuessaan hyvin rajuja. Uuden-Seelannin vulkaaniseen toimintaan kuuluvat myös laajat laavakentät. Maassa on kymmenkunta aktiiviseksi luokiteltua tulivuorta, joista viisi on joissain määrin jatkuvasti aktiivisia. Tulivuoret purkavat runsaasti tefraa eli kivituhkaa. Tämä aines kerääntyy vuorten rinteille metrien paksuisiksi kerroksiksi. Kun ne vettyvät tai maanjäristyksen vuoksi lähtevät liikkeelle, syntyy vaarallisia lahareita. Myös ihmisen toiminnan takia voimistunut eroosio on lisännyt laharien määrää.
Seismisyys.
Uudessa-Seelannissa on runsaasti maanjäristyksiä, yli 14 000 vuodessa, mutta useimmat energiamäärältään alhaisia. Vuosittain syntyy noin 20 yli 5 Richterin asteen järistystä. Vuonna 1855 sattui yli 8 Richterin asteikon järistys. Muita voimakkaita järistyksiä on tapahtunut vuosina 2009, 1931,1929 ja 2011
Eksogeeniset ilmiöt.
Uusi-Seelanti on myös eksogeenisten ilmiöiden suhteen hyvin monipuolinen alue. Eroosiotekijät ovat sitä voimakkaampia, mitä jyrkempi maan profiili on. Näin ollen Uudessa-Seelannissa, kun se vielä on edelleen kohoavaa aluetta, eroosio on varsin voimakas maisemaa muuttava tekijä. Eteläsaaren jääkauden aikaiset laaksojäätiköt ja sulamisvaiheen virtaavat vedet ovat antaneet maisemaan selvät jälkensä. Pohjoissaaren vulkaaninen toiminta on kasannut paksuja tefrakerroksia, joita virtaava vesi on kuluttanut ja kuljettanut. Molemmilla saarilla massaliikunnot ovat olleet huomattavia. Pakkasrapautumista tapahtuu vuoristojen huipulla. Kemiallista rapautumista tapahtuu kalkkikivialueella, jossa syntyy tippukiviluolia.
Lähteet.
*


Informaatiosodankäynti.
Informaatiosodankäyntiä () on mikä tahansa hyökkäys tietoa kohtaan, toimintatavoista ja keinoista riippumatta. Esimerkiksi puhelin­vaihteen pommittaminen tai sen sovelluksien tuhoaminen tieto­kone­viruksella ovat kumpikin informaatiosodankäyntiä.
Informaatiosodankäyntiä on myös mikä tahansa toiminto, joka suojelee tietoamme - toimintatavoista ja keinoista riippumatta. Esimerkiksi puhelinvaihteen vahvistaminen pommitusten varalta ja sen sovelluksien virusturvan päivittäminen ovat kumpikin informaatiosodankäyntiä.
Informaatiosodankäynti (on) Valtion yhteiskunnalliseen ja sotilaalliseen päätöksentekoon ja toimintakykyyn sekä kansalaisten mielipiteisiin vaikuttamista ja tältä suojautumista käyttämällä hyväksi informaatioympäristöä. Informaatiosodankäyntiä voidaan käydä yhteiskunnallisin, poliittisin, viestinnällisin, psykologisin, sosiaalisin, taloudellisin ja sotilaallisin keinoin kaikilla sodankäynnin tasoilla.
Informaatiosodankäynnin yksi keskeinen pelikenttä ovat tiedotusvälineet. Erilaisin keinoin sotaa käyvät osapuolet pystyvät vaikuttamaan siihen, millaista informaatiota ihmiset saavat tiedotusvälineiden kautta. Varsinkin demokraattisissa valtioissa kansalaismielipide on hyvin tärkeä sotilaallisen politiikan kannalta. Myös rauhan vallitessa on tärkeää, että ihmisillä on toivotunlainen näkemys sotilaalliseen toimintaan liittyvistä asioita. Tavallisilla kansalaisilla ei ole useimmiten ymmärrystä informaatiosodankäynnistä, vaan he uskovat helposti kaiken mitä lehdissä lukee.
Informaatiosodankäynnin ydin.
Informaatiosodankäynnin ydin on systeemisen tiedon merkityksen ymmärtämisessä. Ymmärtämällä systeemin rakenne, sen systeemitieto ja pystymällä toimittamaan systeemille haluttua input- tietoa, systeemi toimii refleksiivisen kontrollin idean mukaisesti tiedon toimittajan haluamalla tavalla.
Laajemmin ottaen informaatiosodankäynnin ytimeen kuuluu myös em. prosessin kehittäminen (oppiminen prosessia käytettäessä), ja kehittämisen kehittäminen (oppiminen oppimisesta) jne.
Tiedon merkityksen kasvu.
Nopeuteen liittyviä ovat tiedustelu/isku- ja tiedustelu/tuli- operaatiot, joissa pyritään lähes reaaliaikaiseen vaikutukseen. Esimerkiksi JSTARS- maavalvontatutkakone ja ATACMS-tykistöohjus: Tunti havainnosta tuhoon. Irakin sodassa 2003 tämä reaaliaikaisuus kehittyi edelleen selvästi tunnin osiin.
2. Täsmäaseet, jotka tarvitsevat tarkan tiedon maalin paikasta. Ammu ja unohda -periaatteella niiden sensoreiden signaaliprosessoreissa on oltava vertailutiedot maalin erottamiseen taustasta, jopa harhauttamisen erottamiseen sekä laskenta- ja ohjauskykyä täsmäaseen ohjaamiseen em. tietojen perusteella maaliin. GPS- pohjaiset täsmäaseet (JDAM)ovat uusin mullistus täsmäaseteknologiassa.
3. Etävaikutuksen kehittymiseen, joka vaatii muun muassa tiedustelua kauemmas ja laajemmille alueille. Etävaikutusvälineitä ovat esimerkiksi risteily- ja ballistiset ohjukset, ilmavoimat, kauaskantoinen tykistö ja raketinheittimistö, informaatiohyökkäys maan rajojen ulkopuolelta, elektroninen sodankäynti ilmasta ja kaikenlainen toiminta avaruudesta.
4. Uudet tiedusteluvälineet ja niihin liittyvä multisensoritoiminta ja datafuusio. Uusia tiedusteluvälineitä ovat mm ilma-, maa- ja elektronisen tilan valvontakoneet (AWACS, JSTARS, RC-135), siviilisatelliitit, elektroninen tiedustelu uusilla digitaalisen signaalinkäsittelyn apuvälineillä.
6. Uudet elektroniset välineet, jotka toimivat välineenä, maalina ja suojattavana kohteena. Näitä ovat mikropiirit, esimerkiksi mikroprosessorit ja muistit, edellisistä muodostuvat piirilevyt, edellisistä muodostuvat kokonaiset tietokoneet ja niiden lisälaitteet, edellisistä koostuvat tietokoneverkot ja kaikkiin edellä mainittuihin liittyvät ohjelmistot. Informaatiosodankäynti liittyy keskeisesti verkottuneisiin tietokoneisiin, niiden osiin ja ennen kaikkea ohjelmistoihin.
7. Johtamisen tukijärjestelmien kehittymiseen. Näitä ovat
Elektronisesta joukkotiedotuksesta on tullut erittäin keskeinen hyökkäyksen kohde Persianlahden sodasta 1991 alkaen. Elektroninen joukkotiedotus tuhotaan tavanomaisen sodan alkuvaiheessa.
Informaatiosodankäynnin osa-alueet.
Informaatiosodankäynti esiintyy useissa eri muodoissa. Esimerkiksi voidaan harhaanjohtaa vihollisen joukkojen liikkeitä, sabotoida pörssikursseja elektronisten laitteiden ja ohjelmien avulla, sotkea tai ottaa haltuun television ja radion lähetyksiä ja niin edelleen.
Informaatiosodankäynnin perusidea on vaikuttaa tiedolla, joten tiedon määrä ei ole aina keskeisin tavoite. Useammin merkityksellistä ovat tiedon yhteys tilanteeseen (konteksti), tietojen ajantasaisuus ja kyky löytää perustiedoista yhteyksiä, malleja ja suurempia kokonaisuuksia. Asevoimien yksiköiden johtajille on elintärkeää saada jatkuvasti ajan tasalla olevaa tietoa, jotta he voisivat menestyksekkäästi johtaa joukkoja taistelussa. Tiedon merkitys korostuu liikkuvissa taisteluissa. Tällaista tietoa ovat esimerkiksi säätiedot ja omien sekä vihollisjoukkojen tilannetiedot. Varsinkin vihollisen suunnitelmien etukäteen paljastaminen on yksi informaatiosodankäynnin päämääristä.
Esimerkiksi Persianlahden sodan aikana hollantilaiset hakkerit murtautuivat Yhdysvaltain puolustuslaitoksen tietokantaan ja saivat haltuunsa tietoja yhdysvaltalaisten joukkojen liikkeistä. He yrittivät myydä tietojaan irakilaisille, mutta nämä kieltäytyivät tarjouksesta luullen sitä huijaukseksi.


Informaatio.
Informaatio on järjestystä, johon voidaan liittää jokin tulkinta. Näin television kuva on informaatiota, mutta sen kohina ("lumisade") ei sitä ole, koska siinä ei ole järjestystä. Tieto on informaation alalaji, johon liittyy semantiikkaa; sitä vastoin informaatioteoriassa informaatio abstrahoidaan symbolijonoiksi, joita ei tarvitse tulkita.
Erilaiset informaatioon liittyvät laajennukset ovat olleet merkittävimpiä niiden muutosten joukossa, jotka ovat mahdollistaneet ihmisen muihin eläinlajeihin verrattuna hämmästyttävän leviämisen maapallolla. Laji- ja kulttuurievoluution tuloksista esimerkiksi aivot, kieli, kirjoitustaito, kirjapainotaito ja tietokoneet ovat johtaneet tiedon entistä tehokkaampaan käsittelyyn ja tallentamiseen.
Ihmisen fyysinen ja mentaalinen tieto.
Ihmisen tiedossa tärkeä ero on fyysisen ja mentaalisen tiedon välillä. Fyysinen tieto on helposti monistettavaa, fyysisessä tallenteessa olevaa tietoa, esimerkiksi paperilla, kiintolevyllä tietokoneessa, CD-ROM:lla tai kiveen hakattuna kuvakirjoituksessa tai vastaavassa.
Mentaalinen tieto on tietoa ihmisen mielessä (psyykessä). Mentaalista tietoa ovat esimerkiksi muistikuvat, käsitykset, tietämys, ymmärrys ja viisaus. Sekin on "monistettavaa", kun ensin "siirrämme" mielessämme olevan tiedon fyysisen tallenteen muotoon, esimerkiksi kirjoittamalla kirjoja tai puhumalla ääninauhalle. Mutta ihmisen mieltä emme pysty monistamaan ja siirtämään. Tämä merkitsee sitä, että esimerkiksi ymmärrystä ja viisautta ei pystytä siirtämään suoraan ihmiseltä toiselle (mielestä toiseen). Se on aina ensin siirrettävä fyysiseen muotoon ja omaksuttava oppimisen kautta. Mentaalinen tieto on siis luotava aina uudelleen, sitä ei voi monistaa.
Fyysinen ja mentaalinen tieto vastaa myös yleistä ulkoisen (englanniksi "explicit") ja hiljaisen (englanniksi "tacit") tiedon eroa. Fyysinen tieto on ulkoista, tarkkaa, helposti jaettavaa ja mentaalinen tieto sisäistä, hiljaista ja vaikeasti jaettavaa. Mentaalinen tieto on ihmisen henkilökohtaista, hänen tulkintataustastaan riippuvaa tietoa. Fyysinen tieto muuttuu tulkittuna myös mentaaliseksi tiedoksi, eli fyysisellä tiedolla on aina mentaalinen, yksilökohtainen tulkinta.
Ihmisen tietoa (mieltä ja aivoja) luonnontieteen kannalta tutkii psykologia, kognitiotiede ja muut neurotieteet ja "ihmistieteen kannalta" fenomenologinen psykologia.
Informaatio ja tasot.
Informaatiosisällöille on usein tapana antaa rakenne, joka näyttää, kuinka tietty informaatiosisältö koostuu osista. Otetaan esimerkiksi puhuttu lause, ja jätetään huomiotta puhetilanteen lauseelle antamat lisämerkitykset, jotka tosin näkemyksestä riippuen saattavat olla erottamaton osa lauseen merkitystä ja sitä kautta informaatiosisältöä. Nyt voidaan sanoa, että lauseen antama kirjaimellinen informaatio määräytyy sen sanojen informaatiosisällön ja niiden yhdistämistavan perusteella.
Esimerkiksi laskukoneiden tapauksessa esitystilanteen antama lisäväri voidaan helpommin sulkeistaa. Kun painelemme laskimeen luvun "66", sisältää jokin tietty tavu laskimessa informaation siitä, minkä luvun olemme valinneet. Tämän tavun osat, bitit, taas sisältävät informaatiota siitä, minkälaisista osista valitsemamme luvun binääriesitys koostuu.
Informaation määrästä.
Tässä luvussa yksikkönä käytetään tavua, joka on mielivaltaisesti valittu kahdeksan kyllä/ei-päätöksen ryhmä, jolloin tavu kuvaa yhtä 256:sta vaihtoehdosta.
Tekninen informaatio ja inhimillinen tieto.
Kolmas ja yhä tärkeämpi tiedon luokittelu on tekninen informaatio ja inhimillinen tieto. Tietokoneilla luodaan yhä enemmän ihmisen käsittelemää informaatiota, kun taas ihminen ei voi tällä hetkellä kasvattaa omaa informaation käsittelyn kykyään kovinkaan paljon.
Tietokoneiden määrä ja teho ovat kasvaneet suuresti. Vuonna 1960 maailmassa oli noin 5000, lähinnä erillistä, tietokonetta. Vuonna 1999 maailmassa oli noin 420 000 000 tietokonetta, joista merkittävä määrä oli verkottuneita. Yhden tietokoneen teho oli kasvanut samaan aikaan PDP-1 koneen noin 0,1 miljoonasta käskystä sekunnissa Pentium III:n noin 1 000 miljoonaan käskyyn sekunnissa. Yhdessä nämä merkitsevät noin 800 000 000 -kertaista teknisen informaationkäsittelyn määrällistä kasvua noin neljässäkymmenessä vuodessa. Valtava tietokonekapasiteetin kasvu mahdollistaa uusia asioita.


IEEE.
Institute of Electrical and Electronics Engineers (IEEE) on
kansainvälinen tekniikan alan järjestö. Siihen kuuluu
yli 370 000 jäsentä yli 160 maassa. Sen toiminnan piiriin kuuluu laaja julkaisutoiminta, tieteellisten konferenssien järjestäminen, koulutuksen edistäminen sekä monien alan keskeisten
julkaisee yhteensä 132 alan tärkeimpiin luettavia tiedejulkaisuja.
Tältä pohjalta voidaankin sanoa että IEEE on maailman suurin ja merkittävin teknillinen järjestö.
Organisaatio.
IEEEn toiminta on jakaantunut maailmanlaajuisesti osastoihin, jaostoihin ja opiskelijayhdistyksiin.
Standardit.
Voimassa olevia IEEE standardeja on kaikkiaan yli 900.


Elektroninen sodankäynti.
Elektroninen sodankäynti (lyhenne ELSO'") on osa johtamissodankäyntiä, informaatiosodankäynnin sotilaallista sovellutusta.
Elektronista sodankäyntiä ovat kaikki ne sotilaalliset toimet, joissa hyödynnetään sähkömagneettista tai suunnattua energiaa vihollista vastaan tai sähkömagneettisen spektrin hallintaan. Tällaisia toimia ovat esimerkiksi suoraan viholliseen kohdistettu sokaiseva lasersäteily tai elektronisten laitteiden ohjelmistoihin datavirheitä aiheuttavan HPM-säteilyn ("High Power Microwave") käyttö.
SIGINT on elson pohja.
Elektroninen sodankäynti perustuu rauhan aikana kohdemaassa suoritettuun signaalitiedusteluun (SIGINT). Tiedustelun tavoitteita ovat kohdemaan elektronisten järjestelmien havaitseminen, seuraaminen ja näiden sodanajan käyttötarkoituksien sekä puolustus- ja suojaustoimintojen selvittäminen. Suomessa signaalitiedustelu luetaan alalajeineen (muun muassa COMINT, kuuntelutiedustelu ja ELINT, elektroninen tiedustelu) strategiseen tiedusteluun, ei elektroniseen sodankäyntiin. SIGINT luo käytännössä elson pohjan, eli elso perustuu pitkälti rauhan aikana kerättyihin signaalitiedustelun tietoihin.
Elson kohteet.
thumb
Elson osa-alueet.
ECM ja aktiivinen EPM voidaan havaita niiden aktiivisesta luonteesta johtuen. ESM:ää ja passiivista EPM:ää voidaan kuitenkin suorittaa ilman, että vihollinen on tästä selvillä.
Elektronisen sodankäynnin historiaa.
Elektronisen sodankäynti on yhtä vanhaa kuin radio. Lennätin oli salakuuntelun kohde ja lennätinlinjojen katkaisun kohde heti lennättimen käyttöönoton jälkeen muun muassa Yhdysvaltain sisällissodassa 1860-luvulla. Radioviestintää kuunneltiin ja häirittiin välittömästi radion sotilaallisen käytön alun jälkeen. Radio liittyy muun muassa Venäjän ja Japanin välisen Tsushiman meritaistelun lopputulokseen jo vuonna 1905.
Ensimmäisen maailmansodan aikana tiedustelulentokone toi hieman paremman tilannekuvan rintaman toiminnasta, mutta radioyhteys koneeseen oli harvinainen eikä ilmakuvauksenkaan merkitystä oivallettu ottaa hyötykäyttöön. Radiotietoliikenne oli kuitenkin suhteellisen laajasti käytössä.
Toisessa maailmansodassa tutkan ennakkovaroitus ja tutkahäirintä olivat elektronisen sodankäynnin ydintä muun muassa Saksan ilmavoimien hyökätessä Englantiin vuonna 1940 ja Englannin ja Yhdysvaltain pommittaessa Saksaa 1942–45. Esimerkiksi Suomessa radiotiedustelu toi aistivaraiseen ilmavalvontaan tehokkuutta. Saksalaisten tarkkuuspommitusjärjestelmien tiedustelu ja vastatoimet olivat osa sotaa. Saksan sukellusveneiden toiminnan heikentämiseen vaikutti ratkaisevasti kaikuluotaimen kehittäminen.
Toisen maailmansodan jälkeen elektroninen sodankäynti tuli osaksi Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välistä varustelukilpaa ja merkittäväksi osaksi varusteluteollisuuden tutkimus- ja kehitystoimintaa sekä niiden valmistamien tuotteiden yksikköhintojen nousua. Järjestelmiä käytettiin operatiivisesti mutta aggressiivisesti lähinnä nk. kissa ja hiiri-leikkinä. Tuhoavassa mielessä elektronista sodankäyntiä käytettiin Yhdysvaltain liittolaisten käymissä sodissa Neuvostoliiton varustaessa toista puolta yleensä vähemmän elektronisesti sofistikoituneella sotamateriaalilla. Tämä lisäsi mielikuvaa elektronisen sodankäynnin merkityksestä sodankäynnin voiton avaimena.
Toisen maailmansodan jälkeisissä ydinkokeissa havaittiin ydinräjähdyksen sähkömagneettinen pulssi eli EMP-vaikutus. Näin heräsi ajatus sähkömagneettisen säteilyn käytöstä - ainakin vastapuolen elektroniikan - tuhoamisen välineenä. Myöhemmin elektronista tuhoamista on laajennettu ja suurteholaserilla. Näiden tosiasiallinen käyttö on ollut vähäistä vaikka alan tutkimukseen on panostettu paljon, muun muassa jälkimmäiseen Yhdysvaltain Tähtien Sota-ohjelmassa.
Vietnamin sodassa ja Israelin vuoden 1967 ja 1973 sodissa ilmatorjuntaohjusten ja tutkaohjatun ilmatorjuntatykistön tiedustelu ja vastatoimet laajensivat elektronisen sodankäynnin kenttää ja merkitystä. Syntyi termi ilmatorjunnan lamauttaminen, SEAD ("Supression of Enemy Air Defence") ja sen keskeinen uusi väline, tutkaan hakeutuva ohjus.
Täsmäaseiden tiedustelusta ja niiden vastatoimista tuli tärkeitä muun muassa merimaaliohjuksien osalta vuoden 1973 Lähi-idän sodassa, jossa israelilaiset tuhosivat useita arabien ohjusveneitä omilla ohjusveneillään ilman omia tappioita.
Vuoden 1982 Bekaan laakson ilmataisteluissa (Libanonin sota 1982) israelilaiset tuhosivat noin 80 syyrialaista lentokonetta ilman omia tappioita. Voiton syynä oli monia osa-alueita yhdistävä taktiikka, jossa elektroninen sodankäynti oli merkittävässä roolissa. Israelin ilmavoimien F-15-hävittäjien ohjusten pitempi kantama oli eräs osa voittoa, mutta väitetään, että tuolloin käytiin myös suurien konemäärien välisiä vanhanaikaisia kaartotaisteluita, joissa voidaan katsoa Israelin ilmavoimien lentäjien koulutustason ja motivaation olleen ratkaiseva voiton tekijä.
Uusimpaa elektronista sodankäyntiä edustaa avaruustoimintaan kohdistuva toiminta, muun muassa GPS-toiminnan häirintänä. Häirintä toteutetaan paikallisesti muilla radiolähetteillä GNSS-järjestelmien taajuuksilla.
Tällä hetkellä elso on kasvava osa nykyaikaisten asevoimien toimintaa.
Elson merkityksestä.
Elso on elektroniikan ja sähkömagneettisen spektrin vastainen ase. Ilman sen hallintaa ei nopea, radioihin perustuva nykyaikainen sodankäynti ole mahdollista. Elso on myös yhä tehokkaamman tiedustelun (AWACS, JSTARS) vastainen ase.
Tehokkaimmat nykyaikaiset aseet (ohjukset, täsmäaseet), perustuvat yhä enemmän sensoreihin, sähkömagneettisen spektrin ja elektroniikan käyttöön. Tehokas elso asettaa nämä tehokkaimmat aseet kyseenalaiseksi.
GPS-paikantamiseen perustuva toiminta, muun muassa GPS-pohjaiset aseet, ovat yhä merkittävämpi osa sodankäyntiä. Niiden vaikutusta voidaan rajoittaa elson avulla.
Elso monimutkaistaa sodankäyntiä ja aseiden suunnittelua tuomalla sodankäyntiin uuden tekijän vanhojen rinnalle. Elson hallinta voi aiheuttaa ratkaisevan suhteellisen edun nykyaikaisella taistelukentällä kuten edellä vuosien 1973 ja 1982 osalta todettiin.
Elso on myös monella tapaa tiedon vastainen ase. Se on siis tärkeässä asemassa informaatiosodankäynnissä ja verkostokeskeisessä sodankäynnissä. Lyhyesti: Ilman elson hallintaa nykyaikaista tavanomaista sodankäyntiä ei ole juuri mahdollista voittaa.
Monista elson sovellutuksista on tullut myös merkittäviä siviilituotteita. Esimerkiksi suorahajotushajaspektritekniikka ja taajuushyppely ovat siviilikäytössä muun muassa kännyköissä (CDMA) ja langattomissa tietokoneverkoissa.


HAARP.
HAARP () on tutkimusprojekti, jonka tavoitteena on oppia ymmärtämään, simuloimaan ja kontrolloimaan ionosfäärissä tapahtuvia sähkömagneettisia prosesseja. HAARPin keksijä on Tri. Bernard Eastlund ja hän sai 11 elokuuta 1987 keksinnölleen patentin n:o.
HAARP-tutkimusasema sijaitsee Gakonassa, Alaskan osavaltiossa Yhdysvalloissa. Sijainti pohjoisen napapiirin tuntumassa, revontulivyöhykkeellä mahdollistaa ionosfäärin tutkimisen menetelmillä, jotka eivät välttämättä olisi mahdollisia muualla.
Tutkimusjärjestelmän ydin on Ionospheric Research Instrument (IRI) -lähetin, jolla voidaan lähettää 2,8–10 MHz taajuusalueella. Lisäksi tutkimusaseman käytössä on suuri määrä mittalaitteita diagnoosien tekemiseen.
HAARP on otettu käyttöön kolmessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa lähetinjärjestelmän käytössä oli 18 antennia ja 360 kW syöttötehoa. Toinen vaihe otti käyttöön 48 antennia 960 kW:n teholla. Kolmannessa vaiheessa on pystytetty 180 antennia syöttötehon ollessa 3,6 MW. Järjestelmä käyttää ns. vaiheistettuja antenneja, joilla lähetys pystytään mm. kohdistamaan haluttuun suuntaan ja keskittämään hyvin pienelle alueelle. Antennijoukkoa on tarkoitus käyttää yhtenä suurena lähettimenä.
HAARP toimii ns. ionosfäärin lämmittimenä. Se lähettää suurella teholla korkeataajuista (HF) sähkömagneettista säteilyä ionosfäärin alaosan kerroksiin. Ionosfäärissä olevat sähköisesti varautuneet hiukkaset reagoivat säteilyyn absorboimalla sitä, josta seuraa lämpeneminen. Järjestelmällä voidaan kuumentaa hiukkasia n. 1600-asteisiksi, jolloin niiden ominaisuudet poikkeavat mm. sähkönjohtavuudeltaan normaalitilasta.
Säteilylle altistettu osa ionosfääriä voidaan muokata toimimaan virtuaalisena antennina maasta suunnatuille radioaalloille. Lämmityksen seurauksena radioaaltoja maahan takaisinheijastava osa nousee ylöspäin ilmakehässä. Näin ollen radiolähetykset altistettuun kohtaan peilaantuvat takaisin potentiaalisesti laajemmalle peittoalueelle. Lisäksi ionosfäärin revontulivyöhykettä tai ns. revontuliovaalia manipuloimalla voidaan synnyttää ionosfäärissä erittäin matalataajuista sähkömagneettista säteilyä (ELF).
Ionosfäärin manipuloiminen tuo mukanaan monia käyttömahdollisuuksia. Erittäin matalan taajuusalueen säteilyä voidaan käyttää hyvän läpäisykykynsä vuoksi esimerkiksi maan tomografiassa. Näin voidaan paikallistaa ja analysoida mineraaliesiintymiä, öljylähteitä tai mitä tahansa maanalaisia kohteita. Lisäksi matalan taajuuden lähetyksillä voidaan kommunikoida sukellusveneiden kanssa niiden ollessa sukelluksissa.
Ionosfäärillä on suuri merkitys maailmanlaajuisessa langattomassa viestiliikenteessä. Merkittävä osa viestinnässä käytettävistä taajuuksista on herkkiä muutoksille ja häiriöille ionosfäärissä. Ionosfäärin ominaisuuksia manipuloimalla voidaan potentiaalisesti häiritä esimerkiksi satelliittien ja tukiasemien välistä viestiliikennettä.
Eräs HAARPin alulle panneista tekijöistä oli ajatus, että järjestelmän avulla voitaisiin saattaa epäkuntoon pitkänmatkan ohjuksia niiden lentäessä ionosfäärin läpi. Sittemmin Tähtien Sota -sovelluksista on kuitenkin virallisesti luovuttu. Virallisesti HAARP kiistää tutkivansa aseteknologioita, mutta hankkeen kriitikot eivät ole tästä vakuuttuneita. Jeane Manning & Nick Begich ovat vuodesta 1986 alkaen tutkineet HAARPin vaikutuksia ja haastatelleet lukuisia tiedemiehiä ja tutkijoita, Advances In Tesla Technology” kirjaansa. (Käännös: Pasi Toivonen) Kirjassa on myös HAARPin keksijän, Tri. Bernard Eastlundin haastattelu.
HAARPin päärahoittajia ovat Yhdysvaltain ilmavoimat ja laivasto. Lisäksi toimijoina on lukuisia yliopistoja, julkisia ja yksityisiä organisaatioita. Vastaanvanlaisia, teholtaan ja ominaisuuksiltaan poikkeavia ionosfäärin lämmittimiä on useita ympäri maailmaa: esimerkiksi HIPAS Alaskassa, EISCAT Tromssassa, Norjassa sekä Sura Venäjällä.


Katalonia.
Katalonia (,) on itsehallintoalue Koillis-Espanjassa. Sitä rajoittavat pohjoisessa Ranska ja Andorra, idässä Välimeri, etelässä Valencia ja lännessä Aragonia. Sen pääkaupunki on Barcelona.
Katalonian viralliset kielet ovat katalaani ja espanja, Val d'Aranissa myös oksitaani.
Historia.
Katalonian alueella on ollut asutusta jopa yli 50 000 vuoden ajan. Neandertalinihmisen asumisesta alueella on löydetty varmoja todisteita, kuten tulisijoja ja työkaluja. Kivikauden jälkeen alueella oli lukuisia iberiheimoja. Antiikin ajalla sinne saapui foinikialaisia ja kreikkalaisia kauppiaita, jotka perustivat Empúriesin satamakaupungin. Puunilaissotien aikaan noin vuonna 218 eaa. Empúriesiin rantautui roomalaisia, jotka valloittivat myöhemmin alueen ibereiltä ja hallitsivat sitä aina Rooman valtakunnan sortumiseen 400-luvulle saakka.
Myöhemmin nykyisen Katalonian aluetta hallitsivat visigootit, joiden valta päättyi muslimivalloitukseen 800-luvulla. Katalonian pohjoisosissa muslimikausi jäi verrattain lyhyeksi, noin 80 vuodeksi, mutta eteläiset alueet kuten Lleida, Tarragona, Balaguer ja Tortosa olivat Al-Andalusian hallinassa lähes neljä vuosisataa. Kaarle Suuri muodosti nykyisen Espanjan ja Ranskan välille eräänlaisen suojavyöhykkeen, Marca Hispanican, Ranskassa sijainneen frankkivaltakunnan ja Cordoban kalifaatin hallitsemien muslimialueiden väliin. Tätä aluetta hallitsivat pienet kreivikunnat, kuten Besalú tai Girona, joiden myöhempää liittoutumista pidetään Katalonian poliittisen yhteyden alkuna..
Myöhemmin muslimien vaikutusvalta alueella heikkeni ja kristityt kreivikunnat laajenivat etelään. Vuonna 785 frankit valloittivat Gironan ja vuonna 801 Barcelonan. Vuonna 988 kuningas Borrell II peruutti uskollisuuslupauksensa frankeille, mikä teki Kataloniasta itsenäisen de facto
Valta siirtyi Barcelonan kreiveille. Vuonna 1137 Katalonia muodosti valtioliiton Aragonian kanssa, kun Barcelonan kreivi Ramon Berenguer IV solmi avioliiton Aragonian prinsessa Peronellan kanssa. Katalonia-Aragonia osallistui muslimeja vastaan käytyihin sotiin valloittamalla Valencian, Alicanten, Murcian ja Baleaarit. Murciasta valloittajat luopuivat Espanjan kuninkaiden hyväksi. Välimerelliseksi merimahdiksi kohonnut Katalonia-Aragonia hallitsi alueita myös Italiassa, Kreikassa ja Ranskassa (Roussillon).
Katalonian vaikutusvalta väheni 1350-luvun jälkeen vallanperimyskiistojen, poliittisten ja sosiaalisten mullistusten, taloudellisen taantuman ja tautiepidemioiden kuten mustan surman aiheuttaman väkiluvun vähenemisen myötä.
Amerikan löytyminen 1492 vähensi Välimeren kaupankäynnin merkitystä ja vahvisti Espanjan asemaa. Kataloniasta tuli osa Espanjan kuningaskuntaa, kun Aragonian kuningas Ferdinand II ja Kastilian kuningatar Isabella I solmivat avioliiton. Katalonia säilytti liitossa itsehallinnon, jonka se menetti lopullisesti vasta Espanjan perimyssodassa vuonna 1714.
Katalonia menestyi 1700- ja erityisesti 1800-luvulla taloudellisesti, jolloin siellä koettiin teollisuusvallankumous ensimmäisten joukossa Espanjassa. Erityisesti tekstiiliteollisuuden merkitys oli suuri. Kansallismieliset aatteet heräsivät Kansallisromantiikan kaudella 1800-luvulla. Espanjan toisen tasavallan perustamisvaiheen aikana Katalonia ennätti julistautua itsenäiseksi vuonna 1931, mutta Espanjan keskushallinto ei tunnustanut yksipuolista julistusta. Espanjan sisällissodassa Katalonia puolusti Espanjan tasavaltaa kenraali Francon johtamia kapinallisia vastaan. Kapinalliset valloittivat Barcelonan tammikuussa 1939, ja sota päättyi kapinallisten voittoon 1. huhtikuuta 1939, jolloin Franco julistautui yksinvaltiaaksi. Katalonia joutui sodan jälkeen vainon kohteeksi: poliittiset vapaudet ja itsehallinto purettiin, katalaanin käyttö kiellettiin. Katalonian hallitus, Generalitat, toimi maanpaossa yli 40 vuotta. Diktatuuri päättyi Francon kuoleman myötä 4. marraskuuta 1975, jolloin alkoi vuoteen 1978 kestänyt siirtymäkausi demokratiaan. Katalonialaiset vaativat itsemääräämisoikeutta, ja se toteutui, kun Katalonian autonomia perustettiin vuonna 1978.
Historiallinen Katalonia ulottuu pohjoisessa Pyreneiden yli sisältäen Roussillonin historiallisen kreivikunnan, joka on kuulunut Ranskaan vuodesta 1659 (Pyrénées-Orientalesin departementti), jolloin solmittiin Pyreneiden rauha Ranskan ja Espanjan välillä. Katalonialaiset nationalistit nimittävät aluetta yhä nimellä "Catalunya Nord", Pohjois-Katalonia.
Politiikka.
Katalonialla on Espanjan sisällä laaja itsehallinto, jonka se sai vuonna 1978 laaditun Espanjan perustuslain ja 1979 valmistuneen autonomian peruskirjan myötä. Autonomian uusittu peruskirja, joka laajensi itsehallinto-oikeuksia, hyväksyttiin Espanjan ja Katalonian parlamenteissa ja Kataloniassa järjestetyssä kansanäänestyksessä vuonna 2006. Itsehallintoon kuuluu monia keskeisiä hallinnonaloja kuten opetustoimi, poliisi- ja pelastustoimi, aluesuunnittelu, ympäristönsuojelu ja osa veronkanto-oikeuksista.
Katalonian puoluepolitiikalla on tärkeä merkitys myös valtakunnallisesti, sillä sen omilla kansallismielisillä puolueilla on usein ollut vaa´ankieliasema Espanjan sisäpolitiikassa. Poliittisella kartalla on pelkästään Kataloniaa edustavia kansallismielisiä puolueita, kuten Convergència i Unió ja Esquerra Republicana de Catalunya, sekä suurten valtakunnallisten puoluiden kuten PSOEn ja Kansanpuolueen paikallisia sisarpuolueita.
Katalonian suurin puolue on Convergència i Unió CiU, joka on keskusta-oikeistolaisen Convergèncian ja kristillisdemokraattisen Unión liitto. Puolue on kansallismielinen, mutta ei aja radikaalisti itsenäisyysasiaa. Puolue hallitsi Katalonian politiikkaa ensimmäisistä vapaista autonomian ajan vaaleista vuodesta 1981 aina vuoteen 2003 saakka puheenjohtaja Jordi Pujolin johdolla. Pujolin kaudella Kataloniaan rakennettiin nykyaikainen hallintomalli ja infrastruktuuri. Pujol teki useita hallitusliittoja Madridissa ensin Felipe Gonzálezin johtamien sosialistien ja myöhemmin José María Aznarin Kansanpuolueen kanssa (1996).
Vuonna 2003 valtaan nousi kolmen puolueen enemmistöhallituksen muodostanut niin sanottu Tripartito, Pasqual Maragall puheenjohtajana. Puolueet olivat PSC, joka on Espanjan sosialistisen puolueen PSOE:n katalonialainen sisarpuolue, itsenäisyysmielinen Esquerra Rebuplicana de Catalunya ERC ja vasemmiston ja vihreiden liittoutuma ICV.
Kolmen vasemmistopuolueen ensimmäinen kausi 2003–2006 toi joitakin muutoksia muun muassa sosiaali- ja ympäristöpolitiikan alalla, mutta vaalikausi kului lähinnä autonomian uuden peruskirjan laadintaan ja käsittelyyn. Kausi oli myös riitainen ja skandaalien täyttämä ja se päättyi ennenaikaisiin vaaleihin sen jälkeen, kun ERC erotettiin hallituksesta.
Syksyn 2006 vaaleissa CiU sai niukasti eniten ääniä, mutta jäi oppositioon, kun kolme vasemmistopuoluetta muodostivat uuden liiton syksyn 2006 vaalien jälkeen. Presidentiksi nousi PSC:n uusi johtohahmo José Montilla, josta tuli ensimmäinen Katalonian ulkopuolella syntynyt presidentti. Vasemmistohallitus sai kutsumanimen "Entesa", jolla tarkoitetaan yhteisymmärrystä. Samalla hallitus halusi tehdä pesäeroa edellisen hallituskauden virheisiin. Vähitellen nimitys unohtui, ja koalitiota kutsuttiin jälleen nimellä Tripartit.
Vuoden 2010 parlamenttivaaleissa 29. marraskuuta CiU sai 62 paikkaa, PSC 28, PP 18, ERC 10, ICV 10. Edellisiin vaaleihin verrattuna voittajia olivat CiU ja PP, häviäjiä hallituspuolueet. Uutena puolueena parlamenttiin sai neljä paikkaa itsenäisyysmielinen Solidaritat Catalana per la Independència (SI). Ciutadans säilytti kolme edustajaansa edellisistä vaaleista. Joulukuun 23. 2010 CiU:n johtajasta Artur Masista tuli uusi Katalonian presidentti, jonka johtamassa vähemmistöhallituksessa on pelkästään CiU:n edustajia.
Maantiede.
Katalonia rajoittuu pohjoisessa Pyreneiden vuoristoon, ja sitä edeltävään vuoristoiseen niin sanottuun Esi-Pyreneiden alueeseen. Pyreneiden korkeimmat huiput alueella yltävät noin 3 000 metriin. Katalonian länsiosissa on laaja tasankoalue, joka muuttuu vaihtelevammaksi rannikkoa lähestyttäessä. Tasankoa rikkovat useat jokiuomat, kuten Ebro. Pääkaupunki Barcelonaa ympäröi Collserolan vuorijono.
Ilmasto.
Suurin osa Kataloniaa kuuluu lauhkeaan välimerelliseen ilmastoalueeseen, vain Aranin laakso kuuluu atlantiseen ilmastoon. Kesä on kuuma ja suhteellisen kuiva, talvi leuto. Sademäärät ovat suurimmillaan keväisin ja syksyisin, jolloin sateet voivat tulla rankkasateina. Sisämaan ja rannikon ilmastossa on selviä eroja. Sisämaassa ilmasto on mannermaisempi, kesät kuumia ja kuivia ja talvet viileitä. Rannikolla lämpöerot tasoittuvat. Vuoristossa noin 1500 metrin yläpuolisille alueille sataa talvisin pysyvä lumikerros. Korkeimmilla huipuilla vallitsee ns. alppi-ilmasto.
Vesistöt ja joet.
Luontaisten vesistöjen osuus pinta-alasta on pieni, mutta Pyreneillä on joitakin pieniä järviä tai lampia. Suurimmat vesialueet muodostuvat padoista, joista suurimpia ovat esimerkiksi La Baells. Suuri osa luontaisista kosteikkoalueista, kuten Empordà, El Prat ja Ebron delta-alue, on joko kuivatettu, otettu muuhun viljelykäyttöön tai rakennettu. Luontaisten makeanvedenvarojen niukkuus ja saastuminen on ongelma kasvavan väestön, teollisuuden, matkailun ja maatalouden vedenoton takia.
Suurimmat joet ovat Ebro, Llobregat, Besos ja Gardener. Välimerellisten jokien virtausmäärät vaihtelevat suuresti vuodenaikojen mukaan, ja niitä on valjastettu 1950-luvulta lähtien. Tulviminen voi olla ongelma.
Rannikko.
Katalonian rannikko on pohjoisessa suurimmalta osin kallioinen, mutta muuttuu etelämpänä tasaisemmaksi. Lomarakentaminen on voimakasta koko rannikon alueella, erityisesti Costa Bravan ja Tarragonan alueella. Barcelonan metropolialueella rantaviiva on lähes kokonaan rakennettu, mutta kaupungin edustalla on useita suosittuja hiekkarantoja.
Maakunnat.
Maakunnista väkiluvultaan selvästi suurin on Barcelona (noin 5 miljoonaa), muissa on kussakin alle miljoona asukasta.
Talous.
Katalonia on Espanjan taloudellisesti vauraimpia alueita ja teollisesti kehittyneimpiä alueita. Sen osuus koko Espanjan bruttokansantuotteesta on noin 19 prosenttia. Katalonian talous on kooltaan verrattavissa Portugaliin. Teollisuusvallankumous Espanjassa alkoi Katalonian alueen tekstiiliteollisuudesta, joka kehittyi Barcelonan kaupungissa ja vesivoiman ansiosta sisämaan jokilaaksoissa, kuten Llobregat-joella. Tekstiiliteollisuus ajautui kriisiin 1960- ja -70 luvuilla, minkä jälkeen sen osuus teollisuustuotannosta on pudonnut huomattavasti. Nykyisin Kataloniassa sijaitsee muun muassa auto-, metalli- ja kemianteollisuutta ja lääketeollisuutta.
Matkailuelinkeino on yksi alueen tärkeimmistä. Barcelona, Gironan Costa Bravan rannikkoalue ja Tarragonan rannikko ovat tärkeimpiä matkailukohteita. Matkailun vaikutukset ulottuvat myös sisämaahan ja Pyreneitten vuoristoon, jossa on useita suuria hiihtokeskuksia.
Pääkaupunki Barcelona on tärkeä liike- ja finanssielämän keskus, jossa sijaitsee muun muassa pörssi (Bolsa de Barcelona), useita pankkeja, kuten CatalunyaCaixa ja La Caixa sekä suuryritysten pääkonttoreita, kuten Gas Natural. Sen lisäksi Barcelona on Espanjan tärkein kustannusalan keskus.
Liikenne.
Katalonia sijaitsee liikenneyhteyksien kannalta keskeisellä alueella Iberian niemimaan ja Ranskan välissä, ja sen liikenneyhteydet ovat uudenaikaiset. Maantieliikenteessä maksullisten moottoriteiden osuus on huomattava. Rautatieliikenteessä rahtiliikenteen osuus on suhteellisen pieni.
Lentokentät.
Barcelonan lentoasema El Pratissa on Espanjan toiseksi suurin. Ilmasilta Madridin ja Barcelonan välillä on maailman vilkkain. Gironan ja Reusin lentoasemilta operoivat erityisesti halpalentoyhtiöt. Leidan lentoasema avattiin vuonna 2009 ja Seu d´Urgellin lentoasema 2010. Niiden kaupallinen merkitys on vähäinen.
Rautatieverkosto.
Vuonna 2006 valmistui Madridin ja Lleidan yhdistänyt suurinopeuksinen junayhteys AVE. Vuonna 2007 linja yhdisti Lleidan ja Tarragonan ja vuonna 2008 Leidan ja Barcelonan. Myöhemmin Espanjan luotijunaverkosto liitetään Ranskan vastaavaan TGV-verkostoon Gironan ja Figueresin kautta. Liikenne Figueresin ja Ranskan välillä alkaa loppuvuodesta 2010. Myöhemmässä vaiheessa suurinopeuksinen junayhteys rakennetaan myös Barcelonan ja Valencian välille.
Satamat.
Barcelonan satamasta on säännöllinen autolauttayhteys Roomaan, Genovaan ja Baleaareille, ja se on myös tärkeä risteilysatama. Barcelonan lisäksi Tarragonassa on yksi Espanjan tärkeimmistä rahtisatamista.
Maantieverkosto.
Kataloniassa on noin 12000 kilometrin mittainen maantieverkosto, josta kaksikaistaisia teitä on 10843 kilometriä. Moottoriteitä on 962 kilometriä, joista 665 kilometriä on maksullisia osuuksia ja 307 kilometriä maksuvapaita. Välimeren rantaa seuraileva A7-moottoritie yhdistää Barcelonan ja Ranskan rajan ja Barcelonan ja Valencian. AP2-moottoritie yhdistää Barcelonan ja Zaragozan kaupungit. Valtatie C25 tai Eix Transversal yhdistää Gironan ja Lleidan kaupungit. C-58 eli Eix Lobregat yhdistää Barcelonan ja Pyreneitten alueen. Suurimpia maantietunneleita ovat esimerkiksi Cadin tunneli.
Kulttuuri.
Tapojen ja perinteiden osalta Katalonia on omalaatuinen ja rikas alue, jolla on paljon poikkeuksia Espanjan muihin alueisiin verrattuna.
Kieli.
Katalonian oma kieli katalaani on romaaninen kieli. Sen lisäksi Aranin laaksossa puhutaan erästä oksitaanin muotoa. Oksitaanin sanotaan olevan katalaanin läheisin sukulaiskieli.
Juhlat.
Eri puolilla Kataloniaa järjestetään perinteisiä juhlia, joilla on kansallista tai jopa kansainvälistä merkitystä. Kataloniassa on kaksi Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon nimitettyä juhlaa, La Patum ja katalonialaiset ihmistornit. Härkätaistelut Kataloniassa on kielletty lailla, joka astuu voimaan vuoden 2011 alusta lähtien.
Media.
Kataloniassa on oma, vuonna 1983 perustettu julkisen palvelun televisioyhtiö, joka aloitti säännöllisen lähetystoiminnan vuonna 1984. TV3 oli Espanjan ensimmäinen autonominen televisioyhtiö. Sillä on alueellisesti tärkeä merkitys. Toimintaa rahoitetaan budjettivarojen lisäksi mainostuotoilla. Katalonian televisioyhtiön toiminta on laajentunut erityisesti 2000-luvulla digitaalisten televisiolähtysten aloittamisen myötä, ja nykyisin sillä on televisiokanavat TV3, Canal 33, nuorten ja lasten teemakanava Canal 3XL, vuonna 2010 aloittanut urheilukanava, kansainvälinen kanava TV3Cat ja uutiskanava 24. Sen lisäksi yhtiöllä on radiotoimintaa hoitava Catalunya Radio, jolla on useita eri kanavia, kuten Catalunya Radio, iCatFM ja Catalunya informació.
Kanavien päälähetyskielenä on katalaani, mutta tarvittaessa käytetään myös espanjaa. Ulkomaalaiset ohjelmat on yleensä dubattu katalaaniksi, mutta digitaalisen television myötä on mahdollista katsoa lähetyksiä alkuperäiskielellä ja katalaaniksi tekstitettynä. Tv-kanava TV3 on yleensä katsojatilastojen kärjessä ja radiopuolella Catalunya Radio on kuunnelluimpia radioasemia.
Suosituimpia televisio-ohjelmia ovat urheiluaiheinen parodia Cracovia, poliittinen parodia Polonia ja tv-draamasarja La Riera. Suurimmat katsojamääränsä kanava saa kuitenkin urheilulähetyksistä, erityisesti jalkapallosta, jossa sillä on Espanjan jalkapalloliigan ja Mestarien liigan lähetysoikeudet. Sen lisäksi yhtiöllä on myös Formula 1 -kilpailujen lähetysoikeudet.
Kaupallisista televisiokanavista päämajaansa Barcelonassa pitää La Sexta ja Barcelonan kaupunkitelevisio BTV.
Tärkeimpiä Kataloniassa ilmestyviä sanomalehtiä ovat espanjankielinen La Vanguardia, espanjan- ja katalaaninkieliset versiot painava El Periodico ja katalaaninkielinen Avuí. Näiden lisäksi on useita maakuntalehtiä, kuten Régio 7. Barcelonassa ilmestyy useita ilmaisuutislehtiä.
Urheilu.
Katalonialaiset urheilijat osallistuvat kansainvälisiin kilpailuihin Espanjan maajoukkueissa. Sillä on kuitenkin omat lajiliitot kaikissa tärkeimmissä maassa harrastettavissa urheilulajeissa. Myös omaa kansainvälistä edustusta esimerkiksi jalkapallossa on selvitelty, mutta toistaiseksi yritykset eivät ole tuottaneet tuloksia.
Barcelonassa järjestettiin vuoden 1992 kesäolympialaiset, jotka sille myönnettiin vuonna 1986. Olympialaiset olivat merkittävä tapahtuma kaupungin tunnetuksi tekemisen, matkailun ja kaupunkirakenteen uudistamisen sekä urheilun suorituspaikkojen rakentamisen kannalta. Aikaisemmin Barcelonassa pelattiin vuoden 1982 jalkapallon MM-kilpailujen otteluita ja kisojen avajaiset.
Moottoriurheilussa Kataloniassa järjestetään vuosittain Formula 1 -sarjan Espanjan Grand Prix, moottoripyörien MotoGP-sarjan Katalonian Grand Prix ja rallin MM-sarjan osakilpailu Katalonian ralli. F1-kilpailu on vuodesta 1991 lähtien järjestetty Montmelón Circuit de Catalunya -radalla.
Harrastajamääriltään suosituimpia urheilulajeja ovat jalkapallo, koripallo, käsipallo ja rullaluistinhockey. Muita suosittuja lajeja ovat moottoriurheilu, maantiepyöräily, salijalkapallo, yleisurheilu, vesipallo ja uinti. Kansainvälistä menestystä katalonialaiset urheilijat ovat saavuttaneet myös taitouinnissa. Myös laskettelu ja lumilautailu ovat suosittuja harrastuksia Pyreneitten alueen laskettelukeskusten ansiosta.
Kataloniassa on 11 000 urheiluseuraa, joilla on käytössään noin 30 000 suorituspaikkaa.
Katalonian tärkeimpiä urheiluseuroja ovat FC Barcelona, RCD Espanyol, Joventut Badalona ja Gimnàstic Tarragona. FC Barcelona on nelinkertainen jalkapallon Mestarien liigan voittaja 1992, 2006, 2009 ja 2011. Seuran koripallojoukkue on koripallon Euroliigan kaksinkertainen voittaja 2003 ja 2010. Käsipallojaosto taasen on voittanut käsipallon Mestarien liigan seitsemän kertaa.


WEP.
WEP () on IEEE:n 802.11-standardin ensimmäinen työaseman ja tukiaseman välistä langatonta tietoliikennettä suojaamaan kehitetty salausmenetelmä. WEP-salauksen on tarkoitus suojata langatonta verkkoa salakuuntelulta ja estää valtuuttamattomilta käyttäjiltä pääsy verkkoon.
WEP luottaa salaiseen avaimeen, josta alun perin tehtiin Yhdysvaltain tiukkojen salakirjoitukseen liittyvien vientimääräysten vuoksi vain 40-bittinen. Myöhemmin kehitettyjen 802.11b- ja 802.11g–suositusten myötä voidaan käyttää myös 64– tai 128–bittistä salaista avainta. Salainen avain hoitaa lähetettävien pakettien kryptaamisen ja pyrkii takaamaan siirrettävän tiedon eheyden.
Tietoturvan taso.
Koska WEP-salaus on purettavissa helposti 'kotikonstein', voidaan WEPiä pitää hyvin heikkona salausmenetelmänä. Useat WLANit ovat kuitenkin täysin suojaamattomia, joten WEP-salaus saattaa toimia psykologisena hidasteena, jos samalla alueella on myös salaamattomia WLANeja. On muistettava, että WLANit toimivat hyvin rajatulla alueella. WEP-salauksella suojattu verkko on kuitenkin haavoittuvainen vain harkituille väärinkäytöksille eli heikon avaimen murtamiselle, eikä WEP-salausta voida murtaa vahingossa.
WEP käyttää RSA Securityn RC4-salausalgoritmia, jonka toiminnassa on havaittu puutteita. WEP-salauksen haittana ovat myös lyhyet alustusvektorit (IV, "Initialization Vector"), jotka lähetetään salaamattomina jokaisen kehyksen parissa ensimmäisessä bitissä. Tietoliikennettä kuuntelemalla sekä siirrettävää dataa ja samankaltaisia alustusvektoreita seuraamalla voidaan laskea salattu avain eli murtaa verkon salaus. Siirrettävät datamäärät langattomassa verkossa vaikuttavat siihen, kuinka helposti ja nopeasti avain on murrettavissa.
MAC-osoitteisiin pohjautuvaa suodatusta on käytetty WEP:n rinnalla, vaikka MAC-suodatin ei 802.11-standardiin varsinaisesti kuulukaan. Käytännössä MAC-suodatinta käyttävä langattoman verkon tukiasema tai palomuuri takaa pääsyn verkkoon vain niille verkkolaitteille, joiden MAC-osoitteet on määritetty ennalta. Pelkkä MAC-suodatin ei kuitenkaan yksin riitä, sillä joillekin verkkokorteille on mahdollista ohjelmiston avulla määrittää itse MAC-osoite, ja langattoman lähiverkon liikennettä voidaan kuunnella myös yrittämättä edes itse yhdistää siihen.
Parempia ratkaisuja.
WEPin parempi versio on nimeltään Temporal Key Integrity Protocol, TKIP. Käyttäjien tunnistamiseen on vaivalloisten käsin asetettavien avainten lisäksi olemassa IEEE 802.1X-standardi.
WEP-salauksen ongelmien paljastuttua kehitettiin WPA-salaustekniikka, joka on hiljalleen syrjäyttämässä WEP-salauksen. Nykyään hankittavien uusien tuotteiden tulisi vähintään tukea WPA-standardia. Mieluiten niissä tulisi olla AES-salauspiirikin, jolloin päivitys tulevaan WPA2- tai 802.11i-protokollaan hoituu ajuripäivityksellä.


Luettelo filosofeista.
Luettelo filosofeista suuntauksittain. Kattaa sekä länsimaisen että itämaisen filosofian.
Länsimaisia filosofeja.
*
Filosofit


Johannes Paavali II.
Autuas Paavi Johannes Paavali II (, oikealta nimeltään Karol Józef Wojtyła, 18. toukokuuta 1920 Wadowice, Puola – 2. huhtikuuta 2005, Vatikaanivaltio), oli Rooman piispa ja katolisen kirkon johtaja vuosina 1978–2005. Hänestä tuli ensimmäinen ei-italialainen paavi 455 vuoteen sitten hollantilaisen Hadrianus VI:n 1522–1523 ja ensimmäinen puolalainen paavi.
Johannes Paavali II:n on arvioitu julistaneen useampia ihmisiä pyhimykseksi kuin hänen edeltäjänsä yhteensä. Hän pyrki toimeliaasti vähentämään köyhyyttä ja matkusti runsaasti ympäri maailmaa. Toisaalta hän suhtautui erittäin väheksyvästi Etelä-Amerikassa vaikuttaneeseen vapautuksen teologiaan, joka pyrki poistamaan köyhyyttä ja edistämään demokratiaa sotilasdiktatuureissa. Kysymyksiin kirkon opista ja seksuaalisuudesta hän suhtautui vanhoillisesti. Hän korosti ihmisoikeuksia ja rauhaa sekä vastusti vasemmistolaista totalitarismia. Paavi yritettiin murhata useaan otteeseen virkansa aikana.
Johannes Paavali II oli Vatikaanin "Annuario Pontificio" -vuosikirjassa julkaistun epävirallisen, epäluotettavan ja perimätietoon perustuvan paaviluettelon mukaan 264. paavi. Samaisten luetteloiden perusteella 14. marraskuuta 2004 hän ohitti Leo XIII:n kolmanneksi pisimpään hallinneena paavina Pius IX:n ja pyhän Pietarin jälkeen. Johannes Paavali II oli myös nuorimpana (58-vuotiaana) tehtäväänsä valittu paavi sitten Pius IX:n, joka valittiin paaviksi 54-vuotiaana 1846.
Lapsuus ja nuoruus.
Karol Józef Wojtyła syntyi 18. toukokuuta 1920 Wadowicessa Etelä-Puolassa. Hänen isänsä oli entinen upseeri. Perheeseen kuuluivat myös äiti Emilia Kaczorowska sekä isoveli Edmund. Lisäksi perheeseen oli kuulunut jo ennen Karolin syntymää kuollut sisko Olga.
Karolin vanhemmat olivat hartaita katolilaisia, ja heidän lapselleen antamassaan kasvatuksessa uskonnolla oli tärkeä osa. Nuori Karol pitikin vähäisimpiäkin elämänsä tapahtumia sallimuksen kosketuksena. Lapsena Karol meni joka aamuna messuun, minkä jälkeen iltapäivällä hänen äitinsä luki pojalleen evankeliumia.
Karol opiskeli iltaisin. Jo ensimmäiset kouluvuodet paljastivat hänen olevan lahjakas oppilas erityisesti urheilussa ja taideaineissa. Hänen harrastuksiaan olivat urheilu, näytteleminen ja näytelmien kirjoittaminen. Urheilulajeista nuori Karol piti eniten joukkuelajeista, joita hän pelasi mielellään isoveljensä kanssa. Hän pelasi usein maalivahtina jalkapallossa. Tämän lisäksi hän myös opiskeli useita kieliä. Aikuisiällä hän puhuikin sujuvasti ainakin kahdeksaa kolmestatoista osaamastaan kielestä (mm. puola, slovakki, venäjä, italia, ranska, espanja, portugali, saksa, ukraina, englanti ja kirkkolatina).
Karolin ollessa yhdeksänvuotias hänen äitinsä kuoli. Tämä oli ennen kuolemaansa sairastellut jo kauan, mutta vasta keväällä 1929 hänen toistuvat selkäkipunsa muuttuivat osittaiseksi halvaantumiseksi. Kuoleman syynä oli sydänkohtaus ja munuaistulehdus.
Lapsena Karol oli runsaasti tekemisissä Krakovan juutalaisyhteisön kanssa. Hän vierailikin usein juutalaisten ystäviensä luona. Juutalaisuuden läsnäolo osittain kehitti nuoren Karolin suvaitsevaisuutta. Lisäksi Karolin perheessä vallinneet rasismin ja kiihkoilun vastaiset mielipiteet lienevät myös olleet mukana muokkaamassa nuoren Karolin ajatuksia suvaitsevaisuudesta.
Vuonna 1930 apotti Kazimierz Figlewicz havaitsi nuoren Karolin henkisen kypsyyden, ja tämä liittyikin kirkon kuoripoikiin eli papin avustajiin. Hän osoittautuikin pian kuoripojista ahkerimmaksi ja motivoituneimmaksi. Samana vuonna Karolin isoveli Edmund kuoli Karolin ollessa vasta kaksitoistavuotias. Lääkärinä toimineen Edmundin kuolinsyynä oli tuhkarokko, jonka hän oli saanut yhdeltä potilaistaan.
Johannes Paavali II:n kerrotaan säilyttäneen kuolemaansa asti veljensä stetoskooppia, jonka eräs puolalainen sairaanhoitaja oli tallettanut ja luovutti paaville tämän Puolan-vierailun aikana.
Toinen maailmansota.
Nuori Wojtyła oli opiskelija Natsi-Saksan hyökätessä Puolaan. Saksalaismiehitys merkitsi myös juutalaisiin ja Puolan älymystöön kohdistuvien vainojen alkua. Samoin yliopisto, jossa Wojtyła suoritti opintojaan, suljettiin miehittäjien käskystä. Opiskelijoille tämä merkitsi vaarallisia aikoja, sillä heillä oli suuri riski joutua älymystön edustajina pakkotyöhön Saksaan ja teloitettavaksi.
Lakkautettu yliopisto toimi yhä, vaikkakin nyt salaisesti. Luennot pidettiin yksityisasunnoissa, minkä lisäksi Puolan papisto osallistui nuorten kouluttamiseen. Kokouspaikkoja saattoivat olla myös kellarit ja kirkkojen kryptat. Wojtyła jatkoi opintojaan iltaisin, mutta päivät kuluivat työssä. Hänet siirrettiin louhimolta Solvayn kemikaalitehtaan kattilahuoneeseen. Työpaikallaan Wojtyłan kerrotaan kohonneen eräänlaiseksi johtajahahmoksi työtovereilleen: hän puhui työläisten puolesta, perusti tehtaaseen vapaa-aika- ja koulutuskeskuksen, järjesti luentoja sekä kannusti muitakin opiskelemaan. Wojtyłan toiminta sai osakseen niin paljon arvostusta tehtaan työläisten joukossa, että he jopa tarjoutuivat tekemään hänen työnsä helpottaakseen hänen opiskeluaan. Wojtyła kuitenkin kieltäytyi tästä tarjouksesta.
Vuonna 1941 Wojtyłan isä menehtyi. Jonkin aikaa tapauksen jälkeen Wojtyłan luokse muutti asumaan hänen entinen historian opettajansa vaimonsa kanssa. He alkoivat suunnitella teatteriryhmän perustamista. Toiminnan oli jälleen oltava salaista, sillä lähes kaikki kulttuuritoiminta Puolassa oli kielletty. Muun muassa radion kuunteleminen, kulttuurilehtien julkaiseminen tai Krakovan teattereissa käyminen ei ollut sallittua puolalaisille. Wojtyła itsekin liittyi perustettuun "Teatr Rapsodyczny" -ryhmään, jonka alkuperäisjäsenistä myöhemmin tuli tunnettuja puolalaisia näyttelijöitä.
Toisen maailmansodan päättyessä myös saksalaismiehitys Puolassa loppui, ja maasta tuli kommunistinen.
Pappina.
Alkujaan Wojtyłan oli tarkoitus palvella kirkkoa vain maallikkona. Selvittyään hengissä kahdesta vaarallisesta auto-onnettomuudesta hänen hengellinen vakaumuksensa vahvistui. Oman kertomansa mukaan kutsumus papin tehtäviin oli alkanut hahmottua jo hänen isänsä kuoltua, ja jo vuonna 1942 hän olisi varmistunut tulevaisuuden ammatistaan. Toisaalta tilanne oli teologisten opintojen kannalta huono, sillä kaikki asiaan liittyvä opiskelu oli suoritettava salassa. Miehittäjien ilmapiiri ei myöskään ollut pappiskoulutukselle suotuisa: vuosien 1939-1945 aikana menehtyi Saksan vankiloissa ja keskitys­leireillä 1996 puolalaista pappia, neljä piispaa, 113 pappiskokelasta ja 238 luostari­nunnaa. Pappisseminaaritkin olivat yliopistojen tavoin joutuneet lakkautetuiksi.
Wojtyła kouluttautui papiksi maanalaisessa seminaarissa. Ajat muuttuivat entistä vaarallisemmiksi kun Varsovan kansannousu tukahdutettiin vuonna 1944. Myös Krakovassa alettiin järjestää umpimähkäisiä pidätyksiä ja ratsioita. Niiden seurauksena arkkipiispa Adam Stefan Sapieha otti pappiskokelaansa asumaan omaan taloonsa. Pappiskokelaat joutuivat piilottelemaan ja hylkäämään työpaikkansa, minkä takia he menettivät työkorttinsa ja sen myötä kaikki liikkumisoikeudet. Tosin turvapaikka oli sangen suojaisa, sillä kuvernööri Hans Frank ei uskaltanut vastustaa puolalaisten parissa rakastettua ja osin saksalaistenkin ihailemaa arkkipiispaa.
Toisen maailmansodan päätyttyä Karol Wojtyła vihittiin papiksi 1. marraskuuta 1946. Hänet lähetettiin Roomaan suorittamaan lisäopintoja. Siellä hän toimi jonkin aikaa belgialaisessa pappisseminaarissa ja kohensi ranskan kielen taitojaan. Myöhemmin hän palasi takaisin Puolaan ja väitteli vuonna 1949 tohtoriksi arvosanalla "cum laude". Kommunismidiktatuurin alle joutuneessa Puolassa pappien tilanne oli jokseenkin yhtä huono kuin saksalaismiehityksen aikaan: pappeja oli viety vankiloihin, uskonnon opetus oli kielletty, uskontoon viittaavia symboleita kuten ristejä oli poistettu, katoliset kirjapainot kiellettiin, nunnien sairaalat takavarikoitiin valtiolle ja kaikki koulut olivat valtion omistuksessa.
Pappina Wojtyłan kerrotaan nauttineen yksinkertaisesta elämästä. Toimiessaan Krakovan pyhän Florianin seurakunnassa hänen sanotaan käyttäneen vanhaa ja paikattua papinkaapua ilman päällystakkia. Talveksi seurakuntalaiset teettivät hänelle uuden papinkaavun ja takin. Papinkaavun Wojtyła otti vastaan, muttei olisi halunnut takkia. Hänet pakotettiin ottamaan sekin, mutta ilmeisesti hän ei koskaan käyttänyt sitä. Mahdollisesti Wojtyła lahjoitti takin jollekulle köyhälle. Wojtyła ei ollut kiinnostunut maallisesta omaisuudesta. Hän muun muassa lahjoitti pois lahjana saamansa tyynyn ja höyhenpeitteen sekä nukkui sängyn sijasta lattialla. Nuorena pappina toimiessaan Wojtyła myös teki nuorten kanssa retkiä vuoristoon ja järvelle sekä oli mukana hiihtoretkillä. Hän olikin suosittu pappi paikallisten nuorten parissa.
Vuonna 1953 Wojtyłasta tuli moraaliteologian ja sosiaalietiikan professori Krakovan pappisseminaariin. Kolmea vuotta myöhemmin hän sai nimityksen myös Lublinin katolisen yliopiston etiikan osaston rehtoriksi. Myös professorina toimiessaan hänen kerrotaan käyttäneen vanhoja ja kuluneita vaatteita. Samoin hän lahjoitti puolet palkastaan köyhien opiskelijoiden tukemiseen.
Piispana.
Vuonna 1958 Wojtyłasta tuli Krakovan piispa vain 38-vuotiaana. Näin hänestä tuli Puolan nuorin piispa. Nimitys ei juuri muuttanut Wojtyłan elämäntapaa, sillä tämä käytti yhä paikattuja ja kuluneita vaatteita, käytti runsaasti polkupyörää ja asui kaksiossaan. Professorina toimiessaan hän oli lahjoittanut pois puolet palkastaan, mutta piispana hän antoi koko palkkansa pois. Piispana hän osallistui Vatikaanin toiseen kirkolliskokoukseen, jossa hän oli mukana keskeisten päätösten valmistelussa. Kokouksen kerrotaan laajentaneen hänen näkökulmaansa maailman asioihin. Samassa kokouksessa hän myös kiinnostui kollegiaalisuudesta, jonka mukaan monet ongelmat tuli ratkaista paikallispiispojen tasolla ilman Vatikaanin puuttumista asioihin. Vatikaanin puoleen piispojen tuli kääntyä itse halutessaan.
30. joulukuuta 1963 Wojtyłasta tuli Krakovan arkkipiispa. Vaikka arkkipiispalle oli varattu oma palatsinsa, halusi Wojtyła yhä elää vanhassa kaksiossaan. Lopulta hänen kaikki tavaransa siirrettiin palatsiin hänen itsensä ollessa matkalla. Wojtyła muutti uuteen palatsiinsa, mutta määräsi sen ovet pidettäväksi auki vierailijoille. Samoin hän ryhtyi arkkipiispana toimiin köyhien auttamiseksi.
Kardinaalina.
Vuonna 1967 paavi Paavali VI nimitti Wojtyłan kardinaaliksi. Krakovassa uudelle kardinaalille järjestettiin juhlat, joissa hänen kerrotaan leikillisesti sanoneen papeilleen: "Tämä on viimeinen kerta, kun aiheutan teille näin paljon vaivaa. Enhän voi tämän korkeammalle päästä." Vanhaan tapaansa Wojtyła eli yhä yksinkertaisesti käyttämättä juurikaan kardinaalille kuuluvia ulkoisia vallanmerkkejä. Samalla hän myös jatkoi jo nuoruudessaan aloittamiaan urheiluharrastuksia, mikä piti hänet fyysisesti hyvässä kunnossa. Wojtyła harrasti vielä kardinaalinakin muun muassa melontaa, vuorikiipeilyä ja hiihtoa. Eräällä hiihtoretkellään hän vahingossa ylitti Puolan rajan ja eksyi Tšekkoslovakiaan, missä hänelle pidettiin kuuden tunnin pituinen kuulustelu.
Kardinaalina Wojtyła osallistui lukuisiin kokouksiin ja symposiumeihin. Lisäksi hän piti useita luentoja eri yliopistoissa. Muun muassa Harvardin yliopistoin rehtori kuvasi kardinaalia sanoen: "Vaikuttavimpia miehiä, joita olen tavannut – suorastaan säteilevä persoonallisuus." Kardinaali Wojtyła otti myös voimakkaasti kantaa Puolan kommunistihallituksen ihmisoikeusrikkomuksiin. Kaiken muun työnsä ohella hän ehti myös kirjoittaa ja julkaista erilaisia akateemisia tutkimuksiaan. Ulkomailla pidetyissä filosofian ja teologian seminaareissa hän saavutti niin suurta arvostusta, että häntä ajateltiin jo tulevana paavina.
Elokuussa 1978 hän osallistui paavi Johannes Paavali I:n valinneeseen paavinvaaliin eli vuoden 1978 ensimmäiseen konklaaviin. Paaviksi valittu Johannes Paavali I kuitenkin kuoli 33 päivän jälkeen, ja Wojtyła matkusti lokakuussa toiseen konklaaviin.
Konklaavi ja valinta paaviksi.
Konklaavin ennakkosuosikkeina oli kaksi italialaista hengenmiestä: Genovan arkkipiispa, kardinaali Giuseppe Siri ja Firenzen arkkipiispa, kardinaali Giovanni Benelli. Konklaavin tarkasta kulusta ei ole luotettavaa tietoa, mutta vallitsevan käsityksen mukaan alussa pääehdokkaina olivat Siri ja Benelli. Heistä kumpikaan ei onnistunut saamaan kahden kolmanneksen enemmistöä.Tosin kerrotaan, että Giuseppe Siri olisi todennäköisesti saanut tarvittavat kaksi kolmannesta kokoon, mikäli hän olisi ottanut vastaehdokkaansa Benellin kardinaalivaltiosihteerikseen.
Krakovan kardinaaliarkkipiispa Wojtyła valittiin kahdeksannen äänestyskierroksen jälkeen uudeksi paaviksi. Näin hänestä tuli paavi ja pontifex Johannes Paavali II. Nimen hän valitsi osaksi kunnioittaakseen edeltäjänsä muistoa ja lyhyeksi jäänyttä kautta. Hänestä tuli ensimmäinen puolalaissyntyinen paavi.
Pontifikaatin alku.
Uusi paavi sai hyvän vastaanoton Pietarin­kirkon luo kerääntyneiltä ihmisiltä. Johannes Paavali II:n kotimaassa Puolassa maan kansalaiset ottivat uuden paavin valinnan myös hyvin innostuneesti vastaan. Puolan kommunistijohtajat taas olivat valinnasta hämmentyneitä ja vaivaantuneita.
Matka Puolaan.
Vuoden 1979 maaliskuussa sovittiin paavin Puolaan suuntautuva matkasta, joka tulisi tapahtumaan 2. kesäkuuta–10. kesäkuuta samana vuonna. Ennen vierailun sopimista Neuvostoliiton valtionpäämies Leonid Brežnev yritti painostaa Puolan kommunistista hallintoa estämään paavin vierailun maassa, mutta ei onnistunut. Paavin matka toteutui suunnitellusti.
Puolassa Johannes Paavali II:sta seurasi suuri väkijoukko. Puolalaiset tahtoivat seurata paavia, vaikka maan kommunistihallitus oli varoitellut kansalaisiaan irtisanomisilla ja palkkojen pidättämisillä. Paavin vierailun seuraaminen merkitsi Puolassa mielenilmausta kommunistihallintoa vastaan. Vierailunsa aikana Johannes Paavali II korosti useasti erilaisia kristillisiä arvoja, ja hänen toimintansa Puolassa olikin hyvin kommunisminvastaista.
Paavin Puolaan suuntautuneen vierailun takia Moskovasta arvosteltiin paljon Puolan johtoa, joka ei ollut kyennyt estämään paavia saarnaamasta omaa politiikkaansa kommunistisessa valtiossa. Johannes Paavali II:n johtama Vatikaani ei enää noudattanut samaa poliittista linjaa kuin edellisten paavien aikana, mikä johti Neuvostoliiton joihinkin toimiin kommunistisissa valtioissa. Puolan vierailun jälkeen perustettiin "Vatikaanin politiikkaa sosialistisissa maissa vastustava komissio".
Solidaarisuusliike.
Vuonna 1980 Puolan kansalaisten ja kommunistihallinnon välinen kiista kärjistyi entisestään Solidaarisuus-liikkeen perustamisen takia. Vatikaani tuki liikettä, vaikkakin vain hiljaisesti. Kommunisminvastaisen Solidaarisuus-liikkeen tunnustamista 31. elokuuta 1980 voidaan pitää voittona Vatikaanille. Vaikkei katolinen kirkko ollutkaan virallisesti osallistunut liikettä koskeviin neuvotteluihin, sillä lienee kuitenkin ollut vaikutusta tapahtumiin. Yhdysvaltain ja Ranskan tiedustelupalvelujen mukaan paavia vastaan oli valmisteilla attentaatti, koska Neuvostoliitossa häntä pidettiin liian suurena uhkana.
Vuonna 1981 tuntia ennen paavin saapumista vierailulle Pakistanin Karachiin kaupungin stadionilla räjähti pommi. Samana vuonna 13. toukokuuta 287;ca yritti murhata paavin ampumalla tätä Pietarinkirkon aukiolla. Murhayritys kuitenkin epäonnistui, sillä paavi jäi eloon. Italialaisen selvityksen mukaan Ağcan toteuttaman murhayrityksen takana oli Neuvostoliiton KGB.
Vuosien ajan paavi teki matkoja ulkomailla vaihtelevalla menestyksellä, mutta samalla hän teki työtä solidaarisuusliikkeen puolesta. Vuonna 1989 Solidaarisuus-liike laillistettiin. 10. marraskuuta myös Berliinin muuri kaatui, ja myöhemmin Mihail Gorbatšov julkisti Neuvostoliitossa uskonnonvapauden takaavan lain.
Suomessa.
Paavi Johannes Paavali II vieraili 4. kesäkuuta-6. kesäkuuta vuonna 1989 Pohjoismaissa, myös Suomessa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun katolisen kirkon ja Vatikaanivaltion päämies kävi Suomessa. Paavi osallistui ekumeeniseen rukoustilaisuuteen Turun tuomiokirkossa yhdessä arkkipiispa John Vikströmin kanssa. Rukoustilaisuudessa paavi otti voimakkaasti kantaa eri kristillisten kirkkojen yhteistyön puolesta. Hän osallistui lounaalle arkkipiispa Vikströmin kanssa piispantalossa. Paavin toimittamassa messussa Helsingin jäähallissa oli 8000 osallistujaa.
1990-luku.
1990-luvun alkaessa Johannes Paavali II:n terveys oli heikentynyt. Hän kuitenkin jatkoi virassaan ja teki useita matkoja eri maihin, vuonna 1990 pääosin Afrikkaan. Afrikassa paavi tuomitsi muun muassa sodat, väärinkäytökset sekä Afrikkaa ryöstäneet rikkaat valtiot.
Persianlahden sodan aikana Johannes Paavali II syytti Yhdysvaltoja maailmanpoliittisten ongelmien kärjistämisestä ja liian herkästä aseilla ongelmiin vastaamisesta. Samoihin aikoihin katolisen kirkon sisällä vaadittiin paikoin liberaalimpaa linjaa muun muassa seksuaalimoraalia koskeviin kysymyksissä. Paavin vuonna 1993 julkaisema kiertokirje "Veritatis splendor" (suom. "Loistava totuus") esitteli paavin eettisiä näkemyksiä, ja 1995 julkaistu "Evangelium vitae" (suom. "Elämän ilosanoma") käsitteli ihmiselämän arvokkuutta, aborttia ja eutanasiaa. Huolimatta liberaalia linjaa kannattavien henkilöiden painostuksesta Johannes Paavali II säilytti kirkon perinteisen tulkinnan.
1990-luvulla paavi määritteli kantansa aborttiin ja ehkäisyyn selkeämmin kuin aikaisemmin. Paavi tuomitsi ehkäisyn ja abortin avoimesti "salaliittona elämää vastaan". Samalla paavi myös vastusti kuolemantuomiota.
Tullessaan paaviksi 1978 Johannes Paavali II:n oletettiin olevan uudenaikainen paavi ja johtavan kirkkoa uudistuksiin, mutta 1990-luvulla häntä alettiin yhä enemmän pitää konservatiivisena ja taantumuksellisena. Paavilla oli kuitenkin yhä paljon kannattajia, ja hän sai yhä paljon huomiota maailman lehdistössä.
Terveys hiipuu.
Johannes Paavali II Vatikaanissa vuonna 2004.
Tullessaan paaviksi Johannes Paavali II oli hyväkuntoinen ja nuorimpana (58-vuotiaana) tehtäväänsä valittu paavi sitten Pius IX:n, joka oli valittu paaviksi 54-vuotiaana 1846. Ikääntyminen ja salamurhayrityksen seuraukset kuitenkin alkoivat näkyä paavissa 1990-luvun loppupuolella. Vuonna 2001 kirurgit vahvistivat, että paavilla oli Parkinsonin tauti. Vatikaani vahvisti saman asian 2003. Hänellä oli vaikeuksia puhua, ja hän vapisi näkyvästi.
Heikkenevästä terveydestään huolimatta paavi Johannes Paavali II jatkoi vierailujaan eri maihin. Ympäri maailmaa käytiin keskusteluja siitä, pitäisikö paavin vetäytyä tehtävistään korkean ikänsä ja heikon fyysisen kuntonsa vuoksi. Myöhemmin Johannes Paavali II:n testamentti paljasti, että hän oli harkinnut eroamista paavinvirasta vuoden 2000 jälkeen johdettuaan kirkon uudelle vuosituhannelle.
Sairaus ja kuolema.
Paavin terveydentila heikkeni huomattavasti alkuvuodesta 2005, ja 1. helmikuuta hän joutui sairaalaan. Tämän jälkeen paavi ei kyennyt enää suoriutumaan velvollisuuksistaan tavanomaisesti. 24. helmikuuta paavilla ilmeni hengitysvaikeuksia. Paavi ei pystynyt osallistumaan pääsiäis­ajan perinteisiin seremonioihin. Hän esiintyi julkisuudessa vielä 30. maaliskuuta, mutta ei kyennyt enää puhumaan. Häntä alettiin ruokkia nenämahaletkun kautta.
Iältään jo 84-vuotiaalle paaville nousi 31. maaliskuuta virtsa­tie­tulehduksen aiheuttama 40 asteen kuume, ja hänen verenpaineensa laski. Seuraavan yön ja aamun aikana paavi sai sydän­kohtauksen sekä tulehduksen aiheuttaman verenmyrkytyksen. Paaville annettiin kuoleville ja sairaille tarkoitettu voitelu eli niin sanottu viimeinen voitelu. Paavi oli saanut sen kerran aikaisemminkin vuoden 1981 murhayrityksen yhteydessä. Paavin tilaa kuvattiin nyt äärimmäisen vakavaksi. Hänellä ilmeni munuaisongelmia ja verenpaine vaihteli. Kardinaaleja ja piispoja alkoi saapua Roomaan enteillen lähestyvää paavinvaalia. Aamulla 2. huhtikuuta paavi ei kyennyt enää osallistumaan hänen läsnä ollessaan järjestettyyn messuun ja oli ajoittain tajuttomana. Käytännössä messuun osallistumiseksi olisi riittänyt pienikin ele, joten paavin tila oli jo hyvin huono. Paavi menehtyi 2. huhtikuuta 2005 illalla kello 21.37 paikallista aikaa (CEST) sydänpysähdykseen ja verenmyrkytykseen. Paikalla olleet sanovat, että hänen viimeinen sanansa oli "Amen". Kuolemasta ilmoitettiin lehdistölle tekstiviestillä ja sähköpostilla ja pian tämän jälkeen Pietarinaukiolla odottaneelle suurelle väkijoukolle.
Hautajaiset.
Paavin kuoleman jälkeen Vatikaani alkoi noudattaa tarkkoja vuosisataisia sääntöjä paavien kuolemantapauksista. Virallinen suruaika kesti yhdeksän päivää.
a>kirja. Kardinaalien suruväri on punainen. Taustalla nähdään useita arvovieraita.
Paavia surtiin ympäri maailmaa. Televisiokanavat käsittelivät asiaa keskeytyksettä usean päivän ajan. Valtionpäämiehet ilmaisivat osanottonsa. Myös presidentti Tarja Halonen ilmaisi surunvalittelunsa.
Hautajaiset järjestettiin perjantaina 8. huhtikuuta kello 10.00 (CEST). Niistä tuli eräät nykyhistorian suurimmista elleivät jopa suurimmat. Paikalle saapui satoja valtionpäämiehiä ja ainakin miljoona pyhiinvaeltajaa. Hautajaisista raportoimaan oli akkreditoitu noin 3 500 toimittajaa. Paikalla oli myös muiden muassa kolme Yhdysvaltain presidenttiä ja Iranin presidentti Mohammad Khatami. Rooman ilmatila oli paavin hautajaisten vuoksi suljettu, koulut ja virastot kiinni ja autoilu kielletty.
Suomea hautajaisissa edusti pääministeri Matti Vanhanen. Pääministerin mukana matkustivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa Jukka Paarma ja Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo. Suomen katolisesta kirkosta paikalla oli monsignore Tuomo T. Vimpari.
Paavin arkku oli yksinkertainen ja tehty puusta. Sen kannessa oli ristin kuva ja M-kirjain, joka viittasi neitsyt Mariaan. Paavi haudattiin Pietarinkirkon kryptaan aikaisempien paavien tavoin. Krypta oli jäänyt tyhjäksi, kun autuaaksi julistettu paavi Johannes XXIII siirrettiin sieltä Vatikaanin kappeliin vuonna 2000. Toisin kuin Johannes, hänet haudattiin maahan. Hänen läheisyyteensä on haudattu myös esimerkiksi Ruotsin kuningatar Kristiina. Testamenttinsa mukaan paavi oli harkinnut viimeiseksi leposijakseen Puolaa, mutta jätti päätöksen kardinaalikollegiolle. Testamentissaan hän pyysi myös, että kaikki hänen henkilökohtaiset muistiinpanonsa poltettaisiin.
Ennen kuolemaa paavilta otettiin hiuksia ja neljä ampullia verta pyhäinjäännöksiksi.
Paavin mukaan on nimetty lentokenttä Krakovassa Puolassa. Vatikaanin eurokolikoissa on kuvattuna paavi Johannes Paavali II hänen elinaikanaan. Johannes Paavali II:n elämästä on tehty myös elokuva.
Paavin matkat.
Maat, joissa paavi Johannes Paavali II virka-aikanaan kävi, on merkitty sinisellä.
Paavi matkusti paljon, enemmän kuin edeltäjänsä yhteensä. Yhteensä hän kävi 129 maassa ja matkusti toista miljoonaa kilometriä.
Vuonna 1999 Johannes Paavali II matkusti Romaniaan. Näin hänestä tuli ensimmäinen pääosin ortodoksiseen maahan matkustanut paavi sitten vuoden 1054 suuren skisman. Matkoillaan Lähi-idässä hän vieraili monilla kristinuskon pyhillä paikoilla. Hän vieraili usein Neitsyt Marialle pyhitetyissä kappeleissa korostaen näin hänelle henkilökohtaisesti tärkeää hahmoa.
Useita paavin tekemiä ja hänen vastaanottamiaan vierailuja voidaan pitää moraalisina ulkopoliittisina avauksina. Hän vastaanotti 1982 PLO:n johtajan Jasser Arafatin Vatikaanissa. 1986 hän vieraili Roomassa juutalaisessa synagogassa. 1989 Johannes Paavali II vastaanotti Vatikaanissa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Mihail Gorbatšovin. 1995 paavi tapasi vierailullaan Etelä-Afrikan tasavallassa poliittisena vankina tunnetuksi tulleen Nelson Mandelan apartheid-rotusorron lakkauttamiseen pyrkineestä Afrikan kansalliskongressista (ANC). 1998 Kuubassa hän tapasi maan presidentin Fidel Castron. Vuonna 2001 hän vieraili moskeijassa Syyriassa.
Murhayritykset.
Turkkilainen 287;ca ampui paavia 13. toukokuuta 1981 Pietarinaukiolla. Murhayrityksen motiiveista ei ole täyttä varmuutta, mutta Ağca on lausunnoissaan kertonut toimeksiantajansa olleen muun muassa Neuvostoliiton KGB.
Italiassa on henkilöitä, kuten rikoksen tutkintaan osallistunut tuomari Ferdinando Imposimato, jotka ovat edelleen täysin vakuuttuneita KGB:n osallisuudesta. Vuonna 2005 julkaistujen dokumenttien mukaan Neuvostoliitto oli järjestellyt välikäsien kautta turkkilaiseen äärioikeistolaiseen liikkeeseen kuuluneen Ağcan ampumaan paavin, sillä tarkoituksena oli peittää kaikki jäljet Neuvostoliiton osallisuudesta.
Ağca tuomittiin elinkautiseen. Joulukuussa 1983 paavi tapasi hänet vankilassa. Keskustelun sisällöstä ei ole tietoa. Paavin sanotaan kuitenkin antaneen ampujalle tuolloin anteeksi tekonsa. Paavi itse uskoi selviytyneensä, koska neitsyt Maria suojeli häntä. Ağca vapautui tammikuussa 2010.
Toinen murhayritys tapahtui 12. toukokuuta 1982 Portugalissa. Äärikonservatiivinen espanjalainen pappi Juan María Fernández y Krohn yritti puukottaa paavia pistimellä, mutta turvamiehet estivät yrityksen. Aluksi Vatikaani ilmoitti paavin selvinneen ilman vammoja, mutta myöhemmin kävi ilmi, että todellisuudessa Fernández y Krohn oli onnistunut haavoittamaan paavia. Murhaa yrittänyt pappi sai kuuden vuoden vankeustuomion.
Tammikuussa 1995 paavin murhaa suunniteltiin Manilassa osana laajempaa terrorihyökkäysten sarjaa. Suunnitelmaan kuului itsemurhapommittajan pukeutuminen papiksi. Tekijät saatiin kuitenkin kiinni ennen toteutusvaihetta.
Autuaaksi julistaminen ja lisänimi Suuri.
Vatikaanin virkamiehet ovat alkaneet kutsua paavia tämän kuoleman jälkeen Johannes Paavali Suureksi. Tätä nimeä on käytetty vain kolmesta aiemmasta paavista, jotka kaikki julistettiin myöhemmin pyhimyksiksi. Vatikaani perustelee nimen käyttöä sillä, että paavi uudisti instituution perusteellisesti tekemällä paavista maailmanlaajuisen vaikuttajan samalla, kun hän piti kiinni kirkon perusarvoista.
Arvostelijoiden mielestä paavi ei kyennyt vastaamaan nykyajan haasteisiin, ei ryhtynyt välttämättömiin uudistuksiin, eikä siksi ansaitse tulla kutsutuksi suureksi. Nimen yleistyminen käyttöön riippuu kuitenkin tavallisesta kansasta. Tällä hetkellä yleistymisestä ei ole näyttöä.
Seuraavaksi paaviksi valittu Benedictus XVI ilmoitti, että Johannes Paavali II:n autuaaksi­julistamis­prosessi voidaan käynnistää. Normaalin käytännön mukaisesti henkilön kuolemasta tulee kulua vähintään viisi vuotta, ennen kuin hänet voidaan julistaa autuaaksi.
Katolisessa kirkossa autuaaksi julistaminen vaati vähintään yhden kuoleman jälkeen tehdyn ihmeteon. Pyhimykseksi julistaminen taas vaatii kaksi kuolemanjälkeistä ihmettä. Vuonna 2007 Rooman hiippakunta luovutti Vatikaanin tutkittavaksi paavin pyhyyttä koskevaa aineistoa. Keskeinen asia aineistossa oli paavia rukoilleen ranskalaisen nunnan parantuminen Parkinsonin taudista. Autuaaksijulistamisprosessi päättyi vapunpäivänä 2011, jolloin Benedictus XVI julisti Johannes Paavalin autuaaksi messussa, jota oli seuraamassa Vatikaanissa jopa miljoona ihmistä.
Oppi ja politiikka.
Pietarinaukiolle kokoontunut yleisö kuuntelee paavia 29. syyskuuta 2004.
Opillisesti paavi oli enemmän säilyttäjä kuin uudistaja. Paavin maailmankuvaan kuuluivat myös katolisen opin perinteiset maagiset osat kuten ihmeet, ennustukset, manaukset ja sairaiden parantaminen rukouksilla. Usein sensaatiohakuisen New York Post -sanomalehden mukaan paavi suoritti kaudellaan henkilökohtaisesti kolme manausta vuosina 1982, 2000 ja 2001.
Paavin politiikka oli yhdistelmä edistyksellistä suhtautumista yhteiskunnallisiin uudistuksiin ja äärikonservatiivista moraalioppia. Paavi vastusti leppymättä nais­pappeutta, ehkäisyä, homo­seksuaalisuutta, geenimanipulaatiota, vapautuksen teologiaa, aborttia, eutanasiaa, pappien avio-oikeutta, transsukupuolisia, Irakin sotaa ja kuolemanrangaistusta. Hän kannatti radikaaleja toimia köyhyyden poistamiseksi, muun muassa köyhien maiden velkojen anteeksiantamista. Hän yritti saada maininnan kristinuskosta EU:n perustuslakiin. Suuri osa paavin ja eurooppalaisen maallisen maailman ristiriidoista koski seksuaalimoraaliin liittyviä kysymyksiä.
Paavi kirjoitti useita kirjoja, joita on käännetty lukuisille kielille. Hän kirjoitti myös runoja. Paavin apostolinen motto oli "totus tuus" ("täysin sinun"). Se on lainattu eräästä rukouksesta.
Johannes Paavali II piti feminismiä seurauksena siitä, ettei naisia ole kunnioitettu, ja uskoi nykyaikaisen feminismin juontavan juurensa naisten todellisen kunnioittamisen puutteeseen. Hänen mukaansa länsimaisessa kulttuurissa naisesta on tullut ennen kaikkea nautinnon väline. Vaikka paavi vastustikin naispappeutta, hänen mukaansa naisen kunnioittaminen ei ole koskaan ollut kokonaan syrjässä kirkon uskosta ja elämästä.
Suhtautuminen muihin uskontoihin.
Paavina Johannes Paavali II pyrki lisäämään vuoropuhelua eri uskontojen välillä ja parantamaan eri uskontojen suhteita toisiinsa. Paavin mukaan kaikilla uskonnoilla on yhteinen peruselementti ja yhteiset juuret. Samoin paavi uskoi, että ihmiset "odottavat eri uskonnoilta vastausta ihmiselämän ratkaisemattomiin arvoituksiin", kuten hän itse asian ilmaisi.
Hindulaisuus ja buddhalaisuus.
Paavin mukaan "buddhalaisuus on suureksi osaksi 'ateistinen' järjestelmä". Lisäksi paavi sanoi pelastusopin olevan buddhalaisen järjestelmän ainoa pääasia. Paavin mukaan buddhalaisuudessa tapahtuva vapautuminen pahasta ei tapahdu Jumalasta lähtöisin olevan hyvän kautta, vaan ainoastaan pahan maailmasta etääntymisellä.
Paavi sanoikin, että kristinuskon ja buddhalaisuuden välillä on olemassa "perustavaa laatua oleva ero huolimatta samanlaisista piirteistä", kuten hän itse asian ilmaisi. Paavin mukaan sopiikin varoittaa kristittyjä, jotka "ottavat vastaan Kaukoidän uskonnollisesta perinteestä lähtöisin olevia ajatuksia", eli esimerkiksi mietiskelymenetelmiä.
Islam.
Paavin mukaan huolimatta katolisen kirkon halusta vuoropuheluun islaminuskoisten maiden kanssa konkreettisia vaikeuksia on paljon. Johannes Paavali II ajattelikin, että maissa, joissa fundamentalistiset liikkeet pääsevät valtaan, uskonnonvapaus alkaa merkitä vain vapautta alistaa jokainen kansalainen "todelliseen uskoon". Paavi kuitenkin ilmoitti, että "kirkko pysyy aina avoimena vuorokeskustelulle ja yhteistyölle".
Juutalaisuus.
Paavi Johannes Paavali II:lla oli jo nuoruudestaan lähtien läheinen suhde juutalaisiin, ja myös useat hänen koulutovereistaankin olivat juutalaisia. Vieraillessaan Rooman synagogassa paavi Johannes Paavali II kutsuikin juutalaisia "vanhemmiksi veljiksemme uskossa".
Autuaita ja pyhimyksiä.
Johannes Paavali II julisti pyhimykseksi 1 340 ihmistä. Luvun sanotaan olevan suurempi kuin kaikilla hänen edeltäjillään yhteensä, vaikka tarkkoja tietoja kaikista pyhimyksistä ei olekaan. Hän julisti autuaaksi muun muassa Äiti Teresan.
Anteeksipyyntöjä.
Katolinen kirkko on ehtinyt kaksituhantisen historiansa aikana osallistua lukuisiin epäilyttäviin toimiin. Paavi Johannes Paavali II pyysi kautensa aikana anteeksi monia näistä.
Lisäksi paavi on todennut, että "evoluutioteoria on enemmän kuin hypoteesi".
Arvostelua.
Paavi puolusti näkemyksiään kiihkeästi ja sai osakseen myös paljon arvostelua. Paavin väitetään olleen välinpitämätön aiheuttamastaan tuskasta linjatessaan ja ajaessaan moraalioppiaan. Johannes Paavali II vastusti kondomin käyttöä ja häntä onkin syytetty siitä, että hän toiminnallaan aiheutti välillisesti lukemattomia tarpeettomia HIV-infektioita sekä abortteja, joita hän kiivaasti vastusti.
Lisäksi Kiinan kansantasavallan kommunistihallitus on arvostellut paavia ja Vatikaanivaltion poliittisia suhteita hoitavaa Pyhää Istuinta diplomaattisuhteista Taiwaniin. Vuonna 1999 Kiinan hallitus esti paavin vierailun Hongkongissa juuri Taiwanin-suhteiden vuoksi.
Paavin asenne totalitarismia kohtaan oli kaksijakoinen. Idän kommunistisen totalitarismin paavi tuomitsi kiivaasti, mutta hän arvosteli poliittisuudesta niitä katolisia pappeja ja piispoja, jotka uskaltautuivat vastustamaan Etelä-Amerikan oikeistolaisia sotilasjunttia. Esimerkiksi El Salvadorin piispa Oscar Romero kärsi marttyyrikuoleman vaadittuaan sotilasdiktatuuria lopettamaan kansan sortamisen, mutta paavin mielestä Romero oli "liian poliittinen". Paavi Johannes Paavali II:n suhtautuminen Etelä-Amerikan vapautuksen teologiaan saa pohtimaan, oliko hänelle sittenkin tärkeintä vastustaa vasemmistolaisuutta, mutta ei autoritääristä hallintoa sinänsä. Joka tapauksessa paavi oli äärimmäisen konservatiivinen. Latinalaisessa Amerikassa paavin politiikka johti siihen, että kansanjoukot ovat hakeutuneet vapaiden kirkkokuntien kannattajiksi ja katolinen kirkko on menettänyt kannatustaan. Silti on muistettava, että katolisen kirkon papit olivat merkittävässä asemassa taistelussa sotilasdiktatuureja vastaan - paavin tuen puutteesta huolimatta.


RC4.
RC4 ("Ron's Code 4", "Rivest Cipher 4") on RSA Laboratoriesin (nykyisin RSA Security) työntekijän Ronald Rivestin 1987 suunnittelema salausalgoritmi. RC4 on symmetrinen jonosalaaja, se salaa tiedon yksi tavu kerrallaan. Algoritmi on nopea ja se perustuu vaihtelevan mittaiseen salaiseen avaimeen.
Alussa RC4 -avain oli rajoitettu vain 40 bittiin USA:n vientirajoitusten vuoksi, mutta nykyään sitä saa käyttää Suomessakin 64 - ja 128 -bittisinä (Wassenaarin sopimus). Teoriassa on mahdollista käyttää avaimia yhdestä bitistä 2048 asti.
RC4 on kaupallisesti laajasti käytössä mm. ohjelmistoissa Lotus Notes, Oracle SQL, Microsoft Windows sekä SSL-protokollassa. Algoritmi on tarkoin varjeltu salaisuus vielä tänäkin päivänä, mutta erinäiset kryptoanalyytikot ovat onnistuneet purkamaan sen ja mm. ilmaisessa -ohjelmistokirjastossa se on jo toteutettuna.
Tietoturvasta.
Tuntematon henkilö vuosi 9. syyskuuta 1994 RC4:n lähdekoodin internetiin.
Tutkijat ovat löytäneet myös pari ongelmaa esimerkiksi RC4:n KSA:sta. KSA on tekniikka, joka pidentää avaimen generaattorin tilaksi; RC4:n kohdalla 256 luvun permutaatioksi. KSA:ssa vaihtelua ei ole tarpeeksi; juuri alustetun generaattorin tila on liitettävissä samankaltaisella avaimella alustettuun tilaan. Tämä johtaa avainvirran ensimmäisten tavujen samankaltaisuuteen samankaltaisilla avaimilla. Mikäli alustusvektori vain liitetään salaisen avaimen perään, avain on mahdollista selvittää seuraamalla suurta määrää viestejä. Tämä ongelma yleensä väistetään ohittamalla avainvirran ensimmäiset tavut.
RC4-salausavaimen voi murtaa myös uudella PTW-hyökkäyksellä joka tarkkailee RC4-virran kulkua. PTW-hyökkäys on käytössä mm..
Toiminta.
RC4 on käytännössä näennäissatunnaislukugeneraattori ("Pseudo-Random Number Generator", "PRNG"). Se siis luo isoja satunnaislukuja annettujen avainten perusteella. Satunnaisluvun ja salattavan tekstin yhdistämällä XOR-operaatiolla saadaan salattu teksti.
Koska sama satunnaisluku syntyy aina samalla avaimella, tekstin purkaminen onnistuu samalla tekniikalla (kaksi XOR-operaatiota samalla satunnaisluvulla tietysti kumoavat toisensa).


The Beatles.
The Beatles oli vuosina 1960–1970 toiminut brittiläinen menestyksekäs rockyhtye. Sen äänitteiden myynti on arvioiden mukaan ylittänyt miljardin kappaleen rajan, mikä tekee siitä maailman ylivoimaisesti kaupallisesti menestyksekkäimmän yhtyeen. The Beatles aloitti levytysuransa harmonisten vokaaliosuuksien leimaamalla perinteisellä popmusiikilla. Vuoteen 1967 mennessä yhtye oli siirtynyt psykedeelisen rockin ja kokeellisten sovitusten kautta huomattavasti monimutkaisempaan ilmaisuun. The Beatlesistä tuli populaarimusiikin keskeisimpiä suunnannäyttäjiä. Se on säilyttänyt suuren suosionsa myös vuonna 1970 tapahtuneen hajoamisensa jälkeen.
Ennen The Beatlesia laulusolistit olivat hallinneet pop-musiikkia, mutta The Beatlesin läpimurron jälkeen yhtyeet ja etenkin niiden soittajat saivat laulusolisteja vastaavan suosion yleisön keskuudessa. Beatlesilla oli myös suuri vaikutus siihen, että muusikot alkoivat enemmän itse tehdä musiikkiaan, ja että pop-musiikkia alettiin pitää taiteen lajina. Beatlesin merkittävimpänä levynä on pidetty albumia "Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band" (1967).
The Beatlesin jäsenet olivat liverpoolilaiset John Lennon (komppikitara, huuliharppu ja koskettimet), Paul McCartney (basso, kitara ja koskettimet), George Harrison (soolokitara ja sitar) ja Ringo Starr (oik. "Richard Starkey", rummut ja lyömäsoittimet). Yhtyeen kaikki jäsenet myös lauloivat, vaikka päävastuun siitä kantoivat Lennon ja McCartney, jotka myös sävelsivät suurimman osan yhtyeen tuotannosta. Lennonin ja McCartneyn tekemien kappaleiden tekijöiksi merkittiin aina molemmat, vaikka yleensä ne oli tehnyt kaksikosta jompi kumpi yksin. Heillä oli tosin tapana esitellä tekemänsä laulut toisilleen ja ottaa huomioon toisen tekemät muutosehdotukset.
Kappaleiden soolo-osuudet lauloi yleensä säveltäjä tai pääasiallinen ideoija.
Perustaminen ja alkuajat (1957 - 1960).
John Lennon perusti The Quarrymen -nimisen skiffleyhtyeen vuonna 1957. Paul McCartney liittyi siihen jo perustamisvuonna ja George Harrison 1958. Yhtyeen kokoonpano ja nimi vaihtelivat, kunnes Lennonin ja alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluneen Stuart Sutcliffen ideoima nimi The Beatles vakiintui vuonna 1960.
Myöhemmin, kun The Beatles -nimen alkuperää kysyttiin haastattelussa, Lennon kertoi, että "näyssä mies ilmestyi heille liekehtivässä piiraassa ja sanoi: teidän nimenne on oleva Beetles A:lla." "The Beatles"-nimi viittaa beatmusiikkiin, jota yhtye alkuaikoinaan edusti, ja samalla se on kunnianosoitus muille samantyyppisiä nimiä käyttäneille yhtyeille — ennen kaikkea Lennonin ihailemalle Buddy Hollyn The Crickets -yhtyeelle; crickets tarkoittaa sirkkoja, beetles kovakuoriaisia.
Yhtye esiintyi Liverpoolissa mm Jacaranda ja Casbah -klubeilla sekä teki pieniä kiertueita.Saatuaan 1960 keikkatarjouksen Hampurista, Saksasta, yhtyeen piti hankkia vakituinen rumpali, joksi suostui Harrisonin ystävä, Pete Best, Casbah -klubin omistajattaren poika. Hampurissa yhtye asusti pahamaineisella punaisten lyhtyjen alueella, elokuvateatterin takana olevassa varastossa. Yhtyeen jäsenet joivat runsaasti alkoholia ja käyttivät piristäviä lääkkeitä jaksaakseen soittaa joka ilta kahdeksasta kahteen aamulla.. Yhtyeen managerina toimi tuolloin Allan Williams, tunnetaan tittelillä "the Man who gave the Beatles away".
Yhtyeen musiikki oli tuolloin rock'n'roll-painotteista, mutta mukana oli myös ikivihreitä balladeita tasapainottamassa ohjelmistoa.
Harrison oli vielä alaikäinen. The Beatlesin eräs esiintyminen keskeytyikin äkillisesti, kun hänet pidätettiin kesken keikan ja karkotettiin maasta. Samalla selvisi, että yhtye esiintyi ilman asianmukaista työlupaa. Paljastuminen oli Beatlesin entisen klubin omistajan kosto siitä, että yhtye siirtyi toiseen paikkaan saatuaan paremman palkkio- ja majoitustarjouksen.
Yhtyeen palatessa Liverpooliin Sutcliffe oli jättänyt yhtyeen ja jäänyt Hampuriin. Tämän jälkeen McCartney siirtyi soittamaan bassoa. Hampurissa he saivat vaikutteita paikallisilta taideopiskelijoilta ja beatnikeiltä ja ns. sekä bootsit kuubalaisine korkoineen on peräisin tältä ajalta. Ystävistä Klaus Voorman myöhemmin suunnitteli "Revolverin" kannen ja soitti bassoa Lennonin yhtyeessä.
Brian Epstein oli varakkaan perheen poika, joka hoiti Liverpoolissa äitinsä musiikkikauppaa epäonnistuttuaan pyrkimyksissään näyttelijän uralle. Kun yhä useammat teinitytöt kävivät hänen liikkeessään kysymässä Hampurissa Tony Sheridanin taustayhtyeenä levyttämää "My Bonnie" -levyä, Epstein kiinnostui yhtyeestä. Hän kävi Cavern-klubilla, jossa yhtye esiintyi lähes 300 kertaa, katsomassa yhtyettä, ihastui ja ryhtyi yhtyeen manageriksi. Epstein suunnitteli The Beatlesille uuden imagon, josta heidät parhaiten tunnetaan: puhdas rock-tyyli nahkatakkeineen vaihtui pukuun.
Epstein ryhtyi myös etsimään levy-yhtiötä The Beatlesille. Useat lontoolaiset levy-yhtiöt sanoivat yhtyeelle
'kiitos ei'. Esimerkiksi Decca Records -yhtiön edustaja Dick Rowe teki populaarimusiikin historian ehkä pahimman virhearvioinnin torjuessaan yhtyeen sillä perusteella, että "kitarayhtyeet ovat jo menossa pois muodista". The Beatles sai lopulta levytyssopimuksen EMI-yhtiöltä. EMI:n palveluksessa ollut tuottaja George Martin ei hänkään pitänyt The Beatlesin musiikkia kovin kummoisena. Hän kuitenkin piti Lennonin ja McCartneyn lauluäänistä ja ihastui yhtyeen jäsenten karismaan ja huumorintajuun ja päätti antaa heille tilaisuuden.
Ringo Starr, joka oli aiemman yhtyeensä kanssa esiintynyt myös Hampurissa ja toiminut Bestin sijaisena, korvasi Pete Bestin The Beatlesin levyttäessä ensimmäisen singlensä kappaleita "Love Me Do" ja "P.S. I Love You". Levytystä varten Martin oli kuitenkin hankkinut lontoolaisen studiomuusikko Andy Whiten, joten The Beatlesin ensimmäisellä singlellä Starr ei vielä soittanut. Hän kuitenkin sopeutui nopeasti uuteen bändiinsä, ja Lennon sanoi: "Pete on hyvä rumpali, mutta Ringo on hyvä beatle."
Suurmenestyksen ensimmäiset vuodet (1962 - 1965).
The Beatlesin ensimmäinen single menestyi kohtalaisesti ja toinen single "Please Please Me" nousi Britannian listan ykköseksi. Tästä alkoi yhtyeen jättimenestys; kaikki levyt nousivat listojen kärkeen ja The Beatlesista tuli yksi maailman suosituimmista yhtyeistä. Seuraavat listaykkössinglet olivat ”From Me to You” ja ”She Loves You”, jonka kertosäkeestä ”yeah yeah yeah” tuli yksi The Beatlesin tunnusmerkeistä. Suomessakin alettiin puhua ”jeejee-musiikista”. Vuonna 1964 julkaistu viides single” I Want to Hold Your Hand” nousi ykköseksi myös Yhdysvalloissa ja teki The Beatlesistä huippusuositun Amerikassakin.
Alkuaikojen levytykset olivat perinteistä, mutta omaleimaista, popmusiikkia, joiden instrumentteina oli kaksi sähkökitaraa, basso ja rummut. Lisäksi joissain kappaleissa Lennon soittaa huuliharppua tai hammondia, McCartney tai Beatles-levyjen tuottaja George Martin pianoa ja balladeissa yhtye käytti myös espanjalaista tai akustista kitaraa. Tyypillistä musiikille olivat lauluharmoniat. Tuohon aikaan oli uutta, että yhtye sävelsi ja sanoitti oman materiaalinsa. The Beatles oli aloittanut uransa esittämällä pääasiassa yhdysvaltalaisten rock'n'roll-artistien kappaleita. Näitä cover-versioita yhtye myös levytti jonkin verran vuosina 1963-1965. Tunnetuimpia ovat Chuck Berryn ”Rock and Roll Music” ja Little Richardin ”Long Tall Sally”. Pääosan yhtyeen levytyksistä muodostavat kuitenkin yhteisesti Lennonin ja McCartneyn nimiin merkityt kappaleet. Myöhemmin myös Harrison sai julkaistua omia kappaleitaan, jotka ovat keskeisiä Beatlesin tuotannossa. Starr on hänkin julkaissut pari kappaletta.
The Beatlesin konserteissa yleisö kirkui hysteerisesti ja yhtyeen jäsenet eivät enää voineet liikkua julkisesti saamatta innokasta fanilaumaa peräänsä. Ilmiöstä käytettiin nimitystä ”beatlemania”. Kiertueet huipentuivat kaikkien aikojen ensimmäiseen stadionkonserttiin Shea-stadionilla New Yorkissa vuonna 1965.
Vuonna 1965 The Beatlesin musiikki alkoi muuttua entistä monipuolisemmaksi ja kokeilevammaksi. ”Yesterday”-kappaleessa McCartney laulaa jousikvartetin säestyksellä, eikä the Beatles esiinny levyllä lainkaan. ”Eleanor Rigby” -kappale jatkoi samaa linjaa ja ”For No One” -kappaleessa käytetään käyrätorvea, ”Got to Get You into My Lifessa” torvisektiota. "Rubber Soul" -albumilla Harrison soittaa intialaista sitaria kappaleessa ”Norwegian Wood”. Myös sanoitukset alkoivat muuttua aiempaa taiteellisemmiksi ja moniselitteisemmiksi.
26. lokakuuta 1965 yhtyeen jäsenet saivat Englannin kuningattarelta MBE-kunniamerkit.
Hajoamista kohti (1966 - 1969).
1. maaliskuuta 1966 John Lennon sanoi "The Beatles on nyt suositumpi kuin Jeesus". Englantilaiset vähät välittivät lausunnosta, mutta Yhdysvalloissa asiasta nousi skandaali, ja osa radiokanavista lopetti The Beatlesin soittamisen. Kristilliset piirit järjestivät tilaisuuksia, joissa ihmiset saivat polttaa kaikenlaista The Beatlesiin liittyvää tavaraa. John Lennon pyysi sanomisiaan julkisesti anteeksi ja väitti, että sanat oli irrotettu asiayhteydestä ja hän vain tarkoitti Beatlesin suosiota ja merkitystä nuorisolle. Viimeiseksi jääneellä kiertuellaan yhtye pelkäsi mm. salamurhaa. Vatikaanin äänenkannattaja roomalaiskatolisen kirkon edustajana julisti anteeksiantoa vihdoin vuonna 2008.
Yhtyeen ollessa maailmalla suosituimmillaan vuonna 1966 se päätti lopettaa keikkailun. Harrison oli kyllästynyt epämiellyttävänä pitämäänsä keikkaelämään, ja voitti Lennoninkin puolelleen, sillä tämä ei enää kestänyt keikoilla kirkuvia faneja, ja tiesi monien tulevan keikoille vain The Beatlesin maineen vuoksi.
Jo ennen viimeisiä keikkojaan, albumilla "Rubber Soul" yhtye teki erilaisia kokeiluja ottaen muun muassa mallia folkmusiikista. George Harrison oli innostunut intialaisesta kansanmusiikista ja soitti sitaria kappaleen Norwegian Wood taustalla. Albumit "Revolver" (1966) ja "Sgt Pepper's Lonely Hearts Club Band" (1967) ja erosivat jo huomattavasti aiemmasta tuotannosta. "Revolverilla" yhtye käytti muun muassa nauhaefektejä kuten käännettyjä kitararaitoja. "Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Bandillä" yhtye muutti myös imagoaan entistä hippimäisemmäksi. Albumi oli yhtyeen kokeilevin ja rikkoi silloisen studiotekniikan rajoja. "Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band" on musiikkihistorian ensimmäinen levy, jonka kansilehteen on painettu levyn sisältämien kappaleiden sanoitukset. Levyn kansitaide on muutoinkin poikkeuksellista. Muun muassa Rolling Stones -lehti on valinnut sen vuonna 2003 kaikkien aikojen albumiksi. The Beatles sai kymmenen parhaan joukkoon kolme muuta albumia (Revolver, Rubber Soul ja the Beatles) Abbey Roadin jäädessä 14:nneksi.
The Beatles julkaisi 1967 singlen "Penny Lane" / "Strawberry Fields Forever". Se oli niin sanottu tupla-A-single, eli kumpikaan kappaleista ei ollut laadultaan tavallista B-puolimateriaalia. Julkaisua pidettiin myöhemmin virheenä, koska kappaleet söivät toisensa suosiota siten, ettei kumpikaan niistä noussut listan kärkeen. 1967 ilmestynyttä, promootiotarkoitukseen tehtyä "Strawberry Fields Forever" -videota pidetään ensimmäisenä varsinaisena musiikkivideona. Myös musiikilliset kokeilut jatkuivat, joista esimerkkinä on julkaisematon " -levytys The Million Volt Light and Sound Rave -tapahtumaa varten.
Seuraavilla "The Beatles" (1968) ja "Abbey Road" (1969) -levyillä yhtye palasi taas hieman tavanomaisemman rock- ja popmusiikin pariin. "The Beatlesillä" olevan "Helter Skelter" -kappaleen on sanottu vaikuttaneen heavy metalin syntyyn.
Yhtyeen viimeisen julkaistun levyn äänitykset tehtiin ennen "Abbey Road" -albumia työnimellä "Get Back", mikä viittasi yhtyeen paluuseen musiikillisia juuriaan kohti. Idea kuitenkin hyllytettiin, sillä yhtye ei erimielisyyksiensä vuoksi saanut koottua yhtenäistä materiaalia albumia varten, vaikka nauhoituksia tehtiin runsaasti. Ainoastaan nimikappale sekä "Don't Let Me Down" julkaistiin singlenä ja esittäjänä mainittiin The Beatles with Billy Preston. Preston soitti kappaleissa kosketinsoittimia ja oli ensimmäinen nimensä esittäjiin Beatlesin kanssa mukaansaanut muusikko.
Albumi julkaistiin tuottaja Phil Spectorin koostamana nimellä "Let It Be" vuonna 1970 sekä myöhemmin Let it be, naked - versiona ilman Spectorin lisäämää äänimaailmaa.
Hajoaminen (1969 - 1970).
Viimeisen kerran The Beatles nähtiin esiintymässä 30. tammikuuta 1969, kun yhtye nousi levy-yhtiö Applen katolle pitämään konserttia osana "Get Back" -levytyssessiota (jota myöhemmin käytettiin "Let It Be" -albumin perustana). Tämän jälkeen kaikkia neljää ei nähty esiintymässä yhdessä enää missään, joten yhtye hajosi jo tuolloin epävirallisesti. Kesällä 1969 yhtye päätti kuitenkin tehdä vielä yhden levyn; "Abbey Roadia" tehtäessä keskityttäisiin edellisiä levytyssessioita vaivanneiden riitelyjen sijasta pääasiaan. The Beatlesin viimeiseksi albumiksi jäi hajoamisen jälkeen 1970 ilmestynyt "Let It Be".
Hajoamisen syistä on erilaisia näkemyksiä. Todennäköisesti merkittävin syy oli manageri Epsteinin kuolema vuonna 1967. Epsteinin kerrotaan olleen yhtyeen jäsenille hyvin tärkeä. Yhtye oli kadottanut suuntansa: Lennon makoili kartanossaan tai rakensi uutta suhdettaan, kun McCartney pyrki ottamaan ohjat käsiinsä. Tämä loi ristiriitoja. Uuden managerin valintaan vuonna 1969 liittyi erimielisyyttä: McCartney kannatti appeansa, Lee Eastmania, kun taas muut kannattivat Allen Kleinia. Klein valittiin manageriksi.
Samoihin aikoihin (v 1966)Lennon tutustui japanilaissyntyiseen taiteilija Yoko Onoon. Osaltaan Onon vaikutuksesta Lennon ryhtyi tekemään sellaista kokeellista musiikkia ja taidetta, joka ei vastannut yhtyeen aikaisempaa linjaa. McCartneyn kerrotaan suivaantuneen asioihin esimerkiksi studiolla: aikaisemmin yhtye oli työskennellyt nelistään, mutta nyt Ono oli myös mukana ja pyrki vaikuttamaan sävellyksiin. Yhtenä hajoamisen syynä oli varmasti myös se, että yhtyeen jäsenet yksilöityivät yhä enemmän eikä heillä ollut enää riittävästi tilaa ilmaista itseään haluamallaan tavalla.
McCartney oli ensimmäinen julkinen bändistä lähtijä. Hän oli saanut Lennonin perumaan lähtemisen ja sai yhtyeen vielä kerran studioon tekemään levyä, minkä tuloksena syntyi "Abbey Road". Levyn tekemisen jälkeen McCartney ilmoitti julkisesti lähtevänsä yhtyeestä. Pian eron jälkeen McCartney sävelsi "Ram"-albumilleen kappaleen "Too Many People", jolla hän viittasi Onoon. Vihastunut Lennon vastasi säveltämällä "Imagine"-levylleen kappaleen "How Do You Sleep". McCartney puolestaan teki Wings-yhtyeensä kanssa kappaleen "Let Me Roll It" albumille "Band On The Run" jossa hän matkii Lennonin laulutapaa ja kaikuefektiä kitaristi Denny Lainen mukaillessa Eric Claptonin soittoa Plastic Ono Bandin "Cold Turkey" kappaleessa.
Lennon oli ilmoittanut muulle yhtyeelle erostaan jo aiemmin syksyllä 1969. Tätä ennen Harrison oli uhannut lähteä tammikuussa 1969 ja Ringo Starr kesällä 1968. Lopullisen vahvistuksen yhtyeen hajoamiselle antoi kuitenkin vasta tuomioistuimen päätös 1975.
Hajoamisen jälkeen kaikki The Beatlesin jäsenet ovat julkaisseet soolomateriaalia ja olleet mukana erilaisissa kokoonpanoissa. Kaupallisesti menestynein on ollut McCartney. Lennon taas on saanut eniten kriitikoiden arvostusta osakseen. Tästä huolimatta McCartney on voittanut soolokautenaan neljä Grammyä (Wings) ja lisäksi useita ehdokkuuksia, Lennon taas vain yhden Grammyn postuumisti molempien elämäntyöhön liittyvien palkintojen lisäksi.
Mark Chapman ampui John Lennonin 8. joulukuuta 1980 New Yorkissa. George Harrison kuoli keuhkosyöpään 29. marraskuuta 2001.
Tuotanto.
The Beatlesin alkuperäinen tuotanto julkaistiin Euroopassa 12 LP:n (joista yksi tupla-LP), yhden tupla-EP:n ja lukuisten singlejen muodossa. Monet kuuluisat kappaleet, kuten "Hey Jude" ja "Lady Madonna", julkaistiin alun perin vain singleinä, eivätkä ne ole mukana The Beatlesin varsinaisilla studioalbumeilla.
Levyjen ohella The Beatles teki neljä elokuvaa. Richard Lester ohjasi elokuvat "Yeah, yeah, tässä me tulemme" ("A Hard Day's Night", 1964) sekä "Apua!" ("Help!", 1965). "Magical Mystery Tour" (1967) oli lähes kokonaan yhtyeen jäsenten käsikirjoittama, ohjaama ja leikkaama elokuva. "Let It Be" (1970) koostuu lähinnä yhtyeen viimeiseksi julkaistuksi jääneen albumin harjoitus- ja äänityssessioista, ja sen ohjasi Michael Lindsay-Hogg. Lisäksi The Beatles oli mukana "Keltainen sukellusvene" -piirroselokuvan ("Yellow Submarine", 1968) tuotannossa.
Yhtyeestä on julkaistu etenkin englannin kielellä lukemattomia elämäkertateoksia. Suomeksi on julkaistu muun muassa teos "The Beatles – Historia ja levytykset" (Pop-lehti 2004).
Jäsenten esiintymiset Suomessa.
The Beatles ei koskaan esiintynyt Suomessa.
Paul McCartney on konsertoinut Suomessa neljästi: vuonna 1972 esiintyen Wings-yhtyeensä kanssa Helsingin Messuhallissa ja Turussa Kupittaan jäähallissa, vuonna 2004 Summer Tour-kiertueellaan Helsingin olympiastadionilla sekä vuonna 2011 On The Run-kiertueellaan Helsingin Hartwall Areenalla. Vuonna 1972 hän pyrki tekemään pesäeroa Beatlesiin eikä kyseisen kiertueen keikoilla kuultu lainkaan Beatles-materiaalia lukuunottamatta Little Richardin alunperin levyttämää "Long Tall Sallya" josta myös Beatles teki aikanaan coverin. Sen sijaan puolet vuosien 2004 ja 2011 settilistasta koostui McCartneyn itse säveltämistä Beatles-kappaleista.
Ringo Starrin All-Starr Band esiintyi Suomessa Pori Jazzissa 1992 sekä Helsingin jäähallissa 1998. Settilistat sisälsivät myös muutamia Beatlesin kappaleita.
Ringon Starrin edeltäjä, Beatlesissa vuoteen 1962 asti rumpuja soittanut Pete Best oli Parikkalassa vuosittain järjestettävän Kovan Päivän Ilta-tapahtuman pääesiintyjänä vuonna 1999.
Aiheesta muualla.
*


Francis Bacon (taidemaalari).
Francis Bacon (28. lokakuuta 1909 – 28. huhtikuuta 1992) oli irlantilaissyntyinen brittiläinen ekspressionistinen taidemaalari.
Bacon syntyi Dublinissa, Irlannissa englantilaiseen perheeseen. Perhe muutti useita kertoja Dublinista Lontooseen ja takaisin Baconin ollessa lapsi. Bacon sairasti astmaa ja häntä pidettiin sairaalloisena lapsena. Hänen isänsä yritti "karaista" Baconia piiskauttamalla häntä. Hänet ajettiin 16-vuotiaana pois kotoa, kun vanhemmat saivat tietää hänen homoseksuaalisuudestaan.
Bacon asui muutaman kuukauden Berliinissä ja sitten puolitoista vuotta Pariisissa, kunnes palasi Lontooseen. Hänen Pariisissa näkemänsä Pablo Picasson näyttely innoitti häntä tekemään ensimmäiset piirustuksensa ja maalauksensa. Bacon maalasi niukasti 1940-luvun lopulle asti ja hävitti myöhemmin suurimman osan ennen vuotta 1944 tekemistä maalauksistaan.
Bacon oli taiteilijana itseoppinut. Hän sai vaikutteita Pablo Picassolta, Diego Velazquez'lta ja koko surrealistisesta taidesuunnasta. Hän piti tärkeimpänä surrelistisena vaikuttajanaan Luis Buñuelin elokuvia.
Baconin kuuluisia teoksia ovat paaviaiheiset maalaukset, ristiinnaulitsemisen innoittamat maalaukset sekä monet taiteilijaa itseään tai hänen ystäviään esittävät muotokuvat, jotka perustuvat valokuviin ja muistikuviin. Hänen maalauksensa näkymät olivat tummia ja hämäriä 1950-luvun lopulle asti. Sen jälkeen hän alkoi maalata kirkkaasti valaistuja näkymiä ja toisaalta sotkemaan maalipintaa. Hänen maalaustensa ihmishahmot ovat usein sumeita ja vääristyneitä. Baconin pyrkimyksenä oli toistaa kuvissaan ihmisen perusolemus.
Alkuvuodesta 2008 Baconin maalaus huutokaupattiin Lontoossa yli 26 miljoonalla punnalla eli lähes 36 miljoonalla eurolla, mikä oli kallein eurooppalaisessa huutokaupassa sodanjälkeisen ajan taideteoksesta maksettu hinta. Toukokuussa 2008 Baconin Triptyykki myytiin Lontoon Sotheby'sin huutokaupassa vieläkin kalliimmalla ja siitä maksettiin 86 miljoonaa dollaria eli noin 55,4 miljoonaa euroa. Kaupan ansiosta Sothebyn huutokauppa teki 300-vuotisen historiansa parhaan tuloksen.


Chicagon pojat.
Chicagon pojat olivat Chilessä Augusto Pinochetin hallinnossa työskennelleitä chileläisiä taloustieteilijöitä, jotka saivat koulutuksensa Chicagon yliopistossa Milton Friedmanin ja Arnold Harbergerin alaisuudessa tai sen tehokkaassa vesassa Chilen paavillisen yliopiston taloustieteen laitoksella. Sieltä he palasivat Chileen ja työskentelivät talouspoliittisissa tehtävissä, kuten valtiovarainministereinä tai talouspoliittisina neuvonantajina. Koulutus oli tulosta Yhdysvaltain valtionhallinnon "Chile projektista" joka organisoitiin 1940-luvulla, jota rahoitti Fordin säätiö ja jonka tarkoituksena oli vaikuttaa chileläiseen talousajatteluun. Projekti merkillisesti epäonnistui Chicagon poikien ideoiden pysyessä taloudellisen ja poliittisen valtavirta-ajattelun ulkopuolella aina Chilen vuoden 1973 sotilasvallankaappaukseen asti, jolloin "Tiiliskivi" muodosti perusteet uuden hallinnon talouspolitiikalle. "Tiiliskivi" oli 500-sivuinen suunnitelma juntan talousohjelmaksi; kahdeksan kymmenestä sen tekijöistä kuului Chicagon poikiin. Vaikkakin vallankaappausta oli kuvailtu sotilasvallankaappaukseksi, Orlando Letelier, Salvador Allenden Washingtonin lähettiläs piti sitä ekonomistien ja armeijan yhteishankkeena. Vallankaappauksen jälkeen Letelier vangittiin ja hänet vapautettiin vasta kansainvälisen painostuksen jälkeen. Vuonna 1976 Letelier syytti kirjoituksessaan vallankaappaajia miljardien dollarien siirtämisestä ulkomaisille kapitalisteille.


Ekshibitionismi.
Ekshibitionismi ('tuoda esiin') eli sukupuolinen paljastamishäiriö tarkoittaa, että asianosainen kokee seksuaalista mielihyvää paljastaessaan sukuelimensä, tietyt ruumiinmuotonsa tai seksuaalisen toimintansa toisille ihmisille. Erityistä mielihyvää tuottaa seurannan kohteeksi joutuminen tai paljastelun kohteen reagoiminen.
Nykyään ekshibitionismin ymmärretään tarkoittavan laajempaa kokonaisuutta seksuaalisessa käyttäytymisessä kuin pelkkää sairaudeksi tai poikkeavuudeksi luokiteltavaa, kriminalisoitavaa seksuaalista käyttäytymishäiriötä. Ekshibitionismi voi tarkoittaa myös halua paljastaa itsensä sellaisella hyväksyttävällä tavalla, ettei se loukkaa toisia tai ole lakien vastainen. Ekshibitionismilla nykyään siis tarkoitetaan yleisemmin paljastamis- tai nähdyksitulemishalua. Häiriöllistä käyttäytymistä karakterisoi toiminnan pakkomielteisyys, pakottaminen nähdyksitulemiseen, toisten loukkaaminen ja toiminnan laittomuus. Esimerkiksi läpinäkyvien ja vartalon muotoja paljastavien vaatteiden käyttö on nykyään varsin tavallista ja hyväksyttävää. Paljastamishalun kohteena ovat sukupuolielinten lisäksi myös pakarat ja naisilla rinnat.
Ekshibitionismi ymmärretään myös itsensä ilmaisemisen tarpeena yleisesti; tunteiden tms. paljastamisena tai esittämisenä – se ei siis tarkoita pelkästään seksuaalista käyttäytymistä. Esimerkkinä tästä blogit ja galleria-sivustot, kuten MySpace ja IRC-Galleria. Ensisijaisesti termi kuitenkin käsitetään yleensä seksuaalisuuteen liittyvänä.
Ekshibitionismin esiintyminen ja esiintymismuodot.
Ekshibitionismin esiintymistä pidetään yleisempänä miehillä, mutta sitä esiintyy kummallakin sukupuolella; naisilla vain on miehiin verrattuna käytettävissä enemmän helppoja ja yleisesti hyväksyttyjä keinoja toteuttaa ekshibitionismia muun muassa vaatetuksen avulla. Itsensäpaljastamistaipumusta esiintyy tietyn ikävaiheen lapsillakin.
Paljastamisen motiivi.
Ekshibitionistit ovat henkilöitä, jotka kokevat jännitystä tai seksuaalista kiihotusta ekshibitionistisesta toiminnastaan ja nauttivat huomion keskipisteessä olemisesta. Ekshibitionismiin saattaa liittyä ulospäinsuuntautuneisuutta. Joillekin ekshibitionistinen toiminta voi peilata myös itsetunnon koetteluhalua ja sen vahvistamispyrkimystä. Ekshibitionismi voi olla myös keino tuoda esille eksentristä persoonallisuutta tai olla eksentrisen persoollisuuden ilmeneminen. Ekshibitionismin taustalla voi olla useita tekijöitä, ja sen psykologinen tausta on kompleksinen.
Sukupuolielimien paljastaminen, vilauttelu ja viuhahtaminen.
Stereotyyppinen miespaljastelija hyppää pusikosta syrjäisellä seudulla pahaa aavistamattoman naisen eteen ja avaa takkinsa, jolloin hänen sukupuolielimensä paljastuvat. Siitin saattaa olla erektiossa, ja jotkut saattavat masturboida. Tällainen toiminta on laitonta, ja sitä voidaan luonnehtia seksuaaliseksi poikkeavuudeksi. Suomen rikoslaissa mainittu sukupuolisiveellisyyden julkinen loukkaaminen sulkee piiriinsä muun muassa itsensäpaljastamisen.
Tämän stereotypian lisäksi on monia tapoja paljastaa itsensä. Jotkut saattavat pitää sukupuolielimiään näkyvillä kotonaan ikkunan lähellä tai julkisella paikalla, masturboida tai harrastaa seksiä, jolloin toiset saattavat nähdä tämän.
Alushousuton ja minihameeseen pukeutunut nainen voi vilauttaa häpyä esimerkiksi istuessaan ja levittäessään jalkojaan sopivaksi katsomalleen henkilölle tai vain antaa sen vilahdella itsestään. Myös rintoja saatetaan vilauttaa. Miehet voivat vilauttaa muun muassa siitintään esimerkiksi shortsien puntista tai vetämällä housut hetkeksi jalastaan. Vilauttelu eroaa paljastamisesta siten, että se on yleensä huomaamattomampaa ja nopeampaa sekä usein vähemmän suunniteltua.
Viuhahtaminen on miehillä sekä naisilla varsin yleistä, ja sitä saatetaan harrastaa isollakin porukalla. Viuhahtamisessa julkisella paikalla nopeasti esittäydytään alastomana, jonka jälkeen poistutaan. Viuhahtamista yleensä pidetään melko harmittomana, mutta periaatteessa se on täysin laitonta.
Seksuaalinen toiminta toisten läsnä ollessa.
Seksuaalinen toiminta toisten läsnä ollessa ja katsellessa on täysin laillista sinällään, mikäli kaikki osapuolet ovat mukana omasta tahdostaan. Jotkut parit kokevat kiihottavaksi sen, että heidän seksuaalista kanssakäymistään katsellaan. Sama koskee itsetyydytystä: jotkut kiihottuvat tullessaan seuratuksi hyväillessään ja tyydyttäessään itseään. Ryhmäseksissä voidaan nähdä jonkin verran ekshibitionistisia piirteitä.
Intiimikuvien julkaiseminen.
Nykyään on useita internet-sivuja, joihin voi toimittaa omia intiimikuviaan toisten katseltavaksi ja jopa arvioitavaksi. Jotkut kokevat kiihottavaksi sen, että toiset näkevät itsestään otettuja kuvia ja arvostelevat niitä ja antavat palautetta. Intiimikuvien julkaiseminen internetissä on keino paljastaa itseään ilman, että se loukkaisi ketään.
Naisten pukeutuminen.
Naisten on miehiä helpompaa pukeutua paljastavasti, sillä paljastavia naisten vaatteita on yleisesti saatavilla. Kesäaikaan monet naiset käyttävät läpinäkyviä, usein valkoisia housuja, joiden läpi alushousut näkyvät. Stringejä käytettäessä tai ilman alusvaatteita oltaessa pakarat ja niiden muoto voivat erottua hyvin housujen läpi. Myös häpyhuulien muoto voi erottua käytettäessä esimerkiksi kireitä housuja. Naisille on runsaasti myös läpinäkyviä alusvaatteita, rintaliivejä ja paitoja, jolloin rinnat ja nännit voivat näkyä vaatteiden läpi tai niiden muoto erottuu hyvin. Naisille on olemassa myös lyhyitä minihameita, joiden alta alushousut, pakarat tai häpy paljastuvat helposti. Jossain määrin paljastaviin vaatteisiin pukeutuminen ei välttämättä ole merkki ekshibitionismista, tällainen pukeutuminen voi johtua muotivirtauksen seuraamisesta, ekshibitionismissa on kyse tarkoituksellisesta paljastamisesta.
Naisille on myös melko paljastavia uima- ja urheiluasuja. Ekshibitionisti saattaa esimerkiksi uima-asusta poistaa hävyn seutua suojaavan sisäkankaan, jotta häpyhuulet ja niiden muoto näkyisi paremmin, varsinkin märän kankaan läpi.
Miesten pukeutuminen.
Erotiikkamyymälöissä on miehille läpinäkyviä ja paljastavia vaatteita, mutta tavallisista tavarataloista ei miehille löydy kovin paljon sellaisia. Jotkin valkoiset urheiluvaatteet, kuten verryttelyhousut tai shortsit, voivat olla läpinäkyviä. Läpinäkyviä alusvaatteita ei miehille juurikaan ole, stringejä on jonkin verran myynnissä. Ekshibitionisti saattaa olla ilman alushousuja tai esimerkiksi jättää vaaleiden boksereiden napit auki, jolloin sukupuolielimet kokonaan tai osittain näkyvät etuaukosta ja vaaleaa taustaa vasten erottuvat läpinäkyvien housujen läpi. Valkoiset shortsit saattavat olla, esimerkiksi kastuessaan uimakäytössä, hyvinkin läpinäkyvät, varsinkin, jos sisäkangas on poistettu.
Ekshibitionisti saattaa asetella vaatteensa ja sukupuolielimensä siten, että niiden muoto on nähtävissä esimerkiksi juoksutrikoiden, uimahousujen, verryttelyhousujen tai ulkoilupuvun housujen läpi.
Alastomuus luonnollisessa yhteydessä.
Jotkut kokevat mielihyvää ollessaan luonnollisessa yhteydessä julkisesti alastomana esimerkiksi saunassa, suihkutiloissa, pukeuduttaessa tai riisuttaessa. Jo pelkkä sukupuolielimien näkyminen voi kiihottaa tai se, että huomaa jonkun vilkaisseen niitä. Jotkut pyrkivät korostamaan sukupuolielinten näkymistä ja pitämään ne näkyvillä tällaisissa tilanteissa. Joillekin raja naturismin ja ekshibitionismin välillä voi olla häilyvä, vaikka naturismiin ei aatteena sisälly ekshibitionistista pyrkimystä pienessä määrässäkään. Naturismissa alastomuuden tarkoituksena on vahvistaa omanarvontuntoa, ja alastomuus halutaan näyttää muille miten tasapainoinen ihminen toimii. Naturismi ja ekshibitionismi eivät liity mitenkään toisiinsa, vaan ovat toistensa vastakohdat.
Ekshibitionismi — normaalia vai epänormaalia?
Ekshibitionismi on varsin yleistä, jos lievätkin itsensäpaljastamisen keinot lasketaan ekshibitionismiksi. Monet haluavat pukeutua paljastavasti tai paljastaa itsensä toisille. Ekshibitionismia ei voi yleisesti pitää poikkeavana käytöksenä, mutta se on katsottava poikkeavuudeksi, mikäli paljastelija haluaa pakonomaisesti herättää huomiota paljastelullaan ja hän tietoisesti ottaa riskin siitä, että saattaa loukata toisia ja aiheuttaa pakotettua näkemistä. Raja normaalin ja epänormaalin välillä on tällaisessa asiassa hieman häilyvä.
Ekshibitionismin laillisuus ja hyväksyttävyys.
Raja laillisuuden ja laittomuuden välillä on myös häilyvä. Ei ole tarkkaan määritelty, miten hyvin esimerkiksi kotona sukupuolielimet täytyy pitää piilossa naapureiden katseilta. Raja hyväksytyn ja liian paljastavan vaatetuksen välillä on epämääräinen. Toinen voi kokea seksuaaliseksi ja loukkaavaksi teoksi sen, mitä toinen pitäisi hauskana ja hyväksyttävänä. Jotta ei rikkoisi lakia eikä loukkaisi toisia, tulisi ekshibitionistista suuntautuneisuutta toteuttaa tarkoin harkituilla tavoilla.


Voyeurismi.
Voyeurismi ('katselija') eli tirkistelynhalu on parafilia eli seksuaalinen käytöshäiriö, jossa asianosainen haluaa tarkkailla alastomia ihmisiä tai toisen sukupuoliyhdyntää. Tavallisesti tämä tapahtuu tirkistelyn kohteen tietämättä ja johtaa kiihottumiseen ja masturbaatioon. Tirkistelijä ei yleensä pyri kontaktiin tirkistelyn kohteen kanssa vaan muodostaa tästä eroottisia fantasioita itsetyydytyksensä tueksi. Toisinaan on sanottu voyeuristiksi myös henkilöä, joka yhdynnässä ollessaan nauttii siitä, että läsnä on tirkistelijä.
Toiminnasta saattaa kehittyä riippuvuutta aiheuttava pakkotoiminto, jolloin puhutaan sukupuolisesta tirkistelyhäiriöstä (ICD-10 F65.3). Useimmilla henkilöillä, joilla on diagnosoitu seksuaalinen tirkistelyhäiriö, on todettu heikot sosiaaliset taidot, voimakkaita alemmuuden ja riittämättömyyden tunteita ja epäkypsyyttä kohdata toinen ihminen seksuaalisesti tasavertaisena yksilönä.
On myös olemassa tirkistelynhalun muoto, joka ei tuota seksuaalista kiihottumista. Tällainen tirkistely on useimmissa maissa kriminalisoitu kotirauhaan ja yksityisyyteen kohdistuvana rikkeenä ja hyvien tapojen vastaisena.
Tirkistelyesitys.
Tirkistelyesityksessä eli "peep show'ssa" pornonäyttelijä esiintyy tietoisesti tirkistelijöille.


Fetisismi.
Fetisismi (kumi, nahka, erilaiset kengät, peruukit ja vastakkaisen sukupuolen vaatteet (transvestistinen fetisismi). Jotkin fetisismit ovat saavuttaneet suosiota erityisesti internetissä; näihin kuuluvat esimerkiksi vaippafetissi ja emetofilia.
Kiihottavaksi koettua ja voimakasta mielihyvää aiheuttavaa objektia kutsutaan fetissiksi. Fetissin omistaminen tai sen läheisyydestä nauttiminen tuottaa fetisistille voimakkaan, kokonaisvaltaisen mielihyvän ja tyydytyksen tunteen. Fetisismi sekoitetaan tässä mielessä joskus käsitteeseen pakkomielle, joka ei kuitenkaan tuo tyydytystä.
Fetissiin liittyvään intensiiviseen mielihyvän tunteeseen saattaa liittyä voimakasta seksuaalista kiihottuneisuutta tai orgasmeja. Näin ei kuitenkaan ole kaikkien fetisistien kohdalla: esimerkiksi pukeutuminen omaksi fetissiksi koettuun vaatekappaleeseen saattaa tuottaa pelkästään voimakkaan eheyden ja voiman tunteen. Fetisistien välillä on eroja siinä, miten kokonaisvaltaisesti he toteuttavat itseään seksuaalisesti juuri fetisismin kautta. Joillekin fetisismi muodostaa osan seksuaalielämää: fetissi lisää heidän seksuaalista nautintoaan ja sitä käytetään muiden seksuaalisen tyydytyksen tavoittamisen keinojen lisänä. Joidenkin fetisistien seksuaalienergia suuntautuu yksinomaan heidän fetisseihinsä: heille fetisismi on ainoa tai pääasiallinen tapa kokea eroottista mielihyvää tai saavuttaa seksuaalinen tyydytys. Jotkin fetisistit eivät toteuta fetisismiä muuten kuin vain fantasioimalla fetissistä (esimerkiksi itsetyydyttämällä), varsinkin jos fetissinä on jokin eettisesti arveluttava tai terveydelle haitallinen asia.
Fetissi herättää hyvin voimakkaita mielikuvia, assosiaatioita, joihin sen kiihottavuus perustuu. Fetissi voi liittyä fetisistin selkeisiin eroottisiin fantasioihin. Fetissin luomat mielikuvat voivat olla myös hyvin intensiivisiä, mutta hyvin vaikeasti kuvailtavia tai mahdottomia pukea sanalliseen asuun. Toisaalta myös fetissin kosketus voi tuntua kiihottavalta tai mielihyvää tuottavalta.
Muita fetissejä.
Fetissi voi olla mikä tahansa kohde. Yleiset fetissit liittyvät muun muassa erilaisiin ihmisen ruumiinosiin tai muihin ominaisuuksiin: tällöin fetissinä voivat olla esimerkiksi viikset, rinnat, pakarat, reidet, vatsa, kaula, jalat, silmälasit, korvalehti tai sääret. Joitakin puolestaan kiihottavat ihmisen eritteet tai tietynlainen käytös, kuten tupakointi.
Fetisistejä on yhtä paljon naisissa ja miehissä. Joillakin fetisisteillä on pysyvä ja keskeinen fetissinsä, toisilla niitä on monia, niitä voi tulla lisää ja joitain taas kadota. Jokainen pystyy löytämään itsestään enemmän tai vähemmän tiedostettuja fetisistisiä piirteitä. Se, kuinka voimakkaasti fetisisti tiedostaa taipumuksensa ja toteuttaa sitä, vaihtelee. Esimerkiksi jotkut vaatefetisistit osoittavat ylpeinä ja mielellään fetisisminsä fetissinsä mukaisella pukeutumisella ja muulla ulkoasulla, mutta todennäköisesti suurin osa heistä salaa taipumuksensa. Fetissejä syntyy myös uusia, uudempiin fetisismin muotoihin kuuluu muun muassa robottifetisismi.
Asema Suomessa.
Fetisismi luokiteltiin Suomessa kansainvälisen tautiluokituksen perusteella sadomasokismin ja transvestismin ohella sairaudeksi aina vuoteen 2011 saakka. Tuolloin Terveyden ja hyvinvoinnin laitos päätti poistaa ne luokituksesta, koska niiden mukana ololle ei nähty enää kunnollisia lääketieteellisiä perusteluita.


Kiertäjähermo.
Kiertäjähermo eli vagushermo () on kaulassa lähelle pintaa tuleva kymmenes aivohermo ja tärkein parasympaattinen hermo.
Joidenkin lääkkeiden, kuten atropiinin, vaikutus välittyy osittain kiertäjähermon kautta.
Kuristuksessa kiertäjähermon puristuminen lisää kuristuksen tehoa. Se onkin yksi kamppailulajien atemi-hermopisteistä, joihin hyökkäämällä pyritään torjumaan tai kukistamaan vastustaja. Monissa tavallisissa henkitorvi- ja verisuonikuristuksissa kiertäjähermo puristuu automaattisesti, sillä se on lähellä pintaa kaulassa, lähellä suuria verisuonia. Kiertäjähermon puristus häiritsee sydämen toimintaa ja hengitystä, mikä yhdessä hengitysteiden tai verisuonten tukkeutumisen kanssa aiheuttaa tajuttomuuden.
Vagusstimulaatio.
Kiertäjähermoa saatetaan lääketieteessä käsitellä sykkeen laskemiseksi tai sydämen rytmin korjaamiseksi. Keinoja on useita. Tunnetumpana Valsalvan menetelmä tai pelkkä toispuolinen hierominen. voidaan tällöin käyttää kyseisen terapian samanaikaiseen seurantaan.


Stahlhelm.
Stahlhelmin jäseniä kuvatuna vuonna 1934.
Stahlhelm, Bund der Frontsoldaten, lyhyemmin Stahlhelm () oli 1900-luvun alkupuoliskolla vaikuttanut saksalainen oikeistolainen konservatiivis-militaristinen järjestö, jota johti entinen rintamaupseeri Theodor Düsterberg.
Vuonna 1934 Stahlhelm vaihtoi nimensä Nationalsozialistischer Deutscher Frontkämpferbundiksi ("Kansallissosialismin etulinjan taistelijoiden liitto") ja se sulautui kansallissosialistiseen Sturmabteilungiin. Vuonna 1935 natsit lakkauttivat järjestön koska he pelkäsivät järjestön monarkistista luonnetta.


Stereotyyppi.
Stereotyyppi eli "kaavoittuma" tai "kangistuma" on voimakkaasti yksinkertaistettu kuvaus eli yleistys jostain ilmiöiden, olentojen tai asioiden ryhmästä. Termiä käytetään usein negatiivisessa merkityksessä kuvaamaan ihmisryhmiin kohdentuvia ennakkoluuloja. Yleisiä stereotyyppejä ovat esimerkiksi "tyhmä blondi", "pissis", "naismainen homoseksuaali" ja "donitseja ahmiva poliisi". Eri maita ja kansallisuuksia koskevia stereotypioita ovat esimerkiksi saita kilttiin pukeutuva skotlantilainen, baskeriin pukeutuva, hienosteleva ranskalainen, vinosilmäinen kiinalainen, jatkuvasti nukkuva meksikolainen, puhelias karjalalainen, ruotsalainen homoseksuaali, jodlaava saksalainen, käkikelloja valmistava sveitsiläinen ja nahkapolvihousuihin pukeutuva itävaltalainen.
Stereotypiat ovat myös suosittuja vitsien aiheita. Sterotyyppistä käyttäytymistä voi liittyä myös vammaisuuteen. Sitä voi olla myös haastava käytös.


Rauman murre.
Rauman murre (Rauman murteella rauman giäl) on voimakkaasti muista suomen kielen murteista poikkeava suomen kielen lounaismurre, jolle on ominaista sanojen lyhentely, oma intonaationsa ja germaanisten kielten sanalainat. Rauman murteelle ominaisia ovat nasaalikonsonanttien jälkeen puolisoinnillistuvat klusiilit (esimerkiksi ilmauksessa "rauman giäl"), joita on ollut kirjoituksessa tapana merkitä kirjaimilla g, b ja d. Lisäksi muiden lounaismurteiden tapaan esiintyy f-äänne, lähinnä ruotsalaislainoissa. Rauman murteeseen ovat antanut vaikutteita ennen kaikkea merimiesten käyttämien ruotsin ja englannin kielien lisäksi viron, venäjän ja ranskan kielet.
Rauman murretta puhutaan Eurajoen, Pyhärannan kunnissa ja Rauman kaupungissa. Tästä on käyty paljon keskustelua, sillä useat sanovat aitoa Rauman giältä puhuttavan vain Raumalla ja nimenomaan Vanhan Rauman alueella.
Hj. Nortamo kirjasi paljon perinteistä Rauman murretta kirjoituksiinsa.


Siemens.
Siemens (tunnus S, lausutaan [siimens]) on SI-järjestelmässä sähköjohtavuuden eli konduktanssin yksikkö. Yksi siemens on virtapiirissä sellaisen osan sähkönjohtavuus, jossa kulkee yhden ampeerin virta silloin kuin sen yli vaikuttaa yhden voltin jännite.
Elektroniikassa siemensiä käytetään myös transkonduktanssin yksikkönä. Siemensin käänteisyksikkö on ohmi.
Siemens on nimetty saksalaisen keksijän Werner von Siemensin mukaan.
1 S = 1 Ω-1 = 1 A/V.


Braunau am Inn.
Braunau am Inn on paikkakunta Itävallassa Saksan rajajoen Innin varrella. Adolf Hitler syntyi siellä 20. huhtikuuta 1889.
Braunau am Inn sijaitsee noin 60 kilometriä Salzburgista pohjoiseen, lähellä Saksan rajaa. Nykyinen asukasluku on 16 372 (2001). Se on Itävallan vanhimpia kaupunkeja; kaupunkioikeudet se sai vuonna 1260.
Tärkeimmät nähtävyydet ovat 1400-luvulta peräisin oleva kirkko ja lähelle Hitlerin synnyinpaikkaa fasismin uhreille pystytetty muistokivi.


Julkinen terveydenhuolto.
Julkinen terveydenhuolto tarkoittaa sitä, että terveydenhuolto tuotetaan julkisena palveluna: se maksetaan kokonaan tai pääosin julkisista varoista, kuten veroista. Vastustajat (mm. uusliberalismin kannattajat) kutsuvat julkisesti rahoitettua terveydenhuoltoa usein sosialisoiduksi terveydenhuolloksi, kun taas kannattajat (mm. vasemmisto) käyttävät nimeä yleinen terveydenhuolto. Se nähdään keskeisenä osana yleistä kansanterveyttä ja hyvinvointivaltiota. Kaikkien hoitaminen varallisuudesta riippumatta estää esimerkiksi vakavien tartuntatautien leviämistä.
Julkinen terveydenhoito voidaan järjestää siten, että rahoituksen järjestää demokraattisesti valittu hallitus ja varsinaisen terveydenhoidon järjestää paikallishallinto (kunnat) tai yksityinen sektori. Valtio tai kunnat voivat vakuuttaa koko väestön tai velvoittaa kansalaiset ottamaan sairausvakuutuksen. Järjestelmä voi perustua myös vapaaehtoisuuteen, jolloin hoitoa tarvitsevat maksavat sairauskulunsa itse. Julkisen terveydenhuollon tehokkaimmasta rakenteesta on erimielisyyttä.
Suomessa terveydenhuolto hoidetaan siten, että kunnat ja valtio pitävät yllä terveyskeskuksia ja sairaaloita, ja sen lisäksi kansalaiset on vakuutettu sairauksien varalta KELAlle. Lääkkeistä KELA maksaa osan, kuten myös yksityisten lääkärikeskusten ja -sairaaloiden palveluista. Julkisen sektorin terveydenhoitoa on vähennetty valtion säästöohjelmista johtuen. Yksityisen sektorin palvelut eivät ole kyenneet korvaamaan kaikkia julkisen sektorin palvelujen heikentämisiä (esimerkiksi mielenterveydenhoito).


Anton LaVey.
Pentagrammeja Stanislas de Guaitan teoksesta “La Clef de la Magie Noire”, joita LaVey käytti teoksissaan.
Anton Szandor LaVey, oikealta nimeltään Howard Levey (11. huhtikuuta 1930 – 29. lokakuuta 1997) oli yhdysvaltalainen nykyaikaisen satanismin aatteellinen johtaja ja nykyajan tunnetuimpia satanisteja.
Elämä.
LaVey syntyi Chicagossa, Illinoisissa mutta varttui Kaliforniassa. Hänen perheensä oli ranskalais-elsassilais-saksalais-venäläis-romanialaista syntyperää. Hänen vanhempansa ja muut sukulaisensa olivat tavallisia ihmisiä – toisin kuin LaVey itse halusi vakuutella.
LaVey piti itseään aina jumalattomana ja järjenkäytön edustajana, joka ei uskonut sen enempää persoonalliseen jumalaan kuin saatanaankaan. Saatana oli hänelle villin elämänvoiman vertauskuva hieman samaan tapaan kuin Dionysos kreikkalaisille. Keskeisimpänä vaikuttajana hänelle ja koko satanistiliikkeelle oli 1900-luvun vaikuttavimpana pidetty maagikko Aleister Crowley. Kirjoituksissaan hän myötäili nietzscheläisiä yli-ihmisihanteita. LaVeyn tärkeimmät teokset ovat "Saatanallinen Raamattu" ("Satanic Bible") ja "Satanic Rituals".
LaVey toimi monissa ammateissa – poliisin valokuvaajana, eläinten kouluttajana sirkuksessa ja varietee-pianistina. Hän harjaantui myös eteväksi muusikoksi, mikä avasi hänelle tien Hollywoodin moniin seurapiireihin. LaVey tuli 1960-luvulla tunnetuksi omalaatuisten juhlien järjestäjänä. Näitä juhlia, joissa tehtiin paljon sellaista mikä ei ollut hyvien tapojen mukaista, hän alkoi kutsua Saatanan kirkon tilaisuuksiksi.
Näiden lisäksi LaVey määritteli " ja ".


Fredrik Pacius.
Fredrik Pacius (synt. Friedrich Pacius; 19. maaliskuuta 1809, Hampuri – 8. tammikuuta 1891, Helsinki) oli saksalaissyntyinen säveltäjä ja musiikinopettaja, joka asui suurimman osan elämästään Suomessa. Häntä pidetään suomalaisen taidemusiikin isänä.
Elämänvaiheet.
Fredrik Pacius syntyi Hampurissa. Hän toimi useita vuosia viulistina Tukholmassa ennen kuin muutti Helsinkiin ja ryhtyi opettamaan musiikkia Helsingin yliopistossa 1834. Helsingissä hän perusti musikaalisen yhdistyksen, mieskuoron Akademiska Sångföreningenin 1838 ja orkesterin. Vuonna 1848 hän sävelsi "Maamme" Johan Ludvig Runebergin runoon. Myös Viron kansallislaulu "Mu isamaa, mu õnn ja rõõm" ja liiviläisten kansallislaulu "Min izāmō" käyttävät Paciuksen sävelmää.
Vuonna 1852 hän sävelsi ensimmäisen suomalaisen oopperan "Kaarle-kuninkaan metsästys", joka kuten "Maammekin" edustaa kansallisromanttista tyyliä. Libreton kirjoitti Zacharias Topelius yhteistyössä Paciuksen kanssa.
Paciuksen 200-vuotisjuhlien kunniaksi 2009 professori Matti Vainio (Jyväskylän yliopisto) on kirjoittanut hänestä uuden elämäkerran "Pacius: suomalaisen musiikin isä" (Atena Kustannus, 2009). Hampurissa on Paciuksen muistoksi kiinnitetty muistolaatta paikalle, jossa Paciuksen lapsuudenkoti ja isän viiniliike sijaitsi. Muistolaatan puuhamiehenä toimivat Hallen yliopiston professori Tomi Mäkelä ja väitöskirjaa Paciuksesta tekevä Silke Bruns. Tomi Mäkelä on julkaissut myös ruotsinkielisen Pacius-elämäkerran "Fredrik Pacius, kompositör i Finland" (Svenska Litteratursällskapet i Finland, 2009), jonka perusteella tähän asti vallinnutta Pacius-kuvaa joudutaan muuttamaan monin olennaisin osin. Esimerkiksi Paciuksen suhde uskontoon, hänen opintonsa Saksassa ja monien teosten piilomerkitykset ovat Mäkelän kirjassa tarkastelun kohteena. Kirjassa on käytetty runsaasti aivan uutta lähdeaineistoa.


Työ (fysiikka).
Työ (tunnus "W") on fysikaalinen suure. Se on energian vaihtoa eri kappaleiden tai eri energiamuotojen välillä.
Voima "F" tekee työn "W", jos kappale liikkuu voiman suuntaisesti matkan "s". Työ on siis formula_1 missä F=voima (N) ja s=matka (m). Työn SI-yksikkö on joule, J.
formula_2.
Kentässä tehty työ kappaleen liikkuessa pisteestä "a" pisteeseen "b" on formula_3 missä piste merkitsee pistetuloa. Ns. konservatiivisissa kentissä tämä työ on ilmaistavissa potentiaalienergioiden erotuksena formula_4.


Tieto.
Tieto on filosofian tietoteorian perinteisen määritelmän mukaan hyvin perusteltu tosi uskomus. Tämä tiedon määritelmä on peräisin Platonin "Theaitetos"-dialogista. Niin kutsutun heikon määritelmän mukaan väittämä (propositio) on tietoa, jos se on tosi.
Tietoteoria on filosofian osa-alue, joka tutkii tietoa. Tieteenfilosofia on laajempi filosofian osa-alue, joka tutkii tieteellisen tiedon perusteita.
Sanan alkuperä.
"Nykysuomen etymologisen sanakirjan" mukaan suomen kielen verbi "tietää" johtuu vanhemmasta "tie"-sanasta. Sana on alun perin merkinnyt 'tuntea tie' tai 'seurata jälkien muodostamaa uraa'. Tämän suppean merkityksen kautta sana on kehittynyt myöhemmin tarkoittamaan selontekoa asioista yleisemmin. Suomen kielen tietoa merkitsevä sana on moniselitteinen. Tieto-sanalla saatetaan viitata tietoon, informaatioon, dataan tai tosiasiaan, jotka esimerkiksi englannissa ovat selkeästi eri sanoja.
Filosofien käsitykset tiedosta.
Platonin esittämä perinteinen tiedon määritelmä kuuluu ”hyvin perusteltu tosi käsitys”. Jotta siis esitetty väite olisi tietoa, sen on oltava 1) tosi ja 2) perusteltu. Platonin näkemys tiedosta oli metafyysinen. Kaikki tieto on hänen mukaansa olemassa ideoiden eli yleisten ominaisuuksien todellisuudessa, ja todellista tietoa voidaan luonnollisessa todellisuudessa johtaa vain päättelemällä. Platonin oppilas Aristoteles katsoi nykyaikaisen tieteen tavoin, että uutta tietoa voidaan tuottaa kokemusperäisesti todellisuutta havainnoimalla. René Descartes esitti teoksessaan "Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta", että on ehkä olemassa jonkinlainen ilkeä kaikkivoipa pahahenki, ”pettävä jumala”, joka tuottaa yksilölle sen havainnot, jotka antavat täysin virheellisen kuvan todellisuudesta. Samaten demoni voi hypnotisoida ihmisen uskomaan vääriä laskuja oikeiksi, joten edes matemaattiset totuudet eivät välttämättä pidä paikkaansa.
Descartes ei siis pitänyt havaintoa luotettavana tiedonlähteenä havaitsijasta riippumattomasta todellisuudesta, vaan ainoa luotettava tiedon lähde on järkiperäinen päättely. Kaikkeen havainnointiin liittyy hänen mukaansa usko aistien ja muistin totuudenmukaisuuteen, koska havaitun todellisuuden todenperäisyyttä ei voida todistaa.


Tietoteoria.
Tietoteoria (myös tieto-oppi, epistemologia, gnoseologia) on filosofian osa, jossa tutkitaan käsitteellisin, filosofisin menetelmin tietoa, tiedon mahdollisuutta, luonnetta, alkuperää ja rajoja sekä käsitysten tai teorioiden oikeutusta yleensä.
Tieteenfilosofia luetaan joskus tietoteorian osaksi. Tietoteoriaan liittyviä suuntauksia ovat muun muassa rationalismi, empirismi, skeptisismi, pragmatismi ja agnostismi.
Johdanto.
Tieto-opista kirjoitti Suomessa jo Gabriel Israel Hartman vuonna 1807 ilmestyneessä teoksessaan "Kunskapsläran". Sana "epistemologia" juontuu kreikan sanasta "epistēmē", joka merkitsee sekä käsitteellistä tietoa että käytännön taitoa. Sana "gnoseologia" puolestaan juontaa juurensa kreikan sanoista "gnosis" eli tieto ja "logos" eli puhe, sana, peruste, oppi. Tätä termiä suositaan erityisesti marxilaisessa filosofisessa kirjallisuudessa.
Näiden erojen lisäksi tehdään jako tiedon ja informaation välillä, joskin suomen kielestä puuttuu sanan "informaatio" kotoperäinen vastine. Niinpä tietoa voi olla vain toimijalla, kun taas mikä tahansa kaikkeuden osa sisältää informaatiota: ihmiset, kirjat, tietokoneet, kivet ja niin edelleen. Yksi ero informaation ja tiedon välillä on, että informaatio voi olla epätotta. ”Epätosi tieto” on sen sijaan harhaanjohtava käsite, sillä osoittamalla käsityksen epätotuus voidaan osoittaa, ettei kyseinen käsitys ole tietoa. Heikon tiedon määritelmän mukaan tieto tarkoittaa samaa kuin tosi käsitys. Informaation käsite on silti olennainen tieto-opin kannalta, esimerkiksi tieteen tavoitteena voidaan pitää todellisuutta koskevan informaation tuottaminen.
Tietoteoriaan on viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana tullut käytännöllisempiä piirteitä. Kun antiikin ajoista lähtien on tietoteoreetikkojen mieliä vaivannut muun muassa akateemisen skeptisismin haaste eli kysymys siitä, onko sanalla "tieto" lainkaan ristiriidattomia käyttöjä, on sittemmin osa mielenkiinnosta suuntautunut niin kutsuttuja naturalistisia tietoteorioita kohtaan, jotka pyrkivät käsittelemään tietävää toimijaa luonnontieteiden näkökulmasta. Naturalistisen tietoteorian mukaan tietoteoria voidaan nähdä osana psykologiaa.
Perinteinen tiedon määritelmä.
Tässä luvussa selitetään käsitystä tiedosta, jota filosofisissa teksteissä usein kutsutaan "perinteiseksi" tai ”klassiseksi” tiedon käsitykseksi. Yleensä se ilmaistaan muodossa ”tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus”. Käsitys juontaa juurensa jo Platonin dialogiin "Theaitetos". Vaikka käsitys onkin hyvin arkiajattelun kanssa yhteensopiva, poikkeavat sille perustuvat sanan "tieto" käytöt tarkoituksella yhdessä kohdin tavanomaisista sanan "tieto" käytöistä. Tämä liittyy siihen, että sanan "tieto" arkipäiväisten käyttöjen ajatellaan yleensä olevan monimielisiä. Aivan yhtä hyvin kuin voin sanoa: ”tiedän, että olen Helsingissä”, voin myös sanoa: ”tiedän Tarja Halosen” tai ”tiedän, kuinka pyörällä ajetaan”. Kuitenkin kaksi jälkimmäistä käyttöä poikkeavat ensimmäisestä siinä, että vain ensimmäinen on puhdas todellisuutta koskevan käsityksen ilmaus. On hyviä perusteita väittää, että ”tiedän Tarja Halosen” ilmoittaa tietyn ihmisen olevan tuttu ja ”tiedän, kuinka pyörällä ajetaan” vaikuttaa sanovan samaa kuin ”osaan ajaa pyörällä”. Tästä eteenpäin rajoitutaan tässä luvussa vain ensiksi mainittun väitteen esittämään tietoon, niin kutsuttuun propositionaaliseen eli väitelausetietoon.
Perinteinen tiedon määritelmä jakaa tiedon käsitteen kolmeen osaan. Ensiksi ajatellaan, että jos joku tietää jotakin, esimerkiksi ”ulkona sataa”, hänellä on oltava uskomus kyseisestä asiasta, toisin sanoen hän ajattelee, että lause ”ulkona sataa” on tosi. Toiseksi ei voi olla niin, että joku tietäisi, että ”ulkona sataa”, mutta lause ”ulkona sataa” olisi epätosi. Tieto edellyttää siis totuutta. Kolmanneksi sanan "tieto" soveltamisella toimijaan ja tiettyyn väitteeseen annetaan merkki kyseisen toimijan luotettavuudesta mainitun väitteen suhteen. Yleensä myös ajatellaan, että toimijalla tulisi tällaisissa tapauksissa olla jonkinlainen henkilökohtainen ja luotettavuudesta viestivä varmuus tarkastellun väitteen suhteen, ja on luonnollista, että tällaisesta varmuudesta seuraa kyky esittää järkeviä perusteluja totena pidetylle väitteelle.
Esimerkiksi perinteisen tiedonanalyysin nojalla Pekka tietää, että jääkaapissa on maitoa, jos Pekalla on tosi käsitys ”jääkaapissa on maitoa” ja hän pystyy tarvittaessa esittämään järkiperäisen perustelun (tai muuten osoittamaan tiedollisen asemansa) käsitykselleen, esimerkiksi: ”Kävin juuri kaupassa ja laitoin ostamani maidot jääkaappiin, ja tiedän, ettei kukaan ole käynyt jääkaapilla jälkeeni.”
Gettierin vastaesimerkit.
Perinteinen tiedon käsitys on arkiajattelun valossa varsin hyväksyttävä. Kuitenkin Edmund Gettier hätkähdytti filosofeja vuonna 1963 julkaisemallaan artikkelilla ”Is Justified True Belief Knowledge?”, jossa hän pyrki osoittamaan klassisen näkemyksen virheellisyyden. Gettierin artikkeli on ollut innokkaan keskustelun kohteena tietoteoreetikkojen piirissä julkaisuajankohdastaan lähtien.
Smithillä on hyvä perustelu käsitykselleen. Jos hänen käsityksensä on vielä tosi, seuraa perinteisen näkemyksen nojalla, että hän tietää, että työpaikan saajalla on täsmälleen 3 kolikkoa taskussaan. Ajatellaan, että on käynyt seuraavasti. Johtaja päättikin kaikkien yllätykseksi, että Jones saa työpaikan. Lisäksi, aivan sattumalta, Jonesillakin on taskussaan täsmälleen 3 kolikkoa. Tässä tapauksessa Smithillä todellakin on oikeutettu tosi käsitys, joten vaikuttaa siltä, että jos klassinen näkemys pitää paikkaansa, niin Smith tietää, että työpaikan saajalla on täsmälleen 3 kolikkoa taskussaan.
Monet filosofit, Gettier etunenässä, ovat tehneet yllä esitetystä tarinasta ja muista vastaavista sen johtopäätöksen, että perinteisessä näkemyksessä on jotakin vikaa. Tarina ei tunnu kuvaavan tilannetta, jossa Smithillä on tietoa, vaan tilanteen, jossa Smithillä on tosi uskomus ja vain "sattumalta" oikeaan uskomukseen ohjanneet perustelut.
Gettierin ongelman tapainen "Lammas laitumella -ongelma".
Toinen Gettier-kaltainen esimerkki, joka kertoo tiedon klassisen määritelmän heikkoudesta, on ns. "lammas laitumella" -esimerkki, joka kuuluu seuraavasti: Henkilö näkee laitumella lampaan, joka todellisuudessa onkin lammaskoira. Näköesteen (esim. kivi tai kukkula) takana on samalla laitumella kuitenkin oikea lammas. Eli jos henkilö väittää tietävänsä, että "laitumella on lammas" hän on oikeassa, vaikka ei näekään oikeaa lammasta vaan koiran. Filosofinen ongelma siis kuuluu: Onko henkilöllä tietoa lampaasta? Klassisen tiedon määritelmän mukaan on, mutta tämä perustelu on ristiriidassa arkijärjen kanssa.
Perinteiselle tiedonanalyysille on esitetty monia parannuksia tarkoituksena estää Gettier-tyyppiset ongelmat. Jotkut filosofit ovat etsineet neljättä ehtoa, jonka lisääminen tekisi perinteisestä tiedon analyysistä hyväksyttävän. Toiset ovat taas yrittäneet esittää niin kutsutun reliabilistisen tietoteorian, analysoiden sanan ”tieto” merkitystä korvaten perinteisen oikeutusehdon jonkinlaisella luotettavuusehdolla. Tällaisista teorioista on mainetta kerännyt muiden muassa Robert Nozickin teoria. Niin kutsutussa hyvetietoteoriassa, jonka tunnetuimpiin kehittäjiin kuuluu Linda T. Zagzebski, puolestaan tarkastellaan käsityksen muodostajan ominaisuuksia.
Rationalismi.
Rationalismin eli järkeisajattelun mukaan totuuteen pääsee järkeilyllä. Dialektiikka on Sokrateen rationalistinen menetelmä, jossa vuoropuhelulla yritetään päästä totuuden ytimeen. Platonistisen käsityksen mukaan todellisuus on perimmältään idealistinen, eli tosi tieto on pelkkiä ideoita ideoiden maailmassa. Ideoihin pääsee käsiksi ainoastaan järkeilemällä ja päättelemällä.
René Descartes päätteli myöhemmin, että ulkoinen todellisuus saattaisi hyvin olla pelkkää unta ja että kaikki aistihavainnot saattaisivat pettää, joten pelkkä päättely ja epäily olivat kaiken puhtaan tiedon perusta. Descartesin mukaan tosi idea on selkeärajainen ja tarkka.
Empirismi.
Empirismin eli kokemusajattelun mukaan totuuteen päästään vain tekemällä riittävästi havaintoja. David Hume oli jopa sitä mieltä, että kausaliteetille ei ole minkäänlaista pohjaa kokemuksessamme eikä kokemuksen pohjalta tehdyillä yleistyksillä ole muuta perustelua kuin arkikokemus. Vaikka joka aamu olemme nähneet auringon nousevan, emme voi päätellä niin tapahtuvan myös huomenna. Olemme yksinkertaisesti tottuneet ajattelemaan näin, mutta tieteellinen todiste se ei ole.
Empirismiin liittyvät naturalistiset tietoteoriat.
Kantilaisuus.
Immanuel Kant arvosteli sekä rationalismia että empirismiä yksipuolisesta näkemyksestä. Hän arvosteli rationalismia siitä, että järkeilyllä saavutettuja ideoita voi verrata vain havaintoihin. Toisaalta myös ideat ovat havaintojen tuloksia.
Hän toisaalta arvosteli empirismiä siitä, että havaintojen käsitteellistämisellä päästään tulokseen, joka ylittää äärellisen havaintokyvyn rajat. Toisaalta myöskään empirismi ei ole puolueetonta, vaan tietoisuuden rakenteet ja sisältö vaikuttavat havaintokokemukseen.
Pragmatismi.
C. S. Peirce laajensi tietoteoriaa käytännön tasolle. Hän uskoi, että parhaiten todellisuudesta sai tietoa toimimalla ja että tiedon tärkein arviointiperuste oli sen toimivuus.
Peirce ei ollut sitä mieltä, että pragmatismi voisi laajentaa käsityskyvyn rajoja. Hänen perusväitteensä oli, että mikäli toimintamme onnistuu tietyllä tavalla, tulee maailman vastata toiminnan kannalta tärkein osin oletuksiamme.
Tietoteoreettinen skeptisismi.
Tietoteoreettinen skeptisismi eli epäily on aina ollut jossakin muodossa olennaisena osana tietoteoriassa. Tietoteoreettinen skeptikko epäilee, tai esiintyy kuten epäilisi, tiedon mahdollisuutta yleensä. Skeptikko tarjoaa perusteluja näkemykselleen tai ainakin pyrkii osoittamaan, ettei vastakkainen näkemys ole perustellumpi kuin hänen omansa. Jos skeptikko onnistuu pyrkimyksissään, hän on osoittanut, ettei tietoväitteillä voi olla järkiperäisiä perusteluja.
Skeptiset perustelut.
Skeptikon tarjoamat todistelut perustuvat ajatukselle, että voimme kuvitella tilanteita, joissa tietona pitämät käsityksemme olisivatkin epätosia. Tilanne voisi olla esimerkiksi tieteisfiktiosta tunnettu tieteellinen koe nimeltä ”aivot altaassa”, jossa aivomme olisi erotettu kehostamme, upotettu ravinneliuokseen ja niitä sähköisesti ärsyttämällä meille muodostettaisiin täsmälleen samat aistimukset kuin nyt. René Descartes taas kirjoitti pahasta demonista joka tekee parhaansa johtaakseen meidät harhaan.
Edellisten lauseiden tietoväitteistä "p":n on tarkoitus edustaa sellaista, joka on tosi, "jos" ylipäänsä tiedän yhtään mitään. Väitteitä, kuten "luen tekstiä tietokoneelta", joiden epäileminen arkikokemuksen valossa vaikuttaa mielettömältä, kutsutaan joskus "moorelaisiksi tosiasioiksi"; "q" puolestaan viittaa "skeptiseen skenaarioon".
Yllä rivit 1 ja 2 edustavat todistelun alkuehtoja eli oletuksia, 3 on skeptinen johtopäätös. Esitetyssä muodossa todistelu on muodoltaan moitteeton modus tollendo tollens. Jos siis emme ole valmiit hyväksymään skeptistä johtopäätöstä, ehkä muiden perustelujen vuoksi, meidän on siis kiistettävä toinen alkuehdoista. Filosofisessa kirjallisuudessa on paljon esimerkkejä erilaisista yrityksistä näyttää, että meillä on hyviä syitä pitää jompaakumpaa alkuehtoa epätotena.
Skeptisten perustelujen arvostelu.
Skeptisiä todisteluja vastaan on filosofian historiassa hyökätty useaan otteeseen, tunnetuimpina Descartes, Immanuel Kant ja G. E. Moore. Jo Aristoteles ihmetteli tapaa, jolla skeptikot eivät kuitenkaan elä epäilynsä mukaan. Jyrkkä skeptisismi näyttää johtavan myös käsitteellisiin ristiriitoihin.
Viime aikoina naturalistiset tietoteoriat ovat pyrkineet vastustamaan skeptisiä todisteluja luonnontieteen näkökulmasta. Myös perinteisemmät tavat yrittää kumota tietoepäilyä viehättävät edelleen monia filosofeja.


Ontologia.
Ontologia (kreikan sanoista ὄν, ὄντος 'oleminen' ja -λογία 'oppi') on olevaisen perimmäistä olemusta tutkiva filosofian osa.
Ontologia luetaan usein metafysiikan osa-alueeksi niin sanottuna "yleisenä metafysiikkana". Se tutkii olemisen ja olemassaolon käsitteitä ja olevaisen perimmäistä laatua, kuten sitä, mitä tyyppiä olevia asioita on olemassa ja minkälaisia suhteita niiden välillä on. Tällaisena metafysiikan on perinteisesti sanottu olevan tutkimusta olevasta itsenään, ei olevasta sellaisena kuin se ilmenee.
Yleistä.
Ontologia voidaan jakaa neljään osaan: (1) sen tutkimiseen, mitä on olemassa, (2) sen tutkimiseen, minkälaisia käsityksiä olevaisesta on, (3) sen tutkimiseen, minkälaisia kaikkein yleisluontoisimpia ominaisuuksia ja suhteita olevaisella on, sekä (4) niin sanotun metaontologian eli ontologian päämäärien ja menetelmien sekä ontologisten kysymysten luonteen tutkimiseen. Ontologian ja muun metafysiikan rajanveto on usein vaikeaa.
Termiä 'ontologia' käytetään paitsi filosofian osa-alueen nimenä myös puhuttaessa jonkun tietyn metafyysisen järjestelmän tai tieteellisen teorian olettamasta olioiden joukosta. Tyypillisesti tällainen ontologia muodostaa hierarkkisen rakenteen, jossa oleva tai entiteetti ovat kaikkein ylimmällä tasolla, ja joka sisältää kaiken muun olemassa olevan. Tyypillisiä seuraavan tason luokitteluja ovat universaalit ja partikulaarit, sekä abstraktit ja konkreettiset oliot. Universaalien jaotteluja ovat edelleen muun muassa ominaisuudet ja suhteet. Ontologisen teoriat pyrkivät usein selittämään, mitkä sanat viittaavat todellisiin olemassa oleviin entiteetteihin ja miten, mitkä eivät, ja mitä olemassaolon luokkia tästä seuraa. Kun tätä menetelmää sovelletaan esimerkiksi sellaisiin käsitteisiin kuin ”elektroni”, ”energia”, ”aika”, ”totuus”, ”kausaliteetti”, ”mieli” ja ”Jumala”, ontologia muodostuu keskeiseksi monien filosofian osa-alueiden perusteiden selventämisessä. Myös luonnontieteelliset teoriat olettavat tyypillisesti jonkinlaisen ontologisen järjestelmän, eivätkä nämä perustu aina puhtaasti empiirisiin havaintoihin: esimerkkinä toimivat kvanttimekaniikan teorioissa esiintyvät entiteetit.
Jotkut filosofit, erityisesti platonilaiset, ovat ajatelleet, että kaikki käsitteet viittaavat todellisiin olioihin (ideaoppi, ominaisuus-olemassolokäsitys eli käsiterealismi). Toiset filosofit taas ovat katsoneet, että jotkin käsitteet eivät viittaa sinänsä todellisiin asioihin vaan ne ovat enemmänkin vain viittauksia asioiden tai tapahtumien kokonaisuuksiin. Tällöin esimerkiksi sana ”mieli” viittaisi mielen varsinaisen olemassaolon sijasta joukkoon henkilön kokemia mielellisiä tapahtumia, ”yhteiskunta” viittaisi joukkoon yhteen kuuluvia henkilöitä, ja ”geometria” viittaisi joukkoon tietynlaisia älyllisiä toimintoja (olio-olemassaolokäsitys eli nominalismi).
Ontologialla on hyvin läheiset suhteet tietoteoriaan, koska todellisuutta koskevat väitteet perustuvat käsityksiin tiedon hankkimisen mahdollisuudesta ja päinvastoin. Eräs ontologinen ongelma onkin, kuinka olemassaoloa koskeviin kysymyksiin hankitaan vastaus. Ontologia on osin päällekkäistä myös logiikan kanssa; tällöin eräs keskeinen kysymys on, millaisen ontologian olemassaoloon loogiset lauseet sitoutuvat.
Historia.
Ontologia sai alkunsa antiikin kreikkalaisessa esisokraattisessa filosofiassa. Olemassaolon, pysyvyyden ja muutoksen ongelmat askarruttivat erityisesti Parmenidesta ja Herakleitosta. Parmenides liitetään ajatukseen, jonka mukaan olemassaolo tuli todistaa ja ei-oleminen kieltää ja sitä tuli välttää. Hän sanoi: ("esti gar einai, mēden d' ouk estin") — ”olemista näet on, ja ei-mitään ei ole”. Parmenides kielsi, että kaikkeudessa tapahtuisi mitään muutosta. Herakleitos taas oli täsmälleen päinvastaista mieltä pitämällä jatkuvaa muutosta todellisuuden perimmäisenä piirteenä.
Sokrateen jälkeen ontologia oli hyvin keskeisellä sijalla Platonin ja Aristoteleen filosofioissa. Platon käsitteli olevaan liittyviä kysymyksiä erityisesti dialogissa "Sofisti", mutta hänen ideaoppiinsa kuuluva ikuisten ideoiden ontologinen järjestelmänsä ja dualistinen kahden tason mallinsa ovat kaikkien hänen dialogiensa taustalla. Aristoteleella metafysiikka oli tiedettä ”olevasta olevana”, eli olevasta siinä määrin kuin se on olevaa, tai olevista siinä määrin kuin ne ovat olemassa. Keskeisellä sijalla oli olevan peruskategorioiden määritteleminen, sekä sen määritteleminen, millä tavalla kuhunkin kategoriaan kuluvien asioiden voi sanoa olevan olemassa. Hän katsoi maailman muodostuvan yksilöolioista eli partikulaareista, jotka koostuivat materiasta ja universaalista muodosta.
Antiikin aikaista materialismia edustivat muun muassa atomistit, epikurolaiset ja stoalaiset. Ontologisia kysymyksiä on pohdittu myös Intian ja Kiinan muinaisissa sivilisaatioissa, joissakin tapauksissa jopa ennen kreikkalaisia ajattelijoita, jotka yleensä liitetään ontologian syntyyn.
Vaikkakin termin ’ontologia’ alkuperä on kreikan kielessä, sana itsessään tunnetaan ensimmäisiä kertoja latinankielisessä muodossa "ontologia" Jacob Lorhardin (Lorhardus) teoksesta "Ogdoas Scholastica" vuodelta 1606 sekä Rudolf Gocleniuksen (Göckel) teoksesta "Lexicon philosophicum" vuodelta 1613.
George Berkeley katsoi subjektiivisessa idealismissaan, että aineelliset oliot olivat vain joukko ideoita. Oliot olivat kyllä olemassa, mutta vain mielessä. Idealismi vaikutti erityisesti 1800-luvulla saksalaisessa idealismissa. Uuden ajan materialismia ovat puolestaan edustaneet muun muassa Thomas Hobbes, Pierre Gassendi, Ludwig Feuerbach, Ludwig Büchner sekä dialektiset materialistit kuten Karl Marx.
Martin Heidegger kiinnostui jo nuorena Aristoteleen ontologiasta ja sen olevaa olevana koskevasta peruskysymyksestä. Myöhemmin hänen hermeneuttinen projektinsa syvenikin koskemaan ontologian perusteita ylipäätään; hän katsoi, että traditiossa unohtuneen elämän ajallisuuden tarkastelu tarjosi mahdollisuuden asettaa uudelleen jo antiikissa lukkoonlyöty kysymys "olemisen mielestä" ("Sinn des Seins"), so. todellisuuden mielekkäästä jäsentymisestä todelliseksi. Näin syntyi fundamentaaliontologia, tutkimus, jonka kohteena on perinteisen ontologian ajattelematta jäänyt ajallinen perusta. Heidegger käsitteli tätä erityisesti pääteoksessaan "Oleminen ja aika" (1927).
Edmund Husserl vastusti Heideggerin fundamentaaliontologiaa, koska katsoi sen sekoittavan ontologisen ja eksistentiaalisen olemassaolon. Hänen mukaansa Heideggerin ontologialle keskeisessä "Daseinissa" ei ollut kysymyksessä sen enempää ontologia kuin fenomenologiakaan, vaan pelkkä abstrakti antropologia.
W. V. O Quine katsoi, että tiede oli paras keino saada selville, mitä on olemassa. Ontologian määritteli näin kulloinkin vallitseva tieteellinen teoria. Hän pelkisti olemassaolon määrittelemällä sen ”sidotun muuttujan arvona olemiseksi” – teoria sitoutui siis vain niiden asioiden olemassaoloon, jotka se tarvitsi predikaattikalkyylissä esitettyyn muotoiluunsa.
Ontologisia näkökulmia.
Riippuuko todellisuus meistä, vai onko se itsenäinen?
Kuinka monta todellisuuden perustaa on olemassa?
Teologia.
Ontologia tulee keskeiselle sijalle teologiassa esimerkiksi jumalan olemassaolosta ja ominaisuuksista keskusteltaessa. Tunnetuin ontologian sovellus tällä alalla on Anselm Canterburylaisen ontologinen jumalatodistus, joka määritteli Jumalan ”siksi jota suurempaa ei voida kuvitella”. Anselm katsoi, että jotta tämä määritelmä olisi oikein, Jumalan tuli myös olla olemassa, koska olemassa olevat asiat ovat täydellisempiä kuin sellaiset, jotka eivät ole olemassa. Ontologisia argumentteja on kritisoitu monin perustein, esimerkiksi kehämäisyydestä sekä toteamalla, että olemassaolo ei ole ominaisuus tai predikaatti.
Yhteiskuntatieteet.
Yhteiskuntatieteissä on useita ontologisia lähestymistapoja: empirismin mukaan todellisuutta voidaan havainnoida ja havaintoja voidaan arvioida suhteessa tosiasioihin; positivismissa keskitytään havaintoihin itseensä, tutkien ensisijaisesti tosiasioita koskevia väitteitä; kriittisen realismin mukaan tosiasiat ovat olemassa ja odottavat löytämistään; ja postmodernismissa katsotaan, että tosiasiat ovat muuttuvia ja saavuttamattomia, joten tutkijoiden tulisi keskittyä vain havaintoja koskeviin väittämiin).
Näiden lisäksi on olemassa relationalistinen kanta, jossa ei tehdä eroa havaitsijan ja havaitun välille, vaan oleminen nähdään aina suhteissa olemisena. Tämän mukaan emme ”ole katselemassa päältä 'ulkoista todellisuutta', vaan olemme täällä maailman sisällä, keskellä sitä. Se, millaisena maailma meille itsensä ilmentää, riippuu siitä millaisia olentoja me itse olemme ja millä tapaa asetumme suhteeseen ("lat". relatio) maailman olevaisten kanssa tai minkälaista toimintaa harjoittaen kohtaamme maailman.”


Langaton tiedonsiirto sotilasverkoissa.
Langattomalla tiedonsiirrolla sotilasverkoissa tarkoitetaan kaikkea sotilaskäytössä langattomasti tapahtuvaa tiedonsiirtoa. Tällaista tiedonsiirtoa voi olla esimerkiksi radiopuhelin, mikroaaltolinkki, optinen tiedonsiirto vapaassa tilassa, GSM tai satelliittiyhteyden kautta tapahtuva tietoliikenne. Langaton tiedonsiirto perustuu sähkömagneettisen spektrin hyödyntämiseen.
Sotilasverkkoihin kohdistuu siviiliverkkoja huomattavasti tiukemmat toiminta- ja turvallisuusvaatimukset, ks. informaatiosodankäynti. Rauhan aikana nämä vaatimuserot ovat pienempiä turvallisuusriskien koostuen pääasiassa mahdollisten vihollisten tiedustelutoimista. Vastaavasti sodan aikana vaatimustaso nousee korkealle, omien joukkojen sisäisen viestinnän toiminnan ollessa elintärkeää. Mikäli joukkojen ja strategisen komennon välinen kommunikointiyhteys katkeaa taistelun aikana, on taistelun häviäminen paljon todennäköisempää. Käytännössä viestintäkyvyn ylläpitäminen taistelutilanteessa tarkoittaa usein langattomien yhteyksien hyödyntämistä.
Historiaa.
Ensimmäinen sotilaallinen langaton viestintätekniikka oli heliografi 1800-luvulla. Toisessa maailmansodassa Saksalla oli Lichtsprechgerät 80 niminen Valopuhelin, ja tekstin ja puheen viestintä radioaalloilla oli laajamittaista.
Liikkuvuus.
Langattoman laitteen etuna on ettei sen toiminta ole sidottu mihinkään kiinteään tiedonsiirtorakenteeseen, kuten lankaverkkoon. Tämä ominaisuus mahdollistaa sen että langatonta laitetta voidaan käyttää nopeasti paikasta toiseen liikuttaessa. Edellytyksenä on että langaton laite on tarpeeksi pieni ja kevyt ihmisen kuljetettavaksi tai sijaitsee jossain liikkuvassa kulkuvälineessä, kuten lentokoneessa tai autossa.
Vaikeasti tuhottava.
Langattoman verkon toiminta ei saa olla riippuvainen mistään helposti tuhottavasta kohteesta, kuten kiinteästi rakennetusta tukiasemasta. Verkon tuhoamisen vaikeuttamiseksi, jokaisen verkon laitteen tulee voida tarpeen vaatiessa toimia niin lähettimenä, vastaanottimena kuin tukiasemanakin. Tällaisen verkon toimimattomaksi saattaminen vaatii lähes kaikkien verkon laitteiden tuhoamista.
Verkon laitteita tulee voida käyttää hankalissa olosuhteissa, joten niiden tulee olla iskun- ja vedenkestäviä.
Tunnistettavuus.
Sotilasverkoissa on otettava huomioon mahdollisuus, että vihollisen vallatessa alueita, heidän käsiinsä voi joutua tietoverkkoon kuuluvia laitteita. Tällaisissa tapauksissa tulee pystyä tunnistamaan ja poistamaan kyseiset laitteet verkon ulkopuolelle tai poistaa kokonaan käytöstä.
Luottamuksellisuus.
Langattomissa verkoissa on aina olemassa riski, että verkon lähetyksiin puututaan verkon ulkopuolelta. Varsinkin sotilasverkoissa tämä riski nousee suureen merkitykseen, koska kyse on yleensä ihmishengistä. Jokaisen sotilasverkon kautta kulkevan lähetyksen muuttumattomuus ja lähettäjälaitteen luotettavuus tulee voida todeta. Jos jokin lähetys tai verkkoon kuuluva laite todetaan epäluotettavaksi on se voitava sulkea ulos verkosta.
Erilaisia menetelmiä verkon solmujen luotettavuuden lisäämiseksi on useita, kuten erilaisten tunnusten ja sertifikaattien käyttö. Eräs hyväksi todettu menetelmä on kokemukseen pohjautuva luotettavuus, mikä tarkoittaa sitä että laitteen luotettavuus kasvaa verkon osana toimimisen eli kokemuksen myötä. Luottamuksen tila on muuttuva arvo, joka muuttuu valmiustilan, verkon käyttäjien ja muiden laitteiden sekä kolmannen osapuolen palautteen mukaan. Tällöin verkon väärinkäyttö vaatii suunnitelmallista pidemmän aikavälin toimintaa ja on tästä syystä hankalampi toteuttaa. Esimerkiksi poikkeustilan aikana laitteiden luotettavuus putoaa jyrkästi. Tällöin voidaan jokin tietty verkon laite, jolla ei ole riittävää luotettavuuden tasoa, ohittaa tärkeän viestin välittämisessä ja käyttää viestin reitittämiseen jotain suuremman luotettavuustason omaavaa laitetta.
Havaitsemisen ja häirinnän vaikeuttaminen.
Langattomien laitteiden lähettämät signaalit on mahdollista ja usein helppoa havaita. Verkon sijainnin paikallistamisen jälkeen siihen voidaan kohdistaa tehokkaasti sähkömagneettista häirintää. Verkon havaitsemista ja häirintää voidaan kuitenkin vaikeuttaa käyttämällä erilaisia suunnattuja antenneja, hajaspektritekniikkaa ja ennaltasovittuja menetelmiä, kuten taajuushyppelyä ja lähetysten rajoittamista.
Salakuuntelun vaikeuttaminen.
Langattomien laitteiden lähettämien signaalien vastaanottajia on vaikea rajata. Mikä tahansa verkon kuuluvuusalueen sisällä vaikuttava taho, jolla on käytössään asiaankuuluva vastaanotin, voi salakuunnella verkon lähetyksiä. Salakuuntelua voidaan kuitenkin vaikeuttaa käyttämällä erilaisia suunnattuja antenneja ja ennaltasovittuja menetelmiä, kuten taajuushyppelyä ja tiedon naamiointia taustakohinaksi.
Tiedon salaus.
Salakuuntelun mahdollisuutta ei voida koskaan täysin poissulkea, aina on olemassa pieni mahdollisuus, että jokin asiaan kuulumaton taho saa haltuunsa verkossa lähetettyä tietoa. Sotilasverkoissa tällainen tiedon vuotaminen viholliselle ei ole hyväksyttävää. Tämän ehkäisemiseksi tulee kaikki lähetetty tieto kulkea päästä päähän vahvasti salattuna.
Priorisointi.
Sotilaskäytössä tulee pystyä priorisoimaan verkon liikennettä. Tilanteessa jossa tärkeä sanoma on saatava nopeasti perille on voitava ohittaa verkon muu liikenne niin, että korkeimman prioriteetin omaava viesti varmasti saapu kohteeseensa. Esimerkiksi käsky suojautua taistelukaasuhyökkäykseltä, ennen kuin kyseinen isku on suoritettu.
Sopeutumiskyky.
Sotatilanteissa tilanteet ja ympäristöt muuttuvat nopeasti. Sotilasverkkoon kuuluvalle laitteelle on eduksi olla kykeneväinen sopeutumaan ja muuttamaan oma rooliaan tilanteen mukaan. Esimerkiksi jokin verkon laite voi alkaa toimia tukiasemana muille laitteille alueella, jossa sillä hetkellä tarvitaan lisää tiedonsiirtokapasiteettia.
Langattoman sotilasverkon resurssien säästämisen kannalta on hyödyllistä, että laite on liitettävissä muihin verkkoihin. Esimerkiksi jos jonkin verkon laitteen vaikutusalueella sijaitsee yhdyskohta kiinteään runkoverkkoon, voidaan tämä laite liittää runkoverkkoon ja ohjata mahdollisimman paljon sotilasverkon liikennettä kulkemaan paremman tiedonsiirtokapasiteetin tarjoavan runkoverkon kautta. Tällaisessa tilanteessa runkoverkkoon liitetty laite toimii yhdyskäytävänä (eng. gateway) runkoverkkoon muille verkon laitteille, ensin ilmoittaen näille roolinsa muuttumisesta. Kun laite ei enää kykene toimimaan yhdyskäytävänä, ilmoittaa se taas roolinsa muuttuvan ja tiedonsiirto sen kautta loppuu. Tällöin jokin muu verkon laite voi ottaa haltuunsa kyseisen tehtävän. Runkoverkon kautta sotilasverkon dataa siirrettäessä tulee vastaanottajapäässä toimia vastaava yhdyskäytävän roolia toimittava laite kuin lähettäjäpäässäkin. Tämä laite sitten välittää vastaanottamansa datan eteenpäin varsinaiselle viestin kohteelle.
Virran kulutus.
Laitteen toimintakyvyn ylläpitämiseksi mahdollisimman pitkän aikaa, tulee sen virrankulutus olla mahdollisimman vähäistä. Sotatoimialueella oltaessa laitteiden toiminta on usein täysin paristojen tai akkujen varassa, jolloin käytettävissä olevan virran määrä on rajallinen. Virrankulutukseen oleellisesti vaikuttavia tekijöitä ovat toimintaympäristöstä riippuvat verkon laitteiden väliset välimatkat ja mahdolliset lähetystä vaimentavat sekä heijastavat esteet. Mitä suurempi laitteiden välinen välimatka on, sitä suurempi on vaadittu lähetysteho ja sitä suurempi on myös virrankulutus. Koska laitteen virrankulutus ei koskaan voi olla liian vähäistä on eduksi, että tilanteen mukaan laite voidaan kytkeä pois ja päälle vaivattomasti, kuitenkin niin ettei tämä voi tapahtua vahingossa. Laitteen oman virtalähteen tyrehtyessä, se tulee voida ladata. Tämän lisäksi laitteen tulisi pystyä käyttämään mahdollisimman monia eri virtalähteitä, kuten sähköverkkoa tai auton akkua.
Rikkoo kiinteiden verkkojen rajoja.
Erilaisia lähetystaajuksia ja tehoja käyttäen voidaan läpäistä erilaisia esteitä ja lähettää informaatiota todella pitkien matkojen päähän suhteellisen nopeasti. Esimerkkinä satelliittiyhteydet ja sukellusveneen vedenalaiset viestintäyhteydet.
Sietää fyysisiä hyökkäyksiä.
Laitteet ovat yleensä pienikokoisia, liikuteltavia ja tiedonsiirto tapahtuu langattomasti. Järkevästi suunnitellussa langattomassa verkossa muutaman laitteen tuhoutuminen ei estä verkon toimintaa.
Helposti liikuteltava.
Ei edellytä kuljettamista vaikeuttavien johtojen tai kaapeleiden käyttöä. Kulkee helposti mukana paikasta toiseen, mahdollistaen liikkuvien joukkojen jatkuvan yhteydenpidon komentokeskukseen.
Häirintä.
Vihollisen ECM-toimet vaikuttavat verkon lähetyksiin, ks. elektroninen sodankäynti.
Salakuuntelu.
Salakuuntelun mahdollisuutta on lähes mahdoton poissulkea langattomassa verkossa.
Altis sähkömagneettisille hyökkäyksille.
EMP (Electro Magnetic Pulse) tai HERF (High Energy Radio Frequency) -hyökkäyksillä voidaan saattaa hyökkäyksen alueella toimivia elektronisia laitteita toimintakyvyttömiksi ja etenkin radio/mikroaaltolaitteet helpommin kuin valokaapeliin tai optiseen tiedonsiirtoon vapaassa tilassa perustuvat viestintälaitteet. Merkittävin ero EMP:n ja HERF:n välillä on, että HERF on kohdistettavissa rajatulle alueelle. Ne ovat karkeasti ottaen samoilla taajuuksilla kuin millä monet radiolaitteet toimivat, mikä vaikeuttaa etenkin radiolaitteiden suojaamista. Molemmilta hyökkäyksiltä voidaan suojautua mm. Faradayn häkin avulla.
Virrankulutus.
Prosessointitehoa vaativat toimenpiteet, kuten tiedon pakkaus, salaus ja salauksen purku, sekä laitteiden välisistä etäisyyksistä ja tiedonsiirtokapasiteetin tarpeista riippuva lähetysteho, syövät runsaasti virtaa. Lähetystehon kulutus kasvaa potenssiin (2-4) etäisyyden kasvaessa. Taistelualueilla käytettävissä olevat virtalähteet ovat yleensä rajallisia.
Helposti havaittava.
Langaton laite on helppo havaita lähettimenä toimiessaan. Vapaassa tilassa oleva optinen lähetin voi näkyä pisteenä silmillä tai katsomislaitteella (valonvahvistin tai kamera) jos katselukulma on riittävän pieni ja yöllä myös heikkona viivana.
Rajallinen tiedonsiirtokapasiteetti.
Langattoman verkon tiedonsiirtokapasiteettiin vaikuttavat lähetysteho, taajuus ja laitteiden välinen etäisyys (tiedonsiirtonopeus * etäisyys = vakio). Mitä etäämmällä verkon laitteet ovat toisistaan, sitä pienempi on näiden välinen tiedonsiirtokapasiteetti. Lisäksi tiedonsiirtokapasiteettivaatimuksiin vaikuttavat verkossa käytetyt protokollat ja turvamenetelmät, kuten tiedon salaus ja laitteiden tunnistus, joiden käyttö useimmiten lisää varsinaisen tiedonsiirron ohella tapahtuvaa verkon liikennöintiä.


Faroksen majakka.
Faroksen majakka on yksi antiikin ajan maailman seitsemästä ihmeestä.
Majakka sijaitsi Aleksandrian edustalla Faroksen saarella. Antiikin Faroksen majakan rakennutti 300-luvulla eaa. Ptolemaios I, yksi Aleksanteri Suuren armeijan komentajista. Päällikkönsä kuoltua Ptolemaios sai Egyptin hallintaansa.
Majakka oli aikansa rakennustaidon huippunäyte ja maailman korkein rakennus lukuun ottamatta Kheopsin pyramidia. Majakan valo näkyi 50 kilometrin päähän merelle. Majakka oli pystyssä pitkälti yli tuhat vuotta, kunnes se raunioitui vuosien 1303 ja 1323 maanjäristyksissä. Sen rippeetkin tuhoutuivat, kun Egyptin sulttaani käytti raunion kivet Aleksandrian linnoittamiseen 1480-luvulla.


Diastaasi.
Diastaasit ovat entsyymejä, jotka katalysoivat tärkkelyksen hajoamista glukoosiksi. Diastaasi oli ensimmäinen löydetty entsyymi, jonka löysi Anselme Payen vuonna 1833 maltaasta.


Entsyymi.
Entsyymit ovat biologisia katalyytteja, eli ne nopeuttavat kemiallisia reaktioita. Entsyymit ovat tyypillisesti proteiineja, mutta myös RNA-molekyylit voivat olla entsyymejä, jolloin puhutaan ribotsyymeistä. Monissa proteiinientsyymeissä aktiivinen keskus koostuu muusta kuin aminohapoista, usein aminohappoihin koordinoituneesta yhdestä tai useammasta metalli-ionista. Näitä entsyymiä auttavia ryhmiä kutsutaan kofaktoreiksi ja tavallisimpia näistä ovat kupari-, rauta- ja sinkki-ionit. Jos kofaktori on orgaaninen molekyyli, puhutaan koentsyymistä. Entsyymiin kiinnittyneitä kofaktoreita ja koentsyymejä kutsutaan prosteettisiksi ryhmiksi. Molekyyliä, johon entsyymin toiminta kohdistuu, kutsutaan substraatiksi.
Entsyymien katalyyttinen toiminta perustuu niiden kykyyn alentaa substraattiin kohdistuvan reaktion aktivaatioenergiaa. Tämä tapahtuu siten, että entsyymi pakottaa substraatin kohti siirtymätilaa muodostamalla sen kanssa heikkoja sidoksia, joita muodostuu eniten substraatin ollessa juuri siirtymätilassa. Heikkojen sidosten ja siirtymätilan uusien sidosten syntyminen vapauttaa energiaa, joka sysää katalysoitavan reaktion liikkeelle nopeammin. Lisäksi substraatti voi sitoutua entsyymiin sellaisessa asennossa, että sille voidaan tarjota muita katalyysiin osallistuvia atomiryhmiä tai toinen molekyyli, johon substraatin on tarkoitus sitoutua.
Ilman entsyymejä kemialliset reaktiot tapahtuisivat soluissa liian hitaasti, eikä elämä olisi mahdollista. Entsyymit nopeuttavat reaktioita vähintään tuhatkertaisesti, joskus jopa 1017-kertaisesti. Nopeimmat entsyymit muuttavat jopa 40 miljoonaa molekyyliä reaktiotuotteiksi yhdessä sekunnissa. Entsyymit ovat erittäin spesifejä katalyyttejä eli ne katalysoivat vain tiettyjä reaktioita, mutta niiden substraatteina voi toimia useita samankaltaisia molekyylejä. Entsyymin spesifisyyden määrää sen aktiivinen kohta.
Entsyymit tarvitsevat sopivan lämpötilan, liuoksen suolapitoisuuden ja happamuuden toimiakseen hyvin. Liian korkeissa lämpötiloissa ja suolapitoisuuksissa ja liian alhaisissa tai korkeissa happamuusasteissa entsyymit denaturoituvat eli menettävät muotonsa ja aktiivisuutensa. Jokaiselle entsyymille on olemassa oma lämpötila ja pH-optiminsa, ja ne voivat poiketa toisten entsyymien optimista huomattavastikin.
Suurin osa entsyymeistä toimii solujen sisällä, osa ulkopuolella. Kun entsyymit katalysoivat reaktioita, reagoiva aine eli substraatti kiinnittyy joksikin aikaa entsyymin aktiiviseen kohtaan. Reaktiossa substraatti muuttuu lopputuotteeksi. Entsyymi ei muutu reaktion aikana, vaan se voi reaktion jälkeen katalysoida uudelleen. Reaktion ollessa ohi entsyymi ja lopputuotteeksi muuttunut substraatti irtoavat toisistaan.
Entsymologian historia.
Ensimmäinen entsyymi, katalaasi, havaittiin 1812. Havainto perustui käytännössä happikuplien syntymiseen lisättäessä vetyperoksidia vereen. Reaktio on muotoa 2 H2O2 → 2 H2O + O2.
Vuonna 1833 Persoz ja Payen löysivät diastaasin vehnäjauhosta. He havaitsivat entsyymin aiheuttavan tärkkelyksen liukenemisen veteen dekstriiniksi. Nimi diastaasi viittaa entsyymin kykyyn erotella tärkkelys leseestä. C.F. Schönbein löysi kasveissa esiintyvän peroksidaasin vuonna 1855 ja polyfenolioksidaasin 1856. Peroksidaasin nimi perustuu vetyperoksidin värjäävään tai väriä muuttavaan vaikutukseen kyseistä entsyymiä sisältävässä aineessa. Polyfenolioksidaasi sai nimensä kyvystään hapettaa fenoleita. Marcellin Berthelot löysi invertaasin leivinhiivasta vuonna 1860. Invertaasi katalysoi sakkaroosin hydrolyysireaktion glukoosiksi ja fruktoosiksi.
Entsyymiaktiivisuuden säätely.
Entsyymien aktiivisuutta säädellään, jottei entsyymien katalysoiman reaktion tuotetta kertyisi ylimäärin silloin, kun sitä ei tarvita elimistössä. Lisäksi entsyymiaktiivisuuden säätelyä tarvitaan, jotta tuotetta saataisiin tarvittaessa mahdollisimman nopeasti. Entsyymiaktiivisuutta voidaan säädellä muun muassa geenien aktiivisuuden avulla. Myös lähetti-RNA:n translaation avulla voidaan vaikuttaa entsyymien aktiivisuuteen. Joissain tapauksissa voidaan entsyymiaktiivisuuteen vaikuttaa entsyymien hajotuksen avulla. Usein entsyymiaktiivisuuden säätelyn perustana toimii lopputuotteen määrä, jonka mukaan entsyymien määrää joko vähennetään (lopputuotetta paljon) tai lisätään (lopputuotetta vähän). Entsyymin säätely voidaan jakaa neljään pääluokkaan: allosteerinen säätely, stimulaatio ja inhibitio kontrolliproteiinilla, reversiibeli kovalenttinen modifikaatio ja proteolyyttinen aktivaatio.
Entsyymikinetiikka.
Perus entsyymireaktiossa entsyymi (E) sitoutuu substraattiin (S), jolloin syntyy entsyymi-substraatti kompleksi (ES). Entsyymi katalysoi (jälkimmäinen nuoli) substraatin muuttumista tuotteeksi (P).
Entsyymikinetiikassa tutkitaan, kuinka entsyymit kiinnittyvät substraattiin ja kuinka ne tuottavat tuotettaan. Entsyymien toimintaa voidaan tutkia lukuisin laboratoriokokein. Entsyymikinetiikassa käytetään hyväksi Leonor Michaelisin ja Maud Mentenin entsyymikinetiikkateoriaa (Michaelisin–Mentenin kinetiikka).
Entsyymin suurin reaktionopeus (Vmax) voidaan määrittää tarjoamalla entsyymille substraattia, kunnes entsyymi tuottaa tuotettaan suurimmalla nopeudellaan. Substraattipitoisuuden ja entsyymin reaktionopeuden suhteesta voidaan piirtää Michaelisin–Mentenin kuvaaja (käyrää esittävä kuva), jossa Vmax-arvo on nähtävissä.
Michaelisin–Mentenin -kuvaaja. Kuvaajasta nähdään, että entsyymin reaktionopeus aluksi kasvaa substraattipitoisuuden kasvaessa. Tietyn substraattipitoisuuden lähestyessä (Vmax) aktiivisuus kuitenkin tasaantuu. X-akselilla on substraatin pitoisuus ja y-akselilla entsyymin reaktionopeus. Michaelisin–Mentenin vakio eli Km on merkitty kuvaajaan.
Entsyymin reaktionopeuden kasvu hidastuu, koska Vmax tilassa substraattia on niin paljon, että kaikki entsyymit ovat substraattia sitovassa tilassa (ES), eikä vapaata entsyymiä (E) ole jäljellä sitomaan ylimääräistä substraattia (S). Tosiasiassa entsyymi ei koskaan täysin saavuta Vmax-arvoa.
Entsyymikinetiikassa käytetään yleisesti toistakin arvoa Km. Km eli Michaelisin–Mentenin vakio on se substraattipitoisuus, jossa entsyymin aktiivisuus on puolet Vmax-arvosta. Alhainen Km-arvo kertoo entsyymin alhaisesta affiniteetistä substraattiin.
Entsyymin toiminnan estäminen.
Inhibiittorit ovat aineita, jotka estävät entsyymin toiminnan. Ne voivat pysäyttää reaktion kulun kolmella eri tavalla.
1. Inhibiittori voi kiinnittyä entsyyminen aktiiviseen kohtaan, jolloin substraatti ei pääse kiinnittymään. Esimerkiksi antibiootit kiinnittyvät bakteerien aineenvaihdunnassa toimivien entsyymien aktiiviseen kohtaan, jolloin bakteerit kuolevat.
2. Jotkut inhibiittorit muuttavat entsyymimolekyylin muotoa, jolloin substraatti ei pysty kiinnittymään sen aktiiviseen kohtaan. Syanidi, hermokaasu ja arsenikki estävät tällä tavalla joidenkin elämän kannalta välttämättömien reaktioiden tapahtumisen soluissa ja ovat sen takia tappavan myrkyllisiä.
3. Soluissa on luonnollisia inhibiittoreita. Kun entsyymireaktion lopputuotetta on riittävästi, voi lopputuote estää entsyymin tuotannon solussa toimimalla luonnollisena inhibiittorina. Näin solussa tapahtuvien kemiallisten reaktioiden tasapaino säilyy.
Entsyymien nimeäminen.
Entsyymit nimitetään liittämällä -aasi'"-pääte niiden substraattinimeen, esimerkiksi peptidaasi, tai reaktionimeen, esimerksi oksidaasi. Entsyymit luokitellaan ja nimetään Entsyymikomissiossa ("Enzyme Commission of the International Union of Biochemistry"). Entsyymien luokitteluun käytetään EC-numeroa.


Tärkkelys.
Tärkkelys on monimutkainen joko haarautumaton amyloosi tai haarautunut amylopektiini, joka on glukoosiyksiköistä koostuva ketju. Se on veteen liukeneva polysakkaridi, jonka kemiallinen kaava on muotoa (C6H10O5)n. Se on kasvien varastopolysakkaridi, vararavinto, jota kasvi valmistaa yksinkertaisempien monosakkaridien kautta fotosynteesillä. Tärkkelystä, erityisesti maissitärkkelystä, käytetään usein ruoanlaitossa kastikkeiden suurustamiseen. Teollisuudessa tärkkelystä käytetään liimojen, paperien ja tekstiilien valmistuksessa.
Suurin osa ruoasta saatavista hiilihydraateista on tärkkelystä. Tärkkelyksen lähteitä ovat mm. perunat ja viljaruoat.
Polysakkaridien eli siis myös tärkkelyksen pilkkomiseen elimistö käyttää monia ruoansulatusentsyymejä, joten tärkkelyksen verensokeria kohottava vaikutus on hitaampi kuin glukoosin.


Vapaakauppa.
Vapaakauppa tarkoittaa yleensä ihmisten ja yritysten oikeutta käydä kauppaa keskenään vapaasti myös valtakunnanrajojen yli. Se siis tarkoittaa rajoitusten, kuten tullien ja tuontirajoitusten puuttumista kahden tai useamman valtion välillä. Vapaakauppa on siis markkinatalouden rajoittamattomin ja kansainvälisin muoto, jossa ihmisten keskinäiselle kanssakäymiselle, kaupankäynnille ja sopimuksille asetetaan mahdollisimman vähän rajoituksia. Vapaakauppasopimuksissa pyritään yleensä myös yhdenmukaistamaan tai poistamaan markkinoita sääteleviä sääntöjä.
Vapaakauppa-alueita on maailmassa useita, suurimman niistä muodostaa tällä hetkellä Euroopan talousalue. Muita vapaakauppa-alueita ovat muun muassa Pohjois-Amerikan NAFTA ja Aasiassa AFTA sekä SAFTA. Maailman kauppajärjestö WTO on maailmanlaajuinen järjestö, jonka tehtävä on kaupan esteiden keskinäinen vapauttaminen.
Kaupan esteet.
Kaupan esteiksi yleensä lasketaan tullien ja tuontikiintiöiden lisäksi myös kaikki kansalliseen talouteen kohdistuvat tukiaiset (esimerkiksi Suomen maataloustuet vaikuttavat käytännössä suunnilleen samalla tavoin kuten tullit muiden maiden tuotteille) ja sääntely (esimerkiksi Ranska on tukenut juustonvalmistajiaan asettamalla maassa myytävän juuston valmistukselle teknisiä "turvallisuusvaatimuksia", joita kehitysmaiden juustontuottajien on vaikea toteuttaa; myös "ympäristövaatimuksia" käytetään usein tähän tapaan). Sääntelyn kohdalla on usein vaikea vetää rajaa, missä määrin lausuttu ja todellinen tavoite yhtyvät.
Vapaan kaupan kehitysmaat ottavat kiinni teollisuusmaita, suljetut jäävät jälkeen.
Professori Jeffrey Sachsin mukaan syy siihen, että osa kehitysmaista on ottanut teollisuusmaita kiinni mutta osa jää jälkeen, on se, että vapaampaa kauppapolitiikkaa harjoittavat köyhät maat kasvavat tuplasti niin nopeasti kuin teollisuusmaat ("catch-up effect" eli kiinniottajan etu) mutta suljetut taloudet jäävät jälkeen.
111 maata vuosina 1970 - 1989 kattaneessa tutkimuksessaan Sachs ja Andrew Warner totesivat, että teollisuusmaiden talouskasvu oli 2,3 %/vuosi/henkilö, avoimen talouden kehitysmaiden 4,5 % ja suljetun talouden kehitysmaiden vain 2 %.
Vapaakaupan hyödyt ovat paljon haittoja suurempia.
Taloustieteilijöiden kesken on laaja konsensus siitä, että vapaakauppa tuottaa yhteiskunnalle kiistatta paljon enemmän hyötyä kuin haittaa.
Vuonna 2006 tutkittiin yhdysvaltalaisten taloustieteilijöiden näkemyksiä (83 vastaajaa), ja heistä 87,5 % oli sitä mieltä, että "Yhdysvaltain tulee poistaa tullit ja muut kaupan esteet" ja 90,1 % vastusti näkemystä "Yhdysvaltain pitää rajoittaa työnantajien mahdollisuutta ulkoistaa työtä ulkomaille". Harvardin taloustieteen professori N. Gregory Mankiw on sanout: "Harva väite kerää taloustieteilijöiltä niin laajan yksimielisyyden kuin se, että avoin maailmankauppa parantaa talouskasvua ja nostaa elintasoa."
Yleistä keskustelua.
Useimmat uusklassista taloustiedettä, eli vallitsevaa koulukuntaa, edustavat taloustieteilijät pitävät pääsääntöisesti vapaakauppaa hyödyllisenä kaikille siihen osallistuville valtioille, joskin myös uusklassisen taloustieteen edustajien parissakin on pari tunnettua poikkeustakin. Näkemystä vapaakaupan hyödyllisyydestä on pyritty todistamaan empiirisen evidenssin avulla, jossa etsitään tilastollisia korrelaatioita vapaakaupan ja talouskasvun väliltä. Toisissa tutkimuksissa on taas seurattu kunkin maan kauppapolitiikan muutosten vaikutuksia talouskasvuun.
Hyötyjen syynä nähdään kilpailun ja taloudellisen tehokkuuden lisääntyminen, skaalaedut (kustannukset yhtä tuotettua hyödykettä kohden laskevat monilla tuotannonaloilla tuotannon määrän kasvaessa) ja ennen kaikkea erilaiset suhteelliset edut. Yksi merkittävä ongelma kaupan esteistä muodostuu tilanteessa, jossa kansalliset tuottajat tarvitsevat tuotantoonsa välittävää pääomaa (koneita tai komponentteja) ulkomailta, ja sen hankkiminen kallistuu kaupan esteiden vuoksi. Suhteellisen edun teorian mukaan valtion kannattaa erikoistua siihen tuotannonalaan, missä se on tehokkain ja ostaa ulkomailta ne tuotteet, mitä muut tekevät tehokkaammin. Näin kokonaistehokkuus kasvaisi ja tuotantokustannukset pienenisivät. Teorian oppi-isä on 1800-luvulla elänyt David Ricardo. Monet taloustieteilijät näkevät, että valtioiden välisen vapaakaupan hyödyt ovat samat kuin kaupan hyödyt yleensäkin, ja rajoille asetetut kaupan esteet haittaavat siinä missä maan sisäisetkin kaupan esteet.
Taloustieteilijöiden enemmistön keskuudessa erimielisyyttä on lähinnä siitä, pitäisikö maiden luopua kaupan esteistä yksipuolisesti vai käyttää niitä neuvotteluaseena painostaakseen myös toisia maita luopumaan kaupan esteistä. Samoin on erimielisyyksiä vapauttamisen nopeuden suhteen. Toiset vapaakaupan kannattajat näkevät parhaaksi poistaa kaupan esteet mahdollisimman nopeasti. Toiset taas korostavat hitaan ja asteittaisen tavan tärkeyttä. Hidasta vapauttamista perustellaan sillä, että tällöin on helpompi huolehtia prosessissa tappiolle jäävien ihmisten tappioiden kompensaatiosta. Kaupan vapauttaminen johtaa usein suuriin muutoksiin maan tuotantorakenteessa ja hitaampi muutos voidaan nähdä kivuttomampana.
Esimerkiksi maataloustuotteiden kaupan vapauttamisen seurauksena saataisiin vähemmillä resursseilla tuotettua tarvittava määrä ruokaa. Ihmiskunta kokonaisuutena voittaisi, mutta rikkaiden ja maatalouteen huonosti sopivien maiden viljelijät saattaisivat hävitä, kun taas täkäläiset kuluttajat ja kehitysmaiden viljelijät - joita maailman köyhien enemmistö on - voittaisivat sitäkin enemmän. Osa taloustieteilijöistä kannattaa sitä, että rikkaiden maiden viljelijöitä autettaisiin ylimääräisillä, tuotantoon sitomattomilla tuilla siirtymäkauden ajan.
Eräät vapaakaupan kannattajat painottavat sitä, että suurin ongelma eivät ole kaupan esteet sinänsä vaan se, että ne on rakennettu rikkaiden maiden ehdoilla. Esimerkiksi Euroopassa raaka-aineiden tullit ovat usein alhaisempia kuin jalostettujen tuotteiden, mikä pakottaa kehitysmaat viemään lähinnä raaka-aineita, kun vapaakaupassa tai edes vähemmän syrjivien tullien maailmassa kehitysmaat jalostaisivat tuotteitaan pidemmälle ja näin pystyisivät tehokkaammin vaurastumaan kaupalla. Toiset tahot taas saattavat painottaa siitä, että näistä tulleista huolimattakin vapaakauppaan vahvimmin suuntautuneet kehitysmaat ovat vaurastuneet nopeimmin ja että kehitysmaiden pahin ongelma ovat toisten kehitysmaiden asettamat vapaakaupan esteet.
Vapaakaupan kannattajien mukaan vapaakauppa on luonnollisesti hyödyllisintä pienille ja taloudeltaan poikkeaville valtioille. USA:n kaltainen suuri ja monipuolisen talouden valtio pärjää paljon paremmin maan sisäisen vapaakaupan turvin eikä siis kärsisi yhtä pahasti maailmankaupan päättymisestäkään - aivan samoin kuin suuri maa pärjäisi omavaraistaloudessa paremmin kuin pieni kunta.
Vapaakaupan kannattajien mukaan kuljetusten ympäristövaikutukset ovat minimaalisia verrattuna tuotannon ympäristövaikutuksiin ja tämän takia kaupan lisääntyminen ei juuri rasita ympäristöä. Vapaakaupassa tuotanto sijoittuu sinne, missä se vaatii vähiten resursseja, mikä keskimäärin tarkoittaa vähemmän ympäristön kulutusta. Esimerkiksi osa Suomen maataloustuotannosta vaatii hyvin raskaita energia- ja muita panoksia, kun taas lämpimämmissä maissa sama tuotanto voitaisiin hoitaa ympäristöystävällisemmin.
Kaupan vapauttamisen on myös väitetty vähentävän sotia, koska toisistaan taloudellisesti riippuvaiset maat eivät tämän argumentin mukaan sodi niin helposti keskenään.
Vapaakauppaa vastaan.
Vapaakauppaa vastustetaan esimerkiksi siitä syystä, että protektionismia saatetaan pitää tärkeänä kehitys- ja teollistamispolitiikan kannalta. Lähes kaikki rikkaat maat ovat käyttäneet enemmän tai vähemmän oman taloutensa suojaamista kehittyessään (Sveitsi ja Hongkong ovat tässä suhteessa poikkeuksia, myös muita maita kehityksessä edellä ollut Iso-Britannia oli 1800-luvun jälkipuoliskolla pitkälti vapaakaupassa). Esimerkiksi vapaakauppaa retoriikassaan kannattava USA:n presidentti George W. Bush on asettanut edelleen uusia kaupan esteitä suojellakseen tiettyjä USA:n talouden aloja. Kaupan esteiden tarkoitus teollisuuspolitiikassa on suojella kansallista teollisuutta.
Yksi perinteinen argumentti on ollut, että oman teollisuuden kehittyminen on monilla aloilla vaikeaa tai mahdotonta ilman jonkinlaista suojelua. He ovat argumentoineet, että kehitysmaa jää vapaakaupan oloissa vähemmän jalostettujen tuotteiden tuottajaksi, koska sen on mahdoton kilpailla monimutkaisempia tuotantoprosesseja vaativilla aloilla kehittyneitä maita vastaan ilman tuotantonsa suojelua (1800-luvulla USA:n Alexander Hamilton ja Saksan Friedrich List kehittelivät tätä ajattelutapaa). Tämä keskustelu liittyy laajemmin siihen, kuinka pitkälle maan talouskehitys ja teollistuminen voi tapahtua pelkän hintamekanismin ohjaamana, ja missä määrin taas tarvitaan valtion interventiota. Kaupan suojelussa on kuitenkin usein harkitun talouspolitiikan sijasta kyse kansallista tuotantoa edustavien eturyhmien itselleen hankkimista eduista.
Vanhojen protektionististen oppien lisäksi on taloustieteessä 1980-luvulta alkaen noussut "strategic trade theory" -niminen suuntaus, jossa huomioidaan epätäydellinen kilpailu, skaalaedut, tekemällä oppiminen, tuotekehittelyn merkitys, kumulatiiviset prosessit sekä teknologian vuodot. Teoria oikeuttaa jotain protektionismin muotoja kuten tukiaisia kansallisille yrityksille. Erityiskohtelua saava yritys voi teorian mukaan hyötyä skaalaetujen myötä kasvavista voitoista ja kumulatiivisista prosesseista maailmanmarkkinoilla selviytyäkseen. Teoriassa keskeistä on maailmanmarkkinoiden näkeminen monilla aloilla oligopolistisena. Tällöin perinteisen teorian oletus täydellisestä kilpailusta ei päde.
Vapaakauppaa vastustetaan myös sen aiheuttamien suurten tuotantorakenteen muutosten takia. Usein varsinkin maanviljely eri maissa tulee vapaakaupan myötä kannattamattomaksi. Omavarainen tuotanto nähdään varsinkin maatalouden osalta tärkeänä turvallisuuspoliittisena tekijänä, sillä mahdollisessa kriisitilanteessa voidaan tällöin turvata elintarvikkeiden saanti. Suomi on esimerkkinä maasta, jossa maanviljely jäisi vapaakaupan olosuhteissa hyvin vähiin.
Vapaakaupan myötä tapahtuvat ulkomaankaupan kasvun vaikutus ympäristöön on oma keskustelunsa. Monet ovat sitä mieltä, että globaalin kaupan kasvu lisää kuljetuksia ja näin ollen myös ympäristön kuormitusta.
Vapaakaupan vastustus voi liittyä myös yleisempään modernisaation tai kehityksen vastustamiseen. Kehitysmaissa elää edelleen kulttuureja, joiden ihmiset haluavat elää virallisen talouden ulkopuolella, eikä heidän päätään voida kääntää puhumalla inhimillisen kehityksen indekseistä tai muista länsimaisten ihmisten kehittämistä elintason mittareista. Yksi vapaakaupan tunnettuja vastustajia on taloustieteilijä Michel Chossudovsky. Myös Noam Chomsky on kritisoinut vapaakauppaa siitä, että kehittyneisiin maihin sovelletaan sääntöjä joustavasti niiden etujen mukaan, kun taas kehitysmaille saarnataan tiukkaa markkinakuria.
Vapaakauppaa laajalti tutkinut kuuluisa intialaissyntyinen professori Jagdish Bhagwati käy professori T. N. Srinivasanin kanssa läpi useita vapaakaupanvastaisia argumentteja ja osoittaa ne vääriksi tai vaikutuksiltaan suhteellisen vähäisiksi. Vastaavaa tekee myös Martin Wolfin kirja Why Globalization Works.


Linus Pauling.
Linus Carl Pauling (28. helmikuuta 1901 – 19. elokuuta 1994) oli merkittävä yhdysvaltalainen kvanttikemisti ja biokemisti. Paulingin laatima "Kemiallisen sidoksen luonne" () on tärkeimpiä 1900-luvulla kirjoitettuja kemian alan teoksia.
Pauling palkittiin Nobelin kemianpalkinnolla vuonna 1954 kemiallisten sidosten tutkimuksesta ja monimutkaisten materiaalien rakenteiden selvittämisestä. Nobelin rauhanpalkinnon hän sai vuonna 1962 ydinkokeiden vastaisesta kampanjoinnista.
Nuoruus, perhe ja opinnot.
Pauling syntyi Portlandissa Oregonin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Vuonna 1917 hän aloitti opinnot Oregonin osavaltion yliopistossa, josta hän 1922 valmistui kandidaatiksi kemian alalta. Hän jatkoi tohtorintutkintoon tähtääviä opintoja California Institute of Technologyssä, Caltechissä, Pasadenassa vuoteen 1925, jolloin hän valmistui filosofian tohtoriksi kemiasta parhain arvosanoin. Paulingin ohjaajina toimivat professori Rosckoe G. Dickinson ja Richard C. Tolman. Hän tutki tohtorintyössään sitä, miten kiteestä pystyisi selvittämään materiaalin rakenne röntgendiffraktion avulla. Hän julkaisi seitsemän tieteellistä julkaisua mineraalien kiderakenteesta ollessaan Caltechissa. Vuonna 1923 Pauling meni naimisiin toisen opiskelijan, Ava Helen Millerin, kanssa. He saivat kolme poikaa ja yhden tytön.
Tieteellinen ura.
Post-doc-opintojen jälkeen 1927 Pauling palasi Caltechiin, missä hänen uransa tutkijana ja opettajana jatkui lähes neljänkymmenen vuoden ajan.
Paulingin saama Nobelin rauhanpalkinto ärsytti joitakin piirejä Caltehissa, joten Pauling vaihtoi työpaikkaa vuonna 1963. Hän toimi neljä vuotta tutkimuskeskuskessa Santa Barbarassa, ja vuonna 1967 hän siirtyi Kalifornian yliopistoon, San Diegoon. Siellä hän julkaisi artikkelin kemikaalien vaikutuksesta psykologiaan. Vuonna 1969 hän siirtyi Stanfordin yliopistoon, jossa jatkoi vuoteen 1972 asti. San Diegon ja Stanfordin vuosinaan hän tutki C-vitamiinia.
Merkitys kemian kehitykselle.
Linus Paulingia on kutsuttu vuosisadan tärkeimmäksi kemistiksi, koska hän saavutti merkittäviä tuloksia sekä useilla kemian osa-aloilla että lähitieteissä kuten biokemiassa.
Linus Pauling keksi atomien orbitaalit, elektronegatiivisuuden ja Paulingin säännöt. Biologisten molekyylien rakennetutkimus oli 1950-luvun alussa nopeasti kehittyvä ala. Vuonna 1950 Paulingin kollegoineen ehdotti proteiinien koostuvan alfakierteistiä rakenteista ja beta-levyistä. rakenne oli tuolloin vielä tuntematon, ja Pauling ehdotti myös DNA:lle alfa-heliksi-rakennetta, mutta teki virheitä, jotka estivät täsmällisen rakenteen löytymisen. Myöhemmin 1953 James D. Watson ja Francis Crick keksivät DNA:lle alfa-heliksi-rakenteen, joka osoittautui oikeaksi. He saivat yhdessä Maurice Wilkinsin kanssa keksinnöstä Nobelin palkinnon 1962.
Pauling tutki 1940-luvulla myös hemoglobiinia ja osoitti, millä tavoin sirppisoluanemiaa sairastavien henkilöiden hemogloniinin molekyylirakenne poikkeaa normaalista. Myöhemmällä iällään Pauling puhui hyvin suurten C-vitamiinimäärien nauttimisen puolesta. Hänen mukaansa suuret C-vitamiiniannokset olisivat tehokkaita lääkkeitä nuhakuumetta ja syöpää vastaan, mitä kuitenkaan ei ole voitu todistaa. Vielä 1990-luvulla Pauling julkaisi tieteellisiä artikkeleja muun muassa korkean lämpötilan suprajohteista. Paulingin myöhäisten vuosien tulokset, etenkin C-vitammineja koskevat, ovat olleet kiistanalaisia.
Yhteiskunnallinen vaikuttaminen.
Robert Oppenheimer kutsui Paulingin mukaan atomipommiprojektiin, mutta hän kieltäytyi. Sen sijaan hän liittyi Albert Einsteinin perustamaan rauhankomiteaan, Emergency Committee of Atomic Scientists, minkä takia USA ei antanut hänelle passia vuonna 1952. Passi palautettiin hieman ennen Nobel-palkinnon saantia vuonna 1954.
Pauling allekirjoitti Russell–Einsteinin manifestin vuonna 1955. Siinä varoitettiin maailman johtajia ydinpommin vaaroista ja kehotettiin etsimään rauhanomaisia ratkaisuja konflikteihin. Manifestin allekirjoittivat Max Born, Percy W. Bridgman, Albert Einstein, Leopold Infeld, Frédéric Joliot-Curie, Herman J. Muller, Linus Pauling, Cecil F. Powell, Józef Rotblat, Bertrand Russell ja Hideki Yukawa. Manifestin saaman julkisuuden seurauksena Cyrus S. Eaton (Pugwash, Nova Scotia) tarjosi rahoitusta kokoukselle, joka pidettiin heinäkuussa 1957. Se oli ensimmäinen Pugwash-liikkeen kokous.
Vuoden 1960 Nobelin kemianpalkinnon saaja Willard Libby arvioi, että ilmakehässä suoritettavissa ydinkokeissa vapautuvan radioaktiivisen hiilen määrä on niin pieni, ettei sillä ole merkitystä verrattuna kosmisen säteilyn altistukselle. Pauling käytti Libbyn omaa dataa ja laski, että tuohon aikaan suunnitellut ydinkokeet aiheuttaisivat puoli miljoonaa ylimääräistä keskenmenoa, 55 000 lapsen syntymisen vammaisena ja enemmän leukemiaa ja luusyöpää kuin siihenastisten ydinkokeiden fissiotuotteet.
Pauling ja kollegat keräsivät tuhansien tiedemiesten allekirjoitukset ydinkokeiden vastaiseen addressiin, joka ojennettiin YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöldile 1958. Samana vuonna alkoivat Genevessä neuvottelut ydinkokeiden kieltämiseksi. Hruštšov, Kennedy ja Macmillan allekirjoittivat sopimuksen 1963. Tämän prosessin alkuunsaattamisesta Pauling sai rauhan Nobelin.
Tunnustuksia.
Pauling sai lukuisia palkintoja, tunnustuksia ja arvonimia. Merkittäviä kemianpalkintoja kertyi 60, biokemian 12, fysikaalisten tieteiden 10, lääkietieteen 75 ja rauhanrakennuksen palkintoja 31 kappaletta. Hän sai 55 akateemista arvonimeä ja oli 11 maan tai alueen kunniakansalainen ja 92 järjestön jäsen. Tunnettuja palkintoja olivat kahden Nobelin palkinnon lisäksi Amedeo Avogadro -mitali (1956), Leninin kansainvälinen rauhanpalkinto (1970), Laurent Lavoisier -mitali (1986) ja Vannevar Bush -palkinto (1989).


Jordania.
Jordanian hašemiittinen kuningaskunta () eli Jordania (الأردنّ, "Al-ʼUrdunn") on valtio Lähi-idässä Israelin, Saudi-Arabian, Syyrian ja Irakin naapurina. Alue tunnettiin aikaisemmin nimellä Transjordania.
Nykyistä Jordaniaa ovat hallinneet vuosisatojen monet Välimeren ja Lähi-idän suurvallat Egyptistä Ottomaaneihin. Maailmansotien välisen ajan se kuului Britannian etupiiriin. Itsenäistä Jordaniaa johti lähes viidenkymmenen vuoden ajan kuningas Hussein, jonka poika on nykyinen valtionpäämies. Suurin osa maasta on kuivaa erämaata, mutta Jordanin laaksossa harjoitetaan maanviljelyä. Asukkaista valtaosa on arabeja, jotka kulttuurinsa mukaan jaetaan jordanialaisiin, palestiinalaisiin ja beduiineihin.
Historia.
Jordan-joen laaksossa on runsaasti arkeologisia todisteita kivikautisesta asutuksesta. Pronssikaudella alueen kaupungit kävivät vilkasta kauppaa Egyptin kanssa.
Ajanlaskun alkaessa aluetta hallitsi kolme kansaa: juutalaiset, kreikkalaiset ja nabatealaiset. Nabatealaiset olivat aluksi paimentolaisia, mutta asettuivat paikoilleen ja rakensivat pääkaupungikseen Petran kaivertamalla monet sen rakennuksista hiekkakiveen.
Umaijadit oli ensimmäinen dynastia islamilaisia kalifeja, jotka eivät olleet suoranaista sukua profeetta Muhammadille itselleen. Umaijadien pääkaupunki oli Damaskoksessa. Vuonna 750 Abbasidit syrjäyttivät umaijadit, ja Jordaniasta tuli syrjäseutua.
Aijubidit hallitsivat aluetta 1100-1200 luvulla. Mamelukit kaappasivat alueen itselleen vuonna 1260.
Mamelukkien valta päättyi, kun Osmanien valtakunta valloitti Egyptin 1517. Jordania oli Osmanien alueen takamaata, eikä sitä juuri kehitetty kolmeensataan vuoteen. Mekkaan kulkevat pyhiinvaeltajien karavaanit olivat tärkeä tulonlähde, ja niitä suojeltiin.
1880-luvulta alkaen alueella nousi kaksi kansallismielistä liikettä: arabien ja juutalaisten. Molemmat tähtäsivät kansojensa yhdistämiseen ja itsenäisen isänmaan muodostumiseen. Palestiinan alueella kansojen edut olivat ristiriidassa. Osmanien vallan murentuessa arabien itsenäisyyshaaveet voimistuivat. Tuleva kuningas Abdullah I tiedusteli brittien tukea mahdolliselle itsenäisyystaistelulle. Hänen isänsä Hussein aloitti kiivaan kirjeenvaihdon Egyptin brittihallinnon kanssa, ja kesäkuussa 1916 hän julistautui arabien kuninkaaksi. Liittoutuneet tunnustivat hänen valtapiirikseen vain pienen Hijazin alueen, muut arabit eivät sitäkään. Vuonna 1916 solmittu salainen Sykes–Picot-sopimus jakoi Osmanien valtakunnalta vallattavat alueet Britannian ja Ranskan etupiireihin. Vuonna 1917 Balfourin julistus ilmaisi avoimesti Britannian tuen juutalaisten valtiohaaveille.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen suurin osa entisestä Osmanien valtakunnasta jaettiin. Britit irrottivat 80 % Palestiinan mandaatistaan Transjordanian emiraatiksi (trans-Jordan = Jordanin takana). Siitä tuli itsehallinnollinen osa brittien hallinnoimaa Palestiinan mandaattia Kansainliiton hyväksynnän mukaan. Brittihallinnon alaisuudessa Transjordaniaa hallitsi kuningas Abdullah I. Jordania itsenäistyi brittien hallinnosta vuonna 1946. Israelin perustamisen jälkeen vuonna 1950 maahan liitettiin myös se osa Palestiinasta, jota nykyisin sanotaan Länsirannaksi.
Husseinin kausi.
Kuningas Hussein hallitsi maata vuosina 1953–1999. Hän nousi valtaan viisitoistavuotiaana isoisänsä salamurhan ja isänsä lyhyen hallituskauden jälkeen. Kuningas Abdullah ammuttiin heinäkuussa 1951 Al-Aksan moskeijan portailla, yhdellä islamin pyhimmistä paikoista. Hänen poikansa Talalin lyhyen hallituskauden aikana otettiin käyttöön uusi perustuslaki, joka teki Jordaniasta perustuslaillisen monarkian, jossa kuninkaalla on vahvat valtaoikeudet. Skitsofreniasta kärsinyt Talal luopui vallasta poikansa hyväksi. Englannissa opiskellut Hussein palasi kotiin, mutta häntä ei voitu kruunata ennen täysi-ikäisyyttä toukokuussa 1953.
Kuninkaana Hussein tasapainotteli taitavasti Yhdysvaltain Neuvostoliiton, Britannian, eri arabivaltojen ja Israelin välissä läpi sotien ja kaappausyritysten. Husseinia pidettiin käytännönläheisenä rauhaa ja demokratiaa korostaneena hallitsijana. Vuoden 1967 kuuden päivän sodassa Israel miehitti Länsirannan, ja maahan tuli lukuisa joukko palestiinalaispakolaisia, joiden fedayeen-taistelijat jatkoivat sotaa Israelia vastaan Jordaniasta käsin. Palestiinalaisjärjestöjen kasvava vaikutusvalta oli uhka maan turvallisuudelle ja maassa käytiin heinä–syyskuussa 1970 sisällissota, jossa palestiinalaisten järjestöt karkotettiin Libanoniin. Vaatimuksistaan Länsirannan alueeseen Jordania luopui lopullisesti vuonna 1988.
Lokakuun 1973 sodassa Jordania lähetti prikaatin Syyriaan taistelemaan Israelia vastaan, mutta maiden välisellä rajalla ei käyty taisteluja. Vuonna 1974 Hussein tunnusti PLO:n ainoaksi palestiinalaisten edustajaksi, mutta vuonna 1986 hän katkaisi kaikki yhteydet PLO:hon ja määräsi sen toimiston suljettavaksi. Vuonna 1991 Jordania aloitti neuvottelut Madridissa ja solmi rauhansopimuksen Israelin kanssa 26. lokakuuta 1994.
Husseinin jälkeen.
Vuonna 1999 kuningas Hussein kuoli syöpään, ja kuninkaaksi nousi Husseinin poika Abdullah Ibn Hussein eli Abdullah II.
Abdullahin kaudella Jordania on tehnyt yhteistyötä naapuriensa kanssa. Vuonna 2001 se sopi Syyrian ja Egyptin kanssa sähköverkon vahvistamisesta, ja vuonna 2002 Israelin kanssa meriveden pumppaamisesta Punaisestamerestä Kuolleeseenmereen.
Vuonna 2005 Al-Qaeda ilmoittautui syylliseksi itsemurhaiskujen sarjaan, jossa kuoli 60 henkeä. Sitä on epäilty myös muista iskuista.
Politiikka.
Vuonna 1951 asetetun perustuslain mukaan Jordania on perustuslaillinen monarkia, jossa kuninkaalla on vahvat valtaoikeudet. Kuninkaalla on oikeus nimittää pääministeri, allekirjoittaa lait ja hajottaa parlamentti.
Vallankaappausyrityksen jälkeen 1957 kuningas Hussein hajotti parlamentin. Vuonna 1989 pidettiin vaalit ja 1992 sallittiin poliittiset puolueet. Rauhansopimus Israelin kanssa solmittiin vuonna 1994. Vuosina 1989 ja 1993 pidettiin vapaat ja oikeudenmukaiset vaalit. Vuoden 1997 vaaleja islamilaiset puolueet boikotoivat kiistellyn vaalilain vuoksi. Jordanian islamistinen toimintarintama (IAF) osallistui sekä 2003 että 2007 vaaleihin, mutta heikoin tuloksin, josta se syytti vaalivilppiä.
Kuningas hajotti alahuoneen marraskuussa 2009, ja vaati vaalilain uudistusta ennen seuraavia vaaleja.
Jordaniassa on kaksikamarinen parlamentti. 110-jäseniseen edustajainhuoneeseen valitaan edustajat nelivuotiskausille yleisellä äänioikeudella. Yhdeksän paikkaa on varattu kristityille, kaksitoista naisille ja kolme tšerkesseille ja tšetšeeneille. 55-jäsenisen senaatin jäsenet kuningas nimittää neljäksi vuodeksi kerrallaan, mutta mandaatti on mahdollista uusia. Kuninkaalla on mahdollisuus jättää vahvistamatta parlamentin päätökset.
Kuningas ja ministerit käyttävät toimeenpanovaltaa. Kuninkaalla on veto-oikeus päätöksiin, joka voidaan ohittaa kansalliskokouksen molempien kamarien kahden kolmasosan enemmistöllä. Kuningas hallitsee myös armeijaa ja tiedustelupalvelua (Dairat al-Mukhabarat al-Ammah; GID).
Ulkosuhteissa hallituksen maltillinen linja on usein ristiriidassa palestiinalaisten ja islamistien lähestymistavan kanssa. Jordania on toinen kahdesta Israelin kanssa rauhan solmineesta arabimaasta ja Yhdysvaltojen tärkeä liittolainen alueella.
Hallinnollinen jako.
Jordania jakautuu kahteentoista kuvernoraattiin (muhafazat, yksikkö - muhafazah). Jokaista niistä johtaa kuninkaan nimittämä kuvernööri, jolla on yksin valta eri hallinnonalan toimissa ja kehityshankkeissa oman kuvernoraattinsa alueella.
Maantiede.
Jordania sijaitsee Akabanlahden ja Kuolleenmeren rannalla. Sen rajanaapureita ovat Syyria pohjoisessa, Irak koillisessa, Saudi-Arabia idässä ja etelässä, Israel ja Palestiinan Länsiranta lännessä.
Jordanian korkein kohta on Jabal Umm ad Damin huippu 1 854 metrissä maan eteläosassa lähellä Saudi-Arabian rajaa, kun taas matalin kohta Kuolleenmeren pinta 408 metriä keskimääräisen merenpinnan alapuolella.
Suurin osa maasta on kuivaa erämaata, mutta länsiosassa sataa marraskuun ja huhtikuun välisenä aikana. Satunnaiset sateet tulevat tyypillisesti rankkoina sadekuuroina. Amman edustaa maan luoteisosan ilmasto-oloja.
Jordania on riippuvainen tuontienergiasta, ja sillä on edistyksellinen energiaohjelma. Maa käyttää tuulienergiaa ja pyrkii vähentämään energiankulutusta ottamalla aurinkoenergian laajasti käyttöön. Vesivarojen riittämättömyys ja aavikoituminen ovat maan ympäristöpolitiikan suurimpia haasteita.
Maan tärkeimpiä kaupunkeja ovat pääkaupunki Amman, Irbid, Jerash, Sarqad, Madaba, Karak ja Akaba. Tärkeitä matkailukohteita joissa maa panostaa myös ympäristönsuojeluun, ovat Petran historiallinen kaupunki, Wadi Rumin aavikkoalue, Akaban meri- ja koralliriuttamaisemat sekä luonnonpuistot ja suojelualueet, kuten Danan, Wadi Mujibin ja Shawmarin luonnonpuistot ja Azraqin keidas.
Jordaniassa tavataan varsin vähän eläimiä. Maan etelä- ja itäosan aavikoilla elää kettuja ja jäniksiä, susia, sakaaleita ja joitakin jyrsijöitä. Valkobeisaa ja muita uhanalaisia lajeja kasvatetaan Shawmarin suojelualueella myöhempää luontoon istuttamista varten. Jordanin laaksossa ja maan pohjoisosan harvaanasutuilla kukkuloilla tavataan villisikoja, kivinäätiä, piikkisikoja ja siilejä. Maassa on tavattu 365 lintulajia. Kansallislintu on rotkopunavarpunen "Carpodacus synoicus".
Jordaniassa kasvaa 2 500 kasvilajia, joiden joukossa on 20 kämmekkälajia. Pohjoisessa kasvaa havumetsiä, Jordanin laakson viljellyillä rinteillä kasvaa libanoninsetriä, oliivia ja eukalyptuksia. Danan luonnonsuojelualueella on akasioita, ja aavikolla kasvaa kaktuksia. Jordanian kansalliskukka on musta iiris, "Iris nigricans".
Talous.
Jordanialla ei ole juurikaan luonnonvaroja, ja se on riippuvainen energian ja veden tuonnista naapurimaista. Se tuo öljyä Saudi-Arabiasta ja maakaasua Egyptistä. Vuonna 2007 julkistetun energiaohjelman mukaisesti se pyrkii kehittämään kotimaista energiantuotantoa öljyliuskeen, ydinvoiman, tuulivoiman ja aurinkovoiman avulla.
Kuningas Abdullahin aikana maassa on tehty talousuudistuksia. Maatalouden ja polttoaineen tuet on lähes lopetettu, korruptiota torjuttu ja verotusta uusittu. Maa liittyi WTO:hon vuonna 2000.
Yksi talouden kehityskohde on "lääketieteellinen turismi" - maa pyrkii houkuttelemaan varakkaita ulkomaalaisia potilaita leikkauksiin edullisiin yksityissairaaloihinsa.
Maan merkittävimmät luonnonvarat ovat fosfaatti, potaska ja öljyliuske.
Jordaniassa on kolme suurta kansainvälistä lentoasemaa; Kuningatar Alian kansainvälinen lentoasema ja Markan kansainvälinen lentoasema lähellä pääkaupunki Ammania, ja Kuningas Husseinin kansainvälinen lentoasema lähellä Akaban kaupunkia maan lounaisosassa. Kaikkiaan maassa on 18 lentoasemaa, 507 kilometriä rautatietä ja 7 891 kilometriä maantietä. Akaba on maan ainoa satamakaupunki, ja sieltä on päivittäin lauttayhteys Egyptiin.
Väestöjakauma.
Vuonna 1946 Jordanian väkiluku oli noin 400 000, vuonna 1981 yli kaksi miljoonaa, ja vuonna 1997 yhteensä yli 4,6 miljoonaa. Vuonna 2010 maan väkiluku oli jo yli 6,4 miljoonaa. Maan väestö on nuorta ja syntyvyys suuri. Myös pakolaisvirrat ovat kasvattaneet maan väkilukua.
98 % maan asukkaista on arabeja, ja tšerkessejä ja armenialaisia edustaa kumpaakin prosentti. Maassa on myös huomattava palestiinalaisvähemmistö; noin 1,7 miljoonaa ihmistä on rekisteröitynyt pakolaisiksi, ja vuoden 2003 jälkeen myös huomattava määrä Irakin pakolaisia. Vuonna 2010 UNHCR totesi, että irakilaisten määrä Jordaniassa on epävarma, mutta käytti omissa laskelmissaan arviota 500 000 henkeä.
Jordanian puhutuin kieli on arabia eri murteineen. Lisäksi maassa asuu noin 56 000 kabardin kielen puhujaa, 44 500 adygenkielistä, 8 000 armeniankielistä, viisituhatta domarinkielistä ja kolmetuhatta tšetšeeninkielistä ihmistä. Arabia on maan virallinen kieli; englantia opetetaan yleisesti vieraana kielenä.
70 % väestöstä asuu kaupungeissa, ja 6 % maaseudun väestöstä on paimentolaisia. Uskonnoltaan jordanialaisista 92 % on sunnimuslimeita ja 6 % kristittyjä, joista suurin osa kreikkalais-ortodokseja.
Kulttuuri.
Jordanialaiset jakautuvat kolmeen ryhmään: jordanialaisiin, palestiinalaisiin ja beduiineihin. Beduiinejä pidetään arabialaisimpina arabeina. Monet bediinisuvut ovat jatkaneet samaa paimentolaiselämäntapaa tuhansia vuosia. Perinteisesti maan sotavoimat ovat beduiinien hallinnassa. Ne, joiden esi-isät ovat asuneet Jordan-joen itäpuolella ennen vuotta 1948, katsotaan jordanialaisiksi erotuksena joen länsipuolelta kotoisin oleviin palestiinalaisiin. Palestiinalaisia pidetään yleisesti hyvin koulutettuina ja työteliäinä ihmisinä. Nykyinen kuningatar Rania on palestiinalaista sukujuurta..
Jordanialaisten perusravintoa ovat riisi ja palkokasvit, oliivit, jogurtti, litteä leipä, kasvikset, lammas tai kana ja hedelmät. Päivän pääateria syödään iltapäivällä. Ruoka tarjotaan suurelta tarjottimelta jossa on riisiä ja lihaa, jogurttia ja salaattia on erillisissä kulhoissa. Syömiseen käytetään leivänpaloja, ruokaan ei kosketa vasemmalla kädellä. Juustoa on valmistettu vuohen ja lampaan maidosta ammoisista ajoista alkaen. Suolavedessä keitetty hallumi on suosittu paikallinen juustolaji.
Jordanian tunnetuin runoilija on Mustafa Wahbi al-Tal, joka kuuluu 1900-luvun huomattavimpiin arabirunoilijoihin. Hän oli myös poliittinen aktivisti, joka pyrki edistämään mustalaisten oikeuksia.
Jordaniassa valmistetaan edelleen nahkatuotteita, seinävaatteita ja keramiikkaa perinteisten mallien mukaan. Värikkäiden kuvioiden kirjomia mattoja kudotaan lampaan ja vuohen villasta.
Jordanialaiset asuvat tyypillisesti betonista tehdyissä muutaman huoneen huoneistoissa tai taloissa, varakkailla on suurempia asuntoja. Myös savesta ja kivestä tehtyjä taloja on. Monet rakennukset on tehty reunustamaan yksityistä sisäpihaa. Paimentolaiset elävät karjansa vuodista tehdyissä teltoissa. Ammanin kaupunkikuvassa näkyvät länsimaiset vaikutteet, mutta katujen ja talojen numerointi on horjuvaa.
Jordaniassa on kolme Unescon maailmanperintökohdetta: Petran muinainen kaupunki, Quseir Amran aavikkolinnoitus ja mosaiikeistaan tunnettu Um er-Rasasin kaupunki, joka oli alkujaan roomalaisten linnaleiri.
Jordanian media on perinteisesti tiukasti valtion valvonnassa. Valtiollisella yleisradioyhtiöllä on neljä televisiokanavaa ja radio-ohjelmia arabiaksi, englanniksi ja ranskaksi. Yksityiset radioasemat soittavat kevyttä musiikkia, lisäksi armeijalla on oma radioasemansa. Päivittäin ilmestyy neljä arabiankielistä sanomalehteä: Ad Dustour, Al Ra'y, Al Ghadd ja Al Arab al Yawm.
Vuonna 2007 aikuisista 92,7 % osasi lukea. Lukutaito ja muut sosiaalisen hyvinvoinnin mittarit ovat korkeammalla tasolla kuin muissa saman tuloluokan valtioissa. Koulunkäynti on ilmaista ja pakollista 6-16-vuotiaille. Koulujärjestelmään kuuluu kaksi vuotta esikoulua, kymmenen vuotta pakollista peruskoulua ja kaksi vuotta joko ammattikoulussa tai lukiossa, jonka päätteeksi osallistutaan tasokokeeseen tai ammatilliseen päättötutkintoon.Vuonna 2010 maassa toimi 16 yksityistä ja kymmenen valtionyliopistoa. Suurin ja vanhin on vuonna 1962 perustettu Jordanian yliopisto Ammanissa. Sitä käy 38 000 opiskelijaa.
Urheilu.
Jordanian jalkapallomaajoukkue ei ole kertaakaan osallistunut maailmanmestaruuskilpailuihin. Aasian mestaruuskilpailuissa se pääsi puolivälieriin vuonna 2004. FIFA:n rankingissa marraskuussa 2010 se oli sijalla 95. Maassa toimii 102 jalkapalloseuraa, joihin kuuluu yhteensä vajaat viisituhatta rekisteröityä pelaajaa. Sen sijaan koripallossa maajoukkue on osallistunut kerran maailmanmestaruuskilpailuihin. Tämä tapahtui vuoden 2010 kilpailuissa, jota ennen Jordania oli voittanut Aasian mestaruuskilpailuissa pronssia.
Olympialaisiin Jordania on osallistunut vuodesta 1980 4-13 hengen joukkueilla. Maa ei ole saanut mitaleita. Prinsessa Haya Bint al-Hussein on edustanut maataan esteratsastuksessa ja osallistunut Sydneyn olympialaisiin. Hän on ensimmäinen MM-tasolla esteratsastuksessa kilpaillut arabinainen, ja kansainvälisen olympiakomitean jäsen.


Muumi.
Muumi ("Mumin") on suomenruotsalaisen kirjailijan ja taiteilijan Tove Janssonin luoma satuhahmolaji. Yksi tunnetuimmista muumihahmoista on Muumipeikko, joka asuu huolettoman ja seikkailunhaluisen muumiperheensä kanssa Muumitalossa Muumilaaksossa. Jansson kirjoitti ruotsiksi lukuisia Muumi-kirjoja, jotka ovat suosituinta ja käännetyintä suomalaista lastenkirjallisuutta. Muumikirjoja on käännetty 43 eri kielelle, ja niistä on tehty kirjojen ja sarjakuvien lisäksi myös animaatiosarjoja, lukuisia näytelmiä ja ooppera. Erityisen suosittuja muumit ovat olleet Japanissa.
Kirjoittamisen lisäksi Tove Jansson myös kuvitti kirjansa itse. Muumit viestivät harmoniaa. Vaikka muumimaailma onkin perusturvallinen, sen asukkaille tapahtuu välillä jännittäviä asioita, jotka ovat kertomisen arvoisia. Ensimmäinen Muumi-teos oli vuonna 1945 ilmestynyt "Småtrollen och den stora översvämningen" (ilmestyi suomeksi vuonna 1991 nimellä "Muumit ja suuri tuhotulva").
Tampereen taidemuseon itsenäisen yksikön "Muumilaakso-museon", joka sijaitsee kaupunginkirjasto Metson tiloissa, kokoelmissa on Tuulikki Pietilän, Tove Janssonin ja Pentti Eistolan alkuperäistä Muumi-aineistoa: Pietilän tekemiä muumikuvaelmia, Janssonin taidegrafiikkaa ja alkuperäisiä muumikirjojen kuvituksia sekä kirjoja. Kokoelman helmi on Pietilän, Janssonin ja Eistolan yhdessä rakentama viisikerroksinen Muumitalo, josta on tehty myös tietokonesovellus. Naantalin kaupungissa toimii lasten Muumimaailma-teemapuisto.
Muumihahmot.
Muumit asuvat Muumilaaksossa Muumitalossa. Muumiperheeseen kuuluvat Muumipeikko sekä hänen äitinsä Muumimamma ja isänsä Muumipappa, sekä perheen ottolapsi Nipsu. Muumilaakson asukkaisiin kuuluvat myös muun muassa Niiskuneiti, Mymmeli, Pikku Myy, Niisku, Vilijonkka ja lapset, Nuuskamuikkunen, Mörkö, Hemuli ja Haisuli. Harvemmin nähtyjä hahmoja ovat esimerkiksi Taikuri, Tuutikki, Surku, Jenni-täti, sekä Tiuhti ja Viuhti. Vaatteita muumit eivät paljon käytä: Muumimamma käyttää pelkkää esiliinaa, Muumipappa pelkkää hattua ja Muumipeikko on ilkialasti. Kuitenkin he Muumilaakson uimarannalla käydessään pukeutuvat uimapukuihin.
Muumipeikko ja Pikku Myy voidaan katsoa taiteilijan psykologisiksi omakuviksi. Muumit, yleisesti ottaen, liittyvät vahvasti Janssonin omaan perheeseen — he olivat boheemeja, elivät luonnonläheisesti, olivat sallivaisia muunlaisia eläväisiä kohtaan ja ihastuneita Muumimamman keitoksiin. Jotkut Janssonin hahmot reunustavat synkkyyttä, kuten Vilijonkat, jotka ovat aina muodollisia tai oudot Hattivatit, jotka liikkuvat yksimielisissä pahaenteisissä joukoissa. Kirjailija Alison Lurie on kuvannut Mörköä, mustaa kukkulan muotoista luomusta hehkuvilla silmillä, tietyn tyylisenä kävelevänä pohjoismaisen melankolian ilmentymänä — jokainen, keneen hän koskee, kuolee, ja maa jäätyy kaikkialla, missä hän kävelee.
Muumitarinoissa on humaani sanoma. Kirjoissa on oivalluksia ja lausahduksia, jotka pohtivat elämää ja maailman menoa. Nuuskamuikkunen sanoo vapaudesta tällä tavalla: "Ikinä ei tule aivan vapaaksi, jos ihailee toista liikaa." Omistamisesta taas hän toteaa seuraavasti: "Omistaminen merkitsee huolia ja matkalaukkuja, joita joutuu raahaamaan mukanaan."
Muumilaakson tarinoiden viimeisessä jaksossa, "Kohti etelää", Niisku, Noita ja Aliisa lähtevät sarjasta pois, eikä heitä enää nähdä uusissa Muumilaakson tarinoita -jaksoissa.
Janssonin elämänkumppani oli taidegraafikko Tuulikki Pietilä, jonka persoonallisuus inspiroi Tuutikki-hahmoa kirjassa Taikatalvi (1958, 1957).
Musiikki.
Muumitarinoissa on aina esiintynyt laulua ja musisointia. Muumihahmoilla on omat laulunsa jotka kertovat heidän senhetkisestä olotilastaan. Nuuskamuikkunen soittaa saduissa huuliharppua.
Alkuperäiset laulut.
Muumilaakson ulkopuolella kuultiin muumilauluja ensimmäistä kertaa vasta 1960-luvun alussa. Laulut sävelsi Erna Tauro Tove Janssonin omiin ruotsinkielisiin teksteihin. Näitä lauluja esitettiin näytelmissä Tukholmassa ja Helsingin Svenska Teatern. Bonniers kirjakustantamo julkaisi "Visor från Mumindalen" -laulukirjan Tauron kuoleman jälkeen vuonna 1993. Laulukirja sisältää kaikki Tauron kirjoittamat laulut sekä lisäksi useita Janssonin säveltämättömiä sanoituksia. WSOY julkaisi suomenkielisen käännöskokoelman "Muumilaakson laulukirja", jonka riimittäjänä on Vexi Salmi. Nämä laulut julkaistiin "Muumilauluja"-nimisellä CD-levyllä ensi kertaa suomeksi vuonna 2005. Levyllä laulavat Eeppi Ursin ja Mirja Mäkelä, ja sovitukset ovat pianisti-säveltäjä Mika Pohjolan käsialaa. Pohjola on myös säveltänyt seitsemän Janssonin aikaisemmin säveltämätöntä tekstiä. Levyllä laulujen käännöksistä vastaa Salmen lisäksi myös Kirsi Kunnas ja Laila Järvinen. Kunnaksen käännökset ovat peräisin hänen kääntämistään teatteriesityksistä. Levyn ruotsinkielisellä versiolla, "Muminröster", laulaa ahvenanmaalainen Johanna Grüssner.
Kansainvälisesti levyt ja näin myös alkuperäiset muumilaulut, tunnetaan niiden yhteisellä englanninkielisellä nimellä "Moomin Voices". Levyn molemmat versiot ovat saaneet huomiota Pohjoismaiden lisäksi etenkin Japanissa ja Yhdysvalloissa. Vuonna 2005 Bostonissa sijaitseva musiikkiyliopisto Berklee College of Music lisäsi muumit osaksi lastenmusiikkikurssiaan, jossa Moomin Voices -levyt, Pohjolan tuotanto ja sovitukset, Tauron sävellykset ja varsinkin Janssonin sanat ja niistä eriytyvä muumien filosofia ovat kurssin perusmateriaalia.
Muita lauluja ja esityksiä.
Suomessa epävirallisena muumilaulajana on myös pidetty Benny Törnroosia, joka laulaa omia säveltämiään ja sanoittamiaan muumilauluja suomeksi ja ruotsiksi. Japanilaisten animaatioiden taustamusiikit on säveltänyt japanilainen Sumio Shiratori ja TV-sarjassa kuultavan suomen- ja ruotsinkielisen muumien epävirallisen tunnuslaulun on säveltänyt hollantilainen Pierre Kartner, myös tunnettu taiteilijanimellä Vader Abraham. Muumeista on lisäksi tehty vuonna 1974 suomenkielinen ooppera, jonka säveltäjä oli Ilkka Kuusisto.
Säveltäjä, tuottaja Heikki Mäenpää on myös luonut ja tuottanut useita muumiaiheisia lauluja sekä näytelmiä suomen, saksan ja ruotsin kielillä. Hän sävelsi ensimmäisen muuminäytelmänsä "Kuka lohduttaisi Nyytiä?" vuonna 1989.
Vuonna 2006 julkaistiin 20 uutta muumiaiheista laulua vapaasti sanoitettuna "Muumipeikko ja Pyrstötähti" -kirjan inspiroimana. Näitä kappaleita esittävät muun muassa Samuli Edelmann (esitti myös Niiskua "Muumilaakson tarinoissa"), Sani, Tommi Läntinen, Jore Marjaranta, Jippu, Susanna Haavisto ja Eija Ahvo. Kappaleiden sävellyksistä vastasivat tuottajat Timo Poijärvi ja Ari Vainio. Sävellykset on julkaistu CD-levynä "Muumipeikko ja pyrstötähti". Samat 20 laulua julkaistiin myös vuonna 2006 multimedia-CD-postikortteina.
Teokset.
Muumeja on julkaistu sarjakuvina ja kirjoina. Tove ja Lars Janssonin sarjakuvat ovat ilmestyneet alun perin sanomalehdissä (englantilaisessa Evening Newsissä), ja niistä on koottu lehtiä ja albumeita useiden eri kustantajien toimesta. Turun Sanomat on julkaissut niitä yhdeksänosaisessa, isokokoisessa albumisarjassa (1978-1984). Vaasa Oy on julkaissut näitä sarjakuvia lehdissä (tarina per lehti) 1980-luvun alussa. WSOY on julkaissut samat 73 tarinaa 24-osaisen albumisarjan vuosina 1990–1996. Sarjakuvapuolta ja sen kehittymistä kuvaa Juhani Tolvasen kirja "Muumisisarukset Tove ja Lars Jansson – Muumipeikko-sarjakuvan tarina" (WSOY 2000).
Tove ja Lars Janssonin mustavalkoisten sanomalehtisarjakuvien lisäksi on julkaistu muumibuumin myötä vaihtelevanlaatuista värillistä sarjakuvalehteä, aluksi Lehtimiehet-yhtymän toimesta, mutta myöhemmin Egmont Kustannuksen tekemänä. Niiden tarinat ovat pääsääntöisesti muiden kuin Janssonien kyhäämiä ja enemmän siis lapsikuluttajille suunnattua massaa. Viimeksi mainittu julkaisu täyttää silti helmikuussa 2007 jo 15 vuotta. Näitä ei-Janssonien muumitarinoita ovat sarjakuvalehtiin luoneet muiden muassa kuvittajat Jari Rasi, Ilkka Ruokola ja Jukka Murtosaari. Käsikirjoituksia näille muumiseikkailuille ovat kynäilleet esimerkiksi kirjailijat Johanna Sinisalo ja Juha Ruusuvuori. "Juhlavuoden" kunniaksi Egmont Kustannus julkaisi lokakuussa 2007 muumisarjakuvien historian ensimmäisen novellimittaisen sarjakuva-albumin. Albumi nimeltä "Muumimamman vaarallinen nuoruus" on Johanna Sinisalon käsikirjoittama ja Ilkka Ruokolan piirtämä.
Puffin Books.
Moomin Characters Oy ja brittiläinen Puffin Books ovat sopineet täysin uudesta alle kouluikäisille suunnatusta kirjasarjasta, jonka ensimmäinen osa on tarkoitus julkaista vuonna 2010. Kirjojen tekijöistä ei ole vielä tietoa. Se on suurin Suomessa tehdyistä kustannusalan ulkomaanoikeuksia koskevista sopimuksista, vaikkei tarkkaa summaa olekaan paljastettu.
Elokuvat ja televisiosarjat.
Muumeista on tehty myös monia televisiosarjoja mm. Länsi-Saksassa, Venäjällä, Puolassa ja Japanissa.
Ensimmäinen oli Augsburger Puppenkisten tuottama länsisaksalainen nukkeanimaatiosarja "Die Muminfamilie" vuosina 1959–1960. Sarjan osat 1–6 perustuivat kirjaan Taikurin hattu ja 7–12 kirjaan Vaarallinen juhannus.
Seuraava oli ensimmäinen japanilainen muumisarja "Tove Jasson no Tanoshii Mūmin Ikka" vuosina 1969–1970. Sarjassa oli 65 osaa. Anime poikkesi suuresti Tove Janssonin muumeista, eivätkä jaksot pohjaudu kirjoihin.
1969 tehtiin 13-osainen Vivica Bandlerin ohjaama ruotsinkielinen televisionäytelmä, jossa esiintyivät mm. Lasse Pöysti ja Elina Salo.
Japanilaiselle sarjalle tehtiin 1972 jatko-osa, 52-osainen "Shin Mūmin". Sarjan ohjasi kuuluisa Rintaro.
Neuvostoliittolainen Sojuztelefilm tuotti 1978 kolmiosaisen nukkeanimaation "Mumi-troll" kirjasta Muumipeikko ja pyrstötähti.
Puolalainen Se-Ma-For tuotti 1977–1981 pala-animaatiosarjan "Opowiadania Muminków" (engl. "The Moomins"). Suomessa sarja tunnetaan nimellä "Muumien maailma". Sarjasta tuli suosittu etenkin Isossa-Britanniassa.
Ruotsissa tuotettiin 1980 lyhytelokuva "Vem ska trösta knyttet?" kuvakirjasta "Kuka lohduttaisi Nyytiä?"
Neuvostoliittolainen Sverdlovsktelefilm tuotti 1980–1983 kolmiosaisen pala-animaation "Šljapa Volšebnika" kirjasta "Taikurin hattu". Studio suunnitteli muumien ulkonäön uudestaan, mutta muuten animaatio noudattaa kirjan tapahtumia.
Ehkä tunnetuin Muumi-sarja tuotettiin Japanissa 1990–1991. 78-osainen "Tanoshii Mūmin Ikka" ja 1991–1992 26-osainen "Tanoshii Mūmin Ikka: Bōken Nikki", jotka tunnetaan Suomessa yhteisnimellä "Muumilaakson tarinoita". Sarjan loputtua 1992 tehtiin vielä samannimiseen muumikirjaan perustuva elokuva "Muumipeikko ja pyrstötähti". Sarja on julkaistu DVD-levyinä sekä VHS-kasetteina, joissa on kaikki Suomessa esitetyt 101 "Muumilaakson tarinoita" -sarjan jaksoa. Levyjä on yhteensä 25 kappaletta, ja VHS-kasetteja 30 kappaletta. Sarjasta tuli erittäin suosittu, ja sitä on uusittu Suomen televisiossa useasti. Viimeisin uusintakierros käynnistyi kesällä 2011. Sarjan ääninäyttelijöinä toimivat Eero Ahre, Samuli Edelmann, Tapio Hämäläinen, Ilkka Merivaara, Marja Packalén, Matti Ruohola, Elina Salo, Rabbe Smedlund, Aila Svedberg, Ulla Tapaninen, Timo Torikka ja Leena Uotila. Ohjauksesta ja suomennoksesta vastasi Jertta Ratia-Kähönen, ja tunnuslaulut esitti Benny Törnroos. Sarjan tuotti Dennis Livson.
Vuonna 2008 julkaistiin puolalaisen "Muumien maailma" -sarjan pohjalta suomalaisten leikkaama ja editoima elokuva nimeltä "Muumi ja vaarallinen juhannus". Samaan pala-animaatiosarjaan perustuu myös kolmiulotteiseksi muutettu elokuva "Muumi ja punainen pyrstötähti" (2010).
Vuodelle 2014 on tekeillä perinteinen animaatioelokuva perustuen Muumipeikko-sanomalehtistrippi tarinaan "Muumiperhe Rivieralla". Animaatioelokuvan ohjaajaksi on varmistettu Xavier Picard.
Muut Muumi-tuotteet.
Muumeja on käytetty aiheina monenlaisissa tuotteissa: on leluja, pussilakanoita, tyynyliinoja, purkkeja, vihkoja jne.
Muumi-astiat.
Arabia on valmistanut erilaisia Muumi-astioita ja -esineitä 1950-luvulla ja uudestaan 1990-luvulta alkaen.
Posti.
Muumeja on käytetty myös esimerkiksi postikorttien aiheena sekä postin pakkaukseen tarkoitettujen pakkauslaatikoiden koristelussa.
Muumit näyttämöllä.
Muumihahmot ovat löytäneet tiensä myös näyttämösovituksiin. Ilkka Kuusiston Muumiooppera sai kantaesityksensa Suomen Kansallisoopperassa vuonna 1974, ja sitä on sittemmin eistetty ainakin vuonna 1992 Lahden kaupunginteatterissa, vuonna 2002 Turun kaupunginteatterissa ja vuonna 1993 Tampereella Viinikan Filmi oy:n tuotantona. Taikurin hattu nähtiin Muumien ystävät Myy ry:n tuotantona Tampereella vuonna 1996. Vuonna 2002 Helsingin kaupunginteatterissa esitettiin näytelmä Muumit kulisseissa. Vuonna 2008 Svenska Teaternissa sai ensi-iltansa Tove ja Lars Janssonin kirjoittama näytelmä Kungen i Mumindalen. Vuonna 2009 turkulaisessa Linnateatterissa nähtiin Taikatalvi.
Maailman ensimmäinen nykytanssisovitus muumitarinoista nähdään tamperelaisessa Tanssiteatteri MD:ssä vuonna 2010 nimellä Tanssiva Muumilaakso.
Muumit ovat suosittuja hahmoja myös sarjakuvissa ja amatöörien tekemissä parodiaelokuvissa.


DivX.
DivX on MPEG-4:ään perustuva kuvanpakkausmenetelmä, jolla videotiedoston kokoa voidaan pienentää huomattavasti. DivX-pakkausta on kutsuttu elokuvien MP3:ksi, koska sen avulla elokuvien kokoa voidaan pienentää niin, että niitä voidaan levittää Internetissä.
DivX-nimeä käytetään myös yleisesti tarkoittamaan videotiedostoa, jossa DivX- tai XviD-pakattu kuva on tallennettu WMA-, MP3-, AC-3- tai Ogg Vorbis-ääniraidan kanssa AVI- tai OGM-tyyppiseen tiedostoon.
DivX-pakattuja elokuvia levitetään erityisesti vertaisverkoissa. DivX, Inc. lisensoi tekniikka esim. DVD-soittimiin, joissa sen tunnistaa DivX-logosta. Nämä soittimet osaavat toistaa CD- tai DVD-levylle tallennettuja DivX-tiedostoja.
Historia ja kehitys.
Ensimmäinen DivX-koodekki oli Divx3.11a, joka perustui hakkeroituun Microsoftin MPEG-4 V3 -koodekkiin. Microsoftin kodeekkia muutettiin niin, että "uusi" formaatti salli käyttää muitakin audioformaatteja kuin Microsoftin omaa WMA-formaattia. Tärkein muutos oli kuitenkin kodekin bitrate-rajoituksen poistaminen, mahdollistaen näin paremman kuvanlaadun saavuttamisen. Lisäksi DivX;-) mahdollisti AVI-formaatin käyttämisen ns. wrapperina Microsoftin oman WMV-wrapperin sijaan.
Koodekin alkuperäinen nimi oli "Divx;-)", joka tulee vuonna 1998 julkaistusta DVD:hen perustuvasta vuokrausvideojärjestelmästä nimeltään DIVX "(huomaa, että ko. formaatin nimi kirjoitetaan kokonaan isoilla kirjaimilla)". Järjestelmä koettiin käyttäjän valinnan vapautta ja yksityisyyttä rajoittavaksi, koska levyn toistaminen vaati yhteydenottoa vuokraajan tietokoneelle puhelinlinjan läpi. Järjestelmä sai aikaan lukuisia kannanottoja ja boikotteja sitä vastaan ja vuoden kuluttua se päätettiin lopettaa. Kun järjestelmä ajettiin alas, sitä käyttäviä levyjä ja soittimia ei enää voinut käyttää.
Ehkä juuri protestimielessä "DivX;-)" valittiin nimeksi pakkausmenetelmälle joka mahdollisti laajamittaisen DVD-levyjen laittoman kopioinnin Internetissä. DivX;-) kehittyi pienen suvantovaiheen kautta ns. OpenDivX -formaatiksi ja nimeksi valittiin tällöin DivX v4, jolloin myös perässä olleesta hymiöstä luovuttiin. Nykyinen DivX perustuu MPEG-4 -standardiin, vaikka Divx3.11a ei ollutkaan täysin yhteensopiva MPEG-4:n kanssa. MPEG-4 on tehokkaampi pakkausmenetelmä kuin DVD-levyillä käytettävä MPEG-2, ja kun samalla pienennetään kuvan resoluutiota ja bittinopeutta, on mahdollista tallentaa elokuva 700 megatavun kokoon, joka on sopiva tallennettavaksi yhdelle CD-R -levylle ja siirrettävissä Internetissä. Vaihtoehtoisesti voidaan käyttää kaksi CD:tä jolloin elokuvaan saadaan monikanavaääni ja jonkin verran parempi kuvanlaatu.
Seuraavat versiot DivX-koodekista rakennettiin MPEG-4 -yhteensopivaksi lailliselta pohjalta ja ohjelmistoa myydään nykyisin Internetissä. Toinen vastaava vaihtoehto on XviD, joka on avoimen lähdekoodin koodekki, joka on myös MPEG-4 -yhteensopiva. XviD-kodekin kehitys alkoi siitä mihin DivX v4 kehitys loppui, DivXnetworksin vetäessä kodekkinsa takaisin kaupalliseksi tuotteeksi. Sekä DivX että XviD käyttävät pakkauksessaan MPEG-4:n kerroksia ("layer"), joita kutsutaan nimillä MPEG-4 Simple Profile ja MPEG-4 Advanced Simple Profile. Kumpikaan formaateista ei täysin tue vielä kehittyneempiä MPEG-4:n muotoja, kuten H-263+:aa tai H.264:sta "(ns. Advanced Video Coding eli AVC)". Näin molemmilla menetelmillä pakattu video on mahdollista toistaa kaikilla MPEG-4 -yhteensopivilla ohjelmilla ja laitteilla. DivXnetwork on yhdessä laitevalmistajien kanssa tuonut markkinoille myös tallentavia DVD-soittimia, jotka tallentavat liikkuvaa kuvaa suoraan DivX-muodossa.
DivXNetworks.
DivX;-) koodekin julkaisi alun perin ranskalainen Jerome "Gej" Rota, joka perusti entisen mp3.com-pomon Jordan Greenhallin kanssa DivXNetworks-yhtiön kehittämään koodekkia lailliselta pohjalta. DivXNetworks perusti Project Mayo -projektin kehittämään OpenDivX-koodekkia avoimen lähdekoodin pohjalta. Avoin kehitys jäi kuitenkin kaupallisen jalkoihin ja suuri osa aktiiveista alkoi siirtyi XviD-projektiin.
DivXNetworks meni pörssiin syyskuussa 2006. Syksyllä 2010 Sonic Solutions osti yrityksen, joka on vaihtanut nimensä DivX, Inc.:iksi.
Tiedostomuoto.
DivX on myös tiedostoformaatti, jonka pääte.divx. Se on muokattu AVI-tiedostoformaatista, ja on tämän kanssa yhteensopiva. DivX-tiedostoformaatti tukee useita video- ja audioraitoja, tekstityksiä, valikkoja, kappaleita ja metadataa. Näitä ominaisuuksia tukevat DVD-soittimet tunnistaa DivX Ultra -merkinnästä.


Palau.
Palaun tasavalta eli Palau (myös kirjoitusasua Belau käytetään) on saarivaltio Tyynellä valtamerellä, Filippiinienmeren etelälaidalla, noin 500 kilometriä Filippiineiltä itään. Sen pääkaupunki on Ngerulmud. Palau on osa Mikronesiaa ja koostuu kuudesta saariryhmästä, joihin kuuluu yhteensä yli kolmesataa saarta. Maa itsenäistyi vuonna 1994, joten se on yksi maailman nuorimmista valtioista.
Maantiede.
Palaun saaristo on muodostunut kalkkikivestä
Palau muodostuu kahdeksasta pääsaaresta ja 250 pienemmästä saaresta. Niiden yhteenlaskettu pinta-ala on 459 km2. Palaun merkittävimmät saaret ovat Angaur, Babeldaob, Koror ja Peleliu, jotka sijaitsevat samalla riutalla. Noin kaksi kolmannesta väestöstä asuu Kororilla. Näiden pohjoispuolella sijaitsee Kayangelin atolli.
Palaussa vallitsee trooppinen ilmasto. Vuosittainen keskilämpötila on noin 27 astetta. Sadekausi on toukokuusta marraskuuhun.Saari ei ole varsinaisella taifuunien reitillä, mutta silloin tällöin hirmumyrskyt ulottuvat sinnekin.
Palaulla on Mikronesian monipuolisin luonto, johon on vaikuttanut Uuden-Guinean ja Filippiinien läheisyys. Maanisäkkäitä on vain kaksi lepakkolajia. Yksi sammakko, kuusi gekkoa, kolme skinkkiä ja yksi käärme ovat kotoperäisiä. Suolaisen veden suistokrokotiili on Palaulla rauhoitettu.
Sukeltaminen on Palaulla suosittua, sillä siellä on paljon vedenalaista nähtävää: koralliriuttoja, jyrkänteitä, luolia, laivahylkyjä ja järvi, jossa elää miljoonia sykkiviä meduusoita. Merialueilla on arvioitu elävän yli kymmenentuhatta eliölajia, joihin kuuluu 300 sienieläinlajia, 185 merietanaa, 350 kivikorallia, yli 200 pehmystkorallia ja 1 300 kalalajia. Maailman kymmenestä jättiläissimpukkalajista seitsemää tavataan Palaulla. Koralliriuttojen ja kovapohjaisten alueiden yhteispinta-ala on 892 km2. Suurinta saariryhmää suojaa valliriutta varsinkin sen länsipuolella. Korallien vaaleneminen on ollut ongelmana joillakin riutoilla.
Historia.
Palau on todennäköisesti asutettu noin 2500 eaa. Ensimmäisten asukkaiden arvellaan tulleen lähinnä Filippiineiltä, Indonesiasta, Uudesta-Guineasta ja Polynesiasta. Eurooppalaisista ensimmäisenä paikalle saapui espanjalainen Ruy López de Villalobos vuonna 1543. Espanja julisti saaret omikseen vuonna 1686. Ensimmäiset asukkaiksi tai kauppakumppaneiksi pyrkineet eurooppalaiset olivat kuitenkin brittejä 1700-luvun loppupuolella. Vuonna 1783 saarille saapui englantilainen kapteeni Henry Wilson. Hän nimesi alueen Pelew-saariksi.
Saksa miehitti osan Palauta vuonna 1885. Vuonna 1899 Espanja myi saaret Saksalle. Ensimmäisessä maailmansodassa Japani miehitti saaret ja sai mandaatin niiden hallintaan aina toiseen maailmansotaan saakka, jolloin Yhdysvallat otti saaret haltuunsa.
Yhdysvallat hallitsi Palauta osana Tyynenmeren saarten huoltohallintoaluetta ("Trust Territory of the Pacific Islands"). Vuonna 1979 palaulaiset äänestivät Mikronesian liittovaltioon liittymistä vastaan ja päättivät sen sijaan itsenäistyä. 1981 Palausta muodostettiin autonominen tasavalta presidentti Haruo Remeliikin johdolla. Remeliik murhattiin 1985, jolloin presidentiksi tuli Thomas Remengesau. Tätä seurasi presidenttinä vuosina 1989–1993 Ngiratkel Etpison. Pitkän siirtymäkauden jälkeen itsenäisyys saavutettiin 1994. Presidenttinä vuosina 1994–2001 toimi Kuniwo Nakamura, jota seurasi Tommy Remengesau. Vuonna 2008 presidentiksi valittiin maan entinen Taiwanin suurlähettiläs Johnson Toribiong.
Lokakuussa 2009 Palauhun asetui kuusi Guantanamosta vapautettua uiguuria. Tammikuussa 2010 Yhdysvallat avusti Palauta 250 miljoonalla dollarilla. Presidentti ei myönnä avustuksen ja uiguurien välillä oleen mitään yhteyttä.
Politiikka.
Palaun presidentti toimii sekä valtionpäämiehenä että hallituksen johtajana. Presidentti valitaan vaalein joka neljäs vuosi. Nykyinen presidentti Johnson Toribiong astui virkaansa Tommy Remengesaun seuraajana tammikuussa 2009. Hänen varapresidenttinään on Kerai Mariur.
Palaun kansalliskongressi, Olbiil era Kelulau, on kaksikamarinen. Edustajat molempiin kongressin huoneisiin valitaan vaalein. Senaattiin kuuluu kolmetoista ja edustajainhuoneeseen kuusitoista jäsentä, yksi jokaisesta osavaltiosta.
Osavaltiot.
Palau on jaettu 16 osavaltioon. Suluissa on niiden asukasluku vuonna 2005.
Talous.
Talouden peruspilarit ovat matkailu, maanviljely omiin tarpeisiin sekä kalastus. Valtio on suuri työllistäjä ja saa raha-apua Yhdysvalloilta.
Ostovoimakorjattu bruttokansantuote henkeä kohti vuonna 2008 oli 8600 dollaria, kun Filippiineillä ja Indonesiassa tulo oli alle puolet siitä.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat puu, kala, kaivannaiset kuten kulta. Merkittävimmät vientituotteet ovat äyriäiset, tonnikala ja kopra.
Palaulla on kolme lentokenttää. Kororissa toimii maan ainoa varsinainen satama. Saarilla ei ole julkista liikennettä, mutta kävelijä saa usein kyydin. Saarten välillä liikutaan yksityisillä pikaveneillä. Valtio järjestää venekyytejä muilta saarilta Kororille.
Väestö.
Vuonna 2010 Palaun väkiluvuksi arvioitiin 20 879. Selvästi suurin väestöryhmä (yli 70 %) on alkuperäiset palaulaiset, jotka ovat pääosin mikronesialaisia. Suurin vähemmistöryhmä on pääosin Filippiineiltä tulleet aasialaiset, eurooppalaistakin väestöä saarilla on. Noin kaksi kolmasosaa väestöstä on kristittyjä, pääosin katolilaisia, monet muut harjoittavat paikallista uskontoa nimeltä modekngei. Noin 16% ei ilmoittanut mitään uskontoa vuoden 2000 väestönlaskennassa.
Viralliset kielet ovat englanti ja palau, paitsi kolmessa osavaltiossa, joissa paikallinen kieli on virallisessa asemassa palaun sijasta. Angaurilla myös japani on virallinen kieli.
Kulttuuri.
Tunnettu Palaun arkkitehtuurin piirre ovat bai-nimiset kylän kokoontumistalot. Perinteinen ruokavalio muodostuu proteeinista, yleensä kalasta, jota hankkivat miehet, ja hiilihydraateista, kuteen taarosta, tapiokasta tai riisistä, jonka hankkiminen on naisten asia. Eri suvuilla ja klaaneilla on ollut omia ruokatabujaan, ja tiettyjen ruoka-aineiden lahjoittaminen on liittynyt elämän muutoskohtiin kuten uuden talon valmistumiseen.
Palaun kansallislaulu on ”Belau rekid”, jonka sävelsi Ymesei O. Ezekiel. Siitä käytetään myös nimitystä ”Belau loba klisiich er a kelulul”, jotka ovat laulun ensimmäiset sanat.
Palaulaiseen musiikkiin on aikojen saatossa tullut vaikutteita muun muassa japanilaisesta musiikkikulttuurista. Populaarimusiikin esittäjiin kuuluu muun muassa IN-X-ES.
Palaulaisia sanomalehtiä ovat Tia Belau ja Palau Horizon sekä Roureur Belau.
Palau on osallistunut olympialaisiin vuodesta 2000 noin viiden urheilijan joukkueella, mutta ei ole koskaan voittanut mitaleja.


Noam Chomsky.
Noam Chomsky on tunnetuimpia yhdysvaltalaisia intellektuelleja.
Avram Noam Chomsky (, s. 7. joulukuuta 1928 Philadelphia, Yhdysvallat) on kielitieteen emeritusprofessori Massachusetts Institute of Technologyssa (MIT). Eräät Chomskyn kielitieteelliset tutkimustulokset, jotka alun perin oli tarkoitettu koskemaan lähinnä luonnollisia kieliä, ovat olleet merkittävässä asemassa tietojenkäsittelyteoriassa (kielioppien hierarkia). Chomskyn työllä on ollut vaikutuksia myös muun muassa psykologian, mielen filosofian ja kielifilosofian kehitykseen 1900-luvulla.
Hänet tunnetaan lisäksi yhtenä Yhdysvaltojen merkittävimmistä poliittisista toisinajattelijoista sekä maan ulkopolitiikan kriitikoista, joka kuvailee itseään libertaariksi sosialistiksi ja anarkosyndikalismin sympatisoijaksi. Chomsky oli 1980–1992 maailman siteeratuin elävä ihmistieteiden edustaja ("Arts and Humanities Citation Index").
Elämä.
Chomsky syntyi Philadelphiassa, Pennsylvaniassa juutalaiseen perheeseen. Hänen isänsä oli heprean kielen tutkija. Vuodesta 1945 Chomsky opiskeli filosofiaa ja kielitieteitä Pennsylvanian yliopistossa. Hänen opettajanaan toimi muun muassa kielitieteen professori Zellig Harris, jonka poliittisia näkemyksiä kohtaan Chomsky tunsi jonkin verran kiinnostusta. Hän väitteli tohtoriksi 1955 tehtyään suurimman osan tähän liittyvästä tutkimuksesta edeltävinä vuosina Harvardin yliopistossa. Väitöskirjassaan "Logical Structure of Linguistic Theory" Chomsky alkoi hahmotella kielitieteellisiä ideoita, joita hän kehitteli myöhemmissä tutkimuksissaan.
Tohtoriksi väiteltyään Chomsky opetti MIT:ssä 19 vuotta. Tuolloin hän alkoi saada julkisuutta poliittisten mielipiteidensä takia; hän vastusti esimerkiksi amerikkalaisten osallistumista Vietnamin sotaan. Vuonna 1969 julkaistu "American Power and the New Mandarins" sisälsi esseitä aiheesta. Myöhemmin hän on kirjoittanut useita muita poliittisia kirjoja ja luennoinut ympäri maailmaa ja on tämän myötä tullut enenevässä määrin tunnetuksi "radikaaleista" poliittisista näkemyksistään. Chomsky on myös jatkanut kielitieteeseen liittyvää opetusta ja kirjoittamista.
Kielitieteellinen työ.
Chomskyn maine kielitieteilijänä perustuu teoksiin "Syntactic Structures" (1957) ja ennen kaikkea "Aspects in the Theory of Syntax" (1965), joka lienee maailman siteeratuin kielitieteellinen teos. Näissä teoksissaan Chomsky kehitteli strukturaaliseen lauseopin teoriaa. Hänen työnsä pohjalta syntyi vaikutusvaltainen transformationaalis-generatiivisen lauseopin tutkimuksen paradigma (TG-teoria), jota Chomsky myöhemmin kehitti niin sanotuiksi "Principles and Parameters" (P&P) ja "Government and Binding" -teorioiksi (GB) sekä viimeksi niin sanotuksi minimalistiseksi ohjelmaksi (1995). Kaikkia näitä teorioita ja niiden johdannaisia nimitetään usein generativismiksi tai generatiiviseksi kielitieteeksi.
Chomskyn ajattelussa keskeinen on niin sanottu universaalikieliopin käsite ("Universal Grammar"). Tämä on Chomskyn mukaan ihmisen lajityypillinen ominaisuus, jonka ansiosta kielen oppiminen on mahdollista. Kielitieteen tehtävä on kuvata kaikille kielille yhteistä universaalikielioppia formalisoimalla universaalikieliopin sisältämät säännöt sekä kielikohtaisesti vaihtelevat parametrit, jotka ovat vastuussa maailman kielten eroista. Oleellista on sen selvittäminen, miksi toiset ilmaisut ovat kieliopillisia ja toiset kieliopin vastaisia. Chomsky ja hänen kannattajansa ovatkin käyttäneet kieliopillisen tutkimuksen aineistona äidinkielisten kielenpuhujien (muun muassa tutkijan itsensä) käsitystä siitä, mitkä lauseet ovat kieliopillisia, mitkä eivät. Chomskyn teoriat ovat läheisessä yhteydessä B. F. Skinnerin ja behavioristien käsityksiin siten, että Chomskyn teoria kielestä alkoi murtaa behavioristista käsitystä oppimisesta. Viimeiset naulat behaviorismin arkkuun löi Noam Chomsky, B. Skinnerin "Verbal Behavior" -kirjaan kohdistamallaan kritiikillä. Chomskyn mukaan klassinen ehdollistamisteoria ei riitä selittämään kielenoppimista.
Chomskyn vaikutus kielitieteeseen on ollut erityisen suuri englantilaisella kielialueilla sekä eräissä Euroopan maissa, kuten Italiassa, Skandinavian maissa ja Unkarissa. Yleisen kielitieteen valtavirrassa Chomskyn merkitys on kuitenkin 1980-luvulta alkaen nopeasti vähentynyt kielitypologian nousun myötä. Chomskya ja generativismia on kritisoitu empiirisen kielentutkimuksen laiminlyömisestä. On huomautettu, että kiinnittäessään huomion äidinkielisten kielenpuhujien kieli-intuitioon generativistit ovat lyöneet laimin todellisuudessa esiintyvien kieliopillisten ilmausten tutkimisen. Lisäksi generativistit ovat tutkineet lähinnä syntaksia ja jättäneet muut kielen osa-alueet vähemmälle huomiolle. Osa kritiikistä on kohdistunut Chomskyn käsitykseen, jonka mukaan kielitiede on luonnontiede ("science"), kun perinteinen lingvistiikka pitää kielitiedettä humanistisena tieteenä ("art"). Kansainvälisesti huomattavimpiin Chomskyn ja generativismin kriitikoihin ovat kuuluneet suomalaiset Raimo Anttila ja Esa Itkonen.
Vaikka Chomskyn asema kielitieteessä ei tällä hetkellä ole yhtä keskeinen kuin parikymmentä vuotta sitten, hänen ansioinaan voidaan pitää huomion kiinnittämistä kieliopillisten intuitioiden olemassaoloon sekä lauseiden kieliopillisen ja semanttisen mielekkyyden erottamiseen. Tärkeäksi on osoittautunut myös formalisoinnin vaatimuksen tuominen kieliopin tutkimukseen. Generativismin paradigmaan kuuluvat lausetta pääsanan projektiona pitävät kielioppimallit, erityisesti niin sanottu HPSG-teoria, ovat olleet myös tärkeitä virikkeitä tietokoneella tapahtuvan lauserakenteen analyysin kehittämisessä.
Poliittiset näkemykset.
Noam Chomsky on tunnetuimpia amerikkalaisia vasemmiston edustajia. Hän pitää itseään anarkismin, tarkemmin sanottuna libertaarin sosialismin kannattajana. Tämän hän käsittää erityisesti valtahierarkiat, kuten kapitalistiset yritykset, kaikissa muodoissaan haastavana filosofiana pyrkien eliminoimaan ne epäoikeutettuina.
Ylipäänsä Chomsky ei halua tulla kategorisoiduksi perinteisten poliittisten suuntausten mukaan ja toivoo näkemystensä puhuvan puolestaan. Hänen tärkeimmät poliittiset toimintatapansa ovat olleet kirjoittaminen lehtiin ja kirjoihin sekä esiintyminen puhujana.
Chomsky on todennut kansainvälisestä politiikasta ja poliittisesta historiasta, että sosialistiset valtiot surmaavat omia kansalaisiaan, kapitalistiset muiden maiden kansalaisia.
Chomsky näkee neljä vallitsevaa valtiokäsitystä, joille antaa nimet klassinen liberalismi, hänen itsensä kannattama libertaarinen sosialismi, valtiososialismi sekä valtiokapitalismi.
Terrorismi.
Chomskyn mukaan kansainvälisen terrorismin taustalla ovat terroristeiksi kutsuttujen tahojen lisäksi merkittävällä tavalla suurvallat Yhdysvaltojen johdolla. Terroristien merkittävimmät teot on tehty reaktiona länsimaiden harjoittamaan politiikkaan Lähi-idässä ja muualla. Samoin länsimaat itse tukevat terroristeiksi luokiteltavia tahoja ja tekevät terrorismiksi luokiteltavia asioita. Sinänsä terrorismi - kuten väkivalta yleensäkin - on Chomskyn mukaan tuomittavaa - ja oikeutettua vain suuremman väkivallan estämiseksi.
Kirjassaan "Maailmanvalta vai maailmanloppu" Chomsky huomauttaa että "sotaa terrorismia vastaan" käyvät maat jotka itse harjoittavat terrorismia eri muodoissa; Yhdysvallat, Israel, Venäjä ja Kiina. Lisäksi Chomsky ihmettelee, miksi kukaan ei ole huomauttanut moisesta paradoksista.
Yhdysvaltojen ulkopolitiikka.
Chomsky kritisoi voimakkaasti Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa. Suurvallat yleensä pyrkivät hallitsemaan maailmaa ympärillään niin sotilaallisesti kuin taloudellisestikin. Niin myös Yhdysvallat. Yhdysvaltojen ulkopolitiikan eräs peruskivi on pyrkimys kumota onnistuneet demokratiakokeilut, so. "hyvän esimerkin" valtiokokeilut, pyrkimys estää itsenäinen ja myönteinen kehitys sellaisillakin alueilla, joissa Yhdysvalloilla ei ole varsinaisia taloudellisia intressejä. Näin Chomsky selittää interventiot Guatemalaan, Laosiin, Nicaraguaan ja Grenadaan.
Globalisaatio.
Kansainväliset instituutiot kuten IMF, WTO, GATT ja NAFTA ovat Chomskyn mukaan uusliberaalilla politiikallaan palvelleet ensisijaisesti omistavaa eliittiä takaamalla halpaa työvoimaa, raaka-aineita ja sijoitusmahdollisuuksia teollisuusmaille. Oleellista olisi sallia myös kehitysmaiden käyttää näitä samoja talouspoliittisia välineitä omaan talouskehitykseensä. Investoijien oikeuksien sijaan kansainvälisissä taloussopimuksissa pitäisi keskittyä ihmisten sosiaalisiin oikeuksiin.
Sosialismi.
Chomsky kannattaa libertaarin sosialismin näkemyksiä, jotka edellyttävät paitsi taloudellista vapautta, myös sitä, että omistajien ja johtajien sijasta tuotantoa hallitsevat kuluttajat ja työläiset yhdessä. Neuvostotyylistä valtiososialismia hän on pitänyt totalitaarisena ja ilmiselvän tuhoisana järjestelmänä.
Media.
Chomskyn mukaan etenkin Yhdysvalloissa mutta myös muualla tiedotusvälineet rajoittavat ja ohjaavat keskustelua edistääkseen suuryritysten ja hallituksen etua. Demokratia ei voi toteutua epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jossa tiedotusvälineet ovat taloudellisten valtahierarkioiden omistuksessa. Totalitaaristen maiden sensuuri on varsin tehotonta verrattuna "vapaiden maiden" tiedotusvälineiden harjoittamaan itsesensuuriin.
Chomsky mainitsee toistuvasti laskelmia siitä, kuinka vähän jotain merkittävää tapahtumaa on käsitelty Yhdysvaltojen tiedotusvälineissä, koska kyseinen aihe on ollut poliittisesti epämiellyttävä Yhdysvaltojen valtaeliitin kannalta. Chomsky myös toteaa, että suuret mediatalot omistavat suuria osia aseteollisuutta harjoittavista yrityksistä eikä olisi median omien etujen mukaista kertoa mitään negatiivista aseteollisuudesta. (Yhtenä esimerkkinä Chomsky mainitsee vuoden 2000 intifadan, jonka aikana Israelin armeija surmasi amerikkalaisvalmisteisia helikoptereita käyttäen useita siviilejä. Samaan aikaan Bill Clinton vahvisti uusimman helikopterikaupan Israelin kanssa. Valtamedia vaikeni tapahtumasta.)
Lähi-itä.
Juutalaissyntyinen Chomsky kritisoi voimakkaasti Israelin politiikkaa. Kuuluisa israelilainen toisinajattelija Tanya Reinhardt on Chomskyn oppilaana ollut kielitieteilijä. Israelin ja palestiinalaisten konfliktiin Chomsky kannattaa yhden valtion ratkaisua, jossa etnisillä yhteisöillä olisi kieli-, opetus- sekä kulttuuriautonomia. Chomskyn mukaan tähän päästäisiin kuitenkin välivaiheiden kautta, joista ensimmäinen on kahden valtion ratkaisu.
Vaalit.
Chomsky ei vastusta vaaleihin osallistumista, vaan hänen mukaansa on pikemmin äänestettävä demokraatteja kuin republikaaneja silloin kun se auttaa estämään republikaanien valtaanpääsyn. Muutoin Chomskyn mukaan on äänestettävä radikaalimpia vaihtoehtoja, kuten vihreitä (alueilla, joilla ei ole vaaraa siitä että republikaanit voittavat vaalit). Chomsky luottaa vahvasti kansalaisaktivismin voimaan ja on ollut 1960-luvulta Yhdysvaltojen johtavia kansalaisaktivisteja. Chomskyn mukaan muutos parempaan voi tapahtua vain, kun ruohonjuuritasolla olevat ihmiset tarttuvat tuumasta toimeen. Vuoden 2008 esivaaleissa Chomsky kirjoitti Ken Hildebrandtille kirjeen, jossa tämä kehui demokraattien presidenttiehdokas Mike Gravelin saavutuksia Vietnamin sodan lopettamisessa ja hallituksen salailun lopettamisessa, kun tämä julkaisi Pentagonin asiakirjoja. Chomsky kehui myös Gravellia tämän kielteistä asenteesta aggressiivisen ulkopolitiikan harjoittamista kohtaan. Itse vuoden 2008 presidentinvaaleissa Chomsky kehotti ihmisiä vaa’ankieliosavaltioissa äänestämään Obamaa, mutta "ilman illuusioita".
Uskonto.
Chomsky puhuu harvoin suhteestaan uskontoon, mutta kysyttäessä Chomsky on vastannut tieteilijälle tyypilliseen tapaan: tiede ei anna syytä uskoa yliluonnolliseen, mutta Chomsky muistuttaa verkkolehti Science & Theologyn haastattelussa, että monet asiat, joihin ihmiset uskovat, ovat irrationaalisia, mutta silti tosia. Kysyttäessä uskooko Chomsky Jumalaan, on Chomsky vastannut, että ei ymmärrä kysymystä. Chomsky ei omien sanojensa mukaan ole saanut selvyyttä, mitä jumaluudella tarkoitetaan, joten hän ei voi antaa vastausta. Ateistiksi Chomsky ei itseään laske, sillä termiin kohdistuu sama ongelma kuin jumaluuteen; Chomsky ei tiedä, mitä hän ateistina kieltäisi. Chomsky onkin sanonut, että hänellä ei juuri ole uskonnollisia näkemyksiä. Chomskyn elämänkatsomus onkin melko lähinnä agnostikkojen ajatuksia. Chomsky kertoo isoisänsä olleen ortodoksijuutalainen, mutta itse hän katsoo olevansa “valistuksen lapsia”, jotka lähestyvät ja tarkkailevat maailmaa rationaalisesta näkökulmasta. Hän toteaa uskontojen olevan teorioita, mutta muistuttaa samalla parhaimpien tieteellisten teorioidenkin olevan vain ja ainoastaan teorioita.
Chomsky on työskennellyt monien kristillisten hyväntekeväisyysjärjestöjen kanssa ja puhunut kirkoissa. Etenkin katolisen kirkon pappien vapautuksen teologian työn Latinalaisen Amerikan köyhien ja vähäosaisten hyväksi Chomsky arvostaa korkealle, jopa sankarilliseksi, kuten Chomsky eräissä kirjoissaan toteaa.
Ihmisoikeudet.
Poliittisen aktivisminsa ohella Chomsky on tehnyt töitä eri ihmisoikeusjärjestöille mm. Amnesty Internationalille esimerkiksi Itä-Timorissa ja Kolumbiassa. Chomsky on myös kirjoittanut paljon Turkin harjoittamasta kurdien sorrosta. Tämä johti vuonna 2002 Chomskyn julkaisijan oikeudenkäyntiin Turkissa, mutta Chomskyn saapuminen paikalle veti median huomion oikeudenkäyntiin ja syytteet kumottiin. Chomsky on myös puhunut useissa ihmisoikeuskonferensseissa.


Monopoli.
Monopoli () on taloustieteessä tilanne, jossa markkinoilla on vain yksi tietyn palvelun tai tuotteen tarjoaja. Monopolille ominaista on siten kilpailun puuttuminen ja usein tästä johtuva epäluonnollisen korkea hintataso sekä täydelliseen kilpailuun verrattuna liian vähäinen tuotannon määrä. Useimmiten voittoa maksimoidessaan monopoliyritys rajoittaa tuotantoaan markkinahinnan nostamiseksi.
Monopoli määritellään useimmiten markkinoiden kautta: esimerkiksi tietyn maan markkinoilla jollakin myyjällä on monopoli, jos myyjä on maan ainoa myyjä, tai kyläkaupalla voi olla kylän kaupan monopoli, mutta ei koko kunnan kaupan monopolia. Toisaalta jollakin yrityksellä saattaa olla monopoli tietyn hyödykkeen tuottamisessa, mutta jos tarjolla on läheisiä substituutteja, yrityksellä ei ole välttämättä monopolivoimaa.
Jos markkinoilla on vain yksi ostaja mutta monta tuottajaa, kutsutaan markkinamuotoa monopsoniksi. Kartelli on taas tilanne, jossa useampi yritys muodostaa yhteenliittymän ja pyrkii toimimaan kuten monopoli. Tämä rikkoo täydellisen kilpailun periaatetta, minkä vuoksi kartellit on kielletty useimmissa maissa.
Monopolin muotoja.
Yrityksellä voi olla monopoli markkinoilla useasta syystä. Monopolin olemassaolo on katsottu useissa maissa haitalliseksi, joten viranomaiset valvovat ja säätelevät niiden toimintaa. Suomessa yritysten kilpailua valvoo Kilpailuvirasto.
Laillinen monopoli.
Laillinen monopoli syntyy tilanteessa, jossa valtio saattaa rajoittaa tarjontaa lainsäädännöllä.
Usein laillinen monopoli on valtion itsensä harjoittamaa liiketoimintaa. Vaihtoehtoisesti yrityksillä saattaa olla esimerkiksi patentin vuoksi laillinen yksinoikeus johonkin markkinaan.
Itävaltalaisessa taloustieteessä pidetään toisinaan laillista monopolia ainoana haitallisena monopolin muotona.
Luonnollinen monopoli.
Luonnollinen monopoli on muodostuu tilanteessa, jossa yksi tuottaja pystyy toimimaan markkinoilla niin tehokkaasti, että muiden ei kannata tulla markkinoille. Tällöin yrityksellä on tuotannossa tavallisesti skaalaetu tai vaihtoehtoisesti markkinoille tulon kustannus voi olla hyvin korkea.
Monille infrastruktuuriin liittyville markkinoille muodostuu luonnollisia monopoleja. Esimerkiksi sähköverkolla, vesihuollolla tai rataverkolla on usein vain yksi tarjoaja. Suomessa tällainen liiketoiminta on usein valtion tai kuntien harjoittamaa.
Bilateraalinen monopoli.
Bilateraalinen monopoli nimitystä käytetään tilanteesta, jossa sekä ostajia että myyjiä on vain yksi. Tätä voisi verrata esimerkiksi työnantajien ja ammattiliittojen palkkaneuvotteluihin, jossa osapuolia kummallakin puolella vain yksi.
Monopolistinen kilpailu.
Monopolistinen kilpailu tarkoittaa tilannetta, jossa yritykset pyrkivät erottelemaan tuotteensa, jotta pystyisivät toimimaan monopolina luomallaan markkinalla. Toiminnan tehokkuus riippuu siitä, kuinka läheisiä substituutteja yrityksen tuotteelle on olemassa.
Taloustieteellinen analyysi.
Olettamalla yrityksen maksimoivan voittoa voidaan osoittaa, että monopolin on optimaallista rajoittaa tuotannon määrää hinnan nostamiseksi. Toisin sanoen yrityksen kannattaa käyttää hinnoitteluvoimaa. Tällöin yrityksen voitot kasvavat ja kuluttajien saama hyöty pienenee. Täydellisen kilpailun vallitessa yksittäiset yritykset eivät voi vaikuttaa markkinahintaan, joten tällainen toiminta ei ole mahdollista.
formula_4
formula_5
formula_6,
formula_7
formula_8,
jossa formula_9 on kysynnän hintajousto, joka on negatiivinen olettaen, että kyseessä ei ole Giffenin hyödyke. Kysynnän joustamattomalla alueella hinnan nosto on kannattavaa, koska vähemmällä tuotannolla saa enemmän tuloja. Hintaa ei kuitenkaan kannata nostaa loputtomasti, koska yleensä kysyntä muuttuu jossain vaiheessa joustavaksi. Mutta monopolin ei siis kannata laajentaa tuotantoaan kysynnän joustamattomalle alueelle. Tuloksesta nähdään, että monopolin asettama hinta on rajakustannuksia suurempi, koska joustavalla kysynnän alueella formula_10.
Kuinka puuttua monopoleihin?
Talousliberalismia kannattaneen professori Milton Friedmanin mukaan monopolien vastaiset lait aiheuttavat enemmän haittaa kuin hyötyä. Sen sijaan haitallisia monopoleja voidaan eliminoida poistamalla tulleja ja muuta sääntelyä, joka ylläpitää monopoleja.
Myös valtio on purkanut monopoleja. Standard Oil pilkottiin 34 osaan 15. toukokuuta 1911, kun Yhdysvaltain Korkein oikeus totesi sillä olevan monopoliasema.


Kartelli.
Kartelli on talouselämässä yritysten yhteenliittymä, jonka tarkoituksena on keskinäistä kilpailua rajoittamalla saavuttaa monopoli tai siihen verrattava asema markkinoilla. Kartellin jäsenet pyrkivät jäädyttämään hintatason, rajoittamaan hyödykkeen tarjontaa ja tukahduttamaan kilpailua sopimalla keskenään hyödykkeiden toimittamisesta ja hintatasosta. Kartelli on epätäydellistä kilpailua, monopolien tavoin ne aiheuttavat kuluttajille tappiota.
Kielletyt tai lailliset kartellit.
Kartellit on kielletty useimmissa maissa lainsäädännöllä. Yhdysvalloissa kartelli on rikos, josta voi joutua vankilaan, Euroopassa rangaistuksena on sakko. EU on tiukentanut sakotuskäytäntöjään tuntuvasti 2000-luvulla. Suomessa kartellisakot ovat edelleen olleet erittäin pieniä. Vuodesta 2004 Suomen kilpailulain mukaan kartellista ensimmäiseksi kanteleva säästyy sakoilta. EU:n kilpailulakiin sisältyy samankaltainen armahdussäännös.
Muun muassa itävaltalaisen taloustieteen näkemyksen mukaan kartellit voivat kuitenkin myös lisätä kansantalouden tehokkuutta, koska kartelli voi olla edellytys tuotantopääoman hankkimiseksi tai välttää ylikapasiteettia ja päällekkäisyyttä tai edistää innovaatioita ja palveluja. Esimerkiksi työmarkkinaneuvottelut on Suomessa rajattu kilpailulakien ulkopuolelle, eli keskitetyssä palkoista sopimisessa on kyse laillisesta kartellista. Esimerkki kansainvälisesti laillisesta kartellista on öljyntuottajavaltioiden yhteenliittymä OPEC.
Ennen Suomen liittymistä Euroopan Unioniin ja kilpailulainsäädännön yhtenäistämistä, kartellit olivat Suomelle hyvin tunnusomaisia ja tyypillisiä Suomen talouselämälle, sillä niitä ei oltu mitenkään kielletty lainsäädännössä. Tunnettuja suomalaisia kartelleja olivat suurten paperin- ja kartongintuottajien muodostamat myyntiyhdistykset Finnpap ja Finnboard.
Todettuja kartelleja.
EU:n komission kilpailuviranomaiset antoivat lokakuussa 2009 sähkötekniikkayhtiöiden ryhmälle 68 miljoonan euron sakot kielletyn suurien muuntajien kauppaan liittyvän kartellisopimuksen tekemisestä. Sähkökartellissa olivat ABB, Siemens, Areva, Alstom, Hitachi, Fuji ja Toshiba. Sakoista puolet määrättiin ABB:lle. Kartellisopimuksen ilmiantaja oli Siemens.


Monopoli (peli).
Monopoly (aiemmin Monopoli) on lautapeli, jossa myydään ja ostetaan kiinteistöjä. Peli on nimetty taloustieteellisen monopoli-käsitteen mukaan. Nykymuotoinen Monopoly julkaistiin 1935, mutta samantapaisia pelejä on ollut aikaisemminkin. Monopoly on julkaistu monessa maassa, ja se on yksi suosituimmista lautapeleistä.
Tavoitteet ja säännöt.
Pelaajan tavoitteena pelissä on mahdollisimman järkevillä investoinneilla aiheuttaa vastustajalleen konkurssi, eli saada tämän rahat ja muu omaisuus loppumaan. Peliä pelataan lähes aina kahdella arpakuutiolla, joiden yhteinen silmäluku määrää, kuinka pitkälle pelaajan täytyy liikkua pelilaudalla.
Pelilaudan reunoilla, joissa pelaaja liikkuu, on tontteja, asemia ja laitoksia. Pelaaja voi ostaa pankilta tontin, aseman tai laitoksen, jolle hän joutuu, mikäli kukaan muu ei ole sitä vielä ostanut. Jos pelaaja joutuu toisen pelaajan omistamalle ruudulle, hänen on maksettava siitä vuokraa. Pelilaudalla on myös ruutuja, joissa joutuu maksamaan rahaa saamatta mitään.
Peliin kuuluu myös Sattuma- ja Yhteismaa-kortteja, jotka vaikuttavat pelin kulkuun monella tavalla. Tällainen kortti nostetaan, jos pelaaja joutuu ruutuun, johon on merkitty sana Sattuma tai Yhteismaa.
Myytävät tontit jakautuvat kahdeksaan väri­ryhmään. Jos sama pelaaja on saanut haltuunsa kaikki saman väri­ryhmän tontit, hän voi rakentaa sinne taloja suorittamalla maksun pankkiin. Samalla tontilla saa olla enintään neljä taloa. Kun kaikilla saman väriryhmän tonteilla on jo neljä taloa, niihin saa rakentaa hotellin. Kun pelaaja joutuu toisen pelaajan omistamalle tontille, hänen on maksettava sitä korkeampi vuokra, mitä enemmän siinä on taloja, ja kaikkein eniten, jos siinä on hotelli.
Peliä pelataan monilla sääntövarianteilla. Siksi usein käy niin, että peliä aloittavat huomaavat olevansa eri mieltä joistakin säännöistä. Niinpä sääntöjen läpi käyminen voi olla parasta.
Monopolin pelinappuloita Yhdysvalloissa julkaistusta Deluxe Monopoliysta.
Osto-oikeus pitäisi siis olla kerrallaan vain vuorossa olevalla pelaajalla, mutta monen ostajaehdokkaan tilanteessa pankin pitäisi silti järjestää huutokauppa. (Amerikkalaisen Monopolin säännöissä sitä vastoin nimenomaan sanotaan, että pelaaja saa ostaa ja rakentaa taloja milloin vain.) Ristiriita lienee ratkaistava pelaajien kesken.
Säännöt luettu suomalaisesta Monopolyn vuoden 1993 painoksesta.
Historia.
Pelin patentoi yhdysvaltalainen, sillä hetkellä työtön myyntimies Charles B. Darrow. Pelin kadunnimet oli poimittu Atlantic Citystä, jonne Darrowit olivat aiemmin tehneet matkan. Myöhemmin useat muut ovat kertoneet pelanneensa kotitekoisia versioita pelistä jo ennen Darrowin patentointia. Pelin alkuperäisenä keksijänä pidetäänkin nykyään Elizabeth Magieta, joka patentoi suuresti Monopolia muistuttavan "The Landlord's Game" -nimisen pelin jo vuonna 1904.
Monopoly saapui suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1935 peliyhtiö Parker Brothersin aloittaessa sen markkinoinnin. Sittemmin yhtiö on tullut osaksi yhdysvaltalaista Hasbro-peliyhtiötä.
Anti-Monopoli-oikeudenkäynti.
Vuonna 1973 San Franciscon yliopiston taloustieteiden professori Ralph Anspach patentoi Anti-Monopolin, Monopolia muistuttavan pelin. Parker Brothers haastoi hänet tästä oikeuteen. Kyseinen, kymmenen vuotta kestänyt lakijuttu meni aina korkeimpaan oikeuteen asti. Vetoomustuomioistuin huomasi, että Darrow oli kopioinut säännöt tarkasti (mukaan lukien jopa Marven Gardens -nimen kirjoitusvirheen) Charles Toddin tuottamasta pelistä. Juttu päättyi lopulta Anspachin voittoon.
Suomalaisen version ruudut.
Yläviitteen mukaiset samat numerot kuuluvat pelilaudalla samaan sarjaan, joissa katujen osalta pääsee rakentamaan kun koko sarja on koossa, asemien osalta vuokra kasvaa reilusti ja laitosten osalta vuokra kaksinkertaistuu.
Tietokonepelit.
Monopoly on toteutettu tietokonepelinä monena eri versiona. Uusia kaupallisia versioita ovat muun muassa "Monopoly Tycoon" (2001), "Monopoly Casino" ja "Monopoly Junior" (1999). Linux-käyttöjärjestelmän KDE-työpöytäohjelman pelinä "Atlantik". Sitä voi pelata Internetin kautta toisten pelaajien kesken pelipalvelimien välityksellä.
Monopoly - Maailman ihmeet.
Monopoly - Maailman ihmeet on Monopolin erikoisversio, jossa pelilaudan kohteina on tunnettuja kohteita ympäri maailman.
Monopoly - Tässä ja nyt.
Monopoly - Tässä ja nyt on vuonna 2005 (Suomessa 2006) julkaistu erikoisversio. Pelilaudan ruudut poikkeavat klassisesta versiosta ja pelisetelit on korvattu "luottokorteilla" ja lukulaitteella. Tämä on Monopolyn 70-vuotisjuhlaversio.
Monopoly - Tässä ja nyt - Suomi.
Vuoden 2008 toukokuussa julkaistiin uusi Monopoly - Tässä ja nyt - Suomi. Siinä perinteiset kadut on vaihdettu suomalaisiin paikkakuntiin, joita pelaajat saivat äänestää syksyllä 2007. Monien yllätykseksi Helsinki, Vantaa ja Turku eivät yltäneet laudalle lainkaan. Myös lehdistö huolestui asiasta, ja siitä uutisoitiin muun muassa Kauppalehdessä.
Pelin paikkakunnat.
Äänestyksessä parhaiten pärjänneet paikkakunnat sijoittuvat laudalle siten, että eniten ääniä saanut sijoittuu Erottajan tilalle, toiseksi tullut Mannerheimintien tilalle ja niin edelleen.
Monopoly Turku.
Vuonna 2007 pelistä julkaistiin versio, jossa kierrellään turkulaisia katuja ja paikkoja.
Monopoly - Palmusaaren pohatta.
Vuonna 2007 julkaistiin interaktiivinen "Monopoly Palmusaaren pohatta" DVD-peli, jossa pelaaja voi ostaa lomakohteita. Pelin hahmoina on pormestari, suunnittelija, poliisipäällikkö, surffaaja tai taiteilija.
Monopoly Eurooppa.
Tässä versiossa kadut on korvattu Euroopan unionin silloisten 15 jäsenmaan pääkaupungeilla, minkä lisäksi mukaan otettiin joitakin jäsenhakijamaiden pääkaupunkeja. Perinteiset Vesijohtolaitos ja Tavara-asema on korvattu ja Euroopan parlamentilla. Pelinappuloihin kuuluvat Manneken Pis, Eiffel-torni, Sagrada Família, Westminsterin palatsi, Brandenburger Tor, Pisan kalteva torni sekä Tuulimylly. Pelissä käytetään aidonnäköisiä euroseteleitä ja -kolikoita. Lentokenttinä toimivat Schiphol, Heathrow, Rhein-Main Frankfurt sekä Charles de Gaullen lentokenttä.
Muut.
Monopolysta on julkaistu myös monia esimerkiksi televisiosarjoihin liittyviä erikoisversioita. Useimpia näitä ei kuitenkaan ole julkaistu Suomessa. Monopolysta on olemassa myös "Lontoon metro" -versio sekä lapsille suunnattu Monopoly Junior-versio jossa pelin teemana on huvipuisto ja sääntöjä on yksinkertaistettu. Myös lautapeli Finanssi muistuttaa kovasti Monopolia. Monista yhtäläisyyksistä huolimatta se on kuitenkin laskettavissa omaksi pelikseen. Monopolysta on kehitetty myös Nintendon teemaan perustuva Nintendo Monopoly lautapeli.


Manzikertin taistelu.
Manzikertin taistelu käytiin vuonna 1071 Bysantin valtakunnan ja seldžukkien välillä. Sulttaani Alp Arslanin joukot kukistivat Bysantin joukot Manzikertin linnoituksen lähellä ja vangitsivat keisari Romanos IV Diogenesin. Taistelun lopputuloksena Bysantti menetti melkein koko Vähän-Aasian.
Tausta.
1060-luvulla Seldžukkien sulttaani Alp Arslan antoi turkkilaisten liittolaistensa tunkeutua Armeniaan ja Vähään-Aasiaan jossa he tuhosivat viljelysmaita ja ryöstivät kaupunkeja. Vuonna 1068 keisari Romanos IV yritti tuhota tunkeilijat, mutta hänen hidas jalkaväkensä ei saanut kiinni turkkilaisten ratsuväkeä. Bysanttilaiset saivat kuitenkin vallattua Hierapoliksen kaupungin seldžukeilta. Vuonna 1070 Romanus johti toista retkeä kohti Manzikertin linnoitusta, jonka seldžukit olivat vallanneet. Romanos tarjosi sulttaanille rauhaa ja Hieropolista jos tämä lopettaisi Edessan piirityksen. Alp Arslan kieltäytyi kuitenkin tarjouksesta.
Mukaansa sotaretkelle Romanos otti Andronikos Dukaksen joka oli ennestään keisarin vihamiehiä. Armeija koostui noin 5000 sotilaasta valtakunnan läntisistä osista, ja ehkä saman verran itäisistä osista. Mukana oli myös 500 Roussel de Bailleuln johtamaa ranskalaista palkkasotilasta, turkkilaisia, bulgarialaisia, petshenegejä. Lisäksi jalkaväkeä Antiokiasta, armenialaisia joukkoja ja varjaagikaarti. Kokonaisuudessaan armeija koostui ehkä noin 40 000 miehestä.
Romanos marssi kohti Van-järveä olettaen että hän valloittaisi helposti Manzikertin ja lähellä olevan Khliatin linnoituksen. Hän oletti sulttaanin olevan vielä jonkin matkan päässä. Itse asiassa Alp Arslan oli Armeniassa noin 30 000 miehen vahvuisen armeijan kanssa, ja hän tiesi tarkalleen missä Romanoksen armeija oli. Tässä tilanteessa Romanos jakoi armeijansa kahtia ja lähetti ehkä puolet joukoistaan valtaamaan Khliatin linnoitusta. Ei tiedetä varmasti mitä tälle armeijalle tapahtui, ainakaan se ei osallistunut seuranneeseen taisteluun.
Taistelu.
Romanos valtasi Manzikertin 23. elokuuta. Seuraavana päivänä bysanttilaiset joukot kohtasivat seldžukkien joukkoja ja joutuivat perääntymään Manzikertiin. Romanos ei uskonut että kyseessä oli koko seldžukkien armeija ja lähetti armenialaisen ratsuväkensä heitä vastaan. Armenialaiset lyötiin jä heidän johtajansa Basilakes joutui seldzukkien vangiksi.
25. elokuuta Romanoksen turkkilaiset liittolaiset karkasivat seldžukkien puolelle. Romanus yritti nyt saada yhteyden armeijan toiseen osaan, mutta tuloksetta. 26. elokuuta bysanttilaiset valmistautuivat taisteluun ja marssivat seldžukkien asemia kohti. Keisari itse johti armeijan keskustaa, Nikeforos Bryennios vasenta siipeä, Theodoros Alyates oikeaa siipeä ja Andronikos Dukas reservejä.
Taistelun alussa seldžukkien ratsumiehet ampuivat jousillaan bysanttilaisia joukkoja. Seldžukit ja heidän liittolaisensa olivat asettuneet puolikuun muotoiseen muodostelmaan. Heidän keskustansa perääntyi samalla kun siivet etenivät. Yrityksistä huolimatta sivustoilla olevat bysanttilaiset joukot eivät saaneet kosketusta viholliseen. Seldžukkien ratsuväki perääntyi aina heidän edellään.
Yön koittaessa Romanos määräsi armeijan perääntymään. Jostain syystä oikea siipi ei saanut käskyä tai käsitti sen väärin. Dukaksen reservit taas eivät avustaneet perääntyviä joukkoja vaan palasivat takaisin leiriin. Alp Arslan näki tilanteen ja hyökkäsi. Bysanttien oikea siipi murtui ja pian tämän jälkeen murtui myös vasen siipi. Romanus otettiin vangiksi kun seldžukit löysivät hänet haavoittuneena.
Lopputulos.
Seldžukit eivät ajaneet takaa bysanttilaisia koska oli jo tullut yö. Dukas pakeni Konstantinopoliin jossa hän johti vallankaappausta Romanosta vastaan. Romanos itse päästettiin vankeudesta viikkoa myöhemmin, sen jälkeen kun hän oli allekirjoittanut tilanteeseen nähden aika suopean rauhansopimuksen Alp Arslanin kanssa.
Manzikertin taistelua on pitkään pidetty Bysantin valtakunnan lopun alkuna. Nykyään sitä ei pidetä aivan yhtä suurena tappiona. Taistelun jälkeen käynnistyneen valtataistelun aikana seldžukit valtasivat melkein koko Vähän-Aasian.
"Katso myös: Luettelo taisteluista"


Glonass.
GLONASS () on Neuvostoliiton/Venäjän puolustusministeriön satelliittipaikannusjärjestelmä. GLONASS on toimintaperiaatteeltaan kaltainen.
Tausta.
Ensimmäinen GLONASS-satelliitti laukaistiin avaruuteen 12. lokakuuta 1982. Järjestelmä otettiin käyttöön 24. syyskuuta 1993.
Jokaisella satelliitilla on oma radiotaajuus. Satelliittien lähettämää signaalia ei ole salattu eikä siihen ole lisätty keinotekoisia virheitä. Satelliittien toiminta-ajat ovat huomattavasti GPS-satelliitteja lyhyempiä. Ensimmäisten satelliittien suunniteltu toiminta-aika oli vain yksi vuosi. Nykyiset satelliitit toimivat 5–7 vuotta.
GLONASS-satelliitit (vanhemmat tunnetaan myös nimellä Uragan) on suunniteltu ja rakennettu Zelenogorskissa sijaitsevassa tehtaassa.
Järjestelmän kuvaus.
21 GLONASS-satelliittia ja kolme varasatelliittia käyttävät kolmea kiertorataa 120 asteen välein. Ratojen korkeus on keskimäärin 19 100 kilometriä. Satelliittien inklinaatiokulma on 64,8 astetta ja kiertoaika 11 tuntia ja 15 minuuttia. Joka puolella maailmaa näkyvissä on aina vähintään viisi GLONASS-satelliittia.
Jokaisella signaalia käyttäjän vastaanottimeen lähettävällä satelliitilla on eri lähetystaajuus (toisin kuin GPS-järjestelmässä). Vastakkaisella puolella maapalloa olevilla satelliiteilla voi olla sama taajuus, mutta ne eivät lähetä samanaikaisesti samaan vastaanottimeen. Viime vuosina GLONASS-järjestelmän ylläpitäjät ovat tällä tavalla systemaattisesti pienentäneet järjestelmän käyttämää kokonaistaajuuskaistaleveyttä, lähinnä radioastronomien toivomuksesta. GPS:n kaltaiseen CDMA-taajuusjakoon siirryttäneen tulevissa GLONASS-sukupolvissa.
Vastaanotin saa samanaikaisesti signaalin vähintään neljältä satelliitilta, mikä riittää kolmiulotteisen paikan ja vastaanottimen kellon käynnin määrittämiseen.
GLONASSin ohjausasemat sijaitsevat Moskovassa, Pietarissa, Ternopolissa, Jeniseiskissä ja Komsomolsk-na-Amuressa.
Kehitys 2000-luvulla.
Andrei Kozlov, GLONASS-satelliitit Krasnojarskissa Siperiassa rakentavan Rešetnevin tutkimus- ja valmistuskeskuksen johtaja, kertoi 2000-luvun alussa Venäjällä olleen tuolloin 13 toimivaa GLONASS-satelliittia taivaalla. Kesäkuun alussa 2009 toimivia satelliitteja oli 17. Helmikuussa 2010 GLONASS-satelliitteja oli määrä olla 22 kappaletta, joista 16:n oli operatiivisia. Tarkka paikannus vaatii Venäjällä 18 satelliittia ja globaali tarkka paikannus vaatii 24 satelliittia.
Tammikuussa 2007 Venäjän puolustusministeri Sergei Ivanov ilmoitti poistavansa kaikki GLONASSin tarkkuusrajoitukset ja ilmaisi Venäjän kiinnostuksen järjestelmän kaupalliseen käyttöön. Paikannustarkkuus oli aiemmin rajattu 30 metriin.
Vuonna 2006 laukaistut GLONASS-satelliitit on suunniteltu kestämään seitsemän vuotta avaruudessa. Vuoden 2007 alussa järjestelmään kuului 19+4 satelliittia, joista 12 oli toiminnassa ja 4 odotti käyttöönottoa. Vuoden 2007 lopussa paikannus voitiin tehdä 18 satelliitilla kattavasti kaikkialla Venäjällä. 25. joulukuuta 2008 Venäjä laukaisi kolme GLONASS-satelliittia nostaen konstellaation koon kahteenkymmeneen satelliittiin.. Vuonna 2009 Venäjän oli määrä täydentää konstellaation 21-24 satelliittiin, jolloin järjestelmä olisi globaalisti tarkka. Vuoden 2010 lopulla taivaalla oli 26 GLONASS-satelliittia, joista 3 ei ollut operatiivisia. Järjestelmä vaatii 18 satelliittia ollakseen riittävän hyvä useimpiin paikannussovellutuksiin.
Vuonna 2006 Venäjä panosti 4,7 miljardia ruplaa (170 miljoonaa dollaria) ja vuonna 2008 9,9 miljardia ruplaa (360 miljoonaa dollaria) GLONASS-järjestelmään. 12. syyskuuta 2008 Venäjä päätti panostaa 2,6 miljardia dollaria GLONASS-järjestelmän kehittämiseen.
Venäjä operoi kahta GLONASS-sukupolvea. Kesällä 2010 ensimmäinen GLONASS-K-sulkupolven satelliitti läpäisi akustiset testit valmistautuen syksyn 2010 laukaisuun. Glonass-KM-versio oli suunniteltavana. Niiden suunniteltu käyttöikä ylittää 12 vuotta. Ensimmäinen GLONASS-K2-satelliitti laukaistaan vuonna 2013. Siinä on L3-taajuisen (1,205 GHz) signaalin lisäksi signaalit L1 ja L2 taajuuksilla.
Vuoden 2010 alussa venäläinen Akademik Fjodorov -tutkimusalus saapui Venäjän Etelämantereella sijaitsevan Bellingshausen-tutkimusaseman luo. Aluksen miehistön tehtävänä on rakentaa GLONASS-satelliittien seuranta-asema Etelämantereelle.
Lokakuuhun 2011 mennessä Venäjä oli laukaissut kaikki 24 satelliittia taivaalle. Järjestelmän uskotaan olevan toimintakykyisen lokakuussa 2011. Lokakuussa taivaalla oli 28 GLONASS-satelliittia, joista 23 oli operatiivisia.
Venäjä laukaisi kolme GLONASS M-satelliittia (Kosmos 2464-2466) 2. syyskuuta 2010.
Konstellaatio oli tarkoitus saada valmiiksi 5. joulukuuta 2010 tehdyllä laukaisulla, jolloin kiertoradalla olisi ollut 24 satelliittia toiminnassa ja useita varalla. Laukaisu kuitenkin epäonnistui ja kolme satelliittia putosi Tyyneenmereen. Tämä epäonnistuminen maksoi Venäjän valtiolle 2,5 miljardia ruplaa eli 84 miljoonaa dollaria (kantoraketti ja kolme paikannussatelliittia), joka kuvaa Venäjän avaruustoiminnan "yhden dollarin" ostovoimaa. Yhdysvalloissa yksi GPS-satelliitti maksaa noin 75 miljoonaa dollaria ja ESAn Ariane 5-raketti maksaa noin 170 miljoonaa euroa.
4. marraskuuta 2011 Venäjä laukaisi kolme GLONASS-satelliittia.
Vuosina 2011-2013 Venäjä laukaisee kahdeksan uutta GLONASS M-paikannussatelliittia. 24.2.2011 laukaistiin ensimmäinen GLONASS K-satelliitti. Vuoden 2011 kesällä Venäjä ilmoitti laukasevansa vuonna 2011 viisi GLONASS-M ja yhden GLONASS-K-satelliitin.
Helmikuussa 2012 Venäjä ilmoitti panostaansa vuosina 2012-2020 12 miljardia dollaria vastaavan summan GLONASSin kehittämiseen edelleen: Venäjä rakentaa ja laukasee 13 Glonass-M satelliittia vuosina 2012-2020 ja 22 uuden sukupolven Glonass-K-satelliittia (CDMA). Vuonna 2012, jonka alussa taivaalla oli 31 GLONASS-satelliittia, joista 24 on operatiivisessa toiminassa, Venäjä laukaisee kaksi GLONASS-satelliittia.
Palveluiden kehitys.
GLONASSia kehitetään laajakäyttöisempään suuntaan. Helmikuussa 2010 Venäjän pääministeri Putin kertoi aikeesta muuttaa GLONASSin operointi yritysvetoiseksi. Viesti tuli samaan aikaan kuin Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman viesti NASAn miehitetyistä avaruuslennoista ja niiden kehittämisestä myös yksityisen sektorin toimesta ja samaan aikaan kuin myös Euroopan komission valinta Galileon kaupallinen operaattori julkistettiin.
Venäläiset Glonass-paikannuslaitteet ovat olleet pitkälle kuljetusinfrastruktuurin (laivat, lentokoneet, rekka-autot) ja sotilaskäytön varassa. Mutta Venäjällä on kehitetty jopa koiratutkia länsimaisten GPS-tutkien tapaan. Venäjän federaation pääministerin Vladimir Putinin koiralle puettiin GLONASS-pohjainen 170 grammaa painava koiratutkapanta ajankohtana, jolloin tehtiin päätös panostaa GLONASS-satelliittien rakentamiseen noin kolme miljardia dollaria vastaava määrä ruplia seuraavana muutamana vuotena. Samaa järjestelmää käyttävät Venäjän federaation hätätilaministeriön koirat.
Elokuussa Putin kertoi GLONASS-autonavigaation tulevan Venäjällä käyttöön vuonna 2012: järjestelmä tulee pakolliseksi tuontiautoihin ja järjestelmä liikenneonnettomuuksien avustamisessa (vastaava kuin EU:n eCAll) on myös lakisääteinen. Sergei Ivanov väläytteli samaan aikaan mahdollista tuontitullia GPS-laitteille.
2000-luvulla Nokia on kahdesti julkisesti pohtinut GLONASS-päätelaitteiden kehittämistä, joka on teemana esillä Venäjällä samanlaisessa hengessä kuin Galileon suhteen 2000-luvun alussa. Vuonna 2010 yhdysvaltalainen GPS-laitevalmistaja Garmin perusti Glonass-laitteita valmistavan yhteisyrityksen Venäjälle. Glonass ilmoitti tehneensä sopimuksen Nokian kanssa, joka voi käyttää puhelimisaan kehittämäänsä sovellusta niin Venäjälle tai kansainvälisillä markkioille soveltuville ohjelmistoissa.


Koala.
Koala eli pussikarhu ("Phascolarctos cinereus") on australialainen puissa elävä pussieläin. Se on koalojen heimon ainoa jäljellä oleva laji. Koala syö ravinnokseen eukalyptusten lehtiä ja koska lehdet ovat myrkyllisiä, kykenee se syömään kuitenkin vain joitakin eri eukalyptuslajeja. Lehdet ovat kuitupitoisia, vähäravintoisia ja vaikeasti sulavia, joten koala nukkuu suurimman osan päivästä säästäen näin energiaa. Koalan tunnistaa helposti kookkaasta kuonostaan ja mäyrämäisestä olemuksestaan.
Nimeäminen.
Koalan löytymisen jälkeen se kuvattiin vuonna 1808 vompattilajina. Ranskalainen eläintieteilijä ja anatomi Henri Marie Ducrotay de Blainville ehdotti 1816 koalan suvun nimeksi "Phascolarctos", joka muodostuu kahdesta kreikan sanasta: "phaskolos" eli pussi ja "arktos", joka tarkoittaa karhua. Vuotta myöhemmin Georg August Goldfuss käytti lajista kaksiosaista nimeä "Lipurus cinereus", jossa "cinereus" tarkoittaa tuhkanväristä. Tämän jälkeen suvun nimeksi ehdoteltiin myös nimiä "Morodactylus" ja "Draximenus". Ranskalainen eläintieteilijä Anselme Gaëtan Desmarest ehdotti vuonna 1820 lajille nimeä "Phascolarctos fuscus", René-Primevère Lesson vuonna 1827 nimeä "Phascolarctos flindersii", vuosina 1825–1835 Frederick Griffith, Smith ja Pidgeon kannattivat nimeä "Phascolarctos koala" ja 1830 Burnett ehdotti nimeä "Koala subiens". Lopulta nimeksi kuitenkin vakiintui de Blainville ehdottamasta suvun nimestä ja Goldfussin lajiosasta muodostunut "Phascolarctos cinereus".
Lajin yleisnimen arvellaan yleisesti olevan peräisin, jonkin Australian alkuperäiskansan lajista käyttämästä nimityksestä. Näitä nimityksiä ovat muun muassa "colo", "koolah", "boorabee", "karbor", "colah" ja "kaola". Vaikka tarkkaa alkuperäistä nimitystä ei tiedetä, arvellaan nimen tarkoittavan alkuperäiskielellään "ei juo".
Alalajit.
Koalan jakaminen alalajeihin on edelleen kiistanalaista. Luonnontieteilijät eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen siitä onko alalajeja kaksi vai kolme, tai siitä onko niitä yleensä ottaen ainoatakaan. Kolme alalajia on nimetty ja ne ovat 1923 nimetty "Phascolarctos cinereus adjustus", 1935 nimetty "Phascolarctos cinereus victor" sekä "Phascolarctos cinereus cinereus". Edellä mainituista "Phascolarctos cinereus adjustus"-alalajiksi on luokiteltu Queenslandissa, koalan esiintymisalueen pohjoisimmassa osassa elävä populaatio. "Phascolarctos cinereus victor"-alalajiin on katsottu kuuluvan Victorian osavaltion populaatio ja "Phascolarctos cinereus cinereus"-alalajiin on katsottu kuuluvan Uuden Etelä-Walesin alueen populaatio. Alalajien eroja ovat aikuisten yksilöiden koko: eteläiset koalat ovat huomattavasti pohjoisia yksilöitä isompia, sekä koalan turkki: eteläisten koaloiden turkki on pohjoisia yksilöitä tiheämpää ja usein myös ruskeampaa.
Anatomia ja fysiologia.
Koalalla on eturaajoissaan kaksi "peukaloa", joiden avulla se saa kiivetessään tukevan otteen puusta.
Koala on pussieläimeksi keskikokoinen ja sen ruumista peittää paksu turkki. Karvapeite on väriltään harmaa tai ruskea ja siinä voi olla valkoista. Albiinot ovat harvinaisia, mutta mahdollisia. Koalan turkkia pidetään lämmöneristyskyvyltään yhtenä eläinkunnan parhaista. Aikuinen koala kasvaa keskimäärin noin 70–80 cm pituiseksi. Urokset voivat olla jopa puolet naaraita suurempia. Sen pää on muuhun ruumiiseen verrattuna iso ja sillä on huomattavan kokoinen nenä sekä isot karvaiset korvat. Silmät ovat eteenpäin suuntautuneet ja otsa on korkea. Muista puissa elävistä pussieläimistä poiketen koalalla ei ole häntää. Sillä on vain 11 kylkiluuta, eikä ollenkaan polvilumpioita
Koalan etu- ja takaraajat ovat suurin piirtein yhtä pitkät ja kaikissa raajoissa on viisi varvasta. Takajaloissa kaksi varvasta on kuitenkin kasvanut yhteen. Etutassujen varpaista kaksi sijaitsee hieman erillään muista varpaista niin, että koalan tarttuessa kiinni puunoksaan kaksi varvasta sijoittuvat toiselle puolen oksaa kuin loput kolme. Syntynyt ote on tukeva ja sopii erityisen hyvin kiipeämiseen ja oksaan tarrautumiseen. Takajalkojen suurinta varvasta lukuun ottamatta kaikissa tassujen kaikissa varpaissa on pitkät terävät kynnet. Yhteen kasvaneissa varpaissa on kaksi kynttä. Koala on yksi harvoista ei-kädellisistä eläinlajeista, joilla on sormenjäljet.
Koalan silmien pupillit ovat muista pussieläimistä poiketen pystysuorat viillot. Sen näköaisti on heikko, mutta kuulo- ja hajuaistit ovat hyvin kehittyneet. Koalan aivot ovat sen pään kokoon suhteutettuna pienet. Nenää peittää pehmeä, nahkea ja tumma iho. Koalan ruumis on hyvin lihaksikas, sillä se on sopeutunut jatkuvaan kiipeilyyn. Hartialihas ei ole jakautunut. Uroskoaloilla on rinnassaan noin 85 mm korkea ja 50 mm leveä hajurauhanen. Naaraskoalilla on vatsan puolella pussi, jossa se kantaa poikasiaan. Pussin sisällä on kaksi nisää ja pussin suulla on vahva sulkijalihas, joka estää pussia avautumasta. Koalan ruoansulatusjärjestelmä on monimutkainen ja kehittynyt, sillä sen täytyy kyetä käsittelemään eukalyptusten sisältämiä myrkkyjä. Koalan umpisuoli on jopa kaksi metriä pitkä ja sen halkaisija on 10 cm.
Koalan aineenvaihdunta on hidasta ja ruumiinlämpö on keskimäärin 36,6 °C, joka on matalampi kuin istukkanisäkkäillä. Koala sietää mataliakin lämpötiloja ja hypotermia iskee siihen vasta ruumiinlämmön pudotessa alle 29 °C. Koaloilla on sinusarytmia eli sen hengitystahti ja pulssi eivät kulje samassa tahdissa. Pulssin on kuitenkin arvioitu olevan 70–140 lyöntiä minuutissa. Vankeudessa elävillä yksilöillä leposyke voi normaalioloissa olla 60–80. Levossa koalan hengitysnopeus on noin 10–11 hengenvetoa minuutissa. Koalat säätelevät ruumiinlämpöään läähättämällä, jolloin hengitysnopeus voi nousta jopa 230 hengenvetoon minuutissa.
Kanta.
Koalan tassut ovat kehittyneet kiipeämistä ja tarrautumista varten.
Koaloiden historiallisesta levinneisyydestä tai lukumääristä ei ole tarkkaa tietoa. Tutkijat kuitenkin arvioivat koaloiden määrän supistuneen 50–90 % eurooppalaisten uudisasukkaiden saapumisen jälkeen. Eurooppalaisten uudisasukkaiden tekemä ensimmäinen merkintä koaloista on vuodelta 1798 eli vasta kymmenen vuotta ensimmäisten uudisasukkaiden saapumisen jälkeen. Aikaisemmin koalat olivat yksi Australian alkuperäiskansojen ravintonaan käyttämistä eläimistä, mutta niiden metsästys ei rikkonut koalapopulaation tasapainoa. Eurooppalaiset alkoivat kuitenkin metsästää koaloita niiden turkin vuoksi ja 1800-luvun lopusta 1900-luvun alkuun noin kolme miljoonaa turkkia päätyi myytiin. Etelä-Australian koalat metsästettiin sukupuuttoon ja Victorian populaatio hyvin lähelle katoamista. Lajin katoamista on pyritty paikkaamaan siirtämällä koaloita muilta alueilta niille alueille, joilta laji on kadonnut. Koalaoiden uudelleensijoittaminen on aiheuttanut joidenkin, erityisesti saarissa sijaitsevien alueiden ylikuormituksen koaloiden määrän lisääntyessä yli alueen ylläpitokapasiteetin.
Koala elää metsäisillä alueilla Australian itä- ja eteläosissa Atherton Tablelandiltä Victorian rannikolle. Laji elää myös muutamilla lähisaarilla, kuten Kangaroo Islandilla. Australian osavaltioista koalaoita tavataan Queenslandin, Uuden Etelä-Walesin, Victorian ja Etelä-Australian alueilla. Niitä ei kuitenkaan esiinny tasaisesti koko alueella vaan ne ovat pirstaloituneet erillisiksi populaatioiksi. Queenslandin osavaltiossa arvellaan 1900-luvun alussa olleen miljoonia koaloita, mutta nykyinen kanta koostuu vain arviolta 100 000–300 000 yksilöstä. Australian Koala Foundation arveli 90-luvulla vapaudessa elävien koaloiden määräksi jotain 45 000 ja 80 000 välillä, mutta on sittemmin nostanut arvionsa 100 000. Australian Koala Foundationin antamia lukuja on kritisoitu liian pieniksi. Järjestö ilmoittaa lukujen sisältävän vain populaatiot, joita voi terveen genetiikan kannalta pitää vakaina ja pysyvinä populaatioina.
Elintavat.
Kylmällä ilmalla koala pyrkii pitämään itsensä lämpimänä käpertymällä palloksi.
Koala on pääsääntöisesti yöeläin. Koala kiipeää ja laskeutuu puista aina pää ylöspäin. Koala elää pääsääntöisesti puissa, mutta se saattaa välillä laskeutua maahan esimerkiksi siirtyessään puusta toiseen. Maassa liikkuessaan se kävelee liikuttaen vuorotellen vastakkaisten puolien etu- ja takajalkoja. Juostessa liikkuminen tapahtuu niin että molemmat etujalat ja molemmat takajalat käyvät maassa vuorotellen. Koalat osaavat uida, mutta se ei ole niiden yleinen liikkumatapa. Koala ui vain, mikäli yksilön elinalue sitä vaatii.
Koala viettää noin 20 tuntia päivästä nukkumalla tai lepäämällä. Se etsii kotipuustaan sopivan oksan tai oksanhaaran, jossa se kykenee lepäämään mukavassa asennossa. Kylmällä säällä koala käpertyy pieneksi mytyksi, jolloin kylmyydelle altistuu mahdollisimman pieni osa sen pinta-alasta. Kuumalla ilmalla koala päinvastoin pyrkii asettumaan niin että sen pinta-ala on mahdollisimman suuri, esimerkiksi levittämällä raajansa levälleen.
Lisääntyminen.
Koalat saavuttavat sukukypsyytensä toisena elinvuonnaan. Urokset kuitenkin lisääntyvät ensimmäisen kerran neljävuotiaina tai myöhemmin, koska koalapopulaation hierarkia ei salli niiden pariutua aikaisemmin. Koaloiden lisääntymiskausi sijoittuu kevät- ja kesäkuukausille eli Australiassa noin syyskuusta maaliskuuhun. Naaraiden kiima kestää noin 35 päivää ja sillä voi lisääntymiskauden aikana olla useita kiimoja. Synnytyksiä on kauden aikana kuitenkin vain yksi. Naaras saa pääsääntöisesti yhden poikasen kerrallaan. Myös kaksoset ovat mahdollisia, mutta toinen niistä useimmiten menehtyy poikasten kasvaessa ja yhden poikasen viedessä emon pussista kaiken tilan.
Naaras synnyttää jälkeläisensä 35 vuorokauden kuluttua hedelmöityksestä. Vastasyntynyt poikanen on noin kaksi senttiä pitkä ja painaa alle gramman. Se on karvaton ja sokea. Se ryömii emonsa vatsapuolen pussiin ilman apua ja tarrautuu kiinni toiseen nisään seitsemän kuukauden ajaksi. Poikasen siirtymisen ajan emo istuu paikallaan, jalat levällään niin ettei mitään ole poikasen tiellä. Emo imettää poikasta kuudesta seitsemään kuukautta. Poikasen kehitys on muiden pussieläinten kehitystä hitaampaa, koska koalaemo pyrkii, ravinnosta saamansa vähäisen energiamäärän vuoksi, säästelemään energiaansa. Poikanen alkaa kurkkia ulos pussista ensimmäistä kertaa noin viikolla 22, jolloin sen silmät avautuvat. 22–30 viikkojen aikana poikanen alkaa syödä maidon lisäksi emon tuottamaa löysää ulostetta, jota kutsutaan Australiassa nimellä "pap". Uusi ravinto sisältää emon elimistössä olevia mikro-organismeja, joita poikasen elimistö tarvitsee kyetäkseen sulattamaan eukalyptuksen lehtiä. Tämän tarkoitus on valmistaa poikasen elimistö eukalyptuksen lehtiin. Kun pussi alkaa käydä jälkeläiselle ahtaaksi, poikanen kapuaa emonsa selkään. Tämänkin jälkeen emo imettää poikasta vuoden ikäiseksi asti. Poikanen pysyy emonsa luona kunnes tämä saa uuden poikasen. Koaloiden on arveltu adoptoivan itselleen muiden koaloiden poikasia, mikäli tämä on menettänyt oman emonsa. Vankeudessa elävät koalaemot voivat myös väliaikaisesti kantaa selässään myös muita kuin omaa poikastaan.
Ravinto.
Koalan ravinto koostuu pääosin eukalyptuksen lehdistä.
Koalan ravinto koostuu pääasiassa eräiden eukalyptuslajien, sekä joidenkin sen sukulaisten kuten Corymbian, Angophoran ja Lophostemonn lehdistä. Toisinaan se saattaa täydentää ruokavaliotaan muiden puiden, kuten akasioiden lehdillä. Ravintona käytettäviä lajeja on yleensä vain muutama ja ne voivat vaihdella alueittain. Yhden alueen koaloiden suosima eukalyptuslaji saattaa toisella alueella jäädä syötäväksi käytettävien lajien ulkopuolelle. Ennen syömistä koala tutkii lehdet tarkkaan haistelemalla niitä. Koala juo harvoin, sillä se pystyy tyydyttämään vedentarpeensa syömistään lehdistä saamallaan nesteellä.
Aikuinen koala syö 200–400 grammaa lehtiä vuorokaudessa. Se hienontaa ne hienoksi puuroksi poskihampaillaan. Lehdet ovat sitkeitä, erittäin niukkaravinteisia ja myrkyllisiä useimmille muille eläimille. Koalan ruoansulatuselimistö on kuitenkin sopeutunut eliminoimaan myrkyt ruokaa käsitellessään.
Fossiilit ja evoluutio.
Fossiilien perusteella tunnetaan viisi muuta "Phascolarctos"-suvun lajia. Koalan lähimpiä jäljellä olevia sukulaisia ovat vompatit.
Nykytila.
Koalaa metsästettiin sen turkin vuoksi 1800-luvun lopusta 1900-luvun alkuun. Koalan turkki oikealla.
Uhat.
Pahin koaloihin nykyisin kohdistuva uhka on niiden elinympäristön tuhoutuminen. Tämä on pääsääntöisesti ihmisten aiheuttamaa heidän raivatessaan koalan tarvitsemia metsiä maataloutta ja asutusta varten. Eurooppalaisten uudisasukkaiden saapumisen jälkeen arviolta 44 % eukalyptus- ja muista metsistä on kaadettu ihmisten tieltä. Elintilan tuhoutumisesta seuraa myös muiden ihmisen aiheuttamien negatiivisten vaikutusten lisääntyminen. Näitä ovat esimerkiksi autojen sekä lemmikkieläinten kuten koirien ja kissojen aiheuttamat kuolemat. Metsien hakkuut lisäävät myös kasvillisuuden lakastumista, mikä puolestaan heikentää koalan ravinnon saantia. Ihmisten lisäksi koaloiden elintilaa tuhoavat myös pensaspalot, jotka voivat tuhota alueen koalapopulaation myös suoralla vaikutuksella.
Suurimman uhkan koalan sairauksista aiheuttaa klamydia, joka on koaloiden keskuudessa hyvin yleistä. Neljä yleisintä bakteerin aiheuttamaa sairautta ovat sidekalvotulehdus, keuhkokuume, virtsatientulehdus sekä tulehdukset sukupuolielimissä. Näistä seuraa sokeutta sekä naaraiden hedelmättömyyttä. Klamydian lisäksi koalat kärsivät myös syövistä. Lajin nykyisiä saalistajia ovat kiilapyrstökotka ("Aquila audax") ja isohaukkapöllö ("Ninox strenua"), jotka hyökkäävät poikasten kimppuun.
Suojelutoimet.
Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto on listannut koalan elinvoimaiseksi lajiksi. Kuten suurinta osaa muistakin Australian eläimistä, on koalaakin kiellettyä pitää lemmikkinä. Aikaisemmin Australian hallitus on jättänyt koaloiden suojelemisen osavaltioiden tehtäväksi ja kaikilla neljällä koalan elinalueisiin kuuluvalla osavaltiolla on ollut omat lainsäädäntönsä lajin suojelemiseksi. Ne ovat myös määrittäneet omat uhanalaisuusluokituksensa koskien lajin esiintymistä kyseisessä osavaltiossa. Victorian osavaltion luonnossa elävä koalakanta on lukumäärältään Australian suurin eikä sille ole määritetty virallista luokitusta. Vuonna 2012 Australian ympäristöministeriö kuitenkin lisäsi
Queenslandin, Uusi Etelä-Walesin ja Australian pääkaupunkiterritorion koalapopulaatiot valtion uhanalaisten lajien listalle. Asiantuntijalausuntojen perusteella kyseisten alueiden populaatioiden tilan katsotaan olevan vaarantunut.
Laji on aikaisemminkin ollut suojeltu osina vuoden 1975 "Wildlife Actia" sekä vuoden 1988 "Flora and Fauna Guarantee Actia". Valtaosassa Queenslandia koala oli luokiteltu yleiseksi lajiksi, mutta Itä-Queenslandin bioalueella sen tila oli määritelty alueellisesti vaarantuneeksi. Queensland on kehittänyt koalansuojeluohjelman vuosille 2006–2016 ja osavaltio sijoittaa ohjelman neljän ensimmäisen vuoden aikana 2,1 miljoonaa australian dollaria sen toteuttamiseen. Ennen valtiotason uhanalaisuuslistausta Uusi Etelä-Wales oli määritellyt koalan vaarantuneeksi lajiksi. Yhdysvallat määritteli vuonna 2000 koalan uhanalaiseksi () lajiksi.
Esiintyminen kulttuureissa.
Koala on yksi Australian turismin vetonauloista.
Koala on yksi Australian tunnetuimmista ikoneista sekä yksi suosituimmista turistinähtävyyksistä. Hundloe ja Hamilton arvioivat vuonna 1996 Australian turismiin liittyvästä liikevaihdosta noin 1,1 miljardin dollarin olevan koalan ansiota ja koalaturismin tarjoavan noin 9 000 työpaikkaa. Koala on Queenslandin virallinen kansalliseläin.
Erään Australian alkuperäiskansan tarinana mukaan koala menetti häntänsä suuressa pensaspalossa. Useiden heimojen tarinoihin kuuluu myös uskomus siitä, että koalaan liittyviin perinteisiin kohdistuvasta epäkunnioituksesta seuraa suuri kuivuus.
Koala esiintyy hahmona australialaisessa piirretyssä Vili Vilperi sekä animesarjoissa "Fushigi na koala Blinky" ja "Koala boy Kokki". Australialainen suklaamerkki Caramello Koala valmistaa koalan mallisia suklaakonvehteja.


Galileo (satelliittipaikannusjärjestelmä).
Galileo on Euroopan unionin ja Euroopan avaruusjärjestön (ESA) yhteinen hanke eurooppalaisen satelliittipaikannusjärjestelmän luomiseksi. Järjestelmä on nimetty italialaisen tutkijan Galileo Galilein mukaan.
Galileon on tarkoitus tarjota EU-maille muista valtioista riippumaton paikannusjärjestelmä. Järjestelmälle on luvattu GPS:ää ja GLONASSia parempi paikannustarkkuus ja paikannuksen luotettavuus. Galileo on tarkoitettu siviilien operoimaksi toisin kuin amerikkalainen GPS, jota operoi Yhdysvaltain ilmavoimat.
Kaksi ensimmäistä Galileo IOV-satelliittia laukaistiin Sojuz-kantoraketilla Kourousta onnistuneesti 21. lokakuuta 2011.
Kaksi kehityssatelliittia.
Ensimmäinen kahdesta Galileon koesatelliitista, GIOVE A, laukaistiin 28. joulukuuta 2005. Englantilainen mikrosatelliiteistaan tunnettu Surrey Satellite Technologies-yhtiö rakensi GIOVE A-satelliitin, joka oli alun perin varasatelliitti.
Pääasiallinen koesatelliitti GIOVE B, jonka rakensi avaruusalan suuryhtiöiden muodostama Galileo Industries-yhteenliitymä (pääosapuolena GIOVE-B:n toteutuksessa oli Astrium GmbH), laukaistiin lukuisten viivästysten jälkeen 27. huhtikuuta 2008.
GIOVE A:n ja GIOVE B:n avulla ITUn Galileo-järjestelmälle antama radiotaajuusvaraus pysyi voimassa, kunnes varsinaiset Galileo-paikannussatelliitit saatiin taivaalle vuoden 2011 lopulla. Kaksi satelliittia ei riitä minkäänlaiseen paikantamiseen missään päin maapallolla. Niiden avulla on myös vaikea testata maanpäällisiä paikannuslaitteita esim. tuotekehityksessä.
Neljä prototyyppisatelliittia.
21. lokakuuta 2011 laukaistiin kaksi ja 12.. lokakuuta 2012 laukaistiin toiset kaksi ESA:n ja EU:n yhdessä rahoittamaa satelliittia. Tämä on ns. In-Orbit Validation eli IOV-vaihe. IOV-vaiheen toteutus maksoi noin kaksi miljardia euroa, josta Euroopan avaruusjärjestön kautta rahoitetaan noin 550 miljoonaa euroa. IOV-vaiheen neljä satelliittia rakensi Astrium GmbH, jonka alihankkijoihin kuului mm. Patria Oy.
Satelliitit, kuten myöhemmätkin Galileo-satelliitit, kiertävät maata kolmella MEO (Medium Earth Orbit) -radalla. Satelliittien ratakorkeus on 23 222 km ja radan inklinaatio 56 astetta.
Satelliitit laukaistaan Sojuz-kantoraketeilla Kourousta, jonne venäläiset rakensivat Baikonurin kosmodromin Sojuz-laukaisutornin kopion - tämä toteutustapa mahdollisti laukaisutornin käyttöönoton ilman koelaukaisua.
Lukumäärä edelleen 30 satelliittia.
30 satelliitin konstellaatiota kutsutaan "Galileo Full Operational Constellationiksi" (FOC), jolla järjestelmä antaa täyden paikannustarkkuuden kautta maailman. Galileo FOC-konstellaation satelliiteista kolme on kiertoradalla olevia varasatelliitteja. Kustannusten noustessa on 2000-luvulla pohdittu myös pienempää satelliittien määrää. Vuoden 2010 suunnitelmassa satelliitteja oli vain 26 kappaletta pyrkien leikkaamaan tällä tavalla kustannusylityksiä. Vuoden 2011 suunnitelmassa konstellaation koko oli jälleen nostettu 30 satelliittiin.
Valmistumisajankohta vuonna 2020?
Alkuperäisen suunnitelman mukaan Galileo-järjestelmän piti olla toimintavalmiina vuonna 2008. Vuoden 2011 alussa Euroopan komissio ilmoitti, että 18 ensimmäistä satelliittia saadaan taivaalle vuoden 2014 loppuun mennessä. Koko järjestelmä valmistuu vuoteen 2020 mennessä jääden jälkeen GLONASSista, GPS:n uudistamisesta kolmanteen sukupolveensa ja Kiinan kansantasavallan Compass-järjestelmistä. Tämä merkinnee EU:n haaveen Galileon merkittävästä markkina-asemasta romahtamista.
Toteutus 2-3 vaiheessa.
18 ensimmäistä Galileo-satelliittia koostuu 4 IOV-vaiheen prototyyppisatelliitista ja 14 FOC-vaiheen satelliitista. Vuoden 2010 alussa 14 Galileo-satelliitin valmistajaksi valittiin saksalainen OHB-yritys eikä Saksan Astrium-yritys, joka oli kehittänyt Galileo IOV-vaiheen satelliitit. OHB GmbH suunnitti FOC-vaiheen satelliiteille uuden satelliittirungon, käyttäen mm. saksalaisen SAR-Lupe-tiedustelusatelliitin suunnitteluosaamista.. Tämä johti satelliittien alihankintaketjun uuteen kilpailuttamiseen. Paikannushyötykuorman rakentaa EADS-konserniin kuuluva englantilainen Surrey Satellite Technology-yhtiö. Kriittisimmän komponentin, atomikellon, valmistaa sveitsiläinen Spectratime.
18 ensimmäisen satelliitin jälkeen loput 12 satelliittia saadaan toteutettua 1,9 miljardin euron lisäkustannuksilla taivaalle vuoden 2020 loppuun mennessä. Tammikuussa 2012 OHB GmbH voitti toisen tarjouskilvan, tällä kertaa kahdeksan Galileo FOC-satelliitin rakentamisesta.
Ensimmäiset tämän Full Operational Constellation eli FOC-sarjan satelliitit laukaistaan vuoden 2012 puolivälissä ja sen jälkeen kaksi satelliittia joka kolmas kuukausi. Vuoden 2010 alussa EU päätti ostaa kymmenen venäläistä Sojuz-kantorakettia Galileo-satelliittien laukaisuun. Galileon laukaisuissa on ehto, että ne pitää laukaista avaruuteen EU:n alueelta, eli käytännössä Kourousta. Arianespace solmi tammikuussa 2012 ESAn kanssa sopimuksen myös Ariane 5 -raketin käytöstä Galileo-satelliitien laukaisussa.
Loput kuusi satelliittia valmistaa joko Astrium tai OHB.
Kehitystyön organisointi.
Järjestelmän esisuunnittelu kesti vuodesta 1994 vuoteen 1998. Vuonna 1999 Euroopan komissio ilmoitti päätöksensä uuden siviilinavigaatiojärjestelmän rakentamisesta. ESA toteutti eurooppalaisen avaruusteollisuuden avulla teknisen kehitystyön vuodesta 1998 vuoteen 2005.
ESAn ja EU:n välisen yhteistyön toteuttajaksi perustettiin Galileo Joint Undertaking -organisaatio. Se tilasi satelliitit Galileo Industries -yritykseltä, joka on Euroopan avaruusteollisuuden suuryritysten yhteenliittymä. Yksityisen sektorin piti pystyä itse rahoittamaan pääosa satelliiteista, mutta IT-kuplan puhjettua usko tähän loppui.
Vuonna 2007 Euroopan komission usko järjestelmän rahoittamiseen yksityisen sektorin toimesta loppui. Hanketta ehdotettiin toteutettavaksi julkisella rahoituksella ESA:n ja EU:n kautta. Marraskuun lopussa 2007 EU:n jäsenmaat pääsivät sopimukseen rahoituksesta, vaikka Espanja ensin äänesti sopimusta vastaan vaatiessaan suurempaa osuutta hankkeesta. Espanja sai linjaan mukautumisesta maahansa kolmannen Galileon päämaa-aseman. EU:n tavoitteena oli vuonna 2007 saada järjestelmä käyttökuntoon vuoteen 2012 mennessä. Tämä julkisen rahoituksen malli vaati urakoitsijoiden uutta kilpailutusta, joka tietysti hidasti ohjelman toteutustahtia. Kilpailutukseen kuuluivat satelliitit, maa-asemat, järjestelmän operointi ja satelliittien laukaisut sekä systeemisuunnittelu.
Tammikuussa 2011 pidetyn “Mid-term review of the European satellite radio navigation programmes” eli Galileo- ja EGNOS-ohjelmien ns. puolivälikatselmuksessa Euroopan komissio ilmoitti virallisesti, että Galileo-järjestelmä on valmis käyttöön vasta vuonna 2020. Sen operointi maksaa tämän jälkeen 800 miljoonaa euroa vuodessa. Komissio tunnusti samalla, ettei Galileolla ole merkittävää tuloa tuottavaa potentiaalia.
Nouseva kustannusarvio.
Lokakuussa 2010 Galileon tilanne alkoi hahmottua tarkemmin: Saksalaisen sanomalehtiartikkelin mukaan järjestelmä ei ole toimintakunnossa ennen vuotta 2018 ja sen rakentaminen maksaa 1,7 miljardia euroa enemmän kuin tähän asti sille on sidottu maksuja ja rahoitusta.
Järjestelmä maksaa 20 vuodessa 20 miljardia euroa - Galileon operointivaiheen arvioitu kustannus 750 miljonaa euroa vuodessa oli ilmeisesti liian alhainen. Lokakuun lopulla 2010 Saksassa uutisoitiin Financial Times Deutschland-lehdessä Galileo-järjestelmän maksavan 22 miljardia euroa sen kehittämisen ja operoinnin alun vuosikymmeninä (1998–2018). Vuoden 2001 alun tieto oli: Järjestelmä on käyttöönoton alkaessa vuonna 2020 tai 2021 kaksitoista vuotta myöhässä ja siihen mennessä sen kustannukset ovat 5,4 miljardia euroa. Tämä summa ei välttämättä pidä sisällään Euroopan avaruusjärjestön vähintään 550 miljoonan euron panostusta eikä 18 satelliitin operointia vuosien 2014–2020 välissä. Keväällä 2011 Euroopan komissio aikoo allokoida 1,9 miljardia euroa lisärahoitusta, joilla uskotaan saatavan aikaan 30 satelliiteista loput (30-4-14=12). Täten koko järjestelmän toteutus maksaa noin 7 miljardia euroa vajaan 20 vuoden aikana.
Ulkopolitiikkaa.
Kiinan kansantasavalta liittyi syyskuussa 2003 mukaan hankkeeseen panostaen siihen 302 miljoonaa dollaria. Kiina rakensi neljään Galileo IOV-vaiheen satelliittiin meripelastuksen transponderit ja niin sanottuja MEOLUT-maa-asemia Kiinaan.
Israel oli Galileon osakas heinäkuusta 2004 alkaen – sen yritykset valmistivat neljän ensimmäisen Galileo IOV-vaiheen satelliitin propulsiojärjestelmien osia.
Yhdysvalloilla ja EU:lla oli 2000-luvun alussa kiista Galileon signaalin moduloinnista. Kesäkuussa 2004 EU päätyi BOC(1,1) (Binary Offset Carrier) modulointiin, jonka avulla Galileo ei häiritse samantaajuista GPS-lähetystä. Euroopan Unioni lupasi suojata lännen turvallisuuskysymykset Galileo-ohjelmassaan ("mutual concerns related to the protection of allied and U.S. national security capabilities") Tämän jälkeen EU on nostanut Kiinan Beidoun esiin ongelmana kerta toisensa jälkeen.
Israel ja Kiina käytännössä heitettiin ulos Galileon johtokunnasta ja koko projektista pois Galileon siirtyessä marraskuussa 2007 kokonaan Euroopan komission hankkeeksi. EU:n ulkopuoliset maat Norja ja Sveitsi saivat Euroopan avaruusjärjestön jäseninä erikoisaseman Galileon hallinnossa. 2.4.2009 Norja sitoutui maksamaan 68,9 miljoonaa euroa osuudestaan Galileossa. Vuonna 2010 Euroopan Komissio päätti poistattaa kiinalaiset transponderit kaikista (4) Galileo-satelliiteista. Ne korvattaneen kanadalaisilla (ts. EU:n ulkopuolisilla, mutta länsimaisilla) laitteilla.
Muun muassa Venäjä ja Intia keskustelelivat Galileon toteuttamiseen liittymisestä, mutta pysyivät siitä erossa.
Kiinan Beidou ja Compass-järjelmät toimivat samalla taajuudelle kuin Galileo varmistaen sen, ettei länsimaat pysty häiritsemään Kiinan paikannussatelliitteja ilman häiriötä Galileo-järjestelmälle. EU:n ja Kiinan välillä on 2000-luvun alkupuolelta ollut kiistaa Compass-järjestelmän paikannussignaalien taajuudesta, mutta vuoden 2011 alussa tuli ilmeiseksi, että Galileo on aikanaan maailman neljäs globaali GPS-tyyppinen paikannussatelliittijärjestelmä ja siksikin sen taajuusvaatimukset eivät ole suurin prioriteetti ITUssa jne.
Maa-asemat.
Galileolla on kaksi päämaa-asemaa: toinen on Münchenissä ja toinen on Rooman lähellä. Järjestelmään kuuluu lukuisia muita maa-asemia kautta maailman.
Suomessa on yksi maa-asema - Geodeettisen laitoksen Vironlahdelle rakentama RIMS-asema, joka monitoroi Galileo-satelliittien lähettämiä paikannussignaaleja ja mittaa signaalien integriteettiä eli laatua (Range and Integrity Monitoring Station).
Galileon toteuttajat.
Suomi on rahoittanut Galileo-hanketta sekä Euroopan avaruusjärjestön että EU:n kautta. Suomalainen teollisuus, mm. Patria ja Space Systems Finland, on toteuttanut IOV-vaiheessa sekä Galileo IOV -satelliittien elektroniikkaa että maa-asemien ohjelmistoja.


Ludvig XIV.
Ludvig XIV (Ludvig Jumalan antama, ja, useimmilla muilla kielillä "Ludwig", lempinimeltään Aurinkokuningas,; 5. syyskuuta 1638, Saint-Germain-en-Laye – 1. syyskuuta 1715, Versailles) oli Ranskan ja Navarran kuningas 14. toukokuuta 1643 lähtien aina kuolemaansa asti. Hän oli kolmas Bourbon-sukuinen ja siten kapetingien dynastiaan kuulunut hallitsija. 4-vuotiaana valtaistuimelle noussut Ludvig XIV on pisimpään Ranskaa hallinnut valtionpäämies. Absolutismiin eli ehdottomaan itsevaltiuteen perustuva monarkia saavutti hänen aikanaan huippunsa, ja hallitsijasta muodostui kaiken toiminnan keskipiste. Ludvig XIV vainosi Ranskan protestantteja (hugenotit) ja aiheutti yli kahdensadan tuhannen kansalaisen paon Ranskasta muun muassa Sveitsiin, Alankomaihin ja Saksaan. Ludvig XIV on myös tunnetuimpia ja arvostetuimpia Ranskan kuninkaita.
Ludvig – Jumalan antama.
Anna Itävaltalainen ja hänen poikansa Ludvig XIV.
Sunnuntaina 5. syyskuuta vuonna 1638 noin kello 11 syntyi kruununperijä, "dauphin", Château-Neuf de Saint-Germain-en-Layessa. Hänen syntymäänsä pidettiin melkoisena ihmeenä: olivathan hänen vanhempansa Ludvig XIII ja Anna Itävaltalainen olleet naimisissa jo 23 vuotta. Lapselle annettiin nimeksi "Louis Dieudonné", "Ludvig Jumalan antama", sillä hänen syntymänsä nähtiin taivaallisen armon osoituksena. Jotkut aikalaiset ajattelivat, että Ludvig XIII ei olisi ollut lapsen biologinen isä, koska hänen huhuttiin yleisesti olevan homoseksuaali.
Pieni Ludvig sai jo syntyessään arvon "Ranskan ensimmäinen poika" ("premier fils de France") ja perinteisemmän arvonimen Viennen Dauphin. Kahden vuoden kuluttua Ludvigin syntymästä hänelle syntyi pikkuveli Filip, josta tehtiin aluksi Anjoun ja myöhemmin Orléansin herttua.
Isänsä Ludvig XIII:n kuoltua Ludvig XIV peri valtaistuimen. Hän oli tällöin vasta 5-vuotias, joten hänen äitinsä Anna Itävaltalainen toimi sijaishallitsijana, mutta luovutti vallankäytön kardinaali Mazarinille. Ranskan ylhäisaatelisto oli vallansiirtoon tyytymätön, koska se ei voinut hyväksyä vallan siirtymistä kardinaali Richelieun uskolliselle apulaiselle.
Kuninkaan kasvatus.
Maaliskuussa 1646 kardinaali Mazarin sai ministerin tehtävien ja velvollisuuksien lisäksi vastuulleen myös Ludvig XIV:n ja tämän nuoremman veljen Filipin kasvatuksen. Hänet nimitettiin kuninkaan ja Anjoun herttuan henkilökohtaisen kasvatuksen ylivalvojaksi.
Ludvig XIV ei ollut kovin työteliäs tai ahkera oppilas latinassa, historiassa, matematiikassa, italiassa tai piirustuksessa, mutta hän osoitti suurta kykyä maalaustaiteessa, arkkitehtuurissa ja musiikissa. Erityisen lähellä Ludvigin sydäntä oli tanssi, joka oli tuohon aikaan oleellinen osa herrasmiehen kasvatusta. On sanottu, että nuori Ludvig XIV harrasti tanssia joka päivä 7-vuotiaasta aina 27-vuotiaaksi. Hän oli myös innokas tenniksen esiasteen jeu de paumen harrastaja sekä metsästäjä.
Värikäs lapsuus.
Lapsuudessaan Ludvig XIV oli usein hengenvaarassa, mutta välttyi täpärästi kuolemalta. Hänen äitinsä ja Mazarin antoivat hänet palvelijoiden valvottavaksi, mutta he eivät huolehtineet hänestä. Kun Ludvig oli yhdeksänvuotias, Ranskan aateliset ja Pariisin porvarit kääntyivät Ludvigin ja etenkin Mazarinia vastaan, syttyi porvarisota, Fonde, joka kesti kuusi vuotta. Ludvig ei koskaan antanut sitä pelkoa, alistusta ja nolostumista anteeksi, joka aateliset hänelle tekivät. Tämä oli omiaan vahvistamaan uskomusta Jumalan antamasta lapsesta ja tämän erityisestä suojelusta. Viisivuotiaana hänet pelastettiin viime hetkellä hukkumasta Palais-Royalen puutarhan vesialtaaseen. Kymmenvuotiaana Ludvig sairastui isorokkoon. Vielä kymmenen päivän kuluttua sairastumisesta lääkärit eivät antaneet mitään toivoa lapsen pelastumisesta, mutta nuori kuningas selvisi kuitenkin sairaudesta. Kolmas läheltä piti -tilanne oli 30. kesäkuuta 1648, kun kuningas sairastui ruokamyrkytykseen Bergues'n kaupungin valloituksen yhteydessä. Ludvigille annettiin viimeinen voitelu 7. heinäkuuta, ja vallanperimystä alettiin jo valmistella. Anna Itävaltalaisen henkilääkärin antama oksennuslääke sai kuninkaan kuitenkin toipumaan.
Fronden koettelemukset.
a> oli kuninkaan kiihkeä vastustaja, mutta armahdettiin kapinoinnista
Päästyään ripille ja nautittuaan ensimmäisen ehtoollisensa 12-vuotiaana Saint-Eustachen kirkossa 25. joulukuuta 1649 nuori kuningas tuli jäseneksi kuninkaan neuvostoon. Juuri samaan aikaan ylin aristokratia asettui Fronde-kapinassa kuninkaan arvovaltaa ja auktoriteettia vastaan. Jo vuonna 1648 oli alkanut ylimmän aristokratian liikehdintä, jonka johdossa oli Contin ruhtinas Armand de Bourbon-Conti. Hänen veljensä Louis II Condé oli myötävaikuttamassa kapinointiin; molemmat ruhtinaat polveutuivat Bourbonin suvusta. Heidän tavoitteenaan oli syrjäyttää kardinaali Mazarin, jota syytettiin erityisesti liian kovaksi käyneestä verotuksesta. Vuonna 1650 korkea-arvoiset ruhtinaat pidätettiin, mutta laskettiin melko pian takaisin vapauteen. Fronde-kapina sai kuitenkin kardinaali Mazarinin pakenemaan kahdesti Ranskasta Espanjaan. Kuningataräiti Anna ja nuori Ludvig pyrkivät liittymään maanpaossa olijoihin 8. helmikuuta 1651, mutta kansa valtasi Louvren palatsin ja esti kuninkaallisen perheen matkaanlähdön.
Kapinointi jätti pysyvät jäljet Ludvig XIV:een. Hän reagoi tapahtumaan myöhemmin jatkamalla kardinaali Richelieun työtä, jonka tarkoituksena oli systemaattisesti vähentää niin sanotun miekka-aateliston valtaa, ja velvoitti heidät palvelemaan erilaisissa hovin tehtävissä. Näin hän todellisuudessa siirsi hallintoa keskitetyn vallankäytön suuntaan, virkamiesaateliston varassa toimivaksi.
Pariisin parlamenttiin kokoontunut "le lit de justice" julisti kuninkaan täysi-ikäiseksi 7. syyskuuta 1651. Kaikki valtakunnan merkittävät aristokraatit ja ruhtinaat kävivät vannomassa uskollisuudenvalansa kuninkaalle, lukuun ottamatta Condén ruhtinaita, jotka olivat kokoamassa Guyennessä armeijaa hyökätäkseen Pariisiin. Ludvig XIV voideltiin Reimsissä 7. kesäkuuta 1651, mutta hän jätti kaikki poliittiset toimet kardinaali Mazarinin tehtäviksi. Itse hän keskittyi jatkamaan sotilaallista koulutustaan Henri Turennen johdolla.
Itsevaltiuden puolustus.
23-vuotias Ludvig XIV Charles Le Brun’in maalaamana. Ludvig päätti samoihin aikoihin ottaa todellisen vallan itselleen. Näin päädyttiin absoluuttiseen monarkiaan.
Ludvig XIV tunnettiin myös lisänimellä Suuri, koska hän vahvisti monarkian asemaa yhteiskunnassa. Hänestä itsestään tuli itsevaltias monarkki, joka oli saanut valtansa Jumalalta. Vuonna 1655, 13. huhtikuuta, kuningas julkaisi 17 määräystä, joiden tarkoituksena oli täyttää kroonisesti tyhjiä valtion rahakirstuja. Väitetään, että tässä yhteydessä Ludvig olisi sanonut kuolemattoman, joskin kiistellyn lauseensa "Valtio olen minä" ("l’Etat c’est moi"). Todellisuudessa hän sanoi näin. Jopa kuolinvuoteellaan vuonna 1715 hän totesi: "Minä poistuin, mutta valtio säilyy aina". Ludvig XIV koki itsensä valtion ensimmäiseksi palvelijaksi.
Fouquet’n eliminointi.
Kardinaali Mazarinin kuoleman 9. maaliskuuta 1661 jälkeen Ludvig XIV:n ensimmäinen toimenpide oli poistaa rahaministerin tehtävä ja ottaa henkilökohtaiselle vastuulleen koko hallituksen johtaminen, mutta kuninkaan lähipiiri ei ollut vakuuttunut hänen kyvyistään valtiomiehenä. Ludvig XIV:n tuli näyttää kykynsä ja todistaa siten arvovaltansa.
a>. Loistavan pääministerin tuli erota tehtävästään, jotta Ludvig XIV pääsi itse loistamaan paremmin.
Kuusi kuukautta myöhemmin, 5. syyskuuta 1661, saavutettuaan 23 vuoden iän, kuningas noudatti neuvonantajiensa mielipiteitä ja antoi pidätyttää vaikutusvaltaisen ministerinsä, Nicolas Fouquet'n (1615–1680), joka oli ollut kaikkivoipa talousministeri ja Ranskan mahtavin henkilö itse hallitsijan jälkeen. Nuori kuningas syrjäytti väärinkäytöksistä syytetyn ministerinsä osoittaakseen valtansa suuruuden.
Vaikka Fouquet olisikin syyllistynyt joihinkin väärinkäytöksiin, ei hän missään tapauksessa ollut toiminut pahemmin kuin edeltäjänsä Mazarin tai seuraajansa Colbert. Hän oli osoittanut kahdeksan vuoden ministerikautensa aikana jopa tiettyä tehokkuutta, sillä Ranskan valtiontalous oli kohentunut siitä tilasta, johon se oli joutunut kolmikymmenvuotisen sodan ja Fronden kapinan seurauksena vuoden 1648 seutuvilla. Kuninkaalla oli kuitenkin tarve näyttää, että hän hallitsi itse ja että hän saattoi eliminoida kenet tahansa, joka oli tullut liian kunnianhimoiseksi.
Kuninkaan ohjelman kolmevuotisen oikeusprosessin jälkeen Fouquet korvattiin Jean-Baptiste Colbertilla vuonna 1665. Tällöin voidaan sanoa aurinkokuninkaan todellisen vallankäytön alkaneen.
Ensimmäiset suuret uudistukset.
a> seurasi Fouquet'ta, kun oli organisoinut tämän "eliminoinnin".
Ludvig XIV Suuren hallituskauden alkupuoli oli suurten hallinnollisten uudistusten aikaa. Se oli eritoten verorasituksen kasvun aikaa. Hän loi vuonna 1667 Ludvigin oikeusjärjestelmän, eräänlaisen siviilioikeusnormiston. Vastaavanlaisen oikeusnormiston rikosoikeuden alalle hän loi vuonna 1670. Metsänkäytön ja merenkulun lainsäädäntöä hän loi vuonna 1669 sekä kauppalainsäädännön vuonna 1673.
Ajan myötä kuninkaan ympärille muodostui kaksi erillistä klaania, jotka kilpailivat toistensa kanssa lähes kaikessa. Colbertin klaani hallitsi lähes kaikkea mikä kosketti taloutta, ulkopolitiikkaa, merenkulkua ja kulttuuria, kun François Michel Louvois'n klaani piti hallussaan erityisesti Ranskan puolustuksen aluetta. Kuningas ottikin tämän vuoksi motokseen: "Hajota, jotta hallitset paremmin". Kuninkaalla oli kaksi kilpailevaa ryhmittymää käskettävänä, ja oli selvää että ne suorittivat tehokasta toistensa kontrollia. Tällä tavoin estettiin ministerien mahdolliset kuninkaaseen kohdistuvat vallankaappaussuunnitelmat.
Vuoteen 1671 Colbertin klaani oli johtavassa asemassa, mutta kun Hollannin vastaisen sodan valmistelut alkoivat ja Colbert suhtautui hyvin varauksellisesti sodan edellyttämään valtion menojen kasvuun, hän menetti suosiotaan kuninkaan silmissä. Tämän lisäksi Colbertin (52 vuotta tuohon aikaan) ja kuninkaan (33 vuotta) ikäero aiheutti sen, että kuningas lähestyi ikätoveriaan Louvois'ta, joka oli vain 30-vuotias ja jolla oli sama harrastus kuin kuninkaalla: sota. Vuoteen 1685 saakka Louvois'n klaani oli kuninkaan suhteen erittäin vaikutusvaltainen.
Ulkopolitiikka.
Ludvig XIV:n syntymän jälkeen Ranska oli ollut jatkuvasti sodassa Espanjaa vastaan erityisesti vastustaakseen Habsburgien valtaa Euroopassa. Ranska osallistui loppuvaiheessa kolmikymmenvuotiseen sotaan, joka päättyi Westfalenin rauhaan vuonna 1648. Maan oli lisäksi selvitettävä sisäiset konfliktinsa, jotka liittyivät Condén johtamaan, pääasiallisesti Espanjan tukeman kapinaan.
Ludvig XIV sotilaana.
23. kesäkuuta 1658 hiljattain englantilaisten kanssa liiton tehneet ranskalaiset saavuttivat Dunkerquessä merkittävän voiton espanjalaisten tukemasta Condésta Denes'n taistelussa. Englantilaisia johti tuohon aikaan lordiprotektori Oliver Cromwell. Kyse oli vasta 20-vuotiaan Ludvig XIV:n ensimmäisestä suuresta voitosta.
Ranskan valtioalue ja valloitukset vuodesta 1552 vuoteen 1798
Hallituskautensa 54 vuodesta Ludvig XIV omisti sodankäynnille kaikkiaan 32 vuotta. Kuningas antoi Colbertin hallita, ja Michel Le Tellierin ja sittemmin tämän pojan Louvois'n avustuksella hän organisoi uudelleen armeijan: yhdisti varainkäytön, perusti Hôtel des Invalidesin (eläkeläis- ja invalidikodin) vuonna 1670 sekä uudisti palvelukseenkutsumisjärjestelmän. Tämä uusi poliittinen toimi vähensi karkulaisten määrää armeijasta, ja sotilaiden elintaso nousi merkittävästi. Kuningas pyysi Sébastien Le Prestre de Vaubania rakentamaan valtakunnan alueelle puolustusjärjestelmien vyön. Ludvig XIV:llä oli käytössään 300 000 miehen vahvuinen armeija, ja vahvistaakseen Ranskan asemia maailman poliittisessa kentässä hän johdatti maan lukuisiin sotiin ja konflikteihin. Ludvig XIV:n ensimmäinen sota oli Dévolution-sota, joka aiheutui Espanjan kuninkaan kuolemasta ja kesti vuodesta 1667 vuoteen 1668. Seuraava suurempi konflikti oli vuodesta 1672 vuoteen 1678 kestänyt Hollannin sota, joka päättyi tunnettuun Nijmegenin rauhaan. Yhdeksänvuotinen sota eli Augsburgin liigan sota tai Pfalzin perimyssota tai käytiin vuosina 1688–1697, ja viimeinen suuri konflikti oli Espanjan perimyssota 1701–1713. Tässä konfliktissa Ranskan edut olivat todella suuret, sillä Ludvig XIV:n pojanpoika oli saatu Espanjan kuninkaaksi ja Habsburgit yrittivät vallata valtaistuinta itselleen.
Nämä sodat kasvattivat huomattavasti Ranskan alueellista kokonaisuutta. Ludvig XIV:n aikana Ranskaan liitettiin Ylä-Elsass, Metz, Toul, Verun (Meuse), ranskankielinen Flanderi, Franche-Comté, Sarren depertementti, Haineut'n kreivikunta ja Ala-Elsass. Tämä kaikki lisäsi merkittävästi Ranskan hegemoniaa Euroopassa. Valtion jatkuva sotatilassa oleminen johti sen kuitenkin vararikon partaalle ja pakotti kohottamaan jo raskaaksi käynyttä kansan verotaakkaa, tosin verotuksen kohteeksi joutuivat myös aateliset. Myös kuninkaallisen perheen tuli maksaa veronsa. Ludvig XIV:n hallitusaikana aatelistosta tuli kurtisaanien sääty, joka oli alistettu kuninkaan tahtoon. Kuningas antoi poliittisen vallan porvaristolle, josta Colbert käy hyvin esimerkkinä. Hän salli vain rajoitetun aloitteellisuuden aatelistolle, jota hän halveksi. Hänen seuraajansa Ludvig XV ei noudattanut samaa politiikkaa.
Ludvig XIV:n valtakauden alussa toinen suuri ja voimakas valtio oli Espanja, kun taas hallituskauden lopulla Englanti tuli vaarallisimmaksi vastustajaksi.
Talous.
Kuningas Ludvig XIV ja Colbert; Charles Le Brunin kuvaamina
Ludvig XIV:n talouspolitiikka oli hyvin yksinkertaista: kuningas kulutti sodassa kaiken sen rahan, jonka Colbert onnistui haalimaan valtion kirstuihin. Mazarinin aikana kiristyvä verotus oli alkuunpanijana lukuisille kansannousuille, vastaaville kuin oli ollut aateliston kapina Fronde ja kansan kapina Jacquerie: Solognen alueen maatyöläisten eli puukengänkäyttäjien kapina huhtikuusta elokuuhun 1658 ja Boulonnaisin kapina toukokuussa 1662 (tapahtumaa kutsutaan joskus Lustucrus-kapinaksi).
Mazarinin jälkeen Colbert jatkoi uusien taloudellisten keksintöjen tekoa. Hän kehitti merkantilismista oman version, jota kutsuttiin sittemmin colbertismiksi. Tämä talouspolitiikka voidaan selittää parilla sanalla: on lisättävä vientiä ja vähennettävä tuontia. Hän perusti manufaktuureja, jotka saattoivat olla valtion omistuksessa, kuten Beuvais'n kutomo ja Cobelinsin manufaktuuri, tai yksityisessä omistuksessa kuten Saint-Cobainin manufaktuuri. Valuutan virtaamiseksi maahan Colbert suosi vientiä ja tuki sitä valtion kautta. Hänen politiikkaansa kuului myös tuonnin rajoittaminen ja voimakas protektionismi. Hän kehotti ja houkutteli Euroopan parhaita käsityöläisiä tulemaan töihin Ranskaan, jotta maa olisi voinut tarjota parhaan mahdollisen laatuluokan tuotteita, joita olisi laatunsa puolesta myös helppo myydä. Helpottaakseen kaupankäyntiä Colbert paransi Ranskan infrastruktuuria erityisesti uusia maanteitä rakentamalla. Poikansa Jan-Baptiste Colbertin eli Seignelayn markiisin avustuksella hän kehitti myös kauppalaivastoa viennin edistämiseksi ja kuninkaallista sotalaivastoa saattueiden matkanteon turvaamiseksi. Siirtomaiden lisääminen ja niin sanottujen kauppakomppanioiden kehittäminen kuuluivat myös Colbertin ohjelmaan. Vaikka innokkaan hallitsijan ja hänen ministerinsä kiinnostuksen kohteena olikin koko silloinen tunnettu maailma, perustettiin heidän aikanaan vain Ranskan Itä-Intian kauppakomppania, Ranskan Länsi-Intian (Amerikan) kauppakomppania, Välimeren ja Osmanien valtakunnan kauppakumppania sekä Senegalin (Afrikan) kauppakomppania, jonka osalle tuli orjien kolmikantakaupan organisointi.
Siirtomaaisännyyden kehitys.
Vuonna 1654 Kanada kolonisoitiin sen runsaiden luonnonvarojen, erityisesti turkisten vuoksi. Alueita hallitsi Uuden-Ranskan kauppakomppania. Vuonna 1659 perustettiin kuningas Ludvig Pyhän mukaan nimetty kauppapaikka, joka sijaitsi Ndar-saarella Senegalin rannikolla. Vuonna 1673 Senegalin kauppakomppania sai oikeuden orjien välittämiseen Antillien saarille.
Vuonna 1665 Ludvig XIV perusti Itä-Intian kauppakomppanian, joka sijoitettiin Madagaskarin saarelle. Samana vuonna Colbert osti Guadeloupen Charfles Houel du Petit Préltä, Amerikan saarten kauppakomppanian johtajalta, sekä Martiniquen saaren Jecques Dryel Duparqueltä. Kaikki nämä alueet luovutettiin Intian kauppakomppanian hallintaan, joka koki konkurssin vuonna 1674. Tällöin alueet liitettiin uudelleen kuningaskuntaan. Vuonna 1677 amiraali Jean d'Estrées anasti kuninkaan määräyksestä Ranskan Guayanan hollantilaisilta. Lisäksi vuonna 1682 René La Salle perusti Mississippi-joen suulle ranskalaisen siirtokunnan, joka sai nimekseen Louisiane (Nouvelle-France) Ludvig XIV:n kunniaksi. Vuonna 1697 Ranskalle määrättiin Ryswickin rauhassa läntinen puoli Haitin saaresta, nykyinen Haitin tasavalta.
Kaikesta huolimatta Colbert oli kiinnostuneempi siirtomaista kuin Ludvig XIV. Kuninkaalla oli tarve saada tykinruokaa jatkaakseen sotia Euroopassa, ja vain hyvin pieni joukko asukkaista lähetettiin siirtomaihin: sitoutuneet ja nuoret orpotytöt – "les filles du roi", kuninkaan tytöt – lähetettiin Kanadaan. Colbert näki siirtomaiden kehittämiseen laajat mahdollisuudet, mutta totesi Amerikan mantereen alueen intendentin kanssa käymässään kirjeenvaihdossa tiukasti, että siirtomaiden tehtävänä on palvella kuningaskuntaa eivätkä ne saa kehittyä kuningaskunnan teollisuuden kustannuksella. Kuitenkin hän perusti siirtomaiden luonnollisen kehityksen edistämiseksi sakkomaksun naimattomille 20 vuotta täyttäneille miehille ja 16 vuotta täyttäneille naimattomille naisille. Toisaalta hän aloitti lapsiperheiden tukemisen: yli kymmenlapsisille perheille jaettiin 300 livren erikoistuki.
Musta lainsäädäntö.
Maaliskuussa 1685 Ludvig XIV sääti ns. "Mustan lainsäädännön", joka sallii orjien täydellisen hyväksikäytön siirtomaissa. Tämän lainsäädännön, joka vastustajien mielestä salli orjuuden institutionalisoinnin, oli tarkoitus rajoittaa kauppaa ja antaa orjille oma statuksensa, sillä tätä ennen he olivat vain omistajiensa irtaimistoa samalla tavoin kuin tuolit tai pöydät. Laissa taattiin orjille omistusoikeus, luonnollisesti hyvin rajoitettuna. He saivat oikeuden vanhuuseläkkeeseen, heitä oli kohdeltava hyvin ja heidän oli saatava kunnon ravintoa. Lainsäädännöllä siis säädeltiin mustien kohtelun kehykset.
Uskonsodat.
Ranskassa käytiin 40 vuotta kestäneet veriset uskonsodat, nk. hugenottisodat (1562–1598) katolisten ja protestanttien (hugenottien) välillä. Sodat päättyivät hetkellisesti vuonna 1598 Henrik IV Navarralaisen julistamaan Nantesin ediktiin. Se takasi hugenoteille uskonvapauden ja he saivat oikeutensa jossain määrin turvatuksi. Katolisen Ludvig XIII:n (1601–1643) aikana uskonsodat jatkuivat. Richelieu ja Ludvig XIV kumosivat ediktit ja aloittivat järjestelmälliset protestanttien vainot, jotka kärjistyivät vuonna 1685, jolloin noin 250 000 hugenottia joutui sorron ja vainojen takia muuttamaan pois Ranskasta muun muassa Alankomaihin, Sveitsiin, Saksaan ja Englantiin.
Uskonnolliset reformit.
Ludvig XIV oli gallikanismin partisaani, tavoitteena oli paavin määräysvallasta itsenäinen ja yhdistynyt kristillinen Ranska. 13. joulukuuta 1660 kuningas teki parlamentille tiettäväksi, että hän oli päättänyt poistaa juurineen jansenismin, eräänlaisen jälkireformoidun katolisen uskonnon tulkinnan. Tämä ei kuitenkin estänyt häntä valitsemasta Simon Arnauld de Pompennea, tunnettua jansenistia, valtiosihteerikseen vuonna 1671 kun oli saatu aikaiseksi rauha kirkollisiin asioihin. Samasta syystä Ludvig XIV toimi myös protestantismia ja Pyhän Sakramentin veljeskuntaa vastaan.
Jos Ludvig XIV:llä oli hallituskautensa alkupuolella erimielisyyksiä paavin kanssa ja jopa sodan uhka vuonna 1662 paavi Aleksanteri VII:ttä vastaan, niin vuodesta 1684 lähtien aurinkokuningas oli huomattavasti enemmän uskonnollisesti suuntautunut. Kuningatar Marie-Thérèse ja Colbert olivat molemmat kuolleet vuonna 1683, ja Madame de Maintenon oli tullut kuninkaan salaiseksi puolisoksi. Kerrotaan, että hän oli kiihkeä Nantesin julistuksen puolustaja, mutta nykyinen tutkimus ei voi vahvistaa moista näkemystä.
Nantesin julistuksen peruutus.
Nantesin julistus on Nantesin kaupungissa 13. huhtikuuta 1598 allekirjoitettu laki, jonka antoi Ranskan kuningas Henrik IV. Siinä kuningas salli protestanteille uskonnonvapauden joidenkin ehtojen rajoissa, ja samalla heille sallittiin joitakin sotilaallisia linnoituksia. Nantesin julistuksen protestanteille antamat takuut sotilaallisten tukikohtien säilyttämisestä kumottiin jo aikana. Sen uskonnolliset kohdat kumottiin Ludvig XIV aikana vuonna 1685 Fontainebleaun julistuksella, jonka oli kuninkaan lisäksi allekirjoittanut hänen kanslerinsa Michel Le Tellier (1603 – 1685). Protestanttinen uskonto kiellettiin tämän jälkeen kaikkialla Ranskan valtion alueella. Tämän kumoamisen seurauksena useat hugenotit lähtivät siirtolaisiksi protestanttisiin maihin: Englantiin, Saksaan, Sveitsiin, Alankomaihin ja sen siirtomaihin. Voidaan puhua 200 000 pakolaisesta, joista useat olivat käsityöläisiä ja kaupunkien porvarisperheiden jäseniä.
Hiljattain historioitsijat Michel Morrineau ja Jannine Garrisson ovat luoneet huomattavasti monivivahteisempaa kuvaa tämän karkotusjulistuksen taloudellisista seurauksista. Voidaan siis havaita, että Ranskan talous oli komean suurellinen vuonna 1686. Ranskalaisten asuma-alueiden syntyminen eri puolille Eurooppaa salli myös uusien vientimarkkinoiden avaamisen, mutta samalla se merkitsi tulevan vuosisadan myötä ranskankielisen kulttuurin nousua Eurooppaa dominoivaksi.
Nantesin julistuksen kumoamisella oli myös epäsuoria vaikutuksia protestanttien kapinoihin, kuten ns. kamisardien sota. Myös kääntyminen katoliseen uskontoon lisääntyi. Protestanttinen uskontunnustus ei ollut kuin pieni vähemmistö Ranskassa Ludvig XIV:n aikana. Se ei ollut koskaan yli 10 % suurempi, ei myöskään uskonsotien aikana.
Kesyttämällä aateliston Ludvig XIV kesytti myös uskonnon. Jos lukuisat aateliston jäsenet tunnustivat protestanttista uskontoa 1500-luvulla, niin kysymys oli enemmän politiikasta kuin uskosta, joskin jotkut heistä liittyvät myös Jean Calvinin joukkoihin. Ludvig XIV loi hovin, joka perustui tasapainoon eri aatelisten ryhmittyminen välillä. Kuningas onnistui käännyttämään lukuisia protestanttisia aatelisia, jotka tavoitellakseen tehtäviä hovissa kääntyivät kaikkein katolisimman ruhtinaan uskontoon, katolilaisuuteen. Eräät historioitsijat ovatkin tulkinneet asian niin, että Ranskan tuli olla hallittu "yhden kuninkaan, yhden uskon ja yhden lain perusteella". Mazarinin kuoleman jälkeen Ludvig ministereineen vähensi pala palalta protestanttien erioikeuksia, joita monarkia oli sallinut vuodesta 1598 lähtien. Näiden oikeuksien poistaminen ei ollut äkkipikaistuksissa tehty toimenpide, vaan hidas ja pehmeä jatkuma, sillä protestanteilla ei ollut pätevää ja karismaattista johtajaa, joka olisi saattanut kilpailla katolisen monipuolisen ja vahvan propagandan kanssa.
Ludvig rakentajana.
Kuningas Ludvig XIV:n ajatuksissa kuningaskunnan suuruutta mitattiin sen rakentamisen mahtavuudella. Sen lisäksi, että hän laajennutti vähitellen koko hallituskautensa ajan mahtavaa Versailles'n palatsia, hän rakensi myös Marlyn palatsin, johon hän saattoi kutsua kaikkein intiimeimpiä vieraitaan. Kaikissa palatseissaan, kuten hallituskautensa alkuajan Saint Germainissa, hän toteutti André Le Nôtren suunnittelemat puutarhat.
Pariisissa hän rakennutti Seinen ylitse vievän "Kuninkaallisen sillan" (Pont Royal). Se rahoitettiin kuninkaan henkilökohtaisista varoista, jotka oli tosin kansalta veroina kerätty. Muita olennaisesti Pariisin kaupunkikuvaan liittyviä rakennuskohteita olivat Champs-Élysées -katu, Invalidi-hotelli eli sotainvalidien ja eläkeläisten kotikasarmi sekä Vendôme- ja Victoires-aukiot. Kiinnostuksensa tieteisiin hän ilmaisi rakennuttamalla observatorion. Nämä kaikki ovat edelleenkin osa Pariisin kaupunkikuvaa.
Ludvig XIV uudisti perusteellisesti kaupunkirakenteita muun muassa Lillessä, Besançonissa, Belfortissa ja Briançonissa; hän näet antoi kaupunkien linnoitusten luomisen Vaubanin tehtäväksi. Eräitä kaupunkeja kuten Versailles ja Neuf-Brisach hän joko perusti tai kehitti suurimittaisesti. Parantaakseen kuninkaallista laivastoa Ludvig XIV kehitti sekä Brestin että Toulonin satamia ja arsenaaleja. Hän perusti Rochefortin sotasataman Atlantin rannalle, mutta kehitti myös Lorientin ja Sèten kauppasatamia sekä perusti vapaasataman ja kaleerilaivaston Marseilleen.
Ludvig XIV töitä eri puolilla Ranskaa ovat myös: vuonna 1680 aloittaneen Comédie-Françaisen luominen, sekä vuonna 1681 tapahtunut Midin kanavan avaaminen liikenteelle. Tämä kanava yhdistää Atlantin ja Välimeren ja kulkee Toulousen kautta. Marraskuussa vuonna 1682 kuningas laski Lycée Louis-le-Grand -collègen peruskiven Pariisissa, oppilaitoksesta tuli nopeasti hyvin suosittu ja samalla myös arvostettu. Vuonna 1702 hän jakoi Pariisin 20 kortteliin eli arrondissementiin ja perusti kaupunkiin julkisen katuvalaistuksen sekä poliisivoimat, jonka tehtävänä oli päivystää pääkaupungin kaduilla.
Ludvig XIV – taiteiden suojelija.
Molière, eräs Ludvig XIV suosikkitaiteilijoista
Fouquet'n pidätyksen jälkeen Aurinkokuningas halusi matkia ministerinsä loistavan ylellistä elämää. Ludvig XIV oli äärimmäisen tuhlaileva ja kulutti suunnattomia summia kuninkaallisen hovin menoihin. Hän toimi mesenaattina ja taiteiden suojelijana tukiessaan taloudellisesti aikakautensa suuria kulttuurihenkilöitä, joita olivat esimerkiksi Molière (ystävyyden sinettinä hän suostui tulemaan hänen ensimmäisen lapsensa sylikummiksi), muusikko Jean-Baptiste Lully tai sisustaja Charles Le Brun ja puutarhuri André Le Nôtre. Hän sijoitti Ranskan akatemian henkilökohtaiseen valvontaansa, ja hänestä tuli akatemian "protecteur". Ludvig XIV käytti merkittäviä summia Louvren uudistamiseen ennen kuin oli lopullisesti päättänyt valita Versailles'n kuninkaalliseksi residenssikseen. Hän muutti Versailles'hin vuonna 1682 kahdenkymmenen vuoden uudistus- ja laajennustöiden jälkeen.
Ludvig XIV:n elämäntyyliä ja kulttuuriharrastuksia matkittiin lähes kaikissa Euroopan hoveissa. Elämänmuodon vaikutukset levisivät porvaristoonkin, joskin laimentuneina ja vähäisinä viittauksina alkuperäiseen. Aurinkokuninkaan aikakautta pidetään yleisesti barokin aikakautena, joskin Ranskassa on vakiintunut nimitys Ludvig XIV -tyylistä ja -kaudesta.
Ludvig XIV ja naiset.
Teini-ikäisenä Ludvig XIV kohtasi Mazarinin veljentyttären Marie Mancinin, ja heidän välilleen syntyi suuri intohimo. Tämä oli vastoin kardinaalin tarkoituksia, siis Ranskan etua, mutta myös omien etujensa tähden hän halusi naittaa veljentyttärensä Espanjan kruununperilliselle. Vuonna 1670 kirjailija Jean Racine sai kuninkaan ja Marie Mancinin suhteesta aiheen "Bérénice"–näytelmän kirjoittamiseen.
Useissa tarinoissa väitetään, että Catherine de Bauvais olisi saanut etuoikeuden kuninkaan poikuuden viemiseen, mutta historioitsijat ovat tarinoiden kanssa jyrkästi eri mieltä. Joka tapauksessa tämä alhaista syntyperää olevan nainen sai osakseen suunnattoman kunnian, kun kuninkaan äiti Anna Itävaltalainen lahjoitti hänelle Louvren työmaalle aiotut rakennuskivet. De Bauvais rakennutti kivistä yksityisen palatsin Pariisiin, jossa se vieläkin sijaitsee osoitteessa 68 Place des Vosgues. Näin rakennetun palatsin nimi on yksinkertaisesti vain Bauvais-palatsi.
Myöhemmin suurena naissankarina kuningas rakennutti salaisen portaikon Versailles'n palatsiin, jotta hän voisi liittyä lukuisten rakastajattariensa seuraan salaa ja milloin tahansa. Nämä suhteet ärsyttivät "Compagnie du Saint-Sacrement" -nimistä uskonnollista ja kiihkomieleistä salaseuraa. Jacques Bénigne Bossuet ja rouva de Maintenon yrittivät johdatella kuninkaan kohden suurempaa hyveellisyyttä.
Järkiavioliitto.
7. marraskuuta 1659 espanjalaiset hyväksyivät ns. Pyreneiden sopimuksen allekirjoittamisen. Sopimuksella määrättiin tarkoin Ranskan ja Espanjan välinen raja Pyreneillä. Toisaalta Ludvig XIV hyväksyi, ehkä vastentahtoisesti, sopimuksen pykälien noudattamisen, jopa sen, missä hänen odotettiin avioituvan infanta Marie-Thérèse d'Autrichen (1638–1683) kanssa. Marie-Thérèse oli Espanjan kuninkaan Filip IV:n ja Ranskan prinsessan Elisabetin tytär.
Avioliitto solmittiin Baskimaalla, Saint-Jean-de-Luz'in kaupungissa 9. kesäkuuta 1660. Ludvig XIV oli tutustunut tulevaan aviopuolisoonsa vain kolme päivää aiemmin. Tämä ei osannut lainkaan ranskaa, mutta juorut kertovat, että Ludvig täytti miehiset velvollisuutensa kiihkeästi, todistajien läsnä ollessa.
Kysymys perimyksestä.
Vallanperimysongelmat ja samalla myös Ludvig XIV:n terveys tulivat ajankohtaisiksi hallituskauden lopulla. Vuonna 1711 hänen poikansa Ludvig Grand Dauphin kuoli isorokkoon 49 vuoden ikäisenä. Seuraavana vuonna Ludvig XIV:n pojanpoika, Burgundin herttua Louis (1682 – 1713), josta oli isänsä kuoleman jälkeen tullut dauphin, ja hänen toinen poikansa kuolivat tuhkarokkoon. Burgundin herttua oli jo aiemmin menettänyt vanhimman poikansa vuonna 1705. Hänelle ei jäänyt kuin yksi poika, tuleva Ludvig XV.
Espanjalainen sukuhaara.
Ludvig XIV ja hänen perheensä.
Grand dauphinin toinen poika valittiin Espanjan kuninkaaksi vuonna 1700, ja hän otti nimekseen Filip V. Samalla hän luopui kaikista vaatimuksistaan Ranskan kruunuun ns. Espanjan perimyssodan yhteydessä ja sen päättäneessä Utrechtin rauhassa. Näin Ludvig XIV toteutti haaveensa saada oman sukunsa Bourbon-dynastian jäsen Espanjan valtaistuimelle. Huolimatta useista muutoksista Bourbon-suku on säilyttänyt Espanjan kruunun hallussaan aina meidän päiviimme saakka, ja kuningas Juan Carlos I on näin ollen Ludvig XIV:n jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.
Ranskalainen sukuhaara.
Mitä tulee muuhun perimykseen, niin Ranskan Kaarle, Berryn herttua (synt. 1686) kuoli vuonna 1714. Espanjan sukuhaaraa lukuun ottamatta Ludvig XIV:n ainoa legitiimi miespuolinen perillinen oli Anjoun herttua, Ludvigin pojanpojanpoika. Hän oli vuonna 1710 syntynyt pieni ja heikon terveyden omaava poika. Kun ei ollut jäljellä kuin hyvin vähäinen määrä ns. veriprinssejä, jotka kuuluivat Bourbon-suvun nuorempiin haaroihin, päätti kuningas Ludvig XIV vahvistaa kuninkaallista perhettä laillistamalla perimykseen oikeutetuiksi myös Mainen herttuan Louis August Burbonin ja Toulousen kreivin Louis Alexandren, jotka olivat kuninkaan aviottomia lapsia suhteesta rouva de Montespanin kanssa. Kuninkaan laillinen suora jälkeläinen Anjoun kreivi tuli kuitenkin dauphiniksi ja lopulta hallitsijaksi nimellä Ludvig XV. Hänen alaikäisyytensä tähden valtionhoitajan tehtävät oli uskottu Orléansin Filipille (1674 – 1723), joka oli Ludvig XIV:n veljenpoika ja vävy.
Viimeiset vaiheet.
Ludvig XIV kuoli 1. syyskuuta 1715 jalassaan olevaan kuolioon hännystelijöidensä ympäröimänä sairastettuaan kahden tai kolmen päivän ajan. Hänen sanotaan julistaneen kuolinvuoteellaan: "Minä lähden, mutta valtio säilyy aina". Ludvig XIV:n hallituskausi oli kestänyt 72 vuotta ja 100 päivää. Hänet haudattiin kaikin mahdollisin kirkollisin sakramentein, jotka ovat "kaikkein kristillisimmälle kuninkaalle" omistettuja, ja hänen hautansa sijaitsi Saint-Denisin luostarin basilikassa.


Luettelo Ranskan kuninkaista.
Tämä on luettelo Ranskan kuninkaista. Luettelo alkaa Kaarle Kaljupäästä. Hänen isänsä Ludvig Hurskaan kuoltua frankkien valtakunta jaettiin kolmeen osaan, joista Kaarle sai hallittavakseen läntisimmän. Tätä frankkivaltakunnan kolmannesta pidetään nykyisen Ranskan alkuna.
Karolingit (843–987).
"Eudes, Robert I ja Rudolf eivät kuuluneet karolingien sukuun, vaan olivat samaa sukua kuin tulevat kapetingit. Heidän edustamastaan sukulinjasta ajalta ennen Hugo Capetia käytetään nimitystä robertien-dynastia."
Kapetingit (987–1792, 1814–1848).
"Kapetingi-dynastian miespuoliset jäsenet hallitsivat Ranskaa vuosina 987–1792 ja vuosina 1814–1848. Dynastian eri sukuhaarat hallitsivat vuoden 1328 jälkeen nimillä Valois ja Bourbon"
Suorat kapetingit (987–1328).
"Luettelossa ei ole Hugo Magnusta, vanhinta poikaa, eikä Filipiä, vanhinta poikaa, koska he olivat yhteishallitsijoita isiensä kanssa."
Bourbon-suku (1589–1792).
Ensimmäinen tasavalta (1792–1804)
Bourbon-Orléansin suku (1830–1848).
Toinen tasavalta (1848–1852)
Bonaparte-dynastia, toinen keisarikunta (1852–1870).
Ranskan kuninkaat


Juhana I (Ranska).
left
Juhana I Postuumi (, 15. marraskuuta 1316 – 20. marraskuuta 1316) oli Ranskan kuningas elämänsä ainoat viisi päivää. Hänen vanhempansa olivat edellinen kuningas Ludvig X Itsepäinen ja Unkarin Clemence. Hän kuului Kapeting-dynastiaan. Hänen isänsä oli kuollut jo viisi kuukautta ennen pojan syntymää ja maassa hallitsi sijaishallitus.
Juhana eli vain viisi päivää ja monet uskoivat, että hänen setänsä Filip aiheutti kuoleman päästäkseen itse valtaistuimelle. Liikkui myös huhuja, joiden mukaan Filip olisi kidnapannut lapsen ja vaihtanut tämän tilalle kuolleen vauvan. 1350-luvulla Provenceen ilmestyi mies, joka väitti olevansa kuningas Juhana I. Hänet teljettiin nopeasti vankilaan, jossa hän kuoli.
Lapsikuningas haudattiin Saint-Denisin basilikaan.
Juhana I
Juhana I
Juhana I


Ludvig.
Ludvig (Ludwig) on germaanisperäinen miehen etunimi, jonka alkumuoto "Clodowech" merkitsee "kuuluisaa soturia". Nimi muunnelmineen on ollut myös monien hallitsijoiden nimenä. Nimen ranskankielinen vastine on Louis, mutta Ranskan Louis-nimisistä kuninkaista käytetään suomessa vakiintuneesti nimeä Ludvig.
Suomessa nimi on 1900-luvun alusta vuoden 2009 loppuun mennessä annettu 1245 henkilölle muodossa Ludvig ja 186 henkilölle muodossa Ludwig. Nimeä ei ole suomenkielisessä almanakassa, mutta suomenruotsalaisessa almanakassa samoin kuin Ruotsissa Ludvigin nimipäivä on 2. lokakuuta.


Kaarle.
Kaarle on suomalainen muoto alkuaan vapaata miestä tarkoittavasta germaanisesta sanasta "charal", joka on toiminut etunimenä jo varhain. Kaarlen nimipäivä on 28. tammikuuta, Kaarle Suuren kuolin- ja muistopäivänä. Nimen muunnoksia ovat Kaarlo ja Kalle.
Väestörekisterikeskuksen mukaan nimi Kaarle on Suomessa annettu vuoden 2009 loppuun mennessä 6 982 henkilölle, joista neljä on naisia.
Nimi eri muunnelmineen on keskiajalta saakka ollut yleinen monien Euroopan maiden hallitsijoilla. Suomen kielessä nimeä Kaarle käytetään vakiintuneesti monista hallitsijoista, joiden varsinaisena nimenä on ollut jokin tämän nimen muunkielinen vastine, esimerkiksi Carolus, Charles tai Karl.
Hallitsijoita.
Englannin kuninkaita (engl. "Charles")
Espanjan kuninkaita (esp. "Carlos")
Frankkien kuninkaita: (katso myös Ranskan kuninkaat)
Itävallan keisari ja Unkarin kuningas (saks. "Karl")
Monacon ruhtinaat (ransk. Charles)
Norjan kuninkaat ("Carl")
Portugalin kuningas (port. "Carlos")
Ranskan kuninkaita ja frankkilais-roomalaisia keisareita (ransk. "Charles")
Romanian kuninkaita (roman. "Carol")
Ruotsin kuninkaita (ruots. "Karl")
Kaarlet I–VI olivat historioitsija Johannes Magnuksen 1500-luvulla keksimiä tarukuninkaita. Hänen teokseensa perustuen Kaarle-herttua otti kuitenkin kuninkaaksi tullessaan järjestysnumeron IX, minkä jälkeen muistakin Kaarle-nimisistä kuninkaista, sekä varhaisemmista että myöhemmistä, on käytetty sen mukaisia järjestysnumeroista.
Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisareita
Kaarle -nimisten keisarien järjestysluvut alkavat IV:stä, sillä frankkien hallitsijat Kaarle Martel, Kaarle Suuri ja Kaarle Paksu olivat myös Saksan hallitsijoita.
Sardinian kuninkaita
Unkarin kuninkaita (unkariksi Károly)


Tacitus.
Publius Cornelius Tacitus (n. 55 – 120) oli roomalainen senaattori ja historioitsija. Häntä pidetään Rooman merkittävimpänä historioitsijana ja eräänä huomattavimmista roomalaisista kirjailijoista.
Elämä.
Tacituksen elämästä tiedetään hyvin vähän. Hän syntyi ehkä Galliassa tai Pohjois-Italiassa senaattori- tai ritarisäätyyn kuuluvaan perheeseen. Hän opiskeli Roomassa ja kävi läpi tavanmukaisen virkauran ("cursus honorum"). Hänestä tuli senaattori ja vuonna 97 konsuli. Vuosina 112-113 hän toimi Asian provinssin kuvernöörinä. Hän kuoli luultavasti joskus vuoden 115 jälkeen.
Teokset.
Tacituksen tyylillinen esikuva oli Sallustius ja hän arvosteli terävästi keisarivaltaa. Hänen historiannäkemyksensä keisarinhovin juonitteluista on ironinen ja pessimistinen. Tacituksella oli omaperäinen selkeä ja koruton kirjoitustyyli, joka poikkesi sekä hopea- että kultakauden valtavirrasta.
Tacituksen pääteokset ovat "Historiae" ja "Annales". "Historiae" eli ”historiankirjat” kertoo Rooman historian Rooman keisari Neron kuolemasta vuonna 69 eteenpäin. Vain neljä ensimmäistä ja osa viidennestä kirjasta ovat säilyneet. "Annales" eli ”vuosikirjat” kertoo keisari Tiberiuksen valtaannoususta vuonna 14 aina Neron kuolemaan. Kirjoja teoksessa oli ilmeisesti kuusitoista mutta osia 5. ja 16. kirjasta puuttuu ja kirjat 7–10 puuttuvat kokonaan. Teoksen säilynyt kolmannes on suomennettu nimellä "Keisarillisen Rooman historia".
Tacituksen pienempiin töihin kuuluu "Germania", joka kertoo germaaniheimoista, jotka elivät Rooman valtakunnan ulkopuolella. Tacitus korosti luonnonvaraisten kansojen turmeltumattomuudessa olevaa voimaa, mikä on usein tulkittu varoitukseksi germaanien uhasta veltostuneille roomalaisille. Kirjassa Tacitus myös kuvaa alkukantaiset ja kurjuudessa elävät "fennit", jotka on perinteisesti yhdistetty saamelaisten esivanhempiin. Teoksesta on kolme suomennosta vuosilta 1904, 1953 ja 1976.
Toinen Tacituksen pienemmistä teoksista on elämäkertateos "Agricola", jossa hän kertoo apestaan, roomalaisesta kenraalista Gnaeus Julius Agricolasta. Tacitus kuvaa Britanniassa sotineen valloittajakenraalin toimintaa ja luo henkilökuvan vanhan hyvän ajan roomalaisesta.


Rautaesirippu.
a>on. Harmaalla merkityt valtiot olivat puolueettomia. Jugoslavia (mustalla merkitty) kuului alun perin Varsovan liittoon, mutta julistautui sittemmin sotilaallisesti riippumattomaksi.
Rautaesirippu () on länsivaltojen käyttämä nimitys rajalle, joka jakoi Euroopan kahteen osaan, itään ja länteen. Euroopan jako kahteen osaan kesti toisesta maailmansodasta aina kylmän sodan loppuun (noin 1945–1990). Itä käsitti Neuvostoliiton ja sen hallinnassa olleet sosialistiset valtiot, ja länsi muut Euroopan valtiot, joista useimmat olivat Yhdysvaltain liittolaisia.
Aasiassa oli vastaava raja, niin sanottu bambuesirippu, joka jakoi sosialistiset ja kapitalistiset valtiot.
Ideologiset ristiriidat.
Rautaesirippu ei ollut pelkkä Euroopan jakava raja; se jakoi myös kaksi erilaista maailmaa. Idässä kommunismi ja sosialismi olivat vallitsevia aatteita. Länsivallat näkivät idän epädemokraattisena diktatuurina. Itä näki lännen vastaavasti porvarillisina imperialisteina ja riistäjinä. Kummallakin puolella valtiokoneisto vaikutti propagandalla yleiseen mielipiteeseen, ja teki ideologioista tunnepitoisia katkaisten yhteyden todellisiin poliittisiin ja taloudellisiin teorioihin.
Sotilasliitot.
Toisen maailmansodan jälkeiset sotilasliitot. Lännessä sinisellä merkityt NATO-valtiot, idässä punaisella merkityt Varsovan liiton jäsenet.
Rautaesirippu ja kylmä sota johtivat Euroopassa kahden sotilasliiton syntyyn. Vuonna 1949 12 länsimaata perusti puolustusliitto Naton. Saksan liittotasavalta liittyi Natoon vuonna 1955, mikä sai Neuvostoliiton pelkäämään Saksan sotilasmahdin uutta nousua. Sen seurauksena sosialistiset maat perustivat oman puolustusjärjestönsä, Varsovan liiton. Euroopan sosialistista maista ainoastaan Jugoslavia ja vuodesta 1968 Albania olivat Varsovan liiton ulkopuolella. Nato ja Varsovan liitto olivat vastakkain Euroopassa aina vuoteen 1991 asti, jolloin Varsovan liitto purettiin Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena.
Fyysinen raja.
Rautaesirippu muodosti puolustusrajan länsi- ja itäblokin välillä. Esiripun läheiset alueet olivat eräitä maailman aseistetuimpia alueita. Varsinkin Saksassa raja näkyi selvästi Saksan liittotasavallan ja Saksan demokraattisen tasavallan välillä. Saksassa raja oli merkitty tolpin ja kyltein, ja molemmilla puolilla rajaa oli lukuisia vartiotorneja. Matka Itä-Saksasta Länsi-Saksaan oli mahdollista, mutta siihen sisältyi henkilökohtainen riski, sillä molemmilla puolilla rajaa oli vartijoita.
Muualla kuin Saksassa raja oli paljon kevyempi. Esimerkiksi Unkarin ja Itävallan välillä kulki vain rautalangasta tehty aita, joka oli helppo poistaa vuonna 1989, kun rautaesirippu murtui.
Euroopan halki kulkeva raja aiheutti monien ihmisten karkaamisen rajan toiselle puolelle. Saksassa lukuisat ihmiset saivat surmansa yrittäessään paeta länteen.


Pelit (lehti).
Pelit on 11 kertaa vuodessa ilmestyvä tietokone- ja konsolipelien aikakauslehti, jota julkaisee Sanoma-konserniin kuuluva Sanoma Magazines. Pelit on perustettu 1992 ja on levikiltään Suomen ja Pohjoismaiden suurin pelilehti, ja se kuuluu lajinsa arvostetuimpiin. Lehden keskilevikki vuonna 2010 oli 27 893 (LT 2010), ja sillä oli 149 000 lukijaa (KMT Lukija 2010). Suurin osa lukijoista on alle 29-vuotiaita miehiä.
Historia.
Pelit-lehti alkoi ilmestyä itsenäisenä julkaisuna vuonna 1992. Lehti perustettiin C-lehden ja vuodesta 1987 ilmestyneiden Pelit-vuosikirjojen tilalle, ja C-lehden tilaajarekisteri myytiin Pelit-lehdelle. Vuonna 1998 Pelit-lehden rinnalla alettiin julkaista konsolipeleihin keskittyvää Peliasema-lehteä. Se sulautettiin päälehteen vuonna 2002. Kansanedustaja Jyrki Kasvi kirjoitti Pelit-lehteen useita vuosia nimimerkillä Wexteen.
Lehden sisältö.
Pelit-lehti keskittyy pääosin konsoli- ja tietokonepeleihin, mikä erottaa sen muista tietotekniikan alan julkaisuista kuten MikroBitistä. Pelit-lehti koostuu suurimmaksi osaksi peli-arvosteluista, ja peleihin liittyvistä oheisartikkeleista, kuten peliuutiset ja -ennakot, sekä konehuone, jossa käsitellään muun muassa peliohjaimia ja muuta pelaamiseen liittyvää tekniikkaa. Lehdestä löytyy myös Kino, joka käsittelee aina yhden elokuvan.
Jokaisessa lehdessä on myös pari toimittajien kirjoittamaa kolumnia peleistä ja tietotekniikasta. Aika ajoin lehdestä tulee myös erikoisnumeroita, jotka käsittelevät enimmäkseen esimerkiksi urheilu- tai musiikkipelejä.
Pelit-lehti arvostelee pelit sanallisen artikkelin lisäksi tiivistäen 100 pisteen asteikolla. Lisäksi peli voi saada "Pelit suosittelee" -leiman arvosanasta riippumatta esimerkiksi täysin uudesta ideasta tai jonkun osa-alueen erinomaisesta toteutuksesta.


Agatha Christie.
Lady Agatha Mary Clarissa Mallowan, DBE (o. s. Miller, ent. Christie, 15. syyskuuta 1890 Torquay, Englanti – 12. tammikuuta 1976, Wallingford, Berkshire) oli englantilainen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten Agatha Christien nimellä kirjoitetuista dekkareistaan. Hänen tuotantoonsa kuuluvat sellaiset salapoliisikirjallisuuden klassikot kuin "Eikä yksikään pelastunut", "Idän pikajunan arvoitus" ja "Kuolema Niilillä". Christien luomista etsivähahmoista tunnetuimmat ovat Hercule Poirot ja Neiti Marple.
”Murhamammaksi” ja ”Rikosten kuningattareksi” kutsuttu Christie on William Shakespearen jälkeen kaikkien aikojen myydyin kirjailija. Hänen kirjojaan on myyty noin kaksi miljardia kappaletta ja niitä on käännetty 44 kielelle. Vain Raamattua ja Jules Vernen tuotantoa sekä "Harry Potter" -kirjoja on käännetty useammalle kielelle kuin hänen kirjojaan. Christien näytelmää "Hiirenloukku" on esitetty Lontoon West Endissä vuodesta 1952 asti; se on maailman pisimpään yhtäjaksoisesti esitetty näytelmä ja sillä on ollut miljoonia katsojia.
Lapsuus ja nuoruus.
Agatha Mary Clarissa Miller syntyi englantilaisen Clara (o.s. Boehmer) ja yhdysvaltalaisen Frederick Millerin kolmantena lapsena. Toisin kuin sisaruksensa hän ei saanut lainkaan muodollista koulutusta, vaan äiti huolehti tyttärensä opettamisesta. Christien lapsuus oli hyvin suojattua Millerien omistamassa Ashfieldissä. Millerien taloudelliset vaikeudet alkoivat 1896, jolloin Frederick Millerin New Yorkin kiinteistösijoitukset alkoivat kärsiä sekä omaisuudenhoitajien epärehellisyyden että kohonneiden ylläpitokustannusten takia. Perhe muutti vuodeksi Ranskaan asumaan hotelleissa, mikä tuolloin oli halvempaa kuin suuren englantilaismaalaistalon ylläpito. Rahahuolet kuitenkin heikensivät Christien isän terveyttä ja hän kuoli sydänkohtaukseen 1901.
Köyhtyneet Millerit jäivät asumaan Ashfieldiin, joskin suuren palveluskunnan ja illalliskutsujen aika oli ohitse. Christien sisaren Madgen avioiduttua 1902 äiti ja tytär asuivat kahdestaan Ashfieldissä. Vuodelta 1901 ovat myös peräisin Christien varhaisimmat kirjalliset tuotokset: muistivihkoon kirjoitettu runo ja ealingiläisessä sanomalehdessä julkaistu raitiotievaunuaiheinen runo.
Isän kuoleman myötä Christien eristäytynyt lapsuus myös loppui ja hänen sosiaaliset kontaktinsa lisääntyivät. Hän kävi kodin ulkopuolella tanssitunneilla ja kahtena päivänä viikossa koulussa. Vuodet 1905–1907 Christie vietti Pariisissa, jossa hän opiskeli pianonsoittoa ja laulua. Christie tavoitteli tuolloin oopperalaulajan uraa, mutta Christien ääni ei soveltunut oopperaan ja hän joutui luopumaan siitä. Laulajauran hautaamisen jälkeen Christie keskittyi yhä enemmän kirjoittamiseen.
Ensimmäinen avioliitto.
Christien astuminen seurapiireihin tapahtui 1908 Kairossa, jossa äiti ja tytär viettivät talven rahavaikeuksien ja äidin huonon terveyden takia. Kairon oleskelu antoi myös aiheen ensimmäiselle Christien kirjoittamalle, vielä julkaisemattomalle romaanille "Snow Upon the Desert". Seurapiirien myötä Christie alkoi myös saada avioliittotarjouksia. Christie ehti itse asiassa hyväksyä jo yhden kosinnan ennen kuin tapasi Archibald Christien vuonna 1912. Koska Archibald Christiellä ei kuitenkaan ollut juurikaan varallisuutta ja Christien äiti vastusti avioliittoa, kestikin kaksi vuotta ennen kuin 24-vuotias Agatha Miller meni naimisiin jouluaattona 1914 kuninkaallisten ilmavoimien upseerin Archibald ”Archie” Christien kanssa.
Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä 1914 Agatha Christie ryhtyi työskentelemään sairaanhoitajana. Suojattua elämää eläneelle Christielle alkuajat sairaalassa olivat järkyttävä kokemus – niin leikkaussalissa kuin myös miespuolisten vuodepotilaiden pesussa. Christie siirtyi työskentelemään sairaalaan apteekkiin 1916, sillä siellä työaika oli lyhyempi ja palkka parempi. Apteekista Christie oppi myös paljon myrkyistä, joilla tulisi olemaan merkittävä osa monissa hänen romaaneissaan. Ammatillisesti tietämyksensä oli kuitenkin vain keskitasoa: vuonna 1917 suoritetussa kokeessa hän sai vain 50 pistettä sadasta.
Christien normaali avioelämä alkoi vasta syksyllä 1918, kun Archie Christie sai siirron Lontooseen. Heidän tyttärensä ja Christien ainoa lapsi Rosalind syntyi 1919. Christie keskittyi vaimona ja äitinä olemiseen eikä ajatellut vakavasti kirjailijanuraa, vaikka "Stylesin tapaukselle" oli vihdoinkin löytynyt kustantaja. Vuoden 1922 Christiet viettivät kiertämällä Britannian siirtomaita, sillä Archie oli saanut työpaikan vuoden 1924 British Empire Exhibitionin mainoskiertueella. Matka vei Christiet maailman ympäri: ensin Afrikkaan ja sitten Aasiaan, Australiaan ja lopuksi Pohjois-Amerikkaan. Myöhemmällä iällä Christie kertoi usein olevansa piinallisen ujo. Tällä kiertomatkalla siitä ei ollut havaittavissa mitään: hän oli täydellinen edustusrouva, joka piti jopa puheita.
Paluu arkeen maailmanmatkan jälkeen oli ankea: Archie oli menettänyt Lontoon työpaikkansa ja hänen terveytensä oli kärsinyt matkan aikana. Matkan ajaksi kotiin jätetty Rosalind-tytär ei tunnistanut vanhempiaan ja perheellä oli rahavaikeuksia. Tilanne parani kuitenkin vähitellen, kun Christien kirjoittaminen alkoi tuottaa ja Archie löysi työtä. Vuoteen 1926 mennessä kumpikin Christie ansaitsi niin hyvin, että he pystyivät ostamaan kiinnelainan avulla ensimmäisen oman talonsa, jonka nimeksi tuli Styles Christien ensimmäisen romaanin mukaan.
Katoaminen.
Vuosi 1926 oli monella tavalla merkittävä Christien elämässä. Alkuvuodesta Christiet olivat ostaneet oman talon. Christien äidin kuolema huhtikuussa oli kova isku, sillä he olivat olleet hyvin läheisiä. "Roger Ackroydin murha" ilmestyi toukokuussa. Kovin isku oli tuli kuitenkin elokuussa, kun Archie Christie pyysi avioeroa, sillä hän halusi naida Nancy Neelen, johon hän oli rakastunut.
Archie Christien ja Nancy Neelen suhteesta ennen elokuuta 1926 ei ole olemassa luotettavia tietoja. Christien elämäkerran kirjoittanut Laura Thompson arvelee suhteen alkaneen joskus 1925, mutta että se oli kehittynyt vakavaksi vasta joskus vuonna 1926 – mahdollisesti Christien äidin kuoleman jälkeen. Perusteluna Thompson käyttää Christien talonostoa: Christiet olivat etsineet taloa yli vuoden ja jos Archie olisi suunnitellut avioeroa jo tässä vaiheessa, hän olisi helposti pystynyt siirtämään talon ostamista. Thompsonin lähteiden mukaan kyseessä ei ollut seksisuhde, koska ”sellaista ei ollut tuolloin tapana tehdä”.
Agatha Christie katosi kotoaan 3. joulukuuta 1926 ja hänet löydettiin 14. joulukuuta harrogatelaisesta hotellissa, jossa hän oli asunut koko ajan nimellä Teresa Neele. Thompsonin mukaan kyseessä oli ollut epätoivoisen naisen viimeinen yritys voittaa aviomiehensä takaisin. Christie oli jättänyt kolme kirjettä (Archielle, langolleen ja palvelijattarelleen), joissa hän oli kertonut olevansa hotellissa Yorkshiressa. Tutkimuksia johtanut poliisi ei kuitenkaan uskonut kirjeisiin, sillä hän oli vakuuttunut siitä, että Christie oli kuollut – ja mahdollisesti jopa aviomiehensä murhaamana. Sanomalehdet – ja varsinkin keltainen lehdistö – tarttuivat hanakasti tähän tulkintaan ja tapauksen myllytys lehdissä alkoi. Yksityinen avio-ongelma muodostui valtakunnan ykkösuutiseksi. Etsintä huipentui 12. joulukuuta järjestettyyn Christien ruumiin etsintään, johon osallistui eri sanomalehtien arvioiden mukaan 2 000 – 15 000 ihmistä.
Christie löydettiin vihjeen perusteella 14. joulukuuta Harrogatesta. Hotellin henkilökunta ja vieraat sekä paikalliset asukkaat olivat tunnistaneet Christien jo useita päiviä aikaisemmin, mutta kukaan ei ilmoittanut siitä poliisille. Perheen antaman selityksen mukaan Christie oli kärsinyt muistinmenetyksestä eikä muistanut tapahtumista mitään. Lehdistö nieli tämän aluksi, mutta hyvin pian yleinen mielipide alkoi kääntyä Christietä vastaan, sillä virallinen selitys oli täynnä aukkoja ja ristiriitaisuuksia, ja Christietä syytettiin mainostempusta.
Vuosi 1926 jätti Christieen syvät jäljet. Sen jälkeen hän suojeli yksityiselämäänsä lähes maanisella vimmalla. Julkisuuteen pääsivät vain kirjailijaminät: taidokkaita salapoliisiromaaneja sommitteleva Agatha Christie ja rakkauden mysteerejä tutkiskeleva Mary Westmacott.
Christiet saivat avioeron 1928, jonka jälkeen Archie Christie avioitui Nancy Neelen kanssa. Agathan ja Archien välirikko oli täydellinen: vuoden 1927 jälkeen he eivät enää koskaan tavanneet, tytär Rosalind ei tavannut koskaan uutta äitipuoltaan ja velipuolensa hän tapasi vasta isänsä hautajaisissa 1962 eikä Rosalindin poika ehtinyt koskaan tapaamaan isoisäänsä.
Toinen avioliitto.
Agatha Christie matkusti Lähi-itään ensimmäisen kerran 1928. Siellä hän osallistui Leonard Woolleyn kaivauksiin Urissa. Christie palasi Urin kaivauksille helmikuussa 1930, jolloin hän tapasi ensimmäisen kerran tulevan aviomiehensä Max Mallowanin (1904–1978). Mallowan oli 14 vuotta Christietä nuorempi, joskin vihkitodistuksessa ikäero oli kutistunut kuuteen vuoteen. Christie ja Mallowan vihittiin syyskuussa 1930. Avioliitto kesti Christien kuolemaan asti.
Christie vieraili ennen toista maailmansotaa säännöllisesti talvisin aviomiehensä kaivauksilla Irakissa ja Syyriassa. Christielle nämä vierailut lienevät myös olleet keino paeta kotimaan julkisuuden paineita – arkeologisilla kaivauksilla hän ei ollut Agatha Christie vaan pelkkä rouva Mallowan. 1930-luvulla Christie osti kaksi uutta taloa: Winterbrook Housen Wallingfordissa ja Greenway Housen Devonissa, joka säilyi Christien perheen kotina vuoteen 2000 asti.
Toisen maailmansodan aikana Christie asui Lontoossa, sillä Greenway oli otettu laivaston käyttöön. Mallowanin kaivaukset Lähi-idässä olivat luonnollisesti keskeytyneet ja 1943 hän lähti armeijan palvelukseen Pohjois-Afrikkaan. Christie ja Mallowan tapasivat seuraavan kerran vasta 1945. Maailmansodan jälkeen Mallowan aloitti kaivaukset Irakin Nimrudissa 1949 ja ne jatkuivat vuoden 1958 vallankumoukseen asti. Christie seurasi miestään joka vuoden alussa kaivauksille. Suurimman osa 1950-luvun tuotannosta Christie kirjoittikin Nimrudin kaivauksilla ja Baghdadissa. Christie osallistui myös itse kaivaustöihin. Hän valokuvasi esineitä ja luetteloi niitä ja lisäksi ennallisti norsunluu- ja puuesineitä. Kuten jo ennen sotaa Lähi-idän matkat olivat Christien keino päästä irti kotimaan paineista. 1950-luvulta alkaen Christien kuuluisuus oli alkanut kasvamaan ennennäkemättömiin mittasuhteisiin. Samanaikaisesti Christie kuitenkin suojeli yhä enemmän ja enemmän yksityiselämäänsä. Hän esiintyi harvoin julkisuudessa ja antoi vielä harvemmin haastatteluja.
Viimeiset vuodet.
Agatha Christien muistolaatta Torre Abbeyssa.
1960-luvun alussa Agatha Christien terveys alkoi heiketä. Vuoteen 1967 mennessä 77-vuotiaan Christien matkat ympäri maailmaa olivat lopuillaan. Toisen maailmansodan jälkeen hän oli Lähi-idän lisäksi matkustellut ahkerasti, muun muassa Yhdysvaltoihin, josta hänen isänsä oli kotoisin. Viimeinen matka Lähi-itään oli vierailu Iranissa 1967.
Laura Thompsonin sanoin Agatha Christiestä tuli ”vanhus” 1971, jolloin hän oli 81-vuotias. Christie kirjoitti vielä yhden näytelmän ("Fiddler's Five") ja kaksi romaania. 1972 hän joutui sairaalaan murtuneen lonkan takia ja hänen terveytensä oli muutenkin huono. Vuonna 1974 Christie oli läsnä "Idän pikajunan arvoituksen" ensi-illassa, jonne hän saapui pyörätuolissa mutta tervehti kuningatarta seisoen. Saman vuoden loppupuolella Christie esiintyi viimeisen kerran julkisuudessa "Hiirenloukun" jokavuotisessa juhlassa. Christie oli jo hyvin sairas, hän oli saanut sydänkohtauksen lokakuussa ja loukannut kaatuessaan päänsä vakavasti marraskuussa 1974. Agatha Christie kuoli kotonaan 12. tammikuuta 1976.
Pöytälaatikkokirjailija.
Christien varhaisimmat tunnetut kirjalliset tuotokset ovat vuodelta 1901: huhtikuulle päivätty, muistivihkoon kirjoitettu runo ja ealingiläisessä sanomalehdessä myöhemmin samana vuonna julkaistu raitiotievaunuaiheinen runo. Vaikka Christie saikin julkaistua muita runoja, hänen sisarellaan oli tässä vaiheessa vielä suurempi menestys, sillä hänen novellejaan julkaistiin "Vanity Fairissä". Agatha ja Madge eivät olleet perheen ainoita kirjoittajia: Clara-äiti ja Monty-veli kirjoittivat pöytälaatikkoon ja muutamia Frederick-isän tarinoita julkaistiin. Madgen suurimmaksi kirjalliseksi saavutukseksi jäi Lontoossa vuonna 1924 esitetty "The Claimant".
Christie kirjoitti ensimmäisen julkaistun novellinsa ”The House of Beauty” noin vuoden 1908 tienoilla, joskin se julkaistiin vasta 1926. Ensimmäisen, vielä julkaisemattoman romaaninsa ”Snow Upon the Desert” (”Lunta erämaassa”) Christie kirjoitti vuoden 1909 tienoilla. Virikkeen romaanille antoi juuri päättynyt talvisesonki Kairossa. Christien elämäkerturin Laura Thompsonin mukaan romaani on rakenteellisesti toivottoman sekava, koska se väen väkisin yrittää puristaa yhteen kaksi periaatteessa yhteensopimatonta ideaa. Thompsonin mielestä romaanissa on jo kuitenkin nähtävissä Christielle luonteenomainen sujuva vuoropuhelu ja tarkka ihmistuntemus. Lisäksi romaanissa esiintyy miesten palvontaa janoava nainen – teema, joka toistuu Christien tuotannossa useita kertoja, esimerkiksi Arlene Marshall "Varjossa auringon alla" -romaanissa.
Ensimmäiset romaanit.
Christien ensimmäinen julkaistu romaani "Stylesin tapaus" (1920) perustui vahvasti Christien kokemuksiin sairaalan apteekissa, sillä romaanin idea lähti itämään juuri murhassa käytettyjen aineiden erityisominaisuuksista. "Stylesin tapaus" osoitti myös jo Christien kyvyt lukijan hämäämisessä. Romaanissa esiintyy myös ensimmäisen kerran belgialainen salapoliisi Hercule Poirot. Christie oli kirjoittanut "Stylesin tapauksen" jo 1916, mutta kustantaja sille löytyi vasta 1919, jolloin Christie solmi Bodley Headin kanssa sopimuksen "Stylesin tapauksesta" ja viidestä muusta kirjasta.
Christie ei tässä vaiheessa vielä harkinnut vakavasti kirjailijanuraa. Toisen romaaninsa "Salainen vastustaja" Christie kirjoittikin aviomiehensä ehdotuksesta helpottamaan perheen rahavaikeuksia. Christie jatkoi kuitenkin edelleen vapaa-ajallaan romaanien ja novellien kirjoittamista.
Ammattina kirjailija.
Christie on myöhemmin kirjoittanut, että hänen uransa alku olisi ollut "Stylesin tapauksen" ilmestyminen 1920. Tosiasiassa hän ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa ajatellut sellaista. Hän oli ensisijaisesti vaimo ja äiti, joka kirjoitti huvikseen vapaa-aikana. Christie tajusi oman kirjoittamisensa rahallisen arvon oikeastaan vasta 1924, kun "Evening News" tarjosi huikeat 500 puntaa "Ruskeapukuisen miehen" jatkoromaanioikeuksista. Raha muutti myös Christien suhtautumista kirjoittamiseensa. Rahan myötä kirjoittamisesta oli tullut ammatti ja tämän jälkeen Christie olikin piinkova neuvottelija, joka tiesi täsmälleen oman työnsä arvon, eikä kirjoittanut juuri mitään ilman asianmukaista korvausta. sisäinen muistio vuodelta 1948 haukkuu Christien asennetta ”läpikotaisen kaupalliseksi”, sillä valtionyhtiönä BBC oli odottanut saavansa alennusta.
Christie hankki 1924 agentikseen nuoren Edmund Corkin, joka hoiti Christien liiketoimia Christien loppuelämän ajan. Corkin avulla Christie pääsi eroon epäedullisesta sopimuksesta Bodley Headin kanssa ja solmi paremman sopimuksen kolmesta kirjasta Collinsin kanssa. Yhteistyö Collinsin kanssa jatkui niin ikään koko Christien uran ajan.
Kuuluisuus.
Agatha Christien ensimmäinen romaani Collinsille oli "Roger Ackroydin murha", joka ilmestyi 1926. Kirja sai omaperäisen ja ennennäkemättömän loppuratkaisunsa ansiosta runsaasti huomiota, mutta sitä myös arvosteltiin lukijoiden huijaamisesta ja salapoliisikirjallisuuden ”reilun pelin” sääntöjen rikkomisesta, vaikka se itse asiassa vain hämää lukijaa muttei huijaa.
Katoaminen nosti Christien julkisuuden keilaan. Vaikka "Roger Ackroydin murha" oli menestynyt hyvin, katoamisen yhteydessä Christien ammattina lehdissä oli vain ”kirjailijatar” tai ”salapoliisiromaanien kirjoittaja”. Katoamisvuosi 1926 oli myös vedenjakaja Christien kirjallisella uralla. Kirjoittamisesta tuli pakotie vuoden 1926 traumaattisille tapahtumille. Toisaalla oli ”Agatha Christie”, joka tuotti huolellisesti sommiteltuja salapoliisiromaaneja hämmästyttävällä vauhdilla (vuosina 1930–1939 Agatha Christie kirjoitti peräti 17 salapoliisromaania). Toisaalla oli taas salanimi Mary Westmacott, jonka turvin Christie käsitteli runsaasti omaelämäkerrallisia aiheita.
Christien ensimmäiset romaanit katoamisen jälkeen olivat "Sininen juna" ja "Neljä suurta". Kumpikin oli aloitettu ennen katoamista, mutta niiden kirjoittaminen loppuun osoittautui kivulloiseksi, minkä Christie totesi myös omaelämäkerrassaan. Ne ovat kummatkin ehkä Christien huonoimpia teoksia, vaikka niitä myytiinkin hyvin. Christie itse on sanonut aina inhonneensa "Sinistä junaa" ja novelleista kokoonparsittu "Neljä suurta" on Laura Thompsonin mukaan yksi Christien huonoimmista julkaistuista teoksista.
Mary Westmacott.
Vuoden 1926 seurauksena oli myös salanimi Mary Westmacott, joka säilyi salaisuutena vuoteen 1949 asti (eli ensimmäiset neljä romaania). Christie ei halunnut sen paljastamista, sillä Mary Westmacott sai tavallisesti parempia arvosteluja kuin Agatha Christie ja Westmacottin nimen turvin Christie pystyi pohtimaan hyvinkin henkilökohtaisia asioita. Christie kielsikin sen jälkeen ”Agatha Christie” -nimen käytön Westmacott-romaanien yhteydessä aina kuolemaansa asti.
Mary Westmacott -romaaneissa Christie tutki ihmissuhteita ja rakkautta sen monissa eri muodoissaan. Ne sisältävät runsaasti omaelämäkerrallisia aineksia, joista osa löytyy vain hieman muunnellussa muodossa Christien omaelämäkerrasta "Vanha hyvä aikani".
Kulta-aika 1930–1949.
Vuonna 1930 ilmestyi ensimmäinen neiti Marple -romaani "Murha maalaiskylässä", jossa Christie loi myös usein käyttämänsä perienglantilaisen kylän mallin. Samana vuonna sai myös ensi-iltansa Christien ensimmäinen näytelmä "Black Coffee".
Vuonna 1933 Christie kirjoitti erityisen paljon: salapoliisiromaanit "Idän pikajunan arvoitus", "Mykkä todistaja", "Parker Pyne tietää kaiken", osan "Listerdalen arvoituksen" novelleista ja Westmacott-romaanin "Kuin muuttolintu", joka on omaelämäkerrallisin Christien Westmacott-romaaneista. Siinä on runsaasti vaikutteita Christien lapsuudesta, nuoruudesta, ensimmäisestä avioliitosta ja katoamisesta.
Vuodet 1937–1949 olivat Christien uran hedelmällisintä aikaa. Christien omat kokemukset heijastuivat jossain määrin romaaneihin "Kuolema Niilillä", "Teetä kolmelle", "Viisi pientä possua" ja "Kohtalokas viikonloppu". Muita tämän kauden onnistuneita salapoliisiromaaneja olivat "Simeon Leen testamentti", "Neiti Pinkertonin salaisuus", "Eikä yksikään pelastunut", "Varjossa auringon alla", "Salomonin tuomio", "Ruumis kirjastossa", "Syyttävä sormi", "Kohti nollapistettä", "Vuoksi ja luode" ja "Väärän vänkyrä talo". Christie kirjoitti myös parhaimmat novellikokoelmansa "Särkyneen peilin arvoitus" ja "Herkuleen urotyöt" kuten myös parhaimmat Westmacott-romaaninsa "Yksinäinen kevät" ja "Ruusun aika".
Kirjailijasta instituutioksi.
Christiestä muodostui 1900-luvun puolivälissä instituutio. Kustantaja William Collinsin mukaan mainoslause ”Christie for Christmas” (Christie jouluksi) yksinään lisäsi kirjan myyntiä noin 26 000 kappaleella.
Christien nousu todella suureen kuuluisuuteen ei kuitenkaan ollut romaanien ansiota vaan niiden sovitusten, jotka tekivät Christien nimen tunnetuksi kirjallisten piirien ulkopuolella. Christien näytelmäsovitus "Eikä yksikään pelastunut" -romaanista vuonna 1943 menestyi hyvin Lontoossa ja Broadwaylla. René Clairn elokuva "Eikä yksikään pelastunut" (1945) oli ensimmäisen suuren luokan elokuvasovitus Christien teoksesta ja se menestyi hyvin. Vielä suuremmaksi menestykseksi muodostui kuitenkin novellin ”Syyttäjän todistaja” (1925) näytelmä- ja elokuvaversio. Näytelmä (1953) oli välitön yleisö- ja arvostelumenestys West Endissä ja Broadwaylla. Billy Wilderin ohjaama "Todistaja" (1957) oli vielä suurempi menestys ja se onkin ainut Christien teokseen perustuva elokuva, josta Christie itse piti.
Taistelu verottajaa vastaan 1938–1972.
1930-luvulla Christie oli ansainnut romaaneillaan erittäin hyvin. Taloudelliset vaikeudet alkoivat 1938, kun Yhdysvaltojen verotuskäytäntö muuttui ja ulkomailla asuvat henkilöt joutuivat maksamaan tuloveroa Yhdysvalloista saamistaan tuloista. Veroselvitysten ajaksi Christien saatavat Yhdysvalloista jäädytettiin ja, koska suurin osa Christien tuloista tuli Yhdysvalloista, Christie oli sodan aikana vararikon partaalla. Tilannetta pahensi vielä Britannian verottaja, joka penäsi veroja Yhdysvalloissa ansaituista rahoista.
Yhdysvaltojen veroviranomaiset tekivät 1948 päätöksen, jonka mukaan Christien oli maksettava veroja 160 000 dollaria. Sen jälkeen Christie joutui maksamaan vielä 70 000 puntaa veroja Britanniassa. Verotusongelmien ratkaisemiseksi Christie perusti 1955 Christie Settlement Trustin, joka puolestaan omisti Agatha Christie Limited -yhtiön. Kirjailija Agatha Christiestä tuli siten Agatha Christie Limitedin työntekijä, jolla oli säännöllinen vuosipalkka. Vuonna 1957 lähes kaikki Christien teosten tekijänoikeudet siirrettiin Christie Copyright Trustiin, jotta niiden perintövero ei muodostuisi kohtuuttomaksi. Verottaja hyväksyi järjestelyn aluksi mutta muutti kantansa jo 1957 ja 1964 Christielle määrättiin yli 100 000 punnan jälkiverot. Lopullisesti asia ratkaistiin, kun Christie myi 1966 vielä omistamansa tekijänoikeudet Agatha Christie Limitedille, josta puolestaan myytiin 51% Booker McConnellille 1968. Sitten Booker hankki 1972 oikeudet Christien tekijänoikeuksiin ja nämä takuuna lainasi Christielle verojen maksuun tarvittavat rahat.
1950-luku.
Laura Thompson on kuvannut Christien 1950-luvun tuotantoa sanoilla ”Agatha Christie majesteettisella autopilottikurssilla”. 1950-luvun romaaneja olivat muun muassa "Rouva McGinty on kuollut", "Neiti Marplea ei petetä", "Hautajaisten jälkeen" ja "Salaperäiset rukiinjyvät". Christien päähuomio oli kuitenkin teatterissa. Vuosikymmenen alun näytelmät menestyivät hyvin: "Hiirenloukku", "Witness for the Prosecution" ja "Spider's Web". Loppupuolen näytelmät kuten "Verdict" (1958) saivat kuitenkin murskaavan vastaanoton sekä kriitikoilta että katsojilta.
Viimeiset vuodet.
Vero-ongelmien takia Christie tarvitsi 1960-luvun alussa kipeästi ylimääräistä rahaa ja suostui vastentahtoisesti myymään elokuvaoikeudet 40 teokseen. Ensimmäinen elokuvista, "Murha junassa" (1961) oli Christien mielestä heikko, vaikka hän pitikin Margaret Rutherfordista neiti Marplena. MGM teki vielä neljä muuta elokuvaa, jotka Christien mielestä olivat toinen toistaan kaameampia.
Christien 1960-luvun kirjalliselle tuotannolle on tyypillistä irrottautuminen totutuista kuvioista ja modernin maailman vaikutus. "Kolmas tyttö" (1966) sijoittuu uskottavasti beatnik-ajan Lontooseen. "Ikiyö" (1967) on poikkeuksellinen teos Christien tuotannossa, koska sen päähenkilö on nuori, työväenluokkainen mies ja romaani on kirjoitettu hänen näkökulmastaan. Leimallista 1960-luvun romaaneille on myös epäluulo nuorisoa kohtaan. "Bertramin hotellissa" (1965) nuori murhaaja kuvataan Luciferin lapseksi, "Kurpitsajuhlassa" (1969) lapsia murhataan surutta ja huipentumana "Salaperäinen matkustaja" (1970), jossa nuoret ovat pahuuden ja terrorin levittäjiä.
Christien myöhäistuotannolle on myös tyypillistä menneen ajan muistelu. "Bertramin hotellissa" kuvaa neiti Marplen silmin Christien omia muistojaan menneestä ajasta mutta jotka kuitenkin on jotenkin suhteutettu nykyaikaan. Sama toistuu myös romaaneissa "Eipä aikaakaan niin voi kauhistus" (1968), "Norsun muisti" (1972) ja "Neiti Marple koston jumalattarena" (1971).
Agatha Christien suhtautuminen teostensa elokuvasovituksiin oli MGM-katastrofin jälkeen ollut nuiva, mutta hän suostui 1972 Louis Mountbattenin henkilökohtaisesta pyynnöstä "Idän pikajunan arvoituksen" filmaamiseen. Toisin kuin MGM:n elokuvat "Idän pikajunan arvoitus" oli sekä yleisö- että arvostelumenestys.
Christien viimeinen romaani oli "Kohtalon portti" (1973). Parin edellisten romaanien tapaan se sisälsi runsaasti Christien omia muistoja menneestä elämästä. Se oli kuitenkin rakenteellisesti jo niin heikko, että Christien agentit ja lähipiiri eivät olisi halunneet edes julkaista sitä. Christien lähipiireille oli jo selvää, että "Kohtalon portti" oli Christien viimeinen teos, sillä edes editointi ei kyennyt poistamaan sen ristiriitaisuuksia. Siksi jouluksi 1974 ilmestyikin novellikokoelma "Poirotin lyhyet jutut", jonka novellit oli alun perin julkaistu 1923–1935, ja jouluksi 1975 "Esirippu. Poirotin viimeinen juttu", jonka Christie oli kirjoittanut 1940-luvulla.
Yleistä.
Agatha Christien kirjalliselle tyylille on ominaista kerronnan yksinkertaisuus ja selkeys. Kirjailijan oma persoona tai henkilökohtaiset mieltymykset eivät koskaan tulleet lukijan ja teoksen väliin. Geometrisesti punottu juoni oli uskottava ainoastaan Christien luomassa arvoitusdekkarimaailmassa, josta P. D. James käyttää nimitystä ”Christie Land”. Tästä kirjoitustavasta on myös seurauksena kerronnan stereotyyppisyys ja yksiulotteisuus. Mary Westmacottina Christie osoitti kykenevänsä luomaan uskottavia ja realistisia henkilöhahmoja, mutta sellainen tyyli ei sopinut Agatha Christien suosimaan arvoitusdekkarin lajityyppiin.
Arvoitusdekkareiden kirjoittamisessa Christie oli kiinnostunut ennen kaikkea motiivista ja ihmisluonnosta. Murha tekona ei kiinnostanut häntä lainkaan. Häntä kiinnosti ”englantilaisen murhan” ihmissuhteiden dynamiikka. Christien dekkareissa murha ja väkivalta on toissijainen ja keskiössä on itse arvoituksen ratkaiseminen.
Hämäämiskeinot.
Christie on tunnettu huolellisesti punotuista juonista ja yllättävistä loppupaljastuksista.
Christie käytti usein myös hyväkseen lukijan ennakkokäsityksiä stereotyypeistä. Femme fatale ei esimerkiksi välttämättä olekaan kohtalokas miestennielijä vaan ennemminkin uhri.
Arvostelu.
Christietä on arvosteltu ennen kaikkea yksiulotteisesta kerronnasta ja henkilöhahmoista, jotka kaikki on alistettu monimutkaisen ja geometrisen juonen armoille. Raymond Chandlerin mielestä "Eikä yksikään pelastunut" on täynnä mahdottomuuksia. Chandlerin mielestä klassista arvoitusdekkaria ei voi kirjoittaa ilman vääriä johtolankoja, yhteensattumia ja todennäköisyyksiä, jotka ovat alle 50%. Lisäksi Chandler syytti Christietä henkilöiden luonteen väärentämisestä, jota ilman murhaajan salaaminen ei olisi mahdollista.
Julian Symonsin mielestä Christie kirjoitti arvoituksia eikä romaaneja. H. R. F. Keating on samoilla linjoilla sanoessaan Christien uhranneen hyvän kirjoittamisen monimutkaisten juonten takia. Michael Dibdin syytti Channel Fourin ohjelmassa "J'Accuse" (1992) Christietä brittiläisen rikosromaanin tappamisesta. Hänen mukaansa Christien romaanien juonet ovat kaikki samankaltaisia: epämääräinen joukko ihmisiä on jossain syrjäisessä paikassa, jossa murha tapahtuu. Hänen mukaansa henkilöt ovat stereotyyppejä vailla psykologista syvyyttä tai tunteita eikä Christie ota huomioon yhteiskunnassa olevia ongelmia. Samassa ohjelmassa Ruth Rendell teilasi Christien tavan kuvata kuolemista: Rendellin mielestä kuolemaan liittyy aina shokki, kauhu ja tuska – ja niitä Rendell ei löydä Christien teoksista.
Christien kirjojen maailmankuvaa on 2000-luvun filmatisoinneissa ruvettu pitämään vanhanaikaisena, koska Christie ei romaaneissaan kuvannut väkivaltaa tai seksiä. Christie jätti nämä tarkoituksella pois, koska ne eivät sopineet Christien käsitykseen arvoitusdekkarista. Uusissa filmatisoinneissa kuvaamatta jäänyttä väkivaltaa ja seksiä on kuitenkin lisätty. Niinpä esimerkiksi "Hercule Poirot" -sarjan jaksoon "Viisi pientä possua" (2003) on lisätty viattoman ihmisen teloitus ja homoseksuaalisia suhteita. Uudessa neiti Marple -televisiosarjassa Marple on saanut taustatarinakseen onnettomasti päättyneen suhteen naimisissa olevaan mieheen ja kirjoista poiketen hän pystyy ratkaisemaan rikoksia, koska on itse tuntenut samankaltaisia tunteita.
Puolustajat.
P. D. Jamesiä Christien juonten epäuskottavuudet tai absurdius eivät haittaa, koska tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen maailmaan, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. James puolustaa myös Christien henkilönkuvausta, joka hänen mielestään saattaa vaikuttaa lattealta mutta on kuitenkin osuva ja tosi luonteenkuvaus.
P. G. Wodehousen mielestä (vuonna 1969) loppuratkaisun tietäminen ei haitannut lukemista, koska hänen mielestään henkilöt olivat niin kiinnostavia. Muita Christien ihailijoita olivat myös T. S. Eliot ja Clement Attlee. Ranskalaiset filosofit pitivät häntä arvossaan jo 1960-luvulla. Jacques Maritain piti Christietä koko lajityypin johtotähtenä ja Gabriel Marcelin mielestä Christie ”oli "melkein" suuri kirjailija.”
Laura Thompsonin mielestä Christien latistaminen pelkäksi juonen punojaksi on kohtuutonta. Perusteena hän käyttää Christien tekemiä teostensa näytelmäsovituksia, jotka kaikki olivat epäonnistuneita ja pelkkiä varjoja alkuteoksista (mukaan lukien "Hiirenloukku"). Hän pitää näytelmäversioita romaanien juonellisina luurankoina, joista on riistetty kaikki ne tekijät, jotka tekivät juonesta romaanissa kiehtovan ja jännittävän.
Suosio.
Christien suosion salaisuutta on turhaan yritetty arvailla. Usein on esitetty, että syynä olisivat taidokkaat juonet. Tämä ei kuitenkaan selitä, miksi yhtä taidokkaita juonia luoneet aikalaiskirjailijat kuten John Dickson Carr, Margery Allenham tai Dorothy L. Sayers eivät ole lähimainkaan niin suosittuja kuin Christie. Laura Thompson arvelee, että salaisuus olisi Christien voimakkaassa mielikuvituksessa, joka olisi koko ajan läsnä mutta kuitenkin näkymättömissä. P. D. James on tiivistänyt sen: ”Kyllä, meillä on koko ajan aavistus siitä, että pinnan alla kytee paljon enemmän kuin mitä päälle näkyy.” Jamesin mielestä Christien dekkareiden suurin vahvuus on niissä kuvattu järjestyksen tuominen kaaosmaiseen maailmaan pelkän rohkeuden ja älykkyyden avulla ja sen välittyminen vahvana lukijaan.
Aiheesta muualla.
*


Savio.
Savio on Keravan kaupunginosa ja teollisuustaajama, joka sijaitsee Helsingin–Riihimäen rautatien varrella 26 kilometriä Helsingistä pohjoiseen. Savion rautatieasema on pääkaupunkiseudun lähiliikenteen käytössä, ja sillä pysähtyvät K-junat ruuhka-aikoina 10 minuutin välein sekä hiljaisina aikoina N- ja T-junat. Asukasluku vuonna 2004 oli 5 856. Melko väljästi rakennetulla alueella on kerrostaloja ja pienkerrostaloja sekä rivi- ja omakotitaloja. Ympäristö on vehreää, ja alueella on runsaasti kevyen liikenteen väyliä. Palveluita ovat päivittäismyymälä, kioski, asiamiesposti, kukkakauppa, osto- ja myyntiliike, kolme kampaamoa, kaksi ravintolaa, apteekki, kuntosali, fysikaalinen hoitolaitos sekä uusimpana kuriiri- ja pienkuljetusyritys. Kaupunginosassa toimii lisäksi vapaaehtoinen palokunta. Savio on saanut nimensä savisesta maastostaan.
Helsingin ja Hämeenlinnan välisen rautatien avaaminen 1862 toi alueelle teollisuutta. Nykyisin teollisuus on keskittynyt radan itäpuolelle, jossa toimivat muun muassa Sinebrychoff, Ifolor ja Sairaalapesula. Aseman itäpuolella on Klondyke-talo, suuri tiiliverhoiltu entinen teollisuusrakennus, jonka 30 000 kerrosneliömetriä ovat nykyisin Keravan taidemuseon, Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin osastojen sekä noin 60 yrityksen muodostaman yrityspuiston käytössä. Paikalla sijaitsi Suomen ensimmäinen tiilitehdas noin vuodesta 1860 alkaen ja ensimmäinen sementtitehdas vuodesta 1869. Nykyisen rakennuksen ensimmäiset osat valmistuivat 1913 ensimmäiseen maailmansotaan jalkineita valmistaneen nahkatehtaan käyttöön. 1925–1985 rakennuksessa toimi kumitehdas, jonka toimintaa ylläpiti myöhemmin Nokia. Keravan kaupunki vuokrasi tiloja taidemuseon käyttöön 1990. 1990–1994 Klondyke-talossa toimi Renny Harlinin omistama "Planet Fun Fun".
Uudenmaan liiton maakuntahallitus valitsi Savion vuoden uusmaalaiseksi kyläksi 2003.


Masala.
Masala on kylä ja kunnanosa Kirkkonummen kunnassa. Se sijaitsee rantaradan varrella lähellä Espoon rajaa.
Masalan rautatieasema on kunnostettu vuonna 2005, ja sen turvallisuutta on parannettu. Asemarakennus paloi kahdesti alkuvuonna 2011, sen paikalla on nyt pysäköintialue. Masalan keskustassa on kaksi päivittäistavarakauppaa, joista toisessa on asiamiesposti, apteekki, kioski, kolme parturi-kampaamoa, pitseria, kirjasto ja ravintola. Masalassa on viisi päiväkotia, kolme koulua ja lukio, monitoimitalo, urheilupuisto ja kuntopolku. Lisäksi Masalassa on myös muita palveluita, kuten fysikaalinen hoitolaitos, hammaslääkäri, Majvikin hotelli, terveysasema ja liikuntakeskus. Masalassa toimivat Masalan nuorisoteatteri ja Masalan elävän musiikin unioni MELU ry. Masalassa toimii Masalan asukasyhdistys ja urheiluyhdistys Masalan Kisa.
Masalassa sijaitsee myös Geodeettinen laitos.
Kirkko.
Masalan kirkon on suunnitellut arkkitehti Erkki Pitkäranta. Se valmistui vuonna 2000.


Myyrmäki.
Myyrmäki () on noin 15 000 asukkaan tiivis kaupunginosa ja aluekeskus Länsi-Vantaalla Vantaankosken radan varrella Helsingin rajan tuntumassa. Kaupunginosa on tiivistä kerrostaloaluetta.
Alueella sijaitsee kaksi lähijunien rautatieasemaa, Myyrmäki ja Louhela.
Myyrmäessä sijaitsee kauppakeskus Myyrmanni (1994), Myyrmäkitalo (1993, jossa ovat muun muassa Vantaan taidemuseo ja Myyrmäen kirjasto), urheilupuisto (muun muassa Energia-areena, ISS Stadion, Myyrmäki-halli ja kaksi jäähallia) ja Myyrmäen kirkko (1984). Myyrmäessä on myös yksi Metropolia Ammattikorkeakoulun toimintayksiköistä ja toinenkin kauppakeskus, Isomyyri (1986), sekä Myyrmäen aseman vieressä vielä ensin rakennettu Myyrinpuhos (1975).
Myyrmannia suunnitellaan laajennettavaksi Prismalla, joka sijoittuisi entisen terveysaseman ja osin nykyisen Paalutorin paikalle (kaavamuutos 001925).
Myyrmäen koulut.
Myyrmäessä on kolme koulua; ala-aste Uomarinne, yläaste Kilteri, Vaskivuoren lukio sekä Myyrmäen ammattikoulu Varia.
Myyrmäen aluekeskus ja suuralue.
Myyrmäki on yksi pääkaupunkiseudun aluekeskuksista ja tarjoaa palveluita koko Länsi-Vantaalle. Myyrmäen suuralueeseen (2007-) kuuluu seuraavat yksitoista kaupunginosaa: Askisto, Hämeenkylä, Hämevaara, Kaivoksela, Linnainen, Martinlaakso, Myyrmäki, Petikko, Vantaanlaakso, Vapaala ja Varisto. Myyrmäen suuralueella on 51 242 asukasta (1.1.2011).
Historia.
Myyrmäestä on löydetty kivikautisia asuinpaikkoja, kuten runsaslöytöinen Jönsaksen asuinpaikka. Kivikaudella täällä oli saaristoa.
Myyrmäki on rakennettu Kaarelan (Kårböle) kylään. Kun kylän eteläosa liitettiin Helsinkiin 1946, pohjoisosasta tuli Pohjois-Kaarela (Norra Kårböle).
Myyrmäki esiintyy jo 1600-luvulla Uomatien kohdalla olevan mäen nimenä (1695 Myrmekj). Nimi lienee hämäläisperäinen, sillä Kaarelan vanhoilla kartoilla on lukuisia muitakin vanhoja hämäläisnimiä ja Nurmijärvelläkin esiintyy useita Myyri-nimiä. - Sirkka Paikkalan (2007) mukaan nimen takana saattaa sittenkin piillä eläimennimi myyrä, vaikka tätä on aiemmin epäilty.
Kaupunginosan rakentaminen perustuu ajatukseen Haaga-Vantaan nauhakaupungista.
Martinlaakson radan rakentaminen vuosina 1971–75 mahdollisti tiiviin kerrostaloalueen rakentamisen radan varteen. Jo ennen Myyrmäen rakentamista oli valmistunut Louhelan asuinalue, jossa on enimmäkseen 3–7-kerroksisia kerrostaloja. Louhela kuuluu Myyrmäen kaupunginosaan.
Myyrmäen rakentaminen alkoi pohjoisesta Uomatieltä ja jatkui etelään päin.
Yhdessä viereisen Martinlaakson kanssa Myyrmäki oli 1970-luvun alussa yhtenäistä rakennustyömaata, jota suunnitteluvaiheessa nimitettiin myös Etelä-Vantaaksi. Runsaasti metsää ja peltoa muutettiin asuinalueeksi. Perustaja-rakennuttajia oli kaksi: Laaturakenne ja Puolimatka. Uusien talojen rakentaminen on jatkunut 1970-luvulta nykypäivään.
Myyrmäen kadunnimet voidaan jakaa kahteen osaan: kivikauteen ja veteen liittyviin nimiin. Kivikauteen liittyviä kadunnimiä ovat muun muassa Punamultapolku, Piikuja ja Ruukuntekijäntie. Nämä johtuvat siitä, että Myyrmäen alueelta on löydetty rakennusvaiheessa kivikautista asutusta. Tästä kertoo myös Myyrmäkitalossa oleva punamultahauta. Vesiaiheisia kadunnimiä on enimmäkseen Myyrmäen pohjoisosissa. Näitä ovat muun muassa Uomatie, Vaahtokuja, Virtatie ja Norotie. Näiden nimet juontuvat Mätäojasta, joka on Vantaanjoen muinainen lasku-uoma.
Suunnitelmat.
Myyrmäen rakentaminen jatkuu edelleen. Uusinta Myyrmäkeä on eteläosassa sijaitseva Kilterinmäki värikkäine taloineen (2008-). Kilterinrinne 5 - 7:ään rakennetaan vielä pari taloa lisää (Skanska 2012). Louhelaan Eräkujalle on rakenteilla uusi ostoskeskus ja viisikerroksinen kerrostalo (YIT 2012). Myyrmäen keskustaan suunnitellaan Myyrmannin laajentamista Prismalla ja keskusta-asumista; tällöin entinen tyhjillään oleva terveysasema tulee puretuksi; keskustaan sijoittuisi myös uusi vanhusten palvelukeskus (kaavamuutos 001925). Myyrmäen urheilupuistoon Rajatorpantien ja Raappavuorentien kulmaukseen on suunniteltu rakennettavaksi hotelli ja hyvinvointikeskus (kaavamuutos 002007, kaupunginvaltuusto 11.4.2011). Pyörrekujalle on rakenteilla uusi päiväkoti. Toinen päiväkoti on suunnitteilla Kilterin koulun tontille (Iskoskuja 8). Lisää asumista kaavaillaan Uomatien itäpäähän Raappavuorentien länsipuolelle (kaavamuutokset 002049 ja 002156) sekä Vaahtokujan pohjoispuolelle Raappavuorentien itäpuolelle (kaavamuutos 002078). Lisäksi Kilterinkaarelle ja Kilterinkujalle on kaavoitteilla kolme uutta kerrostaloa (kaavamuutos 002161, tilanne 1.1.2012)
Liikenne.
Myyrmäen ja Louhelan asemilta kulkee M-juna Helsinkiin.
Kehärata Kivistön kautta Lentoasemalle ja edelleen pääradalle ja Tikkurilaan on rakenteilla ja valmistuu vuonna 2015.
Kehärata tulee yhdistämään toisiinsa 200 000 asukasta ja 200 000 työpaikkaa.
Myyrmäen asema toimii liityntäliikenneterminaalina, josta on bussiyhteyksiä Helsinkiin, Espooseen ja eri puolille Vantaata, mm. Leppävaaraan, Lentoasemalle ja Tikkurilaan.
Autoliikenne tukeutuu läheisiin pääväyliin: Hämeenlinnanväylään ja Vihdintiehen. Kaupunginosan eteläpuolelle on laadittu yleissuunnitelma Kehä II:ta varten.
Kirkko.
Louhelan rautatieaseman kupeessa sijaitsevan Myyrmäen kirkon (1984) on suunnitellut arkkitehti ja akateemikko Juha Leiviskä. Kirkkoa on sanottu Valon kirkoksi. Sen levymäisten seinä- ja kattopintojen välistä siivilöityvä valo luo muuttuvia kuvioita sisätiloihin. Näennäisen satunnaisesti sijoitetut lukuisat kattolamput näyttävät leijuvan avarassa tilassa, ja kullanhohtoisina ne erottuvat kirkon muuten vaaleasta ja hillityn rauhallisesta sävymaailmasta. Kirkkorakennuksen ulkoseinät on vuorattu vaaleanruskeilla tiilillä. Kirkko kohoaa viereistä ratapengertä ja rautatieasemaa korkeammaksi. Rakennuksen kapea muoto säästi tontin valkovartista koivikkoa, joka sointuu kirkon polveileviin julkisivuihin.
Luonto.
Maastollisesti Myyrmäki on loivaa lännestä itään viettävää laajaa rinnettä, jonka pohjalla sijaitsee Mätäojan laakso. Mätäoja on muinainen Vantaanjoen uoma. Nykyinen Myyrmäen Mätäoja on kasvustoltaan rehevää, ja alueella tavataan muutamia harvinaisia kasvilajeja. Rehevässä lehtomaisessa lutakossa vedestä nousee tervaleppää ja pajua, ja alueella kasvaa myös muutamia saarnia. Suovehka, keltakurjenmiekka ja kortteet luonnehtivat kasvillisuutta. Mätäojan laakson lisäksi Myyrmäen ympärillä on muitakin pieniä viheralueita, kuten Viherpuisto, Jokiuomanpuisto ja Raappavuoren ja Myyrmäen vesitornin ympärys.
Mätäojalla elää harvinainen kovakuoraislaji, halavasepikkä.
Ulkoilu- ja harrastemahdollisuudet.
Myyrmäessä on kaksi jäähallia, yleisurheilukenttä, jalkapallostadion sekä Myyrmäen jalkapallohalli, jossa pidetään myös satunnaisesti viikonloppuisin kirpputoreja ja harrastemessuja. Vuonna 2006 valmistunut Energia-areena toimii harjoittelupaikkana salibandyn pelaajille ja lentopalloilijoille. Myyrmäessä on myös uimahalli, kaksipaikkainen tenniskenttä sekä useita hiekkakenttiä. Lenkkeilijöille on 1,2 km pitkä hiekkapäällysteinen pururata, joka kiertää vesitornia. Talvisin parhaat hiihtoladut ovat muutaman kilometrin päässä Petikossa, josta pääsee latuja pitkin muun muassa Serenaan ja Keimolaan.


Papua-Uusi-Guinea.
Papua-Uuden-Guinean itsenäinen valtio eli Papua-Uusi-Guinea on saarivaltio Melanesiassa. Se muodostuu Uuden-Guinean saaren itäosasta sekä sen lähettyvillä olevista pienemmistä saarista. Se sijaitsee Australian pohjoispuolella lounaisella Tyynellämerellä, juuri päiväntasaajan eteläpuolella. Muut naapurivaltiot ovat Indonesia, jolle Uuden-Guinean läntinen puolisko eli Länsi-Uusi-Guinea kuuluu, sekä meren erottamina Mikronesian liittovaltio pohjoisessa ja Salomonsaaret kaakossa. Valtion noin kuusi miljoonaa asukasta puhuvat satoja eri kieliä, sillä asutus on pitkään ollut keskittynyt pieniin eristyneisiin kyliin. Britannia, Saksa ja Australia hallitsivat aluetta 1900-luvulta 1970-luvulle.
Vuonna 1975 itsenäistynyt valtio kuuluu Brittiläiseen kansainyhteisöön. Maakaasu-, öljy-, ja kultavarojen hyödyntäminen on vaivalloista, joten maatalous on edelleen tärkein tulonlähde.
Maantiede.
Papua-Uuden-Guinean ja Indonesian välinen 820 kilometrin mittainen raja kulkee pitkin 141. pituuspiiriä, poikkeuksena Flyjoen muodostama mutka, joka työntyy pituuspiirin länsipuolelle. Valtioon kuuluvat pääsaaren ohella sen itä- ja koillispuolella sijaitsevat Bismarckinsaaret (joista suurimmat ovat Uusi-Britannia ja Uusi-Irlanti), Trobriandsaaret, D’Entrecasteaux’nsaaret, Louisiadesaaret, Amiraliteettisaaret (joista suurimpana Manus) sekä maantieteellisesti Salomonsaariin kuuluvat Bougainville ja Buka. Valtion pinta-ala on 462 840 km2
Pääsaarta hallitsee sen pituussuunnassa kulkeva nuori keskusvuoristo, jonka korkein huippu Papua-Uuden-Guinean puolella on Mount Wilhelm (4 509 m). Vuoriston jatkeena saaren kapeassa kaakkoisosassa on Owen Stanley Range (korkein kohta Mount Victoria, 4 035 m). Vuoret ovat teräväpiirteisiä, paikoin hyvin jyrkkiä ja vaikeakulkuisia. Alue sijaitsee mannerlaattojen siirrosvyöhykkeellä, ja maassa on monia toimivia tulivuoria, kuten Manam, Karkar, Lamington, Langila, Ulawun, Rabaul ja Bagana. Maanjäristykset, maanvyöryt ja tsunamit ovat suhteellisen yleisiä. Papua-Uudella-Guinealla on rantaviivaa 5 152 kilometriä.
Noin puolet Papua-Uuden-Guinean pinta-alasta on alankoa. Sateisista vuoristoista virtaa useita vuolaita jokia, joista suurimmat ovat Fly (1 200 km), Sepik (1 126 km), Ramu (640 km) ja Purari (470 km). Useat joista laskevat pääsaaren etelärannikolle Papuanlahteen ja muodostavat laajan suistoalueen, jossa sijaitsee yksi maailman laajimmista soista. Suurin järvi on Westernin maakunnassa sijaitseva Lake Murray, jonka 400 neliökilometrin pinta-ala moninkertaistuu sadekausina.
a>n ilmasto. Punaisen alueen yläreuna kuvaa päivän keskilämpötilaa (asteikko vasemmalla) ja pinta-ala vuoden lämpösummaa. Siniset palkit (asteikko oikealla) kuvaavat kuukausittaista sademäärää. Vuotuinen sademäärä on 4 581 mm.
Luonto ja luonnonsuojelu.
65 prosenttia maan pinta-alasta peittää tiheä metsä, josta valtaosa on trooppista sademetsää. Etelärannikolla ja pääkaupungin Port Moresbyn seudulla on kuivempaa trooppista kuivametsää ja savannikasvillisuutta sekä paikoin monsuunimetsää. Ylängöillä kasvaa muun muassa tammia, pyökkejä sekä mäntyjä, ja korkeimmilla vuorilla yli 3 400 metrin korkeudessa on karua alpiinista kasvillisuutta. Vuorten huiput ovat paljaita. Pääsaaren rannikolla, etenkin Papuanlahden jokisuistoalueella, on mangrovemetsää.
Uusi-Guinea on maantieteellisesti Indo-Australian tektonisen laatan pohjoinen jatke, joka liittyy Australiaan Torresinsalmen kohdalla kulkevan kapean kilven kautta. Vesien ollessa matalammalla muun muassa jääkausien aikana Uuden-Guinean ja Australian välillä on ollut maayhteys. Niinpä niiden eläimistö onkin kovin samanlainen; molemmilla elää suuria määriä kotoperäisiä pussieläimiä, kuten kenguruita ja vompatteja. Sademetsissä elää yli 3 000 kämmekkäkasvilajia sekä noin 700 lintulajin joukossa harvinaisia paratiisilintuja, joilla on upea höyhenpeite ja jollainen esiintyy myös maan lipussa.
Papua-Uuden-Guinean suurin ympäristöongelma on sademetsien hävitys. Kansallispuistojen perustaminen on ollut hidasta, koska hallitus ei ole halunnut puuttua maanomistuskäytäntöihin. Nykyisin kansallispuistoja on neljä.
Ilmasto.
Papua-Uuden-Guinean ilmasto on trooppinen ja pääosin hyvin kostea. Pääsaaren eteläosien alangoilla, rannikkoseuduilla sekä pienemmillä saarilla jokaisen kuukauden keskilämpötila pysyy 25 celsiusasteen lähettyvillä tai sen yläpuolella, mutta vuoristoon tultaessa lämpötila laskee 5–15 celsiusasteeseen. Korkeimmilla huipuilla esiintyy lumisateita ja siellä on jopa päiväntasaajaseuduille harvinaisia pieniä jäätiköitä. Maan pohjoisosissa kuukausien keskilämpötila pysyy 20 ja 25 celsiusasteen välillä. Vuotuiset sademäärät vaihtelevat Port Moresbyn seudun noin tuhannesta millimetristä vuoriston jopa 6 500 millimetriin. Aluetta koettelevat usein taifuunit.
Varhaishistoria.
Asumus viidakon reunassa. Tutkimusmatkailijan piirros 1887.
Uudelta-Guinealta on löydetty merkkejä ihmisasutuksesta ainakin 60 000 vuoden takaa. Väestö saapui todennäköisesti Kaakkois-Aasiasta ja perusti saarelle yksinkertaisen, maatalouspohjaisen sivilisaation. Noin 3000 vuotta sitten austronesialaiset kansat levittäytyivät Indonesian saarilta Uuteen-Guineaan, varsinkin sen pohjoisrannikolle. Ihmiset asettuivat pieniin ryhmiin, joiden asuinpaikkoja erotti läpitunkematon metsä. Siksi heille kehittyi lukuisia erilaisia kieilä, eikä saarelle syntynyt keskushallintoa tai monimutkaisia yhteiskuntarakenteita.
Eurooppalaisten aika.
Eurooppalaiset tulivat saarelle 1500-luvulla ja antoivat sille sen nykyisen nimen – "papua" on johdettu malaijinkielisestä sanasta, joka kuvastaa kiharia, melanesialaisia hiuksia, ja "Uusi-Guinea"-nimen antoivat espanjalaiset tutkimusmatkailijat, joiden mielestä saaren väestö muistutti Afrikan guinealaisia. Saaren sisäosat pysyivät pitkään huonosti tunnettuina. Laajoja alueita sisämaassa luultiin asumattomiksi, kunnes 1930-luvulla ensimmäiset lentokoneet kulkivat alueen yli ja niistä voitiin todeta siellä olleen varsin tiheäänkin asuttuja ja viljeltyjä alueita, joiden asukkaat olivat siihen saakka olleet täysin eristyksissä muusta maailmasta.
Uuden-Guinean saari jaettiin 1828. Alankomaat sai saaren nykyisin Indonesialle kuuluvan länsiosan ja Britannia kaakkoisosan. Saaren koillisosa joutui kookosöljyn houkuttelemien saksalaisten haltuun 1884. Saksan hallitus otti alueen suoraan hallintaansa 1899 ja nimesi sen Saksan Uudeksi-Guineaksi. Vuonna 1906 Britannia luovutti Australialle hallinnoimansa kaakkoisosan, Brittiläisen Uuden-Guinean. Ensimmäisessä maailmansodassa Australia miehitti myös maan Saksalle kuuluneen osan, joka vuodesta 1921 lähtien oli Australian hallinnassa Kansainliiton mandaattialueena. Japani valloitti osia molemmista alueista toisessa maailmansodassa 1941, ja se palautui jälleen Australian hallintaan Uuden-Guinean taistelun jälkeen Japanin hävittyä sodan 1945. Siitä muodostettiin YK:n huoltohallintoalue, joka vuonna 1949 yhdistettiin saaren Australialle jo ennen ensimmäistä maailmansotaa kuuluneen kaakkoisosan eli Papuan kanssa Papuan ja Uuden Guinean territorioksi.
Mount Lamingtonin tulivuorenpurkaus Oron provinssissa maan kaakkoisosassa vuonna 1951 tappoi 3 000–4 000 ihmistä ja tuhosi 200 neliökilometriä maastoa.
Itsenäisyys.
Vuoden 1972 vaalien jälkeen Michael Somare muodosti ministeriön, jonka tavoitteena oli johtaa Papua-Uusi-Guinea asteittain itsehallinnon kautta itsenäisyyteen. Maa saikin itsehallinnon 1. joulukuuta 1973 ja itsenäisyyden 16. syyskuuta 1975, ja Somairesta tuli sen ensimmäinen pääministeri. Siihen tulivat siis kuulumaan ne osat Uutta-Guineaa ja sen lähisaaria, jotka 1900-luvun alussa olivat olleet Saksan tai Britannian alaisuudessa. Uusi valtio liittyi Brittiläiseen kansanyhteisöön, joten sen valtionpäämies on Englannin kuningatar Elisabet II, jota edustaa saarella kenraalikuvernööri.
Bougainvillessä käytiin sissisotaa 1988–1997 saaren itsenäisyyttä ajavan Bougainvillen vallankumouksellisen armeijan ja hallituksen joukkojen välillä. Separatistikapinassa kuoli arviolta 3 000 ihmistä. YK perusti saarelle poliittisen toimiston. Vuonna 2001 allekirjoitettiin rauhansopimsus, johon sisältyi lupaus kansanäänestyksestä 10-15 vuoden kuluttua. Vuonna 2006 saati valitsi ensimmäisen autonomisen hallituksen, ja entisestä kapinallisjohtajasta Joseph Kabuista tuli Bougainvillen presidentti. Vuonna 2008 häntä seurasi James Tanis.
Vuonna 1997 El Ninoon liittyvä kuivuus aiheutti nälänhädän, joka surmasi yli tuhat ihmistä. Vuonna 1998 tuli kolme tsunamia jotka tappoivat 3 000 henkeä. Vuonna 2007 trooppinen sykloni Guba ja sen aiheuttamat tulvat ajoivat tuhansia ihmisiä kodeistaan, 163 kuoli.
Alkukesästä 2011 kolmatta kauttaan hallinnut pääministeri Michael Somare erotettiin virastaan määräajaksi vuosikymmenten takaisten väärinkäytösepäilyjen vuoksi. Hän erosi itse terveyssyihin vedoten. Tilalle valittiin Peter O’Neill.
Politiikka.
Papua-Uusi-Guinea on perustuslaillinen monarkia, joka kuuluu Kansainyhteisöön. Maan muodollinen valtionpäämies on kuningatar Elisabet II, jota itse paikalla edustaa kenraalikuvernööri, joka on helmikuusta 2011 alkaen Michael Ogio. Todellinen toimeenpanovalta on pääministerillä ja hänen johtamallaan hallituksella. Elokuusta 2011 alkaen pääministerinä on Peter O'Neill.
Maan yksikamarisessa ja monipuolueisessa parlamentissa on 109 jäsentä, joista 20 on provinssien kuvernöörejä. Kansanedustajat valitaan viiden vuoden välein. Äänestysikäraja on 18 vuotta.
Vuoden 2008 parlamenttivaalien jälkeen suurin puolue on Papua-Uuden-Guinean puolue PNGP, joka sai 8 paikkaa. Puoluekenttä on sirpaloitunut, peräti 15 puoluetta sai 4 paikkaa tai vähemmän.
Talous.
Metsän peittämää vuoristoa Ekutin alueella.
Papua-Uudella-Guinealla on huomattavasti luonnonvaroja, mutta vaikeakulkuisen maaston ja infrastruktuurin rakentamisen kalleuden vuoksi niitä ei ole otettu kovin suuressa mittakaavassa käyttöön. Talouden pääpilari on maatalous, josta saa elantonsa 85 prosenttia väestöstä. Omavaraistaloudessa eläminen on hyvin yleistä. 82 prosenttia vientituloista saadaan mineraaleista, joista tärkeimmät ovat öljy, kupari ja kulta. Lisäksi maasta viedään palmuöljyä, kahvia, kaakaota, kopraa, tonnikalaa ja katkarapuja. Tärkeimmät viennin kohdemaat ovat Australia, Japani ja Kiina.
Puutavaraa tuotetaan jonkin verran, aasialaiset yhtiöt ovat olleet siinä aktiivisia, mutta Maailmanpankki on vetänyt tukensa pois pelätessään ympäristötuhoja.
Maakaasun hyödyntäminen on nopeuttanut talouskasvua 2010. Maalla on kuitenkin edelleen ongelmia korruption kanssa, lain ja järjestyksen vähäisyydestä, maanomistuksen epämääräisyydestä ja uudistuksiin tarvittavan poliittisen tahdon puutteesta. Maa saa rahallista tukea Australialta 355 miljoonaa dollaria vuodessa. Lisäksi maa saa kehitysapua muilta mailta ja kansainvälisiltä järjestöiltä, kuten Maailmanpankin rahastoilta. Kaikkiaan ulkomaanapua tulee 46 dollaria asukasta kohti vuodessa.
Liikenne ja tietoliikenne.
Vaikeakulkuisen maaston takia lentokone on tärkein matkustusväline Papua-Uudessa-Guineassa. Lentokenttiä on peräti 562 (2010 arvio), joista vain 21 on päällystettyjä ja loput enimmäkseen alle kilometrin pituisia maastoon raivattuja tasaisia aukioita. Rautateitä ei ole lainkaan ja päällystettyjä teitä vain alle 3 000 kilometriä. Teistä merkittävin on pohjoisrannikon suurimmat kaupungit keskusylängön asutuskeskuksiin yhdistävä "Highlands Highway". Teillä liikennöi yksityisin varoin liikennöityjä ajoneuvoja, tavallisimmin minivaneja, jotka toimivat ennaltamääräämättömin aikatauluin kulkevina linja-autoina. Rannikkoseuduilla samanlaista toimintaa harjoittavat lasikuituiset ”banaaniveneet”, jotka kuljettavat ihmisiä rannikkokylistä ja -kaupungeista toiseen. Merkittävimmät satamakaupungit ovat Kieta, Lae, Madang, Wewak ja Rabaul.
Vaikeakulkuisuuden takia myös tietoliikenneyhteyksiä on ollut vaikea luoda. Matkapuhelimien yleistyminen ja satelliittiyhteydet ovat vihdoin tuoneet televisio- ja puhelinyhteydet myös maaseudulle. Kansallinen yleisradioyhtiö aloitti televisiolähetykset vuonna 2008. Internet leviää nopeasti: vuonna 2009 maassa oli 120 000 internetin käyttäjää, ja blogien pitäminen on suosittua.
Väestö.
Huli-heimoon kuuluva mies Southern Highlandsin provinssista.
Vuonna 2011 Papua-Uuden-Guinean väkiluvuksi arvioitiin 6 187 591.
Papua-Uudessa-Guineassa asuu kaikkien Tyynenmeren kolmen suuren etnisen ryhmän edustajia: melanesialaisia, mikronesialaisia ja polynesialaisia. Lisäksi maassa on negritoja, kiinalaisia, eurooppalaisia ja australialaisia. Papualaiset muodostavat 84 % väestöstä, melanesialaiset 15 % ja muut ryhmät n. 1 %. Tiheä metsä, vuolaat joet ja vuoristo ovat aiheuttaneet väestön jakautumisen sadoiksi äärimmäisen eristäytyneiksi heimoiksi, joista lähes jokaisella on oma kielensä. Eri kieliä arvellaan olevan noin 860, ja ne muodostavat noin 10 prosenttia koko maailman kielistä. Osa niistä on sukua toisilleen ja kuuluvat austronesialaisiin kieliin. Muita saarella puhuttuja kieliä kutsutaan papualaisiksi kieliksi, mutta ne eivät todennäköisesti ole kaikki sukua toisilleen. Hallinnon ja talouden kielenä käytetään englantia, mutta enemmän äidinkielisiä puhujia on sen kreolimuunnoksella tok pisinillä, jolla on myös virallisen kielen asema. Lisäksi Papuan alueella maan kaakkoisosassa käytetään virallisena kielenä motua.
Papua-Uusi-Guinea on eräs maailman vähiten kaupungistuneista maista: vain 12 prosenttia väestöstä asuu kaupungeissa. Pääkaupunki Port Moresbyn asukasluku on 173 500 (2000), ja seuraavaksi suurimmat kaupungit ovat vielä huomattavasti pienempiä: Laessa on 78 038 asukasta, Mount Hagenissa 27 782 ja Madangissa 27 394. 40 prosenttia väestöstä asuu keskusylängöllä, jossa maanviljely on pääelinkeinona. Loput väestöstä asuu lähinnä rannikolla ja jokien varsilla. Viime vuosikymmeninä, erityisesti 1990-luvulta lähtien, kaupunkeihin on alkanut virrata ihmisiä maaseudulta. Pääkaupungissa tämä on merkinnyt slummialueiden syntymistä kaupungin laitamille, työttömyyden pahenemista sekä muita sosiaalisia ongelmia. Maan väestönkasvu on melko korkea, 1,98 prosenttia (vuoden 2011 arvio).
Suurin osa väestöstä on kristittyjä (katolisia 27% ja protestantteja 69,7%) noin 3,3 prosenttia uskovat erilaisiin kansanuskomuksiin. Myös useilla kirkkoon kuuluvilla on uskonnossaan elementtejä perinteisistä luonnonuskonnoista, joista tyypillisimpänä esi-isien palvonta.
Keskimääräinen elinajanodote oli vuonna 2011 naisille 68,6 vuotta ja miehille 64 vuotta. Yksi äiti saa keskimäärin 3,46 lasta.
Maan HIV-tilanne on ollut Oseanian pahimpia, mutta vuoden 2009 lukujen mukaan tilanne oli tasaantumassa. Viruksen kantajiksi laskettiin nyt 0,92 % aikuisväestöstä. Vuonna 2007 oli arvioitu, että HIVin kantajia oli noin 1,5 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 54 000 henkeä. Määrä oli yli viisinkertaistunut vuodesta 2001. Antiretroviraalilääkitystä olisi tarvinnut noin 5 900 henkeä, mutta sitä sai alle puolet heistä, noin 2 300 henkeä.
Kulttuuri.
Papua-Uudessa-Guineassa arvellaan olevan yli tuhat erilaista kulttuurista ryhmää, joista jokainen on luonut omat taiteen, tanssin, aseenvalmistuksen, pukujen, musiikin ja arkkitehtuurin perinteensä. Eräs Sepikjoen varrella elävä heimo on tullut tunnetuksi kasveja ja eläimiä esittävistä puukaiverruksistaan, joiden he uskovat esittävän esi-isiään. Vuoteen 1933 asti simpukankuoret olivat virallista valuuttaa Papua-Uudessa-Guineassa, mikä näkyy yhä muun muassa siinä, että sulhasen täytyy hankkia suuri määrä erään tietyn simpukan kuoria maksuksi morsiamesta.
Keskusylängön asukkaat osallistuvat "singsingeihin", värikkäisiin rituaaleihin, joissa mukaillaan jotakin dramaattista tapahtumaa, kuten suurta taistelua heimon historiassa. Juhlijat koristautuvat näyttävin kasvomaalauksin, höyhenin, helmin ja eläinten nahoin esittääkseen esimerkiksi lintuja tai vuortenhenkiä.
1800-luvulla maahan saapuneet lähetyssaarnaajat eivät pitäneet kansanmusiikkia soveliaana, ja toivat kulttuuriin kristilliset virret.
Uuden-Irlannin saarella valmistetaan näyttäviä, mutta työläitä Tatanua-naamioita vainajien muistelujuhlia varten.
Ruokavalion perustana ovat hiilihydraattipitoiset kasvikset ja juurekset kuten saago, jamssi, taaro, bataatti ja riisi. Niiden kanssa syödään vihanneksia, hedelmiä ja lihaa, jokivarsilla kalaa.
Urheilu.
Papua-Uusi-Guinea on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1976. Se ei ole toistaiseksi saanut mitaleita. Maan jalkapallojoukkue oli helmikuussa 2011 FIFAn rankingissa jaetulla 203. sijalla ilman pisteitä. Maassa on 463 joukkuetta ja niissä yhteensä 68 800 rekisteröityä pelaajaa.
Papua-Uuden-Guinean kansallislaji on rugby league, jossa maa on osallistunut myös Rugby League World Cupiin. Maasta on tullut monia rugby leaguen ammattilaispelaajia ulkomaalaisiin sarjoihin, ja heistä tunnetuin on Marcus Bai. Toinen tunnettu urheilusankari on uimari Ryan Pini, joka on voittanut Kansainyhteisön kisoissa kultaa.


Death.
Death oli yhdysvaltalainen yhtye, jota pidetään yleisesti yhtenä death metal -tyylilajin pioneereista muun muassa Possessedin ohella. Yhtyeen tarina päättyi vuonna 2001 laulaja-kitaristi Chuck Schuldinerin kuolemaan.
Yhtyettä pidetään yhtenä death metallin syntyyn eniten vaikuttaneista yhtyeistä ja esikoisalbumia Scream Bloody Gore onkin kuvailtu "Death metalin ensimmäiseksi dokumentiksi".
Vuoteen 2008 mennessä Death on myynyt maailmanlaajuisesti noin 2 miljoonaa albumia, jonka ansiosta se on eräs menestyksekkäimmistä death metal -yhtyeistä.
Historia.
Vain 16-vuotias Chuck Schuldiner perusti Deathin vuonna 1983, tosin aluksi nimellä "Mantas". Nimen Death yhtye sai vuonna 1984 Schuldinerin veljen kuoltua auto-onnettomuudessa. Schuldiner hoiti Deathissa kaiken sävellystyön, lauloi ja soitti sekä rytmi- että soolokitaraa. Schudiner osasi soittaa myös bassokitaraa.
Death julkaisi ensimmäisen albuminsa "Scream Bloody Gore" vuonna 1987. Floridan underground-piireissä ennakkoon saadun maineen myötä "Scream Bloody Gore" vakiintui yhdeksi suoraviivaisen death metalin merkittävimmistä julkaisuista. Deathin alkuajat ensimmäisistä demoista toiseen täyspitkään studioalbumiin "Leprosyyn" tunnetaankin raa'asta musiikista, sanoituksista ja vokalisoinnista. Vaikka Schuldinerin murinalaulu onkin medioissa ja fanien keskuudessa tunnustettu ja eräänlainen death metalin tavaramerkki, Schuldiner oli hyvin itsekriittinen oman äänensä ja laulutyöskentelynsä suhteen.
"Spiritual Healing" -albumin jälkeen Schuldiner kyllästyi vakituisten jäsenten etsimiseen. Schuldiner onnistuikin tarvittaessa keräämään studiosessioihin muusikkoja, jotka pystyivät toteuttamaan Schuldinerin vaikeat sävellykset ja sovitukset tämän haluamalla tavalla. Deathin myöhemmät albumit "Humanista" alkaen ovat erittäin progressiivisia ja sanoitukset painottuvat enimmäkseen eksistentialismiin ja muihin filosofisiin aiheisiin.
Schuldiner perusti yhtyeen Control Denied vuonna 1999, sillä hän halusi tehdä enemmän kokeellista musiikkia ja etsiä progressiivisen metallin rajoja. Uusi yhtye oli eräänlainen kompromissi, sillä Death oli tietyllä tavalla genrensä vanki. Viimeiseksi jäänyt Death-albumi "The Sound of Perseverance" oli Schuldinerin ja levy-yhtiö Nuclear Blastin välinen kompromissi: Schuldiner sai levyttää uuden yhtyeensä esikoisalbumin sillä ehdolla, että hän julkaisisi myös Death-nimellä uuden albumin.
Chuck Schuldiner taisteli pitkään pahanlaatuisen aivokasvaimen aiheuttamia oireita vastaan, mutta kuoli kasvaimen heikentämänä keuhkokuumeeseen 13. joulukuuta 2001. Samalla sekä Deathin että Control Deniedin toiminta loppui.


Kreolikieli.
Kreolikieli on kieli, jossa useampi kieli on sulautunut toisiinsa. Monissa tapauksissa jollekin alueelle muualta levinneestä kielestä on syntynyt muunnos, jossa on vaikutteita myös paikallisista kielistä. Kreolikieli syntyy pidgin-kielestä, jota erikieliset ihmiset käyttävät keskinäiseen kommunikointiin, mutta joka ei vielä ole kenenkään äidinkieli. Jos se tulee myöhempien sukupolvien äidinkieleksi, siitä tulee kreolikieli. Sekä kreolikielet että pidgin-kielet ovat oikeita kieliä, joilla on vakiintunut, joskin yleensä muita kieliä yksinkertaisempi kielioppi ja sanasto, minkä vuoksi niitä ei ole pidettävä vain valtakielien väärin tai huonosti opittuina muotoina.
Kreolikieliä syntyi varsinkin eurooppalaisen kolonialismin vaikutuksesta siirtomaissa, joiden asukkaat joutuivat yhä useammassa tilanteessa tekemisiin siirtomaaisännän kielen kanssa.
Kreolikielten "superstraatti" on valtakieli, johon ollaan vaihtamassa, ja aiemmat paikalliset kielet ovat "substraatteja". Kreolikielten sukulaisuus muihin kieliin on niiden sekoitusmaisen luonteen vuoksi vaikeasti määriteltävissä; on esitetty, ettei niitä luokiteltaisi mihinkään kielikuntaan, vaan ne aloittaisivat "tyhjästä".
Äkkikreolistuminen.
Äkkikreolistuminen on prosessi, jossa kreolin syntyminen tapahtuu erittäin nopeasti, yhden sukupolven aikana (esimerkiksi orjat, jotka saapuivat useilta alueilta). Alueelle saapuu jokin valtakieli, jota ihmisten syystä tai toisesta on puhuttava, joten tapahtuu merkittävää kielenvaihtoa. Jos kosketus uuteen valtakieleen ei kuitenkaan ole riittävä, kyseisen kielen sanasto opitaan, mutta kielioppia ei täydellisesti. Niinpä käytetään joko alkuperäisen oman kielen kielioppia tai keksitään pitkälti uusi kielioppi.
Portugalin kreolit.
Myös edellä espanjan kreoleissa luetellut papiamento ja Fá d'Ambô ovat ainakin osin portugaliin pohjautuvia. Arvellaan, että Angolassa ja Mosambikissa olisi syntymässä uusia portugalinpohjaisia kreolikieliä.
Ranskan kreolit.
Myös englannin kreoleissa yllä luetellun kreyolin superstraatteina ovat englanti ja ranska.
Hollannin kreolit.
Hollantiin pohjautuvia kreoleja ovat
Muut kreolit.
*


Kongon demokraattinen tasavalta.
Kongon demokraattinen tasavalta, vuosina 1971–1997 "Zaire", on valtio Keski-Afrikassa. Erotuksena Kongon tasavallasta eli "Brazzavillen Kongosta" maasta käytetään toisinaan täsmennystä Kinshasan Kongo tai Kongo-Kinshasa maan pääkaupungin mukaan. Ennen vuotta 1971 sitä saatettiin kutsua nimellä "Leopoldvillen Kongo" silloisen pääkaupungin mukaan. Kongon naapurimaat ovat Kongon tasavalta, Keski-Afrikan tasavalta, Etelä-Sudan, Uganda, Ruanda, Burundi, Sambia ja Angola. Maalla on pieni 37 kilometriä pitkä rannikkokaistale Guineanlahdella.
Kongon demokraattisen tasavallan kansalaista kutsutaan Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen mukaan nimellä "kongolainen" tai "kinshasankongolainen".
Esihistoria.
2000 eaa. lähtien 500-luvulle saakka bantuja vaelsi nykyisen Kongon demokraattisen tasavallan alueelle luoteesta alueella asuneiden pygmien sekaan ja tilalle. Myöhemmät kansanvaellukset pohjoisesta Sudanista ja Itä-Afrikasta lisäsivät kansojen kirjoa alueella. Bantut toivat mukanaan Länsi-Afrikasta raudantekotaidon ja viljelymenetelmiä sekä -lajikkeita.
Paikalliset kuningaskunnat.
Kongon demokraattisen tasavallan alueella kehittyi ennen Belgian valtaa omaperäisiä kulttuureja. Kongo-joen alajuoksulla syntyi 1100-luvulta alkaen joukko kaupunkivaltioita, joiden liittyessä yhteen muodostui Kongon kuningaskunta, jonka kukoistuskausi kesti 1300-luvun lopulta melkein 1800-luvun loppuun. Maan itäosassa, Lualaba-joen varrella alkoi kehittyä 400-luvulla Upembaksi kutsuttu yhteiskunta, josta merkittävä Luban kuningaskunta sai alkunsa. Tämä keskushallintoinen kuningaskunta vallitsi maan kaakkoisosassa 1500-luvulta 1800-luvun loppuun. Myös Ruandan, Lundan ja Chokwen kuningaskunnat ovat vaikuttaneet nykyisen Kongon ja sen naapurimaiden alueella. Lundan keskus oli nykyisessä Katangan maakunnassa, Chokwet saattoivat lähteä Kasain alueelta, mutta asettuivat nykyisen Angolan puolelle.
Belgian-vallan aika.
Ensimmäinen eurooppalainen tutkimusmatkailija, joka purjehti Kongoon oli portugalilainen Diego Cão. Hänen vaikutuksestaan Kongon kuningas Afonso I kääntyi kristinuskoon ja avasi maan kaupalle ja muulle eurooppalaiselle vaikutukselle. Kongoa ei kuitenkaan yritetty kolonisoida ennen kuin vasta 1800-luvun lopulla, jolloin Belgian kuningas Leopold II sai maan haltuunsa brittiläisen tutkimusmatkailija Henry Stanleyn avulla.
Leopold II sai Kongon vapaavaltion virallisesti haltuunsa Berliinin konferenssissa 1885. Hän sai sen henkilökohtaiseksi omaisuudekseen. Aluetta hallitsemaan perustettiin "filantrooppinen" osakeyhtiö "Association Internationale Africaine", jonka ainut osakkeenomistaja oli Leopold II. Motiivit olivat taloudelliset. Kongosta saatiin ensin norsunluuta ja myöhemmin luonnonkumia, jota uusi kumiteollisuus tarvitsi. Kaupallisiin tavoitteisiin päästiin poikkeuksellisen julmalla terrorilla, jotta epäinhimillistetyt alamaiset hankkisivat mahdollisimman paljon kumia isännilleen. Kun tieto olosuhteista paljastui 1900-luvun alussa, siitä syntyi kansainvälinen skandaali. Kuolleiden määräksi on arvioitu myöhemmin 4-8 miljoonaa, toisten arvioiden mukaan jopa 10 miljoonaa eli puolet silloisesta väestöstä. Kuningas Leopoldin ahne ja julma politiikka Kongossa sai aikaan kansainvälistäkin pahennusta. Tämän takia alue muutettiinkin vuonna 1908 kuninkaan yksityisomaisuudesta Belgian siirtomaaksi nimellä Belgian Kongo. Siirtomaaisännän nimi nimen alussa tarvittiin erottamaan se naapurimaasta Ranskan Kongosta eli nykyisestä Kongon tasavallasta. Pakkotyö jatkoi myös siirtomaa-aikana. Belgialaiset pyrkivät rakentamaan sellaista infrastruktuuria joka tuki resurssien vientiä pois maasta. Muuten se löi laimin maan kehittämistä.
Itsenäistyminen ja Kongon kriisi.
Kongo itsenäistyi Belgiasta rauhanomaisesti vuonna 1960, joskin Belgia puuttui pitkään sen sisä- ja talouspolitiikkaan. Välittömästi maan itsenäistymisen jälkeen alkoi viisivuotinen "Kongon kriisi", josta tuli yhdistelmä itsenäisyystaistelua, rikkaimpien alueiden separatismia, kylmän sodan Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton proxy-sotaa, vallankaappauksia ja YK:n rauhanturvaoperaatioita. Maa ajautui poliittisesti epävakaaseen tilaan, joka jatkui viisi vuotta. Eri puolilla maata virisi kapinoita ja alueellisia itsenäistymisliikkeitä, jotka kaikki kukistettiin ulkovaltojen ja YK:n tuella.
Maassa pidettiin vuonna 1960 eduskuntavaalit, jotka voitti MNC-L (Kongon kansallisliike). Sen johtajasta Patrice Lumumbasta tuli Kongon ensimmäinen pääministeri. Presidentiksi valittiin Joseph Kasa-Vubu ABAKO:sta. Etelä-Kasain maakunta julistautui itsenäiseksi 14. kesäkuuta. Sen presidentiksi nousi Albert Kalonji. Heinäkuussa 1960 armeija kapinoi ja Katangan maakunta julistautui itsenäiseksi Moise Tšomben johdolla. Tšombe pyysi Belgian asevoimien tukea, mihin Belgia suostui muodollisesti kansalaistensa suojelemiseksi. YK:n turvallisuusneuvosto päätti lähettää maahan joukkoja palauttamaan järjestystä, mutta niiden ei sallittu puuttua maan sisäisiin asioihin. Lumumba pyysi Neuvostoliiton joukkoja Kasaihin, mikä suututti Yhdysvallat, joka alkoi tukea Kasa-Vubua ja armeijan komentajaa Joseph-Désiré Mobutua. 5. syyskuuta Kasa-Vubu ilmoitti radiossa Lumumban erosta, johon Lumumba vastasi ilmoittamalla presidentin pidätyksestä. Viikon kuluttua Lumumban aiemmin johtajaksi nimittämä Mobutu asetti hänet kotiarestiin ja kaappasi vallan CIA:n tuella. Lumumba teloitettiin myöhemmin.
YK aloitti seuraavana vuonna Katangan suurelta osin valkoisten palkkasoturien riisumisen aseista ja maakunnan liittämisen takaisin Kongoon. YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöld, joka oli ollut aktiivinen Kongon kysymyksen ratkaisemisessa, sai samana vuonna surmansa lento-onnettomuudessa Kongossa. Kongolaiset joukot liittivät Kasain maahan nelikuukautisen sotilasoperaation jälkeen. Katanga saatiin YK-joukkojen haltuun tammikuuhun 1963 mennessä.
Alkuvuodesta 1964 puhkesi Simba-kapina Itä- ja Kivun maakunnissa, jonk vuoksi Moise Tšombe nimitettiin pääministeriksi. Kapinalliset ottivat 1600 länsimaalaista panttivankia. Kongo pyysi myös Yhdysvaltain ja Belgian apua, jotka vapauttivat eurooppalaiset panttivangit.
25. marraskuuta 1965 armeijan komentaja Joseph-Désiré Mobutu, joka tunnettiin paremmin myöhemmällä nimellään Mobutu Sese Seko, kaappasi vallan länsimaiden tuella ja perusti yksipuoluejärjestelmän. Entinen pääministeri Tšombe joutui syytetyksi ja pakeni maasta. Länsimaat pitivät Mobutua takeena kommunismia vastaan. Hänen hallintoaan on syytetty ihmisoikeuksien rikkomisesta, sorrosta, henkilökultista ja rehottavasta korruptiosta, jopa niin paljon, että hallinnolle on annettu pilkkanimi "kleptokratia".
Mobutu hankki itselleen suuren omaisuuden kavaltamalla valtion omaisuutta ja vaatimalla lahjuksia: miljardeja dollareita talletettiin ulkomaisille pankkitileille.
Mobutun kauden jälkeen.
Neuvostoliiton luhistuminen ja kylmän sodan päättyminen pakotti Mobutun muuttamaan politiikkaansa demokraattiseen suuntaan. Vuodesta 1990 alkaen maa siirtyi monipuoluevaltaan, ja perustettiin kansalliskokous, joka nimitti pääministerin oppositiosta ja alkoi järjestellä parlamenttivaaleja.
Ruandasta Ruandan isänmaallisen rintaman voittoa paenneet pakolaiset, lähinnä Ruandan kansanmurhan jälkeisiä tutsien kostotoimia pelänneet hutut, saattoivat Kongon itäosan sekasorron valtaan. Siellä jo 1960-luvulla ilman menestystä kapinoinut Laurent Kabila, jota Che Guevara oli käynyt tukemassa 1960-luvulla, käytti tilaisuuden hyväkseen ja johti "Demokraattisten voimien liiton Kongon vapauttamiseksi" (AFDL) ensimmäisessä Kongon sodassa (1996–1997) Mobutua vastaan ja onnistui syöksemään hänet vallasta vuonna 1997. AFDL:n joukkojen pääosa oli tutseja. Sitä tukivat Suurten järvien alueen valtioiden johtajat, lähinnä Ruandan Paul Kagame ja Ugandan Yoweri Museveni. AFDL eteni Kongojokea alas kohdaten vain vähäistä vastarintaa Kinhasan armeijan joukkojen vaihtaessa puolta. Kabila sai uskottavuutta ollessaan Mobutun pitkäaikainen vastustaja ja Patrice Lumumban kannattaja. 16. toukokuuta 1997 monikansalliset joukot etenivät Lubumbashin lentokentälle neuvottelujen keskeytyessä ja Mobutu pakeni maasta. Samana päivänä Kabila julistautui presidentiksi.
Kabilaa alettiin kuitenkin pian syyttää edeltäjänsä kaltaisesta itsevaltaisuudesta ja korruptiosta. Hän kääntyi ruandalaisia tukijoitaan vastaan näiden kieltäydyttyä vetäytymästä maan rikkaista itämaakunnista. Heinäkuussa 1998 Kabila vaati Ugandan ja Ruandan joukkojen poistumista maasta.
Tämän jälkeen Ugandan ja Ruandan tukemat kapinalliset aloittivat sotatoimet, kun taas Zimbabwe, Angola, Namibia, Tšad ja Sudan tukivat Kabilan hallintoa. Maassa oli vuosien ajan zimbabwelaisia joukkoja, enimmillään 11 000 miestä, joiden varustaminen ja ylläpito tulivat Zimbabwelle kalliiksi. Tämä pidettiin yhtenä syynä maan myöhempään talousromahdukseen.
Tulitauosta sovittiin 1999, mutta sotatoimet jatkuivat senkin jälkeen. Laurent Kabila salamurhattiin 16. tammikuuta 2001 Zimbabwessa, minkä jälkeen parlamentti valitsi yksimielisesti hänen poikansa Joseph Kabilan presidentiksi. Rauhansopimus solmittiin uuden presidentin johdolla 2002 Etelä-Afrikassa ja maahan perustettiin siirtymäajan hallitus, joka laati uuden perustuslain.
Kongon sota on yksi eniten kuolonuhreja vaatineista sodista. Sodassa kuoli 3–4 miljoonaa ihmistä, joista noin puolet lapsia. Erityisesti Kongon itäosissa käytyyn sotaan osallistui yhdeksän Afrikan valtiota ja se vaikutti suoraan 50 miljoonan kongolaisen elämään. Huolimatta konfliktin laajuudesta ja sen uhrien lukumäärästä, Kongon sota on suurelta osin jäänyt vähälle huomiolle lähialueiden ulkopuolella.
Maassa järjestettiin 30. heinäkuuta 2006 ensimmäiset monipuoluevaalit 46 vuoteen. Kansainvälisesti valvottuja vaaleja varten lahjoitettiin 460 miljoonaa dollaria ja niitä valvoivat YK:n MONUC-rauhanturvaajat. Kabila sai ensimmäisellä kierroksella eniten ääniä ja voitti toisella kierroksella Jean-Pierre Bemban ja vannoi virkavalansa 6. joulukuuta 2006.
Rauhansopimuksen mukaisesti eri osapuolten yksityisarmeijat piti liittää maan armeijaan, mutta sekä Bemba että Azarias Ruberwa kieltäytyivät tästä. Bemban joukot ja maan armeija taistelivat Kinshasassa 22.–23. maaliskuussa 2007 noin 600 surmanneissa levottomuuksissa ennen Bemban tappiota.
Itä-Kongossa Pohjois-Kivussa toimiva Laurent Nkundan johtama hutuja vastaan taisteleva tutsikapinallisten ryhmittymä aiheutti laajoja levottomuuksia lokakuusta 2008 lähtien ja ajoi 250 000 paikallista pakolaisiksi. Nkundan joukot etenivät lähellä Gomaa ja hänen raportoitiin saavan apua Ruandan hallitukselta. Tammikuussa 2009 Ruandan joukot kuitenkin pidättivät Nkundan.
Raiskaukset ja julma seksuaalinen väkivalta ovat olleet tunnusomaisia Itä-Kongon konfliktille. Eri ryhmittymät on voitu jopa tunnistaa niille ominaisten julmuuksien mukaan.
Marraskuussa 2011 järjestettiin parlamentin- ja presidentinvaalit, joissa oli 10 ehdokasta. Joseph Kabilan tärkein vastaehdokas oli Etienne Tshisekendi.
Maantiede.
Heinäkuinen Kongon demokraattinen tasavalta satelliittikuvassa
Kongon demokraattinen tasavalta sijaitsee päiväntasaajalla ja sen pinta-ala on 2 345 410 neliökilometriä, josta 3,3 prosenttia on vettä. Maa sijaitsee pääosin Afrikan sydämessä Kongo-joen altaassa ja se on sademetsävaltio.
Kongon demokraattisen tasavallan pääkaupunki on Kinshasa.
Kongon demokraattisella tasavallalla on rantaviivaa vain 37 kilometriä, vaikka se sijaitsee Atlantin valtameren rannikolla. Valtion itärajan muodostaa Itä-Afrikan hautavajoaman läntinen haara vuoristoineen ja järvineen (Afrikan suuret järvet). Valtion läpi virtaava Kongo-joki on koko Afrikan toiseksi pisin joki ja Amazonin jälkeen vesimäärältään maailman suurin.
Maan keskiosan laaja länteen viettävä ylänkö kuuluu trooppiseen sademetsävyöhykkeeseen. Sen länsipuolella on vuoristoylänköjä. Etelässä ja lounaassa tasangot yhdistyvät ruohosavanneiksi. Pohjoisessa tiheät ruohikot ulottuvat Kongojoen toiselle puolelle. Maan korkeimmat vuoret sijaitsevat sen itäkolkassa. Kongojoen altaan ilmasto on kuuma ja kostea, eteläisillä ruohotasangoilla on kuumaa ja kuivaa. Koko maan keskimääräinen sademäärä on 1070 mm.
Kongossa on seitsemän kansallispuistoa, joista viisi on Unescon maailmanperintökohteita: Garamban kansallispuisto, Kahuzi-Biegan kansallispuisto, Okapin eläintensuojelualue, Salongan kansallispuisto ja Virungan kansallispuisto. Viimeiset luonnonvaraiset zairenleveähuulisarvikuonot elävät Garamban kansallispuistossa. Virunga ja Kahuzi-Biega tunnetaan gorilloistaan, Okapissa on okapien lisäksi metsänorsuja. Salongan kansallispuisto on koko Afrikan suurin trooppisen sademetsän suojelualue.
Maakunnat.
25 maakuntaa ja pääkaupunki Kinshasa
Vuonna 2005 esitetyn perustuslain mukaan Kongo on jaettu 26 maakuntaan. Vanhan perustuslain mukaan maakuntia oli kymmenen ja niiden lisäksi Kinshasan kaupungilla oli erityisasema. Uuden jaon piti tulla voimaan vuonna 2009.
Etniset ryhmät.
Kongossa asuu yli 200 eri etnistä ryhmää, joista suurin osa kuuluu bantuihin. Neljä suurinta ryhmää, joista kolme on bantuja (mongot, lubat ja kongot) sekä hamilaiset zandet muodostavat yhdessä 45 % väestöstä. Mahdollisesti 1990-luvulla julkaistu tarkempi jakauma oli lubat 18 %, kongot 16 %, mongot 13 %, ruandat 10 %, zandet 6 %, bangit ja ngalet 6 %, ja muita 30 %.
Kielet.
Kongossa puhutaan yli 200 eri kieltä.
Väestön moninaisuuden johdosta Kongossa käytetään useampia välikieliä etnisten ryhmien väliseen viestintään. Maan virallinen kieli on ranska, jota käytetään hallinnossa ja radion asiaohjelmissa. Suosituin eri etnisten ryhmien välillä käytetty kieli on lingala, jota käytetään myös yleisimmin viihteen ja populaarimusiikin kielenä.
Virallisen kielen, ranskan, lisäksi Kongolla on neljä kansallista kieltä: kongo, lingala, luba ja swahili. Alueellisesti kielet jakautuvat siten, että kongoa puhutaan maan lounaisosassa, lingalaa pohjoisosassa, lubaa keskiosassa ja swahilia idässä ja etelässä. Pääkaupungin Kinshasan kieli on lingala, mutta muitakin kansallisia kieliä puhutaan siellä siirtolaisuuden seurauksena.
Kansanterveys, AIDS.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 1,3 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 450 000 henkeä. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut 100 000–150 000 henkeä, mutta sitä sai alle kolmannes, ehkä vain viidesosa heistä, alle 30 000 henkeä. Lääkitystilanne oli parantunut vaikkakin hitaasti, vuonna 2005 lääkettä sai alle 5 % tarvitsijoista.
Kongon demokraattinen tasavalta on maailman pahimpia tsetsekärpäsen levittämän unitaudin esiintymisalueita, 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä 70 % maailman unitautitapauksista havaittiin siellä, vuosina 2008 ja 2009 se oli toinen kahdesta maasta, joissa oli yli tuhat uutta tapausta.
YK:n yhdestätoista vuosituhattavoitteesta pidetään kolmen saavuttamista mahdollisena: tasa-arvoon, ympäristöön ja AIDSiin liittyviä tavoitteita.
Politiikka.
Vuonna 2006 hyväksytyn perustuslain mukaan Kongoa hallitsee valtionpäämiehenä presidentti. Hallituksen johdossa on pääministeri.
Vuoden 2006 presidentinvaalien toiselle kierrokselle selvisivät silloinen istuva presidentti Joseph Kabila (44,8 % äänistä) ja istuva varapresidentti Jean-Pierre Bemba (20,0 %). Toisen kierroksen vaalin voitti Joseph Kabila 58,1 prosentilla äänistä. Eniten ääniä Kabila sai maan swahilinkielisestä itäosasta, josta hän on kotoisin. Jean-Pierre Bemba oli suositumpi maan länsiosassa. Tulosten julistamisen jälkeen Bemba esitti epäilyksiä vaalivilpistä, ja hänen kannattajansa mellakoivat pohjoisen suurissa kaupungeissa. Vaalitarkkailijat totesivat kuitenkin vaalien sujuneen pääosin rauhallisesti ja oikeudenmukaisesti.
Lainsäädäntövaltaa käyttää kaksikamarinen eduskunta; sen senaatin 108 jäsentä valitaan maakunnista ja alahuoneen 500 jäsenestä 61 valitaan enemmistövaaleilla yhden jäsenen vaalipiireistä ja 439 monen kansanedustajan vaalipiireistä suhteellisella vaalitavalla.
Seuraavat vaalit pidetään vuonna 2011: parlamentin alahuoneen vaalit heinäkuussa ja presidentinvaalit lokakuussa. Senaatti valitaan seuraavan kerran vuonna 2012.
Talous.
Kongo on harvaan asuttu maa jossa on runsaat malmivarat. Silti sen bruttokansantuote henkeä kohti on maailman pienimpiä. Köyhyyden syinä on pidetty vuosia jatkunutta huonoa hallintoa, korruptiota ja sotia.
Kongon tärkeimpiä luonnonvaroja ovat monet kaivannaiset kuten öljy ja kivihiili, timantit sekä koboltti, kupari, niobium, tantaali, hopea, sinkki, mangaani, tina ja uraani. Maassa on myös vesivoimaa ja puutavaraa.
Maatalouden merkitys maan talouselämälle on suuri. Suurin osa sen tuotteista menee kotimaiseen kulutukseen. Ruokakasveista merkittävimpiä ovat kassava, maissi, palkokasvit ja maapähkinät. Myyntiin kasvatetaan kahvia, kumia, palmuöljyä, puuvillaa, kaakaota, sokeria ja teetä.
YK:n kehitysohjelma UNDP:n laskemalla Inhimillisen kehityksen indeksiksillä (Human Development Index, HDI) mitattuna. Kongo oli vuonna 2007 sijalla 176 yhteensä 185 arvioidusta maasta.
Liikenne.
Kongossa on 26 lentokenttää, joiden kiitotiellä on kestopäällyste, ja 168 muuta lentopaikkaa. Rautateitä on noin neljätuhatta kilometriä. Laajasta tieverkosta vajaa kolmetuhatta kilometriä on päällystetty.
Kulttuuri.
Mobutu Sese Sekon aikana virallinen ideologia oli arvostaa afrikkalaisuutta ja välttää länsimaisia vaikutteita. Ihonvaalennus, hiusten suoristus, länsimainen musiikki ja kristilliseen traditioon pohjautuvat nimet kiellettiin. Liikemiehiä opastettiin käyttämään puvun ja solmion sijaan eräänlaista pyjamaa.
Kongolaisten kulttuuriin kuuluu pukeutua siististi. Kuubasta tuotu rumba-musiikki on suosittua.
Varhaisinta kongolaista kirjallisuutta olivat lähetyssaarnaajien kustantamat pienet kertomukset maaseudun elämästä, joita usein julkaistiin paikallisilla kielillä. Vuonna 1945 alkoi ilmestyä ranskankielinen kuukausijulkaisu "La Voix du Congolais". Vuonna 1962 Kinshasan katoliseen yliopistoon perustettiin kongolaisen kirjallisuuden keskus, ja sen kouluttamina syntyi uusi sukupolvi kirjailijoita. 2000-luvun levottomina vuosina monet ovat kuitenkin paenneet ulkomaille.
Urheilu.
Suosituin urheilulaji Kongon demokraattisessa tasavallassa on jalkapallo, jota harrastaa noin kaksi ja puoli miljoonaa maan asukasta. Maan miesten edustusjoukkue on ollut FIFA-rankingissa parhaimmillaan sijalla 51 ja on voittanut Afrikan-mestaruuden vuosina 1968 ja 1974. Joukkue on pelannut MM-kilpailuissa kerran, vuonna 1974.
Kongon demokraattinen tasavalta on osallistunut olympialaisiin yhteensä kahdeksan kertaa vuoden 1968 kisoista lähtien, mutta yksikään maan edustaja ei ole voittanut olympiamitalia.
Kongon demokraattisen tasavallan ehkä tunnetuin urheilija on pikajuoksija Gary Kikaya, joka toimi maansa lipunkantajana vuoden 2004 olympialaisissa ja on menestynyt hyvin myös kansainvälisellä tasolla. Muita tunnettuja kinshasankongolaisia urheilijoita ovat muun muassa koripalloilija Dikembe Mutombo ja jalkapalloilija Lomana LuaLua.


Keisari.
Keisari on hallitsijan arvonimi keisarikunnassa. Keisarin on katsottu olevan kuninkaita arvokkaampi ja korkein maallinen hallitsijanarvo, ja siihen liittyy vaatimus ainakin symbolisesta universaaliudesta ja asemasta muiden hallitsijoiden yläpuolella. Joissakin maissa keisaria on pidetty jopa jumalana. Arvonimen eurooppalaiset kantajat (muun muassa Saksan, Venäjän ja Ranskan keisarit) ovat pitäneet itseään joko todellisena tai symbolisena Rooman valtakunnan keisariuden perijänä, ja keisariuteen liittyi keskiajalla vaade koko läntisen kristikunnan hallitsemisesta. Monilla Euroopan ulkopuolisilla keisariksi käännetyillä hallitsijanimillä, kuten Japanin ja Kiinan keisarilla, ei sen sijaan ole mitään tekemistä Rooman kanssa. Japanin keisari Akihito on ainoa nykyisin vallassa oleva keisari.
Rooman keisarit.
Suomen kielen sana "keisari", samoin kuin esimerkiksi saksan "Kaiser" tai ruotsin "kejsare", tulee roomalaisesta nimestä Caesar ja sen kuuluisimmasta kantajasta Gaius Julius Caesarista (100–44 eaa.), viimeisestä Rooman tasavallan diktaattorista. Hän käytti arvonimeä imperaattori ("imperator"), joka tarkoitti eräänlaista sotilaskomentajaa. Tästä sanasta on muodostunut keisaria tarkoittava sana moniin kieliin, esimerkiksi englannin "emperor".
Caesarin ottopoika ja seuraaja Gaius Julius Caesar Octavianus eli hallitsijanimeltään Augustus peri imperaattorin arvon, mutta alkoi käyttää myös nimeä "caesar" arvonimenään. Häntä pidetään historian ensimmäisenä Rooman keisarina. Aluksi Rooman keisarit olivat muodollisesti vain valtion ensimmäisiä virkamiehiä, mutta heillä oli käytännössä diktaattorin valtuudet. Vasta keisari Diocletianuksen hallituskaudella (284–305) keisarius muuttui myös muodollisesti absoluuttiseksi yksinvallaksi. Keisarius ei myöskään ollut perinnöllistä, vaikka valtaistuimelle tavallisesti asetettiinkin edellisen keisarin perillinen.
Frankkivaltakunta.
Länsi-Rooman valtakunnan murentumisen ja Romulus Augustuluksen viraltapanon (476) myötä läntinen keisaritraditio katkesi. Itä-Rooman keisarit katsoivat nyt olevansa koko Rooman valtakunnan laillisia hallitsijoita. Tätä Justinianus I (527–566) pyrki myös saattamaan käytäntöön valloittamalla laajoja alueita Italiassa, Espanjassa ja Pohjois-Afrikassa. 600- ja 700-luvuilla nämä vaatimukset jäivät kuitenkin teoreettisiksi frankki- ja langobardivaltakuntien noustessa sekä arabien valloittaessa Pohjois-Afrikan ja suuria osia Espanjassa. Ensimmäiseksi länsieurooppalaiseksi keisariksi nousi Kaarle Suuri, joka yhdisti jatkuvilla, uutterilla sodilla suuren osan Länsi-Eurooppaa valtansa alle ja kehitti monipuolisesti oloja ja infrastruktuuria.
Langobardivaltakunta (Lombardia) muodostui pohjoisitalialaisen keisariuden valtapoliittiseksi avaimeksi. 800-luvulla se siirtyi eri sukulinjoja pitkin karolinkisuvussa, viimeiset itäfrankkilaiset karolinkikuninkaat Kaarle III (887–888) ja Arnulf Kärnteniläinen (896–899) nousivat keisareiksi. Karolinkien vallan pienentyessä 900-luvun alussa keisarius siirtyi burgundilaisten ja pohjoisitalialaisten hallitsijoiden käsiin. Vuoden 924 jälkeen keisarius jäi kolmeksi vuosikymmeneksi pois käytöstä.
Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarit.
Otto I Suuri valloitti Pohjois-Italian 951/952 ja elvytti Rooman keisariuden tradition tullessaan kruunatuksi Roomassa 962. Hänestä alkaen itäfrankkilaiset ja Saksan kuninkaat pitivät itseään aina vuoteen 1806 ainoina oikeutettuina Rooman keisareiden seuraajina sekä kristikunnan maallisina hallitsijoina. Keskiajalla keisariksi kruunaaminen edellytti kuitenkin sekä taloudellisesti että sotilaallisesti vaativaa matkaa Roomaan. Tämän vuoksi monet kuninkaat eivät koskaan tulleet kruunatuksi keisariksi. Varsinkin 1250–1313 ja 1378–1433 oli vuosikymmenien mittaisia keisarittomia kausia. Viimeiset Rooman keisariksi Roomassa kruunatut Saksan kuninkaat olivat Sigismund Luxemburgilainen (1433) ja Fredrik III (1462).
Fredrik III:n poika Maximilian I ei enää matkustanut Roomaan, mutta 1508 paavi myönsi hänelle arvonimen ”Rooman keisariksi valittu”. Tätä arvonimeä hänen seuraajansa käyttivät aina vuoteen 1806 saakka. Kaarle V puolestaan oli viimeinen saksalainen kuningas, jonka paavi kruunasi. Tällä kertaa kruunaus tapahtui – paavia tarkoituksellisesti nöyryyttäen – Bolognassa. Kaarlen veli ja seuraaja Ferdinand I luopui noustessaan valtaan 1556 paavin kruunauksesta ja käytti keisarin arvonimeä vaaliruhtinaiden tuella. Paavin protestit jäivät huomiotta, ja kaikki Ferdinandin seuraajat toimivat samoin aina vuoteen 1806 saakka.
Varsinkin kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen keisarius menetti käytännössä merkityksensä, sillä keisarikunnan alueella sijainneet ruhtinaskunnat olivat käytännöllisesti katsoen itsenäisiä valtioita. Saksan keisarit olivat kuitenkin yleensä samalla Itävallan hallitsijoita, mutta Itävallan ulkopuolella heillä ei ollut todellista valtaa.
Vuodesta 1438 alkaen keisarius oli Habsburgien suvun perintöä. Suku päättyi miesjohdossa 1740 kuollessa. Hänen tyttärensä Maria Teresia sai haltuunsa suvun perintömaat, mutta ei keisariutta. Keisarin arvo siirtyi seuraavaksi Wittelsbach-sukuiselle Baijerin kuninkaalle Karl Albrechtille. Vasta tämän kuoltua Maria Theresia onnistui valituttamaan miehensä Franz Stephan von Lothringenin keisariksi. Maria Theresia nosti puolisonsa myös perintömaiden kanssahallitsijaksi. Jatkossa Maria Theresia käytti keisarinnan ("imperatrix") arvonimeä keisarin puolisona, mutta ei juurikaan puuttunut keisarikunnan valtapolitiikkaan. Näin keisarius ja kuninkuus olivat väliaikaisesti eronneet toisistaan. Tätä vahvisti vielä Habsburgien monarkian erkaantuminen valtakunnasta.
Viimeisten keisareiden, ja aikaa leimasi jo Ranskan vallankumous ja Napoleonin valloitukset. Viimeinen saksalais-roomalainen keisari Frans II luopui kruunusta vuonna 1806 ja julisti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan lakkautetuksi.
Muut Länsi-Euroopan keisarit.
Napoleon kruunasi itsensä Ranskan keisariksi 1804. Pitääkseen keisarin tittelin, Habsburgien Pyhä Rooman keisari Frans II muodosti hallitsemistaan Itävallan maista virallisestikin keisarikunnan ja nimitti itsensä Itävallan keisariksi 1804. Itävalta oli keisarikunta ensimmäisen maailmansodan loppuun saakka.
Napoleonin veljenpoika Charles Louis Napoleon Bonaparte (Ludvig Napoleon) valittiin Ranskan toisen tasavallan presidentiksi 1848 ja hän julistautui keisariksi 1852. Ranska kärsi nöyryyttävän tappion Preussille 1870 ja Napoleon III otettiin vangiksi 100 000 miehensä kanssa Sedanissa 2. syyskuuta ja kaksi päivää myöhemmin vallankumous Pariisissa päätti Ranskan toisen keisarikunnan.
Preussin kuningas Vilhelm I kruunattiin vuorostaan Saksan keisariksi Versailles’n peilisalissa 18. tammikuuta 1871. Sen jälkeen Saksa oli keisarikunta ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheeseen asti.
Latinaisen Amerikan keisarikunnat.
Sen jälkeen, kun Latinalaisen Amerikan maat 1800-luvun alkupuolella itsenäistyivät, Brasilia oli vuoteen 1889 saakka keisarikunta. Lyhytaikaisesti sellaisia olivat myös Meksiko ja Haiti.
Itäisen Euroopan keisarit.
Ristiretkeläisten vallattua neljännen ristiretken yhteydessä Konstantinopolin ja muut Bysantin ydinosat 1204, kreivi Balduin IX otti roomalaisten keisarin arvonimen ("Imperator Romaniae"). Bysantin hallitsijasuvun jäljelle jääneet haarat eivät tätä hyväksyneet, vaan jatkoivat Rooman keisareina Nikeassa Konstantinopolin takaisinvaltaukseen 1261 asti.
Itä-Rooman kaaduttua 1453, Osmanien valtakunta osmanien sulttaani Mehmed II otti Rooman keisarin arvonimen ("Kayser-i-Rüm"), nimellisesti Bysantin perinteen jatkajana.
Bysantin ortodoksiset perilliset: Bulgaria, Serbia ja Venäjä.
Bysantin tiiviit kulttuuriset ja poliittiset yhteydet sen naapureihin Balkanilla, Bulgariaan ja Serbiaan, sekä Kiovan ja myöhemmin Moskovan Venäjään saivat nämä maat omaksumaan Bysantin keisariperinteen ainakin ajoittain.
Konstantinopolin patriarkka ja Bysantin sijaishallitsija Nikolaos Mystikos kruunasivat Bulgarian keisariksi vuonna 913. Seuraava Bysantin hallitus kumosi epäsuositun nimityksen, mikä johti pitkään ja tuhoisaan sotaan Bulgarian ja Bysantin välillä 914–924. Lopulta Bysantti myöntyi hyväksymään Bulgarian keisarin kun tittelin sanamuoto vaihdettiin ”roomalaisten keisarista” ”bulgarialaisten keisariksi”: kyseessä ei tällöin katsottu olevan aivan Bysantin ”oikeaan” keisariuteen verrattava arvo. Bulgarian erottua Bysantista titteli tunnustettiin uudestaan vuosiksi 1018–1185. Bulgarian itsenäistyttyä lopullisesti Osmanien valtakunnasta vuonna 1908, sen monarkki otti jälleen tittelin keisari, tsaari, mutta länsimaissa arvosta puhuttiin pelkästään kuninkaana.
Vuonna 1345 Serbian kuningas Stefan Dusan nimitti itsensä keisariksi ja hänet kruunasivat Skopjessa Serbian patriarkka, Bulgarian patriarkka ja Ohridin arkkipiispa. Bulgaria ja useat muut naapurimaat ja kauppakumppanit hyväksyivät tittelin, mutta Bysantti ei. Titteliä käyttivät vain Stefan Dusan ja hänen poikansa Stefan Uroš V, jonka kuoleman jälkeen 1371 sitä ei käytetty.
Bysantin viimeisen keisarin veljentytär Sofia Palaiologina nai vuonna 1472 Moskovan suuriruhtinaan, joka alkoi ajaa ajatusta Venäjästä Bysantin seuraajavaltiona. Ajatus Kolmannesta Roomasta konkretisoitui munkki Filofein kirjeessä Iivanan seuraajalle. Tämän poika Iivana IV Julma kruunautti itsensä tsaariksi, joka oli slaavilainen muoto keisarista, 16. tammikuuta 1547. Tämän jälkeen Moskovan hallitsijat käyttivät jo Iivana III:n ja Vasilin ajoittain käyttämää titteliä vakituisesti. 31. lokakuuta 1721 Pietari I kruunautti itsensä länsimaalaisittain keisariksi (Vserossijski Imperator). Hän perusteli tittelin nimenvaihdoksen vuonna 1717 löydetyllä kirjeellä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarilta Vasili III:lle vuodelta 1514, jossa tämä käyttää Vasilista läntistä keisarinimitystä. Venäjän hallitsijatittelin vuonna 1721 tapahtunut nimenmuutos on joskus johtanut virheelliseen käsitykseen, että tsaari olisi ollut jonkinlainen keisaria alempi titteli. Venäjä oli keisarikunta vuoden 1917 helmikuun vallankumoukseen asti.
Aasian keisareita.
Pääministeri Benjamin Disraelin aloitteesta parlamentti myönsi Viktorialle Intian keisarinnan ("Indiae Imperatrix") arvonimen 1877, kun Intian eri šaahien ja sulttaanien ennen hallitsemat valtakunnat oli lopullisesti alistettu Brittiläiseen imperiumiin, ja Delhin suurmogulien (siihenastisten Intian keisareiden) jäännösvaltio siirtynyt briteille. Arvonimi lopetettiin 1947 Intian itsenäistyttyä.
Joidenkin aasialaisten hallitsijoiden (etenkin niiden, jotka ovat ”kuninkaiden kuninkaita”) arvonimet käännetään keisariksi. Myös jotkut diktaattorit ovat nimittäneet itsensä keisareiksi. Iranin šaahien perinteinen arvonimi on shahanshah, kuninkaiden kuningas, (شاهنشاه), joka myös voidaan kääntää keisariksi, mutta viimeisen shaahin yhteydessä niin korkeata käännöstä ei yleensä tehty.
Kiinan hallitsijat vuodesta 221 eaa. monarkian lakkauttamiseen vuonna 1911 kantoivat arvonimeä "huangdi", joka oli yhdistelmä sanoista "huang", ”jumalkuningas” ja "di", ”viisas kuningas”. Tätä edeltäneiden pienempien kuningaskuntien hallitsijat olivat arvoltaan "wang", ”kuningas”. Länsimaissa Kiinan hallitsijaa kutsuttiin keisariksi.
Japanin ylipappi-valtiosymbolin (tenno) arvonimenä läntisissä kielissä käytetään usein keisaria, vaikka sekä kooltaan että historiallisesti Japani muistuttaa enemmän yhtä kuningaskuntaa kuin monien kansallisuuksien imperiumia. Keisari-traditio toki on uskonnollinen ja puolijumalainen, kuten monet kuninkaat ja keisarit alun perin muuallakin olivat.


Pidgin.
Pidgin (joskus "pidžin", "pidšin" tai "pidsin") on kieli, joka syntyy äkillisestä tarpeesta kommunikoida yksinkertaisista asioista toisen kielen puhujien kanssa. Erityisen paljon pidgin-kieliä syntyi eurooppalaisten kolonialismin aikana, kun siirtomaissa tai muissa satamissa tarvittiin yhteistä kieltä kaupankäyntiin. Pidgin-kieliin lainataan yleensä sanastoa sosiaalisesti merkittävimmistä kielistä ja se, samoin kuin kielioppi, jäävät hyvin yksinkertaiselle tasolle, sillä puhujat eivät ehdi oppia niitä kunnolla. Pidgin-kielet ovat kuitenkin omia kieliään eivätkä väärinopittua toista kieltä.
Mikäli pidginistä tulee sen verran merkittävä, että ihmiset alkavat puhua sitä äidinkielenään, se on muuttunut kreolikieleksi. Tällöin kielen sanasto ja kielioppi ovat täydentyneet täydelliseksi kieleksi, joka ei välttämättä vastaa rakenteiltaan mitään vaikuttajakieltä. Usein pidginit kuitenkin kuolevat pois ennen kuin niistä syntyy kreoleita.
Sana "pidgin" on todennäköisimmin johdettu kiinan kielen lausuntatavasta englannin sanalle "business" eli "liiketoiminta". 1700-luvulla ja 1800-luvulla Kantonissa puhuttu kiinasta, englannista ja portugalista vaikutteita ottanut sekoituskieli sai nimekseen "Pidgin English", "pidgin-englanti".
Katso myös.
*


Idän pikajunan arvoitus.
Idän pikajunan arvoitus (, Yhdysvalloissa nimellä "Murder in the Calais Coach") on Agatha Christien vuonna 1934 julkaisema dekkarikirjallisuuden klassikkoteos. Se ilmestyi suomeksi vuonna 1937 Leena Karron suomentamana.
Tapahtumat.
Idän pikajuna puksuttaa halki Euroopan. Yöllä juna jää pysähdyksiin Jugoslaviassa suurten lumikinosten tukkiessa radan. Aamulla eräs matkustajista, amerikkalainen miljonääri Ratchett, löydetään makuuosastostaan kuolleena. Häntä on pistetty itämaisella tikarilla kahteentoista kohtaan. Sattumalta junassa on myös eräs belgialainen salapoliisi Hercule Poirot, pieni mies, jolla on munanmuotoinen pää ja mustat, hyvinhoidetut, ylöspäin kaartuvat viikset. Hän ryhtyy selvittämään murhaa apunaan hyvä ystävänsä, myös belgialainen herra Bouc, joka oli Kansainvälisen makuuvaunuyhtiön johtajia, sekä kreikkalainen tohtori Constantine.
Juna on siis pysähdyksissä lumen saartamana, joten lumessa näkyisivät jäljet, jos joku olisi paennut ulos, mutta näin ei ole. Kukaan ei myöskään ole voinut päästä Istanbulista Calais’hin matkalla olleeseen vaunuun, jossa murha tapahtui, huomaamatta, joten murhaajan täytyy olla vielä siinä vaunussa. Hercule Poirot kumppaneineen alkaa haastatella jokaista matkustajaa – neiti Mary Debenhamia, eversti Arbuthnotia, murhatun sihteeriä Hector MacQueenia, junailija Pierre Micheliä, herra Ratchettin palvelijaa Edward Mastermania, rouva Hubbardia, venäläistä ruhtinatar Dragomirovia, tämän saksalaista seuranaista Hildegarde Schmidtiä, unkarilaisia diplomaatteja kreivi ja kreivitär Ardenyitä, yksityisetsivä Cyrus Hardmania, jonka uhri oli palkannut henkeään vartioimaan, italialaista kauppamiestä Gino Foscarellia sekä ruotsalaista lähetystyöntekijää Greta Ohlsonia.
Murhapaikalta löytyneiden johtolankojen, epäilyksenalaisten henkilöiden haastattelujen sekä pienten harmaiden aivosolujen käytön jälkeen Hercule Poirot saa selville, miten murha on tapahtunut, kuka sen on suorittanut, ja miksi tämä mies on tapettu.
Poirot jättää yhtiön johtajan Boucin ja lääkärin päätettäväkseen kumpi kahdesta teoriasta kerrotaan viranomaisille.
Tapahtumapaikka ja -aika.
Lähes koko kirja tapahtuu Istanbulista Pariisiin kulkevassa idän pikajunassa, lukuun ottamatta alun lyhyttä junanodottelujaksoa Aleppossa, lyhyehköä junamatkaa Alepposta Istanbuliin sekä hotellissa Istanbulissa tapahtuvaa makuupaikan varaamista idän pikajunasta sekä herra Boucin kohtaamista. Ympäristöä ei ole kuvattu kovinkaan tarkasti; lähinnä Agatha Christie on keskittynyt tapahtumiin ja dialogiin, jotka ovatkin juonen kannalta tärkeämpiä. Näin myös lukijan omalle mielikuvitukselle annetaan enemmän tilaa.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoden 1934 tienoille, jolloin se on kirjoitettu. Kirjan ajankuvaus on todentuntuinen: Varakkailla ihmisillä on palvelusväkeä, alempiluokkaisia kohdellaan varsin epäkunnioittavasti ja aatelisia erittäin hienotunteisesti. Eräät henkilöt keskustelevat päivän poliittisesta tilanteesta – Yhdysvaltain taloudellisesta kriisistä, Intian hallinnosta ja Stalinin viisivuotissuunnitelmista.
Kuuluisimmassa kohtauksessa, jota on käytetty kansikuvanakin, helakanpunaiseen, kultaisin lohikäärmein koristeltuun aamutakkiin ja valkoiseen päähineeseen pukeutunut pitkä ja hoikka nainen kävelee junan käytävällä.
Tapahtumien taustalla on Yhdysvalloissa sattunut lapsenryöstö ja murha. Eversti Amstrongin pieni tytär on siepattu ja hänestä on vaadittu sekä maksettu valtavat lunnaat. Tämän jälkeen lapsen ruumis on löydetty jo kauan aiemmin kuolleena - seurauksena toista lastaan odottanut lapsen äiti sai keskenmenon ja kuoli sen komplikaatiohin, jolloin hänen miehensä ampui itsensä. Lapsen ryöstäjä saadaan kiinni, mutta hän onnistuu ostamaan itsensä vapaaksi. Vaimon perheenjäsenet, heidän lähimmät sukulaisensa ja ystävänsä, tutkinnan yhteydessä traagisesti kuolleen ranskalaisen palvelustytön isä ja englantilainen sulhanen sekä muutamat uskollisimmat palvelijat - amerikkalainen kamaripalvelija, englantilainen kotiopettaja, saksalainen kokki, ruotsalainen lapsenhoitaja ja lasta palvonut italialainen autonkuljettaja - kokoavat 12 hengen ryhmän, joka lähtee murhaajan perään ja tavoittaa hänet Idän pikajunassa. Lukumäärä valittiin siksi, että näin ryhmä olisi yhteisen näkemyksen mukaan laillinen valamiehistö, joka voisi langettaa kuolemantuomion. Myös vaimon äiti, kuuluisa tragedienne Linda Arden, hänen nuorempi tyttärensä ja unkarilainen vävynsä sekä murhatun lapsen äidin kummitäti, venäläinen ruhtinatar, kuuluivat valamiehistöön.
Tikari - vaikka jotkut sitä inhosivatkin - valittiin toimeenpanovälineeksi siksi että sitä pystyivät kaikki käyttämään. Tuomarin asemaan valittiin eversti Arbuthnot, joka oli sota-ajalta henkensä velkaa murhatun lapsen isälle.
Uhrin palvelija tainnutti Ratchettin unilääkkeellä tajuttomaksi, ja nyt valamiehet astuivat yksi kerrallaan iskemään tuomittua tikarilla.
Vastaanotto.
"Times Literary Supplement"in arvostelu 11.1.1934 kuvasi juonen perusasetelman ja totesi: "harmaat solut ratkaisevat jälleen kerran selvittämättömältä näyttävän arvoituksen. Christie tekee epäuskottavasta tarinasta hyvin todellisen ja pitää lukijansa otteessaan ja arvailemassa murhaajaa loppuun asti."
Isaac Anderson lopetti arvostelunsa "The New York Times Book Reviewssa (4.3.1934) seuraavanlaisesti: "Suuren belgialaisen etsivän arvaukset ovat enemmän kuin nerokkaita: ne ovat kuin ihmeitä. Vaikka sekä juoni että sen ratkaisu ovat käytännössä täysin epäuskottavia, Agatha Christie on onnistunut saamaan ne näyttämään erittäin luonnollisilta – ja mitä muuta salapoliisiromaanien lukija voisi toivoa?"
"The Guardian"in arvostelija kirjoitti 12.1.1934, että murha olisi ollut 'täydellinen', jollei Poirot olisi ollut junassa ja kuullut neiti Devonhamin ja eversti Arbuthnotin välistä keskustelua ennen junaan nousua. "'Harmaat aivosolut toimivat ihailtavasti ja ratkaisu yllätti niin asiaosaiset kuin myös lukijankin, sillä arvoitus pysyy salaisuutena hyvin ja kerrontapa on Christien tapaan ihailtavaa.”
Robert Barnard: "Junatapausten parhaimmistoa. Idän pikajuna jää jumiin luminietoksiin Jugoslaviassa ja antaa ihanteellisen ympäristön klassiselle suljetun huoneen arvoitukselle sekä tekosyyn kansainväliselle henkilögallerialle. Sieltä löytyy myös oma suosikkilauseeni Christien tuotannosta: 'Ihmisparka. Hän on ruotsalainen' ('Poor creature, she's a Swede.'). Nerokkaat johtolangat, näppärä tapa käyttää kyrillisiä aakkosia (vertaa myös "Poirotin lyhyet jutut"). Ratkaisu vihastutti Raymond Chandlerin, mutta ratkaisu ei haittaa ketään, jonka mielestä salapoliisiromaanin ei pidä kuvata tosielämän rikoksia."
Viittaukset tositapahtumiin tai paikkoihin.
Armstrongin kidnappaus perustuu Charles Lindberghin pojan kidnappaukseen ja murhaan 1932 – juuri ennen kuin kirja kirjoitettiin. Rouva Lindberghin vanhempien palkkaamaa palvelijaa epäiltiin osallisuudesta rikokseen ja – poliisin ankarien kuulustelujen jälkeen – hän tappoi itsensä.
Hieman tuntemattomampi tapahtuma inspiroi myös romaania. Vuoden 1928 syksyllä Agatha Christie matkusti ensimmäisen kerran Idän pikajunalla. Vain paria kuukautta myöhemmin helmikuussa 1929 Idän pikajuna jäi lumen vangiksi kuuden päivän ajaksi Turkissa lähellä Çerkezköyssa.
Christie koki myös itse vastaavanlaisen tapahtuman joulukuussa 1931, kun hän oli palaamassa aviomiehensä arkeologisilta kaivauksilta Ninivestä. Idän pikajuna, jossa hän matkusti, jäi jumiin 24 tunniksi, koska rankkasade oli huuhtonut osan junaradasta mukanaan. Hänen virallisessa elämäkerrassaan on kokonaisuudessaan kirje, jonka Christie kirjoitti aviomiehelleen tapahtuneesta. Siinä on myös kuvauksia eräistä junan matkustajista, jotka vaikuttivat romaanin juoneen ja henkilöhahmoihin – etenkin amerikkalainen rouva Hilton, joka oli rouva Hubbardin esikuva.
Britannia ja Yhdysvallat.
Romaani julkaistiin ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa 6-osaisena jatkoromaanina "Saturday Evening Post" -lehdessä 30.9.-4.11.1933 nimellä "Murder in the Calais Coach" ('Murha Calais-vaunussa') ja sen kuvitti William C. Hoople.
Suomennokset.
"Idän pikajunan arvoituksen" on suomentanut Leena Karro. Hän on myös tarkisti 7. painoksen suomennoksen, jota on käytetty siitä lähtien.
WSOY julkaisi romaanin äänikirjana vuonna 1986 (6 C-kasettia, kesto 6 tuntia 30 minuuttia, lukijana Lars Svedberg).
Omistuskirjoitus.
"M.E.L.M" on Christien toinen aviomies arkeologi Max Edgar Lucien Mallowan (1904-78). Christie omisti neljä kirjaansa hänelle – muut olivat "Kuolema lähettää viestin" (1931), "Come Tell Me How You Live" -muistelmateoksen (1946) ja "Kohtalon portti" (1973), viimeinen kirja jonka Christie koskaan kirjoitti.
Christie ja Mallowan vihittiin lyhyen kihlauksen jälkeen 11.9.1930 ja kuherruskuukauden he viettivät Italiassa. Sen jälkeen Mallowan työskenteli vielä muiden kaivauksilla (Reginald Campbell Thompson – katso "Lordin kuoleman" omistuskirjoitusta), kunnes hän sai koottua varat omaa kaivausmatkaa varten. Rahoittajina olivat British Museum ja British School of Archeology Irakissa.. Kaivausretki alkoi 1933 ja kohteena oli Arpachiyah Ninivestä luoteeseen, josta "muutaman turhauttavan viikon jälkeen... löytyi huomattava määrä kauniisti koristeltua keramiikkaa ja veistoksia." Tällä kaivausretkellä Christie, itse vain harrastelija, avusti ammattilaisia heidän työssään. Hänen työnään oli pitää kirjaa löydöistä, ja hän osoittautui taitavaksi keramiikka-astioiden palasten puhdistajaksi ja niiden rekonstruoijaksi. Hän kuitenkin myös löysi aikaa kirjoittamiseen: ensimmäiset versiot romaaneista "Idän pikajunan arvoitus", "Mykkä todistaja" ja "Kuin muuttolintu" Christie kirjoitti kaivausten aikana. Vaikka kaivaukset onnistuivat hyvin, Mallowan ei enää vuoden 1933 jälkeen työskennellyt Irakissa huononevien poliittisten olojen takia. Hän jatkoi sen jälkeen kaivauksia Syyriassa.
Elokuva.
Vuonna 1974 valmistui Sidney Lumet'n ohjaama rikoselokuva romaanin pohjalta. Se tunnetaan myös nimellä "Idän pikajunan arvoitus".
Televisio.
2001 valmistui yhdysvaltalainen TV-elokuva "Murder on the Orient Express". Sen ohjasi Carl Schenkel ja Poirotia esitti Alfred Molina.
"Hercule Poirot" -televisiosarjaan tehtiin romaanista kaksituntinen jakso 2010. Poirot'ta näytteli siinä David Suchet.
Sarjakuva.
Ranskassa julkaistiin sarjakuvaversio romaanista vuonna 2003 nimellä "Le Crime de l'Orient-Express". Sen kirjoitti François Rivière ja kuvitti Solidor (Jean-François Miniac). Englanninkielinen käännös ("Murder on the Orient Express") julkaistiin vuonna 2007 (ISBN 0-00-724658-7).
PC-peli.
21. marraskuuta 2006 The Adventure Company julkaisi kirjaan pohjautuvan PC-seikkailupelin. Pelin ääninäyttelijänä toimii David Suchet Hercule Poirotin roolissa.


YYA-sopimus.
YYA-sopimus eli sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta (,) oli sopimustyyppi, joita Neuvostoliitto solmi lukuisten valtioiden, mukaan lukien Suomen kanssa.
YYA-sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä allekirjoitettiin 6. huhtikuuta 1948. Allekirjoittajina olivat Suomen presidentti J. K. Paasikiven valtuuttama pääministeri Mauno Pekkala ja Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistön (käytännössä kommunistipuolueen pääsihteeri ja pääministeri Josif Stalinin) valtuuttama pääministerin tehtäviä hoitanut varapää- ja ulkoministeri Vjatšeslav Molotov.
Sopimuksen syntyminen.
YYA-sopimusta oli Neuvostoliitossa suunniteltu jo ennen toista maailmansotaa, ja siitä keskusteltiin Suomen edustajien kanssa vuonna 1939 ennen talvisodan syttymistä. Sotatoimet kuitenkin keskeyttivät YYA-prosessin, eikä siihen palattu edes vuonna 1941 välirauhan sopimusneuvotteluissa.
Aloite vastaavanlaisen sopimuksen solmimiseksi jatkosodan jälkeen tuli ensin Suomen puolelta, kun tasavallan presidentti Mannerheim ehdotti Suomen ja Neuvostoliiton yhteisiä puolustusjärjestelyjä Saksan uhan torjumiseksi tammikuussa 1945. Tällöin valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov torjui ehdotukset: Neuvostoliitto halusi odottaa, että lopullinen rauhansopimus on tehty ja allekirjoitettu.
Pariisin rauhankonferenssin ja lopullisen rauhansopimuksen allekirjoituksen jälkeen presidentti Juho Kusti Paasikivi alkoi epäröidä YYA-sopimuksen solmimista: hän pelkäsi tällaisen sopimuksen sitovan Suomen Neuvostoliittoon Länttä vastaan. Kun silloinen pääministeri Mauno Pekkala syksyllä 1947 palasi Moskovan vierailulta ja toi presidentille Neuvostoliiton neuvottelualoitteen, suhtautui Paasikivi siihen vastenmielisesti. Presidentti kieltäytyi myös kenraali Savonenkovin kutsusta alkuvuodesta 1948.
22. helmikuuta 1948 presidentti Paasikivi sai itse Stalinin allekirjoittaman aloitekirjeen neuvotteluihin. Paasikivi näytti aluksi vielä pidättyvän hyväksymästä aloitetta ja esitti asian eduskunnalle niin, että kaikki ryhmät SKDL:llaa lukuun ottamatta kannattivat kielteistä vastausta. Tämä osoittautui kuitenkin presidentin strategiseksi toimeksi, jolla hän halusi osoittaa Neuvostoliitolle ettei Suomen eduskunta olisi helposti taivuteltavissa tällaisen sopimuksen taakse. Paasikivi kuitenkin hyväksyi Stalinin aloitteen, ja käyttäen hyväksi henkilökohtaisia suhteitaan hän taivutti Helsingin Sanomat ottamaan myönteisemmän kannan aloitteeseen.
Paasikivi nimitti Suomen valtuuskunnan, joka koostui eri puolueiden jäsenistä, kuulematta itse puolueita ollenkaan. Suomalaisvaltuuskunnan jäseniksi nimitettiin pääministeri Mauno Pekkala, ulkoministerit Carl Enckell ja Reinhold Svento, sisäministeri Yrjö Leino sekä kansanedustajat Onni Peltonen, Urho Kekkonen ja J. O. Söderhjelm. Presidentti antoi vastuun valtuuskunnan toimista pää- ja ulkoministerille, ja jäi itse Helsinkiin. Paasikivi oli kuitenkin antanut valtuuskunnalle tiukat rajat, joita ei saanut ylittää ilman hänen lupaansa. Paasikiven ohjeet ja vaatimukset olivat vuotaneet Neuvostoliiton ulkoministeriöön ja näin ollen paikanpäällä oltiin hyvin tietoisia Suomen neuvotteluasemista. Stalinilla oli kiristyneen kansainvälisen tilanteen vuoksi kiire saada YYA-sopimusten ketju valmiiksi, eikä Neuvostoliitto siksi vastustanut Suomen vaatimuksia. Neuvottelut käytiin aikavälillä 22. maaliskuuta - 5. huhtikuuta. Suomalaisvaltuuskunnan puheenjohtaja pääministeri Pekkala matkusti sairastumisensa vuoksi vasta 24. huhtikuuta Moskovaan. Lisäksi suomalaisvaltuuskunnnan jäsenet Kekkonen ja Söderhjelm kävivät 2. - 4. huhtikuuta Helsingissä neuvottelemassa presidentti Paasikiven kanssa. Sopimus allekirjoitettiin valtuuskuntien välillä 6. huhtikuuta. Suomen eduskunta ratifioi sopimuksen 28. huhtikuuta äänin 157−11. Edistyspuolue vastusti ainoana eduskuntapuolueena sopimuksen ratifiointia.
YYA-sopimuksen toimeenpanoasetus.
Asetus Suomen ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Moskovassa 6 päivänä huhtikuuta 1948 allekirjoitetun sopimuksen voimaansaattamisesta.
Sitten kun Eduskunta on hyväksynyt Suomen ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Moskovassa 6 päivänä huhtikuuta 1948 allekirjoitetun sopimuksen ja tasavallan presidentti on 30 päivänä huhtikuuta 1948 sen ratifioinut sekä ratifioimisasiakirjat vaihdettu Helsingissä 31 päivänä toukokuuta 1948, säädetään ulkoasiainministerin esittelystä, että sopimus on voimassa niin kuin siitä on sovittu.
YYA-sopimuksen teksti.
SOPIMUS ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä
Suomen Tasavallan Presidentti ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton Korkeimman Neuvoston Puhemiehistö,
Suomen Tasavallan Presidentti: Suomen Tasavallan Pääministerin Mauno Pekkalan;
Siinä tapauksessa, että Suomi tai Neuvostoliitto Suomen alueen kautta joutuvat aseellisen hyökkäyksen kohteeksi Saksan tai muun sen kanssa liitossa olevan valtion taholta, Suomi uskollisena velvollisuuksilleen itsenäisenä valtiona tulee taistelemaan hyökkäyksen torjumiseksi. Suomi kohdistaa tällöin kaikki käytettävissään olevat voimat puolustamaan alueensa koskemattomuutta maalla, merellä ja ilmassa ja tekee sen Suomen rajojen sisäpuolella tämän sopimuksen määrittelemien velvoitustensa mukaisesti tarpeen vaatiessa Neuvostoliiton avustamana tai yhdessä sen kanssa.
Yllä mainituissa tapauksissa Neuvostoliitto antaa Suomelle tarpeen vaatimaa apua, jonka antamisesta Sopimuspuolet sopivat keskenään.
Korkeat Sopimuspuolet tulevat neuvottelemaan keskenään siinä tapauksessa, että 1 artiklassa tarkoitetun sotilaallisen hyökkäyksen uhka on todettu.
Korkeat Sopimuspuolet vakuuttavat tarkoituksenaan olevan mitä vilpittömimmin osallistua kaikkiin toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena on kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen sopusoinnussa Yhdistyneet Kansakunnat -järjestön päämäärien ja periaatteiden kanssa.
Korkeat Sopimuspuolet vahvistavat Pariisissa 10 päivänä helmikuuta 1947 allekirjoitetun rauhansopimuksen 3 artiklaan sisältyvän sitoumuksen olla tekemättä mitään liittoja ja osallistumatta liittymiin, jotka ovat suunnatut toista Korkeata Sopimuspuolta vastaan.
Korkeat Sopimuspuolet vakuuttavat päättäneensä toimia yhteistyön ja ystävyyden hengessä Suomen ja Neuvostoliiton taloudellisten ja kulttuurisuhteiden jatkuvaksi kehittämiseksi ja lujittamiseksi.
Korkeat Sopimuspuolet sitoutuvat noudattamaan suvereenisuuden ja riippumattomuuden molemminpuolisen kunnioittamisen ja toisen valtion sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaatteita.
Tämän sopimuksen toteuttaminen tapahtuu Yhdistyneet Kansakunnat -järjestön periaatteiden mukaisesti.
Tämä sopimus on ratifioitava ja pysyy voimassa kymmenen vuotta sen voimaantulopäivästä lukien. Sopimus tulee voimaan ratifioimiskirjain vaihtamisesta, mikä tapahtuu Helsingissä mahdollisimman pian.
Ellei kumpikaan Korkea Sopimuspuoli ole sanonut sopimusta irti vuotta ennen mainitun kymmenvuotiskauden päättymistä, se pysyy voimassa viisivuotiskausittain, kunnes jompikumpi Korkea Sopimuspuoli tekee vuotta ennen kulumassa olevan viisivuotiskauden loppua kirjallisen ilmoituksen aikomuksestaan lopettaa sen voimassaolon.
Tämän vakuudeksi valtuutetut ovat allekirjoittaneet tämän sopimuksen ja varustaneet sen sineteillään.
Tehtiin Moskovan kaupungissa 6 päivänä huhtikuuta 1948 kahtena suomen- ja venäjänkielisenä kappaleena, ja molemmat tekstit ovat yhtä todistusvoimaiset.
YYA-sopimuksen luonne.
YYA-sopimus oli myös puolustusyhteistyön ehtoja etukäteen määrittelevä hyökkäämättömyyssopimus. YYA-sopimuksen kaltaisia sopimuksia Neuvostoliitto solmi myös itäisten keski- ja eteläeurooppalaisten liittolaistensa kanssa, joiden sotilaallinen yhteistyö sai kiinteän valtiollisen muotonsa vuonna 1949 tapahtuneen Pohjois-Atlantin liiton (Nato) perustamisen jälkeen v. 1955 Varsovassa tehtynä "sopimuksena ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta" eli Varsovan sopimusjärjestönä (Varsovan liitto).
YYA-sopimuksen teksti toteaa 1. artiklassa Suomen puolustautuvaksi itsenäiseksi valtioksi eikä Neuvostoliiton mahdollinen apu ole 2. artiklan edellyttämien konsultaatioiden mukaan automaattista tai joihinkin kansainvälisiin velvoitteisiin ennakkoon automaattisesti sidottua ja 3. artiklan mukaan pyrkimyksenä on YK:n periaatteiden mukainen toiminta. 4. artikla taas sisältää hyökkäämättömyyssopimuksen.
YYA-sopimuksen tulkintoja.
YYA-sopimus toisaalta korosti Suomen itsenäisyyttä, asetti ennakkoehtoja Neuvostoliiton mahdolliselle avulle puolustautumisessa, mistä seurasi se, että YYA-sopimuksesta esitettiin erilaisia tulkintoja, minkä ääripäitä esittivät jotkin Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläistä ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kansainvälisen osaston työntekijöitä sekä jotkin Itä-Saksaa vastaan kampanjaa käyvät länsisaksalaiset sanomalehtikustantamot suomettumispuheineen. Yhdysvaltain julkinen asenne sen sijaan oli poliittisesti korrekti, koska Suomi pidättäytyi kylmän sodan aikana ottamasta kantaa Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välisiin vastakkainasetteluihin, kunnioitti korkean teknologian vientikieltoa eli Cocom-järjestelmää olematta itse edes kyseisen järjestelmän jäsenvaltio.
Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden tila tarkennettiin valtiovierailujen jälkeen julkilausumilla, kommunikeoilla. 1970-luvulla Suomi korosti länsi-integraationsa vuoksi Suomen puolueettomuutta, kun taas Neuvostoliitto halusi korostaa sopimuksen liittoluonnetta. Sopimuksen solmimishetkellä korostettiinkin neuvostoliittolaiselta puolelta, että YYA-sopimus oli "Paasikiven diktaatti", mikä tarkoitti sitä, että tasavallan presidentti J. K. Paasikivi toimi voimakkaasti sen sisällön muotoilussa Suomen riippumattomuuden korostamiseksi, mutta kuitenkin tavalla, mikä mahdollisti Neuvostoliiton kylmän sodan aikaisten luulojen hälventämisen Suomen osalta aikana, jolloin Saksojen kysymys oli pysyvä avoinna vielä yli kaksi vuosikymmentä.
YYA-sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Suomi korosti puoluettomuuttaan, kun taas Neuvostoliitto ajoittain pyrki korostamaan sopimuksen liittoluonnetta kommunikeoissa. Näin ollen Natossa Suomeen saatettiin suhtautua kuin Neuvostoliiton liittolaiseen kylmän sodan aikana.
Vielä 1980-luvulla vallinnutta ilmapiiriä kuvasi, että kun suomenruotsalainen valtiotieteilijä ja professori Dag Anckar eritteli vuonna 1982 eräässä kirjoituksessaan YYA-sopimuksen kielteisiä puolia ja esitti Suomelle sopimuksen yksipuolista purkamista, poliitikot katsoivat hänen syyllistyneen lähes maanpetokseen. SKDL:n taistolaissiipi ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja "Pravda" arvostelivat Suomen ulkopoliittisiin linjanvetoihin huomattavasti vaikuttanutta Max Jakobsonia siitä, että tämä oli teoksissaan "Kuumalla linjalla" (1968) ja "Veteen piirretty viiva" (1980) tulkinnut sopimuksen 1. ja 2. artikloja "yksipuolisesti" ja "sopimuksen hengen ja kirjaimen vastaisesti". Jakobson katsoi konsultaatioaloitteen kuuluvan nimenomaan Suomelle siinä tapauksessa, että Suomeen kohdistuisi sotilaallinen uhka. Toisaalta myös presidentti Urho Kekkonen painotti samaa asiaa vuonna 1980 julkaistussa "Tamminiemi"-teoksessaan.
Noottikriisi 1961.
YYA-sopimuksen 2. artiklan mukaisiin konsultaatioihin ajauduttiin 1961 noottikriisin yhteydessä. Sen taustalla oli Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhteiden kiristyminen Berliinin kysymyksen ja Berliinin muurin vuoksi.
YYA-sopimus perussopimuksena.
YYA-sopimus toimi perustana myös tieteellis-taloudellis-tekniselle yhteistyölle ja kansantaloudellisesti merkittäväksi erityisesti öljykriisien yhteydessä osoittautuneelle vuosittaisille tavaranvaihtopöytäkirjoille perustuneelle bilateraalikaupalle, millä kohonnut öljynhinta kyettiin maksamaan tavaratoimituksilla ilman kansainvälistä kaupallista kilpailua. Neuvostoliitolle YYA-sopimus merkitsi mahdollisuutta korostaa ulkopolitiikkansa menestyksellisyyttä kahden talousjärjestelmän välisenä rauhanomaisena rinnakkaiselona, mistä se oli valmis hyvittämään Suomelle bilateraalikaupassa.
YYA-sopimuksen jatkamiset ja loppu.
YYA-sopimusta jatkettiin syyskuussa 1955 20 vuodella samassa yhteydessä, kun Porkkalan vuokra-aika keskeytettiin. Seuraavan kerran sopimusta jatkettiin heinäkuussa 1970 ja uudelleen kesäkuussa 1983 - molemmilla kerroilla 20 vuodella.
Keskustelun YYA-sopimuksen jatkamisen tarpeellisuudesta aloittivat 1980- ja 1990-lukujen taitteessa tohtori Risto E. J. Penttilä ja ministeri Max Jakobson. Penttilä ehdotti sopimuksen tekstin tarkistamista, mutta Jakobson meni lehtikirjoituksissaan vielä pitemmälle arvioimalla, että sopimuksesta oli Euroopan poliittisten olojen muuttuessa muodostunut Suomelle lähinnä taakka. Suomen poliittinen johto vannoi tällöin kuitenkin vielä sopimuksen jatkamisen nimeen ja torjui Jakobsonin näkemykset. Saksan jälleenyhdistyminen vuonna 1990 pakotti kuitenkin virallisestikin arvioimaan, oliko YYA-sopimuksen jatkaminen enää mielekästä. Lopullisen sysäyksen antoi Neuvosto­liiton hajoamiseen johtaneen kehityksen pääsy vauhtiin seuraavana vuonna. Jo syyskuussa 1990 Suomi oli yksipuolisesti mitätöinyt Pariisin rauhansopimuksen kohdat, joissa viitattiin Saksaan "tai sen kanssa liitossa olevaan valtioon" vihollismaana.
Solmittaessa sopimusta Suomen ja Venäjän suhteiden perusteista vuonna 1992 sovittiin YYA-sopimuksen lopettamisesta Suomen ja Venäjän keskinäisellä noottien vaihdolla.


Steradiaani.
Steradiaani ω (lyhenne sr) on SI-järjestelmän mukainen avaruuskulman suuruuden mittayksikkö. Täysi avaruuskulma on 4π sr.
Geometrisesti avaruuskulman suuruus steradiaaneina ilmoitettuna on yhtä suuri kuin avaruuskulman määrittelevän kartion pallomaisen pohjan pinta-ala pallon säteen ollessa 1.
ω=formula_1, A=formula_2πformula_3, h=formula_4
h =pallosegmentin korkeus, α =kulma asteina, r =säde
Jos r =1, ω=formula_2πformula_6


Eikä yksikään pelastunut.
"Eikä yksikään pelastunut" ("Ten Little Niggers" / "And then there were none", 1939) on Agatha Christien kirjoittama salapoliisikirjallisuuden klassikkoteos. Se suomennettiin vuonna 1940 nimellä "Eikä yksikään pelastunut". Uuden suomennoksen nimeksi vaihdettiin "Kymmenen pientä neekeripoikaa" vuonna 1968 ja nimi muuttui takaisin muotoon "Eikä yksikään pelastunut" vuonna 2003.
Kirja on tunnetuimpia suljetun huoneen arvoituksia, joissa rikos tapahtuu eristetyssä paikassa ja syyllisen on oltava yksi rajatusta, suhteellisen pienestä ryhmästä. Kirjan juonen pohjana on monien muiden Christien teoksien tavoin englantilainen lastenloru.
Romaanin nimi.
Kirjan alkuperäinen brittiläinen nimi "Ten Little Niggers" on aiheuttanut ongelmia, koska sana ”neekeri” ("nigger") mielletään nykyään rasistiseksi sanaksi. Britanniassa alkuperäistä nimeä käytettiin 1980-luvulle asti, kunnes Fontana julkaisi 1985 uuden painoksen nimellä "And Then There Were None", jota on käytetty siitä lähtien.
Yhdysvalloissa jo kirjan ensipainoksen nimenä oli "And Then There Were None". Siellä se ilmestyi myös nimellä "Ten Little Indians" (”Kymmenen pientä intiaania”) vuosina 1964–1986. Mutta siitäkin luovuttiin, koska sanan ”Indian” ei enää katsottu olevan sopiva ilmaus Amerikan alkuperäisasukkaista puhuttaessa. Nimenmuutoksista huolimatta amerikkalaisissa painoksissa on silti koko ajan puhuttu ”Intiaanisaaresta” ja ”Kymmenestä intiaanipojasta”. 2004 Christien perikunta muutti kirjan viralliseksi nimeksi "And Then There Were None" (Neekeripoika-runon viimeiset sanat).
Suomennoksen nimenä oli "Eikä yksikään pelastunut" 1940–1956 ja uudelleen vuodesta 2003 alkaen. 1968–1999 nimenä oli "Kymmenen pientä neekeripoikaa".
Lastenloru.
Kahdeksan henkilöä, tuomari Wargrave, Vera Claythorne, Philip Lombard, neiti Emily Brent, kenraali Macarthur, tohtori Armstrong, Tony Marston ja herra Blore kutsutaan lomailemaan Devonin rannikolla sijaitsevalle Neekerisaarelle, jolla sijaitsevalla talossa ovat palvelusväkenä herra ja rouva Rogers. Paikalla eivät kuitenkaan ole herra ja rouva Owen, jotka ovat kutsuneet sinne kaikki vieraat.
Ruokasalin pöydällä on niin ikään kymmenen posliinista neekeripoikaa.
Herra Owenin määräyksestä palvelijat laittavat illallisen jälkeen gramofoniin soimaan levyn, joka nimen mukaan olisi pitänyt olla "Joutsenlaulu". Levyllä ei kuitenkaan ole musiikkia vaan puhe, jossa jokaista paikalla ollutta syytetään murhasta.
Kymmenen kuolemaa.
Kaikki ovat järkyttyneitä syytteistä. Ethel Rogers pyörtyy ja hän saa Armstongilta unilääkettä. Kaikki kiistävät syytteet heti – lukuun ottamatta Lombardia, joka myöntää syyllisyytensä (muut kertovat kaunistellun "murhattoman" version). Käy ilmi, ettei kukaan tunne tai ole tavannut isäntäväkeä – jopa heidän nimensä U. N. Owen on väännös englannin sanasta "unknown" (tuntematon). Loppuillasta Marston ottaa drinkin ja kuolee ("vaan yksi kun ruokaan tukehtui"). Kaikki arvelevat syyksi itsemurhaa – vaikka se vaikuttaakin hyvin epätodennäköiseltä. Kaikki haluavat myös välittömästi lähteä ja odottavat innolla veneen saapumista seuraavana päivänä. Kaikki lähtevät nukkumaan ja paikat sulkeva Rogers huomaa, että yksi posliinihahmoista puuttuu.
Aamulla Rogers ei saa vaimoaan hereille ja Armstrong toteaa hänet kuolleeksi ("vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan"). Armstrong kertoo asiasta muille vasta aamiaisen jälkeen. Epäilyt kohdistuvat Armtrongiin (joka antoi unilääkkeen) ja Rogersiin (joka halusi saada hermoherkän vaimonsa pois tieltä). Moottorivene ei ole saapunut ja moni alkaa epäillä, ettei se edes saapuisikaan. Rogers kertoo Armstrongille, että ruokasalissa on enää kahdeksan posliinihahmoa.
Armstrong keskustelee tilanteesta Lombardin kanssa. Kaksi kuolemaa noin lyhyen ajan sisällä ei voi olla sattumaa; yksi kuolema voisi olla itsemurha mutta kaksi… He myös yhdistävät kuolemat lastenloruun ja epäilevät Owenin piileskelevän saarella. He värväävät Bloren mukaan ja yhdessä he tutkivat saaren eivätkä löydä ketään. Talostakaan ei löydy ketään ylimääräistä, sillä se on hyvin moderni eikä siellä yksinkertaisesti ole piilopaikkoja. Saarella ei ole ketään muuta ihmistä. Tutkimusten aikana paljastui, että Lombardilla on ase mukanaan.
Lounasaikaan sää alkaa muuttua myrskyisäksi. Armstrong lähtee hakemaan Macarthuria lounaalle, sillä hän on ainut, joka puuttuu. Armstrong palaa kuitenkin pian ja kertoo Macarthurin olevan kuollut, lyöty jollain esineellä päähän ("yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään"). Vera Claythorne huomaa, että posliinihahmoja on enää vain seitsemän. Nyt seurue tajuaa vihdoinkin, että salaperäinen herra Owen – murhaaja – on joku paikalla olevista. Samaan hengenvetoon todetaan myös, että kuka tahansa paikalla olevista olisi voinut tehdä murhat. Myrsky vain vahvistuu ja seurue siirtyy yöpuulle. Aamulla Lombard herää myöhään ja mietii, miksei häntä ole herätetty aamiaiselle. Hän herättää muut. Vera Claythorne huomaa ensimmäisenä, että pöydällä on vain kuusi posliinihahmoa.
Rogers löydetään pian – hänet on tapettu kirveellä ("Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli"). Aamiainen sujuu ylikohteliaassa tunnelmassa. Aamiaisen jälkeen neiti Brent levähtää olohuoneessa, kun muut siivoavat aamiaisen jäljiltä. Sen jälkeen kaikki odottavat neiti Brentiä olohuoneessa ja häntä epäillään murhaajaksi – kunnes hänet löydetään kuolleena, piikinjälki kaulassa ja ampiainen ikkunassa ("vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan").
Jäljelle jääneet päättävät lukita vaaralliset lääkkeet ja Lombardin aseen varmaan säilöön ja sitten tutkia jokaisen henkilön ja heidän tavaransa, jotta mahdolliset piilotetut murhavälineet löydettäisiin. Kaikkien ikäväksi yllätykseksi Lombardin ase on kadonnut eikä sitä löydy mistään.
Viisi elossa olevaa eivät enää luota toisiinsa lainkaan: kaikki seuraavat silmä tarkkana teen keittämistä keittiössä, juotavaksi avataan ainoastaan korkkaamaton pullo. Illalla Vera Claythorne menee huoneeseensa tuntee kaulassaan märän ja kylmän kosketuksen. Hän kirkuu sydänjuuriaan myöten ja kaikki ryntäävät ylös. Joku oli ripustanut merilevää Veran huoneen katossa olevaan koukkuun, ja hän oli pelästynyt. Äkkiä huomataan, ettei tuomari Wargrave ole läsnä. He löytävät hänet ammuttuna nojatuolista, kynttilät kummallakin puolella, peruukkina neiti Brentin kadonneet harmaat langat ja viittana kadonnut punainen suihkuverho ("niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa").
Epäluulot vain kasvavat, nyt kaikki avaavat itse säilykepurkin, jonka haluavat syödä. Nukkumaan mennessä Lombard löytää aseensa yöpöytänsä laatikosta… Yöllä Blore kuulee jonkun liikkuvan talossa. Hetken epäröityään hän poistuu huoneestaan ja koputtaa muiden oville. Armstrong ei ole enää huoneessaan. Blore ja Lombard lähtevät yön selkään etsimään häntä mutta ilman tulosta, sillä Armstrong on kadonnut.
Aamiaisaikaan myrsky on jo laantumassa, ja epäilyt keskittyvät nyt Armstrongiin. Myös yksi posliinihahmo puuttuu jälleen, mutta sen arvellaan olevan hämäystä, sillä kuten lastenlorussa todetaan " syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt". Koska "punaista ankkaa" ei ole olemassa, sen täytyy olla väärä johtolanka, mistä seuraa, että Armstrong on elossa ja hän on murhaaja.
Kolme eloonjäänyttä viettävät aamupäivän rannalla ja morsettavat SOS-sanomaa peilillä. Lopulta nälkäinen Blore lähtee hakemaan ruokaa ja vähän myöhemmin he tuntevat maan tärähtävän. He löytävät Bloren terassilta suuren karhunmuotoisen marmorikellon murskaamana ("kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä"). Lombard ja Claythorne ovat nyt varmoja, että Armstrong väijyy jossain. He palaavat rannalle, koska eivät halua tutkia taloa ja siten joutua Armstrongin uhriksi.
Rannalla he huomaavat vaatemytyn vedessä – se on Armstrong. Vain kaksi on nyt jäljellä ja jommankumman täytyy olla murhaaja... Vera Claythornen pyynnöstä he vetävät Armstrongin vuorovesirajan yläpuolelle, mutta Vera halusi tehdä niin vain jotta hän voisi viedä Lombardin aseen, missä hän onnistuukin. Lombard yrittää puhua Veran ympäri, mutta Vera ampuu hänet ("kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin").
Vera palaa takaisin taloon. Pöydällä on vielä kolme posliinihahmoa, hän heittää kaksi ikkunasta ulos ja ottaa viimeisen mukaansa. Hän nousee yläkertaan huoneeseensa, jossa hän löytää hirttosilmukan roikkumassa katosta ja tuolin valmiina sen alla. Hän kävelee tuolille, nousee sille ja hirttää itsensä ("hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään").
Poliisitutkinta.
Poliisi on hämillään: heillä on kymmenen ruumista, ei murhaajaa, eikä yhtään johtolankaa. Käytännön järjestelyt tehnyt mies oli kuollut päivää ennen kuin vieraat saapuivat saarelle. Kalastajakylän asukkaan eivät tienneet mitään ja lisäksi oli täysin mahdotonta, että joku olisi voinut poistua saarelta (veneellä tai uimalla).
Poliisi tutki myös syytteet. Tuomari Wargrave ja neiti Claythorne tiedettiin syyttömiksi. Neiti Brentin toiminta oli epäinhimillistä muttei rikollista. Armstrongin tapaus kuitattiin aloittelevan lääkärin kokemattomuudella. Marston selvisi sakoilla hyvien todistajalausuntojen avulla. Macarthurista löytyi vain epämääräisiä huhuja. Rogerseja, Lombardia ja Blorea poliisi piti hyvin todennäköisesti syyllisenä, mutta mitään ei pystyttäisi todistamaan.
Tunnustus.
Tuomari Wargrave kertoo, että hän jo pikkupoikana halusi tappaa eläviä olentoja. Samalla hänellä kuitenkin oli erittäin vahva oikeudenmukaisuuden tuntu: viattomat eivät saa kärsiä. Wargrave ryhtyi asianajaksi ja päätyi lopulta tuomariksi, sillä tällä alalla hän saattoi toteuttaa taipumuksiaan ”laillisesti”. Kun hän huomasi syytetyn olevan ilmiselvästi syytön, hän huolehti siitä, että oikeudenkäynti jäi lyhyeksi ja syytön vapautettiin.
Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan hän halusi murhata itse mutta ei silti viattomia. Sitten eräs tuttava mainitsi tapauksesta, josta hän oli täysin varma, että palvelijapariskunta oli murhannut emäntänsä siten, ettei antanut tämän tarvitsemaa lääkettä. Mitään ei voi todistaa, mutta se oli murha. Wargravelle tämä kertomus oli kaiken alku, ja muistaessaan vanhan lastenlorun hän päätti rajata uhrit kymmeneen. Hän löysi hyvin pian yhdeksän muuta murhatapausta, joita oikeus ei koskaan tavoittaisi. Kymmenes uhri oli alun perin Morris, mutta kun Wargrave kuuli olevansa kuolemansairas, hän hoiti Morrisin pois tieltä ja otti itse kymmenennen uhrin paikan, sillä hän halusi todella "elää" (=murhata) ennen kuolemaansa.
Murhat tapahtuivat tietyssä järjestyksessä: ne joiden syyllisyys oli vähäisintä, murhattaisiin ensimmäiseksi. Ensimmäisten murhien jälkeen hän värväsi Armstrongin apulaisekseen, jotta murhaaja saataisiin paljastettua. Suunnitelmana oli, että seuraava uhri olisi Wargrave, joka ”kuoltuaan” voisi rauhassa vakoilla oikeaa murhaajaa. Tuomarin lavastettu kuolema meni täydestä ja myöhemmin samana yönä hän työnsi Armstrongin mereen, jonne hän hukkui. Muut kuulivat yöllä Wargraven liikkuvan talossa – ei Armstrongin. Seuraavana päivänä hän pudotti marmorikellon Bloren päälle ja seurasi sitten, kuinka Vera ampui Lombardin ja pian sen jälkeen itsesuggestion vallassa hirtti itsensä. Wargrave kirjoitti pullopostin, koska halusi maailman tietävän ”taideteoksensa” täydellisyydestä, sillä jokainen taiteilija haluaa tunnustusta.
Kun Wargrave on heittänyt pullopostin mereen, hän meni takaisin huoneeseensa, ja ampui itsensä: hänen silmälaseissaan on joustava nauha, jonka hän kiersi ovenkahvan ympäri ja sitten höllästi aseeseen ja silmälasit hän asetti alleen. Asetta hän piti nenäliinassa (jotta Veran sormenjäljet säilyisivät) ja laukauksen jälkeen hän kätensä putoaisi sivulle, joustava nauha sinkoaisi aseen ovelle ja nauha palautuisi silmälaseihin, jotka ovat Wargraven ruumiin alla. Lattialle pudonnutta nenäliinaa kukaan ei huomaisi.
Vastaanotto.
"Eikä yksikään pelastunut" -romaania pidetään yleisesti yhtenä Christien parhaimmista teoksista.
Maurice Percy Ashley totesi "The Times Literary Supplement"issa 11. marraskuuta 1939: ”Jos hänen viimeisimmässä tarinassaan ei juurikaan ole salapoliisityötä, niin siitä ei todellakaan puutu murhia.” Hän jatkoi: ”Säännöllisin väliajoin tapahtumat murhat ovat hieman monotonisia ja se sopisi paremmin jatkoromaaniin kuin täysimittaiseen romaaniin. Mutta murhaajan henkilöllisyyden arvaaminen on haastava ongelma. Ja vain äärimmäisen neuvokas lukija osaa arvata murhaajan oikein.” Monet muut arvostelut olivat yhtä ylistäviä.
Isaac Anderson aloitti arvostelunsa "The New York Times Book Review" -lehdessä (25. helmikuuta 1940) kuvailemalla romaanin alkuasetelman syytöksiin asti. Sitten hän totesi: ”Mitä sen jälkeen tapahtuu, on vaikea uskoa, mutta sitä vain jatkaa lukemista. Ja kun vielä uskomattomammat tapahtumat vain seuraavat toinen toistaan, lukija vain jatkaa lukemista. Koko juttu on täysin mahdoton ja äärimmäisen kiehtova. Se on kiehtovin ja hämäävin arvoitus, jonka Agatha Christie on koskaan kirjoittanut, ja jos joku muu kirjailija on pystynyt parempaan, niin allekirjoittanut ei sellaista muista. Viittaan luonnollisestikin vain arvoituksiin, joilla on looginen selitys – niin kuin tälläkin on. Myönnettäköön, että se on varsin epäuskottava tarina, mutta se olisi saattanut tapahtua.”
Monet vertasivat romaania Christien läpimurtoteokseen "Roger Ackroydin murha". Esimerkiksi "Toronto Star"in anonyymi arvostelija kirjoitti 16. huhtikuuta 1940: ”Muut ovat kirjoittaneet parempia arvoituksia kuin Agatha Christie, mutta mitä tulee nerokkaisiin juoniin ja yllättäviin loppupaljastuksiin niin niissä hän on vailla vertaistaan. Romaanissa "Eikä yksikään pelastunut" … hän on nerokkaampi kuin tavallisesti ja loppupaljastus on myös tavallista yllättävämpi … ja se on huomattavasti parempi kuin hänen muutamat edelliset teoksensa ja on lähellä "Roger Ackroydin murhaa" tasoa.”
Muut kriitikot ylistivät yllättäviä käänteitä ja loppupaljastusta. Maurice Richardson kirjoitti haltioituneen arvostelun "The Observer"issä 5. marraskuuta 1939: ”Ei ole mikään ihme, että Agatha Christien uusin on saanut kustantajat hurmokseen. Emme kuitenkaan lähde vertailemaan sitä "Roger Ackroydin murhaaan" vaan tyydymme vain toteamaan, että "Kymmenen pientä neekeripoikaa" on ehdottomasti yksi parhaimmista ja häkellyttävimmistä romaaneista, mitä Christie on tähän mennessä kirjoittanut. Meidän on myös pakko pidättäytyä arvostelemasta sitä liian yksityiskohtaisesti, sillä vähäisinkin vihje saattaisi paljastaa jonkin yllätyksen ja siten pilata jonkun lukijan lukunautinnon. Olen vakuuttunut siitä, että lukijat haluavat mieluummin yllättyä romaanista kuin lukea seikkaperäistä kritiikkiä.” Kun Richardson oli kertonut juonen perusasetelman, hän päätti arvostelunsa sanomalla: ”Kerronta ja henkilöhahmot ovat pahaenteistä Christietä parhaimmillaan. Juoni saattaa vaikuttaa hyvin keinotekoiselta, mutta se on tiivis, äärimmäisen ovela, hyvin rakennettu ja vailla vääriä johtolankoja, jotka joskus turmelevat hänen teoksensa.”
Robert Barnard, myöhäisempi kriitikko, on samaa mieltä arvostelujen kanssa ja kuvaa kirjaa ”jännittäväksi ja piinavaksi salapoliisiromaaniksi, joka muuttuu trilleriksi. Tiukasti rajattu ympäristö ja toisiaan seuraavat kuolemat on viety loogisen päätökseensä, ja älyttömyyden ja epäuskottavuuden salakarit on vältetty äärimmäisen taitavasti. Todennäköisesti Christien tunnetuin romaani ja oikeutetusti myös yksi kaikkein suosituimmista.”
1990-luvulla eräät arvostelijat ovat suhtautuneet kriittisemmin teokseen. Heidän mielestään Christien romaanin alkuperäinen nimi ja sen sijoittuminen "Neekerisaarelle" ovat oleellinen osa teosta. Alison Lightin mielestä niiden ”avulla saattoi luoda kihelmöivän ’toiseuden’ tunteen, paikan jossa englantilaisuuden 'pimeä puoli' olisi sopivaa.” Toisin kuin "Pimeyden sydämen" kaltaisissa romaaneissa ”Christien ympäristö on sekä kesytetty että yksityistetty; se ottaa itsestäänselvyytenä atavististen pelkojen rakennelman, joka on nivottu henkilöiden psyykeeseen aina varhaisesta lapsuudesta lähtien. Jos tarina vihjaa, kuinka helppoa näitä pelkoja on manipuloida, se myös muistuttaa, kuinka läheisesti ne ovat kietoutuneet ilon ja mielihyvän lähteisiin.”
Britannia ja Yhdysvallat.
Britanniassa romaani ilmestyi 23-osaisena jatkoromaanina "Daily Express" -lehdessä 6. kesäkuuta – 1. heinäkuuta 1939. Jatkoromaanin kuvitti Prescott ja ensimmäisessä osassa on kuva Devonissa sijaitsevasta Burghin saaresta, joka oli Christien esikuvana romaanin saarelle. Jatkoromaanissa ei ollut jakoa lukuihin..
Yhdysvalloissa romaani ilmestyi 7-osaisena jatkoromaanina "Saturday Evening Post" lehdessä 20. toukokuuta – 1. heinäkuuta 1939 nimellä "And Then There Were None" ("Eikä yksikään pelastunut"). Sen kuvitti Henry Raleigh.
Suomennokset.
Romaaanin on suomentanut Helka Varho. Viidennen painoksen suomennos on tarkistettu. Jollei toisin mainita, kustantajana on WSOY.
Sovitukset.
"Eikä yksikään pelastunut" -romaanista on tehty enemmän sovituksia kuin mistään muusta Christien teoksesta. Useimmat sovitukset ovat kuitenkin käyttäneet vuoden 1943 näytelmän romaanista poikkeavaa loppua. Tapahtumapaikkana on myös harvoin ollut saari.
Näytelmä (1943 ja 2005).
Agatha Christie sovitti romaanin näytelmäksi 1943. Hän tajusi kuitenkin, että romaanin synkkä loppu ei toimisi näyttämöllä, sillä kukaan ei olisi jäljellä kertomassa tarinaa. Hän muutti lopun niin että Lombard ja Vera ovat syyttömiä, jäävät henkiin ja rakastuvat toisiinsa. Kenraali Macarthurista tuli kenraali McKenzie, luultavasti koska kenraali Douglas MacArthur oli näkyvästi mukana tuolloin meneillään olevassa toisessa maailmansodassa.
14. lokakuuta 2005 romaanista esitettiin uusi näytelmäsovitus Gielguld Theatressa Lontoossa. Sen sovitti Kevin Elyot ja ohjasi Steven Pimlott. Elyot seurasi uskollisesti romaania ja palautti alkuperäisen lopetuksen.
Elokuvasovitukset.
Romaanista on tehty useita elokuvaversioita. René Clair ohjasi ensimmäisen version "Eikä yksikään pelastunut" ("And Then There Were None" USA 1945) ja se menestyi hyvin. Toisen elokuvasovituksen "Ten Little Indians" (Britannia, 1965) ohjasi George Pollock. Hän oli myös aikaisemmin ohjannut neljä neiti Marple -elokuvaa, joiden pääosassa oli Margaret Rutherford. Tapahtumat on siirretty saarelta syrjäiseen vuoristotaloon Itävallassa. "Kymmenen pientä neekeripoikaa" ("And Then There Were None", Ranska/Espanja/Saksa/Italia 1974) oli ensimmäinen värielokuva ja sen ohjasi Peter Collinson ja käsikirjoituksen oli Peter Welbeckin. Tapahtumat sijoittuivat nyt iranilaiseen autiomaahan. Neuvostoliittolaisen version "Desyat Negrityat" ("Десять негритят") kirjoitti ja ohjasi Stanislav Govorukhin 1987. Se on myös ainut elokuva, joka käytti romaanin alkuperäistä loppua. Alan Birkinshaw ohjasi 1989 uuden afrikkalaiselle safarille sijoittuvan version "Ten Little Indians" (Britannia, 1989).
Lähdettä kertomatta romaanista on tehty ainakin kaksi elokuvaa. Intialaisen Bollywood-elokuvan "Gumnaam" (1965) tapahtumat sijoittuvat syrjäiseen paikkaan meren rannalla. Bollywoodin tapaan elokuvaan on lisätty musiikkinumeroita ja vitsikäs hovimestari. Elokuvan ohjasi Raja Nawathe ja käsikirjoituksen teki Dhruva Chatterjee. Mario Bava ohjasi romaanista giallo-lajityyppiä edustavan elokuvan "5 Bambole per la Luna D’Agosto" (Italia, 1970).
Televisiosovitukset.
Romaanista on tehty useita televisiosovituksia. Britanniassa BBC muokkasi sen 1949 ja ITV 1959. Yhdysvaltalainen "Ten Little Indians", jonka ohjasivat Paul Bogart, Philip F. Falcone, Leo Farrenkopf ja Dan Zampino (käsikirjoitus: Philip H. Reisman Jr.), oli typistetty sovitus näytelmäversiosta. Hans Quest ohjasi länsisaksalaisen version "Zehn kleine Negerlein" 1969 ZDF-televisioyhtiölle. 1970 Pierre Sabbagh ohjasi ranskalaisen televisioversion "Dix petits nègres". Myös TV-sarja Harper´s Island perustuu kirjaan.
Muut sovitukset.
Sono Art-World Wide Pictures -yhtiön tuottama elokuva "Sherlock Holmes ja tulipunainen kirjain" (1933) valmistui ennen romaanin ilmestymistä, mutta juoni on hämmästyttävän samankaltainen. Vaikka se on Sherlock Holmes -elokuva, sillä ei ole mitään tekemistä Arthur Conan Doylen alkuperäisen "Punaisten kirjainten arvoitus" -romaanin kanssa. Elokuvassa lastenloruna on "Ten Little Black Boys" ("Kymmenen pientä mustaa poikaa"). Elokuvan käsikirjoittaja Robert Florey, ”epäilee että [Christie] oli nähnyt elokuvan, mutta hän otti sen kunnianosoituksena, jos se oli antanut Christielle virikkeen romaanin kirjoittamiseen”.
Lisäksi romaanista on tehty useita parodioita. Yksi niistä on Broadway-musikaali "Something's Afoot" (1976), jossa Tessie O'Shea näyttelee hyvin neitimarplemaista harrastelijasalapoliisia. Musikaalissa kuusi vierasta on kutsuttu syrjäiseen englantilaiseen kartanoon. Vieraat, kuten myös kolme palvelijaa ja omien sanojensa mukaan sattumalta paikalle tullut nuori mies, murhataan yksi toisensa jälkeen – jotkut jopa yleisön silmien edessä. Murhaaja paljastuu lopussa suurena yllätyksenä. Viimeisenä numerona murhatut esittävät laulun ”I Owe It All to Agatha Christie” ("Olen kaiken velkaa Agatha Christielle").
Televisiosarjan "Remington Steele" jakso ”Steele Trap” noudattaa hyvin tarkkaan romaanin juonta. Murhat tapahtuvat syrjäisellä saarella, ja siinä viitataan useita kertoja Rene Clairin elokuvaan.
Televisiosarja "Harper’s Island" on laajennettu muunnelma romaanin "Eikä yksikään pelastunut" perusideasta.
Christien romaaniin perustuu myös japanilaisen anime-sarjan "Urusei Yatsura" 75. jakso ”And Then There Were Non”. Jaksossa 11 henkilöstä kuolee 10, ja päähenkilön tehtäväksi jää murhaajan selvittäminen. Hän saa selville, että koko tapahtuman tarkoituksena oli vain pelästyttää hänet, ja sen olivat järjestäneet näennäisesti murhatut ystävät.
Videopeli (2005).
The Adventure Company julkaisi 2005 videopelin "And Then There Were None". Se oli yhtiön ensimmäinen Agatha Christien romaaniin perustuva Microsoft Windows -peli. Helmikuussa 2008 pelistä ilmestyi Wii-versio.
Sarjakuva.
Romaanin sarjakuvaversio ilmestyi Britanniassa 30. huhtikuuta 2009. Sen oli kirjoittanut François Rivière ja kuvittanut Frank Leclercq.


Newtonmetri.
Newtonmetri (tunnus Nm, N m tai N · m) on (vääntö-)momentti, joka syntyy vääntämällä metrin pituisella varrella newtonin voimalla. Newtonmetri on SI-järjestelmän mukainen vääntömomentin, momentin ja taivutusmomentin yksikkö.
Newtonmetri on yleisesti auton moottoreille tehon lisäksi annettu suoritusarvo, jolla kuvataan moottorin tuottamaa huippuvääntömomenttia.
Ruuvien ja muttereiden kiristysmomentit ilmoitetaan newtonmetreissä. Kiristys tiettyyn momenttiin hallitaan momenttiavaimella.


Voiman momentti.
Vääntömomentti saadaan kaavasta formula_1
Momentti eli voiman momentti (tunnus M) on mekaniikassa pseudovektorisuure, joka kuvaa systeemiin kohdistuvaa vääntövaikutusta. Momentti lasketaan vääntävän voiman ja vipuvarren ristitulona.
Momentin SI-järjestelmän mukainen yksikkö on newtonmetri (Nm, ei kuitenkaan joule). Niin sanotun oikean käden sopimuksen mukaan vastapäivään vääntävän momentin etumerkki on plus, myötäpäivään vääntävän miinus. Vektorina vaakatasossa vastapäivään vääntävä momentti osoittaa ylöspäin, myötäpäivään vääntävä alaspäin.
Momenttia voi epätäsmällisesti ajatella kappaletta ”pyörittävänä voimana”, sillä momentin asema pyörimisliikettä kuvaavissa yhtälöissä on samanlainen kuin etenevässä liikkeessä voimalla. Jos kappaleeseen kohdistuva kokonaismomentti pyörimisakselin suhteen on nollasta poikkeava, kappaleen pyörimismäärä eli impulssimomentti muuttuu.
Momentin käsite liittyy myös vipuihin. Vipu on tasapainossa silloin, kun siihen kohdistuvien voimien momenttien summa on nolla.
Matemaattinen muotoilu.
Sekä välimatkaa että voimaa käsitellään näissä vektorisuureina.
missä formula_6 on pyörimisakselin ja voiman välinen kulma.
Vääntömomentti tekniikassa.
Vääntömomentti eli kiertomomentti (tunnus T, englanninkielisessä tekstissä usein "formula_7",) kuvaa kiertävän liikkeen vääntövoimaa.
Ruuvien ja muttereiden kiristysmomentit ilmoitetaan SI-järjestelmää käytettäessä newtonmetreinä. Aikaisemmin käytettiin usein kilopondimetriä (kpm). Anglosaksisia mittajärjestelmiä käyttävässä maailmassa kiristysmomentti ilmoitetaan tuumanauloina (inlbs) tai jalkanauloina (ftlbs). Kiristys tiettyyn momenttiin hallitaan momenttiavaimella.
Newtonmetreihin törmää usein moottoreiden teknisissä tiedoissa. Henkilöauton moottorin suurin vääntömomenttiarvo voi olla esimerkiksi 130 Nm. Mopossa tällainen arvo voi olla esimerkiksi 4 Nm. Moottorin antama teho on vääntömomentin ja kulmanopeuden tulo.
On huomattava, että voiman ja matkan "pistetulo" kuvaa energiaa; vääntömomentti on vektorisuure, kun taas energia on skalaarisuure.
Taivutusmomentti lujuusopissa.
Lujuusopissa taivutusmomentti on rakennetta taivuttava rasitus.


Toukokuun neljännen päivän liike.
Toukokuun neljännen päivän liike (五四运动 Wǔ-sì Yùndòng) oli merkittävä uudistusliike Kiinassa, 4. toukokuuta 1919. Se merkitsi nationalismin nousua yhdistäen kiinalaisia. Sytykkeenä liikkeelle toimi tyytymättömyys Versailles’n rauhansopimukseen ja taustavoimana uuden kulttuurin liike.
Liikkeen taustaa.
Kiina liittyi ensimmäiseen maailmansotaan toivoen saavansa tukea Japanin ylettömiä vaatimuksia vastaan ja saadakseen takaisin Kiinan suoraan hallintaan Saksan hallussaan pitämät toimilupa-alueet Shandongissa. Versaillesin sopimuksen 156. artikla siirsi alueet vastoin kiinalaisten odotuksia Kiinan tapaan ympärysvaltoihin liittyneen Japanin haltuun. Japanin motiivina liittyä ensimmäiseen maailmansotaan ympärysvaltojen puolelle oli hankkia itselleen Saksan Kiinassa olevat toimilupa-alueet. Ympärysvalloista Britannia oli jo vuodesta 1902 osoittanut ymmärtämystä Japanin pyrkimyksille padotakseen Venäjän pyrkimyksiä Aasiassa.
4. toukokuuta 1919.
4. toukokuuta 1919 yli 3 000 opiskelijaa 13 yliopistosta ja korkeakoulusta Pekingissä kokoontui mielenosoitukseen Taivaallisen rauhan aukiolle. Tiedon levitessä levisivät mielenosoituksetkin ympäri maata. Lisäksi järjestettiin lakkoja ja boikotteja japanilaisia tuotteita kohtaan.
Toukokuun neljännen päivän liike oli merkittävä käännekohta Kiinassa. Se radikalisoi Kiinan intellektuellit. Woodrow Wilsonin moralistiset kannanotot havaittiin tyhjäksi tekopyhyydeksi ja hylättiin. Marxismi-leninismi alkoi saada sijaa vasemmistossa ja vastaavasti fasismi oikeistossa. Suuri osa tulevista Kiinan kommunistisen puolueen perustajista ja johtohahmoista, kuten Mao Zedong, toimi toukokuun neljännen päivän liikkeen johtohahmoina ja aktiiveina. Vuoden 1919 mielenosoitukset toimivat avainkokemuksina uudelle sukupolvelle, joka toisen maailmansodan ja vuosien 1946–1949 sisällissodan jälkeen muokkasivat – Maon johdolla – Kiinan kansantasavallan politiikan vuosikymmeniksi eteenpäin. Mielenosoitus nosti esiin paitsi uuden poliittisen sukupolven, myös useita kulttuurivaikuttajia, ennen kaikkea kiinalaisen kirjallisuuden suuren nimen, Lu Xunin.


Radiologia.
Radiologia on lääketieteen haara, joka käsittelee kuvantamismenetelmiin perustuvaa lääketieteellistä diagnostiikkaa.
Alun perin termi radiologia tarkoitti vain säteilyn käyttöä lääketieteellisiin tutkimus- ja hoitotarkoituksiin. Nykyisin myös muut kuin säteilyä käyttävät lääketieteelliset kuvantamismenetelmät, esimerkiksi ultraääni, luetaan radiologian piiriin. Sädehoito, jossa säteilyä käytetään hoidon välineenä, voidaan tavallisimman käyttökohteensa perusteella lukea myös onkologiaan eli syöpätautien ja sädehoidon erikoisalaan. Radiologiaan kuuluu myös potilaan ja hoitohenkilökunnan säteilyturvallisuudesta huolehtiminen.
Radiologia jaetaan "diagnostiseen radiologiaan", jonka tarkoituksena on lääketieteellisin kuvantamismenetelmin tukea diagnoosin tekemistä, "toimenpideradiologiaan", jossa kuvantamismenetelmiä käytetään apuna invasiivisissa kirurgisissa toimenpiteissä, ja "sädehoitoon".
Tavallisimpia radiologisia kuvantamismenetelmiä eli modaliteetteja ovat röntgenkuvaus, tietokonekerroskuvaus eli tietokonetomografia (lyhenne "TT" tai englanninkielinen "CT"), ultraääni, magneettikuvaus ("MRI") ja isotooppilääketieteen menetelmät. Viimeksi mainittuihin kuuluvat muun muassa aineenvaihduntaa kuvantavat positroniemissiotomografia ("PET") ja yksifotoniemissiotomografia ("SPECT"). Eri kuvantamismenetelmillä on kullakin vahvuutensa ja heikkoutensa, joiden vuoksi ne soveltuvat eri käyttötarkoituksiin.
Röntgenkuvaus.
Menetelmistä vanhin, "röntgenkuvaus", on periaatteeltaan "läpivalaisua". Kehon tiheämmät kudokset, erityisesti luut, vaimentavat läpi kulkevaa röntgensäteilyä. Röntgensäteilyä synnytetään röntgenputkessa, jonka jälkeen pienienergiaiset röntgensäteet, jotka absorboituisivat ihoon, suodatetaan pois, jotta tutkittava henkilö välttyy ylimääräiseltä säteilytykseltä. Säteilyn voimakkuus eri pisteissä todetaan säteilyilmaisimella (aiemmin fluoresoivalla varjostimella tai filmiä valottamalla), minkä perusteella voidaan muodostaa varjokuva. Kudosten näkymistä röntgenkuvissa voidaan muuttaa varjoaineilla, jotka sisältävät röntgensäteilyä absorboivaa jodia tai bariumia. Esimerkiksi ruoansulatuselimiä voidaan tehdä näkyviksi potilaan nielemällä bariumsulfaattia sisältävällä vellillä, joka näkyy kuvissa varjona.
Tietokonekerroskuvaus (CT).
Tietokonekerroskuvaus eli tietokonetomografia () perustuu röntgenkuvauksen tavoin röntgensäteiden erilaiseen absorptioon eri kudoksissa ja eri elimissä. Kuvannettavan kohteen joka puolelta kerätään havaintoja kohteen läpi eri suuntiin kulkevan röntgensäteilyn vaimentumisesta. Tästä aineistosta lasketaan ns. takaisinprojektiona aineen tiheysjakauma kohteessa, joka voidaan esittää läpileikkauskuvana. CT-kuvissa nähdään tietenkin luut, mutta usein pystytään erottelemaan myös pehmytkudoksia toisistaan niiden tiheyserojen perusteella. Tietokonekerroskuvauksessa voidaan myös käyttää samankaltaisia kontrastiaineita kuin röntgenkuvauksessa. Potilaan saama säteilyannos on suurempi CT-tutkimuksissa kuin vastaavissa natiivitutkimuksissa.
Ultraäänikuvaus.
Ultraäänikuvaus perustuu ultraäänen heijastumiseen. Ultraäänilaitteella voidaan kuvantaa pehmytkudoksia reaaliaikaisesti. Ultraääni on varsin turvallinen kuvantamismenetelmä, koska siinä ei tarvita ioniosoivaa säteilyä. Korkeat ultraäänet heijastuvat kudoksista eri tavoin. Kovista kudoksista kuten luun pinnasta ja paksuista kalvoista ne heijastuvat kokonaan, nesteestä (esimerkiksi virtsarakko) heijastuu hyvin vähän. Mitä enemmän nestettä tutkittava kohde sisältää, sitä tummempana se näkyy kuvassa. Tiiviit kudokset näkyvät valkoisina.
Ultraäänitutkimuksessa tarkastellaan yleensä liikkuvaa kuvaa. Joitain mittauksia varten kuva voidaan pysäyttää. Tyypillisiä tutkimuskohteita ovat kohtu ja sikiö, maksa, munuaiset ja sydän. Luita ja niveliä ei yleensä tutkita, koska kuvassa nähdään vain pinta mutta ei luun sisään. Mahan ja suoliston tutkiminen on hankalaa, koska ääniaalto ei etene näiden sisältämissä kaasuissa. Keuhkojen tutkiminenkin on rajoittunutta. Niin sanotuilla doppler-ultraäänilaitteilla voidaan havaita kohteen liikkumissuunta. Anturia kohti tuleva kohde näytetään eri värisenä kuin poispäin menevä. Doppler-ultraääntä käytetään tutkittaessa verenvirtausta. Sillä voidaan havaita ja tutkia muun muassa sydämen läppävikoja, joihin liittyy usein virtaavan veren poikkeavaa pyörteilyä. Nämä näkyvät sinisinä ja punaisina purskahduksina.
Magneettikuvaus (MRI).
Magneettikuvaus () on lääketieteellinen kuvantamismenetelmä, joka perustuu ydinmagneettiseen resonanssiin (NMR). Menetelmässä mitataan vety-ytimien magneettikentässä emittoimaa radiotaajuista signaalia. Siksi se soveltuu runsaasti vetyä sisältävien kudosten (rasva- ja vesipitoiset pehmytkudokset, myös luuydin) tutkimiseen.
Kuvauksessa potilas sijoitetaan voimakkaaseen magneettikenttään, jonka suuruutta paikan funktiona ohjataan tietokoneella niin, että kuvauskohteen eri osiin vaikuttaa hieman erisuuruinen magneettikenttä. Laitteistoon kuuluu lisäksi radiolähetin ja -vastaanotin, jonka avulla resonanssi synnytetään ja havaitaan.
Angiografia.
Angiografia eli verisuonten varjoainekuvaus on paikallispuudutuksessa tapahtuva toimenpide, jossa varjoainetta ruiskutetaan potilaan verisuoniin ja halutuilta alueilta otetaan röntgenkuvia. Angiografialla tutkitaan muun muassa sydämen sepelvaltimoita.
Isotooppitutkimukset.
Isotooppilääketieteen menetelmiin perustuvissa kuvantamismenetelmissä (gammakuvaus) seurataan esimerkiksi potilaaseen ruiskutetun radioaktiivisen merkkiaineen lähettämää gammasäteilyä, jonka perusteella lasketaan, minne merkkiaine on kertynyt. Säteilyn haitallisten vaikutusten minimoimiseksi merkkiainetta ei voida käyttää kovin paljon, joten näin tuotettujen kuvien resoluutio on tyypillisesti huomattavasti heikompi kuin muilla kuvantamismenetelmillä. Isotooppilääketieteen alan tutkimuksiin kuuluvat muun muassa aineenvaihduntaa kuvantavat positroniemissiotomografia ("PET") ja yksifotoniemissiotomografia ("SPECT").


Japanin jeni.
Jeni (, eli "Pyörä") on Japanin rahayksikkö ja yksi maailman merkittävimmistä valuutoista. Jenin kansainvälinen valuuttakoodi (ISO 4217) on JPY. Jenistä käytetään kansainvälisesti symbolia ¥.
Historia.
Jeni otettiin Japanissa käyttöön Meiji-hallinnon aikana vuonna 1871. Jeni sidottiin kultakantaan, ja yhden jenin arvoksi määrättiin puolitoista grammaa kultaa.
Meiji-restauraatiota edeltäneellä Edo-kaudella Japanissa oli käytössä useita rahajärjestelmiä. Restauraation aikaan vuonna 1868 luotiin kansallinen paperiraha "dajiyōkan satsu", jonka yksikkö oli "ryō". Se ei kuitenkaan saavuttanut laajaa luottamusta.
Uusilla eurooppalaistyylisillä, lyödyillä metallirahoilla pyrittiin yksinkertaistamaan sekavaa rahajärjestelmää ja lisäämään luottamusta hallinnon rahapolitiikkaan. Ensimmäiset jenirahat olivat 20 jenin kultakolikko, yhden jenin kultakolikko ja yhden jenin hopeakolikko. Hopeakolikko tarkoitettiin ulkomaankauppaan, kultakolikot Japanin sisäiseen rahaliikenteeseen.
1870-luvulla yksittäiset pankit julkaisivat jenimääräisiä setelirahoja. Japanin valtionpankki perustettiin 1882, ja se alkoi julkaista kansallisia jeniseteleitä vuodesta 1885 alkaen. Vuonna 1897 jenin arvo kullassa pienennettiin puoleen entisestä. Muiden kuin valtionpankin setelien käyttö kiellettiin 1899. Jenin sidos kultakantaan purettiin 1942.
Nykypäivä.
Tällä hetkellä (2010) Japanissa on käytössä 1, 5, 10, 50, 100 ja 500 jenin kolikoita sekä 1 000, 2 000, 5 000 ja 10 000 jenin seteleitä. Lisäksi joukko vanhoja seteleitä kelpaa edelleen maksuvälineiksi. Ensimmäiset nykyiset kolikot on otettu käyttöön 1955, uusin on vuonna 2000 liikkeelle laskettu 500 jenin kolikko.
Uusimmat setelirahat otettiin käyttöön 1. marraskuuta 2004. Toista kertaa jenin historiassa seteleissä esiintyy nainen.
1000 jenin setelissä on bakteriologi Hideyo Noguchin kuva, 5000 jenin setelissä kirjailija Ichiyō Higuchin kuva ja 10 000 jenin setelissä kasvatustieteilijä Yukichi Fukuzawan kuva. Rahat uudistettiin ennen kaikkea turvallisuusominaisuuksien lisäämiseksi.
2000 jenin seteli esiteltiin vuonna 2000. Se on käypä maksuväline, mutta niitä esiintyy maassa hyvin harvassa. 2000 jenin seteliä koristaa etupuolella Okinawan Shurei-portti. Kääntöpuolella puolestaan on tyylitelty kuva Genjin tarinan kirjoittajasta, Murasaki Shikibusta.
Japanin rikoslain mukaan rahan väärentämisestä, aidon rahan muuttamisesta ja väärän rahan käytöstä tuomitaan vähintään kolmen vuoden ja enintään elinkautiseen vankeusrangaistukseen.


Kamaripop.
Kamaripop on pop-musiikin laji, jonka hallitseva tunnuspiirre on kamarimusiikin vaikutus. Se näkyy sovituksissa ja orkestroinnissa, johon liittyy usein paljon jousia tai puhaltimia sekä muita perinteisiä kamarimusiikkisoittimia. Englannin kielessä tyylistä käytetään myös barokki-johdannaisia nimityksiä kuten "baroque pop", "baroque rock" tai "English baroque". Kamaripop sai alkunsa 1960-luvun puolivälissä, jolloin rock 'n' roll -kappaleisiin alettiin lisätä elementtejä klassisesta musiikista. Tyylin harjoittajat alkoivat käyttää rockille epätyypillisiä instrumetteja kuten cembaloa, oboeta tai käyrätorvea. Tyyli oli eniten suosiossa aikana, jolloin käytössä ei ollut syntetisaattoreita tai samplereita, joten levyillä käytettiin "oikeita", tavallisesti studiomuusikoiden soittamia instrumentteja. Kamaripop eroaa progressiivisen rockin klassisista orkestroinneista yksinkertaisemmilla kappalerakenteillaan, jotka ovat lähempänä tavanomaisempia pop-kappaleita, sekä lähempänä valtavirtaa olevilla sanoituksillaan.
Nykykamaripop ammentaa vahvasti mm. Brian Wilsonin, Burt Bacharachin ja Lee Hazlewoodin tuotannosta. Se syntyi paljolti vastareaktiona 1990-luvun vaihtoehtomusiikissa vallinneelle lo-fi-estetiikalle.


Belle & Sebastian.
Belle & Sebastian on tammikuussa 1996 perustettu kamaripopyhtye Glasgow'sta, Skotlannista. Yhtyeessä on seitsemän jäsentä. Aluksi he levyttivät Jeepster Recordsille, mutta ovat nykyisin tehneet sopimuksen Rough Trade Recordsin kanssa Isossa-Britanniassa ja Matador Recordsin kanssa Yhdysvalloissa. Molemmat levy-yhtiöt ovat itsenäisiä eli eivät toimi suurimpien ja markkinoita hallitsevien levy-yhtiöiden avustuksella tai alaisuudessa.


Andrei Tarkovski.
Andrei Arsenjevitš Tarkovski (, 4. huhtikuuta 1932 nykyisen Kostroman alueen Kadyin piirin Zavražjen kylä – 29. joulukuuta 1986 Neuilly-sur-Seine, Ranska) oli neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja. Runollisia elokuvia tehnyttä Tarkovskia pidetään merkittävimpänä venäläisenä elokuvaohjaajana sitten Sergei Eisensteinin.
Tarkovski kuoli joulukuussa 1986 keuhkosyöpään Pariisissa, ja hänet on haudattu Sainte-Geneviève-des-Bois'n venäläiselle hautausmaalle.
Tarkovskin elämä ennen elokuvauraa.
Andrei Tarkovski syntyi taiteilijaperheeseen. Hänen isänsä oli kuuluisa ukrainalaissyntyinen runoilija Arseni Tarkovski ja äitinsä Marija Ivanovna Višnjakova puolestaan näyttelijä. Varsinkin isällä oli suuri vaikutus tulevaan elokuvaohjaajaan, joka käytti isänsä runoja usein elokuviensa pohjana. Andrein vanhemmat erosivat hänen ollessa vielä lapsi, ja Andrei varttui äitinsä hoivissa yhdessä siskonsa Marinan kanssa. Toisen maailmansodan aikana Andrei ja Marina pakenivat Moskovasta maaseudulle ja he joutuivat eroon myös äidistä.
Tarkovski opiskeli vuosina 1951–54, aluksi Moskovan itämaisessa Instituutissa arabian kieltä ja musiikkia ja myöhemmin hetken geologiaa Siperiassa. Vuonna 1954 hän pääsi opiskelijaksi Moskovan kuuluisaan elokuvakouluun (Moskovan yleisliittolainen elokuvainstituutti VGIK – Vsesojuznyi Gosudarstvennyi Institut Kinematografii) ja aloitti elokuvataiteen opiskelun. Koulun opettajiin kuului tuolloin muun muassa Mihail Romm. Opiskellessaan Tarkovski ohjasi oppilastöinä elokuvat "Tappajat" ("Убийцы", 1956) ja "Tänään loma on peruttu" ("Сегодня увольнения не будет", 1959). Lastenelokuva "Höyryjyrä ja viulu" ("Каток и скрипка" 1960), joka palkittiin vuonna New Yorkin kansainvälisillä nuorten elokuvajuhlilla, oli puolestaan Tarkovskin opinnäytetyö, ja hän valmistui ohjaajaksi VGIK:sta vuonna 1960 Mihail Rommin mestarikurssilta.
Ura ohjaajana.
Tarkovski sai ohjata esikoiselokuvansa "Ei paluuta" ("Иваново детство", 1962), kun elokuvan ensimmäinen kuvausversio hyllytettiin leikkausvaiheessa. Tarkovski palkattiin tekemään elokuva uudestaan jäljelle jääneillä rahoilla. Tarkovskin kuvaus 12-vuotiaan pojan kehityksestä toisen maailmansodan aikana oli perinteisen sotaelokuvan vastakohta – runollinen, henkilökohtainen ja hidastempoinen – vaikka hänen runollinen tyylinsä olikin vielä muotoutumassa. Elokuva voitti muun muassa Kultaisen leijonan Venetsian elokuvafestivaaleilla.
Tarkovskin seuraavassa ohjaustyössä, venäläisestä ikonimaalarista Andrei Rubljovista kertovassa epookissa "Andrei Rublev" ("Андрей Рублёв", 1969), hänen tyylinsä oli kehittynyt. Elokuva joutui sensuurin hampaisiin, ja 1965 tehty elokuva julkaistiin vasta viisi vuotta myöhemmin. "Andrei Rublev" ei saanut kunnollista levitystä kotimaassaan, vaikka se voitti FIPRESCI-palkinnon Cannesin elokuvafestivaaleilla vuonna 1970 ja muun muassa mestariohjaaja Ingmar Bergman kehui sitä vuolaasti. Tarkovskia on myös arvosteltu elokuvan teon yhteydessä tapahtuneesta eläinrääkkäyksestä. Elokuvassa on autenttinen kohtaus, jossa hevosta ammutaan niskaan, työnnetään alas portaita, kuvataan kituvana ja lopetetaan ampumalla.
Tarkovskille tyypillinen unenomainen kohtaus elokuvasta "Peili" (1975).
Myös Tarkovskin seuraavaa elokuvaa ""Solarista"" ("Солярис", 1972) levitettiin Neuvostoliitossa vain vähän, kulttuuriviranomaisten mukaan elokuvan vaikeaselkoisuuden vuoksi. "Solaris" perustui Stanisław Lemin samannimiseen tieteisromaaniin, ja elokuvaa pidettiin neuvostoliittolaisena vastauksena Stanley Kubrickin menestyselokuvalle ', vaikka Tarkovski näki Kubrickin elokuvan vasta "Solariksen" kuvausten aikana. "Solaris" on tavallaan "Avaruusseikkailun" humaani vastakohta: missä "Avaruusseikkailu" keskittyy suuriin visioihin, siinä "Solaris" keskittyy ihmiseen suhteessa toiseen. "Solaris" sai Cannesissa tuomariston palkinnon.
Tarkovskin seuraava elokuva "Peili" ("Зеркало", 1975) oli henkilökohtainen, uniin ja muistohin perustuva elokuva. Tarkovski käytti elokuvissaan usein rinnakkain mustavalkoista ja värillistä, sekä lavastettua ja dokumentaarista kuvamateriaalia, mutta "Peilissä" niitä rinnastettiin erityisen näkyvästi. Tarkovski kertoo elokuvan päähenkilön (joka nähdään vain ohimennen) elämäntarinan käyttäen välähdyksiä uutisdokumenteista ja unenomaisia tai aavemaisia lavastettuja kohtauksia. Mukana oli Venäjän lähihistoriaa Stalinin vainoista Ussurijoen rajakahakoihin.
Kotimaassa myös kollegat hyökkäsivät elokuvan intiimiä vastaan.
"Peilin" jälkeen Tarkovski ohjasi teatterille William Shakespearen "Hamletin" Moskovassa vuonna 1977, ja palasi sitten elokuvan ja tieteistarinoiden pariin: Arkadi ja Boris Strugatskin romaaniin perustuva "Stalker" ("Сталкер", 1979) käsitteli ihmisen kykyä kohdata itsensä, mutta sen tulevaisuudenvisio oli synkempi ja pessimistisempi kuin "Solariksen".
Kuva Tarkovskin elokuvan "Uhri" (1986) loppuhuipennuksesta, jossa oikea puutalo poltetaan.
Tarkovski halusi pitkään poistua Neuvostoliitosta, koska hänellä oli hankaluuksia viranomaisten kanssa. Äitinsä kuoltua Tarkovski muutti vaimonsa Larissan kanssa väliaikaisesti Italiaan, jossa hän teki seuraavan elokuvansa "Nostalgia" ("Nostalghia", 1983); sitä edelsi dokumenttielokuva "Tempo di viaggio" (1983), joka kertoi "Nostalgian" kuvauspaikkojen etsinnästä. Tarkovski teki "Nostalgian" käsikirjoituksen runoilija Tonino Guerran kanssa, joka oli aiemmin tehnyt yhteistyötä muun muassa Federico Fellinin ja Michelangelo Antonionin kanssa. Neuvostoliiton viranomaiset eivät nytkään suhtautuneet elokuvaan positiivisesti. Cannesin elokuvajuhlilla "Nostalgian" mahdollisuudet voittaa Kultainen palmu -pääpalkinto estettiin elokuvaohjaaja Sergei Bondartšukin johdolla, ja se sai vähemmän arvostetun tuomaristopalkinnon.
"Nostalgian" valmistuttua Tarkovski päätti jäädä ulkomaille, vaikka potikin koti-ikävää. Hän ei koskaan palannut Neuvostoliittoon. Hänen vaimonsa Larissa erosi Tarkovskista ja palasi Neuvostoliittoon ennen miehensä kuolemaa.
"Nostalgian" jälkeen Tarkovski ohjasi "Boris Godunovin" Lontoon Covent Gardenissa.
Työskentely Ruotsissa.
Tarkovski teki viimeisen elokuvansa "Uhri" ("Offret", 1986) Ruotsissa. Tuotantoryhmään kuului monia Ingmar Bergmanin työtovereita, kuten kuvaaja Sven Nykvist ja näyttelijä Erland Josephson, jolla oli ollut rooli jo "Nostalgiassa". Elokuva voitti Cannesin elokuvajuhlilla tuomaristopalkinnon, kriitikkojen palkinnon ja ekumeenisen palkinnon.
Tarkovskilta julkaistiin kaksi kirjaa: "Vangittu aika" ("Sapetšatljonnoje vremja", 1984), joka käsitteli Tarkovskin elokuvateoriaa ja taidetta yleisesti, sekä "Martyrologia" ("Martyrolog", 1989), päiväkirja vuosilta 1970–81.


Pitcairn.
Pitcairn on neljästä saaresta (yksi asuttu) koostuva ryhmä eteläisellä Tyynellä valtamerellä, noin puolivälissä matkaa Uudesta-Seelannista Peruun. Se on ainoa jäljellä oleva Britannian siirtokunta Tyynellämerellä. Sen asukkaat ovat Britannian laivaston HMS Bounty -laivan kapinallisten jälkeläisiä.
Historia.
Arkeologit ovat arvelleet, että Pitcairnilla olisi ollut polynesialaista asutusta vielä 1400-luvulla, mutta saari oli asumaton espanjalaisen Pedro Fernandez de Quirosin löytäessä sen ensimmäisenä eurooppalaisena vuonna 1606. Britit löysivät saaren 1767 ja nimesivät saaren sen miehistön jäsenen mukaan, joka ensimmäisenä näki saaren.
Bounty-laivan kapinoitsijat ja heidän tahitilaiset kumppaninsa asettuivat saarelle 1790. Amerikkalainen laiva löysi unohdetut saaret vuonna 1808 uudelleen. Bounty-laivan kapinallisista oli tällöin elossa enää yksi, joka armahdettiin. Britannia päätti ottaa saaret siirtokunnakseen 1838. 1850-luvun puolivälissä saarella alkoi olla enemmän asukkaita kuin siellä pystyi elämään, joten saarelaiset pyysivät kuningatar Viktorialta apua. Hän tarjosi heille 3. toukokuuta 1856 Norfolkinsaarta, jonne koko saaren 193-henkinen asujaimisto suuntasikin. Puolitoista vuotta myöhemmin 17 heistä palasi Pitcairnille, ja viisi vuotta tästä 27 muuta palasi.
Vuonna 1914 Panaman kanavan avaamisen jälkeen Pitcairn oli Uuteen-Seelantiin matkaavien risteilijöiden suosima pysähdyspaikka, jossa alkoi käydä laivoja viikoittain.
Saaren väkiluku oli suurimmillaan 233 vuonna 1937, sen jälkeen asukkaita on muuttanut ulkomaille, erityisesti Uuteen-Seelantiin, ja nykyinen väkiluku on alle 50.
Seitsemän Pitcairnilla asuvaa ja kuusi sieltä poismuuttanutta miestä olivat syytettyinä 96:sta seksuaalirikoksesta nuoria tyttöjä kohtaan. Oikeudenkäynti pidettiin Uudessa-Seelannissa Britannian lakien mukaisesti vuonna 2004. Kuusi miehistä tuomittiin, mukaan lukien saaren päämies Steve Christian. Syytetyt kiistivät Britannian lakien voimassaolon Pitcairnissa ja väittivät Pitcairnia itsenäiseksi valtioksi. Oikeus hylkäsi väitteen. Tuomittuja varten saarelle piti rakentaa vankila.
Politiikka.
Saaria hallinnoi Britannian Uuden-Seelannin kuvernööri, joka asuu Uudessa-Seelannissa. Käytännössä saarella valtaa pitää 10-henkinen saarineuvosto ja sen puheenjohtaja, josta käytetään arvonimeä pormestari. Pormestari valitaan kolmen vuoden välein.
Maantiede.
Pitcairnsaaret koostuvat neljästä saaresta, joista yksi, Pitcairn, on asuttu. Muut saaret ovat Oeno Island, Henderson Island ja Ducie Island. Pitcairn ja Henderson ovat tulivuoripohjaisia, Ducie on koralliatolli. Ainoastaan Pitcairnille pääsee veneellä Bounty Bayn kautta.
Talous.
Pitcairnilla kasvaa runsaasti hedelmiä ja vihanneksia, kuten sitruunaa, sokeriruokoa, vesimelonia, banaania, jamssia ja ananaksia papuja. Elannon yhdyskunnalle tuovat kalastus, viljely omiin tarpeisiin ja käsityöt. Rahatuloa saadaan postimerkkien ja hunajan myynnistä ohikulkeville laivoille. Kauppaa hankaloittaa saarten etäinen sijainti, siellä ei ole lentokenttää eikä satamaa, vaan ohi kulkeville laivoille täytyy mennä veneellä.
Väestöjakauma.
Suurin osa Pitcairnin asukkaista on Bountyn kapinan jälkeläisiä, mikä on nähtävissä myös heidän sukunimistään. Suurin osa saarelaisista on seitsemännen päivän adventisteja ja kuuluu adventtikirkkoon. Saarella puhutaan pitcairnin kieltä, joka on 1700-luvun englannin ja tahitin pohjalta syntynyt kreolikieli.
Saarella syntyi ensimmäinen lapsi 17 vuoteen syyskuussa 2003.
Kulttuuri.
Pitcairnin kulttuuri on kielen tapaan sekoitus brittiläisiä ja tahitilaisia vaikutteita. Seitsemännen päivän adventistien lähetystyö 1890-luvulla on vaikuttanut vahvasti Pitcairnin kulttuuriin, vaikka vain harva saarelainen harjoittaa nykyisin uskontoa aktiivisesti. Uskonnollislähtöiset säännöt kieltävät alkoholin käytön, tanssimisen ja julkisen kiintymyksen osoittamisen saarella.


Viktor Frankl.
Viktor Emil Frankl (26. maaliskuuta 1905 Wien – 2. syyskuuta 1997 Wien) oli itävaltalainen neurologi ja psykiatri, joka tunnetaan logoterapian perustajana.
Frankl suoritti kotikaupunkinsa yliopistossa lääketieteen tohtorin tutkinnon vuonna 1930 väitteli vuonna 1949 myös filosofiasta. Hän toimi Wienin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa psykiatrian ja neurologian professorina 1930-luvulla. Hänen logoterapeuttista lähestymistapaansa kutsuttiin psykologian kolmanneksi wieniläiseksi koulukunnaksi Sigmund Freudin ja Alfred Adlerin jälkeen. Natsi-Saksan vallattua Itävallan Frankl joutui juutalaisena keskitysleirille. Hän oli usealla keskitysleirillä (mm. Auschwitzissa ja Dachaussa) mutta selvisi hengissä. Vapautumisensa jälkeen hän julkaisi ensimmäisen kirjansa, jonka hän saneli keskitysleireillä raapustamiensa muistilappusten avulla. Sanelu kesti kahdeksan päivää, ja sitä kirjoittivat useat pikakirjoittajat. Kirja nimi on "Ein Psycholog erlebt das KZ" ("Ihmisyyden rajalla"). Suomeksi on ilmestynyt n. 10 kirjaa, mm. "Olemisen tarkoitus" ja "Elämän tarkoitusta etsimässä".
Elämäntyönsä jatkajaksi hän nimesi entisen oppilaansa, müncheniläisen tohtorin Elisabet Lukasin.
Vuonna 1995 Frankl vastaanotti Wienin kaupungin kunniakansalaisen nimityksen. Lisäksi hän on 29 yliopiston kunniatohtori, mm., Tšekissä, Unkarissa ja Israelissa.


Maastricht.
Maastricht on noin 121 000 asukkaan kaupunki Alankomaissa. Se on Limburgin maakunnan pääkaupunki ja sijaitsee Maasjoen varrella maan eteläosassa, Belgian ja Saksan väliin jäävällä kapealla alueella.
Vuonna 1992 kaupungissa allekirjoitettiin Maastrichtin sopimus.
Urheilu.
Jalkapalloseura MVV on kotoisin Maastrichtista. Seura pelaa Eerste Divisiessa. Kaupungista on kotoisin myös amerikkalaisen jalkapallon seura Maastricht Wildcats, joka pelaa Alankomaiden korkeimmalla sarjatasolla.
Ystävyyskaupungit.
Maastrichtin ystävyyskaupungit ovat Liège Belgiassa, Koblenz Saksassa ja Rama Nicaraguassa.


God Save the Queen.
God Save the Queen (), kuninkaan hallitessa God Save the King, on Yhdistyneen kuningaskunnan kansallislaulu ja samalla kuningashymni. Englantilaisen säveltäjän Henry Careyn poika väitti tämän kuoleman jälkeen isänsä säveltäneen ja sanoittaneen laulun, ja tämä tieto löytyy useimmista lähdeteoksista. Tiedon todenperäisyyttä on kuitenkin myös epäilty, ja laulun säveltäjiksi on arveltu esimerkiksi englantilaista John Bullia tai ranskalaista Jean-Baptiste Lullyä, sanotaanpa laulun jossain perustuvan jopa vanhaan sveitsiläiseen marssiin. God Save the King on eräs maailman vanhimpia kansallislauluja, se esitettiin ensi kerran 28. syyskuuta 1745 kuningas Yrjö II:n kunniaksi. Laulu oli julkaistu jo vuotta aiemmin kirjassa "Thesaurus Musicus".
Careyn melodia on ollut suosittu myös Britannian ulkopuolella. Liechtenstein on käyttänyt sitä kansallishymninään vuodesta 1920 nimellä ”Oben am jungen Rhein”. Vuoteen 1961 sama melodia oli myös Sveitsin kansallislaulu nimellä ”Heil dir Helvetia” tai alkusanojen mukaan ”Rufst du, mein Vaterland”. Samalla sävelmällä laulettiin myös monien saksalaisten ruhtinaskuntien ruhtinashymnejä, ja vuodesta 1871 vuoteen 1918 sama melodia oli Preussin kuningashymnin ominaisuudessa myös Saksan keisarikunnan epävirallinen kansallislaulu nimellä ”Heil dir im Siegerkranz”. Myös Norjan kuningashymni ”Kongesangen” lauletaan God Save the Queenin melodialla. Samoin laulua on käytetty Venäjän keisarihymninä. Myös Yhdysvalloissa hyvin suosittu isänmaallinen (ja brittiläisvastainen) laulu ”My country, 'tis of thee” lauletaan samalla sävelmällä.
Franz Mikael Franzén on suomentanut laulun 1805. Sen nimi on ”Weisu Kuningalle Suomen kansalda”.
Osa laulun sanoista vaihtelee sen mukaan, onko Britanniaa hallitseva monarkki kuningas vai kuningatar. Alun perin laulun nimi oli God save the King, mutta koska hallitsijana nykyisin on kuningatar, Elisabet II, on sana ”King” (kuningas) korvattu sanalla ”Queen” (kuningatar), ja samalla laulun pronominit "he" ja "him" (hän ja hänet miestä tarkoitettaessa) on vaihdettu pronomineihin "she" ja "her" (hän ja hänet naista tarkoitettaessa). Lisäksi laulun kolmannen alkuperäisen säkeistön loppu ”"with heart and voice to sing, God save the King"” on vaihdettu nykyiseen muotoonsa ”"to sing with heart and voice, God save the Queen"”. Samalla tavalla muunnettuna hymniä laulettiin aikaisemminkin kuningatar Viktorian hallituskaudella.
Laulusta lauletaan yleensä vain ensimmäinen säkeistö tai ensimmäinen säkeistö ja ”O Lord God arise” ja ”The Choisest gifts in store” -alkuiset säkeistöt sillä eräissä muissa säkeistöissä kehotetaan mm. ”murskaamaan kapinalliset skotit”, joten on ymmärrettävää, että sitä ei voida käyttää koko valtion kansallislauluna. Monarkki itse ei koskaan laula kansallishymniä.
Sanat.
"On Thee our hopes we fix,"
"On her be pleased to pour;"
"To sing with heart and voice,"


Heimosodat.
Heimosodat olivat Suomen lähialueilla käytyjä aseellisia selkkauksia, joihin suomalaiset vapaaehtoisjoukot ottivat osaa vuosina 1918–1920 ja 1921–1922. Suomen valtio ei virallisesti ollut retkien osapuoli, mutta vapaaehtoisia oli sodissa mukana yhteensä noin 9 000. Monen heistä motiivina oli heimoaate, antibolševismi, Suur-Suomi-aate tai vain puhdas seikkailun halu. Heimosodissa menehtyi noin 660 suomalaista.
Sotien aikana Suomeen liittyi alueita, mutta vain Viron vapaussota oli tuloksellinen. Vienan ja Aunuksen heimosotien aikana 1918 ja 1919 Repolan ja Porajärven pitäjät liittyivät Suomeen ja inkeriläisten kansannousun yhteydessä Kirjasalon tasavalta oli hetken inkeriläisten hallussa. Sodat loppuivat Tarton rauhaan 1920 lukuun ottamatta itäkarjalaisten kansannousua, johon osallistui myös suomalaisia vapaaehtoisia.
Sotien jälkeen Suomeen pakeni itäkarjalaisia ja inkeriläisiä yhteensä vajaa 20 000. Tämän vaikutuksesta muodostettiin Akateeminen Karjala-seura maanpuolustus- ja heimohengen ylläpitämiseksi, itäkarjalaisten auttamiseksi ja Suur-Suomi-aatteen säilyttämiseksi. Itä-Karjalan kysymys hiersi Suomen ja Neuvosto-Venäjän välejä 1920-luvun alkupuolella.
Vienan retket (1918).
10. maaliskuuta Kurt Martti Walleniuksen joukot ylittivät Pohjois-Vienan rajan Kuusamosta ja Kuolajärveltä käsin, mutta juuttuivat rajan tuntumaan. Etelämpänä Carl Wilhelm Malmin joukot ylittivät rajan 21. maaliskuuta ja etenivät aina Vienan Kemin tuntumaan. Suomalaiset hyökkäsivät 10. huhtikuuta Vienan Kemiä vastaan, mutta luultua suurempi vihollinen löi heidät takaisin. Heinäkuussa Malmin retkikunnan ja sen johtajuuden korvasi Toivo Kuisman retkikunta. Ison-Britannian harjoittama propaganda ja elintarvikeapu sai itäkarjalaiset kääntymään suomalaisia vastaan. Iso-Britannia asettui Suomea vastaan katsoessaan Suomen olevan Saksan vasalli. Köyhällä Suomella ei ollut tarjota karjalaisille kuin heimohenkeä. Karjalaiset kannattivat brittien kouluttamaa ja varustamaa karjalaisten omaa Karjalan rykmenttiä, joka pakotti Kuisman retkikunnan Suomen puolelle.
Viron vapaussota (1918–1920).
Viron vapaussotaa on suomalaisten puolelta pidetty osana heimosotia. Vuodenvaihteessa 1918–1919 vapaaehtoisia alettiin laivata Viroon. Siihen osallistui suomalaisia vapaaehtoisia virolaisen everstin Hans Kalmin Pohjan poikien ja ruotsalaisen majuri Martin Ekströmin I Suomalaisen Vapaajoukon riveissä.
Aunuksen retkikunta (1919).
Retki oli heimosodista suurin ja tunnetuin. Osittain Viron vapaussodan menestyksen ja aunuslaisten liittymishalukkuuden innoittamina vapaaehtoisista koottu joukko ylitti rajan 21. huhtikuuta 1919 Gunnar von Hertzenin johtamana ja valtasi nopeasti Aunuksen kaupungin ja eteni Petroskoin edustalle. Toiveina oli nostattaa aunuslaiset kapinaan suomalaisten puolelle, mutta innostus oli vähäistä. Kesäkuun lopulla liian vähäiset joukot perääntyivät takaisin rajan taakse.
Petsamon retket (1918 ja 1920).
Pienin joukoin tehty retki Petsamoon huhtikuun lopulla 1918 päätyi mieshukan jälkeen vetäytymiseen Norjaan. Toinen joukko palasi keväällä 1920 ja miehitti alueesta osan, mutta joutui taas vetäytymään Muurmanskissa kootun punaisen suksipataljoonan vuoksi.
Inkeriläisten kansannousu (1919).
Kansannousu oli sarja kapinoita vuosina 1918–1920 ja Inkerinmaan yritys saavuttaa itsenäisyys. Kansannousu alkoi kapinoina 1918 Suomen ja Venäjän sisällissodan aiheuttaman sekavan tilanteen aikana. Suomalaisen Yrjö Elfvengrenin johtama Pohjois-Inkerin rykmentti piti vuoteen 1920 hallussaan muutamia kyliä Pohjois-Inkerissä (Kirjasalon tasavalta). Kapinoiden jälkeen Suomeen siirtyi joitakin tuhansia inkeriläisiä rankaisuretkien pelossa.
Itäkarjalaisten kansannousu (1921–1922).
Kansannousun syinä olivat itäkarjalaisten vuoden mittainen kokemus bolševikkien vallasta ja elintarvikepulasta, heimoaktivistien halu korjata ”häpeärauhan” eli Tarton rauhan tuloksia ja Suomessa maanpaossa olevien itäkarjalaisten kaipuu kotiin. "Ukki Väinämöisen" (Vaseli Levonen) ja Jalmari Takkisen johtama 2500 metsäsissin kansannousu, jossa oli päällystötehtävissä noin 500 suomalaista vapaaehtoista, sai haltuunsa syksyyn 1921 mennessä merkittävän osan Vienan Karjalaa, mutta murtui 20 000 miehen neuvostojoukon voimasta. Kansannousun loppuvaiheessa Suomeen saapui noin 12 000 itäkarjalaista pakolaista.


Erkki Tuomioja.
Erkki Sakari Tuomioja (s. 1. heinäkuuta 1946 Helsinki) on Suomen ulkoasiainministeri ja sosiaalidemokraattinen poliitikko. Hän on toiminut ulkoministerinä vuosina 2000–2007 ja uudelleen 2011 alkaen. Hän toimi Suomen kauppa- ja teollisuusminsterinä 1999-2000.
Tuomioja on ollut kansanedustaja vuosina 1970–1979 sekä uudelleen vuodesta 1991 alkaen. Koulutukseltaan hän on valtiotieteiden tohtori ja ekonomi.
Tuomioja on Paasikivi-seuran varapuheenjohtaja ja Helsingin Osuuskauppa Elannon edustajiston jäsen. Hän kuuluu myös ATTACiin, Suomen Luonnonsuojeluliittoon, Sadankomitealiittoon, Vapaus Valita Toisin -liikkeeseen ja Suomen Historialliseen Seuraan.
Tuomioja on poliittisen historian dosentti Helsingin yliopistossa. Hän on kirjoittanut useita ulkopolitiikkaa ja poliittista historiaa käsitteleviä teoksia.
Nuoruus.
Erkki Tuomiojan isä oli Edistyspuolueeseen, vuodesta 1951 Vapaamielisten liittoon, kuulunut Suomen Pankin pääjohtaja, pääministeri ja suurlähettiläs Sakari Tuomioja, jonka isä oli Helsingin Sanomien päätoimittaja ja entinen Edistyspuolueen kansanedustajaja Valto Tuomioja. Erkin äiti Vappu Tuomioja (o.s. "Wuolijoki") oli puolestaan kansanedustaja Sulo Wuolijoen ja kirjailija, Yleisradion entisen pääjohtajan virolaissyntyisen Hella Wuolijoen tytär. Hella Wuolijoki teki uransa kirjailijana, mutta toimi myös Yleisradion pääjohtajana ja kansanedustajana.
Tuomioja oli ensimmäistä kertaa valtakunnallisessa julkisuudessa vuonna 1963 voitettuaan pääpalkinnon television Tupla tai kuitti -tietokilpailussa aiheenaan kansainvälinen politiikka toisen maailmansodan jälkeen.
Tuomioja sai vuonna 1969 Erik Schülleriin liittyvässä yllytysoikeudenkäynnissä 1 v 2 kk vankeustuomion, josta presidentti Urho Kekkonen hänet armahti.
Uran luominen.
Nuorena Tuomioja tunnettiin vasemmistolaisena opiskelijaradikaalina, jonka yhteiskunnallinen toiminta alkoi jo 1960-luvun Teiniliitossa ja Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa. Tuomioja valittiin Helsingin kaupunginvaltuusto 1968 kuntavaaleissa. Hän työskenteli tv-toimittajana vuosina 1966–1970.
Tuomioja valmistui valtiotieteiden kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1971 ja ekonomiksi Helsingin kauppakorkeakoulusta vuonna 1974. Myöhemmin hän väitteli valtiotieteiden tohtoriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1996, ja hänet nimitettiin poliittisen historian dosentiksi.
Tuomioja valittiin kansanedustajaksi sosiaalidemokraattien listoilta vuonna 1970. Hän toimi virassa vuoteen 1979 saakka, jolloin hän siirtyi Helsingin kiinteistötoimen apulaiskaupunginjohtajaksi. Tästä virasta hän palasi takaisin eduskuntaan vuoden 1991 vaaleissa.
Tuomioja toimi Sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän toisena varapuheenjohtajana vuosina 1991–1996 ja puheenjohtajana 1996–1999, sekä suuren valiokunnan puheenjohtajana 1995–1999. Hänet valittiin Paavo Lipposen II hallituksen kauppa- ja teollisuusministeriksi vuonna 1999. Seuraavana vuonna Tuomioja nousi ulkoministeriksi presidentiksi valitun Tarja Halosen tilalle. Hän piti paikkansa myös eduskuntavaalien 2003 jälkeen.
Tuomioja kuuluu Sadankomiteaan, joka on perusvireeltään brittiläistyylinen rauhanjärjestö ja joka aikanaan perustettiin sitoutumattomaksi lännessä toimineeksi vastineeksi lähellä kommunisteja ja kansandemokraatteja olleelle Rauhanpuolustajille. 1970-luvulla Tuomioja toimi Sadankomitealiiton puheenjohtajana ja Ydin-lehden päätoimittajana (1977–1991). Rauhanliiketaustastaan huolimatta Tuomioja ei ole kyseenalaistanut kansallista maanpuolustusta. Varusmiehenä hän sai alikersantin arvon ja on sen jälkeen ylennyt reservissä ylikersantiksi.
Puolueen puheenjohtajaehdokkuus.
Erkki Tuomioja on ollut useita kertoja ehdokkaana SDP:n puheenjohtajaksi, ensimmäisen kerran vuonna 1991 jolloin Pertti Paasion seuraajaksi valittiin Ulf Sundqvist. Toisen kerran hän antoi suostumuksensa 2002, jolloin Paavo Lipposesta tuli puheenjohtaja. Kolmannen kerran hän kilpaili 2005 Eero Heinäluoman kanssa, ja sai puoluekokouksessa kannatusta myös liiallista ay-sidonnaisuutta arvostelleilta lipposlaisilta. Vuonna 2008 hän oli neljättä kertaa puheenjohtajaehdokkaana, mutta hävisi ratkaisevan toisen äänestyksen Jutta Urpilaiselle äänin 218-132.
Zavidovo-vuoto.
Tuomioja paljasti vuonna 1993 julkaistussa kirjassaan "Kukkaisvallasta kekkosvaltaan" vuotaneensa vuonna 1972 presidentti Urho Kekkosen Zavidovossa Neuvostoliiton puoluejohtaja Leonid Brežnevin kanssa käymästä keskustelusta tehdyn muistion lehdistölle. Zavidovo-vuotona tunnettu tapaus herätti aikanaan suurta kohua. Ei kuitenkaan tiedetä, kuka alunperin vuoti muistion Tuomiojalle.
Poliittiset linjanvedot.
Tuomiojan tuli mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan 1960-luvulla Teiniliitossa ja Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa, jonka edustajistoon hänet valittiin sosiaalidemokraattina vuonna 1967. Tuomioja oli 1960-luvun keskeisiä suomalaisia aktivistivaikuttajia. Hänen erikoisalana olivat kansainväliset ja kasvatusasiat. Koko eduskuntakautensa Tuomioja on toiminut ulkoasianvaliokunnassa ja hän on kirjoittanut useita taloudellista yhdentymistä sekä globalisaatiota kriittisesti käsitteleviä kirjoja ja artikkeleita. 1970-luvulla hän vastusti silloista EEC-vapaakauppasopimusta, mutta kannatti Suomen liittymistä Euroopan unioniin ennen kansanäänestystä vuonna 1994.
Ulkoministerinä Tuomioja on osallistunut aktiivisesti globalisaatiokysymysten käsittelyyn ja ollut globalisaationhallintaa käsittelevän Helsinki-prosessin suomalainen vetäjä.
SDP:ssä Tuomioja on aktiivisesti osallistunut puolueen linjaa ja politiikkaa koskevaan keskusteluun. Hän on puolustanut pohjoismaista laaja-alaista hyvinvointivaltiota ja arvostellut julkisten palvelujen leikkaamiseen tähtäävää liberaalia talouspolitiikkaa. Puolueessa häntä on pidetty sen vasemmistoon kuuluvana. Vuonna 2008 Tuomioja osallistui keskusteluun puolueen ja traditioiden uusimisesta esittämällä, että nuivettuneesta vappumarssiperinteestä voidaan luopua. Tuomioja kertoi myös vastustavansa Vasemmistoliiton ja SDP:n yhdistämistä viitaten Vasemmistoliiton stalinisti-siipeen, joka ei halua SDP:hen ja jota SDP ei halua puolueeseen.
Keväällä 2009 kansanedustaja Tuomioja arvosteli poikkeuksellisen kovin sanoin Italian pääministeriä Silvio Berlusconia. Tuomioja kirjoitti blogissaan, että Berlusconi ei ole häpeä vain kotimaalleen Italialle, vaan koko Euroopalle.
Tuomioja ja Lähi-itä.
Vuonna 2001 israelilaiset poliitikot mukaanlukien ulkoministeri Shimon Peres arvostelivat kovin sanoin Tuomiojan lausuntoja hänen haastattelussaan Suomen Kuvalehdessä. Tuomioja oli verrannut palestiinalaisten kohtelua juutalaisten kokemuksiin 1930-luvun Saksassa.
Suomen EU-puheenjohtajuus sattui Libanonin sodan aikaan, jolloin Tuomioja toimi aktiivisesti pääasiassa Ranskan tuella aselevon saamiseksi Hizbollahin ja Israelin kesken. Suomen kriisinhallintavaroja lisättiin yllättävän tilanteen myötä, ja Ranskan tapaan Suomi osallistui Etelä-Libanonin vakauttamiseen pääasiassa rakentajapioneerein, koska Israel järjesti Dan Haluzin johdolla strategiseksi katsottavia pommituksia siltoja, tienristeyksiä, viestiyhteyksiä ja vesilaitoksia vastaan.
Tuomiojan Israelin suhteisiin vaikuttanut asia oli kaasutunnistimien vientikielto Israelille. Israel oli Suomen ulkopoliittisen linjauksen mukaan sotaa käyvä maa, johon ei pidä viedä sotatarvikkeita eikä kaksoiskäyttöön kelpaavia tarvikkeita. Kyse ei kuitenkaan ollut kuin kahden kappaleen erästä, jolla ei olisi ollut käyttöä väestönsuojelussa, mutta olisi ollut käytettävissä tuotteen tutkimiseen ja jäljittelyyn. Tämän seurauksena Tuomiojan sähköpostiin tuli tuhansittain roskapostia, joiden Tuomioja uskoi olleen peräisin Israelin ulkoministeriöistä.
Kauppasuhteet Israelin kanssa olivat muutoin normaalit.
Tuomioja ja Yhdysvallat.
Suomen Kuvalehti ja Helsingin Sanomat ovat arvostelleet presidentti Tarja Halosta ja myös Erkki Tuomiojaa ulkoasiainministerinä siitä, että Suomen suhteet Yhdysvaltoihin olisivat viilentyneet. Yhdysvaltain ulkoministeri Condoleezza Ricen kerrotaan suuttuneen Tuomiojalle, kun hän Euroopan unionin ulkoministerinä tivasi vastauksia Yhdysvaltain ja terroristiepäiltyjen kidutukseen liittyen. Tapaamisen kerrotaan päättyneen "kohtuullisen kiivaaseen sananvaihtoon".
Ateismi.
Tuomioja on kertonut olevansa ateisti. Vapaa-ajattelijain liitto myönsi Tuomiojalle vuonna 2008 Väinö Voipio -palkinnon. Palkintoperusteiden mukaan Tuomioja edisti sekularismia kyseenalaistaessaan teologian opetuksen yliopistossa sekä herättäessään pohdintaa uskonnon asemasta yhteiskunnassa tuodessaan julkisesti esille ateisminsa.
Tuomioja kirjallisena vaikuttajana.
Tuomioja sai vuoden 2006 Tieto-Finlandia-palkinnon Hella Wuolijokea käsittelevästä, alun perin englanniksi kirjoitetusta teoksesta "Häivähdys punaista". Teos on kaksoiselämäkerta Hella Wuolijoesta ja tämän sisaresta Salme Pekkalasta. Tuomiojan aikaisempaan tuotantoon kuuluvat muun muassa elämäkerrat K. H. Wiikistä, Sakari Tuomiojasta ja Pekka Kuusesta sekä Suomen ulkopolitiikkaa käsittelevän kirja Suomen ulkopolitiikka Anno 2004. Vuonna 2010 häneltä ilmestyi Viron merkkimiehiin kuuluvan Jaan Tõnissonin elämäkerta "Jaan Tõnisson ja Viron itsenäisyys". Tuomioja on ahkera verkkojulkaisija, ja hänen kotisivunsa ovat herättäneet useita julkisia keskusteluja.
Yksityiselämä.
Erkki Tuomiojan puoliso on vuodesta 1978 ollut toimittaja, taloustieteen kandidaatti Marja-Helena Rajala. Tuomiojalla ei ole lapsia. Nuoruudessa Tuomiojalla oli suhde Tarja Halosen kanssa.
Liikuntaa harrastava Tuomioja joutui jättämään koripallon rannevamman vuoksi. Juoksussa hän on voittanut ikämiesten SM-kisoista hopeaa ja pronssia 3000 metrin estejuoksussa, jossa hänen ennätyksensä on 10.52,6. Maratonin hän on juossut aikaan 2 tuntia ja 59 minuuttia.. Erkki Tuomioja on edustanut Helsingin Jyryä vuodesta 1968 lähtien yleisurheilussa.


Marseljeesi.
Marseljeesin säveltäjä Rouget de Lisle laulamassa sitä ensi kertaa.
"Marseljeesi" () on Ranskan kansallislaulu. Se tuli vallankumouksellisten tunnussäveleksi Ranskan suuressa vallankumouksessa. "Marseljeesia" on käytetty kaikkialla maailmassa vallankumouslauluna ja työväenlauluna. Siihen on tehty useita eri sanoituksia.
Historia.
Marseljeesin sävelsi ja sanoitti Claude Joseph Rouget de Lisle 26. huhtikuuta vastaisena yönä 1792 Elsassiin kuuluvassa Strasbourgissa kuultuaan Ranskan sodanjulistuksesta Itävallalle. Laulun alkuperäinen nimi on ”Chant de guerre pour l'armée du Rhin” eli Reinin armeijan sotalaulu. Se on omistettu Strasbourgin kuvernööri kreivi Lucknerille, joka vuotta aiemmin oli nimitetty Ranskan marsalkaksi. Laulusta ei kuitenkaan tullut aluksi kovinkaan suosittua.
Heinäkuun 30. 1792 Marseillesta saapunut tasavaltalaisten sotilaiden komppania lauloi laulua saapuessaan Pariisiin, mistä laululle tuli nimi Marseljeesi. Siitä tuli yhdessä yössä suosittu taistelulaulu pariisilaisten keskuudessa. Kansalliskokous julisti laulun Ranskan kansallislauluksi 14. heinäkuuta 1795.
Napoleonin noustua valtaan 1799 Marseljeesin laulaminen kiellettiin, koska sitä pidettiin liian vallankumouksellisena. Kielto jatkui Bourbonien palattua valtaan 1815 ja pysyi voimassa heinäkuun vallankumoukseen 1830 saakka. Vielä Napoleon III kielsi 1850-luvulla Marseljeesin laulamisen sen jälkeen, kun hänen vastustajansa olivat laulaneet sitä eräässä suurmielenosoituksessa.
Laulusta tuli uudelleen kansallislaulu vasta vuoden 1870 vallankumouksen jälkeen Ranskan kolmannessa tasavallassa. Toisen maailmansodan aikana 1940-1944 laulu kuitenkin oli kielletty Saksan miehittämässä Pohjois-Ranskassa. Siihen mennessä ranskalaiset olivat jo niin yleisesti omaksuneet Marseljeesin kansallislaulukseen, että se oli samaan aikaan sekä Vichyn Ranskan virallisena kansallislauluna että vastarintaliikkeen, Vapaan Ranskan keskuudessa suosituimpana lauluna.. Myös neljännen (1946) ja viidennen (1958) tasavallan perustuslait säätävät Marseljeesin kansallislauluksi.
1970-luvulta lähtien Ranskassa on keskusteltu Marseljeesin sanojen muuttamisesta paremmin nykyaikaan sopiviksi. Perinteisiä sanoja pidetään liian verenhimoisina ja myös ulkomaalaisvastaisina. Sanoituksen muuttaminen on kuitenkin epätodennäköistä, onhan Marseljeesi jo vakiintunut Ranskan kansallislauluksi sen nykyisillä sanoilla.
1800-luvulla Marseljeesista tuli suosittu vallankumous- ja vapauslaulu useiden vapausliikkeiden piirissä. Tällöin tekstiä muutettiin usein kulloisiakin olosuhteita vastaavaksi. Laulusta tuli myös suosittu työväenlaulu. Vasta kun Marseljeesista tuli uudelleen Ranskan virallinen kansallislaulu 1870, syrjäytti Kansainvälinen sen työväenliikkeen lauluna.
Helmikuun vallankumouksen 1917 jälkeen Marseljeesi oli lyhyen aikaa myös väliaikaisen hallituksen päätöksellä Venäjän kansallislaulu nimellä Марсельеза (Marseljeza) ja alkusanoilla ”Отречёмся от старого мира” (). Laulu menetti asemansa lokakuun vallankumouksen jälkeen marraskuussa 1917, jolloin sen syrjäytti Kansainvälinen.
Suomessa.
Marseljeesista on olemassa ainakin neljä vakiintunutta suomennosta, joista lähimmäs alkuperäistä osuva alkaa sanoilla "Nyt eespäin lapset synnyinmaan...". Suomessa Marseljeesi tuli tunnetuksi nimenomaan työväenlauluna 1900-luvun alussa ja oli 1910-luvulla eniten laulettu työväenlaulu Suomessa, mutta myöhemmin sen suosio on vähentynyt.


Venäläinen formalismi.
Venäjän formalismi oli vuosina 1910–1930 vaikuttanut kulttuurintutkijoiden koulukunta Venäjällä ja Neuvostoliitossa. Suuntauksen lähtökohtana oli tieteellisyys, ja se pyrki kielitieteiden pohjalta rakentamaan omaa kirjallisuudentutkimuksen haaraansa. Erityisesti Venäjän formalistit mullistivat tekstintutkimusta dualistisella teoriallaan: kielellä on kaksi merkitystä, sekä kommunikatiivinen että esteettinen. Tällainen käsitys on koko nykystrukturalisminkin pohjana. Formalistit tutkivat silloista runoutta, proosaa ja jonkin verran myös elokuvia teksteinä.
Formalistinen menetelmä.
Venäjän formalistien koulukunta oli epäyhtenäinen, koska se pyrki nimenomaan karttamaan dogmaattisuutta ja sitoutumista tiettyihin tieteellisiin menetelmiin. Kelpo formalisti käytti jokaiselle teokselle ominaisimpia työkaluja ja mukautui tilanteisiin.
Formalistiset kulttuurikriitikot yrittivät etsiä lainalaisuuksia ja yhteyksiä vallitsevasta kulttuurista käyttäen omia tieteellisiä menetelmiään. He kehittivät oman formalistisen metodologiansa, jossa muun muassa runousopin lainalaisuudet määritettiin tarkasti.
Henkilöt ja piirit.
Venäläisen formalismin alkuperäisiä ydinhenkilöitä olivat Viktor Šklovski, Juri Tynjanov ja Boris Eichenbaum. Monet formalismin ydinteesejäkin hyljeksineet kriitikot luettiin formalisteiksi yleisvaikutelman perusteella, ja toisaalta monet valtavirrasta irtautuneet kriitikot kääriytyivät formalismin kaapuun mutta loivat sisällöllisesti varsin heikkoja ja kärjistettyjä kirjoituksia.
Historia.
Nimitys "formalisti" oli alun perin formalistikriitikkojen rienaava nimitys uuden koulukunnan edustajille. Termi kuitenkin vakiintui, ja se kuvaa kohtalaisen näppärästi formalisteja senaikaisen kulttuuriparadigman näkökulmasta.
Formalisteja kritisoitiin usein siitä, että he pitivät muotoa tärkeämpänä kuin sisältöä; runossa ei ollut tärkeätä se, mitä sanottiin, vaan se, miten sanottiin. Tosiasiassa tämä on kärjistys, koska formalistit yrittivät lähinnä vain nostaa teoksen rakenteelliset seikat yhtä tärkeiksi tutkimuskohteiksi kuin perimmäiset sanojentakaiset ideatkin, ja ensi sijassa he pyrkivät rikkomaan muodon ja sisällön välisen vastakkainasettelun. Tämä erosi symbolistien näkemyksistä niin suuresti, että formalisteja pidettiin "muotoanalyytikkoina".
Venäjän formalistien kulttuurikäsitys rinnastui useisiin modernisteihin. Runous oli heidän mielestään itsenäinen kieli, jonka perustehtävä oli itsensä toteuttaminen, runollisuus. Luonnontieteisiin tai yhteiskunnallisiin arvoihin sitoutuminen oli heidän mielestään täysin tarkoituksetonta. Teoksia tuli lähinnä tarkastella itsenäisesti, vaikka tietyille piirteille tai tyyleille löytyikin usein sosiaalisia tai historiallisia perusteita. Tällainen kulttuurikäsitys oli vahvasti ristiriidassa senaikaisen nousevan marxilaisen esivallan kanssa. Formalismi oli keskeinen iskusana 1930-luvulla, kun Neuvostoliiton bolševikkijohtajat korvasivat venäläisen avantgarden sosialistisella realismilla.
Formalismi aatteena heikkeni vähitellen neuvostohallinnon painostuksen alla. Suurin osa ydinhenkilöistä sulautui pikkuhiljaa kulttuurin valtavirtaan, kun formalistivainot kiihtyivät. He oppivat lieventämään formalistisia äänenpainojaan ja piilottamaan mielipiteitään verhottujen ilmausten taakse ja muuntautumaan tavallisiksi taiteentutkijoiksi.
Formalisminvastaisuus oli kuitenkin olennainen osa Neuvostoliiton kulttuuriperinnettä sen hajoamiseen asti. Strukturaalinen kielitiede ja eritoten Geneven koulukunta ottivat näkyviä vaikutteita formalistisen metodin tieteellisestä perustasta.


Yksisarvinen.
Yksisarvinen (,) on taruolento, jolla on hevosen vartalo ja pää, vuohen sorkat ja parta, leijonan häntä, sekä yksi usein kierteinen sarvi keskellä otsaa. Yksisarviset kuvataan tyypillisesti puhtaiksi, valkoisiksi olennoiksi, jotka antavat vain neitsyen koskea itseensä. Yksisarvisen sarvesta tehdyn juoman tai viinin juomisen yksisarvisen sarvesta tehdystä astiasta on uskottu suojaavan myrkyiltä ja toimivan lemmen nostattajana. Sarvivalaan ja sarvikuonon sarvia on usein esitelty yksisarvisen sarvina. Tarinoiden mukaan yksisarvisen saattoi saada kiinni siten, että sitoi neitsyen puuhun. Kun yksisarvinen kuuli neitsyen olevan hädässä, se tuli paikalle ja silloin piilossa väijyvä metsästäjä saattoi hyökätä.
Yksisarvisen hahmo on mahdollisesti peräisin Intiasta, ja se perustunee väärin ymmärrettyyn kuvaukseen intiansarvikuonosta. Sarvikuonon sarvea pidettiin aikoinaan potenssilääkkeenä, ja sarvella oli luultavasti fallinen sivumerkitys.
Yksisarvinen ei esiinny varhaisimmassa kreikkalaisessa mytologiassa, mutta sen tunsivat muun muassa kreikkalainen historioitsija Ktesias ja roomalainen historioitsija Plinius vanhempi. Ktesias (400-luvulla eaa.) kertoo teoksessaan "Indica" Intiassa asuvista valkoisista villiaaseista, joilla oli terävä sarvi keskellä otsaa. Plinius kertoo Monokeroksesta, jonka vartalo oli kuin hevosen, jalat kuin elefantin ja häntä kuin karjun. Monokeroksella oli yksi musta sarvi otsassaan.
Yksisarvisaihe esiintyi usein keskiaikaisissa gobeliineissa, maalauksissa ja vaakunoissa. Keskiaikaiset bestiaarit kertoivat monien muiden outojen eläinten ohella tarinoita myös yksisarvista. Eurooppalaisessa mytologiassa yksisarvisen sarven alkuperäinen seksuaalinen merkitys häivytettiin. Koska sarvi kasvoi keskellä otsaa, jossa henki asui, tulkittiin sarvi pikemminkin henkisyyden symboliksi. Yksisarvisesta tuli näin puhtauden ja voiman vertauskuva.
Nykyinen käsitys yksisarvisen ulkomuodosta on muuttunut elokuvien myötä. Elokuvissa ykisarvinen esitetään yleensä valkeana hevosena, jolla kasvaa kierteinen sarvi päässä. Pukinparta, sorkat ja muut yksityiskohdat ovat unohtuneet. On myös käsitys yksisarvisesta hevosena, jolla on kultainen sarvi, sen kerrotaan olevan lempeä ja syövän karhunvatukoita, ja kun sen elämä tulee päätökseen se menee merelle ja haihtuu veteen. Yksisarvisten varsojen kerrotaan syntyvän kuuttomina öinä. Kerrotaan, että 200-vuotias yksisarvinen olisi oikeiden hevosten iässä yksivuotias.


BMW.
BMW AG (,) on Münchenissä pääkonttoriaan pitävä saksalainen yritys, joka valmistaa henkilöautoja ja moottoripyöriä. Yhtiö valmistaa myös lentokonemoottoreita yhdessä Rolls-Roycen kanssa. BMW on toimittanut moottoreita muun muassa Formula 1-talli Williamsille, kunnes se osti Sauber-tallin ja ryhtyi kilpailemaan BMW Sauber -nimellä. BMW-konsernin liikevaihto kasvoi 56 miljardiin euroon vuonna 2007. Nykyisellään konserni työllistää maailmanlaajuisesti noin 106 000 työntekijää, vuosituotannon ollessa noin 1,3 miljoonaa autoa ja 100 000 moottoripyörää. BMW AG:n osakkeet noteerataan Frankfurtin arvopaperipörssin DAX-indeksissä. BMW-konsernin tuotemerkkeihin kuuluvat muun muassa autovalmistajat BMW, alunperin brittiläiset Mini ja Rolls-Royce sekä moottoripyörävalmistajat BMW Motorrad ja ruotsalainen Husqvarna. Konsernilla on yhteistyösopimus myös sekä ruotsalais-hollantilaisen Saab Spyker Automobilesin että ranskalaisen PSA Peugeot Citroën-konsernin kanssa, jotka liittyy moottorien toimittamiseen. Aiemmin huhuttiin myös Volvo Carsin ostoaikeista, mutta yrityskauppaa ei syntynyt. BMW:n imago nojaa vahvasti urheilullisuuteen ja dynaamisuuteen. Merkin myydyin malli on 3-sarja.
Historia.
Yhtiön alkuperä juontuu vuoteen 1913, jolloin baijerilainen Karl Rapp perusti lentokonemoottoripajan Müncheniin. Pajan nimeksi tuli "Rapp Motorenwerke GmbH". Vuonna 1917 yhtiön nimi muutettiin "Bayerische Motoren Werke GmbH":ksi. BMW:n logo on lainannut värityksensä Baijerin osavaltion lipusta, eikä liity mitenkään lentokoneiden potkureihin. Se on säilynyt muuttumattomana alkuvaiheista asti.
EMW, Eisenacher Motoren Werke.
Toisen maailmansodan päätyttyä Saksan itävyöhykkeelle Eisenachiin jääneet tehtaat jatkoivat autojen ja moottoripyörien valmistusta BMW-nimellä, kunnes vuonna 1952 Itä-Saksassa nimi vaihtui EMW:ksi ("Eisenacher Motoren Werke") ja tuotemerkin siniset alueet muutettiin punaisiksi.
Lentokonemoottorit.
BMW:n lentokonemoottoreiden merkittävimpiä kehitysaskeleita oli mekaanis-hydraulinen laite, joka sääti automaattisesti moottorissa polttoaineen virtausta, ahtimen säätöjä, seossuhdetta, sytytyksen ajoitusta ja potkurin lapakulmia suhteessa kaasuvivun asentoon. Kyseisen laite, "Kommandogerät", on nykyautoissa olevien moottorinohjausyksiköiden esi-isä.
BMW:n lentokonemoottoreihin asennettiin myös vesi/metanoli -suihkutusjärjestelmiä, joilla jäähdytettiin polttoaineseosta ahtimen jälkeen.
BMW:n BMW 003-suihkumoottori oli tarkoitus asentaa myös Messerschmitt Me 262-suihkukoneisiin, mutta ne eivät koskaan ehtineet kyseisen koneen siipien alle.
Sodan jälkeen neuvostoliittolaiset asensivat Saksasta sotasaaliiksi saamiaan BMW 003-mallin suihkumoottoreita MiG-9 lentokoneisiin ennen Neuvostoliiton omien suihkumoottoreiden valmistumista.
Automallit.
BMW on perinteisesti ollut Mercedes-Benzin kovin kilpailija. BMW on yksi harvoista jäljellä olevista automerkeistä, jotka valmistavat lähes ainoastaan takavetoisia automalleja. BMW ei käytä useimmista muista valmistajista poiketen V6-moottoreita, vaan pitkittäisasennettuja kuusisylinterisiä rivimoottoreita. BMW valmistaa myös kahdeksan-, kymmenen- ja kaksitoistasylinterisiä V-moottoreita.
BMW:n tällä hetkellä valmistamat henkilöautomallisarjat ovat: 1-, 3-, 5-, 6-, 7-sarjat, Z4, X1, X3, X5 ja X6. Lisäksi BMW valmistaa 2001 markkinoille tullutta muista malleista poiketen etuvetoista uutta Miniä. Mallisarjoissa loppupääte "i" kertoo kyseessä olevan bensiinin ruiskutuksella varustettu malli ja vastaavasti loppupääte "d" tarkoittaa dieselmoottorista mallia. Loppupääte "A" tarkoittaa useimmissa mallisarjoissa automaattivaihteistoa. 7-sarjassa loppupääte "L" tulee saksankielen sanasta "lang" (suom. pitkä), ja tarkoittaa akselivälin olevan 14 cm perusmallia pidempi.
Nelivetoisia malleja ovat suurin osa X-sarjalaisista sekä eräät 3- ja 5-sarjalaiset jotka tunnistaa mallimerkinnän "X"-kirjaimesta. Vuosien 2009 ja 2010 aikana Bmw siirtyi korvaamaan merkinnän "X" selkeämmällä "Xdrive" -merkinnällä.
BMW Motorrad - moottoripyörät.
BMW Motorrad, BMW-konsernin divisioona, valmistaa moottoripyöriä ja ajovarusteita. Se esitteli ensimmäisen moottoripyöränsä R32:n vuonna 1923. Ensimmäisestä mallista lähtien BMW:t ovat perinteisesti olleet tunnettuja bokserimoottoreistaan ja kardaanivedosta. Nyttemmin nelisylinteriset rivimoottorilla varustetut ja kaksisylinteriset V-moottoriset mallit muodostavat yhä suuremman osan tuotannosta. Lisäksi BMW valmistaa myös pienempiä yksisylinterisiä 650-kuutioisia malleja. BMW osti Husqvarnan moottoripyörätuotannon vuonna 2007.
Ennen BMW:n moottoripyörät ovat olleet tunnettuja nimenomaan hyvistä matkaominaisuuksistaan, tosin mallisto oli samalla saanut maineen "pappapyörinä". Nyttemmin BMW on pyrkinyt muuttamaan imagoaan nuorekkaampaan suuntaan esittelemällä lukuisia aiempaa urheilullisempia malleja. BMW on ollut moottoripyörävalmistajien etunenässä lukkiutumattomien ABS-jarrujen ja polttoaineensuihkutusjärjestelmien tuomisessa moottoripyöriin. Nelisylinterisissä rivimoottoreissa käytetään neliventtiilitekniikkaa. Kaikki BMW:n moottorit ovat nelitahtisia ja niissä on 450-kuutioista moottoria lukuun ottamatta elektroninen polttoaineensuihkutusjärjestelmä.
BMW käyttää mallinimissä iskutilavuutta edeltävää kirjainta ilmaisemaan moottorin tyyppiä ja iskutilavuuden jälkeisiä kirjaimia ilmaisemaan moottoripyörän rungon tyyppiä. Esimerkiksi mallinimi "R 1200 GS" kertoo kyseessä olevan 1200-kuutioisella kaksisylinterisellä bokserimoottorilla varustettu matkaenduro.
BMW Motorsport (M).
BMW-automerkkiin on vuosien aikana yhdistetty urheilullisuus. Vuonna 1972 perustettiin BMW M GmbH (BMW Motorsport) hoitamaan yhtiön kilpa-autotoimintaa. Yritys kehitti BMW:lle moottoreita ja kilpailuista saamiensa kokemuksien perusteella rakensi 455 kappaletta aikansa superautoa BMW M1:tä, jonka 277 hevosvoiman moottorin BMW M GmbH valmisti. Samaa moottoria käytettiin 286 hevosvoiman tehoisena 1984-1988 BMW M 635 CSI:ssä sekä 5-sarjan E28-korimallin M5-versioissa.
Nykyään M-tekniikkaa käytetään sarjatuotantoautoissa minkä voi tunnistaa autossa olevasta M-kirjamesta. Merkki löytyy sekä korista että moottorista. Varsinaisten M-mallien, kuten M3, M5, M6, sekä Z3- ja Z4 M Coupé ja M Roadster, lisäksi tavallisiin BMW-autoihin on saatavilla BMW Motorsportin lisävarusteita ja näiden olemassaoloa on usein merkitty autoyksilöissä M-kirjaimella. Nämä eivät kuitenkaan ole varsinaisia M-malleja.


Bob Dylan.
Bob Dylan (syntyjään Robert Allen Zimmerman, s. 24. toukokuuta 1941 Duluth, Minnesota) on yhdysvaltalainen folk- ja rocklaulaja ja -lauluntekijä sekä elokuvanäyttelijä. Häntä pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä lauluntekijöistä. Runotutkija Christopher Ricks nostaa hänet merkittävien englanninkielisten sanataitureiden rinnalle ja vertaa häntä William Wordsworthiin, John Donneen ja Alfred Tennysoniin. Dylanin tunnetuimpia kappaleita ovat Blowin' in the Wind, The Times They Are a-Changin', Like a Rolling Stone, Knockin’ on Heaven’s Door ja Mr. Tambourine Man. Musiikkilehti Rolling Stone on rankannut Dylanin kaikkien aikojen parhaiden artistien listalla toiselle sijalle The Beatlesin jälkeen.
Varsinkin uransa alkuvaiheissa Dylan otti lauluissaan aktiivisesti kantaa yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Bob Dylan oli eräs tunnetuimpia henkilöitä 1960-luvun protestiliikkeessä.
Suuren osan tunnetuimmista sävellyksistään Dylan lauloi nauhalle yhdellä otolla. Bob Dylanin tuotanto on vaihdellut tyyliltään, sovituksiltaan ja myös tasoltaan valtavasti. Uran alkuvaiheita pidetään merkittävimpinä, erityisesti vuosia 1963-1966.
Dylan sai vuonna 2008 ensimmäisenä rock-muusikkona Pulitzer-palkinnon perustavanlaatuisesta vaikutuksestaan populaarimusiikkiin ja amerikkalaiseen kulttuuriin. Vuonna 2012 presidentti Barack Obama myönsi hänelle Vapauden mitalin.
Lapsuus ja nuoruus.
a> ja Bob Dylan vuonna 1963.
Robert Allen Zimmerman kasvoi Duluthissa ja Hibbingissä (molemmat Minnesotassa) Lake Superior -järven länsipuolella Mesabi Ironrangessa. Hänen isovanhempansa olivat juutalaissiirtolaisia Liettuasta, Venäjältä ja Ukrainasta. Hänen vanhempansa Abraham Zimmerman ja Beatrice Stone (Beatty) kuuluivat seudun pieneen juutalaisyhteisöön. Zimmerman oli seitsemänvuotias, kun hän muutti perheineen pois Duluthista Abraham Zimmermanin sairastuttua polioon. He palasivat Beattyn kotikaupunkiin Hibbingiin, ja siellä Robert Zimmerman vietti loput lapsuudestaan.
Zimmerman vietti suuren osan nuoruudestaan kuunnellen radiota, aluksi voimakkaita blues- ja kantrikanavia Shreveportista ja myöhemmin varhaisia rock and roll -kanavia. Lukiossa ollessaan hän muodosti useita yhtyeitä; niistä ensimmäinen, The Shadow Blasters, jäi lyhytikäiseksi (tarinan mukaan yhtye yritti soittaa lukion kykykisassa, mutta ei menestynyt). Seuraava yhtye, nimeltään The Golden Chords, pysyi koossa pidempään ja soitti cover-kappaleita, kuten "Rock and Roll Is Here to Stay". Koulunsa vuoden 1959 vuosikirjassa Robert Zimmerman kertoi yhdeksi haaveekseen "tehdä yhteistyötä Little Richardin kanssa". Samana vuonna hän esiintyi kahdesti Bobby Veen kanssa nimellä Elston Gunn ja soitti pianoa ja taputti käsiä.
Syyskuussa 1959 Robert Zimmerman muutti Minneapolisiin ja aloitti opinnot Minnesotan yliopistossa. Hänen musiikillinen kiinnostuksensa rock and rolliin väistyi ja tilalle tuli uusi gael-tyyppinen amerikkalainen folkmusiikki, jota esitettiin tavallisesti akustisen kitaran säestyksellä. Zimmerman pääsi pian mukaan Dinkytownin folkpiireihin, jossa hän tutustui moniin folkista kiinnostuneisiin ihmisiin ja toisinaan "lainasi" heidän levyjään.
Samoihin aikoihin Zimmerman alkoi esitellä itsensä "Bob Dylaniksi". Dylan kertoi vuonna 2004 julkaistussa "Muistelmat"-kirjassaan aikoneensa alun perin käyttää nimeä "Robert Allen", mutta "Downbeat"-lehteä lukiessaan huomasi, että musiikkimaailmassa oli jo saksofonisti David Allyn. Hieman myöhemmin hän tutustui kirjailija ja runoilija Dylan Thomasin tuotantoon ja teki vaikean valinnan Robert Allynin ja Robert Dylanin välillä. Etunimeen Bob hän päätyi, koska niihin aikoihin populaarimusiikissa oli muutamia Bob-nimisiä.
Ammattimuusikoksi.
Dylan lopetti opiskelun jo ensimmäisen opintovuotensa lopussa, mutta jäi Minneapolisiin ja kävi toisinaan Denverissä Coloradossa ja Chicagossa Illinoisissa. Tammikuussa 1961 hän suuntasi esiintymään New Yorkiin sekä tapaamaan suuren esikuvansa Woody Guthrien, jonka oli kuullut olevan eräässä sairaalassa New Jerseyssä. Sairaalahuoneessa Dylan tapasi myös Woodyn vanhan ystävän Ramblin' Jack Elliottin, joka oli tullut katsomaan Guthrieta Euroopan-kiertueensa jälkeen. Bobista ja Jackista tuli ystäviä, ja paljon Guthrien ohjelmistosta kanavoitui oikeastaan Elliottin kautta. Elämäkerrassaan Dylan ilmaisi kunnioittavansa Elliottia.
Dylan soitti New Yorkissa enimmäkseen baareissa ja yökerhoissa pienellä palkalla ja sai myös hieman julkisuutta kriitikko Robert Sheltonin "The New York Times" -lehdessä julkaistun myönteisen arvostelun myötä. Suureksi osaksi juuri Sheltonin arvostelu sekä myös Greenwich Villagessa suusta suuhun kiertänyt tieto sai tuottaja John Hammondin tarjoamaan Dylanille levytyssopimusta Columbia Recordsilta saman vuoden lokakuussa. Dylanin esiintymiset ja hänen ensimmäinen albuminsa "Bob Dylan" (1962) koostuivat enimmäkseen folkmusiikista, bluesista, gospelista sekä muutamasta hänen omasta kappaleestaan. Samoihin aikoihin Dylan nauhoitti yli tusinan lauluja musiikkilehti ja levy-yhtiö "Broadside Magazinelle" salanimellä Blind Boy Grunt. Elokuussa 1962 Robert Allen Zimmerman meni New York County Supreme Courtiin ja muutti nimensä Robert Dylaniksi.
Menestyksen ensimmäiset vuodet.
Bob Dylan konsertoimassa Tukholmassa vuonna 1996.
Alkukauden folkmusiikkilevyistä tärkeimpänä pidetään perinteisesti Dylanin toista albumia nimeltään "The Freewheelin' Bob Dylan". Se ilmestyi vuonna 1963. Levyllä on monia hänen kuuluisimpia kappaleitaan, kuten "Don't Think Twice, It's All Right", "A Hard Rain's a-Gonna Fall" ja "Blowin' in the Wind", josta tuli folkmusiikin klassikko ja 60-luvun nuorisoliikkeen tunnus.
Dylan teki vielä kaksi akustista levyä. "The Times They Are a-Changin'" oli synkähkö, yhteiskunnallisesti kantaaottava levy. "Another Side of Bob Dylan" oli kevyempi ja sisälsi monia humoristisempia lauluja.
Akustinen kitara vaihtuu sähköiseen.
Vuonna 1965 Dylan alkoi esiintyä rockyhtyeen säestämänä, mikä sai jotkut folkpuristit suuttumaan hänelle. Albumi "Bringing It All Back Home" sisälsi sekä akustisia lauluja, muun muassa klassikon "Mr. Tambourine Man", että sähköisiä rock-kappaleita, kuten Maggie's Farm, joilla Dylan teki eroa 1960-luvun folkliikkeeseen. Kokonaan sähköinen albumi "Highway 61 Revisited" sisälsi singlenäkin julkaistun hitin "Like a Rolling Stone", joka on yksi Dylanin kuuluisimpia kappaleita. Levyn julkaisun jälkeen Dylan lähti kiertueelle The Hawks -yhtyeen kanssa, joka myöhemmin nousi maineeseen The Bandinä.
"Bringing it all back home", "Highway 61 revisited" ja vuoden 1966 "Blonde on Blonde" -albumi ovat Dylanin tunnetuinta ja monien kriitikoiden mielestä myös taiteellisesti merkittävintä tuotantoa yhdessä 1960-luvun alun folklevyjen kanssa.
1966 heinäkuussa Dylan joutui moottoripyöräonnettomuuteen ja vetäytyi pariksi vuodeksi julkisuudesta. Hän palasi levytysstudioon 19 kuukauden tauon jälkeen 1967, albumi "John Wesley Harding" menestyi hyvin, vaikka musiikillisesti erosikin huomattavasti sitä edeltäneistä rockalbumeista. Levyltä löytyy kappale "All Along the Watchtower", josta tuli menestys Jimi Hendrixin versiona.
Seuraavalla levyllä "Nashville Skyline" Dylan lauloi uudella matalammalla äänellä kantrityylisiä lauluja sekä yhden kappaleen duettona Johnny Cashin kanssa.
1970-luku.
Dylan levytti tasaiseen tahtiin uusia albumeja, joiden suosio vaihteli. Kriitikoiden mielestä Dylanin tuotanto oli 1970-luvulla taiteelliselta tasoltaan epätasaista. Poikkeuksen muodostaa Dylanin ehkä koskettavin ja tunteellisesti latautunein albumi "Blood on the Tracks", joka ilmestyi vuonna 1975. Monet pitävät sitä yhtenä hänen parhaista lp-levyistään. Vuonna 1976 ilmestyneellä albumilla "Desire" osa sanoituksista on Dylanin ja runoilija Jaques Levyn yhteistyönä tekemiä. "Desire" sisälsi klassikot "One More Cup of Coffee" ja "Sara". Laulussa esiintyvä Sara oli Dylanin ensimmäinen vaimo, josta hän erosi 1977. Levyllä oli pitkästä aikaa myös selkeästi yhteiskunnallinen laulu, mustasta nyrkkeilijästä Rubin "Hurricane" Carterista kertova "Hurricane".
1979 Dylan kertoi tulleensa uskoon ja levytti gospelalbumin "Slow Train Coming".
1980-luku.
Gospelalbumeja ilmestyi vielä kaksi, "Saved" ja "Shot of Love". "Shot of Lovella" oli kuitenkin jo kuultavissa joitakin maallisempia lauluja. Vuonna 1983 ilmestyneellä "Infidelsillä" Dylan palasi tavanomaisemman rockmusiikin pariin. 1980-luvun levytysten tasoa on pidetty hyvin vaihtelevana. Dylan levytti omien laulujensa lisäksi paljon cover-versioita vanhoista lauluista sekä kokeili laulujen kirjoittamista yhteistyössä muiden artistien, muun muassa Tom Pettyn kanssa. Vuonna 1988 ilmestynyttä, Daniel Lanois'n tuottamaa "Oh Mercyä" pidetään melko yleisesti Dylanin parhaana 1980-luvulla julkaistuna lp-levynä.
1980-luvun lopulla Dylan oli mukana The Traveling Wilburys -yhtyeessä.
1990-luku.
Vuoden 1990 "Under The Red Sky" -levyllä vieraili mm. Stevie Ray Vaughan, Slash, George Harrison ja Elton John, mutta levy sai huonot arvostelut ja myi heikosti. Vuonna 1992 ilmestyi "Good As I've Been To You" ja 1993 "World Gone Wrong", joilla Dylan palasi juurilleen ja esitti vanhoja folk- ja bluesklassikkoja pelkän akustisen kitaran säestyksellä.
Vuonna 1997 ilmestyi pitkästä aikaa Dylanin omia lauluja sisältävä albumi "Time Out of Mind", joka sai myönteisen vastaanoton. Levyn tuotti Daniel Lanois, kuten vuoden 1988 "Oh Mercynkin".
2000-luku.
Dylanin levytystahti harveni, mutta uusien albumien menestys oli hyvä. Vuoden 2001 albumilla "Love and Theft" Dylan kokeili erilaisia, hänelle uusia musiikkityylejä kuten rockabillyä, swingiä ja jazzia.
Vuonna 2004 julkaistiin Dylanin muistelmien ensimmäinen osa, joka sai hyvän vastaanoton. Muistelmiensa ensimmäisessä osassa Dylan kertoo uransa alkuvaiheista, sekä "New Morning" ja "Oh Mercy" -levyjen synnystä, jättäen siis jopa vuosikymmenien aukkoja eri lukujen välille.
Dylan jatkaa yhä musiikin tekemistä ja aktiivista keikkailua, ja esiintyy noin sata kertaa vuodessa kiertueella, joka tunnetaan Never Ending Tourina ("Päättymätön kiertue"). Helsingissä hän kävi vuosina 2003 ja 2008. "Modern Times" -albumi ilmestyi vuonna 2006 ja nousi Yhdysvaltain albumilistan ykköseksi, kuten myös 2009 ilmestynyt "Together Through Life".
Dylan levytti vuonna 2009 albumillisen joululauluja. Levy "Christmas in the Heart" ilmestyi lokakuussa, ja sen tuotto meni hyväntekeväisyyteen, Feeding America -projektiin, joka avustaa köyhiä ja nälkää kärsiviä yhdysvaltalaisia.
Syyskuussa 2012 ilmestynyttä "Tempest"-albumia on epäilty Dylanin viimeiseksi. Dylanin arvostaman William Shakespearen viimeinen näytelmä oli "The Tempest". Dylan kiistää tulkinnan. Ennakkoon albumia kuullut kriitikko pitää sitä Dylanin parhaana kymmeneen vuoteen.
Kuvataiteilija.
Dylan on pitänyt näyttelyitä taidemaalarina. Hänen akvarellejaan oli esillä Saksassa Chemnitzissä 2007, ja 2010 hänen 40 akryylimaalaustaan on Tanskan valtion taidemuseossa näyttelyssä "The Brazil Series". Töiden joukossa on myös kahdeksan piirustusta.
Dylanin maalauksista monet ovat osoittautuneet kopioiksi valokuvista, vaikka asiaa ei ole alun perin siten ilmoitettu. Sellainen on muun muassa "Trade"-niminen maalaus, joka on ollut esillä hänen näyttelyssään The Asia Series. Maalauksen pohjana on kuitenkin Henri Cartier-Bressonin valokuva vuodelta 1948. The Asia Series näyttelyä mainostettiin ensin Dylanin Aasian-matkoja kuvaaviksi "visuaalisiksi päiväkirjoiksi". Kuvien taustan paljastuttua teksti muuttui muotoon "visuaalisia heijastuksia".
Maailmankatsomus.
Monissa Bob Dylanin lauluissa esiintyy pasifistisia ja rasisminvastaisia näkemyksiä. Lehtihaastattelussa kesällä 2008 hän ilmaisi tukensa Barack Obaman presidenttiehdokkuudelle.
Dylan on esiintynyt monissa hyväntekeväisyyskonserteissa. Hän oli mukana George Harrisonin
järjestämässä Concert for Bangladesh -tapahtumassa. Harrison muisteli myöhemmin, että erityisesti Dylan oli innoissaan siitä, että voisi musiikillaan auttaa pakolaisia. Dylan oli mukana USA:n Band Aid -levyllä ja -konserteissa. Eräässä konsertissa Dylan lausui esiintymislavalla toivomuksen, että pieni osa konsertin tuotosta voitaisiin käyttää vaikeuksissa olevien yhdysvaltalaisten viljelijöiden auttamiseen. Lausuntoa pidettiin sopimattomana, mutta se antoi Willie Nelsonille kipinän järjestää Farm Aid -hyväntekeväisyyskonsertit.
Dylanin uskoontulo 1979 hämmensi monia hänen ihalilijoitaan. John Lennon kirjoitti "Gotta Serve Somebody" -kappaletta ivailevan laulun "Serve Yourself", joka julkaistiin postuumisti 1990-luvulla. Dylan on etniseltä ja uskonnolliselta taustaltaan alun perin juutalainen. Dylan kommentoi aiempaa uskonnollisuuttaan vuonna 1997 sanoen, ettei hän "enää ole kiinnostunut mistään järjestäytyneestä uskonnosta".
Lehtihaastattelussa samana vuonna Dylan sanoi: "Tässä minun suhteeni uskonnollisiin asioihin, yksinkertainen totuus: musiikista löytyy minun uskonnollisuuteni ja filosofiani. Ei mistään muualta. Sellaiset laulut kuin "Let Me Rest on a Peaceful Mountain" tai "I Saw the Light" - siinä minun uskontoni. En välitä rabeista, papeista, evankelistoista ynnä muusta sellaisesta. Olen oppinut lauluista enemmän kuin mistään tuollaisista yhteisöistä. Uskon lauluihin."
Dylan esittää edelleen uskoontulonsa aikaisia gospel-sävelmiään. Vuonna 2009 Dylanilta kysyttiin uskooko hän tuolloin levyttämiensä joululaulujen teemoihin, Dylan vastasi "olen tosi uskovainen".
Muuta.
Bob Dylanin lapsista nuorin Jakob Dylan on myös levyttänyt muusikko, Jesse Dylan on elokuvaohjaaja.
Kirjallisuutta.
*


Näennäissatunnaislukugeneraattori.
Näennäissatunnaislukugeneraattori (valesatunnaislukugeneraattori, pseudosatunnaislukugeneraattori) on matemaattinen algoritmi, joka pyrkii annetun siemenen perusteella luomaan mahdollisimman satunnaisen luvun. Luonnollisesti pelkillä matemaattisilla operaatioilla ei voida luoda täysin satunnaista lukua, minkä vuoksi puhutaankin näennäissatunnaisluvuista.
Tyypillinen näennäissatunnaislukugeneraattori tuottaa tasajakautuneella todennäköisyydellä lukuja välillä 0...1, jonka jälkeen arvottu luku voidaan muokata jonkun muun jakauman mukaiseksi.
Satunnaislukugeneraattorin tasoa arvioidaan sen perusteella, kuinka sen tuottama satunnaislukujono käyttäytyy. Hyvä generaattori pystyy tuottamaan suunnattoman määrän toisistaan riippumattomia satunnaislukuja joiden jakauma noudattaa satunnaisjakaumaa. Huono generaattori tuottaa vain esimerkiksi tuhannen luvun jonon, jonka jälkeen lukujono alkaa toistaa itseään. Tällöin myös merkkijonon jakauma on epätasainen, ja satunnaisuuden näennäinen matkiminen ei toteudu.
Käytännön satunnaislukugeneraattorit.
Tyypillinen näennäissatunnaislukugeneraattori laskee seuraavan arvon edellisestä satunnaisluvusta
Ensimmäinen luku on valittava, ja sitä sanotaan siemeneksi. Mikäli satunnaisluvuksi tulee sama kuin siemenestä, koko kierros alkaa identtisenä alusta. Siemenluku haetaan yleisimmin tietokoneen kellosta.
Tunnettu näennäissatunnaislukugeneraattori on LCG, jossa f(x)=(a*x+b) mod c. Käytännössä c on yleensä kahden potenssi, koska se mahdollistaa hitaan mod-operaation korvaamisen yksinkertaisella binäärisellä AND-operaatiolla. Kun prosessori pystyy työskentelemään log2(c) -bittisillä kokonaisluvuilla, myös AND-operaatio voidaan ohittaa koska c:n ylittävä osa luvusta ”leikkaantuu” pois kokonaislukuylivuodon avulla.
"Numerical recipes in C" mainitsee LCG:n jossa a=1664525, b=1013904223 ja c=232. Tämän generaattorin jakso on 232.
Vaikka LCG on helppo toteuttaa, sen viat ovat ilmeisiä esimerkiksi statistisissa testeissä. LCG häviää myös nopeudessa kehittyneemmille generaattoreille jotka eivät käytä kertolaskua. LCG voi kuitenkin olla riittävä käyttötarkoituksiin jotka eivät vaadi korkeatasoista ”satunnaisuutta”, esimerkiksi videopeleille.
Satunnaislukugeneraattori, joka yksinkertaisesti ajaa funktion edelliselle generoidulle luvulle, omaa jakson jonka pituus on maksimissaan yhtä kuin sallittujen lukujen lukumäärä. Syntymäpäiväparadoksin vuoksi täyden jakson omaavan generaattorin statistinen virheellisyys alkaa kuitenkin viimeistään näkyä kun generoitujen lukujen lukumäärä on kutakuinkin sallittujen lukujen lukumäärän neliöjuuri. Tämän vuoksi hienostuneemmat generaattorit käyttävät useamman sanan (muuttujan) sisäistä tilaa.
Suosittu Mersenne Twister käyttää 624:n sanan sisäistä tilaa. Se ”sekoittaa” koko sisäisen tilansa, sitten tuottaa 624 lukua ajamalla sisäisen tilan sanat yksitellen lyhyen muunnosfunktion läpi. MT on nopea, joskaan ei nopein normaalit statistiset testit läpäisevä pseudosatunnaislukugeneraattori.


Wassenaarin järjestely.
Wassenaarin järjestely on kansainvälinen vientirajoitusjärjestelmä, jolla valvotaan ja rajoitetaan tavanomaisten aseiden ja sotilasteolliseen käyttöön soveltuvien ns. kaksikäyttötuotteiden vientiä järjestelyn ulkopuolisiin maihin. Järjestelyn perustanut sopimus allekirjoitettin vuonna 1998. Suomi on yksi järjestelyn 33:sta perustajajäsenistä. Helmikuussa 2009 järjestelyssä oli mukana 40 valtiota.
Aseteollisuuden tuotteiden lisäksi tietoteknisesti merkittävää on, että järjestelyyn liittymisen jälkeen kryptografisia ohjelmistotuotteita sai tuoda Yhdysvalloista vapaasti Suomeen. Kuluttajamarkkinoille tarkoitettujen salaustuotteiden kontrolloinnista luovuttiin kokonaan.
Ennen sopimusta Suomeen sai tuoda ainoastaan 40 bitin salausvahvuudella toimivia tuotteita. Kyseiset tuotteet oli siis käytännössä helppo murtaa. Yhdysvaltain vientilainsäädännöt olivat niin tiukat, että käytännössä suomalainen sai kyllä matkustaa Yhdysvaltoihin kannettavan tietokoneen kanssa, johon oli asennettu vahvaa salausta käyttävä ohjelmisto, mutta Yhdysvalloista ei saanut poistua tuotteen kanssa.


Stefan Lochner.
Stefan Lochner (n. 1410 Meersburg am Bodensee – 1451 Köln), joka tunnetaan myös nimillä Stephan Lochner ja mestari Stephan, oli goottilaisen kauden loppupuolen saksalainen taidemaalari.
Häntä pidetään Kölnin koulun merkittävimpänä edustajana.
Stefan Lochner on tunnettu pehmeästä, erinomaisen tarkasta tyylistään. Hänen tyylissään on goottilaista kiintymystä pitkiin, virtaaviin viivoihin, ja kirkkaita, jalokivimäisiä värejä flaamilaisvaikutteisella todenmukaisuudella ja yksityiskohtaisuudella. Hän teki uskonnollisia maalauksia, joissa oli hienovaraisia tunteita.
Lochner työskenteli pääosin Kölnissä, ja hänen päätyönsä, triptyykki (kolmiosainen alttarimaalaus) Kaupunginsuosijoiden alttari, sijaitseekin Kölnin katedraalissa. Teoksessa hän kuvaa, kuinka kaupungin asukkaat osoittavat kunnioitusta Jeesuslapselle.
Tavallaan yhteenveto hänen tyylistään on "Madonna Ruusutarhassa" -maalaus, jossa on neitsyt Maria ja Jeesuslapsi kukkivan ruusutarhan keskellä enkeleiden ympäröimänä.


Isotooppi.
Alkuaineen isotoopit ovat atomeja, joissa on sama määrä protoneja, mutta eri määrä neutroneja. Saman alkuaineen eri isotoopit ovat kemiallisilta ominaisuuksiltaan samanlaisia, mutta poikkeavat toisistaan massaltaan.
Termi ja nimeäminen.
Ensimmäisen kerran isotooppi-termiä käytti vuonna 1913 Margaret Todd, joka ehdotti nimeä Frederick Soddylle. Soddy huomasi, että eräillä alkuaineilla on useita isotooppeja, jotka kuitenkin kuuluvat jaksollisessa järjestelmässä samaan paikkaan. Tämän vuoksi Todd ehdotti nimeksi kreikankielistä sanaa, joka tarkoittaa samassa paikassa.
Isotoopit nimetään IUPAC-nimeämiskäytännön mukaisesti siten, että ensin kirjoitetaan alkuaineen nimi ja jonka perään liitetään isotoopin massaluku. Esimerkiksi helium-3 ja uraani-238. Isotooppi on mahdollista ilmaista myös käyttämällä alkuaineen lyhennettä. Tällöin massaluku kirjoitetaan lyhenteen vasemmalle puolelle yläindeksiin. Esimerkiksi 238U ja 3He.
Isotooppien ominaisuuksien vaihtelu.
Atomit ovat sähköisesti neutraaleja eli niillä on yhtä monta elektronia kuin ytimessä on protoneja, elleivät ne ole ionisoituneita. Saman alkuaineen isotoopeilla on sama määrä protoneja ja elektroneja, jolloin kaikki isotoopit ovat sähköisesti neutraaleja, ja koska elektronirakenne ei eroa isotoopeilla, ovat isotoopit kemiallisesti hyvin samankaltaisia. Atomin kemialliseen käyttäytymiseen vaikuttaa lähinnä elektronien sijoittuminen atomien eri energiatasoille. On kuitenkin huomattu, että raskaampien isotoopien reaktioajat ovat pidempiä kuin kevyempien. Ilmiö on havaittavissa etenkin vedyllä ja deuteriumilla (2H), sillä deuteriumin massaluku on kaksi kertaa niin suuri kuin tavallisen vedyn (1H). Raskaampien atomien isotoopeilla massalukujen suhde on huomattavasti pienempi.
Molekyylit voivat erota toisistaan siten, että molekyylin yksi tai useampi atomi on korvattu saman alkuaineen toisella isotoopilla. Esimerkiksi raskaassa vedessä on vetyjen tilalla vedyn isotooppi deuterium. Kemiallisesti aineet ovat samanlaisia, mutta esimerkiksi niiden kiehumispisteet saattavat jonkin verran poiketa toisistaan. Englanninkielinen nimitys tällaisille molekyyleille on "isotopologue".
Atomin ydin koostuu positiivisesti varautuneista protoneista ja sähköisesti neutraaleista neutroneista. Koska ytimessä on positiivisia protoneita useimmiten enemmän kuin yksi, protonit hylkivät toisiaan. Ydin kuitenkin pysyy koossa vahvan vuorovaikutuksen vuoksi. Neutronit tasoittavat protonien hylkimisvoimaa. Mikäli atomissa on liian vähän tai liian paljon neutroneja, ydin voi hajota muiksi alkuaineiksi.
Esiintyminen luonnossa.
Kaikilla alkuaineilla on useampia isotooppeja. Esimerkiksi kloori, joka esiintyy luonnostaan seoksena, jossa noin 3/4 atomeista on atomimassaltaan 35 ja 1/4 on massaa 37. Keskimääräinen atomimassa on siis 35,5 mol. Useimmilla alkuaineilla on kuitenkin vain hyvin pieni määrä vakaita isotooppeja, monilla vain yksi, eikä lyijyä raskaammilla alkuaineilla ole yhtäkään. Epävakaat isotoopit ovat radioaktiivisia eli atomiytimet hajoavat itsestään lähettäen säteilyä. Niin sanotut isotooppisäteilylähteet sisältävät jotain vakaaksi liian raskasta isotooppia alkuaineesta, jonka luonnossa esiintyvät isotoopit ovat vakaita. Esimerkiksi koboltin luonnolliset isotoopit ovat vakaita aineita, mutta sen epävakaata isotooppia 60Co käytetään sädehoidossa ja teollisessa radiografiassa.


Roskaposti.
Roskaposti () on sähköpostitse tapahtuvaa massapostitusta, johon ei ole etukäteen saatu vastaanottajan lupaa.
Joidenkin arvioiden mukaan vuonna 2006 kaikesta sähköpostista oli roskapostia noin 75–80 %, toisten mukaan yli 90 %.
Joulukuussa 2007 julkaistun Sophosin tutkimuksen mukaan 11 % roskapostin vastaanottajista on ostanut joitain roskapostilla mainostettuja tuotteita. Koska postin lähetys on lähettäjälle lähes ilmaista, roskaposti on usein tuottoisaa toimintaa.
Roskaposti ja laki.
Suomessa roskapostin lähettäminen on "yleensä" laitonta kuluttajansuojalain ja yksityisyyden suojasta televiestinnässä ja teletoiminnan tietoturvasta säädetyn lain nojalla. Ainoastaan yrityksille suunnatut, ei yksityishenkilöille, lähetetyt mainokset eivät tarvitse vastaanottajan ennakkosuostumusta.
Roskapostin lähettäminen.
Internet-palveluntarjoajat ja yksityiset käyttäjät ovat kehittäneet useita erilaisia keinoja roskapostilta suojautumiseen. Lähes kaikki Internet-operaattorit kieltävät roskapostin lähettämisen ja sulkevat käyttäjän tunnuksen, jos tunnusta käytetään roskapostin lähettämiseen. Tämä ei kuitenkaan ole osoittautunut riittävän roskapostin ehkäisyyn.
Muun kuin oman tietokoneen käyttö.
Alun perin roskaposti lähetettiin omalla tunnuksella suoraan vastaanottajille. Vastaanottajat valittivat operaattorille, ja pian lähettäjän tunnus suljettiin. Tämän vuoksi roskapostittajien peruskeinoksi tuli pian lähettää viestit "jonkun muun tietokonetta ja verkkoyhteyttä käyttäen". Tällä tavoin todelliset lähettäjät suojaavat itseään monin eri tavoin: he piilottavat jälkensä, saavat muiden tietokoneiden resurssit käyttöönsä sekä ohjaavat vastatoimet aivan muualle kuin varsinaista roskapostittajaa vastaan.
1990-luvulla suosituin keino oli käyttää avoimia sähköpostipalvelimia (MTA). Muutamassa vuodessa avoimista sähköpostipalvelimista siirryttiin avoimiin välityspalvelimiin.
Vuoden 2003 aikana roskapostitus sai uuden käänteen. Sen sijaan että Internetistä etsittäisiin avoimia palveluja, "palveluita" ryhdyttiin luomaan itse. Roskapostittajat ottivat tietokonevirukset apuun. Monet vuoden 2003 pahimmista viruksista (mm. Sobig ja Mimail) olivat "roskapostiviruksia". Varsinkin Windows-käyttöjärjestelmän tietoturva-aukot mahdollistivat virusten asentumisen loppukäyttäjän tietokoneeseen ja muuttamaan koneen avoimeksi palvelimeksi.
Roskapostin lähettämisen lisäksi viruksia ryhdyttiin käyttämään myös muihin tarkoituksiin. Heinäkuusta alkaen virusten saastuttamat tietokoneet valjastettiin hajautettujen palvelunestohyökkäysten (DDos, Distributed Denial of Service) työvälineiksi. Hyökkäykset kohdistettiin roskapostia vastustaviin tahoihin. Hyökkäykset eivät olleet ensimmäisiä, mutta tiettävästi kuitenkin ensimmäisiä "tehokkaita" hyökkäyksiä. Elokuussa ja syyskuussa kaksi tahoa (Osirusoft ja Monkeys.com) lopettivat DNSBL-listojen ylläpidon hyökkäysten jälkeen. Muut DNSBL-operaattorit, kuten ovat muun muassa hajauttaneet ja peilanneet järjestelmiään maailmanlaajuisesti kestääkseen hyökkäykset paremmin.
Roskapostilta suojautuminen.
Roskapostin torjumiseksi on olemassa monenlaisia menetelmiä. On ratkaisuja, joita yritykset tai Internet-operaattorit voivat hyödyntää sähköpostipalvelimillaan, jolloin kaikkia käyttäjiä suojataan roskapostilta. Toisaalta on myös ratkaisuja, joilla yksittäinen käyttäjä voi suodattaa postia koneeltaan.
Internet-operaattorien roskapostisuodatusta on vaadittu jo jonkin aikaa. Ongelmaksi tässä on muodostunut tietosuojalaki, joka estää kajoamasta viesteihin ilman käyttäjän lupaa. Uusi tietosuojalaki on kuitenkin valmistunut, ja se antaa Internet-operaattoreille ja muille palveluoperaattoreille mahdollisuuden joko poistaa tai merkitä roskapostiksi luokittelemansa liikenteen.
Yksittäisen käyttäjän ratkaisut ovat olleet erilaisiin suodattimiin perustuvia erillisiä ohjelmia. Jos Internet-operaattori merkitsee roskapostiksi tulkitut viestit, ohjelmalle voidaan antaa käsky siirtää kyseiset viestit suoraan roskapostikansioon tai hävittää lopullisesti. Erilaisia tehokkaita suodatusmenetelmiä on paljon. Niissä on kuitenkin aina riski, että ei-roskapostiksi tarkoitetut viestit joutuvat roskapostien joukkoon tai hävitetään kokonaan. Siksi roskapostitkin kannattaa joskus tarkistaa, joskaan niitä ei tulisi koskaan avata. Roskaposteihin ei myöskään tule vastata. Vastaamalla viestiin osoitetaan, että vastaanottajan osoite on käytössä ja sinne voidaan lähettää lisää roskapostia. Nykyään lähettäjän osoite on kuitenkin yleensä väärennetty, eikä vastaus päädy mihinkään.
Ennaltaehkäisy.
Roskapostittajat keräävät sähköpostiosoitteita useimmiten WWW-sivuilta ja uutisryhmistä. Myös keskustelupalstat, IRC, kotisivut ja erilaiset uutiskirjeet ovat roskapostittajien suosituimpia lähteitä osoitteiden keräämiseksi. Rekisteröitymiset erilaisilla peli- ja viihdesivuilla saattavat välittää osoitteita roskapostittajille. Sähköpostiosoitteita saattaa joutua roskapostittajien käsiin myös tietomurtojen seurauksena.
Ensin mainituilta keräystavoilta voi suojautua käyttämällä julkisissa yhteyksissä toista, rankemmin suodatettua osoitetta. Jotkut käyttävät rekisteröityessään eri palveluihin palvelukohtaisia sähköpostiosoitteita, esimerkiksi joillakin sähköpostipalvelimilla mina-xyz@example.org ohjautuu postilaatikkoon mina@example.org, kuitenkin tiedolla siitä mihin osoitteeseen se oli osoitettu. Näin näkee mistä roskaposti on peräisin.
Yritykset ovat laajasti ottaneet käyttöön periaatteen, jossa ilmoitetaan esimerkiksi että "Yrityksemme sähköpostiosoitteet ovat muotoa etunimi.sukunimi@yritys.example.com". Tämä on varsin tehokas keino estää osoitteiden automatisoitua keräämistä, mutta hyvin ongelmallinen joissakin tapauksissa. Jos yrityksessä on useampi Matti Meikäläinen tämä yleinen ohje ei kerro minkä heistä tavoittaa ohjeen mukaisella osoitteella ja miten ne muut tavoittaa. Ohje ei myöskään kerro, että ä piti muuttaa a:ksi. Yhdysnimien tai eksoottisia merkkejä sisältävien nimien muunto sähköpostiosoitteiksi ei välttämättä ole yksiselitteistä.
Roskapostittajat myös arpovat sähköpostiosoitteita, erityisesti lyhyitä sellaisia. Esimerkiksi osoitteeseen dab@example.com tulee helposti roskapostia, vaikka osoitetta ei olisikaan missään esillä. Myös sanakirjoja ja nimihakemistoja käytetään uusien osoitteiden arvaamisessa.
Yhdysvalloissa on käynnistetty Project Honey Pot -niminen hanke, jonka avulla pyritään saamaan roskapostittajat vastuuseen. Projektiin osallistuvat vapaaehtoiset asentavat kotisivuilleen ohjelman, joka luo aina keksityn sähköpostiosoitteen, kun ohjelma ladataan. Samalla ohjelman ladanneen sähköpostiosoitteita keräävän harvester botin IP-osoite tallentuu muistiin. Jos keksittyyn sähköpostiosoitteeseen tulee roskapostia, tiedetään kuka on sen lähettänyt.
Roskapostien käsittely.
Roskapostiin vastaaminen on yleensä hyödytöntä, sillä lähettäjän osoite on hyvin todennäköisesti väärennetty. Usein HTML-muotoiset roskapostit yrittävät myös avata tiedostoja (yleensä kuvia) roskapostittajan palvelimelta, jolloin saadaan varmistus siitä, että posti on luettu. Monet sähköpostiohjelmat osaavat olla avaamatta tällaisia tiedostoja.
Sisällönsuodatus.
Avainsanoihin perustuva tunnistamismenetelmä tutkii koko viestin ja etsii tiettyjä avainsanoja, kuten "viagra", "university degree" tai "loan". Jos viestissä on näitä avainsanoja, viesti saatetaan tunnistaa roskapostiksi.
Avainsanatunnistuksen ongelma on, että sanojen kirjoitusasua voidaan muuttaa. Tietokone ei esimerkiksi tunnista sanoja "viagra" ja "v14gra" samoiksi sanoiksi, vaikka ihminen niitä lukiessaan eron ymmärtääkin. Avainsanatunnistusta on siis helppo huijata. Vielä vakavampi ongelma on se, että asialliset viestit luokitellaan helposti roskapostiksi, jos niissä käsitellään asioita ja sanoja, jotka ovat roskapostiavainsanalistalla.
Eräs sisällönsuodatuksen tehokas osajoukko on heuristinen skannaus, jossa tutkitaan viestin otsikkotietoja ja viestiosaa. Viesti pisteytetään erilaisin algoritmein ja tekniikoin. Viestistä voidaan tutkia esimerkiksi lähettäjän osoite ja domain, "kohde" ja "kopio" -kenttiä, viestin kirjoitusasua, avainsanoja, HTML-koodia ja -linkkejä ynnä muuta. Vasta kun viesti saa tarpeeksi pisteitä, se luokitellaan roskapostiksi.
Heuristiikan ongelma on, että tunnistamista tekevä ohjelma tulee ensin opettaa. Ohjelmalle pitää kertoa, mitkä viestit ovat roskapostia ja mitkä eivät. Näin ohjelma vähitellen oppii luotettavammaksi ja paremmaksi.
Mustat listat.
Suosituin ja yleisesti ottaen helpoin tapa suodattaa roskapostia palvelintasolla ovat mustat listat. Jokin järjestö tai henkilö ylläpitää DNS-palvelinta, joka sisältää tietoa eri perustein: osa sisältää tunnettuja roskapostin lähettäjiä, osa taas avoimia välityspalvelimia. Sähköpostipalvelin tekee kyselyn DNS-palvelimelle jokaisen sisään tulevan postin kohdalla ja hylkää ne, jotka mustalta listalta löytyvät.
Bayesilainen suodatus.
Parina viime vuotena on useisiin sähköpostiohjelmiin toteutettu ns. bayesilaiseen suodatukseen perustuva oppiva roskapostisuodatin. Idea pohjautuu Paul Grahamin artikkeliin vuodelta 2002, jonka taustalla ovat matemaatikko Thomas Bayesin 1700-luvulla kehittämät todennäköisyyslaskennan teoreemat.
Kyseessä on avainsanatunnistusta astetta hienostuneempi menetelmä, joka yksinkertaistetusti sanottuna perustuu sanojen esiintymien tilastolliseen analyysiin.
Kun Bayes-suodatin on kunnolla "koulutettu", voi se parhaimmillaan tunnistaa varsin suuren osan (esim. 80–90 %) roskapostista. Bayes-menetelmään perustuva suodatin on vakiona mukana mm. Mozilla Thunderbirdissä (ja Mozilla Mailissa) sekä Apple Mailissa. Bayes-suodatus voidaan myös yhdistää perinteisiin heuristisiin menetelmiin, kuten on tehty esimerkiksi SpamAssassin-ohjelman uudemmissa versioissa.
Yhteenveto.
Yksikään keino ei ole toistaiseksi osoittautunut pomminvarmaksi roskapostien torjunnassa ja tunnistamisessa. Yhtä ainoaa keinoa ei varmasti olekaan. Roskapostien vähentämiseen tarvitaan lainsäädäntöä, yhteisiä kansainvälisiä pelisääntöjä, ohjelmistoja ja laitteita. Kokonaan roskapostista ei varmasti päästä ainakaan lyhyellä tähtäimellä eroon.


Harri Sirola.
Harri Sirola Kuusankosken kirjastossa 1983.
Harri Erkki William Sirola (28. toukokuuta 1958 Helsinki – 16. elokuuta 2001 Helsinki) oli suomalainen kirjailija.
Sirola pääsi ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta vuonna 1977, opiskeli eri aineita Helsingin yliopistossa ja oli myös puusepän opissa. Hänen äitinsä on kirjailija ja lääkäri Irma Kerppola-Sirola.
Harri Sirolan esikoisteos "Abiturientti" ilmestyi 1980, ja siitä hänet muistetaan yhä parhaiten. Aikanaan se oli kohuttu teos, jossa kritisoitiin voimakkaasti Suomalaista Yhteiskoulua ja porvarillista elämää ja kuvailtiin päähenkilön estotonta sukupuolikäyttäytymistä silloiseen suhtautumiseen nähden melko värikkäästi. Vuonna 1983 Janne Kuusi ohjasi "Abiturientista" elokuvasovituksen "Apinan vuosi", jonka pääosaa esittää Heikki Salomaa. "Abiturientin" jälkeen Sirolalta ilmestyi kahdeksan teosta, joiden aihepiirit vaihtelevat runsaasti. Ryhdyttyään kalastamaan hän innostui kirjoittamaan kokoelman kalastusnovelleja.
Sirola kirjoitti myös Viron vankila-, vankileiri- ja loikkauskokemuksista kertovan teoksen "Kaksi kaupunkia". Kirjoitus- ja muokkausprosessi kesti viisi vuotta, minä aikana maailma muuttui hyvin paljon. Kun Sirola valmistautui kirjoittamiseen, hänellä oli käsissään runsaasti todellista kohumateriaalia, jollaista edes sensaatiolehdet eivät tuolloin uskaltaneet julkistaa. Vuosia kestäneen prosessin aikana Viro nousi kuitenkin yleiseksi puheenaiheeksi, eikä kirja saanut ehkä ansaitsemaansa huomiota.
”Tuska-depressioon sairastuminen on kuin siirtyminen maanpäällisestä elämästä vedenalaiseen. Paine on veden alla kova. Korvat paukkuvat. Keuhkot eivät saa happea. Ja niin jonkin ajan kuluessa kaikki elintoiminnot pysähtyvät, tai paremmin sanottuna: lähes pysähtyvät. Jommoinenkin olkipilli johtaa kauas pinnalle. Pysyt vaivalloisesti hengissä, ilma virtaa pillin läpi katkonaisesti, mutta virtaa sittenkin – ja juuri kun kuvittelet hapen loppuvan, pillistä tuhahtaa sen verran mädänhajuista ilmaa, että kykenet tuntemaan kivun.”
Sirola oli mukana perustamassa nuorten kulttuuriradikaalien "Kiima"-lehteä.
Harri Sirola teki itsemurhan 16. elokuuta 2001 Helsingissä hyppäämällä Kampissa metron alle. Hän oli lähtenyt Lapinlahden sairaalasta aamukävelylle ilman henkilöpapereitaan. Metron alle heittäytynyt tuntematon mies osoittautui Sirolaksi vasta seuraavana päivänä.
Anja Snellmanin "Syysprinssi"-teoksen päähenkilön esikuvana oli Harri Sirola.


Intertekstuaalisuus.
Intertekstuaalisuus tarkoittaa tekstissä esiintyviä sekä implisiittisiä että eksplisiittisiä viitteitä muihin teksteihin. Sananmukaisesti intertekstuaalisuus tarkoittaa tekstienvälisyyttä. Se on keskeinen teoreettinen käsite nykyaikaisessa kirjallisuustieteessä.
On sanottu, että kirjailija kirjoittaa kaikki tekstinsä muiden lukemiensa kirjojen pohjalta, tai kenties pohjautuen koko elämänkokemukseensa. Toisaalta lukijan näkökulmasta voidaan sanoa, että kaikki tekstit tulkitaan aina suhteessa joihinkin niitä edeltäviin teksteihin ja suhteessa lukijan omaamaan elämänkokemukseen ja -tilanteeseen. Niinpä intertekstuaalisia viitteitä voi havaita kaikessa kirjallisuudessa ja yleensä kulttuurissa. Käsitteen intertekstuaalisuus määritteli ja toi laajempaan tietoisuuteen ranskalais-bulgarialainen semiootikko ja kirjallisuusteoreetikko Julia Kristeva vuonna 1966.
Kristeva on omassa ajattelussa kritisoinut ajatusta intertekstuaalisuudesta suorina viittauksina. Tämän vuoksi hän on ajoittain käyttänyt intertekstuaalisuuden sijasta käsitettä transpositio.
Dekonstruktio.
Jacques Derrida oli filosofisen jälkistrukturalismin edustaja, joka kehitti dekonstruktion perusperiaatteita. Intertekstuaalisuutta on pidetty dekonstruktion alalajina.
Dekonstruktio yleisesti ottaen on ero tekstin ja marginaalin välillä, ero kirjaan painetun ja lukijan tulkitseman tekstin välillä, "se, mikä on rivien välissä." Intertekstuaalisuus on vain yksi esimerkki dekonstruktiosta.
Esimerkkejä intertekstuaalisuudesta.
Selviä esimerkkejä intertekstuaalisuudesta ovat tyylijäljitelmät eli pastissit sekä parodiat eli ivamukaelmat.
Muuta.
Nykyisin puhutaan intertekstuaalisuuden ohella myös intermediaalisuudesta. Tällä halutaan painottaa ajatusta siitä, että erilaisten kirjallisten tekstien ja toisaalta mediatekstien (esimerkiksi elokuva, tv-sarjat) välillä tapahtuu jatkuvaa liikettä ja syntyy viittaussuhteita. Intermediaalisuuden käsitettä on tarkastellut ja määritellyt muun muassa Tampereen yliopiston mediatutkija Mikko Lehtonen.


Puškin (kaupunki).
Puškin () on Pietariin kuuluva kaupunki Venäjällä. Se sijaitsee 24 kilometriä Pietarin keskustasta etelään Vitebskin rautatien varrella (Detskoje Selon asema). Hallinnollisesti Puškin on Puškinin piiriin kuuluva kunta. Asukkaita on 84 600 henkeä (vuonna 2003).
Kaupunki on syntynyt ruotsalaisen Saaren moision paikalle, joka venäjän kielessä muotoutui ensin nimeksi "Sarskoje Selo" () eli ”Saaren kylä” ja sittemmin muotoon "Tsarskoje Selo" () eli ”Tsaarin kylä”. Inkerinsuomalaiset ovat käyttäneet paikkakunnasta nimitystä Saari.
Kaupungin historiaa.
1700-luvun alussa Pietari I lahjoitti kylän ensin ruhtinas Aleksandr Menšikoville. Vuodesta 1710 lähtien sen omisti Pietarin vaimo Katariina I. Vuodesta 1725 lähtien Saari toimi Venäjän keisarien kesäasuntona. 1700-luvulla rakennettiin suuri palatsi- ja puistoalue.
Jo 1700-luvun alkupuoliskolla palatsialueen koillispuolelle syntyi pieni esikaupunki, joka kasvoi huomattavasti 1770-lukuun mennessä. Katariina II yritti rajoittaa esikaupungin kasvua perustamalla sen lähelle uuden Sofijan kaupungin. Vuonna 1808 Sofija lakkautettiin ja liitettiin Saareen, joka sai samana vuonna kaupunginoikeudet. Vuosina 1811–1843 Saaressa toimi lyseo, jossa opiskelivat mm. runoilijat Aleksandr Puškin ja Anton Delvig sekä dekabristi Wilhelm Küchelbecker. Vuonna 1837 Pietarin ja Saaren välille rakennettiin Venäjän ensimmäinen rautatie.
Vuonna 1918 palatsi- ja puistoalueesta tehtiin museo ja kaupunki sai nimen "Detskoje Selo" () eli ”Lasten kylä”. Vuonna 1937 Venäjän kansallisrunoilijan Aleksandr Puškinin kuoleman satavuotisjuhlallisuuksien yhteydessä kaupungille annettiin nimi "Puškin". Toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikana pahoin tuhoutunut palatsikokonaisuus on sodan jälkeen rakennettu pääosin ennalleen.
Palatsi- ja puistoalueet.
Puškinin palatsi- ja puistoalueen ytimen muodostaa Katariinan palatsi, joka oli alun perin Pietari I:n puolisoa varten rakennettu pienehkö kaksikerroksinen rakennus. Vuosina 1744–1748 palatsia laajensivat arkkitehdit Aleksei Kvasov ja Savva Tševakinski. Vuosina 1752–1757 Bartolomeo Rastrelli teki siitä suurenmoisen barokkipalatsin, jonka sisustamiseen osallistuivat mm. Charles Cameron ja Vasili Stasov. Palatsin sisätiloista upeimpia ovat Suuri sali, Taulusali sekä sodan aikana ryöstetty Meripihkahuone, joka on nykyään luotu uudelleen. 1780–1790-luvuilla palatsin vasempaan päätyyn liitettiin Cameronin suunnittelemat klassistiset Cameronin galleria, Akaattihuoneet ja Riippuva puutarha. Oikea pääty yhdistettiin Ilja Nejelovin suunnittelemaan ja Stasovin vuonna 1811 uudistamaan lyseorakennukseen.
1720–1860-luvuilla luotiin Katariinan, Aleksanterin ja Babolovon puistot, Alapuisto sekä Maatilapuisto, joiden yhteispinta-ala on noin 600 hehtaaria. Katariinan palatsia ympäröivät geometrisen säännölliset alueet liittyvät laajoihin maisemapuistoihin. Puistoalueilla on Giacomo Quarenghin vuosina 1792–1796 rakentama Aleksanterin palatsi, lukuisia paviljonkeja (esim. vuosina 1743–1754 rakennettu Eremitaasi, arkkitehdit Rastrelli ja Mihail Zemtsov), lampia, kanavia, muistomerkkejä ja veistoksia.
Muita nähtävyyksiä.
Puškinin kaupungissa ovat säilyneet barokkityyliset Ratsuväen talot (1752–1753, arkkitehti Tševakinski), lukuisia klassistisia rakennuksia kuten Stasovin 1820-luvulla rakentamat Maneesi, Tallirakennus ja Suuri kasvihuone, puinen Kitajevin talo, Pyhän Johanneksen katolinen kirkko ja egyptiläisaiheinen kaupunginportti. 1910-luvulla Katariinan palatsin pohjoispuolelle rakennettiin keisarin vartiojoukkoja varten venäläistyylinen ns. Fjodorovin esikaupunki. 1900-luvulla Puškin laajentui etupäässä pohjoista ja etelää kohti. Sodanjälkeisistä rakennuksista erottuu vuosina 1948–1950 pystytetty monumentaalinen rautatieasema. Nykyään kaupunkiin rakennetaan Venäjän uuden eliitin asuinalueita.
Entisessä lyseorakennuksessa toimii Aleksandr Puškinille omistettu lyseomuseo. Kitajevin talossa, jossa Puškin vietti vaimonsa kanssa kesän 1830, on hänelle omistettu huvilamuseo. Kaupungissa on myös useita toimivia ortodoksikirkkoja sekä entinen saksalainen kirkko, joka vuonna 1977 luovutettiin Inkerin ensimmäisen uudelleen perustetun luterilaisen seurakunnan käyttöön. Nykyään Puškinin luterilainen seurakunta on osa Inkerin evankelis-luterilaista kirkkoa.
Kaupunginosat ja kylät.
Puškinin kaupunkiin kuuluvia historiallisia kaupunginosia ja kyliä ovat Detskoselski (), Hynnisi eli Humalasaari (), Hyvösi (), Kappisi (), Kurkela (), Lesnoje (), Muikkola (), Novaviesti (), Rönölä () ja Sofija. Eräissä kylissä asui ennen toista maailmansotaa inkerinsuomalaisia, jotka kuuluivat Tuutarin ja Venjoen luterilaisiin seurakuntiin.


Aleksandr Puškin.
Aleksandr Sergejevitš Puškin (; 6. kesäkuuta (J: 26. toukokuuta) 1799 Moskova – 10. helmikuuta (J: 29. tammikuuta) 1837 Pietari) on monien mielestä suurin venäläinen runoilija ja venäläisen kirjallisuuden kultakauden synnyttäjä.
Puškin syntyi Moskovassa. Hänen isoisänsä isä oli Etiopiasta vuonna 1701 Konstantinopoliin tuotu afrikkalainen orja Ibrahim Petrovitš Gannibal, jonka Venäjän Turkin suurlähettiläs Savva Raguzinski adoptoi vuonna 1704.
Puškinin tuotanto on varsin monipuolista: kuuluisimpien romaanien "Jevgeni Oneginin", "Patarouvan" ja "Kapteenin tyttären" lisäksi hän on kirjoittanut tragedian "Boris Godunov", näytelmiä ja satuja. Hänen ehkä kuuluisin satunsa on "Satu tsaari Saltanista, hänen pojastansa mainehikkaasta ja mahtavasta urhosta ruhtinas Guidonista ja ihanasta prinsessa Joutsenesta".
Puškin pyrki vieraista vaikutteista vapaaseen runokieleen hyläten pseudoklassismin ja ylitunteellisen esiromantiikan. Tilalle hän toi satiirisen teräviä säkeitä tsarismia ja muita auktoriteetteja vastaan (Vapaus, 1817). Poliittisten mielipiteidensä vuoksi Puškin karkotettiin toukokuussa 1820 Pietarista Etelä-Venäjälle. Hän sai palata Nikolai I:n astuttua valtaan.
Kuolema.
Puškin epäili ranskalaisen sotilaan Georges d'Anthèsin rakastuneen hänen vaimoonsa ja päätti haastaa tämän kaksintaisteluun – siitäkin huolimatta, että Anthès oli 10. tammikuuta 1837 nainut Natalian sisaren Jekaterina Gontšarovan.
Kaksintaistelu käytiin 10. helmikuuta 1837. Anthès ampui Puškinia kuolettavasti vatsaan. Kaksintaistelu oli Venäjällä laitonta, ja Anthès vangittiin, mutta syytteistä häntä vastaan luovuttiin.
Suomennoksia.
Puškinin tuotantoa julkaistiin Suomessa ensimmäiseksi ruotsinkielellä F. A. von Platenin kääntämänä vuonna 1825.


Ludvig XVII.
Ludvig (XVII) (27. maaliskuuta 1785 Versailles - 8. kesäkuuta 1795) oli Ranskan kuninkaan ja Marie-Antoinetten poika. Hän ei koskaan hallinnut Ranskaa kuninkaana.
Syntymästään vuoteen 1789 Ludvig tunnettiin nimellä Louis-Charles, Normandian herttua, sitten vuodet 1789–1791 Louis-Charles, Viennois'n dauphin ja 1791–1793 Louis-Charles, Ranskan kruununprinssi.
Vallankumouksen 1789 jälkeen hänet vangittiin vanhempiensa mukana Templeen ja erotettiin äidistään 3. heinäkuuta 1793 ollessaan kahdeksanvuotias. Hänet eristettiin kaikista perheenjäsenistään ja "uudelleenkoulutettiin" tasavaltalaismieliseksi Antoine Simonin toimiessa hänen käännyttäjänään. Koulutukseen kuului väkivaltaa ja henkistä painostusta, kiduttamista ja hakkaamista. Hänelle juotettiin alkoholia ja pakotettiin opettelemaan "La Marseillaise", kiroamaan vanhempansa sekä uskomaan ettei hänen äitinsä välittänyt hänen kohtalostaan. Ludvigia uhkailtiin usein giljotiinilla, minkä seurauksena hän pyörtyili. Antoine Simonin erottamisen jälkeen Louis eristettiin kuudeksi kuukaudeksi salaiseen kammioon ilman ihmiskontakteja. Ludvig kuoli kertomusten mukaan tuberkuloosiin ollessaan kymmenvuotias. Vankilassa ruumiille tehtiin ruumiinavaus ja hänen ruumissaan todettiin kasvaimia ja rupia, merkkejä piiskauksesta ja väkivallasta sekä aliravitsemuksesta. Kuninkaallisen perinteen mukaisesti hänen sydämensä säilöttiin. Kruununprinssiä tutkinut lääkäri Philippe-Jean Pelletan salakuljetti ja säilöi sydämen. Ludvigin ruumis heitettiin joukkohautaan.
Hänen muistoaan kunnioittaen Ludvig XVI:n veli Louis-Stanislas-Xavier eli Ludvig XVIII otti kuninkaaksi päästyään 1814 järjestysluvun XVIII.


Anna.
Anna on kansainvälinen naisen etunimi. Anna on muunnos heprean armoa tai suosiota tarkoittavasta nimestä Hannah.
Vuoden 2009 loppuun mennessä Suomessa on rekisteröity 112 298 Anna-nimen saanutta naista sekä muutamia miehiäkin.. Anna on yksi suosituimmista tyttöjen etunimistä Suomessa.
Nimipäivä ja muunnelmat.
Anna otettiin suomalaiseen almanakkaan vuonna 1705. Nimipäivä oli aluksi 15. joulukuuta, mutta 1708 se muutettiin Ruotsin mallin mukaan nykyiselle päivälleen 9. joulukuuta. Roomalaiskatoliset juhlivat Annaa 26. heinäkuuta. Ortodokseilla nimipäivä on perinteisesti 25. heinäkuuta, mutta nykyisin myös 10. helmikuuta, 9. syyskuuta sekä suomalaisalmanakan kanssa yhtä aikaa 9. joulukuuta.
Myös useiden Annan muunnelmien nimipäivä on 9. joulukuuta: Annen, Annin, Anun, Annelin, Annikin, Annikan ja Annukan. Annasta on muitakin muunnelmia, joilla on eri nimipäivä tai joita ei ole otettu suomalaiseen almanakkaan, esimerkiksi Anniina, Anja, Anita, Anitta, Ana, Annu, Annele, Ann, Anette ja Annette. Lisäksi Anna on hyvin suosittu kaksoisnimissä: esimerkiksi Anna-Leena, Anna-Liisa, Anna-Maija.
Kuvitteellisia Annoja.
uhkeassa torpassa, jossa oli shamaaninen näkijä, laulajanainen, loitsumestari.


Aku.
Aku on suomalainen miehen etunimi, lyhentymä latinankielisestä sanasta "Augustus", joka tarkoittaa kunnianarvoisaa. Väestörekisterikeskuksen tietojen mukaan vuoden 2009 loppuun mennessä Aku on Suomessa annettu nimeksi 2842 henkilölle, joista kolme on naisia.


Juhana.
Juhana on suomalainen miehen etunimi, yksi Johannes-nimen monista suomalaisista mukaelmista. Se on syntynyt nimen ruotsalaisesta muunnelmasta "Johan". Juhanan nimipäivä on 24. kesäkuuta.
1800-luvun lopulta vuoden 2009 kesäkuuhun mennessä 12 067 henkilölle on annettu nimi Juhana.<ref»
Ruotsalaisessa kalenterissa Johan ja Johannes viettävät nimipäiviään 27. joulukuuta (vuosina 1993–2000 24. kesäkuuta)
Nimeä Juhana käytetään suomen kielessä vakiintuneesti historiallisissa yhteyksissä myös useimmista monarkeista, joiden nimenä on ollut jokin Johannes-nimen muunnelma. Johannes-nimisistä paaveista käytetään kuitenkin raamatun mukaista nimimuotoa Johannes. Samoin Espanjan nykyisestä kuninkaasta käytetään suomeksikin nimeä Juan Carlos.


Pohjois-Mariaanit.
Pohjois-Mariaanien liittovaltio on 14 saaresta koostuva saaristo pohjoisella Tyynellä valtamerellä. Se on poliittisessa unionissa Yhdysvaltain kanssa. Se sijaitsee Havaijin ja Filippiinien välillä, matka Havaijille on kolminkertainen matkaan Filippiineille verrattuna.
Historia.
Portugalilaisen (tosin Espanjan lipun alla purjehtineen) Fernão de Magalhãesin löytäessä Pohjois-Mariaanit ensimmäisenä eurooppalaisena 1521, saaria asutti chamorro-kansa. Vielä 1500-luvun alkupuoliskolla Espanja lähetti saarille katolisia lähetyssaarnaajia. Eräs heistä, Padre Diego Luis de San Vitores, antoi saarille nimen "Islas de las Marianas", Itävallan Maria Annan, Espanjan kuningas lesken mukaan.
Espanjan-Yhdysvaltain sodan vuoksi Espanja myi Mariaanit, Karoliinien saariston ja Palaun Saksalle 1899. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Japanista tuli saariston hallitsija Kansainliiton mandaatilla. Toisessa maailmansodassa Yhdysvallat valtasi saaret japanilaisilta ja sai sodan jälkeen mandaatin saarten hallintaan. Yhdysvallat käytti saaria pääosin sotilaallisiin tarkoituksiin.
Vuonna 1978 Yhdysvallat teki Pohjois-Mariaanien kanssa sopimuksen poliittisesta unionista, jossa Pohjois-Mariaanit saivat kuvernöörijohtoisen itsehallinnon. Pohjois-Mariaanien asukkaat saivat Yhdysvaltain kansalaisuuden 1986, mutta Yhdysvaltain vaaleissa he eivät saa äänestää.
Politiikka.
Pohjois-Mariaanit ovat poliittisessa unionissa Yhdysvaltain kanssa. Sillä on merkittävä päätösvalta sisäisissä asioissaan, ulkopolitiikasta ja puolustuksesta vastaa Yhdysvallat. Saarilla on edustaja Yhdysvalloissa, ja ne yrittävät saada äänestämättömän edustajan myös Yhdysvaltain kongressiin.
Toimeenpanovalta saarten itsehallinnossa on kuvernöörillä ja varakuvernöörillä, jotka molemmat palvelevat neljän vuoden kaudet. Lainsäädäntävalta kuuluu kaksikamariselle parlamentille, jonka osat ovat yhdeksänjäseninen senaatti ja 18-jäseninen edustajainhuone. Edustajainhuoneen jäsenistä 16 valitaan Saipanilta, yksi Rotalta ja yhteensä yksi Tinianilta ja Aguijuanilta. Saarilla on myös oma oikeuslaitos joka vastaa sen sisäisistä ongelmista, elleivät ne koske Yhdysvaltain liittovaltion lakeja, jolloin saarten korkeimman oikeuden päätöksistä voi valittaa Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen.
Maantiede.
Pohjois-Mariaanit koostuu 14 saaresta, joista merkittävimmät ovat Saipan, Rota ja Tinian. Suurin osa väestöstä asuu Saipanilla.
Saarilla vallitsee trooppinen meri-ilmasto, jota lauhduttavat koillistuulet. Vuodenaikojen lämpötilavaihtelu on pientä, sadekausi kestää heinäkuusta lokakuuhun ja silloin saarilla on usein taifuuneita.
Osalla saarista on aktiivisia tulivuoria, joista korkein sijaitsee Agrihanilla ja on saariston korkein kohta, 965 metriä. Saarilla on kolme päällystettyä ja kolme päällystämätöntä lentokenttää, yksi helikopterikenttä ja yli 350 kilometriä maantietä. Parhaat satamat ovat Saipanilla ja Tinianilla.
Saaret.
Saipan, Tinian ja Rota ovat omia kuntiaan. Lisäksi Aguijania hallitaan osana Tinianin kuntaa. Loput saaret muodostavat yhdessä pohjoisten saarten kunnan.
Talous.
Pohjois-Mariaanien tärkein luonnonvara on kalastus. Noin viidesosa pinta-alasta on viljelykelpoista, kymmenesosa on pysyvää laidunmaata. Suurin osa Tinianin saaresta on varattu Yhdysvaltain sotilaskäyttöön. Merkittävin elinkeino on matkailu, se työllistää puolet työvoimasta. Yhdysvaltain taloudellinen tuki on saarille erittäin tärkeää.
Väestöjakauma.
Suurimmat väestöryhmät ovat tšamorrot, karoliinit ja muut mikronesialaiset. Lisäksi merkittäviä ryhmiä ovat valkoihoiset, japanilaiset, kiinalaiset ja korealaiset. Merkittävin uskonto on kristinusko, erityisesti katolisuus, mutta perinteisiä uskontojakin harjoitetaan.
Tärkeimmät kielet ovat englanti, chamorro ja karoliini. Englantia puhuu kotonaan 14 % väestöstä.


RMB.
RMB on Rolf Maier-Boden (s. 6. maaliskuuta 1974 Berliini) ja Farid Gharadjedaghin (s. 26. toukokuuta 1974 Teheran) muodostama saksalainen elektronista musiikkia soittava yhtye. Yhtyeen varhainen materiaali on enemmän tekno ja rave -henkistä, mutta kehittyi 90-luvun loppua kohden enemmän trancetyyliin ottaen vaikutteita myös monista muista tyylilajeista.
Historia.
Rolf Maier-Bodella sekä Farid Gharadjedaghilla oli pieniä musiikkiprojekteja opiskeluidensa ohella 90-luvun alussa. Kaksikko lyöttäytyi lopulta yhteen vuonna 1993 pienellä Adam&Eve levymerkillä josta he siirtyivät pian Low Spirit Recordsille.
Vuonna 1994 julkaistiin single Redemption ja vuonna 1995 Passport To Heaven sekä Experience singlet. Singlet ja 1995 julkaistu albumi This World Is Yours menestyivät hyvin Saksassa.
Vuonna 1996 julkaistiin single Spring, jota myytiin Saksassa muutamassa kuukaudessa yli 250 000 kappaletta. Spring nousi myös Suomen viralliselle single-listalle. Vuonna 1997 ilmestynyt Break The Silence -single nousi puolestaan kahdeksaksi viikoksi Suomen virallisen single-listan top-20:een. Vuonna 1998 ilmestyi RMB:n kolmas albumi Widescreen, joka kävi myös Suomen albumi-listojen top20:ssä. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi RMB:n neljäs albumi Mission Horizon, josta tehtiin 2002 kahden levyn uusintatuotanto.
RMB otti musiikissaan ja musiikkivideoissaan vahvasti kantaa ympäristöongelmiin. Molemmat artistit osallistuivat myös erilaisiin ympäristönsuojeluhankkeisiin sekä ympäristöjärjestö Greenpeacen protesteihin. Molemmat osallistuivat mm. protesteihin Mururoa Atollilla, joka toimi Ranskan ydinkoealueena. RMB julkaisi myös kappaleen "Our Trip to Mururoa" joka oli omistettu Mururoan atollin prostestille.
Rolf Maier-Bode jatkaa tätä nykyä soolouralla ja häneltä on ilmestynyt albumi "Thirteen Stories" vuonna 2009.
Singlet.
1995 "Love Is An Ocean (Remixes)"
2003 "Touch The Sky/Feel The Flame"


Kesäolympialaiset 1896.
I olympiadin kisat olivat huhtikuussa 1896 Ateenassa järjestetyt ensimmäiset nykyaikaiset olympiakisat. Ne ottivat innoituksensa antiikin Kreikan olympialaisista.
Kreikan kuningas Yrjö I julisti ensimmäisen olympiadin kisat käyntiin itsenäisen Kreikan 75-vuotisjuhlapäivänä, 6. huhtikuuta. Kuusi vuotta aiemmin nykyaikaisen olympialiikkeen perustaja ranskalaisparoni Pierre de Coubertin oli lausunut ääneen haaveen olympialaisten henkiinherättämisestä. Kaksi vuotta tämän jälkeen heinäkuussa pidetyssä olympiakongressin kokouksessa päätettiin, että ensimmäisen olympiadin kisat annettaisiin perinteitä kunnioittaen Ateenaan, vaikka Coubertin vastustikin päätöstä ja vaati kisojen järjestämistä Ranskassa. Samalla kokouksessa perustettiin Kansainvälinen olympiakomitea, jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Dimitros Vikelas.
Kreikalla ei ollut varoja stadionin rakentamiseen, joten kisojen varapaikaksi valittiin Budapest Unkarissa. Kreikka kuitenkin onnistui varainhankinnassa muun muassa myymällä olympiapostimerkkejä ja järjestämällä arpajaisia. Ensimmäisten kisojen tärkein sponsori oli Georgios Aveffor, jonka noin miljoonan drakman lahjoitus pitkälti mahdollisti Herodes Atticus -stadionin uusimisen. Stadionin katsomoissa oli istumapaikat 50 000 katselijalle ja seisomapaikat 20 000:lle. Pitkulaisen stadionin juoksuradan pituus oli 333,3 metriä. Rata oli äärimmäisen kapea ja erittäin jyrkkäkaarteinen, minkä vuoksi tulokset olivat heikkoja.
Kisojen aktiivisin osanottajamaa oli isäntämaa Kreikka, toiseksi aktiivisin Saksa. Saksasta kisoihin matkusti 21 urheilijaa, kun Ruotsi lähetti vain yhden atleetin. Voitokkaimpia maita olivat Yhdysvallat, Kreikka ja Saksa. Suomi ei osallistunut kisoihin, vaikka olikin kutsuttu. Kaikkien aikojen ensimmäinen nykyaikaisten kisojen olympiavoittaja oli kolmiloikkaaja James Connolly tuloksella 13,71. Kunkin lajin voittaja sai hopeamitalin ja öljypuunlehvän, toinen pronssimitalin. Kolmanneksi tullut ei saanut palkintoa, mutta jokaiselle osallistujalle jaettiin muistomitali.
Kreikkalainen paimen Spiridon Luis voitti maratonjuoksun, jonka reitti kulki historiallista tarua mukaillen Marathonista Ateenaan. Unkarilainen Alfréd Hajós voitti 100 metrin ja 1 200 metrin vapaauintimatkat samana päivänä. Pidempää matkaa varten kilpailijat kuljetettiin veneellä merelle ja he uivat kylmässä vedessä takaisin rantaan.
II olympiadin kisat järjestettiin neljä vuotta Ateenan kisojen jälkeen vuonna 1900 Pariisissa.
Lajit ja mitalistit.
Kisoissa järjestettiin kaikkiaan 43 kilpailua. Eri urheilumuotoja oli yhdeksän. Kisoissa oli tarkoitus kilpailla myös soudussa, purjehduksessa ja kriketissä. Ensimmäiset kaksi peruttiin myrskyn takia ja kriketti siksi, ettei mukaan tullut yhtäkään kilpailijaa. Eniten voittoja kisoissa keräsi Yhdysvallat (11). Menestyksekkäin urheilija oli Saksan Carl Schuhmann neljällä voitolla.
Aiheesta muualla.
*


Paitsio.
Paitsioasema on monissa joukkuepeleissä tilanne, jossa joku pelaajista on sääntöjen vastaisessa paikassa, minkä takia peli yleensä keskeytyy ja paitsiotilanteen aiheuttaneelle joukkueelle tuomitaan kyseisen pelin sääntöjen mukainen rangaistus; esimerkiksi hyökkäävä joukkue voi menettää pelivälineen. Paitsion yleisenä merkityksenä on turvata joukkuepelin idea, jossa hyökkäävä joukkue yhdessä murtaa vastustajan puolustuksen tai puolustus vaihtoehtoisesti purkaa hyökkäyksen.
Amerikkalaisessa jalkapallossa.
Amerikkalaisessa jalkapallossa puolustuksen pelaaja on paitsiossa mikäli hän
Puolustava pelaaja ei siis ole paitsiossa, mikäli hän ehtii palata takaisin aloituslinjan taakse ennen aloitussyöttöä, koskematta palloon tai vastustajaan.
Paitsiosta tuomitaan rikkeen tehneelle joukkueelle viiden jaardin rangaistus eli aloituslinjaa siirretään viisi jaardia lähemmäs omaa maalialuetta ja kyseinen peli uusitaan.
Jalkapallossa.
Punainen pelaaja on syöttöhetkellä lähempänä päätyrajaa kuin toiseksi alin vastapelaaja, siispä tilanne on paitsio.
Jalkapallossa pelaaja on paitsioasemassa, jos hän
Pelaaja ei kuitenkaan ole paitsioasemassa, jos hän on joko
Kaksi alinta vastapelaajaa voivat olla maalivahti ja kenttäpelaaja tai kaksi kenttäpelaajaa. Paitsioasema määräytyy sillä hetkellä, kun joukkuetoveri pelaa palloa eteenpäin — pelaajien liikkeet kentällä eivät tämän jälkeen vaikuta paitsioasemaan. Näin ollen pelaaja voi esimerkiksi vastaanottaa syötön toiseksi alimman vastapelaajan alapuolella olematta paitsiossa, kunhan hän ei ole paitsioasemassa syötön lähtöhetkellä.
Lisäksi pelaajan paitsioasema on tuomittava vain, jos sillä hetkellä, kun hänen kanssapelaajansa koskettaa tai pelaa palloa tai hän erotuomarin mielestä aktiivisesti osallistuu pelitapahtumaan joko
Paitsiota ei myöskään tuomita, jos pelaaja saa pallon suoraan joko
Kaikista paitsiosäännön rikkomuksista peliä jatketaan vastajoukkueen epäsuoralla vapaapotkulla rikkomuspaikasta.
Jääpallossa.
Paitsiosääntö on jääpallossa hyvin samankaltainen kuin jalkapallossa.
Pelaaja on paitsiossa, kun pelaaja on vastustajan kenttäpuolikolla lähempänä päätyrajaa kuin pallo ja pelaajan sekä päätyrajan välissä on vain yksi tai ei yhtään vastustajajoukkueen pelaajaa hetkellä, jolloin kanssapelaaja pelaa pallon hänelle.
Paitsioasemassa saa olla, mutta sieltä ei saa osallistua peliin, tai tuomari katkaisee ottelun ja tuomitsee vapaalyönnin vastustajajoukkueelle. Paitsiosääntö on voimassa myös erikoistilanteissa.
Jääkiekossa.
Kiekollisen joukkueen pelaajat eivät saa edetä hyökkäysalueelle (vastustajan siniviivan yli) ennen kiekkoa.
Paitsio syntyy, jos pelaajan molemmat luistimet ovat kokonaisuudessaan yli siniviivan ennen kuin kiekko on hyökkäysalueella. Paitsiota ei voi syntyä, jos kiekko ei ole kokonaisuudessaan ylittänyt siniviivaa hyökkäysalueen puolelle. Näin ollen kiekon ollessa keskialueella siniviiva katsotaan osaksi keskialuetta.
Pelaaja ei kuitenkaan ole paitsiossa, jos hän ylittää siniviivan kiekko hallussaan. Esimerkiksi kiekon kuljettaminen hyökkäysalueelle takaperin luistellen ei yksin aiheuta paitsiota.
Kun kiekko on pelattu hyökkäysalueelle, siniviiva katsotaan osaksi hyökkäysaluetta. Näin ollen kiekko katsotaan palautetuksi keskialueelle vasta kun se ylittää siniviivan kokonaisuudessaan.
Jos kiekoton hyökkäävä pelaaja etenee hyökkäysalueelle ennen kiekkoa, mutta puolustavan joukkueen pelaajalla/-jilla on mahdollisuus pelata kiekkoa puolustusalueellaan, syntyy "siirretty paitsio". Paitsion vuoksi ei tässä tapauksessa katkaista peliä, jos
Peli kuitenkin katkaistaan siirretyssä paitsiotilanteessa välittömästi, jos hyökkäävän joukkueen pelaaja laukaisee kiekon maalia kohti pakottaen maalivahdin torjuntaan. Tämä yleensä aiheuttaa "tahallisen paitsion".
Tahallisessa paitsiossa pelaaja aiheuttaa paitsion tahallisesti saadakseen aikaan pelikatkon.


Pääsiäissaari.
Pääsiäissaaren kartta ja sijainti suhteessa Etelä-Amerikkaan
Pääsiäissaari on saari eteläisellä Tyynellä valtamerellä. Saari kuuluu Chilelle. Sen nimi on espanjaksi "Isla de Pascua", paikallisella rapanuin kielellä se tunnetaan nimillä "Rapa Nui" (eli "suuri saari"), "Te pito o te henúa" (eli "maailman napa") ja "Mata ki te rangi" (eli "silmät, jotka katselevat taivasta").
Saaresta puhutaan joskus myös monikossa nimellä Pääsiäissaaret, sillä pääsaaren lisäksi siihen kuuluu kaksi pientä asumatonta naapurisaarta, nimiltään Motu Iti ja Motu Nui. Molemmat muodot ovat oikein.
Saaren pinta-ala on 163,6 km² ja muodoltaan se muistuttaa suorakulmaista kolmiota.
Pääsiäissaaret ovat Chilen tärkeimpiä turistikohteita niiden kauneuden ja muinaisuuden vuoksi. Muinaisesta sivilisaatiosta ovat jääneet jäljelle jättimäiset patsaat, jotka tunnetaan nimellä moai. Näiden patsaiden suojeluksesta Rapa Nuin kansallispuistossa huolehtii Chilen hallituksen alainen CONAF-metsänsuojelujärjestö. Ne ovat kuuluneet UNESCO:n maailmanperintölistalle vuodesta 1995 lähtien.
Maantiede.
Pääsiäissaari on vulkaaninen saari Polynesian saaristossa. Sen koordinaatit ovat 27°10' eteläistä leveyttä, 109°27' läntistä pituutta. Saaren pinta-ala on 163 neliökilometriä. Saari sijaitsee noin 3 700 kilometriä länteen Chilen rannikolta ja noin 2 000 kilometrin päässä lähimmästä asutusta saaresta (Pitcairn). Muodoltaan saari on kolmiomainen, jonka kärjet ovat sammuneita tulivuoria.
Väestöryhmät.
Saarella on noin 3 791 asukasta (2002), joista suurin osa (3 304 v. 2002) asuu Hanga Roan kaupungissa. 70 % on polynesialaisia rapanuita, suurin osa muista on peräisin Chilestä. Saarella puhutut kielet ovat espanja ja rapanui.
Hallinto.
Pääsiäissaari on Chilen provinssi ja kunta, jota hallitaan sen mukaisesti. Saarella on kuvernööri, jonka nimittää tasavallan presidentti, sekä pormestari ja kunnanvaltuutettuja, jotka valitaan vaalein.
Historia.
Polynesialaiset lienevät asuttaneet saaren joskus 900-1200 jaa. Jotkut, kuten Thor Heyerdahl, ovat väittäneet ainakin saaren pappiseliitin tulleen intiaanien asuttamasta Etelä-Amerikasta, mutta tästä ei ole pitäviä todisteita. Pääsiäissaarelaisten kieli ja kulttuuri on tyypillisesti polynesialainen. Silloin metsäiselle saarelle syntyi pian mm. maanviljelyllä, metsästyksellä ja kalastuksella elävä päällikkövaltainen kulttuuri. Saari oli jaettu runsaan kymmenen klaaninpäällikön kesken. Päälliköt esiintyivät tavalliselle kansalle jumalan jälkeläisinä ja asuivat rannassa parhailla mailla. Päälliköillä lienee ollut jonkinlainen sopimusjärjestelmä, joka mahdollisti valtavien moaiksi sanottujen patsaiden rakennuttamisen eri puolilta saarta saaduista kivistä. Patsaat lepäsivät ahujen, suurten alustojen päällä. Ahut olivat alkujaan hautojen lähellä olevia temppelimäisiä keskuksia. Noin 1650 mennessä metsät oli pääosin hakattu pois ja eroosio valtasi maan. Tuli nälänhätä ja ihmissyöntiä. Niinpä pappisvaltainen järjestelmä romahti, ja patsaita ei enää pystytetty. Soturieliitti kaappasi vallan, ja klaanit sotivat keskenään. Uusi uskonto nousi. Eurooppalaiset löysivät saaren 1722. 1800-luvulla moni saarelainen joutui perulaisten orjiksi tai kuoli eurooppalaisten tuomiin tauteihin. Vuonna 1888 saari siirtyi Chilelle, joka antoi saarelaisille kansalaisoikeudet vasta vuonna 1966.


Marin kieli.
Mari on suomalais-ugrilaisten kielten volgalaiseen ryhmään kuuluva kieli. Marin kielestä ja sen puhujista on ennen käytetty nimitystä tšeremissi.
Historia ja nykytilanne.
Marin kielen päämurteet ovat länsimari (vuorimari) ja itämari (niittymari ja varsinainen itämari). Vuorimarin nimitys tulee siitä, että sen puhujat asuvat Marinmaan lounaiskolkassa Volgan oikean rannan mäkisellä seudulla. Niittymarien nimitys tulee siitä, että sen puhujat asuvat Volgan vasemman rannan tasamaalla. Varsinaiset itämarit muuttivat tältä alueelta 1700-luvulla pakoon uskonnollista käännytystä nykyisen Baškortostanin alueelle. Lisäksi on olemassa pieni koillismurteen ryhmä Nižni Novgorodin ja Kirovin alueella.
Mareja on yhteensä noin 605 000 (vuonna 2002), joista vuorimareja on arviolta 30 000. Suunnilleen 81 % puhuu äidinkielenään maria; muiden ensisijaisena kielenä on venäjä, vaikka he pitävätkin itseään yhä mareina. Marinmaan asukkaita on 760 000, joista 43 % on marilaisia; loput asuvat nimikkotasavallan ulkopuolella.
Marin kielellä on kaksi kirjallista muotoa kyrillisin kirjaimin. Niiden syntyhistoria alkaa 1800-luvulla, jolloin Venäjällä pyrittiin käännyttämään pikkukansoja ortodoksisuuteen. Uskonnollisia tekstejä kirjoitettiin eri murteilla, jotta marit olisivat oppineet lukemaan. Tavoitteena ei kuitenkaan ollut luoda mareille kirjakieltä. Näistä kirjoitustraditioista syntyivät vuorimarin ja niittymarin kirjalliset muodot. Kielellisesti kyseessä on vain murre-ero, ja pitkään on suunniteltu kirjakielten yhdistämistä. Yhdistämistä vastustaa lähinnä vuorimarien pieni älymystö.
Kuuluisin marikirjailija Sergei Tšavain aloitti uransa 1900-luvun alussa. Hänen merkkiteoksenaan pidetään romaania "Elnet" (1936).
Raamatun uusi testamentti (У Сугынь) julkaistiin mariksi vuonna 2008, vaikka uskonnollista kirjallisuutta onkin mariksi ilmestynyt jo 1700-luvun puolivälissä..
Foneemit.
Paino on sanan viimeisellä täysvokaalilla. Jos sanassa on vain redusoituneita vokaaleja, paino on ensimmäisellä tavulla.
Sijataivutus.
Esimerkkisanat "muno" 'muna', "βüt" 'vesi' (siis "v" -mäisesti: vrt. suomen "vete-nä").
Verbintaivutus ja persoonapronominit.
Marissa on kaksi konjugaatiota, yksikön 1. persoonan mukaisesti am- ja em-konjugaatio (muissa suomen sukukielissä ei ole konjugaatioeroa). am-konjugaatiossa verbillä on konsonanttivartalo ja em-konjugaatiossa vokaalivartalo. Tämä ero näkyy esimerkiksi imperatiivin yksikön 2. persoonan muodossa: (am-konjugaatio:) pur! 'pure!', (em-konjugaatio:) puro! 'tule sisään!'. Kaikkien verbintaivutuksessa esiintyvien suffiksien muoto riippuu siitä, kumpaan konjugaatioon verbi kuuluu. Esimerkkisanat "puraš" ‘purra’, "kolaš" ‘kuolla’.
Suomen ja marin kielisukulaisuutta osoittavia sanoja.
"jalka" - jol | "järvi" - jer | "kahdeksan" - kandakš | "kaksi" - kok, kokət | "kala" - kol | "kehä (auringon)" - keće ('päivä') | "kolme" - kum, kumət | "kota" - kuδo ('talo') | "kuusi (puu)" - kož | "kuusi (kuuden, kuutena)" - kut, kuδət | "kylmä" - kəlme | "kynsi" - küć | "käsi (käden, kätenä)" - kit (kiδən) | "luku" - lu ('kymmenen') | "lumi" - lum | "luu" - lu | "maksa" - mokš | "neljä" - nəl, nələt | "para(s)" - poro ('hyvä') | "pata" - pot | "puu (aines)" - pu | "sata" - šüδö | "seitsemän" - šəm, šəmət | "sulaa" - šula (yks. 3. p.) | "sydän (sydämen)" - šüm | "tulen (tulla)" - tolam | "tuli" - tul | "turpa" - tyrβö ('huuli') | "viisi" - βić | "yhdeksän" - indekš | "yksi" - ik, ikte.
Katso myös suomalais-permiläinen sanasto, suomalais-ugrilainen sanasto, suomalais-volgalainen sanasto ja uralilainen sanasto.
Sanajärjestys.
Marin kielessä on edelleen käytössä vanha suomalais-ugrilainen (uralilainen) perussanajärjestys, jonka mukaan verbi (predikaatti) on lauseessa viimeisenä (Subjekti-Objekti-Verbi eli SOV).
"Padassa on kuusi kalaa." - Poδəšto kut kol ulo.
"Tuli palaa ja siksi lumi sulaa." - Tul jüla δa satlan lum šula.
"Eilen minä annoin sinulle kaksi kirjaa." - Teηkeće məj təlanet kok kniɣam puenam.
"Huomenna hän tulee jalan luokseni, me ostamme neljä pulloa olutta ja menemme puistoon istumaan." - Erla tuδo δekem jolən toleš, me nəl klenća puram naləna δa parkəške sintšaš kajena.


Sortavala.
Sortavala (, vuoteen 1918 asti Сердоболь, "Serdobol") on kaupunki Sortavalan piirissä Karjalan tasavallassa Venäjällä. Kaupunki sijaitsee Laatokan pohjoisrannalla noin 150 kilometriä Viipurista koilliseen. Asukasluku on noin 20 700 (2004). Kaupunki on Sortavalan piirin hallinnollinen keskus. Sortavala kuuluu Suomen toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitolle luovuttamiin alueisiin.
Historia.
Sortavala sai kaupunkioikeudet vuonna 1632, mutta oli tärkeä kauppapaikka jo 1500-luvulla. Sortavala hävitettiin suuren Pohjan sodan aikana lähes täydellisesti, ja se menetti merkityksensä pitkäksi aikaa. Uudenkaupungin rauhassa 1721 kaupunki luovutettiin Venäjälle ja sille annettiin venäläinen nimi "Serdobol". Vuonna 1811 se liitettiin muun Vanhan Suomen mukana Suomen suuriruhtinaskuntaan.
Sortavalasta kehittyi Laatokan Karjalan henkinen keskus. Sinne perustettiin sekä mies- että naisopettajaseminaari vuonna 1880, pappisseminaari 1918 ja ortodoksinen arkkipiispanistuin vuonna 1925. Sortavalasta kehittyi 1800-luvun loppupuolelta 1930-luvulle tultaessa merkittävä koulu- ja kulttuurikaupunki. Huomattava osa ennen vuotta 1939 koulutetuista kansakoulunopettajista on saanut oppinsa Sortavalan opettajaseminaareissa.
Sortavala oli kokoonsa nähden myös merkittävä teollisuuskeskus. Siellä oli muun muassa huonekalu- ja suksitehdas, elintarviketeollisuutta, kutomo sekä yksi Laatokan merkittävimmistä satamista. Rautatieyhteyden kaupunki sai jo vuonna 1893, kun rautatie Viipuriin valmistui.
Sortavala kuului itsenäiselle Suomelle vuodesta 1917 vuoteen 1940, jolloin se jäi Moskovan rauhassa Neuvostoliitolle. Vuonna 1941 suomalaiset palauttivat sen hallintaansa ja pitivät sitä vuoteen 1944. Vuoden 1947 Pariisin rauhassa kaupunki luovutettiin muun Karjalan mukana Neuvostoliitolle.
Sortavalan kaupungissa asui vuonna 1939 4 710 asukasta ja sen esikaupungeissa noin 4 500 asukasta.
Pohjois-Karjalan museossa Joensuussa on Sortavalan keskustan historiallinen pienoismalli, jonka ovat valmistaneet Anna-Maija ja Martti I. Jaatinen (1991).
Hallinto.
Sortavalan kaupunginjohtajaksi valittiin lokakuussa 2006 Nikolai Zajats. Sortavalan piiriin kuuluu kuusi kuntaa. Sortavalan piirin johtajaksi valittiin lokakuussa 2006 Vladimir Kuznetsov.
Nähtävyydet.
Sortavalan satamaa, taustalla Vakkosalmen silta.


Merimiesperinne.
Merimiesperinteet ovat merenkulun yhteydessä muodostuneita perinteisiä tapoja. Yleisimpiä merimiesperinteitä ovat
Suurin osa vanhoista merimiesperinteistä on jäänyt jo turhaksi nykyteknologian myötä. Meri-VHF on korvannut lippuviittomat ja GPS on tullut perinteisen navigoinnin apuvälineeksi. Merkkilippuja käytetään korkeintaan muodollisesti.
Suurin osa merimiesperinteistä kuitenkin elää vahvasti kulttuurina, jota sen harrastajat vaalivat. Toisaalta on monia yksityisiä yhdistyksiä, mutta myöskään merivoimien merkitystä ei pidä aliarvioida.


Pleissaus.
Pleissaus (myös spleissaus tai pujonta) on köyden tai vaijerin säikeiden punomista itsensä tai muiden köysien kanssa siten, että muodostuu kestävä ja pitävä yhteys, joka paksuntaa köyttä vain vähän. Pleissauksen ero solmuun on, että pleissaus ei ole helposti avattavissa, mutta köysi kulkee rissojen yms. läpi paremmin kuin solmittu liitos ja pleissaus heikentää köyttä merkittävästi vähemmän kuin solmiminen.
Merimiesperinteessä purjelaivojen aikana kaikki kiinteät liitokset tehtiin pleissaamalla ja solmuja käytettiin vain köysien väliaikaiseen kiinnittämiseen.
Tyypit.
Yleisimpiä pleissaustyyppejä ovat köyden jatkaminen (tai köyden päiden punominen yhteen), silmukkapleissi (luonnollisen silmukan teko köyden päähän) ja kruunupleissi (köyden avoimen pään päättely luonnollisesti).
Pleissauksen teko.
Kierretyssä, yleensä kolmisäikeisessä, köydessä avataan köyden säikeitä päästä n. 6 kierrosta ja pujotaan säikeet toisen köyden säikeiden väliin. Vaijeri pleissataan vastaavalla tavalla. Mikäli köydessä tai vaijerissa on ydin, menetelmä on monimutkaisempi. Köyttä pleissattaessa säikeitä voidaan ohentaa 3-4 pujotuksen jälkeen, jolloin tulos on kauniimpi ja päättyy sulavasti.
Punottujen ytimettömien köysien pleissaminen on helppoa, köysi voidaan vain työntää riittävän pitkältä matkalta (10-20 kertaa köyden paksuus) köyden muodostaman putken sisälle ja varmistaa liitos ompelemalla.
Punottujen ytimellisten köysien pleissaus riippuu köyden rakenteesta. Jos myös ydin on ontto, putkirakenteinen, kerrokset voidaan pujottaa toistensa sisään ja saada kestävä liitos. Eräillä valmistajilla on tarjoilla suuria muovineuloja heidän köysiensä liittämiseksi. Joidenkin köysien kohdalla tarvitaan erityisiä tekniikkoja.
Työkalut.
Yleisin työkalu on kourumalspiikki (suom. myös pujotuspuikko, eng. marlinspike tai fid), jolla avataan köyden säikeitä ja pujotetaan säikeet säikeiden lomaan. Vaijerien pleissaukseen tarvitaan umpinaista teräksistä malspiikkia. Lisäksi voidaan tarvita purjeneuloja ja lankaa työn päättelyyn rihmaamalla sekä ruuvipenkkiä tai lukkopihtejä vaijerin käsittelyyn.
Harrastuksena.
Harrastuksena pleissaus on mukava ajanviete eikä tule kovin kalliiksi. Etenkin pleissattujen koristeköysien käyttö kodin sisustuksessa, avaimenperissä tai muissa tarkoituksissa luo pleissaajasta arvovaltaisen vaikutelman.


Liechtenstein.
Liechtensteinin ruhtinaskunta on pieni ruhtinaskunta Alpeilla Sveitsin ja Itävallan välissä. Liechtensteinin pinta-ala on 160 neliökilometriä ja väkiluku noin 37 000. Sekä alan että väestön mukaan maa on Euroopan neljänneksi pienin valtio. Alue on ollut vuosisatojen aikana eri ruhtinassukujen hallussa, ja ajoittain Saksan, Itävallan, Preussin, Ranskan, Venäjän ja Ruotsin miehittämä. Liechtensteinin nykyinen ruhtinas on Hans Adam II, joka on hallinnut vuodesta 1989, ja pää­ministeri on Klaus Tschütscher (vuodesta 2009). Perustuslaillisessa monarkiassa on laaja kunnallinen itsehallinto. Maatalous on ollut tärkeää ja alue tuottaa etenkin maitotuotteita, mutta teollisuus ja pankkisektori ovat viime vuosikymmeninä kasvattaneet osuuttaan kansantuotteesta voimakkaasti. Urheilussa menestystä on tullut lähinnä talvilajeissa.
Maantiede.
Reinin laaksoa Liechtensteinin ja Sveitsin rajalla.
Liechtensteinin ruhtinaskunta sijaitsee Alppien vuoristossa Keski-Euroopassa Sveitsin ja Itävallan välissä. Maa on 160 km²:n kokoinen. Rajalinjaa maalla on yhteensä 76 km, ja siitä 34,9 on Itävallan ja 41,1 Sveitsin kanssa. Liechtenstein ja Uzbekistan ovat maailman ainoat sisämaavaltioista, joiden kaikki rajanaapuritkin ovat sisämaan valtioita. Suurin osa maasta on vuoristoista, mutta Reinin laakson alueella maan länsiosassa on myös tasaista maastoa. Maan korkein kohta on 2 599 metrin korkeuteen merenpinnasta kohoava Vorder-Grauspitz.
Liechtensteinin ilmasto on sen korkeuden huomioon ottaen melko lämmin, mikä johtuu pitkälti lämpimistä föhntuulista. Kylmintä on tammikuussa, jolloin pakkasta on keskimäärin -4,5 °C. Lämpimintä on heinäkuussa, jolloin lämpötila kohoaa keskimäärin 19,9 °C. Sadetta tulee vuosittain keskimäärin 105 senttiä.
Maan kasvi- ja eläinlajisto vaihtelee voimakkaasti maaston korkeuden mukaan. Föhntuulen ansiosta Liechtensteinin alueella esiintyy joitakin kämmekkäkasveja. Korkeammalla kasvavat muunmuassa alppiruusu ja alppitähti eli edelweiss. Yleisimpiä puita alueella ovat esimerkiksi vaahterat, pyökit ja lepät. Kotoperäisiin nisäkäslajeihin kuuluvat esimerkiksi kettu, kauris, euroopanmajava, mäyrä ja gemssi. Eri lintulajeja maassa tavataan yli 120.
Historia.
Ensimmäinen Liechtensteinin alueelle muodostunut valtiomuodostelma oli Kaarle Suuren kuoleman jälkeen vuonna 814 perustettu Ala-Raetia frankkien alaisuudessa. Vuonna 1342 perustettiin Vaduzin kreivikunta, joka tuli suoraan Saksan keisarikunnan alaisuuteen vuonna 1396. Vuonna 1434 alueeseen liitettiin Schellenberg. Alueella hallitsivat pitkään monet eri suvut, kuten esimerkiksi Monfortit, von Brandisit, van Sulzit ja von Hohenemsit. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana 1618−1648 Liechtensteinin alueen miehittivät ensin Itävallan joukot ja vuonna 1647 Ruotsin joukot. Sodan jälkeen aluetta hallinneet von Hohenemsit ajautuivat talousvaikeuksiin ja he päätyivät myymään vuonna 1699 Schellenbergin ja vuonna 1712 Vaduzin Liechtensteinin suvulle, jotka omistivat jo ennestään suuria maa-alueita muualla.
Keisari Kaarle VI perusti Liechtensteinin ruhtinaskunnan 23. tammikuuta 1719. Hän myös tunnusti samalla Liechtensteinien suvun vallan alueella. Napoleonin sotien aikana alueen miehittivät sekä Ranska että Venäjä. Siitä tuli osa Reinin liittoa ja samalla siitä tuli myös riippumaton valtio. Napoleonin tappion jälkeen vuonna 1815 Liechtensttein liittyi puolestaan vastaperustettuun Saksan liittoon. Saksan liitto hajosi Preussin–Itävallan sodan seurauksena vuonna 1866, ja maan lailliset siteet Saksaan katkesivat. Sodan aikana Itävallan puolella oli taistellut 80 liechtensteinilaista, mutta sodan jälkeen maan asevoimat lakkautettiin. Liechtenstein pysyi tiiviissä taloudellisissa väleissä Itävaltaan ensimmäiseen maailmansotaan saakka, jossa se pysytteli puolueettomana. Sota päättyi Itävallan tappioon, ja sitä seurasi talousromahdus, joka johti tulliunionin solmimiseen Sveitsin kanssa vuonna 1923 ja Sveitsin valuutan ottamisen käyttöön Liechtensteinissa.
Ruhtinas Franz Josef II muutti vuonna 1938 Vaduziin. Hän oli ensimmäinen Liechtensteinin ruhtinas, joka asui Liechtensteinin alueella. Liechtenstein jatkoi puolueettomuuttaan toisessa maailmansodassa. Maassa oli jonkin verran natsien tukijoita, jotka kannattivat maan liittämistä Saksaan. Saksan hävittyä sodan vuonna 1945 heitä tuomittiin oikeudessa. Maan nykyinen ruhtinas Hans Adam II astui valtaan vuonna 1984 hänen isänsä luovuttua vallasta. Liechtensteinista tuli jäsen vuonna 1991 ja samana vuonna se liittyi myös Euroopan vapaakauppajärjestöön.
Vuonna 1999 ruhtinaan ja parlamentin välit kiristyivät ruhtinaan väittäessä voivansa hajottaa parlamentin. Hän myös uhkasi lähtevänsä maanpakoon. Maassa äänestettiin uudesta perustuslaista maaliskuussa 2003 ja sen mennessä läpi ruhtinas Hans Adam II sai lähes yksinvaltiaan oikeudet. Nykyinen perustuslaki takaa ruhtinaalle muun muassa oikeuden hajottaa parlamentti, nimittää tuomarit ja veto-oikeuden lakiesityksissä. Toisaalta perustuslakiin on myös kirjattu kohta, jossa taataan kansalle oikeus järjestää kansanäänestys monarkian lakkauttamisesta. Vuonna 2004 Hans Adam II luopui virallisista tehtävistään poikansa Aloisin hyväksi, mutta hän piti itsellään edelleen valtion päämiehen aseman.
Politiikka.
Liechtenstein on valtiomuodoltaan perustuslaillinen monarkia, jonka valtionpäämies on perinnöllinen ruhtinas. Ruhtinas Franz Josef II:n kuolemasta 1989 lähtien ruhtinaana on toiminut Hans Adam II. Maassa toimii yksikamarinen parlamentti ("Landtag"), jossa on 25 kansan valitsemaa edustajaa. Ruhtinas nimittää vaalien jälkeen maan pääministerin, joka on yleensä suurimman puolueen puheenjohtaja. Pääministeri (tällä hetkellä Klaus Tschütscher) johtaa puolestaan hallitusta. Pääministerin lisäksi hallituksessa toimii neljä ministeriä. Lakialoitteita voivat tehdä virallisten edustajien lisäksi mikä tahansa vähintään tuhannen kansalaisen tai vähintään kolmen kunnan ryhmittymä. Landtagin läpiviemistä laeista voidaan myös järjestää kansanäänestys. Lakiesitys menee läpi kun se saa enemmistön Landtagissa ja ruhtinaan allekirjoituksen.
Parlamentin paikoista kilpailee lähinnä kaksi puoluetta, Edistyksellinen kansanpuolue ("Fortschrittliche Bürgerpartei", FBP) ja Isänmaallinen liitto ("Vaterländische Union", VU). Viimeisimmät vaalit pidettiin 8. helmikuuta 2009 ja seuraavat pidetään helmikuussa 2013. Vuoden 2009 vaaleissa suurin puolue oli Isänmaallinen liitto 47,6% osuudella ja Edistyksellinen kansanpuolueen osuus oli 43,5% äänistä. Vapaa lista ("Die Freie Liste") sai lisäksi 8,9% äänistä.
Liechtensteinilla ei ole vuoden 1868 jälkeen ollut omia asevoimia, mutta hätätilanteessa kaikki palvelukseen sopivat miehet 60-ikävuoteen saakka voidaan kutsua asepalvelukseen. Liechtensteinin perustuslaki kieltää säännölliset sotavoimat. Järjestystä pitää yllä kansallinen poliisilaitos. Maa kuuluu ETYJiin.
Liechtensteinin ulkopolitiikka on pääosin Sveitsin johtamaa. Maalla on omat suurlähetystöt ainoastaan Berliinissä, Bernissä, Brysselissä, Genevessä, New Yorkissa (YK), Strasbourgissa, Washingtonissa sekä Wienissä.
Parlamenttirakennus ("Regierungsgebäude") valmistui 1905 ja on maapäivien ja hallituksen sijaintipaikka. Rakennus on historiallinen nähtävyys, Ruhtinasperhe asui vuoteen 1938 saakka Määrin Valticessa ja Itävallan Wienissä.
Osat.
Liechtensteinin ruhtinaskunnan jaetaan kahteen osaan, Vaduziin eli "Oberlandiin" ("Ylämaa") ja Schellenbergiin eli "Unterlandiin" ("Alamaa"). Kyseiset alueet on edelleen jaettu itsehallintoisiin kuntiin, joita maassa on 11. Kuntalaiset äänestävät kunnallishallinnon ja kunnanjohtajan. Kunta voi enemmistöpäätöksellä jopa erota liittovaltiosta, vähintään kolme kuntaa voi yhdessä muuttaa lakeja ja neljä kuntaa voi vaatia muutosta perustuslakiin.
Vaduzin alueella asui 23 315 ja Schellenbergin alueella 12 834 ihmistä vuonna 2010.
Talous.
Liechtenstein on kehittynyt 40 vuodessa maatalousvaltaisesta valtiosta yhdeksi maailman teollistuneimmista maista. Vuonna 2009 maan bruttokansantuotteesta enää 8 % tuli maataloudesta, 37 % teollisuudesta ja 55 % palveluista.
Liechtensteinin pinta-alasta 22 % on viljelysmaana, kun mukaan ei lasketa alppiniittyjä. 45 % maatalouden tuotannosta tulee maitotaloudesta. Maan noin 60 maitotilaa tuottivat vuonna 2010 yhteensä 14 miljoonaa kiloa maitoa.
Liechtenstein tunnetaan maailmalla veroparatiisina. Pienestä koostaan huolimatta sen on onnistunut kehittyä vauraaksi, teollistuneeksi vapaan markkinatalouden maaksi. Teollisuus tuottaa suurimman osan maan bruttokansantuotteesta. Liechtenstein on muun muassa erikoistuneiden hammaslääketieteen laitteiden johtava tuottaja maailmassa. Teollisuustuotteet tuotetaan miltei yksinomaan vientiin. Teollisuuden ohella myös finanssisektori on pankkisalaisuuden ansiosta merkittävä. Muut maat ja erityisesti Saksa ovat painostaneet Liechtensteiniä kehittämään pankki- ja verojärjestelmän läpinäkyvyyttä.
Ruhtinaskunnalla on Sveitsin kanssa tulli- ja rahaliitto, joten maan valuuttana toimii Sveitsin frangi. Maa on ollut jäsen vuodesta 1995 lähtien. Omien postimerkkien myynti tuottaa Liechtensteinille 15 % kansantulosta. Liechtenstein on myös suosittu matkailumaa. Vuonna 2006 maassa kävi 56 200 ulkomaalaista matkailijaa.
Liechtenstein on hyvin riippuvainen tuontienergiasta, oma energiantuotanto kattaa vain 9 % kulutuksesta.
Liechtensteinissa on 9 km rautatietä ja 380 km maantietä. Rautatietä hallinnoi Itävallan valtionrautatiet, ja rataosuuden varrella on neljä seisaketta. Linja-autoverkosto on kattava ja edullinen. Maassa ei ole omia lentoasemia, lähimmät lentoasemat ovat Zürichin-Kloten 115 km ja Altenrhein 50 km päässä Sveitsin puolella sekä Friedrichshafen 85 km päässä Saksassa.
Väestö.
Heinäkuussa 2012 Liechtensteinissa arvioitiin olevan 36 713 asukasta. Vuoden 2000 väestönlaskennan mukaan 65,6 % maan asukkaista kuului kantaväestöön 34,4 % kuuluessa muihin etnisiin ryhmiin. 76,2 % liechtensteinilaisista on katolilaisia ja 7 % protestantteja. 6,2 % kuului muihin uskontoryhmiin ja 10,2%:n uskoa ei tiedetä. Kuolinajan ennuste on maassa 81,5 vuotta. Lapsiluvun odote oli vuoden 2012 arvion mukaan 1,69 lasta naista kohden. Virallinen kieli on saksa, maassa puhutaan myös alemannin murretta.
Opiskelu valtion ylläpitämissä kouluissa on ilmaista. Niiden lisäksi on kaksi yksityiskoulua sekä erityiskoulu vammaisille lapsille. Korkea-asteen oppilaitoksia on kolme: Liechtensteinin yliopisto, Liechtensteinin ruhtinaskunnan yksityinen yliopisto ja Liechtenstein-instituutti. Näistä yksityinen yliopisto keskisttyy lääke- ja oikeustieteen jatko-opintoihin. Vuonna 1986 perustetussa Liechtenstein-instituutissa tutkitaan ja opetetaan valtion sisäisiin asioihin liittyviä aineita kuten kotimaan historiaa, talous- ja valtiotiedettä. Suuri osa liechtensteinilaisista nuorista hakeutuu kuitenkin opiskelemaan ulkomaille, etenkin Sveitsiin ja Saksaan.
Kulttuuri.
Liechtensteinin kulttuurinen keskus on pääkaupunki Vaduz. Siellä sijaitsevat kansallismuseo sekä monet taidegalleriat. Liechtensteinissa on paljon kulttuuriaktiviteettejä, ja ihmiset ovat niissä aktiivisesti mukana. Kuorolaulussa maalla on pitkät perinteet; maaseudulla on tyypillisesti torvisoittokuntia ja kuoroja, ja Vaduzin ja Balzersin kaupungeissa toimivat arvostetut operettiseurueet. Vanhoihin käsityöperinteisiin ovat kuuluneet tynnyrien ja puukenkien sekä koristeellisten haravien veistäminen. Monet kansantarinat ovat peräisin noitavainojen ajalta 1600-luvulta.
Vuonna 2000 Liechtensteiniin avattiin nykytaiteen museo.
Liechtensteinissa on painettu omia postimerkkejä vuodesta 1912. Ne ovat kuuluisia kauneudestaan, ja tuovatkin valtiolle huomattavia tuloja. Monet Liechtensteinin suurimmista taiteilijoista ovat omistautuneet suunnittelemaan näitä maailmankuuluja postimerkkejä. Vaduzissa on toiminut 1930-luvulta asti postimerkkimuseo, joka on nykyisin osa Kansallismuseota.
Schaanissa sijaitsee maailmankuulu teatteri ’’Theater am Kirchplatz’’. Siellä esitetään draaman lisäksi pantomiimia, lastenteatteria, nukketeatteria ja elokuvia.
Vaduzissa sijaitsee kuuluisa musiikkikoulu, joka on samassa rakennuksessa, missä Liechtensteinin ehkä kuuluisin säveltäjä Josef Gabriel Rheinberger syntyi.
Liechtensteinissa on monia vanhoja linnoja, kuten Vaduzin linna, Gutenbergin linna Balzersissa sekä Schellenbergin linnan rauniot.
Liechtensteinin jalkapallomaajoukkue ei ole koskaan selviytynyt maailman- tai Euroopan-mestaruuskilpailujen lopputurnaukseen. FIFA:n rankingissa toukokuussa 2012 se oli sijalla 128.
Liechtenstein on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1936. Sillä on yleensä talviolympialaisissa 5–10 urheilijan joukkue, kesäkisoissa vain muutamia urheiljoita. Entien mitaleita on saanut alppihiihtäjä Hanni Wenzel: kaksi kultaa, hopean ja pronssin.


Liechtensteinin lippu.
Liechtensteinin lippu on Liechtensteinin kansallistunnus vaakunan ja kansallislaulun ohella. Siinä on ruhtinaskunnan kansalliset värit punainen ja sininen samankokoisina vaakasuuntaisina raitoina, sininen ylhäällä. Sinisen raidan vasemmassa reunassa on kultainen ruhtinaan kruunu. Sininen väri kuvaa kirkasta taivasta ja punainen kotilieden hiillosta. Kultainen kruunu kuvaa ruhtinassuvun ja kansan yhteyttä. Lipun mittasuhteet ovat 3:5. Kruunu lisättiin vuonna 1937 sen jälkeen, kun Liechtensteinin lippu oli vuonna 1936 Berliinin olympialaisissa sekoittunut identtiseen Haitin lippuun. Kruunun ulkomuotoa muutettiin hiukan vuonna 1982.


Liechtensteinin vaakuna.
Liechtensteinin vaakuna on Liechtensteinin tunnus lipun ja kansallislaulun ohella. Se on samalla myös ruhtinashuoneen tunnus. Sitä kaytetään paitsi virallisissa yhteyksissä, myös postimerkeissä ja muussa sellaisessa. Oikeus vaakunan käyttöön on ainoastaan ruhtinashuoneen jäsenillä ja valtion virkamiehillä. Hallitus voi myös antaa yksityisille henkilöille ja yrityksille oikeuden käyttää vaakunaa, jos se hyödyttää myös valtiota.


Mont Pelée.
Mont Pelée (,) on aktiivinen tulivuori Martiniquen (Ranskan merentakainen departementti Länsi-Intiassa) saaren pohjoiskärjessä Karibianmerellä. Sammuneeksi luultu Mont Pelée purkautui 8. toukokuuta 1902 ("katso Mont Peléen tulivuorenpurkaus 1902") tuhoten Saint-Pierren kaupungin, noin 6 kilometriä vuorenhuipusta etelään.
Saint Pierre oli tuolloin saaren pääkaupunki, asukasluvultaan noin 25 000, jota kasvattivat 25. huhtikuuta alkaneiden pienempien tulivuorenpurkauksien mutavyöryjä ja pieniä räjähdyksiä paenneet pakolaiset. 8. toukokuuta noin 30 000 ihmistä sai tulivuorenpurkauksessa surmansa muutaman minuutin sisällä purkauksen alkamisesta. Ainoastaan kaksi pelastui: kaupunginvankilan maanalaisessa kuolemansellissä ollut kuolemaantuomittu vanki (armahdettiin myöhemmin), sekä mies joka asui kaupungin laidalla. Kuolleiden joukossa oli useita kaupungin satamaan ankkuroituneiden laivojen matkustajia ja miehistön jäseniä.
26. huhtikuuta kadonneen "Roraima"-laivan uskotaan uponneen jonkin pääpurkausta edeltäneen purkauksen tuhkapilven uhrina.
Mont Pelée jatkoi hävitystyötään pitkälle vuoteen 1903 asti. 3. elokuuta 1902 noin 2 000 ihmisen uskotaan kuolleen laavavirran iskiessä Morne Rouge'n kylään.
Mont Pelée on nykyään tulivuorentutkijoiden ja geofyysikkojen jatkuvan tarkkailun kohde.


Martinique.
Martinique on Ranskan merentakainen departementti ja hallintoalue ("département d'outre-mer", DOM) Länsi-Intiassa Karibianmerellä. Se on Pienten Antillien saari ja sen pinta-ala on noin 1 128 km² neliökilometriä ja asukasluku 397 728 (vuonna 2006). Rantaviivaa on 350 kilometriä. Pääkaupunki on Fort-de-France. Koska Martinique kuuluu Ranskaan, se on myös osa Euroopan unionia ja euroaluetta.
Martinique on kuuluisa kirjailijoistaan ja 1980-luvulla kehittyneestä zouk-musiikista. Vientituotteita ovat muun muassa rommi, sokeri ja ananas.
Historia.
Ennen eurooppalaisten tuloa Martiniquella asuivat arawakit, ja myöhemmin saarelle tulivat karibit, jotka kutsuivat saarta nimellä "Madinina". Kristoffer Kolumbus oli ensimmäinen saaren havainnut eurooppalainen. Hän löysi saaren vuonna 1493, mutta rantautui saarelle vasta vuonna 1502. Kolumbus antoi saarelle nimen Martinique. Ensimmäiset eurooppalaiset siirtolaiset olivat Pierre Belain d’Esnambucin johtama ranskalaisten ryhmä, joka tuli saarelle vuonna 1635. Siirtolaiset perustivat saaren luoteisosaan pienen linnoituksen ja asutuksen, josta kehittyi sittemmin pääkaupunkina toiminut Saint-Pierre. Seuraavana vuonna Ranskan kuningas Ludvig XIII laillisti orjuuden Ranskan Länsi-Intiassa. Orjatyövoiman avulla ranskalaiset vahvistivat saaresta otettaan, ja vuonna 1649 he perustivat Fort-de-Francen linnoituksen saaren eteläosaan. Siirtolaiset ajautuivat pian yhteenottoihin karibien kanssa, kun metsää hakattiin sokeriruokopeltoja varten, ja syttyneen sodan seurauksena karibeja kuoli ja jäljelle jääneet siirrettiin vuonna 1660 saarelta pois. Martinique herätti kiinnostusta myös brittien parissa, ja he miehittivät saarta Napoleonin sotien aikana vuosina 1794–1815. Miehityksen aikana saaren talous kukoisti, kun sokeria myytiin Ranskan sijasta brittien markkinoille. Miehityksen takia saari säästyi myös Ranskan vallankumouksen aiheuttamalta hävitykseltä. Kun britit palauttivat saaren Ranskalle vuonna 1815, maan olot olivat jo rauhoittuneet.
St-Pierreä Mount Peléen purkauksen jälkeen vuonna 1902.
1800-luvulla sokerin hinta alkoi laskea sen liiallisen tuotannon ja sokerijuurikkaan markkinoille tulon vuoksi, minkä seurauksena saaren poliittista elämää hallinneet suurmaanomistajat menettivät poliittista valtaansa ja orjuutta vastustanut Viktor Schoelcherin johtama liike sai puolestaan lisää valtaa. Paljolti Schoelcherin vaikutuksesta orjuus lopetettiin Ranskan Länsi-Intiassa vuonna 1848, ja häntä pidetäänkin paikallisena kansallissankarina. Vuonna 1902 Martinique koki Karibian historian pahimpiin lukeutuneen luonnonkatastrofin, kun Saint-Pierre kaupunki tuhoutui Mont Peléen purkauksessa. Surmansa sai noin 30 000 henkeä, ja sen jälkeen pääkaupungiksi tuli Fort-de-France. Vuonna 1946 Martiniquesta tuli Ranskan merentakainen departementti, ja vuonna 1974 sen hallintoa samankaltaistettiin tavallisten departementtien kanssa. 1970-luvun lopulla alkoi työpaikkojen vähäisyydestä johtunut suurimittainen muutto Ranskan mannermaalle. Vuonna 2007 saarelle osui hurrikaani Dean, joka tuhosi saaren banaanisadon lähes kokonaan. Taloudelliset tappiot olivat noin 240 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria, minkä lisäksi kaksi ihmistä kuoli. Martiniquella ja muilla Ranskan Karibian saarilla oli vuonna 2009 suuria työttömyydestä johtuneita mellakoita, joiden takia on sovittu alueelle annettavasta suuremmasta taloudellisesta tuesta.
Politiikka.
Martiniquen nykyinen prefekti on Lauren Prévost, joka astui virkaansa vuonna 2011. Prefektin nimittää Ranskan presidentti viiden vuoden ajaksi, ja valinnassa neuvoa antaa sisäasiainministeriö. Saaren hallintoelimet ovat yksikamariset yleisneuvosto ja alueneuvosto. Yleisneuvostossa on 45 jäsentä ja alueneuvostossa on 41. Molempien jäsenet valitaan yleisillä vaaleilla kuusivuotiskausien ajaksi. Ranskan senaattiin Martginiquelta valitaan kaksi jäsentä ja kansalliskokoukseen neljä. Alueneuvoston johdossa on Serge Letchimy ja yleisneuvostoa johtaa Josette Manin. Hallinnollisesti Martinique muodostuu 4 arrondissementistä, 45 kantonista ja 34 kunnasta. Martiniquella on ollut nationalistista liikehdintää, mutta Ranskan taloudellisen tuen menettämisen pelossa nationalistien kannatus ei ole ollut kovin suurta. Saaren suuremmasta autonomiasta järjestettiin kansanäänestys vuonna 2010, ja siinä 80 % äänestäneistä vastusti autonomian lisäämistä.
Maantiede.
Martiniquen pinta-ala on yhteensä 1 128 km². Saari on noin 80 km pitkä ja noin 35 km leveä. Se on Ranskan merentakaisista alueista pienimpiä. Pinnanmuodoltaan saari koostuu kolmesta massiivista. Saaren korkein vuori on tulivuori Mont Pelée, joka kohoaa 1 397 metrin korkeuteen. Saaren keskustassa on Carbetvuoristo, jonka korkein kohta on 1 195 metriin kohoava Piton Lacroix. Saaren eteläosassa on lisäksi 504 metrin korkuinen Mont Vauclin. Saaren jokia ovat etelässä Mont Vauclinilta alkunsa saavat Salée ja Pilote, keskiosissa Carbetvuoristosta virtaavat Lorrain, Galion, Capot ja Lézarde. Myös pohjoisosissa on jokia, mutta ne ovat hyvin pieniä. Saaren pohjoinen rannikko on jyrkkää kalliota, joka loivenee etelään mentäessä. Saaren kaksi suurta lahtea ovat Fort-de-France ja Marin. Martiniquen ilmasto vaihtelee kausittain vain vähän. Keskimääräinen lämpötila on 26 °C, ja keskimääräiset alimmat lämpötilat ovat 20–22 °C ja korkeimmat 30–32 °C. Keskimäärin 300 päivänä vuodessa luoteesta puhaltavat pasaatituulet viilentävät ilmastoa jonkin verran. Etelästä tulevat lämpimät ja kosteat tuulet tuovat ajoittain mukanaan hurrikaaneja. Sadetta tulee alueen pinnanmuodoista riippuen vuosittain 1 000–10 000 millimetriä.
Luonto.
Martinique voidaan jakaa neljään kasvillisuusalueeseen, jotka ovat rannikko, alamaa, entinen metsävyöhyke ja ylimmät vuorten rinteet. Rannikolla on suuria mangroverämeitä, joista suurin sijaitsee Fort-de-Francen lahdella. Alamaan kasvillisuusvyöhyke ulottuu rannikolta noin 460 metrin korkeuteen. Sen kasvillisuuteen kuuluvat esimerkiksi erilaiset orkideat, saniaiset ja puista esimerkiksi mahonki. Alamaan yläpuolisilla alueilla on entinen metsävyöhyke, jossa kasvaa edelleen paikoittain suuria puita. 900 metristä ylöspäin kasvillisuus on harvaa muutamia metsiköitä lukuun ottamatta. Metsät kattavat saaren pinta-alasta yhteensä noin neljänneksen. Eläimiä saarella on vain vähän. Käärmeitä yritettiin epäonnistuneesti tuhota saarelta tuomalla sinne mungoja. Käärmeiden sijasta ne hävittivät paikallisia lintulajeja, joista osa hävisi kokonaan.
Talous.
Martiniquen talous perustuu muiden Karibianmeren alueiden tavoin muutamalle maataloustuotteelle sekä matkailulle. Saari on myös hyvin riippuvainen Ranskan tuesta. Martiniquen elintaso kuuluu kuitenkin Karibian korkeimpiin. Maatalous tuotti vuoden 1997 arvion mukaan 6 % bruttokansantuotteesta; teollisuus tuotti 11 % ja palvelut 83 %. Vuoden 2003 arvion mukaan Martiniquen bruttokansantuote oli 6,117 miljardia Yhdysvaltain dollaria, mikä teki henkilöä kohden 14 400 dollaria. Paikallisen teollisuuden tuotteita ovat esimerkiksi kala- ja hedelmäsäilykkeet sekä virvoitusjuomat. Taloudellista tukea on pyritty ohjaamaan myös esimerkiksi jahtien ja urheiluveneiden rakentamiseen. Ennen tärkeän sokeriruo'on tuotanto on vähentynyt, ja sitä käytetään nykyisin pääasiassa rommin tuotantoon. Banaanin tuotanto on sitä vastoin lisääntynyt, ja sitä viedään eniten Ranskan mannermaalle. Suurin osa esimerkiksi lihasta ja vihanneksista joudutaan tuomaan muualta. Matkailu työllistää noin 11 000 henkilöä, ja se on ohittanut tärkeysjärjestyksessä maatalouden. Turisteja tulee etenkin risteilyaluksilla pääasiassa Ranskasta, Kanadasta ja Yhdysvalloista. Martinique on Karibian suosituimpia turistikohteita.
Liikenne.
Martiniquelta on säännölliset meri- ja lentoyhteydet Ranskaan ja Pohjois-Amerikkaan. Pääsatama sijaitsee Fort-de-Francessa. Myös La Trinitessä ja Le Marinissa on satamat. Fort-de-Francesta itään Lamentinissa sijaitsee Martinique Aimé Césaire kansainvälinen lentoasema. Sisäitä liikennettä hoitavat paikalliset bussiyhtiöt ja pienet matkustajalaivat.Tieverkkoa oli vuonna 2000 yhteensä 2 105 kilometriä.
Väestöjakauma.
Martiniquen väestö on taustaltaan sekalaista, ja eri etniset ryhmät ovat sekoittuneet voimakkaasti. Eurooppalaiset siirtolaiset olivat pääasiassa peräisin Normandiasta, Bretagnesta, Pariisista ja muista Ranskan osista. Ensimmäisten eurooppalaisten siirtolaisten jälkeen tuotiin orjia Afrikasta, ja heidän jälkeensä on tullut pieniä määriä siirtolaisia esimerkiksi Intiasta, Syyriasta ja Libanonista. Nykyisin siirtolaisia tulee muista Karibian osista, esimerkiksi Dominicalta ja Haitilta. Monet heistä ovat saarella laittomasti. julkaiseman The World Factbookin mukaan väestöstä 90 % on taustaltaan afrikkalaista alkuperää tai afrikkalaisten, valkoisten ja intialaisten sekoituksia. Valkoisia on väestöstä 5 %, ja loput koostuvat pääasiassa itäaasialaisista ja kiinalaisista. Varhaisista siirtolaisista polveutuvasta valkoisesta väestöstä käytetään nimitystä "békés". Ranskan mannermaalta hiljattain muuttaneita kutsutaan nimellä "metros". Katolisten osuus Martiniquen väestöstä oli vuoden 1997 arvion mukaan 85 %. Protestantteja oli 10,5 %, muslimeja 0,5 % ja hinduja 0,5 %. Martiniquen virallinen kieli on ranska, jonka lisäksi saarella puhutaan martiniquen kreolia. Kreoliin on sekoittunut muun muassa ranskaa, englantia ja afrikkalaisia kieliä. Vähemmän puhuttuihin kieliin kuuluvat esimerkiksi vietnam, arabia ja kiina.
Kansalliset symbolit.
Martiniquen epävirallinen lempinimi on "Ile aux Fleurs" eli kukkien saari. Toinen saaresta käytetty nimitys on "Pays des Revenants", jolla viitataan paikkaan, jonne palataan mielellään. Myös puista "gommier"-nimellä tunnettua kalastusvenettä ja "bakoua"-hattua pidetään saaren symboleina. Saaren maskotti on kolibri. Saarella on epävirallinen lippu, joka juontaa juurensa 1700-luvulla ranskalaisten kauppalaivojen käyttämään lippuun. Lipussa kuvattu käärme on keihäskäärmeen sukulainen "Bothrops lanceolatu", paikallisella nimellään "fer-de-lance". Virallisissa yhteyksissä käytetään epävirallisen lipun sijasta Ranskan lippua.
Kirjallisuus.
Orjuuden aikana ja sen jälkeen Martiniquelle kehittyi rikas ja omaperäinen suullinen tarinaperinne. Paras esimerkki siitä ovat kansansadut, jotka kertovat ovelasta kanista ("compère lapin"). 1930-luvulla syntyi kirjallisuuteen ja filosofiaan keskittynyt Négritude-aate, jonka tärkeimpiä vaikuttajia oli Martiniquella syntynyt Aimé Césaire. Aatteen taustalla oli mustien sosiaalisen tilanteen ja kulttuurin edistäminen sekä yhteyksien luominen afrikkalaisiin tapoihin. Césairen tapaan kirjoitti myös Edouard Glissant. Muita martiniquelaisia kirjailijoita ovat esimerkiksi Frantz Fanon, Patrick Chamoiseau ja Raphaël Confiant.
Uskonto.
Ranskalaisen vaikutuksen takia katolisuus on saaren tärkein uskonto, vaikkakin saarella on myös muita ryhmiä, kuten adventistit. Kristinuskon rinnalla on säilynyt "quimbois"-nimellä tunnettu uskomusjärjestelmä. Siihen kuuluu muun muassa henkiparantaminen ja yrttien käyttö. Intialaisten siirtolaisten hindulaisuus on säilynyt saarella 1800-luvun muodossaan. Kuitenkin monet hindulaisuutta ja quimboisia harjoittavat kokevat itsensä ensisijaisesti katolisiksi. Martiniquelle on lisäksi jossain määrin levinnyt Jamaikalta alkunsa saanut rastafari-liike.
Musiikki.
Beguine on Martiniquella kehittynyt tanssimusiikki, joka sai alkunsa 1930-luvulla. Sittemmin siitä kehittyi tunnetumpi zouk. Zoukin tekivät tunnetuksi Martiniquen ulkopuolella yhtyeet, kuten Kassav ja Compagnie Créole, ja se on paljolti korvannut käytössä beguinen. "Gwo-ka" on paikallinen omalaatuinen rummutustyyli.


Rytmi.
Musiikillisen rytmin on määritellyt "J. Combarieu" lyhyesti: " Rytmi syntyy siitä, että sävelteoksen esittämiseen tarvittava aika järjestelmällisesti jakaantuu korvalle tajuttavalla lailla."
Ilmari Krohn kuvailee, että "säveltaiteessa rytmi tarkoittaa sävelteosten osien, - niin laajempien kuin pienempienkin - suhtautumista siihen kokonaisuuteen, johon ne lähinnä kuuluvat."
Tempo.
Tempo määrittää kappaleen nopeuden. Kappaleen esitystempo merkitään tavallisesti nuotteihin käyttämällä vakiintuneita italialaisperäisiä ilmaisuja.
Kirjallisuus.
Ilmari Krohn, Musiikin teorian oppijakso, osa I: Rytmioppi, WSOY 1958


Oben am jungen Rhein.
Oben am jungen Rhein on Liechtensteinin kansallislaulu. Sen sanat on kirjoittanut vanhan perinteisen runon pohjalta saksalainen pappi Jakob Jauch, joka piti Balzersissa aamumessuja 1852–1856. Melodiana käytetään H. Careyn sävelmää, joka on käytössä myös Ison-Britannian kansallislaulun "God Save the Queen"in melodiana.
Sanoitus sisälsi alun perin viisi säkeistöä, mutta Liechtensteinin parlamentti muokkasi ja lyhensi kappaletta 1963. Laulun "saksalaisesta Reinistä" tuli "nuori Rein" ja "saksalaisesta isänmaasta" "kallis isänmaa".
Vanhastaan on ollut tapana, että viimeisen säkeistön sanojen "Hoch leb' der Fürst vom Land" kohdalla oikea käsi kohotetaan tervehdykseksi ruhtinaalle. Koska tämä ele muistuttaa monien mielestä liikaa Hitler-tervehdystä, noudatetaan tapaa nykyään enää harvoin.
"Hoch leb der Fürst vom Land"
"Hoch leb der Fürst vom Land"


Luettelo Liechtensteinin ruhtinaista.
1 Johann Nepomuk Karl: 1732–1745 setänsä Josef Wenzel toimi holhoojahallitsijana, kunnes ruhtinas täytti 21 vuotta.


Pierre-Auguste Renoir.
Pierre-Auguste Renoir (25. helmikuuta 1841, Limoges, Ranska – 3. joulukuuta 1919, Cagnes, Ranska) oli ranskalainen taidemaalari ja yksi impressionistisen tyylin luojista.
Pierre-Auguste Renoir syntyi työläisperheeseen. Lapsena hän työskenteli posliinitehtaassa, missä hänen piirustustaitonsa huomattiin, ja hän päätyi maalaamaan posliinia. Hän maalasi myös viuhkoja sekä teki maalauksia lähetyssaarnaajille ennen kuin aloitti taidekoulun. Noina vuosina hän vieraili usein Louvressa perehtyäkseen ranskalaiseen maalaustaiteeseen.
Vuonna 1862 hän tutustui samassa Gleyren ateljeessa työskenteleviin Monet'een, Sisley'hin ja Bazilleen. Tuolloin 1860-luvulla hän oli erityisen läheisissä väleissä Claude Monet'n kanssa.
1860-luvun loppupuolella, pakkomielteisesti valoa ja vettä maalatessaan, Renoir ja Monet havaitsivat, että varjojen väri ei ole ruskea tai musta, vaan niitä ympäröivistä kohteista heijastuva väri.
1870-luvun loppupuolella Renoir alkoi siirtyä maisemamaalauksesta enemmän henkilökuviin, joista tuli hänelle ominaisin aihe. Hän on maalannut impressionistisen tyylin edustajista eniten ihmisiä: kaupunkilaista huvielämää, naisten muotokuvia ja reheviä alastonkuvia.
Taloudelliset huolet olivat lopullisesti takanapäin 1881, kun taidekauppias Paul Durand-Ruel tarjoutui ostamaan häneltä säännöllisesti maalauksia.
Vuosisadan alussa Renoiria alkoi vaivata reumatismi, ja hän lähti Pariisista viettääkseen lopun elämäänsä lämpimässä Etelä-Ranskassa, Cagnes-sur-Merissa. Hän jatkoi siellä maalaamista ja aivan viimeisinä vuosina harjoitti myös kuvanveistoa. Tuotteliaana maalarina Renoir teki useita tuhansia maalauksia.
Renoirin maalaustyylin lämminhenkinen aistillisuus tekivät hänen töistään taidehistorian tunnetuimpien ja jäljitellyimpien joukkoon kuuluvia. Yksi tunnetuimmista impressionistisista teoksista on Renoirin "Le Bal au Moulin de la Galett" ("Tanssit Moulin de la Galettissa") vuodelta 1876, joka kuvaa hänen asuntonsa lähellä Butte Montmartressa sijaitsevaa, ihmisiä täynnä olevaa ulkoilmatanssipuutarhaa.
Maineikas elokuvaohjaaja Jean Renoir (1894 - 1979) on yksi hänen pojistaan.


Liechtenstein (suku).
Liechtensteinin ruhtinassuku on yksi Euroopan vanhimmista aatelissuvuista. Nykyisin suku hallitsee Liechtensteinin ruhtinaskuntaa.
Ensimmäinen maininta nimestä Liechtenstein on vuodelta 1136. Sen ensimmäinen kantaja oli "Hugo von Liechtenstein". Hän oli ottanut nimen Liechtensteinin linnalta, joka sijaitsi Wienin eteläpuolella.
Liechtensteinin suku omisti alueita sukulinnansa läheisyydessä Ala-Itävallan koillisrajalla. Keskeytymätön Liechtensteinin dynastia alkoi, kun "Heinrich I von Liechtenstein" (k. n. 1265) otti Etelä-Määrissä sijaitsevan Nikolsburgin herruuden itselleen. Teolla oli suuri poliittinen merkitys, sillä suku sai näin haltuunsa myös Wenzelin kruunun omistukset alueelta.
Alueiden hallinnan merkitys tuli osoitetuksi ensi kerran vuonna 1394, kun "Johann I von Liechtenstein", joka oli toiminut yli 30 vuotta Habsburgin herttuan Albrecht III:n hovissa kotiopettajana ja hoitanut valtion asioita herttuan etua ajatellen, joutui Habsburgien voimapoliittisten tekojen uhriksi ja poistui suosiosta. Suku joutui luovuttamaan pois osan Liechtensteinien omistuksista, erityisesti Tonavan eteläpuolisista alueista. Seuraavina vuosikymmeninä suku ponnisteli saadakseen alueensa takaisin Ala-Itävallassa, uusien alueiden hankkimisen ohessa. Alueita laajennettiin myös Etelä-Määrissä.
1200-luvulla suku jakautui kolmeen haaraan, "Liechtensteineihin", "Rohrauereihin" ja "Petronellereihin". Kaksi viimeksi mainittua haaraa sammui jo seuraavassa sukupolvessa, ja myös suuria omaisuuksia menetettiin.
Suku jakautui uudestaan 1504 "Steureggerin", "Feldsbergerin" ja "Nikolsburgerin" haaroihin. Vain Feldsbergerin haara selvisi pitempään kuin muutaman sukupolven ajan, mutta tällä kertaa tarkkaan harkitut sukulait takasivat, että sammuneiden haarojen omistukset päätyivät jäljelle jääneen haltuun.
1500–1600-lukujen vaihteessa kolme veljestä, "Karl", "Maximilian" ja "Gundaker" aloittivat uuden luvun suvun historiassa; he kääntyivät katolilaisiksi. Karl sai kreivin arvon 1606 ja 1608 perinnöllisen ruhtinaan arvonimen. Hänen veljistään tuli myös ruhtinaita 1623. Veljesten onnistui moninkertaistaa Liechtensteinin suvun omistukset. He kirjoittivat 1606 uuden sukusopimuksen, jonka mukaan vanhimman sukuhaaran esikoispoika saisi oikeuden perinnölliseen arvonimeen ja päämiehen arvoon. Nämä asiat on myös kirjattu ruhtinas huoneen uuteen kruununperimislakiin vuodelta 1993.
Historian kriittisinä hetkinä 1600-luvun alussa Liechtensteinit pitivät Habsburgien puolia. Oli Karlin ja Maximilianin ansiota, että Habsburgit saavuttivat voiton Böömin kapinoissa 1620.
Saatuaan ruhtinaan tittelin Liechtensteinit pyrkivät laajentamaan alueitaan yhä enemmän. Kesti kuitenkin lähes sata vuotta ennen kuin Karlin pojanpoika Hans-Adam I sai tilaisuuden ostaa Schellenbergin alueen 1699 ja Vaduzin kreivikunnan 1712. Keisarillisella todistuksella, joka on päivätty 23. tammikuuta 1719, nämä kaksi aluetta yhdistettiin muodostamaan nykyisen Liechtensteinin ruhtinaskunnan alueen.
Hans-Adam kuoli 1712 ilman miesperillisiä, ja Gundakerin jälkeläisestä Anton Florianista tuli hallitseva ruhtinas.
Liechtensteinin ruhtinaat asuivat Feldsbergissä (nykyisessä Tšekin tasavallassa) ja Wienissä, kunnes vuonna 1938 ruhtinas Franz Josef II siirsi asumuksensa Vaduzissa sijaitsevaan linnaan.
Kaikki nykyään elävät ruhtinassuvun jäsenet polveutuvat ruhtinas Johann I:stä (1760–1836).


Luettelo Liechtensteinin pääministereistä.
Luettelo Liechtensteinin pääministereistä (saksaksi "Regierungschef") 1921 lähtien.
Lähteet.
*
Liechtensteinin pääministereistä


Hans Adam II.
Liechtensteinin ruhtinas Johannes "Hans" Adam II Ferdinand Aloys Josef Maria Marko d'Aviano Pius von und zu Liechtenstein (s. 14. helmikuuta 1945, Zürich) on ruhtinas Franz Josef II:n ja ruhtinatar Ginan vanhin poika. Nimen Hans Adam hän sai toimimaan yhteytenä menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Ruhtinas Hans Adam I, joka hallitsi 1699–1712, oli ruhtinaskunnan perustaja.
Hans Adam kasvoi sisarustensa kanssa Vaduzin linnassa. Hän kävi kansakoulunsa Vaduzissa, jossa hän toimi myös partiolaisena. Isänsä tavoin prinssi Hans Adam meni "Schottengymnasium"in kouluun Wieniin 1956. 1960 hän siirtyi opiskelemaan Zuoziin, missä hän valmistui sekä sveitsiläisestä että saksalaisesta lukiosta ylioppilaaksi. Myöhemmin Hans Adam toimi harjoittelijana pankissa Lontoossa. Äidinkielensä saksan lisäksi hän puhuu englantia, ranskaa ja italiaa. Syksyllä 1965 Hans Adam aloitti taloustieteen opintonsa St. Gallenin yliopistossa Sveitsissä. Hän valmistui taloustieteen lisensiaatiksi 1969.
Vuonna 1984, 45 hallitusvuoden jälkeen, Hans Adamin isä, ruhtinas Franz Josef II nimitti hänet pysyväksi edustajakseen hoitamaan mm. ruhtinaskunnan ulkopolitiikkaa. 13. marraskuuta 1989 ruhtinas Franz Josef II kuoli, ja Hans Adam tuli ruhtinaaksi ottaen käyttöönsä järjestysluvun II.
Ruhtinas Hans Adam II:n hallituskaudella Liechtenstein on liittynyt Yhdistyneisiin kansakuntiin 1990 ja EEA-sopimukseen 1995.
15. elokuuta 2004 Hans Adam II siirsi vastuun päivittäisten päätösten tekemisestä pojalleen kruununprinssi Aloisille valmistautuen näin vallan siirtymiseen uudelle sukupolvelle. Hans Adam II on kuitenkin edelleen muodollinen valtionpäämies.
Hans Adam II
Hans Adam II


Antoine Lavoisier.
Antoine Laurent de Lavoisier (26. elokuuta 1743 – 8. toukokuuta 1794) oli ranskalainen kemisti. Hän julkaisi aineen häviämättömyyden lain ensimmäisen version, tunnisti ja nimesi hapen, todisti flogiston-teorian vääräksi ja uudisti kemian nimistöä. Lavoisieria pidetään usein nykyaikaisen kemian isänä.
Henkilöhistoria.
Antoine Laurent Lavoisier syntyi Pariisissa ja opiskeli kardinaali Mazarinin perustamassa yliopistossa Collège des Quatre-Nations (1754–1761) kemiaa, kasvitiedettä, tähtitiedettä ja matematiikkaa. Ensimmäinen kemian alan julkaisu ilmestyi 1764. Vuonna 1767 hän osallistui Elsassin ja Lothringenin maantieteen tutkimiseen. Hänet valittiin Ranskan tiedeakatemian jäseneksi vuonna 1768. Vuonna 1771 hän meni naimisiin 13-vuotiaan Marie-Anne Pierrette Paulzen kanssa, joka käänsi myöhemmin hänelle englanninkielisiä tekstejä ja teki niihin muistiinpanoja ja korjauksia sekä kuvitti hänen kirjojaan sekä työskenteli hänen kanssaan tutkimuksen parissa. Paulze julkaisi Lavoisierin kuoleman jälkeen tämän muistelmat ja kirjoituskokoelman. Vuodesta 1775 Lavoisier palveli kuninkaallisessa ruutihallinnossa, missä hän kehitti ruudin tuotantoa ja maanviljelyskäyttöä suunnittelemalla uuden salpietarin valmistusmenetelmän.
Palamisilmiö.
Eräät Lavoisierin tärkeimmistä kokeista tarkastelivat palamisilmiön luonnetta. Hän osoitti kokeellisesti, että palaminen on prosessi, missä palava aine ja happi yhdistyvät. Hän osoitti kokeellisesti myös hapen merkityksen eläinten ja kasvien hengityksessä, samoin kuin hapen roolin metallin ruostumisessa. Lavoisierin palamisilmion selitys korvasi flogiston-teorian, mikä väitti että palava aine luovuttaa flogiston-nimistä ainetta palaessaan. Hän osoitti myös veden olevan vedyn ja hapen yhdistelmä, mikä selitti Joseph Priestleyn havainnon, jonka mukaan Henry Cavendishin eristämä "palava ilma" tuotti palaessaan höyryä, joka jäähtyessään tiivistyi vedeksi. Tämän vuoksi hän antoi tälle "palavalle ilmalle" nimen "hydrogenium", kreikan "vedenmuodostaja", mihin myös suomenkielinen termi "vety" viittaa.
Lavoisierin työ perustui osittain Priestleyn työhön. Kuitenkin hän yritti ottaa kunnian Priestleyn havainnoista. Taipumus käyttää muiden henkilöiden saavutuksia heitä mainitsematta ja sitten tehdä omia johtopäätöksiä, sanotaan olleen tyypillistä Lavoisierille. Hän osoitti julkaisuissaan "Sur la combustion en general" (”Palamisesta”, 1777 ja "Considérations Générales sur la Nature des Acides", 1778), että palamiseen osallistuva ”ilma” oli myös happamuuden lähde. Vuonna 1779 hän nimesi tämän ilman osan hapeksi ("oxygenium", kreikan "haponmuodostaja"), ja muun nimellä azote ("kreikaksi: elämätön"). Julkaisussa "Reflexions sur le Phlogistique", 1783, Lavoisier osoitti flogiston-teorian olevan epäjohdonmukainen.
Kemian uudistaja.
Lavoisierin laboratorio, "Musée des Arts et Métiers".
Lavoisierin kokeet olivat ensimmäisiä kvantitatiivisen kemian menetelmiä. Hän osoitti, että vaikka aineen tila muuttuu kemiallisessa reaktiossa, niin aineen määrä säilyy samana jokaisessa kemiallisessa reaktiossa. Hän poltti fosforia ja rikkiä ilmassa, ja osoitti että lopputuotteet painoivat enemmän kuin lähtöaineet. Painonlisäys saavutettiin kuitenkin ilman kustannuksella. Nämä kokeet todistivat massan häviämättömyyden lain. Lavoisier tutki myös veden rakennetta ja nimesi veden rakenneosat vedyksi (vedenmuodostaja) ja hapeksi.
Ranskalaisen kemistin Claude-Louis Bertholletin ja muiden kanssa Lavoisier kehitti kemian nimistöä ja nimeämistä, mihin nykyinen nomenklatuurikinn perustuu. Hän nimistöä teoksessa "Méthode de nomenclature chimique" ("Method of Chemical Nomenclature", 1787). Järjestelmän nimet ovat pääosin yhä, kuten esimerkiksi nimet rikkihappo, sulfaatit ja sulfiitit.
Lavoisier'n teosta "Traité Élémentaire de Chimie (Elementary Treatise of Chemistry", 1789, englanniksi kääntänyt Robert Kerr) pidetään ensimmäisenä nykyaikaisena kemian oppikirjana, mikä esitti yhtenäisen kuvan uusista kemian teorioista, määritteli selkeästi massa häviämättömyyden lain (law of mass action) sekä hienovaraisesti kyseenalaisti flogistonin olemassaolon, sillä flogistonin massa olisi ollut massan häviättömyyden lain mukaan negatiivinen. Lavoisier myös selkeytti alkuaineen käsitettä yksinkertaiseksi aineeksi mitä mikään tunnettu kemiallinen analyysimenetelmä ei pysty pilkkomaan, ja hän kehitti teorian kemiallisten yhdisteiden muodostumisesta alkuaineistaan. Lisäksi se sisälsi luettelon alkuaineista, ja useista aineista joita ei voida enää pilkkoa pienemmiksi, kuten esimerkiksi happi, typpi, vety, fosfori, elohopea, sinkki ja rikki. Luettelo sisälsi kuitenkin myös valon, sähkön ja lämmön (oikeastaan "ranskaksi: calorique; englanniksi: caloric" eli lämmön ilmentymä, lämmön alkulähde, nestemäinen ja tuhoutumaton ja havaitsematon, nestemäinen - aikaisempi käsitys), joiden hän uskoi olevan ainetta.
Muu toiminta ja kuolema.
Lavoisierin elämässä oli myös lakitieteen opinnoilla suuri merkitys. Tämä johti kiinnostukseen Ranskan politiikkaa kohtaan, ja tämän seurauksena hän hankki viran verojen kerääjänä yksityisessä "Ferme Générale" nimisessä veronvuokraamista ja verojen karhuntaa suorittavassa yrityksessä 26-vuotiaana, missä hän yritti uudistaa Ranskan rahatalous- ja verotusjärjestelmää.
Ollessaan Ranskan virkamiehenä hän oli mukana komiteassa, joka kehitti metrijärjestelmän turvatakseen painojen ja mittojen yhdenmukaisuuden koko Ranskassa. Ranskan suuren vallankumouksen terrorin kauden vallankumoukselliset leimasivat Lavoisierin petturiksi yhtenä 28 ranskalaisesta veronvuokraajasta vuonna 1794 ja hänet mestattiin giljotiinilla Pariisissa 50-vuotiaana. Veronvuokraajat olivat erityisen vihattu ammattikunta, ja heidät tuomittiin kokonaisuudessaan kuolemaan. Lavoisieria ei toisin voitu todistaa syylliseksi väärin­käytöksiin, mutta häntä syytettiin perusteettomasti vehkeilystä Ranskan vihollisten kanssa. On kohtalon ivaa, että Lavoisier oli yksi harvoista vapaamielisistä asemassaan. Hänen puolustuspuheensa kerrotaan kumotun kuittauksella ”Tasavalta ei tarvitse tiedemiehiä!”
Merkitys.
Lavoisierin perustavaa laatua oleva merkitys kemian kehittymiselle johtui hänen tietoisesta yrityksestään selittää kaikki kokeelliset tulokset yhdellä teorialla. Hän vakiinnutti kemiallisen tasapainon teorian johdonmukaisen käytön, kumosi hapen avulla flogiston-teorian ja kehitti uuden kemian nimeämisjärjestelmän, mikä väitti, että happi oli kaikkien happojen oleellinen ainesosa (mikä myöhemmin osoittautui vääräksi). Ensimmäistä kertaa alkuaineiden nykyaikainen merkitys esitellään järjestelmällisesti; klassisen kemian kolme tai neljä alkuainetta korvautuvat uudella järjestelmällä, ja Lavoisier selvitti kemiallisten yhtälöiden reaktioita jotka noudattavat aineen häviämättömyyden periaatetta.
Lavoisierin merkitystä tieteelle kuvasi matemaatikko Lagrange joka valitti teloitusta sanomalla: ”Pään katkaiseminen kesti heiltä vain hetken, mutta Ranskalta saattaa kestää vuosisata samanlaisen luomiseen.”


Ruoansulatuskanava.
Ruoansulatuskanava irrottaa energiaa ja ravintoaineita ravinnosta monisoluisilla eläimillä. Nisäkkäillä, lukuun ottamatta märehtijöitä, ruoansulatuskanava on reitti suusta nielun, ruokatorven, mahan ja suoliston kautta peräaukkoon. Märehtijöillä ruoansulatuskanavaan kuuluvat etumahat sijaitsevat ennen varsinaista mahalaukkua.
Ruoansulatuskanavan toiminta.
Eri ruoansulatuskanavan osat erittävät monia entsyymejä, joista jokainen pilkkoo tiettyä ruoka-ainetta. Hiilihydraattien pilkkoutuminen alkaa jo suussa syljen amylaasientsyymin vaikutuksesta. Amylaasi ei ehdi kuitenkaan vaikuttaa kuin hetken ennen nielaisemista, joten sen merkitys on lähes olematon.
Ruoansulaminen jatkuu mahalaukussa, jossa mahanesteeseen erittyy pepsiiniä, joka aloittaa proteiinien pilkkomisen. Mahalaukusta ruoka siirtyy mahanportin kautta ohutsuoleen, jossa loputkin ruoka-aineet pilkkoutuvat sappinesteen, suolinesteen sekä haimanesteen entsyymien ja suolistobakteerien avulla. Tämän jälkeen ruoka siirtyy paksusuoleen, jossa siitä lähinnä poistuu nestettä imusuonistoon.
Lopuksi ruoka tulee peräsuoleen, josta se ulostetaan refleksin avulla peräaukon kautta. Jäljelle jääneestä massasta on poistettu kaikki mahdollinen keholle vielä hyödyllinen. Näin ei kuitenkaan aina käy, mistä on seurauksena ripuli, jolle voi olla monia syitä. Myös jonkinlainen allergia, kuten keliakia, voi aiheuttaa ripulin.
Ruoansulatuskanavan seinämän rakenne.
Ruoansulatuskanavan sisin osa on limakalvo, jossa oleva limakalvon lihaskerros mahdollistaa limakalvon poimujen liikkeet. Limakalvo on useimmiten yhdenkertaista lieriöepiteeliä, mutta kerrostunutta levyepiteeliä esiintyy kuitenkin ruoansulatuskanavan alku- ja loppuosassa eli suusta ruokatorven loppuun ja peräsuolenkanavassa. Limakalvon alla on limakalvonalaiskerros, jota puolestaan ympäröi paksuhko lihaskerros, jossa sisempänä on rengasmainen ja uloimpana pitkittäinen sileälihaskerros. Uloimpana on herakalvo eli seroosa, joka liittää ruoansulatuskanavan vatsaontelossa sijaitsevia osia vatsakalvoon. Poikkijuovaista lihasta on vain kanavan alkuosassa ja loppuosassa eli suusta ruokatorven puoleenväliin saakka ja peräsuolen uloimmassa sulkijalihaksessa. Ruonsulatuskanavassa on kaksi autonomisen hermoston hermopunosta, joista toinen sijaitsee limakalvossa ja toinen rengasmaisen ja pitkittäisen lihaskerroksen välillä.


Määritelmä.
Määritelmä on kielellinen tai matemaattinen kuvaus esineestä, asiasta tai käsitteestä. Sen merkitys vaihtelee suuresti asiayhteyden mukaan. Määritelmän perusongelma on itse määritelmässä käytettävien käsitteiden määrittelyn vaatimus. Tämä johtaa usein kehäpäätelmiin eli siihen, että asia määritellään lopulta itsellään.
Fysiikka.
Kokeelliseen tieteeseen kuuluvien mittausten vertailtavuuden ja toistettavuuden mahdollistamiseksi yksiköt tulee määritellä tarkasti ja pysyvästi. SI-järjestelmän perusyksiköt ovat tyyppiesimerkkejä fysikaalisista määritelmistä. Ne kaikki pohjautuvat valittuihin luonnonilmiöihin kilogrammaa lukuun ottamatta. Perusyksiköiden pohjalta voidaan määritellä edelleen johdannaisyksiköitä. Yksiköiden määrittelyn lisäksi itse suureille on kehitetty määritelmiä. Esimerkiksi energia on kyky tehdä työtä. Työn määritelmä taas pohjautuu voiman ja pituuden määritelmiin.
Matematiikka.
Kukin matemaattinen käsite määritellään peruskäsitteiden, aksioomien, pohjalta. Aksioomia ovat esimerkiksi reaalilukujen aksioomat ja Boolen algebran aksioomat.
Filosofia.
Filosofiassa määritelmä voidaan määritellä kuvaukseksi olioon liittyvästä luokasta. Määritelmä on lausuma asian olennaisista ominaisuuksista, kahden asian yhteneväisyydestä ja/tai toiminnoista ja tarkoituksesta.
Määritelmä voi kohdistua johonkin abstraktiin luokkaan, jolloin sillä ei ole fyysistä vastinetta. Esimerkiksi termit ovat abstrakteja luokkia.
Koska luokka voi koostua muista luokista, voidaan tämä kuvata olion luokan määritelmässä. Esimerkiksi ”auto” koostuu ”moottorista”, ”rungosta” ja ”renkaista”. Jos luokka on jonkin luokan osaluokka, voidaan tämä suhde kuvata määritelmässä. Esimerkiksi ”ihminen on eläin joka on älykäs”. Tämä ilmentää että ihmisellä on samat ominaisuudet kuin luokalla ”eläin”. Ihmisen erottaa eläimistä se että ihminen on lisäksi älykäs.
Määritelmään voi liittyä jokin termi. Esimerkiksi lämpötila on termi. Tämä termi liittyy esimerkiksi talven määritelmään.
Määritelmä voi sisältää myös kuvaukset niistä toiminnoista, jotka luokka sisältää. Esimerkiksi luokkaan "planeetta" kuuluu kuvaus: "kiertää tähteä". Jos olio on artefakti, on sillä yleensä jokin tarkoitus. Tämä tarkoitus voidaan kuvata sanallisessa määritelmässä. Esimerkiksi määriteltäessä luokka ”lentokone” sanallisesti, voidaan sanoa, että sen luokan olioilla on tarkoitus pysyä ilmassa leijumatta.
Olion määritelmä on pätevä vain siihen liittyvässä kontekstissa. Konteksti syntyy kun olio liitetään toiseen olioon. Esimerkiksi jotain oliota voidaan kuvata termillä ”värikäs”. Värikkään termillä on oma määritelmänsä riippuen mihin olioon se kytketään. Esimerkiksi taulu voi olla "värikäs" tai jokin ilmaus voi olla "värikäs".
Määritelmä voi olla sanallinen tai tehty jollain formaalilla kielellä. Esimerkiksi sanakirjassa käytetään sanallista määrittelyä kun taas matemaattiset kaavat on määritelty formaalisti.


Luokka (ohjelmointi).
Luokka "(class)" tarkoittaa olio-ohjelmoinnissa olion tyyppiä. Luokan ohjeiden mukaan luodaan ohjelmaa ajettaessa olio "(object)".
Luokan ja olion suhde.
Ajatus luokan ja olion suhteesta pohjautuu Platonin ideaoppiin. Olio vastaa Platonin aistimaailman jäljitelmää. Luokka eli idea antaa rakennusohjeet olion muodostamiselle: se määrittelee olion rakenteen ja käyttäytymisen. Havainnollistava esimerkki on piparkakkumuotti: luokka on kuin metallinen piparimuotti, jolla tehdään taikinasta pipari-olioita. Kukin pipari on erilainen, vaikka kaikissa käytettiin samaa mallia. Esimerkissä huomataan myös luokan rooli: vaikka luokka-piparimuotilla on mahdollista tehdä pipareita, ei luokka kuitenkaan itse ole syötävä pipari, vaan pelkkä mallina toimiva muotti. Konkreettinen ero syntyy myös ohjelmaa ajettaessa: luokat kirjoitetaan ohjelmakoodiin, oliot syntyvät luokista vasta sitten kun ohjelma ajetaan.
Tietokoneohjelmissa luokassa määritellään lisäksi tiedot siitä, miten olioita käyttään sen jälkeen kun ne on valmistettu.
Luokan muodostaminen olioksi.
Jotta luokasta voidaan muodostaa olio, tarvitaan kolmas osapuoli, joka lukee ja tulkitsee luokan ja muodostaa siitä toimivan olion. Esimerkiksi talon pohjapiirustus ei yksinään tee taloa, vaan tarvitaan vielä lisäksi
Tietokone-ohjelmien tapauksessa raaka-aineena toimii tietojärjestelmän muisti (paikallinen tai hajautettu), jonne olioiden tiedot talletetaan. Työvoimana toimii tietokoneen prosessori, joka lukee olion piirustuksista kuinka se rakennetaan. Olion valmistusvaiheessa tietokone luo varaa osoite-avaruuden, jonne olio lopullisesti sijoitetaan sekä sen yhteyteen olion yhteyssä etukäteen määritellyt funktiot (proseduurit). Olioiden funktioiden toteutustapa on proseduraalinen ohjelmointikieli ja niiden erikoispiirteenä on, että nämä funkiot pystyvät lukemaan myös niitä muuttujia, jotka on määritelty yksityiksiksi tiedoiksi (engl. private variables).
Periytyminen.
Olio-ohjelmoinnissa käytetään käsitettä periytyminen kun uusi luokka saa (perii) jo olemassa olevan luokan ominaisuudet. Periytymisen ansiosta ohjelmoinnin työmäärä vähenee, kun aiemmin tehtyjä luokkia voidaan käyttää hyväksi vain tarpeelliset komponentit lisäämällä. Sellaista luokkaa, josta on periytetty muita luokkia, kutsutaan periytetyn luokan yläluokaksi, ja periytettyä luokkaa vastaavasti alaluokaksi (tai aliluokaksi). Alaluokassa voidaan peittää yläluokan ominaisuuksia sekä lisätä uusia.
Esimerkiksi luokka "kissa" voi periä luokan "eläin". Tällöin kissaluokalla on samat ominaisuudet ja toiminnot eläinluokalla. Tässä tapauksessa eläin olisi yläluokka ja kissa alaluokka.
Joissakin ohjelmointikielissä yhdellä luokalla voi olla vain yksi yläluokka, joissakin taas rajattomasti. Jos yläluokkia voi olla useita, käytetään termiä moniperintä. Moniperintää tukemattomissa ohjelmointikielissä, kuten Javassa, ongelman voi kiertää rajapintaluokkia käyttämällä.
Joissakin ohjelmointikielissä on olemassa myös abstrakteja luokkia, joista ei voi luoda ilmentymiä (olioita).


Vaduz.
Vaduz on Liechtensteinin ruhtinaskunnan pääkaupunki ja maan toiseksi suurin kaupunki. Se sijaitsee maan keskiosassa Reinin itärannalla lähellä Sveitsin rajaa. Vaduz on Liechtensteinin ruhtinaan asuinpaikka ja maan hallituksen ja parlamentin eli maapäivien sijaintipaikka. Vaduzissa asuu noin 5 000 asukasta.
Maantiede.
Vaduzin täsmälliset koordinaatit ovat 47°08' pohjoista leveyttä ja 9°30' itäistä pituutta. Kaupungin pinta-ala on 17,3 km². Vaduz sijaitsee ruhtinaskunnan keskiosassa rajajoki Reinin rannalla länsinaapuri Sveitsin rajalla mahtavan Alppien vuoriston juurella. Vaduz sijaitsee 455 metrin korkeudella merenpinnasta mitattuna. Vaduzin naapurikaupunkeja ovat Schaan ja Triesenberg.
Historia.
Vaduz asutettiin luultavasti 400-luvulla. Siten se on huomattavasti vanhempaa kuin linna, jonka vanhimmat osat ovat 1100-luvulta. Ensimmäinen maininta Vaduzista on vasta vuodelta 1150. Kaupungista käytettiin tuolloin nimeä "Faduzes" tai "De faduze". 1300-luvun alusta Vaduzin nimi on kirjoitettu kuten nykyään.
Vaduzin linna rakennettiin vuoden 1300 tienoilla. Linnasta käsin aluksi Vaduzin kreivit hallitsivat kreivikuntaansa, joka vastaa nykyistä Oberlandin aluetta. Myöhemmin linnaa asuttivat järjestyksessä Brandisin vapaaherrat Emmentalin laaksosta, Sulzin kreivit ja Hohenemsin kreivit Vorarlbergistä.
1592 keisari Rudolf II antoi Vaduzille markkinaoikeudet.
1712 Liechtensteinin ruhtinas Johann Adam Andreas osti Vaduzin kreivikunnan, ja 1719 se yhdistettiin Schellenbergin alueeseen muodostaen näin Liechtensteinin ruhtinaskunnan. Vaduzista tuli koko maan pääkaupunki. Kuitenkin vasta vuonna 1938 ruhtinas Franz Josef II muutti pysyvästi asumaan Vaduziin, kaupungin vanhaan linnaan.
Vaduzin linna.
1300-luvulta peräisin oleva Vaduzin vanha linna on Liechtensteinin ruhtinasperheen vakituinen asumus ja ruhtinaskunnan pääkaupungin tunnetuin maamerkki. Keskiaikaista linnoitusta on laajennettu 1500- ja 1600-luvuilla.
Linnan vanhin osa on sen itäinen torni ja muut itäpuolella sijaitsevat rakennelmat, jotka on rakennettu 1100-luvulla. Torni on 12 metriä leveä ja 13 metriä korkea. Alkuperäinen sisäänkäynti on 11 metrin korkeudessa.
Svaabilaissodassa 1499 sveitsiläiset polttivat Vaduzin linnan. Pyöreää tornia rakennettiin vuodesta 1529 vuoteen 1532. Linnan länsiosaa laajensi kreivi Kaspar von Hohenems (1613–1640).
Vuodesta 1712 Vaduzin linna on ollut Liechtensteinin ruhtinaiden omaisuutta. Ruhtinas Johann II kunnostutti linnaa vuodesta 1905 vuoteen 1912. Myöhemmin ruhtinas Franz Josef II muutti sen asunnokseen ja 1938 teki siitä Liechtensteinin ruhtinaiden vakituisen asumuksen.
Vaduzin linna ei ole yleisölle avoinna, mutta sitä voi ihailla ulkopuolelta.
Regierungsgebäude.
"Regierungsgebäude" eli Liechtensteinin hallituksen sijaintipaikka rakennettiin vuosina 1903–1905. Se edustaa barokkityyliä ja on Wienistä kotoisin olevan Liechtensteinin ruhtinaallisen arkkitehdin Gustav von Neumannin suunnittelema. Paikalliset käyttävät hallitusrakennuksesta arkikielessään nimitystä "Große Haus" ("Iso talo"). Rakennus on voiman, turvallisuuden ja itseluottamuksen symboli. Sitä restauroitiin 1984–1994 ja siitä tehtiin historiallinen suojelukohde 1992.
Kansallismuseo.
Liechtensteinin kansallismuseon rakennus on rakennettu vuoden 1500 tienoilla ja edustaa goottilaista arkkitehtuuria. Se toimi majatalona. Rakennuksen "kaunis huone" on tältä ajalta ja on yhä hyvin kaunis. 1637 kreivi Kaspar von Hohenems osti majatalon ja teki siitä ruhtinaallisen tavernan, jonka työntekijät toimivat myös tullivirkailijoina. Se oli Liechtensteinin tärkein tullirakennus, ja kaikki Feldkirchin ja Churin välisellä kauppareitillä kulkeneet tavarat tarkastettiin siellä. 1. ja 2. päivän heinäkuuta 1788 välisenä yönä Johann Wolfgang von Goethe nukkui majatalossa palatessaan retkeltään Italiasta.
Kun 1700-luvun alussa Liechtensteinin ruhtinas osti Vaduzin kreivikunnan, myös majatalo vaihtoi omistajaa. 1865–1905 rakennus toimi Liechtensteinin hallituksen sijaintipaikkana. Goottilaiset kellarit toimivat vankilana. Vuodesta 1972 rakennus on ollut Liechtensteinin kansallismuseona. 1992 rakennus vaurioitui pahasti ja museo suljettiin. Marraskuun lopussa 2003 kansallismuseo avattiin jälleen 11 vuoden jälkeen.


Kantasolu.
Kantasolu on solu, jolla on kyky jakautua loputtomasti, sekä muodostaa erilaisia kudostyyppejä. Kantasolu jakautuu epäsymmetrisesti niin, että toisesta tytärsolusta tulee erilaistuva solu ja toinen pysyy kantasoluna. Kantasoluja on erilaisia.
Kantasolutyyppejä.
Embryonaalinen eli alkion kantasolu on alkion solu, joka on joko totipotentti tai pluripotentti. Totipotentilla solulla on kyky erilaistua miksi tahansa eliön kudostyypiksi ja niitä löytyy morulavaiheen alkiosta. Blastokystivaiheen alkiossa solut ovat eriytyneet niihin joista muodostuu sikiökalvot ja istukka, sekä niihin joista muodostuu itse eliö. Jälkimmäiset solut ovat pluripotentteja, eli niistä voi muodostua mitä hyvänsä eliön kudoksista, paitsi istukan ja sikiökalvojen kudoksia. Tutkimuskäyttöön eristetyt alkion kantasolut ovat pääasiassa blastokystistä derivoituja pluripotentteja soluja.
Aikuisen kantasolu on solu, joita on pienessä määrin lähes kaikissa aikuisen kudoksissa ja elimissä. Nämä solut ovat multipotentteja eli voivat muodostaa erilaisia solutyyppejä tietyn kategorian sisällä. Esimerkiksi luuytimen kantasolut ovat tällaisia. Osa aikuisen kantasoluista on unipotentteja ja kykenevät muodostamaan vain yhdentyyppisiä soluja.
Napaveren kantasolut kuuluvat aikuisten kantasoluihin. Ne ovat tavallisia veren kantasoluja heikommin immunogeenisiä ja niitä voidaan käyttää muun muassa leukemian hoidossa.
Jakautuminen ja erilaistuminen.
Kantasolujen erikoistumista ohjaavat solun tuman sijaitsevat geenit. Solujen erilaistumiseen vaikuttavat erilaiset kasvutekijät ja muut signaalimolekyylit, sekä kasvuympäristön fysikaaliset ominaisuudet. Tiettyjen pitkälle erikoistuneiden kudosten solut (esimerkiksi luusolut) eivät enää ole jakaantumiskykyisiä, vaan kudoksen uudet solut syntyvät kantasoluista. Näin käy esimerkiksi luuytimessä, jossa muodostuu verisoluja (puna- ja valkosoluja). Sekä sydämessä että hermokudoksessa on kantasoluja, mutta niitä on suhteellisen vähän, eikä niiden proliferaatiokapasiteetti riitä paikkaamaan syntyviä vaurioita. Tämän takia vaikkapa sydäninfarktin aiheuttama sydänlihasvaurio on vakavampi asia kuin ihoon tullut haava, sillä iho uusiutuu kantasoluista jatkuvasti, mutta sydänlihas ei merkittävässä määrin tähän kykene. Aivoissa kantasoluilla on suuri merkitys muun muassa muistitoimintojen kannalta.
Kantasolut, toisin kuin muut solut, jakautuvat epäsymmetrisesti. Kun solu jakautuu symmetrisesti, siitä syntyy kaksi identtistä tytärsolua eli äitisolun kopiota. Kantasolut sen sijaan jakautuvat epäsymmetrisesti: äitisolusta syntyy yksi uusi kantasolu ja yksi erikoistuva solu, eli solut eivät ole identtiset (tytärsoluissa on esimerkiksi eri määrät solulimaa ja soluelimiä). Näin kantasolut pitävät määränsä vakiona tuottaessaan uusia soluja.
Nykytietämys ei vielä riitä paljastamaan, minkälaiset signaalit saavat kantasolut lisääntymään ja erilaistumaan elimistössä. Nämä prosessit ovat kuitenkin hyvin kontrolloituja.
Kantasolut hoitokeinona.
Kantasolujen käyttö hoitokeinona on tällä hetkellä yksi nopeimmin kasvavista ja kehittyvistä lääketieteellisen tutkimuksen aloista. Kantasoluista toivotaan parannuskeinoa muun muassa halvaantuneille. Tämä onkin jo onnistunut laboratoriokokeissa rotilla, joiden halvaantuneet raajat saatiin toimimaan kantasoluhoidolla. Toinen suuri alue johon kantasoluista toivotaan hoitokeinoa, ovat erilaiset rappeumataudit, kuten Parkinsonin ja Huntingtonin tauti.
Hoitoja embryonaalisilla kantasoluilla ei ole tähän mennessä suoritettu ihmisille. Tätä vastoin aikuisten kantasoluja on käytetty jo pitkään, muun muassa luuydinsiirteiden muodossa. Suomessa Tampereen yliopiston solu- ja kudosteknologiakeskus Regea suoritti operaation ensimmäisillä biomassaa ja kantasoluja yhdistävillä implanteilla. Kahdelle otsaontelontulehduksesta kärsineelle potilaalle siirrettiin otsaan implantti, joka sisälsi heidän rasvakudoksestaan poimittuja kantasoluja ja biomassaa. Kantasolujen tarkoituksena oli muodostaa uutta luumassaa. Hoidot toteutettiin Tampereen yliopistollisessa sairaalassa vuoden 2006 lopulla. Kesäkuuhun mennessä kumpikin potilas oli toipunut täysin.
Kantasolujen käyttö hoitomuotona ei ole vaaratonta. Aikuisen omien kantasolujen käyttö on kohtalaisen turvallinen operaatio, mutta alkion kantasolujen kanssa on edelleen ongelmia. Suurin hankaluus liittyy solujen jakautumisen hallitsemiseen. Jos kantasolujen proliferaatiota ei kontrolloida, ne synnyttävät syöpäkasvaimia.


Tietokannan hallintajärjestelmä.
Tietokannan hallintajärjestelmä (TKHJ) on ohjelmisto, joka mahdollistaa tietokannan perustamisen ja ylläpidon.
TKHJ:ään liittyviä käsitteitä.
*


Kolmitasoarkkitehtuuri.
Kolmitasoarkkitehtuuria käytetään tietojärjestelmäarkkitehtuurissa ja siinä käytetään kolmea eri tasoa.
Sisäinen taso.
Tällä tasolla kuvataan tietokannan fyysistä tallennusrakennetta ja saantipolkuja.
Käsitetaso.
Kuvaillaan tietokannan rakenne käyttäjälle, lukuun ottamatta fyysistä tallennusrakennetta.
Ulkoinen taso.
Tällä tasolla määritellään näkymiä tietokantaan. Tämä tarkoittaa, että kullekin käyttäjäryhmälle on määritelty oma näkymä tietokantaan.
Tasojen väliset kuvaukset.
Tasojen välillä käytetään kuvauksia, jotta tehdyt tietokantakyselyt ja niihin saadut tulokset voidaan välittää tasolta toiselle kullekin tasolle ominaiseen esitysmuotoon.
Tietoriippumattomuus.
Kolmitasoarkkitehtuuri tukee tietoriippumattomuutta. Tämä tarkoittaa, että tietokannan kaavan (tietokannan kuvauksen) muutos alemmalla tasolla ei aiheuta muutoksia ylemmälle tasolla. Ainoastaan tasojen välinen kuvaus muuttuu.
Looginen tietoriippumattomuus.
Mahdollistaa "lisäysten" teon käsitekaavaan, ilman tarvetta muuttaa ulkoista kaavaa tai sovelluksia.
Fyysinen tietoriippumattomuus.
Mahdollistaa sisäisen kaavan muokkaamisen, ilman, että täytyy muuttaa ulkoista kaavaa tai käsitekaavaa.


TDMA.
TDMA () eli aikajakokanavointi on muun muassa GSM-verkoissa käytetty radiotien kanavanvaraustekniikka. Se perustuu eri signaalien viipalointiin eli aikajakoon, jossa jokainen lähetys jaetaan palasiin (kehys) ja palaset lähetetään tietyin väliajoin. Sitä käyttämällä voidaan siirtää ääntä ja dataa (mahdollistaa muun muassa multimediaviestien lähetyksen).
Siirtokapasiteetin lisääminen on suhteellisen helppoa ja taloudellista.
TDMA:n huonona puolena on se, että jos kaikki aikavälit ovat käytössä, yhteyttä ei voida muodostaa. Solua vaihdettaessa yhteys voi myös katketa, jos uuden solun kaikki aikajaksot on varattu.
TDMA on herkkä monitie-etenemisen häiriöille. Ratkaisuna tähän on kehitetty järjestelmän aikarajoitus.
TDMA jaetaan kahteen osaan, synkroninen ja asynkroninen TDMA.
Synkroninen TDMA.
Synkronisessa TDMA:ssa siirtotietä käytetään koko ajan. Silloin ei ohjausinformaatiota eikä vuonohjausta tarvita (linkkiprotokolla). Kahden pään välinen kehystahdistus kuitenkin tarvitaan. Kehystahdistuksessa lisätään jokaiseen kehykseen bitti siten, että perättäisten kehysten biteistä muodostuu bittikuvio (esimerkiksi 10101010).
Lähteet voivat varata itselleen useampia aikaviipaleita kehyksestä ja sitä kautta nopeuttaa kommunikointiaan. Eri nopeuksilla toimivia lähteitä voidaan yhdistää, kun niiden käyttöön varataan tarvittava määrä aikaviipaleita.
Synkronisessa aikajakokanavoinnissa datan on oltava digitaalista, mutta signaali voi olla digitaalinen tai analoginen.
Huonona puolena TDMA:ssa on, että siinä hukataan kapasiteettia: jokaiselle linjalle varataan tietty aikajakso, vaikka linjalla ei olisikaan liikennettä.
Asynkroninen TDMA.
Synkronisesta TDMA:sta poiketen asynkronisessa TDMA:ssa siirtotiellä ei ole vakioaikavälejä, joten tarvitaan keino (osoite) kertomaan, minkä linjan dataa aikavälissä siirretään. Jokaisen kehyksen alkuun lisätään osoite kertomaan, mille linjalle kehys kuuluu. Aikavälit varataan dynaamisesti tarpeen mukaan.
Huonona puolena on, että osoitetietojen välittäminen hukkaa jonkin verran kapasiteettia.
Yhdistävän linjan nopeus voi olla pienempi kuin sisääntulolinjojen nopeuksien summa, joten suurilla käyttöasteilla saattaa seurata ruuhkaa.


CDMA.
CDMA () eli koodijakokanavointi on yksi radiotien kanavanvaraustekniikoista. Koodijakokanavointia käytetään laajakaistaisissa järjestelmissä.
CDMA-kanavoinnissa jokainen käyttäjä voi käyttää hyväkseen koko saatavilla olevaa taajuuskaistaa lähetyksessä ja vastaanotossa. Käyttäjät erotetaan toisistaan yksilöllisellä koodilla. Lähettäjä sisällyttää vastaanottajan koodin signaaliinsa, jolloin vain koodin tunteva asema voi vastaanottaa sen. Koodeja on olemassa miljardeja, tämä voi parantaa tietoturvaa ja tekee esimerkiksi puhelinten kloonauksesta hankalaa. Eri koodien ansiosta useat käyttäjät voivat toimia samanaikaisesti samalla taajuusalueella häiritsemättä liikaa toistensa lähetyksiä.
Koodijakokanavointi kehitettiin aluksi sotilassovelluksia varten. Sillä pyrittiin piilottamaan signaalia (estämään salakuuntelu), saamaan vastustuskyky tahallista häirintää vastaan sekä saamaan lähetys sietämään kohinaa.
Koodijakoon perustuvua matkapuhelinverkkojen radiotekniikoita ovat lähinnä
amerikkalainen IS-95 (tunnetaan yleisesti "CDMA":na),
WCDMA eli UMTS. W-CDMA tarkoittaa laajakaistaista CDMA-tekniikkaa "(wideband)".
GSM käyttää aikajaon (TDMA) lisäksi taajuushyppelyä,
GSM-kehys jaetaan neljään alikehykseen, jotka voidaan lähettää eri taajuuksilla.
Maailman matkapuhelinverkoista noin kolmannes perustuu CDMA-tekniikkaan. Datayhteyksissä se on nopeampi kuin GSM:n GPRS-versio, muttei yhtä nopea kuin GSM:n EDGE-versio tai WCMA-3G-versio.


FHSS.
Taajuushyppely () on DSSS:n lisäksi toinen CDMAta toteutettaessa käytettävistä tekniikoista.
Taajuushyppelyssä lähettäjä vaihtaa lähetystaajuutta tietyn algoritmin mukaisesti. Taajuushyppelyalgoritmi voi olla täysin satunnainen, kuitenkin siten että lähettäjä ja vastaanottaja tietävät satunnaisuuden, tai etukäteen sovittu.
Taajuushyppely suoritetaan siten, että laaja taajuusalue (useita megahertsejä) jaetaan suureen määrään kapeita kanavia. Lähetettävä signaali pilkotaan pieniin osiin ja jokainen osa lähetetään aikavälein kullakin kapealla kanavalla.
Signaalin lähetys pitkällä aikavälillä käyttää koko taajuusalueen hyväkseen, vaikka tietyllä ajanhetkellä käytetään vain osa taajuusalueesta. Siksi taajuushyppelyäkin kutsutaan laajakaistaiseksi tekniikaksi.
Taajuushyppely voidaan toteuttaa joko hitaalla tai nopealla hyppelyllä. Hitaassa lähetetään useita bittejä yhdellä aikavälillä kun taas nopeassa lähetetään 1 bitti usealla aikavälillä.


DSSS.
Suorasekventointi () on FHSS:n lisäksi toinen CDMAta toteutettaessa käytössä olevista tekniikoista. Suorasekvennoinnissa lähetettävä sanoma jaetaan pieniin osiin ja lähetetään koko taajuusalueella (useita megahertsejä) yhtenä signaalina. Ongelmaksi muodostuu tällöin muiden signaalien aiheuttamat häiriöt. Ratkaisuna on sekoittaa lähetettävä signaali kohinaa muistuttavaan kantoaaltoon.
Sekoituksessa lähetin yhdistää kaksi signaalia; toinen on näennäissatunnaislukugeneraattorin tuottama suurinopeuksinen bittivirta (kohinaa) ja toinen pieninopeuksinen digitaalisesti moduloitu informaatiosignaali eli viesti (yleensä ääntä). Yhdistämällä nämä kaksi saadaan signaali, jonka nopeus on nopeamman signaalin mukainen sisältäen viestin. Vastaanotin pystyy erottamaan signaalit toisistaan, koska se tietää satunnaisen bittivirran sekvenssin.
Tämän tekniikan ansiosta voidaan signaalit tulkita oikein vaikka informaatiosignaali olisi 10 desibeliä pienempi kuin kohinan voimakkuus. Tekniikka mahdollistaa myös sen, että saman taajuuden käyttö alueella heikentää yhteyden laatua hitaasti.


Kanavanvaraus.
Kahden järjestelmän välinen kommunikointi ei vie yleensä koko siirtotien eli kanavan kapasiteettia. Tällöin siirtokapasiteettia voidaan jakaa useamman järjestelmän kesken. Tämä kuitenkin edellyttää kanavanvarauksen käyttöä.
Piirikytkentäinen kanavointi.
Piirikytkentäisessä tekniikassa kanavasta varataan kiinteästi (tai pitkäksi aikaa) osa jokaiselle tarvitsijalle. Tällaisen siirtotien jakoa kutsutaan kanavoinniksi (multipleksointi).
Kanavointi tapahtuu siten, että tietty määrä syötteitä yhdistetään yhdelle linjalle lähetyspäässä ja vastaanottopäässä ne taas puretaan useaksi syötteeksi.
Kanavoinnin avulla käytettävän kanavan siirtonopeus, käyttöaste ja kustannustehokkuus kasvaa. Tämä tapahtuu sen vuoksi, että koko siirtokapasiteettia ei varata tietylle kommunikaatiolle.
Valokuitu.
Valokuidussa käytetään tavallisesti FDMA-taajuusjakokanavoinnin kanssa periaatteeltaan samanlaista aallonpituuskanavointia WDM "(Wavelength division multiplexing)" -kanavointia.


FDMA.
Taajuusjakokanavointi eli FDMA () on yksinkertainen radiotien kanavanvaraustekniikka. Sen toteutuksessa käytettävä taajuusalue jaetaan osa-alueisiin, joista käyttäjälle annetaan yksi alue yhteyden ajaksi. FDMAssa syötettävä data voi olla joko analogista tai digitaalista; signaali on aina analogista johtuen moduloinnista. Taajuusjakokanavointia käytetään muun muassa radioliikenteessä.
FDMAn haittapuolena on, että se tuhlaa kaistaa. Yhteydelle annettu kanava on varattu vaikka dataa ei liikkuisikaan.


Grigori Rasputin.
Grigori Jefimovitš Rasputin (, 22. tammikuuta (J: 10. tammikuuta) 1869 – 29. joulukuuta (J: 16. joulukuuta) 1916) oli venäläinen mystikko ja profeetta, jonka väitetään olleen ihmeparantaja, verenseisauttaja. Rasputinilla oli merkittävä rooli Venäjän keisarikunnan loppuaikoina tsaari Nikolai II:n hovissa, sillä hän väitetysti kykeni parantamaan kruununperijä Aleksein hemofilian eli verenvuototaudin. Lopulta Rasputin murhattiin raa'asti. Rasputinia on usein pidetty salaperäisenä hahmona.
Rasputinia on usein nimitetty munkiksi, tätä kautta Rasputinille kehittyi myös haukkumanimi "Hullu munkki". Toisin kuin joskus luullaan, nimi Rasputin ei merkitse "irstasta", vaan oli Rasputinin kotikylässä yleinen sukunimi.
Varhainen elämä.
Rasputin syntyi siperialaisen talonpojan perheeseen Pokrovskojen pikkukylässä Tura-joen rannalla. Hänen syntymäpäiväkseen on ilmoitettu eräissä lähteissä 10. tammikuuta 1869. Varmaa on kuitenkin vain, että Rasputin syntyi vuosien 1863–1873 välisenä aikana. Hän vietti lapsena ja nuorena aikaansa paikallisessa luostarissa. Vuoden 1893 tietämillä Rasputin meni naimisiin naapurikylästä Dubrovista kotoisin olevan talonpoikaistytön Praskovia Fedorovnan kanssa, joka oli miestään kaksi vuotta vanhempi. He saivat viisi lasta, joista vanhin – poika – kuoli puolen vuoden ikäisenä. Muut lapset olivat Dimitri (1895), Mihail (1897), Matrjona (tunnettu Maria Rasputinina) (n. 1898) ja Varvara (1900). Rasputinin suku elää yhä Maria-tyttären kautta. Hänen jälkeläisiään asuu Ranskassa ja Yhdysvalloissa.
Taustaa.
Vuonna 1901 Rasputin lähti kotiseudultaan ja ryhtyi vaeltamaan Venäjällä. 1903 hän saapui Pietariin. Hänen maineensa profeettana ja ihmeparantajana
oli kiirinyt sinne jo hänen edellään. Vuonna 1904 Rasputin kuuli tarinoita, joiden mukaan keisari Nikolai II:n vastasyntynyt poika ja kruununperijä Aleksei Nikolajevitš Romanov sairasti perinnöllistä verenvuototautia, hemofiliaa. Tämä vaikea, tuohon aikaan yleensä kuolemaan johtava, harvinainen ja perinnöllinen sairaus oli siirtynyt pojalle keisarinna Aleksandra Fjodorovnalta - entiseltä saksalaiselta Hessen- Darmstadtin prinsessalta - joka Ison-Britannian kuningattaren Viktorian tyttärentyttärenä oli yksi niistä kuninkaallisista äideistä, jotka 1800- ja 1900-luvuilla levittivät tämän taudin Euroopan hallitsijasuvuille.
Aleksein syntymän aikoihin (sairaus paljastui pojan ensimmäisen elinvuoden aikana) keisarinna Aleksandran lähipiiriin kuului kaksi hyvin erikoista naista, hänen miehensä tsaari Nikolain serkkujen vaimot: suuriruhtinattaret Miliza ja Anastasia. Näistä kahdesta varsinkin Miliza oli tavattoman kiinnostunut mystiikasta ja okkultismista, jotka olivat muoti-ilmiöitä kaikkialla tuohon aikaan. Okkultismiin tutustunut Miliza sai tietoonsa huhuja Rasputinin ns. kyvyistä ja saattoi tämän niin ikään mystiikasta kiinnostuneen keisarinna Aleksandran tietoon, jonka Miliza tiesi myös etsivän epätoivoisesti apua sairaalle pojalleen. Lääketiede ei noihin aikoihin tuntenut mitään keinoa verenvuototaudin kaltaisesta sairaudesta kärsivän auttamiseksi.
Rasputin tapasi keisariparin marraskuun 1. päivän tietämillä vuonna 1905. Kertomusten mukaan tuolla ensimmäisellä tapaamiskerralla Rasputin pysäytti Aleksein verenvuotokohtauksen. Tapaus synnytti pojan kummassakin vanhemmassa, eritoten keisarinnassa, voimakkaan kiitollisuuden ja luottamuksen tunteen erikoislaatuista siperialaista kohtaan.Aleksei äitinsä kanssa
Huhuttujen parantajankykyjensä ja Aleksein taudin avulla Rasputin sai suuren vaikutusvallan tsaariin tämän vaimon kautta. Hänen huono historiallinen maineensa perustuukin osittain niihin huhuihin ja juoruihin, joita kateellinen aatelisto alkoi levittää Rasputinista ja tsaariperheestä. Väitettiin että tsaaritar olisi Rasputinin rakastajatar. Rasputin onkin jäänyt historiaan ennen kaikkea häpeämättömänä naistenmiehenä, juoppona ja kieroutuneena poliittisena pelurina. Joskin uusimmat tutkimukset(mm. venäläisen kirjailijan ja historiantutkijan Edvard Radzinskin) ovat luodanneet hänen persoonallisuuttaan objektiivisemmin.
Ehkä voimakkaimmin Rasputinin kielteiseen julkisuuskuvaan vaikuttivat hänen lukuisat naissuhteensa, jotka tuona äärimmäisen seksuaalikielteisenä aikana herättivät huomattavaa pahennusta.
Rasputinin maineen romahtaminen.
Rasputinin väitettiin myös kuuluneen erittäin halveksittuun ja ankarasti vainottuun -kerettiläiseksi määriteltyyn- venäläiseen uskonlahkoon, joka tunnettiin nimellä hlystit. Hlystien uskonfilosofia perustui osittain kristinoppiin, mutta suurimmaksi osaksi se juonsi juurensa epämääräisesti pakanallisista, ennen kristinuskoa olleista, Venäjän uskomuksista ja rituaaleista. Hlystiläisyyden keskeinen ajatus oli uskomus, että synninteko sitä seuraavan katumuksen kautta jalostaa ihmisen sielua ja tuon hänet lähemmäksi Jumalaa. Pidetään erittäin mahdollisena, että Rasputin nuoruudessaan kierrellessään laajoilla vaelluksillaan Siperian syrjäisissä luostareissa oli päätynyt tekemisiin tämän opin harjoittajien kanssa. Väitettiin myös, että hlystiläiset pitivät jumalanpalveluksiaan yöllisinä orgioina salaisissa paikoissa. Rasputin ei nähtävästi kuitenkaan myöhemmässä elämässään ollut tekemisissä hlystiläisyyden kanssa, mutta sen käsitykset vaikuttivat ilmeisesti voimakkaasti hänen omaan uskonfilosofiaansa. Mitä taas tulee legendoihin hänen hillittömästä juopottelustaan, Rasputin oli kotiseudullaan tunnettu hurjastelevista elämäntavoistaan, joihin kuuluivat niin juominen kuin naisseikkailutkin.
Koettuaan omien sanojensa mukaan 28-vuotiaana hengellisen herätyksen Rasputin luopui alkoholista – joskaan ei suinkaan naissuhteista – pitkäksi aikaa. Hän sortui kuitenkin uudestaan viimeisinä vuosinaan, kun hänen toimintansa hovissa alkoivat synnyttää vakavia paineita ja muodostua hänelle itselleen hengenvaaraksi.
Rasputinin Venäjän poliittisella näyttämöllä esittämä rooli oli vähintäänkin erikoinen. Kuten edellä todettu, häntä on usein syytetty ankarasti hovijuonitteluista ja avoimesta puuttumisesta maan hallintoon, heikon ja tahdottoman tsaari Nikolain kustannuksella. Tätä yhdistettynä hänen huonoon maineeseensa on pidetty yhtenä merkittävimmistä syistä keisarillisen Venäjän romahdukseen helmi-/maaliskuussa 1917.
Sen enempää hovilla ja hallitsevilla piireillä kuin Venäjän tavallisella kansallakaan ei ollut selkeää käsitystä Rasputinin keisarinnaan kohdistuvan vaikutusvallan todellisesta luonteesta. Suurimpana syynä Rasputinin vaikutusvaltaan oli kruununperijä Aleksei Nikolajevitshin sairaus. Tsaaritar Aleksandra, joka rakasti syvästi ainoaa poikaansa, tuli riippuvaiseksi Rasputinista uskoen, että tämä oli ainoa ihminen maailmassa, joka kykeni auttamaan Alekseita. Kaikenlisäksi tsaariperhe pyrki huolellisesti kätkemään poikansa tilan kaikilta tahoilta. He uskoivat, että hovin tai kansan saadessa tietää maan tulevan hallitsijan olevan parantumattomasti sairas ja tämän hengen olevan jatkuvasti hiuskarvan varassa, vähentäisi hallitsijasuvun valtaa. Heidän pelkonsa vallan ja henkensä menettämisen puolesta sai aikaan asioiden todellisen luonteen piilottelun. Tämän vuoksi Rasputinin parantajan roolia ei voitu ymmärtää oikein.
Rasputin onnistui taitavasti kätkemään tsaariperheeltä kansan keskuudessa liioiteltuja yksityiselämänsä paheita. Kansa taas ei tiennyt, ettei tsaariperhe ollut tietoinen "hullun munkin todellisesta luonteesta", vaan uskoi, että tsaariperhe hyväksyi Rasputinin lähipiiriinsä rietastelevana, humalaisena naistenviettelijänä, moraalittomana henkilönä. Tämä tosiseikka taas rasitti raskaasti tsaariperheen omaa mainetta. Näin ollen ihmiset eivät voineet ymmärtää Rasputinin suurta vaikutusvaltaa. Rasputinia väitettiin oman aikansa Venäjän, ja jossain jopa koko maailman vaikutusvaltaisimmaksi mieheksi.
Nykytutkimuksen näkemys.
Tutkija Edvard Radzinski käsittelee Rasputinin valtaa laajalti teoksessaan Rasputin (suom. Kari Klemelä, Werner-Söderström OY Juva, v. 2000). Hänen teoksensa tuo esille seuraavanlaisen johtopäätöksen: Rasputin ei ollut peluri puhtaasti siinä mielessä missä erilaiset mustamaalaustaan suuresti liioittelevat juorut ja legendat hänet yleensä ovat esittäneet. Hän ei alun alkaen käyttänyt hovissa saavuttamaansa asemaa ja erityisesti tsaarittaren luottamusta hyväkseen voidakseen toimia politiikassa "ikään kuin tsaarin sijaisena erottaen ja nimittäen ministereitä ja korkeita virkamiehiä silkasta vallanhimosta omien mieltymystensä mukaisesti". Grigori Rasputin ei ollut arabialaisten tarinoiden kieroileva, manipulatiivinen suurvisiiri. Rasputinin rooli oli paljon omalaatuisempi.
Nykyään vallan lähtökohtana tiedentään olleen keisarinna Aleksandran oma persoonallisuus. Kuusivuotiaana äidistään orvoksi jäänyt ja Ison-Britannian hovissa isoäitinsä kuningatar Viktorian kasvatusvallan alla varttunut tsaaritar oli voimakastahtoinen ja ujon, pidättyväisen ulkokuorensa alla hyvin kiivas ja kiihkeäluonteinen nainen. Lisäksi hän oli hyvin vallanhimoinen. Aleksandra taisteli paljon kiivaammin kuin miehensä vuonna 1905 esitettyjä tsaarinvallan kaventamisvaatimuksia vastaan eikä koskaan antanut anteeksi silloiselle pääministeri Sergei Wittelle, joka käytännössä pakotti keisari Nikolain allekirjoittamaan mm. kansalaisvapauksiin liittyviä poliittisia uudistuksia koskevan marraskuun manifestin.
Aleksandralle, joka pääasiassa Aleksein vuoksi oli valmis sulkemaan silmänsä kaikilta syytöksiltä, joita Rasputinia vastaan toistuvasti esitettiin, Rasputinia kohtaan osoitettu myötämielisyys merkitsi häntä itseään – Venäjän keisarinnaa – kohtaan osoitettua myötämielisyyttä. Tsaaritar Aleksandra ei koskaan ollut suosittu hovissa tai muuallakaan Venäjällä. Hän oli syntyperältään saksalainen, eikä tuon ajan Venäjällä suhtauduttu saksalaisiin suopeasti. Häntä myös luonnehdittiin kylmäksi, kopeaksi ja ylimieliseksi naiseksi, mikä johtui paljolti hänen ujoudestaan – erityisesti nuorena Aleksandra kärsi ujoudesta, mikä tuntuu yllättävän ristiriitaiselta suhteutettuna hänen muuhun persoonallisuuteensa. Rasputinin tulo hoviin muodostui nopeasti kohtalokkaaksi keisarinnan omalle maineelle.
Sokeassa uskossaan Rasputiniin keisarinna alkoi hyväksyä lähipiiriinsä vain sellaisia ihmisiä, jotka olivat Rasputinille suosiollisia. Kysymys oli eräässä mielessä hänen omasta narsismistaan ja vallanhalustaan. Suunnilleen vuodesta 1912 eteenpäin – Edvard Radzinskin mukaan ("Rasputin", 2000) tsaaritar alkoi oman vaikutusvaltansa nojalla valvoa, että korkeimpiin virkoihin otettiin Rasputiniin myötämielisesti suhtautuvia henkilöitä. Myöhempinä vuosina Rasputin, joka vaistosi oman henkensä olevan vaarassa hovissa (johtuen hänen maineestaan, jonka useimmat hallitseviin piireihin kuuluvat katsoivat vahingoittavan tsaarinhallintoa niin, että hänen pois lähettämisensä tai suorastaan surmaamisensa oli monien toiveena ja tavoitteena) pyrki turvaamaan selustaansa keisarinnan avustuksella, tuomalla tälle ikään kuin omana ajatuksenaan esiin idean koko virkamieskoneiston puhdistamisesta Rasputininvastaisesta rintamasta. Hän alkoi vaivihkaa esittää tsaarittarelle henkilöitä, jotka sopisivat parhaiten tiettyihin virkoihin. Aleksandra, joka itse haaveili myös Rasputinille – toisin sanoen itselleen – kuuliaisesta hallituksesta, alkoi ihastuneena toteuttaa omalaatuisen ystävänsä ehdotuksia.
Ensimmäisen maailmansodan aikana Rasputin ja keisarinna todellisuudessa johtivat maan hallintoa sen jälkeen, kun Aleksandra oli saanut poistettua miehensä serkun, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin, armeijan johdosta. Syynä erimielisyyksiin oli suuriruhtinaan kielteinen suhtautuminen Rasputiniin – ja sitä kautta keisarinnaan. Uuden armeijan ylipäällikön paikan otti itselleen velvollisuudentuntoinen keisari Nikolai. Vaihto oli todellisuudessa keisarinna Aleksandran ideoima. Sen kautta hän saisi Rasputinin kanssa vapaat kädet ministerien ja keisarikunnan hallinnon suhteen. Osittain näistä toimista syntyneistä katastrofaalisista sekaannuksista ja Rasputinin, keisarinnan ja Romanovien suvun vastaisista paineista oli seurauksena Venäjän vallankumous.
Taustaa.
Rasputin sai elämänsä aikana lukuisia – varsinkin naispuolisia – seuraajia liittyen hänen uskonnolliseen etsintäänsä ja myöhemmin toimintaansa tsaarin hovissa. Vielä enemmän hänellä oli katkeria vihollisia, jotka joko kateudesta tai hänen maineensa ja tekemistensä järkyttäminä olivat valmiita vainoamaan häntä hautaan asti. Hänen elämänsä aikana häntä vastaan suunniteltiin ainakin kolme vakavaa salamurhahanketta, joista viimeinen lopulta onnistui.
Ensimmäinen yritys.
Tiettävästi ensimmäisen kerran Rasputin yritettiin murhata vuonna 1914. Hankkeen takana oli ainakin hänen entinen ystävänsä ja myöhempi kiivas vihollisensa munkki Iliodor (s. Sergei Trufanov), joka ensin salaisesti myöhemmin täysin julkisesti kuului edellä mainittuun hlystien uskonlahkoon. On mahdollista, että murhan takana oli myös Iliodorin kanssa tätä varten salaa liittoutunut Venäjän salaisen poliisin päällikkö kenraali Vladimir Dzunkovski, joka oli erittäin vaikutusvaltainen mies
ja jolla oli myös omat henkilökohtaisemmat syynsä olla katkera Rasputinille. Rasputin oli näet tehnyt hänet naurunalaiseksi eräässä tärkeässä tilanteessa ja Dzunkovski vannoi kostoa. Mahdollisesti juuri Dzunkovski antoi Iliodorille apua murhan järjestämisessä.
Iliodor lähetti surmatyötä suorittamaan Hionia Guseva-nimisen tsaritsyniläisen entisen prostituoidun, jonka nimi tapausta myöhemmin tutkittaessa liitettiin usein Rasputiniin nimeen varsin säädyttömissä yhteyksissä. Nainen itse kertoi kuulusteluissa yrittäneensä surmata Rasputinin häneen liittyvien huhujen ja kertomusten perusteella. Yleisö dramatisoi tarinan myöhemmin muotoon, jossa Rasputin olisi aikoinaan hyväksikäyttänyt Gusevaa ja tämä oli päättänyt kostaa loukkauksen.
Hionia Guseva yritti heinäkuun lopulla 1914 surmata Grigori Rasputinin tämän kotikylässä puukottamalla tätä vatsaan heidän tavatessaan kylätiellä. Guseva joutui välittömästi pidätetyksi – tapauksella oli lukuisia silminnäkijöitä – ja joutui oikeuteen, jossa hänet julistettiin mielisairaaksi ja suljettiin sairaalaan. Sairaalasta hän vapautui vasta vallankumouksen aikana. Rasputinille kohtaaminen oli koitua kohtalokkaaksi. Keisarinna lähetti kirurgin Pietarista leikkaamaan Rasputinin, minkä jälkeen hän makasi kaksi kuukautta sairaalassa Tjumenissa ja herätti yleistä ällistystä toipumisellaan. Sanottiin, että "tuon kirotun musikan sielu näytti olevan ommeltu kiinni ruumiiseen."
Ministerien yritys.
Seuraavan salaliiton Rasputinin murhaamiseksi yrittivät toteuttaa kaksi ministeriä, jotka vuonna 1915 kilpailivat keskenään keisarikunnan hallituksessa ja joihin molempiin Rasputin oli muodostanut huonot välit pitämällä heitä ovelasti pilkkanaan, kun nämä olivat yrittäneet hyötyä hänestä edetäkseen urallaan. Rasputinista hyötymisestä muodostui tsaarinhallinnon viimeisinä vuosina eräänlainen tapa hovin virkamiehille, jotka tunsivat erinomaisesti keisarinnan kehittämän säännön: kaikki jotka vastustivat Rasputinia joutuivat tuhon omiksi, kun taas ne jotka arvostivat (tai ainakin olivat arvostavinaan) häntä, olivat täten osoittaneet lojaaliutensa myös Rasputinia palvovalle keisarinnalle ja heitä kohdeltiin asianmukaisesti.
Ministerien Aleksei Hvostovin ja Stepan Beletskin "yhdessä" suunnittelemasta salamurhahankkeesta kehkeytyi todellisuudessa vain naurettava farssi, jollaiseksi sen ajoi molempien miesten toiselta osapuolelta salaama oman edun tavoittelu. Hvostov, joka oli uskonut vuorenvarmasti pääsevänsä pääministeriksi edellisen - Ivan Goremykinin - erottamisen jälkeen, järkyttyi ja raivostui saadessaan Beletskiltä tiedon, että Rasputin ja keisarinna suunnittelivat viranhaltijaksi Boris Stürmeriä. Stürmerin tultua nimitetyksi Hvostov päätti kostaa Rasputinille, jonka suhteen sekä hän että Beletski olivat jo aiemmin kokeneet ikäviä yllätyksiä yrittäessään mielistellä ja lahjoa tätä saadakseen siten keisarinnan siunauksen omalle uralleen. Hvostov juoni hankkeen jonka perusajatuksena oli saada Rasputin sotkettua johonkin skandaaliin, jonka Hvostov itse sitten paljastaisi ja saisi tsaarin ajamaan Rasputinin pois hovista. Sen jälkeen hän itse saisi mahtavan kansansuosion menettäen samalla tosin sisäministerin virkansa.
Onnettomuudekseen Hvostov päätti turvautua järjestelyissä hämäräperäiseen viestinviejään, Rasputinille hyvin läheiseen Manasevitsh-Manuilov -nimiseen henkilöön. Manasevitsh järjesteli salassa asiat Rasputinin eduksi, mistä seurauksena Hvostov menetti rahat, joilla oli yrittänyt lahjoa Manasevithsin. Hvostov ei voinut myöskään kertoa asiasta kenellekkään, ilman oman osuutensa paljastumista asiassa.
Tässä vaiheessa Hvostov oli niin raivoissaan Rasputinille, että alkoi vakavasti suunnitella tämän täydellistä eliminoimista. Tässä asiassa hän turvautui mainittuun Stepan Beletskiin -
joka onnettomuudeksi oli tuntuvasti rikostoveriaan terävänäköisempi. Kumpikin mies suunnitteli koko ajan omaa osuuttaan ilmaisematta sanallakaan toisilleen, miten olivat suunnitelleet hyötyvänsä liittolaisestaan. Hvostovin tarkoituksena oli saada Rasputin pois päiviltä ja nousta itse yleiseen suosioon. Beletski puolestaan oli aikeissa olla ensin muka avustavinaan Hvostovia tämän suunnitelmissa ja sitten, sopivan hetken tullen, kääntää kelkkansa ja paljastaa koko juttu ylimmälle taholle, toisin sanoen tsaariparille. Näin hän saisi sekä Hvostovin pois jaloistaan että keisarinnan ymmärtämään, kuinka loistava sisäministeri hänestä itsestään tulisi.
Molempien herrojen suunnitelmat menivät kuitenkin pieleen mahdollisimman nololla tavalla. Kun Hvostov tajusi lopulta, mitä Beletskillä oli mielessään (tämä tapahtui sen jälkeen, kun Beletski oli järjestänyt erään asiamiehensä ikään kuin vahingossa ilmiantamaan Hvostovin), Hvostov kanteli itse Beletskistä suoraan tsaarille tilanteessa, jossa Beletski oli luullut ministeriparan aikovan vain esittää tälle jälleen uusia valituksia Rasputinista – ja siten tietysti allekirjoittavan oman poliittisen kuolemantuomionsa. Kostoksi paljastuksesta Beletski puolestaan esitti nyt ilmiantonsa Hvostovista paljastaen tämän yrityksen Rasputinin murhaamiseksi. Kummastakaan oljenkorresta ei ollut enää apua – molemmat miehet menettivät ministerinpaikkansa.
Tsaarin sukulaiset toteuttavat murhan.
Vuonna 1916 joukko vaikutusvaltaisia venäläisiä aatelisia – joihin kuului muiden muassa tsaarin serkku Dmitri Pavlovitš Romanov – muodosti salaliiton Rasputinin murhaamiseksi. Salaliittoa johti 29-vuotias ruhtinas Feliks Jusupov, Venäjän suurimman omaisuuden perijä, joka oli naimisissa Nikolain lähisukulaisen kanssa. Muita murhaan osallistuneita oli mm. V. M. Puriskevits.
Joulukuun lopulla 1916 Jusupov, joka piti juhlimisesta kuten Rasputinkin ja oli tavannut tämän usein Pietarin pahamaineisimmissa paikoissa, kutsui Rasputinin palatsiinsa puolenyön jälkeen tarjottavalle illalliselle. Jusupov vei vieraansa kellarikerroksen huoneeseen pahoitellen, että juhlien emännälle oli sattunut viivytys ja sillä aikaa neljä muuta salaliittolaista soittivat yläkerrassa gramofonia kovaäänisesti ikään kuin siellä olisi juhlittu. Jusupov tarjosi vieraalle leivoksia ja viiniä, joihin salaliittolaiset olivat laittaneet syankaliumia, mutta Rasputiniin ne eivät vaikuttaneet mitenkään..
Lopulta eräs salaliittolainen suuttui ja ampui Rasputinia, erään tiedon mukaan jopa kuudesti; ainakin yksi luoti oli myrkyn sekoittaneen lääkäri Lasovertin mukaan osunut sydämeen ja loput päähän.
Rasputin ei kuitenkaan vielä kuollut, joten hänen pääkallonsa murskattiin nuijalla. Nyt ruumis raahattiin Neva-joen rantaan: salaliittolaiset pyrkivät hävittämään ruumiin heittämällä sen hyiseen Nevaan.
Vaikka Rasputin oli sidottu ja suljettu säkkiin, hän oli ennen kuolemaansa onnistunut pääsemään osittain irti siteistään, aivan kuin hän olisi vielä halunnut uhmata taivaita. Oikean käden sanottiin olleen kohotettu pään yläpuolelle siunaavaan eleeseen. Myrkystä, kuudesta luodista ja murskatusta pääkallosta huolimatta Rasputinin keuhkot olivat täynnä vettä - eli hän kuoli hukkumalla.
Rasputinin ruumis löytyi kolme päivää myöhemmin kellumassa joen pinnalla. Hänen viralliseksi kuolinsyykseen ilmoitettiin hukkuminen. Hänen ruumiinsa haudattiin pietarilaiselle hautausmaalle keisarinna Aleksandran käskystä. Vuonna 1917 helmikuun vallankumouksen aikoihin kolme mellakoivaa työläistä kaivoi ruumiin haudastaan ja poltti sen tuhkaksi läheisessä metsikössä. Rasputinin säilöttyä siitintä säilytetään pietarilaisessa museossa.
Kun Rasputin yritettiin surmata ensimmäisen kerran vuonna 1914, hän kuitenkin toipui vammoistaan. Murhan todelliset vaikuttimet ovat kuitenkin hämärän peitossa ja ne saattoivat olla yksityisluonteisia. On esitetty arvio, että Rasputin olisi saattanut estää Venäjän liittymisen ensimmäiseen maailmansotaan ja pelättiin hänen ryhtyvän valmistelemaan Venäjän ja Saksan erillisrauhaa.
Ooppera.
Suomalainen Einojuhani Rautavaara on säveltänyt Rasputinista kertovan oopperan. Teos keskittyy Rasputinin viimeisiin vuosiin ja siinä näytetään mm. hlystilahkon tanssi, tsaarin pojan parannukset sekä Rasputinin murha aikaisempine yrityksineen. Rautavaara kirjoitti nimiroolin basso Matti Salmiselle. Ooppera kantaesitettiin Suomen Kansallisoopperassa vuonna 2003. Levy-yhtiö Ondine on julkaissut teoksen dvd:llä.


Ekumenia.
Ekumenia (kreik. "oikoumene", "[asuttu] maa", "maailma") tarkoittaa eri kristillisten kirkkojen ja tunnustuskuntien yhteistyötä ja pyrkimyksiä läheisempään yhteyteen. Nykyinen ekumeeninen liike sai alkunsa 1800-luvun lopulla.
Kristillinen ekumenia on eri asia kuin uskontojen kohtaaminen ja niiden välinen vuoropuhelu eli uskontodialogi, vaikka myös viimemainitusta toisinaan käytetään ekumenia-sanaa. Kansalliset ekumeniset neuvostot ymmärtävät ekumenian nimenomaan kristinuskon sisäisenä liikkeenä, mutta pyrkivät toisaalta myös osaltaan edistämään uskontojen kohtaamista ja yleistä suvaitsevaisuutta.
Ekumenian raamatullinen perusta on Kristuksen ns. ylimmäispapillisessa rukouksessa: "Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut."
Ekumeniaa tutkivaa akateemisen teologian osa-aluetta nimitetään ekumeniikaksi.
Historiaa.
Ekumenia-sana juontuu kreikan kielen sanasta "oikos", "talo". Raamatun aikana "oikoumenia" tarkoitti tavallisesti koko asuttua maailmaa tai Rooman valtakuntaa, kuten jouluevankeliumin alussa: "...koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano". Sittemmin sana tuli tarkoittamaan kaikkia kristittyjä koskevaa tai kristittyjen maailmanlaajuista lähetystehtävää. Yhteiskristillisen liikkeen nimenä sen otti käyttöön Ruotsin arkkipiispa Nathan Söderblom 1800-luvun lopulla.
1800-luvun merkittävin ekumeeninen asiakirja on Nuorten Miesten Kristillisten Yhdistysten Maailmanliiton Pariisin Basis vuodelta 1855, josta tuli myöhemmin malli koko ekumeeniselle liikkeelle.
Ekumeenisiksi kirkolliskokouksiksi kutsutaan niitä ensimmäisten kristillisten vuosisatojen piispainkokouksia, jotka koskivat koko silloista kristikuntaa, ja joiden päätösten katsotaan edelleen edustavan koko kristikunnan yhteistä oppia. Näissä kirkolliskokouksissa määriteltiin mm. uskontunnustusten sanamuodot ja kolminaisuusoppi. Eri kirkot tunnustavat kuitenkin eri määrän kirkolliskokouksia ekumeenisiksi.
Maailmanlaajuisesti ekumeniaa pyrkii edistämään Kirkkojen maailmanneuvosto, Suomessa puolestaan Suomen ekumeeninen neuvosto.
Ekumeenisia saavutuksia.
Ratkaisevin käänne modernin ekumenian historiassa oli Vatikaanin toinen kirkolliskokous 1960-luvulla, joka aikaansai huomattavan uudistuksen Roomalaiskatolisen kirkon sisällä. Kirkko tunnusti tällöin, että myös sen ulkopuolella voi olla joltain osin oikeaa oppia ja pelastavaa uskoa. Tämä mahdollisti opillisen lähentymisen protestantteihin, joka on sittemmin johtanut yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisesta, johon Roomalaiskatolisen kirkon lisäksi ovat yhtyneet monet luterilaiset ja metodistiset kirkot.
Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on täysi saarnatuoli- ja ehtoollisyhteys Pohjoismaiden ja Baltian luterilaisten kirkkojen sekä Britannian ja Irlannin anglikaanikirkkojen kanssa ns. Porvoon julistuksen perusteella sekä Suomen metodistien kanssa vuonna 2010 solmitun yhteistyösopimuksen perusteella. Tämä tarkoittaa, että kirkot tunnustavat toistensa pappisviran ja sakramentit päteviksi, mikä mahdollistaa ehtoollisjumalanpalvelusten ja kirkollisten toimitusten järjestämisen yhteistyössä yli kirkkokuntarajojen.
Ekumenian ongelmia.
Keskeisimmät ekumeeniset ongelmat liittyvät kasteen, ehtoollisen ja kirkollisen viran — erityinen pappeus ja sen merkitys, piispuus, kirkon johtajuus (erit. paavius) — erilaisiin tulkintoihin.
Ekumenian tutkimus.
Ekumeniaa ja ekumeenista liikettä tutkitaan ekumeniikassa, joka on systemaattiseen teologiaan kuuluva teologinen oppiaine.


Heinrich Himmler.
Heinrich Luitpold Himmler (7. lokakuuta 1900 München – 23. toukokuuta 1945 Lüneburg) oli natsi-Saksan vaikutusvaltaisimpia hahmoja. ja Gestapon päällikkyys takasi hänelle erittäin keskeisen aseman diktatorisen valtion johdossa. Himmler oli vastuussa Saksan keskitys- ja tuhoamisleirijärjestelmän organisoimisesta.
Varhaiset vaiheet.
Himmler syntyi Münchenissä keskiluokkaiseen saksalaiseen perheeseen. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän palveli upseerioppilaana 11. baijerilaisrykmentissä, mutta ei osallistunut taisteluihin.
Hän opiskeli teknillisessä korkeakoulussa ja valmistui laboratorioteknikoksi. Himmler liittyi Ernst Röhmin organisoiman kansallismielisen "Reichskriegsflagge"-liikkeen toimintaan ja oli yksi vuoden 1923 oluttupavallankaappauksen osanottajista toimien sotaministeriön rakennuksen vallanneen ryhmän lipunkantajana.
Sodan päätyttyä hän osallistui aktiivisesti puolisotilaallisten, oikeistolaisten Freikorpsien toimintaan, jotka taistelivat kommunisteja, sosiaalidemokraatteja ja muita Saksan vihollisiksi katsomiaan ryhmittymiä vastaan. Vuonna 1923 hän liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen. Myöhemmin hän liittyi ja yleni pian johtamaan alun perin Adolf Hitlerin suojeluskaartiksi perustettua SS:ää.
Himmler kehittää SS-organisaatiota rauhan aikana.
Himmler kehitti SS:n kansallissosialistisen puolueen todelliseksi sisärenkaaksi, johon oli tiukat jäsenvaatimukset. Kansallissosialistien noustua valtaan 1933 Himmler sai johtoonsa yksi kerrallaan Saksan osavaltioiden poliittiset poliisit, lopulta myös Gestapon, jonka jäseniä liitettiin SS:ään. Himmler oli mukana juonittelemassa SA:n johtoa vastaan, ja puolueen sisällä suoritettiinkin suurpuhdistus niin sanottuna pitkien puukkojen yönä. Hitlerin luvalla SS surmasi suuren osan SA:n johtohenkilöstöä, mukaan lukien Ernst Röhmin.
SA:n vallan hajottamisen jälkeen Himmlerin SS oli eittämättä voimakkain natsi-Saksan turvallisuuselin. Myöhemmin Himmlerin käsissä oleva valta lisääntyi entisestään, kun hänestä tuli Saksan poliisivoimien päällikkö. Vuonna 1940 Himmler järjesti SS:n aseelliseksi siiveksi Waffen-SS-joukot, jolloin jäsenmäärää kasvatettiin huomattavasti ja samalla tiukkaa sisäänottoseulaa löysennettiin.
Sodan syttyminen lisää SS:n oikeuksia ja valtaa.
Sodan syttyessä 1939 SS:n Totenkopf-yksiköt olivat vastuussa keskitysleiri- ja myöhemmin tuhoamisleirijärjestelmästä. SS:n tehtäviin kuului myös juutalaisten, romanien, homoseksuaalien, kommunistien, ”ali-ihmisten” ja muiden poliittisesti epäluotettavien ainesten seulominen väestöstä ja passittaminen leireille. Täten Himmler oli yksi natsi-Saksan kansanmurhakoneiston pääarkkitehdeista. Adolf Galland muistelee elämäkerrassaan lentäneensa Himmlerin ja Albert Speerin kanssa maaliskuussa 1942 itärintamalle. Koneen ikkunasta näkyi hetkellisesti tuhansien neuvostosotavankien leirit. Galland kertoi hämmentyneensä, Himmler todetessa, että
Himmlerin vierailu Suomessa 1942.
Kesällä 1942 Himmler vieraili Suomessa yhtenä tarkoituksenaan vaatia Suomea luovuttamaan Saksaan juutalaisia, joista hänellä on nimilista. Suomalaisilla tiedustuselimillä oli jo tuolloin kuva saksalaisten väkivallasta juutalaisvähemmistöä ja miehitettyjen venäläisalueiden siviiliväestöä kohtaan. Himmlerin illastaessa suomalaisten isäntiensä kanssa Suomen sotilastiedustelu murtautui Himmlerin huoneeseen ja valokuvasi Himmlerin listan luovutettavista juutalaisista. Pääosin Suomi onnistui torjumaan koko loppu sodan toistuvat vaatimukset juutalaisten luovuttamisesta Saksaan.
Himmler sodanjohdossa 1944–1945.
Himmleriä miellytti ajatus päästä sotilasjohtajaksi, joten hän pyrki sodan loppupuolella suurten sotatoimiyhtymien komentajan tehtäviin. Sotilasjohtajan tehtävään Himmler oli kuitenkin kokematon ja epäpätevä, millä oli negatiivinen vaikutus jo ennestään kehnoon Saksan sotamenestykseen länsirintamalla vuosina 1944–1945. Himmlerin sopimattomuudesta tehtävissä järkyttynyt panssarikenraali Heinz Guderian uskoi, että Himmlerin ainoa motiivi oli kunnian haaliminen itselleen.
Loppuvuonna 1944 Himmler pääsi Armeijaryhmä Oberrheinin komentajaksi. Armeijaryhmää vastassa oli Yhdysvaltain maavoimien 7. armeija ja Ranskan maavoimien 1. armeija Alsacessa Reinin länsirannan puolella. Yhdysvaltalaisten komentaja oli kenraali Alexander Patch ja ranskalaisten komentaja oli kenraali Jean de Lattre de Tassigny. 1. tammikuuta 1945 Himmlerin armeijaryhmä käynnisti operaatio Nordwindin keventääkseen tyrehtyvän Ardennien hyökkäyksen tilannetta. Tammikuun lopulla Himmler siirrettiin itään sotilaallisen alkumenestyksen jälkeen. 24. tammikuuta Armeijaryhmä Oberrheinin toiminnot lakkasivat ja 25. tammikuuta operaatio Nordwind virallisesti loppui.
Toisaalla Heer oli epäonnistunut Saksaa kohti marssivan puna-armeijan Veiksel–Oder-operaation torjumisessa, joten Hitler nimitti Himmlerin uuden armeijaryhmä Veikselin komentajaksi estämään Neuvostoliiton offensiivi Berliiniin. Himmler perusti Schneidemühlissä armeijaryhmä Veikselin komentokeskuksen, jonka päämaja oli hänen erikoisjunansa "Sonderzug Steiermark". Himmler hyväksyi esikunnan pyynnön vastahyökkäyksestä, mutta Heerin epäonnistuttua operaatiossa Himmler teki SS-joukkojen "Gruppenführer" Heinz Lammerdingistä esikuntapäällikön. Himmlerin päämaja siirtyi ensin Falkenburgiin ja sitten Oderin länsirannalla. Saksan puolustuslinjojen murtumisen, kiristyneen sotilaallisen ilmapiirin ja Hitlerin painostuksen alla Himmler vaikutti kokouksissa hermostuneelta ja harkintakyvyttömältä. Hän omaksui Hitlerin ajatukset rangaista ankarasti vetäytyviä saksalaisia joukkoja ja olla antamatta periksi Saksaan vyöryvälle viholliselle. 30. tammikuuta Himmler antoi joukoilleen käskyn teloittaa kaikki saksalaiset sotilaat, jotka saadaan kiinni yrityksestä poistua luvattomasti kesken taistelun. Helmikuun puolivälissä kenraali Walther Wenck otti Pommerin offensiivin komennon Himmleriltä.
13. maaliskuuta Himmler hylkäsi lopullisesti armeijaryhmä Veikselin komennon sairauden nojalla ja meni Hohenlychenissä sijaitsevaan parantolaan. Kenraali Guderian kävi vierailulla Himmlerin luona ja vei Hitlerille viestin, jossa Himmler pyysi lupaa poistua sotilasjohtajan tehtävistä. Hitler hyväksyi pyynnön ja nimitti Himmlerin seuraajaksi Armeijaryhmä Veikselin komentajaksi kenraali Gotthard Heinricin.
Himmlerin viimeiset vaiheet.
Itsemurhan tehnyt Himmler brittiläisen toisen armeijan päämajan lattialla 23. toukokuuta 1945.
Vuoden 1945 keväällä Himmler menetti uskonsa Saksan sotamenestykseen ja tajusi valtakunnan vääjäämättömän romahtamisen. Hän kuitenkin kuvitteli Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan hallitusten antavan anteeksi natsien suorittamat sotarikokset, koska ne tarvitsivat Saksasta mannereurooppalaisen liittolaisen bolševismin ja Neuvostoliiton nujertamiseksi. Himmler halusi solmia rauhan angloamerikkalaisten joukkojen kanssa ja päästä Saksan johtoon. Tosiasiassa liittoutuneet olivat sopineet Saksan kansallissosialismin kitkemisestä, denatsifikaatiosta ja kaikkien natsijohtajien tuomitsemisesta sotarikosoikeudenkäynneissä. Liittoutuneet olivat myös saaneet selville Himmlerin SS:n tekemät joukkomurhat Puolassa ja muissa natsien valloittamissa maissa, joten Himmler oli määrätty vangittavaksi rikoksista ihmisyyttä vastaan.
20. huhtikuuta Himmler tapasi Hitlerin viimeisen kerran tämän 56-vuotissyntymäpäivillä Berliinissä, jota Saksan puolustuksen murskannut puna-armeija saavutti päivä päivältä. Hitler ilmoitti henkilökohtaisesta päätöksestä olla poistumatta pääkaupungista huolimatta Neuvostoliiton lähestyvästä hyökkäyksestä. Himmler lähti Berliinistä ja uskoi Hitlerin olevan kyvytön Saksan johtamisessa, koska Hitler oli jäänyt tälle uskollisten natsivirkamiesten kuten propagandaministeri Joseph Goebbelsin ja puoluekanslian johtajan Martin Bormannin kanssa Führerbunkeriin Berliinin alapuolella. Lyypekin Ruotsin konsulaatissa Himmler uskotteli kreivi Folke Bernadottelle, että Hitler kuolee kahden vuorokauden sisällä ja Himmler on Saksan tosiasiallinen johtaja. Himmler halusi Bernadotten lähettävän kenraali Dwight D. Eisenhowerille ehdotuksen, jossa Himmler sopii aselevon länsiliittoutuneiden kanssa. Himmler uskoi Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan hyväksyvän ehdotuksen ja kääntyvän Neuvostoliittoa vastaan Wehrmachtin rinnalla. Bernadotte kuitenkin sanoi Himmlerille, että länsiliittoutuneiden hyväksyntä aselevolle on hyvin epätodennäköistä. Bernadotten välityksellä Himmlerin ehdotus kulki presidentti Harry S. Trumanille ja pääministeri Winston Churchillille, mutta molemmat torjuivat sopimuksen, koska Hitlerin kohtalo oli jäänyt epäselväksi, eikä Saksan johtajuuden kuulumista Himmlerille voitu virallisesti vahvistaa.
28. huhtikuuta Yhdistyneen kuningaskunnan yleisradioyhtiö BBC teki radiolähetyksen Reutersin uutisesta, jossa kerrottiin Himmlerin vaatineen Saksan johtajuutta ja neuvotelleen aselevosta. Kaupunkisodan kouriin joutuneessa Berliinissä Hitler kuuli uutisen Himmlerin neuvotteluista ja sai raivokohtauksen. 23. huhtikuuta Luftwaffen komentaja Hermann Göring oli pyytänyt sähkeessä Hitleriltä vallan siirtämistä hänelle, minkä Hitler oli tulkinnut maanpetokseksi ja vallankaappaukseksi. Himmler ei ollut edes ilmoittanut suunnitelmistaan Hitlerille. Hitler oli pitänyt Himmleriä yhtenä lojaaleimmista natsijohtajista ja kutsunut häntä ”uskolliseksi Heinrichiksi” (). Hitler syytti Himmlerin ja SS:n pettäneen hänet ja sanoi Himmlerin tehneen katalimman petoksen, jonka hän oli eläissään kokenut. Himmlerin petos oli osasyy Hitlerin motiiveihin kirjoittaa poliittinen testamenttinsa. Hitler julisti Himmlerin ja Göringin pettureiksi, riisui nämä viroistaan ja otti heiltä pois kansallissosialistisen työväenpuolueen jäsenyyden. Himmlerin seuraajaksi SS:n johdossa nimitettiin SS-Reichsführer Karl Hanke. Hitler määräsi myös Himmlerin adjutantin Hermann Fegeleinin teloituksen. 30. huhtikuuta Hitler teki itsemurhan.
Himmlerin neuvottelut Bernadotten kanssa johtivat natsien keskitysleirien 27 000 ruotsalaisen, norjalaisen ja tanskalaisen vangin vapauttamiseen. Bernadotte itse osallistui pelastusoperaation johtamisessa. Himmler kuitenkin epäonnistui aselevon solmimisessa ja meni suuramiraali Karl Dönitzin luokse Plönissä saadakseen turvapaikan. Hitler oli testamentissaan määrännyt Dönitzin Saksan johtajaksi, mutta Dönitz torjui Himmlerin ja epäsi häneltä luvan Flensburgiin perustetun pakolaishallituksen toimintaan osallistumiseen. Dönitz viittasi Hitlerin testamenttiin, jossa Himmleriltä oli riistetty kaikki valta. Seuraavaksi Himmler yritti loikata yhdysvaltalaisten puolelle ja antoi kenraali Eisenhowerille tarjouksen koko Saksan luovuttamisesta liittoutuneiden haltuun. Vastapalveluksena yhdysvaltalaisten olisi pitänyt antaa Himmlerille syytesuojan sotarikosoikeudenkäynneiltä ja pääsyn virkamieheksi Saksan tulevassa hallitusmuodossa. Eisenhower torjui sotarikolliseksi luokitellun Himmlerin ehdotuksen. 8. toukokuuta suuramiraali Dönitz allekirjoitti Saksan antautumissopimuksen, joka lopetti sodankäynnin Euroopassa.
Himmler pakeni mukanaan vain kaksi Gestapon turvamiestä, jotka olivat yhä uskollisia entiselle johtajalleen. Himmler otti käyttöön saksalaisen sotapoliisin univormun ja väärennetyt asiakirjat, ajeleli viiksensä, laittoi silmälapun vasemman silmänsä päälle ja esiintyi salanimellä ”Heinrich Hitzinger”. Saksan miehitykseen osallistuneet Yhdistyneen kuningaskunnan maavoimien sotilaat kuitenkin huomasivat tavalliselta sotapoliisilta vaikuttaneen miehen asiakirjojen sisällön tekaistuksi ja päättivät viedä hänet kuulusteltavaksi. 22. toukokuuta majuri Sidney Excellin joukot pidättivät Himmlerin Bremenvörden lähettyvillä ja kuljettivat hänet kuulustelukeskukseen Lüneburgissa. Himmler paljasti briteille henkilöllisyytensä, vaikka hän ymmärsi joutuneensa sotavangiksi ja tuomittavaksi rikoksistaan. 23. toukokuuta Himmler tappoi itsensä puraisemalla suuhunsa piilotetun tappavan myrkyllisen syanidikapselin rikki. Hänen viimeisten sanojensa on usein kerrottu olleen ”Minä olen Heinrich Himmler!” ("Ich bin Heinrich Himmler!"). Ruumiinavauksen jälkeen Himmler haudattiin metsään Lüneburgin lähettyvillä. Britit jättivät haudan sijainnin salaiseksi, jotta hautapaikasta ei olisi tullut pyhiinvaelluskohdetta uusnatseille.
Historia- ja mytologiaharrastukset.
Himmler määräsi kustannuksia pelkäämättä korjauttamaan vanhan Wewelsburgin linnan saksalaisen sivilisaation pyhäköksi, jossa SS-veljeskunta oli määrä muodostaa. Vuodesta 1934 SS:n päällystö kokoontuikin linnassa useita kertoja vuodessa. Himmlerin avustaja Karl Wolff osoitti kullekin SS-päällikölle luostarimaisen kammion, jossa tämä oleskeli vanhasta Saksasta peräisin olevien aarteiden ympäröimänä ja saattoi syventyä saksalaiseen mystiikkaan. 12 johtavaa SS-upseeria istutettiin ”Arthur-maiseen” pyöreään pöytään keskiaikaista muistuttavien vaakunoiden alle.
Himmler oli kiinnostunut myös Karjalasta. Kun hän sai lahjaksi kanteleen, hän halusi heti tilata SS-johdolle kymmenen kannelta lisää. Työhuoneensa seinällä hän piti valokuvaa karjalaisesta runonlaulajasta Timo Lipitsästä.


Solmu (nopeusyksikkö).
Solmu (lyhenne kn) nopeuden yksikkönä on meripeninkulma tunnissa.
Solmua käytetään edelleen merenkulussa sekä ilmailussa. Käytännöllinen likiarvoinen muunnos SI-järjestelmän mukaisiksi yksiköiksi on: 1 kn ≈ 0,5 m/s. Solmut on näin helppoa muuttaa metreiksi sekunnissa jakamalla lukema kahdella.
Nimen historiaa.
Solmu nopeusyksikkönä on syntynyt entisaikojen nopeudenmittaustavan mukaan. Laivan perästä laskettiin mereen köysi, "lokiliina", jonka päässä oli ajoankkuri. Ajoankkurin tarkoitus oli pitää mittaköysi paikoillaan. Laivan kulkiessa eteenpäin lokiliina alkoi hiljalleen kiertyä pois kelalta. Lokiliinan annettiin juosta veteen ennalta määrätyn ajan, samalla kun lokiliinaan tehtyjä merkkejä ("solmuja") laskettiin. Kun aika oli kulunut loppuun, veteen juosseiden solmujen lukumäärä kertoi nopeuden suoraan "meripeninkulmina tunnissa". Ajoankkurina toimiva kolmikulmainen puulevy oli kahdesta kulmastaan sidottu liinaan, mutta kolmannessa kulmassa oli puutappi, joka irtosi kolostaan, kun köyttä nykäistiin ja näin helpotti liinan takaisin keräämistä.
Solmun nimitys on peräisin solmuista, joita oli tehty lokiliinaan määrävälein. Solmujen välinen etäisyys oli yleensä 47 jalkaa ja 3 tuumaa (14,40 metriä). Ajanottoon käytettiin tällöin 28 sekunnin tiimalasia. Tällä tavalla saatiin suoraan laskettua nopeus, jota voitiin käyttää aluksen paikanmäärityksessä.
Koska solmun määritelmä on meripeninkulmia/tunti, sanonta "solmua tunnissa" on väärä ilmaus. Tästä seuraava yksikkö meripeninkulmia/tunti² olisi kiihtyvyyden mittayksikkö.


Solmu.
Solmu on tapa kiinnittää tai turvata naru tai köysi sitomalla. Solmuja on useisiin eri tarkoituksiin, esimerkiksi kahden köyden päiden liittämiseen toisiinsa, köyden kiinnittämiseksi esineeseen tai lenkkiin, silmukan muodostamiseksi köyden päähän, tai ohuen narun kiinnittämiseen köyteen. On myös olemassa puhtaan koristeellisia solmuja. Oletusarvoisesti solmu on aina tilapäinen, perinteisesti pysyvät kiinnitykset tehdään pleissaamalla.
Solmun toimiminen perustuu kitkaan. Liki kaikki solmut pyrkivät kietomaan köyden itsensä alle, jolloin köyteen tuleva veto puristaa köyttä, estäen sitä liukumasta. Koska köysien materiaaleja on erilaisia, eräille koville ja liukkaille materiaaleille tarvitaan erikoissolmuja. Yleisesti ottaen, vaikka naru tai köysi olisi kuinka liukasta, huonokuntoista ja huonoa tahansa, hyvä solmu saa sen pitämään.
Historiaa.
Aikanaan jo luola-asukkaat sitoivat solmuja. Amerikkalainen solmukirjailija Cyrys Lawrence Day uskoi, että taito sitoa solmuja periytyy ajoilta ennen tulenteon ja viljelyn oppimista, pyörän keksimistä ja tuulen valjastamista. Valitettavasti kaikki todisteet tästä ovat hävinneet, mutta ensimmäiset solmut tehtiin oletettavasti köynnöskasveista, jänteistä ja nahkasuikaleista, joita saatiin kuolleiden eläinten ruhoista, heinästä ja hiuksista. Niitä käytettiin tavaroiden kiskomiseen ja nostamiseen, vaatteiden ja suojien ompeluun ja sitomiseen, ansoihin ja verkkoihin, katkenneiden raajojen lastoittamiseen, vihollisten kiinni ottamiseen ja sitomiseen sekä ihmisuhrien kuristamiseen. Alle 10 000 vuoden ikäiset, säilyneet näytteet kertovat erilaisten solmujen käytöstä. Tiedämme, että kivikauden ihmiset tekivät ainakin umpisolmuja, puolisorkkia, reivisolmuja, siansorkkia ja kiristyviä silmukoita sekä todennäköisesti myös muita solmuja.
Solmuperinne.
Solmittuja köysiä käytettiin alkeellisissa kulttuureissa päivämäärien, tapahtumien ja sukupuiden muistiinmerkitsemiseen, heimon perinteiden ja legendojen tallentamiseen, muistin tukena rukouksissa ja synnintunnustuksissa ja kaupan toimien ja inventaarioiden kirjaamiseen. Todennäköisesti sekä rukousnauha että helmitaulu ovat kehittyneet solmituista nauhoista. Niinkin myöhään kuin 1822 Havaijilla lukutaidottomat vuodit hoitivat köysien ja solmujen avulla monipuolista kirjanpitoa siitä mitä saaren kultakin asukkaalta oli veroina käteisenä tai muuten kerätty. Heillä oli jopa yli 800 metriä pitkä köysi, johon solmittiin eri väreillä ja erilaisilla naruilla solmuja: yksi tarkoitti dollareita ja toinen porsaita, muut koiria jne.
Solmujen käyttö.
Solmuja käytetään monessa eri harrastuksessa. Ennen merimiehet ja karjapaimenet olivat solmujen taitajia. Nykyisin solmujen tekemistä voi harrastaa kuka tahansa. Muutamissa harrastuksissa on omat solmunsa, joita harrastajat käyttävät. Solmukirjoista löytyy solmujen käyttäjäryhmät. Nämä ovat vapakalastus/kalastus, veneily/purjehdus, luola- ja vuorikiipeily, yleiskäyttö ja ulkoiluharrastukset.


Joseph Goebbels.
Paul Joseph Goebbels (, 29. lokakuuta 1897 Rheydt (nykyään osa Mönchengladbachia) – 1. toukokuuta 1945 Berliini) oli eräs natsi-Saksan vaikutusvaltaisimmista kansallissosialistisista poliitikoista. Lukuisten korkeiden puoluevirkojen ohella hän toimi Adolf Hitlerin valta-aikana hallituksen kansanvalistus- ja propagandaministerinä. Goebbels oli tunnettu loistavasta puhetaidostaan.
Lapsuus ja nuoruus.
Goebbels syntyi Rheydtissä Reininmaalla syvästi katoliseen perheeseen. Hänen isänsä oli työläinen ja myöhemmin kirjanpitäjä Friedrich Goebbels, äiti Katharina (o.s. Oldenhausen) työskenteli palvelijattarena. Nelivuotiaana Goebbels sairastui luuydintulehdukseen, joka aiheutti hänelle kampurajalan, minkä vuoksi hän ontui lopun ikänsä. Lisäksi hän oli sangen lyhytkasvuinen (163 cm), mikä yhdessä ontumisen kanssa johti koulukiusaamiseen ja huonoon itsetuntoon. Goebbelsista tuli hyvin kunnianhimoinen, ja hän pyrki kompensoimaan ruumiilliset puutteensa älyllään ja oppineisuudellaan. Vuonna 1917 hän valmistui ylioppilaaksi koulunsa parhailla arvosanoilla.
Goebbels halusi liittyä Saksan armeijaan ja palvella ensimmäisessä maailmansodassa, mutta kampurajalkansa takia hänet katsottiin palvelukseen kelpaamattomaksi. Goebbels, joka oli opiskellut jesuiitta-koulussa, halusi katoliseksi papiksi. Hän aloitti kuitenkin kirjallisuuden ja filosofian opinnot Bonnissa ja jatkoi niitä myöhemmin Würzburgissa, Freiburgissa ja Heidelbergissa, muiden muassa suuresti kunnioittamansa juutalaisen kirjallisuudentutkijan, professori Friedrich Gundolfin johdolla. Vuonna 1921 hän väitteli filosofian tohtoriksi kirjallisuustieteestä Heidelbergin yliopistossa juutalaisen professori von Waldbergin johdolla. Opiskeluaikoinaan Goebbels kuului useisiin katolisiin opiskelijajärjestöihin.
Sodan jälkeinen radikalisoituminen.
Saksan antautuminen ensimmäisen maailmansodan lopussa oli Goebbelsille kriisi. Tähän kansalliseen murhenäytelmään yhdistyivät myös henkilökohtaiset vastoinkäymiset. Goebbelsin kirjoituksia ei suostuttu julkaisemaan lehdissä ja kustantamoissa. Vasta valmistunut tohtori tunsi olevansa tyhjän päällä. Goebbels tutustui useisiin poliittisiin ääriliikkeisiin sekä oikealla että vasemmalla laidalla. Goebbelsille syntyi näkemys, jonka mukaan demokraattisella parlamentaarisella hallinnolla ei Saksassa ole mahdollisuuksia. Hän toivoi yhteiskunnan mullistumista ja uuden yhteiskuntajärjestyksen syntymistä.
Vuonna 1920 Goebbels joutui taloudellisiin vaikeuksiin, lisäksi hänen ystävättärensä Anka Stalherm jätti hänet. Tämä johti Goebbelsin ajatusten radikalisoitumiseen ja nosti vastustusta rahoitusmaailmaa kohtaan etenkin kun Goebbels menetti 1923 vain yhdeksän kuukautta aikaisemmin saamansa viran pörssimeklarina. Goebbels omaksui väitteet joiden mukaan juutalaiset johtivat hänen pahana pitämäänsä rahamaailmaa.
Tuohon aikaan Goebbels kirjoitti joitakin näytelmiä sekä romaanin "Michael. Ein deutsches Schicksal in Tagebuchblättern" (). Teokselle ei kuitenkaan löytänyt kustantajaa ja se julkaistiin vasta 1929 kansallissosialisteja lähellä olevassa Franz-Eher-Verlagissa.
Varhaiset vuodet kansallissosialistisessa puolueessa.
Goebbels oli liittynyt kansallissosialistiseen puolueeseen jo vuonna 1922 kuultuaan Adolf Hitlerin puhuvan. Hitler, joka oli vaikuttunut Goebbelsin oppineisuudesta ja hänen puhujanlahjoistaan, lähetti tämän tekemään vaali- ja propagandatyötä Reininmaalla ja Westfalenissa. Goebbelsista tuli Gregor Strasserin yksityissihteeri.
Hitler tunsi Goebbelsin ja arvosti tämän puhetaitoja. Hän halusi voittaa tämän takaisin Strasserin veljesten puolelta omalle puolelleen. N.k. Bambergin puoluepäivän aikana 14. helmikuuta 1926, jolloin Strasserin veljesten vaikutusvalta puolueessa murrettiin, Hitler onnistuikin tässä. Hän näytti Goebbelsille otteita "Mein Kampfista", jotka käsittelivät propagandaa ja puoluejärjestöä, ja sai Goebbelsin vakuuttuneeksi. Lisäksi Hitler kutsui Goebbelsin puhumaan puolueen ”vanhoille taistelijoille” Münchenin Bürgerbräukelleriin, joka oli oluttupavallankaappauksen keskuspaikka ja puolueessa kulttimaineen saanut keskuspaikka. Puolueen veteraanit ottivat Goebbelsin vastaan haltioituneesti, ja Goebbels puolestaan tuli vakuuttuneeksi Hitlerin johtoasemasta. Tästä lähtien hän pysyi Hitlerille horjumatta uskollisena aina tämän kuolemaan asti.
Nousu puoluehierarkiassa.
Hitler nimitti Goebbelsin kansallissosialistisen puolueen Berlin-Brandenburgin piirijohtajaksi, Gauleiteriksi. Teollisuuskaupunki Berliini oli kommunistien ja sosiaalidemokraattien valta-aluetta, jossa kansallissosialisteilla ei katsottu olevan mahdollisuuksia. Puolueen paikallisosasto oli heikko ja keskinäisten riitojen repimä. Goebbels ymmärsi, että kannatuksen ja jäsenmäärän lisääminen olisi mahdollista käymällä suoraan kommunisteja vastaan. Hän järjesti mielenosoitusmarsseja ja puhetilaisuuksia kommunistien hallitsemissa kaupunginosissa. Kokoukset johtivat usein verisiin välienselvittelyihin natsien Sturmabteilungin ja kommunistien "Rotkämpferbundin" kanssa. Taisteluita käytiin sekä kokoushuoneistojen että katujen herruudesta. Goebbelsin puheenlahjoillaan esittämä, vasemmistolaisesti painotettu sanoma sai vastakaikua monien työläisten keskuudessa. Kun Berliinin poliisipäällikkö halusi kieltää puolueen toiminnan väkivaltaisuuksiin vedoten, Goebbels esitti itsensä ja puolueensa vääryyttä kärsineinä uhreina. Katumellakoissa kuolleita SA-miehiä Goebbels kunnioitti puolueen ”veritodistajina”.
Heinäkuussa 1927 Goebbels perusti uuden puoluelehden nimeltään "Der Angriff" (). Lehti oli muodoltaan työväenlehti. Se tuomitsi kapitalistien ja ennen kaikkea juutalaisten ”riiston” ja esitteli ajatuksia ”kansallissosialismista”. Samalla se tuomitsi ja panetteli natsipuolueen poliittisia vastustajia. Lehdestä tuli Goebbelsin äänitorvi; hän kirjoitti jokaisen numeroon pääkirjoituksen.
NSDAP:n valtakunnanpropagandajohtaja.
27. huhtikuuta 1930 Hitler nimitti Goebbelsin puolueen valtakunnanpropagandajohtajaksi. Goebbels, joka nyt siis johti puolueen tiedotus- ja propagandatoimintaa valtakunnallisesti, pani erityisesti painoa suurien ja vaikuttavien yleisötapahtumien järjestämiseen. Goebbelsin erityinen taidonnäyte olivat vuosittaiset, Nürnbergissä järjestetyt valtakunnan puoluepäivät.
Goebbels organisoi puolueessa puhujakouluja, joissa eritasoiset puoluejohtajat saivat opastusta ja ohjausta propagandapuheiden pitämisessä. Goebbelsin antamat ohjeet olivat hyvin pikkutarkkoja, ja hän myös tarkkaili, että niitä noudatettiin.
Uudessa asemassaan Goebbels johti kansallissosialistien vaalikampanjoita. Hänen tulikasteensa olivat valtiopäivävaalit 14. syyskuuta 1930. Goebbels organisoi koko puolueen vaalityöhön ja julisti, että puolueen tavoitteena on saada 40 paikkaa valtiopäiville – puolueella oli tuolloin valtiopäivillä 12 edustajaa. Goebbels järjesti yli 6 000 vaalitilaisuutta, joissa esiintyivät puolueen johtavat henkilöt ja hänen itsensä kouluttamat puhujat. Lukemattomia vaalimainoksia levitettiin kautta maan. Tuloksena oli, että kansallissosialistit saivat vaaleissa 18 prosenttia äänistä ja 107 edustajapaikkaa. Samalla Goebbelsin henkilökohtainen vaikutusvalta natsipuolueessa kasvoi.
Valtakunnankansleri Heinrich Brüningin politiikka, joka pyrki suitsemaan ääriliikkeitä, toi itse asiassa NSDAP:lle lisää kannattajia. Goebbels lupasi puheissaan kaikille kaikkea, samanaikaisesti esimerkiksi talonomistajille kasvavia vuokratuloja ja vuokralaisille alempia vuokria.
Joulukuussa 1931 Joseph Goebbels solmi avioliiton Magda Friedländerin kanssa. Magda ja Joseph Goebbelsille syntyi avioliiton aikana kuusi lasta.
Goebbels ylipuhui Hitlerin asettumaan vuoden 1932 valtakunnanpresidentinvaaleissa istuvaa valtakunnanpresidenttiä, marsalkka Paul von Hindenburgia vastaan. Hän asetti puolueen koko propagandakoneiston Hitlerin kampanjan taakse. Goebbels itse esiintyi päivittäin useissa vaaltilaisuuksissa. Hitler ei voittanut vaaleissa, mutta sai huomattavan kannatuksen von Hindeburgia vastaan.
31. heinäkuuta 1932 kansallissosialistit saavuttivat uuden vaalimenestyksen. Puolue sai valtiopäivävaaleissa 230 edustajaa valtiopäiville. Tämän jälkeen puolue kärsi kuitenkin tappioita useissa paikallisvaaleissa, ja seuraavissa valtiopäivävaaleissa 6. marraskuuta 1932 puolueen edustajamäärä putosi 196:een. Lisäksi puolueen vaalikassat alkoivat ehtyä. Goebbels näki puolueen valtaannousun olevan vaarassa. Hän kiinnitti puolueen koko propagandakoneiston pienessä ja melko merkityksettömässä Lippe-Detmoldin osavaltiossa pidettyihin osavaltiovaaleihin. Panostus kannatti, puolue voitti osavaltiovaalit. Tämä katkaisi puolueen tappioputken ja toi sille runsaasti julkisuutta.
30. tammikuuta 1933 valtakunnanpresidentti Paul von Hindenburg nimitti Adolf Hitlerin valtakunnankansleriksi. Kansallissosialistit olivat saavuttaneet tavoitteensa, vallan Saksassa.
Hitlerin hallituksen propagandaministeri.
13. maaliskuuta 1933 Adolf Hitler kutsui Goebbelsin hallitukseensa valtakunnan kansanvalistus- ja propagandaministeriksi – virka, jota hän tuli hoitamaan aina Hitlerin kuolemaan saakka. Goebbelsin ministeriön tehtävänä oli valvoa ja kehittää Saksan kulttuurielämää puolueen haluamaan suuntaan. Kirjallisuus, lehdistö, teatteri, radio, esittävä taide, kuvataiteet ja elokuvat olivat tästä lähin kaikki Goebbelsin ja hänen ministeriönsä kontrollin alaisia. Lehdistöä varten oli tosin myös erillinen valtakunnan lehdistöjohtaja, joten Goebbels valvoi lehdistöä vain epäsuorasti. Lisäksi päivittäiset valtakunnan lehdistökatsaukset, joissa kotimaisia ja ulkomaisia lehtimiehiä informoitiin Saksan tapahtumista, olivat ministeriön alaisia. Myös vaalien järjestäminen kuului Goebbelsin ministeriön toimialaan.
Valtakunnankansleri Franz von Papen oli kansallistanut Saksan yleisradion vuonna 1932 voidakseen paremmin valvoa sen toimintaa, mutta hänen aikanaan kontrolli oli vielä ollut sangen hienovaraista. Goebbelsin johdolla Saksan yleisradiosta tuli hallituksen uskollinen äänitorvi. Propagandan perillemenoa varten puolue tarvitsi markinoille myös riittävän halvan radiovastaanottimen. "Volksempfänger"-radion () valmistus aloitettiin vuonna 1933. DKE38 ("Deutscher Kleinempfänger 1938", edullisin kansanradiomalli) oli saatavissa 36 Reichsmarkin hintaan, joten se oli käytännössä jokaisen talouden ulottuvilla. Kansan suussa laite sai pilkkanimen ”Goebbelsin kita”.
Myös elokuvataide muodostui Goebbelsin johdolla tärkeäksi propagandavälineeksi. Kolme neljäsosaa natsi-Saksassa tuotetuista elokuvista oli tosin harmittomia komedioita ja viihde-elokuvia, mutta Goebbelsin ministeriö tuotti myös selkeitä propagandaelokuvia, kuten juutalaisia halventavat "Vallanhimo" ("Jud Süß", Goebbels osallistui henkilökohtaisesti elokuvan leikkaamiseen) ja "Der Ewige Jude" ("Ikuinen juutalainen") tai eutanasiaa puolustava "Minä syytän" ("Ich klage an"). Saksassa ei elokuvia saanut ohjata tai esittää ilman valtakunnan propagandaministeriön lupaa.
1937 Goebbelsin onnistui painostaa Alfred Hugenberg myymään valtiolle erään Saksan suurimmista elokuvayhtiöistä, Universum-Film AG:n eli Ufan. Täten valtio pystyi vielä entistäkin paremmin valvomaan elokuvien valmistamista. Toisin kuin Hermann Göring, Goebbels ei kuitenkaan käyttänyt asemaansa hyväkseen noustakseen erilaisten yhtiöiden hallituksiin ja hallintoneuvostoihin.
Valvoakseen tehokkaammin Saksan kulttuurielämää Goebbels perusti valtakunnankulttuurikamarin ("Reichskulturkammer"). Kulttuurikamari, jossa oli osastot kirjallisuudelle, esittävälle taiteelle, teatterille sekä maalaus- ja kuvanveistotaiteelle, sääteli paitsi kulttuuripolitiikkaan, myös pääsyä taiteilijan ammattiin. Niinpä esimerkiksi kirjoja ei saanut painaa ilman kulttuurikamarin hyväksyntää. Useat juutalaiset taiteilijat joutuivat kulttuurikamarin ansiosta esitys- ja julkaisukieltoon. Goebbels takavarikoi lukuisten juutalaisten ja modernistien töitä. Hän myös organisoi kuuluisan Rappiotaiteen näyttelyn ("Entartete Kunst").
Elokuussa 1938 Goebbelsin avioliitto Magda Goebbelsin kanssa joutui vaakalaudalle. Goebbelsillä oli ollut avioliittonsa aikana lukuisia avioliiton ulkopuolisia suhteita, ja nyt hän ilmoitti harkitsevansa avioeroa ja uutta liittoa tšekkiläisen näyttelijätär Lída Baarován kanssa. Hitlerin henkilökohtainen väliintulo esti suunnitelman toteuttamisen. Hitlerin mielestä valtakunnanministerin avioliitto ”alempaan rotuun” kuuluvan slaavilaisen kanssa ei tullut kysymykseenkään. Goebbelsien monilapsinen perhe edusti kansallissosialistista perheideaalia parhaimmillaan, ja rouva Goebbels esiintyi usein naimattoman Hitlerin rinnalla vastaanotoilla ja juhlatilaisuuksissa ”valtakunnan ensimmäisenä naisena”.
Kristalliyön juutalaisvaino 9.–10. marraskuuta 1938 syntyi Goebbelsin aloitteesta, tosin Hitler oli hyväksynyt suunnitelman. Aloitteellaan Goebbels halusi luultavasti parantaa mainettaan, jota hänen suhteensa Baarovaan oli heikentänyt. 9. marraskuuta 1938 SA-joukot ja puolueen ”vanhat taistelijat” kokoontuivat joka puolella Saksaa muistelemaan vuoden 1923 oluttupavallankaappausyritystä. Päätilaisuus oli vallankaappausyrityksen keskuspaikassa, Münchenin Bürgerbräukellerissä. Goebbels piti tilaisuudessa raivokkaan puheen, jossa hän viittasi juutalaisen Herschel Grynszpanin kahta päivää aikaisemmin Pariisissa tekemään murhaan. Gryszpan oli surmannut Saksan lähetystöattašean Ernst vom Rathin. Goebbels viittasi aikaisempiin vainoihin Magdeburg-Anhaltissa ja Kurhessenissä ja antoi ymmärtää, ettei puolue vastustaisi, mikäli ”kansan oikeutettu viha” purkautuisi juutalaisia vastaan. Läsnä olevat, jo alkoholin vaikutuksen alla olleet SA-miehet, ymmärsivät Goebbelsin sanoman ja organisoivat vielä samana yönä maanlaajuisen vainon aallon.
Toinen maailmansota.
Vuonna 1939 alkanut toinen maailmansota ei suinkaan ollut Goebbelsin mieleen. Hän tiesi, että Saksan kansan suuri enemmistö ei halua sotaa, sitä paitsi hän pelkäsi tappiota. Kaikesta huolimatta hän kuitenkin omisti kaiken kykynsä ja tarmonsa sotapropagandan laatimiseen, auttaakseen Saksan kansan ja Johtajansa ”lopulliseen voittoon”.
Välittömästi sodan alettua Goebbels julkaisi asetuksen, jonka mukaan ulkomaalaisten radiolähetysten kuunteleminen oli rangaistavaa; jopa valtakunnan ministerit tarvitsivat tähän erikoisluvan. Samaten oli rangaistavaa levittää uutisia, jotka ”olivat omiaan heikentämään Saksan kansan puolustustahtoa”. Näistä rikoksista tuomittiin kuritushuoneeseen tai erikoisen vakavissa tapauksissa kuolemaan. Näiden määräysten perusteena oli Saksan kansan moraalin ja puolustustahdon säilyttäminen.
Vuonna 1940 Goebbels perusti uuden viikkolehden, "Das Reichin" (”Valtakunta”). Lehden tarkoituksena oli Saksan sotaponnistusten henkinen tukeminen. Lehden pääkirjoituksissa samoin kuin radiopuheissa ja yleisötilaisuuksissa Goebbels puhui ja kirjoitti väsymättä pitääkseen yllä Saksan kansan taistelutahtoa ja sen uskoa lopulliseen voittoon. Saksan kansan oli hänen mukaansa mahdotonta hävitä tätä maailmanhistoriallisesti ainutlaatuista taistelua, koska se oli rodullisesti, taloudellisesti, sotilaallisesti ja kulttuurisesti kaikkien muiden kansojen yläpuolella. Samoin Goebbels puhui Hitlerin historiallisesta tehtävästä ja hänen ainutlaatuisesta kutsumuksestaan. Goebbelsin puheet ja kirjoitukset olivat siis kansallissosialistista maailmantulkintaa ja elämänkatsomusta puhtaimmillaan.
18. helmikuuta 1943 Goebbels piti ehkä elämänsä tärkeimmän ja huomatuimman puheen, Urheilupalatsipuheen (). Saksan 6. armeija oli antautunut vain kolme viikkoa aiemmin Stalingradin taistelussa. Goebbels käski ympäröidä antautumisilmoituksen mustin surunauhoin, ja valtakunnanradio ilmoitti antautumisesta sanoen: ”He kuolivat, jotta Saksa eläisi.” Vaikka propagandakoneisto teki parhaansa esittääkseen, että kyseessä oli tilapäinen takaisku, Goebbels ymmärsi useimpien saksalaisten tulkitsevan antautumisen sodan lopun aluksi. Goebbels päätti lujittaa kansan päättäväisyyttä ja taistelutahtoa kutsumalla koolle suuren mielenosoituksen, joiden osanottajien tuli edustaa Saksan kansan eri väestö- ja ikäryhmiä eli toisin sanoen Saksan kansaa pienoiskoossa. 18. helmikuuta näin koolle kutsuttu joukko kokoontui Berliinin Urheilupalatsiin mielenosoitukseen, jossa Goebbels julisti ”totaalisen sodan”.
Puheessaan Goebbels esitti koollekutsutulle joukolle sarjan kysymyksiä, joihin tämä vastasi raivoisin suosionosoituksin ja jaa-huudoin. Kokousväen joukkoon oli sijoitettu etukäteen valmennettuja puolueaktivisteja, jotta väkijoukko varmasti osaisi osoittaa suosiotaan oikeissa kohdin. Goebbels kysyi kokousväeltä, tahtoivatko nämä totaalista sotaa, totaalimpana ja radikaalimpana kuin yksikään aikaisempi sota, joukko vastasi haltioitunein suosionosoituksin ja huudoin. Samoin kansanjoukko ilmaisi haluavansa työskennellä, ”mikäli Johtaja tahtoo”, kaksitoista, neljätoista tai kuusitoista tuntia päivässä, jos tämä on välttämätöntä lopullisen voiton saavuttamiseksi. Samoin mielenosoittajat ilmaisivat halunsa taistella leppymättä kansanvihollisia ja ”pesänlikaajia” vastaan. Kokoussalin seinää kiersi valtava iskulause: ”Totaalinen sota, lyhyin sota”.
Mielenosoitus ja Goebbelsin puhe välitettiin luonnollisesti suorana valtakunnan radioverkossa, ja seuraavina päivinä lehdet julkaisivat puheen. Goebbelsin mukaan mielenosoitus osoitti, että Saksan kansa kokonaisuutena haluaa totaalista sotaa. Hänestä mielenilmaus oli yhtä sitova kuin kansanäänestys tai valtiopäivien päätös.
Tuli kuitenkin kestämään vielä vuoden ja viisi kuukautta, ennen kuin Hitler muodollisesti antoi käskyn aloittaa ”totaalisen sodan”. 20. heinäkuuta 1944, samana päivänä kun Hitleriä vastaan oli tehty epäonnistunut murhayritys, hän valtuutti valtakunnanjohtaja Martin Bormannin valmistelemaan totaaliseen sodankäyntiin tarvittavia asetuksia. 25. heinäkuuta 1944 Hermann Göring valtuutettiin ”muuttamaan koko julkinen elämä kaikissa suhteissa totaalisen sodankäynnin vaatimuksia vastaavaksi”. Tässä vaiheessa myös Goebbels sai nimityksen ”totaalisen sodankäynnin päävaltuutetuksi”. Maailmansota oli tällöin kuitenkin jo kääntynyt Saksalle niin epäsuotuisaksi, ettei tällä ollut merkittävää vaikutusta sodan kulkuun.
Viimeiset vaiheet.
Joseph Goebbels tervehtii rintamalle lähtevää 16-vuotiasta Willi Hübneria.
Volkssturm-miehiä, Berliinin puolustajia keväällä 1945.
Sodan loppuvaiheessa huhtikuussa 1945 Goebbels johti Berliinin Gauleiterin ominaisuudessa kaupungin siviilipuolustusta. Hänellä oli välittömässä komennossaan vanhoista miehistä ja pojista kootut Volkssturm-joukot, jotka Goebbels joukkojen huonosta varustuksesta ja olemattomasta koulutuksesta huolimatta lähetti rintamalle taisteluun kaupunkiin ryntääviä puna-armeijan eliittijoukkoja vastaan. Kun kaupungin luhistuminen alkoi olla enää päivien kysymys, Goebbelsin vaimo Magda ja pariskunnan kuusi lasta muuttivat Valtakunnankanslian alle rakennettuun Führerbunkeriin, jossa Hitler piti päämajaansa.
21. huhtikuuta Goebbels puhui viimeisen kerran Saksan kansalle, ennen kaikkea berliiniläisille, radiossa. Hän vakuutti pysyvänsä kaupungissa yhdessä perheensä kanssa ja puolustavansa sitä viimeiseen asti ”mongolilaumoja ja bolševistista vihollista vastaan”. 29. huhtikuuta 1945 Goebbels toimi Hitlerin avioliiton toisena todistajana, kun Hitler solmi avioliiton pitkäaikaisen rakastajattarensa Eva Braunin kanssa. Seuraavana yönä Goebbels todisti oikeaksi Hitlerin testamentin, jossa tämä määräsi Goebbelsin seuraajakseen valtakunnankansleriksi. Testamentissaan Hitler osoittaa tietävänsä Goebbelsin aikomuksen kuolla Berliinissä, mutta hän vaatii Goebbelsia ”unohtamaan itsensä” ja uhraamaan elämänsä Saksan kansan palvelemiseen siinä asemassa, johon tämä parhaiten sopi. Goebbels ei kuitenkaan ollut enää taivuteltavissa. Kello 5.30 hän saneli Hitlerin testamenttiin ”lisäyksen”, jossa hän kertoi olevansa ensimmäistä kertaa pakotettu kieltäytymään kategorisesti Johtajan käskyn tottelemisesta. Hän vakuutti lopullisen päätöksensä olevan, että hänen elämänsä päättyy Berliinissä, ja että hänen vaimonsa seuraisi häntä kuolemaan.
Vaikka Goebbels olikin ilmaissut halunsa seurata Johtajaansa kuolemaan, hän teki Hitlerin itsemurhan jälkeen yrityksen neuvotella aselepo Berliiniä piirittävien Neuvostoliiton joukkojen kanssa. Neuvostoliitto ei kuitenkaan suostunut keskustelemaan muusta kuin ehdottomasta antautumisesta, jota Goebbels ei hyväksynyt; sitä paitsi Neuvostoliitolla ei ollut selvää käsitystä Goebbelsin todellisista valtuuksista. Hitler oli testamentissaan määrännyt suuramiraali Karl Dönitzin valtakunnanpresidentiksi, eikä antautuminen ollut mahdollista ilman valtakunnanpresidentin hyväksyntää.
1. toukokuuta 1945 noin kello 1.00 yöllä Goebbels ja hänen vaimonsa Magda Goebbels surmasivat itsensä ja kuusi lastaan (Helga, Hilde, Helmut, Holde, Hedda ja Heide) SS-henkivartijoiden avustuksella. Ensiksi SS-lääkäri Helmut Kunz huumasi perheen lapset, minkä jälkeen Magda Goebbels surmasi heidät murskaamalla syanidikapselin heidän suuhunsa. Muutama tunti tämän jälkeen Goebbelsitkin ottivat syanidia. Jotkut väittävät Goebbelsin ampuneen itsensä ja vaimonsa tai tehtävään valittujen SS-miesten ampuneen heidät, mutta ruumiinavauspöytäkirjojen mukaan kaikki kuolivat syanidimyrkytykseen. Joseph ja Magda Goebbelsin ruumiit poltettiin heidän itsemurhansa jälkeen valtakunnankanslian puutarhassa.
Goebbelsin asenne juutalaisiin.
Goebbelsin suhteesta juutalaisiin ollaan edelleenkin jossain määrin erimielisiä. Hänen kannanottonsa eivät ole ristiriidattomia. Vaikka jo Goebbelsin varhaisissa päiväkirjamerkinnöissä on yksittäisiä juutalaisvastaisia huomautuksia, on selvää, ettei hän nuoruudessaan ollut mitenkään korostetetun juutalaisvastainen. Hänen opettajiensa ja professoriensa joukossa on useita juutalaisia, heidän kanssaan Goebbels tuli hyvin toimeen. Goebbelsin tuttavapiirissä oli myös juutalaisia, eikä hänellä ollut vaikeuksia heidän kanssaan.
Tultuaan aktiivisesti mukaan kansallissosialistiseen liikkeeseen Goebbels alkoi kuitenkin edustaa julkisuudessa Hitlerin tiukan antisemitististä linjaa. Hän alkoi solvata juutalaisia kansana alempiarvoiseksi ja Saksan kansan viholliseksi. Goebbelsin taitavat puheenlahjat saivat aikaan sen, että hänen hyökkäyksensa juutalaisia kohtaan olivat erityisen purevia ja pisteliäitä. Tutkijat kiistelevät kuitenkin vieläkin siitä, muuttiko Goebbels todellisuudessa suhtautumistaan juutalaisiin, vai alkoiko hän vain edustaa julkisuudessa Hitlerin mielipiteitä, koska niistä oli etua hänen uralleen ja koska hän aavisti karkeassa antisemitismissä oivan propagandavälineen.
Goebbels oli alusta alkaen selvillä juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta ja sen mittasuhteista. Häntä ja hänen ministeriötään informoitiin Wannseen kokouksen tuloksista, ja valtansa päivinä Goebbels viittasi asiaan puheissaan peitellyin sanoin.
Yhtä lailla epäselvää kuin Goebbelsin suhtautuminen juutalaisiin on hänen asenteensa Weimarin tasavallan ”etuoikeutettuja” ja ”älymystöä” kohtaan. Propagandassaan Goebbels arvosteli heitä usein karkein sanoin ja teki heistä naurunalaisia, tehdäkseen itsensä ja puolueensa tykö työväestön keskuudessa. Henkilökohtaisesti Goebbelsilla ei kuitenkaan tunnu olleen mitään heitä vastaan. Hän halusi päinvastoin itse kuulua valtakunnan älymystöön ja sen yläluokkaan. Hän pani painoa sille, että hänen avioliittonsa oli ”säädynmukainen”, samoin kuin sille, että häntä puhuteltiin ”herra tohtoriksi”.
Goebbelsin päiväkirjat.
Joseph Goebbels piti lokakuusta 1923 säännöllisesti päiväkirjaa. Hänen päiväkirjamerkintänsä ovat usein erittäin laajoja ja perusteellisia, saavuttaen usein lähes pikkumaisen pedanttisen tason. Tohtori Elke Fröhlich on julkaissut päiväkirjat kahdessa osassa vuosina 1992 ja 2005. Edition perustana ovat tohtori Fröhlichin Moskovan arkistoista löytämät, kaasulevyillä (mikrofilmin varhainen muoto) säilytetyt päiväkirjatekstit. Käsin kirjoitetut päiväkirjat tunnettiin aikaisemmin vain katkelmina, jotka julkaistiin yhtenä editiona vuonna 1987. Fröhlichin editio sisältää yhteensä 28 nidettä, joihin on koottu 98 % Goebbelsin kirjoittamista ja sanelemista päiväkirjoista. Päiväkirjat ovat eräs tärkeimmistä Goebbelsin elämästä kertovista lähteistä, jotka välittävät hänen henkilökohtaiset tulkintansa maailman tapahtumista.
Goebbelsin perhe.
Hitler kutittamassa yhtä Goebbelsin tyttäristä
Joseph ja Magda Goebbels (entinen Friedländer) vihittiin 19. joulukuuta 1931. He saivat yhteensä kuusi lasta, Helga († 12), Hildegard († 11), Helmut († 9), Hedwig († 8), Holdine († 7) ja Heidrun († 4). Julkisuudessa lapset tunnettiin nimillä Helga, Hilde, Helmut, Hedda, Holde ja Heide. Lapset olivat Adolf Hitlerin suosikkilapsia, jotka saivat puhutella tätä nimellä ”Adi-setä” (”"Onkel Adi"”). Usein kerrotun tarinan mukaan Goebbelsit antoivat kaikille lapsilleen h-kirjaimella alkavan nimen osoittaakseen kunnioitusta Hitleriä kohtaan. Tällä väitteellä ei kuitenkaan ole todellisuuspohjaa.
Goebbels pyrki esittämään perheensä julkisuudessa saksalaisena ihanneperheenä. Perhe esiintyi usein julkisuudessa, ja rouva Goebbels esiintyi usein naimattoman Hitlerin rinnalla Saksan ”ensimmäisenä naisena” juhlatilaisuuksissa ja vastaanotoilla.
Lastensa tietämättä Goebbels antoi kuvata heitä vuonna 1939 elokuvaan, joka puolusti vammaisten lasten surmaamista n.k. eutanasiaohjelmassa. Goebbelsin lapset esittivät terveitä arjalaislapsia ”vastenmielisten” vammaisten lasten vastakohtana. Perhe esiintyi usein myös viikkokatsauksen uutisfilmeissä, yksin vuonna 1942 39 kertaa. Joka kerta oli tarkoituksena esittää saksalaisen porvarisperheen idylliä. Niinpä lapset voitiin nähdä ripustamassa äitinsä kanssa pyykkiä kuivumaan, laulamassa isälleen syntymäpäivälaulua tai vain leikkimässä puutarhassa. Vuoden 1944 loppupuolella Goebbels lähetti Magda-vaimonsa sekä kaksi vanhinta tytärtään kenttäsairaalaan, jossa heidän tarkoituksenaan oli hoitaa haavoittuneita, tietysti viikkokatsauksen kameran edessä. Suojatuissa oloissa eläneille lapsille, jotka olivat vasta 12- ja 10-vuotiaita, haavoittuneiden ja silpoutuneiden sotilaiden näkeminen oli šokki. Elokuvakatsaus epäonnistui, ja Goebbels luopui ideasta.
Huhtikuussa 1945, venäläisten joukkojen edetessä Berliiniin, Goebbels nouti perheensä Hitlerin luo tämän valtakunnankanslian alle rakennuttamaan Führerbunkeriin. Siellä Goebbelsit surmasivat ensin lapsensa ja sitten itsensä valtakunnankanslian puutarhassa 1. toukokuuta 1945.


Italo Calvino.
Italo Calvino (15. lokakuuta 1923 Santiago de las Vegas, Kuuba – 19. syyskuuta 1985 Siena, Italia) oli italialainen kirjailija ja toimittaja. Hänen kirjojensa tyyli on luokiteltu postmodernismiksi.
Elämä.
Italo Calvino syntyi Kuubassa Santiago de las Vegasin kaupungissa 1923. Hänen vanhempansa olivat italialaisia, ja perhe muutti pian Italiaan. Nuoruutensa Calvino vietti Sanremossa, Italian Rivieralla. Hän opiskeli Torinon yliopistossa 1941–1947 sekä Venetsian kuninkaallisessa yliopistossa 1943.
Toisen maailmansodan aikana Calvino värvättiin fasistiseen "Avanguardisti"-nuorisoliikkeeseen. Myöhemmin hän osallistui kommunistisen vastarintaliikkeen toimintaan Ligurian vuoristossa. Calvino kuului Italian kommunistiseen puolueeseen vuoteen 1967 asti. Hän kirjoitti koko elämänsä ajan lukuisiin aikakauslehtiin, muun muassa kommunistiseen "L'Unitáan" sekä "La Republicaan". Calvino meni naimisiin Ester Judith Singerin kanssa 1964. Hän muutti Pariisiin 1967 ja Roomaan 1979.
Calvino kuoli aivoverenvuotoon Sienassa 1985.


Hermann Göring.
Hermann Wilhelm Göring (12. tammikuuta 1893 – 15. lokakuuta 1946) oli natsi-Saksan ilmailuministeri ja Luftwaffen komentaja ("Reichsminister der Luftfahrt und Oberbefehlshaber der Luftwaffe – Ilmailun valtakunnanministeri ja Luftwaffen ylikäskynhaltija"). Hän lukeutui kansallissosialistisen puolueen korkeimpiin johtajiin. Göring oli ensimmäisessä maailmansodassa ansioitunut taistelulentäjä ja liittyi rauhan tultua kansallissosialistiseen puolueeseen ensimmäisten joukossa. Hänet tuomittiin Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä kuolemaan, mutta hän teki itsemurhan ennen tuomion täytäntöönpanoa.
Nuoruus.
Göring syntyi Marienbadin hoitolassa Rosenheimissa, Baijerissa 1893. Hänen isänsä Heinrich Ernst Göring oli toiminut Saksan Lounais-Afrikan ensimmäisenä kenraalikuvernöörinä. Hermannin syntyessä isä toimi pääkonsulina Haitilla, josta palasi Saksaan jäätyään eläkkeelle vuoden 1896 aikoihin. Isän ollessa ulkomailla Göringin perheestä piti huolta Hermannin kummisetä Ritter Hermann von Epenstein, jonka pienessä linnassa perhe asui. Epenstein oli kristitty, jolla oli juutalaiset sukujuuret. Hänellä oli myös suhde Göringin äitiin Franziska Tiefenbrunniin.
Koulun jälkeen Göring meni kadettikouluun Karlsruheen ja Lichtenfeldeen. Kadettikoulusta päästyään luutnantiksi ylennetty Göring siirtyi komppaniaupseeriksi 4. badenilaiseen jalkaväkirykmentti ”Prinz Wilhelmiin” tammikuussa 1914.
Ensimmäinen maailmansota.
Hermann Göring lentokoneen ohjaamossa ensimmäisessä maailmansodassa.)
Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Göring palveli pataljoonansa adjutanttina samassa rykmentissä. Pian palvelukseenastumisensa jälkeen hän sairastui reumatismiin ja tervehdyttyään todettiin palvelukseen kelpaamattomaksi. Inttämällä hän sai toimen tähystäjänä. Vuoden 1915 puolessa välissä hän aloitti lentäjänkoulutuksensa. Hän johti von Richthofenin kaaduttua tämän yksikköä. Väitetään, että Göring ei sodan aikana oppinut kunnolla laskeutumaan lentokoneella ja särki useita koneita laskujen aikana. Sodan päättyessä hänellä oli tilillään 22 pudotettua viholliskonetta. Jo 19. pudotetun koneen jälkeen hänelle myönnettiin korkea preussilainen kunniamerkki Pour le Mérite. Kyseessä oli poikkeustapaus, sillä yleensä taistelulentäjältä edellytettiin vähintään 20 koneen pudottamista ennen kyseisen kunniamerkin myöntämistä. Tosin Pour le Mérite -kunniamerkin myöntämisperusteet vaihtelivat sodan kuluessa.
Adolf Galland kertoo muistelmissaan kuinka Göringin laivueen paluu kotiin sotatoimista oli yhtä näyttävä kuin hänen muutkin toimensa: Kun Göring miehineen saapui junalla Müncheniin, asemalla odotti joukko mellakoivia kommunisteja valmiina käymään kotiin palaavien sotilaiden kimppuun riistääkseen näiltä tunnukset ja kunniamerkit. Ennen lentokentältä lähtöä Göring oli kuitenkin varotoimena käskenyt irrottaa ja ottaa mukaan konekiväärejä yksikön lentokoneista. Konekiväärit työnnettiin esiin vaunun ikkunoista ja Göring komensi vaununportailta joukkoa hajaantumaan. Mellakka hajosi välittömästi ja lentäjät marssivat paraatina asemalta.
Weimarin tasavallan aika.
Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Göring työskenteli liikennelentäjänä Tanskassa ja Ruotsissa sekä lentokonevalmistaja Fokkerilla. Ruotsissa ollessaan hän tutustui ensimmäiseen vaimoonsa paronitar Carin von Kantzowiin (syntyään von Fock). Pari vihittiin Münchenissä helmikuussa 1923. Hermann Göring rakasti vaimoaan syvästi ja intohimoisesti. Carin Göring kuoli sydänkohtaukseen 1931. Göring nimesi myöhemmin rakennuttamansa suuren kartanon edesmenneen vaimonsa mukaan Carinhalleksi.
Hääpari Hermann Göring ja Emmy Sonneman Berliinin tuomiokirkon rappusilla, Hitler kuvassa taustalla oikealla.Pari vuotta myöhemmin Göring tutustui Weimarissa käydessään Kansallisteatterin näyttelijättäreen (hänen virallinen tittelinsä oli valtakunnannäyttelijätär) Emmy Sonnemanniin, jonka kanssa hänet vihittiin avioliittoon 10. huhtikuuta 1935 uuden Saksan suurimmissa häissä Berliinin tuomiokirkossa. Pariskunnalle syntyi yksi tytär, Edda Göring, 2. kesäkuuta 1938. Edda Göring elää vielä Münchenissä.
Göring liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen vuonna 1922. Hänen yläluokkainen taustansa ja sotasankarin menneisyytensä tekivät hänestä keskeisen henkilön nuoressa ja pienessä puolueessa. Joulukuussa 1922 Adolf Hitler nimitti Göringin vasta muodostamansa puolueen taistelujärjestön ensimmäiseksi johtajaksi. 9. marraskuuta 1923 Göring otti osaa kansallissosialistien Münchenissä järjestämään oluttupavallankaappaukseen, joka epäonnistui surkeasti. Göring haavoittui poliisin tulituksessa vaikeasti reiteen. Göringin puoluetoverit kantoivat runsaasti verta vuotavan toverinsa Hof Residenzstraße 25:een, jonka juutalainen omistaja Robert Ballin otti Göringin hoiviinsa pelastaen mahdollisesti tämän hengen. Ballin ja hänen vaimonsa säilyvät myöhemmin hengissä holokaustista, koska Göring suojeli heitä. Tuon ajan tavan mukaan Göringille annettiin kipuja vastaan runsaasti morfiinia, mikä oli alkuna hänen aina toisen maailmansodan loppuun jatkuneelle huumausaineriippuvuudelleen. Göring halusi välttää pidätyksen ja pakeni Saksasta Itävallan kautta Italiaan, jossa hän tutustui maan pääministeriin Benito Mussoliniin. Myöhemmin Göring asettui asumaan vaimonsa kotimaahan Ruotsiin, josta hän palasi takaisin Saksaan vuoden 1927 lopulla viranomaisten julistettua vallankaappausyritykseen osallistuneille yleisen armahduksen. Hän liittyi uudelleen kansallissosialistisen puolueen ja SA:n jäseneksi.
Vuonna 1928 Göringistä tuli yksin kansallissosialistien ensimmäisistä valtiopäiväedustajista. Hitler antoi hänelle SA:ssa yliryhmänjohtajan ("SA-Obergruppenführer") arvon. Täten Göring saavutti merkittävän avainaseman, jonka avulla hän saattoi edesauttaa kansallissosialistien valtaannousua.
31. heinäkuuta 1932 pidetyt vaalit olivat kansallissosialisteille erittäin menestyksekkäät. Puolueesta tuli valtiopäivien suurin puolue. 30. elokuuta 1932 valtiopäivät valitsivat Hermann Göringin valtiopäivien puhemieheksi. Häntä äänestivät kansallissosialistien lisäksi myös kaikki katolisen Zentrum-puolueen ja Baijerin kansanpuolueen edustajat. Täten kansallissosialistit olivat saaneet haltuunsa tasavallan kolmanneksi korkeimman viran valtakunnanpresidentin ja valtakunnankanslerin jälkeen. Uuden asemansa myötä Göringillä oli myös oikeus päästä aina halutessaan valtakunnanpresidentti Paul von Hindenburgin puheille. Jo seuraavassa valtiopäivien täysistunnossa 12. syyskuuta 1932 Göring käytti asemaansa ja esti presidentti von Hindenburgin allekirjoittaman valtiopäivien hajottamisen määräävän asetuksen lukemisen. Valtiopäivät antoi valtakunnankansleri Franz von Papenille selkeän epäluottamuslauseen, mikä mitätöi von Papenin ajaman valtiopäivien hajottamisen ja pakotti presidentin nimittämään maalle uuden valtakunnankanslerin. Tulevina kuukausina Göring (jolta perustuslaki edellytti täydellistä puolueettomuutta) käytti asemaansa häikäilemättä edistääkseen puolueensa asemaa.
Kolmas valtakunta.
Adolf Hitlerin noustua valtaan 30. tammikuuta 1933 Hermann Göringistä tuli Hitlerin valtakunnanhallituksen salkuton ministeri. Hän oli yksi hallituksen kolmesta kansallissosialistisesta ministeristä. Hänelle oli kuitenkin luvattu ilmailuministerin virka, mikäli Saksalla tulevaisuudessa olisi ilmavoimat. Samalla Göringistä tuli myös Saksan suurimman osavaltion Preussin sisäministeri. Sisäministerin ominaisuudessa hän oli myös Preussin poliisin päällikkö. Täten hän saattoi vaikuttaa keskeisesti siihen, että Preussin hallinto yhdenmukaistettiin (Gleichschaltung) kansallissosialistien haluamalla tavalla ja uuden hallinnon vastustajat vangittiin ja toimitettiin keskitysleireihin. Muodollisen esimiehensä, Preussin pääministeri Franz von Papenin Göring yksinkertaisesti syrjäytti päätöksenteossa; myöhemmin hän otti itselleen myös Preussin pääministerin viran.
Preussin sisäministerin ominaisuudessa Göring määräsi perustettaviksi ensimmäiset keskitysleirit, joihin hallituksen vastustajat toimitettiin hallinnollisilla päätöksillä turvasäilöön. Göringin aloitteesta perustettiin vuonna 1933 Preussin salainen valtionpoliisi Gestapa, joka laajeni muutaman vuoden kuluttua valtakunnalliseksi Gestapoksi. Gestapan ensimmäinen johtaja Rudolf Diels oli Göringin perhetuttu.
Vuonna 1934 Göringistä tuli valtakunnan jahti- ja metsänhoitomestari. 30. elokuuta 1933 Göring sai jalkaväenkenraalin arvon. Tämä merkitsi viiden upseerinarvon ylittävää ylennystä, koska Göring oli aiemmin ollut valtakunnanarmeijan kapteeni. Ylennyksen tarkoituksena oli antaa Göringille riittävä sotilaallinen asema ja auktoriteetti hänen ryhtyessään rakentamaan Saksalle ilmavoimia, Luftwaffea. Toukokuussa 1935 Göring nimitettiin Luftwaffen komentajaksi, samalla hänelle myönnettiin ilmavoimien kenraalin arvo.
Vuonna 1937 Göringistä tuli Saksan talouden uuden valtakunnallisen suunnitelman, nelivuotissuunnitelman, johtaja. Täten hän sai käytännössä diktatoriset valtuudet Saksan talouden johtamisessa. Nelivuotissuunnitelman johtajana Göringin pääasiallinen tehtävä oli saattaa Saksan talous sotakuntoon. Tässä tehtävässä hän kuitenkin epäonnistui; vuonna 1942 maan uusi varusteluministeri Albert Speer sai käytännössä Göringin valtuudet maan talouden johtamisessa. Saksan Wehrmachtia vuonna 1938 ravistelleen Blomberg-Fritsch-kriisin yhteydessä – jossa sekä valtakunnansotaministeri Werner von Blomberg että Wehrmachtin komentaja Werner von Fritsch pakotettiin eroamaan viroistaan tekaistujen moraalittomuussyytteiden avulla – Göring pyrki Blombergin seuraajaksi Wehrmachtin komentajaksi. Hitler kuitenkin noudatti Blombergin neuvoa ja otti itse Wehrmachtin komentajuuden. Eräänlaiseksi lohdutukseksi hän myönsi Göringille 4. helmikuuta 1938 marsalkan arvon. Blombergin eron jälkeen Göring oli vuoteen 1939 ainoa, jolla oli tämä arvo. Täten hän oli sotilasarvoltaan Wehrmachtin korkein upseeri.
Lokakuussa 1938 Saksan juutalaisia kohdanneen pogromin, kristalliyön, jälkeen Göring kehitti suunnitelman, jonka mukaan Saksan juutalaisilta vaadittiin kollektiivinen miljardin valtakunnanmarkan vahingonkorvaus, koska pogromia pidettiin reaktiona juutalaisen Herschel Grynszpanin suorittamaan murhaan. Heinäkuussa 1941 Göring valtuutti Heydrichin laatimaan kokonaissuunnitelman juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun läpiviemiseksi. Hänen tuli laatia ohjelman organisaatio ja suunnitelma sekä arvioida sen kustannukset. Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä Göring väitti, ettei hän tiennyt mitään juutalaisten joukkomurhista.
Hitlerin sotasuunnitelmiin Göring suhtautui skeptisesti, koska hän epäili Saksan mahdollisuuksia menestyä sodassa. Vuoden 1938 sudeettikriisin aikaan Göring järjesti yhdessä Benito Mussolinin kanssa ulkoministeri Joachim von Ribbentropin selän takana Münchenin konferenssin. Siinä kriisiin saavutettiin rauhanomainen neuvotteluratkaisu, jonka seurauksena Tšekkoslovakian Sudeettialueet liitettiin Saksaan. Toisen maailmansodan aattona Göring yritti vielä kerran saavuttaa neuvotteluratkaisun ruotsalaisen liikemiehen Birger Dahleruksen avulla. Hitler ei kuitenkaan suostunut neuvotteluihin, koska hän arveli Saksan voittavan Puolan sodassa helposti.
Toinen maailmansota.
Toisen maailmansodan alussa Göringin asema oli vahvimmillaan. 1. syyskuuta 1939 valtiopäiville pitämässä puheessaan Hitler määräsi Göringin toissijaiseksi seuraajakseen Rudolf Hessin jälkeen. Hän sai tehtäväkseen valmistaa Luftwaffen sotakuntoon ja järjestää Saksan ilmapuolustuksen. Sodan alussa Göring tokaisi: ”Jos liittoutuneiden koneet koskaan pommittavat Berliiniä, voitte kutsua minua Meyeriksi”. Kuitenkin jo alkuvuodesta 1940 liittoutuneiden koneet pommittivat Saksan kaupunkeja. Heinäkuussa 1940 Göring ylennettiin valtakunnanmarsalkaksi. Kyseessä oli keskiaikainen arvonimi, joka otettiin uudelleen käyttöön vain Göringiä varten.
Göring lupasi nujertaa Ison-Britannian siirtoarmeijan Dunkerquessa, ennen kuin se ehditään evakuoida turvaan. Operaatio epäonnistui kuitenkin surkeasti. Yhtä epäonnistunut oli Göringin yritys nujertaa Iso-Britannia ilma-aseen avulla taistelussa Britanniasta. Suunnitelman epäonnistuttua pitkälti Göringin strategisten virheiden takia hänen valtansa natsihierarkiassa lähti laskuun. Lopullinen isku Göringin uralle oli hänen lupauksensa huoltaa Stalingradiin saarrettu Saksan 6. armeija ilmasta käsin. Göring tiesi tämän jo alun alkaen mahdottomaksi, mutta ei halunnut tuottaa johtajalleen pettymystä. Stalingradin taistelun ratkettua 6. armeijan antautumiseen 2. helmikuuta 1943 Göringin arvovalta oli lähes mennyttä.
Hitler tulkitsi Göringin sähkeen kuitenkin vallankaappaukseksi ja valtiopetokseksi – pitkälti sihteerinsä Martin Bormannin esityksestä. Hän määräsi Berchtesgardenissa olevat SS-joukot pidättämään Göringin. Testamentissaan Hitler erotti Göringin kaikista viroista sekä puolueesta.
Talvisodan neuvot.
Saksan ja Neuvostoliiton välinen Molotov–Ribbentrop-sopimus esti Saksaa julkisesti tukemasta Suomea
talvisodan aikana. Suomen tuleva Berliinin lähettiläs Toivo Kivimäki lähetettiin kuitenkin helmikuussa 1940 Berliiniin hakemaan Saksalta tukea sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Suhtautuminen oli aluksi nihkeää, mutta tilanne muuttui äkisti Suomen ilmoitettua aikeestaan hyväksyä liittoutuneiden avuntarjous. Kivimäelle järjestettiin kiireesti 22. helmikuuta tapaaminen Göringin kanssa. Ragnar Nordströmin 1940-luvun lopulla kirjoittamien muistelmien mukaan Göring antoi Kivimäelle lupauksen Saksan tulevasta hyökkäyksestä Neuvostoliittoon.
Göringille myönnettiin juhannuksena 1941, kolme päivää operaatio Barbarossan alkamisen jälkeen Suomen Valkoisen Ruusun suurristi ketjui­neen. Kunniamerkin luovutti Berliinissä suurlähettiläs Kivimäki. Ulkoministeri Rolf Wittingille lähettämässään ”hyvä veli” -kirjeessä Kivimäki kuvaa luovutustilaisuutta. Hän kiittää Göringiä talvisodan aikaisesta neuvosta ja ”koron kanssa”. lupauksesta. Heikki Ylikangas arvioi, että kunniamerkin luovuttamien Göringille on jo yksin osoitus Göringin lupauksen merkityksessä talvisodan päättäneissä neuvotteluissa. Hän myös arvioi, että Saksa oli tulkinnut Suomen ratkaisut seuraukseksi siitä, että Göringin ilmoitus otettiin vakavasti ja että sitä noudatettiin.
Erkki Hautamäki kertoo teoksessaan "Suomi Myrskyn Silmässä", joka perustuu Mannerheimin salaiseksi leimattuun S32-kansioon, että Mannerheim sai saksalaisilta 5. maaliskuuta 1940 kirjeen, jonka he olivat kaapanneet venäläiseltä kenraalikuriirilta tämän lentomatkalla Englantiin. Tämä dokumentti paljasti Englannin ja Neuvostoliiton jo 15. syyskuuta 1939 tekemän sotasopimuksen liittyen pohjoisrintaman muodostamiseksi Skandinaviaan tulevassa sodassa Saksaa vastaan. Englannin pääministeri Winston Churchill saikin kirjeen Suomesta, jonka presidentti Ryti ja Mannerheim olivat allekirjoittaneet 24. kesäkuuta 1941. Kirjeessä maan johto teki selväksi, että Suomessa oltiin tietoisia Englannin ja Neuvostoliiton salaisesta sopimuksesta.
Göringin maine.
Göring tuli tunnetuksi ylitsepursuavasta mukavuudenhalustaan ja kalliista maustaan. Elämäntavoiltaan yleensä askeettisten natsijohtajien joukossa hän profiloitui hyvän ruoan, kalliiden viinien ja kauniiden naisten ystävänä. Eräiden arvioiden mukaan hän oli Hitlerin linkki kansallissosialistien ja vanhan saksalaisen sotilaseliitin välillä.
Saksan kansa oppi yhtäältä tuntemaan hänet lupsakkana ja joviaalina, jos kohta myös rahvaanomaisena johtajana, joka ”laskeutui kansansa pariin” esimerkiksi talviapukeräyksen avajaisissa, ja joka piti lapsille puheita radiossa. Toisaalta Göringin koreilunhalusta revittiin Saksassa vitsejä. Koska hänen valtakunnanmarsalkan univormunsa oli koristeltu lukemattomin kunniamerkein, hänestä käytettiin nimitystä ”kultainen fasaani”. Göring tuli tunnetuksi myös innokkaana metsästäjänä, joka otti omikseen Saksan keisarien entisiä metsästysmaita.
Göringillä oli useita hyväpalkkaisia virkoja, ja hän onnistui haalimaan itselleen runsaskätisesti ”vapaaehtoisia” lahjoja esimerkiksi häälahjoikseen vuonna 1935 tai 50-vuotislahjoikseen. Göring tuli myös tunnetuksi natseista suurimpana taiteenystävänä rohmuten taideaarteita sotasaaliin joukosta hulppean metsästyslinnansa "Carinhallen" kokoelmiin. Saksan museonjohtajat vapisivat Göringin vierailujen edellä, koska hän yleensä vaati lahjoituksia ja takavarikoi suoralta kädeltä itseään miellyttävät taideaarteet. Sodan aikana hän keräsi yksityiskokoelmiinsa Carinhalleen lukuisia taideaarteita miehitetyiltä alueilta.
Sodan loppuvaiheessa Göringin julkinen maine kärsi paitsi Saksan kaupungit raunioittaneiden pommitusten johdosta, myös siksi, että hän Saksan kansan kärsimästä puutteesta huolimatta keräsi itselleen yhä uusia rikkauksia.
Nürnbergin tuomio.
Göring vangitsemisensa jälkeen 9. toukokuuta 1945
Nürnbergin oikeudenkäynnissä Göring oli korkea-arvoisin tuomiolle saatu kansallissosialisti. Oikeudenkäynnin kuluessa hän pääsi irti morfiiniriippuvuudestaan, laihtui lähes 20 kiloa ja sai terävän älynsä jälleen esiin. Hän puhui oikeudenkäynnissä varsin taitavasti ja puolusti itseään loppuun asti, mutta sai lopulta kuolemantuomion. Tuomion täytäntöönpanoa edeltäneenä yönä hän kuitenkin onnistui tekemään itsemurhan syanidilla ja vältti näin hirttämisen. Hän kuoli 53-vuotiaana. Vieläkään ei ole täyttä varmuutta siitä oliko Göringillä koko ajan syanidikapseli mukanaan vai toiko jokin ulkopuolinen taho myrkyn hänelle. On väitetty, että syanidi saatiin toimitettua hänelle amerikkalaisen sotapoliisin saksalaisen tyttöystävän avustuksella. Göring itse kertoo viimeisessä kirjeessään tuoneensa kolme syanidikapselia vankilaan. Yhden hän piilotti yhteen voidepurkeistansa. Toisen hän taas kätki selliin, mutta piti kapselia aina sukanvarressa oikeudenkäyntien ajan, ja vaatteisiinsa hän piilotti kolmannen, joka luonnollisesti löytyi ruumiintarkastuksessa. Tämä olikin Göringin tarkoitus, jotta luultaisiin, ettei hänellä olisi enää yhden kapselin jälkeen syanidia mukana.


Jane Austen.
Jane Austen (16. joulukuuta 1775 Steventon, Hampshire – 18. heinäkuuta 1817 Winchester) oli englantilainen kirjailija.
Austenin romaanit ovat arvostettuja hyväntahtoisen ironiansa, huumorinsa ja englantilaisen maalaisaatelin elämän kuvauksen vuoksi, mutta myös erinomaisina naisten kuvauksina.
Elämä.
Austen oli Steventonin maalaisseurakunnan kirkkoherran George Austenin ja Cassandra Leigh Austenin kahdeksanpäisen lapsikatraan toiseksi nuorin lapsi. Hänellä oli kuusi veljeä ja yksi sisko, Cassandra, joka oli hyvin läheinen. Veljien nimet olivat Francis, George, Charles, James, Edward ja Henry. Yhdellä veljellä, Georgella, oli syntymästä saakka aivovaurio ja kuulovamma, ja hänet adoptoitiin varhain. Vanhin veli, James, lähti opiskelemaan Oxfordiin vuonna 1779 ja Edward-veli adoptoitiin Godmershamiin, kaukaista sukua olevaan Knightien perheeseen.
Austen vietti ensimmäiset elinvuotensa Littleworthien tuttavaperheessä läheisellä Cheesedownin maatilalla. Isä George Austen piti kotonaan yksityistä poikakoulua. Vanhemmat veljet järjestivät Janen kanssa pappilan ladossa omia teatteriesityksiä, joita koko kylä tuli katsomaan. Heidän ensimmäinen teatteriesityksensä oli itse käsikirjoitettu "Matilda" vuodelta 1782. He esittivät myös Richard Brinsley Sheridanin näytelmän "Kilpakosijat".
Jane Austen kuvaa romaaneissaan maailmaa, johon oli kasvanut. Ainoat varmasti häntä esittävät kuvat ovat Cassandra-siskon tekemät kaksi värillistä luonnosta.
Jane Austenin muistomerkin kivi Winchester tuomikirkossa
Lapsena ja nuorena Austen luki Samuel Richardsonin ja Henry Fieldingin tuotantoa, Jean de La Fontainen kirjaa "Eläintarinoita", Mary Bruntonin kirjaa "Self Control", Samuel Johnsonin "Rambleria" ja muita isänsä yksityiskirjastosta löytämiään kirjoja.
Austen opiskeli huomattavasti enemmän kuin yleensä sen ajan naiset. Hän alkoi käydä sisäoppilaitosta seitsemänvuotiaana siskonsa Cassandran ja serkkunsa Jane Cooperin kanssa, mutta viihtyi siellä huonosti. Sairastuttuaan hän pääsi takaisin kotiin. Vähän myöhemmin hänet siirrettiin rouva La Tournellen luostarikouluun, Readingiin. Koulu toimi 1100-luvulta peräisin olevissa luostariraunioissa. Yhdessä vaiheessa Austen sai yksityisopetusta sukulaiselta Oxfordissa. Hän lopetti koulunkäynnin vuonna 1786, 11-vuotiaana.
Vaikka Austen kirjoitti monia avioliittoromaaneja, hän itse ei koskaan mennyt naimisiin. Hänellä oli kuitenkin nuoruudessaan romanssi irlantilaisen lakimiehen Thomas Lefroyn kanssa. Suhteen vakavuudesta ei ole tarkkaa tietoa, mutta eräs teoria tapahtumista on kuvattu Austenin elämästä kertovassa elokuvassa "Jane Austenin jalanjäljillä".
Austenin kuolinsyynä on aiemmin pidetty Addisonin tautia, mutta tutkija Elisabeth White on esittänyt vakavaksi vaihtoehdoksi tuberkuloosia, joka Austenin aikoina levisi usein saastuneen maidon kautta. Austenin kuoleman jälkeen hänen sisarensa Cassandra tuhosi suuren osan hänen kirjoittamistaan yksityiskirjeistä. Nykypäivään on säilynyt yli 160 kirjettä, joista monet on osoitettu Cassandralle. Varhaisin kirje on vuodelta 1795.
Tuotanto.
Austenin tekstit jaettiin aikoinaan perikunnan kesken, eikä niitä ole tutkittu kattavasti, mutta 2000-luvulla ne on koottu yhteen Oxfordin yliopiston tutkimushankkeessa. Siinä on todettu muun muassa, että alkuperäiset käsikirjoitukset ovat suttuisia ja kieliopiltaan virheellisiä. Aiemmin Austenia on pidetty huolellisena, etenkin kun hänen veljensä luonnehti häntä hänen kuolemansa jälkeen sanoin: ”Tekstit tulivat hänen kynästään viimeisteltyinä.” Nyt oletetaan, että Austenin kustannustoimittajan William Giffordin osuus tekstien stilisoimisessa on aiemmin arvioitua suurempi.
Austenin julkaisematon käsikirjoitus "The Watsons" on myyty Sothebyn huutokaupassa 1,7 miljoonalla eurolla. Austen kirjoitti teoksen mahdolllisesti 1804, mutta sitä ei julkaistu hänen elinaikanaan vaan se jäi lähinnä luonnokseksi. Käsikirjoitus on ainoa Austenin käsikirjoituksista joka on edelleen yksityisessä omistuksessa.


Alfred Rosenberg.
Alfred Rosenberg (12. tammikuuta 1893 Tallinna – 16. lokakuuta 1946 Nürnberg) oli saksalaisten kansallissosialistien ideologi ja poliitikko.
Baltiansaksalainen Rosenberg syntyi Tallinnassa ja opiskeli Riian teknillisessä korkeakoulussa arkkitehtuuria vuodesta 1910 alkaen. Ensimmäisen maailmansodan takia korkeakoulu evakuoitiin Moskovaan vuonna 1915. Valmistuttuaan hän työskenteli Tallinnassa arkkitehtina ja opettajana. Rosenberg vastusti bolševikkeja ja heidän noustuaan valtaan Venäjän vallankumouksessa muutti Saksaan 1918. Hän pyrki Isoon-Britanniaan mutta ei Venäjän keisarikunnan alamaisena saanut viisumia. Hän oli Saksan työväenpuolueen (myöhemmin Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue) ensimmäisiä jäseniä; hän liittyi ennen Adolf Hitleriä.
Rosenbergistä tuli kansallissosialistien puoluelehden "Völkischer Beobachterin" päätoimittaja 1921. Vuonna 1929 hän perusti Militantin Liigan Saksalaisen Kulttuurin Puolesta. Vuonna 1930 hän julkaisi rotuopillisen teoksen "Der Mythus des 20. Jahrhunderts", joka vaikutti syvästi kansallissosialistiseen ideologiaan. Rosenberg nousikin nopeasti kansallissosialistisen Saksan uskonnollisen ja filosofisen koulutuksen johtoon. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon hänestä tehtiin myös Valloitettujen itäalueiden valtakunnanministeriön päällikkö, valtakunnanministeri. Hän myös kuljetutti huomattavan määrän saksalaisten joukkojen käsiin joutuneita taideaarteita valloitetuilta alueilta Saksaan.
Liittoutuneiden joukot vangitsivat Rosenbergin sodan lopussa, ja hänet tuomittiin Nürnbergissä. Hänet todettiin syylliseksi ”rikoksiin rauhaa vastaan”, hyökkäyssodankäynnin suunnitteluun, aloittamiseen ja käymiseen, sotarikoksiin ja ”rikoksiin ihmiskuntaa vastaan”. Hänet tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin hirttämällä muiden Nürnbergin kuolemaantuomittujen kanssa 16. lokakuuta.
Rosenbergiä pidetään Lebensraum-käsitteen, Versailles’n rauhansopimuksen purkamisen, juutalaisten ja kristittyjen kirkkojen vainon ohjelmallisena pääluojana.


Carlo Azeglio Ciampi.
Carlo Azeglio Ciampi (s. 9. joulukuuta 1920 Livorno) on italialainen pankkiiri ja poliitikko, joka oli Italian presidenttinä 13. toukokuuta 1999 – 15. toukokuuta 2006 ja sen jälkeen elinikäinen senaattori.
Ciampi suoritti vuonna 1941 tutkinnon pääaineenaan kirjallisuus "Scuola Normale di Pisassa", joka on yksi Italian maineikkaimmista yliopistoista, ja kutsuttiin sotimaan Albaniaan. Italian antautuessa liittoutuneille Ciampi pakeni Salòn tasavallan joukoista ja liittyi vastarintaliikkeeseen. Vuonna 1946 hän suoritti lainopillisen tutkinnon Pisan yliopistossa ("Università di Pisa") ja aloitti 47-vuotisen uransa Italian keskuspankissa ("Banca d'Italia").
Vuonna 1960 hänet kutsuttiin työskentelemään pankin keskushallinnossa. Hänestä tuli pankin pääsihteeri 1973, varapääjohtaja 1976 ja pääjohtaja 1978. Lokakuussa 1979 hänet nimitettiin keskuspankin kuvernööriksi ja Italian rajat ylittävää rahaliikennettä valvovan viraston ("Ufficio Italiano Cambi") johtajaksi, missä toimissa hän toimi vuoteen 1993.
Huhtikuusta 1993 toukokuuhun 1994 hän oli Italian pääministeri virkamieshallituksessa ja huhtikuusta 1996 toukokuuhun 1999 valtiovarainministeri Romano Prodin ja Massimo D'Aleman hallituksissa. Italian valtiontalouden kurinalaistamista euroalueeseen liittymiskriteerit täyttäväksi pidetään hänen saavutuksenaan. Hän valitsi Leonardo da Vincin "Vitruviuksen miehen" Italian yhden euron kolikkoon.
Ciampi valittiin presidentiksi suurella enemmistöllä, ja hän oli ensimmäinen joka valittiin ensimmäisellä äänestyksellä vaadittavalla 2/3 enemmistöllä edustajainhuoneen ja senaatin yhteisistunnossa. Ciampi ei asettunut ehdolle toiselle kaudelle.
Ciampi ei ottanut suoraan kantaan politiikkaan, mutta kommentoi usein yleisesti asioita. Hänen kantansa eivät ole lähellä paavin tai katolisen kirkon kantoja, kuten edeltäjänsä Oscar Luigi Scalfaron. Hän on usein ylistänyt isänmaallisuutta, jota Italiassa ei pidetä fasistimenneisyyden vuoksi arvossa. Ciampi on kuitenkin sanonut haluavansa korostaa itseluottamusta nationalismin sijaan.
5. toukokuuta 2005 hän sai Aachenin myöntämän Karlspreis-palkinnon Euroopan idean edistämisestä.


Kuningasvesi.
formula_1
formula_2


Asteekit.
Asteekit (usein myös atsteekit, harvoin azteekit) olivat Väli-Amerikassa Meksikon ylätasangoilla elänyt intiaanikansa. Asteekit rakensivat 1300–1400-luvulla voimakkaan valtakunnan, joka ulottui Meksikonlahdelta Tyyneenmereen. Heidän nimensä on peräisin myyttisestä Aztlánista ("valkea maa"), josta he perimätietonsa mukaan vaelsivat nykyisen Meksikon keskiosiin.
Alun perin asteekit olivat vaatimaton metsästäjä- ja keräilijäheimo. Asteekkien myöhempi menestys perustui kuitenkin tehokkaaseen maanviljelyyn. He käyttivät hyväkseen kaiken viljelylle sopivan maa-alan ja kehittivät viljelyksilleen laajamittaiset kastelujärjestelmät. Myös suomaa otettiin hyötykäyttöön. Tehokas maanviljely takasi korkean tuottavuuden ja johti vauraan ja väkirikkaan valtion syntyyn.
Asteekeilla oli mahtava valtakunta lukuisine kaupunkeineen, ja heidät tunnettiin sotaisana kansana. Asteekkien yhteiskuntaa johti kuningas ylimysten neuvoston kanssa. Ylimystöllä oli veronkanto-oikeus. Seuraavana arvoasteikossa tulivat sotapäälliköt sekä maaherrat, sitten papisto, käsityöläiset sekä kauppiaat ja viimeisenä talonpojat sekä orjat.
Asteekit käyttivät itsestään nimitystä "Mexica Tenochca" tai "Colhua-Mexica". Asteekkien pääkaupunki Tenochtitlán sijaitsi Meksikon laaksossa silloisen Texcocojärven keskellä olleessa saaressa, jonne johtivat pengertiet.
Tenochtitlánissa oli aikanaan suuren järven keskellä kauniita puutarhoja, suuria temppeleitä ja mahtavia palatseja, mutta myös käsityöläisten ja muiden alempien yhteiskuntaluokkien asuinkortteleita. Kaupungissa asui noin 200 000 ihmistä. Asteekit olivat soturikansaa, jonka elinkeino ja vauraus perustui heikompien intiaaniheimojen maiden valloittamiseen ja niiden asukkaiden orjuuttamiseen. Asteekit itse harjoittivat myös maanviljelyä, kauppaa sekä käsityötä. Asteekkien uskonto oli monijumalainen, siinä oli šamanistisia ja animistisia piirteitä, ja tiettyinä päivinä järjestettiin muun muassa sadonkorjuujuhlia. Tähtien asemalla ja kalenterilla oli asteekkien uskonnossa suuri merkitys. Asteekit tunnetaan ihmisuhreistaan; he saattoivat jumaliaan lepyttääkseen uhrata tuhansia ihmisiä porrastemppeleissään. Uhrit liittyivät lukuisiin uskonnollisiin suurjuhliin.
Asteekit olivat 1200-luvulla Meksikon laaksoon saavuttuaan vähäpätöisimpiä pohjoisesta muuttaneista nahuatlia puhuvista kansoista. Työteliäitten kauppaa harjoittaneiden asteekkien merkitys alkoi kasvaa vasta 1300-luvun puolivälissä. Asteekit joutuivat pitkään alistumaan mahtavampien kaupunkivaltioiden valtaan tai liittoutumaan niiden kanssa. 1400-luvulla asteekkijohtaja Itzcoatl johti armeijansa liittolaiskaupunki Texcocon kanssa voittoisaan sotaan tepaneekkeja vastaan. Laajalle ulottuvat valloitussodat alkoivat seuraavan hallitsijan Moctezuma I:n aikana. Asteekkien valtakunta levisi laajalle, mutta oli melko heikko ja hajanainen. Espanjalaiset konkistadorit valloittivat asteekkien valtakunnan pääkaupungin Tenochtitlánin 13. elokuuta 1521 Hernán Cortésin johdolla. Tenochtitlánin paikalla on nykyisin Meksikon pääkaupunki México.
Asteekkien ihmisuhrit.
Asteekit kävivät sotia hankkiakseen ihmisuhreja. Tapa oli periytynyt aikaisemmilta intiaanikansoilta. Ihmisuhrauksen perinne intiaanien keskuudessa lienee hyvin vanha. Keski- ja Etelä-Amerikassa ihmisten uhraaminen oli asteekkien aikaan yleistä, mutta asteekkien väitetään 1400-luvulla vieneen ihmisuhrikultin huippuunsa.
Sotia kutsuttiin "kukkien sodiksi" sen takia, että niistä saatiin sotavankeja uhrattaviksi. Soturieliittiin ylenemisen ensi askel oli se, että otti sotavangin. Asteekkien uhritoimilla kunnioitettiin mm. sodanjumala Huizilopochtlia. Vuonna 1485 asteekit uhrasivat tuhansia ihmisiä, voitettuja huaxteekkeja. Kilometrejä pitkä uhrijono ulottui temppelin huipulle. Arvokkaammat uhrit koristeltiin kukkasin. Tavallisimmin uhrattava maalattiin sinisellä kalkilla. Kun uhrattava ehti porraspyramidin huipulle, hänet kaadettiin laavalasista tehdyn terävän veitsen avulla, siitä vuodatettiin veri maljaan, ja uhrin ruumis heitettiin temppelin portaita pitkin alas. Laavalasiveitsen avulla voitiin myös leikata uhreilta sydän irti. Ruumiita annettiin ruoaksi eläintarhan eläimille, ja pääkallot koottiin pääkallohyllyihin joissa oli muitakin kuin uhrattujen kalloja. Asteekit uhrasivat myös monilla muilla tavoilla kullekin jumalalle sopivaksi katsomallaan tavalla; esimerkiksi tulenjumalalle uhrattavat poltettiin elävältä ja sateenjumalan uhrit hukutettiin. Asteekit uskoivat, että ilman uhreja esimerkiksi aurinko ei nousisi tai vettä ei sataisi. Uhrit, veri ja sota kuuluivat ihmisten arkeen.
Yhä kiistellään siitä, missä määrin asteekit söivät uhrattujen ruumiita: toiset tutkijat sanovat asteekkien syöneen laajalti vangittujen ja uhrattujen vihollisten lihaa, toiset taas ovat sitä mieltä, että tapa rajoittui asteekkieliittiin. On kiistelty siitä, uhrasivatko asteekit 1400-luvulla 20 000 vai 250 000 ihmistä vuodessa. Asteekkien ihmisuhrauksen laajuudesta on muutenkin kiistelty, mutta selvää on, että asteekit uhrasivat enemmän ihmisiä kuin esimerkiksi inkat.
Asteekkien valtakunnan laajuus.
Asteekkien valtakunta käsitti suuren osan eteläistä Meksikoa espanjalaisten saapuessa vuonna 1519.
Asteekkien valtakunnan keskus oli Meksikon laaksossa nykyisen Méxicon kohdalla sijainneen Texcocojärven saarella sijainnut Tenochtitlánin kaupunki. Siellä ja siihen sulautuneessa naapurikaupungissa oli noin 200 000 asukasta. Texcocojärven rannoilla asui yhteensä noin 300 000-700 000 intiaania. Asteekkivaltakunnan vallan alla saattoi olla vuonna 1520 noin 20 miljoonaa ihmistä.
Asteekkien aikakäsitys.
Asteekeilla oli monia muitakin jumalia kuin aurinko. Heidän aikakäsityksensä oli syklinen eli kiertoihin ja aikakausiin perustuva. Heidän mayoilta perimäänsä ajanlaskuun kuului oleellisena osana 52 vuotta kestänyt jakso, ja aina tämän jakson päätyttyä rakennettiin vanhan temppelin päälle uusi. Asteekkien mukaan aika ei ole jana vaan kehä. Se osakseen selittää, miten heidän tarustonsa tiesi konkistadorien tulevan noina vuosina.
Asteekkien yhteiskunta.
Perustavanlaatuisin asteekkiyhteiskunnan jako oli jako aatelisiin "pīpiltin" ja tavalliseen väestöön "mācehualtin". Asteekkeja johtanut soturiylimystö "pīpiltin" oli alussa vapaa mutta kehittyi perinnölliseksi, koska ylimystön pojilla oli joka tapauksessa helpompi päästä siihen mukaan. Ylimystöllä oli veronkanto-oikeus. Ylimystö sai koulutusta "calmecac"-nimisessä koulussa, jossa opiskeltiin muun muassa kirjoitusta, astronomiaa, valtion johtoa, teologiaa ja muita aineita. Koulusta valmistui poliittis-sotilaallisia johtajia, pappeja, opettajia, parantajia ja koodeksin maalaajia eli kirjoittajia.
Tavallinen väestö "mācehualtin" muodostui maanviljelijöistä, sotilaista, käsityöläisistä ja taiteilijoista sekä kauppiaista. Tavallinen väestö kävi myös useimmiten nuorena koulun, jonka nimi oli "telpochcalli". Asteekit olivatkin yksi tunnetuista varhaiskantaisista kansoista, joilla laajaa väestön osaa koulutettiin. Luultavasti asteekit olivat omaksuneet koulujärjestelmän varhaismmilta Mesoamerikan kansoilta.
Asteekkikulttuurin loppuvaiheessa noin 20 % asteekkiväestöstä oli tekemisissä maanviljelyn kanssa. Muut 80 % olivat käsityöläisiä ja taiteilijoita, kauppiaita ja sotureita. Orjia tuli sotavangeista ja rangaistuista rikollisista. Orjat saattoivat omistaa omaisuutta ja ostaa vapautensa. Kauppamatkustajia, "pochtecah"eja oli vähän, mutta he välittivät tietoja tapahtumista muualla ja toimivat monesti vakoojina. Kauppamatkustajat kuuluivat tavalliseen kansaan, mutta silti heillä oli monia etuoikeuksia verrattuna esimerkiksi maanviljelijöihin. Todelliset ja kuvitellut esi-isät ja suku olivat asteekkien elämässä merkittävässä asemassa. Perhe oli pienin yksikkö. Asteekkien yhteiskunnan perusyksikkö oli "calpolli" 'iso talo', muutaman perheen koostama sukuyhteisö, joka vastasi pientä seurakuntaa tai maatalousosuuskuntaa. Calpollia johti "calpōleh", paikallispäällikkö, joka jakoi calpollin jäsenille viljelysmaat veronkantoa vastaan. Calpolli piti omaa temppeliään ja "telpochcallia", joka oli pääosin soturikoulu. Jotkut calpollit olivat kauppiaskaupunkeja tai kauppiaskaupunginosia. Toiset edustivat tiettyjä kansanryhmiä. Altepetl oli kaupunkivaltio, jota johti lähinnä kuningasta vastaava tlatoani. Altepetl koostui useimmiten monesta calpollista ja tlatoani oli vaikutusvaltaisimman calpollin johtaja. Altepetl oli tärkeämpi kuin äidinkielen mukainen kansallisuus.
Asteekkien tekniikka ja talous.
Asteekit eivät tunteneet pyörää, vetojuhtaa tai esimerkiksi kaariholvia. Asteekit osasivat kuitenkin rakentaa vesijohtoja. Yksi kuljetti vettä Tenochtitlaniin. Asteekit eivät keksineet, mutta käyttivät laajalti puutarhoja, jossa matalaan järveen upotetujen paalujen varaan kasattiin mutaa ja ruokoja viljeltävien kasvien kasvu-alustaksi. Asteekkien pääkaupungissa Tenochtitlanissa oli kanavia, joissa voitiin kulkea kanootein. Asteekkien talous jakautui valtion omistamaan ja yksityiseen sektoriin. Kuningas ja aateli pyörittivät asteekkivaltion taloutta. Kuninkaan johtama aateli omisti pellot ja keräsi niiden tuottoja veroina tavalliselta kansalta, jota aateli määräili mielensä mukaan. Aatelin maatiloilla työskenteli monenlaisessa asemassa olevia vuokraviljelijöistä orjiin. Käsityöläiset tuottivat aatelille ylellisyystavaroita. Yksityinen sektori toimi markkinatoreilla, missä rahana käytettiin muun muassa kaakaopapuja. Suuremmissa ostoksissa käytettiin maksuyksikkönä puuvillavaatteen mittaa "quachtli"a. Erään lähteen mukaan 20 auachtlia elätti yhden Tenochtitlánin asukkaan vuodessa. Asteekit arvostivat misteekkien käsitöitä, ja monesti on vaikea sanoa, ovatko säilyneet esineet asteekkien vai misteekkien tekemiä.
Asteekkien historia.
Nykyisen Meksikon vaakunassa näkyy asteekkimytologinen kohta, jossa kotka syö käärmeen kaktuksen päällä.
Asteekkeja edelsivät monet aiemmat intiaanien luomat kulttuurit, kuten olmeekkien, mayojen, sapoteekkien, Teohtihuacánin, tolteekkien ja niin edelleen kulttuurit.
Asteekkien varhaishistoriasta tiedetään vain vähän. Asteekkien oman perimätiedon mukaan he olivat alun perin lähtöisin tarumaisesta paikasta nimeltä Chicomoztoc, joka tarkoittaa seitsemää luolaa. Sieltä he siirtyivät maahan nimeltä Aztlán. Aztlánista he lähtivät vaeltamaan eteenpäin saatuaan käskyn pääjumalaltaan, sodan ja auringon jumala Huizilopochtlilta. Huizilopochtli myös ilmoitti, että heimon oli määränpäähän saavuttuaan ryhdyttävä kutsumaan itseään nimellä mexica kunnioittaakseen Mexi-jumalaa.
Ilmeisesti asteekit saapuivat nykyisen Meksikon keskusylängölle noin 1100-luvulla useiden muiden nahuatlia puhuvien heimojen kanssa. Nämä heimot lienevät saapuneet Väli-Amerikkaan koillisilta aroseuduilta. Heimot perustivat Meksikon laaksoon keskenään sotivia kaupunkivaltioita.
Asteekit olivat aluksi vähämerkityksinen ja pieni heimo, mutta vähitellen heidän voimansa ja valtansa kasvoi.
Asteekkivaltakunnan synty ja laajentuminen.
Uusien löytöjen mukaan Tenochtitlánista on löydetty hyvin vanha pyramidi, joka kumoaa asteekkien väitteet siitä, että he olisivat vähitellen rakentaneet kaupunkiaan 1200-1300-luvuilla. Joka tapauksessa Tenochtitlanin merkitys oli kasvanut 1300-luvulla, jolloin tepaneekit ja acolhuat kilpailivat vallasta sotaisasti Meksikon laaksossa. Tepaneekit nostivat 1375 asteekkien johtoon
Acamapichtlin. Hänen seuraajansa Huitzilihuitli alkoi laajentaa asteekkien valta-aluetta, vaikka olikin tepaneekkien käskyvallassa. Asteekkien merkitys kasvoi entisestään, kun he auttoivat tepaneekkeja kukistamaan acolhuat. Näin asteekit saivat veronkanto-oikeuden ja lopulta uhkasivat tepaneekkien mahtia. Tepaneekit saartoivat Tenochtitlánin, ja asteekit liittoutuivat kulttuurisena esikuvana pidetyn mahtavan Texcocon kanssa. Tepaneekkien Azcapotzalcosta johdettu mahti luhistui Texcocon ja asteekkikaupunki Tenochtitlánin hyökkäykseen. Näin neljäs asteekkihallitsija Itzcoatl, joka hallitsi 1428–1440, perusti asteekkien valtakunnan. Moctezuma I 1398–1469 loi asteekkien sotilasimperiumin ja kolmiliiton jossa oli Tenochtitlán, Texcoco ja Tlacopan. Asteekkien valtakunta laajeni Meksikon ylängöllä voimakkaasti, idässä Meksikon lahdelle asti. Seuraavat asteekkikuninkaat jatkoivat valtakunnan laajentamista.
Espanjalaiset valloittavat asteekkien valtakunnan.
Vuonna 1519 espanjalainen konkistadori Hernán Cortés nousi maihin Veracruzissa ja kuuli paikallisilta intiaaneilta lännessä olevasta suuresta asteekkivaltiosta. Cortés lähti joukkoineen marssimaan vuoria ylös ja joutui taisteluihin asteekkeja vihaavien tlaxcalteekkien kanssa. Nämä hävisivät kaikki taistelut ja espanjalaisten oli helppo painostaa heidät liittoon kanssaan asteekkeja vastaan. Pian espanjalaiset hyökkäsivät pyhään Cholulan kaupunkiin tappaen ehkä tuhansia intiaaneja, ryöstäen temppelit ja polttaen kaupungin. Tämän jälkeen Cortés marssi joukkoineen asteekkien pääkaupunkiin Tenochtitlániin, missä asteekkihallitsija Moctezuma II otti hänet ystävällisesti vastaan hallintopalatsissaan. Espanjalaiset kuitenkin vangitsivat Moctezuman ja hallitsivat asteekkikaupunkia hänen avullaan kuusi kuukautta.
Espanjalaiset myös kiristivät Moctezumasta suuret kultalunnaat. Ajan myötä heitä alettiin inhota Tenochtitlánissa yhä enemmän. Eräänä päivänä Cortésin ollessa poissa eräs luutnantti päätti järjestää verilöylyn. Syynä oli joko halu ryöstää kultaa tai halu lopettaa asteekien ihmisuhrit. Kun asteekkiylimystö oli kokoontunut uskonnolliseen seremoniaan eräälle aukiolle, espanjalaiset sulkivat aukion ulospääsytiet ja hyökkäsivät heidän kimppuunsa.
Koska asteekit eivät tunteneet tuliaseita, rautaa eivätkä hevosta, he eivät mahtaneet rautahaarniskoiduille, hevosten selässä rautamiekkojen kanssa riehuville espanjalaisille mitään.He myös luulivat että hevosella ratsastava ihminen olivat samaa lihaa ja verta, eräänlainen "hirviö". Eräs asteekki näki, miten heidän ylimystönsä murhattiin armottomasti. Lähde?
Espanjalaiset ryöstivät ylimystön vaatteissa olleen kullan. Tieto tästä levisi kaupungissa kulovalkean tavoin, ja nostatti asteekkien vihan espanjalaisia vastaan. Nousi aseellinen kapina. Kun espanjalaisten vankina ollut Moctezuma puhui palatsin parvekkeelta asteekeille, nämä pilkkasivat häntä ja heittivät häntä kivillä. Moctezuma kuoli pian joko asteekkien kivistä saamaansa iskuun tai espanjalaisten surmaamana. Espanjalaiset olivat nyt saarrettuna hallituspalatsiin, jonne satoi nuolia. Intiaanit hyökkäsivät tappavista tykinlaukauksista huolimatta monena aaltona espanjalaisia vastaan päivä toisensa jälkeen.
Kaiken kukkuraksi palatsista alkoi pian loppua ruoka ja vesi. Espanjalaiset päättivät paeta, vaikka asteekit olivat katkaisseet saarella sijaitsevaan Tenochtitlániin johtavat pengertiet poistamalla niiden aukoissa olevat sillat. Niinpä espanjalaiset valmistivat siirrettävän sillan ja odottivat sopivaa pakohetkeä. Eräänä sateisena yönä espanjalaiset pakenivat pengertietä pitkin. Intiaanitähystäjä huomasi heidät. Espanjalaiset jäivät lopulta saarroksiin eräälle pengertien pätkälle, kun he joutuivat hylkäämään mukanaan olleen liikuteltavan sillan. Asteekit saartoivat espanjalaisia sekä pengertiellä että vesillä kanootein. Monia epanjalaisia hukkui pengertien aukkoihin hevosineen, kultalasteineen ja rautahaarniskoineen. Jotkut onnekkaat espanjalaiset kävelivät pengertien aukkoihin kasautuneiden espanjalaisten ruumiiden yli.
Noin 150 espanjalaista pääsi pakoon, muun muassa Cortés. Heidän onnistui selvitä asteekkien käynnistämistä muista hyökkäyksistä Meksikon laaksossa ja palata tlaxcalteekkien luo. Cortés painosti nämä sotaan asteekkeja vastaan. Espanjalaisten ja tlaxcalteekkien joukko eteni järjestelmällisesti kohti Tenochtitlánia ottaen sen pengertiet haltuunsa ja saartaen järven keskellä olevan kaupungin. Asteekit onnistuivat pysäyttämään espanjalaisten etenemisen kaupunkiin, mutta pian kaupungista alkoi loppua ruoka ja espanjalaisten tuoma, monille intiaaneille tappava isorokko raivosi valtoimenaan. Espanjalaiset etenivät nyt Tenochtitlániin, missä asteekit taistelivat heitä vastaan talo talolta. Lopulta asteekkipäällikkö Cuauhtémoc antautui ja Tenochtitlán tyhjennettiin intiaaneista.
Cuauhtémoc ja muutama muu intiaanipäällikkö hirtettiin pian tämän jälkeen Guatemalassa, koska Cortés epäili heidän juonittelevan espanjalaisia vastaan. Espanjalaiset kiduttivat ja tappoivat myös monia muita johtavia intiaaneja. Taudeista ja teloituksista hengissä selvinneet intiaanit, myös espanjalaisten liittolaiset tlaxcalteekit, päätyivät maaorjuutta muistuttavaan asemaan. Texcoco-järvi kuivatettiin, ja Tenochtitlánin paikalle nousi aikaa myöten Méxicon kaupunki.
Asteekkien hallitsijat.
Asteekkien hallitsijat, joita asteekit kutsuivat nimellä "Hueyi Tlatoani", "suuri puhuja". Asteekkijohtaja valittiin ylimystön suostumuksella, eikä johtajuus ollut periytyvää.


Malmintori.
Malmintori on Malmilla Koillis-Helsingissä sijaitseva kauppakeskus. Yhdessä Kauppakeskus Malmin Novan ja lähiliikenneterminaalin kanssa se on koko Suur-Malmin alueen keskus. Malmintorin kauppakeskus valmistui vuonna 1987. Kauppakeskuksen ulkopuolella Malmilla on radan eripuolilla varsinaiset torit, Ylä-Malmin tori ja Ala-Malmin tori.
Pysäköintihalli sijaitsee rakennuksen kellarikerroksessa ja viereisissä pysäköintitaloissa. Keskuksen suurin liike on Prisma. Alkuvaiheessa 1980-luvulla Malmintorilla toimi myös Keskon supermarket Kauppaheikki, jonka toiminnot siirtyivät Ala-Malmintorin puolelle silloiseen Ostoparatiisiin Edvard Pajunen Oy:n lopetettua siellä market-toiminnan. Nykyään Malmintorilla mainituissa tiloissa toimii Lidl.


Itäkeskuksen maamerkki.
Itäkeskuksen maamerkki on Helsingin Itäkeskuksen Lyypekinaukion reunalla, Kauppakartanonkadulla sijaitseva tornitalo. Se on 82 metriä korkea ja siinä on 19 kerrosta. Ylhäällä on näköalatasanne. Rakennuksessa sijaitsee yli 30 eri yrityksen toimitiloja. Talo valmistui vuonna 1987 ja sen on suunnitellut arkkitehti Erkki Kairamo.
Itäkeskuksen maamerkki on Helsingin toiseksi korkein tornitalo (Vuosaaren Cirruksen jälkeen) ja Suomen viidenneksi korkein rakennus.


Liukuportaat.
Liukuportaat eli rullaportaat on kuljetin, jossa kuljetinketjuun kiinnitetyt askelmat muodostavat mekaaniset, sähkömoottorin avulla liikkuvat portaat. Liukuportaat voivat olla nousevat tai laskevat. Joissakin tapauksissa liukuportaat ovat hihnakuljettimia, joissa ei ole lainkaan askelmia. Lentokentillä tämä malli on yleinen.
Liukuportaita käytetään esimerkiksi korkeissa tavarataloissa ja metroasemilla.
Suomen pisimmät liukuportaat sijaitsevat Kampin metroasemalla, Helsingissä. Kaksista liukuportaista vanhemmat ovat 65 metriä pitkät, ja niissä on 334 askelta. Ensimmäisenä liukuportaat otettiin käyttöön Suomessa Turun Affärscentrumissa vuonna 1926, toisena Helsingin keskustan Stockmann-tavaratalossa 1930-luvulla.
Liukuportaiden käyttö.
Suomessa, kuten muissakin oikeanpuoleista liikennettä noudattavissa maissa, on tapana seisoa portaiden oikeassa laidassa ja kävellä vasemmalla. Vasemmanpuolisen liikenteen maissa toimitaan päinvastoin.
Turvallisuussyistä liukuportaissa ei pidä kulkea paljain jaloin. Pienen lapsen on parempi olla saattajaansa keskemmällä, ja häntä tulee pitää kädestä.
Liukuportaiden suunnittelu.
Liukuportaiden suunnittelussa noudatetaan tiettyjä periaatteita. Portaiden nopeus on yleensä noin 0,5 metriä sekunnissa, jonka on havaittu sopivan hyvin kaikille käyttäjäryhmille lapsista aikuisiin, Suomessa likuportaisen suurin sallittu nopeus on 2,4 metriä sekunnissa. Portaiden jyrkkyys puolestaan on 27 tai 30 astetta. Julkisiin tiloihin rakennetaan jyrkempiä portaita vain poikkeustapauksissa.
Liukuportaat ovat laite, jossa päättömäksi nauhaksi kootut portaiden askelmat liikkuvat sähkömoottorin voimalla ohjausrataa pitkin joko ylös- tai alaspäin. Joissakin tapauksissa liukuportaat ovat hihnakuljettimia, joissa ei ole lainkaan askelmia. Lentokentillä tämä malli on yleinen.
Liukuportaiden kaiteeseen kuuluva niin sanottu kaidevyö on kumi- tai muovipäällysteinen.
Euroopan unionin jäsenmaat noudattavat keskenään samoja liukuporrasnormeja. Niiden mukaan esimerkiksi liukuportaiden vähimmäisleveys on 80 senttimetriä.


McDonald’s.
McDonald’s () on (Subwayn jälkeen) maailman toiseksi suurin kansainvälinen pikaruokaketju, ja yksi maailman tunnetuimmista brändeistä. Suomessa ketju on toiseksi suurin pikaruokaketju Hesburgerin jälkeen. McDonald’silla oli 2007 118 maassa yli 33 000 ravintolaa, joissa ruokailee päivittäin yli 64 miljoonaa ihmistä.
Tunnus.
Ronald McDonald on McDonald’sin maskotti.
McDonald’sin näkyvimmät symbolit ovat kultaiset kaaret (), joiden on sanottu kilpailevan tunnettavuudessa jopa kristinuskon ristin kanssa. Kaaret suunnitteli nykyisin lähes tuntematon arkkitehti Stanley Clark Meston yhteistyössä McDonaldin veljesten kanssa vuonna 1953 Phoenixiin avattuun ravintolaan. Kultaiset kaaret kuuluivat aina 1970-luvulle asti rakennettujen McDonald’s-ravintoloiden arkkitehtuuriin, mutta nykyisin niitä käytetään lähinnä enää logossa. 1970-luvun jälkeen McDonald’sin ravintoloiden ulkonäköä on merkittävästi uudistettu vasta vuodesta 2006 alkaen avatuissa ravintoloissa. Ketjun maskotti on Ronald McDonald -klovni.
Historiaa.
Ray Krocin vuonna 1955 avaama ensimmäinen franchise-McDonald’s.
Richard ”Dick” McDonald ja hänen veljensä Maurice ”Mac” McDonald olivat pikaruokailun pioneereja. He olivat kotoisin New Hampshiresta. Veljesten ensimmäinen pikaruokapaikka oli hot dog -myyntikoju Arcadiassa, Kaliforniassa. Kojun nimi oli Airdome; se avattiin vuonna 1937. Tämän kojun myyntituotoilla he avasivat vuonna 1940 San Bernardinoon, Kaliforniaan drive-in-grillikioskin, jonka nimesivät McDonald’siksi.
Perheyrityksestä monikansalliseksi yhtiöksi McDonald’sin laajensi kuitenkin Ray A. Kroc (k. 1984), joka sai veljekset laajentamaan ketjua franchise-myyntisopimuksin. Ensimmäinen franchise-sopimus solmittiin vuonna 1955, jolloin katsotaan nykyisen McDonald’sin syntyneen. Tuolloin McDonald’s-ravintoloita oli jo kahdeksan. Krocista tuli McDonald’s Corporationin johtaja vuonna 1955. Viiden vuoden kuluttua ketjussa oli 228 ravintolaa. Vuonna 1961 Kroc osti McDonaldin veljekset ulos yhtiöstä. Hänen vetäydyttyään vanhemmaksi puhemieheksi vuonna 1977 yhtiön liikevaihto oli 3,7 miljardia dollaria vuodessa.
Toinen Yhdysvaltain ulkopuolinen McDonald’s-ketjun ravintola avattiin Richmondin kaupungissa Brittiläisessä Kolumbiassa, Kanadassa 1. kesäkuuta 1967.
Kulttuuriset kytkennät.
McDonald’s on nähty myös yhdysvaltalaisen kulttuurin leviämisen symbolina. Ketjun ensimmäinen ravintola Neuvostoliiton pääkaupungissa Moskovassa avattiin 1990. Ketju levisi nopeasti entisiin kommunistisiin Itä-Euroopan maihin niiden olojen vapauduttua. Yhdysvaltalainen kolumnisti Thomas L. Friedman esitti leikkimielisen teorian, jonka mukaan kaksi valtiota, joissa on McDonald’s, eivät sodi koskaan toisiaan vastaan (mikä on variaatio kansainvälisten suhteiden liberalismista, jonka mukaan liberaalis-demokraattiset valtiot eivät sodi keskenään). Friedmanin sääntö on rikkoutunut jo useita kertoja, esimerkiksi Yhdysvaltain miehittäessä Panaman 1989, maaliskuussa 1999 Nato-maiden aloitettua Serbian pommitukset sekä toisaalta Intian ja Pakistanin, toisaalta Libanonin ja Israelin välisissä konflikteissa.
McDonald’sin kuuluisin hampurilaistuote Big Mac on niin yleinen globaali kulutushyödyke, että arvostettu taloustieteen julkaisu The Economist ja UBS-pankki ovat popularisoineet ”Big Mac -indeksin”, joka kuvaa ostovoiman eroja maailman eri maissa mittaamalla, kuinka kauan keskivertopalkansaajan täytyy työskennellä voidakseen ostaa yhden hampurilaisen.
McDonald’sin innovaatioihin kuuluvat jo McDonaldin veljesten käyttämä itsepalveluperiaate, jossa asiakas saa ruokansa tiskiltä, ja halvan osa-aikaisen opiskelijatyövoiman laaja käyttö. Suurin osa ravintoloista on yksityisten franchise-yrittäjien omistuksessa. Kiinteistöt ovat erittäin keskeinen osa McDonald’sin liiketoimintaa, sillä yhtiö omistaa useimmat keskeisillä paikoilla olevat liiketilat, joista yrittäjät maksavat sille vuokraa. Yhtiön perustaja onkin sanonut, että McDonald’sin pääliiketoimintaa on kiinteistötoiminta: pikaruokamyymälöitä perustetaan vain sen takia, että niiden avulla saavutetaan paras tuotto kiinteistötilalle. Vuonna 2006 McDonald’s oli maailman 12:nneksi suurin yritys.
Kritiikki.
Viime vuosina McDonald’s on joutunut globalisaatiokriittisten ryhmien kritisoimaksi työvoimapolitiikkansa ja ympäristöhaittojen vuoksi. Termi ”McJob” on alkanut tarkoittaa matalasti palkattua työtä, josta ei ole mahdollisuuksia edetä mihinkään. Sana lisättiin Merriam-Webster’s Collegiate Dictionaryn 11. painokseen McDonald’sin protestista huolimatta. Yhdysvaltalaiset kuluttajat taas ovat nostaneet useita oikeusjuttuja yhtiötä vastaan, koska sen tuotteita pidetään syynä ylipainoon. Huomiota herätti myös Morgan Spurlockin vuoden 2004 elokuva "Super Size Me", jossa Spurlock eli kuukauden ajan pelkästään McDonald’sin tuotteilla.
McDonald’s kävi 1990-luvulla pitkän ”McLibel” -nimellä tunnetun oikeustaistelun kahta yhtiön toimitapoja kritisoinutta Lontoon Greenpeacen -brittiaktivistia vastaan. Vaikka McDonald’s virallisesti voittikin tapauksen, oikeudenkäynnin aikana vahvistettiin muun muassa yhtiön huonot työolot sekä ruuan vaikutus erilaisiin sairauksiin.
31. tammikuuta 2011 ”Food Liberation Army” -niminen ryhmä ”kidnappasi” yhtiön maskottia Ronald McDonaldia esittävän patsaan Ruoholahden McDonaldsista Helsingissä. Ryhmä julkaisi internetissä tiedotteen, jossa se ilmoitti ”teloittavansa” patsaan, mikäli McDonald’s ei vastaa sille esitettyihin kysymyksiin 11. helmikuuta 2011 mennessä. Ryhmän esittämät kysymykset käsittelivät muun muassa McDonald’sin valmistusprosessin salaamista, yhtiön vuosittain tuottamien jätteiden määrää ja yhtiön epäeettistä toimintaa ruoan tuottamisessa. Suomen McDonald’sin viestintäpäällikko Heli Ryhänen ilmoitti, ettei yhtiö keskustele rikollisten kanssa. 23. toukokuuta 2012 McDonald’s haastoi ryhmän jäsenet oikeuteen petoksesta ja väärennöksestä. 4. kesäkuuta 2012 ryhmän jäsenille vaadittiin sakkoja patsaan viemisestä. Syytteen mukaan ryhmän jäsenet esittivät McDonald's-ravintolassa väärennetyn huoltokaavakkeen, jolla he saivat patsaan mukaansa. Ryhmän jäsenten motiivi oli elokuvanteko. Ryhmään kuuluva kuvataiteilija käytti patsasta omassa elokuvassaan. Poliisi takavarikoi patsaan kuvataiteilijalta viime vuoden helmikuussa ja palautti sen takaisin McDonald's-ravintolaan. 21. kesäkuuta 2012 ryhmän kaksi jäsentä tuomittiin maksamaan 60 euroa päiväsakkoa ja ryhmään kuulunut kuvataiteilija tuomittiin maksamaan noin vajaa 2 000 euroa päiväsakkoa.
McDonald’s Suomessa.
Suomen ensimmäinen McDonald’s-ravintola avattiin Tampereen Keskustorilla 14. joulukuuta 1984 samalla paikalla olleen Burger Kingin tilalle. Ravintola tuhoutui sittemmin rasvakeittimestä syttyneessä tulipalossa 14. toukokuuta 2010. Joulukuussa 2007 ravintoloita oli 38 paikkakunnalla yhteensä 82 kappaletta ja ketjun palveluksessa työskenteli noin 3 200 henkilöä. Ravintoloista 20 prosenttia omistaa McDonald’s Oy. Maailman ensimmäinen kelluva McDonald’s-ravintola sijaitsi Silja Europalla laivan neitsytmatkasta vuodesta 1993 vuoteen 1996. Suomessa eniten McDonald’s-ravintoloita on Helsingissä (19) ja Tampereella (7). Heinäkuussa 2008 Kauppalehti kertoi, että Suomen McDonald’s on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tehnyt tappiota koko olemassaolonsa ajan. Yhtiötä rahoitetaan pääkonttorista saatavilla pääomalainoilla, joita on maksettu Suomeen yhteensä 86 miljoonaa euroa.
Syntymäpäiväjuhlat McDonald’sissa.
McDonald’s-ravintolattarjoavat juhlapalvelua lasten syntymäpäiväjuhliin. Pakettiin kuuluvat kutsukortit, valmiiksi koristeltu juhlatila, juhlaemäntä tai juhlaisäntä, syntymäpäiväkakku, sekä leikkejä tai muuta juhlaan sopivaa ohjelmaa. Kaikille osallistujille tarjotaan lasten Happy Meal -ateria.
Tunnetuimpia tuotteita.
Hampurilaisen tai kananuggettien lisäksi ateriaan kuuluvat ranskanperunat, lisukesalaatti tai miniporkkanat,


Kitara.
Kitara on yksi yleisimmistä kielisoittimista.
Kitaran toiminta.
Kitaran tärkeimmät osat ovat runko, kaula ja kielet. Kaulan etupuolelle on kiinnitetty otelauta ja kielet ovat sen suuntaiset. Painettaessa kieliä otelautaa vasten kielen värähtelevä osuus lyhenee ja näin värähtelytaajuus muuttuu. Yleisesti kitaristit käyttävät yhtä kättä kielen soittamiseen (näpäyttämiseen) ja toista kättä käytetään painamaan kieltä otelautaa vasten. Kieliä voidaan näpäyttää sormin, plektralla, soittolehdellä, ja jopa jaloilla, kuten esimerkiksi Mark Goffeney tekee. Jos näpäytetään yhtä kieltä kerrallaan, syntyvää ääntä kutsutaan säveleksi. Jos useampi kuin 2 kieltä soi kerrallaan eri taajuuksilla, kyseessä on sointu.
Kitaran kieli tuottaa värähdellessään ääntä. Jotta syntynyt ääni olisi riittävän voimakas, ääntä vahvistetaan — joko akustisesti tai sähköisesti. Kitarat jaetaan tällä perusteella kahteen ryhmään, akustisiin kitaroihin ja sähkökitaroihin.
Akustisissa kitaroissa kielen värähtely johdetaan tallan välityksellä kitaran kanteen. Kannen suuri pinta-ala liikuttaa ilmaa tehokkaasti, jolloin kielten värähtelystä syntyy voimakkaampi ääni. Kitaran runko on rakenteeltaan ontto ja se toimii kaikupohjana. Kaikukopan resonanssitaajuus on viritetty vastaamaan kitaran kielten värähtelyä, useimmiten välille Fis–A.
Sähkökitaroissa kielten värähtely muutetaan sähkösignaaliksi mikrofonilla. Sähkösignaali johdetaan vahvistimeen, jossa signaali vahvistetaan, ja sitten kaiuttimeen, joka muuttaa sähkösignaalin ääniaalloiksi.
Kitaroita käytetään monissa eri musiikkityyleissä. Yleisesti kitara tunnetaan taidemusiikissa sooloinstrumenttina ja pääinstrumenttina blues-, jazz-, rock- ja metallimusiikissa.
Nykymuotoisessa kitarassa on yleensä kuusi kieltä, mutta myös muun muassa seitsemän-, kahdeksan-, kymmen- ja kaksitoistakielisiä kitaroita valmistetaan. Kielet ovat yleensä terästä tai nailonia. Joskus voidaan käyttää pronssia (fosforipronssia) kielten päällysteenä.
Kitarasta on viime vuosisadan kuluessa kasvanut yksi suosituimmista soittimista, koska sen alkeet on yleisesti ottaen helppo opetella. Toisaalta taas kitara on hyvin monipuolinen soitin jonka soittamisen haasteellisuutta on kehitetty erittäin pitkälle.
Historia.
Nykykitaraa muistuttavat soittimet ovat olleet suosittuja jo 5 000 vuoden ajan, ehkä kauemminkin. Kitara polveutunee muinaisessa Keski-Aasiassa käytetyistä soittimista, joista käytettiin nimeä "cithara". Susan kaupungista Iranista on löydetty patsaita ja veistoksia, joissa esiintyy kitaran kaltaisia soittimia. Sana "kitara" juontuu espanjan kielen sanasta "guitarra", tämä puolestaan arabian sanasta qīṯārah, tämä aramean sanasta qipārā, joka tulee kreikan kielen sanasta "kithara" (κιθάρα). Sana on todennäköisesti yhdistynyt sanskritin sanasta "sangeet", joka tarkoittaa musiikkia, sekä persian kielen sanasta "tar", joka tarkoittaa kieltä.
Arabian kielen sana "qīṯārah" tarkoittaa luutun kaltaisia soittimia, jotka edelsivät nykyaikaista länsimaista kitaraa. Kun maurit toivat Iberiaan kitaroita, otettiin espanjan kielen sana "guitarra" käyttöön.
Espanjalainen vihuela on todennäköisesti varhaisen kitaran ja nykyisen kitaran välimuoto. Vihuelan viritys on samankaltainen kuin luutun, ja sen pienen rungon muoto muistuttaa nykyistä kitaraa. Vihuelan muotoa on kuitenkin ehkä vain pyritty eriyttämään niin että eurooppalainen luuttu ei näyttäisi maurilaiselta ud-soittimelta. Vihuelaa oli kahdenlaista: "vihuela de arco" (jousella soitettava sellon sukulainen) ja "vihuela de mano", josta myöhemmin kehittyi kitara.
Varhaisissa kitaroissa oli useimmiten kaksoiskielet, eli yhtä ääntä varten oli kaksi kieltä. Kielien määrä ja viritys vaihtelivat suuresti, ennen kuin ne vakiintuivat nykyiseen kuuteen yksinäiseen kieleen. Ensimmäisen kuusikielisen kitaran rakensi vuonna 1779 Gaetano Vinaccia Napolissa, Italiassa. Vinaccia-suvun tiedetään myös kehittäneen mandoliinin.
George Beauchamp patentoi sähkökitaran vuonna 1936. Hän oli myös mukana perustamassa Rickenbacker-yhtiötä, joka on vanhimpia sähkökitaranvalmistajia. Kuitenkin vasta 1940-luvun lopulla perustettu Danelectro valmisti sähkökitaroita suurelle asiakaskunnalle.
Leo Fender ja Les Paul keksivät 1940-luvulla itsenäisesti lankkusähkökitaran. Molemmat huomasivat, että jos mikrofonit kiinnitetään kiinteään lankkuun eikä kaikukoppaan, saadaan äänen kiertoilmiö eliminoitua. Leo Fender suunnitteli Fender Telecasterin ja Fender Stratocasterin, kun taas Gibson Les Paul on Les Paulin suunnittelema. Kaikki kolme ovat sähkökitaran klassikkomalleja.
Lapa.
Lapa sijaitsee kitaran kaulan päässä, kauimpana rungosta. Lapaan on kiinnitetty virityskoneisto, jonka nuppeja kääntämällä voidaan säätää kielten kireyttä ja siten sävelkorkeutta. Yleensä virityskoneiston nuppeja on kolme kummallakin puolella lapaa, mutta monissa sähkökitaroissa kaikki nupit ovat samalla puolella (esimerkiksi Fender Stratocaster) ja myös muita sommitelmia löytyy. Joissakin kitaroissa, kuten Steinberger, taas ei ole lapaa laisinkaan, vaan virityskoneisto on sijoitettu jonnekin muualle, kuten runkoon tai satulaan.
Satula.
Satula on lavan ja otelaudan liitoskohdassa sijaitseva, yleensä puusta, muovista, grafiitista tai corianista valmistettu pieni liuska. Sen urat ohjaavat kielet otelaudalle. Vääränlainen satula voi aiheuttaa viritysongelmia tai kielten särinää.
Kaula.
Kaula on pitkä, runkoon kiinnitettävä puinen kappale, johon otelauta, kaularauta ja lapa virityskoneistoineen kiinnitetään. Kaula valmistetaan useimmiten jalopuusta tai lehtipuusta, useimmiten eri puusta kuin kaulan keskiosan muodostava otelauta. Kaulan voi kiinnittää kitaran runkoon sijoittamalla kaulan rungon lävitse, liimaamalla tai pulttikiinnityksellä. Sähkökitaroissa käytetään kaikkia kiinnitystapoja, mutta akustisissa kitaroissa kaula kiinnitetään lähes aina liimalla.
Otelauta.
Otelauta on puukappale, johon on upotettu metallisia nauhoja ja joka muodostaa kitaran kaulan keskiosan. Otelaudat valmistetaan yleensä ruusupuusta, eebenpuusta, vaahterasta ja joskus grafiitista. Klassisissa kitaroissa otelauta on laakea, sähkökitaroissa ja monissa akustisissa kitaroissa hiukan kaareva. Otelaudan kaarevuus mitataan otelaudan säteen mukaan, joka on sen hypoteettisen ympyrän säde, josta otelaudan pinta muodostaa lohkon. Mitä pienempi otelaudan säde on, sitä kaarevampi otelauta on. Kielen painaminen kiinni otelautaan lyhentää sen kielen osan pituutta, joka värähtelee ja näin ollen korottaa syntyvän sävelen sävelkorkeutta (vapaana soiva kieli värähtelee tallasta satulaan, mutta jos kieltä painetaan jostain kohtaa, se värähtelee vain tallan ja painetun nauhan välisellä etäisyydellä).
Kansi.
Kitaran kannen sanotaan olevan sen tärkein elementti, joka vaikuttaa sointiin muita osia enemmän. Legendan mukaan espanjalainen kitaranrakentaja valmisti koko muun kitaran kaulaa lukuunottamatta paperimassasta mutta valmisti kannen puusta, ja monet kitaristit totesivat soittimen soivan hienosti ja ihmettelivät sen hyvää sointia.
Virittäminen.
Kitarassa voidaan käyttää useita eri virityksiä, mutta yleisin ja perinteisin viritys E-A-D-G-H-E on hyvä kompromissi, joka mahdollistaa helpot sormitukset useille soinnuille ja mahdollistaa yleisimpien asteikkojen soittamisen suhteellisen helposti.
E-A-D-G-H-E-vireessä viereisten kielten välinen intervalli on kvartti, paitsi toisen ja kolmannen kielen välillä suuri terssi. Tämän vuoksi kielet voidaan virittää suhteessa toisiinsa siten, että kielten 2, 4, 5 ja 6 viides väli on sama kuin viereinen avoin kieli, ja kielen 3 neljäs väli on sama kuin avoin toinen kieli.
Avoin viritys.
Avoin viritys tarkoittaa sitä, että kitara voidaan virittää monilla eri tavoilla erilaisten sointujen aikaansaamiseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yleisin viritys E-A-D-G-H-E voidaan vaihtaa esimerkiksi D-G-C-F-A-D-viritykseksi. Ensiksi mainitulla virityksellä saadaan aikaan Em11-sointu ja toisella Dm11-sointu.
Vaihtoehtoisia virityksiä.
Alla on muutamia vaihtoehtoisia virityksiä, joita kitarassa käytetään.
Kitaran matalaäänisimmissä viritysasteissa matalin ääni on H tai jopa A, joka on oktaavin matalampi kuin perusvirityksen viides kieli A. Näitä virityksiä ovat esimerkiksi H-Fis-H-E-Gis-Cis (H drop) tai B-F-B-Es-G-C (B drop), joita käytetään enimmäkseen modernissa metallimusiikissa. Virityksen etuna on matalien rekistereiden käyttömahdollisuus, mutta haasteena on vireen säilyminen. Matalavireisiin ja baritonikitaroihin asennetaankin usein tavallista paksummat kielet. Näitä matalammat viritysasteet alkavat kuulostaa bassokitaralta.


SS.
Schutzstaffel () eli SS oli alun perin natsi-Saksan kansallissosialistisen puolueen puolisotilaallinen yksikkö, myöhemmin puolueen alainen sotilaallinen organisaatio. SS perustettiin Adolf Hitlerin henkivartiokaartiksi, mutta se laajeni myöhemmin huomattavasti.
SS oli avainroolissa holokaustina tunnetussa kansanmurhassa: SS-valtakunnanjohtaja (Reichsführer-SS) Heinrich Himmler oli lopullisen ratkaisun pääarkkitehti ja SS-joukot toimivat kansanmurhan toimeenpanijoina eri tehtävissä. SS:n Einsatzgruppe-komennuskunnat murhasivat yli miljoona siviiliä ja SS-Totenkopfverbände hallinnoi keskitys- ja tuhoamisleirejä, joissa surmattiiin miljoonia juutalaisia, puolalaisia, romaneja, venäläisiä ja homoseksuaaleja. SS syyllistyi moniin muihinkin sotarikoksiin.
Natsihallinnon propagandassa SS-joukot esitettiin erityisen kurinalaisina eliittisotilaina ja joukkojen motto oli ”Uskollisuus on kunniani” ("Meine Ehre heißt Treue.") Toisessa maailmansodassa SS:n rintamajoukot, Waffen-SS, sotivat Wehrmachtin rinnalla. Monet Waffen-SS-yksiköistä olivat eliittiyksiköitä, jotka saivat parhaan ja uusimman aseistuksen. Waffen-SS värväsi myös ulkomaalaisia vapaaehtoisia. Esimerkiksi Suomesta lähti noin 1 200 miestä palvelemaan Waffen-SS-joukoissa.
Historia.
Järjestö muodostettiin riveistä kesällä 1925 Adolf Hitlerin henkivartiokaartiksi. SS aloitti varsinaisen kehittymisensä Hitlerin nimitettyä sen johtoon Heinrich Himmlerin 1929. Joukon vahvuus oli tuolloin 280 miestä. Marraskuussa 1930 SS itsenäistyi SA:n alaisuudesta: sen palveluksessa oli tuolloin 400 miestä. Vuoden 1931 elokuussa muodostettiin Sicherheitsdienst Reinhard Heydrichin alaisuuteen: joulukuussa näki päivänvalon "Rotu- ja uudelleenasutusyksikkö" Richard Walter Darrén alaisuudessa.
Himmler organisaation johtoon.
Vuoden 1933 maaliskuussa Himmleristä tuli Münchenin poliisipäällikkö. Samaan aikaan asetettiin "Leibstandarte Adolf Hitler" Sepp Dietrichin alaisuuteen. Se muodosti aseistetun SS-VT:n ("Verfügunstruppe") ytimen. Vielä saman vuoden maaliskuussa avattiin Dachaun keskitysleiri. Poliittinen poliisi valikoi vangit leireille turvasäilöön määräämättömäksi ajaksi.
Huhtikuussa Himmleristä tuli Baijerin poliittisen poliisin komentaja ja Preussin Gestapon tarkastaja. Heydrich sai johdettavakseen koko Gestapon. Kesäkuussa SD:stä tehtiin natsipuolueen tiedustelupalvelu ja SS surmasi SA:n ydinhenkilöt pitkien puukkojen yössä. Seuraavassa kuussa SS muodollisestikin irtautui SA:sta.
Helmikuussa 1936 Gestapo sai valtakunnallisen statuksen. Maaliskuussa muodostettiin leirinvartijajoukko "Totenkopfverbände" 3 000 miehen vahvuisena. Kesäkuussa Himmleristä tehtiin Saksan kaikkien poliisivoimien pää.
Sota-aika.
Toisen maailmansodan sytyttyä syyskuussa 1939 SS-VT:n vahvuus kohotettiin 8 000:sta 9 000:een. Pääkallojoukkojen jäsenmäärä oli tuolloin 6 500. Heydrichin alaisuuteen muodostettiin poliisi- ja turvallisuusorganisaatiot kokoava Valtakunnan pääturvallisuusvirasto RSHA Lokakuussa 1939 luotiin SS-divisioonat "Das Reich" ja "Totenkopf". Himmleristä tehtiin saksalaisuuden vahvistamisesta vastuullinen valtakunnankomissaari.
Himmler muodosti kasvaneesta SS:stä järjestön sotilaallisen siiven tammikuussa 1940. Sen vahvuus nousi kesän 1940 100 000 miehestä 150 000:een saman vuoden loppuun mennessä. Hyökkäyksen Neuvostoliittoon alettua kesäkuussa 1941 neljä Einsatzgruppen-tuhontaryhmää seurasi eteneviä joukkoja surmaten siviiliväestöstä löytämänsä juutalaiset ja kommunistit sekä saksalaisjoukkoja vastaan taistelevat partisaanit. Joulukuussa 1941 Waffen-SS:n vahvuus oli jo 230 000 miestä.
Vuoden 1942 helmikuussa WVHA perustettiin pyörittämään SS:n liiketoimintaa. Jo seuraavassa kuussa kaikki keskitysleirit asetettiin sen alaisuuteen. Kesäkuussa Heydrich murhattiin. Elokuussa 1943 Himmler nimitettiin sisäministeriksi.
Kesäkuussa 1944 Waffen-SS:n vahvuus oli noussut 594 000 mieheen. Yleisen SS:n palveluksessa oli 200 000 ja "Totenkopfverbände"-pääkallojoukkojen riveissä 24 000 henkeä. Seuraavassa kuussa valtakunnan reservijoukkojen ("Ersatzarmee") päällikkyys uskottiin Himmlerille. Lokakuussa 1944 Waffen-SS oli lukumääräisesti vahvimmillaan: 910 000 sotilasta jaettuna 38 divisioonaan.
Sodan jälkeen.
Sodan jälkeen SS:ään kuuluminen tiesi vaikeuksia: monissa maissa miehille julistettiin pitkiä vankeutuomioita, osin jopa kuolemantuomioita. Sodanjälkeinen Nürnbergin tuomioistuin julisti SS:n rikolliseksi organisaatioksi.
Tuomiot.
Virolaisista 50–60 000 SS-miehestä suuri osa lähetettiin neuvostohallituksen toimesta vankileireille Siperiaan, jossa osa heistä menehtyi. Belgialaisista 43 000 miehestä rintamapalvelussa olleet saivat 4–5 vuoden vankeustuomiot. Alankomaissa annettiin 47 000 tuomiota, yleensä 4–8 vuoden vankeusrangaistuksia, sekä 154 kuolemantuomiota, joista 42 pantiin täytäntöön. Norjalaiset vapaaehtoiset, noin 6 000 miestä, saivat 7–8 vuotta vankeutta, tanskalaiset rivimiehet kaksi vuotta ja upseerit viisi vuotta. Ruotsissa SS-miehet vapautettiin syytteistä, ja Suomessa heitä ei asetettu lainkaan syytteeseen. Sen sijaan muutamat Lapin sodan puhkeamisen jälkeen saksalaisten eli vihollisen puolella toimineet saivat maanpetostuomioita, esimerkiksi Lauri Törni.
Yhdysjärjestöt.
Vuonna 1951 entiset saksalaiset SS-miehet perustivat keskinäisen avun yhdistyksen, HIAGin "(Hilfsgemeinschaft auf Gegenseitigkeit ehemaliger Angehöriger der Waffen-SS)". Yhdistys esimerkiksi tuki jäseniään ja heidän perheitään taloudellisesti, pyrki lisämään kuntoutusta sekä yritti muun muassa julkaisutoiminnalla parantaa mielikuvaa SS-miehistä. Saman tyyppinen yhdistys on Itävallassa toimiva ”Kameradschaft IV”.
Waffen-SS.
Waffen-SS taisteli Wehrmachtin rinnalla ja oli organisaatioltaan sotilaallinen. Monet Waffen-SS:n divisioonat, kuten SS-Leibstandarte Adolf Hitler, Das Reich ja Wiking kuuluivat taisteluarvoltaan Saksan parhaisiin divisiooniin. Väkeä värvättiin myös miehitetyistä maista, liittolaisvalloista ja puolueettomista maista kuten Ruotsista sekä kanssasotijamaa Suomesta. Myös muslimeille oli tarkoitettu omia divisioonia, kuten Waffen-SS-vuoristodivisioona Handschar.
Suomalaiset SS:ssä.
Suomalaiset vapaaehtoiset SS-miehet palvelivat 5. moottoroidussa SS-divisioona Wikingissä. Pääosa Wikingin suomalaisista oli sijoitettu divisioonan moottoroituihin jalkaväkirykmentteihin: Germaniaan, Nordlandiin ja Westlandiin. Suurin osa suomalaisista palveli Nordland-rykmentin suomalaispataljoonassa. Sotilaat värvättiin Suomesta vapaaehtoisina 1941. Kaikkiaan matkaan lähti 1 200 miestä. Vapaaehtoisille yritettiin muodostaa nimikkoyksikkö 1. maailmansodan aikana Saksassa koulutettujen suomalaisten, Preussilaisen mukaan, mutta tämä ei onnistunut. Suomalaisten SS-miesten tappiot olivat raskaat, mikä johtui kovista taistelupaikoista ja suurvalta-armeijalle tyypillisestä suhteellisesta välinpitämättömyydestä rivimiehen henkeä kohtaan. SS:llä oli lisäksi oma suoraviivainen taistelutyylinsä, jolla päästiin usein hyvään ja nopeaan lopputulokseen, mutta tämä näkyi myös suurina upseeri- ja miehistötappioina. Suomalaispataljoonan eteneminen ulottui Malgobekiin saakka, joka sijaitsee noin 100 kilometriä Groznyista länteen, silloisen Tšetšeenien ja inguušien autonomisen sosialistinen neuvostotasavallan alueella. Raskaat tappiot kärsinyt joukko palasi kotimaahan 1943, jonka jälkeen sotilaat sijoitettiin Suomen armeijan eri yksiköihin.
Muita SS-organisaatioita.
SS:llä oli rotututkimuksen ohessa palveluksessaan esimerkiksi Itä-Euroopan kielten ja kulttuurien asiantuntijoita sekä Britteinsaarten kelttikansojen tutkijoita, joiden avulla Saksan oli tarkoitus hyödyntää vähemmistökansallisuuksia Britannian ja Neuvostoliiton hajottamiseksi sisältä päin. Suureksi osaksi Saksan haltuun joutuneissa Ukrainassa ja Valko-Venäjällä tällä olikin jonkin verran merkitystä, vaikka saksalaisjoukkojen yleinen raakuus pitkälti söikin tavoitellun ”separatistisen” edun.
Kulttuuri ja rituaalit.
Monipuolisuutensa ja totalitaarisen maan oloihin nähden yllättävän laajan sisäisen itsenäisyytensä johdosta SS:ää on verrattu muun muassa keskiaikaisiin ritarikuntiin. Heinrich Himmler pyrkikin luomaan SS:n ydinjoukosta jonkinlaisen ”mustan ritariston” omine linnoineen ja sormuksineen.
Pukeutuminen.
Ennen vuotta 1932 SS käytti muuten samanlaista univormua kuin SA, mutta erottui mustalla solmiolla ja pääkallotunnuksella ("Totenkopf") varustetulla päähineellä. Sittemmin se siirtyi käyttämään mustaa univormua ja myöhemmin sodan sytyttyä kenttävihreää.
SS-joukot kantoivat myös heille tarkoitettuja SS-sormuksia.


Suomen puolustusvoimat.
Suomen Puolustusvoimat (lyh. PV), aiemmin Suomen Armeija (lyh. S.A.) on Suomen asevoimat, jonka tärkein tehtävä on valtion sotilaallinen puolustaminen. Tämän lisäksi puolustusvoimien tehtävä on tukea muita viranomaisia yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisessa sekä osallistua kansainväliseen kriisinhallintaan. Tehtävämääritys perustuu vuoden 2008 alussa voimaan tulleeseen lakiin.
Puolustusvoimien ylipäällikkönä toimii tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja puolustusvoimain komentajana kenraali Ari Puheloinen.
Sisäasiainministeriön alainen rajavartiolaitos ei kuulu puolustusvoimiin, mutta sen henkilöstö ja materiaali voidaan erillisellä päätöksellä liittää puolustusvoimiin konfliktin uhatessa.
Suomen puolustusvoimat on olennaisilta osiltaan koulutusorganisaatio, jossa pieni joukko ammattisotilaita kouluttaa asevelvollisia sen varalta, että maata joudutaan puolustamaan aseellisesti.
Puolustusvoimat perustuu Suomessa kaaderijärjestelmään, jossa vain osa sotilashenkilöstöstä on palkattua sotilasopetuslaitoksissa koulutettua kantahenkilökuntaa ja suurimman osan sodanajan kokoonpanosta muodostavat reserviläiset. Sen rauhanajan vahvuus on 16 500, josta ammattisotilaita on 8 700. Varusmiehiä puolustusvoimat kouluttaa vuosittain 27 000.
Puolustusvoimien kehittäminen perustuu ensi sijassa lähialueilla olevan sotilaallisen kapasiteetin arviointiin, siitä johdettuihin sotilaallisiin uhkakuviin ja mahdollisiin muihin sotilaallisiin uhkiin. Nykyinen sodan ajan vahvuus on 350 000 sotilasta. 1980-luvulta lähtien joukkojen määrällinen vahvuus on pienentynyt. Aikaisemmin 750 000 miehen sodan ajan vahvuutta on vaiheittain vähennetty. Entinen puolustusvoimain komentaja Juhani Kaskeala on arvioinut sodan ajan vahvuuden edelleen pienenevän 250 000 mieheen 2010-luvulla. Silloinkin se olisi Euroopan suurimpia armeijoita, kaksi kertaa suurempi kuin muilla Pohjoismailla yhteensä.
Suomen puolustusvoimien toimintamenot ilman puolustusmateriaalihankintoja ovat vuodessa noin 1,77 miljardia euroa.
Puolustusvoimista käytetään joskus myös yleisnimitystä armeija tai sotaväki.
Tehtävät ja toimivaltuudet.
Puolustusvoimista on säädetty "lailla puolustusvoimista" (551/2007), joka astui voimaan 1. tammikuuta 2008 korvaten aiemman, 1970-luvulta peräisin olevan samannimisen lain. Uuden lain mukaan puolustusvoimien tehtävänä on
Tehtäviensä toteuttamiseksi puolustusvoimilla on myös muita toimivaltuuksia, joista on säädetty suuressa määrässä erityislakeja. Tärkeimmät toimivaltuussäädökset ovat aluevalvontalaissa ja laissa poliisin tehtävien toteuttamisesta puolustusvoimissa (1251/1995). Edellinen laki antaa Puolustusvoimille oikeuden valvoa ilma- sekä vesirajoja ja ottaa kiinni tarvittaessa rajaa loukkaavat alukset ja henkilöt. Se mahdollistaa myös tiettyjen salaisten kohteiden suojaamisen. Sotilaskurinpitolaki puolestaan antaa puolustusvoimille oikeuden tutkia itse asevelvollisten ja ammattisotilaiden tekemät sotilasrikokset, minkä jälkeen syyllisiä voidaan rangaista joko kurinpito- tai tuomioistuinmenettelyssä.
Ylin johto.
Puolustusvoimien ylipäällikkö on tasavallan presidentti, joka päättää
Tasavallan presidentti tekee päätöksensä pääasiassa puolustusvoimien komentajan esittelystä, mutta puolustusministerillä on aina oikeus olla läsnä tasavallan presidentin antaessa sotilaskäskyä. Tietyissä taloudellisesti merkittävissä asioissa, jotka kuuluvat puolustusministeriön päätäntävaltaan, esittelijänä toimii puolustusministeri. Tällöin puolustusvoimain komentajalla on oikeus olla läsnä ja esittää näkemyksensä. Halutessaan presidentti voi viedä sotilaskäskyasian esiteltäväksi valtioneuvoston yleisistuntoon, jolloin hän tekee päätöksensä hallituksen ratkaisuehdotuksesta. Presidentillä on aina oikeus ottaa käsiteltäväkseen mikä tahansa sotilaskäskyasia.
Puolustusministeri päättää varuskuntien ja joukko-osastojen perustamisesta ja lakkauttamisesta sekä muista vastaavasti yhteiskunnallisesti merkittävistä asioista. Kaikki muut sotilaskäskyasiat kuuluvat puolustusvoimien komentajan tai hänen alaistensa päätösvaltaan. Sotilaskäskyasioissa tehdyistä päätöksistä ei voi valittaa.
Paikallishallinto.
Sotilasläänit suunnittelevat alueensa puolustuksen käyttäen työkalunaan aluetoimistojaan. Aluetoimistot puolestaan toteuttavat vanhoja sotilasläänien tehtäviä hoitaen kutsunnat ja paikallispuolustuksen suunnittelun. Sodan aikana aluetoimistot perustavat kukin yhden sotilasalueen esikunnan.
Puolustusvoimien sotilaallinen voima on rauhan aikana jaettu joukko-osastoihin, jotka ovat sotilasläänien, ilmavoimien tai merivoimien alaisia. Joukko-osastot ovat yleensä yli tuhannen hengen vahvuisia yhtymiä, ja niistä useimmat kouluttavat rauhan aikana varusmiehiä. Sodan aikana ne perustavat tärkeimmät sodan ajan joukot. Muut sodan ajan joukot perustaa sotilaslääni tai aluetoimisto.
Vaasassa sijaitseva Pohjanmaan sotilasläänin esikunta, Kuopiossa sijaitseva Savo-Karjalan sotilasläänin esikunta ja Rovaniemellä sijaitseva Lapin sotilasläänin esikunta lakkautetiin vuoden 2009 lopussa.
Asevelvollisuus.
Asevelvollisuus koskee Suomessa miehiä. Asevelvollisuudesta määräävät asevelvollisuuslaki ja siviilipalveluslaki. Kyseessä on osa perustuslain 127 §:n määräämää "maanpuolustusvelvollisuutta", joka koskee kaikkia Suomen kansalaisia. Asevelvollisuuden voi suorittaa varusmiespalveluksena tai siviilipalveluksena.
Varusmiespalvelus.
Varusmiespalvelus on Suomessa perustuslain 127 §:n tarkoittama tapa suorittaa asevelvollisuus. Varusmiespalveluksen ovat velvoitettuja suorittamaan kaikki asevelvolliset miehet, joilla ei ole uskonnollista tai eettistä vakaumusta tai terveydellistä syytä, joka estäisi varusmiespalveluksen suorittamisen.
Naisten vapaaehtoinen asepalvelus.
Viime vuosina upseerin tutkinnon Maanpuolustuskorkeakoulussa (kadettikoulussa) on vuosittain suorittanut myös muutama naisopiskelija. Ylimpään upseerin arvoon ylennetty nainen tällä hetkellä on majuri. Noin 60 prosenttia asepalveluksen suorittaneista naisista saa johtajakoulutuksen.
Vuoden 1995 jälkeen Suomessa on koulutettu yhteensä noin 3 000 naista, ja vuosittain palvelukseen hakeutuu noin 500 henkeä. Tunnettuja vapaaehtoisen asevelvollisuuden suorittaneita naisia ovat muun muassa moukarinheittäjä Sini Pöyry ja poliitikko Outi Siimes.
Vapaaehtoinen maanpuolustustyö.
Puolustusvoimat jatkaa vuosina 2005-2006 miehistöön kuuluneiden reserviläisten kouluttamista aliupseereiksi sekä reservin aliupseerien kouluttamista reservin upseereiksi osana uudistuvaa reservin koulutusjärjestelmää. Koulutukseen hyväksytään vuosittain vain muutamia kymmeniä reserviläisiä, joilla on jo sodan ajan sijoitus ylempää sotilaskoulutusta edellyttävään tehtävään.
Vapaaehtoiset harjoitukset (VEH).
Vapaaehtoiset harjoitukset ovat puolustusvoimien johtamia harjoituksia, joihin osallistuminen on vapaaehtoista ja joista ei makseta reserviläispalkkaa.
Puolustusvoimat järjestää alueellisia ja valtakunnallisia maanpuolustuskursseja avainhenkilöstölle, johon kuuluu muiden muassa valtion ja kuntien korkeita virkamiehiä sekä elinkeinoelämän vaikuttajia. Nämä kurssit, joiden tarkoituksena on antaa avainhenkilöstölle tietoja valtakunnan turvallisuuspolitiikasta ja maanpuolustuksesta, rinnastetaan pääosin vapaaehtoisiin harjoituksiin.
Maanpuolustuskoulutusyhdistys.
Sotilaallista koulutusta järjestää myös Maanpuolustuskoulutusyhdistys (MPK), joka nykyisin on luonteeltaan julkisoikeudellinen yhteisö. Sen järjestämät kurssit eivät ole kertausharjoituksia. Sotilaalliset lisäkurssit ja eräät muut kurssit kuitenkin rinnastetaan kertausharjoituksiin tietyin poikkeuksin. MPK:n kurssit voivat olla myös maksullisia kurssilaisille.
Aikaisemmin Maanpuolustuskoulutusyhdistys toimi tavallisena yhdistyksenä, jonka nimi oli Maanpuolustuskoulutus ry. Vuonna 2007 säädetty laki muutti sen julkisoikeudelliseksi yhteisöksi ja siirsi sotilaalliset lisäkurssit selkeämmin puolustusvoimien alaiseksi toiminnaksi..
Maakuntajoukot.
Sotilaallista maanpuolustusta tukeva vapaaehtoinen maanpuolustus tarjoaa toimintamahdollisuuksia kansalaisille, jotka haluavat vapaaehtoisesti valmistautua maan puolustukseen tai sen tukemiseen.
Puolustusvoimien sodan ajan joukkoihin kuuluvien maakuntajoukkojen organisoinnissa ja koulutuksessa sovitetaan yhteen puolustusvoimien, muiden viranomaisten, vapaaehtoisjärjestöjen ja vapaaehtoisten reserviläisten sekä muiden vapaaehtoisten kansalaisten tarpeita ja odotuksia. Tavoitteena on, että viranomaisten organisoimaa turvallisuuskoulutusta voidaan täydentää mahdollisimman tehokkaasti vapaaehtoisen koulutus- ja toimintajärjestelmän tuottamalla kansalaisten osaamisella.
Rauhanturvaaminen.
Rauhanturvaaminen on tärkeä osa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Varusmiespalvelus on rauhanturvaajaksi pääsyn edellytys.
Rauhanturvatehtäviin on mahdollisuus päästä joko hakeutumalla varusmiespalvelukseen Suomen Kansainväliseen Valmiusjoukkoon (Finnish Rapid Deployment Force) tai lähettämällä hakemus rauhanturvatehtäviin varusmiespalveluksen jälkeen. Nykyisin myös naisilta edellytetään varusmiespalveluksen suorittamista.
Rauhanturvaajilta edellytetään muun muassa hyvää fyysistä kuntoa ja terveyttä, luonteen tasapainoa, kykyä sietää henkistä painetta, yhteistoimintakykyä, kohtuullista englannin kielen taitoa sekä moitteettomia elämäntapoja. Kaikki suomalaiset rauhanturvaajat ovat vapaaehtoisia.
Katso myös: Luettelo Suomen rauhanturvaoperaatioista.
EU:n nopean toiminnan joukot.
Euroopan unionin nopean toiminnan joukkojen myötä Suomi osallistuu uudentyyppiseen kriisinhallintaan. EU:n taisteluosastoille suunnitellut tehtävät ovat pitkälti samoja, joita rauhanturvaajat ovat jo YK:n ja Naton johtamissa operaatioissa vuosikausia suorittaneet. Aiempaan verrattuna oleellisia eroavaisuuksia on kolme: koulutus, varustus ja nopeus. Nopean toiminnan joukot tarjoavat EU:n puitteissa poliittisille päätöksentekijöille entistä konkreettisemmat ja nopeammat mahdollisuudet puuttua koulutetun, varustetun ja asiansa osaavan joukon toimenpitein joskus yllättäenkin ilmaantuviin ongelmatilanteisiin.
Perustamispäivä ja nimihistoria.
Puolustusvoimat muodostettiin 25. tammikuuta 1918, kun senaatin eli hallituksen sisäasiaintoimikunta, nykyinen sisäministeriö julisti suojeluskunnat hallituksen eli Suomen tasavallan joukoiksi. Se muodosti vuonna 1918 käydyn Suomen sisällissodan valkoisen osapuolen.
Kuitenkin perustamispäivämäärän sijasta puolustusvoimien vuosipäivä 1919-1939 oli sotaväen lippujuhlan päivä 16. toukokuuta viitaten valkoisten voittoon punaisista sisällissodassa. Talvisodan jälkeen 1940 kahtiajaosta muistuttava päivä haluttiin siirtää toukokuun kolmanneksi sunnuntaiksi kunnioittamaan sisällissodassa ja talvisodassa kaikkien henkensä antaneiden suomalaisten muistoa, jolloin alkoi kaatuneiden muistopäivän vietto. Jatkosodan aikana 1942 puolustusvoimien ylipäällikön, sotamarsalkka Gustaf Mannerheimin täyttäessä 75 vuotta hänet ylennettiin Suomen marsalkaksi ja hänen syntymäpäiväänsä 4.6. vietettiin aluksi nimellä Suomen marsalkan syntymäpäivä, mutta varsin pian nimeksi vakiintui puolustusvoimain lippujuhlan päivä toimien puolustusvoimien vuosipäivänä.
Aiheesta muualla.
*


Merivoimat.
Merivoimat ovat valtion asevoimien osa, joka huolehtii meri- ja rannikkoalueiden ulkoisesta turvallisuudesta. Merivoimiin voi laivaston lisäksi kuulua muun muassa merijalkaväki, meri-ilmavoimat ja rannikkotykistö.
Suomessa merivoimiin kuuluvat myös rannikkojoukot eli rannikkotykistö- ja rannikkojalkaväkijoukot, ja tästä syystä Merivoimat saattaa puolustushaaran nimenä hämätä asiaan perehtymätöntä henkilöä, koska nimenä Merivoimat viittaa ensisijaisesti laivastoon.
Nimestään huolimatta vain murto-osa Merivoimissa vuosittain palvelevista varusmiehistä suorittaa palveluksensa aluksilla.


Suomen merivoimat.
Suomen merivoimiin kuuluvat rannikkojoukot ja laivasto. Pääosa Suomen merivoimista on kuulunut Suomen laivastoon. 1927 yhdistettiin rannikkotykistön ja laivaston johtoportaat, minkä jälkeen 1933 oli Suomen laivaston nimeksi vakiintunut Suomen merivoimat. Merivoimien suorittama rannikkopuolustus oli 1923–1927 jakautunut Suomen laivastoksi, Suomen rannikkotykistöksi ja Suomen sotasatamaksi.
Merivoimat nimettiin 1952 yhdeksi Suomen kolmesta puolustushaarasta. Merivoimissa työskentelee 2 300 henkilöä.
Varusmiespalveluksen merivoimissa suorittaa vuosittain 4 300 asevelvollista. Merivoimien komentaja on kontra-amiraali Veli-Jukka Pennala.
Merivoimien joukko-osastot.
Merivoimat koostuu esikunnasta ja kuudesta joukko-osastosta ja laitoksesta.
Merivoimien esikunta sijaitsee Turussa, Heikkilän kasarmialueella.
Uudenmaan Prikaati on Suomen ainoa joukko-osasto, jossa varusmiespalveluksen voi suorittaa ruotsiksi.
Merivoimien historia.
Suomen kuuluessa Ruotsille Suomenlahdella käytiin useita taisteluita Venäjää vastaan. Laivasto-osastojen ollessa sijoitettuna Suomen rannikon tukikohtiin.
Venäjän keisarikunta perusti Suomeen Suomen meriekipaasin, jonka tehtävänä oli rannikonpuolustaminen yhdessä Itämeren-laivaston kanssa. Se osallistui Krimin eli Oolannin sotaan, jonka aikana se miehitti muun muassa Santahaminan rannikkopattereita Viaporin pommituksen aikana. Meriekipaasin aluksina olivat muun muassa "Rurik" ja "Kalevala".
Itsenäistymisestä Tarton rauhaan.
Itsenäisen Suomen merivoimien kalusto muodostui Venäjän maahan jättämistä aluksista, joita ei oltu voitu kuljettaa talven aikana pois. Näitä olivat Helsinkiin jätetyt kuusi S–luokan torpedovenettä, kahdeksan C–luokan torpedovenettä ja yksi miinalaiva ("M-1"), Poriin jätetyt kaksi miinaristeilijää ("Klas Horn" ja "Matti Kurki"), Turussa tykkivene "Giljak" ja vartioristeilijät "Tshirok" ja "Filin" (myöhemmin "Turunmaa" ja "Karjala"). Näiden sotalaivojen lisäksi Helsinkiin jäi vielä 15 hinaajaa, jäänmurtaja, viisi T-luokan miinavenettä, 13 proomua, kaksi uivaa telakkaa, kaksi uivaa nosturia, 17 lämpöponttonia ja kahdeksan yhteysalusta.
Kun Saksan keisarikunta luovutti merivoimille Helsingin ja Turun telakoilla valmisteilla olleet tykkiveneet "Uudenmaan" ja "Hämeenmaan", merivoimat vahvistui huomattavasti, sillä nämä kaksi alusta olivat "Ilmarisen" ja "Väinämöisen" valmistumiseen saakka merivoimien voimakkaimmat alukset.
Tarton rauhansopimuksen mukaisesti Suomi palautti Neuvostoliitolle S-veneet "S3", "S4" ja "S6", raivaajat "Atairin", "Mikulan", "MP 7":n, "MP 11":n, "Ahvolan" ja "T 12":n, viisitoista hinaajaa, neljä yhteysvenettä sekä 54 moottorivenettä.
Tarton rauhasta talvisotaan.
Suomen hallitus teki 1925 esityksen laivastolaiksi, jossa esitettiin kahden panssarilaivan, neljän sukellusveneen, neljän moottoritorpedoveneen ja koululaivan hankintaa. Esitystä muutettiin seuraavana vuonna lisäämällä yksi panssarilaiva ja 4-5 sukellusvenettä. Vuonna 1927 hyväksyttiin esitysten pohjalta laivastolaki, jonka puitteissa rakennettiin lopulta kaksi panssarilaivaa, joista tuli merivoimien kaikkien aikojen raskaimmat alukset, ja viisi sukellusvenettä, joista on nykyään jäljellä enää "Vesikko". Ensimmäinen laivastolain puitteissa rakennettu alus oli sukellusvene Vetehinen, joka oli samalla ensimmäinen itsenäisessä Suomessa rakennettu sota-alus.
Vuonna 1936 kaikki merivoimien alukset, joiden nimi käsitti vain tyyppikirjaimen ja numeron, nimettiin uudestaan "oikeilla" nimillä, sillä persoonattomasti nimetyllä aluksella palvelemisen oli katsottu alentavan palvelumotivaatiota.
Talvisota (1939–1940).
Talvisodan puhjetessa laivasto kuljetti maavoimien joukkoja demilitarisoidun Ahvenanmaan puolustukseen. Tämän jälkeen sen päätehtävänä oli suojata kauppamerenkulkua.
Ensimmäisen sotakuukauden aikana Neuvostoliiton laivasto ja Suomen rannikkopuolustus ottivat yhteen Hangossa, Utössä ja Koivistolla, joista viimeksi mainitussa vaurioitui Neuvostoliiton laivaston taistelulaiva. Joulukuussa jää esti merenkulun lukuunottamatta jäänmurtajia, joten panssarilaivat siirrettiin Turkuun vahvistamaan kaupungin ilmapuolustusta.
Jatkosota (1941-1944).
Jatkosodan aikana laivaston merkitys kasvoi. Jatkosodan aattona Suomen merivoimat miehittivät Ahvenanmaan Operaatio Kilpapurjehduksen myötä. Hyökkäysvaiheen aikana suomalaiset vartiomoottoriveneet partioivat Neuvostoliiton aluevesillä, moottoritorpedoveneet ja sukellusveneet suorittivat pitkiä partioretkiä ja miinalaivat miinoittivat yhteistyössä natsi-Saksan kanssa Suomenlahtea. Myös niin sanottua saattuetoimintaa suoritettiin eli sota-alukset saattoivat aseistamattomia rahti- ja matkustaja-aluksia. Merisotatoimista surullisin oli Panssarilaiva Ilmarisen uppoaminen syyskuun puolivälissä. Alus vei mukanaan 271 miestä.
Lapin sota (1944–1945).
Lapin sodan alkuvaiheessa merivoimat iskivät saksalaisten selustaan tekemällä 1. lokakuuta Oulusta käsin maihinnousun Tornioon.
1940-luvun jälkipuolisko.
Jatkosodan päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti Suomen tehtäväksi tuli suorittaa merimiinakenttien raivaus Suomenlahdella. Nämä miinat olivat Suomen, Saksan ja Neuvostoliiton laskemia. Vuosina 1944–1948 yli 2 000 miehen ja 200 aluksen voimin raivattiin laaja merialue Suomenlahden perukasta Ahvenanmaalle asti puhtaaksi sodan aikana lasketuista miinoista. Tässä työssä menetti henkensä 28 miestä. Kotkan Haapasaaressa sijaitsee raivaajamuistomerkki. Yksittäisiä miinoja on löytynyt Suomenlahden saaristoista vielä 2000-luvullakin.
Entisiä aluksia.
a> Oulu, Helsingin satamassa kesällä 2006.


Asevelvollisuus Suomessa.
Asevelvollisuus Suomessa on miesten velvollisuus osallistua maanpuolustukseen. Asevelvollisuudesta määräävät asevelvollisuuslaki ja siviilipalveluslaki. Kyseessä on osa perustuslain 127 §:n määräämää "maanpuolustusvelvollisuutta", joka koskee kaikkia Suomen kansalaisia. Asevelvollisuuteen kuuluu varusmiespalvelus tai siviilipalvelus.
Asevelvollisuus alkaa sen vuoden alusta, jolloin mies täyttää 18 vuotta ja jatkuu sen vuoden loppuun, jona asevelvollinen täyttää 60 vuotta.
Jokainen 18 vuotta täyttänyt suomalainen mies – ahvenanmaalaisia lukuun ottamatta – käsketään kutsuntoihin. Kutsunnoissa asevelvollinen määrätään yleensä vuoden tai kahden päästä alkavaan palvelukseen. Asevelvollinen voi myös vapaaehtoisena astua palvelukseen heti 18:tta syntymäpäiväänsä seuraavassa saapumiserässä. Kutsuntojen kautta henkilökohtaisten syiden vuoksi varusmies- tai siviilipalveluksen suorittamisen lykkäystä voi hakea aina sen vuoden loppuun asti, jona täyttää kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Lykkäystä ei tämän jälkeen myönnetä, ja asevelvollisen on astuttava palvelukseen ellei häntä vapauteta palveluksesta. Velvollisuus ase- ja siviilipalveluksen suorittamiseen päättyy sen vuoden lopussa jolloin henkilö täyttää 30 vuotta.
Vastuu varusmiespalveluksen järjestämisestä on puolustusvoimilla, jonka reserviin koulutetaan miehiä " asevelvollisuuden" avulla. Vastuu siviilipalveluksen järjestämisestä on Työministeriöllä. Vuosittain noin 2 600 henkilöä hakeutuu siviilipalvelukseen.
Vuosittain noin 70–80 miestä kieltäytyy asevelvollisuuspalveluksesta kokonaan. Heitä kutsutaan "totaalikieltäytyjiksi", joiden palvelusvelvollisuus katsotaan suoritetuksi, kun totaalikieltäytymisestä määrätty ehdoton vankeusrangaistus on suoritettu. Jehovan todistajat ja ahvenanmaalaiset miehet ovat vapautettuja asevelvollisuudesta rauhan aikana. Naiset eivät ole asevelvollisia, mutta voivat hakeutua asepalvelukseen vapaaehtoisina.
Historia.
Suomessa on Ruotsin kuningaskunnan aikana vuoteen 1809 ja Suomen suuriruhtinaskunnan aikana ollut eri laajuisia asevelvollisuuksia, joista Ruotsin vallan loppupuolella leimaa-antavin oli ruotusotaväki. Haminan rauhan jälkeen Suomessa ei ollut käytännössä yleistä asevelvollisuutta. Oolannin sodan aikana pyrittiin perustamaan myös kansallista sotaväkeä suojaamaan Suomen rannikkoja Englannin laivaston ja Ranskan laivaston kauppasaartotoimia vastaa, joihin kuului rannikkokaupunkien vientitavaravarastojen hävittäminen nousemalla maihin laivoilta. Krimin sodan jälkeen asiaa pohdittiin ja 1878 säädettiin asevelvollisuuslaki.
Suomessa oli säätyvaltiopäivillä johtavana ajatuksena se, ettei asevelvollisuus Suomessa saisi johtaa maailmanlaajuiseen asevelvollisuuteen eli siihen, että suomalaisia asevelvollisia määrättäisiin mihin tahansa sotiin ja konflikteihin minne tahansa Venäjän keisarikunnan armeijan osana. Ensimmäisen maailmansodan lähestyessä tästä kehkeytyi riita Venäjän keisarikunnan sotaministeriön kanssa, mikä osaltaan johti helmikuun manifestin antamiseen vuonna 1899. Sen nojalla keisari Nikolai II päätti vuonna 1901 yhdistää Suomen armeijan Venäjän armeijaan. Kahden seuraavan vuoden aikana kutsuntalakkojen seurauksena Venäjän keisarikunta luopui yleisvenäläisen asevelvollisuuden vaatimuksesta suomalaisten osalta Suomen suuriruhtinaskunnassa ja puuttuva kansalaisvelvoite korvattiin Venäjän keisarikunnan sotilasbudjettiin sotilasmiljoonina. Suomen sisällissodan aikana Vaasan senaatti otti käyttöön käytöstä poistetun vuoden 1878 asevelvollisuuslain ja perusti Suomen maavoimien ensimmäisen joukko-osaston, Suomen Tasavallan Vartioston pääasiassa Jalasjärven suojeluskunnalta saaduilla kivääreillä ja osin sen joukoista. Suomen sisällissodan jälkeen säädettiin itsenäiselle Suomelle ensimmäinen oma asevelvollisuuslaki. Se oli voimassa vuoteen 1950 saakka, jolloin sen tilalle säädettiin uusi asevelvollisuuslaki. Nykyinen laki on vuodelta 2007. Vuoden 2007 Suomen asevelvollisuuslain uutuuksiin kuuluu asepalveluksessa olevalle ja reserviläiselle säädetty velvollisuus palvella tarvittaessa Suomen solmiman kansainvälisen sopimuksen perusteella enintään puoli vuotta ilman, että Suomen tasavalta on julistettu poikkeustilaan tai sotatilaan.
Varusmiespalvelus.
Aseellinen varusmiespalvelus on vuodesta 1998 lähtien säädetyn lainmuutoksen mukaan 180, 270 tai 362 vuorokauden mittainen, samoin vuoden 2007 uuden lain mukaan. Palvelukseen astuttaessa ei voi tietää minkä pituiseen palvelukseen tulee määrätyksi, joten on aina varauduttava lähtökohtana pidettävään 362:n vuorokauden palvelusaikaan. Ennen vuotta 1998 palvelusajat olivat 240, 285 tai 330 vuorokautta. Miehistötehtäviin koulutettavat, joita on enemmistö, palvelevat tavallisesti 180 vuorokautta. Erityistehtäviin koulutettavat varusmiehet (esimerkiksi lääkintämiehet, miehistöarvossa palvelevat lääkärit ja sotilaspoliisit) palvelevat 270 tai 362 vuorokautta (esimerkiksi BECE-kuljettajat tai panssarimiehet). Reservin aliupseereiksi ja reserviupseereiksi koulutettavien palvelujakson pituus on 362 vuorokautta. Jos asevelvollisen uskonnollinen tai eettinen vakaumus estää häntä suorittamasta asevelvollisuuttaan aseellisessa palveluksessa, hän voi suorittaa palveluksensa aseettomana joka on yleensä 270 tai 362 vuorokautta.
Varusmiespalveluksen jälkeen asevelvollisuus jatkuu reservissä. Reserviläisiä voidaan lain mukaan kutsua kertausharjoituksiin koulutuksesta riippuen enintään 40, 75 tai 100 vuorokaudeksi. Reservin kertausharjoitukset perustuvat asevelvollisuuslakiin, ja ne ovat yhtä velvoittavia kuin varusmiespalvelus.
Siviilipalvelus.
Suomessa asevelvollisuuden voi suorittaa varusmiespalveluksen ohella myös siviilipalveluksena. Siviilipalvelus muodostuu 1 kk koulutuksesta kriisinajan tehtäviin ja 11 kk työpalvelusta. Armeijan reservistä voi myös kieltäytyä varusmiespalveluksen jälkeen hakemalla täydennyspalvelukseen.
Aseistakieltäytyminen.
Varusmiespalveluksesta ja siviilipalveluksesta kieltäytyminen eli totaalikieltäytyminen on säädetty lainvastaiseksi teoksi, josta rangaistuksena on ehdoton vankeusrangaistus. Aseistakieltäytymiseksi luetaan myös osittaiskieltäytyminen eli totaalikieltäytyjäksi ryhtyminen kesken palveluksen. Asevelvollisuuteen voi reagoida myös jättämällä saapumatta kutsuntoihin, mikä on lainvastaista.
Reservi- ja siviilipalvelus normaaliolojen häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa.
Kansainvälisen tilanteen kiristyessä puolustusvoimat kohottaa valmiuttaan käytettävissä olevan tiedustelutiedon nojalla. Jotta valmiuden kohottaminen onnistuisi, reservin täydennyskoulutus on aloitettava jo verrattain varhaisessa vaiheessa. Vuoden 2007 asevelvollisuuslaki täydensi tuntuvasti puolustusvoimien keinovalikoimaa aikaisempaan verrattuna.
Kriisin uhatessa tasavallan presidentti voi oikeuttaa päätöksellään pääesikunnan kutsumaan reserviläisiä "ylimääräiseen palvelukseen" (aikaisemman terminologian mukaan "ylimääräisiin harjoituksiin", jollaiset toimeenpantiinkin syksyllä 1939). Päätösesityksen tekee presidentille puolustusministeri puolustusvoimain komentajan ja pääministerin ollessa läsnä. Puolustusvoimien aluetoimistot ja muut toimielimet määräävät tämän jälkeen reserviläisiä ylimääräiseen palvelukseen. Palvelukseen astuminen voidaan määrätä tällöin tapahtuvaksi välittömästi. Päätös ylimääräisen palveluksen aloittamisesta voi olla voimassa enintään kuusi kuukautta kerrallaan.
Vastaavasti uusi siviilipalveluslaki mahdollistaa, että valmiutta kohotettaessa myös siviilipalveluksen suorittaneita "siviilivarantoon" kuuluvia henkilöitä voidaan määrätä ylimääräiseen palvelukseen, jossa heitä koulutetaan liikekannallepanon aikaisiin tehtäviinsä. Tällöin palveluspaikkoina toimivat pelastus- ja väestönsuojeluviranomaiset sekä Opetusministeriön hallinnonalan virastot. Siviilipalveluskeskuksen tehtävänä on varata jo rauhan aikana näiden virastojen käyttöön tarpeellinen määrä siviilipalvelusvelvollisia.
Varsinaisen kriisin alkaessa puolustusvoimat pannaan liikekannalle joko kokonaan tai osittain. Molemmista ratkaisuista päättää tasavallan presidentti valtioneuvoston esityksestä. Osittaisen liikekannallepanon aikana kutsutaan palvelukseen reserviläisiä. Täydellisen liikekannallepanon aikana voidaan kutsua myös varareserviin kuuluvia henkilöitä, joista yli 50-vuotiaita ainoastaan eduskunnan päätöksellä. Toisin kuin ylimääräisessä palveluksessa, josta asevelvolliselle ilmoitetaan henkilökohtaisesti, liikekannallepanossa palvelukseenastumismääräys voidaan antaa yleisellä kuulutuksella. Liikekannallepanon sattuessa siviilipalveluksessa olleet tai totaalikieltäymisestä vankeusrangaistukseen tuomitut voidaan määrätä valmiuslaissa tarkoitettuun työpalvelukseen tai siviilipalveluslain mukaiseen "palvelukseen liikekannallepanon aikana". Kysymys siitä, täytyykö valmiuslain olla voimassa, jotta siviilipalvelusvelvollisia voitaisiin määrätä työpalvelukseen, ei ole käytännössä merkittävä, sillä liikekannallepano on mahdollinen vain, mikäli valmiuslain toimivaltuudet ovat käytössä.
Suuronnettomuuden tai vakavan kulkutaudin sattuessa tasavallan presidentti voi, valtioneuvoston esityksestä, antaa pääesikunnalle oikeuden määrätä palvelukseen reserviläisiä enintään 14 päivän ajaksi. Tällöin kysymykseen tulevat puolustusvoimissa lääkintä-, pioneeri-, viesti-, kuljetus- ja suojelualan tai muun vastaavan erikoiskoulutuksen saaneet reserviläiset, jotka tulee määrätä koulutuksensa mukaisiin tehtäviin. Näin palvelukseen määrätyt reserviläiset eivät saa joutua käyttämään sotilaallisia voimakeinoja tehtävissään. Suuronnettomuuspalveluksensa aikana reserviläisillä on oikeus nauttia kaikkia työvelvolliselle kuuluvia etuja, joista tärkein lienee oikeus soveltuvan alan työ- tai virkaehtosopimuksen mukaiseen palkkaan. Käytännössä määräyksen suuronnettomuustilanteen mukaiseen palvelukseen antaa pääesikunta.
Vapautus terveydellisestä syystä.
Asevelvollinen voidaan vapauttaa palveluksesta terveydellisistä (joko fyysisistä tai psyykkisistä) syistä rauhan ajaksi (palveluskelpoisuusluokka C). Vapautuksen myöntää kutsuntalautakunta. Palveluksesta vapautetaan lääketieteellisen diagnoosin perusteella. Tarvittaessa asevelvollinen voidaan määrätä lisätutkimuksiin, minkä jälkeen kutsuntalautakunta vahvistaa palveluskelpoisuusluokan. Tautiluokitus tulee puolustusvoimien tietoon ja se merkitään myös kutsuntatodistukseen.
Jos asevelvollisen terveydellinen ongelma on ohimenevä, palveluskelpoisuusluokaksi määrätään E, joka tarkastetaan erikseen määrätyn ajan kuluttua. Mikäli ongelma ei parane 25. ikävuoteen mennessä, asevelvollinen siirretään luokkaan C. Asevelvollinen voidaan määrätä myös palveluskelpoisuusluokkaan C jo kutsunnoissa, mikäli ongelma on luonteeltaan pysyvä. Palveluskelpoisuusluokka D on poistettu, sitä käytettiin silloin, kun asevelvollisen terveysvaiva on niin paha ettei hän kelpaa minkäänlaiseen palvelukseen rauhan tai sota-aikana.
Palvelustaan suorittava varusmies, jonka terveydentila on heikentynyt, vapautetaan samalla tavoin palveluksesta, mutta päätöksen tekee kutsuntalautakunnan sijasta lääkärintarkastuslautakunta.
Varusmiespalvelukseen ei kutsuta myöskään eräitä rikostaustansa vuoksi vaarallisiksi katsottuja henkilöitä (T-luokitus).
Naiset.
Naisten ei tarvitse osallistua aseelliseen palvelukseen. Jotkut feministit ovat tuoneet esille, että Suomen maanpuolustusjärjestely on tässä suhteessa miehiä syrjivä. On olemassa valtioita, joissa asevelvollisuus koskee myös naisia. Tällainen valtio on esimerkiksi Israel.
Elisabeth Rehn oli Suomen puolustusministerinä vuosina 1990-1994. Hänen kaudellaan valmisteltiin suunnitelma naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta ja siitä laadittiin lakiesitys. Ennen lakiesitystä oli kansalaisten suhtautumista naisten asepalvelukseen kartoitettu haastattelututkimuksin. Tutkimuksen tulokset olivat myönteisiä.
Laki naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta tuli voimaan 1.4.1995. Naiset voivat Suomessa hakea asepalvelukseen 18–29-vuotiaina. Hakijan on oltava fyysisesti ja psyykkisesti terve Suomen kansalainen. Palvelukseen voi hakea suoraan aluetoimiston kautta joka vuosi 1. maaliskuuta mennessä.
Nainen voi hakea mihin tahansa aselajikoulutukseen ja hänet sijoitetaan parhaiten soveltuvaan tehtävään. Jos nainen ei ole keskeyttänyt asepalvelusta 45 päivän kuluessa palvelukseen astumisesta, häneen sovelletaan asevelvollisuuslain määräyksiä, joten palveluksen keskeyttäminen on mahdollista vain pätevästä syystä tai siirtymällä siviilipalvelukseen.
Ahvenanmaalaiset.
Koska Ahvenanmaa on ollut 1920-luvun alusta alkaen demilitarisoitu alue, asevelvollisuus ei kosketa siellä pysyvästi asuvia. He voivat kuitenkin halutessaan suorittaa asepalveluksen aivan normaalisti, tavallisesti ruotsinkielisessä Uudenmaan prikaatissa, joskin käytännössä vain harvat näin tekevät.
Jehovan todistajat.
Jehovan todistajat -nimiseen uskontokuntaan kuuluvat saavat lykkäystä armeijaan astumisesta, kunnes täyttävät 28 vuotta. Uskontokuntaan kuuluminen on todistettava joka toinen vuosi korkeintaan kaksi kuukautta vanhalla, seurakunnan antamalla todistuksella. Mikäli lykkäyksen edellytykset ovat tämän jälkeenkin vielä olemassa, vapautetaan asevelvollinen asevelvollisuuden suorittamisesta rauhan aikana.
Muun muassa ihmisoikeuskomitea on kritisoinut sitä, että Jehovan todistajille myönnettyä suosituimmuuskohtelua ei ole laajennettu koskemaan muita aseistakieltäytyjäryhmiä.
Puolustusministeriö asetti 14. maaliskuuta 2007 toimikunnan selvittämään Jehovan todistajat asevelvollisuuden suorittamisesta vapauttavan lain tarpeellisuutta, ja tekemään ehdotus mahdollisista muutoksista. Vaihtoehtoina olivat nykyisen tilanteen säilyttäminen, lain kumoaminen, siviilipalveluslain muutos tai vapauttavan lain kirjoittaminen sellaiseen muotoon, ettei se koskisi yksittäistä uskonnollista yhdyskuntaa. 30. marraskuuta 2007 valmistuneen mietinnön tuloksena todetaan että laki nykyisessä muodossaan on ongelmallinen, mutta mikään harkinnassa olleista vaihtoehdoista ei ollut toimikunnan näkemyksen mukaan luonteva ratkaisu, joten mietinnöstä järjestetään laaja lausuntokierros.
Asevelvollisuudesta sodan aikana vapautetut ryhmät.
Sodan aikana asevelvollisuudesta ovat vapautettuja tietyt yhteiskunnalle tärkeää työtä suorittavat ryhmät. Asetuksessa vapauttamisesta asevelvollisuuden suorittamisesta eräissä tapauksissa (635/1968 muutoksineen) nämä jaetaan kolmeen luokkaan. Ensimmäiseen luokkaan kuuluvat henkilöt, joita ei missään tapauksessa saa kutsua palvelukseen.
Lisäksi on selvää, että tasavallan presidenttiä ei voida kutsua palvelukseen, vaikka hän olisikin luovuttanut ylipäällikkyytensä toiselle Suomen kansalaiselle valtioneuvoston esityksestä.
Toiseen vapautettujen luokkaan kuuluvat virkamiehet, joita voidaan kutsua rauhan aikana kertausharjoituksiin ja ylimääräiseen palvelukseen. Näitä ovat
Luetteloa on viimeksi päivitetty vuonna 1982, joten osa virkanimikkeistä on tänä aikana vaihtunut tai lakannut olemasta. Tällaiset virkanimikkeet on pyritty merkitsemään kursiivilla.
Kolmanteen vapautettujen ryhmään kuuluvat sellaiset henkilöt, joille työnantaja hakee vapautuksen puolustusvoimien aluetoimistolta. Tällöin työnantajan on oltava sellainen, että sen toiminnan häiriötön jatkuminen on tärkeää koko yhteiskunnan kannalta. Varattavat henkilöt jaetaan neljään tärkeysluokkaan korvattavuutensa kannalta. Yritysten tulisi hoitaa henkilöstövarauksensa yhteistyössä muiden saman alan yritysten kanssa oman alansa huoltovarmuuspoolia hyödyntäen. Yritys, joka tahtoo varmistaa henkilöstönsä pysymisen nykyisissä tehtävissään myös kriisin sattuessa, ottaa yhteyttä aluetoimistoon ja ilmoittaa tälle kriittisen tärkeän henkilöstönsä. Jos varaushakemus hyväksytään, se on voimassa näiden henkilöiden osalta viisi vuotta kerrallaan. Henkilöitä, jotka työnantaja on hyväksytysti varannut käyttöönsä, ei kutsuta kertausharjoituksiin eikä kriisin sattuessa palvelukseen. Tehdyt varaukset on tarkistettava ja päivitettävä aluetoimistolle yhden–kolmen vuoden välein.
Kustannukset ja kritiikkiä.
Varusmiespalveluksen budjettikustannukset (kun asevelvollisuustyölle ei lasketa hintaa) ovat arviolta 350 miljoonaa euroa, missä varusmiehiä on keskimäärin palveluksessa 19 000 ja varusmiesvuorokausi maksaa 45 euroa. Päälle tulevat kertausharjoitusten kustannukset. Vakinaista väkeä puolustusvoimissa on 15 000 henkeä. Vuoden 2009 puolustusbudjetti arvonlisäveroineen on 2,7 miljardia euroa.
Puolustusvoimista luopuminen tuottaisi verovaikutuksena välittömästi 2,7 miljardia euroa vuodessa ja kokonaishyvinvointivaikutuksina 4,8 miljardia euroa vuodessa (BKT:n kasvu ym.).
Professori Panu Poutvaaran empiiristen tutkimusten mukaan asevelvollisuus näyttää halvemmalta ainoastaan siltä osin kuin pakkotyön hinta jätetään huomioimatta ja asevelvollisuus on siis pakkotyöpiiloveroa nuorille miehille, ja tämä tulisi hänen mukaansa korvata avoimella verolla. Koko kansantalouden mittakaavassa asevelvollisuusarmeija tulee 1–2 % BKT:stä kalliimmaksi kuin palkka-armeija. Tämä tarkoittaa, että puolustusvoimien todellinen kustannus Suomessa olisi 2,5–3,5 % BKT:stä.
Poutvaara esittää tulokselle myös teoreettisia todisteita, esimerkiksi palkka-armeija mahdollistaa tehokkaamman ja tarkoituksenmukaisemman rekrytoinnin sekä koulutusaikojen eriyttämisen tehtävänkuvasta riippuen. Varusmiespalvelus usein keskeyttää työuran tai pitkittää opintoja, pakon vuoksi palvelukseen joutuvat myös siitä eniten kärsivät. Vapaaehtoiseen asepalvelukseen hakeutuisivat tavallista useammin ne, jotka siitä eniten hyötyisivät. Reserveihin vapaaehtoisesti sitoutuvista miehistä ja naisista saataisiin nykyistä paremmin koulutettu reservi.
Professori Poutvaaran mukaan asevelvollisuuden lakkauttaminen vahvistaisi kansantaloutta ja "vahva kansantalous pystyy rahoittamaan maanpuolustuksensakin paremmin kuin heikko".
Varusmiespäiväraha on nyt 141 euroa kuukaudessa ensimmäisen puolen vuoden ajalta.
Nykyjärjestelmä poliittisesti.
Suomessa asepalveluksen suoritusprosentti on maailman korkeimpia. Nykyisin noin 66 % ikäluokan miehistä suorittaa asepalveluksen.
Huolimatta kansainvälisestä kehityksestä, jossa länsimaissa vain paria poikkeusta lukuun ottamatta on luovuttu laajasti toimeenpannusta yleisestä asevelvollisuudesta, on nykyisen laajuisesta asevelvollisuudesta pitkään vallinnut Suomen politiikassa lähes täysi konsensus. 2000-luvulla jotkut poliitikot, esimerkiksi Paavo Arhinmäki, Osmo Soininvaara, Liisa Jaakonsaari ja Tarja Cronberg, ovat kuitenkin ehdottaneet harkittavaksi siirtymistä Norjan tapaiseen valikoivaan asepalvelukseen, jonka suorittaisi huomattavasti pienempi osa, esimerkiksi 30 % miehistä. Eduskunnan äänestäessä 4. joulukuuta 2007 uudesta asevelvollisuuslaista ainoa kiistakysymys oli se, tulisiko varusmiehille myöntää isyysvapaata 12 vai 18 päivää.
Eduskuntapuolueista yleistä asevelvollisuutta kannattavat keskusta, RKP, perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit. Järjestelmän uudistamista ja siirtymistä vapaaehtoisuuteen perustuvaan asepalvelukseen kannattavat puolestaan vihreät ja vasemmistoliitto. Sosialidemokraattien mukaan on syytä tehdä selvitys molempia sukupuolia koskevasta kansalaispalveluksesta. Kokoomuksen vuoden 2011 eduskuntavaaliohjelma ei tehnyt linjauksia asevelvollisuuden suhteen, mutta eräät korkean profiilin kokoomuspoliitikot, mm. puolueen puheenjohtaja Jyrki Katainen ja Alexander Stubb ovat ilmaisseet pitävänsä nykykäytäntöä hyvänä.
Asevelvollisuuteen kohdistuvat muutospaineet.
Vallitsevan asevelvollisuusjärjestelmän kannatus on eri mielipidemittausten mukaan 2010-luvulle tultaessa muutaman vuoden aikana laskenut aikaisemmasta noin 80 prosentista 50 prosenttiin.
Vielä vuonna 2007 Ilta-Sanomien TNS-Gallupilla teettämässä kyselyssä 78 prosenttia vastanneista kannatti vallitsevaa asevelvollisuusjärjestelmää. Vaihtoehtona sille mielipidetiedustelussa tarjottiin valikoivampaa järjestelmää, jossa vain osa ikäluokista suorittaisi asepalveluksen. Maanpuolustuskorkeakoulun tutkija Arto Nokkala arvioi tuolloin, että yleisestä asevelvollisuudesta on tullut osa suomalaisuutta ja tuki sille saattaa toimia muun ohessa protestina liialliseksi koettua kansainvälistymistä vastaan.
Vuonna 2009 Helsingin Sanomien Suomen Gallupilla teettämässä kyselyssä vallitsevaa asevelvollisuusjärjestelmää kannatti 70 prosenttia vastanneista, missä oli laskua kahden vuoden takaiseen tulokseen verrattuna kahdeksan prosenttiyksikköä. Vapaaehtoisuuteen perustuvan asepalveluksen kannatus oli saman kyselyn mukaan noussut kahden vuoden takaiseen verrattuna kuusi prosenttiyksikköä.
Vuonna 2009 Puolustusministeriö asetti Risto Siilasmaan johtaman selvitysryhmän selvittämään asevelvollisuuden yhteiskunnallisia vaikutuksia, mutta se ei loppuraportissaan esittänyt merkittäviä muutoksia vallitsevaan asevelvollisuusjärjestelmään.
Puolustusvoimien komentaja arvioi toukokuussa 2010, että sodanajan joukkoja tullaan vähentämään nykyisestä 350 000:sta. Puolustusministeri Jyri Häkämies niinikään arvioi toukokuussa 2010, että asevelvollisuusjärjestelmä muuttuu kiristyvän julkisen talouden ja kallistuvan puolustusmateriaalin seurauksena ja muutokset tulevat jo seuraavan hallituksen ohjelmaan
Kansanedustaja Eero Heinäluoma totesi Porissa 22. heinäkuuta 2010 Suomi-areena keskustelutapahtumassa pitävänsä vihreiden kantaa valikoivasta asevelvollisuudesta maanpuolustuksellisesti "vaarallisena". Heinäluoma nosti esimerkiksi Ruotsin, jossa hän katsoi valikoivan asevelvollisuuden lopulta johtaneen palkka-armeijaan. Vihreiden silloinen puheenjohtaja Anni Sinnemäki puolestaan sanoi samassa keskustelussa uskovansa, että Suomessa on vuoteen 2020 mennessä luovuttu yleisestä asevelvollisuudesta.
Joulukuussa 2010 Vihreä miesliike julkaisi kannanoton, jossa esitettiin sekä nykyisen mallisen asepalveluksen että siviilipalveluksen ja totaalikieltäytyjien vankeusrangaistuksen lakkauttamista. Nykyistä järjestelmää korvaamaan kannanotossa ehdotettiin vapaaehtoisuuteen perustuvaa armeijaa. Kannanotossa ehdotettiin reservin pienentämistä siten, että koko ikäluokasta koulutettaisiin 12 % (noin 7000 henkeä), ja tästä koituvilla säästöillä armeijan kalustoa pystyttäisiin päivittämään. Samalla myös varusmiesten palkkausta korotettaisiin entistä kilpailukykyisemmäksi. Toteutuessaan muutosten todettiin pidentävän miesten työuria ja olevan sekä eettisesti että tasa-arvon kannalta mielekkäämpiä Suomen puolustuksen pysyessä kuitenkin uskottavana.
Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen arvioi maaliskuussa 2011, että asevelvollisuus säilyy mutta yhä harvempi suorittaa sen ja reservin miesvahvuutta pienennetään ehkä kolmannekseen.
Valtioneuvoston asettaman Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan loppuvuonna 2010 tekemän kyselyn mukaan asevelvollisuuden kannatus oli pudonnut 63 prosenttiin.. Niin ikään Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan alkuvuonna 2011 tekemässä tutkimuksessa vallitsevaa asevelvollisuusjärjestelmää kannatti enää puolet vastanneista. Kyselyyn vastanneista miehistä alle puolet ja naisista hieman yli puolet kannatti vallitsevaa asevelvollisuusjärjestelmää.
Aiheesta muualla.
*


Suomenlahden Meripuolustusalue.
Suomenlahden Meripuolustusalue (lyhenne SLMEPA) on toinen Suomen merivoimien meripuolustusalueista. Se toimii usealla eri paikkakunnalla.
Johto, perinteet.
Joukko-osaston komentajana on toiminut 1. joulukuuta 2010 lukien kommodori Markus Aarnio. Joukko-osaston kunniamarssina on Suomenlahden marssi.
Meripuolustusalueella on oma esikunta, jossa esikuntapäällikkönä toimii komentaja Risto Haimila.
Joukkoyksiköt.
Näistä Porkkalan Rannikkopataljoona (aikaisemmin Suomenlahden Meripataljoona), Suomenlinnan Rannikkorykmentti (SLRR) sekä 7. Ohjuslaivue ja 5. Miinalaivue sijaitsevat Upinniemen varuskunnassa Kirkkonummella. Suomenlinnan Rannikkorykmentti toimi aiemmin Isosaaressa Helsingin edustalla, josta sen toiminta siirtyi tammikuussa 2011 Upinniemeen. Joukko-osasto Kotkan Rannikkoalue (KOTRA) liitettiin 1. tammikuuta 2007 Kotkan Rannikkopataljoonana Suomenlahden Meripuolustusalueen joukkoyksiköksi. Pataljoona toimii Kirkonmaalla, Haapasaaressa, Kotkan satamassa sekä Haminassa kasarmialueella.
Suomenlahden Meripuolustusalueelle astuvat palvelukseen kaikki merivoimien suomenkielisen koulutuksen saavat alokkaat. Alokasyksiköinä toimivat Upinniemessä sijaitsevat neljä komppaniaa ja Aliupseerikoulu ja Kirkonmaan linnake. Peruskoulutuskauden jälkeen osa siirtyy Saaristomeren Meripuolustusalueen aluksille sekä Pansiossa sijaitsevaan Turun Rannikkopataljoonan Merikomppaniaan.
Varusmiesten keskimääräinen palvelusaika SLMEPA:ssa on yli 280 vuorokautta. Lähes kaikkien keskeisimpien miehistötehtävien palvelusaika on vähintään 270 vuorokautta. Varusmiesjohtajat palvelevat maa- ja ilmavoimien tapaan 362 vuorokautta.
Muuta.
Merisotilastoimikunta (MSTK) on Suomenlahden Meripuolustusalueen varusmiestoimikunta. Toimikunnalla on kaksi päätehtävää; olla linkki SLMEPA:n alueella palvelevien varusmiesten ja joukko-osaston komentajan välillä ja edistää varusmiesten palvelusviihtyvyyttä järjestämällä eri tapahtumia ja liikuntamahdollisuuksia. MSTK osallistuu myös erikseen käskettyihin joukko-osaston edustustehtäviin.
Varuskunnassa on myös sukelluslääketieteeseen erikoistunut Sotilaslääketieteen keskuksen alainen Laivastolääketieteen yksikkö.
Historia.
Joukko-osaston aikaisemmat nimet olivat Suomenlahden Laivasto (SLLaiv) vuoteen 1998 asti ja sitä ennen Helsingin Laivastoasema (HelLAs) vuoteen 1992 asti. Meripuolustuksen uudelleenorganisoinnin myötä 1. heinäkuuta 1998 Suomeen luotiin Suomenlahden ja Saaristomeren Meripuolustusalueet. Näistä suurempaan, Suomenlahden Meripuolustusalueeseen liitettiin joukkoyksikköinä Suomenlahden Laivasto, Suomenlinnan Rannikkorykmentti ja Hangon Rannikkopatteristo. Joukko-osastona toiminut Kotkan Rannikkoalue lakkautettiin 1. tammikuuta 2007, ja se liitettiin joukkoyksikkönä Suomenlahden Meripuolustusalueeseen Kotkan Rannikkopataljoonan nimellä.


7. Ohjuslaivue.
7. Ohjuslaivue (lyhenne 7. OhjLv) on Suomen merivoimien operatiivinen alusyksikkö. Se kuuluu Suomenlahden Meripuolustusalueeseen ja sen tukikohta on Upinniemessä. Laivueen päätehtävä on ylläpitää ja kehittää pintatorjuntakykyä Suomenlahden meripuolustusalueen operaatioalueella ohjusaseella. Laivueen pääaseena on meritorjuntaohjus MtO 85M ja ilmatorjunta-aseina eteläafrikkalainen Umkhonto-ilmatorjuntaohjusjärjestelmä sekä 57mm laivatykki. Lämpöhakuinen Umkhonto kykenee torjumaan ilmamaaleja yli kymmeneen kilometriin saakka. Ohjusveneet soveltuvat elektroniseen valvontaan, pinta- ja ilmatorjuntaan.
Alukset.
• Ohjusvene Haminasta (alustunnus 80),
• Ohjusvene Torniosta (alustunnus 81) ja
• Ohjusvene Hangosta (alustunnus 82) sekä
• Ohjusvene Porista (alustunnus 83).
Lisäksi laivueen esikuntaan kuuluu Komentovene Raju (alustunnus 512). Hamina-luokan alukset muodostavat Merivoimien Laivue 2000 -meritorjuntayksikön.
• Kiisla (alustunnus 50) ja
• Kurki (alustunnus 51) (poistuneet käytöstä?).
Historia.
7. Ohjuslaivue tunnettiin alun perin nimellä Vartiolaivue (VartioLv), jolloin se kuului muilta osiltaan Pansioon sijoitettuun Laivastolippueeseen, myöhemmin Rannikkolaivastoon (RLaiv).
Alun perin Vartiolaivueeseen kuuluivat tykkiveneet Turunmaa ja Karjala sekä R-luokan vartioveneitä. Myöhemmin R-luokan vartioveneiden kanssa merivalvontaa suorittivat neljä Tuima-luokan ohjusvenettä. Rauma-luokan ohjusveneiden valmistumisen myötä aikaisemmat alusluokat kuitenkin poistettiin vähitellen käytöstä.
Rauma-luokan veneet palvelivat laivuetta vuoteen 2006 saakka, jolloin ne siirrettiin 6. Ohjuslaivueen alaisuuteen. Tällöin laivueen pääkalustoksi tuli Hamina-luokka.


Jodi.
Jodi () on halogeeneihin kuuluva alkuaine, jonka kemiallinen merkki on I, järjestysluku 53 ja CAS-numero 7553-56-2. Ulkomuodoltaan se on metallinkiiltoinen, väriltään harmaanruskea. Jodi on saanut nimensä kreikan kielen violettia tarkoittavasta sanasta "iodes". Jodin löysi ranskalainen Barnard Courtois vuonna 1811 valmistaessaan merilevästä salpietaria ruutia varten. Jodin alkoholiliuosta joditinktuuraa eli jodispriitä on käytetty 1960-luvulle asti desinfiointiaineena. Luonnossa jodia ei ole vapaana alkuaineena, vaan etupäässä ioniyhdisteinä, jodideina.
Jodi ja ihmisen terveys.
Jodi on kilpirauhasen toiminnalle välttämätön hivenaine, mutta suuri määrä jodia on myrkyllistä. Jodin saanti on tarpeen kaikille eläimille. Jodin esiintyminen luonnossa vaihtelee, ja esimerkiksi vuoristoseuduilla ravinnosta saatavat määrät voivat olla liian pieniä. Jodia on kasveista eniten kaalissa ja sipulissa. Sitä löytyy myös paljon sienistä. Jodin puute voi aiheuttaa kilpirauhasen liikakasvun eli struuman. Jodia tarvitaan kahden hormonin, tyroksiinin ja trijodityroniinin, valmistamiseen kilpirauhasessa. Jodin saamisen varmistamiseksi sitä lisätään ruokasuolaan 25 – 40 mg/kg. Suositeltava saanti on n. 150 μg/vrk.
Ydinvoimalaonnettomuuksissa, kuten Tšernobylin ydinonnettomuudessa ja Fukushima I -voimalan ydinonnettomuudessa, ilmakehään vapautuu radioaktiivista jodia 131I, jonka puoliintumisaika on kahdeksan päivää. Jodin sulamislämpötila on sangen alhainen, 113,7 °C, kuten myös sen kiehumispiste 184,3 °C, joten ydinvoimalassa tapahtuvassa tulipalossa radioaktiivinen jodi muuttuu kaasuksi, joka leviää onnettomuusreaktorin läheisyyteen.
Kaliumjodidi-tabletti estää radioaktiivisen jodin kertymisen kilpirauhaseen laskeuma-alueella.
Jodin tarve ja saanti.
Valtion ravitsemusneuvottelukunnan suositusten mukaan jodia tulisi saada 17 µg/vrk ravinnosta energiana saatua megajoulea kohti eli aikuisilla noin 150 µg/vrk.
Suurimmaksi hyväksyttäväksi päiväsaanniksi on määritelty aikuiselle 600 µg/vrk. Jodin hyväksyttävän saantimäärän pitkäaikainen ylitys aiheuttaa selkeät myrkytysoireet.
Suomalaiset saavat jodia keskimäärin: naiset 194 µg/vrk ja miehet 253 µg/vrk eli suosituksiin verrattuna riittävästi. Suomalaiset saavat jodin pääosin viljavalmisteista, maitovalmisteista ja liharuuista. Ruuissa olevaa jodia saadaan paljon ruokasuolasta, koska jodia lisätään siihen. Tosin teolliset ruokavalmisteet eivät aina sisällä jodipitoista suolaa. Jos elimistössä ei ole saatavilla riittävästi jodia, on vaarana kilpailevien halogeenien, kuten bromin, kertyminen jodin tilalle.
Joditabletti ei suojaa muiden radioaktiivisten aineiden kuin jodin eri isotooppien haittavaikutuksilta. Tabletti auttaa vain radioaktiivisen jodin laskeumaan, ja se otetaan vain viranomaisten kehoituksesta.


Gestapo.
Gestapo, "Geheime Staatspolizei" (,), lyhyesti "Gestapo", oli natsi-Saksan pelätty poliittinen turvallisuuspoliisiorganisaatio. Järjestö perustettiin vuonna 1936 valtakunnallisen poliisiorganisaatiouudistuksen yhteydessä, jossa kaikki poliisiorganisaatiot alistettiin. Uuden Gestapon ydin oli Hermann Göringin perustaman Preussin poliittisen turvallisuuspoliisi Gestapan organisaatio.
Gestapo toimi koko valtakunnan alueella, eikä sen toimia voitu alueellisella tasolla kieltää tai virkailijoita asettaa syytteeseen. Organisaatiolle annettiin oikeudet tehdä tutkimuksia mahdollisista rikkeistä valtiota ja kansallissosialistista puoluetta vastaan. Gestapo oli osa SS:n Sicherheitsdienstia.
Gestapon riveihin värvättiin ammattimaisia ja kokeneita poliiseja tavanomaisista poliisijoukoista ja sille annettiin suuremmat valtuudet kuin muille toimielimille. Sen tehtävä oli toimia poliittisena turvallisuuspoliisina, selvittäen ja taistellen ”valtiolle vahingollisia taipumuksia” vastaan. Gestapon toimenkuvaan kuuluivat vakoilu-, maanpetos- ja sabotaasitapausten selvittely. Kenties yleisin työväline oli turvasäilö ("Schutzhaft"), joka oli kiertoilmaisu pidättämiselle ilman syytettä tai oikeuskäsittelyä, ja tarkoitti yleensä sulkemista keskitysleirille. Gestapon yleisiin työkaluihin kuului myös vangittujen häikäilemätön kiduttaminen.
Sodan alettua 27. syyskuuta 1939 natsi-Saksan poliisi- ja turvallisuuspalveluista muodostettiin yhtenäinen elin, RSHA, "Reichsicherheitshauptamt" (), johon kuuluivat Gestapo, Sicherheitsdienst ja rikospoliisi KRIPO ("Kriminalpolizei"). Sodan aikana Gestapon toimenkuvaan kuului valloitettujen alueiden väestön kontrollointi ja esimerkiksi sosialistien, juutalaisten, poliittisesti vaarallisten ainesten ja homoseksuaalien seulominen väestön joukosta pidätettäväksi.
Nürnbergin oikeudenkäynnissä koko järjestö todettiin syylliseksi ja tuomittiin rikoksista ihmisyyttä vastaan.


Albert Speer.
Bethold Konrad Hermann Albert Speer (19. maaliskuuta 1905 Mannheim, Saksa – 1. syyskuuta 1981 Lontoo, Iso-Britannia) oli natsi-Saksan pääarkkitehti ja myöhemmin teollisuudesta vastaava varusteluministeri Fritz Todtin seuraajana.
Speer liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen 1931 ja nousi nopeasti Adolf Hitlerin lähipiiriin. Hänet nimitettiin puolueen viralliseksi arkkitehdiksi 1934. Speer suunnitteli muun muassa Nürnbergin puoluepäivien rakennelmat ja Berliinin uuden valtakunnankanslian sekä laati suunnitelmat Berliinin muuttamiseksi Welthauptstadt Germaniaksi. Vuonna 1942 Hitler nimitti Speerin varusteluministeriksi kuolleen Fritz Todtin tilalle. Speer huolehti toisen maailmansodan viimeiset vuodet Saksan sotatarviketuotannosta, käyttäen apunaan sotavanki- ja keskitysleirien työvoimaa.
Nürnbergin oikeudenkäynneissä Speer osoitti muista natsijohtajista poiketen avointa katumusta, mutta kiisti tienneensä holokaustista ja juutalaisten joukkotuhosta. Hänet tuomittiin orjatyövoiman käytöstä kahdenkymmenen vuoden vankeusrangaistukseen Spandaun vankilaan. Vapauduttuaan Spandausta 1966 Speer eli vielä 15 vuotta ja julkaisi useita omaelämäkerrallisia teoksia toiminnastaan kolmannen valtakunnan aikana.
Varhaiset vuodet.
Albert Speer seurasi isänsä ja isoisänsä jälkiä arkkitehdiksi, opiskellen alaa Berliinin teknillisessä instituutissa. Opiskeluidensa jälkeen hän siirtyi itse luennoimaan. Vuonna 1928 Speer meni naimisiin Margarete ”Margret” Weberin kanssa. Vuosien saatossa pariskunnalle syntyi kuusi lasta (Albert, Hilde, Margarete, Arnold, Fritz ja Ernst). Albert Speer Jr. seurasi myöhemmin isänsä jalanjälkiä. Hänestä tuli kuuluisa kaupunkisuunnittelija. Vuonna 1932 Speer jätti Berliinin ja muutti synnyinkaupunkiinsa Mannheimiin. Hän perusti sinne arkkitehtitoimiston, muttei saanut yhtään suunnittelutehtävää.
Vuonna 1931 muutamat hänen oppilaansa houkuttelivat hänet mukaansa kansallissosialistisen puolueen kokoukseen, jossa puhuneen Adolf Hitlerin sanat tekivät häneen suuren vaikutuksen ja hän liittyi puolueeseen.
Arkkitehtinä.
Speerin ensimmäinen työ puolueen sisällä oli Joseph Goebbelsin tilaama propagandaministeriön uudistus. Se onnistui niin hyvin, että Goebbels suositteli Speeriä Hitlerille.
Kun valtakunnan entinen pääarkkitehti Paul Troost kuoli 1934, Speer valittiin hänen sijaisekseen puolueen ykkösarkkitehtina. Speer toteuttikin monia kansallissosialistien kuuluisista töistä – kuten Nürnbergin puoluepäivien rakenteet ja ilmavalvontavalonheittimien yötaivaalle heittämien sinisten kiilojen muodostaman ”katedraalin”, joka mykisti muun muassa Olavi Paavolaisen, kuten hän kirjassaan "Kolmannen valtakunnan vieraana" kertoo. Hitler, joka nuorukaisena oli itse haaveillut arkkitehdin urasta, ihastui Speeriin ja hänen ideoihinsa. Speeristä tuli Hitlerin luotettu, jonka kanssa tämä keskusteli tuntikausia arkkitehtuurista ja taiteesta.
Suurinta osaa kansallissosialistien mahtipontisista rakennushankkeista ei kuitenkaan koskaan rakennettu. Hitlerin käskystä Speer teki suunnitelmat Berliinin uudelleenrakentamiseksi ”maailmanpääkaupunki Germaniaksi” ("Welthaupstadt Germania"), josta tulisi koko Euroopan pääkaupunki ja maailman mahtavin metropoli Saksan voitettua toisen maailmansodan. Suunnitelmasta ehti toteutua vain yksittäisiä osia – kuten valtava valtakunnankanslia – ja ne pääsääntöisesti tuhottiin sodan jälkeen.
Varusteluministerinä.
Vuonna 1942 Hitler, joka oli henkilökohtaisesti mieltynyt Speeriin, nimitti hänet varusteluministeriksi lento-onnettomuudessa kuolleen Fritz Todtin tilalle. Speer ryhtyikin määrätietoisesti työskennellen parantamaan valtakunnan teollisuustuotantoa, käyttäen useimmiten apuna sota- ja keskitysleirivankien orjatyövoimaa.
Varusteluministerinä Speer vieraili Suomessa vuodenvaihteessa 1943–1944. Hän lensi Rovaniemelle ja matkusti sieltä autokyydillä 500 kilometriä pohjoisemmaksi Petsamoon, jossa tutustui nikkelikaivosten tuotantotilanteeseen, ja kaivoksen rakennusten teräsbetonisen suojakuvun rakentamiseen. Speer kävi myös Wehrmachtin pohjoisimmassa tukikohdassa Kalastajasaarennossa. Matkan aikana hän näki ensimmäistä kertaa sodan aikana omakohtaisesti sotilaan kaatuvan, kun korpraali hänen viereltään kuoli tarkka-ampujan luotiin. Järkyttävä kokemus teki Speeriin voimakkaan vaikutuksen.
Liittoutuneiden joukkojen lähestyessä Berliiniä 1945 Speer esti toiminnallaan Hitlerin määräämän poltetun maan taktiikan toteutumisen, joka olisi tarkoittanut Saksan valtakunnan siltojen, tehtaiden ja kulkuyhteyksien tuhoamista. Omien sanojensa mukaan Speer kertoi tästä suoraan Hitlerille sodan viimeisinä hetkinä, mutta lopulta Hitler piti Speeriä lojaalina ystävänään, aina loppuun saakka.
Sodan jälkeen.
Nürnbergin oikeudenkäynnissä Speer osoitti avointa katumusta ja poikkesi siten muista natsijohtajista. Hän kuitenkin väitti olleensa tietämätön holokaustista ja juutalaisten tuhoamisesta, vaikka olikin käyttänyt keskitysleirivankeja työvoimanaan. Speer tuomittiin pääasiallisesti orjatyövoiman käytöstä 20 vuoden vankeusrangaistukseen Spandaun vankilaan. Vapauduttuaan 1966 hän julkaisi useita osin elämäkerrallisia kirjoja ennen kuolemaansa Lontoossa 1981.


Suomen maavoimat.
Suomen maavoimat muodostaa suurimman osan puolustusvoimista. Maavoimat on yksi kolmesta puolustushaarasta Suomessa merivoimien ja ilmavoimien ohella.
Organisaatio.
Lain puolustusvoimista (11. toukokuuta 2007/551) mukaan maavoimiin kuuluu maavoimien esikunta, sotilasläänejä, aluetoimistoja, sotilaslaitoksia ja joukko-osastoja. Sitä johtaa maavoimien komentaja.
Maavoimien esikunta on Mikkelissä ja sen alaisena toimivat operatiiviset sotilasläänit, Maasotakoulu ja Utin jääkärirykmentti.
Sotilasläänit.
Suomi on jaettu sotilaslääneihin, jotka toimivat maavoimien esikunnan alaisina aluehallintoviranomaisina. Valtioneuvoston asetuksella Suomi on jaettu neljään sotilaslääniin: Etelä-Suomen, Itä-Suomen, Länsi-Suomen ja Pohjois-Suomen sotilasläänit. Sotilasläänien alaisina aluehallintoviranomaisina toimivat aluetoimistot.
Sotilasläänit vastaavat sotilaallisen puolustuksen suunnittelusta, joukkojen tuotannosta ja valmiuden säätelystä. Ne johtavat alueensa huoltoa ja vastaavat yhteyksien pitämisestä siviiliviranomaisiin.
Maavoimien sodan ajan joukot.
Maavoimien sodan ajan joukot jakautuvat operatiivisiin joukkoihin, joiden vahvuus on 61 000 henkilöä, sekä alueellisiin joukkoihin, joiden vahvuus on 176 000 henkilöä. Maavoimien 1. tammikuuta 2008 voimaan astuneessa johtamisorganisaatiossa maavoimia johtaa maavoimien esikunta. Maavoimien esikunnan alaisena toimii useampia, myöhemmin yksi armeijakunnan esikunta, jotka johtavat suorityskykyisimpiä joukkoja, sekä neljä operatiivista sotilaslääniä, joiden alaisuudessa toimii pääosin paikallisiin tehtäviin tarkoitettuja joukkoja.
Historiaa.
Pääesikunnan maavoimaesikunnassa 1. tammikuuta 2008 tehtiin päätös perustaa Mikkeliin Ilmavoimien Esikunnan ja Merivoimien Esikunnan kaltainen puolustushaaraesikunta, Maavoimien Esikunta, jolloin Pääesikunnalle jäi yleisesikunnan tehtävät.
Myös maavoimien komentajan virka puolustusvoimissa on uusi.
Samalla vanhat maanpuolustusalueet ja sotilasläänit esikuntineen lakkautettiin.
Muuta.
Yksi Suomen maavoimien näkyvimmistä erityispiirteistä on tykistö, jonka numeromääräinen vahvuus on läntisen Euroopan suurin.
Aiheesta muualla.
*


Koskela (Helsinki).
Koskela () on Helsingin 26. kaupunginosa, jossa on asukkaita noin 3 300. Sitä reunustavat Käpylä, Kumpula, Vanhakaupunki ja Oulunkylä. Helsingin piirijaossa Koskela lasketaan osaksi "Vanhankaupungin peruspiiriä".
Koskelan voi mielessään jakaa kahteen alueeseen: pienen luonnontilassa olevan kaistaleen pohjoispuoliseen omakotitaloalueeseen ja eteläpuoliseen kerrostaloalueeseen. Koskelassa on mm. vanhainkoti, kaksi lastenkotia, koulu, päiväkoti, nuorisotalo, keskuspesula ja Koskelan vanhustenkeskus. Kaupunkikuvaan kuuluvat varikot Koskelan bussi- ja raitiovaunuvarikko eivät kuulu Koskelaan nimistään huolimatta. Puu-Koskelassa kadut on nimetty Uusmaalaisten kuntien mukaan.
Vanhankaupunkiin vuonna 1550 perustettu Helsingin kaupunki perustettiin Koskelan kylään. Nimensä (Forsby) kylä oli saanut Vantaanjoensuulla pauhaavasta koskesta (Vanhankaupunginkoski). Samaisesta koskesta juontuu myös Helsingin nimeen koski-viittaus Helsing"fors".
Ennen 1990-luvun alun lamaa Koskelassa oli useita kioskeja ja kauppoja. Laman jälkeen näistä jäi jäljelle enää yksi keskellä kerrostaloaluetta nuorisotalon vieressä sijaitseva Alepa -kauppa. Kerrostaloalueella on muun muassa HKL:n henkilöstön työsuhdeasuntoja, kaupungin vuokra-asuntoja, opiskelija-asuntoloita, invalidien asuntoja ja vanhusten asuntoja. 90-luvun puolivälin jälkeen aloitetut rakennusten pintaremontit ovat muuttaneet alueen kasvoja huomattavasti.
Vuonna 2006 Koskela oli keskitulojen mukaan mitaten Helsingin 70. korkeatuloisin kaupunginosa. Vertailussa oli kaiken kaikkiaan 77 kaupunginosaa.
Koskelassa sijaitsee bussilinjojen 55 ja 55K päätepysäkki, ja Koskelan ohitse menee päivälinja 57, yölinja 65N, aamuyölinja 06N sekä ruuhkalinja 518. Lahdenväylän liikennekäytävän linjat kulkevat Koskelassa, mutta ohittavat asuinalueet noin kilometrin etäisyydellä. Sekä Käpylän että Oulunkylän lähijuna-asemille on Koskelan väkirikkaamalta kerrostaloalueelta hieman yli kilometrin matka.
Koskelan vanhustenkeskus.
Koskelan sosiaaliviraston vanhustenkeskus eli entinen Koskelan sairaala perustettiin vuonna 1971 nimella Käpylän terveysasema Terveysasema toimi osoitteessa Käpyläntie 12. Aluksi se toimi kahdessa tavallisessa asuinhuoneistossa. Kesällä 1983 terveysasema muutti uuteen osoitteeseen, Käpyläntien ja Kullervonkadun kulmaan.
Uudessa terveystalossa toimivat myös äitiys- ja lastenneuvolat, aikuisten ja vanhuten neuvolat, laboratorio, hammashuolto ja fysioterapia. Vuonna 1986 kävijöitä uudessa terveystalossa oli 30 776, joka on noin 8 000 kävijää enemmän kuin vuonna 1981.


Luftwaffe (Bundeswehr).
Luftwaffe () on nimitys Saksan ilmavoimille. Toisen maailmansodan jälkeen saksalainen sotilasilmailu oli lähinnä Ison-Britannian sanelemana rauhansopimuksen ehtojen perusteella kokonaan kielletty ennen Saksan liittotasavallan syntyä 1949 ja sen liittymistä 1950-luvulla.
Vuonna 1956 muodostettiin Saksan liittotasavallan uudet ilmavoimat. Sen ensimmäisenä taistelukonekalustona olivat F-86 Sabre -hävittäjät.
Baijerilainen ministeri Franz Josef Strauß loi Saksan ilmailuteollisuuden uudelleen 1950-luvun puolivälissä. Hän sai negatiivista julkisuutta 1960-luvulla Lockheed F-104 Starfighter -koneen kauppojen yhteydessä tapahtuneen lahjonnan vuoksi; lentäjät eivät olisi halunneet Starfighteriä, sillä heidän mielestään se ei soveltunut Saksan oloihin, ja oli vaarallinen lentää ja laskeutua. Bundesluftwaffella oli käytössään 916 Starfighteriä, joista yli neljäsosa menetettiin onnettomuuksissa. Onnettomuuden johtuivat suurelta osin torjuntahävittäjän, joka oli suunniteltu nousemaan nopeasti hyvin korkealla oman lentokentän päälle ja ampumaan siellä ohjuksilla vihollisen pommikoneet täysin ilman kaartotaistelua, käyttämisestä muun muassa pommikoneroolissa harjoituksissa.
Liittotasavallalle perustettiin erilliset lentojoukot laivastolle. Nimeksi tuli Marineflieger. Sille hankittiin aluksi tukialuskoneita, kuten Sea Hawk ja Gannet, koska ajateltiin yhteiskäyttöä NATO-maiden lentotukialuksia. Nyttemmin pääosa kalustosta on helikoptereita sekä Atlantic- ja Dornier Do 228 -merivalvontakoneita.
Saksan demokraattisen tasavallan ilmavoimat.
Vastaavasti Saksan demokraattisen tasavallan Luftwaffe (Luftstreitkräfte / Luftverteidigung der NVA) käytti MiG-hävittäjiä ja Aeron koulukoneita sekä Antonovin kuljetuskoneita. Se oli Neuvostoliiton ilmavoimien jälkeen parhaiten aseistettu Varsovan liiton ilmavoimat.
Saksojen yhdistyessä myös niiden asevoimat yhdistettiin ja kalustona siirryttiin käyttämään NATO-koneita. Saksan liittotasavalta myi yhden DDR:lle jääneen Yhdysvalloille kokeita varten ja loput 23 Puolalle nimellisestä kauppahinnasta.
Kansainvälisiä operaatioita.
Ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen Luftwaffe osallistui sotatoimiin NATO:n Kosovo-operaatiossa, tosin ainoastaan tukitehtävissä.
*


Kriegsmarine.
Kriegsmarine () oli natsi-Saksan laivasto. Se perustettiin toukokuussa 1935 suoritetun kansallisten asevoimien uudelleenorganisoinnin yhteydessä, mikä rikkoi ensimmäisen maailmansodan rauhansopimuksen Saksalle asettamia rajoituksia. Sen edeltäjä oli Reichsmarine, Weimarin tasavallan aikainen laivasto. Kriegsmarine oli Saksan asevoimien Wehrmachtin osa, samaan tapaan kuin maavoimat, Heer ja ilmavoimat, Luftwaffe.
Kriegsmarine koostui yksittäisistä isommista laivoista, useampia laivoja sisältävistä laivasto-osastoista ja erilaisista maalla sijaitsevista huoltosatamista ja muusta kalustosta. Toisen maailmansodan aikana Kriegsmarinessa palveli 1,5 miljoonaa sotilasta ja sen menetykset sodan aikana olivat 65 000 kuollutta, 105 000 kadonnutta ja 21 000 haavoittunutta.
Kriegsmarinen pääalukset olivat taistelulaivat "Bismarck" ja "Tirpitz", ”taskutaistelulaivat” "Lützow", "Admiral Scheer" ja "Admiral Graf Spee", taisteluristeilijät "Scharnhorst" ja "Gneisenau", kolme raskasta risteilijää, kuusi kevyttä risteilijää, sukellusveneet ja muut pienemmät alukset. Kahta ensimmäisen maailmansodan aikaista taistelulaivaa käytettiin pääasiassa koulutukseen.
Taistelulaivat olivat kooltaan ja tulivoimaltaan verrattavissa Ison-Britannian kuninkaallisen laivaston suurimpiin aluksiin, mutta kuninkaallisen laivaston valtava toimintakapasiteetti ja alusten lukumäärä ylittivät Kriegsmarinen koon monin verroin. "Bismarck" ja "Tirpitz" olivat bruttovetoisuudeltaan yli 50 000 tonnia ja aseistuksena niissä oli kahdeksan 380 mm tykkiä. Lisäksi niissä oli erikoisteräksestä lisäpanssarointi vesirajassa, mikä teki 1941-malliset torpedot tehottomiksi.
Kriegsmarinen sodanaikaiset pääoperaatiot.
Muita merkittäviä taisteluita olivat "Admiral Graf Speen" tuho Río de la Platalla ja Taistelu Atlantista. Pienempiin yhteenottoihin kuuluivat "HMS Royal Oakin", "Bismarckin" ja "HMS Hoodin" upotukset.
Ylin sodanjohto ei juurikaan arvostanut Kriegsmarinen toimintakykyä, ja se taistelikin liittoutuneiden suurta ylivoimaa vastaan. Sodan loppupuolella vihollisen ilmavoimat olivat nujertaneet suurimman osan sen yksiköistä, mutta pienemmät alukset operoivat aina sodan viimeisiin hetkiin saakka.
Kriegsmarinen alukset.
Raskas risteilijä Admiral Hipper koematkalla vuonna 1939.
Muut.
Vuonna 1936 Kriegsmarine ryhtyi rakentamaan Saksan ensimmäistä lentotukialusta Graf Zeppeliniä, mutta sen rakennustyöt keskeytettiin myöhemmin.


Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue.
Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue (, lyh. NSDAP), joka nykyisin tunnetaan yleisimmin "natsipuolueena", oli natsi-Saksan valtaapitävä puolue, joka nousi Saksan johtoon vuonna 1933. Keskeinen henkilö puolueen nousussa oli diktaattoriksi noussut Adolf Hitler. Puolueen virallinen ideologia oli fasistinen kansallissosialismi.
Historia.
Kansallissosialistisen puolueen valtakausi kesti valtaannoususta 1933 aina natsi-Saksan luhistumiseen 1945, jolloin puolue julistettiin rikolliseksi organisaatioksi ja lakkautettiin. Puolueen kiinnisaadut johtajat tuomittiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä rikoksista ihmiskuntaa ja rauhaa vastaan.
Alkutaival.
Puolueen edeltäjä DAP ("Deutsche Arbeiterpartei") eli "Saksan työväenpuolue" perustettiin Münchenissä 1919 ja se oli yksi lukuisten muiden pienten ensimmäisen maailmansodan tappion nostattamien liikkeiden joukossa. Saksan armeijan palveluksessa ollut Hitler lähetettiin vakoilemaan puoluetta ja hän liittyi puolueeseen jäsennumerolla 55. Hitlerin jäsennumero muutettiin kuitenkin pian numeroksi 555, koska puolue halusi vaikuttaa suuremmalta kuin mitä se todellisuudessa oli. Myöhemmin Hitler ilmoitti olevansa ”puolueen 7. jäsen”, vaikka todellisuudessa hän oli DAP:n keskuskomitean 7. jäsen. Ensimmäisen suuren joukkokokouksen DAP järjesti Münchenin Hofbräuhaus-olutravintolassa 24. helmikuuta 1920, jolloin puolueen nimi muutettiin "Saksan kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi (NSDAP)" ja samalla hyväksyttiin puolueen "25 kohdan ohjelma", joka myöhemmin julistettiin muuttumattomaksi. Puolue jouduttiin perustamaan uudestaan 27. helmikuuta 1925, kun se oli julistettu epäonnistuneen oluttupavallankaappauksen jälkeen laittomaksi 1923. Kapinassa varhaisten kansallissosialistien vereen tahriutunut lippu tuli sittemmin puolueen pyhimmäksi esineeksi, ja sen kosketuksella siunattiin kaikki puolueen liput.
Nousu valtaan.
Aluksi kansallissosialistien poliittinen menestys oli heikkoa, mutta vuoden 1930 vaaleissa kansansuosio kääntyi nousuun. NSDAP toimi eräänlaisena protestipuolueena, joka keräsi ääniä taloudellisen laman ja Weimarin tasavallan poliittisen kyvyttömyyden vuoksi. Apuna vallantavoittelussa toimi myös puolueen yksityinen armeija, SA. Vuoden 1932 vaaleissa kansallissosialisteista tuli suurin puolue valtiopäivillä (), ja presidentti Paul von Hindenburg nimitti Hitlerin valta­kunnan­kansleriksi 30. tammikuuta vuonna 1933.
Tämän jälkeen valtiopäivät hajotettiin ja järjestettiin uudet, epädemokraattiset valtio­päivä­vaalit, joissa kansallissosialistit saivat noin 44 % kannatuksen. Vasemmisto oli suurelta osin suljettu vaalien ulkopuolelle. Uudet valtiopäivät säätivät hallitukselle neljäksi vuodeksi 1933–1937 valtalain, jonka mukaan hallitus pystyi säätämään lakeja ilman valtiopäiviä. Laki uusittiin 1937 ja 1941. Lopulta 26. huhtikuuta 1942 säädettiin laki, jonka mukaan kaikki valta kuuluu Saksan johtajalle Adolf Hitlerille. Vuoden 1933 vaalien jälkeen ensin kiellettiin Saksan kommunistinen puolue, sitten sosiaalidemokraatit, ja tämän jälkeen myös muut puolueet hajosivat. Kesällä 1933 hyväksyttiin laki, jonka mukaan NSDAP oli Saksan ainoa puolue.
Aiheesta muualla.
*


Oulun seutukunta.
Oulun seutukunta on yksi Suomen seutukunnista. Se sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa. Siihen kuuluu kymmenen kuntaa ja sen LAU 1 (NUTS 4) -numero on 171. seutukunnan alueella oli asukkaita yhteensä.


Wehrmacht.
Wehrmacht (, kirjaimellisesti "Puolustusvoima") oli natsi-Saksan armeijan nimi vuosina 1935–1945. Se perustettiin armeijan uudelleenorganisoinnissa vanhan Reichswehrin tilalle ja sen nykyinen vastine Saksassa on Bundeswehr.
Wehrmactin perustaminen liittyy Versailles’n rauhansopimusta rikkovaan päätökseen ottaa Saksassa käyttöön yleinen asevelvollisuus. Myöhemmin Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska sopeutuivat fait accompli -tilanteeseen ja käytännössä hyväksyivät Saksan toimet.
Reininmaan miehitys.
7. maaliskuuta 1936 Wehrmacht suoritti pienellä joukolla Reininmaan miehityksen. Saksa oli kuitenkin valmistautunut perääntymään, mikäli Ranskan armeija olisi ryhtynyt vastatoimiin. Mihinkään vastatoimiin ei kuitenkaan ryhdytty ja näin Reininmaan demilitarisointi, joka oli määrätty Versailles’n rauhassa, purkaantui Locarnon sopimusten vastaisesti.
Espanjan sisällissota.
Ennen toista maailmansotaa Wehrmachtin kouluttamat joukot osallistuivat Espanjan sisällissotaan italialaisten rinnalla. Reichswehrin aikainen yhteistyö, jota oli jatkunut Rapallon sopimuksesta alkaen katkesi lähinnä poliittiseen vastakkainasetteluun Neuvostoliiton kanssa.
Organisaatio.
Armeijan ylipäällikkönä toimi koko Wehrmachtin olemassaolon ajan Adolf Hitler. Hitlerin apuna toimi sotilasesikunta Oberkommando der Wehrmacht (OKW).
Wehrmachtin osuus toisen maailmansodan sotarikoksiin on kaksijakoinen. Toisaalta Wehrmachtin johtohenkilöstö koostui lähinnä vanhan saksalaisen sotilasperinteen konservatiivisista seuraajista, jotka eivät varsinaisesti olleet muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kansallissosialisteja. Toisaalta preussilaiseen sotilasperinteeseen kuului uskollisuus ylemmille, joka takasi lojaalisuuden hallintoa kohtaan sodan loppumetreille asti.
Sotavuodet.
Hyvin organisoidut panssari- ja ilmavoimat mahdollistivat uudenlaisen taktiikan käytön, salamasodan. Sodan alkuvaiheessa maa toisensa jälkeen valloitettiin ja miehitettiin viikkojen sisällä. Tämä vakuutti sotajohtajat uudesta ideasta, "laaja-alaisesta aseistuksesta". Joka tapauksessa vihollisvoimien aloittaessa sinnikkään vastarintansa salamasotataktiikoita ei kyetty enää käyttämään ja reservien vähyydestä tuli ongelma Wehrmachtille.
Wehrmachtin sotilaallinen vahvuus oli johtaa taktiikoitaan tehtäväpohjaisesti (käskypohjaisen sijasta) ja miehistön keskuudessa vallitsi hyvä mieliala. Nykyään Wehrmachtia pidetään toisinaan huipputeknisenä armeijana, sillä monet sen toisen maailmansodan aikana kehittämät aseteknologiat olivat aikansa moderneimpia, kuten esimerkiksi V1- ja V2-ohjukset, V3-tykki, Messerschmitt Me 262 -suihkuhävittäjä, raskas panssarivaunu Maus ja sen sukellusvenelaivasto. Wehrmachtin varustelutaso oli kuitenkin epätasainen ja yleisesti matalalla tasolla, esimerkiksi vain 40 prosenttia joukoista oli motorisoitu, joten huoltokuljetukset olivat usein riippuvaisia hevosista ja useat sotilaat liikkuivat jalan tai toisinaan polkupyörillä.
Wehrmachtissa palveli myös useita ulkomaalaisia toisen maailmansodan aikana. Heihin kuuluivat etnisiä saksalaisia, hollantilaisia, baltteja, pohjoismaalaisia ja heitä tuli jopa Balkanin niemimaalta. Venäläiset palvelivat erityisessä Venäjän vapautusarmeijassa ja muut neuvostokansat muodostivat Ostlegionenin. Nämä yksiköt olivat kenraali Ernst August Köstringin alaisuudessa ja muodostivat noin viisi prosenttia Wehrmachtin miesvoimasta.
Sodan jälkeen.
Saksan ehdoitta antautumisen jälkeen 8. toukokuuta 1945, siltä kiellettiin modernin armeijan pitäminen. Virallisesti armeija lakkautettiin vasta 1946. Kymmenen vuoden päästä kylmän sodan jännitteiden vuoksi Saksan liittotasavallassa ja Saksan demokraattisessa tasavallassa (DDR) luotiin omat erilliset asevoimansa. Saksan liittotasavallan asevoimat ottivat nimekseen Bundeswehr ja DDR:n vastaava nimettiin Nationale Volksarmeeksi. Kumpikaan puoli ei pärjännyt ilman kokeneita sotilaita, joten molempien armeijoiden joukossa oli lukuisia upseereita, jotka olivat palvelleet Wehrmachtissa.


Heer (Wehrmacht).
Heer () oli natsi-Saksan armeijan maavoimien nimi.
Heer muodostettiin, kun Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue uudelleenorganisoi Reichswehrin Wehrmachtiksi, jota rajoittivat ensimmäisen maailmansodan rauhanteossa solmitut Versailles’n rauhansopimuksen pykälät. Ennen vuotta 1935 maavoimista käytettiin nimitystä "Reichsheer".
Sodanaikaiseen Heeriin kuului satoja divisioonia, kymmenittäin armeijaryhmiä ja tuhansia pienempiä joukkoyksiköitä. Vuosien 1935–1945 välisenä aikana Heerissä palveli 13 miljoonaa henkilöä. Tappiot toisessa maailmansodassa olivat 1,6 miljoonaa kaatunutta ja yli 4,1 miljoonaa haavoittunutta.
Myös toisen maailmansodan jälkeen perustetun Bundeswehrin maavoimia kutsutaan Heeriksi.


Hitler-Jugend.
a> tervehtii rintamalle lähtevää 16-vuotiasta Hitler-Jugendiin kuuluvaa Willi Hübneria 15. maaliskuuta 1945.
Hitler-Jugend (, lyhenne HJ) oli Saksan kansallissosialistisen puolueen perustama nuoriso-organisaatio, jonka tehtävänä oli kouluttaa saksalaista nuorisoa kansallissosialistiseen ideologiaan sopivaksi. Järjestö korosti sotilaallisuutta, terveitä elämäntapoja ja tottelevaisuutta.
Alkuvuodet.
Hitler-Jugendin juuret olivat "Jugendbund der NSDAP":ssa (NSDAP:n nuorisoliitto), joka perustettiin maaliskuussa 1922 ja kokoontui ensi kertaa saman vuoden toukokuussa. Se oli tarkoitettu ainoastaan 14–18-vuotiaille pojille, joista 14–16-vuotiaat järjestäytyivät "Jungmannschafteniin" ja vanhemmat "Jungsturm Adolf Hitleriin". Organisaatiota valvoi SA ja sitä johti aluksi Adolf Lenk.
JdN romahti oluttupavallankaappauksen epäonnistuttua ja Adolf Hitlerin jouduttua vankilaan. Tilalle perustettiin muita korvaavia nuorisoryhmiä kuten "Grossdeutsche Jugendbewegung" ja "Schilljugend". Edellä mainittu nimettiin vuonna 1926 Hitler-Jugendiksi.
Vuonna 1928 Hitler-Jugendiin perustettiin oma ryhmä 10–14-vuotiaille pojille, jota alkuun kutsuttiin "Deutsch Knabenschaftiksi", sittemmin nimellä "Deutsche Jungvolk in der Hitler-Jugend". Tytöille perustettiin myös oma osastonsa 1929, jota kutsuttiin alkuun nimellä "Schwesternschaft der Hitler-Jugend" ja vuodesta 1930 "Bund Deutscher Mädeliksi". Staatsjugend oli nuorten järjestöjen yläjärjestö.
Vuonna 1931 perustettiin uusi virka, "Reichsjugendführer" (valtakunnannuorisojohtaja), johon nimitettiin Baldur von Schirach, jonka alaisuuteen Hitler-Jugend asetettiin. Toukokuussa 1921 Hitler-Jugend erotettiin SA:n komennosta, mutta Weimarin tasavallan hallinto kielsi kesäkuussa molempien ryhmittymien toiminnan.
Kansallissosialistien valtaannousu.
Kun kansallissosialistit nousivat valtaan, muut oikeistolaiset nuorisoryhmät sulautettiin Hitler-Jugendiin. Vuodesta 1936 kaikki muut nuorisoryhmät olivat kiellettyjä. Hitler-Jugendin jäsenyydestä tehtiin vuonna 1939 pakollinen kaikille yli 17-vuotiaille saksalaisille. Vuonna 1941 pakollisuuden ikäraja laskettiin kymmeneen vuoteen.
Normandiassa sotavangiksi jäänyt 12. SS-panssaridivisioona ”Hitlerjugendin” sotilas (oikealla).
Toisen maailmansodan aikana ryhmittymä teki asevoimiin kutsuttujen miesten töitä, miehitti ilmapuolustusta ja koulutti sotilaita armeijaan ja. Liittoutuneiden joukkojen tunkeutuessa sodan lopussa Saksaan Hitler-Jugendin riveistä värvättiin lisäjoukkoja yhä nuorempien joukosta. Berliinin taistelussa jo suurin osa saksalaisista joukoista koostui Hitler-Jugendista.
Järjestön lakkauttaminen.
Sodan päätyttyä Hitler-Jugend lakkautettiin. Silloisen Hitler-Jugendin jäsenyys on kuitenkin ollut pakollisesta luonteestaan huolimatta raskas taakka monelle siihen kuuluneelle saksalaiselle. Kuuluisimpia Hitler-Jugendin jäseniä ovat entinen liittokansleri Helmut Kohl ja paavi Benedictus XVI.
Sinimustat ja Hitler-Jugend.
Suomessa oikeistoradikaali Lapuan liikettä ja myötäilyt poliittinen nuorisojärjestö sinimustat otti vaikutteita Italian fasistien lisäksi myös Saksan kansallissosialisteilta. Kulttuurisuhteita pidettiin yllä etenkin Saksan Hitler-Jugendin kanssa, jolta otettiin runsaasti vaikutteita.


Werwolf.
Werwolf ("Ihmissusi") oli natsien 1944 luoma suunnitelma vastarintayksiköstä, joka jatkaisi taistelua miehittäjiä vastaan mahdollisen tappion tullessa.
Werwolfin toimintataktiikka lainattiin neuvostopartisaaneilta. Werwolf-yksiköiden suunniteltuna tehtävänä olisi harjoittaa sabotaasia, salamurhia ja muuta häirintää vihollisen miehittämillä alueilla. Tähän tarkoitukseen suunniteltiin mielikuvituksellisia räjähteitä ja aseita. Taistelijat oli tarkoitus kouluttaa toimimaan kuin erikoisjoukot kuristuslankoineen ja vaimennettuine aseineen. Jäsenet värvättiin lähinnä Hitler-Jugendin joukosta.
Tunnukseksi ryhmittymä sai erään hakaristiä edeltäneistä natsitunnuksista, Susikoukun jota mm. hollantilaiset natsit käyttivät loppuun asti kunniamerkeissään ja vyönsoljissa.
Sodan jälkeen Werwolfin toiminta oli varsin aikaansaamatonta, lukuun ottamatta muutamaa salamurhaa ja siviiliväestön pelottelua. Suurin osa piilotettuihin bunkkereihin sijoitetuista Hitler-Jugendin jäsenistä antautui liittoutuneille heti mahdollisuuden tultua.


Kansalaisjärjestö.
Kansalaisjärjestö on kansalaisia yhteen kokoava, hallituksista riippumaton järjestö. Useimmat kansalaisjärjestöt ovat voittoa tavoittelemattomia järjestöjä, joiden rahoitus ainakin osaksi saadaan yksityiseltä sektorilta tai julkiselta sektorilta. Kansalaisjärjestöt ovat kansalaisyhteiskunnan julkista keskustelua vaalivassa keskiössä. Suomalaiset kansalaisjärjestöt ovat pääsääntöisesti yhdistyspohjaisesti toimivia järjestöjä. Yhä useammin ne vaikuttavat myös kansainvälisesti. Keskeisin osa suomalaista kansalaistoimintaa tehdään kansalaisjärjestöissä.
Termi kansalaisjärjestö vastaa englanninkielistä ilmausta "non-governmental organization" (lyh. NGO), joka sai alkunsa YK:n peruskirjan 10. luvun artiklan 71 antamasta mahdollisuudesta pyytää lausuntoja jäsenvaltioista ja niiden hallituksista riippumattomilta järjestöiltä. YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssissa Rio de Janeirossa vuonna 1992 hyväksytty maailmanlaajuinen kestävän kehityksen toimintaohjelma Agenda 21 tunnusti kansalaisjärjestöjen elintärkeän roolin kestävässä kehityksessä.
Kansalaisjärjestöillä voi olla mitä moninaisempia tarkoitusperiä. Yhdistysten ja järjestöjen jäsenet pyrkivät edistämään yhteisiä tavoitteita tai arvoja. Päämäärät saattavat olla esimerkiksi poliittisia tai sosiaalisia. Myös toimintamuodot vaihtelevat: jotkin kansalaisjärjestöt keskittyvät vaikuttamaan päätöksentekijöihin tai yksityisiin kuluttajiin, kun toiset esimerkiksi jakavat ruokaa puutteenalaisille tai tekevät kehitysyhteistyötä.
Osa kansalaisjärjestöistä suhtautuu avoimen kriittisesti viralliseen politiikkaan tai yhteiskunnan perusrakenteisiin ja arvostuksiin. Ne pyrkivät vaikuttamaan sekä yleiseen mielipiteeseen että poliittiseen päätöksentekoon näitä yhteiskunnallisia rakenteita muuttaakseen. Kansalaisjärjestöt pyrkivät valvomaan, että kansalaisten ääni kuuluu päätöksenteossa. Joidenkin kansalaisjärjestöjen suhteet talouselämään ja hallituksiin voivat kärjistyä tasolle, jolla tapahtuu suoranaisia yhteenottoja.
Suomalaiset kansalaisjärjestöt.
Suomalaisten kansalaisjärjestöjen tehtävät vaihtelevat. Varsinkin sosiaali- ja terveydenhuollon kentällä kansalaisjärjestötoiminta on korvaamatonta. Kansalaisjärjestöt esimerkiksi käyvät huumeidenvastaista kampanjointia ja tekevät erilaista päihdetukityötä.
Suomalaiset ovat ahkeria järjestöihmisiä. Väkilukuun suhteutettuna yhdistyksiä on Suomessa todella paljon. Yhdistysrekisterissä on noin 120 000 yhdistystä, joista toimivia on noin 70 000. Valtakunnallisia liittoja on noin 1 000 ja piirijärjestöjä noin 3 000. Loput ovat paikallisia yhdistyksiä. Rekisteröimättömiä yhdistyksiä on noin 30 000.
Järjestöissä on yhteensä noin 15 miljoonaa henkilöjäsentä eli kolminkertaisesti Suomen väestömäärään verrattuna. Noin 75 % suomalaisista on elämänsä aikana jonkin yhdistyksen jäsen, noin kolmannes kuuluu jatkuvasti vähintään yhteen yhdistykseen ja 8 % useampaan kuin viiteen yhdistykseen.
Osa järjestöistä tukee aatteellisesti valtion virallista linjaa enemmän tai vähemmän selvästi, mutta ei osallistu varsinaiseen päätöksentekoon tai päätösten toimeenpanoon. Esimerkiksi kansansivistysseuroilla, raittiusjärjestöillä tai maanpuolustusjärjestöillä on valtion kannalta myönteisiä päämääriä.
Esimerkkejä kansalaisjärjestöistä.
Punainen Risti toimii kuten kansalaisjärjestö, mutta sen asema on määritelty kansainvälisin sopimuksin.
Uudet liikkeet.
Uusista yhteiskunnallisista liikkeistä alettiin puhua 1960-luvulla. Niitä olivat ja ovat esimerkiksi rauhanliike, ympäristöliike, eläintensuojeluliike, naisliike ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajava liike. Uusien liikkeiden orientaatiota voidaan yleensä pitää ennemmin elämänlaatuun ja henkiseen tai kulttuuriseen hyvinvointiin pyrkivänä kuin aineelliseen tai sosiaaliseen edistykseen tähtäävänä.
Nykyään virkein ideologinen toiminta näyttää tapahtuvan kansalaisjärjestöjen ja löyhemmin organisoituneiden kansalaisliikkeiden piirissä. Ne saattavat keskittyä hyvinkin täsmällisiin asioihin. Kansalaisten toimintaa leimaa yhä enemmän tietynlainen dynaamisuus. Ihmiset haluavat vaikuttaa tehokkaasti ja täsmällisesti juuri heille tärkeisiin kysymyksiin.


Panssarilaiva Ilmarinen.
Panssarilaiva Ilmarinen oli Suomen laivaston lippulaiva uppoamiseensa, vuoteen 1941 asti. Vuonna 1927 säädettiin laivastolaki, johon kuuluvan suunnitelman mukaan osana laivaston varustamisohjelmaa tilattiin aluksi kaksi suurta rannikkopanssarilaivaa, jotka nimettiin Kalevalan sankareiden mukaan. Myöhemmin ohjelmaa täydennettiin sukellus- ja torpedoveneillä.
Ilmarinen ja Väinämöinen olivat Suomen laivaston kaikkien aikojen suurimmat alukset.
Suomalaiset panssarilaivat oli tarkoitettu rannikkopuolustukseen. Ne olivat kokoonsa nähden järeästi aseistettuja, mutta pienempiä ja hitaampia kuin saman aikakauden risteilijät. Panssarilaivat oli tarkoitettu lähinnä liikkuviksi korvaajiksi rannikkolinnoituksille eikä avomerioperaatioihin. Pieni syväys, raskas tykkiaseistus ja korkea torni johtivat heikkoon merikelpoisuuteen.
Laivat suunnitteli hollantilainen NV Ingenieurskantoor voor Scheepsbouw (IvS), joka oli saksalainen peiteyhtiö Versailles’n rauhansopimuksen kiertämiseksi. Sama toimisto suunnitteli myös sukellusveneitä useille laivastoille. Laivojen rakentaminen annettiin turkulaisen Ab Crichton-Vulcan Oy:n telakan tehtäväksi vuonna 1928.
Alukset edustivat ajanmukaisinta saatavilla ollutta tekniikkaa. Voimansiirto oli diesel-sähköinen. Tulenjohto- ja suuntausjärjestelmät olivat sähköiset, ja sähkömekaaniset laskimet välittivät suuntausarvot suoraan tykkitorneihin.
Ilmarisen sisarlaiva Väinämöinen laskettiin vesille 28. joulukuuta 1930 ja Ilmarinen 9. heinäkuuta 1931.
Sotavuosina alusten miehitys erosi hiukan toisistaan. Väinämöinen miehitettiin pääasiassa hiukan vanhemmalla kantahenkilökunnalla, Ilmarisen väki oli nuoria, etupäässä asevelvollisia, kadetteja ja reserviläisiä. Tämä näkyi eniten vapaa-ajalla: Ilmarisen väki oli innokkaampia urheilijoita ja metsästäjiä, Väinämöisellä taas mieluummin pelattiin shakkia tai hiukan kalastettiin pitkäsiimalla tai verkoilla (Wilho Heinämies).
Talvisota.
Panssarilaivat olivat heti 30. marraskuuta talvisodan alkaessa Neuvostoliiton pommikoneiden kohteina. Ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen laivat purjehdittiin Lohmiin, jolloin seuraava neuvostokoneiden aalto ei enää löytänyt niitä, ja koneet pudottivat pomminsa varamaaliinsa Helsinkiin.
Talvisodan alun panssarilaivat viettivät Ahvenanmaalla suojaten maakuntaa maihinnousun varalta. Tammikuun lopussa 1940, jään estäessä laivasto-operaatiot, panssarilaivat siirtyivät Turkuun avustamaan kaupungin ilmapuolustuksessa.
Turkuun hyökättiin talvisodan aikana 60 kertaa yhteensä yli 400 pommikoneella. 40 millimetrin Vickers-ilmatorjuntatykki osoittautui tällöin tehottomaksi lentokoneita vastaan, ja se korvattiin Välirauhan aikana 40 millimetrin Bofors-tykeillä. Jatkuvan ilmavaaran vuoksi laivoihin lisättiin ilmatorjunta-aseistusta koko sodan ajan.
Talvisodan viimevaiheissa laivat siirtyivät Hangon-Porkkalan edustalle suojaamaan aluetta maihinnousun varalta. Jäätilanne ja ilmavaara estivät laivojen siirron lähemmäs rintamaa avustamaan Viipurinlahden taisteluissa.
Jatkosota.
Jatkosodan alussa panssarilaivojen ensimmäinen tehtävä oli suojata Ahvenanmaan miehitystä eli operaatio Kilpapurjehdusta. Laivoja vastaan hyökättiin pommikoneilla heti aamulla 22. kesäkuuta 1941.
27. heinäkuuta 1941 Bengtskärin taistelun kuluessa panssarilaivat määrättiin puolustajien tueksi, kun alueella luultiin olevan Neuvostoliiton hävittäjäaluksia. Panssarilaivat joutuivat jälleen pommikoneiden hyökkäyksen kohteeksi. Ilmarinen menetti yhden miehen kaatuneena ja joutui purjehtimaan Turkuun korjattavaksi. Tässä yhteydessä aluksiin lisättiin ilmasuojiksi raskaita hiekkalaatikoita, joiden epäillään vahvasti tehneen aluksista suunniteltua paljon epävakaampia ja siten myötävaikuttaneen Ilmarisen tuhoon.
Panssarilaivat tulittivat useita kertoja Neuvostoliiton joukkoja Hangon tukikohdassa sen evakuointiin asti. Ensimmäisiin ammuntoihin käytettiin tavallisia miinakranaatteja, jotka sopivat tarkoitukseen huonosti. Seuraavia ammuntoja varten kehitettiin rannikkotykistön 254 mm kranaateista erityisiä maamaalikranaatteja. Tämä aiheutti noin kuuden viikon katkon ammuntoihin koska uusien kranaattien taulukot oli ammuttava ensin. Uusien kranaattien menestys osoittautuikin heti hyväksi: jo ensi ammunnalla tuli osuma venäläisten ammusvarastoon joka tuhoutui.
Operaatio Nordwind ja Ilmarisen menetys.
Operaatio Nordwind oli hämäysoperaatio, jonka tarkoituksena oli saada puna-armeija uskomaan, että Saksan joukot olivat nousemassa maihin Hiidenmaan ja Saarenmaan saarille mereltä päin. Tarkoitusta varten koottiin 15 aluksen saattue joka purjehti Utöstä etelään, tarkoituksenaan saada Neuvostoliiton tiedustelu huomaamaan laivat. Operaatio kuitenkin epäonnistui kaikin puolin.
Saattue purjehti etelään 13. syyskuuta 1941 reittiä, jota ei oltu ehditty ennalta raivata miinoista. Päivällä havaittiin Ilmarisen miinanraivaimeen tarttunut miina, jota ei saatu irroitetuksi käsivoimin merellä. Kun kello 20.30 pimeys koitti, ja saattueen piti kääntyä takaisin, Ilmarinen käännettiin oikean kautta, jotta raivaimeen mahdollisesti tarttunut miina ei törmäisi alukseen.
Käännöksen aikana tapahtui kuitenkin voimakas räjähdys, joka tärisytti laivaa, ja vasemmalta puolelta nousi märssytornin korkuinen vesipatsas. Laiva kallistui nopeasti vasemmalle, ja kaatui vajaassa minuutissa. Laiva upposi seitsemässä minuutissa räjähdyksestä. Saattueen muut laivat pelastivat 132 veteen joutunutta, mutta kaikkiaan 271 miestä hukkui. Laivaston komentaja, kommodori Eero Rahola ja rannikkolaivaston komentaja, Ilmarisen päällikkö, komentaja Ragnar Göransson olivat selviytyneiden joukossa. Pelastuneiden joukossa oli myös aluksen tykistöupseeri, luutnantti Viljo Revell, josta myöhemmin tuli yksi Suomen sodanjälkeisen ajan merkittävimpiä arkkitehteja.
Erikoista pelastuneiden ja kaatuneiden suhteessa on se, että moni komentosillalla tai märssyssä, siis avoimessa tilassa, olleista hukkui kun samaan aikaan huomattava määrä miehiä murtautui ulos syvältä panssarikannen alta: tulenjohtokeskuksessa olleet kesävänrikki (merikadetti) Osmo Juvela ja luutnantti Teuvo Vaissi sekä putoamakellon hoitaja ylimatruusi Erkki Lyttinen; vielä syvemmältä eli perätornin ammussäiliöstä, käytännössä potkurien yläpuolelta, pelastui matruusi Taito Hämeenniemi. Nämä miehet säilyttivät malttinsa ja onnistuivat pääsemään ns. pelastusventtiilille eli juuri pelastautumiseen tarkoitetulle hiukan normaalia kookkaammalle ikkunalle josta pääsivät mereen. Heillä riitti myös malttia riisua liiat vaatteet ennen poistumista sekä kerätä kelluvaa tavaraa avukseen.
Ilmarinen upposi niin nopeasti, etteivät paikalla olleet kaksi tehokkainta mahdollista pelastusalusta - jäänmurtajat Jääkarhu ja Tarmo - ehtineet tehdä mitään. Niissä olisi ollut kaikki tarvittava pelastuskalusto raskaita tyhjennyspumppuja, nostureita ja sukeltajia myöten.
Muut saattueen alukset kääntyivät takaisin, ja pääsivät turvallisesti saariston suojaan.
Pääosa eloonjääneistä sijoitettiin uuden Äänisjärvelle perustetun laivasto-osaston miehistöksi, jossa he palvelivat kesään 1944 saakka.
Panssarilaiva Ilmarisen hylky paikannettiin kolmen vuoden etsintöjen jälkeen vuonna 1990. Seuraavana vuonna kuusi aluksesta pelastunutta veteraania kärjessään komentajakapteeni Huhta pääsi katsomaan hylkyä pienoissukellusveneellä. Hylky on ylösalaisin 25 meripeninkulman päässä Utöstä etelään 70 metrin syvyydessä. Noin 15 kilometrin päässä Ilmarisen hylystä on S Estonian uppoamispaikka.


Einsatzgruppen.
Einsatzgruppe teloittaa Kiovan juutalaisia Ivangorodin lähellä Ukrainasssa 1942
a>ssa. 400 vangittua juutalaista pakotettiin seuraamaan hirttäjäisiä. Tapahtuman jälkeen vangitut juutalaiset surmattiin ampumalla.
a>ille 29. joulukuuta 1942 kertoo Ukrainassa surmatun elo-marraskuussa 1942 muun muassa 7 828 sotavankia kuulustelujen jälkeen, sekä 14 257 viholliseksi tai vihollisen avustajaksi epäiltyä, ja 363 211 juutalaista.
Romuttunut kuljetettavien surmaamiseen suunniteltu kaasutusauto.
Einsatzgruppen (), virallisesti "Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD", olivat toisen maailmansodan aikaan Saksan turvallisuuspoliisin muodostamia tuhoamisryhmiä, joiden tarkoitus oli surmata natsihallinnon "ei-toivotuksi" määrittelemä väestö () itärintaman valloitetuilta alueilta. Päätehtävä oli etsiä ja tappaa juutalaisia ja kommunisteja, mutta kohteeksi joutui myös romaneita, älymystön edustajia ja mielisairaita.
Yksiköiden perustaminen.
Neuvostoliittoon tehtävän hyökkäyksen valmisteluihin kuuluivat myös suunnitelmat valloitetun alueen väestön käsittelystä. Tuhoamisyksiköiden johtohenkilöitä ryhdyttiin kouluttamaan keväällä 1941 "Pretzschin rajapoliisikoulussa" Leipzigin lähellä. Toimintaryhmät perustuivat Adolf Hitlerin "Johtajan käskyyn" (), jossa vaadittiin idän juutalaisuuden ("Ostjudentum") tuhoamista naisia ja lapsia myöten. Tätä tarkoitusta varten Saksan turvallisuuspoliisi RSHA perusti erityisiä tuhoamisyksiköitä, neljä "toimintaryhmää" ("Einsatzgruppen" A, B, C, D). Toimintaryhmien alaisuudessa toimi pienempiä erityisyksiköitä, eturintaman "erikoiskomennuskuntia" ("Sonderkommandos") ja kauempana rintamasta toimivia "toimintakomennuskuntia" ("Einsatzkommandos"). Yksi toimintakomennuskunta oli Suomessa ja Norjassa vuosina 1941–1942 toiminut Einsatzkommando Finnland.
RSHA:n päällikkö Reinhard Heydrich kokosi joukon turvallisuuspoliisin upseereita RSHA:n päämajaan 17. kesäkuuta 1941 ja piti käskynjaon, jonka aiheena oli Einsatzgruppenien tehtävät ja toiminta. Ohjeet annettiin aluksi aina suullisesti, vasta kesä–heinäkuussa 1941 RSHA antoi kirjalliset käskyt 8 ja 9, jotka koskivat määrättyjen ihmisryhmien surmaamista. Tuolloin toimintaryhmät olivat jo käskyn mukaisessa tehtävässään.
Päämäärä.
Seulotuista oli edelleen eroteltava henkilöt, joista olisi hyötyä tiedustelulle. Muut henkilöt oli surmattava.
Yksiköt ja niiden vastuualueet.
Einsatzgruppet turvautuivat armeijaan tarvitessaan teloitus- tai huoltoapua.
Surmat.
Ryhmien arvioidaan teloittaneen 1,5 miljoonaa juutalaista, kommunistia, sotavankia ja romania. He myös avustivat Wehrmachtia ja paikallisia antisemiittejä surmatöissä. Puolassa he surmasivat juutalaisten ja poliittisten johtajien lisäksi puolalaisia intellektuelleja, kuten pappeja ja opettajia.
Yleinen toimintatapa ryhmillä oli antaa määräys kaikkien alueen juutalaisten ja muun ei-toivotun aineksen kokoontua tietylle paikalle tiettynä aikana. Tämän jälkeen paikalle saapuneet johdatettiin riittävän kauas asutuksesta, jonne joukkohaudat oli kaivettu valmiiksi. Surmattavat pakotettiin riisuutumaan, jonka jälkeen heidät asetettiin kuopan reunalle tai kuoppaan ja ammuttiin.
Natsit eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä ampumiseen joukkomurhan välineenä. Ongelmana oli ammusten kulutus, vaiva, helposti syntyvät silminnäkijätodistukset ja teloittajille jatkuvasta puolustuskyvyttömien miesten, naisten, lasten ja vanhusten surmaamisesta aiheutunut psykologinen stressi. Tuhoamiseen kehiteltiin erityisvalmisteisia autoja, joiden moottorin pakokaasu johdettiin uhrien täyttämään takaosaan. Autot tyhjennettiin noin tunnin ajomatkan jälkeen, ja uhrit joukkohaudattiin. Näistä liikkuvista kaasukammioista saadun kokemuksen perusteella kehitettiin tuhoamisleirien vastaavat laitokset.


Vaduzin linna.
Vaduzin linna on 1300-luvulta peräisin oleva linna, joka on Liechtensteinin ruhtinasperheen vakituinen asumus ja ruhtinaskunnan pääkaupungin Vaduzin tunnetuin maamerkki. Keskiaikaista linnoitusta on laajennettu 1500- ja 1600-luvuilla.
Linnan vanhin osa on sen itäinen torni ja muut itäpuolella sijaitsevat rakennelmat, jotka on rakennettu 1100-luvulla. Torni on 12 metriä leveä ja 13 metriä korkea. Alkuperäinen sisäänkäynti on 11 metrin korkeudessa.
Svaabilaissodassa 1499 sveitsiläiset polttivat Vaduzin linnan. Pyöreää tornia rakennettiin vuodesta 1529 vuoteen 1532. Linnan länsiosaa laajensi kreivi Kaspar von Hohenems (1613–1640).
Vuodesta 1712 Vaduzin linna on ollut Liechtensteinin ruhtinaiden omaisuutta. Ruhtinas Johann II kunnostutti linnaa vuodesta 1905 vuoteen 1912. Myöhemmin ruhtinas Franz Josef II muutti sen asunnokseen ja 1938 teki siitä Liechtensteinin ruhtinaiden vakituisen asumuksen.
Vaduzin linna ei ole yleisölle avoinna, mutta sitä voi ihailla ulkopuolelta.


Luovutettu Karjala.
Vuonna 1940 Suomen luovuttama Karjalan osa
Luovutetulla Karjalalla (myös "pakkoluovutettu" tai "menetetty Karjala") tarkoitetaan talvisodan päättäneessä Moskovan rauhansopimuksessa 1940 Suomen Neuvostoliitolle menettämää noin puolta silloisesta Karjalan historiallisen maakunnan alueesta. Suomi joutui luovuttamaan sen mukana kolme kaupunkia eli Viipurin, Sortavalan ja Käkisalmen sekä kaksi kauppalaa, Koiviston ja Lahdenpohjan. Lisäksi Suomi menetti Karjalasta kokonaan 37 maalaiskuntaa sekä osittain alueita 20 kunnasta. Karjalasta luovutetun alueen koko oli noin 24 700 neliökilometriä, noin kymmenesosa koko maan pinta-alasta. Yhteensä lähes 450 000 lähinnä Suomen karjalaista menetti kotiseutunsa ja maaomaisuutensa. Karjalankannakselta noin 301 000 suomalaista joutui siirtymään Suomen uuden rajan sisäpuolelle, Laatokan Karjalan ja Raja-Karjalan alueilta n. 140 800. Siirtoväkeä oli 12 prosenttia kaikista Suomen asukkaista ja se asutettiin Suomessa kaikkialle maahan suurelta osin Pohjois-Suomea ja rannikon ruotsinkielisiä seutuja lukuun ottamatta. Niin mittavan joukon sijoittaminen oli varsin suuri operaatio sodan runtelemassa maassa.
Karjala-keskustelussa termillä "luovutettu Karjala" saatetaan harhaanjohtavasti viitata myös muihin Suomen toisen maailmansodan seurauksena luovuttamiin alueisiin.
Historia.
Käytännössä tyhjäksi asukkaista jääneen Suomen Karjalan entisen itäosan enemmistö liitettiin heti talvisodan jälkeen Venäjän neuvostotasavaltaan kuuluneesta Karjalan autonomisesta neuvostotasavallasta muodostettuun "itsenäiseen" Karjalais-suomalaiseen neuvostotasavaltaan. Pienempi osa Taipaleenjoki-Suvanto-Koivisto -linjan etelä- ja itäpuolelta liitettiin Venäjän neuvostotasavallan Leningradin alueeeseen. Vuoteen 1941 mennessä luovutetun Karjalan alueelle oli muuttanut noin 188 000 asukasta eri puolilta Neuvostoliittoa.
Jatkosodan alettua Neuvostoliittoon ja erityisesti Neuvostoliiton Karjalaan suorittamansa hyökkäyksen yhteydessä suomalaisjoukot valtasivat lähes koko luovutetun Karjalan alueen. Eduskunta ilmoitti sen palauttamisesta Suomeen itsenäisyyspäivänä 1941, vaikka koko sodan ajan itäiset Suomenlahden ulkosaaret eli mm. Lavansaari, Peninsaari, Seiskari ja Koukouri pysyivätkin Neuvostoliiton hallussa. Suomen palautusilmoitusta ei tunnustanut mikään ulkovalta, ei myöskään Suomen kanssasotijana ollut Saksa. Asemasodan aikana monet alueen aiemmat suomalaiset asukkaat pääsivät jälleenrakentamaan talvisodassa tuhoutuneita tilojaan.
Neuvostoliiton puna-armeijan suorittaessa suurhyökkäyksen 1944 se valloitti osan alueesta uudestaan ja sieltä paenneet ehtivät ottaa mukaansa vain välttämättömimmät tavarat. Jatkosodan päättäneen Moskovan välirauhan 1944 - vahvistettiin Pariisin rauhansopimuksella 1947 - mukaan suomalaisjoukot joutuivat vetäytymään kansainvälisesti tunnustetun, vuoden 1940 rajan taakse. Sodan jälkeen koko Karjalankannas sekä sen ja rajan välinen alue liitettiin osaksi Leningradin aluetta.
Sodan jälkeen Neuvostoliitto siirsi alueelle väkeä lähinnä Venäjän sisäosista, Ukrainasta ja Valko-Venäjältä. Valtaosa asukkaista siirtyi vapaaehtoisesti. Useimmat Karjalankannaksen paikannimet venäläistettiin neuvostotyylisiksi vuonna 1948, esimerkiksi Kivennavasta tuli Pervomaiskoje, siis vapaasti suomentaen "Ensimmäinentoukokuutala" eli "Vappula". Sen sijaan nimiä ei juuri muutettu virallisesti suomen- ja venäjänkieliseen Karjalais-suomalaiseen neuvostotasavaltaan kuuluneilla Laatokan Karjalan ja entisen Raja-Karjalan alueilla.
Aluetta alettiin nopeasti muuttaa neuvostojärjestelmän mukaiseksi. Rakennettiin kolhooseja ja sovhooseja. Kirkot otettiin muuhun käyttöön: esimerkiksi Konevitsan luostarista tehtiin asevarasto, joistakin kirkoista taas tehtiin elokuvateattereita tai navettoja.
Tilastoja.
Luovutetun Karjalan asukasluku oli 410 000 henkilöä ennen talvisotaa. Alueen pinta-ala oli 24 739 km² eli noin 6,5 % koko Suomen pinta-alasta (382 801 km²). Alue oli hyvin suomenkielinen. Viipurin läänissä oli vuonna 1920 ruotsinkielisiä vain 1,4 %, kun keskimäärin Suomessa lukema oli 13 %. Alueella oli 450 teollisuuslaitosta ja kokonaistuotanto vastasi 10 % Suomen teollisuustuotannosta. Erityisen tärkeitä olivat selluloosatehtaat, joiden tuotanto oli neljäsosa koko maan selluloosatuotannosta. Alueella oli 12 % maan peltopinta-alasta ja 11 % metsäpinta-alasta.
Nykytilanne.
Alueella on noin 350 000 asukasta, joista suurin on kansallisuudeltaan venäläisiä. Alueen asutus on keskittynyt Viipuriin ja Pietarin esikaupungeiksi muuttuneisiin Kannaksen pitäjiin. Suurin osa sovhooseista ja kolhooseista on hylätty. Ensossa oleva sellutehdas edustaa alueen tärkeintä teollisuutta. Alueella sijaitsevat Koiviston ja Uuraan öljysatamat öljyputkineen. Lukuisat sotilaskohteet on jätetty rappeutumaan, mutta toisaalta alueelle on sijoitettu 1990-luvun aikana Keski-Euroopasta vedettyjä joukkoja. Useat talot tyhjenevät ja lahoavat.
Suomalaisvoimin on kohennettu tiettyjä rakennuksia ja alueita. Monrepos'n huvilapuistoa restauroidaan ja Alvar Aallon suunnittelemaa Viipurin kirjastoa kunnostetaan. Joillekin karjalaisille on muodostunut jokakesäisten kotiseutumatkojen toimeksi hautausmaiden siistiminen, tärkeänä osana oman suvun hautakivien etsiminen ja pystyyn nostaminen.
Kiinteistöjen omistusoikeudet.
Pariisin rauhansopimuksessa yksityisten kiinteistöjen omistusoikeudesta ei ollut suoria säännöksiä ja on esitetty näkemys, jonka mukaan omistusoikeudet eivät siirtyneet luovutetun alueen siirtyessä Neuvostoliitolle. Keväällä 2006 asianajaja Kari Silvennoinen ryhtyi eräiden suomalaisten rajantakaisten alueiden entisten kiinteistönomistajien kanssa oikeustoimiin alueen maiden omistusoikeuksista. Silvennoinen pitää 4. syyskuuta 1944 kiinteistörekisteriin merkittyjä henkilöitä kiinteistöjen oikeina omistajina. Helmikuussa 2007 Euroopan ihmisoikeustuomioistuin antoi asiassa kielteisen päätöksen, jonka mukaan asia pitää ensin käsitellä maan sisäisissä, siis Venäjän, oikeusasteissa. Silvennoinen vei jutun venäläiseen oikeuteen, joka hylkäsi kanteen sekä Viipurissa että Pietarin hovioikeudessa. EIT kieltäytyi tämän jälkeenkin ottamasta juttua käsittelyyn.
Luovutetun Karjalan kunnat.
Koivisto
Ruokolahti, Tohmajärvi ja Ylämaa itse asiassa kuitenkin laajenivat naapurikuntien Suomen puolelle jääneiden alueiden liitoksilla.


Liechtensteinin ruhtinas.
Liechtensteinin ruhtinas on Liechtensteinin ruhtinaskunnan valtionpäämies. 13. marraskuuta 1989 lähtien Liechtensteinin ruhtinaana on toiminut Hans Adam II.
Liechtensteinin perustuslain 8. artiklan mukaan ruhtinas edustaa valtiota ulkomailla ja huolehtii maan ulkosuhteista. Kansainväliset sopimukset, joiden mukaan valtion aluetta tai muuta omaisuutta on luovutettava, valtion riippumattomuuteen kosketaan, kansalaisvapauksia rajoitetaan tai maalle asetetaan uusia rajoituksia vaativat maapäivien (parlamentin) suostumuksen sekä hallituksen ja valtionpäämiehen (ruhtinaan) hyväksynnän. Asioista, jotka vaativat maapäivien hyväksynnän, voidaan järjestää myös kansanäänestys.
Liechtensteinin ruhtinas vaikuttaa lainsäädännölliseen prosessiin oikeudellaan tehdä hallitukselle aloite ja oikeudellaan määrätä rangaistuksia, joiden pätevyys riippuu rangaistuksen laadusta.
Hallitsevalla ruhtinaalla on oikeus julistaa ruhtinaallisia määräyksiä, joilla hän esimerkiksi avaa maapäivät. Hätätilamääräyksillä ruhtinas voi ryhtyä kiireellisiin toimenpiteisiin turvatakseen valtion turvallisuuden ja hyvinvoinnin ilman maapäivien osallistumista, mutta pääministerin hyväksynnällä.
Vuoden alussa Liechtensteinin ruhtinas avaa maapäivät ja vuoden lopussa päättää ne. Ruhtinas voi myös keskeyttää maapäivät keskellä vuotta enintään kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan. Hänellä on myös oikeus hajottaa maapäivät hyvästä syystä. Ruhtinas voi myös erottaa hallituksen.
Maapäivien esityksestä hallitseva ruhtinas myös nimittää hallituksen, hovioikeuden, tuomioistuimen ja korkeimman oikeuden tuomarit sekä perustuslaillisen ja hallinto-oikeuden presidentit ja varapresidentit.
Hallitsevalla ruhtinaalla on myös oikeus armahtaa vankeja sekä lieventää heidän rangaistuksiaan. Hänellä on myös oikeus yleisiin armahduksiin eli kumota aloitettuja tutkimuksia. Kaikki tuomiovalta on tuomareilla, jotka toimivat ruhtinaan nimissä ja ovat vastuussa teoistaa suoraan ruhtinaalle. Kaikki tuomiot Liechtensteinissa langetetaan ruhtinaan nimissä.


Hartwall-areena.
Hartwall-areena (lehdistössä toisinaan Helsinki-areena tai Hartwall Areena) on 1994 keväällä Harry Harkimon ideoima Suomen suurin monitoimihalli, joka valmistui huhtikuussa 1997. Se sijaitsee Helsingin Keski-Pasilassa. Areena sai nimensä juomavalmistaja Hartwallilta, joka on toiminut hallin nimisponsorina alusta lähtien. Hartwall-areena toimii jääkiekon SM-liigajoukkue Jokerien kotiareenana. Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut on järjestetty Hartwall-areenassa vuosina 1997, 2003 ja 2012.
Rakennuttaminen.
Samana vuonna 1994 Jääkiekkoliitto anoi Helsingin kaupungilta hallille tonttia ja pyysi Harkimoa hankkeen vetäjäksi. Tutkittuaan neljätoista eri sijoitusvaihtoehtoa Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi 30. elokuuta 1995 asemakaavan, jossa uuden hallin sijainniksi määrättiin Keski-Pasilan Haarakallion alue. Hankkeen toteutumiseen vaikutti Suomen jääkiekkomaajoukkueen vuoden 1995 maailmanmestaruus.
Hartwall-areenan kustannukset nousivat lopulta 300 miljoonaan markkaan. Halli valmistui juuri ennen vuoden 1997 MM-kilpailuja. Se valmistui hyvin nopeasti, muun muassa siksi, että valtaosa tarvittavista betonielementeistä valmistettiin sillä uhalla, ettei niitä koskaan tarvittaisi. Tämä on vain yksi esimerkki riskeistä, joita otettiin.
Vuonna 2011 Hjallis Harkimo ilmoitti suunnittelevansa areenan läheisyyteen Suomen korkeinta rakennusta, Leijonatornia.
Perustietoa.
Areenalla järjestetään urheilutapahtumien lisäksi myös konsertteja, oopperoita, tanssiesityksiä ja esimerkiksi tietokonefestivaaleja. Hallissa esitetään myös joka syksy Monster Jam -näytös. Vuoden 2007 Eurovision laulukilpailu pidettiin myös siellä.
Amerikkalainen showpaini-yhdistys World Wrestling Entertainment, lyhyeltä nimeltään WWE, on vieraillut Hartwall-Areenalla vuosina 2002, 2004, ja 2005.
Hallin rakentaminen alkoi maaliskuun alussa 1996. Viralliset avajaiset pidettiin 19. huhtikuuta 1997. Tosin ensimmäinen yleisötilaisuus, The Beach Boysin konsertti, pidettiin jo 17. huhtikuuta.
Yleisökapasiteetti jääkiekko-otteluissa oli alun perin 13 665, mutta nykyään uusien aitioiden myötä 13 349. Jääkiekkokäytössä areenaa käyttää Jääkiekon SM-liigassa pelaava Helsingin Jokerit sekä Suomen jääkiekkomaajoukkue.
Hartwall-areena -nimen kirjoitusasu vaihtelee eri lähteissä.
Harkimo on ollut mukana rakentamassa Hartwall-areenan kaltaisia monitoimihalleja muuallekin Eurooppaan, esimerkiksi Saksaan toistaen Hartwall-areenan konseptia. Pietarin uutta monitoimihallia, jossa järjestettiin vuoden 2000 jääkiekon maailmanmestaruuskisat, on luonnehdittu Hartwall-areenan "piraattikopioksi", koska areena on samankokoinen, samannäköinen ja saman yhtiön rakentama (Skanska). Harkimolla tai Harkimon hallikonseptien taustahenkilöillä ei kuitenkaan ollut osuutta asiaan.
Esiintyjiä.
Hartwall-areenalla oteltiin Revenge of the Giant -nimellä tunnetun nyrkkeilyillan kamppailut 30.5.2009.


Vesilisko.
Vesilisko ("Triturus vulgaris") on salamantereihin kuuluva sammakkoeläin, joten se ei nimestään huolimatta ole lisko. Se on yksi viidestä Suomessa elävästä sammakkoeläinlajista.
Koko ja ulkonäkö.
Vesiliskolla on rupiliskoon verrattuna sileä iho. Laji on päältä vihertävän ruskea ja vatsapuolelta oranssinkeltainen. Vatsapuolella on mustia pyöreitä täpliä. Häntä muodostaa lähes puolet pituudesta. Suomessa tavattavat vesiliskot ovat täysikasvuisina korkeintaan 10 senttimetriä pitkiä. Koiraan ja naaraan ero on selkeä. Naaras on sileäihoinen, ei kovin yksityiskohtainen. Värit ovat samat molemmilla. Koiraalla menee kaunis 'evä' selässä. Ne ovat hyvin helppoja erottaa.
Levinneisyys.
Vesiliskot tavataan lähes koko Keski- ja Pohjois-Euroopassa sekä Aasian länsiosissa. Valtaosa Suomen vesiliskoista elää maan eteläosissa.
Elinympäristö.
Vesiliskot elävät yleensä maalla, mutta lisääntymisaikana ne elävät vedessä. Niiden elinympäristöjä ovat erilaiset rehevät vesistöt kuten lammet ja ojat, mutta myös pellonreunat ja puutarhat kelpaavat usein niille. Parhaiten ne viihtyvät matalissa virtaamattomissa vesissä. Vesiliskot karttavat suoraa auringonvaloa mutta toisaalta eivät viihdy myöskään täysin varjossa. Talvella vesilisko on horroksessa.
Lisääntyminen.
Vesiliskot lisääntyvät toukokuussa. Kosiotanssin jälkeen uros pudottaa siittiöpaketin, jonka naaras poimii omaan viemärisuoleensa. Naaras munii ja kiinnittää munat vesikasveihin tai kiviin, minkä jälkeen 2–3 viikon päästä nuijapäät kuoriutuvat. Aluksi nuijapäät hengittävät ulkokiduksilla, mutta kidukset surkastuvat, kun keuhkot kehittyvät. Tämän jälkeen myös jalat kasvavat, ja vesiliskosta tulee kykeneväinen elämään myös maalla. Nuijapäät eivät muistuta mitenkään sammakon nuijapäitä, toisaalta eivät myöskään lainkaan aikuista vesiliskoa, ainakaan varhaisvaiheissa. Isoissa hiidenkirnuissa ja metsälammissa voi tavata paljonkin toukkia.
Ravinto.
Vesiliskot ovat lihansyöjiä. Ne saalistavat erilaisia hyönteisiä ja muita suuhun sopivia selkärangattomia otuksia. Vedessä ne löytävät saaliinsa liikkeen ja hajun perusteella ja iskevätkin kiinni lähes kaikkeen liikkuvaan.


Sicherheitsdienst.
Sicherheitsdienst (), lyhyemmin SD, oli natsi-Saksan SS-organisaation tiedustelupalvelu.
Sicherheitsdienstin loi Reinhard Heydrich vuonna 1932. Se nousi SS:n tiedusteluorganisaatioksi Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen noustua valtaan 1933. Se ei kyennyt syrjäyttämään kilpailijaansa Abwehria ennen vuoden 1944 Adolf Hitlerin murhayrityksen jälkipuhdistuksia. SD:n tehtävänä oli tunnistaa varsinaiset tai mahdolliset natsihallinnon vastustajat ja poistaa heidän aiheuttamansa uhka hallinnolle. Tämän tehtävän täyttämiseen SD loi agenttijärjestön ja hankki tiedonantajia ympäri valtakuntaa ja myöhemmin myös valloitetuilta alueilta. Järjestö koostui muutamasta sadasta täysipäiväisestä agentista ja muutamasta tuhannesta tiedonantajasta.
Vuonna 1936 poliisivoimat jaettiin kahteen organisaatioon: "Ordnungspolizei" (järjestyspoliisi) ja "Sicherheitspolizei" (turvallisuuspoliisi). Sicherheitspolizei koostui rikospoliisista (, Kripo) ja salaisesta valtiollisesta poliisista ("Geheime Staatspolizei", Gestapo). Heydrichistä tuli turvallisuuspoliisin ja SD:n johtaja.
SD nousi keskeisimmäksi tekijäksi kun Valtakunnan pääturvallisuusvirasto RSHA perustettiin. SD:n operatiivisista osista muodostettiin "Amt III" (paitsi ulkomaan tiedustelun osalta, joka sijoitettiin "Amt VI":een), Gestaposta "Amt IV" ja Kriposta vastaavasti "Amt V". SD oli tiedonhankintavirasto, Gestapo ja Kriminalpolizei olivat poliittisen poliisijärjestelmän toimeenpanevia virastoja. SD antoi tarvittaessa taustatukea Gestapolle. Sekä SD ja Gestapo olivat vankasti Heinrich Himmlerin hallinnan alaisena hänen toimiessaan Saksan poliisivoimien johtajana. Myöhemmin vuonna 1944 useimmat osat sotilaallisen tiedustelun Abwehr-organisaatiosta liitettiin Amt VI:een.
Vuodesta 1941 SD perusti valloitetuille alueille erityisiä ihmisten surmaamisryhmiä, Einsatzgruppen ("toimintaryhmät"), virallisesti "Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD". Tarkoitus oli surmata natsihallinnon "ei-toivotuksi" määrittelemä väestö ("Untragbaren Elemente") itärintaman valloitetuilta alueilta. Päätehtävä oli etsiä ja tappaa juutalaisia ja kommunisteja, mutta kohteeksi joutui myös romaneita, älymystön edustajia ja mielenvikaisia.
Heydrich oli turvallisuuspoliisin ja SD:n (RSHA) johtaja salamurhaamiseensa asti vuonna 1942, jonka jälkeen tehtävässä toimi Ernst Kaltenbrunner. Kaltenbrunner otti viran vastaan 30. tammikuuta 1943 ja pysyi johdossa sodan loppuun asti.
Sodan jälkeen SD:n korkeinta johtoa joutui oikeuteen sotarikoksista Nürnbergissä. Organisaation johtajana Ernst Kaltenbrunner todettiin syylliseksi rikoksiin ihmiskuntaa vastaan. Hänen kuolemantuomionsa toteutettiin hirttämällä.


Andrew Wiles.
Andrew Wiles (s. 11. huhtikuuta 1953) on brittiläinen Yhdysvalloissa vaikuttava matemaatikko, jonka suurin saavutus on Fermat'n suuren lauseen todistus.
Wiles etsi ratkaisua seitsemän vuotta ja vihdoin esitti todistuksen Isaac Newton Instituten järjestämässä kongressissa kesäkuun 23. päivänä 1993. Elokuussa 1993 asiantuntijat, jotka tarkistivat Wilesin käsikirjoituksen, löysivät todistuksesta virheen. Wiles sulkeutui taloonsa 14 kuukaudeksi ja sai lopulta virheen korjattua syyskuussa 1994. Fermat'n lauseesta oli jo todistettu osia, joten Wilesin tarvitsi todistaa se vain lauseen parittomille alkulukueksponenteille. Todistus pohjautui keksinnöille, joita ei ollut vielä Fermat'n aikana. Kaksi todistukseen liittyvää tutkimusta julkaistiin Annals of Mathematics -lehdessä toukokuussa 1995. Todistus oli lopullisesti ja virallisesti hyväksytty, ja yli 350 vuotta aikaisemmin esitetty ongelma ratkaistu.


TSS-oikeudet.
Taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet viittaavat sellaisiin oikeuksiin kuin oikeus asuntoon, terveydenhuoltoon, minimitoimeentulon takaavaan tulotasoon, oikeudenmukaisiin työoloihin ja palkkaan, sekä vähintään peruskoulutukseen, ja oikeuteen päästä osalliseksi tiedosta ja kulttuurista.
Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus on toinen YK:n keskeinen ihmisoikeussopimus kansalais- ja poliittisia (KP) oikeuksia koskevan ihmisoikeussopimuksen lisäksi. Suomi on ratifioinut sopimuksen 1975.


Paluukanava.
Mobiilipaluukanava on käytännössä sitä, että katsojan tekemät valinnat tai toiminnot palautuvat palveluntarjoajalta lähettäjälle matkapuhelinverkon kautta. Nykyiset vakiintuneet paluukanavan liityntätavat ovat kiinteän puhelinverkon modeemi tai kaapelimodeemi.
Tarjolla olevissa päätelaitteissa ei olekaan tarpeeksi otettu huomioon matkapuhelinverkkojen kehitystä ja yleistymistä. Päätelaitteista on puuttunut mobiilipaluuyhteys, vaikka sen voi olettaa olevan jokaisella. Sen sijaan kiinteän verkon puhelinliittymä ei ole enää itsestäänselvyys.
GSM–matkapuhelinliittymää ei ainakaan toistaiseksi olla yhdistämässä digisovittimiin. Syynä tähän ovat GSM-puhelinten aiheuttamat häiriöt muissa laitteissa. Häiriöttömän yhteyden vähimmäisvaatimus olisi sijoittaa päätelaitteen GSM-osan antenni muutaman metrin etäisyydelle digisovittimesta. Yhteys on mahdollista toteuttaa ilman häiriöitä myös langattomasti esimerkiksi Bluetoothin avulla. Tämä vaihtoehto onkin ilmeisempi, sillä matkapuhelimissa on valmiina paluuyhteyden vaatimat tunnistus- ja laskutustoiminnot. Yhteys matkapuhelimesta palveluntarjoajalle tapahtuisi tällä hetkellä esimerkiksi GPRS:n avulla, mutta EDGE:n tuleminen tarkoittaa nopeampia yhteyksiä ja luultavasti sen johdosta myös mobiilipaluukanavan toteutumisen vauhdittumista. Tällä hetkellä ainakin Nokian Medimaster -digivastaanottimessa on olemassa Bluetooth-ominaisuus kuvien katseluun.
Mobiilipaluukanava mahdollistaa siis mobiili-digi-tv:n, joka tuo vuorovaikutteisen digitaalisen television vaikka veneeseen, autoon tai junaan. Tosin on todettava, että nykyisellä tekniikalla lähetystä voidaan jakaa ”jopa” yli sadan kilometrin tuntinopeudella liikkuvaan laitteeseen, eli vauhti ei riitä vielä esimerkiksi VR:n Pendolino- tai IC-juniin.
Realistisin toteutus mobiili-TV:stä tunnetaan nimellä DVB-H eli Digital Video Broadcasting - Handheld. Suomessa on pääkaupunkiseudulla pilotoitu järjestelmää. (http://www.finnishmobiletv.com/)


Matti Yrjänä Joensuu.
Matti Yrjänä Joensuu (31. lokakuuta 1948 Helsinki – 4. joulukuuta 2011 Valkeakoski) oli Suomen arvostetuimpia rikoskirjailijoita. Joensuun tuotanto käsittää 12 romaania. Hänelle myönnettiin Valtion kirjallisuuspalkinto 1982, Vuoden johtolanka -palkinto 1985, 1994 ja 2004, ja hän oli kaksi kertaa Finlandia-ehdokkaana. Joensuun teoksia on käännetty noin 20 kielelle.
Joensuun romaanien päähenkilö, vanhempi konstaapeli Timo Harjunpää, on sympaattinen henkilöhahmo, joka suhtautuu yhtä inhimillisesti työssään kohtaamiinsa rikollisiin kuin perheeseensä. Joensuu kuvaa myös henkilöittensä ajatusmaailmaa. Sukunimen Harjunpää kirjailija lainasi vuonna 1966 virkatehtävässä kuolleelta konstaapeli "Reino Harjunpäältä".
Kirjailija-toimittaja Jarkko Sipilä on kehunut etenkin Matti Yrjänä Joensuun kykyä kuvata tapahtumia, tilanteita ja tunnelmia.
Ura.
Joensuu valmistui poliisiksi vuonna 1973 ja toimi rikostutkijana Helsingin poliisilaitoksen väkivaltatoimistossa sekä päivystävänä ylikonstaapelina, kunnes jäi eläkkeelle vuonna 2006.
Vuosikymmenen tauon jälkeen Joensuu julkaisi vuonna 2003 romaanin "Harjunpää ja pahan pappi", joka kuvaa harhaluulojen vallassa satunnaisia uhreja Helsingin metron alle tyrkkivän Markus Luukas Paavali Heinon tapausta. Viimeinen Harjunpää-romaani, "Harjunpää ja rautahuone", ilmestyi syyskuussa 2010. Teoksen jatko-osa jäi kirjailijalta tiettävästi kesken. Joensuu kuoli sairauskohtaukseen 63-vuotiaana joulukuussa 2011.
Dramatisoinnit.
Useita Joensuun romaaneista on dramatisoitu elokuviksi, TV-sarjoiksi, kuunnelmiksi ja näytelmiksi. Harjunpää-kirjoista samannimisiksi kuunnelmasovituksiksi on tehty "Harjunpää ja rakkauden lait" (1987), "Harjunpää ja kiusantekijät" (1989), "Harjunpää ja poliisin poika" (1990) sekä "Harjunpää ja heimolaiset" (1991). Ne on ohjannut Rauni Ranta ja dramatisoinut Timo Kanerva. Harjunpäätä esittää Petteri Sallinen ja Onervaa Elli Castrén.
Viidestä filmatisoinnista neljä on ohjannut Åke Lindman. 1980-luvulla hän ohjasi ruotsinkielisiksi, neliosaisiksi TV-sarjoiksi teokset "Harjunpää ja kapteeni Karhu" (nimellä "Harjunpää ja kylmä kuolema" / "Harjunpää och kalla döden", 1983) sekä "Harjunpää ja ahdistelija" ("Harjunpää och antastaren", 1985). Kummassakin Harjunpäätä esitti Johan Simberg. Lindmanin suomenkielisessä TV-sarjassa "Harjunpää ja heimolaiset" (1995) Harjunpäänä nähdään Kari Heiskanen. Lindman ohjasi myös yhden elokuvan, vuonna 1993 valmistuneen "Harjunpää ja kiusantekijät", jossa Heiskanen esitti Harjunpäätä.
Vuonna 2007 Juha Lehtola ohjasi TV-sarjan "Rakkauden nälkä" romaanin "Harjunpää ja rakkauden nälkä" pohjalta. Sarja voitti vuoden parhaan draamasarjan Venlan, Kultainen TV -palkinnon ja Koura-kunniamaininnan 2007.
Romaanista "Harjunpää ja pahan pappi" tehtiin elokuva suomalais-saksalaisena yhteistuotantona. Elokuvassa Harjunpäätä esittää Peter Franzén, ja se saapui elokuvateattereihin lokakuussa 2010. Elokuvan juoni poikkeaa melko paljon kirjasta.
Yksityiselämä.
Juontaja Anu Harkki on Joensuun tytär.


Luettelo valtioista asevelvollisuuden mukaan.
Tämä on luettelo valtioista asevelvollisuuden mukaan.


Etiopia.
Etiopian demokraattinen liittotasavalta eli Etiopia (aiemmin "Abessinia"; amharaksi: ኢትዮጵያ /ʔitjoppʼɨja/), on sisämaavaltio Afrikan sarvessa, päiväntasaajan lähellä. Etiopiassa elää noin 85 miljoonaa ihmistä, mikä tekee siitä Afrikan toiseksi runsasväkisimmän valtion. Etiopian pinta-ala on 1 127 127 km² ja pääkaupunki on Addis Abeba. Rajanaapureinaan Etiopialla on pohjoisessa Eritrea ja Djibouti, idässä Somalia, etelässä Kenia ja lännessä Sudan ja Etelä-Sudan. Suurimmat väestöryhmät ovat omorot ja amharalaiset. Noin kaksi kolmasosaa tunnustaa (koptilaista) kristinuskoa ja kolmasosa islamia. Vain muutama prosentti väestöstä harjoittaa alueen alkuperäisuskontoja tai muita uskontoja.
Etiopiaa voidaan pitää ”ihmiskunnan kehtona”, sillä varhaisimmat (n. 200 000 vuotta sitten) nykyihmisen fossiilit ovat löytyneet Etiopiasta, Omojoen lähistöltä. Maasta on löytynyt myös nykyihmisen edeltäjinä pidettyjen ihmisapinalajien fossiileja. Etiopia omaksui toisena maailmassa kristinuskon valtionuskonnoksi, heti Armenian jälkeen. Etiopia on afrikkalaisista valtioista poikkeuksellinen, sillä se säilytti itsenäisyytensä koko siirtomaa-ajan, lukuun ottamatta Italian miehitystä vuosina 1936–1941.
Valtio sijaitsee Itä-Afrikan hautavajoamassa ja on Afrikan korkeinta ja vuoristoisinta aluetta. Etiopian syvin alue Danakilin syvänkö, joka on 125 metriä merenpintaa alempana, ja korkein kohta Ras Dejenin vuori (4 533 m). Kulta, platina ja kupari ovat arvokkaimpia metalleja, joita Etiopiasta on löydetty. Sijaintinsa vuoksi Etiopia on maanjäristys- ja tulivuorenpurkausherkkää aluetta. Risiinin, durran ja kahvin arvellaan kehittyneen Etiopiassa, joista jälkimmäisellä on elintärkeä rooli maan maatalouspainotteisessa kansantaloudessa, joka on kokenut takaiskuja Eritrean sodan, kuivuuden ja kahvin halvan hinnan vuoksi. Eläimistön puolesta Etiopia on ollut hyvin runsas, mutta lajirikkaus on huvennut tai kantojen koko on huvennut oleellisesti viime aikoina. Noin viisi prosenttia maan pinta-alasta on kansallispuistoa tai rauhoitettua. Simienin kansallispuisto kuuluu UNESCOn maailmanperintökohteiden joukkoon. Maailmanperintökohteita Etiopiassa on kahdeksan.
Esihistoria.
Etiopia on varsin hyvin tunnettu sen vanhoista esi-ihmisten ja nykyihmisen fossiileista. Etiopiasta on löydetty esimerkiksi varhaisimmat ja parhaimmin säilyneet "Australopithecus afarensis" -ihmispinan fossiilit.
Varhaisimmat nykyihmisen ("H. sapiens") fossiilit ovat löytyneet Etiopian Omojoen laaksosta. Niiden iäksi on todettu 195 000 vuotta. Nämä vanhimmat fossiilit ovat nimetty Omo I:ksi ja Omo II:ksi, aiemmin vanhimpana nykyihmisen fossiilina pidetty Herto löydettiin niin ikään Etiopiasta.
Jääkauden jälkeen noin 5000 eaa. etiopialaiset keräilijä-metsästäjät alkoivat perustaa yhteisöasutusta. On löydetty todisteita, että etiopialaiset siirtyivät metsästys- ja keräilykulttuurista maanviljelyyn ja karjanhoitoon ennen vuotta 2000 eaa. maan luoteisosassa.
Aksumin kuningaskunta.
Ensimmäinen voimakas etiopialainen kuningaskunta oli Aksum, joka oli olemassa viimeistään 1. vuosisadalla eaa., luultavimmin jo 300-luvulla eaa. Aksum kävi laajalti ulkomaankauppaa. Aksumilaisilla oli teknistä taitoa, jota he käyttivät patojen ja kaivojen rakentamiseen viljelymaiden kastelua varten. Valtakunta oli myös taiteellisesti ja taloudellisesti vauras.
Aksumin valtakunta otti kristinuskon valtionuskonnoksi 300-luvulla, toisena maana koko maailmassa. Kristinuskon toi maahan syyrialainen apostoli Frumentius Tyroslainen, joka joutui kollegansa kanssa etiopialaisten vangeiksi noin vuonna 340. Etiopialaiset eivät omaksuneet uutta uskontoa suoraan, vaan sovelsivat bysanttilaista ortodoksilaisuutta Egyptin koptilaisuuden kautta omaan kulttuuriin.
Zagwe-dynastia ja keskiaika.
Vuosina 1137–1270 maata hallitsi Zagwe-dynastia. Kuuluisat Etiopian kalliokirkot rakennettiin Lalibelaan tämän dynastian aikana. Hallinto kaatui ilmeisesti erimielisyyksiin paikallisten pappien kanssa ja hallinnon sisäisiin ristiriitoihin. Yekuno Amlak nousi uudeksi hallitsijaksi ja palautti vanhan salomonilaisen monarkian. Aksumin kuningaskunnan hallitsijat väittivät olleensa kuningas Salomon ja Saban kuningattaren jälkeläisiä. Legendan mukaan Saban kuningatar vieraili Salomon luona 900-luvulla eaa. Jerusalemissa. Kuningatar kääntyi juutalaiseksi ja rakastui Salomoon. Kuningattaren palattua Etiopiaan hän synnytti pojan nimeltään Menelik I, josta tuli maan kuningas. Uuden monarkian alla rahan painaminen lopetettiin ja talous nojasi vaihtokauppaan.
Etiopian keskiajalta on peräisin myös kansalliseepos Kebra Negast. Yhteys Euroopan kristittyihin alkoi uudelleen vahvistua, mutta välit paikallisen muslimiväestön kanssa alkoivat vuorostaan kiristyä. Eurooppalaiset ymmärsivät Etiopian strategisen sijainnin lähes ainoana Euroopan ulkopuolisena kristillisenä alueena ja toivoivat maasta olevan hyötyä Jerusalemin valtaamisessa saraseeneilta kristityille. Somaliassa vaikuttanut Mahfuz ajoi muslimit ja Etiopian kristityt pyhään sotaan 1400–1500-lukujen vaihteessa, minkä kohteeksi erityisesti Shewan autonominen kuningaskunta joutui. Ahmed Ibn Ibrahim al-Ghazi jatkoi Mahfuzin aloittamaa pyhää sotaa ja maaliskuussa 1529 hän kukisti keisari Lebna Dengelin. Se ei saanut häntä kuitenkaan lopettamaan, vaan hän halusi tuhota koko kristillisen Etiopian. Tässä hän onnistui hyvin, sillä hän sai aseellista tukea ottomaaneilta ja Punaisen meren takana eläviltä arabeilta. Lebna Dengel vetosi hädissään portugalilaisiin vuonna 1535, jotka toivat 400 musketein aseistettua sotilasta kristittyjen tueksi. Portugalilaissotilaita johti Cristóvão da Gama, joka oli kuulun merenkävijän Vasco da Gaman poika. Kristittyjen ja muslimien verinen sota pitkittyi, eikä se loppunut ennen kuin 1560. Sota vaati tuhansia ihmishenkiä ja useita arvokkaita rakennuksia ja asiakirjoja tuhoutui, mutta kristinusko ei hävinnyt.
Etiopian keisarikunta joutui nopeasti uuden konfliktin eteen kun edellisen sodan jäljiltä syntynyt valtatyhjiö sai Kenian seudun oromot muuttokannalle. Keisarikunta ja oromot taistelivat lähes 200 vuoden ajan, mutta oromot kävivät taisteluita myös lähialueen muslimivaltioiden kanssa. Oromoille menetettyjen alueiden lisäksi keisarikunta menetti tärkeitä verotuloja. Taisteluiden tukahduttamiseksi Etiopian keisari haki tukea portugalilaisilta jesuiitoilta. Jesuiittojen käännyttämien katolilaisten ja ortodoksien välille syttyi sisällissota joka päättyi jesuiittojen karkottamiseen. Pääkaupungin siirtäminen Gonderiin ajoi maan epävakauteen, jonka keisari Bakaffa onnistui lopettamaan 1720-luvulla. Se oli kuitenkin vain väliaikaista, kun maa ajautui uudelleen sisällissotaan ja poliittinen valta hajaantui kulissien takana hääränneille maanomistajille. Aikakautta onkin Etiopiassa kutsuttu termillä "Zamana
masafint" eli tuomareiden aikakausi ("Siihen aikaan Israelissa ei vielä ollut kuningasta, ja jokainen toimi niin kuin itse hyväksi näki.", Tuom. 21:25).
Taistelu itsenäisyydestä.
Maan yhtenäisti keräämällään voimakkaalla armeijallaan Lij Kassa Haylu, joka vuonna 1855 kruunattiin keisari Tewodroksi. Hänet murhattiin 1868. Italialaisilla oli pyrkimys alistaa koko Etiopia hallintaansa, sillä italialaiset tukivat Menelik II:sta Etiopian keisariksi. Etiopian kanssa italialaiset allekirjoittivat myös Wuchalen sopimuksen, jolla Italia tunnusti Etiopian suvereniteetin ja nykyinen Eritrea siirtyi Italian siirtomaaksi. Jälkikäteen sopimuksesta tuli erimielisyyttä, koska italiankielinen ja amharankielinen sopimus poikkesivat toisistaan. Italia päätti ratkaista asian sodan keinoin. Hajanaiseksi uskottu Etiopia kuitenkin löi Italian Adowan taistelussa, joka takasi lopulta Etiopian itsenäisyyden. Taistelu on erityinen Afrikan historiassa, siksi harvoin afrikkalaiset olivat pystyneet voittamaan taistelussa merkittävästi modernimmalla aseistuksella varustautuneet siirtomaavalloittajien ammattiarmeijat.
Sodan jälkeen Menelik II aloitti laajamittaisen modernisointihankkeen, johon kuului teiden, rautateiden, viestintäyhteyksien, koulujen ja sähköverkon rakentaminen. Hän myös siirsi pääkaupungin Addis Abebaan, josta rakennettiin rautatie Djiboutiin. Uudistushankkeita jatkoi Menelikin kuoltua hänen lapsenlapsensa Iyasu. Hän rakennutti niin moskeijoita kuin kirkkoja, mutta ylimystö pakotti hänet luopumaan vallasta syytettyään häntä kristinuskon hylkäämisestä. Valtaan nousivat Menelikin serkun poika Ras Tafari ja Menelikin oma tytär Zewditu. Ras Tafari kielsi orjuuden ja perusti maahan nykyaikaisen lehdistön. Haile Selassien valtakaudella 1930-luvulla kirjoitettiin ensimmäistä kertaa Etiopialle perustuslaki, joka teki hänestä pyhän ja takasi yksinvaltiuden. Politiikkaa ohjaili myös kaksikamarinen parlamentti, jonka nimitti keisari. Perustuslain ansiosta Etiopian valtiot tulivat virallisesti yhdistettyä.
Ennen toista maailmansotaa Mussolini aloitti toisen Italian–Etiopian sodan vuonna 1935. Haile Selassie siirtyi väliaikaisesti maanpakoon 1936. Hän vetosi Kansainliittoon, jotta italialaiset ajettaisiin maasta. Britannian sotilasavulla Italian joukot karkotettiin ja keisarivalta palautettiin 1941. Tätä viisivuotista miehitystä lukuun ottamatta Etiopia säilytti itsenäisyyden koko kolonialismin aikakauden ajan.
1960-luvulta alkaen Etiopian pääasialliseksi liittolaiseksi nousi Yhdysvallat. Ulkopoliittisista ansioistaan huolimatta Selassie ei onnistunut kehittämään Etiopian feodaalista talousjärjestelmää nykyaikaisemmaksi. Myös toimet koulutuksen kehittämiseksi jäivät riittämättömiksi. Vuonna 1973 satoja tuhansia kuoli nälkään Wollon maakunnassa. Helmikuussa 1974 maassa levisi levottomuuksia, ja ikääntynyt Selassie joutui luovuttamaan valtansa sotilasvallankaappauksen jälkeen asevoimien muodostamalle sosialistiselle neuvostolle (Derg). Keisari joutui arestiin ja kuoli myöhemmin.
Sotilashallinto.
Dergin johtoon nousi Mengistu Haile Mariam sen jälkeen, kun sen edellinen johtaja Aman Andom kuoli. Mengistu hallitsi Etiopiaa 17 vuotta. Hän siirsi maan sosialismin tielle: hän kansallisti ensin rahalaitokset ja tehtaat, myöhemmin myös maaomaisuuden. Tämä aiheutti ongelmia maataloustuotannolle varsinkin, kun alueella vallitsi kuiva kausi pitkiä aikoja.
Etiopia valitsi kommunismin viralliseksi doktriiniksi 1970–1980-lukujen vaihteessa, kun maahan perustettiin neuvostolliittomainen politbyroo. Yksipuoluejärjestemän ainoa laillinen puolue oli Etiopian työväenpuolue. Mengistun noustua johtoon hän käynnisti vuosina 1977–1979 ”punaisen terrorin” ("Qey Shibir") vastavallankumouksellisia ja muita vihollisiaan vastaan. Amnesty Internationalin arvioiden mukaan terrorin aikana surmansa sai noin 500 000 ihmistä, minkä lisäksi useita ihmisiä kidutettiin.
Eritrea ja Ogaden kapinoivat - Etiopia soti Somalian asevoimien tukemia separatisteja vastaan. Dergin johtamaa Etiopiaa avustivat sotilaallisesti Neuvostoliitto ja Kuuba. Yhdysvallat ei tukenut enää Etiopiaa kuten sen keisarikunnan aikana. Neuvostoliittolaisten ja kuubalaisten joukkojen avulla taistelu Ogadenista päättyi Somalian perääntymiseen. Eritrea ja sen naapuri Tigré jatkoivat itsenäisyystaisteluaan. Sodan vaikutuksia pahensi kolmen vuoden sateeton kausi Eritreassa.
Etiopia pyrki siirtämään väestöä maasta hedelmällisempään etelään. Vuoteen 1986 mennessä puoli miljoonaa etiopialaista siirrettiin pakolla uusiin asuinpaikkoihin. Tuolloin maan hallinto oli solminut normaalit suhteet naapurimaihinsa. Vuoden 1987 perustuslain mukaan Mengistu Haile Mariamista tuli maan presidentti.
Seuranneen kuivuuden aikana sissit häiritsivät yrityksiä jakaa ruoka-apua. Kapinalliset valtasivat Tigrén helmikuussa 1989, mikä oli Mengistun hallituksen ensimmäinen merkittävä tappio. Toukokuussa 1989 Mengistua vastaan tehtiin vallankaappausyritys, jonka jälkeen asevoimien korkein johto puhdistettiin. Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carterin välityksellä aloitettiin rauhanneuvottelut elokuussa 1989.
Tämän jälkeen Mengistu pyrki pysymään vallassa julistamalla yleisen asevelvollisuuden sekä vahvistamalla taloutta liberaaleilla uudistuksilla. Neuvostoliiton neuvonantajat vetäytyivät maasta maaliskuussa 1990. Kuivuuden aiheuttama nälänhätä pahensi tilannetta. Kapinallisten aikaansaama sotilaallinen paine kasvoi koko vuoden 1991. Mengistu pakeni Zimbabween 21. toukokuuta 1991 Yhdysvaltojen avustamana. Etiopian kansanvallankumouksellinen demokraattinen rintama (EPRDF) valloitti Addis Abeban. Eritrean kansanvapautusrintama sai haltuunsa koko Eritrean ja sen pääkaupungin Asmaran 30 vuoden taistelun jälkeen. Vuonna 2008 Etiopian korkein oikeus syytti Mengistua kansanmurhasta ja langetti hänelle poissaolevana kuolemantuomion.
Liittovaltion synty.
Heinäkuussa 1991 poliittiset ja etniset ryhmät tapasivat ja perustettiin 87-henkinen edustajainneuvosto (väliaikaishallitus), joka hoiti valtion toimintaa ja luonnosteli tulevan perustuslain. Aiemmin toukokuussa samana vuonna Isaias Afwerkin johtama Eritrean kansan vapautusrintama (EPLF) kokoontui päättämään Eritreaa koskevista asioista omalla väliaikaishallituksella. EPRDF:n johtaja Meles Zenawi valittiin maan valtionpäämieheksi 21. heinäkuuta 1991. Huhtikuun 1993 kansanäänestyksessä eritrealaiset äänestivät ylivoimaisesti itsenäisyyden puolesta, minkä etiopialaiset tunnustivat. Yhdysvallat tunnusti Eritrean itsenäiseksi välittömästi. Kesällä 1994 Etiopiassa valittiin vaalein 547-henkinen perustuslain laativa neuvosto ja joulukuussa maalle hyväksyttiin uusi perustuslaki, joka tuli voimaan seuraavana vuonna, ja jossa maan määriteltiin liittotasavallaksi. Perustuslain ensimmäisenä voimassaolovuotena pidettiin myös ensimmäiset vapaat monipuoluevaalit, joissa äänestettiin maalle ensimmäinen parlamentti. EPRDF voitti suurimman osan paikoista, kun suurin osa oppositiopuolueista boikotoi vaaleja, ja Negasso Gidada valittiin presidentiksi ja Meles Zenawi pääministeriksi.
Toukokuussa 1998 alkoi Etiopian ja Eritrean välillä rajasota kiistellystä alueesta, ns. Badmen kolmiosta. Taistelu alkoivat uudelleen helmikuussa 1999 ja laajenivat kaksivuotiseksi täysimittaiseksi sodaksi. Etiopia valtasi myös Somalian Baiodoan, jota hallitsi Eritrean tukema sotaherra Hussein Aideed. Pienen tauon jälkeen taistelut alkoivat uudelleen kesäkuussa, jolloin Etiopia sanoi surmanneensa 8 000 eritrealaista ja Eritrea 1 850 etiopialaista. Afrikan yhtenäisyysjärjestö yritti sovitella maiden välejä, mutta epäonnistui Etiopian hylättyä sen rauhansuunnitelman. Rauha saatiin solmittua 12. joulukuuta 2000. Rajalle perustettiin 25 kilometriä leveä turvallisuusalue ja YK aloitti rauhanvalvonnan UNMEE-rauhanturvaajien voimin. Maiden välistä rajaa alkoi suunnitella puolueeton EEBC-komissio, jonka panostukset osoittautuivat kuitenkin turhiksi, kun Etiopia kieltäytyi hyväksymästä uutta rajaehdotusta. Koska maat eivät olleet halukkaita sopimaan rajoista, YK veti UNMEE-joukot pois vuoden 2008 puolivälissä. Sota maksoi yhteensä 100 000 ihmisen hengen.
Vuonna 2000 Etiopiaan iski kuivuus, joka johti 16 miljoonan ihmisen nälänhädän uhkaan. Samaan aikaan etelässä palot tuhosivat suuria alueita. Vuoden 2008 keväällä maata koetteli jälleen ennätysmäinen kuiva kausi, jonka seurauksena 126 000 lasta kärsi aliravitsemuksesta ja jopa kuusi miljoonaa lasta uhkasi nälkiintyä. Kun taistelut Eritrean kanssa jatkuivat toukokuussa 2000, YK uhkasi avun keskeyttämisellä. Ainakin 20 000 osoitti mieltään länsimaita vastaan Addis Abebassa ja kivitti USA:n ja Britannian lähetystöjä. Toukokuun 2000 hyökkäys pakotti Eritrean puolustuskannalle ja kesäkuussa hyväksyttiin rauhansopimus ja maihin tuli YK:n rauhanturvaajia. Joulukuussa 2000 maat solmivat rauhansopimuksen Algeriassa ja Etiopia veti joukkonsa pois helmikuussa 2001. Kansainvälisen rajakomission ehdottama Etiopian ja Eritrean välinen raja on Etiopian hyväksyntää vailla, Eritrea on esityksen hyväksynyt.
Maaliskuussa 2001 pääministeri Meles Zenawi selviytyi Tigren kansanvapautusrintaman yrityksestä poistaa hänet vallasta ja määräsi iskusta korruptiota ja TPLF:n hallitsemia yrityksiä vastaan. Parlamentti valitsi lokakuussa 2001 Girma Wolde-Giorgisin presidentiksi. Tammi–helmikuussa 2004 ainakin 200 tapettiin etnisissä väkivaltaisuuksissa Gambellan alueella ja kymmenettuhannet ihmiset pakenivat alueelta. Human Rights Watch syytti armeijaa murhista, raiskauksista ja kidutuksesta anuak-kansaa vastaan. Toukokuussa 2005 järjestettiin kolmannet monipuoluevaalit, jotka Meles Zenawin EPRDF voitti jälleen. Opposition protesteissa vaalivilppiä vastaan ainakin 36 sai surmansa. Elo–syyskuussa järjestetyllä toisella kierroksella sama toistui. Vaalien jälkeisissä levottomuuksissa ja mielenosoituksissa poliisi surmasi lähes 200 protestoijaa ja 30 000 pidätettiin.
Syyskuussa 2006 Etiopia kielsi, että sen joukkoja olisi Somaliassa sotimassa tunnustetun väliaikaishallituksen puolella Somalian islamisteja vastaan. Sittemmin molemmat osapuolet julistivat olevansa ”teknisesti” sodassa toistensa kanssa. Joulukuun raporttien mukaan Etiopia oli siirtänyt Somaliaan ainakin 50 panssarivaunua ja sen ilmavoimat pommittivat jouluaattona kahta lentokenttää. Etiopia ryhtyi taisteluihin Somaliaa hallitsevan Islamilaisten oikeusliiton kanssa ilmeisesti Yhdysvaltain kannustuksesta ja Pohjois-Koreasta hankkimiensa aseiden avulla.
Kesällä 2007 hallitus aloitti laajan kampanjan maan itäosassa Somalian rajalla siellä toimivaa Ogadenin kansallista vapautusrintamaa (ONLF) vastaan sen hyökättyä huhtikuussa kiinalaisia öljynetsijöitä vastaan surmaten 74 työntekijää. Sotaretkestä kehittyi parissa kuukaudessa humanitaarinen kriisi kun kansainvälisiä järjestöjä kiellettiin toimimasta alueella. Armeija hyökkäsi taisteluhelikopterein kyliä vastaan ja kapinalliset väittivät toimien johtavan nälänhätään alueella, minkä maan hallitus kielsi.
Huhtikuussa 2008 järjestetyissä vaaleissa 97 % äänestäjistä tuki Zenawin EPRDF-puoluetta äänestysprosentin ollessa 93. Vuoden 2010 vaaleissa pääministerin tukijat saivat jälleen 545/547 parlamentin paikoista, eli 99,5 %.
Maan pitkäaikainen johtaja Meles Zenawi kuoli elokuussa 2012.
Järjestelmä ja puolueet.
Etiopia on parlamentaarinen liittotasavalta, jonka nimellinen johtaja on presidentti (nyk. Girma Wolde-Giorgis). Vuoteen 1974 saakka maa oli parlamentaarinen monarkia. Suurempi valta on hallitusta johtavalla pääministerillä (nyk. Meles Zenawi), joka vastaa liittotasavallan korkeimman oikeuden tuomareiden nimityksestä ja johtaa maan puolustusvoimia. Presidenttiehdokkaat valitsee alahuone ja ehdokas tarvitsee kaksi kolmasosaa ala- ja ylähuoneen jäsenten äänistä tullakseen valituksi. Pääministerin valitsee alahuone jäseniensä keskuudesta. Presidentin valitsee maan parlamentti kuusi vuotta kestävälle kaudelle, mutta sama henkilö voi olla presidenttinä vain kaksi kautta. Maan nykyinen perustuslaki tuli voimaan vuonna 1995 ja sen mukaan jokainen 18-vuotias etiopialainen on äänioikeutettu ja oikeutettu asettumaan ehdolle vaaleissa.
Lainsäädännöllistä valtaa pitää kaksikamarinen parlamentti, jonka ylähuoneeseen ("The House of Federation") kuuluu 112 ja alahuoneeseen ("The House of People's Representatives") 547 jäsentä. Alahuoneen jäsenet valitaan valtakunnallisissa vaaleissa viisivuotiselle kaudella, mutta vähintään 20 jäsentä tulee edustaa tiettyjä vähemmistökansoja. Ylähuoneen valitsee maan osavaltioiden neuvostot, joilla on myös lainsäädännöllistä valtaa omaan osavaltion alueella.
Ensimmäiset etiopialaiset puolueet perustettiin 1970-luvulla. Ensimmäiset kaksi olivat molemmat aatesuunnaltaan vasemmistolaisia (EPRP ja MEISON). Derg-hallinto murskasi vasemmistopuolueet ja perusti tilalle oman marxilais-leniniläisen Etiopian Työväenpuolueen (WPE) vuonna 1984. Näiden lisäksi maassa vaikutti sotilaallisia separatistijärjestöjä, jotka perustuivat suurilta osin etnisyyteen. Nykyään maassa on 23 parlamenttiin valittua puoluetta, joista suurimmat ovat järjestäytyneet kolmeen puoluekoalitioon. Yhteensä puolueita maassa on noin 100 kappaletta. Perustuslain säätämisestä lähtien suurin puoluekoalitio on ollut EPRDF, joka perustettiin alun perin vuonna 1989 kukistamaan Mengistun hallinto ja ajamaan maan suurimmille kansalaisuuksille itsenäisyyttä. Suurimpana tekijänä puoluekoalitiossa on ollut alusta lähtien Tigrén kansanvapautusrintama (TPLF). Tärkeimmät oppositiokoalitiot ovat CUD ja UEDF. Parlamenttivaalit järjestettiin viimeksi vuonna 2005, jolloin EPRDF-puoluekoalitio sai 327 paikkaa ja CUD sai 109 paikkaa. Äänestyksen alkuvaiheessa näytti opposition ottavat niskaotteen johtavasta puolueesta, mutta pääministeri Zenawin kokoama äänestystä valvova lautakunta pysäytti äänten laskemisen muutamaksi päiväksi, minkä jälkeen EPRDF julistautui voittajaksi. Oppositio syytti EPRDF:ää vaalivilpistä ja äänestyksen jälkeen syntyi mellakoita, jotka pysäytettiin verisesti. Syyskuussa 2005 lautakunta julisti viralliset tulokset, jotka olivat yhtenevät EPRDF:n ilmoittaman tuloksen kanssa, mutta oppositio boikotoi uutta parlamenttijärjestystä tästä huolimatta ja uudet mellakat alkoivat. Vaalien jälkeiset mellakat nostattivat ulkomailla huolia ihmisoikeusrikkomuksista.
Elokuussa 2011 BBC kertoi löytäneensä todisteita että maan saamaa kehitysapua käytetään poliittisen vainon välineenä. Vain hallitusta tukevat kylät saavat ruokaa, siemeniä ja lannoitteita maanviljelyyn, kun taas oppositiota äänestäneet jätetään nääntymään nälkään.
Etiopian puolustusvoimat rakentuvat ilma- ja maavoimien varaan. Maavoimissa palveli 182 500 sotilasta vuonna 2005 ja ilmavoimissa samaan aikaan 2 500. Eritreaa vastaan käydyn sodan aikana vuosituhannen taitteessa maan asevoimien vahvuus oli 350 000. Asevoimat ovat Afrikan vahvimpia. Vuoden 2005 asevoimien budjetti oli 229 miljoonaa dollaria. Etiopiassa on käytössä yleinen asevelvollisuus. Ennen vuotta 1993 Etiopialla oli myös omat merivoimat, mutta menetti ne Eritrean irtaannuttua Etiopiasta, joka jäi sisämaavaltioksi. Etiopia on suunnitellut Yhdysvaltain ja muiden valtioiden avustuksella järjestävänsä asevoimat uudelleen, sillä sen asevoimat ei ole onnistunut täysin lopettaa sissitoimintaa. Etiopia on osallistunut rauhanturvaoperaatioihin Liberiassa ja Darfurissa.
Ulkomaansuhteet.
Etiopialla on ollut pitkään katkerat suhteet sen naapurimaihin. Somalian kanssa välejä hiertää vuodesta 1959 jatkunut rajakiista Ogadenin alueesta, jonka itsenäistymistä havitteleva separatistijärjestö ONLF on aiheuttanut epävakautta alueella. Eritrean kanssa välejä hiertää myös rajakiista Eritrean itsenäistyttyä Etiopiasta. Kansainvälisen työryhmän ehdotuksen rajasta Eritrea on hyväksynyt, mutta Etiopia ei. Erimielisyyksien vuoksi Etiopia on joutunut keskittämään tuontiaan Djiboutin kautta, mikä taas on jouduttanut Djiboutin taloutta. Sudanin kanssa Etiopian suhteet ovat olleet paranemaan päin jo 1980-luvulta lähtien. Sudan, Etiopia ja Kenia ovat kuitenkin käyneet kiistaa Ilemin kolmiona tunnetun alueen hallinnasta. Etiopian ja Sudanin hallituksen välisiä suhteita hiertää myös Etiopian läheinen poliittinen ja taloudellinen yhteistyö puoliautonomisen ja itsenäistymistä havittelevan Etelä-Sudanin kanssa.
Yhdysvaltojen kanssa Etiopialla on toimivat suhteet. Vielä kylmän sodan aikaan, jolloin Etiopiaa johti marxilainen hallinto, suhteet olivat vaikeat. Sotilaallisesti Etiopia on Yhdysvaltain tärkein liittolainen Afrikan sarvessa. Yhdysvallat tuki Etiopiaa aseellisesti ja sotilaallisesti vuosina 2006–2009 käydyssä sodassa Somaliaa vastaan. Etiopia sai vuosina 2002–2007 noin 20 miljoonaa dollaria sotilastukea Yhdysvalloilta, mikä on Djiboutia lukuun ottamatta enemmän kuin muut maat alueella. Etiopian sotilaallinen tukeminen oli osa George W. Bushin hallintokauden terrorismin vastaista sotaa.
Aluejako.
Etiopian osavaltiot ja erityishallinnolliset kaupungit.
Etiopiassa on yhdeksän kansallisuuksien perusteella rajattua osavaltiota ("kilil") sekä kaksi erityisaseman ("astedader") saanutta kaupunkia (Addis Abeba; Dire Dawa). Liittotasavallan perustuslakiin on kirjattu osavaltioille oikeus itsenäistyä, mutta käytännössä hallitus on vastustanut erityisesti oromojen, somalien ja tigrejen keskuudessa esiintyviä itsenäistymispyrkimyksiä sekä poliittisesti että sotilaallisesti.
Osavaltiot jaetaan edelleen piireihin ("woreda"), joita maassa on yhteensä 550 ja muutama erityisasemallista woredaa. Piirit koostuvat maan pienimmistä paikallishallinnollisista yksiköistä, joiden nimi on "kebele". Nykyään maassa on noin 30 000 kebeleä.
Maantiede.
Satelliittikuva Etiopiasta. Iso hautavajoama kulkee kuvassa vasemmasta alakulmasta oikeaan yläkulmaan.
Pinnanmuodot.
Etiopia sijaitsee Itä-Afrikan sarvessa, vulkaanisesti aktiivisen Ison hautavajoaman ympärillä, minkä vuoksi maan profiili on hyvin rosoinen. Se on sisämaavaltio eli sillä ei ole pääsyä merelle. Valtion naapurimaita ovat pohjoisessa ja koillisessa Eritrea, idässä Djibouti ja Somalia, etelässä Kenia ja lännessä ja lounaassa Sudan. Sen pinta-ala on 1,01 miljoonaa neliökilometriä ja on maailman 27. suurin valtio.
Etiopian alueella pääosin sijaitseva ja naapurimaihin asti ulottuva ylänköinen alue on nimetty Etiopian ylängöksi. Sen keskikorkeus on 1 680 metriä ja korkein huippu Ras Dejen (4 533 m) sijaitsee Etiopian pohjoisosassa Simenin vuoristossa. Ras Dejen on koko Afrikan neljänneksi korkein vuori. Pinnanmuotojen perusteella Etiopia jaetaan viiteen alueeseen, jotka ovat Läntinen ja Itäinen ylänkö, jotka madaltuva molemmat alangoksi. Ylängöt toisistaan erottaa hautavajoama, jolle tyypillisiä ovat useat järvet. Läntinen ylänkö on kaikkein vuoristoisinta seutua. Choken ja Simenin vuoristot ovat osa Läntistä ylänköä. Läntisen ylängöltä alkunsa saavia ja Läntisen alangon kautta virtaavia jokia ovat Tekeze, Barojoet ja Sininen Niili, joka saa alkunsa Etiopian suurimmasta järvestä, T’anajärvestä (2 849 km²). Sudanin rajan suuntaisella Läntisellä alangolla lämpötila nousee niin korkealle, ettei sinne ole perustettu tiheää asutusta.
Itäinen ylänkö on läntiseen vastineeseensa verrattuna selvästi vaatimattomampi kooltaan, muttei niinkään korkeudeltaan. Sen korkeimmat vuoret ovat Tulu Dīmtu (4 337 m) ja Mount Batu (4 305 m). Ylänkö muuttuu laajaksi alangoksi Somaliaa ja Ogadenin aluetta päin mentäessä. Alanko on kasvillisuudeltaan aavikkoa, mutta Shebele- ja Genelejokien varrella kasvillisuus on runsaampaa.
Ylänköjen väliin jää pinnanmuodoltaan suhteellisen tasainen vajoama, joka on osa Itä-Afrikan Isoa hautavajoamaa. Vajoamaassa sijaitsee tulivuoria ja suuria järviä, kuten Abayajärvi, Ziwayjärvi ja Abhejärvi. Etiopiassa on laskettu olevan yhteensä 67 tulivuorta, mikä on enemmän kuin missään muussa Afrikan maassa, mutta useimmat ovat hyvin matalia. Yksi parhaimmin tunnetuista on Erta Ale (613 m), joka on syössyt laavaa ympäristöönsä lähes taukoamatta vuodesta 1967 lähtien. Turkanajärvi on myös osa vajoaman järvistöä, mutta se sijaitsee pientä pohjoisosaa lukuun ottamatta Kenian puolella. Virtaavista vesistä tärkeimmät ovat Omo- ja Awashjoet, jonka pohjoisosassa sijaitsee joukko suoalueita. Awashjoen läheisyydessä sijaitsee myös Danakilin syvänkö, joka on Etiopian syvin kohta (−125 m). Syvängössä on myös aavikko, joka on afarien ja afrikanvilliaasin kotiseutua. Aavikko on tunnettu kuumuudestaan ja suolaisuudestaan, jonka vuoksi alueelle on perustettu suolakaivoksia.
Luonto.
Etiopian eläimistöön kuuluvat kaikki Saharan eteläpuolisen Afrikan tyypilliset eläinlajit, minkä vuoksi tätä aluetta kutsutaankin eläinmaantieteessä etiopialaiseksi vyöhykkeeksi. Hautavajoaman järvinen seutu on tunnettu virtahevoista ja runsaasta lintulajistosta, kuten flamingoista, haukoista ja korppikotkista. Etiopialaiseen maisemaan kuuluvat suurista lajeista leijona, gepardi, norsut, krokotiilit, sarvikuonot, kirahvi, gnuut, strutsi ja seeprat. Pienempikokoisista lajeista Etiopiassa elävät monet sivettieläimet, ketut ja hyeenat sekä useat kädellislajit. Arvioiden mukaan Etiopiassa elää 277 nisäkäs- ja 862 lintulajia sekä 200 matelija-, 148 kala- ja 63 sammakkolajia. Vain Etiopiassa tavattavia eli endeemisiä nisäkkäitä on 31, lintuja 21, matelijoita yhdeksän, kaloja neljä ja sammakkoja 24 eri lajia. Esimerkkeinä Simienin vuoristossa elävä etiopianvuorikauris, tselada ja simieninsakaali.
Etiopia on niin eläimistön kuin kasvillisuudenkin puolesta runsaslajinen alue. Syynä ovat monipuoliset pinnanmuodot ja ilmastolliset olosuhteet. Pienilehtisiä lehtipuumetsiä kasvaa kuitenkin koko maassa 900–1900 korkeudessa länsiosan aavikkoa lukuun ottamatta. Kuivimmilla alueilla maisemaa hallitsevat akasiapuiset ruohotasangot. Laskujen mukaan Etiopiassa kasvaa noin 6 600 erilaista kasvilajia, joista 10–20 % on endeemisiä eli niitä ei voi tavata missään muualla. Etiopian lajistoon kuuluu myös Afrikan ainoa luonnonvarainen ruusulaji, "Rosa abyssinica". Etiopia ja osia sen naapurimaiden alueista muodostavat yhden maailman 11:stä Vavilovin keskuksesta, jotka ovat määritelty sellaisiksi maantieteellisiksi alueiksi, joissa lajien tunnusomaiset piirteet alun alkaen kehittyivät. Etiopian Vavilovin keskuksessa ovat kehittyneet kahvi, durumvehnä, ohra, sormihirssi, linssi, rohtosarviapila, seesami ja korianteri.
Etiopiassa on yhdeksän kansallispuistoa ja kolme luonnonpuistoa. Vanhin niistä on Awashin kansallispuisto joka sijaitsee vulkaanisesti aktiivisella alueella 225 km Addis Abebasta itään. Suurin on 4 068 neliökilometrin laajuinen Omon kansallispuisto maan lounaisosassa. Simienin kansallispuiston upeiden maisemien keskellä elävät kotoperäiset simieninsakaali, tselada eli etiopianpaviaani ja etiopianvuorikauris. Puisto on Unescon maailmanperintökohde. Bale-vuorten kansallispuisto on ollut tärkeä etenkin vuorinjalan, simieninsakaalin ja paikallisen kirjoantiloopin alalajin suojelulle. Gambelan kansallispuistossa näkee jokivarren eläimistöä.
Ilmasto.
Etiopia kuuluu karkeasti ottaen trooppisen ilmaston alueeseen, mutta maan vuoristoisuus aiheuttaa selvät ilmastolliset erot maan sisällä. Etiopiasta voidaankin havaita kolme erilaista ilmastotyyppiä. Korkealla vuoristossa (2 400 metristä ylöspäin) lämpötilat ovat muuta maata selvästi alempana, ja nousevat vain harvoin yli 16 °C:n. Matalempana (1 500–2 400 metrin korkeudessa) lämpötila vaihtelee 6 °C ja 26 °C välillä. Alangolla lämpötilojen vaihtelu on vieläkin runsaampaa, sillä kuumimmilla aavikoilla voi olla paahtavan kuumaa.
Koko maa on kärsinyt ajoittain kovasta nälänhädästä kuivuuden takia, mutta maanviljelijöiden sadon voi myös viedä rankkasateiden aiheuttamat tulvatkin. Voimakkain sadekausi ajoittuu kesä-elokuulle ("kremt"), jota aiemmin toukokuussa on erittäin kuuma ja kuiva kausi. Pitempi kuivakausi alkaa heti syyskuussa ja jatkuu aina seuraavan vuoden helmikuulle saakka ("bega"), vaikkakin vuoristossa joulu-helmikuussa on vielä lyhyt sadekausi. Begaa seuraa maalis-huhtikuun sateet ("belg"). Viileintä on yleensä joulu-tammikuussa, kun maalis-, huhti- ja toukokuut ovat kaikista kuuminta aikaa. Keskiylängön vuosittainen sademäärä on noin 1220 millimetriä, mutta pohjoisimmissa osavaltioissa vuosittainen sadanta on selvästi vaatimattomampaa kuin etelämpänä. Itä–länsi-suunnassakin on havaittavissa selvä ero. Somalian rajalla sijaitseva Ogadenin alueella (Somalin osavaltio) sataa keskimäärin vain 100 millimetriä vuodessa, kun lännessä sadanta on runsainta, 2000 mm. Lähihistorian pahimmat kuivuudet olivat 1984-1985, 1991, 1994, 1997, 2002 ja 2009.
Luonnonvarat.
Etiopiasta on löydetty arvokkaita arvometalleja, kuten kultaa, platinaa, kuparia, tantaliumia ja niobiumia. Muita maasta löydettyjä metalleja ovat rauta, sinkki, lyijy ja nikkeli. Metalleilla ja muilla mineraaleilla, kuten Danakilin aavikolta louhittavalla suolalla, on yleisesti ottaen melko merkityksetön osuus maan taloudessa. Etiopian eteläosissa kaivettavalla tantaliumilla ja Kibre Mengistissä louhittavalla kullalla on kaikkein suurin merkitys. Tuottoisin platinakaivos sijaitsee Yubdossa, Länsi-Etiopiassa.
Maassa on myös jalokivikaivoksia, joissa kaivetaan muun muassa granaattia, kvartsia, berylliä ja opaalia. Marmoriakin on viety ulkomaille. Öljyvarontojen ja Ogadenista löydetyn maakaasun (todennettu esiintymä 25 miljoonaa m³) hyödyntämistä on tutkittu.
Talous.
Etiopia on yksi maailman köyhimmistä maista. Sen bruttokansantuote (PPP) oli 66,29 miljardia dollaria vuonna 2008 eli asukasta kohden noin 800 dollaria (sija 219/229, pienempi parempi). Tuloeroja kuvaavan Gini-kertoimen suuruus Etiopialle on 30 (sija 114/135, suurempi parempi), kun nolla kuvaa tasaista tulojen jakautumista ja sata tulojen maksimaalista epätasaista jakautumista. Arvo on muihin Afrikan valtioihin nähden hyvä, vaikkei useimmista maista olla onnistuttu saamaan tarvittavia tietoja. Maan talous nojaa vahvasti ulkomaan apuun. Etiopian ulkomaanvelka oli vuonna 2008 3,16 miljardia dollaria. Vuosituhannen alussa IMF, Maailmanpankki ja Afrikan kehityspankki antoivat Etiopian velat anteeksi.
Keisari Haile Selassien hallintokaudella talous oli suhteellisen vapaata ja toisen maailmansodan jälkeen turismi, pankki- ja vakuutusala nousivat tärkeiksi tekijöiksi maan taloudessa. Tilanne kuitenkin muuttui vuonna 1974 kun marxilais-leniniläinen diktaattori Mengistu otti vallan ja ryhtyi kansallistamaan voimakkaasti taloutta. Niin maat kuin teollisuus siirtyivät valtion omistukseen. Vallan vaihduttua uudelleen 1991 Etiopian talouteen on tehty runsaasti suuria muutoksia, kuten markkinoiden vapauttaminen ja yksityisen pääoman roolin vahvistaminen maan taloudessa. Suurista liberalisointihankkeista huolimatta Etiopiassa yksityinen henkilö tai yritys ei voi omistaa maata, vaan sen omistaa valtio.
Etiopia elää maa- ja metsätaloudesta, sillä se muodostaa bruttokansantuotteesta 46 prosenttia, viennistä 60 prosenttia ja työllistää 85 prosenttia töissä käyvästä väestöstä. Tästä johtuu, että kuivuudet iskevät niin rajusti koko maan talouteen. Nälänhädästä kärsitään pahiten Etiopian itäosassa, Somalian vastaisella rajalla. Tärkein yksittäinen maataloustuote on kahvi, mutta halpojen hintojen vuoksi monet maanviljelijät ovat siirtyneet kasvattamaan mietona huumeena tunnettua khatia. Muita viljelykasveja ovat ohra, vehnä, tefheinä, maissi, durra, hirssi ja sokeriruoko. Karjatalouden osuus viennistä on huomattava, noin 20 prosenttia. Teollisuus työllistää vain 6,6 ja palvelut 13,2 prosenttia maan 27-miljoonaisesta (1999) työtä tekevästä väestönosasta (2008). Vaikka palvelut työllistääkin pienen osan väestöstä, on sen osuus bruttokansantuotteesta 41 prosenttia. Lapsityövoiman käyttö on laajalle levinnyt maassa, jonka lain mukaan yli 14-vuotias saa laillisesti tehdä töitä. Teollisuus on keskittynyt Addis Abeban ympäristöön ja tuottaa käyttömetallia, kemikaaleja ja kankaita. Teollisuudesta 90 prosenttia on valtion omistuksessa. Noin 39 prosenttia väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella.
Liikenne.
Etiopiassa on 61 lentopaikkaa, joista kolmella on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Rautatietä on 681 km, ja se muodostaa osan Addis Ababa-Djibouti -rataa. Malla ei ole omia satamia, vaan se on Djiboutin ja Somalian satamien varassa. Kaupunkien välisessä liikenteessä kulkee linja-autoja, jotka ovat hiukan mukavampia kuin Afrikassa tyypillisesti, sillä Etiopiassa käytävillä istuminen on kielletty.
Väestö.
Etiopiassa arvellaan elävän noin 85 miljoonaa ihmistä, mikä tekee siitä maailman 14. väkirikkaimman ja Afrikan toisiksi asutuimman valtion Nigerian jälkeen. Valtaosa väestöstä elää maaseudulla, vain 17 prosenttia asuu kaupungeissa. Väestön kasvunopeudeksi on arvioitu 3,19 prosenttia vuonna 2011 eli väestönkasvu Etiopiassa on maailman kahdeksanneksi nopeinta. Taustalla on korkea syntyvyys (42,99/1000) ja naisten korkea hedelmällisyysluku (6,02).
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 2,1 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 980 000 henkeä. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 310 000 henkeä, mutta sitä sai alle kolmannes heistä, noin 90 000 henkeä. Lääkitystilanne oli parantunut, vuonna 2005 lääkettä sai alle viisi prosenttia tarvitsijoista. Tärkeimpiä tartuntatauteja ovat ripuli, A- ja E-hepatiitti sekä lavantauti ja skistosomiaasi yhdessä moskiittojen levittämän malarian kanssa.
Etiopialaisen eliniänodote on 56 vuotta, kuolevaisuus on 11,04 kuollutta tuhatta ihmistä kohden ja imeväiskuolleisuus 77 jokaista tuhatta elävänä syntynyttä kohden. Vain 42 prosenttia väestöstä osaa lukea. Lukutaitoisuus on miehillä yleisempää kuin naisilla. Väestön yleistä tilaa mittaavan inhimillisen kehityksen indeksin arvo Etiopialle vuonna 2009 oli 0,414 eli maa oli 171. sijalla.
Etiopiassa elää yli sata kansallisuutta, joista suurimmat ovat oromot (n. 35%) ja amharat (n. 27 %). Nykyisin hallitsevassa asemassa olevan heimon tigren jäseniä on noin 6 prosenttia. Perinteisesti amharat ovat pitäneet valtaa käsissään, ja Mengistun syrjäyttämisen jälkeen he ovat valittaneet joutuneensa vainojen kohteiksi.
Etiopiassa puhutaan useita kotoperäisiä kieliä, joidenkin arvioiden mukaan niitä on jopa 85. Hallinnossa yleisimmin käytettävä kieli on amhara. Kieli vaihtelee osavaltioittain. Muita merkittäviä kieliä ovat suurin kieli oromo, tigre, somali, afar ja hadija sekä gurage. Suurin osa Etiopian kotoperäisistä kielistä kuuluu afroaasialaisiin ja nilosaharalaisiin kieliin. Lisäksi arabiaa ja englantia opetetaan kouluissa vieraina kielinä.
Maassa vallitsee täydellinen uskonnonvapaus. Vuoden 2007 väestönlaskun mukaan 33,9 % etiopialaisista on muslimeja. Kristittyjä on noin 62,7 % (43,5 % koko väestöstä kuuluu Etiopian ortodoksiseen kirkkoon, jonka katsotaan olevan orientaalinen kirkko; 18,5 % protestanttisiin kirkkoihin ja 0,7% roomalaiskatoliseen kirkkoon). Perinteisiä afrikkalaisia uskontoja harjoittaa 2,7 prosenttia; muihin uskontokuntiin kuuluvia tai uskonnottomia on 0,7 %. Näistä pieni osa on falašeja (etiopianjuutalaisia). Falašien lukumäärä on 1900-luvun aikana pudonnut jyrkästi sotien, vainojen ja maastamuuton seurauksena.
Arkielämä.
Etiopiassa elää runsaasti eri kansalaisuuksia, joilla jokaisella on omanlainen kulttuuri. Saman kansalaisuuden sisälläkään kulttuuri ei välttämättä ole sama, vaan se vaihtelee maantieteellisesti varsin paljon. Esimerkkeinä amharalaiset, joista valtaosa on ortodoksikristittyjä, mutta heistä joka viides on muslimeja, ja oromolaiset, joista noin puolet on kristittyjä ja puolet muslimeja. Etiopialaiselle elämälle on tyypillistä vieraanvaraisuuden ja ihmisten välisten suhteiden vaaliminen. Vanhempien ihmisten kunnioitus yhteisön sisällä on tyypillistä. Etiopialaiset painottavat kulttuurissa enemmän eetosta kuin artefaktien tuottamista.
Etiopiassa on käytössä oma ajanlasku, joka perustuu koptilaiseen kalenteriin, ja juliaanisen kalenterin tavoin siinä joka neljäs vuosi kalenteriin lisätään karkauspäivä. Etiopialaisessa kalenterissa vuosi on jaettu 13 kuukauteen, joista 12 ensimmäistä on 30 päivän mittaisia ja viimeinen kuukausi viiden tai kuuden päivän mittainen, riippuen onko kyseessä karkausvuosi. Etiopialainen kalenteri on gregoriaaniseen kalenteriin (käytössä laajimmin länsimaisessa kulttuuripiirissä) verrattuna seitsemän vuotta ja kahdeksan kuukautta jäljessä. Erikoisuuksina kalenterissa ovat päivän ja vuoden alkamiskohdat. Päivä alkaa kello kuudelta aamulla ja uutta vuotta juhlitaan gregoriaanisen ajanlaskun mukaan syyskuussa. Tärkeimmät kansalliset pyhäpäivät ovat pääsiäinen, joulu ja Todellisen Ristin uudelleen löytäminen. Sosialistisen Derg-juntan ja nykyisen EPRDF:n johtamassa Etiopiassa on noustettu islamin asemaa aiempaa korkeammalle. Tärkeimmät islamilaiset juhlapyhät ovat ʿĪd al-Fiṭr ja ʿĪd al-Aḍḥā. Tärkeimmät maalliset juhlapäivät ovat Derg-juntan kaatumisen kunniaksi vietettävä kansallispäivä (28. toukokuuta), Adwan voitonpäivä (2. maaliskuuta), Isänmaallisten voitonpäivä (6. huhtikuuta) ja vappu.
Etiopialaisen keittiön tyypillisimpiä ruokalajeja ovat maultaan tulisesta mietoon vaihtelevat kasvis- ja liharuoat. Etiopialaista ruokaa tarjoilevat ravintolat ovat saaneet suosiota vegetaristien ja vegaanien keskuudessa. Etiopiassa keskiviikkoisin ja perjantaisin pidättäydytään eläinperäisestä ruoasta, mutta muutoin liharuokaa syödään runsaasti. Lautasen ja aterimien virkaa perinteisessä etiopialaisessa keittiössä toimittaa "injera"-leipä. Injeran ohella suosituimpia ruokia ovat wat-lihapata, johon kuuluu yleensä naudan, kanan, lampaan tai vuohen lihaa. Sian lihan käyttöä pyritään välttämään niin muslimien kuin kristittyjen keskuudessa. Kahvi ja tee ovat yleisimmät juomat ja erilaisia oluita ja viinejä valmistetaan. Suosittuihin alkoholijuomiin kuuluu myös hunajasta valmistettu tej-sima.
Urheilu.
Etiopia on tunnettu kestävyysjuoksumaa. Ensimmäiset juoksusaavutukset toi 1960-luvulla aiemmin tuntematon Abebe Bikila, joka juoksi maailmanennätysajalla Rooman olympialaisissa kultaa paljain jaloin ja toisti olympiavoittonsa ylivoimaisesti Tokiossa neljä vuotta myöhemmin, vaikka häneltä oli muutamaa viikkoa aiemmin poistettu umpilisäke. Bikila oli ensimmäinen olympiakultaa voittanut tummaihoinen afrikkalainen. Seuraavissa Mexico Cityn olympialaisissa Bikila joutui keskeyttämään vilustumisen vuoksi, mutta maratonin voitti hänen maanmiehensä Mamo Wolde, joka toi hopeaa samoissa kisoissa 10 000 metrin juoksusta. Münchenin olympialaisissa vuonna 1972 Mamo Wolde voitti pronssia maratonilla ja Miruts Yifter juoksi samoin pronssia 10 000 metrin juoksussa, jonka Lasse Virén voitti kaatumisesta huolimattaan. Yifter voitti kuitenkin kultaa jo Moskovassa 1980 tällä ja 5 000 metrin matkalla. Menestystä toivat myös Mohamed Kedir (pronssia, 5 000 m) ja Eshetu Tura (pronssia, 3 000 m:n esteet). Ensimmäinen etiopialainen naisolympiamitalisti oli kultaa 10 000 metrin matkalla voittanut Derartu Tulu vuonna 1992.
Etiopialaisen juoksun nosti uudelle tasolle Haile Gebrselassie, joka voitti vuoden 1992 jälkeen kaksi olympiakultaa 10 000 metrin matkalla, kahdeksan maailmanmestaruutta ja teki 20 maailmanennätysaikaa eri matkoilla. 1900-luvulla etiopialaiset saivat 1–4 olympiamitalia niissä kisoissa, joihin maa osallistui. Vuosisadan vaihduttua maa on voittanut jokaisissa kesäolympialaisissa seitsemän tai kahdeksan mitalia, kaikki kestävyysjuoksumatkoilla. Helsingin maailmanmestaruuskisoissa 2005 etiopialaiset dominoivat 5 000 ja 10 000 metrin matkoilla. Jaossa olleista 12 mitalista Etiopia voitti yhdeksän, naiset juoksivat 10 000 metrin matkalla kolmoisvoittoon ja 5 000 metrin juoksussa neloisvoittoon. Kisoissa juoksi muun muassa kaikkien aikojen menestynein kestävyysjuoksija Kenenisa Bekele, joka rikkoi vuonna 2004 niin 5 000 metrin kuin 10 000 metrin maailmanennätykset. Hänellä on olympialaisista kolme kultaa ja yksi hopea.
Etiopiassa järjestetään vuosittain 10 kilometrin mittainen Etiopian suurjuoksu, joka on noin 20 000 vuosittaisella osallistujallaan Afrikan suurin massajuoksutapahtuma. Juoksun ohella suosittuja urheilulajeja ovat jalkapallo, salibandya muistuttava genna ja ratsain pelattava gugs.
Etiopian jalkapallomaajoukkue menestyi Afrikan mestaruuskisoissa niiden alkuvuosina: 1962 kultaa, 1957 hopeaa. Maailmanmestaruuskisojen lopputurnauksessa se ei ole pelannut. Maassa on yli tuhat jalkapalloseuraa ja niissä 56 345 rekisteröityä pelaajaa; rekisteröitymättömiä harrastajia arvioidaan olevan 3,4 miljoonaa.
Taiteet.
Etiopialla on vuosisatoja pitkä kulttuurillinen historia. Maalla onkin kaikista eniten Maailmanperintökohteita koko Afrikassa (kahdeksan, yhtä paljon kuin Etelä-Afrikalla). Näihin kohteisiin kuuluvat Aksumin muinainen kaupunki, entisen pääkaupungin Gondarin alueella sijaitseva Fasil Ghebbin sekä Harar Jugolin linnoitukset ja Tiyan runsas, esihistoriallista etiopialaista kulttuuria edustava arkeologinen alue. Mukaan luetteloon ovat päässeet myös Awashin ja Omojoen kaivuualueet, joista on löydetty nykyihmisen vanhimmat ja miljoonia vuosia vanhoja ihmistä edeltävien kädellisten fossiileja. Kaikkein kuuluisin lienee kuitenkin Zagwe-dynastian aikoihin Lalibelaan kallioon louhitut monoliittiset kalliokirkot. Lalibelalla oli tärkeä asema kristittyjen piirissä ja nykyäänkin se on pyhiinvaeltajien matkustuskohde.
Etiopian historiaa kirjoitettiin varhaisessa vaiheessa ge’ezin kielellä, joka luetaan nykyään sammuneeksi kieleksi, mutta jota käytetään edelleen Etiopian ortodoksisen kirkon liturgisissa toimituksissa esimerkiksi qene-runouden muodossa. Ge’ez oli maailman ensimmäinen seemiläinen kieli, jossa käytettiin vokaaleja. Ge’ezin kielellä on säilynyt muutamia apokryfisiä tekstejä, kuten ensimmäinen Henokin kirja, jotka ovat tärkeitä lähteitä varhaiskristinuskon ymmärtämisen kannalta. Ensimmäiset ge’ezinkieliset tekstit ovat Raamatun tekstejä. Noin 1500-luvulta lähtien puheessa jo vallitsevana olevaa amharan kieltä alettiin käyttää myös kirjallisesti. Italian miehitysvallan päätyttyä etiopialaiskirjailijat innostuivat kirjoittamaan moraalisista ja isänmaallisista aiheista. Tärkeimpiä kirjailijoita olivat romaani- ja näytelmäkirjailija Makonnen Endalkachew sekä Kebede Mikael ja Tekle Tsodeq Makuria.
Moraali ja isämaallisuus näkyivät myös ajan musiikissa ja kuvataiteissakin. Aiempina vuosisatoina kuvataiteet olivat keskittyneet lähinnä kristillisiin teemoihin. Ennen Derg-hallinnon alkua kuvataiteissa näkyi kaksi muutakin liikettä. Nämä olivat (1) henkisyyden kuvaaminen eurooppalaisen avantgarden hengessä (abstraktionismi, ekpressionismi, surrealismi) sekä (2) impressionismi, ekspressionismi ja realismin keinoin kuvata etiopialaista yhteiskuntaa tunteikkaasti ja kantaaottavasti. Sosialistisen Derg-hallinnon aikaan syntyi tyyli muuttui sosialistiseksi realismiksi.
Perinteiset uskonnolliset tanssit ja musiikki ovat edelleen voimissaan, kuten rytmikäs kabaro-rummulla ja masinqo-jousella säestetty eskesta-tanssi. Ulkomaalainen populaarimusiikki on myös saanut suosiota, joskin varsin valikoidusti. Suosituimpia musiikkimuotoja ovat afropop, soul, reggae ja hip hop. Kuunnelluimpiiin pop-laulajiin kuuluu Teddy Afro, jonka musiikkia on soitettu myös opposition mielenosoituksissa.
Muuta.
Toukokuussa 2012 hiljaisesti hyväksytyn lain mukaan Skypen käyttäminen puheluihin ohi maan virallisen puhelinlaitoksen voi tuoda soittajalle jopa 15 vuoden vankeustuomion.


Logoterapia.
Logoterapia on wieniläisen neurologin ja psykiatrin Viktor E. Franklin (1905-1997) kehittämää henkistä, tarkoituskeskeistä psykologiaa ja filosofiaa. Etuliite logo tulee kreikan kielen sanasta logos, joka viittaa sekä henkeen (henkiseen) että tarkoitukseen.
Logoterapia luetaan kuuluvaksi humanistisen psykologian piiriin ja sitä pidetään kolmantena wieniläisenä psykoterapian koulukuntana. Siinä missä Sigmund Freud näki ihmisten ongelmaksi seksuaalisen turhautumisen (psykoanalyysi), Alfred Adler alemmuudentunteen (individuaalipsykologia), näki Frankl ihmisten suurimmaksi ongelmaksi elämän mielettömäksi kokemisen eli eksistentiaalisen ahdistuksen. Logoterapian mukaan syynä ihmisen olemassaolon tyhjyyteen on se, että ihminen ei tiedä, mitä hän haluaa. Vaistot eivät enää sano, mitä ihmisen on pakko tehdä, eivätkä traditiot enää sano, mitä hänen kuuluu tehdä. Tämä johtaa siihen, että ihminen haluaa sitä, mitä muutkin tai sitä mitä muut häneltä haluavat.
Terapia-nimityksestä huolimatta ei ole varsinaista rajattua "logoterapiatekniikkaa" (vrt. psykoanalyysi tai kognitiivi-behavioraalinen terapia), vaan logoterapeutti käyttää parhaaksi katsomiaan tekniikoita.
Logoterapia ei ole vain psykoterapiaa, vaan filosofisena ajattelumallina logoterapiaa voidaan soveltaa kaikilla elämänalueilla kuten työelämässä, perhe-elämässä, kasvatuksessa ja opetuksessa sekä elämäntaidollisissa kysymyksissä. Se tukee ihmisenä olemista ja siihen liittyvien ongelmien tarkoituskeskeistä ratkaisemista tässä ajassa. Logoterapia ei yritä selvittää, mikä ihmisen elämässä on mennyt pieleen, vaan painottuu siihen, mitä hyvää ja ehjää vielä on jäljellä, minkä varaan voi rakentaa tulevaisuutta.
Logoterapian ihmiskuva on kolmiulotteinen. Fyysisen ja psyykkissosiaalisen ulottuvuuden lisäksi ihmisellä on henkinen ulottuvuus, jonka ominaisuuksia ovat muun muassa vapaus ja vastuu, aito omatunto ja tahto tarkoitukseen.
Logoterapian keskeinen ajatus on, että ihmisen tulee ja hän voi itse löytää elämänsä tarkoituksen. Elämän tarkoitus voi täyttyä kolmella tavalla: toimimalla eli antamalla itse jotakin maailmaan; kokemalla eli saamalla elämyksiä esimerkiksi taiteesta, luonnosta tai rakkaudellisesta ihmissuhteesta. Kolmas mahdollisuus toteuttaa elämänsä tarkoitus on valita arvokas suhtautuminen tilanteeseen, jota ei voi muuttaa. Tärkeää on tehdyt valinnat ja se, mitä itse lähettää eteenpäin. Aina ei pysty vaikuttamaan siihen, mitä tapahtuu, mutta omaan asenteeseensa pystyy vaikuttamaan. Logoterapian mukaan meitä ei niinkään muuta se, mitä meille tapahtuu, vain se, miten asennoidumme asioihin.


Alastair Reynolds.
Alastair Reynolds (s. 13. maaliskuuta 1966 Barry, Etelä-Wales) on walesilainen tieteiskirjailija. Hän on erikoistunut kovaan tieteiskirjallisuuteen ja avaruusoopperaan.
Reynolds oli kunniavieraana vuoden 2009 Finnconissa Helsingissä.


Java ME.
Java Platform, Micro Edition eli Java ME (edelliseltä nimeltään J2ME) on Sun Microsystemsin kehittämän Java-teknologian kevyehkö sovellusympäristö, joka on tarkoitettu sulautettujen ja ominaisuuksiltaan rajoitettujen laitteiden ohjelmointiin. Java SE-alustaan verrattuna yksi ohjelmoijan näkökulmasta merkittävimmistä eroista on Java ME:n rajoittuneemmat luokkakirjastot. Java ME on muutenkin supistettu pitäen mielessä resurssien rajoittuneisuus, joten esimerkiksi matkapuhelimien pelejä ohjelmoitaessa otetaan huomioon näytön ja näppäimistön rajoitukset.
Konfiguraatiot.
Java ME on jaettu laitteiden suhteen kahteen konfiguraatioon. CDC (Connected Device Configuration) on tarkoitettu verkkoon kytketyille laitteille, kuten jääkaapeille, televisioille, kommunikaattoreille. CLDC (Connected, Limited Device Configuration) on tarkoitettu vielä rajoittuneemmille laitteille, kuten matkapuhelimille, kämmenmikroille jne.
Eräs huomionarvoinen seikka on, että CLDC 1.0 ei vaadi laitteistolta tukea liukuluvuille. CLDC 1.1 tuo kuitenkin ne ohjelmoijan käyttöön.
Profiilit.
Java ME tukee niin kutsuttuja profiileja, joilla mahdollistetaan ohjelmointi tietynlaisille laitteille niin, että ne toimivat kaikissa kyseisen profiilin alaisissa laitteissa. Tällaisia profiileja ovat esimerkiksi MIDP (Mobile Information Device Profile), jota käytettäessä sovellukset ovat teoriassa ajettavissa kaikissa sitä tukevissa matkapuhelimissa.
Virtuaalikone.
Java ME -sovellukset (kuten Java SE) vaativat toimiakseen virtuaalikoneen. KVM (Kilo Virtual Machine) on Sunin virtuaalikone CLDC:n ja MIDP:n alle. KVM on kooltaan erittäin pieni, alle 100 kilotavun kokoinen virtuaalikone, ja siksi omiaan juuri Java ME:n kanssa käytettäväksi. Nimenomaan pienen kokonsa vuoksi Sun antoi virtuaalikoneelleen "etuliitteen" Kilo.
Turvallisuus.
Turvallisuus on Java ME:ssäkin tärkeä asia. Vaikka Java SE sisältää hyvät turvaominaisuudet, ovat ne aivan liian raskaat Java ME:ssä käytettäviksi. Turvallisuusominaisuuksien pääpiirteisiin kuuluu niin sanottu "hiekkalaatikko", jossa ohjelmia ajetaan. Näin estetään ohjelmien pääsy tämän rajauksen ulkopuolisiin ominaisuuksiin, kuten esimerkiksi matkapuhelimissa GSM-koodekkiin. Tämän lisäksi kaikista suoritettavista luokista tarkistetaan, että ne ovat oikeaoppisesti toteutettuja. Sovellukset eivät voi myöskään viitata oman muistialueensa ulkopuolelle.


Mustanaamio.
Australialainen Mustanaamio -lehti vuodelta 1938.
Mustanaamio () on Lee Falkin luoma sarjakuvahahmo. Ensimmäinen päivittäinen sanomalehtisarjakuva alkoi ilmestyä 17. helmikuuta 1936. Sen ohella alkoi ilmestyä värillinen sunnuntaisarja toukokuussa 1939. Sarjakuva ilmestyy yhä strippeinä sanomalehdissä sekä omana sarjakuvalehtenään eri puolilla maailmaa (suluissa kustantaja): Ruotsi ja Norja (Egmont), Australia (Frew), Yhdysvallat (Moonstone), Intia (Egmont Imagination) ja Espanja (Euroclub Magerit).
Mustanaamio on myös esiintynyt elokuvateattereissa, viimeksi vuonna 1996 elokuvassa "Mustanaamio", joka on tähän mennessä ainut hahmon filmatisointi. Jatko-osa on kehitteillä, ja se ilmestyy vuonna 2012.
Sarjakuvan tekijöistä.
Mustanaamion luoja ja ensimmäinen käsikirjoittaja oli Lee Falk. Piirtäjänä toimi aluksi Ray Moore, jonka tyyli muistutti pulp-lehtien kuvitusta. Hänen jälkeensä sarjan piirtämistä jatkoi naivistisempaan tapaan Wilson McCoy. 1960-luvulla sarjakuvaa alkoi piirtää realistisemmalla otteella Seymour ”"Sy"” Barry, jolloin sarjan voidaan sanoa eläneen kultakauttaan. Muita piirtäjiä ovat olleet Bill Lignante, George Olesen, Keith Williams ja Fred Fredericks. Nykyään päivittäistä sarjaa piirtää Paul Ryan ja sunnuntaisarjaa Graham Nolan.
Mustanaamio on ollut erityisen suosittu Skandinaviassa. Ruotsalaiseen Mustanaamio-sarjakuvalehteen ("Fantomen", kustantaja Egmont) Mustanaamiota ovat piirtäneet muun muassa Kari Leppänen ja Hans Lindahl. Ruotsalaisesta aineistosta suomeksi toimitetun sarjakuvalehden nimi on "Mustanaamio".
"Suomen Sosiaalidemokraatti" -lehdessä ilmestyneissä sarjakuvastripeissä käytettiin hahmosta nimeä Urja ja "Keskisuomalainen"-lehden vastaavissa nimeä Fantom.
Sarjakuvahahmosta.
Lee Falk sai innoituksen Mustanaamioon vanhoista myyteistä ja legendoista, jotka olivat aina kiehtoneet häntä: El Cid, kuningas Arthur, pohjoismaiset saagat ja kreikkalainen mytologia kuten myös populaarikirjallisuuden hahmot Tarzan ja Mowgli (Viidakkokirjasta). Falk aikoi aluksi kutsua hahmoaan nimellä "The Gray Ghost", mutta päätti lopulta antaa nimeksi "The Phantom". Kireään trikooasuun Falk otti mallia Robin Hoodilta.
Mustanaamion oikea nimi on Christopher ”Kit” Walker. Häntä kutsutaan sarjassa myös nimillä ”Mies joka ei kuole koskaan”, ”Vaeltava aave” ja ”Kostaja”. Hän pukeutuu kokotrikoisiin aina huppua myöten. Puvun väri vaihtelee sarjakuvan julkaisumaissa: Yhdysvalloissa se on violetin-purppuran värinen, Skandinaviassa sininen, Italiassa, Turkissa ja Brasiliassa punainen ja Uudessa-Seelannissa ruskea. Lee Falk itse halusi asun olevan harmaa, mutta kun Mustanaamio alkoi ilmestyä värillisessä sunnuntaisarjassa 1939, värittäjä sattui valitsemaan asun väriksi violetin.
Silmiä peittää musta naamio, jonka silmärei’issä on valkoinen peite. Lee Falk on kertonut, että kreikkalaiset patsaat antoivat hänelle idean siitä, ettei Mustanaamion naamion silmärei’istä näy pupilleja. Sanomalehtien painotekniikan oli myös sarjan alkuaikoina vaikea toistaa piirrosten yksityiskohtia. Sittemmin naamion salaperäisestä valkoisesta peitteestä on tullut osa Mustanaamion ja monen muun supersankarin olemusta.
Jalassa hänellä on ratsastajasaappaat ja vinoviivoitetut uimahousuja muistuttavat housut. Lantiolla roikkuu asevyö, josta löytyy kaksi.45 kaliiperin Colt M1911-mallia muistuttavaa pistoolia. Historiallisissa sarjoissa aseistus luonnollisesti vaihtelee ajan mukaisesti. Hän on erityisesti merirosvojen vihollinen. Merkillepantavaa hahmossa on yliluonnollisten voimien puute. Kuitenkin: "Joka näkee Mustanaamion kasvot ilman naamiota, häntä kohtaa kaamea kuolema" -ennustus toteutuu tarinoissa aina ellei näkijä ole perheenjäsen tai ystävä.
Mustanaamio on olympiatason voimistelija ja voimailija sekä niin aseellisen kuin aseettomankin taistelun ylivertainen mestari.
Mustanaamion oikeassa kädessä on pääkallokuvioinen paha merkki -sormus. Vasemmassa kädessä lähempänä sydäntä puolestaan on hyvä merkki -sormus. Hyvä merkki koostuu ristimäisesti asemoiduista P-kirjaimista. Toinen tulkinta merkistä on neljä ristiin asetettua miekkaa. Jos Mustanaamio iskee konnaa leukaluuhun oikealla kädellä, jää tämän poskeen pysyvästi tatuoitu paha merkki. Hyvällä merkillä puolestaan ilmoitetaan kantajan olevan Mustanaamion erityisessä suojeluksessa. Sormuksesta annettu hyvä merkki painetaan tavallisesti vastaanottajan vasempaan sisäranteeseen. Hyvä merkki voidaan antaa myös kaulakoruna.
Nykyisellä Mustanaamiolla on kaksi lasta, "Kit" ja "Heloise" ja vaimo "Diana Palmer-Walker". Lisäksi hänellä on vuoristosusi "Devil", "Hero"-niminen hevonen, "Joomba"-norsu ja "Kateena"-leijona. Mustanaamion ottopoikana on "Rex King", josta sarjassa tulee Baronkhanin kuningas. Päähenkilön ystäviä ovat kääpiöheimon päällikkö "Guran", Bengalin presidenttinä pitkään toiminut Lamanda Luaga ja eräät muut harvemmin esiintyneet hahmot.
Hän asuu perheensä kanssa rakennuttamassaan "puunlatvatalossa" ja osin myös vanhassa "pääkalloluolassa" Bengalin viidakossa, jossa toimivan Viidakkopartion salainen ylipäällikkö hän on. Muita asuinpaikkoja ja piilopaikkoja ovat "Walkerin kieleke" USA:n ja Meksikon rajalla, "Vaculin rauniolinna" Euroopassa kuvitteellisessa valtiossa Karpatiassa, Pariisin Notre Damen kirkon tornissa oleva "salakammio" sekä "Jade-maja" Keela-Ween kultahiekkarannalla ja "Edenin saari" Bengalin merenrannalla.
"Pääkalloluola" on Mustanaamioiden ensimmäinen asumus. Se on pääkalloa ulkoapäin muistuttava luola, joka sijaitsee laaksossa viidakon sisimmässä osassa. Kääpiöheimolaisten asuttamaan laaksoon pääsee vesiputouksen tai erään ahtaan luolan läpi. Luolan suuaukosta pääsee valtaistuinsaliin, jossa Mustanaamio vastaanottaa vieraansa. Salista avautuu käytävät muihin huoneisiin kuten radiohuoneeseen, jossa on nykyaikaiset välineet yhteydenpitoon ja muiden tukikohtien vahtimiseen. Muita huoneita ovat "pienempi aarrekammio", jossa ovat lahjoituksina saadut kulta- ja jalokiviaarteet ja muut pienemmät kalleudet. Sen kautta mennään "suurempaan aarrekammioon", josta löytyy sellaisia tavaroita kuin Excalibur-miekka, Aleksanterin timanttimalja, Kleopatran surmannut käärme, Rolandin torvi ja Caesarin laakeriseppele. Pääkalloluolassa on myös hautaholvi, jonne kaikki Mustanaamion esi-isät on haudattu. Hautaholvin vieressä on myös toinen hautaholvi, jonne on haudattu Mustanaamioiden ystäviä, esimerkiksi 13. Mustanaamion vaimon veli Jean Lafitte, Karibianmeren merirosvopäällikkö. Yhdessä huoneessa on edellisten Mustanaamioiden käyttämät puvut ja eräässä huoneessa on esi-isien päiväkirjat.
"Puunlatvatalon" Mustanaamiolle rakensi köysikansa, joka on eräs puissa asuva viidakkoheimo. Talo on rakennettu puiden oksille ja sinne pääsee erityisen hissin avulla. Talo on nykyaikaisilla pesu- ja keittiötiloilla varustettu asumus.
"Edenin saarella" elää peto- ja saaliseläimiä sulassa sovussa. Siellä asuvat myös Mustanaamion löytämät Stegy-stegosaurus, "Kalju"-gorilla, apinaihmisten perhe "Hzz" ja "Hrz" ja delfiinit "Salomon" ja "Nefertiti". Saaren ja mantereen välissä on piraijoja kuhiseva salmi. Saaren toisella puolen on koralliriutan merestä erottama uimaranta, jonne Mori-heimon kalastajat tuovat kaloja saaren kissaeläimille ruoaksi.
Mustanaamioiden lyhyt historia.
Nykyisissä seikkailuissa kuvattu Mustanaamio on järjestyksessä jo 21. sukunsa edustaja.
Mustanaamioiden ura alkoi vuonna 1536, kun Bengalin lahdella Singh-merirosvot hyökkäsivät ensimmäisen Mustanaamion isän laivan kimppuun ja tappoivat hänet. Vain ensimmäinen Mustanaamio selviytyi hyökkäyksestä hengissä ja ajautui rannikolle. Sieltä kääpiöheimolaiset (bandarit) eli pygmit löysivät hänet. Vähän myöhemmin löytyi isän murhaaja, jonka pääkallo kädessään ensimmäinen Mustanaamio vannoi pääkallovalansa: "Vannon taistelevani julmuutta ja merirosvoutta vastaan. Poikani ja heidän poikansa jatkavat työtäni". Näin he ovat jatkaneet jo 21 sukupolven ajan. Muut luulevat, että kyseessä on sama mies ja niin on syntynyt nimitys: "mies, joka ei kuole koskaan".
Ensimmäinen Mustanaamio käytti nimenään "Kostajaa". Hän sai keisari Neron käyttämän pääkallosormuksen Paracelsukselta. Toinen Mustanaamio kävi Pyhällä maalla, jossa häntä alettiin nimittää "Vaeltavaksi aaveeksi" hänen esiinnyttyään kuolleena serkkunaan. Kuudes Mustanaamio perusti Punaparran johtamista merirosvoista Viidakkopartion, jonka merkiksi erään onnistuneen taistelun jälkeen kiitollinen ruhtinas luovutti hyvän merkin. Mustanaamiot ovat olleet aina miehiä ja nimeltään Cristopher eli Kit, mutta 17. Mustanaamion sisar Julie toimi ajoittain Mustanaamiona. Hän oli lääkäri, joka toimi viidakon kansan hyväksi.
Entisten Mustanaamioiden vaimojen joukossa on kuninkaallisia tai kuuluisuuksien sukulaisia: ensimmäisen Mustanaamion vaimo oli Kristoffer Kolumbuksen veljentytär. Kuudes Mustanaamio meni naimisiin Navarran kuningattaren Natalen kanssa ja kahdeksannen Mustanaamion vaimo oli Ruotsin Holsteinin herttuan tytär. Myös 16. Mustanaamion vaimo oli pohjoismaalainen. Kolme Mustanaamiota on mennyt naimisiin merirosvon kanssa.
Useissa sivuhahmoissa on käytetty malleina oikeita ihmisiä. Ensimmäisen Mustanaamion vaimo on piirretty mallinaan Marilyn Monroe (lehti nro 2 vuonna 1998).
Sarjakuvan maailma.
Hahmon kuvitteellinen kotimaa, "Bengali", sijaitsee eri tarinoiden perusteella joko Afrikassa tai Intiassa. Naapurimaana on rotusortoa harjoittava "Rodia" ja ystävällismielinen "Ivory Lana". Euroopassa puolestaan on kuvitteellinen "Karpatia". Oikeitakin maita esiintyy. Esimerkiksi Diana on kotoisin Yhdysvalloista, ensimmäinen Mustanaamio Englannista ja useimmat ulkomaan seikkailut tapahtuvat oikeissa maissa. Suomessa Mustanaamio ei tiettävästi ole käynyt, mutta Ruotsissa hän yritti estää Kustaa III:n murhan.
Bengali on Isosta-Britanniasta itsenäistynyt entinen siirtomaa, jonka ensimmäiseksi presidentiksi valittiin lääkäri, Llongo-heimon "Lamanda Luaga". Maa kärsi itsenäistyessään lyhyen sisällissodan, jonka Mustanaamio pysäytti pidättämällä kapinakenraali "Bababun". Maan rannikolla on moderneja kaupunkeja kuten pääkaupunki "Mawitaan" (ent."Morristown"). Heti niiden laidalta alkaa kuitenkin viidakko, jossa asuu monia alkukantaisesti eläviä heimoja: rikas Wambesi, onnekas Llongo, kalastajaheimo Mori, puunveistäjien Oogaan ja kääpiöheimo. 1990-luvun pohjoismaisissa lehdissä Luaga menettää vilpillisissä vaaleissa presidenttyiden rikolliselle "Lubangalle", mutta myöhemmin valitaan virkaan uudelleen. Hän joutuu kuitenkin eroamaan virkavirheen vuoksi ja toimii sen jälkeen lähiölääkärinä. Nykyään presidenttinä toimii Sandal Singh.
Viidakon ja myös kaupunkien järjestystä valvoo kuudennen Mustanaamion 1664 perustama "Viidakkopartio", jonka tunnus on hyvä merkki ja motto "Stamus contra malum" ("Vastustamme pahuutta"). Sen nykyinen johtaja on eversti "Jonathan Worubu", joka seuraa tehtävässään pitkäaikaista eversti Weeksiä. Mustanaamio on järjestön salainen ylipäällikkö.
Pitkään tilanne oli sellainen ettei kukaan ollut nähnyt tätä päällikköä. Kaksi viidakkopartiolaista tosin epäili nähneensä hänet Wamba-putousten majatalossa kun paikalla paljastui majatalon pitäjäkolmikon tekemä häikäilemätön menestyneiden kullanetsijöiden sarjamurha: he näkivät vain harteikkaan miehen, jolla oli pitkä leveäliepeinen päällystakki, mustat lasit ja leveälierinen hattu ja jonka puhetapa oli kiistattoman arvovaltainen ja vastaansanomaton.
Vasta 1990-luvun lopussa Mustanaamio itse johti erästä Viidakkopartion operaatiota. Silloin hän oli pukeutuneena asepukuun, suurilippaiseen virkalakkiin ja mustiin laseihin - ja jäi yhtä salaperäiseksi kuin siihenkin asti.
Mustanaamion maailmassa esiintyy myös yliluonnollisia asioita, kuten erilaisia pimeyden olentoja, ja taikuutta, joiden parissa Mustanaamio on kokenut monia seikkailuja. Myös avaruusolentoja on esiintynyt joissain tarinoissa.
Mustanaamio Suomessa.
Mustanaamio-tarinoiden huumori ja toimintapainotteinen suoraviivaisuus ovat vedonneet suomalaisiin ja sarjakuva on ollut Suomessa hyvin suosittu sekä sanomalehtistrippinä että omana Mustanaamio-lehtenään. Sarjakuva alkoi ilmestyä ensimmäisen kerran sanomalehti Karjalaisessa 1. lokakuuta 1940.
Mustanaamio-tarinoita on julkaistu myös useina albumeina. Näistä voidaan mainita muun muassa 1975 ilmestynyt "Super-Mustis", jossa oli A4-koossa kaikkien aikojen ensimmäinen Mustanaamio-sarja (vuodelta 1936), useita muita sekä piirtäjäesittelyjä.
Mustanaamiota on Suomessa julkaistu myös nimillä "Naamio" ja "Urja" (Suomen Sosialidemokraatin luoma nimi). Ilkka Oy on julkaissut viisi albumia "Fantom"-nimellä vuosina 1957 (32 s.), 1959 (24 s.), 1961 (20 s.), 1963 (24 s.) ja 1997 (72 s.). Myös sanomalehdissä Kaleva ja Satakunnan Kansa, joissa Mustanaamiota on julkaistu hyvin pitkään, hahmo tunnetaan nimellä Fantom.
1980-luvun sarjakuvan kulta-ajoista Mustanaamion suosio on sittemmin hiipunut. Joka toinen viikko ilmestyneen lehden levikki oli julkaisun viimeisinä vuosina 2000-vuosikymmenellä noin 3 000 kappaletta. Vertailun vuoksi Aku Ankan levikki on 295 000, Ryhmä X:n 8 000 ja Korkeajännityksen 11 000. Mustanaamio-lehden julkaiseminen lopetettiin Suomessa 23. marraskuuta 2010. Viimeiseksi numeroksi jäi 25–26/2010. 18. toukokuuta 2011 Egmont Kustannus kuitenkin ilmoitti verkkosivuillaan, että Mustanaamio palaa myyntiin erikoisjulkaisuina, koska fanit olivat vaatineet sitä.


Mobiilimaksaminen.
Mobiilimaksaminen on matkapuhelimella suoritettavaa maksamista. Mobiilimaksamista sääntelee Suomessa luottolaitoslaki.
Henkilökohtainen luotettu laite.
Matkapuhelin soveltuu maksamiseen varsin luontevasti, sillä se on laite, joka on lähes aina käsillä ja mukana. Maksamisjärjestelmien kehittäjät käyttävätkin mieluummin matkapuhelin-käsitteen tilalla ”henkilökohtaisen luotetun laitteen” (PTD, Personal Trusted Device)-käsitettä. Tämä osaltaan lisää kuvaa kännykän henkilökohtaisuudesta.
Maksuvälineenä kännykän merkittävimmät edut ovat sen valmis näppäimistö sekä sisäänrakennettu kortinlukija. Näiden avulla voidaan sovellusten tarvitsemat PIN-koodit syöttää ja turvallisuuselementtinä toimivat kortit (kuten WIM-kortti) liittää puhelimeen. Tällöin matkapuhelimesta pysytään luomaan maksamisen vaatima tietoturvallinen päätelaite.
Kehitys.
Suomi on mobiilimaksamisen pioneereja. Sonera esitteli vuonna 1997 ostosautomaatin, josta oli mahdollista ostaa tuotteita puhelinsoitolla. Vähän myöhemmin siirryttiin käyttämään tekstiviestejä, jotka ovat osoittautuneet varsin hyväksi käyttöliittymäksi sisältöpalveluiden maksamiseen. Sekä puhelinsoitolla että tekstiviestillä tehtävät maksut on helppo lisätä suoraan operaattorin matkapuhelinlaskuun. Tämäntyyppinen maksaminen on käytössä esimerkiksi kertamatkalippujen tilaamisessa.
Viimeisimpinä ratkaisuina ovat pankkien mobiiliraha ja digiraha. Verkkopankista siirretään rahaa sähköiseen mobiilirahakukkaroon. Kukkarossa olevat rahat vastaavat käteistä rahaa. Maksu suoritetaan lähettämällä tekstiviestinä halutun tavaran tai palvelun avainsanan myyjän antamaan palvelunumeroon. Maksu lähtee heti kukkarosta ja myyjä voi tarkistaa saamansa maksun välittömästi.
Edellä mainitut mobiilinmaksamisen ratkaisut ovat edelleen käytössä ja ne perustuvat etämaksamisen menetelmiin.
Maksamisratkaisut.
Maksamisratkaisut voidaan karkeasti ottaen jakaa maksujen suuruuden ja maksamisetäisyyden perusteella. Maksaminen voidaan jakaa maksujen koon perusteella suuriin ja pieniin maksuihin. Suuren maksun rajana pidetään noin kymmentä euroa. Maksamisetäisyys puolestaan voidaan jakaa lähimaksamiseen ja etämaksamiseen.
Maksunsuuruus.
Suuria mobiilimaksuja varten nykyisen fyysiset maksut kuten pankki- ja luottokorttimaksut on tarkoitus siirtää suoraan mobiiliympäristöön. Pienissä maksuissa mobiiliratkaisujen on ajateltu korvaavan lähinnä käteistä rahaa. Tällöin turvallisuusvaatimuksetkaan eivät ole ihan yhtä korkeat kuin suurilla maksuilla.
Kolmen toimialueen malli.
Ensimmäinen sopimussuhde on nimeltään liikkeellelaskijan toimialue ja se on solmittu kortin liikkeellelaskijan ja -haltijan välille. Tässä toimialueessa korostuvat kortin haltijan tunnistaminen, maksun hyväksyntä ja asiakkaan pankkitilin veloittaminen.
Toinen, yhtä kiinteä sopimussuhde määritellään kauppiaan ja hänen pankkinsa välillä. Tätä kutsutaan maksunsaajan toimialueeksi. Maksun saajan pankki vastaa kauppiaan maksuliikenteestä ja siitä, että kauppias toimii järjestelmässä määriteltyjen ohjeiden mukaisesti.
Kolmas sopimussuhde on yhteyskäytön toimialue. Tämä mahdollistaa transaktiot eri pankkien välillä. Tämä alue määrittelee yhteiset maksuprotokollat ja -palvelut, joiden tehtävänä on mahdollistaa toimet kahden edellä esitellyn toimialueen välillä.


Nürnbergin oikeudenkäynnit.
Nürnbergin oikeudenkäynnit on nimitys kolmentoista oikeudenkäynnin sarjalle, jossa toisen maailmansodan voittajavaltojen Lontoossa tekemän sopimuksen pohjalta perustettu tuomioistuin tuomitsi kukistuneen natsi-Saksan johtajistoa toisen maailmansodan ja holokaustin takia.
Ensimmäinen oikeudenkäynti, jossa syytettiin Saksan korkeinta johtoa, järjestettiin 20. marraskuuta 1945 – 1. lokakuuta 1946. Oikeudenkäyntiä seurasi kaksitoista muuta oikeudenkäyntiä, joista ensimmäistä kutsutaan lääkärioikeudenkäynniksi (1947). Oikeudenkäynneissä annettiin yhteensä 177 tuomiota, joista 25 kuolemantuomiota, 20 elinkautista vankeusrangaistusta, 97 lyhyempää vankeusrangaistusta ja 35 vapauttavaa tuomiota.
Tunnustetun valtion vastuiden henkilökohtaistaminen.
Kansallissosialistisen puolueen johto, Gestapo, SS ja SD julistettiin rikollisiksi, joten niiden jäseniä voitiin rangaista. Toisin sanoen tunnustetun Saksan valtakunnan ja Suur-Saksan valtakunnan lain mukaan mahdollisesti lailliset teot määriteltiin jälkikäteen taannehtivaa oikeutta käyttäen rikolliseksi toteamalla Saksaa johtaneet organisaatiot rikollisjärjestöiksi jälkikäteen. Näin rikosoikeudellista vastuuta kyettiin vierittämään myös valtion lakien mukaan toimineille yksilöille. Vastaavanlainen tapaus liittyi Saksan liittotasavallassa Saksan demokraattisen tasavallan lain mukaan tehtyihin tekoihin. Vastaavanlaisia oikeudenkäyntejä käytiin Irakin sodan jälkeen, minkä tuloksena muun muassa Irakin tunnustetun ja suvereenin valtion valtionpäämies Saddam Hussein hirtettiin.
Tämä julistus perustui aiemmista oikeuskäsityksistä poikkeaviin periaatteisiin, joiden mukaan myös ihmisyksilöllä voi olla velvoituksia, jotka johtuvat kansainvälisestä oikeudesta, ja joiden rikkomisesta seuraa rangaistus. Oikeudenkäyntien aikana luotiin määritelmä ”rikos ihmisyyttä (ihmiskuntaa) vastaan”, joka oli keskeinen syyte useimpien tuomioiden takana. Oikeudenkäynnit olivat siis ainakin osittain taannehtivia.
Kansainvälisen oikeuden mukaisena taustaperiaatteena oli Kellogg–Briand-sopimus, joka kielsi sodankäynnin politiikan välineenä ensimmäistä kertaa. Koska valtiosopimuksessa ei kuitenkaan ollut valtioiden sotapolitiikkaa toimeenpanevien henkilöiden tuomiksemiseksi säännöksiä tai menettelytapaa, oli välttämätöntä määritellä kansallissosialistisen Saksan johto järjestäytyneeksi rikollisuudeksi, joka teki salaliiton rauhaa vastaan.
Lääkärioikeudenkäynnin tuomiolauselmaan kirjattu ihmisillä tehtäviä lääketieteellisiä kokeita koskeva Nürnbergin säännöstö on yksi nykyaikaisen lääketieteen etiikan kulmakivistä. Syyte nostettiin 25. lokakuuta 1946; oikeudenkäynti alkoi 9. joulukuuta 1946 ja päättyi 20. elokuuta 1947.
Oikeudenkäyntien tuomaristoon kuului ainoastaan voittajavaltojen edustajia. Nürnbergin oikeudenkäynnit olivat ensimmäinen kansainvälinen sotarikostuomioistuin.
Ensimmäisen Nürnbergin oikeudenkäynnin syytetyt.
Syytetyt kuuntelevat syyttäjän puhetta 22.11.1945
Natsi-Saksan korkein johto, muun muassa valtakunnankansleri Adolf Hitler, propagandaministeri Joseph Goebbels ja Reichsführer-SS Heinrich Himmler tekivät itsemurhan Saksan häviön ollessa selvä, joten he eivät olleet syytettyinä oikeudenkäynnissä.
Hermann Göring (vas.) ja Rudolf Hess oikeudessa.
Ensimmäisen oikeudenkäynnin tuomioiden täytäntöönpano.
Oikeudenkäynnissä kuolemaan tuomitun ja sen jälkeen hirtetyn Alfred Jodlin kuolemantuomio kumottiin vuonna 1953.
Vankeusrangaistukseen tuomitut sijoitettiin Länsi-Berliinissä sijainneseen Spandaun vankilaan. Vankila oli liittoutuneiden hallinnassa vuoteen 1987 saakka. Se purettiin sen jälkeen kun viimeinen elinkautisvanki, Rudolf Hess, oli kuollut.


Winston Churchill.
Sir Winston Leonard Spencer Churchill (30. marraskuuta 1874 – 24. tammikuuta 1965) oli brittiläinen poliitikko ja Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri vuosina 1940–1945 ja 1951–1956. Churchill tunnetaan parhaiten roolistaan pääministerinä toisessa maailmansodassa, mutta hän oli myös buurisotaan osallistunut ammattisotilas ja 1953 Nobelin kirjallisuuspalkinnolla palkittu kirjailija. Häntä pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä henkilöistä, ja vuonna 2002 Churchill äänestettiin Great Britons -kilpailussa kaikkien aikojen suurimmaksi brittiläiseksi.
Nuoruus.
Churchill syntyi Blenheimin palatsissa Woodstockin kaupungin lähellä Oxfordshiressä. Suvun ensimmäinen kuuluisa jäsen oli John Churchill, Marlborough'n ensimmäinen herttua, jonka isä oli myös nimeltään "Sir Winston Churchill". Winstonin poliitikkoisä, Lordi Randolph Churchill, oli Marlborough'n 7. herttuan kolmas poika. Winstonin äiti oli Jennie Jerome (alkujaan Jeanette Jerome) Brooklynistä New Yorkista, amerikkalaisen miljonäärin Leonard Jeromen tytär.
Churchill kävi Harrow'n poikakoulua lähellä Lontoota vuosina 1888–1893. Hän ei ollut erityisen hyvä oppilas, mutta herätti huomiota kyvyllään oppia pitkiä runoja ja lausua niitä ulkomuistista. Harrow'n jälkeen hän pyrki Sandhurstin kuninkaalliseen sotakorkeakouluun ja pääsi sinne kolmannella yrittämällä.
Vuonna 1895 Churchill lähti Kuubaan sotilastarkkailijana itsenäisyystaistelijoita vastaan sotineen Espanjan armeijan mukana. Tällöin hän myös kirjoitti "Saturday Review" -lehteen. Vuonna 1901 Churchill liittyi vapaamuurareihin.
Buurisota.
Ensimmäisen kerran Churchill tuli tunnetuksi sotakirjeenvaihtajana toisessa buurisodassa, jota käytiin Britannian ja buureiksi itseään kutsuvien eurooppalaisperäisten siirtolaisten välillä Etelä-Afrikassa. Hän jäi vangiksi buurien järjestämässä brittiarmeijan junasaattueen väijytyksessä, mutta onnistui karkaamaan. Hän ylitti lopulta Etelä-Afrikan rajan ja saapui Lourenço Marquesiin (nykyiseen Maputoon Mosambikissa).
Poliittinen ura.
Churchill käytti lehtimiehenä saavuttamaansa mainetta hyväkseen aloittaessaan poliittisen uransa, joka kesti kaikkiaan 65 vuotta. Hän asettui parlamenttiehdokkaaksi 1899 ja toimi alahuoneen (House of Commons) edustajana vuodesta 1900 vuoteen 1922 sekä vuodesta 1924 vuoteen 1964. Aluksi hän oli konservatiivien edustaja. Vuonna 1904 hän loikkasi konservatiiveista liberaaleihin, koska ei hyväksynyt konservatiivien ehdotusta suojatulleista.
Vuoden 1906 vaaleissa Churchill voitti edustajanpaikan Manchesterissa. Hän palveli Henry Campbell-Bannermanin liberaalihallituksessa siirtokuntien alivaltiosihteerinä. Churchillistä tuli pian hallituksen ulkopuolisen hallinnon tärkein jäsen, ja kun Herbert Henry Asquithista tuli Campbell-Bannermanin seuraaja vuonna 1908, juuri kukaan ei yllättynyt Churchillin pääsystä hallitukseen kauppakomission puheenjohtajana. Sen aikaisen lain perusteella juuri nimitetyn hallitusministerin täytyi osallistua täytevaaleihin voittaakseen uudestaan parlamenttipaikan. Churchill menetti Manchesterin paikkansa konservatiivien William Joynson-Hicksille, mutta hänet valittiin parlamenttiin pian uudestaan Dundeen täytevaaleissa. Kauppakomission puheenjohtajana hän ajoi radikaaleja yhteiskunnallisia uudistuksia yhdessä uuden valtiovarainministerin David Lloyd Georgen kanssa.
Ministerinä.
Churchill pääsi hallitukseen 35-vuotiaana, hieman kiistanalaisena sisäministerinä vuonna 1910. Kuuluisa tuon ajan valokuva näyttää kärsimättömän Churchillin osallistuvan henkilökohtaisesti tammikuun 1911 Sidney Streetin piirityksen johtamiseen ja katsovan kadunkulman yli nähdäkseen kiivaan ammuskelun piiritettyjen anarkistien ja skottikaartin välillä. Hänen toimintansa sai aikaan paljon kritiikkiä. Arthur Balfour kysyi: "Hän [Churchill] ja valokuvaaja riskeerasivat kumpikin henkensä. Ymmärrän, mitä valokuvaaja teki, mutta mitä herra Churchill teki siellä?"
Sodanjulistuksen jälkeen Asquith nimitti Churchillin laivastoministeriksi (First Lord of the Admiralty), mikä oli sotatoimien kannalta tärkeä ministeritehtävä. Sodan muututtua asemasodaksi Churchill ehdotti toisen rintaman muodostamista Balkanille. Gallipolin maihinnousun epäonnistuttua Churchill joutui eroamaan vuonna 1915 laivastoministerin tehtävästä. Churchill palveli useita kuukausia salkuttomana ministerinä (Chancellor of the Duchy of Lancaster), mutta erosi sitten hallituksesta tuntiessaan, ettei hänen kykyjään käytetty riittävästi hyväksi. Hän liittyi uudestaan armeijaan, vaikka pitikin parlamenttipaikkansa, ja palveli länsirintamalla. Tänä aikana hänen lähin alaisensa oli nuori Archibald Sinclair, josta tuli myöhemmin liberaalien johtaja.
Joulukuussa 1916 Asquith erosi, ja Lloyd Georgesta tuli pääministeri. Ajan ei katsottu olevan vielä kypsä Churchillin hallitukseen pääsylle, koska pelättiin konservatiivien vastustusta. Churchill nimitettiin kuitenkin heinäkuussa 1917 varusteluministeriksi.
Paluu valtaan.
Sodan päättymisen jälkeen Churchill palveli David Lloyd Georgen hallituksessa sekä sotaministerinä ("Secretary of State for War") että ilmavoimista vastaavana ministerinä ("Secretary of State for Air") vuosina (1919–1921). Churchill ehdotti, että kemiallisia aseita käytettäisiin "vastaanhangoittelevia arabeja vastaan kokeeksi". Hän sanoi: "En ymmärrä tätä inhoa kaasun käyttöä vastaan. Kannatan voimakkaasti myrkkykaasun käyttöä sivistymättömiä heimoja vastaan. Vaikutus moraaliin olisi hyvä, ja se levittäisi tervettä kauhua." Churchill kannatti myös voimakkaasti ulkopuolisten puuttumista Venäjän sisällissotaan ja julisti, että bolševismi pitää "kuristaa kehtoonsa". Hänestä tuli siirtomaista ja muista merentakaisista alueista vastaava ministeri ("Secretary of State for the Colonies") vuonna 1921. Niinpä hän sai allekirjoittaa vuoden 1921 sopimuksen Englannin ja Irlannin välillä. Tällä sopimuksella syntyi Irlannin vapaavaltio.
Churchillille palkattiin henkivartija vuonna 1921. Tehtävään valittiin Walter H. Thompson, joka toimi siinä yhteensä 18 vuoden ajan; jäätyään jo eläkkeelle hän palasi henkivartijaksi Churchillin kutsusta vuonna 1939 ja jatkoi sitten vuoteen 1945 asti.
Sotien välinen ura.
Lokakuussa 1922 Churchillille tehtiin umpisuolenleikkaus. Herättyään leikkauksesta hän sai kuulla, että hallitus oli kaatunut ja että parlamenttivaalit lähestyivät. Liberaalipuoluetta repivät sisäiset riidat, ja Churchillin kampanja oli heikko. Hän hävisi paikkansa Dundeessa ja sanoi menettäneensä samalla kertaa ministerin paikkansa, kansanedustajan paikkansa ja umpisuolensa. Kahden hengen paikan hän hävisi mm. kieltolain kannattajalle Edwin Scrymgeourille. Churchill edusti liberaaleja vuoden 1923 vaaleissa, mutta 12 kuukauden aikana hän lähentyi konservatiiveja, vaikkakin nimitti itseään aluksi "antisosialistiksi" ja "perustuslailliseksi".
Kaksi vuotta myöhemmin vuoden 1924 vaaleissa hänet valittiin konservatiivien tukemana perustuslaillisena edustamaan Eppingiä, missä on nykyään hänen patsaansa. Seuraavana vuonna hän virallisesti liittyi konservatiiveihin ja kommentoi: "Kuka tahansa voi vaihtaa puoluetta ("rat"), mutta vaatii tiettyä kekseliäisyyttä vaihtaa vielä uudestaan puoluetta ("re-rat")". Hänet nimitettiin valtiovarainministeriksi ("Chancellor of the Exchequer") vuonna 1924 Stanley Baldwinin hallitukseen, ja hänen vastuullaan oli Britannian paluu kultakantaan. Vuoden 1926 yleislakon aikana Churchillin kerrotaan ehdottaneen konekiväärien käyttämistä lakkoilevia kaivosmiehiä vastaan. Churchill valvoi hallituksen "British Gazette" -lehteä ja sanoi kiistan aikana, että "joko valtio murtaa yleislakon tai yleislakko murtaa valtion". Lisäksi hän väitti, että Benito Mussolinin fasismi oli "tehnyt palveluksen koko maailmalle", koska se oli näyttänyt "tavan taistella vallankumouksellisia voimia vastaan" – Churchill piti siis vahvaa hallintoa suojamuurina näköpiirissä olevaa kommunistista vallankumousta vastaan.
Konservatiivihallitus hävisi vuoden 1929 vaalit. Kun Ramsay MacDonald muodosti koalitiohallituksen vuonna 1931, Churchill ei saanut kutsua hallitukseen. Hän oli nyt uransa pohjalla: aikaa kutsutaankin hänen erämaavuosikseen ("the wilderness years"). Churchill käytti suuren osan seuraavista vuosista kirjoittamiseen, kuten teokseensa "History of the English Speaking Peoples", joka tosin julkaistiin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Eniten hän herätti huomiota vastustaessaan puheissaan Intian itsenäistymistä. Pian hänen huomionsa kuitenkin kiinnittyi Adolf Hitlerin valtaannousuun ja Saksan jälleenvarustautumiseen. Hän oli tuohon aikaan ainoa, joka kannatti Britannian jälleenvarustelua itsepuolustukseksi ja Saksan sotaisuuden vastavoimaksi. Churchill kritisoi voimakkaasti Neville Chamberlainin Adolf Hitleriä myötäilevää politiikkaa. Hän tuki myös julkisesti kuningas Edvard VIII:ta, joka aikoi mennä naimisiin Wallis Simpsonin kanssa. Pääministeri Baldwinin hallitus vaati, että silloin kuninkaan pitäisi luopua kruunusta. Jos kuningas ei olisi suostunut, hallitus olisi joutunut eroamaan. Tämä sai aikaan spekulointia, että Churchill olisi voitu nimittää uuden hallituksen pääministeriksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan kuningas luopui kruunustaan. Churchill havaitsi itsensä eristetyksi ja poliittisesti haavoittuneeksi, mikä kesti jonkin aikaa.
Toinen maailmansota.
Sodan syttyessä Churchill nimitettiin laivastoministeriksi ("First Lord of the Admiralty"). Chamberlainin erottua toukokuussa 1940 Churchill nimitettiin pääministeriksi, ja hän muodosti kaikkien puolueiden hallituksen. Hän nimitti välittömästi ystävänsä ja uskottunsa, teollisuusmies ja lehtiparoni Max Aitkenin, ("Lord Beaverbrook") vastaamaan lentokoneiden tuotannosta. Aitkenin hämmästyttävät liikemieskyvyt auttoivat Britanniaa kiihdyttämään lentokoneiden tuotantoa ja suunnittelua, millä oli suuri vaikutus sodan lopputulokseen.
Churchillin tuonaikaisilla puheilla oli suuri henkeä kohottava vaikutus taisteluun valmistuvalle Yhdistyneelle kuningaskunnalle.
Hänen hyvät suhteensa Yhdysvaltain presidenttiin Franklin Rooseveltiin turvasivat Yhdistyneelle kuningaskunnalle elintärkeän tarvikkeiden saannin Pohjois-Atlantin kauppareittien kautta ("katso Lend-Lease"). Churchill oli aloitteentekijä perustettaessa Special Operations Executive (SOE) -organisaatiota, joka toimi Hugh Daltonin taloudellisen sodankäynnin ministeriön ("Ministry of Economic Warfare") alaisuudessa ja toteutti, johti ja avusti salaista vallankumouksellista ja partisaanitoimintaa miehitetyillä alueilla menestyksekkäästi. Churchill vaikutti myös merkittävästi brittiläisten kommandojoukkojen syntyyn, jotka olivat myöhemmin esikuvana suurimmalle osalle maailman nykyisistä erikoisjoukoista ("Special Forces"). Venäläiset kutsuivat Churchillia "brittiläiseksi bulldogiksi".
Eräät Churchillin sotatoimet ovat kuitenkin kiistanalaisia. Kun Ranska oli tehnyt aselevon, Churchill määräsi heinäkuussa 1940 sen laivaston tuhottavaksi, ettei se joutuisi Saksan haltuun. Satoja ranskalaisia kuoli, kun britit ampuivat satamissa olleet laivat upoksiin. Tämän seurauksena Ranskan asevoimissa vallitsi monta vuotta englantilaisvastainen mieliala, joka suosi Vichyn hallitusta ja heikensi De Gaullen pakolaishallituksen asemaa. Churchillin on sanottu olleen parhaimmillaankin välinpitämätön ja ehkä jopa rikollinen suhtautumisessaan vuoden 1943 suureen nälänhätään Bengalissa ("Great Bengal Famine of 1943"), jossa ainakin 2,5 miljoonaa bengalilaista sai surmansa. Tällä välin japanilaiset joukot uhkasivat brittiläistä Intiaa valloitettuaan menestyksellisesti Bengalin naapurivaltion brittiläisen Burman, ja jotkut pitävät brittihallituksen politiikkaa kieltää tehokas ruoka-apu tahallisena ja piittaamattomana poltetun maan taktiikkana, joka omaksuttiin Japanin miehityksen uhan alla. Kiistanalainen on myös Dresdenin pommitus juuri ennen toisen maailmansodan loppumista. Dresden oli suurimmaksi osaksi siviilikohde, jossa oli pääasiassa idästä saapuneita pakolaisia ja jolla oli vain vähän sotilaallista merkitystä. Dresdenin pommitus auttoi kuitenkin liittolaista Neuvostoliittoa ja saattoi jouduttaa sodan loppumista.
Jaltan konferenssi.
Churchill oli yksi vaikuttajista niiden sopimusten takana, jotka piirsivät uudelleen toisen maailmansodan jälkeiset Euroopan ja Aasian rajat. Pohjois-Korean ja Etelä-Korean välistä rajaa ehdotettiin jo Jaltan konferenssissa, samoin kuin Japanin joukkojen karkottamista noista maista. Keskusteluja Euroopan rajoista ja sopimuksista käytiin jo vuonna 1943 Rooseveltin ja Churchillin välillä; sopimus hyväksyttiin virallisesti Trumanin, Churchillin ja Stalinin kesken Potsdamissa (Potsdamin sopimuksen XIII artikla).
Yksi näistä sopimuksista käsitteli Puolan ja Neuvostoliiton välistä rajaa, ns. Curzonin linjaa, sekä Saksan ja Puolan rajaa, Oder-Neisse -linjaa. Huolimatta siitä, että Puola oli ensimmäinen Hitleriä vastustanut valtio, Puolan rajat ja hallinnon määräsivät ”Kolme Suurta” kysymättä Puolan hallituksen mielipidettä. Puolalaiset sotilaat, brittien ainoat liittolaiset Britannian taistelun aikana, tunsivat itsensä petetyiksi. Liittolaisen Puolan ja vihollisen Saksan kohtalosta päätettiin periaatteessa samalla tapaa.
Sopimuksen osana oli yhteisymmärrys jäljellä olevien saksalaisten karkottamisesta alueelta. Puolalaisten siirto ei tarvinnut hyväksyntää. Tarkkoja lukuja etnisten väestöjen siirroista ja liikkeistä on vaikea tehdä. Natsihallinnon aikana saksalaisvalloittajat ajoivat puolalaiset kodeistaan ja asuttivat ne saksalaisilla valloitustensa turvaamiseksi. Toisen maailmansodan jälkeisistä siirroista Churchill oli sitä mieltä, että ainoa tapa vähentää kansojen välisiä jännitteitä oli saada väestönsiirroilla aikaan väestö, joka noudattaisi valtion kansallisia rajoja.
Churchill selosti alahuoneessa vuonna 1944 kantaansa: "Väestönsiirrot on menetelmä, joka mielestämme tulee tuottamaan kaikkein pitkäaikaisimman ja tyydyttävimmän vaikutuksen. Jäljelle ei jää väestönsekoituksia, jotka aiheuttaisivat loputtomia vaikeuksia… Voidaan aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä ("clean sweep"). Minua eivät huolestuta nämä siirrot, joita voidaan paremmin toteuttaa nykyoloissa…"
Vaikka Churchillin suurta merkitystä toiselle maailmansodalle ei voida kieltää, hän sai useita vihollisia kotimaassaan. Hän lausui julki halveksuntansa sellaisia ajatuksia kohtaan kuin julkinen terveydenhuolto tai parempi koulutus väestön valtaosalle, mikä aiheutti paljon tyytymättömyyttä väestön keskuudessa, varsinkin sodassa taistelleiden joukossa. Välittömästi Euroopan sodan päättymisen jälkeen Churchill kärsi raskaan tappion vuoden 1945 vaaleissa Clement Attleen työväenpuolueelle.
Winston Churchill oli pan-eurooppalaisuuden varhainen tukija, mikä lopulta johti Euroopan yhteismarkkinoiden ja myöhemmin Euroopan unionin syntyyn, minkä vuoksi yksi Euroopan parlamentin kolmesta rakennuksesta on nimetty hänen kunniakseen. Churchill oli myös keskeisessä roolissa, kun Ranska sai pysyvän paikan ssa. Hän tuki Ranskan paikkaa, jotta saataisiin toinen eurooppalainen valtio tasapainottamaan Neuvostoliiton pysyvää paikkaa.
Rautaesirippu.
Ensimmäisenä rautaesirippu-käsitettä käytti kuitenkin keväällä 1945 natsi-Saksan entinen propagandaministeri Joseph Göbbels.
Toinen pääministerikausi.
Työväenpuolueen hävittyä vuoden 1951 vaalit Churchillistä tuli jälleen pääministeri.. Vuonna 1953 hänelle myönnettiin kaksi suurta kunnianosoitusta; Sukkanauharitarikunnan jäsenyyden lisäksi hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto "historiallisen ja elämäkerrallisen kuvauksen hallinnasta samoin kuin loistavista puheista inhimillisten arvojen puolustajana". Saman kuun kesäkuussa aivohalvaus halvaannutti hänen kehonsa vasemman puolen. Hän erosi terveyssyistä 5. huhtikuuta 1955, mutta säilytti virkansa Bristolin yliopiston kanslerina. Seuraavien vuosien aikana hän kirjoitti ja lopulta julkaisi neliosaisen teoksen "History of the English Speaking Peoples". Vuonna 1956 saksalainen Aachenin kaupunki myönsi hänelle Karlspreis-palkinnon hänen ajatuksestaan "Euroopan Yhdysvalloista". Vuonna 1959 Churchill peri arvonimen "Father of the House" (pisin yhtäjaksoinen toiminta alahuoneen edustajana) ollen pisimpään yhtäjaksoisesti palvellut kansanedustaja – vuodesta 1924. Hän säilytti asemansa vuonna 1964 tapahtuneeseen alahuoneesta eroamiseen asti. Vuonna 1963 Churchill kutsuttiin Yhdysvaltojen kunniakansalaiseksi.
Perhe.
Winston Churchill ja kihlattu Clementine Hozier (1885-1977) hieman ennen heidän avioliittoaan vuonna 1908
2. syyskuuta 1908 Churchill meni naimisiin suositussa St. Margaretin kirkossa Westminsterissä Clementine Churchillin (1885–1977) kanssa, joka oli säkenöivä mutta lähes rahaton kaunotar. Heillä oli viisi lasta: Sarah Millicent Hermione Churchill (josta tuli jossain määrin tunnettu elokuvanäyttelijä joka esiintyi Fred Astairen kanssa elokuvassa "Royal Wedding"), Randolph Frederick Edward Churchill, Marigold Frances Churchill (joka kuoli nuorena), Diana Churchill ja Mary Churchill.
Churchillin poika Randolph ja pojanpoika Winston seurasivat häntä parlamenttiin.
Viimeiset elinpäivät.
15. tammikuuta 1965 Churchill sai taas aivohalvauksen – diagnoosi vaikea "cerebral thrombosis". Hän kuoli yhdeksän päivän päästä 24. tammikuuta 1965, jolloin hänen isänsä kuolemasta oli täsmälleen 70 vuotta. Hänen ruumiinsa oli esillä Westminster Hallissa (parlamenttirakennuksessa) kolme päivää ja valtiolliset hautajaiset pidettiin St Paulin katedraalissa Lontoossa. Nämä olivat ensimmäiset ei-kuninkaallisen hautajaiset katedraalissa sitten sotamarsalkka Frederick Robertsin vuonna 1914. Churchillin toivomus oli, että jos Ranskan Charles de Gaulle eläisi häntä pidempään, niin hänen hautajaiskulkueensa kulkisi Waterloon rautatieaseman halki.
Churchillin toivomuksesta hänet haudattiin perhehautaan Saint Martinin hautausmaalle Bladoniin Woodstockin (Oxfordshire, Englanti) lähelle.
Kirjallinen tuotanto.
Poliittisen uransa ohella Churchill oli myös huomattava historioitsija, joka julkaisi useita teoksia. Eräät hänen 1900-luvun kirjoituksensa, kuten "The World Crisis" (käsittelee ensimmäistä maailmansotaa) ja "The Second World War" (’’toinen maailmansota’’) ovat voimakkaasti omaelämäkerrallisia ja kertovat konfliktin kulusta osallisen silmin. Churchill oli tunnettu puhuja, ja hänen puheitaan on julkaistu kokoelmina kuten "The Unrelenting Struggle" (1942), "The Dawn of Liberation" (1945) ja "Victory" (1946).
Churchill itse vähätteli joidenkin teostensa kirjallista arvoa ja alleviivasi sitä, että elätti perheensä kirjoittamalla eikä elänyt perityn varallisuuden turvin.
Alun perin Churchill kirjoitti nimellä "Winston Churchill". Hän sai kuitenkin jo varhain tietää, että oli myös olemassa samanniminen amerikkalainen kirjailija, joka oli julkaissut jo ennen häntä. Välttääkseen sekaannuksen he sopivat, että amerikkalainen kirjailija jatkaisi julkaisemista nimellä "Winston Churchill" ja englantilainen kirjoittaisi nimellä "Winston S. Churchill".


Ranskan Polynesia.
Ranskan Polynesia on Ranskan merentakainen paikallishallintoalue. Se sijaitsee keskellä Tyyntä valtamerta Polynesian saaristossa. Ranskan Polynesia koostuu 118 saaresta ja atollista, joiden yhteispinta-ala on yli 4 000 neliökilometriä ja asukasluku vuoden 2011 arvion mukaan 294 935. Pääosa väestöstä asuu Seurasaariin kuuluvalla Tahitin saarella, jossa sijaitsee myös pääkaupunki Papeete. Vaikka Ranskan Polynesia onkin Ranskan paikallishallintoalue, ei se kuulu Euroopan Unioniin. Ranskan Polynesian virallinen kieli on ranska ja valuutta CFP-frangi. Polynesialaiset uudisasukkaat saapuivat Ranskan Polynesian arviolta 200 eaa. - 400 jaa. välisenä aikana. Ensimmäiset eurooppalaiset havainnot saarista tehtiin 1500-luvun alkupuolella ja ensimmäiset kohtaamiset tapahtuivat vuosisadan loppupuolella. 1700-luvun lopulta lähtien saarille saapui lähetyssaarnaajia ja 1800-luvulla se päätyi Ranskan haltuun. Ranska suoritti Tuamotun atolliketjuun kuuluvilla Moruroan ja Fangataufan atolleilla paljon kritiikkiä saaneita ydinkokeita vuodesta 1966 vuoteen 1996.
Maantiede.
a> satelliittikuvassa. Kuvassa erottuu selvästi Tahitin kaksi osaa, joita yhdistää kapea kannas. Vasemmalla on suurempi Tahiti Nui, jossa on myös pääosa saaren asutuksesta. Oikealla on pienikokoisempi Tahiti Iti.
Ranskan Polynesia sijaitsee keskellä Tyyntämerta, Australian ja Yhdysvaltojen puolivälissä. Ranskan Polynesia koostuu 118 saaresta ja atollista, jotka ulottuvat yli 2 000 kilometrin pituiselle matkalle viiden miljoonan neliökilometrin alueella. Ranskan Polynesian pinta-ala on 4 167 neliökilometriä, josta maapinta-alaa on 3 827 km2 ja meripinta-alaa 340 km2. Ranskan Polynesia koostuu viidestä pääsaariryhmästä, jotka ovat Austral-, Gambier-, Marques-, Seura- ja Tuamotusaaret. Seurasaariin kuuluvalla Îles du Vent -saariryhmän suurimmalla saarella Tahitilla sijaitsee Ranskan Polynesian pääkaupunki Papeete. Alueen korkein kohta on Tahitin keskiosassa sijaitseva Mont Orohena. Ranskan Polynesian suurin ja yksi maailman suurimmista atolleista on Tuamotusaariin kuuluva Rangiroa.
Ranskan polynesian viisi suurinta kaupunkia vuonna 2007 olivat: Faa’a (29 851), Papeete (26 017), Punaauia (25 441), Pirae (14 475) ja Mahina (14 369), jotka sijaitsevat kaikki Tahitin saarella.
Ilmasto.
Ranskan Polynesiassa vallitsee lämmin trooppinen ilmasto. Koillisesta ja kaakosta puhaltavat pasaatituulet tuovat alueelle kaksi vuodenaikaa. Huhtikuusta lokakuuhun kestävän kuivan talvikauden aikana ilmasto viilenee kaakosta puhaltavien pasaatituulten vuoksi, ja heinä- ja elokuu ovat vuoden viileimmät kuukaudet. Marraskuusta maaliskuuhun kestävän sadekauden aikana lämpötilat kohoavat ja sateet lisääntyvät ja voimistuvat. Sadekauden aikana saattaa esiintyä trooppisia hirmumyrskyjä. Saaristojen väliset ilmastoerot ovat pienehköjä. Etelämpänä sijaitsevilla Australsaarilla lämpötilat ovat matalampia kuivan kauden aikana. Pohjoisempana sijaitsevilla Marquesassaarilla kuiva kausi ajoittuu elo- ja joulukuun välille. Tuamotusaarilla vuosittainen sademäärä jää maaston tasaisuuden vuoksi pienemmäksi. Tuliperäisillä saarilla, kuten Tahitilla, Moorealla ja Bora Boralla, esiintyy mikroilmastoja riippuen esimerkiksi sijainnista ja korkeudesta. Itäiset rannikot altistuvat enemmän pasaatituulille, joten niillä vuosittainen sademäärä on korkeampi.
Luonto.
Ranskan Polynesian tuliperäisten saarten hedelmällisessä maaperässä kasvaa lukuisia eri kasvilajeja, kuten esimerkiksi papaijoita, karambolia, mangopuita, avokadoja, guavoja, pomeloja ja rambutaaneja. Ennen ihmisten saapumista kasvillisuuden monipuolisuus rajoittui kasveihin, joiden siemenet kulkeutuivat saarille esimerkiksi tuulten, aaltojen tai lintujen ulosteiden mukana. Polynesialaiset uudisasukkaat toivat mukanaan uusia lajikkeita, ja eurooppalaisten saapumisesta lähtien lajikirjo on kasvanut. Suosittuja puutarhakasveja ovat muun muassa ihmeköynnökset, punainen jasmiini sekä kansalliskukka "Gardenia taitensis". Maaperältään köyhempien atollien lajistoa hallitsee kookospalmu.
Ensimmäiset uudisasukkaat toivat mukanaan sikoja, kanoja ja koiria, sekä polynesianrotan ja pieniä gekkolajeja, todennäköisesti salamatkustajina. Myöhemmin eurooppalaiset toivat laivojensa mukana rotan. Lisäksi saarilla on muun muassa erilaisia hyttyslajeja, torakoita, ampiaisia ja tuhatjalkaisia kuten juoksujalkaisia. Lähes puolet maalla elävistä lajeista on tuotu muualta, ja ne ovat ajaneet useita paikallisia lajeja ahtaalle. Saarten lintujen lajisto on monipuolinen ja endeemisiä lajeja on yli 30. Yleisiä lajeja ovat esimerkiksi keijutiira sekä Indonesiasta tuotu pihamaina, jota esiintyy saarilla nykyään paljon.
Ranskan Polynesian merielämä on hyvin rikasta. Saarilla elää muun muassa useita hailajeja, kuten musta- ja valkoevähai, viiksihai ja Tuamotulla yleisempi harmaariuttahai. Suurempiin merieläimiin kuuluvat lisäksi esimerkiksi erilaiset rauskulajit kuten paholais- ja keihäsrausku sekä merikilpikonnat kuten liemi- ja karettikilpikonna. Ryhävalaita voi nähdä heinäkuun ja marraskuun välisenä aikana pääasiassa Tahitin, Moorean ja Rurutun rannoilla. Delfiinejä, varsinkin pyöriäisdelfiiniä, tavataan alueen vesissä ympäri vuoden. Koralliriutoilla elää satoja kalalajeja, kuten esimerkiksi värikkäitä papukaijakaloja. Ihmiselle vaarallisia lajeja ovat esimerkiksi keilakotilot ja kivikalat.
Ympäristöongelmat.
Ranskan Polynesiassa on oltu huolissaan Ranskan suorittamien ydinkokeiden jälkivaikutuksista Mururoan ja Fangataufan atolleilla sekä mahdollisista säteilyvuodoista ympäröiville alueille. Ranskan Polynesian johto on myös viivästellyt ympäristönsuojelupolitiikan kehittämisessä turismin ollessa sille tärkeä tulonlähde.
Ranska suoritti Ranskan Polynesiassa ydinkokeita vuodesta 1966 vuoteen 1996. Algerian itsenäistyminen 1960-luvun alussa pakotti Ranskan siirtämään ydinkokeensa pois Saharasta. Vuonna 1963 uudeksi testialueeksi valittiin Moruroan ja Fangataufan atollit Tuamotun atolliketjussa Ranskan Polynesiassa. Ensimmäiset ydinkokeet suoritettiin ilmakehässä vuonna 1966, ja ydinohjelmasta tuli tärkeä osa Ranskan Polynesian taloutta. Ydinkokeiden suorittaminen ilmakehässä oli kielletty vuonna 1963 tehdyssä sopimuksessa, jota Ranska ei kuitenkaan ollut allekirjoittanut. Vuonna 1981 ydinkokeet siirrettiin kasvavan kansainvälisen vastustuksen vuoksi maanpinnan alapuolelle. Vastustus Tyynenmeren alueen ydinkokeita kohtaan kuitenkin kasvoi ja vuonna 1985 Ranskan tiedustelupalvelun agentit upottivat Greenpeacen Rainbow Warrior -aluksen Uudessa-Seelannissa. Vuonna 1995 Ranska ilmoitti suorittavansa lisää maanalaisia ydinkokeita, joka johti maailmanlaajuiseen protestointiin. Kokeet lopetettiin vuonna 1996, ja niiden suorittamisen alueella ilmoitettiin päättyvän. Ydinkokeiden aiheuttamat mahdolliset ympäristöhaitat kiellettiin vuosien ajan, mutta vuonna 1999 suoritettu tutkimus kuitenkin osoitti, että radioaktiivista ainetta on päässyt vuotamaan pohjaveteen ja mahdollisesti ympäröiville alueille.
Varhaiset vaiheet ja ensimmäiset kosketukset eurooppalaisten kanssa.
a> hallitsi Tahitia vuodesta 1827 vuoteen 1877 eli yhteensä 50 vuoden ajan.
Polynesialaiset uudisasukkaat asuttivat Ranskan Polynesian arviolta 200 eaa.–400 jaa. Ensimmäiset eurooppalaiset tutkimusmatkailijat saapuivat alueelle 1500-luvulla, vaikkakin merkittävämmät tutkimusretket alueella alkoivat vasta 1700-luvulla. Ensimmäinen eurooppalainen havainto saarista oli Espanjan lipun alla purjehtineen portugalilaisen tutkimusmatkailijan Fernão de Magalhãesin havainto Puka-Pukasta 1520-luvulla. Espanjalainen Álvaro de Mendaña de Neira vieraili Marquesassaarilla toisen matkansa aikana vuonna 1595 etsiessään Terra Australista. Magalhães otti saariston alkuperäisväestön kanssa verisesti yhteen ja noin 200 ihmistä sai surmansa. Magalhãesin miehistöön kuulunut Pedro Fernandes de Queirós palasi saarille vuonna 1606 ja näki Tuamotun.
Eurooppalaistoiminta lisääntyy.
Englantilainen löytöretkeilijä Samuel Wallis vieraili Tahitilla kesäkuussa vuonna 1767 ja nimesi sen "Kuningas Yrjön saareksi". Nimi ei kuitenkaan vakiintunut käyttöön. Ranskalainen Louis Antoine de Bougainville saapui Tahitille huhtikuussa 1768. Hän ei tiennyt Wallisin vierailusta ja julisti sen Wallisin tavoin maansa haltuun. Englantilainen tutkimusmatkailija James Cook vieraili 1769 Tahitilla, missä hänen tuli tehdä tähtitieteellisiä mittauksia Royal Societyn toimeksiannosta. Espanjalainen Domingo de Bonechea julisti saaren 1770-luvun alussa kuuluvan Espanjalle ja toi mukanaan kaksi lähetyssaarnaajaa, jotka eivät kuitenkaan onnistuneet käännyttämään saaren väestöä. Bonechea kuoli Tahitilla vuonna 1775, eikä sitä loppujen lopuksi liitetty pysyvästi Espanjaan. Vuonna 1789 englantilaisella "HMS Bounty" purjealuksella tapahtui kuuluisa Bountyn kapina, kun alus oli paluumatkalla Tahitilta Karibialle.
Ennen eurooppalaisten saapumista alueella ei ollut yhtä vahvaa johtajaa, vaan heimot kilpailivat vaikutusvallasta keskenään. Eurooppalaisten saapuminen muutti kuitenkin perinteisiä valtarakenteita. Vaikka useimmat tutkimusmatkailijat kieltäytyivätkin ottamasta osaa paikallisiin konflikteihin, muun muassa "HMS Bountyn" kapinallismiehistö, satunnaiset valaanpyytäjät ja kauppiaat tarjoutuivat eräänlaisiksi palkkasotureiksi. Eurooppalaisten aseiden avulla tilanne muuttui Tahitilla niin, että yksi heimo pystyi uskottavasti hallitsemaan koko saarta. Pōmare I hallitsi ennen kuolemaansa vuonna 1803 jo suurinta osaa saaresta. Kuoltuaan hänen poikansa Pōmare II ryhtyi hänen seuraajakseen.
Lähetyssaarnaajien toiminta ja Ranskan vallan alle joutuminen.
London Missionary Society lähetti Tahitille vuonna 1797 lähetyssaarnaajia. Paikallisia tapoja pyrittiin kitkemään pois, ja esimerkiksi tanssiminen, tatuointi ja alastomuus kiellettiin. Valaanpyytäjät ja kauppiaat saapuivat 1790-luvulla ja toivat mukanaan alkoholia, lisää aseita ja levittivät prostituutiota ja tauteja. Koska alueen alkuperäisväestöllä ei ollut eurooppalaisten tuomiin tauteihin immuniteettia, kääntyi väkiluku jyrkkään laskuun. Tahitin väkiluku oli 1760-luvulla noin 40 000, vuonna 1800 alle 20 000 ja 1820-luvulla enää noin 6 000. Marquesassaarilla väestökato oli vieläkin suurempi, kun väkiluku putosi yhden vuosisadan aikana 80 000:sta 2 000:een.
Pōmare II joutui pakenemaan Tahitilta vuonna 1808, mutta palasi valtaan 1815 ja asetti kristinuskon hallitsevaan asemaan. Pōmare II kuoli 1821 ja, hänen seuraajansa Pōmare III hallitsi vuoteen 1827, jolloin valtaan nousi kuningatar Pōmare IV. Englantilaiset protestanttiset lähetyssaarnaajat ja ranskalaiset katoliset lähetyssaarnaajat kilpailivat alueella vaikutusvallasta. Vuonna 1836 englantilaiset karkottivat Tahitilta kaksi ranskalaista lähetyssaarnaajaa, mihin Ranskan reagoi voimakkaasti. Vuonna 1842 Ranska otti Tahitilla vallan ja toi mukanaan sotilaita ja katolisia lähetyssaarnaajia. Tahitilla ja muilla saarilla puhkesi 1844 ranskalaisia vastaan aseellinen vastarinta, joka kuitenkin nujerrettiin, ja vuoteen 1846 mennessä Ranska hallitsi Tahitia ja Mooreaa. Pōmare IV kuoli vuonna 1877, ja hänen seuraajansa Pōmare V luopui vallasta vuonna 1881. Vuonna 1888 Ranskan alue laajentui ja siihen kuului suurin osa Seurasaarista. Gambiersaaret liitettiin 1881 ja Australsaaret 1900.
Maailmansotien aika ja kohti nykyaikaa.
Maailmansotien vaikutukset kantautuivat myös Ranskan Polynesiaan. Ensimmäisen maailmansodan aikana lähes 1 000 tahitilaista taisteli Euroopassa ja syyskuussa 1914 kaksi saksalaista risteilijää upotti ranskalaisaluksen ja pommitti Papeetea. Toisen maailmansodan aikana 5 000 yhdysvaltalaissotilasta oli sijoitettuna Bora Boraan ja kahden kilometrin kiitotie rakennettiin vuonna 1943. Tahitilaisia vapaaehtoisia taisteli sodan aikana Pohjois-Afrikassa ja Euroopassa. Vuonna 1946 saariston asema muutettiin Ranskan merentakaiseksi territorioksi ja vuonna 1957 sen viralliseksi nimeksi tuli Ranskan Polynesia. Ranska siirsi ydinkokeensa Ranskan Polynesiaan vuonna 1963 ja ne lopetettiin kansainvälisen painostuksen alla vuonna 1996. Vuonna 2003 saariston asema muutettiin merentakaiseksi paikallishallintoalueeksi.
Hallinto ja politiikka.
Ranskan Polynesia on Ranskan merentakainen paikallishallintoalue, jossa pätee Ranskan perustuslaki ja ranskalainen oikeusjärjestelmä. Ranskan Polynesian kansalaiset ovat Ranskan kansalaisia. Tästä huolimatta se ei kuulu Euroopan unioniin. Valtionpäämies on Ranskan presidentti François Hollande, jota edustaa paikallisesti tasavallan suurkomissaari. Paikallisemmin hallintoa johtaa Ranskan Polynesian presidentti. Ranskan presidentti nimittää suurkomissaarin Ranskan sisäministeriön suositusten mukaisesti. Hallintoalueen parlamentin jäsenet valitsevat alueen presidentin ja parlamentin puhemiehen viiden vuoden kaudelle. Hallintoalueen parlamentti (Assemblée de la Polynésie française) on yksikamarinen ja siihen kuuluu 57 jäsentä. Jäsenet valitaan kansanäänestyksellä viiden vuoden välein. Ranskan Polynesia lähettää myös kaksi edustajaa Ranskan kansalliskokoukseen.
Talous.
Ranskan Polynesia on alueen varakkaimpia valtioita. Vuoden 2004 arvion mukaan Ranskan Polynesian bruttokansantuote oli 4,718 miljardia yhdysvaltain dollaria, eli henkeä kohden 18 000 dollaria. Ranskan Polynesian talouskasvuun on vaikuttanut voimakkaasti turismin tuomat tulot sekä Ranskalta saatava taloudellinen tuki. Aktiiviväestön työttömyysluku on virallisesti noin 11 %, mutta sillä ei ole sinänsä merkitystä, sillä joillain alueilla ei ole lainkaan työmarkkinoita väestön ollessa pääasiassa omavaraista. Kuitenkin esimerkiksi pääkaupunki Papeetessa työttömyys on aiheuttanut samanlaisia sosiaalisia ongelmia kuin muualla maailmassa. Vuonna 1962 Ranska sijoitti sotilashenkilökuntaa saarille, ja siitä lähtien suuri osa työväestöstä oli sotilaallisten tahojen työllistämää. Ranskan lopettaessa ydinkokeensa 1996 sotilaallinen osuus taloudesta väheni tuntuvasti. Noin neljänneksen bruttokansantuotteesta tuottaa matkailu, joka on suurin ulkomaisen valuutan lähde saarilla. Muita tulonlähteitä ovat helmien viljely ja kaupallinen kalastus. Pieni tuotantosektori käsittelee pääasiassa maataloustuotteita. Ranskan Polynesian valuutta on CFP-frangi (XPF).
a> välillä kuljettaen sekä rahtia että matkustajia.
Liikenne.
Ranskan Polynesiassa on yhteensä yli 50 lentokenttää, joista valtaosalla on päällystetty kiitotie. Faa'an kansainvälinen lentoasema sijaitsee Tahitilla. Alueen sisäisessä lentoliikenteessä toimivat Air Tahiti ja Air Moorea. Ainoastaan Air Tahiti Nui hoitaa kansainvälisiä lentoja. Lisäksi useilla ulkomaalaisilla lentoyhtiöillä on toimisto Papeetessa. Tieverkostoa saarilta löytyy yli 2 500 kilometriä, josta vuonna 1999 päällystämätön osuus käsitti noin 850 kilometriä. Parhaat tieyhteydet ovat Seurasaarilla, joista pääosalla on melko hyväkuntoinen tie, joka kiertää saaren ympäri. Sisämaahan johtavat tieyhteydet ovat yleensä huonommat. Ranskan Polynesiassa on oikeanpuoleinen liikenne, ja onnettumuustilastot ovat melko synkät varsinkin syrjäisemmillä alueilla. Suurten saarten välillä on säännölliset vesi- ja lentoliikenneyhteydet. Jotkut rahtialukset kuljettavat maksusta myös matkustajia, millä on suuri merkitys esimerkiksi Tahitin ja Tuomatusaarten välisessä liikenteessä.
Matkailu.
Euroopan unionin kansalaiset voivat vierailla Ranskan Polynesiassa kolme kuukautta ilman viisumia. Pidempää vierailua varten on viimeistään kuukautta ennen kolmen kuukauden vierailuoikeiden päättymistä anottava asumislupaa DRC:ltä (Direction de la Reglementation et du Controle de la Legalite). Asumislupa voidaan myöntää korkeintaan 10 vuodeksi, eikä sitä kielletä EU-kansalaisilta ellei heidän katsota olevan vaaraksi julkiselle järjestyksenpidolle. Muille kuin EU-kansalaisille myönnetään viisumeita 1–3 kuukaudeksi, minkä pidentämiseksi on myös anottava asumislupaa. Tällöin asumislupa-anomuksen liitteiksi tarvitaan erilaisia todisteita muun muassa toimeentulosta ja anomusten käsittely saattaa kestää kauemmin.
Väestö.
Ranskan Polynesian väkiluku oli vuoden 2011 arvion mukaan 294 935. Väestöstä 78 % on polynesialaisia, 12 % kiinalaisia, 6 % paikallisia ranskalaisia ja 4 % varsinaisia ranskalaisia. Suurimmat uskontoryhmät ovat protestantismi (54 %), katolisuus (30 %), muut uskonnot (10 %) ja uskonnottomat (6 %). Virallinen kieli on ranska, jota puhui vuoden 2002 väestölaskennan mukaan 61,1 % väestöstä. Tahitia puhui 31,4 %, muita 1,5 % ja määrittelemättömiä 6 % väestöstä. Ranskan Polynesian väestöstä lähes 70 % asuu Tahitilla, ja valtaosa heistä pääkaupunki Papeetessa tai sen lähiöissä. Pääosa Ranskan polynesian saarten väestöstä asuu saarten rannikkoalueilla. Tosin Marquesassaarilla ihmiset asuvat pääosin laaksoissa, mikä on perinne ajoilta, kun rannikolla asuminen jätti ihmiset alttiiksi heimosodille.
Koulutus.
Ranskan Polynesian koulujärjestelmä on samanlainen kuin Ranskassa. Koulunkäynti on pakollista 5–16-vuotiaille, ja opetuksen pääkielenä on ranska, minkä tosin on väitetty asettavan polynesialaiset lapset eriarvoiseen asemaan. Useimmilla pienillä saarilla ei ole varaa tarjota opetusta alakoulun jälkeen, joten suurten saarten ulkopuolella asuvien on lähdettävä suorittamaan opintonsa loppuun esimerkiksi Tahitille. Ainoa Ranskan Polynesian yliopisto sijaitsee Tahitilla. Vuosittaisia koululomia on runsaasti. Arviolta 98 % väestöstä on lukutaitoisia.
Kulttuuri.
Perinteinen tahitilainen elämä on perhekeskeistä, tosin alkoholismi ja perheväkivalta ovat yleisiä ilmiöitä, ja hallitus onkin joutunut käynnistämään useita ohjelmia niiden kitkemiseksi. Tästä huolimatta naisella on vahva asema ranskanpolynesialaisessa yhteisössä ja esimerkiksi useat vaikutusvaltaiset poliitikot ja liike-elämän vaikuttajat ovat naisia. Uskonnollisuudesta huolimatta homoseksuaalisuutta pidetään normaalina osana elämää. Lähetyssaarnaajat pyrkivät kitkemään pois polynesialaista kulttuuria ja tuhosivat taideteoksia sekä kielsivät vanhoja tapoja, kuten tanssimisen ja tatuoinnin. Jotkut tavat kuitenkin selvisivät tältä ajanjaksolta ja viime aikoina polynesialainen kulttuuri on osoittanut elpymisen merkkejä.
Musiikki ja tanssi.
Perinteinen polynesialainen musiikki esitetään yleensä tanssin säestyksenä, mutta myös niin perinteiset kuin uskonnollisetkin laulut ovat suosittuja. Polynesialaista musiikkia hallitsee ukulelet ja lyömäsoittimet. Perinteinen rumpujen soitto on suosittua ja siihen saatetaan usein yhdistää tanssiesityksiä. Niin modernit tanssityylit, erilaiset paikalliset seuratanssit kuin perinteiset polynesialaisetkin tanssityylit ovat suosittuja.
Urheilu.
Melonta on suosittu urheilulaji ja vuosittain järjestettävä kolmipäiväinen Hawaiki Nui va’a -melontakilpailu kerää paljon katsojia. Surffaus on vanha urheilulaji Tahitilla, ja sen suosio on jälleen kasvussa. Ranskan Polynesia on suosittu sukelluskohde ihanteellisten luonnonolosuhteiden vuoksi. Parhaat sukellusolosuhteet on huhtikuun ja marraskuun välisenä aikana. Suosittuja sukelluskohteita ovat muun muassa Moorea, Bora Bora, Raiatea ja Tahaa, Huahine, Rangiroa, Tikehau ja Manihi.
Aiheesta muualla.
*


Ilma-alus.
"laite, joka saa nostovoimansa ilman reaktioista lukuun ottamatta ilman reaktiota maan tai veden pintaa vastaan."
Nostovoima voi syntyä aerodynaamisesti tai aerostaattisesti, kuten on kyse ilmaa keveämmissä aluksissa. Pois luettuja tapauksia ovat ainakin ekranoalukset, jotka ”lentävät” veden pinnan yläpuolella nk. maavaikutuksen avustamana, ja pintaliitäjät (hovercraft-alukset), jotka luetaan merenkulkuun.
Ilma-alusten tunnukset ilmaistaan kirjain- ja numerokoodilla, kuten esimerkiksi OH-CAA (moottorikone) tai OH-999 (purjelentokone), missä OH on Suomen maatunnus.
On myös kapeampi määritelmä sanalle aerostaatti. Siinä se tarkoittaa vain kaapelilla / hihnalla maahan, laivaan tai meren pohjaan kiinnitettyä ilmaa kevyempää alusta, toiselta nimitykseltään kiintopallo.
On myös kiintopallotyyppi, jossa on leijan kaltainen aerodynamiikka, jotta se pysyy tuulessa vakaampana. Ainakin yksi nimitys on "helikite".
Ornitopteri on linnun lentotapaa jäljittelevä lennokki tai lentokone, eli se räpyttää siipiä.
Maapallon lisäksi myös Venus planeetan yläilmakehässä on lentänyt ilma-alus, tarkemmin sanottuna automaattinen vetypallo tai heliumpallo.
Ilma-aluksen propulsio voi tulla potkurista, suihkumoottorista tai raketista.
Verrattuna muihin kuljetusmuotoihin.
Ilma-aluksen ei tarvitse välittää maan ja veden rajasta.
Auto.
Auton nopeus on vain 100-200km/h vaikka tie olisi suora. Lentokoneen nopeus 600-900km/h, mutta lentokenttiä harvemmassa kuin teitä. Helikopterin nopeus 200-300km/h, mutta käyttökustannus valtava ainakin nykyisillä helikopterimalleilla.
Laiva / vene.
Nopeus 50-100km/h. Veteen laskeutuva lentokone vesitaso pääsee samoihin paikkoihin, jos aallokkoa ei ole liikaa.
Juna.
Nopeus 100-500km/h. Matkustuksessa nopeampi alle noin 500 kilometrin reiteillä, jos otetaan huomioon lentokenttämuodollisuudet.
Satelliitti.
Satelliitti voi olla 200-36000km korkeudella, mutta ilma-alus korkeintaan 30km korkeudella, käytännössä 10-20km korkeudella. Se on hyvä ja huono puoli eri suhteissa. Satelliitti voi olla toiminnassa niin kauan kuin aurinkokennot kestää eli 10-30 vuotta, ellei tarvita rakettipolttoainetta radan pitämiseen tiettynä. Tavallinen lentokone pysyy ylhäällä 5-30 tuntia, jotkut kokeelliset aurinkolentokoneet pysyvät akkujen tai polttokennojen lataus-purkaus-syklin avulla kuukausia.
Vuori.
Yleensä alle 5km korkeus. Jäätikkö ja sää voi mutkistaa esim. viestintälinkin asennusta.
Luotausraketti.
Korkeus jopa 100km, mutta pysyy ylhäällä vain hetken.
Masto.
Korkeus enintään 400 metriä. Yltää harvoin pilvien yläpuolelle.


Piste (geometria).
Piste on geometriassa yksinkertaisin objekti, jolla on "sijainti" mutta ei "kokoa" (pituutta, pinta-alaa, tilavuutta tai muutakaan mitattavaa ominaisuutta). Piste on siis nollaulotteinen objekti. Matematiikassa avaruuksien ajatellaan koostuvan pisteistä.
Pisteen sijainnin merkitseminen riippuu käytetystä koordinaatistosta. Tavallisinta lienee luetella pisteen etäisyys koordinaatiston origosta jokaisen koordinaatiston akselin suuntaan, esimerkiksi kaksiulotteiselle koordinaatistolle (tasolle) (x,y) ja kolmiulotteiselle avaruudelle (x,y,z). Kahden pisteen avulla voidaan määritellä esimerkiksi suoran sijainti.
Piste on äärettömän pieni, joten siitä ei voi piirtää tarkkaa kuvaa. Pisteellä ei ole korkeutta, pituutta eikä leveyttä. Pistettä merkitään kynän kärjen pistolla, pienellä rastilla tai poikkiviivalla viivan yhteydessä. Geometriassa piste merkitään isolla kirjaimella, johon voidaan liittää alaindeksejä tai yläindekseiksi pilkkuja.


Piste (joukko-oppi).
Kuvan piste p on joukon V reunapiste
Joukko-opissa piste on joukon alkio. Nimitystä käytetään varsinkin topologisten avaruuksien yhteydessä.
Jos "A" on jokin topologisen avaruuden "E" joukko, niin piste "x" on


Aksiomaattinen joukko-oppi.
Aksiomaattinen joukko-oppi on toinen niistä osista, joihin joukko-oppi tavallisesti jaetaan. Toinen osista on naiivi joukko-oppi. Joukko-opin kehitti 1800-luvun lopulla saksalaisen matemaatikko Georg Cantor matematiikan haaraksi. Se on nykyisen matematiikan perustava osa.


Hapetus-pelkistysreaktio.
Hapetus-pelkistysreaktio ("redox-reaktio") on kemiallinen reaktio, jossa toinen reaktion osapuolista hapettuu ja toinen pelkistyy. Hapettuvaa ainetta kutsutaan pelkistimeksi, koska se pelkistää toisen aineen, ja pelkistyvää ainetta hapettimeksi, koska se vastaavasti hapettaa toisen aineen.
Puolireaktiot tapahtuvat yhtä aikaa, joten yhteenlasketussa kokonaisreaktiossa ei näy elektroneja.
Hapetus-pelkistysreaktiota sovelletaan esimerkiksi sähköparistossa. Paristossa tapahtuvassa hapetus-pelkistysreaktiossa siirtyy elektroneja, mikä synnyttää sähkövirran.
Haitallisia hapetus-pelkistysreaktioita taas tapahtuu korroosion yhteydessä. Tästä näkökulmasta katsoen sähköparistoissa tapahtuu galvaanista korroosiota.


Pilkku.
Pilkku on typografinen välimerkki, jota käytetään useissa kirjoitetuissa kielissä erottimena.


Natsi-Saksa.
Kansallissosialistinen Saksa eli natsi-Saksa, joskus myös Kolmas valtakunta, tarkoittaa vuosien 1933–1945 aikaista Saksaa, jota hallitsi Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue NSDAP johtajanaan Adolf Hitler. Valtion virallinen nimi oli "Saksan valtakunta" () vuoteen 1943, jolloin siitä tuli Suur-Saksan valtakunta (.
Valtakunnanjohtaja Hitler pitämässä puhetta valtiopäivien istunnossa 11. joulukuuta 1941. Valtiopäivätalon vuoden 1933 palon johdosta valtiopäivät kokoontuivat Kroll-oopperarakennuksen salissa.
Kolmas valtakunta.
Nimitys ”kolmas valtakunta” () korosti kansallissosialistien tapaa ajatella propagandassaan oman hallintonsa olevan ”ensimmäisen valtakunnan” eli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja ”toisen valtakunnan” eli vuonna 1871 lukuisista Saksan valtioista muodostetun Saksan keisarikunnan jatkumoa. Väliin jäävän Weimarin tasavallan ei katsottu olevan valtakunta. Nimellä ”tuhatvuotinen valtakunta” taas viitattiin tuhat vuotta kestäneeseen Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan sekä kristilliseen eskatologiaan, (eli ’oppiin maailman viimeisistä tapahtumista’) ja esitettiin siten myös kansallissosialistisen hallinnon kestävän tuhat vuotta.
Natsipropagandassa korostettiin keisarikunnan perintöä myös sekoittamalla nationalistisia, perinteellisiä ja kansallissosialistisia symboleja toisiinsa.
Kansallissosialistisen Saksan synty.
Kansallissosialistien valtaannousua ja Weimarin tasavallan epäonnistumista on selitetty ennen muuta ensimmäisen maailmansodan seurauksilla, kuten ”häpeärauhalla” ja vaikeilla talousongelmilla. Kiistellyn erillistieteorian () mukaan natsien valtaannousun perusta oli Saksan erityispiirteissä, jotka olivat olemassa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.
Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue (NSDAP) perustettiin jo vuonna 1919, mutta se oli pitkään pieni oppositiopuolue. Alusta lähtien se kuitenkin tavoitteli vallan anastamista ja tasavallan kumoamista. Vuonna 1923 sen kannattajat yrittivät vallankaappausta, joka kuitenkin epäonnistui. Tällöin puolueen johtaja, Adolf Hitler, tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen, mutta vapautettiin jo vuoden kuluttua, koska häntä vielä silloin pidettiin käytännössä vaarattomana.
Vuodesta 1930 lähtien, talouspulan aikana, NSDAP:n kannatus kasvoi huomattavasti, ja se sai marraskuussa 1932 pidetyissä parlamenttivaaleissa jo kolmasosan äänistä. Tämän vaalivoiton jälkeen ehdotettiin jo puolueen ottamista hallitukseen. Tämä toteutuikin 30. tammikuuta 1933, jolloin presidentti Paul von Hindenburg nimitti uuden hallituksen, jonka johtajana eli valtakunnankanslerina oli Adolf Hitler. Silloin hallituksessa oli mukana vielä muitakin puolueita, ja virallisesti kyseessä oli vain normaali hallituksen vaihdos, mutta varsin pian Hitler sai itselleen kaiken vallan.
Jo samana päivänä, kun uusi hallitus oli nimitetty, se määräsi parlamentin hajotettavaksi ja uudet vaalit pidettäväksi saman vuoden maaliskuussa. Jo ennen näitä vaaleja kiellettiin vasemmistopuolueiden toiminta, mihin tekosyynä käytettiin 27. helmikuuta tapahtunutta Saksan valtiopäivätalon paloa, josta syytettiin erästä kommunistia, Marinus van der Lubbea.
Weimarin tasavallan perustuslaissa oli säännöksiä, joiden mukaan valtakunnan ollessa hätätilassa voitiin hallitukselle määräajaksi myöntää poikkeuksellisen laajat valtuudet. Maaliskuussa 1933 valittu parlamentti säätikin valtalain, jolla Hitlerille myönnettiin tällaiset valtuudet, aluksi neljäksi vuodeksi. Tämän mukaan hänellä oli oikeus säätää lakejakin ilman parlamentin myötävaikutusta. Tämän jälkeen parlamentti ei edes kokoontunut kuin muutamia kertoja antaakseen joillekin kaikkein tärkeimmille päätöksille virallisen vahvistuksen.
Weimarin tasavallan perustuslaki oli edelleen virallisesti voimassa, mutta Hitlerin poikkeusvaltuuksien vuoksi sillä ei ollut juuri käytännön merkitystä. Kun presidentti Hindenburg kuoli elokuussa 1934, perustuslakia kuitenkin muutettiin siten, että valtakunnankanslerin ja valtakunnanpresidentin virat yhdistettiin. Tämän jälkeen Hitlerin arvonimenä oli "Führer und Reichskansler", ja hänet nimitettiin tähän virkaan eliniäksi.
Saksan aluemenetykset ensimmäisessä maailmansodassa.
Saksaan kuuluivat Weimarin tasavallalle Versailles’n rauhansopimuksen jälkeen jääneet alueet. Verrattuna Saksan keisarikuntaan Weimarin tasavalta menetti siirtomaansa, jotka siirrettiin Kansainliitolle, joka puolestaan myönsi niiden hallinnan ympärysvalloille. Aasiassa puolestaan Saksan toimilupa-alueet Kiinassa peri Japani, joka oli liittynyt tätä tarkoitusta varten ensimmäiseen maailmansotaan. Versailles’n rauhassa Saksa menetti Elsass-Lothringenin alueen Ranskalle. Reininmaalla oli Saksalla demilitarisoimisvelvoite, minkä Adolf Hitler rikkoi 1936 miehittämällä alueen. Tärkein menetetty alue oli kuitenkin niin sanottu Puolan käytävä, joka takasi Puolalle yhteyden merelle mutta eristi Itä-Preussin Saksan eksklaaviksi. Näiden alueiden lisäksi Saksa menetti Saarlandin Kansainliiton hallintaan, Memelin alueen Liettualle ja alueita Tanskalle Etelä-Jyllannista.
Liittotasavallasta kansallissosialistiseksi yhtenäisvaltioksi.
Keisarillinen Saksa koostui eri kuningas- ja ruhtinaskunnista, joita johti Preussin kuningaskunnan kuningas Saksan keisarina. Tasavallan aikana ruhtinaskunnat muuttuivat osavaltioiksi. Kansallissosialistit lopettivat osavaltiot 30. tammikuuta 1934, alle vuoden päästä siitä, kun Hitler oli noussut valtakunnankansleriksi. Saarin alue liitettiin Saksaan 1935 kansanäänestyksen perusteella.
Suur-Saksan valtakunnan hallinnolliset alueet vuonna 1944.
Aluelaajennukset ennen toista maailmansotaa.
Alueellisesti Saksan valtio laajeni huomattavasti, kun siihen liitettiin Itävalta 1938 Anschlussiksi kutsutussa yhdistämisessä. Itävalta liitettiin Saksaan, ja siitä muodostettiin aluksi "Ostmark"-niminen osamaa, mutta myöhemmin se jaettiin useisiin hallintoalueisiin. Saksan seuraava laajeneminen tapahtui 1939, kun Saksaan liitettiin Tšekkoslovakian saksankieliset alueet, sudeettialueet, ja lopulta myös tšekkiläiset osat, Böömi ja Määri. Slovakiasta tuli ns. ”Slovakian valtio”, jonka talous ja politiikka olivat kuitenkin sidotut kansallissosialistiseen Saksaan. Pian maahan liitettiin myös Liettuaan kuulunut, ensimmäisessä maailmansodassa menetetty Memelin alue.
Sotavoitot.
Toisen maailmansodan alettua ja Puolan tultua jaetuksi neljännen kerran, tällä kertaa Saksan ja Neuvostoliiton kesken, liitti Saksa itseensä lisää alueita Puolasta. Maailmansodan loppupuolella, Italian antautumisen jälkeen, saksankielinen Etelä-Tiroli liitettiin vähäksi aikaa Suur-Saksaan.
Valtakunnankanslerista presidentiksi ja johtajaksi.
Natsi-Saksaa hallitsi Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue (NSDAP). Ainoastaan natsipuoleen toiminta oli sallittu, muut puolueet kiellettiin. Puolueen johtajana, valtakunnankanslerina ja presidenttinä toimi "Führer" (johtaja), diktaattori jolle kaikki valta oli keskitetty. Saksan presidentti Hindenburgin kuoltua vuonna 1934 perustettu virka kuului Adolf Hitlerille natsihallinnon viime päiviin saakka.
Perustuslaillisuudesta johtajaperiaatteeseen.
Natsit tekivät huomattavia hallinnollisia uudistuksia, joiden tavoitteena oli mahdollistaa tehokas keskusvalta muuttamalla maan osavaltiot kansallissosialistisen puolueen piiripäälliköiden, gauleitereiden valvomiksi alueiksi sekä maa näin yhtenäisvaltioksi.
Ensisijaisena tavoitteena oli maan yhtenäistämisen ja kulttuurin yhdenmukaistamisen ohella pyrkiä myös siihen, että saksankieliset voisivat asua yhdessä valtiossa. Tätä kuvasti iskulause "Ein Reich, Ein Volk, Ein Führer" ("yksi valtakunta, yksi kansa, yksi johtaja"). Itävallan liittäminen 1938 Anschlussissa ja Tšekkoslovakian sudeettialueiden liittäminen Saksaan 1939 heijastivat tätä tavoitetta, samoin kuin myös toisen maailmansodan aloittamisen perusteluna toimiva Danzigin vapaakaupungin liittämispyrkimys Saksaan.
Voittomaiden järjestäminen hallinnossa.
Saksa järjesti valtaamansa alueet erilaisiksi hallintoalueiksi. Osa alueista liitettiin suoraan Saksaan, osaa alueista hallitsi Wehrmachtin sotilashallinto, osaa Saksan siviilimiehityshallinto, Alfred Rosenbergin johtama valloitettujen itäisten alueiden ministeriö (Das Reichsministerium für die besetzten Ostgebiete), joka käytännössä sai kilpailijakseen vielä Herman Göringin johtaman nelivuotissuunnitelman piirissä toimivat virkamiehet. Rosenbergin ministeriö käytännössä pyrki toimeenpanemaan idän yleissuunnitelmaa väestöpolitiikan ja talouspolitiikan osalta Neuvostoliitolta valloitetuilla alueilla.
Deflaatiosta elvytykseen.
Kansallissosialistien noustessa valtaan suurin ongelma oli 30 prosentin työttömyys. Taloudesta vastasi alkuun Hjalmar Schacht, josta tuli valtionpankin pääjohtaja 1933 ja vuotta myöhemmin talousministeri. Schacht onnistui käyttämään hyväkseen kultakannasta luopumista ja pitämään korkotason alhaisena sekä budjettivajeen korkeana suurilla julkisilla rakennustöillä. Näiden seurauksena työttömyys laski huippuvauhtia. Tätä keynesilaista talouspolitiikkaa täydensi uudelleenaseistamisen kasvattama kysyntä. Talous sekä työllisyystilanne olivat kuitenkin osoittaneet paranemisen merkkejä jo ennen natsien valtaannousua. Vuosina 1930–1932 valtakunnankanslerina toiminut Heinrich Brüning oli ajanut deflatorisia toimenpiteitä, joiden tarkoitus oli edistää talouden varhaista toipumista, vaikka ne merkitsivätkin tilapäistä laskua. Valtaan tultuaan Hitler sai niittää ansion maanpakoon ajamansa Brüningin hallinnon työstä.
Schacht erosi tehtävistään Hermann Göringin painostamana. Göring saattoi ajaa omaa nelivuotissuunnitelmaansa, jonka tarkoitus oli saattaa Saksa taloudellisesti omavaraisemmaksi 1936–1940, jonka jälkeen se voisi olla valmis sotaan. Göringin aikana tuontia vähennettiin rajusti ja Saksaan vienti perustui paljolti siihen, että viedä saattoivat ne, jotka ostivat Saksasta. Valtio kontrolloi palkkoja ja hintoja tiukasti – omavaltaisuus palkkojen ja hintojen säätelyssä saattoi viedä keskitysleirille. Lisäksi osingoille asetettiin rajoituksia. Paljolti Neuvostoliiton taloussuunnitelmien lailla taloudelle asetetut strategiset tavoitteet (esimerkiksi aseistamiselle tarpeellisen teollisuuden kasvattaminen ja kehittäminen) oli saavutettava hinnalla millä hyvänsä.
Tiukan valtion kontrollin ja sotavarustelun ansiosta natsi-Saksassa saavutettiin miltei täystyöllisyys. Tosin ajan tilastoihin ei luettu lapsettomia naisia, joita ei mielellään päästetty töihin ja äitejä, joita yleensä kiellettiin työskentelemästä. Myöskään miljoonia pidätettyjä ja kansalaisoikeutensa menettäneitä ei laskettu työllisyyslukuihin. Työläisten edut ja oikeudet olivat huonot. Palkat tippuivat vuosien 1933 ja 1938 välillä noin 25 %. Ammattiliitot kiellettiin, kuin myös kollektiivinen kaupanteko ja oikeus lakkoiluun. Työntekijällä ei ollut myös oikeutta kieltäytyä määrätyistä töistä ja työpaikan vaihtoon vaadittiin työnantajan suostumus. Lisäksi eritoten nuorten aikuisten miesten odotettiin suorittavan palkattoman työpalvelusvuoden opintojen jälkeen.
Vaikka työläisten oikeuksien menettäminen ja palkan pieneneminen oli työnantajien ja yrittäjien etu, ei heilläkään ollut syytä olla täysin tyytyväisiä uuteen järjestelmään. Luonnollisen voitontavoittelun sijasta sijoitusten tuli olla valtion ohjaamia ja sen etujen mukaisia. Valtionrahoitus tuli lopulta hallitsevaksi osaksi sijoitusprosessia, jolloin yksityiset takaukset vähenivät yli puolesta vuosina 1933 ja 1934 noin 10 prosenttiin vuosien 1935–1938 välillä. Suuret tuloverot rajoittivat yritysten omaa rahoitusta. Suurimmat yritykset saivat yleensä tuloverovapautuksen, vaikka valtion säätely oli tarpeeksi voimakasta, jotta saatettiin puhua ”pelkästä yksityisyrittämisen tyhjästä kuoresta”.
Kulttuuri.
Kansallissosialistisessa Saksassa hallinto valvoi kansalaisiaan päästäkseen ideologiansa viitoittamiin päämääriin. Tarkoitus oli luoda kulttuurisesti, rodullisesti ja terveydellisesti mahdollisimman voimakas arjalainen kansa. Sellaiset taideteokset, jotka olivat ristiriidassa klassisen taideihanteen suhteen, nimettiin ”rappiotaiteeksi”. Kansallissosialismi suosi neuvostohallinnon tapaan helposti ymmärrettävää taidesuuntaa, realismia, jossa kuitenkin erotuksena Neuvostoliiton sosialistisesta realismista korostuivat germaaniseen mytologiaan liittyvät kansallisromanttiset teemat.
Natsi-Saksan kulttuurissa ihannoitiin arjalaista rotua, saksalaisuutta ja johtajaa. Hitlerin henkilökultti oli merkittävä osa Saksan kulttuuria. Propagandalla oli suuri osuus ihmisten elämässä. Kadut, radiolähetykset, elokuvat ja lehdet täyttyivät natsipropagandasta, jossa Hitler esitettiin suurena pelastajana, arjalainen rotu ylivertaisena ja juutalaiset ja muut ”ali-ihmiset” pahassa valossa. Hitlerin ympärille rakennetun henkilökultin keskeisin sanoma oli, että hänellä oli erityislaatuinen suhde Saksan kansan kanssa. Hitler itse kuvaili tätä Nürnbergin valtiopäivillä vuonna 1934: ”Johtajuutemme ei pidä kansaa vain johtamisen kohteena, vaan se elää ihmisissä, tuntee ihmisten kanssa ja taistelee ihmisten puolesta.” "Führer" oli kansan henkilöitymä, joka johti heidät historialliseen kohtaloonsa. Valo- ja muotokuvien lisäksi johtajan kirjoituksia pyrittiin levittämään laajasti. Kolmannen valtakunnan kaatumiseen mennessä "Mein Kampfia" oli halpana nidottuna painoksena myyty 8–9 miljoonaa kappaletta. Vuodesta 1936 eteenpäin maistraateissa jaettiin ilmainen kappale kaikille naimisiin meneville pareille.
Absoluuttisen johtajuuden ("Führung") ja alamaisuuden ("Gefolgschaft") ideologia ritualisoitiin myös "Heil Hitler" -tervehdyksellä, joka tuli 1933 pakolliseksi kaikille valtion työntekijöille. Se oli pakollinen myös kansallislaulun ja natsipuolueen virallisen puoluehymnin, Horst-Wessel-Liedin aikana. Kaikki julkinen kirjeenvaihto tuli päättää "Heil Hitler" -tervehdykseen, joka tuli suosituksi myös vastauksena puhelimeen. Maan virallinen kansallislaulu oli Das Lied der Deutschen (). Kotimaassa kuitenkin yleensä laulettiin vain kansallislaulun ensimmäinen säkeistö, ja sen jälkeen puoluehymni.
Heinrich Himmler tutki esihistoriallisia uskontoja ja kansanuskoa pyrkien ottamaan piirissä käyttöön oletettuun germaaniseen muinaisuskoon liittyviä riittejä. Osoituksena uudesta ajattelusta SS-sotilaiden kenttähautausmaille ei pystytetty ristejä, vaan yleensä koivusta tehdyt ylöspäin osoittavat nuolet.
Kritiikki.
Kansallissosialistisessa Saksassa oli kaikkien alojen taidekriitikoiden kuuluttava Valtakunnan kulttuurikamariin, ja vuodesta 1936 heidän oli hankittava propagandaministeriöstä pätevöitymistodistus.
Musiikki.
Kansallissosialistien noustua valtaan he perustivat pian valtakunnanmusiikkikamarin () valvomaan musiikkielämää. Sen johtoon Joseph Goebbels nimitti vuonna 1933 lähes 70-vuotiaan Richard Straussin. Strauss pakotettiin kuitenkin pian eroamaan, koska hän jatkoi yhteistyötä juutalaisen libretistin Stefan Zweigin kanssa. Natsit määrittelivät Kolmannessa valtakunnassa sallitun musiikin tarkkaan: musiikki ei saanut olla dissonanttista, atonaalista, dodekafonista, ”kaoottista”, juutalaista, jazz-vaikutteista tai vasemmistolaista. Tämän perusteella valtaosa modernistisesta ja modernista musiikista kiellettiin. Vallanpitäjät keskittyivät 1800-luvun suurten saksalaisten säveltäjien kuten Ludwig van Beethovenin ja Anton Brucknerin teosten esittämiseen osoittaakseen Saksan kansan ylivertaisuutta muihin kansallisuuksiin nähden.
Erityisesti vallanpitäjien suosiossa oli Richard Wagner säveltäjän juutalaisvastaisten näkemyksien ja "Ring"-sarjan saksalaisen mytologian vuoksi. Adolf Hitler oli suuri Wagnerin ihailija ja pyrki yhdistämään tämän musiikin kehittämäänsä Saksan kansan sankarilliseen historiaan. Hitler oli myös Bayreuthin oopperafestivaaleja johtaneen Winifred Wagnerin, säveltäjän pojan Siegfriedin lesken, henkilökohtainen ystävä ja oopperafestivaaleista tuli merkittävä kansallinen tapahtuma ja se sai valtiolta rahallista tukea. Wagnerin musiikki liitettiin myös Kolmannen valtakunnan kohtaloihin: kun uutinen Stalingradin antautumisesta saapui Berliiniin, soitettiin radiossa toistuvasti useiden päivien ajan Siegfriedin hautajaismarssia "Jumalten tuhosta".
Kuvataide.
a> rappiotaiteen näyttelyssä Berliinissä vuonna 1937.
Natsien vainon kohteeksi joutui moderni taide. ”Rappiotaiteeksi” julistettiin kaikki vuosisadan alussa syntyneet modernismin suuntaukset, kuten impressionismi, ekspressionismi, dada, uusasiallisuus, surrealismi, kubismi ja fauvismi. Saksalaiset avantgardetaiteilijat leimattiin sekä valtion vihollisiksi että uhkaksi Saksan kansakunnalle. Monet pakenivat maasta ja menettivät maineensa sekä luotettavuutensa.
Elokuva.
Elokuva-ala oli täysin valtiosta riippuvainen. Hitlerin suosikkiohjaaja Leni Riefenstahl ohjasi kuuluisimman natsipropagandistisen elokuvan "Tahdon riemuvoitto", joka oli dokumentti NSDAP:n puoluekokouksesta. Elokuva palkittiin elokuvallisista ansioistaan muun muassa Yhdysvalloissa. Toinen keskeinen ohjaaja oli Veit Harlan.
Hitlerin aikana 1933-1945 Saksassa valmistui suunnilleen 1 150 pitkää elokuvaa, ja niistä kuudesosa oli selvästi propagandisisia. Osissa elokuvista propaganda oli häivytetympää (esimerkiksi historiallinen draama Jud Süß) ja osassa hyvin selkeää (kuten juutalaisten maailmanvalloitukseksta kertovassa dokumentissa Der ewige Jude). Propaganda vaihteli juutalaisvihamielisten tuntojen herättämisestä natsihallinnon ylistykseen, usein molempia yhdessä. Muut elokuvat olivat draamaa, komediaa ja heimathenkisiä todellisuuspakoisia elokuvia. Tuotantoa valvoi Valtion filmikamari, eikä juutalaisia hyväksytty tekijöiksi. Ennen vuotta 1933 valmistuneista elokuvista kiellettiin ne, joiden tekijöinä oli juutalaisia. Tuotanto joutui vuonna 1942 kokonaan valtion käsiin.
Urheilu.
Urheilu oli kansallissosialistisessa Saksassa suuressa arvossa. Valtion satsauksen turvin saksalaiset menestyivät urheilukentillä paremmin kuin koskaan aiemmin. Berliinin vuoden 1936 olympiakisoista antoivat Saksan johdolle mahdollisuuden suurimittakaavaiseen natsipropagandaan, mitä on myöhemmin pidetty häpeänä olympialiikkeelle. Aikaisemmin samana vuonna Saksa järjesti myös Garmisch-Partenkirchenin talviolympialaiset sekä epäviralliset shakkiolympialaiset Münchenissä (Saksa ei tuolloin ollut jäsen). Saksa tuki myös Mercedes-Benz ja Auto Union -autotehtaita, jotka hallitsivat sen aikaisia Grand Prix -kilpailuja. Propagandasyistä juutalaisten ja muiden hyljeksittyjen ryhmien vainoa lievennettiin kisojen alla ja niiden aikaan.
Puolueen näkemyksen kisoista sekä urheilusta ja ruumiinkulttuurista kiteytti Leni Riefenstahlin olympialaisista valmistama propagandistinen dokumenttielokuva "Olympia".
Kansanterveys.
Yksi kansallissosialistisen ideologian kulmakivistä oli kansanterveyden edistäminen. Toimintamuotoja olivat tupakoinnin vastustamiskampanjat, asbestirajoitukset, työturvallisuus- ja turvallisuussäännökset jne.
Hitler määräsi suunniteltavaksi saksalaisille työläisille myös valtavien lomakeskusten sarjan, joista ensimmäisen, Proran rakentaminen aloitettiin Rügenin saarelle Itämeren rannalle vuonna 1936. Hanke jäi kesken maailmansodan vuoksi. Nykyään 20 000 vieraalle suunnitellussa rakennuksessa toimii museo.
Rotuhygienia ja kansanmurhat.
Historiaan natsi-Saksa jäi etenkin toisen maailmansodan ja sen aikana toteutetun kansanmurhan takia. Puolet Euroopan juutalaisista tapettiin (noin kuusi miljoonaa juutalaista 12 miljoonasta). Myös eri vähemmistöryhmiin, esimerkiksi homoseksuaaleihin, romaneihin ja slaaveihin kuuluneita henkilöitä murhattiin. Kansanmurhasta käytetään yleisesti nimitystä holokausti. Hallinto itse käytti termiä ”die endgültige Endlösung” (lopullinen ratkaisu) vuodesta 1941 lähtien.
Rotuhygieniaohjelma.
Kansallissosialistinen rotuhygieniaohjelman tehtävänä oli puhdistaa arjalainen rotu haitallisista yksilöistä ja pitää se elinvoimaisena ja puhtaana. Sen pohja on eugenistisessa ajattelussa, joka oli tuolloin varteenotettava lääketieteen ala koko länsimaisen kulttuuripiirin alueella. Aluksi ohjelma käsitti lähinnä mielisairaiden ja kehitysvammaisten pakkosterilointia, joita harjoitettiin samaan aikaan myös muissa Euroopan maissa ja Amerikassa (ks. eugeniikka).
Sodan alettua rotuhygieniaohjelmassa siirryttiin syksyllä 1939 laajamittaiseen mielisairaalapotilaiden tappamiseen nimellä ”Operaatio T4”. Tämän niin kutsutun ”eutanasiaonhjelman” tavoitteena oli paitsi päästä eroon ”epäkelvoista yksilöistä”, myös vähentää ruokintakustannuksia ja vapauttaa sairaalan resursseja sodassa haavoittuneille sotilaille. Eutanasiaohjelmaa jatkettiin salassa aina sodan loppuun asti. Ohjelman uhreiksi joutui arviolta miljoona ihmistä.
Rotulait.
Rotuhygienian lisäksi Saksassa säädettiin 1935 erilliset rotulait, joiden tarkoitus oli edistää arjalaisen rodun puhtautta ja panna omaksutut rotuopit käytäntöön. Tämä tarkoitti muun muassa kansalaisoikeuksien menettämistä useilta sellaisilta etnisiltä ryhmiltä, jotka olivat natsien asteikossa vähempiarvoisia (ennen kaikkea juutalaiset, mustat ja slaavit). Myös rotujen väliset avioliitot kiellettiin. Myöhemmin erirotuisia alettiin järjestelmällisesti siirtää pois arjalaisasutuksen lähettyviltä.
Juutalaisvainot.
Juutalaiset olivat natsien rotuajattelussa kaikkein alinta kastia ja puolueen asialistalla oli aina Hitlerin puheenjohtajuudesta lähtien juutalaiskysymyksen ratkaisu. Juutalaiset herättivät saksalaisissa kateutta ja katkeruutta, koska nämä olivat keskimäärin varakkaampia ja toimivat usein ammateissa, jotka keräsivät osakseen suuria antipatioita talouden heiketessä (kuten pankkiirit ja kauppiaat).
Natsihallinnon laatimat rotulait veivät Saksan juutalaisilta kansalaisoikeudet 1935 ja kielsivät seka-avioliitot. Vähitellen lainsäädäntöä kiristettiin yhä enemmän ja natsit pyrkivät poistamaan juutalaiset kokonaan; aluksi Saksasta ja lopulta kaikilta valtaamiltaan alueilta, sekä liittolaismaista. Ensimmäiset suuret juutalaisvankien keskitysleirit syntyivät natsien karkoittaessa juutalaiset Saksaan liitetyiltä Puolan alueilta. Kaupungeissa juutalaisväestö eristettiin nälän ja tautien vaivaamiin ahtaisiin ghettoihin, joissa asukkailla ei ollut mahdollisuuksia elättää itseään.
Puolan, Ranskan, Ison-Britannian ja Saksan kesken selvitettiin 1930-luvun lopulla mahdollisuutta siirtää Euroopan juutalaisia Ranskan, Italian tai Ison-Britannian siirtomaihin. Keskustelujen sävy oli sen verran vakava, että Natsit pitivät sitä merkkinä antisemitistisestä konsensuksesta.” Eri piireissä oli jo pitkään esitetty muun muassa Ranskan Madagaskaria ja brittien Palestiinaa juutalaisten karkotuspaikaksi. Kun Saksa valloitti 1940 Ranskan, Madagaskar-suunnitelman toteuttaminen näytti vähän aikaa mahdolliselta ja sen toteutusta alettiin valmistella, mutta asiasta luovuttiin pian jo samana vuonna kun Neuvostoliiton sotaretkeä alettiin suunnitella ja sota Britanniaa vastaan pitkittyi. Tämän jälkeen kansallissosialistinen hallinto alkoi pohtia ”lopullista ratkaisua” juutalaiskysymykseen.
Lopullinen ratkaisu.
Kun organisoitua joukkomurhaa oli kokeiltu ”Operaatio T4”:n puitteissa, päätti natsihallinto tammikuussa 1942 pidetyssä Wannseen konferenssissa ”juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta”, joka tarkoitti järjestelmällistä juutalaisten kansanmurhaa. Natsit perustivat useita tuhoamisleirejä, joissa sinne suljetut juutalaiset oli tarkoitus tappaa. Tuhoamisen ensimmäisiksi uhreiksi joutuivat työkyvyttömät. Työkykyiset juutalaiset määrättiin ankaraan pakkotyöhön, jossa monet kuolivat tauteihin ja aliravitsemukseen. Erilaisten kokeilujen jälkeen päädyttiin tehokkaimpana tappamisen muotona kaasukammioihin, joissa surmattaviksi määrätyt kaasutettiin kuoliaiksi. Juutalaisten lisäksi järjestelmällisen tuhoamisen uhreiksi joutuivat myös muun muassa romanit, homoseksuaalit ja Jehovan todistajat.
Saksan valtakunnan organisaatioita kansallissosialistisella kaudella.
RSHA Reichssicherheitshauptamt ("valtakunnan pääturvallisuusvirasto"): turvallisuusorganisaatioiden keskusvirasto


Helene Schjerfbeck.
Helene (Helena Sofia) Schjerfbeck [šärvbek] (10. heinäkuuta 1862 Helsinki – 23. tammikuuta 1946 Saltsjöbaden, Ruotsi) oli suomalainen taidemaalari. Hän on eräs Suomen arvostetuimpia modernistisia kuvataiteilijoita, ja hänen teostensa saama huomio on ollut nousussa viime vuosina.
Helene Schjerfbeckin runsas tuotanto alkoi ranskalaisvaikutteisesta realismista ja ulkoilmamaalauksesta. Se kehittyi vähitellen kohti pelkistettyjä sisäistä elämää luotaavia henkilökuvia ja asetelmia. Uran alkuvaiheessa hän teki useita historiallisia maalauksia, kuten "Haavoittunut soturi hangella" (1880), "Linköpingin vankilan ovella vuonna 1600" (1882) ja "Wilhelm von Schwerinin kuolema" (1886). Historialliset maalaukset olivat tavallisesti miesmaalarien aluetta, samoin kokeilevuus, modernit vaikutteet ja ranskalainen radikaali naturalismi. Teosten vastaanotto ei siksi ollut suotuisa vielä 1880-luvulla.
Intellektuaalisesti suuntautunutta taiteilijaa kiinnosti muun muassa Fjodor Dostojevskin, Marcel Proustin ja Arthur Rimbaud'n kirjallinen tuotanto. Kaikki he kuvasivat ihmisen tiedostamatonta ja irrationaalista puolta.
Helene Schjerfbeck on herättänyt taiteilijoiden ja tutkijoiden kiinnostusta, joka on johtanut useisiin erilaisiin tulkintoihin niin hänen taiteestaan kuin elämästäänkin.
Opiskelu ja elämänvaiheet.
Helene Schjerfbeck aloitti opinnot Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 11-vuotiaana. Hän opiskeli ja matkusti 1880-luvulla valtion stipendin turvin Ranskassa, Italiassa ja Englannissa.
Schjerfbeck lähti 1880 Pariisiin opiskelemaan Académie Trélat'ssa sekä Académie Colarossissa. Hän myös maalasi Meudonissa sekä Bretagnessa ja palasi Suomeen 1882. Toisen Ranskan-matkansa hän teki 1884–1885 jolloin hän osallistui Pariisin salonkiin ja maalasi jälleen Bretagnessa. Matkalla hän tutustui englantilaiseen taidemaalariin, jonka kanssa hän kihlautui. Kihlaus kuitenkin purkautui, koska Schjerfbeckin lonkkavika herätti sulhasen sukulaisissa tuberkuloosiepäilyjä. Schjerfbeck ei avioitunut myöhemminkään. Lonkkavamma oli tullut nelivuotiaana portailta putoamisen seurauksena.
Tuotteliaan 1880-luvun jälkeen Schjerfbeck maalasi 1890-luvulla vähemmän siksikin, että hän opetti Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Myös hänen terveytensä heikkeni. Monien sairauslomien jälkeen hän pyysi 1902 eroa opettajan toimestaan. Lääkärin neuvosta hän muutti äitinsä kanssa Hyvinkäälle, joka tunnettiin terveellisenä parantolakaupunkina.
Schjerfbeckin äiti kuoli 1923, ja kaksi vuotta myöhemmin Schjerfbeck muutti Tammisaareen maalatakseen rauhassa. Hänen maineensa alkoi kasvaa näihin aikoihin. Teoksia oli menestyksekkäästi näytteillä Ruotsissa useissa näyttelyissä 1930–1940-luvulla. Schjerfbeck vietti viimeiset vuotensa Ruotsissa Saltsjöbadenin kylpylähotellissa, jossa hän kuoli 1946.
Tulkinnat Schjerfbeckin taiteesta ja taiteilijuudesta pohjautuvat pitkälti vanhojen elämäkertojen oletuksiin, varsinkin Einar Reuterin kirjoittamaan elämäkertaan. Sen mukaan hän oli hauras ja kärsivä olento, mikä on johdatellut myös teosten tulkintaa. Schjerbeckin tuotannossa on kuitenkin myös intensiivisiä puolia ja se on monin tavoin sidoksissa aikaan ja taiteen yleiseen kehitykseen.
Schjerfbeck on haudattu Helsingin Hietaniemeen: V7-3-6. Scherfbeckin veli oli arkkitehti Magnus Schjerfbeck.
Tuotanto.
Helene Schjerfbeckin taiteellinen ura kesti yli 70 vuotta. Alun hillityn realismin kautta hän siirtyi kohti naturalismia ja hienoista ekspressionismia sekä impressionismia. Loppuvaiheessa hänen tuotantonsa oli pelkistettyä, kuten omakuvien sarja vuosilta 1878–1945.
Omana aikanaan korkeana taiteena arvostettujen suurten historiallisten teosten ohella Schjerfbeck kuvasi ajan ranskalaisten vaikutteiden hengessä myös mitättöminä pidettyjä aiheita ja fragmentteja. Bretagnessa maalattua naturalistista "Pikkusiskoaan ruokkivaa poikaa" (1881) on pidetty suomalaisen modernismin alkuun kuuluvana. Lapset oli kuvattu aikalaisten mielestä rumina ja turhan leveällä siveltimellä. Myös ajan eurooppalaisen ilmapiirin kannalta osa Bretagnessa maalatuista töistä oli poikkeuksellisia, ne olivat tavallista pelkistetympiä, kuten "Ovi" (1884) ja "Varjo muurilla" (1883), joka muistuttaa hieman Paul Cézannen pelkistettyä taidetta.
Pelkistettyä maalaustapaa ei 1880-luvulla vielä ymmärretty, ja Schjerfbeck luopuikin siitä joksikin aikaa, vaikka tunsi sen omakseen. Hän maalasi vuosikymmenen lopulla St Ivesissä Cornwallissa. Siellä tehdyt vähemmän pelkistetyt maalaukset "Toipilas" ja "Leipomo" (1887) olivat naturalistisia valomaalauksia. Samoihin aikoihin hän omaksui pohjoismaiselle symbolismille ominaisen hämyisen valaistuksen ja hillityn värinkäytön.
Hänen maalauksensa saivat 1890-luvun kuluessa uusia piirteitä. Viivat muuttuivat herkemmiksi ja värit pelkistetymmiksi. Maalausten aiheet siirtyivät kohti intiimiä ja sisäisen elämän kuvausta. Kaiken kaikkiaan Schjerfbeck siiryi kohti 1900-luvun tyylittelevää modernismia.
Matkat vähenivät 1880-luvun jälkeen, mutta 1894 Schjerbeck lähti Wieniin ja Firenzeen tekemään kuuluisien maalausten kopioita Taideyhdistyksen suunnittelemaan jäljennösmuseoon. Italia oli noussut tuolloin suomalaisten taiteilijoiden suosikkikohteeksi symbolismin nousun vuoksi. Viimeiset suuret maalaukset olivat Ruotsinpyhtään kirkon alttaritaulu 1898 ja naisen kolmea ikäkautta kuvaava "Kirkkoväkeä" (1895–1900).
Hyvinkäälle muutettuaan Schjerfbeck ei enää matkustanut ulkomailla, eikä Helsingissäkään vuosien 1902-1917 välillä. Hän piti yhteyttä samaan aikaan opiskelleisiin Helena Westermarckiin, Maria Wiikiin ja Ada Thiléniin. Hän seurasi taidetta lehtien ja kirjojen välityksellä, ja osallistui jonkin verran yhteisnäyttelyihin. Taloustyöt rajoittivat maalaamista, koska äiti ei halunnut taloon palvelijaa.
Syksystä 1913 alkaen Schjerfbeckin teoksia alettiin nähdä useammin. Gösta Stenman järjesti myös Schjerfbeckin ensimmäisen yksityisnäyttelyn 1917, jossa oli esillä 159 teosta. Myös Einar Reuter alkoi vaikuttaa hänen elämäänsä 1915 alkaen. Näihin aikoihin Schjerfbeck alkoi myös saada lisää kosketusta moderniin taiteeseen. Hän näki Helsingissä muun muassa Cézannen, Paul Gauguinin, Henri Matissen ja Othon Frieszin teoksia. Kirjojen ja lehtien välityksellä hän kiinnostui myös Vincent van Goghista, Honoré Daumieristä ja Constantin Guysista.
Schjerfbeck siirtyi 1900-luvulla johdonmukaisesti kohti keskitetympää ilmaisua. Hän teki vuosisadan alussa askeettisia harmaalle ja muutamille värisävyille perustuvia maalauksia, kuten "Kotona" (1903). Schjerfbeck näyttää pyrkineen kohti japanilaishenkistä tyylittelevää esteettisyyttä. Pelkistys näkyi varsinkin omakuvien sarjassa ja vanhojen maalausten uustulkinnoissa, joita hän teki Stenmanin ehdotuksesta.
Stenman asetti Schjerfbeckin teoksia esille myös Ruotsissa, missä vastaanotto oli Suomea innostuneempi. Suomessa hänen tuotantoonsa suhtauduttiin vaihtelevasti. Schjerfbeck sai taidehistoriassa sijan lähinnä 1880-luvun edustajana, ja hänen myöhempien maalaustensa merkitys löydettiin hitaasti. Vähitellen Schjerfbeck vakiintui yhdeksi Suomen taiteen arvostetuimmista taiteilijoista, ja 1990-luvulla kiinnostus heräsi myös Pohjoismaiden ulkopuolella.
Schjerbeck maalasi aktiivisesti myös viimeisinä vuosinaan Ruotsissa, jossa syntyi viimeisten omakuvien sarja.
Vuodesta 1878 alkanut omakuvien sarja on kuvaus naisen vanhenemisesta. Taiteilijan ulkonäkö muuttuu yhä häilyvämmäksi ja rujommaksi, mutta samalla ilmaisu tulee vahvemmaksi. Viimeisessä omakuvassa kasvot ovat epäsymmetriset ja pää kallonkaltainen.
Uusi merkittävä maalaus paljastui, kun yksityisomistuksessa olevan maisemamaalauksen alta löytyi toinen kangas, jossa on valmis ja signeerattu kuva äidistä ja lapsesta takaapäin. Päälimmäinen maalaus esittää maisemaa Raaseporista ja on vuodelta 1890. Se ei ole ollut aiemmin julkisesti esillä, vaan on ollut alusta lähtien saman suvun hallussa, eikä sen alla olleesta teoksesta ollut tietoa.
Ymmärtäjät.
Aluksi Schjerfbeckin työt saivat vähän ymmärrystä yleisöltä. Taidekauppias Gösta Stenman kuitenkin näki niiden arvon ja palkkasi Schjerfbeckin galleriansa kuukausipalkkaiseksi taiteilijaksi, mikä auttoi paljon.
Toinen merkittävä ymmärtäjä oli taidekriitikko, kirjailija ja taidemaalari Einar Reuter (taiteilija- ja kirjailijanimeltään H. Ahtela), jonka Schjerfbeck tapasi vuonna 1915. Ahtela oli hänen läheinen ystävänsä ja henkinen tukensa elämän loppuvaiheisiin asti. Reuter kirjoitti artikkeleita sekä kirjoja Helene Schjerfbeckistä. Schjerfbeck kirjoitti hänelle yli 1 100 kirjettä tai postikorttia. He maalasivat ja tutkivat yhdessä ulkomaisia taidelehtiä ja kirjallisuutta, saaden vaikutteita toisiltaan. Reuter julkaisi vuonna 1951 Schjerfbeckin elämäkerran.
Keräilijät.
Schjerfbeckin teokset menivät hyvin kaupaksi 1930-luvulta alkaen. Hänen teostensa ostajia olivat muun muassa Signe ja Ane Gyllenberg sekä Marie-Louise ja Gunnar Didrichsen, jotka onnistuivat keräämään huomattavat kokoelmat tämän töitä. Helsinkiläinen lääkäripariskunta Yrjö ja Nanny Kaunisto keräsivät elämänsä aikana poikkeuksellisen kokoelman, johon kuului 35 Schjerfbeckin teosta. Yrjö Kauniston kuoltua lahjoitti Nanny Kaunisto kokoelman vuonna 2005 Valtion taidemuseolle pariskunnan laatiman testamentin mukaisesti. Lahjoituksen arvo oli yli 12 miljoonaa euroa.


Kaksoispiste.
Kaksoispiste (:) on typografinen välimerkki, joka toimii erottimena useissa kirjoitetuissa kielissä.


Eläintiede.
Eläintiede eli zoologia (kreik. "zoon", eläin; "logos", tieto) on eläimistöä ja eläimiä käsittelevä tieteenala, jonka osa-alueita ovat esimerkiksi eläinekologia (eläinten levinneisyys ja siihen vaikuttavat seikat), eläinfysiologia ja -anatomia ja etologia (eläinten käyttäytyminen). Eläintiede on biologian osa-alue, ja se on läheisessä tekemisissä solubiologian, biokemian ja genetiikan (perinnöllisyystiede) kanssa.
Eri eläinryhmiin kohdistuvan tutkimuksen perusteella erotetaan alatieteitä, mm. mammalogia (nisäkkäät), ornitologia (linnut), iktyologia (kalat), entomologia (hyönteiset) ja protozoologia (alkueläimet).
Eläintieteen historia.
Tieteellisen eläinten tutkimisen varsinaisena perustajana pidetään Aristotelestä, joka keräsi eräiden aikaisempien kirjailijoiden tekemät hajanaiset eläimiä koskevat tiedot, liitti niihin omat monipuoliset havaintonsa ja muovasi näin saamansa aineiston yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Hän ei rajoittunut vain kuvailemaan eläinten ulkomuotoa, rakennetta ja elintapoja, vaan tutki myös lisääntymisilmiöitä ja sikiönkehitystä, loi pohjan vertailevalle anatomialle ja laati eräänlaisen eläinsysteemin.
Aristoteleen jälkeen ei vanhalla ajalla elänyt muuta huomattavaa eläintieteellistä kirjailijaa kuin Plinius vanhempi. Hän oli kuitenkin vain muiden kirjoitusten koostaja, joka ei aina osannut erottaa tosiasioita taruista. Keskiajan eläintieteellisistä kirjailijoista oli mainittavin Albertus Magnus, joka selitteli Aristoteleen eläintieteen ja luonnonfilosofian kirjoituksia ja koetti muokata niiden sisältöä sopusointuun kirkon oppien kanssa.


Kysymysmerkki.
Kysymysmerkki (?) päättää virkkeen, joka on perusluonteeltaan kysyvä. Kysymysmerkki on niin sanotusti iso välimerkki, jota seuraava sana yleensä aloittaa uuden virkkeen ja kirjoitetaan siis isolla alkukirjaimella.
Erikoistapauksia.
Samaan tapaan kahdella tai useammallakin perättäisellä kysymysmerkillä voidaan pyrkiä vahvistamaan kysymystä, mutta usein tällaista pidetään huonona tyylinä.
Tietotekniikassa.
Tietokoneissa kysymysmerkki toimii usein niin sanottuna jokerimerkkinä, joka voi esimerkiksi tiedonhaussa tai komennoissa vastata mitä tahansa yksittäistä merkkiä. Esimerkiksi merkkijono codice_1 voi vastata tiedostonimiä "abc.txt" ja "abd.txt", mutta ei nimeä "ab.txt" eikä "abcd.txt".
Jotkin sovellusohjelmat, kuten selaimet tai sähköpostiohjelmat, voivat kysymysmerkillä korvata sellaisen merkin, joka ei sisälly käytössä olevaan merkistöön. Unicodessa on myös erityinen korvikemerkki &#xFFFD; (valkoinen kysymysmerkki mustassa vinoneliössä), joka on tarkoitettu näytettäväksi tuntemattoman merkin tai virheellisen ohjausmerkin tilalla. (Jos järjestelmä tunnistaa merkin mutta ei pysty näyttämään sitä, koska se puuttuu fontista, selain voi sen sijaan näyttää kysymysmerkittömän korvikemerkin, joka usein on tyhjä tai Unicode-tunnusta vastaavan heksadesimaaliluvun sisältävä nelikulmainen kuvio.)
Kielitieteessä.
Kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa kysymysmerkillä voidaan joskus merkitä glottaaliklusiilia , jos pisteettömältä kysymysmerkiltä näyttävä oikea glottaaliklusiilin merkki (U+0294) ei merkistö- tai fonttirajoitusten takia ole käytettävissä.
Muissa kielissä.
Arabian, persian ja urdun kielissä, joita kirjoitetaan arabialaisin kirjaimin oikealta vasemmalle, kysymysmerkki näyttää latinalaisen kysymysmerkin peilikuvalta (&#x61F;).
Kreikkalainen kysymysmerkki näyttää latinalaiselta puolipisteeltä (;), jota itse asiassa suositellaankin kysymysmerkiksi kreikankieliseen tekstiin, vaikka Unicode-merkistössä on kreikkalainen kysymysmerkki myös erikseen.
Armenialainen kysymysmerkki on kierrekuvio (&#x55E;), joka liittyy kysymyssanan viimeiseen vokaaliin.
Etiopialainen kysymysmerkki näyttää kolmelta päällekkäiseltä pisteeltä (&#x1367;).


Puolipiste.
Ohjelmoinnissa.
Useissa ohjelmointikielissä puolipiste merkitsee lausekkeen päättymistä. Tällaisia kieliä ovat mm. C, C++, PHP ja Java. Joissain kielissä puolipistettä käytetään argumenttierottimena.


Fyysinen maantiede.
Fyysinen maantiede on maantieteen ja luonnonmaantieteen osa-alue, joka joskus jaetaan luonnonmaantieteestä klimatologian, hydrogeologian ja geomorfologian yläkäsitteeksi. Se tutkii maan pinnanmuotoja ja muita luontoon liittyviä ilmiöitä ja niiden levinneisyyttä sekä vaikuttavia tekijöitä. Maantieteilijä voi tarkastella esimerkiksi tietyn alueen kallioperän, pinnanmuotojen, maalajien, kasvillisuuden ja eläimistön kannalta, sillä kyseiset tekijät vaikuttavat toisiinsa.


Poliitikko.
Poliitikko on henkilö, joka on aktiivisesti mukana poliittisessa toiminnassa.
Länsimaisessa kielenkäytössä poliitikoksi kutsutaan tavallisesti henkilöä, joka hoitaa jotakin poliittista luottamustehtävää tai on pyrkimässä sellaiseen. Yleensä asiantuntijoita ja virkamiehiä ei lueta poliitikoiksi.
Suomessa ennen 1960-lukua esimerkiksi kansanedustajat olivat harvoin ammattipoliitikkoja; useimmiten he harjoittivat edustajantyönsä ohessa aikaisempaa ammattiaan. Yhteiskunnan monimutkaistuttua ja työmäärän lisääntyessä lähes kaikki valtakunnallisen tason poliitikot ovat nykyään täysipäiväisesti tehtävissään.
Max Weber erottelee "Politik als Beruf" -tekstissään täyspäiväiset poliitikot, kuten kansanedustajat ja ministerit, osa-aikaispoliitikoista, joita Suomessa olisivat kunnanvaltuutetut. Weberin näkemyksen mukaan myös kansalainen on vaaleissa äänestyspäätöstä harkitessaan ja äänestäessään osa-aikaispoliitikko. Weber erittelee poliitikot myös sen mukaan, elävätkö he politiika"lle" vai politiika"sta".


Baldur von Schirach.
a> (istumassa) ja Baldur von Schirach (seisomassa) Nürnbergin oikeudenkäynnissä
Baldur Benedikt von Schirach (9. toukokuuta 1907 Berliini, Saksa – 8. elokuuta 1974 Kröv, Saksa) oli natsi-Saksan korkea-arvoinen virkamies, Hitler-Jugendin johtaja ja Wienin Gauleiter eli kansallissosialistisen puolueen aluejohtaja.
Perhe.
Baldur von Schirach oli ratsumestari ja kamariherra Carl Baily von Schirachin (1873–1948) poika. Hän toimi Weimarissa sijaitsevan Saksan kansallisteatterin intendenttinä. Baldur von Schirachin äiti oli yhdysvaltalainen Emma Middleton Lynah Tillou von Schirach (1872–1944). Schirachin koti oli suhteellisen vapaamielinen ja valistunut, vaikkakin toisaalta isänmaallinen ja uskollinen keisarille. Baldur von Schirachin seitsemän vuotta vanhempi veli Karl teki itsemurhan vuonna 1919, ilmeisesti, koska Saksan antautuminen ja keisarin ero oli hänelle liian suuri koettelemus.
Schirach meni 31. maaliskuuta 1932 Münchenissä naimisiin Henriette Hoffmannin (3. helmikuuta 1913 – 27. tammikuuta 1992) kanssa. Hoffmann oli Adolf Hitlerin hovivalokuvaajan, professori Heinrich Hoffmannin ja tämän vaimon Maria Theresia Baumannin tytär. Pariskunnalle syntyi vuosina 1933–1942 lapset Angelika, Klaus, Robert ja Richard. Schirachien avioliitto päättyi eroon 20. heinäkuuta 1949.
Schirachin pojanpoika on kirjailija Ferdinand von Schirach.
Poliittinen ura.
Schirach tapasi Hitlerin 17-vuotiaana. Hänestä tuli heti tämän innokas kannattaja, ja täysi-ikäistyttyään hän liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen 1925. Hän pääsi pian Adolf Hitlerin luotettujen joukkoon. Vuonna 1929 hänet nimitettiin kansallissosialististen saksalaisten opiskelijoiden liiton ("Nationalsozialistischen Deutschen Studentenbunds") johtoon. 30. lokakuuta 1931 hän siirtyi johtamaan Hitler-Jugendia "Gruppenführer"in SA-arvolla.
Hitlerin kaapattua vallan Saksassa Schirach nimitettiin 17. kesäkuuta 1933 Saksan valtakunnan nuorisojohtajaksi. Koska kansallissosialistiset vallanpitäjät olivat ”yhdenmukaistaneet” eli lakkauttaneet muut nuorisojärjestöt kuin Hitler-Jugendin, tuli Schirach käytännössä vastaamaan koko Saksassa tehtävästä nuorisotyöstä.
Vuonna 1936 Schirachista tuli valtiosihteeri. Hän teki Hitler-Jugendin jäsenyydestä käytännössä pakollista (vain terveydellisesti tai rodullisesti ”epäkelvot” oli siitä vapautettu), niin että Hitler-Jugendin jäsenmäärä kasvoi yli kuuteen miljoonaan. Schirach joutui kuitenkin valtataisteluun nuorisoliiton johtajuudesta Arthur Axmannin kanssa. Vuonna 1939 ilmeisen turhautunut Schirach liittyi vapaaehtoisesti Wehrmachtiin ja palveli hetken rintamalla Ranskassa. Axmannista tuli 1. toukokuuta 1940 Schirachin sijainen, 7. elokuuta 1940 Hitler nimitti hänet Schirachin seuraajaksi Hitler-Jugendin johtoon. Korvaukseksi hän nimitti samalla Schirachin Wienin aluejohtajaksi eli Gauleiteriksi sekä käskynhaltijaksi. Schirach muutti perheineen entiseen keisarilliseen palatsiin Wienin Hofburgiin.
Uudessa asemassaan Wienin käskynhaltijana Schirach vastasi myös Itävallan juutalaisväestön kuljetuksista keskitys- ja uhoamisleireille. Kaiken kaikkiaan hänen vastuullaan on noin 185 000 juutalaisen karkotus. Schirach itse kutsui juutalaisten karkotusta ”osallisuudekseen länsimaisen kulttuurin pelastamiseen”. Schirach oli julkisesti antisemiitti, jos kohta hän vastusti kansallissosialistisen juutalaispolitiikan karkeimpia muotoja. Niinpä hän ei hyväksynyt esimerkiksi vuoden 1938 kristalliyön juutalaisvainoja ja kielsi Hitler-Jugendia osallistumasta siihen. 24. kesäkuuta 1943 pitämässään puheessa hän vaati saksalaisia kohtelemaan paremmin miehitetyn Itä-Euroopan asukkaita. Tämän johdosta hänen suhteensa Hitleriin huononi.
Syyskuusta 1940 lähtien Schirach organisoi laajamittaisen lasten ja nuorten evakuoinnin Saksan pommitusten uhkaamista suurkaupungeista maaseudulle (n.k. "Kinderlandverschickung"). Noin 2,5 miljoonaa lasta evakuoitiin maalle. Operaatio lienee säästänyt kymmenien tuhansien lasten hengen.
Sodan jälkeinen aika.
Nürnbergin oikeudenkäynnistä otetussa kuvassa Schirach on toisessa rivissä toinen oikealta.
Vuonna 1945 Schirach kätkeytyi ensin liittoutuneilta, ja hänen arveltiin kuolleen. Jonkin ajan kuluttua hän kuitenkin antautui liittoutuneiden vangiksi. Hänet asetettiin syytteeseen Nürnbergin oikeudenkäynnissä. Tuomioistuimessa Schirach kiisti tienneensä keskitysleireistä ja sanoutui irti Hitleristä. Hänet kuitenkin tuomittiin rikoksista rauhaa ja ihmisyyttä vastaan 20 vuodeksi vankeuteen.
Hänet vapautettiin 1966, ja hän vetäytyi loppuelämäkseen pois julkisuudesta lukuun ottamatta julkaisemaansa muistelmateosta "Ich glaubte an Hitler" ().


Molekyyli.
Molekyyli on kahden tai useamman kovalenttisesti sitoutuneen atomin muodostama sähköisesti neutraali ryhmä. Molekyylien muodostamaa yhdistettä kutsutaan molekyyliyhdisteeksi.
Ionisidoksellisissa aineissa ei ole varsinaisia molekyylejä, joskin myös niissä olevat ionit voivat olla kahden tai useamman atomin muodostamia kompleksi-ioneja.
Kemiallista yhdistettä ei voi jakaa molekyyliä pienempiin yksiköihin; molekyyli on aineen pienin osa, joka säilyttää koostumuksensa ja kemialliset ominaisuutensa. Yksinkertaisin molekyyli on vetymolekyyli (H2), joka koostuu kahdesta vetyatomista ja joiden välillä on yksi kovalenttinen sidos.
Merkitseminen.
Molekyylejä voidaan merkitä molekyylikaavalla, rakennekaavalla, viivakaavalla tai joskus kun ei tiedetä molekyylin muodostavien atomien lukumäärää voidaan niiden suhteet laskea ja ilmoittaa se empiirisellä kaavalla. Molekyylikaavasta selviää ainoastaan molekyylin muodostavien atomien lukumäärä. Se ei kerro molekyylin rakenteesta mitään. Avaruudellisella rakenteella on suuri merkitys muun muassa isomeriassa, rakennetta kuvaamaan on kehitetty rakenne ja viivakaava, joista näkyvät myös atomien väliset sidokset.
Molekyylin sidokset.
Kuvassa näkyy vedyn ja hiilen σ-sidokset, sekä 109,5° kulmat
Atomit muodostavat toistensa kanssa erilaisia sidoksia. Orgaanisessa kemiassa tärkein rooli on hiilen muodostamilla sidoksilla. Sidosten kuvaamiseen on kehitetty matemaattinen malli, jota kutustaan molekyyliorbitaalimalliksi. Mallin mukaan sidoksen muodostavien atomien uloimmat orbitaalit hybridisoituvat eli "yhtyvät" ja muodostavat tietyn määrän samanenergiaisiä hybridiorbitaaleja. Hybridiorbitaalien lukumäärä riippuu hybridisoitumistyypistä eli siitä, montako atomiorbitaalia hybridisoitumiseen osallistuu. Alkeellisimmat hybridisoitumistyypi ovat sp³-, sp²- ja sp-hybridisaatiot. Näissä hybridisaatioissa yksi s-orbitaali yhdistyy p-orbitaalien kanssa. Hybridisoituvien p-orbitaalien lukumäärä selviää p-orbitaalin eksponentista.
Atomien välinen kovalenttinen sidos muodostuu atomien orbitaalien peittäessä toisiaan. Jos orbitaalit peittävät toisiaan sidosakselin suuntaisesti (tällöin peittoaminen on vahvaa), syntyy σ-sidos. Näin tapahtuu esimerkiksi s- ja p-orbitaalien muodostaessa sidosta tai kahden p-orbitaalin muodostaessa sidosta, mikäli p-orbitaalit peittävät toisiaan pituussuunnassa. Mikäli molekyylin atomit ovat sp³-hybridisoituneita, niiden välille syntyy σ-sidos. σ-sidos on pyörähdyssymmetrinen eli sidos ei rikkoudu vaikka sen muodostavat atomit pyörisivät toistensa suhteen. Tämä mahdollistaa molekyylin eri konformaatiot. On kuitenkin huomattava, että vety ei hybridisoidu.
Kuvassa punaisella on yhteensä kaksi p-orbitaalia. Niiden yhdistyessä muodostuu π-sidos.
Atomi voi kuitenkin muodostaa useampia sidoksia kuin yhden. Tällaisia aineita ovat muun muassa hiili, happi ja typpi. Mikäli atomien välillä on niin sanottu kaksoisidos, on niiden välillä σ-sidoksen lisäksi π-sidos. π-sidos syntyy, kun kaksi p-orbitaalia peittävät toisiaan kohtisuorasti sidosakseliin nähden. Tällöin peittoaminen on heikompaa kuin σ-sidoksen tapauksessa.
Esimerkiksi hiilen muodostaessa kaksoissidoksen on hiiliatomi sp²-hybridisoitunut. Tällöin yksi p-orbitaali jäänyt hybridisoitumatta. Hybridisoitumaton p-orbitaali yhdistyy toisen sp²-hybridisoituneen atomin kanssa hybridisoitumatta jääneen p-orbitaalin kanssa. P-orbitaalien yhdistymisen tuloksena muodostunut π-sidos on jäykkä sidos. π-sidos ei ole σ-sidoksen tavoin pyörähdyssymmetrinen eli atomit eivät voi pyöriä toistensa suhteen ilman rikkomatta niiden välistä sidosta. Tällä on suuri merkitys esimerkiksi cis-trans-isomeriassa.
Bentseenirenkaan hiilet ovat kaikki sp²-hybridisoituneita. Tällöin bentseenirenkaaseen muodostuisi kolme π-sidosta. Sidokset eivät kuitenkaan paikannu tiettyyn paikkaan renkaassa vaan ne ovat yhteisiä koko renkaan kesken, tätä kuvataan usein kahdella toruksen muotoisella renkaalla. Sanotaan, että π-sidoselektronit ovat delokalisoituneita.
Kolmoissidoksen muodostuminen on hyvin samankaltainen kuin kaksoisidoksenkin. Kolmoissidoksen tapauksessa kuitenkin on neljä hybridisoitumatonta p-orbitaalia, jotka muodostavat kaksi π-sidosta. π-sidokset ovat kolmoissidoksen tapauksessa kohtisuorassa toisiinsa nähden ja kaksoissidoksen tapaan kolmoissidos on jäykkä eikä se ole pyörähdyssymmetrinen.
Heikot sidokset.
Molekyylien välillä vaikuttaa voimia, jotka ovat heikkoja verrattuna atomien välisiin vahvoihin sidoksiin. Molekyylien välillä vaikuttavat heikot sidokset jakaantuvat vetysidoksiin, dipoli-dipolisidoksiin ja dispersiovoimiin. Kahta ensimmäistä sidostyyppiä esiintyy ainoastaan poolisten molekyylien välillä. Dispersiovoimia esiintyy myös poolittomien molekyylien välillä.
Ionin ja molekyylin välillä esiintyy myös ioni-dipolisidoksia.
Isomeria.
Isomeereiksi kutsutaan molekyyleja, joilla on sama molekyylikaava, mutta niiden rakenne on erilainen. Isomeria voidaan jakaa karkeasti rakenneisomeriaan ja stereoisomeriaan. Ensimmäisen kerran isomeria havaittiin vuonna 1828. Löytäjä oli Friedrich Wöhler kun hän kuumensi epäorgaanista ammoniumsyanaattia ja huomasi sen muuttuvan orgaaniseksi ureaksi, ja että näiden kahden aineen alkuainerakenne on samanlainen aineiden ominaisuuksien ollessa kuitenkin erilaiset.
Symmetria.
Molekyylillä on symmetriaa, jos sillä on useita toisistaan erottamattomia asentoja. Asennosta toiseen johtavaa teoreettista toimenpidettä kutsutaan symmetriaoperaatioksi. Symmetriaoperaatio suoritetaan aina jonkun symmetria-alkion (piste, suora tai taso) suhteen. Symmetriaoperaation jälkeistä asentoa ei voida erottaa alkuperäisestä.
Symmetrian tarkastelu on keskeistä molekyylirakenteiden määrittämiseksi ja luokittelemiseksi. Aineen spektriä (IR, Raman) tulkitsemalla saadaan tietoa aineen symmetriasta ja edelleen sen rakenteesta. Spektrissä esiintyvien vöiden avulla voidaan esimerkiksi todeta, onko kolmiatominen molekyyli lineaarinen vai taipunut (v-muoto).
Molekyylin symmetria ilmaistaan sen pisteryhmällä. Pisteryhmä on merkintä, joka ilmaisee kaikki molekyylin symmetriaominaisuudet.


Sosiaalidarvinismi.
Sosiaalidarvinismi on yhteiskunnallinen näkemys, jonka mukaan yhteiskunnan kehitys perustuu Charles Darwinin (1809–1882) oppeihin evoluutiosta ja luonnonvalinnasta kasvi- ja eläinkunnassa. Tällöin ihmisyhteisö ymmärretään taistelukenttänä ”olemassaolosta”, jossa vahvin alistaa luonnon lakien mukaisesti heikomman. Matti Viikarin mukaan Herbert Spencer oli sosiaalidarvinismin isä.
Jouko Jokisalon mukaan sisäpolitiikassa sosiaalidarvinismi merkitsee tasa-arvon hylkäämistä ja yhteiskunnan autoritaaristen, ei-demokraattisten, rakenteiden oikeuttamista ”luonnonlakina”. Sosiaalidarvinismi suhtautuu erityisen suvaitsemattomasti yhteiskunnan vähäosaisiin kuten köyhiin, sairaisiin, työttömiin, vammautuneisiin ja vähävaraisiin. Sosiaalidarvinistinen ajattelu valmisti tietä Saksassa Hitlerin valtaannousulle. Se myös loi ideologiset perustelut rotuhygieniapolitiikalle Hitlerin Saksassa, johon kuului elinkelvottomina pidettyjen yksilöiden ja roturyhmien tuhoaminen. Ruotsalainen tutkija Lindqvist toteaakin: ”Darwinin jälkeen oli muodikasta todeta kansanmurhien olevan tulosta luonnollisesta valinnasta ja evoluutiosta.”


Weimarin tasavalta.
Weimarin tasavalta () on historiantutkimuksessa käytetty nimitys Saksasta vuosien 1919 ja 1933 välisenä aikana, jolloin maa oli tasavalta. Virallisesti valtion nimi oli silloinkin "Saksan valtakunta" ("Deutsches Reich"). Aikakauden katsotaan alkaneen, kun Saksan uusi perustuslaki 11. elokuuta 1919 säädettiin Weimarin kaupungissa Saksan kärsittyä tappion ensimmäisessä maailmansodassa. Weimarin tasavallan aika päättyi Adolf Hitlerin ja kansallissosialistien noustua valtaan ja lakkautettua maassa vallinneen demokratian.
Tasavallan alku 1918–1919.
Vuodesta 1916 Saksan politiikkaa johti käytännössä armeija ja sen ylijohto ("Oberste Heeresleitung", OHL) päällikkönään sotamarsalkka Paul von Hindenburg. Kun tuli ilmeiseksi, että sota oli hävitty, OHL vaati, että vastuu siirtyisi siviilihallitukselle, jonka tavoitteena olisi sodasta irtautuminen. Saksan keisarikunnan hallitus vaihtui.
Uusi valtakunnankansleri ("Reichskanzler") prinssi Max von Baden tarjosi näin ollen Yhdysvaltain presidentille Woodrow Wilsonille aseleposopimusta 3. lokakuuta 1918. 28. lokakuuta 1918 keisarikunnan perustuslakia muutettiin niin, että maasta tuli parlamentaarinen demokratia. Tämä teki valtakunnankanslerin vastuulliseksi valtiopäiville eikä keisarille.
Suunnitelma muuttaa Saksa parlamentaariseksi monarkiaksi kuitenkin epäonnistui maan ajautuessa kaaokseen sitä mukaa, kun joukot palasivat rintamalta. Sota oli runnellut henkisesti ja fyysisesti monia sotilaita ja totuttanut heidät väkivaltaan, johon turvauduttiin myös rauhan palattua. Vasemmiston ja oikeiston välillä puhkesi verisiä yhteenottoja.
Kun armeijan johto määräsi valtiopäiviltä lupaa kysymättä Saksan laivaston valtamerilaivaston () hyökkäyspartiotehtävään, syttyi kapina. Jos määräys olisi toteutunut, rauhanneuvottelut olisivat mitä todennäköisimmin rauenneet. Kahden laivan miehistö kapinoi Wilhelmshavenissa ja armeija pidätti noin 1 000 merimiestä ja kuljetutti heidät Kieliin. Tämä johti paikallisen kapinan leviämiseen yli koko valtakunnan. Kapinoivat sotilaat, merimiehet ja heitä sympatisoineet työläiset muodostivat 1917 vallankumousneuvoston ja ottivat monissa kaupungeissa vallan. 7. marraskuuta kapina oli levinnyt Müncheniin, jossa Baijerin Ludvig III oli ensimmäinen pakoon lähtenyt saksalainen monarkki.
Aluksi neuvostojen vaatimukset olivat vähäisiä, ne ainoastaan vaativat vangittujen merimiesten vapauttamista. Venäjän bolsevikkivallankaappauksesta ne poikkesivat siten, ettei niitä hallinnut kommunistinen puolue. Neuvosto-Venäjän tapahtumien vuoksi Saksan yläluokka ja keskiluokka pelkäsivät, että Saksasta tulisi neuvostotasavalta.
Sosiaalidemokraatit ja kommunistit.
Saksan työväenliike oli jakautunut. Toinen puoli, USDP ("Unabhängige Sozialdemokratische Partei Deutschlands"), kannatti työläisneuvostojen valtaa ja toinen, enemmistösosiaalidemokraatit, parlamentarismia. Jako oli muodostunut jo ennen ensimmäistä maailmansotaa 1914. Saksan vähemmistösosiaalidemokraatit, joista osasta tuli 1919 sosialistista vallankaappausta spartakistikapinan avulla yrittäneitä kommunisteja, olivat sosiaalidemokraatteina vastustaneet Saksan ryhtymistä ensimmäiseen maailmansotaan. Enemmistö sosiaalidemokraateista oli ollut kansallisilla linjoilla. Äärimmilleen sosiaalidemokraattien välinen kahtiajako tuli 1919, kun spartakistit yrittivät vallankaappauksella sosialistista vallankumousta Saksassa, jonka tukahduttamistoimista oli parlamentaarisessa vastuussa Reichswehrstä vastaavana ministerinä sosiaalidemokraattinen Gustav Noske.
Keisarin ero.
Kaikki sosialistit kuitenkin vaativat keisari eroa. 9. marraskuuta Berliinin valtiopäivätalolla julistettiin Saksan tasavalta enemmistösosialistien toimesta syntyneeksi, samaan aikaan kun vähemmistö toisaalla – johdossaan muun muassa Karl Liebknecht – julisti maan neuvosto­tasa­vallaksi.
Vielä samana päivänä valtakunnankansleri Max von Baden siirsi vallan enemmistösosialistien johtajalle Friedrich Ebertille. Tämän ei kuitenkaan nähty rauhoittavan kansanjoukkoja ja niinpä päivää myöhemmin perustettiin vallankumouksellinen hallinto "Rat der Volksbeauftragten", johon kuului sekä enemmistö- että vähemmistösosialisteja ja joka edusti työläisiä ja sotilaita. Tätä hallintoa kuitenkin vastusti vähemmistösosialistien vasen laita, spartakistit, johdossaan Liebknecht ja Rosa Luxemburg. Ebert kutsui kokoon valtuustojen kansallisen kongressin, joka kokoontui 16.–20. joulukuuta ja jossa enemmistösosialisteilla oli enemmistö. Näin Ebert onnistui laatimaan uuden perustuslain, jossa neuvostovallan kannattajien ääni oli marginalisoitu.
Varmistaakseen hallituksensa toimivallan Ebert liittoutui armeijan kanssa, jota johti siinä vaiheessa kenraali Wilhelm Groener. Sopimus takasi armeijalle, ettei hallitus yrittäisi uudelleenorganisoida sitä, mikäli se pysyisi hallitukselle lojaalina. Toisaalta sopimus varmisti hallituksen ja armeijan välisen yhteistyön, joka vakuutti ylä- ja keskiluokan sen aikeista säilyttää järjestys maassa ja armeijan pysymisen vakauttavana voimana. Vasemmistosiivelle tämä tarkoitti työläisten asian pettämistä. Liittoutuminen armeijan kanssa oli eräs niistä tekijöistä, jotka jakoivat vasemmiston pysyvästi sosiaalidemokraatteihin ja kommunisteihin.
Lopullisesti vasemmisto repesi Ebertin kutsuessa armeijan kukistamaan yhden Berliinin sotilaskapinoista 23. marraskuuta 1918. Kapinalliset olivat valloittaneet kaupungin komendantin esikunnan ja Valtakunnankanslian, jossa hallitus piti majaansa. Kapina kukistettiin raa’asti, eikä kuolonuhreilta ja haavoittuneilta vältytty. Tämän seurauksena vasemmistosiipi irtautui enemmistösosialisteista, jotka olivat sen mukaan liittoutuneet vastavallankumouksellisen armeijan kanssa pyrkimyksenään kukistaa vallankumous. Ero syventyi, kun Saksan kommunistinen puolue muodostettiin spartakisteista ja heihin liittyneistä radikaaleista vasemmistoryhmistä.
Tammikuussa 1919 tehtiin useita väkivaltaisia yrityksiä tehdä sosialistinen vallankumous. Vapaaehtoisista sotilaista ja oikeistolaisista koostuneet Freikorpsit eli vapaajoukot kukistivat nämä kapinat. Tilanne kulminoitui, kun spartakistijohtajat Liebknecht ja Luxemburg pahoinpideltiin hengiltä 15. tammikuuta. Ebertin suostumuksella surmaajat tuomittiin siviilituomioistuimen sijasta sotilasoikeudenkäynnissä lieviin rangaistuksiin. Tämä lisäsi Ebertin epäsuosiota vasemmistoryhmien silmissä.
Kansalliskokousvaalit pidettiin 19. tammikuuta, joissa vähemmistösosialistit ja muut vasemmistoryhmät eivät onnistuneet saamaan juuri ollenkaan edustajia, koska ne oli kapinoita kukistettaessa lyöty hajalle. Välttääkseen mellakoiden keskipisteessä olemista kansalliskokous siirtyi Weimarin kaupunkiin tekemään uutta perustuslakia. Se muodosti Saksasta semi-presidentiaalisen tasavallan, jossa valtiopäiväedustajat valittiin suhteellisella vaali­tavalla.
Weimarissa pidettyjen kokousten aikana väkivalta ja kapinointi jatkuivat maassa. München julistautui hetkellisesti neuvostotasavallaksi, mutta Freikorpsin joukot kukistivat kapinan. Lisäksi itäisissä provinsseissa taisteltiin, koska ne olivat lojaaleja keisarille eivätkä halunneet kuulua tasavaltaan.
Samaan aikaan Ranskassa rauhanneuvotteluissa ympärysvaltojen kanssa solmittu Versailles’n rauhansopimus kutisti armeijan vahvuutta huomattavasti, langetti Saksan niskaan suuret sotakorvaukset ja demilitarisoi Reininmaan. Sopimuksessa Saksa joutui myös tunnustamaan yksipuolisen syyllisyytensä ensimmäiseen maailmansotaan. Myöhemmin Adolf Hitler syytti tasavaltaa ja demokratiaa tästä ”häpeärauhasta”.
Tasavallan ensimmäinen valta­kunnan­presidentti Ebert allekirjoitti uuden perustuslain 11. elokuuta 1919.
Nuoren tasavallan varhaiset vuodet 1919–1923.
Perustamisestaan lähtien Weimarin tasavalta oli vasemmiston ja oikeiston ääriliikkeiden paineessa. Vasemmisto syytti sosiaalidemokraatteja aatteen pettämisestä liittoutumalla vanhan vallan kanssa sosialistisen vallankumouksen sijaan, kun taas oikeisto vastusti demokraattista järjestelmää ja olisi ennemmin palannut vanhaan autoritaariseen malliin. Tasavallan uskottavuutta tuhotakseen oikeisto syytti (etenkin armeijan piirissä) hallintoa Saksan tappiosta ensimmäisessä maailmansodassa. Syntyi legenda selkäänpuukotuksesta, jonka mukaan tappion oli aiheuttanut kommunistien ja juutalaisten vehkeily kotirintamalla.
13. maaliskuuta 1920 ryhmä Freikorpsin joukkoja valloitti Berliinin ja asetti oikeistolaisen lehtimiehen Wolfgang Kappin uuden hallituksen valtakunnankansleriksi. Koska Freikorpsin joukot olivat Ebertin ainoa vallansäilyttämisen keino, hän ei voinut muuta kuin vetää parlamenttinsa Dresdeniin, josta se kuulutti yleislakkoa. Tämä pysäytti talouden täysin ja Kappin hallinto romahti jo 17. maaliskuuta.
Yleislakon tehosta vaikuttuneet kommunistit järjestivät kansannousun Ruhrin alueella 1920, kun 50 000 työläistä muodosti puna-armeijan ja otti provinssin haltuunsa. Armeija ja Freikorps kukisti kansannousun ilman hallituksen ohjeita. Kommunistisia vallankumouksia tukahdutettiin myös maaliskuussa 1921 Saksissa ja Hampurissa.
Vuonna 1923 tasavalta ei kyennyt enää maksamaan sotakorvauksia kuten Versaillesin sopimuksessa oli sovittu ja uusi hallitus jäi jälkeen maksuissa. Vastaukseksi ranskalaiset ja belgialaiset joukot miehittivät Ruhrin alueen, joka oli Saksan suurimpia teollisuuden keskittymiä, ottaen haltuun alueen kaivokset ja tuotantolaitokset tammikuussa 1922. Tammi­kuussa 1923 kuulutettiin vastatoimeksi yleislakkoa ja kehotettiin passiiviseen vastarintaan. Lakot kestivät kahdeksan kuukautta, mistä Saksan talous joutui kärsimään, ja maan oli turvauduttava tuontiin.
Koska lakkoileville työläisille täytyi myös maksaa palkkaa valtiolta, painettiin lisää rahaa, joka aiheutti hyperinflaation. Ennen hyperinflaatiota yhdellä Yhdysvaltain dollarilla oli saanut 4,2 Saksan markkaa. Elokuussa 1923 dollarilla sai miljoona markkaa ja 20. marraskuuta 4 200 000 000 000. Joulukuun alussa toteutettiin valuuttauudistus, jossa 1 000 000 000 000 vanhalla markalla sai yhden uuden "Rentenmarkin". Sotakorvauksia jatkettiin ja Ruhr palautettiin Saksalle.
Vuonna 1923 myös Adolf Hitler järjesti Münchenissä vallankaappausyrityksen, joka tunnetaan nimellä oluttupavallankaappaus. Vuonna 1920 Saksan työ­väen­puolueesta oli tullut kansallissosialistinen puolue ja Hitler oli noussut sen puheenjohtajaksi 1921. Puolisotilaallinen organisaatio SA perustettiin 1921, ja se toimi Hitlerin henkilökohtaisena armeijana vallanotossa. 8. marraskuuta 1923 Hitler järjesti puoluetovereidensa kanssa vallankaappausyrityksen ja julisti uuden hallituksen, tavoitteena ottaa München haltuunsa seuraavana päivänä. Satakunta poliisia kukisti 3000 kapinoitsijan joukon. Yhteenotossa kuoli neljä poliisia ja 15 mielenosoittajaa. Hitler pidätettiin ja passitettiin kärsimään lievää, lopulta hyvän käytöksen vuoksi vuoden pituiseksi lyhentynyttä tuomiota vankilaan Landsbergiin. Vankeudessa viettämänsä vuoden Hitler käytti poliittisen ohjelmajulistuksensa sisältävän kirjan "Taisteluni" kirjoittamiseen. Kirjassaan Hitler esitti ajatuksia, jotka myöhemmin toteutuivat toisessa maailman­sodassa. Vallankaappauksen epäonnistuminen sai Hitlerin vakuuttuneeksi siitä, että vallanottoa kannattaa seuraavaksi tavoitella laillista tietä.
Weimarin kulta-aika 1923–1929.
Gustav Stresemann toimi valtakunnankanslerina lyhyen aikaa 1923 ja ulkoministerinä vuosina 1923–1929. Tämä aikakausi oli Weimarin tasavallassa suhteellisen vakauden aikaa, jolloin kansannousujen määrä väheni ja talous toipui.
Stresemannin ensimmäinen toimenpide oli valuuttauudistus, jossa vanhasta markasta tehtiin "Rentenmark". Uudistuksen pyrkimyksenä oli katkaista hyperinflaatio, joka riivasi Saksaa yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti. Uudistus oli menestyksekäs, koska Stresemann kieltäytyi painamasta lisää valuuttaa. Tasapainottaakseen taloutta hän myös vähensi valtion menoja ja byrokratiaa, samalla kiristäen veroja.
Aikakaudella toteutettiin myös Dawesin suunnitelma, joka sitoi sotakorvaukset Saksan maksukykyyn. Maa otettiin myös mukaan Kansainliittoon, sopi läntistä rajaa koskeneet epäselvyydet, allekirjoitti neutraaliussopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja lopetti aseistariisunnan. Rahoitusta haettiin ulkomaanvelasta, vaikka samaan aikaan kauppa laski ja työttömyys nousi. Stresemannin uudistukset eivät poistaneet tasavallan heikkouksia, vaikka loivat kuvan vakaasta demokratiasta ja taloudesta.
Stresemannin kuollessa 1929 Weimarin kulta-aika päättyi ja lipuminen kohti romahdusta alkoi.
Uskottavuuden menetys.
Weimarin tasavallan viimeisiä vuosia leimasi aikaisempaakin suurempi poliittinen epävakaus. Kenraali Kurt von Schleicherin kuukausia kestäneen lobbauksen jälkeen Paul von Hindenburg nimitti 29. maaliskuuta 1930 valtakunnankansleri Müllerin seuraajaksi talousasiantuntija Heinrich Brüningin. Uudella hallituksella ei ollut enemmistöä valtiopäivillä, joten perustuslain mukaan valtakunnanpresidentille oli annettu tästä syystä ylimääräisiä hätävaltuuksia. Niinpä hallituksen otaksuttiin siirtävän poliittista linjaa konservatiivisempaan suuntaan.
Valtion talouden tasapainottamiseksi tehtiin 18. heinäkuuta 1930 lakiehdotus, joka hylättiin pienellä äänimäärällä sosiaalidemokraattien, kommunistien ja silloin vielä marginaalisella edustuksella toimineiden kansallissosialistien äänestettyä sitä vastaan. Hindenburg otti käyttöön perustuslain hätätilaoikeudet ja esitti valtiopäiville presidentin ehdotuksen hajottaa valtiopäivät.
Syyskuun 14. pidettiin uudet valtio­päivä­vaalit, joissa tapahtui merkittävä poliittinen muutos: kansallissosialistit saivat 18,3 prosenttia äänistä, eli viisi kertaa enemmän kuin edellisissä vaaleissa 1928. Tällä oli tasavallalle tuhoisia seurauksia, sillä nyt valtiopäivien enemmistöä eivät enää hallinneet maltillisten puolueiden suuri koalitio. Tämä rohkaisi kansallissosialisteja vaatimaan enemmän valtaa ulkoparlamentaarisin keinoin — pääasiallisesti puolisotilaallisen SA:n voimin. Weimarin tasavalta lähestyi uhkaavasti sisällissotaa.
Vuosien 1930 ja 1932 välillä Brüning yritti hallita ja vakauttaa valtiota ilman parlamentin enemmistöä käyttäen apunaan presidentti Hindenburgin hätätilaoikeuksia. Samaan aikaan suuri lama saavutti huippukohtansa. Liberalistista talousteoriaa seuraten Brüning leikkasi valtion menoja, mukaan lukien sosiaalisektoria. Hän oletti, että taloudellinen lama pahentuisi entisestään, ennen kuin talous kääntyisi taas nousuun. Valtio lakkasi muun muassa tukemasta pakollista työttömyys­vakuutusta, mikä tarkoitti enemmän menoja työtä tekeville ja vähemmän etuja työttömille. Tämä johti kasvavaan tyytymättömyyteen hallitusta kohtaan.
Taloudellinen lasku jatkui vuoden 1932 toiselle puoliskolle ennen kuin merkkejä toipumisesta näkyi. Tässä vaiheessa Weimarin tasavalta oli kuitenkin menettänyt kaiken luottamuksensa Saksan kansan enemmistön silmissä. Historioitsijat ovat eri mieltä siitä, miten Brüningin talouspolitiikkaa tulisi arvioida, mutta on kuitenkin selvää, että tehdyt ratkaisut murensivat tasavaltaa syömällä sen kansansuosion.
Brüning erosi virastaan 30. toukokuuta 1932 menetettyään Hindenburgin tuen. Viisi viikkoa aikaisemmin Hindenburg oli valittu uudelleen valtakunnanpresidentiksi Brüningin aktiivisella tuella vaalikamppailussa Hitleriä vastaan suorassa kansanäänestyksessä. Hindenburg nimitti valtakunnankansleriksi Franz von Papenin, joka sai Hitlerin tuen, mutta ei ehdoitta. Vastineeksi Hitler halusi, että valtiopäivät hajotettaisiin uudestaan ja pidettäisiin vaalit, SA:n lakkautusjulistus tulisi peruuttaa ja Preussin sosiaalidemokraattinen hallitus pitäisi erottaa hätätilaoikeuksilla.
Heinäkuun 1932 vaalit.
Yleiset vaalit 31. heinäkuuta 1932 antoivat kansallissosialisteille 37,2 % äänisaaliin, mikä teki kansallissosialistisesta puolueesta valtiopäivien suurimman puolueen. Hitler vaati nyt nimitystä valtakunnankansleriksi, mistä Hindenburg kuitenkin kieltäytyi. Tämän seurauksena kenelläkään ei ollut valtiopäivillä enemmistöä ja piti järjestää uudet vaalit.
Uudet vaalit järjestettiin 6. marraskuuta 1932. Ne antoivat kansallissosialisteille 33,1 % äänistä. Franz von Papen erosi virastaan valtakunnankanslerina, ja hänen seuraajakseen tuli kenraali von Schleicher. Hän suunnitteli valtiopäiväenemmistöä yhdistämällä useiden puolueiden ammattiyhdistyssiivet ja strasserilaiset kansallissosialistit. Tämä ei kuitenkaan onnistunut.
Hitler ja von Papen tapasivat salaa 4. tammikuuta 1933 ja sopivat muodostavansa yhdessä uuden hallituksen, jossa olisi Hitlerin lisäksi vain kaksi muuta kansallissosialistia: Wilhelm Frick ja Hermann Göring. Hitleristä tulisi valtakunnankansleri ja von Papenista varavaltakunnankansleri. Tämä suunnitelma esiteltiin Hindenburgille. Vaikka hän vastusti jyrkästi kansallissosialisteja ja oli voittanut presidentinvaalit, hän hyväksyi vastentahtoisesti von Papenin teorian NSDAP:n katoavasta kansansuosiosta ja siitä, että valtakunnankanslerina Hitler olisi kontrolloitavissa. Hindenburg nimitti Hitlerin uudeksi valtakunnankansleriksi 30. tammikuuta 1933. Tätä päivämäärää pidetään yleisesti kansallissosialistisen Saksan alkuna ja natsipropagandassa sitä kutsuttiin "Machtergreifungiksi", vallanotoksi.
Hitler valtakunnankanslerina.
Vain viikko Adolf Hitlerin valtaantulon jälkeen hallitus oli alkanut rajoittaa opposition toimintaa. Vasemman siiven puolueiden kokoukset kiellettiin, ja useiden puolueiden jäseniä uhkailtiin. Saksan valtiopäivätalo paloi raunioiksi 27. helmikuuta 1933. Hitler syytti teosta kommunisteja ja pidätytti puolueen johdon. Hän myös julisti maan hätätilaan ja taivutti presidentti Hindenburgin allekirjoittamaan määräyksen ("Reichstagsbrandverordnung"), joka peruutti suurimman osan 1919 perustuslaissa säädetyistä ihmisoikeuksista. Maaliskuussa 1933 säädettiin valtalaki, joka myönsi hallitukselle neljäksi vuodeksi oikeuden säätää lakeja ilman valtiopäivien suostumusta.
Hindenburg kuoli 2. elokuuta 1934, jonka jälkeen Hitler yhdisti valtakunnankanslerin ja presidentin virat sekä asetti itsensä Führeriksi ja valtakunnankansleriksi. Samalla virka muutettiin elinikäiseksi.
Tämän jälkeen Weimarin tasavallan perustuslaista ei käytännössä ollut enää mitään jäljellä. Muodollisesti sitä ei kuitenkaan kokonaisuudessaan kumottu, vaan natsit tekivät siihen vain muutamia muutoksia, eräät huomattavimmat 15. syyskuuta 1935.
Weimarin tasavallan kulttuuriperintö.
Weimarin tasavallan kulttuuri oli kaikesta huolimatta voimissaan. Saksa koki elokuvan suuren nousun ohjaajien Friedrich Murnaun ja Fritz Langin avittamana. Bertolt Brecht ja Thomas Mann edustivat korkealuokkaista kirjallisuutta, ja Walter Gropius loi modernin arkkitehtuurin Bauhaus-koulunsa myötä.
Lähteet.
*


Dievs, svētī Latviju.
Dievs, svētī Latviju on Latvian kansallislaulu. Sen sävelsi ja sanoitti Kārlis Baumanis (Baumaņu Kārlis) (1834-1904).


Tulipalo.
Tulipalo on hallitsemattomasti valloilleen päässyt tuli. Se aiheuttaa helposti suurta tuhoa. Tavallisimmin tulipalolla tarkoitetaan rakennuksen palamista, mutta myös metsä- tai muuta paloa voidaan nimittää tulipaloksi.
Tulipalo syttyy monissa tapauksissa tulen tai helposti syttyvien aineiden varomattomasta käsittelystä. Sen voi sytyttää myös vika lämmityslaitteissa tai sähköjohtimien välille syntynyt oikosulku. Ajalla ennen ukkosenjohdattimen keksimistä salamatkin sytyttivät usein tulipaloja. Tahallisesti sytytettyä tulipaloa sanotaan tuhopoltoksi. Jos tuhopolton motiivina on pakkomielteinen psyykkinen häiriö, tilaa kutsutaan pyromaniaksi. Erityisen suuria tulipaloja aiheuttavat sodissa pommitukset, jotka varsinkin toisen maailmansodan aikana saivat muutamissa kaupungeissa aikaan jopa tulimyrskyjä.
Entisinä aikoina, kun Suomessa kaupungeissakin oli etupäässä puutaloja ja kadut niiden välissä olivat kapeita, syttyi toistuvasti kokonaisen kaupungin tuhonneita tulipaloja. Suurelta osin tästä syystä monet Suomen kaupungit kaavoitettiin 1700- tai 1800-luvulla kokonaan uudestaan, usein suuren kaupunkipalon jälkeen, sellaisiksi että entistä leveämmät kadut muodostavat säännöllisen ruutukaavan.
Tulipalojen sammuttamiseksi kunnat ylläpitävät palokuntia. Niiden lisäksi on olemassa myös vapaaehtoisia palokuntia. Suomessa pelastuslaissa (468/2003) säädetään paitsi palojen sammuttamisesta, myös toimenpiteistä niiden ennalta ehkäisemiseksi. Lain 21 §:n mukaan rakennus, rakennelma ja sen ympäristö on suunniteltava, rakennettava ja pidettävä kunnossa siten, että tulipalon syttymisen tai leviämisen vaara on vähäinen ja että pelastustoiminta on onnettomuuden sattuessa mahdollista. Helposti syttyvää materiaalia tai muuta tavaraa ei saa säilyttää ullakoilla, kellareissa, rakennusten alla tai rakennuksen välittömässä läheisyydessä niin, että siitä aiheutuu tulipalon syttymisen tai leviämisen vaaraa tai että tulipalon sammuttaminen vaikeutuu. Laissa on säännöksiä myös rakennusten ja laitteiden käyttöturvallisuudesta ja palotarkastuksista.
Tulipalon varalta vakuutusyhtiöt myyvät palovakuutuksia, jotka, kattavuutensa mukaan, korvaavat palon aiheuttamat vahingot joko kokonaan tai osittain.


Evakuointi.
a> aiheutti vuonna 2005 valtavan evakuoinnin Texasissa, kun ihmisiä ohjattiin pois hurrikaanin reitiltä moottoriteitä pitkin.
Evakuoinnilla tarkoitetaan ihmisten saattamista turvaan vaaratilanteissa. Evakuointi on pakkotoimi, eli evakuoitavien suostumusta ei tarvita.
Pommiuhka on yleinen vaaratilanne, jossa saatetaan evakuoida ihmiset esimerkiksi korttelista, kaupunginosasta tai lentokentältä. Tällöin alueelle jää ainoastaan mahdollinen pommiryhmä.
Suuria evakuointeja tehdään myös luonnonmullistusten takia, esimerkiksi hirmu- ja pyörremyrskyjen tai tulivuorenpurkausten takia. Suomessa kuitenkaan ei juuri tällaisia ongelmia ole. On kuitenkin teoriassa mahdollista, että Suomessakin voi tulla tilanne, jolloin suurimittainen evakuointi suoritetaan. Tällaisia tilanteita voisi olla esimerkiksi ydinvoimalan reaktorin sulaminen tai muu vastaava tilanne.
Evakuointi on mahdollista myös sodan uhatessa, jolloin siviiliväestö viedään turvaan. Karjalasta evakuoitiin talvisodan alkaessa yli 400 000 henkilöä muuhun Suomeen ja Lapin sodan tieltä evakuoitiin noin 170 000 henkeä. Toisen maailmansodan aikaan suomen kielessä tuli käyttöön evakuoitua henkilöä tarkoittava sana "evakko".
Evakot Suomessa.
Evakoita Sodankylässä pakenemassa saksalaisia joukkoja syksyllä 1944.
Suomessa evakkotaipaleelle joutui lähtemään noin 430 000 henkeä talvisodan alkaessa 1939. Jatkosodan aikana takaisin luovutettuun Karjalaan palanneet joutuivat uudestaan evakkoon 1944 ja lisäksi evakkoon lähtivät Petsamon asukkaat.
Luovutetuille alueille jäi odottamaan uusien isäntien tuloa 19 henkilöä, joista 14 oli Muolaasta ja Petsamosta. Näillä alueilla oli jo vanhastaan venäläisasutusta, mikä mahdollisesti oli syy jäämiseen.
Luovutettujen alueiden evakot asutettiin pysyvästi muualle Suomeen. Uudelleenasutetuista evakoista käytetään nimitystä siirtoväki. Osa maataloudesta elantonsa saavasta luovutettujen alueiden väestöstä määrättiin asettumaan asumaan asuin- tai viljelyskäyttöön tarkoitetuille pientiloille, osa kaupunkeihin. Maapohja oli yleensä valtion omistamaa, tai se pakkolunastettiin yksityistiloita, erityisesti rappiotiloilta. Uudet kotitilansa siirtoväki sai omistukseensa korvauksena rajan taakse jätetystä omaisuudesta. Varsinainen evakuointi koski vain maataloudesta elantonsa saavaa siirtoväkeä, muu siirtoväki sai asettua Suomen jäljelle jääneillä alueilla vapaasti minne halusi, tosin sillekin myönnettiin joitakin etuuksia muun muassa asunnon hankkimiseen.
Suomen ja Neuvostoliiton aselevon astuttua voimaan, Lapin sodan alkuvaiheessa evakuoitiin saksalaisjoukkojen miehittämältä alueelta Lapin läänistä ja Oulun läänin pohjoisosista lähes koko väestö, 56 500 henkeä Ruotsiin ja 111 500 henkeä Pohjanmaalle. Evakot palasivat asuinseuduilleen, mutta saksalaisten poltetun maan taktiikka oli tuhonnut suuren osan Lapin rakennuskantaa ja aiheutti mittavat jälleenrakennustyöt.
Lähteet.
*


Paul von Hindenburg.
Paul Ludwig Hans Anton von Beneckendorff und von Hindenburg (2. lokakuuta 1847 Posen, Preussi, nyk. Poznań Puolassa – 2. elokuuta 1934 Neudeck, nyk. Ogrodzieniec Puolassa) oli saksalainen sotamarsalkka ja poliitikko.
Von Hindenburg syntyi Posenin provinssissa aateliseen sukuun. Wahlstattissa saamansa kadettikoulutuksen jälkeen hän taisteli vuonna 1866 Preussin–Itävallan sodassa Königgrätzin taistelussa ja 1870–1871 Ranskan–Preussin sodassa. Vuonna 1903 hänet ylennettiin kenraaliksi.
Hän jäi eläkkeelle armeijasta 1911, mutta palasi takaisin ensimmäisen maailmansodan sytyttyä. Hindenburg sai komentoonsa kahden venäläisen armeijan uhkaaman 8. armeijan Itä-Preussissa ja saavutti voiton Tannenbergin ja Masurian järvien taisteluissa. Hänestä tuli kansallissankari ja hän sai marraskuussa 1914 sotamarsalkan arvon.
Loppuvuodesta 1916 Hindenburgista tuli yleisesikunnan päällikkö Erich von Falkenhaynin seuraajana, apunaan edelleen sijaisensa Erich Ludendorff. Vuodesta 1916 lähtien armeija käytännössä hallitsi koko Saksaa. Marraskuussa 1918 Hindenburg ja Wilhelm Groener taivuttelivat eroon Saksan pelastamiseksi.
Sodan jälkeen Hindenburg erosi jälleen armeijasta. Reichstagin komissio kutsui hänet antamaan lausuntoa sodan alkamisen syyllisistä ja sen häviöstä. Hindenburg kieltäytyi vastaamasta kysymyksiin ja jätti kirjeen, jossa sanoi Saksan olleen lähellä voittoa 1918 ja syytti häviöstä kotirintaman epäisänmaallisia aineksia ja poliitikkoja. Tämä oli ensimmäinen julkinen tilaisuus, jossa ns. selkäänpuukotusteoria tuli esiin. Sotasankari Hindenburgia ei voitu syyttää mistään.
Vuosina 1919–1920 Hindenburg laati muistelmansa "Mein Leben", joista tuli myyntimenestys.
Vuoden 1925 presidentinvaaleissa näytti siltä että katolisen keskustapuolueen ehdokas Wilhelm Marx voittaisi. Tuolloin kansallis-konservatiivisen Saksalaiskansallisen kansanpuolueen (Deutschnationale Volkspartei; DNVP) johtaja Alfred von Tirpitz pyysi Hindenburgia ehdokkaaksi. Puolueiden ulkopuolinen suurin saksalainen sotasankari voitti huhtikuun 1925 presidentinvaalit ja seurasi Friedrich Ebertiä Saksan valtakunnanpresidenttinä Saksan poliittisesti epävakaassa ilmapiirissä.
Vaikka 84-vuotias Hindenburg kärsi jo uhkaavasti seniiliydestä, hänet taivuteltiin asettumaan presidenttiehdokkaaksi vielä 1932, koska hän oli ainoa, joka voisi voittaa Adolf Hitlerin. Hindenburg voitti vaalit ja valittiin uudelleen presidentiksi. 30. tammikuuta 1933 Hindenburg nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi, koska hän uskoi, että näin Hitler olisi parhaiten kontrolloitavissa.
Hindenburg toimi presidenttinä aina kuolemaansa saakka. Hän kuoli keuhkosyöpään kotonaan Itä-Preussin Neudeckissa 2. elokuuta 1934. Hitler vieraili päivää aikaisemmin Hindenburgin luona, joka seniiliyttään luuli kysymyksessä olevan keisari ja kutsui tätä ”hänen majesteetikseen”. Von Hindenburgin kuoltua Saksan valtaenemmistöltään kansallissosialistinen hallitus yhdisti valtionpäämiehen toimen Hitlerin hallitsemaan valtakunnankanslerin toimeen, jonka uudeksi nimikkeeksi tuli johtaja ja valtakunnankansleri.


Puheen pakkaaminen.
Puheen pakkaaminen eli puheen koodaus on menetelmä, jolla puhetta pyritään siirtämään tai tallentamaan käyttäen mahdollisimman vähän siirto- tai tallennuskapasiteettiä.
Menetelmä tai laite, jolla puhe pakataan tai koodataan ja pakkaus puretaan, on nimeltään puhekoodekki. Kehittyneissä puheen pakkaamismenetelmissä mallinnetaan ihmisen äänijänteitä sekä muita puheenmuodostuksen mekanismeja.
Puhekoodekit perustuvat joko äänen aaltomuodon käsittelyyn tai puheen mallintamiseen (engl. "source codec") tai näiden molempien yhdistelmään.
Aaltomuotokoodekit.
Aaltomuotokoodekkeihin kuuluu muun muassa PCM ("Pulse Code Modulation")-koodaus, jota käytetään puheen välittämisessä digitaalisessa puhelinverkossa. G.711-standardi määrittelee kaksi erilaista logaritmista koodausta digitaalisille signaaleille, pulsseille, A-lain ja µ-lain. G.711 käyttää joko bittinopeutta 64 kb/s tai 56 kb/s. Aaltomuotokoodekit pyrkivät mallintamaan alkuperäistä äänisignaalia mahdollisimman tarkasti ottamatta kantaa sen sisältöön. Ne ovat myös hyvin yksinkertaisia. Toisaalta, koska aaltomuotokoodekit vaativat paljon tietoliikennekaistaa, niille syötettävä äänisignaali täytyy ensin suodattaa sopivaksi: G.711-koodekit sopivat puhelinlaatuisen äänen eli taajuusalueen 300–3400 Hz välittämiseen vaatimattomalla dynamiikalla (niiden teoreettinen maksimi on 36 dB). ADPCM eli G.726 sovittaa dynaamisesti koodauksen käyttämän arvoalueen sopivaksi. G.726 tarvitsee puhelinlaatuisen äänen välittämiseen vain 32 kb/s.
Mallinnuskoodekit.
Edellistä tehokkaampi tapa pakata puhetta on mallintaa äänilähde ja yrittää tuottaa alkuperäistä muistuttava ääni mallin käyttämien parametrien avulla. Koska äänen alkuperäistä aaltomuotoa ei tallenneta vaan ainoastaan sen tuottamiseen käytettävät parametrit, vaadittava tiedonsiirtokapasiteetti on erittäin pieni. Ymmärrettävää puhetta pystytään välittämään jo 2,4 kb/s kaistalla. Pakattu ääni kuulostaa kuitenkin metalliselta ja epäluonnolliselta.
Ensimmäinen tähän menetelmään perustunut puheenpakkausmenetelmä oli nimeltään Vocoder (engl. "VOice CODER"), jonka kehitti Homer Dudley AT&T:n Bell Labsissa 1930-luvulla. Vocoder oli analoginen, sen äänimallissa oli kymmenen eri taajuuksille viritettyä kaistanpäästösuodinta, herätteenä käytettiin pulssioskillaattoria tai kohinaa. Kaikista pelkästään mallinnukseen perustuvista koodekeista voidaan joskus käyttää yleisnimitystä vocoder.
Puheenkoodauksessa 1970-luvulta alkaen käytetyt digitaalisen mallinnuksen menetelmät perustuvat kaistanpäästösuodattimien sijaan lineaariennusteeseen, ja niistä käytetään lyhennettä LPC ("Linear Prediction Coding").
Tunnetuin nykyisin käytetyistä mallinnuskoodekeista on LPC-10.
Hybridikoodekit.
Hybridikoodekit yhdistävät toisiinsa mallinnuksen ja aaltomuotokoodauksen ominaisuudet. Hybridikoodekit pyrkivät säilyttämään alkuperäisen signaalin ymmärtämiselle tärkeät osat (esimerkiksi formantit) muuttumattomina mutta syntetisoimaan loput. Tunnetuin hybridikoodekeissa käytettävistä algoritmeista on nimeltään CELP ("Codebook Excited Linear Prediction"). Sillä pystytään tuottamaan ymmärrettävää puhetta alle 5 kb/s kaistalla.
CELP perustuu AbS'"-malliin ("Analysis by Synthesis"): eri parametrien tuottamaa ääntä verrataan pakattavaan ääneen ja pyritään löytämään niille arvot, jotka tuottavat pienimmän keskineliövirheen. Kaikkien mahdollisten parametrien kokeilu vaatii kuitenkin liikaa resursseja, joten CELP:tä on kehitetty lukuisia eri variantteja. Tärkein näistä on nimeltään "Algebraic CELP" eli ACELP.


H. P. Lovecraft.
Howard Phillips Lovecraft (20. elokuuta 1890 – 15. maaliskuuta 1937) oli yhdysvaltalainen kirjailija ja runoilija, joka kirjoitti etupäässä fantasia- ja kauhukirjallisuutta. Eläessään Lovecraft ei saavuttanut suurempaa suosiota. Nykyään hänet lasketaan näiden kirjallisuuden lajien suurimpiin vaikuttajiin. Mitä ilmeisimmin hänen lapsuutensa ja aikuisuutensa kokemukset antoivat hänelle aiheita kauhutarinoihin, joista hänet nykyään tunnetaan. Suuren osan tuotannostaan Lovecraft julkaisi pulp-lehdissä.
Nuoruus.
Lovecraft syntyi 20. elokuuta 1890 perheensä kotona Rhode Islandin Providencessa.
Lovecraft oli yläluokkaisen mutta köyhtyneen suvun jälkeläinen, joka sai eksentrisen kotikasvatuksen. Hän oli kauppamatkustaja Winfield Scott Lovecraftin ja Sarah Susan Phillips Lovecraftin ainut lapsi. Lovecraftin ollessa kolmen ikäinen hänen isänsä sairastui psykoosiin Chicagossa, jossa hän oli kauppamatkalla. Häntä hoidettiin kuolemaansa asti Butler Hospitalissa, Providencessa. Mielen järkkymisen syynä oli luultavasti kuppa. Hän kuoli Lovecraftin ollessa kahdeksanvuotias.
Isän kuoleman jälkeen Lovecraftia kasvattivat hänen äitinsä, hänen tätinsä Lillian Delora Phillips ja Annie Emeline Phillips sekä hänen isoisänsä Whipple Van Buren Phillips, jonka luona he asuivat. Lovecraftia pidettiin lapsinerona. Lovecraftin äiti puolestaan oli epärealistinen, neuroottinen taiteilijaluonne, joka kasvatti poikaansa kuin tyttöä. Lovecraft siteerasi runoja kahden vanhana ja kirjoitti kokonaisia runoja kuuden ikäisenä. Hänen isoisänsä kannusti häntä antamalla hänelle klassikkoja kuten "Tuhat ja yksi yötä", Thomas Bulfinchin "Age of Fable" -kirjan ja lasten versiot "Iliaasta" ja "Odysseiasta". Lovecraft oli kuuden vanha kirjoittaessaan tarinansa "The Little Glass Bottle", joka oli lapsenomainen tarina pullopostista, jolla viestin löytäjää houkuteltiin pelastamaan aarrelaivassa uppoavaa kapteenia. Kahdeksanvuotiaana Lovecraft tutustui Edgar Allan Poen tuotantoon. Hänen inspiraationsa laukkasi kiivaasti ja tarinoita syntyi koko ajan. Lovecraft sitoi käsin kirjoittamansa sivut yhteen vihkosiksi, jotka hän hävitti tehdessään 18-vuotiaana kirjallisen suursiivouksen. Hänen äitinsä pelasti joitakin tarinoita, niiden joukossa olivat "The Beast in the Cave" (1905) ja "Alkemisti" (1908). "Alkemistin" jälkeen Lovecraft ei kirjoittanut fiktiota ennen vuotta 1917, mitä hän myöhemmin katui, sillä häneltä oli mennyt hukkaan lähes vuosikymmen.
Lovecraft oli lapsena sairaalloinen. Hänellä oli päänsärkyä 3–4 kertaa viikossa, mikä saattoi olla periytyvää, sillä äidillä ja isoisällä oli taipumusta migreeniin. Terveysongelmiensa takia hän aloitti koulunkäynnin vasta kahdeksanvuotiaana, mutta lopetti koulun väliaikaisesti vain vuoden kuluttua. Tällä välin hän luki paljon ja opiskeli kemiaa. Lovecraft aloitti tiedetoimittajan uran perustamalla kaksi lehteä, joita hän julkaisi epäsäännöllisesti vuodesta 1899 vuoteen 1909. Ensimmäinen oli vuonna 1899 julkaistu "The Scientific Gazette" (32 numeroa) ja toinen "The Rhode Island Journal of Astronomy" (69 numeroa). Aluksi hiilipaperijäljennöksinä tehdyt painokset olivat hyvin pieniä. Myöhemmin hän monisti lehtiä hektografilla 15–25 kappaletta. Neljä vuotta myöhemmin Lovecraft palasi kouluun.
Lovecraftin isoisä kuoli vuonna 1904, minkä jälkeen Lovecraftin perheen oli muutettava pienempään asuntoon. Lovecraft kärsi vuonna 1908 hermoromahduksen, eikä tämän takia koskaan saanut opintojaan päätökseen. Lovecraft kokeili myös kykyjään tieteilijänä. Elokuussa 1906 tiedelehti "Scientific American" julkaisi hänen kirjeensä, jossa hän ehdotti, että tähtitieteelliset observatoriot etsisivät Neptunuksen takaista planeettaa koordinoidusti. Lovecraft antoi planeetalle nimen Yuggoth, jota hän käyttikin myöhemmin novelleissaan. Kun Pluto löydettiin vuonna 1930, hän muistutti ystävilleen, että oli ennustanut sen olemassaolon.
Vuoden 1917 kesäkuussa Lovecraft palasi kertomakirjallisuuden pariin. Tuohon aikaan syntyivät novellit "The Tomb" ja "Dagon", joista viimeksi mainittu oli Lovecraftin ensimmäinen julkaistu teos. Novelli julkaistiin Weird Tales -lehdessä vuonna 1923. Samoihin aikoihin Lovecraft alkoi kirjeenvaihdon muun muassa Forrest J. Ackermanin, Robert Blochin ja Robert E. Howardin kanssa. Hän kirjoitti kuudessa ja puolessa vuodessa 29 lyhyttä novellia, joiden joukossa olivat hänen oma suosikkinsa "Erich Zannin musiikki" ja ensimmäinen menestyksensä "Rotat seinissä".
Aikuisikä.
Aikuisiällään Lovecraft kärsi jatkuvasta rahapulasta, ei tehnyt päivääkään palkkatyötä ja lisäksi solmi epäonnistuneesti päättyneen lapsettoman avioliiton. Lovecraftin kirjailijantyö alkoi toden teolla vuoden 1917 paikkeilla ja jatkui vilkkaana aina vuoteen 1937, jolloin hän kuoli ohutsuolisyöpään.
Lovecraft tapasi Sonia Haft Greenen amatöörijournalistien kokouksessa Bostonissa 22. helmikuuta 1921. Aviomiehestään eronnut Sonia oli Lovecraftia seitsemän vuotta vanhempi. Hän oli Ukrainan juutalaisia, omaa sukua Sifirkin, joka ansaitsi huomattavia summia vuodessa työstään Ferle Hellerin vaatetusliikkeessä Manhattanilla. Lisäksi Sonia hoiti firman kauppamatkustajan tehtäviä ja kiersi yksin itärannikon kaupunkeja. Syksyllä 1922 Sonia kutsui Lovecraftin Magnoliaan, Massachusettsiin. Iltakävelynsä aikana he kuulivat kaukaa outoa ääntä ja yllyttivät toisiaan kirjoittamaan siitä kauhutarinan. Sonia valvoi koko yön ja kirjoitti tarinan "The Horror at Martin's Beach". Lovecraft korjasi tekstin ja se ilmestyi Weird Talesissa nimellä "The Invisible Monster". Sonia oli niin innostunut yhteistyöstä, että hän suuteli Lovecraftia. Pari meni naimisiin St. Paulin kappelissa New Yorkissa maaliskuun 3. päivänä 1924 ja muuttivat sen jälkeen Brooklyniin. Häämatkalla Lovecraft joutui kirjoittamaan puhtaaksi "omaelämänkerrallisen" tarinansa "Faaraoiden vankina", jonka hän haamukirjoitti Harry Houdinille. Lovecraft osti kirjoituspalkkiollaan Sonialle hienon timanttisormuksen.
Vuoden loppua kohden taloudellisten vaikeuksien ja Sonian hyväpalkkaisen työn päätyttyä heidän yhteinen elämänsä Brooklynin asunnossaan alkoi olla uhattuna. Erinäisten työkokeilujen ja epäonnistumisten jälkeen Sonia päätyi lopulta Cincinnatiin tavaratalon myyjäksi, mutta Lovecraft jäi New Yorkiin. Tämä merkitsi sitä, että heidän aviollinen elämänsä oli päättynyt, lukuun ottamatta joitakin satunnaisia tapaamisia. New York kiehtoi aluksi Lovecraftia, mutta hän alkoi lopulta vihata kaupungin elämänmenoa. Vuonna 1925 hän kirjoitti vain kolme novellia, joista "Hän" ja "Red Hookin kauhu" ilmentävät hänen vihaansa New Yorkia kohtaan. Paria vuotta myöhemmin Lovecraft ja Greene päättivät erota, ja Lovecraft muutti takaisin tätiensä luokse Providenceen. Hän jätti New Yorkin 17. huhtikuuta 1926. Yhteenvetona kahden vuoden harhailustaan Lovecraft kirjoitti: "New York oli painajainen."
Providencessa hän asui suuressa viktoriaanisessa puutalossa vuoteen 1933 saakka, ja tämä oli hänen tuotteliainta aikaansa. Siitä huolimatta hän köyhtyi entisestään, ja joutui muuttamaan vaatimattomampaan asuntoon. Vuonna 1936 hän sairastui vakavasti ja lisäksi kärsi aliravitsemuksesta. Sairaus olisi voitu hoitaa leikkauksella vielä edellisvuonna, mutta Lovecraft oli fatalisti eikä pitänyt lääkäreistä. Vielä kesällä Lovecraft suunnitteli romaania, josta tulisi hänen pääteoksensa, mutta talvea kohti hän alkoi heiketä nopeasti. Kirjeessään August Derlethille 17. helmikuuta 1937 Lovecraft vihjaisi elämänsä päättyvän. Maaliskuussa erikoislääkäri vahvisti diagnoosin: hänellä todettiin ohutsuolisyöpä. Sairaalassa lääkärit päättivät olla leikkaamatta, koska syöpä oli levinnyt kaikkialle. Hän eli jatkuvassa kivussa kuolemaansa saakka, joka tapahtui varhain aamulla 15. maaliskuuta 1937. Kolme päivää myöhemmin hänet haudattiin perhehautaan Swan Pointin hautausmaalle. Hautajaisiin osallistui neljä ihmistä, kaksi sukulaista ja kaksi ystävää.
Tuotanto.
Lovecraft sai nuorena vaikutteita muun muassa kreikkalaisesta ja roomalaisesta mytologiasta, 1800-luvun englantilaisilta runoilijoilta ja Edgar Allan Poelta. Myöhemmin suurimpina vaikuttajina toimivat Lordi Dunsany ja Arthur Machen, sekä jossain määrin myös hänen kirjailijaystävänsä Clark Ashton Smith, August Derleth ja Robert E. Howard. Lovecraftin kirjallinen tyyli oli vanhahtavaa jo hänen elinaikanaan, ja tarinoita on myös kritisoitu adjektiivipaljoudesta.
Elinaikanaan Lovecraft kirjoitti useita novelleja, runoja ja kirjeitä, ja lisäksi neljä lyhytromaania: "Hulluuden vuorilla", "Tuntematon Kadath", "Varjo Innsmouthin yllä" ja "Varjo menneisyydestä" sekä yhden romaanin "Charles Dexter Wardin tapaus".
Lovecraftin myöhäiskauden tarinat liittyvät teemoiltaan toisiinsa, ja myöhemmät kirjoittajat kehittivät niiden pohjalle nk. Cthulhu-mytologian.


Budapest.
Budapest () on Unkarin pääkaupunki. Tonava virtaa kaupungin halki ja jakaa sen kahteen osaan: läntiseen Budaan ja itäiseen Pestiin. Budan puolella on korkeita kukkuloita, mutta Pest on alavaa tasankoa.
Budapestin kaupunkikuvaa hallitsevat metsäiset Budan kukkulat, Tonava ja sen sillat, Margitinsaari ja Pestin puoleinen joenranta. Kukkuloista ovat vaikuttavimpia Gellértinvuori ja Linnavuori, jonka huipulla on Budan linna ja keskiaikainen kaupunginosa. Pestin puolen nähtävyyksiä ovat Parlamenttitalo, Pyhän Tapanin kirkko ja Andrássy út -katu. Tonavan rannat, Linnavuori ja Andrássy út on valittu Unescon maailmanperintöluetteloon.
Roomalaisten aikaan nykyisen Budapestin seudulla oli Aquincumin kaupunki. Unkarilaisten maahantulon jälkeen nykyisen Óbudan eli "vanhan Budan" alueelle kehittyi yksi Unkarin ensimmäisistä kaupungeista, ja Pestiin rakennettiin ensimmäinen kirkko 1046. Mongolien hyökkäyksen jälkeen kuningas Béla IV perusti Budan vuonna 1242. Buda oli Unkarin kuningaskunnan pääkaupunki, kunnes se joutui turkkilaisten valtaan vuosiksi 1541–1686.
Vuonna 1872 Buda, Pest ja Óbuda yhdistettiin Budapestin kaupungiksi. Se kehittyi nopeasti, ja 1900-luvun vaihteessa se oli väkiluvultaan Euroopan kuudenneksi suurin. Budapestin nykyinen kaupunkikuva, kuten suuret bulevardit ja kertaustyyliset rakennukset, on peräisin tältä ajalta. Kaupunki kärsi pahoin sekä toisessa maailmansodassa että Unkarin kansannousussa 1956.
1990-luvulta lähtien väestö on muuttanut yhä enemmän metropolialueelle ja kaupungin väkiluku on laskenut. Vuonna 2010 Budapestissä oli 1 721 556 asukasta, ja vuonna 2001 koko metropolialueen väkiluku oli 2 434 603. Kaupunki on kuitenkin säilyttänyt asemansa Unkarin merkittävimpänä taloudellisena ja kulttuurisena keskuksena. Vuonna 2002 yli kolmasosa Unkarin bruttokansantuotteesta syntyi Budapestissä. Kaupungissa on arvioitu käyvän yli 2,5 miljoonaa matkailijaa vuodessa.
Sijainti.
Budapest sijaitsee Karpaattien altaan keskellä strategisesti tärkeässä paikassa, jossa Transdanubian ja Alföldin välinen vanha kulkureitti ylittää Tonavan. Tonavassa on tällä kohdalla saaria, joten sen poikki on ollut helppo kulkea. Suurimmat saaret pohjoisesta lukien ovat Hajógyárisaari, Margitinsaari ja Csepelsaari. Csepelsaaresta Budapestin kaupunkiin kuuluu vain pohjoiskärki.
Kaupungin pinta-ala on 525 km2, ja sen alueen pituus on pohjois-eteläsuunnassa noin 25 km ja itä-länsisuunnassa noin 29 km.
Luonto ja maaperä.
Budapestille on luonteenomaista suuret maantieteelliset vastakohdat: Buda on rakennettu Tonavan länsirannan korkeille rinteille, mutta Pest sijaitsee joen toisella puolella alavalla hiekkatasangolla. Tonavan tulvat olivat Pestissä yleisiä ennen kuin joki säännösteltiin 1800-luvulla. Kaupungin alueesta noin puolet on rakennettua maata.
Budapestin länsiosassa kohoavat Budan kukkulat. Kaupungin korkein kohta on János-hegyn huippu 529 metriä merenpinnan yläpuolella, ja muita korkeita kukkuloita ovat Hármashatár-hegy (497 metriä) ja Széchenyi-hegy (471 metriä). Budan kukkuloilla maaperä on enimmäkseen dolomiittia ja kalkkikiveä. Alueella on huomattavan paljon luolia, jotka ovat syntyneet karstimaan muodostumisen yhteydessä, kun vesi on syövyttänyt kallioperää. Suurin osa lähes 100 luolasta on vain muutaman metrin syvyisiä, mutta muutamissa luolissa onkaloiden yhteispituus on yli neljä kilometriä. Tunnetuimpia ovat Pálvölgyin ja Szemlőhegyn luolat. Linnavuoren sisällä on laaja, osittain keinotekoinen luolasto, jota on käytetty myös sotilaallisiin tarkoituksiin.
Budapestissa on myös runsaasti kuumia lähteitä, ja monien yhteyteen on perustettu kylpylöitä. Kun vesi tihkuu syvälle maankuoreen, se lämpenee, laajenee ja nousee ylös maankuoren halkeamia pitkin. Veden lämpötila ja sen sisältämät mineraalit vaihtelevat Budapestin eri alueilla. Gellértin kylpylässä veden lämpötila on 45 astetta, mutta pohjoisempana Csillaghegyssä se on vain 21 astetta.
Budapestin pohjoispuolella sijaitsee 600 km2:n laajuinen Tonavan-Ipolyn kansallispuisto ("Duna-Ipoly Nemzeti Park"), joka ulottuu osittain myös kaupungin alueelle. Siihen kuuluu esimerkiksi Szemlőhegyn luola ja János-hegyn ja Hármashatár-hegyn kukkulat. Budan kukkuloilla suojeltua aluetta on yli 100 km2. Alueella on useita kasvilajeja, jotka elävät vain Karpaattien altaassa, osa ainoastaan Budassa.
Ilmasto.
Budapestissa vallitsee väli-ilmasto, johon vaikuttaa Alföldin ilmasto jyrkkine lämpötilaeroineen ja Transdanubian leudompi ilmasto runsaine sateineen. Talvella voi sataa paljon lunta ja lämpötila voi laskea alle −15 asteen, mutta kesällä helleaallot ja kosteus voivat tehdä ilman painostavaksi. Talvi vaihtuu kesäksi ja päinvastoin usein melko nopeasti, joten kevät ja syksy eivät ole yhtä selvästi määriteltäviä vuodenaikoja kuin esimerkiksi Länsi-Euroopassa. Tonava jäätyy usein kokonaan kylminä jaksoina, ja jäälautat haittaavat vesiliikennettä joulukuusta maaliskuuhun.
Kaupunkikuva ja nähtävyydet.
Unkarin Parlamenttitalo. Taustalla näkyy Gellértinvuori.
Budapestin kaupunkikuvaa hallitsevat metsäiset Budan kukkulat, Tonava ja sen sillat, Margitinsaari ja Pestin puoleinen joenranta. Kukkuloista ovat vaikuttavimpia jyrkkäseinäinen Gellértinvuori, joka kohoaa lähes pystysuoraan joen rannasta, ja sen pohjoispuolella pitkänomainen Linnavuori.
Tonavan rannat, Linnavuori ja Andrássy út -katu on valittu Unescon maailmanperintöluetteloon. Unescon kuvauksen mukaan Budapestissä on yksi maailman vaikuttavimmista kaupunkimaisemista.
Buda.
Gellértinvuori on yksi kaupungin parhaista näköalapaikoista. Sen huipulla on vuoden 1848 vallankumouksen jälkeen rakennettu linnake Citadella ja sen edessä Vapaudenpatsas. Aikaisemmin patsaan ympärillä oli jyhkeät neuvostosotilaiden pronssipatsaat sen kunniaksi, että puna-armeija valtasi Budapestin 1945. Järjestelmänvaihdoksen jälkeen Vapaudenpatsas jätettiin paikoilleen, mutta neuvostosotilaiden patsaat ja kaatuneiden nimet poistettiin. Patsas näkyy kaikkialle kaupunkiin, ja se on tullut osaksi kaupunkikuvaa jopa niin, että varsinkin ulkomailla sitä pidetään Budapestin symbolina.
Gellértinvuoren pohjoispuolella on Linnavuori, jonka huipulla on Budan linna ja Budan vanha, keskiaikainen kaupunginosa. Budan linnan vanhimmat osat ovat 1200-luvulta, mutta se on sen jälkeen tuhottu ja rakennettu monta kertaa. Nykyisen, lähinnä uusbarokkisen hahmonsa se sai 1800-luvun lopulla. Linna tuhoutui pahoin toisessa maailmansodassa, ja sen restaurointi saatiin päätökseen 1970-luvun puolivälissä. Nykyään linnassa toimii Unkarin kansalliskirjasto, Budapestin historian museo ja Unkarin kansallisgalleria.
Muita Linnavuoren nähtävyyksiä ovat keskiaikainen Matiaksenkirkko ja sen edustalle myöhemmin rakennettu Kalastajanlinnake. Matiaksenkirkko on saanut nimensä kuningas Matias Corvinuksen mukaan. Hänet kruunattiin siellä, ja Corvinuksen suvun tunnus korppi näkyy kirkon seinällä Unkarin vaakunassa. Matiaksenkirkko on toiminut monien Unkarin kuninkaiden kruunajaiskirkkona. Paikalla oli kirkko jo 1200-luvulla, mutta se on rakennettu uudelleen useita kertoja. Vuosina 1874–1896 se restauroitiin kokonaan uusgoottilaiseen tyyliin.
Matiaksenkirkon taakse, kaupunginmuurin raunioiden päälle rakennettiin vuosina 1901–1905 seitsentorninen, uusromanttinen rakennelma, jota kutsutaan Kalastajalinnakkeeksi. Siitä on tullut yksi kaupungin maamerkeistä, ja se on vaikuttava näky etenkin valaistuna Tonavan puolelta katsottuna. Linnakkeen edustajalla on kuningas Tapani Pyhän ratsastajapatsas. Paikalla sijaitsi keskiajalla kalatori, ja kalastajien tehtävänä oli puolustaa tätä kaupunginmuurin osaa.
Margitinsaari.
Vapaa-ajan viettoa Margitinsaarella. Taustalla vesitorni.
Sankarien aukio ja Millennium-muistomerkki Pestissä.
Budapestin sydämessä keskellä Tonavaa on Margitinsaari, joka on kahden ja puolen kilometrin pituinen ja keskikohdaltaan runsaat puoli kilometriä leveä. Se on suosittu vapaa-ajanviettopaikka. Margitinsaari on saanut nimensä prinsessa Margaretista, joka eli siellä dominikaanien luostarissa 1200-luvulla. 1700-luvun lopulla Margitinsaaresta tuli ensin aristokraattien ja myöhemmin ylemmän keskiluokan kesäpaikka, kunnes se siirtyi kaupungin omistukseen 1908. Saarella on muun muassa kirkkojen ja luostareiden raunioita, uimahalli, valtionoopperan ulkoilmanäyttämö ja kaksi hotellia. Siellä on myös kuumia lähteitä, joista virtaa vettä ulkouimalaan ja kylpylä-hotelliin.
Pest.
Linnavuorta vastapäätä, Tonavan Pestin-puoleisella rannalla on näkyvällä paikalla koristeellinen Parlamenttitalo ("Országház"). Se rakennettiin vuosina 1885–1902. Vaikka Parlamenttitalo onkin tyyliltään lähinnä uusgotiikkaa, siinä on myös renessanssin ja barokin piirteitä. Parlamenttitalon pituus on 268 metriä ja sen kupolin korkeus 96 metriä. Ulkoseinät on koristeltu Unkarin hallitsijoiden ja sotilasjohtajien patsain.
Alempana joenvarressa on uusrenessanssityylinen Unkarin tiedeakatemian talo (1862–1864), kansallisromanttiseen tyyliin rakennettu konserttisali Vigadó (1859–1864) ja kaksi häiritsevästi silmiinpistävää modernia hotellia. Niistä Marriott on rakennettu 1969 ja Intercontinental 1980-luvun alussa. Joenrantaa kulkee kävelykatu Korzó.
Pestin sydän on Belvárosin kaupunginosa, epäsäännöllinen viisikulmio, jonka pisin sivu kulkee Tonavan suuntaisesti. Belvárosissa kulkee Váci utca, kapea kävelykatu, joka on Budapestin suosituinta ostosaluetta. Belvárosin seurakuntakirkko on Pestin vanhin rakennus, vaikka se onkin rakennettu uudelleen barokkityyliin 1700-luvulla, kuten monet muutkin Pestin ja Budan kirkot. Pestin kaksi kehäkatua muodostavat samankeskiset puoliympyrät Belvárosin ympärille: Sisempi "Kiskörút" (Pieni kehäkatu) kulkee entisen kaupunginmuurin paikalla, ja ulompi "Nagykörút" (Suuri kehäkatu) on rakennettu Tonavan kuivuneen sivuhaaran paikalle.
Belvárosin pohjoispuolella sijaitsee Pyhän Tapanin kirkko (), Budapestin suurin kirkko. Se on rakennettu vuosina 1851–1906. Kirkko on nimetty Tapani I:n, Unkarin ensimmäisen kuninkaan mukaan, ja siellä säilytetään pyhäinjäännöstä, jonka uskotaan olevan Tapani I:n oikea käsi. Arkkitehtonisesti kirkko yhdistelee uusklassismin ja uusrenessanssin tyylisuuntia..
Budapestin kauneimpana katuna pidetty Andrássy út kulkee viivasuoraan Pestin keskustasta, Pyhän Tapanin kirkon läheltä Kaupunginpuistoon ("Városliget"). Andrássy útin varrella on monia arkkitehtonisesti merkittäviä rakennuksia, kuten uusrenessanssityylinen Unkarin valtionooppera (1875–1884) ja Baletti-instituutti (1883). Kadun päässä on Sankarien aukio ("Hősök tére") ja Millennium-muistomerkki, joka on pystytetty unkarilaisten maahantulon 1000-vuotisjuhlien kunniaksi vuonna 1896. Muistomerkissä on puoliympyrän muotoinen pylväsrivistö, johon on pystytetty Unkarin kuninkaita ja kansallisia johtajia kuvaavat patsaat. Muistomerkin keskuspylväs on 36 metrin korkuinen, ja sen huipulla oleva patsas kuvaa arkkienkeli Gabrielia, joka johtaa unkarilaiset maahansa. Kaupunginpuistossa on muun muassa eläintarha, huvipuisto, sirkus ja kasvitieteellinen puutarha. Siellä on myös tekolampi, joka jäädytetään talvella luisteluradaksi.
Historia.
Buda ja Pest noin vuonna 1840.
"Pääartikkeli Budapestin historia"
Unkarin kuningaskunta ja turkkilaisten miehitys.
Nykyisen Budapestin seudulle saapui kelttiläisiä heimoja 200-luvulla eaa. Yksi näistä heimoista oli eraviskit, joiden linnoitus ja tärkein asumus (oppidum) sijaitsi Gellértinvuorella. Vuoteen 89 mennessä roomalaiset perustivat alueelle linnoituksen, josta kehittyi Aquincumin kaupunki. Unkarilaiset saapuivat alueelle 800-luvun lopulla, ja yksi Unkarin ensimmäisistä kaupungeista kehittyi nykyisen Óbudan alueelle. Pestiin rakennettiin ensimmäinen kirkko 1046. Óbudan kehitys pysähtyi mongolien hyökkäykseen 1241–1242. Mongolien vetäydyttyä Béla IV perusti Budan kaupungin nykyiselle Linnavuorelle. 1400-luvun alussa kuningas Sigismund rakensi kuninkaanlinnan Linnavuoren eteläkärkeen, ja Buda ja Pest nousivat Unkarin tärkeimmiksi kaupungeiksi. Kuningas Matiaksen aikana Buda oli Alppien pohjoispuolisen renessanssin keskus.
Turkkilaiset valtasivat Budan ensimmäisen kerran Mohácsin taistelun jälkeen vuonna 1526, mutta miehittivät sen pysyvästi vasta 1541. Kaupunki oli turkkilaisten halussa 140 vuotta, kunnes paavi organisoima ristiretkeläisarmeija valtasi sen syyskuussa 1686. Unkari joutui Habsburgien valtaan.
Habsburgien valta ja Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia.
1700-luvulla Unkarin hallinto- ja kulttuurikeskus oli Pozsony (Bratislava). Se toimi eräänlaisena Unkarin pääkaupunkina, kunnes tärkeimmät virastot siirrettiin Budaan vuonna 1785. 1800-luvun reformikaudella Budan ja Pestin välille rakennettiin ensimmäinen pysyvä silta, Széchenyin ketjusilta, ja Tonavan säätely aloitettiin. Pestissä käynnistettiin monia suuria julkisia rakennushankkeita, kuten Kansallisteatteri, Tiedeakatemia ja Kansallismuseo.
Vallankumoussodassa itävaltalaiset miehittivät Budan ja Pestin, mutta unkarilaiset valloittivat ne takaisin keväällä 1849. Elokuussa 1849 unkarilaiset joutuivat kuitenkin antautumaan. Sitä ennen keisarin tykistö oli ampunut hajalle Pestin rannan palatsit ja virastotalot.
Keisari Frans Joosef allekirjoitti vuoden 1872 lopulla asetuksen, jolla Buda, Pest ja Óbuda yhdistettiin yhdeksi kaupungiksi nimeltään Budapest. Yhdistämisen jälkeen kaupunki alkoi kehittyä nopeasti. Kauppa ja teollisuus lähtivät nousuun ja tehtaita perustettiin. Vuosisadan vaihteessa Budapest oli maailman johtava myllykeskus, ja Csepelsaarelle muodostui Unkarin merkittävin teollisuuskeskus, jossa valmistettiin mm. aseita kaksoisvaltakunnan armeijalle. Suurimmat tehtaat syntyivät metalliteollisuuden, laivan- ja koneenrakennuksen ja sähkötekniikan aloille. Suurin oli Ganzin sähkötekniikan tehdas, missä oli vuosisadan vaihteessa 1 200 työntekijää.
1900-luvun vaihteessa Budapest oli väkiluvultaan Euroopan kuudenneksi suurin kaupunki. Budapestin nykyinen kaupunkikuva, kuten suuret bulevardit ja kertaustyyliset rakennukset, on peräisin yhdistymisen jälkeiseltä kulta-ajalta. Aikakauden huipentuma oli kuusi kuukautta kestänyt Millennium-maailmannäyttely, joka järjestettiin vuonna 1896 unkarilaisten maahantulon 1000-vuotisjuhlan kunniaksi.
Maailmansodat.
Kulta-aika päättyi ensimmäiseen maailmansotaan, joka syttyi heinäkuussa 1914. Syksyllä 1918 Budapestissa syntyi suuria mielenosoituksia. Kansallisneuvosto julisti Unkarin itsenäiseksi tasavallaksi, ja tammikuussa 1919 se valitsi Mihály Károlyin presidentiksi. Maaliskuussa vallankumouksellinen sotilasneuvosto julisti Unkarin neuvostotasavallaksi. Neuvostovalta sortui, kun Romanian joukot valtasivat Budapestin elokuussa. Marraskuussa 1919 unkarilaiset Kansallisen armeijan joukot marssivat kaupunkiin amiraali Miklós Horthyn johdolla. Maaliskuun 1. päivänä 1920 parlamentti valitsi Horthyn Unkarin valtionhoitajaksi käyttämään kuninkaalle kuuluvia oikeuksia. Trianonin sopimuksen jälkeen Unkari menetti paljon alueitaan, ja Budapestiin muutti yli 300 000 ihmistä Romaniaan, Tšekkoslovakiaan ja Jugoslaviaan liitetyiltä alueilta.
Toisessa maailmansodassa Unkari ajautui natsi-Saksan liittolaiseksi. Saksalaiset miehittivät Unkarin maaliskuussa 1944, ja lokakuussa valtaan nousi fasistinen nuoliristi-puolue. Budapestissa murhattiin tuhansia juutalaisia, ja työkykyiset lähetettiin marraskuussa 1944 kuolemanmarssille rakentamaan panssariesteitä Wienin edustalle. Kaupungista käytiin ankaria, viikkokausia kestäneitä taisteluita tammi-helmikuussa 1945. Kun puna-armeija valtasi Pestin, saksalaiset vetäytyivät Budan puolelle ja räjäyttivät Tonavan sillat. Taistelujen lopulta tauottua noin 20 000 siviiliä oli saanut surmansa ja kolme neljäsosaa kaupungin asuintaloista, historiallisista rakennuksista ja kirkoista oli tuhoutunut tai vakavasti vaurioitunut.
Neuvostovalta ja Unkarin kansannousu.
Mielenosoittajia Parlamenttitalon edustalla syksyllä 2006.
Sodan jälkeen Unkari joutui Neuvostoliiton etupiiriin, ja sinne luotiin sosialistinen järjestelmä. Vuonna 1948 alkoi tuotantovälineiden kansallistaminen ja maan nopea teollistaminen maatalouden kustannuksella. On arvioitu, että neljäsosa Budapestin aikuisväestöstä joutui oikeustoimien tai poliisikuulustelun kohteeksi ja kaupungista karkotettiin 20 000 ihmistä.
Vuonna 1950 muodostettiin ”Suur-Budapest”, kun Budapestin alueeseen liitettiin 16 kylää ja 7 kaupunkia. Kaupungin piirien määrä nousi 14:stä 22:een, pinta-ala lähes kaksinkertaistui ja väkiluku nousi 60 prosenttia. Liitoksen tavoitteet olivat poliittiset: sen tarkoituksena oli saavuttaa ”oikea” suhde älymystön, työläisten ja talonpoikien välillä ja taata kommunisteille voitto seuraavissa vaaleissa. Kaupunkiin liitettyjä alueita alettiin kehittää suunnitellusti vasta 1960-luvulla.
Unkarin kansannousu alkoi Budapestissä 23. lokakuuta 1956. Mielenosoittajat joutuivat pian aseellisiin taisteluihin sisäministeriön ja turvallisuuspalvelun joukkojen kanssa. Salaisen poliisin miehiä jahdattiin ja hakattiin kuoliaiksi. Venäläiset panssarijoukot hyökkäsivät kaupunkiin, mutta eivät saaneet sitä hallintaansa. Niitä heitettiin parvekkeilta ja ikkunoista polttopulloilla. Panssarit ampuivat tykkitulta asuinrakennuksiin, joissa olettivat sala-ampujien piileksivän, ja aiheuttivat näin suuria tuhoja ja runsaasti siviiliuhreja. Imre Nagy muodosti uuden hallituksen, ja venäläiset vetäytyivät Budapestista 30. lokakuuta.
János Kádár muodosti kuitenkin Szolnokissa uuden hallituksen 4. marraskuuta, ja samana aamuna puna-armeijan panssarivaunut hyökkäsivät Budapestiin. Katutaistelut loppuivat varsin pian, vaikka hajanaista vastarintaa esiintyikin useiden päivien, jopa viikkojen ajan. Luodinreikiä ja sirpaleiden jälkiä voi nähdä yhä Pestin vanhemmissa osissa. Kansannousun aikana ja sen jälkeen kaupungista pakeni ulkomaille 92 000 ihmistä.
Markkinasosialismin aika ja järjestelmänvaihdos.
1970-luvulla Unkari oli huomattavasti muita neuvostoblokin valtioita edellä elintasossa, liikkumisen vapaudessa ja mahdollisuudessa kritisoida hallitusta. Tilanne alkoi kuitenkin paheta 1980-luvulla, eikä järjestelmä selvinnyt sellaisista ongelmista kuin työttömyydestä, inflaatiosta ja ulkomaisesta lainasta. Toukokuussa 1988 Kádár pakotettiin eroamaan ja maahan perustettiin uusia puolueita. Kesäkuussa 1989 noin 250 000 ihmistä osallistui Budapestissä Imre Nagyn ja muiden kansannousun uhrien muistotilaisuuksiin. Sankarien aukiolla järjestettiin näyttävä surujuhla, jossa sosialistista järjestelmää vaadittiin ottamaan vastuu tapahtuneista vääryyksistä ja oikeudenloukkauksista. Keväällä 1990 järjestettiin ensimmäiset vapaat vaalit, ja viimeiset neuvostojoukot vetäytyivät Unkarista kesäkuussa 1991.
Tie markkinatalouteen ei ole kuitenkaan ollut helppo, ja ajoittain väkivaltaisetkin mielenosoitukset ovat olleet yleinen näky Budapestin kadulla. Radikaali oikeistolais-nationalistinen puolue Jobbik ja sen univormuihin pukeutunut sotilaallinen siipi Magyar Gárda (Unkarin kaarti) ovat olleet monien mielenosoitusten ja mellakoiden keskipisteessä. Vuoden 2006 protestien aikaan kaupungissa oli laajoja mellakoita ja mielenosoittajat valtasivat televisiotalon.
Hallinto.
Budapest on Unkarin pääkaupunki ja Pestin läänin () pääkaupunki. Se ei kuitenkaan kuulu hallinnollisesti Pestin lääniin vaan muodostaa oman alueensa. Budapest ja Pestin lääni muodostavat yhdessä Keski-Unkarin suuralueen ("Közep-Magyarország régio"). Lisäksi on erikseen määritelty myös Budapestin metropolialue ("Budapesti Agglomeráció"), mutta sillä ei ole omaa hallintoa.
Kaupunki on jaettu 23 piiriin ("kerület"), joista kuusi on Budan puolella, 16 Pestissä ja yksi Csepelsaarella. Eri piirien pinta-alat ja asukasluvut vaihtelevat suuresti: Esimerkiksi Linnavuoren käsittävä I piiri ja Pestin ydinkeskustan käsittävä V piiri ovat vain 2–3 neliökilometrin laajuisia, kun suurimmat piirit ovat kymmenen kertaa suurempia. I piirissä on 25 000 ja V:ssä 27 000 asukasta, mutta esimerkiksi Óbudan ja Békásmegyerin käsittävässä III piirissä on 123 000 asukasta ja Kelenföldin käsittävässä XI piirissä 140 000 asukasta.
Budapestissa on erikoinen kaksinkertainen hallintojärjestelmä. Sekä Budapestin kaupungilla että jokaisella piirillä on oma hallintonsa, vaaleilla valitut pormestarit ja valtuustot. Budapestin kaupunginvaltuustossa ("Fővárosi Közgyűlés") on 66 jäsentä. Kaupunginvaltuusto ja piirien valtuustot ("testület") ovat tasavertaisia, eikä niiden välillä ole hierarkkista suhdetta. Piirien hallinto huolehtii yleensä paikallisista tehtävistä, kun taas sellaiset asiat, joilla on kansallista merkitystä tai jotka koskevat useita piirejä, kuuluvat kaupunginhallinnolle.
Budapestin kaupungin pormestari on István Tarlós. Tarlós on sitoutumaton konservatiivipoliitikko, joka johti konservatiivisen Fideszin ja kristillisdemokraattisen yhteenliittymää Budapestissa ennen valintaansa pormestariksi lokakuussa 2010.
Talous.
Budapest kasvoi Unkarin tärkeimmäksi teollisuuskeskukseksi 1800-luvun lopussa. Teollisuustuotanto rajoittui aluksi raaka-aineiden, etenkin elintarvikkeiden jalostukseen. Niitä seurasivat metalli- ja konepajateollisuus ja sen jälkeen ase- ja sähköteollisuus, mutta kevyt teollisuus kehittyi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Unkarin teollisuus keskittyi voimakkaasti Budapestiin, mihin vaikutti kaupungin sijainti Tonavan varrella, keskitetty rautatieverkosto, ulkomaisen pääoman virta ja Budapestin pankkien johtava asema. Epätasapaino pääkaupungin ja muun maan välillä kärjistyi keskusjohtoisen suunnitelmatalouden aikana vuodesta 1945 aina 1980-luvun loppuun.
1990-luvulla teollisuustuotanto pieneni Budapestissä enemmän kuin maassa keskimäärin. Tämä johtui siitä, että pääkaupungissa oli paljon suuria teollisuuslaitoksia, jotka olivat tehneet tuotteita sosialististen SEV-maiden markkinoille. Kun nämä markkinat romahtivat, teollisuuslaitokset menivät vararikkoon ja monet yritykset lakkautettiin. 1990-luvun jälkipuolella teollisuus elpyi jonkin verran ja kolme teollisuussektoria kasvoi voimakkaasti: koneiden valmistus, elintarviketeollisuus ja sähköntuotanto.
Liike-elämä on yhä keskittynyt Pestin sisäkaupunkiin, missä toimivat tärkeimmät pankit ja useimmat ulkomaalaiset kauppayhtiöt. Kuluttajapalveluiden epätasapainoa on korjattu rakentamalla suuria ostoskeskuksia muun muassa Óbudaan, Lágymányosiin ja Újpestiin. Taloudelliset uudistukset vuodesta 1968 alkaen ovat luoneet yksityissektorin vähittäiskauppaan ja palveluihin. Sekä julkinen että yksityinen sektori ovat hyötyneet yhä merkittävämmäksi kasvaneesta matkailualasta. Kaupungissa on arvioitu käyvän yli 2,5 miljoonaa matkailijaa vuodessa.
Vuonna 2002 yli kolmasosa (35,1 %) Unkarin bruttokansantuotteesta syntyi Budapestissä, ja kansantuotteen arvo henkeä kohti oli 104,3 % korkeampi kuin Unkarissa keskimäärin. Vuoden 2001 väestönlaskennassa 42 % budapestiläistä oli työllisiä ja 2,8 % (50 000 henkeä) työttömiä. Työssäolevista 0,5 % työskenteli maa- ja metsätalouden, 21,3 % teollisuuden ja rakentamisen ja 78,2 % palveluiden alalla.
Liikenne.
Raitiovaunulinja 2 kulkee Tonavan Pestin-puoleisella rannalla.
Liikenne on ollut avainasemassa Budapestin kehityksessä. Se on tunnettu Tonavan ylityskohta, jossa valtaväylät ovat aina kohdanneet, ja siitä on tullut Unkarin runkoteiden ja tärkeimpien rautateiden solmukohta. Unkarin viidestä moottoritiestä ja neljästä valtatiestä kahdeksan alkaa Budapestistä.
Paikallisliikenne.
Budapestin paikallisliikennettä hoitaa BKV ("Budapesti Közlekedési Zrt."), joka on perustettu vuonna 1968 ja yksityistettiin vuonna 1996. Yhtiö kuljettaa vuosittain noin 1,3 miljardia matkustajaa. BKV liikennöi busseja, raitiovaunuja, metroa, paikallisjunia ja johdinautoja. Lisäksi se huolehtii Tonavan lauttaliikenteestä, Linnavuoren funikulaarista ja Budan kukkuloille kulkevasta hammasradasta. BKV on tuottanut viime vuosina tappiota, ja vuonna 2011 sen budjetin alijäämä oli yli 100 miljoonaa euroa.
Bussilinjoja on yli 180, johdinautolinjoja neljätoista ja raitiovaunulinjoja kolmisenkymmentä. Paikallisjunat (HÉV) liikennöivät lähikaupunkeihin: pohjoiseen Szentendreen, itään Gödöllőhön ja etelään Ráckeveen Csepelsaarelle.
Budapestin metrossa on kolme linjaa, jotka kaikki risteävät Deák térin asemalla: M1 (keltainen), M2 (sininen) ja M3 (punainen). Ensimmäinen metrolinja avattiin unkarilaisten maahantulon tuhatvuotisjuhliin 1896. Se oli Manner-Euroopan ensimmäinen metro. Toinen, itä-länsisuuntainen linja avattiin kahdessa osassa vuosina 1970 ja 1972.
Kolmas, pohjois-etelä-suuntainen linja avattiin useassa osassa vuosina 1976−1990. Vuonna 2003 tehtiin päätös neljännen metrolinjan rakentamisesta kahdessa vaiheessa. Joulukuussa 2010 ilmoitettiin, että kaupunki keskittyy saattamaan linjan ensimmäisen vaiheen valmiiksi ja toisen vaiheen rahoitus on vielä avoin.
Maantieliikenne.
Budapestin autoliikennettä on pidetty hitaana, ruuhkaisena ja vaikeana etenkin turisteille, jotka eivät tunne kaupunkia. Vuonna 2005 kaupungissa oli 357 henkilöautoa tuhatta asukasta kohti. Vuosina 1994–2005 henkilöautojen määrä nousi 7 % ja linja-autoilla tehtävien matkojen määrä väheni 25 %. Budapestin ympärille on rakenteilla kehätie (M0), jonka tarkoitus on vähentää kaupungin kautta kulkevaa läpikulkuliikennettä. Tiestä on jo valmiina eteläinen osa, joka yhdistää moottoritiet M1, M7, M6 ja M5 sekä valtatien 4, sekä itäinen osa, joka yhdistää moottoritie M3:n ja valtatie 2:n. Kehätien loppuun rakentaminen ei kuitenkaan ole lähiaikojen suunnitelmissa ympäristöongelmien vuoksi.
Budapestissä on Unkarin suurin linja-autoterminaali. Kaikki kansainväliset yhteydet ja myös osa kotimaisista linjoista (etenkin Unkarin keski- ja pohjoisosiin) lähtevät Népligetin linja-autoasemalta. Stadionokin linja-autoasemalta lähtee busseja itään ja Etele térin asemalta Lounais-Unkariin.
Rautatieliikenne.
Nyugati Pályaudvár eli Läntinen rautatieasema.
Budapestissä on kolme päärautatieasemaa: Nyugati ("Läntinen") ja Keleti ("Itäinen") Pestissä sekä Déli ("Eteläinen") Budassa. Nyugatin asemalta lähtee junia itään, kuten Debreceniin, mutta myös Tonavan mutkaan, Visegrádiin ja Esztergomiin. Suurin osa kansainvälisestä liikenteestä lähtee Keletin asemalta. Délin asemalta junat lähtevät etelään, esimerkiksi Balatonille, ja länteen Transdanubiaan.
Budan kukkuloilla kulkee 12 kilometrin pituinen Lasten rautatie ("Gyermekvasút"), jonka henkilökuntana toimivat, kuljettajia lukuun ottamatta, 10–14-vuotiaat lapset.
Lentoliikenne.
Budapestin Ferenc Lisztin kansainvälinen lentoasema on Unkarin merkittävin lentoasema. Se sijaitsee 16 kilometriä kaakkoon kaupungin keskustasta. Lentoasema tunnettiin aikaisemmin Ferihegyn nimellä, mutta se sai uuden nimensä maaliskuussa 2011 säveltäjä Franz Lisztin syntymän 200-vuotisjuhlan kunniaksi. Vuonna 2010 sen kautta kulki 8,2 miljoonaa matkustajaa. Vuonna 2011 lentoasemalle liikennöi lähes 40 lentoyhtiöitä, joista lentojen määrän perusteella suurimmat olivat Malév, Wizz Air, Easyjet ja tilauslentoyhtiö Travel Service. Malév lopetti toimintansa helmikuussa 2012.
Ferenc Lisztin lentoasemalla on kolme terminaalia: halpalentoyhtiöt käyttävät terminaali 1:tä, terminaali 2A palvelee Schengen-alueen sisäisten lentojen matkustajia ja terminaali 2B muiden kansainvälisten lentojen matkustajia.
Lisäksi Budan kukkuloilla on pieni Hármashatárhegyn lentokenttä, joka on paikallisen ilmailuseuran käytössä. Kentälle ei ole yleistä liikennettä.
Vesiliikenne.
Kesäaikaan Budapestistä pääsee kantosiipialuksella Bratislavaan ja Wieniin. Kansainvälistä rahtiliikennettä hoitaa Csepelin vapaasatama, joka sijaitsee Csepelsaarella viisi kilometriä kaupungin keskustasta alavirtaan. Vuonna 2007 sataman kautta kulki yli 270 tonnia rahtia. Budapestissä toimii myös kansainvälisen Tonava-komission päämaja. Komission tehtävä on hallinnoida ja kehittää Tonavan liikennettä.
Sillat.
Budapestin kaupungin alueella kulkee Tonavan yli yhdeksän maantietiesiltaa: pohjoisesta etelään lukien Megyerin silta (2008), Árpádin silta (1950), Margitin silta (1876), Ketjusilta (1849), Elisabetin silta (1903, 1964), Vapaudensilta (1896), Petőfin silta (1937), Rákóczin silta (1995) ja Ferenc Deákin silta (1990). Kehätie M0 kulkee Megyerin ja Ferenc Deákin siltojen kautta. Lisäksi Tonavan yli kulkee kaksi rautatiesiltaa, joista eteläinen on rakennettu 1877 ja pohjoinen 1896. Ketjusilta on Budapestin silloista vanhin ja tunnetuin, ja se oli aikoinaan vasta toinen Tonavan yli rakennettu pysyvä silta. Sitä pidetään koko Budapestin symbolina. Saksalaiset räjäyttivät kaikki Budapestin sillat vuonna 1945, mutta niistä tuhoutui korjauskelvottomaksi ainoastaan Elisabetin silta, jonka tilalle rakennettiin uusi vuonna 1964.
Väestö.
Budapestin väkiluvun kehitys (tuhansissa) vuosina 1790–2010.
Budapestissä asuu lähes kymmenen kertaa enemmän ihmisiä kuin Unkarin toiseksi suurimmassa kaupungissa. Väkiluku on kasvanut erittäin nopeasti: se oli 1830-luvulla noin 100 000 mutta nousi miljoonaan 1900-luvun alussa. Luonnollinen väestönkasvu ei ole ollut koskaan merkittävää, vaan väkiluku on noussut muuttoliikkeen myötä. 1900-luvun lopussa väkiluvun kasvu hidastui, ja väestö on alkanut muuttaa keskustasta kaupungin laidoille ja lähikuntiin. Kasvavia asuinalueita ovat olleet Kelenföld etelässä, Rákoskeresztúr idässä ja Óbuda, Békásmegyer ja Újpalota pohjoisessa. Vuonna 1980 kaupungin väkiluku oli 2 059 000 henkeä mutta vuonna 2010 enää 1 722 000. 1990-luvulla Budapestin väkiluku väheni 15 %, ja sitä ympäröivien alueiden väkiluku kasvoi 20 %.
Nykyään Budapest on kokonaan unkarinkielinen, mitä se ei ole ollut koskaan aikaisemmin. 1800-luvun alussa Pestin hallinto oli saksalaisten porvarien käsissä, vesiliikennettä hallitsivat serbit ja kauppaa enimmäkseen ”kreikkalaiset” (joiden joukossa oli muitakin Balkanin kansoja). Kaupunkiin muutti lännestä saksalaisia teollisuustyöläisiä ja idästä suuret määrät juutalaisia. Vuonna 1900 lähes neljännes asukkaista oli juutalaisia, mutta juutalaisyhteisö tuhoutui suurimmaksi osaksi toisessa maailmansodassa. Sodan jälkeen Budapestistä on tullut kulttuurisesti homogeeninen.
Vuoden 2001 väestönlaskennassa Budapestin asukkaista valtaosa ilmoitti äidinkielekseen unkarin. Saksan- ja romaninkielisiä oli kumpiakin yli 3 000 ja muiden kielten puhujia vähemmän. Toisaalta yli 100 000 ihmistä ei ilmoittanut äidinkieltään. Etniseltä identiteetiltään 18 000 ihmistä ilmoitti olevansa saksalaisia, 14 000 romaneita ja 5 000 slovakkeja. Uskonnoltaan 46 % budapestiläisistä ilmoitti olevansa katolisia ja 13 % kalvinisteja. Mihinkään uskontokuntaan kuulumattomia oli 20 %, ja 15 % kieltäytyi vastaamasta.
Sosiaaliset erot ovat olleet aina Budapestille tyypillisiä. Aikaisemmin kaupungissa näkyi jyrkkä vastakohtaisuus kaupungin keskustassa palatseissaan asuvien aristokraattien ja laitakaupungin slummialueiden ja väliaikaisten parakkiasutusten välillä. Toisen maailmansodan jälkeen nämä erot hävisivät suurimmaksi osaksi, mutta asuntopula on jäänyt pysyväksi. Asukkaiden enemmistö elää yhä suhteellisen pienissä asunnoissa. Nykyään uuden keskiluokan pramea elämäntyyli muodostaa vastakohdan ankeille lähiöille ja niiden jättimäisille kerrostaloille. Itsemurhaluvut ovat hälyttävän korkeita, ja kunnollisten asuntojen puute on yhä paha sosiaalinen ongelma. Ilmansaasteiden, etenkin pölyhiukkasten määrä kohoaa Budapestissä usein terveydelle vaaralliselle tasolle. Esimerkiksi marraskuussa 2011 kaupunginvaltuusto antoi saastehälytyksen ilman korkean pölypitoisuuden ja tuulen vähäisyyden vuoksi, ja kaupungin keskusta suljettiin eniten päästöjä aiheuttavalta liikenteeltä.
Vuonna 2001 yhdessä asunnossa asui Budapestissä keskimäärin 2,32 henkeä ja asuntojen keskimääräinen koko oli 63 m2. Väestön keski-ikä oli 41,5 vuotta (2001), ja keskimääräinen eliniänodote oli naisilla 77,2 ja miehillä 70,2 vuotta (2003)
Koulutus.
Vuoden 2001 väestölaskennan mukaan 94  % yli 15-vuotiaista budapestiläisistä oli käynyt vähintään 8-vuotisen peruskoulun ja 59 % yli 18-vuotiaista oli suorittanut vähintään toisen asteen tutkinnon. Korkeakoulututkinto oli 24 %:lla yli 25-vuotiaista. Kaupungissa oli 401 peruskoulua, 178 lukiota ja 186 ammattioppilaitosta vuonna 2002.
Unkarin tärkeimmät oppilaitokset ovat keskittyneet Budapestiin, ja sen yliopistot ja korkeakoulut vetävät puoleensa suurimman osan maan parhaista opiskelijoista. Lisäksi Unkarin tiedeakatemia ja valtaosa maan tutkimuslaitoksista toimii Budapestissa. Vuonna 2011 Budapestissä toimii 16 yliopistoa ("egyetem"): kymmenen julkista ja kuusi yksityistä. Lisäksi kaupungissa toimii 19 korkeakoulua ("főiskóla"). Budapestin ja koko Unkarin suurin yliopisto on Eötvös Loránd -yliopisto ELTE; sillä on johtoasema luonnontieteissä, oikeustieteessä ja humanistisissa tieteissä. Muita yliopistoja ovat muun muassa Budapestin tekniikan ja taloustieteiden yliopisto BME, talous- ja hallintotieteellinen Corvinus-yliopisto ja lääketieteellinen Semmelweis-yliopisto.
Vesi- ja jätehuolto.
Budapestin vedenottamot sijaitsevat Szentendrensaarella pohjoisessa ja Csepelsaarella etelässä. Vesi saadaan infiltraation avulla suodattamalla Tonavan vettä maakerrosten läpi. Kaupungissa on kaksi suurta vedenpuhdistamoa, ja vuonna 2007 Budapestin jätevesistä puhdistettiin 51 %. Kaupungin viemäriverkon kattavuus on 92 %.
Yhdyskuntajätettä kerätään kaupungissa noin neljä miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Siitä poltetaan noin 60 % ja loput kuljetetaan kaatopaikoille kaupungin ulkopuolelle. Vielä 1990-luvulla Budapestissa oli neljä kaatopaikkaa, mutta ne on kaikki suljettu.
Kulttuuri.
Ödön Lechnerin suunnittelema, jugend-tyylinen Geologian instituutti.
Arkkitehtuuri.
"Pääartikkeli Budapestin arkkitehtuuri"
Budapestin arkkitehtuurille antaa leimansa se, että kaupunki kasvoi voimakkaasti 1800-luvun lopussa, jolloin suosiossa olivat näyttävät kertaustyylit. Kaupunkikuva on sangen yhtenäinen, varsinkin Pestissä, joka on rakennettu suureksi osaksi vuosien 1880 ja 1900 välillä. Vaikka Budapest kärsi pahoin toisessa maailmansodassa ja monet vanhat rakennukset pääsivät rappeutumaan kansantasavallan aikana, Budapestiä pidetään yhtenä Euroopan arkkitehtonisesti viehättävämmistä kaupungeista.
Monet Budapestin rakennukset ovat eklektisiä, eri kertaustyylien sekoituksia. Kertaustyylien ajan huomattavin arkkitehti Budapestissä oli Miklós Ybl, joka on suunnitellut mm. Valtionoopperan ja Kansalliskirjaston. Kertaustyyleihin voidaan laskea myös romantiikaksi, orientalismiksi tai uusbysanttilaisuudeksi kutsuttu tyylisuunta, joka haki innoituksensa unkarilaisten myyttisestä, itäisestä menneisyydestä. Tämän tyylisuunnan edustajia ovat mm. Dohány-kadun synagoga ja Pestin Vigadó. Kertaustyylejä ei ole aina arvostettu, mutta nykyään niitä pidetään Budapestin arkkitehtuurin arvokkaimpana puolena.
Unkarin jugend-ajan merkittävin arkkitehti oli Ödön Lechner, jonka on sanottu merkitsevän Budapestille samaa kuin Gaudí Barcelonalle. Lechnerin suunnittelemia merkittäviä rakennuksia Budapestissa ovat Taideteollisuusmuseo, Geologian instituutti ja entisen Postisäästöpankin rakennus Hold utcalla. Jälkimmäistä pidetään Lechnerin mestariteoksena, ja se on yksi Budapestin vaikuttavimpia rakennuksia.
Kuvataide.
Budapestissa on useita suuria taidemuseoita, kuten Unkarin kansallisgalleria, Kuvataiteiden museo, Taidehalli ja Ludwig-museo.
Unkarin Kansallisgalleria sijaitsee Budan linnassa. Kansallisgalleria esittelee unkarilaista taidetta varhaiskeskiajalta nykyaikaan asti, ja sen kokoelmaan kuuluu lähes 100 000 teosta ja esinettä. Siellä on muun muassa keskiaikaista goottilaista kivi- ja puuesineistöä, 1700-luvun barokkitaidetta, 1800-luvun kultakauden maalaustaidetta sekä mitaleita ja pienveistoksia.
Kuvataiteiden museo ja Taidehalli on rakennettu Sankarien aukion reunoille. Kummatkin edustavat uusklassista tyyliä, ja ne on suunnitellut arkkitehti Albert Schickedanz. Kuvataidemuseon kokoelmissa ovat esillä lähes kaikki suuret kansainväliset maalarit keskiajasta nykypäivään, kuten Giotto, Leonardo, Rafael, Rembrandt, Tiepolo, Ribera, Pieter Brueghel ja van Dyck. Huomattavin on espanjalaisen maalaustaiteen kokoelma, jossa on Murillon, El Grecon ja Goyan maalauksia. Museossa on myös muinaisen Egyptin ja antiikin Rooman ja Kreikan taiteen kokoelmat. Kuvataidemuseota vastapäätä sijaitsee Taidehalli, joka on Unkarin suurin näyttelytila. Siellä pidetään enimmäkseen vaihtuvia näyttelyitä ja järjestetään myös taidemessuja ja kulttuuritapahtumia.
Ludwig-museo on vuodesta 2005 sijainnut uudessa Taidepalatsissa, Rákóczin sillan Pestin-puoleisessa päässä. Museo esittelee modernia ja nykytaidetta. Sen pysyvissä kokoelmissa on muun muassa amerikkalaista pop-taidetta, kuten Andy Warholin, Claes Oldenburgin ja Robert Rauschenbergin töitä. Museo keskittyy Itä- ja Keski-Euroopan taiteeseen, erityisesti Unkarin taiteeseen 1960-luvulta tähän päivään.
Musiikki.
Unkarin valtionooppera on toiminut Budapestissä nykyisessä rakennuksessa vuodesta 1884. Sen johtajia ovat olleet muun muassa Ferenc Erkel, Gustav Mahler ja Otto Klemperer. Budapestissa on myös Unkarin merkittävin musiikkialan korkeakoulu, Ferenc Lisztin musiikkiakatemia. Siellä ovat opiskelleet ja opettaneet monet Unkarin musiikin merkkihenkilöt, kuten Ernő Dohnányi, Béla Bartók ja Zoltán Kodály. Akatemia on myös suosittu konserttipaikka. Kaupungissa toimivia klassisen musiikin orkestereita ovat muun muassa Budapestin festivaaliorkesteri ja Unkarin radion sinfoniaorkesteri, josta käytetään Unkarin ulkopuolella nimeä Budapestin sinfoniaorkesteri.
Budapestin suurimpia ja arvostetuimpia kulttuuritapahtumia on vuosittain maaliskuussa järjestettävä Budapestin kevätfestivaali. Vuonna 2011 festivaali pidettiin 31. kerran, ja siihen kuului yli 200 ooppera-, konsertti-, baletti- ja teatteriesitystä. Populaarimusiikkia esittelee Sziget-festivaali, jota on pidetty Hajógyárisaarella joka elokuu vuodesta 1993. Vuonna 2011 viikon kestäneillä festivaaleilla kävi lähes 400 000 katsojaa.
Kylpylät.
Budapestissä on paljon kylpylöitä, jotka saavat vetensä kuumista lähteistä. Monien maanalaisten kuumien lähteiden vesi sisältää radiumia ja muita mineraaleja, ja niillä uskotaan olevan terveellisiä vaikutuksia. Kylpyläkulttuuri on peräisin jo turkkilaisvallan ajoilta. Kuuluisimpia ovat Gellértin ja Széchenyin kylpylät, joissa käy runsaasti ihmisiä sekä kesä- että talviaikaan. Gellértin kylpylä on Budapestin arvostetuin. Se sijaitsee Gellértinvuoren juurella Budassa, ja se on rakennettu vuonna 1918. Sen pääsali on rakennettu jugend-tyyliin, siinä on lasikupoli ja uima-allasta reunastavat roomalaistyyliset pylväät. Széchenyin kylpylä sijaitsee Kaupunginpuistossa Pestissä. Se on Budapestin suurin kylpylä, ja sen lähteet ovat kaupungin syvimmät ja kuumimmat. Lähteet löydettiin 1879, ja kylpylä on rakennettu vuonna 1913 uusbarokin tyyliin. Királyn kylpylä on peräisin turkkilaisajalta 1500-luvulta, ja se on säilyttänyt alkuperäisen tyylinsä kupoleineen ja kahdeksankulmaisine altaineen.
Media.
Unkarin mediaa on pidetty hyvin pääkaupunkikeskeisenä. Esimerkiksi kaikki Unkarin tärkeät valtakunnalliset päivälehdet ilmestyvät Budapestissä: oikeistolaiset "Magyar Hírlap" ja "Magyar Nemzet", sosialistinen "Népszabadság" ja sosiaalidemokraattinen "Népszava". Muita Budapestissa ilmestyviä sanomalehtiä ovat paikallislehti "Metro Budapest", englanninkieliset "Budapest Sun" ja "Budapest Business Journal" ja saksankielinen "Budapester Zeitung".
Unkarin julkisen palvelun radioyhtiö Magyar Rádió (MR) ja televisioyhtiö Magyar Televízió (MTV) toimivat nekin Budapestissä. Radiotalo on Bródy Sándor -kadulla, lähellä Kansallismuseota. Sen luona tapahtuivat vuoden 1956 kansannousun ensimmäiset väkivaltaiset yhteenotot, kun mielenosoittajat yrittivät tunkeutua rakennukseen. Televisioyhtiö MTV toimi pitkään entisessä pörssitalossa lähellä Parlamenttitaloa, mutta nykyään se on muuttanut uuteen toimitaloon III kaupunginosaan.
Budapestissa pitävät päämajaansa myös kaupalliset televisioyhtiöt Duna TV ja Hír TV.
Urheilu.
Unkarin suosituin urheilulaji on jalkapallo, ja maan menestyneimmät joukkueet ovat kotoisin Budapestista. Budapestin maineikkain jalkapalloseura on Ferencváros, ja muita tunnettuja seuroja ovat Újpest ja Honvéd. Kaupungin jalkapallostadioneista suurin on Ferenc Puskásin stadion, joka on Unkarin jalkapallomaajoukkueen kotikenttä. Myös vesipallo on Unkarissa suosittua, ja maajoukkue voitti kultaa vuoden 2008 olympialaisissa. Maajoukkue harjoittelee Margitinsaarella Alfréd Hajósin uimastadionilla. Sekä Újpestillä että Ferencvárosilla on oma vesipallojoukkueensa.
Budapestin ja koko Unkarin suurimpia urheilutapahtumia on Formula 1 -sarjan Unkarin Grand Prix, joka on järjestetty vuodesta 1986. Kilpailu ajetaan elokuussa Hungaroringin radalla Mogyoródissa, 19 kilometrin päässä Budapestin keskustasta.


Koodekki.
Koodekki on algoritmi tai tietokoneohjelma, joka pakkaa ja purkaa ääni- tai kuvasignaalia, tai muuten muuntaa datavuota tai signaalia. Koodekki "koodaa" tai "pakkaa" signaalin, jolloin signaali käyttää vähemmän siirto- tai tallennuskapasiteettia, ja toisaalla purkaa koodauksen, jolloin signaali palautetaan alkuperäiseen muotoonsa tai riittävän samanlaiseksi.
Sanana "koodekki" on käännöslaina englannin termistä "codec" (compresser, decompressor tai coder,decoder, jotka tarkoittavat suomeksi koodaajaa tai koodinpurkajaa). Toisinaan käytetään myös suoraan sanasta "codec" muodostettua muotoa kodekki. Suomenkielinen Microsoft Windows kääntä codec-termin pakkauksenhallinnaksi.
Koodekkeja käytetään äänen ja videokuvan siirrossa sekä niiden tallentamiseen puhelimissa, televisiossa ja tietokoneissa. Koodekki voi toimia analogisesti tai digitaalisti. Digitaalisen äänen ja kuvan siirtoon ja tallennukseen on kehitetty lukuisia eri koodekkeja eri sovelluksiin. Yleensä koodekit erotellaan käyttötarkoituksen mukaan: on puhekoodekkeja, äänikodekkeja ja videokoodekkeja. Nimensä mukaan puhekoodekit soveltuvat käytännössä vain puheen käsittelyyn: niillä pakattuna musiikki vääristyy tunnistamattomaksi. Yksittäisiä kuvia kompressoitaessa ei puhuta yleensä koodekeista vaan pakkauksesta ja pakkausalgoritmeista.
Koodekkien tehokkuutta voidaan mitata niin signaalin laadulla kuin tarvittavan siirtokapasiteetin määrälläkin. Jotkin koodekit ovat häviöttömiä, mikä tarkoittaa sitä, että palautettu signaali on täysin samanlainen kuin alkuperäinen. Siirrettävän tiedon määrää voidaan kuitenkin vähentää huomattavasti enemmän, jos alkuperäisestä signaalista voidaan poiketa.
Tavallisen puhelimen ääni vie pakkaamattomana 64 kilobittiä sekunnissa; 3G-matkapuhelinverkon koodekki käyttää alle 5 kilobittiä sekunnissa ja puheesta saa vielä selvän. Vastaavasti CD-levylle tallennettu musiikki vie noin 1400 kilobittiä sekunnissa; MP3-koodekilta lähes alkuperäiseltä kuulostava musiikki vie 128 kb/s. Tavallinen TV-tasoinen pakkaamaton videokuva vie yli 100 megabittiä sekunnissa; DVD-levyillä käytettävällä MPEG2-koodekilla kuvanlaatu on vielä kohtuullinen 7 Mb:n sekuntinopeudella. Videoneuvotteluissa käytettävä H.263-koodekki tarjoaa kohtuullisen kuvan jo 32 kb:n sekuntinopeudella.
Koodekkia ei tule sekoittaa tiedostomuotoon. Saman koodekin tuottamaa tietoa voidaan tallentaa erityyppisiksi tiedostoiksi. Vaikka MP3-pakattu äänisignaali tallennetaan usein.mp3-päätteiseksi tiedostoksi, voidaan tämän muotoista ääntä käyttää myös esimerkiksi AVI-videotiedostoissa. Useista suosituista standardeista on tehty monia toteutuksia, esimerkiksi MPEG-4-standardia käyttävä koodekki on saatavilla Applelta, Microsoftilta, DivXNetworksilta ja XviD-projektilta.


Susanna Penttilä.
Susanna Penttilä (s. 13. huhtikuuta 1973 Pori) on yrittäjä, joka pitää Férrer-muotiliikettä Helsingin Korkeavuorenkadulla. Penttilä oli vain 19-vuotias avatessaan Korkeavuorenkadun liikkeensä vuonna 1992. Penttilästä tuli julkisuuden henkilö keväällä 2004 poseerattuaan Playboy-yhtiön "Voluptuous Vixens" -lehdessä. Hän on neljäs suomalainen nainen, joka on esiintynyt Playboy-konsernin lehdissä, ja hän on esiintynyt yhteensä viidessä yrityksen julkaisussa. Penttilällä oli myös sivuosa elokuvassa "Uuno Turhapuro – This Is My Life". Hänellä on yksi lapsi, kesäkuussa 2009 syntynyt poika.
Harrastukset.
Penttilä harrastaa esteratsastusta ja hän on myös menestynyt kilpatasolla. Hän aloitti ratsastuksen viisivuotiaana ja kilpaili jo 8-vuotiaana. Penttilä on kertonut olevansa eläinten oikeuksien puolustaja, ja hän on aktiivinen Animalia-järjestön jäsen.


Turha julkkis.
Turha julkkis on arkikieleen vakiintunut termi julkisuuden henkilöstä, joka on noussut kuuluisuuteen ilman, että on yltänyt yhteiskunnallisesti merkittäviin saavutuksiin. Nyttemmin Turhat Julkkikset -yhdistys on ottanut käsitteen kaupalliseen käyttöön. Englannin kielessä käytetään usein termiä "Famous for being famous", suomeksi ”kuuluisa siitä että on kuuluisa”. Nämä henkilöt tunnetaan lähinnä kovan medianäkyvyytensä eivätkä niinkään työnsä tai saavutustensa ansiosta.
Suomen turhimmat julkkikset -äänestys.
Turhat julkkikset -yhdistys on järjestänyt vuosittain äänestyksen Suomen turhimmasta julkkiksesta. Vuodesta 1994 vuoteen 2001 äänestys järjestettiin yhteistyössä Radiomafian kanssa, sen jälkeen yhdistyksen Internet-sivuilla. Nykyisin Turhat Julkkikset ry eli (TuJu) valitsee itse – saamansa yleisöpalautteen perusteella – vuoden Turhimman Julkkiksen. Yhdistys on rekisteröity 14. lokakuuta 1993. Edellisen vuoden Turhin Julkkis valitaan aina seuraavan vuoden aprillipäivänä eli 1. huhtikuuta.
Julkisuudessa viitataan usein kansankieleen vakiintuneeseen termiin milloin kenenkin henkilön kohdalla, mutta virallisen Turhan Julkkiksen nimitysoikeus on Turhat Julkkikset -yhdistyksellä.


Hiilivedyt.
Hiilivety on orgaaninen yhdiste, joka koostuu vain hiilestä ja vedystä. Hiilivedyt palavat yleensä hyvin ja liukenevat veteen huonosti. Hiilivetyjä käytetään energianlähteinä ja kemianteollisuudessa raaka-aineina.
Fossiiliset polttoaineet öljy, bensiini ja maakaasu koostuvat pääasiassa hiilivedyistä. Niiden polttaminen synnyttää suuren osan ihmisen tuottamasta hiilidioksidista, jonka on osoitettu voimistavan kasvihuoneilmiötä. Kemiassa hiilivetyjä käytetään reaktioiden lähtöaineina ja liuottimina. Monien muovien raaka-aineena on hiilivety. Esimerkiksi polyeteeniä valmistetaan eteeniä polymeroimalla.
Rakenteet.
Hiilivedyssä hiiliatomi voi muodostaa neljä sidosta muiden atomien kanssa. Vetyatomi voi muodostaa yhden sidoksen hiiliatomin kanssa. Hiiliatomit pystyvät sitoutumaan keskenään pitkiksi ja haaroittuneiksi ketjuiksi. Ne muodostavat orgaanisten yhdisteiden ”rungon”, johon eri funktionaaliset ryhmät kiinnittyvät. Tämä hiiliatomien runko säilyy yleensä reaktioissa muuttumattomana. Jos hiiliatomien ketju muodostaa renkaan, yhdistettä sanotaan "sykliseksi" esimerkiksi sykloalkaanit. Muuten se on "avoketjuinen" eli "asyklinen".
Hiilivedyt voidaan luokitella niiden tyydyttyneisyyden perusteella. Tyydyttyneissä hiilivedyissä on vain yksinkertaisia kovalenttisia sidoksia. Näitä yhdisteitä kutsutaan alkaaneiksi. Tyydyttymättömissä hiilivedyissä on kaksoissidoksia (alkeenit) tai kolmoissidoksia (alkyynit). Yksinkertaisin alkeeni on eteeni, ja yksinkertaisin alkyyni on etyyni eli asetyleeni. Kaksi kaksoissidosta sisältäviä alkeeneja voidaan sanoa dieeneiksi; polyeenit sisältävät useita kaksoissidoksia. Aromaattisissa hiilivedyissä eli areeneissa on bentseenirengas tai jokin muu aromaattinen ryhmä. PAH-yhdisteissä on useita bentseenirenkaita.
Yksinkertaisin hiilivety on metaani (CH4), joka koostuu yhdestä hiiliatomista ja neljästä vetyatomista. Etaanissa (C2H6) on kaksi hiiliatomia, propaanissa (C3H8) kolme. Hiilivedyt, jotka eroavat toisistaan CH2-yksikköjen määrässä, muodostavat "homologisen sarjan". Alkaanien sarjan ensimmäiset jäsenet ovat metaani, etaani, propaani ja butaani. Homologisten yhdisteiden kaavat voidaan ilmaista yleisessä muodossa. Avoketjuisten alkaanien yleinen kaava on CnH2n+2, missä "n" on hiiliatomien lukumäärä. Jokainen rengas tai kaksoissidos pienentää vetyatomien lukumäärää kahdella. Siten tavallisten alkeenien ja sykloalkaanien kaava on CnH2n.
Ominaisuudet.
Koska hiilen ja vedyn elektronegatiivisuudet ovat lähellä toisiaan, hiilivedyt ovat yleensä lähes poolittomia. Siten ne liukenevat veteen huonosti mutta useimpiin orgaanisiin aineisiin hyvin. Poolittomuus vaikuttaa myös hiilivetyjen olomuotoon: esimerkiksi metaani on kaasu, mutta vesi, joka on poolinen ja molekyylimassaltaan suunnilleen yhtä suuri, on neste. Haaroittumattomista alkaaneista kevyimmät ovat kaasuja, 5–16 hiiliatomia sisältävät nesteitä ja raskaimmat kiinteitä.
Hiilivedyt palavat yleensä vedeksi ja hiilidioksidiksi. Samalla vapautuu runsaasti lämpöä. Jos happea ei ole riittävästi, palamisessa syntyy myös hiilimonoksidia eli häkää sekä hiiltä ja hiilen yhdisteitä. Tällöin lämpöä vapautuu vähemmän kuin täydellisessä palamisessa.
Alkaanit eivät reagoi herkästi. Polttamisen lisäksi alkaaneja voidaan pilkkoa krakkaamalla, tai niiden vetyatomit voidaan korvata halogeeniatomeilla. Tyydyttymättömät hiilivedyt reagoivat selvästi helpommin. Niille tyypillisiä reaktioita ovat liittymis- eli additioreaktiot. Aromaattiset hiilivedyt ovat muodollisesti tyydyttymättömiä, mutta ne reagoivat eri tavalla kuin alkeenit tai alkyynit. Tavallisesti aromaattisten hiilivetyjen reaktioissa vedyt korvautuvat.
Isomeria.
Haaroittunut isobutaani ja suoraketjuinen n-butaani ovat isomeerejä.
Useimmilla hiilivedyillä on isomeerejä eli yhdisteitä, joilla on sama molekyylikaava mutta erilainen rakenne. Avoketjuisilla alkaaneilla isomeerejä esiintyy butaanista lähtien. Tavallista butaania sanotaan n-butaaniksi; haaroittunut butaani on nimeltään isobutaani. Isobutaanin kiehumispiste on −11,7 °C, joka on hieman alempi kuin n-butaanin −0,5 °C. Ero johtuu siitä, että isobutaanin ulkopinta on pienempi kuin n-butaanin ja siten isobutaanimolekyylien välillä on vähemmän heikkoja van der Waalsin voimia.
Isomeerien lukumäärä kasvaa hiiliatomien määrän suurentuessa. Butaanilla (C4H10) on kaksi isomeeriä, ja kymmenen hiiliatomin dekaanilla (C10H22) on 75 isomeeriä. Kahdenkymmenen hiiliatomin eikosaanilla (C20H42) isomeerejä on laskennallisesti jo 366 319 kappaletta.
Isomeerit voivat kuulua eri yhdistetyyppeihin: syklopropaani on alkaani, mutta sen isomeeri propeeni on alkeeni. Isomeerit voivat poiketa toisistaan myös pelkästään avaruudellisesti. Esimerkiksi sykloheksaanilla on viisi eri avaruudellista muotoa, joita sanotaan konformaatioiksi. Monilla alkeeneilla voi olla kaksi eri avaruudellista isomeeriä, cis- ja trans-muodot.
Klooratut hiilivedyt.
Klooratut hiilivedyt ovat synteettisiä orgaanisia halogeeniyhdisteitä, joita on olemassa tuhansia ja joista osa on erittäin myrkyllisiä. Ne ovat hiilimolekyylejä, joiden vetyatomeja on korvattu klooriatomeilla. Luontoon kloorattuja hiilivetyjä pääsee teollisuuspäästöjen mukana sekä maan- ja metsäviljelyssä. Ne muodostavat merkittävän ympäristömyrkkyryhmän.
Tunnetuin kloorattujen hiilivetyjen ryhmä on DDT- yhdisteet, jota käytetään hyönteismyrkyissä. Useimmissa teollisuusmaissa yhdisteen käyttö kiellettiin lailla jo 1970- luvulla, mutta sitä käytetään yhä kehitysmaissa malariaa levittävien hyttysten torjuntaan. Maaperästä DDT voi haihtua ilmaan ja kulkeutua sen mukana pitkiäkin matkoja saavuttaen uusia alueita.
Myös PCB- yhdisteet, eli moniklooratut bifenyylit ovat tunnettu kloorattujen hiilivetyjen ryhmä. Niitä käytetään sähkölaitteissa eristeenä korkean lämmönsietokykynsä ja sähkönvastuksensa vuoksi. PCB- yhdisteitä käytetään myös joissakin voiteluöljyissä lisäaineena.
PCB- yhdisteet ovat erittäin pysyviä, ne eivät ole vesiliukoisia, vaan rasvaliukoisia. Erilaisia PCB- kongereeneja eli PCB- yhdisteitä on olemassa 209. Epätäydellisesti palaessaan PCB- yhdisteet muodostavat dioksiinia ja furaania, jotka ovat supermyrkkyjä. Näitä yhdisteitä syntyy esimerkiksi korkealämpöisissä teollisissa prosesseissa, kuten sellun kloorivalkaisussa, ja sitä kautta niitä pääsee myös luontoon. PCB- yhdisteitä sisältävien tuotteiden maahantuonti, myynti, valmistus ja luovutus kiellettiin Suomessa 1990- luvulla. Kemiallisen kestävyytensä ansiosta PCB- yhdisteitä on hankala hävittää käytön jälkeen, mutta hyvä tapa päästä niistä eroon on polttaa niitä 1200 oC:n lämpötilassa.
Vaikutukset luonnossa.
Koska monet klooratut hiilivedyt ovat myrkyllisiä, aiheuttavat ne useita ongelmia luontoon päästessään. Ne ovat rasvaliukoisia ja rikastuvat nopeasti ravintoketjussa, mikä aiheuttaa ongelmia ravintoketjun huipulla. Esimerkiksi tuholaistorjuntaan paljon käytetty DDT rikkoi hyönteisten kitiinikuoren, mutta ei imeytynyt niiden ihon läpi. Tämän vuoksi sen uskottiin olevan melko vaaraton käyttää.
Koska DDT- yhdisteet eivät ole vesiliukoisia, niitä kerääntyy elimistöön vaarallisen paljon. Varsinkin nieltynä DDT aiheuttaa nopeasti vakavia ongelmia. Varsinkin vesieliöille nämä yhdisteet ovat vaarallisia. Nisäkkäillä DDT- yhdisteet saavat aikaan häiriöitä hormonitoiminnassa, keskenmenoja ja maksa- ja munuaissairauksia. DDT:n hajoamistuotteen DDE:n on havaittu aiheuttavan linnunmunien kuorien ohenemista, joka saattaa haitata niiden lisääntymistä.
PCB- yhdisteet eivät ole akuutisti myrkyllisiä, mutta elimistöön kertyessään pitkällä altistusajalla ne aiheutavat terveyshaittoja. Yhdisteet varastoituvat rasvakudoksiin, esimerkiksi maksaan. Yhdisteille altistuneilla eläimillä on ilmennyt lisääntymis- ja kehityshäiriöitä ja niiden on myös havaittu aiheuttavan syöpää ja vaikuttavan hormonijärjestelmiin.


Saksan demokraattinen tasavalta.
Saksan demokraattinen tasavalta (, "DDR", "SDT", epäviralliselta nimeltään Itä-Saksa) oli marxismi-leninismiä virallisena ideologianaan tunnustanut valtio, joka oli olemassa vuodesta 1949 vuoteen 1990 asti. DDR:n perustivat saksalaiset kommunistit, joista moni oli ollut 1930-luvulta asti maanpaossa Neuvostoliitossa. Alueellisesti DDR käsitti vain Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen, koska tämä erillinen kommunistien hallitsema saksalainen valtio perustettiin Neuvostoliiton myötävaikutuksella kommunistien epäonnistuttua aikaisemmissa (1945–1949) pyrkimyksissään tulla valtaan koko Saksassa ja länsimaiden hylättyä Neuvostoliiton tarjouksen yhdistyneestä liittoutumattomasta Saksasta. DDR sai muodollisen suvereniteetin 1954, mutta Potsdamissa solmitun sopimuksen nojalla neuvostojoukot jäivät maahan. Seuraavana vuonna DDR liittyi myös Varsovan liittoon.
Historia.
Toisen maailmansodan aikana liittoutuneet sopivat 1945 Potsdamin konferenssissa, että valloitettu natsi-Saksa jaettaisiin miehitysalueisiin neljän liittoutuneiden jäsenen – Yhdysvaltain, Neuvostoliiton, Ison-Britannian ja Ranskan kesken.
Samalla myös Puolan rajoja siirrettiin länteen, samalla kun Neuvostoliiton rajoja Puolan toisella puolella siirrettiin. Tämä maanvaihdos tehtiin Saksan itäisten osien kustannuksella, ja rajalinjaksi tuli Oder–Neisse-linja. DDR sijaitsi siten entisen Keski-Saksan ja Preussin alueella.
Läntisten valtojen miehittämät alueet yhdistyivät touko­kuussa 1949 Saksan liittotasavallaksi (epävirallisesti Länsi-Saksaksi). Neuvostoliiton miehitysalueesta muodostettiin samana vuonna 7. lokakuuta Saksan demokraattinen tasavalta, DDR. Se peri hallintomuodokseen marxilais-leniniläisen ideologian ja liittyi Varsovan liittoon, kun vastaavasti sen läntinen naapuri liittyi länsiliittouma Natoon. Ensimmäinen DDR:n johtaja oli Walter Ulbricht. Perustuslaissa maa määriteltiin ”työläisten ja talonpoikien tasavallaksi”.
Kun hallituksen määräyksellä oli vaadittu kaikkien tuotantomäärien lisäämistä 10 %, työläiset osoittivat mieltään Itä-Berliinissä 17. kesäkuuta 1953 vaatien vapaita vaaleja. Myöhemmin samana päivänä neuvostojoukot kukistivat mielenosoituksen surmaten useita kymmeniä ihmisiä (niin sanottu Itä-Saksan kansannousu).
Saksan jaon tapaan myös pääkaupunki Berliini oli jaettu liittoutuneiden kesken, vaikka se jäi itse asiassa Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen sisään. Myöhemmin Länsi-Berliinin asemasta käydyssä kiistassa Neuvostoliitto eristi kaupungin ja katkaisi länsimaiden huoltoyhteydet kaupunkiin. Vastaukseksi Länsi-Berliiniä tuettiin ilmasillalla Berliinin saarron aikana.
Saksan liittotasavallan kasvanut hyvinvointi ja lisääntynyt poliittinen sorto idässä sai monet itäsaksalaiset pakenemaan länteen. Jatkuva pakolaisvirta sai DDR:n poliittisen johdon sulkemaan rajat piikkilanka-aidoilla, miinakentillä, vartiotorneilla ja rajavartiointia vahvistamalla. Kuuluisin näistä toimenpiteistä oli 1961 rakennettu Berliinin muuri, jonka sortuminen 1989 lienee voimakkain Saksojen yhdistymisen symboli. DDR:n turvallisuusministeriö, (Ministerium für Staatssicherheit, "Stasi") tarkkaili kansalaisten elämää muun muassa värvättyjen ilmiantajien avulla. Joidenkin arvioiden mukaan sisäistä tarkkailua, seurantaa ja vakoilua harrastaneiden ihmisten osuus yhteiskunnasta oli peräti 1:6,5.
Kamppailua lännen kanssa käytiin myös urheilun tasolla. Itäsaksalaiset menestyivät monissa olympialajeissa armottomien harjoitusmetodien, systemaattisen lahjakkuuksien seulonnan, sekä laajamittaisen dopingin ansiosta. Kuriositeettina DDR ja Saksan liittotasavalta kohtasivat jalkapallokentillä vain kerran, MM-kisoissa 1974. Vaikka liittotasavalta olikin kisojen isäntä – ja lopulta myös maailmanmestari – DDR voitti ottelun lukemin 1–0 sijoittuen lopulta kuudenneksi.
DDR oli valtiona dogmaattinen ja taloudellisesti Saksan liittotasavaltaan nähden heikko. Suunnitelmatalouteen kohdistetusta kritiikistä huolimatta DDR:ää pidettiin yleisesti taloudeltaan vahvimpana itäblokin maana, koska saksalaisten koulutustaso, työvoiman yleinen osaamistaso ja teknologia olivat parempia kuin muualla Itä-Euroopassa.
Erich Honecker otti vallan Walter Ulbrichtiltä vallankaappausmaisella operaatiolla vuonna 1971.
Ennen 1970-lukua Saksan liittotasavallan virallinen linja seurasi niin sanottua Hallsteinin doktriinia, jonka mukaan DDR:ää ei tunnustettu, eikä Liittotasavalta solminut diplomaattisuhteita sellaisten valtioiden kanssa, jotka olivat tunnustaneet DDR:n, Neuvostoliittoa lukuun ottamatta. Willy Brandtin uusi idänpolitiikka ("Ostpolitik") johti kuitenkin lopulta siihen, että molemmat maat solmivat vuonna 1972 perussopimuksen, jolla ne tunnustivat toisensa.
Saksan liittokansleri Helmut Kohl kutsui DDR:n johtajan Erich Honeckerin vierailemaan liittotasavallassa 1982. Vierailu oli lähellä toteutua 1984, mutta neuvostoliittolaiset eivät antaneet silloin lupaa. Mihail Gorbatšovin tultua NL:n johtajaksi Saksojen johtajien ainoa tapaaminen toteutui elokuussa 1987 Bonnissa, tosin työvierailuna. Kansallislauluja ei soitettu eikä virallinen protokolla noudattanut valtiojohtajien muotoa. Honecker kävi myös synnyinseudullaan Saarlandissa sekä Essenissä ja Münchenissä. Vierailua televisioitiin suorana myös DDR:ssä.
Elokuussa 1989 Unkari poisti rajoitukset maahan tulolta ja maasta poistumiselta, jolloin monet itäsaksalaiset pääsivät pakenemaan länteen ylittämällä niin sanotun "vihreän rajan" Unkariin ja sieltä eteenpäin Saksan liittotasavaltaan. Monet muut taas osoittivat rauhanomaisesti mieltään valtaa pitänyttä Sosialistista Yhtenäisyyspuoluetta vastaan. Nämä mielenosoitukset johtivat lopulta Honeckerin eroon ja hänet korvasi lyhyen aikaa hallinnut DDR:n viimeiseksi varsinaiseksi johtajaksi jäänyt Egon Krenz.
Berliinin muuri murtui 9. marraskuuta 1989 Günter Schabowskin ilmoitettua televisiossa, että rajan voi vapaasti ylittää. Sen jälkeen mureni nopeasti myös koko DDR:n yhteiskuntajärjestelmä. Saksojen yhdistymisen ajatus voitti yritykset luoda demokraattinen DDR. Neuvotteluja käytiin Saksojen ja vanhojen toisen maailmansodan voittajavaltioiden kesken, ja yhdistymisen pelisäännöt sovittiin. DDR:ssä pidettiin 25. maaliskuuta 1990 monipuoluevaalit, joissa kysymys Saksojen yhdistymisestä nousi tärkeimmäksi vaaliteemaksi. Vaaleissa valittu parlamentti hyväksyi ensin Saksojen välisen valuuttaunionin ja sitten Saksan yhdistymisen. Se päätti myös, että Saksan liittotasavallan lainsäädäntö tuli voimaan myös DDR:ssä. Sopimus maiden yhdistymisestä tuli voimaan 3. lokakuuta 1990, jolloin DDR:n alue tuli osaksi Saksan liittotasavaltaa ja samalla myös Euroopan unionia.
Pitkään yhdistymisen jälkeenkin itäisten ja läntisten osien välillä on vallinnut monenlaisia eroja – elämäntyyli, poliittiset aatteet ja varallisuus ovat vieläkin erilaisia Saksan eri osissa ja yleisesti on puhuttu "osseista" ja "wesseistä". Toisaalta myös pohjois- ja eteläsaksalaisten välillä on merkittäviä eroja. Uusissa osavaltioissa taloudellinen eriarvoisuus on ollut vanhaa länsipuolta suurempaa. Työttömyys, köyhyys ja muut sosiaaliset ongelmat ovat luoneet pohjaa ääriliikkeiden läntisiä alueita vahvemmalle jalansijalle. Lisäksi Saksojen yhdentyminen heikensi Saksan talouskasvua, koska entisen DDR:n jälleenrakennus vei niin paljon varoja. Uudelleenperustettu Treuhand-organisaatio yksityisti suurimman osan entisen DDR:n teollisuudesta ja tuotantolaitoksista, minkä jälkeen monet niistä lakkautettiin.
Saksan demokraattisen tasavallan hallinnollinen jako
Hallinnollinen jako.
Saksan demokraattinen tasavalta käsitti Saksan nykyisten Brandenburgin, Mecklenburg-Vorpommernin, Saksin, Sachsen-Anhaltin ja Thüringenin osavaltioiden alueet sekä Itä-Berliinin. Vastaavat osavaltiot olivat olemassa myös Saksan demokraattisen tasavallan alkuvuosina, mutta vuonna 1952 ne lakkautettiin ja maa jaettiin viiteentoista hallinnolliseen piirikuntaan. Ne saivat nimensä pääkaupunkiensa mukaan. Uudelleen Saksan itäiset osavaltiot perustettiin vasta Saksan yhdistymisen yhteydessä vuonna 1990.
Politiikka.
1946 itäisessä Saksassa yhdistyivät Saksan kommunistinen puolue (KPD) ja Sosiaalidemokraattinen puolue (SPD), jotka muodostivat Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen (, "SED'), joka yhdessä muiden puolueiden kanssa muodosti Demokraattisen Saksan kansanrintaman. Saksojen yhdistyttyä SED nimettiin uudelleen Demokraattisen sosialismin puolueeksi ("Partei des demokratischen Sozialismus", "PDS").
Muut puolueet, kuten kristillisdemokraattinen CDU, toimivat parlamentissa ("Volkskammer") SED:n hallitseman kansanrintaman alla. Puolueiden lisäksi parlamentissa oli myös edustajia joukko-organisaatioista kuten Saksan vapaa nuoriso ("Freie Deutsche Jugend") tai Vapaa Saksan ammattiyhdistysten liitto. Naisten integraatiota poliittiseen järjestelmään edistettiin perustamalla naisjärjestö, jolla oli paikkoja parlamentissa.
Ei-parlamentaariset joukko-organisaatiot olivat kuitenkin keskeisessä asemassa DDR:n yhteiskunnassa. Näitä olivat esimerkiksi Urheilu- ja voimisteluliitto ja Kansan solidaarisuus (”Volkssolidarität”, vanhusten organisaatio). Yksi erittäin suosittu organisaatio oli Saksa–Neuvostoliitto-ystävyysseura.
Talous.
DDR:n merkittävimpiä perustuotteita olivat vehnä, ruis, ohra, kaura, sokerijuurikas, peruna, ruskohiili, rauta, kupari, tina ja kaliumsuolat.. Maan pääelinkeinoja ja merkittävimpiä vientituotteita olivat koneenrakennus, sähköteknisten ja optisten laitteiden valmistus sekä tekstiili-, kemian- ja paperiteollisuus.. Maassa korostettiin joka käänteessä sen sosialistista luonnetta. Valtio ohjaili kaikkea tuotantoa ja kauppaa sekä omisti suurimman osan kaupunkiasunnoista.
Ennen vuotta 1945 Saksan itäinen alue oli ollut pääosin maatalousvaltaista, eikä siellä ligniittiä ja kaliumhydroksidiä lukuun ottamatta ollut liiemmin luonnonvaroja. Näin se ei erityisen hyvin sopinut Neuvostoliiton suunnitelmiin raskaan teollisuuden kehittämiseksi 1950- ja 1960-luvuilla. Oderille Eisenhüttenstadtiin ja länsiosaan Calbeen rakennettiin rauta- ja terästeollisuutta. Tavoitteena oli tehdä maasta omavarainen raudan ja teräksen suhteen, mutta raaka-aineita jouduttiin tuomaan mittavia määriä Puolasta ja Ukrainasta. 1960- ja 1970-luvuilla DDR tuli entistä riippuvaisemmaksi Neuvostoliitosta Volgan-Uralin öljyn ja kaasun tuonnin myötä. Uusien valtionrajojen myötä merkittävät satamat, Hampuri ja Stettin olivat jääneet Saksan liittotasavallalle ja Puolalle, minkä johdosta Rostockin ja Stralsundin satamia kehitettiin ja maantie- ja rautatieverkkoa parannettiin.
Stalinin kuoltua ja Hruštšovin noustua valtaan 1959 Neuvostoliitossa päätettiin talouspolitiikasta, jonka mukaan itäblokin maiden tuli olla omavaraisia. DDR:ssä piti erikoistua tietylle teollisuudenalalle tuotantoon sosialistimaiden markkinoille. Ruskohiilen tuotanto kasvoi nopeasti ja sähköistäminen edistyi merkittävästi. Kemianteollisuus tuotti laajamittaisesti erilaisia tuotteita ja etenkin Stassfurtin lähistölle syntyi kaliumteollisuutta. Kaupunkeihin perustettiin suuria valtion omistamia kone-, työkalu-, optiikka-, laite-, sähkötarvike- ja elektroniikkateollisuuslaitoksia. Yhteinen kieli Saksan liittotasavallan kanssa helpotti tutkimus- ja kehitystoimintaa.
1970-luvulla DDR ja Saksan liittotasavallan suhteet paranivat ja Saksan ja Euroopan yhteisö avautuivat DDR:n viennille. 1980-luvulle tultaessa DDR oli johtava maa teknologian osalta.
Maantiede.
Saksan demokraattiseen tasavaltaan kuulunut alue on suurelta osin tasaisella maaperällä. Pohjoisen viljavat alangot vaihtuvat alueen länsiosassa metsien ja peltojen täplittämäksi kumpuilevaksi ylängöksi. Etelässä on vuoristoa.
Ilmasto entisen DDR:n alueella on leuto ja merellinen. Talvet ovat lyhyitä ja leutoja, kesät lämpimiä ja kosteita. Koko maan vuotuinen keskilämpötila on noin 9 °C (Suomessa noin 2 °C). Kylmän kauden lämpötiloille on tyypillistä voimakas vaihtelu; Föhn-tuulet.
Saksan demokraattisen tasavallan merkittävimmät luonnonvarat olivat kivihiili, kupari, ligniitti, maakaasu, nikkeli, potaska, puu, rautamalmi, suola ja uraani.
Volkspolizei.
DDR:n poliisi oli "Volkspolizei". Neuvostoliiton sotilashallinto perusti omalla miehitysalueellaan poliisivoimat jo 1945 entisistä Wehrmachtin upseereista, jotka olivat kääntyneet tukemaan kommunismia. Keväällä 1949 poliisista puhdistettiin kaikki epätoivottu henkilöstö, entiset sotilaat, sotavangit ja lännestä tulleet. 1950-luvulle mennessä DDR:ssä oli jo tehokkaat turvajoukot, vaikkei Saksoilla ollutkaan armeijoita.
Poliisilla oli sotilaskoulutus ja sotilasarvot ja he toimivat lisäksi rajavartioina Saksojen välisellä rajalla. Poliisi oli suoraan sisäministeriön alainen ja toimi yhteistyössä tiedustelupalvelu Stasin kanssa. Poliisilla oli omat ilmiantajansa, joiden tietoja tarkistettiin Stasin kanssa. Poliisin jäsenet pääsivät erikoiskauppoihin, jotka olivat tavalliselta kansalta suljetut ja saivat useimpia muita kansalaisia paremman asunnon.
Ensimmäinen "Volkspolizein" voimannäyte oli kesäkuun 1953 mellakoiden kukistaminen Itä-Berliinissä. Neuvostoarmeijan panssareiden tukemana 50 ihmistä surmattiin työläisten mielenosoitusta tukahdutettaessa. Berliinin muurin rakentamisen jälkeen poliisi valvoi rajaa Berliinissä ja pyrki estämään loikkaukset länteen. Ensimmäinen loikkausta yrittänyt ammuttiin Berliinin muurille 24. elokuuta 1961. Poliisin valtuuksia laajennettiin 1968, jolloin poliisin tehtäväksi annettiin myös ”sosialististen saavutusten, vapaan elämän ja luovan työn suojelu”. Tämän jälkeen poliisi saattoi perustella kaikkia tekemisiään lain avulla.
Stasin ja Volkspolizein pelon väistyessä 1989 ennen melkein rikoksettoman DDR:n rikollisuus kasvoi räjähdysmäisesti, eikä valmistautumaton Volkspolizei kyennyt vastaamaan. Leipzigissä vakavien rikosten määrä nousi 1989–1990 peräti 540 %.
Saksan yhdistymisen jälkeen suuri osa Volkspolizein jäsenistä koulutettiin uudelleen Saksan poliisivoimiin.
Kansanarmeija.
Saksan demokraattisen tasavallan kansanarmeija ("Nationale Volksarmee", NVA) perustettiin 1. maaliskuuta 1956. Sen edeltäjä oli vuonna 1952 perustettu "Kasernierte Volkspolizei" (KVP).
NVA oli ammattilaisarmeija vuoteen 1962, jolloin asevelvollisuus otettiin jälleen käytäntöön. Asepalvelus kesti 18 kuukautta ja siihen olivat velvoitettuja 18–26-vuotiaat miehet. Aseettomaan palvelukseen luotiin 1964 mahdollisuus rakennussotilaana ("Bausoldat"). Nämä joukot erotettiin normaaleista yksiköistä, jotta idealismi ei leviäisi. Aseistakieltäytyjiä vainottiin ja heiltä evättiin usein opiskelupaikka palveluksen jälkeen. Totaalikieltäytyjät olivat valtion vihollisia ja heidät tuomittiin vankeuteen, jonka jälkeen seurasi usein karkotus.
NVA oli Varsovan liiton toiseksi suurin armeija. Se oli aseistettu pääasiassa neuvostokalustolla ja muodosti Neuvostoliiton etulinjan joukkojen kanssa ensimmäisen aallon mahdollisessa hyökkäyksessä Natoa vastaan.
NVA liitettiin Bundeswehriin 1990. Suurin osa entisistä DDR:n upseereista vapautettiin kuitenkin palveluksesta ja muut alennettiin. Neuvostokalusto poistettiin pääosin käytöstä ja myytiin ulkomaille, esimerkiksi Suomeen.
Stasi.
Stasi, "Ministerium für Staatssicherheit" oli DDR:n turvallisuus- ja tiedusteluorganisaatio, ja sitä pidettiin yhtenä maailman tehokkaimmista tiedustelupalveluista. Stasi perustettiin 1950 ja se järjestettiin Neuvostoliiton mukaan, historiallisen esikuvan ollessa Neuvostoliiton ensimmäinen salainen poliisi, vuonna 1917 perustettu Tšeka. Stasin tehtävänä DDR:n rajojen sisällä oli ulkomaalaisvalvonnan lisäksi erittäin laajalle ulottunut omien kansalaisten seuraaminen. Tällä pyrittiin ensisijaisesti kontrolloimaan kansalaisten epäsopivaa poliittista käyttäytymistä, mutta Stasin huomio kiinnittyi myös usein ihmisten arkipäiväiseen kanssakäymiseen.
Stasin vaikutus ulottui lähes jokaiseen DDR:n yhteiskunnan alueeseen. 1989 DDR:n romahtaessa sillä oli 91 000 kokopäiväistä työntekijää ja 300 000 ilmiantajaa. Tämä tarkoitti, että joka viideskymmenes itäsaksalainen oli tekemisissä Stasin kanssa. Vuoden 1989 vallankumouksen yhteydessä kansalaiset tunkeutuivat Stasin toimistoihin, mutta viranomaiset ehtivät tuhota suuria määriä arkistoista. Nykyisin arkistot on avattu ja valvotut ovat saaneet huomata ystäviensä, perheenjäsentensä ja kollegoidensa jättäneen säännöllisesti raportteja Stasille. Stasi tuki myös salaa lännessä toimivia terroristeja, kuten Punaista armeijakuntaa. Nämä terroristiryhmittymät eivät tosin olleet todellisuudessa mitään Stasin luomia kulisseja – pääasiassa ideologisen kuilun takia tuki ei ollut läheskään suoraa ja esimerkiksi Stasin Punaiselle Armeijakunnalle antama tuki ajoittuu lähinnä 1980-luvulle, jolloin varsinaiset opiskelijaradikalismille pohjanneet ensimmäisen sukupolven terroristit eivät olleet enää mukana kuvioissa.
Musiikki.
Yhtyeiden oletettiin laulavan saksaksi. Sanoitukset tarkastettiin vahingollisen materiaalin varalta ja epäsuotavat lyriikat saattoivat johtaa yhtyeen kieltämiseen. Vuonna 1980 ensimmäisenä merkittävä läntisenä rockyhtyeenä Itä-Berliinissä soitti länsisaksalainen Tangerine Dream -yhtyeen instrumentaalimusiikkia ei pidetty ”vaarallisena”. Länsivaikutteet olivat helposti tavoitettavissa, koska länsisaksalaisten radio- ja TV-lähetykset olivat kuultavissa itäisessä Saksassa. Tämä johti siihen, että underground-yhtyeet muistuttivat tyyliltään läntisiä yhtyeitä.
Nostalgia.
Itäsaksalainen kulutuskulttuuri on viime aikoina yhdistyneessä Saksassa noussut tietynlaiseen kulttiasemaan. Nostalgia on saanut entiset itäsaksalaiset muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan täysin erilaisessa valtiossa. Ostalgiaksi kutsuttu ilmiö saa ihmiset keräämään erilaisia DDR-muistoesineitä – ruokapaketeista Trabanteihin. Nämä esineet muistuttavat entisiä DDR:n kansalaisia ympäristöstä, jossa he varttuivat.
Osittain ilmiöön liittyviä tunteita voi havainnoida Wolfgang Beckerin 2003 julkaistussa elokuvassa "Good bye, Lenin!"
Urheilu.
Taitoluistelija Katarina Witt tunnettiin myös nimellä ”sosialismin kauneimmat kasvot”.
Urheilussa oli ideologisesti tärkeää osoittaa sosialistinen paremmuus kansainvälisessä kilpailutoiminnassa. DDR verraten pienenä maana menestyi hyvin olympia- ja maailmanmestaruustasolla erityisesti pyöräilyssä, painonnostossa, uinnissa, nyrkkeilyssä, luistelussa, yleisurheilussa ja useissa talviurheilulajeissa kuten taitoluistelussa muiden muassa Katarina Witt. Käsipallo oli suosituin palloilulaji ja sitä seurasi jalkapallo. Menestyneimpiä jalkapalloseuroja olivat Berliner FC Dynamo, Dynamo Dresden, 1. FC Magdeburg, FC Carl Zeiss Jena ja 1. FC Lokomotive Leipzig. Tunnetuimpiin jalkapalloilijoihin kuuluivat muiden muassa Thomas Doll sekä myöhemmin yhdistyneen Saksan riveissä Euroopan mestaruuden voittanut Matthias Sammer. DDR menestyi vuoden 1974 jalkapallon MM-kisoissa sijoittumalla kuudenneksi voittamalla muiden muassa maailmanmestariksi nousseen isännän Saksan liittotasavallan 1-0 alkulohkossa.
DDR tuli tunnetuksi erilaisten doping-aineiden valtaisasta ja organisoidusta käytöstä urheilutulosten parantamiseksi. DDR:n valtio tuki urheilua ja doping-tutkimusta avokätisesti eräänlaisena propagandan keinona, siitä alkaen kun DDR hyväksyttiin myös Kansainvälisen olympiakomitean jäseneksi 1965 (jäsenyys päättyi 1990). DDR:n luhistumisen jälkeen entiset urheilijat ovat myös nostaneet oikeusjuttuja hormoneiden heille aiheuttamista ongelmista. Muiden muassa itäsaksalaiset naiskuulantyöntäjät ovat tulleet tunnetuiksi mieheksi vaihtuneista sukupuolistaan.
Väestö.
Suurin osa Saksan demokraattisen tasavallan väestöstä oli saksalaisia. Maan tärkein kansallinen vähemmistö oli slaavilaiset sorbit eli vendit Puolan rajan läheisyydessä.
DDR:n kansalaisten lisäksi maassa asui venäläisiä ja muita Neuvostoliiton väestöryhmiä.
Valuutta.
Saksan demokraattisen tasavallan rahayksikkö oli markka (), joka otettiin käyttöön Neuvostoliiton Saksan miehitysvyöhykkeellä vuonna 1948. Vuoteen 1964 se tunnettiin nimellä "Deutsche Mark", Saksan markka, vuoteen 1967 "Mark der Deutschen Notenbank" ja siitä eteenpäin "Mark der DDR". Arkikielessä se tunnettiin vain markkana ja lännessä nimellä "Ostmark". Markka jakaantui sataan penniin (Pfennig). Sen valuuttakoodi oli DDM.
Rahat vaihdettiin niin, että yksi DDR:n markka vastasi yhtä Saksan markkaa (velat, vuokrat, palkat ym.). DDR-kansalaisten säästötilit vaihdettiin 1:1 lapsille (-14v.): 2000,00, aikuisille (15-59 v.): 4000,00 ja vanhuksille: 6000,00 markka. Ylimenevät DDR-markat vaihdettiin 2:1. Käteisvaihtoa ei ollut.
Kirjallisuus.
*


Punainen armeijakunta.
Punainen armeijakunta (, RAF), jonka ensimmäisestä sukupolvesta käytetään yleisesti myös nimitystä Baader–Meinhof-ryhmä, oli Saksan liittotasavallassa vaikuttanut terroriryhmä, jonka tavoitteena oli Saksan liittotasavallan työväen kommunistinen kansannousu. Tämä äärivasemmistolainen ryhmä toimi 1970-luvulta vuoteen 1998 jolloin se lakkautettiin. RAF:n iskuissa kuoli vuosina 1972–1991 yhteensä 34 ihmistä ja lukuisia loukkaantui. RAF:n jäsenistä kuoli 26 ja 26 tuomittiin vankeuteen. Poliisi ampui RAF:n vastaisissa operaatioissaan lisäksi kuoliaaksi viisi sivullista.
Ryhmän nimi keksittiin alun perin japanilaisen terroristiryhmän Japanin punainen armeijakunta nimestä ("Japanische Rote Armee"). Rote Armee Fraktion, jonka suomenkielinen käännös Punainen armeijakunta on, oli jäsenten itsensä käyttämä nimi — ajan tiedotuvälineissä ryhmä tunnettiin useimmiten Baader-Meinhof-ryhmänä ("Baader-Meinhof-Gruppe"). Nimestä huolimatta ryhmän todellinen, toiminnallinen ydinkaksikko oli Andreas Baader ja Gudrun Ensslin. Ulrike Meinhofin nimen liittäminen ryhmän nimeen johtui siitä, että hän oli entuudestaan nimekäs vasemmistojournalisti ja siksi erottui muusta terroristiryhmästä. Fraktion työnjaossa intellektuaalinen ulottuvuus henkilöityi Meinhofiin ja toiminnallinen puoli rikollistaustaiseen Baaderiin sekä hänen naisystäväänsä Enssliniin. Yksi ryhmän aattellisista taustavaikuttajista oli Che Guevara, jonka mukaan maailmaan oli luotava ”yksi, kaksi, kolme Vietnamia”. RAF:n kaupunkisodankäynti tähtäsi tähän.
Ryhmän tavoitteisiin nähden ristiriitaista oli sen jäsenille tyypillinen ylellisyydessä eläminen, hienot asunnot, urheiluautot (poliisi etsi ryhmää erityisesti mustista BMW-merkkisistä autoista) ja hienostohotellit ulkomailla oleiltaessa. Erityisesti Baader oli mieltynyt näihin rahan tuomiin ylellisyyksiin.
Tällaiset elämäntavat aikaansaivat ryhmälle myös karkoituksen harjoitusleiriltä Jordaniasta, jonne RAF oli mennyt hiomaan kaupunkisisseille tarpeellisia taitoja. Lopullinen välirikko tuli tiettävästi alkoholista: leirin islamilaiset isännät kielsivät alkoholin käytön tai edes alueelle tuomisen ehdottomasti ja Baader vähät välitti kiellosta.
Andreas Baaderin tuntenut elokuvaohjaaja Rainer Werner Fassbinder jota yhteen aikaan pidettiin RAF:n tukijana, sanoi jo varhaisessa vaiheessa, että RAF:n toiminta oli enemmän henkilökohtaisen turhautuman provosoimaa uhittelua kuin poliittisia ilmauksia. Fassbinder irtisanoutui terroristien pyrkimyksistä viimeistään tragikoomisen elokuvansa "Kolmas sukupolvi" ("Die dritte Generation", 1979) myötä. Elokuvassa terrorismi on ohittanut väkivaltaisen mielenilmauksen muodon ja muuttunut väkivallan sanelemaksi elämäntyyliksi.
RAF pyrki eteläamerikkalaisten sissiliikkeiden tapaan kaupunkisodankäynnin avulla vastustamaan kapitalistista valtiota ja Yhdysvaltain imperialismia ja siten edistämään kansainvälistä vapaustaistelua. Samalla järjestö uskoi murhiensa provosoivan Länsi-Saksan hallitusta rakentamaan valtiosta poliisivaltion, mikä saisi puolestaan tavalliset kansalaiset kääntymään kommunismin kannattajiksi.
Ohjaaja Uli Edel on ohjannut RAF:aa käsittelevän vuonna 2008 valmistuneen elokuvan "Baader Meinhof Komplex", jonka ennakoitiin nostavan Saksassa myrskyn.
Opiskelijaliike ja tausta.
Punaisen armeijakunnan ensimmäisen sukupolven juuret ovat jäljitettävissä 1960-luvun opiskelijaliikkeeseen ja sen vähittäiseen radikalisoitumiseen, kommunististen pienpuolueiden ja vasemmistoryhmittymien syntyyn, jotka yhdessä muodostivat ulkoparlamentaarisen opposition (saks. "Außerparlamentarische Opposition", APO).
Alkuperäiset tavoitteet olivat saksalaisessa opiskelijaliikkeessä lähinnä käytännölliset – vaatimukset yliopistopolitiikan uudistamisesta kietoutuivat ajan vastakulttuurille tyypillisiin teemoihin, kuten ydinaseiden ja Vietnamin sodan vastustukseen. Liike kuitenkin sirpaloitui ja osin radikalisoitui. Vaikka liike oli ollut jo alusta alkaen pääasiallisesti vasemmistolainen – osittain vastavaikutuksena edelliselle sukupolvelle, joka oli elänyt kansallissosialismissa – ei se silti ollut kuin pienissä piireissä äärikommunistinen. Radikaalit kuitenkin olivat äänekkäimpiä ja näkyvimpiä.
Toisaalta radikalisoitumisen syitä löytyy myös liittotasavallan politiikasta. Saksan politiikkaa oli hallinnut pitkän aikaa niin sanottu suuri koalitio, sosiaalidemokraattien ja kristillis-demokraattien liittouma. Tämä sai nuoret tuntemaan politiikan vaihtoehdottomaksi: ulkoparlamentaarinen oppositio nähtiin vaikutuskeinona. Yksi ratkaisevia käännekohtia radikalisoitumisessa oli mielenosoitus Berliinissä vierailulla ollutta Iranin shaahia Mohammad Reza Pahlavia vastaan 2. kesäkuuta 1967. Opiskelijat ja iranilaiset vaihto-opiskelijat osoittivat mieltään shaahin yksinvaltaista hallintoa vastaan ja vaativat liittotasavallan hallitusta lopettamaan suhteet tällaisiin hallintoihin.
Opiskelijamielenosoitukset olivat tässä vaiheessa lähes jokaviikkoisia tapahtumia, mutta tämä oli poikkeuksellinen. Aluksi mielenosoitus sujui varsin rauhallisesti – mielenosoittajat heittelivät muutamia maalilla täytettyjä ilmapalloja, mutta mitään vakavampaa ei sattunut. Yhtäkkiä poliisit alkoivat hajottaa väkijoukkoa pampuin ja mellakkavarustein. Tilanne muuttui mellakaksi ja tuoksinassa poliisi nimeltään Karl-Heinz Kurras ampui saksalaisen opiskelijan ja pasifistin Benno Ohnesorgin kuoliaaksi tätä kiinni ottaessan. Ei tiedetä, laukesiko poliisin ase vahingossa vai ampuiko hän tahallaan päähän mielenosoitusta uteliaisuudesta seuraamaan tullutta Ohnesorgia. Joka tapauksessa opiskelijaliike oli saanut ensimmäisen marttyyrinsa. Seuraavana päivänä hallitus julisti mielenosoittamisen pannaan. Keväällä 2009 tuli julkisuuteen tieto, että Kurras oli Saksan demokraattisen tasavallan tiedustelupalvelun Stasin agentti.
RAF:n synty.
Opiskelijaliikkeen sisällä käydyissä strategianeuvotteluissa pohdittiin kysymystä, onko ”väkivalta tavaroita” kohtaan oikeutettua. Tämän jälkeen Andreas Baader, Gudrun Ensslin, Thorwald Proll ja Horst Söhnlein sytyttivät kaksi tulipaloa tavarataloissa Frankfurt am Mainissa 2. huhtikuuta 1969 protestoidakseen Vietnamin sotaa vastaan. Heidät saatiin pian pidätettyä ja heidät tuomittiin monivuotisiin vankeusrangaistuksiin. Korkeimman oikeuden uuden tuomion jälkeen tuomitut vapautettiin.
Tämän jälkeen tuhopolttajat siirtyivät maanalaiseen toimintaan ja päättivät muodostaa yhdessä asianajajansa Horst Mahlerin kanssa kaupunkisodankäyntiin keskittyvän armeijakunnan. Suunnitelma keskeytyi, kun Baader pidätettiin.
RAF:n ensimmäinen sukupolvi.
RAF:n ensimmäisenä iskuna pidetään seurannutta Baaderin vapautusoperaatiota. 14. toukokuuta 1970 Baader sai vierailla tapaamassa Ulrike Meinhofia, joka oli ilmoittanut laativansa kirjaa vankila-asukkaista. Aseellisessa vapautusoperaatiossa loukkaantui Berliinin "Institut für Soziale Fragen" -laitoksen johtaja vakavasti.
Vuonna 1970 RAF aloitti vapautetun Baaderin johdolla vallankumouksellisen toimintansa logistiset valmistelut. Heinäkuussa 1970 noin 20 RAF:n jäsentä lähti Fatahin koulutusleirille Lähi-itään, jossa he viipyivät muutaman kuukauden. Liittotasavaltaan palattuaan ryhmä aloitti rahan keräämisen ryöstämällä useita pankkeja. Syntyvaiheissa ryhmä sai medianäkyvyyttä lähinnä pankkiryöstöillä, asiakirja- sekä autovarkauksilla. Huhtikuussa 1971 ryhmä julkisti suunnitelmansa toimittamalla strategiapaperin "Das Konzept Stadtguerilla" julkisuuteen. Pian tämän jälkeen ryhmän jäsenet etsintäkuulutettiin.
Stammheimin oikeudenkäynti ja vankeus.
”Ensimmäinen sukupolvi” (Baader, Ensslin, Meins, Meinhof ja Raspe tunnetuimpina jäseninä) toimi 1970–1972. Kesäkuussa 1972 ryhmän ydin pidätettiin, 1975 heitä vastaan nostettiin syytteet. 192 päivää kestäneen oikeudenkäynnin jälkeen heidät tuomittiin huhtikuussa 1977 muun muassa murhaan syyllistyneinä elinkautiseen vankeuteen.
Vankeudessa terroristit eristettiin toisistaan, mitä he kutsuivat kidutukseksi. Vangittujen vaatimuksiin kuului myös tulla kohdelluksi sotavankeina. Näiden vaatimusten vahvistamiseksi he pitivät useita nälkälakkoja. Holger Meins kuoli nälkälakon seurauksena 9. marraskuuta 1974.
Asianajajiensa, muun muassa Horst Mahler, tuleva sisäasiainministeri Otto Schily ja nykyään tunnettu vihreiden poliitikko Hans-Christian Ströbele välityksellä vangittujen toimet saivat aikaan myös ulkopuolista vastakaikua. Esimerkiksi filosofi Jean-Paul Sartre pyrki välittämään kiistoissa.
25. huhtikuuta 1975 kuusi saksalaisterroristia ("Kommando Holger Meins") miehitti Saksan suurlähetystön Tukholmassa vaatien vangittujen johtohahmojen vapauttamista. Koska Saksan hallitus ei suostunut vaatimuksiin, murhattiin lähetystön sotilas- ja talousattaseat. Ilmeisesti vahingossa lähetystössä räjähti pommi, jolloin terroristi Ulrich Wessel kuoli. Samoin RAF:n jäsen Siegfried Hausner kuoli myöhemmin tässä yhteydessä saamiinsa vammoihin. Loput neljä terroristia tuomittiin myöhemmin.
Ensimmäisen sukupolven johtohahmot kuolivat 1976 ja 1977 tilaustyönä rakennetussa Stuttgart-Stammheimin vankilassa.
9. toukokuuta 1976 viranomaiset ilmoittivat Ulrike Meinhofin itsemurhasta. Virallisten tiedotteiden sisältämien lukuisten ristiriitaisuuksien takia asiaa tutkimaan perustettiin kansainvälinen tutkintalautakunta, joka päätyi kyseenalaistamaan, oliko kyseessä itsemurha: ”Tutkimustulosten perusteella on epäiltävissä, että Ulrike Meinhof oli jo kuollut, kun hänet ripustettiin roikkumaan, ja on huolestuttavia viitteitä, joiden mukaan joku ulkopuolinen on sekaantunut kuolemaan.”
Meinhofin jälkeen myös Baader, Ensslin ja Raspe kuolivat – ilmeisesti tehtyään itsemurhan. Vangituista ainoastaan Irmgard Möller ei kuollut. Hän kieltää edelleen virallisen version, jonka mukaan vangitut olisivat eristyksestään huolimatta suunnitelleet samoin ajoitetun, yhteisen itsemurhan. Edelleen monet epäilevät itsemurhateoriaa: viikkolehti "Stern" raportoi pian kuolemantapausten jälkeen hälytyslaitteiden olleen poiskytkettyinä tapahtuma-aikaan, mikä mahdollisti ulkopuolisten tahojen osallistumisen asiaan. Siksi monet epäilevät tiedustelupalveluiden osallistuneen kuolemantapauksiin.
Tiettävästi itsemurhat mahdollisti Brigitte Mohnhaupt, joka vapauduttuaan järjesti helmikuussa 1977 pistoolien salakuljetuksen vankilaan asianajajien asiakirjakansioissa. Mohnhaupt tuomittiin 1982 viisinkertaiseen elinkautiseen vankeuteen. Hänet vapautettiin ehdonalaiseen vapauteen 25. maaliskuuta 2007.
Toinen sukupolvi.
RAF:n toinen sukupolvi muodostui ensimmäisen sukupolven vankeusaikana ja se pyrki painostamaan hallitusta vapauttamaan ryhmän vangitut johtajat.
Lokakuussa 1977 neljä Palestiinan vapautuksen kansanrintaman jäsentä, jotka käyttivät itsestään nimitystä ”Kommando Martyr Halimeh” kaappasivat Lufthansan lentokoneen (13. lokakuuta 1977) Mogadishuun pyrkiäkseen painostamaan Saksan hallitusta vapauttamaan vangitut RAF:n jäsenet. Kaappauksen yhteydessä ryhmän johtaja Zohair Youssif Akache (1954–1977) ampui lentokoneen saksalaisen kapteenin. Helmut Schmidtin ja Mohamed Siad Barren välisten neuvottelujen jälkeen liittotasavallan rajavartioston erityisjoukko GSG-9 päätti onnistuneesti kaappauksen hyökkäämällä koneeseen 17. lokakuuta. Panttivankeja ei loukkaantunut vapautusoperaatiossa, mutta neljästä kaapparista kolme – Akache, Hind Alameh ja Wabil Harb – ammuttiin kuoliaiksi, vain Souhaila Andrawes (1953–) jäi henkiin. Hänet tuomittiin 20 vuodeksi vankeuteen Somaliassa, mutta vapautettiin terveydellisistä syistä jo vajaan kahden vuoden kuluttua. Vuonna 1991 hän muutti Osloon, jossa hänet pidätettiin 1994 ja luovutettiin Saksaan 1995. Saksassa hänet tuomittiin 10 vuodeksi vankeuteen, josta hänet kuitenkin vapautettiin sairauden vuoksi 1999.
Kappauksen päättymistä seuraavana päivänä Baader, Ensslin ja Raspe löytyivät kuolleina ja Irmgard Möller vakavasti haavoittuneena Stammheimin vankilasta. Todennäköisesti he tekivät itsemurhan.
”Saksan syksyn” ("Deutscher Herbst") 1977 keskeinen isku oli työnantajien keskusjärjestön johtajan Hanns Martin Schleyerin kaappaus (5. syyskuuta 1977) Kölnissä. Schleyer murhattiin 18. lokakuuta 1977 Mulhousessa, Ranskassa. Osan vankeusajastaan häntä pidettiin Alankomaissa. Schleyer sopi kohteeksi kansallissosialistisen menneisyytensä ja asemansa vuoksi. Schleyer murhattiin RAF:n johtohahmojen kuoleman tultua julkisuuteen.
Toisen sukupolven jäsenet saivat taloudellista ja organisatorista apua Saksan demokraattisesta tasavallasta. Osa myös sai turvapaikan maasta. DDR:n hajoamisen jälkeen näiden identiteetti paljastui. Sittemmin heidät on tuomittu. Yhteistyöhalukkuutensa vuoksi heidän tuomionsa olivat aikaisempia lievempiä.
Kolmas sukupolvi.
Kolmas sukupolvi koostui mahdollisesti jopa 250 henkilöstä, jotka tekivät sabotaaseja ja murha-attentaatteja, joiden uhriksi joutui poliitikkoja ja talousmiehiä. Kolmannen sukupolven ”kovaan ytimeen” kuului noin 15–20 henkilöä.
Kolmannen sukupolven merkittävimpiä iskuja ovat Siemensin johtajan Karl Heinz Beckurtsin, Deutsche Bank-pankin johtaja Alfred Herrhausenin ja DDR:n valtiollisen omaisuuden yksityistämistä johtaneen viraston johtaja Detlev Karsten Rohwedderiin kohdistuneet attentaatit.
27. kesäkuuta 1993 Bad Kleinenissa, Schwerinissä pidätettiin Wolfgang Grams ja Birgit Hogefeld. Pidätyksen yhteydessä käydyssä laukaustenvaihdossa kuoli Grams sekä yksi erikoisjoukkojen GSG-9-poliiseista. Tässäkin tapauksessa on epäselvää, tekikö haavoittunut Grams itsemurhan, vai teloitettiinko hänet laukauksella päähän, kuten riippumattomat silminnäkijät raportoivat "Der Spiegel" -viikkolehdelle. Gramsia epäiltiin Rohwedderin murhasta 1. toukokuuta 1991. Sittemmin Gramsin osallistuminen tapaukseen on vahvistunut DNA-tutkimusten perusteella.
RAF:n hajoaminen.
20. huhtikuuta 1998 RAF toimitti julkisuuteen kahdeksansivuisen ilmoituksen, jossa ilmoitettiin ryhmän lopettaneen toimintansa: "”Lähes 28 vuotta sitten, 14. toukokuuta 1970, muodostui RAF vapauttamisiskun yhteydessä. Tänään päätämme tuon hankkeen. Kaupunkisodankäynti RAF:n muodossa on nyt menneisyyttä.”"
Vuonna 2001 valmistui Christopher Rothin elokuva "Baader". Se kertoo fiktiivisen version 1970-luvun tapahtumista. Sitä on syytetty keltaisen lehdistön taannoisten selityskaavojen toistamisesta.


24 (luku).
Kaksikymmentäneljä on luonnollinen luku, jota edeltää luku 23 ja seuraa luku 25. Se jakautuu tekijöihin 23 ja 3. Luvulla 24 on kahdeksan jakajaa.
Lukuja 1024 ja 10-24 vastaavat SI-etuliitteet ovat jotta (tunnus Y) ja jokto (tunnus y). Ne ovat tällä hetkellä suurin ja pienin SI-etuliite.


Karaatti.
Karaatti on jalokivien massan mittaamiseen käytetty yksikkö. Nykyään se on määritelty maailmanlaajuisesti yhtäsuureksi 200 milligramman kanssa. Aikaisemmin se on ollut eri maissa hieman eri suuri, esimerkiksi Britanniassa ja Yhdysvalloissa 205,3 mg.
Sana karaatti tulee italian kielen sanasta ”carato”, kreikan kielestä ”keration” tai arabian kielestä ”qirat”. Kaikki nämä sanat tarkoittavat johanneksenleipäpuun siementä, joita käytettiin vaakojen vastapainoina itämaisissa basaareissa. Johanneksenleipäpuun siemenien uskottiin olevan luonnostaan aina saman painoisia. Tarkkuusvaaoilla tehdyt mittaukset ovat kuitenkin osoittaneet, ettei johanneksenleipäpuun siemenen paino ole muihin kasveihin verrattuna poikkeuksellisen tarkoin vakio.
Karaatti on myös vanha jalometallien puhtauden yksikkö. Yksi karaatti on yksi kahdeskymmenesneljäsosa (1/24) painosta. Tässä mielessä 24 karaattia tarkoittaa (lähes) täysin puhdasta metallia ja esimerkiksi 18 karaattia 750 promillen jalometallipitoisuutta. Nykyisissä jalometallituotteiden leimoissa karaattia ei käytetä, vaan kulta- tai hopeapitoisuus ilmaistaan promilleina. Esimerkiksi ulkomailta tuotu 14 karaattia kultaa sisältävä tuote voi alittaa Suomen jalometallisäädösten mukaisen vähimmäispitoisuuden 585 massan tuhannesosaa.
(*) Portugalissa käytössä oleva kullan pitoisuusyksikkö.


Edgar F. Codd.
Edgar F. ”Ted” Codd (23. elokuuta 1923 Portland – 18. huhtikuuta 2003) oli englantilainen tietojenkäsittelytieteen tutkija, joka teki mittavan työn relaatiotietokantojen teorian parissa. Työskennellessään palveluksessa 1970-luvulla hän loi relaatiomallin tietokantojen hallintaan. Hän teki muutakin arvokasta työtä tietojenkäsittelyn saralla, mutta relaatiomalli tiedonhallinnan yleisenä teoriana on säilynyt hänen tunnetuimpana saavutuksenaan.
Elämäkerta.
Edgar F. Codd syntyi Englannin Portlandin saarella Dorsetin rannikolla. Hän opiskeli matematiikkaa ja kemiaa Oxfordin yliopistossa ennen asepalvelustaan Kuninkaallisten ilmavoimien pilottina toisen maailmansodan aikana. Vuonna 1948 hän muutti New Yorkiin työskennelläkseen IBM:llä matemaattisena ohjelmoijana. 1953 Codd muutti Ottawaan senaattori Joseph McCarthyn vihastuttamana.
Vuosikymmenen kuluttua Codd palasi Yhdysvaltoihin ja väitteli tietojenkäsittelytieteen tohtoriksi Michiganin yliopistossa Ann Arborissa. Kaksi vuotta myöhemmin hän muutti Kalifornian San Joséen työskentelemään IBM:n Almaden-tutkimuskeskuksessa. Hän työskenteli San Joséssa 1980-luvulle asti. 1990-luvulla hänen terveytensä heikkeni ja hän lopetti työnteon.
Codd sai työstään Turingin palkinnon vuonna 1981.
Edgar F. Codd kuoli sydänkohtaukseen kotonaan Williams Islandilla Floridassa 79-vuotiaana.
Ura.
1960- ja 1970-luvuilla Codd työskenteli tiedon järjestämisen teorioidensa parissa ja julkaisi 1970 artikkelinsa ”A Relational Model of Data for Large Shared Data Banks”. Coddin pettymykseksi IBM oli kovin hidas toteuttamaan hänen suunnitelmiaan ja tämän vuoksi kilpailijat ehtivät ensin. Esimerkiksi Larry Ellison rakensi Oracle-tietokannan Coddin ideoiden pohjalta.
Codd jatkoi relaatiomallinsa kehittämistä ja laajentamista, välillä myös yhteistyössä Chris Daten kanssa. Tietokannan normalisoinnissa käytettävä Boyce-Codd -normaalimuoto on nimetty Coddin mukaan.
Edgar Codd myös lanseerasi termin OLAP ja kirjoitti online-analyyttisen käsittelyn kaksitoista lakia. Codd teki myös työtä soluautomaattien parissa.
Vuonna 2004 SIGMOD ("Association for Computing Machinery's Special Interest Group on Management of Data") nimesi korkeimman palkintonsa, SIGMOD Innovations -palkinnon, Coddin mukaan.


Virallinen kieli.
Virallinen kieli on kieli, jonka jonkin valtion tai osavaltion tai muun alueen laki määrittelee viralliseksi kieleksi. Joissakin maissa saattaa olla vahva "de facto" virallinen kieli, jolla lait annetaan ja yhteisiä asioita hoidetaan, mutta nämä eivät ole "de jure" virallisia ellei niitä erikseen ole sellaiseksi määritelty.
Virallinen kieli merkitys on se, että valtion virallinen kommunikaatio käydään, hallintoelinten toiminta tapahtuu, ja julkaistut päätökset, mm. lainsäädäntö julkaistaan virallisella kielellä tai kielillä. Virallisen kielen asema voi tarkoittaa myös sitä että viralliseksi säädetyillä kielillä on mahdollista asioida viranomaisen kanssa, esimerkiksi oikeudenkäynnissä. Toisaalta voidaan määrätä että esim. kouluopetus tapahtuu vain valtion virallisella kielellä, jolloin se voi toimia assimilaation välineenä.
Noin puolella maailman maista on virallinen kieli, yksi tai useampia. Yhden virallisen kielen valtioita ovat mm. Albania, Liettua, Ranska (vaikkakin kansallisia kieliä on useampia) ja Saksa. Virallisesti kaksikielisiä valtioita ovat Suomen lisäksi esimerkiksi Kanada ja Irlanti. Joissakin valtioissa on useampia kansallisia kieliä, esimerkiksi Sveitsissä neljä ja Etelä-Afrikassa yksitoista. Useita virallisia kieliä on lisäksi sellaisilla mailla kuin Afganistan, Belgia, Paraguay ja Valko-Venäjä.
Joissakin maissa, kuten Espanja, Irak ja Italia on yksi virallinen kieli, mutta joillakin tärkeillä alueilla sen rinnalla on muita virallisia kieliä. Joissakin valtioissa, muun muassa Yhdysvalloissa, ei ole virallista kieltä, mutta joissakin osavaltioissa on. Joissakin valtioissa virallista kieltä ei ole olemassa millään tasolla, tällaisia ovat esimerkiksi Australia ja Ruotsi.
Kolonialismin ja/tai neokolonialismin seurauksena joissakin Afrikan ja Oseanian valtioissa sekä Filippiineillä viralliset kielet (usein englanti tai ranska) eivät ole yleisimmin tai aina edes yleisesti puhuttuja. Toisaalta nationalismin seurauksena Irlannissa iiri on virallinen kieli vaikka sitä puhuu vain hyvin pieni osa väestöstä suurimman osan puhuessa toissijaista virallista kieltä eli englantia. Joissakin valtioissa kieli, jota erilaisissa tilanteissa käytetään, on merkittävä poliittinen kiistakapula.
Kansalliset ja muut kielet Suomessa.
Suomessa perustuslain 17 § mukaan Suomen "kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi". Suomessa ei siis ole enää laissa määritetty termiä "virallinen kieli", mutta oikeusministeriön mukaan termi "kansalliskieli" on siihen rinnastettavissa. Vanhassa hallitusmuodossa oli määräys virallisista kielistä. Ruotsin- ja suomenkielisten perustuslaillista oikeutta saada palveluita säädellään kielilaissa. Perustuslaki takaa saamelaisille, romaneille ja muille ryhmille oikeuden ylläpitää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Viittomakielisien ja vammaisuuden vuoksi käännösapua tarvitsevien oikeudet turvataan myös lailla. Tarkemmin saamelaisten oikeudesta saada viranomaispalveluita omalla äidinkielellään säädetään saamen kielilaissa.


Landtag.
Keskellä uusi, helmikuussa 2008 käyttöönotettu Landtagin rakennus. Vanha rakennus kuvassa oikealla.
Landtag eli maapäivät on Liechtensteinin ruhtinaskunnan parlamentti. Maapäivillä on 25 kansan suorissa vaaleissa valitsemaa edustajaa ja ne ovat näin ollen kansainvälisessä vertailussa hyvin pieni kansanedustuslaitos. Vaalit järjestetään neljän vuoden välein.
Maapäivät kokoontuvat kahdeksasta kymmeneen kertaan vuodessa aina yhdestä kolmeen päivään kerrallaan, riippuen kulloisestakin työmäärästä. Tavallisesti istunnot ovat julkisia ja ne esitetään suorana lähetyksenä kansallisella televisiokanavalla. Joskus istunnot ovat suljettuja, esimerkiksi silloin, kun käsitellään vaikkapa maapäivien työntekijöiden asioita (palkkoja jne.) tai hallitus esittää luottamuksellista tietoa, valtiosalaisuuksia. Laeista on päätettävä julkisissa istunnoissa.
Maaliskuussa 2009 järjestetyissä vaaleissa Edistyksellinen kansanpuolue ("Fortschrittliche Bürgerpartei", FBP) sai 11 paikkaa, Isänmaallinen liitto ("Vaterländische Union", VU) 13 paikkaa ja Vapaa lista ("Freie Liste", FL) yhden paikan.


Saksofoni.
Saksofoni on metallirunkoinen puhallinsoitin. Adolphe Sax, alun perin belgialainen keksijä, rakensi ensimmäiset saksofoninsa vuoden 1841 ja 1846 välillä Pariisissa, ja patentoi saksofonin vuonna 1846. Keksinnössään Sax yhdisti yksilehtisen puupuhaltimen, kuten klarinetin, äänenmuodostuksen oboen kartiomaiseen putkirakenteeseen ja läppäjärjestelmään. Tämä tuotti aivan uudenlaisen soinnin. Vaikka saksofonin runko on metallista, se luetaan puupuhaltimiin äänen tuottamistavan vuoksi.
Saksofonit.
Muita käytössä olevia saksofoneja ovat sopraninosaksofoni (Eb-vire), bassosaksofoni (Bb-vire), kontrabassosaksofoni (Eb-vire).
Perinteisten saksofonien lisäksi saksalainen soitinrakentaja Benedikt Eppelsheim rakentaa saksofoneja, joiden nimet ovat soprillo ja tubax. Soprillo on Bb-vireinen piccolosaksofoni. Tubaxista on kaksi versiota, Eb-kontrabassosaksofoni ja Bb-subkontrabassosaksofoni. Ero normaaleihin saksofoneihin on kapeampi poraus, jolloin saadaan helpommin hallittavissa oleva soitin, joka kuluttaa vähemmän ilmaa. Kun normaalia kontrabassosaksofonia soitetaan bassosaksofonin suukappaleella, Eb-tubaxia soitetaan baritonisaksofonin suukappaleella ja Bb-tubaxia soitetaan joko baritoni- tai bassosaksofonin suukappaleella.
Soprillon ääniala on pienestä Bb:stä kolmiviivaiseen Eb:ään ja se soi pientä septimiä kirjoitettua korkeammalta. Eb-tubaxin ääniala on sama kuin kontrabassosaksofonin ja Bb-tubax on oktaavia matalampi soitin kuin bassosaksofoni. Bb-tubax kilpailee äänialassa kontrafagotin kanssa, jonka ääniala ulottuu subkontra Bb:hen, tubaxin yltäessä soivaan subkontra Ab:aan.
C-vireinen tenorisaksofoni oli yleinen 1920-luvulla. Nykyään uusiseelantilainen Aquilasax teettää c-tenorisaksofoneja Kiinassa. C-vireisiä sopraanosaksofoneja valmistettiin myös 1920-luvulla. Uusien c-sopraanosaksofonien valmistus alkoi syksyllä 2009 Aquilasaxin toimesta.
Saksofonille kirjoittaminen.
Kaikille saksofoneille kirjoitetaan G-avaimelle joko Eb:lle tai Bb:lle transponoituna. Sama kirjoitettu ääni soitetaan kaikilla saksofoneilla samalla sormituksella. Sopraanosaksofonille kirjoitettu yksiviivainen C soi suurta sekuntia alempaa, alttosaksofonille kirjoitettu yksiviivainen C soi suurta sekstiä alempaa, tenorisaksofonille suurta noonia alempaa jne.
Saksofoni yhtyeissä.
Saksofonia käytetään useissa sinfoniaorkesterille sävelletyissä teoksissa. Saksofonisektio kuuluu puhallinorkesterien ja big bandien vakiokokoonpanoon. Puhallinorkestereiden kokoonpano käsittää yleensä kaksi alttoa (tai sopraanon ja alton), tenorin ja baritonin. Big bandeihin kuuluu kaksi alttoa, kaksi tenoria ja baritoni.
Yleisin pelkästään saksofoneista koostuva kokoonpano on saksofonikvartetti (sopraano, altto, tenori ja baritoni). Kokoonpanolle on sävelletty mittava määrä repertoaaria.
Taidemusiikkia saksofonille.
Myös Mark-Anthony Turnage on käyttänyt muutamissa teoksissaan saksofonia.


Sydän.
Sydän () on elin, joka pumppaa verta isoon ja pieneen verenkiertoon. Kaikilla kehittyneemmillä lajeilla on sydän. Nisäkkäiden sydän sijaitsee rintaontelossa keuhkojen välissä välikarsinassa. Se sijaitsee täsmälleen keskellä rintalastaa. Aikuisen ihmisen sydän painaa noin 300 g, mutta urheilijan sydän voi painaa enemmänkin.
Sydämen rakenne.
Ihmisen sydän, jossa on luodinreikä
Sydämen sijainti, sydän kuvan keskellä.
Sydän on lihasseinäinen ontto elin. Sen uloin kerros on sydänlihasta ympäröivä kaksilehtinen sidekudospussi eli perikardium eli sydänpussi. Sydänpussin sisempi lehti on kiinni lihaskudoksessa eli myokardiumissa ja ulompi lehti ympäröivissä kudoksissa. Perikardiumin lehdet vaihtuvat toisikseen suurten verisuonten tyvessä. Ulompaa lehteä kutsutaan parietaaliseksi lehdeksi () ja sisempää lehteä viskeraaliseksi lehdeksi eli epikardiumiksi (). Ulompaa lehteä vahvistaa sidekudoskerros, jonka tarkoituksena on rajoittaa sydämen kokoa ja estää sydänlihassyiden liiallinen venyminen. Sydänpussin lehtien väliin jää sydänpussiontelo, joka on kapea liukastavan nesteen täyttämä ontelo. Sen tehtävänä on pienentää kitkaa sydämen toimiessa. Sydänlihasta verhoaa sisäpuolelta sydämen sisäkalvo eli endokardium, joka muodostuu sidekudoksesta ja levyepiteelistä. Se on suoraan kosketuksissa veren kanssa. Sydämen läpät ovat endokardiumin poimuja. Juuri tästä syystä endokardiumin tulehdus voi levitä myös sydämen läppiin mahdollisesti aiheuttaen läppävikoja.
Sydän on jakautunut neljään onteloon; oikeaan ja vasempaan eteiseen sekä oikeaan ja vasempaan kammioon. Sydämeen tullessaan veri saapuu aina ensin eteiseen, josta se kulkeutuu läppien ohi saman puolen kammioon ja sieltä edelleen takaisin verenkiertoon. Veri tulee sydämeen aina laskimoita eli veenoja pitkin ja lähtee valtimoita eli arterioita pitkin. Eteisen vaikutus pumppaustyöskentelyssä on melko pieni, sillä normaalioloissa veri valuu suoraan suonista kammioon pysähtymättä juurikaan eteisessä. Vain rasituksessa eteisten pumppaustoiminnalla on merkitystä.
Sydämessä on neljä läppää, joista kaksi on eteisten ja kammioiden välissä (eteis-kammioläpät) sekä kaksi kammioiden ja valtimoiden välissä (kammio-valtimoläpät). Eteis-kammioläppiä kutsutaan myös purjeläpiksi, koska niiden liuskat ovat leveitä purjeita. Läppien vapaisiin reunoihin kiinnittyneet jännerihmat ovat kiinni kammioiden sisäseinämien nystylihaksissa, jotka supistuvat samalla kun kammiolihakset supistuvat estäen läppiä kierähtämästä nurin. Oikea eteis-kammioläppä (trikuspidaaliläppä eli kolmiliuskaläppä) on kolmiliuskainen, vasen eteis-kammioläppä (bikuspidaaliläppä eli mitraaliläppä eli hiippaläppä) on kaksiliuskainen. Kammio-valtimoläpät ovat taskuläppiä ja ne kiinnittyvät aivan valtimoiden tyveen. Ne muodostuvat kolmesta taskua muistuttavasta puolikuun muotoisesta liuskasta. Läpät sallivat veren virtauksen kammioista valtimoihin, mutta kun paine laskee kammioissa liian alhaiseksi ja veri alkaa virrata takaisinpäin läpät sulkeutuvat. Aortan tyveen liittyvä läppä on aorttaläppä. Keuhkovaltimorungon tyveen liittyvä läppä on keuhkovaltimoläppä. Kaikkien sydänläppien toiminta on passiivista. Läppien tarkoitus on huolehtia siitä, että veri etenee sydämessä oikeaan suuntaan.
Vähähappinen veri saapuu kudoksista oikealle puolelle sydäntä, josta sydän pumppaa sen keuhkoihin. Runsashappinen veri palaa keuhkoista vasemmalle puolelle, josta se puolestaan pumppautuu ympäri kehoa.
Sydämen seinämät koostuvat sydänlihassoluista, joilla on kuitenkin suora yhteys toisiinsa solujen päissä olevien yhdyslevyjen kautta. Näissä levyissä olevien aukkoliitosten kautta ionit pääsevät suoraan solusta toiseen kuten myös depolarisaatio, joten sähköimpulssit kulkevat nopeammin koko sydänlihakseen. Kammioiden ja eteisten välillä oleva sidekudoslevy estää kuitenkin impulssien kulkua. Sidekudoslevyn läpi sähköimpulssit pääsevät vain erityistä impulssinjohtojärjestelmää pitkin.
Sydämen seinämien paksuus riippuu siitä, kuinka suureksi paine kyseisessä kohdassa sydäntä nousee. Eteisen seinämät ovat ohuemmat kuin kammioiden, ja vajaatoimintaisen sydämen kammion seinämä voi olla huomattavan paksu. Sydämen seinämä on paksuimmillaan vasemman kammion kohdalla, koska ison verenkierron valtimoverenpaine on suurempi kuin pienen verenkierron.
Sydänlihaksen hapensaannista vastaa sydämen oma, erillinen verenkiertosysteemi: kolme sepelvaltimoa (koronaarivaltimoa) haaroineen (kaksi vasenta ja yksi oikea). Näiden alkupää on kehon suurimman valtimon aortan tyvessä. Sepelvaltimosuonien seinämien rakenne on tiiviimpi kuin kehon muiden verisuonten yleensä ja siksi niihin saattaa herkästi muodostua ateroomaplakkia eli tukoksia synnyttävää "kalkkeumaa". Esimerkiksi verenkierrossa olevat rasva-aineet (lipidit) eivät pysty tunkeutumaan sepelvaltimosuonien seinämäsolukon läpi toisin kuin muualla verenkierrossa.
Sydämen toimintakierto.
Sydämen toimintakierto perustuu paine-eroihin, jotka johtuvat kammioiden supistumisesta ja laajenemisesta, sekä läppiin, jotka estävät veren kulkeutumisen väärään suuntaan. Eteisten ja niihin laskevien laskimoiden välillä ei kuitenkaan ole läppiä. Niitä ei tarvita, koska paine eteisissä on aina melko pieni ja eteisten supistuminen pienentää hieman laskimoiden tuloaukkoja. Näin verta pääsee virtaamaan vain vähän takaisin laskimoihin. Kun veri saapuu eteiseen, eteis-kammioläppä ei aukea ennen kuin kammion lihakset rentoutuvat ja kammio laajenee. Tällöin myös siellä oleva paine alenee ja laskee eteisten painetta pienemmäksi, ja veri virtaa eteisestä kammioon kunnes siellä on eteistä vastaava paine. Tässä vaiheessa alkaa yleensä kammioiden supistus, joka nostaa kammion paineen eteisen painetta suuremmaksi. Tällöin eteis-kammioläpät painuvat kiinni eteisiin pyrkivän veren painaessa ne kiinni. Kammion paine nousee kammion seinämän lihasten supistuessa kunnes kammion paine tulee suuremmaksi kuin aortan tai keuhkovaltimorungon, jolloin kammio-valtimoläppä avautuu. Kun kammio on tyhjä, sen paine on pienempi kuin valtimon paine, jolloin takaisin kammioon pyrkivä veri työntää kammio-valtimoläpän kiinni.
Veren virratessa eteisestä kammioon sydänlihakset rentoutuvat hetkellisesti sekunnin muutaman kymmenesosan ajan. Vaikka se ei tunnu paljolta, sydän ehtii levätä vuorokauden aikana noin neljä tuntia. Liiallinen stressi lisää sydämen lyöntitiheyttä, jolloin lepäämiseen jää vähemmän aikaa ja sydän altistuu vaurioille.
Impulssijärjestelmä.
Sydän pystyy sykkimään ilman ulkopuolelta tulevia ärsykkeitä vaikka sitä hermottaakin autonominen hermosto. Sydämen sykkeen aiheuttavat solmukesolut (sinus-ja eteis-kammiosolmukkeen solut), jotka depolaroituvat (aktivoituvat) itsestään ja aiheuttavat näin aktiopotentiaaleja. Nopeimmin depolaroituminen tapahtuu yleensä sinussolmukkeessa, joka sijaitsee sydämen oikeassa eteisessä lähellä yläonttolaskimoa. Solmukesolujen lepojännite on normaalia pienempi (normaalisti noin -80 mV, solmukesoluissa jopa vain -55 mV). Solujen solukalvo lisäksi läpäisee muita sydänlihassoluja paremmin natriumia, jolloin solun sisään vuotava natrium saa solun muutenkin pienen jännitteen helposti nostettua kynnysarvoon, josta seuraa kalsiumin vapautuminen sytoplasmaan sarkoplasmaattisesta kalvostosta ja solun supistuminen.
Ulkopuolinen hermosto ja hormonit joko nopeuttavat tai hidastavat impulssien tahtia ja samalla sydämen lyöntitiheyttä. Jos sinussolmuke ei jostain syystä laukaise aktiopotentiaalia, sitä voi korvata jokin impulssijärjestelmässä myöhemmin olevista kohdista (eteis-kammiosolmuke tai kammioiden väliseinässä kulkevat Purkinjen säikeet). Sydämen syke on kuitenkin sitä hitaampaa, mitä kauempana sinussolmukkeesta impulssit kehittyvät.
Sinussolmukkeesta aktiopotentiaalit etenevät erikoistuneita lihassoluja pitkin eteiskammiosolmukkeeseen, josta ne jatkavat yhtenäisessä kimpussa (Hisin kimpussa) eteisten ja kammioiden välillä olevan sidekudosseinän läpi eteenpäin, lopulta päätyen kammioiden seinämiin. Aktiopotentiaali hidastuu eteis-kammiovälissä olevassa sidekudoslevyssä, jotta eteiset ehtivät supistua ennen kammioita. Signaalin tulee puolestaan ehtiä joka puolelle kammioita lähes samanaikaisesti, jotta kammiot tyhjenisivät tehokkaasti. Tästä huolehtivat erityisen nopeasti impulsseja kuljettavat Purkinjen säikeet, jotka haarautuvat Hisin kimpusta ja päättyvät lopulta lihassolujen pintaan. Tätä järjestelmää kutsutaan impulssinjohtojärjestelmäksi. Se kuljettaa aktiopotentiaalit eteisiin ja kammioihin huomattavasti tavallista lihaskudosta nopeammin ja saa kammiolihaksen supistumaan lähes yhtäaikaisesti. Sydämen kärki supistuu kuitenkin hieman aiemmin, jotta veri virtaisi tehokkaammin kammioista valtimoihin.
Sydänviat ja -sairaudet.
Sydämessä voi esiintyä synnynnäisiä vikoja. Osa vioista on harmittomia, mutta useat viat vaativat hoitoa, tyypillisesti korjausleikkausta. On myös sydänsairauksia, jotka puhkeavat myöhemmällä iällä.
Tyypillisiä synnynnäisiä sydänvikoja ovat valtasuonten transpositio, keuhkovaltimon ahtauma, Fallot'n tetralogia, kammioiden väliseinän aukko, avoin valtimotiehyt, eteisten väliseinän aukko ja aortan koarktaatio.
Tyypillisiä myöhemmällä iällä tulleita sairauksia on sepelvaltimotauti.
Sydämeen voi myös ilmaantua kasvaimia, jotka yleensä ovat hyvänlaatuisia. Sydänsyöpä on äärimmäisen harvinainen sairaus. Muu syöpätauti, kuten lymfooma, melanooma tai sarkooma voi myös levitä sydämeen.
Keinosydän.
Yhdysvaltain terveysviranomainen, FDA, antoi luvan mekaanisen keinosydämen myyntiin 2006. Sitä käytetään niiden potilaiden hoitamiseen, joille ei ole muuta hoitoa.


Veri.
Veri () on nestemäinen kudos, joka kuljettaa happea ja ravinteita kehoon ja kuona-aineita pois kehosta. Normaalilla ihmisellä on kehossaan verta noin seitsemän prosenttia kokonaispainosta eli aikuisella miehellä noin viisi litraa. Veri liikkuu sydämen pumppauksen vaikutuksesta verisuonistoa pitkin kaikkialle elimistöön.
Veren tehtävä.
Veren tehtävä on kuljettaa happea veren punasoluissa kudoksille ja tarpeetonta hiilidioksidia pois kudoksista keuhkojen kautta. Myös ravintoaineet kuten hiilihydraatit, rasvat ja proteiinit sekä vitamiinit ja hivenaineet kulkeutuvat veren mukana ruoansulatuksesta kaikkiin kudoksiin. Veri pitää elimistön lämpötilan tasaisena, ja sydämen aiheuttama verenpaine muuttaa elimistön yleistä lämpötilaa. Elimistöstä poistettavat kuona-aineet kulkeutuvat veressä munuaisiin, joissa ne suodattuvat pois. Veren mukana kulkeutuvat myös hormonit kudoksiin.
Verenvuoto haavassa poistaa kehosta mahdollisesti pistohaavan kautta tulleita epäpuhtauksia tai kiinteitä aineita. Haavasta vuotava veri hyytyy haavaa suojaavaksi ruveksi. Rupi lähtee pois kun sen alle on kasvanut uutta ihoa.
Veri antaa iholle väriä. Vanhusten pintaverenkierron heikkeneminen tekee ihon harmahtavaksi. Ihon väri voi muuttua myös tupakoinnin seurauksena pintaverenkierron heiketessä. Iho voi olla myös kalmankalpea. Punastumisessa verisuonet tuovat ihon läheisiin kudoksiin enemmän verta. Iho voi olla punakka myös saunomisen jälkeen (lämmön poistamiseksi kehosta).
Verisuonisto ja verenkierto.
Sydämessä on kaksi eteistä ja kaksi kammiota. Kun sydämen oikea kammio supistuu, veri työntyy keuhkovaltimoa pitkin keuhkoihin. Siellä veressä oleva hiilidioksidi poistuu ulos hengitysilmaan ja punasolujen hemoglobiiniin sitoutuu sisäänhengitysilmasta happea. Keuhkoista veri tulee keuhkolaskimoa pitkin sydämen vasempaan eteiseen ja sen kautta vasempaan kammioon.
Kun sydämen vasen kammio supistuu, veri pumppautuu suurimpaan valtimoon, aorttaan. Siitä haarautuu yhä pienempiä valtimoita kaikkialle kehoon. Pienimmät haarat ovat hiussuonia, joita on tiheässä kaikissa kudoksissa. Niissä verestä siirtyy ravintoaineita ja happea jokaiseen soluun, ja samalla soluissa syntyneet kuona-aineet siirtyvät vereen. Hiussuonet yhtyvät yhä suuremmiksi laskimoiksi, joita pitkin veri virtaa takaisin sydämen oikeaan kammioon, ja kierto alkaa alusta.
Veren koostumus.
Verestä suurin osa, 55 % kokonaisvolyymista, koostuu sen soluväliaineesta, veriplasmasta. Veriplasman tehtävä on kuljettaa ravintoaineita, hiilidioksidia, lämpöä, hormoneja ja muita aineita. Muusta verikudoksesta eroteltuna tämä väliaine on kellertävää ja kirkasta. Veren eri solut, joiden päätyypit ovat punasolut eli erytrosyytit, valkosolut eli leukosyytit sekä verihiutaleet eli trombosyytit, muodostavat loput 45 prosenttia veren tilavuudesta. Punasolujen tehtävä on hapenkuljetus, ja ne sisältävät hemoglobiinia, joka on rautapitoinen yhdiste. Valkosolut toimivat ruumiin puolustuksessa joko "syömällä" taudinaiheuttajia tai tuottamalla vasta-aineita. Verihiutaleet osallistuvat veren hyytymiseen ja saavat täten aikaan sen, ettei haavasta yleensä vuoda verta kovin kauan. Verisoluja syntyy litteiden luiden ytimessä, valkosoluja myös muun muassa imusolmukkeissa.
Veri sairaanhoidossa.
Jos potilas on menettänyt paljon verta onnettomuudessa tai synnytyksessä, hänelle voidaan siirtää toisen ihmisen verta. Verensiirtoja tehdään myös leikkauspotilaille ja leukemiaa sairastaville. Kaikki veri ei sovi kaikille, vaan luovuttajan pitää yleensä olla samaa veriryhmää. Kuitenkin voidaan 0-veriryhmän verta siirtää myös A- ja B-ryhmiin kuuluville ihmisille ja AB-ryhmään kuuluville minkä tahansa veriryhmän verta.
Koska veri kuljettaa aineita kaikkialle elimistöön, nestettä tai lääkeaineita voidaan annostella elimistöön tiputtamalla ne verisuoneen. Tällä tavoin ne vaikuttavat nopeammin kuin suun kautta nautittuina.
Kansanuskomuksiin liittyy käsitys "pahasta verestä" jonka pois laskemisen kuppaamalla uskottiin parantavan monia sairauksia.
Iilimatoja on käytetty jo 50-luvulla eaa. parantamaan ihmisen terveyttä. Suomessa iilimatojen käytöstä on mainintoja 1700-luvun puolivälistä. Iilimadot ovat imeneet ihmisestä pois huonoa verta (vertaa kuppaus).
Sairauksia ja riskitekijöitä.
Yleisimpiä verisuonistosairauksia on verenpainetauti, jossa verenpaine kasvaa normaalia suuremmaksi. Korkea verenpaine on myös sepelvaltimotaudin riskitekijä.
Jos veressä ei ole tarpeeksi hemoglobiinia, on kyseessä anemia. Tavallisin syy anemiaan on raudan puutos. Leukemiassa eli verisyövässä sen sijaan valkosoluja muodostuu ylettömästi liikaa.
Tupakointi vaikuttaa ihmisen vereen ja verenkiertoon kahdella tavalla. Ensinnäkin tupakasta tuleva hiilimonoksidi eli häkä sitoutuu punasoluihin 200 kertaa aktiivisemmin kuin happi. Näin ollen tupakoivan henkilön veri kuljettaa kehossa vähemmän happea. Tupakointi aiheuttaa myös ääreisverenkierron heikkenemistä. Tämä tuntuu raajojen kylmyytenä.
Kolestroli kerääntyy verisuonen sisäpinnalle. Kerääntyessään se voi aiheuttaa lopulta veritulpan.
Verenmyrkytys on tapaturma, joka johtaa usein kuolemaan.
Veri ruoanlaitossa.
Teuraseläinten verta käytetään monien ruokalajien valmistamiseen. Esimerkiksi Skotlannissa valmistetaan verivanukasta, Suomessa mustaa makkaraa, veriohukaisia, rössypottua ja veririeskaa. Veririeskan lisäksi on myös muita leipäohjeita, joissa osa nesteestä korvataan verellä. Veri antaa ruokalajeille mustan värin.
Riistaeläimistä veri vuodatetaan ulos saaliin kuoltua.
Veri uskonnossa ja kulttuurissa.
Jeesuksen veri on kristinuskon keskeisiä käsitteitä, ja siihen liittyvä symboliikka on kristinuskossa tärkeällä sijalla. Ristinkuolemassa roomalainen sotilas puhkaisi Jeesuksen kyljen. Haavasta vuoti ensin veri ja sitten vesi. Tätä on tulkittu siten, että kaikki veri on vuotanut ulos kehosta. Ehtoollisen asetussanojen mukaan ehtoollisviini merkitsee Kristuksen verta, minkä eri kirkkokunnat ovat kuitenkin ymmärtäneet eri tavoin. Kysymys ehtoollisen luonteesta onkin suurimpia kristillisten kirkkokuntien välisiä kiistakysymyksiä.
Mooseksen laissa kielletään veren käyttö ruokana Useimmat kristityt eivät kuitenkaan katso tämän samoin kuin muidenkaan Vanhan testamentin ruokasäännösten olevan enää Uuden liiton aikana voimassa, vaikkakin Uudessa Testamentissa on maininta, ettei verta tulisi syödä (Apt. 15:29). Sen sijaan esimerkiksi Jehovan todistajat pitävät tästä kiinni ja tulkitsevat sen kieltävän myös verensiirrot. Myöskään muslimit eivät käytä veriruokia, koska ne on kielletty Koraanissa.
Vampyyrit ovat myyttisiä hahmoja, jotka imevät ihmisten verta.
Aatelisilla uskottiin olevan sininen veri. Veri oli perinnöllisyyden symboli, puhuttiin ihmisistä joilla on aatelisverta, tai edes pieni tippa kuninkaallista verta.
Lappalaiset uskovat shamaanien kykyyn seisauttaa verenvuotoja. Kerrotaan, että suurikin valtimoverenvuoto on loppunut verenseisauttajan loitsuilla.
Verivalassa valan vannojat sekoittavat toistensa vertan omaansa. Veriveljiksi sanotaan sukulaispoikia.


Happi.
Happi () on alkuaine, jonka kemiallinen merkki on O, järjestysluku 8 ja atomimassa IUPACin standardin mukaisesti [15,99903;15,99977] amu. Esiintyessään vapaana alkuaineena se on tavallisissa lämpötiloissa kaasuna, ja sitä on Maan ilmakehässä noin 21 %. Luonnossa sitä on runsaasti myös yhdisteinä kuten vetenä, joka on vedyn ja hapen yhdiste, sekä lukuisina maa- ja kallioperän mineraaleina, jotka ovat erilaisia muiden alkuaineiden ja hapen muodostamia yhdisteitä. Se on yleisin alkuaine maankuoressa, jossa sitä on noin 47 %.
Vapaa happi reagoi herkästi monien muiden aineiden kanssa. Se ylläpitää palamista, ja se on myös useimpien eliöiden elämälle välttämätöntä. Sitä vapautuu kasvien yhteyttämisessä ja kuluu eläinten soluhengityksessä.
Ominaisuudet.
Happimolekyyli (O2) muodostuu kahden happiatomin liitoksesta, ja esiintyy kaasumaisena huoneenlämpötilassa. Happi on tärkeä ainesosa ilmakehässä, jossa sitä on 21 %. Nestehappi ja kiinteä happi ovat vaaleansinisiä, ja molemmat ovat hyvin paramagneettisia aineita.
Otsoni (O3) on hapen ns. allotrooppinen muoto, jossa yhdessä molekyylissä on kolme happiatomia kahden sijasta. Korkealla ilmakehässä otsonikerros on välttämätön elämän säilymiseksi maapallolla, mutta alempana ilmakehässä esiintyessään otsoni on erittäin paha ympäristömyrkky ja suurina pitoisuuksina tappava.
Vuonna 2001 löytyi neljäs allotrooppinen muoto O4, syvänpunainen yhdiste, joka syntyy paineistamalla O2 20 GPa:n paineeseen. Sitä tutkitaan rakettipolttoainekäyttöä varten, koska se on voimakkaampi hapetin kuin O2 tai O3.
Avaruudessa happea esiintyy Maan lähiavaruudessa suhteellisen runsaasti myös atomaarisena (O). Atomaarinen happi on aina 900 km korkeille satelliittien kiertoradoille asti ongelma, koska se reagoidessaan satelliitin pintamateriaalien kanssa muuttaa niiden säteily- ja absorbointi-ominaisuuksia, ja sitä kautta satelliitin lämpötilaa.
Happea voidaan valmistaa laboratoriossa vetyperoksidista (H2O2). Teollisuus valmistaa happea ilmakehästä alhaisessa lämpötilassa tislaamalla.
Happi reagoi helposti monien aineiden kanssa. Korkeissa lämpötiloissa monet aineet reagoivat hapen kanssa kiivaasti ja runsaasti lämpöä vapauttaen; tällöin ne palavat.
Suuremmissa paineissa happi voi olla myrkyllistä. Tietyt johdokset ja yhdisteet kuten otsoni, vetyperoksidi, hydroksyyliradikaalit ovat myös hyvin myrkyllisiä. Korkea happipitoisuus muodostaa tulipalo- ja räjähdysvaaran palavien aineiden kanssa. Esimerkiksi nestehappeen sekoitettuna hieno sahajauho muodostaa räjähdysaineen.
Käyttö.
Teollisuudessa hapella on käyttöä voimakkaana hapettimena. Sitä käytetään varsinkin teräs- kemianteollisuudessa. Nestehappea käytetään nestemäistä ajoainetta käyttävissä raketeissa hapettimena. Hapella on myös lääketieteellistä käyttöä sairaaloissa, etenkin anestesiassa ja hengityselinsairaiden hengitykseen. Lisäksi happea käytetään hitsauksessa sekä metanolin valmistuksessa.
Happi on elämän kannalta tärkeä alkuaine. Happikaasu on monille eliöille elinehto. Happi muodostaa vedyn kanssa vettä, joka on välttämätöntä elämän muodostumiselle. Maapallolle syntyessä elämää otsonikerroksen muodostuminen oli tärkeä vaihe, jotta elämä voisi siirtyä maalle, koska ilman otsonia eliöt altistuisivat liialliselle ultraviolettisäteilylle.
Historia.
Puhdasta happea erotti salpietarista Olaus Borrichius vuonna 1678, vuosisataa aiemmin saman menetelmän oli kuvannut Sendivogius, joka oli myös esittänyt että tätä "elämää ruokkivaa" ainetta löytyy ilmasta. Jo 1600-luvulla tiedettiin, että salpietarista irtoaa kuumennettaessa jotakin kaasua, mutta vanha käsitys, jonka mukaan ilma olisi alku­aine, vaikeutti pitkään tämän kaasun tunnistamista.
Myöhemmin hapen löysi myös Carl Wilhelm Scheele vuonna 1772, joka valmisti sitä kuumentamalla elohopeaoksidia, mutta tätä löytöä ei heti tunnustettu. Itsenäisesti sen löysi Joseph Priestley vuonna 1774. Kansainvälisen nimen "oxygenium" antoi Antoine Lavoisier 1774. Nimi merkitsee "happoja muodostavaa" ja johtuu siitä, että Lavoisier arveli sen olevan oleellisena osana kaikissa hapoissa. Myöhemmin on kuitenkin osoittautunut, että esimerkiksi fluorivety tai suolahappo eli vety­kloridi ei sisällä happea. Lavoisier selvitti myös hapen merkityksen palamisessa ja osoitti täten aikaisemmin yleisesti hyväksytyn flogiston­teorian vääräksi.
Suomenkielinen nimitys "happi" esiintyi ensi kerran Julius Krohnin vuonna 1862 julkaisemassa teoksessa "Kemiallisia tiedesanoja". Hieman aiemmin kehitettyä uudissanaa "happo" oli käytetty hapen tai oksidin merkityksessä jo 1840-luvulla. Molemmat on johdettu vanhasta suomen kielen sanasta "hapan"; vastaavasti ruotsin kielessä happea tarkoittava sana "syre" on johdos hapanta tarkoittavasta sanasta "sur".


Lääketieteellinen fysiikka.
Lääketieteellinen fysiikka käsittelee fysiikan lääketieteellisiä sovelluksia. Tärkeimmät fysiikan suorat sovellukset lääketieteeseen ovat lääketieteelliset kuvantamismenetelmät (katso myös: radiologia) ja sädehoito. Epäsuoremmin fysiikka tukee lääketiedettä esimerkiksi löytämällä uusia mittausmenetelmiä, joista mittaus- ja anturitekniikka kehittää fysiologisiin mittauksiin käyttökelpoisia välineitä.
Lääketieteellisen fysiikan alalla sairaaloissa toimii "sairaalafyysikoita". Sairaalafyysikot työskentelevät erityisesti säteilyn lääketieteellisen käytön vastuuhenkilöinä sädehoidossa ja käytettäessä radioaktiivisia isotooppeja kuvantamis- tai hoitotarkoituksiin, mutta myös teknisinä asiantuntijoina mm. fysiologisissa mittauksissa ja lääketieteellisiä laitteita hankittaessa. Sairaalafyysikon ammatti on Suomessa nimikesuojattu vain Valviran hyväksymän erikoistumiskoulutuksen suorittaneista käytettäväksi. Vastaavia rajoituksia sairaalafyysikon ammatin harjoittamiselle ilman osoitettua pätevyyttä on useissa muissa maissa.


Samoa.
Samoa, viralliselta nimeltään Samoan itsenäinen valtio (vuoteen 1997 asti Länsi-Samoa, välillä 1900–1914 Saksan Samoa'"), on saaristovaltio Tyynellä valtamerellä. Yhdessä Amerikan Samoan kanssa se muodostaa Samoan saariston, joka on osa Polynesian saariryhmää. Perinteiset elinkeinot, kalastus ja maanviljely, ovat herkkiä luonnontuhoille. Syvä uskonnollisuus hallitsee sosiaalista elämää.
Maantiede.
Samoa sijaitsee Tyynellämerellä, noin puolivälissä matkaa Havaijilta Uuteen-Seelantiin.
Samoa koostuu kahdesta suuresta saaresta, Upolusta ja Savai’ista, sekä seitsemästä pienemmästä saaresta. Molemmat pääsaaret ovat tuliperäisiä. Kolme neljäsosaa maan väestöstä asuu Upolulla, jossa sijaitsee myös pääkaupunki Apia. Maan korkein kohta on Mauga Silisili (1 866 m) Savai’illa.
Ennen ihmisten saapumista Samoaa peittivät trooppiset sademetsät. Jo 80 % niistä on tuhottu. Saarilla elää edelleen 536 kukkakasvi- ja 226 saniaislajia. Kasveihin kuuluu yli sata orkidealajia.
Samoalla elää 37 maalintulajia, monet niistä kotoperäisiä. Maalla eläviä matelijoita on ainakin yhdeksän lajia. Samoanlentäväkoira eli ("Pteropus samoensis)" -lepakkolaji on CITES-listalla, koska sitä metsästetään ruoaksi ja myytäväksi Tyynenmeren markkinoilla. Myös kookosrapuja pyydystetään syötäväksi sellaisia määriä, että ne harvinaistuvat koko ajan.
Ilmasto.
Samoalla vallitsee merellinen trooppinen ilmasto. Päivän ylin lämpötila on koko vuoden noin 30 °C, yön alin noin 23 °C. Varsinainen sadekausi kestää marraskuusta huhtikuuhun, mutta jonkin verran sateita saadaan muulloinkin. Sateet tulevat tyypillisesti rajuina iltapäiväkuuroina. Samoan eri osissa lämpötila ja sadepäivien lukumäärä on suunnillen sama, mutta sademäärä riippuu alueen korkeudesta ja sijainnista vallitsevan pasaatituulen suuntaan nähden.
1990-luvulla Samoalle iski kaksi trooppista syklonia: Ofa vuonna 1990 ja Valerie vuonna 1991.
Varhainen historia.
Vanhimmat arkeologiset löydot Samoalta on ajoitettu noin vuoteen 1000 eaa. Vuoteen 200 eaa. mennessä Polynesiaan oli muodostunut vilkkaita kauppareittejä, jotka yhdistivät Fidžin, Tongan ja Samoan.
Suurvaltapolitiikan pelinappulana.
Ensimmäinen eurooppalainen, jonka tiedetään käyneen Samoalla, oli hollantilainen Jacob Roggeveen, joka näki saaret alukseltaan vuonna 1722. Vuonna 1768 Louis-Antoine de Bougainville vieraili alueella ja kutsui saaria ”navigaattorien saariksi”, koska ihaili samoalaisia, jotka kulkivat pienillä kanooteillaan avomerellä. 1830-luvulla saarille lähetettiin brittiläisiä lähetyssaarnaajia.
1800-luvun puolivälin kansainvälinen kiistely saarista ratkaistiin vuoden 1899 sopimuksella, jonka mukaan Saksa ja Yhdysvallat jakoivat Samoan saariston. Pian ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeen elokuussa 1914 Uusi-Seelanti lähetti hyökkäysjoukot valtaamaan ja miehittämään Saksan Samoan. Tämän tarkoitus oli estää Saksan Samoan käyttö laivaston tankkauspisteenä Tyynellämerellä. Saksalaiset joukot saarella eivät sen paremmin antautuneet kuin taistelleetkaan.
Uusi-Seelanti uudelleen nimesi Saksan Samoan Länsi-Samoaksi ja jatkoi sen miehitystä ensimmäisen maailmansodan päättymiseen saakka. Versailles’n rauhansopimus vuonna 1919 lopetti Saksan vaatimukset saaria kohtaan ja antoi niiden hallintamandaatin Uudelle-Seelannille.
Vuonna 1918 influenssa levisi Samoalle uusiseelantilaiselta matkustaja-alukselta, jota ei oltu laitettu karanteeniin toisin kuin laivan vieraillessa Fidzillä. Potilaita kuoli sellaisella vauhdilla, että omaiset eivät ehtineet eivätkä jaksaneet järjestää perinteisiä hautajaismenoja, vaan vainajat käärittiin mattoihin ja haudattiin joukkohautoihin. Jälkikäteen kuolleiden määräksi arvioitaisiin 8 500 eli 22 prosenttia Samoan väestöstä. Pandemia on arvioitu yhdeksi 1900-luvun pahimmista, ja se vaikutti Uuden-Seelannin hallintoon saarilla.
Itsenäisyys.
Uusi-Seelanti hallitsi Länsi-Samoaa Kansainliiton mandaatilla ja myöhemmin valtuutuksella. Itsenäisyysliike alkoi vahvistua 1920-luvulla, ja organisoitui liikkeeksi nimeltä "O le Mau a Samoa", lyhyesti "Mau". Se aloitti passiivisen vastarinnan: valtuustot eivät kokoontuneet ja lapsia ei lähetetty hallituksen kouluihin. Vuonna 1929 Maun ja Uuden-Seelannin poliisin välillä tapahtui myös verisempi yhteenotto niin sanottuna mustana lauantaina. Vuonna 1935 työväenpuolue voitti Uuden-Seelannin vaalit ja tunnusti Maun poliittisen aseman. Itsehllinto kehittyi kuitenkin hitaasti, osittain talouslaman ja maailmansodan takia. Maailmansodan jälkeen siirtomaat alkoivat itsenäistyä muuallakin, ja YK painosti myös Uutta-Seelantia luopumaan Samoasta. Samoa itsenäistyi lopulta 1. tammikuuta 1962. Länsi-Samoa oli ensimmäinen itsenäisyytensä takaisin saanut polynesialainen valtio 1900-luvulla. Maa muutti nimekseen Samoa vuonna 1997.
Samoa siirtyi vuonna 1892 itäisemmälle aikavyöhykkeelle helpottaakseen asiointia Yhdysvaltojen ja Euroopan kanssa. Nykyisin Australia ja Uusi-Seelanti ovat kuitenkin Samoalle tärkeämpiä kauppakumppaneita, ja maa palasikin 29. joulukuuta 2011 samalle aikavyöhykkeelle, jonka se hylkäsi. Pääministeri Tuila'epa Sailele Malielegaoin aloitteesta Samoan liikenne siirtyi vuonna 2009 oikeanpuoleisesta vasemmanpuoleiseksi, eli samanlaiseksi kuin Australiassa ja Uudessa-Seelannissa.
Politiikka.
Vuoden 1962 perustuslaki, joka astui voimaan maan itsenäistyessä, muotoili Samoan hallintojärjestelmän brittiläisen mallin mukaiseksi mutta otti huomioon myös samoalaiset perinteet. Samoan itsenäistymisajan kaksi suurpäällikköä saivat elinikäisen hallintomandaatin. Heistä toinen, Tupua Tamasese Mea’ole, kuoli 1963 ja sen jälkeen Malietoa Tanumafili II piti virkaa yksin hallussaan, kunnes kuoli 11. toukokuuta 2007. Hänen seuraajakseen valittiin Tupua Tamasese Mea'olen poika Tuiatua Tupua Tamasese Efi 17. kesäkuuta 2007 viiden vuoden kaudeksi.
Lainsäädäntöelimenä toimii yksikamarinen parlamentti (Fono), jonka 49 jäsentä palvelevat viisivuotisen kauden. Heistä 47 valitaan samoalaisilta alueilta, joilla vain päälliköt (matai) voivat asettua ehdokkaiksi, loput kaksi valitaan ei-samoalaisilta alueilta erillisellä äänestyksellä. Päälliköitä on rekisteröity 30 000, mutta vain 16 000 on Samoalla, heistä vain kahdeksan prosenttia on naisia. Parlamentin enemmistö valitsee pääministerin, jonka valtion päämies sitten nimittää virallisesti virkaansa.
Hallintoalueet.
Hallintoalueet. 1-5 Upolulla, 7-11 Savai'illa.
Talous.
Samoan talous on perinteisesti nojautunut ulkomaiseen kehitysapuun, ulkomaille muuttaneiden sukulaisten raha-apuun sekä maatalouden vientiin. Myrskyt hävittävät toisinaan maata. Taaro oli aiemmin tärkein viljelykasvi, mutta vuonna 1994 kasvitauti tuhosi taarosadon ja lamautti sen viljelyn. Nykyisin tärkeimmät maataloustuotteet ovat kookosmaito, kookosöljy ja kopra. Myös noni-hedelmiä kasvatetaan vientiin.
Turismi on kasvava ala, vuonna 2009 maassa vieraili 128 000 ihmistä.
Samoalla on neljä lentokenttää, joista yhdellä on päällystetty kiitotie. Päällystettyä maantietä on 332 km. Apia on ainoa varsinainen satama. Apiasta kulkee viikottain autolautta Amerikan Samoaan, ja rahtialuksia etäisille Tokelaun saarille. Kotimaanliikenteessä Upolun ja Savai’in välistä 22 km leveää salmea ylittävät monet lautat. Linja-autot ovat värikkäitä, ja niissä soi äänekäs musiikki.
Väestöjakauma.
Vuonna 2010 Samoan väkiluvuksi arvioitiin 192 000. Väestön mediaani-ikä on 22,1 vuotta. 0-14-vuotiaita on 35,4 %, 15-64-vuotiaita 59,4 % ja yli 65-vuotiaita 5,2 %.
Samoalaiset ovat enemmistöryhmä saarilla (92,6 %). Muusta väestöstä suurin osa on eurooppalaisten ja polynesialaisten jälkeläisiä. 98,9 % väestöstä on kristittyjä.
Puhutuin kieli Samoalla on polynesialainen samoan kieli. Sen lisäksi maassa on parisataa englanninkielistä.
Kulttuuri.
Perinteinen samoalainen kulttuuri, Fa’a Samoa, on voimakas tekijä samoalaisessa elämässä ja politiikassa. Kyläpäälliköt, joiden katsottiin jatkavan perinnettä ja kulttuuria, olivat päättävässä asemassa vuoteen 1991 asti, jolloin maassa otettiin käyttöön yleinen äänioikeus. Päätöksentekijät valitaan edelleen näiden kyläpäälliköiden joukosta. Samoa on pitänyt historialliset tapansa, sosiaalisen järjestelmänsä ja kielensä vuosisatoja jatkuneesta eurooppalaisesta vaikutuksesta huolimatta. Kielestä on erikseen arkimuoto ja kohteliaisuusmuoto. Samoan kieltä arvellaan vanhimmaksi säilyneeksi polynesialaiseksi kieleksi. Samoalaiset ovat Uuden-Seelannin maorien jälkeen toiseksi suurin polynesialainen kansanryhmä.
Uskonto on tärkeässä asemassa vapaa-ajan ja sosiaalisen elämän hallitsijana. Monissa pikkukylissä elämä pysähtyy joka ilta iltarukouksen ajaksi.
Samolaiseen arkiruokaan ovat perinteisesti kuuluneet kala ja kana, salaatti, juurekset kuten jamssi ja taaro, leipäpuunhedelmät ja kookospähkinät sekä kahvi ja kaakao. Ulkomailta tuodaan riisiä, voita, jauhoja ja sokeria. Päivän pääateria syödään yhdessä illalla.
Urheilu.
Samoa on osallistunut vuodesta 1984 olympialaisiin 3–11 urheilijan joukkueella. Lajeja ovat olleet nyrkkeily, yleisurheilu, painonnosto, pyöräily, judo, melonta ja jousiammunta. Samoan jalkapallomaajoukkue ei ole koskaan selvinnyt OFC Nations Cupin lopputurnaukseen, joka on Oseanian mestaruusturnaus. FIFA-rankingissa Samoa oli syyskuussa 2011 sijalla 203. Rekisteröityjä jalkapalloilijoita Samoassa on 2 300 sekä jalkapalloseuroja 63. Jalkapallon lisäksi Samoassa pelataan rugbya. Maan rugbymaajoukkue on IRB:n rankingissa lokakuussa 2011 sijalla 11 kaikkiaan 93 maan joukossa.
Samoan kansallispeli on kuitenkin lähetyssaarnaajien ja merimiesten esittelemän kriketin pohjalta 1800-luvulla kehittynyt kilikiti.
Musiikki.
Ennen eurooppalaisten saapumista Samoalle siellä käytettiin ainakin pate- ja fala-nimisiä lyömäsoittimia. Pate on koverrettu puunrungosta, fala rullalle kääritty matto. Sittemmin myös kielisoittimet ukulele ja sielo ovat tulleet suosituiksi.
Samoan kansallislaulu on "The Banner of Freedom", jonka sävelsi ja sanoitti Sauni Iiga Kuresa (1900–1978).


Samoan saaristo.
Samoan saaristo sijaitsee eteläisellä Tyynellä valtamerellä, Polynesiassa. Se jaettiin 1899 Saksan ja Yhdysvaltain kesken, Saksan puoli on nykyisin itsenäinen Samoa, Yhdysvaltain puoli on Amerikan Samoa.


Zenon Elealainen.
Zenon Elealainen (, n. 490-420 eaa.) oli antiikin kreikkalainen esisokraattinen filosofi ja Parmenideen perustaman elealaisen koulukunnan jäsen. Zenon tunnetaan erityisesti hänen paradokseistaan, joiden avulla hän yritti todistaa, että liikkeen, moneuden, jatkuvuuden ja äärettömyyden käsitteet ovat ristiriitaisia. Aristoteles kutsui häntä dialektiikan keksijäksi.
Elämä.
Diogenes Laertios kertoo, että Zenon oli Telautagoraan poika, ja kotoisin Eleasta, Suur-Kreikkaan kuuluvasta Etelä-Italiasta. Hänestä tuli Parmenideen oppilas ja ottopoika, ja Diogeneen mukaan myös poikarakastettu.
Muuten Zenonin elämästä ei tiedetä paljoakaan varmuudella. Merkittävin tietolähde hänen elämästään on Platonin lähes sata vuotta hänen elämänsä jälkeen kirjoittama dialogi "Parmenides". Siinä Platon kuvaa Parmenideen ja Zenonin Ateenaan tekemää vierailua, siihen aikaan kun Parmenides oli "noin 65-vuotias", Zenon "noin 40-vuotias" ja Sokrates "hyvin nuori mies" ("Parmenides" 127). Tiedetään, että Sokrates syntyi noin vuonna 470 eaa., ja jos oletetaan, että hän olisi vierailun aikaan ollut noin 20-vuotias, Zenon olisi syntynyt noin vuonna 490 eaa. Platon sanoo hänen olleen kookas ja uljas mies.
Filosofia.
Zenon jatkoi opettajansa Parmenideen työtä, ja pyrki osoittamaan tämän käsitykset oikeaksi. Yhtään Zenonin kirjoituksista ei ole säilynyt kokonaisena, vaikka useat kirjoittajat tekevätkin niihin viittauksia.
Platon sanoo, että Zenonin kirjoitukset tulivat Ateenaan ensimmäistä kertaa mainitun Parmenideen ja Zenonin tekemän vierailun yhteydessä. Hän sanoo myös, että hänen teoksensa oli tarkoitettu puolustamaan Parmenideen esittämiä argumentteja. Hän kertoo, että Zenon kirjoitti ne jo nuoruudessaan, jonka jälkeen ne varastettiin ja julkaistiin hänen tietämättään. Platon laittaa Sokrateen esittämään Zenon teoksen "ensimmäisen argumentin ensimmäisen teesin" seuraavasti: "Jos oleminen on moneutta, sen täytyy olla sekä samanlaista että erilaista, ja se on mahdotonta, sillä samanlainen ei voi olla erilaista, eikä erilainen samanlaista."
Prokloksen teoksen "Kommentaario Platonin Parmenideehen" mukaan Zenon tuotti "ei vähemmän kuin neljäkymmentä ristiriitaisuuksia paljastavaa argumenttia". Zenonin argumentit olivat kenties ensimmäisiä esimerkkejä reductio ad absurdum -metodin käytöstä.
Zenonin paradoksit.
Zenon tunnetaan parhaiten liikkeen mahdollisuuden kyseenalaistavista paradokseistaan, jotka perustuvat antiikin aikaisiin liikkeen, moneuden, jatkuvuuden ja äärettömyyden käsitteisiin.
Zenonin paradokseista tunnetuin lienee nimellä "Akhilleus ja kilpikonna" -tunnettu tarina. Paradoksin mukaan nopeajalkainen Akhilleus ei kilpajuoksussa kykene koskaan ohittamaan kilpikonnaa, sillä ohittaakseen Akhilleuksen on ensin juostava siihen missä kilpikonna on. Kun Akhilleus saapuu tähän paikkaan, on kilpikonna liikkunut siitä eteenpäin. Sama toistuu kilpikonnan uuden sijainnin suhteen. Näin Akhilleus ei koskaan saavuta kilpikonnaa. Toinen tunnettu paradoksi on lentävän nuolen paradoksi, jonka mukaan lentävä nuoli ei voi olla liikkeessä, koska sen on aina oltava jossain paikassa.
Zenonin paradoksien yleinen ratkaisu liittyy siihen, että teorian aksioomia (systeemiä) on rajoitettu jollakin tavalla tai aksioomat on muotoiltu väärin. Tästä syystä paradoksin olemassaolo antaa yleensä uutta tietoa systeemistä, teoriasta. Esimerkiksi Akhilleus-paradoksin ratkaisu liittyy siihen, että vaikka äärellinen matka jaettaisiin äärettömän moneen osaan, matka on silti äärellinen.
Eino Kailan mukaan liikkeen paradoksit eivät ratkea millään kuvaustavalla, jossa liike (tai aika) hajotetaan osiin eli siirtymiseksi kohdasta A kohtaan B, koska tällöin liikkeen "liikkuminen" kadotetaan, emmekä pysty kuvaamaan pisteiden välillä tapahtuvaa siirtymistä, koska niiden välille voidaan aina kuvitella uusi piste. Kailan mukaan liike ei ole varsinaisesti siirtymistä pisteestä toiseen, eikä aika ole siirtymistä hetkestä toiseen vaan molemmat ovat katkeamattomia kontinuumeja eli jatkumoita (Valitut teokset, 1). Vasta pysähtyessään voidaan todeta mihin pisteeseen liike päättyi.
Edelleen on epäselvää, laatiko Zenon paradoksinsa todistaakseen Parmenideen olleen oikeassa, kuten tärkeimmät historialliset lähteet väittävät, vai oliko paradoksien tarkoituksena vain osoittaa nämä kreikkalaisten hyväksymät käsitteet ristiriitaisiksi.
Paradoksien tutkimista vaikeuttaa se, ettei Zenonin ilmeisesti laajasta tuotannosta ole säilynyt kuin kolme fragmenttia. Esimerkiksi Zenonin neljä kuuluisinta paradoksia, jotka on esitetty liikettä vastaan, tunnetaan vain välillisesti. Ongelmallista asian suhteen on myös se, että kaikki tärkeimmät Zenonia koskevat lähteet, jotka ovat Aristoteleen, Platonin, Simplikioksen ja Prokloksen kirjoittamia, käsittelevät hänen työtään hyvin negatiivisesti.


Liechtensteinin politiikka.
Liechtensteinin ruhtinaskunta on perustuslaillinen monarkia. Maassa on yksikamarinen parlamentti, Landtag (), jonka 25 edustajaa valitaan vaaleissa neljän vuoden välein. Maan hallituksessa on pääministerin lisäksi neljä muuta ministeriä, jotka nimittää hallitseva ruhtinas. Maapäivillä on kolme puoluetta: Isänmaallinen liitto ("Vaterländische Union", VU), Edistyksellinen kansanpuolue ("Fortschrittliche Bürgerpartei", FBP) sekä Vapaa lista ("Freie Liste", FL).


Theodor Adorno.
Theodor Ludwig Wiesengrund Adorno (11. syyskuuta 1903 – 6. elokuuta 1969) oli saksalainen sosiologi, filosofi, musiikkitieteilijä ja säveltäjä, joka tunnetaan hänen massakulttuuriin ja kulttuurituotantoon suuntaamastaan kritiikistä. Adorno kuului niin kutsuttuun Frankfurtin koulukuntaan, jonka muita jäseniä olivat muun muassa Max Horkheimer, Herbert Marcuse ja Jürgen Habermas.
Adornon taidefilosofia perustuu taideteoksen yksittäisluonteen ja sisällöttömyyden, "ei-identtisyyden" ja "partikulaariuden" puolustamiseen. Hän sai vaikutteita Immanuel Kantilta, Georg Wilhelm Friedrich Hegeliltä, Sigmund Freudilta ja Karl Marxilta. Taidefilosofiassaan hän asettuu kaikkia taiteelle annettuja sisältöjä vastaan. Modernissa maailmassa taide voi toimia itsenäisesti, olla vain taidetta. Tähän sen hänestä tulee myös pyrkiä. Adornon postuumi teos "Esteettinen teoria" on modernin taidefilosofian klassikko.
Teoria.
Adornon teorioihin on vaikuttanut pääasiassa Max Weberin lumouksen haihtumisen kritiikki, Georg Lukácsin hegeliläinen tulkinta marxismista sekä Walter Benjaminin historianfilosofia. Adornon (ja muun Frankfurtin koulukunnan) mukaan edistynyt kapitalismi oli onnistunut sisällyttämään tai lopettamaan voimat, jotka kykenisivät romahduttamaan sen, ja että vallankumouksellinen hetki, jolloin se olisi voitu muuttaa sosialismiksi oli mennyt ohi. Teoksessaan "Negatiivinen dialektiikka" (1966) hän toteaa, että filosofia on edelleen tarpeellista koska tämän asian ymmärtämisen aika meni ohi. Adornon mukaan kapitalismi oli vakiintunut yhä voimakkaammin, koska se hyökkäsi vallankumouksellisen tietoisuuden objektiiviseen perustaan ja koska se hävitti individualismin, joka oli ollut kriittisen tietoisuuden perusta.
Adorno näki kulttuuriteollisuuden alueena, jossa kriittiset taipumukset ja mahdollisuudet eliminoitiin. Hänen mukaansa kulttuuriteollisuus manipuloi väestöä tuottaessaan ja levittäessään kulttuuritavaroita joukkotiedotusvälineiden kautta. Populaarikulttuuri oli yksi syistä, joiden vuoksi ihmiset muuttuivat passiiviseksi. Populaarikulttuurin kuluttamisen kautta saatavilla olevat "helpot nautinnot" tekivät ihmisistä tottelevaisia ja tyytyväisiä, huolimatta siitä miten huonoissa taloudellisissa oloissa he elivät. Vaihtelu kulttuurihyödykkeiden välillä saavat ne näyttämään erilaisilta, vaikka ne ovatkin vain saman teeman variaatioita. Adornon mukaan "samaa asiaa tarjotaan kaikille kulutushyödykkeiden standardoidun tuotannon kautta", mutta tämä peitetään "maun manipuloinnilla ja virallisen kulttuurin teeskentelemällä individualismilla". Adorno kutsui tätä ilmiötä "pseudo-yksilöllistämiseksi" ja" aina-samaksi".
Sävellykset ja musiikin tutkimus.
17-vuotiaana Adorno sävelsi kuusi tutkielmaa ("Six Studies") ja seuraavana vuonna (1921) jousikvarteton. Vuonna 1925 Theodor Adorno pääsi opiskelemaan Alban Bergin johdolla.
Suomessa jotkut muistavat Adornon parhaiten hänen Sibeliuksen musiikkiin kohdistamastaan arvostelusta. Adornon kriittisyys Sibeliusta kohtaan juontuu siitä, ettei Sibelius edustanut aikansa taidemusiikin kehityksen uusimpia tyylejä, vaan oli viimeinen kansallisromantikko. Adornon mielipiteisiin vaikutti myös Sibeliuksen suosio natsi-Saksassa. Suomessa Adornon teilauksen on väitetty jarruttaneen Sibeliuksen vastaanottoa saksankielisessä Euroopassa. Tosiasiassa vain harva eurooppalainen musiikinkuuntelija on koskaan kuullutkaan Adornon Sibelius-kritiikistä. Sibeliustalon johtaja Antti Vihinen teki väitöskirjansa aiheesta "Theodor W. Adornon Sibelius-kritiikin poliittinen ulottuvuus".


42 (luku).
42 on luonnollinen luku, joka tulee jälkeen ja ennen. Luku on parillinen.


Polymeeri.
Polymeeri on molekyyli, jossa useat (vähintään 50 kpl) pienet molekyylit eli monomeerit ovat liittyneet toisiinsa kemiallisin sidoksin katalyyttien vaikutuksesta prosessissa, jota kutsutaan "polymeraatioksi". Mikäli polymeeri sisältää vain yhdenlaisia monomeereja, sitä kutsutaan homopolymeeriksi ja useampia erilaisia monomeereja sisältäviä polymeereja kutsutaan kopolymeereiksi.
Polymeerit voidaan jakaa synteettisiin ja luonnossa esiintyviin. Luonnon polymeerejä eli biopolymeerejä ovat muun muassa tärkkelys, selluloosa, DNA, proteiinit, kautsu ja guttaperkka. Nykyisin eniten käytetyt muovit, polyeteeni, polypropeeni ja polyvinyylikloridi ovat petrokemian jalostusketjuihin liittyviä synteettisiä tuotteita. Muoveilla on korkea polymeraatioaste, eli niiden jokainen molekyyli (polymeeriketju) on muodostunut 1 000–100 000 pienestä molekyylistä (monomeerista).
Suurin osa polymeereistä on orgaanisia rakentuen hiiliketjun ympärille, mutta myös kemiallisesti epäorgaanisiksi katsottuja polymeerejä käytetään. Tunnetuin on pii-happiketjusta muodostuva silikoni, eli poly(alkyylisiloksaani), (RSiO)n, jossa R on hiilivetyryhmä.
Synteettiset polymeerit ja niiden polymerointi.
Additiopolymeroinnilla voidaan valmistaa muun muassa alkeenipolymeerit. Suuri osa raaka-aineista on alkeeneja. Tämä johtuu siitä, että yleisimmät muovit saadaan avaamalla yhdisteen kaksoissidos. Tällaiset molekyylit liittyvät peräkkäin muodostaen additiopolymeereja. Additiopolymeerit ovat yleensä kestomuoveja.
formula_1
Muita additiopolymeerejä ovat esimerkiksi polyvinyylikloridi ja polystyreeni.
Askelpolymeroinnissa kaksi erilaista difunktionaalista monomeeria liitetään yhteen kondensaatioreaktiolla (reaktiossa lohkeaa vettä). Tällaisia polymeerejä ovat polyesterit, joita valmistetaan esteröimällä dihappoja diolien kanssa. Eräs tavallinen polyesteri on Dacron, jota valmistetaan dimetyylitereftalaatista ja etyleeniglykolista. Askelpolymeroinnilla valmistetaan myös polyamideja, joista tunnetuin lienee nailon.
Kumi ja muovi.
Muovi on yhden tai useamman polymeerin seos, johon on lisätty tämän ominaisuuksia parantavia aineita. Kumi on polymeerien seos, jossa polymeeriketjujen lisäksi on ketjujen välisiä sidoksia. Myös kumin ominaisuuksia parannetaan lisäaineilla.


Zenonin paradoksit.
Zenonin paradoksit ovat Zenon Elealaisen ja hänen oppilaidensa kehittämiä paradokseja, jotka perustuvat liikkeen, moneuden, jatkuvuuden ja äärettömyyden käsitteisiin. Paradoksien tavoitteena oli paljastaa ristiriitoja, jotka seuraavat oletuksesta, että liike, moneus jne. ovat olemassa. Paradokseja on yhteensä yhdeksän kappaletta.
Ei ole varmuutta siitä, laatiko Zenon paradoksinsa todistaakseen Parmenideen olleen oikeassa väittäessään, etteivät liike, moneus jne. ole todellisia, vai oliko paradoksien tarkoituksena lähinnä osoittaa nämä monen kreikkalaisen filosofisen koulukunnan hyväksymät käsitteet ristiriitaisiksi, mikä on auttanut elealaisen koulukunnan monismin puolustamisessa. On ehdotettu, että paradoksit olisi suunnattu esimerkiksi pythagoralaisia tai atomisteja vastaan, tai niitä vastaan, jotka kannattivat asioiden (kuten tilan tai ajan) loputonta jaettavuutta osiin.
Vaikka antiikin kreikkalaiset hylkäsivät paradoksit mielettöminä, ne ovat vaivanneet länsimaalaisia ajattelijoita hyvin pitkään. Paradoksien tutkimista vaikeuttaa se, ettei Zenonin ilmeisesti laajasta tuotannosta ole säilynyt kuin kolme fragmenttia. Esimerkiksi Zenonin neljä kuuluisinta paradoksia, jotka on esitetty liikettä vastaan, tunnetaan vain välillisesti. Ongelmallista asian suhteen on myös se, että kaikki tärkeimmät Zenonia koskevat lähteet, Aristoteleen, Platonin ja Simplikioksen teokset, käsittelevät hänen ajatuksiaan negatiivisessa valossa.
Zenonin paradokseista tunnetuin lienee nimellä "Akhilleus ja kilpikonna" -tunnettu tarina. Paradoksin mukaan kerkeäjalkainen Akhilleus ei kilpajuoksussa kykene koskaan ohittamaan kilpikonnaa, sillä ohittaakseen Akhilleuksen on ensin juostava siihen missä kilpikonna on. Kun Akhilleus saapuu tähän paikkaan, on kilpikonna liikkunut siitä eteenpäin. Sama toistuu kilpikonnan uuden sijainnin suhteen. Näin Akhilleus ei koskaan saavuta kilpikonnaa. Tämän paradoksin ratkaisu liittyy siihen, että vaikka äärellinen matka jaettaisiin äärettömän moneen osaan, matka on silti äärellinen.
Paradoksien on sanottu johtuneen siitä, että antiikin Kreikan matematiikasta ja ajattelusta puuttui raja-arvon käsite, jonka avulla nollaa tai ääretöntä lähestyviä muuttujia voidaan käsitellä. Toisaalta on myös väitetty, ettei raja-arvon käsitteellä voida selittää paradokseja tyhjentävästi.
Liikettä vastaan suunnatut paradoksit.
Zenonin neljä tunnetuinta paradoksia ovat kaikki suunnattuja liikkeen käsitettä vastaan. Nämä neljä paradoksia ovat dikotomia-paradoksi, Akhilleus (ja kilpikonna) -paradoksi, nuoli-paradoksi ja stadion-paradoksi. Ne tunnetaan pelkästään Aristoteleen esittämässä muodossa ("Fysiikka", kirjat VI ja VIII). Aristoteles antoi kuvausten lisäksi selitykset sille, miksi paradoksit ovat virhepäätelmiä. Aristoteleen käyttämää lähdettä ei tiedetä; hän on saattanut tuntea ne suullisen perimätiedon kautta.
Se, että paradoksit tunnetaan vain Aristoteleen kautta, on tutkimuksen kannalta ongelmallista, koska hän vastusti Parmenideen ja Zenonin koulukunnan ajattelua. Näin hän ei välttämättä esitä paradokseja siinä muodossa kuin Zenon ne todellisuudessa esitti.
Dikotomia.
Dikotomia-paradoksin mukaan liike on mahdotonta, koska ”paikan suhteen liikkuvan täytyy saapua matkan puoliväliin, ennen kuin se saapuu perille”. Tämä puoliksi jakaminen jatkuisi loputtomiin.
Kuvitellaan, että objekti liikkuu paikasta A paikkaan B. Näin sen täytyy paikkaan B päästäkseen ensin saavuttaa paikka B1 A:n ja B:n puolessavälissä. Kuitenkin, ennen kuin tämä voi tapahtua, objektin tulee ensin saavuttaa paikka B2 A:n ja B1:n puolessavälissä. Ja edelleen, ennen kuin tämä voi tapahtua, objektin tulee ensin saavuttaa paikka B3 A:n ja B2:n puolessavälissä, ja näin loputtomiin. Näin liike ei voi koskaan edes alkaa.
Eräs ratkaisu: Paradoksien yleinen ratkaisu liittyy siihen, että teorian aksioomia (systeemiä) on rajoitettu jollakin tavalla tai aksioomat on muotoiltu väärin. Tästä syystä paradoksin olemassaolo antaa yleensä uutta tietoa systeemistä, teoriasta. Liike-paradoksissa yllä siirrytään koko ajan kohti sitä ajanhetkeä, jolloin liike ei ole vielä alkanut ja niinpä liike ei ala. Koska siis tarkastellaan periaatteessa aikaa, jolloin liike ei ole vielä alkanut (hämärä paradoksin tausta-aksiooma), niin liike ei ole vielä alkanut. Jos tarkastellaan ajanhetkeä, jossa liikettä on tapahtunut, liikettä on tapahtunut.
Akhilleus.
Akhilleus-paradoksi väittää ”ettei nopein juoksija voi koskaan tavoittaa hitainta juoksijaa, sillä takaa-ajoasemassa olevan täytyy ensiksi tulla siihen kohtaan, josta häntä pakeneva aloitti juoksunsa, joten hitaammalla täytyy aina olla jonkin verran etumatkaa”.
Kuvitellaan, että Akhilleus juoksee kilpaa kilpikonnan kanssa. Hän juoksee kymmenen kertaa nopeammin kuin kilpikonna, mutta lähtee pisteestä A, 100 jalkaa pisteestä T1 lähtevää kilpikonnaa myöhemmin. Saadakseen kilpikonnan kiinni, Akhilleuksen tulee ensin saavuttaa piste T1. Kuitenkin kun hän on saavuttanut pisteen T1, kilpikonna on edennyt 10 jalkaa pisteeseen T2. Akhilleus juoksee edelleen pisteeseen T2. Kun hän on saavuttanut tämän pisteen, kilpikonna on edelleen yhden jalan hänen edellään pisteessä T3, ja niin edelleen. Näin Akhilleus ei voi koskaan saavuttaa kilpikonnaa.
Kaavio siitä, kuinka Akhilleus kuitenkin tavoittaa kilpikonnan.
Eräs ratkaisu: Tässä tapauksessa systeemiä on rajoitettu niin, että lähtökohtaisesti koskaan ei tarkastella ajanhetkeä, jolloin Akhilleus ohittaa kilpikonnan. Tarkastellaan vain ajanhetkiä, jotka lähestyvät asymptoottisesti ohitushetkeä. Ja näin Akhilleus ei tavoita koskaan kilpikonnaa. Vertaa edellinen paradoksi.
Nuoli.
Nuoli-paradoksin mukaan liike on mahdotonta, koska ”jos paikan suhteen liikkuva on aina nykyhetkessä, lentävän nuolen täytyy olla liikkumaton”.
Kuvitellaan, että nuoli lentää yhtämittaisesti eteenpäin jonkin ajan verran. Jos otetaan mikä tahansa hetki kyseisenä aikana, on mahdotonta, että nuoli lentäisi tuolloin, koska kyseisen hetken pituus on nolla. Näin nuoli ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Jokaisella ajan hetkellä nuoli on yhtä liikkumaton, ja näin se on liikkumaton koko kyseisenä aikana lentäessään.
Eräs ratkaisu: Tässä tarkastellaan vain yhtä ajanhetkeä, nykyhetkeä. Aika siis pysäytetään. Koska aikaa ei kulu ja nopeus on matka jaettuna ajalla (aika ja matka siis nollia), tullaan epämääräiseen tilaan. Tarkastelemalla hetkeä, jossa aikaa ei kulu, ei ole liikettä. Nuolen liike muodostuu rajattomasta määrästä lyhyitä nykyhetkiä (joissa nuoli on lähes paikallaan (vrt. hidastus)), ei yhdestä nykyhetkestä.
Eino Kailan mukaan liikkeen paradoksit eivät ratkea millään kuvaustavalla, jossa liike (tai aika) hajotetaan osiin eli siirtymiseksi kohdasta A kohtaan B, koska tällöin liikkeen ”liikkuminen” kadotetaan, emmekä pysty kuvaamaan pisteiden välillä tapahtuvaa siirtymistä, koska niiden välille voidaan aina kuvitella uusi piste. Kailan mukaan liike ei ole varsinaisesti siirtymistä pisteestä toiseen, eikä aika ole siirtymistä hetkestä toiseen vaan molemmat ovat katkeamattomia kontinuumeja eli jatkumoita (Valitut teokset, 1). Vasta pysähtyessään voidaan todeta mihin pisteeseen liike päättyi.
Aristoteles kuvasi aikanaan ajan luonnetta sanomalla sen olevan kahden asian tilan välisen muutoksen kesto. Nuoliparadoksissa aikaa ja tapahtumista ajatellaan kahtena erillisenä vaikutuksena, vaikka sen sijaan olisi luontevaa ajatella ne erillisiksi vain tulkinnan kannalta, mutta reaalisesti samoiksi asioiksi. Ne näet ehdollistavat toisensa. Toisin sanoen ei ole tapahtumaa ilman aikaa, eikä aikaa ilman tapahtumaa.
Stadion.
Stadion-paradoksi koskee ”yhtä suuria kappaleita, jotka liikkuvat stadionilla yhtä suurien kappaleiden ohi vastakkaisista suunnista yhtä suurella nopeudella”, ja sen mukaan ”puolet ajasta on yhtä pitkä kuin kaksinkertainen aika”.
Kuvitellaan, että kappale A pysyy paikallaan, ja kappaleet B ja C liikkuvat vastakkaisiin suuntiin (B oikealle ja C vasemmalle), kumpikin yhden kappaleen osan verran suhteessa kappaleeseen A. Kappaleen A suhteen kappaleet B ja C liikkuvat lyhimmässä mahdollisessa ajassa kumpikin yhden kappaleen osan verran, mutta toisiinsa nähden ne liikkuvat kaksi kappaleen osaa.
Moneutta vastaan suunnatut paradoksit.
Zenon esitti myös kolme argumenttia moneuden käsitettä vastaan. Nämä tunnetaan Platonin ("Parmenides") ja Simplikioksen ("Kommentaari Aristoteleen Fysiikkaan") kautta.
Samanlaisuus ja erilaisuus.
Samanlaisuutta ja erilaisuutta koskevan argumentin mukaan jos on olemassa monia asioita, niiden täytyy olla sekä samanlaisia että erilaisia keskenään, mikä on ristiriitaista. Argumentista ja sen perusteluista ei kuitenkaan tiedetä mitään muuta.
Äärellisyys ja äärettömys.
Äärellisyyttä ja äärettömyyttä koskevan argumentin mukaan jos on olemassa monia asioita, niitä täytyy olla se määrä kuin niitä on, toisin sanoen joku tietty äärellinen määrä. Toisaalta niiden välissä on aina joitakin muita asioita, ja näiden välissä edelleen muita, joten asioita on tällöin äärettömästi.
Koottomuus ja ääretön koko.
Koottomuutta ja ääretöntä kokoa koskevan argumentin mukaan jos on olemassa monia asioita, ne ovat niin pieniä ettei niillä ole kokoa. Toisaalta kaikilla olemassaolevilla moneuden osilla on oltava koko, koska muulloin koko kokonaisuudellakaan ei olisi mitään kokoa. Tällöin asioiden osat ovat jonkun etäisyyden päässä toisistaan, ja edelleen näiden osat joidenkin etäisyyksien päässä toisistaan, niin että asioilla on loppujen lopuksi ääretön koko.
Muut paradoksit.
Liikettä vastaan suunnattujen neljän paradoksin lisäksi Aristoteles esitti myös kaksi muuta, vähemmän tunnettua paradoksia: paikan paradoksin ja hirssinjyvän paradoksin.
Paikan paradoksi.
Paikan paradoksin mukaan ”jos kaikki oleva on jossakin paikassa, on selvää, että on olemassa myös paikan paikka ja näin äärettömästi”.
Paradoksia on mahdollisesti käytetty puolustamaan Parmenideen monismia sellaisia hyökkäyksiä vastaan, joissa on pyritty osoittamaan, että parmenidelaisen Yhden on sijaittava jossain muussa paikassa kuin itsessään.
Hirssinjyvän paradoksi.
Hirssinjyvän paradoksin mukaan ”mikä tahansa hirssin osa aiheuttaa äänen pudotessaan”. Aristoteleen mukaan kuitenkin ”mikään ei estä sitä, ettei tällainen osa liikuta missään ajassa sitä ilmaa, jota koko vakka liikuttaa pudotessaan. Eikä se siis vakassa liikuta edes sen suuruista osaa koko ilmasta, jota se liikuttaisi, jos se olisi itsekseen, sillä mikään osa ei edes ole olemassa koko vakassa muuten kuin potentiaalisesti”.
Zenonin ajatus on, että jos vakallinen hirssinjyviä tuottaa pudotessaan äänen, tällöin myös yhden hirssinjyvän tai miten tahansa pienen osan hirssinjyvästä on tuotettava ääni. Tästä seuraa kuitenkin kysymys, miksi emme kuule niin pientä ääntä? Toisaalta jos tarpeeksi pienestä osasta ei synny ääntä lainkaan, tällöin äänen määrä ei olisi suhteessa äänen aiheuttavan syyn määrään, mikä olisi perustavien oletustemme vastaista.
Vaikutus.
Zenonin paradoksien vaikutus ei ollut pelkästään negatiivinen, tiettyjä kantoja vastustava ja kumoava: ne myös lisäsivät kiinnostusta matematiikan perustan tutkimukseen sekä matematiikan ja fysikaalisen todellisuuden välisen suhteen tutkimukseen. Niillä oli suuri vaikutus muun muassa Aristoteleen töihin näillä alueilla.


Fahrenheit (videopeli).
"Fahrenheit" (tunnetaan myös nimellä "Indigo Prophecy") on Quantic Dreamin kehittämä ja Atarin vuonna 2005 julkaisema videopeli, Xboxille ja Windowsille. Pelin lievän seksuaalisen materiaalin ja väkivallan takia sen suositusikäraja on 16 vuotta.
"Fahrenheit" on seikkailupeli, jossa pelaaja voi vaikuttaa pelin kulkuun ja päähenkilöiden tekemisiin. 3D-grafiikka ja pelaamisen vapaus nostivat pelin välittömästi pelaajien suosioon. Peli valittiin Vuoden 2005 Yllätys-peliksi, saaden myös muilta arvostelijoilta erittäin positiivista palautetta.
Peli on myynyt yli 800 000 kappaletta maailmanlaajuisesti ilmestymispäivästä saakka.
Juoni.
Peli on vuoden 2009 New Yorkiin sijoittuva trilleri. Sarja samankaltaisia, mystisiä murhia on saanut kaupungin ymmälleen: näennäisen normaali ihminen saa yhtäkkiä raivokohtauksen ja hyökkää ventovieraan kimppuun. Tavallinen newyorkilainen Lucas Kane joutuu keskelle mystistä juonikuviota, jossa hänen täytyy saada selville mikä ajoi hänet murhaamaan vastoin tahtoaan. Poliisin jahtaamana Lucasin täytyy hylätä pitkästyttävä elämänsä ja ryhtyä takaa-ajetuksi. Lucas on päättänyt selvittää kuka kaiken takana on ja todistaa syyttömyytensä. Hän huomaa ettei vihollisia olekaan ne joita hän sellaisiksi luuli, ja että totuutta ei ole aina hyvä selvittää. Lucas joutuu keskelle monimutkaista seikkailua ja intensiivisiä toimintakohtauksia, jonka taustalla on rituaalisarjamurhia aavistuksen futuristisessa Manhattanissa.
Jatko-osa.
Huhujen mukaan "Fahrenheitille" oli tulossa jatko-osa, "Fahrenheit 2", joka jatkaisi Lucasin tarinaa. Myöhemmin Quantic Dream ilmoitti kyseisen "Fahrenheittia" muistuttavan peli olevan "Heavy Rain", jossa on myös elokuvamainen tunnelma sekä draamaa että jännitystä.


Ruhtinaskunta.
Ruhtinaskunta on ruhtinaan hallitsema valtio tai muu alue. Ruhtinaaksi käännetään ranskan ja englannin "prince" ("prinssi" on suomeksi lähinnä kruununperijän arvonimi), saksan "Fürst", italian "principe" ja venäjän "knjaz" (князь). Feodalistisessa arvojärjestyksessä nuo arvot ovat kuninkaan alapuolella. "Magnus Dux", "Großherzog", "Grand Duke" tai "Veliki knjaz" käännetään usein suuriruhtinaaksi, joskus suurherttuaksi tai kuninkaallisen kruununperijän arvonimenä usein prinssiksi tai prinsessaksi. "Erzherzog" käännetään lähes aina arkkiherttuaksi.
Arvonimien feminiinit muodot käännetään muotoon ruhtinatar. Saksassa on käytetty keisarinvaaliin osallistumaan oikeutetuista ruhtinaista nimitystä "Kurfürst", joka käännetään muotoon vaaliruhtinas (myös kuuriruhtinas). Ruotsin "furste" käännetään ruhtinaaksi ja "furstinna" ruhtinattareksi, "storfurste" suuriruhtinaaksi. Suomen suuriruhtinaskunta on ruotsiksi "Storfurstendömet Finland".


Emulsio.
Emulsio on kahden luonnostaan toisiinsa sekoittumattoman nesteen, kuten veden ja ruokaöljyn, seos. Emulsio on yksi kolloidiseostyypeistä. Nesteet eivät muodosta homogeenista seosta vaan emulsio saadaan aikaan sekoittamalla aineet keskenään. Esimerkiksi maito ja majoneesi ovat emulsioita. Nesteistä toinen on "jatkuva faasi" (ulkofaasi, kantava faasi) joka muodostaa ikään kuin "liuottimen", ja toinen "dispergoitunut faasi" (sisäfaasi, kannettu faasi), joka on sekoittunut jatkuvan faasin sisään mikropisaroiksi. Mitä pienempiä mikropisarat ovat, sitä stabiilimpi eli vakaampi emulsio on.
Emulsiossa useimmiten on toisena faasina polaarinen neste (vesi, alkoholi tai vastaava), ja toisena faasina pooliton (triglyseridi, hiilivety). Tällöin puhutaan ulko- ja sisäfaasin suhteen joko "O/W" tai "W/O" -emulsioista ("oil in water" tai "water in oil", missä O on pooliton ja W on polaarinen neste). Esimerkki O/W-emulsiosta on maito (vesi on ulkofaasina ja maitorasva sisäfaasina), ja vastaavasti voi on W/O -emulsio; siinä on tapahtunut faasi-inversio, eli ulko- ja sisäfaasi ovat vaihtaneet paikkaansa: voissa maitorasva on ulkofaasi ja vesi sisäfaasi.
"Emulgaattori" on emulsion muodostumista edistävä aine. Tunnettu emulgaattori on munankeltuainen, jota käytetään majoneesien ja salaatinkastikkeiden valmistuksessa. Emulgaattorissa useimmiten toinen pää on pooliton ja toinen polaarinen. Keltuaisen sisältämissä fosfolipidimolekyyleissä on sekä veteen suuntautuva pää että öljyyn suuntautuva pää, mikä edistää vesi-öljyemulsion syntymistä. Emulgaattori asettuu sisäfaasipisaroiden pinnalle muodostaen misellejä, jotka ovat suhteellisen stabiileja.
Ihmisen elimistössä olevia emulgaattoreita ovat muun muassa sapen mukana ohutsuoleen erittyvät sappisuolat, jotka emulgoivat rasvoja. Tällöin haiman erittämä vesiliukoinen lipaasi pääsee pilkkomaan rasvoja ilman, että sen täytyisi poistua vesifaasista.
Emulsio sirottaa valoa Tyndallin ilmiön mukaisesti. Emulsion perusväri on valkoinen; mitä suurempi polaarisen aineen konsentraatio on, sitä sinisempää emulsio on; mitä suurempi poolittoman aineen konsentraatio on, sitä oranssimpaa emulsio on. Tästä syystä esimerkiksi rasvaton maito on sinertävää, kun taas kerma on kellertävää.


Salomonsaaret.
Salomonsaaret on saaristovaltio Tyynessä valtameressä. Maantieteellisesti se on osa Melanesiaa ja sijaitsee Papua-Uuden-Guinean itäpuolella. Salomonsaaret koostuu yli 990 saaresta, joiden yhteispinta-ala on yli 28 000 neliökilometriä ja asukasluku vuoden 2011 arvion mukaan 571 890. Maan pääkaupunki on yli 60 000 asukkaan Honiara, joka sijaitsee Guadalcanalin saarella. Valtaosa maan väestöstä on melanesialaisia ja uskonnoltaan kristittyjä. Salomonsaaret joutui Ison-Britannian siirtomaaksi 1800-luvun lopulla ja itsenäistyi 7. heinäkuuta 1978. Toisen maailmansodan aikana saarilla käytiin merkittäviä taisteluita Japanin ja Yhdysvaltojen välillä. Salomonsaaret kuuluu nykyään Brittiläiseen kansainyhteisöön.
Maantiede.
Salomonsaaret muodostuu pitkästä saariryhmästä, joka ulottuu yli 1 500 kilometriä Papua-Uudesta-Guineasta kaakkoon. Salomonsaaret kuuluu eteläisen Tyynenmeren suurimpiin saaristoihin ja sijaitsee noin 1,3 miljoonan neliökilometrin vesialueella. Salomonsaarten yli 990 saaresta yli 320 on astutettuja. Suurimmat saaret ovat Guadalcanal (5 336 km2), Malaita (3 840 km2), Santa Isabel (3 380 km2), Choiseul (3 200), Makira (3 188 km2) ja New Georgia (2 145 km2). Maapinta-alaa Salomonsaarilla on yhteensä yli 27 000 neliökilometriä. Guadalcanalilla sijaitsee maan korkein vuorenhuippu Mount Makarakombu (2 447 km). Suuremmilla saarilla on erinäisiä tulivuoria, joista osa on aktiivisia. Monet pienemmistä saarista ovat hiekan ja palmupuiden peittämiä atolleja. Alue on geologisesti aktiivista, ja pieniä maanjäristyksiä tapahtuu usein.
Rennell on maailman suurin koralliatolli ja saaren itäosa on Unescon maailmanperintökohde.
Toukokuun lopulta saarilla vallitse joulukuun alkuun asti kuivakausi ja kaakosta puhaltavat tuulet saavat aikaan miellyttävän lauhkean ilmaston. Joulukuun puolivälistä toukokuun puoliväliin monsuunituulet tuovat saarille sadekauden, jonka aikana lämpötilat ja kosteus ovat korkeampia ja sateet voimakkaampia. Pääkaupunki Honiarassa sataa keskimäärin 215 millimetriä vuodessa, mikä on vähemmän kuin suurimmassa osassa muuta maata. Vuotuinen sademäärä on noin 305 millimetriä. Päivälämpötilat vaihtelevat 27 ja 32 asteen välillä ja öisin se saattaa tippua noin 19 asteeseen.
Salomonsaarten maantieteellisestä eristyksestä johtuen on niillä päässyt kehittymään runsaasti kotoperäisiä eläinlajeja, kuten 69 lintulajia, joita ei tavata missään muualla, sekä useita jyrsijä- ja lepakkolajeja. Ihmisten mukana tulleet kissat ovat kuitenkin tehokkaasti hävittäneet useimmat Guadalcanalin alkuperäiset nisäkkäät. Saarilla elää kaikkiaan 47 nisäkäslajia, joista 26 on melkein tai täysin kotoperäisiä. Kasvillisuustyypeistä voidaan erottaa mangrovesuot, makeavetiset suot, alankojen ja vuoriston sademetsät sekä osan vuotta kuivat metsät. Guadalcanalilla on myös jonkun verran ruohikkoa.
Varhaishistoria.
Papuakieliä puhuneet metsästäjä-keräilijät saapuivat Uudesta-Guineasta Salomonsaarille noin 25 000 vuotta eaa. He olivat alueen ainoita asuttajia tuhansien vuosien ajan, ennen kuin austronesialaisia kieliä puhuneet kansat alkoivat tulla alueelle noin 4000 vuotta eaa. Lapita-kulttuuria edustaneet lapitalaiset tulivat alueelle joitain tuhansia vuosia myöhemmin. Suurin osa ihmisistä eli pienissä kylissä heimoalueilla ja harjoitti kaskiviljelyä, kalastusta, metsästystä, veistosten veistämistä, kudontaa ja kanootin rakennusta. Esi-isiä palvottiin ja verikostojen, pääkallonmetsästyksen sekä kannibalismin harjoittaminen oli yleistä.
Eurooppalaisten tulo.
Espanjalainen löytöretkeilijä Álvaro de Mendaña de Neira vieraili saarilla vuonna 1568 ja uudestaan vuonna 1595. Mendañan tavoitteena oli perustaa alueelle siirtokunta, mutta hän kuoli malariaan ja loput selviytyneet palasivat kahden kuukauden kuluttua takaisin Peruun, josta he lähtivät alun perin matkaan. Mendaña löysi saarilta kultaa ja nimesi ne kuningas Salomon mukaan "Salomonsaariksi" luullen löytäneensä yhden hänen tarunhohtoisista kultakaivoksistaan. Englantilainen löytöretkeilijä Philip Carteret vieraili Santa Cruzeilla ja Malaitalla vuonna 1767. Tämän jälkeen alueelle tuli lisää löytöretkeilijöitä ja valaanpyytäjiä 1700-luvun lopussa. Pahamaineiset santelipuun kauppiaat kävivät saarilla 1840-luvulta 1860-luvulle asti. 1860-luvulla merimiehiltä vaihdetut tuliaseet lisäsivät voimakkaasti alueen sisäistä väkivaltaa. Samaan aikaan eurooppalaisten tuomat taudit tappoivat väestöä. Lähetyssaarnaajat olivat tähän aikaan aktiivisia muualla eteläisen Tyynenmeren alueella, mutta liikkuivat varovaisesti pahamaineisina tunnetuilla Salomonsaarilla. Katkeruus eurooppalaisia kohtaan kasvoi ja useita lähetyssaarnaajia murhattiin.
Britannian protektoraatiksi.
Salomonsaarelaisia sotureita kuvattuna vuonna 1895.
Yhdistynyt kuningaskunta julisti osan Salomonsaarista protektoraatikseen 6. lokakuuta 1893 ja laajensi aluetta vuosina 1897 ja 1898. Vuonna 1899 Britannia luopui vaatimuksistaan Länsi-Samoalla ja sai vastineeksi Saksalta Shortlandsaaret, Choiseulnin, Ontong Javan ja Santa Isabelan saaret. Lähetyssaarnaajat yrittivät kitkeä pois paikallista kulttuuria ja julistivat vanhojen tapojen ja perinteiden harjoittamisen pahuudeksi. Taikuuden harjoitus ja pääkallonmetsästys vähenivät, mutta suuri määrä paikallisväestöä kuoli eurooppalaisten tuomiin tauteihin. Orjakauppiaat veivät vuosien 1871 ja 1903 välisenä aikana 30 000 miestä Salomonsaarilta työskentelemään Australian ja Fidžin ruokoviljelmille. Tämä julistettiin aikanaan laittomaksi ja osa miehistä palasi takaisin. Lokakuun alussa vuonna 1927 Malaitalla puhkesi kapina eurooppalaisia vastaan, joka sai alkunsa veronkeräysmatkalla olleen englantilaisen virkamiehen surmasta. Seuraavana vuonna useita kapinallisia, heidän johtajansa Basiana mukaan lukien, hirtettiin silloisessa pääkaupungissa Tulagissa.
Toinen maailmansota.
Yhdysvaltalaisia merijalkaväen sotilaita Guadalcanalilla toisen maailmansodan aikana.
Toisen maailmansodan aikana saarilla käytiin ankaria taisteluja. Japanilaiset valtasivat Shortlandsaaret huhtikuussa 1942. Tulagi vallattiin kolme viikkoa myöhemmin ja japanilaiset rupesivat rakentamaan kiitotietä Guadalcanaliin. Vuonna 1942 alueella käydyssä Savon saaren taistelussa japanilaiset hyökkäsivät Yhdysvaltojen kuljetuksia vastaan aiheuttaen vakavia tappioita. Yhdysvallat saavutti vähitellen ylivoiman, joka maksoi kuitenkin valtavasti miehiä molemmin puolin. Kuuden kuukauden kuluttua japanilaiset vetäytyivät New Georgian saarelta. Guadalcanalin taistelun aikana arviolta 30 000 japanilaista ja 7 000 amerikkalaista saivat surmansa, ja Guadalcanalin pohjoisrannikolle upposi valtava määrä sota-aluksia. Vuoden 1943 aikana liittoutuneet saivat vallattua takaisin lisää saaria. Vuoden loppuun mennessä enää Choiseul ja Shortlandsaaret olivat japanilaisten hallussa, jotka nekin saatiin takaisin Japanin antautumisen jälkeen vuonna 1945.
Nykypäivä.
Entinen pääkaupunki Tulagi tuhoutui pahoin sodan aikana ja Honiarasta tehtiin uusi pääkaupunki. Sodan jälkeen Malaitalla syntyi Ison-Britannian valtaa vastustava Ma'asina Ruru -itsenäisyysliike, jotka oli myös lastikultti. Liike kuihtui 1940-luvun lopulla tehtyjen massapidätysten sekä yhdysvaltalaisjoukkojen poistumisen jälkeen vuonna 1950. Salomonsaaret saivat itsehallinnon vuonna 1976 ja itsenäisyyden 7. heinäkuuta 1978.
Vuonna 1999 puhjennut sisällissota käytiin Guadalcanalin alkuperäisväestöä edustaneen Isatuban vapautusliikkeen (tunnetaan myös Guadalcanalin vallankumous armeija) sekä Malaitan Egle Forcen (MEF) välillä. Isatuban vapautusliike syytti malaitanilaisten vievän Guadalcanalin tärkeimmät työpaikat sekä maat. He aloittivat terrorin sekä väkivaltaisuudet alueen malaitanilaisia vastaan, jotka joutuivat pakenemaan pääkaupunki Honiaraan ja Malaitalle. Malaitanilaisten etuja suojelemaan perustettiin Malaitan Eagle Force, ja taistelut puhkesivat näiden sotilasryhmittymien välille. Kesäkuussa 2000 MEF kidnappasi maan pääministerin Bartholomew Ulufa'alun, joka joutui eroamaan. Lokakuussa sotilasryhmittymät allekirjoittivat Townsvillen rauhansopimuksen Australian ja Uuden-Seelannin välityksellä. Vuoden 2001 helmikuussa allekirjoitettiin Maraun rauhansopimus, jonka tarkoituksena oli päättää kahden vuoden levottomuudet. Etninen jännitys muuttui yleiseksi laittomuudeksi, joka levisi muualle maahan. Maa lamautui ja sen heikko talous romahti. Vuoden 2003 heinäkuussa Australian johtamat Tyynenmeren valtioiden poliisijoukot (Regional Assistance Mission to Salomon Islands, RAMSI) saapuivat Salomonsaarille ja onnistuivat palauttamaan järjestyksen.
Maanjäristys- ja tsunamituhoja vuonna 2007.
Huhtikuussa 2006 pääkaupunki Honiarassa käynnistyi suuret katumellakat, kun vastavalitun pääministerin Snyder Rinin epäiltiin ottaneen vastaan lahjuksia ulkomaalaisilta liikemiehiltä voidakseen ostaa itselleen valintaansa vaadittavan enemmistön. Väkijoukon viha suuntautui kaupungin kiinalaisvähemmistöön, jonka seurauksena suurin osa kaupungin chinatownista tuhottiin ja kiinalaisväestöä joutui pakenemaan ulkomaille. Snyder Rini erosi oltuaan virassaan vain kahdeksan päivää, jonka jälkeen hänen tilalleen valittiin Manasseh Sogavare ja mellakat loppuivat.
2. huhtikuuta 2007 kello 7:39 (20:39 UTC) Salomonsaarilla tapahtui Yhdysvaltain geologian tutkimuskeskuksen mukaan 8,1 momenttimagnitudin vedenalainen maanjäristys, jonka keskus oli 45 kilometriä eteläkaakkoon Gizon saaresta. Järistys aiheutti voimakkaan tsunamin, joka iskeytyessään Gizolle surmasi kymmeniä ihmisiä ja jätti tuhansia kodittomiksi. Vuoden 2009 helmikuussa Salomonsaarille julistettiin poikkeustila rankkasateiden aiheuttaman tulvimisen vuoksi. Vuoden 2010 tammikuussa tapahtui jälleen maanjäristys, jonka aiheuttamat maanvyöryt ja tsunami jättivät 1 000 ihmistä kodittomiksi.
Hallinto ja politiikka.
Salomonsaaret on brittiläiseen kansainyhteisöön kuuluva parlamentaarinen demokratia. Salomonsaarten valtionpäämies on Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar Elisabet II. Paikallisesti häntä edustaa viiden vuoden välein valittava kenraalikuvernööri. Vuoden 2009 heinäkuusta lähtien kenraalikuvernöörinä on toiminut Frank Kabui. Maalla on yksikamarinen parlamentti, jonka 50 edustajaa valitaan neljä vuotta kestävälle kaudelle. Parlamentti voi kuitenkin äänestää itsensä hajotettavaksi kesken kauden. Parlamentti valitsee pääministerin, joka nimittää muun hallituksen. Maan pääministerinä on toiminut vuoden 2010 elokuusta lähtien Danny Philip.
Provinssit.
Salomonsaaret jakaantuu yhdeksään provinssiin sekä pääkaupunkialueeseen (merkitty tähdellä).
Talous.
Vuoden 2010 arvion mukaan Uuden-Kaledonian bruttokansantuote oli 1,627 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Henkilöä kohden tämä teki 2 900 dollaria. Pääosa väestöstä elää maatalouden, kalastuksen tai metsänkasvatuksen varassa. Useimmat valmistuotteet ja öljy tuodaan maahan ulkomailta. Saarilla on mineraaliesiintymiä, muun muassa lyijyä, sinkkiä, nikkeliä ja kultaa. Maan vakavat sisäiset ongelmat aiheuttivat maan talouden romahtamisen 2000-luvun alussa. Australian johtaman RAMSI:n saapumisen jälkeen vuonna 2003 talous on kääntynyt jälleen nousuun. Maan merkittävimmät vientituotteet ovat puutavara, kala, kopra, palmuöljy ja kaakao.
Perinteiset energiamuodot ovat kaukaisilla saarilla kalliita. Koteja on tyypillisesti valaistu kerosiinilampuilla, mutta ympäristöjärjestöjen tuella niitä on vaihdettu LED:ejä ja aurinkopaneeleita käyttäviin järjestelmiin. Maailmanpankki tukee Salomonsaarilla useita hankkeita, joiden tarkoituksena on kehittää sähkönsaannin luotettavuutta ja panostaa uusiutuvan energian hyödyntämiseen.
Liikenne.
Salomonsaarten ainoa kansainvälinen lentokenttä on noin kymmenisen kilometriä pääkaupunki Honiarasta itään sijaitseva Honiaran kansainvälinen lentoasema. Salomonsaarilla on yhteensä 34 lentokenttää, joista kahdella on päällystetty kiitotie. Tieverkostoa saarilta löytyy 1 360 kilometrin verran, josta tosin vain noin 30 kilometriä on päällystetty.
Väestö.
CIA:n julkaiseman The World Factbookin mukaan Salomonsaarten asukasluku oli vuonna 2011 yhteensä 571 890. Vuoden 1999 väestölaskennan mukaan saaren suurin etninen ryhmä oli melanesialaiset (94,5 %). Muut merkittävät väestöryhmät olivat polynesialaiset (3 %) ja mikronesialaiset (1,2 %). Loput väestöstä koostuu pääasiassa aasialaisista ja ulkomailla asuvista kansalaisista. Väestölaskennan mukaan valtaosa väestöstä on kristittyjä. 97,1 prosenttia väestöstä kuuluu eri kristinuskon uskontokuntiin. Muiden uskontojen harjoittajia on 2,4 %, määrittelemättömiä 0,3 % ja mihinkään uskontoon kuulumattomia 0,2 %. Varsinkin kaikista syrjäisimmillä alueilla, erityisesti Malaitalla, harjoitetaan yhä alkuperäisuskontoja. Kuolleisuusluvut ovat olleet voimakkaassa laskussa ja eliniänodotteen arvioitiin vuonna 2011 olevan noin 74 vuotta, kun se 1980-luvun lopulla oli vain 54 vuotta. Salomonsaarilla on 74 kotoperäistä kieltä, jonka seurauksena esimerkiksi muutaman kilometrin päässä asuvien kylien ihmiset eivät välttämättä pysty ymmärtämään toisiaan. Vaikka englanti onkin maan virallinen kieli, puhuu sitä ainoastaan noin 1–2 % väestöstä.
Kulttuuri.
1800-luvun alkupuoliskolta peräisin oleva kilpi.
Salomonsaarilla on vahvat perinteet erilaisten veistosten ja käsitöiden valmistuksessa. Veistoksissa voi yhdistyä piirteitä ihmisistä, linnuista, kaloista ja muista aiheista, ja ne esittävät yleensä jumaluuksia tai henkiä. Salomonsaarten näyttävimpiin taidemuotoihin kuuluu pajusta kudotut sotakilvet, jotka koristeltiin helmiveneen kuoren palasilla ja erilaisilla abstrakteilla kuvioilla. Kilpien haurauden vuoksi niitä käytettiin todennäköisemmin arvovaltaisten henkilöiden statussymboleina, kuin taisteluissa. Korkea-arvoiset henkilöt käyttivät myös perinteisesti erilaisia arvokkaista materiaaleista tehtyjä kaulakoruja ja rintakoristeita. Pääkallonmetsästys oli yleistä aina 1800-luvun loppupuolelle asti, sillä sen katsottiin olevan välttämätön osa elämää ja takaavan yhteisön ja hyvinvoinnin. Hyökkäysretkillä käytettiin usein suuria sotakanootteja, jotka koristeltiin erilaisin koristein. Nguzu Nguzut ovat veistoksia, jotka kiinnitettiin kanoottien vesirajaan keulakuviksi. Nguzu Nguzut-keulakuvat ovat yleensä rintakuvia, joilla on iso pää, pyöreät korvakorut sekä pienet kädet. Niiden tarkoituksena oli ilmeisesti toimia jonkinlaisina yliluonnollisina suojelijoina. Myös kanootin melat koristeltiin erilaisilla kuvioilla, joiden uskottiin tuovan käyttäjälleen turvallisuutta ja menestystä. Tatuointi on myös perinteinen taidemuoto, jonka aiheet voivat ilmaista henkilön ikää tai sosiaalista asemaa.
Perinteisen ruokavalion perusta ovat jamssi, jakkihedelmä ja taaro. Rannikolla niiden kanssa syödään kalaa ja simpukoita, sisämaassa vihanneksia, etanoita ja pussirottia. Aterioiden sisältö ei yleensä vaihtele vuorokaudenajan mukaan. Tyypillinen mauste on kookosmaito. Leipäpuun hedelmiä ja "Canarium indicum"-puun pähkinöitä poimitaan kun ne kypsyvät, ja ne joko syödään tai myydään. Perinteinen ruokavalio on nykypäivinä muuttunut huomattavasti varsinkin kaupunkialueilla ja riisistä on tulossa ruokavalion pääaines, joka nautitaan yleensä teen, sekä lounaalla ja päivällisellä yleensä lihasäilykkeiden kanssa. Köyhempien kaupunkilaisperheiden aamupala koostuu yleensä teestä ja edellisten aterioiden tähteistä, varakkaammat perheet nauttivat esimerkiksi teetä tai kahvia, sekä voileipiä, sämpylöitä tai pikkuleipiä. Lounas ja päivällinen ovat yleensä päivän tärkeimmät ateriat. Pöydän ääressä syömisestä on nykypäivänä tulossa normi, ja perheet pyrkivät yleensä syömään yhdessä.
Salomonsaaret on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1984 lähtien 1–5 urheilijan joukkueella. Salomonsaarten Beachfutis-joukkue "Bilikiki Boys" oli vuonna 2010 tilastollisesti Oseanian menestynein joukkue ja maailmalla sijalla 14.


Teräs.
Teräs on yleisnimi kaikille rautavaltaisille metalliseoksille, joita voidaan muokata valssaamalla tai takomalla. Teräksen hiilipitoisuus on 0,03–1,7 %. Tätä alhaisemman hiilipitoisuuden rautaseosta kutsutaan meltoraudaksi ja korkeamman valuraudaksi.
Teräksen ominaisuudet riippuvat voimakkaasti sen rakenteesta, joka puolestaan riippuu hiilen määrästä, seosaineista sekä valmistusparametreista.
Sana "teräs" on johdos sanasta "terä" (teräksiksi kutsuttuja metalliseoksia on alun perin käytetty juuri terien valmistukseen).
Hiiliteräksen mikrorakenne.
α-ferriitti on raudan tilakeskeinen kuutiollinen (tkk, "engl. BCC") kiderakenne, joka on vakaimmillaan huoneenlämmössä. Ferriittiset ja martensiittiset teräkset ovat ferromagneettisia kukin koostumukselleen ominaisen Curie-lämpötilansa alapuolella. Korkeissa lämpötiloissa esiintyvä (niin ikään tkk-hilainen) δ-ferriitti voi jäädä huoneenlämpötilassa pysyväksi, alijäähtyneeksi rakenteeksi runsaasti seostetuilla teräksillä.
Yli 723 °C:n lämpötilassa raudan kiderakenne muuttuu austeniittiseksi – pintakeskeiseksi kuutiolliseksi (pkk, "engl. FCC") – γ-faasiksi, mihin voi liueta maksimissaan 2,1 % hiiltä. Yleensä liukenevat hiiliatomit sijoittuvat raudan atomihilan välisijoihin. Mikäli hiilipitoisuus on suurempi kuin 2,1 %, syntyy rakenteeseen jo jähmettymisvaiheessa grafiittia. Grafiitti on haluttu rakenneosa vain valuraudoissa, joissa se esiintyy joko suomumaisena tai pallomaisena.
Jäähdytettäessä hitaasti ylikyllästeinen austeniitti muuttuu ferriitiksi, ja hiilen ylijäämä muodostaa sementiittiä, Fe3C (rautakarbidia), joka muodostaa ferriittimatriisiin lamellimaista, perliitiksi kutsuttua mikrorakennetta. Sementiitti on kova ja hauras faasi. Lamellimainen perliitti palloutuu riittävän pitkään tai riittävän korkeassa lämpötilassa hehkutettaessa. Tällöin sitkeys paranee.
Teräksen karkaisu.
Teräksen karkaisu perustuu faasimuutokseen austeniitista martensiitiksi. Austeniitin kiderakenne on pintakeskinen kuutiollinen ja pystyy siten liuottamaan hiiltä välisijoihinsa. PKK-kiderakenteessa on välisijoja (koloja), jonne hiiliatomi mahtuu, kun taas TKK-kiderakenteessa ei vastaavia välisijoja ole. Teräs alkaa muuttua austeniitiksi ja hiili diffuntoitua austeniitin välisijoihin lämpötilassa 723 °C (kts. rauta-hiili -tasapainopiirros). Jäähdytettäessä terästä hitaasti ehtii hiili poistua austeniitin välisijoista ja faasimuutoksessa teräksen kiderakenteeksi tulee rauta-hiili-tasapainopiirroksen mukainen kiderakenne (ferriittinen, perliittinen tai ferriittis-perliittinen, riippuen hiilen määrästä). Nopeasti sammutettaessa (jäähdytettäessä) ei hiili ehdi poistua austeniitin välisijoista ja faasimuutoksessa kiderakenne muuttuu martensiitiksi. Martensiittinen teräs on hyvin kovaa ja lujaa, mutta haurasta. Martensiittinen kiderakenne on metastabiili tasapainotila ja tällä tarkoitetaan sitä, että huoneen lämpötilassa martensiitti on pysyvä kiderakenne, mutta riittävästi lämmitettäessä hiiltä poistuu martensiittirakeista, teräksen kovuus alenee ja sitkeys kasvaa.
Seostamalla teräkseen lisäaineita siten, että hiilen diffuusio teräksessä vaikeutuu, saadaan austenitoitu teräs muuttumaan martensiitiksi huomattavasti hitaammalla sammutuksella kuin veteen kastamalla. Esimerkiksi työkaluteräkset karkenevat huoneilmaan jäähdytettynä. Hitaan sammutuksen etuna on se, että kappaleen mitat muuttuvat karkaistaessa vähemmän kuin suurta jäähdytysnopeutta käyttäen.
Päästöksi sanotaan karkaisun jälkeistä lämpökäsittelyä, jossa teräs lämmitetään johonkin lämpötilaan, pidetään lämpötilassa ja jäähdytetään hitaasti. Päästölämpötilat vaihtelevat 200–700 °C. Nuorrutukseksi sanotaan lämpökäsittelyä, jossa karkaisun jälkeen suoritetaan päästö korkeassa lämpötilassa (> 450 °C). Nuorrutettu teräs on lujaa ja sitkeää.
Seosaineet.
Terästä seostetaan hiilen lisäksi monilla muilla aineilla haluttujen ominaisuuksien saavuttamiseksi. Yleisimpiä seosaineita ovat: nikkeli, pii, kromi, koboltti, volframi, molybdeeni, vanadiini ja alumiini.
Ruostumaton teräs sisältää alle 1,20 % hiiltä ja yli 12 % kromia. Tyypillinen austeniittisen ruostumattoman teräksen koostumus on max. 0,07 % C, 18 % Cr ja 8 % Ni. Kromiseostuksen ansiosta teräksen pinta passivoituu ilmassa eli pinnalle muodostuu kromioksidikalvo, joka suojaa terästä syöpymiseltä eli korroosiolta. Oksidikalvo kykenee myös korjautumaan hapettavassa liuoksessa ja ilmassa itsestään, jos suojakerrokseen on syntynyt käytössä esimerkiksi naarmuja.
Valmistus.
Vaikka teräksen valmistus tunnettiin Kiinassa jo 200-luvulla, vasta 1855 patentoitu Bessemer-konvertteri alensi teräksen tuottamisen kustannukset samalle tasolle valuraudan kanssa. Teollisen vallankumouksen alkuajat teräs oli ollut liian kallista (50–60 £/tonni) yleiseen käyttöön ja rakenteet, jopa laivat, valmistettiin etupäässä valuraudasta. Bessemer-prosessin mahdollistaman hinnanalennuksen (7 £/tonni) myötä lähes kaikki valmistus kääntyi teräkseen.
Teräksenvalmistuksen raaka-aineena on masuunista saatava takkirauta, joka mellotetaan konvertterissa teräkseksi. Masuunissa rautaoksidi pelkistetään hiilen avulla metalliseksi raudaksi (takkiraudaksi), joka on aivan liian kovaa ja haurasta työstettäväksi; mellotuksessa takkiraudasta hapetetaan siihen imeytynyt hiili pois. Ensimmäisen teollisen teräksenvalmistusprosessin (putlauksen) kehitti Henry Cort 1784. Putlaamalla saatiin aikaan keittoterästä. Englantilainen Henry Bessemer keksi 1856 Bessemer-konvertterin. Se on kurpitsan muotoinen tulenkestävillä tiilillä vuorattu astia, johon kaadetaan sulaa takkirautaa (raakarautaa). Samanaikaisesti sen pohjasta puhalletaan sisään ilmaa. Konversioprosessissa raakaraudan sisältämä hiili palaa hiilidioksidiksi, ja raudan hiilipitoisuus laskee noin 1,5 % tienoille. Robert Mushet paransi Bessemerin prosessia edelleen niin, että puhalluksen jälkeen konvertteriin lisättiin mangaania, jolla teräkseen imeytynyt happi saatiin neutraloitua. Näin saatiin aikaan korkealaatuista ja halpaa terästä. Bessemer itse tutki mahdollisuutta käyttää puhdasta happea ilman sijaan, mutta 1800-luvun kemianteollisuus ei kyennyt tuottamaan riittävän korkealaatuista happea.
Saksassa puolestaan Wilhelm ja Friedrich Siemens kehittivät putlausta edelleen lieskauuniprosessiksi. Siinä matalan lieskauunin kumpaankin päähän on sijoitettu kaksi erikoistiilistä muurattua regeneraattorikammiota, joita ensin vuoron perään lämmitetään uunista tulevilla palokaasuilla ja joilla sitten kuumennetaan uuniin menevä palamisilma ja erillisestä generaattorista saatu polttokaasu. Ranskalaiset Émile ja Pierre Martin kehittivät tätä menetelmää edelleen 1864. Tätä prosessia kutsutaan Siemens-Martin -prosessiksi. Siemens-Martin -uunissa voidaan käyttää raaka-aineena rautaromua mellotuksen edistämiseen. Siemens-Martin -prosessilla saadaan korkealaatuista terästä, mutta se on menetelmänä hyvin hidas.
Bessemer-konvertteri sopi hyvin Englannin vähäfosforiseen rautaan, mutta keskieurooppalaisesta rautamalmista saatu raakarauta sisältää usein runsaasti fosforia ja rikkiä. Tämäntyyppinen rauta ei soveltunut käytettäväksi Bessemerin ja Siemens-Martinin prosesseissa, joissa konvertteri tai uuni on vuorattu happamalla, piipitoisella, materiaalilla. Englantilaiset metallurgit Percy Gilchrist ja Sydney Thomas keksivät Thomas-Gilchristin menetelmän, jossa Bessemer-konvertteri vuorataan emäksisellä dolomiitilla. Näin panokseen voitiin lisätä kalkkikiveä, joka absorboi fosforin ja rikin. Teräksen ohella tuloksena on tuomaskuonaa, joka on erinomainen lannoite.
Henri Moissan keksi 1887 sähköllä toimivan valokaariuunin. Alumiininvalmistuksen keksijä Paul Herouit kehitti 1902 kaupallisesti kannattavan sähköteräsmenetelmän. Siinä raaka-aineena käytetään rautaromua. Metallipanoksen ja kahden suuren hiilielektrodin välille synnytetään valokaari, jonka synnyttämä lämpö sulattaa metallin. Samalla anodi murenee uuniin, jossa vallitsee noin 2000 °C:n lämpötila. Se pelkistää ruosteen metalliseksi raudaksi. Saatava teräs on hyvin puhdasta ja korkealaatuista, sillä se ei joudu kosketukseen palamiskaasujen kanssa. Panokseen voidaan lisätä rautamalmia teräksen ominaisuuksien muuttamiseksi, ja kalkkikiven lisäämisellä voidaan poistaa epäpuhtaudet.
Bessemer-prosessin pahin ongelma oli sen tehokkuus - koko panoksen konvertointi kesti vain 20 minuuttia. Se oli aivan liian lyhyt aika näytteen ottoon ja kemiallisen analyysin tekemiseen laadunvalvontaa varten. Bessemer-prosessin pullonkaula onkin laadunvalvonta ja tuotannon saaminen tasalaatuiseksi. Toisen maailmansodan jälkeen alettiin monilla tahoilla kokeilla puhalluksessa puhtaan hapen käyttöä ilman sijasta. Näin Bessemer-prosessia kyettiin kehittämään entistä tehokkaammaksi. Linzin ja Donawitzin kaupunkien lähellä sijainnut itävaltalainen terästehdas kehitti emäshappimellotuksen (L-D -mellotuksen), joka on nykypäivänä käytetyin teräksenvalmistusmenetelmä. Siinä konvertteriin ladataan ensin rautaromua, ja se täytetään sulalla raakaraudalla ja kalkkikivellä. Sulaan seokseen puhalletaan happipeitsellä ääntä nopeampi happisuihku. Syntyvä shokkiaalto sekoittaa hapen tehokkaasti sulaan metalliin, ja kirjaimellisesti puhaltaa epäpuhtaudet ja liikahiilen pois polttaen ne. Happimellotuksella saadaan yhtä puhdasta terästä kuin Siemens-Martin -prosessilla, mutta se on paljon nopeampi. Alkuperäistä Bessemer-prosessia sekä Thomas-Gilchristin prosessia käytetään yhä jonkin verran eri puolilla maapalloa, mutta emäshappimellotus on sitä kehittyneempi menetelmä ja tuottaa tasalaatuisempaa terästä.
Historiallisesti ensimmäisen kerran terästä valmistettiin Bessemer-prosessia muistuttavalla tavalla Qin-dynastian aikana Kiinassa. Sulaan valurautaan lietsottiin ilmaa, jolloin ylimääräinen hiili paloi pois. Intiassa keksittiin upokasteräksen valmistus 300-luvulla. Kankirautaa kuumennettiin upokkaassa lasimurskan ja hiilen kanssa. Lasi sulaessaan sitoi raudan epäpuhtauksia, ja hiili imeytyi kiinteään rautaan. Näin saatua korkealaatuista terästä kutsutaan nimellä wootz. Upokasteräksen valmistustaito siirtyi Eurooppaan, mutta painui unohduksiin Länsi-Rooman luhistumisen myötä. Wootzin valmistus vaati kuitenkin hyvin korkealaatuista rautaa, ja intialaisten korkealaatuisten malmien ehtyminen 1600-luvulla merkitsi myös wootzin valmistustaidon häviämistä, sillä prosessi siirtyi suullisena perimätietona isältä pojalle.
Keskiajalla kehitettiin seostusteräksen valmistus. Siinä valurautaa ja kankirautaa taottiin yhteen niin, että tuloksena oli takoterästä. Damaskoksen sepät kehittivät taidon huippuunsa, ja tuloksena oli damaskiteräs. Viikinkiajalla Damaskoksen teräs ja damaskolaismiekat olivat maailmankuuluja, sillä ne olivat yhtäaikaisesti sitkeitä ja kovia. 1000-luvulla damaskointitaito levisi ympäri Eurooppaa, ja varsinkin Solingenin ja Toledon miekkasepät olivat maailmankuuluja. Ruotsissa kehitettiin 1300-luvulla ahjoteräksen valmistus: ruotsalainen rauta oli intialaisen tapaan hyvin puhdasta ja sopi ahjoteräksen valmistukseen. Ruotsalaista kankirautaa pakattiin kivisiin laatikoihin yhdessä sysien kanssa, ja näitä kuumennettiin ilmattomassa tilassa noin viikon ajan noin 1100 °C:n lämpötilassa. Osa hiilestä absorboitui rautaan, ja tuloksena oli wootzin kaltaista ahjoterästä. Taalainmaalaisen Moran kaupungin miekkasepät kehittivät keskiajalla sitkeydestään ja kestävyydestään tunnettujen morapuukkojen valmistuksen ahjoteräksestä ja kankiraudasta.
Wootzin salaisuudet alkoivat paljastua vasta 1700-luvulta lähtien, kun metallurgiasta muotoutui taidon sijaan tiede. Englannissa upokasteräksen teollinen tuotanto alkoi 1740. Upokasterästä pidetään yhä tänäänkin kaikkein korkealuokkaisimpana teräksenä, ja seostamalla siitä saadaan erikoisteräksiä. Se sopii erityisesti työkaluterästen valmistukseen. Historiallisen wootzin valmistustaito rekonstruoitiin uudelleen arkeologien, metallurgien ja seppien yhteistyönä 1980-luvulla Englannissa, ja Suomessa se on tuotteistettu teolliseksi prosessiksi.
Luokittelu koostumuksen mukaan.
Hiiliteräksiä valmistetaan eri lujuusluokkiin, jotka riippuvat hiilipitoisuudesta, muokkausprosessista ja lämpökäsittelystä.
Mangaaniteräs (Hadfieldin mangaaniteräs) on huoneenlämpötilassa austeniittinen, mutta lujittuu voimakkaasti siihen kohdistuvien iskujen voimasta. Samalla teräs on hyvin sitkeä, kun se jäähdytetään nopeasti ja koostumus on oikea: 10–14 % Mn ja 1,0–1,4 % C. Liian alhainen hiili- ja mangaanipitoisuus synnyttää haurastavaa martensiittia (Ms-lämpötila on huoneenlämpötilaa korkeampi). Liian korkealla hiilipitoisuudella rakenteeseen syntyy sementiittiä. Sekä sementiitti että martensiitti haurastuttavat.
Luokittelu käyttötarkoituksen mukaan.
Rakenneteräkset ovat useimmiten hiiliteräksiä tai niukkaseosteisia.
Työkaluteräkset ovat runsashiilisiä teräksiä, jotka on lisäksi seostettu kovia karbideja muodostavilla aineilla.
Luokittelu valmistustavan ja ominaisuuksien mukaan.
Kuumalujilla teräksillä on hyvä virumislujuus korkeissa käyttölämpötiloissa.
Tulenkestävät teräkset kestävät korkeita käyttölämpötiloja "hilseilemättä" hapettavassa atmosfäärissä (pintaan ei muodostu oksidikerrosta).
Säänkestävä teräs (COR-TEN) on kuparilla ja kromilla niukasti seostettu rakenneteräs, jonka pinnalle muodostuu ulkoilmassa tiivis, syöpymiseltä suojaava oksidikerros.
Nuorrutusteräkset ovat karkaisun jälkeen nuorruttamalla lämpökäsiteltäviä teräksiä, joissa yhdistyy tavanomaisia rakenneteräksiä korkeampi lujuus hyvään sitkeyteen.
Hiiletys- ja typetyskarkaistut teräkset ovat seostamattomia enintään 0,25 % C sisältäviä hiiliteräksiä tai niukkaseosteisia teräksiä, joihin saadaan hiiltä ja typpeä sisältävässä kaasuatmosfäärissä lämpökäsittelemällä kappaleeseen karkeneva, karbideja ja nitridejä sisältävä, kulutusta hyvin kestävä kova pintakerros.


Faasi.
Lasi, ilma, jää ja juoma muodostavat kukin oman faasinsa
Faasi eli olomuotoalue on systeemin homogeeninen osa-alue, jota erottaa rajapinta toisesta faasista. Yleisesti järjestelmässä voi olla kolmea eri faasityyppiä: kaasu-, neste- ja kiintofaasi. Samakin aine voi muodostaa eri faaseja, vesikannussa olevat jääpalat muodostavat eri faasin kuin nestemäinen vesi. Kaikki jääpalat kuuluvat kuitenkin samaan faasiin, vaikka ne ovat toisistaan erillään. Järjestelmässä voi olla myös useita kaasu- ja nestefaaseja.
Ominaisuudet.
Faasille on tyypillistä tietty järjestäytyneisyyden aste ja tyyppi. Tämän vuoksi yhdellä aineella voi olla useita eri faaseja, joilla on sama olomuoto. Monilla kiinteillä aineilla on useita mahdollisia kiderakenteita, joista vain yksi on kussakin lämpötilassa ja paineessa stabiili. Esimerkiksi tinan kiderakenne muuttuu tetragonisesta kuutiolliseksi alle 13,2 °C:n lämpötiloissa pitkän ajan kuluessa. Tämä näkyy vanhoissa tinaesineissä epämiellyttävinä läikkinä. Myös hiilen kolme kiinteää muotoa, timantti, grafiitti ja fullereeni, ovat kaikki eri faaseja, joista vain grafiitti on stabiili normaaliolosuhteissa. Timantin muuttuminen grafiitiksi huoneenlämpötilassa ja ilmanpaineessa kestää kuitenkin mittaamattoman pitkän aikaa.
Homogeeniseltakin näyttävä aine voi olla mikrotasolla eri faasien seos. Tekniset metallit ovat tavallisesti metalliseoksia, jotka voivat sisältää eri kidemuotoa edustavia faaseja. Kolloidi on yleisnimi hienojakoisille seoksille, joissa on kahta eri faasia. Emulsiossa on kaksi eri nestefaasia ja suspensiossa tai geelissä neste ja kiinteä faasi.
Olomuodonmuutoksiin liittyy tiettyjä termodynaamisia ominaisuuksia, joita esiintyy myös muissa fysikaalisissa muutoksissa, esimerkiksi magnetoitumisessa. Ensimmäisen kertaluvun faasimuutoksessa aineen sisäenergia–lämpötila-käyrällä on epäjatkuvuuspiste. Toisen kertaluvun muutoksissa aineen lämpökapasiteetti–lämpötilakäyrä on epäjatkuva. Koska kaikkien tämäntapaisten muutosten laskennallinen käsittely on hyvin samankaltainen riippumatta mahdollisista olomuodonmuutoksista, tapana on kutsua näitä kaikkia faasimuutoksiksi ja eri tiloja faaseiksi. Termodynaamisella käsittelyllä on jopa pyritty mallintamaan maailmankaikkeuden perusrakenteen muutoksia sen varhaisvaiheissa.


Liechtensteinin historia.
Liechtensteinin ruhtinaskunnan historia esihistorialliselta ajalta nykypäivään.
Esihistoria.
Arkeologisten löytöjen perusteella voidaan sanoa, että nykyisen Liechtensteinin ruhtinaskunnan alue on ollut asuttu jo viidennellä vuosituhannella eaa. Varhaiset asutukset oli tehtävä suhteellisen korkealle suojaan Reinin tulvilta, jotka nykypäivään mennessä on saatu kuriin.
Asumuslöytöjä on tehty mm. Gutenbergin ja Eschnerbergin alueilla. Myös paljon erilaisia esinelöytöjä on tehty, mm. Gutenbergin vuorilta löydetyt pronssiset jumalankuvat.
Ensimmäiset liechtensteinilaiset olivat raetialaisia, mutta myöhemmin heidän joukkoonsa tuli kelttejä lännestä.
Roomalaisaika.
Vuonna 15 eaa. roomalaiset valloittivat Raetiaksi kutsumansa alueen ja tekivät siitä provinssinsa. Jo seuraavan vuosisadan aikana rakennettiin tie Italiasta Splügenin solan, Churin ja Luziensteigin kautta Reinin läntistä rantaa pitkin Bregenziä kohti. Tämän tien varrelle rikkaat roomalaiset rakensivat huviloitaan nykyisen Liechtensteinin alueelle. Vuosien saatossa tämä johti alueen alkuperäisten asukkaiden kielten sekoittumiseen latinaan muodostaen näin uuden kielen, retoromaanin. Tätä kehitystä edesauttoi myös kristinuskoon kääntyminen 300-luvulta lähtien.
Schaanissa olevan linnan rauniot osoittavat germaanisten alemannien saapuneen alueelle 300-luvulla pohjoisesta murentaen näin Rooman valtapiiriä.
Varhainen keskiaika.
400-luvulla Rooman imperiumi alkoi hajota. Seuraavina vuosisatoina roomalainen ja alemanninen kulttuuri elivät rinta rinnan sulassa sovussa. 700-luvulla Raetia liitettiin Frankkien valtakuntaan. Kaarle Suuri otti käytöön uuden hallintojärjestelmän, kreivilaitoksen.
Vuodelle 846 päivätyssä maarekisterissä on merkittynä kaikki kuninkaalliset omistukset. Siinä nykyisen Liechtensteinin alueella sijaitsevia alueita ja paikkoja, mm. Balzers, Schaan ja Eschen, on mainittu ensi kerran.
900-luvulta lähtien Raetiaa hallitsivat Bregenzin kreivit, joiden suku sammui kuitenkin 1152. Raetia jakautui yhä pienempiin ja pienempiin alueisiin.
Keisarin alaisuus.
Aluksi Ala-Raetia päätyi Montfortin kreiveille, joiden suku jakautui Montfortin ja Werdenbergin linjoihin. Werdenbergin kreivikunta jakautui itsekin yhä useampiin haaroihin. Tällaisen perinnönjaon tuloksena syntyi myös Vaduzin kreivikunta 1342. Vuonna 1396 vahvistettiin Vaduzin kreivikunta suoraan keisarin välittömäksi vasalliksi. Tämä toimi perustana alueen haltijan korkea-arvoisuudelle. Seuraavina vuosisatoina hallitsijat tunnustivat yhä uudestaan Vaduzin kreivien aseman.
Vaihtuvien hallitsijoiden aika.
Vaduzin Werdenberg-kreivisuku sammui 1416 ja Brandisin paronit, jotka alun perin olivat kotoisin Bernin ylämaalta, alkoivat hallita Vaduzia. Heidän onnistui saada haltuunsa Schellenbergin läänityksen pohjoisosa, joka oli aiemmin kuulunut Werdenberg-Heiligenbergin sukuhaaralle. Tämä nykyisen Liechtensteinin ruhtinaskunnan raja on säilynyt muuttumattomana vuodesta 1434.
Liechtenstein kärsi 1400-luvulla kolmesta sodasta, Appenzell-sodasta (1405), vanhasta Zürichin sodasta (1444–1446) ja svaabilaissodasta (1499–1500), joiden aikana alueella viholliset ryöstelivät, tuhosivat ja kiusasivat ihmisiä. Svaabilaissodan jälkeen Rein julistettiin Saksan valtakunnan ja Sveitsin ikiaikaiseksi rajaksi, minkä takia Liechtenstein oli erittäin tärkeällä paikalla vuosisatoja.
Vuonna 1510 Brandisin viimeinen paroni myös Vaduzin ja Schellenbergin alueet Sulzin kreiveille, jotka pitivät majaa Klettgaussa Badenissa. Molempia alueita he hallitsivat sieltä käsin eli hyvin kaukaa. He olivat hartaita katolisia ja pitivät huolen siitä, että Liechtensteininkin alue pysyi sellaisena reformaation aikana. Kaiken kaikkiaan tänä aikakautena oikeuslaitos kehittyi pitkälle alueella. Molemmat alueet saivat oman oikeusistuimensa, joissa oli ylituomari ja kaksitoista tuomaria. Myös muita uudistuksia tapahtui. Sulzien aikakautta pidetäänkin vapauden ja hyvinvoinnin aikana.
Kolmikymmenvuotinen sota ja noitavainot.
Jo vuonna 1613 Sulzin kreivien oli myytävä Vaduz ja Schellenberg, jotka osti Hohenemsin kreivisuku, joka oli valtansa huipulla tuolloin ja halusi perustaa satelliittivaltion Sveitsin ja Itävallan väliin.
1600-lukua pidetään Liechtensteinin historian yhtenä surullisimmista ajanjaksoista. Tuolloin alueella ravoisi moneen kertaan rutto. Myös kolmikymmenvuotinen sota näkyi alueella, joka ei kuitenkaan ollut taistelutantereena. Noitavainot näkyivät paljon pahempina; jopa yli sata viatonta ihmistä tuomittiin ja teloitettiin.
Hohenemsin kreivit velkaantuivat yhä enemmän ja enemmän, ja lopulta heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin myydä Vaduz ja Schellenberg.
Ruhtinaskunnan perustaminen.
Liechtensteinin suvun päämiehille myönnettiin ruhtinaan arvo 1608, mutta tämä ei kuitenkaan riittänyt pääsyyn Valtakunnanruhtinaiden neuvoston jäseneksi. Liechtensteineilla oli mittavia maaomistuksia Ala-Itävallassa, Böömissä ja Määrissä, mutta mikään näistä alueista ei ollut suoraan keisarin välittömässä herruudessa, vaan olivat keisarin alaisten ruhtinaiden (Böömin kuninkaan, Itävallan arkkiherttuan) alamaisuudessa ja siten niiden omistajat siis askelta alempana kuin valtakunnan "oikeat" ruhtinaat. Päästäkseen Valtakunnanruhtinaaksi, mikä oli korkein asema, mihin Liechtensteinin ruhtinailla oli mahdollisuus päästä, Liechtensteinien piti saada maata, jonka omistaja oli suoraan keisarin välitön vasalli.
Etsiessään tuollaista aluetta ruhtinas Johann Adam Andreas von Liechtenstein huomasi Hohenemsin kreivin taloudellisen ahdingon ja Vaduz-Schellenbergin vuoristokyläalueen aseman keisarin välittömänä vasallialueena, joten päätti ostaa ensin 1699 Schellenbergin alueen ja 1712 Vaduzin kreivikunnan. Näistä alueista muodostettiin 1719 välittömästi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alainen ruhtinaskunta (valtakunnanruhtinaan sääty, Reichsfürstentum), joka sai nimensä uuden hallitsijasukunsa mukaan (mikä on harvinaisuus – yleensä ruhtinaat saivat tittelinsä sen alueen perinteisestä nimestä jonka saivat lääniksi).
Ruhtinaat jäivät asumaan Wieniin eivätkä oletettavasti juurikaan vaivanneet itseään tämän uuden ruhtinaskuntansa asioilla, joista huolehtivat maavoudit heidän nimissään. Pian alueelle muodostuivat kunnat, joilla oli itsehallintoa, ja nopeasti alueiden johtajat joutuivat napit vastakkain alamaistensa kanssa. Kompromissi löydettiin 1733, jolloin kuntien oikeuksia vähennettiin, mutta ne ja niiden oikeusistuimet säilyivät.
Napoleonista riippumattomuuteen.
Ranskan suuri vallankumous 1789 johti moniin suuriin mullistuksiin Euroopassa. Liechtenstein ei ollut ollut sodan näyttämönä vuosisatoihin, kunnes vuonna 1799 Napoleon Bonaparte, sittemmin Ranskan keisari, marssi sen läpi ja piiritti Itävallassa sijaitsevan Feldkirchin. Samana vuonna Liechtensteinin läpi marssi myös venäläisiä sotilaita. 1806 Napoleon hajotti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja muodosti Saksan pienistä ruhtinaskunnista Reinin liiton, jossa pikkuvaltiot saivat entistä suuremman riippumattomuuden. Lähes kaikki saksalaiset mikrovaltiot mediatoitiin, liitettiin suurempiin pikkuvaltioihin ja menettivät itsehallintonsa, mutta Liechtenstein säilyi, ja mikrovaltiokoostaan huolimatta laajensi suvereniteettiaan sekä hyväksyttiin Reinin liittoon – poliittinen kunnianosoitus Napoleonilta tuolloin hallinneelle ruhtinaalle Johann I:lle, eikä Napoleonilla sitä paitsi ollut mitään kiinnostusta luovuttaa tätä pikkuvaltiota Sveitsille tai viholliselleen Itävallalle.
Napoleonin antauduttua lopullisesti Waterloossa Eurooppaan palautettiin poliittinen järjestys Wienin kongressissa 1815. Vanhoja, pieniä mediatoiduiksi jo joutuneita saksalaisia mikrovaltioita ei perustettu uudelleen, ja niin pieni, itsenäinen Liechtensteinin ruhtinaskunta oli ainoa pieni saksalainen valtio, joka säilytti itsenäisyytensä. Se hyväksyttiin itsenäisenä valtiona Saksan liittoon.
Itsevaltiuden aika ja "hullu vuosi" 1848.
Liechtensteinin asema oli vaikea. Taloudellisen eristäytymisen takia kaupuankäynti ei voinut kehittyä. Ruhtinaskunnasta kehkeytyi yhä enemmän primitiivinen maanviljelysvaltio, joka ei pystynyt toteuttamaan tarpeellisia uudistuksia. Maataloutta heikensivät korkeat verot, ja se oli tuottamatonta. 1805 tuli voimaan oppivelvollisuus (?pakollinen peruskoulu), mutta koulutuksen taso pysyi alhaisena. Hallitsijan tahtomat lainsäädännölliset uudistukset toteutettiin huolimatta kansan vastustuksesta, joka johtui siitä, että uudistukset tehtiin itsevaltaisesti.
Itsevaltiudesta johtuen "Euroopan hullun vuoden" 1848 vallankumoukselliset aatteet saivat hyvää jalansijaa Liechtensteinissa. Uusien aatteiden (liberalismi, nationalismi ym.) innostamina kansalaiset pyysivät hallitsevalta ruhtinaalta Alois II:lta ruhtinaskunnalle uuden perustuslain säätämistä, edustajiensa valitsemiseen vapaat kansanäänestykset ja feodaalisesta verojärjestelmästä luopumista. Kapinoita ei kuitenkaan ollut. Ruhtinaalla ei periaatteessa ollut mitään uudistuksia vastaan, mutta hän halusi kuitenkin odottaa, mitä uudistuksia Saksassa ja Itävallassa tehtäisiin. Täten itsevaltainen hallintojärjestelmä loppui pidettynä.
Taloudellinen liberalisoituminen ja perustuslain laatiminen.
Vuonna 1852 solmittiin tulliliitto Itävalta-Unkarin kanssa, mikä aiheutti taloudellisen vapautumisen ja mahdollisti tekstiiliteollisuuden kehittymisen. Ruhtinas Johann II:n hallituskaudella alkoi uudistusten aika, joilla oli myös maapäivien hyväksyntä ja täten ne myös nauttivat kansan luottamusta. Liechtensteinin ensimmäinen pankki avattiin 1861. Uudistuksellinen perustuslaki laadittiin ja ensimmäinen kansallinen sanomalehti alkoi ilmestyä 1862. Uuden perustuslain mukaan hallitseva ruhtinas oli yhä hallitsija, muttei enää itsevaltiaana eikä siis maapäivien yläpuolella. Maa kehittyi monin tavoin muutenkin.
Hävittyään sodan Preussia vastaan Itävalta – ja sen myötä myös Liechtenstein – erosi Saksan liitosta 1866. Sitten suurista taloudellisista vaikeuksista kärsinyt Liechtensteinin armeija voitiin lakkauttaa.
Taloudellinen tilanne säilyi hankalana. Seuraavien vuosikymmenien aikana rakennettu Reinin pato kuormitti Liechtensteinia paljon lisää. Yksinkertainen kaupankäynti kehittyi vain vähittäin, ja matkailusta tuli merkittävä elinkeino vasta 1800-luvun lopussa. Tekstiiliteollisuus tarjosi työtä lähinnä naisille. Miesten oli vaikeaa löytää muuta työtä kuin maanviljelyä. Sadat miehet ja monet naiset etsivätkin osa-aikatyötä naapurimaista. Paljon useammat eivät nähneet itselleen mitään tulevaisuutta pienessä kotimaassaan, vaan muuttivat lähinnä Amerikkaan, mutta osa myös Liechtensteinin naapurivaltioihin.
Ensimmäisen maailmansodan seuraukset.
Ensimmäisen maailmansodan aikana Liechtenstein pysytteli puolueettomana, mutta Itävaltaan kohdistetut talouspakotteet tuntuivat sielläkin selvästi. Kansa kärsi nälästä, ja teollisuus pysähtyi täysin. Useimmat rahasäästöt katosivat sodan aiheuttaman inflaation takia.
Monet muutokset mullistivat Liechtensteinia sodan loputtua. Vuonna 1918 perustettiin ensimmäiset poliittiset puolueet: Kristillis-sosialistinen kansanpuolue ja Edistyksellinen kansanpuolue. Vaatimukset demokraattisemmasta perustuslaista kasvoivat, ja vaatijoiden iskulause olikin "Liechtenstein liechtensteinilaisille". Lopulta ruhtinas Johann II suostui neuvottelemaan parlamentin kanssa, ja uusi perustuslaki astui voimaan 1921. Se ei tuonut ainoastaa tärkeitä demokraattisia uudistuksia, vaan esti myös ulkovaltojen liiallisen vaikutuksen: tästä lähtien pääministerin tuli olla liechtensteinilainen, ja kaikkien oikeusistuimien tuli sijaita ruhtinaskunnan alueella.
Kumppanuus Sveitsin kanssa.
Itävallan monarkian romahdettua Liechtenstein alkoi kääntyä Sveitsiä kohden. 1919 tulliliitto Itävallan kanssa peruttiin. Sveitsin kanssa alettiin solmia yhä useampia sopimuksia, joista tärkeimpänä tulliliitto 1923, joka loi perustan yhä tänäkin päivänä jatkuvalle tiiviille kumppanuudelle.
Sotien välinen aika.
Vuodet maailmansotien välillä toivat lisää karvaita kokemuksia ja kärsimystä. Reinin pato romahti 1927 jättäen tulvaveden alle yli puolet maasta. Niin sanottu Sparkassa-skandaali ravisteli Liechtensteinia vuotta myöhemmin ajaen kaikki pankit ja lähes koko maan konkurssiin. 1930-luvun talouskriisi puhkesi myös Liechtensteinissa; hallitus yritti helpottaa sitä hätätilatyöprojekteilla. Talousongelmien lisäksi myös puolueiden väliset taistelut vavisuttivat nuorta demokratiaa. Itävallan joutuminen Saksan miehittämäksi 1938 kuitenkin pakotti puolueet ratkaisuun, ja paineet niin koti- kuin ulkomailtakin ajoivat ne yhteiseen koalitiohallitukseen. Vuoden kuluttua otettiin käyttöön suhteellinen vaalitapa, josta tuli maan politiikan tärkeä vakauttaja. Se vaikutti myös siihen, että ruhtinas Franz Josef II muutti 1938 asumaan Vaduzin linnaan tullen ensimmäiseksi ruhtinaaksi, jonka vakituinen asumus oli Liechtensteinin ruhtinaskunnan alueella. Hänestä tuli tärkeä kansaa yhdistävä maan keulakuva.
Liechtenstein pysyi toisessa maailmansodassa puolueettomana ja säästyi sodan suorilta vaikutuksilta. Kiitos läheisen kumppanuutensa Sveitsin kanssa, se selvisi myös taloudellisilta ja yhteiskunnallisilta ongelmilta suhteellisen hyvin. Kansallissosialistinen "Liechtensteinin saksalaiskansallinen liike" ("Volksdeutsche Bewegung in Liechtenstein") oli hetken aikaa aktiivinen, mutta maaliskuun 1939 vallankaappausyritystä lukuun ottamatta se ei tuottanut valtiolle suurta uhkaa. Kaikki kansallissosialistisen Saksan viehätys liechtensteinilaisissa katosi sodan puhjettua.
Toisen maailmansodan jälkeinen nousukausi.
a>ista on sotien jälkeen kehittynyt kukoistava eurooppalainen pääkaupunki.
Ensimmäiset uudenaikaiset teollisuuslaitokset perustettiin jo toisen maailmansodan aikana. Sodan jälkeen tuli noususuhdanne. Vain muutamassa vuosikymmenessä Liechtenstein kehittyi köyhästä agraarivaltiosta moderniksi yhteisöksi, jolla oli hämmästyttävän vaihteleva elinkeinoelämä. Tärkeimmät syyt kehitykselle olivat tulliliitto Sveitsin kanssa, Sveitsin frangin käyttöönotto rahayksiköksi, vakiintuneet poliittiset ja yhteiskunnalliset olot sekä liberaali talousjärjestelmä yhdessä kohtalaisen verotuksen kanssa.
Vuonna 1984 ruhtinas Franz Josef II luovutti toimeenpanovallan pojalleen Hans-Adam II:lle. Kansanäänestyksen jälkeen naiset saivat äänioikeuden. Franz Josef II kuoli vuonna 1989. Vuonna 2005 ruhtinas Hans-Adam puolestaan luovutti toimieenpanovallan pojalleen, mutta jatkoi muodollisena valtionpäämiehenä.
Liechtensteinin korkealle erikoistuneet teollisuusyritykset ovat kilpailukykyisiä kautta maailman, ja niillä on vahva asema ympäröivällä alueella. Kansainvälistä tunnustusta saatiin yhä enenevässä määrin erityisesti finanssipalveluiden, kuten pankkien kautta. Pian paikallinen väestö ei enää kyennyt itse tyydyttämään työntekijöiden tarvetta, joten Liechtensteinin talouden piti luottaa kasvavaan ulkomailla asuvien työläisten joukkoon.
Yhteiskunnalliset palvelut kehittyivät kiitos hyvän talouskehityksen ansiosta, niin että Liechtenstein on nykyisin hyvin kehittynyt hyvinvointivaltio.
Kasvava kansainvälinen yhteistyö.
Liechtenstein on vuosikymmeniä työskennellyt ahkerasti vahvistaakseen kansainvälistä kanssakäymistä ja ylläpitääkseen ystävällisiä naapurisuhteita. 1950-luvun jälkeen Liechtenstein on liittynyt useisiin kansainvälisiin organisaatioihin, joista tärkeimpiä lienevät Haagin kansainvälinen tuomioistuin (1950), Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (1975), Euroopan neuvosto (1978), Yhdistyneet kansakunnat (1990), EFTA (1991), Euroopan talousalue (1995) ja WTO (1995).
Vuonna 2000 G7-maiden rahanpesun vastainen työryhmä ja OECD ovat painostaneet maita, joiden ne katsovat olevan yhteistyöhaluttomia talousrikollisuuden vastaisessa toiminnassaan. Liechtenstein on tehnyt myönnytyksiä ja muuttanut lainsäädäntöään, ja pääsi pois OECD:n listalta vuonna 2008.


Allotropia.
Allotropia on alkuaineiden kyky esiintyä samassa paineessa ja lämpötilassa erilaisissa kemiallisissa muodoissa. Allotropia on seurausta saman alkuaineen atomien erilaisesta sitoutumisesta ja niiden muodostamasta kiderakenteesta. Yhdisteillä ilmiöstä käytetään nimeä "polymorfismi".
Tunnetuin esimerkki allotropiasta on kiinteän hiilen esiintyminen grafeenina, grafiittina, timanttina, fullereenina ja nanoputkena. Grafiitti on kerrosmaisen rakeenteensa vuoksi pehmeää, tummaa, sähköä johtavaa, hiukan kiiltävää ja rasvamaista, kun taas timantti on erittäin kovaa, läpinäkyvää ja sähköä johtamatonta. Hiilen stabiilein muoto huoneenlämmössä on grafiitti, mutta timantti ei muutu täksi muodoksi itsekseen. Grafiitti voidaan muuttaa timantiksi erittäin suuren paineen avulla. Hiilen kolmas muoto on vuonna 1985 löydetty fullereeni C60, joka on 60:stä hiiliatomista koostuva pallomainen molekyyli.
Allotropian hallitseminen on erittäin tärkeää valmistettaessa metalleja, kuten terästä.
Esimerkkejä allotroopeista.
Hapella on neljä allotrooppista muotoa: yksiatominen happi O, jota ei esiinny vapaana luonnossa; kaksiatominen O2 joka on eliöille välttämätön hapen muoto, kolmiatominen sinertävä otsoni O3 ja äskettäin löydetty, väriltään syvänpunainen neliatominen happi O4 joka syntyy faasimuutoksena paineistamalla kaksiatominen happi O2 20 GPa:n paineeseen (200 000 kertainen ilmakehän paine). Paineistettuna 96 GPa:n paineeseen neliatominen happi käy läpi toisen faasimuutoksen ja saa metallisen olomuodon.
Arseenia esiintyy kolmessa allotrooppisessa muodossa: keltainen neliatominen As4 ja yksiatomiset musta ja metallisen harmaa. Uusimpien tutkimusten pohjalta on jo todisteita siitä että arseenista voisi myös koostaa pallomaisen molekyylin, fulleriinin.
Fosforia esiintyy neljässä allotrooppisessa muodossa: valkoinen neliatominen P4; punainen fosfori jota syntyy lämmittämällä valkoista fosforia 250 °C:n lämpötilaan tai altistamalla sitä auringonvalolle, jolloin valkoisen fosforin neliatominen rakenne hajoaa ja kiteytyy. Musta fosfori on allotroopeista vähiten reaktiivinen, kiteinen muoto joka esiintyy kuusiatomisina renkaina. Kaksiatomista fosforia P2 ei esiinny luonnossa, mutta sitä voidaan valmistaa esimerkiksi lämmittämällä neliatomista fosforia P4 1 100 Kelvinin lämpötilaan.
Rikillä taas on useita erilaisia allotrooppeja, esimerkiksi yksiatominen amorfinen rikki joka ei ole kiteisessä muodossa; suuria kiteitä muodostava kahdeksanatominen S8, ja seitsemän- tai kaksitoista-atomiset S7 ja S12 jotka muodostavat rengasrakenteen.
Kullan on myös viimeisimpien tutkimusten mukaan laskettu voivan muodostaa pallomaisia allotrooppeja, fulleriineja, vaikka aiemmin onkin luultu etteivät metallit voisi muodostaa niin järjestäytyneitä rakenteita kuin palloja. Metalliatomien luultiin järjestäytyvän vain hiloiksi. Allotrooppien Au13, Au20 ja Au32 on laskettu teoriassa olevan mahdollisia, ja joitakin näistä on jo laboratorio-olostuhteissa todistetusti pystytty valmistamaan.
Seleenillä on kolme allotrooppista muotoa: punainen rengasrakenteinen kahdeksanatominen Se8, ja yksiatomiset ketjurakenteiset metallinen ja harmaa Se.


Fullereeni.
Fullereeni eli pallohiili on yleensä 60:stä hiiliatomista koostuva pallomainen molekyyli, yksi hiilen allotroopeista, joka muistuttaa jalkapalloa koostuen 20 kuusikulmaisesta ja 12 viisikulmaisesta tahkosta. Fullereenin löytö 1985 toi sen löytäjille Robert Curlille, Richard Smalleylle ja Harold Krotolle vuonna 1996 Nobelin kemian palkinnon. Myös 32:sta, 44:stä, 70:stä ja jopa 540:stä ja 960:stä hiiliatomista muodostuneita fulleriinirakenteita on löydetty.
Fullereenejä esiintyy mm. noessa, josta niitä voi liuottaa tolueenilla tai bentseenillä. Niistä on löydetty jälkiä myös punaisten jättiläistähtien spektristä. Fullereenia esiintyy myös Venäjän Karjalan Sungasta löydetystä shungiitti-nimisestä metamorfisesta kivilajista.
Fullereeneilla on mielenkiintoisia ominaisuuksia, jotka avaavat valtavia mahdollisuuksia mm. nanoteknologian alalla. Fullereeniin voi liittää muita kemiallisia ryhmiä, tai sen sisään voi sijoittaa vieraan atomin. Fullereenista voi myös muotoilla sähköäjohtavia nanoputkia, joista voi ehkä rakentaa nanokoneen, tai sitä voi hyödyntää kvanttitietokoneessa. Molekyyli on magneettinen ja mahdollisesti suprajohtava.
Fullereenit on nimetty arkkitehti Buckminster Fullerin mukaan, jonka suunnittelemia geodeettisia kupoleja pallofullereenimolekyyli muistuttaa. Pallofullereenilla on myös lempinimet "soccerene" (amerikanenglannin jalkapalloa tarkoittavan sanan "soccer" mukaan) sekä "buckyball". National Geographicin mukaan puhdas pallofullereeni on hyvin myrkyllinen aine, ja tappaa erityisesti nuoria soluja.


Yhdiste.
Kemiallinen yhdiste on kahdesta tai useammasta keskenään reagoineesta alkuaineesta koostuva aine. Esimerkiksi vesi on yhdiste, jossa on vetyatomeja kaksi kertaa niin paljon kuin happiatomeja.
Yhdisteen koostumusta kuvataan kemiallisella kaavalla. Veden kaava on H2O.
Yhdisteen pienin rakenneyksikkö on molekyyli. Siksi seos ei ole yhdiste. Esimerkiksi messinki on metalliseos, joka muodostuu erillisistä kupari- ja sinkkiatomeista. Sen koostumus vaihtelee.
Yhdisteet jaetaan orgaanisiin ja epäorgaanisiin. Hiilen yhdisteet ovat joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta orgaanisia. Loput yhdisteet ovat epäorgaanisia.


Posti.
Posti toimittaa kirjeitä, postipaketteja ja muita postilähetyksiä vastaanottajilleen sekä valtioiden sisällä että maailmanlaajuisesti.
Sekä yksityiset yritykset että julkiset laitokset hoitavat postin kuljettamista. Monissa maissa on valtion omistama postilaitos, jolla on usein lailla taattu monopoli tietyntyyppisten lähetysten kuljettamisessa. Erilliset nopeuteen perustuvat kuriiripalvelut toimivat tällaisten monopolien ulkopuolella.
Kuljetusjärjestelmä.
Kansainvälinen valtioiden välinen postijärjestelmä on Maailman postiliiton koordinoima, joka mm. määrää kansainvälisten postikuljetusten hinnat ja määrittelee standardit postimerkeille.
Useimmat valtiot ovat luoneet postinumerojärjestelmän, joka helpottaa kuljetuksen automatisointia. Monissa maissa postinumeroiden sisältämä tieto tallennetaan lähetykseen erityisiin viivakoodeihin, jotka voidaan lukea automaattisesti.
Kuljetusjärjestelmä koki huomattavan nopeutumisen 1900-luvun alkupuolella lentopostin myötä. Maailman ensimmäinen lentopostiyhteys avattiin vuonna 1919.
Postiosoite.
Postilähetykset toimitetaan perille vastaanottajan osoitteen avulla. Täydellisen postiosoitteen muodostavat kadun ja tien nimi,talon osoitenumero, kerros- ja rivitaloissa lisäksi usein porraskäytävää osoittava kirjain ja huoneiston numero, sekä eri riville kirjoitetut postinumero ja postitoimipaikan nimi, postia maasta toiseen lähetettäessä lisäksi maan nimi.
Maksutavat.
Useimmiten kuljetus maksetaan liimapintaisilla postimerkeillä tai lämpökirjoitintarroilla, jotka kiinnitetään lähetykseen. Saatavilla on myös postikortteja ja kirjekuoria, joiden postimaksu on valmiiksi maksettu. Solmimalla sopimuksen postilaitoksen kanssa yritykset voivat maksaa vastaanottamiensa vastauslähetysten postimaksut; tällöin lähetyksessä vain täytyy ilmoittaa sopimuksesta.
Postisäännökset.
Useimmissa valtioissa laki suojaa kuljetuksessa olevien postilähetysten sisällön salaisuutta. Tästä suojasta voidaan yleensä poiketa rikosten tutkinnan yhteydessä ja muissa erikoistapauksissa, esimerkiksi lähetyksen vastaanottajan selvittämiseksi.
Kansalliset ja kansainväliset postisäännökset rajoittavat sitä, mitä postilähetykset voivat sisältää. Rajoituksia voi olla esimerkiksi maksuvälineiden, arvoesineiden ja vaarallisten kemikaalien kuljetuksessa.
Posti Suomessa.
Suomessa postitoimintaa hoitaa valtion omistama Itella Oyj. Posti perustettiin Ruotsin kuningaskuntaan 6. syyskuuta 1638. Suomen liittyessä autonomisena osana Venäjän keisarikuntaan vuonna 1809, postitoimeen perustettiin oma keskusvirasto vuonna 1811. Vuonna 1927 lennätinlaitos yhdistettiin Postiin. Vuonna 1981 Posti- ja lennätinlaitoksen nimi muuttui Posti- ja telelaitokseksi. Postin toimintaa säätelee postilaki. Suomessa on myös SmartPOST-pakettiautomaatteja.
Luettelo postilaitoksista valtioittain.
Tämä on luettelo valtioiden postilaitoksista. Postilaitokset ovat luettelossa Maailman postiliiton jäsenvaltioiden virallisia postilaitoksia paitsi kaksi poikkeusta: Kosovo ja Taiwan jotka eivät ole UPU:n jäseniä mutta ovat itsenäisiä valtioita. Yksityisiä postilaitoksia ei listalla ole.


Sosiaalipsykologia.
Sosiaalipsykologia on psykologian ja sosiologian välimaastossa oleva tiede, joka tutkii yksilöä ryhmän jäsenenä ja sosiaalisen ympäristön vaikutusta yksilöön, sekä ryhmien keskinäisiä ja niiden välisiä prosesseja. Vuorovaikutus, ryhmäjäsenyys ja identiteetti ovat sosiaalipsykologian keskeisiä tutkimuskohteita. Nousevia tutkimussuuntauksia ovat tällä hetkellä muun muassa automaatiotutkimus, implisiittisten asenteiden tutkiminen (nk. IAT-paradigma) ja emootiotutkimus, joka yhdistää aivotutkimusta ja ilmetutkimusta. Suomessa Suomen psykologisen seuran Sosiaalipsykologian jaos on tieteenalan akateemisesti orientoitunut yhdistys, kun taas Suomen sosiaalipsykologit ry on enemmänkin ammatillisesti suuntautunut.
Tieteenalan historiaa.
Sosiaalipsykologian edeltäjiä olivat saksalainen kansainpsykologia ("Völkerpsychologie") ja joukkopsykologia, jota edustivat esimerkiksi Gustave Le Bon, Sigmund Freud ja Elias Canetti. Tutkimus oli tuolloin luonteeltaan enemmän spekulatiivista ja filosofista kuin empiiristä.
Nykyaikainen sosiaalipsykologia sai alkunsa 1800- ja 1900-lukujen vaihteen tienoilla, ja sillä on siis tieteenä ikää yli sata vuotta. Sosiaalipsykologiaa harjoitettiin pääasiassa uudella mantereella, ja F. H. Allportin mallin mukaisesti sosiaalipsykologia oli individualistisesti suuntautunut, tarkasteli käyttäytymistä ja hyödynsi kokeellista metodia. Sosiaalisen kognition tutkimuksen taustalla on pitkälti hahmopsykologien kehittelemien laboratoriokokeiden perusmalli ja Kurt Lewinistä alkanut tutkimusperinne, jonka ensimmäisiä merkittäviä henkilöitä oli Leon Festinger. Festingeriltä on peräisin nykyisellään arkikielessä paljon väärin käytetty termi kognitiivinen dissonanssi.
Sen jälkeenkin tieteenala on suosinut kokeellista metodia kenttätutkimusten sijasta ja mittausta tarkkailun sijasta. 1970-luvulla sosiaalipsykologisen tutkimuksen mielekkyys ja relevanssi kyseenalaistettiin monelta taholta. Tällöin käytyä keskustelua on kutsuttu myös sosiaalipsykologian kriisiksi. Kriitikot katsoivat, että tutkimusmetodit hallitsivat tutkimuskenttää, eivät mielekkäät tutkimusongelmat. Jälkikäteen arvioituna kyse ei ollut kuitenkaan todellisesta kriisistä, sillä kriisikeskustelua ennen ja sen jälkeenkin kokeellista metodia on käytetty onnistuneesti ja sosiaalisen kognition tutkimus on vakiinnuttanut asemansa kaikkialla muualla paitsi Suomessa.
1970- ja 1980-luvulta alkaen sosiaalipsykologiassa on saanut yhä enemmän alaa sosiaaliseksi konstruktionismiksi kutsuttu suuntaus. Se ei ole yhtenäinen tutkimusohjelma vaan todellisuuskäsitys, joka yhdistää erilaisia teorioita. Sosiaalinen konstruktionismi katsoo, että inhimillinen maailma ja inhimillinen kokemus todellisuudesta rakennetaan sosiaalisesti ja kielellä on erityisasema sen rakentajana. 2000-luvulla evoluutioteoria on tekemässä paluuta sosiaalipsykologiaan, erityisesti kansainvälisellä kentällä.
Suomessa sosiaalipsykologialla on verrattain vahva asema yliopistolaitoksessa. Sosiaalipsykologiaa voi opiskella pääaineena Helsingin, Itä-Suomen ja Tampereen yliopistoissa.
Sosiaalipsykologia tieteen kentässä.
Sosiaalipsykologiassa voidaan hahmottaa kolme erillistä suuntausta: psykologinen sosiaalipsykologia, sosiologinen sosiaalipsykologia ja sosiaalisen kognition tutkimus. Ensimmäinen keskittyy tarkastelemaan yksilöä sosiaalisessa ympäristössään. Toinen näkökulma keskittyy pikemminkin ihmiseen sosiaalisissa rakenteissa ja sosiaalisten rakenteiden vaikutuksiin suhteessa ihmisten kulttuurisiin käytänteisiin. Sosiaalisen kognition tutkimuksessa tutkitaan vuorovaikutukseen liittyvän tiedon käsittelyn rakennetta ja kehitystä. Sosiaalisen kognition tutkimukseen lasketaan muun muassa sosiaalinen havaitseminen, skriptit, skeemat, automaatiot ja stereotypiat. Psykologista sosiaalipsykologiaa voidaan tehdä useasta viitekehyksestä käsin, joista kaikki eivät ole kognitiivisia, vaikka ovatkin psykologista sosiaalipsykologiaa, joista esimerkkinä voidaan pitää esim. Fritz Heiderin sosiaalisen vaihdon teoriaa tai terveyskäyttäytymiseen liittyvää sosiaalipsykologiaa. Sosiaalipsykologinen arvotutkimus (esim. Shalom Schwartz) sijoittuu johonkin kaiken tämän välimaastoon
Psykologisen sosiaalipsykologian keskeisiä klassikoita ovat Kurt Lewin, Leon Festinger, Stanley Schachter, Solomon Asch, Donald T. Campbell ja F. H. Allport. Sosiologisen sosiaalipsykologian tärkeitä nimiä ovat muun muassa George Herbert Mead, Erving Goffman ja George Homans. Sosiaalipsykologian sosiologisen haaran kehittelijöihin kuuluvan Kenneth J. Gergenin ajatukset sosiaalipsykologisen tutkimuksen historiallisesta luonteesta ja sosiaalisesta konstruktionismista ovat puhuttaneet 1970-luvulta alkaen. Todellisuudessa jako kuitenkin esiintyy hienovaraisemmin. Suomalaisen sosiaalipsykologian on usein katsottu painottavan ennemminkin sosiaalista kuin psykologista ulottuvuutta.
Psykologinen sosiaalipsykologia tutkii esimerkiksi sosiaalista kognitiota, attribuutioita, asenteita, emootioita, kommunikaatiota, moraalia; sen kehitystä, sekä ihmisten välisiä suhteita, sosiaalisia ryhmiä ja ryhmien välisiä suhteita.
Sosiaalipsykologian alalta lähtenyt sosiaalisen kognition tutkimus on pikkuhiljaa kehittymässä omaksi tieteenalakseen ja sosiaalista kognitiota tutkitaan tällä hetkellä muun muassa neurotieteissä, kehityspsykologiassa, kognitiotieteissä ja sosiobiologiassa (tai evoluutiopsykologiassa). Sosiaalisen kognition merkittäviin kehittäjiin kuuluvat tällä hetkellä erityisesti Susan T. Fiske ja John A. Bargh.
Sosiaalipsykologiassa rakennetaan tällä hetkellä siltoja erityisesti kokeellisen taloustieteen, neurotieteiden, onnellisuustutkimuksen ja politiikantutkimuksen suuntaan (ks. Van Lange 2007).


Olio-ohjelmointi.
Olio-ohjelmointi "(object-oriented programming)" on ohjelmoinnin lähestymistapa, jossa ohjelmointiongelmien ratkaisut jäsennetään olioiden yhteistoimintana. Oliot sisältävät toisiinsa loogisesti liittyvää tietoa ja toiminnallisuutta.
Olio-ohjelma muodostuu kokoelmasta yhteistyössä toimivia oliota, kun taas perinteinen tietokoneohjelma on lista ohjeita tietokoneelle. Olio-ohjelmoinnissa jokainen olio pystyy vastaanottamaan viestejä, käsittelemään tietoa, ja lähettämään tietoa muille olioille. Jokainen olio voidaan nähdä itsenäisenä pienenä koneena, jolla on tietty rooli tai vastuu.
Olio-ohjelmointi on kehitetty helpottamaan ja selkeyttämään yhä monimutkaisemmiksi tullutta ohjelmistojen kehittämistä ja ylläpitoa.
Olio-ohjelmoinnin yhtenä tavoitteena on tehdä ohjelmistoista helpompia laajentaa ja ylläpitää. Yksittäinen olio vastaa jostakin itsenäisestä osa-alueesta ohjelman kokonaisuudessa. Olio on merkityksellinen myös irrotettuna välittömästä asiayhteydestään, jolloin sitä voidaan käyttää myös uusissa asiayhteyksissä. Oliota käyttävän tarvitsee vain tietää mihin tarkoitukseen olio on suunniteltu ja miten sitä pitää käyttää. Koska yhden pienen olion sisäinen ohjelmakoodi on lyhyt, se on yleensä helpommin ymmärrettävissä ja ylläpidettävissä.
Tietokoneohjelmat voivat hyödyntää olioita monella tapaa. Puhtaissa oliokielissä kaikki kielen alkiot ovat olioita. Useat ohjelmointikielet, kuten C++ sallivat olioiden käyttämisen yhdessä perinteisen ohjelmointimallin sisällä. Oikein käytettynä olio-ohjelmointi nopeuttaa kehitystyötä, vähentää redundanssia, ohjelmointivirheitä ja helpottaa merkittävästi ohjelmistojen ylläpitoa. Nykyaikaisten tietokoneohjelmien kehittämisessä olio-ohjelmointi on yksi tärkeimmistä työkaluista. Suosittuja olio-ohjelmointia tukevia kieliä ovat mm. C++, Java, Python ja Visual Basic.
Käsitteitä.
Olio "(object)" on ohjelmiston perusyksikkö, joka sisältää joukon loogisesti yhteenkuuluvaa tietoa ja toiminnallisuutta. Oliot voivat kommunikoida keskenään lähettämällä ja vastaanottamalla viestejä. Viestin vastaanottaminen suorittaa määritellyn toiminnon vastaanottavassa oliossa. Oliota käytetään ohjelmistosuunnittelussa esittämään jonkun abstraktin tai reaalimaailman käsitteen ilmentymää ohjelmistossa. Oliokielillä laaditut ohjelmat koostuvat tavallisesti lukuisista olioista, joiden yhteistoiminnan tuloksena on ratkaisu ohjelmointiongelmaan. (kts. myös oliomalli)
Luokka "(class)" määrittelee jonkun tietyn oliojoukon yhteiset piirteet. Olio on luokan ilmentymä, instanssi. Esimerkiksi henkilörekisteriohjelmassa määritellään luokka Henkilö, joka määrittelee millaista tietoa henkilöistä halutaan esittää ja millä tavalla näitä tietoja voidaan käsitellä. Ohjelman ajon aikana luokasta Henkilö luodaan olioita esittämään yksittäisiä henkilöitä. Olioiden toiminnallisuus määritellään useimmiten luokkien jäsenfunktioissa, jolloin kaikki saman luokan oliot sisältävät täsmälleen saman toiminnallisuuden tiedon käsittelyyn. On olemassa myös vähemmän tunnettuja prototyyppipohjaisia kieliä, jotka eivät tunne luokkakäsitettä.
Perintä "(inheritance)" mahdollistaa uusien luokkamääritysten tekemisen vanhojen määritysten pohjalta. Periyttämisen ansiosta on mahdollista käyttää uudestaan jo tehtyä ohjelmakoodia uusien luokkien pohjana. Periyttäminen mahdollistaa myös abstraktien perusluokkien käytön, joista periytetään useita luokkia, joita kaikkia voidaan käyttää samannimisillä funktioilla ja samoilla parametreilla kuin abstraktia perusluokkaa. Periyttäminen ja abstraktien perusluokkien käyttö ovat oliopohjaisten kielien vahvimpia mutta myös vaikeimpia ominaisuuksia. Periyttäminen mahdollistaa abstraktit rajapinnat, joiden kautta voidaan käsitellä tuntemattomien tahojen rakentamia olioita ennaltamääritellyllä tavalla.
Moniperintä "(multiple inheritance)", mahdollistaa uuteen luokkaan periyttämisen useista kantaluokista. Vaikka tämä voi vaikuttaa epäloogiselta, on se hyödyllistä esimerkiksi tilanteessa, jossa on "lentävä otus"- ja "nisäkäs"-luokat. Jos halutaan tehdä objekti, joka on "nisäkäs", mutta "osaa lentää", voidaan se periyttää molemmista luokista, jolloin se perii molempien ominaisuudet. Moniperintä ei ole mahdollista kaikissa oliokielissä, mutta esimerkiksi Common Lisp- ja C++-kielissä se on tuettu.
Kapselointi "(encapsulation)" -termiä käytetään kahdessa merkityksessä. Ensimmäisen merkityksen mukaan kapseloinnin ideana on datan ja käyttäytymisen kokoaminen yhteen yksikköön, olioon. Toinen merkitys lisää tähän vielä tiedonpiilotuksen: olion sisäisiin muuttujiin ei (pääsääntöisesti) päästä suoraan käsiksi olion ulkopuolelta, jolloin ohjelmointivirheiden määrä vähenee.
Olion käyttäjän ei tarvitse tietää enää käyttövaiheessa sitä, miten olio toimii sisäisesti: riittää kun tietää, miten oliota itseään käytetään ja miten olio "käyttäytyy". Olion käyttäjät voivat käyttää oliota sen julkisen rajapinnan kautta (public interface). Olion luokkakuvauksessa voi olla myös yksityisiä muuttujia tai funktiota (private interface), jotka ovat vain olion itsensä käytettävissä.
Metodi "(method)", jäsenfunktio "(member function)" tai operaatio "(operation)" tarkoittavat luokassa määriteltyä aliohjelmaa, joka käsittelee olion tietoa.
Attribuutti "(attribute)", jäsenmuuttuja "(member variable)" tai kenttä "(field)" tarkoittavat luokassa oliolle määriteltyä muuttujaa, joka tallentaa jonkun olioon liittyvän tietoalkion.
Rakentaja "(constructor)" on metodi, jota kutsutaan oliota luotaessa. Rakentaja alustaa olion jäsenmuuttujien alkuarvot.
Hajottaja tai purkaja "(destructor)" on metodi, jota kutsutaan olion tuhoamiseksi. Hajottaja vapauttaa olion varaamat resurssit.
Esimerkki.
// Tehdään kaksi oliota "harri" ja "pekka"
// HUOM! Jokaisella uudella oliolla on omat yksityiset muuttujansa
// Tulostaa: Harrin arvosana on 5 ja Pekan on 4
print "Harrin arvosana on " + harri.haeArvosana() + " ja Pekan on " + pekka.haeArvosana();
// Tulostaa: opettaja oli: prof. Tuumivainen
print "opettaja oli: " + prof.haeTitteli();
// Tulostaa: opiskelija oli: tekn.yo. Harri Hakkeri
print "opiskelija oli: " + harri.haeTitteli();
Oliokielten kehitys.
Varsinainen olio-ohjelmointi (sen nimisenä siis: object-oriented programming) syntyi Xeroxin perustamassa kehityslaboratoriossa, Palo Alto Research Centerissä (PARC). Tämän työn tuloksena syntyi puhdas olio-ohjelmointikieli Smalltalk 1970-luvun lopulla. Kielen isä ja työnjohtaja oli Alan Kay. Tämä kieli on vaikuttanut keskeisesti kaikkiin muihin oliokieliin, joita on kymmeniä.
Seuraava merkittävä olio-ohjelmoinnin kielihaara syntyi, kun tanskalainen Bjarne Stroustrup kehitti C++-kielen puhelinjätti Bellin laboratoriossa 1983. C++-kieli pohjautuu suositun C-kielen syntaksiin, joten C++ oli luonnollinen valinta monille ohjelmoijille. C++:n kehityksessä tärkeänä tavoitteena oli ohjelmien hyvä suorituskyky, joten ohjelmointiympäristön ajon aikaiset tarkistukset ja tukirakenteet pyrittiin minimoimaan. C++:ssa tyyppitarkastukset tehdään käännösaikana, joten kieli on staattisesti tyypitetty. C++ on edelleen suosittu suurta tehokkuutta vaativissa sovelluksissa, kuten tietoliikenteessä, langattomissa päätelaitteissa ja sovellusohjelmissa.
Sun Microsystemsin palveluksessa ollut James Gosling kehitti 90-luvun alussa C++:aa muistuttavan Java-ohjelmointikielen. Lähtökohdiltaan Java poikkeaa C++:sta. Java on laitteistoriippumaton, sillä Java-tavukoodiksi käännetty ohjelma voidaan ajaa Java-virtuaalikoneessa millä tahansa laitealustalla, jolle virtuaalikone on toteutettu. Ajon aikana Java on myös raskaampi, sillä se tukee automaattista muistinhallintaa, inspektiota, reflektiota ja C++:aa laajempia ajonaikaisia tarkastuksia. Toisaalta Java-kielestä jätettiin pois tiettyjä C++-kielen piirteitä, kuten moniperintä, joiden katsottiin tekevän kielestä liian monimutkaisen. Java on nykyään suosittu yleiskäyttöisenä ohjelmointikielenä ja erinomaiset ohjelmistokehitysvälineet mahdollistavat korkean työn tuottavuuden ohjelmistotyössä.
Python-kieli on tullut suosituksi vuosituhannen vaihteen jälkeen. Python on tulkattu ja dynaamisesti tyypitetty ohjelmointikieli, jossa tyyppitarkastukset tehdään ajon aikana. Pythonia pidetään varsin puhdasoppisena oliokielenä ja se on rakenteeltaan yksinkertainen. Pythonia käytetään eniten pienimuotoisten prototyyppien nopeaan kehitykseen.
Olio-ohjelmoinnin periaatteita.
Olio-ohjelmoinnissa pyritään olioiden hyvään koheesioon. Olioiden tulee vastata jotakin yksiselitteistä ja selkeärajaista käsitettä. Olion tietojäsenet liittyvät kiinteästi toisiinsa. Esimerkiksi opintorekisteritietojärjestelmässä ei samaan olioon tallenneta opiskelijan ja hänen käymiensä kurssien tietoja, vaan opiskelijaolio sisältää pelkästään opiskelijan tiedot ja viittaukset opintosuoritusolioihin.
Olioiden välisten riippuvuuksien hallinta on tärkeää laajoissa oliojärjestelmissä. Oliolla on riippuvuus kaikkiin niihin olioihin, joille se lähettää viestejä. Olioiden tulisi kommunikoida vain muutamien läheisesti olioon liittyvien olioiden kanssa. On vältettävä tilannetta, jossa järjestelmän kaikki oliot joutuvat olemaan tietoisia suuresta määrästä muita olioita eri puolilta järjestelmää.
Olioita pyritään ohjelmoimaan niiden rajapintoja vastaan. Rajapinta kuvaa olion tarjoamat palvelut, eli mitä olio tekee. Olion toteutuksen yksityiskohdat, eli miten olio toimii, pyritään piilottamaan muilta olioilta. Käytännössä olion rajapinta koostuu sen julkisista metodeista ja jäsenmuuttujista. Oliolla voi olla myös suojattuja metodeja ja jäsenmuuttujia, jotka eivät ole käytettävissä olion ulkopuolelta. Usein jäsenmuuttujien käsittely olion ulkopuolelta estetään ja olion tilaa voidaan käsitellä vain sen jäsenfunktioiden avulla.
Rajapintaluokat (interface) määrittelevät pelkästään rajapinnan ilman toteutusta. Rajapintoluokkien käyttö mahdollistaa tietyn toiminnon toteutuksen varioimisen ohjelmassa. Konkreettiset luokat, jotka perivät rajapintaluokan, voivat toteuttaa rajapintaluokan määrittelemän rajapinnan haluamallaan tavalla.
Olio-ohjelmoinnin menetelmiä.
Olio-ohjelmointi on vaikuttanut suuresti ohjelmistotuotannon menetelmiin ohjelmiston elinkaaren kaikissa eri vaiheissa.
Olioanalyysi on keskeinen osa olio-ohjelmiston määrittelyä ja suunnittelua. Olioanalyysissa selvitetään ongelma-alueen (problem domain) käsitteet (concepts) ja niiden väliset rakenteelliset ja toiminnalliset suhteet. Olioanalyysin tuloksena on käsitemalli (concept model), josta toteutuksen luokkamäärittelyt voidaan suoraviivaisesti johtaa.
Olioanalyysia varten on kehitetty useita mallinnuskieliä. Mallinnuskielet poikkeavat monella tavalla tavallisista oliokielistä: Mallinnuskielet eivät ole suoritettavia, vaan ne kuvaavat järjestelmän rakennetta korkeammalla abstraktiotasolla ilman yksityiskohtia. Mallinnuskieliä käytetään pääasiassa graafisella notaatiolla, mikä mahdollistaa suurten kokonaisuuksien havainnollistamisen diagrammien avulla. Mallinnuskielten rakenne on kuitenkin tarkoin määritelty, jotta mallit eivät olisi tulkinnanvaraisia. Object Management Groupin (OMG) Unified Modeling Language (UML) on saavuttanut hallitsevan aseman yleiskäyttöisten mallinnuskielien joukossa.
Suunnittelumallit (design patterns) syntyivät alun perin rakennusarkkitehtuurin piirissä, mutta niiden idea otettiin käyttöön olio-ohjelmoinnissa 1990-luvun alussa. Suunnittelumalli on toistettavissa oleva ratkaisu johonkin suunnitteluongelmaan tietyssä asiayhteydessä. Suunnittelumallin kuvaus sisältää ainakin nimen, kuvauksen olosuhteista joissa sitä voi soveltaa, ratkaisun kuvauksen ja ratkaisun seuraukset. Yleisesti tunnettujen nimettyjen ratkaisumallien käyttö tehostaa viestintää ohjelmistosuunnittelijoiden välillä ja parantaa varsinaisten toteutusten selkeyttä ja rakennetta.
Olioteknologioiden käyttö ohjelmiston suunnittelussa ja toteutuksessa ei ohjaa minkään tietyn prosessimallin käyttöön tai muuta ohjelmiston laadunvarmennuksen perusperiaatteita. Olioteknologian asiantuntijat ovat kuitenkin osallistuneet aktiivisesti keskusteluun ohjelmistoprosesseista. Ketterät menetelmät, käyttötapausmallinnus ja testivetoinen kehitys syntyivät pienessä Smalltalk-kehittäjien yhteisössä, josta ne ovat levinneet yleisempään käyttöön vuosituhannen vaihteen jälkeen.
Olio-ohjelmoinnin sovellusalueita.
Olio-ohjelmoinnin ensimmäisiä käyttökohteita olivat diskreetit tapahtumasimulaatiot, joissa mallinnettiin esimerkiksi puhelinjärjestelmien tai logististen järjestelmien toimintaa.
Olio-ohjelmointi soveltuu erityisen hyvin graafisten käyttöliittymien toteuttamiseen. Käyttöliittymäkirjastot, kuten Swing, SWT tai MFC sisältävät luokkahierarkian, joissa käyttöliittymän komponenttien yhteisiä ominaisuuksia hallitaan perinnän avulla.
Olio-ohjelmointi on hallitseva paradigma myös tietojärjestelmien suunnittelussa. Reaalimaailman käsitteet mallinnetaan olioanalyysissä ja käsitteitä vastaavat luokat toteutetaan ohjelmointikielellä. Yleinen ongelma tietojärjestelmissä on olioiden avulla esitetyn mallin tallentaminen relaatiotietokantaan, sillä relaatiomalli voi esittää käsitteiden välillä monesta moneen suhteita, mutta ei toisaalta pysty esittämään perintäsuhteita.
Hajautetuissa oliosovelluksissa oliot on sijoitettu hajalleen eri palvelinten välille. Olioiden välinen viestintä hoidetaan sovitun protokollan, esimerkiksi SOAPin, CORBA tai RMI:n avulla. Olion luominen ja purkaminen tapahtuvat näennäisesti oliota kutsuvalla koneella, mutta itse olion suorittama proseduuri voidaan ajaa jollakin toisella tietoverkossa sijaitsevalla palvelimella.
Olio-ohjelmoinnin ongelmia.
Kaikista eduistaan huolimatta olio-ohjelmointi ei ole täysin ongelmatonta. Siinä missä proseduraalisessa ohjelmassa yhdessä kohtaa esiintynyt virhe saattoi vaikuttaa vain paikallisesti, olio-ohjelmoinnissa virheet monistuvat välittömästi kaikkiin oliota käyttäviin tahoihin. Olio-ohjelmoinnissa hyvän suunnittelun ja automatisoidun yksikkötestauksen merkitys korostuu. Väärin käytettynä olioilla voi myös olla suorituskykyvaikutuksia. Koska jokainen olio rakennetaan aina kokonaisuudessaan tietokoneohjelman muistiin, suurten oliomäärien käsittely voi viedä huomattavasti muistia.
Olio-ohjelmoinnin perusfilosofian (ns. ohjelmointiparadigma) opettelu vie myös usein aikaa. Perinteisestä proseduraalisesta ohjelmoinnista olio-ohjelmointiin siirtyminen on usein haasteellista ja on joskus vaikeaa jopa kokeneille ohjelmistosuunnittelijoille. Nykyisin olio-ohjelmointia opetetaan useilla eri koulutustasoilla ja peruskäsitteet hallitaan yleisesti ottaen paremmin kuin ennen. Tästä huolimatta moni ohjelma suunnitellaan näennäisesti olioilla, mutta käytännössä ne noudattavat samaa vanhaa ohjelmointityyliä, johon aikaisemmin on opittu. Olio-ohjelmointi ei siis tee kenestäkään parempaa ohjelmoijaa eikä automaattisesti anna mitään etua suhteessa perinteiseen ohjelmointiin, ellei näitä etuja osata oikealla tavalla hyödyntää.
Luokkien periyttämisen heikkoutena on eri luokkien käytännön toteutuksen sitominen toisiinsa, mikä saattaa aiheuttaa ongelmia siinä vaiheessa kun ohjelmistosta tehdään uusia versioita. Näiden ongelmien ennaltaehkäisemiseksi on tehty suunnittelumalleja, jotka perustuvat hyväksi havaittuihin ratkaisuihin.


Maunu Ladonlukko.
Maunu Ladonlukko tai Maunu Birgerinpoika ("Magnus Birgersson", "Magnus Ladulås") (noin 1240 – 18. joulukuuta 1290) oli Ruotsin kuningas vuosina 1275–1290. Hän oli Birger-jaarlin poika. Isän kuoltua hänestä tuli herttua.
Vuonna 1275 Maunu katkaisi välit veljiensä kuningas Valdemarin ja nuoremman Eerikin kanssa, ja pakeni Tanskan kuninkaan Erik Klippingin luo Tanskaan. Maunu palasi 100 tanskalaisen sotilaan ja 700 saksalaisen palkkasotilaan kanssa ja kukisti Valdemarin Hovan taistelussa. Heinäkuussa samana vuonna Magnus valittiin Ruotsin kuninkaaksi Moran kivillä.
Vuonna 1276 Magnus meni naimisiin Holsteinin Helvigin kanssa, joka kuului Sverkerien sukuun.
Maunu antoi vuonna 1280 Alsnön säädöksessä kaikille, jotka varustivat ratsumiehen, verovapauden (ruotsiksi "frälse" eli rälssi). Näistä kehittyi vähitellen Ruotsin aateli. Kirkko sai myös vapautuksen veroista.
Lisänimen "Ladulås" (kirjaimellisesti "Ladonlukko") on perinteisesti selitetty tulleen siitä, että Alsnön säädöksessä kuningas vapautti talonpojat matkustavien piispojen ja ylimysten kestitsemisestä: Maunu pani talonpoikien "latojen ovet lukkoon". Luultavammin lisänimi on kuitenkin vain väännös slaavilaisesta "Ladislaus"-nimestä. Lisänimi tavataan ensimmäistä kertaa 1400-luvun lähteissä.


Sulamispiste.
Sulamispiste on jokaiselle aineelle ominainen lämpötila, jossa ko. aine muuttuu kiinteästä olomuodosta nestemäiseen olomuotoon. Käänteinen reaktio, muutos nestemäisestä olomuodosta kiinteään tapahtuu jähmettymispisteessä. Veden sulamispiste on noin 0 °C paineesta riippuen.
Korkein tunnettu sulamispiste normaalipaineessa on grafiitilla, noin 3 675 °C.
Alkuaineiden sulamispisteitä.
Toisin kuin kiehumispiste sulamispiste ei juuri riipu paineesta.
Sulamispiste voidaan määrittää tarkasti vain puhtaille aineille. Metalliseokset jähmettyvät lämpötila-alueessa. Jähmettyminen alkaa likviduslämpötilan alapuolella ja on täydellinen soliduslämpötilasta. Nopean jäähtymisen aikana jähmettyminen alkaa likviduksen alapuolelta. Sula on tällöin alijäähtynyt. Likviduksen ja soliduksen välissä esiintyvää sulan ja kiinteän olomuodon sekoitusta kutsutaan faasitasapainopiirrosten puuroalueeksi.


Carrie.
Carrie on kauhukirjailija Stephen Kingin esikoisteos. Alkuperäisen teoksen nimi on myös Carrie ja se ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 1974. Suomeksi kirja ilmestyi Tuula Saarikosken suomentamana vuonna 1987. Kirja käyttää tekaistuja asiakirjoja kuvatessaan syrjityn Carrien tarinaa. Tytön elämä muuttuu radikaalisti kun hän huomaa omaavansa telekineettisiä voimia.
Elokuva.
Brian De Palma ohjasi elokuvaversion 1976. Pääosaa näytteli Sissy Spacek, sivurooleissa olivat Amy Irving, William Katt, Betty Buckley, Piper Laurie, Nancy Allen ja John Travolta. Elokuva oli pitkään kiellettyjen elokuvien listalla Suomessa.


Raetia.
Raetia eli Reetia on Keski-Euroopassa sijaitseva historiallinen alue, joka käsittää nykyisen Graubündenin ja Tirolin sekä myös nykyistä Etelä-Baijeria vastaavan "Vindelician".
Raetia oli Rooman imperiumin provinssina vuodesta 15 eaa. lähtien.


Aleksanteri II (Venäjä).
Aleksanteri II (29. huhtikuuta (J: 17. huhtikuuta) 1818 Moskova – 13. maaliskuuta (J: 1. maaliskuuta) 1881 Pietari) oli Venäjän keisari, Puolanmaan tsaari ja Suomen suuriruhtinas vuosina 1855–1881. Aleksanteri II oli Suomelle myötämielinen hallitsija. Hänen aikanaan toteutettiin Venäjällä maaorjien vapauttaminen ja 19. helmikuuta 1861, minkä vuoksi häntä Venäjällä kutsuttiin myös vapauttajatsaariksi. Balkanilla slaavit ja ortodoksiset kansat kutsuvat häntä vapauttajatsaariksi, koska hän vapautti heidät sodassa turkkilaisten vallasta.
Aleksanteri II oli Nikolai I:n ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnan vanhin poika. Hän sai huolellisen kasvatuksen kruununperijäksi. Opettajanaan hänellä oli muun muassa kuuluisa liberaali runoilija ja romantikko Vasili Žukovski.
Perhe.
Aleksanterilla oli avioliittonsa aikana monia rakastajattaria, ja hän sai myös aviottomia lapsia. Yksi heistä oli Charlotte Henriette Sophie Jansen (15. marraskuuta 1844-heinäkuu 1915). Hänen äitinsä oli alkuperältään saksalainen, mutta Pietarissa syntynyt pastorin tytär Sophie Charlotte Dorothea Von Behse (1828-1886). Sophie muutti myöhemmin aviomiehensä Engbertus Jansenin (1818-1890) ja lapsiensa kanssa Suomeen, jonne he jäivät asumaan.
Vuodesta 1866 keisari Aleksanterilla oli pitkä ja kiinteä suhde nuoreen ruhtinatar Jekaterina Dolgorukajaan, jonka kanssa hän sai vuosina 1872–1878 vielä neljä lasta, joista kolme jäi eloon. Lapset Katarina Dolgorukan kanssa olivat Georgi Aleksandrovits 1872, Olga Aleksandranva 1873, Boris Aleksandrovits 1876 ja Jekaterina Alenkandranova 1878. Keisarin lapset ensimmäisestä avioliitosta suhtautuivat erittäin kielteisesti Katariina Dolgorukaan mikä aiheutti riitoja isän ja lasten välille. Keisarinna Maria Aleksandranova oli pitkään vaikeasti sairas ja miehen uskottomuus lisäsi hänen tuskiaan ja keisarinnan elämä oli onnetonta. Avioliitto oli alunperin rakkausavioliitto mutta keisarin tunne keisarinnaa kohtaan väheni ajan kuluessa todennäköisesti useiden raskausten aiheittamien sairauksien vuoksi. Keisarinna Maria Aleksandrovnan kuoltua 1880 keisari nai salaa Jekaterina Dolgorukajan; avioliitto oli morganaattinen, eikä keisarin aikomus kruunauttaa uusi puolisonsa keisarinnaksi ehtinyt toteutua ennen keisarin kuolemaa.
Krimin sota.
Aleksanteri II seurasi isäänsä helmikuussa 1855, kesken käynnissä olleen Krimin sodan. Nikolai I:n kaudella alkanut Krimin sota Ottomaanien valtakuntaa eli Turkkia vastaan laajeni suursodaksi Ranskan ja Britannian liityttyä Turkin avuksi Venäjän saavutettua merkittäviä voittoja sitä vastaan. Suomessa Krimin sotaa kutsuttiin itämaiseksi sodaksi tai Oolannin sodaksi siksi, että ranskalais-englantilainen laivasto-osasto hyökkäsi Ahvenanmaalle, tuhosi Bomarsundin linnoituksen ja teki tuhojaan myös Suomen suuriruhtinaskunnan rannikolla Pohjanlahdelta Suomenlahdelle. Rauhan tuloksena alkoi Ahvenanmaan demilitarisointi. Tappiot sodassa johtivat uudistusvaatimuksiin Venäjän tuomiseksi länsivaltojen tasolle.
Uudistuksia.
Yksi tärkeimmistä uudistuksista oli uusien rautateiden rakentaminen. Nikolai I:n kuollessa Venäjällä oli vain yksi rautatieyhteys Pietarista Moskovaan. Aleksanteri II:n kauden jälkeen valmiina oli 22 500 kilometriä.
Tärkein uudistus oli maaorjuuden lopettaminen vuonna 1861. Paikallishallintoon luotiin vuonna 1864 alue- ja provinssikokoukset eli "zemstvot", jotka vastasivat mm. sairaan- ja köyhäinhoidosta, alkeiskouluopetuksesta ja teiden ylläpidosta (Suomessa kunnat vuonna 1865). Vuonna 1874 Venäjällä otettiin käyttöön yleinen asevelvollisuus (Suomessa vuonna 1878).
Nikolai I:n ajan tiukkaa sensuuria höllennettiin, matkustus ulkomaille sallittiin ja yliopistojen opiskelijamäärän rajoituksia löysennettiin. Vuonna 1863 Suomessa kutsuttiin koolle ensimmäiset valtiopäivät vuoden 1809 jälkeen. Jonkinasteisen vapaamielisyyden vastapainoksi Aleksanteri torjui jyrkästi esitykset kansanedustuslaitoksen luomiseksi. Aleksanterin hallitsijakaudella Suomeen perustettiin Maarianhaminan (nimetty keisarin puolison Maria Aleksandrovnan mukaan), Kemin, Hangon ja Kotkan kaupungit.
1860-luvulla alkoi radikalismin aalto, joka alkoi nihilististen mielipiteiden yleistymisellä nuorison keskuudessa, erilaisten salaseurojen synnyllä ja radikaaleilla lentolehtisillä. Keväällä 1866 nuori aktivisti Dmitri Karakozov yritti ensi kertaa surmata keisarin. Murhayritykset jatkuivat, mm. Talvipalatsin ruokasali räjäytettiin. Pariisissa häntä ampui puolalainen Berezowski.
Puolan kapina.
Puolassa syttyi jälleen 1863 kapina. Maassa oli jälleen autonomia ja valtakunnanneuvosto, mikä ei riittänyt itsenäisyydestä ja Suur-Puolasta haaveileville. Maahan syntyi salaseuroja, joilla oli yhteyksiä Venäjän vastaaviin. Kun 1863 määrättiin asepalvelus, alkoi avoin kapina. Nyt puolalaisilla ei ollut omaa armeijaa, kuten 1830, mutta kapinaa ei saatu kukistettua ennen toukokuuta 1864. Puola menetti autonomiansa ja nimi poistettiin kartoista, joihin alue merkittiin "Veikselin maakuntina." Hallitsijan titteleissä Puolan kuninkuus vielä säilyi ja Veikselin maakunnat säilyivät erityishallinnon kuvermentteina.
Aluevaltaukset.
Venäjä sai alueita Kiinalta 1858 ja 1860 ja Vladivostok perustettiin Kaukoidän pääkaupungiksi. Alaska ja Aleuttien saaret taas myytiin Yhdysvalloille 1867. Kaukasia rauhoitettiin viimein 1860-luvulla ja Keski-Aasiassa Hiva, Buhara ja Turkestan liitettiin valtakuntaan. Aikakautta kuvattiin "puuvillaimperialismiksi."
Vuonna 1876 Serbia ajautui sotaan Osmanien valtakunnan kanssa. Turkin sodassa (1877–1878) Serbia ja Venäjä auttoivat Bosnia ja Hertsegovinassa ja Bulgariassa Ottomaanien valtakuntaa vastaan kapinoivia slaaveja. Panslavismi levisi joukkoliikkeeksi. Venäjän joukot saavuttivat Marmaranmeren rannan, ja 3. maaliskuuta 1878 solmitussa San Stefanon rauhassa Osmanien valtakunta hävisi alueita.
Lopullisessa rauhanteossa Berliinin kongressissa Bismarckin johdolla Venäjän saamaa hyötyä kohtuullistettiin, minkä vuoksi Venäjällä muodostui mielipide, että Venäjä oli voittanut sodan, mutta hävinnyt rauhanteon pääasiassa Saksan diplomaattisten ponnistelujen tuloksena. Serbia, Montenegro ja Romania säilyttivät itsenäisyytensä. Bulgariasta tuli autonominen, Itä-Rumelia sai erityisaseman Turkin alaisuudessa ja Makedonialle myönnettiin joitain oikeuksia. Itävalta-Unkari miehitti Bosnia ja Hertsegovinan ja Britannian sai Kyproksen. Venäjälle jäivät eteläinen Bessarabia ja raja-alue Kaukasiassa.
Ajan ilmapiiristä kertoo Leo Tolstoin kirja "Anna Karenina", joka julkaistiin myös 1878. Muita ajan kirjailijoita olivat Ivan Turgenev ja Fjodor Dostojevski.
Viimeiset vuodet.
Keisarinna Maria kuoli 1880, jolloin Aleksanteri nai salaisesti rakastajattarensa ruhtinatar Jekaterina Dolgorukajan. Aleksanteri aikoi julistaa Jekaterinan virallisesti keisarinnaksi ja kansaa lepytelläkseen hän valmisteli perustuslakiluonnosta.
Samana päivänä kun Aleksanteri II allekirjoitti ilmoituksen aikeistaan, Vera Fignerin johtamaan Narodnaja voljaan kuuluva puolalainen aktivisti heitti pommin Katariinankanavan sillalla Aleksanteri II:n vaunuja kohti. Tästä ei keisarille vielä tullut mitään, mutta hän meni ulos vaunuista ja toinen terroristi heitti pomminsa hänen lähelleen. Keisari kuoli saamiinsa vammoihin Talvipalatsissa. Narodnaja voljan terroristit olivat tehneet tätä ennen jo seitsemän epäonnistunutta murhayritystä keisaria vastaan.
Aleksanteri II:n muistoksi attentaattipaikalle pystytettiin myöhemmin Verikirkkona tunnettu Kristuksen ylösnousemisen katedraali.


Stasi.
Ministerium für Staatssicherheit, lyhennettynä MfS, kansanomaisesti Stasi, oli valtiollinen turvallisuuselin 1950–1989. Se oli kymmenistä osastoista muodostunut organisaatio, jonka toiminta kattoi lähes kaiken mahdollisen DDR:n omien kansalaisten valvonnasta ulkomaanvakoiluun, vastavakoiluun ja radiotiedusteluun. Stasi toimi läheisessä yhteistyössä Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun KGB:n kanssa.
DDR:n asukaslukuun (noin 16 miljoonaa) suhteutettuna Stasi oli maailman suurin salainen poliisi. Sen palveluksessa oli DDR:n loppuvaiheessa noin 91 000 päätoimista työntekijää ja 300 000 epävirallista työntekijää (IM, Inoffizieller Mitarbeiter).
Johtajat.
Stasin ja Puna-armeijan vankilan pieni selli (Gedenkstätte Berlin-Hohenschönhausen)
Kuuluisia Stasi-henkilöitä myös ulkomaanvakoiluosasto HVA:n (Hauptverwaltung Aufklärung) johtaja Markus Wolf ja ns. kanslerivakooja Günter Guillaume.
Stasin jälkeen.
Seuraajaorganisaatio Amt für Nationale Sicherheit (AfNS)1989–1990.
Stasin jälkeenjääneitä papereita hallinnoi Saksassa BStU-niminen viranomainen.
Vaikka Stasin arkistot osin tuhoutuivatkin Itä-Saksan romahtaessa vuonna 1989, onnistui Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu hankkimaan Stasin ulkomaanvakoiluosaston arkistoista kriisitilannetta varten tehdyn kopion toisesta Itä-Euroopan maasta niin sanotussa Rosewood-operaatiossa (Rosenholz).
Stasin arkistojen paljastukset ovat eri maissa herättäneet huomiota. Suomessa ovat julkisuudessa olleet Tiitisen lista ja eräät yksittäiset henkilöt.
Ruotsissa ilmeni vuonna 2011, että kirkkoherra, uskonnonhistorian professori Aleksander Radler paljastui Stasin ilmiantajaksi. Itävaltalaissyntyisen papin 25 vuotta jatkuneen toiminnan vahvisti Ruotsin kirkko elokuussa 2012. Radler on Dagen-lehden haastattelussa myöntänyt toimintansa.
Katso myös.
Stasin käyttämä kamera, joka kykeni ottamaan kuvan 1mm reiästä päästämättä ääntä.


IP-tunnelointi.
IP-tunnelointi mahdollistaa näennäisten yhteyksien muodostamisen IP-reitittimien välille. Erilaisia IP-tunnelointiprotokollia ovat
Myös IPSec-salausprotokollaa käytetään tunnelointiin. Sitä voidaan kuljetusmoodin lisäksi ajaa myös tunnelointimoodissa, jolloin käytännössä vaikutus on sama, kuin esimerkiksi IP-in-IP-protokollan käyttö. IPSec-protokollassa salaus on myös valinnainen, eikä pakollinen.
Tietoturva.
Puhtaita IP-tunnelointiprotokollia ilman salausta ei pitäisi liikennöidä Internetissä, ellei tietoa ole suojattu muutoin (useimmiten ei ole). Jos tunneloinnissa on salaus mukana, onkin kyseessä jo VPN. Sen sijaan IP-tunnelointiprotokollat ovat kätevä lisä VPN-protokollia täydentämään verkkoinfrastruktuurin yksinkertaistamisessa.


Reititysprotokolla.
Reititysprotokolla on protokolla, jolla Internetin välittävät laitteet eli reitittimet vaihtavat keskenään tietoa Internetin ja lähiverkkojen rakenteesta. Internet-reitityksessä Internet on jaettu autonomisiin järjestelmiin, ja reititystä harjoitetaan niiden sisällä (Interior Gateway Protocol, IGP) ja välillä (Exterior Gateway Protocol, EGP).
Reititysprotokollilla jaetaan tietoa reititettävistä protokollista. Internetissä itse reititettävällä protokollalla tarkoitetaan käytännössä IP:tä, mutta yritysten sisäverkoissa saatetaan yhä käyttää esimerkiksi Novellin IPX-protokollaa.
Ulkoiset reititysprotokollat.
Autonomisten järjestelmien yhdistelmiä eli internetejä ei juuri ole julkista Internetiä lukuun ottamatta. Sen takia autonomisten järjestelmien välillä käytettäviä reititysprotokollia ei ole Internetissä standardiksi muodostuneen BGP-protokollan lisäksi kuin EGP, joka ei ole juuri missään käytössä.


Kaarina Maununtytär.
a> ja kuninkaan sihteeri Jöran Persson.
Kaarina Maununtytär (syntymänimeltään "Karin Månsdotter") () oli Ruotsin kuninkaan Eerik XIV:n puoliso. Hän oli myös Ruotsin kuningattarena hetken aikaa vuonna 1568.
Lapsuus.
Kaarina Maununtyttären menneisyydestä ennen kuninkaan rakastetuksi tuloa ei tiedetä juuri mitään. Hänen vanhempansa olivat syntyisin Uplannista. Äiti Ingrid oli syntyisin talonpoikaissäädystä, ja hänen kerrotaan kuolleen Kaarinan ollessa pieni. Isä Maunu (Måns) oli sotamies ja kaupungin nihti.
Nuoruus hovissa.
Kaarinan ja Eerikin kohtaamisesta on useita kertomuksia. Johannes Messeniuksen kronikan mukaan Eerik kohtasi Kaarinan Tukholman torilla pähkinöitä myymässä. Eerik hurmaantui kauniiseen neljätoistavuotiaaseen Kaarinaan ja kutsui tämän prinsessa Elisabethin seurueeseen. Vakavat historiankirjoitukset kuitenkin kumoavat tämän väitteen. Todennäköisempänä pidetään sitä, että Kaarina olisi työskennellyt linnan lähellä sijainneessa Gert Cantorin krouvissa. Mika Waltarin Kaarina Maununtyttärestä kertovassa historiallisessa romaanissa molempia vaihtoehtoja pidetään mahdollisina. Eerik tapasi Kaarinan torilla ja pyysi Gert Cantoria ottamaan tämä krouviinsa töihin. Pian Kaarina tiedettiin kuninkaan rakastetuksi ja prinsessa Elisabethin hovineidoksi. Muutos sotamiehen tyttärestä hovinaiseksi tapahtui nopeasti. Toisin kuin muut aikalaisensa tytöt hän sai oppia lukemaan ja kirjoittamaan.
Vuonna 1566, ollessaan vasta 15-vuotias, Kaarina synnytti ensimmäisen lapsensa. Tyttö syntyi lokakuussa Svartsjön linnassa. Tytär sai nimekseen Sigrid. Kaksi vuotta myöhemmin, tammikuussa 1568 syntyi poika Gustav. Hieman ennen Gustavin syntymistä Eerik ja Kaarina avioituivat salaa. Heinäkuun 1568 alussa Kaarina ja Eerik vihittiin virallisesti. Kuninkaan veljet eivät olleet häissä läsnä, mutta Kaarina Maunutyttären enot olivat. Vihkimistä seuraavana päivänä Kaarina kruunattiin Ruotsin kuningattareksi. Aatelittoman Kaarina Maununtyttären nostaminen Ruotsin kuningattareksi oli yksi syy kuningas Eerik XIV:n syrjäyttämiseen.
Syrjäytetyn kuninkaan puoliso.
Syyskuussa 1568 aatelisto pakotti Eerikin antautumaan. Eerik perheineen suljettiin linnan tilikamarin huoneisiin. Vaikka olot eivät olleet huonot, Eerikin mielenterveys järkkyi ja hän raivosi myös Kaarina Maunutyttärelle. Leskikuningatar Katarina Stenbock otti Kaarinan ja Eerikin lapsen huostaansa ja antoi nämä heille vain määräajoiksi. Vankeusaikana Kaarina synnytti kaksi poikaa. Henrik syntyi tammikuussa 1570 ja kuoli 1574. Toinen poika Arnold kuoli myös hyvin pienenä.
Juhana päätti lähettää vankinsa Suomeen. Perhe eristettiin Turun linnaan, mutta olot eivät olleet huonot. Kaarina ja Eerik viettivätkin Turun linnassa avioliittonsa onnellisimman ajan. Eerikin perheen kasvu ja Eerikin pakoaikeet aiheuttivat Juhanassa pelkoa. Puolisot erotettiin toisistaan kesäkuussa 1573. Eerik ei tiennyt perheestään mitään mutta kaipasi puolisoaan palavasti. Gustav erotettiin äidistään Juhanan käskystä vuonna 1575. Vuonna 1596 Kaarina sai Kaarle-herttualta luvan tavata poikansa Gustavin Tallinnassa. Gustav oli unohtanut äidinkielensä. Tämä tapaaminen oli heidän ensimmäinen ja viimeinen erottamisen jälkeen.
Liuksialan kartanon emäntä.
Eerik XIV kuoli Örbyhusissa vuonna 1577. Miehensä kuolemaan saakka Kaarina Maununtytär asui Turun linnassa. Juhana III antoi Kaarina Maunutyttärelle Kangasalla sijaitsevan Liuksialan kartanon. Ruotsalainen Kaarina Maununtytär oli Suomessa suosittu ja nautti köyhälistön laajaa arvostusta, mikä näkyi muun muassa siinä, että nuijamiehet jättivät hänen kartanonsa rauhaan nuijasodan aikana. Kaarina Maununtytär kuoli 13. syyskuuta 1612 Liuksialassa 61-vuotiaana lyhyen sairauden jälkeen. Hänet haudattiin Turun tuomiokirkkoon. Tyttärensä Sigridin lisäksi Kaarina Maununtytär on ainoa Suomeen haudattu kuninkaallinen henkilö.


OSPF.
OSPF () on suosituin avoimiin standardeihin perustuva organisaation sisäinen IP-verkkojen reititysprotokolla.
OSPF osaa jakaa reititystietoa niin IP:stä, IPX:stä kuin muistakin reititettävistä protokollista. OSPF käyttää Dijkstran algoritmia optimaalisimman reitin löytämiseen.


Reititettävä protokolla.
Reititettävä protokolla on tietoliikenneprotokolla, joka kuljettaa käyttäjän dataa. Reititettävä protokolla sijaitsee OSI-mallin kolmannella kerroksella, verkkokerroksella. Reititettävää protokollaa ei tule sekoittaa reititysprotokollaan, joka määrittelee reittejä reitittimien välillä. Näitä reittejä pitkin kulkee reititettävien protokollien liikenne.


As.
__NOTOC__


Autonominen järjestelmä.
Autonominen järjestelmä ("AS", "Autonomous System") tarkoittaa Internetin IP-reititysprotokollissa käytettävää yksittäisen toimijan (esimerkiksi verkko-operaattorin) verkkokokonaisuutta.
Autonomisen järjestelmän omistaja vastaa tiettyjen IP-osoitteiden liikenteen reitityksestä perille. Autonomisten järjestelmien on tunnettava toisensa ja niiden on käytettävä erityisesti autonomisten järjestelmien väliseen reititykseen suunniteltua reititysprotokollaa (Internetin runkoverkossa yleensä BGP-protokollaa) IP-osoitteistaan kertomiseen.
Jokaisella autonomisella järjestelmällä on numerotunnus (ASN), joiden jakamisesta vastaa "Internet Assigned Numbers Authority" (IANA) ja alueelliset Regional Internet Registry organisaatiot. Alunperin nämä numerotunnukset olivat 16-bittisiä, mutta laajennettujen 32-bittisten tunnusten käyttö alkoi vuonna 2007 autonomisten järjestelmien lukumäärän kasvun vuoksi.
Maailman IP-osoiteavaruus oli vuonna 2004 jakaantunut jonkin verran alle 200 000:een osaan. Jokaisen autonomisen järjestelmän on varauduttava muistamaan jokainen osoiteavaruuden osa ja siitä vastaava autonominen järjestelmä.
Autonomisten järjestelmien merkitys on tärkein Internetin runkoverkon reititykselle. Koska runkoverkossa ei ole oletusreittiä, kaikkien runkoreitittimien on oltava tietoisia kaikkien verkko-osoitteiden mahdollisista reiteistä. Tyypillisesti kukin AS on yhteydessä useisiin muihin AS:iin ja mainostaa sekä omia verkkojaan että kaikkia verkkoja, joista se on tietoinen (koko reititystaulua). Reititysprotokollat ja -algoritmit luovat tästä tiedosta paikallisen reititystaulun liikenteen edelleenlähettämiseksi.
Useimpien AS:ien sisällä on oma sisäinen reititysjärjestelmä liikenteen ohjaamiseksi eri asiakkaille. AS:en käyttäminen piilottaa nämä yksityiskohdat ja kun IP-osoitteet pyritään jakamaan suurina verkkoavaruuksina suurille operaattoreille, pystytään runkoverkon reititystaulu pitämään kohtuullisen kokoisena.


IP-paketti.
IP-paketti on Internet-protokollan perusyksikkö. Kaikki Internetissä liikennöitävä tieto pakataan IP-paketteihin, joita Internetin reitittimet siirtelevät keskenään.
IP-paketin omissa otsakkeissa tärkein tieto on "kohdeosoite". Se on itse asiassa ainoa tieto koko IP-paketissa (mukaan lukien sisimmät otsakkeet), jota pakettia kuljettavat reitittimet yleensä tutkivat. Tästä syystä IP-osoitteen väärentäminen on useimmiten helppoa. Vastaanottajaa taas useimmiten kiinnostaa eniten "lähdeosoite", johon hän lähettää vastauksensa.
Periaatteessa IP-paketin maksimikoko on 65 535 tavua, mutta useimmiten liikennöivät koneet pyrkivät käyttämään suurinta mahdollista 2. tason verkkotekniikoille sopivaa pakettikokoa, joka on yleisesti n. 1 500 tavua tai jopa vain 500 tavua. Mikäli koneet lähettävät sitä suurempia paketteja, joutuu liian ahtaan verkon reunalla oleva laite lohkomaan tai paloittelemaan paketit pienempiin osiin ().
Jottei hidasta lohkomista tapahtuisi, liikennöivät koneet pyrkivät tunnistamaan ahtaimman verkon, jota väliltä löytyy.
IPv4-paketti.
Ilmoittaa protokollan versionumeron, tässä tapauksessa 4 eli binäärijärjestelmällä ilmoitettuna 0100.
Otsikon pituus (IHL, Internet header length)
Ilmoittaa IP-otsikon pituuden 32-bittisinä sanoina. Data-osiota ei lasketa tähän mukaan. Jos optioita ei käytetä niin kentän arvo on 5.
Ilmoittaa toivomuksen palveluluokasta. Alkuperäisessä määrittelyssä RFC791:ssä ensimmäiset kolme bittiä (precedence) määriteltiin liikenteen luokitteluun ja merkkaukseen. Seuraavat kolme bittiä sisältävät toivomuksen palvelulaadusta. Kaksi viimeistä bittiä jätettiin tulevia tarpeita varten. Nykyään TOS-kenttää käytetään DiffServ:iä ja ECN:ää varten.
Ilmoittaa IP-paketin kokonaispituuden (otsikko + data) okteteissa eli kahdeksan bitin mittaisissa tavuissa.
Ilmoittaa paloittelutunnuksen, jos dataa on jouduttu lohkomaan matkan varrella. Samaan alkuperäiseen data-osioon kuuluvat palaset saavat saman tunnuksen, jotta kokoaminen onnistuisi.
Ensimmäinen bitti näistä on varattu ja sen täytyy olla aina 0. Toinen bitti ilmaisee saako pakettia paloitella; saa, jos ja vain jos se on arvossa 1. Jäljelle jäänyt bitti ilmaisee onko alun perin paloitellun paketin tapauksessa tulossa vielä lisää palasia; arvo 1 ilmaisee, että lisää palasia on tulossa ja 0 paketin olevan viimeinen palanen.
Ilmoittaa mihin kohtaan kokonaisuudesta mikin paloitellun paketin palanen kuuluu. Ensimmäinen palanen saa tähän kenttään arvon 0, joka tarkoittaa paloittelun aloittamista data-kentän alusta. Lailliset paketit on paloiteltava 64-bitin monikertojen kohdilta.
Paketin elinaika (TTL, Time to live)
Ilmoittaa paketin elinajan. Alun perin kenttä ilmoitti paketin elinajan sekunteina mutta nykyään kenttä on ns. hyppylaskuri. Kentän suurin mahdollinen arvo on 255 eli kaikki kahdeksan bittiä ykkösiä. Arvoa vähennetään aina yhdellä sen kulkiessa reitittimen läpi. Kun elinajan arvo on 0, paketin vastaanottava reitin pudottaa sen liikenteestä ja lähettää normaalisti lähettäjäasemalle ICMP time exeeded -virheilmoituksen lähetyksen epäonnistumisesta.
Ilmoittaa otsikon tarkistussumman. Tarkistussummaa tarvitaan, jotta voidaan havaita onko IP-paketin otsikko muuttunut matkalla kohdeasemaan, joka saattaa olla erittäinkin kriittistä yhteyden kannalta. Data-osiota ei lasketa tarkistuksessa mukaan ja sen oikeellisuuden tarkistus täytyy hoitaa ylemmän tason protokollalla.
Ilmoittaa lähettäjän 32-bittisen IPv4 osoitteen. IP-väärennös on käytännössä niinkin helppoa, että lähettäjä asettaa tämän kohdan otsikosta itse. Ongelmia saattaa tosin ilmentyä reitityksessä kohdeasemaan mutta sekin on suhteellisen helposti ratkaistava ongelma.
Ilmoittaa paketin optiot jos niitä on. Optioita käytetään nykyisin erittäin harvoin ja enimmäkseen ne ovatkin krakkerien suosiossa sillä niillä voidaan muun muassa manipuloida paketin reititystä. Mikäli optiot jäävät vajaaksi 32-bitin monikerrasta täytyy perään lisätä täytettä, koska IP-otsikon täytyy olla 32-bitin monikerran kokoinen.
Sisältää luonnollisesti IP-paketin varsinaisen data, joka yleensä alkaa seuraavan tason protokollan otsikolla.
IPv6-paketti.
IPv6-paketti koostuu otsikkotiedoista ja data-osiosta. Otsikkotiedot ovat tarpeen mukaan vaihtelevan mittaisia.
Pakolliset otsikkotiedot.
Ilmoittaa protokollan version, joka tässä tapauksessa on kuusi.
Ilmoittaa paketille halutun luokan sen tarvitseman palvelun perusteella.
Ilmoittaa mihin vuohon paketti kuuluu. Lähdeasemasta kohdeasemaan saattaa olla samanaikaisesti useampi vuo, jotka voidaan tällä kentällä eritellä.
Ilmoittaa IPv6-paketin pakollisen otsikon jälkeisen osan pituutta okteteissa (tavuissa). Arvo 0 tarkoittaa poikkeuksellisesti 65535 (kentän maksimiarvo) tavua suurempaa megapakettia.
Ilmoittaa paketille halutun elinajan. Normaalisti tämä asetetaan maksimiin eli 255:een, koska jokainen reititin vähentää vastaanottamansa paketin elinikää yhdellä. Eliniän saavuttaessa arvon 0 reitittimen on pudotettava se liikenteestä.


Kaarina Hannuntytär.
Kaarina Hannuntytär (kastettuna Katarina Hansdotter; 1539–1596) oli Juhana-herttuan, myöhemmin Ruotsin kuninkaana Juhana III, rakastajatar. Kaarina Hannuntyttärellä ja Juhanalla oli neljä lasta. Ennen avioitumistaan Puolan kuninkaan sisaren Katariina Jagellonican kanssa Juhana edesauttoi Kaarinan avioliittoon suosikkihovimiehensä Klas Vestgöten kanssa. Kaarina muutti puolisonsa kanssa vuonna 1562 Kangasalle Vääksyn kartanoon. Onni jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Vestgöte mestattiin kuningas käskystä vuonna 1563 noin kolmenkymmenen muun Juhanan läheisen kannattajan kanssa. Kaarina avioitui sittemmin toisen kerran Ylä-Satakunnan voudin Lars Hordelin kanssa.
Vuonna 1580 Turun linnan käskynhaltijaksi nimitettiin Juhana III:n ja Kaarinan poika Julius Gyllenhielm.
Kaarina oli Jakob De la Gardien isoäiti.


IPsec.
IPsec () on joukko IP-perheeseen kuuluvia tietoliikenneprotokollia Internet-yhteyksien turvaamiseen. Nämä protokollat tarjoavat salauksen, osapuolten todennuksen ja tiedon eheyden varmistamisen.
Pakettivirtojen turvaamiseen IPsec tarjoaa kaksi vaihtoehtoista protokollaa, joista tavallisempi on ESP "(Encapsulating Security Payload)". Sitä käytetään pakettivirtojen salaamiseen. Harvemmin käytetty AH-protokolla "(Authenticating Headers)" taas tarjoaa todennuksen ja takaa viestien eheyden, mutta ei tarjoa luottamuksellisuutta.
Suositeltu avaintenvaihtoprotokolla IPsec-protokollan kanssa käytettäväksi on nimeltään IKE "(Internet Key Exchange)". IKE koostuu protokollien ISAKMP, Oakley ja SKEME yhdistelmästä.
Standardit.
IPsec on määritelty pakolliseksi IPv6:een, nykyisen Internet-protokollan seuraajaan. Sitä voi käyttää myös nykyisen IPv4:n kanssa ilman, että välissä olevien reitittimien tarvitsee osata IPsec-protokollia. Tämänhetkiset IPsec-protokollat on määritelty RFC-dokumenteissa
Huomaa, että aikaisemmin IPsec kirjoitettiin usein myös "IPSec" isolla S-kirjaimella, mutta kirjoitusmuoto pienellä s-kirjaimella on standardeissa käytetty oikea muoto.
IPsec-protokollan käyttö.
IPsec-protokollat toimivat OSI-mallin verkkokerroksen tasolla, minkä ansiosta ne sopivat muidenkin kuin TCP-pohjaisten protokollien suojaamiseen. Pääasiassa tämä tarkoittaa UDP-pohjaisia sovelluksia, ICMP-kontrolliviestejä sekä reitityksessä ja tunneloinnissa käytettyjä IP-protokollia kuten GRE:tä, OSPF:aa ja niin edelleen. Verrattaessa kuljetuskerroksen protokolliin, kuten SSLään, haittapuolena on se, että IPsec-protokollien pitää pystyä hallitsemaan myös vakaus- ja fragmentoitumisongelmat, jotka yleensä on hoidettu korkeammalla tasolla, TCP- eli kuljetuskerroksella.
IPsec-protokollaa voidaan käyttää VPN-ratkaisun eli näennäisen yksityisverkon rakentamiseen kummallakin tavalla. On huomioitava että saavutettava tietoturva eroaa huomattavasti näiden kahden mallin välillä.
Päästä päähän turvattujen yhteyksien yleistyminen Internetissä on ollut hitaampaa kuin on odotettu. Luottamuksellisen tiedonsiirron tarpeet on täytetty erillisratkaisuilla tai TLS-protokollalla.
Toteutukset.
IPsec sisältyy uudempiin Windows-versioihin, kuten myös useisiin kaupallisiin Unix-toteutuksiin, kuten esimerkiksi Solaris-käyttöjärjestelmään. Linux-käyttöjärjestelmässä yleisin toteutus on nimeltään "FreeS/WAN" ja siitä johdetut Openswan- ja Strongswan-toteutukset. IPsec on hyvin tuettu Linux-käyttöjärjestelmäytimen versiosta 2.6 lähtien.


Neuropsykologia.
Neuropsykologia on psykologian erikoisala, jonka erityisinä kiinnostuksenkohteina ovat aivojen ja käyttäytymisen välinen suhde. Esimerkiksi aivovaurioiden yhteydet yksilön kognitiiviseen toimintaan ja käytökseen. Neuropsykologialla on yhtymäkohtia muun muassa neurologiaan, neuropsykiatriaan, neurofysiologiaan, psykologiaan ja kielitieteisiin, ja se hyödyntää runsaasti tutkimuksessaan ja kliinisessä työssään näiden alueiden tietämystä ja menetelmiä. Se voidaan jaotella muun muassa kokeelliseen neuropsykologiaan ja kliiniseen (käytännön) neuropsykologiaan.
Suomessa neuropsykologiksi voi kouluttautua laillistettu psykologi suorittamalla erikoistumisopinnot, joihin kuuluu kursseja neuropsykologian, neurologian, muiden neurotieteiden sekä psykiatrian ja kuntoutuksen alueelta. Työn ohessa käytävän koulutuksen kesto on noin neljä vuotta. Nykyisin neuropsykologin tehtävissä työskentelee myös lyhyemmän koulutuksen saaneita psykologeja, jotka täyttävät erikseen sovitut pätevyysvaatimukset.
Historiaa.
Neuropsykologia on tieteenalana hyvin nuori, vaikka aivotoimintojen yhteys psyykkisiin ja kognitiivisiin toimintoihin havaittiin jo varhain. Se oli aluksi syntynyt ja kehittynyt osana neurologiaa, ja itsenäistynyt myöhemmin omaksi psykologian osa-alueekseen.
Jo 4000 vuotta sitten egyptiläiset lääkärit huomasivat aivojen vaurioitumisen haittaavan raajojen liikkumista ja näkökykyä, jolloin syntyivät ensimmäiset teoriat aivojen ja psyykkisten toimintojen yhteyksistä. Antiikissa ajatus henkisen toiminnan riippuvuudesta ruumiin toiminnasta syrjäytti tuohon saakka vallalla olleen mytologisen ja uskonnollisen pohdiskelun. Neuropsykologisten kokeiden suorittaminen alkoi antiikin Kreikasta, ja ne suoritettiin aluksi ihmisillä. On esitetty epäilyksiä joiden mukaan kuolemaantuomituille vangeille olisi aiheutettu halvauksia ja tuntoaistin menetyksiä aivokalvoja ärsyttämällä. Eräs tällaisia kokeita antiikin aikana tehnyt tutkija oli Galenos.
Seuraava neuropsykologian kannalta merkittävä kausi ajoittuu vuosiin 700–1100. Tähän aikakauteen kuuluva tutkija Avicenna oli kiinnostunut hermostollisista ja psyykkisistä häiriöistä ja pyrki yhdistämään tiettyjä psyykkisiä tapahtumia tiettyihin aivojen osiin. Hän totesi, että eri puolille päätä kohdistuneet vammat aiheuttivat erilaisia aistimusten häiriöitä ja toimintojen häviämisiä. Avicenna pyrki myös aivotoimintojen paikantamiseen: hän yhdisti muistin aivojen takaosiin ja aistimukset etuosiin.
Renessanssin ajalla oli vallalla käsitys aivokammioista, joita ajateltiin olevan kolme. Etummaisessa kammiossa sijaitsi havainto ja mielikuvitus. Keskimmäisessä oli älykkyys ja taaimmaisessa aivokammiossa oli muisti. Tällainen mielen sijoittaminen aivokammioihin sääteli keskiajalta 1800-luvun alkuun saakka lääketieteellisiä diagnooseja muun muassa muistihäiriöistä, kehitysvammaisuudesta, psyykkisistä häiriöistä.
Neuropsykologian alku sijoitetaan usein vuoteen 1861, jolloin ranskalainen lääkäri Paul Broca julkaisi havaintonsa puheen tuottamisen häiriöistä.
Suomessa neuropsykologian juuret ulottuvat 1800-luvun puolelle kliiniseen neurologiaan.
Kliininen neuropsykologia.
Kliinisen neuropsykologian keskeistä työaluetta ovat keskushermoston sairauksiin ja vammoihin sekä kehityshäiriöihin ja oppimisvaikeuksiin liittyvien psykologisten seurausten diagnosointi ja kuntoutus. Se voidaan jakaa vielä esimerkiksi kliiniseen kehitysneuropsykologiaan, lasten neuropsykologiaan ja geriatriseen (vanhenemisen) neuropsykologiaan.
Neuropsykologiset sairaudet ja häiriöt.
Neuropsykologiset ongelmat voivat ilmetä esimerkiksi tarkkaavaisuuden ja toiminnan ohjauksen (tarkkaavaisuuden jakaminen, impulsiivisuus), kielellisten toimintojen (puheen tuottaminen ja ymmärtäminen), sensomotoristen toimintojen (liikkeiden ohjaaminen ja tunto), visuospatiaalisten toimintojen (nähdyn havaitseminen ja avaruudellinen hahmottaminen), muistin, oppimisen tai sosiaalisen kanssakäymisen ongelmina. Joskus ongelma on kaksisuuntainen. Neuropsykologinen ongelma voi aiheuttaa univajetta, joka puolestaan lisää lapsilla muun muassa ylivilkkautta ja haastavaa käytöstä. Ongelmat voivat olla synnynnäisiä tai johtua myöhemmästä tapaturmasta tai sairaudesta. Monien neuropsykologisten ongelmien on todettu olevan yhteydessä niukkaan hapensaantiin synnytyksen yhteydessä. Myös äidin raskauden aikana sairastamalla flunssalla on todettu yhteys lapsen neuropsykologisiin ongelmiin.
Neuropsykologinen tutkimus.
Neuropsykologinen tutkimus on tarpeen diagnostisissa selvittelyissä (esimerkiksi selvitettäessä, onko yksilön vaikeuksien taustalla fysiologinen vai psyykkinen vamma), jo diagnosoidun sairauden tai häiriön seurausten, työ- ja toimintakykyisyyden ja mahdollisten kuntoutustoimenpiteiden tarpeen ja tuloksellisuuden arvioinnissa.
Neuropsykologisella tutkimuksella kartoitetaan neurologisiin ja neuropsykiatrisiin sairauksiin liittyviä mahdollisia kognitiivisia muutoksia ja yksilön yleistä toimintakykyä. Tutkimuksessa arvioidaan kognitiivisen häiriön laatu ja vaikeusaste, häiriöiden vaikutus potilaan toiminta- ja työkykyyn sekä näiden häiriöiden ja mahdollisten aivoston rakenteellisten ja neuropatologisten löydösten välistä yhteyttä. Tutkimus perustuu haastatteluihin, neuropsykologisiin testeihin ja tutkimustilanteessa tehtyihin havaintoihin.
Aivojen kuvantamista käytetään usein neuropsykologisen tutkimuksen tukena. Näitä ovat esimerkiksi EEG (elektroenkefalografia eli aivosähkökäyrä), MEG (magneettienkefalografia eli magneettisähkökäyrä), fMRI (Functional magnetic resonance imaging eli toiminnallinen magneettiresonanssikuvaus) ja PET (positroniemissiotomografia).
Neuropsykologinen kuntoutus.
Neuropsykologista kuntoutusta tarvitsevat potilaat, joilla on neuropsykologisia jälkioireita neurologisesta sairaudesta tai vammasta tai jostakin muusta aivojen toimintaan vaikuttavasta häiriötilasta. Neuropsykologinen kuntoutus suunnitellaan yksilön oirekuvan perusteella juuri hänen tarpeitaan ajatellen, ja se voi kestää lyhyestä ohjauksesta useisiin vuosiin.
Neuropsykologinen kuntoutus pyrkii yksilön kognitiivisten ja käyttäytymismuutosten tai -poikkeavuuksien lievittämiseen ja korjaamiseen sekä toimintakyvyn palauttamiseen tai sen parantamiseen sopeuttamalla yksilö muuttuneeseen tilanteeseen ja opettamalla uusia toimintatapoja. Tavoitteena voi olla omaehtoisen ja itsenäisen selviytymisen parantaminen tai mahdollisesti menetetyn työkyvyn palauttaminen.
Lasten neuropsykologinen kuntoutus.
Lasten neuropsykologinen kuntoutus on neuropsykologin antamaa hoitoa, jota käytetään lähinnä oppimisvaikeuksien lieventämiseen tai poistamiseen. Oppimisvaikeudet voivat ilmetä oppimisen eri osa-alueilla, kuten tarkkaavuudessa, toiminnanohjauksessa, muistissa, hahmottamisessa, kielellisissä taidoissa, lukutaidoissa tai matematiikassa. Hienomotoristen toimintojen kehittäminen voi sisältyä kuntoutukseen, mutta varsinaisesta motorisesta kuntoutuksesta ei ole kysymys. Kuntoutuksessa on oleellista myös psyykkisen puolen tukeminen, kuten itsetunnon ja myönteisen minäkuvan vahvistaminen. Kuntoutus perustuu huolelliseen neuropsykologiseen tutkimukseen, jossa arvioidaan lapsen vahvuudet ja pulmat eri osa-alueilla sekä kuntoutuksen tarve. Kuntoutuksen tavoitteet asetetaan toisaalta tutkimustulosten perusteella, toisaalta yhteistyössä perheen ja usein myös päiväkodin tai koulun kanssa. Kuntoutusmenetelminä käytetään muun muassa keskustelua, erilaisia pöytätason harjoitteita, tietokoneohjelmia ja pelejä. Kuntoutus tapahtuu yleensä kerran viikossa tapahtuvilla yksilökäynneillä ja kuntoutusjakso voi kestää ongelmien vaikeusasteesta riippuen puolesta vuodesta kolmeen vuoteen. Kuntoutusta antavien (yksityisten) neuropsykologien määrä on Suomessa suhteellisen vähäinen, joten ongelmana on yleensä kuntouttajan löytäminen.


Birger Maununpoika.
Birger Maununpoika (n. 1280 – 31. toukokuuta 1321) oli Ruotsin kuningas 1290–1318. Hänen isänsä Maunu Ladonlukko antoi julistaa poikansa kuninkaaksi jo vuonna 1284. Maunun kuoltua vuonna 1290 maata johti Torgils Knuutinpoika (joka mm. teki ristiretken Karjalaan vuonna 1293) aina vuoteen 1298 asti.
Birger meni naimisiin Tanskan kuninkaan Erik Klippingin tyttären Märta Eerikintyttären kanssa vuonna 1298. Birger kruunattiin vasta vuonna 1302.
Eerikinkronikan mukaan hän vangitsi veljensä Eerikin ja Valdemarin Nyköpingin linnaan, jossa he nääntyivät nälkään. Tämä tapaus tunnetaan nimellä Nyköpingin pidot.


Jacqueline Kennedy Onassis.
Jacqueline Lee Bouvier Kennedy Onassis (28. heinäkuuta 1929, New York – 19. toukokuuta 1994, New York) oli presidentti John F. Kennedyn vaimo.
John F. Kennedy voitti Richard Nixonin täpärästi vuoden 1960 presidentinvaaleissa, ja hänestä tuli seuraavana vuonna Yhdysvaltain 35. presidentti. Jacqueline Kennedy oli historian nuorimpia presidentin puolisoita. 14. helmikuuta 1962 hän esitteli Valkoista taloa koko kansakunnalle television välityksellä.
Jacqueline Kennedy oli miehensä vieressä, kun tämä ammuttiin
22. marraskuuta 1963 Dallasissa, Texasissa.
20. lokakuuta 1968 Jacqueline Kennedy järkytti maailmaa menemällä naimisiin kreikkalaisen laivanvarustajan Aristoteles Onassiksen kanssa. Robert F. Kennedy oli salamurhattu kolme kuukautta aikaisemmin, mistä Jacqueline Kennedy oli päätellyt, että Kennedyt olivat joutuneet tähtäimeen eikä Yhdysvallat ollut enää hänelle ja lapsille turvallinen paikka.
Ennen avioitumistaan Kennedyn kanssa hän toimi valokuvaajana. Kennedyn kuoleman jälkeen hän oli kustannustoimittajana newyorkilaisessa kirjankustantamossa.
Jacqueline Kennedy, John F. Kennedy ja heidän kaksi lastaan vuonna 1962
Kennedy Onassis, Jacqueline
Kennedy Onassis, Jacqueline
Kennedy Onassis, Jacqueline


Turun linna.
Turun linna on eräs huomattavimmista Suomen keskiaikaisista valtakunnanlinnoista. Sillä on ollut ajoittain suuri merkitys Ruotsin ja Pohjoismaiden historiassa. Linna sijaitsee Turussa Aurajoen suulla. Ruotsin kruunu rakennutti paikalle alun perin linnoitetun leirin todennäköisesti 1200-luvun jälkipuoliskolla, sen jälkeen kun eteläinen Suomi oli liitetty osaksi Ruotsin kuningaskuntaa. Linnaa laajennettiin useaan otteeseen keskiajalla ja myöhemmin renessanssiajalla 1500-luvulla.
Euroopassa tapahtuneiden sodankäynnin muutosten takia keskiaikaiset linnat menettivät merkitystään uuden ajan alussa. Turun linnaa käytettiin 1500-luvun lopun jälkeen lähinnä vankilana ja varastona. 1800-luvun lopulta alkaen linna on toiminut museokäytössä, joskin se vaurioitui pahoin Neuvostoliiton ilmavoimien pommituksessa kesällä 1941. Tämän seurauksena linnassa jouduttiin tekemään toisen maailmansodan jälkeen laajoja korjaus- ja restaurointitöitä.
Nykyään Turun linna luetaan Suomen tärkeimpien rakennushistoriallisten muistomerkkien joukkoon, ja Museovirasto on määritellyt sen yhdeksi Suomen valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä. Se on myös yksi Turun merkittävimmistä nähtävyyksistä. Vuonna 2006 linna oli Varsinais-Suomen viidenneksi suosituin matkailukohde 133 401 vierailijallaan. Linnan tiloissa toimii Turun museokeskuksen alainen Turun kaupungin historiallinen museo. Lisäksi linnan kappeli on suosittu häiden pitopaikka, ja linnan renessanssisaleja voi vuokrata juhlakäyttöön. Esilinnan kahvilaravintolassa järjestetään muun muassa keskiaikaisia rahvaanpitoja.
Keskiaika.
Turun linnan rakennustöiden aloittaminen tapahtui samalla ajanjaksolla, kun Etelä-Suomi liitettiin osaksi Ruotsin kuningaskuntaa. Ruotsin kruunun oli rakennettava linnoja valtakunnan itäisen osan eli Etelä-Suomen ja siihen yhdistetyn Länsi-Karjalan puolustamiseksi sekä hallinnon järjestämiseksi. Turun linnan ohella aloitettiin myös Viipurin, Hämeenlinnan ja Raaseporin sekä myöhemmin Olavinlinnan rakentaminen. Aurajoen suulle alettiin rakentaa mahdollisesti jo 1250-luvulta lähtien Ruotsin kuninkaan käskynhaltijan ja kruunun sotilaiden käyttöön tarkoitettua linnoitettua leiriä eli kastellia. Linnan vanhin rahalöytö on 1250-luvulta, ja rakennushistorioitsija Iikka Kronqvistin mukaan rakentamisessa on käytetty samaa tekniikkaa kuin 1200-luvun puolimaissa syntyneessä Nyköpingshusissa.
Keskiajan sodankäynnissä vahvasti varustetuilla linnoilla oli keskeinen rooli, ja myös Turun linnaa alettiin rakentaa puolustussyistä aluksi saarelle. Sijainti oli hyvä, koska linnan piirittäminen oli vaikeaa ja linnasta käsin kyettiin valvomaan Aurajoen laivaliikennettä sekä ylläpitämään meriyhteyksiä Ruotsiin. Turun linnan erityisenä tehtävänä oli lisäksi suojata tuomiokirkon ympäristössä sijainnutta Turun keskiaikaista kaupunkia. Linnan ensisijainen tehtävä oli kuitenkin verojen keruu Suomesta samoin kuin itse kerättyjen verojen ohella myös ensin Hämeen linnaan kerättyjen ja sieltä Turkuun Hämeen Härkätietä myöten siirrettyjen verojen turvallinen säilytys sekä niiden laivaaminen Ruotsiin. Samoin tärkeä oli vankien säilytys, mikä tehtävä linnalla säilyi pitkään.
Rakennushistorialliset ja arkeologiset tutkimukset viittaavat siihen, että Turun linnaa olisi alkuvaiheessa rakennettu Gotlannista saatujen esikuvien mukaan. Tosin Gardberg tuo esiin myös Baltian linnat leirikastellin mahdollisina esikuvana, Kronqvist taas viittaa Nyköpingshusiin. Rakennusmateriaalina käytettiin harmaakiveä ja myöhemmin tiiltä. Yksityiskohdissa saatettiin käyttää lisäksi Gotlannista tuotua kalkkikiveä.
Turun linnaa laajennettiin 1300- ja 1400-luvuilla useassa eri rakennusvaiheessa, erityisesti 1400-luvun loppupuolella valtionhoitaja Sten Sture vanhemman kaudella. Sten Sture vanhemman aikana tehtiin linnassa suuria muutostöitä. Linnaa korotettiin ja muun muassa uusi kirkkosali valmistui. Nykyään se tunnetaan Sturenkirkkona.
Linnan vanhin keskiaikainen osa eli päälinna on suorakaiteen muotoinen, ja sen läntisessä sekä itäisessä päädyssä on vankka nelikulmainen torni. Päälinnan pitkinä sivuina ovat neljän kerroksen korkuiset siipirakennukset. Päälinnan piha on suljettu, ja keskiajalla sen keskellä sijaitsi välimuuri, joka jakoi linnan keskieurooppalaisten esikuvien mukaisesti ylempään palatsiosaan ja alempaan osaan. 1400-luvulla alettiin päälinnan ulkopuolelle rakentaa lisäksi esilinnaksi kutsuttua varustusta.
Turun linna oli muiden keskiaikaisten linnojen tavoin sotilaalliseen käyttöön tarkoitettu rakennus, ja linnassa palveli linnanpäällikön tai Ruotsin kuninkaan käskynhaltijan alaisuudessa varuskunta. Sen ohella linna oli keskiajalla myös tärkeä hallinnollinen keskus, ja esimerkiksi Ruotsin kuninkaat majoittuivat Turun linnaan oleskellessaan Suomessa. Ajoittain, esimerkiksi linnanpäällikkö Matias Kettilmundinpojan kaudella 1300-luvulla, linnassa vietettiin myös hovielämää.
Turun linna joutui erityisesti myöhäiskeskiajalla Kalmarin unionin aikana useasti valtakunnan sisäisten poliittisten kiistojen näyttämöksi. Linnan historian tiettävästi pisin piiritys tapahtui vuosina 1364–1365, jolloin saksalainen ruhtinas Albrekt Mecklenburgilainen valtasi joukkoineen linnan Ruotsin kuninkaalle Maunu Eerikinpojalle uskollisilta joukoilta yli kahdeksan kuukauden mittaisen piirityksen jälkeen.
Renessanssiaika.
Kuningas Kustaa Vaasa irrotti Ruotsin Kalmarin unionista vuonna 1523 ja perusti valtakuntaan perintökuninkuuden. Kustaa Vaasa myös vieraili Turun linnassa useasti, ja hänen määräyksestään aloitettiin linnassa laajamittaiset korjaus- ja laajennustyöt. 1500-luvun kuluessa esimerkiksi keskiaikaisen päälinnan ulkopuolelle rakennettu esilinna sai nykyisen muotonsa. Esilinna on nykyasussaan neliömäinen rakennusryhmä, jonka pohjoisnurkassa on viisikulmainen, eteläisessä siivessä kuusikulmainen ja itäisen sivustan keskikohdalla nelikulmainen torni. Lisäksi esilinnan itäisessä kulmauksessa sijaitsee pyöreä tykkitorni. Sodankäynnissä uuden ajan alussa tapahtuneiden muutosten seurauksena keskiaikaiset linnat alkoivat menettää merkitystään, ja maankohoaminen oli liittänyt linnan mantereeseen. Myös Turun linnan puolustus siirrettiin vähitellen keskiaikaisen päälinnan ulkopuolelle esilinnaan ja maavallituksille.
Koska päälinna oli menettänyt aiemman merkityksensä sodankäynnin kannalta, se voitiin Kustaa Vaasan hallituskaudella muuttaa renessanssityyliseksi asuinpalatsiksi saksalaisten, espanjalaisten ja puolalaisten esikuvien mukaan. Muutostöiden aikana päälinnaan rakennettiin esimerkiksi kokonaan uusi ylin kerros. Vastaavanlaisia uudistuksia toteutettiin 1500-luvulla myös useissa muissa valtakunnan tärkeimmissä linnoissa, kuten esimerkiksi Kalmarin linnassa.
Kustaa Vaasan poika Juhana-herttua, myöhempi Ruotsin kuningas Juhana III, asui Turun linnassa 1556–1563. Kustaa Vaasa oli nimittänyt Juhanan Suomen herttuaksi 1556. Juhanan muutettua asumaan Turun linnaan keskiaikainen puolustukseen tarkoitettu linna muuttui renessanssipalatsiksi ja vallanpitäjien edustajien asuinpaikaksi.
Herttuan hovi Turun linnassa oli Suomen oloissa ainutlaatuisen loistokas ja ainoa esimerkki Suomessa vietetystä renessanssityylisestä hovielämästä. Juhana avioitui Puolan kuninkaan tyttären Katarina Jagellonican kanssa, joka myös muutti lyhyeksi aikaa (joulukuu 1562 - elokuu 1563) Turun linnaan asumaan. Katarinan mukana Juhana-herttuan hoviin tuli kansainvälisiä kulttuurivaikutteita erityisesti Italiasta ja Puolasta. Hänellä oli myötäjäislahjoina muun muassa jalokiviä, kultaa, samettia, verhoja, seinätapetteja eli gobeliineja, yöasuja ja haarukoita, joita Suomessa ei ollut nähty tätä ennen. Linna oli Suomen oloissa valtava laitos, jossa työskenteli 600 ihmistä, joista suurin osa naisia. Juhana-herttuan kerrotaan olleen hyvin muotitietoinen hallitsija, jonka käyttäytyminen herätti ihastusta myös ulkomailla. Linnassa vietettiin loisteliaita juhlia, ja läheisellä Ruissalon saarella järjestettiin turnajaisia. Keskiaikaisen kuninkaansalin holvit muutettiin renessanssityyppiseksi tasakatoksi. Salista tuli henkivartijoiden tupa ja hoville rakennettiin uusi kerros.
Kustaa Vaasan jälkeen kuninkaaksi noussut Eerik XIV kuitenkin ajautui avoimeen konfliktiin oman veljensä Suomen herttuan Juhanan kanssa. Konfliktin kärjistyttyä Eerik XIV:n joukot piirittivät Turun linnan 1563 ja ottivat herttuaparin vangiksi. Tähän päättyi samalla Juhana-herttuan renessanssihovi Turussa. Neljä vuotta myöhemmin Juhanan tultua kuninkaaksi osat vaihtuivat, kun Eerik ja hänen puolisonsa Kaarina Maununtytär tuotiin vankeina linnaan. Heille annettiin palvelijoita ja he saivat kuljeskella linnan huoneissa vapaasti. Eerik kuitenkin alkoi kirjoitella salaa Venäjän tsaarin Iivana Julman kanssa. Kun tämä tuli ilmi, Eerik erotettin puolisostaan ja lapsistaan ja hänet teljettiin kuusikulmaiseen torniin esilinnan puolella.
Turun linnan käskyhaltijaksi nimitettiin 1580 Julius Gyllenhielm, joka oli Juhanan ja hänen herttuakautensa aikaisen rakastajattaren Kaarina Hannuntyttären poika.
Linnan myöhemmät vaiheet.
Linnanpiha, johon saavutaan heti linnan porteista sisään tullessa.
1500-luvun jälkeen Turun linna alkoi asteittain rappeutua. Erityisen tuhoisa oli Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin vierailun yhteydessä vuonna 1614 syttynyt tulipalo, joka tuhosi erityisesti päälinnaa pahoin. 1600-luvulla esilinnaa käytettiin Turun ja Porin läänin maaherrojen virka-asuntona, ja myös Suomen kenraalikuvernööri kreivi Pietari Brahe asui linnassa oleskellessaan Turussa. 1600-luvun jälkeen Turun linnaa käytettiin kuitenkin lähinnä varastona ja lääninvankilana. Linnassa sijaitsi esimerkiksi kruunun viljamakasiini ja viinanpolttimo. 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa Turun linnassa toimi lisäksi Ruotsin armeijan asevarasto ja myöhemmin kuninkaallisen Ruotsin saaristolaivaston kasarmi. Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle 1809 linnassa toimi myös venäläinen kasarmi. Tuolloin linnanpiha oli jaettu kahtia: toinen puoli kasarmin käyttöön ja toinen vankilan.
Linna toimi 1800-luvulla pääasiassa vankilana. Luhistumisriskin vuoksi rapistuneen rakennuksen kosteuden turmelemia välipohjia purettiin pois.
Turun kaupungin museona linna on toiminut 1800-luvun lopulta lähtien. Linnassa ja sen ympäristössä on sittemmin tehty rakennushistoriallisia ja arkeologisia tutkimuksia. Linnasta tuli vähitellen yleisölle läheisempi julkinen tila ja kansallisesti tunnustettu muistomerkki.
Toisen maailmansodan aikana linna sai vauriota ilmapommituksissa, varsinkin kesällä 1941 jatkosodan alussa,kun päälinnaan osui kaksi palopommia. Sodan päätyttyä tehtiin laajoja korjaus- ja restaurointitöitä Erik Bryggmanin johdolla. Tutkimuksista puolestaan vastasi samaan aikaan valtionarkeologi Carl Jacob Gardberg. Linna avattiin kunnostettuna 1961. Erik Bryggmanin tytär Carin Bryggman toimi linnan sisustusarkkitehtina yli 40 vuotta, ja hän suunnitteli linnaan runsaasti valaisimia ja kalusteita. Nykyisin Turun linnassa toimii Turun Museokeskuksen alainen Turun kaupungin historiallinen museo.


Vladimir Lenin.
Vladimir Iljitš Lenin (; yleensä V. I. Lenin) alkuperäiseltä nimeltään Vladimir Iljitš Uljanov () (22. huhtikuuta (J: 10. huhtikuuta) 1870 – 21. tammikuuta 1924) oli venäläinen vallankumouksellinen, bolševikkipuolueen johtaja ja leninistisen ideologian perustaja.
Nimi Lenin oli alkujaan yksi Vladimir Uljanovin vallankumouksellisista salanimistä.
Varhaisvuodet.
Leninin isä oli Ilja Nikolajevitš Uljanov (1831–1886), venäläinen virkamies, joka työskenteli tavoitteenaan demokratian edistäminen ja ilmainen koulutus. Myös Leninin äiti, Maria Aleksandrovna Blank (1835–1916), tunnettiin vapaamielisenä. Leninin sukupuusta löytyy juutalaisia kristinuskoon kääntyneen äidin isoisän kautta ja volgansaksalaisia äidin kautta. Hänen isänsä suku oli alun perin nimeltään Uljanin ja taustaltaan ilmeisesti mordvalainen (toisten lähteiden mukaan tšuvassi). Leninillä oli myös kalmukkilaista ja ruotsalaista sukutaustaa.
Lenin kastettiin Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Lenin kääntyi 16-vuotiaana kuitenkin ateistiksi tutustuttuaan 1700-luvun valistusfilosofiaan. Hänen uskonsa valistusajan tietoteoriaan näkyi myös hänen myöhemmissä teoksissaan.
Toukokuussa 1887 Leninin vanhin veli Aleksandr, joka oli ollut mukana ns. narodnikkiliikkeessä, hirtettiin osallistumisesta keisari salamurhayritykseen. Tämä sai Leninin radikalisoitumaan, ja myöhemmin samana vuonna hänet pidätettiin ja erotettiin Kazanin yliopistosta, koska hän oli osallistunut opiskelijamielenosoituksiin. Hän jatkoi opiskeluaan itsenäisesti, ja vuonna 1891 hän sai oikeuden toimia lakimiehenä. Opiskeltuaan itsenäisesti Lenin oppi viisi kieltä, latinan, kreikan, saksan, ranskan ja englannin.
Hän ei kuitenkaan jäänyt lakimiesuralle, vaan liittyi vallankumoukselliseen toimintaan ja johti marxilaisia opintokerhoja keskittäen toimintansa suurimmaksi osaksi Pietariin. Vallankumouksellisen toimintansa johdosta hänet pidätettiin 7. joulukuuta 1895, ja viranomaiset pitivät häntä vangittuna vuoden ajan. Tämän jälkeen hänet karkotettiin kolmeksi vuodeksi Siperiaan. Siellä karkotettujen annettiin melko rauhassa jatkaa kirjallisia töitään ja solmia yhteistyösuhteita keskenään. Karkotusaikanaan vuoden 1898 heinäkuun 10. päivänä Lenin meni naimisiin sosialistiaktivisti Nadežda Krupskajan kanssa. Vuonna 1899 hän julkaisi teoksen "Kapitalismin kehitys Venäjällä". Kirja julkaistiin salanimellä Vladimir Ilin. Teos käsitteli kattavasti keisarikunnan kansantaloutta, pääosin venäläisen marxismin perustajan Georgi Plehanovin näkemyksien pohjalta.
Vuonna 1900 Leninin karkotustuomio päättyi. Hän matkusteli Venäjällä ja matkusti sitten Sveitsin Zurichiin, jossa hän tapasi Georgi Plehanovin. Tämän ja Aleksandr Potresovin kanssa hän suuunnitteli "Iskra"-lehden perustamista. Lehden perustamisen jälkeen Lenin matkusti Saksan Nürnbergiin neuvottelemaan Saksan sosiaalidemokraattisen puolueeseen kuuluvien ystäviensä kanssa. Seuraavan syksyn hän vietti Münchenissä toimittaen "Iskra"-lehteä, jonka ensimmäiset painokset olivat pieniä, muutaman sadan kappaleen suuruisia. "Iskra"-lehdet salakuljetettiin Saksan, Itävallan ja Turkin rajojen ylitse Venäjälle. Leninin vaimo Nadežda Krupskaja saapui Müncheniin 1. huhtikuuta 1901 ja Nadeždan äiti Jelizaveta Vasiljevna toukokuussa 1901. Nadežda huolehti Iskran kirjeenvaihdosta ja Jelizaveta Vasiljevna avusti salakielisten kirjeiden kirjoittamisesta.
Lenin siirsi 1902 Iskra-lehden toimituksen Münchenistä Lontooseen huomattuaan Baijerin poliisin tarkkailevan heidän toimiaan. Syksyllä 1902 Siperiasta paennut Lev Trotski tapasi Leninin Lontoossa ja Lenin ehdotti häntä Iskra-lehden toimitusneuvoston jäseneksi Georgi Plehanovin vastustaessa tätä. Iskra-lehden toimitusneuvoston jäsen Juli Martov ehdotti toisessa edustajakokouksessa lehden toimituksen siirtämistä Sveitsiin Geneveen Georgi Plehanovin vuoksi. Lenin äänesti tätä ehdotusta vastaan kaikkien muiden jäsenten kannattaessa sitä. Huhtikuussa 1903 Iskra-lehden toimitus siirtyi Geneveen.
Bolševikkipuolueen synty.
Lenin nousi Venäjän sosiaalidemokraattisessa työväenpuolueessa vaikutusvaltaiseen asemaan.
Lenin kirjoitti vuosien 1901–1902 välisenä aikana "Mitä on tehtävä" -nimisen kirjan, joka käsitteli puhdasoppista marxilaista näkemystä puolueen organisaatio-ongelmista. Tämän kirjan hän kirjoitti salanimellä N. Lenin, jolla hänet tunnettiin siitä lähtien. Kirja sai osakseen erittäin ristiriitaisen vastaanoton marxilaisissa piireissä. Kirjasta tuli 1900-luvun poliittinen klassikko ja sen on sanottu johtaneen kiistaan, jonka ansiosta kommunistinen puolue syntyi.
Maaliskuussa 1902 perustettu edustajakokouksen järjestelykomitea päätti, Leninin ollessa yhtenä päättämässä, mitkä ryhmät Euroopassa ja Venäjällä saivat osallistua Belgian Brysselissä pidettävään edustajakokoukseen. Lenin oli järjestänyt Iskran edustajille edustajakokoukseen enemmistön. Edustajakokous aloitettiin 17. heinäkuuta 1902, mutta Belgian poliisin aiheuttamien hankaluuksien vuoksi, kokous siirrettiin Englantiin, Lontooseen, jossa kokousta pidettiin Veljeyden kirkossa 29. heinäkuuta 1902 ja jatkettiin vielä English Clubissa Charlotte Streetillä. Kokouksessa käsiteltiin puolueen ohjelmaa, agraarikysymystä ja puolueen sääntöjä. Puolueen johtamisesta käydyt keskustelut päättyivät Leninin ja Plehanovin näkemyksen voittoon, jolloin Bundin ja muiden ryhmittymien edustajat marssivat kokouksesta ulos. Lenin nimitti voittoa saanutta ryhmäänsä enemmistöläisiksi eli bolševikeiksi ja hävinnyttä Juli Martovin ryhmää vähemmistöläisiksi eli menševikeiksi.
Tässä kokouksessa perustettiin Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue, puolueen keskuskomitean jäseniksi valittiin Gleb Krzizanovski, F. V. Lengnik ja V. A. Noskov. Iskra-lehden toimitusneuvostossa oli nyt entisen seitsemän jäsenen sijaan vain Juli Martov, Lenin ja Georgi Plehanov.
Genevessä lokakuussa 1903 pidetyssä Venäläisten sosialistien ulkomaisenliiton edustajakokouksessa Juli Mortov hyökkäsi Leniniä vastaan, Georgi Plehanov siirtyi Juli Mortovin ja menševikkien puolelle. Axelrod ja Mortov syyttivät Leniniä siitä, että hän pyrki tekemään puolueesta kenraalijoukon ilman armeijaa. Bolševikeista tuli nyt vähemmistö, Lenin erosi Iskrasta ja puolueneuvostosta.
Lenin perusti Vperjod-lehden (Eteenpäin), yhdessä Anatoli Lunatsarskin ja Bogdanovin kanssa. 22. joulukuuta 1904 lehti aloitti ilmestymisensä. Vuonna 1903 Lenin johti bolševikkiosaa sen erottua menševikkeistä.
Tämä jako johtui suureksi osaksi Leninin pamfletista "Mitä on tehtävä?". Puolue tulisi rajata yksinomaan ammattivallankumouksellisille, Lenin halusi muut työläiset ja sympatisoivat idealistit pois puolueesta. Puolueesta pitäisi myös tehdä tiukan keskusjohtoinen, jotta se pystyisi vallankumoukseen.
Lenin oli huomannut, että työläisillä itsellään ei ollut vallankumouksen vaatimaa yhteistä tahtoa, koska kapitalismin aikana heidän olonsa olivat parantuneet hieman. Lenin ei myöntänyt tämän johtuvan kapitalismista vaan siirtomaista (imperialismista) ja sanoi olojen parantumisen olevan eräänlaista työläisten lahjontaa. Myöhemmin Lenin sai myös Lev Trotskin vakuutettua siitä, että työläisten sijaan kumous onnistuisi vain ammattivallankumouksellisilta, minkä seurauksena menševikkeihin jäänyt Trotski lopulta vaihtoi puolta.
Menševikit toimivat enemmän Länsi-Euroopan puolueiden lailla, kun taas bolševikit olivat taistelujärjestö, joka pyrki kaatamaan tsaarinvallan muun muassa terrorilla. Menševikkien merkittävimpinä johtajana olivat Juli Martov, Georgi Plehanov ja Vera Zasulitš. Bolševikkeihin liittyivät myöhemmin monet entisistä menševikeistä muun muassa Lev Trotski, jonka taidot osaltaan auttoivat lokakuun vallankumouksen onnistumisessa, ja Aleksandra Kollontai. Menševikit pitivät puoluejäsenyyden avoimena ja tekivät yhteistyötä myös muiden puolueiden kanssa ja sen jäseniä päätyi myöhemmin jopa toiseen Aleksandr Kerenskin johtamaan väliaikaiseen hallitukseen.
Lenin oli Genvessä vuoden 1904 lopusta vuoden 1905 alkuun. Venäjä oli aloittanut sodan Japania vastaan vuonna 1904 ja sota oli kääntynyt vuoden lopulla tappiolliseksi. Sisäministeri V. K. Plehwe oli murhattu Eserrien toimesta kesällä 1904.
9. tammikuuta 1905 Pietarin työläiset marssivat pappi Georgi Gaponin johdolla viemään anomusta Talvipalatsiin keisari Nikolai II:lle lakiasäätävän kokouksen koollekutsumiseksi. Anomuksessa esitettiin muun muassa progressiivisen tuloveron ja työsuojelulain säädännön aikaan saamista ja Venäjän–Japanin sodan lopettamista. Marssijoiden edessä marssi ortodoksikirkon pappi Georgi Gapon. Talvipalatsin lähelle päästyään, heitä kehotettiin hajaantumaan, mutta he jatkoivat marssimistaan, sotilaat avasivat tulen, surmaten kymmeniä ihmisiä. Joka puolella Venäjää alettiin lakkoilemaan ja syntyi mellakoita.
Bolsevikkien keskuskomitea kutsui kolmannen edustajakokouksen koolle vuonna 1905. Menševikit; Plehanov, Juri Martov ja muut Iskralaiset, jotka eivät suostuneet osallistumaan Lontoon kokoukseen, kokoontuivat Genevessä. Lontoon kokoukseen osallistuivat bolševikit ja muutamat menševikkiedustajat. Kokous aloitettiin 12. huhtikuuta 1905 salaisessa istuntosalissa, jonka paikkaa ei tiedetä, Lenin esitti kokouksissa jyrkkiä mielipiteitä, joiden johdosta menševikit sanoivat Leninin pettäneen marxismin. Lenin vaati, että puolueen pitää käyttää hyväkseen syntynyt vallankumouksellinen tilanne ja puolueen on tämän tähden muutettava toimintatapojaan.
Lenin matkusti Nadežda Krupskajan kanssa Genevestä Saksan kautta Tukholmaan, josta he matkustivat höyrylaivalla Helsinkiin, saapuen junalla Pietariin 8. marraskuuta 1905. Pietarissa ollessaan Lenin kirjoitti lehtiartikkeleita ja piti yhteyksiä puoluetovereihinsa, kävi puhumassa puolueen tilaisuuksissa ja kansankokouksissa. Lenin kehotti bolševikkiosastoja aktiiviseen toimintaan.
Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen joulukuussa Moskovassa bolševikkien aseellinen vallankaappausyritys epäonnistui ja Lenin joutui lähtemään turvallisuussyistä maanpakoon Suomeen vuonna 1907. Lenin asui sen jälkeen useita kertoja Suomessa ja matkusteli Euroopassa osallistuen erilaisiin sosialistisiin kokouksiin ja muuhun toimintaan.
Lenin aloitti yhteistyön menševikkien kanssa. Menševikit vastustivat monia Leninin näkemyksiä, mutta Lenin kannatti heidän ehdotustaan osallistua vaalikampanjaan Kaukasiassa. Puolueen keskuskomiteaan kuului nyt seitsemän menševikkiä ja kolme bolševikkiä, mutta Lenin ei ollut heidän joukossaan. Bolševikkiryhmä perusti salaisen bolševikkikeskuksen, jonka jäseniksi valittiin Lenin, Bogdanov ja Leonid Krasinin. Bolševikkiryhmä perusti Suomen puolelle Kuokkalaan isoon kaksikerroksiseen huvilaan tukikohtansa, jossa Lenin ja muutamat muut bolševikit työskentelivät 15 kuukauden ajan. Kuokkalasta Lenin matkusti tärkeisiin kokouksiin, joita pidettiin Suomessa ja Lontoossa sekä Stuttgartissa, Venäjälle Lenin ei enää matkustanut ennen vuotta 1917.
Lenin oli saavuttanut menševikeille asettamansa poliittiset tavoitteensa ja lopetti yhteistyön vuonna 1907. Kuokkalasta Lenin ja muut bolševikit joutuivat lähtemään kesäkuussa 1907, uusi bolševikkikeskus perustettiin Pariisiin.
Helmikuun vallankumous.
Ensimmäisen maailmansodan nöyryytykset ja pula veivät tsaarinvallan suosion pohjalukemiin. Silti vielä tammikuussa 1917 Lenin arvioi, että tsaarinvalta ei kukistuisi hänen elinaikanaan. Helmikuun vallankumouksessa 1917 duuma otti vallan käsiinsä ja asetti väliaikaisen hallituksen. Sen johtoon tuli liberaalidemokraattisen kadettipuolueen ruhtinas Georgi Lvov ja yhdeksän muuta kadettipuolueen ministeriä duuman liberaalienemmistön vuoksi.
Koska Petrogradin neuvosto oli jo yhtä merkittävä, tai merkittävämpi valtakeskus kuin hallitus, hallitukseen otettiin mukaan ainoana sosialistina neuvoston kakkosmies, sosialistivallankumouksellisten Aleksandr Kerenski. Väliaikainen hallitus antoi kansalle ihmisoikeudet, lakkautti sensuurin ja kuolemantuomion sekä vapautti poliittiset vangit muttei taipunut Saksan rauhanehtoihin, missä kaikki puolueet sosialistisia myöten tukivat sitä. Kansa kuitenkin oli yhä erittäin tyytymätön jatkuvaan sotaan, mikä kuukausien mittaan vei hallituksen suosiota.
Takaisin Venäjälle 1917.
Saksan hallitus näki tilaisuutensa ja lähetytti Leninin Suomen kautta Venäjälle tekemään vallankumouksen, jotta maa irtautuisi sodasta. Saksan hallituksen luvalla Lenin pääsi matkustamaan Sveitsistä ”sinetöidyssä junassa” Saksan läpi Ruotsiin ja sieltä edelleen Suomeen. ”Sinetöinnistä” huolimatta heinäkuussa pääministerin paikan liberaaleilta saanut SR:n Kerenski väitti myöhemmin Leniniä saksalaisten agentiksi.
16. huhtikuuta 1917 Lenin saapui Pietariin (siihen aikaan Petrograd) Suomen asemalle ja otti bolševikkiliikkeen komentoonsa ja haukkui väliaikaista hallitusta tukeneet Pravdan toimittajat Lev Kamenevin ja Josif Stalinin. Lenin asettui "Huhtikuun teeseissä" tukemaan neuvostovaltaa, vaikka bolševikeilla ei ollut vielä merkittävää valtaa neuvostoissa.
Lokakuun vallankumous.
Bolševikit yrittivät jo heinäkuussa vallankaappausta Trotskin johdolla Leninin suunnitelmien mukaan, mutta yritys epäonnistui. Tuolloin bolševikkejä tukevassa konekiväärikomppaniassa levitettiin huhuja, että yksikkö siirrettäisiin rintamalla Saksaa vastaan. Rykmentinkokous kehotti sotilaita kapinaan ja matruusit siirtyivät laivoihin ja lähtivät ottamaan Pietaria haltuunsa. Joukko suuntasi bolševikkien päämajaan Krzezińskan palatsille, jossa Leniniä vaadittiin ottamaan johto. Matkalla Taurian palatsiin vaatimaan neuvostoa ottamaan vallan käsiinsä, tavattiin SR:n johtaja Viktor Tšernov, jota oltiin viemässä ammuttavaksi, mutta Trotski sai hänet pelastettua. Lopulta rintamalta tulleet joukot piirittivät Krzezińskan palatsin ja väliaikainen hallitus määräsi bolševikkijohtajat Leninin, Trotskin, Zinovjevin, Kamenevin ja Lunatšarskin pidätettäväksi.
Liberaalit vetäytyivät pian hallituksesta ja se jäi sosialisteille Kerenskin johdossa. Kerenskin suunnitteleman hyökkäyksen epäonnistuttua ja armeijan menetettyä satatuhatta miestä väliaikaisen hallituksen asema heikkeni entisestään. Kerenski pelkäsi että syytökset bolševikkejä vastaan vahvistaisivat oikeistoa ja bolševikkien lehdet saivat jatkaa ilmestymistään, eikä punakaartia riisuttu aseista.
Ylipäällikkö Lavr Kornilov vaati täysiä valtuuksia järjestyksen palauttamiseksi ja estämään bolševikkikaappauksen ja lähetti Krymovin ratsuväkiarmeijakunnan Pietariin. Väliaikainen hallitus tulkitsi tämän kapinaksi ja Kerenski pyysi apua ”kaikilta demokraattisilta voimilta”, myös bolševikeilta. Bolševikit saivat aseistaa punakaartinsa ja panssariristeilijä Auroran matruusit kutsuttiin puolustamaan Talvipalatsia. Kornilovin kapinan jälkeen bolševikkeja alettiin vapauttaa vankiloista ja johtajat palasivat, paitsi Lenin, joka piileskeli Suomessa.
Syyskuussa Lenin lähetti kirjeet, joissa ilmoitti kansannousun hetken koittaneen. Väliaikainen hallitus koki viimeiset tappionsa kun saksalaiset valtasivat Itämeren saaria, ja Kronstadt ja Pietari valmistautuivat hyökkäykseen ja kaupungin evakuointia valmisteltiin. Suuriruhtinaiden palatseja alettiin ryöstellä ja kapinasta puhuttiin jo yleisesti. Trotski nimettiin Pietarin neuvoston puheenjohtajaksi. Varuskunnan ja hallituksen välille syntyi aseellinen yhteenotto, kun hallitus pyrki siirtämään epäluotettavat joukot rintamalle.
Bolševikit aloittivat kapinan Trotskin johdolla. Sen keskuksena oli Smolnan entinen aatelisneitojen instituutti. Kaappaus eteni huomaamattomasti, eikä kohdannut minkäänlaista vastarintaa. Tekijäjoukko oli melko pieni, muun muassa joitain tuhansia varuskunnan sotilaita ja joitain satoja bolševikkeja, mutta Kerenskin hallitus oli käynyt niin heikoksi, että vastustus oli olematonta ja kumous oikeastaan veretön. Yöllä Lenin kutsui koolle keskuskomitean muodostamaan hallitusta. Ministerejä nimitettiin kansankomissaareiksi Ranskan suuren vallankumouksen malliin. Lenin ehdotti Trotskia kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajaksi, mutta tämä kieltäytyi muun muassa juutalaisuutensa vuoksi ja Lenin otti tehtävän. Trotskille tulivat ulkomaanasiat.
Seuraavana päivänä alkoi Pietarin neuvoston ylimääräinen kokous Smolnan juhlasalissa. Trotski julisti väliaikaisen hallituksen lakanneen olemasta ja Lenin työläisten ja talonpoikien vallankumouksen voittaneen. Tällä välin väliaikainen hallitus istui yhä Talvipalatsissa, josta Kerenski pakeni rintamalle etsimään lisäjoukkoja. Talvipalatsin puolustajat lähtivät hiljakseen pois, ja viimein Auroran tykillä ammuttiin yksi laukaus ja Talvipalatsi vallattiin ja ministerit kiikutettiin Pietari–Paavalin linnoitukseen.
Neuvosto-Venäjän johtoon.
Bolševikkipuolue siunasi monien kyläyhteisöjen jo kesällä 1917 tekemät maanjaot, mutta parissa kuukaudessa se riisti vallan neuvostoilta, ammattiliitoilta, sosialistisilta puolueilta, korttelikomiteoilta ym., jotka olivat itsenäisesti taistelleet vanhaa valtaa vastaan. Joulukuussa tästä seurasi lakkoaaltobolševikkeja vastaan. Lenin perusti salaisen poliisin Tšekan 20. joulukuuta 1917 jahtaamaan ”vallankumouksen vastustajia”.
8. marraskuuta 1917 Lenin valittiin kansankomissaarien neuvoston puhemieheksi eli neuvosto-Venäjän johtajaksi. Lenin halusi tehdä välittömästi rauhan saksalaisten kanssa, kun taas moni muu bolševikki arvioi sodan johtavan vallankumoukseen Saksassakin, ja Lenin ei saanut hyväksyntää Saksan tiukoille rauhanehdoille ennen kuin Saksa valtasi Baltian ja läheni Pietaria. Brest-Litovskin rauhansopimuksessa 3. maaliskuuta 1918 neuvosto-Venäjä luopui Baltian maista, itäisestä Puolasta, Ukrainasta ja Suomesta.
Lenin kieltää muut puolueet ja hänet yritetään murhata.
12. marraskuuta 1917 pidetyissä perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaaleissa bolševikit saivat vain 25 % äänistä. Suurimmaksi puolueeksi nousi Sosialistivallankumouksellinen puolue (SR), joka sai noin 40 % äänistä. SR-puolueen vasemmistosiipi oli kuitenkin liittoutunut bolševikkien kanssa ja Lenin lähetti bolševikkeja tukevat matruusit sulkemaan perustuslakia säätävän kokouksen 19. tammikuuta 1918.
Perustuslakikokouksen sijaan bolševikit julistivat hallituksensa olevan vastuussa neuvostoille (”sovjet”), joiden edustaja kokoukseen bolševikit ja vasemmisto-SR:läiset saivat yli 90 %:n enemmistön. Bolševikit muodostivat hallituksen yhdessä heitä tukevan SR-puolueen vasemmistosiiven kanssa, mutta sittemmin rauhansopimukseen (3. maaliskuuta 1918) tyytymättömät vasemmisto-SR:läisetkin alkoivat vastustaa bolševikkeja.
Kaikkien ei-bolševikkisten ryhmien (sosialististen ja ei-sosialististen) pyrkiessä torjumaan bolševikkien valtapyrkimyksiä Lenin vangitsi tai ammutti niiden jäseniä sekä lakkautti järjestöjä. Vasemmisto-SR:läinen Jakov Blum murhasi heinäkuussa Saksan lähettilään, kreivi von Mirbachin, tarkoituksenaan aloittaa uudelleen sota Saksaa vastaan. Puolue järjesti kapinoita muun muassa Moskovassa, jonne hallitus oli siirtynyt. 30. elokuuta SR:läiset murhasivat bolševikkijohtajat Moisei Uritskin ja V. Volodarskin.
Samoin 30. elokuuta (Fanny) Fanja Kaplan ampui Leniniä kolmesti; tämä haavoittui mutta parani. Tapaus saattoi silti edesauttaa Leninin terveyden myöhempää heikkenemistä. Vasemmisto-SR:läisiin kuulunut Kaplan oli ollut elinkautisessa vankeudessa 1906–1917 tsaarin virkamiehen murhayrityksestä. Hän kannatti perustuslakikokousta ja piti Leniniä vallankumouksen petturina. Arvioiden mukaan Kaplan toimi oma-aloitteisesti.
Tšekan kuulusteluissakaan Kaplan ei suostunut paljastamaan rikostovereitaan, joten hänet ammuttiin 3. syyskuuta 1918. Samana päivänä "Izvestija"-lehdessä bolševikit vaativat ”murskaamaan vastavallankumouksen hydran massiivisella terrorilla”, ja 5. syyskuuta puolalaisen Feliks Dzeržinskin johtama Tšeka antoi määräyksen ”punaisesta terrorista.” Seuraavina kuukausina myös teloitettiin 800 SR-läistä ja muuta vastustajaa oikeudenkäynneittä. Ajan mittaan luvut vain nousivat, jopa viralliset luvut puhuivat tuhansista, eräät arviot 200 000:sta uhrista. Sosialistivallankumouksellinen puolue kiellettiin. Menševikkien sallittiin aloittaa marraskuussa uudelleen toimintansa, kun he lupasivat pysyä lojaalisti oppositiossa.
Sisällissota.
Venäjän sisällissota puhkesi tavallaan touko–kesäkuussa 1918, puolisen vuotta vallankumouksen jälkeen, aluksi kaupungeissa Volgan varrella bolševikkeja tukevien neuvostojen ja itävaltaunkarilaisista sotavangeista kootun, ympärysvaltojen välillä taistelleen tšekkoslovakilegioonan välillä. Taistelut rohkaisivat SR:n opposition perustamaan Samarassa "komitean perustuslakikokouksen pelastamisen puolesta" (Комуч). Tämä sai bolševikit karkottamaan SR:t ja menševikit paikallisista neuvostoista. Kadettipuolue puolestaan kokoontui heinäkuussa 1918 Omskiin perustaen "Siperian väliaikaisen hallituksen". Nämä osapuolet jopa liittoutuivat Ufassa syyskuussa, mutta amiraali Koltšak julisti itsensä ylimmäksi johtajaksi ja karkotti sosialistit.
Varsinaisesti sisällissodan katsotaan puhjenneen maaliskuussa 1919. Sekalaisista ryhmistä (muun muassa tsaarinvaltaa tukevat, kasakat) koostuvat valkoiset armeijat taistelivat puna-armeijaa vastaan, länsivaltojen tukemina. Valkokaarti saavutti aluksi merkittävää menestystä, mutta vuoden 1920 alkuun mennessä puna-armeija oli käytännössä kukistanut valkoiset ja sota oli pääosin ohi, joskin Krimillä olleiden Pjotr Wrangelin joukkojen kimppuun puna-armeija ehti vasta vuoden lopulla. Vuoden 1919 voitot sisällissodassa olivat saaneet puna-armeijan hyökkäämään Ukrainan valloittanutta Puolaa vastaan tarkoituksenaan päästä Saksaan asti. Entinen keisari Nikolai II teloitettiin perheineen heinäkuussa 1918 Jekaterinburgissa Leninin ollessa varmasti tietoinen käskystä.
Lenin väitti kapitalismin olevan yhteydessä imperialismiin ja julisti vuonna 1917 kaikille kansoille ja vähemmistöille rajoittamattoman itsemääräämisoikeuden. Kuitenkin, kun sisällissodan jälkeen hänellä oli voimaa rajoittaa sitä, hän myös teki niin ja valloitti itsenäistyneet Armenian, Georgian ja Azerbaidžanin.
Radikaali sosialismiin siirtyminen.
Tsaarien hirmuvalta oli teloittanut virallisesti 3 932 ihmistä vuosina 1825–1917 laillisin oikeudenkäynnein, joissa ”puolustusasianajajilla oli ainakin saman verran puhevaltaa kuin syyttäjilläkin”. Leninin johdolla bolševikit ylittivät tämän määrän neljässä kuukaudessa (maaliskuuhun 1918 mennessä). Tosin on huomattava se seikka, että suurin osa tsaarien tapattamista ihmisistä ei koskaan tullut viralliseen tietoon. Bolševikit hyökkäsivät rajusti oppositiota vastaan, eikä Lenin estänyt lukuisten teloituksien toimeenpanoa.
Liberaalien väliaikainen hallitus oli helmikuun vallankumouksen jälkeen lakkauttanut kuolemanrangaistuksen, vapauttanut poliittiset vangit ja julistanut sanan-, paino- ja kokoontumisvapaudet. Nämä vapaudet eivät kuitenkaan olleet kansalle hyödyksi kurjissa oloissa, jonka pitkittynyt sota ja nälänhätä loivat. Vallankumouksen jälkeen Lenin ei nähnyt syytä palauttaa näitä oikeuksia, koska se olisi voinut vahingoittaa nuorta kommunistihallintoa. Hänen kerrotaan aikoneen palauttaa nämä oikeudet myöhemmin, kun olot ovat tasaantuneet ja sosialismi toteutunut halutulla tavalla.
Venäjä oli tsaarin johdolla käynyt edeltävien kolmen vuoden aikana sotaa, jossa oli kaatunut yli miljoona venäläistä. Suurin osa kuolleista oli pakkovärvättyjä rivimiehiä, joita käytettiin ensimmäisen maailmansodan taisteluissa lähinnä tykinruokana. Sodan suoraan ja välillisesti aiheuttamat siviilitappiot, joita ei ole tilastoitu luotettavasti, eivät myöskään jääneet vähäisiksi. Huolimatta liberaalista sisäpoliittisesta linjastaan väliaikainen hallitus pyrki jatkamaan vuoden 1917 aikana tätä samaa sotaponnistusta. Viimeinen naula tähän arkkuun oli kesällä 1917 surkeasti epäonnistunut ja jopa 400 000 venäläisen hengen vaatinut Kerenskin hyökkäys, jonka seurauksena Venäjän armeija käytännössä romahti. Sodan vastustaminen oli Leninin päätavoitteita, ja hän halusi lopettaa sen mahdollisimman pian.
Tämän tueksi Lenin käski sulkea ”kulakit” (talonpojat), papit ja porvarit keskitysleireihin yhteiskuntaluokan tai ammatin perusteella riippumatta heidän teoistaan.
Porvariston luokka kitkettiin näillä keinoin verrattaen nopeasti suhteessa siihen kuuluneiden ihmisten lukumäärän.
Tyytymättömyys johtaa kapinoihin.
Neuvostoliiton johto aloitti radikaalin sosialismiin siirtymisen 13. toukokuuta 1918 muodostamalla valtavia komennuskuntia takavarikoimaan talonpoikien ylimääräiset elintarvikkeet. Komennuskuntien jäsenet saivat palkkioksi osan itselleen ja lisäksi rahaa. Näin talonpojilta otettiin pois kannustimet. Tämä ei osoittautunut hyväksi ratkaisuksi, sillä ruoantuotanto romahti ja ruokapula paheni entisestään.
Kansan keskuudessa ei oltu tyytyväisiä sosialismin toteutustapaan. Pula, talousromahdus ja nälkä saivat aikaan lukemattomia talonpoikien, merimiesten ja jopa työläisten kapinoita ympäri maata, toisinaan heinähangoin ja keihäin tykkejä ja konekiväärejä vastaan. Kansannousut tukahdutettiin muun muassa ampumalla mielenosoittajia, julistamalla työsulkuja lakkoilevia työläisiä vastaan sekä pidättämällä heitä ja opposition aktivisteja, pommittamalla ja polttamalla kyliä, käyttämällä kemiallisia aseita ja hirttämällä epäiltyjä sekä sulkemalla kymmeniä tuhansia kapinallisten perheenjäseniä panttivangeiksi keskitysleireille (lähinnä naisia, lapsia ja vanhuksia). Lenin itse kertoi syyttömien kaltoin kohtelun häirinneen häntä, mutta ei puuttunut näihin asioihin. Hänelle oli tärkeintä päämäärä ja hän antoi erikseen käskyjä tuhota opposition mielenosoituksia.
Esimerkiksi talonpoikien tunnetuimmasta eli Tambovin kapinasta (jossa oli vaadittu takavarikointien ja Tshekan lakkauttamista, vapaita vaaleja ja kaupan vapautta) Lenin kirjoitti Tšekalle: "Tämä liike on ehdottomasti murskattava mitä pikimmin ja sellaisella tavalla, että esimerkki on mahdollisimman selvä." Tämä Kapinaan osallistuneet olivat selvästi sosialismin rakentamiselle haitallisia ja opposition edustajia. Kenraali Mihail Tuhatševskin johtamalla yli 30 000 miehen armeijalla meni kaksi vuotta (1919–21) tuhota vastarinta ylivoimaisesta aseistuksesta ja raaoista otteista huolimatta. Tambovin kapinan keskitysleireillä oli 50 000 ”panttivankia” ym. ja kuolleisuus oli 15–20 % kuukaudessa. Vaikka myös Tambovin kapina oli syntynyt spontaanisti, muista kansannousuista poiketen sen organisoi järjestelmälliseksi SR:n entinen aktiivi Aleksandr Antonov.
Nälänhätä.
Politbyroon jäsenille 19. maaliskuuta 1922 osoittamassaan kirjeessä hän selitti luonteenomaisella kyynisellä tavallaan, miten nälänhätää voitaisiin käyttää hyväksi
Uusi talouspolitiikka (NEP).
Sosialismi ei toteutunut Venäjällä läheskään yhtä helposti kuin Lenin oli ehkä kuvitellut. Talonpojat eivät halunneet antaa viljojaan koko kansan hyväksi, koska ruokaa oli muutenkin vähän. Työläiset taas eivät halunneet tehdä töitä pienellä tai kokonaan puuttuvalla palkalla. Sosialistista yhteiskuntaa ei voinut rakentaa ilman varoja. Tämän vuoksi Lenin käynnisti uuden talouspolitiikan, NEP:n, jossa hän palautti osittaisen yksityisomistuksen siinä toivossa, että maa vaurastuisi ja voisi sitten siirtyä sosialistiseen yhteiskuntamalliin. Tehtaita palautettiin yksityisten haltuun ja talonpojille taattiin omistus- ja myyntioikeus omiin tuotteisiinsa.
Vuonna 1928 Neuvostoliiton talous saavutti maailmansotaa edeltäneen tason, mutta tuolloin Stalin lakkautti NEP:n puolueen vähemmistön vastustuksesta huolimatta. Väitetään, että Lenin oli tarkoittanut NEP:n pidempiaikaiseksi. Sitä tosin esitti jo vuonna 1920 Lev Trotski (joka myöhemmin kannatti sen lakkauttamista), mutta tuolloin esitys hylättiin. Kirjoissaan Lenin on kuitenkin antanut ymmärtää, että NEPin oli tarkoituskin olla lyhytikäinen.
Leninin kuolema.
Toukokuussa 1922 Lenin sai ensimmäisen sydänkohtauksensa, joulukuun kohtauksen jälkeen hän jätti aktiivipolitiikan. Toukokuussa 1923 Lenin siirtyi lääkärin neuvojen mukaan huvilalle Gorkiin lähellä Moskovaa. Kremlissä hän kävi vain muutaman kerran ennen kuolemaansa tammikuussa 1924. Kuolinsyynä oli ilmeisesti aivoverisuonten kovettuma, ateroskleroosi, ja osasyynä siihen oli hänen niskassaan säilynyt Kaplanin luoti.
”Testamentissaan” Lenin kritisoi kaikkia keskuskomitean johtohenkilöitä, mutta se luettiin puoluekokouksessa. Stalin sai pitää vuonna 1922 myönnetyn pääsihteerin paikkansa ja selvisi voittajana väittelyissä ja valtataistelussa. Kuoleman jälkeen Leninin ruumis palsamoitiin ja asetettiin näytille Punaisen torin laidalle rakennettuun mausoleumiin.
Leninin palsamointi oli pääasiassa Leniniä ihailleen Stalinin idea, sillä Stalin piti Leniniä jumalallisena opettajana. Lenin itse olisi halunnut tulla haudatuksi kaikessa hiljaisuudessa.
Lenin ja Suomi.
Lenin toimi maastakarkotuksensa aikana usein Suomesta käsin. Suomessa Leninillä oli tukijoita ja myös ystäviä. Lenin esitti ensimmäistä kertaa myötämielisyytensä Suomen itsenäisyydelle Tampereella 1905 ja 1906 pidetyissä kokouksissa. Kokoukset pidettiin samassa talossa, jossa Lenin ensimmäistä kertaa tapasi tulevan seuraajansa Josif Stalinin. Nykyään tuossa talossa on länsimaalaisittain ainutlaatuinen Lenin-museo.
Vallankumouksen jälkeen Lenin yllytti kirjeissään Suomen SDP:tä tekemään aseellisen vallankumouksen Suomessa ja lähetti Stalinin puoluekokoukseen tukemaan vaatimuksiaan. SDP:n puoluekokous kuitenkin äänesti tätä vastaan 26. marraskuuta 1917 äänin 59–43; vastaavan päätöksen Työväen Vallankumouksellinen Keskusneuvosto teki jo 10.11. äänin 18–8).
Suomen eduskunnan julistettua Suomen yksipuolisesti itsenäiseksi porvarienemmistöllä 6. joulukuuta. Lenin tunnusti Suomen itsenäisyyden 31. joulukuuta 1917. On esitetty erilaisia arvioita siitä, miksi Lenin hyväksyi porvarillisen Suomen itsenäisyyden. Selvimpänä ovat nähtävissä Leninin puolueohjelmaankin kirjatut ideologiset syyt, joiden johdosta myös joukko muita valtioita – muun muassa Viro ja Ukraina – pääsi itsenäistymään neuvosto-Venäjästä. Leninin on esitetty toivoneen Suomessa puhkeavan vallankumouksen, joka palauttaisi Suomen jälleen neuvosto-Venäjän yhteyteen. Myös Suomen SDP:n pyyntö on saattanut vaikuttaa asiaan.
Suomessa Leninin asemaa itsenäisyyden tunnustajana ovat korostaneet ennen kaikkea vasemmistolaiset. Ideologisesti toisella kannalla olevat pitävät sitä historian väärentämisenä. Suomen itsenäisyyden tunnustaminen ei ollut Lenille itsetarkoitus, vaan se oli ensisijaisesti keino sosialistisen vallankumouksen toteuttamisen helpottamiseksi Suomessa.
Toisen maailmansodan jälkeen suomalaiset tunnustukseen vedoten sanoivat ”Leninin antaneen Suomelle itsenäisyyden”, jotta tämän seuraajat eivät kehtaisi ”ottaa sitä pois”.
Leninin luonne.
Leninin kannattajat ovat esittäneet Leninin humaanina ja lempeänä neuvostojohtajana. Lenin ei juurikaan ollut kansallismielinen, vaan Marxin oppien mukaisesti kannatti kansainvälisyyttä. Lenin ajatteli Neuvosto-Venäjän olevan ensimmäinen pala kommunistista ihannemaailmaa. Hän katsoi rakentavansa sitä parhaiten tuhoamalla estävät tekijät eli porvariston, papiston ja yläluokan. Hän hyväksyi väkivallan näitä ”työkansan vihollisia” vastaan. Tämä on ristiriidassa Leninistä annetun pasifistisen ja lempeän kuvan kanssa, mutta Lenin katsoi ajattelevansa ensisijaisesti Venäjän valtaväestön etua. Toisaalta myös Suomessa on ilmestynyt tutkimuksia, joissa Lenin kuvataan luonteeltaan lähinnä pikkurikolliseksi ja perin juurin anarkistiseksi "ammattivallankumoukselliseksi". Tähän liittyy myös sen korostaminen, että Leninin toiminnan alkuperäinen ja liikkeellepaneva voima oli henkilökohtainen katkeruus ja suoranainen antagonismi vallitsevaa järjestelmää kohtaan.
Lenin ja Stalin.
Stalin ja Lenin vuonna 1919.
Lenin tapasi Josif Stalinin ensi kertaa vuonna 1905 Tampereella pidetyssä bolševikkien konferenssissa. Vuonna 1913 Stalin kirjoitti mainetta tuoneen teoksensa "Marxismi ja kansallisuuskysymys", jota Lenin piti niin loistavana, että tahtoi julkaista sen puolueen virallisena poliittisena ohjelmana. Leninin ja Stalinin välillä ei ollut juuri poliittisia erimielisyyksiä, ja Stalin pitikin itseään Leninin oppilaana. Puolueen väittelyissä Stalin liittyi lähes poikkeuksetta Leninin puolelle vastustamaan muun muassa entistä menševikkiä Trotskia ja muita oppositiolaisia. Vuonna 1922 Stalin nimitettiin puolueen pääsihteeriksi Leninin ehdotuksesta.
Lenin sairastuttua lääkärit kielsivät häneltä poliittisen toiminnan, ja puolueen politbyroo nimitti Stalinin tiedonvälittäjäksi. Tänä aikana Stalin riiteli Leninin puolison Nadežda Krupskajan kanssa. Kuultuaan riidasta Lenin loukkaantui ja saneli ”testamenttinsa”, jossa hän arvosteli Stalinin käytöstapoja ja arvosteli muitakin puolueen johtohenkilöitä. Leninin kuoleman jälkeen "testamentti" luettiin bolševikkien 13. puoluekokouksessa ja valtuutetut tahtoivat Stalinin jatkavan puolueen pääsihteerinä. Edes Trotski ei vastustanut Stalinin johtajuuden jatkamista.
Maailmankuva ja politiikka.
Leninin maailmankuva oli muotoutunut 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, ja sittemmin hän arvioi, ettei 1900-luvulla ollut hänelle enää paljonkaan älyllistä tai tiedollista annettavaa. Sen sijaan hän keskittyi Karl Marxiin, Friedrich Engelsiin, Georgi Plehanoviin ja Karl Kautskyyn, joista kahdelle viimeiselle hän myöhemmin käänsi selkänsä. Lenin kuitenkin ihaili Niccolò Machiavellia ja Charles Darwinia (hänen työhuoneessaan Kremlissä oli pieni apinan muotoinen pöytäkoriste, jossa luki Darwinin nimi), palasi myöhemmin myös Aristoteleen pariin ja löysi ensimmäisen maailmansodan aikana G. W. F. Hegelin ja saksalaisen sotateoreetikon Carl von Clausewitzin, jotka jättivät Leninin ajatteluun omat jälkensä. Ehdottomina esikuvinaan hän piti Karl Marxia ja Friedrich Engelsiä, ja itseään ainoana oikeana ja korvaamattomana Marxin tulkitsijana. Suhde Friedrich Nietzschen moraalifilosofiaan oli ambivalentti
Viimeinen kuva Leninistä ennen kuolemaa vuodelta 1923.
Lenin oli pohjimmiltaan teoreetikko ja inhosi politiikan tunteellisuutta. Siksi hän myös painotti älymystön johtavaa asemaa politiikassa pitäen vieraana ajatusta, että työläiset itse hallitsisivat itseään. Hän ei ollut varsinaisesti kosketuksissa köyhälistöön, vaan piti tilastotietoja ja tutkimuksia henkilökohtaisia kokemuksia todempana kuvauksena Venäjän kansan elinoloista. Näiden tilastojen ja tutkimusten pohjalta hän muun muassa esitti, että Venäjä oli jo 1860-luvulla kapitalistinen maa. Leninin luonteenpiirteisiin kuului myös vahva luottamus siihen, että hän oli aina oikeassa. Hän luotti itseensä, ja näin hän päätyi vallankumouksen johtoon.
Lenin arveli, että hänen vaatimansa ”proletariaatin demokraattinen diktatuuri” (ks. proletariaatin diktatuuri) vetoaisi erityisesti alempaan yhteiskuntaluokkaan. Hänen mielestään se olisi samalla myös tehokkain tapa yleisten kansalaisvapauksien ja taloudellisen kehityksen turvaamiseksi. Lenin kannatti alun perin Venäjän marxistien yleisesti esittämää kaksivaiheisen vallankumouksen mallia: ensin demokraattinen ja kapitalistinen valtio, jota seuraisi sosialistinen vallankumous ja lopulta kommunismi. Vallankumouksen edetessä hän ei kuitenkaan sitoutunut tähän, vaan siirtyi nopeasti toteuttamaan Venäjällä omaa sosialismin malliaan.
Bolševikit pyrkivät saamaan puolueelleen kansansuosiota osallistumalla yleiseen propagandaan sekä valtakunnanduumaan toimintaan ja muuhun yleiseen päätöksentekoon. Eräiden väitteiden mukaan myös Venäjän salainen poliisi Ohrana tarjosi Leninille otollisen tilaisuuden. Ohrana oli jokseenkin hyvin perillä sosialistivallankumouksellisten keskinäisistä kiistoista ja pyrki lietsomaan polemiikkia, joka repi puoluetta. Ohrana tuki bolševikkien asemaa Venäjällä myös vangitsemalla menševikkejä ja muita Leninin vastustajia.
Ensimmäisen maailmansodan aikana Lenin omaksui kannan, jonka mukaan sosialistien tulisi vastustaa kaikkia sotaa käyviä hallituksia ja jokaisen maan työläisten tuli vastustaa oman maansa sotaponnistuksia. Lenin korosti Marxin oppia, ettei proletaareilla ole kotimaata: niinpä Venäjän työläisten ensisijaisen myötätunnon ja avunannon olisi pitänyt kohdistua muita työläisiä – myös vihollismaiden työläisiä – kohtaan, eikä oman maan porvaristoon. Leninin kansainvälisyyttä korosti myös Neuvostoliiton kansallislauluksi valittu Kansainvälinen. Lenin uskoi Venäjän vallankumouksen laajenevan hyvinkin nopeasti maailmanlaajuiseksi sosialistiseksi vallankumoukseksi.
Leninin kuolema ja perintö.
Lenin halvaantui oikealta puoleltaan toukokuussa 1922 ja vetäytyi lopullisesti poliittisesta elämästä jo saman vuoden joulukuussa. Leninin kuoltua tammikuussa 1924 hänen ruumiinsa balsamoitiin ja se on edelleen näytteillä mausoleumissaan Moskovan Punaisella torilla. Petrograd (Pietari) nimettiin Leningradiksi Leninin mukaan. Nimi vaihdettiin takaisin vasta Neuvostoliiton hajottua. "Leninisminä" tunnettu oppijärjestelmä muotoiltiin hänen teostensa pohjalta ja siitä tehtiin myöhemmin eräänlainen valtionuskonto. Kaikki tämä tapahtui Leninin omien toiveiden vastaisesti.
Hänen käsityksensä kansanvallasta oli kuitenkin erilainen kuin esimerkiksi länsimaisessa demokratiassa tai sosiaalidemokraattisessa järjestelmässä. Lenin vastusti ruohonjuuritason demokratiaa ja monipuoluejärjestelmää. Hän vastusti vuoden 1917 ajatusta demokraattisten, kansan valitsemien neuvostojen hallitsemasta maasta, ja kannatti ”proletariaatin diktatuuria”, jossa kaikki valta olisi keskitetty bolševikkipuolueelle. Vuoden 1917 ajatusten hylkääminen johti muun muassa hänen uskollisimpien sotilaidensa, Kronstadtin matruusien, kapinaan 1921 Leninin käsitystä kansanvallasta kuvasi hyvin vastaus, jonka hän antoi Trotskille tämän kysyttyä Leninin mielipidettä matruusien vaatimuksiin: ”"Parlamentaarinen ja demokraattinen järjestelmä on askel taaksepäin, bolševikkien yksinvaltaisesti johtama proletariaatin diktatuuri on askel eteenpäin vallankumouksen tiellä"”.
Neuvostoliiton päämiehistä Lenin on aina ollut suosituin henkilökulttinsa ansiosta. Johtajien henkilöihin ja toimiin jälkikäteen kohdistettu arvostelu ei juuri koskaan ulottunut Leniniin asti. Lisäksi esimerkiksi Meksikon vallankumouksen innoittamissa seinämaalauksissa Lenin maalattiin usein paikallisten vallankumousjohtajien, kuten Emiliano Zapatan viereen.
Henkilökultti.
Leninin ympärille muodostui Neuvostoliiton ensimmäinen henkilökultti. Hänen askeettinen, ahkera ja järjestäytynyt luonteensa erotti hänet monista muista kommunistisen puolueen johtajista. Osittain Leninin tahdon vastaisesti häntä alettiin pian pitää ”hyvänä tsaarina”, joka oli vaatimaton ja kansanläheinen, mutta samalla uuden oikeudenmukaisen järjestelmän luoja. Vuodesta 1918 lähtien häntä alettiin nimittää "voždiksi" eli johtajaksi. 1920-luvulla termi laajeni koko kommunistisen puolueen johtajistoon.
Venäjän sisällissodan aikana puolue alkoi jo tietoisesti käyttää hyväkseen ja levittää tätä näkemystä Leninistä, kun vallankumouksen uskonnollissävytteisten tulkintojen kautta sisällissotaa alettiin pitää hyvän ja pahan, vallankumouksellisten pyhimysten ja vastavallankumouksellisten pahojen henkien välisenä taisteluna. Leninistä muodostui vallankumouksen pääpyhä, "Työn pyhän Raamatun" kirjoittaja, kuten eräs runoilija häntä kuvasi vuonna 1918.
Kuolemaansa asti Lenin pystyi estämään tämän kansan keskuudessa syntyneen kultin päätymisen osaksi virallista puolueen propagandaa. Kuitenkin välittömästi hänen kuoltuaan otettiin tämä kristuksenkaltainen pelastaja-Lenin osaksi virallista puolueen Lenin-kulttia, vaikka monet puolueen johtajat, mukaan lukien Leninin leski Nadežda Krupskaja vastustivatkin sitä.
Leninin patsaat.
Neuvostoliiton kaaduttua vuonna 1991 alkoi Itä-Euroopan maissa ja Venäjällä suuri Lenin-patsaiden tuhoaminen. Melkein kaikki Itä-Euroopan valtioiden puolella olevat Lenin-patsaat on tuhottu tai siirretty museoihin. Venäjän puolella Lenin-patsaita on säilynyt paljon enemmän.


Köln.
Köln () on Saksan neljänneksi suurin kaupunki. Sen väkiluku on noin 1 miljoona (2011). Köln sijaitsee maan länsiosassa, Nordrhein-Westfalenin osavaltiossa Reinjoen rannalla. Kaupunkia pidetään Reinin alueen taloudellisena, kulttuurisena ja historiallisena pääkaupunkina.
Köln on vanhin Saksan suurkaupungeista: se perustettiin roomalaiskaudella 38 eaa. ja Köln sai roomalaisen kaupungin aseman 50 jaa. Kaupunki nimettiin keisarinna Agrippinan mukaan (Colonia Claudia Ara Agrippinensium).
Kölnin tuomiokirkko on kaupungin kuuluisin maamerkki ja nähtävyys. Goottilaistyylisen katedraalin rakentaminen aloitettiin 1200-luvulla ja se valmistui vasta 600 vuotta myöhemmin 1800-luvulla. Valmistuessaan vuonna 1880 tuomiokirkko oli maailman korkein rakennus. Kirkon kaksoistornit ovat 157 metriä korkeita.
Kölnin yliopisto on Euroopan vanhimpia.
Väestö.
Vuoden 2010 lopussa väkiluku oli 1 007 119. Kaupungin asukkaista  % on siirtolaisia ja  % ei-saksalaisia. Suurin siirtolaisryhmä on turkkilaiset, joiden osuus kaupungin koko väestöstä on  %. Väestötiheys on 2 486 asukasta neliökilometrillä.
Hallinto.
Köln kuuluu Nordrein-Westfalenin osavaltioon. Kaupunginhallitusta johtaa kaupunginjohtaja ja kolme pormestaria. Köln oli ensimmäinen kaupunki Saksassa prostituution verottamisessa.
Kulttuuri.
Köln on tärkeä median keskus. Lukuisat radio- ja televisioasemat, mm. Westdeutscher Rundfunk (WDR), RTL ja VOX, toimivat kaupungista käsin.
Kölnissä on 30 museota ja useita gallerioita. Cologne Trade Fair on kansainvälinen näyttelykeskus, siellä pidetään myös Kansainväliset muotoilumessut ja joka toinen vuosi Photokina-tapahtuma, johon osallistuvat valokuvaus- ja kuvataide tuottajat. Köln on myös tunnettu Kölnin karnevaaleista.
Kaupungin isännöimistä Kölnin komediafestivaaleista on muodostunut suurimmat komediafestivaalit Keski-Euroopassa. Vuonna 2005, Köln isännöi 20. roomalaiskatolista Maailman nuorison päivää paavi Benedictus XVI johdolla. Se on yksi suurimmista tapahtumista yli miljoonan osallistujalla.
Köln on hyvin tunnettu oluestaan, jota kutsutaan Kölschiksi. Kölsch on myös nimi paikalliselle kielelle. Tästä on juontunut paikallinen vitsi, että Kölsch on ainoa kieli jota voidaan juoda. Köln on tunnettu myös kölninvedestä.
Rooman valtakunnan aika.
Germaaniheimo ubit perustivat kaupungin noin 38 eaa., ja se tunnettiin nimellä "Oppidum Ubiorum." Roomalaiset kutsuivat kaupunkia nimellä "Colonia Claudia Ara Agrippinensium" tai lyhyemmin "Colonia Agrippina". Vuosina 260–271 jaa. Köln oli lyhytaikaisen Gallian keisarikunnan pääkaupunki. Keisari Konstantinus Suuri rakensi sillan Reinin yli Kölnin kohdalla. Kaupunki oli Rooman provinssia vuoteen 459 asti, jolloin frankit valtasivat Kölnin. Kölnistä tuli oma tuomiokunta 785 jaa.
Kölnin ensimmäinen tunnettu piispa, Maternus, valittiin virkaansa 313 jaa.
Keskiaika.
Köln oli Hansaliiton jäsen ja sai vapaakaupungin aseman 1475.
19. ja 20. vuosisata.
Köln menetti vapaakaupungin aseman ranskalaisella kaudella. Kölnin alue oli liitettynä Napoleonin valtakuntaan. Vuonna 1815, Wienin kongressissa Kölnistä tuli osa Preussin kuningaskuntaa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Köln kuului Britannian asevoimille, joka valvoi aluetta vuoteen 1926 asti Versailles'n rauhansopimuksen mukaan.
Toinen maailmansota.
Köln oli voimakkaiden pommitusten kohteena sodan aikana. Sodan loputtua Kölnin kaupungin väkiluku oli pudonnut 95 %.
Tiet.
Katu-ja tieverkosto tehtiin pääosin 1920-luvulla pormestari Konrad Adenauerin johdolla. Saksan ensimmäinen pelkästään autoille tarkoitettu moottoritie rakennettiin vuoden 1929 jälkeen Kölnin ja Bonnin välille. Nykyisin tämä tie tunnetaan nimellä A555. Köln on ensimmäinen saksalainen kaupunki, joka on ympäröity kehäteillä. Vuonna 2005 avattiin suora kahdeksankaistainen moottoritieyhteys, Bundesautobahn 3.
Sillat.
Kölnissä on kahdeksan Reinin ylittävää siltaa - "Hohenzollernbrücke", "Südbrücke","Zoobrücke", "Severinsbrücke", "Deutzer Brücke", "Mülheimer Brücke", "Rodenkirchner Brücke" sekä "Autobahnbrücke Köln-Leverkusen". Näistä kaksi on rautatiesiltoja. Tunnetuin näistä on kaarenmuotoinen Hohenzollernbrücke, jonka yli johdetaan kohti päärautatieasemaa kulkeva junaliikenne. Sekä Severinsbrückeä että Zoobrückeä on erilaisten tapahtumien yhteydessä koristeltu erilaisin valotaideteoksin.
Julkinen liikenne.
Kölnin päärautatieasemalla liikennöivät Deutsche Bahn-service-yhtiön Intercity ja ICE-junat, sekä Kölniä naapurikaupunkeihinsa sekä lentokentälle yhdistävät paikallisjunat. Päärautatieaseman kautta matkustaa päivittäin 250 000 matkustajaa.
Raitiovaunuverkosto, "Stadtbahn Rhein-Sieg", on Kölnissä laaja ja aivan keskustassa kulkevat useat raitiovaunut maan alla.
Ilmaliikenne.
Kölnin kansainvälinen lentokenttä on Köln-Bonn lentoasema, jota myös kutsutaan Konrad-Adenauerin lentokentäksi. Useimmat mannertenväliset lennot tarjoaa läheinen Düsseldorfin lentokenttä.
Urheilu.
Tällä hetkellä 1. Bundesliigassa pelaava 1. FC Köln on kotoisin kaupungista. Seuran kotikenttä RheinEnergieStadion oli yksi jalkapallon MM-kilpailuissa 2006 käytössä olleista stadioneista.
Saksan DEL-jääkiekkoliigassa pelaava Kölner Haie (Cologne Sharks) pelaa Kölnarenalla kotipelinsä.
Koripallon Bundesliigassa pelaa Köln 99ers, joka on voittanut Saksan mestaruuden kertaalleen.


Vrouw Maria.
Vrouw Maria ("Rouva Maria") oli hollantilainen kauppa-alus, joka matkalla Amsterdamista Pietariin törmäsi 3. lokakuuta 1771 kahteen kariin Nauvon ulkosaaristossa ja myöhemmin upposi noin neljänkymmenen metrin syvyyteen. Alus sai törmäyksissä vaurioita peräosaan, muun muassa peräsin irtosi.
Aluksen ruumassa arvellaan olleen esimerkiksi taideaarteita, joita keisarinna Katariina Suuri ja muu Venäjän ylimystö oli tilannut Hollannista. Lisäksi lastina oli sokeria, väriaineita, sinkkiä ja kappaletavaraa. Miehistö ja paikallinen väestö ehti pelastaa osan lastista ennen aluksen uppoamista 8. lokakuuta 1771. Haaksirikosta pelastettua tavaraa myytiin myöhemmin Pietarissa.
Aluksen haaksirikosta tuli eräs Suomen etelärannikon kuuluisimmista aarrelaivalegendoista.
Vrouw Marian löytyminen.
Rauno Koivusaaren johtama sukeltajaryhmä löysi aluksen hylyn 28. kesäkuuta 1999.
Museovirasto on tehnyt alueella kenttätutkimuksia. Hylyn uppoamispaikka on suojeltu ja ympärivuorokautisessa kameravalvonnassa. Suoja-alueelle ankkuroituminen on kiellettyä, ellei se liity vaarassa olevan aluksen meripelastukseen. Myös sukellustoiminta on luvanvaraista. Vrouw Maria sijaitsee itäkaakkoon Jurmon saaresta, Smedskären-nimisen saaren länsipuolella. Suoja-alue on n. 1,5 km halkaisijaltaan oleva ympyrä, jonka keskipisteenä on Namnlösan-niminen luoto. Sen koordinaatit ovat EUREF-FIN-järjestelmässä 59°46'28"N ja 21°47'10" E.
Aluksen hylky on säilynyt poikkeuksellisen ehjänä. Hylyn rungon pituus on noin 26 metriä ja leveys 7 metriä. Vrouw Marian, kuten muiden Itämeren hylkyjen, säilymistä on edesauttanut puisia hylkyjä tuhoavan laivamadon puuttuminen pohjoiselta Itämereltä. Säilymistä on edesauttanut myös se, että runko on tammea.
Maaliskuussa 2008 valmistuneiden ultraääni- ja röntgentutkimusten mukaan hylky on säilynyt yllättävän hyvin, ja se voitaisiin periaatteessa nostaa ja museoida. Hylyn nostaminen ja entisöiminen on kallista, mutta eräät venäläiset sijoittajat ovat olleet valmiit rahoittamaan operaatiota.


Kiinteä olomuoto.
Olomuodot ja niiden väliset muutokset
Kiinteä olomuoto on aineen olomuoto, jossa sillä on määrätty tilavuus ja muoto, ja se vastustaa voiman aiheuttamia muodonmuutoksia. Tässä tilassa aineen molekyylit tai atomit ovat lähellä toisiaan ja sitoutuneet kemiallisin sidoksin. Kiinteälle aineelle on tyypillistä kiderakenne, jolloin atomit ovat järjestyneet jonkin toistuvan kaavan mukaan. Aineen lämmetessä "sulamispisteeseen", molekyylien lämpöliike tulee niin voimakkaaksi, että kiderakenne rikkoutuu. Jos aineella ei ole kiderakennetta, sen sanotaan olevan "amorfista", eikä selkeää sulamispistettä ole havaittavissa. Kiteisellä aineella, joka on toinen kiinteän aineen muodoista, on terävä sulamispiste ja pitkän kantaman kiderakenne. Sulamispisteen yläpuolella aine muuttuu nestemäiseksi. Jossain tilanteessa kiinteä aine muuttuu suoraan kaasuksi, tällöin kyseessä on "sublimoituminen".
Fysiikassa kiinteän olomuodon fysiikka tutkii kiderakenteita ja niiden energiatiloja, tähän kuuluvat myös puolijohteet ja suprajohtavuus.
Materiaalitiede käsittelee suunnilleen samoja asioita, lisäksi siihen kuuluvat materiaalien lujuus, kovuus ja faasimuutokset.


Kiteinen aine.
Kiteinen aine on kiinteässä olomuodossa olevaa ainetta, jossa atomit tai molekyylit ovat järjestyneet säännölliseen, toistuvaan aineelle tyypilliseen kiderakenteen mukaiseen järjestykseen. Kiinteän aineen toinen esiintymismuoto on amorfinen aine, jossa rakenneyksiköillä ei ole tarkkaa järjestystä. Kiteesssä on kideakselit, jonka keskukseen nähden kiteessä olevat pinnat ovat määrätyssä asennossa. Useimmat alkuaineet ja niiden yhdisteet voivat muodostaa kiteitä. Kiteytyminen voi olla nopeaa tai kestää miljoonia vuosia.
Kiteinen aine syntyy, kun nestemäisessä olomuodossa olevaa ainetta jäähdytetään kiinteäksi aineeksi riittävän hitaasti, jolloin atomien tai molekyylien liike-energia pienenee niin että aineen osaset voivat järjestäytyä säännölliseen hilaan, jossa sidosten lukumäärä maksimoituu ja potentiaalienergia minimoituu. Nopea jäähtyminen tuottaa yleensä pieniä kiteitä ja hidas jäähtyminen suuria kiteitä.
Kaasun kiteytymistä kutsutaan sanalla härmistyminen.
Yhdellä aineella voi olla useita kiteisiä rakenteita ja amorfinen kiinteä rakenne. Kiteisellä aineella on tyypillisesti terävä sulamislämpötila, eli se muuttuu nesteeksi pienellä lämpötilan muutoksella. Saman aineen eri faaseilla, kiteisillä ja amorfisella faasilla on toisistaan poikkeavia fysikaalisia ominaisuuksia.
Kiteytymistä käytetään kemiallisena erotusmenetelmänä, jonka avulla voidaan saada puhtaita kiinteitä yhdisteitä. Erottamisessa tärkeää on, että jäähdytys ei tapahdu liian nopeasti, koska tällöin kidehilat syntyvät liian nopeasti ja voi sulkea sisäänsä myös epäpuhtaudet.
Kiteisestä aineesta kasvaneita muodostumia kutsutaan "kiteiksi".


Olomuoto.
Olomuoto on aineen tila. Yleisessä jaottelussa olomuodot ovat kiinteä, neste ja kaasu. Näiden lisäksi yleisin aineen olomuoto on plasma, jota on 99 prosenttia kaikkeuden aineesta, tähdissä ja tähtisumuissa. Plasma on positiivisia ioneja ja vapaita elektroneja. Muita tunnettuja aineen olomuotoja ovat Bose-Einstein kondensaatti ja fermioninen kondensaatti.
Muuttuminen olomuodosta toiseen tapahtuu yleensä tarkoin määritetyssä sulamis- tai kiehumispisteessä. On kuitenkin olemassa amorfisia aineita, joilla ei ole selkeää sulamispistettä. Amorfinen aine pehmenee hiljakseen lasimuutoslämpötilansa jälkeen, eikä siitä voi sanoa tarkasti, missä olomuodossa se on. Amorfisia aineita ovat muun muassa lasi ja jotkin muovit.
Eri olomuodot.
Kuvassa lasi on kiinteää, juoma nestettä, ja niitä ympäröivä ilma kaasua.
Kiinteä aine.
Alhaisimmassa lämpötilassa ja paineessa pääosa aineista on kiinteitä. Tätä merkitään kemiallisissa kaavoissa kirjaimella s (solid). Tässä olomuodossa aine pitää muotonsa, jos sitä ei rasiteta millään voimalla (esimerkiksi leikkausvoima rikkoo muodon). Veden kiinteää olomuotoa kutsutaan triviaalinimellä jää. Sen tilavuus on poikkeuksellisesti suurempi kuin samalla ainemäärällä on nestemäisessä olotilassa. Tämä johtuu jään kidemäisestä rakenteesta, joka jättää paljon tyhjää tilaa vesimolekyylien väliin.
Nestemäinen aine.
Aineen saavutettua sulamispisteensä, kiinteä rakenne muuttuu ja molekyylit pääsevät liikkumaan vapaammin. Ne ovat kuitenkin vielä vahvasti toisiinsa sidoksissa ja vastustavat pinta-alan kasvamista, mikä aiheuttaa jokaiselle nesteelle ominaisen jännityksen (poikkeuksena supranesteet). Nestemäinen aine täyttää mahdollisimman suuren tilan astiassa tai tasolla. Kemiallisissa yhtälöissä kyseistä faasia merkitään kirjaimella l (liquid).
Eräät pitkät orgaaniset molekyylit ovat nestekiteitä. Näillä aineilla on nestemäisessä muodossa erikoinen rakenne hieman sulamispisteen yläpuolella. Aineet ovat viskoosin nesteen ja kiteisen aineen välimuotoja. Molekyylit asettuvat samansuuntaisesti ja kääntyilevät jännite-erojen mukaan. Tätä ominaisuutta hyödynnetään nestekidenäytöissä, joita on muun muassa kannettavissa tietokoneissa.
Kaasu.
Aineen ohitettua kiehumispisteensä, aine muuttuu kaasumaiseksi, jolloin sen molekyylien välillä ei enää ole juurikaan vuorovaikutusta. Hiukkaset (molekyylit tai atomit) voivat olla hyvinkin etäällä toisistaan ja ne täyttävät hetkessä tasaisesti esimerkiksi huoneen koko tilavuuden. Hiukkaset pääsevät liikkuman vapaasti ja törmäilevät rajapintoihin. Mitä enemmän törmäilyä tapahtuu, sitä suurempi on kaasun paine. Painetta voidaan kasvattaa pakottamalla sama määrä kaasua pienempään tilaan. Jos painetta nostetaan riittävästi tarpeeksi alhaisessa lämpötilassa saadaan kaikkein kevyimmätkin kaasut nestemäiseksi.
Plasma.
Plasma on aineen olomuoto, jossa atomit ovat menettäneet elektroneja eli ionisoituneet. Plasmaa syntyy korkean lämpötilan (vähintään 2000-8000 K) vaikutuksesta ja sähkökentässä kiihdytettyjen hiukkasten törmäillessä atomeihin irrottaen niistä elektroneja. Plasma koostuu elektroneista ja positiivisista ioneista.
Bosen-Einsteinin kondensaatti.
Bosen-Einsteinin kondensaatti on matalassa lämpötilassa esiintyvä aineen tila, jossa makroskooppisesti merkittävä osa hiukkasista miehittää alinta mahdollista energiatilaa. Bosen-Einsteinin kondensaatissa hiukkaset menettävät yksilöllisen luonteensa ja kondensaatti alkaa hiukkasten muodostamana makroskooppisena kokonaisuutena noudattaa kvanttimekaniikan lakeja. Normaalisti kvanttimekaniikan lainalaisuudet eivät tule esille makroskooppisilla hiukkasmäärillä. Bosen-Einsteinin kondensaatti voi muodostua vain hiukkasilla, jotka ovat bosoneja. Myös fermionit voivat muodostaa keskenään pariutumalla fermionikondensaatteja. Tämän olomuodon löytäjät palkittiin Nobelin palkinnolla 1995.
Fermioninen kondensaatti.
Fermionisessa kondensaatissa aineen atomit pariutuvat ja käyttäytyvät keskenään yhdenmukaisesti. Tällainen tila saavutetaan hyvin alhaisessa lämpötilassa, magneettisen sekä optisen käsittelyn avulla. Käyttäytyminen parillisina on tuttua suprajohteista, joissa elektronit pariutuvat ja alkavat liikkua ilman vastusta. Tämä aineen olomuoto on myös Bose-Einstein kondensaatin tavoin löydetty Coloradon Boulder-yliopistossa
Aineen olomuodon muutokset.
frame


Luettelo eläimistä.
Luettelo eläimistä lahkoittain ja heimoittain + kotieläimet omana ryhmänään.
Katso myös.
*


Brittiläinen kulttuuri.
Brittiläinen kulttuuri on vaikuttanut ympäri maailmaa. Maalla on paljon yhteyksiä vanhoihin siirtomaihinsa, etenkin niihin jotka ovat omaksuneet englannin kielekseen. Kulttuuriin vaikuttaa nykyisin myös maan suuri siirtolaisväestö, josta suuri osa on kotoisin Intiasta.
Yhdistynyt kuningaskunta muodostuu neljästä toisiinsa sitoutuneesta kansakunnasta, ja vaikka elämäntapa on laajalti samankaltainen, kulttuurissa on eroja niin näiden kansakuntien välillä kuin paikallisella ja alueellisella tasolla. Skotlannin kansallispuolueen keskeinen kysymys on talous, etenkin Pohjanmeren öljytulojen jakautuminen, kun taas Walesin kansallispuolue on kiinnostunut kielen ja kulttuurin säilyttämisestä. Murre ja puhetapa kertovat usein ihmisen taustasta ja kotiseudusta. Oman jalkapallojoukkueen kannattamisesta on tullut monille tärkeä ylpeyden aihe.
Kirjallisuus.
Brittiläinen kirjallisuus on hyvin arvostettua ja sillä on pitkä historia. Saarten varhaisimmat kirjalliset tuotokset kirjoitettiin paikallisilla kelttiläisillä kielillä. Walesilainen kirjallisuusperinne ulottuu aina 500-luvulle saakka ja irlantilainen runouskin on jatkunut eheänä kokonaisuutena 500-luvulta nykypäivään.
Anglosaksiseen kirjallisuuteen voidaan lukea kuuluvaksi muinaisenglanniksi kirjoitettu eeppinen sankariruno "Beowulf". Normannien valloitettua Englannin maahan tuli mannermaisia vaikutteita, jotka syrjäyttivät anglosaksisia perinteitä.
Geoffrey Chaucer oli yksi ensimmäisiä englantilaisia kirjailijoita, joka kirjoitti englanniksi aikana jollin suuri osa hovirunoilijoista käytti latinaa. Hänen 1300-luvulla julkaistu teoksensa "Canterburyn tarinoita" on yhä lukijoiden suosiossa.
Kirjapainon rantauduttua Englantiin vuonna 1476 etenkin runous ja näytelmäkirjallisuus alkoivat kukoistaa. Tuolta ajalta kuuluisin brittiläinen hahmo on epäilemättä William Shakespeare, joka ei ole menettänyt suosiotaan 2000-luvullakaan. Shakespearen klassikkonyätelmiin kuuluvat "Hamlet" ja "Romeo ja Julia"
Romaaneja alettiin kirjoittaa enenevissä määrin 1700-luvulta alkaen. Tunnettuja ovat muun muassa Daniel Defoen "Robinson Crusoe" vuodelta 1719 ja Henry Fieldingin "Tom Jones" vuodelta 1745. Runoudessa suosioon nousi kansankielinen esitystapa, jota noudatteli esimerkiksi Robert Burns. Hän sai runsaasti vaikutteita Skotlannin runoudesta, jota kirjoitettiin kansanomaisesti skotin kielellä.
1800-luvun alussa kirjallisuutta hallitsi romantiikan aikakausi, jolloin runouden saralla vaikuttivat William Blake, John Keats ja Lordi Byron. Viktoriaaninen aikakausi oli englantilaisessa kirjallisuudessa realismin kulta-aikaa. Sitä edustivat Jane Austen, Brontën sisarukset (Charlotte, Emily ja Anne), Charles Dickens, George Eliot ja Thomas Hardy.
Ensimmäisen maailmansodan myötä nousi sotakirjallisuuden ja -runouden suosio. 1900-luvun alussa koettiin myös irlantilaisen ja skotlantilaisen kirjallisuuden elpymistä. Irlannin vapaavaltion erottua Yhdistyneestä kuningaskunnasta sen kirjallisuuskin on kuitenkin nähty erillisenä osana muusta Britanniasta. Modernismi rantautui Skotlantiin 1900-luvulla ja myös gaelin- ja skotinkielinen kirjallisuus alkoi taas saada jalansijaa.
Romaanikirjallisuudesta kehittyi pian suosituin kirjallisuuden muoto ja se on sitä nykyäänkin. Britteinsaarilla vaikuttavat kirjalliseen ilmapiiriin myös runsas maahanmuuttajaväestö, joka tuo oman tyylinsä ja säväyksensä kirjallisuuteen. Maineikkaita nykyajan brittiläisiä kirjailijoita ovat muun muassa Sherlock Holmesin luoja Arthur Conan Doyle, D. H. Lawrence, George Orwell, Salman Rushdie, Mary Shelley, Zadie Smith, J. R. R. Tolkien, Virginia Woolf ja J. K. Rowling. Runoilijoista mainittavia ovat T. S. Eliot, Ted Hughes, John Milton, Alfred Tennyson ja Rudyard Kipling.
Nobelin kirjallisuuspalkinnon ovat brittikirjailijoista saaneet John Galsworthy 1932, T. S. Eliot 1948. Bertrand Russell 1950, Winston Churchill 1953, Elias Canetti 1981, William Golding 1983, V. S. Naipaul 2001, Harold Pinter 2005 ja Doris Lessing 2007.
Teatteri.
Brittiläisellä teatterilla on pitkät perinteet Shakespearen ajoista asti.
Nykyään Lontoon West End on teatterimaailman keskus. Sir Andrew Lloyd Webber on hallinnut West Endiä monta vuotta, valloittanyt myös Broadwayn ja hänen musikaaleistaan on tehty suosittuja elokuvia. Maailmankuulu Royal Shakespeare Company toimii Shakespearen kotikaupungissa Stratford-upon-Avonissa ja esiintyy myös muualla. Merkittäviä nykyisiä näytelmäkirjailijoita ovat Alan Ayckbourn, John James Osborne, Harold Pinter, Tom Stoppard ja Arnold Wesker.
Musiikki.
Musiikilla on keskeinen merkitys Britanniassa, jossa on tehty paljon merkittävää ja kotimaansa ulkopuolellakin tunnettua popmusiikkia. Sieltä ovat saaneet alkunsa muun muassa The Beatles, The Rolling Stones, Led Zeppelin, David Bowie, Sex Pistols, Phil Collins, Iron Maiden ja monet uudemmatkin jättimenestykset kuten Oasis, Spice Girls, Coldplay ja Robbie Williams.
Kuuluisia brittisäveltäjiä ovat Henry Purcell, Edward Elgar, Ralph Vaughan Williams ja Andrew Lloyd Webber (mm. Oopperan kummitus). Britanniassa on monia korkeatasoisia orkestereita kuten BBC:n sinfoniaorkesteri ja Royal Philharmonic Orchestra. Lontoo on yksi maailman musiikkikeskuksista, siellä sijaitsevat monet tärkeät konserttisalit ja Royal Opera House, yksi maailman tärkeimmistä oopperataloista.
1960-luvulta lähtien Britannia on ollut Yhdysvaltojen rinnalla eräänlainen populaarimusiikin supervalta, joka tuottaa suuret määrät kansainvälisesti tunnettuja tähtiä. Kaikkien aikojen suosituin brittiläinen yhtye on The Beatles. Yhtyeeltä on myyty maailmanlaajuisesti yli miljardi äänitettä. The Beatlesin aiheuttama fanihysteria (yleisesti tunnetaan nimellä "beatlemania") oli aikoinaan ennennäkemätön ilmiö. Muita tunnettuja ja suosittuja brittiläisiä yhtyeitä ovat 1960-luvulta lähtien olleet muun muassa The Rolling Stones, The Who, The Kinks ja kitaristi Eric Claptonista tunnettu Cream. Ja tietenkin kestotähti Tom Jones. Näiden ja monien muidenkin 1960-luvulla toimineiden brittiyhtyeiden saavuttamaan maailmanmenestykseen on viitattu englanninkielisellä käsitteellä "the British Invasion".
Myös 1970-luvulla Britanniasta nousi maailmanmaineeseen lukemattomia pop- ja rocktähtiä ja -yhtyeitä - näiden joukossa glam rockia edustava David Bowie, progressiivisen rockin legendat Pink Floyd, King Crimson, Genesis, Queen, Yes, Jethro Tull ja Camel. Britannia on myös heavy metallin syntypaikka. Suuria nimiä ovat mm. Iron Maiden, Led Zeppelin, Black Sabbath, Deep Purple, Uriah Heep, Judas Priest, Motörhead ja Saxon sekä punkin ja uuden aallon edustajat Sex Pistols, The Clash, The Jam, The Police ja Joy Division. 1980-luvun brittiläisiä musiikkimenestyksiä olivat muun muassa syntetisaattorivetoista popia esittänyt Duran Duran, intellektuelli poprockyhtye The Smiths, psykedeelinen Stone Roses, heavy metal -yhtye Iron Maiden ja rock- ja popmuusikko Phil Collins. 1990-luku nosti suosioon sekä Oasiksen, Blurin ja Radioheadin kaltaisia kitararockyhtyeitä että elektronisen musiikin edustajia, kuten Prodigy ja Massive Attack, unohtamatta tyttöpopyhtye Spice Girlsiä. Robbie Williams on yksi 2000-luvun suosituimmista poplaulajista.
2000-luvulla maineeseen on noussut monia vaihtoehtorockin yhtyeitä kuten Bloc Party, Arctic Monkeys, Coldplay, Muse, The Kooks, Kasabian ja The Ting Tings. Vuonna 2010 Time-lehti listasi brittiläisen indie-rockin suurimmiksi nimiksi yhtyeet Florence and the Machine, Mumford & Sons, The xx, Laura Marling ja Foals.
Televisio.
Britanniassa on monia tv-kanavia, esimerkiksi BBC:n kanavat. Britanniassa tehdään myös suosittuja televisio-ohjelmia. Tunnettuja tv-sarjoja ovat muun muassa "Sydämen asialla", "Top Gear", "Pitkän Jussin majatalo", "Mr. Bean", "Lunta tupaan", "Bottom", "Pikku-Britannia", "Kaksi tuoppia, kiitos!", "Pokka pitää", "Monty Pythonin lentävä sirkus", "Doctor Who" ja "Torchwood". Britannia on myös hyvin tunnettu koomikoistaan, joista kuuluisimpiin lukeutuvat John Cleese ja Monty Python -huumoriryhmä, Rowan Atkinson sekä Sacha Baron Cohen.
Suomen katsoituimpien televisiosarjojen joukossa on useita brittisarjoja kuten Emmerdale, Miss Marple, Midsomerin murhat ja Avaran luonnon näyttämät. Richard Attenboroughin juontamat BBC:n luontodokumentit.
Kuvataiteet.
Thomas Gainsborough, "Sininen poika", 1770
Vanhimmat Brittein saarilta löytyneet taide-esineet ovat kivikauden hautalöytöjä. Pronssikaudella käytettiin kuparia, tinaa ja Wessexissä myös kultaa. Keltit toivat uusia taideperinteitä, metallien rinnalla käytettiin kiveä ja puuta. Roomalaisten valtakaudella alettiin tehdä patsaita, rintakuvia ja hautamonumenttejä. Uusina materiaaleina he toivat lasin ja mosaiikit. Roomalaisten jälkeen maata hallitsivat monet eri kuningaskunnat, kelttiläinen taide levisi laajalle ja skandinaavit toivat uusia elementtejä.
Kristinusko levisi kansan keskuuteen 500-luvulta alkaen, ja kelttiläiseen taiteeseen tuli kristillisiä symboleita. Taidetta tekivät usein Manner-Euroopasta muuttaneet tai siellä opiskelleet munkit, ja brittiläinen taide lähestyi jälleen muuta eurooppalaista taidetta.
Uskonpuhdistusta vuonna 1536 seurasi kuvienriisto ja kirkon omaisuuden takavarikointi. 1800-luvulla kehittyi englantilaiseksi koulukunnaksi kutsuttu maalauksen tyylisuunta muotokuviin ja maisemamaalauksiin. Sen kärkinimiä olivat Joshua Reynolds, George Stubbs ja Thomas Gainsborough. 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla brittiläinen taide oli radikaaleimmillaan, ja sitä edustivat William Blake, John Constable, William Hogarth ja William Turner. Ennen kaikkea Turnerin lähes abstrakit maisemat vakuttivat myöhemmin suuresti impressionismin kehitykseen.
1840-luvulta alkaen vaikuttivat brittiläiset prerafaeliitit, jtka maalasivat värikkäitä ja yksityiskohtaisia maalauksia usein uskonnollisista aiheista. William Morrisin perustama Arts and Crafts liike tuotti Viktorian aikakaudelle tyypillisiä tapetteja ja kaakeleita. Beatrix Potterin kuvittamat lastenkirjat ovat ihastuttaneet vuodesta toiseen. 1900-luvun merkittäviin brittitaiteilijoihin kuuluvat Henry Moore, Lucian Freud, Barbara Hepworth, Frank Auerbach ja Francis Bacon.
Reaktiona abstraktin ekspressionismin syntyi 1950-luvulla pop-taide jota edustivat Richard Hamilton, Eduardo Paolozzi, Peter Blake, Allen Jones ja David Hockney. 1980-luvun lopulla Young British Artists -liikkeeseen kuuluivat Damien Hirst ja Tracey Emin. 2000-luvulla esillä ovat olleet myös Mark Wallinger, Chris Ofili, Gilbert & George, Mike Nelson ja Steve McQueen.
Vuodesta 1984 alle 50-vuotiaalle brittiläiselle taiteilijalle on myönnetty suuri Turner-palkinto. Maan suurimpia taidelaitoksia ovat Allied Artists Association, Royal College of Art, Royal Society of Arts, Royal Academy of Arts, Tate Britain ja Tate Modern.
Ruoka.
Brittiläisen ruokakulttuurin tunnetuin ilmentymä on tukeva englantilainen aamiainen. Siihen kuuluu munia keitettyinä, paistettuna tai munakokkelina, paistettua pekonia, paahtoleipää, teetä tai kahvia. Usein tarjotaan myös paistettuja herkkusieniä, paistettuja tomaatteja ja valkeita papuja tomaattikastikkeessa.
Toinen tärkeä ateria on fish and chips, joka on uppopaistettua leivitettyä kalaa ja ranskalaisia perunoita. Fish and chips -annoksia myydään nakkikioskia vastaavissa kojuissa sekä pubeissa oluen kanssa. Sunnuntailounaalla briteillä on ollut kautta aikojen tapana syödä paahtopaistia ja "Yorkshire Puddingia". Sen lisäksi ympäri Britanniaa on useita suosittuja alueellisia ruokia, kuten Skotlannissa haggis (täytetty lampaan mahalaukku) ja Walesissa Welsh Rarebit (paahtoleipä, jossa on runsaasti munaa ja juustoa).
Britit ovat erittäin suuria teen ja oluen ystäviä. Teetä tarjotaan usein kahviloissa höystettynä erilaisilla lisukkeilla. Olutta juodaan myös isoista kolpakoista, mutta tarkoituksena ei ole humaltuminen. Nuoret juovat ns. limuviinoiksi kutsuttuja sekoituksia nopeasti humaltumistarkoituksessa.
Yhteiskuntaluokat.
Britanniassa yhteiskuntaluokilla on suurempi merkitys kuin etnisellä taustalla. Monet määrittelevät itsensä työväenluokan tai keskiluokan edustajiksi. Vaikka harvat myöntävät kuuluvansa yläluokkaan, mutta siihen määritelläään yleensä maaomaisuutta perineet aateliset. Työväenluokkainen tausta on kunniallinen mutta vähävarainen. Koulutus on vähäistä, asunto on vuokralla ja palkkaa saadaan viikottain, tyypillisesti teollisuustöistä. Työväenluokka liitetään työväenpuolueen ja ammattiliittojen arvoihin, mutta tosielämässä luokkarajat eivät ole niin suoraviivaisia kuin luokkajärjestelmän arvostelijoiden ja poliitikkojen puheissa. Vaikka luokkajärjestelmää pidetään vanhakantaisena, esimerkiksi lasten koulumenestys on edelleen voimakkasti sidoksissa yhteiskuntaluokkaan.
Urheilu.
Urheilu, etenkin jalkapallo- sekä tennisturnaukset, mutta myös rugby ja kilpasoutu ovat merkittäviä. Myös hevosurheilu ja pubien darts-kisat ovat suosittuja. Kaunis ja rehevä luonto tasaisine ruohokenttineen luo hyvät edellytykset golfin peluulle, joka urheilumuotona on varsin keskeisessä asemassa heti jalkapallon ja tenniksen jälkeen. Pelataan krikettiä ja biljardia. Lyödään vetoa mitä erilaisimmista kohteista. Niinpä vedonvälittäjillä onkin työtä.


Yhden lapsen politiikka.
Yhden lapsen politiikka (计划生育) on Kiinan kansantasavallan nykyinen syntyvyyden säännöstelypolitiikka, jonka tarkoituksena on hillitä väestönkasvua. Yhden lapsen politiikka otettiin käyttöön 1979, sillä aiemmin käytetyt väestöpolitiikan keinot, kuten avioitumisiän korotus, toimivat hitaasti, ja tuloksia haluttiin nopeasti.
Suurin vaikutus väestöpolitiikalla on 1950- ja 1960-luvuilla syntyneiden suurten ikäluokkien ero myöhempiin. Vuosina 1949–1978 kiinalaisten määrä kasvoi 542 miljoonasta 963 miljoonaan.
Politiikan nimitys on johdettu siitä perusajatuksesta, että pariskunnalla pitäisi olla vain yksi lapsi. Tästä tavoitteesta huolimatta yhden lapsen rajoitusta on käytännössä ylläpidetty vain kaupungeissa, maaseudulla on saanut hankkia toisenkin lapsen 3–4 vuoden päästä, mikäli ensimmäinen oli tyttö tai vammainen poika. Lisäksi säädös ei koske vähemmistökansallisuuksia, jotka voivat hankkia kaksi lasta kaupungeissa ja 3–4 maaseudulla. Niinpä syntyvyys koko maassa on ollut lähempänä kahta (1,8) kuin yhtä lasta perhettä kohti, kaupungeissa vain hieman yli yhden. 1990-luvulla säädöstä on höllennetty ja nykyisin ainoina lapsina syntyneet vanhemmat saavat kaupungeissakin hankkia kaksi lasta. Naimattomat naiset eivät voi hankkia lapsia.
Säännöksen rikkomisesta syntyneet lapset eivät ole oikeutettuja yhteiskunnan kustantamaan koulunkäyntiin ja lastentarhoihin, eivätkä he välttämättä saa aikuisena töitä tai sosiaaliapua. Ylimääräiset lapset voi kuitenkin rekisteröidä ”sosiaalisella ylläpitomaksulla”, joka on kaupungeissa 150 000 yuania (15 000 euroa) ja maaseudulla matalimmillaan 7 000 yuania.
Säädöstä ei ole kirjattu lakiin ja sen valvonta on jätetty paikallisviranomaisten hoidettavaksi lähestulkoon heidän parhaaksi katsomallaan tavalla. Niinpä käytäntö vaihtelee suurestikin eri puolilla maata ja eri aikoina. Joskus käytössä ovat olleet pakotetut sterilisaatiot ja abortit, toisinaan vain sosiaalietuuksien, kuten ilmaisen koulutuksen tai terveydenhuollon, poisjääminen liian monen lapsen osalta.
Yhden lapsen politiikan ja perinteisen poikalasten suosimisen on pelätty johtavan tyttölasten tappamiseen suuressa mittakaavassa. Tätä ei ole kuitenkaan laajamittaisena havaittu. Poikalasten syntymiä rekisteröidään enemmän, mutta osin tämä johtuu tyttölasten rekisteröimättömyydestä (rekisteröimätön lapsi ei ole oikeutettu koulutukseen) ja laittomaan käytäntöön suorittaa abortteja ultraäänitutkimuksilla selvitetyn sukupuolen perusteella. Lisäksi on huomattava, ettei poikalasten osuus rekisteröidyistä syntymistä poikkea juurikaan muista itäaasialaisista valtioista kuten Taiwanista, Etelä-Koreasta tai eteläaasialaisesta Intiasta, vaikkei näissä ole käytössä väestöpolitiikkaa. Silti on arvioitu, että Kiinaan jää pian lähes 100 miljoonaa vanhaapoikaa.
Merkittävämpiä politiikan arvostelijoita ovat Kiinan ulkopuoliset piirit, etenkin konservatiiviset abortinvastustajat.
väestörahasto UNFPA tukee yhden lapsen politiikkaa. Siksi Yhdysvaltain presidentit Reagan sekä molemmat Bushit katkaisivat ohjelman rahoituksen.
Kiina harkitsee luopuvansa yhden lapsen politiikasta asteittain. Kiinan kehitystutkimuksen säätiö suosittaa raportissaan että kahden lapsen politiikka otettaisiin käyttöön eräissä maakunnissa vuonna 2012 ja koko maassa vuonna 2015. Kaikki lasten määrää koskevat rajoitukset poistettaisiin ehdotuksessa vuonna 2020.


Maunu Eerikinpoika.
Maunu Eerikinpoika (1316 – 1. joulukuuta 1377) oli Ruotsin kuningas 1319–1364.
Nuoruus.
Maunun isä oli herttua Eerik Maununpoika (kuningas Maunu Ladonlukon toinen poika), joka Eerikin kronikan mukaan kuoli nälkään Nyköpingin linnassa jonne hänen veljensä Birger Maununpoika oli vanginnut hänet. Maunu valittiin Ruotsin kuninkaaksi vain kolmivuotiaana ja julistettiin hallitsijaksi Moran käräjäkivillä sen jälkeen kun kuningas Birger oli karkotettu maanpakoon. Aiemmin vuonna 1319 Maunun äidinisä Norjan kuningas oli kuollut ja Maunu oli jo Norjan kuningas hänen perillisenään. Maunun puolesta sijaishallitsijana Ruotsissa toimi hänen isänäitinsä kuningatar Helvig ja Norjassa sekä isävainajan herttuakunnissa äiti Norjan Ingeborg. Ingeborg meni ongelmalliseen toiseen avioliittoon pienaatelisen Knut Porsen (josta avioliiton kautta tuli Hallannin herttua) kanssa ja Ruotsin suurmiehet eivät lähinnä siksi kelpuuttaneet Ingeborgia mukaan hoitamaan Ruotsin asioita. Ruotsissa johtavana virkamiehenä oli ensin drotsi Knut Jonsson ja sitten Matts Kettilmundsson, Norjassa taasen Erling Vidkunsson.
Kuninkaana.
Vuonna 1335 Maunu meni naimisiin Blanka Namurilaisen kanssa, ja seuraavana vuonna hänet kruunattiin Tukholmassa. Hänen tärkein suosikkinsa oli nuori aatelismies nimeltä Pentti Algotinpoika, jonka kuningas korotti Hallannin herttuaksi antaen hänelle läänitykseksi myös suuren osan Suomea. Aikalaiset epäilivät homoseksuaalista suhdetta. Maunun poliittiseksi vastustajaksi kääntynyt sukulainen Birgitta Birgerintytär (sittemmin pyhimys) sai tästä propaganda-aseen kuningasta vastaan.
Maunu aloitti sodan Novgorodia vastaan vuonna 1348. Maunu julisti sodan ristiretkeksi ja pian sota sai myös paavin suostumuksen. Maunu Eerikinpojan ristiretki alkoi hyvin kun ruotsalaiset valtasivat Pähkinäsaaren, mutta he menettivät sen pian. Sota päättyi vuonna 1351. Maunu joutui lopulta vaikeuksiin Ruotsin ylimystön kanssa eikä pystynyt jatkamaan sotaa.
Syrjäyttäminen.
Tanskan hajanaisuuden avulla Maunu sai alamaisikseen Skoonen maakunnan. Maunun valtakauden aikana kruunun varat hupenivat ja hän joutui panemaan rälssiäkin verolle. Maunua vastaan puhkesi aatelin keskuudessa kapinaliike 1350-luvulla ja vuonna 1364 Albrekt Mecklenburgilainen valtasi Tukholman ja Maunu pakeni Norjaan poikansa kuningas Haakonin suojiin. Albrektin äiti oli Maunun sisar Eufemia Eerikintytär ja isä Mecklenburgin sukuinen Albrekt vanhempi, "Mecklenburgin kettu ja ahne saalistaja". Hän väitti polveutuvansa vanhoista Sverkerin ja Eerikin kuningassuvuista.
Vuonna 1365 Maunu palasi Ruotsiin poikansa Haakonin kanssa. Enköpingin lähistöllä käydyssä Gatan taistelussa Maunu vangittiin ja Haakon pakeni Norjaan. Albrekt vapautti 1371 kuitenkin Maunun joka palasi Norjaan jossa hän kuoli laivansa upotessa Norjan rannikon edustalla vuonna 1377.
Maunu Eerikinpojan testamentti.
Kuningas Maunun testamenttina tunnettu teksti on sepitetty luultavasti Valamon luostarissa 1400-luvulla tai 1300-luvun lopulla. Teos kertoo Maunun selvinneen hengissä laivansa upottua. Tämän jälkeen hän matkusti luostariin, jonka oletetaan olleen Valamo. Maunusta kerrotaan tulleen ortodoksinen munkki nimellä Grigori. Kolme päivää ja yötä myöhemmin hän kuoli, mutta ennen kuolemaansa hän kerkesi kirjoittamaan testamenttinsa, joka on suunnattu hänen pojalleen ja veljelle, jota ei ole olemassa. Testamentissaan Maunu varoittaa heitä toistamasta hänen virhettään ryhtymällä sotaan Venäjää vastaan.


Mönchengladbach.
Mönchengladbach on kaupunki Nordrhein-Westfalenin osavaltiossa, läntisessä Saksassa. Se sijaitsee Düsseldorfin kaupungin ja Saksan ja Alankomaiden välisen rajan välissä. Mönchengladbach kuuluu Düsseldorfin hallintopiiriin ja on niin kutsuttu piiritön kaupunki (), eli kaupunki, joka ei kuulu mihinkään Saksan piirikuntaan.
Mönchengladbachin pinta-ala on 170,43 neliökilometriä ja asukastiheys 1 559 as./km². Vuoden 2007 kesäkuun lopussa kaupungin asukasluku oli 265 628. Kaupunki ylitti 100 000 asukkaan rajan vuonna 1921. Nykyinen Mönchengladbachin kaupunki luotiin 1. tammikuuta vuonna 1975. Tuolloin piirivapaat kaupungit Mönchengladbach ja Rheydt sekä Wickrathin kunta yhdistettiin uudeksi Mönchengladbachin kaupungiksi.
Kaupunki tunnetaan muun muassa sen vuonna 1900 perustetusta jalkapallojoukkueesta Borussia Mönchengladbachista.


Luettelo Saksan kaupungeista.
Tässä luettelossa on lueteltu yli 50 000 asukkaan kaupungit Saksassa (numerointi perustuu taulukon viimeisimpään tietoon).
° tai viimeisin saatavilla oleva tieto.
Saksan kaupungit


Aachen.
Aachen (;) on noin 260 000 asukkaan kaupunki Saksan länsiosassa, aivan Belgian ja Alankomaiden rajan tuntumassa. Se kuuluu Nordrhein-Westfalenin osavaltioon.
Maantiede.
Aachen sijaitsee noin 70 kilometriä Kölnistä länteen ja noin 30 kilometriä Maastrichtista itään. Belgian puolella lähin iso kaupunki on Liège ("Lüttich"). Aachen sijaitsee Maas-joen valuma-alueella. Kaupunki on osin kukkuloiden ympäröimä. Lähimpänä keskustaa on Lousbergin kukkula, suosittu virkistysalue. Kaupungin etelälaidalla on laaja kaupungin omistama metsäalue (Aachener Wald). Siitä etelään päin maisema alkaa vaihettua Eifelvuoristoksi.
Historia.
Aachen on pitkään ollut kuuluisa kylpyläkaupunki. Kaupunki sijaitsee keskeisellä risteyspaikalla Euroopassa, alueella, jossa on keskiajasta lähtien ollut Euroopan tihein asutus. Tämä on tuonut kaupunkiin paljon vaikutteita ja merkkihenkilöitä. Kaarle Suuri viihtyi Aachenissa ja hänen kerrotaan muun muassa metsästäneen mielellään alueella. Hän myös kuoli kaupungissa, ja hänen hautansa on kaupungin tuomiokirkossa. Keskiajalla Aachen oli Saksan kuninkaiden kruunauskaupunki. Viimeinen kuningas, Ferdinand I, kruunattiin vuonna 1531. Kaupungin raatihuoneessa ("Rathaus") on kruunaussali ("Krönungssaal"), jossa on arvokkaita tuosta ajasta tehtyjä maalauksia. Kaupunki toimi Itävallan perimyssodan päättäneen Aachenin rauhan neuvottelu- ja allekirjoituspaikkana 1748. Aachenissa oli aikanaan kaksi muuria, jotka purettiin Napoleon Bonaparten käskystä tämän valtakaudella. Ulommasta muurista on jäljellä portit Ponttor ja Marschiertor. Kummastakin muurista muistuttavat kehätiet, jotka ilmeisesti rakennettiin muurien ulkopuolella olleelle suojavyöhykkeelle, jossa ei ollut rakennuksia.
Toisessa maailmansodassa Aachenia pommitettiin muiden saksalaiskaupunkien tapaan melko raskaasti. Kaupunkikuvassa tästä kertoo useat uudehkot rakennukset, joskin vähemmän kuin Kölnissä. Aachen oli myös ensimmäinen länsiliittoutuneiden valloittama saksalainen kaupunki.
Koulutus.
RWTH Aachen ("Rheinisch-Westfälische Technische Hochschule") on teknillinen korkeakoulu Aachenissa. Se on merkittävä ja arvostettu oppilaitos, joka tunnetaan kaikkialla Saksassa ja osin muuallakin Euroopassa. Kouluun kuuluu yhteensä yhdeksän tiedekuntaa, joista mainittakoon varsinkin konetekniikan, arkkitehtuurin, rakennustekniikan ja lääketieteen tiedekunnat. RWTH on näkyvä osa Aachenia. Se on levittäytynyt lukuisiin eri rakennuksiin keskustan länsipuolelle. Niiden joukossa on lääketieteellisen tiedekunnan päärakennus Klinikum. Se on valtava ja futuristinen rakennus, joka toimii Aachenin pääsairaalana.
Kulttuuri.
Vuosittain helatorstaisin Aachenin kaupunki myöntää arvostetun Karlspreis-palkinnon henkilölle, joka on vaikuttanut myönteisesti Euroopan idean ja rauhan edistämiseen.
Aachenissa tehdään perinteisiä Aachenin piparkakkuja ("Aachener Printen"), jotka on legendan mukaan kehitetty pyhiinvaeltajien evääksi. Piparkakut ovat yleensä neliömäisiä ja koristeltu sulamattomalla ruskealla sokerilla ja maustettu tyypillisellä mausteseoksellaan.
Aachenissa ilmestyy kaksi sanomalehteä, Aachener Nachrichten ja Aachener Zeitung. Kaupungissa on vakuutusyhtiö Aachener und Münchener Versicherungin isot toimitilat.
Urheilu.
Aachenissa järjestetään vuosittain CHIO-esteratsastuskilpailut (sanoista "Concours Hippique International Officiel"). Kisoihin osallistuu ratsastajia ja hevosia eri puolilta maailmaa.
Kisat ovatkin osaltaan lisänneet Aachenin näkyvyyttä ja tunnettuutta. Ne televisioidaan ainakin Saksan kansallisella WDR-kanavalla ja lisäksi useilla ulkomaisilla kanavilla.
Aachenissa järjestettiin ratsastuksen maailmanmestaruuskilpailut 20.8–3.9.2006. Maailmanmestaruuksista kilpailtiin koulu-, este-, kenttä-, lännen- ja matkaratsastuksessa, sekä vikellyksessä ja valjakkoajossa. Näissä seitsemässä ratsastuksen lajissa jaettiin yhteensä 16 kultamitalia.
Jalkapalloseura Alemannia Aachen pelasi kaudella 2006–2007 Saksan 1. Bundesliigassa, mutta putosi kaudeksi 2007–2008 takaisin 2. Bundesliigaan.


Albrekt Mecklenburgilainen.
Albrekt Mecklenburgilaisen kuninkaallinen sinetti, jossa on näkyvissä tre kronor -aihe
Albrekt Mecklenburgilainen (noin 1338–1412) oli Ruotsin kuningas 1364–1389 ja Mecklenburgin herttua. Albrekt oli Ruotsin kuninkaan Maunu Eerikinpojan siskon Eufemia Eerikintyttären poika.
Vuonna 1363 Ruotsin aateli suunnitteli kapinaa kuningas Maunu Eerikinpoikaa vastaan ja sai tukea Albrektin isältä, Mecklenburgin herttualta, joka lähetti laivaston Ruotsiin Albrektin johdolla. Tukholma vallattiin saman vuoden syksynä. Vuonna 1364 Albrekt julistettiin kuninkaaksi Moran kivillä.
Albrektin valtaannousun myötä päättyi Folkunga-suvun pitkä valtakausi Ruotsissa. Uuden kuningashuoneen perustaminen oli monin tavoin hankalaa, myös siksi, ettei Albrektilla ollut valmiina käyttökelpoista nimeä tai tunnusta suvulleen – Mecklenburgin saksalaisen herttuasuvun nimi tai vaakuna eivät Ruotsiin sopineet. Albrekt otti käyttöön Tre kronor -vaakunan, joka edelleenkin on Ruotsin valtion vaakuna.
Albrekt ei kuitenkaan ollut ensimmäinen Ruotsin kuningas, joka vaakunaa käytti, vaan myös Maunu Eerikinpoika oli sitä käyttänyt. Kuningas Maunulle kolme kruunua ei ollut ollut varsinainen vaakuna, vaan eräänlainen matkamuisto. Käydessään kosimassa tulevaa kuningatartaan Blankaa Namurissa Maunu Eerikinpoika oli vieraillut uudessa Kölnin tuomiokirkossa katsomassa Itämaan tietäjien pyhäinjäännöstä, joka oli tuolloin Pohjois-Euroopan merkittävin pyhäinjäännös. Caspar, Melchior ja Balthazar eli kolme viisasta miestä tunnetaan Keski-Euroopassa nimellä kolme kuningasta ja heidän tunnuksenaan on kolme kruunua. Kaikki Kölnin tuomiokirkkoon pyhiinvaelluksen tehneet saivat kantaa mukanaan kolmen kruunun kuvaa tunnustuksena ja muistona käynnistä. Edelleen Kölnin tuomiokirkon koristeluista löytyy kolme kruunua hyvin samanlaisessa muodossa, jossa olemme sen Ruotsin vaakunassa tottuneet näkemään.
Suosittu kuningas Maunu Eerikinpoika oli käyttänyt kolmea kruunua ylimääräisenä tunnuksenaan ja se oli tätä kautta Ruotsin kansalle tuttu tunnus. Myös Albrekt oli tehnyt pyhiinvaelluksen Kölniin itämaan tietäjien luo, joten hänelläkin oli oikeus käyttää kolmea kruunua. Hän otti tämän tunnuksen varsinaiseksi vaakunakseen Mecklenburgin herttuakunnan vaakunan sijaan. Ruotsin vaakunasta on esitetty myös näkemys, jonka mukaan kruunut symboloisivat Länsi-Göötanmaan, Itä-Göötanmaan ja Svean muinaisia kuningaskuntia.
Albrektin aikana todellinen valta oli aatelilla, erityisesti Bo Jonsson Gripillä. Kun herra Bo kuoli vuonna 1386, Albrekt yritti saada vallan (ja vainajan hallussa olleet linnoitukset) omiin käsiinsä, mutta aateliset haluten estää keskusvallan voimistumista liittoutuivat Tanskan kuningattaren Margareetan kanssa. Vuonna 1389 Margareetan joukot löivät Albrektin taistelussa ja hänet vangittiin. Hänet vapautettiin kuitenkin 1395, ja hän palasi ruhtinaskuntaansa Mecklenburgiin. Hänen poikansa ja perijänsä, Ruotsin kruununprinssi Eerik piti vielä hallussaan Gotlantia, mutta kuoli ennenaikaisesti ruttoon 26.7.1397, jonka jälkeen hänen tukijansa vähitellen antautuivat sekä Gotlannissa että Tukholmassa, jonka Margareeta sai haltuunsa 1398.
Vitaaliveljet aloittivat toimintansa Albrektin aikana tämän jakamien kaapparikirjojen turvin.


Aine.
Taiteilijan näkemys aineen perusosan, atomin, rakenteesta.
Aine () määritellään usein substanssiksi, josta havaittavat fysikaaliset objektit ja maailmankaikkeus koostuvat. Valo, energian aiheuttamat ilmiöt ja voimat eivät ole ainetta. Havaittu aine koostuu atomeista, jotka koostuvat edelleen pienemmistä osasista.
Kaikki aine koostuu alkuaineista tai niiden muodostamista yhdisteistä. Kemiallisissa reaktioissa alkuaineet eivät muutu toisiksi alkuaineiksi, mutta ne sitoutuvat toisiinsa aikaisemmasta poikkeavalla tavalla siten, että syntyy uusia yhdisteitä tai yhdisteet hajoavat. Tällöin lisäksi aineiden yhteenlaskettu massa säilyy, mitä sanotaan aineen häviämättömyyden laiksi. Ydinreaktioissa alkuaineetkin muuttuvat toisiksi alkuaineiksi.
Maailmankaikkeudesta hieman alle 30 % on ainetta ja noin 70 % on pimeää energiaa. Aineen katsotaan jääneen jäljelle symmetriarikon ansiosta alkuräjähdyksen jälkeisessä baryonigeneesissä noin 13,7 miljardia vuotta sitten. Aine esiintyy maailmankaikkeudessa pääosin neljässä olomuodossa. Aineen vastakohta on antiaine.
Nykytieteen käsitys aineesta.
Klassinen "aine" koostuu fermioneista, joita ovat kvarkit ja leptonit. Kvarkkeja tunnetaan kuusi lajia, joiden nimet ovat ylös, alas, huippu, pohja, outo ja lumo. Kvarkkeja ei esiinny vapaina, vaan ne ovat aina yhtyneinä joko kolmen kvarkin muodostamiksi hadroneiksi tai yhden kvarkin ja yhden antikvarkin muodostamiksi mesoneiksi.
Kaikki tavallinen aine muodostuu atomeista. Atomin ytimen muodostavat protonit ja neutronit, joista käytetään yhteisnimitystä nukleoni. Molemmat muodostuvat kolmesta kvarkista. Protoni koostuu kahdesta "ylös-kvarkista" ja yhdestä "alas-kvarkista", neutroni sen sijaan yhdestä ylös- ja kahdesta alas-kvarkista. Koska ylös-kvarkin sähkövaraus on +2/3 alkeisvarausyksikköä "e" ja alas-kvarkin -1/3 "e", on protonin varaus +1 "e" ja neutronilla ei ole varausta. Muita kvarkkeja ei tavallisessa aineessa esiinny, mutta esimerkiksi hiukkaskiihdyttimillä niitä on voitu tuottaa.
Atomin ydintä kiertävät elektronit, jotka kuuluvat leptoneihin. Elektronin sähkövaraus on -1 alkeisvarausyksikköä. Atomissa on normaalisti yhtä monta elektronia kuin sen ytimessä on protoniakin, joten se on sähköisesti neutraali. Jos elektronien lukumäärä poikkeaa protonien määrästä, on kyseessä sähköisesti varautunut ioni. Atomit yhdistyvät edelleen kemiallisilla sidoksilla molekyyleiksi ja nämä edelleen nesteiksi ja kiinteiksi aineiksi.
Elektronin ohella on olemassa muitakin leptoneja: myoni ja tau-hiukkanen sekä kolme lajia neutriinoja. Näitä esiintyy kuitenkin lähinnä vain kosmisessa säteilyssä.
Fermionien lisäksi on olemassa toinenkin alkeishiukkasryhmä: bosonit. Ne välittävät vuorovaikutuksia aineen perushiukkasten välillä. Bosoneja ovat mesonit, gluonit ja fotonit. Mesonit ja gluonit ovat vahvan vuorovaikutuksen sekä fotonit sähkömagneettisen vuorovaikutuksen välittäjähiukkasia. Heikkoa vuorovaikutusta välittää W-bosoni. Teorian edellyttämiä, mutta vielä löytymättömiä bosoneja ovat Higgsin hiukkanen sekä gravitoni. Higgsin hiukkasen on päätelty selittävän kaikkien alkeishiukkasten massan, gravitonin puolestaan olevan painovoimaa eli gravitaatiota välittävä hiukkanen.
Higgsin bosonia vastaava hiukkanen on löydetty CERNin LHC-hankkeessa 4.7.2012.
Supersymmetriateoria.
Kaikille hiukkasille oletetaan löytyvän antihiukkanen supersymmetriateorian perusteella siten, että jokaisella hiukkasella on vastaava antihiukkanen. Useat näistä on havaittu, ennen kaikkea antikvarkit ylös ja alas, sekä antielektroni eli positroni. Antiprotoni ja antineutroni ovat kolmen antikvarkin yhdistelmiä. Näin ollen on teoreettisesti mahdollista konstruoida esimerkiksi antivety, jonka atomissa olisi ytimenä antiprotoni ja sen ympärillä positroni.
Pimeä aine.
Maailmankaikkeuden massasta oletetaan huomattavan osan olevan niin sanottua pimeää ainetta. Pimeää ainetta ei ole voitu suoranaisesti havaita, mutta sen olemassaolo on päätelty tähtitieteellisesti sen gravitaatiovaikutuksen avulla.
Pimeä energia.
Pimeä energia on luonteeltaan tarkemmin tuntematon energian muoto, jonka tiedetään kiihdyttävän maailmankaikkeuden laajenemista. Merkitykseltään sen voidaan sanoa vastaavan Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian varhaisimmissa versioissa esiintynyttä kosmologista vakiota. Myöhemmin Einstein tosin poisti kosmologisen vakion yhtälöistään, mutta uudempien tutkimusten perusteella se olisi niihin palautettava.


Prokonsuli.
Prokonsuli (, konsulin sijasta) oli Rooman tasavallan aikainen virkanimike, jonka haltijat toimivat yleensä provinssien käskynhaltijoina. Viran haltijat olivat yleensä toimineet ensin konsuleina, ja siirtyivät virkakautensa jälkeen provinssien hallintoon. Virka perustettiin, kun lukumäärältään ja merkitykseltään kasvavat provinssit alkoivat vaatia enemmän huomiota kuin konsulit ja preettorit ehtivät niille suoda. Tämän vuoksi tarvittiin myös uusia virkamiehiä, joilla olisi hallussaan "imperium" eli toimeenpanovalta provinssissaan (aiemmin "imperium" oli ollut vain konsuleilla, preettoreilla ja diktaattoreilla). Myöhemmin virkaan alettiin nimetä muitakin kuin vain entisiä konsuleita.


Luettelo sarjakuvien tekijöistä.
Tämä on luettelo sarjakuvien tekijöistä. Se on jaettu maantieteellisiin kokonaisuuksiin selattavuuden parantamiseksi.
Aiheesta muualla.
*
Tekijöistä


Pauli Kallio.
Pauli Kallio (s. 1960, Nivala) on suomalainen sarjakuvakäsikirjoittaja, -kääntäjä ja -julkaisija. Kallio aloitti sarjakuvien käsikirjoittamisen 1990-luvun alussa. Hänen tuotantoonsa kuuluu muun muassa sellaisia alun perin sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistuja sarjakuvia kuin "Kramppeja & nyrjähdyksiä" (piirtäneet muun muassa Christer Nuutinen, Sami Toivonen ja Mika Lietzen), "Ornette Birks Makkonen" (piirtänyt Ville Pirinen) ja "Onnen lahjat" (piirtänyt Kati Kovács). Kallio on tehnyt yhteistyötä lukuisten muidenkin kotimaisten sarjakuvapiirtäjien kanssa. Monet piirtäjät ovat tehneet mahdollisesti parhaat työnsä hänen käsikirjoitustensa pohjalta.
Kallio on myös ollut mukana sanoittamassa kappaletta "Rodeo Heart" 22-Pistepirkkojen albumille "Lime Green DeLorean" (2011).


Syöpä.
Syöpä (, kirjaimellisesti rapu) on sairaus, joka johtuu kehon muuntuneiden solujen hallitsemattomasta jakaantumisesta ja leviämisestä muihin kudoksiin. Syöpä on yleisnimike hyvin erilaisille taudeille, joiden hoidot saattavat vaihdella suuresti.
Vuonna 2010 WHO kertoi syövästä tulleen maailman yleisimmän kuolinsyyn. Vuonna 2008 syöpään kuolleiden määrä oli 7,6 miljoonaa. Maailmanlaajuisesti syöpätapauksia todetaan joka vuosi noin 12,4 miljoonaa.
Useimmissa syövissä sairastumisriski kasvaa iän myötä, sillä solujen perimään ehtii ajan kuluessa kertyä syövälle altistavia mutaatioita. Yleisimmät syövät ovat eturauhasen syöpä, rintasyöpä ja suolistosyövät.
Normaalien solujen jakautumista säätelevät erilaiset hormonit ja signaalit, mutta tämän järjestelmän häiriintyessä solu jatkaa jakautumistaan loputtomiin, eli muuttuu syöpäsoluksi. Kun hallitsematonta solujen jakautumista on jatkunut jonkin aikaa, muodostuu syöpäalueelle kasvain. Tiivistä kasvainta ei kuitenkaan muodostu aina, vaan syöpäsolut saattavat levitä laajemmalle alueelle ja käyttäytyä jossain määrin kuten tavallisetkin solut.
Kasvaimet jaetaan yleensä kolmeen eri luokkaan: hyvin, kohtalaisesti ja huonosti erilaistuneisiin.
Useille syöpätyypeille on ominaista etäpesäkkeiden (metastaasien) muodostuminen kehon eri osiin. Etäpesäkkeitä muodostuu, kun syöpäsolut tunkeutuvat ensisijaisesta kasvaimesta imuneste- tai verenkiertoon ja kulkeutuvat sitä kautta muihin elimiin, joissa solut tunkeutuvat kudokseen. Etäpesäkkeiden synnyn suurin este on tyypillisesti uuteen kudokseen vaeltaneiden syöpäsolujen kyvyttömyys selvitä uudessa ympäristössä, jotta ne voivat muodostaa sekundaarisen (metastaattisen) kasvaimen. Eri syövät tyypillisesti muodostavat etäpesäkkeitä (metastasoivat) tiettyihin elimiin, joista tavallisimmat ovat maksa, keuhkot, lisämunuaiset, aivot ja luusto.
Syöpäsairauksia hoidetaan muun muassa lääkkein (kemoterapia), hormonihoidolla, sädehoidolla tai poistamalla kasvaimet kirurgisesti. Syöpäsairauksia käsittelevä lääketieteen osa-alue on "onkologia".
Syöpien luokittelua.
Syöpäsairaudet nimetään usein sen ruumiinosan mukaan, missä syöpäkasvaimia esiintyy. Syöpätyyppejä ovat esimerkiksi eturauhassyöpä, haimasyöpä, imusolmukesyöpä, keuhkosyöpä, kohdunkaulan syöpä, kohdunrungon syöpä, mahasyöpä, melanooma, munasarjasyöpä, paksusuolen ja peräsuolen syöpä, rintasyöpä, kilpirauhassyöpä ja munuaissyöpä.
Laajemmin luokitellen epiteelisoluista lähtenyttä syöpää kutsutaan karsinoomaksi (esimerkiksi ihosyöpä). Karsinoomat ovat yleisimpiä syöpiä, sillä epiteelisolut jakautuvat runsaasti ja joutuvat alttiiksi runsaalle rasitukselle kuten iho UV-säteilylle. Side- tai lihaskudoksesta alkunsa saanutta syöpää taas kutsutaan sarkoomaksi. Leukemialla taas tarkoitetaan syöpää, joka yleensä saa alkunsa veri- tai hermosoluista. Näistä luokista on myös lukuisia alaluokkia. Esimerkiksi melanoomat ovat ihon pigmenttisoluista alkunsa saaneita syöpiä.
Syövän syntymekanismi.
Kudoksissa solut jakautuvat synnyttäen uusia soluja samalla kun vanhoja soluja tuhoutuu apoptoosin eli ohjelmoidun solukuoleman kautta. Mutaatiot DNA:n syövälle kriittisissä geeneissä voivat häiritä tätä prosessia, jolloin hallitsematon solujen jakautuminen tuottaa kasvaimia, jotka voivat olla pahanlaatuista syöpää. Näistä geeneistä esisyöpägeenit (proto-onkogeenit) säätelevät solujen kasvua ja mitoosia. Toiset, kasvunrajoitegeenit (tuumorisuppressorigeenit) hidastavat solujen kasvua, pysäyttävät solunjakautumisen DNA:n korjauksen ajaksi tai ajavat solun apoptoosiin tarpeeksi vakavissa DNA-vaurioissa. Syövän kehittyminen edellyttää tyypillisesti useita mutaatioita kummankin tyyppisissä geeneissä. Syöpä on siis pohjimmiltaan geenisairaus.
Syöpää aiheuttavia tekijöitä kutsutaan karsinogeeneiksi, ja näistä DNA:ssa mutaatioita aiheuttavia aineita mutageeneiksi. Tunnetuimpia karsinogeenejä sisältävistä tuotteista on tupakka, josta on eläinkokein löydetty yli 50 karsinogeenistä yhdistettä. Myös riittävän lyhytaaltoinen sähkömagneettinen säteily, mukaan lukien Auringon UV-säteily, kykenee tuhoamaan DNA:ta.
Myös jotkut virukset kykenevät aiheuttamaan syöpää. Ihmisen papilloomaviruksella (HPV) on yhteys kohdunkaulan syöpään. Muita viruksia ovat esimerkiksi hepatiitti-B virus (maksasyöpä) ja HIV yhdessä herpesviruksen kanssa (Kaposin sarkooma).
Syövän solubiologinen tarkastelu.
Monet syöpäsolut jakautuisivat suotuisissa olosuhteissa käytännössä katsoen ikuisesti, bakteerien tapaan. Laboratorioissa pidetään yllä solukantoja, jotka ovat peräisin vuosikymmeniä sitten leikatuista syövistä (esimerkiksi HeLa-solut). Syöpäsolujen kyky suorittaa itse ohjattu solukuolema on siis hävinnyt.
Syövän geneettinen tarkastelu.
Noin 100 syöpiin liittyvää geeniä tunnetaan. Useimmat näistä geeneistä säätelevät solun jakaantumista.
Syöpäsolujen genomi on usein muuttunut: kromosomeja saattaa olla ylimääräisiä tai puuttua. Tämä johtuu hillittömän jakautumisen aikana tapahtuvista virheistä. Normaalisolussa vääränlaisen kromosomikoostumuksen saanut solu kokisi solukuoleman, mutta syöpäsoluissa solukuolemaa ei tapahdu.
Jotkut syövät ovat perinnöllisiä. Esimerkiksi Suomessa on sukuja, joissa esiintyy runsaasti rintasyöpää. Syövän perinnöllisyys voi johtua esimerkiksi siitä, että erikoistuneista geeneistä periytyvät suvussa virheelliset alleelit. Usein periytyminen ei kuitenkaan ole yksiselitteistä, eivätkä kaikki sairastu.
Diagnosointi.
Ennen hoitoa täytyy määrittää tarkasti syöpätyyppi ja syövän levinneisyys. Kasvain paikannetaan ensin kuvantamistutkimuksin, jonka jälkeen siitä otetaan näyte joko leikkaamalla kudospala tai ottamalla yksittäisiä soluja neulalla. Patologi tutkii mikroskoopilla kudosnäytteen ja diagnoosia voidaan varmentaa erikoisvärjäyksillä ja verikokeilla. Joitakin syöpätyyppejä, Suomessa rintasyöpää, kohdunkaulan syöpää ja suolistosyöpää, etsitään seulontatutkimuksella oireettomasta väestöstä. Seulonnan yksi edellytys on, että syövästä on olemassa esivaihe, joka voidaan löytää tai että syövän varhaisesta tunnistamisesta on olennainen hyöty hoitojen tuloksiin.
Hoito.
Syövän hoito perustuu leikkaukseen, lääkehoitoon ja sädehoitoon sekä kaikkien hoitojen yhdistelmiin. Syövän hoito on yksilöllistä, koska syöpä on yleisnimi noin parilletuhannelle erilaiselle kasvaimelle. Parhaan hoidon valinta riippuu monista tekijöistä kuten kasvaimen laadusta, sijainnista, potilaan iästä, muista sairauksista jne. Jos kasvain on leikattavissa, se pyritään poistamaan kokonaan. Aina se ei ole mahdollista: kasvain sijaitsee hankalassa paikassa tai on laajalle levinnyt.
Lääkehoito annetaan usein solunsalpaajina (sytostaatit) sekä hormonihoitoina. Solunsalpaajien ja hormonihoitojen yhdistelmä (kemoterapia) on myös yleinen.
Syövän hoidot ovat kehittyneet huomattavasti viime vuosikymmeninä. Nykyisin yli puolet potilaista selviää sairaudestaan.
Leikkauksissa pyritään säästävään kirurgiaan. Sädehoidoissa sädeannokset pyritään antamaan entistä tarkemmin kohdistettuina pitkän aikavälin sivuvaikutusten välttämiseksi. Lääkehoidoissa on löydetty ensimmäiset täsmälääkkeet, jotka tuhoavat kasvaimen mutta aiheuttavat vähemmän sivuvaikutuksia kuin ennen. Solunsalpaajia voi nykyisin saada tiputuksen lisäksi myös suun kautta otettuina.
Aina syöpä ei ole parannettavissa. Levinneen syövän hoidossa tärkeää on elämänlaadun ylläpitäminen. Syöpätautien yleistyminen ja hoidolla saavutetun elinajan pidentymisen seurauksena palliatiivisen hoidon merkitys kasvaa.
Sädehoito.
40 prosenttia potilasta saa jossain vaiheessa sädehoitoa syövän hoitamiseen. Tarkoituksena on paikallisen kasvaimen tuhoaminen. Sädehoito häiritsee solun jakautumista. Sitä annetaan erisuuruisina, ennalta määriteltyinä annoksina yhdestä tai useammasta suunnasta. Samaa kohdetta hoidetaan usealla hoitokerralla. Sädehoito kestää kerrallaan korkeintaan muutaman minuutin. Sädehoidosta ei yleensä koidu paljon sivuvaikutuksia.
Sädehoitoa käytetään loppuvaiheen syövän hoidossa myös kipuja lievittämässä.
Solunsalpaajat.
Solunsalpaajat eli sytostaatit ovat lääkkeitä, jotka häiritsevät ja hidastavat runsaasti jakautuvien solujen toimintoja. Ne häiritsevät solunjakautumista. Varsinkin runsaasti jakautuvat solut kärsivät säteilystä ja salpaajista suhteellisesti enemmän kuin normaalit kudokset, jotka toipuvat nopeammin. Solunsalpaajia annetaan kolmannekselle potilaista.
Solunsalpaajia on erilaisia mm. alkyloivat aineet, antimetaboliitit, antibiootit, vinca-alkaloidit ja ne vaikuttavat eri kohtiin solun kehitysvaiheessa. Useimmat solusalpaajista tehoavat vain jakautuviin soluihin.
Solunsalpaajat aiheuttavat usein myös sivuvaikutuksia, joista yleisimpiä ovat pahoinvointi ja karvojen lähtö. Elimistön puolustuskyky saattaa myös heiketä, kun veren valkosolut vähenevät hoidon seurauksena.
Hormonihoidot.
Hormonihoitoja käytetään yleensä rintasyövän, eturauhasen syövän, kilpirauhassyövän ja kohdun runko-osan syövän hoidossa. Jotkin syövät ovat erityisen herkkiä hormoneille.
Interferonit.
Interferonit ovat solujen tuottamia proteiineja, jotka estävät viruksen lisääntymisen solussa. Niitä voidaan käyttää kahdella tavalla: ruiskuttamaan elimistöön valmista interferonia tai aktivoimalla rokotteella elimistö tuottamaan niitä. Interferoneita valmistetaan yhdistelmä-DNA:n avulla bakteerisoluissa (Liittyy myös sädehoitoon).
Syöpä lapsilla.
Vaikka syöpä on etupäässä ikäihmisten sairaus, siihen sairastuu Suomessa vuosittain noin 150 lasta. Lapsuusiän pahanlaatuisten kasvainten ennuste on kuitenkin yleisesti ottaen hyvä, ja 80 % syöpälapsista paranee.
Suomessa lasten yleisin syöpä on leukemia, jota seuraavat aivokasvaimet. Myös lymfoomat ovat verrattain yleisiä: Hodgkinin tautia ja non-Hodgkinin lymfoomaa todetaan kumpaakin vuosittain noin 4–6.
Lapsuusiän leukemia todetaan useimmiten alle kouluikäisillä. Lasten yleisin leukemiatyyppi on akuutti lymfoblastileukemia, joka kattaa noin 85 % kaikista tapauksista. Kaikkiaan leukemiaan sairastuu vuosittain noin 40–50 suomalaislasta. Aivokasvaimia todetaan nelisenkymmentä.
Muita lapsilla esiintyviä syöpiä ovat mm. osteosarkooma, Ewingin sarkooma ja nefroblastooma. Silmäsyöpä on melko harvinainen, ja sen yleisin muoto retinoblastooma edustaa lasten kaikista syöpätaudeista noin kolmea prosenttia.
Muut syöpätyypit ovat lapsuus- ja nuoruusiällä hyvin harvinaisia. Yksikään alle 25-vuotias henkilö ei sairastunut Suomessa vuosien 1990–1994 välisenä aikana haimasyöpään. Lapsilla kuitenkin tavataan äärimmäisen harvinaisena pankreatoblastooma-nimistä haimasyöpää. Maksasyöpää esiintyy sangen harvinaisena (esimerkkinä varhaislapsuuden hepatoblastooma). Paksusuolen syöpä todetaan Yhdysvalloissa vuosittain noin yhdellä miljoonasta alle 20-vuotiaasta henkilöstä.
Eräät sairaudet, kuten Beckwith-Wiedemannin oireyhtymä, lisäävät lasten syöpäriskiä.
Riskitekijät.
Ylivoimaisesti tärkein tekijä syövän ehkäisyssä on olla tupakoimaton ja välttää ympäristön tupakansavua. Myös eri syöpää aiheuttavien ainesten yhteisvaikutus on terveydelle haitallista. Tupakointi yhdistettynä alkoholin käyttöön moninkertaistaa esimerkiksi kurkkusyövän riskin. Yleensä syöpä on ikääntyvien sairaus, joten vanheneminen on yksi riskitekijä. Riskitekijät vaihtelevat erittäin paljon eri syöpien kohdalla, mutta varsin monien syntyä edesauttaa korkea ikä. Poikkeuksena on esimerkiksi kivessyöpä, joka on pääasiassa nuorten miesten harvinainen vaiva.
Syöpä on elintasosairaus: monet riskitekijät liittyvät potilaan arkipäivän elintapoihin ja ympäristötekijöihin. Ihminen voi itse vähentää syöpään sairastumisensa riskiä merkittävissä määrin, vaikkakin myös mm. perintötekijöillä tiedetään olevan vaikutusta. Suomessa on arvioitu, että noin 27 000 syövästä vuosittain olisi ehkäistävissä kolmannes eli 9 000 syöpää. Kohdunkaulan syövän ehkäisyssä papa-seulonnat ovat toimineet erittäin hyvin. Miesten keuhkosyöpä on vähentynyt miesten tupakoinnin vähenemisen ansiosta. Mahasyöpä vähenee mm. onnistuneen helikobakteerin häädön ansiosta, vähentyneen suolan käytön ja tasoltaan korkealuokkaisten elintarvikkeiden myötä (jääkaappisäilytys suolauksen ja savustamisen sijasta).
Keskeisiä riskitekijöitä.
Ylipaino on keskeinen tekijä ainakin kohdunrunko-, rinta-, munuais-, paksusuoli- ja ruokatorvisyövän taustalla.
Tupakka yhdistetään etenkin keuhkosyöpäriskiin, mutta myös lukuisiin muihin kuten virtsarakon syöpään, munuaissyöpään, haimasyöpään, suusyöpä ja penissyöpään.
Alkoholilla on roolinsa suu-, kurkku-, nielu-, suolisto-, ruokatorvi- ja rintasyövän synnyssä.
Vuosittain Suomessa todetaan yli sata uutta syöpätapausta, joissa sairauden on aiheuttanut jokin työssä ilmenevä tekijä. Esimerkiksi asbesti aiheuttaa noin 10 % todetuista keuhkosyöpätapauksista ja tupakointi 90%. Monet suomalaiset altistuvat työssään myös radonille, puupölylle, bentseenille ja passiiviselle tupakoinnille.
Eräät virukset ja bakteerit todetusti nostavat syöpäriskiä. HI-virus altistaa mm. Kaposin sarkoomalle, ja henkilöillä, joilla on todettu hepatiitti, on merkittävästi kohonnut riski sairastua maksasyöpään. Myös helikobakteerilla ja papilloomaviruksella uskotaan olevan merkitystä.
Joskus syövän syntyyn vaikuttaa jokin jo olemassa oleva sairaus tai vaiva. Krooninen haimatulehdus kasvattaa haimasyövän riskiä, ja esimerkiksi krooniset virushepatiitit sekä maksakirroosi ovat maksasyövän riskitekijöitä. Downin oireyhtymä altistaa leukemialle.
Maailman syöpätutkimusrahaston lukuisten tutkimusten pohjalta tekemä yhteenveto listasi vuonna 2007 syövän riskitekijöitä ja antoi etupäässä ruokavaliota koskevia ohjeita syövän välttämiseksi. Ravintoaineista suositeltiin vältettäväksi tai rajoitettavaksi prosessoitua lihaa (kuten kinkkua ja pekonia), punaista lihaa, sokeroituja juomia (niiden hiilihydraattipitoisuuden ja tästä johtuvan lihottavan vaikutuksen takia) sekä alkoholia. Muita syöpää ehkäiseviä tekijöitä yhteenvedon mukaan olivat päivittäinen liikunta ja lasten rintaruokinta. Riskitekijä puolestaan on painon lisäys 21 ikävuoden jälkeen. Ravintolisät nähtiin tarpeettomiksi syövän ehkäisyssä.
Syöpä ja perinnöllisyys.
Retinoblastooma on usein perinnöllinen. Perinnölliset mutaatiot BRCA1- ja BRCA2-geeneissä altistavat rintasyövälle ja muille syöville.
Haimasyöpä saattaa kulkea suvuissa. Noin 5–10 prosenttia haimasyövistä pidetään perinnöllisinä tai tiettyyn geneettiseen mutaatioon liittyvinä.
Syöpien alueellinen esiintyminen.
Erilaiset elintavat vaikuttavat merkittävästi syöpätilastoihin. Esimerkiksi USA:ssa ja Euroopassa noin joka viides kuolee syöpään, kun taas esimerkiksi elintavoiltaan kurinalaisilla Utah'n mormoneilla luku on puolet tästä. Myös eräiden afrikkalaisten kansojen syöpätilastot ovat matalia. Kun USA:ssa 100 000 ihmisestä 110 sairastuu keuhkosyöpään, vastaava luku Intiassa on 5,8. Sadastatuhannesta shanghailaisesta maksasyövän saa 34, kun sama luku Kanadassa on 0,7. Aina ei kuitenkaan ole helppo selvittää, mitkä tekijät elintavoissa tai ympäristöissä altistavat syöville. Eliniän pituus vaikuttaa myös suuresti sairastavuuteen, koska elimistön vanhetessa myös alttius syöpään kasvaa.
Esimerkkinä ruokatorven ja mahasyövät.
Sekä ruokatorven syövän että mahasyövän taustalla on monesti pitkäkestoinen tulehdus, joka vuosien kuluessa aiheuttaa vaurioita ja mahdollistaa syövän syntymisen.
Maailmassa todetaan noin miljoona mahasyöpää vuosittain (osaa ei diagnosoida). Kehitysmaissa sekä ruokatorven- että mahasyöpätapauksia on kuitenkin paljon enemmän (Globocan 2002). Euroopassa mahasyöpä on viidenneksi ja ruokatorven syöpä noin kymmenenneksi yleisin. Suomessa mahasyöpä on kymmenennen paikkeilla (noin 700 uutta tapausta vuodessa), mutta ruokatorven syöpä on harvinaisempi (noin 245 uutta tapausta vuosittain). Naisilla ei esiinny juurikaan ruokatorvisyöpää (Suomen syöpärekisteri 2006).
Mahasyöpä.
Korkein mahasyövän ilmaantuvuus Suomessa on Pohjanmaalla, Kainuussa ja Lapissa. Lounais-Suomi oli aiemmin korkean ilmaantuvuuden alue, mutta siellä mahasyöpien määrä on laskenut. Yleisyyden osalta alueet ovat samat sekä miehillä että naisilla.
1950-luvulla ilmaantuvuus oli 70 tapausta 100 000 henkilöä kohden, nyt 10 tapausta 100 000 henkilö kohden. Aiempi lukema vastaa Itä-Eurooppaa, ja nykyinen Länsi-Eurooppaa.
Ruokatorven syöpä.
Ruokatorven syövässä Euroopassa korkein ilmaantuvuus on Venäjällä. Myös Hollannissa, Britteinsaarilla ja Unkarissa on paljon ruokatorven syöpää.
Kiinassa esiintyy tietyillä alueilla erittäin paljon ruokatorven syöpää.
Ruokatorven levyepiteelikarsinooman tärkeimpiä riskitekijöitä ovat tupakointi ja alkoholi sekä varsinkin näiden yhteisvaikutus. Ruokatorven adenokarsinoomien riskitekijänä on tupakointi. Myös pitkäkestoinen refluksitauti ja lihavuus lisäävät ruokatorven adenokarsinoomien vaaraa.
Refluksi tuo ruokatorveen happea, pepsiinejä ja sappea sekä aiheuttaa vuosikymmenten kuluessa vaurioita ja tulehduksia, jotka altistavat syövälle.
Etymologia.
Sana "syöpä" on johdettu verbistä "syödä". Alun perin se on ollut ensimmäinen partisiippi, jonka myöhemmin on korvannut "syövä". Aikaisemmin ensimmäisen partisiipin tunnus oli aina ensimmäisen tavun jäljessä pä/pa, mutta nykyään se on ensimmäisenkin tavun jäljessä yleensä vä/-va. Muita tapauksia, joissa on säilynyt vanha pa/pä-tunnus ovat "käypä" raha ja "lyöpä" kello.


Tokelau.
Tokelau on kolmesta trooppisesta koralliatollista koostuva Uuden-Seelannin territorio eteläisellä Tyynellä valtamerellä. Sitä kutsutaan joskus myös vanhalla, vuoteen 1946 asti käytössä olleella nimellään "The Union Islands". Vuoteen 1976 saakka territorion virallinen nimi oli Tokelausaaret ("engl. Tokelau Islands"), mutta nykyään siitä käytetään myös virallisissa yhteyksissä lyhyempää nimeä Tokelau.
Tokelaun kolme atollia ovat Fakaofo, Nukunonu ja Atafu. Maantieteellisesti saaristoon kuuluu myös Olohega ("Swains Island"), joka kuitenkin hallinnollisesti on osa Amerikan Samoaa. Maalla on ollut pyrkimyksiä saavuttaa autonomia ja päästä Uuden-Seelannin liitännäisvaltioksi kuten Cookinsaaret ja Niue. Tokelaun naapurimaat ovat Kiribati, Tuvalu, Samoa, Amerikan Samoa ja Cookinsaaret.
Maantiede ja luonto.
Tokelaun kolme pääasiallista atollisaarta sijaitsevat linjassa keskenään noin 430 kilometrin päässä muista saarista. Merkittävin yhteys ulkomaailmaan on Samoa. Myös saaten keskenäiset välimatkat ovat suuret. Nukunonoun ja Atafun välillä on matkaa noin 92 kilometriä ja Nukunonoun ja Fakafoton välillä on etäisyyttä noin 64 kilometriä. Tokelaun saaret ovat tyypillisiä atolleja, eli tavallisesti saaria jotka ympäröivät laguunia. Korkeimmat kohdat ovat vain viiden metrin korkeudella merenpinnasta. Yhteensä saaria ja särkkiä Tokelaulla on noin 128. Koko maan pinta-ala on vain noin 12 km². Koralliatolleille tyypillisesti Tokelaun saarten maaperä on ohut ja hedelmätön. Se myös pitää vettä huonosti. Yleisimmät kasvilajit ovat kairapalmut ja kookospalmu. Atolleilla on useita eri lintulajeja, joista suuri osa on muuttolintuja. Muu eläimistö koostuu lähinnä rotista, liskoista ja vapaasti laiduntavista sioista. Vuonna 2010 Tokelau perusti 290 000 neliökilometrin kokoisen valaidensuojelualueen merialueelleen.
Historia.
"Pääartikkeli: Tokelaun historia"
a>n asukkaita vuonna 1849 julkaistussa piirroksessa.
Polynesialaiset siirtolaiset asuttivat Tokelaun noin 1 000 vuotta sitten, mutta se yhtenäistyi vasta 1700-luvulla. Tuolloin Fakaofo valloitti aiemmin itsenäiset Atafun ja Nukunonun saaret useiden sotien jälkeen. Tiettävästi ensimmäinen eurooppalainen Tokelaulla oli Nukunonoun havainnut Edward Edwards vuonna 1765. Vuonna 1841 yhdysvaltalainen tutkimusryhmä vietti alueella useita päiviä tutkien aluetta ja tehden siitä katsauksen. 1820-luvulta lähtien Tokelaulla alkoi käydä valaanpyytäjiä Britanniasta ja Yhdysvalloista. Alueelle alkoi saapua lähetyssaarnaajia 1840-luvulta lähtien. Lähetyssaarnaajia tuli sekä katolilaisten, että protestanttien tahoilta. Lähetyssaarnaajat tulivat lähinnä Samoalta. 1850-luvulla ranskalainen lähetyssaarnaaja Pierre Batailon siirsi noin 500 Tokelaun asukasta Wallisin saarelle hänen pelätessään näiden muuten kuolevan nälkään. Hieman myöhemmin 1860-luvulla Perusta tulleet orjakauppiaat veivät mukanaan 250 tokelaulaista. Tuolloin määrä vastasi noin puolta Tokelaun asukasluvusta. Saarten asukkaiden määrä oli orjakaupan ja tautien takia huvennut noin tuhannesta 200:n. Yrittäessään pelastaa loput asukkaat Tokelau pyysi pääsyä Britannian suojelualueeksi ja alueesta tuli brittien siirtomaa vuonna 1889. Tokelausta tuli osa Gilbert- ja Ellicesaarten protektoraattia.
1900-luvun alussa monet tokelaulaiset lähtivät Gilbertsaarille ja Banabaan töihin fosfaattikaivoksille. Uusi-Seelanti sai Tokeluan vastuulleen vuonna 1925 ja sen jälkeen muuttovirta kääntyi Samoalle. Tokelaun nimestä tuli virallinen vuonna 1946 ja vuonna 1948 siitä tuli oma erillinen alueensa. Tokelau oli pitkään ollut hallinnollisesti osa Samoaa. Samoan itsenäistyttyä vuonna 1962 monet Samoalle muuttaneet muuttivat Uuteen-Seelantiin. Vuonna 1992 solmittiin sopimus, jolla mahdollistettiin Tokelaun oman kansallisen parlamentin perustaminen. Vuonna 2005 Tokelau kärsi pahoin Percy-nimen saaneesta syklonista.
Politiikka ja hallinto.
"Pääartikkeli: Tokelaun politiikka"
Tokelaun valtion päämies on Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar Elisabet II, jota Tokelaulla edustaa hallinnoija. Nykyinen hallinnoija on Uuden-Seelannin kenraalikuvernööri Anad Satyanand, joka on toimut virassaan vuodesta 2006 lähtien. Hallituksenpäämies on tällä hetkellä Foua Toloa, joka on toiminut virassaan 21. helmikuuta 2009 lähtien. Hallituksenpäämiehen tehtävä vaihtuu kolmen Faipulen eli kylänvanhimman kesken ja nimitys tapahtuu faipuleiden neuvoston toimesta. Kolme faipulia muodostavat myös maan kabinetin. Parlamentti eli "General Fono" koostuu 20:ä edustajasta, jotka valitaan yleisillä vaaleilla kolmen vuoden ajaksi. Hallintoalueista Atafulta ja Fakafotolta valitaan seitsemän edustajaa kummastakin, Nukunonulta valittaessa kuusi. Viime vaalit järjestettiin 2008 ja kaikki valitut olivat sitoutumattomia. Jokaisessa saaressa on "Taipulega"-niminen neuvosto ja jokaiselta saarelta valitaan myös "pulenuku"-niminen pormestari. Vuoden 2006 helmikuussa Tokelaulla järjestettiin kansanäänestys itsenäisyydestä, mutta itsenäisyyden kannattajat hävisivät pienellä äänimäärällä. Valtaa on kuitenkin viime aikoina keskitetty yhä enemmän Tokelaulle itselleen Uudelta-Seelannilta. Tokelaulla on vain muutama poliisi ja vankilajärjestelmää ei ole lainkaan. Rangaistuksena rikoksesta toimii lähinnä yhteisön halveksunta. Tokelaulla ei ole varsinaista pääkaupunkia, vaan kolmella atollilla on omat hallinnolliset keskuksensa.
Talous.
Tokelaun talous on riippuvainen Uudesta-Seelannista tulevasta avusta. Uusi-Seelanti antaa taloudellista apua vuosittain noin 9 miljoonan Uuden-Seelannin dollarin edestä. Merkittävä tulojen lähde on myös maan ulkopuolella elävien tokelaulaisten maahan lähettämät rahat. Talouden ongelmia ovat etenkin luonnonvarojen puute, sekä maan syrjäinen sijainti. Tokelaun bruttokansantuote oli vuoden 1993 arvion mukaan 1,5 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria, mikä teki henkilöä kohden 1 000 dollaria. Maatalouden tärkeimmät tuotteet ovat kookospähkinät, kopra leipäpuu, papaijat, banaanit, siat, siipikarja, vuohet ja kala. Teollisuutta on vain vähän ja se valmistaa pääasiassa kopraa, puutöitä ja käsitöitä. Tärkeitä tulojen lähteitä ovat myös postimerkit ja kolikot. CIAn The World Factbookin mukaan Tokelau vei vuonna 2002 tuotteita 0:n dollarin edestä ja toi maahan tuotteita 969 200:n dollarin edestä.
Väestöjakauma.
Tokelaun asukasluku oli vuoden 2011 arvion mukaan 1 384 henkilöä ja vuosittainen väestönkasvuprosentti oli -0,011 %. Vuoden 2009 arvion mukaan 42 % väestöstä oli 0-14 vuotiaita, kun taas 15-64 vuotiaita oli 53 %. 65 vuotta vanhempia oli 5 % väestöstä. Tokelaun asukkaat ovat polynesialaisia ja läheistä sukua samoalaisille, tuvalulaisille ja cookinsaarelaisille. Tokelaun ongelmana on ollut pitkään liian suuri asukasluku, mutta tilanne on helpottunut maastamuuton myötä. Suuria tokelaulta tulleiden yhteisöjä on Samoalla, Uudessa-Seelannissa ja Australiassa. Uudessa-Seelannissa asuu noin 6 500 tokelaulaista. Asukkaat ovat keskittyneet pääsiassa kolmen suurimman saaren kyliin. Kongregationalistit, mudostavat 70 % väestöstä katolilaisten muodostaessa 28 %. Muihin kirkkoihin kuuluu 2 % väestöstä.
Uskonto.
Tokelaun väestö on varsin uskonnollista ja vain pieni vähemmistö ei kuulu maan kahteen suurimpaan kirkkoon. Etenkin sunnuntait on usein omistettu kirkkomenoille. Työ ja muutamat muut asiat on kielletty sunnuntaisin, vaikkakin asian suhteen ei olla yhtä tiukkoja Nukunonulla. Atafu on suurimmaksi osaksi protestanttinen, Nukunona katolilainen ja Fakafotolla on suuria määriä molempia. Ennen kristinuskon saapumista Tokelaulaiset palvoivat Tui Tokelau-nimistä jumalaa.
Urheilu.
Tokelaulla harrastetaan myös Samoalla ja Uudessa-Seelannissa tuttuja urheilulajeja. Rugby, verkkopallo ja kilkiti-nimellä tunnettu polynesialainen kriketin muoto ovat urheilulajeista suosituimpia. Kilkitissä kentällä on samaan aikaan kaikki mahdolliset pelaajat, mikä Tokelaulla saattaa tarkoittaa jopa noin viittäkymmentä pelaajaa molemmin puolin. Kilkitissä osuma mereen tai laguuniin lasketaan kuuden pisteen arvoiseksi.
Ruoka ja juoma.
Perinteinen tapa valmistaa ruokaa Tokelaulla on sen kypsentäminen maauuneissa. Nykyisin monissa talouksissa on tosin kerosiinilla toimivat uunit. Perinteinen ruoka koostuu lähinnä kalasta, bataatista, leipäpuusta, tarosta, sekä sian- ja siipikarjan lihasta. Valmista ruokaa tuodaan Tokelaulle noin 12 päivän välein. Juomaveden vähäisyyden sekä kerätyn veden tunkkaisuuden takia olut on suosittu juoma. Oluen myynti on kuitenkin tiukasti säänösteltyä etenkin Atafun saarella. "Kalave" on paikallista kookospähkinöistä tehtyä alkohoholipitoista juomaa.


Turo's Hevi Gee.
Turo's Hevi Gee on lahtelainen huumoriorkesteri. Yhtyeen hiteistä mainittakoon "Shellin paariin", "Kyntäjän poika" ja "Punaiset on silmät". Yhtye viettää vuosittain Turonpäivää Lahdessa 8. heinäkuuta. Yhtyeen kappaleille on tavallista tunnetun hitin sanojen muokkaaminen humoristiseen sävyyn. Harri "Hara" Laukkanen perusti Turo's Hevi Geen syksyllä 1985 Teemu Nousiaisen, Pekka "Keppi" Heinäsen ja Ari Hukkasen kanssa.
Yhtyeen alkuperäinen nimi oli Turo's Hevi Gentlemen, joka mukaili Pedro Hietasen silloisen yhtyeen Pedro's Heavy Gentlemen nimeä. Nimi muutettiin nykyiseen muotoonsa sekaannusten välttämiseksi ensimmäisen singlen julkaisun jälkeen Hietasen ehdotuksesta.


Sappee.
Sappee on Pälkäneen kunnan kylä, joka sijaitsee kunnan pohjoisosassa Pälkäneveden takana. Kylästä on matkaa Pälkäneen keskustaan 26 km. Sappee sijaitsee Laipanmaan laidalla. Siellä on Pälkäneen korkein paikka Sappeenvuori, jolla sijaitsee Sappeen hiihtokeskus. Sappeessa on vuonna 1902 rakennettu kirkkovene Ulla, joka kunnostettiin ja otettiin uudelleen käyttöön 2002. Myös Hauholla ja Kuhmoisissa on Sappee-niminen kylä.


Laipanmaa.
Laipanmaa on metsäalue Pirkanmaalla Pälkäneen ja Kangasalan alueilla. Laipanmaan pinta-ala on noin 15 000 hehtaaria eli 150 km², ja se on suurimmaksi osaksi talousmetsää. Suurin metsänomistaja on UPM Kymmene.
Laipanmaan merkitys virkistyskäytössä on lisääntymässä, ja sinne on tehty ulkoilureittejä. Opastettuja polkuja on n. 20 km. Alueen keskellä sijaitseva Rajalan kämppä on kunnostettu virkistys- ja museokäyttöön. Laipanmaan reunalla sijaitsee Sappeen matkailukeskus.


Sappeen hiihtokeskus.
Sappee on hiihtokeskus Pälkäneen Sappeenvuorella. Se aloitti toimintansa vuonna 1989. Alkuvaikeuksien jälkeen se on noussut Suomen kymmenen suurimman hiihtokeskuksen joukkoon ja on voimakkaasti kehittymässä edelleen. Talvella 2005–2006 hiihtokeskuksessa aloitti toimintansa "Tapahtumakeskus Huippu", johon mahtuu parhaimmillaan n. 1 000 henkeä, ja jota kutsutaan Suomen suurimmaksi rinneravintolaksi.
Sappeen on kehittynyt 2000-luvulla hiihtokeskuksesta matkailukeskukseksi. Sappeesta löytyy hiihtokeskuspalveluiden lisäksi kesäpalveluita mm. kesäteatteri, majoitusta, bikepark, patikointi- ja retkeilyreittejä sekä monenlaisia majoituspaketteja. Kesäteatteritoiminta aloitettiin kesällä 2009 ja heti aloitusvuonna se keräsi huikeat 17500 katsojaa. Bikepark-toiminta aloitettiin kesällä 2008 ja vuonna 2010 Sappee oli Suomen alamäkijoukkueen virallinen BikePark Partner. Kesällä 2010 valmistui retkeilyreitti Sappeen ja Eteläisen-Suomen suurimman metsäalueen Laipanmaan välille jossa on laaja patikointireitistö.
Vuosina 1993–1995 hiihtokeskuksessa kuvattiin Metsolat-nimisen sarjan hiihtokeskuskohtaukset.
Palkinto.
Sappee on valittu vuoden hiihtokeskukseksi vuosina 1996 ja 2010.
Sappee on valittu vuonna 2012 vuoden kotimaiseksi Matkailuyritykseksi.


Meteorologia.
Meteorologia (, metéōron, ja, lógos,) eli ilmatiede tutkii ilmakehää ja sen käyttäytymistä. Tunnetuin meteorologinen sovellus on sään ennustaminen. Klimatologia tutkii ilmastoa ja sen muutoksia kuten kasvihuoneilmiön voimistumista. Ilmakemia tutkii kemiallisia prosesseja ilmakehässä, tärkeimmät sovellukset liittyvät ilmansaasteisiin.
Meteorologian tarkastelemista fysikaalisista prosesseista voidaan mainita
Ilmaston asiantuntija on meteorologi. Nykyisin meteorologiksi voi Suomessa opiskella Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan fysikaalisten tieteiden laitoksen ilmakehätieteiden osastolla, johon aiemmin itsenäinen meteorologian laitos yhdistettiin vuonna 2002. Meteorologi on ammattinimike, tutkinto on luonnontieteiden kandidaatti tai filosofian maisteri. Myös useimmissa muissa maissa sään ennustamiseen vaaditaan akateeminen loppututkinto. Meteorologit toimivat ilmatieteen laitoksissa, puolustusvoimissa, Ilmailulaitoksessa, sääalan yrityksissä (esimerkiksi Foreca ja Vaisala) sekä säätä hyödyntävissä yrityksissä ja laitoksissa (YLE, Tiehallinto, isot voimayhtiöt, Yhdysvalloissa myös kaupalliset TV-asemat).
Koska sää ei tunne rajoja, eri maiden ilmatieteen laitokset ovat kansainvälisesti verkottuneita. Korkein kansainvälinen taso on alainen Maailman ilmatieteen järjestö - World Meteorological Organisation (WMO).


MPEG-7.
MPEG-7-standardi (ISO/IEC 15938) (Multimedia Content Description Interface) on multimedian sisällönkuvausrajapinta, jonka tarkoituksena on mahdollistaa tehokkaat haut sekä audio- että videomateriaaliin internetissä, digitaalikirjastoista ja muista tietokannoista. MPEG-7:stä tuli kansainvälinen standardi syksyllä 2001.
MPEG-7-tietoa sisältävä audiovisuaalinen data voi olla kuvia, ääntä, puhetta, grafiikkaa, 3D-malleja, videota sekä kokoonpanotietoja siitä, kuinka nämä elementit on yhdistetty. MPEG-7:n avulla voidaan tehdä sovelluksia, jotka analysoivat käyttäjien mieltymyksiä ja seulovat sitten sen perusteella mediamerestä sopivia uutuuksia.


MPEG-21.
MPEG-21 (ISO/IEC 18034) on Moving Picture Experts Groupin (MPEG) uusin standardi. Standardin tarkoituksena on mahdollistaa lisääntyvä multimedian käyttö läpinäkyvästi verkkojen yli.
MPEG-21:n multimediaviitekehys tunnistaa ja määrittelee multimedian toimitusketjua tukevat avainelementit, niiden väliset suhteet ja niiden tukemat operaatiot. Se pyrkii helpottamaan sisällön luomista, tuottamista, jakamista, käyttämistä ja uudelleenesittämistä erilaisten verkkojen ja laitteiden kautta. MPEG-21 määrittelee elementtien ominaisuuksien syntaksin ja semantiikan. Se pyrkii myös parantamaan tapahtumista raportointia.


Polynesia.
Polynesia (kreikan kielestä, "paljon saaria") on suuri saariryhmä keskisellä ja eteläisellä Tyynellämerellä.
Maantieteellisesti Polynesia on kolmio, jonka kulmat ovat Havaiji, Uusi-Seelanti ja Pääsiäissaari. Muut merkittävät saaristot ovat Fidži, Samoa, Tonga, Cookinsaaret, Ranskan Polynesia ja Tuvalu.
Polynesian alkuperäiskansat puhuvat polynesialaisia kieliä. Kulttuurillisesti Polynesia jakautuu kahteen ryhmään, Itä- ja Länsi-Polynesiaan.
Länsi-Polynesian kulttuuriin ovat vaikuttaneet väenpaljous ja tarttuvat taudit. Siellä on voimakas avioliittoinstituutio ja voimakkaat perinteet oikeuden, kaupan ja rahatalouden suhteen. Länsi-Polynesia ulottuu lähes Japanista Indonesian kautta Marquesassaarille niitä lukuun ottamatta. Saarilla omaksuttiin kristinusko varsin helposti.
Marquesassaarten itäpuolella kulttuurit ovat mukautuneet eristykseen. Maanviljely, kalastus, sään ennustaminen, katamaraanien rakentaminen ja suunnistaminen merellä olivat erittäin kehittyneitä taitoja, sillä koko saaren väestö saattoi olla niistä riippuvainen. Monilla matalilla saarilla vallitsi nälänhädän uhka, jos hurrikaanien nostattama suolavesi myrkytti viljelykset. Silloin ei edes kalastus, joka oli pääasiallinen proteiinin lähde, auttanut kalorien menetyksessä. Varsinkin navigoijia kohdeltiin kuin päälliköitä.


Postimerkki.
Maailman ensimmäinen postimerkki, Musta Penny, 1840.
Postimerkki on postilähetykseen kiinnitettävä todistus siitä, että postimaksu on maksettu ennalta. Postimerkin julkaisee jonkin maan virallinen postilaitos, joka kuuluu Maailman postiliittoon (UPU). Suomessa postimerkkejä julkaisevat Suomen Posti (Itella Oyj) ja Ahvenanmaan posti (Posten Åland). Postimerkkien keräilyä kutsutaan filateliaksi.
Yleensä postimerkki on paperinen suorakulmio, mutta muitakin materiaaleja ja muotoja on ollut aikojen kuluessa käytössä, kuten kolmionmuotoiset ja pyöreät postimerkit. Postimerkkejä on myös valmistettu metallifoliosta ja muovista. Nykyään postimerkeissä voi tavata erikoisuuksia, esimerkiksi raaputettavia pintoja, hajuja, kivipölyä tai nukkapintoja. Postimerkit valmistetaan isoissa arkeissa ja niiden toisistaan irrottamisen helpottamiseksi niissä on tavallisesti rei'itys, jota sanotaan hammastukseksi. Postimerkin kiinnittämiseksi niissä on yleensä valmiina liima, joka kiinnittyy postilähetykseen kostutettuna. Nykyään yhä tavallisempia ovat tarrapostimerkit, jotka eivät vaadi kostutusta. Aikoinaan oli myös liimattomia postimerkkejä, jotka käyttäjä joutui itse liimaamaan (esimerkiksi Kiinassa vielä 1960-luvulla).
Kun postilähetys otetaan kuljetettavaksi, postimerkit mitätöidään – tavallisesti postileimalla. Leimasta ilmenevät lähetysaika ja -paikka. Leiman avulla varmistetaan, ettei postimerkkiä käytetä enää toistamiseen postipalvelun maksuksi.
Postimerkkien kuva-aiheita voivat olla esimerkiksi merkkihenkilöt, sarjakuvahahmot, kasvit, maisemat yms. Nykyään Suomen postilla on palvelu, jolla voi tilata postimerkkejä haluamallaan kuvalla. Postimerkkiin voi laittaa vaikka omat kasvonsa, ja korvausta vastaan Posti painaa tietyn erän näitä erikoispostimerkkejä.
Tärkeä postimerkin ominaisuus on väärentämättömyys, jonka varmistamiseksi aikojen kuluessa on käytetty erikoispapereita (esimerkiksi paperia, jossa on värillisiä soijakuituja on käytetty Taiwanissa 1950–1970-luvulla), vesileimoja, erikoisia hammastuksia ja yleisessä käytössä olevia painomenetelmiä kehittyneempiä painomenetelmiä. Esimerkiksi Ruotsissa useimmat postimerkit ovat muiden arvopapereiden tapaan vielä käsin kaiverrettuja vaikka useimmissa muissa maissa (kuten Suomessa) käytetään nykyään valokuvaukseen perustuvia painomenetelmiä, jotka ovat halvempia ja näyttävämpiä, mutta helpompia väärentää.
Maailman ensimmäinen postimerkki julkaistiin Englannissa 1840. Sitä nimitetään "mustaksi pennyksi". Postimerkin keksijänä pidetään Rowland Hilliä. Keksintö ei ollut vain postimerkin näköinen liimoitettu (mutta ei vielä hammastettu) paperilappu vaan siihen liittyi myös ennakkomaksun idea ja postimaksujen yksinkertaistaminen. Siihen asti postimaksut olivat olleet hyvin monimutkaisia ja vastaanottaja oli maksanut ne suoraan postinkantajalle. Postimerkki yksinkertaisti tätä huomattavasti. Jo hieman ennen postimerkkiä alettiin käyttää ehiöitä. Nämä ovat postilähetyksen kääreitä, esimerkiksi kirjeitä tai kortteja, joihin postimerkkiä vastaava arvoleima on painettu valmiiksi. Suomen ensimmäinen postimerkki julkaistiin vuonna 1856. Se oli maksuarvoltaan 5 kopeekkaa.
Suomessa 1. luokan kirjepostimerkki maksaa tällä hetkellä 80 senttiä. Sillä voi maksaa postiluukusta mahtuvat 50 grammaa tai vähemmän painavat kotimaan lähetykset ja alle 20 gramman painoiset kirjeet ja kortit muihin maihin.
Postimerkit Yhdysvalloissa.
Yhdysvalloissa ensimmäiset postimerkit julkaistiin 1. heinäkuuta 1847. Merkkejä oli kaksi; viiden sentin merkki, jossa esiintyy Benjamin Franklin sekä kymmenen sentin merkki jossa oli George Washington. Kummatkin merkit painettiin yksivärisinä, sillä niiden painaminen oli kaksivärisiä merkkejä halvempaa.
EUROPA-postimerkit.
Eurooppalaiset postit julkaisevat vuosittain samanaikaisesti yhden tai kaksi EUROPA-postimerkkiä (Eurooppa-merkit; CEPT-merkit) jostain yhteisestä teemasta. Näissä merkeissä on virallinen EUROPA-logo, joka on PostEuropin rekisteröity tavaramerkki. Uusi tunnus, jossa on mukana symbolinen postilaatikon kuva tuli käyttöön tammikuussa 2011.
Ensimmäisen kerran EUROPA-postimerkkejä julkaistiin syyskuussa 1956, jolloin kuusi eurooppalaista postihallintoa (Belgia, Saksa, Luxemburg, Italia, Ranska ja Hollanti) julkaisivat merkin samalla aiheella. Merkissä sana EUROPA muodostaa tornin, jota rakennustelineet ympäröivät.
Osanottajien määrä on kasvanut 1990-luvun loppupuolella mukana oli 57 maata. Vuodesta 2005 lähtien myös useat Euroopan ulkopuoliset maat ja postit, jotka eivät ole PostEuropin jäseniä ovat julkaisseet vastaavia merkkejä.
Suomen ensimmäiset CEPT-merkit julkaistiin vuonna 1960. Taiteilija Pentti Rahikaisen suunnittelemissa merkeissä Europa-sanan o-kirjaimen tilalla on pyörä, jonka 19 puolaa kuvaa 19 CEPT-maata (The European Conference of Postal and Telecommunications Administrations).
Merkkien julkaisua koordinoi vuosina 1956-1959 posti- ja telehallintojen eurooppalainen konferenssi, CEPT vuodesta 1960 vuoteen 1992. Vuodesta 1993 lähtien merkkien julkaisemisesta on vastannut PostEurop.
EUROPA-postimerkit ovat suosittuja keräilykohteita kaikkialla maailmassa. Vuonna 2002 PostEurop järjesti ensimmäisen kerran kilpailun vuoden kauneimmasta EUROPA-merkistä (Best Europa Stamp). Vuoteen 2006 saakka parhaan merkin valitsivat eri postihallintojen edustajat PostEuropin kokouksessa. Vuodesta 2007 lähtien on järjestetty julkinen äänestys PostEuropin internet-sivustolla.
Klaus Welpin suunnittelema Europa-merkkien sarjaan kuuluva Metsät voitti toisen palkinnon PostEuropen järjestämässä The best artistic Europa Stamp 2011 -kilpailussa.
Omakuvapostimerkki.
Omakuvapostimerkki () on postiyrityksen julkaisema postimerkki, jonka kuva-aiheen tilaaja voi suunnitella itse. Suomessa kuva tulostetaan tarrapohjaiseen 1. tai 2. luokan ikipostimerkkiin, etukäteen painetun kehyksen keskelle. Merkin tilaaja vastaa siitä, että hänellä on postimerkkiin haluamansa kuvan käyttöoikeus. Omakuvapostimerkkiin haluttujen kuvien tulee sopia suomalaisten postimerkkien kuvamaailmaan.
Suomessa Omakuvapostimerkki tuli käyttöön 14. toukokuuta 2003, jolloin yritykset saivat mahdollisuuden tilata 1. luokan postimerkkejä omilla kuva-aiheilla.
Keräilijöitä varten julkaistiin Postin oma yrityspostimerkki, jonka kuva-aiheena oli pikkuenkeli, Amor. Ilmestymispäivänä oli myynnissä myös merkille valmistettu ensipäivänkuori. Lähetyksiin sai myös ensipäivänleiman.
Yrityspostimerkkiin verrattavissa olevia postimerkkejä on julkaistu muun muassa Englannissa, Australiassa ja Kanadassa. Useimmissa tällaisissa julkaisuissa asiakkaan kuvalle on suunniteltu tyhjä tila varsinaisen postimerkin viereen. Näissä versioissa asiakas itse siirtää haluamansa kuvan sille varattuun paikkaan. Myös Suomessa vuonna 2000 ilmestynyt Omakuva-postimerkki noudatti tätä mallia.
Omakuvapostimerkit tulivat Suomessa kuluttajien käyttöön 26. maaliskuuta 2004. Keräilijöitä varten Posti julkaisi kaksi postimerkkiä. Käytössä on useita erilaisia postimerkkikehyksiä.
2. luokan omakuvapostimerkkejä on voinut tilata 3. lokakuuta 2011 alkaen.
Suomen Postin kehittämä Omakuvapostimerkki tuli toiseksi kansainvälisessä World Mail Awards 2004 -katselmuksessa. Tulokset julkistettiin World Mail & Express Europe -konferenssissa Berliinissä 25. toukokuuta 2004. Tuolloin Suomen Posti pääsi loppukilpailuun ensimmäisen kerran.
Posti on julkaissut Omakuvapostimerkkejä, jotka eivät kuulu postimerkkien vuosittaiseen julkaisuohjelmaan. Ensimmäisen kerran vuonna 2008 Idols-kilpailun yhteydessä ja toisen kerran jääkiekon maailmanmestaruuskisojen johdosta vuonna 2011. Postimerkin päivän yhteydessä on julkaistu posteissa myytäviä merkkejä paikallisista aiheista.
Posten Åland julkaisee henkilökohtaisia postimerkkejä nimellä Minun postimerkkini.
Suomen kaunein postimerkki.
Vuoden 2008 kauneimmaksi postimerkiksi valittu "Pakkasyö". Merkki on tiettävästi maailman ensimmäinen läpikuultava postimerkki.
Posti julistaa vuosittain Vuoden kaunein postimerkki -kilpailun. Vuonna 2007 kilpailun voitti Ferdinand von Wrightin maalausta "Talvimaisema Haminalahdelta" kuvaava postimerkki. Vuoden 2008 kauneimmaksi valittiin Nina Rintalan suunnittelema "Pakkasyö", ja vuonna 2009 Päivi Vainionpään suunnittelema kesäistä saunanrantaa kuvaava merkki. Vuoden 2010 kauneimmaksi postimerkiksi suomalaiset äänestivät Tommi Valliston suunnitteleman "Tunturimaiseman", joka ilmestyi samaan aikaan joulupostimerkkien kanssa. Suomalaiset äänestivät vuoden 2011 kauneimmaksi Ruusunmarja-postimerkin. Susanna Rumpu ja Ari Lakaniemi suunnittelivat voittaneen Postin omakuvamerkin marraskuussa ilmestyneeseen uuteen 2. luokan Omakuvapostimerkkikehykseen.


Wuchangin kansannousu.
Wuchangin kansannousu (perint.: 武昌起義, yksink.: 武昌起义, pinyin: Wǔchang Qǐyì) aloitti 10. lokakuuta 1911 Kiinan Qing-dynastian kaataneen Xinhai-vallankumouksen ja johti Kiinan tasavallan perustamiseen.
Qing-dynastia modernisoi armeijaansa 1900-luvun alussa käyttäen modernisoidusta armeijakunnasta nimeä "Uusi armeija". Wuchangin kaupunki (osa nykyistä Wuhania) Hubein provinssissa oli uuden armeijan aseiden suurin valmistuspaikka. Monet uuden armeijan upseerit ja sotilaat olivat kiinnostuneet Tongmenghui-puolueen vallankumouksellisesta ideologiasta, moni kuului myös vallankumouksellisiin järjestöihin. Nämä opintopiirit olivat kirjoittaneet vallankumousideoistaan myös Tongmenghui-puolueelle, mutta se ei ottanut niitä vakavissaan.
Kansannousu alkoi vahingossa. Tasavaltalaiset opintopiirit olivat tehneet pommeja, joista yksi vahingossa räjähti. Poliisi alkoi tutkia asiaa ja löysi uuteen armeijaan kuuluvien tasavaltalaisten luetteloita. Tällöin tasavaltalaisille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin aloittaa kapina heti tai saada kuolemantuomio. Koska suurin osa armeijakunnasta oli lähtenyt tukahduttamaan Sichuanin lakkoja, provinssinhallinto ja armeijan komentaja joutuivat paniikkiin ja pakenivat paikalta. Kapinalliset ottivat haltuunsa ammusvarastot ja rahavarat.
Kapinalliset valitsivat johtajakseen Li Yuanhongin, sillä tämä oli useimpia muita vanhempi ja arvovaltaisempi henkilö. Hän onnistuikin neuvottelemaan maakunnan perustuslailliset kannattajikseen. Muuallakin maakuntaneuvostoja julistautui itsenäisiksi.
Tongmenghui ja sen Yhdysvalloissa ulkokiinalaisia rekrytoimassa ollut johtaja Sun Zhongshan (Sun Yat-sen) halusi osalliseksi kapinaan luettuaan siitä sanomalehdistä. He lähtivät organisoimaan kapinaliikkeitä muualla maassa.
Qing-dynastian katsottiin yleisesti menettäneen taivaan mandaattinsa. Kiinassa perinteisesti ajatellaan taivaan mandaatin menetyksen ja vallan vaihtumisen merkkeinä toimivan luonnononnettomuudet, kuten maanjäristykset ja tulvat, sekä korruptio ja kapinat. Vuonna 1911 Jangtse-joki tulvi, ja kapina lähti liikkeelle Jangtsen läheltä. Tulvassa kuoli noin 100 000 ihmistä.
Qing-dynastia joutui neuvottelemaan pitkään ja lupaamaan merkittäviä myönnytyksiä Yuan Shikaille, jotta tämä lähtisi johtamaan kapinan kukistamista. Viivyttelyn ansiosta kapinalliset ehtivät julistaa väliaikaishallituksen syntyneeksi. Kuukauden kuluessa Kiinan tasavalta oli julistettu syntyneeksi. Yuan Shikai ei kapinaa kukistaessaan edennyt Wuchangiin saakka vaan pysähtyi neuvottelemaan, mikä tiesi Qing-dynastian loppua.
Kiinan tasavallassa eli Taiwanilla lokakuun kymmenettä päivää juhlistetaan kaksoiskymmenennen päivänä ja se on kansallinen juhlapäivä.
Katso myös: Kiinan tasavallan historia


Xinhai-vallankumous.
Xinhai-vallankumous (辛亥革命; pinyin: Xīnhài Gémìng), joka on saanut nimensä kiinalaisen Xinhai-vuoden (1911) mukaan, kaatoi Kiinaa hallinneen Qing-dynastian ja perusti Kiinan tasavallan. Vallankumous alkoi Wuchangin kansannoususta 10. lokakuuta 1911 ja päättyi Qing-dynastian vallastaluopumiseen ja Hyväntahtoiseen asiakirjaan 12. helmikuuta 1912.
Vallankumouksen alkuvaiheissa etelä-Kiinan provinssit julistautuivat itsenäisiksi Wuchangin kansannousun yhteydessä ja lähes koko etelä-Kiinan kattava Kiinan tasavalta perustettiin. Tasavalta perusti senaatin Nanjingiin ja nimesi presidentiksi Tongmenghui-puolueen johtajan Sun Zhongshanin (Sun Yat-sen). Saadakseen pohjois-Kiinan mukaan tasavaltaan, Sun Zhongshan kuitenkin lupasi presidentin viran Yuan Shikaille, joka johti kapinaa kukistavia Qing-dynastian joukkoja. Yuan Shikai suostui, vaati tasavallan pääkaupungin siirtämistä Nanjingista Pekingiin ja teki Hyväntahtoisen asiakirjan Qing-dynastian hovin kanssa. Hyväntahtoinen asiakirja takasi Qing-dynastian viimeiselle keisarille Aisin Gioro Pu Yille oikeuden asua Kielletyssä kaupungissa ja saada myös "palkkaa" Kiinan tasavallalta.
Katso myös: Kiinan tasavallan historia


Alpit.
Alpit on Euroopan suurin ja korkein vuoristo. Tämä Keski-Euroopan vuoristo kulkee kaikkiaan kahdeksan valtion, Itävallan, Slovenian, Italian, Sveitsin, Liechtensteinin, Saksan, Monacon ja Ranskan läpi.
Alppien korkein vuori on Mont Blanc (4 810 m), joka sijaitsee Ranskan ja Italian rajalla. Se on samalla Länsi-Euroopan korkein vuori.
Alppien poimuvuoristo syntyi noin 55 miljoonaa vuotta sitten Euraasian ja Afrikan mannerlaattojen törmätessä toisiinsa. Alpit ovat Euroopan nuorimpia vuoristoja.
Liikenne Alppien läpi kulkee solien ja tunnelien kautta, joissain paikoin vuorien rinteillä on myös autoteitä.
Alppien rajat.
Alpit rajoittuvat etelässä selvästi Pohjois-Italiassa sijaitsevaan Po-joen laaksoon. Ranskassa on Alppien länsirajana Rhône-joki, joka erottaa sen Ranskan Massif Centralista, keskiylängöstä. Epäselvemmin Alpit rajoittuvat Sveitsissä Juravuoriin Neuchateljärven ja Aarjoen tienoilla. Alppien ympärillä on Saksassa Schwarzwald ja Böhmerwald. Karpaatit jatkavat Alppeja idässä ja Balkanin niemimaan vuoristot kaakossa. Italiassa Alppeja jatkaa Apenniinien vuoristo.
Alppien aluejako.
Alppeja on yritetty useaan kertaan jakaa suurempiin ja pienempiin osa-alueisiin. Yleisin perusjako on jakaa Alpit kolmeen pääosaan (Itä-, länsi- ja keskiosat), mutta eräät saksalaiset ja ranskalaiset lähtevät perusjaosta kahteen osaan, niin että itä- ja länsiosan rajana on joko Reuss ja Gotthardin sola, tai Hinterrheintalin laakso ja Splügenin sola.
"Geologinen alajako" erottaa länsiosasta Sisemmät Gneissialpit, Ulommat Gneissialpit ja Ranskan Kalkkialpit. Tässä jaossa Keski-Alpit kuuluvat Itäisiin Alppeihin, samoin kuin Pohjoiset ja Eteläiset Kalkkialpit. Nämä kuusi geologista ryhmää jaetaan sitten edelleen pienempiin vuoristoihin ja vuorijonoihin. Vuonna 1982 Itäiset Alpit jaettiin virallisesti osiin, luokittelun nimi on "Alpenvereinseinteilung der Ostalpen".
SOIUSA.
SOIUSA ("Suddivisione Orografica Internazionale Unificata del Sistema Alpino")
On myös pyrkimyksiä päästä eroon erilaisten aluejakojen aiheuttamista sekavuuksista ja epäyhtäläisyyksistä. Yhteistyössä ”Club Alpino Italiano” -seuran ja useiden muiden kanssa, italialainen tutkija, Sergio Marazzi, suunnitteli Italiassa vuonna 1926 esitetyn perinteisen ”Partizione delle Alpi” -aluejaon tilalle nykyaikaisemman tulkinnan. SOIUSA (, eli "International Standardized Mountain Subdivision of the Alps") on tarkka esitys Alppien aluejaosta, jonka tavoitteena on yhtenäistää erilaiset kansalliset luokittelut ja toteuttaa kansainvälisesti hyväksytty järjestelmä.
SOIUSA-aluejaossa Alpit jaetaan ensinnäkin kahteen pääosaan ("PT",), Itäisiin Alppeihin ja Läntisiin Alppeihin. Pääosat puolestaan jaetaan viiteen eri vyöhykkeeseen ("SR",). Läntiset Alpit käsittävät kaksi tällaista vyöhykettä, Eteläiset Länsi-Alpit ja Pohjoiset Länsi-Alpit. Itäisillä Alpeilla vyöhykkeitä on kolme, jotka ovat Keskiset Itä-Alpit, Pohjoiset Itä-Alpit ja Eteläiset Itä-Alpit. Vyöhykkeet jaetaan yhteensä 36 osastoon ("SZ",), jotka edelleen jaetaan 132 alaosastoon ("STS",). Näiden jälkeen jako tarkentuu vielä 333 yläryhmään ("SPG",), 870 ryhmään ("GR",) ja 1 625 alaryhmään ("STG",).
Solat.
Alpit ovat vaikeakulkuinen vuoristo, mutta siellä on laaksoja ja solia, joissa liikkuminen on huomattavasti helpompaa.
Alppien lumivyöryt.
Alpit tunnetaan lumivyöryistään, jotka voivat haudata rakennuksia, ajoneuvoja, ihmisiä ja eläimiä alleen. Lumi tukehduttaa nopeasti, jos ei saada apua. Lumivyöryjä on eniten rinteillä, joilla kaltevuus on noin 30°. Jyrkillä rinteillä satanut lumi valuu heti alas, loivilla se taas pysyy paikallaan eikä lähde liikkeelle. Alppien metsien hakkuut ovat lisänneet lumivyöryjä.
Alppien synty.
Alpit ovat syntyneet mannerliikuntojen seurauksena, kun Afrikan laatta törmäsi kohti Euraasian laattaa. Hitaasti pohjoista kohti kulkenut Afrikan laatta kutisti ja sulki Euraasian ja Afrikan laattojen välissä ollutta muinaista Tethysmerta. Varhainen poimutus tapahtui jo mesotsooisella maailmankaudella, hirmuliskojen aikana. Tuolloin vallinneilla trias- ja jurakaudella Tethysmeren pohjaan muodostui savikivi-, kalkkikivi- ja dolomiittikerroksia, joista syntyivät Tethysmeren Alpit.
Alppien suurin poimutus tapahtui 50–3 miljoonaa vuotta sitten, pääasiassa oligoseeni- ja mioseenikausilla. Afrikan laatta siirtyi yhä lähemmäksi Euraasian laattaa, ja muinainen Tethysmeri kutistui nykyiseksi, Euroopan ja Afrikan väliin jääneeksi, Välimereksi. Samalla Tethysmeren trias- ja jurakautiset kivikerrokset alkoivat nousta ylöspäin. Kerrokset puristuivat valtaviksi makaaviksi poimuiksi, jotka muistuttivat lähinnä jättiläismäistä, läjääntyönnettyä mattoa. Jatkuvasta paineesta johtuen poimut repeytyivät irti alustastaan, jonka seurauksena jäljellä oli massiivisia kivilaattoja. Kivilaatat joutuivat liikkumaan toistensa päälle pitkiä työntösiirrostasoja myöten.
Korkealta merenpinnan yläpuolelta, Alppien kalkkikivestä on löydetty runsaasti merieliöfossiileja ja jopa kokonaisia kivettyneitä riuttoja. Osaltaan ne ovat olleet merkittäviä johtolankoja Alppien menneisyyden määrittämisessä ja tutkimisessa.
Glasiologia ja jäätiköiden vaikutukset.
Alpeilla on ollut monia jääkausia suunnilleen viimeisen 2-3 miljoonan vuoden sisään. Suuria jäämassoja Alppien laaksoja pitkin on valunut pleistoseenin aikana, jolloin jää kulutti monista laaksoista hyvin jyrkkäseinäisiä ja tasapohjaisia. Viimeinen oli Würm-jääkausi. Jäätikön kuljetus- ja kulutustoiminnan seurauksena Alpeille on muovautunut runsaasti poikkileikkaukseltaan U:n muotoisia laaksoja, syviä altaita joissa on nykyään monesti hyvin syviä järviä ja onsiloita eli vuorten rinteellä olevia koveria syvennyksiä. Jäätiköiden työnnyttyä kohti vuoriston laita-alueita, kertyi maa-aineksesta suuria moreenikasoja, päätemoreeneja, joita syntyi jäätiköiden pysähdyskohdille. Kun jäätiköt alkoivat jälleen vetäytyä, jäljelle jäänyt moreeni tukki Alppien jokilaaksoja synnyttäen alueen järviä, joista suurimpien joukkoon lukeutuu Sveitsin ja Ranskan rajalla sijaitseva Genevenjärvi. Pleistoseenin jääkaudesta on kulunut jo pitkä aika, ja jää onkin vetäytynyt useimmista sen hallitsemista laaksoista, mutta tietyillä osin Alppeja on edelleen pysyvä lumi- ja jääpeite. Euroopan pisin jäävirta Aletschgletscher on jopa 27 kilometriä pitkä. Jäätiköt osoittautuvat kuitenkin olevan kutistumassa, ja nykytutkimuksen valossa niiden uskotaan häviävän Alpeilta lähes täysin vuoteen 2100 mennessä.
Vaikutus geologiseen sanastoon.
Alpit on historiallisesti varhainen geologisen tutkimuksen kohde, minkä vuoksi myös muitakin samankaltaisia lumen ja jäätiköiden muovaamia vuoristoja on jo jonkin aikaa kutsuttu alpiinisiksi muodostumiksi. Näin ollen monen jäätikköeroosioon liittyvän ilmiön nimi siis käytännössä juontaa juurensa Alppien piirteistä. Matterhorn on hyvä esimerkki terävähuippuisesta vuoresta, joka on syntynyt useiden huipusta poispäin valuvien jäätiköiden etureunan kovertamana. Tämän tyyppisiä vuorenhuippuja kutsutaan monissa kielissä nimellä ”horn”. Kahta vierekkäistä laaksoa jakavaa terävää ja louhikkoista harjannetta kutsutaan taas puolestaan nimellä ”arête”. U-laaksojen alkupäässä taas saattaa olla pyöreähkö painanne ”cirque”, johon on tavallisesti syntynyt järvi.
Ilmasto ja kasvillisuus.
Alpit keräävät tehokkaasti vuoriston kohdalta kulkevia Euroopan sateita. Atlantilta ja Välimereltä virtaavat ilmamassat joutuvat kohoamaan Alppien rinteillä edetäkseen vuoriston yli, jolloin ilmamassat tiivistyvät Alpeilla tavanomaisiksi sateiksi. Verrattuna Euroopan tasangon vuotuiseen 660 millimetrin sademäärään Alpeilla sataa yli kaksi kertaa enemmän, 1 450 millimetriä vuodessa. Reilu kolmasosa sateista haihtuu takaisin ilmaan, mutta loput kaksi kolmasosaa virtaa laaksojen joissa alas vuorilta.
Nisäkkäät.
Alppien ketteriä kasvinsyöjiä ovat vuorikauris eli alppikauris ("Capra ibex"), gemssi ("Rupicapra rupicapra"), alppimurmeli ("Marmota marmota"), metsäjänis ("Lepus timidus") ja saksanhirvi ("Cervus elaphus"). Näistä alppimurmeli käyttää myös jonkin verran hyönteisravintoa. Alpeilla liikkuu myös jonkin verran mufloneita eli villinä eläviä lampaita.
Alppien kenties sopeutuvaisin petoeläin on susi ("Canis lupus"). Se on tehokas saalistaja, jonka levinneisyys on aikoinaan kattanut valtavia alueita. Suuren levinneisyyden johdosta sudesta kehittyi useita erilaisiin elinympäristöihin sopeutuneita alalajeja. Sudella on kaksikerroksinen turkki, joka koostuu karkeasta, vettä ja likaa hylkivästä pintakarvasta sekä sen alla olevasta tiheästä, vesitiiviistä ja hyvin lämpöä eristävästä pohjavillasta. Sudella on talvella talviturkki, jonka se heittää ilman lämmetessä pois. Suden käpälät ovat sopeutuneet kylmyyteen ja lumeen. Suurissa käpälissä on varpaiden välissä ihopoimuja, ja tiheä verisuonisto pitää polkuanturat lämpiminä Alppien kovemmissakin talvipakkasissa. Käpälien anturoiden väleissä olevat karkeat karvat estävät suden luisumista liukkaalla pinnalla. Suden varpaiden välissä on myös rauhaset, jotka erittävät hajuainetta, joka auttaa eläintä paikallistamaan kulkemansa reitin. Saman hajuaineen avulla susi voi myös tiedottaa itsestään laajalle alueelle koko seudulle.
Alpeille on palautettu suurpetoja – ilveksiä ("Lynx lynx"), susia ("Canis lupus") ja karhuja ("Ursus arctos") – alueille, joilla on yhä jäljellä vanhoja metsiä ja muita luonnontilaisia elinympäristöjä. Rakentamisen seurauksena elinympäristöt kuitenkin pirstoutuvat jatkuvasti, mikä vaikeuttaa eristyksiin jäävien pienten populaatioiden pitkäaikaista selviämistä.
Linnut.
Alpeilla viihtyy lukuisia lintulajeja. Alppien petolinnuista tunnetuimpia lienevät maakotka ("Aquila chrysaetos"), partakorppikotka ("Gypaetus barbatus") sekä hanhikorppikotka ("Gyps fulvus"). Korkealla eläviä maakotkia tavataan jokseenkin harvoin ja laji on alueella suojeltu. Niin ikään partakorppikotkat ovat harvinaisia ja uhanalaisia Alpeilla. Petolinnuista tavallisemmin tavattavia ovat hiirihaukat ("Buteo"), jalohaukat ("Falconidae") sekä pöllöt ("Strigidae"). Pöllölajeja Alpeilta tunnetaan kahdeksan, joista mainittavia ovat esimerkiksi huuhkaja ("Bubo bubo"), sarvipöllö ("Asio otus"), kyläpöllönen ("Otus scops"), helmipöllö ("Aegolius funereus") ja varpuspöllö ("Glaucidium passerinum"). Alpeilla elää myös tikkoja ("Picidae"), pähkinähakkeja ("Nucifraga caryocatactes"), kalliokiipijöitä ("Tichodroma muraria") ja koskikaroja ("Cinclus cinclus"). Korkealla vuorilla yleisiä lintuja ovat alppivaris ("Pyrrhocorax pyrrhocorax") sekä alppinaakka ("Pyrrhocorax graculus"). Alppivaris tunnetaan pitkästä punaisesta nokastaan, kun taas alppinaakan nokka on lyhyt ja keltainen.
Selkärangattomat.
Maailmanlaajuisestikin menestyksekäs eläinluokka, hyönteiset, on asettunut taloksi myös Alpeille. Sarvijääriin kuuluva kovakuoriainen alppijäärä ("Rosalia alpina") sulautuu suojavärinsä ansiosta täydellisesti omaan Alppien elinympäristöönsä, pyökkimetsään. Jäärälle on kehittynyt harmaa mustaraitainen suojaväri. Kyseinen jäärälaji on käynyt kuitenkin melko harvinaiseksi. Alpeilla elää myös harvinainen alppiapollo ("Parnassius phoebus"), joka on suojelun kohteena oleva perhoslaji.
Historia.
Alpeilla on asunut ihmisiä jo kivikaudelta lähtien, mutta heistä tiedetään vähän. Puunilaissodissa Karthagon sotapäällikkö Hannibal ylitti Alpit 38 000 miehen armeijansa kanssa. Germaaniheimot asuttivat Alpit 6.–13. vuosisadalla. Alppien historiaa voidaan seurata tarkemmin vasta 10.–13. vuosisatojen jälkeen Kaarle Suuren perustaman valtakunnan lopullisesti hajottua. Ihmisiä muutti Alpeille muun muassa siksi, että ne tarjosivat hyvän turvapaikan.
Alpeille kehittyi perinteinen maanviljelyyn ja karjanhoitoon pohjautuva elämäntapa. Kuivilla Etelä-Alpeilla pidettiin lampaita ja vuohia, pohjoisessa nautoja. Vuorikiipeily alkoi Alpeilla jo 1700-luvulla. Myös kaivostoiminta ja kotiteollisuus olivat joissakin paikoissa tärkeitä elinkeinoja.
1800-luvulla Alppien vanha kyläkulttuuri alkoi taantua ja väki vähetä syrjäisistä alppikylistä. Vuoden 1870 jälkeen kolmanneksessa alppikylissä väkiluku on vähentynyt, joissain romahtanut. Tämä johtuu muun muassa talouden ja tekniikan yleisestä kehityksestä, maatalous ei nykyisellään kannata Alpeilla. Mutta Alppien kaupungit ovat kasvaneet. Sama kehitys on jatkunut 1900- ja 2000-luvuillakin. Pienet alppikylät ovat vaarassa hävitä ihmisten muuttaessa suuriin kaupunkeihin. Alppien talouselämää vaikeuttaa mm. se, ettei viljely siellä kannata samalla tavoin kuin muualla Keski-Euroopassa. Alpeille kohdistuva hiihtoturismi yleistyi jo ennen toista maailmansotaa.
Kulttuuri, urheilu ja aktiviteetit.
Vuorikiipeily on alkanut Alpeilla viimeistään 1800-luvulla. Vuonna 1911 Karl Blodigista tuli ensimmäinen, joka oli kiivennyt kaikille Alppien yli 4 000 metriä korkeille päähuipuille.
Energiantuotanto.
Vuoristoisista pinnanmuodoista johtuen merkittävä energian tuotantomuoto Alpeilla on vesivoima. Kattavat tiedot vesivoiman osuudesta energian tuotannossa kuitenkin puuttuvat. Eräänlaisessa yleiskatsauksessa vuodelta 2001 oli kerätty tietoja yli sadasta suuresta vesivoimalan padosta Alpeilla. Kansainvälisen Alppien suojelukomission (CIPRA) mukaan voimaloiden kapasiteetti on yli 28 gigawattia ja ne tuottavat yli 46 terawattituntia sähköä joka vuosi. Yleensä vesivirrat ovat voimakkaimmillaan keväällä sekä kesällä ja heikoimmillaan talvella, mikä tarkoittaa vesivoiman tuottavan vähemmän sähköä talvisin ja enemmän kesäisin. Talvella sähkön kysyntä on kuitenkin korkeampi kuin kesällä. Periaatteessa tämä vaihtelu suosisi oheen tuulivoimaa, joka puolestaan tuottaa yleensä enemmän sähköä talvella kuin kesällä. Uusiutuvan energian tuotannon vuoksi lisää vesivoimaloita on ehdotettu rakennettavaksi Alpeille. Vesivoimaloilla saattaa kuitenkin olla negatiivisia vaikutuksia jokien ekosysteemeihin ja lähialueille, kuten tulvatasankoihin ja -metsiin. Vesivoimalat saattavat vaikuttaa myös vedenlaatuun, kaloihin ja muuhun vesieliöstöön. Vaikutuksia voi olla myös sedimentin kuljetukseen ja moniin muihin tärkeisiin ekosysteemien toimintoihin ja niiden luonnollisiin palveluihin. Tästä johtuen vesivoimaloiden rakentaminen on edelleen yksi kiistanalaisimmista kysymyksistä Alppien energiantuotantoon liittyen, ja luonnonsuojelijat sekä paikallinen väestö usein vastustaa voimakkaasti uusia vesivoimalahankkeita.
Suurta osaa Alpiinisesta ympäristöstä peittävät metsät, joita on vuoristoisesta maastosta johtuen hankala soveltaa maatalouskäyttöön. Vaikean maaston vuoksi mahdollisuudet bioenergian tuotantoon Alppien rinteillä olisivat varsin rajalliset, jos metsiä aiottaisiin muuttaa energiamuotoa varten tarkoitetuiksi viljelmiksi. Sen sijaan metsien polttopuut ovat olleet ja tulevat vastaisuudessakin olemaan tärkeä energianlähde Alpeilla. Metsäala kasvaa alueella jatkuvasti, mikä tarkoittaa myöskin puuvarannon jatkuvaa lisääntymistä. Näin ollen ympäristö on potentiaalinen puusta tuotetun energian lisäämiseen. Riittävien resurssien vuoksi myöskään korkeammalla vuorilla kasvavien vuoristometsien olemassaoloa ei tarvitsisi vaarantaa.
Matkailu.
Alpit on suosittu matkailukohde, joka tunnetaan talvisin erityisesti laskettelumahdollisuuksistaan, kun taas kesäisin matkailijoita vuoristoon vetää alueen luonto. Joissakin Alppien korkeissa hiihtokeskuksissa on mahdollista lasketella myös kesäisin. Useat hiihtokeskukset kärsivät nykyisin kuitenkin lumipulasta, mistä johtuen ne ovat enenevässä määrin alkaneet painottaa kesämatkailuun. Laskettelun ja kelkkailun sijasta tällaiset keskukset saattavat tarjota toisenlaisia aktiviteetteja ja palveluita, kuten pyöräilyä ja wellness-palveluita. Tavallisesti kävijöitä on enemmän kesäisin, mutta talvimatkailijat tuovat verrattain enemmän rahaa. Nämä erot pitävät vuodenaikojen keskimääräiset matkailutulot suhteellisen tasapainoisina. Matkailijamäärällisesti Alppien suosituin talvisesongin kohde vuonna 2009 oli Itävallassa sijaitseva Lech-Zürsin ympäristö, jossa kirjattuja yöpymisiä kertyi kaikkiaan 856 000. Saman vuoden kesäsesongin ykköskohde oli puolestaan Sveitsissä sijaitseva Luzern, kun eri kohteiden vertailuissa otettiin huomioon yöpymiset, hotellihinnat sekä käyttöaste. Luzernin matkailijamäärä oli tuolloin 670 000. Luzernin matkailun avainsanoja olivat alueen vaellus- ja maastopyöräreitit, köysiradat, järvet sekä kiipeilypuistot.
Alppien matkailijamäärä on vuosittain yli 100 000 000. Yöpymisiä alueella puolestaan kertyy 400 000 000 vuodessa. 15% paikallisista asukkaista saa elantoa joko suoraan tai epäsuoraan turismista, mutta vain kymmenesosa alppikunnista elää lähinnä matkailusta. Sveitsin turismin varassa olevia alueita ovat esimerkiksi Graubündenin kantoni ja Bernin ylämaan vuoristoalue. Vastaavasti tällaisia alueita ovat Itävallassa Tirolin ja Salzburgin osavaltiot sekä Italiassa autonominen Etelä-Tirolin maakunta.
Tieliikenne.
Alppien autotiet on jouduttu rakentamaan alueen vuoristoisen maaston ehdoilla, ja suuret maanpinnan korkeuserot rajoittavat mahdollisuuksia erilaisiin tiekaavoituksiin. Tavallisesti tiet on rakennettu kulkemaan laaksoja pitkin. Ylänköalueen ylittävät tiet kulkevat vuorten väleissä olevien solien kautta. Alpeilla on myös maantietunneleita, jotka toimivat oikoreitteinä suurtenkin vuorimassiivien toiselle puolelle. Toisinaan korkealla rinteillä kulkevia teitä on rakennettu kulkemaan jokilaaksojen yli maasiltoja pitkin. Jyrkillä vuorenrinteillä ylös ja alas johtavat tiet on rakennettu kulkemaan siksakin muotoisesti, mikä mahdollistaa teiden loivemman nousukulman. Tällaiset serpentiinitiet kulkevat viistosti vuorenrinnettä myötäillen, ja jokaisen nousupätkän jälkeen on jyrkkä, vastakkaiseen suuntaan kääntyvä mutka. Lumi- ja kivivyöryt asettavat omat haasteensa teiden suunnitteluun ja ylläpitoon. Joissakin paikoin teitä on suojattu lumivyöryaidoilla sekä katoksilla. Vyöryistä aiheutuvia teiden tukkiutumisia vältetään myös rakentamalla teitä rinteiden sisälle.
Junaliikenne.
Alppien poikki kulkevat rautatiet ovat vilkkaita, vaikkakin kapasiteeteiltaan melko rajoittuneita. Alpeilla on enemmän auto- kuin rautateitä, mutta kummallakin on kapasiteettiongelmia. Alppien rautatieyhteydet käsittävät monia yksiraiteisia, mutkikkaita ja hidaskulkuisia linjoja. Tehokas Alppien poikki kulkeva rautatieverkosto vaatisi alueelle valtavia määriä uutta infrastruktuuria.
Etenkin Sveitsissä tunnettuja ja turistien suosimia junareittejä ovat Glacier Express ja Bernina Express. Näistä Bernina Expressin toinen pääteasema sijaitsee kuitenkin Italian puolella, Tiranossa.
Tunnelirakentamisen historiaa Alpeilla.
Alpit ovat pitkään olleet lähes ylitsepääsemätön este Ranskan ja Italian välillä. Vuosisatojen ajan ennen ensimmäisen tunnelin valmistumista kauppiaat ja sotajoukot joutuivat usein menettämään henkensä yrittäessään korkeiden vuorten yli. Ensimmäinen onnistunut tunneliyhteys Alppien ali, Ranskan ja Italian välillä, tehtiin vasta 1800-luvun puolivälissä. Tunneli ei itsessään ollut kovinkaan uusi oivallus, sillä Genovan ja Torinon maustekauppiaat olivat harkinneet sellaisen rakentamista jo 1400-luvulla. Suunnitelmana oli kaivaa yli 3 kilometrin pituinen käytävä Col di Tenden läpi. Korkeimpana harjanteena Col di Tende on ollut pahin este silloisten Genovasta Nizzaan kulkevien muulikaravaanien matkan varrella. Tunnelin rakentajilla ei ollut käytössään räjähdysaineita, joten heidän oli louhittava kiviainekseen uria, minkä jälkeen niistä saattoi kiilata kiveä irti. Irtonainen kiviaines oli poistettava työmaalta joko kantamalla tai vetämällä. Rakennusurakan eteneminen oli hidasta. Tuohon aikaan Italian Välimeren purjehdukseen ja pitkiin karavaanireitteihin perustuva mausteiden kaupankäynnin monopoli menetti asemansa samalla, kun Vasco da Gama purjehti Kaukoitään avaten meritien Portugalin kauppiaille. Tunnelia ei tuolloin saatu kaivettua loppuun asti ja se hylättiin 300 vuodeksi. Myöhemmin kesken jääneen tunnelin rakentamista alettiin Sardinian ja Piemonten kuninkaan määräyksen johdosta jatkamaan. Työt keskeytyivät kuitenkin jälleen, kun Ranskassa tapahtui vallankumous, ja Napoleon nousi valtaan.
Lähes 13 kilometriä pitkä Fréjusin tunneli, joka tunnetaan myös Mont Cenisin tunnelina, avattiin rautatieliikenteelle vuonna 1871.
Tilanne koki muutoksen 20 vuotta myöhemmin, kun alueen rautateitä alettiin rakentamaan. Rautatierakentamisessa maan tasoeroja tuli välttää ja vuoristoissa tunnelit olisivatkin olleet miltei välttämättömiä. Tunnelirakentamisen suhteen aloitteen teki jälleen Sardinian kuningas suunnittelemallaan 11 kilometriä pitkällä tunnelilla Mont Cenis -solan ali. Oikeudet tunnelin tarkempiin suunnitteluihin saivat kaksi piemontelaisinsinööriä, Sommeiler ja Grattoni. Rakentamiseen liittyen vastassa oli monia pulmia, kuten se, että tunnelin syvimmän kohdan päällä olisi yli 1 600 metriä vuorta ja lämpötila tunnelissa jopa 47°C. Haastavimmiksi ongelmiksi osoittautuivat liian lämmön sekä räjäytysten tuottaman ruudinsavun haihduttaminen useiden kilometrien pituisesta tunnelista. Näihin ongelmiin ratkaisun tarjosi Sommeiler, joka keksi käyttää puristetulla ilmalla toimivia kallioporia tunnelin kaivamiseen. Kallioporat aiheuttaisivat ylipaineen, minkä avulla ne sekä puhaltaisivat savut pois että viilentäisivät kalliota. Vuonna 1857 tunnelin louhinta aloitettiin molemmin puolin Alppeja. Rakentamisessa oli kuitenkin käytettävä vanhoja menetelmiä siihen saakka, kunnes ilmakompressorit valmistuivat. Ensimmäisten viiden vuoden aikana rakentaminen olikin hidasta, ja etenemisvauhti oli vain vajaat 25 senttimetriä päivässä. Eteneminen hidastui entisestään, kun paineilmaporat lopulta saatiin käyttöön. Sommeiler suunnitteli seuraavaksi vesivoimalla käyviä ilmakompressoreita. Toiminta perustuisi padottuun jokeen, jossa vesirattaat toimisivat kompressorien voimakoneina. Lopulta joulupäivänä vuonna 1870 molemmilta puolilta vuoria kaivamisen aloittaneet työryhmät kohtasivat, kun matkaa heiltä oli kertynyt yhteensä 12,8 kilometriä. Tunneli avattiin rautatieliikenteelle 17. syyskuuta 1871.
Mont Blancin tunneli.
Eräs tunnelirakentamisen historian merkittävistä päivistä lienee 16. heinäkuuta vuonna 1965, jolloin Mont Blancin tunneli vihittiin käyttöön, ja ensimmäiset autot saivat kunnian ajaa sen läpi. Italian ja Ranskan välinen autotie kulkee 11,6 kilometrin matkan tunnelissa, joka alittaa maiden väliin jääviä, yli 4 000 metriäkin korkeita, Mont Blancin massiivin huippuja. Valmistuessaan tunneli lyhensi Rooman ja Pariisin välistä autoliikennettä noin 20 ajotunnilla.
Vuonna 1949 Italia ja Ranska sopivat yhteisestä tunnelihankkeesta. Yhteissuunnitelman tunnelin rahoittamisesta ja rakentamisesta Italia ja Ranska tekivät yhdessä Sveitsin kanssa vuonna 1953. Italian ja Ranskan työryhmät aloittivat tunnelin poraamisen vuorten vastakkaisilta puolilta 30. toukokuuta 1959 ja sopivat kohtaamispaikan vuorten ytimeen, 5 850 metrin päähän kummaltakin tunnelin sisääntulolta. Tunnelin rakentaminen vaati sekä rahaa että kuolonuhreja, sillä useita työntekijöitä jäi kivi- ja lumivyöryjen alle. Sitä kaivettaessa noin miljoona kuutiota kivenjärkäleitä irrotettiin ja rahdattiin ulos tunnelista. Tunnelin vieminen läpi kesti 6,5 vuotta ja sen kokonaan valmiiksi saattaminen suunnitelmista lähtien 19 vuotta. Valmistuessaan Mont Blancin tunneli piti halussaan maailman pisimmän maantietunnelin titteliä.
Gotthardin pohjatunneli.
Rakenteilla oleva maailman pisin rautatietunneli otetaan näillä näkymin käyttöön vuoden 2017 lopulla. Tunnelin pituus on 57 kilometriä. Päätunneli koostuu kahdesta yksiraiteisesta tunneliputkesta, jotka ovat yhteydessä toisiinsa yhdystunneleilla. Itäinen tunneli puhkaistiin 15. lokakuuta 2010 ja läntinen 23. maaliskuuta 2011. 20 vuotta ennen tunnelin puhkaisua oli rataliikenteen tulevaisuus kuitenkin epävarmaa. Tuolloin auto- ja lentoliikenne vaikuttivat ottaneen yliotteen tunnelihankkeesta. Myöhemmin yleistynyt nopea nuolijunaliikenne paransi kuitenkin tunnelihankkeen kannattavuutta. Tuore alppiliikenneyhteys yhdistää Sveitsin vilkkaaseen eurooppalaiseen pikarautatieverkostoon. Alppien ylittävä tavaraliikenne on kasvanut jatkuvasti, ja eniten se on tuonut rasitusta paikallisille maanteille. Uuden pikarautatieyhteyden avulla, osana eurooppalaista pikarautatieverkostoa, tulevaisuuden kasvavaa tavara- ja henkilöliikennettä on mahdollista hoitaa taloudellisemmin ja ympäristöystävällisemmin.
Lentoliikenne.
Merkittävimmät Alppien läheisyydessä olevat kansainväliset lentoasemat ovat Geneven kansainvälinen lentoasema (Sveitsi), Bernin kansainvälinen lentoasema (Sveitsi), Zürichin kansainvälinen lentoasema (Sveitsi), Münchenin lentoasema (Saksa), Torinon kansainvälinen lentoasema (Italia) ja Milanon lentoasemat (Italia). Alppien itäpuolella, Itävallassa, sijaitsee myös Wienin kansainvälinen lentoasema. Sloveniassa, lähellä Juliaanisia Alppeja, sijaitsee puolestaan Jože Pučnikin kansainvälinen lentoasema. Eri puolilla Alppeja sijaitsee myös joitakin pienille lentokoneille tarkoitettuja lentokenttiä.
Köysiratahissit.
Köysiratahissit ovat vaijereiden varassa kulkevia hissejä, jotka monin paikoin Alppeja tarjoavat nopean kulkuyhteyden alhaalta ylös vuorille.
Maailman korkein köysiratahissi nousee Klein Matterhornille 3 820 metrin korkeuteen Sveitsin Zermattissa. Vuoren pääteasema on korkeammalla kuin mikään huippu Itävallassa tai esimerkiksi Uudessa-Seelannissa. Hissimatka vuorelle on Zermattin pisin.
Euroopan korkein hissiasema sijaitsee Mont Blancin massiivilla, Ranskan puolella, Aiguille du Midin huipulla. Vuorelle nousevalla hissillä, Téléphérique du l'Aiguille du Midillä, on tosin yksi välietappi nousunsa aikana. Nousu alkaa 1 035 metristä, Chamonixin keskustasta, alhaalta laaksosta, jonka jälkeen hissi käy ennen huipulle kipuamistaan 2 317 metrin korkeudella sijaitsevalla Plan de l'Aiguillen pysäkillä. Huipulla lämpötila ei kesälläkään yleensä nouse -10°C yläpuolelle, mutta sään salliessa hissiyhteys pidetään toiminnassa vuoden ympäri. Aiguille du Midiltä on myös toinen pitkä hissiyhteys, Télécabine Panoramic Mont-Blanc, eräiden Mont Blancin massiivin jäätiköiden yli Punta Helbronnerin huipulle, 3 462 metriin, ja edelleen alas Courmayeuriin Italian puolelle. Italian ja Ranskan raja kulkee Punta Helbronnerin huipun kohdalla.
Maailman kolmanneksi pisin gondolihissilinja, Gondelbahn Grindelwald-Männlichen, sijaitsee Bernin Alpeilla, Sveitsissä. Gondolihissit liikennöivät yli 6 kilometrin pituisella matkalla Grindelwaldin ja Männlichenin välillä. Hissit avattiin yleisölle 23. joulukuuta 1978, ja hankkeen toteutus maksoi aikanaan noin 20 000 000 sveitsin frangia. Talvisin ja keväisin hissit vievät ylös Männlichenille lähinnä hiihtäjiä ja laskettelijoita, kun taas kesällä vuoren poluille pyrkivät retkeilijät.


Otmar Hasler.
Otmar Hasler (s. 28. syyskuuta 1953) oli Liechtensteinin ruhtinaskunnan pääministeri vuosina 2001–2009. Ruhtinas Hans Adam II nimitti hänet pääministeriksi 5. huhtikuuta 2001 maapäivävaaleissa hävinneen Isänmaallisen liiton Mario Frickin tilalle. Kun Haslerin puolue, Edistyksellinen kansanpuolue, kärsi vaalitappion vuoden 2009 maapäivävaaleissa, hän ilmoitti eroavansa pääministerin tehtävistä. Haslerin seuraajaksi nimitettiin 25. maaliskuuta 2009 Klaus Tschütscher.
Hasler asuu Bendernissä ja on naimisissa Traudi Hasler-Hiltin kanssa. Parilla on neljä lasta. Hasler on saanut koulutuksensa Fribourgin yliopistossa Sveitsissä. Hän on toiminut vuodesta 1979 lähtien Eschenissä peruskoulun opettajana. Hasler on Liechtensteinin historiaseuran, taideseuran ja senioriopettajien säätiön jäsen. Hän harrastaa lukemista, musiikkia ja vaeltamista.


Hans Adam I.
Johann Adam Andreas von Liechtenstein (1657–1712), Liechtensteinin ruhtinaana Hans Adam I, on Liechtensteinin merkittävimpiä ruhtinaita. Hän oli Liechtensteinin ruhtinas vuosina 1699–1712.
Vuonna 1699 ruhtinas Hans Adam I osti Schellenbergin alueen ja 1712 Vaduzin kreivikunnan. Nämä kaupat olivat alkuna Liechtensteinin nykyisen ruhtinaskunnan synnylle, joka tapahtui 1719 Hans Adamin jo kuoltua.
Ruhtinas Hans Adam I oli taitava talousmies. Hän toimi Wienin pankin johtajana vuosina 1703–1705.
Hans Adam I tunnetaan myös aikakautensa anteliaimpana taiteen keräilijänä ja tukijana. Hän kasvatti Liechtensteinin ruhtinaallisten taidekokoelmien mainetta
ostamalla niihin lisää maalauksia ja veistoksia. Hän myös rakennutti Wieniin Itävaltaan kaksi mahtavaa palatsia, "Majoratspalais"in (Sukupalatsin) ja "Gartenpalais"in (Puutarhapalatsin).


Schellenberg.
Schellenberg on Liechtensteinin ruhtinaskunnan pinta-alaltaan pienin kunta. Se sijaitsee maan pohjoisosassa lähellä Itävallan rajaa. Lähes tuhannen asukkaan Schellenberg on myös Liechtensteinin toisen hallintoalueen, Unterlandin, toinen nimi.
Yleistä.
Schellenbergin kunta sijaitsee Eschnerbergin vuoren rinteellä. Kuntaan kuuluu kolme osaa, "Vorderer Schellenberg" (Etu-Schellenberg), "Mittlerer Schellenberg" (Keski-Schellenberg) ja "Hinterer Schellenberg" (Taka-Schellenberg). Vuoren rinteellä kulkee alueen esihistoriallisia nähtävyyksiä esittelevä vuoripolku. Todisteita on jatkuvasta asutuksesta neoliittiselta ajalta (noin 3000 eaa.) La Tènen ajalle (noin 400 jaa.).
Schellenbergin nimi tulee baijerilaiselta ritarisuvulta, joka omisti alueet ja niillä sijainneen linnan 1300-luvulla. Vuonna 1699 Liechtensteinin ruhtinas osti alueen. Vuonna 1956 ruhtinas Franz Josef II julisti Schellenbergin vanhan linnan historialliseksi suojelukohteeksi. Schellenbergissä sijaitsee myös Liechtensteinin vanhin puutalo, vuonna 1518 rakennettu niin sanottu "Biedermann-Haus" (Biedermannin talo). Tämä myöhäiskeskiaikaisen arkkitehtuurin aikaansaannos on auki yleisölle.
Politiikka.
Kunnanjohtaja on Norman Wohlwend (FBP). Kunnanvaltuustossa on kahdeksan paikkaa; FBP:llä ja molemmilla neljä.


Jussi Linnamo.
Jussi Linnamo (13. lokakuuta 1924 Viipuri – 18. toukokuuta 2004 Espoo) toimi Koiviston, Paasion ja Sorsan hallitusten ministerinä (SDP) 1970-luvulla ja Pankkitarkastusviraston johtajana vuosina 1970–1988. Hänelle myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1999.
Ministeriura.
Linnamo joutui eroamaan ministerin paikalta Zavidovo-vuodon jälkimainingeissa.


H.
H on latinalaisten aakkosten kahdeksas kirjain. Länsimaisessa aakkostossa pienellä H-kirjaimella on merkki h. H-kirjaimen nimi on suomen kielessä "hoo".
Ääntäminen.
H ääntyy suomessa glottaalifrikatiivina, tyypillisimmin soinnittomana. Monissa kielissä h-kirjain jää usein ääntymättä. Esimerkiksi ranskan kielessä se ei tavallisesti äänny lainkaan, mutta ääntyy erityistapauksissa glottaaliklusiilina (jolloin sitä nimitettään harhaanjohtavasti aspiroiduksi h-kirjaimeksi). Saksan kielessä h ääntyy sananalkuisena suomen tavoin, mutta sanan keskellä se ilmaisee vokaalin pidentymistä, esimerkiksi "Sahne" (suom. "kerma") ääntyy /za:ne/. H-kirjainta käytetään myös monien kielten kirjainyhdistelmissä, jotka kuvaavat eri konsonanttiäänteitä, joille ei ole omaa merkkiä; esimerkiksi "ch", "sh", "sch" ja "th".


I.
I on latinalaisten aakkosten yhdeksäs kirjain. Länsimaisessa aakkostossa pienellä I-kirjaimella on merkki i. Yksittäinen I-kirjain lausutaan suomen kielessä "ii".


Chen Shuibian.
Chen Shuibian (perint.: 陳水扁, yksink.: 陈水扁, pinyin: Chén Shuǐbiǎn, Wade-Giles: Ch'en Shui-pien) (s. (virallisesti) 18. helmikuuta 1951, mutta arvellaan, että olisi syntynyt 12. lokakuuta 1950) oli Kiinan tasavallan presidentti (Mannerkiinalaisissa lähteissä "Taiwanin johtaja") vuodesta 2000 vuoteen 2008. Hän on myös Demokraattisen edistyspuolueen (DPP) puheenjohtaja. Puolue on perinteisesti ollut Taiwanin itsenäistymisen kannattaja.
Hän vannoi virkavalansa toiselle kaudelle presidenttinä 20. toukokuuta 2004.
Maaliskuun 2008 presidentinvaaleissa Chen hävisi Guomindang-puolueen ehdokkaalle Ma Ying-jeoulle.
Chen joutui jo presidenttikautensa loppupuolella useiden rikosepäilyjen kohteeksi ja hänet tuomittiin vuonna 2009 elinkautiseen vankeusrangaistukseen talousrikoksista.
Poliittisen uran alku.
Chen on kotoisin köyhistä oloista, mutta oli hyvä oppilas, ja pääsi kansalliseen yliopistoon opiskelemaan lakia. Chen nousi kuuluisuuteen ensimmäisen kerran 1980 puolustaessaan Kaohsiungin demokratiamielenosoituksiin osallistuneita sotaoikeudessa. Kaikki syytetyt tuomittiin syyllisiksi, mutta Chen sai mainetta puolustuksestaan. Tapauksen jälkeen hän aktivoitui Tangwai-liikkeessä ja hänet valittiin Taipein kaupunginvaltuustoon 1981.
Chen tuomittiin 1985 kunnianloukkauksesta Neo-Formosa-lehdessä Guomindangia (GMD) edustavaa professori Elmer Fengia vastaan. Oikeusjutun aikana rekka-auto ajoi hänen vaimonsa Wu Shu-chenin yli, ja hän jäi jaloistaan halvaantuneeksi. Chen vietti kahdeksan kuukautta vankilassa.
Vuonna 1986 osa Tangwai-aktivisteista perusti Demokraattisen edistyspuolueen, joka oli virallisesti laiton, mutta sitä vastaan ei ryhdytty toimiin. Puolue laillistettiin 1991. Chen valittiin 1989 parlamenttiin. Hän jätti paikkansa 1994 pyrkiessään Taipein pormestariksi, mutta menetti paikkansa vuonna 1998 GMD:n Ma Ying-jeoulle.
Presidenttikausi.
Chen valittiin presidentiksi 2000. Häntä olivat vastassa GMD:n Lien Chan ja itsenäinen ehdokas James Soong. Chen voitti 39 %:lla äänistä. Vaikka hän aiemmin tuki Taiwanin itsenäisyyttä, Chen muutti kantaansa virkaanastumispuheessa "neljällä eillä ja yhdellä ilman" (四不一沒有), jossa lupasi olla julistamatta itsenäisyyttä, muuttamatta kansallisia tasavallan nimeä, järjestämättä kansanäänestystä itsenäisyydestä tai muuttamatta doktriinia "erityisistä valtioiden välisistä suhteista" (特殊兩國論), jos Kiinan kansantasavalta ei hyökkää saarelle. "Ilman" tarkoitti, ettei Chen lakkauttanut Kansallisen yhdistymisen neuvostoa, ennen kuin 2006, vaikkei se tavannutkaan kertaakaan hänen virkakautensa aikana.
Chenin uudistukset esti GMD:n ja kahden muun puolueen "sininen koalitio", joka hallitsi parlamenttia. Chenin ensimmäisen kauden aikana pörssi menetti yli puolet kurssistaan ja työttömyys nousi.
Chenia ammuttiin vatsaan Tainanissa vaalikampanjan aikana perjantaina 19. maaliskuuta 2004. Seuraavana päivänä pidetyssä äänestyksessä hänet valittiin niukasti toiselle kaudelle. Hän sai 30 000 äänen enemmistön 12,9 miljoonasta äänestä. Molemmat hänen kansanäänestykseen alistamansa ehdotukset hylättiin. Hänen virkaanastumispäivänään oppositio osoitti mieltään Chenin valintaa vastaan. Kolme päivää ennen virkaanastumista Kansantasavallan Taiwanin asioiden toimisto antoi ns. 17. toukokuuta julistuksen, jossa syytti Chenia pyrkimyksestä itsenäisyyteen.
Joulukuussa 2004 antoi ehdotuksen valtion omistamien yhtiöiden, joiden nimessä oli "Kiinan", nimen muuttamiseksi muotoon "Taiwanin". Näitä olivat mm. China Airlines ja kansallinen öljy-yhtiö. Nimeämisen toteutus jäi kun Chenin tukijat hävisivät saman kuun parlamenttivaalit. Niiden jälkeen Chen jätti DPP:n johtajan paikan. Vuoden 2000 jälkeen DPP kävi läpi kuusi puhemiestä ja hallituksessa oli seitsemän vuoden aikana kuusi pääministeriä.
DPP:n hävittyä paikallisvaalit 2005 Chen kehotti kuuvuoden 2006 uudenvuodenpuheessaan DPP:tä keskustelemaan Kansallisen yhdistymisen neuvoston hajottamisesta ja 27. helmikuuta 2006 hän ilmoitti virallisesti sen lopettamisesta.
Toukokuun 2006 jälkeen Chen joutui osalliseksi useisiin korruptioskandaaleihin. Hänen vävynsä Chao Chien-ming joutui syytteeseen sisäpiirikaupoista ja kavalluksista. Oppositio syytti heinäkuussa myös Chenia vääristä matkalaskuista. Marraskuussa hänen vaimonsa ja kolme presidentinviraston jäsentä joutui syytteeseen valtion varojen varastamisesta. Syyskuussa häntä vastaan alettiin kerätä hänen eroaan vaativaa adressia ja noin 200 000 mielenosoittajaa vaati presidentin eroa presidentinpalatsin ulkopuolella.
Chen jätti presidentinviran toukokuussa 2008. Hänen seuraajakseen tuli kansallispuolue Guomindangin Ma Ying-jeou.
Tuomio talousrikoksista.
Chen pidätettiin 12. marraskuuta ja häntä syytettiin kavalluksista, petoksista ja rahanpesusta. Kahdentoista syytetyn joukossa ovat Chenin vaimo, poika ja miniä. Hän vietti 32 päivää vankilassa, ennen kuin hänet vapautettiin takuita vastaan. Oikeus kuitenkin peruutti takuumahdollisuuden ja Chen palautettiin vankilaan 30. joulukuuta.
Chen tuomittiin syyskuussa 2009 korruptiosta ja talousrikoksista elinkautiseen vankeuteen ja yli neljän miljoonan euron sakkoihin. Chenin vaimo Wu Shu-chen sai myös elinkautisen vankeusrangaistuksen, ja hänen poikansa sekä miniänsä tuomittiin parin vuoden vankeuteen. Chen kutsuu itse oikeudenkäyntiä poliittiseksi. Hän myöntää nostaneensa rahaa valtion kassasta väärennetyillä kuiteilla, mutta väittää rahojen menneen salaisiin operaatioihin.


Kerberos.
Kerberos (, "ker berethrou", 'kuopan hirviö' tai 'kuopan demoni') on Kreikan mytologiassa koira, joka vartioi Haadeen eli manalan porttia. Kerberos esiintyy jo Homeroksen runoissa – tosin ainoastaan vahtikoirana ilman nimeä. Pausanias tosin kertoo, että eräiden mukaan kyseessä olisikin ollut manalan vahtikoirana tunnettu valtava käärme mutta Homeros ei kuvauksessaan ota mitään kantaa olennon ulkomuotoon.
Kerberoksen tehtävänä oli päästää ainoastaan kuolleiden haamut sisään manalaan ja estää niitä pääsemästä sieltä pois. Kerberoksella on Hesiodoksen "Jumalten synty" -teoksen mukaan 50 päätä, mutta myöhemmät runoilijat kertoivat päiden määräksi kolme. Sillä oli lohikäärme häntänään, ja sen harja koostui joukosta käärmeitä. Tuoreimmissa kertomuksissa Kerberos kuvataan sata- tai monipäiseksi. Joissakin taas Kerberoksella on kolme tai yksi lohikäärmeen häntää joissa on terävät ja pelottavat piikit. Kerberos oli Ekhidnan ja Typhonin jälkeläinen, ja siten Khimairan ja Orthoksen veli.
Herakleen kahdestoista urotyö.
Herakleen kahdestoista ja viimeinen urotyö, jonka Eurystheus oli tälle määrännyt, vei Herakleen sieppaamaan Kerberosta. Hän lähti Eleusiihin tutustuakseen Eleusiin mysteeriin, jotta hän voisi oppia tietämään, kuinka päästä Manalaan ja sieltä takaisin, mutta ensin hänen täytyi puhdistautua kentaurien surmaamisesta. Vihkiydyttyään mysteeriin hän löysi Haadeen luolan suuaukon Tainarumista ja astui alas sisäänkäynnistä.
Heti haadeen porttien läheltä hän löysi Theseuksen ja Peirithooksen sidottuina. Näiden ojentaessa kätensä Herakles sai Theseuksen pelastettua, mutta kun hän yritti nostaa Peirithoosta, maa järkkyi ja yritys jäi kesken. Toisen version mukaan Herakles sai pelastettua molemmat maan pinnalle sisarensa Persefonen avustuksella. Seuraavaksi hän vieritti Askalafoksen kiven syrjään ja jatkoi tappamalla Haadeksen karjasta eläimen antaakseen sieluille verta.
Kun Herakles pyysi Kerberosta Haadeelta, tämä lupasi sen hänelle, jos hän pystyisi pitämään sen kurissa ilman aseita. Niin Herakles paini koiran kanssa ja piti sitä aloillaan, kunnes se talttui, ja raahasi koiran sitten Eurystheuksen palatsiin. Tehtävänsä suoritettuaan Herakles palautti Kerberoksen takaisin isännälleen Haadeeseen.
Myrkyllisten leinikkikasvien kerrotaan saaneen alkunsa Kerberoksen kuolasta, jota sen suusta valui Herakleen urotyön aikana.
Muut mytologiat.
Skandinaavisesta mytologiasta löytyy Kerberosta vastaava koirahahmo Garm.


J.
J on latinalaisten aakkosten kymmenes kirjain. Länsimaisessa aakkostossa pienellä J-kirjaimella on merkki j. J-kirjaimen nimi on suomen kielessä "jii".
J ei alkujaan kuulunut latinalaiseen kirjaimistoon, vaan latinassa I-kirjaimella merkittiin sekä i-vokaalia että toisen vokaalin edessä suomen j:n kaltaista konsonanttia. Erilliseksi kirjaimeksi J muodostettiin vasta keskiajan lopulla. Joissakin romaanisissa kielissä, esimerkiksi italiassa, J esiintyy edelleenkin vain lainasanoissa. Nykyään kirjoitetaan kuitenkin yleensä J:llä myös sellaiset roomalaiset nimet, joissa tämä äänne esiintyy, esimerkiksi Juvenalis (alkujaan Iuvenalis).
Useimmissa eurooppalaisissa kielissä j äännetään samoin kuin suomessakin. Ranskassa se kuitenkin merkitsee suhu-s:n (/š/)kaltaista, mutta soinnillista äännettä (/ž/), englannissa äänneyhdistelmää (affrikaattaa) /dž/ ja espanjassa h:n tapaista äännettä.
J-kirjaimen merkityksiä.
Matematiikassa j merkitsee myös y-akselin suuntaista yksikkövektoria.


K.
K on latinalaisten aakkosten 11. kirjain. Vastaava pieni kirjain on k. Kirjaimen nimi on suomen kielessä "koo".
K on yleinen k-äänteen merkki germaanisissa kielissä, slaavilaisissa kielissä ja suomalais-ugrilaisissa kielissä. Sitä vastoin latinassa ja sen mukaisesti useimmissa romaanisissa kielissä se on harvinainen kirjain ja esiintyy vain lainasanoissa; muulloin sama äänne kirjoitetaan niissä yleensä C:llä tai Q:lla. Suomen kielen ortografiassa Antti Lizelius (1708–1795) otti käyttöön C:n sijasta K:n.
Kreikkalaisessa aakkostossa K-kirjainta vastaa κ eli kappa. Kyrillisessä aakkostossa vastaava kirjain on К.


Anna Halonen.
Anna Halonen (s. 1978 Helsinki) on presidentti Tarja Halosen ja tämän entisen avomiehen Kari Pekkosen tytär. Hän on opiskellut Kentin yliopistossa Canterburyssä Englannissa kansainvälistä politiikkaa ja työskentelee nyt Aleksanteri-instituutissa projektikoordinaattorina. Anna Halonen on toiminut myös rytmisen kilpavoimistelun valmentajana. Lisäksi hän on työskennellyt sihteerinä Euroopan neuvostossa.
Ennen Anna Halosen syntymää hänen äitinsä oli maanpuolustuskurssilla, jonka osallistujista 12 kuoli Rissalan lento-onnettomuudessa. Tarja Halonen ei ollut koneessa, koska raskauden vuoksi lääkäri oli kehottanut välttämään lentämistä.


Kansan kolme periaatetta (hymni).
"San Min Chu-i" (perint.: 三民主義, yksink.: 三民主义, pinyin: Sān Mín Zhǔyì), suomennettuna "Kansan kolme periaatetta", on Kiinan tasavallan (Taiwan) kansallislaulu. Se käyttää samannimistä oppia osoittaakseen, miten uuden valtion ja sen kansan tavoitteet ja toiveet saavutetaan ja säilytetään.
Historia.
Laulun sanat esitettiin julkisesti ensimmäistä kertaa 16. heinäkuuta 1924 Sun Yat-senin aloittaessa luentonsa näillä sanoilla Whampoan sotilasakatemian avajaistilaisuudessa Guangzhoussa.
Pohjoisen sotaretken onnistumisen jälkeen Guomindang teki tästä puoluelaulunsa. Vuonna 1928 puolue pyysi laululle sävelmää. 139 muusikkoa lähetti ehdotuksensa, valittu sävellys oli Ch'eng Mao-yünin käsialaa.
Guomindangin jäsenet esittivät San Min Chu-I:tä kansallislauluksi 24. maaliskuuta 1930, mutta monet vastustivat puolueen symbolin asettamista edustamaan koko valtiota. Niinpä perustettiin kansallislaulukomitea (國歌編製研究委員會), joka päätyi tukemaan Guomindangin ehdotusta. 3. kesäkuuta 1937 Keskuskomitea (中央常務委員會) hyväksyi sävelmän, josta tehtiin virallinen kansallislaulu 1943.
Vuoden 1936 kesäolympialaisissa San Min Chu-I valittiin kauneimmaksi kansallislauluksi.
Sanoitus.
Sanat ovat klassista kiinaa. Esimerkiksi
Täten "San Min Chu-i" poikkeaa huomattavasti Kiinan kansantasavallan Vapaaehtoisten marssista, joka on kirjoitettu vuosia myöhemmin kokonaan puhekielellä.
"San Min Chu-i" on myös runollista kieltä, jonka tyyppi seuraa nelimerkkisiä runoja (四言詩), joita kutsutaan myös nelimerkkiseksi riimitetyksi proosaksi (四言韻文). Tällainen kirjallinen tyyli otettiin käyttöön Han-dynastian aikana. Kunkin rivin viimeisen merkin loppusointu on "-ong" (jotkut ovat pinyinillä "-eng").
Runouden ytimekkyyden ja tiiviin luonteen sekä klassiselle kiinalle tyypillisen abstraktiuden vuoksi osalle sanoista on monia tulkintoja ja laulun kääntäminen muille kielille on erittäin vaikeaa. Laulussa kehotetaan seuraamaan tunnollisesti kansan kolmea periaatetta, joiden mukaisesti tasavalta (Min Guo) perustetaan.
Virallinen käyttö.
Laulua soitetaan usein Taiwanilla. Vuosikaudet sitä soitettiin ennen jokaista elokuvaesitystä. Fujianin provinssissa sitä käytettiin ennen laittomasti Taiwanille muuttavien tunnistamiseen, sillä maahanmuuttajat eivät osanneet laulaa tätä laulua. Nykyisin tämä ei toimi, sillä maahanmuuttajien kerrotaan opettelevan laulu ennen siirtymisyritystä.
Taiwanin itsenäistymisen kannattajat ovat vastustaneet San Min Chu-I:tä kansallislauluna, sillä se on vahvasti assosioitunut Guomindangiin ja tehtiin alun perin manner-Kiinassa. Demokraattinen edistyspuolue on kuitenkin hyväksynyt sen käytön kansallislauluna, se tosin käyttää laulua selkeästi taiwanilaisissa yhteyksissä, esimerkiksi Taiwanin alkuperäisväestön laulamana tai taiwanin kielellä tai hakka-kielellä laulettuna.
Laulun on kielletty manner-Kiinassa, eikä sen julkista esittämistä suositella myöskään Hongkongissa, vaikkei se varsinaisesti olekaan kielletty. Chen Shui-bianin valtaanastujaisissa vuonna 2000 kansallislaulun esitti suosittu laulaja A-Mei, minkä vuoksi A-Mein kiertue manner-Kiinassa kiellettiin muutamien kuukausien ajaksi.
Kansainvälisissä tapahtumissa San Min Chu-I:n sijasta esitetään Lipun laulu (國旗歌; gúoqí gē) Kiinan kansantasavallan painostuksesta Taiwanin poliittisen tilanteen suhteen.


Alizée.
Alizée (oik. Alizée Jacotey, s. 21. elokuuta 1984 Ajaccio, Korsika) on ranskalainen laulaja.
Musiikkiura.
Alizée alkoi harrastaa tanssimista 4-vuotiaana ja hänet vedettiin nopeasti mukaan show-bisnekseen; hän otti myös näyttely- ja lauluopetusta.
Mylène Farmer huomasi hänet "Graines de Star" -kykykilpailun jälkeen ja otti hänet hoiviinsa. Farmerin ja Laurent Boutonnatin kanssa tehdyn yhteistyön tuloksena syntyi heinäkuussa 2000 alle 16-vuotiaan Alizéen esikoissingle, "Moi... Lolita". Vielä saman vuoden aikana ilmestyi Gourmandises, Alizéen esikoisalbumi, jonka kaikki kappaleet on säveltänyt Boutonnat ja sanoittanut Farmer.
Kaksi vuotta myöhemmin Alizéen levyjä oli myyty yli neljä miljoonaa kappaletta kaikkialla maailmassa, ja hän oli voittanut useita palkintoja, mm. NRJ Awards-, World Music Awards- sekä M6 Awards -palkinnot, joiden lisäksi monia muita eurooppalaisia musiikkipalkintoja.
Listojen huipulle Alizée on päässyt Italiassa, Saksassa, Espanjassa, Isossa-Britanniassa, Puolassa, Alankomaissa ja Venäjällä. Usein hän on ollut listaykkösenä useita viikkoja.
Alizéen toinen albumi, "Mes Courants Électriques", ilmestyi Ranskassa 18. maaliskuuta 2003.
Lähes neljän vuoden hiljaiselon jälkeen Alizée esiintyi 27. syyskuuta 2007 ranskalaisen NRJ:n "6/9"-ohjelmassa ja esitteli "Mademoiselle Juliette":n, ensimmäisen singlensä 30. marraskuuta Ranskassa julkaistulta "Psychédélices"-albumiltaan.
Maaliskuussa 2010 Alizée julkaisi neljännen studioalbuminsa "Une enfant du siècle". Ensimmäisellä viikolla albumi myi alle 3500 kopiota ja sijoittui "Charts in France":ssa 24:ksi. Albumista tehtiin myös erikoispainos johon kuului itse CD-levyn lisäksi pieni romaanityylinen kirja, jossa laulujen sanoitusten lisäksi oli kerrottu Alizéen historiaa tähän päivään saakka, koko albumi viitenä "mini-LP" levynä sekä juliste. Myös 100 ensimmäistä ja 50 arvalla valittua tämän "Box deluxe":n tilaajaa saivat Alizéen aidolla nimikirjoituksella varustetun "polaroid"-kuvan.
Alizée julkaisi uuden singlen, "A cause de l'automne" 28. kesäkuuta 2012. Single on lohkaistu 2013 ilmestyvältä viidenneltä albumilta.
Yksityiselämä.
Alizée syntyi ja kasvoi aikuiseksi Korsikassa, Ranskassa, mutta muutti täysi-ikäisyyden kynnyksellä Pariisiin. Hän meni naimisiin laulaja Jérémy Châtelainin kanssa 6. marraskuuta 2003 Las Vegasissa, Yhdysvalloissa. Avioliittoa ei ole laillistettu Ranskassa. Pari sai ensimmäisen lapsensa 29. huhtikuuta 2005. Lapsi oli tyttö ja nimeksi annettiin Annily. Talvesta 2011 lähtien Alizée on asunut vakituisesti Ajacciossa yksin tyttärensä kanssa. Ei ole tiedossa varmaksi tiedossa onko hän eronnut Jérémystä, mutta hän lopetti vihki- ja kihlasormusten käyttämisen helmikuusta 2012 alkaen.


Kesyrotta.
Kesyrotta on lemmikkieläimenä pidettävä rotta. Kesyrottien jalostus alkoi 1800-luvulla isorotasta ("Rattus norvegicus"). Myös mustarotasta ("Rattus rattus") kesytettyjä rotuja on, mutta ne ovat huomattavasti harvinaisempia. Black hooded -värimuoto
Rotumääritelmä.
Kesyrotista on useita väri- ja kuviomuunnoksia. Suomessa turkkimuunnoksia on virallisesti kaksi: sileäkarvainen (sk) ja kiharakarvainen (rex). Muualla maailmassa rotista kasvatetaan muitakin turkkimuunnoksia, muun muassa pitkäkarvaisia, lisäksi on kokonaan karvattomia rottia. Naarasrotta painaa noin 300–600 g, urosrotta noin 500–900 g. Häntä on lähes karvaton, suomupäällysteinen, vahva ja taipuisa. Pituudeltaan häntä on noin rotan ruumiin mittainen. Rotat elävät 1,5 vuodesta jopa 4 vuoteen.
Naaras on urosta kevytrakenteisempi, sirompi ja usein pehmeäkarvaisempi. Aikuisella uroksella on häntänsä juuressa selvästi erottuvat kivekset, kun taas naaraalla vatsassaan kaksi riviä nisiä. Uroksen kivekset erottuvat selvästi luovutusikäisellä (5 vko) poikasella, mikäli ne ovat laskeutuneet normaalisti.
Värejä ovat muun muassa black, agouti, topaz, cinnamon ja mink ja kuviomuunnoksia muun muassa hooded, variegated, capped, irish ja badger (ent. american berkshire).


Saksan keisarikunta.
Saksan keisarikunta, virallisesti "Saksan valtakunta" () viittaa Saksan historiaan valtion muodostuttua pienemmistä valtiokokonaisuuksista yhtenäiseksi kansallisvaltioksi tammikuussa 1871, ja sen kausi ulottuu ensimmäisen maailmansodan jälkeen tapahtuneeseen keisarivallan lakkauttamiseen marraskuussa 1918. Käsite Toinen valtakunta tarkoittaa tätä keisarikuntaa. Keisarikuntaa seurasi Weimarin tasavalta, jonka virallinen nimi oli myös "Saksan valtakunta".
Bismarck luo keisarikunnan.
Bismarck itse muotoili vuoden 1866 pohjoissaksalaisen perustuslain ääriviivat, josta tuli myöhemmin 1871 Saksan keisarikunnan perustuslaki pienin muutoksin. Saksan autoritaarinen valtiomuoto sai muutamien muiden kuningas- tai keisarikuntien (Italia ja Japani) tapaan parlamentaarisia piirteitä, kuten esimerkiksi Reichstagin (valtiopäivät) – parlamentaarisen elimen, jonka edustajat valittiin yleisillä vaaleilla (tosin ainoastaan miehet saivat osallistua ja parlamentin valta oli tarkoin rajattu). Lakiesitykset vaativat myös Preussin dominoiman "Bundesratin" (liittoneuvosto) edustajien hyväksynnän. Perustuslaillisen vallan takana naruja veteli Preussi, jota vahvistivat keisarin ja hänen nimittämänsä valtakunnankanslerin (aluksi pitkään Otto von Bismarck) toimeenpanovalta. Preussi oli keisarikunnan ylivoimaisesti suurin valtio sekä pinta-alaltaan että väestöltään. Pikkuvaltiot säilyttivät itsenäisen hallintonsa, mutta armeijaa kontrolloi liittohallinto, toisin sanoen Preussi. Autoritaarisesta hallintotavasta huolimatta järjestelmä salli poliittisten puolueiden perustamisen ja kehittymisen.
Saksan keisarikunnan kehitys muistuttaa suurelta osalta saman aikakauden kehityskulkua Italiassa ja Japanissa. Bismarckin tavoin myös kreivi Camillo Benso di Cavour Italiassa käytti diplomatiaa ja sotaa keinona saavuttaa päämääränsä – hän liittoutui Ranskan kanssa ennen kuin hyökkäsi Itävaltaan, varmistaen näin Italian yhdistymisen Venetsiaa ja kutistettua Kirkkovaltiota lukuun ottamatta 1861. Piemonte–Sardinian intressien mukaisesti Cavour pyrki yhtenäiseen konservatiiviseen Italiaan, vierastaen esimerkiksi liberaalien tasavaltalaisten Giuseppe Garibaldin tai Giuseppe Mazzinin edustamaa vallankumouksellisempaa nationalismia. Samalla tavalla Japani modernisoitui konservatiivin tien kautta Meiji-restauraatiossa Tokugawa-shogunaatin kukistuttua. Itse asiassa Japani lähetti komission tutkimaan erilaisia maailmalla käytössä olevia hallinnollisia järjestelmiä ollen erityisen vaikuttunut Bismarckin Saksan toimintatavoista. Myöhemmin perustuslaissa 1889 Japani seurasi hyvin pitkälle saksalaisten vallanjakorakennetta, nimittäen samaan tapaan ”kanslerin”, joka oli vastuussa ainoastaan keisarille.
Saksan yhdistyminen merkitsi myös koko Preussin kuningaskunnan yhtymistä siihen. Keisarikunnalle uudet provinssit, Itä-Preussi, Länsi-Preussi ja Posenin maakunta, jotka aikaisemmin olivat varsinaisen Saksan liittouman ulkopuolella, vaikka olivatkin jo pitkään kuuluneet Preussin hallitsijalle, tulivat kiinteämmin mukaan kansalliseen Saksaan, mutta etenkin Posenissa oli puolankielinen vähemmistö. Kaksi muuta slaavilaista aluetta, Sleesia ja Böömi, olivat jo olleet osa Pyhää saksalais-roomalaista valtakuntaa. Böömi jäi uuden keisarikunnan ulkopuolelle Itävallan hallitsijalle, sen sijaan Preussille kuuluva Sleesia jäi uudenkin keisarikunnan yhteyteen, vaikka sielläkin asui suuri määrä puolalaisia.
Puolalainen väestö kasvoi nopeasti ja saksalaiset muuttivat etenkin teollisiin työpaikkoihin idästä länteen ("Ostflucht"), jolloin itäiset provinssit puolalaistuivat nopeasti – tämä prosessi oli alkanut jo 1800-luvun puolivälissä. Tätä puolalaistumisilmiötä Preussin keskushallinto pyrki patoamaan estämällä muita kuin saksalaisia saamasta kiinteistöjä, rohkaisemalla uutta saksalaista väestöä muuttamaan itään, ostamalla maata puolalaisilta ja myymällä sitä saksalaisille sekä eväämällä rakennusluvat puolalaisilta.
Konservatiivinen modernisaatio.
Bismarckin kotimaanpolitiikka näytteli suurta roolia toisen valtakunnan autoritaarisen poliittisen kulttuurin muovaamisessa. Kun Saksan yhdistymisen Euroopanlaajuisesti tuntunut vaikutus ja siihen liittynyt valtapolitiikka oli laantunut, Saksan puoliparlamentaarinen hallitus sai aikaan suhteellisen tasaisen taloudellisen ja poliittisen ylhäältä ohjatun vallankumouksen, joka edisti huomattavasti Saksan nousua aikakauden erääksi johtavaksi teollisuusvallaksi ja talousmahdiksi.
Saksalaiset teollisuustuottajat valtasivat 1870-luvulla Saksan kotimarkkinat englantilaisilta tuontituotteilta, siten aiheuttaen brittien teollisuudelle ensimmäisen kerran todellista kilpailua. Teollistumisen dynaaminen eteneminen Saksassa ja Yhdysvalloissa sai ne nousemaan selvästi tasoihin vanhojen teollisuusmaiden Ranskan ja Ison-Britannian rinnalle, jopa ohikin. Esimerkiksi saksalainen tekstiili- ja metalliteollisuus oli jo Ranskan-Preussin sodan alkaessa ylittänyt organisoinnin ja teknologian tehokkuudessa brittiläiset kilpailijansa. Vuosisadan vaihteessa saksalaiset metallituotteet ja insinööritaito alkoivat jo toden teolla kilpailla Ison-Britannian kotimarkkinoilla.
Kun muodollinen yhdentyminen oli saavutettu 1871, Bismarck työskenteli luodakseen kansallista yhtenäisyyttä ja onnistuikin tässä preussilaisuuden ideologian avulla. Katolinen konservatismi ja työväenluokan radikalismi, jota sosiaalidemokraattinen liike edusti, reagoivat molemmat saksalaisen yhteiskunnan ja elämäntavan muutokseen saksalaisen talousjärjestelmän kehittyessä maatalousvaltaisesta taloudesta, agraariyhteiskunnasta, kohti uudenaikaista teollista markkinataloutta, kapitalismia. Näiden liikkeiden vastarinnan tukahduttaminen suoraan oli vaikeaa, mutta Bismarckin keppi ja porkkana -taktiikka puri hyvin molempiin ryhmittymiin.
Bismarckin tavoitteet voi tiivistää kolmeen avainkäsitteeseen - "Kulturkampf", sosiaalinen reformi ja kansallinen yhdentyminen.
Hallinto ja politiikka.
Kartassa keisarikunnan osavaltiot, Preussi sinisellä.
Saksan keisarikunnassa valtionpäämies oli luonnollisesti keisari. Keisarilla oli huomattavat valtaoikeudet kuten armeijan ylipäällikön asema, auktoriteetti nimittää ja erottaa valtakunnankansleri sekä kutsua koolle ja/tai hajottaa Valtiopäivät. Myös osavaltioiden muodostamalla liittoneuvostolla oli paljon valtaa, kuten keisarin tapaan Valtiopäivien hajottaminen sekä veto-oikeus lainsäädäntöön. Käytännössä suurin osavaltio eli Preussi kuitenkin jyräsi muut osavaltiot päätöksenteossa. Valtiopäivillä oli valtaa valtion varojen myöntämiseen, lakialotteiden tekoon ja niiden hyväksymiseen. Alun perin vaalikausi oli kolme vuotta, mutta vuodesta 1890 lähtien se nostettiin viiteen vuoteen. Äänioikeus oli yli 25-vuotiailla miehillä, minkä lisäksi vaalit olivat yleisiä, yhtäläisiä ja salaisia, mikä oli harvinaista sen ajan Euroopassa.
Keisarikunnan osat.
Saksan keisarikunta koostui 25 osavaltiosta, joita tuon ajan virkasaksassa kutsuttiin nimellä "Bundesstaaten". Niiden joukossa oli kolme kaupunkitasavaltaa, vanhat hansakaupungit Hampuri, Bremen ja Lyypekki sekä yksi suoraan keskushallinnon alla ollut alue, Elsass-Lothringenin valtakunnanmaa.
Lähteet.
*


Anssi Kela.
Anssi Kela (s. 29. heinäkuuta 1972 Kerava) on suomalainen muusikko ja laulaja-lauluntekijä. Hän soitti bassoa ja lauloi Pekka ja Susi -yhtyeessä, joka voitti rockin Suomen mestaruuden vuonna 1993, ennen siirtymistään soolouralle. Ensimmäinen oma levy "Nummela" oli suuri menestys, jonka monista kappaleista tuli hittejä. Levy on 12. myydyin albumi Suomen historiassa. Tämän jälkeen hän on julkaissut kolme albumia, joiden singlet ovat saaneet runsaasti radiosoittoa, mutteivät ole levymyynnissä kuitenkaan nousseet "Nummelan" menestyksen tasolle.
Historiaa.
Anssi Kela soitti ensimmäisenä soittimenaan viulua kuusivuotiaana. Vuoden päästä soitin vaihtui selloon, jota Anssi soitti seuraavat kuusi vuotta. Sello-opinnot eivät kuitenkaan maistuneet ja kolmetoistavuotiaana Anssi vaihtoi vielä kontrabassoon. Tässä vaiheessa rockmusiikki oli kuitenkin jo vienyt nuoren muusikon ja jousisoittimet saivat jäädä.
Kelan vanhemmat soittivat kummatkin ammatikseen; isä Juha Kela soitti koskettimia suositussa Pro Fide -gospelyhtyeessä vuodesta 1974 lähtien, kunnes kuoli auto-onnettomuudessa toukokuussa 1985. 14-vuotiaana vuonna 1986 Kela perusti luokkatovereidensa kanssa yhtyeen nimeltä Yhdeksäs hetki. Myöhemmin yhtyeen rumpaliksi tuli Anssi Kelan veli Ville Kela, joka on nykyisin Anssi Kelan kiertueyhtyeen kitaristi.
Anssi Kela aloitti varsinaisen musiikkiuransa lauluntekijänä ja basistina, mutta siirtyi myöhemmin myös laulajaksi; soololevyillään hän on soittanut lähes kaikkia soittimia. Yhdeksäs hetki vaihtoi nimekseen Pekka ja Susi vuonna 1993. Pekka ja Susi voitti rockin Suomen-mestaruuden vuonna 1993 ja heidän vuonna 1994 julkaistun "Pekka ja Susi" -levynsä kappale ”Karhun elämää” sai paljon radiosoittoa. Yhtye ei löytänyt luontevaa tyylilajia, ja ainoaksi myöhemmäksi julkaisuksi jäi single "Tähtilaulu" vuodelta 1997. Yhtye hajosi tammikuussa 1999.
Kela osti helmikuussa 1999 akustisen kitaran ja alkoi tehdä uusia kappaleita. Samoihin aikoihin hän perehtyi Raymond Carverin runokokoelmaan "Rivi riviltä, lyönti lyönniltä". Kirja vaikutti vahvasti Kelan tapaan kirjoittaa lauluja: hänen aiemmat symbolisuutta viljelevät sanoituksensa vaihtuivat arkipäivän tarinoihin. Hän nosti melodian sijasta tekstin kappaleen tärkeimmäksi osuudeksi ja muutti laulutyylinsä puhemaisemmaksi. Huhtikuussa 1999 Kela toimitti levy-yhtiö viiden laulun demonauhan. Asko Kallonen innostui kappaleista ja viikon päästä sovittiin levyn tekemisestä. Heinäkuussa 2000 Kelan ensimmäinen oma työ julkistettiin lähettämällä radioasemille promosingle kappaleesta ”Mikan faijan BMW”. Syyskuussa Radiomafia otti kappaleen soittolistalleen ja kappale alkoi soida muillakin asemilla.
Kela asui lapsuutensa Kauniaisissa. Ollessaan 12-vuotias hän muutti perheensä kanssa Vihdin kirkonkylälle. Hän eli pitkään Vihdin Nummelassa, mutta asuu nykyisin Helsingissä.
Kela harrasti kilpa-autoilua Suomen F3-sarjassa. Vuonna 2003 hän loukkaantui vakavasti testiajossa Jurvan Botniaringillä ja oli vähällä halvaantua. Kela palasi kuitenkin radoille vuoden kuluttua onnettomuudesta. Hän voitti neljä kilpailua ja sai 13 palkintopallisijoitusta vuosien 2004-2007 aikana..
Ura.
Anssi Kelan ensimmäinen varsinainen hitti oli "Nummela"-albumin ensimmäinen single "Mikan faijan BMW". Myös muut "Nummelan" singlet olivat isoja radiohittejä. Kyseinen albumi on kaikkien aikojen 12:nneksi myydyin albumi Suomessa. Sitä on myyty yli 150 000 kappaletta eli viisinkertaisesti platinaa. Albumista julkaistiin myös erikoispainos, jonka mukana on "Minä ja Morrison" -elokuvan soundtrackilta löytyvä singlekappale "Milla".
Kaksi vuotta esikoisalbumin jälkeen julkaistiin Kelan toinen sooloalbumi "Suuria kuvioita", jolla on mukana muun muassa radiossa paljon soinut "1972".
Kolmas sooloalbumi "Rakkaus on murhaa" julkaistiin vuonna 2005. Kultaa myyneeltä levyltä julkaistiin neljä singleä, joista eniten soi kesän 2005 hitti "Karhusaari".
Elokuussa 2008 ilmestyi Kelan esikoisromaani "Kesä Kalevi Sorsan kanssa", jota on myyty yli 4 000 kappaletta.
Kela aloitti syksyllä 2008 neljännen sooloalbuminsa äänitykset. Kesäkuussa 2009 saatiin esimakua "Aamu"-singlen muodossa. Singleä seurasi syyskuussa 2009 julkaistu "Aukio"-albumi.
24. maaliskuuta 2010 julkaistiin Kelan ensimmäinen kokoelmalevy. "Singlet 2000–2010" sisältää kaikki singlet "Mikan faijan BMW":stä "Kaivokseen". Levyllä on myös mukana kaksi uutta kappaletta: "Vanha biisi" ja "Nolla". Kokoelman toisella CD:llä on helmikuun 2010 alussa Viking Isabellalla äänitetty livelevy "Elossa ruotsinlaivalla". Kokoelmalevyltä on julkaistu promosingle "Nolla".
Oman musiikkipuotinsa kautta Kela on julkaissut useita ennenjulkaisemattomia kappaleita.
Anssi Kela on myös mukana 2008 julkaistulla levyllä Melkein vieraissa - Nimemme on Dingo, jossa on hänen versionsa kappaleesta Kunnian Kentät.
Kela on käsikirjoittanut Aku Ankassa viikolla 19/2011 julkaistun tarinan "Poppamiehen kirous".
Toukokuussa 2012 Kelalta ilmestyi "Matkamuistoja" niminen kirja. Sen julkaisi kustannusyhtiö Teos. Humoristinen kirja kertoo keikkailun värikkäästä maailmasta.


Nummela.
Nummela on Vihdin kunnan suurin taajama ja hallinnollinen keskus. Se sijaitsee valtateiden 1, 2 (Porintie) ja 25 väliin jäävässä kolmiossa Luoteis-Uudellamaalla 44 kilometrin päässä Helsingistä. Asukkaita Nummelassa on noin 12 000 (2007) ja asukasluku kasvaa jatkuvasti Helsingin läheisyyden ansiosta.
Nummela syntyi Hanko–Hyvinkää-radan varrelle 1800-luvun lopulla ja sai nimensä rautatieasemasta, joka nimettiin läheisen kestikievarin mukaan. Varsinaisesti Nummelan ydinalueet sijaitsevat vanhojen Härköilän ja Ridalin kylien alueilla.
Nummelassa on harrasteilmailukäytössä oleva lentokenttä (EFNU). Nummelaan suunnitellaan ELSA-rataa tai kaupunkirataa, joka kulkisi Espoon keskuksesta Nummelaan ja jatkaisi Lohjalle ja mahdollisesti Saloon nykyisen huonokuntoisen rantaradan oikaisuna.
Rakenne.
Nummelan keskustassa ja keskustan tuntumassa on useita asuinkerrostaloja, liiketiloja sekä julkisia tiloja. Rivitalo- ja omakotitaloasuminen keskittyvät keskustan ulkopuolella sijaitseviin asuinalueisiin, kuten Wanha Nummela, Hiidenranta, Enäranta, Lankila ja Huhdanpelto. Nummela sijaitsee kahden järven, Hiidenveden ja Enäjärven, välissä, josta johtuen laajeneminen on ollut lähinnä pitkittäissuuntaista, harjua myötäilevää. Nummelassa on kahdet liikennevalot, muuten liikenne on ratkaistu kiertoliittymin. Asemakaavaltaan Nummela ei ole symmetrinen.
Nummelanharjulla sijaitsee Suomen normaaliperusviiva. 864 metrin mittaista "viivaa" käytetään avuksi karttojen tekemisessä ja etäisyydenmittauslaitteiden kalibroinnissa.
Palvelut.
Nummelassa sijaitsee kolme peruskoulua: Nummelan koulu (luokat 1–6), Kuoppanummen koulukeskus (luokat 1–9) ja Nummelanharjun koulu (luokat 7–9). Nummelan taajamassa annetaan perusopetuksen lisäksi toisen asteen opetusta. Vihdin lukio on noin 500 oppilaan koululaitos, joka sijaitsee Nummelanharjulla.
Syksyllä 2007 Vihdin kirkonkylässä sijainnut Vihdin yhteiskoulun lukio ja Nummelan lukio lakkautettiin ja ne muodostavat yhdessä uuden (1.8.2007 toimintansa aloittaneen) lukion. Uusi lukio sijaitsee Nummelan lukion yhteyteen laajennetuissa tiloissa.
Länsi-Uudenmaan koulutuskeskuksen osana toimivassa Nummelan ammattikoulussa voi opiskella kulttuuri-, tekniikan-, tai palvelualaa. Muuta opetusta edustavat Innofocus-aikuiskoulutuskeskus, kansalaisopistomuotoinen Hiiden opisto, Länsi-Uudenmaan musiikkiopisto ja kuvataidekoulu.
Nummelassa sijaitsee Vihdin pääkirjasto, seurakuntatalo kappeleineen, Veikko Hellen tori, uimahalli. Nummelan ollessa Vihdin tärkein kasvukeskus taajamaan on syntynyt kattavat peruspalvelut sekä lisäksi joitakin erityispalveluja. Suuria päivittäistavarakauppoja on kaksi ja pieniä ostoskeskuksia neljä. Lisäksi Nummelassa on elokuvateatteri ja useita yksittäisiä erikoisliikkeitä.
Nummela on Vihdin kunnassa hallinnollisesti tärkein keskus. Nummelassa sijaitsee Vihdin kunnanvirasto, sekä lisäksi Vihdin kunnanvaltuusto kokoontuu usein Nummelan lukion tiloissa. Nummelassa sijaitsee myös suurin osa Vihdin kunnan tarjoamista palveluista: nuorisokeskus, päiväkerhot, päiväkoti, perusopetus, kunnan tukema vanhainkoti, terveyskeskus, kuntosali sekä liikuntahallit ja -kentät.


Äänentoisto.
Äänentoisto on sähköistä äänen vahvistamista ja muokkaamista ammatti- ja kotikäytössä.
Esiintyjän tuottama ääni muutetaan mikrofonia käyttäen sähköiseksi signaaliksi. Äänilähteenä voidaan käyttää myös elektronisia instrumentteja, esimerkiksi kosketinsoittimia, tai tallenteita (esim. CD-levy).
Mikrofonin sähköiseksi muuttama ns. "mikrofonitasoinen" signaali vahvistetaan esivahvistimella ns. "linjatasoiseksi", jolloin sitä voidaan helpommin käsitellä. Esivahvistettu esivahvistimen tai mikserin signaali ohjataan päätevahvistimille. Päätevahvistinten ns. "kaiutintasoiseksi" vahvistama signaali ohjataan edelleen kaiuttimiin. Ammattikäyttöön tarkoitetut kaiuttimet jaetaan kahteen pääluokkaan käyttötarkoituksen perusteella: PA-kaiuttimet joita voi olla yksi tai useampi on tarkoitettu äänen toistamiseen yleisölle (PA = Public Address), monitorikaiutin äänen toistamiseen esiintyjille esiintymisen helpottamiseksi.
Lisälaitteita.
Lisälaitteita on monenlaisia mutta kaikkia niitä ei tarvitse välttämättä käyttää.
Erilaisia laiteyhdistelmiä.
Kuhunkin allaolevista vaihtoehdoista voi periaatteessa käyttää esim. kahta eri mikrofonia, sähkökitaraa efektilaitteen kanssa ja kosketinsoittimia.
Miksereiden kanavamäärä voi vaihdella paljonkin 2-kanavaisesta studiomiksereiden kymmeniin kanaviin.
Miksaajan toimena on säätää äänentasot sopiviksi mutta sitä tehtävää voivat hoitaa myös esiintyjät mikäli osaavat käyttää mikseriä.
Eräs riskitekijä on jos mikrofoni säädetään kovin herkälle, voi ääni alkaa kiertää. Mitä kaikuisemmassa tilassa ääntä toistetaan, sitä suurempi riski on.


Kansan kolme periaatetta.
Kansan kolme periaatetta (perint.: 三民主義, yksink.: 三 民主义, pinyin: Sān Mín Zhǔyì, Wade-Giles: San-min Chu-i) on Sun Yat-senin luoma poliittinen aate, jonka tarkoitus oli luoda Kiinasta vapaa, menestyksekäs ja voimakas valtio. Oppia on huomioitu ennen kaikkea Kiinan tasavallassa, joka hallitsee nykyisin Taiwania, Penghuta, Quemoyta ja Matsu-saaria.
Vaikutukset ja käytäntö.
Ideologia on sai vahvasti vaikutteita Sun Yat-senin Yhdysvaltain oleskelun aikana. Se sisältää Yhdysvaltain edistykselliseen liikkeeseen ja Abraham Lincolnin ajamaan oppiin viittaavia piirteitä.
Periaatteiden peruspilari on Sun Yat-senin Guangzhoussa pitämistä puheista muodostettu kirja, jonka kokosi eräs hänen kollegansa Sunia konsultoiden. Tätä ovat eri ryhmät tulkinneet myöhemmin eri tavoin. Chiang Kai-shek teki liitteen Mínshe-ng-periaatteeseen, lisäten siihen kaksi hyvinvoinnin osa-aluetta: koulutus ja vapaa-aika, hän korosti samalla ettei Mínshe-ng tukenut kommunismia eikä sosialismia.
Sekä Chiang Kai-shekin johtama Guomindang, Mao Zedongin Kiinan kommunistinen puolue että Wang Jingwein johtama japanilaismielinen hallitus ottivat kansan kolme periaatetta perustakseen. Guomindang ja Kommunistinen puolue olivat pitkälti samaa mieltä nationalismista, mutta heidän näkemyksensä erosivat kysymyksissä demokratiasta ja kansan hyvinvoinnista, jotka Guomindang tulkitsi länsimaisena sosiaalidemokratiana ja KKP marxilaisuutena ja kommunismina. Japanilaismieliset hallitukset tulkitsivat nationalismin Japanin tukemiseksi aasialaisten etujen ajamiseksi.
Taiwanilla oli aiemmin korkeakoulutuslaitoksia, jotka erikoistuivat ainoastaan Kansan kolmen periaatteen "tutkimiseen ja kehittämiseen", ja muistuttivat siten muita yhteen poliittiseen teoriaan erikoistuneita laitoksia, kuten Jucheen erikoistuneet Pohjois-Koreassa tai maolaisuuteen erikoistuneet Kiinan kansantasavallassa. 1990-luvun lopussa ne ovat alkaneet huomioida muitakin poliittisia teorioita ja muuttaneet nimensä neutraalimmiksi. Taiwanilla on myös lukuisia katuja nimeltä "Sanmin" tai joiden nimenä on jokin periaatteista.
Termiä "san min chu-i" on käytetty selvästi vähemmän 1980-luvun puolivälin jälkeen, mutta mikään puolue ei ole varsinaisesti vastustanut sen periaatteita. Kolme periaatetta ovat mukana Guomindangin puolueohjelmassa ja Kiinan tasavallan perustuslaissa. Taiwanin itsenäistymistä kannattavat liikkeet eivät myöskään ole hyökänneet periaatteiden kimppuun vaan ainoastaan tulkitsevat ne paikallisesti taiwanilaisessa yhteydessä.


Endoterminen reaktio.
Endoterminen reaktio on kemiallinen reaktio, joka sitoo lämpöä ympäristöstä. Endotermisessä prosessissa systeemiin virtaa lämpöä. Systeemin potentiaalienergia on lopussa suurempi kuin alussa. Jos endoterminen prosessi tapahtuu vakiopaineessa, systeemin entalpia eli energiasisältö suurenee eli Δ"H" > 0.
Jään sulaminen on endoterminen prosessi, eli se sitoo lämpöä.
Lämpöä "vapauttavaa" prosessia sanotaan eksotermiseksi.


Manner-Kiina.
Manner-Kiina on geopoliittinen termi, jolla tarkoitetaan Kiinan kansantasavallan hallinnassa olevaa mantereista osaa pois lukien Hongkong ja Macao. Termiä käytetään erottamaan Kiinan kansantasavallan hallinnoimaa aluetta Kiinan tasavallan alueesta. Huomaa, että termiä käytetään lauseen sisällä muodossa "manner-Kiina".


Sun Yat-sen.
Tohtori Sun Yat-sen (perint.: 孫逸仙, yksink.: 孙逸仙, pinyin: Sūn Yìxiān) eli Sun Zhongshan (perint.: 孫中山, yksink.: 孙中山, pinyin: Sūn Zhōngshān) (12. marraskuuta 1866 – 12. maaliskuuta 1925) oli kiinalainen vallankumousjohtaja ja poliitikko, Guomindang-puolueen perustaja ja Kiinan tasavallan ensimmäinen presidentti. 1930-luvulla hän sai kuolemansa jälkeen tittelin "Maan isä" (perint.: 國父, yksink.: 国父, pinyin: Guófù), jota käytetään yleisesti Taiwanilla. Manner-Kiinassa hänestä käytetään nimitystä "Edelläkävijä" (革命的先行者, pinyin: Gémìngde Xiānxìngzhě) ja hänet mainitaan nimeltä Kiinan kansantasavallan perustuslain johdannossa.
Hän loi poliittisen ideologian, joka tunnetaan nimellä Kansan kolme periaatetta.
Nimet.
Koko nimi: Sun Wen (孫文, 孙文, Sūn Wén)
Sukunimi: Sun (孫, 孙, Sūn)
Tunnetaan Kiinassa yleisimmin nimellä: Sun Zhongshan (孫中山, 孙中山, Sūn Zhōngshān)
Elämäkerta.
Sun Yat-sen syntyi Cuiheng-kylässä, Xiangshan-piirikunnassa, Guangdongin maakunnassa Etelä-Kiinassa. Piirikunta on jälkeenpäin saanut nimen Zhongshan hänen kunniakseen.
13-vuotiaana hän muutti veljensä luokse Honoluluun, Havaijille, jonne veli oli muuttanut työläiseksi ja edennyt sitten menestyneeksi kauppiaaksi. Sun Yat-sen opiskeli Iolani-koulussa Honolulussa (1879–1882) ja myöhemmin suoritti lääketieteen loppututkinnon Hongkongin kiinalaisten lääketieteellisessä korkeakoulussa, ollen toinen koulun kahdesta ensimmäisestä valmistujasta 1892. Hän toimi sittemmin lääkärinä Hongkongissa. Hänen Havaijilla viettämänsä aika pohjusti hänen tyytymättömyyttään Qing-dynastian hallintoon, ja hän aloitti poliittisen uransa yrittämällä järjestää kiinalaisten pakolaisten keskuudessa uudistusryhmiä Hongkongissa. Lokakuussa 1894 hän perusti Xing Zhong-yhteisön, jonka tavoitteena oli menestyvä Kiina ja jota hän käytti myöhemmissä vallankumouksellissa toiminnoissa.
Vuonna 1895 hänen suunnittelemansa vallankaappaus epäonnistui, ja seuraavat 16 vuotta Sun vietti maanpakolaisena Euroopassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Japanissa, keräten rahaa vallankumoukselliselle puolueelleen ja rahoittaen kansannousuja Kiinassa. Japanissa hän liittyi kiinalaisten toisinajattelijoiden ryhmään (josta myöhemmin tuli Tongmenghui) ja päätyi pian ryhmän johtajaksi. Hänet karkotettiin Japanista Yhdysvaltoihin.
10. lokakuuta 1911 sotilaallinen kansannousu Wuchangissa, johon Sun ei ollut suoranaisesti osallinen, aloitti prosessin joka kaatoi vuosituhansia kestäneen keisarivallan Kiinassa. Luettuaan lehdistä Qing-dynastian vastaisista levottomuuksista, Sun palasi välittömästi Yhdysvalloista Kiinaan.
29. joulukuuta 1911 provinssien edustajat valitsivat Sunin Kiinan tasavallan presidentiksi ja uudenvuoden päivän 1912 tasavallan ensimmäisen vuoden ensimmäiseksi päiväksi tapaamissaan Nanjingissa.
Guomindangin virallinen historia korostaa Sunin roolia ensimmäisenä presidenttinä, mutta myöhemmät historioitsijat ovat kyseenalaistaneet hänen merkittävyytensä vuoden 1911 vallankumouksessa huomauttaen ettei hänellä ollut mitään tekemistä Wuchangin kansannousun kanssa. Tämän tulkinnan mukaan hänet nimitettiin presidentiksi siksi, että hän oli kunnioitettu mutta melko merkityksetön hahmo, ja siten erinomainen kompromissiratkaisu vallankumouksellisten ja konservatiivien välillä.
Vannottuaan virkavalansa Sun sähkötti kaikkien provinssien johdolle kehottaen niitä valitsemaan ja lähettämään senaattoreita perustamaan uuden Kiinan tasavallan Kansalliskongressin. Kansalliskongressi julisti virkaatekevän hallituksen ja tasavallan alustavan lain maan laiksi.
Virkaatekevä hallitus oli varsin heikossa asemassa, sillä vaikka useimmat eteläisen Kiinan provinssit olivat julistautuneet itsenäisiksi Qing-dynastian vallasta, pohjoisen Kiinan provinssit eivät tehneet niin. Virkaatekevällä hallituksella ei myöskään ollut omaa armeijaa ja sen hallinta kapinanaloittaneeseen Uuteen armeijaan oli rajallinen.
Virkaatekevän hallituksen päätehtävä oli saada Beiyang-armeijaa, joka oli pohjoisen Kiinan merkittävin armeija, johtavan Yuan Shikain tuki puolelleen. Kun hänelle oli luvattu uuden tasavallan presidentin virka, Yuan siirtyi vallankumouksellisten puolelle ja pakotti keisarin väistymään vallasta.
Yuan teki itsestään diktaattorin ja nostatti siten vastustusta maassa. Vuonna 1913 Sun johti kapinaa Yuania vastaan ja joutui kapinan epäonnistuttua pakenemaan Japaniin jossa hän kokosi Guomindangin uudelleen.
25. lokakuuta 1915 hän meni Japanissa naimisiin Soong Ching-lingin kanssa erottuaan ensimmäisestä vaimostaan Lu Muzhenista.
Hän palasi Kiinaan 1917 ja nousi Guangzhoussa perustetun separatistihallituksen presidentiksi 1921. Vuonna 1923 hän piti puheen, jossa Kansan kolme periaatetta julistettiin valtakunnan perustaksi ja Viiden Yuanin perustuslaista tehtiin poliittisen järjestelmän perusta.
Kerätäkseen armeijan Pohjoista sotaretkeä Pekingin sotapäälliköitä vastaan Sun avasi Whampoan sotilasakatemian (nykyisin Huangpun sotilasakatemia) lähellä Guangzhouta. Akatemian johtajaksi hän nimitti Chiang Kai-shekin ja poliittisiksi opettajiksi puoluejohtajia kuten Wang Ching-wei ja Hu Han-min.
1920-luvun alkupuolella Komintern tuki Guomindangin muutosta leninistiseksi keskustalaisdemokraattiseksi puolueeksi sen liittoutuessa Kiinan kommunistisen puolueen kanssa. Tässä vaiheessa Sun oli vakuuttunut siitä että ainoa tapa yhdistää Kiina oli sotilaallinen valloitus etelästä lähtien, mitä seuraisi poliittinen ohjailu ennen siirtymistä demokratiaan.
10. marraskuuta 1924 Sun matkusti pohjoiseen ja piti puheen jossa hän esitti konferenssia ja länsimaiden kanssa tehtyjen epäoikeudenmukaisten sopimusten hylkäämistä. Kaksi päivää myöhemmin hän matkusti uudelleen Pekingiin neuvottelemaan maan tulevaisuudesta, heikkenevästä terveydestään ja sotapäälliköiden kanssa käytävästä sodasta huolimatta.
Hän kuoli maksasyöpään Pekingissä maaliskuussa 1925 58-vuotiaana.


Albrecht Dürer.
Albrecht Dürer (21. toukokuuta 1471 – 6. huhtikuuta 1528) oli saksalainen taidemaalari ja graafikko, puupiirrosten ja kuparikaiverrusten tekijä. Hänet tunnetaan parhaiten puupiirrossarjoista "Apokalypsi" (1498), kahdesta sarjasta aiheena Jeesuksen ristiinnaulitseminen: "Suuri passio" (1498–1510) ja "Pieni passio" (1510–1511) sekä useista erillisistä kuparikaiverruksista, kuten "Ritari, kuolema ja paholainen" (1513) sekä "Melankolia I" (1514).
Tausta ja varhaistuotanto.
Dürer syntyi ja kuoli Nürnbergissä. Suku, joka oli lähtöisin Unkarista saksalaisti nimen Thürer asetuttuaan Nürnbergiin vuonna 1455. Isä, myös nimeltään Albrecht, oli kultaseppä, joka palveli Hieronymus Helferin apulaisena ja meni vuonna 1468 naimisiin tämän tyttären Barbaran kanssa. He saivat 18 lasta, joista Albrecht oli kolmanneksi tai toiseksi vanhin. Albrechtin veljestä Hans Düreristä tuli myös tunnettu taiteilija.
15-vuotiaana Dürer meni oppipojaksi kaupungin merkittävimmälle taiteilijalle Michael Wolgemutille. Wolgemut oli tuottelias, mutta keskinkertainen pienten myöhäisgoottilaisten töiden tekijä. Dürer oppi maalaamisen lisäksi myös puunleikkaamista ja kuparikaiverruksen perusteita Wolgemutin alaisena. Harjoitteluaikansa lopussa vuonna vuonna 1490 hän lähti kiertämään maata ("Wanderjahre" eli vaellusvuodet) kisällijärjestelmän sääntöjen mukaisesti. Hän saapui pari vuotta myöhemmin Colmariin aikomuksenaan opiskella Martin Schongauerin johdolla, joka oli aikakautensa arvostettu maalaaja-kaivertaja. Hän sai tietää Schongauerin kuolleen edellisenä vuonna, mutta sai ystävällisen vastaanoton taiteilijan suvulta Colmarissa ja Baselissa. Heidän johdollaan hän sai ilmeisesti jonkin verran harjoittaa metallin- ja puunkaiverruksen suunnittelua. Hän lähti Baselista vuonna 1494 ja palasi Nürnbergiin. Tältä kaudelta on vain vähän hänen töitään jäljellä.
Takaisin Nürnbergiin.
Dürer meni naimisiin 9. heinäkuuta 1494 hänen poissa ollessaan tehtyjen järjestelyjen mukaisesti paikallisen kauppiaan tyttären Agnes Freyn kanssa.
Syksyllä 1494 Dürer lähti Italiaan ja matkusti muun muassa Venetsiaan. Seuraavana vuonna hän palasi Nürnbergiin, jossa hän ilmeisesti vietti seuraavat kymmenen vuotta tuottaen suurimman osan kuuluisista piirroksistaan. Venetsialainen taiteilija Jacopo de Barbari, joka asui Nürnbergissä jonkin aikaa vuonna 1500, vaikutti Düreriin tutustuttamalla hänet uusiin kehitysaskeliin perspektiiviopin, anatomian ja mittasuhteiden alalla, mikä sai Dürerin aloittamaan näiden tutkimisen. Tämä näkyy muun muassa kuuluisan kaiverruksen "Aatami ja Eeva" (1504) vartalon mittasuhteissa. Kuparikaiverrustekniikassa hän oli pitkälti itseoppinut ja kehitti edelleen kaiverrustekniikkaa. Italiassa hän keskittyi maalaamiseen tehden muun muassa muotokuvia ja alttaritauluja.
Dürerin piirrokset saavuttivat suosiota, ja niitä alettiin kopioida. Venetsiassa saavuttamastaan suosiosta huolimatta hän palasi Nürnbergiin 1507 ja oleskeli Saksassa vuoteen 1520 asti. Hänen silloinen asuintalonsa Nürnbergissä on nykyään museona.
Hänen maineensa levisi ympäri Eurooppaa ja hän oli hyvissä väleissä kaikkien aikakauden mestareiden kanssa vaihtaen piirroksia muun muassa Rafaelin kanssa.
Dürerin Venetsiasta paluun ja hänen Alankomaan matkansa välinen aika jaetaan tavallisesti sen mukaan, minkä tyyppisiä töitä hän pääasiassa teki.
Vuodet 1507–1511.
Tämän ajanjakson aikana hän viimeisteli kaksi puukaiverrussarjaansa "Suuri passio" ja "Neitsyt Marian elämä", jotka molemmat julkaistiin vuonna 1511 yhdessä "Apokalypsi"-sarjan toisen painoksen kanssa.
Vuodet 1515–1520.
Vuosina 1515–1520 hän tuotti erityyppisiä töitä. Muotokuvia pellavalle vuonna 1516, eriaiheisia kaiverruksia, kokeiluja rauta- ja sinkkilevyille syövyttämisestä sekä keisari Maksimilian I:lle tehtyjä töitä ennen tämän kuolemaa vuonna 1519.
Kesällä 1520 Dürer teki yhdessä vaimonsa ja palvelijansa kanssa neljännen ja viimeisen matkansa Alankomaihin osallistuakseen uuden saksalais-roomalaisen keisarin Kaarle V kruunajaisiin Aachenissa ja saadakseen uusia työtehtäviä. Hän teki useita piirustuksia käydessään matkalla eri kaupungeissa ja palasi heinäkuussa 1521 kotiin matkalta, jonka aikana hän oli sairastunut tunnistamattomaan sairauteen, mikä vaikutti häneen hänen loppuelämänsä ajan.
Nürnbergissä hän alkoi työskennellä uskonnollisten kuvien parissa, mutta mitään suurempia töitä ei enää syntynyt luonnoksia lukuun ottamatta. Tähän vaikutti heikentyvä terveys ja aika, jonka hän käytti teoreettisiin töihinsä, kuten geometriaan, perspektiivioppiin, ihmisvartalon mittasuhteiden ja linnoittautumisen tutkimiseen. Hän ei ollut lahjakas kirjoittaja, mutta työskenteli kovasti kirjoituksiaan varten.
Viimeiset vuodet.
Viimeisinä vuosinaan hän teki vain vähän taidetta. Maalauksista mainittakoon "Hieronymus Holtzschuherin muotokuva", "Madonna ja lapsi" vuodelta 1526 sekä kaksi paneelia, joissa ovat etualalla Pyhän Johannes ja Pietari, sekä taustalla Pyhän Paavali ja Markus. Kuparikaiverruksina Dürer teki vain muutaman muotokuvan, kuten Mainzin kardinaali-vaaliruhtinas, "Frederik III Viisaan", Saksin vaaliruhtinaan ja hänen ystävänsä humanistiset oppineet Willibald Pirckheimer, Melanchthon sekä Erasmus Rotterdamilainen.
Elinaikanaan Dürer viimeisteli ja julkaisi kaksi kirjaa. Niistä geometriaa ja perspektiiviä käsittelevä julkaistiin Nürnbergissä vuonna 1525 ja linnoittautumista käsittelevä kaksi vuotta myöhemmin. Ihmisruumiin mittasuhteita käsittelevä teos julkaistiin pian hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1528.
Merkitys.
Düreriä pidetään aikakautensa suurimpana saksalaisena taiteilijana ja ensimmäisenä saksalaisena protestanttisena renessanssitaiteilijana. Hän oli hyvin monipuolinen ja arvostettu jo elinaikanaan, omasta mielestään arvostetumpi ulkomailla kuin kotimaassaan. Hänen kaiverruksilleen ja piirroksilleen oli ominaista runsaat yksityiskohdat sekä suurikokoisuus ja niistä otettiin jo hänen elinaikanaan paljon vedoksia.


Maailmanperintöluettelo.
Maailmanperintöluettelo on Unescon ylläpitämä järjestelmä, jonka tarkoituksena on suojella maailman ainutlaatuista kulttuuri- ja luonnonperintöä. Luetteloon valittujen kohteiden ja alueiden katsotaankin olevan arvokkaimmat perintökohteet, joiden suojelulla ja säilyttämisellä pitäisi olla erityinen merkitys ihmiskunnan kulttuuri- ja luonnonperinnön säilymiselle.
Unescon yleissopimus kulttuuri- ja luonnonperinnön säilyttämisestä allekirjoitettiin vuonna 1972. Tämän jälkeen 190 valtiota on ratifioinut sopimuksen. Jäsenvaltioiden joukosta valitaan edustajisto 21-jäseniseen Maailmanperintökomiteaan, joka tekee päätökset maailmanperintöluetteloa koskevista muutoksista. Maailmanperintöluettelossa on 962 kohdetta, joista 745 on kulttuurikohdetta, 188 luonnonkohdetta ja 29 molempiin ryhmiin kuuluvaa (2012). Italiassa on yhteensä 47 kohdetta, eli enemmän kuin missään muussa valtiossa.
Ennen toista maailmansotaa.
a>. Se valittiin maailmanperintöluetteloon vuonna 1978.
Kansallisesta kulttuuriperinnöstä alettiin puhua ensimmäisen kerran valistuksen aikana 1700-luvulla. Kansallista perintöä käytettiin vahvistamaan paikallisia historiallisia juuria. Turismin lisääntymisen jälkeen kiinnostus entiseen kasvoi entisestään.
Perintöä haluttiin suojella, jotta tulevatkin sukupolvet näkisivät luonto- ja kulttuurikohteet. Yhdysvalloissa heräsi ajatus luontokohteiden suojelemisesta, kun Niagaran putousten luonnollinen erämaaympäristö oli tuhottu, ja siitä oli selvästi tullut ihmisen muokkaama alue. Vuonna 1872 Yhdysvaltoihin perustettiin maailman ensimmäinen kansallispuisto, Yellowstone, ja seuraavien vuosikymmenten aika kansallispuistojen idea levisi myös muualle maailmaan.
Ensimmäisen maailmansodan rauhanprosessi johti Kansainliiton perustamiseen. Kansainliiton neuvosto perusti Intellectual Cooperation Committeen vuonna 1922. Komitea lopetti toimintansa nopeasti, kun ei löytänyt rahoitusta Genevestä, mutta se perustettiin uudelleen Pariisissa 1926 nimellä International Institute of Intellectual Cooperation (IIIC). Kansainvälinen museotoimisto (IMO) perustettiin vuonna 1926 osana IIIC:tä. IMO järjesti muutamia merkittäviä tapahtumia, jotka vaikuttivat kulttuuriperinnönsuojeluun, kuten Ateenan konferenssissa 1931 päätetty Ateenan julistus, joka oli ensimmäinen kansainvälinen lausunto historiallisten monumenttien suojelemisesta.
Toisen maailmansodan jälkeen.
Yhdistyneiden kansakuntien peruskirja säädettiin San Franciscossa toisen maailmansodan jälkeen 24. lokakuuta 1945. Monet kansainväliset organisaatiot järjestyivät tämän jälkeen uudelleen, ja marraskuussa 1945 IIIC:n tilalle syntyi Unesco.
Toisen maailmansodan jälkeen kehittyi ajatus kansainvälisesti perintökohteiden suojelusta. Assuanin toisen padon rakennussuunnitelmat saivat aikaan kansainvälisen huolenaiheen Abu Simbelin temppeleiden kohtalosta, sillä ne olivat jäämässä Nasserjärven tulvaveden alle uuden padon myötä. Egyptin ja Sudanin hallitusten pyynnöstä Unesco käynnisti vuonna 1959 projektin Abu Simbelin temppeleiden pelastamiseksi. Projekti maksoi noin 80 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria, ja sen aikana Abu Simbelin temppelit purettiin ja kasattiin uuteen paikkaan. Lisäksi veden alle jäävällä alueella järjestettiin laajoja arkeologisia kaivauksia. Projektin kustannuksiin osallistui noin 50 valtiota.
Unesco esitteli vuonna 1962 suosituksensa ihmisten tekemien ja luonnollisten ympäristöjen sekä kohteiden suojelemiseksi ja entistämiseksi. Järjestö oli samoihin aikoihin mukana myös kahdessa laajassa pelastushankkeessa, jotka saivat maailmanlaajuista huomiota. Firenzen keskusta tarvitsi ennallistamista vuoden 1966 tulvan jälkeen ja Venetsian vuotuisten talvitulvien ongelma piti ratkaista. Lisäksi Unesco oli mukana suojaamassa Pakistanin Mohenjo-Daroa ja Indonesian Borobuduria.
Yhdysvaltain hallitus alkoi kiinnostua luonnonsuojelusta kansainvälisten järjestöjen, kuten Sierra Clubin ja Maailman luonnonsäätiön, kautta. Valkoisessa talossa vuonna 1965 järjestetyssä konferenssissa Yhdysvallat vaati itsenäisen kulttuuri- ja luonnonperintöä käsittelevän World Heritage Trust -säätiön perustamista. Maailman luonnonsuojeluliitto (IUCN) teki samantapaisen esityksen omille jäsenilleen vuonna 1968. Yhdistyneiden kansakuntien ympäristöohjelma, Unescon Ihminen ja biosfääri -ohjelma perustettiin 1970-luvun alussa, jolloin käytiin myös kansainvälisiä konferensseja kansallispuistoista. Nämä lisäsivät entisestään kansainvälistä tietoisuutta suojelutarpeista.
Maailmanperintöluettelon perustaminen.
a>ssa oli yksi niistä kohteista, jotka valittiin luetteloon ensimmäisten joukossa vuonna 1978.
Yhdysvaltain ja IUCN:n ehdotukset esitettiin Yhdistyneille kansakunnille Tukholman kokouksessa vuonna 1972. Tukholmassa päätettiin, että Unescon yleiskokouksen pitäisi hyväksyä maailmanperintösopimus. Marraskuun 16. päivänä samana vuonna yleiskokous hyväksyi Yleissopimuksen maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemisesta ("Convention Concerning the Protection of World Cultural and Natural Heritage"). Sopimuksesta käytiin Unescon kokouksessa pitkä keskustelu, ja sen hyväksymistä kannatti 75 jäsentä, 17 jäsentä ei äänestänyt ja vain 1 jäsen äänesti sopimuksen hyväksymistä vastaan.
Yhdysvallat oli ensimmäinen valtio, joka hyväksyi maailmanperintösopimuksen. Se ratifioi sopimuksen 12. heinäkuuta 1973. Sopimus astui voimaan, kun Sveitsi hyväksyi sen 20. valtiona joulukuussa 1975.
Ensimmäiset kaksitoista kohdetta hyväksyttiin maailmanperintöluetteloon vuonna 1978. Maailmanperintösopimuksen 20-vuotisjuhlavuotena 1992 maailmanperintökomitea perusti maailmanperintökeskuksen ja määritteli kulttuurimaisemien suojelun ensimmäisenä kansainvälisenä järjestönä. Kaksi vuotta myöhemmin komitea loi yleismaailmallisen ohjelman maailmanperintöluettelon tasapainottamiseksi.
Maailmanperintösopimuksen 30-vuotisjuhlana Unesco järjesti Venetsiassa "World Heritage: Shared Legacy, Common Responsibility" -kongressin, jonka tarkoituksena oli vahvistaa kansainvälistä yhteistyötä maailmanperintökohteiden suojelemiseksi. Samana vuonna maailmanperintökomitea hyväksyi Budapestin julistuksen, joka tunnettiin neljän C:n ohjelmana (credibility, conservation, capacity-building, communication). Sen tarkoituksena oli parantaa maailmanperintöluettelon luotettavuutta, varmistaa kohteiden tehokas suojelu, kehittää tehokkaita mittareita osaamisen kartuttamiselle ja kasvattaa yleistä tietoa ja tukea viestinnän kautta. Viisi vuotta myöhemmin Christchurchin kokouksessa komitea lisäsi ohjelmaan viidennen C:n (community), sillä yhteisön osuus on suuri jokaisessa Budapestin julistuksen kohdassa.
Yleissopimus.
Yleissopimus maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemiseksi eli maailmanperintösopimus on kansainvälinen sopimus, jonka Unesco hyväksyi vuonna 1972. Sen luonnin taustalla oli huoli uhanalaisen kulttuuri- ja luonnonperinnön säilymisestä tuleville sukupolville. Sopimuksen tavoitteena on tämän perinnön suojaaminen. Sopimuksessa on 38 artiklaa, joissa muun muassa määritellään kulttuuri- ja luonnonperintö sekä perustetaan näiden suojelemista varten kansainvälinen komitea. Sopimuksen on ratifioinut tai hyväksynyt kaikkiaan 190 valtiota.
Sopimuksessa esitetään jäsenvaltioiden tehtävät mielenkiintoisten kohteiden tunnistamiseksi ja niiden suojelemiseksi. Jäsenvaltiot sitoutuvat suojelemaan sekä maailmanperintökohteitaan että kansallista perintöään. Sopimuksen mukaan jäsenvaltioiden tulee säännöllisesti raportoida maailmanperintökomitealle maailmanperintökohteidensa tilasta. Raporttien perusteella komitea tekee päätöksiä kohteiden tarpeista ja pyrkii ratkaisemaan uusiutuvia ongelmia.
Maailmanperintösopimuksen ensimmäisessä artiklassa määritellään kulttuuriperintökohteet, joita voivat olla monumentit, rakennusryhmät ja paikat. Monumentteja ovat arkkitehtoniset työt, merkittävät veistokset ja maalaukset, piirtokirjoitukset, luola-asumukset ja näiden yhdistelmät, joilla on maailmanlaajuista arvoa historiallisesti, taiteellisesti tai tieteellisesti. Rakennusryhmiksi lasketaan rakennukset, jotka muodostavat maailmanlaajuisesti arvokkaan kokonaisuuden arkkitehtuurinsa, yhtenäisyytensä tai sijaintinsa ansiosta. Muita paikkoja ovat ihmisen tai ihmisen ja luonnon yhdessä muovaamat työt ja alueet, kuten arkeologiset kohteet, jotka ovat merkittäviä historiallisesti, esteettisesti, kansatieteellisesti tai antropologisesti.
Toisessa artikkelissa annetaan luontokohteiden määritelmä. Niitä ovat biologiset tai fyysiset luonnonmuodostelmat, joilla on maailmanlaajuista arvoa esteettisesti ja tieteellisesti, geologiset tai fyysisen maantieteen muodostelmat ja uhanalaisten eläinten ja kasvien asuinalueet sekä tarkasti rajatut luonnonalueet, joilla on merkittävyyttä tieteen, luonnonsuojelun tai luonnonkauneuden kannalta.
Maailmanperintösopimus on yksi Unescon kolmesta sopimuksesta, jotka liittyvät kulttuuriperinnön suojelemiseen. Kaksi muuta ovat Haagissa vuonna 1954 solmittu Yleissopimus kulttuuriomaisuuden suojelemiseksi aseellisen selkkauksen sattuessa ja Yleissopimus kulttuuriomaisuuden luvattoman tuonnin, viennin ja omistusoikeuden siirron kieltämiseksi ja ehkäisemiseksi, joka solmittiin vuonna 1970.
Organisaatio.
a> valittiin ensimmäisten joukossa maailmanperintökomitean istunnossa 1978.
a> olivat ensimmäiset suomalaiset maailmanperintökohteet. Ne valittiin vuonna 1991.
Maailmanperintökomitea.
Maailmanperintösopimuksen täyttämisestä vastaa maailmanperintökomitea, joka koostuu 21 edustajasta, jotka valitaan sopimuksen ratifioineista valtioista. Komitean jäsenet valitaan kuusivuotiskaudella, mutta valitut saavat vapaaehtoisesti istua vain neljä vuotta, jotta muutkin jäsenet pääsevät komiteaan. Nykyisistä jäsenistä kaikki ovat valinneet vapaaehtoisen neljän vuoden kauden. Komitea kokoontuu päättämään asioista kerran vuodessa.
Maailmanperintökomitean vastuulla on maailmanperintöluettelon julkaiseminen ja sen ajan tasalla pitäminen. Se myös hallinnoi maailmanperintörahastoa ja käsittelee jäsenvaltioiden tekemiä rahallisia avunpyyntöjä kulttuurikohteiden suojelemiseksi. Komitea tekee viimeisen päätöksen kohteen asettamisesta maailmanperintöluetteloon. Komitean vastuulla on myös jäsenvaltioiden tekemien raporttien tutkiminen ja mahdollisten lisäselvitysten pyytäminen maailmanperintökohteiden suojelusta. Lisäksi se päättää kohteiden sijoittamisesta vaarantuneiden kohteiden listalle.
Komitean apuna toimii sihteeristö, jonka Unescon pääjohtaja asettaa. Komiteaa avustaa sen tekemisissä päätöksissä myös Kulttuuriomaisuuden säilyttämisen ja entistämisen kansainvälinen tutkimuskeskus ICCROM, Rakennusmuistomerkkien ja historiallisten alueiden kansainvälinen neuvosto ICOMOS ja Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN).
Maailmanperintökeskus.
Maailmanperintökeskus perustettiin vuonna 1992 hoitamaan maailmanperintöön liittyviä asioita Unescossa. Se käsittelee maailmanperintösopimuksen päivittäisiä asioita ja järjestää komitean vuosittaiset kokoukset. Se myös auttaa jäsenvaltioita kohteiden ehdottamisessa maailmanperintöluetteloon. Maailmanperintökeskus sijaitsee Pariisissa.
Keskuksessa on myös maailmanperintöarkisto, ja se julkaisee uutiskirjettä, lehteä sekä ylläpitää maailmanperintöluettelon verkkosivustoa. Keskus on tuottanut televisio- ja elokuvatuottajien kanssa informatiivisia ja opetuksellisia elokuvia maailmanperintökohteista ja niiden suojelusta. Kolme televisioverkkoa on tuottanut ohjelmia jo yli 500 kohteesta. Saksalainen Südwestrundfunk esittää 15-minuuttista "Ihmiskunnan aarteita" -ohjelmaa, joka on levinnyt myös maailmanlaajuiseen levitykseen. Japanissa Tokyo Broadcasting System lähettää viikoittain 30 minuutin HDTV-laatuisen ohjelman maailmanperinnöstä, ja yleisradioyhtiö NHK on tuottanut maailmanperinnöstä sarjan lyhytelokuvia.
Maailmanperintökeskuksen vastuulla on myös huolehtia vuonna 1994 perustetusta ohjelmasta, jonka tarkoituksena on rohkaista nuoria osallistumaan perintökohteiden suojeluun. Ohjelma pyrkii varustamaan nuoret tarvittavalla tiedolla, taidolla, verkostolla ja sitoutumisella, jotta he voisivat vaikuttaa tulevaisuudessa perintökohteiden suojelussa sekä kansainvälisestä että paikallisesti.
Maailmanperintörahasto.
Maailmanperintörahasto perustettiin yleissopimuksen mukaisesti vuonna 1972. Sen tarkoituksena on tukea jäsenvaltiota kohteiden tunnistamisessa, suojelussa ja mainostamisessa. Rahasto järjestää vuosittain noin neljä miljoonaa Yhdysvaltain dollaria jäsenvaltioiden tarpeisiin. Avustusta voidaan pyytää kohde-esityksen laatimiseen, henkilökunnan kouluttamiseen, asiantuntija- tai materiaalitukeen, hätätoimenpiteisiin ja tiedotukseen sekä koulutusmateriaalin valmistamiseen.
Rahasto saa varansa eri tahoilta. Osa rahoista tulee jäsenvaltioiden pakollisista tai vapaaehtoisista maksuista. Rahasto saa myös avustuksia, lahjoituksia ja testamenttisaantoja valtioilta, järjestöiltä ja yksityisiltä henkilöiltä. Tämän lisäksi rahaa tulee varojen koroista, keräyksistä ja tilaisuuksista sekä muista rahaston sääntöjen hyväksymistä lähteistä.
Rahasto ei pysty toteuttamaan kaikkia apupyyntöjä, vaan komitea päättää rahoituksesta, jota suunnataan erityisesti vaarantuneille kohteille ja kohteille, jotka sijaitsevat kehitysmaissa. Rahasto tukee jäsenvaltiotaan kolmella eri tavalla. Valmistava apu suunnataan aielistojen ja ehdokkuuksien valmisteluun. Hätäapua tarjotaan kohteille, jotka ovat välittömässä vaarassa esimerkiksi tulipalon, tulvien tai sodan takia. Hätäapua voidaan tarjota hätäsuunnitelmien ja -toimenpiteiden laatimiseen ja toteuttamiseen. Suojelu- ja hallintoapua voidaan antaa kohteiden tarkkailuun, suojeluun tai hallinnointiin liittyviin tekijöihin, kuten esimerkiksi asiantuntijoiden kouluttamiseen sekä tieteellisten ja teknillisten tutkimusten suorittamiseen.
Yleistä ja tilastoja.
Maailmanperintöluetteloon kuuluu 745 kulttuuri-, 188 luonto- ja 29 molempiin ryhmiin kuuluvaa kohdetta 157 valtiosta. Yhteensä kohteita on 962. Eniten kohteita on Italiassa, jossa niitä on 47. Yli 30 kohdetta on myös Espanjassa (44), Kiinassa (43), Ranskassa (38), Saksassa (37) ja Meksikossa (31). Suomessa kohteita on seitsemän. Maailmanperintösopimuksen hyväksyneistä valtioista 36 ei ole vielä saanut ainuttakaan kohdetta maailmanperintöluetteloon.
Komitea on hyväksynyt maailmanperintökohteita 34 kokouksessa, ja keskimäärin yhdessä kokouksessa on hyväksytty 28 kohdetta. Uusien maailmanperintökohteiden vuotuinen määrä on kuitenkin vaihdellut seitsemästä (7) kuuteenkymmeneenyhteen (61). Vuonna 1989 komitea hyväksyi vain seitsemän uutta kohdetta, kun vuonna 2000 se valitsi peräti 61 uutta kohdetta. Myös vuonna 2002 valittiin alle kymmenen kohdetta (9). Toiseksi eniten kohteita valittiin vuonna 1999 (48). Myös vuosina 1997 (46), 1979 (44) ja 1987 (41) maailmanperintöluetteloon otettiin yli 40 uutta kohdetta.
Tähän mennessä vain kaksi kohdetta on poistettu luettelosta. Komitea poisti vuonna 2007 Omanissa sijaitsevan Valkobeisan suojelualueen, joka oli listattu vuonna 1994. Se poistettiin, kun Omanin hallitus oli päättänyt pienentää suojelualueen kokoa 90 prosentilla. Toisena poistettiin Dresdenin kaupunki vuonna 2009. Dresden tiputettiin listalta, kun kaupunki aloitti varoituksista huolimatta nelikaistaisen moottoritiesillan, Waldschlößchenbrücken rakentamisen Elben jokilaakson historiallisen maisemaan.
Ehdokkuusprosessi.
Maailmanperintöluetteloon merkitsemiseksi kohteen täytyy ensimmäisenä olla merkittynä aielistaan. Jokainen jäsenvaltio saa luoda oman aielistansa, johon se merkitsee kohteita, jotka ovat sen mielestä sopivia maailmanperintöluetteloon ja jotka se aikoo esittää luetteloon pääsemiseksi viiden tai kymmenen vuoden sisällä. Kohde ei voi päästä maailmanperintöluetteloon, jos se ei ole jäsenvaltion aielistalla. Jäsenvaltiot voivat päivittää aielistojaan koska tahansa. Niitä pitäisi tarkastella ja muokata säännöllisesti, jotta jäsenvaltiot pystyisivät ottamaan huomioon uudet tieteelliset havainnot ja perintökohteisiin liittyvät uudet käsitykset. Aielistat ovat myös avuksi maailmanperintökomitealle uusien kohteiden nimeämisessä, sillä niiden avulla komitea pystyy vertailemaan ehdotettuja kohteita mahdollisiin tuleviin ehdokkaisiin, jotta vain maailmanlaajuisesti merkittävät kohteet tulisi valituksi maailmanperintöluetteloon.
Aieluettelosta jäsenvaltiot voivat valita kohteita, joista tehdään virallinen esitys luetteloon pääsemiseksi. Maailmanperintökeskus avustaa tarpeen vaatiessa jäsenvaltioita kohde-esityksen tekemisessa. Jäsenvaltio voi ehdottaa listalle vain kohteita, jotka sijaitsevat valtion rajojen sisäpuolella. Valtiot voivat kuitenkin tehdä myös yhteisiä ehdotuksia kohteista, jotka sijaitsevat useamman valtion alueella.
Kohde-esitykseen tulee merkitä kohteen nimi ja tunnistetiedot, joihin kuuluvat sen sijainti, maantieteelliset koordinaatit ja alueen kartat. Lisäksi esityksessä pitää kertoa perustelut kohteen valinnan puolesta, alueen kuvaus historiatietoineen, kohteen hallintotiedot, kuten omistaja, suojelukeinot, suunnitelmat, resurssit, vierailijapalvelut ja henkilöstö. Tämän jälkeen kohde-esityksessä tulee mainita kohteeseen vaikuttavia asioita, kuten sen kunto, kehityssuunnitelmat, mahdolliset uhkaavat luonnonkatastrofit ja asutuksen sekä matkailun asettama paine, kohteen seurantatoimet, dokumentointi ja lopuksi kohde-esityksen liittyvien tahojen yhteystiedot.
Valmis kohde-esitys lähetetään maailmanperintökomitean sihteeristölle, joka rekisteröi ja tarkistaa esitykset. Sihteeristön apuna toimii asiantuntijana ICOMOS tai IUCN tai molemmat. Asiantuntijajärjestöillä on kahdeksan kuukautta aikaa arvioida esityksiä. Arvio palautetaan sihteeristölle, joka toimittaa sen hallintoneuvostolle. Hallintoneuvosto tekee ehdotuksensa siitä, että voidaanko kohde merkitä maailmanperintöluetteloon, vai palautetaanko esitys takaisin jäsenvaltiolle. Maailmanperintökomitea käsittelee istunnossaan hallintoneuvoston suositusten mukaan uuden kohteen ottamista mukaan maailmanperintöluetteloon. Komitea käsittelee vuosittain korkeintaan 45 kohdetta, joihin lasketaan myös vanhojen kohteiden laajennukset.
Kriteerit.
a> ja mahtavia maisemia. Se täyttää maailmanperintöluettelon kriteerit VI, VII ja VIII.
Maailmanperintöluetteloon valittavien kohteiden täytyy täyttää yksi tai useampi kymmenestä komitean asettamasta kriteeristä. Nykyiset valintaperusteet ovat vuodelta 2004. Kriteerit ovat numeroitu roomalaisin kirjaimin yhdestä kymmeneen, ja kuusi ensimmäistä käsittelee kulttuuri- ja neljä jälkimmäistä luontokohteita. Kriteeriä VI komitea käyttää vain yhdistettynä jonkun toisen kriteerin kanssa. Monet varhaisimmista maailmanperintökohteista, kuten Venetsia, täyttävät kaikki kuusi kulttuurikriteeriä. Yleisten kriteerien lisäksi maailmanperintöluetteloon valittavan kohteen piirteiden tulee olla säilynyt aitoina ja koskemattomina. Jäsenvaltion oman lainsäädännön pitää lisäksi täyttää kohteen suojelutarpeet.
Alkuperäiset kriteerit olivat vuodelta 1977. Kuutta kulttuurikriteeriä muokattiin ensimmäisen kerran 1980, mutta tämän jälkeen ne pysyivät lähes muuttumattomina vuoteen 1992. Vuoden 1980 kriteerit aiheuttivat epätasapainoa maailmanperintöluetteloon, sillä ne suosivat eurooppalaisia ja pohjoisamerikkalaisia kohteita, joilla oli usein selvempi arkkitehtoninen ja taiteellinen arvo. Muualla maailmassa kulttuurikohteet eivät ole yleensä niin konkreettisia, vaan ne liittyivät usein tiettyyn luonnonympäristöön. Santa Fen istunnossa 1992 maailmanperintökomitea lisäsi kriteereihin maininnan kulttuuriympäristöistä ja tunnusti täten ensimmäisen kerran kohteet, jotka olivat ihmisten ja luonnon yhdessä muokkaamia. Luontokriteereitä muokattiin ensimmäisen kerran vuoden 1994 ohjeisiin. Niitä tarkastettiin IUCN:n Caracasissa vuonna 1992 järjestämän kongressin ajatusten pohjalta. Vuonna 1994 luontokriteereistä poistettiin maininta ihmiskunnan vaikutuksesta, sillä se nähtiin ristiriitaisena maailmanperintösopimuksen kanssa. Maininta geologisista prosesseista oli alkuperäisissä kriteereissä mainittu kahdessa kriteerissä, mutta vuonna 1994 toisesta maininnasta luovuttiin. Samalla lisättiin maininta merkittävistä ekologisista prosesseista ja painotettiin myös kohteita, joilla on arvoa monimuotoisuutensa ansiosta.
Vuonna 2003 komitea päätti, että kulttuuri- ja luontokriteerit yhdistetään samaan luetteloon. Aiemmin molemmille oli oma luettelo. Vuoden 2005 ohjeistuksessa luontokriteerit (I, II, III ja IV) siirrettiin kulttuurikriteerien jatkoiksi, ja ne muodostivat näin maailmanperintökriteerit VI, VIII, IX ja X. Yhdistettyä luetteloa käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 2007.
Vaarantuneet kohteet.
a>n takia jouduttuaan kosketuksiin ilman ja vesisateen kanssa ilman suojelutoimia.
Maailmanperintökomitea pitää yllä myös listaa kohteista, jotka ovat jostain syystä vaarantuneet. Tällaisia syitä voivat olla esimerkiksi sodat, luonnonmullistukset, saasteet, salametsästys, kontrolloimaton kaupungistuminen ja laaja turistiryntäys. Uhat voivat olla todettuja tai potentiaalisia, ja ne voivat aiheuttaa kohteen merkityksen pienenemisen.
Listan tarkoituksena on herättää erityisesti kansainvälisen huomion vaarantuneeseen kohteeseen. Komitealla on mahdollisuus myöntää välitöntä rahallista apua maailmanperintörahastosta tällaisen kohteen suojeluun. Komitean pitää myös kehittää ja ottaa käytäntöön ohjelma, jonka tavoitteena on korjata tilanne. Tämä tehdään yhteistyössä sen valtion kanssa, jossa vaarantuneen kohteen sijaitsee.
Listaaminen vaarantuneiden kohteiden luetteloon ei tapahdu samalla tavalla kuin varsinaiseen maailmanperintöluetteloon. Joskus jäsenvaltio pyytää perintökohteensa merkitsemistä vaarantuneeksi, jotta saisi kansainvälisen huomion asialleen. Monet valtiot kuitenkin pyrkivät välttämään listalle joutumisen, koska pitävät tätä häpeänä.
Vaarantuneita maailmanperintökohteita on kesän 2012 tilanteen mukaan eri maissa yhteensä 38.
Vaikutukset.
a>n kävijäkeskuksen edessä oleva kyltti, joka kertoo kansallispuiston valinnasta maailmanperintökohteeksi.
a> listattiin vaarantuneeksi kohteeksi vuonna 1984 sen rappeutumisen takia. Jatkuvan valvonnan ja teknisten projektien jälkeen kohde pystyttiin ottamaan pois vaarantuneiden listalta vuonna 1989.
Maailmanperintöluetteloon pääseminen vaikuttaa positiivisesti kohteisiin, joita sinne otetaan. Positiivisten syiden takia jäsenvaltiot ovat kiinnostuneita ehdottamaan kohteita omasta valtiostaan maailmanperintökomitealle.
Maailmanperintökohteet saavat kansainvälistä tunnustusta ja mainetta, mikä lisää mahdollisuuksia markkinoida kohdetta. Kohteisiin suuntautuu lisäksi entistä tarkempia laatukriteereitä, ja niiden suojelu sekä hallinnointi kehittyvät, sillä Unesco valvoo kohteita ja tekee säännöllisiä raportteja niiden tilasta. Vaarantuneiksi merkityt kohteet herättävät kansainvälistä vastuuntuntoa kohteen tulevaisuudesta.
Turismin määrä kohteissa kasvaa, mikä tuottaa myös taloudellisia hyötyjä. Turismin vaikutus riippuu kuitenkin osittain kohteen aiemmasta suosiosta, sijainnista ja markkinoinnista. Toisaalta varmaa näyttöä ei ole maailmanperintöstatuksen vaikutuksesta vierailijoiden määrään, sillä monista kohteista ei löydy kävijätilastoja Unescon tunnustusta edeltävältä ajalta. Lisäksi jo ennestään maailmanlaajuisesti tunnettuihin maamerkkeihin maailmanperintöluetteloon listaamisella ei todennäköisesti ole juurikaan vaikutusta turistimääriin. Suurempi vaikutus sen sijaan suuntautuu todennäköisesti vähemmän tunnettuihin kohteisiin.
Suurimmat hyödyt suuntautuvat kohteisiin, joihin on tehty kunnolliset ja tarkat hallintosuunnitelmat ja jotka toteuttavat myös Unescon operatiivisia suuntaviivoja. Ne kohteet, joiden hallinto ei ole kehittynyt kunnolla, eivät hyödy maailmanperintöluetteloon pääsystä samalla tavalla.
Maailmanperintökohteet on yleensä suojeltu jäsenvaltioiden kansallisilla tai paikallisilla laeilla ja säädöksillä, mutta luetteloon pääseminen ei yleensä vaikuta suojan paranemiseen. Kohteet eivät myöskään vaihda omistajaa, vaan jokainen valtio säilyttää täyden vallan kohteeseen. Maailmanperintösopimus kuuluu kansainvälisen oikeuden piiriin, joten sitä ei voida pakottaa käytäntöön samaan tapaan kuin kansallisia lakeja. Kansainvälisiä sopimuksia noudatetaan kuitenkin kansainvälisen yhteisön moraalisesta velvollisuudesta. Valtioilla ei ole yhteistä säädöstöä siitä, miten maailmanperintösopimuksen ohjeistoa pitäisi noudattaa, vaan jäsenvaltioilla on omat säädökset esimerkiksi kansallispuistojen tai kulttuuriperinnön suojeluun.
Jäsenvaltiot ovat lupautuneet kuitenkin pitämään maailmanperintökohteistaan huolta. Komitea, jäsenvaltiot ja Unescon asiantuntijat ovat onnistuneet monesti löytämään vaihtoehtoisia ratkaisuja kohteita vaarantaneille ehdotuksille. Esimerkiksi Gizan pyramidien arvoa uhkasi Egyptin suunnittelema moottoritie kohteen läheisyyteen. Egyptin hallitus suostui kuitenkin vaihtoehtoiseen ratkaisuun neuvotteluiden jälkeen. Kreikan hallitus puolestaan siirsi ehdotetun alumiinitehtaan kauemmaksi Delfoista, kun se oli maailmanperintöehdokkaana 1987. Kenia puolestaan kehitti Mount Kenyan kansallispuiston valvontaa, kun komitea hylkäsi kansallispuiston kohde-esityksen laittomien hakkuiden ja marijuanaviljelmien takia. Muutosten jälkeen kansallispuisto hyväksyttiin maailmanperintöluetteloon.
Komitea on toiminut myös monien vaarantuneiden kohteiden kehittämiseksi. Vuonna 1993 Unesco aloitti kambodžalaisen Angkorin rauniokaupungin pelastusoperaation. Angkoria uhkasi laittomat kaivaukset, arkeologisten kohteiden ryöstely ja maamiinat. Komitea poisti Angkorin vaarantuneiden kohteiden listalta vuonna 2004, kun ongelmat olivat poistettu ja Unescon hallinnoimat restaurointitoimenpiteet olivat onnistuneet. Muita onnistuneita operaatioita ovat olleet mm. tykkitulituksessa vaurioituneen Dubrovnikin vanhankaupungin restaurointi ja Wieliczkan suolakaivokseen asennetut kuivauslaitteistot, jotka estävät kaivosten vahingoittumisen liiallisesta kosteudesta.
Kritiikki ja ongelmat.
Yksi maailmanperintöluettelon ongelmista liittyy sen käytäntöihin. Luettelon tarkoituksena on kerätä kansainvälisesti merkittävimmät kohteet, mutta kansalliset tahot tekevät kohde-ehdotukset valtionsa alueella sijaitsevista kohteista. Ainoana poikkeuksena on Jerusalemin kaupunki, jota Jordania ehdotti maailmanperintöluetteloon. Vaikka luettelossa pitäisi olla maailman merkittävimmät kulttuuri- ja luontokohteet, niin kohteiden pääseminen listalle riippuu jäsenvaltion kiinnostuksesta ehdottaa kohteitaan. Tästä syystä esimerkiksi valtiot, jotka eivät ole allekirjoittaneet maailmanperintösopimusta, eivät voi saada luetteloon kohteita, vaikka ne saattaisivat täyttää maailmanperinnön kriteerit. Vaikka luettelo alkujaan luotiinkin suojelutarkoituksia varten, se on muuttunut myöhemmin myös poliittiseksi. Jäsenvaltiot ehdottavat kohteita luetteloon monista syistä, jotka eivät ole enää pelkästään suojelullisia. Monet syistä ovat poliittisia, kuten kansallisen identiteetin luominen ja turismista tulevan taloudellisen hyödyn kerääminen.
Unescoa on kritisoitu maailmanperintöluettelon keskittymistä tiettyihin osa-alueisin. Eurooppa on listalla yliedustettuna. Afrikasta ja Etelä-Amerikasta on sen sijaan selvästi vähemmän kohteita. Luettelon epätasapainoon vaikuttaa myös se, että valtiot tekevät kohde-esitykset omista perintökohteistaan. Kehitysmaiden hallituksilla ei välttämättä ole samanlaista tietoa esitysten tekemiseen. Esimerkiksi vuosien 1978–1998 välillä Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta ehdotettiin 443 kohdetta, kun Afrikasta vain 81 kohdetta.
a> ovat turistien suosiossa osittain maailmanperintökohteen statuksen ansiosta. Kuvassa linja-autoja Chichén Itzán parkkipaikalla.
Maailmanperintökomitea huomioi listansa puutteet ja aloitti jo vuonna 1994 ohjelman maailmanperintölistan tasapainottamiseksi. Komitea havaitsi omissa tutkimuksissaan, että maailmanperintölistalla Euroopan lisäksi yliedustettuina ovat historialliset kaupungit ja uskonnolliset rakennukset, kristinuskon monumentit, historiallisen ajan kohteet ja ns. "elitistinen" arkkitehtuuri. Jatkossa monumenttikeskeisestä ajattelutavasta pitäisi päästä pois ja suojella myös 1900-luvun arkkitehtuuria sekä kansanarkkitehtuuria. Vuonna 2006 komitea listasi maailmanperintöluetteloon ensimmäisen kerran 34 vuoteen yhtä monta kohdetta Afrikasta ja Euroopasta.
Maailmanperintöluettelossa on jo yli 900 kohdetta, ja niiden määrää kasvaa joka vuosi. Joidenkin arvostelijoiden mielestä kohteita alkaa olla liikaa, mikä tietyllä tavalla vesittää listan alkuperäistä tarkoitusta ainutlaatuisesta perinnöstä. Luettelon nykyinen laajuus vaikuttaa siihen, että kohteiden laatu on kärsinyt. Uusista maailmanperintökohteista on huomattavasti vaikeampi enää käyttää termiä 'ainutlaatuinen'. Maailmanperintökomiteaa avustavan luontojärjestö IUCN:n mukaan luettelon tarkoituksena ei ollut missään vaiheessa listata maailman kaikkia ekosysteemejä, ja luetteloon valittavien kohteiden määrällä tulisi olla selvä yläraja. Kulttuurijärjestö ICOMOSin mukaan luetteloa ei pitäisi rajata.
Kaikille kohteille ei ole luvassa paljoakaan tukirahaa tai asiantuntija-apua pitkän ehdokkuusprosessin jälkeen. Monet jäsenvaltiot ovat tajunneet sen, että maailmanperintökohteeksi pääseminen lisää turismin määrää, minkä avulla puolestaan voi kerätä rahoitusta. Esimerkiksi turistimäärät Chichén Itzán mayaraunioilla ovat kasvaneet maailmanperintöluetteloon listaamisen jälkeen räjähdysmäisesti, mikä ei ole enää pelkästään positiivinen asia. Viime aikoina on ymmärretty, että maailmanperintöluetteloon pääsemisen jälkeen tarvitaan jonkinlainen jatko-ohjelma suojelua varten. Ilman kunnollista suojeluohjelmaa maailmanperintökohteeksi pääseminen saattaa jäädä hyödyttömäksi tai aiheuttaa jopa haittoja.
Aineeton kulttuuriperintö.
Maailmanperintöluettelo oli siirtänyt kulttuurisuojelun huomiota erityisesti rakennuksiin ja rakennelmiin sekä luontokohteisiin. Vuonna 1982 Unescoa pyydettiin tutkimaan mahdollisuutta aineettoman kulttuuriperinnön suojeluun. Unesco hyväksyi vuonna 1997 ohjelmajulistuksen ihmiskunnan suullisen ja aineettoman perinnön mestariteoksista. Julistuksen tarkoitus oli lisätä tietoisuutta aineettoman kulttuuriperinnön tärkeydestä. Vuosina 2001, 2003 ja 2005 hyväksyttiin yhteensä 90 kohdetta ihmiskunnan mestariteoksiksi.
Unesco hyväksyi vuonna 2003 sopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi, joka astui voimaan 20. huhtikuuta 2006 kolme kuukautta siitä, kun 30. valtio oli ratifioinut sopimuksen. Uuteen aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon valittiin vuonna 2008 kaikki 90 kohdetta, jotka oli nimetty aiemmin ihmiskunnan mestariteoksiksi. Ensimmäiset uudet kohteet luetteloon hyväksyttiin seuraavana vuonna, kun aineettoman kulttuuriperinnön komitea listasi sinne 76 kohdetta.
Unescon suojelusopimuksen mukaan aineettomaan kulttuuriperintöön kuuluu viisi osa-aluetta: suulliset perinteet ja ilmaisutavat, esittävät taiteet, yhteiskunnalliset käytännöt, rituaalit ja juhlatapahtumat, luontoa ja maailmankaikkeutta koskevat käsitykset ja käytännöt sekä perinteinen käsityötaito.
Aiheesta muualla.
*


Kiinan kommunistinen puolue.
Kiinan kommunistinen puolue (yksink.: 中国共产党, perint.: 中國共產黨, pinyin: Zhōnggúo Gòngchǎndǎng) on Kiinan kansantasavaltaa hallitseva puolue. Puolue perustettiin 1921.
Kiinan kommunistisessa puolueessa on yli 73 miljoonaa jäsentä, mikä tekee siitä maailman suurimman puolueen.
Historia.
Toukokuun neljännen päivän liikkeen aikoihin 1919 kommunismia ja marxilaisuutta esiteltiin Kiinan lehdistössä. Vastaperustettu Neuvostoliitto lupasi luopua imperialismista Kiinassa. Kommunismi oli uusin ja selitysvoimaisin yhteiskuntateoria, jonka avulla saattoi kritisoida myös länsimaita. Pekingin yliopiston professori Li Dazhao julistautui kommunistiksi ja sai oppilaakseen mm. Mao Zedongin. Komintern lähetti myös edustajiaan Kiinaan 1919 ja järjesti siellä opintopiirejä.
1. heinäkuuta 1921 perustettiin Kiinan kommunistinen puolue Shanghain ranskalaisella alueella sijaitsevassa tyttökoulussa, sillä hallinto ei katsonut sitä suopeasti. Puolueessa oli tuolloin 57 jäsentä, joista 12 oli paikalla sitä perustamassa. Sen ero muihin järjestöihin oli aluksi varsin pieni, mutta tilanne muuttui jäsenkunnan myötä. Puolue osallistui Kominterniin.
1920-luvun alussa Wuhanin lakkoliikkeen kukistamisen jälkeen Kommunistinen puolue alkoi hakea liittolaista, sillä Komintern ei uskonut niin pienen liikkeen saavan mitään aikaan, etenkään kun Kiinassa oli niin vähän työläisiä. Komintern suositteli edistyksen ja kehityksen voimana liittolaiseksi Guomindang-puoluetta, ajatuksena tehdä porvarillinen vallankumous ennen proletariaatin vallankumousta. Guomindang suostui, sillä se halusi Kominterniltä apua hallinnon organisointiin ja sotilaskoulutukseen.
Kommunistit eivät kuitenkaan saaneet toivomaansa puolueliittoa, vaan Kommunistisen puolueen jäsenet liittyivät Guomindangiin (GMD). Myös GMD:n hallitukseen päätyi johtavia kommunisteja. Kominternin avulla GMD:stä tehtiin voimakas ja kurinalainen puolue, joka sai myös oman armeijan. Sun Zhongshan otti puolueen lähes diktatuurimaiseen otteeseen. Vähitellen Guangzhoussa päämajaansa pitävän puolueen sotilasmahti kasvoi riittävän suureksi pohjoisen sotapäälliköiden haastamista varten.
Sun Zhongshanin kuoleman jälkeen 1925 GMD:n johtoon jäi ammottava aukko, jonka otti itselleen kenraali Jiang Jieshi. Hän johdatti puolueen pohjoiselle sotaretkelle, kahtena siipenä. Rannikkoa pitkin kulkeva Jiangin itsensä johtama siipi päättikin lopettaa vasemmiston tukemisen ja järjesti teurastuksen Shanghaissa. Wuhaniin päätynyt siipi tuki ensin kommunisteja Jiangia vastaan, mutta käänsi sitten kelkkansa ja GMD:n ja kommunistien ero oli lopullinen. GMD jatkoi sotaretkeään ja valloitti koko maan, minkä jälkeen alkoi taistelu kommunisteja vastaan.
Kommunistit ajautuivat maaseudulle, jossa Mao Zedong perusti Jiangxin neuvoston. Samalla politiikka muuttui työläispuolueesta talonpoikia tukevaksi. GMD ajoi puolueen pitkälle marssille Yan'aniin 1936, josta kommunistit tekivät uuden tukikohtansa. Kommunistit pitivätkin aluetta siitä lähtien hallussaan ja harjoittelivat siellä hallintoa. Neuvostoliitto ei vieläkään osannut päättää pitäisikö tukea kommunisteja vai GMD:tä.
1937 Japani hyökkäsi Kiinaan, mutta GMD:tä innosti enemmän taistelu kommunisteja kuin japanilaisia vastaan. Puolue kuitenkin pakotettiin yhteisrintamaan kommunistien kanssa. Kommunistit voimistuivat huomattavasti sodan aikana. Japanin antauduttua alkoi Kiinan sisällissota, missä kommunistit vähitellen valtasivat koko maan ja karkottivat GMD:n Taiwanin saarelle. Kiinan kansantasavalta julistettiin perustetuksi 1949, mikä lopulta auttoi Neuvostoliittoa päättämään mikä kanta oli voittoisa.
Valtaanpääsynsä jälkeen kommunistit tekivät lukuisia uudistuksia, ensimmäisinä lakeina hyväksyttiin maauudistus ja avioliittolaki. Puolue on siitä lähtien pitänyt käytännön yksinvaltaa maassa, vaikka siellä on muutamia muitakin puolueita. Aluksi hallintomallia katsottiin Neuvostoliitosta ja pyrittiin raskaan teollisuuden tukemiseen, sittemmin tämä todettiin epäonnistuneeksi. Mao Zedong aloitti kulttuurivallankumouksen 1966, mikä irtautti Kiinan lopullisesti Neuvostoliitosta ja eristi sen käytännössä koko muusta maailmasta 1970-luvulle saakka. Vuonna 1978 aloitettiin Deng Xiaopingin talousuudistukset, jotka vähitellen veivät yhteiskuntamallin pois sosialismista, vaikkei termin käytöstä vieläkään ole luovuttu.
"Enemmän aiheesta: Kiinan tasavallan historia, Kiinan kansantasavallan historia"
Hallinto.
Puolueen viiden vuoden välein kokoontuva puoluekokous valitsee keskuskomitean, jossa on noin 300 jäsentä. Se puolestaan valitsee politbyroon ja sen pysyvän komitean. Pysyvässä komiteassa on yhdeksän jäsenestä, jotka muodostavat Kiinan hallinnon ytimen. Keskuskomitealla on lisäksi sihteeristö.
Kiinan kommunistisen puolueen johtajat.
Ennen vuotta 1982 puheenjohtaja oli korkein valtataho puolueessa ja pääsihteeri toimi byrokraattisemmassa tehtävässä puheenjohtajan alaisuudessa. Sittemmin pääsihteeri on ollut puolueen korkein vallanpitäjä.
Aiheesta muualla.
Kommunistinen puolue


Hiiri (osoitinlaite).
Yhä useampi uusi ostettu hiiri on langaton. Tietokoneeseen kytketään langaton vastaanotin.
Hiiri on tietokoneen osoitinlaite, joka liittyy erityisesti graafiseen käyttöliittymään. Tyypillisesti hiiri on kämmenen alle sopiva rasia, jota käyttäjä liikuttelee pöydällä (yleensä hiirimaton päällä). Hiiri rekisteröi kaksiulotteisen liikkeen ja välittää informaation tietokoneelle, jonka näytössä liikkuu osoitinsymboli vastaavasti. Hiiressä on lisäksi painikkeita (joissain malleissa vain yksi, mutta tavallisemmin kaksi tai kolme ja joskus enemmänkin), joiden avulla käyttäjä voi valita ja käsitellä hiirellä osoittamiaan kohteita käyttöliittymässä.
Perinteisen hiiren sijasta samaan tarkoitukseen voidaan käyttää myös muunlaisia osoitinlaitteita, joihin lukeutuvat erityisesti kannettavissa tietokoneissa tavattavat kosketuslevy (ns. tasohiiri), osoitintappi (tappihiiri) ja osoitinpallo. Nykyisin suurin osa tietokoneiden käyttöliittymistä on suunniteltu hiiren avulla käytettäväksi, joten jokin hiiren kaltainen osoitinlaite on lähes välttämätön varuste.
Historiaa.
Douglas Engelbart kehitti vuonna 1964 osoitinlaitteen graafista käyttöliittymää varten. Laitteen ensimmäinen versio oli kulmikas puinen rasia, jonka pohjassa oli kaksi pyörivää metallilevyä ja yläpinnassa yksi painonappi. Engelbart haki vuonna 1967 laitteelle patenttia, joka myönnettiin vuonna 1970. Laitteen virallinen nimi oli ”X–Y-asemaosoitin näyttöjärjestelmälle” (). Puhekielessä laitetta alettiin pian kutsua "hiireksi", koska rasian johto toi mieleen siimahännän. Vuonna 1968 hiiri esiteltiin ensimmäisen kerran julkisesti, yhdessä graafisen käyttöliittymän kanssa.
Kaupalliseen käyttöön hiiri otettiin ensimmäisen kerran Apple Computerin Lisa-mikrotietokoneessa 1980-luvun alkupuolella. Vuonna 1984 julkistetussa Apple Macintoshissa hiiri oli jo vakiovarusteena. Apple sai idean Xeroxilta, joka piti osoitinhiirtä liian kalliina kaupalliseen käyttöön. Applen suorittaman kehitystyön ja massatuotannon avulla hinta saatiin painettua muutamaan Yhdysvaltain dollariin.
Vuonna 1982 julkaistuun suosittuun Commodore 64 -tietokoneeseen hiiri oli saatavana lisävarusteena, mutta vain harvat käyttäjät hankkivat sen. Vuonna 1985 julkaistujen 16-bittisten kotitietokoneiden Atari ST:n ja Amigan graafinen käyttöjärjestelmä ja hiiri olivat jo olennainen osa laitteen toimintaa.
IBM PC -yhteensopivissa tietokoneissa hiiri otettiin käyttöön Microsoftin DOS-käyttöjärjestelmän päälle rakennetun Windows-käyttöliittymän myötä. Microsoftin omasta "Microsoft Mouse" -hiirimallista tuli pitkäksi aikaa yhtiön ainoa hyvin menestynyt oheislaite, yhtiön keskittyessä pitkään lähinnä ohjelmistoihin.
Eri hiirityyppejä.
Yleisin hiirityyppi on ollut optomekaaninen "pallohiiri". Siinä hiiren alla oleva pallo siirtää hiiren liikkeen kahteen koordinaattipyörään, joiden liikkeet rekisteröityvät valodiodin ja -anturin avulla.
"Optisen hiiren" liikkeentunnistus perustuu siihen, että hiiren alaosasta loistava valo heijastuu alustan kautta hiiren antureihin. Optisen hiiren etuna on, ettei sitä tarvitse pallohiiren tavoin aika ajoin puhdistaa eikä se ole myöskään yhtä altis käytettävän alustan epätasaisuuksille. Varhaiset optiset hiiret tarvitsivat erityisen heijastavan alustan, mutta nykyään on saatavilla laserhiiriä, jotka tunnistavat liikkeen tarkemmin ja joita voidaan käyttää lähes millä tahansa alustalla.
Hiiri voi olla langaton, jolloin signaali tietokoneelle ei kulje kaapelin kautta vaan radioaaltoina. Kun hiiri ei ole fyysisesti kiinni tietokoneessa, se on vapaammin liikuteltavissa.
"Rullahiiren" päällä, painikkeiden välissä sijaitsee pieni rulla, jonka avulla voidaan vierittää esimerkiksi ikkunan sisältöä. Yleensä rulla lisäksi toimii kolmantena painikkeena, jota voi paitsi pyörittää myös napsauttaa.
Muita osoitinlaitetyyppejä.
Laitteissa joissa on kosketusnäyttö, voidaan valinnassa käyttää sormea, esimerkiksi tarkoitukseen valmistettua kynämäistä osoitinta, tai oikeaa kynää. Graafisten sovellusten apuna käytetään digitointialustoja ja paineen tunnistavaa elektronista kynäosoitinta, joiden avulla digitaalinen piirtäminen muistuttaa tavanomaista kynäpiirrostekniikkaa.
Vaakatasossa pitkin pöydän pintaa liikuteltava hiiri voi olla ergonomisesti hankala ja rannetta rasittava. Avuksi on kehitetty eri tyyppisiä osoitinlaitteita: esimerkiksi näppäimistön yhteydessä käytettävä kohdistintanko, ja erilaisia kädessä pideltäviä tappihiiriä, jolloin kättä voidaan pitää luontevammassa asennossa.


Calgary Flames.
Calgary Flames on vuonna 1972 perustettu kanadalainen NHL-seura. Vuosina 1972-1980 seuran kotipaikka oli Yhdysvaltain Atlanta, ja seura tunnettiinkin nimellä Atlanta Flames. Seuran nykyinen kotipaikka on Calgary, Alberta ja kotihalli varsin lähellä keskustaa sijaitseva Pengrowth Saddledome, vuoden 1988 talviolympialaisten näyttämö. Seura on voittanut NHL:n Stanley Cupin kerran, vuonna 1989. Vuonna 2004 seura oli finaaleissa häviävänä osapuolena.
Seuran nimi Flames (”Liekit”) johtuu seuran alkuperäisen kotikaupungin Atlantan polttamisesta Yhdysvaltain sisällissodan aikana. Flames omistaa Western Hockey Leaguen juniorijoukkueen Calgary Hitmenin, ja avasi urheilubaari ja viihdekeskuksen Flames Centralin Stephen Avenuella Calgaryn keskustassa vuonna 2007.
Flamesin farmiseuroja ovat ECHL-liigan Las Vegas Wranglers ja AHL-liigan Abbotsford Heat.
Menestys kausi kaudelta.
"O = ottelut, V = voitot, H = häviöt, T = tasapelit (2005 lähtien jatkoaikahäviöt), P = pisteet, TM = tehdyt maalit, PM = päästetyt maalit"
Pelaajat.
Flames kiinnitti 1980-luvulla huomionsa eurooppalaisiin pelaajiin muuanmuassa ruotsalaisiin Håkan Loobiin ja suomalaisiin Pekka Rautakallioon ja Kari Elorantaan. Kent Nilsson johdatti Flamesin playoffeihin kaudella 1980-1981.
Aikaisemmin Flamesissa pelasi merkittävä määrä Yhdysvaltain yliopistopelaajia mm. Joel Otto, Gary Suter ja Colin Patterson. Flames varasi mm. Sergei Makarovin vuonna 1983, mutta venäläisiä pelaajia ei päästetty länteen ennen vuotta 1989. Makarov ja Sergei Prjahin pääsivät pelaamaan Calgary Flamesissa vuonna 1989.


NHL.
National Hockey League eli NHL (,) on maailman tunnetuin ja kovatasoisin jääkiekkoliiga. NHL:ää pelataan Pohjois-Amerikassa Yhdysvalloissa ja Kanadassa. NHL:ssä pelaa tällä hetkellä 30 joukkuetta. Ne on jaettu kahteen konferenssiin, joista kumpikin edelleen kolmeen divisioonaan. Näin jokaisessa divisioonassa pelaa viisi joukkuetta ja kummassakin konferenssissa 15 joukkuetta.
NHL-joukkueilla on AHL-liigassa farmijoukkueet, jotka toimivat pelaajareserveinä ja nuorten pelaajien harjoitusjoukkueina.
Varhainen historia.
Jääkiekkoliiga NHL perustettiin vuonna 1917, jolloin mukana oli viisi joukkuetta. Nämä joukkueet olivat Montréal Canadiens, Montreal Wanderers, Ottawa Senators, Toronto Arenas ja Quebec Bulldogs. Bulldogs ei pelannut ensimmäisen kauden aikana yhtään ottelua. Liigan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Frank Calder, joka toimi presidenttinä aina kuolemaansa asti, vuoteen 1943 saakka.
Ensimmäinen näytösottelu pelattiin 15. joulukuuta 1917. Ottelussa kohtasivat Montréal Canadiens ja Montreal Wanderers.
Ensimmäinen virallinen ottelu pelattiin neljä päivää myöhemmin, jolloin Montreal Wanderers ja Toronto Arenas kohtasivat. Montreal Wanderersia edustanut puolustaja Dave Ritchie teki ottelussa NHL:n historian ensimmäisen maalin. Ottelu päättyi Wanderersin 10–9 -voittoon. Arenasista kuitenkin tuli ensimmäinen NHL-seura, joka pääsi Stanley Cup -finaaliin voittamalla Vancouver Millionairesin Pacific Coast Hockey Associationista luvuin 5–3.
Ensimmäisen nollapelin NHL:n historiassa torjui Montréal Canadiensin maalivahti Georges Vézina, joka jätti Arenasin nollille kaudella 1917–1918.
Vezina oli myös ensimmäinen NHL-maalivahti, joka sai tililleen syöttöpisteen. Hänen kuolemansa jälkeen NHL päätti nimetä parhaalle maalivahdille annettavan palkinnon Vezina Trophyn hänen mukaansa.
Kaudella 1918–1919 ei Stanley Cup-finaalia pelattu, koska maailmanlaajuinen influenssaepidemia oli iskenyt Seattleen. NHL menestyi kuitenkin hyvin, ja ensimmäisen 10 vuoden aikana NHL-seurat voittivat Stanley Cupin seitsemän kertaa.
Ensimmäinen laajennus.
Vuonna 1924 Pacific Coast Hockey Association eli PCHA kaatui, ja sarjan viimeiset joukkueet siirtyivät Western Canada Hockey Leagueen.
WCHL oli kuitenkin lyhytaikainen sarja, joka pysyi koossa vain viisi vuotta. WCHL:n kaaduttua jäljelle jäi vain NHL. Victoria Cougars oli viimeinen NHL:n ulkopuolinen seura, joka voitti Stanley Cupin.
Muiden sarjojen kaaduttua NHL levittäytyi myös Yhdysvaltoihin, koska siellä ei enää ollut omaa sarjaa.
Ensimmäinen uusi joukkue oli Boston Bruins, joka tuli mukaan kaudella 1924–1925. Sitä seurasivat New York Americans ja Pittsburgh Pirates kaudella 1925–1926 ja New York Rangers, Detroit Cougars (nykyinen Detroit Red Wings) sekä Chicago Black Hawks (nykyinen Chicago Blackhawks) vuotta myöhemmin. Myös kaksi uutta kanadalaisseuraa, Montreal Maroons ja Hamilton Tigers, liittyivät sarjaan. Kaudella 1930–1931 liigassa pelasi 10 joukkuetta, mutta suuren laman vuoksi Pirates ja Americans joutuivat lopettamaan toimintansa. Myös Ottawa Senators kaatui taloudellisiin ongelmiin, joten NHL:n 25-vuotisjuhlavuonna liigassa pelasi kuusi edelleen toimivaa seuraa, jotka ovat saaneet lisänimen "Original Six". Nämä joukkueet ovat Montreal Canadiens, Toronto Maple Leafs, Detroit Red Wings, Boston Bruins, New York Rangers ja Chicago Blackhawks.
Ensimmäisen suuren laajennuksen lisäksi NHL:ssa tehtiin 1920-luvulla paljon pienempiä muutoksia. Kenttäpelaajien määrä laski kuudesta viiteen ja NHL:n arvokkaimmalle pelaajalle annettava Hart Memorial Trophy jaettiin ensimmäisen kerran Frank Nighborille.
Hiljainen aikakausi.
1930-luvulla ei tehty suuria laajennuksia, mutta sääntömuutoksia sitäkin enemmän.
Paitsiosta tuli virallinen NHL-sääntö vuonna 1930 ja pitkästä kiekosta vuonna 1937. Rangaistuslaukaus esiteltiin vuonna 1934.
Bruinsin valmentaja Art Ross oli ensimmäinen valmentaja, joka otti maalivahdin pois kentältä saaden täten kuudennen kenttäpelaajan kentälle.
Art Ross Trophy on palkinto, jonka NHL myöntää kauden päätteeksi runkosarjan parhaalle pistemiehelle. Palkinto on jaettu kaudesta 1947–1948 lähtien.
Ensimmäinen NHL:n All Star-ottelu pelattiin vuonna 1934. Kaudella 1939–1940 muutettiin myös Stanley Cup -finaalin sääntöjä: paras viidestä-menetelmä vaihdettiin paras seitsemästä-menetelmään.
Vuonna 1943 NHL:n uudeksi presidentiksi valittiin Mervyn Dutton. Clarence Campbell korvasi Duttonin vain kolme vuotta myöhemmin.
Ensimmäinen virallinen All Stars -ottelu pelattiin vuonna 1947.
Sama tahti jatkui 1950-luvulla: uusia palkintoja julkistettiin ja pieniä sääntömuutoksia tehtiin, mutta liiga ei kokenut suuria uudistuksia.
Toisesta laajennuksesta nykypäivään.
Liigan vanha logo, joka poistui käytöstä vuonna 2004.
1960-luvulla NHL koki toistaiseksi suurimman muutoksensa. Western Hockey League (WHL) laajeni uhkaavasti, joten NHL teki vuonna 1967 oman päätöksensä ja lisäsi liigaan kuusi uutta seuraa: Philadelphia Flyersin, St. Louis Bluesin, Minnesota North Starsin (myöhemmin Dallas Stars), Los Angeles Kingsin, Oakland Sealsin ja Pittsburgh Penguinsin. Kolme vuotta myöhemmin NHL:ään liittyivät Vancouver Canucks ja Buffalo Sabres.
1960-luvulla järjestettiin NHL:n ensimmäinen varaustilaisuus, joka kantoi nimeä Amateur Draft. 1960-luvulla tehtiin myös piste-ennätyksiä, kun Phil Esposito rikkoi runkosarjassa ensimmäistä kertaa sadan pisteen rajan.
Vuonna 1972 perustettiin World Hockey Association (WHA). NHL näki tämän uhkakuvana omalle liigalleen. NHL hankki jälleen uusia seuroja, kun New York Islanders ja Atlanta Flames (myöhemmin Calgary Flames) liittyivät sarjaan. Kaksi vuotta myöhemmin myös Kansas City Scouts (myöhemmin New Jersey Devils) ja Washington Capitals liittyivät NHL:ään. NHL ja WHA kilpailivat lahjakkaimmista pelaajista. Kahden sarjan systeemi heikensi molempien sarjojen ja niissä pelaavien joukkueiden tuloja, koska myös kannattajat jakaantuivat kahden liigan kesken. Vuonna 1979 WHA lopetti toimintansa ja neljä kuudesta WHA-seurasta liittyi NHL:ään. Nämä seurat olivat Hartford Whalers (myöhemmin Carolina Hurricanes), Québec Nordiques (myöhemmin Colorado Avalanche), Edmonton Oilers ja Winnipeg Jets (myöhemmin Phoenix Coyotes).
1990-luvulla NHL:ään liittyi ensin San Jose Sharks kaudella 1991–1992 ja vuotta myöhemmin Ottawa Senators sekä Tampa Bay Lightning.
Kauden 1993–1994 uudet lisäykset olivat Mighty Ducks of Anaheim (myöhemmin Anaheim Ducks) ja Florida Panthers.
Neljä uusinta seuraa ovat Nashville Predators 1998, Atlanta Thrashers (myöhemmin Winnipeg Jets) 1999, Minnesota Wild ja Columbus Blue Jackets 2000.
Vuonna 2011 True North Sports & Entertainment ilmoitti ostaneensa Atlanta Thrashersin aikomuksenaan siirtää seura Winnipegiin Kanadaan. Vuoden 2011 varaustilaisuudessa seuran osaomistaja Mark Chipman ilmoitti, että joukkueen nimeksi tulee kannattajien pyynnöstä Winnipeg Jets.
Työsulut ja lakot.
NHL:n yli 90-vuotisen historian aikana on ollut kaksi työsulkua. Ensimmäisen kerran työsulku oli kaudella 1994–1995, jolloin pelattiin typistetty runkosarja. Työehtosopimus tehtiin kymmeneksi vuodeksi eteenpäin.
Kaudella 2004–2005 runkosarja jouduttiin perumaan kokonaan palkkakattokysymyksen takia. Yli 250 NHL-pelaajaa siirtyi pelaamaan Euroopan jääkiekkosarjoihin, ja vasta 16. helmikuuta 2005 NHLPA ja NHL saivat sovittua uuden työehtosopimuksen. NHL-joukkueiden on käytettävä pelaajien palkkoihin kaudella 2011-2012 vähintään 48,3 miljoonaa dollaria, mutta summa ei saa ylittää 64,3 miljoonaa dollaria. Yksittäisen pelaajan palkka saa olla korkeintaan 11,34 miljoonaa dollaria.
Entiset seurat.
Suluissa vuodet NHL:ssä. Osa seuroista on pelannut myös NHL:n edeltäjissä tai kilpailijoissa.
Runkosarja.
Jokainen joukkue pelaa runkosarjassa 82 ottelua. Ottelut jakaantuvat tasan koti- ja vierasotteluihin, joita molempia pelataan 41.
Pelit jakautuvat siten, että vieraasta konferenssista kohdataan kolme joukkuetta kaksi kertaa ja muut joukkueet kerran.
Oman konferenssin joukkueita vastaan pelataan neljä kertaa, ja lisäksi oman divisioonan joukkueita vastaan kaksi peliä lisää.
Runkosarja kestää lokakuun alkupuolelta huhtikuun alkupuolelle. Yhteensä pelejä NHL:n runkosarjassa on 1230.
Runkosarjassa ottelun voitosta saa kaksi pistettä, tappiosta varsinaisen peliajan jälkeen yhden pisteen ja tappiosta varsinaisella peliajalla nolla pistettä.
Mikäli ottelu on tasan varsinaisen peliajan jälkeen, pelataan viiden minuutin "maalista poikki"-jatkoaika neljällä neljää vastaan. Jos ottelu on edelleen tasan, seuraa rangaistuslaukauskilpailu.
Jatkoajan tai rangaistuslaukauskilpailun voittaja saa siis kaksi pistettä ja häviäjä yhden. Tasapelejä NHL:ssä ei nykysääntöjen mukaan ole.
Pudotuspelit.
a> -pokaali, jonka saa koko liigan voittaja
Pudotuspeleihin pääsee kummastakin konferenssista kahdeksan joukkuetta. Kahdeksasta paikasta kolme ensimmäistä jaetaan divisioonien voittajien kesken, ja viisi muuta paikkaa kuuluvat eniten pisteitä keränneille muille joukkueille. Täten esimerkiksi neljänneksi sijoittuneella joukkueella voi olla enemmän pisteitä kuin kolmanneksi sijoittuneella joukkueella.
Huhtikuun puolivälistä kesäkuun alkuun kestävissä pudotuspeleissä ratkaistaan ensin konferenssien sisäiset mestaruudet.
Tämän jälkeen konferenssien mestarit kohtaavat Stanley Cup-finaaleissa. Pudotuspeleissä on siten neljä kierrosta: konferenssien neljännesfinaalit, konferenssien semifinaalit, konferenssifinaalit ja Stanley Cup-finaalit. Kukin kierroksista pelataan "paras seitsemästä" -järjestelmällä eli jatkoon vaaditaan neljä voittoa. Stanley Cup-mestaruuteen vaaditaan siis yhteensä 16 voittoa.
Pudotuspelikierrosten parit muodostetaan siten, että divisioonien voittajat sijoitetaan ensimmäisille sijoille pistejärjestyksessä ja konferenssin muut joukkueet niiden alle edelleen pistejärjestyksessä. Konferenssien neljännesfinaaleissa ensimmäiseksi sijoitettu joukkue kohtaa kahdeksanneksi sijoitetun joukkueen, toiseksi sijoitettu seitsemänneksi sijoitetun, kolmanneksi sijoitettu kuudenneksi sijoitetun ja neljänneksi sijoitettu viidenneksi sijoitetun. Ylemmäksi sijoitettu joukkue saa aina kotiedun. Kotiedun omaava joukkue isännöi ensimmäistä ja toista ottelua sekä tarvittaessa viidettä ja seitsemättä ottelua. Kullekin seuraavista kierroksista parit muodostetaan uudelleen saman kaavan mukaan: divisioonan voittajat sijoitetaan korkeimmille sijoille ja tämän jälkeen muut joukkueet lopuille sijoille runkosarjan pistejärjestyksessä. Siten on mahdollista, että runkosarjassa vähemmän pisteitä kerännyt saa kotiedun divisioonavoittonsa turvin.
Pudotuspeleissä ottelut pelataan aina ratkaisuun saakka. Mikäli peli on varsinaisen peliajan jälkeen tasan, pelataan 20 minuutin jatkoeriä kunnes voittaja löytyy (eli toinen joukkueista tekee maalin). Pudotuspeleissä jatkoerät pelataan normaalilla miehityksellä eli viidellä viittä vastaan.
Stanley Cup -finaali.
Suuri osa jääkiekkoilijoista pitää Stanley Cup -voittoa arvokkaimpana mahdollisena saavutuksena. Stanley Cup ohittaa pelaajien arvoasteikossa olympiakisat ja maailmancupin, vaikka onkin vuosittainen turnaus. Stanley Cup -voittajille jaetaan mitalien sijasta sormukset ja Stanley Cup -pokaalin näköiskappaleet.
Ensimmäinen versio pokaalista valmistui vuonna 1893 ja sen ensimmäinen voittaja oli Montreal Amateur Athletic Association, joka pelasi silloista Amateur Hockey Association of Canada -liigaa. Vuonna 1969 pokaali jouduttiin vaihtamaan, koska alkuperäinen oli liian hauras ja sen pelättiin rikkoutuvan. Alkuperäinen pokaali on näytteillä jääkiekon Hockey Hall of Famessa Torontossa.
Eniten Stanley Cup-palkintoja voittanut joukkue on Montreal Canadiens 24 voitolla.
Varaustilaisuus.
Varaustilaisuudessa seurat varaavat joukkueisiinsa pelaajia, jotka eivät vielä pelaa NHL:ssä. Varattavan pelaajan on täytettävä varausvuonna 18 vuotta syyskuun 15. päivään mennessä. Varausvuorot jaetaan menestykseen nähden käänteisessä järjestyksessä siten, että neljän huonoiten menestyneen NHL-joukkueen kesken vuorot arvotaan. Varaustilaisuuden tarkoituksena on pitää liiga mahdollisimman tasaisena.
Varauskäytäntö otettiin käyttöön vuonna 1963, jolloin sen nimi oli Amateur Draft. Nimestä tuli Entry Draft vuonna 1979, jolloin WHA-liigasta liittyi neljä joukkuetta NHL:ään. Nimenvaihdos kuvasti sitä, että nyt myös entisen WHA-liigan (ammattilaisliiga) pelaajat olivat varattavissa.
NHL:n palkinnot ja kunnianosoitukset.
NHL-kauden päätteeksi jaetaan palkinnot kauden parhaille pelaajille, valmentajille ja joukkueille.
Tähdistökentälliset.
Kauden päätteeksi nimetään NHL:n ykköstähtikentällinen ja kakkostähtikentällinen.
Ykköstähdistöön useimmin valittu pelaaja on puolustaja Ray Bourque, joka on valittu 13 kertaa.
Hockey Hall of Fame.
Hockey Hall of Fame sijaitsee Torontossa Kanadassa. Hall of Fame tunnetaan ensinnäkin jääkiekkomuseona ja palkintojen säilytyspaikkana. Kuitenkin myös pelaaja, erotuomari tai muu kiekkotoimija voidaan valita Hall of Famen niin kutsuttuun kunniagalleriaan erityisen ansiokkaan uran jälkeen.
Tähdistöottelu.
Keskellä sarjakautta pelataan. Show-henkisessä tapahtumassa liigan parhaat mittelevät paremmuudesta NHL:n itäisen ja läntisen konferenssin joukkueista koottujen tähtisikermien voimin. Tähdistöottelun pelipaidan on useimmin pukenut päälleen Gordie Howe, 23 kertaa.
Aiheesta muualla.
*


Unkarin historia.
Unkarin alueen kirjoitettu historia alkaa roomalaisista. Unkarilaisten kielelliset esi-isät saapuivat maahan varhaisella keskiajalla.
Unkarilaisten eli madjaarien alkuperästä ja Unkariin siirtymistä varhaisemmasta historiasta kertoo artikkeli unkarilaiset.
Kansainvaellukset ja unkarilaisten maahantulo.
Unkarilaisten Unkariin tulon 1000-vuotismuistomerkki Budapestissä
Antiikin aikana nykyisen Unkarin tienoilla oli kaksi Rooman provinssia, Pannonia ja Daakia. Rooma menetti Pannonian 300-luvun lopulla, minkä jälkeen sen valtasivat ensin germaaniheimot, sitten slaavit. Suurelle alangolle levittäytyi paimentolaiskansoja, kuten hunnit, bulgaarit ja avaarit. Avaarit hallitsivat Karpaattien altaan aluetta 500-luvulta 700-luvulle, kunnes Kaarle Suuren johtamat frankit voittivat heidät vuoden 800 tienoilla. Frankit ottivat haltuunsa alueen länsiosan, jonne syntyi slaavilaisten vasallien ruhtinaskuntia, kuten Kroatia ja Määri. Etelä- ja itäosat olivat löyhästi Bysantin ja Bulgarian vallassa.
Unkarilaiset elivät 800-luvulla vielä nykyisen Ukrainan lounaisosissa, mutta he oppivat tuntemaan tulevan kotimaansa sotaretkillä. Kun petsenegit hyökkäsivät unkarilaisten kimppuun, nämä ylittivät Karpaatit päällikköjensä Árpádin ja Kurszánin johdolla, todennäköisesti keväällä 895, ja ottivat valtaansa harvaan asutetun Suuren alangon. Kun Kurszan kuoli 904, Árpád pääsi yksin johtoasemaan. Unkarilaiset tuhosivat Määrin valtakunnan, voittivat Baijerin rajakreivin vuonna 907 ja valtasivat myös Transdanubian.
Seuraavan puolen vuosisadan aikana unkarilaiset tulivat tunnetuksi ryöstöretkistään, jota he tekivät pitkin Länsi-Eurooppaa. He kärsivät kuitenkin ratkaisevan tappion Saksan kuninkaalle Otto I:lle vuonna 955, ja ryöstöretket lakkasivat vähitellen.Vuonna 973 ruhtinas Géza lähetti lähetystön keisari Otto IIn luo, ja seuraavana vuonna hän kääntyi perheineen kristinuskoon. Hänen poikansa Vajk kastettiin Tapaniksi ().
Unkarin valtion synty ja keskiaika.
Vuosina 997–1038 hallinnut Tapani Pyhä I (István) kruunattiin Unkarin ensimmäiseksi kuninkaaksi legendan mukaan joulupäivänä 1000 yöllä. Samaan aikaan valtion ensimmäiset rajat astuivat voimaan, pääkaupungiksi nimettiin Esztergom ja kristinusko tuli maan viralliseksi uskonnoksi. Uskonpuhdistuksia jatkettiin vielä pitkälle Pyhä Tapanin valtakauden aikana. Tapani loi vakaan ja vahvan valtiojärjestelmän frankilaisen malliin. Häntä pidetään Unkarin valtion perustajana. Italialaissyntyinen Gerard Sagredo, joka tunnetaan nimellä Pyhä Gellért, saapui maahan Tapani Pyhän käännyttäessä maata kristinuskoon. Gellért kirjoitti Unkarin ensimmäiset teologiset teokset, hänestä tuli piispa ja hän perusti katedraalin ja luostarin. Näiltä ajoilta on myös varhaisin säilynyt unkarinkielinen kirjoitus, vuonna 1055 Balaton-järven pohjoisrannalle perustetun luostarin perustuskirja. Kuningas Tapanin kuoltua maa joutui valtataisteluiden riivaamaksi ja joutui melkein Saksan ja Bysantinkin valloittamaksi, kunnes vuonna 1077 valtaan noussut László I Pyhä palautti järjestyksen maahan. Piispa Gellért julistettiin pyhimykseksi kuningas Tapanin kanssa 20. elokuuta vuonna 1083 kuningas Pyhä Lászlón aloitteesta. Nykyään elokuun 20. on Unkarin valtion juhlapäivä.
Kuningas Andreas II oli yksi Viidennen Ristiretken johtavista hahmoista vuosina 1217-1218. Vaikka itse ristiretki oli sotilaallisesti tappiollinen, ulkopoliittisesti se oli Unkarille ja kuninkaalle kannattava. Menestyksekkäästi ja itsevarmasti hallinneen László I Pyhän valtakauden jälkeen, 1200-luvun alussa Unkarin taloudellinen ja sisäpoliittinen tila kuitenkin heikkeni sen verran, että kuningas Andreas II joutui tekemään vuonna 1222 "kultaisen bullan", joka määritteli aatelisten ja aatelittomien oikeudet. Oikeudet saivat kuitenkin pian väistyä, sillä mongolit (tataarit) hyökkäsivät vuosien 1241–1242 aikana Unkariin. Kyliä ja kaupunkeja – niiden joukossa Buda ja Pest – joutui ryöstelyn ja tuhoamisen kohteeksi. Kuningas Béla IV itsekin joutui pakenemaan Muhin taistelusta ja elämään lyhyen ajan piiloutuneena, kunnes mongolien ylikaani Ögödei yllättäen kuoli ja Unkarissa sotatoimia johtanut Batu-kaani veti joukkojaan maasta palaten Mongoliaan. Kuningas Béla IV palasi Budaan ja ryhtyi elvyttämään runneltua maata. Tällöin alettiin rakentaa laajaa, kivilinnoja käsittävää puolustusjärjestelmää, joka nykyään ulottuu Unkarin naapurimaiden puolelle. 1200-luvun toisella puoliskolla Budasta tehtiin valtakunnan pääkaupunki.
Árpád-dynastian sammuttua 1301 maan hallitsijaksi tuli ranskalainen Anjou-suvun Kaarle Robert. 1300-luvun alussa Unkarin sisäpoliittiset sekä taloudelliset kriisit uusiutuivat ja ainoastaan Kaarle Robert sai tilanteen hallintaansa. Hänen jälkeensä valtaistuimella seurasi poikansa Ludvig I Suuri joka laajensi sotatoimillaan isänsä vakauttamaa Unkarin valtakuntaa. Sigismund Luxemburgilainen noustuaan Unkarin kuninkaaksi onnistui myös saamaan Böömin ja myöhemmin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valtaistuimen. Hän yritti estää kirkon kahtiajakautumisen ja rauhoittamaan Ranskan ja Englannin kuninkaiden välejä sekä kävi osittain onnistuneita puolustustaisteluita Unkarin rajoja uhkaavien ottomaanien kanssa.
1400-luvun puolivälissä jälleen uusiutuvien hallitsijakiistojen vuoksi valtionhoitajaksi nimetty aatelinen ja ritari János Hunyadi löi armeijallaan Osmanien valtakunnan hyökkäyksen Nándorfehérvárin (nyk. Belgradin) taistelussa vuonna 1456. Hänen pojastaan Matias (Mátyás) Corvinuksesta tuli kuningas vuonna 1458 ja hänen aikanaan Unkari oli poliittisen ja kulttuurisen vaikutuksensa huipulla. Buda oli tällöin renessanssikulttuurin johtava keskus. Matiaksen hallituskaudella Unkariin kuului muun muassa Ala-Itävalta, Steiermark, Määri ja Sleesia.
Matiaksen kuoltua kuoli unkarilaisten mielestä myös oikeus, sillä kuningas Matias miellettiin oikeudenmaisimmaksi kuninkaaksi. Syntyi sisäisiä kiistoja ja aatelisto alisti talonpoikia kovin ottein. Vuonna 1514 kansa nousi György Dózsan johdolla kapinaan, mutta se kukistettiin. Maan olot vain kurjistuivat.
Osmanien valtakunta valmistautui uuteen sotaan ja vuoden 1526 Mohácsin taistelussa unkarilaiset kärsivät ankaran tappion. Lisäksi nuori kuningas Lajos II salamurhattiin taistelun jälkeen, jonka johdosta aatelisten välille puhkesi laajoja kiistoja sekä kaaos. Buda jätettiin täysin suojaamattomaksi ja näin osmanit tekivät ryöstelyrynnäkön kaupunkiin, josta kuningatar ja hovi ehdittiin evakuoimaan Bratislavaan hetki ennen heidän tuloa. Turkkilaiset valtasivat Budan pysyvästi vasta 1541. Unkari pirstoutui kolmeen osaan: länsiosat joutuivat Habsburgien hallintaan, Transilvaniasta tuli osmaneille veroja maksava autonominen ruhtinaskunta ja muut osat siirtyivät turkkilaisten valtaan, jossa taas unkarilaiset ja turkkilaiset ottivat jatkuvasti yhteen valloittelemalla pienempiä ja suurempia linnoja toisiltaan noin 150 vuoden ajan. Pirstoutumista edesauttoivat myös unkarilaisten aatelisten eripuraisuus. Unkarilla oli pitkään (sulttaanin lisäksi) kaksi yhtäaikaista, kiistelevää kuningasta, Transilvanian ruhtinas János Szapolyai sekä Itävallan keisari Ferdinand V. Myös 1130-, 1310- sekä 1440-luvulla Unkarilla oli lyhyen ajan kaksi yhtäaikaista kuningasta.
Turkkilaisten mukana Unkariin kantautui kuitenkin myös monia hyviäkin asioita. Esimerkiksi kahvi, paprika, maissi, lisäksi suurin osa Unkarin nykyisistä kylpylöistä on rakennettu turkkilaisten aikana.
Habsburgien valta.
1686 länsivaltojen yhtyneet armeijat ajoivat turkkilaiset Budasta ja 1699 koko Unkarista. Habsburgit tulivat valtaan ja ottivat myös Unkarin kuninkaan arvonimen. Kuitenkaan Unkari ei muodollisesti missään vaiheessa kuulunut heidän hallitsemaansa Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan. Habsburgit antoivat muiden vähemmistökansalaisuuksien tulla maahan lieventämään unkarilaisten itsenäisyyshaluja. Se ei paljon vaikuttanut ja jo 1703–1711 käytiin Ferenc Rákóczi II:n johtama itsenäisyyssota. Vähälukuisemmat ja ranskalaisten liittolaistensa jättämät unkarilaiset kuitenkin hävisivät sen.
Kapinan jälkeen seurasi poikkeuksellisen pitkä rauhan aika, jolloin Unkarin talous kehittyi pitkin harppauksin. Perustettiin tehtaita, teattereita ja sanomalehtiä. Pestin merkitys kansainvälisessä kaupassa kasvoi. Buda sai takaisin asemansa Unkarin hallinnon keskuksena. 15. heinäkuuta 1846 avattiin Unkarin ensimmäinen rautatieyhteys Pestin ja Vácin välille. Ensimmäinen höyrylaiva laskettiin Tonavalle - hanketta rahoittaneen kreivi István Széchenyin ansiosta - 16. maaliskuuta 1831. Pian niitä tuli muillekin Unkarin merkittävimmille sisävesistöille (Tisza-joki 3. syyskuuta 1833, Balaton-järvi 21. syyskuuta 1846.) sekä Välimerelle (Unkarin Adrianmeren kaupunkeihin). Samoihin aikoihin aloitettiin Tonavan ja Tiszan säännöstely jatkuvien tulvien estämiseksi. Budapestin edustavin ja vanhin pysyvä silta, Ketjusilta, otettiin käyttöön vuonna 1849. Hanke oli niin myös Széchenyin ansiota ja toteutuksesta vastasitvat englantilainen William Tierney Clark sekä skottilainen Adam Clark.
1800-luvun Unkarin hyvinvointi kuitenkin aiheutti sen, että rikkaat rikastuivat ja köyhät köyhtyivät. Unkarilaisuus oli jäämässä Habsburgien germaanisten vaikutteiden varjoon.
15.3.1848 unkarilaiset kävivät jälleen kapinoimaan vaatien itselleen itsehallintoa. Unkari julistettiin tasavallaksi ja valtionhoitajaksi valittiin Lajos Kossuth. Itävallan keisari Frans Joosef I kukisti kuitenkin kapinan Venäjän avulla ja teloitutti johtajat. Unkarilaiset käyttivät kapinassa ensimmäistä kertaa punavihervalkoista lippuaan.
Suomalais-ugrilaisuus.
1800-luvulla - erityisesti kansallisromantiikan aikana 1870-1890 -luvuilla - unkarilaisten jo muutenkin vahva kansallisuusaate voimistui entisestään. Unkarilaisten suomalais-ugrilaisuuden "löytäminen", kun eräät unkarilaiset tutkimusmatkailijat olivat vierailleet Suomen, Viron sekä muun Baltian ja Venäjän eri alueilla - esimerkiksi Antal Reguly 1839, Pál Hunfalvy 1869, nuorempi Jankó János 1896 ja Zoltán Kodályn vierailu Ilmari Krohnin vieraana - ja tehneet merkittäviä muistiinpanoja ja tallenteita erilaisista suomalaisista kansanperinteistä, -lauluista, kielestä sekä kulttuurista, jotka yllättävän paljon muistuttivat unkarilaisia, kun taas vastaavaa samanlaisuutta ei löytynyt Unkarin naapurikansoilta. Saman joutuivat toteamaan 1800-luvulla Unkarissa vierailleet suomalaiset kansanperinne- sekä kielitutkijat. Matthias Alexander Castrén pääsi kahdesti lähemmin tutkimaan unkarinkieltä kansanperinnetutkija Antal Regulyn asuessaan Suomessa ja Lapissa sekä heidän yhteisellä kielitutkimusmatkalla Tobolskissa, Länsi-Siperiassa. Kahden maan kirjallisuus ja taide läheni toisiaan ja lukuisiat suomalaiset taiteilijat - kuten esimerkiksi Eliel Saarinen (joka suunnitteli ensimmäiset kaarikadut Budapestiin), Akseli Gallen-Kallela, Yrjö Liipola, Ilmari Krohn - viettivät pitkiäkin aikoja Budapestissa ja muualla Unkarissa. Eräiden lähteiden mukaan J. L. Runebergiä olisi innoittanut Mihály Vörösmartyn 1836 sanoittama unkarilainen kansallissävelmä "Szózat" Maamme laulua sanoittaessa. Kalevala käännettiin unkariksi ensimmäistä kertaa vuonna 1872. Se on tähän päivään asti pakollinen kirja Unkarin lukioissa. Muita koulussa opetettuja kirjoja ovat muun muassa Väinö Linnan "Tuntematon sotilas" sekä Mika Waltarin "Sinuhe egyptiläinen".
Kaksoismonarkia.
Kärsittyään tappion Preussia vastaan vuoden 1866 sodassa Itävalta oli valmis sovintoon unkarilaisten kanssa. Seuraavana vuonna 1867 muodostettiin Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia, jossa Unkari sai laajoja vapauksia ja oli tasavertainen Itävallan kanssa. Tarkoituksena oli vähentää unkarilaisten itsenäisyysintoa. Yhteistä oli ulko- ja puolustuspolitiikka ja rahalaitos. Lippuna oli Itävallan ja Unkarin värien yhdistelmä. Lisäksi vaakunassa oli kummankin maan vaakunat. Itävallan omat ehdot taas olivat muun muassa Unkarin siviililain uudistaminen. Etenkin talonpoikien sekä erilaisten vähemmistöjen asemaa parannettiin, mihin unkarilaiset aateliset aiemmin eivät olleet suostuneet etujensa menettämisen pelossa.
Valokuva Itäisestä Rautatieasemasta ("Keleti pályaudvar") Budapestissa vuonna 1900.
Marraskuun 17. vuonna 1872 Budan, Óbudan ja Pestin kaupungit yhdistyivät yhdeksi Budapestiksi, josta tuli Unkarin hallinnon keskus. Kaksoismonarkian alkamisesta noin 50 vuoden ajan Unkari ja erityisesti sen pääkaupunki vaurastuivat merkittävästi. Kaupungin keskustaa ja sen muita asuinalueita suunnitellessa pyrittiin usein ottamaan esimerkkiä pariisilaisesta kaupunginsuunnittelusta. 28. lokakuuta 1877 otettiin käyttöön Läntinen Rautatieasema ("Nyugati pályaudvar"). Budapestin kuuluisa oopperatalo sekä Itäinen Rautieasema ("Keleti pályaudvar") valmistuivat vuonna 1884. Kaupungin ensimmäinen - ja Lontoon jälkeen maailman toiseksi vanhin - Budapestin metro avattiin vuonna 1896 sekä Imre Steindlin suunnittelema Parlamenttitalo - jonka rakentamiseen käytettiin yli 40kg puhdasta kultaa - valmistui vuonna 1904.
Itsenäistymisestä toiseen maailmansotaan.
Ensimmäisessä maailmansodassa Habsburgien valtakunta luhistui ja Unkarista tuli itsenäinen. Se oli kuitenkin joutunut häviäjien puolelle ja menetti alueistaan kaksi kolmasosaa; kaikki alueet, joilla unkarilaiset eivät olleet enemmistönä. Noin kolme miljoonaa unkarilaista jäi Unkarin rajojen ulkopuolelle.
Unkarin viimeinen kuningas Kaarle IV (Károly) luopui vallasta ja sosialistien sekä tasavaltalaisten radikaalien hallitus julisti maan demokraattiseksi tasavallaksi 16. marraskuuta 1918, vaikka Unkari säilyttikin valtionmuotonsa – viiden kuukauden katkoksella – kuningaskuntana. Maan virallinen nimi, Unkarin kuningaskunta, säilyi toisen maailmansodan loppuun asti, vaikkei kuningasta ollutkaan ja valtion asioista päätti eduskunta. Mihály Károlyin johtama sosiaalidemokraattis-tasavaltalainen hallitus jäi kuitenkin lyhytikäiseksi.
Työläisten liikehdinnän ja maailmansodan voittajavaltojen paineessa sosiaalidemokraatit päättivät liittoutua vastaperustetun kommunistipuolueen kanssa ja nostivat sen johtajan Béla Kunin suoraan vankilasta valtion johtoon. Yhdistyneet sosiaalidemokraatit ja kommunistit julistivat Unkarin neuvostotasavallaksi 21. maaliskuuta 1919. Tuore neuvostotasavalta joutui kuitenkin pian sotaan Romanian, Serbian, Tšekkoslovakian ja amiraali Horthyn johtamien porvarillisten voimien kanssa. Romanialaiset ja Horthyn joukot marssivat lopulta Budapestiin ja kukistivat neuvostotasavallan 6. elokuuta 1919. Valtionhoitajaksi noussut konservatiivis-aristokraattinen Miklós Horthy hallitsi Unkaria vuoteen 1944.
Unkari yritti viimeiseen asti vältellä toiseen maailmansotaan liittymistä, mutta joutui kuitenkin liittymään vuonna 1941, kun Kassa-niminen kaupunki (Košice) joutui neuvostokoneiden pommitusten kohteeksi. Ei ole varmuutta olivatko asialla oikeasti neuvostokoneet vai pelkästään naamioidut sellaiset, sillä sekä Saksa että Neuvostoliitto halusivat saada Unkarin puolelleen, joten on mahdollista, että kumpi vain maista olivat saattaneet suorittaa ilman ennakkovaroitusta tehdyn pommituksen.
Toisessa maailmansodassa Unkari solmi Adolf Hitlerin Saksan kanssa kauttakulkusopimuksen ja pääsi valloittamaan takaisin tämän tuella osia entisistä alueistaan Jugoslavialta ja Romanialta. Riemu oli kuitenkin ennenaikainen, sillä pahin oli edessä. Unkarin 2. armeija tuhoutui tammikuussa 1943 Don-joen seudulla. 200 000 miehestä liki 137 000 kuoli joko taistelussa neuvostojoukkoja vastaan tai erityisen koviin pakkasiin. Unkarille jäi enää kotirantaman lisäksi 1. ja 3. armeija. joista toinen oli Nuoliristi-nimisen fasistipuolueen vaikutteiden alainen. Valtionhoitaja Horthy estääkseen fasismin tai kommunismin jyräämisen maahan, oli yrittänyt käydä muutamia salaisia neuvotteluja liittoutuneiden kanssa. Vastaukseksi hän sai, että Liittoutuneiden lähimmät joukot kamppailivat vasta Keski-Italiassa, joten neuvotteluiden ei todettu tällöin vielä olevan ajankohtaisia. Pyydettiin kääntymään Moskovan puoleen. Todellisuudessa liittoutuneet ja Neuvostoliitto olivat jo sopineet Euroopan jakamisesta vuonna 1943 Teheranissa. Horthy yritti irtautua Hitlerin otteesta julistamalla Unkari puolueettomaksi 1944. Saksa kuitenkin miehitti Unkarin maaliskuussa 1944 ja satojatuhansia Unkarin juutalaisia lähetettiin kuolemaan keskitysleireille.
Kun neuvostojoukot vyöryivät kohti Budapestiä vuoden 1944 lopulla, Horthy teki aselevon heidän kanssaan. Natsit vastasivat syrjäyttämällä Horthyn nostamalla valtaan unkarilaisen Nuoliristi-puolueen, jonka johtaja oli Ferenc Szálasi. Tämä hallitus jatkoi taistelua puna-armeijaa vastaan ja se moninkertaisti Budapestin tuhot. Kun neuvostoliittolaiset lopulta saivat haltuunsa koko kaupungin 13. helmikuuta 1945, kolme neljäsosaa sen rakennuksista oli raunioina.
Maailmansodan jälkeen Unkaria koetteli tähän asti maailman pahin inflaatio. Jokaista maailmansotaa edeltänyttä 337;tä (rahayksikkö ennen forinttia) vastaan tarvittiin 1,4 biljoonaa pengőtä. Vuonna 1946 liikkeellä oli seteleitä, joiden arvo oli 100 triljoonaa pengőtä. 1. elokuuta 1946 vaihdettiin rahayksiköksi forintti, jonka arvoksi tuli 400 000 kvadriljoonaa (4×1029) pengőtä.
Kansandemokratiasta Natoon.
a> aikana käytetty lippu, josta kommunistisen puolueen valtaa edustava vaakuna on poistettu
Marraskuussa 1945 pidetyissä vapaissa parlamenttivaaleissa agraaripohjainen Pientilallisten puolue sai 57 % äänistä ja vaalivoittoa toteuttamansa maareformin jälkeen odottanut Unkarin kommunistinen puolue vain 17 %. Hallituksen paikkajako toteutettiin kuitenkin vaaleja edeltäneen sopimuksen perusteella, ja pientilalliset myöntyivät lisäksi antamaan kommunisteille keskeisen sisäministerin paikan. Sisäministeriön avulla alkoi kommunistien johtama turvallisuuspoliisi pidättää kilpailevien puolueiden johtajia ja monet pakenivat länteen. 1947 pidetyissä uusissa vaaleissa kommunistipuolue nousikin jo suurimmaksi ja Sosiaalidemokraattinen puolue sulautettiin siihen pian. Vuonna 1949 Unkari julistettiin sosialistiseksi kansantasavallaksi. Sitä juhlistettiin lisäämällä lippuun uusi kommunistinen vaakuna ja lipun väreille annettiin uusi merkitys. Mátyás Rákosin perustama pahamaineinen turvallisuuspoliisi AVO varmisti uskollisuuden puolueen opeille. Monissa kodeissa suoritettiin öisiä kotietsintöjä sekä ihmisiä vietiin moneksi päiviksi tai viikoiksi kuulusteluihin, joihin joskus liittyi myös kidutusta. Syytteet useimmiten olivat epäillyt länsimaisista vakoojista.
Stalinin kuoleman (1953) jälkeen pääministeriksi nousi uudistus- ja kansallismielinen Imre Nagy. 23. lokakuuta vuonna 1956 opiskelijat ja työläiset marssivat parlamenttitalolle tuomaan julki maan epäkohtia. Vastustus paisui kansannousuksi ja pääministeri ilmoitti Unkarin eroavan Varsovan liitosta. Imre Nagy pyysi kansainvälistä apua. Läntiset suurvallat eivät kuitenkaan uskaltaneet puuttua asiaan (humanitaarisia apuja lukuun ottamatta), joten Neuvostoliiton armeija kukisti kansannousun panssarivaunuin. Nagy ja tuhannet muut teloitettiin. Kommunistijohtaja Mátyás Rákosi karkotettiin Siperiaan. Rákosin seuraajaksi nousi János Kádár, joka lakkautti turvallisuuspoliisin julmuudet ja vapautti osan poliittisista vangeista 1960-luvun alkuun mennessä. Unkari kuitenkin säilyi sosialistisena valtiona, mutta kommunistinen vaakuna poistettiin lipusta.
Vuonna 1968 Unkarin joukot osallistuivat Prahan sosialisminvastaisen vallankumouksen kukistamiseen. 1960-luvulla Unkarissa siirryttiin rajoitettuun kapitalismiin, ja suhteet länsimaihin lähenivät asteittain 1980-luvulle asti. Suomen ja Unkarin välinen viisumipakko purettiin vuonna 1968. Pieniä yrityksiä yksityistettiin ja kansalaisten sallittiin lomailla länsimaissa tietyn väliajoin. Niin kutsuttu "gulassikommunismi" nostettiin itäblokin maissa esikuvaksi. Osittain tästä syystä Unkari on siirtynyt muita kansandemokratioita kivuttomammin markkinatalouteen.
Vuonna 1988 puhkesi laajoja demokratiaa vaativia mielenosoituksia. Vuoden 1956 kansannousun jälkeen johtajaksi nostettu János Kádár syrjäytettiin ja oppositiopuolueiden perustaminen sallittiin lailla. Syksyllä 1989 päästettiin itäsaksalaisia pakolaisia Unkarin kautta länteen, joka johti lopulta Berliinin muurin murtamiseen ja kylmän sodan päättymiseen. 23. lokakuuta 1989 – kansannousun vuosipäivänä – julistettiin uusi Unkarin tasavalta perustetuksi. Unkari siirtyi markkinatalouteen.
Unkari liittyi NATO:on 1999 ja Euroopan unioniin vuonna 2004. NATO:n tehtävissä ja YK:n rauhanturvaajatehtävissä maa on ollut mukana useimmissa paikoissa. Tällä hetkellä Unkarin asevoimat ovat läsnä seuraavissa maissa: Serbia (Kosovo) 312+159 miestä, Afganistan 191 miestä, Bosnia ja Hertsegovina 158 miestä, Kypros 84 miestä, Egypti 41 miestä, Irak 20 miestä. Sekä Afganistanissa, että Irakissakin on kuollut yksi unkarilainen kansainvälistä asepalvelusta suorittaessa. Vuoden 2006 syksyllä Unkarin parlamentti oli päättänyt 18 miehen lähettämisestä Libanoniin.
Vuonna 2011 Unkari nousi EU:n puheenjohtajaksi. Vuoden alussa säädettiin uusi medialaki, jota syytettiin sensuurista. Huhtikuussa parlamentti hyävksyi perustuslain muutoksia. Joulukuussa muutettiin vaalilakia. EU ilmaisi huolestumisensa lakien johdosta.
Aiheesta muualla.
*


Pohjoisnapa.
Pohjoisnapa on maapallon pohjoisin paikka, 90 astetta 0 minuuttia 0 sekuntia pohjoista leveyttä. Maapallon pyörimisakseli kulkee pohjoisnavan ja etelänavan kautta.
Pohjoisnavalla vallitsee kevätpäiväntasauksesta syyspäiväntasaukseen puolen vuoden mittainen ”päivä”, jona aikana aurinko pysyy horisontin yläpuolella. Vastaavasti syyspäiväntasauksesta kevätpäiväntasaukseen on puolen vuoden mittainen ”yö”, kaamos.
Pohjoisnapa sijaitsee Pohjoisella jäämerellä keskellä ahto- ja kiintojääaluetta, joka kutistuu ja laajenee vuodenaikojen mukaan ja on yleensä vain muutaman metrin paksuinen. Koska pohjoisnapa sijaitsee merenpinnan tasalla ja merivirrat ja tuulet lämmittävät sitä enemmän kuin etelänapaa, se ei ole yhtä kylmä – kylmimmilläänkin noin −68 celsiusastetta. Tavallisia ovat 50–40 °C pakkaset talvella.
Maapallon akseli vaeltelee noin 435 päivän jaksoissa 3–15 metrin läpimittaista ympyrää. Tämä johtuu Auringon, Kuun ja muiden planeettojen häiriöistä.
Pohjoisnavan valloitus.
Maapallon viimeisimpiä valloitettuja seutuja ovat olleet napaseudut. Hankalien luonnonolosuhteiden takia pohjoisnapa valloitettiin vasta 1900-luvulla vaikka alueelle oli pyritty neljänsadan vuoden ajan.
Pohjoisnapa kiinnosti lähinnä kaupallisista syistä. Kun kilpailu idän rikkauksista oli 1500-luvulla kiivaimmillaan, alettiin etsiä kolmatta merireittiä Afrikan ja Etelä-Amerikan kiertoreittien lisäksi. Englanti oli erityisen kiinnostunut luoteis- tai koillisväylän löytämisestä. Englannin kuningas Edvard VI houkutteli venetsialaisen Sebastian Cabotin lähtemään etsimään reittiä koillisesta itään. Cabotille varustettiin kolme alusta, jotka saatettiin matkaan vuonna 1533. Laivoista kaksi haaksirikkoutui, ja vain Richard Cancellorin luotsaama alus pelastui venäläisten kalastajien ansiosta ja pääsi turvallisesti Arkangelin satamaan. Koillisväylän löysi suomalaissyntyinen Adolf Erik Nordenskiöld, joka purjehti "Vega"-aluksella pohjoisilla merillä vuonna 1878.
Luoteisväylää tutki ensimmäisenä englantilainen Martin Frobisher. Hän matkusti vuonna 1576 Labradorin rannikkoa pitkin, päätyen Baffininsaarelle. Eskimoiden mongoliset kasvonpiirteet osoittivat hänen mielestään, että hän oli käynyt Aasiassa saakka. John Davis pääsi lähimmäksi pohjoisnapaa vuonna 1585: hän oli 1 200 kilometrin etäisyydellä pohjoisnavasta ja antoi nimensä Davisinsalmelle. Henry Hudson yritti niin ikään päästä vesiteitse pohjoisnavalle vuonna 1610. Samaa yritti myös vuonna 1773 Constantine Phippsin johtama retkikunta. Mukana oli tuolloin muun muassa 14-vuotias Horatio Nelson. Vaikka retkikunta pääsikin edeltäjiään lähemmäs, joutui myös Phipps luopumaan valloitusyrityksestä.
Siihen asti parhaan yrityksen teki William Edward Parry vuonna 1819. Jää pakotti lopulta myös Parryn retkikunnan palaamaan takaisin, mutta se oli silti päässyt lähimmäksi magneettista pohjoisnapaa. Parry yritti uudestaan vielä kolmesti vuosina 1821, 1824 ja 1827. Vuoden 1827 yrityksellä hän pyrki navalle eräänlaisella amfibioaluksella eli veneellä, jonka pystyi muuttamaan reeksi. Pääalus "Hekla" ankkuroitiin Huippuvuorille ja matkaa jatkettiin rekiveneellä. Retkikunta ei pystynyt valloittamaan vieläkään Arktista, mutta pääsi jo 700 kilometrin etäisyydelle. Luoteisväylä kuljettiin päästä päähän vasta vuonna 1906, jolloin norjalainen seikkailija ja napatutkija Roald Amundsen löysi kuljettavan reitin.
Luoteis- ja koillisväylän huomattiin olevan kelvottomia kauppareittejä, joten niiden tutkimisesta luovuttiin. Reiteistä kuitenkin kiinnostuttiin tieteellisessä mielessä. Fridtjof Nansenin retkikunta pääsi vuonna 1895 vain 350 kilometrin päähän pohjoisnavasta. Ankara sää ja kylmyys pakottivat hänet kuitenkin palaamaan takaisin. Pohjoisnapa valloitettiin vihdoin vuonna 1909, kun yhdysvaltalainen Robert Peary lähti 133 koiran ja 19 reen turvin Ellesmerensaaren pohjoiskärjestä. Hän oli aiemmin yrittänyt samaa kahdesti, mutta tällä kertaa sääolot olivat suotuisat. Peary ja hänen afrikkalainen matkakumppaninsa saapuivat 6. huhtikuuta vuonna 1909 ensimmäisinä ihmisinä pohjoisnavalle.
Luoksepääsemättömyyden pohjoisnapa.
Paikka 84° 03' pohjoista leveyttä, 174° 51' itäistä pituutta sijaitsee kauimpana kaikista rannikoista, lähimmästäkin noin 1 100 kilometriä. Tämä on maantieteellinen teoreettinen napa, ei fysikaalinen. Sir Hubert Wilkins lensi sinne vuonna 1927, ja vuonna 1958 neuvostoliittolainen jäänmurtaja kävi tässä paikassa.
Pohjoinen napameri.
Pohjoisnapa-alueen jääpeite 21. syyskuuta 2005
Pohjoisnavan ympärillä olevaa aluetta sanotaan arktiseksi alueeksi, ja napa-alueen reuna-aluetta subarktiseksi alueeksi. Pohjoisnavan ympärillä sijaitsevat Alaska, Kanadan arktiset saaret, Grönlanti, Huippuvuoret, Frans Joosefin maa, Novaja Zemlja, Sevarnaja Zemlja, Pohjois-Siperia ja muutamat muut tunnetut saaret.
Jään paksuus pohjoisnavalla vaihtelee yleensä 2–4 metrin välillä, mutta jääröykkiöiden kohdalla jää on jopa 30 metriä paksu. Kesällä jää on suurin piirtein puolet talvista ohuempi. Kiintojää kulkee merivirtojen mukana 2–8 kilometriä vuorokaudessa, nopeimmillaan 40 km/vrk. Nopeus riippuu muun muassa veden syvyydestä, jolla on vaikutusta merivirtoihin. Pohjoisnavalle on mahdollista kulkea myös jäänmurtajalla. Pohjoisnavan ympäristön lauttajää- ja jäävuorialueen koot vaihtelevat vuodenaikojen ja vuosien mukaan huomattavasti. Pohjoinen napajää on viime vuosikymmeninä ollut kutistumaan päin, koska maapallon ilmasto on lämmennyt viime vuosisadan alusta lähtien. Tietokonemallien perusteella vuoteen 2040 mennessä jääpeite voi kadota kesän ajaksi kokonaan.
Pohjoisnapa eroaa etelänavasta siten, että etelänapa sijaitsee mantereella, pohjoisnapa merellä. Pinnalla kulkeville pohjoinen napameri jääröykkiöineen ja railoineen on erityisen vaikeakulkuista aluetta, ja siksi pohjoisnavalle on vaikeampi matkata kuin etelänavalle. Golfvirta lämmittää Huippuvuorten suunnassa olevan jäätikköalueen seutua. Pohjoisnavalla on 1900-luvulta alkaen tutkimusasemia, jotka ajelehtivat merivirtojen mukana.
Arktinen pakkanen.
Pohjoisnavalla on melko kylmää, mutta Grönlannin napajäätikkö lienee kylmin pohjoisnavan ympäristössä olevista seuduista, koska se on merialuetta korkeammalla. Pohjoisnavalla kuukauden keskilämpötila laskee talvella 35 pakkasasteeseen ja nousee kesällä nollaan. Kylmimmät lämpötilat napajäätiköllä ovat −46 celsiusasteen paikkeilla auringon ollessa matalalla horisontissa tai horisontin alapuolella. Talvellakin lämpötila saattaa nousta nollan tuntumaan. Kylmin aika on maaliskuun puoliväli, jolloin aamu sarastaa kaamosyön jälkeen. Napajää heijastaa takaisin noin 60 % sille lankeavasta auringonvalosta. Kesällä sumu imee lämpöä, joka sulattaa jäätä. Sumu tekee horisontista epäterävän ja valkoisen. Arktiset haloilmiöt ennustavat huonoa säätä.
Grönlannin jäätikön kylmimmän kuukauden keskilämpötila on −40 °C. Kylmin arktisella alueella mitattu lämpötila on −68 °C Verhojanskissa, Siperiassa. Sumu, jääutu ja pilvet ovat pohjoisnapa-alueella yleisiä. Kesällä korkeapaine rikkoutuu ilmavirtausten takia. Myrskyt ovat voimakkaita, mutta jäätiköllä alle 50 km/h. Napameren yllä syntyy voimakkaita 100–300 kilometriä halkaisijaltaan olevia polaarimatalia "arktiseen rintamaan", joka on viileän polaarisen ja hyvin kylmän arktisen ilmamassan raja. Polaaririntama siirtyilee vuodenaikojen mukaan. Pohjoisnapa-alueellakin ilma on ohutta; ilmakehän alimman kerroksen, troposfäärin, korkeus on vain 7–8 km, kun se keskileveysasteilla on noin 13 km. Myrsky saattaa rikkoa napajään ja on siksi vaarallinen naparetkeilijöille. Voimakas vuorovesi rikkoo jäitä tehden kulkijoille vaarallisia railoja.
Pohjoisnavan merkitys ihmiselle.
a>laisen North Pole -nimisen kaupungin joulupukki
Pohjoisnavan ympäristössä on perinteisesti eletty metsästyksellä ja kalastuksella. Napapiirin pohjoispuolista aluetta sanotaan pohjoiskalotiksi. Pohjoiskalotti on ollut asevarustelun aikana strategisesti tärkeätä aluetta, ja Yhdysvalloilla on lentotukikohta Thulessa Pohjois-Grönlannissa. Napa-alueen yli lennetään nykyään päivittäin reittilentoja.
Yhdysvaltalaisessa ja kanadalaisessa kulttuurissa Joulupukki asuu pohjoisnavalla eikä Lapin Korvatunturilla. Joulupukin asumalle pohjoisnavalle kuvitellaan usein poroja, puita ja tuntureita, joita ei ole todellisella pohjoisnavalla, mutta Lapissa kylläkin.
Magneettinen pohjoisnapa.
Magneettinen pohjoisnapa ei sijaitse Pohjoisnavalla vaan pisteessä 81°N ja 109°W Kanadan arktisen saariston pohjoisosassa pohjoisella pallonpuoliskolla noin 1 000 km:n päässä maantieteellisestä pohjoisnavasta. Se liikkuu tällä hetkellä noin 40 kilometriä vuodessa pohjoiseen.
Fysikaalisilta ominaisuuksiltaan pohjoisella pallonpuoliskolla sijaitseva magneettinen napa ei olekaan pohjoisnapa, vaan etelänapa, sillä siellä magneettiset kenttäviivat osoittavat alaspäin.
Pohjoisnapa-alueen eläimistö.
Pohjois- ja etelänavan eläimistöt eroavat toisistaan huomattavasti. Esimerkiksi jääkarhu ja napakettu eli naali esiintyvät ainoastaan pohjoisnavalla, kun taas pingviinit pesivät ainoastaan eteläisellä pallonpuoliskolla. Mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä harvinaisemmiksi eläimet käyvät. Muuttolintuja pesii arktisilla alueilla kesällä. Merissä on melko runsasta elämää jään alla, sillä auringon valoa siivilöityy jään läpi. Pientä kasviplanktonia syövät erikokoiset ayriäiset, joita kalat ja valaat puolestaan käyttävät ravintonaan.


Piimä.
Piimä on maidosta hapattamalla valmistettu hapanmaitotuote.
Kirnupiimäksi (myös "kirnumaidoksi") kutsutaan voin valmistuksen yhteydessä hapatettua rasvaista maitoa, josta voirasva on kirnuamalla erotettu. Muita piimälaatuja ovat talouspiimä, rasvaton piimä, kefiiri ja erilaiset funktionaaliset piimälaadut, joihin on lisätty tiettyä bakteerikantaa. Näitä ovat muun muassa Gefilus-piimät, Rela-piimät ja Acidofilus-bifidus-piimät.
Piimä on maultaan hapanta ja rakenteeltaan maitoa paksumpaa. Suomi jakautuu kahtia läntisen pitkän piimän ja itäisen kokkelipiimän kulttuureihin.
Piimä on elintarvikkeena hyvin vanha ja aikaisemmin hapattaminen oli ainoa tapa saada maito säilymään juomakelpoisena pidempään. Vasta pastöroinnin ja jäähdytystekniikan kehittyminen kasvatti maidon käyttöä elintarvikkeena.


Maito.
Maito on nisäkkäiden nisistään eli maitorauhasistaan erittämä neste, jonka tarkoitus on ruokkia imeväisiä. Maitorauhaset ovat muuntuneita suuria hikirauhasia. Nokkaeläimillä, pussieläimillä ja aidoilla nisäkkäillä, joihin myös ihminen kuuluu, on kyky erittää maitoa.
Suomessa maidolla tarkoitetaan puhekielessä yleisimmin elintarvikemaitona käytettyä lehmän maitoa. Ihmisen maitoa kutsutaan "äidinmaidoksi".
Lehmänmaidon lisäksi myös vuohen, lampaan ja vesipuhvelin maito ovat taloudellisesti ja ravitsemuksellisesti merkittäviä. Myös hevosen, kamelin ja aasin maitoa on käytetty ihmisravintona.
Maidon ravintosisältö.
Maidon koostumus muuttuu "laktaatiokauden" mukaan. Esimerkiksi poikimisen jälkeisten muutaman päivän aikana lypsetyn maidon proteiinipitoisuus on poikkeuksellisen korkea. Tällaista maitoa kutsutaan "ternimaidoksi". Aikaisemmin, ennen hapotetun säilörehun (AIV-rehu) keksimistä, talvisen sisäruokinnan ja kesäisen laidunruokinnan vaikutus lypsymääriin ja maidon laatuun oli suuri.
Yksi litra normaalia lehmän raakamaitoa (käsittelemätöntä) sisältää keskimäärin noin 32–40 g proteiineja, joista kaseiineja (juustoproteiinit) on noin 30 g, alfa-laktalbumiinia 1,4 g, beta-laktoglobuliinia 3,3 g, immunoglobuliineja 0,7 g, glykomakropeptidiä noin 1 g ja laktoferriiniä 0,1 g. Maitoproteiineihin sisältyy myös mikrobeja tuhoavia entsyymejä, kuten laktoperoksidaasia ja lysotsyymejä, sekä kasvutekijöitä.
Lehmän raakamaidon eli niin sanotun tilamaidon rasvapitoisuus vaihtelee lehmärodun, vuodenajan ja lehmän syömän ravinnon mukaan. Keskimäärin se on noin 44 g/litra, maitosokeri- eli laktoosipitoisuus 48 g/litra. Mineraaleja, erityisesti kalsiumia, maidossa on noin 7 grammaa litrassa.
Litra äidinmaitoa sisältää keskimäärin noin 11 g proteiineja, joista kaseiineja on noin 4 g, alfa-laktalbumiinia 4 g, immunoglobuliineja 1 g ja laktoferriiniä 2 g. Beta-laktoglobuliinia ei ole äidinmaidossa. Äidinmaito sisältää lisäksi entsyymejä, hormoneja ja kasvutekijöitä.
Rasvat.
Sekä äidin- että lehmänmaidon rasvakoostumus vaihtelee enemmän kuin niiden proteiinikoostumus. Muutokset emon ravinnon rasvoissa vaikuttavat maidon rasvahappoprofiiliin. Lehmänmaidon kolesterolimäärät ovat korkeammat kuin ihmisen maidossa. Naudan maitorasva sisältää noin 53 % tyydyttyneitä rasvahappoja (lauriini-, myristiini-, palmitiini- ja steariinihappoa), joiden runsas nauttiminen nostaa nykykäsityksen mukaan ihmisillä veren kolesteroliarvoja. Siksi sitä ei suositella käytettäväksi runsaasti silloin, kun kuluttajalla on korkea veren kolesteroli, ylipainoa tai 2-tyypin diabetes.
Toisaalta lehmän maitorasvan sisältämällä luonnollisilla konjugoiduilla linolihapoilla ("CLA") on eläinkokeissa todettu myönteisiä terveysvaikutuksia, muun muassa pienentynyt syöpäriski. Suurilla annostasoilla CLA-valmisteilla on hiirikokeissa saatu myös päinvastaisia tuloksia sekä lisätty koe-eläinten riskiä sairastua 2-tyypin diabetekseen. Meijerituotteista saatava CLA-määrä on melko pieni, eikä sen vaikutuksista ihmiseen ole näyttöä.
Kalsium.
Etenkin elintarviketeollisuuden edustajat suosittelevat maitotuotteita muun muassa lapsille ja ikääntyvälle väestölle niistä saatavan kalsiumin vuoksi. Maito ei kuitenkaan ole ainoa käytännöllinen kalsiuminlähde. Esimerkiksi kalsiumtehostettujen mehujen ja kasvimaitojen sisältämä kalsiumin määrä on yleensä sama kuin tavallisen maidon. Ulkomailla on julkaistu viime aikoina myös tutkimuksia, joiden mukaan kalsium ei olisi pitkällä aikavälillä tehokas luukadon ehkäisijä. Riittävä D-vitamiinin saanti näyttäisi olevan luukadon ehkäisyssä yhtä tärkeä tekijä kuin kalsium. Tietyt maitorasvan sisältämät tyydyttyneet rasvahapot, erityisesti palmitiinihappo (16:0), sitoutuvat voimakkaasti kalsiumiin estäen kalsiumin ja palmitiinihapon imeytymistä suolistosta. Rasvattomat tai vähärasvaiset maitotuotteet näyttäisivätkin olevan parempia kalsiumin lähteitä kuin runsaasti maitorasvaa sisältävät tuotteet.
Maito ei yksin riitä suojamaan osteoporoosilta eli luukadolta, vaikka siinä on kalsiumia.
Maidon tuotanto.
Lehmän maitoa aletaan ottaa meijeriin vasta neljän päivän jälkeen lehmän poikimisesta. Syntynyt vasikka on maidontuotannon jatkuvuuden edellytys. Lehmä ei kestä monta vuotta paljon lypsävänä. Lypsyrotuiset lehmät on jalostettu tuottamaan maitoa moninkertaisesti sen mitä vasikka tarvitsee, ja vasikat on vieroitettava emostaan muutaman päivän ikäisenä. Vasikkaa juotetaan maidolla (tai maidonvastikkeilla, mikäli maitoa ei ole saatavilla) n. 2 kk ikään asti, jolloin se on kehittynyt märehtijäksi. Liharotuinen nauta tuottaa maitoa vain sen verran, mitä vasikka tarvitsee kehittyäkseen märehtijäksi, joten se seuraa emoaan.
Sonnivasikkaa kasvatetaan kannattavaan teuraspainoonsa saakka. Osa sonneista päätyy siitoskäyttöön. Lehmävasikka saattaa päätyä emänsä tavoin ensin lypsykarjaksi, jolloin se teurastetaan vasta sitten, kun sen maidontuotantoa ei pystytä enää käynnistämään poikimisin tai sen teurastaminen lihakarjana on taloudellisesti kannattavampaa. Suomessa suurin osa kauppojen kotimaisesta naudanlihasta onkin maitotiloilta peräisin, vaikka myös teurastamoita varten lypsämätöntä nautakarjaa kasvatetaan teuraaksi.
Maidon prosessointi.
Maidon teollinen prosessointi tapahtuu meijereissä. Eri maitotiloilta tuleva maito sekoitetaan keskenään, lämpökäsitellään bakteerien vähentämiseksi (pastörointi) tai steriloidaan (UHT-käsittely). Rasva erotetaan separaattorin avulla. Osa rasvasta kirnutaan voiksi, osaa käytetään juustojen valmistuksessa ja osa palautetaan nestemäisiin maitotuotteisiin. Suomessa kerman rasvapallomembraanit hajotetaan pienemmiksi rasvapallosiksi (homogenointi), jossa rasva sekoittuu tasaisesti maitoon. Kaikissa maissa homogenointia ei suoriteta, jolloin kerma kelluu maidon pinnalla. Osa kermasta palautetaan maitoon. Nykyisin maitoon lisätään D-vitamiinia sen saannin parantamiseksi.
Kaupassa myytävä "täysmaito" sisältää rasvaa melkein yhtä suurena pitoisuutena kuin alkuperäinen lehmänmaito. "Kevytmaidossa" osa rasvasta ja "rasvattomassa maidosta" lähes kaikki rasva on poistettu.
Suomalainen maidontuotanto on 1960-luvulta asti tutkinut paljon maitorasvan pilkkomista. Ensimmäiset homogenisoidut maitopurkit sisälsivät tekstin ”Vähärasvaista, homogenisoitua maitoa”.
Suomessa maitoa myytiin 1960-luvulle saakka etupäässä kaatamalla sitä säiliöstä asiakkaan mukanaan tuomaan astiaan, maitokannuun. Nykyisin maitoa myydään lähinnä nestekartonkipakkauksiin pakattuna. Ajoittain sitä on myyty myös pulloissa ja umpinaisissa muovipusseissa.
Maidosta valmistetaan maitohappokäymisen avulla myös piimää ja jogurttia. Lisäksi maidosta valmistetaan juustoja ja jäätelöä.
Erilaisia maitovalmisteita .
Maitotuotteet ja niiden saanti vaihtelee hieman kausittain.
Maidon tuotannon kasvihuonekaasupäästöt.
Rasvapitoisen täysmaitolitran tuotannosta syntyy noin kilo kasvihuonekaasuja (CO2-ekv). Yksi lasillinen täysmaitoa (1,8 dl) vastaa noin 2,5 prosenttia suomalaisen keskivertokuluttajan päivittäin nauttimien elintarvikkeiden tuotannon aiheuttamista kasvihuonekaasupäästöistä. (Rasvattoman maidon päästötietoja ei ole saatavilla.)
Maitorasvan terveyshyödyt.
Maitorasvan käytöllä on joidenkin tutkimusten mukaan yhteys terveyshyötyihin. Harvardin yliopiston Harvard School of Public Healthin mukaan maitorasvasta saatu transpalmitoleenihappo liittyy vähentyneeseen diabetesriskiin. Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan eniten maitorasvaa käyttäneet ruotsalaiset maanviljelijät saivat vähiten maitorasvaa käyttäneisiin verrattuna 75 % vähemmän sydänkohtauksia. Australialaisessa tutkimuksessa havaittiin, että rasvaisia maitotuotteita käyttäneillä oli alentunut riski sydän- ja verisuonitautikuolemiin verrattuna vähärasvaisia maitotuotteita käyttäneisiin, joskaan maitotuotteiden kokonaiskulutus ei korreloinut kuolleisuuden kanssa.
Juusto voi alentaa diabetesriskiä.
Runsaasti juustoa sekä muita maitohappokäymisen avulla valmistettuja maitotuotteita nauttivien diabetesriski osoittautui kymmenyksen pienemmäksi kuin näitä tuotteita vähän käyttävien. Tulokset selviävät American Journal of Clinical Nutritionin tutkimuksesta. Tutkimuksessa myös selvisi, ettei maitotuotteiden kokonaiskulutuksella ja aikuistyypin diabeteksen riskillä ollut yhteyttä.
Maitoallergia.
Maitoallergisille oireita aiheuttavat yleisimmin lehmän maidon beta-laktoglobuliini ja immunoglobuliinit. Osalle lehmänmaitoallergikkoja sopii vuohen, poron tai tamman maito, joissa edellä mainittujen proteiinien rakenne poikkeaa lehmänmaidosta. Ongelmana Suomessa on kuitenkin huono saatavuus. Saatavissa on muun muassa pikkulapsille suunnattuja melko kalliita erikoistuotteita, joissa proteiinit on pilkottu entsymaattisesti peptideiksi.
Laktoosi-intoleranssi.
Maitosokeri eli laktoosi pilkkoutuu imeväisikäisen lapsen suolistossa laktoosia hajottavan entsyymin avulla pienemmiksi sokereiksi, glukoosiksi ja galaktoosiksi, jotka imeytyvät hyvin suolistosta. Osalla aikuisväestöstä tämän entsyymin tuotanto on luonnollisesti heikentynyt tai loppunut kokonaan, jolloin pilkkomaton maitosokeri jää suolistoon aiheuttaen mahavaivoja. Oireyhtymää kutsutaan "laktoosi-intoleranssiksi". Suomessa kaupoissa on saatavissa sekä vähälaktoosisia, että laktoosittomia maitotuotteita. Apteekeissa myydään myös laktoosia pilkkovaa entsyymiä sisältäviä kapseleita.
Sokerin kulkeutuessa paksusuoleen K-vitamiinia käsittelevät entsyymit siirtyvät tuottamaan sokerista metaania, mikä voi aiheuttaa ilmavaivoja. Vaivat johtuvat siitä, ettei ohutsuolessa synny tarpeeksi laktoosia hajottavaa entsyymiä, laktaasia. Hajoamattomana laktoosi jatkaa matkaansa paksusuoleen vetäen mukanaan paljon nestettä. Bakteerit paksusuolessa pitävät laktoosista, mistä seuraa ilmavaivoja.
Äidinmaitovastike saattaa altistaa diabetekselle.
On saatu sen suuntaisia tuloksia, että on syytä epäillä äidinmaitovastikkeiden altistavan diabetekselle. Suomalaisissa tutkimuksissa on todettu 11 %:lla vauvoista, jotka ovat saaneet tavallista lehmänmaidosta valmistettua korviketta, haimavaurioita, joista voi seurata sokeritauti. Mukana tutkimuksessa oli 173 vauvaa.
Suomalaisen maidon aiheuttamat vatsavaivat.
Monet Ruotsin rajan tuntumassa asuvat suomalaiset käyttävät ruotsalaista maitoa suomalaisen prosessoidun maidon sijaan, sillä suomalainen maito aiheuttaa heille vatsaoireita.
Maitorasvat lisäävät hiirten riskiä sairastua suolistotulehdukseen.
Yhdysvaltalaistutkimuksessa on todettu maitorasvojen lisäävän tulehduksellisen suolistotaudin riskiä hiirillä, joiden immuunijärjestelmää oli muokattu.
Raakamaito.
Täysin prosessoimatonta tilamaitoa eli raakamaitoa voi ostaa joiltakin maatiloilta, mutta kaikki tilat eivät vaivaudu järjestelemään suoramyyntiä sen vaatimien hygieniatoimenpiteiden ja lisätyön vuoksi.
Myynnin laillisuus maittain.
Raakamaidon myymisen laillisuus vaihtelee maittain. Euroopan unionissa raakamaitoa saa myydä, mutta joissain jäsenmaissa se on kiellettyä, kuten Skotlannissa. Kanadassa ja Australiassa raakamaitoa ei saa myydä kuluttajille, mutta Uudessa-Seelannissa saa. Yhdysvalloissa raakamaidon myynti on sallittua 28 osavaltiossa maatilalta ja kuudessa osavaltiossa kaupasta.
Raakamaidon riskit.
Pastöroimaton maito voi sisältää useita lehmän elinympäristössä esiintyviä taudinaiheuttajia, kuten kampylobakteereja, kolibakteereja, listeriaa, salmonellaa, yersiniaa ja brucellaa.
Yhdysvalloissa sairastuu vuosittain satoja ihmisiä pastöroimattoman maidon juomisesta. Erityisiin riskiryhmiin kuuluvat lapset, vanhukset ja raskaanaolevat.
Yhdysvalloissa raakamaito onkin monessa osavaltiossa laitonta. Esimerkiksi keväällä 2012 ratsattiin terveyskauppa ja pidätettiin raakamaitoa välittäneitä ihmisiä. Heidän takuusummansa nousivat miljooniin dollareihin, paljon korkeammiksi kuin henkirikollisilla.
Kesäkuussa 2012 kuusi lasta sai EHEC-infektion raakamaidosta Varsinais-Suomessa ja kaksi heistä joutui tehohoitoon.
Pirkkalan seudun ympäristöterveyspäällikön mukaan "maito on hyvä kuumentaa 60–70 asteeseen eikä sitä pitäisi tarjota riskiryhmille, mutta terveelle aikuiselle riski ei ole kovin suuri".
Kampanjointi pastöroimatonta maitoa vastaan alkoi 1800-luvulla, kun huomattiin maidon pastöroinnin vähentävän huomattavasti lapsikuolleisuutta.
Kulutus.
Suomalaiset joivat vuonna 2003 keskimäärin 136 litraa lehmän maitoa henkeä kohden, mikä on maailmanlaajuisesti varsin suuri määrä. Suomalaiset juovat maailman seitsemänneksi eniten maitoa. Eniten maitoa kuluttavat kuitenkin albanialaiset ja sveitsiläiset lähes tasalukemissa 155 litralla.. Suomessa maitotuotteiden kulutus on laskenut viimeisen 40-vuoden aikana huomattavasti. Tilastokeskuksen mukaan suomalaiset söivät maitotuotteita vuonna 1966 yli 250 litran edestä. Vuonna 2006 määrä oli enää hieman yli 150 litraa.
Historia.
Maitoa on historiallisista ajoista lähtien säilötty hapattamalla maitohappobakteerien tai hiivojen aikaansaaman käymisen avulla piimäksi, viileiksi, jogurteiksi yms. Maitoa käytettiin ja säilöttiin jopa ennen vuotta 6500 eaa. Ruukkujen sisältämät orgaaniset jäänteet osoittivat, että lypsäminen oli erityisen suosittua alueilla, missä lehmät olivat yleisempiä kuin lampaat ja vuohet. Mongoliassa valmistetaan tammanmaidosta käymisen avulla alkoholipitoista "kumassia". Juustonvalmistus tapahtuu saostamalla maidon kaseiini kymosiinientsyymin avulla. Nykyisin entsyymi tuotetaan hiivassa, aiemmin se saatiin vasikan pullomahasta. Kaseiinin kovetuttua se leikataan kokkareiksi ja saostumaton osa, hera, puristetaan pois. Kaseiinimassa on ns. tuorejuustoa, jota voidaan maustaa tai käsitellä edelleen kypsytetyiksi juustoiksi. Heraa käytetään jonkin verran erilaisten herajuomien raaka-aineena, mutta osa menee eläinten rehuksi.
Kasveista saatavat maitotyyppiset tuotteet.
Joitakin kasveista tehtyjä juomia ja muita nestemäisiä proteiinivalmisteita saatetaan puhekielessä kutsua myös maidoiksi. Kasvimaitoja ovat muun muassa soija-, riisi-, herne- ja kauramaidot, ja jollakin niistä voi korvata eläinperäisen maidon ruoanlaitossa. EU-maissa kasvimaitojen tuotenimissä on kuitenkin kiellettyä käyttää sanaa maito. Kasvimaitojen saatavuus on parantunut eläinperäisten maitojen tuotantoon liittyvien eettisten ongelmien tiedostamisen sekä lehmänmaitoallergioiden yleistymisen vanavedessä. Kasvimaitoja saa sekä lisäravintein että ilman; tyypillisesti niihin on lisätty B12-vitamiinia, D-vitamiinia ja/tai kalsiumia. Kasvimaidot ovat luontaisesti laktoosittomia ja täysin kolesterolittomia.
Kansainvälinen maitopäivä.
"Kansainvälistä maitopäivää" on vietetty vuodesta 1954 asti alkukesäisin ympäri maailmaa. Maailman maitopäivä on 1. kesäkuuta. Teeman juhlistamiseen on Suomessa liittynyt vuodesta 1973 alkaen "Maitotytön" valinta. Sen esikuva on brittien "Dairy Queen" -kilpailussa. Viime vuosina on vietetty myös "Kansainvälistä koulumaitopäivää" elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n suosituksesta. Maitopäivien vietto ja tarkka ajankohta vaihtelee eri maissa – toisissa maissa maidolle saatetaan omistaa kokonainen kuukausikin.


Retkibanaani.
Retkibanaani oli vuonna 1994 Hämeenlinnassa perustettu suomalainen punkpop- ja ramopunk-yhtye. Trion jäsenet olivat Juuso Tillanen, Toni Helin ja Olli Vartiainen. Ensimmäisillä äänitteillä(Demot ja Kompaktilevy CD) oli mukana myös toinen perustajajäsen Tomi Honkamäki. Tomin lähdettyä yhtyeeseen tuli Olli.
Yhtye julkaisi pitkäsoitto-cd:t Kompaktilevy,"Ensimmäinen samanlainen", "Retkibanaani tulee kaupunkiin" ja "V4" sekä yhteistyössä Kari Peitsamon kanssa albumin Retkibanaani feat. Kari Peitsamo: "Blitzkrieg Boogie - Highway 61 Revisited". Lisäksi yhtye julkaisi puolisen tusinaa singleä. Retkibanaanin kappaleita on myös julkaistu eri kokoelmalevyillä. Yhtye teki myös ennen CD:itä kaksi studio demoa:96lla taivaisiin ja Ostarilla.
Yhtye lopetti toimintansa kymmenvuotiaana, tehtyään uransa aikana parisataa keikkaa ympäri Suomen. Viimeinen keikka oli Semifinalissa Helsingissä 11.12.2004.


Joan Collins.
Joan Henrietta Collins (s. 23. toukokuuta 1933, Lontoo) on brittinäyttelijätär. 1980-luvulla Joan Collins esiteltiin menestyksellisesti seksisymbolina ja itsenäisenä lähes viisikymppisenä naisena hänen esiintyessään television saippuaooppera "Dynastiassa" (1981–1989). Hän auttoi sarjaa lyömään tärkeimmän kilpailijan "Dallasin" televisiosarjojen ykköspaikalta 1980-luvun puolivälissä ja hänestä tuli television parhaiten palkattu näyttelijätär. Hän oli ehdokkaana Emmy-palkinnon saajaksi ja voitti Golden Globe -palkinnon.
Hänen Broadwayn ensiesiintymisensä tapahtui vuonna 1990 ja vuonna 2004 hän kiersi Yhdistynyttä kuningaskuntaa näytelmän "Full Circle" uusintaesityksissä.
Hän on bestseller-kirjailija Jackie Collinsin sisko.
Joan Collins on ollut viisi kertaa naimisissa. Aviomiehiä ovat olleet Maxwell Reed, Anthony Newley, Ron Kass, Peter Holm ja Percy Gibson. Anthony Newleyn kanssa hänellä on poika Sascha ja tytär Tara Newly. Ron Kassin kanssa hänellä on tytär Katie.
29. helmikuuta 1996 Collins voitti 2 miljoonan dollarin sopimusrikkomuskanteen Random Housea vastaan.
Hänellä on luksusasunnot Lontoossa, New Yorkissa ja Etelä-Ranskassa.
Häneltä on ilmestynyt kaksi omaelämäkertaa: "Past Imperfect" (1978) ja "Second Act" (1996); hän on myös kirjoittanut useita bestsellereitä: "Prime Time", "Love & Desire & Hate", "Infamous" ja "Star Quality". Englannissa ilmestyi 09.08.2007 hänen uusi omaelämäkerta " The Biography of an Icon ". Vuonna 1996 Britannian hallitus ja kuningatar Elisabet II myönsi hänelle OBE-arvonimen ("Officer of the British Empire").


Otto Lilienthal.
Otto Lilienthalin tekemien varhaisten liitimien pienoismalleja
Otto Lilienthal (23. toukokuuta 1848 Anklam – 10. elokuuta 1896 Berliini) oli saksalainen keksijä ja yksi lentämisen uranuurtajia. Häntä pidetään usein ensimmäisen menestyksellisen ihmistä kannattavan liitolaitteen rakentajana (ns. Derwitzer liitokone vuodelta 1891), mutta tämä kunnia kuuluu itse asiassa Sir George Cayleylle lähes neljäkymmentä vuotta aikaisemmin.
Lilienthalin merkitys ilmaa raskaampien ilma-alusten kehitykseen on kuitenkin huomattava. Hän suoritti yli 2000 lentoa suunnittelemissaan liitokoneissa vuoden 1891 ja viisi vuotta myöhemmin tapahtuneen kuolemansa välillä. Lilienthal auttoi todistamaan, että ilmaa raskaammat lentolaitteet olivat mahdollisia ilman räpyttäviä siipiä, mikä loi perustan Wrightin veljesten muutamaa vuotta myöhemmin rakentamalle ensimmäiselle menestyksekkäälle moottorikäyttöiselle lentokoneelle.
Lilienthal oli nuoresta lähtien kiinnostunut lintujen lennosta, varsinkin haikaroiden. Vuonna 1889 hän julkaisi kirjan "Der Vogelflug als Grundlage der Fliegekunst" ("Lintujen lento lentotaidon perustana").
Hän hankki koneenrakennusinsinöörin koulutuksen, minkä avulla hän järjestelmällisesti sovelsi lintuhavaintojaan ihmislennon toteuttamiseen. Vuonna 1891 hän pystyi lentämään jo yli 25 metriä liitokoneillaan. Lilienthal rakensi sekä liitokoneita että lihasvoimalla toimivia siipien räpyttelyyn perustuvia lentolaitteita ja vuonna 1893 hän liiti jo 250 metriä. Vuonna 1894 aloitettiin erään liitokoneversion ("Normalsegelapparat") sarjatuotanto.
Lilienthal syöksyi useita kertoja maahan kokeilujensa aikana, mutta hänen lentolaitteensa lensi ainoastaan matalalla ja alhaisella nopeudella. 9. elokuuta 1896 tuulenpuuska taittoi hänen liitokoneensa siiven ja hän putosi 17 metrin korkeudelta, mikä mursi hänen selkärankansa. Hän kuoli seuraavana päivänä sanoen "Opfer müssen gebracht werden!" ("Uhrauksia on tehtävä!").
Hänen lentoonlähtöpaikkansa Berlin-Steglitz, Schütte-Lanz-Straße, muutettiin vuonna 1932 Lilienthalin muistopaikaksi. Berlin-Tegelin lentoasema sai 7. kesäkuuta 1988 toiseksi nimekseen Otto Lilienthalin lentokenttä.


Humala.
Humala ("Humulus lupulus") on hamppukasveihin ("Cannabaceae") kuuluva monivuotinen köynnöstävä hyöty- ja koristekasvi. Se kasvaa luonnonvaraisena laajalla alueella Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa lauhkeilla seuduilla.
Humalaa viljellään paljon Keski-Euroopassa koska emikukintojen lupuliinihartseja käytetään oluen valmistuksessa.
Ulkonäkö ja koko.
Humala kasvattaa useita metrejä pitkiä köynnöstävia varsia, jotka leviävät maata pitkin laajana, sotkuisena kasvustona tai nousevat sopivissa paikoissa jopa kuuden metrin korkeudelle puiden runkoja pitkin. Kiipeämistä auttavat varressa olevat pienet akkurimaiset karvat. Sekä varsi että lehdet ovat karheita. Vastakkain olevat lehdet ovat sahalaitaisia, sormijakoisia ja kooltaan jopa 25 cm pituisia. Isommat lehdet ovat viisijakoisia, pienemmät kolmijakoisia tai ehyitä.
Humala on kaksikotinen kasvi, joten sen hede- ja emikukinnot ovat eri yksilöissä. Kukinnot ovat lehtihankaisia. Perälliset hedekukat ovat jopa yli 10 cm pitkiä, monihaaraisia ja harsuja. Kehälehtiä ja heteitä on viisi kappaletta. Kukinnan jälkeen hedekukat kuihtuvat. Perättömiä emikukkia on runsaasti. Ne ovat rakenteeltaan tiiviitä ja luotteja niissä on kaksi kappaletta. Kukinnan jälkeen emikukkien tukisuomut suurenevat 2–3 cm pitkiksi käpymäisiksi "humaliksi", jotka ovat voimakastuoksuisia ja väriltään kellanvihreitä. Suomessa humala kukkii heinä-elokuussa. Hedelmä on pähkylä. Laji kuitenkin tekee siemeniä erittäin harvoin ja leviää pääasiassa syvälle maahan tunkeutuvan ja laajalle leviävän juurakon avulla.
Levinneisyys.
Humala on levinnyt hyvin laajalle maailmassa, osittain ihmisen avustuksella. Sitä tavataan koko Euroopassa lukuun ottamatta Islantia, Pyreneiden niemimaan eteläosia sekä Fennoskandian ja Venäjän pohjoisosia. Euroopasta levinneisyysalue jatkuu Keski-Siperiaan ja paikoin Keski-Aasiaan. Laji on yleinen myös Japanin pohjois- ja keskiosissa. Pohjois-Amerikassa humalaa tavataan pääasiassa mantereen itä- ja keskiosissa. Muualla humalaa kasvaa muun muassa Uudessa Seelannissa ja paikoin Etelä-Amerikassa. Suomessa humalaa tavataan luonnonvaraisena Etelä-Lapin korkeudelle saakka. Suurimmassa osassa Suomea laji on alkuperäislaji, mutta osa luonnonvaraisista esiintymistä on viljelyperäisiä erityisesti maan pohjoisosissa.
Elinympäristö.
Luonnonvaraisena humala on merenranta-, järvenranta- ja puronvarsilehtojen kasvi. Villiintyneenä viljelykasvina laji saattaa säilyä pitkään pihoilla, entisillä talonsijoilla, aidanvierillä ja pensaikoissa.
Käyttö.
Humalan emikasvia on käytetty oluen ja siman valmistamiseen hyvin pitkään. Suomessa ensimmäiset maininnat humalan käytöstä ovat 1300-luvulta. Jo keskiajalla tilalliset olivat sakon uhalla velvoitettuja ylläpitämään humalatarhaa. Aina vuoteen 1915 Suomessa oli laissa määrätty, kuinka monta humalasalkoa kussakin talossa tuli olla. Ennen oluen teollisen valmistuksen alkamista humalaa kasvatettiinkin hyvin yleisesti, ja humalasalot olivat tyypillinen näky maalaistalojen ja torppien pihoissa. Kartanoissa humalankasvatus saattoi olla hyvin laajamittaista. Esimerkiksi Herttoniemen kartanon humalisto sisälsi 1820-luvulla 200 humalasalkoa. Humalanviljelyn laajuudesta kertovat myös monet paikanimet, kuten Helsingissä esiintyvät nimet Humallahti ja Humalistonlahti. Humalanviljely loppui vähitellen 1800-luvun kuluessa, kun panimoteollisuus siirtyi käyttämään tuontihumalaa. Nykyään Suomen panimoissa käytetty humala on pääasiassa tšekkiläistä tai saksalaista alkuperää.
Vaikka humalankasvatuksella ei enää ole Suomessa kaupallista merkitystä, se on edelleen yleinen koristekasvi. Puutarhoissa kasvatetaan sekä emi- että hedekasveja. Lääkekasvina humalaa käytetään sen rauhoittavan ja vatsan toimintaa lisäävän vaikutuksen takia. Kasvia on käytetty myös kuitukasvina kehruussa.
Humala oluen valmistuksessa.
Oluessa humalaa käytetään antamaan oluen makuun karvautta ja hedelmäisiä aromeja, kirkastukseksi sekä estämään pilaantumista. Karvaan maun olueen antaa hedelmöittymättömien emikasvien "käpyjen" tähkäsuomujen erittämä lupuliini. Eri humalalajikkeet antavat erityyppisiä makuvivahteita.


Siankärsämö.
Siankärsämö ("Achillea millefolium") on valkeakukkainen, ryydintuoksuinen niittyjen kukka. Sitä tavataan laajalla alueella Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Suomessa siankärsämö on muinaistulokas, jolla on monta kansanomaista nimitystä, kuten pyörtänöpöllö, pellonvanhin ja akantupakki.
Ulkonäkö ja koko.
Siankärsämö kasvaa yleensä 20–70 cm korkeaksi. Sen varsi on vankka, pysty ja vaihtelevan pehmeänkarvainen. Kasvi tekee maarönsyjä. Lehdet ovat 5–20 cm pitkiä ja järjestyneet kierteisesti varren ympärille. Lehtilapa on 2–3 kertaa pariliuskainen, ja liuskapareja on tavallisesti yli 15 kappaletta. Liuskat ovat kapeita, keskenään samanlaisia ja eri suuntiin harittavia. Kukinto on tavallisesti tiheä, huiskilomainen mykeröstö. Mykeröiden laitojen kielikukkia on noin 5 kappaletta. Kukka on väriltään yleensä valkoinen, toisinaan myös vaalean- tai purppuranpunainen. Siankärsämö kukkii Suomessa heinä-syyskuussa.
Suomessa tavataan kahta eri siankärsämön alalajia: Etelä- ja Keski-Suomessa tyypillistä etelänsiankärsämöä (ssp. "millefolium") ja Pohjois-Suomessa yleistä pohjansiankärsämöä (ssp. "alpestris" aikaisemmin ssp. "sudetica"). Alalajien väliset erot ovat pieniä. Kukkien kehtosuomut ovat hieman erivärisiä ja pohjansiankärsämöllä on vähemmän lehtiä. Sillä on myös ilmeisesti useammin punaisia kukkia kuin etelänsiankärsämöllä.
Levinneisyys.
Siankärsämö on levinnnyt erittäin laajalle alueelle pohjoisella pallonpuoliskolla. Sen alalajeja tavataan lähes kaikkialla Euroopassa. Levinnäisyysalue jatkuu läpi Venäjän Keski-Aasiaan. Lajia kasvaa myös yleisenä Alaskassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Siankärsämö on levinnyt myös useisiin paikkoihin eteläisellä pallonpuoliskolla. Suomessa siankärsämöä kasvaa koko maassa, ja se on aivan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta hyvin yleinen kasvi.
Elinympäristö.
Siankärsämö kestää hyvin kuivuutta ja viihtyy ihmisen muokkaamassa ympäristössä. Sitä tavataan esimerkiksi niityillä, pientareilla, pihoilla, pelloilla, metsänreunoissa, joutomailla ja tienvarsilla.
Siankärsämöllä on oma loiskasvinsa, kärsämönnäive ("Orobanche purpurea"). Lajia tavataan pääasiassa Etelä- ja Keski-Euroopassa. Kärsämönnäiveen Suomea lähinnä olevat esiintymät ovat Gotlannissa.
Käyttö.
Siankärsämö on hyvin vanha rohdos-ja maustekasvi, jota on käytetty erityisesti haavojen hoitoon verenvuotoa ehkäisevän betonisiinin (C7H13NO3) ja paikallista kipua lievittävän eugenolin vuoksi. Keski-Euroopassa sen kukista ja lehdistä on tehty alkoholiuutosta eli siankärsämöviinaa, jota on käytetty sekä sisäisesti että ulkoisesti. Nuoria lehtiä on käytetty salaateissa mausteena. Siankärsämön käytöllä on laukaistu kouristuksia, ehkäisty tulehduksia ja lisätty ruokahalua. Siankärsämö kuuluu edelleen kauppayrtteihin. Kasvi sisältää muun muassa haihtuvia öljyjä (kamatsuleeni) ja karvasainetta nimeltä akilleiini.
Siankärsämöä on käytetty ennen humalaa mausteena oluen panemisessa. Yrttiseosta, jossa siankärsämöä on käytetty, kutsuttiin englanniksi nimellä "gruit" ja sillä maustettuja oluita kutsutaan nykyään nimellä "gruit ale".
Siankärsämöä voi käyttää myös kasvivärjäyksessä. Kukista voi aluna- tai tinapuretuksen avulla värjätä villaa keltaiseksi. Käyttämällä koko kasvia värjäyksessä siitä saa rautasuolojen avulla oliivinvihreää.


Katariina Jagellonica.
Katariina Jagellonica (1. marraskuuta 1526 Krakova – 16. syyskuuta 1583 Tukholma) oli ensimmäinen vihitty puoliso, Ruotsi-Suomen herttuatar ja sittemmin Ruotsin kuningatar.
Katariinan isä oli Puolan kuningas Sigismund I ja äiti Bona Sforza, joka oli milanolaista ruhtinassukua. Katariina oli vanhempiensa nuorin tytär. Nimi Jagellonica on latinankielinen muoto kuningassuvun nimestä Jagiełło.
Katariina varttui kuninkaan hovissa Krakovassa ja sai hyvän kasvatuksen. Hänet naitettiin 11 vuotta nuoremmalle Suomen herttua Juhanalle Vilnassa 4. lokakuuta 1562. Avioliitto oli poliittinen; se oli osa Juhanan pyrkimyksiä muodostaa Venäjän vastainen liittoutuma. Myös Venäjän Iivana IV Julma oli yrittänyt kosia Katariina, mutta tuloksetta. Toisaalta avioliitto hiersi Juhanan ja hänen veljensä Ruotsin kuninkaan välejä. Eerik kiisteli Sigismund I:n pojan, Sigismund II Augustin kanssa vallasta Baltiassa. Avioliittoneuvotteluja käytiin Ruotsin ja Puolan ollessa sodassa.
Juhana ja Katariina saapuivat Turkuun 24. joulukuuta 1562. Turun linnasta muodostui pienimuotoinen renessanssihovi, mutta jo saman vuoden syksyllä Juhanan ja Eerikin ristiriita oli kehittynyt sodaksi. Juhana ja Katariina joutuivat Eerikin vangeiksi, ja heidät vietiin Gripsholmin linnaan. Katariina seurasi miestään vapaaehtoisesti vankeuteen. Eräässä vaiheessa häntä uhkasi joutuminen Venäjälle, kun Iivana IV ehdotti Eerikille, että Katariinaa voitaisiin käyttää panttivankina Puolan painostamiseksi. Vankeusaikana Katariina synnytti kolme lasta, Isabellan, joka eli puolitoistavuotiaaksi, Annan ja Sigismundin, josta tuli Puolan ja Ruotsin kuningas.
Vankeutta kesti syksyyyn 1567, jolloin Eerik syrjäytettiin valtaistuimelta. Saman vuoden syyskuussa Juhana huudettiin Ruotsin kuninkaaksi, ja 10. heinäkuuta 1569 Katariina kruunattiin miehensä rinnalla Ruotsin kuningattareksi. 1500-luvun lopulla katolilaisuuden merkitystä haluttiin lisätä. Kuningaspari vieraili usein Vadstenassa ja Katariina tuki Vadstenan luostarin toimintaa. Myös Naantalin luostari koki viimeisen lopulta lyhyeksi jääneen kukoistuksensa.
Katariina kuoli muutaman vuoden sairastelun jälkeen Vadstenan linnassa marraskuussa 1583.


Keskeytyssignaali.
Keskeytys on signaali, joka saa tietokoneen suorittimen keskeyttämään meneillään olevan tietokoneohjelman suorituksen ja siirtyy suorittamaan keskeytyskohtaisen keskeytyskäsittelijän (interrupt handler).
Keskeytys voi olla joko laitteistopohjainen tai ohjelmallinen. Laitteistokeskeytyksen aiheuttaa tyypillisesti jokin asynkroninen tapahtuma (event), esimerkiksi tietokoneen ajastin (timer) tai oheislaite kuten kiintolevy. Ohjelmistokeskeytys aikaansaadaan erityisellä keskeytyskomennolla.
Keskeytysten toiminta.
Keskeytyksen tullessa suorittimen tila tallennetaan yleensä pinoon, ja suoritin siirtyy ennalta määriteltyyn keskeytyskäsittelijään. Keskeytyskäsittelijä on tietokoneohjelma joka reagoi keskeytykseen, esimerkiksi päivittää tietokoneen aikalaskuria ajastinkeskeytyksen tullessa tai lähettää uutta tietoa kiintolevylle käsiteltäväksi. Kun keskeytyssignaalin käynnistämä keskeytyskäsittelijä on suoritettu, suorittimen tila palautetaan pinosta ja jatketaan keskeytyksen tullessa keskeytyneen tietokoneohjelman suorittamista.
Keskeytykset on suunniteltu jotta tietokone saa tiedon mahdollisista tapahtumista ilman että suorittimen täytyy jatkuvasti tarkkailla (poll) ja odottaa tapahtumia.


Tonga.
Tongan kuningaskunta eli Tonga on saaristovaltio eteläisellä Tyynellä valtamerellä. Se sijaitsee Samoan eteläpuolella ja Fidžin itäpuolella. Valtioon kuuluu 169 saarta, joista 36 on pysyvästi asutettuja. Valtiolla on maapinta-alaa yhteensä 748 km², rantaviivaa 419 kilometriä ja asukkaita 120 898 (heinäkuu 2009 arvio). Tonga on Tyynen valtameren ainoa monarkia ja maailmanlaajuisesti poikkeava nykymonarkia, sillä kuninkaallisilla on konkreettista päätäntävaltaa. Kuningas George Tupou V ilmoitti vuonna 2008 siirtävänsä kuninkaan valtaoikeuksia pääministerille. Tonga on myös ainoa Tyynen valtameren valtio, joka on onnistunut välttämään muodollisen kolonisaation, sillä se ei missään vaiheessa menettänyt alkuperäistä hallintoaan. Inhimillisen kehityksen indeksissä (HDI) Tonga sijoittuu keskitasolle.
Etnisesti Tonga on hyvin homogeeninen eli koko väestö on käytännössä tongalaisia. Vain alle kaksi prosenttia väestöstä on eurooppalaisia, kiinalaisia tai muita Tyynen valtameren alueen etnisiä ryhmiä.
Etymologia.
Tonga tarkoittaa tongan kielellä etelää tai eteläistä, mikä kuvastaa saarien sijaintia suhteessa Samoaan. Tongasta on käytetty myös nimeä Ystävyydensaaret (,). Nimi on peräisin löytöretkeilijä James Cookilta, joka kolmannella retkellään vuonna 1777 vietti huhti-heinäkuun Tongassa ja ystävystyi Haʻapain päällikkö Finaun kanssa. Cookiin vetosi myös saarelaisten ystävällisyys ja vieraanvaraisuus, minkä vuoksi hän halusi ystävyyden näkyvän saaren nimessäkin. Oikeammin Cook tarkoitti termillä lähinnä Tongaan kuuluvan Ha’apain saariryhmän Lifuka-saarta. Vaikka saarelaiset hankkivatkin Cookin ja miehistön tarvitsemia tarvikkeita, ystävällisyys ei ole koko totuus, sillä heimopäälliköt olivat suunnitelleet Cookin ja hänen miehistönsä surmaamista. Cook ennätti kuitenkin lähteä ennen suunnitelman täytäntöönpanoa.
Saaristo.
Tongaan kuuluu 169 saarta, joista 36 on asutettuja. Rantaviivaa on Tongalla on 419 km ja maapinta-alaa vajaa 750 neliökilometriä (merialueineen pinta-ala on 360 000 km²). Tongan saaret voi jakaa kahteen pohjois-eteläsuuntaiseen ketjuun, joista läntiset ovat alkuperältään vulkaanisia ja itäiset korallisaaria. Suurin saari Tongatapu (260 km²) on muodostunut korallista. Tonga sijaitsee Indo-Australian ja Tyynenmeren mannerlaatan reunakohdassa. Indo-Australian laatta työntyy Tyynenmeren laatan alle, minkä vuoksi alue on maanjäristysherkkää aluetta ja vulkaaninen aktiivisuus on korkea. Mittausten perusteella laattojen konvergenssi on vuoden aikana 24 senttimetriä. Laattojen rajalla sijaitsee 10 882 metriä syvä, 1 375 km pitkä ja 80 km leveä Tongan hauta.
Maantieteellisesti Tonga on jaettu viiteen alueeseen, jotka ovat etelästä pohjoiseen lueteltuna ʻEua, Tongatapu, Haʻapai, Vavaʻu ja Niua. Lähteissä saatetaan käyttää erilaista jaotusta, sillä Niuan saaria ei välttämättä tulkita saariryhmäksi ja ʻEua jätetään myös mainitsematta. Niua sijaitsee muista saariryhmistä erillään, ja siihen kuuluva Niuafoʻou on sijainniltaan Tongan syrjäisin saari. Niua sijaitsee itse asiassa lähempänä Samoaa kuin Tongan pääsaarta Tongatapua. Tongan eteläisin alue on Teleki Tonga (ennen Minervan koralliriutta). Pääkaupungin jälkeen Tongan suurin kaupunki on Vavaʻusaarten pääkaupunki Neiafu.
Tongan korkein kohta sijaitsee 1 033 metrin korkeudessa Kaosaarella. Kyseiselle paikalle ei ole virallista nimeä, mutta siihen saatetaan viitata Kaovuorena.
Luonto.
Tonga tunnetaan hyvin saarilla elävistä lepakoista, kuten "Pteropus tonganus" -lentäväkoirasta. Saarella elää myös vihreä fidžinleguaani -laji. Värikkäiden papukaijojen, kuten samoanlurikki, lisäksi Tongassa elää tonganviheltäjä, niuafounisojalka ja turkoosikalastaja. Uhanalaisen niuafounisojalan populaatiokoko on onnistuttu kaksinkertaistamaan onnistuneen suojelun ansiosta. Tongan vesissä elää noin 150 trooppisia kalalajia. Ryhävalaat saapuvat Tongan aluevesille kesä-marraskuun väliselle ajalle lisääntymään.
Tongan kansalliskukka on punainen "Garcinia pseudoguttifera". Tongalla kasvaa kolmea eri kookospalmupuulajia ja paperimulperipuuta. Koskematonta metsää on vielä Vavaʻu- ja Haʻapaisaarilla.
Suurimpia ympäristöongelmia ovat eroosio, koralliriuttojen tuhoutuminen ja maan, ilman ja vesien saastuminen toimivan jätteidenkäsittelyjärjestelmän puutteen vuoksi. Metsien kaskeaminen maatalouden käyttöön on kasvattanut selvästi eroosiota. Paikalliset ovat aiemmin tottuneet polttamaan syntyneen jätteen, mutta länsimaisten tarvikkeiden ja kulutuskulttuurin myötä roskaamisesta ja saasteista on tullut merkittävä ongelma.
Ilmasto.
Tongassa vallitsee subtrooppinen ilmasto, lämmin kausi kestää joulukuusta toukokuuhun, jolloin on myös syklonikausi. Voimakkaita sykloneja syntyy muutaman vuoden välein ja ne voivat aiheuttaa mittavia tuhoja. Eri saarten ilmasto poikkeaa toisistaan hyvinkin paljon. Esimerkiksi ʻEuan saarilla lämpötila on muuhun Tongaan verrattuna selvästi alhaisempi ja Haʻapaisaariin kuuluvassa Niuafoʻoussa sataa vuoden aikana keskimäärin noin metrin verran enemmän vettä. Ilmankosteus on noin 77 prosenttia (vuoden keskiarvo), mutta etelämmäs mentäessä kosteus pienenee.
Ennen eurooppalaisia.
Tongaan kuuluville saarille asettui pysyvää asutusta noin 1000-luvulla eaa. Ensimmäiset asuttajat olivat Kaakkois-Aasiasta liikkeelle lähtenyt Lapita-kulttuurina tunnettu kansa. Tonga on vanhin polynesialainen lapita-keramiikan löytöalue. Vanhimmat löydöt ovat 2750—2800 vuoden ikäisiä (800–750 eaa.). Lapita-kulttuuri asutti Tongan lisäksi Fidžin ja Samoan yli 1000 vuotta ennen kuin jatkoi itään löytäen Marquesas-saaret, Tahitin ja sittemmin muut polynesialaiset saaret. Tongasta tuli kuningaskunta viimeistään 900-luvulla. Perinteen mukaan ensimmäinen kuningas eli "tuʻi tonga" oli ʻAhoʻeitu, joka oli auringonjumala Tangaloa ʻEitumātupuʻan ja ʻIlaheva Vaʻepopua -nimisen kauniin kuolevaisen naisen lapsi. Tongaan muodostui maaorjuuteen perustuva yhteiskunta. Kuningas ja päälliköt käyttivät maallista ja uskonnollista valtaa. Päällikköjen ja vapaan väestön välistä suhdetta kuvastaa "moimoi"-niminen rituaali, jossa vapaat uhrasivat kummastakin kädestä (tai vain toisesta) sormen, jos päällikkö sattui sairastumaan. Vapaata väestöä ala-arvoisempina olivat vielä orjat, "popula", jotka olivat useimmiten sotavankeja. Kuninkuus perityi isältä vanhimmalle pojalle tai poikkeustapauksissa veljeltä veljelle.
Tonga oli voimakas sotilasmahti Tyynen valtameren alueella, ja laajimmillaan sen vaikutusalue ulottui Fidžiin, Samoaan, Tokelauhun ja Niueen. Tongan yhdennentoista kuninkaan Tuʻitatuin rakennuttama 12 tonnia painava kolmikivinen Haʻamonga ʻa Maui -kivitemppeli on muistona muinaisen Tongan kuningaskunnan laajenemisen huippukaudesta. Se kuuluu nykyään Unescon maailmanperintöluetteloon muinaisen Tongan kuningaskunnan pääkaupunkien osana. Sitä on usein verrattu Stonehengeen, vaikka ne ovat ulkonäöllisesti ja käyttötarkoitukseltaankin erilaisia.
Kahden kuninkaan salamurhat sävyttivät sisällissodan kanssa Tongan 1400-lukua. Kauʻulufonua I aloitti veljensä kanssa uuden dynastian, jonka hallintopaikka sijaitsi aluksi Samoalla. Sisällissotaa käytiin 1600-luvullakin, jolloin Tongan kuningas (arvonimi tuʻi tonga) jakoi valtansa tuʻi Haʻatakalauan ja tuʻi Kanokupolun kanssa, mitä on verrattu myös eurooppalaiseen vallanjakoon. Kauʻulufonua III oli ensimmäinen hallitsija, joka tapasi eurooppalaisia alueillaan.
Eurooppalaisvaikutuksen aika.
Ensimmäisinä eurooppalaisista Tongan edustalla kävivät hollantilaiset Willem Schouten ja Jacob le Maire vuonna 1616. Eurooppalaiset lähteet kertovat heidän löytäneen Niuatoputapun saaren, jonne britti Samuel Wallis ankkuroitui vuonna 1767. Seuraava eurooppalainen purjehti Tongalle vuonna 1643. Hän oli hollantilainen Abel Tasman, joka löysi nykyisen Tongan pääsaaren Tongatapun. Toisena brittinä Tongalla kävi James Cook ensin vuonna 1773 ja toistamiseen vuonna 1777. Cook ystävystyi saarella eläviin ja teki vaihtokauppaa paikallisten kanssa. Mainetta saanut Bountyn kapina sattui Haʻapain saarten edustalla vuonna 1789. Ranskalaiset ja espanjalaisetkin kävivät Tongalla, mutta heidän vaikutuksensa jäi mitättömiksi. Espanjalainen Don Francisco Antonio Mourelle väitti Vavaʻun saariryhmän kuuluvan Espanjalle ja Alessandro Malaspina lähetettiin tutkimaan espanjalaisten mahdollisuutta perustaa Tyynelle valtamarelle siirtomaita, mutta epäonnistui. Näin Tongasta tuli ainoa eteläisen Tyynen valtameren valtio, joka piti alkuperäisen hallintorakenteen, eikä joutunut siirtomaaksi. Ensimmäiset Tongaan pysyvästi muuttaneet eurooppalaiset olivat kuusi vuonna 1796 "Otter"-laivasta karannutta sotilaskarkuria. Tongan historia kirjoitettiin ylös vasta eurooppalaisten saavuttua 1800-luvulla. Sitä ennen historia oli siirtynyt sukupolvelta toiselle suullisesti.
Ensimmäiset lähetyssaarnaajat (London Missionary Society) saapuivat vuonna 1797, mutta heistä kolme tuli pian tapetuksi ja kuusi saarnaajaa eli kolme vuotta piilossa, kunnes heidät pelastettiin Australiaan. 10-henkisestä ryhmästä ainoastaan George Vason jäi Tongaan ja omaksui kulttuurin perinteitä.
Englantilaisten ja tongalaisten yhteydenpito kävi yhä vaarallisemmaksi, kun saapuneiden eurooppalaisten laivoja alettiin tuhota ja miehistöä surmata. Näin kävi kun "Port-au-Princen" miehistö nousi maihin Lifukassa 29. marraskuuta 1806. Miehistöstä säästettiin vain hyttipoika William Mariner, joka pääsi päällikkö Finaun hoteisiin ja kirjoitti kokemuksistaan paljon luetun "An Account of the Natives of the Tonga Islands".
Metodistisaarnaajat aloittivat Tongan käännyttämisen vuonna 1826.Papit vastustivat kristinuskoa, mutta päälliköt sen sijaan kiinnostuivat uudesta uskonnosta. Vaikutusvaltaisimpiin päälliköihin kuului Taufa’ahau, josta oli tuleva uuden Tupou-dynastian ensimmäinen hallitsija. Hänet kastettiin vuonna 1831 kuningas mukaisesti Siaosiksi eli englantilaisittain Georgeksi. Kääntymisen myötä muutkin päälliköt ja heidän hallitsemansa alueet kääntyivät kristinuskoon, joko suoraan tai lailla pakotettuina, ja Georgen sedän kuoltua hän yhdisti Tongan ja teki itsestään valtion kuninkaan. Tongan lakien laatimisessa hän haki apua Australiasta ja uudet lait tuli säädetyksi vuonna 1862. Taustalla hääräsivät myös lähetyssaarnaajat, joista vaikutusvaltaisin lienee ollut kuninkaan avustaja metodistisaarnaaja Shirley Baker. Baker vaikutti Tongan maalakeihin, jotka mahdollistivat ulkomaalaisten maanhankinnan edullisin ehdoin, ja yhdessä kuninkaan kanssa he suunnittelivat maan symbolit (lippu, vaakuna, kansallislaulu) ja perustuslain, joka hyväksyttiin 4. marraskuuta 1875. Bakeristä tuli maan pääministeri vuonna 1880.
Tupou I:n kuoleman jälkeen vuonna 1893 kuninkaaksi nousi tämän lapsenlapsen lapsi, joka otti hallitsijanimekseen George Tupou II. Hän oli edeltäjäänsä verrattuna heikko hallitsija ja 18. toukokuuta 1900 hän allekirjoitti Britannian kanssa ystävyyssopimuksen, jonka perusteella Tongasta tuli Britannian protektoraatti ja näin Britannia vastasi Tongan suhteista ulkomaailmaan. Tupou II:ta seurasi vuonna 1918 hänen oppinut tyttärensä kuningatar Salote Tupou III, josta tuli ulkomailla pidetty hallitsija. Tonga irtautui Britanniasta kokonaisuudessaan vuonna 1970, mikä useissa tapauksissa nähdään Tonga uudelleen itsenäistymisenä. Britanniaan se piti yhteyden kuitenkin liittymällä Kansainyhteisöön pian irtautumisensa jälkeen. YK:hon Tonga liittyi vuonna 1999.
Tongassa on vaikuttanut näkyvästi demokratiaa ajava liike aina 1970-luvulta saakka. Liikkeen voidaan sanoa onnistuneen tavoitteessaan, sillä vuonna 2008 Tonga kuningas ilmoitti siirtävänsä valtaansa pääministerille. Takana on myös valtion huono talous, josta esimerkkinä Jesse Bogdonoffiin liittyvä skandaali 2000-vuosikymmenen alussa.
Politiikka.
Tonga on ollut jo vuosisatoja monarkia, eikä sen valtiomuoto ole vaihtunut monarkiasta muuksi. Tonga on Tyynenmeren ainoa monarkia, ja toisin kuin useimmissa nykyisissä monarkioissa, kuninkaalla on Tongalla todellista valtaa.
Nykyinen monarkia perustettiin kuningas George Tupou I:n vuonna 1875 laatiman perustuslain myötä. Maata johtaa ja ylintä valtaa käyttää kuningas pääministerin avustamana. Pääministerin virka on elinikäinen. Oikeuslaitokseen liittyvässä päätöksenteossa kuninkaalla on yksinvalta, eikä hänen tarvitse kuulla pääministeriä. Kuningas esimerkiksi nimittää tuomarit ja lieventää rikosrangaistuksia tai vapauttaa rikollisiksi tuomitut. Kuninkaan velvollisuuksiin kuuluu myös Valtakunnanneuvoston nimittäminen, mihin kuuluu kuninkaan itsensä lisäksi 12-henkinen hallitus ministereineen ja Haʿapain ja Vavaʿun kuvernöörit. Lainsäädäntövaltaa Tongalla pitää yksikamarinen Fale Alea, johon kuuluu puheenjohtaja, hallituksen jäsenet, yhdeksän maan 33 aatelisen joukosta valitua aatelista ja yhdeksän kansanäänestyksellä (yli 21-vuotiaat) valittua jäsentä kolmen vuoden kaudelle. Nykyinen kuningas on Tupou VI ja pääministeri on Siale’ataongo Tu’ivakanō.
Voimakkaan demokratialiikkeen ansiosta Tonga on luopumassa kuninkuudesta ja siirtymässä parlamentarismiin.
Talous.
Tongan talous perustuu paljolti maatalouteen ja kalastukseen, jotka työllistävät 70 prosenttia koko valtion työvoimasta. Vientituotteita ovat kurpitsa, kookospähkinä, banaani ja vaniljapapu. Kurpitsavienti Japaniin on kansantaloudellisesti tärkeää, sillä sen osuus koko viennistä on kolmanneksesta vajaaseen puoleen. Tonga on kuitenkin riippuvainen ulkomailta tuodusta ruoasta, pääasiassa Uuden-Seelannin tuonnista. Tärkeimmät tuojamaat ovat Uusi-Seelanti ja Fidži, jotka yhdessä muodostavat yli puolet tuonnista. Viennissä tärkeimmät kohteet ovat Japani, Kiina ja Yhdysvallat. Valtion velka oli 63,4 miljoonaa dollaria vuonna 2001. Vuoden 1996 tilastojen mukaan Tongassa on 33 910 henkeä työvoimaa ja työttömyysprosentti on 11,3 prosenttia.
Toiseksi suurin tulolähde on turismi. Maa on edelleen riippuvainen ulkomaisesta avusta ja ulkomaille muuttaneiden tongalaisten lähettämistä avustuksista. Maailmanpankin mukaan (2002) Tongan bruttokansantuotteesta noin 42,7 % tulee siirtolaisten rahalähetyksistä. Tongan BKT oli vuonna 2005 244 miljoonaa dollaria ja kansalaista kohti 2 300 dollaria. Tonga liittyi WTO:hon vuonna 2007 ja toivoo jäsenyyden parantavan kauppasuhteita muihin maihin.
Toiseksi suurin työllistäjä on maan teollisuus, joka tuottaa vaatteita, sementtiä, metallitarvikkeita, kaivinkoneita ja huonekaluja. Puutarvike tuodaan yleensä ulkomailta, vaikka saarella on omia metsiä 5,5 prosenttia koko maapinta-alasta. Suurimmat metsät ovat ʻEuassa, jossa ne ovat suurilta osin luonnonvaraisessa tilassa. Tongan talouden kehittämissuunnitelman päämääränä on ollut vuodesta 1966 lähtien lisätä teollisuuden investointeja maahan. Teollisuuden kannalta suurin haittatekijä on rajoitettu maa-ala. Vuoden 2001 lopulla riehuneen Waka-syklonin ansiosta Tongalle on kehittynyt pientä rakennusteollisuutta. Bruttokansantuotteesta teollisuuden osuus on vain 13 prosenttia.
Päällystettyä tietä on Tongatapun saarella ja Neiafun kaupungissa, muualla tiet ovat lähinnä tallattua korallia ja maata, mikä tekee niistä vaikeakulkuisia sateisina aikoina. Valtioiden välinen liikenne on pääasiassa lentoliikennettä, jota hoiti valtio-omisteinen Royal Tongan Airlines vuoteen 2004 saakka. Päälentokenttä sijaitsee Fua’amotussa. Tongassa fossiilisten polttoaineiden poltolla tuotettu sähköenergia on käytetyin energiamuoto. Sähköntuotantokapasiteetti oli vuonna 2002 kahdeksan megawattia, jolla tuotettiin 34 gigawattituntia sähköenergiaa, kun energiantarve oli 32 gigawattituntia. Raakaöljyä samana vuonna kului päivässä 780 tynnyriä.
Väestö.
Tongan väestö on lähes täysin alkuperäisiä tongalaisia, vain kaksi prosenttia väestöstä on muualta tulleita. Alkuperäiset tongalaiset muistuttavat ulkonäöllisesti ja kultttuurillisesti läheisesti samoalaisia ja muita polynesialaisia, melanesialaisia piirteitä on tullut vain vähän Fidžiin pidetyn yhteyden vuoksi.
Väestö on ollut tasaisessa kasvussa vuodesta 1891 lähtien ja nykyisellään väestön kasvunopeus on vajaa 1,5 prosenttia vuodessa. 1950- ja 1960-luvuilla kasvu oli selvästi nopeampaa, mutta seuraavien vuosikymmenien muuttoliike Yhdysvaltoihin, Uuteen-Seelantiin ja Australiaan hiljensi kasvunopeutta. Eliniänodote on koko väestöllä keskimäärin vajaa 71 vuotta, naisilla muutaman vuoden suurempi ja miehillä vastaavasti pienempi kuin keskiarvo. Tonga on urbanisoitumassa kun väestö on alkanut maan sisällä muuttaa etelämmäksi pääsaarelle Tongatapuun, jossa nykyään elää noin kaksi kolmasosaa väestöstä. Yli kolmannes valtion asukkaista elää nykyään pääkaupungissa Nukuʻalofassa. Lukutaitoisia (tongaa tai englantia) on 98,9 %. Kouluissa opetetaan ensisijaisesti tongaa ja toisena kielenä englantia.
Merkittävin uskonto on kristinusko, jota tunnustaa noin 98 prosenttia. Kristityistä noin 41 prosenttia on metodisteja (Free Wesleyan Church of Tonga), 16 prosenttia katolilaisia, 14 prosenttia kuuluu Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkkoon, 12 prosenttia Tongan vapaakirkkoon ja muut ovat adventisteja, helluntailaisia, Tokaikolo-metodisteja ja anglikaaneja. Suurimmat kristinuskon ulkopuoliset uskonnot ovat Bahá’í, islam ja hindulaisuus. Tongassa on laissa säädetty uskonnonvapaus. Vaikka Tongassa ei ole valtionuskontoa, hallitus ja media ovat hyvin kristinuskomyönteisiä. Esimerkiksi Tongan yleisradio on kieltänyt lähettämästä sellaista materiaalia, joka on ristiriidassa kristinuskon opinkappaleiden kanssa. Sunnuntai on myös virallinen sapattipäivä, jolloin suuri osa liiketoiminnasta ei ole toiminnassa.
Yli 30-vuotiaista tongalaisista noin 92 % on ylipainoisia tai liikalihavia, minkä vuoksi lähes 20 prosenttia väestöstä sairastaa diabetesta. Syynä on liian rasvaisen ruoan liikasyönti. Ongelma on huomioitu ja kansalaisia yritetään innostaa liikkumaan entistä enemmän. Kuningasperhe on toiminut esimerkkinä syömällä terveellisesti ja liikkumalla. Kuningas Tupou V laihdutti lähes 80 kilogrammaa vuosina 1976–1997.
Kulttuuri.
Tongalaisen kulttuurin pääpiirteet ovat säilyneet eurooppalaisten läsnäolosta huolimatta. Miehet veistelevät puusta koriste- ja muita esineitä, kun naiset tekevät kasvilehdistä koreja, mattoja ja vaatteita. Käsityöt ovat menettäneet osan niiden alkuperäisestä merkityksestä ja nykyään niitä myydään paljon turistituotteina. Tongassa on lähivaltioiden tapaan säilynyt kava-kasvista valmistetun juoman juomakulttuuri. Juomalla on mieto narkoottinen vaikutus.
Tongalla suosittuja tansseja ovat meʻetuʻupaki, kailao, lakalaka ja maʻuluʻulu. Kylissä pidetään yllä suullista perinnettä vanhojen kertomusten, eläinsatujen, runouden ja uskonnollisten tarinoiden muodossa.
Tongan yleisradio ja viikoittain ilmestyvä sanomalehti ovat molemmat valtion omistamia ja luonteeltaan konservatiivisia. Yksityisomisteisista lehdistä tärkein on joka toinen viikko ilmestyvä, Kalafi Moalan omaistama Taimi ’o Tonga, joka kritisoi voimakkaasti valtionjohtoa. Pesi Fonua, Matangi Tonga -sanomalehden omistaja, sai vuonna 2005 Pacific Island News Associationilta Media Freedom Award -palkinnon sananvapauden ylläpitämisestä Tongalla. Kalafi Moala on ollut myös ehdokkaana palkinnonsaajaksi. Tongan hallinto on suhtautunut yksityisomisteiseen mediaan hyvin kielteisesti. Se yritti muun muassa ajaa lakia, joka olisi mahdollistanut tiettyjen medioiden kieltämisen. Ehdotus ei kuitenkaan mennyt läpi korkeimmassa oikeudessa.


Puupuhallin.
Puupuhaltimet on puhallussoitinten ryhmä, johon kuuluvat esimerkiksi huilu, oboe, klarinetti ja fagotti. Näiden perinteisten puupuhaltimien lisäksi sinfoniaorkesteriin on myöhemmin lisätty myös matalaa oboeta muistuttava englannintorvi, pikkolohuilu, bassoklarinetti ja kontrafagotti. Nykyisiä puupuhaltimia yhdistää nimenomaan niiden yhteinen äänenmuodostustekniikka eikä niinkään valmistusmateriaali. Alun perin puiset huilusoittimet valmistetaan nykyään tavallisesti metallisina, ja myös saksofoni luetaan puupuhaltimiin, vaikka sitä ei ole koskaan valmistettu puusta.
Akustisesti merkittävä ero vaskipuhaltimiin verrattuna on puupuhaltimien suuntaamattomuus: niiden ääni leviää tasaisena joka suuntaan.
Äänenmuodostus.
Huilusoittimissa ääni syntyy, kun sisäänpuhallettu ilma törmää ääniputkessa sijaitsevaan terävään reunaan ja saa sen värähtelemään. Avoimissa huiluissa puhalluksen ilmavirta osuu suoraan tähän värähtelevään reunaan, suljetuissa huiluissa se ohjataan siihen soittimen sisällä.
Klarinetin ja saksofonin kaltaisissa yksilehdykkäisissä ruokolehtisoittimissa ääni syntyy lehdykkäsuukappaleessa, jossa on yksinkertainen ruokokieli. Oboessa, englannintorvessa ja fagotissa käytetään kaksoisruokolehdykkää.


Freikorps.
Freikorps () olivat Saksassa hävityn ensimmäisen maailmansodan jälkeen loppuvuonna 1918 syntyneitä vapaaehtoisia raskaasti aseistettuja puolisotilaallisia ryhmiä, jotka myöhemmin organisoitiin osaksi Weimarin tasavallan armeijaa. Virallisesti Freikorps-joukot toimivat tammikuusta 1919 huhtikuuhun 1920. Epävirallisesti joukot olivat koolla joulukuusta 1918 vuoteen 1923. Joukot toimivat vasemmistolaisten kansannousujen tukahduttajina, mutta poliittisia aatteita enemmän niitä yhdisti taistelunhalu sekä katkeruus hävitystä sodasta ja maan kaaosmaisesta tilanteesta.
Sodan veteraaneja.
Freikorps-joukot syntyivät vuosia rintamalla taistelleista nuorista veteraanisotilaista, jotka rauhan tultua kokivat siviilielämän itselleen vieraaksi ja pettyneinä vallitsevaan tilanteeseen hakivat toimintaa ja taisteluja. Mukana oli myös jokapäiväistä leipää etsiviä miehiä, ja nuoria aktivistiopiskelijoita, jotka eivät olleet ehtineet sotaan. Joukkoja oli keväällä 1919 kaikkiaan 200 000–400 000 miestä, runsaaseen sataan ryhmään ryhmittyneenä. Freikorps-joukkoja voi luonnehtia äärioikeistolaisiksi, mutta poliittisia aatteita enemmän niitä yhdisti taistelunhalu ja hävityn sodan aiheuttama katkeruus. Freikorps-joukkojen toiminta kohdistui usein siviileihin ja sitä voidaan luonnehtia poikkeuksellisen raa’aksi.
Joukkojen muodostuminen perustui veteraanien vieraantumiseen siviilielämästä ja turhautumiseen tappiosta. Esikuvana ja ydinryhmänä joukoille toimivat sodan viimeisinä vuosina perustetut Saksan eturintaman eliittirynnäkköjoukot.
Ytimenä rynnäkköjoukkojen veteraanit.
"Sturmtruppen"- tai "Stoßtruppen"-joukot () käyttivät saksalaisten kehittämää uutta Hutier-taktiikkaa. Raskaan päiväkausia kestävän tykistövalmistelun ja massiivisen jalkaväkihyökkäyksen sijaan hyökättiin rajoitetulle alueelle tehdyn nopean ja tulivoimaisen räjähde- ja kaasukeskityksen jälkeen raskaasti aseistetuilla nopeasti liikkuvilla itsenäisillä rynnäkköjoukoilla. Joukot olivat hyvin aseistettuja ja koulutettuja eliittisotilaita.
Joukot erottautuivat muista yksiköistä; ennen hyökkäystä ne kuljetettiin paikalle, ja eloonjääneet vastaavasti välittömästi hyökkäyksen jälkeen pois. Rynnäkköjoukot eivät pitäneet rintamalohkoja hallussaan. Hyökkäysajankohdan tullessa ne etenivät nopeasti vihollisen rintamalinjoja kohti toimien omavaraisesti. Yksiköt olivat raskaasti aseistettuja, mukana oli konekiväärejä, liekinheittimiä, jopa kevyttä tykistöä ja lentokoneita. Eteneminen oli mahdollisimman nopeata, ja joskus edettiin läpi vihollislinjojen mahdollisimman syvälle tuhoten infrastruktuuria kunnes koko yksikkö menehtyi vihollistuleen. Rintamalinjojen välissä yksikön kohtalo oli kokonaan komentavan upseerin käsissä, ja iskujoukoista muotoutui fanaattisesti komentajilleen uskollisia kokeneita veteraaneja.
Iskujoukkojen sotilaiden tuli olla naimattomia ja alle 25-vuotiaita. Upseerien osuus oli suuri, mutta joukkojen sisäinen kurinpito löysää ja toverihengen läpikäymää. Yksiköitä nimitettiin komentajiensa nimien, ei numerojensa mukaan. Myös miehistöllä oli samanlaiset henkilökohtaiset pistoolit kuin upseereilla. Joukot saivat paremmat annokset ja pidemmät lomat tavanomaisiin yksiköihin verrattuna.
Sodan jälkeisessä sisäpoliittisesti sekavassa tilanteessa jäljelle jääneet veteraanit, äärioikeistolaiset kommunistien vastustajat ja opiskelijatahot kokoontuivat iskujoukkojen komentajien ympärille ja muodostuivat Freikorpsin vapaaehtoisjoukot.
Hallituksen käsikassaraksi.
Kun vapaaehtoisjoukot sulautettiin 1919 osaksi hallituksen armeijaa, jaettiin joukot kolmeen osaan. Ensisijaisia olivat "Freikorps"-joukot. Tukijoukoiksi muodostettiin reservi "Zeitfreiwilligenkorps", joita käytettiin ajoittain vakinaisen armeijan tai Freikorps-joukkojen tukena. Lisäksi hallituksen käytössä olivat jo 1914 perustetut "talonpoikaisjoukot" ().
Joukkoja käytettiin pääasiassa hallitusten vastaisten vasemmistolaisten kansannousujen, sekä kuviteltujen että todellisten, tukahduttamiseen eri puolilla Saksaa. Freikorps-joukkoja käytettiin tuhoamaan spartakistikapina Berliinissä tammikuussa 1919, kommunistien nousu Münchenissä samana vuonna, sekä Ruhrin "Punainen Armeija" keväällä 1920. Lisäksi Freikorps-joukkojen avulla tehtiin epäonnistunut Latvian valtausyritys. Vuonna 1920 Freikorps-joukot yrittivät itse vallankaappausta Saksassa, joka ei kuitenkaan onnistunut.
Offensiivi itään.
Freikorps toimi muun muassa Latviassa maan itsenäistyttyä. Virallisesti järjestö pyrki ajamaan maassa olleet bolševikit pois, mutta tarkoitus oli tehdä Latviasta Saksan puskurivaltio Neuvosto-Venäjää vastaan. Kun venäläiset ja bolševikit oli ajettu pois, Freikorps yritti vallankaappausta ja Freikorpsin tekemät raakuudet kohdistuivat latvialaisiin. Latvian oli liittouduttava Viron kanssa työntääkseen saksalaiset pois Latviasta. Myös Yhdistyneen kuningaskunnan laivasto auttoi ajamaan Freikorpsin pois Latviasta. Freikorps vetäytyi Riiasta 22. kesäkuuta 1919.
Jäsenet.
Kuuluisimpia jäseniä Freikorpsissa olivat Heinrich Himmler, Martin Bormann, Rudolf Berthold, Rüdiger von der Goltz, Ferdinand Schörner, Felix Steiner ja Walther Wenck.
Myöhemmin Freikorps-joukkojen veteraaneja liittyi suuria määriä natsien SA-joukkoihin ja kansallissosialistiseen puolueeseen Freikorpsia voidaankin hyvällä syyllä pitää Schutzstaffelin esiasteena. Osa joukoista kuitenkin kannatti vanhaa, militaristista ja konservatiivista preussilaispolitiikkaa.


Eutanasia.
Eutanasia (kreikkaa, "eu-thanatos", hyvä kuolema) eli armokuolema tai armomurha on armosyistä tehty teko tai tekemättä jättäminen, joka aiheuttaa toisen ihmisen kuoleman.
Eutanasian tarkoituksena on yleensä sietämättömän kärsimyksen lopettaminen, ja se yleensä tehdään henkilön omasta tai hänen läheistensä vakaasta toivomuksesta. Eutanasian tarkoituksena voi myös olla elämän päättäminen ennen kuin parantumattomaksi tiedetty sairaus johtaa sietämättömään kärsimykseen.
Käsitteitä.
Eutanasian lajit ovat passiivinen ja aktiivinen eutanasia. "Passiivisessa eutanasiassa" ihmiselle ei tehdä hoitotoimenpidettä, joka saattaisi pitää hänet elossa. Passiivinen eutanasia on esimerkiksi päätös olla hoitamatta antibiootein saattohoitovaiheessa olevan potilaan keuhkokuumetta, vaikka tulehduksen tiedetään todennäköisesti johtavan hänen kuolemaansa. Tavoite on lieventää kärsimyksiä ja kuolintapahtumaa. "Aktiivisessa eutanasiassa" ihmisen elintoiminnot lopetetaan hänen tahdostaan, kun parantavia tai lieventäviä hoitokeinoja ei enää ole tarjolla. Yleensä se tehdään lääkkeiden avulla. Aktiivista eutanasiaa on esimerkiksi kipulääkkeen yliannostus syöpäpotilaalle.
Läheisesti eutanasiaan liittyviä käsitteitä ovat kuolinapu ja avustettu itsemurha. "Avustettu itsemurha" viittaa tilanteeseen, jossa vaikeasti sairas henkilö haluaa tehdä itsemurhan mutta ei ole siihen fyysisesti kykenevä. Tällöin toinen henkilö avustaa häntä itsemurhan toteuttamisessa. "Kuolinapu" voi viitata sekä tilanteeseen, jossa vaikeasti sairasta henkilöä autetaan hänen pyynnöstään kuolemaan, että tilanteeseen, jossa pysäytetään sellaisen henkilön elintoiminnot, joka on esimerkiksi kooman takia pysyvästi estynyt ilmaisemasta omaa tahtoaan.
”Älä tapa”.
Ehkä keskeisin käytetty perustelu eutanasian sallimista vastaan on lakeihin ja eettisiin säännöstöihin sisältyvä määräys "surmaamisen kiellosta". Uskonnollinen perustelu on esimerkiksi kristityillä Raamatun viides käsky ”Älä tapa”. Perusteluun liittyy käsitys ihmiselämän pyhyydestä; elämän katsotaan olevan Jumalan, ei ihmisen itsensä, hallinnassa.
Tietokirjailija Johan Norbergin mielestä sekä noin ajattelevien että kuolinapua haluavien tulee saada elää omien arvojensa mukaan, ja siksi eutanasiaa ei saa kieltää.
Väärinkäytökset.
Eutanasiaa vastustetaan yleisesti myös käytännöllisin perustein. Erityisen vaikeita ovat esimerkiksi tapaukset, joissa henkilö on pysyvästi sellaisessa tilassa, että hän ei pysty ilmaisemaan omaa tahtoaan. Pelätään myös, että eutanasian salliminen voisi johtaa tilanteeseen, että eutanasioita tehtäisiin terveydenhuollon kustannusten vähentämiseksi myös silloin kun se ei ole henkilön oma vakaa tahto.
Norbergin mukaan eutanasiaa tapahtuu nytkin päivittäin: yhteisymmärryksessä potilaiden ja omaisten kanssa lääkärit antavat hieman liikaa morfiinia. Mikäli eutanasia laillistettaisiin, saataisiin potilaan tahto dokumentoitua selkeämmin ja näin kuolinapuun liittyvät väärinkäytökset ja virheet vähenemään.
Oikeus päättää omasta elämästään.
Keskeinen peruste eutanasian sallimisen puolesta on moniin kansainvälisiin ihmisoikeusasiakirjoihin kirjattu "oikeus elämään". Säädös tulkitaan tällöin niin, että yksilölle itselleen kuuluu oikeus päättää omasta elämästään. Tähän liittyy ajatus, että ihmisellä itsellään on oikeus päättää, milloin hän kokee kärsimyksen liian suureksi.
Lääkäri Gunnar Hagberg kertoi esimerkistä, jossa syöpään sairastunut ystävä pyysi häneltä kuolinapua, mutta Hagberg ei uskaltanut rikkoa lakia. Siksi ystävä tappoi itsensä janoon, mutta se kesti 14 päivää.
Utilitarismi.
Eutanasiaa puolustetaan toisinaan myös käytännöllisin ja taloudellisin perustein. Yleisimmän perustelun mukaan on tilanteita, joissa potilaan hoitaminen on potilaalle itselleen, potilaan omaisille tai terveydenhuoltojärjestelmälle liian raskasta – taloudellisesti, fyysisesti tai henkisesti. Tätä ajattelutapaa nimitetään utilitaristiseksi.
Lääkärin tehtävä.
Perusteluja jotka pohjautuvat "lääkärin perimmäisen tehtävän" määrittelyyn käytetään sekä eutanasian puolesta että sitä vastaan. Toisaalta lääkärin tärkeimmäksi tehtäväksi nähdään parantaminen, ei surmaaminen. Toisaalta lääkärin tehtävänä on myös toimia potilaan parhaaksi, jonka joissakin tapauksissa voi ajatella olevan potilaan oman tahdon mukainen elämän päättäminen.
Onko kipulääkitys riittävää?
Sekä puolesta että vastaan käytetään myös perusteluja kipulääkityksestä. Eutanasian vastustajien mielestä nykyaikaisilla kivunhoitomenetelmillä pystytään aina lievittämään riittävästi kärsimystä. Eutanasian puolustajien mukaan näin ei aina ole ja joka tapauksessa on ihmisen itsensä oikeus arvioida, mikä on hänelle riittävää ja tarpeen.
Eutanasia ja laki.
Eutanasia on monissa maissa laitonta, ja monissa sen laillisuus tai laittomuus on epäselvää. Parantumattomasti sairaiden avustettu itsemurha on sallittu vain Alankomaissa, Sveitsissä, Belgiassa ja Yhdysvalloissa Oregonin osavaltiossa, joissa lainsäädäntö sallii eutanasian tarkoin määritellyissä tapauksissa.
Ruotsi.
Passiivinen eutanasia sallittiin Ruotsissa huhtikuussa 2010. Ensimmäinen passiivinen eutanasia suoritettiin saman vuoden toukokuussa.
Suomi.
Exitus ry on vuodesta 1993 yrittänyt myötävaikuttaa eutanasian sallivan lain saamiseksi Suomessa.
Suomessa aktiivinen eutanasia on rikos ja siitä voi saada jopa kahdeksan vuotta vankeutta. Rikoslain 21. luvun mukaan myös henkilön omasta vakaasta pyynnöstä tapahtuva surmaaminen on rangaistavaa. Sen sijaan toisen henkilön itsemurhan avustaminen ei ole rangaistavaa.
On huomattavaa, että tässä artikkelissa käsitellään ihmiselle tehtävää eutanasiaa. Sen sijaan eläimen surmaamiseen Suomen lainsäädäntö paikoin jopa velvoittaa kärsimyksen lopettamiseksi.
Potilaan saattohoitoa sääntelee lääkintöhallituksen ohjekirje DNo 3024/02/80 vuodelta 1982. Sen mukaan potilaan on saatava riittävää oireenmukaista perushoitoa ja hänen ihmisarvoaan kunnioittavaa huolenpitoa myös kuoleman lähestyessä, kun hänen sairautensa ennustetta ei enää voida käytettävissä olevilla hoidoilla parantaa.
Kuten useimmissa Euroopan maissa, myös Suomessa on pitkään keskusteltu eutanasian laillistamisesta. Tunnettuja laillistamisen puolustajia Suomessa ovat olleet esimerkiksi professori Jorma Palo, teologian tohtori Martti Lindqvist, ex-valtiovarainministeri Iiro Viinanen, ex-euroedustaja Esko Seppänen ja tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Tunnettuja vastustajia ovat puolestaan arkkiatri Risto Pelkonen ja lääkäri Pekka Reinikainen.
Aamulehden Taloustutkimuksella teettämän kyselytutkimuksen mukaan suomalaisista 77 % hyväksyisi armokuoleman ja vain 12 % on kielteisellä kannalla.
Alankomaat.
Alankomaissa tuli 1. huhtikuuta 2002 voimaan laki, joka sallii eutanasian ja lääkärin antaman kuolinavun tietyissä tapauksissa. Laki vahvisti jo pitkään tuomioistuinkäytännössä toimineen järjestelmän.
Lääkärin on jälkikäteen raportoitava jokainen tapaus yleiselle syyttäjälle. Alueellinen toimikunta arvioi, onko tapaus täyttänyt lain määrittelemät ehdot. Sen jälkeen tapaus joko katsotaan loppuun käsitellyksi tai viedään syyteharkintaan.
Alle 12-vuotiaiden eutanasia on kokonaan kielletty, ja 12–17-vuotiaiden eutanasiaa koskevat aikuisia tiukemmat ehdot.
Belgia.
Belgiassa hyväksyttiin 28. toukokuuta 2002 laki, jonka mukaan toisen henkilön kuoleman aiheuttaminen hänen omasta pyynnöstään ei tarkoin rajoitetuin ehdoin enää ole rangaistavaa. Pyytävän henkilön on oltava täysi-ikäinen, oikeustoimikelpoinen ja täysin tietoinen päätöksensä seurauksista. Lisäksi hänen on oltava parantumattomasti sairas ja kärsittävä jatkuvasta ja sietämättömästä kivusta.


Das Lied der Deutschen.
Runoilija August Heinrich Hoffmann von Fallersleben
Das Lied der Deutschen (”Saksalaisten laulu”) on Saksan kansallishymni. Laulun on säveltänyt itävaltalainen säveltäjä Joseph Haydn vuonna 1797 Itävallan keisarihymniksi (”"Gott erhalte Franz den Kaiser, unsern guten Kaiser Franz"”). Laulun sanoitti 26. elokuuta 1840 englantilaisten miehittämällä Helgolandilla asunut saksalainen runoilija August Heinrich Hoffmann von Fallersleben. Laulu esitettiin ensi kertaa julkisesti 5. lokakuuta 1841 Hampurissa. Haydnin melodiasta ja Hoffmann von Fallerslebenin runosta muodostui jo Saksan keisarikunnan loppuvaiheissa suosittu isänmaallinen laulu, vaikka sen sisältämä liberaali tasavaltalainen ideologia olikin keisarikunnalle vieras.
Historia.
Das Lied der Deutschen julistettiin Saksan viralliseksi kansallislauluksi Weimarin tasavallassa 11. elokuuta 1922. Asetuksen antoi valtakunnanpresidentti Friedrich Ebert. Vaikka kaikki kolme säkeistöä olivat virallisesti Saksan kansallislaulu, laulettiin virallisissa yhteyksissä yleensä vain ensimmäinen, presidentti Ebertin läsnä ollessa joskus ensimmäinen ja kolmas. Kansallissosialistien noustua valtaan tammikuussa 1933 he eivät rohjenneet syrjäyttää suosittua Weimarin tasavallan kansallislaulua. Virallisissa yhteyksissä esitettiin kuitenkin vain ensimmäinen säkeistö, jota kansallissosialistit tulkitsivat oman ideologiansa valossa, ja sen yhteydessä esitettiin aina virallinen puoluehymni Horst Wessel Lied. Toisen maailmansodan jälkeen liittoutuneiden valvontakomissio kielsi Das Lied der Deutschen pitäen sitä virheellisesti kansallissosialistisena lauluna. Kielto kumottiin kuitenkin pian.
Kesällä 1952 tuolloiset liittokansleri Konrad Adenauer ja liittopresidentti Theodor Heuss sopivat yksityisessä kirjeenvaihdossa, että Saksan liittotasavallan kansallislauluksi tulee "Das Lied der Deutschen". Samalla kuitenkin sovittiin, että valtiollisissa tilaisuuksissa lauletaan vain laulun kolmas säkeistö, ”Einigkeit und Recht und Freiheit”. Ensimmäinen säkeistö koettiin ongelmalliseksi, koska siinä lauletaan Saksan ulottuvan ”Maasista Memeliin” (Niemenjoki) ja ”Etschista Beltiin” ("Von der Maas bis an die Memel, von der Etsch bis an den Belt"). Vuonna 1840, kun sanat kirjoitettiin, yhtenäistä Saksan valtiota ei vielä ollut olemassa, ja nämä paikannimet kuvastivat saksankielisen alueen tuolloista laajuutta Euroopassa. Belgian Maas- eli Meusejoki ja Tanskan Beltin salmet ovat edelleen Saksan rajoilla, mutta Etschjoki eli Adige on Pohjois-Italiassa ja Niemen Liettuan ja Venäjän Kaliningradin alueen rajalla. Myös alkusanat "Deutschland, Deutschland über alles" () oli Adolf Hitlerin jälkeen helppo tulkita väärin.
Saksojen jälleenyhdistymisen yhteydessä 1990 liittopresidentti Richard von Weizsäcker ja liittokansleri Helmut Kohl sopivat, että myös yhdistyneen Saksan kansallislauluna säilyy Das Lied der Deutschen sellaisenaan, vaikka osa itäsaksalaisista olisi toivonut Saksan demokraattisen tasavallan kansallislaulun Auferstanden aus Ruinen liittämistä mukaan.


Konstantinus Suuri.
Konstantinuksen pää. Pronssinen patsas Musei Capitolinissa Roomassa.
Giulio Romano, "Mulviuksen sillan taistelu", (1520–24)
a>in oppilaiden maalaus (1520–1524) Konstantinuksen kuvitellusta kastetilaisuudesta.
Konstantinus I Suuri (, 27. helmikuuta vuosien 272 ja 274 välillä – 22. toukokuuta 337) oli Rooman keisari 25. heinäkuuta 306–337.
Häntä on sanottu ensimmäiseksi kristityksi keisariksi ja hänet tunnetaankin parhaiten siitä, että hän laillisti kristinuskon, jonka harjoittajia oli aikaisemmin vainottu Roomassa. Konstantinus ja hänen silloinen kanssahallitsijansa Licinius säätivät vuonna 313 niin sanotun Milanon ediktin, joka poisti kristittyihin kohdistuneet vainot ja palautti kirkoilta takavarikoidun omaisuuden. Konstantinus vaikutti myös kristinuskon kehitykseen esimerkiksi kutsumalla koolle Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen, jossa areiolaisuus tuomittiin harhaopiksi.
Konstantinus muistetaan myös siitä, että hän siirsi Rooman valtakunnan pääkaupungin Roomasta Byzantioniin, jonka hän rakennutti uudelleen ja nimesi "Nova Romaksi". Konstantinuksen kuoleman jälkeen kaupunki nimettiin uudelleen Konstantinopoliksi.
Konstantinuksen kuollessa vuonna 337 hänen kolme poikaansa Konstantinus II, Constans ja Constantius II jakoivat isänsä valtakunnan hallinnan.
Nuoruusvuodet.
Konstantinus syntyi Naissuksessa Daakiassa (nykyinen Niš, Serbian keskiosassa). Hänen isänsä oli Constantius I Chlorus, joka oli valtakunnan taitavimpia sotapäälliköitä. Hänen äitinsä Helena oli majatalon omistajan tytär. Tiedetään, että Konstantinus syntyi 27. helmikuuta. Syntymävuoden on arveltu olleen 272 tai 273.
Keisari Diocletianus järjesti uudelleen Rooman hallinnon vuonna 293 ja perusti niin sanotun tetrarkian eli nelinvallan. Diocletianus oli jo vuonna 285 nimittänyt Maximianuksen hallitsijakumppanikseen, ja nyt kummallekin keisarille nimitettiin oma apukeisarinsa, jonka titteliksi tuli "caesar". Konstantinuksen isästä tuli toinen näistä kahdesta "caesarista". Constantius toimi caesarina Rooman valtakunnan läntisessä puoliskossa "augustus" Maximianuksen alaisena. Constantius oli jo aikaisemmin vuonna 289 eronnut Helenasta mennäkseen naimisiin Maximianuksen tytärpuolen kanssa.
Konstantinus lähetettiin valtakunnan itäosaan, jossa hän toimi sotilastribuunina keisari Diocletianuksen alaisena Nikomediassa. Voidaankin olettaa, että Konstantinus oli käytännössä panttivankina. Konstantinus seurasi Diocletianusta tämän sotaretkellä Egyptiin vuonna 295. Tässä yhteydessä hän tapasi nuoren kristityn Eusebioksen, johon Konstantinus teki suuren vaikutuksen. Eusebios kirjoitti myöhemmin ensimmäisen Konstantinuksen elämäkerran. Pari vuotta myöhemmin Konstantinus oli Diocletianuksen lähimpiä avustajia sodassa Persiaa vastaan. Oletettavasti hän oli paikalla, kun Diocletianus antoi polttaa uuden katedraalin Nikomediassa vuonna 303. Tästä hetkestä alkoi viimeinen ja suurin kristittyjen vaino.
Vuonna 305 Diocletianus päätti luopua keisarinvallastaan ja pakotti vastahakoisen Maximianuksen tekemään samoin. Näin Konstantinuksen isästä Constantius Chloruksesta ja caesar Galeriuksesta tuli uudet hallitsijakumppanit. Constantius sai hallittavakseen valtakunnan länsiosan ja hänen caesarikseen Diocletianus nimitti Galeriuksen toivomuksesta Flavius Valerius Severuksen. Galerius sai puolestaan valtakunnan itäosan ja hänen caesarikseen nimitettiin hänen sukulaisensa Maximinus Daia.
Konstantinus lähti vauhdikkaasti Galeriuksen hovista isänsä luokse Gesoriacumiin Galliaan. Constantius lähti tämän jälkeen Britanniaan sotimaan piktejä vastaan. Vain vähän tämän jälkeen Constantius Chlorus kuoli Eburacumissa (nykyinen York) 25. heinäkuuta 306. Heti samana päivänä sotilaat kietoivat keisarillisen purppuratoogan Konstantinuksen ympärille, nostivat hänet kilpiensä päälle ja julistivat hänet keisariksi. Tämän jälkeen seurasi 18 vuotta taistelua ennen kuin Konstantinus oli koko Rooman valtakunnan hallitsija. Konstantinus hoiti loppuun Britannian sotaretken ja palasi sitten Galliaan. Hän lähetti Galeriukselle oman muotokuvansa, jossa hänellä oli augustuksen arvomerkit.
Sisällissota.
Galerius ei hyväksynyt Konstantinusta vaan nimitti itse Severuksen valtakunnan länsiosan augustukseksi. Konstantinus sai toistaiseksi tyytyä caesarin arvonimeen. Seuraavan kuuden vuoden ajan Konstantinus hallitsi Galliassa ja Britanniassa. Konstantinus soti Galliassa ollessaan muun muassa frankkeja vastaan ja otti ehkä arvonimen "Germanicus Maximus".
Vuonna 307 Konstantinus erosi jalkavaimostaan Minervinasta ja meni uusiin naimisiin entisen keisari Maximianuksen (jonka Diocletianus oli pakottanut luopumaan keisarinvallasta) tyttären Faustan kanssa. Maximianus oli poikansa Maxentiuksen kanssa kaapannut vallan Roomassa. Konstantinus pysytteli erossa Galeriuksen ja Severuksen yrityksistä kukistaa Maximianus ja Maxentius. Vuonna 308 Maximianus yritti kapinoida poikaansa vastaan ja joutui pakenemaan Konstantinuksen luokse Galliaan. Maximianus yritti kuitenkin pettää Konstatinuksen vuonna 310 yrittämällä saada Konstantinuksen armeijat puolelleen. Yritys epäonnistui ja Konstantinus pakotti Maximianuksen tekemään itsemurhan.
Vain pari päivää ennen kuolemaansa huhtikuussa 311 Galerius antoi säätää lain, joka kielsi kristittyjen vainoamisen. Galeriuksen kuoleman jälkeen korkeimmasta vallasta taisteli enää neljä henkilöä: Konstantinus, Galeriuksen kanssahallitsija Licinius, tämän veljenpoika Maximinus Daia ja Maximianuksen poika Maxentius. Konstantinus ja Licinius solmivat liiton, joka edellytti, että Konstantinus valtaisi Maxentiukselle kuuluvan Italian ja että Licinius solmisi avioliiton Konstantinuksen siskon Constantian kanssa. Liciniuksella oli ongelmia Maximianus Daian kanssa, joka hallitsi melkein koko valtakunnan itäosaa.
Mulviuksen sillan taistelu.
Alkukesästä 312 Konstantinus marssi Galliasta Italiaan noin 8000 ratsumiehen ja 90 000 jalkaväkisotilaan voimin. 28. lokakuuta 312 Konstantinus kohtasi Maxentiuksen joukot Via Flaminian varrella Roomasta koilliseen. Eusebios mainitsee, että Konstantinus näki ennen taistelua taivaalla merkin, punaisen ristin, ja kuuli äänen: "Tässä merkissä olet voittava." Mulviuksen sillan taistelussa Konstantinuksen joukot kukistivat Maxentiuksen joukot täydellisesti. Maxentius oli itse kaatuneiden joukossa ja hänen päätänsä kannettiin keihään nokassa, kun Konstantinus valtasi Rooman. Kunnioittaakseen Konstantinusta Rooman senaatti rakennutti riemukaaren, joka on vieläkin nähtävänä Colosseumin lähettyvillä. Riemukaareen käytettiin vanhojen riemukaarten osia. Siihen kirjoitettiin, että Konstantinus oli voittanut "jumalaisen johdatuksen avulla". Kristinuskoon ei viitattu.
Konstantinus kolikossa n. 309-310, Sol Invictus kääntöpuolellaJo Galliassa ollessaan Konstantinus oli alkanut suosia monoteismiä ja oli antanut lyödä rahoja, joissa ei ollut vanhojen roomalaisten jumalien kuvia, vaan yhden ainoan jumalan, "Sol Invictuksen" eli Voittamattoman Auringon kuva. Konstantinus tiesi, että yksijumalainen mithralaisuus oli suosittua hänen sotilaidensa keskuudessa. Tammikuussa 313 Konstantinus ja Licinius tapasivat Milanossa ja sopivat kristinuskon laillistamisesta Rooman valtakunnassa. Pakanuutta ei vielä kielletty eikä kristinuskosta tehty valtionuskontoa. Keisari ei vielä tässä vaiheessa suosinut kristinuskoa ehdottomasti yli muiden, ja "Sol Invictuksen" kuvaa lyötiin yhä rahoihin.
Keisareiden tapaaminen keskeytyi, kun he saivat kuulla, että Maximinus Daia oli hyökännyt Liciniuksen alueelle 70 000 miehen voimin ja vallannut Byzantionin kaupungin. Licinius lähti heti Milanosta ja keräsi sotajoukkonsa matkan varrella. Pienen Heraclea Propontis -kaupungin lähellä armeijat kohtasivat. Liciniuksen joukot olivat väsyneitä pitkän marssin jälkeen ja heidän kenraalinsa oli paljon Maximinus Daiaa vanhempi, mutta kaikesta huolimatta Licinius voitti vastustajansa täydellisesti. Taas Rooman valtakunnassa oli vain kaksi keisaria.
Konstantinus ja Licinius.
Pian tämän jälkeen, vuoden 314 kesällä Licinius julisti Konstantinukselle sodan. Konstantinus, joka oli juuri palannut Galliaan, marssi 30 000 sotilaan kanssa vastustajaansa vastaan. 8. lokakuuta heidän armeijansa kohtasivat ja Konstantinus murskasi vastustajansa, joka pakeni aina Byzantioniin asti. Täällä keisarit solmivat rauhansopimuksen, joka takasi Liciniukselle Rooman itäosan, lukuun ottamatta Balkania, josta ainoastaan Traakia jäi hänen haltuunsa.
Vuonna 317 Konstantinus julisti kaksi nuortaa poikansa "caesareiksi". Crispus oli Konstantinuksen poika aikaisemmasta avioliitosta Minervinan kanssa. Isänsä mukaan nimetty Konstantinus oli taas toisesta avioliitosta Faustan kanssa. Seuraavana vuonna Konstantinus siirsi pääkaupunkinsa Serdican kaupunkiin (nykyinen Sofia).
Vuonna 323 Konstantinus ylitti Traakian rajan ja 3. heinäkuuta hän kohtasi Liciniuksen armeijan Adrianopoliksen lähellä. Konstantinus kukisti jälleen Liciniuksen, joka pakeni Byzantioniin, kuten hän oli tehnyt yhdeksän vuotta aikaisemmin. Tällä kertaa rauhanneuvottelut eivät tulleet kyseeseen, vaan Licinius julisti Konstantinuksen karkotetuksi ja apulaisensa Marcus Martianuksen augustukseksi tämän tilalle. Konstantinus alkoi piirittää Byzantionia ja odottaa poikaansa Crispusta ja tämän johtamaa laivastoa. Crispuksen laivasto tuhosi sitä vastaan lähetetyn laivaston Hellespontoksen salmessa. Kuultuaan laivastonsa tappiosta Licinius pakeni Vähään-Aasiaan, mutta Konstantinus seurasi perässä ja kukisti Liciniuksen toistamiseen Khrysopoliksen edustalla. Licinius anoi Konstantinukselta armoa ja hänet lähetettiin vankina Thessalonikaan. Paria kuukautta myöhemmin Licinius teloitettiin; tarkkaa syytä, miksi Konstantinus muutti mielensä, ei tiedetä.
Konstantinuksen uudistukset.
Konstantinus olikin Liciniuksen kukistumisen jälkeen valtakunnan kiistaton hallitsija. Hän kevensi kuitenkin omaa taakkaansa nimittämällä viisi tai kuusi pretoriaaniprefektiä. Yhden näistä nimityksistä sai myös caesariksi ylennetty Crispus. Hänen hallittavakseen tuli jo vuonna 318 Britannia, Gallia ja Espanja. Crispus palasi länteen Liciniusta vastaan käydyn sotaretken jälkeen. Yksi prefekteistä oli aina keisarin mukana, joka oli päättänyt tehdä valtakunnan itäosasta oman uuden hallintopaikkansa. Muista prefekteistä ensimmäinen hallitsi Pannonian, Italian ja Afrikan diokeesejä. Toinen hallitsi Makedoniaa, Daakiaa ja Traakiaa. Viimeinen prefekti hallitsi Asiaa, Ponticaa ja Idän diokeesejä. Näiden kolmen prefektin alueet oli luultavasti tarkoitettu Konstantinuksen vielä alaikäisille pojille.
Konstantinuksen lyöttämä solidus. Rahan kääntöpuolella on kuvattuna Konstantinus keihäs kädessä ja voitonmerkki olkapäällään. Hänen jalkojensa juurella makaa kaksi sidottua vankia. Kuvaa ympäröi teksti "GLORIA CONSTANTINI AVG".
Konstantinus oli koonnut valtavan armeijan ennen hyökkäystään Liciniusta vastaan. Tämä armeija koostui Konstantinuksen ja tämän entisten vastustajien käytössä olleista reserveistä. Konstantinus kokosi nyt näistä joukoista noin 20 000 sotilasta käsittäneen hyvin koulutetun armeijan. Tämän armeijan valiojoukoksi Konstantinus muodosti myös ehkä 3500 ratsumiestä käsittäneen "scholaen", joka toimi keisarin henkivartiona.
Pretoriaaniprefektien ohella magister officiorum oli virkamieskoneiston korkein virkamies. Aikaisemmin kaikilla keisareilla oli ollut omat virkamiehensä, mutta Konstantinuksen aikana virkamiesten tuli seurata keisarin mukana. Valtakunnan pääkaupunki oli siellä missä keisari sattui olemaan.
Konstantinus vähensi myös rahojen kultapitoisuutta. Aikaisemmin yhdestä roomalaisesta naulasta kultaa oli lyöty 60 "solidusta." Nyt yhden Konstantinuksen "soliduksen" painoksi tuli vain 1/72 naulaa. Saadakseen lisää varoja Konstantinus antoi takavarikoida pakanallisten temppeleiden aarteita. Konstantinus sääti myös veroja, jotka oli maksettava kullassa, mikä takasi valtiolle jatkossakin mahdollisuuden täydentää kultavarojaan. Vastaamaan valtion raha-asioista Konstantinus loi kaksi uutta virkaa. "Comes sacrarum largitionum" vastasi valtion julkisista menoista. "Comes rei privatae" taas vastasi keisarin henkilökohtaisesta omaisuudesta. Konstantinuksen rahauudistus osoittautui erittäin pysyväksi ja hänen määrittelemänsä soliduksen paino pysyi lähes muuttumattomana läpi koko Bysantin valtakunnan historian.
Konstantinopoli.
Vain muutama kuukausi Liciniuksen kukistumisesta Konstantinus aloitti vanhan kreikkalaisen Byzantionin kaupungin jälleenrakentamisen uudeksi pääkaupungikseen. Konstantinus oli huomannut kaupungin strategisen sijainnin Bosporinsalmen rannalla kolmiomaisen niemen kärjessä. Kaupunkia ympäröi kahdelta puolelta meri ja maapuolelta muurit. Lisäksi alueella sijaitsi yhteensä seitsemän kukkulantapaista, aivan kuin alkuperäisessä Roomassakin. Legendan mukaan hän oli nähnyt kaupungin sijainnin unessa. Konstantinus antoi kaupungille nimeksi "Nova Roma" eli Uusi Rooma. Konstantinuksen kuoleman jälkeen kaupunkia alettiin kuitenkin kutsua Konstantinopoliksi eli Konstantinuksen kaupungiksi. Byzantion sopi valtakunnan uudeksi pääkaupungiksi sijaintinsa ansiosta. Rooma ei enää sopinut tähän tehtävään, koska se sijaitsi liian kaukana valtakunnan itäosista, missä keisaria eniten tarvittiin. Byzantionista käsin keisari oli lähellä levottomia Tonavan ja Persian vastaisia alueita sekä valtakunnan vilja-aittaa, Egyptiä. Kaupungilla oli myös symbolista arvoa paikkana, jossa Licinius oli kukistunut.
Konstantinus laajensi kaupunkia, jakoi sen 14 alueeseen ja rakennutti uudet muurit sekä useita julkisia rakennuksia. Konstantinus perusti kaupunkiin myös senaatin ja aloitti samanlaisen ruoanjakelun, kun Roomassakin. Konstantinopolista ei kuitenkaan tullut heti tärkeää kaupunkia, koska keisari matkusti usein muualle ja suurin osa virkamiehistä seurasi aina hänen mukanaan. Kaupungissa oli jo ennestään muun muassa kylpylöitä, stadioni ja luultavasti myös akvedukti, mutta Konstantinuksen käskystä sinne rakennettiin uusi forum. Stadionia laajennettiin ja se muutettiin etupäässä hevosajoja varten tarkoitetuksi hippodromiksi. Kaupunkiin rakennettiin myös niin sanottu Suuri palatsi, kaksi eri taloa senaatille ja monia rakennuksia julkishallinnolle. Konstantinus myös rakennutti useita kirkkoja, muun muassa Hagia Irenen katedraalin.
Kaupunki vihittiin virallisesti valtakunnan uudeksi pääkaupungiksi 11. toukokuuta 330. Samalla Konstantinus julisti poikansa Constantius II:n caesariksi, mikä vain entisestään yhdisti uuden kaupungin siteitä Konstantinukseen ja hänen perheeseensä.
Diocletianuksesta poiketen Konstantinus halusi säilyttää vanhan senaattisäädyn. Halukkaat Rooman senaattorit saivat muuttaa Konstantinopoliin ja saivat vastalahjaksi maatiloja Anatoliasta sekä muita tukiaisia. Konstantinus kannusti myös kristittyjä muuttamaan kaupunkiin, vaikka ei sulkenutkaan kaupungin pakanallisia temppelejä.
Konstantinus ja kristinusko.
Konstantinuksesta tuli ensimmäinen keisari, joka kääntyi kristinuskoon. Hän antoi kuitenkin kastaa itsensä vasta kuolinvuoteellaan. Ei tiedetä, kääntyikö Konstantinus kristinuskoon vähitellen elämänsä aikana vai omaksuiko hän uskon äitinsä Helenan vaikutuksesta jo nuorena.
Konstantinus oli jo vuonna 313 silloisen kanssahallitsijansa Liciniuksen kanssa säätänyt niin sanotun Milanon ediktin, joka poisti lopullisesti esteet kristinuskon ja muiden uskontojen harjoittamiselta. Edikti poisti kristittyihin kohdistuneet vainot ja palautti kirkoilta takavarikoidun omaisuuden. Konstantinus oli kuitenkin alkanut suosia kristittyjä, ja hän oli jo Mulviuksen sillan taistelun jälkeen lahjoittanut Rooman piispalle alueen, jolle Lateraanikirkko rakennettiin. Konstantinus sääti myös lakeja, jotka antoivat kirkoille ja papistolle etuoikeuksia ja verohelpotuksia sekä vapautuksia erilaisista velvollisuuksista. Kristinuskosta ei kuitenkaan tehty valtionuskontoa eikä pakanallisuutta kielletty.
Konstantinus sekaantui innolla kirkon sisäisiin kiistoihin ja nykypäivään on säilynyt useita kirjeitä, joissa Konstantinus kommentoi muun muassa donatolaisuutta ja areiolaisuutta.
Nikaian kirkolliskokous.
Pian Liciniuksen kukistumisen jälkeen Konstantinus matkusti Antiokiaan, jossa hän huomasi, kuinka laajalle areiolaisuus oli levinnyt. Konstantinus määräsi tärkeimmän teologisen neuvonantajansa, piispa Hosius Kordubalaisen, matkustamaan Aleksandriaan mukanaan kirje, jossa keisari määräsi Areioksen selvittämään riitansa Aleksandrian piispa Aleksandroksen kanssa. Hosius ei kuitenkaan onnistunut ja hän lupasi järjestää suuren kokouksen, jossa asia puitaisiin. Konstantinus määräsi kokouksen pidettäväksi Nikaiassa, jotta hän saattaisi itse osallistua siihen. Konstantinus halusi kokouksen olevan ekumeeninen, eli koko maailman käsittävä. Keisari lupasi myös maksaa kaikkien kokoukseen saapuvien piispojen matkakulut. Konstantinus määräsi areiolaiset maanpakoon. Samalla päätettiin myös, että kaikki kirkot juhlisivat pääsiäistä samaan aikaan.
Vanhojen kulttien hävittäminen.
Tässä vaiheessa Konstantinus oli jo selvästi kristinuskon puolella, vaikkei kristityksi kääntynytkään. Konstantinus oli vuonna 324 asettanut lain, joka kielsi uhrieläinten teurastamisen ja tähän liittyneet rituaalit. Lain mukaan ainoastaan kristillistä siveellisyyttä noudattavat rituaalit sallittiin. Tiettävästi Konstantinus hävitti neljä pakanallista temppeliä, joista kolme oli Afroditelle omistettuja, yksi Asklepiokselle. Afroditen palvontaan liittyi temppeliprostituution harjoittaminen, ja yksi näistä temppeleistä oli rakennettu Jerusalemiin Kristuksen haudan päälle, mikä aiheutti kristittyjen parissa pahennusta. Asklepioksen temppeli hävitettiin Aigeiassa. On esitetty, että Konstantinus Suuri olisi toteuttanut massiivisen temppelien hävittämiskampanjan, mutta tällaiselle väitteelle ei löydy historiallista todistusaineistoa.
Konstantinus antoi myös säätää muita lakeja, jotka noudattivat kristittyjen eettisiä vaatimuksia. Hän kielsi esimerkiksi gladiaattoritaistelut ja suosi vähemmän verisiä kilpa-ajoja. Uusi lainsäädäntö vaikutti myös valtakunnan asukkaiden perhe-elämään. Aikaisemmat lait olivat sallineet aviopuolisoiden erota jommankumman vaatimuksesta. Uuden lain mukaan avioero sallittiin vain, jos tapaukseen liittyi jokin vakava rikos. Estääkseen lapsimurhat Konstantinus antoi köyhille perheille avustusta julkisista varoista. Konstantinus suosi myös kristittyjä nimittäessään virkamiehiä ja upseereja.
Crispuksen ja Faustan murhat.
a>n "Musei Capitolinissa". Keisari on kuvattu etäisenä hahmona.
Matkallaan Roomaan vuonna 326 Konstantinus antoi vangita poikansa Crispuksen ja Liciniuksen pojan Licinianuksen. Paria päivää myöhemmin hän antoi teloittaa kummankin. Vähän myöhemmin keisarinna Fausta koki saman kohtalon. Tarkkaa syytä tähän perhetragediaan ei tiedetä. Crispus oli suosittu armeijan ja kansan keskuudessa ja ehkä Konstantinus tappoi hänet mustasukkaisuudesta. On myös väitetty, että Crispuksella ja Faustalla olisi ollut suhde, jonka tähden heidät olisi teloitettu.
Tapahtuman jälkeen Konstantinus sääti lakeja, joiden mukaan raiskauksesta ja aviorikoksista voitiin langettaa julmia rangaistuksia. Samoihin aikoihin Konstantinuksen äiti Helena lähti pyhiinvaellusmatkalle Jerusalemiin ehkä aikaisempien tapahtumien johdosta. Vuosina 328 ja 329 Konstantinus matkusti taas valtakunnan länsiosiin. Hän asetti 12-vuotiaan poikansa Konstantinus II:n Trieriin hallitsemaan samaa aluetta, jota Crispus oli aikaisemmin hallinnut. Konstantinus taisteli myös germaaneja vastaan Reinillä. Konstantinus teki myös sotaretkiä Tonavalle. Vuonna 332 hän kukisti visigootit ja vuonna 334 sarmaatit.
Vuonna 335 Konstantinus oli jo valmis luovuttamaan valtakuntansa kolmelle jäljellä olevalle pojalleen. Hän nimitti myös veljenpoikansa Dalmatiuksen "caesariksi". Konstantinus II jatkoi Gallian, Britannian ja Hispanian diokeesien hallitsemista. Constans sai hallittavakseen Italian, African ja Illyrian. Constantius II sai puolestaan Pontican, Asianan ja Idän diokeesit. Dalmatiukselle jäi näin jäljelle Macedonia, Daakia ja Traakia. Caesareista vanhin, Konstantinus II, sai näin ollen neljä diokeesia ja muut kolme. Nuoret keisarit matkustivat omille alueilleen, joissa heidän pretoriaaniprefektiensä ja "magister militumien" tuli kouluttaa heitä valtakunnan hallitsemisessa ja sodankäynnissä. Konstantinus säilytti vielä asemansa augustuksena ja hän pystyi halutessaan kumoamaan caesareiden päätökset. Tarkoitus oli kuitenkin, että hänen kuolleessaan kaikki neljä caesaria ylennettäisiin augustuksiksi.
Ennen kuolemaansa Konstantinus suunnitteli sotaretkeä Persiaa vastaan. Persian nuori kuningas Sapur II oli aloittanut sodan hyökkäämällä Armeniaan. Sapur syrjäytti Armenian roomalaisen klienttikuninkaan ja asetti valtaistuimelle oman nukkekuninkaansa. Konstantinus aikoi nimittää veljenpoikansa Hannibalianuksen Armenian kuninkaaksi. Ehkä hänen aikomuksenaan oli jopa tehdä veljenpojastaan Persian kuningas. Mutta ennen kuin Konstantinus pääsi lähtemään, sairastui hän äkillisesti.
Kuolema.
Vuonna 337 Konstantinus sairastui ja antoi kastaa itsensä. Kasteen suoritti "Areiolainen" piispa (Eusebius Nicomedia)Eusebius oli Konstantinopolin kaupungin Piispa. Konstantinus ei enää pukeutunut purppuraviittaan, vaan käytti viimeisten päiviensä ajan valkoista kastekaapuaan. Hän kuoli helluntaina 22. toukokuuta, 337 Nikomediassa. Suruaika alkoi armeijan suorittamilla epäsuotavien perillisten teurastuksilla. Uhreiksi joutuivat muun muassa Konstantinuksen veljenpoika Dalmatius, josta oli aiemmin tehty "caesar". Myös Dalmatiuksen veli Hannibalianus sai surmansa. Armeija vaati, että Konstantinuksen poikien Konstantinuksen, Constansin ja Constantiuksen tulisi hallita yhdessä. Keisarin poikia jouduttiin odottamaan kauan kotiin provinsseista. Odotellessa valtion korkeimmat kenraalit, ministerit ja virkamiehet kävivät päivittäin selostamassa hallitustoimia palsamoidulle keisarivainaalle. Kuollut keisari hallitsi näin kesän, syksyn ja talven.
Perintö.
Konstantinuksen kuollessa vuonna 337 hänen kolme poikaansa Konstantinus II, Constans ja Constantius II jakoivat isänsä valtakunnan hallinnan. Konstantinus II sai Gallian, Britannian ja Hispanian hallittavakseen. Alaikäinen Constans sai hallittavakseen Italian, African ja Illyrian, mutta Konstantinus II nimitettiin hänen holhoojakseen. Constantius II sai puolestaan valtakunnan itäosat hallittavakseen. Constansin tullessa täysi-ikäiseksi vuonna 340 Konstantinus II ei kuitenkaan halunnut luopua veljelleen kuuluvista alueista vaan hyökkäsi veljeään vastaan. Constans kukisti veljensä taistelussa ja otti haltuunsa koko valtakunnan länsiosan. Constans kaatui kuitenkin taistelussa usurpaattori Magnentiusta vastaan. Constantius II kukisti kuitenkin Magnentiuksen ja hallitsi tämän jälkeen valtakuntaa yksin kuolemaansa asti.
Constantius II:n jälkeen keisariksi nousi Konstantinus Suuren puoliveljen poika Julianus, joka tunnetaan parhaiten siitä, että hän yritti elvyttää vanhoja pakanakultteja. Julianuksesta tuli Konstantinuksen perustaman hallitsijasuvun viimeinen jäsen.
Konstantinuksen lahjakirja.
Konstantinuksen lahjakirjana tunnettu dokumentti on todennäköisesti 700-luvun lopulla tai 800-luvun alkupuolella tehty väärennös, jonka väitettiin olleen Konstantinuksen kirjoittama. Lahjakirjassa Konstantinus antaa paavi ja hänen seuraajilleen vallan Roomaan ja Länsi-Rooman kaupunkeihin. Lahjakirjan syntyhistoria on epäselvä, mutta sen tarkoituksena lienee ollut paavin maallisen vallan perusteleminen Euroopassa. Lahjakirja todistettiin väärennökseksi jo vuonna 1440 tekstianalyysin avulla. Lahjakirjan tekstissä esiintyi latinankielisiä ilmaisuja, joita ei käytetty vielä lahjakirjan väitetyn syntyhetken aikaan. 1800-luvulla myös katolinen kirkko myönsi lahjakirjan väärennökseksi.
Antiikin lähteet.
Konstantinuksen kirjeitä on säilynyt Eusebios Kesarealaisen kirkkohistoriassa. Tärkeitä lähteitä Konstantinuksen elämästä ovat myös Eusebios Kesarealaisen kirjoittama Konstantinuksen elämäkerta "Vita Constantini" ja Lactantiuksen "De Mortibus Persecutorum" (Vainoojien kuolemasta).
Nykypäivään on säilynyt myös suuri määrä ylistyspuheita, papyruksia, inskriptioita, lakeja, kolikkoja ja myöhempiä lähteitä, jotka täydentävät tietoja Konstantinuksen elämästä. Konstantinuksen hallituskautta käsitellään myös esimerkiksi Zosimoksen "Historia Novassa", joka perustui Eunapioksen kadonneeseen historiaan.
Praksagoras Ateenalainen kirjoitti Konstantinus Suuren elämäkerran, joka kuitenkin on säilynyt vain lyhyenä yhteenvetona Fotioksen "Bibliothekessä". Lyhyt "Excerpta Valesiana" sisältää myös Konstantinuksen elämäkerran.


ICD.
thumb
International Statistical Classification of Diseases and Related Health Problems, lyhenteenä ICD, on kansainvälinen tautiluokitusjärjestelmä, jonka WHO on kehittänyt. Luokittelusta on menossa kymmenes versio, jota kutsutaan lyhenteellä ICD-10. Suomessa ICD-10:n ensimmäisen painoksen julkaisi Stakes vuonna 1995, toisen painoksen vuonna 1998. ICD-10-tautiluokitus on ollut virallisessa käytössä Suomessa vuoden 1996 alusta. ICD-10:n tekijänoikeudet ovat WHO:lla ja Stakesilla.
Mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden osalta ICD-10 on pääosin yhteneväinen Yhdysvaltain psykologiyhdistyksen APA:n kehittämän eri koulukunnista riippumattoman diagnoosijärjestelmän DSM-IV (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders) kanssa. Oireluokituksista löytyy kuitenkin merkittäviä eroavuuksia, esimerkiksi persoonallisuushäiriöiden ryhmittelyssä sekä neuroosi-käsitteen käytössä (epämääräinen neuroosiluokitus poistettiin DSM:n kolmannessa versiossa, mutta se löytyy edelleen ICD:stä).


Alberta.
Alberta on yksi Kanadan provinsseista. Sen pääkaupunki on Edmonton. Muita tärkeitä kaupunkeja ovat muun muassa Calgary, Red Deer, Banff ja Lethbridge. Alberta on saanut nimensä vuonna 1939 kuolleen prinsessa Louise Caroline Albertan mukaan. Hän oli kuningatar Viktorian neljäs tytär.
Maantiede.
Alberta sijaitsee Länsi-Kanadassa. Sen naapureita ovat Brittiläinen Kolumbia lännessä, Luoteisterritoriot pohjoisessa ja Saskatchewan idässä. Etelässä rajanaapuri on Yhdysvaltain osavaltio Montana.
Provinssin länsiraja kulkee Kalliovuorilla. Albertan puolella sijaitsee mm. Kanadan Kalliovuorten korkein huippu, lähes neljä kilometriä korkea Mount Robson. Suurin osa vuorialueesta on kansallispuistoa, jossa karhut, peurat ja muut eläimet vaeltelevat vapaina ja yleisinä jopa kaupunkien (mm. turistikeskus Banff) keskustoissa. Vuorilla sijaitsee myös useita laskettelukeskuksia.
Provinssin itäisemmät osat ovat viljavaa tasankoa, Saskatchewanin rajalla preeriaa. Lukuisat joet virtaavat alas vuorilta provinssin läpi.
Suuren provinssin (etelä-pohjoissuuntaan 1200 km, itä-länsisuuntaan 600 km) sisällä on myös ilmastonvaihtelua. Korkeuserot lisäävät vaihtelua. Eteläinen Alberta on kesäisin melko kuumaa ja kuivaa seutua. Provinssin länsiosia suojaavat talvella vuorilta tulevat chinook-tuulet, sen sijaan itäosat ovat talvisin erittäin kylmiä (n. -35 astetta) ja kesäisin kuumia (n. +35 astetta). Etelä- ja Keski-Alberta ovat Kanadan todennäköisintä pyörremyrskyseutua.
Historia.
Alberta oli osa Luoteisterritorioita vuoteen 1905 saakka.
Politiikka.
Alberta on konservatiivisempi kuin suurin osa muuta Kanadaa.
Talous.
Albertan öljyvarat on huomattavat. Niistä merkittävimmäksi nousemassa olevan Athabascan öljyhiekan arvioidaan sisältävän yli kolmanneksen maailman öljystä ja olevan siten maailman suurin yksittäinen öljyesiintymä. Provinssissa toimii kaksi Pohjois-Amerikan suurinta öljynjalostuslaitosta.
Toinen provinssin tärkeistä tulonlähteistä on maatalous, erityisesti lihakarja. Lihaa viedään myös ulkomaiden markkinoille. Alueella kasvatetaan myös biisoneita.
Provinssin pohjoisosissa on paljon metsää ja siten metsäteollisuutta. Lisäksi provinssissa on korkean teknologian tuotantoa, erityisesti nestekidenäyttöjä tuotetaan paljon, sillä ne myös keksittiin Albertassa.
Turisteja Albertaan houkuttelevat Kalliovuoret ja niiden ympäristössä olevat kansallispuistot. Albertassa on myös hiihtokeskuksia sekä vuorikiipeily- ja vaellusmahdollisuuksia.
Vuoriston lisäksi turistikohteita ovat provinssin kaksi suurta kaupunkia, Calgary ja Edmonton, molempien lähistöllä on kansainvälinen lentoasema.


Kirjasintyyppi.
Kirjasintyyppi eli fontti (myös kirjaintyyppi tai kirjasinlaji) on painetun tai sähköisesti tuotetun tekstin ulkonäköstandardi. Erilaisia kirjasintyyppejä on käytössä lukuisia. Jotkut niistä on suojattu immateriaalioikeuksin, esimerkiksi Arial, Helvetica, Courier ja Times Roman.
Termistössä esiintyy usein epävarmuutta. Toisinaan kirjasintyypistä käytetään lyhyempää nimitystä kirjasin, mikä kuitenkin tarkkaan ottaen viittaa yksittäiseen kirjakkeeseen, esimerkiksi 'A'. Sana fontti () on tullut maallikoille laajalti tutuksi mikrotietokoneitten ja tekstinkäsittelyohjelmien yleistyttyä 1980–90-luvuilla. Eräissä ohjelmissa "font"-sanan suomennoksena on esiintynyt "kirjasinlaji". Ainakin Markus Itkonen on puoltanut "kirjasintyypin" ja "kirjasinlajin" asemesta käytettäväksi rinnakkaismuotoa "kirjaintyyppi". Englannin kielessä "font" tarkoittaa kuitenkin joko yksittäistä kirjasinta tai, laajemmassa merkityksessä, kirjasintyypin yksittäistä muunnelmaa, kirjasinleikkausta. Esimerkiksi Helvetica, Helvetica Italic, Helvetica Bold ja Helvetica Bold Italic ovat saman kirjasintyypin () eri kirjasinleikkauksia ().
Kirjasintyyppien lajittelu.
Serif- ja sans serif -kirjasintyypit
Kirjasintyypit voidaan jakaa useisiin ryhmiin, yksi yleisin lajittelu on pääteviivallisuus tai sen puute. Pääteviivallisia kirjasintyyppejä nimitetään nimellä "serif" tai "antiikva" ja pääteviivattomia nimellä "sans-serif" tai "groteski". Pääteviivattomat kirjasintyypit ovat usein helpompia lukea tietokoneen näytöllä kuin pääteviivalliset, mutta paperilla päinvastoin. Pääteviivattomia kirjasintyyppejä käytetään usein otsikoissa myös paperille painetuissa teksteissä.
Esimerkkejä pääteviivattomista eli sans-serif-kirjasimista: Arial, Helvetica, Verdana.
Esimerkkejä pääteviivallisista eli serif-kirjasimista: Courier, Times Roman, Utopia.
Kirjasinleikkaukset jaetaan myös merkkien leveyden mukaan siten, että kirjasimet, joissa kaikki merkit ovat saman levyisiä, ovat "suhteuttamattomia" () tai "tasalevyisiä" (), ja muut kirjasinlajit ovat "suhteellisia" (). Suhteuttamattomia kirjasimia käytettiin aikaisemmin kirjoituskoneissa, koska niiden latominen on yksinkertaisempaa: kirjoituspää liikkuu saman verran joka merkin kohdalla, kaikilla riveillä on sama määrä merkkejä, ja samassa sarakkeessa olevat merkit osuvat joka rivillä päällekkäin. Suhteuttamattomia kirjasimia käytetään edelleen pääte-emulaattoreissa, ASCII-grafiikan tuottamiseen tai ohjelmakoodin kirjoittamiseen, koska se helpottaa ohjelmakoodin ja komentojen luettavuutta. Niitä käytetään myös julkaisutoiminnassa; useimmat kustantajat suosittelevat käsikirjoituksien lähettämistä suhteuttamattomilla kirjasimilla kirjoitettuna, koska se helpottaa tekstin sana- ja merkkimäärän arvioimista. Yleisimpiä suhteuttamattomia kirjasimia ovat Courier ja X-ikkunoinnin fixed-perhe. Normaalisti tekstiä käsitellessä ja Web-sivuja luettaessa käytetään kuitenkin suhteutettuja kirjasimia, jotka ovat useimpien tekstilajien kohdalla helppolukuisempia.
Kirjasinperhe on laajin kategorointi, serif ja sans-serif ovat itsessään kirjasinperheitä, muita perheitä ovat muun muassa gothic ja fraktuura.
Epäjärjestyksessä olevia kirjakkeita ja sokioita sanotaan sekuliksi eli sviibeliksi.
Kirjasimet tietotekniikassa.
Alun perin tietokoneiden graafisissa käyttöliittymissä käytettiin näytöllä pikseleinä määriteltyjä ja käsin piirrettyjä ns. bittikarttafontteja.
Kehittyneissä lasertulostimissa alettiin käyttää fontteja, joiden muodot on määritelty vektorigrafiikalla erilaisilla käyrillä, joiden sisus täytetään 'musteella' (ns. outline font). (PostScript Type 1 fonteissa neliöllisiä Bézier-käyriä, TrueType-fonteissa neliöllisiä B-spline-käyriä).
Näiden vektorifonttien piirto ruudulle on ongelmallista näytön pienen tarkkuuden vuoksi. Siksi vektorifonteissa käytetään ns. vihjeistystä ("hinting") joka parantaa jälkeä matalan resoluution laitteilla. Jotkut vektorifontit sisältävät myös käsin piirretyt tai parannetut versiot kirjaimista näytöllä näytettäväksi. Renderöinnin työläyden vuoksi näytölle piirrettäessä tarvittavat fontit tyypillisesti renderöidään vain kerran ja tallennetaan välimuistiin esim. näytönohjaimen tekstuurimuistiin.
Laadun ja luettavuuden parantamiseksi esim. TrueType-kirjasimissa käytetään virtuaalikonetta joka ajaa kirjasinten mukaan pakattua tavukoodia. Näytöillä kirjasinten renderöinnissä käytetään mm. reunanpehmennystä ja pienemmän kuin pikselin tarkkuuden tekniikoita (esim. ClearType).


Calgary.
Calgary on kaupunki, joka sijaitsee Kalliovuorten itäpuolella Albertan provinssin eteläosassa Länsi-Kanadassa. Sen väkiluku on noin 1 miljoonaa ja esikaupunkeineen lähes 1,2 miljoonaa (2008). Calgary on väkiluvussa mitattuna Albertan suurin ja Kanadan kolmanneksi suurin ja nopeimmin kasvava kaupunki. Calgary sijaitsee noin 277 kilometriä etelään Edmontonista, provinssin pääkaupungista.
Historia.
Ennen eurooppalaisia maahanmuuttajia Calgaryn alueella asui mustajalkaintiaaneja noin 11 000 vuoden ajan. Ensimmäinen eurooppalainen saapui noin 1787, 1860-luvulla alueelle alkoi asettua eurooppalaista asutusta metsästämään biisoneita ja myymään laitonta viskiä.
Ensimmäinen kirjattu calgaryläinen oli tilanomistaja Sam Livingston 1870-luvun alussa. Hänen tilastaan tehtiin North West Mounted Police-ratsupoliisijärjestön (nykyisin RCMP) tukikohta vuonna 1875. Sen avulla seutua yritettiin suojella yhdysvaltalaisilta viskikauppiailta. Nimen Calgarylle antoi eversti James Macleod Isle of Mullilla Skotlannissa sijaitsevan Calgary Bayn mukaan. Calgary alkoi kasvaa kun Canadian Pacific Railway-rautatieyhtiö rakensi sinne merkittävän rautatieaseman. Nykyisin yhtiö pitää päämajaansa Calgaryssä. Calgarystä kasvoi nopeasti merkittävä kauppa- ja maatalouskeskus. Se sai virallisesti kaupungin aseman 1894.
1900-luvun puolivälissä Albertasta löytyi öljyä, ja Calgarystä tuli alkaneen öljyryntäyksen keskus. Öljykriisin myötä 1974 Calgaryn talous kasvoi hurjaa tahtia. Myös kaupungin väkiluku kaksinkertaistui nopeasti. Näihin aikoihin Calgaryn pilvenpiirtäjät rakennettiin nopeammin kuin juuri missään muualla. Kanadan kansallinen energiaohjelma hillitsi öljyinnostusta 1981, mutta ohjelma lopetettiin 1980-luvun puolivälissä.
Maantiede ja ilmasto.
Calgary sijaitsee Kalliovuorten juurella Bow- ja Elbowjoen yhtymäkohdassa. Vuorten vaikutuksesta kaupungin sää on hyvin vaihteleva ja vaikea ennustaa. Alla olevassa taulukossa on esitetty Calgaryn keskimääräiset lämpötilat ja sadanta eri kuukausina, mutta lämpimät chinooktuulet voivat kohottaa ilman lämpötilaa äkillisesti kaikkina vuodenaikoina. Calgary on Kanadan aurinkoisin kaupunki 2405 aurinkotunnilla ja 333 aurinkoisella päivällä vuodessa.
Talous.
Calgaryn talous nojautuu suurelta osin öljyteollisuuteen, maatalous ja huipputeknologian teollisuus tukevat kaupungin nopeaa talouskasvua. Calgary on Kanadan rikkain kaupunki ja Alberta Kanadan rikkain provinssi (jos mitataan tuloja asukasta kohden).
Calgary on Kanadan öljypääkaupunki, Kanadan kaupungeista ainoastaan Torontossa on enemmän yritysten pääkonttoreita. Myös lihateollisuus on Calgarylle tärkeä, sillä se on merkittävä jakelukeskus maaseudulle.
Turismi.
Calgary on arvioitu yhdeksi Pohjois-Amerikan puhtaimmista, turvallisimmista ja ystävällisimmistä kaupungeista. Sinne muuttaa merkittäviä määriä siirtolaisia muualta Kanadasta ja ympäri maailmaa. Kaupungissa on myös suomalaisasutusta ja siellä toimii mm. suomalainen seurakunta.
Calgaryssä järjestetään joka heinäkuu Calgary Stampede, merkittävä festivaali ja rodeo. Perinne aloitettiin jo vuonna 1912: ensimmäinen Stampede oli Pohjois-Amerikan rikkain rodeokilpailu, jonka palkintosumma oli yhteensä 20 000 dollaria. Katsojia siellä kävi yli 100 000. Vuonna 2000 tässä kymmenpäiväisessä näytöksessä kävi 1 218 851 katsojaa. Calgary Stampedeä on sanottu ”Maailman mahtavimmaksi ulkoilmanäytökseksi”.
Parhaat maisemat Calgarystä avautuvat länteen Kalliovuorille. Yksi sovelias paikka maisemien katseluun on 190,8 metriä korkea Calgary Tower.
Kaupunkia palvelee Calgaryn kansainvälinen lentoasema. Kaupungin läpi kulkee myös Trans-Canada Highway, Kanadan tärkein maantie. Kaupungin sisäisessä liikenteessä palvelee kaupunkijuna "C-Train" sekä kattava linja-autoverkosto.
Urheilu.
Saddledome-areena. Kuva vuoden 2004 syyskuulta
Calgaryssä toimivia ammattilaisurheiluseuroja ovat NHL-joukkue Calgary Flames ja Kanadan jalkapalloliigan (kanadalainen jalkapallo) Calgary Stampeders. Siellä toimii myös jalkapallon A-liigan joukkue Calgary Mustangs. Monet näistä toimivat Pengrowth Saddledome-areenalla (kuva oikealla).
Vuoden 1988 talviolympialaiset järjestettiin Calgaryssä. Tätä varten rakennetut tapahtumapaikat toimivat ympäri maailmaa paikalle tulevien urheilijoiden harjoituspaikkoina.
Koulutus.
Calgaryssä toimii kolme merkittävää korkeakoulua: Calgaryn yliopisto, Southern Alberta Institute of Technology sekä Mount Royal College.


Meri-Rastila.
Meri-Rastila () on Helsingin Vuosaaren kaupunginosan osa-alue. Meri-Rastilassa asuu 5 045 ihmistä (1. tammikuuta 2005) ja työpaikkoja on 449 (31. joulukuuta 2003).
Nykyinen kerrostalovaltainen asuinalue on rakennettu pääosin 1990-luvun alkupuolella; sitä ennen alue oli lähinnä metsäistä Rastilan ulkoilualuetta. Vanhastaan alue on kuulunut Rastilan ("Rastböle") keskiajalta periytyvän kartanon alueisiin, jonka maat Helsingin kaupunki hankki omistukseensa 1950-luvun alussa.
Meri-Rastila rajoittuu maantieteellisesti pohjoisessa Vuotiehen ja metrorataan, lännessä Vartiokylänlahteen, ja idässä Kallahden alueeseen ja etelässä se jatkuu aina Ramsinniemen kärkeen asti. Metroradan pohjoispuolella Meri-Rastilan naapurissa sijaitsee pientalovaltainen Rastila, johon kuuluu myös 2000-luvulla valmistunut Rastilankallion kerrostaloalue. Meri-Rastilan alueeseen kuuluvat pientalo- ja huvila-alueet Ramsinrannassa ja Ramsinniemessä. Ramsinniemessä sijaitsee meren rannalla myös kaksi kokoushotellia: Vuoranta ja Rantapuisto.
Meri-Rastila on yksi Helsingin monikulttuurisimpia alueita. Asukkaiden tulo- ja koulutustaso ovat kaupungin keskiarvoa matalampia. Ramsinrannan rakentamisen myötä asukkaiden keskimääräinen tulo- ja koulutustaso ovat kuitenkin viime vuosina selvästi nousseet. Nykyisin 8 prosentilla 15 vuotta täyttäneistä Meri-Rastilan asukkaista on ylempi korkeakoulututkinto tai tutkijankoulutus.
Meri-Rastilassa Vartiokylänlahden rannalla on laaja ulkoilupuisto, joka käsittää metsää, kallioista merenrantaa sekä niittyalueita Vuosaaren sillan lähistöllä muistumana Rastilan kartanon entisistä pelto- ja laidunalueista.
Meri-Rastilaan pääsee Rastilan ja Vuosaaren metroasemilta busseilla 96 ja 98A. Öisin ajaa yöbussi 96N suoraan Rautatientorilta/Rautatientorille, jolla on viikonloppuisin myös aamuyölähtöjä.


Avaruuskulma.
Avaruuskulma (tunnus Ω) on kolmiulotteinen kulma.
Geometrisesti avaruuskulman suuruutta mitataan SI-järjestelmässä steradiaaneina (sr). Avaruuskulma steradiaaneina on yhtä suuri kuin avaruuskulman määrittelevän kartion pallomaisen pohjan pinta-ala pallon säteen ollessa 1. Täysi avaruuskulma on 4formula_1 sr.
Tähtitieteessä mitataan avaruuskulmia joskus myös neliöasteina. Yksi neliöaste on formula_2 steradiaania. Täysi avaruuskulma on noin 41252,96 neliöastetta.


Rantakäärme.
Rantakäärme eli vanhalta nimeltään tarhakäärme ("Natrix natrix") on tarhakäärmeiden ("Colubridae") heimoon kuuluva käärmelaji. Se on kyyn ja kangaskäärmeen ohella yksi kolmesta Suomessa esiintyvästä käärmelajista. Rantakäärme on Suomen suurin käärmelaji ja sen erottaa tavallisesti jo kokonsa perusteella kyystä.
Rantakäärme on myrkytön ja ihmiselle ja kotieläimille täysin harmiton. Laji on Suomessa uhanalainen ja rauhoitettu, joten sitä ei saa tappaa tai vahingoittaa. Sen arvo on 252 euroa, jos rikkoo rauhoitusmääräystä.
Koko ja ulkonäkö.
Rantakäärme on muodoltaan ruoskamainen, kyy on siihen verrattuna lyhyt ja paksu. Se on myös kyytä nopeampi ja ketterämpi liikkeissään. Kuvassa harvinainen musta rantakäärme.
Rantakäärmeen tavallinen aikuispituus on 70–80 cm. Suomen ennätykseksi mainitaan 134 cm, mutta Keski-Euroopassa on tavattu jopa kaksimetrisiä yksilöitä. Naaraat kasvavat koiraita huomattavasti isommiksi. Keltaiset, oranssit tai valkoiset niskatäplät ovat rantakäärmeen paras lajituntomerkki.
Rantakäärmeen värityksessä on runsaasti perinnöllistä vaihtelua. Tavallisia värejä ovat oliivinvihreä, harmaanvihreä, ruskeanharmaa, mustanharmaa ja musta. Selässä voi olla kirjailuna erikokoisia tummia täpliä, joskus lisäksi kyljissä vaaleita pilkkuja tai tummia pystyraitoja. Nahanluonnin jälkeen rantakäärmeen värit ovat kirkkaimmillaan. Nopeasti katsottuna väritys saattaa joskus muistuttaa kyyn sahanteräkuviota, mutta käärme, jolla on keltaiset, oranssit tai valkoiset niskatäplät on aina rantakäärme. Harvinainen rantakäärmeen värimuoto on täysin musta, tällöin keltaisia täpliä ei näy. Rantakäärmeen silmäterä on kuitenkin pyöreä, toisin kuin kyyllä, ja silmien takana on suuria kilpimäisiä suomuja, mitkä ovat hyviä lajituntomerkkejä silloin, kun tunnistettava käärme on väriltään musta. Pää on selvästi pyöreämpi kuin kyyllä, jolla se on kolmiomainen. Rantakäärme on ruumiinrakenteelta solakka ja kapenee tasaisesti hännän kärkeen saakka, toisin kuin kyy, joka on tukeva ja lyhythäntäinen käärme.
Levinneisyys.
Rantakäärmeen levinneisyysalue kattaa lähes koko Euroopan Skandinavian pohjoisosia, Irlantia ja Välimeren saaria lukuunottamatta. Rantakäärmeitä elää myös Pohjois-Afrikassa ja Keski-Aasiassa aina Baikaljärvelle saakka idässä.
Suomessa rantakäärmettä tavataan paikoitellen maan eteläosissa, lounaisrannikolla ja Kaakkois-Suomessa. Aikaisemmin lajin levinneisyys on ulottunut sisämaassa aina Oulun ja Paltamon korkeudelle saakka, mutta maatalouden muutosten myötä laji on hävinnyt monilta seuduilta. Nykyisin rantakäärmeitä elää pohjoisempana sisämaassa pääasiassa Saimaan alueella..
Elintavat.
Rantakäärme on päiväeläin. Se elää meren, järvien, lammikoiden ja jokien rantamailla, ojien partailla ja muissa kosteissa ympäristöissä. Rantakäärme on ravinnonhankinnassaan vireä ja omatoiminen, toisin kuin monet muut käärmeet, ja liikkuu kesäisin pitkiä matkoja sekä maalla että vedessä. Rantakäärme ui ja sukeltaa taitavasti. Se on kestävä uimari, joka on tavattu uimassa meressä jopa 40 kilometrin päässä lähimmästä rannasta. Maalla rantakäärme liikkuu vauhdikkaasti ja sulavasti verrattuna esimerkiksi kyyhyn. Toisinaan se kiipeilee puissa tai pensaissa, kuitenkin vain metrin tai parin korkeuteen. Ravintonaan rantakäärme käyttää pieniä kaloja, sammakoita, rupikonnia, vesiliskoja, hiiriä, myyriä sekä harvemmin linnunpoikasia. Rantakäärme paikantaa saaliinsa haju- ja näköaistilla. Se nielee saaliin kokonaisena, tavallisesti pääpuoli edellä. Nuoret rantakäärmeet syövät selkärangattomia pikkueläimiä ja nuijapäitä.
Rantakäärmeen vihollisia ovat muun muassa hiiri- ja varpushaukka, siili, minkki, supikoira ja kärppä. Ahdistettuna rantakäärme pyrkii aina ensin pakenemaan, joko maakoloon, kasvillisuuteen tai vesistön pohjaan, jossa se voi piilotella runsaat puolisen tuntia yhteen menoon. Jos pakeneminen ei onnistu, rantakäärme sihisee, kiertyy kerälle, paisuttaa itseään yrittäen näyttää mahdollisimman isolta ja tekee suu kiinni tapahtuvia hyökkäyseleitä päällään. Usein rantakäärme myös ruiskuttaa viemärisuolensa äärellä olevista rauhasista pahanhajuista eritettä ahdistelijan päälle. Se voi myös oksentaa vastaniellyn saaliinsa. Viimeisenä keinonaan rantakäärme tekeytyy kuolleeksi kääntymällä selälleen ja päästämällä kielensä roikkumaan velttona; tällöin edes hengitysliikkeitä ei voi havaita. Kiinniotettuna rantakäärme voi myös purra, mutta se on erittäin harvinaista. Rantakäärmeellä ei ole myrkkyhampaita. Koska rantakäärme on rauhoitettu, sitä ei saa ahdistella tai pyydystää edes katseltavaksi.
Lisääntyminen ja kasvu.
Rantakäärmeet pariutuvat vapun tienoilla pian talvihorroksen päätyttyä. Koiraat hakeutuvat ensimmäisinä soidinpaikoille. Yhtä isoa naarasta kosiskelee tavallisesti useampi koiras. Koiraat kosiskelevat naarasta kiertymällä sen ympärille ja hieromalla leuanalustaansa sen päälakea vasten sekä värisyttämällä häntäänsä. Kesä-heinäkuun välillä naaras munii tavallisimmin 6-40 munaa kompostiin, lantakasaan, rakkolevävalliin tai muuhun lämpimään paikkaan, jossa munat voivat kehittyä mätänemislämmössä. Poikaset ovat kuoriutuessaan noin 15 senttimetrin mittaisia. Rantakäärmeet munivat Suomessa vain joka toinen vuosi. Koiraat tulevat Suomessa sukukypsiksi kolmivuotiaina, noin 50-senttisinä ja naaraat nelivuotiaina, 60-65 cm pituisina. Aikuistumisvaiheen jälkeen kasvu hidastuu ja on noin 2-4 cm vuodessa. Rantakäärmeen tiedetään eläneen luonnossa 28 vuotiaaksi.
Rantakäärme Suomessa.
Rantakäärmeitä eli aikaisemmin Suomessa paljon nykyistä pohjoisempana ja se oli myös maan eteläosissa nykyistä runsaampi. Tärkeimpänä syynä lajin harvinaistumiseen on pidetty muutoksia maataloudessa. Karjanlantatunkioiden hävittyä eläin on menettänyt lisääntymispaikkansa sisämaassa. Rannikolla puolestaan Itämeren heikko tila on aiheuttanut rakkolevän vähenemisen, minkä seurauksena rannoille ajautuu aikaisempaa vähemmän munintapaikoiksi sopivia isoja rakkoleväkasoja. Lisääntynyt ranta-asutus ja muu maankäyttö on hävittänyt rantakäärmeen talvehtimispaikkoja. Tihentynyt tieverkosto ja lisääntynyt liikenne uhkaa myös lajia. Joka vuosi valtava määrä rantakäärmeitä kuolee liikenteessä.Lisäksi nykyisin melkoinen osa rantakäärmeistä tapetaan kyykäärmeinä tai vain perusteettoman käärmekammon vuoksi.
Rantakäärmettä voidaan auttaa perustamalla munintaan sopivia lehtikomposteja rantojen tuntumaan. Suomen rantakäärmehavaintoja toivotaan ilmoitettavaksi myös Luonnontieteellisen keskusmuseon ylläpitämään matelijoiden ja sammakkoeläinten levinneisyyskartoitukseen Hatikka-havaintopäiväkirjan kautta.
Rantakäärme kansanperinteessä.
Rantakäärmeen vanhat nimet tarha- ja karjakäärme ovat peräisin ajalta, jolloin lajia suosittiin maatilojen pihapiireissä. Rantakäärmeitä suojeltiin, ruokittiin ja pidettiin elätteinä, joiden uskottiin auttavan karjaa menestymään.


Kyy.
Kyy eli kyykäärme ("Vipera berus") on Euroopan yleisin myrkkykäärme. Kyy on maailman pohjoisin käärmelaji ja sitä tavataan kaikkialla Euraasian pohjoisosissa.
Kyy on rantakäärmeen ja Ahvenanmaalla elävän kangaskäärmeen ohella yksi kolmesta Suomen luonnossa esiintyvästä käärmelajista, ja niistä ainoa myrkyllinen. Kyyn elinaluetta ovat lämpimät ja aurinkoiset maa-alueet, joista löytyy myös suojapaikkoja, esimerkiksi hakkuuaukeat, peltojen ja soiden reuna-alueet ja kallioiset seudut. Kyitä tavataan lähes koko Suomessa, Lapissa aina Ounastunturin ja Saariselän korkeudelle saakka. Kyy kuuluu kyykäärmeiden ("Viperidae") heimoon.
Tuntomerkit.
Väriltään kyyt ovat harmaita, harmaanruskeita tai mustia. Sinertävät ja harmaat ovat yleensä koiraita ja ruskeat naaraita. Mustissa kyissä on molempia sukupuolia. Kyyn pää, joka on litteä ja kolmiomainen, erottuu selvästi muusta ruumiista. Kyyn päässä on isompien suomujen välissä pienien suomujen jonoja. Kyyn silmäterä on pystyssä oleva soikio. Selässä kyyn koko mitalla on sahalaitakuvio, joka ei välttämättä kuitenkaan erotu mustilla yksilöillä. Vatsapuoli voi olla vaalea, harmaa tai tumma, ja aivan hännän pää on vatsapuolelta keltainen tai punertavanoranssi. Kyy on melko tukeva ja lyhyt käärme. Sen tyypillinen pituus on 50–65 cm.
Kyytä ei tule sekoittaa rauhoitettuihin rantakäärmeeseen tai vaskitsaan ja Ahvenanmaalla elävään kangaskäärmeeseen.
Koko.
Kyy synnyttää eläviä poikasia: ne ovat syntyessään 14–23 senttimetrin mittaisia ja painavat neljästä kuuteen grammaa. Kolmena ensimmäisenä elinvuotenaan kyyt kasvavat noin kymmenen senttiä joka vuosi. Tämän jälkeen pituuskasvu hidastuu ja yli viisivuotiaat kyyt kasvavatkin enää vain 1–2 senttiä vuodessa. Kyyt saavuttavat sukukypsyyden 3–4 vuoden ikäisinä. Kyyt voivat elää jopa 15–25-vuotiaiksi. Kyyn näköaisti on kohtalainen ja kuulo huono: sillä ei ole edes tärykalvoa. Kyyn tärkein aistinelin on kieli, jolla se vie hajuhiukkasia suuhunsa jacobsoninelimeen (tunnetaan myös nimellä vomeronasaalielin) ja saa siten tietoa ympäristöstään (esimerkiksi lähellä olevasta saaliista, parittelukumppanista tai kilpailevasta koiraasta).
Ravinto ja viholliset.
Ravintonaan kyyt käyttävät myyriä, hiiriä, päästäisiä, sisiliskoja, sammakoita, sekä harvemmin linnunpoikasia ja -munia. Kyy löytää ravinnon tarkalla hajuaistillaan, jota tukee liikkeen havaitsemiseen erikoistunut näköaisti. Kyy tappaa saaliinsa myrkyllisellä puraisulla, jonka jälkeen saaliseläin pakenee lyhyen matkaa, usein muutamia metrejä, ennen kuin kuolee. Kyy seuraa saaliin hajujälkeä ja nielee saaliin kokonaisena pää edellä. Tavanomaisen aterian jälkeen kyy sulattelee saalistaan pari päivää, ja sulattelun alkupäivinä kyyn liikkuminen on vaivalloista.
Varpus- ja hiirihaukka, siili, kettu ja mäyrä saalistavat aikuisia kyitä. Poikasia syövät myös varis, korppi, naakka, harakka, närhi ja rastaat. Kyyt välttelevät myös paikkoja, joissa on paljon muurahaisia. Muurahaiset eivät kuitenkaan voi saalistaa ravinnokseen elävää kyytä toisin kuin joskus luullaan.
Kyy osaa uida, mutta ei tee sitä yhtä mielellään tai taitavasti kuin rantakäärme; kyy ei osaa myöskään kalastaa.
Kyy on melko lyhyt ja tukeva käärme, jolla on muusta ruumiista selvästi erottuva lyhyt häntäosa, toisin kuin rantakäärmeellä, joka kapenee pyrstöä kohti tasaisesti ja on muodoltaan ”ruoskamainen”.
Kyyn eri värimuotoja. Kyyllä ei ole silmien takana suuria kilpimäisiä suomuja kuten rantakäärmeellä, mikä on hyvä tuntomerkki silloin kun tunnistettava käärme on kokonaan musta.
Talvehtiminen.
Kyy horrostaa syyskuusta huhti–toukokuuhun. Ajat vaihtelevat ilmojen mukaan. Kyy talvehtii mieluiten lajitoveriensa kanssa maan alla tai kivenkolossa. Etelä-Suomessa talvehtimiskolo on puolen metrin syvyydessä. Pohjois-Suomessa syvyys on jopa puolitoista metriä. Joskus samasta talvehtimispaikasta on löytynyt satojen kyiden yhteenkietoutunut möykky.
Keväällä ensimmäisten pälvien ilmestyttyä koiraat alkavat heräillä koloistaan lämmittelemään. Naaraat heräävät vasta pari-kolme viikkoa myöhemmin. Ennen parittelua koiraat kypsyttävät siittiönsä, luovat nahkansa ja kamppailevat naaraista. Vahvin koiras parittelee naaraan kanssa ja parittelun yhteydessä ruiskauttaa naaraaseen ainetta, joka hedelmöittymisen tapahduttua tukkii munanjohtimen uloimmat osat viikoiksi. Tämä varmistaa koiraan perintötekijöiden siirtymisen seuraavalle sukupolvelle. Kyykäärme on ovovivipaarinen eläin eli se munii munia, jotka se hautoo sisällään kuoriutumiseen asti ja synnyttää valmiita poikasia. Poikaset syntyvät elokuussa. Kyy tuottaa kerralla 4–20 poikasta. Koska kyy elää Suomessa levinneisyytensä kylmyysrajoilla, naaraat synnyttävät vain joka toinen vuosi.
Myrkky.
Kyy käyttää verimyrkkyä saalistukseen ja puolustautumiseen. Vaikka kyy on myrkyllinen, sen purema ei ole normaalisti vaarallinen terveelle aikuiselle ihmiselle. Lapsille ja iäkkäille purema on vaarallisempi. Kaikkien tulee kuitenkin pureman saatuaan välittömästi hakeutua lääkärille. Ohjeena on soittaa hätänumeroon ja välttää liikkumista sekä erityisesti puremakohdan liikuttamista. Purtu raaja on hyvä lastoittaa, ettei se pääse liikkumaan. Lastaksi käy paremman puutteessa esimerkiksi oksa. Puremaa voi helpottaa kyypakkaus. Kyypakkaus sisältää tulehdusreaktiota lievittävää hydrokortisonia eli kortisolia. Koska kyypakkauksen ottamisesta ei ole osoitettu olevan hyötyä, se ei poista lääkärissä käynnin tarvetta. Lisäksi on syytä välttää turhaa hysteriaa, sillä puremaa seuraava šokki on monesti itse puremaa vaarallisempi tila. Kyyn pureman henkilön on tärkeää päästä mahdollisimman pian lepäämään, jolloin kehon omille puolustusreaktioille voitetaan aikaa, ennen lääkärille pääsyä. Kyyn purema johti Suomessa kuolemaan viimeksi 1980-luvulla.
Kyyn karkottaminen.
Tömistely pelottaa kyyt tehokkaasti pakoon, sillä vaikka ne ovat kuuroja, ne aistivat maan värähtelyn kaukaakin ja pelkäävät sitä. Pitkävartiset saappaat taas suojaavat puremilta, koska käärme ei yllä puremaan kovinkaan korkealle. Käärme suosii suojaisia paikkoja ja pyrkii pääosin välttämään aukeaa, joten pihapiirissä kyiden poissa pitäminen onnistuu parhaiten pitämällä nurmikko lyhyeksi leikattuna ja poistamalla pihalta mättäiköt, pensaikot, risu- ja romukasat ja muut maan tasalla olevat paikat, joihin käärme voi piiloutua. Toinen kyitä mahdollisesti houkutteleva tekijä on tarjolla oleva ravinto. Jätteet tulisi laittaa sellaisiin astioihin ja lintujen ruokinta suunnitella niin, etteivät ne houkuttele paikalle kyyn ravintoa, jyrsijöitä.
Käärmeiden vaistomainen suojautumismekanismi on pysähtyminen liikkumattomaksi, joten tiheässä maastossa kyyn huomaa usein vasta ollessaan sen kohdalla. Kyy syö vain pienikokoisia eläimiä eikä hyökkää vapaaehtoisesti uhkana pitämiään suuria eläimiä tai ihmistä kohti. Lähietäisyydellä käärme saattaa puolustautua puremalla, yleensä vasta äänekkään varoitussihinän jälkeen. Kyyn pureman voi välttää astumalla rauhallisesti pari askelta taaksepäin. Liian nopea liike voi säikäyttää käärmeen puremaan.
Kyyn puremisetäisyys on vain puolisen metriä ja käärmettä voikin ohjailla pitkällä kepillä kauemmaksi, tai sen voi ohjata kannelliseen astiaan ja siirtää parin kilometrin päähän. Kyy ei yleensä etsi tietään takaisin samalle alueelle. Sopiva elinympäristö voi kuitenkin houkutella poistettujen kyiden tilalle pian uusia yksilöitä. Jos kyistä halutaan päästä lopullisesti eroon, on piha muutettava sellaiseksi, ettei se ole käärmeille mieluinen.
Kyy Suomessa.
Kyyt ovat vähentyneet Suomessa monin paikoin voimakkaasti rakentamisen, liikenteen ja vainon takia. Muista Länsi-Euroopan maista poiketen kyy ei ole Suomessa rauhoitettu laji, joten sen tappamisesta ei rangaista. Tappaminen voikin joskus olla perusteltua lapsiperheen pihapiirissä, mutta ei luonnossa. Euroopan luonnonsuojelusopimus edellyttää kaikkien matelijoiden rauhoittamista, mutta Suomi teki kyyn kohdalla varauksen liittyessään sopimukseen vuonna 1983.


Kangaskäärme.
Kangaskäärme eli vanhalta nimeltään kanervakäärme ("Coronella austriaca") on uhanalainen tarhakäärmelaji, jota on tavattu Suomessa vain Ahvenanmaalla. Laji on todennäköisesti saapunut Ahvenanmaalle ihmisen mukana, sillä se ei mielellään ui, eikä sitä esiinny Suomen mantereella ja Ruotsin ja Ahvenanmaan välisessä saaristossa. Sitä esiintyy enemmälti Manner-Euroopassa, Etelä-Englannissa ja -Skandinaviassa. Laji on myrkytön.
Ahvenanmaalla lajia uhkaavat perinnemaiseman hupeneminen, aiheeton vaino ja kasvava liikenne. Kangaskäärmeen eliniästä Suomessa ei ole tietoa, mutta Englannissa vanhin tavattu luonnonvarainen yksilö oli 18-vuotias.
Kangaskäärmeen pään sivuilla on tummat juovat.
Ulkonäkö ja koko.
Laji on yleisväriltään ruskea tai harmaa. Naaras on yleensä tummanharmaa, mutta koiraiden selkäpuolen väritys vaihtelee. Sen selkää pitkin kulkee kaksi riviä tummia täpliä. Usein kangaskäärme sekoitetaan tumman selkäkuviointinsa vuoksi kyykäärmeeseen, joka on kuitenkin paljon kömpelömpi, voimakkaampi ja lyhythäntäisempi. Kangaskäärmeen selkäkuvio muodostuu tummanruskeiden täplien muodostamasta parijonosta selän sivuilla, ei sahalaitakuviosta kuten kyyllä. Kangaskäärmeellä on myös lieriömäinen ruumiis sekä pyöreä silmäterä, joiden perusteella se erottuu kyystä. Kangaskäärmeen pään sivuilla on kuonosta kaulaan asti kulkevat tummat ohjasjuovat. Keskipituus täysikasvuisella kangaskäärmeellä on 50–80 cm.
Kyyn lisäksi kangaskäärme saatetaan Suomessa sekoittaa rantakäärmeeseen ja vaskitsaan.
Elinympäristö.
Kangaskäärmeen tyypillisiä elinympäristöjä ovat hiekkapohjaisten, lämpimien kangasmetsien harvapuustoiset etelärinteet. Se suosii kuivaa ja aurinkoista maaperää. Kangaskäärmettä tavataan usein kanervanummilla, metsäaukioilla, avoimilla haka- ja laidunmailla, viiniviljelmien kivimuureilla, tienpenkereillä sekä kivisillä jyrkänteillä, toisinaan jopa pihapiirissä.
Elintavat.
Kangaskäärme liikkuu rauhallisesti ja kiipeää vain harvoin pensaisiin tai puihin. Toisinaan se kuitenkin kiipeää linnunpesälle nappaamaan sieltä poikasia ravinnokseen. Vaaran uhatessa se koettaa päästä piilopaikkaan nopeasti. Laji on liikkeellä päivisin, mutta on varsin piilotteleva ja vaikeasti havaittava. Elinpiirin koko on yleensä 0,5–3 hehtaaria ja käärme siirtyy vuorokaudessa enintään 100 metriä. Britanniassa laji horrostaa lokakuusta huhtikuuhun, Suomessa asiaa ei ole tutkittu. Se luo nahkansa 4–6 kertaa vuodessa. Uhattuna se puree lyhyen varoitussähinän jälkeen. Ravintonaan kangaskäärme käyttää muita käärmeitä, sisiliskoja, sammakkoeläimiä, pikkunisäkkäitä ja linnunpoikasia. Kangaskäärme ei ole myrkyllinen, vaan tappaa saaliinsa kuristamalla.
Lisääntyminen.
Naaras tulee sukukypsäksi neljävuotiaana ja koiras kolmevuotiaana. Naaras lisääntyy vain joka toinen tai kolmas vuosi. Kangaskäärmeet parittelevat ainakin Ruotsissa toukokuussa. Kangaskäärme on ovoviviparinen eläin, eli se munii munia, jotka se hautoo sisällään kuoriutumiseen asti. Elo-syyskuussa naaras synnyttää 2–15 elävää poikasta, jotka syntyessään ovat 13–18 cm:n mittaisia.
Aiheesta muualla.
Kangaskäärmehavaintoja (sekä uusia että vanhoja) toivotaan ilmoitettavaksi Luonnontieteellisen keskusmuseon ylläpitämään matelijoiden ja sammakkoeläinten levinneisyyskartoitukseen Internetissä, Hatikka-palvelun kautta.


Sisilisko.
Sisilisko ("Zootoca vivipara", aiemmin "Lacerta vivipara") on maailman pohjoisin matelijalaji. Sisiliskot ovat Suomessa rauhoitettuja, ja siksi niitä ei saa ottaa lemmikiksi esimerkiksi terraarioon. Sisiliskot voivat elää jopa 10-vuotiaiksi.
Ulkonäkö.
Sisiliskon pää on suippo ja pieni. Niska ja häntä ovat melko paksuja. Sisiliskon jalat ovat melko lyhyet, etu- ja takajaloissa on yhtä pitkät kynnet. Kaulus on selvästi lovireunainen, ja suomut ovat karkeita. Sisiliskon sukupuolen voi varmuudella tunnistaa kahdella tavalla: koiraan pää levenee niskan kohdalta, kun taas naaraan pää jatkuu samanlevyisenä niskasta eteenpäin ja suippenee vasta leuan alusta. Toiseksi koiraan hännän juuressa heti takajalkojen takana on ylhäältä katsottaessa molemminpuolinen pullistuma. Naarailla häntä lähtee takajalkojen takaa tasaisesti suippenevana häntänä ilman koiraan pullistumia. Tämä koiraan pullistuma on juuri ennen sitä kohtaa, josta sisilisko voi katkaista häntänsä.
Sisilisko muistuttaa hietasisiliskoa ("Lacerta agilis"), jota tavataan Suomea lähinnä Etelä- ja Keski-Ruotsissa sekä Laatokan Karjalassa lähellä Suomen rajaa.
Koko.
Aikuisen sisiliskon keskipituus on noin 10–17,5 cm. Ilman häntää pituus on alle 7 cm, eli häntä on noin neljänneksen pidempi tai jopa kaksinkertainen verrattuna ruumiin mittaan.
Väritys.
Tavallisin pohjaväri on ruskea, mutta myös harmaata, lähes täysin mustaa ja oliivinvihreää muotoa esiintyy. Naarailla on usein tummia juovia keskiselässä ja kyljissä, mutta toisinaan ne voivat olla myös vaaleita juovia, tummia täpliä tai vaaleita täpliä. Vaihtelevuus kuvioinnissa onkin suurta, etenkin selän reunoilla. Koiraiden ja naaraiden kuvioinnin erottaa toisistaan jos katsoo niiden vatsaa. Koirailla se on keltainen, oranssi tai punainen ja siinä on mustia pilkkuja naarailla taas pelkkä keltainen. Kuvioineissa voi siis olla melkoisia vaihteluja, ja samankin populaation väreissä ja kuvioinneissa voi olla suuriakin eroja. Kaula on vaalea, joskus sinertävä. Poikaset ovat tummia, yleensä graniitinharmaita tai mustanpronssin värisiä.
Elintavat.
Sisilisko elää melko kosteissa ympäristöissä, esimerkiksi niityillä, peltojen ja teiden varsilla, metsien reunoilla, nummimailla, soilla ja kallioilla.
Sisilisko on päiväaktiivinen ja vaihtolämpöisenä se suosii aurinkoisia kohtia. Sisilisko on taitava kiipeilijä ja se pystyy kiipeämään myös pystysuorilla pinnoilla. Sisilisko osaa myös uida sujuvasti. Vaaratilanteissa sisilisko pakenee maaonkaloihin, ja hätätilanteessa se kykenee irrottamaan häntänsä harhauttaakseen ahdistelijaansa. Häntä kasvaa ajan kuluessa takaisin, joten sisiliskot eivät jää hännättömiksi. Monien muiden liskojen tapaan ne kuitenkin keräävät vararavintoa häntäänsä, joten hännän irtoaminen loppukesästä voi haitata liskon talvehtimista.
Talvehtiminen ja lisääntyminen.
Sisilisko talvehtii horrostamalla juurenalusonkaloissa, kiviraunioissa tai syvällä maan alla, mutta ne voivat talvehtia myös tukin tai ison kiven alla. Keväällä ensimmäisenä esille kömpivät koiraat ja nuoret yksilöt. Parittelu tapahtuu kevään ja kesän vaihteessa ja raskausaika on noin 2-3 kuukautta. Naaras synnyttää 3–10 elävää poikasta, jotka syntyvät kalvon peittäminä ja kuoriutuvat ensimmäisen vuorokauden aikana. Sisiliskon latinankielinen nimi "Zootoca vivipara" ("vivos" = elävä; "pario" = synnyttää) viittaakin liskon erikoisuuteen synnyttää eläviä poikasia. Jotkin eteläiset populaatiot kuitenkin munivat. Syntyessään poikaset ovat noin 3–4 cm pitkiä, ja vuoden ikäisinä ne ovat 10–11 cm. Sukukypsyyden sisilisko saavuttaa neljäntenä kesänään.
Ravinto.
Ravinnokseen sisilisko käyttää hyönteisiä ja hämähäkkejä. Myös aamukasteen kastemadot käyvät sisiliskolle. Sisilisko voi myös hanakasti käydä isonkin perhosen kimppuun, sillä juuri saaliseläimen nopeat liikkeet aktivoivat sisiliskon saalistushalun.


Vaskitsa.
Vaskitsa ("Anguis fragilis") on raajaton lisko, josta on käytetty myös kansanomaista nimeä vaskikäärme. Suomenkielisen nimensä se on saanut vaskenhohtoisesta väristään.
Vaskitsa voi elää luonnossa jopa 30-vuotiaaksi. Vankeudessa vanhin yksilö on saavuttanut peräti 54 vuoden iän. Vaskitsa on Suomessa rauhoitettu ja uhanalaisluokitukseltaan silmälläpidettävä laji. Rauhoitusmääräyksen rikkomisesta joutuu maksamaan 202 euroa.
Levinneisyys.
Vaskitsaa tavataan Manner-Euroopassa Skandinaviasta Espanjan pohjoisosiin, Lähi-idässä ja Siperian länsiosassa sekä Britteinsaarilla lähinnä Itä-Englannissa.
Suomessa vaskitsa esiintyy harvinaisena Etelä- ja Keski-Suomessa Vaasan ja Lieksan korkeudelle saakka. Ahvenanmaalta laji hävisi tuntemattomasta syystä 1900-luvun alussa.
Vaskitsalla on pyöreähkö silmäterä ja liikkuvat silmäluomet.
Ulkonäkö.
Vaskitsa on kiiltävän hiekan- tai kuparinruskea, raajaton ja pitkäruumiinen lisko, jonka pituus on 25–40 cm. Sen selässä on usein pitkittäisjuovia ja monilla koirailla selässä lisäksi sinisiä täpliä. Toisin kuin käärmeillä, vaskitsalla on liikkuvat silmäluomet. Siltä myös puuttuu käärmeen notkeus ja sulavuus, ja se liikkuu kömpelön oloisesti ruumistaan kääntelemällä. Vatsapuolella suomut ovat pienet, eivät isot, levymäiset ja pitkittäin järjestäytyneet kuten käärmeillä.
Elintavat.
Vaskitsa on hämäräeläin, mutta voi pilvisellä säällä liikkua myös päiväsaikaan, etenkin sateen jälkeen, kun sen mieliruokaa kastematoja ja etanoita on liikkeellä runsaasti. Auringon paahtaessa vaskitsa piilottelee kivien alla ja kuivien lehtien seassa. Tämän vuoksi vaskitsa suosii seutuja, joissa on runsaasti pintakasvillisuutta. Tyypillisiä esimerkkejä ovat metsien aukkopaikat, pensaikot, rehevät multavat lehdot, ruohikot, laidunmaat, teiden varret ja lämpimät rinteet. Vaskitsa pystyy katkaisemaan häntänsä kuten sisilisko. Vaskitsoja käyttävät ravintonaan muun muassa siili, kettu, supikoira, mäyrä sekä varis- ja petolinnut.
Vaskitsat hakeutuvat mielellään lämmittelemään teille; niitä kuolee paljon liikenteessä.
Ravinto.
Ravintonaan vaskitsa käyttää monenlaisia selkärangattomia pikkueläimiä hyönteisistä ja hämähäkeistä pieniin etanoihin ja kastematoihin asti.
Lisääntyminen.
Vaskitsan paritteluaika on keväällä touko-kesäkuun vaihteessa. Koiraat kamppailevat tuolloin rajusti keskenään naaraista. Parittelussa koiras pitää naarasta aloillaan puremalla tätä niskasta ja kiertymällä sen ympärille. Raskausaika on noin kolme kuukautta. Kuten sisilisko, myös vaskitsa on ovovivipaarinen laji ja sen munat kuoriutuvat jo naaraan munanjohtimissa, jolloin poikaset (yleensä 6–12) syntyvät valmiiksi kuoriutuneina. Vastasyntyneet poikaset ovat 7–10 cm pitkiä.
Talvehtiminen.
Vaskitsat viettävät talven horrostamalla kompostikasoissa, maakoloissa tai muurahaispesissä usein yhdessä lajitovereidensa kanssa. Jos sopivaa talvehtimispaikkaa ei löydy valmiina, vaskitsa pystyy kuononsa avulla porautumaan itsekin löyhään maaperään.
Vaskitsa Suomessa.
Vaskitsat ovat vähentyneet Suomessa monin paikoin voimakkaasti lisääntyneen asutuksen ja tihentyneen tieverkoston takia. Päivällä lämmennyt tienpinta houkuttelee vaskitsoja lämmittelemään. Sileällä tienpinnalla vaskitsat ovat kuitenkin avuttomia, eivätkä pääse liikkumaan kunnolla, ja niitä jää suuria määriä auton alle. Lisäksi vaskitsoja surmataan kyykäärmeinä, vaikka ne ovat vaarattomia, eivätkä muistuta tätä. Vaskitsahavaintoja toivotaan ilmoitettavaksi Luonnontieteellisen keskusmuseon ylläpitämään matelijoiden ja sammakkoeläinten levinneisyyskartoitukseen Hatikka-havaintopäiväkirjan kautta.


Graz.
Graz () on Itävallan toiseksi suurin kaupunki ja Steiermarkin pääkaupunki. Sen asukasluku on 250 099 asukasta (2006). Grazin vanhakaupunki on listattu UNESCOn maailmanperintöluetteloon.
Sijainti.
Graz sijaitsee Itävallan kaakkoisosassa lähellä Slovenian rajaa, noin 200 kilometriä Wienistä lounaaseen ja 50 kilometriä Mariborista pohjoiseen. Kaupungin läpi virtaa Mur-joki. Grazia ympäröi Steiermarkille tyypillinen kukkulamaisema. Kaupungin eteläpuolella sen sijaan on alankoa. Grazin korkein kohta on Plabutschin 763 metriä korkea huippu. Kaupunkia ympäröi Graz-Umgebungin piiri.
Kaupunginosat.
Graz on jaettu 17 "Bezirkiin" eli kaupunginosaan. Kaupunginosat ovat numeroituja, mutta päinvastoin kuin Wienissä, Grazissa kaupunginosista puhutaan niiden nimillä. Pinta-alaltaan suurin kaupunginosa on Andritz, kun taas Jakomini on asukasmäärältään suurin.
Grazin kaupunkiin kiinni kasvaneita tärkeitä esikaupunkialueita ovat muun muassa Seiersberg ja Feldkirchen bei Graz.
Ilmasto.
Graz sijaitsee lauhkealla ilmastovyöhykkeellä, mutta ilmastoon vaikuttaa myös Välimerenilmasto. Kaupungin sijainti Alppien kaakkoispuolella suojaa sitä Keski-Euroopan sääoloilta: sadevyöhykkeet saapuvat tyypillisesti etelästä.
Vuonna 2006 Grazin keskilämpötila oli 10,1 °C. Kylmin kuukausi oli tammikuu (–3,4 °C) ja lämpimin heinäkuu (22,3 °C).
Väestö.
Grazissa asuu 250 099 asukasta, ja asukastiheys on 1 960,49 asukasta/km².
Grazin väestöpyramidin mukaan alle 15-vuotiaita on 13,5 %, 15–59-vuotiaita 63,8 %. Yli 59-vuotiaiden osuus väestöstä on 22,7 %. Naisia on väestöstä 52 %. Grazilaisten keski-ikä on 41,1 vuotta. Elinajanodote naisilla on 82,4 vuotta ja miehillä 76,2 vuotta.
Ulkomaalaiset.
Grazin 250 000 asukkaasta 32 072 eli 13,1 prosenttia on ulkomaalaisia. Eniten ulkomaalaisia on Turkista, Bosniasta ja Hertsegovinasta sekä Serbiasta. Prosentuaalisesti eniten ulkomaalaisia (25,7 %) asuu Griesin kaupunginosassa. Puhutuimmat kielet Grazissa ovat saksan jälkeen kroatia ja turkki.
Hallinto.
Grazin poliittisessa hallinnossa työskentelee kaksi päätöselintä: kaupunginvaltuusto ("Gemeinderat") ja kaupunginhallitus ("Stadtregierung"). Väestö valitsee kaupunginvaltuuston viideksi vuodeksi, ja kaupunginvaltuusto puolestaan valitsee kaupunginhallituksen, johon myös kaupunginjohtaja kuuluu. Viimeisimmät kaupunginvaltuuston vaalit Grazissa pidettiin 26. tammikuuta 2003 ja seuraavat pidetään 20. tammikuuta 2008.
Kaupunginvaltuusto.
Kaupunginvaltuustossa on 56 jäsentä viidestä puolueesta. Itävallan kansanpuolueella (ÖVP) on valtuustossa 21 paikkaa ja sosiaalidemokraattisella puolueella (SPÖ) 15 paikkaa. Kommunistisen puolueen (KPÖ) edustajia on 11. Vihreillä (Die Grünen) ja populistisella FPÖ:llä on molemmilla 4 paikkaa. Valtuustossa on myös yksi puolueeton jäsen.
Kaupunginvaltuuston jäsenet sekä jokaisen 17 kaupunginosan edustajat kokoontuvat kerran kuukaudessa Grazin raatihuoneessa. Istunnot ovat yleisölle avoimia.
Kaupunginhallitus ja kaupunginjohtaja.
Grazin kaupunginjohtaja Siegfried Nagl kuuluu Itävallan kansanpuolueeseen (ÖVP). Kaupunginhallituksessa on kolme muuta saman puolueen edustajaa, kaksi SPÖ:n edustajaa ja kaksi KPÖ:n edustajaa. Hallitus kokoontuu kerran viikossa.
Kirjastot.
Grazissa toimii kaupungin ylläpitämä pääkirjasto, joka perustettiin vuonna 1895. Kirjasto on vuodesta 1995 sijainnut Griesin kaupunginosassa. Kirjastossa on niteitä yli 38 000. Lisäksi Grazin kaupunginkirjastolla on viisi muuta toimipistettä ympäri kaupunkia (Gösting, Eggenberg, St. Leonhard, Geidorf ja Andritz) sekä Mediathek-niminen mediakirjasto, jolla on yli 15 000 niteen kokoelma videoita sekä CD- ja DVD-levyjä. Kaupungin alueella liikennöi myös kirjastoauto.
Grazin yliopiston kirjasto on Steiermarkin osavaltion suurin tieteellinen kirjasto.
Liikenne.
Grazissa toimii Grazin liikennelaitoksen ("Grazer Verkehrsbetriebe") suunnittelema kattava julkinen liikenne. Sisäisen liikenteen merkittävä solmukohta on keskusaukion eteläpuolella sijaitseva Jakominiplatz. Tunnin voimassa oleva kertalippu maksaa Grazissa 1,70 euroa. Grazissa liikennöi kahdeksan raitiovaunulinjaa ja kaksikymmentäneljä bussilinjaa. Lisäksi öisin liikennöi seitsemän yöbussilinjaa. Liikennelaitos vastaa myös Schlossbergille vievästä köysiradasta. Joukkoliikennematkoja tehdään vuodessa noin 99 miljoonaa, joista yli puolet on raitiovaunumatkoja. Koko joukkoliikenneverkoston pituus on 337 kilometriä.
Grazin rautatieasema ("Graz Hauptbahnhof") sijaitsee Mur-joen länsipuolella, Itävallan eteläradan varrella. Asema on myös Steiermarkin itäradan päätepiste. Grazista lähtee junia säännöllisin väliajoin muun muassa Wieniin (kesto n. 2,5 tuntia, suora yhteys joka toinen tunti), Zagrebiin (n. 4 tuntia, kaksi suoraa yhteyttä päivässä) ja Ljubljanaan (n. 3,5 tuntia, kaksi suoraa yhteyttä päivässä). Lisäksi Grazista on hyvät yhteydet Italiaan (vaihto Bruck an der Murissa).
Graz sijaitsee eurooppateiden E57, E59 ja E66 varrella.
Grazin lentoasema sijaitsee kaupungin keskustan eteläpuolella. Muun muassa lentoyhtiöt Austrian Arrows, Lufthansa sekä Ryanair liikennöivät Graziin.
Kaupunkikuva ja nähtävyydet.
Graz levittäytyy Mur-joen itäpuolella sijaitsevan Schlossbergin ympärille. Vanhakaupunki, pääostoskadut ja kaikki yliopistot sijaitsevat joen itäpuolella.
Schlossberg.
Schlossberg eli linnavuori on 123 metrin korkeuteen kohoava vehreä kukkula keskellä Grazin vanhaakaupunkia. Kaupunki on saanut nimensä linnavuoresta: alkuperäinen slaavilainen sana "gradec" tarkoittaa pientä linnaa. Schönbrunnin rauhansopimuksen jälkeen 1809 Napoleon I valloitti Schlossbergin, mutta ennen sitä kaupunkilaiset ostivat kellotornin omakseen, ja ranskalaiset säästivät sen. Schlossbergin huipulle vie useita metsäpolkuja, maanalainen hissi sekä köysirata (valmistunut 1894). Huipulle pääsee myös Schlossbergplatzilta lähteviä, 1914-1918 rakennettuja portaita pitkin. Schlossbergiltä näkee koko kaupungin sekä ympäröivää maisemaa.
Vanhakaupunki.
Grazin vanhakaupunki lisättiin vuonna 1999 UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Punaiset katot ovat tunnusomainen osa vanhaakapunkia. Sen tärkeimmät nähtävyydet ovat
Puistoja ja ulkoilualueita.
Grazin pinta-alasta 40 prosenttia on vihermaata, ja kaupungissa on hyvin paljon ulkoilumahdollisuuksia keskeisistä puistoista ympäröiviin metsiin.
Kulttuuri.
2003 rakennettu keinotekoinen saari Murinsel
Graz oli vuonna 2003 Euroopan ainoa kulttuuripääkaupunki. Itävallan toiseksi suurimman oopperatalon lisäksi kaupungissa toimii kaupunginteatteri eli "Schauspielhaus". Kesäisin paikalla järjestetään suuri musiikkifestivaali "Styriarte".


Veroparatiisi.
Veroparatiisi, toiselta nimeltään verokeidas ja toisinaan myös veroetuvaltio, tarkoittaa aluetta, jossa on matala tai olematon verotusaste, alhainen säätely sekä usein myös tiukka pankkisalaisuus tai muita salassapitokäytäntöjä. Veroparatiiseihin siirretään rahoja verotuksen välttämiseksi.
Tyypillistä veroparatiiseille on myös se, että niiden tarjoamat edut on rajattu pääosin ulkomaisille sijoittajille.
Veroparatiiseja on maailmassa yhteensä eri arvioiden mukaan noin 70. Arvioita ovat tehneet muun muassa kansainvälinen valuuttarahasto, Tax Justice Network -järjestö sekä useat tutkijat. Veroparatiiseja ovat mm. Sveitsi, Luxemburg, Liechtenstein, Jersey, Belgia, Mansaari, Monaco, Guernsey, Itävalta, Andorra ja Brittiläiset Neitsytsaaret.
Veroparatiisitalouden laajuus.
Tax Justice Network -järjestö on arvioinut, että yksin maailman rikkaimmat ihmiset ovat sijoittaneet veroparatiiseihin 11,5 tuhannen miljardin (biljoonan) dollarin edestä omaisuutta. Mukaan on laskettu ihmiset, joilla on yli miljoona dollaria helposti käteiseksi muutettavaa varallisuutta. Tästä summasta aiheutuvat veromenetykset nousisivat OECD-maiden keskimääräisellä veroasteella 255 miljardiin dollariin. Tutkija Raymond W. Baker on arvioinut, että kehitysmaista lähtee vuosittain 500-800 miljardin edestä laittomia rahasiirtoja, joista pääosa päätyy veroparatiiseihin. Summasta lähes puolet johtuu monikansallisten yritysten kehitysmaissa harjoittamasta veronkierrosta. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on arvioinut, että yli puolet pankkien omaisuudesta on talletettu veroparatiiseihin.
Finanssikriisi 2008.
Vuoden 2008 talouskriisin aiheuttaman hollantilaisen Fortis-pankin konkurssin yhteydessä paljastui pankilla olevan 700 veroparatiisiyhtiötä Caymansaarilla, Brittiläisillä Neitsytsaarilla, Panamassa ja Alankomaiden Antilleilla. Ongelmaluottoja oli siirretty eurooppalaisen rahamarkkinasäätelyn ja kuluttajasäätelyn ulottumattomiin.
Brittiläisen Northern Rock-pankin kansallistamisen yhteydessä selvisi että asuntoluottoja oli piilotettu mahdollisesti jopa 50 miljardia euroa Jerseylle Granite-nimiseen trustiin. Trustirahastot ovat varainhallintamuoto josta ei pidetä rekisteriä ja jotka ovat yhtiölainsäädännön ulkopuolella.
Sveitsi.
Sveitsi on suurin maailman veroparatiiseista. Boston Consulting Group arvioi sen hallussa olevan 2 000 mrd. dollaria eli 27 % maailman ilmoittamattomista varoista. Sveitsiläisen lain mukaan pankkitietojen luovuttamiseksi rahojen hankintaan täytyy liittyä rikos. Sveitsin lain mukaan veronkierto ei ole rikos.
Yhdysvallat.
Yhdysvaltojen senaatin valiokunta on tehnyt laajan raportin veronkierrosta Yhdysvalloissa, johon sisältyy muun muassa sveitsiläisen United Bank of Switzerland UBS:n, Liechtensteinin LGT-pankin ja kalifornialaisen kiinteistösijoittajan Igor Olenicoffin tapaus. UBS auttoi Olenicoffia kätkemään monimutkaisilla järjestelyillä 200 miljoonaa dollaria piiloon verottajalta.
Sveitsiläinen United Bank of Switzerland UBS on amerikkalaisten tarkkailussa. Marraskuussa 2008 Barack Obaman mukaan UBS auttaa amerikkalaisia verohuijauksissa. USA:n viranomaisten mukaan UBS on avustanut amerikkalaisia veronkierrossa tarjoamalla nimettömiä talletustilejä vuosina 2000-2007. UBS:n tileillä arvioidaan olevan 19 000 amerikkalaisen asiakkaan 20 mrd. dollarin omaisuus. Sveitsin lakien salassapitopykälät ovat auttaneet pankkia kätkemään myös sen omia lainvastaisia toimia Yhdysvalloissa. Subprime-kriisissä tappioita tehnyt UBS lopetti Sveitsin tiliensä markkinoinnin Yhdysvalloissa vuonna 2008.
Suomalaiset.
Suomalaisilla yksityishenkilöillä on arviolta ainakin 450 miljoonan euron korkosijoitukset eurooppalaisissa veroparatiiseissa. Eniten yksityisten suomalaisten rahaa on Sveitsissä ja Luxemburgissa, kummassakin lähes 200 miljoonaa euroa. Kolmantena on Jersey: 22,3 miljoonaa<ref
name="hskorko">Pietiläinen, Tuomo: Euroopan veroparatiisit paljastivat suomalaisrahojen korkotuotot. HS 12.4.2008 s. B9, ja Liechtensteinissa rahaa on 2,4 miljoonaa. Veroparatiiseissa on tämän lisäksi suomalaisten yhtiöiden ja säätiöiden talletuksia ja sijoituksia sekä yksityishenkilöiden arvopapereita, esimerkiksi osakkeita.
Suomalaiset saivat veroparatiiseista noin 8,9 miljoonan euron korkotulot vuonna 2006. Vaikkei tallettajien henkilöllisyydestä tai lukumäärästä ole tietoa, saatiin rahan määrä arvioitua koska EU:n säästödirektiivi toisaalta antaa 11 valtion salata tallettajiensa henkilöllisyyden, mutta velvoittaa valtiot siinä tapauksessa maksamaan lähdeveron tallettajan kotivaltioon. Talletusten määrä arvioitiin maksetun veron ja keskikoron perusteella.
Talletukset verokeitaissa ovat vähäiset verrattuna suomalaisten yksityishenkilöiden kaikkiin talletuksiin, joita oli vuonna 2006 noin 65 miljardin euron verran ja jotka tuottivat korkoa 1,35 mrd euroa. Valtiovarainministeriön projektipäällikkö Markku Hirvosen mukaan korkomenetykset eivät näytä kovin merkittäviltä, mutta kysymys siitä mitä nuo eurooppalaisissa verokeitaissa olevat varat ovat ja mistä ne ovat kertyneet on mielenkiintoinen.
Rahanpesuun liittyvää väitöskirjaa valmistelevan Matti Korhosen ja asiaa tutkineen tietokirjailija Matti Ylösen mukaan Nordealla on laajat veroparatiisiverkostot Jerseyssä, Luxemburgissa ja Liechtensteinissa. Rahanpesua ehkäisevä OECD:n Financial Action Task Force korosti lokakuussa 2008 Suomen raportissaan pankkien ja luottolaitosten vastuuta todellisten omistajasuhteiden, etävälittäjien ja poliittisten siteiden selvittämiseksi. Korhosen ja Ylösen mukaan Suomen hampaattomien rahanpesulakien vuoksi pankkien vastuu jää vähäiseksi, ja talouskriisin kestävä ratkaisu sekä julkistalouden vakaus edellyttäisivät veroparatiisiongelman ratkaisua. Korhonen ja Ylönen laskevat Merrill Lynchin tekemän sijoitusten keskimääräisen rahanpesuarvion ja Tilastokeskuksen omaisuuslukujen perusteella, että suomalaisilla voi olla veroparatiiseissa jopa 5,1 miljardia euroa, jonka arvioidun tuoton tulouttamaton pääomavero olisi 110 miljoonaa euroa.
Valvonta.
Helsingin Sanomien mukaan OECD on kymmenen vuotta taistellut veroparatiiseja vastaan rahanpesun ja veronkierron estämiseksi. Sen myötä monet pienet valtiot ovat lupautuneet jakamaan tietoja. Yhteistyöstä on kieltäytynyt Andorra, Liechtenstein ja Monaco. Lehden mukaan Andorra näyttää haluavan pois mustalta listalta. Vuonna 2002 arvioitiin, että saksalaisten omaisuutta olisi piilossa läheisissä veroparatiiseissa 300 miljardia euroa. Angela Merkel vaati Liechtensteinia avaamaan ripeästi maan pankkisalaisuutta helmikuussa 2008 Saksan suurimman veropetosskandaalin paljastuttua. Entinen liechtensteinilaisen LGT-pankin työntekijä myi varastamansa tiedot 4 miljoonalla eurolla Saksan tiedustelupalvelulle. Tiedoissa oli 1 400 nimeä, joista 600 saksalaisia ja lisäksi säätiöiden edunsaajia 4 527 henkeä. Finanssipalveluiden osuus on 30 % maan kansantuotteesta (16 pankkia ja 1 500 finanssipalveluita tarjoavaa yritystä).
Liechtenstein on luvannut tehdä jatkossa enemmän yhteistyötä ulkomaisten veropakoilijoiden paljastamiseksi luovuttamalla joitakin tietoja viranomaisille.
Taantuma (2008–2009) seurauksena hallitukset haluavat useissa maissa parantaa kansainvälisen talouden sääntelyä vuonna 2009. Barack Obama ajoi senaattorina verokeitaiden vastaista lakia. Ranska ja Saksa painostivat verokeidasvaltioita luopumaan pankkisalaisuudesta ja ehdottivat tarvittaessa sanktioita maaliskuussa 2009. OECD:lla on suositukset tiedonvaihdosta veroasioissa ja se pitää listaa valtioista, jotka eivät niitä noudata. Listalla ovat Monaco, Andorra ja Liechtenstein, mutta listaa päivitetään huhtikuussa 2009. Pankkisalaisuudesta moitittuihin maihin sisältyvät Luxemburg, Belgia, Itävalta ja Sveitsi. Maaliskuussa 2009 nämä maat lupasivat antaa tapauskohtaisesti tietoja konkreettisten todisteiden perusteella pyydettäessä. Suomen verohallituksen ylitarkastaja piti avoimuuslupausta lähinnä huvittavana, koska tietoja luvattiin vain veronkiertoepäilyn perusteella. Joidenkin mielestä se tukee veronkiertoa tehokkaan valvonnan ja ehkäisyn sijaan. Mustat aukot, kuten verokeitaat, rapauttavat taloutta ja ne vauhdittivat ja syvensivät talouskriisiä vuosina 2008-2009. Maailmanpankin mukaan valtiot menettävät verotuloja verokeitaiden vuoksi vuosittain 350-500 mrd. euroa.


TCP.
TCP () on tietoliikenneprotokolla, jolla luodaan yhteyksiä tietokoneiden välille, joilla on pääsy Internetiin. TCP-yhteyksien avulla tietokoneet voivat lähettää toisilleen tavujonoja luotettavasti. TCP-protokolla pitää myös huolta, että paketit saapuvat perille oikeassa järjestyksessä. Tarvittaessa hävinnyt paketti voidaan lähettää uudestaan. Tätä tarkoitusta varten TCP-protokollaan on kehitetty erilaisia vuonvalvonta- ja ruuhkanhallintamekanismeja. Suurin osa Internetin liikenteestä perustuu TCP-protokollaan ja koko IP-protokollaperhe on saanut nimensä TCP-protokollan perusteella.
Esimerkiksi WWW-sivujen hakeminen tehdään siten, että selaimen ja palvelimen välille muodostetaan TCP-yhteys, jossa selain voi lähettää tavujonoja palvelimelle ja palvelin tavujonoja selaimelle.
TCP:n paikka OSI-mallissa on kuljetuskerroksessa.
Uudempia TCP:n kanssa samantyyppistä palvelua tarjoavia protokollia ovat
TCP:ssä on haavoittuvuuksia, jotka mahdollistavat mm. TCP-kaappauksen.
TCP-yhteys.
TCP-yhteys sisältää kolme vaihetta. Yhteyden muodostaminen, tiedon siirto sekä yhteyden katkaisu.
Yhteyden muodostaminen.
Kolmitiekättelyssä asiakaspään laite lähettää ensiksi serveripään laitteelle SYN-paketin, seuraavaksi serveripään laitteen pitäisi vastata SYN/ACK-paketilla. Lopuksi asiakaspään laite vastaa ACK-paketilla ja päättää kolmitiekättelyn ja datan siirto voi alkaa.
Tiedonsiirto.
Tiedon siirtovaiheen aikana useat eri mekanismit varmistavat datan eheyden. Näitä mekanismeja ovat sekvenssinumerointi TCP-pakettien järjestyksen varmistamiseksi, tarkistussummat virheiden tarkistusta varten sekä ajastimet ja tunnistimet hukatuille paketeille ja viiveelle.
Yhteyden muodostuksen aikana yhteyden välillä jaetaan sekvenssinumerot joiden perusteella datavirrasta tunnistetaan kullekin yhteydelle kuuluvat paketit.
Jokaisesta vastaanotetusta TCP-paketista lähetetään kuittaus lähettäjälle.
Jos kuittausta ei tule, paketti lähetetään uudestaan.
Yhteyden päättäminen.
Yhteys päätetään nelitiekättelyllä. Yhteyden molemmat osapuolet katkaisevat yhteyden erikseen. Molemmat lähettävät FIN-paketin ja molemmat kuittaavat sen ACK-paketilla.
Yhteys voidaan päättää myös kolmitiekättelyllä. Toinen osapuoli lähettää FIN-paketin, jonka toinen osapuoli kuittaa FIN-ACK paketilla. Tämän jälkeen ensimmäinen osapuoli lähettää ACK-paketin.
Yhteys voidaan myös keskeyttää suoraan jommankumman osapuolen toimesta lähettämällä RESET-valitsimella varustettu paketti. Tämä toimenpide on ilmaisu katkaista yhteys heti eikä vastauspaketteja lähetetä.
Ruuhkanhallinta.
Pakettien katoaminen johtuu yleensä ruuhkasta Internetin reitittimillä. Näissä tilanteissa reitittimelle saapuu enemmän paketteja kuin mitä se ehtii välittämään eteenpäin. Kun reitittimen puskuri täyttyy, ylimääräiset paketit joudutaan hylkäämään. Jos datan lähettäjä tällaisessa tapauksessa vain itsepintaisesti uudelleenlähettäisi paketit, se lisäisi reitittimen ruuhkaa entisestään. Tätä varten TCP-protokollaan on kehitetty ruuhkanhallintamekanismeja. TCP-protokollan ruuhkanhallintamekanismit ovat pitäneet Internetin käyttökelpoisena, vaikka liikenteen määrä on räjähdysmäisesti kasvanut vuosien saatossa. Osa ruuhkanhallintamekanismeista on standardisoitu RFC 2581.
TCP-protokollan päälle rakennettuja protokollia.
Nämä palvelut valitaan porttinumeron perusteella. Tämä mekanismi on yhteinen UDP-protokollan kanssa.
Useimmat näistä protokollista ovat täysin selväkielistä keskustelua tietokoneiden välillä. Esimerkiksi SMTP- ja HTTP-palvelimien kanssa voi "keskustella" telnet-pääteohjelmalla samoin kuin minkä tahansa komentorivipohjaisen sovelluksen kanssa.
Standardointi.
TCP on IP-protokolla numero 6. IP-porttien numerointi löytyy artikkelista "portti".


Antimateria.
Antimateria eli antiaine on ainetta, joka koostuu antihiukkasista. Antihiukkasella on tavalliseen hiukkaseen nähden vastakkainen sähkövaraus ja muut hiukkasfysikaaliset kvanttiluvut. Esimerkiksi normaali vetyatomi koostuu protonista ja sitä kiertävästä elektronista, kun taas antivety koostuu negatiivisesti varautuneesta antiprotonista ja positiivisesti varautuneesta positronista.
Joutuessaan kosketuksiin normaalin hiukkasen kanssa sekä antihiukkanen että hiukkanen tuhoutuvat annihilaationa tunnetussa reaktiossa ja molempien hiukkasten energiat vapautuvat sähkömagneettisena säteilynä. Annihilaatiossa vapautuva energia voidaan laskea kaavalla E=mc².
Koska valonnopeus, "c", on hyvin suuri (299 792 458 m/s), vapauttaa pienikin määrä antimateriaa annihiloituessaan varsin paljon energiaa. Kun gramma antimateriaa ja gramma tavallista materiaa annihiloituvat, vapautuu säteilynä formula_1 eli noin 180 terajoulea energiaa. Vertailun vuoksi Hiroshimaan pudotetussa atomipommissa vapautui "vain" 84 TJ (terajoulea) energiaa, eli, kun 1 gramma antimateriaa ja 1 gramma materiaa kohtaavat, vapautuu energiaa yli kaksinkertainen määrä Hiroshiman atomipommiin verrattuna.
Historia.
Työskenneltyään relativistisen kvanttimekaniikan parissa vuonna 1928 Paul Dirac oivalsi, että antimateriaa täytyy olla olemassa. Ensimmäinen havaittu antihiukkanen oli elektronin antihiukkanen, positroni. Sen löysi Carl David Anderson vuonna 1932. Antiprotoni havaittiin ensimmäisen kerran vuonna 1955 ja antimateriaa onnistuttiin valmistamaan vuonna 1995 antivetynä ja antideuteriumina. Vaikka antimateriasta saatiin ensimmäisiä viitteitä 1920-luvulla, oli sen olemassaolosta spekuloitu jo aiemmin. Muun muassa brittifyysikko Arthur Schuster spekuloi kokonaisten antimateriasta koostuvien aurinkokuntien olemassaolosta ja vuonna 1898 hän otti käyttöön termit "antimateria" ja "antiatomi".
Fyysikot ovat arvelleet, että maapallon magneettikenttä vangitsee avaruuden antimateriahiukkasia. Niinpä vuonna 2011 tiedelehti Astrophysical Journal Letters kertoi satelliittimittauksiin perustuen, että maapalloa ympäröivälle ohuelle vyöhykkeelle on kertynyt paljon antimateriahiukkasia. Tämä osoitettiin, kun antimateriaa onnistuttiin löytämään Van Allenin vyöhykkeiltä, varsinkin ns. Etelä-Atlantin anomalian alueelta. Löytö mahdollistaa ehkä antimaterian hyödyntämisen avaruusmatkailussa.
Valmistus.
Antiprotoneja valmistetaan hiukkaskiihdyttimessä kiihdyttämällä vetyioneja, eli protoneja, lähes valonnopeuteen ja törmäyttämällä esteeseen (yleensä kuparilevyyn tai iridiumiin), jolloin syntyy tavallisten hiukkasten lisäksi antiprotoneja. Antiprotonit ohjataan erilleen protoneista magneettien avulla ja ohjataan magneettikentillä varastorenkaaseen, jossa niitä hidastetaan edelleen magneetein. Osa antiprotoneista tuhoutuu matkalla. Antiprotoneja voidaan käyttää tämän jälkeen antivedyn muodostamista tai muuta tutkimuskäyttöä varten.
Positronien valmistaminen on paljon helpompaa. Niitä saadaan beeta+-hajoamisen (Positroniemissio) tuloksena, esimerkiksi ²²Na:sta. ja ne ohjataan talteen samoin kuin antiprotonit.
Antivetyä on vielä hankalampaa valmistaa kuin yksittäisiä hiukkasia (antiprotoneja ja positroneja). Antivetyä saadaan aikaan ohjaamalla antiprotonit ja positronit samaan tilaan oikeissa olosuhteissa (noin −258 °C:n lämpötilassa). Antivety kuitenkin annihiloituu melkein heti ja se havaitaan sen annihiloitumisesta syntyvästä gammasäteilystä.
Antimateriaa valmistetaan hiukkaskiihdyttimissä tutkimuskäyttöön 1–10 nanogrammaa (gramman miljardisosaa) vuodessa.
Varastointi.
Antimaterian varastointi on hankalaa, koska se pitäisi tehdä tilassa, jossa ei olisi lainkaan tavallista materiaa. Antiprotonien ja positronien varastointi on kuitenkin mahdollista magneeteilla varustetussa tyhjiössä ns. magneettiloukussa, jossa magneettikenttä pitää antimaterian tyhjiökammiossa, matalassa lämpötilassa, eikä päästä sitä kosketuksiin kammion reunojen kanssa.
Antiainepareja.
Useahkosti kuultu väite antimaterian negatiivisesta massasta ei pidä paikkaansa. Massa on energian ilmenemismuoto.
Käyttö.
Hahmotelma mahdollisesta tulevaisuuden antimaterialla kulkevasta avaruusaluksesta.
Positroneja käytetään tällä hetkellä sekä lääketieteessä PET-kuvauslaitteissa että tutkimuskäytössä esimerkiksi CERNissä ja
CERNissä vuonna 2004 antimaterian valmistaminen muutaman pikogramman verran maksoi 20 miljoonaa yhdysvaltain dollaria, josta suuri osa kului energian tuotantoon. Tällä hetkellä myös antimaterian valmistukseen kuluvan energian määrä on suurempi kuin mitä siitä annihiloituessa purkautuu. Valmistamiskustannukset ovat korkeammat kuin antimateriasta saatava hyöty, eikä sen käyttäminen energianlähteenä olisi nykytekniikalla kannattavaa.
Tulevaisuudessa antimateriaa voitaisiin käyttää esimerkiksi polttoaineena erityisesti avaruusaluksissa ja mahdollisesti lentokoneissa. Antimaterian käyttö toisi suuren harppauksen avaruusalusten polttoainetekniikkaan, koska se vapauttaa niin suuren määrän energiaa annihiloituessaan. Antimaterian tehokkaasta käytöstä polttoaineena ollaan kuitenkin vielä kaukana.


Mikrohistoria.
Mikrohistoria on historiantutkimuksen haara, jonka tutkimuksen kohteena on alueellisesti tai muutoin perinteistä historiantutkimusta rajoitetumpi kohde kuten esimerkiksi kyläyhteisö, tapahtuma tai jopa yksilö. Sen kehittyminen sijoittuu 1970-luvulle ja on siten osa 1960-luvulla syntyneitä ns. uusia historioita. Lähteidenkäytöltään mikrohistoria on kvalitatiivinen, perustuen yleensä vähäisen alkuperäismateriaalin tarkkaan lukuun. Tämä on joissain tapauksissa jo tutkimuksellinen välttämättömyys lähdemateriaalin ollessa niukkaa.
Mikrotason tutkimustuloksilla pyritään valottamaan yhteiskunnassa vallinneita suurempia aihealueita. Tutkimus on myös omiaan kuvaamaan ihmistä osana yhteisöä. Mikrohistoriallisissa tutkimuksissa on usein keskitytty vähemmistöryhmien tai muiden perinteisen historian sivuuttamiin aihealueisiin. Se, miten yhteisö suhtautui näihin vähemmistöihin kertoo paljon yhteisöstä itsestään. Aputieteinä mikrohistoriassa ovat usein esimerkiksi antropologia tai sosiologia. Kuuluisia mikrohistorioitsijoita ovat mm. Carlo Ginzburg (esimerkiksi "Il formaggio e i vermi", Juusto ja madot) ja Emmanuel Le Roy Ladurie (esimerkiksi "Montaillou. Ranskalainen kylä 1294-1324")


Mustamakkara.
Mustamakkara on perinteinen, tamperelaisten nimikkoruoakseen ottama verimakkara. Sitä tiedetään valmistetun jo 1500-luvulla. Verimakkaroita on tunnettu ympäri Eurooppaa jo antiikin ajoista. "Kuuma sian verimakkara" -nimestä luovuttiin 1980-luvulla ja tilalle tuli miellyttävämpi nimi "mustamakkara", jolloin makkaran suosio nousi.
Historia.
Aiemmin mustaamakkaraa valmistettiin yleensä syksyllä teurastuksen aikaan lihasta, verestä sekä ryyneistä tai jauhoista. Ainekset sekoitettiin massaksi, joka työnnettiin suoliin. Makkarat tavallisesti keitettiin muuripadassa, joskus paistettiin uunissa olkien päällä. Nykyisin mustamakkara kypsennetään useimmiten paistamalla.
Mustaamakkaraa syödään perinteisesti puolukkahillon kera. Mustamakkaran kanssa perinteinen juoma on kylmä maito. Kannattaa kuitenkin ottaa huomioon, että maito heikentää makkarassa olevan raudan imeytymistä.
Mustamakkaraa myydään yleisenä ulkona syötävänä välipalana erityisesti Tampereella Tammelantorilla ja Laukontorilla eli Alarannassa. Mustamakkara tuodaan torien kioskeihin kuumana suoraan tehtaan uunista. Kun on pakkasta, tamperelaiset syövät makkaransa usein Kauppahallissa. Makkaran ympärille kiedotaan voipaperia, jotta sitä voidaan pitää kädessä.
Tamperelaisesta torikioskista mustamakkara ostetaan perinteisesti ilmoittamalla, kuinka suurella summalla makkaraa halutaan. Yleinen tapa on myös tilata mustaamakkaraa termillä ”menopaluu” (esimerkiksi ”"Laitakko yhren menopaluun!"”). Termi menopaluu kuvastaa mustanmakkaran U:n mallista muotoa. Mustaamakkaraa voi ostaa myös painon mukaan, joskaan se ei ole kovin yleistä.
Tehtaat.
Tampereen Lielahdessa toimii lihanjalostusalan yritys Tapola Oy, joka lienee tunnetuin mustaamakkaraa valmistava tehdas. Tehtaan tiloissa on myös Tapolan mustamakkarabaari. Toinen mustaamakkaraa valmistava tehdas on Savupojat Pirkkalassa. Teivon liha valmisti makkaraa kunnes lopetti toimintansa konkurssin vuoksi vuonna 2008.
Mustamakkarapiirakka.
Mustamakkarapiirakka oli lihapiirakkamainen mustamakkaran oheistuote, jota Tapola valmisti koemielessä vuonna 1995. Se valmistettiin munkkitaikinaan ja täytettiin mustamakkaraseoksella. Sitä syötiin puolukkahillon ja yleensä myös kurkkuviipaleiden kanssa. Tuote ei saanut suosiota ja sen takia se vedettiin pois markkinoilta.


Venäjän federaation hymni.
Venäjän federaation hymni () lauletaan Aleksandr Aleksandrovin säveltämän Neuvostoliiton hymnin sävelin. Sanat on tehnyt Sergei Mihalkov, joka sanoitti myös Neuvostoliiton kansallislaulun. Virallista suomenkielistä käännöstä ei ole.
Neuvostoliiton hymni () oli Neuvostoliiton kansallislaulu. Hymnin sanoitti Sergei Mihalkov ja sävelsi Aleksandr Aleksandrov. Se korvasi Kansainvälisen kansallislauluna 15. maaliskuuta 1944, koska uskottiin, että neuvostosotilaat vastaisivat paremmin kansallislauluun, joka oli omistettu Neuvostoliitolle kuin maailmanlaajuiselle liikkeelle (Kansainvälinen).
Neuvostojohtaja Iosif Stalin mainittiin alkuperäisessä sanoituksessa. Stalinin kuoleman (1953) ja henkilöpalvonnan päätyttyä 1956
häneen viittaavia sanoja ei enää käytetty, joten vuoteen 1977 asti sanoja ei laulettu. Vuodesta 1977 sanoitusta käytettiin ilman Stalinin nimeä.
Vuonna 1990 Venäjän SFNT otti käyttöön oman kansallislaulun, Mihail Glinkan sävellyksen "Patrioottinen laulu", jonka hankaluutena oli se, ettei siihen ollut sanoja. VSFNT oli ollut ainoa neuvostotasavalta, jolla ei ollut omaa kansallislaulua. Patrioottinen laulu oli Venäjällä käytössä Neuvostoliiton hajottua ja Venäjän itsenäistyttyä aina vuoteen 2000.
Vuonna 2000 Neuvostoliiton hymnin sävellys otettiin uudelleen käyttöön Venäjän federaation kansallislauluna. Mihalkov kirjoitti uudet sanat edustamaan Venäjän uutta ei-kommunistista luonnetta.


Rupilisko.
Rupilisko ("Triturus cristatus") kuuluu pyrstösammakoiden lahkoon ja salamanterien heimoon. Rupilisko on rauhoitettu ja suojeltava laji koko Suomessa, uhanalaisluokituksessa se on "erittäin uhanalainen". Metsäteollisuus ja ilmastonmuutos ovat rupiliskon elinvoimaisuuden uhkatekijöitä.
Koko ja ulkonäkö.
Rupilisko voi kasvaa jopa 17 sentin pituiseksi, kun taas vesilisko jää 10 sentin pituiseksi. Rupiliskon iho on kyhmyinen, selkä musta tai tummanruskea. Rupiliskon vatsa on keltainen tai oranssi. Selässä ja vatsassa on tummia täpliä. Naaraat ovat kookkaampia kuin koiraat. Koiraalla on kutuaikana selästä pyrstöön ulottuva kaksiosainen harja. Rupiliskon iho erittää limaa, joka suojaa sitä sen liikkuessa maalla. Iho erittää myös lievästi myrkyllistä ainetta, jolla rupilisko pyrkii suojautumaan saalistajilta.
Levinneisyys.
Suomessa rupiliskoa esiintyy Itä-Suomessa ja Ahvenanmaalla. Rupiliskoa esiintyy suuressa osassa Eurooppaa. Se on yleinen Ruotsin ja Norjan eteläosissa, Keski- ja Itä-Euroopassa sekä Britteinsaarilla.
Rupilisko tarvitsee lisääntymiseen pieniä kalattomia lampia.
Elintavat.
Rupilisko viettää suurimman osan vuodesta maalla. Keväällä yksilöt saapuvat lisääntymislampeen lisääntymiskummpania etsimään. Naaraat munivat hedelmöittyneet munat yksitellen vesikasvien lehtien alapinnalle. Täysikasvuinen naaras voi tuottaa jopa 300 munaa. Munat ovat vaaleita, noin kahden millimetrin kokoisia. Muniminen tapahtuu touko-kesäkuussa ja toukat kuoriutuvat parin viikon kuluessa veden lämpötilasta riippuen. Toukka elää vedessä ja pääsee muodonvaihdokseen loppuun yleensä elokuussa. Muodonvaihdoksessa mm. kidukset häviävät, iho paksuuntuu ja keuhkot kehittyvät. Rupiliskot tulevat sukukypsiksi 3-5 -vuotiaina ja voivat elää jopa 20-vuotiaaksi. Talvet laji viettää horroksessa suojaisissa onkaloissa, juurakoissa tai esim. maassa olevien lahopuiden alla. Rupilisko on hämäräaktiivinen.
Ravinto.
Rupilisko on lihansyöjä. Ravinnokseen se käyttää selkärangattomia eläimiä, matoja, toukkia ja etanoita. Sillä on terävät hampaat saaliinsa pitelemiseen.
Erityistä.
Luonnontieteellinen keskusmuseo kartoittaa rupiliskon levinneisyyttä Suomessa. Havaintoja rupiliskosta voi ilmoittaa keskusmuseolle Internetissä Hatikka-luontohavaintopäiväkirjan kautta.


Valkovenäjän kieli.
Valkovenäjä () on itäslaavilainen kieli, jota puhutaan Valko-Venäjällä ja sen ympäristössä.
Valkovenäjän asema.
Valko-Venäjällä vuoden 1999 kyselyssä 3 686 000 ihmistä (36,7 % väestöstä) ilmoitti valkovenäjän "kotikielekseen". Laajemmalla kriteerillä 6 984 000 (85,6 %) ilmoitti sen äidinkielekseen.
Valko-Venäjän hallintopiirit väestön pääasiallisen äidinkielen mukaan ja valtakielen osuus (%). Kartassa suurkaupunkien kielijako on esitetty yhdellä värillä, vaikka useissa yli 100 000 asukkaan kaupungissa on useita piirejä (raion).
Valko-Venäjän hallintopiirit väestön pääasiallisen kotikielen mukaan ja valtakielen osuus (%).
Valko-Venäjän vuoden 2009 lokakuun väestönlaskun mukaan valkovenäjän kertoi äidinkielekseen 5,0584 miljoonaa eli 53,2 % koko 9,5038 miljoonan väestöstä. Venäjää äidinkielenään puhui 41,5 % (3,9481 milj.). Tarkasteltaessa tilannetta hallintopiireittäin ilmenee, että esimerkiksi pääkaupunki Minskissä ja monessa muussa yli 100 000 asukkaan kaupungissa (enemmistö yliopistokaupungeista) venäjän kielellä oli valta-asema. Kysyttäessä mitä kieltä kotona puhutaan ("kotikieli"), väestön vahva enemmistö (6,6730 milj.) kertoi käyttävänsä venäjää ja kolme kertaa pienempi ryhmä (2,2272 milj.) valkovenäjää.
Edelleen hallintoalueissa kielitarkastelua on 2009 väestönlaskun aineiston perusteella tehty hallintoalueittain maaseutuasukkaiden ja kaupunkiasukkaiden välillä. Näin saadaan tarkempi kuva valkovenäjän kielen käytöstä Valko-Venäjällä. On kuitenkin huomattava esimerkiksi, että ulkomailla asuvan valkovenäläisen väestön kielijakauma ei näistä tilastoista tule esille.
Kirjoitusjärjestelmä.
Valkovenäjää kirjoitetaan kyrillisillä kirjaimilla. Aakkosto on peräisin kirkkoslaavin kielestä, ja sen nykyinen muoto vahvistettiin vuonna 1918. Joskus käytetään myös "latsinka"- eli "łacinka"-kirjaimistoa ("лацінка"), joka perustuu latinalaiseen kirjaimistoon. Laajimmin latinalaisia aakkosia käytettiin valkovenäjän kirjoittamiseen 1800-luvulla; nykyisin käytännöllä on lähinnä kuriositeettiarvoa. Liettuan tataarit kirjoittivat kieltä aikoinaan arabialaisin aakkosin.
А а Б б В в Г г (Ґ ґ) Д д (Дж дж) (Дз дз) Е е Ё ё Ж ж З з І і Й й К к Л л М м Н н О о П п Р р С с Т т У у Ў ў Ф ф Х х Ц ц Ч ч Ш ш Ы ы Ь ь Э э Ю ю Я я
а, бэ, вэ, гэ, (ґэ), дэ, (джэ), (дзэ), е, ё, жэ, зэ, і, і нескладовае, ка, эл, эм, эн, о, пэ, эр, эс, тэ, у, у нескладовае, эф, ха, цэ, чэ, ша, ы, мяккі знак, э, ю, я
A a B b C c Ć ć Č č D d (Dž dž) (Dz dz) E e F f G g H h I i J j K k L l Ł ł M m N n Ń ń O o P p R r S s Ś ś Š š T t U u Ŭ ŭ V v Y y Z z Ź ź Ž ž
Pääsääntöisesti valkovenäjän kirjaimet translitteroidaan suomen kieleen standardin SFS 4900 mukaisesti, ei "latsinkan" mukaan.
Kielioppi ja oikeinkirjoitus.
Kielessä on kuusi vokaalia ja 39 konsonanttia, 48 jos mukaan luetaan harvinaisemmat.
Valkovenäjän kielioppi muistuttaa muita itäslaavilaisia kieliä. Nomineilla on kuusi sijaa: nominatiivi, genetiivi, datiivi, akkusatiivi, instrumentaali ja lokatiivi/prepositionaali. Vokatiivi on jäänyt käytöstä ja esiintyy lähinnä kirjallisuudessa. Sanoilla on kolme sukua: maskuliini, feminiini ja neutri.
Valkovenäjän kielen historia.
Moderni valkovenäjä kehittyi muinaisvalkovenäjän pohjalta, jota puhuttiin maaseudulla ja pikkukaupungeissa vielä 1800-luvun lopulla. Liettuan suuriruhtinaskunnan valkovenäläinen ylimystö puhui tätä kieltä vielä 1700-luvun lopulla.
Kieltä alettiin tutkia 1830-luvulla ja ensimmäisen valkovenäjän kieliopin kokosi etnografi Špilevski vuonna 1846 Minskin alueen kansanmurteiden pohjalta käyttäen kyrillisiä kirjaimia. Venäjän tiedeakatemia kieltäytyi kuitenkin painamasta sitä. Kansankieleen perustuva kirjallinen traditio alkoi lähinnä Vintsent Dunin-Martsinkjevitšin teosten pohjalta. 1860-luvulta lähtien sekä Puola että Venäjä joutuivat vetoamaan valkovenäjänkielisiin talonpoikiin. Valkovenäjän kielellä alettiin tuottaa propagandaa, kuten venäläis-, tsaarin- ja ortodoksisuuden vastainen "Manifest" ja Konstanty Kalinowskin tuottama "talonpojan totuus", joka oli puolalaisvastainen, vastavallankumouksellinen ja ortodoksimielinen. Myös narodnikkiliike herätti kiinnostusta valkovenäjän kieleen. Venäjällä valkovenäjänkielisten kirjojen painaminen oli kielletty vuoteen 1904.
Ensimmäisen normatiivisen kieliopin kokosi Branislaw Taraškjevitš. Hänen työnsä valmistui syksyllä 1917. Taraškjevitš joutui pakenemaan rauhattomasta Pietarista Suomeen saadakseen työnsä tehtyä, eikä sitä ollut mahdollista painaa sen valmistuttua. Kesällä 1918 Taraškjevitš saapui Vilnaan, jossa ensimmäinen "Valkovenäjän kielioppi kouluille" saatiin painettua. Valkovenäjän neuvostotasavallassa Taraškjevitšin kielioppi julkaistiin uudelleen 1922 muuttamattomana, tosin Jazep Ljosikin kieliopin nimellä.
Oikeinkirjoitusta uudistettiin vielä 1920-luvulla, jolloin Jazep ja Anton Ljosik ottivat käyttöön foneettisen oikeinkirjoituksen. Uudistusta valmistelemaan perustettiin S. Njekraševitšin johtama ortografinen komitea. Uudistusta hankaloittivat vuosien 1929–1930 poliittiset puhdistukset kansallis-demokraattisia vastavallankumouksellisia vastaan, jossa ennen neuvostojärjestelmää vaikuttaneet kansallismieliset sosialistit puhdistettiin tehtävistä ja ainoastaan muutamat tunnetut hahmot, kuten Janka Kupala säästettiin.
Vuonna 1933 valmistuneen ja viralliseksi määrätyn oikeinkirjoitusuudistuksen tavoitteeksi ilmoitettiin venäjän ja valkovenäjän kielten keinotekoisten rajojen vähentäminen ja puolan kielen korruptoivan vaikutuksen poistaminen kielestä. Samalla lehdistössä käytiin kampanjaa nat-demejä vastaan. Osa Puolaan kuuluneen Länsi-Valko-Venäjän asukkaista ja emigranteista ei hyväksynyt vuoden 1933 oikeinkirjoitusuudistusta. Puola myös sulki kaikki valkovenäjänkieliset koulut 1937, ja kieltä opetettiin vasta Saksan miehityksen aikana 1941–1944.
Oikeinkirjoituksen uudistusta jatkettiin 1949–1957 Jakub Kolasin johtaman komitean johdolla ja uudet säännöt julkistettiin 1959. Näissä osa vuoden 1933 muutoksista kumottiin. Perestroikan myötä esiintyi vaatimuksia "oikeaan kieleen" palaamisesta ja oikeinkirjoitukseen tehtiin pieniä muutoksia 1985.
Tämän jälkeen osa lähinnä Valko-Venäjän kansanrintamaa lähellä olleita julkaisuja, kuten "Svaboda", "Pahonja" ja "Naša Niva" alkoi 1990-luvulla julkaista oikeinkirjoituksella, joka muistuttaa 1933 uudistusta edeltävää. Tästä muodosta sen kannattajat käyttävät nimeä "taraškevitsa" (тарашкевіца) tai "klassinen". Näistä minskiläinen "Svaboda" ja hrodnalainen "Pahonja" ovat sittemmin palanneet normatiiviseen oikeinkirjoitukseen. Sen sijaan ulkomailta valkovenäjänkielistä ohjelmaa lähettävät ja enimmäkseen emigranttien operoimat Radio Free Europe ja Radio Polonia käyttävät omanlaistaan oikeinkirjoitusta.


Luettelo Venäjän kaupungeista.
26 väkiluvultaan suurinta kaupunkia ja muita merkittäviä kaupunkeja
Tämä on luettelo Venäjän federaation kaupungeista, joiden väkiluku vuoden 2002 tai vuoden 2010 virallisen väestölaskennan mukaan oli yli 50 000 henkeä. Luettelo on järjestettävissä kaupungin nimen, asukasluvun tai liittovaltiosubjektien mukaisesti. Sija kertoo suuruusjärjestyksen vuoden 2002 väestötilastoissa. Vuoden 2010 asukaslukuna on esitty kaupungin kaupunkiasukkaiden määrä; kaupunkipiiriin kuuluva maaseutuväestö ei ole mukana.
Lähteet.
Venäjän kaupungit


Keski-Maa.
Keski-Maa (,) on varhaiskeskiajan anglosaksisessa kirjallisuudessa sekä skandinaavisessa mytologiassa esiintyvä nimitys ihmisten asuttamalle maailmalle.
J. R. R. Tolkien otti nimen käyttöön luomassaan fantasiamaailmassa. Tässä maailmassa seikkaillaan mm. kirjoissa "Silmarillion", "Taru sormusten herrasta" ja "Hobitti eli sinne ja takaisin". Keski-Maa on ihmisten asuttama kuolevainen maanosa. Koska kirjoissa puhutaan ennen kaikkea Keski-Maasta, nimi on käytössä myös yleisnimityksenä koko Tolkienin luomasta fantasiamaailmasta.


Luettelo roolipeleistä.
Tämä on luettelo roolipeleistä lajityypeittäin. Luetteloon ei lisätä tietokoneroolipelejä.


HIPERLAN.
HIPERLAN (High Performance Radio Local Area Networks) on nopea langaton lähiverkko, jonka siirtonopeus on 20 Mbit/s tai jopa 54 Mbit/s. Hiperlan on ETSI:n standaroima.
Hiperlan/1.
European Telecommunications Standards Institute (ETSI) aloitti WLAN-standardinsa kehittämisen vuonna 1991. Ensimmäinen hiperlan-standardi tuli julkaisukuntoon vuonna 1998. Hiperlan/1-standardi määrittelee ainoastaan radiotaajuustekniikalla toimivat verkot. Standardin määrittelemä yhteyden taajuus on 5 GHz ja verkkoyhteyksien nopeudeksi määritetään 23,5 Mbps. Hiperlan/1 käyttää tiedonsiirtoon viittä kanavaa, jotka sijoittuvat välille 5,15-5,35 GHz. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kolme kanavista on yhteyden muodostamiseen kaikille mahdollisia ja kahden kanavan käytön määrittävät kunkin valtion radiotaajuuksista vastaavat tahot. Hiperlan/1-standardi määritteleen OSI-mallin fyysisen kerroksen ja MAC-kerroksen, kuten IEEE:n 802.11-standardit. MAC-kerroksen tehtävä on määrittää protokolla, turvallisuus sekä huolehtia datan siirtämisestä ylempien OSI-kerroksien käyttöön.
Tämän lisäksi hiperlan-standardi määrittää MAC-kerroksessa kanavankäyttökontrollin (CAC). Kanavankäyttökontrollin tehtävä on hallita kanavankäyttöpyyntöjä kanavan sen hetkisen tilan sekä pyyntöjen prioriteetin perusteella. Kanavankäyttökontrolli toimii EY-NPMA–mekanismin avulla (Elimination-Yield Non-Preemptive Multiple Access mechanism), joka koodaa tiedon prioriteetista ja funktioista radiopulssiin ja lähettää sen kaistalle ennen data-pakettia. EY-NPMA:n avulla verkko saadaan toimimaan mahdollisimman vähäisillä pakettien yhteentörmäyksillä käyttäjien suurista lukumääristä huolimatta. EY-NPMA:n käyttö parantaa multimediasovellusten toimintaa WLAN-verkoissa.
Hiperlan/2.
ETSI julkaisi hiperlan/2-standardin vuonna 2000. Hiperlan/2 tarjoaa edeltäjäänsä verrattuna uusia ominaisuuksia, joista mainittakoon verkon parempi tietoturva, nopeammat verkkoyhteydet ja aikakriittisyys. Hiperlan/2 käyttää 5 GHz:n taajuutta, kuten edeltäjänsä, mutta määrittää verkkoyhteyden nopeudeksi 54 Mbps. Se toimii käytännössä UMTS, IP ja ATM-verkkojen langattomana jatkeena. Hiperlan/2:n tietoturvaa on parannettu käyttämällä tiedon kryptaamiseen DES- ja 3DES-algoritmeja. Tämän lisäksi tukiasema ja mobiiliasema pystyvät autentikoimaan toisensa ennen lähettämistä.
Peruspalveluina HIPERLAN/2:ssa on datan, äänen ja videon siirto. Standardi määrittää tiedonsiirron aikakriittiseksi, mikä tarkoittaa sitä, että suuremman nopeuden tarvitsevat yhteystapahtumat saavat käyttöönsä enemmän kaistaa. Tämä on erittäin hyödyllinen ominaisuus tulevaisuuden videoneuvotteluita ja puheen siirtämistä silmällä pitäen.
HIPERACCESS on suunniteltu pitkän kantaman ratkaisuksi, jossa käytetään point-to-multipoint ratkaisua. Nopeus on tyypillisesti 25 Mbit/s. HIPERACCESSia on suunniteltu käytettäväksi UMTS, ATM ja IP verkkojen jatkeena. Taajuusalueen 40,5-43,5 GHz käyttöönotosta on keskusteltu ERC:n työryhmissä.
HIPERLINK on suunniteltu lyhyen kantaman hyvin nopeaksi protokollaksi käytettäessä HIPERLANia ja HIPERACCESSia. Se tarjoaa mahdollisuudet 155 Mbit/s nopeuteen yli 150 metrin matkalla. HIPERLINK käyttää taajuuskaistaa 17 GHz.
Käytännössä.
Hiperlanin kovin kilpailija on 802.11, IEEE:n standardoima langaton lähiverkkostandardi, jolla onkin käytännössä monopoli WLAN-tuotteissa sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa. Tämä johtuu lähinnä siitä, että 802.11-standardi on enemmän lähiverkkopuolelta ja perinteiset lähiverkkotuotteiden valmistajat tarttuivat siihen ETSI:n standardia hanakammin; ETSI puolestaan on perinteisesti keskittynyt matkapuhelinverkkoihin.
Standardointi.
ETSI työskenteli HIPERLAN-standardin parissa vuosina 1991-1996. Vuonna 1996 ERC (European Radiocommunications Committee) määritteli HIPERLANin vastaamaan ETSI:n (European Telecommunications Standard Institute) standardia HIPERLANista. HIPERLAN toimii taajuuskaistalla 5150-5250 MHz ja taajuusalueella 5 GHz.
HIPERLAN/1 on kuvattu tarkemmin EN 300 652 -suosituksessa.
Ensimmäinen HIPERACCESS versio julkaistiin vuonna 2001. HIPERLINK-protokollan standardisointi sen sijaan on vielä kesken.


Käänteisfunktio.
Käänteisfunktio on funktio, joka on olemassa tietyt ehdot täyttävillä funktioilla. Käänteisfunktiossa alkuperäisen funktion arvot vastaavat käänteisfunktion muuttujan arvoja ja käänteisfunktion muuttujan arvot alkuperäisen funktion arvoja, eli käänteisfuntion arvojoukko vastaa alkuperäisen funktion määrittelyjoukkoa ja päinvastoin.
Määritelmä.
Olkoon formula_1 funktio. formula_2:n "kuvajoukko" formula_3 on kaikkien niiden alkioiden formula_4 joukko, joille formula_5 jolloin formula_6. Jos formula_2 on "injektio" (ehdosta formula_8 aina seuraa formula_9) on mahdollista määritellä funktio formula_10 asettamalla formula_11:ksi se formula_12, jolle formula_5. Täten formula_14 tulee toteuttamaan ehdon formula_15 kaikilla formula_12 ja formula_17 kaikilla formula_18.
Funktiota formula_14 sanotaan funktion formula_2 käänteisfunktioksi ja merkitään symbolilla formula_21. Käänteisfunktion määrittelyjoukko on sama kuin alkuperäisen funktion arvojoukko. Käänteisfunktion arvojoukko on sama kuin alkuperäisen funktion määrittelyjoukko.
Jos funktio formula_14 on funktion formula_2 käänteisfunktio, on samalla myös formula_2 funktion formula_14 käänteisfunktio.
Reaalifunktiot.
Laskulausekkeella määritellyn reaalimuuttujan reaaliarvoisen funktion formula_2 käänteisfunktion lauseke voidaan usein määrittää ratkaisemalla formula_27 yhtälöstä formula_5. Esimerkiksi funktion formula_29, formula_30 käänteisfunktioksi saadaan näin formula_31, formula_32.
Jotta reaalilukujen joukossa tai reaalilukuvälillä määritellyllä funktiolla formula_2 olisi käänteisfunktio, formula_2:n on oltava aidosti kasvava tai aidosti vähenevä. Funktiolla f on käänteisfunktio jos ja vain jos f on bijektio.. Siten esimerkiksi funktiolla formula_29, formula_36 ei ole käänteisfunktiota, mutta (positiivisten reaalilukujen joukossa) formula_37, formula_36, on käänteisfunktio formula_21, formula_40.
Käänteisfunktion derivaatta.
Jos formula_2 ja formula_21 ovat reaalimuuttujan derivoituvia funktioita, niin on voimassa kaava
formula_47.


Keski-Suomen maakunta.
Keski-Suomi () on yksi Suomen 19 maakunnasta. Se on asukasluvultaan Suomen viidenneksi suurin maakunta. Maakuntakeskus ja ylivoimaisesti suurin kaupunki on Jyväskylä. Muita kaupunkeja ovat Jämsä, Keuruu, Saarijärvi, Viitasaari ja Äänekoski.
Keski-Suomen lääni, jonka alue oli miltei sama kuin maakunnan, oli olemassa vuosina 1960–1997. Läänin pääkaupunki oli Jyväskylä. Vuoden 1997 lääniuudistuksen jälkeen maakunta kuului Länsi-Suomen lääniin, kunnes Suomen läänit lakkautettiin. Eduskuntavaaleissa Keski-Suomi muodostaa oman vaalipiirinsä. Maakuntalauluna on Keski-Suomen kotiseutulaulu.
Keski-Suomea ympäröivät Pirkanmaa ja Etelä-Pohjanmaa lännessä, Keski-Pohjanmaa luoteessa, Pohjois-Pohjanmaa pohjoisessa, Pohjois-Savo ja Etelä-Savo idässä ja Päijät-Häme etelässä. Maakunnan pinta-ala oli  km², josta maa-alueita on  km² ja sisävesiä  km². Maakunnan väkiluku oli henkeä.
Keski-Suomi kuuluu asukaslukuaan hitaasti kasvattaviin maakuntiin, mutta kasvu perustuu lähes pelkästään Jyväskylän seudun asemaan merkittävänä kasvukeskuksena ja useimmat maakunnan kunnat pienenevät väkiluvultaan. Jyväskylän seudun ulkopuolella väkiluku kasvaa vain Äänekoskella.
Maantiede.
Keski-Suomen alue ei ole nimestään huolimatta keskellä Suomea, vaan pikemminkin keskellä Suomen eteläpuolta. Sillä ei ole selkeää luonnonmaantieteellistä rajaa Savoon eikä Hämeeseen. Sen sijaan Pohjanmaasta sen selkeästi erottaa Suomenselkä. Keskisuomalainen maisema lukuun ottamatta Suomenselän Keski-Suomeen kuuluvaa osaa on kumpuilevaa, ja suuri osa maakunnasta kuuluu Järvi-Suomeen. Runsasvesistöisen maakunnan suurin järvi on Päijänne (pinta-alasta eri tietoja, noin 1100 neliökilometriä) ja korkeita kohtia muiden muassa Multian Kiiskilänmäki, joka yltää 269 metrin korkeuteen merenpinnasta, Jyväskylän Uutelanmäki (259 metriä), Pirttimäki (249 metriä) ja Laajavuori (228 metriä) sekä Uuraisten Kukkamäki (260 m) ja Lahomäki (242 metriä), Petäjävesi "Kintaus" Kaistinmäki (247.6 m). Maaperä on moreenivoittoista.
Historia.
Keski-Suomen läänin vaakuna ennen vuotta 1997.
Keski-Suomi sai maataviljelevän asutuksensa pääosin Hämeestä (erityisesti Jyväskylän seutu) ja Savosta käsin. Alue oli pitkään Hämeen ja Savon ydinalueiden välistä hyvin harvaan asuttua metsäseutua. Nykyisistä Keski-Suomen kunnista vain Jämsä on ollut keskiaikainen pitäjä. 1600-luvulla perustettiin Keuruun, Laukaan, Saarijärven ja Viitasaaren pitäjät. Näistä neljästä sekä Jämsästä ja niistä lohkaistuista kunnista on lohkaistu lähes kaikki muut Keski-Suomen nykyiset kunnat. Suomen historiallisista maakunnista Keski-Suomi luetaan Hämeeseen, paitsi Satakunnan historialliseen maakuntaan luettavia Keuruuta ja Multiaa. Lisäksi joidenkin tietojen mukaan Hankasalmi ja Konnevesi kuuluvat Savoon. Tämä voidaan perustella esimerkiksi sillä, että niiden seurakunnat ovat ainoat Keski-Suomessa, jotka kuuluvat Kuopion hiippakuntaan. Jämsän ja Kuhmoisten seurakunnat kuuluvat Tampereen hiippakuntaan, Joutsan seurakunta (johon kuuluu pienuutensa vuoksi myös Luhanka) Mikkelin hiippakuntaan ja loput Lapuan hiippakuntaan.
Käsitteenä Keski-Suomi suunnilleen nykyisen maakunnan aluetta tarkoittavana vakiintui varsin myöhään. Esimerkiksi vielä 1930-luvun "Isossa tietosanakirjassa" hakusanan "Jyväskylä" kohdalla ilmoitetaan, että Jyväskylä sijaitsee Pohjois-Hämeessä, ja Hämeeseen kuuluvaksi kaupungiksi Jyväskylä määritellään myös "Häme"-hakusanan kohdalla. Keski-Suomesta tuli täysin selvärajainen maakunta vasta, kun Keski-Suomen lääni aloitti toimintansa 1.3.1960. Keski-Suomen läänin ollessa olemassa Keski-Suomen maakunnalla tarkoitettiin ensin koko tämän läänin aluetta. Myöhemmin, kun Kuhmoisten kunta oli liitetty Keski-Suomen lääniin, sanottiin, että Keski-Suomen maakunta käsittää Keski-Suomen läänin lukuun ottamatta Kuhmoisten kuntaa. Nykyinen Keski-Suomen maakunta on suurempi kuin Keski-Suomen läänin aikainen Keski-Suomen maakunta, koska nyt myös Kuhmoinen kuuluu Keski-Suomen maakuntaan ja sitä paitsi Jämsään on liitetty Kuorevesi ja osa Längelmäestä, jotka kuuluivat sitä ennen Pirkanmaahan.
Murteet.
Keski-Suomi kuuluu savolaismurteiden alueeseen. Pohjoisessa Keski-Suomessa puhutaan Keski-Suomen murretta, joka on savolaismurteiden haara. Eteläisessä Keski-Suomessa puhutaan Päijät-Hämeen murretta, joka sekin kuuluu nimestään huolimatta savolais- eikä hämäläismurteisiin. Eteläisen Keski-Suomen asuttivat alun perin hämäläiset, joten siitä tuli osa hämäläismurteiden aluetta, mutta myöhemmän savolaisekspansion vaikutuksesta eteläisen Keski-Suomen murre savolaistui.
Keski-Suomen murre eroaa muista savolaismurteista muun muassa preesensin p-päätteen puuttumisella (Keski-Suomessa ei siis sanota "juop" vaan "juo"). Päijät-Hämeen murteille on ominaista, toisin kuin useimmille savolaismurteille, yleisgeminaation puuttuminen (ei sanota "tekkee" vaan "tekee").
Kunnat.
Keski-Suomen maakunnassa on nykyään 23 kuntaa, joista 6 on kaupunkeja.
Kuntavaihdokset.
22px Kuhmoinen siirtyi osaksi Hämeen läänistä eli nyk. Päijät-Hämeen maakunnasta ja Hämeen läänistä Keski-Suomen lääniin ja maakuntaan 1974.


X2000.
X2000 on Adtranzin valmistama ja Ruotsin valtionrautateiden operoima suurnopeusjunayksikkö. X2000:n keskinopeus on 200–210 km/h ja sen nopeusennätys on 275 km/h. Vaikka juna pystyy näin suuriin nopeuksiin, sen suurin sallittu nopeus on 200 km/h kaupallisessa ajossa Ruotsin rautatiesäädösten takia. Syy miksi X2000 valittiin, oli se että Ruotsissa on hyvin mutkittelevat rautatiet. Tämän takia piti kehittää kallistuvakorinen juna kuten X2000. Kallistuvakorinen juna tarjoaa tämäntyyppisille radoille suuren nopeuden ja mukavan matkanteon.
X2000 oli mukana tarjouskilpailussa, kun VR aloitti oman suurnopeusjunahankkeen. Valinta osui monin tavoin vastaavaan italialaiseen Pendolinoon. Pendolino oli tuossa vaiheessa jo käytössä, kun X2000 oli prototyyppiasteella.
Toisin kuin TGV, Thalys ja useimmat muut eurooppalaiset suurnopeusjunat, X2000 ei vaadi erityisiä suurelle nopeudelle tehtyjä ratoja vaan pystyy kallistuvan korin ansiosta ajamaan olemassa olevilla radoilla. Koska X2000 voi käyttää 'normaalien' junien kanssa samoja ratoja, ratojen käyttöaste on korkeampi. Pelkästään suurnopeusjunia varten erityisesti rakennettavien ratojen rakentaminen on kallista. Vaikkakin junalla on suhteellisen alhainen nopeus suurnopeusjunaksi, X2000 on menestynyt, koska se yhdistää monia ruotsalaisia suuria kaupunkeja ja liikennöi tiheästi, kuten TGV Ranskassa.
X2000-junan kaikissa istuimissa on kuulokepistokkeet radio- ja musiikkikanaville. Joillain istumapaikoilla on myös Internet-pistokkeet. Junassa on kärrymyynti, joka myy pikkunaposteltavaa. Business-luokassa (1. luokka) on henkilökohtainen palvelu ja maksuton lounas, samantapaisesti kuin lentokoneissa.
Ruotsissa tapahtui 12. syyskuuta 2010 onnettomuus, jossa X2000 ja radan kunnossapitotyötä tehnyt nosturiauto törmäsivät lähellä Kimstadin asemaa Linköpingin ja Norrköpingin välissä. Junassa oli onnettomuushetkellä 244 matkustajaa, joista usea loukkaantui vakavasti.
X2000-reitit.
X2000 kulkee myös Göteborgin ja Malmön välillä läntistä rantarataa "(Västkustbanan)" pitkin.


Aunuksen retkikunta.
Aunuksen retki oli suomalaisten vapaaehtoisten yritys valloittaa ja liittää Suomeen osia Itä-Karjalasta vuonna 1919, Venäjän sisällissodan aikana. Retki oli yksi heimosodista.
Tausta.
Helmikuussa 1918 Mannerheim piti kuuluisan Miekkavalapuheensa, jossa hän sanoi, ettei pane miekkaansa tuppeen, ennen kuin Viena ja Aunus on vapautettu Leninin sotilaista. Suomen sisällissodan jälkeen käytiin paljon julkista keskustelua Itä-Karjalan liittämisestä Suomeen.
Edelliset yritykset vuonna 1918 Petsamoon (Petsamon retket) ja Vienaan (Vienan retki) olivat epäonnistuneet, pääosin karjalaisten sotahaluttomuuden takia. Joukot taistelivat Ison-Britannian joukkoja vastaan, jotka miehittivät Vienan Karjalaa, ja suomalaisista punaisista koottua Muurmannin legioonaa vastaan.
Kesällä 1918 Suomen hallitus sai vetoomuksia aunuslaisilta alueen liittämiseksi Suomeen. Erityisen aktiivisia olivat Repolan asukkaat, jotka olivat äänestäneet Suomeen liittymisestä, kuitenkin ankarin ehdoin ja pääosin taloudellisin syin. Suomen armeija miehitti alueen 1918 syksyllä. Tammikuussa 1919 pieni vapaaehtoisten joukko miehitti Porajärven, mutta bolševikit työnsivät heidät pian takaisin. Porajärvellä talonpoikien kokous äänesti Suomeen liittymisestä 7. tammikuuta.
Helmikuussa 1919 Mannerheim teki länsivalloille ja Venäjän valkoiselle armeijalle selväksi, että Suomi hyökkäisi bolševikkien kimppuun Petrogradissa (Pietari), jos se saisi materiaalista ja moraalista tukea. Samaan aikaan jääkärimajuri Gunnar von Hertzen valmisteli hyökkäystä Aunukseen ja yritti haalia yritykselleen hallituksen tuen. Hän arvioi, että retki onnistuisi tuhannen vapaaehtoisen sotilaan voimin, mutta vain jos karjalaiset itse liittyisivät taisteluihin. Mannerheim hyväksyi suunnitelman, mutta vaati, että Englannin pitäisi myös hyväksyä se ennen kuin asiassa edettäisiin.
Samaan aikaan kenraali Judenitš hyökkäsi Petrogradin bolševikkeja vastaan. Mannerheim halusi koordinoida suomalaisten joukkojen hyökkäyksen Karjalankannakselta ja retken Vienaan. Lopulta eduskunta hyväksyi Aunuksen retken äänin 160-80, mikä mahdollisti rahoituksen.
Taustalla oli myös suomalaisten sotilaalliset menestykset Viron vapaussodassa. Suomalaisten itseluottamus oli kasvanut Viron tapahtumien myötä, ja suomalaiset toivoivat, että sama menestys toistuisi Aunuksessa. Retkikuntaan värväytyikin monia Pohjan poikia ja I Suomalaisen Vapaajoukon sotilaita.
Alun alkaen retken tavoitteena, kuten myöhemminkin, oli siirtää Suomen itäraja ns. kolmen kannaksen rajalle, joka maantieteellisesti oli helpoimmin puolustettavissa Suomen kannalta. Kolme kannasta olivat Vienanmeri/Ääninen, Ääninen/Laatokka ja Laatokka/Suomenlahti.
Retken aloitusta varten suomalaiset aktivistit masinoivat ns. Vieljärven kansannousun, jonka merkitystä liioiteltiin hallitukselle ja jonka varjolla retken käynnistämiselle saatiin muodollinen peruste. Vieljärvellä itärajan takana oli saatu aikaiseksi vajaan sadan hengen suuruinen mielenosoitus bolshevikkihallintoa vastaan. Hankkeen puuhamiehiä olivat Jussi Lukkarinen armeijan tiedusteluosastolta sekä jääkärit Gustav von Hertzen ja Ragnar Nordström.
Retki.
Retkikunta ylitti rajan 21. huhtikuuta 1919. Tarkoituksena oli vallata Lotinanpelto, Petroskoi ja Muurmannin rautatie. Tuhannen vapaaehtoisen joukko oli jaettu kolmeen osaan. Eteläinen ryhmä eteni kohti Lotinanpeltoa vallaten Aunuksen kaupungin kolmessa päivässä, mutta bolševikit painoivat ryhmän takaisin Tuulosjoen taakse. Pohjoinen ryhmä valtasi Prääsän. Tässä vaiheessa oli selvää, että joukkoja ei ollut tarpeeksi tavoitteiden saavuttamiseksi. Ongelmana oli vapaaehtoisten liian lyhyet sitoutumisajat. Suomalaiset olivat ajatelleet selviytyvänsä nopeammin retkestä. Ensimmäiset vapaaehtoiset olivat värväytyneet kahdeksi kuukaudeksi, ja he harvoin palasivat takaisin rintamalle, kun heidän palvelusaikansa täyttyi. Uusi vapaaehtoisten värväyskierros käynnistettiin. Tavoitteena oli saada 2000 uutta vapaaehtoista. Suurin osa värväytyneistä oli työläisiä ja koululaisia. Asevelvollisuusiässä eli vuosina 1897-1898 syntyneitä ei saanut retkelle värvätä. Jääkärieversti Aarne Sihvosta tehtiin Aunuksen retkikunnan ylipäällikkö.
Jääkärimajuri Paavo Talvelan rykmentti aloitti hyökkäyksen Petroskoihin 20. kesäkuuta, mutta bolševikit ja suomalaiset punaiset löivät sen takaisin kaupungin ulkopuolella. Englantilaiset joukot, jotka operoivat Muurmannin rautatiellä, olivat varsin lähellä, mutta eivät osallistuneet taisteluihin. Suomalaiset itse asiassa olivat toivoneet, että englantilaiset osallistuisivat taisteluun suomalaisten rinnalla. Olihan tällä kertaa sama vihollinen: bolševikit.
Suomalaisten toive aunuslaisten nostattamiseksi kansannousuun heimovalistustyötä tehneen ns. Aunuksen hoitokunnan avulla osoittautui turhaksi, vaikka liittymistä vaativa julkilausuma saatiinkin aikaan. Väestön vastaanotto oli ystävällismielistä, mutta varautunutta. Aunuslaisia vapaaehtoisia liittyi joukkoihin vain noin 1000, eikä heidänkään motivaatio ollut kovin korkealla. Talvelan komentamalla 2. Rykmentillä, pohjoisella rintamalla, Prääsän ja Petroskoin alueella, aunuslaiset liittyivät hanakammin suomalaisten joukkoon. Eteläisellä rintamalla toivottua vähemmän. Sotaan tottumattomilla aunuslaisilla ei usein juurikaan ollut käyttöä taistelussa.
Sotaonni kääntyi nyt bolševikeille, kun Muurmannin rataa ei oltu onnistuttu katkaisemaan. Näin ollen bolševikit saivat keskitettyä joukkoja Muurmannin radan varteen. 26. kesäkuuta tapahtui "Vitelen katastrofina" tunnettu tapahtuma. Yli 600 "Pietarin punaisten upseerien opiston" suomalaista teki tunnin kestäneen laivastoiskun ja sen jälkeen maihinnousun Vitelessä Laatokan rannalla punaupseeri Eino Rahjan johdolla. Isku tapahtui suomalaisten joukkojen selustaan. Hyökkäys selustaan katkaisi huoltoreitin ja näin ollen von Hertzenin eteläinen 1. Rykmentti oli pakotettu vetäytymään Suomeen suurten tappioiden jälkeen. Tämän jälkeen myös Talvelan rykmentti vetäytyi takaisin rajan taakse Suomeen, vaikka se oli jo onnistunut kolkuttamaan Petroskoin portteja.
Lopputulos.
Aunuksen retki oli heimosodista suurin ja tunnetuin. Sen toteuttivat pääasiassa yksityiset, jääkärit ja aktivistit, mutta rahoituksesta vastasi valtiovalta. Aunuksen retken pääasiallinen epäonnistumisen syy oli liian vähäiset voimat ja karjalaisten yhteistyöhaluttomuus. Muun muassa Gunnar von Hertzen toivoi Suomen vakinaisen armeijan osallistuvan tapahtumiin. Hallitus käytännössä jätti Aunuksen retkikunnan oman onnensa nojaan kutsuen sitä myöhemmin rauhan tultua "seikkailupolitiikaksi".
Yleisesti retkellä ei jälkikäteen uskota olleen paljoakaan onnistumisen mahdollisuuksia. Aunuksen retken johtajista jääkärikapteeni Ragnar Nordström oli kuitenkin tavannut vanhan suomalaisen punaupseerin Arvo Tuomisen, jonka mukaan bolševikit olivat päättäneet luovuttaa muutaman päivän kuluttua Itä-Karjalan Suomelle. Juuri muutaman odottelupäivän aikana suomalaiset vetäytyivät. Tätä kyseistä luovutuspäätöstä Neuvosto-Venäjä ei kuitenkaan koskaan vahvistanut.
Aunuksen retken epäsuora tulos oli, että Porajärvi julisti toiveensa liittyä Suomeen 6. kesäkuuta, kuten Repola oli tehnyt jo 1918. Suomen armeija siirtyi Porajärvelle ja miehitti sen. Tarton rauhassa 1920 Suomi ja Neuvosto-Venäjä sopivat yhteisestä rajasta. Suomi luovutti Repolan ja Porajärven Neuvosto-Venäjälle, ja Suomen joukkojen oli vetäydyttävä 14. helmikuuta 1921 mennessä, vastineeksi Petsamon alueesta. Repolan nuori nimismies, heimoaktivisti ja ylioppilas Bobi Sivén (s. 1899) ampui itsensä protestiksi 12. tammikuuta 1921. Akateeminen Karjala-Seura piti Sivénin surmannutta luotia myöhemmin mustan lippunsa nauhassa.
Vastauksena suomalaisten retkiin myös vastapuoli järjesti omia operaatioitaan. Läskikapinana Suomessa tunnetussa tapahtumassa Jahvetti Moilanen antoi julistuksen, jossa suoraan viitattiin retken olevan seurausta Aunuksen retkestä.


Petroskoi.
Petroskoi (eli "Pietarintehdas",, myös "Zavodad") on Karjalan tasavallan pääkaupunki Luoteis-Venäjällä, Äänisjärven länsirannalla. Kaupungin asukasluku on noin 270 000 (2010).
Petrozavodsk, Pietarintehdas, on saannut nimensä kaupungin perustamisen yhteydessä sinne perustettuun tykkitehtaaseen.
Petroskoin yliopisto on yksi pohjoisen Venäjän suurimmista korkeakouluista. Kaupungin läpi virtaa kaksi jokea, Lohijoki (Lososinka) ja Nieglajoki (Neglinka).
Suomi on yksi Petroskoin virallisista kielistä.
Karjalan tasavallassa Petroskoi muodostaa hallintopiireihin rinnastettavan Petroskoin kaupunkipiirikunnan ("gorodskoi okrug Petrozavodsk").
Historia.
Vuonna 1592 painetussa Abraham Orteliuksen kartassa mainitaan "Onegaborg"-niminen asutuskeskus suurin piirtein nykyisen Petroskoin paikalla. Varsinaisesti kaupungin historia alkoi vuonna 1703, kun Pietari Suuri päätti hyötyä Karjalan alueesta sodissaan. Nykyisen Petroskoin alueelle, "Lohijoen" suulle (venäjäksi река Лососинка, Lososinka) rakennettiin rauta- ja tykkitehdas. Tehtaan perustus laskettiin 29. elokuuta 1703, jota pidetäänkin Petroskoin perustamispäivänä. Kaupungin venäjänkielinen nimi "Petrozavodsk" on johdettu kahdesta sanasta: "Pjotr" (, ’"Pietari"’) ja "zavod" (, ’"tehdas"’) eli "Pietarin tehdas". Suomenkielinen nimi puolestaan pohjautuu samamerkityksisen sanaparin "Petrovski zavod" () ensimmäisen sanan pohjoisvenäläiseen murremuotoon "petrovskoi". Koska Petroskoi perustettiin noin kolme kuukautta myöhemmin kuin Pietari, kaupunkien nimet ovat samankaltaisia ja perustaja sama, näitä kahta kaupunkia pidetään eräänlaisina veljinä. Petroskoi sai kaupunkioikeudet vuonna 1777.
Jatkosodan aikana vuoden 1941 lokakuun alussa suomalainen Karjalan Armeija valtasi Karjalan pääkaupungin, Petroskoin. Kaupungin nimi muutettiin "Äänislinnaksi". Äänislinna on yksinomaan jatkosodan aikana käytetty nimitys, ja se on suomennos Abraham Orteliuksen kartan Onegaborg-paikannimestä. Neuvostovallan merkit poistettiin kaupungista: esimerkiksi Leninin patsas katosi Petroskoin keskusaukiolta ja sen paikalle tuotiin suomalainen kenttätykki. Samoin kaupungin katujen nimet vaihdettiin kuvaamaan mm. Kalevalan sankareita ja tuolloisen "Suur-Suomi"-aatteen tunnetuimpia kannattajia. Petroskoihin asetettiin suomalainen sotilashallinto, joka hoiti suomalaisten hallussa olevan Itä-Karjalan asiat. Petroskoihin perustettiin sodan ensimmäinen suomalainen keskitysleiri 24. lokakuuta 1941 venäläismiehille. Kaiken kaikkiaan näitä keskitysleirejä oli Petroskoissa kahdeksan. Niihin vietiin alueen venäläinen väestö – pääasiassa naiset, lapset ja vanhukset, jotka joutuivat ankaraan pakkotyöhön. Petroskoissa toimii nykyisin mm. entisten alaikäisten leirivankien yhdistys, joka on ollut ajamassa muistomerkkejä ja oikeutta nälkään, pakkotyöhön ja tauteihin kuolleille omaisilleen.
Venäläisten lisätessä painetta Syvärillä Aunuksen ryhmä vetäytyi paikoin kovasti taistellen Itä-Karjalasta Tarton rauhan rajalle. Neuvostojoukot valloittivat Petroskoin takaisin 28. kesäkuuta 1944.
Petroskoin kaupunginosat.
Petroskoi on syntynyt neljästä kylästä, jotka liittyivät Petroskoin keskustaan ja tehtaaseen (zavod). Kylät olivat Golikovka, Zareka, Zakamennoje ja Slobodka. Nämä ovat edelleen Petroskoin kaupunginosina. Aikaisemmin Golikovkalla asui pääasiassa tehdastyöläisiä, Slobodkalla kauppiaita ja virkamiehiä. Nykyisin kaupunginosilla ei ole merkittävää eroa eri ammattikuntien asuinalueena.
Hallinnollisesti Petroskoin keskusta jakaantuu kuuteen kaupunginosaan
Petroskoin suomalaiset.
Koska Petroskoi oli Neuvosto-Karjalan pääkaupunki, sinne muutti 1930-luvulta alkaen huomattava määrä suomalaisia emigranttikommunisteja. Kaupungin suomalainen kulttuuri sai vahvistusta ympäristön karjalaisasutuksesta. 1950-luvulla kaupunkiin muutti myös runsaasti inkerinsuomalaisia, jotka oli ajettu kotiseudultaan. Näin Petroskoista kasvoi Neuvostoliiton suomalaisen kulttuurin keskus, jossa Neuvostoliiton loppuaikana asui noin 15 000 suomalaista. Katukuvassa näkyi paljon suomen kieltä, sillä esimerkiksi virallisten laitosten ja monien kauppojen nimet olivat myös suomeksi.
Petroskoissa toimivassa Venäjän tiedeakatemian osastossa, jossa on itämerensuomalaisten kielten laitos, on toimitettu useimmat käytössä olevat suomalais-venäläiset sanakirjat. Kaupungissa on myös suomalainen luterilainen seurakunta sekä suomenkielinen teatteri (Kansallinen teatteri). Siellä ilmestyy suomenkielinen viikkolehti Karjalan Sanomat sekä aikakauslehti Carelia, aikaisemmalta nimeltään Punalippu, niin ikään suomen kielellä. Lisäksi karjalan kielellä ilmestyvät viikoittain Oma Mua -lehti sekä Vienan Karjala sekä kerran kuussa vepsänkielinen Kodima-lehti. Radiossa ja tv:ssä on suomen- ja karjalankieliset toimitukset, joilla on lähetyksiä viikoittain.
1990-luvun alusta alkaen huomattava osa Petroskoin suomalaisista ja erityisesti suomenkielisestä sivistyneistöstä on muuttanut Suomeen. Tämä on huomattavasti heikentänyt suomen kielen asemaa.


Saksan valtakunnankansleri.
Valtakunnankansleri oli Saksan valtakunnan hallituksen johtajan virkanimikkeenä vuosina 1871–1945. Ensimmäinen valtakunnankansleri oli Preussin pääministeri Otto von Bismarck vuosina 1871–1890. Toisen maailmansodan päätyttyä 1945 valtakunnankanslerin nimikkeestä luovuttiin. Sodan jälkeen Saksan liittotasavallan hallitusta johti liittokansleri; Saksan demokraattisessa tasavallassa vastaava virkanimike oli pääministeri. Saksojen yhdistyttyä pysyttiin liittotasavallan titteleissä.
Valtakunnankansleri, liittokansleri ja ”ministeripresidentti” tarkoittavat kaikki samaa asiaa eli pääministeriä.
Natsi-Saksa (1933–1945).
*


ANKH.
ANKH (Adventurers of the North · Kalevala Heroes) on Nelospelien 1988 julkaisema Kalevalaan perustuva roolipeli. Pelin rungon kirjoitti Pasi Janhunen, ja kuvituksesta vastasi sarjakuvapiirtäjä Petri Hiltunen. ANKH muistutti monessa mielessä Dungeons & Dragons -roolipeliä, mutta osa pelattavista hahmoista ja hirviöistä oli suomalaisesta mytologiasta. Se sijoittui rautakautiseen Suomeen.


Petri Hiltunen.
Petri Hiltunen (s. 13. lokakuuta 1967 Karkkila) on suomalainen sarjakuvapiirtäjä ja -käsikirjoittaja sekä kuvittaja. Hiltunen on saanut Suomen sarjakuvaseuran myöntämän Puupäähattu-palkinnon vuonna 2002.
Hiltunen tunnetaan useissa sanomalehdissä ilmestyvästä "Väinämöisen paluu" -huumoristripistään, strippimuotoisesta "Kalkkaro"-lännensarjakuvasta sekä albumimuotoisista seikkailukertomuksistaan. Jälkimmäiset sijoittuvat yleensä fantasia- tai tieteisfiktiomaailmaan tai historialliseen ympäristöön, kuten Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen keskuuteen. Hiltunen on myös muokannut sarjakuvamuotoon kaksi Robert E. Howardin novellia, Shakespearen "Macbeth"-näytelmän ja Ksenofonin "Kyyroksen sotaretki" -teoksen.
Hiltunen on myös kuvittaja, jonka piirroksia on ilmestynyt useissa kirjoissa ja esimerkiksi "Tähtivaeltaja"-lehdessä. Hiltuselta ja Lordi-yhtyeen laulajalta Tomi Putaansuulta ilmestyi syksyllä 2006 yhteinen Lordi-sarjakuva, joka on Mr. Lordin käsikirjoittama ja luonnostelema sekä Hiltusen puhtaaksipiirtämä. Sille ilmestyi jatkoa vuotta myöhemmin.
Toukokuussa 2012 Lempo Kustannus alkoi julkaista Hiltusen Kalkkaro-lännenstrippisarjaa 50-luvun mallisina liuskalehtinä. Lehti ilmestyy kerran kuukaudessa.


Vapaa-aika.
Vapaa-aika tarkoittaa ansiotyön, opiskelun tai muun toimen ulkopuolista, etenkin rentoutumiseen ja virkistäytymiseen käytettävissä olevaa aikaa. Vapaa-aikaa käytetään harrastuksiin ja sosiaalisiin kontakteihin sekä -tapahtumiin, pakolliset kotityöt ja yöuni eivät ole yleisen käsityksen mukaan vapaa-aikaa.


Pascal (ohjelmointikieli).
Pascal oli alun perin proseduraalinen ohjelmointikieli. Niklaus Wirth kehitti sen 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa Algol-kielen pohjalta erityisesti opetuskäyttöä ajatellen. Ohjelmointikieli on nimetty matemaatikko Blaise Pascalin mukaan. Pascalia hyvin lähellä ovat myös ohjelmointikielet Modula-2 ja Oberon, joita voidaan pitää Pascalin "jälkeläisinä". Pascal oli suosittu kieli opetuskäytössä 1970-luvulta 1990-luvun alkupuolelle asti kunnes C-kieli syrjäytti sen.
Ammattikäyttöön Pascal-kieli tuli Borlandin Turbo Pascal -kielen ansiosta 1980-luvulla. Silloiset Turbo Pascalin ylivoimaiset ominaisuudet aiheuttivat sen, että muut ohjelmointikieliä tekevät ohjelmistotalot luopuivat vähitellen omista Pascal-kääntäjistään.
Pascal tänään.
Pascal-kielen pohjalta on kehitetty Object Pascal lisäämällä Pascaliin olio-ohjelmointiin liittyviä ominaisuuksia. Lisäksi siihen kuuluvat poikkeukset ja niiden hallinta.
Esimerkkiohjelma.
Yleinen esimerkki ohjelmointikielen syntaksista on Hei maailma -ohjelma.
Kaikki Pascal-ohjelmat alkavat "Program"-avainsanalla ja ohjelmalohkon alku ja loppu merkitään avainsanoilla "Begin" ja "End". Yksittäiset lauseet erotetaan puolipisteellä, ja koko ohjelma loppuu pisteeseen.
Aiheesta muualla.
*


Ghatam.
Ghatam on eteläintialaisen taidemusiikin toiseksi käytetyin rytmisoitin, joka usein täydentää mridangam-rumpua karnaattisen musiikin konserteissa ja levytyksissä. Ghatam on rakenteeltaan savesta ja rautajauheesta muovattu, poltettu pyöreäpohjainen ruukku, jonka suuaukko on hieman maaseudulla veden säilyttämiseen käytettävän ruukun ("ghaata") suuaukkoa kapeampi. Ghatam on aina valmistettu soimaan jossain tietyssä äänenkorkeudessa – ammattimaisella ghatam-rumpalilla onkin hallussaan useita erikokoisia ruukkuja, joista hän valitsee esiintyjän äänialan (käytännössä esityksen perussävelen = "shadźam" l. "SA") mukaan sopivan soittimen. Ghatam-rumpuja on rakenteeltaan kahdenlaisia; ohuita harrastelijoille ja paksuseinäisiä (seinämän paksuus n. 2–3 cm) ammattikäyttöön.
Ghatamia soitetaan joko sylissä pitäen tai nykyisin joskus "chuttan" kaltaisella alustalla käyttäen molempien käsien sormenpäitä, ranteita ja kynsiä useimmiten niin, että vasen käsi soittaa rummun pohjaa ja oikea hallitsee rummun suuta ja tasaista yläosaa. Sylissä pidettäessä ghatamin suu on joskus vasten soittajan vatsaa, jonka avulla soittimesta lähtevien sävelten korkeutta voidaan vaihdella. Ghatamin asentoa muutetaan joskus soiton kuluessa, ja toisinaan soitin jopa heitetään ilmaan kappaleen loppukliimaksin aikana ja otetaan kiinni tai annetaan pudota maahan rytmin viimeisellä iskulla. Ghatam instrumenttina antaa rytmisoittajalle mahdollisuuden virtuoosiseen esitykseen.
Ghatamin sukuisia soittimia käytetään intialaisessa kansanmusiikissa ainakin Rajasthanissa, Kashmirissa ja Keralassa.


Skolioosi.
Skolioosi tarkoittaa selän ja selkärangan kieroutumaa. Se voi johtua lantion vinoumasta, eli si-nivelen dislokaatiosta. Tällöin ristiluu, joka on selkärangan alku, on vinossa ja siksi selkäranka kieroutuu. Skolioosin syy on kuitenkin suurimmalla osalla potilaista idiopaattinen (yli 80 % tapauksista).
Noin 80 % skolioosipotilaista on tyttöjä. Skolioosi havaitaan useimmiten esimurrosiässä, ja sitä voidaan hoitaa fysioterapialla, korsettihoidolla tai molemmilla, vaikeissa tapauksissa leikkauksella. Skolioosin käyryyttä mitataan asteilla.
Useimmilla skolioosista kärsivillä on vaivan lievä muoto. Vaikeassa muodossaan skolioosi voi vaikeuttaa sydämen ja keuhkojen toimintaa.
Sairauden hoito.
Skolioosin hoitoon käytetään korsetti- ja leikkaushoitoa. Hoidon tukena on fysioterapia. Diagnoosin alkuvaiheessa selvitetään, mikä pahenemisennuste potilaan sairaudella on, ja päätetään mahdollisista jatkotoimenpiteistä.
Korsettihoito.
Korsettihoito voidaan aloittaa, jos skolioosi todetaan kasvun vielä jatkuessa. Tällaisia korsetteja on kahdenlaisia: kokopäiväinen korsetti, joka otetaan lähinnä peseytymistä tai esimerkiksi uimista varten pois, sekä yökorsetti, jota pidetään vain öisin.
Korsettihoito aloitetaan vain, jos potilaan pituuskasvu on kesken. Sen tavoite on pysäyttää skolioosin paheneminen. Korsetti toimii siten, että se pakottaa selkärangan suoraksi, mikä saattaa aiheuttaa kipua ja äkkinäistä pituuskasvua, jopa useita senttejä. Korsettia pidetään pituuskasvun lakkaamiseen asti. Sen jälkeen se otetaan pois totuttautumisjakson avulla. Hoidon lopettamisen jälkeen selkä palautuu samaan kieroutumisasteeseen kuin se oli hoitoa aloitettaessa. Palautuminen voi aiheuttaa vielä kovempia kipuja kuin suoristuminen. Lisäksi ihminen menettää samalla suoristuksen mukana tulleen pituuden ja lyhenee jonkin verran. Korsettihoidon tarkoitus onkin pysäyttää, ei hoitaa pois. Ainoa keino hoitaa se kokonaan pois on leikkaus, joka kuitenkin tulee yleensä vaihtoehdoksi vain niissä tapauksissa, joissa korsettihoidolla ei onnistuta pysäyttämään selkärangan kieroutumista.
Korsetti muokataan keskivartalon myötäiseksi, joissain tapauksissa se yletetään kaulaan asti. Korsetti valmistetaan yleensä muovista, ja sen sisäpintaan lisätään pehmusteita. Korsetti tehdään jokaisen potilaan omien mittojen mukaan. Yleensä korsetteja käytetään vain hoitamaan idiopaattista skolioosia, jonka vakavuusaste ei välttämättä vaadi leikkausta, mutta sitä voidaan käyttää myös hidastamaan vakavammankin skolioosin etenemistä nuorilla lapsilla, jolloin lapsi voi saada lisää kasvuaikaa ennen tulevaa leikkausta, joka pysäyttää pituuskasvun.
Leikkaushoito.
Röntgenkuva potilaasta, jolle on tehty onnistunut skolioosileikkaus.
Leikkaushoitoa yleensä käytetään skolioosipotilaille, joiden selkärangan käyryys voisi olla suuressa määrin ulkoisesti näkyvä tai terveydelle haitallinen, sillä pahimmillaan skolioosi voi haitata hengitystä tai sydämen toimintaa.
Leikkauksen suorittaa yleensä ortopedian erikoislääkäri. Leikkauksessa selkärankaan lisätään luuta, joka on kerätty muualta potilaan vartalosta, esimerkiksi lantiosta. Lisätty luuaines kasvaa yhteen selkärangan luun kanssa ja estää skolioosiasteen kasvamisen, vaikkakin vähentää selän liikkuvuutta. Lisäksi lähes kaikissa operaatioissa selkärankaan asennetaan metallinen instrumentti, joka auttaa rangan suoristumisessa, ja lisäksi pitää sitä paremmin paikoillaan.
Vaihtelevista syistä johtuen on usein mahdotonta suoristaa koko selkäranka, mutta useimmiten leikkauksilla voidaan merkittävästi vähentää sen käyryyttä. Nykyaikaisilla menetelmillä leikkaus epäonnistuu harvoin, joskin lihasjäykkyyttä usein esiintyy selän alueella. Onkin suositeltavaa, että potilas ylläpitää lihaskuntoaan esimerkiksi uimalla. Potilaat kykenevät yleensä normaaliin elämään, ainoastaan joitakin selälle erittäin rasittavia töitä tai urheilulajeja tulee välttää (esimerkiksi laskettelu tai laskuvarjohyppy). Lisäksi Suomessa laajemman skolioosileikkauksen läpikäyneet miehet vapautetaan asepalveluksesta. Tulevaisuus näyttää, millaisia ongelmia potilaalle tulee tämän vanhetessa.
Skolioosileikkauksessa voidaan käyttää esimerkiksi Harrington-Drummondin sauvaa (kuvassa oikealla). Sauva on titaania tai muuta ruostumatonta metallia ja kieroutuman pituudesta johtuen eri pituinen. Noin 45 asteen kallistuskulmaisessa skolioosissa selkärangan päälle luudutettava sauva on noin lyijykynän mittainen. Sauva kiinnitetään selkänikamiin nappiompelein ja luudutetaan kiinni. Potilas on sairaalassa noin 10 päivää ennen kotiutumistaan. Itse leikkaus kestää skolioositapauksessa keskimäärin 5–7 tuntia. Jos kieroutuma on selän yläosassa, se liikkuu leikkauksen jälkeen lähes normaalisti.


Blaise Pascal.
Blaise Pascal (19. kesäkuuta 1623 Clermont-Ferrand – 19. elokuuta 1662 Pariisi) oli ranskalainen matemaatikko, fyysikko ja uskonnollinen filosofi. Hän edisti luonnontiedettä rakentamalla mekaanisia laskimia, kehittämällä todennäköisyysteoriaa, tutkimalla nesteiden ja kaasujen virtausta ja selventämällä muiden muassa paineen ja tyhjiön käsitteitä.
Elämä.
Pascal ei ilmeisesti saanut lainkaan muodollista opetusta. Hänen verovirkailija-isänsä opetti häntä kotona. Lisää oppia hän hankki osallistumalla tieteellisiin kokouksiin.
Vuonna 1654 Pascal koki vahvan uskonnollisen herätyksen jouduttuaan onnettomuuteen, minkä jälkeen hän käytti aikansa lähinnä uskostaan kirjoittamiseen. Hän viehättyi Saint-Cyranin jansenismia lähestyvistä ajatuksista. Pascalin uskonnollisia ajatuksia sisältävä teos "Mietteitä" ("Pensées") ilmestyi vasta hänen kuolemansa jälkeen 1670.
Koko elämänsä ajan Pascal kärsi huonosta terveydestä ja hän kuoli vuonna 1662 vain 39-vuotiaana.
Matematiikka.
Pascal kehitti mekaanisen laskimen vuosina 1642-1645. Hän jatkoi matematiikan tutkimista vielä myöhemminkin ja ratkaisi muun muassa pyörähdyskappaleen pinta-alan sekä tilavuuden.
Pascal oli vanhalla iällään kirjeenvaihdossa Pierre de Fermatin kanssa, ja pohti menetelmiä, joilla lasketaan vedonlyöntikertoimia.
Pascalin artikkelissaan "Traité du triangle arithmétique" julkaisema menetelmä määrittää binomien kertoimia tunnetaan nykyisin nimellä Pascalin kolmio. Newton jatkoi tämän työn pohjalta binomitutkimuksiaan.
Viimeisinä vuosinaan hän keskittyi integraalilaskennan edeltäjien kehittämiseen.
Fysiikka.
Pascal edisti luonnontiedettä rakentamalla mekaanisia laskimia, kehittämällä todennäköisyysteoriaa, tutkimalla nesteiden ja kaasujen virtausta ja selventämällä muiden muassa paineen ja tyhjiön käsitteitä.
Hydrostaattiseen paineeseen liittyviä tutkimuksia julkaistiin Pascalin kuoleman jälkeen. Pascal teki kokeen kahden elohopealla täytetyn lasiputken kanssa. Toinen jäi laaksossa olevaan kylään, toinen vietiin vuoren rinnettä ylöspäin.
Kunnianosoituksia.
Blaise Pascalin mukaan on nimetty paineen yksikkö pascal sekä ohjelmointikieli Pascal.


Biafra.
Biafran tasavalta oli lyhytikäinen separatistinen valtio, joka irtautui Nigeriasta. 30. toukokuuta 1967 perustettu valtio lakkasi olemasta 15. tammikuuta 1970, kun ylin armeijakomento ilmoitti virallisesti antautumisesta Nigerian armeijalle.
Biafran itsenäisyyden tunnustivat virallisesti vain Gabon, Haiti, Norsunluurannikko, Tansania ja Sambia. Lisäksi se sai tukea Israelilta, Ranskalta, Portugalilta, Rhodesialta, Etelä-Afrikalta ja Vatikaanivaltiolta, jotka eivät kuitenkaan tunnustaneet valtiota virallisesti.
Nimen alkuperä.
Nimen Biafra alkuperäinen muoto on Biafar tai Biafara, joka esiintyy useissa eurooppalaisten matkailijoiden kirjoittamissa teoksissa ja piirtämissä kartoissa 1500-luvulta alkaen. Vanhoissa kartoissa Biafran alue on huomattavasti suurempi kuin Biafran valtio. Suurimmillaan Biafra peitti koko Beninin valtakunnan ja Kongon kuningaskunnan väliin jäävän alueen, mutta tavallisesti sen katsottiin peittävän Biafranlahden ranta-alueet eli Itä-Nigerian ja Kamerunin, joskus pelkästään Kamerunin.
Vallankaappausyritys 1966 itsenäisyyden taustatekijänä.
Tammikuussa 1966 igbo-kansaan kuuluneet Nigerian armeijan upseerit yrittivät vallankaappausta, joka oli lyhytikäisyydessään verinen. Touko- ja syyskuussa 1966 Pohjois-Nigeriassa asuneet igbot joutuivat joukkomurhien kohteeksi.
Suurin osa Nigerian igboista asui senaikaisessa Itä-Nigeriassa, jonka sotilaskuvernöörinä oli igbo everstiluutnantti Chukwuemeka Odumegwu Ojukwu. Hän julisti alueen itsenäiseksi, pääkaupunkinaan Enugu. Ojukwun joukot aloittivat liittovaltion omaisuuden haltuunoton, kuten esimerkiksi alueelle tulleiden postiautojen valtaamisen.
Nigeria vastasi aluksi taloussaarrolla ja aloitti myöhemmin sotilaalliset toimet.
Biafran sota.
Vihollisuudet alkoivat 6. heinäkuuta 1967. Seuranneessa Biafran sodassa biafralaiset joukot tekivät hyökkäyksiä Nigerian alueelle heinäkuussa ja elokuussa. Myöhemmin nigerialaiset saivat taas yliotteen ja aloittivat maan hitaan vyöryttämisen.
Biafran hallitus syytti Nigeriaa nälänhädän ja kansanmurhan käyttämisestä sodan aseena. Useat vapaaehtoisorganisaatiot pyrkivät lievittämään siviiliväestön kieltämättä todellista nälänhätää ja lääkepulaa toimittamalla maahan lääkkeitä ja ruokaa – sekä joidenkin väitteiden mukaan aseita –, pääosin ilmasillan välityksellä. Nigerian hallitus syytti Biafran hallitusta myös palkkasoturien palkkaamisesta laajentamaan ja pitkittämään sotaa.
Avustuslentoja organisoi ruotsalainen lentäjä, kreivi Carl Gustav von Rosen. Kun nigerialaiset MiG-hävittäjät ampuivat avustuskoneen alas ja elintarvikkeet uhkasivat pilaantua väliasemalle, von Rosen hankki viisi rakettiputkin varustettua ruotsalaista MFl-9B Militrainer -pienkonetta, joilla hän tuhosi matalahyökkäyksin nigerialaisia ilmavoimien koneita maahan niin paljon, että avustuskoneet pääsivät läpi. Tätä tehtävää varten hän sai korkeimman sotilasarvonsa, everstin. Tämä erikoinen operaatio oli kuitenkin vain hetkellinen helpotus, ja tilanne paheni pahenemistaan.
Vuoteen 1970 mennessä Biafran väestö kärsi nälänhätää ja sota oli tuhonnut maan perusteellisesti. Taloudellisen ja sotilaallisen romahduksen seuratessa Ojukwu pakeni maasta ja tasavallan maat liitettiin takaisin Nigeriaan. Biafran sodassa epäillään kuolleen noin miljoona ihmistä, pääasiassa nälkään ja tauteihin. Sota ja etenkin järkyttävien nälänhätäkuvien leviäminen maailmalle vahingoittivat Nigerian julkisuuskuvaa maailmalla vakavasti.
Biafran perintö.
Vuonna 1999 perustettu MASSOB (lyhenne englanninkielisestä nimestä "Movement for the Actualization of the Sovereign State of Biafra") ajaa Biafran uudelleenitsenäistymistä. Liike on saanut pontta entisen Biafran alueen väestön näennäisestä sorrosta. Se on saavuttanut huomattavaa suosiota erityisesti igbojen keskuudessa. Alun alkaen liikkeen toiminta perustui väkivallattomuuden periaatteelle, mutta Nigerian poliisivoimien voimankäyttö liikkeen hajottamisessa on synnyttänyt liikkeen piirissä kannatusta myös suoralle toiminnalle.


Välttämätön rasvahappo.
Välttämättömät rasvahapot (, EFA) ovat rasvoissa esiintyviä rasvahappoja, jotka ovat välttämättömiä tasapainoisen ravitsemuksen ja ihmisen terveyden kannalta. Näiden rasvahappojen tulee olla osana tasapainoista ruokavaliota, sillä elimistö ei pysty näitä itse tuottamaan. Aikaisemmin välttämättömät rasvahapot luokiteltiin F-vitamiiniksi, kunnes havaittiin niiden kuuluvan rasvahappoihin.
Ravitsemustieteessä vain linolihappoa (LA, omega-6) ja alfalinoleenihappoa (ALA, omega-3) pidetään välttämättöminä, koska keho ei pysty niitä valmistamaan ja ne muodostavat omega-3 ja omega-6 rasvahappojen rungon.
Ravinnossa esiintyvät tyydyttymättömät rasvahapot jaetaan ensimmäisen kaksoissidoksen (metyylipäästä laskien) sijainnin mukaan neljään eri perheeseen: omega-3-rasvahapot, omega-6-rasvahapot, omega-7-rasvahapot ja omega-9-rasvahapot.


John Rawls.
John Rawls (21. helmikuuta 1921 – 24. marraskuuta 2002) oli yhdysvaltalainen filosofi ja Harvardin yliopiston poliittisen filosofian professori. Häntä pidetään yhtenä 1900-luvun lopun moraali- ja yhteiskuntafilosofian tärkeimmistä nimistä. Rawls tuli tunnetuksi vuonna 1971 teoksellaan "Oikeudenmukaisuusteoria" ("A Theory of Justice"), jota yleisesti pidetään käytännöllisen filosofian henkiinherättäjänä.
Ajattelu.
Rawlsin keskeisimmät ajatukset ovat vapausperiaate ja eroperiaate. Vapausperiaatteen mukaan kaikille pitää taata mahdollisimman laajat vapaudet niin, etteivät ne rajoita toisten ihmisten samanlaisia vapauksia. Eroperiaatteen mukaan vain ne taloudelliset erot ovat oikeudenmukaisia, jotka maksimoivat sen kansalaisen aseman, joka loppujen lopuksi jää huonoimpaan asemaan. Joidenkin ihmisten kohdalla voidaan siis oikeuttaa korkeammat tulot, jos se hyödyttää myös vähäosaisimpia.
Toinen Rawlsin ajama ajatus on tietämättömyyden verho. Ajatus on, että ihmisten pitää sopia moraalinormeista kuvitellen, että he eivät tiedä millaiseen asemaan yhteiskunnassa he päätyvät. Näin päädytään ratkaisuun, joka on kaikille paras mahdollinen. Muun muassa vapausperiaate ja eroperiaate syntyvät Rawlisin mukaan juuri tietämättömyyden verhon takana.


Oikeudenmukaisuusteoria.
"Oikeudenmukaisuusteoria" "A Theory of Justice", 1971) on John Rawlsin kirja, jossa hän esitti teorian sosiaaliliberaalin valtion moraalisiksi perusteluiksi.
Tietämättömyyden verho.
Rawls lähtee muodostamaan oikeudenmukaisen yhteiskunnan periaatteita seuraavanlaisen kuvitteellisen tilanteen kautta. Joukko henkilöitä on päättämässä, minkälaisten periaatteiden mukaan heidän yhteiskuntansa tulisi toimia. He eivät päätöstilanteessa kuitenkaan tiedä, minkälaisessa yhteiskunnassa he elävät tai mikä on heidän oma asemansa siinä. Rawls kutsuu tilannetta tietämättömyyden verhon takana olemiseksi. Rawlsin tietämättömyyden verhon takana olevat henkilöt eivät tiedä edes sitä, mikä on heidän käsityksensä hyvästä elämästä tai mihin he pyrkivät elämässään tultuaan pois verhon takaa. Siksi heidän on yritettävä rakentaa sellaiset periaatteet, jotka mahdollistavat heille hyvän elämän, olipa se missä olosuhteissa hyvänsä. Oikeudenmukaisuuskäsitystä, joka tältä pohjalta muotoutuu, Rawls kutsuu oikeudenmukaisuudeksi ymmärrettynä reiluna pelinä.
Oikeus vapauteen ja eroperiaate.
Rawls uskoo, että tietämättömyyden verhon takana olevat henkilöt päätyvät seuraaviin periaatteisiin. Ensinnäkin he valitsevat ensimmäiseksi periaatteeksi oikeuden vapauteen. Jokaisella henkilöllä tulee olla oikeus niin suuriin perusvapauksiin, kuin sopii yhteen muiden kansalaisten samojen vapauksien kanssa. Toinen periaate on kaksiosainen. Sen mukaan yhteiskunnalliset ja taloudelliset eriarvoisuudet on järjestettävä siten, että yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevat hyötyvät niistä. Lisäksi eriarvoisuuden tulee liittyä sellaisiin asemiin tai virkoihin, jotka ovat kaikille avoimia.
Pääperiaatteiden muotoilun jälkeen ne on tarkoitus myös kirjata perustuslakiin. Näin turvataan käytännössä poliittisesti oikeudenmukainen yhteiskunta. Politiikassa yhtäläisen vapauden periaatte muuttuu yhtäläisen osallistumisen periaatteeksi, jonka mukaan kaikilla kansalaisilla on oikeus osallistua prosesseihin, joilla lait määrätään.


Pyöräily.
Pyöräily (myös polkupyöräily) tarkoittaa polkupyörän käyttämistä kulkuneuvona liikenteessä, huvi- ja retkiajelussa tai kilpaurheilussa. Tavanomaisten kaksipyöräisten polkupyörien lisäksi pyöräily tarkoittaa myös kuormapyörien, nojapyörien, yksipyöräisten ja vastaavien lihasvoimalla liikkuvien kulkuneuvojen ajamista.
Pyöräily liikennemuotona.
Pyöräily on nopea ja tehokas liikennemuoto erityisesti lyhyillä ja keskipitkillä matkoilla. Moottoriliikenteeseen verrattuna pyöräilyllä on lukuisia etuja, kuten pienempi tilavaatimus (pysäköinnissä ja ruuhkissa), olemattomat suorat ympäristöpäästöt ja meluhaitat sekä positiiviset terveysvaikutukset pyöräilijöihin itseensä. Julkiseen liikenteeseen verrattuna pyöräilyn etu on vapaa liikkuminen riippumatta aikatauluista ja reiteistä. Taajamissa polkupyörän on todettu olevan nopein kulkuväline alle 7 kilometrin matkoilla.
Pyöräilyn haittapuolina voidaan pitää alttiutta sääoloille, pyöräilijöiden suojattomuutta törmäyksissä, sekä pidempiä matka-aikoja (paitsi lyhyillä matkoilla taajamissa). Talvipyöräilyssä pyöräilyä harjoitetaan talvivarustein.
Uusimman henkilöliikennetutkimuksen (HLT 04–05) mukaan pyöräilyn osuus kulkutapaosuuden mukaan tarkasteltuna Suomessa on kuljetun matkan mukaan tarkasteltuna 1.9 % ja tehtyjen matkojen lukumäärän mukaan 9.4 %.
Polkupyörä on ajoneuvo siinä missä auto tai moottoripyöräkin, ja pyöräilijä on ajoneuvon kuljettaja. Polkupyörää koskevat liikenteessä siis suurelta osin samat säännöt kuin muitakin ajoneuvoja.
Polkupyörällä saa kuljettaa myös matkustajia tai rahtia. Pyörällä saa kuljettaa kahta alle kuusivuotiasta tai yhtä alle kymmenvuotiasta lasta. Kaksipyöräisellä polkupyörällä saa kuljettajan lisäksi kuljettaa enintään 50 kilon kuormaa. Kolmipyöräisellä polkupyörällä saa kuljettaa sadan kilon lastia.
Pyöräily ja liikenneturvallisuus Suomessa.
Viimeisen viiden vuoden aikana on kuollut keskimäärin 27 ja loukkaantunut 960 pyöräilijää
vuodessa. Taajamissa tapahtui yli 60 % kuolemista ja lähes 90 % loukkaantumisista. Ilman kypärää pyöräili 88 % kuolleista.
Vuonna 2009 menehtyneistä pyöräilijöistä 20 % olivat päihtyneitä.
Synkistä luvuista huolimatta, pyöräilyn liikenneturvallisuus on kohentunut merkittävästi viimeisen 10 vuoden aikana. Pyöräilijöiden kuolemaan johtavia onnettomuuksia on nyt kolmanneksen vähemmän ja loukkaantumisia viidenneksen vähemmän kuin 10 vuotta sitten.
Pyöräilyn kannalta keskeisten liikenne- ja väistämissääntöjen tuntemus on erään tutkimuksen mukaan heikkoa sekä autoilijoiden että pyöräilijöiden keskuudessa. Vain 22 % vastanneista osasivat vastaa oikein tutkimuksen kolmeen haastattelukysymykseen.
Retkipyöräily.
Retkipyöräily on ollut suosittua kautta aikojen. Retkipyörässä on kolmirattainen etuvaihde ja seitsemän-kymmenlehtinen takavaihde, jotka tasaavat rasitusta. Ennen retkelle lähtöä on syytä harjoitella riittävästi.
Pyöräretki alkaa usein retken suunnittelulla, etenkin jos se on pidempi, useamman päivän kestävä retki. Retken reitti valitaan huolella karttoja ja matkaoppaita tutkimalla. Eurooppaan suuntautuvalla pyöräretkellä on matka suunniteltava huolella. Suunnittelun apuna ovat pyöräilyä varten laaditut esim. Eurovelo -reitistön kartat. Sopivalla pyöräretkireitillä tie on riittävän vaihteleva, maisemat näkemisen arvoisia ja sopivia majoituspaikkoja on tarjolla, mikäli ei oteta omaa telttaa mukaan.
Pyörä on syytä huoltaa ennen matkalle lähtöä. Pumppu, paikkarasia ja renkaanvaihtovälineet ovat yleisiä varusteita. Myös varasisärengas ja juomapullo ovat yleisiä varusteita retkipyöräilyssä. Pimeällä ajettaessa pyörässä on oltava valot.
Pidemmälle retkelle otetaan yleensä enemmän vaatetta mukaan; sää saattaa vaihtua yllättäen. Ihoa vasten olevan vaatetuksen on hyvä olla nopeasti kuivuvaa.
Kilpapyöräily.
Maantiepyöräily kuuluu olympialajeihin. Maastopyöräily otettiin mukaan olympialaisiin vuonna 1996 sen valtavan suosion myötä, ja osittainen pyöräilylaji triathlon on ollut mukana vuodesta 2000 lähtien.


Shareaza.
Shareaza on vertaisverkko-ohjelma. Se käyttää eDonkey-verkkoa, sekä Gnutella- ja G2-verkkoja. (G2 on Shareazan oma Gnutellan pohjalta kehitetty protokolla, jolle tekijä antoi nimeksi "Gnutella 2". Tätä nimeä eivät muut Gnutella-ohjelmat kuitenkaan käytä.) Sillä voi ladata torrentteja kuten BitTorrentilla ja se osaa myös etsiä torrentteihin lisää lähteitä eDonkey-, Gnutella-, ja G2-verkoista.
Shareaza on avoin eikä se sisällä vakoiluohjelmia ("spyware") kuten KaZaA.
Ominaisuudet.
Shareaza-käyttäjillä on mahdollisuus reaaliaikaiseen keskusteluun keskenään ohjelman uusimpien versioiden sisältämän chat-palvelun avulla, jonka yhteydessä voi myös selata toisten käyttäjien jakamia tiedostoja. Shareaza sisältää myös helppokäyttöisen hakutoiminnon ja mediasoittimen, jolla voi toistaa musiikki- ja videotiedostoja. Shareaza sisältää myös "Library" (suom. "Kirjasto") ominaisuuden, jonka avulla on helppo hallita jakamiaan tiedostoja sekä jo haettuja että tällä hetkellä haussa olevia tiedostoja. Libraryyn tallentuu oletuksena myös tiedot kaikista tiedostoista joita koneellasi on ollut jaossa, ja kaikki jota olet hakenut, vaikka ne olisikin fyysisesti poistettu kiintolevyltä (ns. Ghost files) tarkoituksena helpottaa muiden hakuja.
Shareaza.com - osoitteen kaappaus.
19. joulukuuta 2007 projektin entinen domainosoite, shareaza.com, uudelleenohjattiin huijaussivulle, joka mainostaa Shareaza V4 - nimellä tunnettua ad- ja malwarea sisältävää latuasohjelmaa.


Rautatieliikenne.
Rautatieliikenne on maaliikenteen kiskoilla kulkeva muoto, joka on suunniteltu kuljettamaan junilla matkustajia ja rahtia.
Yleistä.
Rautatieliikenteessä rautatie tarkoittaa raideliikenneväylää kaikkine varusteineen (sähköistys, opastimet, turvalaitteet). Junien käyttämä kulkuväylä eli "raide" koostuu kahdesta rinnakkaisesta kiskosta, jotka on nykyisin valssattu teräksestä. Kiskoja tukee puinen tai betoninen ratapölkkyrakenne, joka pitää raiteet tarkalleen oikealla etäisyydellä toisistaan. Raide tuetaan lujasti "ratapenkereeseen", joka on yleensä tehty karkeasta sepelistä, mutta myös hienoa sepeliä tai soraa voidaan käyttää.
Rautatieliikenne on yksi energiatehokkaimmista tavoista siirtää mekaanisesti tavaraa maalla. Rautatie tarjoaa erittäin tasaisen ja kovan pinnan, jolla junan pyöräkerrat voivat rullata erittäin pienellä kitkalla. Tämä on matkustajille mukavampaa ja säästää energiaa. Junat ovat myös kapeita ja matalia sekä pitkiä, jolloin ilmanvastus on alhainen. Kaiken kaikkiaan sopivien olosuhteiden vallitessa juna tarvitsee 50–70 % vähemmän energiaa kuljettaakseen tietyn määrän rahtia (tai tietyn määrän matkustajia) kuin tiellä; öljyhuippu saattaakin johtaa raidekuljetusten lisääntymiseen tulevaisuudessa. Ratapölkkyjen avulla raiteet jakavat junan painon tasaisesti ratapengertä ja maata vasten, mikä mahdollistaa huomattavasti suuremmat lastit kuin on mahdollista tiekuljetuksissa.
Junaliikenne on yksi turvallisimmista liikennemuodoista ja käyttää myös erittäin tehokkaasti tilaa: kaksiraiteinen ratalinja voi kuljettaa enemmän matkustajia tai rahtia tietyssä ajassa kuin nelikaistainen moottoritie.
Historia.
Varhaisimmat todisteet eräänlaisesta raideliikenteestä on Kreikassa Korintin kannaksella 6. vuosisadalla eaa., jolloin orjat työnsivät veneitä kalkkikiviuralla ns. Diolkosin vaunutietä.
Myöhempi raideliikenteen historia alkaa 500 vuoden takaa, jolloin raiteet olivat puusta tai kivestä ja voimanlähteenä käytettiin ihmis- tai hevosvoimaa. Ensimmäiset jyrkkiin rinteisiin rakennetut funikulaarit tulivat myös käyttöön 1500-luvulla. Nykyaikainen rautatieliikenne sai alkunsa James Wattin keksimästä höyrykoneesta 1820-luvulla Englannissa. Siinä hyödynnettiin höyryveturia, joka oli ensimmäinen käytännöllinen mekanisoidun maaliikenteen muoto, ja pysyi sellaisena seuraavat sata vuotta.
Höyryveturi.
2000-luvulla rakennettu brittiläinen höyryveturi 60163 Tornado
Höyryveturi on höyrykoneen voimalla kulkeva junan veturi. Suomessa rautaliikenne alkoi höyryvetureilla 1800-luvun loppupuolella. Niitä käytettiin Suomessa vakituisessa liikenteessä 1975 asti.
Dieselveturi.
Itävaltalainen GKB DH 1500.4 -dieselveturi
Dieselveturi on veturi, joka käyttää polttoaineenaan dieselöljyä. Moottorilta saatu voima välitetään akseleille joko mekaanisella vaihteistolla, hydraulisesti (diesel-hydraulinen, esimerkiksi Dv12) tai sähköisesti (diesel-sähköinen, esimerkiksi Dr16). Dieselveturit yleistyivät Suomessa sotien jälkeen 1940-luvulla.
Sähköveturi.
Sähköveturi saa käyttöenergiansa rautatien yläpuolella olevasta ajolangasta tai raiteiden vierestä ja/tai välistä virtakiskosta virroittimella, jota kautta saatu sähkövirta muutetaan veturin sähkömoottorissa liike-energiaksi, joka siirretään voimansiirtolaitteiden eli yleensä ajomoottorikäyttölaitteen kautta veturin pyöriin. Suomessa käytetyt sähköveturimallit ovat neuvostovalmisteinen Sr1 ja sveitsiläisvalmisteinen Sr2.
Suomessa sähköveturit alkoivat liikennöidä ensimmäisen kerran vuonna 1973. Useimpien ratojen sähköistystyöt kestivät 1990-luvulle.
Sähkömagneettijuna.
Sähkömagneettijunia on kehitetty ennen kaikkea Saksassa, mutta ainoa nykyisin käytössä oleva järjestelmä toimii Shanghaissa, Kiinassa. Nykyinen linja on 30 km pitkä, mutta 175 pitkä laajennusosa aukeaa suunnitelmien mukaan 2010.
Rautatie.
Rautatie on liikenneväylä, jonka kulkualustana on kahden rinnakkaisen teräskiskon ja niitä altapäin tukevien ratapölkkyjen muodostama, ratapengerryksen päällä lepäävä raide. Rautatieliikenne toimii kiskoilla, ja liikenne on yleensä aikataulunmukaista.
Rautatie tarkoittaa koko raideliikenneväylää kaikkine siihen kuuluvine raiteineen, laitteineen ja järjestelmineen, kuten asemat, ratapihat, opastimet, sähköistys, turvalaitteet.
Rautatieasema.
Rautatieasema on junaliikenteen henkilö- ja tavaraliikenteen terminointialue mahdollisine lipunmyynti- ja oheispalvelupisteineen.
Junien nopeuden nostaminen pakottaisi harventamaan asematiheyttä.
Aikataulut.
Aikataulut muodostavat rautatieliikenteen rungon turvallisuudelle. Yksiraiteisella rautatieosuudella junat odottavat toisiaan kohtaamistilanteessa, asemilla, seisakkeilla ennen kuin saavat jatkaa matkaa.
Opastin- ja merkinantojärjestelmä.
Opastimet osoittavat kunkin junan kulkuvuoron. Opastimien toimintaan tarvitaan kytkimiä ja merkinantovälineitä, joita on sijoitettu rataosuuden varteen. Ohjauskeskukset ja liikenteen valvomot hoitavat rautatieliikennettä.
Turvallisuus.
Tasoylikäytävissä tapahtuu eniten onnettomuuksia junaliikenteessä. Kehittyneet opastin- ja turvapuomijärjestelyt ehkäisevät onnettomuuksia tasoylikäytävillä. Kuitenkin autoilijoiden riskinotto aiheuttaa vaaratilanteita.
EU:ssa tapahtuu keskimäärin yksi merkittävä onnettomuus vuodessa sataa tasoristeystä kohti. Suomessa onnettomuuksia on vuosittain noin 50 ja kuolleita keskimäärin 8. Vaikka tasoristeysten määrä on vähentynyt, liikenteen määrä on lisääntynyt, ja onnettomuuksien määrä on pysynyt samana.
Väitteitä rautatieliikenteestä.
a>, jossa vaunut ja veturit voivat seistä, ja jossa junat voivat kohdata toisensa.
Rautatieliikenne Suomessa.
Suomessa junaliikennettä hoitaa valtion omistama VR Group ja rataverkkoa ylläpitää liikenne- ja viestintäministeriön alaisen Liikenneviraston Rautatieosasto (ent. Ratahallintokeskus). Periaatteessa tavaraliikenteen kilpailu vapautui vuonna 2007 ja henkilöliikenne vuonna 2010, mutta käytännössä VR:llä ei ole kilpailua kummallakaan alueella.
Rautateiden rakentaminen alkoi Suomessa 1860-luvulla. VR:n kaukoliikenteessä kulkee päivittäin noin 260 junavuoroa edestakaisin. Nykyään suurin osa Suomen henkilöjunakalustosta on sähkövetoista. Monilla vähemmän liikennöidyillä rataosuuksilla hoidetaan henkilöliikennettä yhä dieselkalustolla.


Afganistanin sota.
Afganistanin sota käytiin Neuvostoliiton sen tukeman Afganistanin demokraattisen tasavallan ja tätä vastustavien konservatiivisten muslimien ja heimojen välillä. Kesään 1978 mennessä Itä-Afganistanista alkanut kapina oli levinnyt maanlaajuiseksi. Loppuvuodesta Afganistan ja Neuvostoliitto solmivat YYA-sopimuksen.
24. joulukuuta 1979 Neuvostoliiton laskuvarjojoukot miehittivät Kabulin ja vaihtoivat pääministeriksi maapaossa olleen Babrak Karmalin. Lopulta neuvostoliittolaisia soti maassa 120 000.
Kommunistihallintoa vastaan taistelleita muslimisissejä nimitettiin nimellä mujahideen. He saivat tukea muun muassa Pakistanista, arabimaista ja Yhdysvalloista. Neuvostoliittoa vastaan suunnattiin miehityksen vuoksi merkittäviä talouspakotteita ja Moskovan olympialaisiin 1980 kohdistui laaja boikotti. Kylmä sota saavutti 1980-luvun alussa uuden lakipisteensä. Neuvostoliitto vetäytyi pahoin raunioituneesta maasta 1989. Ihmisiä oli kuollut 1,3 miljoonaa ja noin kuusi miljoonaa eli pakolaisina. Sota aiheutti suhteellisesti ottaen maailman laajimman muuttoliikkeen sitten toisen maailmansodan.
Neuvostojoukkojen vetäydyttyä taistelut jatkuivat sisällissotana. Huhtikuussa 1992 mujahideen-joukot valtasivat Kabulin.
Taustaa: Kylmä sota ja Afganistanin sekasorto.
Afganistanin sotaan johti pitkäaikainen kehitys, johon liittyivät Etykiin liitetyn Helsingin hengen haihtumisesta huonontuneet suurvaltasuhteet, varustelukierre ja Neuvostoliiton tarve osoittaa voimaansa. Yleisesti 1970-luvun loppua kohti Vietnamin sodassa tappion kärsinyt Yhdysvallat vaikutti sotilaallisesti heikolta ja Neuvostoliitto vastaavasti vahvemmalta supervallalta.
Afganistania pidettiin Neuvostoliittoon päin kallellaan olevana sitoutumattomana maana. Länsimaissa sen oletettiin kuitenkin olevan suurvaltojen varsinaisten hegemoniatavoitteiden ulkopuolella. Maata pidettiin yleisesti varsin vaikeasti kontrolloitavana köyhyydestä, sosiaalisesta pirstaleisuudesta ja vuoristoisuudesta johtuen. Se oli silti vahvasti Neuvostoliiton luotottama ja taloussuhteet pohjoiseen suurvaltanaapuriin olivat olleet maalle elintärkeät koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan.
Dauod Khanin tasavalta.
Afganistanin tapahtumat alkoivat vyöryä eteenpäin vuonna 1973, kun entinen pääministeri, kuningas Mohammad Zahir Shahin serkku, prinssi Mohammed Daoud Khan, kaappasi maassa vallan ja julisti sen tasavallaksi. Vallan kaapannut Dauoud Khan keskitti vallan itselleen. Hän toimi presidenttinä, pää-, puolustus- ja ulkomisterinä. Demokratiaa ei ylläpidetty edes kulissina.
Daoud Khanin tukena kaappauksessa oli maan kommunistisen puolueen (HDKA) Parcham-siipi ja uuden hallituksen ministereinä oli alkuun kuusi Parchamin tukijaa. Lisäksi korkeiksi virkamiehiksi nimitettiin kommunisteja. Parchamin johtohahmo Babrak Karmal piti kuitenkin etäisyyttä uuteen hallintoon.
Uutta hallintoa tukivat armeija ja suurten kaupunkien väestö. Dauod Khanilla oli mielessään kunnianhimoinen ohjelma Afganistanin modernisoimiseksi. Ensiksi ryhdyttiin toteuttamaan maareformia. Maaomaisuuden suuruudelle asetettiin yläraja ja esimerkkiä näyttääkseen Dauod Khan luopui perintömaistaan. Reaalipoliitikkona hän ei kuitenkaan halunnut suututtaa suurmaanomistajia, joten näiden menetykset korvattiin valtion varoista..
Vuonna 1974 presidentti iski islamisteihin. Kesän tehoiskussa useimmat Kabulin islamistijohtajista joutuivat vankilaan. Heinäkuussa 1975 ”muslimiveljet” julistivat kaatavansa tasavallan ja perustavansa islamilaisen valtion. Vallankumous tai -kaappaus on saanut nimensä tapahtumakuukauden paštunkielisestä nimestä eli saur- (suom. härkä) kuukaudesta. Vallankumous oli lyhyt ja väkivaltainen. Presidentti perheineen ja lähimpine avustajineen surmattiin ja haudattiin joukkohautaan. Vallankumouksen johdossa oli paljolti samoja henkilöitä kuin vuonna 1973, jolloin kuningas syöstiin vallasta, kuten ilmavoimien kenraali Abd-a-Quadir Dagarwal. Miten paljon Neuvostoliitto ohjaili Saur- vallankumousta on edelleen epäselvää. Kreml on todennäköisesti tiennyt kommunistien suunnitelmista, mutta ei ole ohjaillut niitä. Kommunistihallinnosta Neuvostoliitto sai lopulta enemmän harmia kuin omapäisestä Daoud Khanista.
Virallisesti vallan otti Afganistanin demokraattisen tasavallan vallankumousneuvosto, joka koostui PDPA:n keskuskomiteasta sekä korkeista upseereista. Nur Mohammed Taraki julistettiin valtionpäämieheksi. Perinteisiä arvoja ei haluttu ärsyttää ja maata luvattiin hallita "islamin periaatteiden nimeen".Hallituksen tiedonannot annettiin "Jumalan nimessä". Suurimmalle osasta kansaa uuden hallinnon periaatteet tuntuivat vierailta ja he pitivät tapahtunutta eliitin välienselvittelynä.
Maahan tuli noin 1 000 neuvostoliittolaista neuvonantajaa. Joulukuussa 1978 maata hallitseva Afganistanin kansandemokraattinen puolue kytki maan Neuvostoliiton rakentamaan liittojärjestelmään solmimalla oman 20 vuoden mittaisen YYA-sopimuksensa Neuvostoliiton kanssa.
Kommunistien valta ei ollut kuitenkaan maassa varmistettu. Loppuvuodesta 1978 hylättiin valtaannousun jälkeiset varovaiset ja perinteitä kunnioittavat julkilausumat. Kaikki viittaukset islamiin lopetettiin ja tilalle otettiin kommunistinen retorikka. Maan perinteinen trikolorilippu otettiin pois käytöstä ja tilalle otettiin neuvostotyylinen punalippu. Kommunistit halusivat laajentaa kannatustaan kaupungeista maaseudulle aloittamalla lukutaitokampanjan sekä radikaalin maareformin. Heidän radikaalit, monia paikallisia perinteitä rikkovat marxilaiset reforminsa kohtasivat alusta alkaen kovaa vastustusta ja mujahideen -sissit nousivat kapinaan hallitusta vastaan. Myös armeijan yksiköitä liittyi kapinallisiin. Lisäksi kommunistit olivat sisäisesti jakautuneet kahteen ryhmittymään, jotka olivat Nur Muhammad Tarakin ja Hafizullah Aminin johtama "Khalq" () sekä Babrak Karmalin johtama "Parcham" (). Tilanteen monimutkaisuutta kuvastaa se, varsinkin Pakistan ja Saudi-Arabia olivat jo pitkin 1970-lukua kasvattaneet omaa vaikutusvaltaansa alueella tukemalla islamistisia ryhmiä, jotka olivat vastustaneet Neuvostoliittoa.
Sekasortoiseen tilaan ajautuneen maan uudessa kommunistijohdossa käytiin valtataistelua. Kesällä 1978 Tarakin ja Aminin Khalq-suuntaus syrjäytti parchamilaiset maan johdosta. Parchamin johtohahmo Karmal joutui suurlähettilääksi Prahaan. Samana syksynä parchamilaisia alettiin vangita vallankaappausyrityksestä syytettynä ja Babrak Karmal haki turvapaikkaa Neuvostoliitosta.
Amin vahvisti asemiaan 1979 aikana valtataistelussa Tarakin kustannuksella nousten pääministeriksi. Syyskuussa 1979 Taraki ja Karmal tapasivat salaa Moskovassa sopien Aminin syrjäyttämisestä ja Karmalin paluusta. Amin kuitenkin ehti ensimmäisenä syrjäyttämään Neuvostoliiton tukeman Tarakin ja tämän kannattajat.
Tarakin kohtalo oli menettää henkensä Aminin toimeksiannosta, kun Aminin miehet tukehduttivat hänet tyynyllä.Kansalle annettu virallinen tiedonanto kertoi Tarakin menehtyneen sairauteen. Seuraavaksi Amin teki itsestään maan presidentin. Vuoden 1979 aikana Aminin johdolla käyty taistelu mujahideen sissejä vastaan ei ollut erityisen menestyksekäs ja sotilaallista toimintaa yritettiin tehostaa.Armeijan tehokkuus oli kuitenkin suuresti heikentynyt aikaisemmasta tasosta. Miesvahvuus oli vähentynyt 100 000 miehestä noin 30 000 vuoden 1979 loppuun mennessä karkuruuden ja puhdistusten johdosta. Lisäksi korkeiden upseerien virkoja täytettäessä oli ajateltu enemmän poliittista oikeaoppisuutta kuin ammatillista pätevyyttä. Aminin kommunistihallinto muuttui entistä enemmän väkivaltaan nojaavaksi ja muun muassa islamisteja teloitettiin.
Omaaa kansaa yritettiin rauhoittaa syyttämällä kaikista vaikeuksista syrjäytettyä Tarakia. Julkisuuteen annettiin hänen teloituttamansa 12 000 ihmisen nimet ja hallinto ryhtyi kunnostuttamaan moskeijoita. Amin yritti julkisissa esiintymisissään näyttäytyä oikeudenmukaisena hallitsija ja lopetti inhotun salaisen poliisin. Tilalle hän tosin perusti "Työläisten tiedusteluinstituutin" jatkamaan lakkautetun poliisin työtä.Kansa ei ollut enää hämättävissä eikä yksikään kapinallisryhmä vastannut hallituksen rauhantunnusteluihin.
Afganistanin ja Neuvostoliiton suhteet olivat kiretä, kun Amin kieltäytyi Neuvostoliiton neuvoista tilanteen rauhoittamiseksi ja hallituksensa vakauttamiseksi. Neuvostoliiton johto alkoi olla kyllästynyt Amin hallintoon ja tämän kyvyttömyyteen toimia yhteistyössä niin kommunistileirin kuin kenenkään muunkaan kanssa. Suunnitelmissa oli suorittaa Kabulissa jonkinlainen palatsivallankumous, mutta Amin pysyi kokoajan tapahtumien edellä. Kreml otti loukkauksena Aminin marraskuussa 1979 antaman määräyksen, jossa hän käski Neuvostoliiton suurlähettilään poistua maasta. Samassa kuussa puna-armeijan marsalkka Sergei Sokolov ryhtyi keskittämään joukkoja rajan pintaan Temeziin, Uzbekistanin neuvostotasavaltaan.
Samana vuonna 1979 naapurimaa Iranissa alkanut vallankumous muuttui islamistiseksi, mikä sinetöitiin joulukuussa säädetyllä teokraattisella perustuslailla, jolla ajatolla Khomeini nostettiin maan korkeimmaksi johtajaksi.
Neuvostoliiton miehitys alkaa.
Neuvostojohtoa huolestutti heikosti mennyt sota mujahideen-sissejä vastaan. Afganistanin hallitus pyysi Neuvostoliitolta jatkuvasti lisää rahallista ja aseellista tukea, mutta ei suostunut ohjattavaksi Moskovasta. Aminin kaappaus sai maiden välit erityisen kireäksi, Neuvostoliiton tuettua tappiolle jäänyttä ryhmää valtapuolueen sisällä. Aminin kommunismi oli nationalistissävytteistä, ja hänen radikaalin uudistuspoliitiikkansa nähtiin Neuvostoliitossa vaarantavan neuvostomielisen hallinnon jatkuvuuden, pyrkimyksenä oli vähentää riippuvuutta Neuvostoliitosta ja kehittää kommunismia Kiinaan turvaten. Kremlissä Aminin epäiltiin jopa suunnittelevan liittoutumista USA:n kanssa. Sekavassa tilanteessa Neuvostoliitto päätti varmistaa maan pysymisen omassa kontrollissaan ja se ryhtyi sotilaalliseen interventioon.
Neuvostoliiton taistelujoukkoja siirtyi ilmateitse Kabulin pohjoispuolelle Bagramin lentokentälle ja ne ottivat haltuunsa Salangin maantietunnelin ja Bagramin ja Kabulin lentokentät. 24. joulukuuta kolme divisioonaa valtasi Bagramin, Kabulin, Kandaharin ja Heratin lentokentät. Spetsnaz-kommandot valtasivat Kabulin viestiyhteydet. 27. joulukuuta Neuvostoliiton neuvonantajat järjestivät juhlaillalliset valtion johdolle — kaikki pidätettiin, samoin kävi armeijan johdolle. 700 KGB:n Alfa-sotilasta afgaaniunivormuissa hyökkäsi presidentin palatsiin Kabulissa, ja Hafizullah Amin perheineen murhattiin. Neuvostoliiton uutistoimisto Tass totesi propagandistiseen sävyyn: ”Hafizullah Aminin ja hänen apureittensa sekä amerikkalaisen imperialismin verinen klikki on syösty vallasta”.
Kremlin päätöksellä nostettiin Neuvostoliitossa maanpaossa ollut Babrak Karmal Afganistanin johtoon. Hänestä tuli 28. joulukuuta 1979 presidentti, pääministeri ja kommunistipuolueen pääsihteeri. Afganistanin nukkehallitsijan otettu nimi Babrak Karmal merkitsi ”työläisten ystävää”. Samana päivänä useat Neuvostoliiton maavoimien motorisoidut divisioonat ylittivät Afganistanin rajan. Peruste suureen sotilaalliseen operaatioon saatiin vetoamalla läpinäkyvästi Afganistanin kanssa solmittuun YYA-sopimukseen ja Afganistanin hallituksen pyyntöön. Näin Brežnevin oppia sovellettiin Itä-Euroopan lisäksi myös Afganistanissa. Perinteiseen neuvostotyyliin suoritettiin myös avunpyynnön konkreettinen lavastus, tosin tällä kertaa jossain määrin kömpelösti. Babrak Karmalin nauhoitettu "Afganistanin hallituksen avunpyyntö" lähetettiin Neuvostoliiton alueella (Uzbekistanissa) sijainneen neuvostoarmeijan operaation johtokeskuksen radioaseman välityksellä.
Reaktiot miehitykseen.
Neuvostoliiton sotatoimien herättämä yleinen pahennus tuli selvästi esiin asian YK-käsittelyssä. Afganistanin miehitystä käsiteltiin tammikuun alussa vuonna 1980 43 maan aloitteesta YK:n turvallisuusneuvostossa. Neuvostoliitto kaatoi odotetusti veto-oikeudellaan päätöslauselmaehdotuksen, jossa vaadittiin vieraiden joukkojen vetämistä maasta. Yleiskokouksen asiaa koskeva päätöslauselmaehdotus, jossa tosin Neuvostoliittoa ei mainittu suoraan nimeltä, oli merkittävä arvovaltatappio Moskovalle. YK:n yleiskokouksen käsittelemissä asioissa oli pitkän aikaa äänestetty käytännössä niin, että länsi oli usein jäänyt äänestyksissä tappiolle sosialististen ja kolmannen maailman maiden ollessa yhteisessä rintamassa. Nyt 14.1.1980 päätöslauselmaa kannatti 104 maata, 18 äänesti vastaan ja 18 pidättäytyi äänestyksestä. Pidättäytyneiden maiden joukossa olivat muun muassa Varsovan liittoon kuulunut, mutta omia polkujaan kulkeva stalinistinen Romania ja suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella pysyttäytynyt puolueeton Suomi.
Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter ei tyytynyt Neuvostoliiton tuomitsemiseen YK:ssa vaan ryhtyi laajoihin rankaisutoimiin. Diplomatian saralla toimenpiteisiin kuului Moskovan suurlähettilään kutsuminen kotiin. Neuvostoliittoa vastaan suunnattiin myös laajat taloudelliset pakotteet, jotka koskivat muun muassa viljan vientiä ja korkeaa teknologiaa. Moskovan kesän 1980 olympialaisia vastaan ryhdyttiin hankkimaan laajaa boikottirintamaa. Lisäksi strategisten aseiden rajoittamiseen tähdännyt SALT II –sopimus jäi ratifioimatta Yhdysvaltain senaatissa. Pidemmällä aikavälillä Yhdysvallat heräsi vastaamaan entistä tiukemmin Neuvostoliiton asevarusteluun. Tämä asevarustelukierre imi jo muutenkin taloudellisesti pysähtyneen Neuvostoliiton voimavaroja siinä määrin, että se joudutti maan myöhempää hajoamisprosessia.
Eurooppalaisesta näkökulmasta katsoen voitiin viimeistään nyt todeta asioiden vakava tila: Varsinkin oikeisto- ja konservatiivipuolueiden taholla tiedettiin, että kylmä sota oli jäädyttänyt ilmapiirin ja liennytys oli päättynyt. Margaret Thatcherin johtama Ison-Britannian konservatiivipuolue oli etulinjassa puuhaamassa pakotteita Neuvostoliitolle. Länsi-Saksan Kristillis-Sosiaalisen Unionin (CSU) puheenjohtaja Franz-Josef Strauss sai uutta puhtia suomettumispuheilleen peläten koko Euroopan kattavaa Neuvostoliiton kauko-ohjausta ja totesi: ”Euroopasta oli tulossa jonain päivänä suuri Suomi.”
Afgaanit palaavat tuhottuun kylään 1986.
a>–sissi esittelee maanpinnalta käsin ammuttavaa SA-7-ohjusta.
Miehitysaika ja terrorisota.
Ajan mittaan kävi ilmi, että Afganistanista muodostui Neuvostoliitolle sotilaallinen ongelmapesäke. Miehittäjään vihamielisesti suhtautuvat islamilaisista maista, Kiinasta ja lännestä tukea saavat eri ryhmittymät aiheuttivat sille jatkuvasti tappioita käyttäen hyväksi sissisotaan sopivaa vuoristoista maastoa. Neuvostoliiton joukoilla oli lähinnä hallussaan suurimmat kaupungit ja niille vievät tiet. Maateitse suoritettu huoltotoiminta Neuvostoliitosta oli sekin vaikeuksissa ennen kaikkea yöaikaan eikä kontrollointi onnistunut ilman suuria voimanponnistuksia.
Neuvostoliitolle ei tuonut menestystä sissialueella edes sen käyttämät äärimmäisen kovat terrorisodan menetelmät. Sen ilmavoimat käyttivät afgaanikylien pommituksissa isoja fosforilla ja magnesiumilla täytettyjä palopommeja, jotka saivat kohteessa aikaan paikallisen tulimyrskyn. Ilmatorjunnan välttämiseksi aloitettiin vuodesta 1983 alkaen ”mattopommitukset” korkealta. Esimerkiksi huhtikuussa 1984 pommitettiin Panshirin laakson kyliä kolmellakymmenellä koneella päivittäin. Terroripommituksien tarkoitus oli tuhota vastarintaliikettä tukevan siviiliväestön elinmahdollisuudet. Tämä maaseudun tyhjennys onnistuikin, sillä 2,8 miljoonaa afganistanilaista pakeni Pakistaniin ja 1,5 miljoonaa Iraniin.
Afganistanin sota heikensi myös merkittävästi Neuvostoliiton ja mujahideen –sissejä tukevan Pakistanin välejä. Pakistanin ilmavoimien F-16-hävittäjät ampuivat vuosina 1986–1988 alas ainakin 8 vastustajan konetta, kun koneet loukkasivat Pakistanin ilmatilaa sissejä jahdatessaan. Monien arabimaiden taloudellisen ja sotilaallisen avun lisäksi Afganistaniin virtasi tuhansia muista islamilaisista maista tulleita vapaaehtoisia, muun muassa Osama bin Laden ja muita myöhempiä Al-qaidan jäseniä. Yhdysvaltain tuki oli koko ajan merkittävää ja se lahjoitti muun muassa vuonna 1986 noin 600 Stinger-lähi-ilmatorjuntaohjusta mujahideen–sisseille.
Sissiryhmät.
Neuvostojoukkoja ja hallitusta vastustavat sissit jakautuivat lukuisiin eri ryhmittymiin. Tärkeimmiksi muodostuivat Pakistanin Peshawarissa päämajaansa pitäneet seitsemän puoluetta jotka nauttivat Pakistanin, Saudi-Arabian ja Yhdysvaltain huomattavasta tuesta (Operaatio Sykloni). Erityisesti Pakistanin tiedustelupalvelu ISI näytteli keskeistä roolia tuen kanavoimisessa ja suosi islamistisia ryhmiä.
Peshawarin puoleista radikaaleihin luettiin yleensä Gulbuddin Hekmatyarin johtama "Hizb-i-Islami" (Islamilainen puolue), tästä eronnut samanniminen Yunus Khalisin johtama ryhmä, Abdul Rasul Sayyafin johtama "Ittihad-i-Islami" sekä Burhanuddin Rabbanin johtama "Jamiat-i-Islami".
Traditionalistista siipeä puolestaan edustivat Mohammad Nabi Mohamadin "Harakat-i-Inqilab-i-Islami" (Islamilaisen vallankumouksen liike), Sibghatullah Mojadeddin "Jabha-i-Najat-i-Milli" (Kansallinen vapautusrintama) sekä Ahmed Gailanin "Mahaz-i-Milli-Islami" (Kansallinen islamilainen rintama).
Iran puolestaan tuki sodassa useita Afganistanin shiiamuslimien muodostamia sissijärjestöjä. Varsinkin Kunarin ja Nuristanin alueilla vaikuttaneet wahhabiitti-sissiryhmät puolestaan saivat tukea Saudi-Arabiasta.
Näiden ryhmien lisäksi varsinkin alkuvaiheessa sissisotaan osallistuivat myös eräät vasemmistolaiset (erityisesti maolais-vaikutteiset) ja nationalistiset ryhmät.
Neuvostoliiton sodan loppu.
Kun Mihail Gorbatšov siirtyi Neuvostoliiton johtoon, alettiin sotaan etsiä ratkaisua. Vuonna 1987 solmittiin ensimmäinen väliaikainen aselepo, jossa Neuvostoliiton tuen menettänyt Karmal syrjäytettiin vallasta. Uudeksi presidentiksi tuli Mohammed Najibullah. Vuonna 1988 YK:n avulla solmittiin Afganistanin ja sissien suurimman tukijan Pakistanin välinen sopimus sekä sopimus Neuvostoliiton joukkojen vetämisestä maasta. Vetäytyessään pois Afganistanista Neuvostoliiton joukot halusivat vaikuttaa vastustajaansa suorittamalla häirintäluontoisia kostoiskuja ballistisilla Scud-ohjuksilla. Kaksi ohjusta osui Asadabadin kaupungin torille, jolloin 300 ihmistä kuoli ja 500 haavoittui. Helmikuussa 1989 viimeinen neuvostosotilas poistui Afganistanista.
Afganistanin sota jatkui Neuvostoliiton vetäytymisen jälkeen sisällissotana. Najibullahin johtama kommunistihallinto menetti vähitellen otteensa tukialueistaan ja mujahideen -sissit valtasivat Kabulin vuonna 1992. Najibullah pelastautui tällöin YK:n suojaamaan kotiarestiin. Maassa on tämän jälkeen ollut vain lyhyitä rauhallisempia kausia ja maa on käytännössä sotatilassa tälläkin hetkellä.
Tapaus Brzezinski.
Yhdysvaltojen presidentti Jimmy Carterin turvallisuuspoliittisena neuvonantajana toiminut Zbigniew Brzezinski on pyrkinyt saamaan Neuvostoliiton hajoamisesta kunniaa myös Jimmy Carterin hallinnolle. Yleensä kylmän sodan voittaminen liitetään lähinnä Ronald Reaganin kauteen ja Carterin aikana Yhdysvaltain on katsottu olleen sotilaallisesti jossain määrin alakynnessä Neuvostoliittoon nähden. Brzezinski paljasti ranskalaiselle sanomalehdelle Nouvel Observateur tammikuussa 1998, että Kiinan, Pakistanin ja Saudi-Arabian ohella myös Yhdysvallat oli alkanut avustaa mujahideeneja jo ennen kuin Neuvostoliitto tunkeutui Afganistaniin. Brzezinskin mukaan tarkoituksena oli virittää Neuvostoliitolle "afgaaniloukku", samaan tapaan kuin Yhdysvallat oli jäänyt aikanaan resursseja haaskaavaan konfliktiin Vietnamissa. Brzezinski: ”Me emme varsinaisesti painostaneet heitä sinne, mutta lisäsimme sen todennäköisyyttä”.


Gabriel García Márquez.
Gabriel José de la Concordia García Márquez (s. 6. maaliskuuta 1927 Aracataca, Kolumbia) on kolumbialainen kirjailija, toimittaja ja poliittinen aktivisti. Hän on asunut pääasiassa Meksikossa ja Euroopassa. García Márquez sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1982. Kotimaassaan García Márquez tunnetaan lempinimellä "Gabo".
García Márquezin pääteos on 1967 ilmestynyt "Sadan vuoden yksinäisyys" ("Cien años de soledad"). Kirja sijoittuu kuvitteelliseen Macondon kylään Kolumbiassa. Romaani on yksi niin sanotun maagisen realismin tunnetuimmista edustajista. Se on käännetty 35 kielelle, ja sitä on myyty yli 30 miljoonaa kappaletta.
Elämä.
García Márquez syntyi vuonna 1927 Aracatacan kunnassa Kolumbiassa. Hänen isänsä oli lennättimenhoitaja Gabriel Eligio García ja äitinsä hienostoperheen tytär Luisa Santiaga Márquez Iguaran. Hän vietti lapsuutensa äidin vanhempien kartanossa. Hänen sukulaistensa joukossa oli mielikuvituksellisia tarinankertojia, jotka kertoivat historiasta, ihmeellisistä tapahtumista ja legendoista. García Márquez opiskeli aluksi lakia. Kirjoittaminen oli hänestä kuitenkin kiinnostavampaa, ja niinpä hän keskeytti lakiopinnot ja alkoi työskennellä sanomalehtitoimittajana. Sanomalehtityö vei García Márquezin Eurooppaan. Palattuaan hän meni naimisiin kouluaikaisen tyttöystävänsä Mercedes Barcha Pardon kanssa, joka oli uskollisesti odottanut häntä hänen työskennellessään Euroopassa.
García Márquez on poliittisesti vasemmalla ja ystävystyi Fidel Castron kanssa. Hän on viettänyt pitkiä aikoja Havannassa ja on joidenkin mielestä ollut Castron sohvamopsi. Tätä ystävyyttä on analysoitu teoksessa "Gabo and Fidel: Portrait of a Friendship". García Márquezin mukaan keskustelunaiheet ovat kuitenkin liikkuneet vain kirjallisuusaiheissa.
Aiemmin hyvät ystävykset García Márquez ja Mario Vargas Llosa riitaantuivat samoihin aikoihin, tammikuussa 1976. Vargas Llosa löi García Márquezia, joka sai silmänsä mustaksi ja nenään lisäkyömyn. He eivät ole sen jälkeen olleet puheväleissä, mutta syytä tapahtumaan ei tiedetä. Hiljaisuuden on rikkonut ainoastaan García Márquezin Twitter-kommentti Vargas Llosan saatua Nobel-palkinnon: "Nyt ovat puntit tasan."
Teokset.
Suurin osa García Márquezin kaunokirjallisesta tuotannosta on julkaistu suomeksi. Suomentajia ovat olleet lähinnä Pentti Saaritsa, Matti Brotherus ja Matti Rossi. Alla olevat vuosiluvut tarkoittavat espanjankielisten alkuteosten ilmestymisvuosia.
Romaanit ja pienoisromaanit.
García Márquez jakamassa omistuskirjoituksia "Sadan vuoden yksinäisyyteen" Havannassa Kuubassa.


Namur.
Namur (vallon. Nameûr,) on kaupunki Belgiassa. Namur on samannimisen läänin ja koko Vallonian pääkaupunki. Kaupungissa on 107 178 asukasta (2006), joiden suuri enemmistö puhuu ranskaa äidinkielenään. Kaupunki on vanha kelttien kauppapaikka.
Namur on tunnettu puujalkatapahtumistaan. Kyseinen kansaperinne juhli vuonna 2011 600-vuotispäiviään, jolloin tuli kuluneeksi kyseinen aika siitä kun paikallinen kreivi kielsi toiminnan sakon uhalla.


Mujahideen.
Mujahideen, myös mujahedin (, oik.) tarkoittaa arabian kielessä islamilaisia sissitaistelijoita.
Afganistan.
Tunnetuin asiayhteys sanalle löytyy Afganistanin sodasta 1979–1989, jossa mujahideen-sissit taistelivat Neuvostoliiton miehitysjoukkoja sekä sen valtaan nostamaa Afganistanin demokraattisen tasavallan kommunistihallitusta vastaan. Erilaisia islamilaisia ryhmittymiä edustaneita sissejä tukivat ennen kaikkea Pakistan, Saudi-Arabia ja Yhdysvallat. Presidentti Ronald Reagan kutsui mujahideeneja 'Afganistanin vapaustaistelijoiksi'.
Olivier Roy arvioi sodan neljäntenä vuonna olleen vähintään 4000 leiriä, josta mujahideen-joukot toimivat. Suurin osa näistä toimi seitsemän maanpaossa Pakistanissa olleen puolueen alaisuudessa. Merkittävillä komentajilla oli komennossaan 300 tai suurempi joukko miehiä ja useita leirejä. Joukkoja yritettiin järjestää eri komentajien alle, jolloin komentaja Ahmed Shah Massoud sai komentoonsa kerrallaan 10000 miestä sodan loppuvaiheessa Panjshirin laakson alueella Kabulin pohjoispuolella.
Joissain muissakin tilanteissa yhtenäisten joukkojen miesluku saattoi kasvaa kymmeneen tuhanteen satokauden jälkeen. Näin tapahtui mm. Neuvostoliiton laajojen hyökkäysten aikana itäisissä maakunnissa ja Khostin kaupungin piirityksen aikana.
Mujahideenit voittivat sodan vuonna 1989 neuvostojoukkojen perääntyessä, ja Mohammad Najibullahin hallituksen kaatuessa vuonna 1992. Yhtenäistä hallintoa ei kyetty kuitenkaan järjestämään ja konflikti jatkui sisällissotana, kunnes Taliban -liike valloitti maan vuonna 1996 Mullah Omarin johdolla.
Irak.
Mujahideen-nimitystä on käytetty myös Irakin sissijoukoista, jotka taistelevat Yhdysvaltain miehitystä ja sen asettamaa hallitusta vastaan. Mujahideen-joukkoihin on liittynyt taistelijoita sekä Irakin sunni- ja šiiamuslimeista. Termiä käytettiin erityisesti taistelijoista, jotka taistelivat Fallujahin piirityksen yhteydessä Yhdysvaltain merijalkaväkeä vastaan huhtikuussa 2004. Yhdysvaltain perääntymisen jälkeen Mujahideen partioivat kaupunkia ja valvoivat šaria-lain täytäntöönpanoa.


Strategiapeli.
Strategiapeli on peli, jossa kaksi tai useampi osapuoli yrittää saavuttaa pelin voittoon johtavan tavoitteensa tekemällä suunnitelmia ja toteuttamalla ne vastustajan tai vastustajien päihittämiseksi. Klassisia strategiapelejä ovat esimerkiksi shakki ja tammi.
Strategialauta- ja korttipelit.
Perinteisesti strategiapelejä on pelattu lautapeleinä. Klassisia ovat muun muassa shakki, tammi ja kiinalainen go. Myös monet pelikorttipelit ovat strategisesti suuntautuneita.
Uudemmissa strategiapeleissä tavoitellaan todellisen maailman tuntua. Näiden klassikoita on Diplomacy, joka on kehitelty alun perin diplomatiaan tutustumisvälineeksi, simulaatioksi. Sitä voidaan pelata myös kirjepelinä. Viihteellisimmistä tutuimpia lienevät Risk ja Settlers of Catan. Monista laudalla pelattavista strategiapeleistä on tehty tietokoneversio.
Tietokonestrategiapelit.
Yleisesti ottaen tietokonestrategiapelit jaetaan vuoropohjaisiin, esimerkiksi "Civilization"-sarja, ja reaaliaikaisiin eli tosiaikaisiin strategiapeleihin, esimerkiksi "Age of Empires". Vuoropohjaiset strategiapelit muistuttavat perinteisiä lautapelejä: pelaajat tekevät siirtonsa omilla vuoroillaan muiden odottaessa (tai kaikki tekevät siirtonsa samaan aikaan, mutta seuraava siirto voidaan tehdä vasta kun kaikki ovat siirtäneet). Reaaliaikaisissa strategiapeleissä ei ole vuoroja, vaan osapuolet vaikuttavat peliin jatkuvasti.
Reaaliaikaisten strategiapelien alatyyppinä on myös torninpuolustuspelit (), joissa vihollisten hyökkäysreitit ja eteneminen ovat ennalta määriteltyjä, ja joissa pelaaja keskittyy pelkästään resurssien hallintaan ja yksiköiden oikeaan sijoitteluun.
Sana ”strategia” viittaa sodassa paljon suuremman mittakaavan suunnitteluun kuin monissa strategiapeleissä.
Yleisiä aihealueita.
Suosituin tietokonestrategiapelien aihepiiri on joku historian aikana käyty laaja sota: Erityisen monet niistä liittyvät toiseen maailmansotaan – esimerkiksi "Company of Heroes" – ja sitä uudempiin konflikteihin. Myös yksittäisiin taisteluihin tai sotaretkiin, kuten vaikkapa Gettysburgin taisteluun tai Aleksanteri Suuren sotaretkiin, pohjautuvia pelejä on paljon.
Strategiapelejä ovat myös valtiosimulaattorit, joissa pelaaja johtaa kokonaista kansakuntaa jollain aikavälillä; joko summittaisesti ihmiskunnan historian alkuhämäristä ennustettuun lähitulevaisuuteen (esimerkiksi "Civilization-"sarja); tai tietyn tarkemmin määritellyn ajanjakson aikana kuten vaikka kolonialismin aikana (esimerkiksi '), tai keskiajan jälkeisenä aikana ("Europa Universalis"). Joissakin valtiosimulaattoreissa saatetaan käydä maailmanhistoriaa hyvinkin tarkasti ja yksityiskohtaisesti läpi. Yksi kaikkien aikojen kuuluisimmasta sotastrategiapeleistä on "Command & Conquer" -pelisarja.
Aihepiirit voivat yhtä hyvin olla myös täysin fiktiivisiä; esimerkiksi johdetaan oma rotu kokonaisen galaksin valtiaaksi kauppaa käymällä, diplomatiaa harrastamalla, keksintöjä tekemällä, ja sotimalla ("Master of Orion").


Nobelin kirjallisuuspalkinto.
Nobelin kirjallisuuspalkinto on yksi viidestä alkuperäisestä Nobel-palkinnosta. Ruotsin akatemia on myöntänyt sen ansioituneille kirjailijoille vuodesta 1901 alkaen. Kirjallisuuspalkintoja ei jaettu vuonna 1935 eikä toisen maailmansodan aikana vuosina 1940–1943. Mitalin lisäksi palkinnon saajaksi valittu henkilö saa huomattavan
rahasumman, joka vuonna 2009 oli noin miljoona euroa.
__NOTOC__
Luettelo palkinnon saaneista.
1900-luku — 1910-luku — 1920-luku — 1930-luku — 1940-luku — 1950-luku — 1960-luku — 1970-luku — 1980-luku — 1990-luku — 2000-luku — 2010-luku
1900-luku.
ranska


Erikoisjoukko.
Iso-britannialaisia SAS -erikoisjoukkojen sotilaita Afrikassa vuonna 1943.
Erikoisjoukko on asevoimien sotilasyksikkö, joka suorittaa tiedustelun, sissitoiminnan tai terrorismin vastaisen taistelun kaltaisia tavanomaisista sotilasoperaatioista poikkeavia tehtäviä.
Määritelmä.
Usein termi ”eliittijoukko” sekoitetaan erikoisjoukko-käsitteeseen. Eliittijoukko-nimitys voidaan liittää johonkin tavanomaisin menetelmin taistelevaan sotilasyksikköön esimerkiksi taistelussa kunnostautumisen tai tavallista kovemman koulutuksen perusteella. Tällaisia joukkoja ovat esimerkiksi maahanlaskujoukot ja merijalkaväki (joilla molemmilla on toki omat erikoisjoukkonsa).
Yleistä.
Erikoisjoukkoihin pyrkivien pitää läpäistä henkistä ja fyysistä kestävyyttä testaava valinkoe. Valintaprosessi ja sotilaskoulutus ovat yleensä ankaria. Koska erikoisjoukkojen tehtävät poikkeavat tavanomaisesta sodankäynnistä, erikoisjoukkojen sotilailta vaaditaan tavallista parempaa henkistä kanttia ja fyysistä kuntoa. Erikoisjoukkojen sotilaat käyttävät myös usein aseita ja varusteita, joita ei ole tavallisten sotilasyksiköiden käytössä.
Tunnetuimpia erikoisjoukkoja ovat esimerkiksi Yhdysvaltain armeijan Delta Force, joka on erikoistunut terrorismin vastaiseen taisteluun ja Yhdistyneen kuningaskunnan maavoimien Special Air Service, jonka tehtävia ovat mm. tiedustelu, iskuosastohyökkäykset ja terrorismin torjunta. Monien maiden asevoimissa jokaisella puolustushaaralla on omat erikoisjoukkonsa.
Asevoimien ohella myös muilla viranomaistahoilla, kuten poliisivoimilla tai rajavartiostolla, voi olla omia erikoisjoukkoja. Tunnettuja esimerkkejä ovat esimerkiksi Saksan rajavartioston GSG 9 ja Ranskan poliisivoimien GIGN.


Sotilaspoliisi.
Sotilaspoliisi (vanh. sotapoliisi) on sotilas, jonka tehtäviin kuuluu muun muassa järjestyksen turvaaminen.
Useimmissa armeijoissa, myös Suomen puolustusvoimissa koulutetaan sotilaspoliiseja, joiden tehtävänä ovat muun muassa sotilaskohteiden turvallisuusvalvonta, järjestyksen ylläpito, vaarallisten henkilöiden kiinniotto ja virka-aputehtävät.
Tunnukset.
Suomessa varusmiessotilaspoliisin koulutushaaratunnus on vakuunan sisällä oleva miekka, jonka kahvana on leijonan pää. Koulutushaaratunnus on samankaltainen kuin poliisin käyttämä tunnus, jossa miekkaleijona on sijoitettu ovaalin sisään. Leijonan päällä varustettu miekka on ollut ensimmäisenä käytössä puolustusvoimissa.
Varusmiessotilaspoliisit käyttävät sotilaspoliisitehtävissä mustaa hihavaatetta, jossa on sotilaspoliisin lyhenne SP ja mahdollisesti sotilasarvo tai joukko-osastotunnus.
Henkilökuntaan kuuluvat sotilaspoliisit käyttävät sotilaspoliisitehtävissä pääasiallisesti maastopukua ja samaa hihavaatetta kuin varusmiehet tai maastokuviollista haalaria, jonka selässä on teksti SOTILASPOLIISI ja molemmissa käsivarsissa SP-tunnukset.
Sotilaspoliisit Suomessa.
Suomalainen sotilaspoliisitoimiala perustettiin 1930-luvulla nimikkeellä "sotapoliisi". Talvi- ja jatkosodan aikaan sotapoliisit olivat puolustusvoimien palvelukseen käskettyjä, pääsääntöisesti entisiä poliiseja, joiden tehtävinä olivat muun muassa järjestyksen ylläpitäminen ja rikosten selvittäminen kenttäarmeijassa. Sotapoliisit olivat pitkään olemassa ainoastaan sodan ajan kenttäarmeijassa.
Puolustusvoimien henkilöstöä ryhdyttiin kouluttamaan sotilaspoliisitehtäviin vuonna 1963 kun Sotilaspoliisikoulu perustettiin Helsinkiin osaksi erillistä autokomppaniaa Mechelininkadun kasarmeille.
Sotilaspoliisien tehtävät voidaan karkeasti jakaa normaaliolojen ja poikkeusolojen aikana suoritettaviin tehtäviin. Molempia tehtäviä suorittavat palkattuun henkilökuntaan kuuluvat virkamiehinä toimivat ammattisotilaat ja varusmiehet sekä reserviläiset, mutta heidän koulutuksensa sisällössä ja rauhan ajan toimivaltuuksissa on eroavaisuuksia. Rauhan aikana sotilaspoliisitehtäviin
koulutetuilla varusmiehillä ei lain mukaan ole käytössään samoja toimivaltuuksia kuin virkamiehillä (ammattisotilailla).
Normaaliolojen eli rauhan aikana vartio- ja päivystystehtävää suorittavien sotilaspoliisien tehtävänä on järjestyksen turvaaminen puolustusvoimien alueilla. Sotilaspoliisin toimivalta perustuu erilaisiin säädöksiin, esimerkiksi laki puolustusvoimista (jossa erityisesti turvallisuuden ja järjestyksen ylläpitoa koskeva luku) ja yleinen palvelusohjesääntö.
Poikkeusolojen aikana sotilaspoliisijoukkojen tehtäviin kuuluvat seuranta-, valvonta-, tarkkailu-, etsintä- ja kiinniottotehtävät ja tuhoamistehtävät. Erikoisjoukkojen vastaiseen toimintaan kuuluvat myös avainkohteiden ja -henkilöiden suojaamistehtävät. Kohteiden suojaustehtävistä vastaavat pääsääntöisesti vartiokomppaniat.
Sotilaspoliisivarusmiehiä koulutetaan lähes kaikissa puolustusvoimien joukko-osastoissa. Varusmieheltä edellytetään hyvää ruumiillista ja henkistä kuntoa. Miehistötehtävien koulutusaika on yhdeksän kuukautta, ja ryhmän- ja joukkueenjohtajien 12 kuukautta. Osa joukko-osastoista lähettää johtajakoulutettavat sotilaspoliisivarusmiehensä toisen joukko-osaston aliupseerikouluun. Joukkueenjohtajat koulutetaan Reserviupseerikoulun sotilaspoliisikomppaniassa Haminassa. Osa miehistön sotilaspoliiseista koulutetaan tarkka-ampujiksi, tukiasetehtäviin tai koiranohjaajiksi. Koiranohjaajat koulutetaan Sotakoiraosastossa Niinisalossa.
Sotilaspoliisialan ammattisotilaat koulutetaan Utin Erikoisjääkäripataljoonan sotilaspoliisikoulussa. Palkatulle henkilöstölle pääsyvaatimuksena sotilaspoliisikoulun tarjoamaan koulutukseen on pysyvässä virassa palveleminen ja riittävä fyysinen kelpoisuus.
Yleisesti sotilaspoliisien koulutukseen kuuluu vähintään lakiasiain perusta, oikeudenhoitoa, voimakeinojen käytön harjoittelua, asutuskeskustaistelua, lähitaistelua kylmin asein, mekaanista- ja räjähdemurtamista, (hätä)ensiavun antamista sekä henkilön ja vaarallisen henkilön kohtaamista.
Sotilaspoliisin henkilökohtaisina aseina ovat rynnäkkökivääri ja pistooli. Poikkeusoloissa sotilaspoliisiryhmällä on lisäksi käytössään tarkkuuskivääreitä ja haulikoita.
Sotilaspoliiseita kutsutaan PV:n käyttämän lyhenteen mukaan spolleiksi ja joskus leikkisästi sotakoiriksi.
Kansainvälisesti.
Suomalaisten sotilaspoliisien tehtäväkenttä on poikkeuksellinen. Normaaliolojen aikana sotilaspoliisivarusmiehet suorittavat tehtäviä, jotka muissa maissa ovat kokeneiden ammattialiupseereiden tehtäviä. Poikkeusoloissa suomalaiset sotilaspoliisit valmistautuvat ensisijaisesti kansallisen puolustuksen tarpeisiin varsin vaativilla tehtävillä.
Kansainvälisesti sotilaspoliisien tehtävät vaihtelevat kyseisen valtion toimintamallien mukaan. Pääsääntöisesti sotilaspoliisilla on täydet kansalliseen lainsäädäntöön perustuvat poliisivaltuudet kyseisen valtion sotilasalueilla.
Kansainvälisesti sotilaspoliisin poikkeusolojen tehtävät poikkeavat suomalaisesta erilaisen koulutusjärjestelmän ja erilaisten uhkakuvien ja tehtävien vuoksi. Muissa valtioissa erikoisjoukkojen vastainen toiminta on ensisijaisesti suunnattu omille erikoisjoukoille. Kriisiaikana sotilaspoliisien tehtävät säilyvät ennallaan.
Kansainvälisissä tehtävissä olevilla sotilaspoliisijoukoilla yksiköiden tehtävät on ensisijaisesti suunnattu järjestyksen turvaamiseen, kiinniotettujen käsittelyyn ja oman joukon toiminnan kontrolloimiseen. Yhtenä tehtävänä on myös sotilaspoliisitiedustelu, johon kuuluu sekä CIMIC (Civil-Military Co-operation) että reittitiedustelu.
Kriisinhallintatehtävissä toimivien sotilaspoliisijoukkojen toimintaa johtaa suoraan operaation komentajan alaisuudessa oleva Provost Marshall. Sotilaspoliisin toimivaltuudet riippuvat Yhdistyneiden Kansakuntien operaatiolle myöntämästä mandaatista, Euroopan Unionin mandaatista tai NATO:n mandaatista ja viimekädessä operaatiokohtaisista voimankäytön säännöksistä (Rules Of Engagement, ROE).
Sotilaspoliisilla ei ole yleismaailmallista tunnusta tai merkkiä, yleensä sotilaspoliisijoukoissa palvelevalla on oman kansallisuuden maastokuvioon sopiva hihavaate, jossa musta tunnus "MP" (military police).
Sotilaspoliisikoulu.
1930-luvulla perustettua sotapoliisia varten puolustusvoimilla ei ollut olemassa omaa koulutushaaraa tai -linjaa, vaan henkilöstö otettiin sodan ajan kenttäarmeijaan muualta hankitun soveltuvan osaamisen perusteella.
Myöhemmin ilmenneen tarpeen perusteella 1963 perustettiin Sotilaspoliisikoulu (SpolK) kouluttamaan puolustusvoimien rauhan- ja sodan ajan tarpeen edellyttämät sotilaspoliisit joilla ei enää edellytetty olevan esim. poliisitaustaa.
Ensimmäinen Sotilaspoliisikoulu sijaitsi Helsingissä Mechelininkadun (Taivallahden) kasarmeilla osana Erillistä Autokomppaniaa. Puolustusvoimien silloisen organisaatiouudistuksen mukana Sotilaspoliisikoulu liitettin myöhemmin Kaartin Pataljoonaan, mutta se jatkoi toimintaansa samoissa tiloissa Erillisen Autokomppanian yhdistyessä pataljoonaan.
Seuraavaksi sotilaspoliisikoulu siirrettiin Parolaan, jossa se toimi vuoden 1996 loppun saakka.
Vuonna 1997 Sotilaspoliisikoulu siirrettiin Utin Jääkärirykmenttiin (UtJR), jossa se toimi itsenäisenä toimalakouluna vuoteen 2005. Vuonna 2005 Sotilaspoliisikoulu liitettiin osaksi perustettua Erikoisjääkäripataljoonaa.
Sotilaspoliisikoulu koulutti varusmiehiä ja palkattua henkilökuntaa vuoteen 2005 asti, jonka jälkeen se koulutti ainoastaan palkattua henkilökuntaa. Vuosina 2005–2011 sotilaspoliisikoulu koulutti yli 150 henkilöä joka vuosi eri kursseilla ja opetustilaisuuksissa. Kursseilla keskityttiin normaali- ja poikkeusolojen sotilaspoliisitaktiikkaan ja -taistelutekniikkaan, toimivaltakysymyksiin sekä sotilaspoliisin erikoisvälineiden käsittelyyn. Sotilaspoliisikoulu johti myös sotilaspoliisitoiminnan tutkimus- ja kehittämistyötä sekä koordinoi valtakunnallisesti sotilaspoliisitoimintaa.
Sotilaspoliisikoulu lakkautettiin puolustusvoimien hallinnollisella päätöksellä 31.12.2011 ja kaikki sen toiminnot siirrettiin kokonaisuudessaan Lappeenrantaan Maasotakoululle. Koulun viimeinen johtaja oli kapteeni Ari Heikkilä.
Sotakoiraosasto.
Puolustusvoimien Sotakoiraosasto sijaitsee Tykistöprikaatin Tiedustelupatteristossa Niinisalossa. Sotakoiraosasto vastaa puolustusvoimien koiratoiminnasta.
Kainuun Prikaatissa sijaitseva prikaatin oma sotakoiraosasto vastaa koirien ja -ohjaajien kouluttamisesta KAIPR:n tarpeisiin.
Varusmiehistä koulutetaan sotilaskoiria, koiranohjaaja-aliupseereita ja eläinhuoltomiehiä jokaisesta saapumiserästä marginaalinen määrä. Koulutukseen hakevia on yleensä runsaasti. Esimerkiksi vuonna 2010 koiranohjaajan tehtäviin Kainuussa haki yli sata henkilöä, 70 pyydettiin haastatteluun, joista lopulta valittiin kymmenen. Niinisalossa koirien koulutus keskittyy sotilaspoliisitehtäviin ja Kainuussa sissitehtäviin.
Sotilaspoliisikoulu ja Tykistöprikaatin sotakoiraosasto tekevät tiivistä yhteistyötä sotilaspoliisialalla.
Puolustusvoimien koiria koulutetaan suojelu-, jäljestys-, huume- ja räjähdekoiriksi. Koirat koulutetaan usein ns. combi-koiriksi, joilla on sekä suojelukoulutus että jokin erikoisetsintäkoulutus.


Sissisota.
Sissisota on pienten hajanaisten aseistettujen joukkojen taistelua vihollista vastaan yllätyshyökkäyksin, joilla isketään pelkästään heikkoihin kohtiin kuten pieniin ryhmiin ja huoltoon. Yleensä sitä käydään sissien omassa kotimaassa määrällisesti ylivoimaista perinteistä armeijaa vastaan. Sissisodan logiikkana on kuluttaa ja heikentää vastustajan voimaa ja sitoa sen joukkoja, mutta samalla vältellä avointa taistelua. Menestys on pitkälti riippuvainen siviiliväestön tuesta. Sissit eivät yleensä taktiikallaan voita sotaansa, vaan pyrkivät laajentamaan sen tavanomaiseksi sodaksi.
Sissisota on ollut sodankäynnin muotona ihmiskunnan alkuajoista lähtien, mutta käsitteenä se on yleisesti tunnettu vasta 1900-luvun sotien, kuten esimerkiksi Afganistanin sisällissodan ja Vietnamin sodan jälkeen. Kummassakin sodassa sissit olivat ajamassa miehittäjää pois maasta menestyksekkäästi. lisäpöytäkirja vuodelta 1977 rinnastaa sissit tietyin varauksin sotilaisiin.
Kiinan kommunistista vallankumousta johtaneen Mao Zedongin mielestä sissiliike on kuin kala vedessä: sitä pitää ruokkia ulkopuolelta ja se tarvitsee puhdasta vettä ja happea (=kansan tukea). Esimerkki epäonnistuneesta sissisodasta oli Che Guevaran yritys aloittaa vallankumous Boliviassa. Kansa ei tukenut kommunistisissejä, ja armeija onnistui kukistamaan sissiliikkeen alkuvaiheessaan. Toinen esimerkki oli Viron metsäveljien sissisota neuvostomiehittäjiä vastaan 1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alussa: Neuvostoliitto nujersi kapinan käyttäen apunaan väestösiirtoja ja kollektivisointeja.
Sissi.
Sissi on erä-, tiedustelu- ja pioneeritaitoinen sotilas. Sissin taistelutoimet ovat joko yksilösuorituksia tai pienen ryhmän toimintaa.
Suomessa on käytetty nimitystä "sissi" myös suomalaisista kaukopartiomiehistä, jotka toimivat rintamalinjojen takana eli vihollisen seassa tiedustelu- ja tuhoamistehtävissä sotilaspuvussa etenkin jatkosodan aikana. Kaukopartiotoiminnassa sotakoirilla on ollut suuri merkitys vihollisen jäljittämisessä ja väijytysten sekä ansalankojen paljastamisessa.
Sissisodan luonne.
Sissisota on hajanaisten pienten aseistettujen joukkojen yllätyshyökkäyksiä vastustajan sotilasosastojen kimppuun. Sissit hyökkäävät yllättäen ja pakenevat vastustajan voimatoimia. Sissit väijyttävät, ansoittavat, miinoittavat ja hyökkäävät yöllä.
Monesti sissit pyrkivät hyökkäämään vastustajan huollon ja kuljetuksen kimppuun, esimerkiksi tuhoamaan tarvikevarastoja ja katkaisemaan maantiekuljetuksia ja rautateitä. Koska nykyaikaiset armeijat ovat hitaasti toimivaa huoltoa vaativia yksiköitä ja myös hitaasti liikkuvia, sissitoiminta on tehokasta niitä vastaan. Hyökkäykset tapahtuvat usein vastustajan ollessa muussa kuin taisteluryhmityksessä, esimerkiksi liikkeessä tai levossa. Sissisota voi olla maan sisäistä poliittisen liikkeen taistelua hallitusta vastaan tai laajemman sodan sivunäyttämö vastustajan sivustassa tai selustassa. Poliittisen sissiliikkeen toimintaan liittyy monesti poliittinen aate eli ideologia, joka motivoi kannattajansa sissisotaan. Sissit käyttävät maastoa hyväkseen ja sen vuoksi toimivat useimmiten metsäisellä tai vuoristoisella alueella. Sissit saattavat olla siviiliasuisia tai hyökkäyksen jälkeen vaihtaa siviilivaatteet päälle tunnistamisen vaikeuttamiseksi.
Joskus sissisotaa edeltää terrorismin aalto, esimerkiksi Kroatian sodassa ja Indokiinassa vuonna 1957. Terrorismia voi käyttää myös sissitoiminnan tukena. Sissit pyrkivät vastustajaa sotimalla kuluttaessaan väistämään lopullista ratkaisua, eli välttämään vastustajan tuhoamaksi joutumista. Sissit eivät myöskään sisseinä sotiessaan pyri suoraan lopulliseen ratkaisuun. Sissisodan aikana kypsyy armeija, joka pyrkii voittamaan sodan. Sissit tarvitsevat useimmiten sekä paikallisen siviiliväestön aktiivista tukea että myös ase- ja muuta tarvikeapua kauempaa.
Nykyään sissejä saatetaan huoltaa ilmateitse kaukaakin ja yhteyttä pitää radiopuhelimilla. Nämä mahdollisuudet ovat monesti myös sissisodan heikko lenkki. Sissisotiin liittyy usein monenlaista pienempää häirintää vastustajaa vastaan: sieppauksia, sabotaasitekoja ja ryöstelyä. Sissitoiminta on järjestäytynyttä sissisotaa hajanaisempaa toimintaa, joka syntyy suuren sissiosaston hajottua tai on varsinaisen sissisodan esiaste.
Koska sissit eivät alivoimaisina kykene voittamaan sotaansa, he pyrkivät laajantamaan sotansa tavanomaiseksi sodaksi, tai kumouksellisen sodan tapauksessa synnyttämään vastustajan kukistaman kansannousun.
Monesti sissien hyökkäys väestön seasta johtaa laajoihin kostotoimiin paikallista väestöä vastaan varsinkin kansojen välisessä sodassa. Vastustajan joukot voivat autioittaa kostotoimillaan laajoja alueita sissien paljastamiseksi.
Sissisota on strategialtaan usein puolustuksellista, mutta taktiikaltaan lähes aina hyökkäyksellistä. Sissisodan luonteeseen kuuluu yleensä sodan pitkäkestoisuus (Vietnamin ja Afganistanin sodat kestivät molemmat noin 10 vuotta). Samoin sissisodalle on tyypillistä vastapuolen (hyökkääjän) sotilaallinen, taloudellinen ja tekninen ylivoima ja vastaava puolustajan (sissien) alivoima. Sissisota lasketaan yleensä puolustukselliseksi sodankäynniksi, pois lukien terrorismi.
Sissisota perustuu muutamiin seikkoihin, jotka tekevät siitä menestyksekkään puolustuksellisen sodankäynnin muodon. Hyökkäävä osapuoli on raskas liikkeissään, koska sen on organisoitava armeijan toiminta vihollisalueella. Sissit ovat pieniä, erillään toimivia ryhmiä ja joustavia liikkeissään, vaikkakin ne voivat toimia myös keskitetyn johdon alaisuudessa. Sissisodassa taistelut pyritään aloittamaan silloin kun se puolustavalle osapuolelle sopii parhaiten, käytännössä päästään iskemään yllättäen, nopeasti ja vihollisarmeijan elintärkeitä kohteita (huolto, johto) vastaan. Kun hyökkääjä joutuu jakamaan resurssejaan sissejä vastaan suunnattuun toimintaan, vaikeutuu kohdealueen operaatio ennestään. Sissitoiminnan suurin hyöty ei usein olekaan itse sissi-iskuissa tuhotut resurssit, vaan se että vastustaja joutuu sitomaan suuren määrän joukkoja suojelemaan resurssejaan sissi-iskuilta. Kaukopartiotoiminnassa sidotaan valtava määrä vihollisen yksiköitä pois rintamalta suojelemaan rintaman selustaa.
Sissien alueen tuntemus ja asukkaiden antama tuki – äänetön vastarinta – näyttelee suurta osaa koko toimintaa ajatellen. Tämä aiheuttaa hyökkääjän ”näkymisen” ja puolustajan ”piiloutumisen” jolloin sisseillä on etu päättää missä, milloin ja miten taistellaan. Iskut ovat yleensä erittäin nopeita ja niillä pyritään maksimaalisen vahingon tuottamiseen kohteessa.
Sissisota ilman vakinaisen armeijan tukea on tuomittu epäonnistumaan. Tästä syystä esimerkiksi Malesian muslimisissien sota Ison-Britannian siirtomaahallintoa sekä Viron metsäveljien taistelu neuvostomiehittäjää vastaan epäonnistui. Samoin sissijoukkojen käyttäminen taisteluvoimana vakinaisen armeijan tapaan johtaa nopeasti raskaisiin tappioihin: Vietkong miltei tuhoutui kokonaan Tet-hyökkäyksessä 1968. Tuon katastrofin jälkeen Vietkongilla oli Vietnamin sodassa enää toissijainen osa ja varsinaisen taisteluvastuun kantoi Pohjois-Vietnamin vakinainen armeija.
Vastasissisota.
Vastasissisodassa tehdään vastaväijytyksiä, saarretaan sissit, tiedustellaan vakoojien avulla sissien olinpaikka, kulkutiet vallataan ja pidetään auki, majoituspaikat ja varastot on vartioitu tehokkaasti.
Teoreettisesti vastaississodassa sissit eristetään ja tuhotaan. Sissien yhteys väestöön ja ulkomaisin tukijoihin on katkaistava. Sissit on estettävä värväämästä uusia jäseniä riveihinsä.. Raja, jonka yli sissit saavat tukea, on suljettava, ilmatilaa valvottava ja miehitysverkko ulottetava tiheänä koko asutulle alueelle.
Vastasissisodan taktiikka perustuu eettisimmillään väestön tuen voittamiseen luomalla sissien ideologian kanssa kilpaileva ideologia ja auttamalla siviiliväestöä käytännön elämässä ja toimimalla sissejä vastaan väestöä puolustaen. Tämän mukaan vastasissisodassa käytetään poliittisia, taloudellisia, sosiaalisia ja psykologisia keinoja.
Ulkomailta tulleiden joukkojen on ymmärrettävä ja suvaittava ainakin jossain määrin paikallista kulttuuria, kieltä, tapoja ja uskontoja. Sissejä vastaan tehoavat joskus suuret hyökkäykset sissien painopistealueille. Nämä hajottavat sissikeskittymät pieniin osiin. Sissejä vastaan toimivat useasti pienet liikkuvat osastot, jotka voidaan lyhyen ajan sisällä siirtää sinne missä sissit parhaillaan toimivat. Helikopteri on liikkuva väline, joka voi kuljettaa sissien tuhoamiseen soveltuvia konetuliaseita ja muuta aseistusta hyvinkin vaikeakulkuisen maaston yllä. Sissejä vastaan toimitaan monesti niin, että puhdistetaan jokin alue sisseistä, perustetaan sinne tiukka valvonta niin että sissit eivät kykene toimimaan siellä, ja siirrytään seuraavalle alueelle. Paikallisista ei-sisseistä omalle puolelle myönteisistä kootaan puolisotilaallisia puolustusjoukkoja.
Sissien heikkoja kohtia ovat monesti hajallaan toimivien osastojen huolto, mikä johtaa monesti ruoka-, lääkeaine- ja ammuspulaan. Myös yhteydenpito osastojen kesken on vaikeaa. Nykyaikana elektroninen tiedustelu voi paljastaa sissien sijainnin, jos käytetään radiopuhelimia. Näin sissien olinpaikkaan pystytään tekemään nopea täsmäisku vaikkapa lentokoneista laukaistavin ohjuksin. Monet pienet sissiosastot ovat paljastuneen osastosta loikanneiden ilmiantajien takia. Tiedustelu on olennainen osa taistelussa sissejä vastaan.
Sissejä vastaan taistelussa on olennaista lakkauttaa sissien huolto, joka tulee paikalliselta väestöltä ja/tai ulkomailta, jos sissit toimivat esimerkiksi rajan pinnassa. Epäeettisiä, raakoja tapoja lopettaa sissien piiloutuminen huoltoa varten paikallisen väestön sekaan on sulkea suuria osia väestöstä muualla, keskitysleireihin, surmaamalla heitä tai ajamalla heitä pakoon. Väestöön kohdistuva terrori voi ajaa väestön sissien toiminta-alueilta pakoon, mutta toisaalta se voi nostattaa suuret määrät kansaa kapinaan sissien puolelle.
Sissien tukea voidaan vähentää myös lupaamalla antautuville sisseille armahdus, ja tukemalla siviiliväestön ilmiantoja ja itsepuolustusta sissejä vastaan sekä auttamalla siviiliväestöä muutenkin, esimerkiksi taloudellisesti.
Sissien kykyä iskeä vakinaisen armeijan huollon kimppuun voi rajoittaa järjestämällä huoltopaikkojen ja saattueiden vartiointi ja huolto hyvin. Sissien tekemiä väijytyksiä vastaan voi taistella vastaväijytyksin. Esimerkiksi toisessa Tšetšenian sodassa sissejä vastaan taisteltiin öisinkin toimivin pienehköin liikkuvin, tulivoimaisin yksiköin.
Perinteinen sissisota.
Yleensä puolustettava maa on kokonaan tai suurimmaksi osaksi vihollismiehityksen alaisuudessa, ja varsinaiset armeijan sotatoimet ovat päättyneet; jossain tapauksissa jopa alistetun hallituksen tekemään rauhansopimukseen. Miehityksen alettua osa taistelijoista jatkaa yleensä sotimista oman asiansa puolesta kätketyillä, sotasaaliina saaduilla ja ulkopuolisen tuen tarjoamilla aseilla.
Sissit yleensä toimivat ilman keskitettyä johtoa, ja toimintaan kuuluu läheisesti siviiliväestön tuki. Toimintaa ohjaavat poliittiset tai uskonnolliset aatteet, fanaattisuus tai asialleen omistautuneisuus (erittäin vahva maanpuolustustahto), jolloin puolustajilla on ns. moraalinen ylivoima miehittäjää vastaan.
Nykyaikainen sissisota.
Yleensä puolustava maa käy laajamittaista häirintä, kulutus- ja hidastamissotaa rintamalinjan takana, vihollisen selustassa iskien sissitoiminnan kaltaisella tavalla vihollisen elintärkeisiin ja helposti haavoittuviin kohteisiin, kuten huoltoreitteihin. Pyrkimyksenä on hidastaa, kuluttaa ja sitoa hyökkääjää, jolloin armeijalla on aikaa järjestää puolustusta ja koordinoida paremmin vastahyökkäyksiä vihollista vastaan. Nykyaikaiseen sissisotaan kuuluu myös mittava tiedustelutoiminta, ja se on keskitetyn johdon alaisuudessa erittäin hyvin koordinoitu. Suurin ero oikeastaan perinteiseen sissisotaan on se, että toiminta käydään varsinaisten sotatoimien aikana, ja vihollinen yrittää järjestää mittavaa vastasissitoimintaa alueella.
Nykyaikainen sissisota voi olla myös hyökkäyksellistä, kuten Persianlahden sodassa, jolloin liittoutuman erikoisyksikköjä pudotettiin Irakiin häiritsemään, tiedustelemaan ja tuhoamaan Scud-ohjusten laukaisualustoja.
Tunnettuja sissisotia.
Luettelo eri sissisodista ja sodista, joissa on ollut mukana sissijoukkoja


Hearts of Iron.
"Hearts of Iron" on Paradox Interactiven kehittämä ja Strategy Firstin julkaisema toiseen maailmansotaan sijoittuva strategiapeli. Peli julkaistiin vuonna 2002 Microsoft Windowsille, ja. Pelin jatko-osa "Hearts of Iron II" julkaistiin vuonna 2005.
Pelissä on määrä ohjastaa lähes mitä tahansa toisen maailmansodan aikaista valtiota. Ennen pitkää suurimmissa koko maailman kattavissa pelin kampanjoissa on määrä liittyä johonkin liittokuntaan, joita on pelissä kolme: akselivallat ("Axis"), liittoutuneiksi kutsutut länsiliittoutuneet ("Allies") sekä Neuvostoliittoa ja sen satelliitteja edustava "Comintern".
Pelaaja asettuu eräänlaisen jumalhahmon rooliin maan johdossa: muun muassa oman maan vaalituloksia ja teknisen kehittelyn painopisteitä voi muokata pelin edetessä. Tärkein ohjattava osa-alue pelissä on kuitenkin armeija, jota rakennetaan Industrial Capacityksi (pelin pelaajien slangissa käytetään lyhennettä ”IC”) kutsutun teollisen kokonaistuotannon avulla ja jota johdetaan strategiselta tasolta.


Hernando de Soto.
Hernando de Soto (n. 1496 tai 1497 – 21. toukokuuta 1542) oli espanjalainen löytöretkeilijä, joka tunnetaan Mississippi-joen länsimaisena löytäjänä.
De Soto syntyi Espanjan Extremadurassa köyhään aatelisperheeseen. Hänen opetuksestaan huolehti Pedrarias Davila, jonka mukana hän lähti 23-vuotiaana Amerikkaan. Vuonna 1532 hän liittyi Francisco Pizarron joukkoihin Perun valloituksessa. Hän palasi Espanjaan rikkaana miehenä, vastaanotti hallitsijan suosionosoitukset ja meni naimisiin Davilan tyttären kanssa.
Vuonna 1538 de Soto lähti omalla kustannuksellaan valloittamaan Floridaa etsiäkseen kultaa ja jalokiviä. Hänen joukkoihinsa liittyi 30. toukokuuta 1539 Tampa Bayssä 600 espanjalaista ja portugalilaista kavaljeeria. Neljän vuoden ajan he vaelsivat Kaakkois-Amerikassa aarteiden perässä. Alkuperäisasukkaat saivat de Soton miehineen tunkeutumaan yhä syvemmälle erämaihin harhaanjohtavilla lupauksillaan aarteista.
De Soto kuoli Mississippin rantatörmällä. Hänen seuraajansa kietoivat hänen ruumiinsa viittaan ja upottivat sen yöllä keskelle virtaa salatakseen hänen kuolemansa.
De Soto County Mississippissä on nimetty Hernando de Soton mukaan. Hänen kuolinpaikkansa arvellaan olevan tämän piirikunnan länsirajan muodostavan Mississippi-joen partaalla.


Suomen Big Band -mestaruuskilpailu.
Suomen Big Band -yhdistys ja Imatra Big Band Festival järjestävät nykyisin joka toinen vuosi Suomen Big Band -mestaruuskilpailun Imatralla. Välivuosina järjestetään big band -sävellyskilpailu.
Kilpailu on avoin kaikille Suomessa toimiville big bandeille. Edellytyksenä kilpailuun osallistumiselle on se, että orkesteri on vakituisesti toimiva big band, eikä kilpailuun koottu ns. projekti- big band.
Voittajat.
Kilpailussa on välillä ollut kaikille avoimen (merkitty: senior-sarja tuon ajanjakson kohdalla) kilpailun rinnalla, nimittäin vuosina 1984-1998 järjestetty junior-sarja, johon osallistuvien orkestereiden soittajista suurimman osan oli oltava alle 25-vuotiaita.


Suomen Big Band -yhdistys.
Suomen Big Band -yhdistys (SBBY) perustettiin vuonna 1978 edistämään big band -musiikkia Suomessa ja tarjoamaan yhdysside suomalaisille orkestereille. Nykyään SBBY toimii yli neljänkymmenen suomalaisen big bandin katto-organisaationa järjestäen koulutusta sekä nuottimateriaalia jäsenilleen.
Vuonna 2004 SBBY käynnisti uudelleen Big band -orkesterien Suomen mestaruuskilpailut Imatralla.


Ilosaarirock.
Ilosaarirock on Suomen toiseksi vanhin rockfestivaali. Tapahtuma järjestetään Joensuussa Laulurinteellä heinäkuun toisena viikonloppuna.
Ilosaarirock järjestetään vapaaehtoisin voimin, ja toimintaa kuvaa talkoohenkisyys. Tapahtuma ei pyri tuottamaan voittoa, vaan mahdolliset voitot ohjataan seuraavan kesän rocktapahtuman järjestelyihin, tai niillä tuetaan pohjoiskarjalaisia aloittelevia yhtyeitä. Tästä syystä festivaalin lipun hinta on verrattaen edullinen, kuitenkaan laadukkaita kotimaisia ja ulkomaalaisia esiintyjiä unohtamatta. Ilosaarirock pidettiin nimensä mukaisesti aiemmin Joensuun Ilosaaressa, mutta se siirrettiin vuonna 1991 Laulurinteelle. Tapahtuman järjestää Joensuun Popmuusikot ry.
Ilosaarirockista on tapahtuman aikana lähetetty suoria netti-tv -lähetyksiä jo vuodesta 1996 lähtien. Netti-tv:n toteutuksesta on vastannut Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun viestinnän koulutusohjelma. Nykyisin suoria keikkataltiointeja välittää radiossa ja Internetissä YleX.
Festivaalin graafinen ilme valitaan vuosittain järjestettävän avoimen suunnittelukilpailun avulla.
Ilosaarirock oli loppuunmyyty vuodesta 1998 vuoteen 2011 asti. Vuonna 2010 tapahtumassa kävi 21 000 vierasta molempina festivaalipäivinä. Vuonna 2012 festivaalialuetta laajennettiin ja tämän seurauksena festivaali ei ollut loppuunmyyty ensimmäistä kertaa 11 vuoteen.
Vuoden 2013 Ilosaarirock järjestetään 12.-14. heinäkuuta.
2012.
65daysofstatic (Iso-Britannia), Against Me! (Yhdysvallat), Antony and the Johnsons (USA) & Joensuun kaupunginorkesteri, Black Star (Yhdysvallat), D-A-D (Tanska), Goran Bregović & His Wedding and Funeral Orchestra (Bosnia ja Hertsegovina), The Hives (Ruotsi), Iiris (Viro), Mayhem (Norja), Modeselektor (Saksa), Nasum (Ruotsi), Pulled Apart by Horses (Iso-Britannia), Richie Spice (Jamaika), Rival Sons (Yhdysvallat), Tanya_Stephens (Jamaika), The xx (Iso-Britannia), Amorphis, Apocalyptica, Children of Bodom, Chisu, Elokuu, Enochian Crescent, Eva & Manu, French Films, GG Caravan, Hebosagil, Herra Ylppö & Ihmiset, Insomnium, The Irrationals, Jare & VilleGalle, Kairon; IRSE!, Kuningassoundi Rentoshow, Lapko, LAS, Liimanarina, Nerve End, Oranssi Pazuzu, Paleface, Pariisin Kevät, PMMP, Reckless Love, Regina, Relentless, Riistetyt, Stig, Swallow the Sun, The Three Smiths Show: Gracias, Noah Kin, Ekow ja Tundramatiks.
2011.
Aphex Twin (Iso-Britannia), Blackfield (Iso-Britannia/Israel), Buzzcocks (Iso-Britannia), Cody ChesnuTT (Yhdysvallat), The Exploited (Iso-Britannia), Gentleman (Saksa), Iced Earth (Yhdysvallat), Kate Nash (Iso-Britannia), Kvelertak (Norja), Madness (Iso-Britannia), Melt-Banana (Japani), Ojos De Brujo (Espanja), Red Sparowes (Yhdysvallat), Ablazer, Apulanta, The Blanko, Carnalation, The Dirge Organ, Dusha Pitera, Finntroll, Happoradio, Holik, Hooded Menace, L.A.O.S., The Latebirds, Liljan loisto, Medeia, Michael Monroe, Minä ja Ville Ahonen, Neljä Ruusua, The Northern Governors, Laura Närhi, Paleface, Pertti Kurikan Nimipäivät, Raappana, Rubik, Samuli Putro, Satellite Stories, Sielun Veljet, Stam1na, Stella, Sweatmaster, Uusi Fantasia, Villa Nah, Von Hertzen Brothers ja Yona.
2010.
Bad Religion (Yhdysvallat), Biffy Clyro (Skotlanti), Boban I Marko Markovic Orkestar (Serbia), DevilDriver (Yhdysvallat), DJ Shadow (Yhdysvallat), Faith No More (Yhdysvallat), Imogen Heap (Iso-Britannia), Katatonia (Ruotsi), Queen Ifrica (Jamaika), Rise And Fall (Belgia), UNKLE (Iso-Britannia), Ziggi (Hollanti), Amorphis, Circle, Eppu Normaali, Ghost Brigade, Insomnium, Ismo Alanko & Teho-osasto, I Walk the Line, I Was a Teenage Satan Worshipper, Joensuu 1685, Jukka Poika & Sound Explosion Band, Kemmuru, Kuukumina, Lapko, Manna, Melrose, The Micragirls, Mokoma, Radiopuhelimet, Ricky-Tick Big Band, Rytmihäiriö, Stepa, Tarot, The Valkyrians, Jenni Vartiainen, Viikate ja Ville Leinonen & Majakan soittokunta
2009.
Bad Brains (Yhdysvallat), Beenie Man (Jamaika), The Dillinger Escape Plan (Yhdysvallat), Dizzee Rascal (Iso-Britannia), Dungen (Ruotsi), Everything Is Made in China (Venäjä), Femi Kuti & The Positive Force (Nigeria), The Haunted (Ruotsi), Isis (Yhdysvallat), Killing Joke (Iso-Britannia), Röyksopp (Norja), Tragedy (Yhdysvallat), Walls of Jericho (Yhdysvallat), Anna Puu, Apocalyptica, Asa & Jätkätjätkät, Black Motor, The Capital Beat, Children of Bodom, Damn Seagulls, Delta Force 2, Disco Ensemble, Don Johnson Big Band, Egotrippi, Eleanoora Rosenholm, Eläin, Hannibal & Joku Roti Mafia, Huoratron, Joose Keskitalo & Kolmas maailmanpalo, Kotiteollisuus, Maj Karma, Maria Gasolina, Maria Lund, Major Label, Melankolics, Murmansk, Nopsajalka & Sound Explosion Band, PMMP, Puppa J & Punky Reggae Band, Reino & The Rhinos, Risto, Rubik, Ruudolf, Snow White's Poison Bite, Stam1na, Stratovarius, Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi, Tohtori Orff & Herra Dalcroze ja Tuomo.
2008.
Joe Bataan (Yhdysvallat), Comeback Kid (Kanada), Common (Yhdysvallat), Converge (Yhdysvallat), Cult of Luna (Ruotsi), Fanfare Ciocârlia (Romania), Heaven Shall Burn (Saksa), The Heptones (Jamaika), Kashmir (Tanska), Mad Caddies (Yhdysvallat), Mad Sin (Saksa), Mike Patton – Mondo Cane (Yhdysvallat/Italia), Mogwai (Iso-Britannia), Oceansize (Iso-Britannia), Ozric Tentacles (Iso-Britannia), Venetian Snares (Kanada), Asa & Jätkäjätkät, Astro Can Caravan, Cause For Effect, Decended, Diablo, Discard, Eläkeläiset, Giant Räbät, Herra Ylppö & Ihmiset, Vuokko Hovatta, Ismo Alanko Teholla, Kumikameli, Lapko, Lauri Tähkä & Elonkerjuu, Medeia, Momo Cat, Morley, Nightwish, Pelle Miljoona Unabomber, Pepe Deluxé, Tuomo Prättälä, Pyhimys, Raappana & Sound Explosion Band, Rhythm Funk Masters, Kauko Röyhkä & Riku Mattila, Samettivallankumous, Scandinavian Music Group, Smokesuit, Stella, Tohtori Orff & Herra Dalcroze, Turisas, The Valkyrians, Von Hertzen Brothers, Ypö-Viis, Stam1na, Mokoma, Kotiteollisuus
2007.
Anthony B (Jamaika), The Business (Iso-Britannia), Calexico (Yhdysvallat), The Cinematic Orchestra (Iso-Britannia), CunninLynguists (Yhdysvallat), Opeth (Ruotsi), Porcupine Tree (Iso-Britannia), RJD2 (Yhdysvallat), Sick of It All (Yhdysvallat), The Slackers (Yhdysvallat), Soilwork (Ruotsi), Terror (Yhdysvallat), Stonegard (Norja), Us3 (Iso-Britannia), Vavamuffin (Puola), Abduktio, Aiyekooto and His Afrobeat International, Dalindèo, Disco Ensemble, Dunces, Emma Salokoski Ensemble, Fat Beat Sound System, Happoradio, HIM, Hidria Spacefolk, Husky Rescue, Insomnium, Journeymen, Kakka-hätä 77, Kemmuru, Klaus Thunder & Ukkosmaine, Lännen-Jukka, Magenta Skycode, Maj Karma, Maria Gasolina, Nieminen & Litmanen, PMMP, Profeetta & Uusi Maailmanuskonto, Risto, Rubik, Sara, Scorngrain, Sonata Arctica, Suhinators, The Odorants, Tiktak, Tundramatiks, Valse Triste, Vihreä maa, Viikate, Ville Leinonen & Chrisse Forever Band
2006.
Blackalicious (Yhdysvallat), Buju Banton (Jamaika), Capleton (Jamaika), Carpark North (Tanska), The Damned (Iso-Britannia), The Darkness (Iso-Britannia), Entombed (Ruotsi), Katatonia (Ruotsi), Kid Koala (Kanada), Mudhoney (Yhdysvallat), Paprika Korps (Puola), Raised Fist (Ruotsi), Scar Symmetry (Ruotsi), Silverbullit (Ruotsi), Subs (Kiina), Saul Williams (Yhdysvallat), 51koodia, Absoluuttinen Nollapiste, Alamaailman Vasarat, Anal Thunder, Apulanta, Barefoot Brothers, Cleaning Women, DJPP, Eläkeläiset, Fi-Reggae All Stars, Hannibal & Soppa, Happoradio, Kara, Kumikameli, Leijonamieli & Putkimiehet, Maija Vilkkumaa, Mokoma, M. A. Numminen, Negative, Neljä Ruusua, Nicole, Nicole Willis & The Soul Investigators, Poets of the Fall, Q-Continuum, Rotten Sound, Skanes, Stam1na, Stella, Swallow the Sun, The Five Corners Quintet, Tuomari Nurmio, Viikate, Ville Härkönen & Velvet, Voltas, Your Friend George
2005.
Agnostic Front (Yhdysvallat), Anthrax (Yhdysvallat), Backyard Babies (Ruotsi), Blak Twang (Iso-Britannia), MC5 (Yhdysvallat), Dark Tranquillity (Ruotsi), Monster Magnet (Yhdysvallat), Myllärit (Venäjä), Phoenix (Ranska), The Skatalites (Jamaika), Tarakany (Venäjä), Amon Tobin (Brasilia), 22 Pistepirkko, Aavikko, Apocalyptica, Asa, Blaster Master, CMX, Children of Bodom, Cleaning Women, Disco Ensemble, Fat Beat Sound System, Giant Robot, Hero Dishonest, Husky Rescue, Indica, Ismo Alanko Säätiö, Jonna Tervomaa, Kimmo Pohjonen, Kotiteollisuus, Kumikameli, Kuusumun Profeetta, Maryland, Mokoma, Natural Vibrations, PMMP, Q-Continuum, Raato,
Roots Cultivation, Ruudolf, Scalping Screen, Sister Flo, Sonata Arctica, Soul Captain Band, Tohtori Orff & Herra Dalcroze, Ultramariini, Virkavalta, Voltas, Zen Café
2004.
Auf der Maur (Yhdysvallat), Blood For Blood (Yhdysvallat), Cradle of Filth (Iso-Britannia), Danko Jones (Kanada), Gluecifer (Norja), Markscheider Kunst (Venäjä), Nasum (Ruotsi), Promoe (Ruotsi), Santtu Karhu & Talvisovat (Venäjä), The Soundtrack Of Our Lives (Ruotsi), 51koodia, Apulanta, Don Johnson Big Band, Egotrippi, Giant Robot, Happoradio, I Walk the Line, Jamstream, Jazzgangsters, Jukka Poika ja Jenkkarekka, Kaucas, Kemmuru, Kotiteollisuus, Maija Vilkkumaa, Mannhai, Mariska, Mokoma, Puppa J & Tasottavat, Quintessence, Redrama, Rinneradio, Scandinavian Music Group, Sentenced, Soul Captain Band, Tarot, The 69 Eyes, The Crash, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, Tohtori Orff & Herra Dalcroze, Viikate, YUP
2003.
Bombshell Rocks (Ruotsi), Guano Apes (Saksa), The Haunted (Ruotsi), The Herbaliser (Iso-Britannia), Moonspell (Portugali), Raised Fist (Ruotsi), Sonic Youth (Yhdysvallat), Tequilajazzz (Venäjä), 51koodia, CMX, Cool Runnings, Don Huonot, Don Johnson Big Band, Hole in the Head, Ismo Alanko Säätiö, Kapteeni Ä-ni, Kauko Röyhkä, Komposti Sound System, Lemonator, Liekki, Martti Servo ja Napander, Moonsorrow, Nuspirit Helsinki, Sonata Arctica, Tampere Oak Leaf Soundsystem, Thee Ultra Bimboos, Tulenkantajat, Underground Rock Orchestra, Velcra, Wasted, YUP, Zen Café
2002.
Muse (Iso-Britannia), The Crash, Maj Karman Kauniit Kuvat, Laulurastas, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, Zen Café, Turun Romantiikka, Apulanta, 22 Pistepirkko, Endstand, Machine Head (Yhdysvallat), Looptroop (Ruotsi), Deadushki (Venäjä), HIM, Dropkick Murphys (Yhdysvallat), Absoluuttinen Nollapiste, Suede (Iso-Britannia), Tiktak, Don Johnson Big Band, Insomnium, Kotiteollisuus, Suburban Tribe, Manifesto Jukebox, Neljä Ruusua, Sentenced, Maryland, Dj Krush (Japani), Kumikameli, Nightwish
2001.
Peer Günt, Paleface, Wasted, Apulanta, Kotiteollisuus, Oscar H.O.T. Quartet, Ultra Bra, Jimi Tenor, Nine (Ruotsi), Maija Vilkkumaa, Daniel Lioneye and the Rollers, In Flames (Ruotsi), Napalm Death (Iso-Britannia), Manboy, CMX, The Rasmus, Pool, Flaming Sideburns, YUP, Don Johnson Big Band, M. A. Numminen & Pedro Hietanen, Amorphis, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, Feven (Ruotsi), The Hives (Ruotsi), Tulenkantajat, Ismo Alanko Säätiö
Ympäristötyö.
Ilosaarirockille myönnettiin vuonna 2011 A Greener Festival Award tunnustuksena festivaalin ympäristötyöstä. Ilosaarirock on ensimmäinen suomalainen festivaali, jolle palkinto on myönnetty.
Ilosaarirockille on myönnetty myös kansainvälinen Green'n'Clean -ympäristösertifikaatti vuodesta 2008 lähtien.
Vuonna 2011 Ilosaarirock aloitti yhteistyön Unescon Pohjois-Karjalan biosfäärialueen kanssa. Festivaali lahjoittaa vuosittain päätettävään kohteeseen kompensaatiomaksun kasvihuonepäästöistään.


Käyttöjärjestelmän ydin.
Ydin eli kerneli () määrittelee käyttöjärjestelmän rakenteen, luokituksen ja ominaisuudet. Ydin voi olla kooltaan muutaman tuhannen tai jopa miljoonien koodirivien pituinen.
Käyttöjärjestelmän ytimiä on kahta päätyyppiä: monoliittisia ja mikroytimiä. Monoliittinen ydin (makroydin) sisällyttää kaikki käyttöjärjestelmän ominaisuudet samaan osoiteavaruuteen (). Muun muassa sulautetuissa järjestelmissä suosittu mikroydin puolestaan huolehtii vain osasta käyttöjärjestelmän toiminnoista. Nykyaikaiset käyttöjärjestelmät eivät ole rakenteeltaan puhtaasti monoliittisia tai mikroytimeen perustuvia, vaikka edelleen selviä esimerkkejä näistä kahdesta mallista on olemassa. Sen sijaan modernit käyttöjärjestelmät soveltavat monillakin tavoilla toistensa ideoita.
Monoliittinen ydin.
Monoliittinen ydin sisältää kaikki käyttöjärjestelmätoiminnot samassa osoiteavaruudessa, ydintilassa (). Monoliittisen rakenteen etuja ovat käyttöjärjestelmän nopeus sekä helppo kehitysmalli. Toisaalta ylläpitäminen monimutkaistuu ominaisuuksien lisääntyessä, sillä yksittäinen ohjelmoija ei voi tuntea kaikkia toimintoja ja niiden vaikutuksia toisiinsa. Huonoista puolista vakavin on, että yksikin virhe jossain käyttöjärjestelmän toiminnossa, kuten muistinhallinnassa, verkkoprotokollassa, levyjärjestelmässä tai laiteajurissa, vaikuttaa käyttöjärjestelmän muihinkin osiin ja kaikkiin prosesseihin. Tästä seuraa koko järjestelmän kaatuminen.
Monoliittinen ydin toimii yksin suojatussa supervisor-tilassa yhdessä osoiteavaruudessa ja tarjoaa muille ohjelmistoille laitteiston järjestelmäkutsu-rajapinnat. Monoliittinen rakenne voi myös olla osittain modulaarinen, eikä ydintä tällöin kutsuta makroytimeksi. Osa käyttöjärjestelmän toiminnoista – kuten laiteajuri – siirretään irralleen ytimestä omaksi käyttöjärjestelmä­moduulikseen, joka ladataan keskusmuistiin vain tarvittaessa – liitos on tarkasti sovitettu ytimeen. Tällä toiminnolla kyetään pienentämään käyttöjärjestelmän vaatimaa tilantarvetta keskusmuistissa. Esimerkkejä monoliittista rakennetta käyttävistä käyttöjärjestelmistä ovat Linux, OpenBSD, NetBSD, FreeBSD sekä SunOS.
Mikroydin.
Mikroydinrakenteella pyritään parantamaan käyttöjärjestelmän tietoturvaa ja vakautta, mutta tämä tapahtuu nopeuden kustannuksella. Mikroydinrakenteessa käyttöjärjestelmä pilkotaan useisiin palasiin: pieneksi pelkistetyksi mikroytimeksi sekä käyttöjärjestelmä­moduuleiksi, jotka siirretään toiseen osoiteavaruuteen eli käyttäjätilaan (). Jokainen käyttöjärjestelmä­moduuli suojataan eristämällä moduulit toisistaan, ja ne ovat yhteydessä ytimeen ja toisiinsa suojattuina prosesseina. Yhden käyttöjärjestelmä­moduulin kaatuminen ei vaikuta muihin moduulehin tai ytimeen, vaan ainoastaan sitä tarvitseviin prosesseihin. Vikaantunut käyttöjärjestelmä­moduuli voidaan käynnistää uudelleen ja jatkaa prosessin suorittamista. Jokainen käyttöjärjestelmä­moduuli tai jopa mikroydin voidaan päivittää muista osista riippumatta. Käyttöjärjestelmä on tällöin hyvin modulaarinen rakenteeltaan ja teoriassa hyvin vikasietoinen. Käyttöjärjestelmän jakaminen erillisiin muistiavaruuksiin tekee siitä kuitenkin hitaan, koska tiedon siirtäminen käyttöjärjestelmä­moduulien ja mikroytimen välillä vaatii huomattavasti enemmän prosessorin kellojaksoja kuin monoliittiseen rakenteeseen perustuva käyttöjärjestelmä. Esimerkkejä mikroydinrakenteeseen perustuvista ytimistä ovat Hurd ja Mach.
Hybridiydin ja muut välimuodot.
Monoliittisen ja mikroytimen lisäksi on useita alaluokkia, kuten "exoydin", "nanoydin" ja "hybridiydin", jotka pyrkivät yhdistelemään kahden pääluokan ominaisuuksia. Ristiriitaisin niistä taitaa olla niin kutsuttu hybridiydin, jossa sovelletaan mikroytimeen perustuvaa käyttöjärjestelmärakennetta mutta monoliittisen käyttöjärjestelmän tavoin. Käyttöjärjestelmä on pilkottu mikroytimeksi ja käyttöjärjestelmämoduuleiksi, mutta moduulit tai osa niistä on siirretty käyttäjätilasta takaisin samaan osoiteavaruuteen, ydintilaan. Hybridiytimen on tarkoitus olla vakaudeltaan ja tietoturvaltaan yhtä hyvä kuin mikroytimeen perustuva käyttöjärjestelmä, mutta samalla yhtä nopea kuin monoliittinen käyttöjärjestelmä. Esimerkkinä hybridiydinrakennetta käyttävistä käyttöjärjestelmistä on Windows NT.
Historiallisia syitä.
Kun ensimmäiset modernit käyttöjärjestelmät kehiteltiin 1960-luvun alussa, suunnittelijat pitivät tärkeänä niiden suorituskykyä, ja siksi ne oli kirjoitettu assembler-kielellä, vaikka korkean tason ohjelmointikieliä, kuten Fortran, Mad ja ALGOL, oli jo laajalti käytössä. Vakaus ja tietoturva eivät olleet edes suunnitelmissa. Useimmat nykyajan ongelmista voidaan jäljittää 40–50 vuoden taakse, jolloin käyttöjärjestelmän nopeutta pidettiin tietoturvaa tärkeämpänä. Tämä johti monoliittiseen rakenteeseen, jossa koko käyttöjärjestelmä toimi yhtenä suoritettavana binäärinä (makroytimenä) ydintilassa ().
Kun käyttöjärjestelmän käytettävissä oleva muisti oli vain 32 tuhatta sanaa, niin kuin MIT-yliopiston ensimmäisessä järjestelmässä CTSS:ssä, monen miljoonan rivin käyttöjärjestelmät eivät olleet mahdollisia ja monimutkaisuus oli hallittavissa. Kun saatavilla oleva muistin määrä kasvoi, kasvoivat myös käyttöjärjestelmät. Lopulta jouduttiin nykyiseen tilanteeseen, jossa käyttöjärjestelmä sisältää satoja järjestelmäkutsuja niin monipuolisilla tapahtumilla, että kukaan ei oikeastaan enää ymmärrä, miten ne toimivat. Windows NT 5.1 -käyttöjärjestelmä sisältää 5 miljoonaa riviä koodia (koko järjestelmä sisältää yli 40 miljoonaa) ja Linux yli 3 miljoonaa riviä koodia. Käyttöjärjestelmien monimutkaisuus on nopeasti muodostumassa ongelmaksi. Tämän rivimäärän vuoksi käyttöjärjestelmän monoliittisella rakenteella on haittansa. Tutkimuksissa on havaittu, että tavallisessa sovellusohjelmassa on 1–20 virhettä 1000 koodiriviä kohden. Koska käyttöjärjestelmä on paljon monimutkaisempi kuin tavallinen sovellusohjelma, se sisältää vielä enemmän virheitä jokaista tuhatta koodiriviä kohden. Niinpä miljoonien rivien kokoiset monoliittiset käyttöjärjestelmät aiheuttavat vakaus- ja tietoturvaongelmia.
Näitä ongelmia ehkäisemään kehitettiin mikroytimeen perustuva käyttöjärjestelmärakenne, jossa käyttöjärjestelmän toiminnallisuus hajautetaan kahteen osoiteavaruuteen: ydintilaan ja käyttäjätilaan. Jokainen ongelmia aiheuttava koodirivi siirretään käyttäjätilaan, ja ydintilaan jätetään pelkkä mikroydin. Nykyisin käyttöjärjestelmät soveltavat eri tapoja näiden kahden mallin välillä. Useat ovat kokonaan modulaarisia ja jotkin monoliittisia modulaarisilla ominaisuuksilla. Harvat jäävät puhtaasti monoliittisiksi.


Godiva.
a>in maalaus "Lady Godiva" noin vuodelta 1898.
Godiva (muinaisengl. "Godgifu" 'jumalan lahja') eli Lady Godiva oli anglosaksilainen aatelisnainen, joka legendan mukaan ratsasti 1000-luvulla alasti Coventryn kaupungin halki Englannissa saadakseen aviomiehensä lopettamaan kaupungin asukkaiden raskaan verotuksen.
Tarinan mukaan hän oli Leofricin (968–1057), Mercian jaarlin ja Coventryn lääninherran, aviopuoliso. Hän pyysi miestään toistuvasti alentamaan tukahduttavia veroja. Mies kieltäytyi kuitenkin itsepäisesti. Viimein hän kyllästyi vaimonsa aneluun ja lupasi täyttää toiveen, mikäli tämä ratsastaisi alastomana kaupungin katujen halki. Lady Godiva myöntyi ja julistettuaan, että jokaisen asukkaan piti pysyä sisällä tai sulkea ikkunansa hän ratsasti kaupungin halki ainoastaan pitkiin hiuksiinsa kietoutuneena.
Vain yksi coventrylainen ei totellut Lady Godivan määräystä: räätäli Tom. Hän porasi reiän kaihtimiensa läpi nähdäkseen Godivan ratsastavan ohi ja sokeutui näystä. Englannin kielessä "Peeping Tom" on tarinan seurauksena tirkistelijän synonyymi.
Lady Godivan puoliso piti lupauksensa ja lopetti raskaan verotuksen. Vaikka Godiva mainitaan henkilönä asiakirjalähteissä, hänen alaston ratsastuksensa on mitä todennäköisimmin vain legenda. Taiteessa Godivan ratsastus on ollut suosittu aihe.
Godivan juhlakulkue ("The Godiva procession") on tämän legendaarisen ratsastuksen muistojuhla, jota vietettiin 31. toukokuuta 1678 lähtien osana Coventryn markkinoiden juhlintaa vuoteen 1826 asti. Vuosien 1848 ja 1887 välisenä aikana se elvytettiin ja sitä vietetään edelleen.
Asteroidi 3018 Godiva on nimetty hänen mukaansa.


Ilmailu.
Ilmailu kattaa asiat, jotka liittyvät ilmakehässä lentämiseen ja ilma-aluksiin.
Ilma-alukset voidaan jakaa ilmaa raskaampiin ja keveämpiin. Ilmaa raskaammat ilma-alukset voidaan jakaa kiinteäsiipisiin ja pyöriväsiipisiin. Lentokoneet ovat kiinteäsiipisiä. Pyöriväsiipisiin kuuluvat helikopterit ja gyrokopterit. Ilmaa kevyempiä laitteita ovat kuumailmapallot ja ilmalaivat.
Historiaa.
Reittilentoliikenne alkoi lentorahtina, lentopostin säännönmukaisena kuljettamisena muun muassa Yhdysvalloissa, 1920-luvulla. Muut lentoreitit olivat alussa meriliikenteen kanssa kilpailevia ja niiden ilma-aluksina toimivat lentoveneet ja ilmalaivat. Matkustajamäärä alkoi laajentua vasta 1930-luvulla, kun käyttöön tuli kokometallisia lentokoneita, joihin sopi yli 10 matkustajaa. Varsinainen lentomatkustamisen läpimurto tapahtui toisen maailmansodan jälkeen. Suihkukoneet puolittivat matkustusajat 1950-luvun lopulta lähtien, mutta lentämisen nopeus ei siitä ole juuri kehittynyt. 1980-luvulta alkaen on syntynyt suuri määrä pienemmiltä lentokentiltä isoille keskuskentille suuntautuvan syöttöliikenteen yhtiöitä. 1990-luvulta lähtien nk. halpalentoyhtiöt ovat tuoneet lentomatkustamiseen uusia kuluttajaryhmiä.
Suurimmat lentoyhtiöt 2000-luvulla.
Kymmenen suurinta lentoyhtiötä matkustajamäärin mitattuna ovat olleet 2000-luvulla alla olevan taulukon mukaiset yhtiöt. Suurten yhtiöiden lista ei ole muuttunut paljoa vuosikymmeniin: muutoksia ovat lähinnä PanAmin kaltaiset poistumat, Ryanair-halpalentoyhtiön tulo ja Kiinan kansantasavallan lentomatkustuksen kasvu.
Finnair kuljetti vuonna 2007 kaikkiaan 8,8 miljoonaa matkustajaa.
Charter-lennot.
Reittilentojen lisäksi matkailun lentokuljetuksissa toimii vähemmän tunnettuja nk. Charter-lentoyhtiöitä. Osa niistä on matkatoimistojen omistamia. Ne operoivat pääosin vuokrakoneilla (leasing) ja jossain määrin jopa vuokramiehistöillä.
Business-ilmailu.
Liikemiehiä ja valtiomiehiä kuljettavat kaupalliset liikelentoyhtiöt ja suurempien yritysten omat nk. business-lentokoneet eli liikelentokoneet. Liikelento kattaa toiminnan, jossa lennetään joko yrityksen tai yksityishenkilön omistamalla lentokoneella koneen ohjaajan omatessa ammattilentäjän lupakirjan ellei ohjaaja ole omistaja. Liikeilmailun (Business Aviation) yrityksiin kuuluu esimerkiksi suomalainen Jetflite. Koneita käytetään yleensä myös ambulanssilennoilla.
Lentorahti.
Lentorahdin kuljetuksessa yhdysvaltalainen FedEx on merkittävin toimija. Saksan postin omistama DHL on toinen suuri yrittäjä. Lentorahti kuljettaa nykyisin maailmankaupan arvosta merkittävän osan. Muita merkittäviä pikarahtiyhtiöitä ovat UPS ja TNT.
Helikopteriliikenne.
Helikopteri on käytössä pyrittäessä tuomaan ihmisiä kaupunkien keskustaan, ts. kaupallinen toiminta on pääosin liikelentämistä. Helikopterireittiliikenteestä hyvä esimerkki on Copterline-yhtiön Helsinki–Tallinna-reitti.
Alan säätely ja edunvalvonta.
Lentoliikenteen etuja ajaa kansainvälisesti kansainvälinen ilmaliikenneyhdistys, IATA (International Air Transport Association). Yhdysvalloissa ja Euroopassa vaikuttavat omat alueelliset yhdistyksensä.
Ilmailun hallinta.
Kansainvälisen siviili-ilmailun säännöt on luotu nk. Chicagon sopimuksessa vuonna 1944. Kunkin maan siviili- ja osin myös sotilasilmailua hallitsee maan ilmailulainsäädäntö. Suomen ilmailua hallitsee ilmailulaki ja tätä tehtävää toimeenpaneva elin on Ilmailuhallinto. Se myöntä ilmailun lupakirjat ja antaa lentokonetyypeille luvan lentämiseen ja muun muassa katsastaa lentokoneet.
Lennonjohto tai -hallinta ("ATC, air traffic control") kohdistuu kaikkeen lentoliikenteeseen valvotussa ilmatilassa. Sen vaatimuksia ajaa eniten reittilentoliikenne. Valvottua ilmatilaa ovat muun muassa lentokenttien lähialueet ja lentoväylät. Ilmailulain mukaiset säännöt pätevät myös valvomattomassa ilmatilassa.
Lennonjohto näkyy ulkopuoliselle parhaiten lennonjohtotornissa ja lentokoneiden nousussa ja laskussa. Lennonjohdon infrastruktuuria ovat lennonjohdolla varustetut lentokentät ja lentopaikat ilman lennonjohtoa, VOR, DME, GPS jne. navigaatiojärjestelmät, VHF-radiopuhelinliikenteen linkkiasemat. Se vaikuttaa myös visuaalisen lentämisen säärajoihin.
Yleisilmailu.
Yleisilmailu (GA, General Aviation) on termi, joka kokoaa alleen ne moottorilennon osa-alueet, joita eivät harjoita valtio tai yritykset reittiliikenteessä tai liikelennossa (Business Aviation). Yleisilmailu kattaa moottorilennosta loput eli sisältää yksityisomisteiset lentokoneet, lentokonetaksi-tyyppiset charter-palvelut ja monet lentokonetyypit, joita ei ole tarkoitettu kuljetuskäyttöön. Experimental-lentokoneet ja -lentäminen kuuluvat yleisilmailuun. Yleisilmailulentokoneista tyypillisin lienee Cessna 172.
Arvioidaan, että maailmassa on 320 000 yleisilmailulentokoneita, joilla lennetään yli 35 miljoonaa lentotuntia vuodessa (hieman yli sata tuntia konetta kohden vuodessa). Yhdysvalloissa on 600 000 yleisilmailulentäjää ja Ranskassa on 50 000. Näistä vain osa on aktiivisia lentäjiä. Monissa lentokerhoissa tyypillinen lentäväkin jäsen lentää vain muutamia tunteja vuodessa. Vuonna 2004 Suomen ilma-alusrekisterissä oli 510 yleisilmailun lentokonetta, joilla lennettiin yli 70 000 tuntia (alle 150 tuntia konetta kohden vuodessa). Vuonna 2005 niille tapahtui neljä suurempaa onnettomuutta.
Suomessa yleisilmailun edunvalvoja on Suomen Ilmailuliitto ry (SIL) ja sen julkaisema Ilmailu-lehti.
Experimental-lentokoneet sisältäen kevytilmailun.
Ilmailu syntyi 1900-luvun alussa kokeellisten lentokoneiden, ts. Experimental-lentokoneiden, rakentamisena. Kuitenkin harrasterakenteisten Experimental-lentokoneiden lentäminen oli muun muassa Yhdysvalloissa kiellettyä pitkään toisen maailmansodan jälkeen, aina 1970-luvun alkuun asti. Tämän jälkeen harrastus on kasvattanut suosiotaan kautta maailman.
Kevytilmailu.
Kevytilmailu sai alkunsa 1960-luvulla liitimistä ja painopisteohjatuista moottoriliitimistä. Niistä kehittyi 1980-luvun loppua kohden ultrakevyt lentokone, joka oli harrastajien vastaus yleisilmailun kustannusten nousulle.
Sotilasilmailu.
Sotilasilmailu kattaa sotilaallisen lentotoiminnan sodan ja rauhan aikana hävittäjä-, pommittaja-, rynnäkkö-, kuljetus-, tiedustelu-, tulenjohto- jne. lentokoneilla sekä taistelu- ja kuljetushelikoptereilla sekä miehittämättömillä lentokoneilla sekä lentokoulutuksen näihin tehtäviin. Suomessa tämän tehtävän toteuttaa Suomen ilmavoimat.
Useissa suurissa maissa on lisäksi armeijan ja laivaston ilma-ase. Muut ohjukset kuin ilma-aluksista laukaistavat eivät kuulu sotilasilmailuun vaikka esimerkiksi Yhdysvalloissa pääosa mannertenvälisistä ohjuksista on Yhdysvaltain ilmavoimien alaisuudessa.
Lentokoneteollisuus.
Lentokoneteollisuus suunnittelee, valmistaa ja enenevästi myös huoltaa lentokoneita. Lentokoneteollisuuden historia lyhyesti: Lentokoneiden valmistus syntyi harrastusilmailun pohjalta ja muuntui ensimmäisen maailmansodan kautta teollisuudeksi. Sotaa seurasi alan hiipuminen ja uusi nousu toista maailmansotaa edeltävän kilpavarustelun ja sodan kautta. Kylmä sota jatkoi lentokoneteollisuuden nousukautta ja roolia sotilaallisen huipputeknologian ja kansallisen turvallisuuspolitiikan symbolina pohjoisen pallonpuoliskon maissa. Lentokonetehtaita oli valtaosassa vauraammista maissa siirtyen 1960-luvulta lähtien enenevästi suurten yhtiöiden päätuotteiden lisenssi- ja osavalmistukseen. Pienempien maiden lentokoneiden valmistuskyky liittyi yleensä sotilaskoneisiin, katso esimerkiksi Suomen lentokoneteollisuus ja Valtion lentokonetehtaan historia. Useimpien pienempien maiden lentokoneteollisuus hiipui toisen maailmansodan jälkeen eikä 2000-luvulla enää valmista kokonaisia lentokoneita vaan kuuluu ilmavoimiensa koneiden huollon lisäksi siviili- tai sotilaslentokoneiden alihankintaketjuun. Suuria lentokonetehtaita sijaitsee etenkin Yhdysvalloissa (Boeing), Venäjällä (MiG, Suhoi, Tupolev, Iljušin), Saksassa (Airbus), Ranskassa (Airbus, Dassault), Kanadassa (Bombardier), Englannissa (British Aerospace), Italiassa (Alenia). Monet kehittyvät maat kuten Kiina (AVIC I, AVIC II) Intia (Hindustan Aeronautics), Brasilia (Embraer), Indonesia ovat 1940-luvulta alkaen 2000-luvun alkuun mennessä luoneet oman kansallisen lentokoneteollisuuden.
Purjelento.
Purjelento on ollut merkittävin ilmailuharrastus 1930-luvulta alkaen. Monissa maissa valtio on tukenut sitä merkittävästi, esimerkiksi Ranskassa valtio rahoitti jopa 80 % purjelentokerhojen kalustosta vielä 1960-luvulla. 1930-luvun Saksassa ja Neuvostoliitossa purjelennolla oli yhteyksiä ko. maiden sotilasilmailun kehittämiseen. Myös Suomen ilmailuliiton edeltäjä Suomen ilmapuolustusliitto painotti maanpuolustuksellista lentämistä syksyyn 1944 asti.
Suomen purjelentotoiminta kattaa koko maan. Purjelennon piti olla vuoden 1940 Helsingin kesäolympialaisten laji. Lajin kilpailutoiminta on vilkasta edelleen. Suomessa on valmistettu muun muassa PIK-purjelentokoneita 1930-luvulta alkaen 1980-luvulle saakka.
Laskuvarjohyppy.
Laskuvarjo on ilmailun keksinnöistä vanhin. Leonardo da Vinci piirsi luonnoksia laskuvarjosta, mutta keksintö lienee paljon vanhempi. Laskuvarjohyppyjä kokeiltiin kuumailmapalloista ennen ilmaa raskaamman ilma-aluksen syntyä. Ensimmäinen laskuvarjohyppy tapahtui 22. lokakuuta 1797.
Ensimmäisessä maailmansodan jälkipuolella Saksa antoi lentäjiensä käyttöön "elämänvarjon". Englannissa sen epäiltiin heikentävän lentäjien taistelumoraalia. Laskuvarjohyppy tuli 1920-luvulla ilmailunäytösten suosikkiesitykseksi.
Sen sotilaallinen käyttö maavoimissa alkoi 1930-luvulla ensin Neuvostoliitossa ja sitten Saksassa. Suomessa laskuvarjojääkärien toiminta alkoi jatkosodan aikana. 1950-luvulta alkaen laskuvarjohyppy on kasvattanut suosiotaan harrastuksena.
Lennokki- ja pienoismalliharrastus.
Lennokit ovat olleet olemassa jo kauan ennen lentokonetta. Harrastus on ollut monen ammattilaisen ensikosketus ilmailuun ja nykyisin erilaisia lennokkityyppejä ja luokkia on kiinteäsiipisistä helikoptereihin ja pienistä sisälennokeista suuriin radio-ohjattaviin mallilennokeihin. Suomalaiset lennokkiharrastajat ovat mukana eri ilmailukerhojen, yhdistysten ja lennokkikerhon kautta myös Ilmailuliiton toiminnassa. Harrastustoiminnan lisäksi erikoisvalmisteisia lennokkeja käytetään Suomessa ja ulkomailla mm. valokuvaukseen, erilaisiin mittauksiin, ilmatorjunnan harjoitusmaaleina sekä sotilaalliseen tiedusteluun ja vakoiluun (UAV).
Pienoismallit ovat etenkin ilmailuun ja liikennetekniikkaan liittyvä harrastusala. Suomessa pienoismalliharrastajia edustaa vuonna 1968 perustettu IPMS-yhdistys (International Plastic Modeller's Society), joka julkaisee neljästä kuuteen kertaa vuodessa ilmestyvää yhdistyksen jäsenlehteä, IPMS Mallaria. Vuodesta 1981 julkaistu Pienoismalli on Suomen suurin pienoismallilehti. Lehdestä ilmestyy kahdeksan numeroa vuosittain.
Ilmailunäyttelyt.
Ilmailunäyttely (engl. air show) on yleensä lentokentällä järjestettävä lentokoneiden näyttely, jossa tehdään lentokoneiden esittelylentoja lentonäytöksissä. Yhdysvalloissa lentonäytökset ovat kolmen suosituimman yleisötapahtuman joukossa, mukaan lukien baseball.
Ilmailu uutisissa, kirjoissa, elokuvissa ja valokuvissa.
Ilmailua seuraa lehdistön, radion ja television ilmailutoimittajat silloinkin, kun koneita ei tuhoudu lento-onnettomuuksissa. Lento-onnettomuudet ovat edelleen suuruutisia (ks. Luettelo Suomen ilmavoimien lento-onnettomuuksista). Varsinaiseen ilmailujournalismiin liittyy myös valo- ja elokuvaus. "Suomen ilmailutoimittajat ry" on vuonna 1964 perustettu alan yhdistys.
Ilmailukirjallisuus on oma kirjallisuuden alansa, jossa julkaistaan suuri määrä teoksia koskien lentokoulutusta, eri konetyyppejä (kuvakirjoja), pioneeriaikojen lentokoneiden suunnittelijoita, lentosotaa jne.
Ilmailu on myös eräs teema elokuvissa, etenkin Yhdysvalloissa. Esimerkiksi James Stewart teki useita lentoelokuvia. Lentokone ja helikopteri ovat esiintyneet muissakin elokuvissa erityisroolissa (kuten lankapuhelin aiemmin ja tietokone ja matkapuhelin myöhemmin).
Lentokoneiden valokuvauksesta muun muassa ilmailunäyttelyissä on kehittynyt oma harrasteensa. "Lentokonespottaus" on lentokoneiden, niiden laskeutumisten ja nousemisten seuraamista joka on nimettynä toimintana uusi mutta toimintana yhtä vanha kuin lentokone. Sen kautta harrastajat ovat vuosikymmenien ajan saaneet esimerkiksi Yhdysvaltain uusista sotilaslentokoneista vihiä. Vuonna 2005 Afganistanin sodan Euroopan unionin alueella tulivat esille mediassa bongareiden havaintojen perusteella.
Ilmailumuseot.
Ilmailumuseo on kokoelma lentokoneita, jotka ovat esillä museomaisena näyttelynä. Osa ilmailumuseoiden kokoelmista koostuu lentokelpoisista lentokoneista, jotka usein kiertävät eri lentonäyttelyissä. Suurempien ilmailumuseoiden arkistoissa on esimerkiksi lentokoneiden suunnitteludokumentteja tutkijoiden käyttöä varten. Koska ilmailun historia on lyhyt, suuri osa koneista, jotka voidaan entistää näyttelykuntoon, on joko entisöity tai varastoitu museoissa.
Varsinaisten museoiden lisäksi on historiallisia koneita esillä esimerkiksi lentoasemilla, kuten Väinö Bremerin Junkers A 50 Junior Helsinki-Vantaan lentoasemahallissa.
Virtuaalilentäminen.
Lentämisen kustannusten noustessa muun muassa polttoaineen hinnan mukana ja tietotekniikan halvetessa, simulaattorilentäminen on tullut suosituksi. Esimerkiksi US Navyn Miramarin lentotukikohdan simulaattoreita vuokrattiin harrastuskäyttöön 1990-luvulla. Pääosa harrastajista käyttää kuitenkin omia mikrotietokoneita ja kaupallisia ohjelmia, joiden konetyyppejä ja maisemia on tuotettu harrastajavoimin vastaamaan eri käyttäjien mielenkiinnon kohteita.
Ympäristövaikutukset.
Lentäminen on paljon suurempi ilmastonmuutoksen aiheuttaja, kuin aiemmin on uskottu. Se on nopeinten kasvava hiilidioksidilähde. Lentokoneet tuottavat myös vesihöyryä, joka kondensoituu jääkristalleiksi troposfäärissä. Höyryjuova sitoo maapallon lämpöä. Lentokoneen kaikki emissiot (otsonin muodostuminen päästöistä, hiilidioksidi ja vesihöyry) ovat 2,7-kertaiset pelkkään hiilidioksidiin verrattuna. Lentämisessä ei ole vaihtoehtoja fossiilisille polttoaineille. Tunnin lentomatka vastaa bangladeshiläisen koko vuoden kasvihuonepäästöjä. Lentoliikenteen polttoaine kerosiini on muista polttoaineista poiketen verovapaata. Toistaiseksi lentämisen kasvun rajoittamista on hidastanut Yhdysvaltojen kieltäytyminen kaikista lentämisen polttoaineveroista.
USA peruutti kaikki lennot kolmen päivän ajaksi 11.–14. syyskuuta 2001. Sinä aikana päivälämpötilat nousivat ja yölämpötilat olivat stabiileja. Toisin sanoen, jos ilmasto puhdistuu, kaasujen lämpötilaa nostava vaikutus kasvaa.
Tuki.
Terrori-isku syyskuussa 2001 lisäsi lentoliikenteen taloudellista tukea. EU lisäsi lentämisen tukea lokakuussa 2001. Tuki on 27–35 miljardia euroa vuodessa.


Dungeons & Dragons.
Dungeons & Dragons, lyhyesti D&D, on fantasia-aiheinen roolipeli, jonka nykyinen julkaisija on yhdysvaltalainen, Hasbron omistama Wizards of the Coast. Alkuperäisen "Dungeons & Dragons" -pelin kehittivät Gary Gygax ja Dave Arneson ja sen julkaisi vuonna 1974 Gygaxin Tactical Studies Rules (TSR) -niminen yritys. D&D:tä pidetään yleisesti ensimmäisenä roolipelinä. Se on toiminut esikuvana lukuisille perinteisille roolipeleille ja tietokonepeleille.
D&D:n saavuttama suosio johti nopeasti muiden pelien, kuten RuneQuestin, ilmestymiseen markkinoille. Kilpailusta huolimatta D&D on säilyttänyt johtavan markkina-asemansa läpi vuosikymmenten. Vuonna 1977 peli jaettiin kahteen versioon, helpompaan "Dungeons & Dragons" -peliin ja monimutkaisempaan "Advanced Dungeons & Dragons" -peliin (AD&D). Vuonna 2000 "Dungeons & Dragons" -sarja lakkautettiin ja uusi AD&D:n versio "Dungeons & Dragons v3.0" julkaistiin. Nykyinen versio on vuonna 2008 julkaistu "Dungeons & Dragons 4th edition".
Vuoteen 2004 mennessä D&D-peliä pelanneita ihmisiä arvioitiin olevan maailmanlaajuisesti 20 miljoonaa, ja peliä oheistuotteineen on myyty yli miljardin Yhdysvaltain dollarin arvosta.
Historia.
Dungeons & Dragonsin julkaisua edelsi "Chainmail"-nimisen, fantasia-aiheisen sotapelin julkaisu. Chainmail sisälsi tavanomaisten sotapelien käyttämän, joukko-osastojen ohjaamiseen liittyvien sääntöjen lisäksi sääntöjä yksittäisten sotilaiden välisiin taisteluihin. Chainmailin kehitykseen ovat vaikuttaneet Gygaxin lisäksi Jeff Perren ja Dave Arneson. Gygax ja Don Kaye perustivat Tactical Studies Rules -julkaisuyhtiön, jonka ensimmäinen julkaistu tuote oli Chainmail (1971).
Chainmailin pohjalta yksilön liikkeitä kuvaavia sääntöjä kehitettiin yhä yksityiskohtaisempaan suuntaan. Vuonna 1974 TSR julkaisi "Dungeons & Dragons"-pelin, joka oli ensimmäinen varsinainen roolipeli, jossa pelaajan tehtävänä oli ohjata yhtä hahmoa läpi seikkailujen. Säännöt esittelivät käsitteen luolamestari, joka oli pelisysteemin johtamisesta vastaava, pelihahmoton pelaaja. Dungeons & Dragons oli selkeästi fantasiamaailmaan sijoittuva ajanvietepeli, jonka esikuvina toimivat sotapelien lisäksi elävän historian toiminta ja improvisaatioteatteri. Fantasiamaailman innoittajina toimivat fantasiakirjailijat, kuten Jack Vance, Poul Anderson, Robert E. Howard, Edgar Rice Burroughs, H. P. Lovecraft, A. Merritt, Fritz Leiber, L. Sprague de Camp, Fletcher Pratt, Roger Zelazny, Michael Moorcock ja J. R. R. Tolkien.
Laitokset 1970-luvulta 1990-luvulle.
Ensimmäinen Dungeons & Dragons julkaistiin vuonna 1974, ja sitä pidettiin amatöörimäisenä ja kokeneille sotapelaajille suunnattuna. Se sai kuitenkin suosiota ensin sotapelaajien ja sitten opiskelijoiden valtavirran keskuudessa.
D&D:n laitokset 2000-luvulla.
TSR:n ajauduttua taloudellisiin vaikeuksiin Wizards of the Coast osti yhtiön liiketoiminnan vuonna 1997 ja alkoi kehittää uutta versiota Dungeons & Dragons ja Advanced Dungeons & Dragons -peleistä. Vuonna 2000 julkaistiin "Dungeons & Dragons 3rd edition", joka yhdisti aiemmat pelit, selkeytti pelimekaniikkaa ja teki pelihahmoista aiempaa muokattavampia. Se oli myös ensimmäinen versio, jossa käytettiin d20 System-mekaniikkaa. Sääntökokoelmaan tehtiin myöhemmin paljon korjauksia ja vuonna 2003 julkaistiin lukemattomia pieniä korjauksia sisältävä "Dungeons & Dragons v3.5".
Vuonna 2007 Wizards of the Coast ilmoitti julkaisevansa neljännen laitoksen tulevana vuonna ja maailmanlaajuinen "Dungeons & Dragons 4th edition" -kirjojen julkaisu tapahtui 7.6.2008.
Pelin kulku.
D&D:n pelaajat luovat itselleen kuvitteellisen pelihahmon, joka yhdessä muiden pelaajien pelihahmojen kanssa osallistuu kuvitteellisiin seikkailuihin fantasiamaailmoissa. Hahmo koostuu joukosta numeroarvoja, jotka määräävät hahmon kyvykkyyden erilaisissa asioissa, kuten voima, ketteryys tai älykkyys. Pelihahmot kohtaavat kuvitteellisia olentoja ja paikkoja ja suorittavat tehtäviä keräten esineitä ja kokemuspisteitä, jotka auttavat hahmoja kehittymään taitavammiksi seikkailijoiksi.
Yksi pelaajista toimii pelinjohtajana eli luolamestarina (eng. "the Dungeon Master"). Hänellä ei ole omaa pelihahmoa, vaan hän toimii kertojana ja tuomarina muille pelaajille. Luolamestari ohjaa kaikkia muita pelimaailman olentoja paitsi pelaajien omia pelihahmoja. Luolamestarin tehtäviin kuuluvat seikkailujen suunnitteleminen, itse pelin "juontaminen" sekä erilaisten muistiinpanojen tekeminen.
Peli voi tapahtua jonkinlaisella pelilaudalla, jossa pelaajat liikuttavat hahmojaan symboloivia merkkejä tai miniatyyreja, tai pelkästään mielikuvituksessa, jolloin luolamestari saattaa esimerkiksi luonnostella pelihahmojen ympäristöä paperin ja kynän avulla, jotta kaikilla on sama käsitys tilanteesta. Erilaiset dramaattiset tilanteet, joissa halutaan sattumanvaraisuutta, kuten taistelu tai ansojen välttäminen, ratkaistaan nopanheitoilla, joissa hahmojen kyvyt vaikuttavat todennäköisyyksiin.
D&D-kampanjamaailmat.
Dungeons & Dragons -pelin tapahtumapaikkoina toimivat erilaiset fantasiamaailmat, joita kutsutaan kampanjamaailmoiksi (engl. campaign setting)
Oheistuotteet.
Pelin menestys on synnyttänyt joukon fantasia-aiheisia oheistuotteita, kuten lehtiä, lautapelejä, tietokonepelejä, televisio-ohjelmia ja elokuvia. Suomessa saatavilla oleviin tuotteisiin kuuluvat muun muassa R. A. Salvatoren Forgotten Realms ja Margaret Weisin ja Tracy Hickmanin Dragonlance -kirjat, vuonna 2001 Suomen elokuvateattereissa pyörinyt Dungeons & Dragons -elokuva, tietokonepelit kuten Eye of the Beholder ja Neverwinter Nights sekä lehdet Dragon Magazine ja Dungeon Magazine.
Myös Futurama-sarjan kolmas elokuva on Dungeons & Dragonsiin liittyvä. Siinä sarjan hahmot joutuvat peliin tai sen kaltaiseen maailmaan.
Muiden valmistajien julkaisut.
Dungeons & Dragons 3.0 julkaisu keskeisiltä osin OGL-lisenssin alaisena vauhditti pienkustantamojen Dungeons & Dragons -pelille tuotettujen teosten ilmestymistä. Ensimmäinen OGL-lisenssin kautta virallisesti 3.0:lle ilmestynyt, kolmannen osapuolen julkaisu oli Green Roninin vuoden 2000 seikkailu "Death in Freeport". Muita hyvin menestyneitä tuotelinjoja ovat olleet muiden muassa Paizon "GameMastery" ja "Pathfinder" sekä Goodman Gamesin "Dungeon Crawl Classics".
Suomenkielinen laitos.
Vuonna 1988 Protocol Productions Oy käänsi Dungeons & Dragonsin suomen kielelle. Kääntäjänä oli Jari Pauna. Anglismeja ja käännösvirheitä vilisevän suomennoksen laatua on usein pidetty huonona.
Aiheesta muualla.
*


Command & Conquer.
"Command & Conquer" on Westwood Studiosin kehittämä ja julkaisema reaaliaikaisten kevytstrategiapelien sarja. Peli merkitsi edustamansa lajityypin lopullista läpimurtoa. Lajityypin ensimmäinen edustaja oli samojen tekijöiden tekemä "Dune 2" vuodelta 1992. Ennen "Command & Conquerin" ilmestymistä oli ilmestynyt jo "Dune 2" -pelistä idean lainannut "Warcraft", joka oli lajityypin toinen edustaja.
Vuonna 1998 Electronic Arts osti Westwoodin ja sulki sen myöhemmin vuonna 2003. Siitä lähtien pelejä on kehittänyt ja julkaissut Electronic Artsin omistama pelitalo EA Los Angeles. Command & Conquer -pelisarja on maailman menestyksekkäin ja myydyin strategiapelisarja. Pelejä on myyty maailmanlaajuisesti jo yli 35 miljoonaa kappaletta.
EA julkaisi pelisarjan ensimmäisen osan ilmaislevitykseen syksyllä 2007.
Tiberium-jatkumo.
Alkuperäisessä "Command & Conquer" -sarjassa kaksi osapuolta, Global Defense Initiative (GDI) ja Nodin veljeskunta (NOD-brotherhood of Nod), taistelevat Maapallosta ja salaperäisestä tiberium-mineraalista. GDI eli Global Defence Initiative on Yhdistyneiden kansakuntien alaisuudessa toimiva fiktiivinen sotilasjaosto, joka perustettiin 12. syyskuuta 1995. Nod on muinainen terroristijärjestö ja veljeskunta, jonka johtajana toimii mystinen ja karismaattinen Kane. GDI haluaa hyödyntää tiberiumia ihmiskunnan hyväksi, mutta Nod suunnittelee Maapallon muuttamista tiberiumiin pohjautuvaksi ekojärjestelmäksi. Sarjaan ilmestyi myös kolmas osapuoli, Scrinit, jotka ovat ulkoavaruudesta kotoisin oleva muukalaislaji.
"Red Alert" -jatkumo.
"Red Alert" -jatkumo sijoittuu vaihtoehtoiseen menneisyyteen, jossa Neuvostoliitto yrittää valloittaa maailman. Tapahtumat saavat alkunsa, kun toisen maailmansodan jälkeen Albert Einstein matkustaa ajassa taaksepäin ja poistaa nuoren Adolf Hitlerin aika-avaruusjatkumosta. Holokaustia ja toista maailmansotaa ei ikinä tapahdu, mutta Josif Stalinin Neuvostoliitto aloittaa totaalisen sodan Eurooppaa vastaan. Jatko-osassa ("RA 2") Neuvostoliitto hyökkää Yhdysvaltoihin. "Red Alert" -sarja luotiin selittämään sen vaihtoehtoisen historian syntyä, joka lopulta johtaa alkuperäiseen "Command & Conquer" -sarjaan. Jopa Kane esiintyi peleissä ja Neuvostoliiton viimeisessä videossa Kane ottaa Stalinin paikan, vaikuttaa siltä että hän oli mies Stalinin sotaisuuden takana, tosin "Red Alert 2":ssa meedio Yuri väittää olleensa Stalinin (ja Pääsihteeri Romanovinkin) narujen vetäjä. Kolmas osa "Red Alert 3" tuo sarjaan mukaan myös kaukoidästä kotoisin olevan puolen nimeltä "Nousevan Auringon Imperiumi" ("Empire of the Rising Sun").
"Generals"-jatkumo.
"Command & Conquer: Generals" on "Command & Conquerin" uusin pelisarja. Toisin kuin aikaisempia pelejä, "Command & Conquer: Generalsin" kehitti EA Los Angeles, jonka jäseniin kuului Electronic Artsin ostaman ja sulkeman Westwood Studios -pelitalon jäseniä. "Generals" -jatkumossa on kolme osapuolta: länsimainen Yhdysvallat, kommunistinen Kiina ja fiktiivinen terroristijärjestö Global Liberation Army (GLA). Jokaisella osapuolella on omat vahvuutensa: Yhdysvallat luottaa kehittyneeseen teknologiaan ja ilmavoimiinsa, Kiina maavoimiin ja ylivoimaansa ja Global Liberation Army yllätyshyökkäyksiin ja pommi-iskuihin.
Joidenkin "C&C"-fanien mielestä Generals ei kuulu varsinaiseen "Command & Conquer" -sarjaan muun muassa siksi, ettei tarinalla ole mitään tekemistä "C&C"-sarjan kanssa, ja sen pelattavuus eroaa muista sarjan peleistä. 12. joulukuuta 2011 EA ilmoitti että Generals 2 on kehityksessä. Sen pitäisi ilmestyä vuonna 2013. Peliä kehittää BioWaren uusi Victory-studio.
The First Decade.
EA Games julkaisi peleistä kokoelma- ' sarjan täytettyä kymmenen vuotta vuonna 2005. Paketti ilmestyi vuoden 2006 ensimmäisellä neljänneksellä. Vuonna 2008 julkaistiin myös kokoelma nimeltä "Command & Conquer Saga", joka on sama kokoelma kuin "First Decade", mutta sisältää myös "Command & Conquer 3" -pelin (mutta ei sen lisäosaa, Kane’s Wrath). EA Games julkaisee "Command & Conquer 3 Limited Collection" joka sisältää "Command & Conquer 3: Tiberium Warsin" ja sen lisäosan "Command & Conquer 3: Kane's Wrath".
Aiheesta muualla.
*


Trondheim.
Trondheim on kaupunki Norjan länsirannikolla Etelä-Trøndelagin läänissä. Se on Norjan kolmanneksi suurin kaupunki Oslon ja Bergenin jälkeen.
Historia.
Trondheimin alueella on ollut asutusta tuhansia vuosia. Se oli aikoinaan tärkeä viikinkiasutuksen keskittymä, ja kaupunki sen katsotaan olleen vuodesta 997 lähtien, jolloin viikinkikuningas Olav Tryggvason nimesi sen virallisesti. Trondheimista tuli pian perustamisensa jälkeen Norjan ensimmäinen pääkaupunki, ja siellä muun muassa kruunattiin uudet kuninkaat. Pääkaupunkina se toimi vuoteen 1217 saakka. Olav Tryggvason nimesi kaupungin alun perin Kaupangeniksi (”kauppapaikka, markkinapaikka”), mutta sittemmin sen nimeksi vakiintui Nidaros, jonka nimisenä se säilyi läpi keskiajan, kunnes siitä alettiin käyttää myöhäiskeskiajalla nykyistä nimitystä Trondheim.
Trondheim sijaitsee Nidelva-joen ja Trondheiminvuonon suistossa, minkä ansiosta sinne on aina ollut suhteellisen helppo matkustaa laivoilla ja sen asema kauppasatamana on ollut merkittävä. Trondheim on ollut historiallisesti myös suuri uskonnollisen elämän keskus, ja siellä sijaitsee 1000-luvulta peräisin oleva Nidarosin tuomiokirkko sekä arkkipiispan palatsi.
Vuonna 1658 Trondheim siirtyi lyhyeksi ajaksi Ruotsin alaisuuteen, mutta jo kymmenen kuukauden kuluttua kaupunki vallattiin takaisin senaikaiselle Tanska-Norjalle. Vuosina 1940–1945 Natsi-Saksa hallitsi Norjaa, jolloin myös Trondheim oli saksalaisten alaisuudessa.
Trondheimissa on riehunut sen historian aikana monta tuhoisaa tulipaloa. Koska kaupungin rakennukset olivat pitkän aikaa enimmäkseen puisia, valloilleen päässyt tuli aiheutti nopeasti mittavia tuhoja. Suurimmat tulipalot Trondheimissa sattuivat vuosille 1598, 1651, 1681, 1708, 1717 (kaksi suurta paloa), 1742, 1788, 1841 ja 1842. Vuoden 1681 palon jälkeen kaupunki jouduttiin rakentamaan lähes kokonaan uudestaan. Viimeksi vuonna 2002 tuli pääsi irti Trondheimin vanhassa kaupunginosassa tuhoten monta arvokasta puutaloa.
Yleistä Trondheimista.
Trondheim on yksi Norjan tärkeimmistä koulutuksen keskittymistä. Kaupungissa asuu yliopistojen ja korkeakoulujen lukuvuosien aikana 30 000 opiskelijaa, mikä näkyy vuoden aikana kaupungin katukuvassa ja tekee Trondheimista merkittävän opiskelijakaupungin. Norjan teknis-luonnontieteellinen yliopisto ("Norges Teknisk-Naturvitenskapelige Universitet (NTNU)") sijaitsee Trondheimissa, ja siihen on kirjoittautunut 20 000 opiskelijaa. Kaupungissa sijaitsee myös Etelä-Trøndelagin korkeakoulu ja Norjan ilmavoimien lentosotakoulu. Trondheim on Norjan johtava kaupunki meritutkimuksen, tekniikan ja lääketiedeteknologian tutkimuksessa.
Trondheim on myös tärkeä kulttuurikaupunki. Siellä on korkeatasoista musiikkiopetusta ja kulttuuritarjontaa. Kaupungissa on kauppakeskuksia ja vapaa-ajanviettokohteita sekä menestyvä jalkapallojoukkue Rosenborg. Läheisellä suositulla Bymarkan retkeily- ja ulkoilualueella voi harrastaa urheilulajeja tai vaeltaa luontoreittejä pitkin. Trondheimin alueella sijaitsee myös vuoria, joista monilla on hyvät ulkoilumahdollisuudet. Ladestien-ulkoilureitti kulkee Trondheiminvuonon rantaa ja tarjoaa hienot näkymät turistille.
Urheilu.
Kaupungin jalkapalloseura Rosenborg on eräs Pohjoismaiden vauraimmista ja viime vuosina menestyneimmistä joukkueista.
Kuuluisia trondheimilaisia.
Näyttelijätär, ohjaaja ja kirjailija Liv Ullmann syntyi Tokiossa Japanissa, mutta kasvoi Trondheimissa.


Maksutase.
Maksutase kuvaa kansantalouden ulkoista tasapainoa sekä reaali- että rahoitustalouden näkökulmasta ja on osa kansantalouden tilinpitojärjestelmää. Maksutase koostuu vaihto-, pääoma- ja rahoitustaseesta.
__TOC__
Tilaston tuottaminen.
Suomen maksutasetta ja ulkomaista varallisuutta koskevat tilastot laaditaan Suomen Pankin tilastoyksikössä. Perustiedot kerätään yhdessä Tullihallituksen ja Tilastokeskuksen kanssa.
Tullihallitus kerää tiedot tavaroiden ulkomaankaupasta sekä julkaisee ulkomaankauppatilastot. Tilastokeskus kerää puolestaan tiedot palvelujen kansainvälisestä kaupasta sekä tulon- ja pääomansiirroista. Suomen Pankki kerää tiedot rahoitustaseen, pääomakorvausten ja ulkomaisen varallisuuden tilastointia varten. Suomen Pankki vastaa valmiiden tilastotietojen lähettämisestä kansainvälisiin järjestöihin.
Maksutaseen ja ulkomaisen varallisuuden tilastojen laadinnassa noudatetaan IMF:n maksutasekäsikirjan (5. painos vuodelta 1993) ohjeita ja suosituksia. Euroopassa maksutasetilastointia ohjeistavat Euroopan Keskuspankki (rahoitustase), Eurostat (vaihtotase) ja OECD (suorat sijoitukset).
Tilaston valmistuminen ja korjaukset.
Kuukausittainen maksutase julkaistaan noin 6 viikon kuluttua tilastokuukauden päättymisestä heti ulkomaankauppatilaston julkaisemisen jälkeen. Joulukuun tiedon julkaisemisen yhteydessä julkaistaan päättyneen vuoden ennakkotieto noin helmikuun puolivälissä. Kunkin kuukausitiedotteen yhteydessä korjataan myös edellisen kuukauden tiedot. Kuukausitilastoihin arvioidaan neljännesvuosittain ja vuosittain kerättävät tiedot. Laajemmat vuositiedot valmistuvat noin 10 viikossa. Kuukausi- ja neljännesvuositietojen keskinäinen tarkennus- ja korjausrytmi on sovitettu yhteen.
Vuositiedot suorien sijoitusten vuosikyselystä ja muiden palvelujen kyselystä valmistuvat tilastovuotta seuraavan vuoden syksyyn mennessä, kun kaikki perustiedot on saatu. EKP:n ja Eurostatin korjausrytmin mukaan suurimmat korjaukset tehdään aina maaliskuun ja syyskuun lopussa. Tuolloin korjataan kaikki edellisen vuoden kuukausi- ja neljännesvuositiedot, jotta ne saadaan yhteneviksi korjattavien vuositason lukujen kanssa. Myös päättynyttä vuotta edeltävän vuoden tietoja korjataan. Yksityiskohtainen maksutasetilaston on nähtävissä Suomen Pankin verkkosivuilla. Luvut tulevat lopullisiksi yli kahden vuoden kuluttua tilastovuoden päättymisestä.
Maksutaseen tilastovirhe.
Virheelliset ja tunnistamattomat erät kokonaisuutena ovat kaikkien maksutaseen erien virheiden ja puuttuvien tietojen nettosuure, joka laskennallisesti on vaihto- ja pääomataseen summan ja rahoitustaseen ero tietyllä aikavälillä. Tilastovirhe on suhteellisesti suurempi kuukausi- ja neljännesvuositilastossa kuin vuositasolla, koska jälkimmäisessä tarkastelussa monet ajoituserot häviävät. Suurten kansainvälisten yritysten ulkomaiset liiketoimet aiheuttavat tilastoihin huomattavaa vaihtelua, ja niiden liiketoimien vastaerät eivät rahaliiton oloissa välttämättä tule näkyviin Suomen maksutasetilastossa. Lisäksi ajoituserot kirjauksissa saattavat näkyä suurina tilastovirheinä tai peräkkäisinä suurina erimerkkisinä tilastovirheinä.


Hyperlinkki.
Hyperlinkki on kuva, teksti tai sana, joka siirtää käyttäjän hypertekstisivulta toiselle. Hyperlinkkejä käytetään erilaisissa hypertekstijärjestelmissä, joista tunnetuin lienee World Wide Web. Juuri hyperlinkit ovat hypertekstin määrittelevä ominaisuus. Hypertekstijärjestelmissä liikkuminen perustuu hyperlinkkeihin. Hyperlinkkejä kutsutaan usein vain "linkeiksi" tai yhteiksi.
Hyperlinkit ovat helppo tapa auttaa lukijaa siirtymään joko WWW-sivulle, johon linkki viittaa tai asiakirjan kohtaan, johon linkki viittaa.
Linkki erottuu muusta tekstistä usein sinisenä ja alleviivattuna. Sitä käytetään yksinkertaisesti viemällä hiiren osoitin linkitetyn sanan päälle ja valitsemalla se.
Hyperlinkit HTML- ja XHTML-kielissä.
HTML-koodissa hyperlinkkejä merkitään codice_1-elementillä. Esimerkiksi linkki Wikipediaan tehtäisiin koodilla: codice_2.
Toisinaan, linkki uuteen ikkunaan avaaminen tapahtuu esimerkiksi näin: codice_3.
HTML-kielessä hyperlinkki voi kätkeä alleen myös sähköpostiosoitteen, jolloin se avaa käytäjän sähköpostiohjeman valmiiksi sekä tarjoaa sähköpostilomakkeen, jolloin käyttäjä voi vaivatta lähettää sähköpostia vastaanottajalle.
Linkittämisen oikeus.
Webin kehittäjä Tim Berners-Lee pitää linkittämisen vapautta keskeisenä osana sananvapautta.


Tiedosto.
Tiedosto on tietokoneessa yhdeksi kokonaisuudeksi ymmärrettävä tietojen tai tietueiden kokoelma, joka voi sisältää esimerkiksi tekstiä, musiikkia, videokuvaa tai käyttäjän hyödynnettävissä olevan ohjelman.
Tiedostojen ohella voidaan puhua myös tallenteista tai dokumenteista. "Tallenne" on esimerkiksi tietokoneen massamuistiin tallennettua tai vaikkapa paperille tulostettua tietoa. "Dokumentti" eli "asiakirja" tarkoittaa digitaalisten tiedostojen tai tallenteiden yhteydessä yleensä ihmisen tulkittavaksi tarkoitettua rakenteista tai ryhmiteltyä tietokokonaisuutta riippumatta siitä, onko varsinainen sisältö dokumentaarista asiatekstiä tai vaikkapa runoja.
Tiedostojen tallennus massamuistiin tapahtuu tiedostojärjestelmän tasolla. Tiedostot järjestyvät hierarkkisesti sisäkkäisiin hakemistoihin eli kansioihin, joista lueteltaessa muodostuu "hakemistopolku". Nykyaikaisissa tietokonejärjestelmissä tiedostoilla on aina ainutkertainen nimi, joka koostuu kirjaimista tai muista merkeistä. Nimen lisäksi tiedostoon liittyvää välttämätöntä metadataa on sen koko tavuina, sillä tiedosto sisältää sille ennalta määrätyn määrän tavuja. Tiedostoille voidaan määrittää myös omistaja ja eritasoisia käyttöoikeuksia.
Lähteet.
MOT: Tietotekniikan liiton ATK-sanakirja 5.0 (Tietotekniikan liitto ry:n sanastotoimikunta)


Monaco.
Monacon ruhtinaskunta eli Monaco (ranskaksi "Principauté de Monaco", monegassiksi "Principatu de Múnegu") on valtio Euroopassa. Se on pinta-alaltaan maailman toiseksi pienin itsenäinen valtio heti Vatikaanin jälkeen. Valtion pinta-ala on 1,95 neliökilometriä, ja asukkaita on noin 30 500. Ainoa rajanaapuri Ranska ympäröi maata pohjoisen, lännen ja osittain etelän puolelta. Kaakkois- ja itäpuolella Monaco rajautuu Välimereen.
Historia.
Monacon nimi tulee kreikkalaisesta 500-luvulla eaa. perustetusta Monoikoksen siirtokunnasta.
Genovalaiset perustivat siirtokunnan uudelleen 1215. Genovalainen Grimaldin suku nousi valtaan 1297, kun François Grimaldi valloitti linnoituksen. Vuodet 1789–1814 Monaco oli vallankumouksen takia suoraan Ranskan hallinnossa täysin epäitsenäisenä. Wienin kongressi määräsi Monacon Sardinian kuningaskunnan protektoraatiksi 1815, jollaisena se oli vuoteen 1860. Monacon itsenäisyys palautettiin 1861 Ranskan kanssa tehdyllä sopimuksella.
Monacon ruhtinas oli itsevaltias perustuslain säätämiseen vuonna 1911 asti. Heinäkuussa 1918 Versailles'n rauhan yhteydessä sovittiin Ranskan rajoitetusta suojelusta, ja että Monaco myötäilisi Ranskaa poliittisissa, sotilaallisissa ja taloudellisissa asioissa.
Rainier III nousi valtaistuimelle 1949 isoisänsä Ludvig II:n kuoleman jälkeen. Vuoden 1962 uusi perustuslaki lakkautti kuolemantuomion, antoi naisille äänioikeuden ja perusti korkeimman oikeuden. Vuonna 1993 Monaco sai täysivaltaisen aseman Yhdistyneissä kansakunnissa.
Vuoden 2002 sopimus selvensi Monacon asemaa siten, että jos ruhtinassuku sammuu, ruhtinaskunta jää itsenäiseksi valtioksi, eikä sitä palauteta Ranskalle. Monacon puolustus jäi kuitenkin edelleen Ranskan harteille. Vuonna 2002 muutettu perustuslaki mahdollistaa naisen nousemisen hallitsijaksi, ruhtinattareksi.
Rainier III:n kuoltua 6. huhtikuuta 2005 hallitsijaksi nousi hänen poikansa Albert II.
Vuonna 2009 OECD poisti Monacon yhteistyöhaluttomien veroparatiisien luettelosta.
Politiikka.
Monaco on ollut perustuslaillinen monarkia vuodesta 1911, ruhtinaan ollessa valtion pää. Toimeenpanovaltaa hoitaa valtioministeri, joka on nelijäsenisen hallitusneuvoston puheenjohtaja. Valtioministeri on Ranskan kansalainen, jonka ruhtinas valitsee kolmivuotiselle kaudelle Ranskan hallituksen asettamista ehdokkaista. Vuoden 1962 perustuslain mukaan ruhtinas jakaa vallan yksikamarisen kansallisneuvoston kanssa. Sen 24 jäsenestä 16 valitaan enemmistövaalilla, 8 suhteellisella vaalitavalla.
Paikallishallintoa hoitaa kunnanneuvosto, jossa on 15 vaaleilla valittua jäsentä pormestari puheenjohtajanaan.
Vaikka Monaco ei ole EU:n jäsen, se on tulliyhteistyössä Ranskan kanssa ja sitä kautta tiiviissä talousyhteydessä unionin kanssa.
Maantiede.
Ruhtinaskunta tunnetaan kauniista maisemistaan ja lauhkeasta ilmastostaan. Keskimääräinen minimilämpötila tammi- ja helmikuussa on 8 celsiusastetta, heinä- ja elokuussa keskimääräinen maksimilämpötila on 26 celsiusastetta.
Talous.
Monacon pääasiallinen tulonlähde on matkailu. Se alkoi kehittyä 1800-luvulla, kun maassa avattiin kasino ja rautatieyhteys Ranskaan. Lisäksi maan vetovoima perustuu alhaiseen verotukseen, joka houkuttelee Monacoon rikkaita veropakolaisia. Monacossa ei ole lainkaan tuloveroa, arvonlisävero on noin 20% ja yritysten voittoja verotetaan 33%. Monacoa on pidetty rahanpesun keskuksena. Se pääsi pois OECD:n harmaalta listalta vuonna 2009.
Väestö.
Monaco on maailman tiheimmin asuttu valtio. Monacolaiset ovat vähemmistönä ja suurin osa (47 prosenttia) asukkaista on ranskalaisia. Monacolaisia ja italialaisia on molempia 16 prosenttia ja loput 21 prosenttia edustavat 125 eri kansallisuutta.
Ranska on ainoa virallinen kieli, mutta englanti, italia ja paikallinen monegassi ovat myös yleisesti käytettyjä. Lukutaitoisuus on 99 prosenttia. Yleisin uskonto on katolisuus jota harjoittaa 90% väestöstä.
Kulttuuri.
Monaco on tunnettu lähinnä autokilpailuista ja kasinoista. Monacon oseanografinen museo on yksi maailman parhaista, samoin museon akvaario.
Monacon ruokakulttuuri on sekoitus ranskalaista ja italialaista keittiötä. Paikallisia tuotteita, kalaa ja äyriäisiä käytetään paljon. Tyypillisesti aamiainen on pieni kun taas lounaalla ja päivällisellä on useita ruokalajeja.
Monacossa paidatta liikkuminen julkisissa tiloissa on kielletty.
Urheilu.
Monte Carlon kaduilla vuosittain ajettava Formula 1 -luokan Monacon Grand Prix on yksi autourheilun arvostetuimmista kilpailuista samoin kuin yleensä aina vuoden alussa järjestettävä Monte Carlo -ralli.
Monacosta on kotoisin jalkapalloseura AS Monaco, joka pelaa Ranskan. Seuran kotistadionina toimii Fontvieillessä sijaitseva 18 500 -paikkainen Stade Louis II. Stade Louis II:lla järjestetään jalkapallon vuosittainen UEFA Super Cup, jossa kohtaavat Mestarien liigan ja Eurooppa-liigan voittajat, sekä yleisurheilun Timanttiliigan osakilpailu Herculis.
Monte Carlossa pelataan myös joka vuosi (usein huhtikuussa) tenniksen ATP Masters-sarjan turnaus. Viime vuosina turnausta on hallinnut Espanjan Rafael Nadal.
Monaco on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1920, yleensä alle kymmenen urheilijan joukkueella. Urheilijat eivät ole saaneet mitaleita, mutta taidekilpailussa palkittiin monacolainen Julien Médécin vuonna 1924.


Geeni.
Geeni eli perintötekijä on biologisen informaation yksikkö, joka on tallentunut tai nukleiinihappoihin. Geeni voi esimerkiksi sisältää rakennusohjeet tietylle proteiinille. Näin geenien toiminta vaikuttaa perimmäisellä tavalla kaikkien eliöiden ulkoasuun ja ominaisuuksiin, joita myös ympäristötekijät muokkaavat. Eukaryoottien DNA on järjestynyt solun tumasta löytyviksi kromosomeiksi.
Geenin rakenne.
Eukaryooteilla useimmat geenit ovat epäjatkuvia, eli geenin koodaavien osien, "eksonien", välissä on proteiinia koodaamattomia jaksoja, "introneita". Intronien alussa ja lopussa on emäsjaksoja, joiden avulla intronit voidaan ennen proteiinisynteesiä poistaa mRNA:sta silmukoimalla.
Geeneihin liittyy myös monenlaisia säätelyalueita, joiden avulla geenin ilmiasua voidaan säädellä. Tällaisia alueita ovat muun muassa promoottorit ja vahvistajat ().
DNA-ketjussa on proteiinien rakennusohjeiden lisäksi säätelyalueita, jotka ohjaavat geenin toimintaa sekä laajoja informatiivisesti tyhjiä alueita. Geneettinen informaatio on tallennettuna DNA:n emästen järjestykseen. Kolme peräkkäistä emästä muodostavat pienimmän informaatioyksikön, kodonin, kolmikon, joka proteiinisynteesissä tulkitaan tietyksi aminohapoksi valmistuvaan proteiiniketjuun.
Geenin löytämisen historiasta.
Ajatus jonkinlaisesta eliöiden ominaisuuksien periytyvyyteen liittyvästä seikasta on satoja vuosia vanha. Sana geeni luotiin 1900-luvun ensi vuosikymmellä, mutta vielä vuonna 1950 perinnöllisyystutkijat joutuivat myöntämään, ettei ”geenin” olemus ollut selvillä. Vihdoin 1960- ja 1970-luvuilla geenien toiminta selvisi.
Taustatyö geenin idealle.
Perustan perinnöllisyystieteelle loi Gregor Mendelin 1866 julkaisema tutkimus herneiden ominaisuuksien periytymisestä. Mendel havaitsi, etteivät ominaisuudet periytyneet sekoittuen vaan tiettyjen sääntöjen mukaan.
DNA jää kiinni verekseltään.
Eliöiden ominaisuuksien periytyminen yhdistettiin vuonna 1944 Oswald Averyn tutkimusryhmässä deoksiribonukleiinihappo DNA:han. Alfred Hershey osoitti 1952, että virusten kopioituminen tapahtui DNA:n avulla tartunnan saaneissa soluissa, ja hän osoitti näin, että geeni koostuu DNA:sta.
Vielä vuonna 1950 Hermann J. Muller totesi: ”Geenin todellinen ydin vaikuttaa yhä olevan tuntematon. Meillä ei toisin sanoen ole vielä todellista tietoa mekanismista, joka tekee geenistä geenin – sen kyvystä syntetisoida toinen itsensä kaltainen rakenne, johon jopa sen sisältämät mutaatiot kopioituisivat. Emme tunne sellaista vielä kemian alalla.”
DNA:n rakenne ja toiminta selviää.
1950-luvulla tutkimustyö keskittyi DNA:n toimintaan ja sen ominaisuuksiin. 1960-luvulla DNA:n rakenteeseen ja toimintaan liittyvä tutkimustyö loi molekyylibiologian ja geeniteorian perustan.
Gentin yliopistossa Belgiassa sekvensoitiin vuonna 1972 ensi kertaa geenin nukleotidisekvenssi: MS2 bakteriofagin kuoren proteiinin koodaava geeni.
Geenien vaikutus.
Aluksi genetiikassa oli vallalla teoria, jonka mukaan yksi geeni tuotti yhden ominaisuuden. 1940-luvulla Beadle ja Tatum esittivät hypoteesin ”yksi geeni – yksi entsyymi”. Se elvytettiin 1950-luvulla muodossa ”yksi geeni - yksi polypeptidi”, ja näin syntyi ajatus siitä, että geenit koodaavat proteiineja.
Sittemmin tutkimukset paljastivat muun muassa sen, että eliöiltä löydettiin enemmän erilaisia geenituotteita kuin geenejä. Ymmärrettiin, että yksi geeni saattaisi tuottaa useita proteiineja (pleiotropia) ja toimia yhteisvaikutuksessa muiden geenien kanssa (polygenia).
Pleiotropia.
Pleiotropia () (kreik:"tropy", käännös) on geneettinen ilmiö, jossa yksi geeni säätelee useiden, toisistaan näennäisesti riippumattomien ominaisuuksien syntyä.
Pleiotropia jaetaan valepleiotropiaan ja aitoon pleiotropiaan.
Polygenia.
Polygenia () tarkoittaa sitä, että yhden fenotyyppisen piirteen syntyminen on seurausta usean geenin vuorovaikutuksessa. Tällöin yhdellä geenillä on yksinään vain pieni vaikutus. Useat geenit vaikuttavat yleensä määrällisiin ominaisuuksiin, kuten pituuteen ja painoon.


Massachusetts.
Massachusettsin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain koillisrannikolla, Uudeksi-Englanniksi kutsutulla kuuden osavaltion alueella. Yhdysvaltain ensimmäisiin osavaltioihin kuuluvan Massachusettsin väkiluku on lähes 6,5 miljoonaa suhteellisen pienellä alueella, jonka itäosassa on kaupunki- ja esikaupunkialueita ja länsiosassa pääasiassa maaseutua. Osavaltion pääkaupunki on Boston.
Maantiede.
Massachusettsin osavaltio, korostettuna pääkaupunki Boston.
Massachusettsia rajaavat pohjoisessa New Hampshire ja Vermont, lännessä New York, etelässä Connecticut ja Rhode Island sekä idässä Atlantin valtameri. Osavaltion kaakkoisosassa on kädenmuotoinen niemi Cape Cod. Martha's Vineyard ja Nantucket-saaret sijaitsevat etelään Cape Codista.
Massachusetts tunnetaan nimellä Bay State, "Lahtien osavaltio", sen mutkikkaan rantaviivan takia. Osavaltion rannikon suurimmat lahdet ovat itärannikolla Massachusetts Bay ja Cape Cod Bay sekä Buzzards Bay etelässä. Muutamat Massachusettsin ja Rhode Islandin välisellä rajalla sijaitsevat kaupungit ovat lahdella nimeltä Narragansett Bay.
Massachusettsin osavaltion nimi on johdettu alueella asuneen alkuperäiskansan nimen mukaan (massachusetit, "mass-achu-sets"), joiden kielessä "mass" tarkoittaa "suurta", "achu" "kukkulaa" ja "sets" sijaintia ilmaisevaa päätettä. Siten nimi Massachusetts on vapaasti käännettynä "suuren kukkulan juurella" tai "suuren kukkulan liepeillä" tai vielä tarkemmin "kukkulajonon juurella". Nimeen viittaavat kukkulat ovat Blue Hills -luonnonpuistossa, erityisesti Great Blue Hill Miltonin ja Cantonin rajamailla Bostonin luoteispuolella liittynee nimen syntyyn.
Massachusetts Bayn pohjukassa Charles Riverin suulla sijaitseva pääkaupunki Boston on osavaltion suurin kaupunki. Pääosa Bostonin suurkaupunkialueen miltei 5,8 miljoonasta ihmisestä asuu varsinaisen kaupungin rajojen ulkopuolella esikaupunkialueilla pienehköissä kunnissa (vrt. suomalainen kirkonkylä) ja pikkukaupungeissa.
Läntinen Massachusetts on harvaan asuttua maaseutua, erityisesti Berkshiren maakunta Appalakkien juurella osavaltion länsirajalla. Suurin väestötiheys läntisessä Massachusettsissa on pohjoisesta etelään virtaavan Connecticut-joen rannoilla, alueella jota kutsutaan Pioneer Valleyksi.
Suuria jokia ovat Charles, Connecticut, Hoosic, Housatonic ja Merrimack.
Historia.
Ensimmäiset eurooppalaiset, jotka saapuivat 1600-luvun alussa Massachusettsiin olivat varhaisia uudisraivaajia (engl. "Pilgrims" l. "pyhiinvaeltajia") ja puritaaneiksi kutsuttuja Englannin protestantteja. He saapuivat Pohjois-Amerikkaan paettuaan uskonvainoja ja etsivät uskonnonvapautta uudelta mantereelta. Uudisasukkaat perustivat Plymouthin 1621 ja Bostonin 1629, joista pian muodostuivat alueen tärkeimmät keskukset. Noin sataviisikymmentä vuotta myöhemmin Massachusettsista tuli "Vapauden kehto" Bostonin vallankumouksellisille. Kun Bostonissa heitettiin tullista vapautettu teelasti mereen tuli siitä vuonna 1776 Yhdysvaltain vapaussotana tunnetun ja kolmentoista siirtokunnan itsenäisyyteen johtaneiden taistelujen aloituspaikka. Yhdysvaltain alkuaikojen isänmaallisista vaikuttajista kaksi maan presidenttiä olivat kotoisin Massachusettsista, järjestyksessä toinen presidentti John Adams ja myöhemmin hänen poikansa, kuudes presidentti John Quincy Adams.
1700-luvulla Massachusettsin pääelinkeino muuttui maanviljelystaloudesta valmistavaan teollisuuteen. Osavaltion halki virtaavat lukuisat joet tarjosivat energianlähteen monille kenkä-, huonekalu- ja vaatetehtaille. Kun teollisuus levisi halvemman työvoiman etsinnässä etelää kohti 1800-luvulla, Massachusettsin talouskehitys kääntyi laskuun. Vasta 1970-luvulla talous alkoi piristyä, kun alueen lukuisista eliittiyliopistoista ja -korkeakouluista valmistuneet perustivat Bostonin lähiöihin korkean teknologian yrityksiä.
Yhdysvaltain osavaltioista vapaamielisimpiin kuuluvaa Massachusettsia pidetään progressiivisen ja liberaalin ajattelun kehtona, ja demokraattinen puolue on perinteisesti nauttinut siellä suurta kannatusta. Vuonna 2006 Massachusetts on maan ainoa osavaltio, jossa samaa sukupuolta olevat saavat sekä laillisesti mennä naimisiin että saavat samat lain suomat oikeudet kuin heteroavioparit. Massachusetts on myös ensimmäinen Yhdysvaltain osavaltio, joka sääti kaikille aikuisille pakollisen sairausvakuutuksen heinäkuuhun 2007 mennessä.
Koulutus.
Massachusettsin korkeakoulujen ja yliopistojen menestys sekä alueen teknologinen kehitys jatkuu edelleen. Esimerkiksi Massachusetts Institute of Technology (MIT) ja Harvardin yliopisto ovat aloillaan maailman korkeakoulujen huippuja.
Ammattilaisurheilu.
Seuraavassa taulukossa on Massachusettsin osavaltion alueella toimivia, merkittäviä ammattilaisurheilujoukkueita. Springfieldissä on Yhdysvaltojen ammattilaiskoripallon Hall of Fame ja Holyokessa lentopallon Hall of Fame.


Boston.
Boston on Yhdysvaltain Massachusettsin osavaltion pääkaupunki. Kaupungissa asuu 617 594 asukasta ja metropolialueella n. 4,5 miljoonaa asukasta. Kaupunki sijaitsee itärannikolla noin 320 km New Yorkista koilliseen. Boston on osavaltion suurin kaupunki.
Boston on Yhdysvaltain vanhimpia kaupunkeja. Sen perustivat Englannista saapuneet puritaanisiirtolaiset vuonna 1630.
Bostonin esikaupungissa Cambridgessä sijaitsee Yhdysvaltain vanhin yliopisto Harvard, sekä Massachusetts Institute of Technology (MIT).
Maantiede.
North End, Bostonin vanhin kaupunginosa, jossa on ollut eurooppalaisten siirtolaisten asutusta 1630-luvulta lähtien.
Boston on New Yorkin ohella Yhdysvaltain ainoita eurooppalaistyyppisiä tiiviitä kaupunkeja. Useimmat muut suurkaupungit ovat moottoriteihin tukeutuvia ja väljemmin rakennettuja.
Talous.
Bostonin collegeilla ja yliopistoilla on tärkeä vaikutus kaupungin ja alueen talouteen. Ne eivät vain työllistä, mutta myös houkuttelevat korkean teknologian teollisuutta kaupunkiin ja lähialueille, kuten ohjelmisto- ja laiteyrityksiä sekä bioteknologiayrityksiä.


Macintosh.
Macintosh on Applen luoma henkilökohtaisten tietokoneiden perhe. Ensimmäinen malli Macintosh 128K julkaistiin 24. tammikuuta 1984 ja se oli ensimmäinen kaupallisesti menestynyt tietokone, jossa oli graafinen käyttöliittymä. Nykyinen Macintoshien mallisto sisältää kotikäyttöön suunniteltuja edullisia työasemia, ammattikäyttöön suunnattuja tietokoneita, kannettavia tietokoneita ja kevyeen käyttöön suunniteltuja palvelimia.
Ensimmäiset Macintoshit käyttivät Motorolan 68k-sarjan suorittimia, 1994 suoritinarkkitehtuuri vaihdettiin PowerPC-suorittimiksi. Vuoden 2006 alusta lähtien Apple siirtyi käyttämään Intelin suorittimia ja siten IBM-PC-arkkitehtuuria. Macintoshit toimitetaan aina OS X valmiiksi asennettuna.
1979-1984: Ensimmäisen mallin kehittäminen.
Macintosh-projekti aloitettiin alkuvuodesta 1979 Jef Raskinin hahmotellessa uuden helppokäyttöisen ja edullisen tietokoneen suunnittelemista tavallisille kuluttajille. Lokakuussa 1979 Raskin sai Applen johdolta luvan työvoiman palkkaamiseen projektia varten, joskin projekti oli jatkuvan lakkauttamisuhan alla ja Raskin joutui pyytämään tiimille lisäaikaa Applen toimitusjohtajana toimineelta Mike Scottilta. Bill Atkinson, joka työskenteli Applen Lisa-projektissa, esitteli Raskinille Burrell Smithin, joka toimi laitteistoinsinöörin toimessa. Kolmikon lisäksi Macintosh-projekti työllisti suuren joukon laitteisto- ja ohjelmistokehittäjiä, projektin parissa vaikuttaneita ihmisiä olivat muun muassa Chris Espinosa, Joanna Hoffman, George Crow, Jerry Manock, Susan Kare ja Andy Hertzfeld.
Macintoshin kekseliäs rakenne kiinnitti Applen perustajajäsenen Steve Jobsin huomion. Huomatessaan Macintoshin tulevan olemaan markkinoitavissa Applen senhetkistä huippuprojektia Lisaa paremmin, Jobs käänsi huomionsa Macintosh-projektin puoleen. Vuonna 1981 Raskin irrottautui projektista hänen ja Jobsin välisten riitojen vuoksi. Lopullisen Macintoshin sanottiin olevan lähempänä Jobsin kuin Raskinin visiota. Jobs ja Atkinson vierailivat vuonna 1981 Xeroxin laboratoriossa, jossa Raskin oli kertonut nähneensä tutkimusmielessä rakennetun graafisen käyttöliittymän. Myöhemmin Jobs ja joukko Lisan insinöörejä tekivät toisen tutustumiskäynnin Xeroxille ja idea graafisesta käyttöliittymästä alkoi saada muotoa sekä Lisa- että Macintosh-projekteissa.
1984: Ensiesiintyminen.
Macintosh julkaistiin 22. tammikuuta 1984 ja sen hinnaksi asetettiin 2495 $. Tietokoneen mukana toimitettiin kaksi graafista käyttöliittymää hyväksikäyttävää ohjelmaa, MacWrite ja MacPaint. Macintosh sai osakseen kiinnostunutta huomiota, mutta ohjelmistokehittäjät vierastivat sovellusten kääntämistä järjestelmään, joka ei sisältänyt tekstinäyttöä eikä komentoriviä. Monet pitivät Applen tietokoneita leluna. Ensimmäinen Macintosh tunnettiin pian nimellä Macintosh 128K, erotukseksi seuraavista päivityksistä.
1985–1989: Julkaisuohjelmistojen alku.
Vuonna 1985 Macintoshilla pystyi käyttämään julkaisuohjelmistoja, kuten Boston Softwaren MacPublisheria tai Aldus PageMakeria ja tulostamaan Apple LaserWriterillä kokonaisia, tekstit ja kuvat sisältäviä taitettuja sivuja. Julkaisuohjelmistoja oli aluksi saatavilla vain Macintoshiin. Myöhemmin Macintoshille kehitetyt julkaisuohjelmat Macromedia Freehand, QuarkXPress ja Adobe Illustrator vahvistivat Macintoshin asemaa julkaisuohjelmistoalustana. Suunnitteluvaiheessa laajasti kritisoidun LaserWriterin kehittäminen ja julkaisuohjelmistojen saatavuus vaikuttivat suuresti Macintoshin ja Applen menestykseen tulevina vuosina.
Macintoshin rajoitettu laajennettavuus muodostui pian ongelmaksi. Ensimmäinen 128 kB:n keskusmuistilla varustettu malli päivitettiin 512 kB:n keskusmuisilla toimivaan versioon vuonna 1985, mutta kiintolevyn puute ja huono lisälaitteiden liitettävyys olivat edelleen ongelmina. 10. tammikuuta 1986 Apple julkaisi toisen Macintosh-sarjan tietokoneen nimeltä Macintosh Plus. 2600 $ maksanut laite sisälsi 1 MB:n keskusmuistin, 800 kB:n levykeaseman ja SCSI-liitännän, jonka avulla koneeseen saattoi kytkeä kiintolevyjä ja muita lisälaitteita. Macintosh Plus menestyi markkinoilla hyvin ja se oli myynnissä neljä vuotta ja kymmenen kuukautta, 15. lokakuuta 1990 saakka.
Motorolan uusien suorittimien myötä Macintoshista saatettiin suunnitella tehokkaampi ja aiempaa paremmilla graafisilla ominaisuuksilla varustettu malli. Macintosh II tuli markkinoille vuoden 1987 aikana ja sen laitteistoratkaisu pohjautui avoimeen malliin IBM PCn ja Apple IIn tapaan, jolloin sen laajennettavuus parani merkittävästi. Macintosh II:n rinnalla julkaistiin myös Macintosh SE, jossa keskusyksikkö oli rakennettu ensimmäisen Macintoshin tapaan näytön yhteyteen. Vuonna 1987 Macintosheja myytiin keskimäärin 50 000 kappaletta kuukaudessa.
Apple julkaisi vuosina 1988 ja 1989 päivitettyjä versioita Macintosh II:sta. Macintosh IIx käytti Motorola 68030 -suoritinta, Macintosh IIcx oli kompakti versio edellisestä ja Macintosh SE:n päivitys 30 toimi 16 MHz:n kellotaajuudella. 25 MHz:n Macintosh IIci oli ensimmäinen Macintosh, joka käytti 32-bittistä muistiavaruutta, mahdollistaen yli 8 MB keskusmuistin käytön. Macintoshin uusi käyttöjärjestelmä System 7 tuki 32-bittistä muistiavaruutta. Macintosh Portable oli 16 MHz:n LCD-näytöllä varustettu kannettava tietokone. Macintosh IIfx toimi nopealla 40 MHz:n kellotaajuudella ja maksoi ilmestyessään 13 000 $. Laiteessa oli sovelluskohtaisia lisälaitteita, jotka nopeuttivat koneen sisäistä toimintaa. Macintosh IIx oli ensimmäinen Applen tietokone, jonka levykeasema pystyi lukemaan myös DOS-alustettuja levykkeitä. IIx:n myötä ensimmäiset virukset ilmeistyivät Macintosheille.
1990 – 1998: Kasvu ja taantuma.
Vastauksena Microsoft Windows 3.0:n saapumiseen markkinoille Apple julkaisi lokakuussa 1990 sarjan edullisia Macintosh-koneita. Macintosh Classic, 999 $, oli edullisempi versio Macintosh SE:sta. Motorolan 68020 -suorittimella varustettu Macintosh LC, 1800 $, toimitettiin edullisen 512x384 pikselin monitorin kanssa ja yhteen laajennuspaikkaan supistettu Macintosh IIci:n versio Macintosh IIsi maksoi 2500 $. Laitteet myivät hyvin, mutta tuottivat alhaisen hinnan takia vähemmän voittoa Applelle.
Seuraavana vuonna julkaistu 32-bittinen Mac OS:n uusintaversio System 7 -käyttöjärjestelmä sisälsi parannetun tuen värigrafiikalle, muistiosoituksille, verkkoliikenteelle ja moniajolle sekä esitteli virtuaalimuistin, TrueType -fontit ja käyttäjää opastavat puhekuplat. Apple julkaisi pian uuden Motorola 68040 -suorittimen sisältävät Macintosh Quadra 700 ja 900 -mallit. Myös vanhoista Macintosheista julkaistiin päivitetyt mallit Macintosh Classic II ja Macintosh LC II. Vuonna 1991 julkaistiin myös ensimmäiset PowerBookit 16 MHz:n PowerBook 140 ja 25 MHz:n PowerBook 170, jotka ensimmäisinä kannettavina tietokoneina maailmassa sisälsivät rannetuen ja sisäänrakennetun trackball-osoitinlaitteen. Macintosh Performa -sarja tuli myyntiin vuonna 1992. Edulliseksi kuluttajatietokoneeksi tarkoitettua sarjaa myytiin kodinkoneliikkeissä.
Maaliskuussa 1994 Apple julkaisi ensimmäisen RISC PowerPC -suorittimella toimivan Power Macintoshin. Uusi suoritin syntyi Apple Computerin, IBM:n ja Motorolan yhteistyön tuloksena. Yhteistyö osoittautui menestykseksi, Power Macintosheja myytiin puolessa vuodessa 600 000 kappaletta. Samana vuonna PowerBookit varustettiin kosketuslevyllä.
Microsoftin Windows 95 ja Intelin Pentium-suoritin saivat vuonna 1995 osakseen markkinoiden huomion. Applen vastaus kilpailutilanteeseen oli Macintosh-kloonien vapauttaminen, jolloin muut laitevalmistajat saivat tehdä PC-laitteiden tapaan omia Macintosh-koneitaan. Kloonikampanja jatkui vuoteen 1997 saakka, jolloin Steve Jobs palasi Applelle ja totesi Applen häviävän suuria rahoja laitemarkkinoilla kloonien takia.
1998–2007: Uusi alku.
Vuoden kuluttua Steve Jobsin paluusta Apple esitteli iMacin, joka oli nykyaikaistettu versio ensimmäisestä Macintoshista. Kirkkaaseen, läpikuultavaan muovikuoreen rakennettu iMac sisälsi vanhojen liitäntäporttien sijaan vain kaksi USB-liitäntää ja levykeaseman tarjoamisen sijaan laite keskittyi lähiverkon hyödyntämiseen. iMacin ansiosta vuosi 1998 oli Applelle ensimmäinen voitollinen vuosi Michael Spindlerin johtoon astumisen jälkeen. Power Macintosh paketoitiin uudelleen iMacin hengen mukaisesti.
Vuonna 1999 Apple julkaisi uuden käyttöjärjestelmän Mac OS X Server 1.0n, joka hylkäsi vanhan Mac OS -koodin ja rakentui Unix-ytimen ympärille. Uusi käyttöliittymä pohjautui Steve Jobsin NeXT-yhtiön OPENSTEP-käyttöjärjestelmään. Ensimmäinen kuluttajaversio Mac OS X:stä, Mac OS X Public Beta, julkaistiin syyskuussa 2000 29,99 $ hintaan.
iBook, uusi kuluttajatason kannettavien tietokoneiden sarja julkaistiin myös vuonna 1999. Ensimmäiset iBookit suunniteltiin ensimmäisen iMacin hengessä värikkäiksi ja läpikuultaviksi. iBookit menestyivät iMacien tapaan erittäin hyvin.
2000-luvun alkupuolen Apple julkaisi uusia malleja iMac-, iBook-, Power Macintosh- ja PowerBook-sarjoihin. Vuonna 2005 Mac mini julkaistiin hintaan 499 $, jolla se tunnetaan toistaiseksi halvimpana Macintoshina. iPod on nostanut Applen näkyvyyttä markkinoilla ja brändin vahvistuminen on kasvattanut myös Macintoshien myyntiä. Apple keräsi myös paljon julkisuutta ilmoittaessaan iPhone-matkapuhelimen julkaisupäivämäärän ja näyttämällä kuvia jo valmiista tuotteesta vuoden 2007 alkupuoliskolla.
Laitteistot.
Saman aikakauden erilaiset Macintoshit ovat tavallisesti käyttäneet keskenään samoja komponentteja. Apple on vaihtanut suoritintyyppiä kolmesti. Muistin määrä ja muut komponentit ovat päivittyneet tasaiseen tahtiin teknisen kehityksen mukaan. Nykyiset Macintoshit käyttävät Intelin x86-suorittimia ja sisältävät vähintään 2 Gt:n keskusmuistin. Elokuussa 2005 Apple luopui yksinäppäimisen hiiren periaatteestaan, jonka jälkeen Macintoshien mukana on toimitettu moninäppäimistä Mighty Mouse -osoitinlaitetta. Lokakuusta 2005 alkaen iMacit on toimitettu sisäänrakennetulla iSight-kameralla, Apple Remote -kaukosäätimellä ja Front Row -mediakeskusohjelmistolla varustettuna.
Suorittimet.
Macintosh 128K käytti 8 MHz:n kellotaajuudella toimivaa, 16/32-bittistä (sisäisesti 32 bittistä) Motorola 68000 CISC-suoritinta. Motorolan täysin 32-bittisesti toimiva 68020-suoritin oli jo Macintosh II:ssa, mutta sen 24-bittisessä muistiavaruudessa toimiva käyttöjärjestelmä ei pystynyt hyödyntämään ominaisuutta. 32-bittisyys saavutettiin Macintosh IIci-mallin myötä. Vuonna 1994 Apple siirtyi PowerPC RISC-suorittimiin, joista ensimmäinen oli 60 MHz:n PowerPC 601. 68k-pohjaisista laitteista PowerPC-suorittimiin tarvittavaa siirtymäaikaa varten Apple tarjosi emulaattoria, jolla 68k-suorittimille kirjoitettuja ohjelmia saattoi ajaa PowerPC-suorittimella. Apple julkaisi vielä vuonna 1995 68LC040-suorittimella varustetun mallin Macintosh LC 580, joka oli markkinoilla toukokuuhun 1996 saakka. Myöhemmin valmistunut PowerPC 604 tuki symmetristä moniprosessorointia, jota hyödynnettiin kaksisuorittimisissa Power Macintosh 9500 ja 9600 -malleissa.
PowerPC G3 -suoritin tuli käyttöön vuonna 1997. Se sopi mainiosti kevyempään, vähän tehoa vaativaan käyttöön, jossa sitä käytettiin menestyksekkäästi kannettavissa tietokoneissa ja kolmannen osapuolen pelikonsoleissa. Symmetrinen moniprosessorointi mahdollistui uudestaan G4- ja G5 -suorittimien myötä, joita Apple käytti vuodesta 1999 vuoteen 2006. Tehokkaimmaksi PowerPC-koneeksi jäi kahdella G5-tuplaytimellä varustettu vuoden 2005 Power Macintosh.
6. kesäkuuta 2005 Jobs ilmoitti Applen siirtyvän käyttämään Intelin suorittimia 7. elokuuta 2006 mennessä. Ensimmäiset Intel Core Duo -suorittimella varustetut Macintoshit, iMac ja 15" MacBook Pro julkaistiin tammikuussa 2006.
Käyttöjärjestelmät.
Ensimmäiset Macintoshin käyttöjärjestelmät tunnettiin nimellä "System Software" tai yksinkertaisemmin "System" (suomeksi "Järjestelmä"). Versiosta 7.6 lähtien käyttöjärjestelmän viralliseksi nimeksi tuli Mac OS.
Mac OS oli ensimmäinen laajasti käytössä ollut järjestelmä, jossa oli graafinen käyttöliittymä. Vanhemmissa Mac OS:issa ei ollut lainkaan komentoliittymää, joka oli tavallinen käyttöliittymä muissa sen ajan järjestelmissä. Järjestelmästä 5.0 lähtien Mac OS:ssa oli mahdollisuus moniajoon ja samalla käyttöliittymästä tuli värillinen. Mac OS:ää kehitettiin versioon 9.2.2 asti, joka ilmestyi vuonna 2001. Järjestelmän arkkitehtuurin vanhentuminen (yhteistyömoniajo, yhden käyttäjän järjestelmä) johti vanhan koodin hylkäämiseen.
Vuonna 2001 Mac OS kirjoitettiin uudestaan. Uudet Mac OS X -nimellä tunnetut järjestelmät perustuvat BSD Unixiin ja käyttävät avoimen lähdekoodin Darwin-käyttöjärjestelmää. Applella oli Unix-kaltainen käyttöjärjestelmä aiemminkin, mutta palvelinten käyttöön suunniteltu UX ei kuitenkaan saavuttanut suosiota. Mac OS X on eräs tekijöistä, jotka houkuttelevat käyttäjiä Macintoshien pariin. Apple julkaisee Mac OS X:n uusia versioita tavallisesti näkyvien tempauksien yhteydessä.
Maaliskuussa 2001 Apple julkaisi uuden, Unix-kaltaisen Mac OS X:n. Ohjelmistokehittäjien houkuttelemiseksi järjestelmä sisälsi vanhan Mac OS:n rajapinnat, jolloin ohjelmien siirtäminen uuteen järjestelmään oli verraten helppo tehtävä. Classic-ympäristössä saattoi ajaa Mac OS:lle käännettyjä ohjelmia suoraan Mac OS X:ssä. Vuonna 2006 Applen siirtyessä Intelin suorittimiin Classic-ympäristö poistui ja vanhat PowerPC-ohjelmat jouduttiin kääntämään uudelleen Intel-suorittimille. Rosetta-ohjelmalla Mac OS X:n PowerPC-ohjelmia on mahdollista ajaa Intel-suorittimella varustetulla Macilla.
PowerPC-suorittimella varustetuihin Macintosheihin voi Mac OS:n ja Mac OS X:n lisäksi asentaa käyttöjärjestelmäksi Linuxin, NetBSD:n tai OpenBSD:n. Intel-prosessorilla varustettuihin Macintosheihin voi asentaa edellisten lisäksi myös Windows XP:n ja Windows Vistan. Mac OS X Leopard sisältää Boot Camp -ohjelman, joka opastaa käyttäjää asentamaan Windows XP:n tai Windows Vistan Mac OS X:n rinnalle.
Ohjelmistot.
Macintoshia on alusta saakka kritisoitu sille saatavilla olevien ohjelmistojen niukkuudesta. Vuonna 1984 MS-DOSin ollessa suosituin käyttöjärjestelmä, suurin osa kolmannen osapuolen ohjelmistovalmistajista teki tuotteitaan PC-alustalle. Microsoftin kanssa solmitun sopimuksen kautta Macintoshille oli saatavana Microsoft Word ja MultiPlan, Aldus Corporation kehitti Aldus PageMakerin ja Lotus Software julkaisi Lotus Jazzin, mutta Macintosh kärsi silti yritysohjelmien ja pelien puutteesta.
Apple toimitti itse ohjelmia Macintoshiin ja ensimmäisten koneiden mukana toimitettiin MacWrite ja MacPaint. Käyttöjärjestelmän mukana tuli joukko ohjelmia kuten Finder sekä AppleTalk-protokollakokoelma, joka muodosti maailman johtavan lähiverkon vuonna 1986. Vuonna 1987 Apple perusti Claris-yhtiön tuottamaan ohjelmistoja Applen laitteille. 80-luvun lopulla Claris julkaisi joukon Pro-ohjelmia (MacPaint Pro, MacDraw Pro, MacWrite Pro, FileMaker Pro), jotka olivat paranneltuja versioita vanhemmista Applen ohjelmistoista. Ohjelmia toimitettiin uusien Macintoshien mukana ja ne saavuttivat laajaa suosiota. Vuonna 1991 Claris julkaisi ClarisWorksin, joka myöhemmin nimettiin AppleWorksiksi. 80-luvun lopulla Macintosh oli johtava DTP-alusta graafisen käyttöliittymän ja julkaisuohjelmien (PageMaker, Adobe Illustrator) ansiosta.
90-luvun alusta lähtien Macintoshin mukana on toimitettu kattava määrä erilaisia ohjelmia koti- ja yrityskäyttöön. iMacin julkaisun jälkeen kotikäyttöön tarkoitetut ohjelmistot ovat saaneet tavaramerkikseen pienen i-kirjaimen eteensä; videoeditointiohjelma iMovie, multimediatoistoon ja digitaalisen viihteen kaupankäyntiin tarkoitettu iTunes, digikuvien selausohjelma iPhoto, DVD-elokuvalevyjen luontiohjelma iDVD, musiikin tuottamiseen sopiva GarageBand ja kotisivujen luontiohjelma iWeb ovat ohjelmia, jotka toimitetaan uusien Macintoshien mukana. Lisänä edellisiin, joita myydään myös yhteispakettina iLife, Apple tarjoaa Macintosheille erikseen hankittavaa toimistotyökalupakettia iWork ja tietokantaohjelmaa FileMaker.
Markkinaosuus.
Macintosh 128K:n myyntiä jarrutti saatavilla olevan ohjelmiston vähyys ja ilmestymisvuotenaan Macintoshin myynti oli Applelle pettymys. Vuoden 1984 loppuun mennessä Macintosheja oli myyty 250 000 kappaletta, joka oli Applen markkinointitiimille odottamaton pettymys.
Macintosheja oli myyty vuoteen 1997 mennessä 27,6 miljoonaa kappaletta. Applen 4,6 prosentin osuus vuoden käyttöjärjestelmäjakaumasta oli kuitenkin murto-osa Microsoftin käyttöjärjestelmän 86,3 prosentin osuudesta.. Applella oli 2,88 prosentin osuus Yhdysvalloissa myydyistä tietokoneista vuoden 2004 viimeisellä neljänneksellä.
Applen markkinaosuus kaikkien myytyjen tietokoneiden joukossa on huono mittari Macintoshien kannattavuudelle, sillä Apple markkinoi tuotteitaan vain pienelle osalle koko tietokoneteollisuuden markkinoista. Macintoshien myynti on kasvanut jatkuvasti 2000-luvulla. Vuoden 2006 kolmannella neljänneksellä Apple myi 1,61 miljoonaa Macintoshia.
Mainoskampanjat.
Apple on käyttänyt Macintoshin markkinointiin runsaasti resursseja alusta alkaen. alkoi joulukuussa 1983 tunnettujen aikakauslehtien sivuilla. Julkaisupäivänä 22. tammikuuta 1984 esitettiin "1984"-mainos (,) amerikkalaisen jalkapallon loppuottelun puoliajalla. Vuoden 1984 aikana toteutettu Macintoshin koeajokampanja tavoitti 200 000 käyttäjää, mutta sen tuomat tulokset jäivät odotettua pienemmäksi.
20. tammikuuta 1985, ilmoitettuaan mainoksesta näyttävästi etukäteen, Apple esitti uuden mainoksen jalkapallo-ottelun erätauolla, mutta kampanja epäonnistui. Seuraavia malleja, Macintosh Plus ja Performa, mainostettiin useiden painettujen mainostuotteiden avulla. Vuonna 1990 Apple käynnisti "What's on your PowerBook" ("Mitä sinun "PowerBook"isi sisältää") -kampanjan, joka sisälsi TV-mainoksia ja julisteita, jossa erilaiset ihmiset (muun muassa Samuel L. Jackson ja Martina Navratilova) esittelivät PowerBook-tietokoneidensa sisältöä. Apple vastasi Windows 95:n julkaisuun vuonna 1995 vastamainoksilla, joissa esiteltiin Microsoftin uuden käyttöjärjestelmän heikkouksia. Vuoden 1997 mainoskampanja "Think Different" ("Ajattele erilaista") esitteli Applen uuden iskulauseen, vuoden 2002 kampanja oli nimeltään "Switch" ("Vaihdos"). Uusin Macintoshin mainoskampanja on " ("Hanki Mac").
Vaikutus tietotekniikkateollisuudelle.
Apple on kehittänyt useita uusia tekniikoita, varsinkin Macintosh 128K -malliin liittyviä, jotka ovat levinneet koko tietotekniikkateollisuuteen. Näkyvin muutos on Macintoshin graafinen käyttöliittymä, joka oli ensimmäinen laajassa käytössä oleva. 90-luvulta alkaen lähes kaikkiin käyttöjärjestelmiin on saatavilla graafiset käyttöliittymät ja monet suunnittelumallit nojaavat edelleen Macintoshin ensimmäisiin käyttömalleihin (hiiren klikkaus, tiedostojen ja elementtien raahaaminen). Macintosh 128K mukana tuli tekstin- ja kuvankäsittelyohjelmistoja, jotka toimivat WYSIWYG-periaatteella. Muihin vakio-ominaisuuksiin kuuluivat pitkät tiedostonimet, 3,5-tuumainen levykeasema, 8-bittinen äänikortti, sisäänrakennetut kaiuttimet ja liitäntä äänen ulostuloa varten.
SCSI, äänen sisään- ja ulostulo, USB, FireWire ja IEEE 802.11b ovat olleet tekniikoita, jotka Apple sisällytti tuotteisiinsa jo varhain. iMac (1998) oli eräs ensimmäisiä tietokoneita 90-luvulla, jossa ei ollut levykeasemaa. Kannettavien tietokoneiden kehityksessä Apple oli ensimmäinen valmistaja, joka asetti osoitinlaitteena toimivan osoitinpallon näppäimistön keskelle ja jätti reilusti tilaa näppäimistön alapuolelle, joka mahdollisti ranteiden lepuuttamisen tietokonetta käytettäessä. Vuonna 1994 Apple julkaisi ensimmäisen kannettavan tietokoneen, jossa oli kosketuslevy.
Kritiikkiä.
Apple valmistaa Maceihin sekä laitteet että ohjelmistot; PC-maailmassa laitteistojärjestelmä, ohjelmistojärjestelmä ja muut ohjelmistot ovat tavallisesti eri valmistajien tuotteita. Verrattuna Windowsiin kolmansien osapuolten tarjoamien ohjelmistotuotteiden valikoima on Mac OS:n pienemmän kysynnän takia vähäisempää, joskin tavallisimmat ohjelmistot (kuten Microsoft Office ja Adobe Photoshop) ovat saatavilla myös Mac OS X:lle. Macintoshin käyttöjärjestelmien rakenne ja Mac-käyttäjien aktiivinen toiminta järjestelmän heikkouksia kohtaan ovat pitäneet Macintoshille suunnattujen haittaohjelmien määrän lähes olemattomana. Alkuvuodesta 2006 julkisuuteen tulleet Safarin tietoturva-aukot sekä "Leap" ja "Ingtana" -matojen hyökkäykset Mac OS X:ää vastaan ovat olleet muistutuksena siitä, ettei järjestelmä kuitenkaan ole täysin immuuni haittaohjelmille. Marraskuussa 2006 toiminnaltaan harmiton Macarena-virus osoitti virusten pystyvän tarttumaan myös Mac OS X -järjestelmiin.
Apple on historiansa varrella tullut tunnetuksi innovatiivisista ja rohkeista ratkaisuista. Toisinaan Applen suunnanmuutokset eivät palvele vanhoja asiakkaita parhaalla mahdollisella tavalla. Mac OS X:n tullessa uusien Macintoshien pääasialliseksi järjestelmäksi vanhojen Mac OS 9:lle kehitettyjen ohjelmien käyttämiseksi järjestelmään lisättiin Classic-tila, jolla Mac OS 9 -ohjelmia saattoi ajaa. Ohjelmat toimivat Classicissa kuitenkin tehottomammin kuin aidossa Mac OS 9 -ympäristössä, eikä Classic tukenut Mac OS X -ympäristön uusia ominaisuuksia. Intel-prosessorilla varustetut Macintoshit eivät enää sisällä Classic-rajapintaa. Arkkitehtuurin vaihtumisen takia kaikki PowerPC-suorittimen Mac OS X -ohjelmistot on käännettävä uudelleen Intel-arkkitehtuurille, Universal-nimellä kutsuttuun muotoon. PowerPC-ohjelmia voi ajaa Intel-koneissa Rosetta-tulkilla, joka toimii Classicin tapaan. Monet ohjelmistotoimittajat eivät suosittele tuotteidensa ajamista Rosettan kautta, vaan kehottavat käyttäjiä odottamaan käännösten valmistumista. Suorittimen muutoksesta seurasi vastaavia vaikeuksia myös vuonna 1994, jolloin 68k-suorittimet korvattiin PowerPC:illä.
Laitteisto.
PCI-laajennettaviin Power Maceihin saakka Macintoshien laajennettavuus oli Applen omien tekniikoiden varassa. Liitännät ja tietoliikenneportit olivat epästandardeja ja Mac OS:n osia oli kovakoodattu emolevylle, vaikeuttaen vaihtoehtoisen käyttöjärjestelmän asentamista. Nykyiset Macintoshit käyttävät standardiliitäntöjä ja käynnistyvät Open Firmware tai Extensible Firmware Interface -tekniikoiden avulla mahdollistaen muiden käyttöjärjestelmien ajamisen.
Oikeudenkäynnit.
Macintoshiin liittyvät tekniikat ovat olleet toistuvasti oikeudenkäyntien aiheena. Eniten huomiota saanut tapaus oli Applen haaste Microsoftia ja Hewlett Packardia vastaan vuonna 1988, jossa Apple syytti yhtiöitä graafisen käyttöliittymänsä kopioinnista. Apple hävisi ja mielipiteet jakautuivat Applen hirmuvallasta saada oikeudet itselleen ylivoimaisen, graafisen käyttöliittymän haltijana huomioon, että graafisen käyttöliittymän voisi toteuttaa myös kehittämällä käyttöliittymän elementtejä, jotka poikkeaisivat Applen käyttämästä ikkunointijärjestelmästä. Free Software Foundation ilmaisi Applen vastaisen mielipiteensä asettamalla Macintosh-alustan boikottiin seitsemäksi vuodeksi. Graafisesta käyttöliittymästä käräjöitiin aiemminkin kun Macintosh 128K:n menestyksen herättämä Xerox haastoi Applen oikeuteen graafisen käyttöliittymänsä varastamisesta. Tapaus päättyi Applen voittoon.


DNA.
Deoksiribonukleiinihappo eli DNA on nukleiinihappo, joka sisältää kaikkien eliöiden solujen ja joidenkin virusten geneettisen materiaalin. Eliön lisääntyessä geneettinen materiaali kopioituu ja välittyy jälkeläisille.
Eukaryooteissa DNA on kromosomeissa solun tumassa. Prokaryooteissa DNA on rengasmaisena molekyylinä solun sisällä ilman tumaa nukleoidiksi kutsutulla alueella. Eläin- ja kasvisolujen mitokondriot sekä kasvisolujen kloroplastit sisältävät oman rengasmaisen DNA:nsa kuten bakteereissa.
Jos yhden ihmisen solun DNA avattaisiin yhdeksi nauhaksi, tulisi pituudeksi noin kaksi metriä. Yhden ihmisen kaikkien solujen DNA yhteensä ylettyisi Maasta Kuuhun ja takaisin. Ihmisen perimästä vain noin 1,5 % on proteiineja koodaavaa DNA:ta.
Molekyylin rakenne.
Kun sokeriin esteröityy fosforihappo, saadaan nukleotidi. Nukleotidit polymeroituvat esterireaktiolla, jolloin syntyy nukleiinihappoketju. Fosfori­happo ja deoksi­riboosi vuorottelevat DNA:n ketjussa, ja jokaiseen deoksi­riboosi­yksikköön on lisäksi kytkeytynyt jokin typpi­emäksistä. Typpi­emästen järjestys voi vaihdella, kuitenkin siten, että kun toisessa kierteessä on adeniini, on toisessa aina vastaavalla kohdalla tymiini ja päin­vastoin, ja vastaavasti kun toisessa kierteessä on sytosiini, on toisessa aina guaniini ja päin­vastoin. Emästen järjestyksestä riippuu, millä tavoin DNA:sta muodostunut geeni vaikuttaa.
Sekundaarirakenteena on kaksoiskierre, α-helix, jossa emäsparit liittyvät oikeakätisesti yhteen siten että muodostuu A-T ja C-G pareja. Kun toisessa kierteessä on adeniini, on toisessa aina vastaavalla kohdalla tymiini ja päin­vastoin, ja vastaavasti kun toisessa kierteessä on sytosiini, on toisessa aina guaniini ja päin­vastoin. Yhdessä helixin kierteessä on kymmenen emäsparia.
Tertiäärirakenne, nk. 30 nm kierre, perustuu DNA:n kietoutumiseen histoniproteiinien ympärille, jolloin DNA on tarpeeksi pienessä tilassa mahtuakseen tumakoteloon. Histonien sijoittelun muuttaminen 30 nm kierteessä mahdollistaa myös transkription säätelyn, koska siten transkription aloituskohdat voidaan tarvittaessa joko paljastaa tai piilottaa. Tertiäärirakenne ehkäisee myös osaltaan DNA:n katkeilua.
DNA:n kopioituminen.
Solun jakautuessa myös sen DNA on kopioitava. Kopioitaessa DNA:n kaksoiskierre avautuu ja DNA:n molemmat säikeet täydennetään täydelliseksi kopioksi. DNA:n kopioituminen on siis "semikonservatiivista", sillä syntyneiden uusien DNA-molekyylien toinen juoste on aina peräisin alkuperäisestä DNA-molekyylistä. Uusi DNA-molekyyli perii myös puolet vanhaan DNA-rihmaan assosioituneista proteiineista, kuten esimerkiksi histoneista.
DNA:n epäsymmetrisyyden vuoksi entsyymit voivat lukea sitä vain yhteen suuntaan, jota nimitetään 5′-3′ -suunnaksi. DNA-polymeraasi-δ täydentää toista säiettä 5′-3′ -suuntaan ja DNA-polymeraasi-ε toista säiettä. Koska toista säiettä ei voi kopioida kerralla, polymeraasi-ε tuottaa kopioita 100–200 emäsparin palasissa, Okazaki-fragmenteissa, jotka toinen entsyymi, DNA-ligaasi, yhdistää yhtenäiseksi ketjuksi.
Ihmisen yhden kromosomin DNA:ssa on keskimäärin 150 miljoonaa emäsparia, joita voidaan kopioida 50 emäsparia sekunnissa. Kokonaisuudessaan kopiointi kestää vain tunnin, kun se aloitetaan monesta kohdasta yhtäaikaisesti (nk. replikaation aloituskohta, "origin of replication", ORI). Kopioinnissa on virheenkorjausmekanismeja, joiden ansiosta keskimäärin vain 2,5 sadasta miljoonasta emäsparista kopioituu väärin.
Transkriptio.
Geenissä sarja DNA:n nukleotideja muodostaa ohjeen proteiinin valmistamiseen. Eukaryooteilla proteiinisynteesi alkaa tumassa, jossa DNA:n transkriptio tapahtuu. Transkriptiossa kaksoiskierre avautuu helikaasi-entsyymin avulla ja DNA:sta kopioituu lähetti-RNA, mRNA, joka on peilikuva alkuperäiselle geenille. Transkriptiota ohjaavat useat transkriptiofaktorit, jotka säätelevät geenien kopiointia mRNA:ksi. Lähetti-RNA kulkee tumakalvon läpi tumahuokosten kautta solulimaan. Ennen kuin proteiinisynteesi alkaa, tapahtuu eukaryooteilla mRNA:n silmukointi eli pujonta (). Silmukointi tarkoittaa intronien poistamista geenin koodaavien osien, eksonien välistä. Silmukointi voi tapahtua monella tavalla: joskus jokin introneista voidaan jättää silmukoimatta tai jokin eksoneista voidaan silmukoida pois kypsästä mRNA:sta. Vaihtoehtoisen silmukoinnin avulla yhdestä geenistä saadaan useita erilaisia proteiineja.
Translaatio.
Silmukoinnin jälkeen on vuorossa mRNA:n translaatio: mRNA:n nukleotidijärjestys muutetaan proteiinin aminohappojärjestykseksi. Kolmen peräkkäisen emäksen jakso mRNA:ssa on "kodoni". Se määrää proteiinisynteesissä käytettävät aminohapot. Koska neljästä emäksestä saadaan 64 erilaista kolmen emäksen yhdistelmää, ja aminohappoja on vain noin 20, niin jokaista aminohappoa vastaa geneettisessä koodissa useampi kodoni. Tämän lisäksi kodoneista yksi on nk. aloituskodoni ja kolme erilaisia lopetuskodoneja, jotka määrittävät transkription alku- ja loppukohdan. Translaatio tapahtuu joko soluliman vapaissa ribosomeissa tai endoplasmakalvostoon kiinnittyneissä ribosomeissa. Ensimmäisessä vaihtoehdossa proteiini jää solulimaan tai kulkeutuu tumaan. Jälkimmäisessä tuotetaan proteiineja eksosytoitaviksi (ks. alla) tai kalvoproteiineiksi (esimerkiksi solukalvolle, tumakalvolle, endoplasmakalvostolle). Translaatiossa ribosomi kiinnittyy mRNA-ketjuun. tRNA-molekyylit (siirtäjä-RNA, eli tRNA) käy sovittamassa omaa antikodoniaan (kodonin peilikuva) mRNA:n kodoniin. Jos ne täsmäävät, niin tRNA jää paikalle, ja ribosomi siirtyy seuraavan kodonin kohdalle. Näin aminohappoketju pitenee, kunnes tullaan lopetuskodonin (UAA, UAG tai UGA) kohdalle. Proteiinin täytyy seuraavaksi laskostua, ja siihen liitetään endoplasmakalvostossa ja Golgin laitteessa hiilihydraattiosia (translaation jälkeinen modifikaatio;).
DNA:n rakenteen historiaa.
Ensimmäisen kerran DNA:n eristi sveitsiläinen tutkija Friedrich Miescher vuonna 1869 lohen mädistä ja tulokset julkaistiin kaksi vuotta myöhemmin. Löytämänsä molekyylin merkityksestä hänellä ei vielä ollut aavistustakaan. DNA:n tehtävän perimän siirtäjänä osoittivat kokeellisesti amerikkalaiset Oswald Avery, Colin MacLeod ja Maclyn McCarty lähes 70 vuotta myöhemmin.
DNA:n kemiallisten ominaisuuksien näennäinen yksinkertaisuus johti biologit epäilemään, ettei se voisi olla geneettisen informaation säilytysmolekyyli. DNA:n rakenteen ratkaisu perustui sen kemiallisten ominaisuuksien tuntemiseen. 1950-luvulla Lontoon King's Collegessa vaikuttanut Rosalind Franklin ja Cambridgen yliopistossa vaikuttaneet James D. Watson ja Francis Crick ratkaisivat DNA:n rakenteen. Watson ja Crick julkaisivat kuuluisan artikkelinsa "Molecular structure of nucleic acids: A Structure for Deoxyribose Nucleic Acid" Nature-lehdessä 1953. DNA:n rakenteen tunteminen mahdollisti kaikki molekyylibiologian edistysaskeleet tästä eteenpäin. Watson ja Crick saivat Nobelin palkinnon 1962 DNA-tutkimuksistaan yhdessä Maurice Wilkinsin kanssa. Rosalind Franklinin varhainen kuolema 1958 esti häntä saamasta Nobelin palkintoa, koska sitä ei jaeta postuumisti.
DNA:n käyttö rikostutkinnassa.
Myös DNA-tunnisteiden käyttö rikostutkinnassa on yhä yleisempää. Suomessa DNA-tutkimuksia tehdään niin henki- kuin omaisuusrikoksissakin. Rikostutkinnassa DNA:a voi löytyä muun muassa siemennesteestä tai ihokudoksesta. DNA on erittäin luotettava todiste todistettaessa syytetyn syyllisyyttä. Sen avulla voi myös todistaa isyytensä yleensä jopa yli 99,99 % varmuudella.
DNA:n käyttö rikostutkinnassa perustuu kromosomien ei-koodaavalla alueella sijaitseviin, yleensä 4-5 emäsparin mittaisten toistojaksoihin (eng., STR). Tiettyjä toistojaksojen alueita monistamalla saadaan aikaan ihmisen yksilöivä DNA-tunniste. Koska toistojaksojen pituudet vaihtelevat eri ihmisillä, voidaan riittävän monta aluetta tutkimalla laskea tilastollinen todennäköisyys samanlaisen DNA-profiilin esiintymiselle.
Poliisin rikospaikoilta kerättyjä DNA-näytteitä verrataan DNA-rekisteriin. Suomessa poliisi voi suorittaa henkilökatsastuksen sellaiselle henkilölle, jota todennäköisin syin epäillään sellaisesta rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on enemmän kuin kuusi kuukautta vankeutta, taikka rattijuopumuksesta sekä huumausaineen käyttörikoksesta. Henkilökatsastuksen yhteydessä epäillyltä otetaan DNA-näyte posken limakalvolta. Epäillyn antamasta näytteestä määritetään epäillyn DNA-profiili, joka tallennetaan poliisin DNA-rekisteriin.


Cradle of Filth.
Cradle of Filth on brittiläinen vuonna 1991 perustettu metalliyhtye. Cradle of Filth soitti alkujaan raakaa, perinteisempää black metallia/death metallia, mutta yhtyeen tyyli on jatkuvasti muuttunut melodisempaan, orkestraalisempaan ja tunnelmallisempaan suuntaan.
Yhtye on erityisesti tullut tunnetuksi kauhuelokuvamaisesta ulkoasustaan ja yhtyeen keulahahmon, sekä nykyään ainoan alkuperäisjäsenen, Dani Filthin omalaatuisesta laulutyylistä. Kautta historiansa Cradle of Filth on ammentanut aiheita kappaleisiinsa vanhoista kauhuelokuvista ja -kirjallisuudesta. Dani Filth onkin nimennyt suurimmaksi innoittajakseen goottityylisen kirjallisuuden.
Historia.
Cradle of Filth perustettiin Suffolkissa, Englannissa vuonna 1991. Silloiseen kokoonpanoon kuuluivat Dani Filth (laulu), Paul Ryan (kitara), John Richard (basso), Benjamin Ryan (koskettimet) sekä Darren White (rummut).
Vuoden 1992 loppuun mennessä yhtye oli nauhoittanut neljä demoa, ja käynyt lävitse useampiakin muutoksia yhtyeen kokoonpanossa, kuitenkin toistaiseksi saamatta itselleen levytyssopimusta. Vuonna 1993, yhtye nauhoitti viidennen demonsa nimeltä "Total Fucking Darkness". Demo jäi yhtyeen mukaan heidän ainoaksi oikeasti merkittäväksi demokseen, ja sen avulla yhtye solmikin levytyssopimuksen Cacophonous Recordsin kanssa. Levytyssopimuksen seurauksena yhtye julkaisi ensimmaisen pitkäsoittonsa "The Principle of Evil Made Flesh" vuonna 1994.
Paul ja Benjamin Ryanin lähdettyä yhtyeestä henkilökohtaisten syiden vuoksi, yhtye julkaisi vuonna 1996 EP:n "V Empire (or Dark Faerytales in Phallustein)" uudella kokoonpanolla. Yhtyeen suhde silloiseen levy-yhtiöönsä oli kuitenkin monin tavoin ristiriitainen ja "V Empire"n, viimeisen sopimuksella velvoitetun levyn, julkaisun jälkeen yhtye siirtyi Music for Nationsille. "Dusk and Her Embrace"n julkaisu seurasi vielä samana vuonna, ja siitä muodostui kriitikoiden ja yleisön laajalti rakastama levy. Julkaisu laajensi huomattavasti yhtyeen kuuntelijakuntaa ympäri Eurooppaa, ja vähitellen muissakin maissa.
Yhtyeen tultua jo muutenkin yleisesti tunnetuksi teatraalisista lavaesiintymisistä, julkaistiin "Cruelty and the Beast" - levy jonka teema perustui kokonaisuudessaan Elizabeth Bathoryn veriseen legendaan. "Cruelty and the Beast" sai paikoin jopa vieläkin paremman vastaanoton kuin edeltäjänsä "Dusk and Her Embrace", mutta levyn myynti jäi kuitenkin odotettua pienemmäksi. Levyä arvosteltiin sen poikkeavan tuotannon vuoksi, jossa rummut ja basso oli miksattu alemmas tehden näin enemmän tilaa kirkkaammille äänille, eritoten laululle. Levyä seuranneen laajan kiertueen aikana yhtyeen arvostettu rumpali Nicholas Barker erosi yhtyeestä, pääsyynä edellisen albumin hänen mielestään epäonnistunut tuotanto. Ennen uuden rumpalin saamista kanssa bändi julkaisi videon "PanDaemonAeon" ja siihen liittyvän ep:n "From the Cradle to Enslave". Ep:n nimikappale on nykyäänkin eräs yhtyeen tunnetuimpia kappaleita.
Ennen seuraavaa albumia yhtyeessä tapahtui vielä kaksi jäsenistön muutosta; kosketinsoittaja vaihtui ja kitaristi "Stuart"in korvasi alkuaikojen Paul Allender. "Midian" perustui Clive Barkerin romaaniin Cabal, sekä sen elokuvaversioon Nightbreed, ja julkaistiin Halloweenina 2000. "Midian"ia on kuvailtu yhtyeen helpoiten lähestyttäväksi levyksi ikinä, olematta kuitenkaan millään muotoa valtavirta-musiikkia. Levyllä kuultiin kappaleita kuten "Lord Abortion" ja jo kulttimaineen saavuttanut "Her Ghost in the Fog", joka päätyi myös elokuvan Ginger Snaps soundtrackille.
"Midian"in saavutettua kohtalaisen suosion yleisön keskuudessa, Cradle of Filth levytti albumin "Bitter Suites to Succubi", joka julkaistiin yhtyeen omalla levymerkillä Abracadaver. Levy oli sekoitus uusia lauluja, instrumentaaleja ja uudelleensoitettuja ensimmäisen levyn kappaleita, lisänä Sisters of Mercy -cover "No Time To Cry". Levy kokonaisuudessaan oli tyylillisesti samansuuntainen kuin aiempi "Midian", mutta useimmat kriitikot pitivät levyä epäonnistuneena (esim.Soundi 3/5). Levyä seuranneena vuonna yhtyeen basisti Robin Graves erosi jättäen Danin ainoaksi mukanaolevaksi alkuperäisjäseneksi.
Vuonna 2003 yhtye teki levytyssopimuksen Sony Musicin kanssa, ja samana vuonna ilmestyi albumi "Damnation and a Day", jolla oli paljon vaikutteita klassisesta musiikista. Levy kertoi tarinaa raamatun tapahtumista, Luciferin silmien kautta seurattuna. Siinä oli mukana 40-henkinen sinfoniaorkesteri ja 32-henkinen kuoro. Tätä levyä pidetään merkkipaaluna sille, että Cradle of Filth lunasti paikkansa täysiverisenä symphonic metal-yhtyeenä. Levy oli osalle entisistä faneista selkeä pettymys, mutta keräsi yhtyeelle reilusti entistä enemmän medianäkyvyyttä.
Vuosi 2005 kului yhtyeen osalta suurimmaksi osaksi uusimman levyn, vuonna 2004 julkaistun "Nymphetamine"-albumin nimeä kantavalla kiertueella. Samaan aikaan yhtye julkaisi myös uuden "Peace Through Superior Firepower" -nimisen DVD:n, joka sisältää muun muassa Pariisissa kuvattua livemateriaalia, dokumentaarista materiaalia sekä musiikkivideoita.
Vuonna 2006 Cradle of Filth julkaisi albumin nimeltään "Thornography".
Vuonna 2008 Cradle of Filth julkaisi konseptialbumin "Godspeed on the Devil's Thunder", joka kertoo ranskalaisesta sarjamurhaajasta nimeltään "Gilles de Rais".
Musiikin tyyli.
Alkuaikoinaan yhtye esitti death metal -vaikutteista black metalia, mutta jo ensimmäisen albumin ilmestymisen aikaan tyylistä oli hävinnyt suurin osa death-vaikutteista.
Siitä lähtien yhtyeen tyylisuunta on ollut jatkuvassa kehitystilassa.
Muutokset ja tyylillinen pehmeneminen ovat vaikuttaneet monella eri taholla yhtyeen julkisuuskuvaan. Yhtye on saanut musiikkiaan esille useampiin medioihin, mm. Kerrang!-lehteen ja Music Televisionin musiikkiohjelmiin, mutta toisaalta jatkuva muutos on jakanut yleisön mielipiteet selkeästi kahtia. Myös faneja on nykyään kahta eri kastia: niitä, jotka pitävät vanhasta tuotannosta enemmän ja niitä, jotka tuntevat uuden tuotannon enemmän omakseen.
Yhtyeen arvostelijat ovat sitä mieltä, ettei yhtye enää soita "oikeata" black metalia. Yhtyeen jätettyä Sony Musicin ja siirryttyään Roadrunner Recordsille 2004, bändi esittelee albuminsa "Nymphetamine" siirtymiseksi aitoon dark metaliin.
Dani Filth kuvailee levyä tyylillisesti välimuodoksi "Cruelty and the Beast"in ja "Damnation and a Dayn" välillä.
Ulkoinen tyyli.
Cradle of Filthin ulkoinen olemus on käynyt lävitse vähintään yhtä monta muutosta kuin on yhtyeen kokoonpanokin, mutta koko yhtyeen historian aikainen muutos on summattavissa siten, että musiikkityylin muuttuessa pehmeämpään suuntaan on myös yhtyeen ulkoasu muokkautunut perinteisempää metalliyhtyeen mallia kohden.
Yhtyeen debyyttialbumi "The Principle of Evil Made Flesh" esitteli jäsenet black metallille tyypillisissä Corpse painteissa, mutta maskeeraus oli kadonnut viimeistään "Dusk"in julkaisuun mennessä. Kauhuelokuvamainen yleisilme kuitenkin oli tullut jäädäkseen.
Alusta alkaen yhtyeen ulkoasu on ollut mustanpuhuva, ja synkkää visuaalista maailmaa on korostanut julkaisujen grafiikassa käytetyt vampyyriaiheet, hautausmaamaisemat ja runsas, paikoin hyvinkin satanistinen symboliikka, painottuen etenkin yhtyeen alkuaikojen julkaisuihin.
Albumien kuvituksella yhtye on onnistunut aina kuvastamaan, tai ainakin sivuamaan kyseessä olevan albumin sisältöä, joko musiikillisesti tai juonellisesti.
Nykyiset jäsenet.
Debra Stephenson, Espenaes Krull, Leaves' Eyesin ja entinen Theatre of Tragedy -laulaja vierailee Cradle of Filthin Nymphetamine-kappaleella ja videolla.


New Hampshire.
New Hampshire on Yhdysvaltain koilliskulmassa sijaitseva osavaltio, yksi 13 alkuperäisestä siirtokunnasta. Osavaltion pääkaupunki on Concord ja pinta-ala 24 239 km². Asukkaita on 1 316 470 (v. 2010). Osavaltion aseman New Hampshire sai 21. kesäkuuta 1788, järjestyksessään yhdeksäntenä osavaltiona. Osavaltion rajanaapureina ovat Vermont lännessä, Massachusetts etelässä ja Maine idässä. Pohjoispuolella on Kanada.
Maantiede.
New Hampshire kuuluu Yhdysvaltojen pienimpiin osavaltioihin, mutta sen maisema on monipuolinen, järviä, vuoria ja merenrantaa. Se kuuluu Appalakkien alueeseen.
Osavaltion rajanaapureina ovat Vermont lännessä, Massachusetts etelässä ja Maine idässä. Pohjoispuolella on Kanada.
Historia.
Englantilaiset uudisasukkaat asuttivat New Hampshiren aluetta Kuningas käskystä vuodesta 1623 alkaen. New Hampshire oli ensimmäinen siirtokunta joka julistautui itsenäiseksi ja kirjoitti oman perustuslakinsa, ja osavaltioista yhdeksäntenä hyväksymässä Yhdysvaltojen perustuslain.
Talous.
New Hampshiren maatalouden tärkeimiä tuotteita ovat kasvihuoneiden ja taimitarhojen tuotteet. Myös maitotuotteta, munia, vaahterasiirappia ja maissia tuotetaan alueella. Teollisuuden puolella tärkeimpiä tuotteita ovat tietokoneet ja elektroniikka.
New Hampshire on Yhdysvaltain ainoa osavaltio, jossa ei ole arvonlisä- eikä tuloveroa palkkatuloille. Osavaltion perustuslaki takaa kansalaisilleen oikeuden vallankumoukseen tilanteessa, jossa heidän vapautensa on vaarantunut.
Lähteet.
*


Salamasota.
Salamasota (,) tarkoittaa nopeaa puolustuslinjojen läpi suunnattavaa hyökkäystä vihollisen taistelevien yksikköjen lamauttamiseksi. Hyökkäystä kuvaa sen raivokkuus, yllätyksellisyys ja aselajien saumaton yhteistyö. Salamasodan periaatteen esitti ensimmäisenä englantilainen kenraali J.F.C. Fuller, ja sitä sovellettiin ensimmäisen kerran Amiensin taistelussa 1918. Salamasodan teoria kehittyi lopulliseen muotoonsa saksalaisten sotateoreetikkojen ja sodanjohtajien toimesta ensimmäisen maailmansodan jälkeen 1900-luvun alkupuolella. Teoria pohjautui kuuluisan sotateoreetikon Carl von Clausewitzin teoksessaan "Sodankäynnistä" ("Vom Kriege") 1800-luvun puolivälissä esittämiin ”vallankumouksellisiin” käsityksiin esimerkiksi ratsuväen käytöstä. Panssarivaunuja voidaan pitää 1900-luvun vastineena ratsuväelle niin käyttötarkoitukseltaan kuin toimenkuvaltaankin. Myöhemmin osan nopean iskukyvyn voimasta ovat korvanneet toisessa maailmansodassa
maataistelukoneet ja toisen maailmansodan jälkeen tämän lisäksi myös taisteluhelikopterit.
Salamasota teoriana.
Salamahyökkäyksen perusajatuksena on luoda hyökkäykselle selkeä painopiste eli murskata vihollislinjat muutamista kohdin yhtäaikaisella tykistökeskityksellä ja ilmaiskuilla. Tuliylläkön alettua panssarikiilat tunkeutuvat vihollisen puolustuslinjoihin tuhoten ja raivaten aukon puolustukseen. Samanaikaikaisesti tykistöllä aletaan suluttaa (ns. sulkutuli) murtokohtien takaisia alueita, ja ilmavoimilla tehdään raivokkaita iskuja vihollisen syvyydessä saattueita, tykistöasemia, joukkojen kokoontumisalueita ja huoltoa vastaan. Näillä toimenpiteillä aiheutetaan vihollispuolustuksessa paniikkia ja ns. domino-ilmiö, jolloin puolustus romahtaa. Tällöin alivoimainenkin hyökkääjä voi tuhota ja lamauttaa vihollisen armeijoita. Amiensissa 1918 brittijoukot pääsivät nopeasti ratkaisevaan läpimurtoon ilman vuoden 1916 Sommen offensiivin kaltaisia massiivisia tappioita. Kuitenkin salamasodan idea jäi synnyinmaassaan Britanniassa vähälle huomiolle ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja salamasodan doktriinin kehittivätkin nykymuotoonsa saksalaiset, joilta oli Versailles’n rauhansopimuksella kielletty muun muassa panssariaselaji, mutta jotka kehittivät taktiikkaansa Rapallon sopimuksesta alkaneen neuvosto-Venäjän, sittemmin myös Neuvostoliiton ja Saksan avulla. Panssarijoukot harjoittelivat Neuvostoliiton alueella Kazanissa.
Idean panssariryhmittymien joustavasta käytöstä vihollislinjojen takana esitti Heinz Guderian. Guderian esitti, että panssariryhmittymien tulee edetä murtokohdista eteenpäin vallaten vihollisalueita ja aiheuttaen liikkeellä sekä tulella sekasortoa vihollisarmeijoissa (ratsuväkeä käytettiin ennen panssareita hieman tämän kaltaiseen toimintaan). Puolustuslinjojen lopullinen tuhoaminen jäisi jalkaväen huoleksi. Tämä taktiikka yhdistettynä joustavaan aselajien yhteistyöhön osoitti toimivuutensa toisessa maailmansodassa.
Salamahyökkäyksen aloittamiseen sisältyy kuitenkin paljon riskejä, joita voidaan vähentää huomattavasti kunnollisella hyökkäysurien tiedustelulla, ja varautumisena mahdollisimman hyvin kaikkiin mahdollisiin vastoinkäymisiin. Silti hyökkäys on aina jonkinasteinen uhkapeli, jossa myös onnella on merkitystä.
Salamasota käytännössä.
Salamasotaa nähtiin ensimmäisen kerran ensimmäisessä maailmansodassa, mutta varsinaisesti vasta toisessa maailmansodassa. Maailmansotia kuvastivat silloiset massa-armeijat, josta seurasi kulutussota, jossa kansakunnan voimavarat suunnattiin täysin sotateollisuuden palvelukseen, sekä säälimättömät iskut koko viholliskansaa kohtaan (ideologiat). Niinpä salamahyökkäyksiin osallistui useita miljoonia miehiä, sekä lukematon määrä muuta kalustoa kuten tykkejä, panssarivaunuja ja lentokoneita. Silloisella teknologialla se oli melkoinen haaste logistiikalle.
Nykyaikana on ollut muutama konflikti, joissa on joko esiintynyt salamasotamaisia piirteitä tai jotka ovat olleet täysin käsitteeseen yhdistettävissä (Irakin sota).
Toinen maailmansota.
Saksan menestys toisessa maailmansodassa perustui osaksi sen ylivoimaiseen sodanjohtoon. Länsi-Euroopan maat saivat huomata Saksan muuttaneen koko sodankäyntiä yhtä paljon kuin tuliaseet aikanaan. Euroopan läntiset osat taipuivat nopeasti perättäin Saksan panssareiden edessä. 1. syyskuuta 1939 puolalaiset joutuivat ensimmäisinä kohtaamaan silloisen maailman tehokkaimman sotakoneen ja Puolan armeijan vastarinta taittui muutamassa viikossa.
Saksa hyökkäsi kesällä 1940 Ranskaan Alankomaiden kautta ranskalaisten vahvat puolustuslinjat kiertäen. Ranskan ja Ison-Britannian siirtoarmeijoilla oli panssareita, mutta niitä ei keskitetty niin kuin Saksassa, vaan ne sijoitettiin jalkaväkidivisiooniin. Hyökkäyksen arkkitehteina toimineet Ewald von Kleist ja Heinz Guderian saivat huomata olevansa lähes huviajelulla Ranskan maaseudulla. Jalkaväki seurasi jopa viikon jäljessä miehittämään vallattuja alueita. Ranska antautui 22. kesäkuuta.
Euroopan läntisten osien jäätyä Saksan alaisuuteen ja Englannin miehittämisen epäonnistuttua Adolf Hitler käänsi katseensa itään; alkoi operaatio Barbarossan valmistelu. Tällä kertaa vastassa oli Neuvostoliitto, maailman suurimpia teollisuusmahteja, maa mittaamattomine luonnonvaroineen ja ihmisreserveineen. Tämä kertoo uhkapelistä, jota Hitler ja Saksan sodanjohto kävi, mutta se myös kertoo saaduista kokemuksista ja siitä mahdollisuudesta, että alivoimainenkin armeija voi taidolla murtaa ylivoimaisen vastustajan taistelutahdon. Itärintamalta historiaan jäivät maailmanhistorian suurimmat voitot (ja tappiot) sekä mottitaistelut. Pian sodan alettua Neuvostoliitossa kesällä 1941, salamasodankäynnin ekspertit Kleist ja Guderian motittivat nopeilla panssariarmeijoillaan miltei koko Ukrainan ja siellä olleet venäläiset armeijat. Lopputuloksena satojatuhansia miehiä kuoli ja noin miljoona miestä jäi vangiksi. Taistelukentälle jäi mittaamattomat määrät materiaalia, Neuvostoliitto oli polvillaan, ja maailma haukkoi henkeä tämän käsittämättömän voiton edessä.
Toimintaa itärintamalla kuvasi hyvin se, että saksalaiset Guderian etunenässä vaatimalla vaativat, ettei panssarijoukkoja hajoteta pienemmiksi yksiköiksi, ja että niillä on liikuttava niin pitkään kuin polttoainetta ja ammuksia riittää. Puna-armeija puolestaan hajotti määrältään ja laadultaan ylivoimaiset panssarinsa pienempiin ja tehottomampiin osastoihin jalkaväen rinnalle. Tällainen taktiikka tietysti vaatii suunnatonta organisointikykyä ja huollolta uskomatonta suoritusta. Saksa epäonnistui huollossa tunnetuin seurauksin.
Myös länsiliittoutuneet oppivat salamasodan doktriinin ja ne lisäsivät mukaan laskuvarjojoukkojen käytön. Ylivoimaisen logistiikkansa ansiosta länsiliittoutuneet kykenivät valtaamaan Ranskan hyvin nopeasti 1944.
Salamasodan onnistumisen ehdoton edellytys on ilmaherruus. Mikäli vihollisella on ilmaherruus, se kykenee maataistelulennoilla tuhoamaan hyökkääjän etenevät panssarikiilat ilmasta ja katkaisemaan hyökkääjän huoltoreitit. Tällöin hyökkäys tyrehtyy nopeasti ja on lyötävissä takaisin.
Nykyaikainen versio.
Nykyaikana salamahyökkäyksen suunnittelu ja toteutus on teknologian myötä käynyt huomattavasti monimutkaisemmaksi. Perusidea pysyy kuitenkin samana, vain tehokkuus, tarkkuus ja nopeus ovat entisestään parantuneet. Yhdysvaltain armeijan ”shock and awe” -doktriini on salamasodan sovellus.
Israelin armeijassa käytetään sanontaa ”Speed is life”. Eräs puoli salamasodasta on se, että etulinjan sotilaista kaatuu tai vammautuu liki joka kolmas. Tätä osuutta Yhdysvallat on pystynyt alentamaan teknologialla sekä tykistö- ja pommitusvalmisteluilla, mikä kuitenkin voi erityisesti kaupunkialueilla johtaa suuriin siviilitappioihin. Ilmasodassa kalusto kuluu suuren käytön takia hyvin nopeasti ilman varsinaisia vihollisen aiheuttamia vaurioita, tämä havaittiin muun muassa Israelin nk. kuuden päivän sodassa. Sittemmin lentokoneiden laitteiden rakenteen kautta on huoltoa on pyritty modularisoimaan, suihkumoottoreiden jälkipolttimista on pyritty eroon jne. Näin kaluston poistuma saadaan pidettyä kohtuullisena.
Tunnettu esimerkki nykyaikaisesta salamasodasta on Irakin sota, jossa liittouma aloitti massiivisen ilmakampanjan Irakia vastaan, päämääränään tuhota armeijan johto, viestintä -ja huoltoyhteydet. Siinä onnistuttiin erinomaisesti.
Joustavuusajattelu on integroitu nykyiseen länsimaiseen teknologiasodankäyntiin niin pitkälle kuin mahdollista. Tieto kulkee liikkuvista maayksiköistä keskusjohdon kautta erittäin nopeasti ilmavoimille, joka voi tulla tukemaan maajoukkoja muutamissa minuuteissa. Hyökkäykset kolmessa ulottuvuudessa eri puolilla maata voidaan ajoittaa sekuntien tarkkuudella. Vihollisen liikkeisiin voidaan reagoida hetkessä ja toimittaa vastaiskut nopeasti ja tarkasti perille. Tietoverkkojen välityksellä nykyaikaista sotaa voidaan johtaa vaikka maapallon toiselta puolelta.
Nykyaikaista salamasotaa kuvaa sodan lyhytkestoisuus, vihollisarmeijan taistelutahdon täydellinen lamaannuttaminen, omien joukkojen ja siviilien minimaaliset tappiot sekä taisteluiden lyhytkestoisuus ja paikallisuus.
Puolustautuminen salamasotaa vastaan.
Salamasotaa vastaan puolustautuminen on hyvin vaikeaa, sillä hyökkäys etenee nopeasti ja raivokkaasti, ja mikäli hyökkääjällä on tehokas logistiikka, hyökkäyskärjet voivat edetä kymmeniä tai satoja kilometrejä ennen hyökkäyksen kulminoitumista. Koska tulentiheys on valtava, mikään staattinen rakenne ei voi kestää eikä estää hyökkäystä. Vanha periaate tilan vaihtamisesta aikaan ja väistyminen hyökkäyksen kulminoitumisen edeltä muuttuu ongelmalliseksi, varsinkin mikäli hyökkääjä käyttää laskuvarjojoukkoja iskuihin puolustajan selustaan, siksi että ”vaihdettavan” tilan määrittely on vaikeaa. Yksi tapa puolustautumiseen on ilmaherruus – joka hallitsee taivasta, voi hallita myös maata ja hyökkäyskiilat voidaan tuhota ilmaiskuin.
Koska salamasota-armeijat ovat voimakkaasti mekanisoituja ja ne nojaavat voimakkaasti moottoroituun huoltoon, ne ovat sidottuja teihin ja huoltouriin. Hyökkäysreitit ovat siksi valmiiksi ennakoitavissa: ne noudattavat pääteiden ja rautateiden linjoja. Puolustuksessa pioneeritoiminta on erittäin tärkeää: suluttaminen, liikkeen estäminen, linnoittaminen ja oman liikkeen edistäminen. Taistelutoimet tapahtuvat liikennereittien varressa ja läheisyydessä, siksi puolustusjoukot tulee ryhmittää mahdollisimman joustavasti niin, että niillä on mahdollisimman esteettömät toimintareitit sekä viivytystä silmällä pitäen omaan selustaan että vastahyökkäystä silmällä pitäen liikennereitteihin. Etulinjan tulee olla mahdollisimman joustava ja varustettu viivytystä, ei puolustusta, ajatellen. Taistelutoiminnassa pääpainon tulee aktiivisen vastarinnan sijaan olla viivytyksellä ja hyökkäyksen kulminoitumisen edistämisellä. Taistelutoimien tulee kohdistua ensisijaisesti hyökkäyskiilojen kärkien sijaan niiden sivustoja vastaan ja näin muuttaa etenevät panssarikiilat moteiksi. Tällöin on vaara, että hyökkääjä menettää panssarivaununsa polttoaineen loputtua. Toisessa maailmansodassa saksalaiset menettivät enemmän panssarivaunuja polttoaineen loppumisen vuoksi kuin minkään muun syyn takia.
Hyökkäyksen selustassa toimivien erikoisjoukkojen ja sissitoiminnan merkitys korostuu. Sissien tehtävä on katkaista ja tuhota vihollisen logistiikkaa: huoltosaattueita ja varikoita, viestikeskuksia sekä hyökätä vihollisen komentokeskuksia vastaan. Kun liike on pysähtynyt, se voidaan tuhota. Kulminoitunutta panssarikiilaa vastaan suoritettu vastahyökkäys yleensä muuttaa hyökkäyksen sekasortoiseksi paoksi.


IEEE 802.3.
802.3 on IEEE:n standardi Ethernet-lähiverkkotekniikkaa varten. Tärkeimmät erot alkuperäiseen Ethernet-määritelmään (nk. Ethernet II tai DIX Ethernet v2.0) liittyvät siihen, miten ylemmän kerroksen protokollien kuten IP:n paketit kehystetään lähiverkossa siirtoa varten. 802.3 määritteli LLC ja SNAP -kehykset, jotka käytännössä vain lisäävät 8 tavua ylimääräistä tietoa IP-paketteihin. Käytännössä kaikki verkkokortit ja Ethernet-laitteet toimivat sekä Ethernet-II että 802.3-kehystystä käyttävissä verkoissa.


Manga.
Wikipe-tan on tyypillinen mangahahmo tunnusmerkkinään huomattavan suuret silmät.
Manga () on japaninkielinen ilmaisu sarjakuvalle. Itse sanan, jonka merkitys sananmukaisesti on "sutaistut kuvat", keksi Katsuhiko Hokusai (1760-1849) piirtämilleen ja kootuille sarjoille. Suosion myötä manga-sana on lainasanana vakiintunut tarkoittamaan Japanissa tehtyä sarjakuvaa. Toisinaan manga-termiä käytetään virheellisesti myös muualla tehdystä sarjakuvasta, jonka tyyli jäljittelee japanilaisia esikuvia. Oikea termi tällaisille sarjakuville on "pseudomanga".
Lukumääriä.
Mangan asema Japanissa on paljon vahvempi kuin sarjakuvien asema Euroopassa. Mangaa myydään miljoonapainoksina. Esimerkiksi 23.11.2009 - 23.5.2010
välisenä aikana 50. suosituimman tilastoa johtanutta albumia myytiin 2 305594 kpl ja toisena ollutta 1 251949 kpl. Listalle vielä päässytta albumia oli myyty 298 499 kpl.
Japanissa lukijakunta on monipuolista kattaen kaikki ikäryhmät ja mangaa luetaan kodin lisäksi esimerkiksi junissa, kahviloissa ym. julkisilla paikoilla.
Pojille suunnattu shōnen-manga on eniten ostettua.
Japanissa ilmestyy viitisensataa mangalehteä erilaisilla ilmestymistiheyksillä, ja niistä suosituimpia on viikoittain ilmestyvä "Weekly Shonen Jump", jonka levikki on 2,75 miljoonaa.
Vuonna 2010 "Weekly Shonen Jump" - lehden levikki oli 2 876 459 kpl. Sen kilpailijoita ovat esimerkiksi "Shonen Magazine" ja "Shonen Sunday". Nämä kolme olivat samalla suurimmat shōnen-manga - lehdet v.2011. Laajalevikkisin shõjo - lehti oli "Ciao" jolla oli 745455 tilaajaa.
Usein massamarkkinoille tarkoitettu manga painetaan halvalle uusiopaperille joka otetaan edelleen käyttöön, sillä lehdet eivät ole keräilykohde, vaan kulutukseen tarkoitettu edullinen ajanviete. Manga-lehtien ja -kirjojen yhteisen myynnin arvo vuonna 2009 oli 418,7 miljardia jeniä eli n. 3,4 miljardia euroa.
Mangan aihepiirit ulottuvat lukijakunnan mukaan saduista aikuisen elämää sivuaviin ja kuvaaviin jolloin mukana voi olla erotiikkaa. Mangasarjojen sisältö suunnataan usein tietylle ikäryhmälle tai muutoin rajatulle lukijajoukolle. Tyylisuuntia ovat esimerkiksi romanttiset mangat, fantasiamangat, toimintaa sisältävät mechasarjat ja itämaisia taistelulajeja sisältävät seikkailut, mutta myös koulutus- ja eläin mangaa on.
Mangan rakenteesta ja yhteys animeen.
Mangaa luetaan kuvajärjestykseltään sekä alkuperäiseen tapaan oikealta vasemmalle että "peilattuna", jolloin lukujärjestys on länsimainen. Usein alkuperäiset tehostesanat on jätetty paikalleen mikäli mahdollista. Monesti sarjakuvan yhteydessä on myös taiteilijan kommentteja sekä tarinan keksimiseen liittyviä kuvailuja.
Mangaa julkaistaan pääsääntöisesti mustavalkoisena. Värit on koettu juonta häiritseväksi. Paksuissa viikko- tai kuukausijulkaisuissa eri tarinat voidaan painaa eri väreillä.
Tarina voi olla juoneltaan monikerroksinen, ja usein tapahtumien taustalla on jokin lukijalle päähahmon kokemuksien kautta paljastuva kaikenkattava syy. Se, miten tämä on kehitelty vaihtelee jonkin verran eri tyylilajeissa mutta myös niiden sisällä tarinan luonteen painotuksen mukaan. Henkilöhahmojen tyypittely on mangassa tavallista - etenkin jos tarinassa seurataan ryhmää, kuten koulutovereita. Mangan eräs piirre on niin sanottu fanipalvelu, jossa joku tai jotkut hahmot on huolellisesti piirretty eri asuissa ja ympäristöissä näyttäviin asetelmiin ja poseerauksiin. Vaihtoehtoisesti se voi sisältyä tarinaan niin, että loogisesti pohjustettu tilanne tarjoaa sekä mahdollisuuden että selityksen nähtävän hahmon senhetkiselle olemukselle. Tarinan tyyli ja yleinen luonne paljolti määrittelevät fanipalvelun käytön tai onko sitä lainkaan ja raja tarkoituksellisen tyylin ja värittävän elementin välillä voi olla häilyvä.
Mangassa käytetään erilaisia tehokeinoja tilanteen ja tapahtuman korostamiseksi. Niitä ovat esimerkiksi säihke-efektit, kukkaset ja salamat. Efektejä kehittivät erityisesti mangaa piirtämään ryhtyneet naiset 1970-luvulla laajentamaan hahmon tunteiden kuvausta. He myös rikkoivat perinteen tavanomaisesta kuvaruutujen muodosta ja asemoinnista.
Mangaa julkaistaan tavallisesti viikoittaisina tai kuukausittaisina jatkosarjoina manga-lehdissä.
Ihailijapostia seurataan sarjakuvan ilmestymisaikana kustantamoissa tarkasti. Lehtiin lisätään usein mukaan palauteosa ja taiteilijan ja kustantamon yhteyshenkilö välittää toiveet taiteilijalle.
Varsin pian julkaisun jälkeen ne kootaan pokkareiksi ("tankõbon") joihin siten muodostuu eripituisia lukuja. Jatkosarjan luonne asettaa omia vaatimuksiaan juonenkuljetukselle joka saattaa korostua taskukirjamuodossa esimerkiksi toistuvina kilpailuina, taisteluina tai draamakohtauksina tyylilajien mukaisesti. Sarja voi suosion myötä jatkua useita vuosia ja taskukirjamuodossa siihen voi sisältyä kymmeniä osia. Esimerkiksi Ranma ½ käsittää 38 osaa.
Manga ja japanilainen piirrosanimaatio eli anime kulkevat usein käsi kädessä. Suosituista mangasarjoista tehdään televisiosarjoja tai anime-elokuvia, ja suosituista televisiosarjoista ja elokuvista mangasarjoja. Tavallisia ovat myös cine-mangat, suoraan elokuvan tai televisiosarjan kuvista kootut sarjakuvaversiot.
Mangan pohjalta luotu anime saatetaan tehdä jo ennen sarjakuvan tarinan päätöstä. Juoni ja henkilöhahmot eivät aina näin ole tarkoin yhdenmukaisia manga-versioon verrattuna. Esimerkiksi Fruits Basket - manga käsittää 23 osaa animen kattaessa kirjat 8. osaan saakka.
Usein ilmestyy myös kaikenlaisia muita oheistuotteita, kuten videopelejä ja muovifiguureja. Oheistuotteiden määrä on 2000-luvulla noussut räjähdysmäisesti Japanissa ja muualla maailmassa.
Mangan lajityyppejä.
Mangaa luokitellaan lajityyppeihin sarjan juonen tyylin (esimerkiksi jännitys, seikkailu tai ihmissuhde) mukaan. Samat lajityypit pätevät myös animen luokitteluun.
Alle on listattu mangalle tyypillisiä erikoislajityyppejä. Näiden lisäksi luokituksessa käytetään yleisesti länsimaalaisillekin tuttuja genre-ilmaisuja, kuten esimerkiksi toiminta, jännitys, draama, seikkailu, tieteiskertomus, dokumentti ja komedia.
Varsinkin shōjo- ja shōnen lajityyppien piirteet ovat alkaneet jossakin määrin hämärtyä koska shōnen - tyylin suosio on kasvanut tyttöjen keskuudessa. Tämä puolestaan on vaikuttanut tarinan ja hahmojen kehittelyyn.
Joulukuussa 2010 Japanin pääkaupunki Tokion metropolialueen kaupunginvaltuusto hyväksyi lain, joka kieltää esittämästä alle 18- vuotiaille suunnatussa mangassa tilanteita, jotka todellisessa elämässä olisivat laittomia. Japanissa ei ole ikärajojen välimuotoja ja lain pelätään epämääräisyytensä vuoksi johtavan mielivaltaiseen sensuuriin tai itsesensuuriin taiteellisiin arvoihin katsomatta, jotta manga-lehtiä voitaisiin myydä yhtä laajasti kuin ennen lain voimaantuloa.
Metropolialueen hallitus julkaisi 14.5.2011 ensimmäisen tämän lain mukaisesti tehdyn listan mangoista, joissa tulisi olla 18. vuoden ikärajasuositus.
Mangan luoja.
Mangan syntyyn vaikutti erityisesti Osamu Tezuka. Tezuka, jota kutsutaan myös ”mangan jumalaksi” loi tunnetun Tetsuwan Atomin (Yhdysvalloissa Astro Boy) 1960-luvulla. Tezuka loi tunnetun suurisilmäisen mangatyylin. Tähän on olemassa kaksi tarinaa: Tezuka oli tunnetusti Walt Disneyn ihailija ja sanotaan, että hän keksi silmien tyylin Disney-elokuvien kauriiden silmistä. Toisen esityksen mukaan Tezuka otti vaikutteita Betty Boop -sarjakuvahahmolta, jolla oli suurehkot silmät. Hän itse korosti lapsuudessa näkemiään naisteatteriryhmän esitysten merkitystä. Valaistus korosti vahvasti rajattuja, meikattuja silmiä ja heijastui niistä.
Tezukan tyyliuudistusten myötä ala muuttui pysyvästi.
Ennen Tezukaa mangat piirrettiin kaksiulotteisesta perspektiivistä. Hahmot tulivat ruutuun ja poistuivat siitä näytelmälavan tyyliin. Tezuka tuli siihen tulokseen, ettei tällä tyylillä voida mitenkään esittää voimakkaita tunteita. Hän alkoi käyttää elokuvallisia ilmaisukeinoja, joihin vaikutteita otettiin ranskalaisista ja saksalaisista elokuvista. Tezuka käytti lähikuvia sekä eri kuvakulmia ja pyrki laajentamaan tietyn kohtauksen kerronnallisesti moniulotteisemmin usealle ruudulle yhden ruudun sijasta. Hän saattoi tehdä jopa 1000-sivuisia mangoja hyvin lyhyessä ajassa. Tezuka myös ymmärsi, että mangalla oli mahdollisuuksia muuhunkin kuin pelkkään naurattamiseen. Hän ryhtyi tekemään tarinoita, joissa ilmeni myös surua ja vihaa ja joissa loppu ei aina ollut kliseisesti onnellinen.
Tezukan debyytti oli vuonna 1947 halvassa sarjakuvalehdessä, joka japanilaisilla lapsilla oli varaa ostaa sodanjälkeisessä köyhyydessä. Se myi yhdessä yössä ennenkuulumattomat 400 000 kappaletta. Julkaisijat huomasivat mahdollisuudet ja uusia piirtäjiä tuli mukaan vallankumoukselliseen kilpailuun mangamarkkinoille. Uudistukset johtivat markkinoiden laajentumiseen ja niiden rajuihin rakenteiden muutoksiin. Mangan lukijakunnassa tapahtui käänne. Lapset, jotka kasvoivat Tezukan ja tämän seuraajien mangojen parissa jatkoivat sarjakuvien lukemista elämäntilanteen muututtua siirtyessään yläasteelle, lukioon ja yliopistoon.
Mangaka.
Mangaka (漫画家) on japania ja tarkoittaa sarjakuvataiteilijaa. Kuten "mangaa", länsimaissa lainasanaa käytetään kuitenkin pelkästään japanilaisista manga-artisteista. Itse mangakan lisäksi mangaa piirtämässä voi olla useita apulaisia, jotka huolehtivat muun muassa rastereista ja taustoista.
Apulaisten palkkaaminen edellyttää mangakalta harkintaa, sillä hän ei saa tuloja lehdessä julkaistusta sarjakuvasta, vaan vasta kootusta tankōbon-julkaisusta. Mangaka voi myös tehdä tietoisen ratkaisun pitäytymisestä poissa valtavirrasta.


Luettelo sotilasoperaatioista.
Kylmän sodan jälkeiset.
Sotilasoperaatioista


Operaatio Seelöwe.
Operaatio Seelöwe () oli koodinimi Saksan suunnittelemalle maihinnousulle Isoon-Britanniaan toisen maailmansodan aikana. Saksalaiset kaavailivat operaatiota aloitettavaksi syksyllä 1940, mutta koska he eivät tavoittaneet sen toteuttamiselle asetettuja ehtoja, suunnitelmaa ei koskaan pantu toimeen.
Suunnitelma ja sen taustat.
Saksan kukistettua Ranskan kesäkuussa 1940 Iso-Britannia ei halunnut aloittaa rauhanneuvotteluja Saksan kanssa, joten Adolf Hitler alkoi valmistella maihinnousua Englantiin. Luftwaffen oli määrä saavuttaa ilmaherruus Etelä-Englannin yllä, jotta Saksan maihinnousulaivasto pystyisi ylittämään Englannin kanaalin rauhassa ilman Ison-Britannian Kuninkaallisen laivaston tai Kuninkaallisten ilmavoimien hyökkäyksiä. Luftwaffe ei kuitenkaan onnistunut tehtävässään ja hävisi taistelun Britanniasta, ja lopulta 17. syyskuuta 1940 Hitler lykkäsi operaatio Merileijonan tulevaisuuteen.
Lopullisesta suunnitelmasta vastasi OKH eli Oberkommando des Heeres. Sen suunnitelmaan kuului yhdeksän divisioonan hyökkäys meritse, sekä ilmalaskudivisioona. Valittuna maihinnousualueena oli Doverin ja Portsmouthin välinen rannikko. Tavoitteena oli vallata Gloucester ja saartaa Lontoo, sekä edetä 52. leveyspiirille, minkä jälkeen Britannian odotettiin antautuvan.
Saksalaiset keräsivät maihinnousua varten Ranskan rannikolle suuret määrät tavallisesti lähinnä Reinillä toimivia aluksia. Saksalaiset joutuivat kuitenkin huomaamaan jo maihinnousua edeltävissä harjoituksissa, että nämä jokiproomut eivät soveltuneet suunniteltuun tarkoitukseensa. Lisäksi proomujen kokooma-alueet olivat helppoja maalitauluja brittien pommikoneille, ja Bomber Command -lennosto tuhosikin useita kuukausia kestäneillä hyökkäyksillään suuren määrän lotjia. Tuhoutuneet alukset olivat poissa saksalaisten huoltoliikenteestä maihinnousun peruuntumisen jälkeenkin.
Suunnitelmasta luopuminen.
17. syyskuuta 1940 Saksan sodanjohto lykkäsi operaation aloitusta. 12. lokakuuta 1940 se siirrettiin seuraavaksi kevääksi. Hitlerin uskomuksen mukaan Britannia antaisi periksi, kun Neuvostoliitto olisi lyöty operaatio Barbarossan myötä. Moskovan taistelun lopputulos ja Yhdysvaltain liittyminen sotaan joulukuussa 1941 kuitenkin muuttivat tilanteen Saksan kannalta epäedulliseksi. Ne johtivat kahden rintaman sotaan, josta OKH oli varoittanut. Neuvoteltuaan Raederin kanssa Hitler perui lopullisesti koko maihinnoususuunnitelman 13. helmikuuta 1943.
Entä jos maihinnousu olisi toteutunut?
Sotahistorioitsijoista Michael Burleigh ja Andrew Mollo ovat uskoneet operaation onnistumismahdollisuuksiin. Vuonna 1974 Sandhurstin sotakorkeakoulussa järjestetyssä sotapelissä, jossa Luftwaffe ei ollut saanut ilmaherruutta, saksalaiset onnistuivat maihinnousussa miinoittamalla Englannin kanaalin suojaamaan operaatiota. Tämän jälkeen he etenivät GHQ-linjalle, jossa Home Guardin joukot pysäyttivät etenemisen. Muutamia päiviä myöhemmin Kuninkaallinen laivasto murtautui läpi katkaisten saksalaisten huoltoreitit ja vahvistusten kuljettamisen kanaalin yli, mikä pakotti maihin nousseet joukot antautumaan.
Seelöwe
Seelöwe


Nunavut.
Nunavut () on Kanadan territorio. Se on perustettu 1. huhtikuuta 1999. Sen asukkaista suurin osa on inuiteja eli eskimoja.
Nunavutin pääkaupunki on Iqaluit, entinen "Frobisher Bay", Baffinin saarella idässä. Muita suurehkoja asutuskeskuksia ovat Rankin Inlet ja Cambridge Bay. Nunavutiin kuuluvat Ellesmerensaari pohjoisessa ja Victoriansaari lännessä.
Historia.
Nunavut on arktinen alue, jolle levittäytyivät varhaiset paleoeskimojen kulttuurit. Varhaisinta paleoeskimojen kulttuuria sanotaan Pre-Dorsetin kulttuuriksi. Se pohjautui enemmän sisämaassa kuin merialueilla tapahtuvaan pyyntiin. Siitä kehittyi noin 800 eaa. maa- ja merieläinten pyyntiin perustuva Dorsetin kulttuuri, ja noin vuoden 1000 tienoilla eskimojen kulttuurit. Harva asutus keskittyi rannikolle ja sisämaassa jokien lähelle. Nunavutin eteläpuolella eli subarktisia intiaaneja. Nunavutin inuitit ovat länsi- ja keski-inuitteja.
1500–1800-luvuilla eurooppalaiset etsivät Nunavutin halki kulkenutta Luoteisväylää. Monet Nunavutin saaret, salmet, niemimaat ja lahdet on nimetty Luoteisväylää etsineiden mukaan tai ovat näiden etsijöiden nimeämiä. Nunavut erotettiin Luoteisterrorioista 1. huhtikuuta 1999 ja on siitä lähtien muodostanut oman territorionsa. Vaikka se on osa Kanadan valtiota ja liittovaltion hallinnon alainen, inuitit voivat hallita aluettaan suhteellisen autonomisesti.
Väestö.
Nunavutin väkiluku oli vuonna 2011 noin 31 906 eli noin promille koko Kanadan väkiluvusta. Siitä on noin 25 000 inuitteja (noin 85 % Nunavutin asukkaista ja noin puolet kaikista Kanadan inuiteista). Nunavutin väestötiheys on 0,02 as./km², joten se on yksi maapallon harvimmin asutetuista alueista. 40 % asukkaista on alle 16-vuotiaita.
Ilmasto.
Nunavut on pääosin kylmää matalakasvuista tundraa, jonka pohjoisosaa sanotaan polaariaavikoksi. Kasvillisuus on lähinnä ruohoa, varpua, jäkälää, vaivaiskoivuja, pensaita jne. Pohjoisosien merijää voi olla ympärivuotinen.
Talous.
Nunavutissa hyödynnetään luonnonvaroina lyijyä, hopeaa, sinkkiä, maaöljyä ja maakaasua. Tulevaisuudessa turismista on tulossa yhä merkittävämpi elinkeino. Merkittävässä osassa taloudessa ovat myös inuittitaide ja -käsityöt; tuotteita ostetaan maailmanlaajuisesti.


Pakanuus.
Pakanuus () viittaa ei-kristillisten uskontojen, yleensä ei kuitenkaan juutalaisuuden eikä islamin harjoittamiseen. Sana pakana on johdettu latinan adjektiivista "paganus", joka tarkoittaa maalaista tai kyläläistä. Nimitys johtuu siitä, että kristinusko oli sen varhaisina aikoina erityisesti kaupunkilaisten uskonto, maaseudulla asuvien ollessa vanhojen uskontojen kannattajia.
Raamatullisessa kielenkäytössä pakana tarkoittaa Israelin kansalle vierasta kansaa tai heimoa, joka noudattaa juutalaisilta kiellettyjä tapoja. Tässä merkityksessä voidaan puhua ”pakanakristityistä” erotukseksi "juutalaiskristityistä"; kyseessä on siis tällöin pikemminkin etnis-kulttuurillinen kuin uskonnollinen termi. Sanaa ”pakanuus” ei tavallisesti käytetä tässä merkityksessä.
Erityisesti polyteistisiä ja panteistisia varhaiskantaisia uskontoja on nimitetty vanhapakanallisiksi uskonnoiksi erotuksena uuspakanuudesta. Uuspakanuus on nimitys, jota on 1950-luvulta lähtien käytetty nykyaikana tietoisesti kehitetyistä uskonnollisista suuntauksista, jotka pyrkivät jäljittelemään, elvyttämään tai ennallistamaan alkuperäisiä historiallisia eurooppalaisia pakana- ja muinaisuskontoja. Uuspakanuuden suuntauksiin kuuluvat muun muassa wicca, uussamanismi, aasainusko ja druidismi.
Alkuperäisuskonnot.
Eurooppalaisten pakanauskontojen joukkoon lasketaan erilaisia luonnonuskontoja, joiden uskonnollisiin toimituksiin voi kuulua esimerkiksi vuodenkiertoon, taivaankappaleisiin ja hedelmällisyyteen liittyviä riittejä. Usein pakanuutena on pidetty animistisia uskontoja, šamanismin, vainajainpalvonnan ja magian harjoitusta. Suurin osa vanhoista kansallisista luonnonuskonnoista on väistynyt esimerkiksi kristinuskon ja islamin tieltä. Monilla seuduilla on vielä alkuperäisuskontojen kannattajia. Etenkin monien alueiden alkuperäisasukkaat lasketaan vanhapakanallisiksi. Luonnonuskontoja on vielä voimissaan Afrikassa, Oseaniassa, Etelä-Amerikassa sekä harvaan asuttujen pohjoisalueiden kansojen kuten inuiittien keskuudessa.
Metsästäjä-keräilijäheimojen animistisessa todellisuuskäsityksessä ihminen on usein jokseenkin tasavertainen eläinten, kasvien ja luonnonvoimien kanssa. Rituaalit ovat välttämättömiä, koska niillä pyydetään lupa käyttää eläimiä tai kasveja ravinnoksi, puuta polttopuuksi sekä muuta vastaavaa.
Šamanistisessa kulttuurissa on keskeinen osa šamaanilla. Hän on usein parantaja ja ennustaja, hän neuvoo eri ongelmissa ja toimii yhdyssiteenä henkimaailman ja ihmisten välillä. Šamanismiin liittyy usein muuttuneiden tajunnantilojen käyttö yhteytenä henkimaailmaan. Transsitilaa haettiin muun muassa huumaavilla aineilla, rytmikkäällä musiikilla ja laululla, toistuvilla tanssiliikkeillä ja muilla toistuvilla rituaaleilla. Lähes kaikilla maapallon pohjoisilla alueilla on harjoitettu šamanismia.
Suomessa valtauskontona oli ennen kristinuskon tuloa paikkakunnittain erilaisia piirteitä omannut suomalainen muinaisusko. Paikallinen muinaisusko oli monijumalisuutta, johon kuului oma tarustonsa. Usko siirtyi perimätiedon ja riittien välityksellä sukupolvelta toiselle. Muinaissuomalaiset uskoivat haltijoihin sekä useisiin jumaliin, joista merkittävimpiä olivat Ukko ylijumala, Ahti, Tapio ja Ilmarinen. Kristinuskon tultua Suomeen vanhat pakanalliset uskomukset säilyivät pitkään kristinuskon rinnalla paikoin 1900-luvulle saakka.
Nykyisin esimerkiksi Baltian ja Venäjän luonnonuskontojen edustajat saattavat kutsua uskontojaan omauskoksi tai maauskoksi. Virossa yksitoista prosenttia väestöstä on valtion teettämässä kyselyssä kertonut harjoittavansa maavaldia, vanhaa virolaista luonnonuskoa.
Maavalla Kodan edustamassa maauskossa harrastetaan kansanperinnettä: vanhat laulut, leikit, käsityöt, ruuat, vaatteet, korut ja uskomukset siirretään lapsille vuotuisissa juhlissa. Keskeisiä juhlapäiviä ovat auringonkiertoon liittyvät tasaus- ja seisauspäivät. Tärkeänä nähdään yhteys menneiden sukupolvien ketjuun. Yhteisö kertoo edustavansa vanhempaa perinnettä kuin esimerkiksi kristinusko.
Uuspakanuus.
Uuspakanallisuuden muodot saattavat yhdistellä aineksia useista uskonnoista ja uusista uskomuksista ja ajatuksista. Toiset uuspakanallisuuden muodot taas pyrkivät alkuperäisyyteen ja usein tietyn historiallisen pakanauskonnon elvyttämiseen. Monet uuspakanat kannattavat yksilöllistä uskonnon harjoittamista ja tutkimista, ja välttävät järjestäytymistä. Kaikille uuspakanallisille liikkeille on yhtenäistä läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunne luontoa kohtaan. He eivät etsi pelastusta tai valaistusta, vaan ajattelevat maan henkiseksi kodikseen. Heitä yhdistää myös luonnon kiertokulun kunnioittaminen ja myönteinen moraalikäsitys, joka sallii ihmisen toimia mielensä mukaan, mikäli he eivät vahingoita toisia.
Suomessa uuspakanallisuus alkoi vallata alaa 1980-luvulla. Vuonna 1998 perustettiin Lehto – Suomen luonnonuskontojen yhdistys ry, joka pyrkii parantamaan luonnonuskontojen asemaa Suomessa. Vuonna 1999 perustettiin Pakanaverkko ry edistämään erilaisten pakana- ja luonnonuskontojen edustajien yhteistoimintaa ja uskonnollista tasa-arvoa. Suomenuskoiset ovat pyrkineet elvyttämään suomalaisen mytologian tietämystä ja kannatusta.


Arkansas.
Arkansas’n osavaltio () eli Arkansas on osavaltio Yhdysvaltain eteläosassa, lähellä Mississippijokea.
Historia.
Arkansas oli aikoinaan osa Louisianan territoriota, jonka Ranska myi Yhdysvalloille vuonna 1804. Aluksi se ei kuulunut mihinkään osavaltioon, mutta 15. kesäkuuta 1836 siitä muodostettiin Yhdysvaltojen 26. osavaltio. Muiden etelävaltioiden tavoin se kuului orjavaltioihin, joissa osavaltion lait hyväksyivät orjuuden. Yhdysvaltain sisällissodan aikana se irtautui liittovaltiosta (6. toukokuuta 1861) ja liittyi Konfederaatioon, 11 osavaltion perustamaan uuteen liittovaltioon. Arkansas’ssa käytiin useita pieniä taisteluja sisällissodan aikana, kunnes Konfederaation joukot hävisivät ja Arkansas muiden etelävaltioiden tavoin liitettiin takaisin Yhdysvaltoihin.
Maantiede.
Arkansas’n osavaltion pääkaupunki on Little Rock, joka on ainoa yli 100 000 asukkaan kaupunki. Muita suurehkoja kaupunkeja osavaltiossa ovat muun muassa Fort Smith, Fayetteville ja Pine Bluff. Osavaltio rajoittuu pohjoisessa Missourin osavaltioon, idässä Mississippijoen takaisiin Tennesseen ja Mississippin osavaltioihin, eteläsuunnassa on Louisiana sekä lännessä pienen matkaa Texas sekä pitempi raja Oklahoman kanssa.
Luoteis-Arkansas kuuluu Ozarksin tasankoon, jolla sijaitsee Boston Mountains -vuorijono. Eteläosassa ovat Ouachita-vuoret ja näitä osia jakaa Arkansasjoki.
Väestö.
Osavaltion väkiluku vuonna 2010 oli 2 915 918. Väestöstä 80 prosenttia on valkoisia ja 15,7 prosenttia mustia. 95 prosenttia puhuu englantia ja 3,3 prosenttia espanjaa. Osavaltion bruttokansantuote on 76 miljardia dollaria. Osavaltion kuvernööri on demokraattisen puolueen Mike Beebe.


Little Rock.
Little Rock on Yhdysvaltain Arkansas'n osavaltion pääkaupunki.
Presidentti Dwight D. Eisenhower lähetti kaupunkiin liittovaltion joukkoja kuvernööri Orval Faubusin uhmattua korkeimman oikeuden päätöstä hyväksyä mustat valkoisille tarkoitettuihin kouluihin 1957.
Kaupungissa on 183 133 asukasta (2000). Kaupungin asukkaista oli vuoden 2000 väestönlaskennassa 55,1 % valkoisia ja 40,4 % mustia.
Little Rockin ohi virtaa Arkansasjoki, ja North Little Rockin kaupunki sijaitsee joen vastarannalla.
Little Rock on entisen presidentin Bill Clintonin kotikaupunki, ja siellä sijaitsee "William Jefferson Clintonin presidentinkirjasto".


Røros.
Røros (eteläsaameksi Plassje) on 5 652 asukkaan (2008) kunta Norjassa, Etelä-Trøndelagin läänissä ("Sør-Trøndelag"), matkaa Trondheimin kertyy noin 150 km. Røros on vanha historiallinen kaivoskaupunki, ja yksi Euroopan vanhimmista puukaupungeista, ja kunta kuuluu UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Rørosin kunta muodostuu pääasiassa kolmesta taajamasta: Røros, Brekken ja Glåmos.
Rørosin keskusta rakennettiin kokonaan uudestaan sen jälkeen, kun ruotsalaiset sotilaat tuhosivat sen vuonna 1679.
Vuonna 1784 rakennettu kirkko hallitsee keskustan maisemaa, ja se on kuvattuna melkein jokaisessa keskustassa otetussa kuvassa.
Ilmasto.
Røros on yksi Norjan kylmimmistä paikoista, kylmyysennätys on 13. tammikuuta 1914 –50,4 °C, tämä lämpötila on matalin Etelä-Norjassa koskaan mitattu. Lämpöennätys 30,7 astetta on vuoden 2008 heinäkuulta.
Elinkeinoelämä.
Tänä päivänä Rørosin tärkein elinkeino on matkailu. Kunnassa on yli 350 hotellihuonetta ja sen lisäksi noin 3 000 yksityistä loma-asuntoa/mökkiä, ja vuosittain noin miljoona turistia vierailee kaupungissa. Rørosin tunturiympäristö on erittäin suorittua retkeilyaluetta.
Poronhoito on myös merkittävä elinkeino alueella. Røros on eteläsaamelaisten suurin kunta Norjassa ja poronhoito on tärkeä osa saamelaista identiteettiä. Kunnassa on aloitettu projekti, jonka tarkoituksena on elvytää, kehittää ja vahvistaa saamenkielen ja -kulttuurin asemaa.
Kaivos.
Røros on toinen Norjan merkittävistä kaivoskunnista Kongsbergin kanssa ja on ollut hyvin tunnettu kuparikaivoksistaan. Kaivoksen 333 vuotisena (1644-1977) toiminta-aikana sieltä louhittiin noin 110 000 tonnia kuparia.
Suurin osa Rørosin alueella kasvaneista puista kaadettiin kaivostoiminnan alkuvaiheessa. Puuta käytettiin malmin louhinnan helpottamiseksi, sillä 1600- luvulla louhintatyökalut eivät olleet vielä kovin kehittyneitä. Esimerkiksi räjähteitä ei ollut käytössä. Puun polttaminen perustui siihen, että lämmetessään malmi laajenee ja se rupeaa halkeilemaan. Muodostuneiden halkeamien takia sitä helpompi louhia.
Murre ja julkisuus.
Kunnassa puhutaan omaa rørosin murretta, joka on saanut vaikutteita kaivosteollisuuden mukanaan tuomilta ulkomaalaisilta, erityisesti saksa ja ruotsi ovat vaikuttaneet rørosin murteeseen.
Rørosin ja sen asukkaat teki osaltaan kuuluisaksi kirjailija Johan Falkberget 1900 -luvulla. Hän kertoi kaivosyhteisön tarinan raavaiden, sosiaalisen arvoasteikon alapäässä olevien kaivostyöläisten näkökulmasta.


Olav Tryggvason.
Olav Tryggvason valitaan kuninkaaksi. Peter Nicolai Arbon maalaus.
Olav Tryggvason eli Olavi Tryggvenpoika (, 969 – 9. syyskuuta 1000) oli Norjan kuningas vuosina 995–1000. Hänet tunnetaan myös nimellä Olav I. Olav oli Tryggve Olafssonin poika ja Harald Kaunotukan pojanpojanpoika.
Olav varttui maanpaossa ja osallistui useille viikinkiretkille. Vuonna 991 hän pakotti Englannin kuninkaan Ethelredin maksamaan lunnaita. Olav palasi Norjaan 995, jolloin hänet valittiin yksimielisesti kuninkaaksi. Pian valintansa jälkeen hän aloitti Norjan käännyttämisen kristinuskoon. Hän perusti vuonna 997 Trondheimin, josta tuli maan ensimmäinen pääkaupunki. Olav kaatui Svoldin taistelussa vuonna 1000.


Colorado.
Coloradon osavaltio () eli Colorado (suomeksi joskus myös "Kolorado") on Yhdysvaltojen osavaltio, jossa preeriatasankojen länsireuna kohtaa Kalliovuoret. Coloradon pääkaupunki ja myös väkiluvultaan suurin kaupunki on Denver. Colorado Springs ja Aspen ovat kuuluisia talviurheilukeskuksia.
Historia.
Coloradon tunnettu asutushistoria alkaa tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua. Lindenmeieristä, Larimerin piirikunnasta on löydetty Folsom-kulttuurin aikainen leiripaikka.
Alueella oli monia voimakkaita intiaanikulttuureita ja intiaanisodat koskettivat Coloradoakin. Osavaltion intiaanit siirrettiin Oklahoman terriotorioon reservaatteihin 1800-luvun loppuun menneessä.
Ensimmäisiä eurooppalaisia seudulla olivat espanjalaiset, jotka asettuivat nykyisen New Mexicon puolelle, ja ranskalaiset. Yhdysvallat osti Kalliovuorten itärinnettä Ranskalta Louisianan oston yhteydessä 1803.
1800-luvun puolivälissä tälläkin alueella riehui kultakuume, jonka aikana jopa satatuhatta kullankaivajaa etsi onneaan Kalliovuorilta. Kultakuumeen jälkimainingeissa perustettiin Coloradon territorio, jolla oli nykyisen osavaltion rajat. Se oli olemassa 1861–1876. Territoriosta tuli osavaltio 1. elokuuta 1876.
Maantiede.
Coloradon maantieteen merkittävimmät piirteet ovat Kalliovuoret ja Suuret tasangot. Maaperän vuoristomaisuudesta kertoo se, että osavaltiossa on toista tuhatta yli 3000 metrin korkuista huippua. Osavaltion korkein paikka on 4401-metrinen Mount Elbert, joka on samalla Kalliovuorten korkein huippu.
Coloradon osavaltio on muodoltaan nelikulmainen: sen kaikki rajat ovat pituus- tai leveyspiirien suuntaisia. Siellä on useita suojeltuja metsiä ja neljä kansallispuistoa: Rocky Mountainin kansallispuisto, Black Canyon of the Gunnisonin kansallispuisto, Great Sand Dunesin kansallispuisto ja UNESCOn maailmanperintöluetteloon kuuluva Mesa Verden kansallispuisto.
Monet joet saavat alkunsa Coloradon alueella, suurimpia muun muassa Coloradojoki, Arkansas ja Rio Grande.
Colorado on jaettu 64 piirikuntaan, ja nämä edelleen 271 kuntaan ja kaupunkiin.
Denverin ja Colorado Springsin lisäksi yli sadantuhannen asukkaan kaupunkeja ovat Aurora, Lakewood, Fort Collins, Thornton, Westminster, Arvada ja Pueblo. Boulder on yliopistokaupunki, jossa on myös paljon tutkimuslaitoksia.
Ilmasto.
Vuoteen 2003 mennessä korkein Coloradossa mitattu lämpötila oli 48 °C (118 °F) 11. heinäkuuta 1888 Bennettissä, ja alhaisin mitattu lämpötila 1. helmikuuta 1985 Maybellissä, -52 °C (-61 °F).
Talous.
Coloradon ensimmäinen moottori oli kaivostoiminta: kullan lisäksi kaivettiin muita mineraaleja. Keinokastelun yleistyessä 1800-luvun puolivälissä osavaltion primäärituotanto laajeni kaivostoiminnasta maatalouteen. Nykyisin Coloradon tärkeimpiin maataloustuotteisiin kuuluvat naudanliha (2,6 miljoonaa eläintä) ja maitotuotteet (130 000 lypsylehmää). Viljellstä pinta-alasta suurimman alan vievät vehnä, maissi ja heinä.
Liittovaltion hallituksen toiminnot ovat tärkeitä. Osavaltiossa on mm. ilmavoimien asemia, vankiloita, geologian tutkimusta ja erilaisia hallituksen itsenäisiä yksiköitä kuten NOAA.
Politiikka.
Yhdysvaltojen kaksi suurta puoluetta ovat olleet Coloradossa melko tasavahvoja, joten osavaltion äänestystuloksia seurataan aina suurella mielenkiinnolla. Vuoden 1900 jälkeen kuvernööreinä on ollut 18 demokraattia (joista yksi kahteen otteeseen) ja 12 republikaania (joista yksi kahteen otteeseen).
Jotkut kaupungit, kuten Colorado Springs ovat konservatiivisia, toiset, kuten yliopistokaupunki Boulder, tukevat lähinnä demokraatteja. Vuoden 2006 vaaleissa Boulderin alueella demokraatit voittivat kaikki kilpailun kohteena olleet paikat, kun taas Colorado Springissä republikaanien vaalivoitto oli yhtä täydellinen.
Coloradon ikäpyramidi vuoden 2000 väestölaskennan mukaan
Väestö.
Vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan Coloradossa asuu 5 029 196 asukasta. Tämä osoittaa yli 16 prosentin väestönkasvua vuodesta 2000. Asukkaista 90 % on valkoisia. Verrattuna koko Yhdysvaltoihin, koulutettuja ihmisiä on hiukan keskimääräistä enemmän.
Urheilu.
a> Denverissä on neljän ammattilaisjoukkueen kotiareena.
Coloradossa toimii lukuisia ammattilaisurheilujoukkueita. Valtaosa joukkueista tulee Denverin metropolialueelta, jonne osavaltion antama tuki joukkueille on rajoittunut.


Denver.
Denver on Yhdysvaltain Coloradon osavaltion pääkaupunki. Se sijaitsee osavaltion koillisosassa, laakealla suurten tasankojen alueella noin kaksikymmentä kilometria Kalliovuorista itään. Denverin asukasluku on noin 580 000 (2005); laajemmalla metropolialueella asuu yhteensä n. 2,8 miljoonaa asukasta. Kaupungissa on paljon elintarvike-, rauta- ja metalliteollisuutta. Denver on yksi Yhdysvaltojen aurinkoisimmista kaupungeista: aurinkoisia päiviä on vuodessa noin 300, mikä vertautuu hyvin esimerkiksi floridalaisiin ja kalifornialaisiin kaupunkeihin. Talvet kaupungissa ovat aurinkoisia vaikkakin kylmiä, koska mantereinen ilmasto ja kaupungin korkeus merenpinnasta aiheuttavat lämpötilojen putoamisen talviaikaan. Aspenin hiihtokeskus sijaitsee noin 160 kilometriä Denveristä länteen.
Denverin tunnetuin lempinimi "The Mile-High City" (mailin korkuinen kaupunki) viittaa kaupungin korkeuteen merenpinnasta, mikä on 1609 metriä eli yksi maili, johtuen kaupungin sijainnista tasankoalueella parinkymmenen kilometrin päässä Kalliovuorista. Eräs Denverin useista lempinimistä on "The Thin City", hoikkien kaupunki. Tämän lempinimen taustalla on pienempi ylipainoisten osuus kuin muissa yhdysvaltalaisissa kaupungeissa, mitä selitetään erinomaisilla liikuntamahdollisuuksilla (muun muassa pyöräilyreitit ja laskettelumahdollisuudet) kaupungin läheisyydessä ja fyysisellä aktiivisuudella.
Historiaa.
Denver oli alkujaan turkismetsästäjien käyttämä kauppapaikka kahden joen yhtymäkohdassa. Vuoden 1859 kultaryntäyksessä se alkoi vähitellen kehittyä kaupungiksi. Onnenonkijoita ja lainsuojattomia äkkirikastunut kaupunki veti magneetin tavoin puoleensa ja eräs tuon levottoman ajan kuuluisuuksia oli Buffalo Bill, jonka museo ja hautakin ovat kaupungissa. Helmikuussa joka vuosi Denverissä juhlitaan Buffalo Billin syntymäpäivää. Villin Lännen päiviin voi tutustua Denverin historiallisessa museossa. Myös karjapaimenperinne elää kaupungissa. Tammikuussa vuodesta 1887 lähtien on Denverissä järjestetty maan mahtavin rodeo.
Maantiede.
Yhdysvaltojen Census Bureaun mukaan kaupungin pinta-ala on 401,3 km² josta maata on 397,2 km² ja vettä 4,1 km². Veden osuus on 1,03 %. Denver sijaitsee yli puolitoista kilometriä merenpinnan yläpuolella.
Koulutus.
Kaupungissa toimii vuonna 1864 perustettu yksityinen yliopisto University of Denver. Yliopistossa on perustutkinto-opiskelijoita 5311 (2007) ja jatko-opiskelijoita 5806 (2007). Muita tunnettuja yliopistoja ovat yksityinen Johnson & Wales University, ja katolinen Regis University.
Aiheesta muualla.
Denver Coors Fieldin stadionilta nähtynä


Colorado Springs.
Colorado Springs on kaupunki noin 100 kilometriä Denveristä etelään Coloradon osavaltiossa Yhdysvalloissa. Asukasluku oli vuonna 361 890. Kaupunki sijaitsee Kalliovuorten itäreunalla 1840 metrin korkeudessa merenpinnasta ja sen lähistöllä sijaitsee luonnonkaunis "Pikes Peak" -niminen vuorenhuippu.
Seutu on vanhastaan cherokee-intiaanien asuinalueella. Itse kaupungin perusti vuonna 1871 kenraali, sisällissodan veteraani William Palmer. Seudulla vierailee vuosittain jopa 6 miljoonaa turistia, ja turismin ohella merkittävin työnantaja on Yhdysvaltain ilmavoimat, joilla on siellä tärkeä koulutuskeskus.


Delaware.
Delaware on osavaltio Yhdysvaltojen itärannikolla. Delaware tunnetaan Yhdysvaltojen ensimmäisenä osavaltiona, sillä se vahvisti Yhdysvaltain perustuslain ensimmäisenä osavaltiona 7. joulukuuta 1787.
Historia.
Delawaren alueen alkuperäisasukkaissa oli algonkinejä ja irokeesejä. Ensimmäiset eurooppalaiset siirtolaiset tulivat Hollannista 1631. Vuonna 1638 Ruotsi perusti alueelle Uusi Ruotsi -nimisen siirtomaan, jonka keskuksena oli Fort Kristina nykyisessä Wilmingtonissa. Tämän siirtomaan asukkaista valtaosa oli suomalaisia, erityisesti Ruotsin suomalaismetsistä siirrettyjä metsäsuomalaisia. Valta siirtyi ruotsalaisilta hollantilaisille ja heiltä edelleen briteille. Alueella viljeltiin etenkin tupakkaa, jota tuottamaan kuljetettiin aueelle suuri määrä orjia. Maatalouden monipuolistaminen alkoi jo vähän ennen vallankumousta.
Siirtomaakauden päättyessä orjista luovuttiin vapaaehtoisesti metodistikirkon ja kveekarien rohkaisemina. Vuonna 1860 väestönlaskennassa 91% mustista oli vapaita. Sisällissodassa Delaware laskettiin orjavaltioihin, mutta se oli silti Unionin puolella.
Maantiede.
Delaware sijaitsee tasaisen Delmarvan niemimaan koillisnurkassa Delawarejoen suulla. Niemeä rajaavat Chesapeakenlahti ja Delawarenlahti, jotka on yhdistetty Chesapeaken ja Delawaren kanavalla.
Delawaren pinta-ala on 6 452 neliökilometriä. Delaware on Yhdysvaltojen toiseksi pienin osavaltio Rhode Islandin jälkeen. Se on myös Yhdysvaltojen alavin osavaltio, maaston keskikorkeus on vain noin 20 m merenpinnasta, ja korkeinkin kukkula alle 140 m. Osavaltion pohjoisosassa on pyöreämuotoisia kukkuloita ja niittyjä, etelässä suomaata, rannikolla hiekkarantoja.
Osavaltion alueelta kolme jokea virtaa länteen Marylandin läpi ja laskee Chesapeakenlahteen: Nanticoke, Choptank ja Pocomoke. Muut joet laskevat itään Delawarenlahteen.
Delawaren pääkaupunki on Dover (noin 35 000 asukasta) ja suurin kaupunki on Wilmington (noin 72 876 asukasta).
Talous.
Delawaren suurimpien työnantajien joukossa on mm. IT-alan yrityksiä, autotehtaita ja lääketehtaita. Esimerkiksi AstraZenecan Yhdysvaltain toimintojen pääkonttori on Wilmingtonissa, Quest toimii Newarkissa. Yli puolet Yhdysvaltojen pörssilistatuista yhtiöistä ja 60% 500:sta suurimmista yhtiöstä pitää Delawaressa pääkonttorin kotipaikkaa. Syynä tähän on alhainen yritysverotus. Osavaltion budjetista jopa yli viidennes muodostuu yhtiöiden rekisteröintimaksuista.
Monipuolisen teollisuuden lisäksi osavaltion tärkeitä tulonlähteitä ovat maatalous ja turismi.
Liikenne.
Delawaressa on neljä lentokenttää: New Castlessa on reittiliikennettä, Cape May palvelee enimmäkseen harrastelilmailijoita, Delaware Airparkissa on myös ilmailukoulutusta ja lisäksi Doverin Ilmavoimien tukikohdassa on myös siviililentoterminaali.
Politiikka.
Vuoden 2004 vaaleissa John F. Kerry sai 53 % Delawaren äänistä, George W. Bush 46 %. Myös kaksissa edellisissä vaaleissa demokraattien ehdokkaat, Al Gore ja Bill Clinton, saivat enemmistön. Vuodesta 2000 vuoteen 2004 demokraattien osuus oli kasvanut.
Koulutus.
Delawaren yliopisto, Newarkin yliopistoalueen keskuspuistikko syysasussa 2010.
Delawaren yliopisto (lyhyesti "UD" tai "UDel") on osavaltion yliopistoista suurin. Sen pääkampus sijaitsee Newarkissa ja pienempiä kokonaisuuksia Doverissa, Wilmingtonissa, Lewesissä ja Georgetownissa.
Väestö.
Vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan Delawaressa asui 897 934 asukasta. Tämä on noin 114 000 enemmän kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. Väestön jakautuminen ikäryhmittäin on hyvin samanlainen kuin koko Yhdysvalloissa keskimäärin, mutta mustien osuus on poikkeuksellisen suuri, yli 20 %.
Urheilu.
Delawaressa ei ole ammattilaisurheilujoukkuetta monessakaan lajissa, minkä vuoksi osavaltion asukkaat kannattavat yleensä naapuriosavaltioiden Pennsylvanian tai Marylandin joukkueita. Delawaressa sijaitsee Dover International Speedway -autorata, ja osavaltiossa järjestetään vuosittain kaksi NASCAR-kilpailua.


Terveys.
Terveys voidaan määritellä negatiivisesti ruumiillisten ja henkisten sairauksien poissaolona tai positiivisesti hyvänä ruumiin ja hengen tilana, jota kuvaa parhaiten sana hyvinvointi. Terveys on kuitenkin laaja käsite, jonka määritelmää on vaikea esittää. Maailman terveysjärjestön määritelmän mukaan ”terveys on täydellinen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tila eikä vain sairauden puutetta”.


Markku Andersson.
Markku Andersson (s. 27. maaliskuuta 1950 Tampere) on Jyväskylän kaupunginjohtaja.
Andersson kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1969 Tampereella ja opiskeli Jyväskylän yliopistossa yhteiskuntatieteitä ja kasvatustieteitä 1970-luvulla. Hän valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi 1975 ja kasvatustieteen maisteriksi 1978. Hän toimi Jyväskylän yliopistossa eri tehtävissä 1975-1983, Porin kaupunginsihteerinä 1983–1988 ja Tuusulan kunnanjohtajana 1989–1993 sekä Lappeenrannan kaupunginjohtajana 1993–2004 ennen siirtymistään Jyväskylän kaupunginjohtajaksi 27. syyskuuta 2004.
Andersson toimi Jyväskylän kaupunginvaltuustossa 1977–1983 ja kaupunginhallituksessa 1981–1983. Opiskeluaikanaan hän vaikutti myös ylioppilaskunnan eri luottamustehtävissä.
Andersson promovoitiin Jyväskylän yliopiston kasvatustieteiden kunniatohtoriksi vuonna 2009.
Andersson on toiminut myös Suomen Kuntaliiton valtuuston puheenjohtajana 2001-2009 sekä hallituksen puheenjohtajana ja varapuheenjohtajana 2009-. Alvar Aalto Säätiön hallituksessa hän on toiminut 2004-2009 sekä Ilmasotakoulun Killan valtuuskunnan puheenjohtajana 2006-.
Puoluetaustaltaan Andersson on kokoomuslainen.


Kallahti.
Kallahti () on alue Helsingin Vuosaaressa. Alueella on lähinnä vuosina 1991–1999 rakennettuja kerrostaloja. Asukkaita Kallahdessa on 7 175 (1.1.2005), työpaikkoja 413 (31.12.2003) ja sen maapinta-ala on 1,93 km².
Kallahden alueeseen kuuluu myös virkistyskäytössä oleva Kallahdenniemi, joka on tärkeä henkireikä ja ulkoilualue lähistön asukkaille. Niemellä sijaitsee mm. joitakin suojeltuja luontokohteita sekä suosittu uimaranta. Niemi kuuluu kokonaisuudessaan Helsingin Natura 2000 -alueisiin.
Kallahden rannan kerrostaloja ja pienvenesatama. Kuva otettu Kallahdenharjun suunnasta.


Karjalan tasavalta.
Karjalan tasavalta (,) on autonominen tasavalta luoteisella Venäjällä. Se rajoittuu idässä Vienanmereen ja Arkangelin alueeseen, etelässä Vologdan alueeseen, Ääniseen, Pietaria ympäröivään Leningradin alueeseen ja Laatokkaan, lännessä Suomeen sekä pohjoisessa Murmanskin alueeseen. Tasavallan pääkaupunki on Petroskoi. Karjalan tasavaltaan kuuluu suurin osa niin sanotusta Itä-Karjalasta, Suomen luovuttamiin alueisiin lukeutuvat Laatokan Karjala ja Raja-Karjala sekä laaja Äänisjärven itäpuolinen alue.
Historia.
Karjalaisen kansan asuttama alue oli keskiajalta saakka Novgorodin valtion sekä sittemmin Venäjän tsaari- ja keisarikunnan hallinnassa.
Keväällä 1917 kukistuneen keisarivallan jälkeen toimineelta Venäjän väliaikaiselta hallitukselta saman vuoden syksyllä vallan kaapanneiden bolsevikkien johtama Venäjän neuvostotasavalta perusti kesällä 1920 Aunuksen ja Arkangelin kuvernementtien karjalaisten asuttamalle seudulle Karjalan työkommuunin. Se oli ensimmäinen nimenomaan Itä-Karjalan käsittänyt hallintoyksikkö Venäjän historiassa. Työkommuunin nimeksi tuli vuonna 1923 Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta, joka muutettiin 1940 Karjalais-suomalaiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi. Se puolestaan muutettiin jälleen Venäjän neuvostotasavaltaan kuuluneeksi Karjalan autonomiseksi neuvostotasavallaksi 1956.
Neuvostoliiton hajoamisen myötä 1991 autonominen neuvostotasavalta muuttui Karjalan tasavallaksi, joka on yksi Venäjän federaatiosubjekteista.
Maantiede.
Karjalan tasavallalla on noin 630 kilometriä rantaviivaa Vienanmerellä ja lännessä n. 700 kilometriä rajaa Suomen kanssa. Karjalassa on 27 000 jokea ja 60 000 järveä, joista Laatokka ja Ääninen ovat Euroopan suurimmat.
Suurin osa Itä-Karjalasta on valtion omistuksessa olevaa metsää, 148 000 km² eli 85 % pinta-alasta. Puun kokonaismääräksi on arvioitu 807 miljoonaa m³. Kaivannaisten lukumäärä on n. 50.
Karjalan tasavallan pääosan muodostavat etelässä Aunuksen ja pohjoisessa Vienan Karjalan maantieteellis-historialliset alueet, joista yhdessä käytetään nimitystä Itä-Karjala. Tosin aivan pohjoisin Viena ja eteläisin Aunus eivät kuulu tasavallan alueeseen. Lisäksi tasavaltaan kuuluu kaakossa Äänisen itäpuolella sijaitseva Puudožin piiri sekä lounaassa Suomen toisessa maailmansodassa luovuttama Laatokan Karjala ja luoteessa myöskin luovutettuihin alueisiin kuuluva Sallan–Kuusamon alueen eteläosa.
Väestö.
Vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan Karjalan tasavallassa asui 645 205 henkeä.
Etniset ryhmät.
Vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan Karjalan tasavallan asukkaista oli venäläisiä 82,2 % ja karjalaisia 7,4 % eli 45 570 henkeä. Tasavallan väkiluku pieneni edelliseen, vuoden 2002 väestönlaskentaan nähden lähes 50 000. Erityisen paljon väheni kansallisuudestaan karjalaisten määrä, joka putosi 20 081 hengellä.
Aiemman, vuoden 2002 väestölaskennan mukaan Karjalan tasavallan asukkaista suurin osa, 548 900 henkeä eli 76,6 % on venäläisiä. Karjalaiset, joita oli tuolloin 65 700 eli 9,2 %, ovat suurin vähemmistö. Muita ryhmiä ovat 37 700 valkovenäläistä (5,3 %), 19 200 ukrainalaista (2,7 %), 14 200 suomalaista (2,0 %) ja 4 900 vepsäläistä (0,7 %). 4886 henkeä (0,7 %) ei määritellyt kansallisuuttaan väestölaskennassa.
* Koostuu monesta kymmenestä eri ryhmästä
** Näiden etnisten ryhmien osuutta ei oltu eritelty alustavassa vuoden 2010 väestönlaskun yhteenvedossa.
*** Taulukossa mukaan laskettu joitain edustajia läheisistä etnisistä ryhmistä: esim. venäläisiin 28 kasakkaa ja 13 pomori, suomalaisiin 154 inkeriläisalueiden suomalaista ja tataareihin 1 siperian tataari.
Vuoden 2002 väestönlaskun mukaan Venäjän Karjalan asukkaista lähes kaikki eli 99,3 % osasi venäjää. 35 100 henkeä (4,9 %) osasi tuolloin karjalaa, 22 800 (3,2 %) suomea ja 2 300 (0,3 %) vepsää. Karjalaisista 31 800 (48,4 %) puhui karjalaa, suomalaisista 5 800 (40,8 %) suomea ja vepsäläisistä 1 800 (38,0 %) vepsää. Suomea taisi myös 9 200 karjalaista ja 7 000 venäläistä.
Joillakin Vienan alueilla karjalaisia on melkein sata prosenttia väestöstä. Siellä puhuttava varsinaiskarjalan kieli eroaa huomattavasti aunuksenkarjalan kielestä. Aunuksen väestöstä on n. kuusikymmentä prosenttia karjalaisia.
Hallinto ja politiikka.
Tasavallassa on lakia säätävä elin Lainsäädäntökokous, johon kuuluu 57 vaaleilla valittua jäsentä. Lainsäädäntökokous jakautuu kahteen huoneeseen: tasavallan huone ja edustajain huone. Tasavallan huoneen jäsenet toimivat ammattimaisesti, eikä näillä ole oikeutta tehdä muuta työtä. Edustajainhuoneen jäsenet ovat vapautettuja päätoimestaan huoneen istuntojen ajan. Tasavaltaa johtaa Karjalan tasavallan päämies ja pääministeri.
Kielipolitiikka.
Karjalan kielen hajanaisuuden, eri murteiden ja jopa eri kieliksi laskettavien varianttien vuoksi yhteisen kirjakielen luomisessa ei ole onnistuttu, ja vuonna 1998 laki karjalan kielen virallistamisesta hylättiin täpärästi. Venäjän federaation laki vuodelta 2004 takaa oikeuden ”karjalan, vepsän ja suomen kielen vapaaseen valintaan ja käyttämiseen kanssakäymisessä, kasvatuksessa, opetuksessa ja luomistyössä”. Karjalan tasavallassa karjalan kieltä opiskelee noin 2 000–3 000 lasta, ja suomea noin 10 000, joten tasavallassa on käyty keskustelua suomen kielen käytön lisäämisestä, karjalan rinnalla tai jopa sen kustannuksella.
Lehdet.
Petroskoissa ilmestyy suomenkielinen sanomalehti Karjalan Sanomat, jonka päätoimittaja on Robert Manner sekä kulttuuriaikakauslehti Carelia, jonka päätoimittaja on Robert Kolomainen. Osa Carelia-lehden aineistosta on karjalan ja vepsän kielellä ja inkerin murteella. Lehtiä kustantaa Periodika-kustantamo. Lisäksi kustamo julkaisee Vienan Karjala -lehteä, karjalan- ja vepsänkielistä Oma Mua -lehteä, vepsänkielistä Kodima-lehteä ja lastenlehti Kipinää. Karjalan radiossa ja televisiossa on suomen-, karjalan- ja vepsänkieliset toimitukset, jotka toimittavat ohjelmaa näillä kielillä.
Aiheesta muualla.
*


Töölö.
Töölö () on kahden kaupunginosan muodostama alue Helsingin kantakaupungissa, Helsinginniemen länsiosassa. Töölö käsittää suurimman osan luoteisesta kantakaupungista. Se jakaantuu Helsingin ydinkeskustaa lähellä olevaan Etu-Töölöön (13. kaupunginosa) ja kauempana sijaitsevaan Taka-Töölöön (14. kaupunginosa), joita erottaa Eteläisen ja Pohjoisen Hesperiankadun välinen puistovyöhyke eli Hesperian esplanadi. Koko Töölön alueella on asukkaita lähes 28 000.
Etu-Töölön puistoalueet ovat saaneet äskettäin kaupungilta erittäin paljon huomiota, ja kunnostustyöt Hesperian puistosta ja Temppeliaukion puistoalueesta ovat jo suunnitteluvaiheessa. Nervanderin puisto on jo kunnostettu.
Helsingin keskustan ja kantakaupungin erona pidetään yleisesti, että koko Töölö kuuluu kantakaupunkiin, kun taas keskusta rajoittuu Etu-Töölöön.
Historia.
Kartta vuodelta 1815 Helsingistä ja Töölöstä, jonka rantaviiva on vuosien varrella muuttunut.
Töölön kylä oli olemassa jo ennen Helsingin kaupunkia, se oli jo vahvasti ruotsinkielistynyt. Varsinainen kylä sijaitsi Töölönlahden länsi- ja pohjoisrannalla, mutta sen maihin kuului suurin osa nykyisestä Helsingin kantakaupungista, joka kylän keskusta lukuun ottamatta oli lähes asumaton. Pitkä viha oli köyhdyttänyt kylän maatiloja, jotka olivat pikkuhiljaa siirtyneet valtion omistukseen.
Vuonna 1640 Helsinki siirrettiin Vantaanjoen suulta Töölön kylään tuolloin kuuluneelle Vironniemelle, ja 1643 Kuningatar Kristiina lahjoitti koko Töölön Helsingille lisämaaksi. Nykyinen Töölö oli pitkään maaseutumaista aluetta, josta kaupunki 1800-luvulla vuokrasi joukon huvilatontteja. Kaupungin kasvaessa Georg Nyström ja Lars Sonck suunnittelivat alueelle asemakaavan, joka vahvistettiin vuonna 1906 ja jonka mukaisesti Töölö vähitellen rakennettiin osaksi Helsingin kantakaupunkia.
Kulttuuri ja opetus.
Töölössä on kolme korkeakoulua, Sibelius-Akatemia Pohjoisella Rautatiekadulla sekä Kauppakorkeakoulu ja Svenska Handelshögskolan, molemmat Runeberginkadun varrella. Lallukan taiteilijakoti sijaitsee Etelä-Hesperiankadun varrella.
Töölön kirjasto sijaitsee Topeliuksenkadun varrelle 1970 valmistuneessa rakennuksessa. Aiempi kirjastorakennus sijaitsi Mannerheimintiellä Hotelli Crowne Plazan (entinen Hotelli Hesperia) kohdalla olleessa pienessä kivirakennuksessa, joka oli valmistunut Napoleonin sotien aikana.
Kirkot.
Töölö oli jakautunut kahteen seurakuntaan, Töölön seurakuntaan ja Taivallahden seurakuntaan, kunnes seurakunnat yhdistyivät 1.1.2011. Kaupunginosassa on neljä kirkkoa, Töölön kirkko, Temppeliaukion kirkko, ruotsinkielisen metodistiseurakunnan Kristuskyrkan ja ruotsinkielisen luterilaisen Olaus Petrin seurakunnan Olaus Petrin kirkko, joka aiemmin kuului Ruotsin kirkolle.
Liikunta ja urheilu.
Soutustadion sijaitsee Merikannontien varrella. Se valmistui Hilding Ekelundin suunnitelmien mukaan 1940 Olympialaisia varten. Olympiastadionin ympärille on keskittynyt paljon urheilutiloja, kuten Pallokenttä, Kisahalli, Uimastadion ja Jäähalli.
Talvipuutarha.
Kaupunginpuutarha, eli Talvipuutarha, sijaitsee Töölönlahden pohjukassa Olympiastadionin vieressä. Talvipuutarha avattiin yleisölle 1893. Siellä on vuoden mittaan eriaiheisia sisustuksia.
Nähtävyyksiä.
Töölössä on myös kuuluisia perinteisiä ravintoloita: Messenius, Lehtovaara, Elite ja Perho.


Luettelo yliopistoista.
Aiheesta muualla.
Yliopistot


Venäjän–Japanin sota.
Venäjän–Japanin sota käytiin vuosina 1904–1905 Japanin ja Venäjän keisarikuntien välillä. Sota päättyi monien aikalaisten yllätykseksi Japanin voittoon, ja maan suurvaltakauden voi katsoa alkavan konfliktin päättäneestä Portsmouthin rauhansopimuksesta. Sota aiheutti Venäjällä voimakasta yhteiskunnallista liikehdintää, niin sanottu vuoden 1905 vallankumous, ja johti lopulta perustuslailliseen monarkiaan. Suomen suuriruhtinaskunnassa levottomuudet johtivat ensimmäisen sortokauden päättymiseen ja vuoden 1906 eduskuntauudistukseen. Carl Gustaf Emil Mannerheim oli sodassa mukana.
Venäjän–Japanin sotaa on kuvailtu ensimmäisen maailmansodan harjoitukseksi. Sitä on toisinaan pidetty ensimmäisenä nykyaikaisena sotana.
Konfliktin tausta.
Sekä Venäjällä että Japanilla, mutta myös Britannialla ja Saksalla oli laajentumispyrkimyksiä Itä-Aasiassa 1800-luvulta alkaen. Suurvaltapoliittiisesti sodan mahdollisti Britannian ja Japanin välinen sopimus, joka varmisti Britannian siirtokunnat Tyynellämerellä ja salli Britannian keskittyä kilpavarusteluun Saksaa ja Ranskaa vastaan. Japanille sopimus varmisti Venäjän jäämisen ilman liittolaisten tukea. Edellisen Kiinan–Japanin sodan jälkeen 1895 Venäjän, Saksan ja Ranskan kolmiliitto oli vienyt Japanilta sen voitot Kiinassa.
Sodan kulku.
Sota alkoi, kun Japani hyökkäsi 8. helmikuuta 1904 menestykselliseti Venäjän laivastotukikohtaan Port Arthuriin ilman sodanjulistusta. Venäjän laivasto menetti komentajansa amiraali Stepan Makarovin 13. huhtikuuta 1904 taistelulaiva Petropavlovskin ajettua japanilaisten miinakenttään. Tämän jälkeen vara-amiraali Wilhelm Withöft päätti odottaa vahvistuksia Euroopasta.
Ensimmäinen maataistelu Jalujoella päättyi japanilaisten voittoon, ja venäläiset pysyivät puolustuskannalla odottaen vahvistuksia Siperian rautatietä pitkin. Japanilaiset kärsivät suuria tappioita hyökätessään venäläisten linnoitettuja asemia vastaan, mutta venäläiset eivät hyödyntäneet asemaansa. Japani voitti mantereella muun muassa Mukdenin taistelun. Japani aloitti Port Arthurin saarron. Kun Venäjän laivasto viimein tuli ulos Port Arthurista, se oli vain yritys paeta eteneviä Japanin joukkoja, seuranneessa Keltaisenmeren taistelussa 10. elokuuta 1904 kumpikaan puoli ei kärsinyt merkittäviä menetyksiä, mutta venäläiset perääntyivät takaisin Port Arthuriin yhtä taistelulaivaa lukuun ottamatta. Withöftin lippulaiva Tsessarevitš pakeni kiinalaiseen satamaan, jonne se internointiin sodan loppuun asti, mutta Withöft itse sai surmansa.
Vuoden 1904 taisteluissa japanilaiset menettivät kaksi taistelulaivaa miinoihin. Port Arthur antautui lopulta 2. tammikuuta 1905 ja japanilaiset nostivat sen satamasta neljä upotettua taistelulaivaa, jotka liitettiin Japanin laivastoon.
Japanilaiset ajoivat venäläiset pois Shenyangista maaliskuuhun mennessä. Koko tämän ajan Venäjän Itämeren laivasto oli purjehtinut Itämereltä Hyväntoivonniemen kautta ja Intian valtameren läpi kahdeksan kuukauden ajan kohti Tyynenmeren rannikkoa. Joukkoon kuului 11 taistelulaivaa.
Tsushiman meritaistelu käytiin 27.–28. toukokuuta 1905 Venäjän amiraali Zinovi Rožestvenskin johtaman Venäjän Itämeren-laivaston ja Japanin amiraali Tōgō Heihachirōn johtaman laivaston välillä. Taistelussa Japani tuhosi Venäjän Itämereltä lähettämät alukset. Venäjän 11:sta taistelulaivasta seitsemän upposi ja neljä jäi japanilaisille. Japanilaiset menettivät vain kolme torpedovenettä. Venäjän miestappiot olivat 4 830 miestä, Japanin 117.
Venäjän laivasto menetti sodassa 28:sta taistelulaivastaan 17, loput kahdeksan olivat Mustallamerellä, josta ottomaanit eivät päästäneet niitä Bosporinsalmen läpi, ja kaksi oli vanhentuneina korjattavana Itämerellä. "Tsessarevitš" palasi Venäjän Tyynenmeren laivaston vahvuuteen sodan päätyttyä.
Rauhan solmiminen ja sodan seuraukset.
Venäjän ja Japanin delegaatiot solmimassa Portsmouthin rauhansopimusta.
Rauha maiden välillä solmittiin Yhdysvaltain presidentin Theodore Rooseveltin välityksellä. Portsmouthin rauhansopimuksessa Venäjä luovutti Japanille Port Arthurin, Liaotungin niemimaan ja Sahalinin eteläosan sekä tunnusti Korean niemimaan Japanin etupiiriin kuuluvaksi. Voitto Venäjästä nosti Japanin suurvallaksi ja sotilasmahdiksi.
Tsushiman taistelun kokemuksia tutkittiin tarkasti jälkikäteen. Uusi merisodan taktiikka sai Ison-Britannian amiraliteetin ensimmäisen merilordin John ”Jackie” Fisherin kehittämään uudenlaisen taistelulaivan, HMS Dreadnoughtin, josta tuli kaikkien varsinaisten taistelulaivojen isä, vuonna 1906.
Nikolai Rimski-Korsakovin ooppera "Kultainen kukko" valmistui pian sodan jälkeen, ja se kiellettiin, koska se oli satiiri epäonnisesta Japanin-sotaretkestä. Rimski-Korsakov oli entinen meriupseeri ja oli vastustanut sotaa ankarasti.
Aiheesta muualla.
*


Jääkäriliike.
Jääkäriliike oli ylioppilaspiireissä vuoden loppupuolella 1914 käynnistynyt ja Jääkäripataljoona 27:n muodostumiseen johtanut aktivistinen aloite sotilaskoulutuksen hankkimiseksi Suomen Venäjästä irtautumisen tarkoituksia varten. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä 1914 oltiin Suomessa aluksi kagaalin ja vanhojen aktivistien piireissä varovaisia asennoitumisessa muuttuvaan tilanteeseen. Ylioppilaspiireissä syntyi jääkäriliike, joka otti päämääräkseen Suomen irrottamisen Venäjästä. Kaiken kaikkiaan 1 895 vapaaehtoista aloitti jääkärikoulutuksen 1915–1918. Heistä 1 261 (67 %) osallistui Suomen sisällissotaan. Osallistuneista kaatui 128 (10 %) ja haavoittui 238 (19 %).
Talvisotaan osallistui kaikenlaisissa puolustustehtävissä rintama- ja kotijoukoissa sekä maanpuolustuksen siviilihallinnollisissa tehtävissä 774 jääkäriä, joista kaatui 24 (3 %) sekä haavoittui 19 (2 %). Mannerheim-risti myönnettiin 20 jääkärille. Kenraalikuntaan ylennettiin 49 jääkäriä. Jääkäriliikkeen laajennettua sen sosiaalinen pohja leveni kattaen kaikki kansankerrokset. Suhteessa väkilukuun eniten jääkäreitä värväytyi Kortesjärveltä (alue nykyään osa Kauhavan kaupunkia), joka tällä perusteella ilmoitti olleensa "jääkäripitäjä".
Jääkäriliikkeen vaiheet.
Itsenäisyysliikkeen keskuskomitea piti välttämättömänä kansanarmeijan muodostamista. Sotilaskoulusta ei voinut Suomessa saada, joten sitä haettiin ulkomailta. Tammikuussa 1915 Saksa ilmoitti valmiudestaan kouluttaa 200 suomalaista. Osittain salateitse siirtyi lähes kaksi sataa nuorta miestä ensin Ruotsiin ja sieltä edelleen Saksaan koulutettaviksi Pfadfinder-kurssille (kyse oli partioliikkeeseen viittaavasta peitenimestä).
Suomalaiset koulutettiin Lockstedtin leirillä Holsteinissä. Vuoden 1915 syksyllä Saksa päätti nostaa suomalaisosaston vahvuuden 2 000 mieheen. Suomessa aloitettiin koko maata kattava salainen värväys. Vilkkainta värväystoiminta oli Uudellamaalla, Pohjanmaalla ja Karjalassa. Seuraavana keväänä joukosta muodostettiin Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 majuri Maximilian Bayerin johdolla.
Venäjä sai tiedon jääkäriliikkeestä syyskuussa 1915. Kiinnijääneistä 19:stä 13 vietiin Pietariin Špalernajan vankilaan, jonne oli vangittu myös 60 muuta aktivistia, mm. Vihtori Kosola, Artturi Leinonen, Esko Riekki, Aarne Sihvo ja Kyösti Wilkuna. ”Kalterijääkärit” vapautettiin helmikuun vallankumouksen jälkeen 1917.
Pataljoona otti osaa taisteluihin Venäjää vastaan Baltiassa. Jääkärit vannoivat valan Suomen lailliselle hallitukselle Liepājan kirkossa. Syksyllä 1917 Suomeen tuli 60 jääkäriä. Jääkärit olivat hakeneet koulutusta taisteluun Venäjää vastaan, mutta Suomeen palaamisen aikaan alkuvuodesta 1918 tilanne oli merkittävästi muuttunut. Venäläisjoukkojen lisäksi vastapuolella oli Punakaartiksi järjestäytynyttä oman maan työläisväestöä. Tästä syystä osa jääkäreistä jätti palaamatta Suomeen. Pääjoukko, 950 miestä, kuitenkin saapui Vaasaan 25. helmikuuta 1918 ja siirtyi pääosin hallituksen joukkojen riveihin. He katsoivat kyseessä olevan nimenomaan "Suomen vapaussodan", jossa vasta tosiasiallisesti ratkaistaisiin pääsisikö maa vapaaksi Venäjän vallan alta. Kaikki jääkärit eivät toki olleet niin uskollisia hallinnolle kuin yleisesti on uskottu. Pian jääkärien Suomeen palattua jääkärikonfliktiin liittyvistä syistä joukko jääkäreitä teki epäonnistuneen pommiattentaatin kenraali Mannerheimin esikuntajunaan.
Sodan jälkeen valtaosa jääkäreistä palasi siviilielämään. Pääosa oli työmiehiä, pienviljelijöitä ja toimenhaltijoita, joka viides oli suorittanut ylioppilastutkinnon. Joitakin jääkäreitä nousi talous- tai kulttuurielämän huipulle. Osa jatkoi sotilasuralla. Muutamia jääkäreitä siirtyi Neuvosto-Venäjälle. Valtaosa jääkäreistä osallistui talvi- ja jatkosotaan.
Yhteensä 49 jääkäriupseeria sai kenraalin sotilasarvon, heidän joukossaan jalkaväenkenraalit Erik Heinrichs, Kaarlo Heiskanen, Taavetti Laatikainen, Armas-Eino Martola, Aarne Sihvo, Alonzo Sundman, Paavo Talvela ja Väinö Valve. Jääkäreiden vaikutus Suomen puolustusvoimien kehittämisessä oli hyvin suuri 1950-luvulle asti. Viimeinen jääkäri, jääkärikenraali Väinö Valve kuoli 1995.
Jääkäriliikkeen laillisuus Suomen perustuslakien mukaan.
Suomen perustuslakeihin laskettiin vuoden 1734 laki jonka "Pahantegon kaaren" 4:n luvun ("Petoxesta waldacunda wastan") määrää, että vieraan vallan puolella aseellisesti valtiota vastaan taisteleva syyllistyy petolliseen toimintaan, joka oli rangaistava kuolemantuomiolla. Saksan aloitettua sodan, Suomi julistettiin sotatilaan 31. heinäkuuta 1914 joten Saksan puolella taisteleminen voidaan katsoa erityisen raskauttavaksi asianhaaraksi. Vuoden 1734 laissa myös määritellään, että henkilöt jotka olivat pettureiden kanssa "samasa juonesa ja aicomuxesa" ansaitsivat saman tuomion. Tätä lainkohtaa voidaan tulkita siten, että suomalaiset, jotka auttoivat jääkäreitä siirtymään Saksaan, olivat myös syyllisiä samaan perustuslain vastaiseen toimintaan. On huomionarvoista, että jääkäreiden 1918 palatessa Suomeen vuoden 1734 laki oli edelleen voimassa Suomessa. Saman lain 3:ssa pykälässä todetaan että "Jos jocu tietä sencaldaisia petollisia juonia hanckeisa olewan, ja ei nijtä poispoista; nijn paljo cuin hän taita ja woi, eli aicanans ei ilmoita; olcon myös saman rangaistuxen alla." Mikäli Suomen viranomaiset ja valkoinen armeija olisivat olleet laillisuuspohjalla, olisivat he vanginneet jääkärit (ja heidän toimintaansa auttaneet sekä toiminnastaan tienneet mutteivat viranomaisille kertoneet), vieneet heidät tuomittavaksi ja todisteiden löydyttyä tuominneet kuolemaan. Se, että ko. toimintaa ei tiettävästi tapahtunut syyllistää asiasta tienneet viranomaiset myös maanpetokselliseen toimintaan vuoden 1734 lain mukaan.
Toisaalta kaikkiin vapaussotiin osallistuneet ovat toimineet samoin; he ovat olleet maanpetoksellisia hallitsijan (tai vierasta kulttuuria hallinnossa edustavan valloittajan) kannalta katsoen. Lisäksi huomioitakoon se, että Suomi (Suuriruhtinaanmaana ja personaaliunionina) oli menettänyt personaaliunionin määrittämän yhteyden hallitsijaansa tämän syrjäyttämisen tapahtuessa maaliskuun vallankumouksen seurannaisena vuonna 1917. Suomessa oli valtatyhjiö, jonka Suomen Senaatti täytti.
SDP:n (Suomen Sosialidemokraatisen Puolueen) ns. järjestyskaarteista Punakaarteiksi johtanut kehitys vallankumoukseen täyttää täysin vuoden 1743 lain "Petoxesta waldacunda wastan" tunnusmerkistön. Näistä rikoksista tuomittiin suuri joukko ns. punakaartilaisia sisällissodan jälkeen.
Kansainvälisissä keskusteluissa, kuten YK:ssa osoittautuu, että vastakkaisista tavoitteista johtuen toisen terroristi on toisen vapaustaistelija. Näin esimerkiksi myös Yhdysvaltain vapaussodassa.
Jääkäriliikkeen synnyn syitä.
1900-luvun alun aktivismi, jonka aatteellinen perillinen jääkäriliike on, syntyi vastauksena venäläistämistoimenpiteiden ja eräiden suomalaisten myöntyväisyyden yhdessä luomaan tilanteeseen, jossa Suomen autonominen asema oli uhattuna ja lait tuntuivat menettäneen merkityksensä. Oman suomalaisen sotaväen lakkauttaminen ja suomalaisille syntynyt uhka joutua palvelemaan venäläisissä joukko-osastoissa Venäjän maaperällä vaikutti voimakkaasti mielialoihin.
Aktivistien mielestä vallitseva laiton tilanne oikeutti ja velvoitti tarvittaessa vastaamaan väkivaltaan väkivallalla. Aktivismin ohjelma esitettiin vuonna 1903 ja aktiivinen vastustuspuolue perustettiin seuraavana vuonna. Näiden varhaisten aktivistien toiminnassa tulevia jääkärien ja aktivistien toimintamuotoja ennakoivat mm. asetoimitukset, kuten SS John Graftonin matka, suojeluskuntien synty suurlakon aikana sekä puolisotilaallisen Voimaliiton perustaminen 1906. Vallankumoukselliset rauhattomuudet Venäjällä tukahduttivat nämä toimintamuodot vielä vuoden 1906 kuluessa.
Toinen sortokausi alkoi kehkeytyä vuoden 1908 lopulla ja sai taakseen Venäjän lain voiman kesäkuussa 1910 kestääkseen Venäjän keisarikunnan loppuun vuoden 1917 maaliskuuhun. Suomen itsenäisyysajatusta pidettiin vireillä aktivistien puoluetoiminnassa mm. Framtid – Vastaisuus -lehdessä kunnes sen lakkauttaminen 1910 päätti vanhan aktivismin kauden.
Yliopiston osakunnissa itsenäistymisajatusta vaalittiin eri muodoin. Toukokuussa 1914 pidetyn promootiojuhlan puheissa itsenäistymisajatus tuotiin julki laajasti, vaikka varovaisesti muotoillen. Promootiotoimikunnassa esiintyy monia tulevia jääkäriliikkeen merkittäviä hahmoja: Kai Donner, Väinö Kokko, Pehr Norrmén ja Yrjö Ruutu (aik. Ruuth).
Perustaminen.
Suomi asetettiin sotatilaan heinäkuun lopussa 1914: Venäjän sotilasjohto pelkäsi Saksan hyökkäystä Suomen kautta tapahtuvana maihinnousuna. Kriittisiä kohteita eri puolilla Suomea alettiin linnoittaa "vallitöihin" palkattujen suomalaisten voimin, mutta venäläisessä johdossa. Nämä työt aiheuttivat työvoimapulaa esimerkiksi maataloudessa. 17. marraskuuta julkaistiin laaja venäläistyttämisohjelma, joka lopullisesti käynnisti jääkäriliikkeeseen johtaneen toiminnan.
Venäläistyttämisohjelman julkaiseminen mursi padot. Jo samana päivänä pidettiin useita toisistaan riippumattomia kokouksia, joissa hahmoteltiin vastarinnan muotoja ja toteuttamista. Kerrotaan esimerkiksi, että kun Väinö Kokko, Yrjö Ruutu ja Väinö Tiiri pitivät neuvoa Gardinin ravintolassa, oli samassa paikassa koolla opiskelijoita, joiden joukosta tultiin tunnetun kolmikon luo vaatimaan toimenpiteitä. Samoihin aikoihin eräät yksittäiset ylioppilaat liittyivät vapaaehtoisina Venäjän armeijaan saadakseen sotilaskoulutuksen ja sotakokemusta. Myöhemmin muutama tällainen "etuajassa" ollut henkilö jopa karkasi Venäjän armeijasta ja siirtyi jääkäriksi. Jääkäriliikkeen alettua vastaavaa ei enää esiintynyt.
Ostrobotnian kokous.
Itsenäistymisliikkeen järjestäytymisen katsotaan alkaneen 20. marraskuuta 1914 Pohjalaisten osakuntien talossa Ostrobotnialla pidetystä kokouksesta (päivämäärä ei ole yksiselitteinen, sillä pöytäkirjaa ei salaamissyistä pidetty). Kokouksessa oli n. 20 osanottajaa eri osakunnista sekä vanhasuomalaisesta ylioppilasjärjestö Suomalaisesta Nuijasta. Suoranaisen alun sijasta tämä kokous pikemminkin merkitsi useiden pienempien ryhmien kokoontumista yhteen, eräänlaista kriittisen massan muodostumista.
Kokous totesi mm. Pehr Norrménin sanoin, että passiivinen vastarinta on menettänyt merkityksensä ja on lähdettävä valtiopetoksen tielle, koska vastapuolikin (venäläiset) oli hylännyt lain. Suomi oli irrotettava Venäjän yhteydestä. Kun keskusteltiin ulkomaisesta avusta, Väinö Kokko – Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan kuraattori - piti Saksan apua tärkeänä, jopa ainoana mahdollisuutena. Kokouksen jäsenet julistautuivat aktivistisen liikkeen väliaikaiseksi keskuskomiteaksi. Yhteyttä oli otettava sekä mahdollisiin koulutuksen järjestäjiin että vanhempiin poliitikkoihin ja aktivisteihin ynnä sosialistien edustajiin.
Avun tunnustelua ja toimintamuotojen hahmottelua.
a> on 1930-luvulla maalannut hetkestä taulun.
Marraskuun lopulla 1914 vahvistui ajatus lähettää Tukholmaan neuvottelija tunnustelemaan sotilaskoulutuksen mahdollisuuksia Saksan entisen Helsingin-konsulin Goldbeck-Löwen kautta. Walter Horn ja Bertel Paulig nimettiin neuvottelijoiksi, koska he tunsivat yhteyshenkilön ennestään ja heidän saksan kielen taitonsa oli erinomainen. Matka naamioitiin urheiluyhteyksien ylläpidoksi ruotsalaisiin järjestöihin (Suomen puolelta peitteenä oli Suomen Palloliitto).
Saksa ei ollut ainoa vaihtoehto tukijaksi ja koulutuksen järjestäjäksi tässä vaiheessa. Ruotsin ilmapiiriä tiedustelemaan matkusti vuodenvaihteessa 1914–1915 useita pieniä ryhmiä eri osakunnista. Vierailujen kohteina olivat lukuisat julkisuuden henkilöt niin kirkon, tiedeyhteisön kuin lehdistönkin osalta. Ruotsalaiset isännät osoittivat kiinnostusta Suomen tilanteeseen ja vakuuttuivat siitä, että Suomessa hanke edusti myös suomenkielisiä piirejä, mutta varsinaiseen kysymykseen vastaus oli ilmeinen: mitään aktiivista tukea Suomen itsenäistymiselle ei olisi luvassa.
Samalla kun sotilaskoulutuksen mahdollisuuksia tunnusteltiin ulkomailta, järjestettiin myös kotimaassa omatekoista koulutusta: luettiin kirjallisuutta ja kohennettiin kuntoa mm. hiihtoharjoituksin. Ampumaharjoituksiakin pitivät ne, joilla aseita ja patruunoita oli käytössä. Sabotaasitoimintaan valmistauduttiin pioneerialan opiskelulla tekniikan opiskelijoiden johdolla. Myös vakoilutoimintaa saksalaisten hyväksi koetettiin organisoida.
Koulutusta Saksasta.
Herman Gummerus, Walter Horn ja Bertel Paulig olivat lähettäneet 8. joulukuuta 1914 Saksan sotaministeriölle raportin, jossa kuvailtiin mielialoja Suomessa sekä toivottiin aseapua ja 150:n vapaaehtoisen koulutusta Saksalta. Koulutettujen tehtävänä olisi tukea saksalaisten joukkojen maihinnousua Suomeen samalla kun maassa puhkeaisi kansannousu Venäjää vastaan.
Omalla tahollaan maaperää Saksassa muokkasi suomalaissyntyinen, Saksaan muuttanut varatuomari Fritz Wetterhoff. Jo syyskuussa Wetterhoff oli esittänyt Suomeen tehtävästä maihinnoususta suunnitelman, joka oli varsin samankaltainen kuin aktivistien Gummeruksen johdolla tekemä suunnitelma. Olennaista olisi vastarinnan kunnollinen valmistelu ja saksalaisten joukkojen tuki.
Suomalaisten vapaaehtoisten koulutusasia eteni päätökseen Saksan sotaministeriön tiloissa 26. tammikuuta 1915 järjestetyssä kokouksessa, jossa oli mukana edustus sotaministeriön lisäksi ulkoministeriöstä ja kahdesta eri esikunnasta.
Pfadfinderit – vapaaehtoiset partiojohtajien peiteroolissa.
Kehotus alkaa lähettää vapaaehtoisia saavutti Wetterhoffin välittämänä Herman Gummeruksen Tukholmassa 1. helmikuuta 1915. Suomeen tieto välitettiin salasähkeenä, joka näennäisesti käsitteli Harald Öhquistin Saksassa oleskelevan isän vointia: "Lääkäri toivoo täydellistä toipumista kahden viikon kuluessa."
Saman kuun 25. päivänä saapui Lockstedtiin ensimmäiset 55 koulutettavaa "partiolaiskursseille" (pfadfinderkursus). Heidän matkansa oli johtanut ensin Tukholmaan ilmoittautumaan Herman Gummerukselle. Matkat selitettiin esimerkiksi opintoihin liittyviksi. Tukholmassa vaihtuivat monien nimet, karsittiin tarpeettomat varusteet ja saatiin saksalaiset passit sekä matkarahat loppumatkaan. Ruotsissa edettiin Malmön kautta Trelleborgiin, josta lauttayhteys vei Saksaan Sassnitziin. Junamatkan päässä Berliinissä oli vastassa Wetterhoff apulaisineen. Matkan viimeinen osuus johti ensin Hampuriin ja edelleen Lockstedter Lageriin (nykyinen Hohenlockstedt).
Perillä kurssi jaettiin kahdeksi komppaniaksi ja osallistujille annettiin peiteroolin mukaiset partiolaisasut sekä saksalaiseen partionjohtajaan viittaava nimitys Feldmeister'". Vaikutelmaa täydensi se, että kurssin johtaja majuri Maximilian Bayer oli myös Saksan partiopoikaliikkeen (Jugendwehr) johtaja.
Pfadfinderien koulutus.
Kuten edellä mainittiin, sopimuksessa pfadfinderiten koulutuksesta korostettiin mm. Saksan kulttuuriin ja ”sotilaalliseen henkeen” tutustumista. Vaikka kurssiaika oli vain muutamia viikkoja, siihen oli näin ollen kaavailtu mm. opintomatkoja.
Aikalaismuistelmissa korostetaan, että suomalaiset kaipasivat aitoa tuntumaa saksalaiseen koulutukseen, mutta ”"he saivat pian huomata, ettei heidän opetuksessaankaan noudatettu saksalaisen sotilaskasvatuksen, vaan pikemmin partiopoikakasvatuksen metodeja"”. Peiterooli tuntui siis ulottuvan ulkoisten puitteiden ohella myös koulutuksen sisältöihin.
Aluksi isäntien otteet vaikuttivat koulutettavista jopa liian herrasmiesmäisiltä, kun kurssin johtajan ja varsinaisten kouluttajien näkemykset koulutuksesta vielä etsivät muotojaan: ”"Suomalaisia kohdeltiin varovaisesti ja hellin käsin. Vasten tahtoa elettiin ’herroiksi’."” Taustalla oli majuri Bayerin näkemys, että neuvokkaita vapaajoukkojen johtajia suomalaisista saataisiin pikemminkin partiolais- kuin sotilasopein. Bayerin arvoihin liittyi myös, että aluksi oli oluenkin nauttiminen suomalaisilta kiellettyä. Pian saatiin kuitenkin huomata, että majuri Bayer jäi painotuksineen vähemmistöön varsinaisiin kouluttajaupseereihin, kapteeneihin "Bade", "Heldt", "Just" ja "Knaths", nähden.
Kurssilaisten määräkin kasvoi vähitellen, saavuttaen kolmessa viikossa noin 180:n vahvuuden. Osa kurssilaisista alkoi kuitenkin olla poissa vahvuudesta erilaisilla komennuksilla.
Venäläisiä Mosin-Nagant-jalkaväenkivääreitä (kaliiperi 7.62 mm eli 3 linjaa, mistä nimitys "kolmen linjan kivääri").
Partiopojan asusta huolimatta oli suomalaisilla vapaaehtoisilla 28. helmikuuta lähtien hallussaan tärkein sotilaan tunnusmerkki – ase: venäläinen 91, joita saksalaiset olivat saaneet runsaasti sotasaaliiksi. Valintaa oli helppo perustella silläkin, että suomalaiset tulisivat joka tapauksessa mahdollisessa itsenäisyystaistelussaan turvautumaan venäläisiltä vallattuihin aseisiin.
Pistoolit ja käsikranaatit kuuluivat varustukseen. Ensimmäisiä raskaampia aseita – kahta Maxim-konekivääriä – kurssi sai sen sijaan odotella huhtikuun puoleenväliin saakka.
Ensimmäisten päivien hapuilun jälkeen koulutus hakeutui asenteiltaan preussilaisen sotilaskoulutuksen uomiin, vaikka sisältö olikin poikkeavaa, koulutettiinhan sivistyneitä, vapaaehtoisia ”sivilistejä”.
Lauerman luonnehdinnan mukaan pfadfinderit saivat ”jokseenkin samanaikaisesti alokkaalle, kadetille, sotakorkeakoulun oppilasupseerille ja hiukkasen partiolaisjohtajallekin kuuluvaa opetusta”. Koulutettaville pyrittiin luomaan valmiuksia johtaa niin ryhmää, joukkuetta kuin ”välttävästi komppaniaakin”. Teoriaopetuksessa sivuttiin aiheita aina rykmenttitasolle asti.
Koulutuksen sisältö ja laajuus muuttuivat sitä mukaa kuin kurssin pituutta vähin erin kasvatettiin. Alkuperäisessä suunnitelmassa syrjään jätetty sulkeisjärjestys samoin kuin tupapalveluskin tulivat kuulumaan ohjelmaan.
Maaliskuussa oli saatu ensimmäiset ylennykset zug- ja gruppenführerien (joukkueen- ja ryhmänjohtajien) arvoihin, mikä ennakoi mahdollisuutta, että kurssia laajennettaisiin.
Huhtikuussa 1915 annettiin kaiken kaikkiaan neljä eri lupausta kurssien pidentämisestä; esimerkiksi 2. päivänä kerrottiin, että kurssi kestäisi 16. huhtikuuta saakka ja 14. huhtikuuta ilmoitettiin jatkosta toukokuulle. Epävarmuus raastoi mieliä: ei tiedetty, mikä olisi itse kunkin tulevaisuus kurssin jälkeen. Alun perin neliviikkoinen poissaolo kotimaasta oli venynyt jo kuukausiin.
Heinäkuussa saatiin riekaleiksi kuluneiden ja vastenmielisiksi käyneiden partiolaispukujen tilalle oikeat sotilaspuvut: Saksan jalkaväen kenttäharmaat. Pfadfinder-aika oli päättynyt ja kurssilaiset olivat nyt "musketöörejä".
Itsenäisyysliike astui seuraavaan vaiheeseen. Ostrobotnian kokouksen alkumuodosta oli myös liikkeen organisaatio laajentunut ja monipuolistunut.
Suomen itsenäistymisen ja jääkäriliikkeen taustavoimia.
Liikkeen "esikuntana" voidaan pitää A.K:ta ("Aktionskommittén", "Toimintakomitea" tai "Aktiivinen komitea"). Siinä olivat edustettuina eri puolueet, vanha ja nuori aktivismi sekä vanhan väen upseerit, jotka myöhemmin järjestäytyivät. Ahti (1999) on luonnehtinut MK:ta "entisten Haminan kadettien toveripiiriksi".
Aktiivista komiteaa tuki C.K. ("Centralkommittén", "Keskuskomitea"), joka oli vanhemman polven poliitikkojen muodostama ryhmä. Siihen kuului mm. valtioneuvoksia (Edvard Hjelt, Alexis Gripenberg), senaattoreita (Hugo Rautapää) ja professoreita (Rafael Erich, Edward Westermarck). Ruotsalaisen kieliryhmän edustus oli vallitseva. Se, että myös vanhasuomalaisia (Rautapää ja Samuli Sario) liittyi mukaan, osoitti heidän asenteensa muuttumista.
Aktiivisen komitean keskeinen käytännön toimija oli kesäkuusta 1917 lähtien "työjaosto". Sen toiminta puolestaan naamioitiin metsäalan yritykseksi. Yritys, nimeltään Uusi Metsätoimisto, sijaitsi Helsingissä osoitteessa Yrjönkatu 25. Näennäisesti "toimisto" osti ja myi puutavaraa ja muita metsän antimia sekä välitti työntekijöitä metsätyömaille. Tällä voitiin verhota todelliset tehtävät, joista merkittävin oli suojeluskuntatoiminnan käynnistäminen eri puolilla maata. Uuden metsätoimiston keskeisin hahmo oli maisteri Elmo E. Kaila.
Tukholmassa toimi vuodesta 1916 alkaen vaikutusvaltainen Suomen itsenäisyysliikkeen Ulkomaanvaltuuskunta. Sen kautta olivat olemassa yhteydet Ruotsiin ja Saksaan. Seuraavan vuoden syksyllä valtuuskunta alistettiin A.K.:lle, joka sai siitä yhteyselimen saksalaisiin päin.
Saksassa liikkeen asioita oli hoitanut Fritz Wetterhoffin johtama "Büro Wetterhoff". Wetterhoffin jouduttua saksalaisten epäsuosioon perustettiin marraskuussa 1916 uusi, riippumattomampi yhdyselin – Das Finnländische Büro – jota johti Samuli Sario. Hänen mukaansa ja edeltäjän nimimallilla toimistoa kutsuttiin myös "Büro Sarioksi". Riippumattomuuden hinta oli vaatimattomuus: Wetterhoffin toimiston arkisto ja kontaktit eivät olleet käytettävissä ja rahaakin puuttui.
Sosialistien edustus puuttui näistä elimistä. Vaikka yhteistyöstä porvarien kanssa kieltäydyttiin, oli itsenäistymisajatus kannatettava. Mm. K.H. Wiik, Oskari Tokoi ja Yrjö Mäkelin tukivat jääkäriliikettä. Viimeksi mainitun poika Leo Mäkelin liittyi jääkärien riveihin 14. helmikuuta 1916.
"Suomessa toimi AK, Uusi metsätoimisto ja MK. Tukholmassa oli Ulkomaanvaltuuskunta ja Nikolai Mexmontanin Sotilaskomitean alainen esikunta, Berliinissä Samuli Sarion toimisto ja viimein Liepājassa Jääkäripataljoona ja sen edustajat."
Suuri värväys – partiolaiskurssista Lockstedtin harjoitusjoukoksi.
Kun pfadfinder-joukon laajentaminen pataljoonaksi hyväksyttiin keisari Vilhelm II:n 28. elokuuta 1915 allekirjoittamalla käskyllä, tämä synnytti alkuperäiseen joukkoon nähden moninkertaisen rekrytointitarpeen. "Suuri värväys" tuli kestämään syyskuusta 1915 toukokuuhun 1916.
Pataljoonan vahvuus – neljä kiväärikomppaniaa, konekiväärikomppania ja pioneerikomppania – edellytti normivahvuuksien mukaan 1439:ää miestä. Pois lukien tästä pfadfinderit sekä saksalainen päällystö ja alipäällystö, nettotarve oli noin 1200 miestä. Pataljoonan – tässä vaiheessa Ausbildungstruppe Lockstedtin – komentaja majuri Bayer esitti tarpeeksi kuitenkin jopa 2000 miestä mahdollisesti ajatellen, ettei suomalaisia käännytettäisi takaisin, vaan yksikköä laajennettaisiin tai uusia perustettaisiin tilanteen mukaan.
Värväystoiminnan organisoinnissa keskeistä oli ylioppilaiden "osakuntatoiminta" ja pienemmässä määrin myös muut opiskelijayhteisöt. Aktiivisen komitean ja ylioppilaskunnan välisenä yhteytenä toimi maisteri Kai Donner. Ylioppilasaktiivit värväsivät opiskelutovereitaan ja tekivät matkoja maakuntiin hankkiakseen rekryyttejä sekä tukeakseen ja käynnistääkseen paikallisvärväystä.
Jotta jääkäriliike saisi laajan ja monipuolisen osallistuja- ja kannattajajoukon, pyrittiin värvääjiä hankkimaan eri yhteiskuntaryhmistä. Lauerman sanoin: "Värvärien joukossa oli työläisiä, työnjohtajia ja käsityöläisiä, maanviljelijöitä, opettajia, pappeja ja lukkareita, jopa joku poliisiviranomainenkin."
Paikallisvärväreitä oli helpoin löytää Pohjanmaalla ja Karjalassa; muualle oli lähetettävä ylioppilasvärväreitä Helsingistä ja kutsuttava jääkäreitä Saksasta. Tunnettuja värvääjäjääkäreitä ovat mm. Aarne Sihvo ja Sulo-Weikko Pekkola.
Eräs värväysesimerkki.
Iivari Kauranen on kertonut omasta värväyksestään seuraavasti: "Uudenvuoden aattopäivänä vuonna 1915 tuli kotiini Joutsassa yllättäen värväri. Tuttu mies, naapuritalon poikia. Hän oli muutamia vuosia aikaisemmin muuttanut Etelä-Pohjanmaalle. Hän toimi siellä meijeriliiton konsulenttina ja asui Seinäjoella. Värväri kertoi, että nyt tarvittaisiin nuoria reippaita, rohkeita miehiä, sillä isänmaa oli vaarassa. Hän kertoi jääkäriliikkeestä kaiken minkä tiesi ja paljon tiesikin siitä."
Sitä, että värväri tunsi jääkäriliikkeen hyvin, voidaan ehkä pitää poikkeuksellisena; taustatiedot saattoivat usein olla heikkojakin ja kuvaukset matkan tarkoituksesta epämääräisiä. Kertomuksessa esiintyvä avomielisyys taas kertoo siitä, että ollaan ehkä varomattomia, läsnä olevat tunnetaan ja myöhemmin ollaan jääkäriliikkeen tukialueella, Etelä-Pohjanmaalla. Täällä saatettiin jopa järjestää avoimesti "värväysiltamat" tai "lähtötanssit".
Tyypilliset rekryytit eivät tuossa vaiheessa enää olleet kielitaitoisia, kokeneita matkaajia, jotka opiskeluasioissaan pistäytyisivät ulkomailla: Kauranen kertoo lainauksen jälkeisessä osassa, että matka Jyväskylästä Ala-Härmän Volttiin oli hänen ensimmäinen junamatkansa. Kemin etappi on paljastunut (20. tammikuuta 1916) tai juuri paljastumassa ja joudutaan kiertoteihin.
Eri vaiheiden ja odotusten jälkeen rajanylitys tapahtuu Torniosta hiihtäen paikallisoppaan johdolla. Haaparannasta matka jatkuu "Halkokonttorissa" toimivan jääkärin johdolla eteenpäin. Ruotsin halki matkataan ummikkoina jatkoyhteyden selvittävän paperilapun turvin. Loppuosa reitistä on tavanomainen: Malmö–Trelleborg–Sassnitz. Kauranen ja neljä muuta rekryyttiä ovat perillä Lockstedter Lagerissa 28. tammikuuta 1916 tullakseen osaksi koulutuspaikan mukaan nimettyä Lockstedtin harjoitusjoukkoa.
Ausbildungstruppe Lockstedt.
Lockstedtin harjoitusjoukko perustettiin virallisesti 2. syyskuuta 1915. Aluksi käytettävissä olivat vain alkuperäiset pfadfinderit, nyt lukumäärältään 143. Heistä ylennettiin 6 joukkueenjohtajaa (zugführer), 30 ryhmänjohtajaa (gruppenführer) ja niin ikään 30 ryhmän varajohtajaa (hilfsgruppenführer).
Syyskuun puolivälin paikkeilla Ausbildungstruppe Lockstedt sai ensimmäiset uudet alokkaansa, aluksi pääasiassa vankileireille internoitujen suomalaisten joukosta sillä aikaa kun värväys Suomessa vasta käynnistyi.
Miesten tulo joukko-osastoon kiihtyi syksyn ja alkutalven kuluessa niin, että marraskuussa voitiin perustaa kolmas ja joulukuun lopulla neljäs komppania. Vuoden 1916 alussa vahvuus oli 881 miestä ja tuhannes rekryytti astui palvelukseen 13. tammikuuta.
Etapit.
Vajaat 200 saksankielentaitoista pfadfinder-tarjokasta ujutettiin Tukholmaan ja eteenpäin esimerkiksi opintomatkojen varjolla. Lockstedtin harjoitusjoukon miehistön värväystä ja kuljetusta varten oli suunniteltava erityyppinen organisaatio. Rajan laillinen ylitys vaikeutui jo syksyn 1915 kuluessa ja helmikuussa 1916 se sulkeutui täysin "jääkäri-ikäisiltä" 19–35-vuotiailta miehiltä, kun passeja ei enää myönnetty.
Jälkeenpäin laaditussa etappiteiden kartassa on Suomen ja Ruotsin puolella yhteensä 52 etappikohdetta, osan kuvatessa yksittäistä taloa, osan kokonaista paikkakuntaa. Säilyneitten etappitalojen seinissä on tästä kertovia muistolaattoja.
Eräs tunnetuimpia etappitaloja oli Juho Alfred Heikkisen eli Hallan ukon ja hänen vaimonsa Licin asuma Hallan talo Hyrynsalmen Hallavaarassa. Hallan etappia johti Friedel Jacobson.
Haaparannan-Tornion alue muodosti maailmansodan tilanteessa merkittävän kansainvälisen solmukohdan. Jääkärietappi toi oman lisänsä paikkaan, joka oli ennestään tärkeä "vakoilun, salaisen politiikan,Venäjän vallankumouksellisen toiminnan, pakolaisten, salakuljetuksen [ja] prostituution" harjoittamiselle. Tässä keitoksessa kiehui yhtenä sattumana "Halkokonttorin" peitenimellä toimiva jääkärietappi.
Tornion etapin oli perustanut Eero Heickell (Kuussaari) jo vuoden 1915 alussa pfadfinder-kurssilaisten rajanylityksen tukemiseksi.
Haaparannan etappikeskus puolestaan syntyi pfadfindereiden Heikki Kekonin ja W. E. Tuompon sinne suuntaaman tiedotus- ja tiedustelumatkan jatkokomennuksena, kun Lockstedtin harjoitusjoukon perustamisesta oli saatu varmuus ja etapille tulisi näin käyttöä.
Kemin etappi perustettiin 3. syyskuuta 1915, jolloin Heickell neuvotteli asiasta mm. Konstu Pietilän ja Arvi Hällforsin kanssa. Kemissä etappi sijaitsi "Juho Heiskasen" omistamassa matkustajakoti Osulassa. Etappi joutui ilmiannon kohteeksi ja sen toiminta katkaistiin 6. tammikuuta 1916 lähettämällä Helsinkiin sähkösanoma "Potilas ei saavu".
Tästä huolimatta Osulan isäntä Juho Heiskanen pidätettiin. Hänestä tuli ensimmäinen "špalerniitti" eli Pietarin Špalernajan vankilaan teljetty aktivisti. Myöhemmin heitä kutsuttaisiin "kalterijääkäreiksi".
Kaupunkiolosuhteissa etappi saatettiin perustaa sopivan liikeyrityksen yhteyteen. Esimerkiksi Oulussa toimi konttoristi "Amatus Johanssonin" ylläpitämä toimintapiste Högstenin herrainvaateliikkeessä. Samassa kaupungissa "Iikka Castrén" huolti ja majoitti jääkäriliikkeen nimissä liikkuvia Valion toimitiloissa. Paikallisen työväenlehden Kansan Tahdon lehtimiehet Yrjö Mäkelin ja Hannes Uksila kokosivat värvätyt lehden toimitukseen, josta heidät ohjattiin "Jaakko Kemppaisen" vaatturiliikkeeseen ja sieltä joko jään yli tai Tornion kautta Ruotsiin.
Etappitiet johtivat rajan yli pohjoisesta alkaen Muoniossa, Kangasjärvellä, Pellossa, Tengeliössä, Palovaarassa, Karungissa, Torniossa ja Haaparannalla. Merenkurkun yli kuljettiin Jepualta ja Voltista alkavilla etapeilla, joiden kohtaamispiste oli Holmön saarella. Kulkijoiden määrällä mitattuina tärkeimmät ylityspaikat olivat Kemin-Haaparannan sekä Tornion reitit. Kemin etapin paljastuttua ja Merenkurkun ollessa yhtenäisessä jäässä muodostui Etelä-Pohjanmaalta Uumajaan johtavan reitin merkitys suureksi.
Etappitoiminta pyrittiin aluksi eristämään värväyksestä, mutta myöhemmin nämä toiminnot väistämättä sekoittuivat, vaikka se kasvattikin turvallisuusriskiä. Lackman mainitsee esimerkkinä, kuinka etappireitin varrella Pohjois-Ruotsin Seittenkarissa vaikuttaneet etappimiehet värväsivät siellä työskennelleistä suomalaisista metsätyömiehistä ainakin 20 miestä Saksaan.
Jääkäripataljoona 27:nä rintamalle.
Vuoden 1915 loppupuolella majuri Bayer arvioi, että Ausbildungstruppe Lockstedtin miesten koulutus täydentyisi tarkoituksenmukaisesti rintamakokemuksella. Hän otti asian puheeksi liikkeen suomalaisten johtomiesten – Adolf von Bonsdorffin, Rafael Erichin ja Samuli Sarion – kanssa, kun nämä olivat vierailemassa Lockstedter Lagerissa.
Suostumus asiaan saatiin maaliskuussa 1916 ja liikekannallepanokäsky annettiin 3. toukokuuta 1916. Harjoitusjoukon rintamakelpoiseksi arvioitu osa nimitettiin Kuninkaalliseksi jääkäripataljoona 27:ksi (Königlich Preussisches Jägerbataillon Nr. 27). Koulutukseen vielä jäävä täydennysosa sai harjoitusjoukon vanhan nimen Ausbildungstruppe Lockstedt.
Bahrenfeldin rangaistusosasto.
Tyytymättömyyttä ja purnausta ilmeni jääkärien joukossa sekä suoranaisten olosuhteiden että epätietoisuuden vuoksi. Monilla Suomesta "suuren värväyksen" aikaan saapuneilla ei ollut selkeää käsitystä odotettavissa olevasta tilanteesta (kun sitä ei ollut värväreilläkään). Vaikka jääkäripataljoona toisaalta oli suomalainen yritys ja yhteisö, se oli toisaalta vain yksi saksalaisen sotilaskurin alainen yksikkö. Niinpä kurittomuutta kitkettiin kovin ottein. Ensimmäiset vakavampiin rettelöinteihin syyllistyneet lähetettiin sotaoikeuteen ja sieltä vankileireille.
Erityinen rangaistusosasto perustettiin Zerkstenin kartanoon kymmenen kilometrin päähän rintamalinjasta vuoden 1916 syksyllä. Osastoa komensi vääpeli Höfelmeyer. Kurinpitokeinoina käytettiin pakkotahtisen harjoittelun ohella ruuatta jättämistä, pimeässä putkassa istuttamista sekä pakkasessa pitämistä. Zerksteniin viedyt "jermut" eivät kuitenkaan olleet lannistettavissa eikä osasto saavuttanut tarkoitustaan: rangaistusosastoon komennetut eivät "palanneet järjestykseen".
Pataljoonaa varten perustettiin marraskuussa 1916 erityinen rangaistuskomppania, Altona-Bahrenfeldin työkomennuskunta, joka toimi tykistövarikossa Hampurin lähellä. Yhteensä tähän osastoon, "bahrenfelttareihin", päätyi Lackmanin mukaan 216 miestä (Lauerman 1966 laskelmissa 224 miestä). Palvelus oli raskasta ja sitä vaikeutti suuresti vielä sekin, että rangaistusosastolaisten esimiehet puhuivat pelkästään saksaa. Ravinto puolestaan oli niukkaa ja yksipuolista.
"Bahrenfelttarien" kehnoista olosuhteista kantautui tietoa pataljoonaan, mikä osaltaan lisäsi tyytymättömyyttä pääjoukossa. Rangaistuskomppanian tilannetta ei kuitenkaan korjattu, ennen kuin Špalernajan vankilasta vallankumouksen myötä vapautunut zugführer Aarne Sihvo, myöhempi Puolustusvoimien komentaja, vieraili Bahrenfeldissa. Sihvo totesi, että rangaistuskomppania tulisi aiheuttamaan särön jääkärien ulkoiseen kuvaan, kun heidän paluunsa Suomeen tulisi ajankohtaiseksi. Omakohtaisiin, tuoreisiin vankilakokemuksiinsa verraten hän saattoi ymmärtää bahrenfelttareiden ahdingon.
Vain viisi bahrenfelttaria palasi rangaistuskomppaniasta pataljoonaan, lopuista työkuntoiset sijoitettiin pääosin siviilitöihin teollisuuslaitoksiin. Bahrenfelttarit saattoivat palata Suomeen vasta vuoden 1918 sodan päätyttyä, pääosa syksyllä 1918. Jälkeen jääneitä eli Saksassa surkeissa oloissa; jotkut olivat lähteneet maasta omin avuin ja kaikkien kohtalo ei koskaan selvinnyt.
Jääkäriliikkeen paljastuminen viranomaisille.
Kun laajamittainen värväys oli aloitettu syyskuussa 1915, jääkäriliikkeen asia ei ollut enää vain pienten piirien tiedossa ja sen paljastuminen jossain muodossa olisi vain ajan kysymys.
28. syyskuuta päivätty raportti kenraalikuvernööri Seynille osoittaa venäläisten jo tuntevan jääkäriliikkeen toiminnan ytimen: Suomessa "harjoitetaan voimakasta kiihotusta suomalaisen nuorison, eritoten ylioppilaitten, saattamiseksi saksalaisiin upseerikouluihin, joissa heidät valmistettaisiin kapinan johtajiksi Suomeen".
Venäjän Haaparannan varakonsuli sai jääkäritarjokkaalta kyselyn matkarahoista Saksaan. Tieto matkarahoista oli oikea, mutta osoite väärä: Haaparannassa oikea paikka olisi konsulintoimiston sijasta kaiketi ollut "Halkokonttori".
Torniossa vangittiin 23. joulukuuta 1915 pfadfinder Edvard Bruhn. Bruhn oli hoitanut yhtä jääkäriliikkeen värväyselimistä, ns. "Liisankadun toimistoa" Helsingissä. Kiinni jouduttuaan vasta 21-vuotias Bruhn paljasti kuulusteluissa tietonsa. Jo ennen kiinni joutumistaan Bruhn oli herättänyt huomiota "kevytmielisellä" elämäntyylillään, jonka seurauksena epäiltiin mm. värväykseen ja etappeihin liittyviä muistiinpanoja joutuneen vääriin käsiin. Hänet olikin tarkoitus toimittaa turvallisuussyistä pois maasta, mutta matkaseurue joutui varjostuksen kohteeksi ja kohtalokkaaseen tarkastukseen Tornion asemalla.
Vapauduttuaan vallankumouksen yhteydessä Bruhn taisteli sekä Suomen että Viron vapaussodissa, ja kaatui vuonna 1919 Virossa.


Etelä-Carolina.
Etelä-Carolina () on osavaltio Yhdysvaltain itärannikolla. Sen pääkaupunki on Columbia. Englanti perusti Etelä-Carolinan siirtokunnan 1665. Etelä-Carolina on ollut Yhdysvaltain osavaltio vuodesta 1788. Osavaltion asukasluku vuonna 2010 oli 4 625 364.
Osavaltion kaksi yli 100 000 asukkaan kaupunkia ovat Columbia (127 029 asukasta vuonna 2008) ja Charleston (111 978 asukasta).
Maantiede.
Etelä-Carolinalla on kaksi naapuriosavaltiota: Pohjois-Carolina ja Georgia. Kaakosta osavaltio rajoittu Atlantin valtamereen.
Kaksi kolmasosaa Etelä-Carolinan alueesta on Atlantin rannikkotasankoa. Maasto nousee tasaisesti kaakosta kohti luodetta. Sen luoteispuolella on Piedmontiksi kutsuttu kukkula-alue, jonka korkeus vaihteee 120-400 metriä merenpinnan yläpuolella.
Historia.
Ennen eurooppalaisia Etelä-Carolinan alueella eli useita intiaaniheimoja, joista suurimmat olivat cherokeet ja catabwat.
Etelä-Carolina oli yksi Kolmestatoista siirtokunnasta. Se vastusti brittien verotusta Siirtokuntien kongressissa vuosina 1774 ja 1775. Itsenäisyyssodassa sen maaperällä käytiin 137 taistelua.
Yhdysvaltojen sisällissota alkoi Etelä-Carolinasta, joka oli sekä ensimmäinen unionista eronnut osavaltio, että ensimmäisen Yhdysvaltain sisällissodan aloittaneen taistelun tapahtumapaikka (Fort Sumter lähellä Charlestonia).
Sisällissota oli raskas, osavaltio menetti viidesosan miespuolisesta väestöstään ja sen talous oli riekaleina. 1900-luvun alussa talous alkoi kohentua, enimmäisenä virisi tekstiiliteollisuus ja sen perässä muita tuotannon aloja. Kansalaisoikeusliike lopetti roterottelun 1960-luvun lopussa melko rauhallisesti, paitsi että poliisi ampui Orangeburgissa kolme mielenosoituksene osallistunutta mustaa miestä.
Urheilu.
Etelä-Carolinassa ei ole yhtään huippuammattilaisjoukkuetta. Pohjois-Carolinassa pelaavien Carolina Hurricanesin ja Carolina Panthersin katsotaan kuitenkin edustavan koko Carolinaa. Yliopistourheilu on suosittua Etelä-Carolinassa. Clemson Universityn ja Etelä-Carolinan yliopiston amerikkalaisen jalkapallon kotiotteluihin saapuu säännöllisesti 80 000 katsojaa. Osavaltion useilla pienemmillä yliopistoilla on myös kattavat urheilupainotukset. Baseballin saralla osavaltiossa on useita ammattilais-, puoliammattilais ja eri amatööritasojen joukkueita. Alueella toimii myös oma juniorisarja Carolina League.
Autourheilu on suosittua Etelä-Yhdysvalloissa, ja niin myös Etelä-Carolinassa on useita moottoriurheiluratoja. Näistä tärkeimpänä monien NASCAR-tapahtumien isännöitsijä Darlington Raceway. Golfin harrastus on laaja-alaista osavaltiossa, ja Myrtle Beachissä on eniten golfkenttiä asukasta kohden.


Columbia.
Columbia on erittäin yleinen nimi, jonka mukaan on nimetty monta paikkakuntaa ja muuta asiaa, varsinkin Yhdysvalloissa. Nimi tulee Kristoffer Kolumbuksesta.


Riika.
Riika (,) on Latvian pääkaupunki. Se sijaitsee Itämeren rannalla Väinäjoen suulla. Kaupunki on tärkeä alueellinen satamakaupunki ja teollisuuden keskus. Riika on myös Baltian maiden väkiluvultaan suurin kaupunki. Väkiluku on kuitenkin pudonnut jatkuvasti Latvian itsenäistymisen jälkeen (1991: 910 000, 2003: 747 000, 2010: 709 000). Vain 42 % Riian asukkaista on kansallisuudeltaan latvialaisia, lopuista suurin osa on venäläisiä.
Suomen kielessä kaupungin nimi Riika taipuu kuten siika: "Riika: Riiassa: Riikaan".
Esihistoriaa, Riian perustaminen, Vanhan Liivinmaan keskukseksi.
Arkeologisten todisteiden perustella Riiassa oli kauppakeskus jo 100-luvulla eaa. Kauppakeskus sijaitsi liiviläisten muinaisella asuma-alueella ja viikinkienkin Väinäjoen kautta kulkevan idäntien suulla.
1100-luvun jälkipuoliskolla alueelle alkoi tulla saksalaisia kauppiaita ja ristiretkeläisiä. Vuonna 1158 Baltian saksalaiset kauppiaat perustivat kaupallisen asutuksen Liivinmaalle nykyisen Riian alueelle. Noin vuonna 1180 alueelle saapui kauppiaiden mukana myös Bremenin roomalaiskatolisen arkkipiispan lähettämä lähetyssaarnaaja Meinhard, joka käynnisti liiviläisten kastamisen ja muutamaa vuotta myöhemmin Ykskylän () kirkon ja kivisen linnoituksen rakentamisen Riiasta vajaa kolmekymmentä kilometriä kaakkoon eli Väinäjokea ylävirtaan. Toinen linnoitus rakennettiin asukkaiden turvaksi tätä lähemmäksi, Väinäjoen saareen nykyisen Salaspilsin lähelle. Tässä vaiheessa seutu oli vielä Polatskin ruhtinaan veronkantoaluetta ja Baltian maiden asukkaiden käännytystyö kristinuskoon rauhanomaista. 1186 Meinard vihittiin Ykskylän piispaksi, mutta hän kuoli 1196. Hänen seuraajansa saapui käännytystyöhön paavin kannustama ristiretkeläisjoukon mukana 1198, mutta uusi piispa sai pian surmansa taistelussa liiviläisten kanssa.
Piispa Albert von Buxhövdeniä pidetään Riian perustajana.
Vuonna 1200 Liivinmaan uusi piispa Albert von Buxhoevden saapui Riikaan mukanaan 23 laivaa ja 500 aseistettua ristiretkeläistä. Seuraavana vuonna 1201 von Buxhövden perusti Väinäjoen ja sen vähäisen Rige-sivuhaaran väliselle liiviläisalueelle Riian kaupungin hallinnolliseksi, kirkolliseksi ja kaupalliseksi keskukseksi. Kaupunki oli ensimmäinen koko Liivinmaalla. Liivinmaan piispanistuin siirrettiin Ykskylästä Riikaan, jonne ryhdyttiin rakentamaan Neitsyt Marialle omistettua tuomiokirkkoa (peruskivi 1211). Vuonna 1202 Buxhövden perusti Riiassa kalparitariston ritarikunnan, jonka tavoitteena oli turvata tilapäisiä ristiretkeläisiä vakaampi ritarijoukko balttien käännytystyön turvaksi. Hän myös salli hopearahan lyömisen kaupankäynnin edistämiseksi.
Kalparitaristo kärsi tappion semgalleille Saulen taistelussa 1236. Tämän jälkeen ritaristo liitettiin Saksalaiseen ritarikuntaan, joka vakiinnutti saksalaisten valtakauden Vanhan Liivinmaan alueella. Preussin ja Liivinmaan tavoin Riika tuli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan suojelukseen, vaikka sitä ei liitetty keisarikunnan alueisiin.
Riika kärsi 1200-luvuilla peräti viidestä tulipalosta, minkä seurauksena kaupungissa kiellettiin puurakennusten rakentaminen kaupunginmuurien sisäpuolella. Kaupunki kehittyi silti kauppakeskukseksi, ja se liittyi Hansaliittoon 1282.
Kun Hansan merkitys väheni, edelleen kasvanut Riika joutui yhä enemmän ulkomaiden poliittisen ja sotilaallisen mielenkiinnon kohteeksi. Uskonpuhdistuksessa maat, mukaan lukien Riika, siirtyivät protestanttisuuteen. Vuonna 1561 Riika sai kahdeksikymmeneksi vuodeksi vapaakaupungin aseman.
Puola-Liettuan, Ruotsin ja Venäjän valtakuntaa.
Riika. "Cosmographia Universalis" -kirjan kuvitusta vuodelta 1575
Vuonna 1581 Riika joutui Puolan alaisuuteen, kunnes Ruotsin Kustaa II Aadolf valloitti kaupungin ja sen läheisyydessä sijainneen Dautavgrīvan linnoituksen kolmikymmenvuotisessa sodassa vuonna 1621.
Vuosien 1656–1658 Pohjan sodassa Riika joutui Venäjän miehittämäksi, mutta palautui sodan jälkeen Ruotsille. Se oli Ruotsin valtakunnan suurin kaupunki, jolla oli laajat itsehallinto-oikeudet. 1683 ensimmäinen latviankielinen aapinen ilmestyy. Vuonna 1698 Raamattu julkaistaan latviaksi.
Näkymä Riiasta. Postikortti noin vuodelta 1900
Suuressa Pohjan sodassa vuonna 1710 Venäjän Pietari Suuri valloitti Riian, joka jäi Venäjälle sodan lopettaneessa Uudenkaupungin rauhassa 1721. Riiasta tuli yksi Venäjän tärkeimmistä satamakaupungeista, jollaisena se pysyi ensimmäiseen maailmansotaan saakka. 1900-luvun alkuun mennessä se oli tullut myös huomattavaksi teollisuuskaupungiksi, ja se oli Venäjän kolmanneksi suurin kaupunki Moskovan ja Pietarin jälkeen.
Valtiollisista muutoksista huolimatta Baltian saksalaiset pysyivät vuosisatojen ajan Riian suurimpana väestöryhmänä. Vuonna 1867 heitä oli 42,9 prosenttia kaupungin väestöstä. Kaupungin hallintokielenäkin oli saksa vuoteen 1891 saakka, jolloin sen syrjäytti tästä asemasta venäjä. Samoihin aikoihin kuitenkin latvialaiset nousivat kaupungin suurimmaksi väestöryhmäksi ja Riiasta kehittyi Latvian kansallisen heräämisen tärkein keskus.
Itsenäisyysjulistus ja pääkaupunki.
Ensimmäisen maailmansodan aikana vuonna 1917 Saksa miehitti Riian. Seuraavan vuoden maaliskuussa Brest-Litovskin rauhansopimuksen mukaan Riika olisi joutunut Saksalle, mutta kun Saksa 11. marraskuuta 1918 joutui antautumaan länsiliittoutuneille, se ei voinut pitää aluetta hallinnassaan. Sen sijaan Latvia julistautui itsenäiseksi 18. marraskuuta, ja Riika tuli sen pääkaupungiksi.
Latvian itsenäistyttyä Riika menetti asemansa Venäjän kaupan keskuksena. Sen sijaan Britannia ja Saksa tulivat Latvian tärkeimmiksi kauppakumppaneiksi.
2. maailmansota ja Neuvostoliiton aika.
Toisen maailmansodan aikana Latvian ja sen mukana Riian miehitti ensin Neuvostoliitto kesällä 1940 ja seuraavana vuonna Operaatio Barbarossan jälkeen Saksa. Baltian saksalaiset pitivät Saksaa vapauttajana, mutta Riian juutalaisväestö joutui suuresti kärsimään. Suuri osa Riian juutalaisista joutui kaupungin läheisyyteen perustetulle Kaiserwaldin keskitysleirille. Sodan aikana Latvia menetti melkein kolmasosan väestöstään.
Vuonna 1945 Riika joutui jälleen Neuvostoliitolle. Siitä tuli Latvian sosialistisen neuvostotasavallan pääkaupunki. Teollistumisen ja Neuvostoliiton asutuspolitiikan tuloksena kaupunkiin muutti suuri määrä venäläisiä, mikä muutti kaupungin väestörakenteen.
Jälleen itsenäisen Latvian pääkaupunkina.
Neuvostoliiton hajottua tuli Riiasta 17. syyskuuta 1991 jälleen itsenäisen Latvian pääkaupunki. Vuonna 2004 Latvia liittyi NATO:on ja Euroopan unioniin. Vuonna 2004 halpalentoyhtiöiden tulo johti matkailijoiden määrän kasvuun.
Maantiede ja ilmasto.
Riika sijaitsee Itämereen kuuluvan Riianlahden etelärannikolla Rigavan rannikkotasangolla. Kaupungin historiallinen keskusta kohoaa Väinäjoen rannalla noin kymmenen kilometrin päässä merestä. Maasto on alavaa ja hiekkapitoista tasankoa, jonka korkeus on 1–10 metriä merenpinnasta. Osa kaupungin alavimmasta alueesta on tulvaherkkää.
Riian ilmasto on kohtalaisen lämmin ja kostea, koska se sijaitsee lähellä merta. Kesät ovat viileät ja pilviset ja heinäkuun keskimääräinen lämpötila on 17 °C. Talvet ovat melko lämpimät ja suojasäitä on usein. Tammikuun keskimääräinen lämpötila on −5 °C. Maa peittyy lumeen tavallisesti joulukuun puolessavälissä ja lumi sulaa maaliskuun puoleenväliin mennessä. Vuoden kaikista päivistä 40 % on pilvisiä.
Talous.
Lähes kaikki tärkeät Latvian rahoituslaitokset sijaitsevat Riiassa, mukaan lukien Latvian keskuspankki. Ulkomainen kauppa Riian kautta on ollut kasvussa viime vuosina ja kauppa on saanut uutta pontta 1. toukokuuta 2004 lähtien, jolloin Latvia liittyi Euroopan unioniin. Yli 50 prosenttia Latvian yhtiöistä on rekisteröity Riian alueella. Tämä näkyy myös Latvian kansantaloudessa; maan bruttokansantuotteesta Riika toi vuonna 2009 kaikkiaan 55%.
Riiassa tehdään noin puolet koko Latvian teollisuustuotannosta, keskittyen rahoitusalan yleishyödyllisiin palveluihin, ruokiin ja juomiin, lääkkeisiin, puunjalostus-, tulostus- ja julkaisutoimintaan, tekstiileihin ja huonekaluihin sekä tietoliikennelaitteiden valmistukseen.
Liikenne.
Useimmat Latvian kansallisista valtateistä alkavat Riiasta. Kansainvälisistä maantiereiteistä merkittävimpiä ovat eurooppatiet E22 (eli valtatie A6 ja A10), E67 ("Via Baltica", valtatie A1 ja A7) ja E77 (A2 ja A8) kulkevat myös Riian kautta tai ohi. Muita merkittäviä valtateitä ovat A3 ja A9.
Riian rautatieasemalta liikennöidään sekä lähi- että kaukoliikenteen junilla. Kansainvälistä henkilöliikennettä on erityisesti Venäjälle (Pietari ja Moskova), mutta myös Viron rajalle (Valka) ja Daugavpilsin kautta Liettuaan (esimerkiksi Vilna) ja ainakin kesäkaudella Valko-Venäjälle (Polatsk ja Minsk).
Kansainvälisen liikenteen odotetaan lisääntyvän, jos Euroopan yhteisön Rail Baltica -ratahanke saa yhdistettyä Baltian maiden rataverkon nopeammalla yhteydellä Varsovaan 2010-luvun aikana.
Riian kansainvälinen linja-autoasema on merkittävä kaukoliikenteen keskus, jolla operoi runsas 30 linja-autoliikenteen yritystä. Vuonna 2009 linja-autoasemalta lähti päivittäin keskimäärin 458 vuoroa, joista 50 oli kansainvälisiä kaukoliikenteen reittejä. Vuositasolla linja-autoaseman kautta kulki 2,281 miljoonaa matkustajaa.
Riian satama on tärkeä meriliikenteen keskus niin rahti- kuin matkustajalaivoille. Riiassa käy vuosittain noin 60 000 laivamatkustajaa, eniten Ruotsista ja Saksasta. Latvian lipun alla purjehtivat Tallinkin laivat S Romantika ja S Silja Festival liikennöivät väliä Tukholma–Riika.Sataman rahtiliikenteen odotetaan kasvavan, koska kauppa on vilkastunut Latvian ja muiden entisen Neuvostoliiton valtioiden sekä Kiinan kansantasavallan välillä.
Useat matkailijat saapuvat lentäen Riian kansainväliselle lentoasemalle (RIX), joka on airBalticin kotikenttä ja Baltian suurin lentoasema. Lentoasema sijaitsee 10 kilometriä Riian keskustasta lounaaseen. Tätä vuonna 1973 toimintansa aloittanutta lentoasemaa nykyaikaistettiin vuonna 2001 kaupungin täyttäessä 800 vuotta. Maaliskuussa 2007 avattiin uusi eteläinen terminaali. Kiitoradan pidentämistyöt valmistuivat lokakuussa 2008, jonka jälkeen lentokentälle on voinut laskeutua suuremmillakin konetyypeillä, kuten Airbus A340, Boeing 747, 757, 767 ja 777. Vuotuiset matkustajamäärät ovat kasvaneet vuodesta 1993 (310 000 matkustajaa) yli neljään miljoonaan vuonna 2009, Baltian suurimmaksi. Vuonna 2010 lentoasema sai palkinnon parhaasta yli viisi miljoonaa matkustajaa käsittelevästä lentoasemasta. Riian lentoaseman kehittämissuunnitelman mukaan vuoden 2013 loppuun mennessä pyritään osin EU-rahoituksella avaamaan seuraava uusi terminaali, uudelleenpäällystämään kiitoteitä, vähentämään kentän herkkyyttä myrskytulville ja uusimaan turvalaitteita. Uudistusten jälkeen lentoasema pystyisi käsittelemään kymmenen miljoonaa matkustajaa vuosittain. Pitemmän aikavälin kehityssuunnitelman mukaan Riika tähtää 14 miljoonan matkustajan lentoasemaksi vuoteen 2032 mennessä.
Kaupungin sisästä liikennettä palvelee kattava linja-auto-, johdinauto-, raitiovaunu- ja reittitaksiverkosto. Lähijunia kulkee Jurmalaan, Saulkrastiin, Aizkraukleen, Salaspilsiin, Tukumsiin ja Jelgavaan.
Nähtävyydet ja rakennukset.
Riian historiallinen keskusta on vuodesta 1997 lähtien yksi Unescon maailmanperintökohteista. Kaupunki on erittäin merkittävä sen laajan jugend-arkkitehtuurin takia, jota Unesco pitää vertaansa vailla olevana koko maailmassa.
Riian tärkeimpiä nähtävyyksiä on historialliseen keskustaan kuuluva Riian vanhakaupunki eli "Vecrīga", jossa on paljon historiallisia kortteleita ja jonne on vuosisatojen kuluessa noussut useita korkeita kirkkoja. Riian tuomiokirkko, jonka arkkitehtuuri yhdistelee muun muassa varhaisgotiikkaa ja barokkia, rakennettiin vuoden 1211 (peruskivi) jälkeisen vuosikymmenen aikana. Se on Baltian maiden suurin kirkko. Pyhän Pietarin kirkko on 123-metrinen rakennus, jonka ylätasanteelle voi nousta hissillä. Pyhän Jaakobin katedraali edustaa arkkitehtuurilliselta tyylisuunnaltaan varhaisgotiikkaa.
Vanhankaupungin läheisyydessä sijaitsee lukuisia jugend-tyylisiä rakennuksia. Riiassa on monia tunnettuja aukioita, joista "Rats Laukumsilla" sijaitsee Riian nähtävyyksiin kuuluva Mustapäiden talo. Riian keskustassa sijaitseva viiden hehtaarin laajuinen "Vērmanes-puutarha" on Riian vanhin julkinen puisto.
Vanhassakaupungissa sijaitsee myös 42 metriä korkea, vuonna 1935 pystytetty Vapauden muistomerkki, joka kunnioittaa Latvian vapaussodan (1918–1920) aikana kaatuneita. Riian linnassa toimii Latvian historian museo.
Vuonna 1930 valmistuneella Riian keskustorilla käy joka päivä kymmeniä tuhansia asiakkaita. 368,5 metriä korkea Riian radio- ja televisiotorni on Euroopan kolmanneksi korkein rakennus.
Väinäjoen yli johtaa useita siltoja. Vanhin näistä on keskustan rautatiesilta (). "Kivisilta" () yhdistää Riian vanhankaupungin ja Pārdaugavan lähiön. "Saarisilta" () yhdistää Maskavas Forštaten ja Zaķusalan. "Kaapelisilta" () yhdistää vanhankaupungin Ķīpsalaan. Vuonna 2008 valmistui ensimmäinen osa uudesta "Eteläsillasta" ().
Riian julkisivu kehittyy kaupungin uudistuessa. Latvian kansalliskirjaston rakentaminen alkoi syksyllä 2007 Väinäjoen rannalle. Ķīpsalaan rakennetaan kolmea muuta korkeaa rakennusta – 25-kerroksista Da Vinci -kompleksia ja kahta 30-kerroksista Z-Towers -tornitaloa.
Hallinto.
Riian korkein päättävä elin on kaupunginvaltuusto "(Rīgas dome)". Siihen kuuluu 60 valtuutettua, jotka valitaan neljän vuoden välein järjestettävissä kunnallisvaaleissa. Valtuutetut valitsevat keskuudestaan valtuuston puheenjohtajan, joka on samalla Riian kaupunginjohtaja, sekä kolme varakaupunginjohtajaa. Nykyinen kaupunginjohtaja (vuodesta 2009) on Nils Ušakovs, josta tuli ensimmäinen venäläinen, joka on valittu itsenäistyneen Riian kaupunginjohtajaksi. Kaupunginhallitukseen "(Rīgas domes prezidijs)" kuuluu kaupunginjohtaja sekä edustajia valtuuston poliittisista ryhmittymistä näiden valtuustopaikkamäärän mukaan.
Aluejako.
Riika on jaettu seitsemään hallinnolliseen piiriin. Kolme näistä perustettiin 1. syyskuuta 1941, ja kolme muuta perustettiin lokakuussa 1969. Riiassa ei ole virallisia alemman tason hallinnollisia yksiköitä, mutta Riian kaupunginvaltuusto valmistelee suunnitelmaa, jossa Riika tulee koostumaan 58:sta kaupunginosasta. Nykyiset piirien nimet on vahvistettu 28. joulukuuta 1990.
Väestö.
Vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan Riiassa oli 709 145 asukasta. Kaupungissa asuu siis noin kolmannes koko Latvian väestöstä. Riian väestöstä latvialaisia on 42,33 prosenttia, venäläisiä 41,03 prosenttia, valkovenäläisiä 4,19 prosenttia, ukrainalaisia 3,86 prosenttia, puolalaisia 1,99 prosenttia, juutalaisia 1,07 prosenttia ja loput 5,53 prosenttia muita kansallisuuksia.
Riian ja samalla koko Latvian väkiluku on ollut laskusuunnassa siitä lähtien, kun maa vuonna 1991 itsenäistyi Neuvostoliitosta.
Väkiluvun kehitys.
Riian väkiluku oli suurimmillaan yli 900 000 vuonna 1990, juuri ennen Latvian itsenäistymistä.
Koulutus ja kulttuuri.
Koko Latvian koulujärjestelmä sai alkunsa vuonna 1211 perustetusta Riian tuomiokirkon koulusta. 1200-1500- luvuilla opetusta annettiin lähinnä saksankielellä. 1500-luvun puolivälin jälkeen myös latviankielistä opetusta kehitettiin. Itsenäistymisen jälkeen, vuoden 1919 lopulla 8-14 -vuotialle lapsille tuli oppivelvollisuus. Samana vuonna Riikaan perustettiin Latvian yliopisto, maan ensimmäinen yliopisto.
Suurin osa Riian korkeakouluista on maksullisia, mutta valtiolta voi saada opiskeluun opintolainaa.
Vuonna 2014 Riika toimii Euroopan kulttuuripääkaupunkina.
Urheilu.
Riian suosituimmat urheilulajit ovat jääkiekko ja koripallo. Jääkiekossa kaupunkia edustaa pelaava Dynamo Riika. Dynamon kotihallina toimii vuonna 2006 avattu Riika-areena, joka toimi yhtenä vuoden 2006 jääkiekon MM-kisojen pelipaikoista. Koripallossa pääsarjatasolla kaupunkia edustaa Barons LMT. Kaupungissa toiminut ASK Riga voitti kolme Euroliigan mestaruutta, mutta seura lopetti toimintansa vuonna 2009. Riika-areena toimii Baronsien kotiareenana. Naisten koripallossa TTT Riga on voittanut kahdeksantoista Euroliiga-mestaruutta.
Skonto FC on kaupungin menestynein jalkapallojoukkue ja se pelaa Latvian pääsarjassa. Muita jalkapallojoukkueita ovat Olimps, FK Daugava Rīga ja FK Jaunība Rīga.
Riiassa järjestetään vuosittain Riian maraton, johon osallistui vuonna 2010 yli 11 500 juoksijaa 45 eri maasta.
Ystävyyskaupungit.
Riialla on ystävyyskaupunkeja sekä Euroopassa, Aasiassa, Pohjois-Amerikassa että Australiassa.


Kolmivaihevirta.
Kolmivaihevirta on yksi vaihtovirran muoto. Kolmessa vierekkäisessä johtimessa on sinimuotoinen, samantaajuinen ja yhtä suuri jännite. Jännitteiden välillä on 1/3 jakson (120°) vaihe-ero, jolloin vaiheista yhteensä käytettävissä oleva teho on koko ajan yhtä suuri. Vaihejohtimien lisäksi käytössä on usein nollajohdin. Kolmivaihevirtaa käytetään yleisesti, erityisesti voimansiirrossa, sillä vakiotehon käytöstä on joitakin käytännön etuja.
Kolmea vaihetta merkitään nykyään sähköjärjestelmässä tunnuksilla L1, L2 ja L3. Aikaisemmat merkinnät vaiheille olivat R, S ja T. Vaihejohtimien värikoodi on yleensä ruskea, musta ja harmaa. Sähköjärjestelmän nollaa merkitään N:llä (tunnusväri sininen, vanhoissa asennuksissa harmaa, valkoinen tai vaaleansininen) ja suojamaata PE:llä (tunnusväri kelta-vihreä, vanhoissa asennuksissa punainen).
Vaiheen ja nollan välistä jännitettä kutsutaan "vaihejännitteeksi", joka Suomen pienjänniteverkossa on 230 V (formula_1). Vaiheiden välistä jännitettä kutsutaan "pääjännitteeksi" (Suomen pienjänniteverkossa 400 V).
Puhekielellä kolmivaihevirtaa kutsutaan myös nimellä "voimavirta". (Yksivaiheista sähkön käyttöä kutsutaan välillä nimellä "valovirta" tai "seinävirta".)
Kolmivaihesähkö muissa maissa.
Keski-Euroopassa, erityisesti ranskankielisessä Belgiassa, on edelleen käytössä kolmivaihejärjestelmiä, jossa 230 V saadaan kahden vaihejohtimen väliltä. Tällöin kumpikaan johdin ei ole nollajohdin ja mm. pistorasioiden molemmissa koskettimissa on hengenvaarallinen (noin 133 V) jännite maahan verrattuna. Tämän vuoksi tällaisessa järjestelmässä olevissa nykyaikaisissa asennuksissa kaikki johdonsuojakytkimet katkaisevat molemmat johtimet (ranskaksi "disjoncteur bipolaire"). Lisäksi vikavirtasuojakytkin (ranskaksi "dispositif différentiel à courant résiduel") kytkee sähköt pois, mikäli kyseisten kahden vaiheen välillä on virtaero. Tyypillisesti suoja laukeaa 30 milliampeerin erosta. Virtaero merkitsee sitä, että järjestelmässä on jossain vaiheen ja maan välinen virtapiiri, eli ongelmatilanne.
Pohjois-Amerikassa yksityisasuntoihin ei pääsääntöisesti tule kolmivaihevirtaa, vaan usein kaksi vaihetta ja nolla, joiden vaihe-ero on 180° ja niiden välistä saa siten 240V. 120V vaihejännitteen mukainen 208V järjestelmä on kuitenkin käytössä. Näiden lisäksi on käytössä myös 240V järjestelmä, jossa ei käytetä nollajohdinta. Tämä kenties siksi, että aiemmin yleisessä ratkaisussa 240V deltakäämityssä muuntajassa yhdessä käämissä oli maadoitettu keskiotto, täten kahden vaiheen ja nollan välistä sain tavallista 120V valovirtaa. Kolmannen vaiheen ja nolla välinen potentiaali on 208V, jota ei yleensä käytetä.
Kolmivaiheteho.
Kolmivaihekytkennässä vaihejännitteellä UP ja verkon vaiheen virralla IP saatava teho on 3·UP·IP. Esim. 3x16A 3-vaihesulakkeiden maksimikuormitus on 3·230 V·16 A = 11 040 W.
Kolmivaiheverkon tähtikytkennässä vaihejännitteellä UP ja kuorman virralla I (=verkon vaihevirta) saatava teho on P=3·UP·I.
Kolmivaiheverkon kolmiokytkennässä vaihejännitteellä UP ja kuorman virralla IL saatava teho on formula_2. Tällöin verkon vaihevirta IP on formula_3 ja sähköverkon vaihejännitteen ja vaihevirran mukaan laskettu teho P on edelleen 3·UP·IP.


Messinki.
Riippulukko, jonka runko on valmistettu messingistä.
Messinki on kuparin ja sinkin seos. Se on kellertävä ja hyvin hapen vaikutusta kestävä metalliseos, jota käytetään yleisesti esimerkiksi venttiilien, putkiliittimien ja mekaanisten laitteiden valmistusmateriaalina.
Messinki merkitään joko CuZnXX, missä XX on sinkin prosentuaalinen osuus tai MsYY, jolloin YY on kuparin prosentuaalinen osuus metalliseoksesta.
Messinkiä, joka sisältää sinkkiä alle 18 %, kutsutaan jossain yhteyksissä nimellä tompakki (tombac). Tätä seosta käytetään yleisesti taidemitaleissa.
Enemmän sinkkiä sisältäviä messinkiseoksia kutsutaan alfa- tai beta-messingeiksi. Sinkkiä alle 37 % sisältävät seokset ovat alfa-messinkejä ja vastaavasti yli 37 % seostetut ovat beta-messinkejä.
Binääristen kupari-sinkki-seosten rinnalla valmistetaan useita lajeja erikoismessinkejä. Yleisimpänä voidaan mainita lähinnä lastuavaan työstöön tarkoitetut lyijymessingit. Lyijyn edullinen vaikutus messingin lastuttavuuteen johtuu sitä, että se muodostaa rakenteeseen pieniä pallomaisia sulkeumia, jotka helpottavat lastun katkeamista ja toimivat lisäksi voiteluaineena.
Messingille ominainen korroosioilmiö on sinkinkato.


Jussi Björling.
Johan Jonatan "Jussi" Björling () oli Ruotsin tunnetuin tenori, jota edelleen pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista oopperalaulajista. Hänet tunnettiin koko ikänsä lempinimellä Jussi, jonka hän sai lapsena suomalaissyntyiseltä isoäidiltään (os. "Karhu").
Jussi sai musiikkikoulutusta isältään David Björlingiltä jo lapsena. Hän lauloi viisivuotiaana yhdessä isänsä ja veljiensä Göstan ja Ollen kanssa Björling-kvartetissa. He vierailivat jopa Yhdysvalloissa vuonna 1919. David Björling kuoli 1926 ja 1928 Jussi aloitti opinnot Tukholman konservatoriossa. Lisäksi hän opiskeli John Forsellin johdolla oopperakoulussa.
Björling teki ensimmäisen oopperaesiintymisensä Tukholman oopperassa jo 19-vuotiaana ja debytoi tällöin "Don Giovannissa". Kritiikki oli kauttaaltaan suopeaa ja hänet kiinnitettiinkin Tukholman oopperaan vuosiksi 1931-1939. Björling esiintyi ahkerasti ja opetteli kaikkiaan 54 oopperaosaa. Kansainvälisen läpimurron Björling teki Kööpenhaminan Tivolin konsertissa 1934. Tämän jälkeen hän vierailikin useissa Euroopan pääkaupunkien oopperoissa sekä Yhdysvalloissa ensi kerran Carnegie Hallissa. Hän oli kiinnitettynä New Yorkin Metropolitan-oopperaan vuodesta 1938 aina kuolemaansa saakka.
Björling kärsi vakavasta alkoholiongelmasta, joka tuhosi hänen terveytensä. Björling sai sydänkohtauksen maaliskuussa 1960 ennen esitystä Lontoon Covent Gardenissa, mutta esiintyi siitä huolimatta. Hän kuoli puoli vuotta myöhemmin uuden sydänkohtauksen jälkeen.
Björling jätti jälkeensä laajan levytystuotannon. Se käsittää oopperaohjelmistoa, operettia, kansanlauluja sekä ruotsalaisia melodioita. Uransa alkuvaiheessa hän levytti myös "Erik Odde" -salanimen takana kevyempiä lauluja. Kuuluisin hänen tulkinnoistaan on joululaulu "O helga natt" (1959), joka Yleisradion joululaulujen toivekonserteissa päättää lähetyksen.
Jussi Björling konsertoi ahkerasti esittäen klassista liediä, romansseja sekä uutta musiikkia ja kuorosävellysten solistiosia. Oopperaohjelmisto koostui ensisijaisesti 1800-luvun italialaisesta ja ranskalaisesta oopperasta.
Jussi Björling -museo sijaitsee hänen synnyinkodissaan Borlängessä.
Suomessa.
Jussi Björling vieraili ensimmäisen kerran Suomalaisessa Oopperassa 1943, jolloin hän lauloi Rodolfon roolin La Bohèmessa. Vuonna 1955 Björling vieraili ennen Amerikan-matkaansa Suomalaisessa Oopperassa. "Jussi" esiintyi Cavaradossina Puccinin Toscassa 10. maaliskuuta 1955 ja Verdin Rigoletton Herttuana 13. maaliskuuta. Ensimmäisen näytännön tulot Björling lahjoitti Uuden Ooppera- ja Konserttitalohankkeen Kannatusyhdistykselle. Jussi Jalas pianistinaan hän piti resitaalin B-messuhallissa, Helsingissä, 15. maaliskuuta esittäen aarioita, liedejä ja romansseja.


Heinz Guderian.
Heinz Wilhelm Guderian (17. kesäkuuta 1888 – 14. toukokuuta 1954) oli Saksan arvostetuimpia ja kuuluisimpia ”panssarikenraaleja” ja eräs salamasodankäynnin taktiikan luojista. Hän toimi keskeisenä tekijänä saksalaisten panssarivaunujen kehityksessä maailmansotien välillä ja kehitti panssarisodankäynnin perusajatuksia innoittajanaan erityisesti
J.F.C. Fuller. Guderian oli yksi niistä harvoista henkilöistä Adolf Hitlerin ympärillä jotka "Johtajan" kanssa eri mieltä ollessaan uskaltautuivat myös sanomaan sen.
Varhaiset vaiheet.
Guderian syntyi vanhassa länsipreussilaisessa Kulmin kaupungissa, joka sijaitsee nykyisessä Puolassa. Hänen perhetaustansa oli sotilaallinen, isä toimi preussilaisena kenraalina. Vuosina 1901–1907 hän kävi eri sotakouluja. Vuonna 1908 hän liittyi armeijaan ja palveli isänsä alaisuudessa vänrikkinä 10. Hannoverilaisessa jääkäripataljoonassa. Vuonna 1911 hänet lähetettiin 3. viestityspataljoonan viestijoukkoihin ja vuonna 1913 hän meni naimisiin Margarete Goernen kanssa, jonka kanssa sai kaksi lasta.
Ensimmäinen maailmansota ja sotien välinen aika.
Kypäräpäiset kenraalit Guderian (vasemmalla) ja Reinhardt vuonna 1938.
Ensimmäisen maailmansodan aikana Guderian palveli viestiupseerina ja myöhemmin yleisesikuntaupseerina. Sodan antama kokemus oli elintärkeää hänen myöhempien näkökulmiensa syntymiselle. Guderian hahmotti asemasodan rintamalinjoihin perustuvan sodankäynnin tuloksettomuuden ja ymmärsi radioyhteyksien tärkeyden modernissa liikkuvassa sodankäynnissä. Sodan jälkeen hän erikoistui moottoroituun sodankäyntiin Versailles’n rauhansopimuksen mukaisesti 100 000 mieheen supistetussa Saksan armeijassa, Reichswehrissa. Vuonna 1937 julkaistiin Guderianin teos "Achtung - Panzer!" panssarisodankäynnin taktiikasta.
Toinen maailmansota.
a>in yhteisessä paraatissa juhlistamassa Puolan miehitystä
Syyskuussa 1939 Guderian toimi XIX armeijakunnan (3.PsD ja 2 moottoroitua jalkaväkidivisioonaa) komentajana hyökkäyksessä Puolaan.
Toukokuussa 1940 hän johti XIX panssariarmeijakuntaa (1., 2. ja 6.PsD) hyökkäyksessä Ranskaan. Hänen joukkonsa saavuttivat ensimmäisenä Englannin kanaalin rannan. Tässä hyökkäyksessä hän sai rohkeiden panssarioperaatioidensa vuoksi lisänimen ”Schneller Heinz” (”Nopea Heinz”).
Kesällä ja syksyllä 1941 operaatio Barbarossassa hän johti 2. panssariryhmää, joka 6. lokakuuta 1941 nimettiin 2. panssariarmeijaksi (XXIV, XLVI ja XLVII PsAK).
26. joulukuuta Adolf Hitler erotti Guderianin ja hän siirtyi reserviin.
1. maaliskuuta 1943 alkaen hän toimi panssarijoukkojen tarkastajana ja hän vaikutti panssarien kehittelyyn ja valmistukseen.
21. heinäkuuta 1944 hänet nimitettiin maavoimien esikuntapäälliköksi. Tämä tehtävä jatkui 28. maaliskuuta 1945 asti, kunnes Hitler määräsi hänet sairauslomalle erimielisyyksien takia.
Sodan jälkeen.
Guderian antautui yhdysvaltalaisille joukoille toukokuussa 1945 ja lähetettiin Nürnbergiin oikeudenkäyntiä varten, mutta kolme vuotta myöhemmin hänet vapautettiin ja seuraavina vuosina hän julkaisi lähinnä muistelmiaan ja muita artikkeleita. On huomattavaa, että ”salamasodan isää” ja Saksan panssariaseen luojaa ja kouluttajaa, sekä länsi- että itärintamalla niitä johtanutta panssarikenraalia, ei lopulta voitu syyttää yhdestäkään sotarikoksesta. Itärintaman komentajille yleensä kohtalokkaan komissaarikäskynkin, Guderian oli vihaisena lähettänyt suoraan takaisin OKH, sekä kieltänyt vastaavien käskyjen julkaisemisen joukoilleen.
Heinz Guderian kuoli 14. toukokuuta 1954 Schwangaussa, Saksan liittotasavallassa.


Ewald von Kleist.
Paul Ludwig Ewald von Kleist (8. elokuuta 1881 Braunfels, Saksa – 13. tai 16. lokakuuta 1954 Vladimir, Venäjä) oli saksalainen sotamarsalkka.
Hän aloitti sotilasuransa 1900 ja hänet ylennettiin seuraavana vuonna luutnantiksi 3. kuninkaallisessa kenttätykistörykmentissä. Vuonna 1910 hän liittyi Hannoverin ratsuväenkouluun ja meni samana vuonna naimisiin Gisela Wachtelin kanssa. Kleist jatkoi opintojaan sittemmin Preussin sotakorkeakoulussa Berliinissä. Hän palveli ensimmäisen maailmansodan aikana sekä itä- että länsirintamalla. Hänet painostettiin eläkkeelle vuonna 1938 natsivastaisten mielipiteidensä vuoksi.
Toinen maailmansota.
Kleist kutsuttiin kuitenkin takaisin palvelukseen elokuussa 1939, ja hän komensi XXII armeijakuntaa Puolan offensiivin aikana. Länsirintamalla vuonna 1940 hän joutui sanaharkkaan kenraali Heinz Guderianin kanssa, mikä johti brittiläisen siirtoarmeijan täydelliseen evakuoimiseen Dunkerquesta.
Vuonna 1942 Kleist lähetettiin Kaukasukselle johtamaan joukkoja päämääränään alueen tärkeiden öljylähteiden valtaaminen. Hänet ylennettiin sotamarsalkaksi vuonna 1943. Hänet vapautettiin tehtävistään maaliskuussa 1944 määrättyään Adolf Hitlerin käskyjen vastaisesti 8. armeijan perääntymään, jolloin oli vaara, että venäläiset tuhoaisivat sen.
Yhdysvaltalaiset joukot vangitsivat Kleistin vuonna 1945. Vuoden kuluttua hänet lähetettiin Jugoslaviaan vastaamaan syytöksiin sotarikoksista. Kleist todettiin syylliseksi ja tuomittiin 15 vuoden vankeusrangaistukseen. Vuonna 1948 hänet luovutettiin Neuvostoliittoon, jossa hän kuoli Vladimirovkan vankilassa vuonna 1954.


Ontario.
Ontario on asukasluvultaan Kanadan suurin provinssi, ja siellä oli 12 851 821 asukasta vuonna 2011. Ontariossa on monia isoja kaupunkeja, kuten Toronto (provinssin pääkaupunki), Ottawa (Kanadan pääkaupunki) ja Thunder Bay. Osa Niagaran putouksista sijaitsee Ontarion puolella, osa Yhdysvaltojen puolella.
Osa Pohjois-Amerikan suurista järvistä ulottuu Ontarioon. Osavaltion pisin joki on Albany.
Talous.
Ontarion joet ja erityisesti sen läpi kulkeva Niagara River tuovat alueelle suuret vesivoimavarat. Tämä etulyöntiasema sekä erinomaiset kuljetusyhteydet USA:n keskiosiin ovat tehneet alueesta Kanadan teollistuneimman alueen. Tärkein osa-alue on tehdasteollisuus, jota harjoitetaan etupäässä nk. Kultaisen hevosenkengän alueella.


Suurnopeusjuna.
Suurnopeusjuna (myös luotijuna tai nuolijuna) on rautatieliikenteen muoto, jossa junat kulkevat huomattavasti nopeammin kuin tavallinen junaliikenne. Euroopan unionin määritelmän mukaan juna on suurnopeusjuna, kun sen ajonopeus on 200–220 km/h nykyisillä parannelluilla radoilla ja uusilla radoilla yli 250 km/h.
Historia.
Toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa ja Japanissa otettiin tavoitteeksi rautateiden jälleenrakennus ja kehittäminen. Yhdysvalloissa puolestaan rakennettiin valtakunnallinen valtatieverkosto, Interstate Highway System, jonka vaatimat suuret investoinnit rahoitettiin julkisilla rahoilla. Valtateiden ohella rakennettiin myös paljon lentoasemia. Näin Yhdysvallat painotti autoilua ja lentämistä, kun taas Euroopassa ja Aasiassa, etenkin Japanissa, kehitettiin rautatieverkostoa kaupunkien välille.
Tekniikka.
Suuri osa suurnopeusjunien tekniikasta on parannettu sovellus olemassa olevasta tekniikasta. Rakentamalla uutta raideinfrastruktuuria 2000-luvun insinööritaidolla, joka sisältää tasoristeysten poiston, harvat pysähdykset, kaarteiden lievennyksen ja yksinoikeuden rataan (ei tarvitse väistää tavarajunia tai hitaampia matkustajajunia), suuremmat nopeudet (250–300 km/h) ovat mahdollisia. Ennätysnopeus, 574,8 km/h, on tehty käyttämällä TGV-tekniikkaa. Se on yhteensopiva nykyisten raiteiden kanssa ja TGV-tekniikan junilla ajetaan nykyisillä raiteilla normaalinopeutta ja uusilla raiteilla suurta nopeutta, täten junaa ei tarvitse useinkaan vaihtaa kesken matkan. Kokeellinen japanilainen maglev-juna on saavuttanut 581 km/h.
Aasia.
Maailman ensimmäinen todellinen eli yli 200 km/h keskinopeutta kulkeva suurnopeusjuna oli Japanissa 1. lokakuuta 1964 Tokio–Osaka-välille avattu Shinkansen. Radan suunnaton suosio ja taloudellinen kannattavuus — matkustajia oli kolmessa vuodessa yli 100 miljoonaa — johti Japanin laajentamaan suurnopeusjunaverkkoaan runsaasti. Noin 50 miljardin dollarin investoinnin jälkeen verkon viisi linjaa kattavat nyt Japanin pääsaaren Honshun lähes päästä päähän, yhdistäen sen myös Kyushuun, ja laajentaminen jatkuu edelleen.
Koreassa avattiin Aasian toinen pitkän matkan suurnopeusjuna KTX välille Soul–Busan 31. maaliskuuta 2004, joskin junat kulkevat vuoteen 2010 asti osan matkasta tavallisilla raiteilla. Maailman nopein kaupallisessa käytössä oleva juna on tällä hetkellä Shanghaissa Kiinassa. 431 kilometrin tuntivauhtia kulkeva maglev-juna yhdistää Pudongin lentokentän keskustan liepeille, taittaen 30 kilometrin taipaleen hieman alle kahdeksassa minuutissa. Kiinan ensimmäinen yli 300 km/h suurnopeus­juna­rata, ICE-tekniikkaan perustuva Peking–Tianjin-linja, avattiin 2008.
Eurooppa.
Varhaisin korkean nopeuden juna Euroopassa oli Ranskan TGV, joka alun perin kulki omaa erikoisrataansa Pariisin ja Lyonin välillä. TGV-verkko laajeni vähitellen muihin kaupunkeihin ja jopa toisiin maihin - kuten Sveitsiin. Junat jotka ylittävät valtionrajat, voivat tarvita erikoisvarusteita, kuten muuntajia eri jännitteille. Tämä tarkoittaa siis, että kaikki TGV-junat eivät ole samanlaisia. Myöhemmin TGV-verkkoa laajennettiin Bordeaux'hon asti, ja junia vaihdettiin nopeampiin.
Saksalainen ICE otettiin käyttöön TGV:n jo oltua hyvän aikaa käytössä, ja sillä on vertailukelpoiset nopeudet.
Eurostar-junat jotka kulkevat Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan sekä Belgian välillä ovat muunneltuja versioita TGV-junista, jotka pystyvät kulkemaan eri virroitusjärjestelmissä ja mahdollisesti myös eri signalointitiloissa. Eurostareissa on vetäviä vaunuja normaalien vaunujen välissä, ja tyypillisessä yksikössä on 18 vaunua, joten reitillä on mahdollisuus suureen matkustajakapasiteettiin Lontoon ja muiden Euroopan kaupunkien välillä. Täyteen varattu juna olisi vertailukelpoinen usean suuren lentokoneen kanssa.
"Alta Velocidad Española" eli AVE-junajärjestelmä Espanjassa on nykyisellään rakennusvaiheessa. Suurnopeusjunat ovat kulkeneet Madridista Sevillaan vuodesta 1992. Jos kunnianhimoisen AVE-rakennusohjelman tavoitteet saavutetaan, vuoteen 2010 mennessä Espanjalla tulee olemaan 7 000 kilometriä suurnopeusyhteyksiä, jotka linkittävät kaikki maakuntien kaupungit Madridiin alle neljässä tunnissa ja kaikki kaupungit olisivat kuuden tunnin päässä Barcelonasta. Suurin nopeus verkossa tulee olemaan Barcelonan ja Madridin välillä 350 km/h (jolla 600 kilometrin matka kaupunkien välillä taittuu vain 2,5 tunnissa). Kolme yhtiötä rakentavat junia Espanjan suurnopeusratajärjestelmään: espanjalainen Talgo, ranskalainen Alstom ja saksalainen Siemens.


Luettelo kenraaleista.
Tämä on epätäydellinen luettelo kenraaleista.
Saksa.
Ks. Luettelo natsi-Saksan kenraaleista
Aiheesta muualla.
Kenraaleista


Aleksios V.
Aleksios V Dukas Murtzuflos julistettiin roomalaisten eli Bysantin keisariksi 5. helmikuuta 1204 neljännen ristiretken yhteydessä. Hän kuului Bysantin ylhäisösukuihin ja oli Eudokia Angelinan, aiemman (Angelos-sukuisen) keisarin tyttären kanssa naimisissa. Lisänimi "Murtzuflos" viittaa hänen erittäin tuuheisiin kulmakarvoihinsa.
Keisariksi hän nousi kaappaamalla vallan ristiretkeläisten valtaannostamalta Aleksios IV:ltä ja puolusti Konstantinopolia ristiretkeilijöitä vastaan, kunnes itse pakeni 12. huhtikuuta. Hän yritti liittoutua appensa, entisen keisari Aleksios III:n kanssa mutta tämä antoi sokaista hänet ja luovutti hänet latinalaisille. Hänet teloitettiin Aleksios IV:n murhaajana.


Messerschmitt Bf 110.
Messerschmitt Bf 110 oli saksalainen kaksimoottorinen, miehistöltään kaksi- tai kolmehenkinen raskas hävittäjä, jonka aseistuksena oli 20 mm:n tykkejä, konekiväärejä ja pommeja. Konetta käytettiin myös yöhävittäjäversiona tutkalla varustettuna. Miehistönä oli ohjaaja ja radisti/kk-ampuja (versiosta riipuen myös tähystäjä). Yöhävittäjäversiossa oli pilotti, tutkamittaaja ja radisti/kk-ampuja. Konetyyppiä valmistettiin lähes koko toisen maailmansodan ajan.
Koneen suunnittelu.
Ennen toista maailmansotaa Saksan ilmastrategit ajattelivat, että raskas Bf 110 olisi heidän pitkän toimintasäteen kauko- ja saattohävittäjänsä. Ajattelutapa oli yleinen. Ajateltiin, että hävittäjät voitaisiin jakaa raskaisiin kaukohävittäjiin ja keveisiin torjuntahävittäjiin. Käytännössä vain suurilla valtioilla oli varaa molempiin. Pienehköjen ja keskisuurten maiden oli tyytyminen kevyeen torjuntahävittäjään.
Kaksimoottorisella raskaalla hävittäjällä olisi pitkä toiminta-aika ja se ampuisi raskaalla aseistuksellaan vihollisen lentokoneet alas jo kaukaa. Se olisi todellinen ilmojen risteilijä, "Zerstörer". Kevyt Messerschmitt Bf 109 olisi lyhyellä toiminta-ajalla varustettu, vain paikallisia kohteita suojaava torjuntahävittäjä.
Päivähävittäjätoiminta 1939–1940.
Toinen maailmansota ja viimeistään taistelu Britanniasta osoittivat, että edellä kuvattu strategia ei toiminut. Messerschmitt Bf 110 -hävittäjäyksiköiden raskaat tappiot pakottivat vetämään sen pois päiväkäytöstä, koska se oli liian hidas ja kömpelö pärjätäkseen englantilaisten Hawker Hurricane ja Supermarine Spitfire -hävittäjille. Nopea ja ketterä Messerschmitt Bf 109 nousi siten Saksan päähävittäjäksi. Bf 109 joutui lisäksi vielä suojaamaan Bf 110:tä Englannin yllä käydyissä ilmataisteluissa.
Yöhävittäjätoiminta 1941–1945.
Messerschmitt Bf 110 löysi uuden roolinsa yöhävittäjänä. Brittien siirryttyä pistemaalien päiväpommituksista aluemaalien yöpommitukseen 1941 havaitsivat saksalaiset tarpeen yöhävittäjille. Päivähävittäjänä epäonnistuneella Bf 110:lla oli monia yöhävittäjälle hyviä ominaisuuksia, kuten pitkä lentoaika, hyvä aseistus ja miellyttävät lento-ominaisuudet. Ensimmäiset yksinomaan yöhävittäjätoimintaan suuntautuneet yksiköt varustettiin Bf 110 E -hävittäjillä. Monet entiset Zerstörer-lentäjät, kuten Helmut Lent, Wolfgang Falck, Werner Streib ja Hans-Joachim Jabs, muodostivat yöhävittäjäyksiköiden ”vanhan kaartin” ja selkärangan. Toinen tärkeä konetyyppi, joita käytettiin yöhävittäjinä, oli alun perin pommituskoneeksi suunniteltu Junkers Ju 88.
Ensimmäinen alusta alkaen yöhävittäjäksi suunniteltu Bf 110:n versio oli Messerschmitt Bf 110 G, joka tuli palveluskäyttöön 1942. Koneessa oli entistä tehokkaammat moottorit sekä vakiovarusteena yöhävittäjätutka, aluksi joko Telefunkenin FuG 202 tai FuG 212 Lichtenstein, jonka tunnisti pienikokoisista ”paistihaarukka”-antenneista. Loppuvuodesta 1943 liittoutuneiden tutkahäirinnän takia vanhanaikaisiksi käyneet FuG 202 ja 212 korvattiin FuG 220 (SN-2 Lichtenstein) -tutkalla, jonka tunnisti suurista ”peuransarvi”-antenneista. Vuodesta 1943 alkaen yöhävittäjiin alettiin asentaa yläviistoon ampuvaa ”Schräge Musik” (jazzmusiikkiin viittaava termi ”vino musiikki”) -aseistusta. Bf 110:ssä tämä tarkoitti 70-80 asteen kulmassa ylöspäin osoittavaa 20 mm MG FF/M -konetykkiparia, joka asennettiin ohjaamon taakse runkoon.
Bf 110 G oli Bf 110:n viimeinen sarjatuotantoversio, ja sen tuotanto päättyi 1944. Sodan lopussa Bf 110 oli jo vanhentunut tyyppi. Yöhävittäjänä sen lopulta korvasi Junkers Ju 88 G, joka oli Junkers Ju 88 -pommikoneesta kehitetty raskas yöhävittäjäversio.
Lukuisat saksalaiset yöhävittäjä-ässät, kuten Heinz-Wolfgang Schnaufer (121 ilmavoittoa), Helmut Lent (110 ilmavoittoa, joista noin puolet Bf 110:lla ja loput Ju 88:lla), Manfred Meurer (65 ilmavoittoa) sekä Werner Streib (65 ilmavoittoa) lensivät Bf 110:lla


Hampuri.
Hampuri ([ˈhambʊɐ̯k], [ˈhaˑmbɔːχ]) on Saksan toiseksi suurin kaupunki (Berliinin jälkeen) ja maan tärkein satama. Se sijaitsee Pohjois-Saksassa Elben alajuoksun varrella. Kaupungin virallinen nimi "Freie und Hansestadt Hamburg" (Hampurin vapaa- ja hansakaupunki) muistuttaa sen jäsenyydestä keskiaikaisessa Hansaliitossa ja siitä, että Hampuri on edelleen kaupunkivaltio () ja yksi Saksan kuudestatoista osavaltiosta (). Hampurin naapuriosavaltiot ovat pohjoisessa Schleswig-Holstein ja etelässä Ala-Saksi (Niedersachsen).
Hampurin kaupungin ja osavaltion hallinnollinen alue on 755 km², jolla elää noin 1,8 miljoonaa ihmistä. Hampuria ympäröivillä kaupunkimaisen asutuksen alueilla asuu lisäksi 750 000 ihmistä. Laajimmin käsitettynä Hampurin suurkaupunkialueeseen kuuluu 18 100 km², jolla asuu nelisen miljoonaa ihmistä.
Hampurin talouden ja kulttuurin yksi peruskivi on media; maailman suurin aikakauslehti Der Spiegel on lähtöisin Hampurista. Lisäksi kaupungissa on useita muita mediayrityksiä sekä lukuisia ulkomaisten lehtien kirjeenvaihtamoita.
Maantiede.
Hampuri sijaitsee Elben varrella noin 100 kilometrin päässä Pohjanmerestä. Elben estuaari ulottuu Pohjanmereltä Hampuriin saakka. Elbe virtaa Hampurin läpi idästä länteen, ja kaupungin keskusta on Elben pohjoisrannalla. Siellä Elbeen laskee pohjoisesta sivujoki Alster, jonka alajuoksu on padottu kahdeksi tekojärveksi, "Binnenalster" ja "Außenalster". Binnenalster sijaitsee aivan kaupungin keskustassa, ja sitä reunustavat leveät rantakadut ja torit. Außenalster on paljon suurempi ja ulottuu noin kolmen kilometrin päähän keskustasta. Sen rannat ovat suurelta osin puistoa.
Ilmasto.
Hampurissa vallitsee meri-ilmasto. Länsituulet viilentävät kesiä ja leudontavat talvia. Vuoden keskilämpötila kaudella 1971–2000 oli 9,0 °C. Lämpimin kuukausi on heinäkuu, jonka keskilämpötila on 17,4 °C, kylmin puolestaan tammikuu 1,3 °C-asteen keskilämpötilallaan. Kesäisin lämpötila ylittää useina päivinä 28 °C. Kaupungin lämpötilaennätys, 38,5 °C, mitattiin 20. heinäkuuta 2006. Ilmasto on kostea kaikkina vuodenaikoina. Vuotuinen sadenmäärä on keskimäärin 773 mm (773 L/m²). Keskimäärin 52:na päivänä vuosittain kaupunki peittyy sumuverhoon. Talvisella vuosipuoliskolla on usein myrskyistä. Eräs Hampurin ilmaston ominaispiirre on niin sanottu Hamburger Schmuddelwetter ("Hampurin suttusää").
Keskustan länsipuolella sijaitsee Altona, joka aikoinaan oli itsenäinen kaupunki mutta liitettiin Hampuriin vuonna 1937.
Historia.
Hampurin raatihuone St. Nicholasin kirkon tornista kuvattuna.
Hampuri vuonna 1150. Kuva on 1800-luvulta.
Kaupunginpalo 1842. Peter Suhrin (1788–1857) litografia.
Esihistoria.
Jää peitti nykyisen Hampurin alueen viimeisimmän jääkauden aikana. Jääpeitteen sulamisen jälkeen seurasi arviolta 17 000 vuoden jakso, jolloin Elben laaksossa eli metsästäjä-keräilijä-kulttuuria harjoittaneita paimentolaisia. Stellmoorer Tunneltal -laaksosta Rahlstedtin ja Ahrensburgin rajalta sekä Fischbeker Heiden luonnonsuojelualueelta Harburgin lounaispuolelta on löydetty varhaiskivikautisia työkaluja, jotka viittaavat paimentolaisasustukseen. Vanhimmat todisteet pysyvästä asutuksesta ovat neljänneltä vuosisadalta eaa. Sachsenwaldista Hampurin itäpuolelta on löydetty megaliittihautoja, jotka niin ikään viittaavat esihistorialliseen asutukseen.
Antiikin aika.
Roomalaisten retkikuntien saapumisesta Hampurin alueelle ei ole arkeologisia näyttöjä, joten ne kuulunevat legendojen joukkoon. Roomalaiset tunsivat kuitenkin Alster-joen suussa sijaitsevan Treva-nimisen paikan. Trevaa pidetään nykyisen Hampurin edeltäjänä. Se oli kahden merkittävän pohjois–etelä-suuntaisen kauppatien risteys pronssikaudelta aina myöhäiseen antiikkiin. Toinen reiteistä johti Pohjanmeren rannalta Venetsiaan, toinen puolestaan Marseilleen. Iirin kielessä käytetään edelleen Treva-sanaa (myös "Trefa") Hampurista puhuttaessa. Saksilaiset alkoivat asuttaa pohjoisen Elben rantoja 300-luvulta lähtien. Nykyisen Vanhankaupungin alueelle muodostui siirtokunta. Muuttovirtaa kesti 500-luvulle asti.
Varhais- ja sydänkeskiaika.
800-luvun alussa Kaarle Suuren johtamat frankit karkottivat slaavilaisten obotriittien avulla saksit nykyisen Hampurin alueelta. Bille- ja Alster-jokien väliin rakennettiin kirkko, jonka tarkoitus oli toimia tukikohtana "pakanallisen" pohjoisen (Schleswig-Holstein ja Skandinavia) käännyttämisessä kristinuskoon. Kirkon ja uudisasukkaiden turvaksi rakennettiin Hammaburgin linna, jonka alue oli kooltaan noin 130 m x 130 m. Hammaburgin tarkkaa sijaintia ei ole kyetty täysin varmasti paikallistamaan. Linnan kupeeseen virisi kaupallista toimintaa: varhainen kauppapaikka oli syntynyt. Kaarle Suuren poika Ludvig Hurskas perusti Hammaburgiin hiippakunnan vuonna 831. Kaupungin ensimmäinen piispa Ansgar tunnetaan "Pohjolan apostolina", joka teki ja johti lähetystyötä Tanskassa ja Ruotsissa.
Vuonna 845 tanskalainen viikinkilaivasto nousi ylös Elbe-jokea ja hävitti Elben rannan saksalaisasutusta mukaan luettuna Hampurin, jossa tuolloin oli noin 500 asukasta. Tämän jälkeen hiippakuntajakoa muutettiin 848 yhdistämällä Hampuri ja Bremen samaan hiippakuntaan. Arkkipiispa Adaldag rakennutti 900-luvun alussa uuden linnoituksen, jonne muutti käsityöläisiä ja kauppiaita. Linnoitukselle myönnettiin kaupankäyntioikeudet vuonna 937 - perusta Hampurin kehitykselle merkittäväksi kaupan keskukseksi oli luotu.
Obotriitit hyökkäsivät nopeasti kasvaneeseen kaupunkiin vuonna 983, mutta se toipui ripeästi. Vanhakaupunki oli rakennettu uudelleen toisen vuosituhannen alkuun mennessä. 1000-luvulle leimallista oli maallisen ja hengellisen vallan välinen taistelu. Billungerit olivat kaupungin mahtisuku. Herttua Bernhard II rakennutti Neue Burg -linnan, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Alsterburg. Arkkipiispa Bezelin Alebrand rakennutti Mariankirkon ja joukon muita hengellisiä rakennuksia. Ne olivat Hampurin alueen ensimmäisiä kivitaloja. Hampuri kukoisti vuosina 1043–1072. Tuolloin luotiin kauppasuhteita itään ja pohjoiseen aina Grönlantia, Islantia ja Suomea myöten.
Kirkolle maksettavia kymmenyksiä vastaan kapinoineet obotriitit hyökkäsivät Hampuriin vuosina 1066 ja 1072. Arkkipiispa muutti Bremeniin, jolloin Hampuri menetti kirkollisen mahtiasemansa. 1100-luvulla Billungerit väistyivät Schauenburgin suvun tieltä. Adolf I von Schauenburg kehitti Hampuria: Elben marskimaata ja saaria padottiin ja kuivattiin asuinkelpoisiksi, kaupungin puolustuslinjoja laajennettiin. Adolf III perusti Neustadtin eli "Uuden kaupungin" Neue Burgin liepeille. Uuteen kaupunginosaan muutti merenkävijöitä ja kauppiaita.
Myöhäiskeskiaika.
Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Fredrik I Barbarossan sanotaan myöntäneen Hampurille vuonna 1189 tullivapauden ja oikeuden määrätä kaupankäynnistä Elben koko alajuoksulla. Kaupungin asukkaat vapautettiin asevelvollisuudesta ja heidän asiakseen jäi vain oman kaupunkinsa puolustuksen hoito. Asiakirja, joka on näytteillä Hampurin kaupunginmuseossa, on kuitenkin todettu väärennökseksi noin vuodelta 1265. Vuodesta 1201 vuoteen 1227 Hampuri oli Tanskan hallinnassa. Neljännesvuosisataisen jakson aikana Hampurin uusi ja vanha kaupunki kasvoivat yhteen sekä arkkitehtuurisesti että poliittisesti. Hampurin ulko- ja kauppapoliittinen itsenäisyys lisääntyi; se solmi kauppaliiton muun muassa Lyypekin kanssa. Tanska myönsi Hampurille kaupunkioikeudet 1220. Tuolloin kaupungin väkiluku oli noin 1 500.
Saksalaisten prinssien koalitio karkotti tanskalaismiehittäjät Hampurista 22. heinäkuuta 1227. Tuolloin käytiin Bornhövedin taistelu Holsteinissa Bornhövedin pikkukaupungin lähistöllä. Hampurin hallitsijaksi kohosi Schauenburgien suvun kreivi Adolf IV. Talouselämä alkoi kukoistaa jälleen: ensimmäiset kauppakillat perustettiin ja ulkomaiset kauppayhtymät hakivat jalansijaa kaupungista. Hampurin puolustusta kehitettiin ja 1200-luvun puoliväliin tultaessa koko nykyisen vanhankaupungin alue oli linnoituksen ympäröimä. Muinaisista puolustusrakennelmista ovat muistoina useat paikannimet, kuten Alstertor, Kurze Mühren, Lange Mühren, Millerntor ja Steintor.
Vuonna 1270 voimaantullut "Ordeelbook" vahvisti Hampurin itsenäisyyttä. Asiakirjassa mainittu käsite "vapaa kaupunki" ("freie Stadt") oli poikkeuksellinen. Vakava takaisku kukoistavalle kaupungille oli tuhoisa kaupunginpalo 5. elokuuta 1284. Hampurin arviolta 5 000 asukasta menettivät kotinsa, mutta kaupunki nousi nopeasti jaloilleen ja pian sinne kohdistui siirtolaisaalto. Hampurin otollinen sijainti lähellä Pohjanmeren ja Itämeren kauppareittejä teki kaupungista nopeasti merkittävän satamakaupungin. Hampurin ja Lyypekin liitosta 1241 sai alkunsa kauppakaupunkien hansaliitto. Hampurin tärkein vientituote oli olut. Ajoittain kaupungissa oli useita satoja olutpanimoita. Vakaat kauppayhteydet kasvattivat Hampurin vaurautta.
Hampurin matkaa Hansaliittoon tasoittivat lyypekkiläisen lain (lübisches Recht) käyttöönotto vuonna 1188, sopimus Lyypekin ja Hampurin välisen maantien turvaamisesta 1241, kauppaprivilegiot Flanderissa 1252, Englannissa 1266, Ruotsissa 1261, Norjassa 1283 ja Ranskassa 1294 sekä yhteinen valuutta Lyypekin kanssa vuodesta 1255. Hampuri liittyi Hansaliittoon vuonna 1321. Kaupungista tuli sen ansiosta johtava kauppakaupunki Itämeren ja Pohjanmeren välisellä vyöhykkeellä. Mukanaolo mahtiliitossa varmisti Hampurille verraten turvalliset kauppareitit ja edisti uusien reittien syntymistä. Vuonna 1350 ruttoepidemia surmasi kuutisen tuhatta hampurilaista eli lähes puolet kaupungin väestöstä. 1300-luvun jälkipuoliskolla Hampuriin liittyi useita lähikaupunkeja. Mahtiasema hansakaupunkina edellytti sataman laajentamista. Strategisesti ja poliittisesti erityisen tärkeä oli Moorwender-saaren hankkiminen Hampurille 1395. Moorwenderin kohdalla Elbe jakautui kahteen haaraan, suurimmat vesimassat kulkivat eteläisen haaran kautta kohti kilpailevaa Harburgin kaupunkia. Moorwenderin hallinta mahdollisti Hampurille Elben säännöstelyn niin, että Harburg jäi saarroksiin. Vähitellen Elben pohjoishaarasta tuli tärkeämpi ja edellytykset Hampurin jatkuvalle kasvulle oli luotu.
Hampurin ensimmäinen perustuslaki tuli voimaan 1410. Viimeisen Schauenburg-suvun edustajan kuoltua 1459 kaupunki joutui tanskalaishallintaan.
Uusi aika.
Hampurista tuli vapaa keisarinkaupunki vuonna 1510. Tuolloin kaupungin väkiluku oli noin 13 000. Kaupungin johto omaksui 1520-luvulla luterilaisuuden. Tämän johdosta Hampuriin tuli protestanttipakolaisia Alankomaista ja Ranskasta. Vuonna 1558 kaupunkiin perustettiin pörssi.
1600-luvulla Hansaliitto menetti merkityksensä ja Hampuri joutui tasapainoilemaan Tanskan, suurvallaksi kohonneen Ruotsin ja Saksan valtakunnan välissä. Kaupunki kävi kauppaa siirtomaamahtien Espanjan ja Portugalin kanssa, ja joutui toistuvasti maksamaan vapaudestaan aggressiivisille pohjoisnaapureilleen Tanskalle ja Ruotsille. Toisin kuin muut saksalaiskaupungit, Hampuri välttyi kolmikymmenvuotisen sodan tuhoilta ja pitkältä laskusuhdanteelta. 1600-luvun loppupuolella nykyisen Hampurin kaakkoisosassa Marschlandessa ja Vierlandessa kehittyi kukoistavaa maataloutta.
Vuonna 1712 tuli voimaan uusi perustuslaki, jonka oli määrä lopettaa valtataistelu kaupunginraadin ja kaupungin asukkaiden välillä. Gottorpin sopimus vuonna 1768 lopetti ikiaikaisen konfliktin Tanskan kanssa. Seuraavana vuonna Tanska tunnusti Hampurin aseman vapaana valtakunnankaupunkina.
1800-luku.
Hampuri kärsi pahoin Napoleon Bonaparten viimeisestä sotaretkestä Saksaan. Se oli 1806–1814 Ranskan hallinnassa. Vuonna 1819 otettiin käyttöön nimi "Frei und Hansestadt". Kaupunki kasvoi voimakkaasti: vuonna 1806 asukasluku oli noin 130 000 ja vuonna 1860 vastaavasti noin 300 000. Taloudellisen vaurauden kasvu pysähtyi toukokuun 1842 suureen tulipaloon: Hampurin kantakaupungissa ei ole juuri säilynyt ennen suurpaloa rakennuttuja taloja. Kaupunginpalon jälkeen Hampurin kehitys jatkui entistä voimallisemmin. Infrastruktuuria parannettiin ennen kaikkea yksityisten aloitteesta. Uudet poliittiset virtaukset, kuten työväenliike, vaikuttivat myös Hampurissa. Niin ikään demokratialiike ja kansallisuusaate nostivat päätään.
Hampurin historian nopein kasvukausi koettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla. Tuolloin kaupungin väkiluku kasvoi yli 700 000 asukkaaseen, kun Atlantille suuntautuneen kauppamerenkulun kasvu teki siitä Euroopan kolmanneksi suurimman sataman. Vuonna 1847 perustettiin HAPAG ("Die Hamburg-Amerikanische Packetfahrt-Actien-Gesellschaft", myös "Hamburg-Amerika Linie", "Hamburg America Line"), josta kasvoi pian maailman suurin laivanvarustamo. 1800-luvun puolivälistä alkaen miljoonat siirtolaiset muuttivat Euroopasta Pohjois-Amerikkaan HAPAGin aluksilla.
Hampurin liittymistä Saksan valtakuntaan 1871 edelsivät Saksan liitto 1815–1866 ja Pohjois-Saksan liitto 1866–1871.
Vuonna 1888 Hampuri velvoitettiin liittymään Saksan tulliunioniin. Vuonna 1892 kolera surmasi 8 605 kaupunkilaista. Hampuri jouduttiin ajoittain eristämään ympäristöstään taudin leviämisen ehkäisemiseksi. Satamatyöläisten lakko 1896 laajeni yksitoistaviikkoiseksi yleislakoksi, johon otti osaa enimmillään kuutisentoista tuhatta ihmistä. Vastoinkäymisistä huolimatta Hampurin uusrenessanssinen raatihuone valmistui 1897. Palatsimaisen rakennuksen mitat ovat 111 m x 70 m ja sen torni kohoaa 112 metrin korkeuteen.
1900-luku.
Hampurin väkiluku ylitti miljoonan vuonna 1910. Seuraavana vuonna valmistui ensimmäinen tunneli Elben alitse. Ensimmäisen maailmansodan (1914–1918) jälkeisen Versailles’n rauhansopimuksen mukaisesti Hampuri joutui luovuttamaan suuren osan kauppalaivastostaan, mutta korvasi menetykset pian uusilla aluksilla. Hampurin yliopisto perustettiin keväällä 1919. Ekspressionistinen Kontorhausviertel ("Toimistotalokortteli") rakennettiin Vanhankaupungin kaakkoisosaan1920-luvulla. Korttelin tunnetuin rakennus, punatiiliarkkitehtuurin merkkiteos Chilehaus kohosi vuosina 1922–1924.
Kansallissosialistien noustua valtaan vuonna 1933 Hampurissa asui noin 19 400 juutalaista. Seuraavien neljän vuoden aikana noin puolet heistä muutti pois tai karkotettiin. Useimmat synagogat tuhottiin 1938. Hampuriin jääneistä juutalaisista 8 877 murhattiin toisen maailmansodan (1939–1945) aikaisilla kansallissosialistien keskitysleireillä. Vuonna 1945 juutalaisia oli jäljellä 647.
Hampurin kaupunkia laajennettiin 1937, jolloin siihen liitettiin naapurikaupungit Wandsbek, Harburg ja Altona.
Toisessa maailmansodassa Hampuri oli yksi liittoutuneiden keskeisistä ilmapommituskohteista. Kaupunki joutui kohteeksi sarjalle tuhoisia ilmahyökkäyksiä (Operaatio Gomorrah, 24. heinäkuuta – 2. elokuuta 1943). 28. heinäkuuta vastaisena yönä pommitukset johtivat yhtenäiseen tulimyrskyyn, jossa sai surmansa noin 42 000 siviiliä. Hampurin kantakaupungissa ei ole juuri säilynyt rakennuksia toista maailmansotaa edeltävältä ajalta. Vain noin viidesosa Hampurin 564 000:sta asunnosta säilyi vahingoittumattomana sodasta. Vanhan St. Nikolain kirkon raunioiden mustunut torni Hopfenmarkt-torin laidalla on jätetty sodan tuhojen muistomerkiksi.
Hampuri antautui brittijoukoille 3. toukokuuta 1945 ja kaupungista tuli osa brittien miehitysvyöhykettä. Ensimmäiset sodanjälkeiset vapaat vaalit järjestettiin 13. lokakuuta 1946, pormestariksi valittiin sosiaalidemokraattien Max Brauer. Vuonna 1949 Hampurista tuli yksi vastaperustetun Saksan liittotasavallan osavaltioista. Seuraavat vuodet olivat voimakkaan jälleenrakentamisen aikaa. Vuosina 1946–1961 kaupungin väkiluku kasvoi 31 %. Perinteisten elinkeinojen - sataman ja laivanrakennuksen - lisäksi Hampurin mediateollisuus kehittyi.
Tulvakatastrofissa 16. ja 17. helmikuuta 1962 kuoli kolmesataa ihmistä. Itämereltä vyöryi myrskytuulen mukana vesimassoja, jotka mursivat patoja ja peittivät noin kuudesosan Hampurin pinta-alasta. Pelastustöitä johtanut Helmut Schmidt sai runsaasti kiitosta toimistaan. Tulvan seurauksena Elben patoja korotettiin. Uudet, kahdeksanmetriset padot estivät tulvinnan muun muassa vuosien 1976 ja 1990 myrskyjen yhteydessä.
1900-luvun puolivälin jälkeisistä uudisrakennuksista mainittakoon kaksitoista "Grindelkerrostaloa" (Grindelhochhäuser), jotka rakennettiin Eimsbüttelin kaupunginosaan 1950–1956, Hampurin valtionooppera (die Hamburgische Staatsoper) 1955, Hampurin yliopiston Auditorium Maximum (Audimax) ja "Filosofiantorni" (Philosophen-Turm, Phil-Turm) 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa sekä Unilever-Haus 1964. Heinrich-Hertz-Turm, 279-metrinen televisiotorni valmistui 1968. Fysiikan perustutkimukseen keskittynyt tutkimuskeskus Deutsche Elektronen-Synchrotron (DESY) perustettiin Hampurissa joulukuussa 1959.
1970-luvulla rakennettiin useita ostoskeskuksia, kuten Hamburger Straße ja Alstertal Einkaufszentrum. Saksan ensimmäinen kongressikeskus, Congress Center Hamburg avattiin huhtikuussa 1973. Keskuksen maamerkkinä on 120-metrinen Radisson Blu Hotel Hamburgin tornitalo. Alsterschwimmhalle ("Schwimmoper"), uimahalli Hohenfelden kaupunginosassa, avattiin niin ikään 1973. Uusia asuinalueita olivat muun muassa Osdorfer Born, Steilshoop ja Mümmelmannsberg. Yli 3,6 kilometriä pitkä vinoköysisilta Köhlbrandbrücke valmistui syyskuussa 1974. Elben alitse alettiin rakentaa uutta tunnelia vuonna 1968. Se valmistui tammikuussa 1975. Tunneli välittää BAB 7:n liikennettä.
Hampurin satamasta tuli Euroopan merkittävin konttiliikenteen keskus 1980-luvulla. Itä-Euroopan vapautuminen kommunistivallasta edisti edelleen sataman kehitystä. Lisäksi Hampuri vahvisti asemaansa tiedonvälityksen ja musiikkitaiteen keskuksena.
2000-luku.
Vuonna 2001 Hampurissa tapahtui historiallinen poliittisten voimasuhteiden keikahdus, kun CDU sai enemmistön osavaltion parlamenttiin. Siihen asti kaupunkia oli hallinnut lähinnä SPD. Helmikuussa 2008 Hampurissa muodostettiin Saksan ensimmäinen osavaltiotason koalitio CDU:n ja vihreiden kesken. Vuonna 2011 SPD sai jälleen enemmistön parlamenttiin.
Väestökehitys.
Harburgin alueella sijaitseva Marmstorf on Hampurin eteläisimpiä kaupunginosia.
Hampurin osuus Saksan asukasluvusta on noin kaksi prosenttia. Teollistumisen myötä 1800-luvun jälkipuoliskolla kaupunki kasvoi ripeästi, vuoden 1852 noin 160 000:sta vuoden 1900 yli 700 000:een. Vuoteen 1905 mennessä preussilaiset naapurikaupungit Altona-Ottensen lännessä ja Wandsbek idässä olivat kasvaneet yhteen Hampurin kanssa. Kolmen kaupungin yhteenlaskettu väestömäärä oli tuolloin yli miljoona, hallinnollisesti ne pysyivät erillisinä vuoteen 1938 asti. Suuresta kuntaliitoksesta päätettiin 1937 (Groß-Hamburg-Gesetz). Huhtikuussa 1938 Hampuriin liitettiin yhteensä 48 kuntaa ja kaksi kunnanosaa, joiden väkiluku oli yhteensä 546 396 (1933) ja pinta-ala 610,96 km².
Sodat ovat heiluttaneet Hampurin väkilukua rajusti. Ranskalaisten joukkojen miehittäessä kaupunkia 1810-luvulla asukasmäärä laski alle puoleen. Ensimmäisen maailmansodan aikana asukasluku painui huomattavasti alle miljoonan, rajapyykki oli ylitetty 1912. Ennen 1920-luvun vaihdetta luku oli noussut jälleen yli miljoonaan. Toisen maailmansodan kynnyksellä Hampurin väkiluku oli yli 1,7 miljoonaa. Sodan aikana se laski alle miljoonan asukkaan, ja ylitti heti sodan jälkeen miljoonan asukkaan rajan. Sotaa edeltänyt väestömäärä saavutettiin 1953.
Hampurin väkiluku saavutti tähänastisen huippunsa – 1,9 miljoonaa – vuonna 1964. Kuolleisuutta alempi syntyvyys ja muuttotappio esikaupunkeihin pudottivat väkiluvun 1,6 miljoonaan vuoteen 1986 mennessä. Sittemmin väkiluku on taas noussut: vuodesta 1986 vuoteen 2010 se kasvoi 13,7 % (215 181 henkeä). Taulukossa asukasluku on ilmoitettu kulloisenkin aluejaon mukaan.
Politiikka.
Hampurin nykyinen pormestari on SPD-puolueen jäsen ja entinen Saksan työministeri Olaf Scholz. Hän on johtanut Hampuria vuodesta 2011.
Jalkapallo.
Hampuri on jalkapalloseurojen Hamburger Sport-Verein (HSV) ja FC St. Pauli kotikaupunki. HSV on Saksan jalkapallon pääsarjan Bundesliigan ainoa seura, joka ei ole koskaan pudonnut pääsarjasta. Se voitti 1983 Euroopan cupin (nykyisen Mestarien liigan edeltäjän) lyömällä Juventuksen Ateenassa 1–0. Tunnetuimpia HSV:n pelaajia ovat olleet Uwe Seeler ja Kevin Keegan.
FC St. Pauli nousi kauden 06/07 päätteeksi 2. Bundesliigaan ja pääsi jo Bundesliigaan kaudeksi 10/11.
Jääkiekko.
Jääkiekkoseura Hamburg Freezers perustettiin vuonna 2002. Sen kotiareenana toimii samana vuonna rakennettu monikäyttöinen Color Line Arena, joka sijaitsee Bahrenfeldin kaupunginosassa. Seura pelaa Saksan ylimmällä sarjatasolla, DEL-liigassa.
Musiikki.
Hampurin musiikkimaineeseen kuuluu The Beatlesin kansainvälisen uran alku 1960-luvun alussa. Yhtye vieraili kaupungissa useasti vuosina 1960-62. Esiintymispaikat olivat St. Paulin kaupunginosassa kuuluisalla Reeperbahn-kadulla ja sen poikkikadulla Große Freiheitilla. Yhtye soitti seuraavissa paikoissa: Indra ja Kaiserkeller (1960), Top-Ten (1961) ja Star-Club (kolme kiinnitystä vuoden 1962 aikana). Esiintymiset kestivät useita viikkoja kerrallaan ja yhtye soitti vuorotellen muiden kanssa usean kerran illassa. Suomen iskelmämusiikissa Hampuri on tunnetuimmin esillä Irwin Goodmanin laulusta St. Pauli ja Reeperbahn (joka oli laulukilpailun Syksyn Sävel voittaja 1970).
Viime aikoina Hampuri tunnetaan muun muassa suosituimpien saksalaisten hip-hop-esiintyjien esiintymispaikkana. Hampurissa vaikuttaa laaja vaihtoehto- ja punkmusiikkiscene, joka kokoontuu vallatun Rote Flora -teatterin ympärillä Sternschanzen alueella. Myös eräät Kraftwerk-bändin muusikot ovat Hampurista.
Metallibändeistä Hampurista kotoisin ovat esimerkiksi melodista suuntausta edustavat Helloween ja Gamma Ray.
Tapahtumia.
Satamakapunkina Hampurin historia on keskittynyt pitkälti sen sataman ympärille. Hampurissa järjestetään keväisin maailman suurimmat satamajuhlat eli sataman syntymäpäivät. Sataman katsotaan saaneen alkunsa 7. toukokuuta 1189, jolloin Hampurista tuli vapaakaupunki ja sen asukkaille myönnettiin tullioikeudet Elbejoelle. Syntymäpäiviä juhlitaan joka vuosi toukokuussa muutamien päivien ajan, jolloin saksalaisia ja ulkomaisia purjeveneitä ja sotalaivoja saapuu Hampurin satamaan. Vuonna 2008 juhlittiin sataman 819. syntymäpäivää noin 1,5 miljoonan kävijän voimin.


Simon IV de Montfort.
Simon IV de Montfort (1160 – 25. kesäkuuta 1218) oli Leicesterin viides kreivi. Hän otti osaa neljänteen ristiretkeen ja ristiretkeen kerettiläisiä vastaan.
Simon ei ottanut osaa kun neljäs ristiretki valloitti Konstantinopolin, vaan jatkoi matkaansa Syyriaan. Myöhemmin hän oli mukana ristiretkellä kerettiläisiä vastaan Etelä-Ranskassa. Hänestä tuli pian ristiretken johtaja. Hänestä tehtiin Béziersin ja Carcassonnen varakreivin. Hän valtasi Toulousen kreivi Raymondilta maita vuonna 1211 ja löi Raymondin ja tämän liittolaisen Aragonian kuninkaan joukot vuonna 1213. Paavi tunnusti Simonin herruuden tämän valloittamilla alueilla ja teki hänestä Toulousen kreivin. Simon kuoli vuonna 1218 piirittäessään Toulousea.
Hän oli Simon III de Montfortin ja Amicia de Beaumontin poika. Amicia oli Robert III de Beaumontin, Leicesterin 3. kreivin, vanhin tytär. Amician vanhin veli Robert kuoli lapsettomana vuonna 1204 ja hän peri Leicesterin kreivikunnan. Simon peri näin kreivikunnan äitinsä kautta, mutta Englannin kuningas Juhana I takavarikoi kuitenkin maat.


Intel i486.
Intel i486 on Intelin valmistama x86-käskykannan suoritin. Se julkaistiin huhtikuussa 1989. Intel lopetti tuotesarjan valmistamisen vuoden 2007 syyskuussa.
i486 oli parannettu versio edeltäjästään Intel 80386 -suorittimesta. 32-bittinen i486 valmistettiin aluksi yhden mikrometrin prosessilla. Ensimmäisen esitellyn mallin kellotaajuus oli 25 MHz ja se sisälsi 8 kilotavua sisäistä välimuistia. Kaikissa aluksi esitellyissä versioissa oli sisäänrakennettu liukulukuyksikkö, kun se oli pitänyt 80386:een hankkia erillisellä piirillä, joskin prosessorista valmistettiin SX-mallia, josta oli liukulukuyksikkö kytketty pois.
Suorittimen muistiväylä on 32-bittinen, joten emolevylle on lisättävä kerralla neljä 30-pinnistä SIMM-muistimoduulia, tai yksi 72-pinninen SIMM.
Prosessorin 3-vaiheinen liukuhihna mahdollisti teoriassa yhden käskyn suorittamisen kellojaksossa ja i486 saavutti noin 20 MIPS:n nopeuden. Tämä tarkoitti sitä, että se oli noin kaksi kertaa nopeampi kuin samalla kellotaajuudella toiminut 80386. 33 MHz:n versio julkaistiin toukokuussa 1990 ja 50 MHz:n versio kesäkuussa 1991.
Malleja oli saatavilla 16, 20, 25, 33, 40 ja 50 MHz:n ulkoisilla kellotaajuuksilla. Jotkin myöhemmät emolevyt mahdollistivat 60 ja 66 MHz:n taajuuksien käytön ylikellotukseen.
Monet yhtiöt, mukaan lukien IBM, Texas Instruments, AMD, Cyrix, ja Chips & Technologies lisensoivat tai kopioivat suorittimen ja tuottivat omia mallejaan.
i486:n seuraaja oli Intel Pentium.
Lähteet.
486


Fasismi.
Fasismi on Italiassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntynyt kansallismielinen totalitaristinen liike. Sanaa käytetään myös muista samansuuntaisista liikkeistä. Fasismi-nimitys tulee latinan kielen sanasta "fasces", vitsakimput.
Fasismissa autoritaarinen äärinationalismi yhdistyi korporatistiseen talousjärjestelmään, joka oli ammattiliittopohjainen ”kolmas asema sosialismin ja kapitalismin välillä”. Fasistit vastustivat sekä liberaalidemokratioita että kommunismia.
Adolf Hitlerin natsi-Saksan kansallissosialismia ja Francisco Francon Espanjan falangismia nimitetään joskus fasismiksi, koska ne ovat lähellä fasismia ja Neuvostoliitto halusi välttää sanan ”kansallissosialismi” käyttöä. Kansallissosialismin merkittävin ero oli rotuoppi, jollaista fasismissa ei ollut. Sanaa ”fasismi” käytettiin neuvostopropagandassa usein Neuvostoliiton vastustajista.
Historia.
Vuonna 1898 perustettu "Action francaise" oli maailman ensimmäinen fasistinen liike. Liikkeen perustivat vuonna 1898 Dreyfusin tapauksen aikana filosofian professori Henri Vaugeois ja kirjailija, toimittaja Maurice Pujo. Sen aatteellinen johtaja oli Charles Maurras. Liike vastusti erityisesti protestantteja, juutalaisia ja vapaamuurareita. Liikkeen ajatuspohja oli Ranskalais-kansallinen.
Vuonna 1914 sosialistipuolueen virallisen Avanti!-lehden päätoimittaja Benito Mussolini kääntyi maailmansodan kannattajaksi ja perusti ensimmäisen fasistiryhmän "Fasci D’Azione Rivoluzionarian" yhdistämällä radikaalisyndikalistisen Fasci D’Azione Rivoluzionaria Internazionalistan ja Fasci Autonomi D’Azione Rivoluzionarian.
Vuonna 1919 Mussolini ja eräät muut nationalistit perustivat fasistisen liikkeen "Fasci di Combattimento" ensimmäisen maailmansodan veteraanien kansallismielisenä järjestönä ja muuttivat sen puolueeksi 1921.
Fasistien keskeisenä toimintamuotona oli liikkeen puolisotilaallisten joukkojen väkivaltaiset hyökkäykset vasemmistolaisia järjestöjä ja ammattiyhdistyksiä vastaan. Fasistit omaksuivat joitain sosialistisia ja vasemmistolaisia vaatimuksia, mutta asettuivat nationalismin nimissä vastustamaan luokkataistelua ja vaativat luokkaetujen alistamista kansalliselle yhtenäisyydelle.
Lokakuussa 1922 Mussolini järjesti fasistien 40 000 ”mustapaidan” marssin Roomaan ja nousi pääministeriksi. Aluksi fasistit hallitsivat yhteistyössä muiden oikeistopuolueiden kanssa, mutta varmistivat itselleen parlamenttienemmistön vuonna 1923. Sosialistien kansanedustajan Giacomo Matteottin murha 1924 ja oppositioliikkeiden kieltäminen vuoteen 1926 mennessä tukahdutti kuitenkin parlamentaarisen opposition.
Mussolinin johdolla Italia hyökkäsi muun muassa Abessiniaan (nykyinen Etiopia), Albaniaan, Jugoslaviaan, Kreikkaan ja samanaikaisesti natsi-Saksan kanssa Ranskaan vuoden 1940 keväällä, josta hetkestä Italian katsotaan liittyneen toiseen maailmansotaan Saksan puolella. Yhdysvaltalaisten ja brittien tultua Pohjois-Afrikan kautta Etelä-Italiaan 1943 Mussolini erotettiin pääministerin virasta ja määrättiin ”kotiarestiin”. Italia oli tuolloin perustuslaillinen kuningaskunta, jossa kuninkaalla oli valta nimittää ja erottaa pääministeri. Saksalaiset kuitenkin asettivat hänet miehitetyn Pohjois-Italian johtoon nukkehallitsijana. Kommunistipartisaanit kidnappasivat ja murhasivat Mussolinin 28. huhtikuuta 1945 juuri ennen sodan loppua estääkseen hänen antautumisensa yhdysvaltalaisille, koska kommunistit epäilivät yhdysvaltalaisten aikovan jättää Mussolinin eloon. Mussolinin ja muiden teloitettujen fasistien ruumiit kuljetettiin Milanon torille, jossa ne ripustettiin hirteen koko kansan nähtäväksi.
Sodan jälkeen Italian fasistit muodostivat uuden Movimento Sociale Italiano -puolueen, joka myöhemmin liittyi Alleanza Nazionale -nimiseen liittopuolueeseen. Alleanza Nazionale oli Silvio Berlusconin hallituksessa ja puolueen puheenjohtaja Gianfranco Fini oli varapääministeri 2001–2006. Benito Mussolinin pojantytär Alessandra Mussolini oli mukana Movimento Sociale Italianossa, mutta puolueen muodostettua Alleanza Nazionalen hän perusti Fiamma Tricolore -puolueen.
Usein fasistisiksi luokiteltuja liikkeitä esiintyi 1930-luvulla Italian ohella muiden muassa Espanjassa (Falange Española), Ranskassa, Belgiassa, Romaniassa (Rautakaarti), Unkarissa (Nuoliristi) ja Saksassa. Vaikka voimakkaan fasismin aikakauden on katsottu loppuneen toisen maailmansodan loppumisen myötä, fasismia muistuttavia uusfasistisia liikkeitä ja ilmiöitä esiintyy yhä edelleen monissa maissa. Latinalaisen Amerikan entisiä sotilasjunttien johtamia usein varsin oikeistolaisia diktatuureja on tapana usein kutsua fasistisiksi.
Adolf Hitlerin kansallissosialismi sisälsi rotuopin, jota fasismi itsessään ei välttämättä sisältänyt. Kansallissosialismi on fasismin äärimuoto.
Mussolini ei ollut kiinnostunut esimerkiksi juutalaisten vainoamisesta, joten Italian juutalaiset joutuivat suoranaisen vainon kohteeksi vasta Italian liittouduttua Saksan kanssa, jolloin Mussolini julkisti julistuksen, jonka mukaan Italiasta on tehtävä puhdasrotuinen arjalainen valtio. Italian uskonnonvapautta oli kuitenkin jo aiemmin kavennettu, tavoitteena yhtenäinen kansakunta.
Talouspolitiikka.
Mussolinin mukaan fasismi korvasi ”superkapitalismin” valtiojohtoisella taloudella, jonka ”tulos on valtion taloudellisen toiminnan byrokratisointi”.
Fasistit määrittelivät olevansa ”kolmas asema” kapitalismin ja kommunismin välillä. Fasistit ajoivat kansallista talousjärjestelmää, jota kutsuttiin kansalliseksi korporatismiksi, sosialismiksi tai syndikalismiksi. Kaikki fasistiset liikkeet pyrkivät eliminoimaan ison luokan kapitalismin vapauden, toiset olemassaolonkin.
Fasistit halusivat työläisten yhtyvän ja vahvan proletaarivaltion syntyvän, ei proletaariluokan. Fasistit ilmoittivat suojelevansa työläisiä ja pienyrittäjiä suurkapitalisteilta ja marxismilta.
Fasistit syyttävät kapitalistisia liberaaleja demokratioita luokkaristiriidan luomisesta ja kommunisteja sen hyödyntämisestä. Italiassa fasistit tuottivat eniten valtiojohtoisia yrityksiä koko Länsi-Euroopassa, muun muassa koko öljyteollisuuden sosialisoinnin yhdeksi suureksi valtionyritykseksi.
Mussolini käytti kapitalismista (sanan nykymerkityksessä) nimitystä ”superkapitalismi”.
Yksityisomistuksen rajoittaminen.
Fasistit vastustivat talousliberaalia laissez-faire-politiikkaa, finanssikapitalismia, korkoja ja spekulointia ("profiteering"). Fasistiset hallitukset kansallistivat avainteollisuusaloja, sääntelivät valuuttakurssejaan ja tekivät massiivisia valtion investointeja, hintasääntelyä, palkkasääntelyä ja muuta taloudellista interventionismia.
Muilta osin yksityisomaisuus sallittiin, mutta omistusoikeus ja sen käyttö olivat riippuvaisia valtion palvelemisesta. Esimerkiksi ”maanomistajaa voitiin käskeä kasvattamaan vehnää lampaiden sijaan ja työllistämään enemmän työntekijöitä kuin mitä hän piti kannattavana.” Historioitsija Tibor Ivan Berendin mukaan "dirigismi" oli olennainen osa fasistista taloutta.
Fasistien mielestä yksityisomaisuutta piti säännellä, jotta ”hyöty yhteisölle tulee ennen hyötyä yksilölle”.
Hyvinvointivaltio.
Ensisijaisesti Italian fasistisesta sosiaalipolitiikasta hyötyi keskiluokan ja alemman keskiluokan väki työllistymällä valtion työpaikkoihin, jotka lisääntyivät puolesta miljoonasta miljoonaan vuoteen 1930 mennessä. Valtion kulutus terveydenhuoltoon ja sosiaaliturvaan lisääntyi 7 %:sta vuoden 1930 budjetista 20 %:iin vuonna 1940.
Vuoden 1925 ”Kansallinen työnjälkeinen ohjelma” OND perusti ja ylläpiti muun muassa 11 000 urheilukenttää, 6 400 kirjastoa, 800 elokuvateatteria ja yli 2 000 orkesteria. Arviolta 80 % kuukausipalkkaisista työläisistä oli OND:n jäseniä vuonna 1936
Autoritaarista talouskeskustaa?
Yksiulotteiselle oikeisto-vasemmistoasteikolle (vrt. Nolanin kartta) fasismi sopii huonosti; sitä pidetään yleensä joko vallankumouksellisena keskustalaisuutena tai vasemmisto- ja oikeistoaatteiden sekoituksena, joskin maallikot saattavat nimittää sitä oikeistolaiseksi. Zeev Sternhellin mukaan fasismi on ei-marxistista sosialismia.
Stanley G. Paynen mukaan Hitlerin kansallissosialismi oli lähempänä neuvostokommunismia kuin mitään ei-kommunistista järjestelmää.
Ei rasismia.
Fasismiin assosioidaan voiman ihannointi, joskus myös vahvojen darwinistinen selviytyminen. Mussolinilla oli joitain rotulausuntojakin, mutta vuonna 1933 hän totesi: ”"Rotu! Se on tunne, ei realiteetti: 95 %, ainakin, on tunnetta. En voi koskaan uskoa, että biologisesti puhtaita rotuja voitaisiin osoittaa olevan nykyään olemassa. - - Kansallinen ylpeys ei tarvitse rotuhourailua.”
Fasismi ja muut aatteet.
Roger Griffinin mukaan fasismi on vallankumouksellista nationalismia, joka on antiliberaalia ja jopa antikonservatiivista.
Psykoanalyytikko Wilhelm Reich teki teoksessaan "Fasismin massapsykologia" (1933) erotuksen musta- ja punafasismin välillä. Hänen mukaansa kommunistiset puolueet eivät olleet puolueita siinä missä muut, vaan ne olivat fasismin mukaisia poliittisesti ja sotilaallisesti järjestäytyneitä ryhmittymiä. Punafasismi raivaa hänen mukaansa tieltään esteet vallan hyväksikäytöltä häikäilemättä, missä se eroaa muusta poliittisen järjestelmän epäkunnioituksesta. Lisäksi stalinismia kutsuttiin punafasismiksi jo 1930-luvulla Josif Stalinin ja Lev Trotskin valtataistelun ollessa kiivaimmillaan. Toisen maailmansodan päätyttyä Stalinin johtamaa Neuvostoliittoa kutsuttiin punafasistiseksi erityisesti Yhdysvalloissa.
Fasismi ja korporaatioteoria.
Korporaatioteorian mukaan Valtio hävittää puolueet ja niiden mukana käsitteet oikeisto ja vasemmisto. Parlamentarismi korvataan ammattikunnista muodostettavalla korporaatiojärjestelmällä, jonka perusteena on vahvan ammattiosaamisen käyttäminen koko yhteiskunnan hyväksi. Fasistinen valtio on vahva niin ulos- kuin sisäänpäinkin. Markkinatalous on yhteiskunnan talousmuodon perustana, mutta se on valtiovallan toimesta valvottua ja osittain säädeltyä. Käsite totalitarismi on fasistien luoma ja se kuvaa fasistisen Italian perusteita. Fasistinen yhteiskunta saattaa tarvitessaan valita itselleen vahvan johtajan eli diktaattorin.
Marxilaisen yhteiskuntateorian mukaan fasismi on vastavallankumouksen muoto, mutta jokainen vastavallankumous tai taantumuksellinen diktatuuri ei ole fasismia. Kominternin työvaliokunnan tekemässä erittelyssä vuodelta 1923 sanotaan: ”Fasismi on tyypillinen rappioilmiö, kapitalistisen talouden lisääntyvän hajoamisen ja porvarillisen valtion rappeutumisen heijastuma.”
Marxilainen käsitys fasismista.
Vuonna 1933 Kominternin työvaliokunta antoi seuraavan määritelmän fasismille: ”Fasismi on finanssipääoman kaikkein taantumuksellisimpien, kaikkein šovinistisimpien ja imperialistisimpien ainesten avoimesti terroristinen diktatuuri.”


Baath.
Baath () on arabisosialistinen, arabinationalistinen panarabialainen ideologia. Se ei kuitenkaan ole islamistinen, vaan sekularistinen liike. Ideologian isä oli kristitty Michel Aflaq (1910–1989).
Ideologia.
Baath tarkoittaa arabiaksi uudelleensyntymää. Sen ideologiset tavoitteet ovat maallisuus, sosialismi ja panarabialaisuus, arabikansojen yhtenäisyys. Puolueen motto on: Wahdah, Hurriyah, Ishtirrakiyah" (Yhtenäisyys, vapaus, sosialismi). Yhtenäisyydellä tarkoitetaan panarabialaisuutta ja vapaudella vapautta länsimaisista vaikutteista. Nationalismista liike omaksui luokattoman kansan yhtenäisyyden ja se oli siten anti-marxilainen. Tavoitteena oli kuitenkin talouden kansallistaminen kansan palvelukseen. Siten liike vastusti länsimaista kapitalismia.
Panarabismin tavoitteena on ollut yhdistää eri arabivaltiot, kehitystä kuitenkin hidastivat häviöt Israelille sodissa ja arabivaltioiden heikko talouskasvu. Saddam Husseinin Irakin pitkällinen taloussaarto ja nykyinen miehitys ovat haudanneet yhdistymishaaveet ja panarabismin tilalle ovat tulleet erilaiset islamilaiset liikkeet.
Kehitys.
Michel Aflaq kehitti ideologiansa opiskellessaan 1930-luvulla Sorbonnen yliopistolla. Salah al-Din Bitarin kanssa, josta tuli myöhemmin Syyrian pääministeri, hän perusti Baath-puolueen vuonna 1947 Damaskoksessa Ranskan Syyriassa vastustamaan länsimaiden siirtomaahallintoa. Se oli aluksi lähinnä muutaman intellektuellin liike, kunnes se vuonna 1952 yhdistyi Akram al-Hawranin arabisosialistisen puolueen kanssa, jolloin nimeksi tuli Arabisosialistinen Baath-puolue (). Puolue kattoi kaikki arabimaat kansallisen johtonsa alaisuudessa (kansallinen tarkoittaa tässä arabikansaa). Jokaiseen valtioon perustettiin alueellinen osasto.
Irakin Baath-puolueen alueellinen osasto perustettiin 1954. Baathistit nousivat valtaan Syyriassa ja Irakissa 1963. Irakissa valta jäi lyhytaikaiseksi, mutta baathistit nousivat uudelleen valtaan heinäkuussa 1968.
Vallassa ollessaan baathistien oli solmittava suhteet vastustamaansa Neuvostoliittoon aseiden saamiseksi. Irakin ja Syyrian baathistit ajautuivat nopeasti toisiaan vastaan ja syyttelivät toisiaan yhteisen asian pettämisestä. Maallisuutensa vuoksi Irakin Baath-hallinto ei koskaan tullut toimeen radikaalien islamilaisten liikkeiden kuten al-Qaidan kanssa.
Baath-puolue hallitsi Irakia Irakin sotaan asti ja on nykyäänkin Syyrian hallitseva puolue. Kun Saddam Husseinin hallinto syrjäytettiin, USA:n miehityshallinto kielsi puolueen Irakissa kesäkuussa 2003. Nykyisin puolueen entisten jäsenten on sallittu palata työpaikkoihinsa, korkeimpiin johtaviin asemiin pääsy on kuitenkin kielletty.
Jordaniassa Baath-puolueella oli vuosina 1997–2001 yksi edustaja parlamentissa.


Volttiampeeri.
Volttiampeeri (tunnus VA) on SI-järjestelmän näennäistehon yksikkö sähkötekniikassa. 1 VA on V·A, mutta sitä ei pidä sekoittaa wattiin (tehon yksikkö) tai variin (loistehon yksikkö).


Impedanssi.
Impedanssi (tunnus "Z") on sähköopissa suure, joka mittaa virtapiirin vaihtovirralle aiheuttamaa vastusta. Impedanssin SI-järjestelmän mukainen yksikkö on ohmi, jota merkitään symbolilla Ω. Virtapiirin impedanssi riippuu yleensä virran/jännitteen taajuudesta.
Impedanssin teoriaa.
Vaihtovirtapiirissä impedanssi on piirin yli vaikuttavan jännitteen "U" amplitudin ja saman piirin läpi kulkevan virran "I" amplitudin suhde. Impedanssi voidaan esittää yhtälönä muodossa
Impedanssi, kuten muutkin kompleksisuureet, voidaan vaihtoehtoisesti esittää polaarimuodossa vaihekulman ja amplitudin avulla.
Koska kapasitanssin C ja induktanssin L sähkölle aiheuttama vastus riippuu vahvasti taajuudesta, reaktanssi X on taajuusriippuva ja siten myös impedanssi Z on taajuusriippuva.
Kaiuttimen impedanssi.
Kaiuttimen impedanssilla kuvataan kuormaa, jonka kaiutin muodostaa vahvistimelle. Mitä pienempi on kaiuttimen impedanssi sitä enemmän vahvistimelta vaaditaan virranantokykyä. Tavallisia nimellisarvoja kaiuttimille ovat 4 ja 8 ohmia.
Vahvistimille ilmoitetaan yleensä siihen kytkettäviltä kaiuttimilta vaadittava minimi-impedanssi. Kaiuttimien impedanssin tulee olla vähintään minimi-impedanssin suuruinen, mutta se voi olla suurempikin. Tällöin vahvistimesta ei saada täyttä tehoa.
Elektronisten laitteiden tulo- ja lähtöimpedanssit.
Stereovahvistimen tuloliitännät (AUX IN, TAPE IN) ovat yleensä suhteellisen suuri-impedanssisia, luokkaa 100 kΩ, ja lähtöliitännät (AUX OUT, TAPE OUT) pienempi-impedanssisia, muutamia kilo-ohmeja. Kaiutinliitännän lähtöimpedanssi on hyvin pieni, joten kaiutinlähtöä on varottava oikosulkemasta - muuten virta voi kasvaa hyvin suureksi ja rikkoa vahvistimen.
Kaapelin impedanssi.
Radiotaajuuisia signaaleita siirrettäessä tärkeäksi muodostuu käytetyn koaksiaalikaapelin tai parikaapelin impedanssi. Signaali siirtyy mahdollisimman vähä-häviöisenä ja puhtaana kun kaapelin ja sen päihin liitettyjen laitteiden impedanssit on sovitettu yhteen, eli on toteutettu impedanssisovitus.


Vanuatu.
Vanuatu (viralliselta nimeltään Vanuatun tasavalta, vuoteen 1980 asti Uudet-Hebridit) on saarivaltio Oseaniassa. Se sijaitsee Melanesiassa, lounaisella Tyynellämerellä, noin 1 750 kilometriä Australiasta itään. Vanuatun lähimmät naapurimaat ovat Salomonsaaret pohjoisessa, Ranskalle kuuluva Uusi-Kaledonia 500 kilometriä lounaaseen sekä Fidži idässä. Vuonna 2009 YK arvioi maassa elävän 239 000 asukasta.
Vanuatu kuuluu Kansainyhteisöön ja käsittää 83 lähinnä tuliperäistä saarta melko tiiviinä ryhmänä. Suurin saari on Espiritu Santo, ja maan pääkaupunki Port Vila sijaitsee Efaten etelärannikolla. Vanuatun inhimillinen kehitys on YK:n kehitysohjelman mukaan keskitasoa (0,659). Maailmanpankki määrittelee maan kehitysmaaksi.
Alueelle on tullut ennen eurooppalaisia useita uudisasukkaiden ryhmiä eri lähtöalueilta, ja siksi siellä edelleen puhutaan yli sataa paikallista kieltä. Vanuatu itsenäistyi vuonna 1980 ja oli sitä ennen kuulunut Ranskalle ja Yhdistyneelle kuningaskunnalle.
Maantiede, luonto ja ilmasto.
Vanuatu koostuu 83 saaresta, joista suurin osa on tuliperäisiä, vuoristoisia ja koralliriuttojen ympäröimiä. Vain saarten rannikoilla on kapeita alankoalueita. Noin 65 saarella on asutusta. Suurin saarista on Espiritu Santo (4 248 km²); muita merkittäviä saaria ovat Malekula, Eromanga, Ambrym, Tanna, Pentecost, Epi ja Efate. Maan pääkaupunki Port Vila sijaitsee Efaten saarella. Toinen suuri kaupunki Luganville (10 738 asukasta) sekä maan korkein vuori Mount Tabwemasana (1 877 m) sijaitsevat Espiritu Santolla. Kaksi eteläisintä saarta, Matthew ja Hunter, ovat sekä Vanuatun että Ranskan vaatimia.
Vanuatun ilmasto on trooppinen ja sateinen. Lämpimintä ja sateisinta on marras–huhtikuussa ja viileintä sekä kuivinta kesä–lokakuussa. 75:ttä prosenttia maasta peittää trooppinen sademetsä, joka luokitellaan omaksi ekoalueekseen. Vanuatun sademetsiä esiintyy lisäksi läheisillä Salomonsaariin kuuluvilla Santa Cruzin saarilla.
Vanuatu sijaitsee seismisesti aktiivisella alueella. Aoban saarella on alkanut tulivuorenpurkaus vuonna 2005.. 26. marraskuuta 1999 maassa tapahtui merenalainen maanjäristys (7,3 Richterin asteikolla) ja sitä seurannut tsunami. Se oli maan pahin maanjäristys vuosikymmeniin.
Vanuatun hedelmällinen maaperä ja trooppinen ilmasto ylläpitävät rehevää kasvillisuutta. Vehreimmillä alueilla elää yli 1500 kasvilajia. Päällyskasveina kasvaa 158 kämmekkälajia, joista 40 on kotoperäisiä. Eläimistöön kuuluvat kotoperäiset lepakot, maa- ja merilinnut, delfiinit, valaat, kilpikonnat ja dugongit. Saaria ympäröivillä koralliriutoilla elää yli 300 korallilajia ja yli 450 lajia riuttakaloja.
Vanuatulla on yksi kansallispuisto, Million Dollar Pointin kansallispuisto Espiritu Santolla, ja yli sata muuta suojelukohdetta.
Ainoa Unescon maailmanperintökohde Vanuatulla on Roi Matan perintö: 1600-luvun merkittävän päällikön asuinpaikka, kuolinpaikka ja hauta. Kohde lisättiin maailmanperintöluetteloon vuonna 2008.
Historia.
Ensimmäiset ihmiset saapuivat Vanuatuun todennäköisesti noin 4 000 vuotta sitten, ja vanhimmat löydetyt keramiikkaesineet ovat olleet peräisin ajalta 1300–1100 eaa. Eurooppalaiset löysivät saaret 1606, kun portugalilainen tutkimusmatkailija Pedro Fernández de Quirós havaitsi Espiritu Santon saaren luullen sitä ensin eteläiseksi mantereeksi. Seuraavan kerran saaret tulivat länsimaalaisten tietoisuuteen vasta 1768, kun Louis Antoine de Bougainville löysi saaret uudelleen. Kapteeni James Cook nimesi saaret "Uusiksi-Hebrideiksi", ja nimitys säilyi käytössä aina saarten itsenäistymiseen asti.
1800-luvulla saarille saapuivat katoliset ja protestanttiset lähetyssaarnaajat. 1860-luvulla jopa yli puolet maan aikuisesta miesväestöstä työskenteli plantaaseilla Australiassa ja lähisaarilla. Myös Vanuatuun saapui uudisasukkaita, jotka perustivat puuvillaviljelmiä ja myöhemmin kahvin, kaakaon, banaanien ja kookospähkinöiden tuotantoa. Aluksi suurin osa maahanmuuttajista oli brittejä, mutta vuosisadan vaihteessa ranskalaiset olivat enemmistönä. Maiden kilpailu saarten hallinnasta päättyi lopulta poikkeukselliseen yhteishallintoon vuonna 1906. Melanesialaiselta alkuperäisväestöltä evättiin kummankin maan kansalaisuus.
Amerikkalaisten saavuttua saarille toisen maailmansodan myötä 1940-luvun alussa alkoivat kansallismieliset aatteet herätä saarelaisten keskuudessa. "Uusien-Hebridien kansallinen puolue" perustettiin 1970-luvulla, ja se nimesi itsensä "Vanua'akuksi" 1974. Puolue ajoi maan itsenäisyyttä, jonka Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta lopulta myönsivät 30. heinäkuuta 1980.
1990-luvulla Vanuatu oli poliittisesti epätasapainoisessa tilassa, minkä johdosta maan hallintoa jouduttiin hajauttamaan. Monia sen ajan johtavia poiitikkoja on 2000-luvulla tuomittu väärinkäytöksistä.
Vuonna 2003 OECD poisti Vanuatun yhteistyöhaluttomien veroparatiisien luettelosta.
Viime vuosina maasta on kehittynyt Tyynenmeren pienten saarivaltioiden merkittävin kaupallinen keskus.
Politiikka.
Vanuatun valtiomuoto on tasavalta. Lainsäädäntöelimenä on yksikamarinen 52-paikkainen parlamentti, jonka jäsenet valitaan neljän vuoden välein äänestämällä. Äänestysikäraja on 18 vuotta. Maata johtaa presidentti, jonka valta on rajoittunut lähinnä diplomaattisten suhteiden ylläpitämiseen. Presidentin valitsee viiden vuoden välein kollegio, joka koostuu parlamentin jäsenistä ja provinssiparlamenttien presidenteistä.
Syyskuussa 2009 presidentiksi valittiin Iolu Abil. Eduskuntavaalien jälkeen syyskuussa 2008 pääministeriksi nousi Edward Natapei, mutta hänet erotettiin marraskuussa 2009, koska hän oli ollut poissa kolmesta parlamentin istunnosta ilman kirjallista selitystä.
Maakunnat.
Vanuatun suurimmat saaret satelliittikuvassa lokakuussa 1998
Väestö.
Vanuatun hieman yli 200 000 asukkaasta yli 98 prosenttia on melanesialaisia ja loput eurooppalaisia, aasialaisia ja muiden Tyynenmeren saarivaltioiden entisiä asukkaita. Vanuatun kolme virallista kieltä ovat englanti, ranska ja bislama, joka on alun perin englannista kehittynyt kreolikieli. Näiden lisäksi Vanuatulla puhutaan yli sataa eri paikallista kieltä; kielten määrä suhteutettuna väkilukuun on maailman suurin. Suurin osa Vanuatun asukkaista on kristittyjä. Kirkkokunnista suurin on presbyteerit, joita on noin kolmannes väestöstä.
Vanuatulla on arvioitu, että neljä saavutetaan todennäköisesti: HIV/AIDSin leviämisen pysäyttäminen, nälkäänäkevien määrän puolittaminen, äitien terveyteen ja alle viisivuotiaiden kuolleisuuteen liittyvät tavoitteet. Neljää pidetään mahdollisina: köyhyyteen, juomaveteen, peruskoulutukseen ja ympäristönsuojelun liittyivä tavoitteita. Sen sijaan sukupuolten tasa-arvoon liittyvä tavoite ei todennäköisesti toteudu.
Talous.
Vanuatun pääelinkeino on pienimuotoinen omavaraismaatalous, josta 65 prosenttia väestöstä saa toimeentulonsa. Muut merkittävät elinkeinot ovat kalastus ja matkailu. Vanuatu on trooppisen ilmaston ansiosta suosittu seuramatkakohde Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Vilkkain matkailukausi on huhti–lokakuussa, kun saarilla sataa vähiten.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat mangaani, puu ja kala. Merkittävimmät vientituotteet ovat kopra, liha, kaakao, puutavara, kava ja kahvi.
Liikenne.
Vanuatulla on 31 lentokenttää, joista kolmella on päällystetty kiitotie. Tärkeimmät satamat ovat Forari, Port-Vila ja Santo.
Kansainväliset lentokentät ovat pääkaupunki Port Vilan Bauerfieldin kansainvälinen lentoasema, Espiritu Santo-saarella sijaitseva Pekoan lentoasema, jolta on yhteyksiä maan pohjoisille saarille ja Tanna-saarella sijaitseva Whitegrassin lentoasema, jolta on yhteyksiä eteläisille saarille.
Kulttuuri.
Vuonna 1938 saarilla syntyi John Frumin mukaan nimetty lastikultti. Sen mukaan eurooppalaisten ja amerikkalaisten tuomat tavarat ovat yliluonnollista alkuperää olevia lahjoja. Kultti sai uskonnon aseman 1956. John Frumiin uskovat järjestävät vuosittain tapahtuman, joka jäljittelee amerikkalaisen sotilasparaatin muotoja ja jonka tarkoituksena on houkutella myyttinen John Frum palaamaan saarelle tuomaan yltäkylläisyyttä. Nimi John Frum saattaa olla alkujaan "John From America".
Vanuatun ruokakulttuurissa tyypillinen eteläisen tyynenmeren keittiö yhdistyy ulkomailta tuotuihin vaikutteisiin.
Vanuatun musiikkiteollisuus on ollut 1990-luvulla nopeassa kasvussa. Tunnetuimpia yhtyeitä ovat Tropic Tempo, Huarere ja Sunshiners.
Vanuatulla julkaistuja sanomalehtiä ovat Vanuatu Weekly, Vanuatu Daily Post, Nasara, Port Vila Presse ja Ni-Vanuatu. Ainoa televisiokanava "Television Blong Vanuatu" lähettää ohjelmaa sekä ranskaksi että englanniksi.
Urheilu.
Vanuatu on osallistunut kaikkiin kesäolympialaisiin vuodesta 1988 alkaen 2-6 hengen joukkueella. Se ei ole saavuttanut olympiamitaleita.
Vanuatun jalkapallomaajoukkue on sijoittunut kolmanneksi Etelä-Tyynenmeren kisoissa vuosina 2003 ja 2007. Huhtikuussa 2011 se oli FIFAn rankingissa sijalla 165. Maassa toimii kaikkiaan 230 jalkapalloseuraa ja niissä 6400 rekisteröityä pelaajaa.


Sähköisten suureiden analogiat.
Sähköstatiikan, sähkömagnetismin ja sähködynamiikan ilmiöitä kuvaaville suureille on ajateltavissa seuraavia analogioita eli vastaavuuksia. Tällaisella ajattelutavalla voi ymmärtää toisen fysiikan alan ilmiöitä jo tuntemansa alan avulla.
Sähköisten ja muiden fysiikan alojen suureiden välillä on myös kuviteltavissa analogioita: esimerkiksi terminen resistanssi on rinnastettavissa sähköiseen resistanssiin ja lämpökapasiteetti sähköiseen kapasitanssiin. Tällaisessa analogiassa lämpötila vastaa jännitettä ja lämpöteho vastaa sähkövirtaa. Lämpöenergia puolestaan vastaa sähkövarausta. Ohmin lailla "resistanssi = jännite / virta" on tällöin terminen analogia: "terminen resistanssi = lämpötila / lämpöteho".
Hydrauliikan suureet ovat myös verrattavissa sähköisiin suureisiin: paine vastaa jännitettä ja virtausmäärä sähkövirtaa.


Näennäisteho.
Vaihtovirtapiireissä näennäisteho (tunnus "S") on tehollisen jännitteen "U" ja tehollisen sähkövirran "I" tulo. Jos vaihtovirran jännite ja virta ovat samassa vaiheessa, näennäisteho on yhtä suuri kuin pätöteho "P". Jos vaihe-ero on olemassa, näennäisteho on suurempi kuin todellisuudessa kulutettu teho.
Näennäistehon SI-yksikkö on volttiampeeri.
Näennäisteho lasketaan seuraavasti: näennäisteho² = pätöteho² + loisteho² eli "S"² = "P"² + "Q"².


Pätöteho.
Vaihtovirtapiireissä pätöteho (tunnus "P") on piirissä todellisuudessa kulutettu teho. Pätöteho on varsinainen työtä tekevä (esimerkiksi vastuskuormassa lämmöksi muuttuva) teho. Sen SI-yksikkö on watti. Jos vaihtovirran jännite "U" ja virta "I" eivät ole samassa vaiheessa, pätöteho on pienempi kuin näennäisteho.
Näennäisteho² = pätöteho² + loisteho² eli "S"² = "P"² + "Q"².


Luettelo Suomen valtionyhtiöistä.
Aiheesta muualla.
Valtionyhtiöt


Ansgar.
Ansgar (8. syyskuuta? 801 – 3. helmikuuta 865) eli Ansgarius oli Hampurin-Bremenin arkkipiispa. Hampurin piispanistuimella oli erityinen tehtävä viedä kristinuskoa pohjoiseen ja Ansgar tuli tunnetuksi "Pohjolan apostolina."
Ansgar oli syntynyt Amiensissä. 14-vuotiaana hän tuli munkiksi Corveyn benediktiiniluostariin. Ansgar teki lähetystyötä Tanskassa 826-827. Kun ruotsalaisten edustajat pyysivät frankkien kuningasta Ludvig Hurskasta lähettämään Ruotsiin kristinuskon julistajia, tämä lähetti Ansgarin. Ansgar saapui avustajansa Witmarin kanssa Birkaan 829. Sinne perustettiin 831 pieni seurakunta, jota pidetään Ruotsin ensimmäisenä.
Ansgarista tuli 831 Hampurin ensimmäinen piispa. Hampurin ja sittemmin Hampurin-Bremenin arkkipiispana hän johti Pohjoismaihin suuntautuvaa lähetystyötä. Hän kuoli Bremenissä vuonna 865.
Rimbert, Ansgarin seuraaja arkkipiispana, kirjoitti Ansgarin elämäkerran "Vita Ansgari." Hampurissa on Ansgarille omistettu patsas ja Birkassa kiviristi. Paavi Nikolaus I kanonisoi Ansgarin, josta tuli Tanskan ja Skandinavian suojeluspyhimys.
Ansgarius ryhtyy munkiksi.
Ansgarius oli frankkilaista sukua ja syntyi vuonna 801. Hänen äitinsä kuoli varhain, ja isä pani hänet kouluun. Nuoruuttaan Ansgarius piti kuitenkin vallattomana aikana, eikä hän keskittynyt opintoihinsa. Ansgarius kertoo tehneensä parannuksen erään unen jälkeen. Unessa hän oli seisonut eräässä paikassa, joka oli täynnä lokaa ja saastaisuutta. Lähellä sitä näkyi kaunis ja vihreä tie, jota käveli kaunis nainen, puettuna valkeisiin, kiiltäviin vaatteisiin, ja Ansgarius uskoi sen olevan Neitsyt Maria. Hänen seurassaan oli paljon naisia, jotka myös olivat valkeita ja loistavia, ja niiden joukossa oli Ansgariuksen äitikin. Nähtyään hänet rupesi Ansgarius pyrkimään hänen luokseen, mutta ei voinut päästä irti loasta. Niin neitsyt Maria tuli hänen luokseen ja sanoi: "Poikani, sinä tulisit mielelläsi äitisi tykö. Vaan jos tahdot tulla meidän seuraamme, pitää sinun pakeneman kaikkea saastaisuutta ja sen sijaan harjoitteleman hyviä ja puhtaita tapoja; sillä me vihaamme suuresti kaikkea turhuutta ja kelvottomuutta, eikä se, jolla niistä on ilonsa, taida olla meidän kanssamme."
Tämän unen jälkeen muuttui Ansgarius paljon ja teki ainoastaan hyödyllisiä asioita. Hän tuli nuorena munkiksi ja opettajaksi Corbien luostarissa Picardiassa, ja kun siihen aikaan perustettiin uusi Corbeyn luostari Westfaleniin, siirtyi Ansgariuskin sinne. Pian hänen maineensa kasvoi puhtaan elämäntapansa ja hurskautensa tähden, niin että kansa uskoi hänen voivan parantaa tauteja. Silloin tapahtui vuonna 826, että eräs tanskalainen kuningas Harald Klak otti kasteen Ingelheimissä ja pyysi saarnaajia mukaansa Tanskaan. Keisari Ludvig Hurskas lähetti tähän toimeen Ansgariuksen, joka nyt jonkun aikaa hyvällä menestyksellä vaikutti Tanskassa.
Ruotsiin lähtö.
Näihin aikoihin tuli Upsalan kuninkaan lähettiläitä keisari Ludvigin luo. Pääasiansa toimitettuaan he mainitsivat, että moni Ruotsissa tahtoisi kääntyä kristinuskoon ja että kuningas suosiolla ottaisi vastaan pappeja, jotka sinne tahtoisivat tulla. Niin päätettiin lähettää sinne muutamia hengellisiä miehiä. Mutta ainoastaan Ansgarius ja yksi hänen kanssaveljistään uskalsi lähteä vaaralliselle matkalle.
Hän otti keisarilta lahjoja kuninkaalle ja lähti matkalle Ruotsin lähettiläiden kanssa. Mutta viikingit valtasivat heidän laivansa, ja ottivat heidän kalliit tavaransa, niin että ainoastaan joku vähäinen osa heidän kirjoistansa säilyi. Silloin toinen pappi olisi tahtonut palata takaisin, mutta Ansgarius halusi uskoa kohtalonsa Jumalalle. He matkustivat siis edelleen ja tulivat syksyllä 829 monen vaivan jälkeen järvien, jokien, metsien ja korpien poikki Mälarenin rannalle, Birkan kauppapaikkaan.
Kuningas Björn otti suosiolla Ansgariuksen vastaan ja salli hänen saarnata kristinuskoa kaupungissa. Nyt Ansgarius käännytti monta ihmistä ja muiden joukossa Hergeirinkin, joka oli kuninkaan korkein neuvonantaja ja Birkan hallitusmies. Hergeir antoi rakentaa kartanoonsa kirkonkin, perimätiedon mukaan Ruotsin ensimmäisen.
Nousu piispaksi.
Puolentoista vuoden päästä Ansgarius palasi Saksaan. Keisari Ludvig perusti nyt Elben suuhun Hampurin arkkihippakunnan, levittääksensä sieltä vielä enemmän kristinoppia pohjoismaihin. Ansgarius, ehkä ainoastaan 30-vuotiaana, tuli sen ensimmäiseksi arkkipiispaksi.
Piispana hän vihki erään Gautbert-nimisen munkin, jota myös Simoniksi kutsutaan, Birkan piispaksi, kehottaen häntä varovaisuudella kohtelemaan kansaa eikä pyytämään heidän omaisuuttansa, vaan pikemminkin, kuten Ansgariuskin, omalla työllänsä hankkimaan elatuksensa ja olemaan kansalle esikuvana puhtaassa ja pyhässä elämässä. Mutta piispa Simon tuli pian niin vihatuksi, että asukkaat tappoivat hänen apumiehensä ja ajoivat hänet itsensä pois valtakunnasta. Niin Ruotsista puuttui taas saarnaajia, ja kristinoppi joutui perääntymään. Hergeir pysyi kuitenkin uskossansa.
Sillä välin vaikutti Ansgarius ahkerasti uudessa hippakunnassaan, perusti koulun ja kirjaston Hampuriin, lunasti vankeja ja orjia ja käännytti monia. Mutta vuonna 845 hyökkäsivät viikingit Hampuriin ja hävittivät sen perin juurin, niin että Ansgariuksen täytyi kauan aikaa kulkea kodittomana, kunnes vihdoin löysi turvapaikan Bremenistä, johon nyt hänen piispanistuimensa muutti. Eräs Tanskan kuningas Erik oli tähän aikaan alkanut kääntyä kristinuskon puolelle, niin että Ansgarius sai luvan rakentaa kirkon Slesvigin kauppapaikkaan, ja tämä oli ensimmäinen kirkko Tanskassa. Myöhemmin sai hän perustaa toisenkin kirkon Ribeen, johon asetettiin papiksi Ansgariuksen ystävä ja oppilas Rimbert.
Paluu Ruotsiin.
Ruotsissa oli kristinusko jo hävinnyt, eikä kukaan uskaltanut sinne lähteä uudestaan saarnaamaan. Silloin päätti vihdoin Ansgarius uudelleen lähteä Birkaan v. 853 paikoilla. Vähäistä ennen hänen tuloansa oli siellä pidetty suuret käräjät. Muutama mies oli astunut esille ja sanonut kohdanneensa kaikki vanhat jumalat. He olivat kertomuksen mukaan lähettäneet kuninkaalle ja kansalle tämän tervehdyksen: "Me olemme kauan rakkaudesta teitä kohtaan ja teidän palveluksenne ja uhrinne tähden, antaneet teille rauhaa ja monta hyvää vuotta. Nyt vähenee teidän intonne meidän palveluksessa ja te palvelette vierasta jumalaa enemmän kuin meitä. Teidän on siitä luopuminen, jos tahdotte saada takaisin suosiomme. Jos välttämättömästi tahdotte enemmän jumalia, niin me otamme seuraamme teidän entisen kuninkaanne Erikin, että hänestä tulee teille uusi jumala."
Kuningas Erikille rakennettiinkin alttari. Pian sen jälkeen Ansgarius saapui. Hänen ystävänsä neuvoivat häntä kohta palaamaan pois, välttääksensä asukkaiden vainon; mutta Ansgarius ei suinkaan tahtonut paeta, vaan sanoi olevansa valmis kärsimään vaivoja ja kuolemankin Kristuksen tähden. Sen aikainen kuningas, jonka nimi oli Olavi, otti hänet suosiolla vastaan ja hankki käräjiltä Ansgariukselle luvan saarnata kristinoppia Ruotsissa.
Ansgarius sai monet kääntymään, hän rakensi kirkon Birkaan, holhosi köyhiä ja orpolapsia ja lunasti vankeja. Jonkun ajan perästä palasi hän Tanskaan ja Bremeniin, ja nyt tuli kristinoppi taas kovin laiminlyödyksi Ruotsissa, kun ei yksikään saarnaaja uskaltanut sinne lähteä. Piispanistuimeltaan koetti Ansgarius yhä edistää lähetyssaarnaajien työtä pohjoismaissa. Mutta vanhat uskonnot olivat syvälle juurtuneet skandinaavien ajatustapaan. Sen vuoksi tapahtuikin, että kun Ansgarius 865 kuoli Bremenissä, kristinusko taas perääntyi pohjolassa.
Ansargiuksen perintö.
Ansgariuksen luonteesta on Rimbert välittänyt kauniin kuvan. Ansgarius oli hurskas mies. Hänellä oli aina rahakukkaro vyöllänsä, saattaaksensa heti auttaa köyhiä. Hän paastosi usein ja pesi köyhäin jalkoja Kristuksen esimerkin mukaan. Kurittaaksensa ruumistansa, piti hän karkeaa paitaa aina lähinnä ihoansa eikä syönyt muuta kuin leipää ja vettä. Kuoleman jälkeen paavi julisti hänet pyhäksi; häntä kunnioitettiin pohjoismaiden suojeluspyhimyksenä ja hänen luitansa säilytettiin pyhäinjäännöksinä.


Loisteho.
Vaihtovirtapiireissä loisteho (tunnus "Q") kuvaa jännitteen "U" ja sähkövirran "I" vaihe-erosta johtuvaa näennäistehon "S" ja pätötehon "P" erotusta. Loistehon SI-yksikkö on vari.
Loisteho ei ole työtä tekevää tehoa (toisin kuin pätöteho), vaan se värähtelee edestakaisin kuorman ja siirtoverkon välillä. Loistehon siirtäminen kuormittaa sen aiheuttaman virran takia siirtojohtoja.
Kapasitiivinen kuorma aiheuttaa kapasitiivista loistehoa, ja induktiivinen kuorma induktiivista loistehoa. Samassa virtapiirissä syntyessään nämä kumoavat toisensa ollessaan yhtä suuria (rinnakkaisresonanssi). Tällöin loisteho sykkii kelan ja kondensaattorin välillä, eikä siirtoverkosta tarvitse ottaa loistehoa. Koska esimerkiksi sähkömoottorin toiminnan kannalta välttämätön magneettikenttä aiheuttaa induktiivista kuormaa, sen aiheuttamaa loistehoa voidaan kompensoida kondensaattorilla.
Voidaan ajatella myös niin, että induktiivinen kuorma kuluttaa loistehoa ja kapasitiivinen kuorma tuottaa loistehoa. Loistehoa tuotetaan yleensä sähkökeskuksiin asennettavilla automaattisilla "kondensaattoriparistoilla", jotka kytkevät verkkoon kondensaattoreita aina tarvittaessa.
Resistiiviset kuormat, kuten sähkötoimiset lämpöpatterit ja muut sähkövastukset kuluttavat vain pätötehoa.


Yhteiskunta.
Yhteiskunta koostuu ihmisistä ja heidän yhteisöistään, jotka asuvat ja ovat vuorovaikutuksessa tietyllä maantieteellisellä alueella; myös erilaiset instituutiot, poliittiset käytännöt tai valtarakenteet, infrastruktuuri ja kulttuuri ovat osa yhteiskuntaa.
Käsitteet valtio, kansakunta ja yhteiskunta sekoitetaan usein. Yhteiskunta muodostuu ihmisten kaikkien (nykyisten ja siihen mennessä institutionalisoituneiden) vuorovaikutussuhteiden verkostoista, josta valtio on vain osa. Yhteiskunta jaetaan muun muassa hegeliläisessä ja liberalistisessa perinteessä valtioon ja kansalaisyhteiskuntaan. Uudemmissa teorioissa yhteiskunta jaetaan usein kolmeen osa-alueeseen: valtiolliseen eli julkiseen sektoriin, (yksityiseen) taloudelliseen toimintaan eli yksityiseen sektoriin ja varsinaiseen kansalaisyhteiskuntaan (kolmas sektori). Vielä uudempi laajennus tähän jaotteluun on neljäs sektori, jolla tarkoitetaan perhettä, sukua ja ystäväpiiriä.
Nämä puolestaan koostuvat tietyistä valmiiksimääritellyistä positiosta, yksityinen sektori koostuu liikeyrityksistä jotka pyrkivät tuottamaan voittoa omistajilleen, julkinen sektori pyrkii tuottamaan työvoimaa yksityiselle sektorille ja kolmas sektori koostuu järjestöistä, joiden pyrkimys on tiettyjen intressien ja intressiryhmien ajaminen, ja niiden poliittisten subjektien todistaminen normien mukaisiksi.


Kansakunta.
Kansakunta on tavallisesti valtiollisesti itsenäisistä kansoista käytetty nimitys.
Valtio-oikeudellisessa merkityksessään kansa tarkoittaa valtion kansalaisten muodostamaa kokonaisuutta heidän kansallisuudestaan riippumatta.
Kansakunnan käsite syntyi 1700- ja 1800-luvun nationalismin seurauksena Euroopassa, kun eri valtiot alkoivat selkeästi eriytyä ja muodostaa omia kulttuureitaan. Kansakunnan käsite onkin ennen kaikkea arvokysymys, kun taas yhteiskunnalla ja valtiolla on enemmän juridinen pohja. Se, että jokin ryhmä on kansa, ei edellytä, että sillä olisi yhteinen geneettinen tausta. Esimerkiksi Yhdysvaltain musta ja valkoinen väestö muodostavat yhden kansan.
Käsitteet valtio, kansakunta ja yhteiskunta sekoitetaan usein. Yhteiskunta muodostuu ihmisten kaikkien (nykyisten ja siihen mennessä institutionalisoituneiden) vuorovaikutussuhteiden verkostoista, josta valtio on vain osa. Yhteiskunta jaetaan muun muassa hegeliläisessä ja liberalistisessa perinteessä valtioon ja kansalaisyhteiskuntaan. Uudemmissa teorioissa yhteiskunta jaetaan usein kolmeen osa-alueeseen: valtiolliseen eli julkiseen sektoriin, (yksityiseen) taloudelliseen toimintaan eli yksityiseen sektoriin ja varsinaiseen kansalaisyhteiskuntaan (kolmas sektori). Vielä uudempi laajennus tähän jaotteluun on neljäs sektori, jolla tarkoitetaan perhettä, sukua ja ystäväpiiriä.


Tasa-arvo.
Tasa-arvo ("tasa-arvoisuus" eli "samanarvoisuus") tarkoittaa erityisesti kaikkien ihmisten yhtäläistä arvoa yksilöinä ja yhteiskunnan jäseninä. Suomessa sanalla 'tasa-arvo' viitataan usein nimenomaan miesten ja naisten väliseen tasa-arvoon.
Poliittisesti tasa-arvon vaatimus on tarkoittanut vaatimusta kansalaisten yhtäläisestä asemasta lain edessä (yhdenvertaisuusperiaate, tasa-arvo lain edessä) sekä kansanvaltaisesta hallinnosta. Tasa-arvo oli yksi Ranskan suuren vallankumouksen tunnuksista. Nykyisin yhdenvertaisuusperiaate on mainittu Ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa.


Sian- ja naudanlihasäilyke.
Sian- ja naudanlihasäilyke on naudan- ja sianlihaa sisältävä täyslihasäilyke. Puhekielessä sitä kutsutaan usein "sikanaudaksi" tai "nötkötiksi".
Sian- ja naudanlihasäilyke on yleensä syömäkelpoista neljä vuotta valmistuspäivän jälkeen. Avaamaton purkki säilyy huoneenlämmössä. Tämän vuoksi sian- ja naudanlihasäilyke soveltuu hätävaramuonaksi, ja sitä on esimerkiksi useimmissa Suomen puolustusvoimien taistelumuonapakkauksissa. Suomalaisia sian- ja naudanlihasäilykkeiden valmistajia ovat muiden muassa Lunden ja Pöntiö.
Sian- ja naudanlihasäilyke tehdään koneellisesti erotetusta lihamassasta, aineksista, jotka lihankäsittelykoneita edeltäneenä aikana luokiteltiin teurasjätteeksi. Sian- ja naudanlihasäilykkeen kaltaiset tuotteet on otettu tarkastelun alle hullun lehmän taudin ilmaantumisen jälkeen. Tällöin monessa maassa kiellettiin koneellisesti erotetun lihamassan käyttö ihmisravinnoksi kokonaan.
Spam.
Englannissa ja Pohjois-Amerikassa sika-nauta-säilykelihaa vastaavaa tuotetta myydään Hormel-yhtiön tuotemerkillä "Spam", joka kuitenkin on pelkästään sianlihavalmiste. Nimi tuli maailmankuuluksi, kun sitä käytettiin eräässä Monty Python -tv-sarjan sketsissä. Samaan sketsiin perustuen sana "spam" myöhemmin yleistyi tarkoittamaan myös internetin roskapostia.


Spam.
Roskapostiviestien spam-nimitys tulee Monty Python -koomikkoryhmän sketsistä, joka esitettiin Monty Python's Flying Circus -ohjelmassa ensimmäisen kerran BBC:llä 1970.


Rikotun ikkunan ongelma.
Rikotun ikkunan ongelma on alun perin Frederic Bastiatin kehittämä esimerkkitarina, joka on tarkoitettu tuomaan esiin vaihtoehtoiskustannuksien huomiotta jättämistä.
Tarina.
Tarinassa pikkupoika rikkoo kaupanpitäjän ikkunan. Kaikki tuntevat myötätuntoa kaupanpitäjää kohtaan, mutta keksivät pian, että lasittaja saa tästä lisää työtä. Lasittaja puolestaan ostaa rahoillaan leipää, leipuri villapaitoja ja niin edelleen, joten ikkunan rikkominen näyttää vilkastuttavan yhteisön talouselämää.
Tällöin ihmiset kuitenkin unohtavat vaihtoehtoiskustannukset eli piilokulut ja menetetyt mahdollisuudet, jotka syntyivät, kun rahaa piti käyttää ikkunaan. Jos kaupanpitäjä ei olisi käyttänyt rahojaan ikkunan ostamiseen, hän olisi ostanut leipää, joten leipuri olisi joka tapauksessa saanut villapaitansa. Nyt kaupanpitäjällä on ehjä ikkuna, mutta sehän hänellä olisi muutenkin, jos ikkuna ei ensinkään olisi särkynyt, ja lisäksi hänellä olisi ranskanleipä – ja kenties villapaitakin.
Tarina pyrkii osoittamaan, että kokonaiselintaso ei nouse, jos osa siitä tuhotaan. Poika ei lisännyt kaupungin kokonaiselintasoa vaan vähensi sitä yhden ikkunan hinnalla.
Eturyhmät.
Itävaltalaisen koulukunnan edustajat sekä monet liberaalit ovat usein väittäneet, että valtion julkista kulutusta perustellaan rikotun ikkunan kaltaisilla todisteluilla.
Henry Hazlitt esittää kirjassaan "Economics in One Lesson" esimerkkejä siitä, kuinka usein ihmiset pitävät hyvänä ajatuksena ja täysin moraalisesti perusteltuna "rikkoa ikkunoita". Erityisesti Hazlitt vertaa lasittajaa eturyhmiin ja pikkupoikaa valtioon. Eturyhmät pyytävät tukiaisia, tulleja ja erityislainsäädäntöä, ja niitä miellyttääkseen valtio "rikkoo ikkunan". Eturyhmät hyötyvät, mutta Hazlittin mukaan suurin osa ihmisistä häviää, ainakin välillisesti. Asioita, joita ihmiset olisivat muuten ostaneet rahoillaan, ei näy, joten ihmiset eivät ymmärrä niiden hävinneen mihinkään. Koska kulut ovat piilossa, syntyy kuva, ettei niitä olisi ollenkaan. Hazlett tiivisti väitteensä muotoon "kaikesta, mitä emme luonnolta ilmaiseksi saa, täytyy maksaa".
Sotien taloudelliset vaikutukset.
Rikotun ikkunan myönteisillä vaikutuksilla perustellaan esimerkiksi sotia. Vaikka sodissa tuhotaan paljon rakennuksia ja yrityksiä ja lähes puolet kansasta on sotimassa eikä tuottavissa töissä, sotia seuraa kuitenkin aina voimakas taloudellisen kasvun kausi, ja sotiminen näyttää siten taloudellisesti kannattavalta.
Tosiasiassa unohdetaan, että talouskasvua on ilman sotiakin. Totta kai sotilaat kotikaupunkeihinsa palatessaan löytävät omatkin kotinsa raunioina, mikä motivoi heitä tekemään paljon töitä ja rakentamaan uudelleen sitä, mikä sodissa menetettiin. Mutta jotta sota oikeasti olisi kannattanut, ihmisten tulisi tehdä yli 200 %:n työteholla töitä yhtä kauan kuin sota kesti; heidänhän tulisi korjata kaikki sodan vahingot, tehdä vähän ylimääräistä "ja vielä lisäksi hoitaa normaali työnsä".
Asevelvollisuus.
Myös asevelvollisuutta on tapana puolustaa sillä, että koska sotilaille ei makseta palkkaa, se on hyvin halpa järjestelmä. Kuitenkin tällaisessa laskelmassa unohdetaan piilokulut; unohdetaan, että maanpuolustus on työtä siinä missä mikä tahansa työ ja että työn teettäminen ilman palkkaa ei tarkoita sen olevan kustannuksetonta. On muistettava, että asevelvollisiksi määrätyt nuoret miehet ovat poissa opiskeluista, poissa ammatillisesta työnteosta ja poissa talouden kiertokulusta. Näin jää valtava määrä tuloja (ja veroja) saamatta ja valtava määrä mahdollisuuksia käyttämättä. Samalla kuitenkin rakennetaan pääomaa (puolustajia) mahdollisen konfliktin varalle, joten asevelvollisuutta ei voida missään tapauksessa pitää hukkaan heitettynä, vaikka asevelvollisia ei tarvitsisikaan koskaan hyödyntää puolustustoimissa.


Hatikva.
Hatikva (, tarkemmalla transkriptiolla "HaTiqva", toivo) on Israelin kansallislaulu. Nimitystä on käytetty myös sinivalkoisesta sionistilipusta, josta sittemmin tuli Israelin lippu. Hatikva tekstin on kirjoittanut Galician juutalainen runoilija Naphtali Herz Imber Zolochivissä vuonna 1878 runona nimeltä Tikvateynu ("Meidän toivo"). Tähän runoon kirjoittaja laittaa sanoiksi ajatuksensa ja tunteensa jotka heräävät Petah Tikvan, yhden ensimmäisistä juutalaisista siirtokunnista turkkilaisten Palestiinassa, perustaminen. Se julkaistiin Imberin ensimmäisessä kirjassa Barkaissa. Hovevei Zion ja sen jälkeen Siionistiliike ottivat runon käyttöönensimmäisessä siionistikongressissa vuonna 1897. Myöhemmin Rishon LeZionin uudisasukkaat päivittivät tekstiä, jälkeenpäin teksti kävi läpi muita muutoksia.
Samuel Cohen sovitti sanat sävelmään vuonna 1888. Sävel todennäköisesti perustuu romanialaiseen kansanlauluun, jonka hän kuuli lapsena Romaniassa todennäköisesti se oli "Carul cu boi" ("Härän vetämät vaunut") tai "Cucuruz cu frunza-n sus".
Kun iIsrael perustettiin vuonna 1948, Hatikvasta tuli epävirallinen kansallislaulu. Siitä tuli virallisesti kansallislaulu vasta marraskuussa 2004, kun Knesset (Israelin parlamentti) hyväksyi sen lakimuutoksella (Lippu ja vaakuna -laki).
Hallitseva teema jäljellä olevassa stanzassa on itsenäinen ja vapaa kansa Israelin maassa, toivo suuremmassa mittakaavassa on täyttynyt Israelin valtion perustamisessa.
Koska juutalaiset kaikkialla maailmassa käyttävät Hatikvaa laulunaan, on kyseessä maailman ainoa kansallislaulu, jota lauletaan useammin sen valtion ulkopuolella, jonka kansallislaulu se on.
Sanat.
Meidän toivomme ei ole vielä menetetty,


Kuninkaanportti.
Kuninkaanportti on Suomenlinnan eteläisimmällä saarella Kustaanmiekan salmen edustalla sijaitseva porttirakennus. Se on merilinnoituksen alkuperäinen pääsisäänkäynti ja sitä pidetään yleisesti yhtenä Suomenlinnan tunnusmerkeistä.
Se rakennettiin alun perin 1753–1754 paikalle, jolle silloinen Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik oli kiinnittänyt laivansa tullessaan tarkkailemaan linnoituksen rakennustöitä vuonna 1752. Tästä tuli nimi Kuninkaanportti.
Porttirakennus on kaksikerroksinen ja sisäänpäin kaareva. Keskellä oleva varsinainen porttikäytävä on reunustettu marmorikivin. 1770-luvulla porttia muutettiin, siihen rakennettiin laskusilta sisä- ja ulkopuolelle. Portin eteen rakennettiin laituri ja porttia kohden nouseva leveä portaikko Tukholman läheltä tuodusta hiekkakivestä. Viaporin pommitus Krimin sodan aikana tuhosi alkuperäisen laiturin ja osan portaita. Suomen itsenäisyyden aikana Kuninkaanporttia on restauroitu neljästi.
Portti on tyypillinen linnoitusportti tykinaukkoineen ja sen edessä on syvä kuilu molemmille sivuille linnoitukseen kiipeämisen vaikeuttamiseksi. Portaikon kerrotaan alun perin ulottuneen vesirajaan asti, mutta Kustaanmiekan salmen syventämistöiden yhteydessä alin osa luhistui ja poistettiin.
Kuninkaanportin kuva oli vuosina 1986–2001 tuhannen markan setelissä.
Kuninkaanportin kivitaulut.
Kivitaulut portin oikealla puolella. Alemmassa taulussa kuuluisa ”Jälkimaailma”-lause.
Kuuluisimmaksi on tullut näistä viimeksi mainittu lause, johon Suomessa on eri yhteyksissä usein viitattu. Lauseella korostetaan Suomen itsenäisyyttä ja retorisesti voidaan vastustaa liittoutumiin luottamista (katso mm. Suomen Nato-keskustelu).
Kuninkaanportti kuvattuna vanhassa tuhannen markan setelissä


R-luokan vartiovene.
R-luokan vartioveneet olivat Suomen Merivoimien Vartiolaivueen (nykyisin 7. Ohjuslaivue) viisi merivalvontaa ja sukellusveneentorjuntatehtäviä suorittanutta alusta. Ne poistettiin 1990-luvulla käytöstä Rauma-luokan ohjusveneiden tieltä, mutta niillä on säilynyt maineikas asema merivoimien kulttuurissa.
Ominaisuudet.
R-luokan vartioveneet olivat käytännössä uppoamattomia. Niiden suurin mahdollinen kallistuskulma on jopa 115 astetta. Laiva voi siis kovassa merenkäynnissä kierähtää yli puolenvälin, mutta se nousee vielä takaisin pystyyn.
Veneet.
R-luokan vartioveneet valmistuivat alun perin 1950-luvulla rannikkoraivaajan tehtäviin. Vartioveneeksi ne varusteltiin 1960-luvun lopulla, jolloin ne siirtyivät Vartiolaivueeseen.
Röyttä.
Viimeinen R-luokan vartiovene "Röyttä" oli vuodesta 2000 lähtien Sinisen reservin käytössä koulutusaluksena. "Röytän" näki usein Helsingin Kauppatorin tai Suomenlinnan rannassa, Merivoimien sotaharjoituksissa sekä Puolustusvoimien juhlatilaisuuksissa.
"Röyttä" on peruskorjattu 1980 ja uudelleen 2000, kun se luovutettiin Siniselle reserville. Alus kärsi vuonna 2005 merivahingon, jonka jälkeen vakuutusyhtiö lunasti sen ja myi edelleen. "Röyttä" on nimetty uudelleen "Vartiovene 55":ksi ja sen omistaa yksityinen elämysmatkailuyhtiö Tampereella. Tässä veneestä tietoja nykyisessä tehtävässään Näsijärvellä.
Kolumbian laivasto.
Oy Laivateollisuus Ab kehitti 1965–1966 luokasta saatujen kokemusten pohjalta Kolumbian laivastolle kolme vartiovenettä: "Carlos Alban", "Jorge Soto del Corvalin" ja "Nito Restrepon".


Verbi.
Verbit eli teonsanat ovat yksi useimpien kielten sanaluokista. Tyypillinen verbi ilmaisee tekemistä, olemista tai tapahtumista. Verbi voi taipua esimerkiksi toimijan persoonan tai luvun mukaan, mutta näin ei tapahdu kaikissa kielissä.
Erityisesti indoeurooppalaisissa kielissä verbit jaetaan pääluokkiin, jotka ovat aktiivi ja passiivi. Perinteisesti tätä jaottelua on käytetty myös suomen kieliopeissa, vaikka suomen niin sanottu passiivi on luonteeltaan erilainen kuin esimerkiksi englannin tai ruotsin passiivi.
"Tempus" on aikamuoto. Suomen kielessä on "preesens" (kestämä), "imperfekti" (kertoma), "perfekti" (päättymä) ja "pluskvamperfekti" (entispäättymä). Monissa muissa kielissä on myös "futuuri" (tulema). Suomessa ilmaistaan tulevaa aikaa preesensillä ja siihen liittyvällä tulevan ajan ilmaisimella (esimerkiksi "isä menee illalla kotiin", "siivoan huoneeni loppuun huomenna" "hän tekee sen vuoden päästä"), tulla-verbin ja toisen infinitiivin illatiivilla avulla muodostettavalla rakenteella ("isä tulee menemään kotiin", "tulen siivoamaan loppuun huoneeni", "hän tulee tekemään") tai juhlatyylisellä olla-verbin ja partisiipin avulla muodostettavalla rakenteella ("isä on menevä kotiin", "olen siivoava loppuun huoneeni", "hän on tekevä sen"). Myös aikoa-verbi ilmaisee epävarmaa tulevaisuutta (esimerkiksi "isä aikoo mennä kotiin", "aion siivota loppuun huoneeni", "hän aikoo tehdä sen").
"Modus" eli tapaluokka ilmaisee puhujan suhtautumista predikaatin kuvaamaan toimintaan. Suomen kielen modukset ovat "indikatiivi" (tositapa), "potentiaali" (mahtotapa), "konditionaali" (ehtotapa) ja "imperatiivi" (käskytapa). Muissa kielissä on myös muita moduksia, kuten subjunktiivi tai gerundi.
Verbeistä voidaan muodostaa substantiivia tai adjektiivia muistuttavia "infinitiivejä" (nimitapa) tai "partisiippeja" (laatutapa).


Substantiivi.
Substantiivi eli nimisana on yksi sanaluokista. Substantiivi ilmaisee asiaa tai esinettä ja suomessa sitä taivutetaan sijamuodoissa, luvuissa ja omistusliitteitä liittämällä, minkä lisäksi voidaan lisätä liitepartikkeleita. Suomessa substantiivi kuuluu nomineihin. Muissa kielissä substantiivia voidaan taivuttaa myös esimerkiksi suvussa eli genuksessa. Esimerkiksi saksassa jokaisella substantiivilla on suku ja sen mukainen artikkeli, jota taivuttamalla ilmaistaan sanan sijamuoto. Saksassa nämä artikkelit ovat yksikössä "der" (maskuliini), "das" (neutri) ja "die" (feminiini) sekä monikossa pelkkä "die". Joissain kielissä substantiiveihin voidaan myös liittää verbien taivutuspäätteitä.
Substantiivit jaetaan yleisnimiin (appellatiivit) ja erisnimiin (proprit). Erisnimi viittaa yksilöityyn henkilöön, olioon, asiaan tai esineeseen. Yleisnimi puolestaan viittaa henkilöihin, olioihin, asioihin tai esineisiin lajinsa edustajana. Yleisnimi siis luokittelee, esimerkiksi "vuoristo", kun taas erisnimi yksilöi, esimerkiksi "Kalliovuoret".
Yleisnimet voidaan edelleen jakaa laskettaviin ja ei-laskettaviin. Laskettavat yleisnimet viittaavat yksilöihin tai yksittäisiin asioihin/esineisiin, kun taas ei-laskettavat viittaavat yleensä aineisiin tai abstraktioihin, joita ei voi laskea. Laskettavia substantiiveja on esimerkiksi "koira", joiden lukumäärä voidaan todeta. Ei-laskettaviin aine- ja abstraktisanoihin kuuluvat esimerkiksi "maito" tai "matematiikka".


Sanaluokka.
Sanaluokka on kategoria, joihin kielen sanat jaetaan. Suomen kielen kuvauksessa tyypillisimpänä luokittelukriteerinä on sanan taivutus: verbit taipuvat persoonissa ja aikamuodoissa, nominit sijoissa ja luvussa, partikkelit, adverbit ja adpositiot eivät lainkaan tai vajaasti.
Sanaluokkia voidaan myös määritellä notionaalisesti eli merkityksen mukaan: tyypilliset verbit merkitsevät tekoja ja toimintoja, tyypilliset substantiivit asioita ja olioita. Esimerkiksi seuraava, suomen kieliopeissa nykyään käytetty luokittelu perustuu osaksi taivutukseen, osaksi syntaktiseen käyttäytymiseen ja merkitykseen. Aikaisemmassa luokituksessa adpositiot ja adverbit laskettiin kuuluvaksi partikkeleihin.


Adjektiivi.
Adjektiivit ("laatusanat") on sanaluokka, joka kuuluu nomineihin eli nimisanoihin. Adjektiivi ilmaisee asian tai esineen laatua. Se vastaa kysymykseen "millainen". (Esim. auto on "punainen", pallo on "pyöreä", "iso" metsä.)
Suomessa adjektiivi taipuu sijamuodon ja luvun mukaan. Muissa kielissä sitä voidaan taivuttaa myös esimerkiksi suvun eli genuksen mukaan.
Useimmista adjektiiveista voidaan muodostaa vertailuasteet. Adjektiivi sellaisenaan on positiivi eli perusaste. Suurempaa astetta ilmaisee komparatiivi eli voittoaste ja suurinta (tai erittäin suurta) astetta superlatiivi eli yliaste.
Suomen kielen komparatiivin tunnus on nominatiivissa "-mpi" ja muissa sijoissa astevaihtelullinen "-mpA-": "-mmA-". Kaksitavuisen vartalon loppuvokaalin "a":n ja "ä":n tilalla on komparatiivin tunnuksen edellä "e" (esimerkiksi "paha": "pahe'"mpi", "kylmä": "kylme'"mpi" mutta ei "mahtava": *"mahtave'"mpi").
Superlatiivin tunnus on nominatiivissa ja partitiivissa "-in", muissa sijoissa "-impA-": "-immA-".
Erikoistapaus on "hyvä"-adjektiivi, joka taipuu "hyvä, parempi, paras".


Pronomini.
Pronominit eli "asemosanat" on sanaluokka, joka kuuluu nomineihin. Pronomineja käytetään jonkin substantiivin tai adjektiivin sijasta. Usein pronominilla viitataan johonkin, mikä on edellä mainittu, ja sanaa, johon se täten viittaa, sanotaan pronominin korrelaatiksi. Suomen kielessä pronominia taivutetaan sijan ja luvun mukaan. Indoeurooppalaisissa kielissä sitä voidaan taivuttaa myös esimerkiksi suvun eli genuksen mukaan.
Pronominit jaetaan yleensä seuraavasti.
Monissa kielissä on lisäksi erityisiä possessiivipronomineja, jotka merkitykseltään – mutta eivät muodoltaan – vastaavat persoonapronominien genetiiviä.


Nomini.
Nomini eli nimisana on suomen kieliopissa sana, joka taipuu sijamuodoissa ja luvussa. Nominit jaetaan tarkemmin neljään sanaluokkaan: substantiivit, adjektiivit, numeraalit ja pronominit.
Termi tulee latinan sanasta "nomen" (’nimi’), jolla on vanhassa latinaan perustuvassa kielioppiperinteessä viitattu sijamuodoissa taipuviin sanoihin; ne on jaettu alaluokkiin "nomen substantivum", "nomen adjectivum", "nomen numerale" ja niin edelleen. Nykyään esimerkiksi englannin kieliopissa termi "noun" merkitsee substantiivia, eikä suomen ”nominia” vastaavaa kategoriaa käytetä.


Numeraali.
Numeraalit ("lukusanat") on sanaluokka, joka kuuluu nomineihin. Numeraali ilmaisee lukua ja määrää, ja suomessa se taipuu sijan ja luvun mukaan. Muissa kielissä se voi taipua myös esimerkiksi suvun eli genuksen mukaan.
Numeraaleja ovat suomen kielessä kaikki ne sanat, jotka voidaan myös esittää numeroilla, kuten yksi, kolmetuhatta, ensimmäinen ja nolla. Niitä on kahta tyyppiä: perus- eli kardinaalilukusanat, kuten yksi, kolmetuhatta ja nolla, sekä järjestys- eli ordinaalilukusanat kuten ensimmäinen ja kolmas. Numeraaleja eivät ole sellaiset sanat, kuten viimeinen, joita ei voi ilmaista pelkillä numeroilla.


Genetiivi.
Genetiivi eli omanto on sijamuoto, joka ilmaisee omistajaa. Esim; mopon, kukan ja sohvan.
Genetiivi eri kielissä.
Genetiivi on hyvin yleinen sijamuoto eri kielissä. Perusmerkityksen ohella sillä on yleensä useita eri käyttötarkoituksia.
Suomi.
Monikon 1. genetiivin päätteet liittyvät monikon vartaloon ("pieni-en", "kaloj-en") ja monikon 2. genetiivin päätteet yksikön vartaloon ("pata-in", "hammas-ten"). Muutamat monikon päätteet ovat usein vapaassa vaihtelussa, ja eri murrealueilla suositaan eri päätteitä.
Suomessa genetiivi ilmaisee hyvin monia eri asioita, joita tärkeimpiä ovat
Itämerensuomalaisten kielten alkuperäinen akkusatiivi on yksikössä äännehistoriallisista syistä muuttunut täysin genetiivin kaltaiseksi (esimerkiksi "ostan auton"). Tällainen toiminnan kohdetta ilmaiseva genetiivin näköinen muoto voidaan nykykielen kannalta kuvata genetiiviksi, tai sitten voidaan, kuten suomalaisessa kielioppitraditiossa pitkään, puhua erillisestä genetiiviakkusatiivista.
Suomenkielisiä sanoja, joiden genetiivimuoto on sama kuin sanan nominatiivi: "seitsemän", "kahdeksan", "yhdeksän" ja "kymmenen".
Viro.
Virossa genetiivillä ei ole varsinaista päätettä yksikössä. Historiallisesti viron genetiivillä on ollut pääte, joka on kuitenkin kulunut pois; ilmiö on osittain tapahtunut myös suomen puhekielessä. Jäljelle ovat jääneet vain vartalonmuutokset, kuten astevaihtelu, kestovaihtelu, jotka toimivat erottavana tekijänä nominatiivin ja partitiivin välillä. Monikossa pääte on "-de" tai "-te".
Englanti.
Englannissa ei katsota olevan enää genetiiviä lainkaan, mutta genetiiviä vastaava sijamuodon kaltainen ilmiö on sanan loppuun lisättävä heittomerkki (’) ja pääte "-s". Myös prepositiolla "of" saadaan aikaan genetiiviä vastaava rakenne.
Saksa.
Saksassa genetiivin käyttö puhekielessä on harvinaistumassa, mutta kirjakielessä sijamuoto elää yhä voimakkaana. Puhekielessä genetiivi korvataan yleensä "von"-prepositiolla ja datiivilla. Genetiivimuotoinen sana tulee vasta pääsanan jälkeen.
Kaikki etunimet saavat genetiivissä päätteen -s.
Ruotsi.
Ruotsin kielessä genetiivi muodostetaan yleensä s-päätteellä. Persoonapronomineilla on epäsäännölliset omistusmuodot paitsi persoonapronominilla han, jonka genetiivi muodostetaan säännöllisesti s-päätteellä.
Absoluuttinen genetiivi.
Joissakin kielissä on olemassa myös absoluuttinen genetiivi eli irrallinen genetiivi, joka tunnetaan myös latinankielisellä nimellään genetivus absolutus. Siinä lauserakenne ei edellytä genetiivissä olevalta sanalta elimellistä yhteyttä pääsanaansa. Suomessa absoluuttisessa genetiivissä oleva sana on ulkoisesti saman näköinen kuin tavallisessakin genetiivissä, esimerkiksi englannissa taas ei.


Tuima-luokan ohjusvene.
Tuima-luokan ohjusveneet olivat silloisen Merivoimien Vartiolaivueen neljä ohjus- ja miinaveneinä palvellutta alusta. Niiden nimet olivat "Tuima", "Tuisku", "Tuuli" ja "Tyrsky". Ne saivat R-luokan vartioveneiden tavoin väistyä Rauma-luokan ohjusveneiden tieltä.
Ominaisuudet.
Tuima-luokan ohjusveneissä oli voimanlähteenä kolme 56-sylinteristä 3 500 kW:n tehoista tähtimoottoria. Niiden ääni oli niin voimakas, että ajon aikana sisätiloissa joutui käyttämään kuulosuojaimia. Koneiden säästämiseksi ne ajoivat omilla voimilla vain operaatioajossa, siirtokuljetukset tehtiin pitkään siten, että emälaiva Louhi hinasi niitä.
Peruskorjauksen yhteydessä Tuimasta ja Tuulesta poistettiin keskimmäinen moottori ja potkuri miinanlaskukaluston tieltä. Muutostyöt tehtiin Uudenkaupungin telakalla vuosina 1993–1994. Samalla veneiden nopeus laski noin 8 solmua. Tuiskulle ja Tyrskylle tehtiin pienempi muutostyö, jossa ohjusaseistus vaihdettiin miinoiksi.
Mainittakoon että Tuima-luokan edeltäjän kotimaista valmistetta olevan ohjuslautta Iskun numero oli 16. Ohjuslautta Iskun aseistuksen muodostivat 4 SS-N-2 (Styx) meritorjuntaohjusta ja yksi 2-putkinen 30 mm:n tykkitorni.
Historia.
Tuima-luokan veneet on rakennettu vuosina 1974–1975 Neuvostoliitossa, maailmalla sama tyyppi tunnetaan OSA-II -luokkana.
MTO-66 meritorjuntaohjusjärjestelmän vanhentuessa ohjusveneet modifioitiin miinaveneiksi. Alukset poistettiin vahvuudesta 2002–2003.
Nykyisin kyseiset neljä alusta omistaa GN113 Warbird Consulting Oy. Yhdestä oli tarkoitus tulla ravintolalaiva ja toisesta vesibussi Helsingin edustalle. Kaksi muuta oli tarkoitus jättää telakalle varaosiksi.
24. lokakuuta 2006 ilmestynyt Loviisan Sanomat (www.lovari.fi) kertoi, että kaikki neljä Tuima-luokan ohjusvenettä on myyty Egyptin puolustusvoimille. Kaupassa välittäjänä toimi Patria Oyj. Puolustusministeriö myönsi materiaalille maastavientiluvat 6. heinäkuuta 2006.


Köysi.
Köysi on useista kuiduista tai säikeistä palmikoitu tai kierretty paksu naru, jolla voidaan vetää esineitä tai kiinnittää niitä toisiinsa. Köydellä on hyvä vetolujuus, mutta sen joustavuus ja pehmeys estävät sen käytön työntämiseen.
Yleisimpiä köysimateriaaleja ovat luonnonkuidut kuten manilla, sisal ja hamppu, keinokuidut kuten nailon, polypropyleeni ja polyesteri sekä eläinperäiset materiaalit kuten karva ja hius. Metallista, kuten teräksestä, valmistettavia samankaltaisia hyödykkeitä kutsutaan vaijereiksi. Tällä hetkellä maailman kestävin köysi on polyeteeniä.
Köysien kiinnittämiseksi, sitomiseksi ja päättelyksi käytetään solmuja. Saman asian saa tehtyä myös siistimmin ja kestävämmin pleissauksella. Köyden päähän langalla tehtävää päättelyä sanotaan rihmaukseksi.
Erityisesti merimiehet ovat tunnetusti taitavia käsittelemään erilaisia köysiä, koska laivojen sitominen touveihin ja raskaiden mastojen ohjaus vaatii paljon sekä köysiltä että niiden käsittelijöiltä.
Köysillä ja solmuilla on ollut ratkaiseva merkitys ihmiskunnan historiassa.


Fortum.
Fortum Oyj on suomalainen energiayhtiö, jonka toiminta on keskittynyt Pohjoismaihin, Venäjälle, Puolaan ja Itämeren alueelle. Yhtiön toimintaan kuuluu sähkön ja lämmön tuotanto, myynti ja jakelu, voimalaitosten käyttö- ja kunnossapitopalvelut, sekä energiaan liittyvät muut palvelut. Yhtiön päätuotteita ovat sähkö, lämpö ja höyry. Fortumin liikevaihto vuonna 2011 oli 6,2 miljardia euroa. Fortum perustettiin ja listattiin NASDAQ OMX Helsinkiin vuonna 1998. Fortumin toimitusjohtajana toimii Tapio Kuula.
Yhtiön toiminta.
Pohjoismaiden ja Itämeren alueen lisäksi Fortum toimii vahvasti myös Länsi-Siperiassa Venäjällä, josta se osti vuonna 2008 paikallisen energiayhtiö TGK-10:n (nykyinen OAO Fortum). Fortumin 10 500 työntekijästä 4 500 toimii Venäjällä.
Fortumin pääkonttori sijaitsee Espoon Keilaniemessä. Vuonna 1978 Nesteen käyttöön valmistunut 84-metrinen pääkonttori on Suomen korkein toimistorakennus ja pääkaupunkiseudun neljänneksi korkein rakennus.
Ydinvoima.
Fortum omistaa Suomessa Loviisan ydinvoimalaitoksen ja 26,6 % Teollisuuden Voimasta, joka omistaa Olkiluodon ydinvoimalaitoksen.
Venäjällä Fortumin osakkuusyhtiö TGK-1, jossa Fortumin omistusosuus on 25,7 %, omistaa Kuolan voimalaitoksen Poljarnyje Zorissa.
Ruotsissa Fortum omistaa 45,5 % Oskarshamnin ydinvoimalaitoksesta ja 22 % Forsmarkin ydinvoimalaitoksesta. Vuonna 2004 Fortum tuotti 17,9 % Ruotsin ydinvoimasta (13,4 TWh / 75 TWh).
Marraskuussa 2010 uutisoitiin Fortumin ja Rosatomin solmineen aiesopimuksen ydinvoimayhteistyöstä.
Vesivoima.
Fortum omistaa 211 vesivoimalaitosta Ruotsissa ja 49 Suomessa. Yhtiön tuottamasta sähköstä noin kolmasosa on vesivoimaa.
Vertailu muihin yhtiöihin.
Vuonna 2009 Fortum valittiin Dow Jonesin kestävän kehityksen indeksiin seitsemättä kertaa peräkkäin ainoana pohjoismaisena energiayhtiönä. Lisäksi yhtiö läpäisi toista kertaa myös Dow Jonesin Sustainability STOXX -indeksin vaatimukset. Fortum on nimitetty myös Carbon Disclosure Projectin Leadership-indeksiin yhtenä 68:stä Financial Times Global 500-listan yrityksestä jotka ovat kunnostautuneet kasvihuonekaasupäästöjen raportoinnissa ja ilmastonmuutoksen torjunnassa. Fortum on mukana myös Storebrandin Best in Class -vertailussa.
Ympäristömerkinnät.
Vuonna 2007 Fortum oli suurin ympäristömerkityn sähkön myyjä Pohjoismaissa..
Omistus.
Fortumin osake on noteerattu Helsingin pörssissä ja yhtiöllä on yli 100 000 osakkeenomistajaa vuoden 2011 lopussa. Fortum on valtionyhtiö, sillä Suomen valtion omistusosuus on 50,8 % (31.12.2011). Yhtiön osakekannan markkina-arvo vuoden 2011 lopussa oli 14,6 miljardia euroa (2010: 20 mrd €).
Historia.
Fortum Oyj muodostettiin vuonna 1998 yhdistämällä Imatran Voima Oy ja Neste Oy, joissa molemmissa Suomen valtio oli enemmistöomistajana. Imatran Voima oli pääasiassa sähkön- ja lämmöntuotantoa harjoittava yhtiö, joka oli perustettu vuonna 1932 hallinnoimaan ja käyttämään Imatrankosken vesivoimalaitosta. Yhtiön omistukseen tuli myöhemmin joukko muita voimalaitoksia, joista suurimpia ovat Oulujoen voimalaitokset, Inkoon ja Naantalin voimalaitos hiilivoimalaitokset ja Loviisan ydinvoimalaitos.
Neste Oy perustettiin 9. tammikuuta 1948 valtion öljynjalostamoksi, jotta maahan saataisiin enemmän verotuloja öljystä. Yhtiö oli perustamistaan seuranneina vuosikymmeninä yksi maan suurimmista veronmaksajista.
Fortum Oyj jakautui 1. toukokuuta 2004 kahdeksi yhtiöksi, joista Fortumiin jäi sähkön- ja lämmöntuotanto ja Neste Oilille siirtyi öljyliiketoiminta. Neste Oil kuului koko vuoden 2004 Fortum-konserniin ja irtaantui siitä vasta keväällä 2005. Yhtiön toimitusjohtajana toimi Mikael Lilius vuodesta 2000 vuoteen 2009.
Suomen markkinat.
Tammikuussa 2006 Fortum Oyj:n tytäryhtiö "Fortum Power and Heat Oy" osti Espoon kaupungilta sen osuuden E.ON Finland Oystä. Kaupan ansiosta Fortum sai siirtokapasiteetin niukkuuden vuoksi ainakin osan ajasta määräävän markkina-aseman Suomen markkinoilla. Kilpailuvirasto hyväksyi kaupan kesäkuussa, mutta asetti kaupan ehdoksi sähköntuotannon vuokraamista kilpailijoille: Fortumin tuli vuokrata 1 TWh niin sanottua virtuaalikapasiteettia 31.3.2011 asti, ja Meri-Porin hiilivoimalaitoksen osuus tuotannosta 30.6.2010 asti. Lisäksi Haapaveden turvelauhdevoimala ja Hämeenlinnan yhteistuotanto- sekä kaasuturbiinivoimalaitos tuli myydä. Fortum valitti päätöksestä, mutta Korkein hallinto-oikeus (KHO) hylkäsi Fortumin valituksen lokakuussa 2006.
Helsingin Sanomien mukaan Fortumille Espoon Sähkön osto E.ON:lta oli hyvä liiketoimi, espoolaisten maksamat hinnat kaukolämmöstä paransivat lehden mukaan selvästi Fortumin tulosta. Lisäksi kaukolämmön myynti on aina alueellinen monopoli, eikä sen hinnan osalta suoriteta viranomaisvalvontaa, kuten tehdään sähkön siirtomaksujen osalta.
Suomessa Matti Purasjoki syyskuussa 2006 teki Kauppa- ja teollisuusministeriölle selvityksen, jossa hän ehdotti Fortumin hallitsevan markkina-aseman rajaamista. Hän ehdotti uutta valtionyhtiötä ja suurten voimaloiden yhteisomistuksen kieltämistä.
Vuonna 2012 Fortum Oyj myi tytäryhtiönsä Fortum Energiaratkaisut Oy:n ja Fortum Termest AS:n Pohjois-Euroopassa toimivalle sijoitusyhtiölle, EQT Infrastructure Fundille. Yrityskaupan myötä nämä kaksi yritystä yhdistyivät Adven Oy:ksi.
Toiminta Venäjällä.
Kesällä 2007 Fortum myi osuuteensa Luoteis-Venäjällä toimivasta Lenenergo-sähkönjakeluyhtiöstä. Ostajina olivat RAO UES, VTB pankki ja I.D.E. Electricity Distribution Investments 1. Viimeksi mainitun nimen takana seisoo Integrated Energy Systems. Sitä ennen myös Pietarin kaupunki oli ilmaissut mielenkiintonsa ostaa osuus.
Fortum osti maaliskuussa 2008 venäläisestä sähköntuotantoyrityksestä TGK-10 29 % Tšeljabinskin alueella. Myyjä oli RAO UES. Yrityksen liikevaihto on 590 miljoonaa euroa ja henkilöstö 6100 työntekijää. Talouselämä-lehden mukaan Fortumin yritysostohanke oli Suomen historian suurimpia investointeja ulkomaille ja suurin investointi Venäjälle. Kauppa maksoi 2,7 mrd euroa. Fortum nosti edelleen omistusosuuteensa 93 %:iin vuoden 2008 loppuun mennessä. Fortumin kannattavuuslaskenta perustui sähkön hinnan vapauttamiseen vuonna 2011, jolloin analyytikkojen mukaan sähkön hinta Venäjällä saattaa kaksinkertaistua. Ostetun yrityksen voimaloiden alueella asuu 4 miljoonaa ihmistä. Yhtiön nimeksi muutettiin OAO Fortum keväällä 2009. Se rakentaa noin 1,4 mrd € maksavan Njaganin voimalaitoksen vuoden 2012 loppuun mennessä. Voimalaitos tuottaa sähköä Hanti-Mansian öljy- ja kaasuteollisuudelle.


Operaatio Gomorrah.
Hampuri vuoden 1943 pommitusten jälkeen. Kuva vuodelta 1944 tai 1945.
Operaatio Gomorrah oli koodinimi sarjalle brittiläisten ja yhdysvaltalaisten toisen maailmansodan aikaisia ilmahyökkäyksiä Hampuriin 24. heinäkuuta – 2. elokuuta 1943. Se oli aikanaan ilmasodankäynnin historian raskain hyökkäys.
Operaation muotoili alun perin brittiläinen ilmamarsalkka Arthur ”Bomber” Harris. Se toteutettiin Kuninkaallisten ilmavoimien ja Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien (erityisesti 8th Air Force Bomber Command) yhteisoperaationa, jossa nämä suorittivat kolme päivää ja kaksi yötä kellon ympäri kestävän pommitustehtävän: päivällä hyökkäsivät yhdysvaltalaiset, pimeän aikaan britit.
28. heinäkuuta vastaisena yönä pommitukset huipentuivat tulimyrskyyn. Ensin talojen rakenteita rikottiin (eli ”avattiin”, kuten asia operaation suunnitelmissa ilmaistiin) räjähdyspommeilla ja sitten niihin pudotettiin palopommeja. Tulimyrskyn syntyyn vaikuttivat epätavallisen lämmin sää sekä hyökkäysten suunnittelu niin, että kaupungin palokunnat jäivät loukkuun kaupungin keskustaan kun pommituksia jatkettiin palopommeilla keskustan ympärillä. Valtava pintapalo (kaikkiaan noin 20 km² syttyi) aikaansai jopa 65 m/s tuulia sekä jopa 800 °C:n lämpötiloja. Myrskytuuli tempasi mukaansa puita, kattoja ja ulkona olevia ihmisiä. Katujen päällyste syttyi kuumuudesta ilmiliekkiin. Kuumuus ja hapen puute surmasivat paljon myös pommisuojiin hakeutuneita.
Operaatio Gomorrah johti noin 35 000–45 000 kuolemaan ja muihin henkilövahinkoihin 125 000:lle sekä jätti yli 1 000 000 siviiliä asunnottomiksi. Pommeja pudotettiin yhteensä lähes 10 000. Liittoutuneiden tappiot olivat vähäiset.
Katso myös.
Gomorrah


Torino.
Torino (paikallisella piemonten kielellä "Turin") on merkittävä teollisuuskaupunki Luoteis-Italiassa. Se on Piemonten alueen ja Torinon maakunnan pääkaupunki. Torino sijaitsee Pon ja Dora Riparian yhtymäkohdassa pääasiassa Pon länsipuolella. Kaupungin keskustan maantieteellinen sijainti on noin 45° 4' pohjoista leveyttä, 7° 41' itäistä pituutta.
Torinon kaupungin väkiluku on noin 909 000 (2008), mutta Torinon suurkaupunkialueella on yhteensä noin 1,5 miljoonaa asukasta. Torinon maakunta on yksi Italian suurimmista ja väkirikkaimmista, 6 830 km2 ja yli 2,2 miljoonaa asukasta (2008).
Torino tunnetaan erityisesti Fiat-autotehtaan hallinnon ja päätuotantolaitosten sijaintipaikkana. Entinen Lingotto-teollisuusrakennus, aikoinaan maailman suurin autotehdas, toimii nykyisin kongressikeskuksena, konserttisalina, taidegalleriana ja hotellina.
Historia.
Noin 400-luvulla eaa. seudulle asettuneella väestöllä oli nykyisen Torinon paikalla kaupunki "Taurasia", jonka Hannibal hävitti vuonna 218 eaa.
Roomalaiset perustivat paikalle sotilasleirin "Castra Taurinorum", joka myöhemmin omistettiin keisari Augustukselle nimellä "Julia Augusta Taurinorum". Sotilasleirin pääkadun ("decumanus") paikka löytyy yhä Torinon asemakaavasta, nykyisin nimellä Via Garibaldi.
Langobardit valloittivat seudun 568 ja hallitsivat sitä ruhtinaskuntana, kunnes frankit syrjäyttivät heidät 773 ja pitivät aluetta hallussaan vuoteen 888. Tämän jälkeen valta vaihtui useasti. Ranskalainen Savoijin aatelissuku sai seudun hallintaansa 1200-luvulla ja hallitsi sitä suurimman osan ajasta Italian yhdistymiseen 1861 saakka, jolloin Savoijin sukuun kuulunut Sardinian kuningas Vittorio Emanuele II (Viktor Emanuel II) tuli Italian ensimmäiseksi kuninkaaksi. Torino oli yhdistyneen Italian ensimmäinen pääkaupunki 1861–1865.
Torinon yliopisto perustettiin 1404.
Urheilu.
Torinossa toimii kaksi tunnettua jalkapalloseuraa, Juventus FC ja Torino FC.
Torino oli vuoden 2006 talviolympialaisten isäntäkaupunki.
Muuta.
Menestyselokuvan "Riehakas ryöstö" (1969) keskeiset tapahtumat sijoittuivat Torinoon.
Torinossa pidettiin 1999 kansainvälinen lähiavaruuden kappaleita käsitellyt konferenssi, jossa otettiin käyttöön Torinon asteikko. Siinä jonkin tietyn avaruuskappaleen Maahan osumisen riskitasoa kuvataan asteikolla 0–10.


Sana.
Sanat jakautuvat morfeemeihin, jotka edelleen jakautuvat foneemeihin. Lauseet sisältävät yhden tai useamman sanan. Sana, jota ei voi edelleen segmentoida on ns. perussana.


Partikkeli (sanaluokka).
Partikkelit eli apusanat ovat sanaluokka yleensä taipumattomille sanoille, jotka eivät saa määritteitä eivätkä itse toimi määritteinä.
Partikkelit voidaan jakaa konjunktioihin (esimerkiksi että, jotta, koska, kun, vaikka) ja interjektioihin eli huudahdussanoihin (esimerkiksi hei, oh, kas). Aiemmin partikkeleihin laskettiin kuuluvaksi myös adverbit ja adpositiot, mutta nykyään ne lasketaan erillisiksi sanaluokiksi.
Erityinen partikkelien alaluokka on liitepartikkelit, jotka eivät ole itsenäisiä sanoja vaan esiintyvät toisen sanan yhteydessä. Suomessa ne ovat sanan jäljessä, kuten "ko/ -kö" (esimerkiksi sanassa "minäkö") ja "-kin" (esimerkiksi sanassa "minä/kin").


Avoin yhteiskunta.
Avoin yhteiskunta on ranskalaisen filosofi Henri Bergsonin luoma sekä Karl Popperin popularisoima ja edelleen kehittämä käsite, jonka Popper esitteli vuonna 1945 julkaistussa kirjassaan "Avoin yhteiskunta ja sen viholliset". Ideaalisena yhteiskuntana nähtiin äärimmäisen läpinäkyvä demokratia, joka on avoin muutoksille ja perustuu ihmisoikeuksille sekä panarkismille.
Tasa-arvo vastaan luonnolliset etuoikeudet.
Avoin yhteiskunta kohtelee ihmisiä tasa-arvoisesti riippumatta syntyperästä, rodusta tai varallisuudesta. Tämä on kiistetty väittämällä, että todellisuudessa ihmiset ovat luonnostaan eriarvoisia. Erojen on nähty johtuvan esimerkiksi rotuominaisuuksista, kastista tai jalosta syntyperästä. Tasa-arvo on jo periaatteessa mahdoton, sillä eriarvoisten ihmisten tasa-arvoinen kohtelu johtaa väistämättä eriarvoisuuteen. Lisäksi se on typerää, sillä kokonaisuuden edun mukaista on, että kukin asetetaan luonnollisia kykyjään vastaavalle paikalle yhteiskunnan hierarkiassa.
Individualismi vastaan kollektivismi.
Totalitarismi tukeutuu kollektivismiin vaatimuksenaan että yksilön tulee luopua itsekkyydestä ja toimia kokonaisuuden etua silmällä pitäen. Oikeudenmukaisuus samaistetaan ryhmän etuun.
Individualisti huomauttaa, että egoismin vastakohta on altruismi eikä suinkaan kollektivismi. Vallassa oleva yhteiskuntaluokka toimii sekin itsekkäästi, ja propagandassaan syyttää itsekkyydestä niitä jotka eivät alistu.
Yksilön ja valtion suhde.
Valtion tehtävä on turvata yksilön perusoikeudet, ja yksilö on siksi valmis luopumaan osasta suvereniteettiaan. Asia kääntyy päälaelleen kun valtion edun turvaamiseksi lähdetään rajoittamaan kansalaisten oikeuksia. Autoritaristinen valtio eli suljettu yhteiskunta pyrkii valvomaan kansalaistensa mielipiteitä ja jopa moraalia. Moraalisen vastuun siirtäminen pois yksilöltä tietää moraalin loppua. Avoimessa yhteiskunnassa yksilö kontrolloi valtiota eikä päinvastoin.
Popperin määrittelmän mukaisessa suljetussa yhteiskunnassa muutosta ei tapahdu ilman vallankumousta ja vallanpitäjien veristä syrjäyttämistä.
Avoimen yhteiskunnan arvostelijoita ovat mm. Platon, tosin omana aikanaan Popperin jne. töistä tietämättömänä, ja Pentti Linkola.
Vuonna 1947 Popper perusti klassista liberalismia puolustavan Mont Pelerin Society -ryhmän yhdessä ystävänsä Friedrich Hayekin, Milton Friedmanin, Ludwig von Misesin ym. kanssa.


Sigmund Freud.
Sigmund Freud [froit] (alun perin Sigismund Schlomo Freud; 6. toukokuuta 1856 Freiberg, Määri, Itävallan keisarikunta (nyk. Příbor, Tšekki) – 23. syyskuuta 1939 Lontoo, Iso-Britannia) oli itävaltalainen lääkäri ja tutkija, joka tunnetaan ennen kaikkea psykoanalyysin kehittäjänä. Sitä kautta hänellä on ollut suuri vaikutus koko psykologian alalla, ja psykoanalyysi on vaikuttanut monien eri psykoterapian muotojen kehitykseen merkittävästi. Freudin vaikutus koko länsimaiseen kulttuuriin on ollut huomattava.
Lapsuus Määrissä.
Vaikka psykoanalyysin tiede liitetään Wienin kaupunkiin, ei Sigmund Freud ollut Wienistä lähtöisin. Sigismund Schlomo Freud syntyi Määrissä Freibergin (nyk. Příbor) pikkukaupungissa, joka ny­kyään sijaitsee Tšekin tasavallassa. Isä Jacob Freud oli kauppias, ja perhe oli maallistuneita saksankielisiä juutalaisia, jotka pyrkivät sulautumaan itävaltalaisiin. Perheen ankara lastenhoitaja oli katolinen. Vuoden 1857 lokakuussa Sigismundille syntyi veli Julius, joka kuoli huhtikuussa 1858. Joulukuussa 1858 syntyi sisar Anna.
Freudit muuttivat vuonna 1859 Leipzigiin ja 1860 Wieniin. Perhe eli niukoissa oloissa, mutta Sigismund osoittautui lahjakkaaksi ja lukuhaluiseksi koululaiseksi.
Opiskeluvuodet.
Itävalta-Unkarin juutalaisvastaisuus alkoi hellittää otettaan 1870-luvulla, ja juutalaistenkin oli mahdollista tavoitella korkeaa yhteiskunnallista asemaa. Tultuaan ylioppilaaksi vuonna 1873 Sigismund aloitti lakiopinnot Wienin yliopistossa ajatellen poliittista uraa mutta siirtyi pian opiskelemaan luonnontiedettä ja ennen kaikkea lääketiedettä; näihin aikoihin hän lyhensi etunimensä Sigmundiksi. Hänen opintonsa edistyivät tavanomaista hitaammin, ja hän valmistui lääketieteen tohtoriksi vasta vuonna 1881. (Tavallisesti opinnot kestivät viisi vuotta.)
Aatehistoriallista taustaa.
Freudin opettaja Ernst Wilhelm Ritter von Brücke (1819-1892).
Freud sai luonnontieteellisen koulutuksen ja hän erikoistui neurologiksi. Hän arvosti järki- ja kokemusperäisyyttä; positivistit olivat Wienissä vallassa hänen opiskeluaikanaan. Tutkimusihanteena oli fysikaalis-matemaattinen menetelmä.Yksityiselämässään hän irrottautui juutalaisesta uskonnosta ja tutkijana teologisista ennakkokäsityksistä. Hän sai voimakkaita vaikutteita opettajaltaan fysiologi Ernst Brückeltä, joka kuului Hermann Helmholtzin koulukuntaan. Brücke opetti, että kaikki luonnonilmiöt ovat liikeilmiöitä, ja Freud koetti pitkään selittää psyykkisiä tapahtumia fysiologisin syin. Elämänsä loppuun asti Freud oli sitä mieltä, että psykoanalyysi ”voi siis yhtyä tieteen yleiskatsomukseen” ja että psykoanalyysi on luonnontiede. Vuoden 1895 aikoihin Freud tavoitteli teoriaa, joka kuvaisi, miten hermosolut ja -säikeet toimivat yhdessä.
Freudin opiskeluaikana psykiatrisia sairauksia pidettiin fysiologisina rap­peu­tu­mis­ilmiöinä, joihin joillakuilla ihmisillä on tavallista voimakkaampi pe­rin­nöllinen tai­pu­mus. Ulkoiset seikat korkeintaan laukaisevat fysiologisen pro­ses­sin, joka on var­si­nai­nen sairaus. Käsityksen tunnetuin esittäjä oli Emil Kraepelin. Freudin myöhäisessä ajattelussa näkyy vain vähäisiä jäänteitä tästä suhtautumistavasta, ja hän tähdensi paitsi perinnöllisiä seikkoja myös elämänkohtaloa. Psyko­somaat­tisuuden ymmärtämisessä Freud omaksui vaikutteita antiikin kreikkalaisilta, joiden mukaan psyykkistä ja somaattista elämää ei voida erottaa toisistaan. Puheen käyttö parantamiseen ja opettamiseen oli sofistien perua, ja Freud muokkasi ajatusta ja loi hoitokäytännön, joka perustuu loputtomaan puheeseen mutta ei rajoitu siihen.
Romantiikan vaikutus.
Psykoanalyysin taustalla vaikuttivat myös romanttiset virikkeet. Freud luki nuorena muun muassa Friedrich Schellingin teoksia ja omaksui ilmeisesti tältä käsityksen, että luonto koostuu keskenään taistelevista vas­tak­kaisista perusvoimista (dualismi). Romantiikan runoilijat, kuten J. W. von Goethe ja Friedrich Schiller, antoivat yllykkeen unien tut­ki­miseen, ja tiedostumattomaan sielunelämään olivat viitanneet sellaiset filosofit kuin Arthur Schopenhauer — jota Freud tosin alkoi lukea vasta vuoden 1919 paikkeilla — ja Friedrich Nietzsche. Myös empaattinen tutkimusasenne — joka ei kenties luonnehtinut niinkään Freudin omaa työskentelytapaa kuin muita varhaisia analyytikkoja — ja kiinnostus arkisiin asioihin olivat nimenomaan romantiikan perua.
Koko opiskeluaikansa Freud oli kiinnostunut muistakin aineista kuin vain lääketieteestä — hän seurasi muun muassa Brentanon filosofianluentoja —, ja hän sai varsin monipuolisen koulutuksen. Hän haaveili tutkijanurasta ja työskenteli Brücken johtamassa fysiologian laboratoriossa kesään 1882 asti, kunnes otti viran Wienin kaupunginsairaalassa. Syyt olivat taloudelliset: Freud oli kihlautunut, ja kodin perustaminen edellytti riittäviä tuloja, jotka vain yksityisvastaanotto voisi tarjota. Vastaanoton perustaminen puolestaan edellytti kliinistä kokemusta.
Freudin omat neuroottiset ongelmat oh­ja­sivat hänen mielenkiintoaan psykopatologian ymmärtämiseen, ja halu vapautua niis­tä vaikutti hänen itseanalyysinsa taustalla. Vaikka omat ongelmat voivat auttaa terapeuttia ymmärtämään paremmin potilastaan, hänen ongelmansa saattavat myös estää häntä näkemästä potilaan ongelmia totuudenmukaisesti. Niin­pä psykoanalyytikoiksi opiskelevien on käytävä läpi oma psykoanalyysi osana kou­lutustaan ja palattava analyysiin muutaman vuoden välein.
Lääkärinuran alku.
Freud työskenteli Wienin kaupunginsairaalassa kolme vuotta. Kirurgian osastolla hän tutki kokaiinin käyttöä puudutusaineena, ja hän oli innostunut kokaiinin parantavista ja piristävistä vaikutuksista ja käytti sitä itsekin 1890-luvun keskipaikkeille asti. Freud ei saanut itselleen kunniaa kokaiinin käytöstä paikallispuudutusaineena silmäleikkauksissa, vaikka tämä keksintö perustui hänen havaintoonsa.
Opintomatkat.
Ranskalainen neurologi Jean-Martin Charcot opetti Freudia 1880-luvulla.
Vuonna 1885 Freudille myönnettiin matka-apurahaa Pariisiin neurologi Jean-Martin Charcot’n oppiin tutkimaan lasten aivohalvauksia ja afasiaa. Char­cot’n vaikutus veti häntä neurologiasta psykologiaan, ja hän kuunteli ilmeisen innostuneena Charcot’n luentoja; erityisesti hypnoottisen suggestion käyttö teki häneen vaikutuksen. Charcot suhtautui vakavasti hysteriapotilaidensa oi­rei­siin ja oli valmis esittämään eriskummallisia olet­tamuksia. Palattuaan Wieniin Freud ryhtyi levittämään tietoa Charcot’n tutkimuksista muun muassa kääntämällä saksaksi tämän luentoja. — Charcot’n ohella hypnoottista suggestiota tutki Ranskassa ns. Nancyn koulukunta (Ambroise Liébeault ja Hippolyte Bernheim). Freud tutustui tämänkin koulukunnan näkemyksiin, saksansi Bernheimin kirjan ja teki opintomatkan Nancyhin vuonna 1889.
Oma vastaanotto.
Pariisin-matkansa jälkeen Freud aloitti yksityisvastaanoton. Kaupungin­sai­raa­lan lää­kä­rit lähettivät hänelle hermotautipotilaita, ja hän jatkoi työskentelyä Theodor Meynertin aivoanatomian laboratoriossa. Pitkän kihlauksen ja laajan kirjeenvaihdon jälkeen hän avioitui Martha Bernaysin kanssa vuonna 1886. Heille syntyi kaikkiaan kuusi lasta, ja nuorimmasta tyttärestä Annasta tuli psykoanalyytikko ja isänsä työn jatkaja.
Freud kehitteli kaiken aikaa omaa psykologista teoriaansa käyt­täen avuksi potilasaineistoaan. Hän jatkoi hypnoottisen suggestion käyttöä mutta kokeili potilaiden hoitoon Wilhelm H. Erbin sähköhoitolaitetta, jolla neurasteniapotilaita oli yleen­sä hoidettu. Hän alkoi kuitenkin pitää ”sähköhoidon” vaikutusta suggestion tu­lok­sena, ja hän joutui selittämään kliinisiä havaintoja kokonaan uudenlaisilla käsitteillä (muun muassa tunteensiirrolla) ja hypoteeseilla (tiedostumattoman psyykkisen toiminnan vaikutuksella).
Freudin ajattelun kehittymistä voidaan seurata läheisesti laajasta kirjeenvaihdosta, jota hän kävi berliiniläisen lääkärin Wilhelm Fliessin kanssa 1887–1904. Fliessistä tuli Freudille tärkeä keskustelukumppani ja virikkeiden antaja ja ennen kaikkea tukija, sillä Wienissä Freudin ideoihin suhtauduttiin pitkään melko karsaasti eikä hän saanut asemaa Wienin yliopistosta.
Tutkiessaan afasiaa Freud toi kliiniseen kuvaan psykologista aineistoa; tuohon aikaan vallinneen käsityksen mukaan psyykkiset tapahtumat johtuivat fyysisistä syistä. Erityisen kumoukselliselta vaikutti Freudin ajatus, että seksuaaliset ristiriidat vaikuttaisivat neuroosien syntyyn.
Psykoanalyysin alku.
Opettajansa ja tukijansa Josef Breuerin kanssa Freud valmisteli 1890-luvulla tutkielmaa "Tutkielmia hysteriasta" (1895), jossa kuvattiin Breuerin ja Freudin hoitamia naispotilaita. Psykoanalyysin katsotaan saaneen alkunsa tästä teoksesta. Kirjan var­hai­sin tapaus Breuerin potilas ”Anna O...” eli Bertha Pappenheim on peräisin 1880-luvun alusta, ja tapauksen perusteella Freud piti Breueria psykoanalyysin todellisena isänä. Breuer hoiti Anna O:n ”vaikeaa hermostollista yskää” ja muita hysteerisiä oireita (halvausta, harhanäkyjä). Breuerin ”katharsis-menetelmä” tuntuu olleen laajalti Anna O:n ansiota. Itse aiheutetun hyp­noo­sin vallassa Anna O... kertoi lääkärilleen tarinoita, ja kertominen helpotti hänen oireitaan väliaikaisesti. Hoitomenetelmää voi nimittää katarttiseksi, sillä potilas pystyi kohtaamaan voimakkaita tunteita ja muistoja, joita hän ei kyennyt valvetilassa käsittelemään. Sen jälkeen Breuer alkoi hypnotisoida potilastaan ja havaitsi, että tämä pystyi hypnoosissa palauttamaan oireensa tilanteeseen, jota he pitivät oireen alkusyynä. Tämä tuki oletusta, että hysteeriset oireet palautuvat elämäntapahtumiin eivätkä niinkään fyysisiin syihin. Breuerin mukaan Anna O:n oireet tulivat näin ”pois ker­ro­tuiksi” tai ”pois puhutuiksi”. Hoitosuhteeseen ilmaantui kuitenkin voimakas eroottinen tunteensiirto, joka pelästytti Breuerin lopettamaan hoidon.
Bertha Pappenheim alias "Anna O..." 22-vuotiaana.
Vajavaisuudestaan huolimatta Anna O:n hoitoa on pidetty psykoanalyysin ”kantatapahtumana”. Nykyisten psykoanalyytikkojen mittapuiden mukaan monet varhaiset analyysit olivat virheellisiä, liian lyhyitä eikä potilaan patologian vakavuutta ymmärretty täydellisesti.
Pariisin-matkansa jälkeen Freud oli ryhtynyt käyttämään hypnoosia neuroo­si­potilaiden hoitoon. Kokemus ohjasi hänet kuitenkin vähitellen luopumaan hypnoosista ja keskittymään potilaiden kuuntelemiseen. Tämä johti ”vapaiden mielijohteiden menetelmään” ("Method der freien Einfälle"). Freud vaati potilaita kertomaan kaiken, mitä näiden mielessä liikkui. Pelkkä kertominen ei kuitenkaan riittänyt parantumiseen, vaan kertomuksissa paljastuneita epämieluisia muistoja oli työstettävä ("durcharbeiten") ja saatettava ne hyväksytyksi osaksi potilaan ajatusmaailmaa.
Freudin varhaiseen hoitotekniikkaan kuuluivat seuraavat perusmenetelmät: po­ti­laan likeinen havainnointi, osuvat tulkinnat, vapaa mieleenjohtumien (päähänpistojen) kertominen valvetilassa sekä muistumien työstäminen. Menettelytavat olivat kuitenkin vielä haparoivia, ja Freudin ”terapeuttinen raivo” teki hänestä enemmänkin manipuloijan kuin kuuntelijan. Potilas oli hänelle väline: hän kyllä kuunteli potilaita, mutta hän koputteli heitä kuin sisätautilääkäri ja kuunteli, mitä kaiku vastasi.
Viettelyteoria.
"Tutkielmia hysteriasta" sai Itävallassa varsin nuivan vastaanoton, ja kun Freud esitelmöi huhtikuussa 1896 psykiatrien ja neurologien yhdistyksessä neuroosien seksuaalisesta etio­lo­giasta ja esitteli niin kutsutun viettelyteorian, jonka mukaan neuroosien taustalla on aina todellista seksuaalista hyväksikäyttöä, hänen näkemyksensä torjuttiin. Tästä teoriasta hän luopui jo seuraavana vuonna mutta julkisti käsityksensä vasta vuonna 1905. Oli varsin ratkaisevaa, että Freud luopui viettelyteoriasta: nyt hän saattoi olettaa, että mielikuvituksen tuotteet vaikuttivat sielunelämässä yhtä voimakkaasti kuin todellisetkin tapahtumat.
Jotkut tutkijat, kuten Jeffrey Masson ja Alice Miller, ovat arvostelleet Freudia viettelyteorian hylkäämisestä: heidän mukaansa Freud antoi periksi halutessaan päästä vanhoillisten lääkäripiirien suosioon ja kielsi kokonaan sen, että lapsia käytettäisiin hyväksi. Molemmat syytökset on helppo kumota. Freud ei luopunut eriskummallisten teorioiden esittelystä myöhemminkään (esimerkiksi kuolemanvietti), ja hän oli hyvin selvillä sii­tä, että lapsia tosiasiallisesti käytetään hyväksi.
Neuroosien taustaa.
”Alkaessani 1873 opiskella yliopistossa koin heti alkuun muutamia tuntuvia pettymyksiä. Pahin oli kohtaamani vaatimus, että minun pitäisi tuntea itseni alempiarvoiseksi ja kansakuntaan kuulumattomaksi, koska olin juutalainen. – – yksi myöhempään nähden tärkeä seuraus tästä yliopistossa saamastani ensivaikutelmasta oli, kun niin varhain tuli osakseni olla oppositiossa ja ’taajan enemmistön’ pannaanjulistamana. Se valmisteli tiettyyn riippumattomuuteen arvostelun suhteen.”
Ensimmäiset kirjat.
Psykoanalyysin keskeisiin tapahtumiin kuuluivat myös Freudin itse­ana­lyy­si ja unien tulkinta. Jouduttuaan erilaisten neuroottisten ongelmien vai­vaamaksi Freud alisti itsensä 1890-luvulla ”äärimmäisen perusteelliseen itsetut­kisteluun, katkelmallisten muistojensa, salattujen toiveidensa ja tunteidensa yksityiskohtaiseen, läpitunkevaan ja jatkuvaan kirjaamiseen”. Freud analysoi itseään vapaiden mieleenjohtumien menetelmällä ja käytti aineistona pääasiassa uniaan. Tässä Freud katsoi päässeensä yhä lähemmin perille unien vaikutuksesta ja toiminnasta, ja 1890-luvun lopulla hän laati laajan tutkielman "Unien tulkinta", joka julkaistiin marraskuussa 1899 (nimiösivullaan vuosiluku 1900).
Ensi alkuun "Unien tulkinnan" vastaanotto oli laimea eikä kirjaa myyty paljonkaan. Freudin aiheenvalinta vaikutti omituiselta, sillä unia pidettiin tois­arvoisina. Yhtä eriskummallisilta tuntuivat kaksi seuraavaa teosta, joissa tarkasteltiin virhesuorituksia eli ”freudilaisia lipsahduksia” ja vitsejä: "Arkielämämme psykopatologiaa" (1901) ja "Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan" (1905). Näitä kolmea kirjaa voi luonnehtia Freudin ”mielikuvituksen sarjaksi” tai oman aikansa arkikielen filosofiaksi, sillä niissä huomio kohdistuu arkisiin ja tahattomiin elämänilmiöihin, tai eräänlaiseksi mikrohistorialliseksi tutkimukseksi à la Carlo Ginzburg. ”Tarkoituksenihan on kerätä ja tieteellisesti arvostella jokapäiväisiä asioita.” "Unien tulkinnassa" Freud esitti, että uni on (tukahdutetun, tor­jutun) toiveen (verhoutunut) toteuma." Arkielämämme psy­ko­patolo­giaa" keskittyi osoittamaan virhesuoritusten eli mielekkyyttä, jota tor­junta estää meitä havaitsemasta. "Vitsi"-kirjassa Freud esitti, että vitsin tuottama mielihyvä perustuu psyykkisen energian säästymiseen.
Seuraava tärkeä julkaisu oli Freudin "Kolme seksuaaliteoreettista tutkielmaa", jonka hän julkaisi vuonna 1905 ja jonka täydentämistä hän jatkoi vuoteen 1925 asti. Tutkielmat käsittelivät sukupuolisia poikkeavuuksia, lapsen sukupuolisuutta ja murrosiän psykoseksuaalista kehitystä ja koettivat järjestää niitä kokonaisuudeksi, jossa tiedostumattomilla seikoilla on osansa. Freudin esittämät seikat eivät taaskaan olleet hänen omia löytöjään, mutta uutta olivat yhteys, jo­hon havainnot asetettiin, kokonaisuus, joka niistä muodostui, ja selitys, joka niille esi­tettiin.
Tärkeää edistysaskelta psykoanalyyttisen teorian kehitykselle merkitsi 1910-luvun alussa ilmestynyt Freudin metodinen artikkelisarja, jossa vakiinnutettiin klassisen freudilaisen analyysin menettelytavat. Artikkeleissa käsitellään muun muassa hoidon aloittamista (”Zur Einleitung der Behandlung”) ja tunteensiirtoa (”Zur Dy­namik der Übertragung” ja ”Bemerkungen über die Über­tra­gungsliebe”).
Psykoanalyyttisen liikkeen alku.
”– – toisaalta vihamielisyyden ja toisaalta puoluehenkisyyden puristuksessa syntyy ilmapiiri, joka ei suosi objektiivista tutkimusta. Tilanne saanee monet analyytikot käyttämään puolustusmekanismeja ja välttämään niiden avulla analyysin seuraukset ja vaatimukset omalta osaltaan, todennäköisesti suuntaamalla ne toisia vastaan, niin että he itse pysyvät sellaisenaan ja voivat välttyä analyysin kritisoivalta ja korjaavalta vaikutukselta. Kirjailija [Anatole France] kuvannee kehityskulun oikein todetessaan, että kun ihminen saa valtaa, hänen on vaikea olla käyttämättä sitä väärin. Jos koetamme tuota selittää, mieleen tulee epämukavana vertauskohtana röntgensäteiden vaikutus, kun niitä käsitellään ilman riittäviä varotoimia. Ei tuntuisi yllättävältä, jos jatkuva työskentely kaiken torjutun kanssa, joka kamppailee ihmisten sielussa vapaudestaan, ravistelisi analyytikostakin hereille viettipyrkimyksiä, jotka muutoin pysyvät tukahdutettuina. Tämäkin kuuluu ’analyysin vaaroihin’ – –.”
”Herkkien, usein labiilien yksilöiden keskinäisen hankauksen saattoi odot­taakin synnyttävän vihamielisyyden kipinöitä. Ja sitä paitsi psykoanalyyttisen tutkimuksen voimakkaasti haastava aineisto, joka rajusti kosketti ihmismielen tarkimmin varjeltuja alueita, vaati veronsa ja loi kokouksiin ärtyisän ilmapiirin. – – Vuoden 1908 alkupuolella Max Graf totesi surullisena: ’Me emme enää ole se veljeskunta, jonka me kerran muodostimme.’”
a> noin vuonna 1910.Psykoanalyysin kansainvälinen taival alkoi vuonna 1907, kun Freudin luona alkoi vierailla sveitsiläisiä psykiatreja, muun muassa Carl G. Jung. Vuonna 1909 alkoi ilmestyä ensimmäinen aikakausjulkaisu "Jahrbuch für psychoanalytische und psychopatologische Forschungen". Vuonna 1909 Freud ja Jung kutsuttiin Yhdysvaltoihin esitelmöimään saksaksi.
Freud solmi Yhdysvaltain-matkalla muutamia tärkeitä ystävyyssuhteita (muun muassa James Putnamiin), jotka auttoivat psykoanalyysin kansainvälistä leviämistä. Kansainvälinen psykoanalyyttinen yhdistys ("Internationale Psychoanalytische Vereinigung", IPV) perustettiin vuonna 1910 ja Jung valittiin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.
1900-luvun ensikymmenellä psykoanalyyttiseen liikkeeseen tuli mukaan muutamia tärkeitä tutkijoita, jotka edistivät psykoanalyysia lopun ikäänsä, sekä toisia, jotka pian ajautuivat ristiriitaan liikkeen — toisin sanoen Freudin — kanssa. Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat lääkärit Max Eitingon ja Karl Abraham Berliinistä, Ernst Jones Lontoosta sekä Sándor Ferenczi Budapestistä. He levittivät tietoa psykoana­lyy­sista, tutkivat, kouluttivat, analysoivat, kehittivät psykoanalyysin teoriaa. Yksikään heistä ei toiminut Wienissä.
Carl G. Jung, Eugen Bleuler, Alfred Adler ja Wilhelm Stekel ajautuivat muutamassa vuodessa erimielisyyksiin Freudin kanssa ja erosivat psykoanalyyttisesta liikkeestä tuskallisten ja vastavuoroisten syytösten lennellessä. Freudin kirjeenvaihto — jota ei ole vielä kaikkea julkaistu — paljastaa värikästä juonittelua ja politikointia psykoanalyysin pelastamiseksi ja luopioiden karkottamiseksi. Varsinkin Jungin erot­ta­minen osoittautui Freudille tuskalliseksi, koska hän oli kaavaillut Jungista työnsä jatkajaa. Käsityserot ilmenivät sekä teoreettisella ta­sol­la että psykologisina ristiriitoina, jotka ulottuivat sangen henkilökohtaiselle tasolle.
Myös Otto Rank, yksi Freudin luottomiehistä, erosi psykoanalyyttisesta liikkeestä. Vuonna 1924 hän julkaisi ensin yhdessä Sándor Ferenczin kanssa kirjan "Entwicklungsziele der Psychoanalyse", jossa esitettiin, että analyysipotilaiden lapsuudenkokemukset kannattaisi sivuuttaa, ja sitten oman kirjansa "Das Trauma der Geburt und seine Bedeutung für die Psychoanalyse", jossa hän teki syntymätraumasta ihmisen henkilöhistoriaa hallitsevan seikan. Rankin mukaan psyykkisten häiriöiden hoitamiseksi riittää ”kantatrauman” hoitaminen. Syntyneessä kiistassa Karl Abraham esiintyi melko sotaisasti ja Freud sovittelevammin. Freud arvosteli Ran­kin teoriaa artikkeleissaan ”Hemmung, Symptom und Angst” vuonna 1926 ja ”Ana­lyysin päättyminen ja päättymättömyys” vuonna 1937. Rankin ajatukset saivat Amerikassa kiinnostuneempaa vastakaikua osakseen kuin Eu­roopassa, varsinkin kun Rank esitteli omia teorioitaan Freudin ajatuksina.
Psykoanalyysin yhteiskunnallista soveltamista tavoitteli Wilhelm Reich, joka koetti yhdistää psykoanalyysia marxilaisuuteen. Hänen johtamansa ”marxilainen oppositio” ei kuitenkaan saanut tukea muilta psykoanalyytikoilta, ja hänet erotettiin IPV:stä vuonna 1934. Psykoana­lyy­si ja marxilaisuus eivät myöhemminkään ole voineet sulautua yhteen: psykoana­lyy­si suhtautui torjuvasti marxilaisuuteen, ja kommunistimaissa psykoanalyytikkoja vainottiin. Esimerkiksi Neuvostoliittoon syntyi kaksikin psykoanalyyttista ryhmittymää pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun Aleksandr Lurija perusti psykoanalyyttisen yhdistyksen Kazaniin vuonna 1922 ja Mosche Wolff ja Ivan Jermakov Moskovaan, mut­ta niiden toiminta lakkasi vuoden 1928 jälkeen, ja Josif Stalinin tultua val­taan psykoanalyysi leimattiin taantumukselliseksi ja porvarilliseksi.
Tapauskertomuksia ja kulttuurin analyysia.
Vuosien 1900 ja 1910 välillä Freud suoritti muutaman analyysin, jotka ovat saavuttaneet psykoanalyysissa klassisen aseman, koska hän julkaisi tapauskertomukset. En­sim­mäinen ”kan­ta-analyysi” oli ”Doran” epäonnistunut terapia, joka opetti psy­ko­ana­lyysille monia seikkoja tunteensiirrosta eli trans­fe­renssista ("Übertragung") ja joh­ti analyysitekniikan tuntuvaan kehittymiseen. ”Pikku Hansin” analyysin katsottiin havainnollistaneen, kuinka oidipaaliset ristiriidat ilmenivät viisivuotiaassa pikkupojassa. ”Rottamiehen” analyysin katsottiin antavan tietoa pak­ko­neu­roo­sien etiologiasta.
Freudin tapauskertomukset toivat psykoanalyysille uusia kannattajia (esimerkiksi Jonesin), sillä kertomukset oli laadittu sujuvasti ja tyylikkäästi ja Freud osasi en­na­koida arvostelevat vastaväitteet ja näin kääntää lukijan puolelleen. Lars Sjögren luettelee muutamia kirjallisia vertauskohtia tahi esikuvia: ”Dora” tuo mie­leen Henrik Ibsenin, ”Pikku Hans” Arthur Schnitzlerin, ”Rottamies” Franz Kafkan, ”Susimies” Lev Tolstoin.
Analyysipotilaiden ohella Freud ja muutkin psykoanalyytikot koettivat analysoida myös historiallisia ihmisiä: tunnettuja ovat Freudin kirjoitukset Leonardo da Vincistä ja Daniel Paul Schreberistä. Näiden tut­kiel­mien ongelmana on pidetty niiden spekulatiivisuutta sekä psykoanalyysiin olennaisesti kuu­luvan vastakaiun puutetta. Artikkelien vakuuttavuutta hei­kentävät myös niiden lähtökohtaiset virheet: Leonardo-artikkeli perustuu kään­nös­virheeseen, ja Schreber-artikkelissa sekoitetaan homoseksuaalisuus ja transseksuaalisuus.
Psykoanalyysi alkoi laajentua kulttuuritieteiden alalle, ja vuonna 1912 Otto Rank ja Hanns Sachs perustivat "Imago"-aikakauskirjan. Tunnettuihin analyyseihin kuuluu muun muassa Freudin artikkeli ”Michelangelon Mooses” ja hänen ”uni­ana­lyy­sin­sa” Wilhelm Jensenin pienoisromaanista "Gradiva". Taiteen psykoanalyysia vaivasi kuitenkin tietty pinnallisuus: tutkimus keskittyi aiheistoon, ja ”ammattitaito, muoto ja tyyli” jäivät käytännössä koskematta.
Ensi askelet kulttuuriantropologian alalla otettiin "Imago"-lehdessä, jossa julkaistiin muun muassa Freudin "Toteemi ja tabu" neljänä esseenä. Teos käsittelee us­kon­totieteen ja sosiaalipsykologian kysymyksiä. Kirjaan sisältyy ansioiden – ambivalenssin käsitteen – ohella spekulointia. "Toteemin ja tabun" ongelmat johtuvat siitä, ettei Freud tehnyt kenttätyötä vaan kehitteli teorioitaan kirjoituspöydän ääressä käyttäen lähdeteoksia, joihin sisältyi jo ilmeisiä tulkintoja ja joiden objektiivisuus oli muutenkin kiistanalaista; tutkijan ja tutkimuskohteen vuorovaikutus jäi jälleen syntymättä.
Ensimmäinen maailmansota vaikeutti psykoanalyytikkojen toimintaa: vihollisuuksien takia itävaltalaisten ja saksalaisten yhteydet esimerkiksi Englantiin katkesivat; useat analyytikot joutuivat sotapalvelukseen; Freudin vastaanotolle ei riittänyt potilaita. Lisäksi psykoanalyyttinen liike oli juuri tuskallisesti jakautunut Jungin ja Adlerin lähdettyä omille teilleen. Jo ennen sotaa Freud oli laatinut teoreettisia artikkeleita, joissa hän pyrki esittämään psykoanalyysin perusteita ja erottamaan sitä esimerkiksi Carl G. Jungin ”analyyttisesta psykologiasta”. Sodan aikana hän ehti pohtia metapsykologisia näkökohtia ja laati 12-osaisen artikkelikokoelman. Freudin metapsykologia käsitteli muun muassa psykoanalyysin tietoteoreettisia ja ontologisia kysymyksiä. Freud ei julkaissut kahdestatoista artikkelista kuin viisi ja hävitti loput.
Spekulatiivista asennetta jatkaa Freudin kirja "Mielihyväperiaatteen tuolla puolen" (1920), jossa esitellään mielihyväperiaatteen ja todellisuusperiaatteen yhteisvaikutus sekä puolustetaan kuolemanvietin teoriaa. Freudin mukaan eliöissä vaikuttaa erityinen kuolemanvietti, joka pyrkii palauttamaan eliön epäorgaaniseen tilaan. Harvat psykoanalyytikot — näiden joukossa Melanie Klein seuraajineen — ovat omaksuneet Freudin ajattelua tältä osin; vain aggressiovietin teoria on löytänyt kannattajia.
Peruskäsitteet vakiintuvat.
Psykoanalyyttinen teoria alkoi saada nykyisin tunnetun hahmonsa 1920-luvulla, kun Freud julkaisi kirjat "Joukkopsykologia ja egoanalyysi" (1921) ja "Minä ja "se" (1923). Näissä esitellään useita psykoanalyysin peruskäsitteitä, kuten kohteenvalinta, samastuminen ja superego ("das Über-Ich"). Vaikka "Joukkopsykologia" nojaa paljolti "To­tee­miin ja tabuun", siinä on käsitelty myös joukkokäyttäytymisen psykologiaa, taustana ensimmäiseen maailmansodan järjettömyys. Kirjassa "Minä ja "se" tarkistetaan psyyken rakennetta: vaikka kaikki torjuttu onkin tiedostumatonta, ei kaikki tiedostumaton ole torjuttua vaan myös osa egosta on tiedostumaton. Freudin mukaan ego on osa idiä eikä sillä ole käytettävissään omaa energiaa. Egopsykologiaksi nimitetty koulukunta (Anna Freud, Heinz Hartmann ym.) ei ole seurannut tässä id-psykologiaa vaan on myöntänyt egolle omaa energiaa. Freudille ego oli surkea olio, joka joutuu palvelemaan kolmea herraa: ulkomaailmaa, idin libidoa ja superegon ankaruutta.
1920-luvulla psykoanalyysi alkoi levitä yhä laajemmin yleiseen tietoisuuteen. Psykoanalyysi henkilöityi Freudiin, ja psykoanalyyttiset käsitykset le­vi­si­vät pinnallisessa ja yksinkertaistetussa muodossa. Freud piti kohua enemmänkin surkuhupaisana kuin ilahduttavana.
Anna Freudin ja Melanie Kleinin välisissä kiistoissa Freud koetti pysytellä puolueettomana, vaikka yksityisesti hän totesikin, että Kleinin näkemykset tuntuivat hänestä ”täysin mahdottomilta”.
Useimmat varhaisista psykoanalyytikoista olivat koulutukseltaan lääkäreitä, mutta joukossa oli myös maallikoita, kuten kirjallisuudentutkija Theodor Reik. Tämän amerikkalainen potilas teki Wienissä vuonna 1925 rikosilmoituksen, koska Reik oli hänen mukaansa syyllistynyt puoskarointiin eli oikeudettomaan lääkärintoimen harjoittamiseen. Oikeuskiistan jatkuessa Freud julkaisi vuonna 1926 kiistakirjan "Maallikkoanalyysin kysymys" ja asettui voimakkaasti puolustamaan maallikoiden oikeutta psykoanalyysin harjoittamiseen. Hän ei kuitenkaan saanut kantaansa hyväksytyksi psykoanalyytikoiden pa­ris­sa, vaan näiden enemmistö asettui vastustamaan ei-lääkäreiden analyytikonoikeuksia; amerikkalaiset analyytikot vastustivat maallikkoanalyysia jyrkimmin, eikä Freudin paheksunnalla ollut merkitystä. Freud halusi puolustaa psykoanalyysin asemaa it­senäisenä tieteenä, jotta lääketiede ei ”nielaisisi” sitä.
Freud palasi uskonnon ja yhteiskunnan kysymyksiin kirjoissaan "Erään toivekuvitelman tulevaisuus" (1927) ja "Ahdistava kulttuurimme" (1930). Edellinen teos suh­tau­tuu kielteisesti uskontoihin — valistusajan kriittisessä hengessä — ja esittää, että uskonnot vastaavat avuttomuuden kokemuksiin, jotka juontuvat lapsuudesta. Jälkimmäinen teos sisältää politiikan psykoanalyyttisen teorian: yhteiskuntaelämä on kompromissimuodoste eikä siihen ole ratkaisua, vaan se tuottaa väistämättä tyytymättömyyttä ja ahdistusta.
Freudin työkykyä ja elämäniloa uhkasi suusyöpä, jota operoitiin ensimmäisen kerran 1923. Osa Freudin yläleuasta jouduttiin poistamaan. Leukaan soviteltiin useita proteeseja, mutta Freudin puhekyky ei ollut leikkausten jälkeen ennallaan. Anna Freud toimikin loppuvuosina usein julkisissa puhetilaisuuksissa isänsä sijaisena.
Uran loppuvaiheet.
Freud julkaisi 1930-luvulla viimeiset merkittävät teoreettiset kirjoituksensa. Niihin kuuluivat uusi johdantoluentojen sarja "Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse" vuonna 1932 (suom. teoksessa "Johdatus psykoanalyysiin") sekä esseet ”Kon­struk­tiot analyysissa” ja ”Analyysin päättyminen ja päättymättömyys” viisi vuotta myöhemmin. Näissä julkaisuissa Freud viimeisteli niin sanotun klassisen analyysin teoriaa ja käytäntöä.
1930-luvun alussa äärioikeistolaisuus ja juutalaisvastaisuus alkoivat voi­mis­tua. Freudin teoksia oli mukana toukokuun 1933 suurissa kirjarovioissa. Juutalaiset psykoanalyytikot joutuivat lähtemään Saksasta ja siirtymään lähinnä Englantiin ja Yhdysvaltoihin, mutta Freud ei jaksanut uskoa, että Itävalta jou­tuisi natsien hallintaan.
Viimeisessä kirjassaan "Der Mann Moses und die monotheistische Religion" (1939) Freud tarkastelee spekulatiivisesti Raamatun Mooseksen hahmoa. Freud oli omaksunut ajatuksen, että Mooses oli todellisuudessa egyptiläinen aatelismies. Hän itse nimitti kiistanalaista kirjaansa ”eräänlaiseksi historialliseksi romaaniksi”.
Itävalta liitettiin natsi-Saksaan maaliskuussa 1938 ("Anschluß"), ja tämä johti välittömästi spontaaneihin juutalaisvainoihin. Pitkään epäröityään Freud suostui lähtemään maanpakoon. Ulkomaalaiset tukijat ryh­tyi­vät Marie Bonaparten ja Ernest Jonesin johdolla auttamaan Freudin per­het­tä pois maasta. Anna Freud pidätettiin, ja hän oli joutua keskitysleirille.
Marie Bonaparte kuului Bonaparten aatelis-ja kuningassukuun ja oli naimisissa Kreikan kuninkaan pojan kanssa. Marie Bonapartella oli vaikutusvaltaa, joten hän pystyi hankkimaan Freudille sekä tämän perheelle passin ja viisumin. Freud matkusti perheineen Ranskaan 4. heinäkuuta vuonna 1938. Sieltä matka jatkui Pariisiin kautta Lontooseen, ja Freud pääsi ”kuolemaan vapaudessa”. Lontoossa hän lakkautti vihdoin vastaanottonsa, jonka oli perustanut huhtikuussa 1886. Syövästään huolimatta hän viimeisteli Mooses-kirjan painatuskuntoon ja ryhtyi sa­man tien valmistelemaan teos­ta "Abriß der Psychoanalyse", jonka oli määrä esittää psy­ko­analyysin keskeiset perusteet. Vaikka kirja jäi Freudilta kesken, se sisältää tärkeän yhteenvedon hänen käsityksistään ja ennakoi analyysitekniikan muutoksia. Syyskuussa 1939 syövästä kärsinyt Freud vetosi lääkäriystävänsä Max Schurin lupaukseen, ja tämä avusti Freudia päättämään elämänsä morfiinin avulla. Freudin tuhkat on haudattu Lontoossa sijaitsevaan Golders Green Crematoriumiin.
Laajaa kirjevaihtoa.
Freudin kuuluisa sohva. Freud Museum, Lontoo.
Koko elämänsä ajan Freud kävi laajaa kirjeenvaihtoa. Esimerkiksi kihlausaikana 1882–1886 Freud ja hänen morsiamensa kirjoittivat molemmat noin tuhat kirjettä. Näistä vain murto-osa on julkaistu. Lisäksi julkisuuteen on toimitettu alkukielellä ja käännöksinä kirjeenvaihto muun muassa nuoruudenystävän Eduard Silbersteinin kanssa, kollega Wilhelm Fliessille kirjoitetut kirjeet, kirjeenvaihto Anna Freudin, Karl Abrahamin, Oscar Pfisterin, Sándor Ferenczin, Albert Einsteinin, Carl G. Jungin, Arnold Zweigin, Ludwig Binswangerin, Georg Groddeckin ja Edoardo Weissin kanssa.
Teoria.
Freud loi psykoanalyysin teorian, jonka keskeinen sovellus on psykoanalyyttinen psykoterapia. Freud uskoi, että lapsuuden kokemukset vaikuttavat yksilön nykyiseen käyttäytymiseen tiedostamatta; Freud kehitti "tiedostumattoman" () käsitettä ja pyrki nojautumaan kliinisiin havaintoihin. Tiedostumattomat prosessit vaikuttavat muun muassa unien kautta. Freud uskoi, että tulkitsemalla unia oikealla, psykologisella tavalla, voisi ymmärtää paremmin ihmisten käyttäytymistä. Freud kirjoitti aiheesta kuuluisan teoksen "Unien tulkinta" ("Die Traumdeutung", 1900).
Freud uskoi myös seksuaalisuuden olevan erittäin tärkeä vaikuttava tekijä ihmisen psyykessä. Hän kehitti teorian oidipuskompleksista, jonka mukaan pojat tuntevat vetoa äitiinsä ja kateutta isäänsä kohtaan. Vastaavasti teorian mukaan tytöt rakastuvat isäänsä ja kilpailevat äitinsä kanssa isän suosiosta. Tyttöjen oidipuskompleksille on erillinen termi "elektrakompleksi", jonka teki tunnetuksi Freudin työtoveri Carl Gustav Jung. Nimet Oidipus ja Elektra tulevat antiikin kreikkalaisesta tarustosta. Sofokleen näytelmän Oidipus surmasi tietämättään isänsä ja meni naimisiin äitinsä kanssa.
Freud esitti myös teorian libidosta, seksuaalisesta vietistä, jolla on ratkaiseva merkitys ihmisen kehityksessä, toiminnassa ja elämysmaailmassa. Lisäksi hän kehitti menetelmän, joka loi edellytykset tunteensiirrolle: kun potilas lepää sohvalla niin, että katsekontaktia ei synny, analyytikko voi tutkia potilaan tunteensiirtoa eli transferenssia. Psykologian yleisteoriaa Freud ehdotti nimitettävän metapsykologiaksi.
Käsitys uskonnosta.
Freud oli ateisti. Fraudin teorian mukaan uskonto oli verrattavissa lasten ja vanhempien suhteeseen, eli ihminen tarvitsee korvaajaa, kun häneltä otetaan vanhemmat pois. Filosofeista nuori Freud mainitsi arvostavansa eniten ateisti Ludwig Feuerbachia. Franz Brentanolla oli voimakas mutta ohimenevä teis­tinen vaikutus. Friedrich Nietzscheä Freud kielsi lukeneensa nuorena, mutta tästä on eriäviä käsityksiä. Ateismistaan huolimatta Freud oli ylpeä juutalaisuudestaan eikä koskaan yrittänyt kätkeä sitä: "Vanhempani olivat juutalaisia, minä myös olen pysynyt juutalaisena", hän kirjoitti omaelämäkerrassaan vuonna 1925.
Freud piti uskonnollisia käsityksiä ”harhoina, ihmiskunnan vanhimpien, voimakkaimpien ja sitkeimpien toiveiden kuviteltuina toteutumina”. Ajattelussaan hän edusti valistusajan kriittistä henkeä. Kirjassaan "Erään toivekuvitelman tulevaisuus" hän piti uskontoa ihmismielen puolustuskeinona pelottavia luonnonilmiöitä – maanjäristyksiä, tulvia, myrskyjä, sairautta ja kuolemaa – vastaan. ”Nämä voimat luonto on suurena, julmana ja kiivaana nostattanut vastaamme ja muistuttaa mieliin heikkoutemme ja avuttomuutemme.” Ihmisen mielikuvitus muuntaa luonnonvoimat henkilöllisiksi, yliluonnollisiksi valloiksi, joihin voidaan vedota samalla tavoin kuin lapsi vetosi vanhempiinsa.
Juutalais-kristillisessä uskonnossa ihmiset heijastavat kaikkeuteen muiston isästä suurena suojelevana voimana. Lapsuudesta tutut kasvot ovat suurentuneet taivaassa äärettömiksi. ”Uskonto olisi siis yleisinhimillinen pakkoneuroosi”, ja lapsuusneuroosin tavoin se juontuisi oidipuskompleksista, isäsuhteesta, ja siitä päästäisiin eroon, kun ihmiset vihdoin luonnontieteellisen tiedon avulla oppivat hahmottamaan todellisuuden ilman harhaluuloja. Freud antoi myös erityisen selityksen uskonnon synnylle käyttäen oidipuskompleksin käsitettä, mutta tämä selitys ei saavuttanut suurta suosiota.
Freud ja kokaiini.
Vuosina 1884–1887 Freud kokeili kokaiinia ja totesi sen auttavan masennuskohtauksiinsa. Hän julkaisi neljä artikkelia, joissa referoi muiden tutkimuksia ja omia kokeilujaan. Hän tutki mm. kokaiinin vaikutusta ruumiinvoimaan ja reaktiokykyyn ja suositti sitä avuksi morfinistien vieroitushoitoon. Alun innostuksen jälkeen hänet kuitenkin valtasi epäilys, että tähän "psyykenlääkkeeseen" liittyy myös vakavia haittavaikutuksia. Vuoden 1887 jälkeen hän luopui aiemmista käsityksistään ja myöhemmin katui virheelliseksi osoittautunutta teoriaansa kokaiiniin hyödyllisyydestä.
Joka tapauksessa Freud vaikutti osaltaan siihen, että kokaiinia alettiin käyttää paikallispuudutteena — ensin silmälääketieteessä, sitten muussakin pikkukirurgiassa. Freud julkaisi vuonna 1884 huomiota herättäneen artikkelin "Kokaiinista" ("Über Coca"), ja mainitsi siinä myös kokaiinin puudutusvaikutuksesta. Freudin kollega silmälääkäri Karl Koller (1857–1944) tuli sen jälkeen ajatelleeksi, että kokaiinia voitaisiin käyttää silmän puuduttamiseen, suoritti kokeiluja ja julkisti havaintonsa syyskuussa 1884. Freud ja varsinkin Koller saivat tämän jälkeen maailmanlaajuista kuuluisuutta.


Konsonantti.
Konsonantit eli kerakkeet ovat vokaalien ohella ihmiskielen äänteiden toinen ryhmä. Konsonantit tuotetaan muodostamalla este ääntöväylään kielen, huulten, hampaiden tai äänihuulten avulla.
Konsonanttien pääryhmät ovat resonantit ja obstruentit.
Ääntötapa.
ilmavirta kulkee suun keskeltä ulos, kuitenkin siten että ääntöväylään muodostetaan ahdas kapeikko, esimerkiksi "j, w"
Soinnillisuus.
Konsonanttien soinnillisuus syntyy siten, että samaan aikaan kun johonkin em. ääntämispaikoista muodostetaan sulku tai supistuma äänihuulet värähtelevät. Resonantit ovat tavallisesti aina soinnillisia, mutta esimerkiksi yhdessä suomen sukukielistä, mokšassa, esiintyy soinniton " r-" ja " l"-äänne.
Konsonanttiäänteet kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa.
Harmennetut alueet kuvaavat äänteitä, joita IPA:n mielestä ei voi luonnollisesti ääntää. Sarakkeiden oikeanpuoleinen äänne on soinnillinen, vasen soinniton.


Tetris.
Tetris () on tietokonepeli, jonka on alun perin tehnyt neuvostoliittolainen Aleksei Pažitnov kesäkuussa 1984 ja jonka Vadim Gerasimov siirsi.
Historia.
Tetris-pelistä on tehty käännös lähes kaikille kotitietokoneille ja pelikonsoleille, aluksi Elektronika 60:lle (neuvostoliittolainen PDP-11-klooni), sitten. Peli tuli lännessä tunnetuksi vuosina 1986 ja 1987, jolloin siitä julkaistiin versiot monille kotitietokoneille. Samoihin aikoihin se ilmestyi myös kolikkopelinä, jossa ruutu oli jaettu kahtia siten, että kaksi pelaajaa pystyi kilpailemaan keskenään samanaikaisesti. Spectrum Holobyten julkaisemassa versiossa PC:lle ja Amigalle oli hienot venäläisiä maisemia sisältäneet taustakuvat ja venäläisistä kansansävelmistä muodostetut musiikit, kun taas esimerkiksi Mirrorsoftin versiot Amigalle ja olivat nopeasti tehtyjä.
Tietokoneversioita myytiin jo niiden ilmestyessä halpapeleinä pelin yksinkertaisen luonteen vuoksi. Useimpia versioita ei myyty täyshintaisina peleinä, ja Tetriksestä ilmestyi tietokoneille muutenkin lukuisia harrastelijoiden tekemiä ilmaisia versioita. Nintendon Game Boyn versio vuodelta 1989 on levinnein Tetriksen versio, koska peliä jaettiin Game Boyn mukana. Pažitnov itse ei saanut pelistä tekijänpalkkioita ennen vuotta 1996, jolloin hänestä tuli Yhdysvaltain kansalainen.
Suomessa pelin arvosteli Niko Nirvi huhtikuun 1988 "MikroBitissä". Peli sai täydet viisi tähteä, ja arvostelija totesi, että ”hyvin on veli venäläinen pelin tehnyt”.
Tarkoitus.
Tetriksessä on tarkoitus kerätä pisteitä pudottelemalla neljästä laatikosta koostuvia palikoita (tetrominoja, joita on seitsemän erilaista) ja koota niistä vaakasuoria rivejä. Kun rivin saa kokonaiseksi, se poistetaan ja ylempänä olevat rivit putoavat yhden alemmaksi. Täyttämällä kaksi tai kolme riviä kerralla saa enemmän pisteitä. Tämä toimenpide neljälle riville samanaikaisesti on nimeltään "tetris".


Civilization.
Sid Meier's Civilization (yleisesti "Civilization") on MicroProsen kehittämä ja alun perin 1991 MS-DOSille julkaisema "Civilization"-strategiapelisarjan videopeli.
Pelin suunnittelija Sid Meier sai peliinsä vaikutteita samannimisestä vuonna 1980 julkaistusta lautapelistä.
Pelin idea.
Kuvankaappaus pelistäPeli alkaa vuodesta 4000 eaa., josta on tarkoituksena kehittyä ja laajentua vuosisatojen halki aina moderniin aikaan ja lähitulevaisuuteenkin asti. Peli päättyy vuoteen 2050, ellei pelaaja kykene kukistaamaan kaikkia vastustajiaan (tai päinvastoin) tai jokin sivilisaatio pystyy tekemään onnistuneen avaruuslennon Alfa Centauriin. Pelissä perustetaan kaupunkeja ja niiden kasvun parantamiseksi viljellään maata ja rakennetaan teitä. Kaupunkeihin voi rakentaa erilaisia rakennuksia, jotka parantavat niiden ominaisuuksia; kasvu- ja rakennusnopeutta, puolustuskykyä sekä tutkimuksien edistämistä. Keksinnöt vaihtelevat pyörästä ydinvoimaan ja uuden tekniikan löytäminen avaa uusia mahdollisuuksia kehittyneemmille sotajoukoille ja keksinnöille.
Historia.
Alkuperäinen Civilization toimi PC-yhteensopivilla koneilla MS-DOS-käyttöjärjestelmällä. MicroProsen julkaisema peli käännettiin kuitenkin myös muille koneille, kuten Amigalle. Pelistä tuli välittömästi erittäin suosittu, ja se kuuluu yhä kaikkien aikojen arvostetuimpien tietokonepelien joukkoon. Peli arvosteltiin Suomessa Pelit-lehden ensimmäisessä numerossa huippuarvosanoin (Pelit 1/92, 96 pistettä).
Civilizationista on ilmestynyt useita uudempia versioita sekä "klooneja". Virallisia jatko-osia ovat "Civilization II" (1996), "Civilization III" (2001), "Civilization IV" (2005) ja "Civilization V" (2010). Lisäksi tunnettuja lähes samankaltaisia pelejä ovat mm. epävirallinen ' (1999) sekä Sid Meierin pelit "Colonization" (1994) ja "Sid Meier's Alpha Centauri" (1999). Myös vapaan ohjelmiston "Freeciv" perustuu Civilizationiin.
Atari myi vuoden 2004 lopulla Civilization-pelisarjan oikeudet Take Two Interactivelle.
Take Twon tytäryhtiö 2K Games julkaisi vuonna 2006 kaikki Civilization-pelit ja niiden lisäosat yhteen kokoavan "Civilization Chronicles" -paketin. Tuotteesta puuttuu ainoastaan epävirallinen Civilization: Call to Power sekä Civilization IV -pelin lisäosa Warlords.


Volter Kilpi.
Volter Adalbert Kilpi (12. joulukuuta 1874 Kustavi – 13. kesäkuuta 1939 Turku) oli suomalainen kirjailija. Hänen pääteostaan "Alastalon salissa" (1933) on usein pidetty kaikkien aikojen parhaana suomalaisena romaanina. Vuoden 1992 syksyllä "Helsingin Sanomien" järjestämässä kilpailussa se valittiin sellaiseksi puolivirallisestikin.
Valmistuttuaan 1900 filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta Kilpi työskenteli kirjastonhoitajana Turun yliopiston kirjastossa. Hänen kirjallista varhaistuotantoaan edustavat runoa ja proosaa yhdistelevät uusromanttiset teokset "Bathseba" (1900), "Parsifal" (1901) ja "Antinous" (1903). Niissä muinaisuudesta, myyteistä ja "Raamatusta" otettuja aiheita hän käsittelee omalaatuisella, mystisromanttisella tyylillä ja rikkaalla, polveilevalla kielellä. Kilpi vaikutti nuoruudessaan myös kulttuurikriitikkona ja julkaisi teokset "Kansallista itsetutkiskelua" (1917) ja "Tulevaisuuden edessä" (1918), joissa on nähty äärikansallismielisiä ja jopa fasistisia sävyjä. Itsenäistymisen jälkeen Kilpi vaikeni kirjailijana viideksitoista vuodeksi.
Kilpi työskenteli vuosina 1921–1939 vastaperustetun Turun yliopiston ensimmäisenä ylikirjastonhoitajana. Tänä aikana syntyi hänen Saaristo-sarjaksi kutsuttu kirjallinen päätyönsä, johon kuuluvat kaksiosainen romaani "Alastalon salissa" (1933), novellikokoelma "Pitäjän pienempiä" (1934) ja romaani "Kirkolle" (1937). Näissä teoksissa Kilpi palasi lapsuutensa Kustaviin ja sen asukkaisiin, joista keskiössä ovat merimiehet ja merikapteeni-isännät. Alastalon salissa kertoo pitäjän mahti-isäntien kokouksesta, jossa sovitaan yhteisen parkkilaivan rakentamisesta. "Pitäjän pienempien" novelleissa pääosassa ovat nimen mukaisesti köyhempien ihmisten — etenkin merimiesten ja heidän leskiensä — elämänkohtalot, ja "Kirkolle" kuvaa kustavilaisten sunnuntaista kirkkomatkaa.
"Saaristo"-sarja on kirjoitettu omalaatuisella, jäljittelemättömällä tyylillä. Kilven kieli on äärimmäisen hidasta ja monipolvista sekä ilmaisultaan ja kielikuviltaan rikasta. Hänen virkkeensä saattavat olla sivun mittaisia. "Alastalon salissa", joka kuvaa kuusi tuntia kestävän tapahtumajakson, on 800 sivua pitkä. Kilpi käyttää tajunnanvirtatekniikkaa ja kuvaa päähenkilöidensä pienimmätkin ajatukset, mielenliikkeet ja tunteet. Teossarjaa on verrattu James Joycen "Odysseuksen" ja Marcel Proustin "Kadonnutta aikaa etsimässä" -romaanisarjan kaltaisiin eurooppalaisen modernismin klassikoihin, ja kirjallisuustutkijat sekä kriitikot ovat usein pitäneet Alastalon salissa -teosta parhaana suomalaisena romaanina. Samasta syystä Kilpi ei ole koskaan ollut suuren yleisön suosikki, sillä hänen teoksensa ovat melko vaikealukuisia.
Kilven kuollessa 1939 häneltä jäi kesken Jonathan Swiftiä mukaileva yhteiskunnallinen satiiri "Gulliverin matka Fantomimian mantereelle", joka julkaistiin postuumisti 1944.
Volter Kilven veli Eero Kilpi oli Suomen Kansallisteatterin näyttelijä.
Volter Kilven seura järjestää vuosittain heinäkuussa Kustavissa Kilvelle omistetun kirjallisuusviikon. Siellä on nähty mm.Juha Hurmeen ohjaamia Kilven teksteihin perustuneita näytelmiä sekä järjestetty Kilven kirjojen ääneenlukutilaisuuksia ja esitelmiä.


Fonetiikka.
Fonetiikka on tieteenala, jossa tutkitaan puhetta: ihmisäänen ja kielen äänteiden – vokaalien ja konsonanttien – syntyä, niiden akustista luonnetta ja kuulosignaalin tulkitsemista. Fonetiikka lasketaan usein kielitieteen osa-alueeksi. Toisaalta esimerkiksi Helsingin yliopistossa fonetiikkaa opetetaan käyttäytymistieteelliseen tiedekuntaan kuuluvalla "käyttäytymistieteiden laitoksella", kun muu teoreettinen kielentutkimus on pitkälti humanistisen tiedekunnan "nykykielten laitoksen" toimialaa. Lähelle fonetiikkaa menevä kielitieteen tutkimusalue on fonologia.
Artikulatorinen fonetiikka.
Artikulatorisessa fonetiikassa tutkitaan puheessa käytettävien äänteiden tuottamista ääntöväylällä. Pääasiallisena tutkimuskysymyksenä on, miten ääntöväylän eri osat, artikulaattorit (kieli, huulet, leuka, kitalaki, hampaat jne), käyttäytyvät itsessään ja suhteessa toisiinsa.
Mittaustekniikat.
Äänteiden muodostuksen eli artikulaation tutkimuksessa käytetään usein apuna kokeellisia menetelmiä. Voidaan esimerkiksi mitata, millä tavalla kieli koskee kitalakeen puheenmuodostuksen aikana käyttämällä elektropalatografiaksi (EPG) kutsuttua menetelmää. Tiedon keräämisen ajaksi koehenkilölle asetetaan useilla elektrodeilla päällystetty tekokitalaki. Henkilön puhuessa koje mittaa, miten, missä ja kuinka kauan kieli koskee tiettyihin elektrodeihin eri äänteitä tuotettaessa.
Akustinen fonetiikka.
Akustinen fonetiikka tutkii kielellisten ilmausten akustista rakennetta sekä puheen akustiikkaa. Tutkimuksessa voidaan keskittyä esimerkiksi tunnetilojen vaikutukseen tai puhe-elimistön ja akustisen vastaavuuteen.
Auditiivinen fonetiikka.
Auditiivinen fonetiikka tutkii puheen auditiivista prosessointia, akustisten signaalien ja puheen havaitsemisessa tapahtuvia reaktioita ja esimerkiksi akustisten signaalien ja auditiivisten vasteiden yhteyksiä.


Virke.
Virke on oikeinkirjoituksen perusteella määrittyvä tekstin jakso, joka alkaa isolla kirjaimella ja loppuu niin sanotusti isoon välimerkkiin eli pisteeseen, huutomerkkiin tai kysymysmerkkiin.
Lauseopillisesti tarkasteltuna virke yleensä muodostuu vähintään yhdestä päälauseesta, jonka lisäksi siinä voi olla muita päälauseita sekä sivulauseita. Tällaista toisiinsa liittyvien lauseiden kokonaisuutta voidaan kutsua myös yhdyslauseeksi. Virkkeestä puhuttaessa huomio kiinnittyy lauserakenteen sijasta laajempaan tekstirakenteeseen, jonka osana virke toimii. Arkikielessä virkkeen ja lauseen ero kuitenkin usein hämärtyy.


Käsimuoto.
Käsimuoto on sormien asento viittoman suorittamisen aikana. Käsimuoto voi pysyä samana tai muuttua viittoman loppua kohti. Viittoman käsimuodolla tarkoitetaan sormien asentoa viittoman aikana. Käsimuoto voi viittomassa pysyä samana tai muuttua. Käsimuodon muutoksessa käsi joko avautuu tai sulkeutuu, sormet koukistuvat tai peukaloa ja muita sormia hierotaan vastakkain. Lisäksi joissakin lukusanaviittomissa ja sormiaakkosia sisältävissä viittomissa esiintyy muunlaisia käsimuodon muutoksia.


Wattitunti.
Wattitunti (tunnus W·h, W h tai Wh) on energian yksikkö, joka vastaa watin tehoa tunnin ajan. Sähköenergian määrää mitattaessa käytetään usein kilowattituntia (tunnus kW·h tai kWh). Isommassa mittakaavassa, esimerkiksi energian tuotannossa ja voimalaitoksista puhuttaessa, käytetään "gigawattituntia, GW·h" (1 GW·h = 1 000 000 kW·h) tai "terawattituntia, TW·h" (1 TW·h = 1 000 000 000 kW·h).
SI-järjestelmässä energian varsinainen yksikkö on joule, joka on toisessa muodossa wattisekunti; siten 1 kW·h = 3,6 MJ.
Monikerrat.
Kilo, mega, giga, ja tera ovat useimmiten käytetyt etuliitteet.


Karjalan Prikaati.
Karjalan Prikaati on yksi kolmesta Suomen puolustusvoimien valmiusyhtymistä ja se kuuluu Itä-Suomen sotilaslääniin. Prikaati sijaitsee Kouvolassa Vekaranjärvellä. Prikaatiin kuuluu esikunta ja kuusi joukkoyksikköä.
Historia.
Karjalan Prikaatin juuret ovat lähtöisin Viipurista Karjalan Kaartin Rykmentistä. Karjalan Prikaati vaalii ja kunnioittaa myös jatkosodan Jalkaväkirykmentti 8:n perinteitä.
Vapaussodan päättymisparaatissa Helsingin Senaatintorilla 16. toukokuuta 1918 pitämässään paraatipuheessa ylipäällikkö, kenraali C. G. E. Mannerheim käski perustaa vapaussodan kolmesta Karjalan Rykmentistä Karjalan Kaarti Rykmentin. Rykmentti toimi Viipurissa syksyyn 1939 asti kouluttaen reserviin noin 30 000 miestä. Rykmentti taisteli talvisodassa keskisellä Kannaksella 2. Prikaatin 1. Pataljoonana ja lakkautettiin kesällä 1940.
Akateemikko Väinö Linnan romaanista Tuntematon sotilas kuuluisaksi tullut Jalkaväkirykmentti 8 (JR 8) muodostettiin kesäkuussa 1941 Liperin Ylämyllyllä ja sen ympäristössä talvisodan jälkeen perustetusta 8. Prikaatista. Jatkosodassa rykmentti taisteli Laatokan pohjois- ja itäpuolella hyökäten läpi Itä-Karjalan Äänislinnaan, taistellen asemasotavaiheen 1942-44 Syvärin yläjuoksulla ja viivyttäen kesällä 1944 U-asemaan Loimolassa, jossa se saavutti kunniakkaan torjuntavoiton. JR 8 osallistui myös Lapin sotaan Tornionjokilaakson suunnassa saksalaisten joukkojen karkottamiseksi Suomesta. Kesäkuun alussa 1945 JR 8 kotiutettiin Kouvolan varuskuntaan.
Joulukuussa 1952 rykmentin nimi muutettiin 5. Prikaatiksi ja edelleen 1. tammikuuta 1957 Karjalan Prikaatiksi. Tuolloin prikaatille määrättiin vaalittavaksi entisen Viipurissa sijainneen Karjalan Kaartin Rykmentin perinteet. Niiden merkiksi prikaati sai rykmentin lipun ja kunniamarssin, Oravaisten marssin. Prikaatin vuosipäiväksi määrättiin 6. toukokuuta, päivä, jolloin vuonna 1618 Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf antoi käskyn Suomen sotaväen uudesta kokoonpanojärjestelystä, jossa mm. perustettiin Karjalan Rykmentti.
Kouvolan varuskunnan ahtaiden majoitusolojen ja supistuvien harjoitusmaastojen takia ryhdyttiin monien vaiheiden jälkeen rakentamaan Karjalan Prikaatille uusi varuskunta-alue Valkealan kunnan Vekaranjärvelle. Rakentaminen aloitettiin syksyllä 1963 ja ensimmäiset prikaatin joukot muuttivat uusiin tiloihin 1968–1973.
Vuosina 1979–1980 siirrettiin Karjalan Tykistörykmentti Lappeenrannasta Vekaranjärvelle. Vuoden 1990 alussa annettiin prikaatin Jääkäripataljoonalle Haminassa lakkautetun Kymen Jääkäripataljoonan nimi, joukko-osastolippu, kunniamarssi ja perinteet. Samalla sekä Kymen Jääkäripataljoona että Karjalan Tykistörykmentti liitettiin prikaatiin joukkoyksikköinä.
Kesällä 1994 siirrettiin Kymen Pioneeripataljoona Korialta Vekaranjärvelle. Kesällä 1998 perustettiin prikaatin yhteyteen Itä-Suomen Viestipataljoona Keuruulla lakkautetun Keski-Suomen Viestipataljoonan pääosista. Vuoden 2003 alussa muodostettiin prikaatiin Salpausselän Ilmatorjuntapatteristo lakkautettaessa Haminassa Kymen Ilmatorjuntarykmentti. Helmikuussa 2003 aloitti Vekaranjärvellä toimintansa Karjalan Huoltopataljoona Prikaatin kuudentena joukkoyksikkönä.
Prikaatin lippu ja tunnus.
Karjalan Prikaatin lippuna on professori Carolus Lindbergin suunnittelema ja valtionhoitaja C. G. E. Mannerheim 14. kesäkuuta 1919 vahvistama valkokenttäinen, Karjalan Kaartin Rykmentin (KKR) vaakunalippu.
Lipussa on kruunattu Suomen vaakuna, jota ympäröi laakeriseppele. Jo kesällä 1919 oli valtionhoitaja kenraali Mannerheim määrännyt, että erityisestä kunnostautumisesta vapaussodassa oli KKR:n lipputangon kärkeen kiinnitettävä IV luokan Vapaudenristin lisäksi nauhat, joihin oli kultakirjaimin painettava niiden taistelupaikkojen nimet, joissa se oli kunnostautunut: Venäjänsaari, Vuoksenrintama, Rautu.
Tasavallan presidentti hyväksyi 28. lokakuuta 1920 valmistuneen lipun, jonka lahjoitti kenraalin rouva Karin Theslöf. Lippu naulattiin 15. toukokuuta 1921 Katajanokan upseerikasinossa ja vihittiin seuraavana päivänä Armeijan lippujuhlassa Senaatintorilla.
Karjalan Prikaatin tunnus on alun perin suunniteltu ja vahvistettu 4. toukokuuta 1920 Karjalan Kaartin Rykmentille (KKR). Tunnukseen on liitetty lehväseppele, joka on otettu vanhasta KKR:n tunnuksesta. Tässä merkissä on erikoistunnuksena Karjalan vaakunan kaksi vastakkain iskuun kohotettua miekkaa, lännen suora säilä ja idän käyrä sapeli.
Karjalan Prikaatissa tunnus otettiin käyttöön 1967. Tunnusta ovat käyttäneet kaikki prikaatissa palvelevat vuodesta 2001 lähtien.
Aiheesta muualla.
*


Kymen Jääkäripataljoona.
Kymen Jääkäripataljoona (lyh. KymJP) on Suomen puolustusvoimien valmiusyhtymään Karjalan Prikaatiin kuuluva panssarijalkaväkeä kouluttava maavoimien joukkoyksikkö Kouvolan Vekaranjärvellä.
Historiaa.
Kymen Jääkäripataljoonan varhaisin perinnejoukko-osasto on vuonna 1920 Joensuussa perustettu Polkupyöräpataljoona 3, jonka vaativassa maineessa ollut koulutus tuotti tuon ajan nopean toiminnan joukkoja.
Vuonna 1936 joukko-osaston tehtäväksi annettiin perinteiden vaaliminen ja sen nimi muutettiin Jääkäripataljoona 3:ksi. Tällä nimellä se osallistui Suomen viime sotiin komentajaan Mannerheim-ristin ritari, everstiluutnantti (myöhempi kenraalimajuri) Jouko Hynninen. Jääkäripataljoona 3 taisteli talvisodassa pääosin Karjalan kannaksella ja jatkosodassa Itä-Karjalassa osallistuen myös kesän 1944 suuriin torjuntataisteluihin Kuuterselässä, Talissa ja Vuosalmella.
Sotien jälkeen pataljoona sijoitettiin Lahteen ja edelleen vuonna 1953 Haminaan. Vuonna 1957 Kymen Jääkäripataljoonan nimen saanut joukko-osasto lakkautettiin itsenäisenä vuoden 1990 alussa, jolloin se liitettiin Karjalan Prikaatin joukkoyksiköksi Vekaranjärvelle.
Perinteet.
Kymen Jääkäripataljoonan perinnepäivä on 12. maaliskuuta ja sitä vietetään Jakob de la Gardien vuonna 1610 johtaman Moskovan valloituksen muistoksi. Perinnemarssi on Jean Sibeliuksen ”Jääkärimarssi” ja perinnelippu Carolus Lindbergin suunnittelema kaksikielekkeinen ratsuväkilippu. Harmaan lipun reunakoristeessa on Karjalan värit, punainen ja musta. Tunnuskuvioina ovat tulta ja liikettä kuvaavat ristikkäin olevat nuolet, heraldiset ruusut ja järjestysnumero 3. Alun perin lippu otettiin Polkupyöräpataljoona 3:n käyttöön vuonna 1922 ja se vahvistettiin Kymen Jääkäripataljoonan lipuksi loppuvuodesta 1956. Tangon kärkeen on vuonna 1938 myönnetty 4. luokan vapaudenristi nauhoineen.
Kymen Jääkäripataljoonan perinteitä vaalii vuonna 1966 perustettu Kymen Jääkäripataljoonan Kilta ry, joka ylläpitää myös Haminassa sijaitsevaa Jääkärimuseota.
Organisaatio.
Kymen Jääkäripataljoonan muodostavat kolme panssarijääkärikomppaniaa, joissa koulutetaan valmiusprikaatin mekanisoituja iskujoukkoja: panssarijääkäreitä, panssarintorjuntamiehiä, panssaritiedustelijoita sekä CV9030 -rynnäkköpanssarivaunumiehistöjä vaununjohtajan, -ampujan ja -ajajan tehtäviin. Pataljoonassa toimii myös jalkaväkialiupseerikoulu. Pataljoonan komentaja on everstiluutnantti Petri Olli.


Itä-Suomen Viestipataljoona.
Itä-Suomen Viestipataljoona (lyhenne I-SVP) on Suomen puolustusvoimien raskaimmin ja täydellisimmin varusteltuun valmiusyhtymään Karjalan Prikaatiin kuuluva viestiaselajin joukkoyksikkö. Sen aikaisempi nimi on Keski-Suomen Viestipataljoona, joka muodostui yhdistämällä 4. Erillinen Viestikomppania ja 5. Erillinen Viestikomppania sekä yhdistämällä siihen 1997 lakkautetun 3. Erillisen Viestikomppanian toiminnot. Fyysisesti pataljoona sijaitsee Vekaranjärvellä Kouvolassa.
Itä-Suomen Viestipataljoona antaa viestijoukkojen koulutuksen lisäksi myös Karjalan Prikaatin sotilaspoliisikoulutuksen Esikuntakomppaniassa.
Viestitoiminta.
Itä-Suomen Viestipataljoona kouluttaa kenttäviestitoimintaan yhtymän viestijärjestelmä 2 -kalustolla, joka on asennettu Patrian valmistamiin XA-202 -sarjan panssaroituihin ajoneuvoihin (Viestipasi).


Merkantilismi.
Merkantilismi eli merkantiilijärjestelmä oli itsevaltiuden ajan kauppa- ja teollisuuspolitiikkaa, jota toteutettiin 1500-luvulta 1800-luvulle. Tavoitteena oli ylijäämäinen kauppatase, eli viennin oli oltava tuontia suurempi. Tämä saavutettiin monopoleilla, tulleilla ja kauppakielloilla, jotka estävät merkantilismin mielestä haitallista kilpailua. Lisäksi pyrittiin voimakkaasti edistämään teollisuutta, erityisesti tuonnin korvaamiseksi kotimaisella tuotannolla. Merkantilismin taustalla oli käsitys, jonka mukaan maailman varallisuus (ennen kaikkea jalometallivarat) on vakio, ja jokainen itseään kunnioittava valtio pyrkii haalimaan siitä itselleen mahdollisimman suuren osan.
Joskus merkantilistinen politiikka sai pikkumaisia piirteitä: saatettiin esimerkiksi kieltää kahvinjuonti tai määrätä kuinka leveät pitsit kauluksessa sai olla. Joissakin tapauksissa valtion virkamiehet puuttuivat jopa kankaan kuviointiin. Merkantilismi johtikin laajaan salakuljetukseen.
Tärkeimpänä tällaisen talouspolitiikan kehittäjänä oli 1600-luvulla elänyt Aurinkokuningas talousneuvoja Jean-Baptiste Colbert. Ranskalaista merkantilismia on hänen mukaansa nimitetty colbertismiksi. — Saksassa kehittyi merkantilismia vastaava oppi kameralismi, joka käsitteli ruhtinaiden valtionrahaston hoitamis- ja kartuttamisperiaatteita.
Suurimmat toiveet merkantilismin toimimivuudesta murensi valistusfilosofi David Hume 1700-luvulla kehittämällään rahan kvantiteettiteorialla, jonka mukaan rahamäärän kasvu yhteiskunnassa ei johda tuotannon lisääntymiseen vaan ainoastaan inflaatioon.
Käsitettä pidetään anakronistisena, sillä aikalaiset eivät käyttäneet nimeä merkantilismi. Ensi kerran nimitystä käytti, hyvin kriittisesti, Adam Smith. Merkantilismi ei myöskään ollut yhtenäinen teoria tai talouspolitiikka.
John Locken Toinen tutkielma osoitti, että vauraus ei ole vakio, vaan ihmisten toiminta voi lisätä sitä, joten yhden kansakunnan hyöty ei ole toisilta pois.
Liberaalit ovat valistusajasta asti kritisoineet vahvasti merkantilismia ja sen myöhempää muunnelmaa uusmerkantilismia. Heidän mukaansa ne hyödyttävät vain valtion suosimia yrittäjiä, kun taas vapaakauppa olisi kansalaisten kokonaisedun mukaista. Liberaalien mukaan suhteellisen edun periaate todistaa, että kansakunnan kannattaa keskittyä siihen, mitä se tekee tehokkaimmin, ja tuoda ulkomailta se, minkä ulkomaat tekevät halvemmalla.
Britanniassa kauppaa vapautettiin 1700- ja 1800-luvun ajan ja päädyttiin lähes täyteen vapaakauppaan (klassinen liberalismi). Ranskassa kaupan vapauttaminen alkoi vasta Ranskan vallankumouksesta (1789), mutta Saksassa merkantilistinen politiikka säilyi vahvana myös 1800-luvulla, aina natsi-Saksan kukistumiseen asti.


Andalusia.
Andalusia () on itsehallintoalue Etelä-Espanjassa. Sitä rajoittavat Atlantin valtameri, Gibraltar ja Välimeri etelästä, Portugali, Extremadura, Kastilia- La Mancha ja Murcia pohjoisessa, lännestä itään. Andalusian pääkaupunki on Sevilla.
Historia.
Rooman vallan aikana Andalusia tunnettiin "Baetican" maakuntana. Arabit nimittivät maakuntaa nimellä "al-Andalus" vandaalien mukaan. Visigoottien aikana kristinusko levisi Etelä-Espanjaan, mutta sitä seurasi 800-vuotinen arabien valta. Kristittyjen Iberian niemimaan takaisinvalloitus maureilta, "Reconquista", päättyi 1492. Amerikan löytämisen jälkeen Sevilla oli ainoa satama, jossa kaupankäynti siirtomaiden kanssa oli sallittua. Amerikassa puhuttava espanja perustuukin Etelä-Espanjan murteeseen.
Maakunnat.
Andalusia on jaettu kahdeksaan maakuntaan. Javier de Burgos jakoi Andalusian maakuntiin kuninkaallisen määräyksen johdosta vuonna 1833. Maakunnat on nimetty pääkaupunkiensa mukaan.
Täysin epävirallisesti Andalusia on perinteisesti jaettu kahteen suureen alueeseen: Ylä-Andalusiaan (tunnetaan myös nimellä Itä-Andalusia) sekä Ala-Andalusiaan (tunnetaan myös nimellä Länsi-Andalusia). Ylä-Andalusiaan kuuluvat Almerían, Granadan, Jaénin sekä Málagan maakunnat, ja Ala-Andalusiaan kuuluvat Huelvan, Sevillan, Cádizin sekä Córdoban maakunnat.
Kunnat.
Andalusian kahdeksan maakuntaa on jaettu yhteensä 771 kuntaan. Kuntien asema on määritelty Andalusian itsehallintoalueen lain kappaleen III pykälissä 91–95, jotka antavat kunnille itsehallinnon moniin sisäisiin asioihinsa. Kunnallistasolla esitykset, hallinto sekä lainkäyttö on keskitetty kunnallishallinnolle, jolla on vastuu yhdyskuntasuunnittelusta, yhteisön sosiaalipalveluista, veden välittämisestä ja käsittelystä, jätteen keräämisestä ja käsittelystä, sekä turismin, kulttuurin ja urheilun edistämisestä.
Maantiede.
Suurin joki on Guadalquivir (657 km), joka virtaa Sevillan läpi lounaaseen.
Etelässä Välimeren rannikolla sijaitsevat muun muassa Sierra Nevadan ja Sierra Morenan vuoristot. Sierra Nevadan itäpuolella sijaitsee Euroopan ainut luonnollisesti muodostunut aavikko.
Talous.
Oliiviviljelmät ja oliiviöljyn valmistus ovat tärkeitä Andalusian taloudelle. Noin kolmasosa Euroopassa käytetystä oliiviöljystä on peräisin Andalusiasta, erityisesti Córdoban ja Jaénin alueelta.
Andalusia on myös erittäin suosittu turistikohde sekä espanjalaisten että ulkomaalaisten keskuudessa. Suomalaisten kannalta suosituimpia turistikohteita ovat Málaga sekä sen lähistöllä sijaitsevat Torremolinos ja Fuengirola.
Olympialaiset.
Andalusialaiset urheilijat ovat kilpailleet 16 eri olympiakisoissa, sekä talvi- että kesäolympialaisissa. Yhteensä andalusialaisten edustuksia olympialaisissa on ollut 220. Ensimmäinen andalusialainen olympiaedustaja sekä samalla myös olympiamitalisti oli Leopoldo Sainz de la Maza, joka voitti vuoden 1920 kesäolympialaisissa hopeaa poolossa Espanjan joukkueessa.
Yhteensä andalusialaiset urheilijat ovat voittaneet olympialaisissa 6 kultamitalia, 11 hopeamitalia ja 2 pronssimitalia. Menestyneimpiä ovat olleet nyrkkeilijä Rafael Lozano (pronssia Atlantassa 1996 sekä hopeaa Sydneyssä 2000), purjehtija Theresa Zabell (kultaa sekä Barcelonassa 1992 että Atlantassa 1996) tennispelaaja Manuel Orantes (hopeamitali Méxicossa 1968, jolloin tennis oli tosin vielä näytöslajina), ratsastajat Ignacio Rambla ja Rafael Soto (hopeaa kouluratsastuksessa Ateenassa 2004) sekä kävelijä Paquillo Fernández (hopeaa Ateenassa 2004).
Useimmin olympialaisiin osallistuneet andalusialaiset ovat viidesti osallistuneet uimari María Peláez sekä hiihtäjä María José Rienda. Ratsastaja Luis Astolfi sekä soutaja Fernando Climent ovat osallistuneet molemmat neljästi olympialaisiin.
Sevilla on ollut toistuvasti ehdolla kesäolympialaisten pitopaikaksi, samoin kuin Granada talviolympialaisten pitopaikaksi. Toistaiseksi Andalusiassa ei ole järjestetty olympialaisia.
Muut lajit.
Yksi tärkeimmistä Andalusiassa järjestettävistä urheilutapahtumista on MotoGP:n Espanjan Grand Prix, joka pidetään joka kevät Jerezin moottoriurheiluradalla.
Tarifa on yksi maailman tärkeimmistä lainelautailu-, leijasurffaus- ja purjelautailukeskuksista. Andalusiassa on myös hyvät mahdollisuudet harrastaa golfia varsinkin rannikkoseuduilla sekä ratsastusta sisämaa-alueilla.
Andalusialla on laajamittaista kokemusta suurten urheilutapahtumien järjestämisestä. Muun muassa Yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut 1999 järjestettiin Sevillassa, Välimeren kilpailut 2005 Almeríassa, Ratsastuksen maailmanmestaruuskilpailut 2002 Jerezissä sekä Alppihiihdon maailmanmestaruuskilpailut 1996 Sierra Nevadassa (Granadassa). Andalusiassa järjestetään myös merkittäviä jokavuotisia urheilutapahtumia, esimerkiksi pyöräilykilpailu Andalusian ympäriajo.
Ruoka.
Yksi perinteisistä andalusialaisista ruoista on viileä gazpacho-keitto. Alkuperäinen gazpacho oli leipäkeitto, joka valmistettiin yhdistämällä kuivanutta leipää, valkosipulia, oliiviöljyä, suolaa ja viinietikkaa. Tomaatti ja paprika yleistyivät gazpachon aineksina vasta Kristoffer Kolumbuksen löydettyä Amerikan.


Bulgaria.
Bulgaria (), virallisesti Bulgarian tasavalta () on valtio Balkanilla Kaakkois-Euroopassa. Se sijaitsee Mustanmeren rannalla, ja sen rajanaapureita ovat Kreikka ja Turkki etelässä, Serbia ja Makedonia lännessä ja Romania pohjoisessa. Bulgarian pääkaupunki on Sofia. Maassa on noin 7 miljoonaa asukasta ja sen pinta-ala on 110 879 neliökilometriä.
Turkinsukuisten bolgaarien, traakialaisten ja slaavien jälkeläiset omaksuivat kristinuskon Kyrilloksen ja Metodioksen lähetystyön ansiosta 800-luvulla. Maan kulttuuri kehittyi luostarien suojissa myös ottomaanien vallan aikana. Maailmansotien jälkeen maa kuului kommunistiblokkiin yli neljänkymmenen vuoden ajan. Monipuoluejärjestelmää ja markkinataloutta on harjoitettu vuodesta 1989, ja Euroopan unioniin Bulgaria liittyi vuonna 2007. Bulgarialaiseen keittiöön kuuluvat keitto- ja pataruoat, jogurtti ja viinit.
Maantiede.
Bulgaria koostuu Traakian, Moesian ja Makedonian muinaisista alueista. Maan lounaisosa on vuoristoista, ja siellä sijaitsee Balkanin korkein kohta, Musala, 2925 metriä merenpinnan yläpuolella. Rodopivuoret ulottuvat Traakian maakunnasta Kreikan puolelle, ja Balkanvuoret kulkevat lännestä itään maan keskellä. Kaakossa Mustanmeren rannikolla on kukkuloita ja tasankoa. Balkanvuorten pohjoispuolella on Tonavan ylänkö, jonka kukkulat ovat maan vilja-aitta. Tonava kulkee maan pohjoisrajalla. Muita suuria jokia ovat Struma, Mesta ja Maritsa etelässä.
Bulgarian kallioperä on altis maanjäristyksille, joita sattui vuosien 1900 ja 1986 välillä 16 kertaa.
Bulgarian rajanaapureita ovat Kreikka, jonka kanssa yhteistä rajaa on 494 kilometriä, Makedonia (148 kilometriä), Romania (608 kilometriä), Serbia (318 kilometriä) ja Turkki (240 kilometriä).
Ilmasto.
Bulgariassa on pieneksi maaksi suuret ilmastoerot, sillä se sijaitsee mannerilmaston ja välimerenilmaston vaikutusalueiden välissä. Vuoret ja laaksot ohjaavat ilmamassojen liikkeitä ja saavat aikaan suuria eroja säässä pienillä etäisyyksillä. Mantereen vaikutus on suurin talvella, jolloin voi olla kylmää ja kovia lumipyryjä. Kesällä Bulgariassa on usein muun Välimeren alueen tapaan kuivaa ja kuumaa. Mustameri vaikuttaa vain kapean rannikkokaistaleen ilmastoon. Maan pohjoisosassa on kylmempää ja sateisempaa kuin etelässä. Keskimääräinen sademäärä on 630 mm vuodessa, mutta vuoristossa sataa paikoin yli 2 500 mm, kun taas Traakian tasangolla kärsitään kesäisin kuivuudesta ja vuoden sademäärä jää alle 500 millimetriin.
Luonto.
Bulgarian kasvillisuus kukoistaa erityisen monimuotoisena vuoristoissa. Eniten kotoperäisiä lajeja kasvaa Balkanvuorilla, missä on yli 90 sellaista lajia ja alalajia, joita tavataan vain Bulgariassa, ja niistä noin 20 lajia on vain näillä vuorilla. Kaikkiaan Keski-Balkanin kansallispuistossa on tavattu noin 1 900 kasvilajia ja -alalajia. Myös Mustanmeren rannikolla lajien määrä on runsas, ja kasvillisuustyypit vaihtelevat suhteellisen pienellä alueella suuresti.
Myös Bulgarian eläimistö on monipuolinen, ja maassa on tavattu noin sata nisäskäslajia ja yli 400 lintulajia. Suurista nisäkkäistä esiintyvät karhu, susi, kultasakaali, metsäkissa, saukko, tiikerihilleri ja gemssi. Lepakkolajien määrä on Euroopan suurimpia, sillä Euroopan 39 lajista 32 elää Bulgariassa. Lintuhavaintoja on tehty paljon, koska maa sijaitsee kahden suuren muuttoreitin varrella ja siellä pysähtyvät sekä Mustanmeren rannikkoa että Struman laaksoa pitkin kulkevat muuttolinnut. Sammakkoeläimiä on 17 lajia ja matelijoita 36 lajia.
Lähes 23 prosenttia maan pinta-alasta on suojeltu Euroopan unionin Natura 2000 -hankkeen puitteissa.
Historia.
Bulgarialaisia joukkoja Balkanin sodissa vuonna 1912
Bulgarian sosialistisen vallankumouksen vuosipäivää juhlistava neuvostoliittolainen postimerkki
Varhaiset vaiheet ja osmanivalta.
Bulgarian ensimmäiset asukkaat saapuivat todennäköisesti neoliittisella kaudella, viimeistään 6000 eaa. Traakialaiset asuttivat Bulgarian noin vuonna 2000 eaa. Heidän kulttuurinsa oli jo melko kehittynyt, ja he muun muassa kasvattivat viiniä ja osasivat työstää metalleja. Traakilaisten yhteiskunta kukoisti mahtavimmillaan 600-luvulla eaa. Seuraavien vuosisatojen aikana alueen valloittivat vuorotellen kreikkalaiset, persialaiset, makedonialaiset ja roomalaiset. Aleksanteri Suuren kukistuttua Traakian kuningaskunta nousi uudelleen 300-luvulla eaa., ja se pysyi alkuun itsenäisenä kuningaskuntana myös roomalaisvallan alla. Siitä tehtiin kuitenkin noin vuonna 46 Rooman provinssi. Rooman valtakunnan hajottua se siirtyi Bysantille.
Alun perin turkinsukuiset bolgaarit saapuivat Balkanille Volgan mutkan itäpuoliselta alueelta ja nykyisestä Ukrainasta sekä Venäjältä 600-luvulla. Vuonna 681 he perustivat Bulgarian ensimmäisen valtakunnan. Se saavutti laajimman kokonsa sen ensimmäisen tsaarin, vuosina 893–927 hallinneen johdolla. Bulgaarit kääntyivät kristinuskoon 865 ja samaan aikaan kehitettiin kyrilliset aakkoset.
Bysantin valtakunnalla oli huomattava vaikutus Bulgarian hallintoon ja kulttuuriin. Bulgaarit olivat ajoittain myös bysanttilaisten vaarallisimpia vihollisia, etenkin kaani Krumin (hallitsi noin 803–814) ja tsaarien Simeonin ja Samuilin (hallitsi 997–1014) aikana. Vuonna 1014 Bysantin keisari Basileios II sai ratkaisevan voiton bulgaareista Kleidionin taistelussa, ja koko Bulgaria oli Bysantin vallassa vuoteen 1018 mennessä. Bulgaarit kuitenkin kapinoivat vuonna 1185 ja perustivat Toisen Bulgarian valtakunnan. Bulgariasta tuli paikallinen mahti 1100- ja 1200-luvuilla etenkin aikana 1218–1241. Turkkilaiset valloittivat Bulgarian 1396, jolloin siitä tuli ensimmäisenä Euroopan maana osa Osmanien valtakuntaa. Monia luostareita tuhottiin ja ryöstettiin, mutta ne jotka säilyivät, muodostuivat kansallistunteen ja kulttuurin suojapaikoiksi.
Itsenäistyminen.
Vuonna 1876 bulgarialaiset nationalistit kapinoivat Turkin valtaa vastaan, mutta osmanit kukistivat kapinan julmasti. Verilöylyt käänsivät Euroopan mielipiteen osmaneja vastaan, eivätkä suurvallat puuttuneet Venäjän aloittamaan Turkin sotaan. Bulgarialaiset taistelivat venäläisten rinnalla, ja sodan päättäneessä San Stefanon sopimuksessa Bulgaria sai itsenäisyyden. Euroopassa sopimuksen pelättiin johtavan Venäjän vallan kasvuun, joten vielä samana vuonna Berliinin kongressi osa ruhtinaskunnan alueista palautettiin osmaneille. Vuonna 1885 Itä-Rumelia liitettiin ruhtinaskuntaan, joka löi Serbian noin kaksi viikkoa kestäneessä sodassa. Venäjä oli suhtautunut tsaari Aleksanteri II:n salamurhasta alkaen epäluuloisesti bulgarialaisten liberaaleihin ajatuksiin, ja vaati ruhtinas Alexander von Battenbergin eroa valtionjohdosta. Venäjällä koulutetut bulgarialaisupseerit syöksivät Battenbergin vallasta vuonna 1886, ja valtion johtoon nousi Saksi-Coburg-Gotha-suvun Ferdinand I.
Bulgaria liittoutui Kreikan, Montenegron ja Serbian kanssa Turkkia vastaan vuosina 1912–1913 käydyssä ensimmäisessä Balkanin sodassa ja sai haltuunsa yhteyden Aigeianmerelle. Makedoniasta syntyneen kiistan vuoksi käyty toinen Balkanin sota Turkkia, Kreikkaa, Romaniaa ja Serbiaa vastaan päättyi Bulgarian tappioon, ja Bulgaria menetti suuren osan Makedoniaa ja eteläisen Dobrudžan. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa saksalaiset ja itävaltalaiset diplomaatit saivat suostuteltua Bulgarian liittymään 1915 hyökkäykseen Serbiaa vastaan. Keskusvaltojen kärsittyä tappion sodassa Bulgaria menetti Neuillyn rauhassa yhteytensä Aigeianmerelle. Kahden sotatappion jälkeen Ferdinand luopui kruunusta ja häntä seurasi hänen poikansa Boris III.
Vuonna 1919 perustettiin Bulgarian agraariunioni, jonka johtaja Aleksandăr Stambolijski nousi pääministeriksi ja jakoi maata köyhille talonpojille. Agraariunionin hallitus syöstiin vallasta oikeistolaisessa vallankaappauksessa 1923 ja Stambolijski murhattiin. 1930-luvun kuluessa kuningas Boris III julisti ”kuninkaallisen diktatuurin”, kieltäytyi perustuslain uudistuksesta ja lykkäsi vaaleja vuosien ajan.
Toinen maailmansota ja kommunistivalta.
Toisessa maailmansodassa Bulgaria liittyi Saksan puolelle toivoessaan saavansa menettämänsä alueet takaisin. Bulgaria pitikin sodan aikana hallussaan menettämiänsä alueita. Kuningas Boris kuoli äkillisesti vuonna 1943. Valtaistuimelle astui hänen kuusivuotias poikansa nimellä Simeon II kolmen sijaishallitsijan kanssa, joista valta oli pääministeri Bogdan Filovilla.
Vuonna 1944 maailmansodan käännyttyä akselivaltojen tappioksi Bulgaria pyrki välttämään taistelut omalla maaperällään, julisti sodan Saksalle ja pyrki rauhansopimukseen länsiliittoutuneiden kanssa. Länsiliittoutuneet kuitenkin hylkäsi sopimusehdotukset, ja Neuvostoliitto julisti Bulgarialle sodan ja miehitti maan. Neuvostoliiton tukema isänmaanrintama nousi valtaan vallan­kaappauksella. Monarkia lopetettiin 1946 ja maa julistettiin Bulgarian kansantasavallaksi. Kommunistipuolue voitti vaalit ja Georgi Dimitrov valittiin pääministeriksi. Uuden perustuslain mukaan Bulgariasta tuli neuvostomallinen yksipuoluevaltio ja talous kansallistettiin.
Dimitrov kuoli 1949. Todor Živkovista tuli kommunistisen puolueen pääsihteeri 1954. Hänen johdollaan maasta tuli vankka Neuvostoliiton liittolainen. Maan joukot osallistuivat Tšekkoslovakian miehitykseen 1968. Vuonna 1971 otettiin käyttöön uusi perustuslaki ja Živkov sai myös valtionpäämiehen (korkeimman neuvoston puheenjohtaja) aseman.
Vuosina 1985–1989 tehtiin Neuvostoliiton esimerkin mukaan hallinnollisia ja taloudellisia uudistuksia. Živkovin hallinto alkoi myös korostaa bulgarialaista nationalismia, ja 1984 maan turkkilainen vähemmistö määrättiin ottamaan slaavilaiset sukunimet. Bulgarialaistamisohjelma johti 1989 turkkilaisten joukkopakoon maasta. Marraskuussa 1989 kymmenettuhannet mielenosoittajat lähtivät Sofian kaduille, ja maltillinen Petăr Mladenov syrjäytti Živkovin.
Kommunismin jälkeinen aika.
Bulgaria siirtyi monipuoluejärjestelmään ja kommunistinen puolue muutti nimensä Bulgarian sosialistiseksi puolueeksi (BSP). Sen vastapainoksi syntyi Demokraattisten voimien liitto (UDF). Ensimmäisissä monipuoluevaaleissa kesäkuussa 1990 sosialistit saivat 53 prosenttia äänistä ja UDF kolmanneksen. Maa oli kuitenkin 1990-luvulla epävakaassa tilassa, ja ympäri maata oli protesteja ja levottomuuksia. Talous oli myös kaaoksessa, ja vuonna 1996 suuri inflaatio johti useisiin lakkoihin ja mielenosoituksiin. Tilanne kuitenkin parani, kun Kansainvälinen valuuttarahasto puuttui asiaan ja maassa aloitettiin monet taloudelliset uudistukset.
Valtapuolueet eivät olleet onnistuneet kehittämään tarpeeksi maan tilaa, joten entisen tsaarin puolue voitti vaalit yllättäen kesäkuussa 2001. Simeon valittiin pääministeriksi, mutta hän ei onnistunut parantamaan taloutta, vaikka oli luvannut kääntää maan suunnan 800 päivässä. Sosialistit nousivatkin jälleen valtaan vuoden 2005 vaaleissa ja Sergei Staniševista tuli pääministeri. Simeonin aikana Bulgariasta oli tullut Naton jäsen, ja vuonna 2007 se liittyi Euroopan unioniin. Vuonna 2008 EU pidätti avustusrahoja, koska Bulgaria ei ollut saanut korruptiota kuriin.
Hallinto ja sisäpolitiikka.
Bulgarian presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla viisivuotiskaudelle. Kaudet on rajattu kahteen. Presidentti on valtion päämies ja armeijan ylipäällikkö. Presidentti voi myös hylätä lakialoitteet, mutta parlamentti voi hylätä presidentin veton yksinkertaisella ääntenenemmistöllä.
Yksikamarisessa parlamentissa, "Narodno Sabraniessa", on 240 edustajaa, jotka valitaan nelivuotiskausille. Listavaalin äänet annetaan puolueille tai ehdokaslistoille yhdeksässä vaalipiirissä. Puolueen pitää saada vähintään 4 prosenttia äänistä saadakseen edustajia. Parlamentti valitsee ja voi erottaa pääministerin.
Ulkopolitiikka ja sotavoimat.
Bulgarian asevoimat muodostuvat maa-, meri- ja ilmavoimista. Pakollisesta varusmiespalveluksesta luovuttiin vuonna 2008. 18–27-vuotiaat voivat ilmoittautua vapaaehtoiseen palveluun.
Bulgaria on kuulunut vuodesta 1955, ja sillä on ollut paikka turvallisuusneuvostossa kolme kertaa: 1966, 1986 ja 2002. Se on osallistunut rauhanturvahankkeisiin Kambodžassa, Angolassa, Tadžikistanissa, Etiopiassa, entisen Jugoslavian alueella ja Liberiassa. Se oli yksi ETYKin / ETYJin perustajajäsenistä vuonna 1975. Se liittyi NATOon 2004 ja 2007. Vuosina 2003–2008 Bulgaria osallistui huomattavalla panoksella kansainvälisiin joukkoihin Irakissa ja jatkoi sotilaallista läsnäoloaan vuoteen 2011 asti. Se on tukenut myös ISAF-toimintaa Afganistanissa vuodesta 2001 sekä omilla joukoillaan että antamalla Yhdysvaltojen käyttää lentotukikohtiaan.
Bulgaria kiistää kielellisin ja historiallisin perustein Makedonian olemassaolon itsenäisenä kansakuntana. Kysymys on vaivannut aluetta jo 1800-luvun lopulta alkaen, ja Bulgaria nosti sen uudelleen esille 1990-luvun alussa, kun Jugoslavia hajosi. Samaan aikaan se kuitenkin tunnusti Makedonian valtion.
Hallinnollinen jako.
Bulgaria on vuodesta 1999 jaettu 28 alueeseen (oblast, oblasti). Vuosina 1987–1999 nämä oli yhdistetty yhdeksäksi maakunnaksi. Bulgarian pääkaupunki, 1,3 miljoonan asukkaan Sofia muodostaa oman alueensa. Pinta-alaltaan suurin alue on Burgas, mutta eniten asukkaita on Sofian jälkeen Plovdivin alueella. Kaikki alueet on nimetty pääkaupunkiensa mukaan.
Bulgarian suurimmat kaupungit ovat pääkaupunki Sofian lisäksi Plovdiv (338 000 asukasta vuonna 2011), Varna (335 000), Burgas (200 000) ja Ruse (150 000).
Talous.
a> on Bulgarian suurin kaupunki ja tärkein talouskeskus.
Bulgaria on EU:n köyhin maa, ja sen bruttokansantuote henkeä kohti on vain runsas kolmannes EU:n keskiarvosta.
Bulgarian talous romahti 1989 Neuvostoliiton markkinoiden ehdyttyä, ja talous kutistui 40 prosenttia. EU:hun liittymisen jälkeen Bulgariaan tehtiin paljon ulkomaalaisia sijoituksia. Yhtiövero laskettiin kymmeneen prosenttiin lisäsijoitusten houkuttelemiseksi. Vuosina 2004–2008 talous kasvoi yli kuusi prosenttia vuodessa. Maailmanlaajuisen laman aikana kasvu hidastui ja vuonna 2011 kasvu oli 2,2 prosenttia.
Bulgarian merkittävimmät luonnonvarat ovat bauksiitti, kupari, lyijy, sinkki, kivihiili ja puu. Vientituotteista tärkeimmät ovat koneet, maataloustuotteet ja tekstiilituotteet, teräs, rauta ja polttoaineet. Viennin kohdemaita ovat Saksa, Romania, Italia, Kreikka, Turkki ja Ranska.
Vuonna 2009 maatalous työllisti 7,1 prosenttia työvoimasta ja tuotti 5,2 prosenttia bruttokansantuotteesta. Maatalouden tuotteita ovat vihannekset, hedelmät, tupakka, viini, vehnä, ohra, auringonkukat ja sokerijuurikkaat.
Matkailu on merkittävä palvelusektorin työllistäjä. Vuonna 2010 maassa kävi 9 miljoonaa turistia. Suosituimpia Mustanmeren rantakohteita ovat Sunny Beach, Varnan kultahietikko ja Albena. Myös pääkaupunki Sofiassa, muissa historiallisissa kohteissa sekä vuoristoissa käy matkailijoita.
Bulgarian suurimmat energianlähteet ovat kiinteät polttoaineet, öljy, ydinvoima ja maakaasu. Suuri osa tuontienergiasta tuodaan Venäjältä. Maan ainoat toimivat öljynjalostamot omistaa venäläinen Lukoil, ja maakaasusta 95 prosenttia tulee venäläiseltä Gazpromilta. Vuonna 2012 Bulgaria päätti hylätä suunnitelmat uudesta ydinvoimalasta. EU painostaa Bulgariaa sulkemaan Kozloduin voimalan kuusi neuvostoaikaista reaktoria. Bulgaria on osakkaana sekä venäläisten että EU:n kaasuputkihankkeissa.
Liikenne.
Bulgariassa on 210 lentopaikkaa, joista kahdessa on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Rautateitä on 4 151 kilometriä. Satamakaupungit ovat Burgas ja Varna. Kaupunkien välisessä liikenteessä junat ovat edullisia mutta usein hitaita ja epämukavia. Myös valtion omistamia bussilinjoja on moitittu hitaiksi ja niiden kalustoa vanhentuneeksi, mutta yksityisillä yhtiöillä on modernimpaa kalustoa.
Väestö.
Heinäkuussa 2011 Bulgariassa arvioitiin olevan 7 093 635 asukasta. Vuoden 2001 väestönlaskennassa suurimman etnisen ryhmän muodostivat bulgarialaiset (83,9 prosenttia), ja merkittäviä vähemmistöjä olivat turkkilaiset (9,4 prosenttia) ja romanit (4,7 prosenttia). Muita väestöryhmiä olivat esimerkiksi makedonialaiset, armenialaiset ja tataarit. Bulgarian ortodoksisen kirkkoon kuului 82,6 prosenttia väestöstä; islaminuskoisia oli 12,2 prosenttia, katolisia 0,6 prosenttia ja protestantteja 0,5 prosenttia.
84,8 prosenttia väestöstä puhuu äidinkielenään bulgariaa, joka on maan virallinen kieli. Se kuuluu slaavilaisiin kieliin.
Vuonna 2007 arvioitiin, että Bulgaria on jo saavuttanut kolme: peruskoulutukseen, sukupuolten tasa-arvoon ja odottavien äitien terveyteen liittyvät tavoitteet. Muidenkin tavoitteiden saavuttaminen on todennäköistä.
Bulgariassa koulunkäynti on pakollista 7–16-vuotiaille. Opetuskieli on yleensä bulgaria, mutta etnisten vähemmistöjen lapset voivat saada opetusta äidinkielellään. Toisen asteen oppilaitoksissa on yleissivistäviä, ammatillisia, kielikouluja ja kansainvälisiä kouluja. Korkea-asteen oppilaitoksia on 51. Kouluissa on kaksi lukukautta: syyskuun puolivälistä jouluun ja tammikuusta kesäkuun loppuun. Yliopistojen vuosi alkaa lokakuun alusta, ja opetusta annetaan 30 viikkoa vuodessa.
Kulttuuri.
Pyhän Theodoroksen ikoni noin vuodelta 900, Sofian kansallinen arkeologinen museo
Varhainen bulgarialainen kyrillisin kirjaimin painettu kirja vuodelta 1566
Bulgarian kulttuuriin kuuluu traakialaisia ja slaavilaisia elementtejä, ja siinä on lisäksi Bysantin, Turkin ja Kreikan vaikutteita. Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluvat traakialaiset hautakammiot Kazanlăkissa ja Sveštarissa.
Kuvataide ja arkkitehtuuri.
Bysantin taiteesta kehittyi Veliko Tărnovon mukaan nimetty kristillisen taiteen koulukunta. Bulgarialainen kirkkotaide kukoisti etenkin 1200- ja 1300-luvuilla, mutta se selvisi ottomaanien valtakaudenkin yli. Kirkot ovat komeita, ja monet niistä on rakennettu kansallisromanttisella kaudella ottomaanivallan lopussa. Boyanan kirkko, Ivanovon kallioon hakatut kirkot ja Rilan luostari ovat maailmanperintökohteita.
Christo Javacheff on bulgarialaissyntyinen Yhdysvalloissa asuva ympäristötaiteilija, jonka tunnetuimpia teoksia ovat muoviin käärityt suuret esineet ja rakennukset.
Toiseen maailmansotaan asti Bulgaria oli enimmäkseen maaseutua, mutta sen jälkeen maa teollistui nopeasti ja kaupunkeihin rakennettiin neuvostotyylisiä betonilähiöitä. Kylien ja pikkukaupunkien perinteiset talot ovat usein puuta, ja niissä on pieniruutuiset ikkunat ja korkea aita ympärillä. Sisäkatoissa on taidokkaita puuleikkauksia.
Musiikki ja elokuva.
Bulgarialaisessa kansanmusiikissa on kehitetty erityinen kurkkulaulutekniikka. Musiikin ominaispiirteisiin kuuluvat myös erikoiset tahtilajit kuten 5/8, 11/8 tai jopa 15+14/8. Kansanomaisia lyömä- ja jousisoittimia käytetään yhä. Kommunismin aikana valtio rahoitti kansanmusiikkiryhmiä, joiden tehtävänä oli sekä säilyttää perinnettä että jalostaa siitä korkeakulttuuria.
Bulgaria on osallistunut Eurovision laulukilpailuun vuodesta 2005 lähtien. Se pääsi finaaliin 2007.
Ennen toista maailmansotaa Bulgariassa tekivät elokuvia lähinnä dokumentaristit ja amatöörit. Kommunistivallan aikana taloudellinen tuki oli turvattu mutta ilmaisunvapaus rajoitettua. Elokuva-alan ammattilaisia koulutettiin Neuvostoliitossa, Tšekkoslovakiassa, Puolassa ja vuodesta 1973 myös kotimaassa. Vuosittain ilmestyi noin 25 elokuvaa. 1970-luvulla tehtiin elokuvia maaltamuutosta ja arjen ongelmista. Vuoden 1989 jälkeen ilmaisunvapaus laajeni mutta samalla syntyi myös talousongelmia, kun kotimainen elokuva joutui kilpailemaan Hollywoodin suurtuotantojen kanssa. 1990-luvun alussa suuret studiot joutuivat irtisanomaan paljon henkilökuntaansa. Elokuva-alan toipuminen alkoi 2000-luvun alussa.
Kirjallisuus.
Bulgarian kirjakieli alkoi kehittyä 800-luvulla, kun Kyrillos ja Metodios kehittivät kyrillisen kirjaimiston edeltäjän, glagoliittisen kirjaimiston. Varhainen kultakauden kirjallisuus oli aluksi lähinnä uskonnollisten tekstien käännöksiä, mutta pian alettiin kirjoittaa historiaa ja maantietoa käsitteleviä teoksia. Hopeakaudella, 1330- ja 1400-luvulla, kehittyi uusia kirjallisuuden lajeja. Kansallisen heräämisen aikakausi alkoi 1700-luvun puolivälissä. Humanismi ja kansallisuusaate olivat keskeisiä teemoja, ja kansanperinnettä hyödynnettiin korkeakulttuurissa. Kansa oli pitkään lukutaidotonta, joten suullinen perinne on säilynyt hyvin. Ensimmäinen bulgarialainen romaani, Ivan Vazovin "Ikeen alla" vuodelta 1894 käsitteli ottomaaneista vapautumista. Maailmansotien välissä runous ja näytelmäkirjallisuus kukoistivat, individualismi ja symbolismi olivat muodissa ja partioottien rinnalle nousivat boheemit runoilijat. Kommunismiaikana bulgarialainen kirjallisuus sai vaikutteita sosialistisesta realismista. 1900-luvun suuria bulgarialaisia filosofeja ja kirjailijoita ovat Julia Kristeva ja Tzvetan Todorov.
Bulgariassa syntynyt Elias Canetti voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon 1981.
Ruokakulttuuri.
Bulgarialainen ruokavalio perustuu paikallisiin, vuodenajalle tyypillisiin ruoka-aineisiin. Leipä ja maitotuotteet, etenkin jogurtti ja tuorejuusto, ovat sen tärkeitä osia. Kotiruoka on usein keittoja, salaatteja ja pataruokia tai grillattua lihaa ja täytettyjä kasviksia. Banitsa on suosittu piirakkaruoka. Alkoholittomia perinnejuomia ovat viljapohjainen gaza ja jogurtista ja vedestä tehty ayran. Suosittuja alkoholijuomia ovat hedelmistä tislattu rakija sekä viinit.
Urheilu.
Bulgaria on osallistunut kesäolympialaisiin vuodesta 1924 ja talviolympialaisiin vuodesta 1936.
Voimistelun lisäksi (Maria Gigova, Maria Petrova, Simona Peitševa) bulgarialaiset ovat kunnostautuneet muun muassa kamppailu- ja voimailulajeissa, kuten painissa ja painonnostossa, sumopainissa, melonnassa, soudussa, lentopallossa, tenniksessä (Magdalena Maleeva), korkeushypyssä (Stefka Kostadinova) ja shakissa (Veselin Topalov, Antoaneta Stefanova).
Bulgarian jalkapallomaajoukkue on parhammillaan sijoittunut neljänneksi Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuissa vuonna 1994. Marraskuussa 2011 se oli FIFAn rankingissa sijalla 85.


Sortovuodet.
a>n teos "Hyökkäys" vuodelta 1899 muodostui jo aikalaisten silmissä venäläistämistoimien symboliksi.
Sortovuodet eli sortokaudet olivat ajanjaksot 1899–1905 (ensimmäinen sortokausi) ja 1908–1917 (toinen sortokausi), jolloin Venäjän keisarikunta yritti venäläistää Suomea. Nimi "sortovuodet" on otettu käyttöön jälkeenpäin, ensimmäisestä sortokaudesta käytettiin nimeä routavuodet. Ensimmäisellä sortokaudella muun muassa kerättiin Suuri adressi ja perustettiin vastarintajärjestö Kagaali, joka järjesti kutsuntalakkoja. Toisella sortokaudella annettiin yhdenvertaisuuslaki,joka antoi maassa asuville venäläisille oikeuden hakea virkoja ilman Suomen kansalaisuutta, sekä käynnistyi jääkäriliike ja sortokausi päättyi Venäjän vallankumoukseen.


Luettelo Espanjan hallitsijoista.
Tämä on luettelo Espanjan hallitsijoista ja valtionpäämiehistä.
Ennen Espanjan yhdistymistä.
Kuningaskunnat yhdisti Aragonian Ferdinand II:n ja Kastilian Isabella I:n avioliitto. Vaikka kuningaskunnat olivat vieläkin erilliset, niitä hallittiin yhtenä. Ferdinand valloitti myös Navarran eteläosan ja liitti sen Espanjaan. Isabellan peri heidän tyttärensä, Kastilian Johanna. Ferdinand toimi hallitsijana tämän hulluuden vuoksi. Kastilian aateliset syrjäyttivät hänet ja nostivat hallitsijaksi Johannan miehen, Filip I:n. Ferdinand jatkoi Kastilian kuninkaana Filipin kuoleman jälkeen. Johannan poika, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Kaarle V, seurasi häntä Kastilian valtaistuimella ja peri myös Aragonian valtakunnan vuonna 1516. __NOTOC__
Habsburg-suku.
(1598–1621) Filip III
(1621–1665) Filip IV
(1665–1700) Kaarle II, "Hullu" tai "Noiduttu"
Bourbon-suku.
(1700–1724) Filip V
(1759–1788) Kaarle III
(1788–1808) Kaarle IV
Bourbon-suku (palasi valtaan).
(1813–1833) Ferdinand VII, "Toivottu"
Espanjan tasavalta (1873–1874).
Espanjan ensimmäinen tasavalta perustettiin 11. helmikuuta 1873 kuningas Amedeo I:n luovuttua Espanjan kruunusta kyllästyttyään jatkuviin sisäpoliittisiin kriiseihin, kuten poliittisen tuen puutteeseen, kapinoihin ja kolmanteen karlistisotaan. Tasavalta perustettiin tasavaltalaisten, demokraattien ja radikaalien tuella. Tasavaltalaiset jakautuivat federalisteihin ja yhtenäisvaltiota kannattaneisiin unitaareihin.
Bourbon-suku (restauraatio).
Kaaottisen 23 kuukautta kestäneen Espanjan ensimmäisen tasavallan jälkeen toteutettiin Bourbon-suvun restauraatio, jonka myötä Alfonso XII:sta tuli "Espanjan perustuslaillinen kuningas".
Espanjan tasavalta (1931–1939).
Espanjan toinen tasavalta perustettiin 14. huhtikuuta 1931 kuningas Alfonso XIII:n lähdettyä maanpakoon kenraali Miguel Primo de Riveran diktatuurin (1923–1930) päättymisestä alkaneiden vuoden kestäneiden levottomuuksien jälkeen. Espanjan sisällisota syttyi 17. heinäkuuta 1936 kernaali Francisco Francon johtamien kansallisten joukkojen noustua kapinaan vasemmistohallitusta vastaan oikeiston tukemana. Sisällissodan aikana alueella sijaitsi kaksi poliittista entiteettiä, kunnes viimeisten tasavaltalaisten antauduttua Franco antoi voitonjulistuksensa 1. huhtikuuta 1936.
Espanjalainen valtio (1936–1947).
Kapinaan nousseet kansalliset ("nacionales") perustivat hallinnoimmilleen alueilleen ylintä valtaa käyttäneen poliittisen hallintoelimen 24. heinäkuuta 1936. Kun Afrikan joukkoja komentanut Franco saapui Espanjan mantereelle, hänestä tehtiin 29. heinäkuuta ja 1. lokakuuta 1936 valtionpäämies ("Jefe del Estado") ja korkein sotilaskomentaja "Generalísimo". Samalla kansallinen puolustusneuvosto lopetti toimintansa. Koska kansalliset koostuivat useista eri poliittisia tavoitteita ajaneista ryhmistä, nimitettiin poliittista entiteettiä yksinkertaisesti vain espanjalaiseksi valtioksi ("Estado Español").
Kansallisen puolustusneuvoston puheenjohtaja ("Presidente de la Junta de Defensa Nacional de España")
Diktatuurin aika.
26. heinäkuuta 1947 säädetty peruslaki "Ley de Sucesión en la Jefatura del Estado" palautti Espanjan kuningaskunnaksi. Valtaa ei kuitenkaan luovutettu kruununprinssi Juan de Borbónille, vaan laki määritteli, että "valtionpäämiehen asema kuuluu Espanjan ja Ristiretken "caudillolle", armeijoiden generalissimolle Don Francisco Franco Bahamondelle" ("«La jefatura del Estado le corresponde al Caudillo de España y de la Cruzada, Generalísimo de los Ejércitos Don Francisco Franco Bahamonde»"). Franco jatkoi absoluuttisen monarkin valtuuksin valtionpäämiehenä ja valtionhoitajana kuolemaansa asti.
Bourbon-suku (restauraatio) (1975–).
Juan Carlos de Bórbon oli valittu Espanjan kruununperilliseksi vuonna 1969. Francon kuoltua Juan Carlos I kruunattiin kuninkaaksi. Barcelonan kreivi Juan de Borbón luopui vaateistaan Espanjan kruunuun pojanpoikansa hyväksi vuonna 1977.
*
Espanja


Luettelo urheilulajeista.
Siirry kirjaimeen ? A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
__NOTOC__
Lähteet.
Urheilulajeista


Konstantinus II.
Konstantinus II (316–340) oli Konstantinus Suuren ja keisarinna Faustan vanhin poika. Hän hallitsi Rooman läntisimpiä provinsseja vuosina 337–340.
Konstantinus nimitettiin apukeisariksi (caesar) jo 1-vuotiaana. Hän seurasi lapsena isäänsä monille sotaretkille ja johti 16-vuotiaana visigoottien vastaista taistelua Tonavan rintamalla. Hänen nuoren ikänsä vuoksi johtajuus lienee kuitenkin ollut nimellistä.
Isänsä kuoltua Konstantinuksesta tuli keisari yhdessä veljiensä Constantius II:n ja Constansin kanssa. Konstantinus sai hallittavakseen Gallian, Britannian ja Hispanian. Hän ei kuitenkaan ollut ilmeisesti tyytyväinen saamaansa osuuteen valtakunnasta, sillä vuonna 340 hän ryhtyi sotatoimiin veljeänsä Constansia vastaan aikoen vallata tältä Italian. Valtaus epäonnistui surkeasti, sillä Konstantinus sai surmansa väijytyksessä Aquileian kaupungin lähellä.
Konstantinuksen lyhyestä hallintokaudesta on säilynyt vain vähän tietoja. Voidaan tosin olettaa, että hän oli korkeintaan keskinkertainen kyvyiltään. Konstantinus Suuren vanhimpana poikana hänen olisi kulunut periä koko valtakunta, mutta ilmeisesti hänen isänsä ei luottanut hänen kykyihinsä ja päätti poikkeuksellisesti tehdä kaikki kolme poikaansa vallanperijöiksi.


Armenia.
Armenian tasavalta () eli Armenia () on sisämaavaltio Kaukasiassa Mustanmeren ja Kaspianmeren välissä. Sen naapurivaltioita ovat Turkki lännessä ja Georgia pohjoisessa, Azerbaidžan idässä ja Iran sekä Azerbaidžanille kuuluva Nahitševanin maakunta etelässä. Maantieteellisesti Armenian katsotaan yleensä kuuluvan Aasiaan, mutta sillä on poliittisia ja kulttuurisia kytköksiä myös Eurooppaan; maa kuuluu myös Euroopan neuvostoon.
Armenian lähes kolmesta miljoonasta asukkaasta valtaosa on etnisiä armenialaisia. Kristinusko on ollut maassa valtauskontona jo ennen Rooman keisarien kääntymystä, ja sitä noudattaa edelleen 90 prosenttia väestöstä. Antiikin aikaan Armenia oli suurvalta ja itsenäistyi myöhemmin myös keskiajalla, mutta joutui sittemmin Osmanien valtakunnan ja Venäjän keisarikunnan haltuun. Osmanien valtakunnan loppuvaiheita leimasi armenialaisten kansanmurha. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustettiin lyhytaikainen Armenian demokraattinen tasavalta, jonka Neuvosto-Venäjä liitti itseensä, ja Armenia kuului Neuvostoliittoon aina vuoteen 1991, jolloin maa itsenäistyi jälleen. Neuvostoliiton hajotessa Armenian ja Azerbaidžanin välille syttyi sota Vuoristo-Karabahin alueesta.
Maantiede.
Armenia on Aasiassa sijaitseva sisämaavaltio. Maa sijaitsee Mustanmeren ja Kaspianmeren välissä, ja sen rajanaapureita ovat Georgia, Azerbaidžan, Iran ja Turkki. Sen pinta-ala on 29 743 neliökilometriä. Alue on suurimmaksi osaksi vuoristoista muutamine metsineen. Korkein kohta on 4 090 metriin nouseva Aragats-vuori, eikä mikään osa maassa ole alle 400 metrin korkeudella merenpinnasta. Ararat-vuori on armenialaisille maan symboli, alueen korkein vuori, joka kuului Armeniaan ennen kuin se siirtyi Turkin haltuun vuonna 1915.
Tärkeimmät kulkureitit pohjoisesta Armeniaan ovat vuoristoa halkovat Debet- ja Akstafajokien laaksot. Maan keskiosassa, 2070 m korkeudessa sijaitseva Sevan on maan suurin järvi, 72,5 km leveä ja 376 km pitkä. Maan vuoristoinen kaakkoisosa kuuluu Bargushatin valuma-alueeseen, kun taas suuri osa muusta alueesta on Arasin ja sen sivujoen, Sevanjärvestä lähtevän Radzanin valuma-aluetta. Aras muodostaa suuren osan Turkin ja Iranin vastaisesta rajasta.
Armeniassa vallitsee äärevä mannerilmasto: talvella on lunta ja kylmää, kesällä lähes trooppisen kuumaa, mutta yöt ovat silloinkin viileitä. Jerevanissa on heinäkuun keskimääräinen ylin lämpötila 33 astetta, yön alin 17 astetta. Tammikuussa lämpötila on −8 ja +1 asteen välillä.
Armeniasta on määritetty 3 200 putkilokasvilajia, joukossa monia kotoperäisiä lajeja. Havupuita on varsin vähän. Kolmasosa Armenian metsistä on tammimetsiä, kolmannes pyökkivaltaisia metsiä. Monet Armenian luonnonvaraiset kasvit, kuten idänunikko ja helmihyasintti, tunnetaan muualla puutarhakasveina.
Monet Armenian eläinlajeista ovat uhanalaisia. Leopardi on sukupuuton partaalla, ja mufloni ja besoaarivuohi ovat vaarantuneita. Edellinen versio uhanalaisten lajien Punaisesta kirjasta luetteli myös esimerkiksi saukon, karhun, tiikerihillerin ja arokissan – kaikkiaan 99 selkärankaislajia. Vuonna 2011 uudistetussa laitoksessa mainitaan 155 uhanalaista eläinlajia. Armenia on muuttolintujen reitillä, ja siellä on tavattu noin 350 lintulajia.
Armenia yrittää puuttua ympäristöongelmiinsa, ja on luonut erinäisiä ympäristöveroja ongelmien hoidon rahoittamiseksi. Hallitus on luvannut sulkea Jerevanin lähellä Metzamorissa sijaitsevan ydinvoimalan 2016 kun sen korvaava moderni voimala valmistuu.
Historia.
Armenialaisten kansanmurhassa surmansa saaneita ihmisiä
Varhaiset vaiheet.
Armenia asutettiin noin 6000 vuotta eaa. Kreikkalaiset historiankirjat mainitsevat armenialaiset ensimmäisen kerran 500-luvun puolivälissä eaa. Persialaiset hallitsivat Armeniaa vuosisatojen ajan, mutta vähitellen siitä kehittyi oma puskurivaltionsa idän Persian ja arabien ja lännen kreikkalaisten ja roomalaisten välille. Armenian kuningaskunta oli suurimmillaan ja vaikutusvaltansa huipulla kuningas Tigranes Suuren valtakaudella 95-55 eaa. Silloin se ulottui Välimereltä koiliseen Mtkvari- eli Kura-joelle nykyiseen Georgiaan. Tigraneksen ja hänen poikansa Artavazd II:n hallintokausilla Armeniasta tuli yksi hellenistisen kulttuurin keskuksista.
Rooman valtakunta valloitti alueen 30 eaa. mennessä. Uusi dynastia, Arsakidit, nousi valtaan 53 jaa. Rooman keisari Nero nimitti Parthian kuninkaan veljen, Armenian kuninkaaksi Rooman ja Parthian välisen sodan jälkeen vuonna 66.
Vuonna 301 Armenian kuningaskunnasta tuli ensimmäinen kristinuskon valtionuskonnokseen ottanut maa – 12 vuotta ennen uskonnon virallista tunnustamista Rooman valtakunnassa ja 30–40 vuotta ennen Konstantinuksen kastamista.
400-luvun alussa luotiin armenialainen kirjaimisto, ja maassa alkoi kulttuurin kukoistuskausi. Armenia siirtyi Bysantin valtapiiristä arabien hallintaan vuonna 653. Vuonna 806 Bagratidin suku nousi puoliautonomisen Armenian johtoon ensin kuvernööreinä, myöhemmin kuninkaina.
Seldžukit ja heidän seuraajansa osmanien valtakunta hallitsivat aluetta vuodesta 1071. Uusi armenialaisvaltio, Kilikian armenialaiskuningaskunta eli Vähä-Armeenia syntyi Välimeren rannalle Kilikiaan. Se oli eurooppalaisten liittolainen ristiretkien ajan taisteluissa nousevaa muslimivaltaa vastaan kunnes joutui turkkilaisten mamelukkien käsiin vuonna 1375. Kilikian armanialaiskuningaskunnan valtakaudella luotiin klassista taidetta ja kirjallisuutta, ja meriyhteys rohkaisi monia armenialaisia muuttamaan länteen, muihin Välimenen maihin ja jopa Hollantiin asti.
Mamelukit hallitsivat Kilikian Armeniaa 1500-luvulle asti. Samaan aikaan ottomaanit ja persialaiset jakoivat Kaukasuksen Armenian keskenään niin että Persia sai nykyisen Armenian alueen Seva-järven ympäristöstä. Useimmat armenialaiset olivat ottomaanien alamaisia ja nauttivat useita etuoikeuksia kuten uskonnonvapautta ja vapautusta armeijasta.
1700-luvulta alkaen Venäjän valta voimistui alueella. Vuosina 1813 ja 1828 nykyinen Armenian alue (silloiset Erivanin ja Karabahin kaanikunnat) liitettiin väliaikaisesti Venäjän keisarikuntaan. Venäläiset kehittivät hallussaan olevalle alueelle infrastruktuuria kuten rautateitä. 1800-luvun puolivälissä myös Osmanien valtakunnassa tehtiin uudistuksia ja Armenia sai oman perustuslain 1863. Vuosisadan loppupuolella suvaitsevaisuus väheni ja armenialaisten asema huononi nopeasti.
Osmanien valtakunnan viimeisinä vuosina suuri osa Anatoliassa asuvista armenialaisista tapettiin tai joutui pakenemaan kotiseudultaan turkkilaisten aiheuttamassa armenialaisten kansanmurhassa. Valtaosa länsimaisista historioitsijoista ja armenialaiset pitävät kuolemia valtion masinoimina joukkomurhina, mutta Turkki ja hyvin harvat länsimaiset tutkijat näkevät tapahtumat sisällissodan, tautien ja nälänhädän yhteistuloksena. Uhriluku asettuu suurimmassa osassa arvioista 600 000:sta aina 1,5 miljoonaan henkeen. Uhrien muistoja kunnioitetaan perinteisesti 24. huhtikuuta. Armenia ja monet maailman valtiot ovat kampanjoineet aktiivisesti tapahtumien tunnustamiseksi kansanmurhana, ja muiden muassa Ranska on pitänyt yhtenä Turkin EU-jäsenyyden edellytyksenä kansanmurhan tunnustamista.
Neuvostoaika.
Neuvosto-Venäjän synty marraskuussa 1917 mahdollisti ensin helmikuussa 1918 Transkaukasian federaation synnyn ja sen hajottua 28. toukokuuta 1918 Armenian demokraattisen tasavallan synnyn alueelle, joka ennen oli Venäjän keisarikunnan osa. Ententevaltiot tukivat tätä rahallisesti ja viljalla ottomaanien Turkin hajottamisen apukeinona ja maata kutsuttiinkin Wilsonin Armeniaksi. Se alkoi hajota sisäisiin ongelmiin, pakolaisiin ja nälänhätään 1919. 10. elokuuta 1920 ensimmäisen maailmansodan liittoutuneet ja Ottomaanien valtakunta solmivat Sèvresin sopimuksen, jossa tunnustettiin Armenian itsenäisyys. Armenian länsiosat jäivät kuitenkin Turkin käsiin. Itäosassa oli enää 720 000 armenialaista asukasta. Armenia oli jumissa Puna-Armeijan ja turkkilaisten välissä, ARF ja kommunistit muodostivat koalitioahallituksen jonka Turkin kanssa 2. joulukuuta 1920 allekirjoittama Alexandropolin sopimus antoi Karsin maakunnan Venäjällä ja määritteli, ettei Turkin alueen armenialaisia ollut olemassa. Neuvosto-Venäjän 11. armeija Grigori Ordžonikidzen johtamana valtasi Armenian Karavansarain (Ijevan) 29. marraskuuta 1920 edeten 4. joulukuuta Jerevaniin. 4. maaliskuuta 1922 Armenia liitettiin Neuvostoliittoon, samaan neuvostotasavaltaan Georgian ja Azerbaidžanin kanssa. Uusi hallitus suosi armenialaista kulttuuria ja monet maanpaossa olleet taiteilijat palasivat kotimaahansa.
Vuodesta 1936 aina vuoteen 1991 asti maa oli Armenian sosialistinen neuvostotasavalta. Stalinin aikana Armenian teollistumista ja kouluttautumista johdettiin tiukasti Moskovasta, ja kansallismieliset ajatukset tukahdutettiin.
Vuonna 1988 käynnistyi konflikti Armenian ja Azerbaidžanin välillä pääosin armenialaisten asuttamasta Vuoristo-Karabahin enklaavista, jonka Stalin oli rajannut neuvosto-Azerbaidžanin sisälle. Maiden itsenäistyttyä vuonna 1991 taistelut alueesta kiihtyivät ja vuoden 1994 tulitaukoon mennessä Armenian joukot hallitsivat paitsi Vuoristo-Karabahia myös ympäröiviä azerbaidžanilaisia alueita. Molempien osapuolten talous on kärsinyt kyvyttömyydestä saavuttaa konfliktiin rauhanomainen ratkaisu. Sodan seurauksena noin 570 000 azerbaidžanilaista lähti kotoaan sisäiseen maanpakoon ja noin 200 000 Armeniassa asunutta azeria pakeni Azerbaidžaniin.
Itsenäisyyden aika.
Armenialaiset äänestivät itsenäisyyden puolesta syyskuun 1991 kansanäänestyksessä ylivoimaisella enemmistöllä. Levon Ter-Petrosjan oli presidenttinä vuoden 1998 tammikuuhun asti, jolloin mielenosoitukset hänen kasvanutta autoritäärisyyttään ja sisä- ja ulkopoliittisia ongelmiaan vastaan pakottivat hänet eroamaan. Vuonna 1999 pääministeri Vazgen Sargsjan, parlamentin puhemies Karen Demirtšjan ja kuusi muuta virkailijaa kuoli parlamenttiin tehdyssä attentaatissa. Presidentti Robert Kotšarjan onnistui seuranneiden levottomuuksien hillitsemisessä, ja hänet valittiin uudelleen maaliskuun 2003 vaaleissa, joiden rehellisyyttä ETYK on arvostellut.
Andranik Markarjan oli pääministerinä vuodesta 2000, kunnes kuoli sydänkohtaukseen maaliskuussa 2007. Häntä seurasi Serž Sargsjan. Presidenttiä tukevat puolueet voittivat toukokuun 2007 vaalit, joiden tarkkailijat kuvasivat olevan huomattava parannus edellisiin. Vaalit seuraavan presidentin valitsemiseksi järjestettiin 19. helmikuuta 2008. Voittajaksi julistettiin pääministeri Serž Sargsjan, joka sai ensimmäiselle kierroksella yli puolet äänistä. Opposition edustajat kiistivät tuloksen ja järjestivät mielenosoituksia, kunnes 1. maaliskuuta 2008 Kotšarjan määräsi maahan poikkeustilan.
Vuonna 2009 Armenia sopi Turkin kanssa suhteiden normalisoimisesta.
Politiikka.
Armenian hallituksen ilmoittamana tavoitteena on rakentaa maasta länsimainen parlamentaarinen demokratia. Kansainväliset tarkkailijat ovat kuitenkin kyseenalaistaneet maassa käytyjen vaalien rehellisyyden vuodesta 1995 lähtien, viitaten moniin äänestykseen liittyviin ongelmiin.
Parlamentti on yksikamarinen, 131-paikkainen Azgajin Žogov (). Edustajista 90 valitaan puoluelistoilta ja 41 suoralla vaalilla nelivuotiskausiksi.
Presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla viisivuotiskausiksi. Hänen on saatava vähintään puolet äänistä tullakseen valituksi. Muuten järjestetään toinen kierros kahden suosituimman ehdokkaan kesken. Presidentti nimittää pääministerin, jonka on nautittava parlamentin luottamusta. Hän nimittää ministerineuvoston jäsenet. Vuodesta 2008 presidenttinä on toiminut Serž Sargsjan ja pääministerinä Tigran Sargsjan.
Presidenttiä tukevat puolueet voittivat toukokuun 2007 vaalit, joiden tarkkailija kuvasivat olevan huomattava parannus edellisiin. Pääministeri Serž Sargsjanin konservatiivinen Republikaanipuolue (HHK) sai 33,8 prosenttia äänistä, liikemies Gagik Tsarukiann perustama uusi ”Menestyvä Armenia” 15,1 prosenttia ja ”Armenian vallankumouksellinen liitto” (Dašnaktsutjun) 13,1 prosenttia. Opposition ”Lain maa” (Orinats Jerkir) sai 7 prosenttia ja ”Perintö” (Žarangutjun) 6 prosenttia.
Armenian tärkeimmät liittolaiset ovat Iran ja Venäjä, jonka kanssa Armenia on puolustusliitossa Azerbaidžania vastaan.
Osat.
Armeniassa on 10 maakuntaa ("marz") ja tähdellä merkitty pääkaupunkialue ("k'aghak)
Talous.
Ennen itsenäisyyttä Armenian talous oli keskittynyt teollisuuteen – kemikaaleihin, elektroniikkaan, koneisiin, elintarvikkeisiin, synteettiseen kumiin ja tekstiileihin. Maatalous vastasi vain 20 prosenttia koko tuotannosta ja 10 prosenttia työvoimasta ennen Neuvostoliiton hajoamista. Itsenäistymisen jälkeen rakennusteollisuus ja palvelusektori ovat kasvaneet tuotantoteollisuuden tilalle. Vuonna 2010 maatalous tuotti 17 % bruttokansantuotteesta ja työllisti 46 % työvoimasta. Maatalouden tuotteita ovat vihannekset ja hedelmät, varsinkin rypäleet, sekä karja.
Kuten muut entisen Neuvostoliiton valtiot, Armenian talous kärsii keskitetysti suunnitelmatalouden jättämästä perinnöstä ja vanhojen kauppasuhteiden hajoamisesta. Lisäksi vuoden 1988 Spitakin maanjäristys, joka tappoi yli 25 000 ihmistä ja jätti 500 000 kodittomaksi, vaikuttaa yhä maan talouteen. Kansainväliset järjestöt ja ulkomailla asuvat armenialaiset rahoittavat edelleen jälleenrakentamista järistysalueella.
Hallitus on onnistunut kuitenkin tekemään laajoja taloudellisia uudistuksia, jotka ovat auttaneet talouskasvua ja inflaation hillitsemistä. Armenialla on ollut vakaa talouskasvu vuodesta 1995 lähtien ja uudet talousalueet kuten jalokivien prosessointi, tietotekniikka ja jopa turismi ovat alkaneet korvata perinteisempiä elinkeinoja. Vahva kehitys on tuonut maalle lisääntyvää tukea IMF:ltä, Maailmanpankilta ja muilta kansainvälisiltä instituutioilta. Lainat Armenialle vuodesta 1993 lähtien ylittävät 1,1 miljardia dollaria, ja ne on suunnattu maan talouden kehittämiseen. Armenia liittyi WTO:hon 5. helmikuuta 2003.
Kaivokset maassa tuottavat kuparia, sinkkiä, kultaa ja lyijyä. Valtaosa energiasta tuotetaan Venäjältä tuoduilla raaka-aineilla. Kotimaisissa voimaloissa tuotetusta sähköstä 40 prosenttia tulee ydinvoimalasta, 30 prosenttia vesivoimaloista ja 30 prosenttia lämpövoimaloista.
Liikenne.
Armeniassa on 11 lentopaikkaa. Niistä kahdella on yli kolmen kilometrin kiitotie. Rautateitä on 869 kilometriä, mutta kaikki rataosuudet eivät ole käytössä. Kotimaanliikenteen tärkein kulkuväline on maršrutkaksi kutsuttu minibussi. Monet ulkomaiset matkailijat ajelevat takseilla kaupungista toiseen. Polkupyörät ja moottoripyörät ovat harvinaisia.
Väestö.
Heinäkuussa 2011 Armenian väkiluvuksi arvioitiin 2 967 975. Vuoden 2001 väestönlaskennassa armenialaiset olivat ehdottomasti suurin etninen ryhmä, heitä oli 97,9 prosenttia. Kurdeja oli 1,3 prosenttia, venäläisiä 0,5 prosenttia ja muita 0,3 prosenttia. Armenia on virallinen kieli ja 2001 sitä puhui 97,7 prosenttia, kurdia prosentti ja venäjää 0,9 prosenttia. Muiden kielien puhujia oli 0,4 prosenttia.
Yli 90 prosenttia armenialaisista kuuluu Armenian apostoliseen kirkkoon.
Kulttuuri.
Armenian kulttuurissa on vahvoja vaikutteita sekä idästä että lännestä, se muistuttaa naapurimaitaan kuten Venäjää, Georgiaa ja Irania mutta myös Välimeren seutua kuten Kreikkaa. Varsinkin Jerevan on kahviloineen tunnelmaltaan eurooppalainen kaupunki, mutta maaseudulla vallitsee selvemmin itämainen kulttuuri. Jerevanin vuorokausirytmi on rento, illanvietto venyy yli puolen yön, työpäivä alkaa kymmenen maissa ja jatkuu iltakuuteen, mutta välissä voi käyttää muutamia tunteja omien asioiden hoitamiseen.
Armenian valtakieltä armeniaa kirjoitetaan 400-luvulla kehitetyllä armenialaisella kirjaimistolla.
Armenialaista perinneruokaa on harissa, vehnänjyvistä ja lampaanlihasta hitaasti haudutettu pata.
Jerevanin kansallisessa taidemuseossa on monia keskiajalta peräisin olevia teoksia sekä useita eurooppalaisten mestarien maalauksia. Modernin taiteen museo ja Martiros Saryan -museo ovat muita tärkeitä kokoelmia. Lisäksi yksityisiä gallerioita perustetaan kaupunkiin kiihtyvällä tahdilla.
Maassa toimii Armenian filharmoninen orkesteri, joka esiintyy Jerevanin uudistetussa oopperatalossa, sekä muita orkestereita. Jazz on suosittua etenkin kesäisin ulkoilmakonserteissa. Jerevanissa on useita draamateattereita, jotka esiintyvät pääasiassa armeniaksi ja venäjäksi.
Armenialaisilla käsitöillä ja kultaesineillä on pitkät perinteet, ja maassa on useita arkeologisesti merkittäviä kohteita jälkenä maan asemasta eri kulttuurien kohtauspaikkana. Maailmanperintöluettelossa on Armeniasta kolme kohdetta: Echmiatsinin katedraali ja kirkot sekä Zvartnotsin arkeologinen alue, Geghardin luostari ja ylempi Azatin laakso sekä Haghpatin ja Sanahinin luostarit.
Ivan Aivazovski, aikansa tunnetuin venäläistaiteilija, oli syntyjään armenialainen. Aram Hatšaturjan syntyi Georgiassa, mutta oli armenialainen. G. I. Gurdjieff, kreikkalais-armenialainen filosofi-kirjailija ja mystikko, syntyi Aleksandropoliissa eli Gjumrissa.
Armenia on osallistunut Euroviisuihin aina vuodesta 2006 hyvällä menestyksellä sijoittuen aina kymmenen parhaan joukkoon, lukuun ottamatta vuotta 2011, jolloin Armenia jäi semifinaaliin. Armenian paras sijoitus on neljäs (2008).
Urheilu.
Olympialaisiin Armenia on osallistunut vuodesta 1994 alkaen, kesäkisoissa sillä on ollut 18–32 hengen joukkue ja talvikisoissa alle kymmenen urheilijaa. Maa on saanut yhteensä 12 mitalia, eniten mitaleja on tullut painista. Muut mitalit ovat tulleet painonnostossa ja nyrkkeilyssä. Ainoan kultamitalin on saanut Armen Nazarjan.
Armenian jalkapallomaajoukkue on FIFAn rankingissa lokakuussa 2011 sijalla 46. Se ei ole koskaan selviytynyt Euroopan- tai maailmanmestaruuskilpailuihin. Rekisteröiytyjä pelaajia on hieman yli 41 000. Jalkapallon lisäksi suosittuja urheilulajeja ovat koripallo, lentopallo ja jääkiekko.


Munkkiniemi.
Munkkiniemi () on kaupunginosa ja peruspiiri Helsingissä. Peruspiirin osa-alueet ovat Vanha Munkkiniemi, Kuusisaari, Lehtisaari, Munkkivuori, Niemenmäki ja Talinranta. Useimmiten Munkkiniemeksi mielletään Vanhaksi Munkkiniemeksi kutsuttu peruspiirin osa.
Munkkiniemi on kuulunut 1600-luvulta lähtien Munkkiniemen kartanon maihin. 1910-luvulla laadittiin suuria suunnitelmia läntisen Helsingin rakentamisesta kymmenille tuhansille asukkaille, niin kutsuttu Eliel Saarisen Munkkiniemi-Haaga-suunnitelma. Vuodesta 1920 vuoteen 1946 Munkkiniemi oli taajaväkinen yhdyskunta Huopalahden kunnassa. Huopalahti liitettiin Helsinkiin vuonna 1946.
Luonnehdinta alueesta.
Munkkiniemi on kantakaupungin länsipuolella, Pikku Huopalahden ja Laajalahden välissä sijaitseva niemi, joka on suurelta osin rakennettu asuntoalueeksi. Nykyisin sitä voidaan miltei pitää kantakaupungin jatkeena varsinkin sen jälkeen, kun sen kantakaupungista erottanut, pitkään rakentamattomana pysynyt Pikku Huopalahden alue 1900-luvun lopulla rakennettiin. Alueen kerrostalot ovat pääasiassa 30-luvulta.
Paciuksenkatu johtaa kantakaupungista Munkkiniemeen. Sen suorana jatkeena on Munkkiniemen puistotie, joka muodostaa kaupunginosan pääakselin. Samalta aukiolta kuin Munkkiniemen puistotie lähtevät myös Ramsaynranta, joka jatkeineen johtaa Kuusisaaren kautta Espoon Otaniemeen, sekä pohjoiseen vilkasliikenteinen, Haagaan johtava Huopalahdentie. Turunväylä alkaa Huopalahdentieltä Vanhan Munkkiniemen ja Munkkivuoren välistä.
Munkkiniemen puistotien pohjoispuolella on muun muassa perinteikäs Munkkiniemen yhteiskoulu, eteläpuolella Villa Aalto vuodelta 1936, Aallon piirtämät Kansaneläkelaitoksen asuintalot 50-luvun alusta, Munkkiniemen kartano ja Eliel Saarisen massiivinen Kadettikoulu vuodelta 1918, nykyisin Hallinnon kehittämiskeskus. Saarinen piirsi myös Suomen ensimmäisiin kuuluvat rivitalot osoitteessa Hollantilaisentie 12–20.
Kalastajatorppa sijaitsee Munkkiniemen eteläkärjessä. Muilta osin eteläkärki on puistoa. Kaupunginosan luoteisosassa sijaitsee Munkinpuisto lampineen ja avoimine niittyineen.
Historia.
Munkkiniemi on suomenkielinen käännös vanhasta ruotsinkielisestä paikannimestä Munknäs, joka tunnetaan jo 1500- ja 1600-lukujen lähteistä samoin kuin Munkkisaarikin (Munkholmen). Paikka mainittiin ensimmäisen kerran vuonna 1540 muodossa "Munxneby" ja on myöhemmin kirjoitettu muodoissa "Muncknäs" ja "Muncksnääs". Munkkiaiheisia paikannimiä Etelä-Suomen rannikolla on muitakin kuten Munkinmäki ja Munkkala. Osa-alueen nimi Munkkivuori on sitä vastoin vasta 1950-luvulla muodostettu johtamalla Munkkiniemen nimestä.
Nimestään huolimatta Munkkiniemessä ei ole koskaan ollut luostaria. Muiden munkkiaiheisten paikannimien tavoin se saattaa liittyä Virossa 1300–1500-luvuilla toimineeseen Padisen sisterssiläisluostariin, joka omisti maa-alueita Uudenmaan rannikolla 1300–1400-luvuilla. Vuonna 1351 Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpoika antoi poliittisista syistä luostarille Porvoon pitäjän, sisältäen Pernajan, Sipoon ja Helsingin pitäjän, sekä Vantaanjoen lohenkalastusoikeudet, mikä oli aiheena toistuviin kiistoihin joenvarren talonpoikien kanssa. Lopulta luostari myi oikeutensa Turun piispalle 1428, mutta sai pitää osan tuotosta. Kustaa Vaasan uskonpuhdistuksen myötä kirkon ylimääräiset maa-alueet siirtyivät kruunulle. Munkkiniemi oli todennäköisesti tärkeä keräilypaikka tuottoisalle kalastukselle, jonka saaliit vietiin Tukholmaan ja Tallinnaan asti. Koska sisterssiläismunkit eivät juuri poistuneet luostaristaan, munkit itse eivät juuri liene Munkkiniemessä oleskelleet. Munkkisaari ja Munkkiniemi ovat kuitenkin mahdollisesti paikkoja, joita munkkien kalastusrengit käyttivät sataminaan ja varastopaikkoinaan lohenpyyntimatkoillaan.
Munkkiniemen kartano.
Kustaa II Aadolf lahjoitti vuonna 1629 ratsumestari Gert Skyttelle Munkkiniemen, Talin, Lauttasaaren ja Heikinniemen (Meilahti) alueet. Helsingin kaupunki halusi laajentaa aluettaan Munkkiniemeen vuonna 1650, mutta Skytten leski Kristina Freijtag vastusti laajennusta ja Helsinki sai vain Pikku Huopalahden, Talin, Lauttasaaren ja Heikinniemen. Heikinniemi liitettiin Munkkiniemen maihin uudestaan vuonna 1686 kunnes Helsingin kaupunki osti alueen vuonna 1871.
Suuren reduktion yhteydessä maat palasivat takaisin kruunulle vuonna 1683 ja Munkkiniemen kartanosta tuli säteritila, jonka omistaja vuokrasi maat kuninkaalta. Kartanon omisti Mattheiszen-suku vuosina 1759–1837. Tuolloin rakennettiin muun muassa nykyinen päärakennus. Vuosina 1837–1910 kartanoa isännöinyt Ramsay-suku teki siihen merkittäviä laajennuksia ja istututti sen ympärille puiston.
Kesähuvilatonttien korkeasta kysynnästä huolimatta 1800-luvun toisella puoliskolla Ramsayn suku ei myynyt rantatontteja. Ainoa poikkeus oli Kuusisaari, jonka suku myi vuonna 1873. Georg Edvard Ramsayn ainoa poika oli sairaalloinen, eikä pystynyt hoitamaan kartanoa. Siksi hän myi kartanon maat, 517 hehtaaria, M.G. Stenius Oy:lle 1 500 000 markalla vuonna 1910. Suku piti 9,5 hehtaarin kartanopuiston ja päärakennuksen itsellään, sekä 100 hehtaarin Skyttaksen ja Rosaksen tilat Konalassa. Loppujen lopuksi suku myi kaikki maat pienissä osissa. M. G. Steniuksen maakaupan aikaan Helsingin kaupunkia kritisoitiin sen takia, ettei kaupunki ostanut suurta maa-aluetta. Kaupunki puolustautui kertomalla ettei heillä ollut kaupasta tietoa, mutta kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Alfred Norrmén tiesi suunnitelmista etukäteen mutta piti hintaa liian kovana. M.G. Stenius -yhtiö alkoi nopeasti suunnitella uutta aluettaan ja antoi suunnittelutehtävän Eliel Saariselle vuonna 1912.
Eliel Saarisen Munkkiniemi–Haaga-suunnitelma.
Eliel Saarisen suuret suunnitelmat esitettiin yleisölle syksyllä 1915 kirjan ja näyttelyn muodossa. Suunnitelma kattoi 860 hehtaaria Munkkiniemessä ja Haagassa, joiden oli tarkoitus muuttua maaseudusta kaupungiksi. Saarisen laskelmien mukaan Munkkiniemessä asuisi vuonna 1945 83 500 asukasta I-vaihtoehdon mukaan tai 25 000 asukasta III-vaihtoehdon mukaan. Sosiaalinen rakenne olisi seuraava: 25 % hyvin toimeentulevia, 30 % keskiluokkaa ja 45 % työläisiä. Huvila- ja rivitalotontteja hyvin toimeentuleville varattiin Laajalahden rannoilta kun taas keskiluokka asuisi Huopalahden aseman pohjoispuolella. Työläiset asuisivat lähellä teollisuutta Pitäjänmäen suunnassa. Alueen suurta keskiosaa ei suunniteltu millekään tietylle ryhmälle vaan se koostui vuokrataloista sosiaaliseen luokkaan katsomatta. Saarinen ennusti autoliikenteen kasvavan voimakkaasti ja suunnitteli leveimmät kadut 45-metrisiksi bulevardeiksi, joilla olisi eri ajoradat autoliikenteelle ja paikallisliikenteelle. Pääkadut suunniteltiin leveiksi suoriksi bulevardeiksi kun taas kapeammat asuntokadut kiemurtelisivat ja loppuivat yleensä pieneen aukioon. Kolme suurta puistoa kuului suunnitelmiin: Kalastajatorpan puisto etelässä, Pitkänniitynpuisto lännessä ja Haaganpuisto pohjoisessa. Kerrostalokorttelit piti rakentaa suljettuina isoilla sisäpihoilla eikä lisärakennuksia saanut rakentaa sisäpihoille. Saarinen oli myös ensimmäinen joka toi rivitalon Suomeen.
Vanhan Munkkiniemen katuverkko rakennettiin pääosin Eliel Saarisen suunnitelman mukaisesti, mutta se käsittää vain pienen osan suunnitelmaan kuuluneesta alueesta. Suunnitelluista bulevardeista on toteutettu Munkkiniemen puistotie ja Huopalahdentie. Eliel Saarisen piirtämiä rakennuksia Munkkiniemessä kuitenkin toteutettiin vain kaksi: Munkkiniemen pensionaatti (Kadettikoulu) ja Hollantilaisentien rivitalot, molemmat vuodelta 1920.
Yhdyskunta perustetaan.
M.G. Stenius -yhtiö alkoi uuden alueen kehittämisen järjestämällä liikenneyhteydet kaupunkiin, muuten kukaan ei muuttaisi sinne. Vuonna 1912 Helsingin Raitiotie- ja Omnibusosakeyhtiön yhtiökokous ei hyväksynyt M.G. Steniuksen ehdotusta rakentaa raitiotietä Munkkiniemeen ja Haagaan. Tunnelma kokouksessa oli kireä, sillä monet raitiotieyhtiön hallituksen jäsenistä istuivat myös M.G. Steniuksen hallituksessa. Vuonna 1913 Helsingin kaupunki osti raitiotieyhtiön ja M.G. Stenius sai melko helposti sovittua kaupungin kanssa uuden raitiotien rakentamisen. Joulukuussa 1914 liikenne aloitettiin kahdella haaralla ASEA:n rakentamalla radalla. Rataa liikennöitiin aluksi kahdesta kolmeen vuorolla tunnissa. 217 asukkaan Munkkiniemestä ei tullut paljon matkustajia mutta kesäisin vaunut jopa ruuhkautuivat kun huviloiden omistajat ja sunnuntaikävelijät matkustivat Meilahteen ja Seurasaareen. Munkkiniemen ja Haagan raitiotiet myytiin kaupungille vuonna 1926.
Hollantilaisentie ja Eliel Saarisen rivitalot
1900-luvun alussa Helsingin ympärille oli muodostunut monta esikaupunkiyhdyskuntaa, kuten Oulunkylä ja Pakila. Tämän tyyppisille asutuksille oli muodostettu hallinnollinen käsite taajaväkinen yhdyskunta hallinnon järjestämiseksi. Tavallisesta poiketen Suomen senaatti teki aloitteen perustaa Munkkiniemen taajaväkinen yhdyskunta, kun yleensä aloitteentekijä oli maanomistaja tai kunta. Helsingin maalaiskunta olisi halunnut perustaa Haaga-Munkkiniemen taajaväkisen yhdyskunnan, mutta senaatti hyväksyi Munkkiniemen taajaväkiseksi yhdyskunnaksi lokakuussa 1915. Alue kattoi Munkkiniemen säteritilan alueet Kuusisaarta lukuun ottamatta.
Eliel Saarinen laati Munkkiniemen ensimmäisen asemakaavan 1. ja 2. kaupunginosalle vuonna 1917. Ensimmäinen iso rakennusprojekti oli AB Munksnäs Pensionatin rakentaminen vuonna 1918. Pensionaatin oli tarkoitus houkutella hyvin toimeentulevia paikan päälle, jotta he mahdollisesti ostaisivat tontin Munkkiniemestä. Taloudellinen tilanne ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan jälkeen ei ollut hyvä luksuslaitokselle ja pensionaatti meni konkurssiin parin vuoden jälkeen. Valtio osti rakennuksen ja perusti sinne kadettikoulun. Suomen toinen rivitalo Linnatiellä (nykyään Hollantilaisentie) ei myöskään ollut suuri läpimurto. Naapurit eivät tulleet keskenään toimeen ja kiistaa aiheutti muun muassa yhteinen lämpökeskus ja yhteisten kulujen jakaminen. Muita rivitaloja ei rakennettu ja rivitalotontit muutettiin pienten vuokratalojen tonteiksi. Myös muu rakentaminen käynnistyi hitaasti. 1920-luvulla rahasta oli pulaa ja lainan saaminen vaikeaa. Tontteja myytiin mutta ne ostettiin usein vain arvonnousun odottelua varten.
Osa Huopalahden kuntaa.
Haagan taajaväkinen yhdyskunta oli anonut lupaa seurakunnan perustamiselle vuonna 1914, koska seurakunta oli edellytys oman kunnan muodostamiseen. Huopalahden seurakunta perustettiin vuonna 1917, johon kuuluivat Lauttasaari, Munkkiniemi, Pikku Huopalahti ja Haaga. Vuoden 1917 kuntalain mukaan piti pitää kansanäänestys, kun osa kunnasta irtaantuu. Helsingin maalaiskunnan asukkaista 59 % äänesti Huopalahden erottamisen puolesta tammikuun 1919 äänestyksessä. Tulevan kunnan alueella vain 35 henkilöä äänesti ”ei” (8 %). Tämä oli ainoa kansanäänestys laatuaan Suomessa sillä laki muuttui jo 1919. Huopalahden kunta perustettiin vuonna 1920, mutta Haaga irtaantui ja perusti Haagan kauppalan vuonna 1923. Munkkiniemessä oli sillä hetkellä 401 asukasta ja koko kunnassa asui 1 371 asukasta.
1920-luvun lopussa alkoi ensimmäinen rakennusbuumi Munkkiniemessä. Vuonna 1926 rakennettiin ensimmäinen vuokratalo ja ravintola Golf Casino, joka paloi 1941. M.G. Stenius -yhtiö myi 31 tonttia vuonna 1928, luku, jota ei ylitettäisi ennen vuotta 1937. 1920-luvulla suurin osa uusista rakennuksista oli pieniä huviloita ja monet purkamisuhan alla olleet talot Helsingissä siirrettiin Munkkiniemeen. Tämä ei vastannut Eliel Saarisen alkuperäisiä suunnitelmia. Yhtiö hoiti melkein kaiken yhdyskunnassa, koska yhtiö ja kunta oli käytännössä sama asia, esimerkiksi yhtiön kirjanpitäjä toimi samalla kunnan kamreerina. Ensimmäisten kahdeksan vuoden aikana kunnanvaltuusto kokoontui vain kuusi kertaa. Kunta hoiti vain terveydenhoidon, koulun ja köyhäinhoidon, koska Munkkiniemen ja Lauttasaaren taajaväkiset yhdyskunnat hoitivat muut kunnalliset tehtävät ja M.G. Stenius kustansi suuren osan infrastruktuuria. Vuonna 1897 oli perustettu korkeampi ruotsinkielinen kansakoulu Munkkiniemeen ja alempi perustettiin vuonna 1923. Suomenkielisten perheiden muutto alueelle oli huomattava joten alempi ja korkeampi suomenkielinen kansakoulu perustettiin vuosina 1927 ja 1932.
1930-luvulla Munkkiniemen rakennusjärjestystä piti muuttaa, koska uusi laki ei enää sallinut umpikortteleita muualla kuin kaupungeissa. Tämä johti ongelmiin, sillä useat tontit oli jo myyty. Munkkiniemen puistotiellä näkee lain seuraukset, jossa muuten suljetut korttelit avautuvat etelään. Vuosiin 1936–1938 osui myös Munkkiniemen toinen rakennusbuumi, jolloin 5 000 uutta asuinhuonetta rakennettiin etenkin puistotien ympärillä ja Laajalahdella. Yhdyskunnassa myönnettiin 150 miljoonaa markkaa rakennuslainoja. Valitusten ja rakennusjärjestyksessä esiintyneiden epäselvyyksien takia Munkkiniemi asetettiin rakennuskieltoon lokakuussa 1938, ja kieltoa pidennettiin useaan otteeseen jatkosodan loppuun saakka. Tärkeä syy rakennuskieltoon oli Munkkiniemen "vesikriisi" vuonna 1938.
Toukokuussa 1938 Munkkiniemeen muodostui pulaa vedestä. Vedenkulutus oli koko 1930-luvun ollut noin 90 litraa asukasta kohti ja varantojen piti riittää uusille asukkaille. Vuonna 1937 oli kuitenkin rakennettu 1 500 uutta asuinhuonetta ja rakentaminen jatkui kiivaana. Kahden tulipalon aikana toukokuussa oli käytetty niin paljon vettä, etteivät varannot ehtineet täyttyä uudelleen. Kun pumput kytkettiin taas päälle hermostuneet munkkiniemeläiset täyttivät ämpäreitä ja kylpyammeet vedellä varmuuden vuoksi, mikä johti siihen että vesi loppui taas. Kulutus oli yhtäkkiä 150 litraa henkeä kohti vuorokaudessa eivätkä vesivarannot koskaan ehtineet täyttyä uudelleen. M.G. Stenius -yhtiö haki lupaa Helsingin kaupungilta vesiputken rakentamiselle ja veden ostamiselle kaupungilta. Kaupunki myi jo vettä muille kunnille, muun muassa Oulunkylään. Helsingin kaupunki neuvotteli samalla yhtiön maiden ostamisesta ja huomasi vesikriisin antaneen hyvän neuvotteluvaltin. Kuiva kesä ja epäonnistuneita yrityksiä löytää lisää pohjavettä johti siihen, että Munkkiniemeen määrättiin rakennuskielto lokakuussa 1938. Vuokralaiset eivät suostuneet maksamaan vuokriaan ja yhtiötä ja kuntaa syytettiin kriisistä. Syksyllä kulutus oli jo noussut 250 litraan asukasta ja vuorokautta kohti ja yhtiö syytti asukkaita tuhlailusta ja jopa sabotaasista. Marraskuussa M. G. Stenius -yhtiö luovutti ja omistajat myivät osakkeet Helsingin kaupungille, joka kaupan myötä sai laajoja maa-alueita Munkkiniemestä, Haagasta, Leppävaarasta ja Laajalahdesta. Jo kaksi viikkoa oston jälkeen Helsingin kaupunki aloitti vesiputken rakentamisen ja munkkiniemeläiset saivat kaupungin vettä ensimmäisen kerran tammikuussa 1939.
Liittäminen Helsinkiin.
Helsingin kaupunki oli jo pitkään ollut kiinnostunut liittämään itselleen useita yhdyskuntia kaupungin läheisyydessä. Jo vuonna 1918 oli Helsingin maalaiskunnassa ehdotettu, että maalaiskunnan esikaupungit liitettäisiin Helsingin kaupunkiin, koska maalaiskunnan maanviljelijät eivät halunneet maksaa esikaupunkiasutusten aiheuttamia kohoavia kustannuksia. 1920-luvulla tehtiin useita liittämisehdotuksia, mutta ne eivät johtaneet mihinkään. Huopalahden kunta halusi eroon Fredriksbergistä, joka oli kaupungin omistama, mutta sekään liitos ei toteutunut. Vuonna 1926 Huopalahden kunta anoi lupaa tulla jaetuksi kahtia, Munkkiniemeen ja Lauttasaareen, mutta anomus hylättiin. Sisäasiainministeriön selvitysmies Yrjö Harvia esitti vuonna 1936 seitsemän vuoden ja 1000 sivun mietintönsä. Hän esitti että Helsingin kaupungin alue kasvaisi 2 925:sta 21 116:aan hehtaariin, joka käsittäisi melkein kaikki esikaupungit. Huopalahden kunta vastusti voimakkaasti liittämistä Helsinkiin, mutta toisen maailmansodan takia päätöstä siirrettiin, minkä osa vastustajista näki voittona. Vuonna 1944, kaksi viikkoa välirauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen, valtioneuvosto päätti liittää Huopalahden, Haagan, Oulunkylän ja Kulosaaren kunnat Helsinkiin, sekä suuria osia Helsingin maalaiskunnasta alkaen 1.1.1946 niin kutsutussa suuressa alueliitoksessa.
Yleistietoa.
Munkkiniemen peruspiiriin kuuluvat kaupungin virallisen aluejaon mukaan seuraavat osa-alueet: Vanha Munkkiniemi, Niemenmäki, Munkkivuori ja Talinranta sekä Helsinginniemen ja Espoon välissä sijaitsevat Lehtisaari ja Kuusisaari.
Kaupunginosa on suhteellisen arvostettu johtuen rauhallisesta sijainnista.
Asukkaista.
Alueella toimivia suomenkielisiä kouluja ovat Munkkiniemen ala-aste ja Munkkiniemen yhteiskoulu.


Salpalinja.
Salpalinja Moskovan rauhan rajojen kartalla
Salpalinja (myös Salpa-asema), viralliselta nimeltään Suomen Salpa, oli talvisodan jälkeen vuosina 1940–1941 ja 1944 Suomen itärajan läheisyyteen Virolahdelta Savukoskelle rakennettu puolustuslinja. Kauimpana rajasta, jopa yli 100 kilometrin päässä, linja on Pohjois-Karjalassa.
Luumäen linjan osa Suomen Salvasta.
Alkuperäinen suunnitelma oli Luumäki–Suomenlahti-väli, joka onkin linjan vahvimmin linnoitettu osa. Salpalinjasta käytetäänkin joskus myös nimitystä ”Luumäen linja”. Rakentaminen aloitettiin ylipäällikkö marsalkka Mannerheimin käskystä. Salpalinjan pituus oli 1 200 kilometriä ja se koostui sadoista linnoitteista.
Rakentaminen.
Salpalinja on yhä Suomen suurin rakennustyömaa. Sitä oli tekemässä enimmillään 35 000 miestä keväällä 1941 ja heitä muonittamassa oli 2 000 lottaa. Paikoittain Salpalinja oli kuitenkin kevyesti varustettu verrattuna aikakauden muihin suuriin puolustuslinjoihin, kuten Maginot- tai Siegfried-linjaan.
Rakenne.
Salpalinjassa oli betonisia tai kallioon louhittuja kantalinnoitteita kaikkiaan 728.
Puisia kenttälinnoitteita oli noin 3 000. Taistelu- ja yhteyshautaa asemaan oli kaivettu noin 350 kilometriä.
Kiviestettä oli yli 200 kilometriä, jossa oli noin 350 000 kappaletta keskimäärin kolme tonnia painavia kiviä. Panssarikaivantoestettä kaivettiiin noin 130 kilometriä ja piikkilankaestettä viritettiin 315 kilometriä. Aseman tyypillisin kantalinnoite oli konekivääri- ja majoituskorsu, joita tehtiin noin 170 kappaletta. Yhden sellaisen rakentamiseen tarvittiin esimerkiksi betoniterästä 45 tonnia ja 50 kilon sementtisäkkejä 5 000 kappaletta. Kaikkiaan yhden tuollaisen korsun teossa siirrettiin erilaisia massoja noin 10 000 tonnia, joka on noin 3 000 silloista kuorma-autokuormaa. Linnoitusaseina käytettiin jopa 1800-luvulta peräisin olevia 11 ja 9 tuuman rannikkomörssäreitä.
Korsuja yhdistäviä yhteyshautoja kaivettiin Mannerheim-linjan tapaan hiekkaan, mutta hautoja louhittiin myös kallioon uudentyyppisellä raonammunta-nimisellä louhintamenetelmällä. Salpalinjan rakentaminen kehitti myös betonivalutekniikkaa. Betonisia pallokorsuja valettiin imubetonitekniikalla, joka tuli Suomeen Yhdysvalloista. Sodan jälkeen uudet rakennustekniikat otettiin sovellettuina siviilikäyttöön.
Linnoituksen on laskettu maksaneen tuon ajan rahassa noin 2,5 miljardia markkaa. Vuonna 1941 linnoittamiseen käytettiin 1,1 miljardia markkaa eli noin viisi prosenttia valtion budjetista. Ruotsi avusti urakkaa yhden kesän 900 miehen vapaaehtoistyövoiman lisäksi merkittävällä 235 miljoonan markan rahalahjoituksella.
Sotatoimet.
Salpalinjalla ei koskaan taisteltu. Jatkosodassa kesällä 1944 Neuvostoliiton hyökkäys saatiin pysäytetyksi ennen linjaa. Linja oli kuitenkin osittain miehitettynä nostoväellä ja vanhemmilla reserviläisillä kesän aikana. Aseman merkitys oli välillinen: se ehkä vähensi Neuvostoliitton haluja lähteä koko maan miehittämisyritykseen. Toisaalta taisteluissa se muodosti puolustustaistelujen henkisen selkärangan kesällä 1944.
Ajanmukaisuus.
Salpalinja oli myös sotataidollisesti viimeinen kiinteisiin puolustusasemiin perustuva linnoitusketju. Salpalinjaan päättyi monia satoja vuosia kestänyt linnoitusperinne. Näin massiivisia puolustusasemia ei enää ole. Toisen maailmansodan jälkeen sotataito on muuttanut muotoaan.
Linjapuolustuksesta on luovuttu ja siirrytty aluepuolustukseen. Salpalinjaa voidaankin perustellusti sanoa viimeiseksi puolustuslinjaksi.
Kunto ja merkitys.
Museovirastolla on vuosina 2010–2011 meneillään hanke, jossa tutkitaan linjan kunto, joka on osoittautunut yllättävän hyväksi. Linja oli vuoteen 2003 Suomen puolustusvoimien hallussa minkä ansiosta sitä ei ole paljonkaan purettu. Yhtenä merkittävimmistä toisen maailmansodan linnoitusketjuista Salpaslinja kuuluu myös Museoviraston määrittelemiin Suomen valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin.
Matkailunähtävyyksiä.
Etelässä linjaa seuraa Salpapolku, jonka jatkaminen Kymenlaaksosta Etelä-Karjalaan on suunnitteilla.


Autismin kirjo.
Autismin kirjolla eli autismin spektrillä viitataan laaja-alaisiin kehityshäiriöihin (Pervasive Developmental Disorders, PDD), joka on yhteisnimitys Aspergerin, Kannerin, Rettin ja Hellerin oireyhtymille sekä älylliseen kehitysvammaisuuteen ja kaavamaisiin liikkeisiin liittyvälle hyperaktiivisuusoireyhtymälle.
Kansainvälinen tautiluokitus ei tunne termiä autismin kirjo, mutta Yhdysvalloissa käytössä olevaa tautiluokitusta ollaan uudistamassa siten, että edellä mainittujen oireyhtymien virallinen diagnoosinimeke muuttuisi autismin kirjon häiriöksi.
Negatiivisen häiriö-nimekkeen käyttämistä on kuitenkin arvosteltu etenkin Aspergerin syndrooman ja Kannerin syndrooman lievän muodon kohdalla, koska monen mielestä niissä on kyse pikemminkin erilaisuudesta kuin häriöstä. Eläminen neurotyypillisiä ihmisiä varten suunnitellussa yhteiskunnassa aiheuttaa kirjolaisille kuitenkin erityistarpeita.
Arviolta 80-95 prosentilla autismin kirjolaisista on Aspergerin syndrooma, jota voidaan pitää kirjolaisuuden lievimpänä asteena. Noin 5-20 prosentilla kirjolaisista on Kannerin oireyhtymä. Kahdeksankymmentä prosenttia Kannerin autisteista on kehitysvammaisia tai puhumattomia ja heistä käytetään nimitystä vaikeasti autistinen (vrt. Low Functioning Autism, LFA). Autismista, johon liittyy älyllisesti verrattain korkea toiminnallinen kyky, käytetään nimitystä HFA (High Functioning Autism) eli hyvätasoinen autismi.
Arviot autismin kirjon henkilöiden väestöosuudesta ovat vaihdelleet aiemmin noin 0,6:n ja 1,2 prosentin välillä, mutta vuonna 2011 valmistuneen Yalen and George Washingtonin yliopistojen julkaiseman laajan tutkimuksen mukaan jopa 2,6 prosenttia väestöstä sijoittuisi autismin kirjolle. Arviolta vain noin kolmanneksella kirjolaisista on virallinen diagnoosi. Suomessa olisi edellä mainittujen lukujen valossa 43-140 000 autismin kirjolaista.
Autismin kirjolaisilla esiintyy usein myös muita perinnöllisiä neurologisia poikkeamia tai sairauksia kuten tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö (ADHD), Touretten oireyhtymä tai epilepsia. Myös autoimmuunisairaus keliakia on yleinen.
Autismin kirjon lapsi asettaa usein lelunsa tarkkaan järjestykseen
Historiaa.
Venäläinen neurologi Grunja Jefimovna Suhareva (1891–1981) julkaisi vuonna 1926 ensimmäisen tieteellisen autismin kirjon henkilöitä esittelevän tutkimuksen. Suharevan artikkeli käsitteli tapauksia, jotka luokiteltaisiin nykyisin aspergereiksi.
Seuraavat autismin kirjoa käsittelevät tutkimukset julkaistiin vasta toisen maailmansodan aikana. Yhdysvaltoihin emigroitunut lastenpsykiatri Leo Kanner julkaisi vuonna 1943 autismia käsittelevän tutkimuksen, jonka aineisto koostui pääosin kehitysvammaisista. Itävaltalainen lastenlääkäri ja erityispedagogi Hans Asperger julkaisi heti seuraavana vuonna autismia käsittelevän tutkimuksen, jonka aineisto koostui pääosin normaaliälyisistä tai tavallista älykkäämmistä ihmisistä.
Asperger toi artikkelissaan esiin sen, että vain pieni osa autisteista oli kehitysvammaisia, mutta autistiset piirteet ilmenevät kehitysvammaisten kohdalla tavallista voimakkaampina. Aspergerin mukaan autismissa on kyse jatkumosta, joka ulottuu vaikeasti tai ei lainkaan kommunikoivista kehitysvammaisista neroutta lähenteleviin älykköihin. Tätä jatkumoa alettiin myöhemmin kutsua autismin kirjoksi.
Autisimin kirjon diagnoosien yleistyminen.
Uusien autismin kirjon diagnoosien määrä nousi Yhdysvalloissa vuosien 1975 ja 2009 välillä 0,2 promillesta 0,9 prosenttiin. Kasvu selittyy suureksi osaksi Aspergerin oireyhtymän lisäämisellä tautiluokitukseen ja autismin kirjoa koskevan tietoisuuden lisääntymisellä.
Diagnosointi.
Autismin kirjon oireyhtymät diagnosoidaan yleensä lapsena. Jos lapsella ilmenee jo ennen kolmen vuoden ikää poikkeavuutta leikeissä taikka kielellisessä tai sosiaalisessa kehityksessä tai jos autistisia piirteitä omaavan lapsen kognitiivinen kehitys on merkittävästi viivästynyttä, diagnoosikriteeristön mukaiseksi diagnoosiksi tulee varhaislapsuuden autismi.
Jos autistinen lapsi oppii puhumaan, hän saattaa jäädä diagnosoimatta ennen kouluikää, sillä autistiset piirteet voidaan nähdä osana lapsen luonteenpiirteitä. Lasta saatetaan pitää esimerkiksi tavallista tarkempana ja ujona. Vuorovaikutusongelmien seurauksena saattaa olla haastava käytös.
Sosiaaliset vaikeudet näkyvät sosiaalisten vihjeitten tulkinnan väärinkäsityksinä. Sosiaalinen ilmaisuntarve on niukkaa. Ajattelu on ratkaisukeskeistä. Tunteiden hallinta on heikkoa ja eleet ja ilmeet jäykkiä ja vaikeasti tulkittavia.
Kielelliset vaikeudet näkyvät abstraktienkin asioiden konkreettisena ymmärtämisenä. Myös kielellinen ilmaisu on konkreettista. Ajattelu on mustavalkoista. Kompromissit ovat vaikeita. Eläytyminen kielen keinoin on vaikeaa. Eleviestintä on jäykkää.
Ajan taju on vaikeaa. Tämä näkyy ajattomuutena sekä ilmaisun ja toiminnan hitautena. Ajatteluakin on vaikea jaksottaa abstrakteiksi kokonaisuuksiksi. Tunneilmaisu ei ota huomioon aikaa eikä paikkaa. Rytmitaju on hyvä, musiikkiin on helppo eläytyä, mutta on vaikeuksia tuottaa toimia kielellisten ohjeitten mukaan.
Autismin kirjon alkuperä ja aivojen kehitys.
Autismin kirjo syntyy todennäköisesti yksilön geeniperimän ja raskaudenaikaisten ympäristötekijöiden yhteisvaikutuksesta, toisinaan myös kromosomeissa taikka geeneissä tapahtuneista mutaatioista.
Monissa suvuissa esiintyy tavallista enemmän henkilöitä, jotka ovat autismin kirjolla. Tällä hetkellä tunnetaan suuri määrä geenejä, joita tavataan tavallista runsaammin autismin kirjolaisilla. Jotkut näistä geeneistä näyttäisivät liittyvän Aspergerin oireyhtymään, jotkut Kannerin oireyhtymään ja jotkut molempiin. Autismin kirjon henkilöitä yhdistää tiiviimmin tai löyhemmin tietty geenijoukko, joka esiintyessään aiheuttaa yhtä tai useampaa oiretta. Kyseisen geenijoukon ohella on usein havaittu esiintyvän myös monia myönteisiä vaikutuksia. Tämä lienee osasyynä siihen, että autismin kirjon häiriöt eivät näytä vähentyvän ihmispopulaatioissa(katso autismi epidemiana). Uusimmat tutkimukset ovat edelleen vahvistaneet autismin geneettisen pohjan.
Vuonna 2011 julkaistu laajahko seurantatutkimus osoitti, että raskaudenaikaisilla ympäristötekijöillä on luultua suurempi merkitys Aspergerin ja Kannerin oireyhtymien synnyssä. Ei-identtisten kaksossisarusten kohdalla on tavallisiin sisarussuhteisiin verrattuna moninkertainen todennäköisyys, että molemmat sisarukset ovat autismin kirjolla. Tätä pidetään osoituksena raskaudenaikaisten ympäristötekijöiden suuresta vaikutuksesta.
Osalla autismin kirjon henkilöitä aivot kasvavat normaalia nopeammin ensimmäisen ikävuoden aikana. On myös havaittu, että monilla autismin kirjolaisilla on tavallista enemmän lyhyitä, aivoalueiden sisäisiä hermosoluyhteyksiä ja vähemmän pitkiä, eri aivoalueita toisiinsa kytkeviä yhteyksiä. Tämä saattaisi selittää sitä, että autismin kirjolaisten on usein valtaväestöä helpompi syventyä tietyn aihepiirin muodostamiin laajoihinkin asiakokonaisuuksiin, mutta vaikeampi seurata nopeasti vaihtuvien ja toisiinsa liittymättömien asioiden ja ärsykkeiden virtaa.
Ravinnon merkitys.
Tutkimusten mukaan autismin kirjon oireita voidaan helpottaa sopivalla ravinnolla kuten Omega-3- ja omega-6-rasvahappoja sisältävillä kasvisöljyillä.
Myös keliakia on autismin kirjon ihmisillä yleistä. Hoito keliakiaan on gluteenia sisältävien viljatuotteiden, vehnän, ohran ja rukiin, poistaminen ravinnosta.
On viitteitä, että autismi saattaisi osaksi johtua immunologisista syistä (viljojen ja maidon proteiinit).
Kuntoutuksesta.
Autismin kirjon oireyhtymiin ei ole olemassa toimivaa lääkehoitoa.
Jäykkyyteen, rutiineihin ja takertumiseen ei ole myöskään olemassa mitään toimivaa hoitomuotoa.
Autistisen lapsen neuropsykologinen kuntoutus pitäisi aloittaa mahdollisimman varhain, mieluiten noin 2-4 vuoden iässä. Etenkin Kannerin autistit hyötyvät intensiivisestä terapiasta. Nämä varhaislapsuuden autismidiagnoosin saaneet ovat yleensä vaikeavammaisia, jolloin heidän kuntoutuksestaan vastaa Kansaneläkelaitos.
Autismia ei voi parantaa. Siihen liittyviä oireita voidaan kuitenkin helpottaa ja sekä kommunikointia että vuorovaikutustaitoja parantaa. Tämä kehitys näkyy parhaiten perheiden sisällä. Suotuisa kehitys vaatii intensiivistä työtä ja ympäristön tukea. Pelkästään kahdenkeskisillä terapioilla, kuten psykoterapia, ei ole merkitystä, vaan terapia vaatii moniammatillista yhteistyötä. Autistisella lapsella on usein monia kuntoutusmuotoja kuten puheterapia, erilaiset visuaaliset harjoitteet, Lovaasin terapia, TEACCH (Treatment and Education of Autistic and Related Communication Handicapped Children), Portaat-varhaiskuntoutus ja PECS (Picture Exchange Communication System). Myös 1950-luvulla kehitettyä sensorisen integraation terapiaa (SI-terapia) on tarjolla, mutta se on tutkimusten mukaan vaikutuksetonta.
Autismin kirjolle ovat ominaisia vuorovaikutusongelmat. Laitoshoidossa pyritään poistamaan käytös jona ongelma näyttäytyy. Näin ei kuitenkaan saada aikaan pysyviä tuloksia, sillä uusissa olosuhteissa henkilö ei tiedä miten soveltaa oppimaansa. Parhaisiin tuloksiin päästään niissä olosuhteissa, joissa ihminen toimii sopeuttamalla vuorovaikutustaidot sosiaalisesti hyväksyttävään muotoon. Tämä tarkoittaa henkilökohtaisten vahvuuksien tukemista. Tärkeää on selvitä jokapäiväisen elämän paineissa. Autismin kirjon ongelmat tulevat mm. aistiherkkyyksistä ja erilaisesta maailman kokemisesta. Outona häirikkönä ja pelottavana kummajaisena hän kokee olevansa kuin Notre Damen kellonsoittaja. Nostamalla oppimisvaikeuksista kärsivän yksilön itsetuntoa ja huomioimalla henkilön vahvuudet, hänen suhteensa muuhun maailmaan ja muun maailman suhde häneen tasapainottuu. Tärkeintä kuntoutusta autismin kirjossa on asianmukainen tuki koulutuksessa.
Laitoshoito vai avohoito.
Laaja-alaisten kehityshäiriöiden syyksi epäillään toisinaan myös kasvatusta ja lapsen elinolosuhteita, ravitsemusta sekä myrkkyjä ja lisäaineita sekä rokotteita. Välillä esitetään myös, että autismin kirjon piirteet ovat yleisinhimillisiä ja vanhemmat vain yrittävät hyötyä hankkimalla diagnoosin lapselleen. Autismin kirjon häiriöitä tulkitaan psykiatriassa myös lapsuuden psykoosiksi. Edelleenkin psykodynaamisen koulukunnan mukaan kuntoutukseksi sopii psykoanalyysi, joka on kuitenkin todettu useassa tutkimuksessa hyödyttömäksi ja jopa haitalliseksi. Kognitiivinen psykoterapia sen sijaan sopii paremmin.
Lasten asperger diagnosoidaan psykiatriassa usein muuksi laaja-alaiseksi kehityshäiriöksi. Laaja-alaisia kehityshäiriöitä hoidetaan Suomessa sekä laitoksissa että kotona. Hoito vaihtelee eri puolilla Suomea. Laitoshoito on edelleen erittäin yleistä, vaikka kansainvälisissä suosituksissa pitäisi siirtyä perhekeskeiseen avohoitoon. Stakesin tutkimuksessa lasten laitoshoidon erot eri puolilla maata on huomattavan suuret.
Kehitysvammaisilla autisteilla tavataan suhteellisen usein haastavaa käyttäytymistä, joka liittyy usein ympäristötekijöihin ja pakkoon, vaatimuksiin tai haluun saada jotain mieluista. Haastavaa käyttäytymistä on yritetty hillitä psykoosilääkkeillä, vaikka niiden tehosta ei ole ollut tutkittua tietoa. Uusimpien tutkimusten mukaan psykoosilääkkeet eivät vähennä haastavaa käytöstä, vaan pikemminkin lisäävät sitä.
Haastava käytös johtuu usein myös unen puutteesta, joka on autismin kirjossa yleistä. Melatoniini nopeuttaa erään tutkimuksen mukaan unihäiriöstä kärsivien autismin kirjon lasten nukahtamista keskimäärin 18 minuutilla. Unen osuus nukkumiseen käytetystä ajasta ei kuitenkaan lisääntynyt merkitsevästi, koska melatoniini lisäsi yöunen katkonaisuutta. Tuloksissa oli lisäksi hyvin paljon yksilöllistä vaihtelua.
Opetuksesta ja ohjauksesta.
Autismin kirjoon kuuluminen ei välttämättä tarkoita vain ongelmia, vaan esimerkiksi asperger ja hyvätasoinen autismi HFA merkitsevät myös vahvuuksia. Koulussa autismin kirjon piirteet näkyvät usein siinä, että oppija on oman tiensä kulkija. Hän ei toimi niin kuin yleensä odottaisi ikäistensä tekevän. Lapsi saattaa ymmärtää ohjeet väärin ja usein konkreettisella tavalla. Tämä saattaa johtaa omaperäisiin ratkaisuihin. Koulunkäynti ei kuitenkaan suosi omaperäisiä ratkaisuja. Huomatessaan toimivansa ”väärin” lapselle syntyy epävarmuus. Koulussa lapsi oppii katsomaan ensin mitä muut tekevät ja pyrkii sitten tekemään samalla tavalla kuin muutkin. Monesti ajatellaan, että vahvasti strukturoitu opetus on parasta opetusta autistin spektrin opiskelijoille. Se on varmasti totta siinä mielessä, että ajan ja oman toiminnan ohjaus on heikkoa. Jo opiskelun alkaessa tarvitaan siis selkeä struktuuri ja ohjelma, joka kattaa koko opiskeluajan. Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä autismin spektrin opiskelijan kiinnostuksen kohteet ohjaavat voimakkaasti hänen opintojaan. Siksi opetussuunnitelman mukaiset sisältöalueet eivät välttämättä toteudu siinä mielessä, kuin ne on oppilaitoksen opetussuunnitelmaan kirjattu.
Opiskelijan ohjauksessa ja opetuksessa erityiset kiinnostuksen kohteet aiheuttavat sen, että joissakin oppiaineissa opiskelija saa helposti täysiä pisteitä ja suorituksia jopa enemmän kuin on tarpeen. Toisissa oppiaineissa osallistuminen saattaa olla heikkoa ja suoritukset jäävät toteutumatta. Autismin spektrin opiskelijoita auttaa yksilöity henkilökohtainen opetussuunnitelma, mutta se ei yksin riitä. Joustavuutta tarvitaan myös opetussuunnitelman sisältöihin ja niiden toteutukseen, jotka ovat usein liian kankeita. Opiskelun alussa opetuksen toteutus ei useinkaan hahmotu opiskelijalle niin, että hän voisi tehdä itselleen sopivia valintoja. Joskus valintamahdollisuudetkin saattaa olla lähes olemattomat. Henkilökohtaista opetussuunnitelmaa pitäisi tarkentaa opiskelun kuluessa.
Erityisesti oppiaineissa, joissa huomataan kiinnostuksen puute, pitäisi miettiä, miten opetusta voitaisiin toteuttaa toisella tavalla. Sekä opetusmenetelmiä että sisältöjä olisi syytä tarkistaa siitä näkökulmasta, miten niistä saataisiin autismin spektrin opiskelijalle mielekkäitä kokonaisuuksia. Erityisopettajan autismin spektrumin vaikeuksien tuntemus voi olla tässä arvaamattomaksi avuksi. Usein uskotaan, että tiukat rajat ja pakko toimii autistiselle opiskelijalle. Pakkotilanteessa opiskelija saattaa kuitenkin mennä aivan jumiin tai käyttäytyä odottamattomasti. Tämä ei johda oppimista eteenpäin. Motivaatio ja innostus pitää löytyä opiskelijasta itsestään jos halutaan päästä eteenpäin. Autistinen ihminen on usein sinnikäs. Löytäessään tavoitteensa hän harvoin antaa periksi. Psykiatria saattaa pitää tilannetta patologisena ja sekoittaa sen pakko-oireisuushäiriöihin. Autistinen mielenkiinto ei kuitenkaan ole aina patologista. Koulutuksen tehtävä on ohjata tätä mielenkiintoa sosiaalisesti rakentaviin kohteisiin. Löytämällä yhdessä opiskelijan kanssa oppiaineesta aspektin, joka sopii opiskelijan erityiseen mielenkiinnon kohteeseen, saatetaan päästä pattitilanteesta ja opinnot alkavat sujua jopa paremmin kuin oli odotettu.
Autismin kirjo populaarikulttuurissa.
Populaarikulttuurissa, esimerkiksi elokuvissa, on käsitelty viime vuosina yhä enenevässä määrin autismin kirjoa ja autismin kirjolaisia. Ensimmäinen elokuva, jossa autismi sai äänen oli Sademies. Elokuvan sademies on matemaattisesti lahjakas, mutta ei pysty hoitamaan omia asioitaan. Tähän ei kuitenkaan syynä ole autismi, kuten elokuvan lääkäri päättelee, vaan pitkäaikainen laitoshoito, joka ei opeta taitoja selvitä itsenäisestä elämästä. Ilman tarvittavaa kuntoutusta autistinen ihminen helposti taantuu. Vaikka elokuvassa sademies palaa laitokseen, jää tarina loppu avoimeksi. Sademiehen roolimalli Kim Peek toimi kirjaston hoitajana ja asui itsenäisesti, joskin hän tarvitsi jatkuvaa ulkopuolista tukea selvitäkseen arjestaan.
2007 maaliskuulla suomalaiseen levikkiin tullut "Mozart and the Whale" - elokuva kertoo kahdesta aspergernuoresta. Vaikka tarina on tuiki tavallinen, erityiseksi sen tekee autismikirjon ihmiset pääosassa. Elokuva on nyt saanut Suomen ensi-iltansa DVD:llä. Elokuvan nimeksi tuli Suomessa "Crazy in Love"..
Mika Kaurismäen vuonna 2008 valmistunut Sonic Mirror elokuva löytää autismin ja rytmin yhteisen kielen. Musiikki ei elokuvassa yhdistä ainoastaan puhuttuja kieliä, vaan myös autismin kirjon kielen ja ilmaisun. Elokuvassa musiikin peili heijastuu kulttuurista toiseen. Legendaarisen jazzrumpalin Billy Cobhamin seurassa kuljetaan muusikon lapsuusmaisemista New Yorkista Brasiliaan, jossa Kaurismäki etsii latinalaisen rytmin alkuperää Salvadorin kaupungissa Malê Debale muusikkoryhmän opastuksella. Sveitsissä nähdään musiikin terapeuttinen vaikutus autismin kirjon ihmisten soittaessa yhdessä nigerialaisen Okuta perkussioryhmän kanssa..
Vuonna 2012 sai ensi-iltansa kenties ensimmäinen suuren yleisön elokuva, jossa päähenkilö oli autismin kirjolainen ilman että autismin kirjo olisi ollut elokuvan varsinainen teema. Kyseessä on Lasse Hallströmin elokuva Rakkaudesta, unelmista ja kaloista (Salmon Fishing in the Yemen), jonka päähenkilö Fred Jones on aspergeri. Ewan McGregorin näyttelemä Jones on luonnonvaraministeriön erityisasiantuntija, joka saa tehtäväkseen konsultoida Jemenin hallitsijaa paikallisessa lohenistutushankkeessa. Lasse Hälsströmillä on ollut aiemmissa elokuvissaan autistisia sivurooleja.
Arthur Conan Doylen kirjallisen sankarin Sherlock Holmesin on sanottu olevan arketypaalinen Aspergerin syndrooman edustaja. Holmes on äärimmäisen pikkutarkka ja hänellä on uskomaton organisointikyky ja päättelykyky, mutta hän suoriutuu heikosti ihmistenvälisessä kanssakäymisessä, ja hänen ystävänsä tohtori Watson hoitaa hänelle jokapäiväiset asiat.


Enya.
Enya (syntymänimeltään Eithne Patricia Ní Bhraonáin, esiintyy myös joskus mediassa nimellä Enya Brennan, s. 17. toukokuuta 1961), on Irlannin menestynein naisartisti ja Irlannin rikkaimpia naisia. Artistin nimi juontuu "Eithne"-nimestä, joka kuulostaa englannin kielellä lausuttuna kuulostaa "Enyalta". Enya-nimen alla työskentelee säveltäjä ja esittäjä Enyan lisäksi kaksi henkilöä: tuottaja Nicky Ryan ja sanoittaja Roma Ryan. Enya on yksi maailman myydyimmistä naisartisteista ja oli myydyin naisartisti vuosina 2001 ja 2002.
Lapsuus ja Clannad.
Enya syntyi Gweedoressa Donegalin kreivikunnassa Luoteis-Irlannissa yhdeksänlapsisen musikaalisen perheen neljänneksi nuorimmaksi lapseksi. Hänen isovanhempansa olivat ympäri Irlantia tunnetun yhtyeen jäseniä ja hänen isänsä oli Slieve Foy Band -yhtyeen johtohahmo ennen kuin perusti pubin nimeltä Leo's Tavern. Eithnen äiti opetti musiikkia peruskoulussa ja kuului tanssiyhtyeeseen. Eithnen sisarukset muodostivat An Clann As Dobhair -yhtyeen, joka vaihtoi vuonna 1970 nimensä Clannadiksi.
Eithne liittyi Clannadiin vuonna 1980. Hänen lisäkseen yhtyeeseen kuuluivat hänen sisaruksensa Máire Brennan (Moya), Pól ja Ciarán ja kaksoissedät Noel ja Padraig Duggan. Eithne soitti yhtyeessä kosketinsoitinta ja lauloi taustavokaaleja Clannadin albumeilla "Crann Úll" (1980) ja "Fuaim" (1982). Pian Clannadin tultua tunnetuksi "Vastaisku" -elokuvan tunnuskappaleen myötä, tuottaja-manageri Nicky Ryan jätti yhtyeen. Eithne seurasi esimerkkiä ja aloitti oman soolouransa.
Sooloura.
Eithne alkoi työstää ensimmäistä sooloalbumiaan Nicky Ryanin ja tämän vaimon Roma Ryanin, kanssa. He nauhoittivat kaksi instrumentaalikappaletta, "An Ghaoth Ón Ghrian" ja "Miss Clare Remembers". Kappaleet julkaistiin vuonna 1983 ilmestyneellä albumilla "Touch Travel". Eithne käytti nimeä "Enya" ensimmäistä kertaa säveltäessään musiikkia elokuvaan "The Frog Prince" vuonna 1984. Seuraavan kerran Enya esiintyi vuonna 1987 Sinéad O'Connorin debyyttialbumilla "The Lion and the Cobra". Enya tosin vain lausui iiriksi? psalmit 91:11-13 kappaleessa "Never Get Old".
Enya valittiin esittämään kelttiläistä musiikkia BBC:n dokumentissa "The Celts" vuonna 1986. Samat kappaleet julkaistiin Enyan debyyttialbumilla "Enya" vuonna 1987, mutta ne saivat vain vähäistä huomiota.
Enyan läpimurto tapahtui albumilla "Watermark" (1988), joka sisälsi kappaleen "Orinoco Flow" (tunnettu myös nimellä "Sail Away"). Kappale sijoittui Britannian listojen kärkeen ja albumia myytiin yli kahdeksan miljoonaa kappaletta.
Kolme vuotta myöhemmin Enya teki toisen menestysalbuminsa, "Shepherd Moons", jota myytiin yli kymmenen miljoonaa kappaletta. Albumi toi Enyalle Grammy-palkinnon. "Watermarkin" kappaleita "On Your Shore" ja "Exile" ja "The Celts" -dokumentin "Epona"-kappaletta käytettiin runsaasti elokuvassa "L.A. Story". Kappaletta "Ebudae" käytettiin myös Robin Williamsin tähdittämän elokuvan "Toys" soundtrackilla. Eniten huomiota sai kuitenkin kappaleen "Book of Days" käyttö elokuvassa "Kaukainen maa". Vaikka Enya voitti "Parhaan New Age-albumin" Grammy-palkinnon "Shepherd Moons" -albumillaan, hän ei itse luokittele musiikkiaan New Age -musiikiksi.
Neljä vuotta myöhemmin, 1995, hän voitti jälleen parhaan New Age -albumin Grammyn "The Memory of Trees"-albumillaan. Albumin kansitaidetta innoitti Maxfield Parrishin maalaus "The Young King of the Black Isles".
Vuonna 1997 Enya julkaisi ensimmäisen kokoelmalevynsä, "Paint the Sky with Stars: The Best of Enya". Albumi sisälsi kaksi uutta kappaletta.
Enya on melko hidas säveltämään uusia kappaleita. Viiden vuoden tauon jälkeen Enya julkaisi vuonna 2000 useita Grammyjä voittaneen albuminsa "A Day Without Rain".
2000-luvun alussa Enya piti taas albumien julkaisussa pitkän tauon. Yli neljän vuoden odotuksen jälkeen Enyan ihailijat saivat kuitenkin kuulla japaninkielisen kappaleen "Sumiregusa" syyskuussa 2004. Kappaletta käytettiin Japanissa Panasonicin mainoskampanjassa.
Marraskuussa 2005 Enya julkaisi seitsemännen studioalbuminsa, "Amarantinen". Albumilta on julkaistu Euroopassa kaksi singleä: "Amarantine" ja "It's in the Rain". Lisäksi Japanissa julkaistiin promo "If I Could Be Where You Are" ja USA:ssa remix kappaleesta "Someone Said Goodbye". "Amarantine"-levystä julkaistiin joulupainos syksyllä 2006, jolloin Enya myös kertoi työstävänsä uutta, kokonaista joulualbumia, jonka oli tarkoitus ilmestyä syksyllä 2007. Joulualbumi "And Winter Came..." ilmestyi kuitenkin vasta 10. marraskuuta 2008. Albumilta on julkaistu kaksi singleä: "Trains and Winter Rains" ja "White is in the Winter Night".
Musiikki.
Enya on laulanut kappaleitaan useilla kielillä, kuten iiriksi, latinaksi, englanniksi, kymriksi, espanjaksi, ranskaksi, japaniksi sekä J. R. R. Tolkienin luomilla kielillä quenyalla ja sindarilla. Kolmella "Amarantinen" kappaleella lauletaan loxianiksi, Roma Ryanin luomalla keinotekoisella kielellä jota ovat innoittaneet muun muassa Tolkienin haltiakielet.
Enya on laulanut kappaleita J. R. R. Tolkienin klassikkoromaaniin perustuvaan, Peter Jacksonin ohjaamaan "Taru sormusten herrasta" -elokuvatrilogiaan. Tätä varten hän sävelsi kaksi kappaletta: "May it Be" ja "Aníron".
Enyan kappaleita listoilla.
Enyan esikoisalbumin "Enya" kappale "Boadicea" sai myöhemmin huomiota The Fugeesin samplatessa sitä kappaleessaan "Ready or Not". Enya antoi kuitenkin vastahakoisesti luvan käyttää samplea.
Vuonna 1997 Enyalle tarjottiin mahdollisuutta säveltää tunnusmusiikki Titanic-elokuvaan, mutta hän kieltäytyi. Tunnuskappaleen "My Heart Will Go On" lauloi myöhemmin Céline Dion saaden suurta suosiota.
"A Day Without Rain" -albumin kappaletta "Only Time" käytettiin radiokanavilla selostuksen taustalla kerrottaessa syyskuun WTC-iskuista vuonna 2001. Laulaja itse kuitenkin paheksui kappaleen käyttöä muistotarkoituksessa, erityisesti kun kappaleesta alkoi levitä internetissä remix-versioita. Hän julkaisi erikoisversion kappaleesta keräämään avustuksia terrori-iskun uhreille. Useat Enyan ihailijat ovat suuttuneet Enyan musiikin yhdistämisestä WTC-iskuihin, kuten myös kappaleen "May It Be" käyttämisestä CNN:n "Larry King Live" -ohjelmassa Afganistanin sodan yhteydessä vuonna 2002.
"Boadicea"-kappaleen samplea on käyttänyt luvan kanssa myös Mario Winans vuonna 2004 kappaleessaan "I Don't Wanna Know". Kappaleesta tuli Enyan korkein saavutus Billboard Hot 100-listalla: se pääsi parhaimmillaan listakakkoseksi.
Yksityiselämä.
Enya suojelee yksityisyyttään tarkasti ja pyrkii pitämään yksityiselämänsä erossa muusikonurastaan. Enya asuu huolellisesti vartioidussa Manderleyn linnassa, joka sijaitsee Dublinin kreivikunnassa Killineyssä.
Enya käyttää 250 000 euroa vuodessa kotinsa turvallisuuden takaamiseksi.
Enya on 95. rikkain irlantilainen vuoden 2006 tutkimuksen mukaan. Hänen omaisuutensa on noin 110 miljoonaa euroa.
Hän kertoo elävänsä tavallista elämää, tapaavansa usein ystäviään, kuuntelevansa klassista musiikkia ja matkustelevansa paljon.
Kunnianosoitukset.
Enyan mukaan on nimetty 6433 Enya -niminen asteroidi.
Singlet.
Vuonna 2000 Enya julkaisi DVD-muotoisen videokokoelman "Enya: The Video Collection".


Belgialaisten kuningas.
Belgialaisten kuningas (,) on arvonimi, jonka kantajat ovat toimineet Belgian valtionjohtajina ja kansalaisten hallitsijoina aina vuodesta 1831 lähtien.
Kuninkaan valtaoikeudet.
Belgia on perustuslaillinen monarkia, jossa kuninkaan valta on hyvin rajallinen ja hän asemansa valtionpäämiehenä on määritelty Belgian perustuslaissa.
Kuningas omaa perustuslain mukaan toimeenpanovallan, mutta se on hyvin rajallinen, sillä mikään kuninkaan toimenpide tai allekirjoitus ei tule voimaan ilman hallituksen asianomaisen jäsenen allekirjoitusta. Lisäksi hän ei voi julkisesti esittää mielipiteitään poliittisista kysymyksistä ilman hallitukselta saamaansa lupaa niiden esittämiseen.
Belgialaisen perustuslakitulkinnan mukaan kuninkaalla on myös lainsäädäntövaltaa, sillä hän allekirjoittaa ja saattaa voimaan edustajainhuoneen hyväksymät lait. Tämä valtaoikeus on myös erittäin tarkasti määritelty. Vuonna 1990 kuningas Baudouin kieltäytyi allekirjoittamasta lakia, joka poisti abortin rangaistavuuden. Kieltäytymisen tähden hänen tuli erota virastaan kolmen vuorokauden ajaksi, ja hänen todettiin olevan kykenemätön hallitsemaan. Tänä aikana hallitus perustuslain mukaisesti käytti hyväkseen kuninkaan valtaoikeuksia ja allekirjoitti lain kuninkaan puolesta.
Arvonimi.
Belgiassa kuninkaan arvonimi on historiallisista syistä "belgialaisten kuningas", ei "Belgian kuningas". Esimerkki otettiin aikakauden Ranskasta, jossa restauraation eräässä vaiheessa kuninkaan arvonimi, joka oli aiemmin ollut Ranskan kuningas, muutettiin muotoon Ranskalaisten kuningas. EU-sopimuksissa se esiintyy kuitenkin muodossa "Belgian kuningas" kuten suomen kielessä muutenkin on tapana.
Belgian perustuslain mukaan kuningas astuu valtaistuimelle vasta vannottuaan valan eikä kuten monissa muissa monarkioissa välittömästi edeltäjänsä kuoltua tai luovuttua kruunusta. Albert II ei siis noussut valtaan 31. heinäkuuta 1993 veljensä kuoltua, vaan vasta 9. elokuuta vannottuaan perustuslaillisen valan.
Belgialla on kolme virallista kieltä, joista hollanti ja ranska ovat yleisimmät. Monet kuninkaat ja kuninkaallisen perheen jäsenet tunnetaan eri nimillä eri kielillä. Belgialaisten näkemyksen mukaan on tärkeätä, että hallitsija puhuu maan molempia valtakieliä ja siksi kuninkaallisen perheen jäsenet suorittavan osan koulunkäynnstään kummallakin kielellä. Lisäksi yleisesti kuningasta pidetään maan yhtenäisyyden symbolina.
Kruununperimys.
a> kieltäytyy Belgian kuninkuudesta, jotä hänelle kansalliskokouksen puolesta on tarjonnut Nemoursin herttua. Maalannut Nicolas Gosse (1787–1878)
Belgian nykyisen, vuonna 1991 hyväksytyn perustuslain muutoksen mukaisesti on luovuttu saalilaisesta vallanperimyksestä, jollain vain miespuoliset perivät kruunun. Nykyisin perimysjärjestys on sukupuolesta riippumaton ja valta siirtyy vanhimmalle lapselle riippumatta sukupuolesta.
Erikieliset nimitykset.
Nykyinen kruununperijä on ranskaksi "Filippe" ja hollanniksi "Filipe". Viides kuningas on "Baudouin" ranskaksi ja "Boudewijn" hollanniksi. Kolme nimeä "Leopold" kantanutta kuningasta ovat ranskaksi "Léopold" ja hollanniksi "Leopold".
Maan saksankieliset käyttävät yleensä ranskankielisiä nimiä, kuten myös ulkomaalaiset. Poikkeus on Leopold, josta on alettu yleisesti käyttää nimeä "Leopold", luultavasti saksalle ja englannille vieraan kirjaimen vuoksi.
Kuninkaat tunnetaan aina järjestysluvulla, vaikka nimi olisi ensimmäistä kertaa käytössä. Siten on kuningas Baudouin I, vaikka kuningas "Baudouin II:ta" ei ole (vielä) ollutkaan. Myös tämä käytäntö poikkeaa muista monarkioista.


Toronto.
Toronto [təˈrɒntoʊ] on Kanadan suurin kaupunki ja Ontarion provinssin pääkaupunki. Kaupungissa asuu noin 2,5 miljoonaa ihmistä ja Suur-Toronton alueella noin 5,1 miljoonaa ihmistä (2006). Noin kolmasosa Kanadan väestöstä asuu viiden tunnin ajomatkan säteellä Torontosta ja suunnilleen yksi kuudesosa kaikista kanadalaisista työpaikoista on kaupungin rajojen sisäpuolella.
Maantiede ja ilmasto.
Toronto sijaitsee tiheään asutulla Ontarion niemimaalla Ontariojärven luoteisrannalla 350 km Ottawasta ja 500 km Montrealista länteen. Sen naapurikaupunkeja ovat Mississauga ja Brampton lännessä, Vaughan ja Markham pohjoisessa ja Pickering idässä. Kaupungin ympärillä leviää laaja, kerrostuneista kivilajeista muodostunut tasanko, joka on osa Saint Lawrencen joen alankoa, kuten koko Etelä-Ontario.
Toronton pinta-ala on 641 km² ja ympärysmitta noin 180 km. Leveimmillään kaupunki on 43 km itä-länsisuunnassa ja 21 km pohjois-eteläsuunnassa. Matalin kohta (76,5 m) sijaitsee Ontariojärven rannalla ja korkein kohta (209 m) Steeles Avenue Westin ja Keele Streetin risteyksessä. Pohjoisin kohta sijaitsee Steeles Avenue Eastin ja Pickering Town Linen risteyksessä, eteläisin kohta Ontariojärven rannalla Mississaugan vastaisella rajalla, itäisin kohta Rougejoen ja Ontariojärven yhtymäkohdassa ja läntisin kohta Steeles Avenue Westin ja Albion Roadin risteyksessä.
Torontossa vallitsee kostea mannerilmasto, jolle ovat ominaisia lämpimät ja kosteat kesät ja kylmät talvet. Keskimääräinen lämpötila on −10 °C – 0 °C talvella ja 20 °C – 30 °C kesällä. Kaupungissa on lunta yleensä joulukuusta maaliskuuhun. Ontariojärven vesi tasaa eri vuodenaikojen välisiä lämpötilaeroja.
Torontossa on 1 500 puistoa, ja 18,1 % eli noin 8 000 hehtaaria sen pinta-alasta on erilaisia viheralueita – laaksoja, rotkoja, metsiköitä, puistoja, viljelyksiä ja luonnontilaisia rantoja. Kaupunki sijaitsee Kanadan lehtimetsävyöhykkeen eli "carolinalaisen metsän" itäreunassa ja kuuluu kasvuvyöhykkeeseen 6 Kanadan maatalousministeriön laatimassa vyöhykejaossa puuvartisille kasveille. Vyöhyke käsittää vain 1 prosentin koko Kanadan pinta-alasta, ja sille ovat tyypillisiä leveälehtiset puut, kuten tammet, amerikankastanjat ja tulppaanipuut.
Torontolla on 43 km yhteistä rantaviivaa Ontariojärven kanssa (138 km, jos kaikki järvenpoukamat ja saaret otetaan mittauksessa huomioon), ja kaupungin kautta laskee Ontariojärveen useita jokia, joiden yhteenlaskettu pituus on 307 km. Donjoki virtaa keskustan itäpuolella ja Humberjoki länsipuolella, ja niiden jokilaaksot ovat tärkeitä viheralueita.
Kaupunkikuva ja nähtävyydet.
Toronto alkoi kehittyä sataman läheiselle noin neljä kilometriä leveälle rantakaistaleelle. Sen takana on melko jyrkkä nousu ylätasangolle, ja tämän takana pyöreämuotoisia kukkuloita. Jokien ja pienempien purojen laaksot olivat aluksi kanoottireittejä, myöhemmin jokilaaksoihin vedettiin maanteitä ja kiskoja. Rantakaistale on edelleen Toronton kantakaupungin ydin, ja sinne piirrettiin shakkilauta-asemakaava 1700-luvun lopulla. Teollisuusalueet syntyivät kaupungin itä- ja länsipuolille rautatien varteen. Raitiovaunuliikenne alkoi 1800-luvulla, ja rohkaisi keskiluokkaa muuttamaan lähiöihin. Keskustaan nousi teräsrunkoisia pilvenpiirtäjiä jo 1900-luvun alussa. Nykyisin kerrostalot hallitsevat Toronton kaupunkikuvaa. Niihin kuuluvat asuinalueiden tornitalot, keskustan liikehuoneistot sekä liikenteen solmukohtiin syntyneet toimistokorttelit.
Toronton maamerkkejä ovat CN Tower (553 metriä korkea ja maailman toiseksi korkein vapaasti seisova rakennelma) ja Rogers Centre (entinen Skydome; maailman ensimmäinen urheiluareena, jossa on siirrettävä katto). Toronton kaupungintalon on suunnitellut suomalainen arkkitehti Viljo Revell 1960-luvun alussa. Torontossa sijaitsee jääkiekon historiaa, tunnettuja seuroja ja pelaajia esittelevä erikoismuseo: Hockey Hall of Fame. Torontosta löytyy myös maailman pisin katu, Yonge street. Ontariojärven rannalla on vesipuisto nimeltään Ontario Place, sekä vähän matkan päässä valtava huvipuisto Canada’s Wonderland.
Historia.
Kun eurooppalaiset saapuivat nykyisen Toronton alueelle, siellä asui huroneja, jotka olivat syrjäyttäneet irokeesit noin vuonna 1500. Toronton nimi on luultavasti peräisin irokeesien sanasta "tkaronto", ”paikka, jossa puut seisovat vedessä”.
Ranskalaiset perustivat kauppa-aseman ja Fort Rouillé -linnoituksen vuonna 1750 mutta hylkäsivät sen jo vuonna 1759, kun britit olivat saaneet haltuunsa Québecin. Vuonna 1793 britit perustivat paikalle Yorkin kaupungin, jonka nimi muutettiin Torontoksi 1834. Silloin siellä oli jo 9 000 asukasta.
Vuonna 1853 Torontoon rakennettiin rautatie, ja 1867 kaupungista tuli Ontarion pääkaupunki. Tämän jälkeen Toronton asukasluku alkoi voimakkaasti kasvaa. Vuonna 1885 kaupungin asukasluku oli 100 000 ja vuonna 1934 jo 629 000. 1900-luvun alussa kaupunki toimi kaupan solmukohtana New Yorkin ja Montréalin ja vastikään asutettujen Kanadan länsiosien välillä. Lännen metsistä ja kaivoksista tuli raaka-aineita ja Niagaran putouksilta vesivoimaa. Toronton kauppiaat hoitivat postimyyntiä maan länsiosiin, ja sinne sijoittuivat suuret pankit ja vakuutusyhtiöt.
Kaikkein voimakkainta kasvu on kuitenkin ollut vasta toisen maailmansodan jälkeen, kun Euroopasta ja Aasiasta tulleet siirtolaiset ovat kasvattaneet kaupungin väkimäärää huomattavasti.
Hallinto ja politiikka.
Torontoa johtaa pormestari, joka valitaan suoralla vaalilla. Kaupunginvaltuustossa on 44 valtuutettua, joista kukin edustaa omaa, noin 55 tuhannen asukkaan vaalipiiriään. Sekä pormestarin että valtuuston kausi kestää neljä vuotta. Vuodesta 2010 pormestarina on toiminut Rob Ford. Vuoden 2010 valtuustossa on kolmannes naisvaltuutettuja.
Talous.
Toronton talouselämä kattaa 11% koko Kanadan bruttokansantuotteesta. Toronton pörssi eli TSX on Kanadan suurin, Pohjois-Amerikan toiseksi suurin ja maailman kuudenneksi suurin pörssi. Viidellä maan kuudesta suurimmasta pankista on pääkonttorinsa sen lähellä. Vuonna 2010 asukkaista 85% työskenteli palveluammateissa. Työttömyys oli 9.94%, lähes kaksi prosenttiyksikköä korkeampi kuin Kanadan keskiarvo.
Vuonna 2007 kaupungin suurimpiin työnantajiin kuuluivat kunnan, valtion ja provinssin virastojen ohella Air Canada, vähittäiskauppaketju A & P, Kanadan postilaitos, Toronton liikennelaitos, neljä pankkia, auton osia valmistava Magna International sekä Toronton yliopisto.
Väestö.
Vuoden 2011 väestönlaskennassa Torontossa oli 5 132 794 asukasta, arvio vuodelle 2012 oli yli 5,2 miljoonaa. Suur-Toronton metropolialueella asukkaita on yli 6,8 miljoonaa.
Toronto on tunnettu maahanmuuttajien vastaanottaja. Yli puolet kaupungin asukkaista on syntynyt muualla kuin Kanadassa. YK:n mukaan Torontossa on maailman kaupungeista toiseksi suurin maahanmuuttajien osuus heti Miamin jälkeen. Englantilaisten, skotlantilaisten, irlantilaisten, italialaisten ja ranskalaisten lisäksi Torontossa asuu suuria ryhmiä kiinalaisia, eteläaasialaisia, karibialais-afrikkalaisia, filippiiniläisiä ja Latinalaisesta Amerikasta tulleita. Niinpä Torontossa onkin kaupunginosia kuten Little Italy, Little Jamaica,Little Greece, Little Portugal, Little India, Little Mogadishu sekä viisi kiinalaista kaupunginosaa, Chinatown.
Liikenne.
Toronton liikennelaitos, Toronto Transit Commission (TTC), pyörittää joukkoliikennettä, jonka ytimenä on metro, jota täydentävät bussit ja raitiovaunut.
Toronton Pearsonin kansainvälinen lentoasema on Kanadan vilkkain. Vuonna 2006 lentokenttää käytti 31 miljoonaa matkustajaa. Lentoasema sijaitsee 27 km keskustasta luoteeseen.
Toronton teollisuuden ja liike-elämän kannalta satama on myös erittäin tärkeä. Torontosta on vesiteitse suora yhteys Yhdysvaltoihin ja Saint Lawrencen kautta myös Atlantille. Jääolojen takia satama kuitenkin suljetaan talveksi.
Koulutus ja tiede.
Torontossa sijaitsee Kanadan suurin yliopisto, vuonna 1827 perustettu Toronton yliopisto. Torontossa on myös maan kolmanneksi suurin yliopisto, vuonna 1959 perustettu Yorkin yliopisto. Kaupungissa on lisäksi useita taidealojen oppilaitoksia.
Infrastruktuuri.
Toronton vesilaitoksella on järven rannalla neljä juomavedenottamoa ja neljä jäteveden käsittelylaitosta. kaupungissa käytetään päivittäin noin 1,2 miljonaa litraa vettä. Toronton sähkölaitos on yksi Kanadan suurimmista kunnallisista energialaitoksista. Se jakelee sähköä, jota tuotetaan hiilellä, ydinvoimalla, vesivoimalla, maakaasusta ja uusiutuvilla energialähteillä. Sähköntuotanto on Ontarion energialaitoksen vastuulla.
Kulttuuri.
Suomalaisen Viljo Revellin suunnittelema Toronton kaupungintalo
Musiikki.
Toronton sinfoniaorkesteri on perustettu ensimmäisen kerran vuonna 1906 ja nykymuodossaan 1923. Se on saavuttanut mainetta useilla kiertueillaan ja levytyksillään. Jukka-Pekka Saraste toimi orkesterin musiikillisena johtajana vuosina 1994–2001. Nykyisin orkesteria johtaa Peter Oundjian.
Tunnetuista muusikoista Neil Young ja The Bandin kitaristi Robbie Robertson ovat syntyneet Torontossa. Rockyhtyeet Billy Talent, Danko Jones ja Rush on perustettu siellä.
Elokuva.
Toronton elokuvajuhlat on vuosittain järjestettävä kansainvälinen elokuva-alan tapahtuma. Se on kävijämäärältään alansa suurin maailmassa.
Näyttelijät Will Arnett (tunnetaan kenties sarjasta "Sukuvika"), Eric McCormack ja Michael Ironside ovat syntyneet Trontossa. Myös 24-sarjan Kiefer Sutherland kasvoi siellä.
Media.
Torontosta alkunsa saaneet monikieliset kanavat OMNI1 ja OMNI2 näkyvät kaapelin kautta myös muualla Kanadassa. OMNI1:llä 40% ohjelmasta on englanninkielistä, loppuaika jakaantuu viidentoista eri kielen kesken. OMNI2:lla on tarjolla vielä 20 kieltä lisää, ja ne täyttävät 70% ohjelma-ajasta.
Suuria Torontossa ilmestyviä sanomalehtiä ovat The Globe and Mail, Toronto Sun ja Toronto Star.
Urheilu.
Alueen moottoriurheilun keskus Mosport International Raceway sijaitsee kaupungin ulkopuolella, mutta Honda Indy Toronto ajetaan Länsi-Toronton kaduilla. Jääkiekon pyhättö Hockey Hall of Fame -museo kaupungin keskustassa esittelee oikean Stanley Cup-pokaalin ja NHL-pukuhuoneen kopion sekä laajan kokoelman muita jääkiekon arvoesineitä.


Aristoteles.
Aristoteles (; 384–322 eaa.) oli antiikin kreikkalainen filosofi ja tiedemies. Häntä pidetään opettajansa Platonin ohella yhtenä länsimaiseen ajatteluun eniten vaikuttaneista filosofeista.
Aristotelesta on pidetty koko länsimaisen tieteen isänä ja monien yksittäisten tieteenalojen perustajana. Hän oli ensimmäinen, joka luokitteli inhimillisen tietämisen aloja omiksi oppialoikseen, kuten matematiikka ja biologia. Monet näistä luokitteluista ovat edelleen käytössä. Aristoteleen kiinnostuksen kohteet olivat hyvin laaja-alaiset, ja tämä näkyy myös hänen teoksissaan, jotka käsittelevät lukuisia eri aiheita. Luonnontieteissä Aristoteles tutki muun muassa anatomiaa, tähtitiedettä, embryologiaa, maantiedettä, geologiaa, meteorologiaa, fysiikkaa ja eläintiedettä. Filosofiassa hän kirjoitti muun muassa estetiikasta, taloudesta, etiikasta, metafysiikasta, hallinnosta, politiikasta, psykologiasta, retoriikasta ja teologiasta. Hänen kirjoituksensa koskettivat myös koulutusta, kirjallisuutta ja runoutta.
Aristoteleen teokset tarjosivat perustan erityisesti keskiajan skolastiselle ajattelulle sekä lännessä että arabiankielisessä maailmassa. Teoksia käytettiin yliopistollisina oppikirjoina vielä 1600-luvulle, uuden ajan alkuun saakka. Samalla aristoteelinen luonnontiede ja sen mukainen todellisuuskäsitys hallitsivat tieteessä 2000 vuotta niin kutsuttuun tieteelliseen vallankumoukseen saakka.
Varhainen elämä ja opinnot Akatemiassa.
Aristoteles syntyi Stageirassa, Makedonian Khalkidikessa vuonna 384 eaa. Hänen isänsä, Nikomakhos, oli Makedonian kuninkaan Amyntas III lääkäri ja ystävä sekä useiden luonnontieteellisten teosten kirjoittaja. On uskottu, että lääkärin toimi oli ollut Aristoteleen esi-isien hoidossa useiden Makedonian kuninkaiden aikana. Hänen äitinsä, Faistis, oli khalkidikelaista sukua. Aristoteles sai todennäköisesti vaikutteita isältään ja oli näin ollen tottunut luonnonilmiöiden tarkasteluun jo ennen kuin aloitti laajat opintonsa. Hänen isänsä kuoli ennen kuin hän oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja hänet uskottiin erään Proksenoksen suojelukseen. Vuonna 367 eaa., täytettyään seitsemäntoista, Aristoteles muutti Ateenaan opiskelemaan Platonin Akatemiassa. Platon oli tuolloin Sisiliassa. Platonin palattua Ateenaan vuonna 365 eaa. Aristoteleesta tuli tämän oppilas.
Aristoteles oli Platonin oppilaana noin 20 vuotta, 37-vuotiaaksi, ja kunnostautui tämän taitavimpana oppilaana. Platonin ja Aristoteleen väleistä on kuitenkin erilaisia tarinoita, eivätkä ne aina imartele Aristotelesta. On selvää, että heidän välillään oli ainakin suuria erimielisyyksiä monista asioista. Platon halusi pitää kiinni ideaopistaan, kun taas Aristoteles oli kiinnostuneempi luonnon tosiseikkojen ja lakien tutkimisesta. Platon halusi mieluummin pidätellä Aristotelesta kuin rohkaista häntä lisää. Heidän välinsä eivät kuitenkaan olleet avoimesti rikkoutuneet, vaan he osoittivat silti toisilleen sydämellisyyttä, pitkämielisyyttä ja yhteisymmärrystä. Tämän osoittaa myös Aristoteleen käytös Platonin kuoleman jälkeen, sillä hän jatkoi yhteistyötä Ksenokrateen ja muiden platonilaisten kanssa, sekä hänen kirjoituksissaan olevat viittaukset Platonin oppeihin. Aristotelesta mustamaalaavat legendat ovat myös peräisin Isokrateen kannattajilta, epikurolaisilta ja muilta hänen vihamiehiltään.
Aulus Gelliuksen mukaan Aristoteles opetti retoriikkaa viimeisen kymmenen akatemiavuotensa aikana. Tuohon aikaan hän kirjoitti myös ensimmäiset retoriikkaa käsittelevät tutkielmansa. Aristoteles vastusti periaatteessa kaikkea aiempaa ja oman aikansa retoriikkaa. Erityisesti hän halusi erottautua Isokrateesta, joka oli tuon ajan tunnetuin puhuja. Aristoteles halusi retoriikan palvelevan ennen kaikkea totuuden etsimistä, kun taas Isokrates välitti ensisijaisesti tyylistä eikä halunnut tietää juurikaan mitään filosofiasta. Akatemiassa opiskellessaan Aristoteles säilytti yhteytensä Makedoniaan. Hän kävi kerran Ateenan lähettiläänä kuningas Filippos II:n hovissa, ja sai kirjeen kruununperijä Aleksanterin syntymästä.
Platonin kuoltua vuonna 347 eaa. Akatemian peri Speusippos, Platonin veljenpoika, ja tämän jälkeen Ksenokrates. On ajateltu, että Platonin mielestä Aristoteles ei ollut tarpeeksi dialektinen Akatemian johtoon, vaan enemmän luennoitsijatyyppiä. Aristoteles siirtyi Vähässä-Aasiassa sijaitsevan Atarneuksen tyrannin Hermiaan hoviin, ja nai Pythiaan, joka oli tämän sisarentytär ja adoptoitu tytär. Vuonna 344 eaa. Hermias murhattiin, ja Aristoteles lähti hänen perheensä kanssa Mytileneen, Lesbokselle, missä hän suoritti biologisia tutkimuksia. Myöhemmin Aristoteles pystytti Hermiaalle patsaan Delfoihin.
Vaimonsa Pythiaan kanssa Aristoteles sai tyttären, jonka nimi oli myös Pythias. Vaimonsa varhaisen, Aristotelesta suuresti koskettaneen kuoleman jälkeen hän eli taloudenhoitajansa, entisen vaimonsa orjan Herpylliksen kanssa. Tämän kanssa Aristoteles sai pojan, Nikomakhoksen, jolle hän siis antoi isänsä nimen.
Aristoteles ja Aleksanteri Suuri.
Vuonna 342 eaa. Aristoteles matkusti Pellaan, Makedonian pääkaupunkiin Filippos II:n hoviin, opettamaan tämän pyynnöstä kruununperijä Aleksanteria, josta myöhemmin tuli Aleksanteri Suuri. Aleksanteri oli tuolloin noin 13-vuotias. Plutarkhos on kirjoittanut, että Aristoteles opetti Aleksanterille paitsi runoutta, kaunopuheisuutta, etiikkaa ja politiikkaa, myös syvällisempää filosofiaa. On mahdollista, että Aristoteles osallistui myös Aleksanterin lapsuudenystävien koulutukseen. Plutarkhoksen mukaan heihin lukeutuivat muiden muassa Kassandros ja Ptolemaios. Heihin saattoivat kuulua myös Hefaistion ja Harpalos.
Kun Aleksanteri sai 20-vuotiaana Makedonian kruunun itselleen, Aristoteles toimi käytännössä hänen epävirallisena neuvonantajanaan. On todisteita siitä, että Aleksanteri hyötyi suuresti yhteyksistään suureen filosofiin. Vastaavasti Aristoteles käytti varovasti hyödykseen vaikutusvaltaansa nuoreen hallitsijaan. Hän sai laajat mahdollisuudet kirjallisuuden hankkimiseen ja tieteellisten tutkimusten tekemiseen. Plutarkhos ja Diogenes Laertios kertovat myös, että Filippos oli polttanut Aristoteleen kotikaupungin Stageiran 340-luvulla, ja Aristoteles sai Aleksanterin rakennuttamaan kaupungin uudelleen.
Muun muassa Bertrand Russell on kuitenkin kiistänyt sen, että Aristoteleella ja tämän opetuksilla olisi ollut suurtakaan vaikutusta Aleksanteriin – tämä käyttäytyi röyhkeästi ja julmasti, kaukana Aristoteleen opettamasta kultaisesta keskitiestä. Samoin Aleksanterin valloitusretkillä ei näytä olleen vaikutusta ainakaan Aristoteleen politiikkaan, sillä tämä ei ota lainkaan huomioon kaupunkivaltioiden ajan päättymistä ja imperiumien syntyä.
Lykeionin perustaja ja mestari.
Aristoteleen koulu (Gustav Adolph Spangenberg, 1883-1888)
Kun Aleksanteri aloitti omat sotaretkensä Aasiassa noin vuonna 335 eaa., Aristoteles palasi Ateenaan. Kaupunki ilmeisesti kutsui hänet. Aristoteles oli todennäköisesti toivonut ja odottanut pääsevänsä Akatemian johtoon Speusippoksen jälkeen. Ksenokrateen valinta oli hänelle lopullinen takaisku, jonka jälkeen hän seurasi Platonin esimerkkiä ja perusti oman filosofikoulunsa. Aristoteles alkoi opettaa filosofiaa kaupungin luovuttamassa voimistelusalissa, joka oli omistettu Apollon Lykeiokselle ja sijaitsi tämän temppelin läheisyydessä. Tästä koulu sai nimen "Lykeion".
Aristoteleen koulua kutsuttiin myös nimellä peripateettinen koulu. Nimitys tulee siitä, että Aristoteles mielellään käveli (kreikaksi "peripateo") ja filosofoi oppilaidensa kanssa koulun pylväskäytävillä, sen sijaan että olisi istunut, niin kuin filosofeilla oli yleensä ollut tapana. Aristoteles keräsi pian ympärilleen suuren joukon opiskelijoita koko helleenisestä maailmasta, ja koulu nousi pian maineessa Akatemian tasolle. Aristoteles opetti Lykeionissa kolmetoista vuotta (335–323 eaa.). Hänellä oli tapana opettaa luennoimalla ennemmin kuin keskustelemalla; hän piti yhden luennon aamupäivisin ja yhden iltapäivisin.
Tällöin Aristoteles myös kirjoitti suurimman osan teoksistaan. Ne näyttävät, kuinka hyvin hän käytti Aleksanterin hänelle antamia resursseja ja kuinka laajalti hän harjoitti tutkimuksia luonnonilmiöiden maailmassa. Aristoteles oli hyvin perehtynyt kaikkien edeltäjiensä opetuksiin, ja hän kykeni saattamaan yhteen heidän ajattelunsa. Strabon on kirjoittanut, että Aristoteles oli ensimmäinen joka kokosi suuren kirjaston. Plinius vanhemman mukaan Aleksanteri asetti Aristoteleen käyttöön kaikki kuningaskunnan metsästäjät, kalastajat ja linnustajat, sekä kaikki kuninkaallisten metsien, järvien ja karjatilojen valvojat. Aristoteleen saavutukset eläinopissa tekevät tämän kertomuksen uskottavaksi. Athenaios puolestaan kertoo Aleksanterin lahjoittaneen koululle 800 talenttia, mikä olisi ollut huomattava summa rahaa.
Maanpako ja kuolema.
Fyllis, Aristoteleen rakastajatar, ratsastaa suurella filosofilla. Taiteilijoiden renessanssiaikana suosima tarina havainnollisti naisten valtaa.
Aristoteleen elämän loppupuolella hänen ja Aleksanterin välit kiristyivät. Aristoteles oli esitellyt kuninkaalle sukulaisensa Kallistheneen, joka kuitenkin joutui pian epäsuosioon – lopulta Kallistheneen epäiltiin syyllistyneen salaliittoon kuningasta vastaan, ja hänet syötettiin leijonille. Aleksanteri ei koskaan osoittanut suoranaista vihamielisyyttä entistä opettajaansa kohtaan, mutta heidän sydämelliset välinsä eivät palanneet koskaan ennalleen.
Joka tapauksessa Aristoteles yhdistettiin ateenalaisten mielissä Aleksanteriin ja häntä pidettiin Makedonian edustajana; hänellä oli hyvät suhteet muun muassa Makedonian varakuninkaaseen Antipatrokseen. Kun Aleksanteri kuoli, puhkesi levottomuuksia, ja Aristoteles joutui muiden makedonialaisten kanssa epäsuosioon. Häntä vastaan ei ollut kuitenkaan helppo nostaa syytteitä pelkästään poliittisin perustein. Lopulta Aristotelesta alettiin syyttää Anaksagoraan ja Sokrateen tavoin jumalattomuudesta, ja perusteet olivat vieläkin vähäisemmät: hierofantti Eurymedonin kirjoittaman syytteen mukaan hän oli kirjoittanut tietyn tyyppisen hymnin, "paiaanin", appiukolleen Hermiaalle. Paiaaneja sai kuitenkin kirjoittaa vain Apollonille. Myös joitakin Aristoteleen opetuksia käytettiin häntä vastaan.
Tämän seurauksena Aristoteles joutui lähtemään maanpakoon. Useiden antiikin lähteiden mukaan hän olisi sanonut edeltäjiensä kohtaloihin viitaten, että hän ei anna ateenalaisille kolmatta mahdollisuutta rikkoa filosofiaa vastaan, ja pakeni ennen oikeudenkäyntiä. Aristoteles muutti vuoden 322 eaa. alkupuolella maaseutuasunnolleen Khalkikseen, Euboiaan. Hän kuoli siellä vielä saman vuoden elokuun alussa noin 63 vuoden ikäisenä pitkän sairauden murtamana. Joidenkin legendojen mukaan hän olisi tehnyt itsemurhan joko jumalanpilkkasyytteiden vuoksi tai koska ei osannut selittää vuorovesi-ilmiötä, mutta kumpikaan legenda ei todennäköisesti pidä paikkaansa. Hänen ruumiinsa kuljetettiin Stageiraan, ja hänen muistokseen järjestettiin vuosittaiset juhlat.
Aristoteleen persoonasta ei tiedetä paljoakaan. Aristoteleesta tehdyt patsaat ja rintakuvat, jotka on mahdollisesti tehty peripateettisen koulun alkuvuosina, esittävät hänet tuimailmeisenä, hieman normaalia lyhyempänä. Hänen kerrotaan olleen huomattavan hyvä puhuja jonkinlaisesta puheviastaan huolimatta. Hänen kerrotaan myös kiinnittäneen tarkkaa huomiota ulkoiseen olemukseensa, kuten vaatetukseensa. Aristoteleen teokset, testamentti, hänen kirjeistään säilyneet katkelmat sekä puolueettomien aikalaisten kommentit antavat ymmärtää, että hän oli luonteeltaan ylevämielinen, hyväsydäminen ja oikeudenmukainen, ja hänen kerrotaan olleen omistautunut perheelleen ja ystävilleen. Kun aristotelismi nousi uudelleen keskiajalla, Aristoteles näyttäytyi aikakauden kristityille kirjailijoille "viisasten mestarina", tyynenä ja majesteettisena hahmona vailla moraalisia heikkouksia. Näin Aristoteles on usein esitetty filosofiansa ruumiillistumana.
Filosofia.
Aristoteles opetti, että ihminen on järjellinen, tiedonhaluinen, utelias ja oppivainen eläin, joka lähestyy omaa ihanteellista ja lajilleen tyypillistä olemustaan hankkiessaan teoreettista tieteellistä tietoa maailmasta ja käytännöllistä moraalista tietoa oikeasta ja väärästä. Aristoteleen mukaan filosofia ja kaikki tutkimus saa alkunsa ihmettelystä, jonka vuoksi ihmiset pyrkivät selittämään kokemiaan asioita, ja etenevät yhä uusiin ongelmiin.
Aristoteles itse tutki sekä filosofian perustavia kysymyksiä, että pyrki hahmottelemaan eri aloja koskevan tiedon pääpiirteet. Hän uskoi, että havainto- ja ymmärryskykymme voi saada suoran kuvan maailmasta. Vastaavasti hän eteni kaikilla tutkimuksen aloilla nykyaikaisen luonnontieteilijän tapaan, tehden havaintoja, käyttäen järkeään pyrkiessään selittämään niitä, ja ongelmia kohdatessaan pyrkien selvittämään, mitä muut ovat samoista asioista aiemmin sanoneet.
Näin Aristoteles pyrki teoksissaan etenemään erilaisista havainnoista ja edeltäjien käsityksistä kohti asioiden tieteellisempää ymmärtämistä. Sekä metafysiikassa että luonnontieteissä Aristoteles oli erityisesti innokas syiden etsijä, joka halusi löytää kaikille havaitsemilleen asioille syyn. Hän pyrki löytämään sellaisia selittäviä tekijöitä, jotka selittäisivät tyhjentävästi tutkitun ilmiön tai määrittäisivät tutkitun lajin olemukselliset piirteet.
Aristoteleen filosofia voidaan jakaa klassisen jaon mukaan kahteen osaan, teoreettiseen ja käytännölliseen filosofiaan tai "tieteeseen". Teoreettiseen filosofiaan kuuluvat fysiikka ja metafysiikka sekä niiden työkaluna toimiva logiikka, ja käytännölliseen filosofiaan kuuluvat etiikka, politiikka sekä estetiikka (kuten retoriikka ja poetiikka). Tieteenaloihin Aristoteles luki näiden kahden lisäksi myös tuotannolliset tieteet tai taidot, kuten lääketiede, laivanrakennus sekä musiikki ja muut taiteet.
Aristoteleen filosofia perustui vahvasti häntä edeltäneiden kreikkalaisten filosofien ajatteluun. Aristoteleen työn merkittävimpiä puolia oli hänen aikansa Kreikan tieteen systematisointi ja erittäin systemaattinen esittäminen, sekä laajentaminen lähes kaikilla osa-alueilla. Päinvastoin kuin edeltäjiään, varsinkin Platonia, Aristotelesta voidaan pitää jos ei modernina niin ainakin oman aikansa empiristinä, ja hänen voidaan nähdä asettaneen perustan sille, mistä vuosisatoja myöhemmin kehittyi tieteellinen menetelmä. Aristoteles ei kuitenkaan katsonut, että tiedon saaminen olisi mahdollista pelkästään havaintokokemuksen avulla; sen lisäksi tarvitaan myös järjen yleistävän ja selityksiä käsittävän kyvyn käyttöä.
Aristoteleen omaan ajatteluun pohjautuvaa myöhempää filosofiaa kutsutaan aristotelismiksi.
Logiikka.
Aristotelesta sanotaan koko logiikan isäksi, ja hänen teoksensa muodostavat länsimaisen logiikan ja tieteenteorian perustuksen. Hänen logiikan pääteoksestaan käytetään nimitystä "Organon" ("Väline"), koska sen osa-alueiden hallitsemisen katsotaan antavan filosofille tarvittavat ajattelun välineet kaikkien muiden asioiden käsittelyyn, sekä tieteessä että yleensäkin kaikessa järkevässä ajattelussa ja väittelyissä.
Suoranaisesti logiikan alan kirjoitusten lisäksi "Organon" sisältää analytiikkaan ja dialektiikkaan liittyviä kirjoituksia. Niiden avulla on mahdollista väittelyssä toisaalta keksiä vakuuttavia argumentteja sekä toisaalta arvioida vastustajan väittämiä ja tunnistaa tämän tekemät virhepäätelmät.
Aristoteles kehitti logiikkansa todennäköisesti Akatemiassa saamiensa kokemusten perusteella. Platon oli jo kehittänyt Sokrateen menetelmää dialektiseksi filosofiaksi, jossa totuus pyritään samaan selville kysymysten ja vastausten avulla. Aristoteles jatkoi tätä työtä, ja periaatteena hänellä oli se, että tällaisen logiikan avulla väittelijä (alun perin: sokraattiseen keskusteluun osallistuva) voi puolustaa ja kritisoida erilaisia väittämiä pelkästään niiden loogisen totuusarvon perusteella, välittämättä siitä, mitä mieltä itse on kyseisistä väittämistä.
Hellenistisenä aikana aristoteelinen logiikka jäi stoalaisen logiikan varjoon, mutta sai valta-aseman myöhäisantiikin aikana.
Metafysiikka.
Metafysiikka oli Aristoteleen mielestä "ensimmäinen filosofia" ("prote filosofia") eli kaikkein korkein tiede, koska se pyrki lähestymään jumalallista tietämystä maailman toiminnan syistä ja perusteista, eli niistä asioista, jotka tulevat fysiikan eli luonnontieteiden ("fysika") jälkeen ("meta"). Tällaista tietoa ei hänen mielestään etsitty jonkun muun hyödyn vuoksi, vaan pelkästään sen itsensä takia, ainoana vapaana tiedon lajina, joka ei ole riippuvainen mistään muusta tiedosta.
Aristoteleelle viisaus oli juuri tällaista tietämystä asioiden prinsiipeistä ja syistä. Metafysiikan tarkoituksena oli tutkia ontologiaa, olevaa olevana, ja määritellä erilaisia yleisiä prinsiippejä, joita erityistieteet voivat tämän jälkeen käyttää, ilman että niiden tarvitsee varsinaisesti tutkia niitä. Selittäessään maailman perusprinsiippien ja syiden kautta metafysiikka oli myös lähimpänä kaikkein suurinta viisautta. Metafysiikassaan Aristoteles halusi ennen kaikkea välttää platonilaista ideaoppia. Aristoteleen metafysiikan keskeisiin käsitteisiin kuuluvat muun muassa substanssi ja aksidenssi, olemus, universaalit, sekä aktuaalisuus ja potentiaalisuus.
Aristoteles yhdisti metafysiikan monilta osin myös teologiaan, tosin hän käytti sanaa jossain määrin eri merkityksessä kuin nykyään. Hänelle teologia oli se metafysiikan osa, jossa tutkitaan aistihavaintojen ulkopuolella olevaa "ensimmäistä liikuttajaa". Hän opetti, että kaikki toimii syyn ja seurausten ketjuina, mutta että kaiken alussa täytyy olla myös joku, joka saa aikaan seurauksia, ilman että liikkuu itse. Tätä hän kutsui ensimmäiseksi liikkumattomaksi liikuttajaksi, tai jumalaksi. Platonin tavoin hän piti jumalaa aineettomana. Näin metafysiikka erosi fysiikasta nimenomaan siinä, että kun luonnontieteet tutkivat muuttuvia, liikkuvia ja aineellisia kohteita, metafysiikka puolestaan tutki myös ikuisia, muuttumattomia, liikkumattomia ja aineesta erillisiä kohteita.
Aristoteleen metafyysinen pääteos on nimeltään "Metafysiikka".
Etiikka.
Aristoteleen etiikan keskiössä olivat hyveet ja oikea toiminta. Hänen mukaansa yksilön tulee käyttäytyä jatkuvasti hyveellisesti ja kehittää hyveitä, sen sijaan että hän tekisi vain yksittäisiä hyviä tekoja. Aristoteles totesi, että kaiken inhimillisen pyrkimyksen lopullisena päämääränä on "eudaimonia", onnellisuus, kukoistus tai ehkä tarkemmin hyvä elämä. Tämä on jotain sellaista, jota tavoitellaan sen itsensä vuoksi, eikä jonkun muun saavuttamiseksi. Aristoteleen toisena lähtökohtana oli periaate, jonka mukaan jokaisen toimivan olennon korkein hyvä on hänen mahdollisuuksiensa täysi kehittyminen, teleologinen päämäärähakuisuus. Ihmiseen sovellettuna onnellisuus syntyy mielen korkeimmanasteisesta toiminnasta, kyvystä ajatella, sillä ihmisen erottaa eläimestä nimenomaan järki. Hyvä elämä koostuu näin tämän kyvyn käyttämisestä yhdessä hyveellisen toiminnan kanssa.
Aristoteles teki siis eron älyllisten ja moraalisten hyveiden välille. Älylliset hyveet ovat moraalisten yläpuolella. Viisas ihminen valitsee korkeimman mahdollisen hyveen, joka muodostuu kaikkein korkeimmanasteisesta toiminnasta, älyllisestä mietiskelystä. Mietiskelevä elämä on näin ollen se tapa elää, joka tuo ihmiselle suurimman onnen.
Moraalisilla hyveillä on puolestaan merkitystä toiminnan oikeellisuuden kannalta. Jokainen hyve on kahden äärimmäisyyden keskivälillä. Tässä Aristoteles opetti kultaista keskitietä – esimerkiksi rohkeus on keskitie uhkarohkeuden (liikaa) ja pelkuruuden (liian vähän) välillä. Oikea toiminta edellyttää valintaa, jossa kaikki tilanteeseen vaikuttavat tekijät otetaan huomioon. Tällaisia tekijöitä ovat muun muassa henkilö, aika, paikka ja olosuhteet.
Aristoteleen etiikan pääteos on "Nikomakhoksen etiikka", joka on mahdollisesti saanut nimensä siitä, että hänen poikansa on muokannut sitä myöhemmin. Sen lisäksi etiikkaa Aristoteleen tuotannossa käsittelevät myös "Eudemoksen etiikka", joka on vastaavasti saanut nimensä sen mahdollisesta toimittajasta Eudemoksesta, sekä "Suuri moraalioppi".
Politiikka.
Aristoteles sanoi toisaalta metafysiikasta, että se on kaikkein korkein tiede, "ensimmäinen filosofia", mutta toisaalta "Nikomakhoksen etiikassa", että politiikan tiede on kaikkein tärkein ja määrää muita tieteitä. Tämä kuvaa Aristoteleen filosofian kaksijakoisuutta, jossa toisaalta eettisen elämän korkein muoto on metafyysisten, jumalallisten, asioiden teoreettinen mietiskely, mutta toisaalta käytännön elämässä etiikka kuitenkin toteutuu parhaiten hyvässä politiikassa – että "yksittäisen ihmisen onnistuminen hyvässä elämässä on arvokasta, mutta kokonaisen kansan tai valtion onnistuminen siinä on parempaa ja jumalallisempaa".
Aristoteleen käsityksen mukaan politiikkaa ja etiikkaa ei voikaan varsinaisesti erottaa toisistaan. Ihminen on luonnostaan yhteisöllinen olento, "zōon politikon" (), joka pyrkii elämään yhteisössä, ja voi kehittyä ihmisenä ainoastaan yhteisön jäsenenä. Yhteisöllä Aristoteles tarkoitti pientä kaupunkivaltiota (kreikaksi, "polis").
Koska ihminen voi saavuttaa korkeimman päämääränsä elämässä vain poliittisen yhteisön jäsenenä, valtiolla on suuri vaikutus ihmisen moraaliseen elämään. Aristoteleen mukaan valtio ei ole ainoastaan yhteenliittymä, vaan luonnollinen kokonaisuus, sillä se saa alkunsa yksilöiden luonnollisesta tarpeesta elää yhdessä. Yksilön omat päämäärät elämässä eivät ole valtiolle alistettuja: valtio on olemassa hyvää elämää varten, jotta yksilö voisi täysin kehittää itseään.
Näin politiikka on siis etiikkaan läheisesti liittyvä käytännöllinen tiede, joka käsittelee hyvää elämää edellä mainitun kaltaisessa kaupunkivaltiossa. Valtion asioiden lisäksi Aristoteles laski politiikkaan kuuluvaksi myös kotitalouden asiat, koska perhekunta orjineen on ikään kuin valtio pienoiskoossa.
Aristoteleen politiikan pääteos on nimeltään yksinkertaisesti "Politiikka". Sen lisäksi hänen koulunsa keräsi laajan aineiston kaikista mahdollisista kreikkalaisten kaupunkivaltioiden perustuslaeista, "158 kaupungin kansanvaltaiset, harvainvaltaiset, parhaidenvaltaiset ja tyranninvaltaiset valtiomuodot lajeittain". Näistä ainoa säilynyt teos on "Ateenan valtiomuoto". "Politiikka" kuitenkin ilmentää laajaa tästä tutkimustyöstä peräisin olevaa kreikkalaisten kaupunkivaltioiden perustuslakien tuntemusta.
Aristoteles ei voinut osallistua Ateenan politiikkaan käytännössä, koska hän oli ulkomaalainen.
Retoriikka.
Politiikkaan liittyy läheisesti myös retoriikka, sillä kaupunkivaltiossa ei voinut toimia menestyksekkäästi ilman vakuuttamisen taitoa. Vaikka Aristoteles suosikin järkeen perustuvia loogisia argumentaatioita, hän myönsi myös sen, että suuri yleisö ei aina jaksa seurata tällaisia todisteluketjuja. Retoriikan taitoja tarvitaan, jotta totuus voisi voittaa aina.
Teoksessaan "Retoriikka" Aristoteles pyrki antamaan aiheesta edeltäjiään laajemman ja oman näkemyksensä mukaisen selvityksen. Hän erotti kolme syytä, jotka saavat aikaan puheen vakuuttavuuden: itse puhe ja sen loogiset argumentit ("logos"), puhujan oma luonne ("ethos"), sekä puhujan mielentila tai tunteiden ilmaisu, ja kuulijoiden tunteisiin vetoaminen ("pathos"). Aristoteles myös jakoi retoriikan kolmeen osaan: poliittiseen, oikeudelliseen ja esittävään (epideiktiseen). Poliittiset puheet käsittelevät sitä, mitkä toimenpiteet tulisi tehdä tai jättää tekemättä "tulevaisuudessa". Oikeudelliset puheet pyrkivät selvittämään totuuden toimenpiteistä, jotka on tehty "menneisyydessä". Esittävät puheet keskittyvät jonkun henkilön tai asian ylistämiseen tai syyttämiseen "nykyisyydessä". Kuhunkin lajiin kuuluvan puheen tulee olla luonteeltaan erilainen ja huomioida erilaisia seikkoja.
Poetiikka.
Poetiikka eli runousoppi liittyy puolestaan läheisesti retoriikkaan, sillä siinä käsitellään puheen tyyliä ja hyvää jäsennystä. Aristoteles selvitti myös tragedian, komedian ja epiikan tyylisuuntia sekä muun muassa metaforan käsitettä. Hänen mukaansa runoudessa ja kaikessa kerronnassa keskeisintä oli jäljittely. Tragediassa ja epiikassa jäljiteltiin korkea-arvoisia ja komediassa puolestaan vähempiarvoisia ihmisiä. Aristoles kehitti erityisesti tragedian teoriaa. Hänen mukaansa tragedia muodostaa juonellisen kokonaisuuden jossa on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Keskeistä oli "katharsis", emotionaalinen puhdistuminen, jossa katsojat saattoivat puhdistua erilaisista tunteista katsoessaan näytelmän henkilöiden kärsivän.
Aristoteleen pääteos aiheesta on nimeltään "Runousoppi". Se voidaan nähdä varhaisena kirjallisuusteoreettisena teoksena. Teos on vaikuttanut merkittävästi eurooppalaisen kirjallisuuden klassiseen kerrontaan, ja vaikuttaa edelleen esimerkiksi Hollywood-elokuvien kerronnassa.
Fysiikka ja matematiikka.
Fysiikka on määritelmällisesti tiedettä luonnosta ("fysis"). Aristoteles ymmärsi fysiikan laajemmin kuin se nykyään ymmärretään: se sisälsi kaiken mikä kuuluu luonnonfilosofian tutkimuspiiriin. Hän itse tutki luonnon ilmiöitä laajalti, pyrkien sekä ymmärtämään yleisiä aiheita, kuten liike, kausaatio, aika ja paikka, sekä syntyminen ja häviäminen; että havainnoimaan ja selittämään erilaisia yksittäisiä luonnonilmiöitä. Aristoteleen mukaan luonto on muutoksen ja levossa olemisen sisäinen prinsiippi, toisin sanoen kaikella – kuten asioiden syntymisellä, häviämisellä, muuttumisella ja liikkumisella – on luonnollinen syy.
Aristoteles tutkii taivasta keskiaikaisessa kuvassa.
Teoksissaan Aristoteles kommentoi laajalti edeltäjiensä, kuten joonialaisten (pääasiassa Anaksagoraan) ja pythagoralaisten luonnonfilosofien, teorioita maailman synnystä ja toiminnasta. Sen lisäksi hän esitti omat näkemyksensä. Fysiikan ala kattoi Aristoteleen mukaan lähes kaiken olevan. Ellei aineettomia muotoja, kuten liikkumaton liikuttaja, olisi olemassa, fysiikka olisi metafysiikan sijasta "ensimmäinen filosofia". Koska tällaisia on olemassa, fysiikka on niistä riippuvainen, ja tämän vuoksi vain "toinen filosofia". Näin metafysiikka ja fysiikka liittyvät läheisesti yhteen.
Aristoteleen fysiikan pääteos on "Fysiikka". Teos selvittää luonnon koostumusta, prinsiippejä eli sen perimmäisiä rakennusosia, sekä liikkeiden ja muutosten syitä. Muita fysiikan alan teoksia ovat muun muassa "Taivaasta", joka käsittelee taivaanmekaniikkaa; "Syntymisestä ja häviämisestä", joka käsittelee elementtien muuttumista toisekseen; sekä "Meteorologia", joka käsittelee erilaisia ilmakehän ja maaperän ilmiöitä.
Kosmologiassa Aristoteles selvitti maailmankaikkeuden toimintaan, koostumukseen, kokoon ja muotoon liittyviä asioita. Hän opetti, että taivas koostuu sisäkkäin olevista kehistä, sfääreistä, jotka ovat jatkuvassa pyörivässä liikkeessä. Niiden alapuolella sijaitsee kuun alapuolella oleva maailma, joka taas koostuu neljästä peruselementistä, maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta. Näillä on neljä ominaisuutta: kuuma, kylmä, kuiva ja kostea. Näiden ominaisuuksien muuttuessa jossakin elementissä se voi muuttua miksi tahansa toiseksi elementiksi. Näiden lisäksi oli viides elementti, josta muodostuivat taivaankappaleet, ja jonka liike oli juuri ympyräliikettä.
Aristoteles selvitti myös maailmankaikkeuden alkuperää ja ikää. Hänen mielestään maailmankaikkeus on ollut aina olemassa, ja se on myös ikuinen – jos maailmankaikkeus olisi syntynyt, sen tulisi myös hävitä. Syntymisen ja häviämisen sijasta taivaankappaleet olivat toisaalta mainitussa ikuisessa sfäärien pyörimisliikkeessä, ja toisaalta sen elementit ikuisessa muuttumisliikkeessä.
Aristoteles sovelsi matematiikkaa useissa teoksissaan, ja muun muassa käsitteli matemaattisten olioiden luonnetta "Metafysiikassaan". Aristoteles vaikuttaa olleen monilta, joskaan ei kaikilta, osin tietoinen aikansa uusimmasta matematiikasta. Aristoteleen nimiin laitettujen teosten joukkoon kuuluvat myös matemaattisia ongelmia käsittelevät teokset "Jakamattomista viivoista" ja "Mekaniikan ongelmat".
Biologia.
Aristoteles luonnonhistoriallisten teostensa käsikirjoituksen kuvassa vuodelta 1457.
Aristotelesta voidaan pitää länsimaisen tieteen ensimmäisenä biologina. Hän näki elävien olentojen ja erityisesti eläinten tutkimisen keskeisenä osana luonnon teoreettista tutkimusta, ja niinpä huomattava osa, noin kolmannes, hänen säilyneistä teoksistaan käsittelee biologiaa ja noin neljännes eläinoppia. Aristoteleen näille tieteille luoma pohja säilyi lähes sellaisenaan lähes 2000 vuotta, kunnes vasta renessanssin aikana asioita alettiin tutkia uudelta pohjalta.
Aristoteleen merkittävimmät biologiset tutkielmat ovat todennäköisesti peräisin hänen varhaisemmilta vuosiltaan, jolloin hän suoritti luonnontieteellisiä tutkimuksia muun muassa Lesboksella. Aristoteles kirjoitti laajasti eläinten lajeista, rakenteesta, syntymisestä ja kehittymisestä muun muassa teoksissa "Eläinoppi", "Eläinten syntymisestä" ja "Eläinten osista". Hän kehitti eläinlajien luokittelujärjestelmän, jossa hän käytti luokittelun perusteena ensimmäisenä eläinten toiminnallisia ominaisuuksia ja ruumiinosia. Hän esitti myös joitakin kasveja koskevia yleisluonteisia oppilauseita. Aristoteleen biologian tunteminen auttaa ymmärtämään myös hänen filosofiaansa, sillä hän käyttää biologian käsitteitä laajalti muun muassa psykologiaa, etiikkaa ja metafysiikkaa käsittelevissä teoksissaan.
Psykologia.
Aristoteles määritteli psykologian tieteeksi, joka tutkii sielua (kreikaksi "psykhe") ja sen ominaisuuksia. Sen keskeisimpiin piirteisiin kuuluu näkemys sielusta kaikki elävät olennot elävöittävänä tekijänä. Aristoteleen psykologiset näkemykset ovat todennäköisesti muotoutuneet hänen kypsemmän kautensa aikana, kun hän johti omaa Lykeionin peripateettista kouluaan.
Aristoteles kirjoitti sielun toiminnasta erityisesti psykologisessa pääteoksessaan "Sielusta". Hänen tavoitteensa oli selvittää, millä tavalla sielu toimii ja mistä osista se koostuu. Hänen päätelmänsä oli, että juuri sielu on se, mikä tekee ruumiista elävän olennon. Hän opetti, että sielu on aineeton, ja sen suhde ruumiiseen on sama kuin muodon suhde aineeseen: se on luonnollisen, elimellisen ja potentiaalisesti elävän ruumiin (eli aineellisen muodon) ensimmäinen aktuaalisuus (eli aineeton muoto). Hän vastusti jossain määrin Platonin näkemystä siitä, että sielu voisi olla olemassa ja toimia ruumiista täysin erillisenä.
Tämän lisäksi Aristoteles kirjoitti aistien toiminnasta, muistamisesta ja unista sekä tämän kaiken kytkeytymisestä sieluun muun muassa teoksissa "Aisteista ja aistimisesta", "Muistista ja muistamisesta", "Unesta ja valveesta" ja "Unista ennustamisesta". Psykologisiin asioihin viitataan myös monissa filosofisemmissa teoksissa sekä joissakin luonnontieteellisissä, kuten eläinopillisissa teoksissa.
Teokset.
Aristoteleen teokset voidaan jakaa kahteen pääryhmään. Akatemiassa opiskellessaan Aristoteles kirjoitti Platonin tyyliin dialogeja, jotka oli tarkoitettu suurelle yleisölle, ja joissa hänen opetuksensa kuvattiin helposti ymmärrettävällä kielellä. Näistä Aristoteleen dialogeista, joista parhaiten tunnetaan "Eudemos", "Kehotus" ja "Filosofiasta", on säilynyt ainoastaan katkelmia ja kuvauksia. Esimerkiksi Cicero ylisti dialogien kaunopuheisuutta kutsuen kirjoittajaa "vuolaaksi kultavirraksi", antaen näin välähdyksen näihin muuten lähes kokonaan kadonneisiin teoksiin.
Pääosin Lykeionissa opettaessaan Aristoteles kirjoitti puolestaan lukuisat tutkielmansa filosofian ja luonnontieteiden aloilta. Tutkielmat koostuvat todennäköisesti sekä Aristoteleen omista että opiskelijoiden tekemistä luentomuistiinpanoista ja luonnoksista. Niitä on todennäköisesti muokattu toistuvasti vuosien aikana ja ne oli tarkoitettu lähinnä koulun sisäiseen käyttöön. Siksi niiden sisältö on välillä melko kirjavaa, esitys tiiviimpää ja didaktisempaa, ja kieli paljon teknisempää ja vaikeampilukuisempaa kuin dialogeissa; erityisesti tutkielmien runsas tekninen terminologia aiheuttaa usein ongelmia niille, jotka ovat alkuvaiheessa Aristoteleen ajatteluun tutustumisessa.
Aristoteleen teoksista on vaikea määritellä tämän filosofista kehitystä kronologisesti. Hän todennäköisesti työskenteli useiden aiheiden parissa samanaikaisesti, saattoi palata useammin kuin kerran samojen asioiden pariin, ja lisäili uusia näkemyksiä aiempiin tutkielmiinsa. Vastaavasti monet Aristoteleen teokset vaikuttavat enemmän työpäiväkirjoilta tai keskustelujen muistiinpanoilta kuin julkaistaviksi tarkoitetuilta teoksilta. Näin teosten voidaan nähdä heijastelevan enemmän filosofin ajatteluprosessia itseään kuin mitään kiinteitä näkemyksiä.
"Corpus Aristotelicum".
Alla on luettelo Aristoteleen merkittävimmistä säilyneistä teoksista. Niistä kaikki keskeisimmät on suomennettu (Katso alla: Suomennetut teokset). Aristoteles kirjoitti myös paljon muita teoksia; suurin osa niistä on kadonnut. Säilyneet teokset on jaettu viiteen ryhmään sen mukaan, miten ne on jaoteltu alkuperäisessä Aristoteleen teosten kokoelmassa, "Corpus Aristotelicumissa". Teoksista käytetään usein latinankielisiä nimiä, koska erilaiset kirjoitukset koottiin nykyisiksi teoksiksi vasta myöhemmän antiikin aikana. Teoksiin viitatessa käytetään niin kutsuttua Bekkerin numerointia.
Kaikkia teoksia ei pidetä Aristoteleen itsensä kirjoittamina, vaan ne saattavat olla joko hänen koulunsa tuotteita, jotka on kirjoitettu hänen valvonnassaan tai ohjeistuksestaan, kuten "Ateenan valtiomuoto"; tai hänen oppilaidensa, kuten Theofrastoksen ja Stratonin, sekä Lykeionin myöhempien opettajien ja oppilaiden kirjoituksia, kuten "Väreistä". Jotkut teokset ovat puolestaan saattaneet päätyä Aristoteleen nimiin siksi, että ne muistuttavat Aristoteleen teoksia menetelmiensä tai sisältönsä puolesta, tai koska niille on haluttu saada lisää arvovaltaa. Tällainen on muun muassa "Retoriikka Aleksanterille". Joidenkin teosten aitoudesta tutkijat ovat edelleen erimielisiä; tällaisia ovat esimerkiksi "Suuri moraalioppi" ja "Maailmankaikkeudesta". Epäaidot tai sellaisiksi epäillyt "Corpukseen" usein luetut teokset on merkitty luettelossa tähdellä (*).
Erilaisiin epäaitoihin teoksiin kuuluu myös joukko myöhäisen antiikin ajalta tai keskiajalta peräisin olevia teoksia, kuten "Aristoteleen teologia", "Liber de causis" ja "De pomo". Tällaisten epäaitojen teosten kirjoittajista käytetään usein nimitystä Pseudo-Aristoteles. Aristoteleen nimi saatettiin liittää teoksiin esimerkiksi siksi, että näin niille voitiin saada uskottavuutta esittämällä, että teos olisi alkuperältään hyvin vanha. Tällaiset teokset eivät luonnollisesti kuulu antiikin aikana koottuun "Corpukseen", eikä niitä ole luetteloitu tässä.
Teosten historia.
Aristoteleen teosten historia hänen kuolemansa ja ensimmäisen vuosisadan välillä on osittain epäselvä. Hän jätti laajan kirjastonsa ja käsikirjoituksensa Theofrastokselle, josta tuli hänen seuraajansa Lykeionin johdossa, ja myöhemmin ne piilotettiin takavarikoinnin tai tuhoamisen pelossa. Kerrotaan kuitenkin myös, että jossain vaiheessa Aristoteleen koko kirjasto olisi päätynyt Aleksandrian kirjastoon. Teokset löydettiin uudestaan 70-luvulla eaa. Alkuun teokset kokosi Tyrannion. Andronikos Rhodoslainen toimitti ja julkaisi kootut laitokset teoksista, edellä luetellun niin kutsutun "Corpus Aristotelicumin", vuosina 40–20 eaa. Väliaikanakaan Aristoteleen teokset ovat tuskin olleet kokonaisuudessaan kadoksissa peripateettiselta koululta. Andronikoksen kokoama "Corpus" oli käytössä koulussa ensimmäisinä vuosisatoina ajanlaskun alun jälkeen.
Suurin osa Aristoteleen teoksista on kadonnut, lähinnä antiikin ajan jälkeen. Diogenes Laertioksen Aristoteleen elämäkerrassa antama kirjaluettelo – 155 teosta, 445 270 riviä tekstiä – näyttää, että tunnemme hänen tuotannostaan vain pienen osan. Luettelo saattaa olla peräisin juuri Aleksandrian kirjastosta. Lukács on laskenut, että noin yksi neljäsosa teoksista, 110 000 riviä, on säilynyt. Käytännössä yksikään nykyaikaan säilynyt Aristoteleen teosten käsikirjoitus ei ole 800-lukua varhaisempi. Teosten korpus on siis välittynyt meille monimutkaisen käsikirjoitushistorian kautta.
On arveltu, että joitakin Aristoteleen kadonneita teoksia, varsinkin juuri dialogeja tai niiden katkelmia, saattaisi olla säilynyt Papyrusten huvilassa, Herculaneumissa, jossa on suoritettu viime vuosina kaivauksia. Kaupunki hukkui tuhkaan ja laavaan Vesuviuksen purkauksen seurauksena vuonna 79, mutta kirjastoissa säilyneitä hiiltyneitä papyruksia pystytään lukemaan nykytekniikan avulla.
Vaikutus ja kritiikki.
Aristoteles on yksi antiikin kahdesta merkittävimmästä ajattelijasta Platonin ohella ja myös yksi merkittävimmistä filosofeista kautta koko filosofian historian. Aristoteleen ajatusten suora vaikutus on kuitenkin vaihdellut eri aikoina. Aristoteleen eläessä ja jonkin aikaa tämän kuoleman jälkeen Lykeionilla oli maine paikkana tieteen eturintamassa. Kun Aristoteles joutui jättämään Ateenan ja kuoli, peripateettisen koulun johdossa jatkoi Theofrastos. Koulussa toimi kuitenkin vain muutama sukupolvi mainittavia ajattelijoita; näihin kuului Theofrastoksen ohella muun muassa Straton. Hellenistisenä aikana koulukunta joutui kreikkalaisessa filosofisessa keskustelussa sivummalle: Aristoteleen ajattelusta ei keskusteltu paljoakaan, eikä hänen teoksiaan juurikaan lainattu.
Aristoteleen ajattelu palasi laajempaan keskusteluun vasta ensimmäisellä vuosisadalla eaa., kun tämän teokset julkaistiin laajemmin. Tätä seurasi useita filosofeja, jotka puolustivat jonkinlaista aristotelismia, usein yhdistellen sitä platonismiin ja stoalaisuuteen, mutta joskus asettaen sen suoraan hellenistisen ajan koulukuntia vastaan. Aristoteleen rooli ei kuitenkaan ollut vielä antiikin aikana erityisen merkittävä: merkittävimpänä ja jäljitellyimpänä filosofina pidettiin yleisesti Platonia. Aristoteleen merkitys nousi vähitellen myöhäisantiikin kuluessa ja huipentui keskiajan skolastisessa ajattelussa. Renessanssin myötä aristoteelisen ajattelun vastustus lisääntyi.
Myöhäisantiikki ja keskiaika.
Toisella ja kolmannella vuosisadalla alkoi Aristoteleen teosten laaja kommentointityö, joka kesti 500-luvulla saakka; monet näistä kommentaattoreista olivat uusplatonilaisia. Työhön osallistuivat useat myöhäisantiikin merkittävimmät filosofit, muun muassa Porfyrios, Iamblikhos, Simplikios ja Boëthius. Tällä työllä oli suuri merkitys Aristoteleen myöhemmän maineen muodostumisessa. Boëthius otti työkseen myös teosten kääntämisen kreikasta latinaksi, sillä kreikkaa ei enää opetettu lännessä tuolloin. Boëthiuksen käännökset ja kommentaarit sekä Porfyrioksen "Isagoge" olivat käytännössä ainoat aristoteeliset teokset, jotka lännessä tunnettiin vuosisatoihin.
Aristoteles oli merkittävä myös varhaiselle islamilaiselle filosofialle. Aristoteles opettamassa arabialaisessa kuvassa.
Jotkut varhaiset kristityt ajattelijat, kuten Tertullianus, hylkäsivät filosofian kokonaisuudessaan pakanallisena ja evankeliumeiden syrjäyttämänä. 400-luvulla kirkkoisä Augustinus käytti teologiansa pohjana platonilaista ja uusplatonilaista filosofiaa, mutta ei löytänyt käyttöä Aristoteleelle, vaikka kehuikin tätä "Jumalan valtiossa" yhtenä Platonin lahjakkaimmista ja ahkerimmista oppilaista.
500- ja 1200-lukujen välillä Aristoteleen teokset eivät olleet lännessä saatavilla eivätkä näin juurikaan tunnettuja. Aristotelesta kuitenkin tutkittiin edelleen bysanttilaisessa maailmassa, sekä islamilaisessa kulttuuripiirissä, sillä antiikin Kreikan filosofinen perintö päätyi muslimien haltuun heidän valloitettuaan Aleksandrian, Syyrian ja Sassanidien valtakunnassa sijainneen Gundishapurin akatemian. Aristoteleen teoksia käännettiin arabian ja syyrian kielille, ja islamilaiset oppineet, tunnetuimpina Averroës (Ibn Rušd) ja Avicenna (Ibn Sina), kommentoivat teoksia laajalti pyrkien yhdistämään ne islamilaisen teologian kanssa. Aristotelismin harrastus levisi myös islamilaisen maailman juutalaisten oppineiden keskuuteen, jotka puolestaan pyrkivät yhdistämään Aristoteleen opetukset oman uskonsa kirjoituksiin. Aikakauden tunnetuin juutalainen Aristoteles-oppinut oli rabbi Maimonides.
1200-luvulla kiinnostus Aristoteleen filosofiaa kohtaan heräsi uudelleen henkiin kristityssä Euroopassa. Kaksi merkittävintä hahmoa Aristoteleen uudessa tulemisessa lännessä olivat Wilhelm Moerbekelainen, joka käänsi Aristoteleen teokset latinaksi sekä kreikan että arabian kielistä; sekä Tuomas Akvinolainen, joka kommentoi hänen teoksiaan laajalti ja hyödynsi niitä mm. suurteoksessaan "Summa theologiae".
Tuomaan pyrkimys yhdistää aristotelismi oikeaoppiseen kristilliseen teologiaan kohtasi ensin vastustusta kirkon auktoriteettien taholta, mutta hyväksyttiin lopulta. Tuomaan lähestymistavasta, tomismista, tuli sydän- ja myöhäiskeskiajan skolastiikan tavallisin filosofinen lähestymistapa ja suorastaan katolisen kirkon vakiintunut dogmi. Aristotelesta pidettiin niin arvossa, että Tuomas ja muut kutsuivat häntä yksinkertaisesti nimellä "Filosofi", ikään kuin koko filosofian henkilöitymänä. Dante puolestaan kutsui Aristotelesta "viisasten mestariksi" ja sijoitti hänet "Jumalaisessa näytelmässä" "Limbukseen", Helvetin esipihalle, joka oli varattu "hyveellisille pakanoille". Samasta paikasta löytyivät myös monet muut antiikin filosofit, kuten Sokrates ja Platon.
1300-luvulla Aristoteleen arvovalta filosofisissa ja luonnontieteellisissä asioissa oli monin paikoin jo lähes kyseenalaistamaton, ja häntä pidettiin useiden alojen auktoriteettina. Uudet yliopistot muun muassa Prahassa, Wienissä, Kölnissä ja Heidelbergissä olivat aristoteelisia. Samaan aikaan kehittyi kuitenkin myös aristotelismin vastaisia liikkeitä muun muassa Oxfordin ja Pariisin yliopistoissa, eikä vastustus nyt perustunut enää vain teologisiin vaan myös esimerkiksi tietoteoreettisiin ja luonnonfilosofisiin syihin. Eräs askel poispäin aristoteelisesta fysiikasta oli impetusteoria.
Renessanssi ja uusi aika.
Läntisen aristotelismin on joskus katsottu kangistuneen keskiajalla suoranaiseksi auktoriteettiuskoksi, eikä aristoteeliselta pohjalta kyetty juurikaan uusiin innovaatioihin. Bertrand Russell on kirjoittanut teoksessaan "Länsimaisen filosofian historia", että vaikka Aristoteleen ansiot tämän edeltäjiin verrattuna ovatkin valtavat, yhtä lailla hänestä hänen seuraajilleen koituneet haitat ovat olleet yhtä suuret. Hänen auktoriteettinsa kasvoi niin korkeaksi, että siitä tuli jopa edistyksen este. Russellin mukaan Aristoteleen kuolemasta kesti lähes kaksituhatta vuotta, ennen kuin esiin tuli hänen vertaisiaan filosofeja, ja lähes jokainen edistysaskel renessanssista saakka on edellyttänyt jonkin Aristoteleeltä peräisin olevan opin vastustamista.
Uuden ajan alussa monet filosofit ja tiedemiehet pyrkivätkin ottamaan etäisyyttä keskiajan aristotelismista ja vastustamaan sitä. Esimerkiksi Galileo Galilei, René Descartes, Thomas Hobbes ja John Locke hylkäsivät skolastisen filosofian dogmit filosofiassa ja luonnontieteissä monilta osiltaan. Descartes kirjoitti: ”Aristoteleen periaatteiden virheellisyyttä ei voikaan todistaa paremmin kuin toteamalla, ettei niiden avulla ole kyetty edistymään lainkaan niiden useiden vuosisatojen aikana, joina niitä on seurattu”. Giordano Bruno sanoi, että pari lukua Kopernikusta tarjoaa enemmän tietoa kuin Aristoteles ja kaikki peripateetikot yhdessä.
Liiallisen dogmaattisen jälkimaineen lisäksi Aristotelesta on arvosteltu myös empiirisyyden puutteesta ja tieteellisen menetelmän vastaisuudesta. Uudella ajalla häntä vastaan hyökkäsivätkin erityisesti empiiristen luonnontieteiden edustajat. Eräänä esimerkkinä empiirisyyden puutteesta mainitaan usein Aristoteleen virheellinen näkemys, jonka mukaan naisilla on vähemmän hampaita kuin miehillä, mikä toimi puolestaan eräänä perusteluna sille, että miehet ovat naisia parempia; on oletettu, ettei hän olisi päätynyt tällaiseen näkemykseen, mikäli olisi suorittanut huolellista empiiristä tutkimusta aiheesta. Vaikka Aristoteles tekikin asian suhteen tutkimuksia sekä eläimillä että ihmisillä, havaintoja ei ehkä ole ollut tarpeeksi tai sitten kaikilla tutkituilla naisilla on jostakin syystä vain ollut vähemmän hampaita; ennakko-oletus naisten huonommuudesta on kuitenkin saattanut vaikuttaa havaintojen tulkintaan.
Aristoteleen näissä asioissa saama jälkituomio oli joskus lähes yhtä liioitteleva kuin jälkimaine. Russellin sanoin, Aristoteleen oikea arviointi vaatii sekä liiallisen jälkimaineen että liiallisen jälkituomion unohtamisen. Aristoteleen voidaan sanoa kärsineen suosiostaan: koska häntä tietyssä vaiheessa pidettiin useiden alojen auktoriteettina, hän on usein saanut edustanut perinteistä kantaa, jota uudistajat ovat vastustaneet. Lisäksi arvostelijat eivät aina erottaneet Aristoteleen omaa ajattelua myöhemmästä skolastisesta ajattelusta, ja vaikuttavat välillä kritisoivan enemmän Aristoteleen nimiin laitettua kuin Aristoteleen omaa ajattelua. Aristoteleen maineen voidaan katsoa kärsineen lähinnä siitä, että myöhemmät aristoteelikot pyrkivät puolustamaan hänen teorioidensa kaikkia piirteitä yksisilmäisesti ja äärikonservatiivisesti. Lisäksi monen aristotelismin hylänneen uuden ajan ajattelijan omassa ajattelussa ja käsitteistössä kuitenkin näkyy, että se useinkin pohjautuu aristotelismiin.
Vaikka Aristoteleen metafyysiset ja luonnontieteelliset näkemykset hylättiinkin laajalti, uudellakin ajalla hänen vaikutuksensa jatkui kuitenkin monella muulla alalla. Philipp Melanchthon teki "Nikomakhoksen etiikasta" saksalaisten yliopistojen etiikan alan perusteoksen. Aristoteleen teoriat draamasta, erityisesti sen eri osista, vaikuttivat näytelmäkirjallisuuteen erityisesti 1600-luvun Ranskassa. Aristoteles itse oli sanonut kuvaavansa lähinnä kreikkalaista teatteria, mutta hänen töihinsä suhtauduttiin kuin näytelmien kirjoittamisen reseptiin: Pierre Corneille jopa sanoi, että Aristoteleen kuvaamat draaman periaatteet olivat käypiä "kaikille ihmisille ja kaikkina aikoina".
1800-luvulla G. W. F. Hegel ja Karl Marx olivat innokkaita Aristoteleen tutkijoita; Marxia kuvattiin joskus vasemmistolaiseksi aristoteelikoksi. Charles Darwin arvosti suuresti Aristoteleen biologian tutkimuksia ja piti tätä yhtenä esikuvistaan, vaikka hänen työnsä veivätkin sittemmin pohjan tämän teleologiselta ajattelulta biologiassa. Kaikkein suurin, edelleen kestävä vaikutus Aristoteleella on ollut ehkä logiikan kehittäjänä. Aristoteelinen logiikka eli perinteinen termilogiikka pysyi käytännössä muuttumattomana 1800-luvun loppupuolelle, nykyaikaisen predikaattilogiikan syntyyn saakka. Vielä Immanuel Kant ajatteli, että Aristoteles oli löytänyt kaiken, mitä logiikassa oli löydettävissä.
Nykytutkimus.
Nykyaikana kiinnostus Aristoteleen filosofiaa kohtaan on herännyt myös uudelleen. Uusi Aristoteles-tutkimus sai alkunsa 1800-luvulla. Hegelin sanotaan olleen ensimmäinen suuri filosofi, joka luki Aristotelesta pitkään aikaan ja vielä alkukielellä. Uuden kiinnostuksen myötä tutkijat pyrkivät muodostamaan kunnollisen laitoksen Aristoteleen säilyneistä teoksista. Tämä työ huipentui vuodesta 1831 alkaen julkaistuun Berliinin laitokseen.
Myöhemmät tutkijat ovat nähneet Aristoteleen ei niinkään yhden valmiin filosofisen järjestelmän esittäjänä, vaan filosofina, joka kehitti ja muokkasi näkemyksiään läpi tutkielmiensa. Toiset tutkijat taas ovat paneutuneet syvällisesti yksittäisiin tutkimusalueisiin Aristoteleen teoksissa, olettamatta, että näkemykset muodostaisivat mitään kokonaisuutta muualla esitettyjen näkemysten kanssa.
Samalla tutkimus on johtanut Aristoteleen ajattelun uudelleenarviointiin, ja hänen teoksistaan on jälleen tullut uusien filosofisten ajatusten ja filosofisen keskustelun lähde. Näin Aristoteleen näkemykset ovat vaikuttaneet uudemmankin filosofisen keskustelun suuntaan. Erityisesti hänen eettiset näkemyksensä ovat olleet tutkimuksen kohteina: aristoteelinen hyve-etiikka koki uuden tulemisen 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla (uusaristotelismi). Aristoteelista logiikkaa puolestaan on tutkittu nykyaikaisen matemaattisen logiikan menetelmillä, mikä on paljastanut yhtäläisyyksiä lähestymistavoissa. Antiikin filosofian tutkija Terence Irwinin mukaan Aristoteleen pysyvää filosofista arvoa voikin paremmin arvostaa, kun häntä ei pidä sen enempää kyseenalaistamattomana auktoriteettina kuin vanhentuneiden ja poisheitettyjen ajatusten varastonakaan.
Suomennetut teokset.
Gaudeamus on julkaissut vuosina 1989–2006 Aristoteleen teosten yhdeksänosaisen suomennossarjan.


Charles Darwin.
Charles Robert Darwin (12. helmikuuta 1809 – 19. huhtikuuta 1882) oli brittiläinen luonnontieteilijä, joka esitti kokoamaansa tieteelliseen todistusaineistoon nojaten kaikkien eliölajien kehittyneen ajan saatossa yhteisestä kantamuodosta luonnonvalinnaksi nimetyn prosessin kautta.
Darwinin kehittämää teoriaa, joka kuvaa luonnossa historian saatossa tapahtunutta evoluutiota, kutsutaan evoluutioteoriaksi. Jo Darwinin aikainen tiedeyhteisö ja suuri yleisö hyväksyivät todeksi eliöiden muuttumisen evoluutiossa, mutta teoria luonnonvalinnasta hyväksyttiin evoluution päälähtökohdaksi vasta 1930-luvulla. Samalla se oli pohjana synteettiselle evoluutioteorialle. Darwinin tekemien löytöjen voidaan sanoa luoneen pohjan koko nykyiselle biologialle, sillä ne antavat loogisen selityksen elämän monimuotoisuudelle.
Darwin kiinnostui luonnonhistoriasta opiskellessaan ensin lääketiedettä Edinburghin yliopistossa ja myöhemmin teologiaa Cambridgessa. Hänen viisi vuotta kestänyt tutkimusmatkansa "HMS Beaglella" vakiinnutti hänen asemansa geologina. Matkalla tehdyt havainnot tukivat Charles Lyellin uniformitarianistisia ajatuksia. Darwinin julkaisema kirja Beaglella tehdystä merimatkasta teki hänestä kuuluisan. Matkallaan hän keräili kuolleiden eläinlajien fossiileita, mikä sai hänet kummastelemaan luonnonvaraisten eläinten ja fossiilien maantieteellistä levinneisyyttä. Tämän johdosta hän alkoi tutkia eliölajien muuttumista toisiksi ja lopulta kehitti teoriansa luonnonvalinnasta vuonna 1838. Vaikka Darwin keskusteli teoriastaan muutamien luonnontieteilijöiden kanssa, hän tarvitsi vielä aikaa laajamittaiseen tutkimustyöhön. Hänen geologinen työnsä oli kuitenkin tuolloin etualalla.
Kirjoittaessaan vuonna 1858 teoriaansa Darwin sai Alfred Russel Wallacen hänelle lähettämän esseen käsikirjoituksen, jossa Wallace kuvailee kehittelemäänsä teoriaa. Se vaikutti hämmästyttävän samanlaiselta kuin Darwinin teoria. Hänen 20 vuoden uurastuksensa oli vaarassa mennä hukkaan, jos Wallacen esseen käsikirjoitus julkaistaisiin ensin. Darwinin tieteelliset ystävät ratkaisivat prioriteettiongelman siten, että sekä Darwinin että Wallacen luonnonvalintaa koskevia käsikirjoituksia luettiin Lontoossa Linnean Societyn kokouksessa 1. heinäkuuta 1858. Kumpikaan ei ollut henkilökohtaisesti paikalla tilaisuudessa. Tämän jälkeen Darwin kiiruhti työnsä julkaisua, ja hänen pääteoksensa "Lajien synty" julkaistiin vuonna 1859.
Darwin tutki erikseen ihmisen evoluutiota ja seksuaalivalintaa vuonna 1871 julkaisemassaan teoksessa "The Descent of Man" ja tunteita vuonna 1872 julkaistussa teoksessa "Tunteiden ilmeneminen ihmisissä ja eläimissä". Hänen kasvitieteelliset tutkimuksensa julkaistiin kirjasarjana, ja hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa käsitteli kastematojen vaikutusta maaperään.
Darwinien suku.
Darwinien sukupuu tunnetaan 1500-luvulle asti. Ensimmäinen tunnettu suvun edustaja on vuonna 1542 kuollut William Darwin, joka oli Charles Darwinin isoisän isoisä. Darwinin äidin puoleinen sukuhaara, Wedgwoodit, tunnetaan huomattavasti pidemmälle. Darwinin tiedetään olleen äitinsä kautta kaukaista sukua Englannin kuningas.
Darwinien suku on ollut perinnöllisyystieteilijöiden tutkimusten kohteena, sillä suvun useat jäsenet ovat olleet erityisen lahjakkaita eri tieteen aloilla. Darwineihin on joissakin yhteyksissä viitattukin todisteena älykkyyden perinnöllisyydestä, sillä suvussa on ollut paljon serkusavioliittoja.
Elämäkerta.
7-vuotias Darwin vuonna 1816, vuosi ennen äitinsä kuolemaa.
Lapsuus.
Darwin syntyi perheensä omistamassa talossa The Mountissa, Shropshiren kreivikunnassa sijaitsevassa Shrewsburyn kaupungissa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa 12. helmikuuta 1809 eli samana päivänä kuin Yhdysvaltain presidentti Abraham Lincoln. Hän oli varakkaan lääkärin ja liikemiehen Robert Waring Darwinin ja Susannah Darwinin (omaa sukua Wedgwood) lapsi, viides kuudesta sisaruksesta. Darwin oli isänsä puolelta Erasmus Darwinin ja äidin puolelta Josiah Wedgwoodin lapsenlapsi. Molemmat suvut olivat suurelta osin uskonnolliselta vakaumukseltaan unitarianisteja, mutta osa Wedgwoodeista oli omaksunut anglikaanisen uskon. Charles ja hänen sisaruksensa kasvatettiin unitarianistisen uskon mukaisesti, sillä he kävivät jumalanpalveluksissa unitarianistisessa kappelissa.
Keväällä vuonna 1817 Darwin aloitti koulunkäynnin kappelin saarnaajan, herra Casen vetämässä koulussa. Darwin ei tuntenut äitiään erityisen hyvin, sillä tämä kuoli samana vuonna. Darwin kertoo omaelämäkerrassaan, ettei muista äidistään muuta kuin tämän kuolinvuoteen. Robert-isä laittoi poikansa opiskelemaan tohtori Samuel Butlerin johtamaan Shrewsburyn sisäoppilaitokseen, jossa Darwin opiskeli 16-vuotiaaksi saakka.
Vuodet Edinburghissa.
Kesän 1825 Darwin vietti lääkäriharjoittelijana auttaen isäänsä hoitamaan kreivikunnan köyhiä. Lokakuussa hän matkusti Erasmus-veljensä kanssa Skotlantiin opiskelemaan lääketiedettä Edinburghin yliopistoon, joka oli aikansa parhaimpia lääketieteen opiskelupaikkoja Euroopassa. Darwin kuitenkin kammoksui verta ja piti lääketieteen opiskelua tylsänä, ja siksi hän myöhemmin lopetti opinnot.
Darwinin opintojen edelle nousivat luonnonhistorian harrastukset, kuten eläinten täyttäminen. Sitä hänelle opetti guyanalainen vapautettu mustaihoinen orja John Edmonstone. Edmonstonella oli myös tapana kertoa Darwinille jännittäviä tarinoita Etelä-Amerikan sademetsistä. Myöhemmin Darwin käytti Edmonstonen kokemuksia apuna osoittaessaan teoksessa "The Descent of Man", että ”mustaihoiset ja eurooppalaiset” olivat hyvin samankaltaisia, vaikkakin myönsi pinnalliset eroavuudet ulkonäössä.
Toisena yliopistovuotenaan Darwin liittyi "Plinian Society" -nimiseen luonnonhistoriaan suuntautuneeseen opiskelijaryhmään. Ryhmässä hän sai kokemuksia tieteellisistä väittelyistä ja kristinuskon vastaisuudesta. Darwinista tuli innokas Robert Edmond Grantin oppilas, ja opiskellessaan hän innostui Grantin tavoin Jean-Baptiste Lamarckin ja Charlesin isoisän Erasmuksen hankittuja ominaisuuksia koskevista teorioista. Vuoden 1827 maaliskuussa Darwin esitelmöi Plinian Societylle löydöistään, joiden mukaan ostereiden kuorista usein löydetyt mustat pisteet olivat erään juotikaslajin () munia. Hän osallistui myös luonnonhistorian kurssille, jossa oppi muun muassa stratigrafista geologiaa. Hän auttoi sivutöinä Euroopan laajimpiin kuuluvan Skotlannin kuninkaallisen museon kokoelmien järjestämisessä.
Papinopinnot Cambridgessa.
Darwinin isä päätti lähettää lääketieteen opinnoissa hyvin vähän edistyneen poikansa suorittamaan kandidaatin tutkintoa humanistiseen tiedekuntaan Cambridgen yliopiston Christ's Collegeen vuonna 1827. Tarkoituksena oli, että Charles lukisi itsensä papiksi. Alan vaihto oli luonnollinen aikana, jolloin työ anglikaanisen kirkon palveluksessa takasi kohtuullisen toimeentulon. Suurin osa Englannin luonnontutkijoista oli pappeja, jotka katsoivat tehtäviinsä kuuluvaksi Jumalan luomakunnan tutkimisen. Cambridgessa Darwin viihtyi edelleen paremmin muiden puuhien kuin opiskelun parissa. Serkkunsa William Darwin Foxin kanssa hän keräsi kovakuoriaisia. Fox esitteli Darwinin kasvitieteen professori John Stevens Henslow'lle, minkä jälkeen Darwin osallistui Henslow'n luonnonhistorian kurssille. Darwinista tuli opettajansa lempioppilas. Hänet tunnettiin ”miehenä, joka kulkee Henslow'n kanssa”.
Loppukuulustelujen lähestyessä Darwin keskittyi opintoihinsa ja kiinnostui samalla William Paleyn teksteistä, jotka sisälsivät ajatuksen korkeamman voiman osallisuudesta luonnon suunnitteluun. Tämän lisäksi Darwin sai yksityisopetusta Henslow'lta. Loppukokeissa tammikuussa 1831 hän loistikin teologian vastauksillaan, mutta pääsi vaivoin läpi klassisista aineista kuten matematiikasta ja fysiikasta. Lopputuloksissa hän oli kymmenes 178 läpäisseen joukossa.
John Henslow'n neuvoa noudattaen Darwin ei pitänyt minkäänlaista kiirettä pappisvihkimyksensä kanssa. Alexander von Humboldtin "Personal Narrativen" inspiroimana Darwinin päässä pyöri ajatus luonnonhistorian opiskelusta tropiikissa. Hän suunnitteli valmistuttuaan matkustavansa Teneriffalle kurssitovereidensa kanssa. Darwin osallistui myös kuuluisan geologin Adam Sedgwickin kurssille, jolla hän kartoitti maakerrostumia Walesissa. Palattuaan eräältä matkalta kotiin Darwin löysi Henslow'n lähettämän kirjeen, jossa tämä pyysi Darwinia lähtemään palkattomalle matkalle Robert FitzRoyn kanssa. "HMS Beaglen" kapteeni FitzRoy oli lähdössä joulukuussa 1831 kaksivuotiseksi suunnitellulle tutkimusmatkalle kartoittamaan Etelä-Amerikan rantoja. Henslow'n mielestä matka tarjosi Darwinille tilaisuuden harjoittaa luonnontieteilijän kykyjään tropiikissa. Darwinin isä suhtautui matkaan kielteisesti. Hänen mukaansa se oli vain ajan tuhlausta, mutta Josiah Wedgwood sai hänet silti rahoittamaan poikansa matkan.
Darwinin tekemän viiden vuoden matkan reitti pysähdyspaikkoineen.
Merimatka "Beaglella".
Matka "HMS Beaglella" kesti yhteensä viisi vuotta, josta kaksi kolmasosaa Darwin vietti maissa. Hän pani merkille geologisten muodostumien, fossiilien ja elävien eliöiden moninaisuuden sekä keräsi suuren määrän eliönäytteitä, joista useat olivat tieteelle aiemmin tuntemattomia. Matkalla pidettyjen taukojen aikana Darwin lähetti keräämänsä näytteet postitse Cambridgeen kertoen samalla löydöksistään. Hänen maineensa luonnontieteilijänä sai alkunsa näiden kerättyjen näytteiden ansiosta.
Matkan aikana Darwin ehti kirjoittaa matkakertomuksen, joka tunnetaan nimellä "Beaglen matka". Siinä hän summaa yhteen sekä löytämiään näytteitä että sosiaalisia, poliittisia ja antropologisia näkemyksiä ihmisistä, joita hän matkan aikana tapasi, niin alkuperäisasukkaista kuin länsimaalaisista uudisasukkaistakin.
Merellä Darwin kärsi usein pahasta merisairaudesta. Lokakuussa 1833 häneen sai kuumetaudin Argentiinassa. Matkatessaan Andien rinnettä alas Valparaísoon heinäkuussa 1834 hän sairastui niin pahasti, että joutui viettämään kuukauden vuodelevossa.
a> saavuttua Etelä-Amerikan rannikoille. Kuva esittää alusta Tulimaan rannikolla.
Ennen lähtöä FitzRoy antoi Darwinille Charles Lyellin "Principles of Geology" -teoksen ensimmäisen osan, jossa Lyell selittää maanpinnalla tapahtuvia prosesseja ja niiden tasapainoa. Ensimmäinen pysähdys tehtiin Afrikan länsirannikon läheisyydessä sijaitsevalle Kap Verden saariryhmän suurimmalle saarelle Santiagoon. Siellä Darwin huomasi vulkaniittirinteen laella, noin 13 metrin korkeudella, valkoisen juovan. Hän totesi sen koostuvan simpukankuorten palasista ja korallista. Darwin katsoi tämän sopivan Lyellin ajatukseen, että maanpinta nousee ja laskee hitaasti. Se puolestaan inspiroi Darwinin ajattelemaan saaren geologista historiaa ja kirjoittamaan asiasta myös tulevissa geologiaa käsittelevissä teoksissaan.
Darwin teki matkansa aikana useita muita löytöjä, joista osa oli erityisen tärkeitä. Hän esimerkiksi näki Patagonian arotasangoilla maankohoamisen seurauksena siirtyneitä pikkukiviä ja simpukoita sekä havaitsi Chilessä simpukankuoria vuoroveden korkeutta ylempänä, mikä ei ollut selitettävissä kuin maankohoamisella. Andeilla hän puolestaan huomasi muutamia fossilisoituneita puita, jotka olivat aiemmin kasvaneet rannan läheisyydessä. Todisteena tästä olivat fossiilien läheltä löydetyt simpukankuoret. Darwin päätteli myös, että korallista muodostuvat atollit ovat yksi vaihe vulkaanisen saaren kehityksessä. Hänen mukaansa atolli on lopputulos merellisen tulivuoren vajoamisesta. Teorian hän pääsi vahvistamaan rantautuessaan Kookossaarille. Darwinin ajatuksia pidetään perusteiltaan edelleen oikeina.
Etelä-Amerikassa Darwin kaivoi esiin jättimäisten nisäkkäiden fossiileja maakerroksesta, jossa esiintyi paljon nykyaikaisia simpukankuoria. Tämä viittasi siihen, että ”lähiaikoina” oli tapahtunut sukupuutto, jonka oli todennäköisimmin aiheuttanut ilmaston muuttuminen, ruoan hupeneminen tai vihollisten lukumäärän kasvu. Yhden fossiilin hän tunnisti oikein jättiläislaiskiaiseksi ja erään suojakilven palasen Darwin arveli kuuluneen vyötiäisenkaltaiselle eläimelle. Lisäksi hän löysi useita näytteitä tuntemattomista eliöistä. Matkan jälkeen hän sai tietää, että Richard Owen oli havainnut useimpien näytteiden olevan kokoerosta huolimatta hyvin samankaltaisia kuin yhä Amerikassa tavattavat eliöt. a>", (lat. Pterocnemia pennata, alkuperäinen nimi Rhea darwinii), piirros 1841
Lyell kritisoi "Principles of Geology" -teossarjansa toisessa osassa voimakkaasti evoluutiota. Hän selitti lajien levinneisyyden ”luomiskeskusten” avulla. Kyseinen teos lähetettiin myös Darwinille. Darwin huomasi, että hänen tekemänsä havainnot olivat ristiriidassa Lyellin argumenttien kanssa. Darwin oli elokuussa 1833 Argentiinassa ollessaan kuullut siellä elävistä kahdesta eri nandulajista. Nandut ovat strutsien tapaan lentokyvyttömiä lintuja. Suuremman nandulajin tiedettiin elävän pohjoisessa ja pienemmän lajin taas etelässä. Ensin Darwin arveli lintujen olevan vain muunnos yhdestä lajista, muttei uskonut niiden olevan kokonaan eri lajeja, kuten myöhemmin ilmeni. Ongelman aiheutti kuitenkin se, että lajit eivät olleet täysin toisistaan eristäytyneitä. Löytyi nimittäin alue, jossa molempien lajien edustajia löydettiin. Nandujen löytö sai Darwinin pohtimaan eläinlajien mahdollisuutta kehittyä uusiksi lajeiksi. Ajatus poikkesi radikaalilla tavalla vallalla olevasta uskomuksesta, että Jumala olisi luonut kaikki maailman lajit.
Kierrellessään Galápagossaarilla vuoden 1835 syys-lokakuussa Darwin havaitsi eri saarten matkijalintulajien nokissa eroavaisuuksia, mutta niiden muut ulkonäölliset piirteet olivat yhdenmukaisia mantereella eläviin matkijalintuihin verrattuna. Vastoin yleistä luuloa, Darwin ei kiinnittänyt huomiota darwininsirkuiksi myöhemmin nimettyjen lintulajien nokkien erilaisuuteen saarilla ollessaan. Tämän huomion hän teki vasta matkan jälkeen Britanniassa. Galápagosilla hän kylläkin kiinnitti huomion eri saarten kilpikonnalajien kilven muotoihin; yhdellä saarella kilpi oli täysin pyöreä, mutta toisella kilvessä oli kaulan kohdalla korkea piikki, joka mahdollisti kaulan kurkottamisen korkealle. Näistä kummastuneena Darwinin päähän juolahti ajatus lajien muuttumisesta pitkien ajanjaksojen aikana. Australiassa Darwin näki rottakengurun ja vesinokkaeläimen. Australian eläimet poikkesivat ulkonäkönsä puolesta niin paljon muista maailman eläimistä, että Darwinin mielestä näytti ikään kuin kaksi erillistä luojaa olisi luonut Maan eliöt.
Järjestellessään muistiinpanojaan paluumatkalla hän kirjoitti, että jos hänen epäilyksensä matkijalinnuista ja kilpikonnista ovat oikeassa, ”se horjuttaa käsitystä lajien muuttumattomuudesta”. Merkinnän jälkeen Darwin pehmensi lausetta lisäämällä ”would” -sanan ("se horjuttaisi käsitystä lajien muuttumattomuudesta"). Lopulta Darwin päätyi kirjoittamaan lauseen "Lajien syntyyn": ”Nämä tulokset näyttivät minusta antavan hieman lisävalaistusta lajien alkuperästä.”
Aiemmalla "Beaglen" matkalla Tulimaasta oli otettu matkalle mukaan neljä alkuperäisasukasta. Yksi heistä kuoli Englannissa, mutta loput kolme vietiin toisella matkalla takaisin asuinsijoilleen. Heitä oli ”sivistetty” Englannissa noin kahden vuoden ajan. Yksi heistä, Jemmy Button, kertoi avoimesti Darwinille pitävänsä aikaisemmasta elämäntavastaan ja ettei haluaisi enää palata Englantiin. Darwin havahtui näkemään ihmisten väliset erot kulttuureista eikä niinkään roduista johtuvina. Darwin vihasi orjuutta, jota hän näki paljon Etelä-Amerikassa, ja poti huonoa omaatuntoa eurooppalaisten aikaansaamista vaikutuksista Australian aboriginaaleihin ja Uuden-Seelannin maoreihin.
Evoluutio- ja luonnonvalintateorian muotoilu.
Jo nuorena miehenä Darwin kuului tiedemiesten eliittiin.
Darwinin näytteiden analysointi.
Vielä Darwinin ollessa merellä John Henslow vaali entisen oppilaansa mainetta sallimalla tiettyjen luonnontieteilijöiden pääsyn tutkimaan Darwinin lähettämiä fossiilinäytteitä ja Darwinin geologiaa käsitteleviä kirjeitä. Kun Beagle vihdoin rantautui Britanniaan 2. lokakuuta 1836 oli Darwin jo saavuttanut huomattavaa mainetta tiedepiireissä. Darwin kävi hetimmiten kotonaan Shrewsburyssä tapaamassa sukulaisiaan. Sitten hän kiirehti Cambridgeen tapaamaan Henslow'ta, joka auttoi häntä etsimään luonnontieteilijöitä, jotka voisivat auttaa tunnistamaan ja luetteloimaan Darwinin keräämät näytteet. Henslow lupasi vastaanottaa Darwinin kasvinäytteet. Darwinin isä Robert osallistui omalta osaltaan näytteiden analysointiin järjestämällä näytteiden tutkintaan tarvittavat rahat. Tieteilijän uran noususuhdanteesta innoissaan ollut Darwin kiersi Lontoon tieteellisissä laitoksissa, joissa hän oli suuresti juhlittu hahmo. Samalla hän etsi ammattilaisia, jotka suostuisivat tunnistamaan hänen näytteensä. Eläintieteilijöillä oli jo valmiiksi suuret määrät näytteitä tutkittavana, minkä takia Darwinin näytteet olivat vaarassa jäädä varastotilan täytteeksi.
Darwinin paluusta innostunut Charles Lyell tapasi hänet ensimmäisen kerran 29. lokakuuta 1836. Lyell esitteli hänet anatomian tulevaisuudenlupaukselle Richard Owenille, jolla oli käytettävissä Royal College of Surgeons’in tilat fossiilien tutkimiseen. Owenin tulokset olivat yllättävät. Hän oli tutkinut jättiläislaiskiaisen luita, virtahevon pääkalloa muistuttavaa kalloa, joka kuului jo sukupuuttoon kuolleelle "Toxodon"-jyrsijälle, ja suurikokoisen sukupuuttoon kuolleen "Glyptodon"-vyötiäislajin suojakilven kappaletta. Tulokset olivat samansuuntaisia, kuin Darwin oli jo itse olettanut, mutta näytteet poikkesivat hänen yllätyksekseen suuresti Afrikan vastaavista lajeista. Samankaltaisuutta näkyi enemmän Etelä-Amerikassa elävissä lajeissa.
Joulukuussa 1836 Darwin muutti Cambridgeen, jossa hän alkoi järjestellä kokoelmiaan ja kirjoittaa "Journal"-teosta matkastaan. Samalla hän kirjoitti ensimmäisen tieteellisen artikkelinsa, jossa hän osoitti Etelä-Amerikan maanpinnan kohoavan hitaasti. Lyellin ehdotuksesta Darwin luki artikkelinsa Geological Society of London -seurassa 4. tammikuuta 1837. Vielä samana päivänä hän esitteli nisäkäs- ja lintukokoelmiaan Lontoon eläintieteelliselle seuralle. Darwinin Galápagosin lintunäytteitä tutkinut ornitologi John Gould ilmoitti maaliskuussa 1837 havainnostaan, että Darwinin mustarastaiksi, käpylinnuiksi ja peipoiksi luulemat linnut olivatkin kaikki todellisuudessa peippoja. Gould huomasi suurimman eron lajien välillä olevan niiden nokan muodossa. Darwin oli kuitenkin tehnyt lintujen merkkaamisen puutteellisesti; hän ei tullut ajatelleeksi, että peippolajien asuinsaarilla olisi merkitystä. Hän sai onnekseen nämä ensiarvoisen tärkeät tiedot muilta matkaajilta, jotka olivat myös keränneet näytteitä ja merkinneet näytteet huolellisemmin. 17. helmikuuta 1837 Darwin valittiin "London Geographical Societyn" johtokuntaan.
Matkan jälkeen Darwinin elämä keskittyi Lontooseen, jonne hän myös muutti asumaan ensin veljensä luokse 6. maaliskuuta 1837. Muutamaa viikkoa myöhemmin hän muutti omaan asuntoon 36 Great Marlborough Streetin läheisyyteen. Tuossa vaiheessa Darwin alkoi kyseenalaistaa silloista käsitystä elämän luomisesta. Ajatukset saivat lisäpontta Afrikasta löydetyistä apinafossiileista. Toukokuun alkupäivinä hän ajatteli ensimmäisen kerran, että ihminen olisi kehittynyt apinan kaltaisesta kantaisästä. Ajatustaan hän ei uskaltanut kertoa kenellekään, sillä tuollaiset ajatukset olisi nopeasti tuomittu harhaoppisuudeksi. Lontoossa asuessaan Darwin pääsi Erasmus-veljensä ansiosta tapaamaan ajan muita älymystön edustajia, esimerkiksi deisti Charles Babbagea. Babbage uskoi, että Jumala olisi luonut ensin luonnonlait, jotka myöhemmin muovasivat elämän, ennemmin kuin että Jumala olisi luonut elämän "ad hoc".
Darwinin ensimmäinen luonnos elämänpuusta vihossaan "First Notebook on Transmutation of Species" (1837)
John Herschelin esittämää kysymystä elämän alkuperästä alettiin pohtia hyvin laajalla rintamalla tiedepiireissä. Useat lääketieteen edustajat tukivat Robert Edmond Grantin kannattamaa ajatusta lajien transmutaatiosta, mutta monet Darwinin tieteilijäystävät pitivät tätä harhaoppina.
Darwinin liskonäytteet analysoinut eläintieteilijä Thomas Bell onnistui osoittamaan, että Galápagossaarten kilpikonnat kuuluivat saaren alkuperäiseen eliöstöön eikä niitä ollut tuotu merirosvojen mukana, kuten jotkut uskoivat. Vuoden 1837 maaliskuun puoliväliin mennessä Darwin oli vakuuttunut, että saarille saapuneet eliöt olivat alkaneet jostakin syystä kehittyä omiksi lajeikseen. Hän tutki tätä muuntumista yhä tarkemmin tehden samalla muistiinpanoja ”punaiseen vihkoonsa”, jonka hän oli aloittanut jo Beaglella. Hän kävi asiasta myös keskustelua Owenin kanssa. Owenin näkemys asiaan oli, että eliölajeilla oli jonkinlaista ”organisoitumisenergiaa”, joka määritteli sen kuinka paljon laji voi muuntua. Owenin näkemyksen mukaan lajit eivät voineet muuntua paljoakaan. Darwin kertoi hänelle olevansa näkemyksen kanssa samoilla linjoilla periaatteen tasolla, mutta ei nähnyt mitään syytä mikä pysähdyttäisi lajien muuntumisen. Owen kimpaantui, sillä hänestä lajeilla ei ollut mitään syytä muuttua toiseksi. Darwin oppi olemaan puhumatta lajien muuttumisesta.
Vihon yksi kohokohta on Darwinin sivulle 36 kirjoittama ”I think” (), jonka alle hän piirsi luonnostelman evoluutiopuusta. Piirros kuvaa sitä, kuinka eri lajeilla on sama kantamuoto, josta ne ovat kehittyneet. Kesän 1837 Darwin vietti pohtien lajien muuttumista, mutta myös sitä kuinka eläin- ja kasvilajit ovat voineet levitä mantereelta läheisille saarille. Mahdollisesti Owenin kanssa käydystä kiistasta saamiensa kokemuksien vuoksi Darwin pystyi keskustelemaan lajien muuttumisesta ainoastaan veljensä kanssa.
Ylirasitusta ja sairastelua.
Aloittaessaan lajien muuttumisen tutkimisen Darwin alkoi hiljalleen hukkua töihinsä. Jatkaessaan vielä "Journalin" kirjoittamista hän kirjoitti ja julkaisi raportteja kokoelmistaan. Henslow'n ansiosta Darwin sai 1 000 punnan suuruisen avustuksen moniosaisen "Zoology of the Voyage of H.M.S. Beagle" -teoksen kirjoittamista ja julkaisua varten. Darwin alkoi ottaa tavoitteekseen epärealistisia julkaisupäiviä teoksilleen. Darwin viimeisteli "Journalin" noin 20. kesäkuuta 1837, samoihin aikoihin kuin kuningatar Viktoria tuli valtaan Britanniassa. Hän joutui kuitenkin korjaamaan ilmenneitä puutteita julkaisun jälkeen.
Työstä johtuvat paineet varjostivat Darwinin terveyttä. Syyskuun 20. päivänä hän sai ”sydämentykytyksiä”, joiden vuoksi Darwinia hoitanut lääkäri määräsi hänet sairauslomalle. Saatuaan kuukauden mittaisen loman Darwin lähti Shrewsburyyn ja sen jälkeen tapaamaan Maer Hallissa asuvia Wedgwoodin puoleisia sukulaisiaan. Nämä olivat tosin niin kiinnostuneita kuulemaan Darwinin matkan käänteistä, etteivät ymmärtäneet antaa Darwinin levähtää. Darwinia yhdeksän kuukautta vanhempi serkku Emma Wedgwood, joka hoiti vammaista tätiään, oli myös paikalla. Emmaan Darwin kiinnitti erityistä huomiota juuri tuolla kerralla. Darwinin setä Josiah Wedgwood II halusi näyttää Darwinille maapalaa, jossa tuhkaa oli hävinnyt savimaan alle. Hän arveli kastematojen olevan tämän taustalla, ja ajatteli ilmiön kiinnostavan luonnontieteilijän uran luonutta Darwinia. Tämä todella kiinnostui aiheesta jopa niin paljon, että ilmoitti pitävänsä luennon siitä Lontoon geologiselle yhdistykselle. Se oli samalla ensimmäinen esitelmä kastematojen vaikutuksesta maaperän muotoutumiseen. Lomansa jälkeen Darwin palasi työnsä ääreen ja julkaisi "Zoology"-kirjasarjan ensimmäisen osan helmikuussa 1838.
William Whewell ehdotti Darwinille, että hän ottaisi Lontoon geologisen yhdistyksen sihteerin tehtävät vastaan. Darwin tiesi, ettei hänen kannattaisi ottaa kontolleen enää lisätöitä, olihan hän jo ryhtynyt Lontoon entomologisen seuran varapuheenjohtajaksi. Vähän ajan kuluttua Darwin tuli toisiin ajatuksiin ja otti viran vastaan. Tehtävät alkoivat maaliskuussa 1838.
Darwinilla oli paljon tehtävää matkaraporttien kirjoittamisessa, mutta hän oli samalla onnistunut etenemään tutkimuksissaan lajien muuttumisesta. Tässä vaiheessa tieto Darwinin ajatuksista eliöiden muuntumisesta tuli hieman laajempaan tietoon. Toiset luonnontieteilijät hyljeksivät tämän takia häntä. Darwin spekuloi kirjoituksissaan myös ajatuksella, että ihminenkin kuuluisi muiden eliöiden tavoin yhtenä osana hänen teoriansa piiriin. Ajatus sai nostetta, kun hän huomasi käydessään 28. maaliskuuta 1838 eläintarhassa erään apinan käyttäytyvän lapsimaisesti. Tämäkin ajatus, että kaikki eliölajit ovat tasavertaisia keskenään – niin madot kuin ihminenkin – poikkesi dramaattisella tavalla muiden aikalaisten näkemyksestä ihmisestä ”luomakunnan kuninkaana”. Tämä osoittaa, että Darwin ymmärsi jo tuossa vaiheessa, ettei kehittymistä ohjaavalla luonnonlailla ollut mitään erityistä päämäärää, joten muita paremmasta eliölajista olisi mieletöntä puhua. Ongelma oli vain, mikä tämä luonnonlaki oli.
Maaliskuussa 1838 Darwin aloitti ”C-vihkonsa”, jossa hän jalosti B-vihossaan esittämiä ajatuksia ja pani muistiin tekemiään uusia havaintoja. Tutkimusten edetessä myös Darwinin sukulaiset ja heidän lapsensa, perheen hovimestari, naapurit, entiset retkiystävät, luonnontieteilijät ja käytännön kokemusta omaavat henkilöt, kuten esimerkiksi maanviljelijät sekä pulun- ja koirienkasvattajat, pääsivät mukaan. Maineensa menettämisen pelossa Darwin teki keväällä 1838 päätöksen, ettei julkaisisi ajatuksiaan vielä pitkään aikaan. Tämä päätös myös piti, sillä vasta 21 vuotta myöhemmin "Lajien synty" julkaistiin.
Rasituksen vuoksi Darwinin terveys heikkeni uudelleen, mutta nyt entistä pahemmin. Kesällä hän vietti sairasvuoteella useita päiviä päänsäryn, sydänoireiden ja mahakipujen takia. Koko Darwinin loppuelämän ajan kivut toistuivat yhä uudelleen ja uudelleen tehden hänestä ajoittaisesti työkyvyttömän. Sairastelua esiintyi erityisesti stressitilanteissa, esimerkiksi kun hän myöhemmässä elämässään joutui puolustelemaan teoriaansa. Darwinin potemasta sairaudesta ei koskaan pystytty tekemään kunnollista diagnoosia, ja yritykset hoitaa sitä jäivät heikonlaisiksi. Myöhemmin sairautta on yritetty selvittää, ehdokkaina ovat olleet Chagasin tauti, joka voisi olla peräisin Etelä-Amerikan ajoilta, ja Ménièren tauti. Myös psykologisia tauteja on ehdotettu. Kesäkuun 23. päivänä vuonna 1838 hän vihdoin otti lomaa ja matkusti Skotlantiin. Siellä hän ei vain makoillut vaan vietti runsaasti aikaa geologisten tutkimusten parissa. Näitä tutkimuksia hän suoritti esimerkiksi Glen Royssa, jossa hänen kiinnostuksensa kohteeksi nousivat kuuluisat tien kaltaiset muodostumat ("Parallel Roads").
Avioliitto.
Darwin avioitui äitinsä puoleisen serkun Emma Wedgwoodin kanssa.
Darwin palasi lomaltaan Shrewsburyyn heinäkuussa. Kirjoittaessaan päivittäisiä muistiinpanojaan eläinten lisääntymisestä (D-vihko, lajien muuntumista hän jatkoi M-vihossa) hän raapusteli ylös ajatuksia tulevaisuuden suunnitelmistansa. Hän otti esiin kaksi paperia, joihin hän kirjoitti otsikoiksi ”Naimisiin” ja ”Ei naimisiin” (). Avioliiton etuihin Darwin katsoi kuuluvan ”jatkuva seura ja ystävä vanhuuden päiville … mikä on joka tapauksessa parempi kuin koira”. Avioliiton haittapuolina olivat taas, että ”rahaa jää vähemmän kirjoihin”, ja se on ”kamalaa ajanhaaskuuta”.
Darwin oli ihastunut serkkuunsa Emmaan. Hän kertoi ajatuksistaan isälleen, minkä jälkeen hän kävi vierailulla Emman luona 29. heinäkuuta vuonna 1838. Darwin ei löytänyt aikaa kosimiselle, vaikka serkukset viettivät paljon aikaa yhdessä ja kävivät erittäin läheisen keskustelun. Sen sijaan Darwin kertoi vastoin isänsä neuvoa omista tutkimuksistaan, joiden vuoksi hänen uskonnolliset näkemyksensä olisivat ”poikkeavat”. Robert Darwin tiesi, että Wedgwoodit olivat Darwineita huomattavasti uskonnollisempia – etenkin suvun naiset – joten hän pelkäsi Charlesin ja Emman erilaisten näkemysten nousevan niin suureksi esteeksi, ettei avioliitto olisi mahdollinen.
Darwin tutustui lokakuussa 1838 Lontoossa asuessaan Malthusin "An Essay on the Principle of Population" -teokseen. Siinä Malthus ennusti väestönkasvun johtavan ravinnon vähentymiseen henkeä kohden ja laski, että ihmispopulaatio voisi kaksinkertaistua 25 vuoden välein. Malthus huomautti kuitenkin, että käytännössä kasvunopeus ei voi olla näin suuri koska kuolema, taudit, sodat ja nälänhätä hidastavat tehokkaasti kasvunopeutta. Malthus uskoi, että kaikkein heikoimmat kuolivat taisteltuaan olemassaolonsa puolesta.
Darwin uskoi tämän pätevän myös kasveihin, jotka kilpailevat keskenään elintilasta. Tämä selitti sen, miksi kasvilajien lukumäärä pysyi jatkuvasti jotakuinkin vakaana. Darwin katsoi, että koska lajien lisääntyminen riippui käytettävissä olevista resursseista, niin parhaiten olosuhteisiin sopeutuneet lajit tuottaisivat enemmän jälkeläisiä kuin huonommin sopeutuneet. Tämä taas johtaisi tiettyjen ominaisuuksien yleistymiseen ja niiden yksilöiden vähenemiseen, joiden ominaisuudet ovat heikommat. Lopputuloksena tästä olisi uusi eliölaji. Syyskuun lopulla hän kirjasi tämän huomion ylös kuvaillen sitä tietynlaisena kiilana, joka pakottaa kelpoisimmat ominaisuudet yleistymään ja heikoimmat ominaisuudet lopulta häviämään. Tätä teoriaa hän kehitteli eteenpäin E-vihossaan, ja M-vihon aiheita hän jatkoi N-vihossaan.
Darwin palasi 11. marraskuuta takaisin Maeriin ja rohkeni nyt kosia Emmaa, joka vastasi myöntävästi. Molempien suvuissa oltiin iloisia tulevasta liitosta. Charles ja Emma saivat erittäin suuret myötäjäiset, Emman isä Josiah Wedgwood II antoi 5 000 punnan lahjan ja Charlesin isä Robert antoi 10 000 puntaa, joka oli tarkoitettu tuottavasti investoitavaksi hääparin hyväksi. Verrannoksi todettakoon, että tuon ajan varakas pankkiiri tienasi vuodessa 10 000 puntaa ja lääkäri tai juristi 1 500 puntaa. Darwin sai siis nopeasti pienen omaisuuden, mikä mahdollisti antautumisen palkattomaan tieteellisen tutkimustyöhön.
Seuraavassa kirjeessään Emma kiittelee Darwinin avoimuutta, mutta esittää hurskaan anglikaanisen kasvatuksen johtaneen hänet pelkäämään, että hänen virheensä voisivat vaarantaa hänen mahdollisuutensa kuolemanjälkeiseen elämään. Darwin etsi nuorelle parille uutta kotia ja löysikin sellaisen 12 Upper Gower Streetiltä. Häitä suunniteltiin 24. päivälle tammikuuta 1839, mutta Wedgwoodit pyysivät lykkäystä. Darwinillekin löytyi tuolle päivälle muuta ohjelmaa, sillä hänet valittiin tuolloin brittiläisen tiedeyhteisön Royal Societyn jäseneksi.
Häät onnistuttiin pitämään viiden päivän lykkäyksen jälkeen Maerissa Pyhän Pietarin kirkossa anglikaanisin seremonioin, mikä sopi mainiosti Darwinin ja Wedgwoodien sukujen unitarianistisille jäsenille. Häiden jälkeen tuore aviopari kiirehti Lontooseen vievään junaan päästäkseen uuteen kotiinsa. Häävieraat oudoksuivat tällaista hätäilyä. Selityksenä saattaa olla, että Darwinille oli näihin aikoihin kehittynyt pelko olla pitkiä aikoja suuressa väkijoukossa.
Luonnonvalintateorian julkaisun valmistelu.
Darwin oli nyt rakentanut teorian luonnonvalinnasta, jota hän tulisi seuraavina vuosina tutkimaan ”pääharrastuksenaan”. Darwin laajensi tutkimuksiaan karjanhoitoon ja laajamittaisiin kasvitutkimuksiin. Nämä tutkimukset olivat kuitenkin vielä vuosikymmenen ajan taka-alalla suhteessa toisiin töihin. Kesällä 1839 hän lopetti hetkeksi lajien muuntumisen parissa työskentelyn ja jatkoi "The Structure and Distribution of Coral Reefs" -kirjansa kirjoittamista. Samanaikaisesti Darwin teki päätöksen, ettei julkaisisi mitään vihkoihinsa keräämiä ajatuksia. Yksi oleellisimmista syistä oli Darwinin pelko, että näitä tekstejä tultaisiin käyttämään apuna ateistisissa tarkoitusperissä.
Alkutalvesta 1840 Darwin kärsi pahoinvoinnista, vatsaongelmista, sydänkivuista ja migreenistä. Sairautensa vuoksi Darwin vetäytyi syrjemmälle ja hänestä tuli entistä erakoituneempi. Oireet vaivasivat vielä keväälläkin, joten hän haki apua isältään. Shrewsburyyn saavuttuaan hän pyysi isäänsä diagnosoimaan häntä riivaavan sairauden. Nytkään sairautta eikä sen syytä saatu selvitettyä. Loppuvuosi 1840 kului Darwinilta sairasvuoteessa, teoriaansa hän ei juurikaan saanut kehiteltyä eteenpäin. Iloa Darwinin elämään pilkahti vuoden 1841 toisena maaliskuun päivänä, kun hänestä tuli jo toisen kerran isä.
Loppuvuonna 1843 Darwin kysyi uutta ystäväänsä Joseph Dalton Hookeria tutkimaan Tulimaasta kerättyä kasviaineistoa. Hooker oli innoissaan mahdollisuudesta ja suostui mielellään. Hänen työllään oli kauaskantoisia seurauksia. Sen myötä Darwin vakuuttui vihdoin lajien muuttumista koskevien teorioiden olevan kehityskelpoisia. Darwin suostui vähitellen puhumaan avoimemmin asiasta muiden luonnontieteilijöiden kanssa. Tämä oli merkittävä suunnan muutos, vaikka Darwin ei ollut varma, olisiko hän enää edes elossa teoksen julkaisun aikaan.
Darwin osasi pelätä terveytensä romahtamista. Sen vuoksi hän kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa hän pyysi säästämään 400 puntaa kirjoituksen painattamista ja julkaisua varten. Darwin pohti tekstin muokkaajan palkkaamista. Parhaimpina vaihtoehtoina olivat Charles Lyell, Edward Forbes ja John Henslow. Aiemmin keväällä hän oli uskonut 189-sivuisen luonnostelmansa downelaisen opettajan muokattavaksi. Syksyyn mennessä luonnos oli kasvanut 231-sivuiseksi, ja Darwin uskalsi ensi kertaa näyttää sitä Emma-vaimolleen. Toisin kuin hän aluksi pelkäsi, Emma suhtautui teoriaan pääpiirteissään myönteisesti, mutta silti hieman varautuneesti.
Darwin järkyttyi pahasti huomattuaan Robert Chambersin julkaisseen vuonna 1844 anonyyminä "Vestiges of the Natural History of Creation" -teoksen, jossa kirjoittaja käytti useita samoja perusteluita kuin hän. Kirjoittaja ei kylläkään kieltänyt luomiskäsitystä, minkä vuoksi teos jäi muiden vastaavien julkaisujen tapaan unohduksiin. Kirja oli selvästi amatöörimäisesti kirjoitettu, mutta se sai keskiluokan kiinnostumaan eliölajien muuttumisesta. Samalla se pohjusti tietä Darwinin julkaisulle, mutta muistutti Darwinia, että hänen tulisi vielä tarkistaa käyttämiensä argumenttien todellisuuspohja. Vuonna 1847 Darwinin hyvä ystävä Joseph Dalton Hooker lupasi oikolukea Darwinin kirjoituksen. Darwin sai samalla kriittistä palautetta teoriaansa kohtaan.
Bartholomew Sulivan, eräs Beaglella ollut matkatoveri, suositteli Darwinille tohtori James Gullyn Great Malvernissä sijaitsevassa kylpylässä käymistä. Sulivanin mukaan se saattaisi parantaa Darwinin terveydentilaa. Darwin oli ollut niin sairas, ettei päässyt edes isänsä hautajaisiin. Käytyään vesiterapiassa Darwin huomasi sen todella auttavan. Hän piti terapiaa niin tehokkaana, että rakennutti oman altaan takapihalleen. Allasta joutui pian käyttämään Darwinin tytär Anne, kun hän sairastui ja Darwin halusi kokeilla vesiterapian vaikutusta tytön terveyteen. Se näytti helpottavan tilannetta, muttei kestänyt kauankaan, kun Annien terveys taas romahti. Nyt Darwin vei hänet Gullyn kylpylälle. Hoidot tuntuivat taas tepsivän, mutta huhtikuussa sairaus otti Anniesta otteen, ja tämä menehtyi. Menetys oli Darwinille todella suuri.
Kahdeksan vuoden siimajalkaisten tutkimisen tuloksena Darwin löysi eliöiden välillä anatomisia yhtäläisyyksiä. Tämä oli vahva todiste Darwinin työstämälle teorialle. Royal Society huomioi Darwinin geologiset saavutukset kultamitalilla vuonna 1853, mikä oli suuri huomionosoitus yhteisöltä. Sen myötä Darwinin maine biologina lähti jyrkkään kasvuun. Darwin palasi teoriansa pariin uudelleen vuonna 1854.
Luonnonvalintateorian julkaiseminen.
Darwin leikitteli teoriallaan asettamalla sen teollisen vallankumouksen metaforaksi. Hän näki, että eliölajipopulaatiot teollisuuden tapaan kasvoivat ja erikoistuivat. Siinä missä luonnossa työntävänä voimana oli luonnonvalinta, olivat teollisuudessa voimana markkinat. Darwin katsoi tähän perustuen luonnon olevan eräänlainen ”suuri tehdas”. Tätä metaforaa ei koskaan julkaistu, koska Darwinin mielestä se tukeutui enemmän taloustieteellisiin seikkoihin kuin puhtaaseen tieteeseen.
Eliölajien levittäytymisessä oli yhä ongelmia. Darwin pohti, miten jotkin eliölajit levittäytyvät mantereilta saarille tai jopa mantereelta toiselle. Enemmän häntä mietitytti ensin mainittu tilanne. Tuon ajan selitysehdotus tälle oli Edward Forbesin ”uponnut maasilta”. Darwinia tällainen hypoteesi ei miellyttänyt, joten hän otti ongelman ratkaistavakseen. Hän ehdotti kasvien ja eläinten pystyvän ”kellumaan” alueelta toiselle. Testatakseen ajatusta Darwin laittoi vesiastiaan kasvilajien siemeniä kuukausien ajaksi ja testasi, olisivatko siemenet vielä kasvukelpoisia. Brittiluonnontieteilijöiden yllätykseksi siemenet todella orastivat.
Tuloksesta innostuneena Darwin lähetti kirjeitä saarilla asuville ihmisille kysyäkseen, havaitsivatko he merenrannan läheisyydessä mitään kasvilajeja, jotka eivät kuulu saaren alkuperäiseen kasvistoon. Yllätyksekseen hän sai vastauksia, joiden mukaan jotkin kasvilajit olivat vaeltaneet tuhansien kilometrien pituisia matkoja. Brittiläiset merimiehet onnistuivat vahvistamaan, että myös eläimet siirtyivät hieman vastaavalla tavalla merien halki. Ajan yleiseen näkemykseen oli kuulunut, että eliölajit pysyivät samalla elinalueella eikä muuttoliikettä juurikaan tapahdu.
Charles Lyelliä kiehtoivat suuresti Darwinin spekulaatiot, joskaan hän ei tuntunut ymmärtävän asian todellista laajuutta. Hän huomasi myös yhtäläisyydet Darwinin teorian ja Alfred Russel Wallacen "On the Law which has Regulated the Introduction of New Species" -teoksessa esittämän teorian välillä. Lyell kehotti Darwinia julkaisemaan teoriansa pikimmiten, jotta hän säilyttäisi edelläkävijän aseman aiheessa. Darwin ei nähnyt Wallacessa todellista uhkaa, mutta alkoi kirjoittaa aiheesta lyhyehköä artikkelia. Tyydyttävien vastausten löytäminen vaikeisiin kysymyksiin keskeytti hänen työskentelynsä jatkuvasti. Samalla lyhyen artikkelin kirjoittaminen näytti erittäin vaikealta, joten suurehkon teoksen kirjoittaminen vaikutti paremmalta valinnalta. Toisaalta hän pelkäsi teoksen paisuvan niin suureksi, ettei kukaan jaksaisi kiinnittää siihen huomiota – saati sitten lukea sitä. Teoksen nimeksi hän kaavaili "Natural Selection" ().
Työssä auttoi suuresti Darwinin laaja kirjeenvaihtoverkosto, johon kuului myös Borneolla luonnontieteellisten näytteiden kerääjänä toiminut Wallace. Darwin sai Wallacelta kirjeen joulukuussa 1857. Siinä Wallace uteli Darwinilta, aikoisiko tämä tulevassa teoksessaan käsitellä ihmisen alkuperää laisinkaan. Darwin vastasi, että hän varoo koskemasta aiheeseen sitä verhoavien suurten ennakkoluulojen vuoksi. Kirjeessään Darwin rohkaisee kollegaansa teorisointiin, millä hän ilmeisesti tarkoitti rohkeaa oman ajatuksen käyttöä, vaikka ne olisivatkin yleisen käsityksen vastaisia. Darwin kuitenkin muistutti Wallacea siitä, että tulisi tutkimuksissaan menemään paljon syvemmälle kuin tämä().
Darwin oli ehtinyt vasta puoleenväliin kirjoituksissaan, kun hän vastaanotti 18. kesäkuuta 1858 Wallacen hänelle arvioitavaksi lähettämän käsikirjoituksen luonnonvalinnasta. Darwin oli järkyttynyt. Huomion arvoista on, että vaikka teorioilla onkin keskenään useita samanlaisia piirteitä, niin joissakin kohdissa ne poikkesivat toisistaan paljonkin. Wallace esimerkiksi sekoitti moraalin osaksi luonnonvalintaa, ja hänen mukaansa yhteistyö auttoi lajeja kehittymään. Darwinin mielestä kehittymisen taustalla taas oli keskinäinen kilpailu. Samaan aikaan Darwin ja hänen perheensä olivat vaarassa, kun kylän lapsia kuoli tulirokkoon. Darwin antoi tämän vuoksi asiat Lyellin ja Hookerin kontolle. He olivat yksimielisiä siitä, että sekä Darwinin että Wallacen tekstien perusteella tulisi pitää yhteisesitys Linnean Societyssa kokouksessa 1. heinäkuuta 1858. Esitys kantoi nimeä "On the Tendency of Species to form Varieties; and on the Perpetuation of Varieties and Species by Natural Means of Selection". Darwinin poika kuoli tulirokkoon, mistä järkyttyneenä hän kieltäytyi osallistumasta tilaisuuteen. Myöskään Wallace ei ollut paikalla vaan toisella puolella maapalloa eikä tiennyt tilaisuuden järjestämisestä mitään. Tilaisuudessa luettiin otteita Darwinin vuoden 1844 käsikirjoituksesta ja Darwinin kirje Asa Graylle syksyltä 1857, joissa hän hahmottelee luonnonvalintateorian, sekä Wallacen Darwinille lähettämä käsikirjoitus. Tässä tilaisuudessa kerrottiin ensi kertaa julkisesti Darwinin ja Wallacen ajatuksista luonnonvalinnasta. Tilaisuudessa tunnelma oli jännittynyt ja hiljainen. Tilaisuudessa luetut tekstit painettiin nopeasti, 20. elokuuta 1858, julkaisussa "Journal of the Proceedings of the Linnean Society of London, Zoology 3".
Lajien muuntumisesta pidetty esitys sai loppujen lopuksi melko vähän huomiota osakseen. Linnean Societyn puheenjohtaja Thomas Bell, joka toimi myös 1. heinäkuuta 1858 pidetyn esitelmäkokouksen puheenjohtajana, totesi vuosiraportissaan toukokuussa 1859, "ettei menneenä vuonna ollut tapahtunut mitään suurempia tieteellisiä löydöksiä, jotka heti mullistavat, niin sanoakseni, sen tieteenalan jota ne koskevat". Dublinissa työskennellyt professori Haughton taas suhtautui uusiin ajatuksiin kriittisemmin. Hänen mukaansa Darwinin kyseisessä tekstissä ”kaikki uusi oli valetta ja se mikä oli totta, oli jo ennestään tiedossa.” Darwin ryhtyi 20. heinäkuuta 1858 kirjoittamaan lyhennelmää, "abstraktia" kuten hän sanoi, suunnittelemastaan suuresta kirjasta, mutta työntekoa häiritsi merkittävästi hänen potemansa sairaus. Tästä lyhennelmästä oli tuleva "Lajien synty". Käsikirjoituksen 155 000 sanan ydin valmistui maaliskuussa 1859. Lyell sai kustantaja John Murrayn lupautumaan julkaisemaan Darwinin käsikirjoituksen. Darwin päätti teoksen korrehtuurien oikolukemisen 1. lokakuuta 1858, alle 15 kuukautta varsinaisen kirjoitustyön aloittamisen jälkeen.
"On the Origin of Species by Means of Natural Selection, or The Preservation of Favoured Races in the Struggle for Life" (eli "The Origin of Species",) osoittautui yllättävän suosituksi. Teosta painettiin 1 250 kappaletta ja se toimitettiin kauppoihin 22. marraskuuta 1859. Julkaisu tapahtui kaksi päivää myöhemmin, ja 15 šillingin hintaiset kirjat myytiin jo ensimmäisenä myyntipäivänä loppuun. Darwin käytti paljon tilaa teoksensa loppuosassa tekemiensä havaintojen ja päätelmiensä kuvailemiseen. Hänen tarkoituksenaan oli kumota mahdolliset vastaväitteet. Darwinin ainoa viittaus ihmisen kehitykseen teoksessa on varovainen ilmaisu ”light will be thrown on the origin of man and his history”. Jo teoksen toimituspäivänä Darwin aloitti teoksen toisen laitoksen kirjoittamisen. Joulukuun alussa Darwin sopi John Murrayn kanssa toisen laitoksen painattamisesta. Saksankielinen käännös oli myös työn alla. Toisesta laitoksesta oli tarkoitus painattaa suurempi erä, 3 000 kappaletta.
Vuoden 1859 joulukuun loppupuolella varakreivi Palmerston ehdotti kuningatar Viktorialle Darwinin lyömistä ritariksi. Ehdotus kumottiin pian esittämisen jälkeen, sillä Darwinin ajatusten kiivas vastustaja piispa Wilberforce ei halunnut Darwinin aatelointia.
Julkaisun jälkeiset reaktiot.
Suuri yleisö kiinnostui Darwinin teoriasta "Lajien synnyn" myötä. Mielenkiintoista kuitenkin oli se, etteivät tiedepiirien ulkopuoliset tahtoneet ymmärtää ollenkaan Darwinia. He eivät ymmärtäneet kuinka luonnonvalinta oikeastaan toimii, vaan uskoivat Jumalan tekevän ”valinnat”. Tiedepiireissä sen sijaan syntyi sitä vastoin kiivas taistelu. Darwinin terveys oli tuossa vaiheessa jo niin heikko, ettei hän halunnut itse osallistua kiistoihin. Darwin seurasi silti erittäin tarkasti kiistaa leikellen talteen lehtien arvostelut, artikkelit, satiirikirjoitukset, parodiat ja pilapiirrokset. Aktiivisin teorian puolestapuhuja oli Thomas Huxley. Hän jopa osoitti ihmisen polveutuvan apinasta, mikä oli ennenkuulumatonta tuohon aikaan. Tästä syystä kriittisimmät arvostelijat keksivät nopeasti käyttää apinasta polveutumista pilapiirroksissa ja satiirisissa kirjoituksissa. Darwin ei ollut julkaisuissaan kuitenkaan väittänyt ihmisen ja apinan välillä olevan yhteyttä.
Tyypillinen satiirinen pilapiirros Darwinista, joka esitetään apinana. Darwin ei kuitenkaan väittänyt ihmisen kehittyneen apinasta, vaan samasta kantaisästä.
Darwinin näytteitä tutkinut Richard Owen asettui Darwinin teoriaa vastustavien puolelle, minkä johdosta hänkin sai kritiikkiä osakseen esimerkiksi Huxleyltä. Englannin anglikaanisen kirkon tieteellisten laitosten edustajat, mukaan luettuina Darwinin Cambridgen vuosien ohjaajat Sedgwick ja Henslow, asettuivat Darwinia vastaan. Nuorempi luonnontieteilijäsukupolvi sitä vastoin suhtautui myötämielisesti Darwinin teoriaa kohtaan. Planckin periaatteen mukainen tilanne oli siis vallalla. Englannin, ja muidenkin maiden, kirkko löysi helposti puolensa darwinismin vastustajana.
Kaikkein kuuluisin väittely darwinismin – termiä käytti ensimmäisenä Huxley huhtikuussa 1860 "Westminster Journal" -lehdessä – ja luomisopin välillä käytiin vuonna 1860 Oxfordissa British Association for the Advancement of Sciencen kokouksessa, jonka puheenjohtajana oli John Stevens Henslow. Newyorkilainen professori John William Draper avasi tilaisuuden pitämällä pitkän luennon darwinismista ja sen mahdollisesta vaikutuksesta yhteiskunnalliseen kehitykseen. Paikalle oli kerääntynyt arviolta 700–1000-päinen yleisö. Draperin jälkeen Samuel Wilberforce, Oxfordin piispa, aloitti oman 30-minuuttisen Darwinin vastaisen puheensa. Kesken puheen Robert FritzRoy nousi pystyyn Raamattu kädessään ja käski yleisön seurata Raamatun sanaa.
Tunnelma alkoi kiristyä, kun molemmat puolet saivat kannattajia. Seuraavaksi Joseph Dalton Hooker hyökkäsi Wilberforcea vastaan väittäen, ettei Wilberforce ollut koskaan edes lukenut Darwinin "Lajien syntyä" ja että hänen tietotasonsa kasvitieteestä oli täysin olematon. Hookerin tueksi nousi Thomas Huxley, jolla oli maine ”Darwinin bulldoggina”. Keskustelun edetessä kumpikaan puoli ei tuntunut pääsevän niskan päälle. Tilaisuudessa monet saivat puheenvuoron. Se venyikin nelituntiseksi ja ilmapiiri oli hyvin jännittynyt, erään naisen tiedetään pyörtyneen kesken kaiken. Väittely eteni kuuluisaan puheenvuoroon, jossa Wilberforce tiedusteli Huxleyltä: ”Katsooko herra Huxley olevansa enemmän isoisän vai isoäidin puolelta sukua apinalle?” Saman tarinan mukaan Huxley vastasi, että hän on ”mieluummin sukua apinalle, kuin sivistyneelle miehelle, joka käyttää kulttuurilliset ja kaunopuheiset lahjansa valheen palvelemiseen.” Tällä Huxley viittasi Wilberforcen piispuuteen. Tilaisuuden loputtua molemmat osapuolet väittivät selviytyneensä voittajana.
Huxley ja muutamat muut tieteilijät ostivat tammikuussa 1861 brittiläisen tiedelehti "Natural History Review`n", josta he tekivät darwinismin äänitorven. Lehden ensimmäisessä numerossa Huxley kirjoittaa ihmisen ja apinoiden samankaltaisista piirteistä. Huxley lähetti kopion numerosta Wilberforcelle ihan vain päästäkseen piikittelemään. Seuraavien kuukausien aikana Huxley käytti aikansa ”darwinistisen ilosanoman” levittämiseen työväelle. Ihmisen ja apinan sukulaisuus vetosi hyvin työväenluokkaan. Huxley vaikutti myös siihen, että naturalistit tutkivat entistä kiinnostuneempina ihmisen historiaa ja alkuperää.
Darwinin vastustus ei jäänyt vain sanallisiin väittelyihin, vaan häntä vastaan löydettiin tieteellisiä todisteitakin. Vaikuttavimmasta todisteesta vastasi brittifyysikko lordi Kelvin, jonka termodynaamiset tutkimukset osoittivat maapallon olleen jossakin vaiheessa todella kuuma paikka, niin kuuma ettei elämää voisi muodostua. Aiemmin maapallon ikää oli arvuuteltu Raamatusta saatujen tietojen pohjalta, mutta ensi kertaa vuonna 1862 lordi Kelvin päätti laskea sen riippumatta Raamatusta. Hän nojasi edellä mainittuun tulokseen ja siihen, että Maa viilenisi hiljalleen lämmön karatessa avaruuteen. Ratkaisuksi hän sai 24–400 miljoonaa vuotta. Se poikkesi huomattavasti Raamatusta ennustetusta 6 000 vuodesta mutta tuotti ongelmia myös Darwinin teorialle, sillä tämän mukaan Maan iän pitäisi olla huomattavasti suurempi. Lordi Kelvinin laskut olivat puutteelliset, sillä hän ei huomioinut maapallon sisällä tapahtuvaa radioaktiivista hajoamista, joka tuottaa jatkuvasti uutta lämpöenergiaa. Tuohon aikaan radioaktiivisuutta ei vielä tunnettu.
Darwinia huolestutti seikka, ettei hänen evoluutioteoriaansa tukevia fossiililöytöjä ollut löydetty. Hän kuitenkin jaksoi uskoa tällaisten välimuotofossiilien vielä jonakin päivänä löytyvän. Kauan Darwinin ei tarvinnut odottaa, sillä jo vuonna 1863 löytyi Saksasta yksi "Archaeopteryx"-lajin fossiili ja myöhemmin löytyi vielä toinen vastaava fossiili. Näillä linnunkaltaisilla eläimillä oli tiettyjä piirteitä, joita ei löydy linnuilta mutta liskoilta kylläkin. Tällaisia piirteitä ovat esimerkiksi hampaat ja luinen häntä.
Darwinin teoria herätti vastustusta etenkin uskonnollisissa piireissä paitsi Britanniassa niin myös ympäri maailmaa. Esimerkiksi Suomessa aiheesta keskusteltiin jo vuonna 1861. Kaikissa uskonnollisissa piireissä evoluutioteoriaa tai luonnonvalintateoriaa ei hyväksytä vieläkään, mutta esimerkiksi katolisen kirkon entinen paavi Johannes Paavali II ilmoitti vuonna 1996 hyväksyvänsä evoluutioteorian pääpiirteissään selittävänä tekijänä elämän muodostumiselle Maahan.
Vaikka Darwin ei suoranaisesti osallistunut kiistoihin sairautensa takia, tuki hän omia tukijoitaan laajan kirjeenvaihtoverkostonsa kautta. Yhdysvalloissa häntä tuki esimerkiksi kasvitieteilijä Asa Gray, joka omalta osaltaan oli kehittämässä Darwinin teoriaa.
Loppuvaiheet ja kuolema.
Vaikka Darwin kärsi jaksoittaisesta sairastelusta viimeiset 22 elinvuottaan, ei se estänyt häntä jatkamasta työntekoa. Hän sai valmiiksi lyhennelmän teoriastaan, mutta erimielisyydet kirjan tiimoilta eivät ottaneet laantuakseen. Väittelyissä esille nousseet kysymykset ihmisen alkuperästä ja mielen kehityksestä olivat vielä vailla vastausta. Darwin jatkoi tutkimuksiaan näiden ongelmien parissa.
Darwinin tyttären sairastuttua hän jätti taimien ja kotieläinten tutkimukset syrjään viedäkseen tyttärensä merikylpylään tervehtymään. Siellä hän kiinnitti huomionsa kämmekkäkasveihin. Hän vietti tunteja tutkien hyönteisten pölytystä. Pian hän keksi, että vain tietyt hyönteiset suostuvat pölyttämään vain tiettyjä kämmekkäkasvilajeja. Syytä hän ei vielä keksinyt, mutta sen selvittämiseksi hän aloitti kämmekkäkasvien kasvattamisen kotipuutarhassaan. Viktoriaanisella ajalla kämmekkäkasvit olivat todellinen muotivillitys Britanniassa. Kun sana kiersi Darwinin tutkivan kämmekkäkasveja, tuli ympäri maata niin paljon näytteitä, että Darwin oli hukkua niihin. Koko aihe oli Darwinin mielestä niin lumoava, ettei hän voinut olla kirjoittamatta siitä kirjaa. Sitä ennen hänen oli kuitenkin keksittävä yhteys hyönteisten ja kämmekkäkasvien välillä. Kirja julkaistiin nimellä "On the Various Contrivances by which British and Foreign Orchids are fertilized by Insects". Siinä Darwin kertoo keksineensä kukkien kauniiden värien ja pölytyksen välisen yhteyden.
"Variation of Plants and Animals Under Domestication" oli ensimmäinen osa Darwinin ”isoa kirjaa”, jonka ”lyhennelmä” hänen 500-sivuinen "Lajien synty" -teoksensa oli ollut. Se kuitenkin paisui kaksiosaiseksi, mikä pakotti Darwinin jättämään ihmisen evoluution ja seksuaalivalinnan toistaiseksi vaille käsittelyä. Darwinin kasvitieteelliset tutkimukset huipentuivat "The Power of Movement in Plants" -teokseen, jossa hän tutkii viiniköynnöskasvien liikettä, lihansyöjäkasveja, risti- sekä itsepölytyksen vaikutuksia kasveihin sekä kasvien kukkien eri muotojen vaihtelevuutta saman lajin sisällä.
Darwinia tukeneet radikaalit luonnontieteilijät muodostivat ryhmittymän kirkon oppeja vastaan 3. marraskuuta 1864. Ryhmittymän nimeksi tuli X Club, ja sen jäseniin kuului yhdeksän henkilöä: Joseph Hooker, Thomas Huxley, William Spottiswoode, Edward Frankland, John Tyndall, George Busk, John Lubbock ja Herbert Spencer. Darwin itse ei osallistunut liikkeen toimintaan. Vielä saman kuun lopussa Darwin palkittiin Copley-mitalilla, joka on korkea-arvoisin Royal Societyn jäsenilleen myöntämä palkinto. Mitalin myöntäminen juuri Darwinille aiheutti paljon vihantunteita varsinkin vanhemmissa jäsenissä. X Clubilla oli kuitenkin paljon vaikutusvaltaa Royal Societyssä.
"Lajien synnyn" julkaisun jälkeen niin Darwinin kannattajat kuin vastustajatkin kävivät laajaa keskustelua ihmisen evoluutiosta, mutta Darwin antoi oman panoksensa keskusteluun vasta kaksiosaisen "The Descent of Man, and Selection in Relation to Sex" -teoksen julkaisun myötä vuonna 1871. Teos myytiin nopeasti loppuun "Lajien synty" -teoksen tapaan, mutta se ei herättänyt enää samanlaista kritiikkiä. Teoksen toisessa osassa Darwin selvittää seksuaalivalinnan käsitteen tarkoituksen sekä sukupuolten ja ihmisrotujen väliset eroavaisuudet. Seuraavana vuonna Darwin julkaisi viimeisen pääteoksensa "The Expression of the Emotions in Man and Animals", jossa hän keskittyy käsittelemään ihmisen ja eläinten psykologian evoluutiota. Darwin ajatteli, että mieli ja kulttuuri olivat sidonnaisia luonnon- ja seksuaalivalintaan. Samankaltainen lähestymistapa on herännyt uudelleen psykologian piirissä evoluutiopsykologian synnyn myötä. Viimeiseksi jääneessä teoksessaan Darwin tutkii kastematojen vaikutusta maan muokkaukseen. Hänen kastematotutkimuksensa olivat uraauurtavia, joskin osa hänen näkemyksistään voidaan nykypäivänä jo sivuuttaa. Hän havaitsi esimerkiksi, että kastemadot reagoivat valoon ja musiikkiin, vaikkei niillä ole silmiä tai korvia.
Syyskuun 7. päivänä vuonna 1881 Darwin sai valmiiksi testamenttinsa. Puoli vuotta myöhemmin se tuli pantavaksi täytäntöön, kun Darwin kuoli kotikylässään Downessa, Kentin kreivikunnassa 19. huhtikuuta 1882. Hänet aiottiin aluksi haudata Downen St Mary -hautausmaalle, mutta Darwinin työtovereiden pyynnöstä hänelle järjestettiin valtiolliset hautajaiset. Darwin haudattiin lopulta Westminster Abbeyhyn James Maxwellin, John Herschelin ja Isaac Newtonin läheisyyteen.
Yleistä.
Julia Margaret Cameronin Darwinista ottama kuva
Darwin oli kookas, noin 182 cm, ja painoi "Beagle"-matkan jälkeen 67 kiloa. Iäkkäästä Darwinista otetuista kuvista tosin näkyy, että hän lihoi hieman. Hänen hiuksensa olivat tummanruskeat, ja otsan hiusraja oli vetäytynyt hieman taaksepäin. Pulisongit olivat sitä vastoin erittäin vahvat ja kihartuneet. Darwinin siniharmaita silmiä suojasivat paksut kulmakarvat. Iän myötä hänen hiusrajansa siirtyi entistä etäämmälle ja kasvot saivat punakan värityksen, jonka vuoksi ihmiset usein erehtyivät pitämään häntä hyväkuntoisena. Tammikuussa vuonna 1866 Darwin kasvatti pitkän vaaleanharmaan parran. Syynä oli mahdollisesti terveydentilan heikkeneminen tai muilta ihmisiltä piilottelu. Esimerkiksi yhdessä Royal Societyn tapaamisessa tuskin kukaan tunnisti Darwinia, ei edes hänen läheisin ystävänsä Joseph Hooker.
Darwinin päivärytmi oli hyvin säntillinen. Tärkein syy siihen oli se, että uudet ja yllättävät tilanteet saattoivat laukaista Darwinin poteman sairauden oireet. Darwin heräsi varhain aamulla jo ennen auringonnousua ja kävi pienellä aamukävelyllä. Sen jälkeen, noin kello 7.45–8.00 aikoihin, hän nautti kevyen aamupalan. Sitten hän syventyi työnsä ääreen ja luki saamiaan kirjeitä. Emma luki hänelle suvun lähettämät kirjeet, ja hän itse lepäili sohvalla. Emma saattoi joskus lukea aviomiehelleen myös romaania. Puoliltapäivin Darwin lähti valkoisen Polly-terrierin kanssa tunnin pituiselle lenkille. Lounaan hän söi yhdeltä, ja puoli tuntia myöhemmin hän luki sohvalla päivän lehden. Mieluisimpia hänelle olivat poliittiset uutiset. Loppupäivä kului pääosin siihen, että hän kirjoitti kirjeitä, kuunteli kun Emma luki romaania ja otti välillä päivätorkut. Tunnin tutkimusajan hän piti kello 16.30–17.30. Illalla puoli kahdeksan aikaan Darwin söi perheensä kanssa iltapalan, minkä jälkeen hän pelasi backgammonia Emma-vaimon kanssa. Hän piti kirjaa otteluista useita vuosia. Ilta päättyi puoli yhdeltätoista, jolloin hän kirjaa luettuaan meni nukkumaan.
Rasismi- ja sovinismiväitteet.
Darwinismin kriitikoiden ja vastustajien mukaan holokaustia ja monissa länsimaissa esiintynyttä kehitysvammaisten järjestelmällistä sterilisointia ei olisi tapahtunut ilman darwinismia. Tätä mieltä on muiden muassa älykästä suunnittelua tukevan Discovery Instituten tohtori Richard Weikart, joka julkaisi vuonna 2004 paljon huomiota saaneen kirjan "From Darwin to Hitler: Evolutionary Ethics, Eugenics and Racism in Germany". Kirjan mukaan darwinismilla oli merkittävä osa paitsi eugeniikan syntyyn, myös siihen, että natsit hyväksyivät ja ottivat käyttöön eutanasian, lapsimurhan, abortin ja rotuun perustuvan joukkotuhoamisen.
Darwin vastusti ehdottomasti orjuutta, jota eurooppalaiset harjoittivat omissa siirtomaissaan. Matkustellessaan Etelä-Amerikassa hän kauhisteli siirtomaaisäntien julmuutta ja väkivaltaisuutta alueen alkuperäisväestöä kohtaan. Darwinin mielestä valkoihoisten, tummaihoisten, aasialaisten ja intiaanien välillä oli vain pieniä biologisia eroja. Toisin kuin muut aikalaisensa hän ajatteli, että poikkeamat olivat enemmän kulttuurillisia kuin biologisia. Hän ei myöskään pitänyt siitä, että ihmisrotujen piirteistä tehdään yleistyksiä. Darwin ei kuitenkaan ollut rotuegalitaristi, sillä hän kyllä jakoi ihmiset ylempiin ja alempiin rotuihin ja samaisti ”alemmat rodut” kehittyneisiin apinalajeihin. Monien muiden aikalaisten tapaan hän piti valkoihoisia kaikkein kehittyneimpänä ihmisrotuna. Teoksessa "The Descent of Man" Darwin kirjoitti: ”Saman rodun yksilöiden henkisten kykyjen vaihtelevuus ja erilaisuus, puhumattakaan eri rotujen välisistä vielä suuremmista eroista, on niin ilmeinen, että siihen tuskin tarvitsee puuttua.” Hän kuitenkin uskoi, että suurin osa eri rotujen välisistä älyllisistä eroista johtui sivistyksestä tai sen puutteesta. Hän puhui Euroopan kansoista ”sivistyskansoina” ja uskoi ”sivistyneiden rotujen tuhoavan ja korvaavan lähes varmasti kaikkialta maailmasta villirodut”. Darwinin mukaan mieleltään ja ruumiltaan sairaat yksilöt rappeuttavat ihmislajia, mutta hän ei missään vaiheessa tehnyt tästä johtopäätöstä, että ”heikompien” pitäisi antaa kuolla pois. Päinvastoin, Darwinin mielestä sympatian tunteminen ja toisista huolehtiminen ovat luonnon jaloimpia piirteitä, joiden rikkominen aiheuttaisi syvemmän rappeutumisen.
Kirjassaan "The Descent of Man" Darwin kirjoittaa, että ”mies on rohkeampi, taistelunhaluisempi ja energisempi kuin nainen, ja miehellä on enemmän luovaa nerokkuutta”. Darwin uskoi miesten olevan naisia parempia kaikilla elämän osa-alueilla: syvällisessä ajattelussa, päättelyssä ja mielikuvituksen käytössä sekä myös aistien ja käsien taitoja vaativissa tehtävissä. Darwinin mukaan voidaan myös päätellä (viitaten Francis Galtonin tutkimukseen), että ”jos miehet kykenevät tiettyyn ylemmyyteen monilla aloilla, miehen keskimääräiset henkiset kyvyt ovat naista suuremmat”. Darwinin näkemykset sukupuolieroista eivät olleet ajalleen poikkeuksellisia, vaan ne osoittavat pikemminkin Darwinin olleen aikansa lapsi. Darwin ei perustanut väitteitään tieteelliselle todistusaineistolle, vaan pikemminkin tuolloin yleisesti hyväksyttyihin väitteisiin, historian kulkuun ja järkeenkäypiin evoluutioteoreettisiin hypoteeseihin, jotka vahvistivat edellisiä. Darwin ajatteli, että naisten kilpailu älykkäimmistä miehistä oli saanut miehen älykkyyden kehittymään seksuaalivalinnan kautta ”ylivertaiseksi” naiseen nähden. Hän kuitenkin toteaa, että naiset pystyvät kaventamaan älyllistä kuilua koulutuksen avulla. Euroopan yliopistot olivat avanneet ovensa naisille vuosisadan puolessa välissä, mutta heitä oli vielä 1800-luvun lopullakin niissä melko vähän.
Uskonnolliset näkemykset.
Vaikka Charles Darwinin isä, isoisä ja veli olivat vapaa-ajattelijoita, ei hän aluksi kyseenalaistanut Raamatun kertomuksia. Hän kävi anglikaanista koulua, ja myöhemmin hänen isänsä laittoi hänet opiskelemaan anglikaanista teologiaa Cambridgen yliopistoon. Darwin myös uskoi William Paleyn teleologiseen argumenttiin, jonka mukaan luonto itsessään todisti Jumalan olemassaolon. "Beaglella" matkatessaan Darwin alkoi kuitenkin ihmetellä, miksi Jumala oli luonut syvänmeren eliöistä niin kauniita, vaikkei kukaan ole näkemässä niitä syvyyksissä, tai miksi luonnossa oli niin paljon pahaa, esimerkiksi loispistiäisiä, jotka munivat perhosen toukkiin ja joiden toukat kuoriuduttuaan syövät perhostoukan elävältä. Tämä oli Darwinin mielestä kaukana Paleyn näkemyksestä Jumalan hyväntahtoisesta luomisesta.
Darwinin 10-vuotiaan Anne-tyttären kuolema vuonna 1851 merkitsi loppua Darwinin uskolle kristinuskoon.
Darwin luonnehtii olleensa vielä "Beaglen" aikana puhdasoppinen ja siteeranneensa Raamattua joidenkin moraalikysymysten auktoriteettina, mutta suhtautuneensa kuitenkin kriittisesti Vanhaan Testamenttiin.
Darwin tiesi eliölajien transmutaatiota tutkiessaan, että hänen luonnontieteilijäystävänsä ajattelivat hänen ajatustensa olevan yhteiskuntajärjestyksen horjuttamiseen pyrkivää harhaoppisuutta. Eriuskoiset ja ateistit olivat aikaisemmin käyttäneet samankaltaisia perusteluita hyökätessään anglikaanikirkon valtionkirkkoasemaa vastaan.
Darwin piti uskontoa heimojen selviämistaistelun keinona, mutta uskoi silti Jumalaan perimmäisenä lainlaatijana. Hänen uskonsa Jumalaan alkoi heiketä selvästi Annie-tyttären kuoleman jälkeen vuonna 1851. Darwin auttoi paikallista kirkkoa seurakuntatöissä, mutta meni sunnuntaisin mieluummin kävelemään kuin perheensä kanssa kirkkoon. Kun Darwinilta kysyttiin hänen uskonnollisista näkemyksistään, hän kirjoitti, ettei ollut ateisti siinä mielessä, että suoranaisesti kieltäisi Jumalan olemassaolon, vaan agnostikko kuvaisi hänen näkemystään parhaiten.
Perinteisen näkemyksen mukaan Karl Marx ihaili Darwinin työtä ja hän halusi omistaa teoksensa "Pääoma" yhden osan Darwinille. Saman näkemyksen mukaan Darwin kieltäytyi kunniasta, koska vierasti juuri Marxin uskontokielteisyyttä. Tarina ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Darwin sai kyllä Marxilta omistuksella varustetun kirjan, muttei sitä koskaan lukenut.
Elizabeth Hope väitti vuonna 1915 julkaistussa ”Lady Hopen tarinassa” Darwinin palanneen kuolinvuoteellaan entiseen uskoonsa. Darwinin lapset ja historioitsijat ovat kieltäneet tämän kuitenkin jyrkästi. Darwinin viimeisten, vaimolleen osoittamien sanojen kerrotaan olleen: "”I am not the least afraid to die.”" ().
Taidemaku.
Darwinin kouluaikaisesta taiteellisesta suuntautuneisuudesta ei tiedetä mitään. Ilmeisesti Darwin ei tuntenut erityistä intohimoa musiikkia kohtaan, sillä hänen ei tiedetä soittaneen mitään instrumenttia. Cambridgessa opiskellessaan hän kuitenkin kuunteli mieluusti Mozartin sinfonioita ja alkusoittoja sekä Händelin ja Beethovenin musiikkia. Hän kävi King's Collegessa kuuntelemassa kirkkokuoron laulua, vaikka kärsi sävelkuuroudesta – toisin sanoen hänelle tuotti hankaluuksia muistaa sävelmiä tai hyräillä niitä. Hänen Emma-vaimonsa oli hyvä pianisti ja soitti miehelleen usein iltaisin.
Lapsuusiästä lähtien Darwin oli intohimoinen lukija. Tämä ominaisuus näkyi läpi hänen elämänsä. Lapsuuden lempilukemistoon lukeutuivat Shakespearen historialliset näytelmät ja Horatiuksen "Oodit".
Etiikka.
Darwinin teorian aikaansaamaa maailmankuvan muutosta on verrattu Kopernikukseen ja hänen aurinkokeskiseen aurinkokuntamalliinsa. Siinä missä Kopernikus syrjäytti Maan maailmankaikkeuden keskipisteestä ja asetti Auringon tilalle, syrjäytti Darwin ihmisen ”luomakunnan kuninkaan” paikalta ja asetti ihmisen tasavertaiseksi kaikkien elämänmuotojen kanssa. Hän myönsi ihmisen ainutlaatuisuuden, mutta ainutlaatuisuus ei ollut ihmisen yksinoikeus, vaan kaikkialta luonnosta löytyy samanlaista ainutlaatuisuutta. Hän myös huomauttaa, että on täysin absurdia luokitella eläimiä arvojärjestykseen, koska älykkyyden kaltaiset arviointiperusteet ovat ihmisen omia, eivätkä ne ole peräisin luonnosta itsestään.
Darwin pohti biologian ja geologian ohella myös etiikkaa. Teoksessaan "The Descent of Man" hän pohtii, kuinka alkeellinen moraali on saanut alkunsa niin ihmisillä kuin eläimilläkin vaistoista. Myöhemmässä vaiheessa hän vielä jatkaa pohtimalla, kuinka muisti ja kieli ovat vaikuttaneet entistä monimutkaisemman moraalitajun kehittymiseen. Hän uskoi, että eläinlajeilla on kyky kokea sympatiaa ja sääliä toista kärsivää eläintä kohtaan. Hän kuitenkin arveli, että sympatiakyky rajoittui vain oman lähipiirin eläinyksilöihin. Darwin myös otaksui, että luonnonvalinta suosii parhaiten niitä yhdyskuntia, joissa on eniten sympatiaan taipuvaisia yksilöitä. Hän myös havaitsi, että sympatian kaltaiset sosiaaliset vaistot voivat hyvinkin olla ristiriidassa yksilön selviytymisen kannalta tärkeiden vaistojen kanssa. Esimerkkinä hän antaa linnun, jonka tulisi muuttaa talvea pakoon säilyäkseen hengissä, mutta jota sosiaaliset vaistot pakottavat toisaalta jäämään huolehtimaan vastakuoriutuneista jälkeläisistä, jotta nämä saisivat ruokaa ja voisivat jäädä henkiin. Samalla hän arvioi, että luonnonvalinnan seurauksena sosiaaliset vaistot ovat eloonjäämisvaistoihin nähden hallitsevia. Esimerkkinä hän käyttää sitä, kuinka ihminen usein pohtii pitkään, mitä muut hänestä ajattelevat, kun taas huoli ruoan hankkimisesta kaikkoaa, kun ihminen on juuri saanut syötyä itsensä kylläiseksi.
Etiikan suuntauksista Darwin edusti utilitarismia, jonka klassisen muodon mukaan teko on oikeutettu, jos se tuottaa mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle. Hänen mielestään ihmisen ei voida olettaa toimivan ensisijaisesti hyvän tai onnellisuuden maksimoinniksi. Darwin ei myöskään omaksunut utilitarismin mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle -periaatetta, vaan otti sen sijaan käyttöön yleisen hyvän periaatteen. Darwin lähti uuden periaatteen muotoilussa liikkeelle siitä, että eläinten sosiaaliset vaistot olivat kehittyneet yhteisöelämässä valinnan kautta. Tällöin ne eivät takaa onnellisuutta yhteisössä, vaan edistävät lähinnä yhteisössä elävien yksilöiden terveyttä, josta on selvää etua yhteisöjen välisissä kamppailuissa. Näin vaistot eivät ole toimineet hyvien tekojen puolesta, vaan yleisen hyvän puolesta.
Darwinin lapset.
Darwinien perheeseen syntyi kymmenen lasta, joista kolme kuoli varhaisiällä. Kymmenvuotiaana menehtyneen Annen kuolemalla oli musertava vaikutus vanhempiin. Darwin oli perheelleen omistautuva isä ja suhtautui poikkeuksellisen huolehtivaisesti lapsiinsa. Hän pelkäsi lasten sairauksien johtuvan sisäsiittoisuudesta, jota hän tutki myös kirjoituksissaan, sillä olihan hän avioitunut serkkunsa kanssa. Huolimatta Darwinin peloista suurin osa eloonjääneistä lapsista kunnostautui eri aloilla.
Darwinin lapsista George toimi tähtitieteilijänä, Francis kasvitieteilijänä ja Horace insinöörinä. Heistä kaikista tuli Royal Societyn jäseniä. Leonard puolestaan loi uran sotilaana, poliitikkona ja taloustieteilijänä. Hänet tunnetaan myös eugeniikan kannattajana ja evoluutiobiologi Ronald Fisherin mentorina.
Yhteiskunnallinen soveltaminen.
Luonnonvalintateorian soveltamista yhteiskuntaan alettiin tutkia. Ihmiskunnan kehityksen kannalta vakavimmat sovellukset ovat sosiaalidarvinismi ja eugeniikka. Ne pohjautuivat luonnonvalintateorian virheelliseen tulkintaan, että vain kelpoisimmat yksilöt selviytyvät. Tämän sanonnan keksi brittifilosofi Herbert Spencer, joka tunnetaan sosiaalidarvinismin perustajana.
Tulkinnoilla oli tuhoisat seuraukset. Eugeniikalla perustellen useissa maissa aloitettiin järjestelmällinen kehityshäiriöisten sterilisointiohjelma. Eugeniikka saavutti huippunsa toisen maailmansodan aikana, jolloin natsi-Saksa tuhosi eugeniikalla perustellen järjestelmällisesti ihmisiä etnisten ja fyysisten seikkojen vuoksi, vaikka tunnetuimpaan etniseen ryhmään, juutalaisiin, kohdistuvalla vihalla olikin juuret jo ennen Darwinia. Toisen maailmansodan hirveydet vähensivät merkittävästi eugeniikan suosiota, mutta vielä 1960- ja 1980-luvuilla Yhdysvalloissa oli toiminnassa eugeniikkamyönteisiä yhdistyksiä, esimerkiksi "Oregon Board of Eugenics" lopetti toimintansa vasta vuonna 1983. Suomessa lainsäädännöstä poistettiin pakkosterilointi vuoden 1970 laissa.
Yleistä.
Darwinin mukaan nimettiin jo hänen elinaikanaan useita maantieteellisiä paikannimiä ja eliölajeja. Esimerkiksi Beaglen kanaalin läheisen vesialueen FitzRoy nimesi "Darwin Soundiksi" ja Andien vuoristoon kuuluva Darwin-vuori nimettiin Darwinin mukaan hänen 25-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi. Beaglen saapuessa kolmannella matkallaan Australian pohjoisosiin vuonna 1839 John Lort Stokes löysi Palmerstonen kaupungin kupeesta luonnonsataman, jonka laivan kapteeni John Clements Wickham halusi nimetä Darwinin mukaan "Port Darwiniksi". Kaupunki nimettiin vuonna 1911 virallisesti Darwiniksi. Siitä tehtiin Pohjoisterritorion pääkaupunki ja sinne perustettiin Charles Darwin -yliopisto sekä Charles Darwinin kansallispuisto. Cambridgeen perustettiin Darwin College vuonna 1964. Laitoksen perustaminen on kunnianosoitus koko Darwinien sukua kohtaan, mutta toisaalta osa maa-alasta oli Darwinin toisen pojan George Darwinin omistuksessa.
Parhaiten tunnettu Darwinin mukaan nimetty eliölajiryhmä on darwininsirkut eli darwininpeipot, jonka edustajia Darwin keräsi ollessaan Galápagossaarilla. Michael H. Hartin tekemälle "Ihmiskunnan 100 suurinta" -listalle Darwin sijoittuu sijalle 16, ja BBC:n tuottamassa "100 Greatest Britons" -ohjelmassa Darwin äänestettiin neljänneksi suurimmaksi britiksi. Englannin keskuspankki Bank of England vaihtoi vuonna 2000 kymmenen punnan setelissä aiemmin kuvituksena olleen Charles Dickensin Darwiniin.
Darwin on ollut aiheena useissa elämäkertateoksissa ja tiedenäyttelyissä. Vuonna 2009 Darwinin kunniaksi perustetaan useita näyttelyitä ja tilaisuuksia, sillä tuolloin tulee kuluneeksi 200 vuotta Darwinin syntymästä ja 150 vuotta "Lajien synty" -teoksen julkaisusta.
Eliölajien nimet.
Charles Darwin oli huomattava eläin- ja kasvilajien keräilijä. Näiden lajien joukossa oli useita tieteelle aiemmin tuntemattomia lajeja tai muita taksonomisia tasoja. Lisäksi Darwinin mukaan on nimetty useiden lajien tieteellisiä nimiä. Hän onnistui myös ennustamaan erään hyönteisen olemassaolon. Hän joutui tiedepiireissä naurun kohteeksi, kun hän väitti tähtikämmekän pölyttäjäksi toistaiseksi tuntematonta hyönteistä, jonka kärsä olisi yhtä pitkä kuin kukan lähes 30 senttimetrin mittainen kannus. Silloiset luonnontieteilijät eivät uskoneet teesiä, mutta Darwin ei löytänyt muunlaista mahdollisuutta kämmekän pölytykseen. Parikymmentä vuotta Darwinin kuoleman jälkeen löytyi "Xanthopan morgani" -kiitäjä, jonka imukärsä yltää tähtikämmekän kannuksen pohjalle saakka. Kiitäjän yksi alalaji sai nimen "praedicta", joka tarkoittaa ennustettua. Myöhemmin tosin todettiin, ettei "praedicta"-alalaji eroa muusta "Xanthopan morgani" -lajista.
Darwinin teoksia.
a>, parannettu kopio taiteilijan aiemmasta maalauksesta "Charles Darwinin muotokuva, (1891)", 1893
Kirjojen lisäksi Darwinin aikakausjulkaisuissa julkaisema tieteellinen tuotanto oli hyvin laaja ja monipuolinen. Darwinin koko kirjallinen tuotanto ja kirjeenvaihto on julkaistu verkossa "The Complete Works of Charles Darwin Online" -tietokannassa.


Typpi.
Typpi () on alkuaine, joka esiintyy luonnossa kaksiatomisena typpikaasuna, N2. Typen järjestysluku on 7, kemiallinen merkki N ja IUPACin standardin mukainen atomimassa on [14,00643;14,00728]. Typpi on osana monissa elämälle välttämättömissä yhdisteissä. Ilmasta noin 78 % on typpeä.
Historia.
Daniel Rutherford löysi typen vuonna 1772, mutta jo keskiajan alkemistit tunsivat typen yhdisteitä.
Vuonna 1790 ranskalainen kemisti Jean-Antoine Chaptal antoi aineelle nimen "nitrogène" (Antoine Lavoisier oli kutsunut sitä nimellä "azote".
Suomenkielinen nimi "typpi" on johdettu murteellisesta sanasta "typehtyä" 'tukehtua, sammua', koska typpi on palamaton ja tukehduttaa palamisen. Sanaa käytti ensimmäisenä Julius Krohn vuonna 1862 teoksessaan "Kemiallisia tiedesanoja". 1800-luvulla käytettiin myös nimitystä "tuko", joka oli johdettu vastaavalla logiikalla sanasta "tukahtua".
Esiintyminen.
Typpi on luonnossa hyvin yleinen alkuaine. Vapaana alkuaineena sitä on runsaasti Maan ilmakehässä, jossa on 78 % typpeä. Maaperässä ja vesistöissä sitä esiintyy erilaisina yhdisteinä kuten nitraatteina ja ammoniumsuoloina. Typpiyhdisteitä on myös kaikissa eliöissä maapallolla. Tärkeitä typpipitoisia orgaanisia yhdisteitä ovat ennen kaikkea aminohapot ja niistä muodostuneet proteiinit.
Ominaisuudet.
Typpi on epämetalli, jolla on viisi elektronia uloimmalla energiatasolla. Typpi on hajutonta, mautonta ja väritöntä.
Kahden typpiatomin muodostamassa typpimolekyylissä N2 on kestävä kolmoissidos, mikä tekee typestä kemiallisesti erittäin passiivisen. Korkeassa lämpötilassa se voi kuitenkin yhtyä vedyn kanssa ammoniakiksi tai hapen kanssa typen oksideiksi. Typen oksideja syntyy esimerkiksi polttomoottoreissa, ja ne aiheuttavat happamia sateita.
Käyttö.
Nestemäinen typpi soveltuu matalan kiehumispisteensä ansiosta mm. jäähdytykseen. Tämän lisäksi typen passiivisuus mahdollistaa sen käytön suojakaasuna. Teollisuudessa typpeä käytetään ammoniakin, lannoitteiden sekä perinteisten räjähdysaineiden raaka-aineena. Typpihapon ja suolahapon seos, kuningasvesi on yksi harvoja aineita, joka voi liuottaa kultaa. Typpeä käytetään myös elintarvikkeiden suojakaasuna, missä tarkoituksessa sen E-koodi on E 941.
Biologinen merkitys.
Typpi on elintärkeää kaikelle elämälle, sillä sitä tarvitaan aminohappojen sekä nukleiinihappojen muodostamisessa. Vaikka suurin osa ilmakehästä onkin typpeä, kasvit eivät voi ottaa sitä suoraan ilmasta, vaan ainoastaan maaperässä olevista typen yhdisteistä, joita ovat nitraatit ja ammoniumsuolat. Näin ollen kasveilla voi olla typestä puutettakin, mikä näkyy kasvun vähenemisenä ja klorofyllin hajoamisesta johtuvana lehtien kellastumisena. Myös antosyaanivärejä saattaa alkaa kertyä lehtiin. Tämän vuoksi typpiyhdisteitä tarvitaan runsaasti lannoitteisiin. Muun muassa hernekasvien juurinystyröissä elää kuitenkin typensitojabakteereja, jotka sitovat ilmasta typpeä ja luovuttavat sitä kasvillekin, jonka kanssa ne näin elävät mutualistisessa suhteessa. Myös maan kalkituksella voidaan lisätä typen saantia maasta. Jos typpiyhdisteitä joutuu runsaasti vesistöön, ne aiheuttavat rehevöitymistä.
Eläimet eivät voi sitoa typpeä itse lainkaan, vaan saavat tarvitsemansa typen syödessään kasveja tai muita eläimiä.
Öljy-maakaasuperustainen hinnanmuodostus.
Typpiyhdisteiden hinta maailmanmarkkinoilla johtuu maakaasun hinnoista, jotka puolestaan seurailevat öljynhintoja. Maailman yleisin typpilannoite on urea, jota käytetään Suomessa vain vähän. Urean tuotantokustannuksista 80 % riippuu ammoniakin hinnasta. Ammoniakin hinta kohosi 220 %, 258 € / tn tammikuusta 2007 korkeimpaan hintaansa 860 € / tn, syyskuuhun 2008 mennessä. Hinnat puolestaan laskivat lokakuun 2008 kahdella ensimmäisellä viikolla 57 % 830 €/tn 360 €:oon /tn. Marraskuussa 2008 urean hinta oli enää 245 €/tn ja ammoniakin 243 € / tn.
Maailman viiden johtavan lannoitevalmistajan, joiden yhteinen markkinaosuus koko maailman lannoitemarkkinoista on noin kolmasosa, on suurin typpilannoitteiden valmistaja norjalainen Yara International, jolle Suomen valtio myi Kemiran lannoitetuotannon, Kemira GrowHow:n. Yara International myi 2008 typpilannoitteita 21 400 000 tonnia. Yara International tuottaa ammoniakkia enemmän kuin toiseksi ja kolmanneksi suurin tuottaja yhteensä.
Isotoopit.
Typellä on kaksi pysyvää isotooppia, N-14, jota on yli 99,6 % kaikesta typestä, ja harvinaisempi N-15.
Vaarallisuus.
Laitesukelluksessa käytetyssä paineilmassa oleva typpi voi aiheuttaa sukeltajantaudin, jos syvältä noustaan liian nopeasti pintaan. Sukellettaessa paineilmalaitteilla syvälle (yli 30 m:n syvyyteen) vaarana on myös "typpinarkoosi" eli "syvyyshumala". Riittävän korkeassa paineessa hengityskaasun typpi alkaa vaikuttaa alkoholin tavoin hermostoon.. Syvyyshumala muistuttaa humalatilaa eikä se ole sukeltajalle sinällään vaarallista, mutta se aiheuttaa sukeltajassa vastuuntunnon menettämistä sekä välinpitämättömyyttä jolloin sukeltaja saattaa olla vaaraksi itselleen sekä jopa muille sukeltajille.
Koska typpikaasu on hajuton, mauton ja näkymätön kaasu, se on aiheuttanut useita kuolemaan johtaneita onnettomuuksia. Nestemäinen typpi kaasuntuu välittömästi, jolloin suljetussa tilassa hapen suhteellinen määrä laskee nopeasti normaalista 21 %:sta. Typen hengittäminen aiheuttaa tajuttomuuden 15 sekunnissa ja kuoleman alle minuutissa. Uhrille ei tule sitä tukehtumisen tunnetta, joka yleensä tulee kun hiilidioksidin taso veressä nousee. Typpeä hengitettäessä se korvaa hapen ja jokaisella uloshengityksellä CO2 poistuu normaalisti. Noin kolmannella sisäänhengityksellä veren happipitoisuus on pudonnut niin alas, että henkilö menettää tajuntansa. Usein uhriksi joutuu myös auttamaan rientänyt henkilö, joka ei tiedosta vaaraa. Tätä ominaisuutta käytetään teurastamoissa tajuttomuuden ja kuoleman aikaansaamiseksi teuraseläimille.
Käyttö teloituksissa.
Televisiossa esitetyssä dokumentissa Michael Portillo, brittiläinen poliittinen kommentaattori ja entinen Ison-Britannian parlamentin jäsen, tutki eri teloitusmenetelmiä ja tuli siihen johtopäätökseen, että typpikaasumyrkytys olisi vähiten epäinhimillinen menetelmä. Normaali kaasukammio sopisi typen käyttöön sellaisenaan.


Voltaire.
Voltaire, oikealta nimeltään François-Marie Arouet (21. marraskuuta 1694 Pariisi – 30. toukokuuta 1778 Pariisi), oli ranskalainen kirjailija ja valistusfilosofi.
Voltaire tunnetaan terävästä älystään ja filosofisista kirjoituksistaan. Monien muiden valistusajattelijoiden tavoin hän oli liberaali, kannatti vapaakauppaa, ihmisoikeuksia, mielipiteen- ja uskonvapautta, sekä oikeutta puolueettomaan oikeudenkäyntiin. Hän oli yhteiskunnallisten uudistusten suorasukainen kannattaja ja Bourbonien "ancien régimen" vastustaja Ranskan tiukoista sensuurilaeista ja kovista rangaistuksista huolimatta.
Satiirisena väittelijänä Voltaire käytti usein teoksiaan Ranskan valtiollisten laitoksien, kirkon oppien, Raamatun epäjohdonmukaisuuksien ja papiston typeryyden arvostelemiseen. Tästä huolimatta Voltaire ei suinkaan ollut demokraatti, sillä hänen mielestään tasavalta edusti "massojen idiotismia". Sen sijaan Voltaire kannatti valistunutta itsevaltiutta, jossa filosofi toimisi yhdessä kuninkaan kanssa alamaistensa yhteiseksi eduksi. Hän sai kannatusta ajatuksilleen erityisesti Preussissa ja Venäjällä. Hänen tunnetuimpia teoksiaan on satiirinen romaani "Candide".
Voltaire joutui usein vaikeuksiin arvostelunsa takia: hän istui kahdesti Bastiljin vankilassa ja joutui 1726 kolmeksi vuodeksi maanpakoon. 1750-luvulla Fredrik II Suuri otti Voltairen suojelukseensa Sanssoucin linnaan. Siellä ollessaan hän kävi vilkasta kirjeenvaihtoa Katariina Suuren kanssa.
Voltaire kuoli Pariisissa vuonna 1778. Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin Panthéoniin.
Varhaiset vuodet.
Voltaire syntyi Pariisissa vuonna 1694. Hänen vanhempansa olivat notaari François Arouet ja tämän vaimo Marie Marguerite d'Aumard. Voltaire vietti suurimman osan varhaisesta elämästään Pariisissa ja sen liepeillä. Hän opiskeli kahdeksan vuotta Lycée Louis-le-Grandissa, jossa hän sai muun muassa taidekasvatusta. Vaikka hän väittikin, ettei ollut oppinut siellä muuta kuin "latinaa ja typeryyksiä", se mahdollisti hänen kirjallisten lahjojensa kehittymisen erityisesti teatterin alalla.
Valmistumisen jälkeen Voltaire aloitti kirjallisen uransa. Hänen isänsä kuitenkin olisi halunnut poikansa opiskelevan lakia. Voltaire teeskenteli työskentelevänsä Pariisissa lakimiehen apulaisena, mutta käytti suurimman osan ajastaan kirjoittaen satiirista runoutta. Kun hänen isänsä sai tämän selville, hän lähetti pojan uudelleen lukemaan lakia, tällä kertaa provinsseihin. Voltaire kuitenkin jatkoi kirjoittamista, tuottaen esseitä ja historiallisia tutkielmia, jotka eivät aina olleet historiallisesti paikkansapitäviä. Voltairen terävä äly teki hänestä suositun aatelispiireissä. Yksi hänen kirjoituksistaan, joka käsitteli Ludvig XV:n valtionhoitajaa Philippe II:sta, johti vankeuteen Bastiljissa. Siellä ollessaan hän kirjoitti ensimmäisen näytelmänsä "Oedipen" ja otti käyttöön kirjailijanimen Voltaire. Näytelmästä tuli hyvin suosittu.
Maanpako Englantiin.
Voltairen sanavalmius tuotti hänelle kuitenkin ongelmia jatkossakin. Hän loukkasi nuorta aatelismiestä Chevalier de Rohania, ja tämän perhe hankki salaisen kuninkaallisen valtakirjan ("lettres de cachet"), joka mahdollisti sellaisten henkilöiden rankaisemisen jotka eivät olleet tehneet rikoksia tai saattoivat olla vaaraksi kuninkaalliselle perheelle. He käyttivät sitä Voltairen karkottamiseksi ilman oikeudenkäyntiä. Tämä oli yksi syy, jonka vuoksi Voltaire pyrki uudistamaan Ranskan oikeusjärjestelmää.
Voltaire lähti maanpakoon Englantiin. Maa vaikutti häneen ja hänen teoksiinsa huomattavasti kokemusten ja ajatusten kautta. Hän vaikuttui Englannin kuningasvallasta ja maassa vallinneesta suhteellisen laajasta ajatuksen ja uskonnon vapaudesta. Hän sai vaikutteita useilta henkilöiltä, kuten William Shakespearelta. Nuori Voltaire piti Shakespearea esimerkkinä, johon ranskalaisten kirjailijoiden tulisi katsoa, vaikka myöhemmin pitikin itseään ylivoimaisena kirjailijana. Oltuaan kolme vuotta maanpaossa Voltaire palasi Pariisiin ja julkaisi ajatuksensa fiktiivisessä Englannin hallintoa käsittelevässä kirjoituksessa nimeltään "Lettres philosophiques". Kirjeet aiheuttivat suuria ristiriitoja Ranskassa, koska Voltaire piti Englannin kuningasvaltaa ranskalaista vastinettaan kehittyneempänä ja ihmisoikeuksia kunnioittavampana, erityisesti koskien uskonnollista suvaitsevaisuutta. Lopulta kirjoituksia poltettiin ja Voltaire ajettiin pois Pariisista.
Château de Cirey.
Tämän jälkeen Voltaire suuntasi Château de Cireyhyn, joka sijaitsee Champagnen ja Lorrainen rajalla. Rakennus korjattiin hänen rahoillaan. Hänestä tuli Châtelet'n markiisittaren Gabrielle Émilie le Tonnelier de Breteuilin ystävä. Heidän viisitoista vuotta kestänyt ystävyytensä tuotti paljon uusia ajatuksia. Voltaire ja markiisitar keräsivät yli 21 000 kirjaa, joka oli tuohon aikaan suunnaton määrä. He opiskelivat näitä kirjoja yhdessä ja suorittivat kokeita "luonnontieteissä" eli fysiikassa laboratoriossaan. Eräs Voltairen suorittamista kokeista pyrki määrittämään tulen ominaisuuksia.
Voltaire työpöytänsä ääressä. Baquoy, n. vuodelta 1795.
Voltaire oppi aiemmista ongelmistaan ja pidättäytyi loukkaamasta ketään henkilökohtaisesti ja kieltäytyi kaikista epämukavista vastuista. Hän jatkoi kirjoittamista julkaisten muun muassa näytelmiä, kuten "Mérope", ja lyhyitä kertomuksia. Näissä Englannissa vietetty aika toimi jälleen innoituksen lähteenä. Englannissa hän oli saanut paljon vaikutteita Isaac Newtonilta, ajan kuuluisimmalta tutkijalta. Voltaire luotti vahvasti Newtonin teorioihin, erityisesti koskien optiikkaa (Voltaire ja markiisitar muun muassa suorittivat paljon kokeita, jotka perustuivat Newtonin havaintoon, jonka mukaan valkoinen valo koostui spektrin kaikista väreistä) ja painovoimaa (kuuluisa tarina Newtonista ja hänen päähänsä pudonneesta omenasta on kerrottu Voltairen teoksessa "Essai sur la poésie épique"). Vaikka sekä Voltaire että markiisitar olivat kiinnostuneita myös Gottfried Leibnizin, Newtonin aikalaisen ja kilpailijan, ajattelusta, he pysyivät "newtonilaisina" ja perustivat teoriansa Newtonin töihin ja ajatuksiin. Vaikka on esitetty, että markiisitar olisi ollut "leibniziläisempi" näistä kahdesta, mikä olisi johtanut jännitteisiin heidän välillään, tämä on luultavasti liioiteltua – markiisitar jopa kirjoitti kerran: "je newtonise" ("minä 'newtonoin'"). Voltaire kirjoitti kirjan Newtonin ajattelusta: "Eléments de la philosophie de Newton" ("Newtonin filosofian perusteet"). Se oli luultavasti kirjoitettu yhdessä markiisittaren kanssa.
Voltaire ja markiisitar opiskelivat myös historiaa, erityisesti koskien henkilöitä, jotka olivat antaneet panoksensa sivistykselle. Voltaire oli työstänyt historiaa siitä saakka kun oli käynyt Englannissa. Hänen toinen englanninkielinen esseensä oli nimeltään "Essay upon the Civil Wars in France". Kun hän palasi Ranskaan, hän kirjoitti elämäkerrallisen tutkielman Ruotsin kuninkaasta Kaarle XII:sta. Se oli ensimmäinen teos, jossa Voltaire hylkäsi uskonnon. Hän kirjoitti, että ihmisten elämä ei ole tarkoitettu suurempien olentojen ohjattavaksi. Tutkielma voitti hänelle toimen historioitsijana kuninkaan hovissa. Voltaire ja markiisitar kirjoittivat myös filosofiasta, erityisesti metafysiikasta: mitä ja miksi elämä on, onko Jumalaa olemassa vai ei ja niin edelleen. He tutkivat yhdessä Raamattua ja pyrkivät selvittämään sen pätevyyden. Voltaire luopui uskonnosta ja uskoi kirkon ja valtion erottamiseen ja uskonnonvapauteen, joihin hän oli saanut ajatuksen Englannissa.
Markiisittaren kuoleman jälkeen Voltaire muutti Berliiniin ja liittyi ystävänsä ja ihailijansa Fredrik Suuren hoviin. Kuningas oli toistuvasti kutsunut hänet palatsiinsa, ja antoi hänelle nyt 20 000:n frangin vuosipalkan. Aluksi kaikki meni hyvin, mutta pian Voltaire alkoi kohdata vaikeuksia. Hän joutui väittelyyn Berliinin tiedeakatemian puheenjohtajan kanssa ja tapaus meni oikeuteen. Voltaire kirjoitti tälle pilkkaavan teoksen "Diatribe du docteur Akakia" ("Tohtori Akakian häväistyspuhe"). Tämä vihastutti Fredrikin, joka poltatti teoksen kaikki kappaleet ja pidätti Voltairen. Voltaire suuntasi kohti Pariisia, mutta Ludvig XV kielsi tätä tulemasta kaupunkiin. Tämän sijaan Voltaire muutti Geneveen, josta hän osti ison asunnon. Aluksi hänet otettiin avoimesti vastaan. Kiistat teoksen "La pucelle d'Orléans" julkaisusta ja Geneven teatteriesitykset kieltävä laki johtivat siihen, että Voltaire kirjoitti kenties tunnetuimman teoksensa, Leibnizin filosofiaa satirisoivan "Candiden", vuonna 1759 ja lopulta jätti kaupungin.
Kuolema.
Voltaire palasi Pariisiin 83-vuotiaana ja sai sankarin vastaanoton. Matkan rasitukset olivat kuitenkin hänelle liikaa ja hän kuoli Pariisissa. Koska hän oli arvostellut kirkkoa, häntä ei annettu haudata kirkkomaahan. Lopulta hänet haudattiin luostariin Champagnessa. Vuonna 1791 hänen jäännöksensä siirrettiin Pariisin Panthéoniin.
Voltairen kuoleman jälkeen hänen sydämensä ja aivonsa irrotettiin ruumiista, Sydäntä säilytetään Ranskan kansalliskirjastossa, mutta aivot päätyivät todennäköisesti lipastoon, joka huutokaupattiin muiden huonekalujen ohessa tuntemattomalle ostajalle.
Kirjailijanimi "Voltaire".
Nimi Voltaire, jonka hän otti käyttöön vuonna 1718 paitsi kirjailijanimenä myös päivittäiseen käyttöön, on anagrammi hänen sukunimensä "Arouet" latinalaistetusta kirjoitusmuodosta ja liikanimen "le jeune" ("nuorempi") ensimmäisistä kirjaimista: AROVET Le Ieune. Nimessä on kaikuja myös perheen Poitoun alueella sijaitsevan linnan nimen tavuista eri järjestyksessä: "Airvault". Sen, että Voltaire valitsi tämän nimen Bastiljin vankeuden jälkeen, on ajateltu olleen häneltä merkki muodollisesta erkaantumisesta hänen perheestään ja menneisyydestään.
Richard Holmes on tutkinut nimeä teoksessaan "Voltaire's Grin". Myös hän pitää nimeä anagrammina, mutta lisää myös, että sellainen kirjailija kuin Voltaire on todennäköisesti myös halunnut nimen yhdistyvän nopeuteen ja rohkeuteen. Nämä tulevat mielleyhtymistä sellaisiin sanoihin kuin "voltige" (akrobatia trapetsilla tai hevosella), "volte-face" (nopea kierre vastustajan kohtaamiseksi) ja "volatile" (alun perin nimi mille tahansa siivekkäälle olennolle).
Filosofia ja politiikka.
Voltaire oli moraalirelativismin kannattaja. Hänen mukaansa vapaat arvot oikeuttavat erilaisiin menettelytapoihin erilaisissa tilanteissa. Hän ei myöskään halunnut asettaa mitään yksiselitteistä tai tarkkaan rajattua mallia maan hallintojärjestelmälle, vaan ajatteli kyseisen maan historian ja elinympäristön vaikuttavan vahvasti ja oikeuttavan useita eri vaihtoehtoja. Enimmäkseen hänen maineensa kuitenkin perustuu hänen arvosteleviin ja radikaaleihin näytelmiinsä ja kirjoitelmiinsa. Hän ei varsinaisesti tuonut moraali- tai tietofilosofialle mitään uutta.
Useimpien muiden valistusajattelijoiden tapaan Voltaire kannatti järkeä eikä taikauskoa, uskontoja tai mystiikkaa sekä poliittista ja taloudellista liberalismia vanhoillisen aatelisvallan ja protektionistisen merkantilismin ja sääntelyn sijaan. Hän ylisti Adam Smithiä, korosti erityisesti, miten vapaa talous tekee ihmisistä suvaitsevaisempia erilaisuutta kohtaan ja vastusti kiivaasti maaorjuutta Euroopassa. Voltaire kuitenkin puolusti Atlantin yli kulkevaa orjakauppaa. Eräs hänen tunnetuista toteamuksistaan kuuluu: "Tiedän olevani sivistyneiden ihmisten parissa koska he sotivat raakalaisten tavoin".
Teokset.
Voltairen "Lettres sur les Angloisin" kansilehti, painettu 1735.
Runous.
Voltaire osoitti runoilijankykyjä jo varhaisessa iässä. Myös hänen ensimmäiset julkaistut teoksensa olivat runoutta. Lukuisten lyhyempien runojen lisäksi hän kirjoitti kaksi pitkää runoa, nimiltään "Henriade" ja "Pucelle". "Henriade" oli kirjoitettu Vergiliusta imitoiden, käyttäen aleksandriinikuplettimuotoa, joka oli muokattu monotoniseksi draamallista käyttöä varten. Voltairelta kuitenkin puuttui sekä kiinnostus että ymmärrys aiheesta, mitkä kummatkin seikat vaikuttivat kielteisesti runon laatuun. "Pucelle" puolestaan oli karkean koominen ivamukaelma, joka pilkkasi uskontoa ja historiaa. Voltairen lyhyempiä runoja pidetään yleisesti näitä pidempiä teoksia parempina.
Proosa.
Voltairen proosateokset, jotka oli yleensä kirjoitettu pamfleteiksi, oli usein kirjoitettu poleemisiin tarkoituksiin. "Candide" hyökkäsi uskonnollista ja filosofista optimismia vastaan, "L'Homme aux quarante ecus" aikakauden yhteiskunnallisia ja poliittisia tapoja vastaan, "Zadig" ja monet muut moraalista ja metafyysistä oikeaoppisuutta vastaan, ja jotkut taas oli kirjoitettu Raamatun pilkkaamiseksi. Näissä teoksissa Voltairen ironinen tyyli on hyvin näkyvissä, erityisesti pidäteltynä ja yksinkertaisena verbaalisena käsitettelynä. Voltaire ei koskaan viivy liian pitkäksi aikaa samassa asiassa, ei pysähdy nauramaan juuri sanomalleen, ei selitä tai kommentoi omia vitsejään tai liioittele niiden muotoa. Erityisesti "Candide" on hyvä esimerkki hänen tyylistään.
Voltaire raivasi yhdessä Jonathan Swiftin kanssa tietä tieteiskirjallisuudelle ja sen mahdollistamalle filosofiselle ironialle. Tällaisesta on esimerkkinä erityisesti teos "Mikromegas".
Evankeliumien arvostelu.
Voltaire vastusti kristillisiä uskomuksia. Hän väitti, että evankeliumit olivat keksittyjä ja ristiriitaisia ja että Jeesusta ei ollut olemassa – että evankeliumit olivat kirjoittaneet ne, jotka halusivat luoda Jumalan omaksi kuvakseen. Tuon ajan kristillinen apologetiikka ja sen vastaukset Voltairelle eivät ollut nekään kovin vakuuttavia, koska monet välttelivät Voltairen teoksia. Voltaire uskoi, että sata vuotta myöhemmin Raamattu olisi hylätty kirja, jota olisi vain museoissa.
Filosofia.
Voltairen kirje Jean Calasille sisältää tunnetun lauseen "Ecrasez l'infâme".
Voltairen suurin filosofinen teos on "Dictionnaire philosophique", joka koostui hänen "Encyclopédiehen" kirjoittamistaan artikkeleista sekä useista lyhyemmistä kirjoituksista. Vaikka se suuntasi arvostelua Ranskan poliittisia instituutioita ja Voltairen henkilökohtaisia vihollisia vastaan, sen pääkohteet olivat kuitenkin Raamattu ja katolinen kirkko. Teos häviää ehkä vain Voltairen novelleille esimerkkinä hänen kirjallisesta ja henkilökohtaisesta luonteestaan.
Kirjeenvaihto.
Voltaire kirjoitti elämässään valtavan joukon kirjeitä, yhteensä yli 20 000. Kirjeet näyttävät Voltairen tarmokkaana, monipuolisena, halutessaan taitavasti imartelevana, liikemiesvaistoisena, sekä kyvykkäänä nopeisiin käännöksiin päästäkseen pakoon vihollisiaan.
Muut teokset.
Yleisessä kritiikissään ja sekalaisissa kirjoituksissaan Voltaire näytti journalistiset kykynsä. Kirjallisuuskritiikistä merkittävin teos on "Commentaire sur Corneille". Tutkielma näytti kuitenkin myös Voltairen puutteet. Hän ei selvästikään tuntenut oman kielensä ja kirjallisuutensa historiaa kovinkaan hyvin.
Voltairen teokset ja erityisesti hänen kirjeensä sisältävät usein sanan "l'infâme" ("alhainen") ja ilmaisun "écrasez l'infâme" ("hävittäkää(mme) se alhainen") joko kokonaan tai lyhennettynä. Ilmaisu on joskus tulkittu väärin merkitsemään Kristusta, mutta todellisuudessa se merkitsi "vainoavaa ja etuoikeutettua puhdasoppisuutta" yleisesti. Voltaire näki sellaisen järjestelmän ympärillään, oli saanut tuntea sen karkotuksina ja kirjojen takavarikoimisena tai tuhoamisena, ja nähnyt sen Jean Calasin ja La Barren kärsimyksissä
Perintö.
Voltaire katsoi ranskalaisen porvariston olevan liian pieni ja tehoton, aristokratian syöpäläismäinen ja rappeutunut, aatelittomien säätyjen oppimatonta ja taikauskoista, ja kirkon paikalleen jämähtänyt voima joka oli hyödyllinen pelkästään vastavoimana, koska sen verot auttoivat tuen saamisessa vallankumoukselle.
Voltaire ei luottanut kansanvaltaan, jonka hän katsoi olevan samaa kuin massojen tylsämielisyys. Voltairelle vain filosofien (kuten hänen itsensä) avustama valistunut kuningasvalta tai valistunut absolutismi saattoi tuoda muutoksen, koska silloin kuninkaan etuna olisi ollut parantaa Ranskan voimaa ja vaurautta maailmassa. Voltairen kerrotaan sanoneen, että hän "tottelisi mieluummin yhtä leijonaa kuin kahtasataa rottaa (omasta) lajistaan". Voltaire katsoi kuningasvallan olevan avain edistykseen ja muutokseen. Hän myös katsoi afrikkalaisten olevan erillinen, eurooppalaisia alempi laji ja juutalaisten olevan "tietämätöntä ja barbaarista kansaa".
Nykyään Voltaire tunnetaan parhaiten romaanistaan "Candide". Se joutui sensuurin kohteeksi, eikä Voltaire myöntänyt sitä avoimesti omaksi teoksekseen. Voltaire tunnetaan myös monista mietelmistä, kuten "Si Dieu n'existait pas, il faudrait l'inventer" ("Jos Jumalaa ei olisi, hänet täytyisi keksiä"), joista monet ovat peräisin runomitassa kirjoitetusta kirjeestä "Épître à l'Auteur du Livre des Trois Imposteurs".
Ranskassa Voltaire muistetaan ja häntä kunnioitetaan rohkeana poleemikkona, joka taisteli väsymättömästi kansalaisoikeuksien, kuten oikeuden saada puolueeton oikeudenkäynti ja uskonnonvapaus, puolesta, ja joka arvosteli ankarasti "ancien régimen" ulkokultaisuutta ja epäoikeudenmukaisuuksia. Tuon ajan Ranskassa kansalle oli sälytetty hyvin suuret verotaakat, kun taas papisto ja erityisesti aatelisto toimivat vapaamatkustajina.
Jotkut Voltairen arvostelijat, kuten Thomas Carlyle, ovat sanoneet, että vaikka Voltaire olikin voittamaton kirjallisessa tyylissä, hänen parhaimmillakaan teoksillaan ei ole paljon arvoa sisällön puolesta, eikä hän koskaan esittänyt yhtään aidosti omaa ajatusta. Kanadalainen filosofi John Ralston Saul on syyttänyt länsimaisen, teknokraattisen yhteiskunnan epäonnistumisesta Voltairea teoksessaan "Voltaire's Bastards: the Dictatorship of Reason in the West".
Ranskalainen Ferneyn kaupunki, jossa Voltaire eli viimeiset kaksikymmentä vuottaan, on nykyisin nimetty Ferney-Voltaireksi. Hänen linnansa on nykyään museo ("L'Auberge de l'Europe"). Voltairen kirjasto on säilytetty koskemattomana Venäjän kansalliskirjastossa Pietarissa.


Rauhanaate.
”Johtajat haluavat sotaa ja julistavat sodan; johdettavat sotivat”. Pilapiirros vuodelta 1910.
Rauhanaate eli pasifismi merkitsee sodanvastaisuutta ja pyrkimystä saavuttaa tavoitteet täysin väkivallattomin keinoin ja samalla ennaltaehkäistä konflikteja. Absoluuttinen pasifismi hylkää kaiken väkivallankäytön yhteiskunnassa pyrkien saavuttamaan tavoitteensa täysin väkivallattomin keinoin. Osa pasifisteista saattaa hyväksyä jonkinlaiset valtion sisäiset pakkokeinot tai väkivallan itsepuolustuksena. Sodan oikeutusta käsittelee etiikan osa-alue, sodan etiikka.
Merkittävä suomalainen pasifisti oli Arndt Pekurinen, joka teloitettiin jatkosodan aikana hänen kieltäydyttyään osallistumisesta maanpuolustustoimintaan. Myös Yrjö Kallinen oli kuuluisa suomalainen pasifisti – jopa maailmanhistoriallisestikin mielenkiintoinen tapaus, sillä vaikka oli pasifisti, hän toimi vuosina 1946–1948 Suomen puolustusministerinä.
Myöhempiä pasifisteja.
Nykyään pasifismia tunnustaa Suomessa muun muassa näyttelijä Riku Nieminen.


Ikonoklasmi.
Ikonoklasmi eli kuvakielto tai kuvainraasto on uskonnollisten tai muiden kuvien, symbolien ja muistomerkkien tuhoamista tai niiden esittämisen kieltämistä. "Ikonoklasti" on henkilö, joka turmelee kuvia, kuvainraastaja.
Yleistä.
Ikonoklasmia on esiintynyt eri syistä johtuen useissa eri historian vaiheissa. Tavallisimmin esitetty esimerkki ikonoklasmista on Bysantin valtakunta, jossa 700 ja 800-luvuilla ikonoklastit halusivat tuhota uskonnollisia patsaita ja kuvia eli ikoneja, joita he pitivät Raamatun kieltäminä jumalankuvina. Tämä oli luultavasti osittain islamin vaikutusta, koska islamin kuvakielto esiintyi samoina aikoina ja sen vaikutus oli suuri myös kristillisillä alueilla.
Vastakohta ikonoklasmille Bysantin yhteydessä on "ikonolatria" eli kuvainpalvonta, jota yleisessä mielessä kutsutaan myös idolatriaksi. Uskonnollisia kuvia arvostavat ja kunnioittavat ovat "ikonoduuleja" eli kuvainpalvojia.
a> sotilaat tuhoavat kirkon omaisuutta Simonovin luostarissa, Moskovassa vuonna 1925.
Ikonoklastien motiivit voivat olla joko uskonnollisia tai poliittisia. Laajassa mielessä ikonoklasmi koske myös muita kuin uskonnollisia kuvia. Uskonnollinen perustelu ikonoklasmille on usein se, että halutaan estää kuvainpalvonnan tai "idolatrian" syntyminen, jota esimerkiksi joissakin kristinuskon suuntauksissa on pidetty taikauskon piiriin kuuluvaksi. (katso "Idoli" eli jumalankuva)
Ikonoklasmia saattavat toteuttaa eri uskontojen harjoittajat, mutta usein se on seurausta saman uskonnon eri lahkojen välisistä erimielisyyksistä. Bysantin kaksi kuvariitaa olivat epätavallisia, koska niissä pääasiassa väiteltiin kuvien käytöstä, eikä kiista ollut seurausta laajemmista näkemyseroista. Kristinuskossa ikonoklasmi on ollut tavallisesti seuraus kymmenen käskyn sananmukaisesta tulkinnasta, jossa kielletään epäjumalankuvien tekeminen ja palvonta. Raamatussa toisena käskynä on kielto jumalankuvien valmistamiseen.
Ikonoklasmien pääkaudet.
Muhammed tuhoaa ikoneita Kaabassa, Mekassa. "L'Histoire Merveilleuse en Vers de Mahomet", 1000-luku
Bysantin kuvariidat.
Bysantin aikana ikonoklasmista tuli ankaran poliittisen väittelyn aihe. Ensimmäinen ikonoklastinen kausi eli kuvariita alkoi keisari Leo III:n aikana kun hän kielsi Jeesusta ja pyhimyksiä esittävien ikonien käytön. Kuvariita päättyi Seitsemännen ekumeenisen kirkolliskokouksen jälkeen vuonna 787. Kirkolliskokous päätti, että kuvia sai kumartaa ja suudella, mutta ei osoittaa niille jumalallista kunnioitusta.
Toinen kuvariita alkoi keisari Leo V:n toimesta vuonna 813, ja loppui Theofiloksen kuoleman jälkeen vuonna 843, jolloin aiempi päätös kuvien kunnioittamisesta tuli lopullisesti hyväksytyksi.
Tutkijat ovat päätelleet ikonoklasmin päättyneen siksi, että vaikka kuvat ja patsaat oli poistettu kirkoista, ikoneja oli säilynyt runsaasti kodeissa. Kuvat olivat suosittuja ja ne katsottiin myös tehokkaiksi keinoiksi harjoittaa jumalanpalvelusta.
Pyhien henkiöiden kasvot on hakattu pois. Esimerkki kristillisestä ikonoklasmista Utrechtin Katedraalissa Hollannissa.
Koristeltu konsoli Bad Hersfeldin kirkossa Saksassa...
...ja kuva toisesta konsolista samassa kirkossa. Koristeet poistettiin kalvinistisen ikonoklasmin aikana.
Muslimien ikonoklasmi.
Islaminuskoiset pitävät muslimien historiassa idolien poistamista Kaabasta symbolisesti ja historiallisesti tärkeänä.
Yleensä muslimiyhteiskunnat ovat välttäneet elollisten olentojen (eläinten ja ihmisten) kuvaamista pyhissä paikoissa, kuten moskeijoissa ja madrassoissa. Esittävän kuvan vastustaminen ei perustu Koraaniin, vaan pikemminkin Hadithin piiriin sisältyviin traditioihin. Esittävän kuvan kielto ei ole aina laajentunut maallisille alueille, ja muslimien taiteessa on säilynyt figuratiivisen kuvaesityksen karkea traditio.
Länsimaiset asiantuntijat ovat kuitenkin pyrkineet näkemään islamilaisessa yhteiskunnassa "pitkän, kulttuurin määrittämän ja muuttumattoman väkivaltaisten ikonoklastisten tekojen perinteen". Esimerkiksi Talibanin Bamyanin valtavien Buddhan patsaiden tuhoaminen Bamiyanin maakunnassa Afganistanissa vuonna 2001 on länsimaisessa lehdistössä yleisesti nähty muslimien kuvakiellon seurauksena. Sellainen selitys sivuuttaa kuitenkin "Buddhan patsaiden ja niitä yli vuosituhannen hämmästelleen muslimiväestön yhteiselon". Buddhan patsaita vastaan olivat ennen sitä kahdesti hyökänneet Nadir Shahin ja Aurangzebin jokseenkin tehottomat tykistöt. F. B. Floodin mukaan Talibanin Buddha-patsaita koskevien julistusten analyysi viittaa siihen, että niiden tuhoamisen taustalla oli pikemminkin politiikka kuin teologia. Taliban itse on kuitenkin antanut erilaisia selityksiä tuhoamisen motiiveista.
Ensimmäinen muslimien ikonoklasmi tapahtui vuonna 630, jolloin tuhottiin Kaabassa Mekassa sijainneet arabien jumalia esittäneet patsaat. On kuitenkin myös perimätieto siitä, että Muhammed säilytti freskon Jeesuksen äidistä Mariasta ja Jeesuksesta. Kaaban teon tarkoituksena oli lopettaa idolatria, joka muslimien näkökulmasta oli luonteenomaista jahiliyalle.
Mekan ikonien tuhoaminen ei kuitenkaan määritellyt muiden muslimien vallan alaisina kalifaatin laajentumisen jälkeen eläneiden yhteisöjen kohtelua. Esimerkiksi monet kristityt, jotka elivät islamin uskonnon vallitessa, jatkoivat ikonien tekemistä ja kirkkojen koristelua haluamillaan tavoilla. Tästä suvaitsevaisuudesta poikkeaa merkittävästi islamin varhaishistoriassa "Jazidin julistus", jonka antoi umaijadien kalifi Jazid II vuosina 722–723. Julistuksesa määrättiin tuhottaviksi kalifaatin alueella ristit ja kristilliset kuvat. Sitä noudatettiin jossain määrin erityisesti nykyisen Jordanian alueella. Siellä on arkeologisia todisteita siitä, että joidenkin, tosin ei kaikkien, senaikaisten kirkkojen mosaiikkilattioista poistettiin kuvia. Jazidin vallanperijät eivät jatkaneet hänen ikonoklastista politiikkaansa, ja ikoneiden tuottaminen Levantin kristityissä yhteisöissä jatkui ilman merkittävää keskeytystä 500-luvulta 800-luvulle.
Huolimatta uskonnollisesta kiellosta tuhota tai muuntaa jumalanpalvelukseen liittyviä rakennuksia, jotkut valloituksia tehneet muslimiarmeijat ovat käyttäneet moskeijoina paikallisia temppeleitä ja jumalanpalvelushuoneita. Esimerkiksi Hagia Sofia Istanbulissa muutettiin moskeijaksi vuonna 1453. Useimmat ikonit poistettiin, ja loput peitettiin kipsillä. 1920-luvulla Hagia Sofia muutettiin museoksi. Mosaiikkien restaurointi alkoi 1932, ja siitä vastasi amerikkalainen Byzantine Institute. Dramaattisempia muslimien ikonoklasmeja on tavattu eri puolilla Intiaa, jossa hindujen ja buddhalaisten temppeleitä on hävitetty ja niiden tilalle on rakennettu moskeijoita, esimerkiksi Qutubin rakennuskokonaisuus.
Jotkut muslimilahkot jatkavat ikonoklasmin toteuttamista, ja islamissa on ollut paljon kiistoja viimeaikaisesta ja ilmeisesti yhä jatkuvasta Mekan wahhabistiviranomaisten historiallisten rakennusten tuhoamisesta (jotka eivät sinänsä ole kuvia), joiden he pelkäävät olleen idolatrian kohteita tai muuttuvan sellaisiksi.
Beeldenstorm.
Katolisuuden perinteessä kuvien käyttö kirkoissa on perinteisesti värikästä ja runsasta. Ortodoksikirkoissa taas ikonien asema on keskeinen ja niitä esitetään runsaasti. Suomen ortodoksisen kirkon internetsivuilla todetaan ikonoklasmista, että se oli "ikoneita vastustavien harhaoppi".
Protestanttisen reformaation aikana esiintyi ikonoklasmia. Jotkut uskonpuhdistajat, varsinkin Andreas Karlstadt, Ulrich Zwingli ja Jean Calvin rohkaisivat uskonnollisten kuvien tuhoamista vedoten kymmeneen käskyyn, joissa kielletään idolatria ja epäjumalankuvat. Veistoksia ja kuvia tuhottiin sekä spontaaneissa yksittäissä hyökkäyksissä, että luvattomissa ikonoklastisissa mellakoissa. Hollanniksi kuvien tätä tuhoamista kutsutaan sanalla "Beeldenstorm". Useimmiten kuvia siirsivät pois kuitenkin viranomaiset rauhallisesti uskonpuhdistuksen jälkeisissä Euroopan kaupungeissa ja seuduilla.
Ikonoklasmi Suomessa.
Suomessakin kirkoista poistettiin runsaasti pyhäinkuvia. Luterilaisuus ei kuitenkaan kehittynyt täysin kuvakielteiseksi, sillä kuvia saatiin käyttää opetustarkoituksiin. 1500-luvun puisia kirkkoja ei ole säilynyt, mutta Isokyrön kirkkoherran kivikirkkoonsa teettämä kirkon seinät kauttaaltaan peittävä raamattuaiheinen kalkkimaalaus vuodelta 1560 on säilynyt. Kirkkomaalauksia ei vieroksuttu seuraavillakaan vuosisadoilla, vaan esimerkiksi 1600-luvulla moni puukirkko koristeltiin kauttaaltaan raamatullisilla ja koristeaiheisilla liimavärimaalauksilla (muun muassa Pyhämaan Luodon kirkko). Myös runsaasti koristellut alttarilaitteet olivat suosittuja. Aiheet ja kuvaustavat osoittavat että yhteys keskiajan katoliseen ikonografiaan ei täysin katkennut. Suomessa keskiajan kivikirkkojen maalauksia kalkittiin peittoon eniten 1700-luvulla ja vielä 1800-luvun puolella. Tuhoamista perusteltiin esteettisin perustein, sillä keskiaikaisia maalauksia pidettiin tuohon aikaan kömpelöinä.
Uudet ikonoklastit.
Viimeisin massamittainen ja järjestelmällinen uskonnollinen kuvainraasto organisoitiin Afganistanissa vuosina 1996-2001 erään fundamentalistisen islamilaisen ryhmän toimeenpanemana. Helmikuussa 2001 Afganistanin Taliban-johtaja Mullah Mohammed Omar komensi sotilaitaan tuhoamaan kaikki maan veistokset. Näiden joukossa oli muinaismuistoina korvaamattoman arvokkaita, islamia edeltäviä buddhalaisia veistoshahmoja, seinämaalauksia ja arkeologisia kohteita. Talibanin aiheuttamaa tuhoa on myöhemmin yritetty korjata kansainvälisillä pelastustoimilla.
Myös televisio, valokuvaus ja musiikki olivat kiellettyjä Talibanhallinnon aikana Afganistanissa.
Osittainen kuvainraasto.
Oleg Kirjuhin, "Maailman rauha", 1990.
Historian kuluessa on esiintynyt myös osittaista ikonoklasmia. Esimerkiksi antiikin Egyptin hallitsijan patsaalta saatettiin hakata nenä irti tahallaan, koska tällä tavalla veistoksen esittämän henkilön aisteja ajateltiin voitavan vahingoittaa ja näin tuhota kuvattu henkilö.
Historiassa on runsaasti esimerkkejä vallanpitäjien kuvien tuhoamisesta. Vallankumouksiin ja vastavallankumouksiin on aina liittynyt vanhan vallan tunnusten tuhoaminen. Venäjällä ja Suomessa Lokakuun vallankumouksen jälkeen tuhottiin paljon tsaarin patsaita ja kuvia, Saksassa hävitettiin taas keisarin patsaita. Toisen maailmansodan loppuessa tuhottiin Natsi-Saksan ja fasistisen Italian tunnuksia.
Iranissa tuhottiin niin sanotun islamilaisen vallankumouksen yhteydessä shaahin kuvat vuonna 1979. 1990-luvun vaihteessa Itä-Euroopassa ja entisessä Neuvostoliitossa poistettiin Neuvostovallan johtajien kuvia ja patsaita (katso Sosialistinen realismi). Jo aikaisemmin Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa oli poistettu Stalinin kuvia hänen kuolemansa jälkeen 1950-luvun lopun niin sanotun "suojasään" aikana.
Irakissa on kaadettu muun muassa Saddam Husseinin patsaita. Virossa siirrettiin keväällä 2007 pois paikaltaan Pronssisotilaaksi kutsuttu Puna-armeijan muistomerkki.
Räjäytysyritys Helsingissä.
Helsingin Hakaniemen rannassa sijaitseva "Maailman rauha" -patsas yritettiin räjäyttää 9.–10. toukokuuta 2010 puolenyön aikaan. Taiteilija Oleg Kirjuhinin tekemän veistoksen lahjoitti Moskovan kaupunki Helsingille vuonna 1990. Teos on aikaisemminkin herättänyt suuria tunteita puoleen ja toiseen. Poliisin väkivaltarikosyksikkö tutki asiaa törkeän vahingonteon yrityksenä.


Deuterium.
Vety  -  Deuterium  -  Tritium
Deuterium (D tai 2H) on vedyn isotooppi. Deuteriumytimessä, deuteronissa, on yksi protoni ja yksi neutroni. Deuteriumia on noin 0,015 % kaikesta vedystä. Deuteriumista käytetään joskus nimitystä raskas vety. Deuteroiduksi sanotaan ainetta, jossa vedyt on korvattu deuteriumilla. Deuteroitu vesi, raskas vesi (D2O), koostuu kahdesta deuterium-atomista ja yhdestä happiatomista.
Raskasta vettä käytetään muun muassa ydinteknologiassa ja neutriinoilmaisimissa. Lisäksi deuteriumilla on käyttöä aineen rakenteen ja kemiallisten reaktioiden tutkimuksessa kemiassa ja biokemiassa. Deuteroituja aineita käytetään muun muassa massaspektrometrillä tehtävissä mittauksissa, infrapunaspektroskopiassa, neutronisironta-kokeissa, ja NMR-spektroskopiassa.
Deuteriumin ytimen rakenne.
Deuteroni on ainoa stabiili kahden nukleonin muodostama ydin. Tämä johtuu pohjimmiltaan Paulin kieltosäännöstä, joka ei salli identtisten hiukkasten olemista samassa kvanttitilassa. Siksi kahden protonin ja kahden neutronin systeemit eivät voi olla tilassa, jossa niiden spinit ovat samansuuntaiset.


Kompassi.
Ruotsalainen nykyaikainen astejaolla varustettu muovirunkoinen käsikompassi
Kompassi on suunnistamiseen ja navigointiin käytetty väline, jossa on herkästi liikkuva magneettinen neula, jonka Maan magneettikenttä pitää likimain etelä–pohjois-suunnassa.
Neulan N-napa hylkii magneettista pohjoisnapaa ja osoittaa kohti magneettista etelänapaa.
Kiinalaisten kompassien esiasteita tunnetaan jo ainakin Taistelevien läänitysvaltioiden ajalta. Näistä kehittyi edelleen käytössä oleva luopan. Ensimmäinen eurooppalainen merkintä kompassista on 1190-luvulta Alexander Neckam teoksessa "De naturis rerum". Arabimaissa kompassi mainitaan ensimmäisen kerran 1200-luvun puolessavälissä. Ei tiedetä, onko kompassi keksitty Euroopassa itsenäisesti, vai onko se kulkeutunut Eurooppaan Kiinasta. Kiinalaisen ja eurooppalaisen kompassin tärkein ero on siinä, että Kiinassa neulan merkitty kärki osoittaa etelän suunnan, kun taas Euroopassa kärki osoittaa aina pohjoisen. Kiinalaiset jakoivat tuuliruusun 24 osaan, eurooppalaiset puolestaan 16 osaan ja edelleen 360 asteeseen.
Usein neula on pakkasen kestävällä nesteellä täytetyssä tilassa neulan edestakaisen värähtelyn vaimentamiseksi. Magneettikentän kulman vaihtelu maanpinnantasoon nähden etelänavalta pohjoisnavalle siirryttäessä aiheuttaa sen että kompasseja valmistetaan eri vaaituksin eri leveyspiirialueille.
Kompassilla suunnistettaessa on otettava huomioon, että kompassin neula seuraa magneettista pohjoisnapaa. Maantieteellisen pohjoisen ja magneettisen pohjoisen poikkeamaa toisistaan kutsutaan erannoksi. Eranto on erisuuruinen riippuen suunnistajan sijainnista maapallolla. Tarkan suunnan saamiseksi on tunnettava sijaintipaikkansa eranto ja korjattava sillä kompassin näyttämää suuntaa.
Kompassin osat.
Kompassi koostuu rungosta, neularasiasta, suuntakehästä ja kompassineulasta. Levy on kompassin alla oleva osa, johon on yleensä merkitty ainakin pohjoissuuntanuoli sekä mitta-asteikko (tyypillisesti senttijaolla 1:20000-mittakaavaista "peruskarttaa", nyk. "maastokarttaa" varten, jolla 1 cm vastaa 200:aa metriä). Rasia sisältää nesteen, joka hidastaa neulan liikkeitä, tehden kompassin lukemisesta helpompaa.
Komppassin muoviseen alustaan on myös usein merkitty eri mittakaavoja, jotka helpottavat matkojen mittaamista.
Kompassityypit.
Ylivoimaisesti yleisin kompassi on "laattakompassi". Laattakompassin levy on merkittävästi rasiaa suurempi ja siinä on yleensä narusta tehty rannehihna. Levyssä saattaa olla kolmion- ja ympyränmuotoiset lovet auttamaan radan piirtämistä kartalle ja eri mittakaavoilla tehdyt mitta-asteikot sivuilla.
Kilpasuunnistajien keskuudessa suosittuja ovat myös "peukalokompassit". Niissä levy on jonkin verran rasiaa suurempi ja muotoiltu siten, että kompassi sopii hyvin käteen. Nimensä peukalokompassi saa siitä, että se kiinnitetään peukaloon hihnalla, jolloin kompassi pysyy jämäkästi kädessä.
Asepalveluksen aikana Suomessa opetetaan joka miehelle "marssikompassin" käyttö. Marssikompassissa ei mukanakantamisen helpottamiseksi ole levyä vaan kompassi koostuu rungosta, johon pohjalevy voidaan kiinnittää ruuveilla tarvittaessa, neularasiasta, suuntakehästä ja kompassihihnasta. Marssikompassi kiinnitetään hihnalla vaatetukseen (vyöhön, taskunnappiin tms.) tai ranteeseen. Marssikompassissa on vanhastaan käytetty piirujaotusta, mutta pari vuotta sitten PV päätti huonontaa marssikompassin käytettävyyttä vaihtamalla sen astejaotukseen, perustellen muutosta NATO-yhteensopivuudella.
Suunto Oy on valmistanut marssikompassia vuodesta 1935 alkaen ja oli tiettävästi ensimmäinen kompassinvalmistaja, joka alkoi täyttää neularasian nesteellä käytettävyyden parantamiseksi.
Kompassiasteikot.
Rasiassa on tyypillisesti jonkinlainen mitta-asteikko, joka on "asteina", "piiruina" tai "gooneina". Astekompassin suuntakehä on jaettu 360 asteeseen, tämä on tyypillisin tapa ilmoittaa suunta (0° = pohjoinen, 90° = itä, 180° = etelä ja 270° = länsi). Piiruasteikko jakaa ympyräkehän 6 000 osaan. Piirusuunta ilmoitetaan tyypillisesti kaksijakoisesti: esim. 30-00 osoittaa etelään. Piiruasteikon hahmottaa parhaiten ajattelemalla kellotaulun minuutteja. Gooniasteikossa ympyrä jaetaan 400 osaan, tätä asteikkoa käyttävät kompassit ovat harvinaisia.
Kompassin historia.
Kiinalaisten muistiinpanojen mukaan kompassia käytettiin ainakin jo 2634 eaa. Vuosiluku saattaa olla epätarkka, mutta kiinalaiset kuitenkin keksivät ensimmäisinä, että magneettisuutta voidaan käyttää suunnistukseen. Kompasseja käytettiin Kaukoidässä yleisesti jo 200-luvulla. Kiinalaiset eivät olleet merenkulkijoita, ja siksi eurooppalaiset olivat ensimmäiset, jotka kehittivät kompassin tarkkuutta ja vakautta niin, että siitä oli hyötyä pitkillä merimatkoilla.
Viikingit käyttivät kompassia 1000-luvulla, ja ensimmäinen todellinen selonteko kompassista Euroopassa ajoittuu vuoteen 1190. Arabimaissa kompassi mainitaan ensimmäisen kerran 1200-luvulla. Vasta paljon myöhemmin magneettineula huomattiin ripustaa vapaasti painopisteestään, jolloin neula kääntyy osoittamaan Maan magneettikentän todellista suuntaa. Magneettisen pohjoisen ja karttapohjoisen välinen kulma (eranto) havaittiin jo varhaisessa vaiheessa.
Ensimmäisen kerran kompassin asteikko jaettiin 16 tuulen sijasta 360 asteeseen 1400-luvulla. Tämä merkitsi vallankumousta merenkulussa, sillä nyt kyettiin määrittämään suuntimat tarkasti, ja tämä johti "portolaanikarttojen" syntyyn. Saksalainen Gerhard Krämer (Gerardus Mercator) kehitti 1500-luvulla ensimmäisen käyttökelpoisen karttaprojektion, Mercatorin projektion, joka on yhä edelleen merikarttojen perusprojektio. Tämä mahdollisti merkintälaskun käyttämisen navigoinnin apuna.
Puualuksissa kompassin eksymällä ei ollut juurikaan merkitystä, mutta merenkulun kehittyessä laivojen metalliosat, kuten runko, koneisto ja aseistus aiheuttivat häiriöitä kompassin toimintaan. 1700-luvulla alettiin sijoittaa kompassi erilliseen säältä suojattuun kompassikaappiin ja kompensoida eksymä kahdella kompassin sivuille kiinnitetyllä säädettävällä rautakuulalla. Tässä muodossaan magneettikompassi on säilynyt merenkulussa meidän päiviimme saakka.
1911 Elmer Sperry keksi hyrräkompassin, joka perustuu gyroskoopin toimintaan. Hyrräkompassi on paljon magneettikompassia tarkempi eikä siinä ole eksymää, mutta se on toiminnaltaan paljon monimutkaisempi kuin magneettikompassi.


Keski-Vuosaari.
Keski-Vuosaari () (tunnetaan myös nimellä Vanha Vuosaari) on osa Helsingin Vuosaaren osa-alue. Keski-Vuosaaressa on ollut runsaasti asutusta jo 1960-luvulta lähtien, kun taas esimerkiksi eteläisempien Meri-Rastilan, Kallahden ja Aurinkolahden asuinalueet on rakennettu pääosin 1990- ja 2000-luvuilla.
Vuosaari syntyi 1960-luvun puolivälissä kun Asuntosäästäjät ry rakennutti silloin vielä Helsingin maalaiskuntaan kuuluneeseen Vuosaareen omistamalle alueelleen malliasuntoalueen. Alueen suunnittelivat nimekkäät arkkitehdit Viljo Revell ja Heikki Castren. Alue on pärjännyt suosiossa hyvin uudemmille Vuosaaren osille.
Keski-Vuosaaressa on nykyään asukkaita 12 568 (1.1.2005). Työpaikkoja on omasta takaa varsin vähän eli 1471 (31.12.2003), joten liikenneyhteyksien merkitys päivittäiseen elämään on monelle vuosaarelaiselle erittäin tärkeää.
Porslahti on Vuosaaressa Porslahdentien ympärillä oleva alue. Siellä toimii venesatama, venekerho ja päiväkoti. Vuosaaren uusi keskusta kauppakeskuksineen ja metroasemineen sijaitsee Keski-Vuosaaren eteläreunassa.
Luonnehdinta alueesta.
Yleiskaavassa 2002 Vuosaaren 1960-luvulla rakennettu kerrostaloalue on merkitty kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi alueeksi yhtenäisenä säilyneen ja aikakautta hyvin edustavan ympäristön vuoksi. Kaupunkisuunnitteluvirasto laatii alueelle rakennetun ympäristön suojelu- ja kehittämisperiaatteet. Pohjoisessa on vanha ostoskeskus (ns. pohjoinen ostari), siitä etelään alueen keskellä urheilukenttä, ja etelässä Vuosaarentie rajaa vanhan Vuosaaren uudesta keskustasta, Kallahdesta ja Aurinkolahdesta. Koko lähiön lävistää pohjois-eteläsuunnassa kapea puistoalue, jonka läpi kulkee noin 1,7 kilometriä pitkä kevyen liikenteen väylä, Vuosaaren puistopolku.
Suurin osa taloista on matalia, pitkiä lamellitaloja. Korkeita rakennuksia on suhteellisen vähän: kahdeksankerroksiset talot, kuten Viljo Revellin suunnittelema Asunto Oy Säästömasto Punakiventiellä, sijoittuvat lähiön eteläosaan. Mainitsemisen arvoisia erikoisuuksia ovat originellit terassitalot puretun eteläisen ostoskeskuksen vieressä ja pohjoisen ostoskeskuksen maamerkkeinä toimivat Kivisaarentien yhdeksänkerroksiset tornit, jotka muistuttavat etäisesti Revellin Tapiolaan suunnittelemia Länsikorkean tornitaloja. Mäen päällä oleva Merikorttitien alue erilainen; kuusikerroksiset pistetalot ovat melkein samanlaisia kuin Viherlaaksonranta 10:n talot.
Pohjoispuolella on pieni ostoskeskus, vieressä iso Kangaslampi, jossa on pieni saari. Lammen ympäristö on kaunis puistoalue. Urheilukentän kaakkoispuolella Lokkisaarentien ja Punakiventien välissä on Punakivenpuisto. Puistossa on lampi.
Uudempaa 2000-luvun täydennysrakentamista on Porslahdentien itäpuolella, pääosin pientaloja.
Niinisaarentieltä pääsee Vuosaaren huipulle, joka on noin 60 metriä korkea täyttömäki. Näkymät vasemmalta oikealle: Mölandetin oikealla puolella pikkusaaren takana Skogsholmen, sitten avoin näkymä Sipoonselälle, Krokholmen suunnilleen yhtä kaukana kuin Skogsholmen, sataman edustalla Pikku Niinisaari, siitä oikealle Musta-Hevonen. Laivaväylä kulkee Pikku Niinisaaren ja Krokholmenin välistä. Lännessä erottaa juuri ja juuri Malminkartanonhuipun (etäisyys 18 km) ja Meilahden sairaalan (15 km), Porvoon suunnalla Sköldvikin (23 km).
Toinen pohjoissuunnassa oleva luontokohde on Mustavuoren lehto. Ulkoilutie lähtee Niinisaarentieltä samasta paikasta kuin täyttömäelle johtava tie.


Leonardo da Vinci.
Leonardo di ser Piero da Vinci (, 15. huhtikuuta 1452 – 2. toukokuuta 1519) oli italialainen tieteilijä, matemaatikko, insinööri, keksijä, anatomi, taidemaalari, kuvanveistäjä, arkkitehti, kasvitieteilijä, muusikko ja kirjailija. Leonardoa on usein kuvattu ”renessanssi-ihmisen” arkkityypiksi, mieheksi, jonka ilmeisen äärettömän uteliaisuuden tasolle nousivat vain hänen keksijänkykynsä. Häntä pidetään laajalti yhtenä kaikkien aikojen suurimmista taidemaalareista ja ehkäpä kaikkien aikojen monipuolisimmin lahjakkaana ihmisenä.
Leonardo da Vinci syntyi avioliiton ulkopuolella notaari Piero da Vincin ja maalaistyttö Caterinan pojaksi Vincissä Firenzen alueella. Hän sai koulutuksensa arvostetun firenzeläisen taidemaalarin Verrocchion ateljeessa ja toimi suuren osan työelämänsä alkupuolesta Ludovico il Moron palveluksessa Milanossa. Myöhemmin hän työskenteli Roomassa, Bolognassa ja Venetsiassa ja vietti viimeiset vuotensa Ranskassa kuningas hänelle lahjoittamassa kodissa.
Leonardo tunnettiin ja tunnetaan edelleen etenkin taidemaalarina. Kahdella hänen teoksistaan, "Mona Lisalla" ja "Pyhällä ehtoollisella", on ainutlaatuinen asema kuuluisimpana, jäljennetyimpänä ja parodioiduimpana muotokuvana ja uskonnollisena maalauksena kautta aikojen. Niiden mainetta lähestyy vain Michelangelon "Aatamin luominen". Leonardon piirustusta "Vitruviaan miehestä" pidetään myös ikonisena. Hänen maalauksiaan on säilynyt ehkäpä vain viisitoista kappaletta, sillä hän kokeili jatkuvasti uusia tekniikoita, usein tuhoisasti, ja hänen oli vaikea saada teoksiaan valmiiksi. Nämä muutamat teokset yhdessä hänen muistiinpanojensa kanssa, joihin kuuluu piirustuksia, tieteellisiä kaavioita ja ajatuksia maalaustaiteen luonteesta, muodostavat niin merkittävän kontribuution myöhemmille taiteilijoille, että sen kanssa voi kilpailla vain hänen aikalaisensa Michelangelo.
Insinöörinä Leonardon ajatukset olivat huomattavasti edellä aikaansa. Hän kehitteli helikopterin, panssarivaunun, aurinkovoimalan, laskimen, kaksoisrungon ja suurpiirteisen teorian laattatektoniikasta. Hänen suunnitelmistaan suhteellisen harvat toteutettiin tai oli mahdollista toteuttaa hänen elinaikanaan, mutta jotkin hänen pienemmistä keksinnöistään otettiin käyttöön, kuten automaattinen puolankelain ja kone langan vetolujuuden kokeilemiseksi. Tiedemiehenä hän edisti huomattavasti anatomian, rakennustekniikan, optiikan ja hydrodynamiikan kehitystä.
Lapsuus, 1452–1466.
Leonardo syntyi 15. huhtikuuta 1452 "yön kolmantena tuntina" Toscanalaisessa Vincin kukkulakaupungissa Arno-joen laaksossa Firenzen alueella. Ensimmäiset viisi vuottaan hän eli läheisessä Anchianon kylässä. Hän oli firenzeläisen notaarin Messer Piero Fruosino di Antonio da Vincin ja talonpojan tyttären Caterinan avioliiton ulkopuolella syntynyt poika. Caterina saattoi olla orja Lähi-idästä. Leonardolla ei ollut nykyisenkaltaista sukunimeä: "da Vinci" tarkoittaa yksinkertaisesti "Vincistä", ja hänen koko syntymänimensä kuului "Leonardo di ser Piero da Vinci", eli "Leonardo, (Mes)ser Pieron poika Vincistä". Hänen lapsuudestaan ei juurikaan ole säilynyt tietoa, mutta Giorgio Vasari ja muut ovat tehneet siitä oletuksia. Viisivuotiaana hän muutti isänsä, isovanhempiensa ja setänsä Francescon kotiin Vinciin, jossa hänen isänsä oli mennyt naimisiin 16-vuotiaan Albiera-nimisen tytön kanssa. Albiera rakasti Leonardoa, mutta kuoli varhain.
Leonardo kirjasi myöhemmin muistiin vain kaksi sattumusta lapsuudestaan. Toista hän piti enteenä: leija putosi taivaalta ja leijui hänen kehtonsa yläpuolella niin, että sen pyrstösulat osuivat hänen kasvoihinsa. Toinen sattumus tapahtui, kun hän oli tutkimusretkellä vuorilla. Hän löysi luolan, ja kertoi tunteneensa toisaalta pelkoa luolan sisällä mahdollisesti asustelevaa hirviötä kohtaan mutta toisaalta uteliaisuutta saada selville, mitä luolassa oli.
1500-luvulla elänyt renessanssin ajan taidemaalarien elämäkertojen kirjoittaja Giorgio Vasari kertoo, kuinka paikallinen talonpoika pyysi Ser Pieroa kysymään lahjakkaalta pojaltaan, voisiko hän maalata kuvan pyöreälle levylle. Leonardo laati maalauksen tulta sylkevistä käärmeistä, jotka olivat niin pelottavia, että Ser Piero myi taulun firenzeläiselle taidekauppiaalle, joka vuorostaan myi sen Milanon herttualle. Saatuaan maalauksesta rahaa Ser Piero osti laatan, johon oli kuvattu nuolen lävistämä sydän ja jonka hän antoi talonpojalle.
Verrocchion työpajassa, 1466–1476.
a>" (1472–1475), Verrocchio ja Leonardo. Uffizi.
Vuonna 1466, neljäntoista vuoden ikäisenä, Leonardo pääsi oppipojaksi Verrochio-nimellä tunnetun Andrea di Cionin ateljeehen. Hän oli yksi aikansa menestyneimmistä taiteilijoista. Arvostetun mestarin työpaja oli Firenzen sivistyksen keskipisteessä, mikä varmisti nuorelle Leonardolle humanistisen koulutuksen. Ateljeehen liitettyjä tai siellä opiskelleita taiteilijoita, joista tuli myös kuuluisia, olivat Ghirlandaio, Perugino, Botticelli ja Lorenzo di Credi.
Verrocchion työpajan kaltaisessa renessanssiajan ateljeessa taiteilijoita pidettiin ensisijaisesti käsityöläisinä, ja vain mestarilla – kuten Verrocchiolla – oli korkea sosiaalinen asema. Työpajan tuotteisiin kuului koristeltuja turnajaiskilpiä, maalattuja myötäjäisarkkuja, ristiäisvateja, votiivilaattoja, pieniä muotokuvia ja uskonnollisia kuvia. Tärkeitä tilauksia olivat alttaritaulut kirkkoihin ja muistopatsaat. Huomattavimmat työt olivat freskoja kappeleihin, kuten Ghirlandaion ja hänen ateljeensa luomat freskot Tornabuonin kappeliin, ja suuret patsaat, kuten Donatellon "Gattemelatan" ratsastajapatsaat ja Verrocchion Bartolomeo Colleonin patsas.
Oppipoikana Leonardo sai luultavimmin koulutusta erilaisissa taidoissa, joita ajan perinteisessä työpajassa tarvittiin. Vaikka monet käsityöläiset erikoistuvatkin esimerkiksi kehysten valmistukseen, kultaukseen tai pronssinvalantaan, Leonardo lienee saanut tutustua laajaan kirjoon tekniikoita, ja hänellä oli mahdollisuus oppia teknistä piirtämistä, kemiaa, metallurgiaa, metallitöitä, kipsinvalantaa, nahkatöitä, mekaniikkaa ja puusepäntaitoja itsestään selvien taiteellisten taitojen, kuten piirtämisen, maalauksen, kuvanveiston ja mallintamisen lisäksi.
Vaikka Verrocchio vaikuttaakin pyörittäneen tuotteliasta ja tehokasta ateljeeta, hän oli ensisijaisesti kultaseppä ja metallityöntekijä. Suurin osa ateljeen maalauksista oli hänen työntekijöidensä tuotantoa, ja hänet voidaan varmistaa vain harvan maalauksen tekijäksi. Vasarin mukaan Leonardo teki yhden niistä, "Kristuksen kastamisen", yhteistyössä Verrocchion kanssa. Vasarin mukaan Leonardo maalasi Jeesuksen kaavusta kiinni pitäneen nuoren enkelin niin paljon paremmin kuin mestarinsa, että Verrocchio laski siveltimensä eikä koskaan enää maalannut. Tämä on luultavasti liioittelua. Tarkasti tutkittaessa voidaan havaita, että teoksen temperakerroksen päälle on maalattu runsaasti korjauksia uudella öljymaalaustekniikalla. Maisema, ruskean vuoripuron läpi nähtävät kivet ja suuri osa Jeesuksen hahmosta ovat lähtöisin Leonardon kädestä.
Toinen nuoren Leonardon kannalta olennainen Verrocchion luomus on "Daavidin" pronssipatsas, jota pidetään nykyään Bargellon museossa. Perinteen mukaan sen mallina oli ateljeen oppipoika Leonardo. Jos tämä on totta, Daavidin hahmoon puettu Leonardo oli hoikka ja lihaksikas poika, huomattavan erilainen kuin pyöreä androgyyni Daavid, jonka Verrocchion opettaja Donatello teki ja johon Verrocchion veistosta usein verrataan. On myös ehdotettu, että arkkienkeli Mikael Verrocchion maalauksessa "Tobias ja enkeli" olisi Leonardon muotokuva.
Leonardon elämän tältä kaudelta on tallentunut vähän tietoa. Yksi esimerkki on hänen varhaisin päivätty työnsä, musteella tehty piirros Arnon laaksosta, jossa on päivämäärä 5. elokuuta 1473. Vuoteen 1472 mennessä, 20-vuotiaana, Leonardo oli pätevä toimimaan mestarina taiteilijoiden ja lääkäreiden Pyhän Luukaksen killassa. Kuitenkin senkin jälkeen kun hänen isänsä oli perustanut hänelle oman työpajan, hän oli niin kiintynyt Verrocchioon, että jatkoi yhteistyötä tämän kanssa.
Työelämä, 1476–1513.
a>", 1481. Uffizi. Tämä merkittävä työ keskeytyi, kun Leonardo lähti Milanoon.
Oletetaan, että Leonardolla oli oma työpajansa Firenzessä vuosina 1476–1481. Vuoden 1476 oikeuden pöytäkirjojen mukaan häntä syytettiin kolmen muun nuoren miehen kanssa sodomiasta, mutta kaikki vapautettiin syytteistä. Siitä lähtien vuoteen 1478 saakka hänen työstään tai edes olinpaikastaan ei ole säilynyt minkäänlaisia tietoja.
Vuonna 1478 häneltä tilattiin alttaritaulu Pyhän Bernardin kappeliin. Vuonna 1481 San Donato a Scopeton munkit tilasivat häneltä "Kuninkaiden kumarruksen". Seuraavana vuonna Leonardo, joka oli Vasarin mukaan erittäin lahjakas muusikko, valmisti hopeisen hevosen pään muotoisen lyyran. Lorenzo de' Medici oli siitä niin vaikuttunut, että hän päätti lähettää lyyran ja sen tekijän Milanoon varmistaakseen rauhan Milanon herttuan Ludovico il Moron kanssa. Samoihin aikoihin Leonardo kirjoitti Ludovicolle usein lainatun kirjeen, jossa hän kuvaili lukuisia ihmeellisiä asioita, joita hän voisi tekniikan alalla saavuttaa, ja kertoi kykenevänsä myös maalaamaan.
Vuodesta 1482 vuoteen 1499, kun Ranskan kuningas Ludvig XII miehitti Milanon, Leonardo teki suuren osan työstään kaupungissa. Siellä häneltä tilattiin kuuluisimmista teoksistaan kaksi, "Luolamadonna" neitseellisen syntymän veljeskunnalle ja "Pyhä ehtoollinen" Santa Maria delle Grazien luostarille. Asuessaan Milanossa vuosina 1493–1495 Leonardo luetteloi elätettäviensä joukkoon Caterina-nimisen naisen verodokumenteissaan. Caterina kuoli vuonna 1495, ja hänen hautajaistensa yksityiskohtaisen menoluettelon perusteella hän oli Leonardon äiti eikä palvelustyttö.
Leonardo työskenteli Ludovicolle usean eri hankkeen parissa. Niihin kuului lavojen ja kilpailujen valmistelu erikoistilaisuuksiin, kupolin suunnittelu Milanon katedraaliin ja Francesco Sforzan, Ludovicon edeltäjän, valtavan ratsastajapatsaan mallin valmistus. Leonardo teki savesta valtavan hevosen mallin, jota alettiin kutsua nimellä "Gran Cavallo". Se oli suurempi kuin ainoat kaksi renessanssin ajan ratsastajapatsasta, Donatellon Gattemelatan patsas Padovassa ja Verrocchion Bartolomeo Colleonin patsas Venetsiassa. Seitsemänkymmentä tonnia pronssia varattiin sen valamiseen. Monumentti jäi keskeneräiseksi usean vuoden ajaksi, mikä ei ollut Leonardolle lainkaan epätavallista. Vuonna 1492 hevosen savimalli valmistui, ja Leonardo teki jo yksityiskohtaisia suunnitelmia sen valamista varten. Michelangelo vihjasi töykeästi, ettei Leonardo kykenisi valamaan sitä. Marraskuussa 1494 Ludovico antoi pronssin kanuunoiden valmistukseen kaupungin puolustamiseksi Kaarle VIII:n hyökkäykseltä.
Vuonna 1499 Kaarle VIII:n seuraaja Ludvig XII palasi valloittaakseen Milanon. Ranskalaiset hyökkäysjoukot käyttivät "Gran Cavallon" täysikokoista savimallia maalitauluna harjoitellessaan ampumista. Kun Ludovico Sforza oli syrjäytetty, Leonardo pakeni apulaisensa Salain ja ystävänsä matemaatikko Luca Paciolin kanssa Venetsiaan, jossa hän sai töitä sotilasarkkitehtina ja -insinöörinä. Hän kehitteli tapoja puolustaa kaupunkia merihyökkäykseltä.
Palatessaan Firenzeen vuonna 1500 hän ja hänen taloutensa otettiin serviittimunkkien vieraiksi Santissima Annunziatan luostariin ja heille annettiin työpaja, jossa Vasarin mukaan Leonardo loi piirroksen neitsyestä ja lapsesta Pyhän Annan ja Johannes Kastajan kanssa. Luonnos sai osakseen niin suurta ihailua, että "miehet ja naiset, nuoret ja vanhat" kerääntyivät katsomaan sitä "kuin olisivat osallistuneet suureen festivaaliin".
Vuonna 1502 Leonardo astui paavi Aleksanteri VI:n pojan Cesare Borgian palvelukseen sotilasarkkitehtina ja -insinöörinä matkustaen ympäri Italiaa työnantajansa kanssa. Hän palasi Firenzeen, jossa hän liittyi jälleen Pyhän Luukaksen kiltaan 18. lokakuuta 1503, ja vietti kaksi vuotta suunnitellen ja maalaten suurta "Anghiarin taistelu" -seinämaalausta signorialle. Michelangelo suunnitteli sen kumppanin "Cascinan taistelun". Firenzessä vuonna 1504 hän kuului komiteaan, joka oli perustettu siirtämään Michelangelon Daavid vastoin taiteilijan tahtoa.
Vuonna 1506 hän palasi Milanoon, joka oli joutunut Massimiliano Sforzan käsiin, kun sveitsiläiset palkkasoturit olivat ajaneet ranskalaiset pois kaupungista. Monet Leonardon huomattavimmista taidemaalarioppilaista tai -seuraajista joko tunsivat hänet tai työskentelivät hänen kanssaan Milanossa. Heihin kuuluivat Bernardino Luini, Giovanni Antonio Boltraffio ja Marco D'Oggione. Hän ei kuitenkaan pysynyt Milanossa kauaa, koska hänen isänsä oli kuollut vuonna 1504, ja vuoteen 1507 mennessä hän oli palannut Firenzeen selvittämään isänsä maatilaa koskevia ongelmia veljiensä kanssa. Viimeistään seuraavana vuonna hän oli palannut jälleen Milanoon ja asui omassa talossaan Porta Orientalessa Santa Babilan kaupunginosassa.
Vanhuus ja kuolema.
a>, jossa Leonardo kuoli vuonna 1519.
Syyskuusta 1513 vuoteen 1516 Leonardo vietti suuren osan ajastaan Vatikaanin Belvederessä Roomassa, jossa sekä Rafael että Michelangelo toimivat aktiivisesti. Lokakuussa 1515 Ranskan Frans I valtasi Milanon takaisin. 19. joulukuuta Leonardo oli paikalla Frans I:n ja paavi Leo X:n tapaamisessa, joka tapahtui Bolognassa. Frans tilasi Leonardolta mekaanisen leijonan, joka kykeni kävelemään eteenpäin ja avaamaan rintansa paljastaakseen kimpun liljoja. Vuonna 1516 hän astui Fransin palvelukseen ja hänen käyttöönsä annettiin Clos Lucén kartano lähellä kuninkaan residenssiä, Amboisen linnaa. Siellä hän vietti elämänsä kolme viimeistä vuotta ystävänsä ja oppilaansa Francesco Melzin kanssa. Hän sai 10 000 scudon suuruista eläkettä.
Leonardo kuoli Clos Lucéssa Ranskassa 2. toukokuuta 1519. Frans I:stä oli tullut hänen läheinen ystävänsä. Vasari kertoo, että kuningas piti Leonardon päätä sylissään hänen kuollessaan, mutta tämä tarina, jota ranskalaiset rakastavat ja jonka Ingres, Ménageot ja muut ranskalaiset taiteilijat ovat kuvanneet romanttisiin maalauksiinsa, saattaa olla pikemminkin legenda kuin tositapahtuma. Vasari kertoo myös, että viimeisinä päivinään Leonardo kutsui luokseen papin tehdäkseen synnintunnustuksen ja saadakseen pyhän sakramentin. Tahtonsa mukaisesti hänen arkkuaan seurasi 60 kerjäläistä. Hänet haudattiin Saint-Hubertin kappeliin Amboisen linnaan. Melzi oli Leonardon pääperillinen ja hänen testamenttinsa toimeenpanija; hän sai rahan lisäksi Leonardon maalauksia, työvälineitä, kirjaston ja henkilökohtaisia esineitä. Leonardo muisti myös toista pitkäaikaista oppilastaan ja kumppaniaan Salaita ja hänen palvelijaansa Battista di Vilussista, jotka saivat kumpikin puolet Leonardon viinitarhoista, veljiään, jotka perivät maata, ja palvelijatartaan, joka peri hyvän mustan viitan, jossa oli turkisreunus.
Suhteet ja vaikutteet.
Ghibertin "Paratiisin portit" (1425–1452) olivat kaupunkilaisten ylpeyden aihe. Monet taiteilijat auttoivat niiden luomisessa.
Firenze – taiteellinen ja sosiaalinen tausta.
Leonardo aloitti Verrocchion oppipoikana vuonna 1466, samana vuonna kuin Verrocchion mestari, suuri kuvanveistäjä Donatello kuoli. Taidemaalari Uccello, jonka varhaiset kokeet perspektiivin kanssa vaikuttivat maisemamaalauksen kehitykseen, oli erittäin vanha mies. Taidemaalarit Piero della Francesca ja Fra Filippo Lippi, kuvanveistäjä Luca della Robbia sekä arkkitehti ja kirjailija Leon Battista Alberti olivat kuusikymmenvuotiaita. Seuraavan sukupolven menestyneisiin taiteilijoihin kuuluivat Leonardon opettaja Verrocchio, Antonio Pollaiuolo ja kuvanveistäjä Mino da Fiesole, jonka elävät rintakuvat tarkimmin muistuttavat Lorenzo de' Medicin isää Pieroa ja setää Giovannia.
Leonardo vietti nuoruutensa Firenzessä, joka oli koristeltu näiden taiteilijoiden ja Donatellon aikalaisten töillä. Jälkimmäisiin lukeutuivat Masaccio, jonka figuratiiviset freskot huokuivat realismia ja tunnetta, ja Ghiberti, jonka "Paratiisin portit" loistivat lehtikultaa ja toimivat esimerkkinä monimutkaisten hahmokompositioiden yhdistämisestä yksityiskohtaiseen arkkitehtuuriin. Piero della Francesca oli tehnyt yksityiskohtaisen tutkimuksen perspektiivistä ja oli ensimmäinen taidemaalari, joka laati tieteellisen tutkimuksen valosta. Nämä tutkimukset ja Albertin teos "De re aedificatoria" vaikuttivat syvällisesti nuorempiin taiteilijoihin ja erityisesti Leonardon omiin havaintoihin ja teoksiin.
Massaccion kuvaus Aatamista ja Eevasta lähtemässä paratiisista alastomina ja kärsivinä oli voimakkaan ilmaisukykyinen, valoa ja varjoa käyttäen kolmeen ulottuvuuteen valettu kuva ihmisvartalosta. Leonardo kehitti valon ja varjon käyttöä teoksissaan tavalla, jolla oli merkittävä vaikutus maalaustaiteen suuntaan. Donatellon Daavidin humanistinen vaikutus voidaan nähdä Leonardon myöhemmissä töissä, etenkin "Johannes Kastajassa".
Verrocchion pieni uskonnollinen kuva, noin 1470.
Firenzessä yleinen perinne oli neitsyttä ja lasta esittävän pienen alttaritaulun käyttö. Monet niistä luotiin Filippo Lippin, Verrocchion ja huomattavan della Robbian suvun työpajoissa käyttäen temperaa tai lasitettua terrakottaa. Leonardon varhaiset madonnat, kuten "Madonna ja neilikka" ja "Madonna Benois", seurasivat tätä perinnettä eroten niistä kuitenkin omaperäisellä tavalla, etenkin "Madonna Benois'n" tapauksessa, jossa neitsyt on asetettu kuvatason suhteen vinoon ja Kristus on hänestä katsoen vastakkaisessa kulmassa. Leonardo käytti tätä kompositiotapaa myös myöhemmissä maalauksissaan, kuten teoksessa "Neitsyt Maria, Jeesuslapsi, lammas ja Pyhä Anna".
Leonardo oli Botticellin, Domenico Ghirlandaion ja Pietro Peruginon aikalainen, mutta he olivat kaikki hieman vanhempia kuin hän. Hän lienee tavannut heitä Verrocchion työpajassa, sillä heillä oli suhteita Verrocchioon, ja Medicien akatemiassa. Botticelli oli Medici-suvun erityinen suosikki, joten hänen menestyksensä taidemaalarina oli taattu. Ghirlandaio ja Perugino olivat molemmat tuotteliaita, ja heillä oli suuret ateljeet. He toteuttivat etevästi tilauksia tyytyväisille mesenaateille, jotka arvostivat Ghirlandaion kykyä kuvata Firenzen vauraita kansalaisia uskonnollisissa freskoissa ja Peruginon kykyä maalata lukuisia pyhimyksiä ja enkeleitä erehtymättömän maireiksi ja viattomiksi.
Nämä kolme taiteilijaa olivat niiden joukossa, jotka tilattiin maalaamaan Sikstuksen kappelin seinät. Työ alkoi Peruginon palkkaamisella vuonna 1479. Leonardo ei ottanut osaa tähän arvokkaaseen tilaustyöhön. Hänen ensimmäinen merkittävä tilauksensa, "Kuninkaiden kumarrus" Scopeton munkeille, ei koskaan valmistunut.
Vuonna 1476, kun Leonardo toimi Verrocchion työpajassa, Hugo van der Goes saapui Firenzeen ja toi "Portinarin alttaritaulun" ja uusia maalaustekniikoita Keski-Euroopasta. Niillä oli syvä vaikutus Leonardoon, Ghirlandaioon, Peruginoon ja muihin taiteilijoihin. Vuonna 1479 sisilialainen taidemaalari Antonello da Messina, joka työskenteli kattavasti öljyväreillä, matkusti pohjoiseen Venetsiaan, jossa johtava taidemaalari Giovanni Bellini otti käyttöön öljyvärimaalauksen. Siitä tuli pian suosituin maalaustapa Venetsiassa. Leonardo kävi myös Venetsiassa myöhemmin.
Kuten ajan kaksi arkkitehtia, Donato Bramante ja Antonio da Sangallo vanhempi, Leonardo kokeili suunnitella keskeiskirkkoja, joista useita on kuvattu hänen päiväkirjoihinsa sekä pohjapiirroksina että näkymäkuvina. Yhtäkään niistä ei kuitenkaan ikinä toteutettu.
Lorenzo de' Medici Antonio Puccin ja Francesco Sassettin välissä, Giulio de' Medicin kanssa. Ghirlandaion fresko.
Leonardon ajan poliitikkoja olivat Lorenzo de' Medici (il Magnifico), joka oli häntä kolme vuotta vanhempi, ja Lorenzon suosittu pikkuveli Giuliano, joka surmattiin Pazzi-salaliitossa vuonna 1478. Ludovico il Moro, joka hallitsi Milanoa vuosina 1479–1499 ja jonka luokse Medici-hovi lähetti Leonardon, oli myös Leonardon ikäinen.
Albertin kanssa Leonardo vieraili Medicien luona ja tutustui heidän kauttaan vanhempiin humanistifilosofeihin, joista huomattavimpiin kuuluivat Marsilio Ficino, uusplatonismin kannattaja, Cristoforo Landino, kommentaarien kirjoittaja antiikin teoksiin, ja Johannes Argyropoulos, kreikan kielen opettaja ja Aristoteleen kääntäjä. Medicien akatemiaan liitettiin myös Leonardon aikalainen, nerokas nuori runoilija ja filosofi Giovanni Pico della Mirandola. Leonardo kirjoitti myöhemmin päiväkirjansa marginaaliin: "Medicit tekivät minut ja Medicit tuhosivat minut". Vaikka Leonardo sai Lorenzon kautta merkittävät milanolaiset tilauksensa, ei tiedetä, mitä Leonardo kryptisellä kommentillaan tarkoitti.
Vaikka heidät nimetään yleensä yhdessä renessanssin huippukauden kolmeksi jättiläiseksi, Leonardo, Michelangelo ja Rafael eivät kuuluneet samaan sukupolveen. Leonardo oli 23-vuotias, kun Michelangelo syntyi, ja 31, kun Rafael syntyi. Nuorena kuollut Rafael menehtyi vuonna 1520, vuosi Leonardon jälkeen, mutta Michelangelo jatkoi luomistaan vielä 45 vuoden ajan.
a>. Isabella vaikuttaa olleen Leonardon ainoa naispuolinen ystävä.
Yksityiselämä.
Leonardolla oli monia ystäviä, jotka tunnetaan nykyään historiallisesta merkittävyydestään tai menestyksestä alallaan. Heihin kuuluivat matemaatikko Luca Pacioli, jonka kanssa Leonardo laati kirjaa 1490-luvulla, ja Cesare Borgia, jonka palveluksessa hän oli vuosina 1502–1503. Samaan aikaan hän tapasi myös Niccolò Machiavellin, johon hän myöhemmin ystävystyi läheisesti. Hänen ystäviinsä kuuluivat myös Franchinus Gaffurius ja Isabella d'Este. Leonardolla ei vaikuta olleen läheisiä ystävyyssuhteita naisiin Isabella d'Esteä lukuun ottamatta. Hän piirsi Isabellasta muotokuvan matkalla Mantovan läpi. Kuvaa nähtävästi käytettiin kadonneen maalauksen luonnoksena.
Ystävyyssuhteita lukuun ottamatta Leonardo piti yksityiselämänsä salaisena. Omana elinaikanaan hänen ihmeelliset keksijänkykynsä, "loistava fyysinen kauneutensa", "ääretön sulonsa", "suuri vahvuutensa ja anteliaisuutensa", "kuninkaallinen henkensä ja valtava mielen laajuutensa", kuten Vasari hänen ominaisuuksiaan kuvaili, herättivät muiden kiinnostuksen. Monet kirjailijat ovat tehneet spekulaatioita Leonardon persoonan eri piirteistä. Hänen seksuaalisuuttaan on usein tutkittu, analysoitu ja spekuloitu. Trendi alkoi 1500-luvun puolivälissä ja sen elvytti 1800- ja 1900-luvuilla erityisesti Sigmund Freud.
Leonardon intiimeimmät suhteet olivat ehkä hänen oppilaittensa Salain ja Melzin kanssa. Melzi kirjoitti, että Leonardon tunteet häntä kohtaan olivat sekä rakastavat että intohimoiset. 1500-luvulta saakka on väitetty, että suhteet olivat luonteeltaan eroottisia. Siitä lähtien on kirjoitettu runsaasti Leonardon oletetusta homoseksuaalisuudesta ja sen roolista hänen taiteessaan, erityisesti "Johannes Kastajan" ja "Bacchuksen" hahmojen androgyniasta ja erotiikasta ja monista eksplisiittisemmistä piirroksista.
Avustajat ja oppilaat.
Giorgio Vasari kuvasi Gian Giacomo Caprotti da Orenoa, joka tunnettiin lempinimillä "il Salaino" ("pikku paholainen") tai "Salai", "sulokkaaksi ja kauniiksi nuoreksi, jolla oli hieno kihara tukka ja josta Leonardo suuresti nautti". Il Salaino tuli Leonardon talouteen vuonna 1490 kymmenen vuoden ikäisenä. Heidän suhteensa ei ollut helppo. Vuotta myöhemmin Leonardo teki luettelon pojan kolttosista, kutsuen häntä "varkaaksi, valehtelijaksi, itsepäiseksi ja ahmatiksi", kun hän oli karannut ainakin viisi kertaa mukanaan rahaa ja arvoesineitä ja kuluttanut omaisuuden vaatteisiin, joihin kuului 24 paria kenkiä. Tästä huolimatta Leonardon muistikirjoissa on useita kuvia komeasta, kiharahiuksisesta nuoresta heidän suhteensa alkuajoilta. Salai pysyi Leonardon kumppanina, palvelijana ja apulaisena seuraavan kolmenkymmenen vuoden ajan.
Vuonna 1506 Leonardo otti oppilaakseen kreivi Francesco Melzin, lombardialaisen aatelisen 15-vuotiaan pojan. Melzistä tuli Leonardon elämänkumppani, ja häntä on pidetty Leonardon lempioppilaana. Hän matkusti Ranskaan Leonardon ja Salain kanssa ja pysyi Leonardon luona hänen kuolemaansa saakka. Salai lähti kuitenkin Ranskasta vuonna 1518 ja palasi Milanoon, jonne hän rakensi talon osaksi Leonardon omistamaa viinitarhaa, jonka hän lopulta peri. Vuonna 1525 hän kuoli väkivaltaisesti joko murhan tai kaksintaistelun seurauksena.
Salai teki useita maalauksia Andrea Salain nimellä, mutta vaikka Vasari väittää Leonardon "opettaneen hänelle runsaasti maalaustaiteesta", hänen teoksiaan pidetään yleisesti vähemmän ansiokkaina kuin Leonardon muiden oppilaiden kuten Marco d'Oggionen ja Boltraffion töitä. Vuonna 1515 hän maalasi "Mona Lisan" alastonversion, joka tunnetaan nimellä "Monna Vanna". Salai omisti "Mona Lisan" kuollessaan vuonna 1525, ja hänen testamentissaan sen arvoksi arvioitiin 505 liiraa, mikä oli poikkeuksellisen paljon pienestä muotokuvasta puulevyllä.
Teokset.
Vaikka viime aikoina Leonardon kyvyistä tiedemiehenä ja keksijänä on kiinnostuttu ja niitä on ihailtu, liki neljänsadan vuoden ajan hänen valtava maineensa tukeutui hänen saavutuksiinsa taidemaalarina ja muutamiin teoksiin, jotka tiedettiin hänen maalaamikseen ja joita pidettiin eräinä hienoimmista koskaan luoduista mestariteoksista.
Nämä maalaukset ovat kuuluisia useiden erilaisten piirteidensä vuoksi, joita oppilaat ovat imitoineet ja joista taiteentuntijat ja kriitikot ovat keskustelleet runsaasti. Uniikeiksi Leonardon työt tekevät innovatiiviset tekniikat, joita hän käytti maalatessaan, hänen yksityiskohtaiset tietonsa anatomiasta, valosta, kasvitieteestä ja biologiasta, hänen kiinnostuksensa fysiognomiaan ja tapaan, jolla ihmiset ilmaisevat tunteitaan ilmein ja elein, ihmisen vartalon innovatiivinen käyttö kompositiossa ja sävyjen hienovarainen muuntuminen. Kaikki nämä piirteet yhdistyvät hänen kuuluisimmissa töissään, "Mona Lisassa", "Pyhässä ehtoollisessa" ja "Luolamadonnassa".
Varhaiset teokset.
a>" (1475–1480). Uffizi. Tätä pidetään Leonardon varhaisimpana valmiina työnä.
Leonardon ensimmäisiin töihin kuuluu "Kristuksen kaste", jonka hän maalasi yhdessä Verrocchion kanssa. Hänen ajaltaan Verroccion ateljeessa vaikuttaa olevan peräisin myös kaksi muuta työtä, molemmat Marian ilmestyksiä. Toinen on pieni, 59 senttimetriä leveä ja 14 senttimetriä korkea työ. Se on "predella", joka on tarkoitettu suuremman teoksen juurelle, tässä tapauksessa Lorenzo di Credin maalauksen yhteyteen, josta se on joutunut erilleen. Toinen teos on huomattavasti suurempi, 217 senttiä leveä. Molemmissa Marian ilmestyksissä Leonardo on käyttänyt kaavamaista sijoittelua, kuten Fra Angelicon kahdessa hyvin tunnetussa kuvassa samasta aiheesta. Neitsyt Maria istuu tai polvistuu teoksen oikealla puolella, ja häntä lähestyy vasemmalta sivusta kuvattu enkeli, jolla on runsaat vaatteet, korotetut siivet ja liljankukka. Vaikka teosta pidettiin aiemmin Ghirlandaion maalaamana, nykyään se attribuoidaan yleisesti Leonardolle.
Pienemmässä kuvassa Maria katsoo poispäin ja asettaa kätensä rinnalleen ilmaistakseen alistumistaan Jumalan tahdolle. Suuremmassa kuvassa Maria ei kuitenkaan ole vähääkään alistuva. Kaunis tyttö, jonka lukemisen yllättävä lähettiläs keskeyttää, asettaa sormensa raamatulleen merkitäkseen kesken jäänyttä kohtaa ja nostaa kätensä yllätyttyään tai tervehtiäkseen muodollisesti. Rauhallinen nuori nainen vaikuttaa hyväksyvän asemansa Jumalan äitinä itsevarmuudella nöyrtymisen sijaan. Maalauksessa Leonardo antaa Neitsyt Marialle humanistiset kasvot tunnustaen ihmiskunnan roolin Jumalan inkarnaatiossa.
a>", keskeneräinen maalaus (noin 1480). Vatikaani.
1480-luku.
1480-luvulla Leonardo sai kaksi erittäin tärkeää tilausta ja aloitti toisen työn, joka oli myös uraauurtavan tärkeä komposition kannalta. Kolmesta työstä kaksi ei kuitenkaan koskaan valmistunut, ja kolmannen maalaaminen kesti niin kauan, että sen valmistumisesta ja maksusta jouduttiin käymään pitkiä neuvotteluja. Yksi näistä maalauksista on "Pyhä Hieronymus". Bortolon liittää työn Leonardon elämän vaikeaan kauteen ja melankolian ilmaukseen hänen päiväkirjassaan: "Luulin, että opettelin elämään; opettelinkin vain kuolemaan."
Vaikka maalaus on hädin tuskin aloitettu, sen hyvin erikoinen kompositio on selvästi nähtävissä. Hieronymus on asetettu katuvana maalauksen keskelle hieman vinoon, ja hänet nähdään jonkin verran yläpuolelta. Hänen polvistuva hahmonsa muodostaa puolisuunnikkaan, hänen toinen kätensä ulottuu maalauksen reunalle ja hän katsoo vastakkaiseen suuntaan. J. Wasserman huomauttaa yhteydestä maalauksen ja Leonardon anatomisten tutkimusten välillä. Etualalla makaa Hieronymuksen symboli, suuri leijona, jonka vartalo ja häntä muodostavat kaksoisspiraalin kuvan alaosan halki. Toinen huomattava piirre on karu kivimaisema, jota vasten hahmo on asetettu.
a>, Lontoo, mahdollisesti vuosilta 1505–1508, kertoo Leonardon kiinnostuksesta luontoon.
Myös suuressa, valmistumattomassa mestariteoksessa "Kuninkaiden kumarrus" on käytetty rohkeasti sommittelua, maisemaelementtejä ja henkilökohtaista draamaa. Se oli tilaus San Donato a Scopeton munkeilta. Se on erittäin monimutkainen kompositio noin 250 senttiä leveässä neliössä. Leonardo teki maalausta varten lukuisia piirustuksia ja luonnostutkielmia, joihin kuului yksityiskohtainen luonnos lineaariperspektiivissä maalauksen raunioituneesta antiikinaikaisesta arkkitehtuurista, joka liittyy osaksi taustaa. Kuitenkin vuonna 1482 Leonardo lähti Milanoon Lorenzo de' Medicin käskystä saadakseen Ludovico il Moron puolelleen, ja maalaus joutui hylätyksi.
Kauden kolmas merkittävä työ on "Luolamadonna", jonka Neitseellisen syntymän veljeskunta tilasi Milanossa. Maalaus tuli tehdä yhteistyössä de Predis'n veljesten kanssa, ja sen oli tarkoitus täyttää suuri ja monimutkainen alttaritaulu, joka oli jo rakennettu. Leonardo päätti maalata apokryfisen hetken Kristuksen lapsuudesta, kun Johannes Kastaja tapasi lapsena hänen perheensä tiellä Egyptiin. Leonardon maalaamassa kohtauksessa Johannes tunnustaa Jeesuslapsen Kristukseksi ja palvoo häntä. Maalaus näyttää aavemaisen kauniilta sulokkaiden hahmojen polvistuessa ihailemaan Jeesusta villissä kivimuodostelmien ja virtaavan veden maisemassa.
Vaikka maalaus on suhteellisen suuri, noin 200 kertaa 120 senttimetriä, se ei ole lainkaan niin monimutkainen kuin San Donaton munkkien tilaama työ: siinä on viidenkymmenen hahmon ja yksityiskohtaisen arkkitehtuurin sijaan vain neljä henkilöä ja kivinen luonnonmaisema. Maalaus valmistui lopulta; itse asiassa siitä tehtiin kaksi versiota, joista toinen pysyi veljeskunnan kappelissa ja toisen Leonardo otti mukaansa Ranskaan.
1490-luku.
Leonardon kuuluisin teos 1490-luvulta on "Pyhä ehtoollinen", joka maalattiin myös Milanossa. Maalaukseen on kuvattu viimeinen ateria, jonka Jeesus nautti opetuslastensa kanssa ennen vangitsemistaan ja kuolemaansa. Siihen on kuvattu nimenomaan hetki, jolloin Jeesus sanoi "yksi teistä tulee pettämään minut". Leonardo kertoo maalauksessaan tarinan tyrmistyksestä, jonka lause herätti Jeesuksen kahdentoista seuraajan keskuudessa.
Kirjailija Matteo Bandello havainnoi Leonardon työskentelyä ja kirjoitti, että joinain päivinä hän maalasi auringonlaskuun asti pysähtymättä syömään, mutta keskeytti sitten maalauksen kolmeksi tai neljäksi päiväksi kerrallaan. Vasarin mukaan luostarin priori ei ymmärtänyt tätä ja häiritsi Leonardoa, kunnes hän pyysi Ludovicoa puuttumaan asiaan. Vasari kuvaa, kuinka Leonardo oli huolissaan kyvystään kuvata Kristuksen opetuslasten ja Juudaksen kasvoja kelvollisesti ja kertoi ruhtinaalle, että hän saattaisi joutua käyttämään prioria mallinaan.
Kun maalaus valmistui sitä ylistettiin suunnittelun ja luonnehdinnan mestariteokseksi, mutta sen kunto heikkeni nopeasti ja sadan vuoden kuluessa eräs katselija kuvasi sitä "täysin pilalle menneeksi". Leonardo käytti luotettavan freskotekniikan sijasta temperaa pääosin gessosta tehdylle pohjalle, minkä vuoksi maalauksen pinta oli alttiina homeelle ja halkeilulle. Tästä huolimatta maalaus on pysynyt yhtenä maailman kopioiduimmista taideteoksista.
1500-luku.
Leonardon 1500-luvulla maalaamiin teoksiin kuuluu pieni muotokuva, joka tunnetaan nimillä "Mona Lisa" tai "la Gioconda". Maalaus on kuuluisa erityisesti vaikeasti tavoitettavasta hymystään. Sen mysteerisyyttä saattaa lisätä suupielten ja silmäkulmien hienovarainen varjostus, jonka vuoksi hymyn tarkkaa luonnetta on mahdoton määritellä. Maalauksen ilmeen "sumuisuutta" alettiin kutsua "sfumatoksi" tai Leonardon savuksi. Vasari, jonka yleisesti uskotaan tunteneen teoksen vain sen maineen perusteella, kirjoitti: "Leonardon maalauksessa on niin viehättävä hymynkare, että se sopii pikemmin jumalten kuin ihmisten katsottavaksi, ja teosta pidettiin ihmeellisenä, aivan kuin se olisi elävä."
Muita teokselle luonteenomaisia piirteitä ovat koristelematon asu, jonka yksityiskohdat eivät kilpaile silmien tai käsien kanssa, dramaattinen taustamaisema, jossa maailma näyttää olevan muutostilassa, hillitty väritys ja maalaustekniikan äärimmäinen pehmeys. Se on saatu aikaan öljyväreillä, joita on kuitenkin käytetty temperamaisesti ja sekoitettu pinnalla niin, ettei siveltimenvetoja voi erottaa. Vasari oli sitä mieltä, että "muotokuva on maalattu sillä tavoin, että se saa kenet tahansa uhkarohkeankin maalarin vapisemaan ja pelkäämään." Maalauksen täydellinen säilyminen ja se, ettei siinä ole merkkejä päälle maalauksesta tai restauroinnista, on äärimmäisen harvinaista tämän ikäisessä puulevymaalauksessa.
Teoksen "Neitsyt Maria, Jeesuslapsi, lammas ja Pyhä Anna" kompositiossa on jälleen hahmoja maisemassa, jota Wasserman kuvaa "henkeäsalpaavan kauniiksi". Teoksen kompositio palaa kuvaan Pyhästä Hieronymuksesta, jossa hahmo on asetettu kuvatasoon nähden vinoon. Maalauksesta tekee epätavallisen se, että siinä on kaksi vinoon asetettua hahmoa päällekkäin. Maria istuu äitinsä Pyhän Annan polvella. Hän nojaa eteenpäin pidelläkseen Jeesuslasta, joka leikkii rajusti lampaan kanssa – lammas on merkki hänen omasta lähestyvästä uhrauksestaan. Maalauksesta tehtiin useita kopioita ja se vaikutti Michelangeloon, Rafaeliin ja Andrea del Sartoon ja heidän kauttaan Pontormoon ja Correggioon. Erityisesti venetsialaiset taidemaalarit Tintoretto ja Veronese omaksuivat uuden muodin kompositiossa.
Piirustukset.
Leonardo ei ollut tuottelias taidemaalari, mutta hän teki runsaasti piirustuksia täyttäen päiväkirjansa pienillä luonnoksilla ja yksityiskohtaisilla piirustuksilla, joihin oli kuvattu kaikenlaisia hänen huomionsa herättäneitä asioita. Päiväkirjojen lisäksi Leonardolta on säilynyt monia tutkielmia maalauksia varten. Jotkut niistä voidaan tunnistaa tiettyjen teosten, kuten "Kuninkaiden kumarrus", "Luolamadonna" tai "Pyhä ehtoollinen", luonnoksiksi. Hänen varhaisin päivätty piirustuksensa on "Maisema Arnon laaksosta" vuodelta 1473. Siihen on kuvattu yksityiskohtaisesti joki, vuoria, Montelupon linna ja sen takainen peltomaisema.
Leonardon kuuluisimpiin piirustuksiin kuuluvat "Vitruviaan mies", tutkimus ihmisvartalon suhteista, "Luolamadonnaa" varten laadittu "Enkelin pää" Louvressa, kasvitieteellinen tutkimus "Betlehemin tähti" ja suuri (160×100 senttimetriä) mustalla liidulla värilliselle paperille toteutettu piirros "Pyhä Anna itse kolmantena" Lontoon National Galleryssa. Piirroksessa käytetään hienovaraista sfumato-varjostustekniikkaa samoin kuin "Mona Lisassa". Uskotaan, ettei Leonardo koskaan tehnyt kuvasta maalausta. Sitä lähinnä on "Neitsyt Maria, Jeesuslapsi, lammas ja Pyhä Anna" Louvressa.
Muihin kiinnostaviin piirroksiin kuuluvat useat tutkielmat, joihin yleensä viitataan "karikatyyreinä", koska ne näyttävät perustuvan liioitellusta luonteestaan huolimatta havaintoihin elävistä malleista. Vasari kertoo, että jos Leonardo näki henkilön, jolla oli mielenkiintoiset kasvot, hän havainnoi ja seurasi häntä ympäriinsä koko päivän. Komeista nuorista miehistä on säilynyt lukuisia piirustuksia, jotka liitetään usein Salaihin ja joissa on harvinainen ja ihailtu kasvonpiirre, niin kutsuttu "kreikkalainen profiili". Näitä kasvoja on usein verrattu sotureiden kasvoihin. Salai kuvataan usein hienoissa juhla-asuissa. Leonardon tiedetään suunnitelleen sarjan kulkueita, joihin ne saattavat liittyä. Muissa usein äärimmäisen huolellisesti tehdyissä piirroksissa on laskostustutkielmia. Leonardon kyvyn maalata laskostettuja kankaita voi nähdä kehittyvän huomattavasti hänen varhaisissa töissään. Eräs usein kopioitu piirros on makaaberi, vuonna 1479 Firenzessä piirretty luonnos Bernado Baroncellin ruumiista: hänet hirtettiin Pazzi-salaliiton ja Lorenzo de' Medicin veljen Giulianon murhan yhteydessä. Leonardo on merkinnyt maltillisen rehellisesti muistiin peilikirjoituksella Baroncellin vaatteiden värit hänen kuollessaan.
Päiväkirjat.
Sivu Leonardon päiväkirjasta, johon on kuvattu tutkielma sikiöstä kohdussa (noin 1510). Royal Library, Windsorin linna.
Renessanssin humanismi ei nähnyt tiedettä ja taidetta toisiaan poissulkevina aloina, ja Leonardon tutkimukset tieteessä ja tekniikassa ovatkin yhtä vaikuttavia kuin hänen taiteensa. Ne on tallennettu muistikirjoihin, jotka koostuvat noin 13 000 sivusta muistiinpanoja ja piirustuksia ja joissa taide ja luonnonfilosofia (modernin tieteen edeltäjä) sulautuvat toisiinsa. Leonardo kirjoitti ja ylläpiti muistiinpanoja päivittäin koko elämänsä ajan tehdessään havaintoja häntä ympäröivästä maailmasta.
Päiväkirjat on kirjoitettu pääosin peilikuvakirjoituksella. Sen käyttö saattoi johtua pikemminkin käytännön tarkoituksenmukaisuudesta kuin tarpeesta salata kirjoituksia, toisin kuin usein on ehdotettu. Koska Leonardo kirjoitti vasemmalla kädellään, hänelle oli todennäköisesti helpompaa kirjoittaa oikealta vasemmalle musteen tahriutumisen välttämiseksi.
Hänen muistiinpanoihinsa ja piirustuksiinsa kuuluu valtava määrä erilaisia kiinnostuksen kohteita ja päähänpinttymiä, joista jotkut ovat hyvinkin arkisia, kuten kauppalistoja tai luetteloita henkilöistä, jotka olivat hänelle velkaa, ja jotkut kiehtovia, kuten siipien tai veden päällä kävelyyn tarkoitettujen kenkien suunnitelmia. Muistiinpanoissa on maalausten kompositioita, tutkielmia niiden yksityiskohdista ja laskosten kuvaamisesta, luonnoksia kasvoista ja tunteista, eläimistä, vauvoista, piirroksia dissektioista, kasveista, kivimuodostelmista, pyörteistä, sotakoneista, helikoptereista ja arkkitehtuurista.
Päiväkirjat koostuivat alun perin erityyppisistä ja -kokoisista irrallisista papereista ja ne jaettiin Leonardon kuoleman jälkeen hänen ystävilleen. Ne ovat päätyneet merkittäviin kokoelmiin, kuten Windsorin linnan kuninkaalliseen kirjastoon, Louvreen, Biblioteca Nacional de Españaan, Victoria and Albert Museumiin, Biblioteca Ambrosianaan Milanossa, jossa säilytetään kaksitoistaosaista "Codex Atlanticusta", ja British Libraryyn Lontoossa. Viimeinen on laittanut valikoiman "BL Arundel MS 263" -muistikirjasta Internetiin. "Codex Leicester" on Leonardon ainoa yksityisomistuksessa oleva tieteellinen teos. Sen omistaa Bill Gates, ja sitä esitellään kerran vuodessa maailman eri kaupungeissa.
Leonardon päiväkirjat on nähtävästi tarkoitettu julkaistaviksi, sillä monet irtolehdet on muotoiltu ja järjestelty julkaisemista helpottavalla tavalla. Monissa tapauksissa yksi aihe, esimerkiksi ihmisen sikiön sydän, käsitellään yksityiskohtaisesti sekä sanoin että kuvin yhdellä paperilla. Ei tiedetä, miksi niitä ei julkaistu Leonardon elinaikana.
Tieteellinen tutkimus.
Leonardo lähestyi tiedettä havainnoiden: hän yritti ymmärtää ilmiöitä kuvailemalla ja jäljentämällä niitä mahdollisimman yksityiskohtaisesti, eikä hän painottanut kokeita tai teoreettisia selityksiä. Koska hänellä ei ollut muodollista koulutusta latinassa ja matematiikassa, ajan oppineet eivät juuri välittäneet hänen tekemästään tieteellisestä työstä, vaikka hän opetteli itsenäisesti latinaa. 1490-luvulla hän opiskeli matematiikkaa Luca Paciolin ohjauksessa ja laati sarjan piirroksia säännöllisistä kolmiulotteisista kappaleista kehikkomuodossa. Ne kaiverrettiin Paciolin kirjaan "Divina Proportione", joka julkaistiin vuonna 1509.
Päiväkirjojensa sisällöstä päätellen Leonardo vaikuttaa suunnitelleen tutkielmasarjan julkaisemista erilaisista aiheista. Kardinaali Louis D'Aragonin sihteerin vieraillessa hänen luonaan vuonna 1517 sihteerin sanotaan nähneen koherentin tutkielman anatomiasta. Leonardon oppilas Francesco Melzi keräsi osia hänen anatomiaa, valoa ja maisemaa käsittelevästä työstään julkaistavaksi. Ne julkaistiin lopulta nimellä "Leonardo da Vincin tutkielma maalauksesta" Ranskassa ja Italiassa vuonna 1651 ja Saksassa vuonna 1724 klassismin ajan taidemaalarin Nicholas Poussinin kaiverruksin, jotka perustuvat Leonardon piirroksiin. Arassen mukaan tutkielman ansioista Leonardo nähtiin "Ranskan akateemisen taideajattelun edeltäjänä" – siitä otettiin Ranskassa viidenkymmenen vuoden aikana 62 painosta.
Anatominen tutkimus ihmisen kädestä (noin 1510).
Anatomia.
Leonardo sai muodollista koulutusta ihmisen anatomiassa, kun hän aloitti oppipoikasuhteen Andrea del Verrocchioon, joka vaati kaikkien oppilaidensa opiskelevan anatomiaa. Taiteilijana hänestä tuli pian "topografisen anatomian" mestari, ja hän piirsi tutkielmia lihaksista, jänteistä ja muista näkyvistä anatomisista piirteistä.
Menestyneenä taiteilijana hän sai luvan tehdä ruumiinavauksia ihmisille Santa Maria Nuovan sairaalassa Firenzessä ja myöhemmin sairaaloissa Milanossa ja Roomassa. Vuosina 1510–1511 hän teki tutkimuksiinsa liittyvää yhteistyötä lääkäri Marcantonio della Torren kanssa, ja he laativat yhdessä anatomiaa käsittelevän teoksen, johon Leonardo piirsi yli 200 kuvaa. Se julkaistiin vasta vuonna 1680 (161 vuotta hänen kuolemansa jälkeen) nimellä "Tutkielma maalauksesta".
Leonardo piirsi useita tutkimuksia ihmisen luurangosta ja sen osista sekä lihaksista ja jänteistä, sydämestä ja verenkiertojärjestelmästä, sukupuolielimistä ja muista sisäelimistä. Hän teki yhden ensimmäisistä tieteellisistä piirroksista sikiöstä kohdussa. Taiteilijana Leonardo havainnoi tarkasti ja tallensi iän ja tunteiden vaikutuksia ihmisen fysiologiaan ja tutki erityisesti raivon ilmentymiä. Hän piirsi myös useita hahmoja, joilla oli merkittäviä epämuodostumia kasvoissaan tai jotka näyttivät sairailta.
Hän tutki ja piirsi myös monien muiden eläinten anatomiaa tehden ruumiinavauksia lehmille, linnuille, apinoille, karhuille ja sammakoille ja vertaili niiden anatomista rakennetta ihmiseen. Hän teki myös useita tutkimuksia hevosista.
Suunnitelma lentävästä koneesta (noin 1488). Institut de France, Pariisi.
Tekniikka ja keksinnöt.
Elinaikanaan Leonardoa arvostettiin insinöörinä. Kirjeessään Ludovico il Morolle hän väitti kykenevänsä rakentamaan kaikenlaisia koneita sekä kaupungin suojelemiseksi että piiritystarkoituksiin. Kun hän pakeni Venetsiaan vuonna 1499, hän löysi töitä insinöörinä ja kehitteli siirrettävien barrikadien järjestelmän kaupungin suojelemiseksi hyökkäykseltä. Hänellä oli myös suunnitelma Arno-joen virtauksen muuttamiseksi, jotta se tulvisi Pisaan. Hänen päiväkirjoissaan on lukematon määrä keksintöjä, sekä käytännöllisiä että epäkäytännöllisiä. Niihin kuuluu soittimia, hydraulisia pumppuja, kampimekanismeja, mörssärin ammuksia ja höyrykanuuna.
Da Vinci laati Milanossa 1490-luvulla periaatepiirroksen sisäkkäin kiertyvistä kaksoiskierreportaista, joista toinen voitiin varata nousemista ja toinen, edellisen ympärille kiertyvä, laskeutumista varten. Näitä rakennettiin 1500-luvulla todennäköisesti juuri hänen innoittaminaan useisiin linnoihin, kuten esimerkiksi Blois'han ja Chambordiin.
Vuonna 1502 Leonardo teki piirroksen yksijännevälisestä 240 metriä pitkästä sillasta osmanien sulttaani Bayezid II:lle Istanbuliin. Sillan oli tarkoitus ylittää Kultainen sarvi, lahti Bosporinsalmen suulla. Bayezid ei toteuttanut hanketta, sillä hän uskoi rakennelman olevan mahdoton. Leonardon visio herätettiin henkiin vuonna 2001, kun pienempi hänen suunnitelmaansa perustuva silta rakennettiin Norjaan. 17. toukokuuta 2006 Turkin hallitus päätti rakentaa Leonardon sillan Kultaisen sarven yli.
Suuren osan elämäänsä Leonardoa kiehtoi lentäminen, ja hän teki monia tutkimuksia lintujen lennosta. Niihin kuuluvat "Koodeksi lintujen lennosta" vuodelta 1505 ja useiden lentävien koneiden suunnitelmat, mukaan lukien helikopteri ja riippuliidin. Suurin osa suunnitelmista oli epäkäytännöllisiä, mutta riippuliidin on rakennettu ja sitä on käytetty onnistuneesti.
Leonardo legendana.
Leonardon maine oli hänen omana elinaikanaan jo niin suuri, että Ranskan kuningas vei hänet Italiasta kuin pokaalin, ja kuninkaan on väitetty elättäneen Leonardoa hänen vanhetessaan ja pidellen häntä sylissään hänen kuollessaan. Vasari väittää teoksessaan "Taiteilijaelämäkertoja" noin 30 vuotta Leonardon kuoleman jälkeen hänen kykynsä "ylittäneen luonnon".
Kiinnostus Leonardoa kohtaan ei ole koskaan hiipunut. Kansanjoukot jonottavat yhä katsomaan hänen kuuluisimpia maalauksiaan, t-paitoihin painetaan hänen piirroksiaan ja kirjailijat, kuten Vasari, ihmettelevät edelleen hänen nerouttaan ja esittävät spekulaatioita hänen yksityiselämästään, erityisesti siitä, mihin joku niin älykäs henkilö todellisuudessa uskoi.
Taidemaalareiden, kriitikkojen ja historioitsijoiden jatkuva ihailu Leonardoa kohtaan on heijastunut useisiin muihin kirjallisiin kunnianosoituksiin. Baldassare Castiglione, "Hovimiehen" kirjoittaja, kirjoitti vuonna 1528: "... yksi tämän maailman suurimmista taidemaalareista katsoo väheksyen tätä taidetta, jossa hänellä ei ole vertaistaan ..." kun taas nimellä "Anonimo Gaddiano" tunnettu elämäkertakirjailija kirjoitti noin vuonna 1540: "Hänen neronsa oli niin harvinaislaatuinen ja universaali, että voidaan sanoa luonnon toimineen kuin ihme hänen puolestaan ...".
Erityisesti 1800-luvulla ihailtiin Leonardon neroutta. H. Fuseli kirjoitti vuonna 1801: "Niin koitti aamu modernille taiteelle, kun Leonardo da Vinci aloitti kukoistuksen, joka jätti varjoonsa aiemman loiston: koostuen kaikista niistä osista, jotka yhdessä muodostavat nerouden ytimen ..." Saman toistaa A. E. Rio, joka kirjoitti vuonna 1861: "Hän seisoi kaikkien muiden taiteilijoiden yläpuolella kykyjensä vahvuuden ja jalouden kautta."
1800-lukuun mennessä Leonardon muistikirjojen ja maalausten laajuus oli tiedossa. H. Taine kirjoitti vuonna 1866: "Maailmassa ei saata olla toista esimerkkiä yhtä universaalista nerosta, niin kyvyttömästä täyttymykseen, niin täynnä kaipausta äärettömyyteen, niin luonnollisesti hienostunutta, niin edellä omaa vuosisataansa ja seuraavia vuosisatoja."
Kuuluisa taidehistorioitsija Bernard Berenson kirjoitti vuonna 1896: "Leonardo on se taiteilija, josta voidaan täydellisen kirjaimellisesti sanoa: kaikki, mihin hän koski, muuttui ikuiseksi kauneudeksi. Olkoonkin kallon leikkaus, rikkaruohon rakenne tai tutkielma lihaksista, hän muunsi sen viivan sekä valon ja varjon tuntumallaan ikuisiksi ajoiksi elämää välittäviksi arvoiksi."
Kiinnostus Leonardon neroutta kohtaan on jatkunut laantumattomana: asiantuntijat tutkivat ja kääntävät hänen kirjoituksiaan, analysoivat hänen maalauksiaan käyttäen tieteellisiä menetelmiä, väittelevät attribuutioista ja etsivät teoksia, joista on kirjoitettu mutta joita ei ole koskaan löydetty. Liana Bortolon kirjoitti vuonna 1967: "Koska hän oli kiinnostunut niin suuresta määrästä asioita, jotka saivat hänet tavoittelemaan tietoa kaikilla aloilla ... Leonardoa voidaan pitää, erittäin oikeutetusti, ylittämättömänä universaalina nerona, kaikkine termiin liittyvine levottomuutta herättävine pohjavireineen. Ihminen tuntee olonsa neron edessä nykyään yhtä epämukavaksi kuin 1500-luvulla. Viisi vuosisataa on kulunut, mutta silti tarkastelemme Leonardoa kunnioittavan pelokkaasti."
Luettelo maalauksista.
a>" (n. 1510) — Louvre, Pariisi, on mestarillinen kompositio.
Aatelisnaisen muotokuva (Ginevra de' Benci; n. 1474–1478)
La bella Principessa. Leonardon sormenjälki rengastettuna.
Yhdessäkään Leonardon maalauksista ei ole hänen signeeraustaan. Joihinkin säilyneisiin töihin viitataan Vasarin tekstissä tai sopimuksissa. Kaikki tämän osion huomiot on otettu Angela Ottino della Chiesan kirjoittamasta eri tutkijoiden mielipiteiden analyysistä.
Nämä kaksi teosta ovat lähes varmasti saman taiteilijan maalaamia. Hänen uskotaan yleisesti olleen Leonardo, mutta attribuutioita on myös kritisoitu.
Seuraavista maalauksista kahdella ensimmäisellä on Angela Ottino della Chiesan mukaan yleisempi hyväksyntä kuin muilla. Kaikkia on väitetty jossain vaiheessa Leonardon töiksi.
Aiheesta muualla.
*


Munkkivuori.
Munkkivuori () on noin 4 600 asukkaan osa-alue Munkkiniemen kaupunginosassa Länsi-Helsingissä.
Luonnehdinta alueesta.
Munkkivuori on Herttoniemen ohella hyvä esimerkki 50-luvun lähiöstä. Rakennukset on sijoitettu maastoon esimerkillisesti. Autoliikenne on järjestetty ulkosyötteisesti Ulvilantieltä, joka kiertää koko alueen. Lamellitalojen seassa on paljon 8-kerroksisia pistetaloja, Ulvilantie 19:ssa kolme 10-kerroksista tornia. Jokaisen talon vieressä on metsäistä puistoa.
Alueen sijainnilla on myös merkitystä. Munkkivuori on lähellä keskustaa, lähes suora jatke kantakaupungille. Talin golfkenttä, Niemenmäki ja Munkkiniemi ovat lähinaapureita. Ostoskeskus oli Suomen ensimmäinen lajissaan vuonna 1959. Suunnittelussa otettiin huomioon mahdollinen metroasema. Ostoskeskus on edelleen elinvoimainen: palveluita on tarjolla paljon ja laajennusta suunnitellaan.
Historia.
Munkkivuori on saanut nimensä Munkkiniemen mukaan. Nimi otettiin käyttöön vasta, kun Munkkivuoren lähiötä 1950-luvulla alettiin rakentaa. Munkkiniemen nimi periytyy sitä vastoin satojen vuosien takaa ja viitannee seudun useiden muiden munkkiaiheisten paikannimien tavoin virolaiseen Padisen luostariin. Nimen alkuperästä kerrotaan tarkemmin artikkelissa Munkkiniemi.
Munkkivuori rakennettiin metsäkaupungin periaatteilla. Vuonna 1959 avattiin Munkkivuoreen Suomen ensimmäinen ostoskeskus. Olavi Kanteleen suunnittelema Munkkivuoren kirkko valmistui vuonna 1963.
Yleistietoa.
Alueella toimii kaksi koulua, Helsingin ranskalais-suomalainen koulu lukioineen sekä Munkkivuoren ala-aste.
Liikenne.
Munkkivuori sijaitsee hyvien liikenneyhteyksien varrella: Turun moottoritien päässä sekä Vihdintien liikenneympyrän vieressä.
Julkinen liikenne.
Keskustaan pääsee bussilinjoilla 14, 18 ja 290, Pasilaan ja Itäkeskukseen linjalla 58 ja Viikkiin linjalla 57. Lisäksi alueelle pääsee Jouko-linjoilla, linjalla 52 sekä reilun kilometrin kävelyn päästä Jokeri-linjalla.


Myllypuro.
Myllypuro () on Helsingin 45. kaupunginosaan Vartiokylään kuuluva osa-alue Itä-Helsingissä, Kehä I:n länsi- ja Itäkeskuksen pohjoispuolella. Myllypuro muodostaa oman peruspiirinsä. Alueen keskusta uudistetaan voimakkaasti 2010-luvun alussa, mm. ostoskeskuksen kortteli rakennetaan kokonaan uudelleen.
Myllypurossa asuu 9 679 asukasta (1.1.2011), työpaikkoja alueella on n. 1 300.
Myllypuron keskuksessa, alueen itäosassa sijaitsee vuonna 1986 käyttöönotettu metroasema. Alueella liikennöi metron liityntälinja 92 (Itäkeskus (M) - Myllypuro (M) - Alakiventie). Lisäksi metroaseman ja alueen keskuksen itäpuolella Kehä I:llä liikennöi useita busseja.
Myllypuro on metsäinen ja kallioinen väljästi rakennettu asuinalue. Vapaasti tonteilla seisovat talot sijoittuvat runsaan puuston ja kalliosaarekkeiden väliin. Kerrostaloalue on pääosin 1960-luvulla rakentunut esikaupunkialue, ja suuri osa taloista on peruskorjattu.
Myllypuron keskusta uudistetaan 2010-luvun vaihteessa voimakkaasti. Vanha ostoskeskus purettiin vuonna 2009 ja se korvataan uudella, selvästi suuremmalla keskuskorttelilla. Lisäksi sen läheisyyteen on rakennettu ja rakennetaan uusia asuinrakennuksia. Metron viereen on nousemassa koko Itä-Helsinkiä palveleva terveysasema ja uusille toimitiloille on varattu useita tontteja. Ammattikorkeakoulu Metropolia on päättänyt rakentaa kampuksen tälle alueelle.
Myllypuron länsi-osassa on laaja pientaloalue, josta uusin osa ns. Hallainvuorentien alue on rakentunut 2000-luvun alussa. Myllypuron keskuksen eteläpuolelle Alakiventielle valmistuu 2010-luvun alussa uusi puistoalue paikalle, josta jouduttiin purkamaan asuintaloja ja päiväkoti entisen kaatopaikan aiheuttaman maaperän pilaantumisen takia vuosituhannen vaihteessa. Etelä-Myllypuroon nousevan uuden Myllykylän puupientaloalueen rakennustyöt on aloitettu syksyllä 2009.
Myllypuron peruspiirissä toimii neljä suomenkielistä sekä yksi ruotsinkielinen päiväkoti. Alueella sijaitsevat lisäksi ala-asteen sekä yläasteen koulut.
Myllypurossa on hyvien kulkuyhteyksien (metro ja Kehä I) päässä koko kaupungin mittakaavassakin huomattavia liikuntapaikkoja: monitoimihalli Liikuntamyllyn sekä salibandyhalli Arena Center Myllypuron seuraksi valmistui 2009 Pallomylly, toinen Helsingin suurista jalkapallohalleista. Pallomyllyn yhteydessä asuinalueen eteläpuolella on laaja Myllypuron liikuntapuisto. Myllypuron lapsille ja nuorille on laadittu oma harrasteopas pääosin liikuntaharrastuksista Myllypurossa ja sen lähialueilla.


Marjaniemi.
Marjaniemi () on Helsingin 45. kaupunginosaan eli Vartiokylään kuuluva merellinen ja pientalovaltainen osa-alue Itä-Helsingissä.
Marjaniemi sijaitsee Strömsinlahden ja Vartiokylänlahden rannalla, Itäkeskuksen eteläpuolella. Marjaniemen rannan edustalla sijaitsevat Iso Koivusaari sekä pienemmät Pieni Koivusaari, Syvännesaari, Harjakari ja Härkäsaari luetaan myös Marjaniemen osa-alueeseen.
Asukkaita Marjaniemessä on 1964 (1.1.2005); työpaikkoja alue tarjosi 257:lle (31.12.2003).
Marjaniemeläiset maksoivat tuloveroja vuodessa keskimäärin 33621 euroa per talous, mikä on noin kolme kertaa enemmän kuin Helsingissä keskimäärin.
Marjaniemen lähialueita ovat pohjoispuolella sijaitsevan Itäkeskuksen ohella Roihuvuori lännessä, Puotila koillisessa sekä Tammisalon, Vartiosaaren ja Vuosaaren Meri-Rastilan osa-alueet merenlahden toisella puolella.
Marjaniemen länsiosissa on uimaranta (Kivalontien vierellä). Marjaniemessä toimii kaksi pursiseuraa (Marjaniemen purjehtijat ja Marjaniemen venekerho), sekä yksi Suomen suurimmista melontaseuroista (Marjaniemen melojat).
Marjaniemi oli 1900-luvun alkupuolella kesähuvila-aluetta, ja sitä käytettiin kieltolain aikana pirtun salakuljetuksen tukikohtana.
Marjaniemessä ovat asuneet mm. elokuvaohjaaja ja -tuottaja Toivo Särkkä ja autokoulunopettaja Ensio Itkonen.
Populaarikulttuurissa.
J. Karjalainen Electric Sauna-yhtye julkaisi vuonna 2001 albumin Marjaniemessä, joka sisälsi singlen "Verinen mies". Laulu kuvailee tarinankertojan lapsuudenkokemuksia Marjaniemestä.


Suojaikäraja.
Suojaikärajalla tarkoitetaan lakisääteistä ikärajaa, jota nuoremman henkilön ei katsota kykenevän antamaan suostumustaan seksuaaliseen kanssakäymiseen. Sukupuoliyhteys tällaiseen henkilöön rinnastetaan ikärajasäännöksen perusteella hänen tahtonsa vastaiseksi riippumatta siitä, onko hän suostunut siihen, koska hänen suostumustaan ei voida pitää pätevänä. Tämän vuoksi teko tulkitaan rikosoikeudessa ikärajaa nuorempaan henkilöön kohdistuvaksi rikokseksi.
Historia.
Suomen lainsäädännössä yleisenä suojaikärajana on perinteisesti pidetty 16 vuoden ikää. Hallitus on seksuaalirikoksia koskevien lakiuudistusten yhteydessä vuosina 1970 ja 1997 esittänyt ikärajan alentamista Ruotsin tavoin 15 vuoteen, mutta eduskunta on molemmilla kerroilla päättänyt pitänyt ikärajan 16 vuodessa.
Aikaisemmin Suomessa homoseksuaalisen kanssakäymisen suojaikäraja oli 18 vuotta, siis korkeampi kuin heteroseksuaalisen. Homoseksuaalisen kanssakäymisen korkeampi ikäraja poistettiin vasta 1998 rikoslain kokonaisuudistuksen osana, joka astui voimaan vuoden 1999 alusta. Tällöin uudistettiin seksuaalirikoksia koskeva 20. luku.
Nykytilanne.
Suomen nykyisen suojaikärajaa koskevan sääntelyn tavoitteena ei nykylain perustelujen mukaan ole rikoslainsäädännöllä ohjata nuorten keskinäistä sukupuolielämää, vaan suojella lapsia vanhempien henkilöiden lapsiin kohdistamilta seksuaalisilta teoilta, jotka ovat lapsille vahingollisia, koska lapset eivät kykene tasavertaisista lähtökohdista arvioimaan varhaisen sukupuolisen seurustelun heille mahdollisesti aiheuttamia ongelmia.
Suomessa suojaikäraja koskee laajasti seksuaalista kanssakäymistä alkaen erilaisista seksuaalisista teoista, joita pidetään yleensä muissa yhteyksissä seksuaalisena häirintänä. Suomessa suojaikäraja on nykyisinkin 16 vuotta ja se tarkoittaa, että alle 16-vuotiaat ovat erityisessä suojelussa seksuaaliselta hyväksikäytöltä myös silloin, kun seksuaalista tekoa ei voida tuomita pakottamiseen perustuen raiskausrikoksena tai tavanomaisena seksuaalisena hyväksikäyttönä. Jos lapsen vanhempi tai vanhempaan rinnastettavassa asemassa lapseen nähden oleva henkilö joka asuu lapsen kanssa samassa taloudessa syyllistyy seksuaaliseen hyväksikäyttöön, suojaikäraja on 18 vuotta. Näistä teoista ikärajaa nuorempaan henkilöön tuomitaan lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä.
Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö.
Lapsen seksuaalisella hyväksikäytöllä tarkoitetaan sellaista seksuaalista kanssakäymistä yleensä alle 16-vuotiaan kanssa, joka on omiaan aiheuttamaan haittaa tämän kehitykselle. Se ei tarkoita pelkästään seksuaalista ahdistelua, vaan rikokseksi voidaan katsoa myös alle 16-vuotiaan kanssa tapahtuva sukupuoliyhteys silloin, kun toinen osapuoli on huomattavasti toista vanhempi tai kypsempi, vaikka kyseessä ei olisikaan sukupuoliyhteyteen pakottaminen.
Teon ei myöskään tarvitse olla sukupuoliyhteys johtaakseen rangaistukseen. Esimerkiksi seksuaalisesti värittyneiden tekstiviestien lähettäminen on tulkittu lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi.
Lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä ei pidetä tekoa, jossa osapuolten iässä sekä henkisessä ja ruumiillisessa kypsyydessä ei ole suurta eroa. Ennen vuoden 2011 kesäkuussa voimaan tullutta lakimuutosta tätä poikkeussäännöstä on tulkittu laajasti riippuen tapauksesta. Yleistäen kuitenkin lailliseksi on katsottu sitä suurempi ikäero, mitä vanhempia osapuolet ovat. Esimerkiksi joulukuussa 2003 Helsingin hovioikeus vapautti 14-vuotiaan tytön 19-vuotiaan poikaystävän hyväksikäyttösyytteestä, koska seksisuhteessa olleiden nuorten katsottiin viiden vuoden ikäerosta huolimatta olleen suunnilleen yhtä kypsiä vastaamaan tekemisistään. Lakimuutoksen myötä vanhoista oikeustapauksista ei voida kuitenkaan enää päätellä kuinka lakia nykyisellään tulkitaan, koska ennen lakimuutosta riitti, että ero katsottiin vähäiseksi vain joko iässä tai kehityksessä.
Alle 16-vuotias voi vastoin yleistä käsitystä syyllistyä itsekin lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön tehdessään seksuaalisen teon huomattavasti itseään nuoremman ja epäkypsemmän henkilön kanssa (rikosoikeudellinen vastuuikäraja on 15 vuotta). Vähäinenkään ero iässä tai kypsyydessä ei vapauta tekijää vastuusta silloin, kun teko on tehty vastoin tahtoa.


Tim Berners-Lee.
Sir Timothy "Tim" John Berners-Lee (s. 8. kesäkuuta 1955 Lontoo, Iso-Britannia) on WWW:n kehittäjä. Keksinnöstään hänet on palkittu useita kertoja. Hän vastaanotti 15. kesäkuuta 2004 miljoonan euron suuruisen Millennium-palkinnon. Tim Berners-Lee sai myös toisen merkittävän kunniapalkinnon, kun 16. heinäkuuta 2004 kuningatar Elisabet II aateloi hänet myöntämällä hänelle Brittiläisen imperiumin ritarikunnan komentajan arvon. Berners-Lee työskentelee nykyään Massachusetts Institute of Technologyn yhteydessä toimivan World Wide Web Consortiumin johtajana.
Berners-Lee on koulutustaustaltaan fyysikko, mutta työskennellyt jo ennen WWW:n kehittämistä lähinnä tietotekniikan parissa.
Vuonna 2009 Berners-Lee pyysi anteeksi internetosoitteiden kauttaviivojen internetinkäyttäjille aiheuttamaa vaivaa ja ylimääräisten viivojen kuluttaman paperin ja musteen määrää.
Hän esiintyi Lontoon Olympialaisissa 2012 omana itsenään.


Constans.
Constans (320 – 28. tammikuuta 350) oli Konstantinus Suuren ja keisarinna Faustan nuorin poika. Isänsä kuoltua vuonna 337 Constansista tuli keisari yhdessä veljiensä ja kanssa. Veljesten keskinäisessä vallanjaossa Constansin valtapiiriksi määriteltiin Italian ja Afrikan alueet.
Constans joutui pian riitoihin valtakunnan läntisiä osia hallitsevan Konstantinus II:n kanssa. Konstantinus II yritti vallata Italian Constansilta vuonna 340, mutta Constansin joukot surmasivat hänet Aquileian lähistöllä. Constans valtasi itselleen veljensä alueet, eli hän hallitsi tämän jälkeen Rooman länsi- ja keskiosia, kun taas Constantius II hallitsi yhä edelleen itäosia.
Constans oli harras kristitty ja halusi toimia aktiivisesti kristinuskon yhtenäisyyden puolesta. Hän muun muassa tuki kirkkoisä Atanasiosta tämän taistelussa areiolaisia oppeja vastaan. Tämä tosin johti vaaralliseen vastakkainasetteluun hänen veljensä Constantiuksen kanssa, joka kannatti areiolaisuutta. Veljekset pystyivät kuitenkin sopimaan uskonnolliset erimielisyytensä. Ainakin he olivat yhtä mieltä siitä, että pakanauskonnot pitää tukahduttaa, ja niinpä he kielsivät vuonna 341 pakanalliset uhritoimitukset koko valtakunnan alueella.
Vaikka Constans saavuttikin joitakin merkittäviä voittoja muun muassa frankeista, hän ei kuitenkaan koskaan tullut suosituksi sotilaiden keskuudessa. Syy on saattanut olla hänen määräileväksi ja ahneeksi väitetyssä luonteessaan. Joka tapauksessa vuonna 350 kenraali Magnentius asettui Constansin vastaisen sotilaskapinan johtoon Galliassa. Constans huomasi pian olevansa hengenvaarassa ja yritti paeta kohti Hispaniaa, mutta Magnentiuksen kätyrit saivat hänet kiinni ja murhasivat hänet.


Nelson Mandela.
Nelson Rolihlahla Mandela (s. 18. heinäkuuta 1918 Mvezo) on xhosa-kansan thembu-heimoon kuuluva eteläafrikkalainen poliitikko, joka toimi aiemmin myös asianajajana. Etelä-Afrikassa hänet tunnetaan usein xhosankielisellä klaaninimellä Madiba tai nimellä "tata", joka tarkoittaa khosaksi "isää". Hän sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1993 Frederik de Klerkin kanssa ja oli Etelä-Afrikan ensimmäinen musta presidentti 1994–1999. Nelson Mandela on 1900-luvun tunnetuimpia poliittisia vankeja ja merkittävimpiä Afrikan poliittisia johtajia.
Perhe.
Mandelan isä Gadla Henry Mphakanyiswa oli xhosa-heimon johtaja Transkeissa, joka oli osa Britannian Kapmaan siirtomaata. Mandelan isällä oli neljä vaimoa. Kolmas heistä oli Mandelan äiti Nosekeni Fanny, joka kuului xhosien Amampemvu-klaaniin. Rolihlahlan isällä oli 13 lasta, joista Rolihlahla oli pojista nuorin. Mandelan ollessa vielä lapsi perhe muutti Transkein pääkaupungin Umtatan lähellä sijaitsevaan Qunun kylään, sillä perheen isä oli menettänyt koko omaisuutensa ja asemansa niskoiteltuaan tuomarille. Kylässä ihmiset asuivat ympyrän muotoisissa majoissa. Mandelan perheellä oli kolme majaa, yksi nukkumista, yksi ruoanlaittoa varten, ja yhtä pidettiin vajana.
Mandelan äiti Fanny kääntyi lapsineen kristinuskoon, kun Rolihlahla Mandela oli seitsenvuotias. Mandelan isän ystävät George ja Ben Mbekela vaikuttivat siihen, että nuori Rolihlahla pääsi opiskelemaan. Hän aloitti pian koulun, jossa sai englanninkielisen nimen Nelson. Nelson oli yhdeksänvuotias, kun hänen isänsä kuoli, todennäköisesti jonkinlaiseen keuhkotautiin.
Muutto Mphekezweniin ja opiskelu (1927–1941).
Mphakanyiswan kuoltua Nelson Mandela muutti yksin Qunusta Mphekezweniin, koska Thembujen sijaishallitsija, päällikkö Jongintaba Dalindyebon oli lupautunut Nelsonin holhoojaksi. Mandela kävi palatsin vieressä olevaa koulua ja menestyi hyvin.
Kuudentoista ikäisenä Mandelalle tehtiin xhosien perinteiden mukaisesti ympärileikkaus, ja hänestä tuli mies. Pian hän muutti opiskelemaan Clarkeburyn sisäoppilaitokseen, jossa hän suoritti kolmivuotisen alemman tutkinnon kahdessa vuodessa, minkä jälkeen hän vuonna 1937 meni metodistiopistoon Healdtowniin Fort Beaufortiin.
21-vuotiaana Mandela pääsi Alicen kunnassa sijainneeseen Fort Haren yliopistoon. Opiskeluaikana hän liittyi opiskelijoiden kristilliseen yhdistykseen ja piti raamattutunteja lähikylissä. Opiskelijoiden edustajistoon liittyneiden erimielisyyksien vuoksi hänet kuitenkin erotettiin koulusta, ja vuonna 1941 hän palasi Mphekezweniin. Järjestettyä avioliitoa välttääkseen Mandela karkasi Mphekezwenista pian Johannesburgiin.
Johannesburg (1941–1943).
a>n päärakennus, jossa pidetään esimerkiksi valmistujaisseremoniat.
Mandela löysi Johannesburgissa aluksi kultakaivokselta vartijan töitä. Pian kaivoksen johtajalle kuitenkin selvisi, että Mandela oli karannut, ja hänet erotettiin. Mandela siirtyi töihin lakiasiaintoimistoon toimistoapulaiseksi. Iltaisin hän opiskeli University of South Africassa, sillä hän halusi suorittaa Fort Haressa kesken jääneen tutkintonsa loppuun. Johannesburgissa Mandela kävi ystäviensä kanssa muun muassa kommunistisen puolueen kokouksissa, joissa hän tutustui Etelä-Afrikan rotusorron historiaan.
Mandela valmistui yliopistosta vuoden 1942 lopulla ja jatkoi seuraavana vuonna opintoja Witwatersrandin yliopiston oikeustieteen laitoksella.
Avioliitot ja lapset.
Mandela tapasi tulevan vaimonsa Evelyn Masen Sisulujen olohuoneessa. He menivät naimisiin jo parin kuukauden tuttavuuden jälkeen. Vuoden 1945 alussa pariskunnalle syntyi esikoispoika Madiba Thembekilen ja perhe pääsi muuttamaan uuteen taloon. Vuonna 1947 syntynyt toinen lapsi Makaziwen kuoli vain yhdeksän kuukauden ikäisenä. Vuonna 1953 Mandelan perheeseen syntyi tytär, joka sai nimekseen aiemmin kuolleen tyttären nimen Makaziwe.
Evelyn ja Nelson Mandela erosivat 1957, sillä avioliitto ei enää toiminut. Samana vuonna Mandela tapasi tulevan vaimonsa Nomzamo Winnifred Madikizelan, joka tunnetaan paremmin nimellä Winnie Mandela. Winnie ja Nelson Mandela avioituivat 1958. Mandela anoi pannamääräyksen lievennystä, ja hän sai luvan poistua Johannesburgista kuudeksi päiväksi. Samana vuonna Winnie synnytti pariskunnan ensimmäisen lapsen, tyttären Zenanin.
Toinen tytär Zindziswa syntyi vuonna 1960. Nelson ja Winnie Mandela erosivat vuonna 1994, ja vuonna 1998 Nelson mandela meni kolmannen kerrna naimisiin. Morsian oli entisen Mosambikin presidentin leski Graca Machel.
Loukkauksia (1944–1948).
Rotuerottelujärjestelmään kuuluneet loukkaukset ja nöyryytykset saivat Mandelan liittymään vuonna 1944 ystävänsä Walter Sisulun aloitteesta ANC:hen. Toisen maailmansodan jälkeen Mandela ja Sisulu olivat perustamassa ANC:n nuorisojärjestöä "Congress Youth Leagueta", jonka tavoitteena oli painostaa ANC:tä aktiivisempaan toimintaan rotuerottelun vastaisessa taistelussa. CYL:n mukaan käyttöön tuli ottaa lakot, boikotit ja kansalaistottelemattomuus.
Kaivostyöläisten lakko ja uusi aasialaisten maanhallintolaki vuonna 1946 vaikuttivat Mandelan poliittiseen toimintaan. Ammattiliitoj johtajana oli tuolloin ANC:n pitkäaikainen jäsen J.B. Marks, joknka toiminta teki Mandelaan vaikutuksen. Lakon jatkuttua viikon kaivostyöläisten liiton johtajat, myös Marks pidätettiin ja 12 työläistä kuoli.Mandela vieraili kaivostyöläisten luona ja kertoi arvostavansa heitä. Myös intialaisten maahanmuuttolakia vastustanut kahden vuoden passiivinen vastarintakampanja toimi esimerkkinä ANC:lle ja muille apartheidia vastustaneille järjestöille.
Vuoden 1948 vaaleissa valtaan nousi afrikaanerinationalistinen kansallispuolue, joka aloitti uuden politiikan apartheidin toimeenpanon.
Lait (1949–1952).
Vuonna 1949 säädettiin laki, jolla kiellettiin seka-avioliitot. Pian tuli voimaan myös moraalittomuuslaki, jonka tarkoituksena oli tehdä valkoisten ja ei-valkoisten sukupuolisuhteet laittomiksi. Seuraavaksi tuli ryhmäalueiden laki, jossa määrättiin kaikille roduille omat asuinalueet, jotka valkoiset saivat milloin vain julistaa omakseen.
CYL onnistui syrjäyttämään ANC:n puheenjohtajan Alfred Xuman, joka suhtautui kyseisiin menetelmiin kielteisesti, ja otti ANC:n yleiskokouksessa vuonna 1949 hänen tilalleen James Morokan. Samassa kokouksessa Tambo, Sisulu ja Mandela nousivat ANC:n toimeenpanevaan komiteaan. Mandela oli yhä töissä toisessa lakiasiaintoimistossa. Vuonna 1950 säädettiin passilaki, joka määräsi mustat aina kantamaan asuinalueensa ulkopuolella passia. Lain vuoksi järjestettiin toukokuussa 1950 vapauden lakko. Sen päivän aikana viranomaiset kielsivät kaikki kokoukset, mutta silti sinä päivänä yli kaksi kolmasosaa afrikkalaisista työläisistä jäi kotiinsa. Illalla mielenosoittajia kokoontui kaduille. Paikalle tuli poliiseja, jotka rupesivat ampumaan mielenosoittajia. Seurauksena oli, että 18 afrikkalaista kuoli ja useita haavoittui. Muutaman viikon kuluttua tuli voimaan kommunismin hävittämislaki. Vuonna 1950 säädettiin myös väestö- ja rekisteröintilaki, joka tarkoitti, että kaikki eteläafrikkalaiset luokiteltiin rotunsa mukaan.
Mandela valittiin 1951 CYL:n puheenjohtajaksi. ANC:n yleiskokouksessa tehtiin 1952 päätös, että hallitusta vaaditaan kumoamaan kommunismin hävittämislaki, ryhmäalueiden laki, äänestäjien erillisedustuksen laki, bantuhallinnon laki, passilait ja karjanrajoittamislaki, joka astui voimaan helmikuussa 1952. Käytännössä se supisti afrikkalaisten maita entisestään. Koska hallitus ei kumonnut lakeja, järjestettiin lakeja vastaan uhmakampanja. Kampanja alkoi 26. kesäkuuta 1952. Samana päivänä Mandelalle syntyi toinen poika Makgatho Lewanika. Mandela matkusti ympäri maata keräten kannattajia väkivallattomiin protesteihin syrjintälakeja vastaan.
Vapaustaistelu (1952–1953).
ANC sai loppuvuodesta 1952 uuden puheenjohtajan Albert Luthulin. Mandelasta tuli varapuheenjohtaja, ja sen lisäksi hän oli Transvaalin ANC:n puheenjohtaja. Apartheidin vastaisen kampanjoinnin vuoksi Mandela sai ensimmäisen puolen vuoden mittaisen pannamääräyksensä. Pannamääräyksen saanut henkilö ei saanut esiintyä julkisesti, ja hänen asumistaan ja liikkumistaan rajoitettiin. Koska ANC:ssä pelättiin valtion lopettavan järjestön toiminnan, Mandelaa pyydettiin tekemään suunnitelma maanalaista toimintaa varten. Niin syntyi M-suunnitelma eli Mandela-suunnitelma. Suunnitelma toteutui vain pieneltä osin joissakin paikoissa, ja se kohtasi paljon vaikeuksia.
Mandela työskenteli vuoden verran Terblanche & Briggishillä, minkä jälkeen hän siirtyi Helman ja Michelin toimistoon. Samalla hän opiskeli pätevyystutkintoa saadakseen oikeuden toimia asianajajana. Oikeustieteen kandidaatin tutkinnon hän oli jo suorittanut. Asianajajatutkinnon suoritettuaan Mandela meni vähäksi aikaa asianajajaksi H. M. Basnerin toimistoon ja perusti sen jälkeen vuonna 1952 Johannesburgiin oman asianajajatoimiston toisen ANC:n johtajan Oliver Tambon kanssa. Toimistolla oli alusta asti paljon asiakkaita. "Mandela ja Tambo" olikin siihen aikaan Etelä-Afrikan ainoa afrikkalainen lakiasiaintoimisto.
Laki bantuopetuksesta tuli voimaan 1953, ja niin koulutuskin sai apartheidleiman. ANC:ssä lakia pidettiin katalana, ja siksi ruvettiin suunnittelemaan kouluboikottia. Boikotti kesti viikon, mutta sen noudattaminen jäi satunnaiseksi, ja siksi se epäonnistui. Samana vuonna 35-vuotias Mandela sai pannamääräyksen, ja hän joutui eroamaan ANC:stä.
Maanpetossyyte (1956–1961).
Mandela pidätettiin joulukuussa 1956 yhdessä ANC:n johtajan Albert Luthulin kanssa, ja hän sai syytteen maanpetoksesta. 144 pidätettyä pysyi pidätettyinä kaksi viikkoa, minkä jälkeen heidät vapautettiin takuita vastaan.
Joulukuussa 1959 pidettiin ANC:n yleiskokous, jossa päätettiin järjestää passien vastainen kampanja. Maaliskuussa 1960 tunnelma oli kampanjan vuoksi koko maassa kireä, sillä hallitus uhkaili jo järjestön kieltämisellä. Kaikkialla maassa puhkesi mielenosoituksia. Poliisit ampuivat kohti mielenosoittajia, ja erityisen paha oli tilanne Sharpevillessä, jossa kuoli 69 ihmistä ja satoja haavoittui. Viikon kuluttua Sharpevillen verilöylystä Mandela poltti passinsa. Hänet pidätettiin yhteyksistä Sharpevillen verilöylyn jälkeen alkaneisiin mielenosoituksiin, ensin laittomasti, mutta seuraavana päivänä laillisesti. Hänet vietiin Pretorian paikallisvankilaan, jossa hän oli viisi kuukautta. Oikeudenkäynnit tosin jatkuivat vielä vankeuden jälkeenkin. Huhtikuussa 1960, Mandelan ollessa vankilassa, mielenosoitukset organisoineet järjestöt ANC ja PAC kiellettiin."Mandela ja Tambo" sulki ovensa 1960. Joulukuussa Mandela ja hänen vaimonsa saivat toisen tyttären Zindziswan.
Maaliskuussa 1961 julistettiin maanpetosoikeudenkäynnin tuomio. Oikeudenkäynti oli kestänyt monta vuotta, ja tuloksena oli syytettyjen vapauttaminen syytteistä. Pian sen jälkeen Mandela siirtyi maan alle, eli hän hoiti ANC:n asioita salaisesti ja hänestä tuli Etelä-Afrikan etsityin mies "Musta neilikka". Koska Mandela oli lainsuojaton ja piileskeli poliiseilta, hän esitti milloin mitäkin työläistä ja matkusti vain öisin. Hän käytti peitenimeä ja asui muiden luona.
Väkivallan tie (1960–1962).
ANC:n aseellinen siipi Umkhonto we Sizwe perustettiin maaliskuussa 1960 tapahtuneen Sharpevillen verilöylyn jälkeen tarkoituksena rakentaa nykyaikainen sissiarmeija osaksi laajempaa Etelä-Afrikan vapautusliikettä ja tukemaan ANC:n ajamaa poliittista ohjelmaa. Umkhonto we Sizweä ei aluksi liitetty suoraan ANC:hen, vaan sitä sanottiin Etelä-Afrikan väestöä edustavaksi kansanarmeijaksi. Etelä-Afrikan hallitus tuomitsi ANC:n terroristijärjestöksi, mikä sai myös monen länsimaan tuen.
Hallitukselle tuli joulukuussa 1961 täytenä yllätyksenä MK:n räjäytykset kesken valkoisten juhlien, ja poliisien tärkeimpänä tehtävänä oli vangita MK:n jäsenet. Helmikuussa 1962 Mandelaa pyydettiin johtajaksi ANC:n valtuuskuntaan, joka lähtisi konferenssiin, mikä tarkoitti myös sitä, että hän pääsisi näkemään Afrikkaa. Matkalla hän tapasi vanhan ystävänsä Oliver Tambon, joka oli perustanut ANC:n toimistot Ghanaan, Englantiin, Egyptiin ja Tanganjikaan (nyk. Tansania). Kokouksen päätyttyä Mandela lähti erään Robbien kanssa kiertämään Afrikan maissa ja kertomaan Etelä-Afrikan tilanteesta. Sotilaskoulutuksen Mandela sai Addis Abebassa Etiopiassa.
Vangitseminen (1962–1964).
Mandela oli ollut paossa lähes puolitoista vuotta ja kiertänyt useissa Afrikan maissa etsimässä taloudellista ja sotilaallista apua. Elokuussa 1962 aseistettu poliisi pysäytti Howickissa auton, jonka takapenkillä istui valkoinen mies, jonka autonkuljettajaksi Mandela oli naamioitunut. Pitkään ei tiedetty, miten poliisi oli päässyt Mandelan jäljille, mutta 1986 kolmessa eteläafrikkalaisessa lehdessä (joita Lontoon lehdistö ja CBS-kanavat käyttivät ko. uutisen lähteenä) kerrottiin, että CIA:n agentti Donald C. Rickard oli paljastanut Erityisosastolle, että Mandela saattoi olla matkalla Durbaniin naamioituneena autonkuljettajaksi. Tiedon tästä Rickard oli saanut eräältä ANC:n soluttautujalta. Läksiäisjuhlissaan vuotta myöhemmin Rickard kertoi, että tuona yönä hänen oli määrä tavata Mandela, mutta sen sijaan hän menikin poliisille ilmoittamaan Mandelasta. Rickard ei suostunut kommentoimaan, kun CBS otti asiassa yhteyttä. Tiedon vahvisti myös entinen CIA:n agentti, joka halusi pysyä nimettömänä antaessaan haastattelua The Atlanta Journal and Constitute -lehdelle. Hän kertoi entisen CIA agentin, Paul Ecklin todenneen pari tuntia Mandelan pidätyksen jälkeen "Me olemme paljastaneen Mandelan Etelä-Afrikan Turvallisuusjaostolle. Me annoimme heille tarkat tiedot – miten hän on pukeutunut, ajankohdan, missä hän liikkuu. He ovat napanneet Mandelan. Tämä on yksi parhaista kaappauksistamme."
Mandelan käytyä oikeudessa hänet vietiin Johannesburgin Linnakkeen sairaalaan, sieltä hänet siirrettiin Pretorian paikallisvankilaan ja pian taas takaisin Johannesburgiin. Lokakuussa pidetyn oikeuskäsittelyn tuloksena oli viisi vuotta vankeutta, joista kaksi vuotta yllytyksestä lakkoon ja kaksi vuotta maasta poistumisesta ilman passia. Oikeudesta Mandela vietiin Pretoriaan, jossa hän tarjoutui menemään erityisselliin, jotta saisi pitkät housut. Eristyksessä muista oli kuitenkin hirveää, joten hän suostui ottamaan polvihousut ja pääsi yhteen poliittisten vankien kanssa. Kesäkuussa 1962 oli säädetty sabotaasilaki, joka salli kotiarestissa pitämisen ja tiukemman pannamääräykset, joista ei saanut valittaa oikeuteen. Toukokuussa 1963 hallitus sääti yhdeksänkymmenen päivän pidätyslain, joka tarkoitti, että poliisi voi pidättää kenet tahansa ilman pidätysmääräystä.
Vuonna 1963 Mandela siirrettiin vähäksi aikaa vankilasaarelle Robben Islandille ja sieltä takaisin Pretorian vankilaan, jossa oli pidätettynä MK:n jäseniä enimmäkseen ylimmästä johtoryhmästä. Poliisi oli pidättänyt heidät MK:n päämajasta Rivoniasta. Nyt heitä kaikkia, myös Mandelaa, syytettiin sabotaasista ja salaliitosta. Seuraavana oli vuorossa pitkä oikeudenkäynti, joka sai nimen Rivonia. Oikeudessa kaikki syytetyt kielsivät syyllisyytensä ja syyttivät sen sijaan hallitusta. Lopulta kesäkuussa 1964 Mandela sai muiden tavoin kuulla tuomionsa, jossa hänet tuomittiin syylliseksi kaikkiin syytteisiin. Rangaistukseksi hän sai kuolemantuomion sijasta elinkautisen vankeusrangaistuksen. Oikeudesta vangit kuljetettiin Pretorian vankilaan, josta heidät vietiin Robben Islandille.
Robben Island ja ankeat vuodet (1964–1982).
Nelson Mandelan selli Robben Islandilla.
Selli, johon Mandela joutui, oli kostea ja ahdas. Sen ulkopuolella luki "N Mandela 466/64", joka tarkoitti hänen olevan 466:s saarelle tuotu vanki vuonna 1964. Heti alkuaikoina Mandela teki sellin seinälle kalenterin, koska saarella ei saanut olla kelloja tai muita ajannäyttäjiä, mutta oli tärkeää, ettei hän menettäisi ajantajua. Vankilassa ruoka kuului syrjintään: intialaiset ja sekarotuiset saivat parempaa ruokaa kuin afrikkalaiset.
Robben Islandin vankilassa Mandelalla sai käydä vain yksi vieras puolessa vuodessa, ja hän sai vastaanottaa ja lähettää vain yhden kirjeen puolessa vuodessa. Hän teki raskasta työtä kalkkikivikaivoksella.
Apartheidin vastainen taistelu jatkui myös vankilassa, jossa vangit joutuivat taistelemaan pitkistä housuista, opiskeluoikeudesta, ruoasta ja aurinkolaseista, jotka olivat erittäin tärkeät louhoksella, jossa aurinko paistoi voimakkaasti. Aurinkolasit sai hankkia itse vasta kolmen vuoden ponnistelun jälkeen. Vaatteisiin saatiin parannusta Punaisen Ristin kautta, vangit saivat pitkät housut ja muutenkin vaatetus parani. Myös opiskelu onnistui: Mandelan oltua saarella muutaman kuukauden heille ilmoitettiin, että halukkaat saisivat anoa lupaa opiskeluun. Sanomalehtien hallussapito oli vankilassa kiellettyä, ja siitä seurasi rangaistus. Mandela jäi kerran kiinni sanomalehden lukemisesta, ja hän joutui eristysselliin kolmeksi päiväksi ilman ruokaa. Vuonna 1966 vangit järjestivät hyvin onnistuneen syömälakon vastustaakseen huonoja oloja.
Rivonian jälkeen suurin osa maanalaisesta verkosta oli tuhottu ja ANC:n johtajia vangittu. Vuonna 1967 ANC teki liiton afrikkalaisen kansanliiton kanssa. ANC:llä oli myös saarella oma järjestöelimensä, joka koostui siellä olevista ANC:n johtajista, jotka olivat kuuluneet myös toimeenpanevaan komiteaan. He tekivät päätöksiä vankilaelämään liittyvistä vaikeuksista.
Vuonna 1968 Mandelan äiti kuoli, mutta Mandelaa ei päästetty vankilasta hautajaisiin. Seuraavana vuonna hänen esikoispoikansa Madiba Thembikile kuoli auto-onnettomuudessa, eikä Mandela päässyt hänenkään hautajaisiinsa. Vuonna 1969 vankilaolot paranivat lisää, sillä vangit saivat omat vankilahousut, jotka olivat oikeankokoiset. Samana vuonna tuli uusi, nuori vartija, joka esitti olevansa Mandelan ystävä ja auttaja lupasi auttaa häntä pakenemaan vankilasta. Mandela kuitenkin epäili nuorta miestä, ja epäilys osui oikeaan, sillä "pako" olikin salajuoni, jolla Mandelaa yritettiin saada pois saarelta, jotta hänet voitaisiin murhata. Salajuonia tuli myöhemmin lisää.
Vuonna 1976 puhkesi Soweton kansannousu, jossa tuhansia lapsia nousi vastustamaan hallituksen määräystä kielestä, jolla he saavat opetusta koulussa. Syntyi kaaos, ja satoja lapsia haavoittui. Vuoden 1977 alussa vankien työ louhoksella päättyi, ja heillä oli enemmän vapaa-aikaa. Nyt Mandelalla oli aikaa esimerkiksi puutarhan hoitamiseen ja tenniksen pelaamiseen. Vuonna 1978 vankilassa tehtiin kompromissi, ja viranomaiset ryhtyivät tarjoamaan omia radiouutisia vangeille. Vuonna 1979 tehtiin toinen uudistus, jonka jälkeen erirotuiset saivat samaa ruokaa. Vuonna 1980 vangit saivat ostaa viranomaisten sensuroimia sanomalehtiä. Vuonna 1982 Mandela siirrettiin Pollsmoorin vankilaan.
Vapauden maistelua (1982–1988).
Pollsmoorissa kaikki oli erilaista kuin saarella, jossa Mandelalla oli ollut oma vihannestarha ja paljon vapaa-aika- ja urheilumahdollisuuksia. Pollsmoorissa sellit olivat kosteita, ja hän oli samassa sellissä viiden muun miehen kanssa. Vuonna 1987 Mandelalta poistettiinkin rintakehästä vettä, jossa oli tuberkuloosibakteereja. Taudin oli aiheuttanut sellin liika kosteus.
Vuonna 1986 ANC aloitti "Vapauttakaa Mandela" -kampanjan. Samana vuonna Mandela sai maistella vapautta useita kertoja, kun viranomaiset veivät hänet katselemaan maan elämää. Tarkoituksena oli taivutella Mandelaa kompromissiin, jolloin hän saisi vapauden. Vuonna 1987 oli ANC:n yleiskokous, jossa päätettiin aseellisen taistelun jatkumisesta, kunnes hallitus olisi valmis puhumaan rotusorron poistamisesta.
Mandela oli eristyksissä vuoteen 1988 asti, jolloin hänet siirrettiin vankilasta "omaan asuntoon", joka oli kuin kultainen häkki. Hän oli asunnossa vankina, mutta silti hän saattoi elää talossa mukavasti. Taloon sai myös kutsua vieraita. Hallitus tarjosi Mandelalle ajoittain vapautta sillä ehdolla, että tämä asettuisi "itsenäiseen" Transkein valtioon ja tunnustaisi sen olemassa olon virallisesti, mutta Mandela kieltäytyi.
Neuvottelut Mandelan ja hallituksen välillä (1985–1989).
Ensimmäinen epävirallinen ja salainen Mandelan ja Kansallispuolueen muodostaman hallituksen välinen neuvottelu käytiin lokakuussa 1985 Kapkaupungissa Volksin sairaalassa, jossa Mandela oli hoidettavana suurentuneen eturauhasen vuoksi. Mandela oli pyytänyt tapaamista kirjeitse maan oikeusministeriltä Kobie Coetseelta jo vuonna 1984, ja vaikka ministeri ei tuolloin vastannut, hän saapui tapaamaan Mandelaa sairaalaan.
Tapaamisen jälkeen Mandelan juristi George Bizos kävi tapaamassa Lusakassa maanpaossa ollutta ANC:n johtajaa Oliver Tamboa ja haki järjestön johdolta valtuutuksen, että Mandela sai jatkaa alustavia keskusteluja hallituksen kanssa. Coetsee puolestaan raportoi tapaamisesta maan presidentille P. W. Bothalle, joka kehotti häntä jatkamaan yhteydenpitoa Mandelan kanssa. Seuraavan vuoden aikana Coetsee ja Mandela tapasivat useasti ministerin kartanossa, Palismoorin vankilan sivurakennuksessa ja maan vankiloiden johtajan kenraali Johan Willemsen asunnossa. Botha ja Mandela tapasivat henkilökohtaisesti presidentin virka-asunnolla 5. heinäkuuta 1989. Mandela kuljetettiin presidentin virka-asuntoon Tuynhuysiin salaa turvallisuuspoliisin ohi. Tapaamisessa ei sovittu mitään konkreettista, mutta sen symbolinen merkitys oli suuri.
De Klerkin valtaannousu ja Mandelan vapauttaminen (1989).
Kansallispuolueen kenttäväki oli ollut yhä tyytymättömämpi Bothaan, ja vihdoin 15. elokuuta Botha joutui eroamaan presidentin tehtävästä painostuksen edessä. Uudeksi presidentiksi nousi Frederik de Klerk, joka oli valittu helmikuussa puolueen puheenjohtajaksi.
Lokakuussa de Klerk vapautti Walter Sisulun ja viisi muuta ANC:n jäsentä, jotka oli tuomittu elinkautisiin vankeusrangaistuksiin, kuten myös PAC:n sotilaallisen siiven perustajan Jafta Masemolan. Samanaikaisesti Mandela jatkoi neuvotteluja Kobie Coetseen johtaman komitean kanssa. Mandela vapautettiin vankilasta ”kymmenentuhannen vankilapäivän” jälkeen 11. helmikuuta. Tuhansille kannattajilleen pitämässään puheessa hän ilmoitti, että taistelua apartheidia vastaan ja demokratian puolesta oli tehostettava ja että tavoitteena oli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus yhdistyneessä ja roduttomassa Etelä-Afrikassa. Hän myös pyrki rauhoittelemaan maanpaossa ollutta ANC:n johtoa, joka oli tietämätön niiden neuvottelujen sisällöstä, joita hän oli käynyt hallituksen edustajien kanssa. Hän korosti, ettei ollut missään vaiheessa neuvotellut maan tulevaisuudesta vaan vaatinut hallituksen ja ANC:n tapaamista.
ANC:n ja hallituksen väliset neuvottelut (1989–1993).
Ensimmäiset ANC:n ja hallituksen väliset neuvottelut käytiin 2.–4. toukokuuta 1989 Pöytävuoren juurella sijaitsevassa Groote Schuurin kartanossa, jonka Cecil Rhodes oli testamentannut maan pääministerien virka-asunnoksi. Neuvottelujen tuloksena syntyneessä "Groote Schuurin pöytäkirjassa" sovittiin loppujen poliittisten vankien vapauttamisesta, maanpaossa olleiden paluuoikeudesta sekä turvallisuuslakien muutoksista. Elokuussa neuvottelut jatkuivat Pretoriassa, ja niiden aikana Mandela ilmoitti ANC:n yksipuolisesti keskeyttävän aseellisen taistelun.
Vuonna 1990 Mandela valittiin ANC:n varapuheenjohtajaksi. Hän matkusti puoli vuotta ympäri Afrikkaa ja tapasi innostuneita kansalaisia. Myöhemmin samana vuonna Mandela kävi Robben Islandilla ja tunsi pienoista haikeutta. He olivat vaimonsa Winnien kanssa myös kiertämässä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Vuonna 1991 järjestettiin ANC:n yleiskokous, jossa Mandela valittiin ANC:n puheenjohtajaksi.
Tammikuussa 1991 Mandela ehdotti, että Etelä-Afrikassa järjestettäisiin kaikkien puolueiden kokous, jossa tehtäisiin väliaikainen perustuslaki ja valmisteltaisiin demokraattisia vaaleja. Vaaleilla valittu parlamentti säätäisi tämän jälkeen lopullisen perustuslain. ANC:n hallitus hyväksyi ehdotuksen 22. lokakuuta, ja pian kaikki kokoukseen osallistuvat ryhmät pitivät varsinaista "Demokraattisen Etelä-Afrikan kokousta" valmistelevan kokouksen. Pitkien, vaikeiden ja useaan otteeseen keskeytyneidenkin neuvottelujen jälkeen uuden perustuslain viimeinen pykälä saatiin sovituksi 18. marraskuuta 1993.
Winnie ja Nelson Mandela päättivät huhtikuussa 1992 erota.
Presidenttiys (1994–1999).
Vaikka inkatha ja AWB yrittivät häiritä vaalikampanjaa ja poliittinen väkivalta jatkui aina vaalipäiviin saakka, vaalit pidettiin siitä huolimatta 26.–29. huhtikuuta 1994. Näissä Etelä-Afrikan ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa äänesti noin 91 prosenttia äänioikeutetuista eli yli 19 miljoonaa ihmistä. Mustat äänestivät pääsääntöisesti ANC:tä, ja vain KwaZulu-Natalissa Inkathan onnistui kerätä ANC:tä laajempi kannatus. ANC nousi ylivoimaisesti suurimmaksi puolueeksi 62,6 prosentin kannatuksella, mutta varsinkin Inkathan menestyksen vuoksi (10,5 prosenttia äänistä) se ei saavuttanut tarvittavaa määräenemmistöä perustuslain muuttamiseksi. Maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousi Kansallispuolue 20,4 prosentin kannatuksella, ja de Klerk nousi siten toiseksi varapresidentiksi Thabo Mbekin kanssa. Äärioikeisto sai alle 2 prosenttia äänistä ja PAC hädin tuskin yhden. 9. toukokuuta Etelä-Afrikan uusi parlamentti valitsi yksimielisesti Mandelan maan uudeksi presidentiksi.
Mandelan presidenttikauden keskeisin tavoite oli maan edelleen kireän sisäpoliittisen tilanteen rauhoittaminen ja maan talouden kehittäminen. Hän pyrki saamaan maahan ulkomaisia investointeja ja aloitti toimet mustilta vuoden 1913 jälkeen takavarikoitujen maiden takaisinhankkimiseksi. Henkilökohtaisessa elämässä Mandelan avioliitto Winnie Mandelaan päättyi presidenttikauden aikana. Asumuseron astui voimaan 1993 ja avioero vuonna 1996. Mandela meni 80-vuotispäivänään vuonna 1998 naimisiin Graça Machelin kanssa.
Mandelan presidenttikautta pidetään yleisesti erittäin onnistuneena. Hänen onnistui luoda yksimielisyyttä maan vastakkaisten poliitisten ryhmien välille osittain merkittävän henkilökohtaisen auktoriteettinsa ansiosta. Hän vaikutti merkittävältä osalta myös totuuskomission perustamiseen.
Presidenttiyden jälkeen (1999–).
Mandela on eläkkeelle jäätyään ollut edelleen kansainvälisesti vaikutusvaltainen hahmo, eräänlainen apartheidista vapautumisen symboli. Hän on Unescon hyvän tahdon lähettiläs, ja hän on muun muassa osallistunut AIDSin vastaiseen kampanjointiin. Mandelan mukaan valloilleen ryöstäytynyt AIDS-epidemia on Etelä-Afrikan tämän hetken vakavimpia ongelmia.
18. heinäkuuta 2007 Mandela ilmoitti perustaneensa Global Elders -nimisen neuvoston. Neuvoston muodostaa ryhmä entisiä presidenttejä, valtiomiehiä, johtajia ja aktivisteja, ja sen on tarkoitus käyttää asiantuntemustaan maailman kriisien ratkomiseen.
Yhdysvaltain hallitus poisti 90 vuotta täyttävän Mandelan terroristilistalta vuonna 2008.
Arkisto.
Mandelan henkilökohtainen arkisto avattiin 2012 internetiin. Arkisto sisältää käsin kirjoitettuja muistiinpanoja, kalenterimerkintöjä, valokuvia ja videoita. Aineiston julkaisusta ovat vastanneet Mandela Centre of Memory, joka säilyttää alkuperäisasiakirjoja ja omistaa ne yhdessä Googlen kanssa, joka avusti taloudellisesti ja teknisesti. Arkisto on vapaasti käytettävissä.
Kunniamerkit, arvonimet ja palkinnot.
Mandela on vastaanottanut yhteensä yli 250 palkintoja, joista huomattavin on vuoden 1993 Nobelin rauhanpalkinto (Frederik Willem de Klerkin kanssa). Hän on ansioritarikunnan kunniajäsen ja Johanniittain ritarikunnassa sekä hän on vastaanottanut Presidential Medal of Freedomin George W. Bushilta. Heinäkuussa 2004 Johannesburgin kaupunki myönsi hänelle Freedom of the city -kunniaosoituksen Orlandossa Sowetossa.
Mandela on ensimmäinen elävä ihminen, joka on saanut Honorary Canadian citizenship of Canada -arvonimen. Hänellä on myös Order of Canada -kunniamerkki. Vuonna 1990 hän vastaanotti Intian hallitukselta Bharat Ratna -palkinnon. Samana vuonna hänelle myönnettiin myös Leninin kansainvälinen rauhanpalkinto.
Vuonna 1992 Mandelalle myönnettiin Turkin Atatürk Peace -palkinto, mutta hän ei vastaanottanut palkintoa Turkin ihmisoikeusloukkauksien takia. Mandela vastaanotti palkinnon myöhemmin, vuonna 1999
Setelistö.
Vuonna 2012 Etelä-Afrikka uusi koko setelisarjansa niin, että jokaisessa setelissä on Mandelan kuva. Randit julkistettiin Mandelan vapauttamisen 22-vuotispäivänä 11. helmikuuta 2012.
Musiikki.
Monet artistit ovat omistaneet Mandelalle kappaleitaan. Tunnetuimpia on The Specialsin (nimellä The Special AKA levyttämä) kappale "(Free) Nelson Mandela" (1984). Stevie Wonder omisti vuoden 1985 Oscar-palkitun kappaleensa "I Just Called to Say I Love You" Mandelalle, ja siksi Wonderin musiikki kiellettiin Etelä-Afrikassa.
Vuonna 1988, järjestettiin Lontoon Wembleyllä Nelson Mandela 70th Birthday Tribute -konsertti, jolla vastustettiin apartheidia. Simple Minds nauhoitti konserttiin kappaleen "Mandela Day", Santana nauhoitti instrumentaalin kappaleen "Mandela" ja Tracy Chapman esitti kappaleen "Freedom Now", joka oli omistettu Mandelalle. Konsertissa soittanut Salif Keita Malista vieraili myöhemmin Etelä-Afrikassa ja äänitti vuonna 1995 kappaleen "Mandela".
Brenda Fassien vuoden 1989 kappale "Black President", joka oli osoitettu Mandelalle, oli hyvin suosittu, vaikka se oli kielletty Etelä-Afrikassa.
Mandelan elämäntarina oli Nickelbackin vuoden 2006 musiikkivideolla "If Everyone Cared".
Mandelan 90-vuotissyntymäpäivän kunniaksi järjestettiin Lontoon Hyde Parkissa 27. kesäkuuta 2008 hyväntekeväisyyskonsertti. Ympäri maailmaa televisioidulla konsertilla kerättiin rahaa Mandelan aidsin vastaiselle kampanjalle "46664:lle", joka on saanut nimensä Mandelan vankinumerosta.
Elokuvat.
Vuonna 1997 valmistunut elokuva "Mandela and De Klerk" kertoi Mandelan vankeudesta vapautumisesta. Mandelaa näytteli Sidney Poitier. Mandelan elämään keskittyvässä elokuvassa "Goodbye Bafana" Mandelaa näyttelee Dennis Haysbert.
Vuonna 2009 Clint Eastwoodin ohjaaman elokuvan "Invictus – voittamaton" tapahtumat sijoittuvat Etelä-Afrikassa vuonna 1995 pelatun Rugby World Cup -turnauksen ympärille. Elokuvassa Mandelaa näyttelee Morgan Freeman.
Patsaat.
Sandton-aukio Johannesburgissa nimettiin Nelson Mandelan aukioksi 31. maaliskuuta 2004, jolloin aukiolla paljastettiin kuusimetrinen Nelson Mandelan patsas.
Lontoossa Parliament Squarella paljastettiin 29. elokuuta 2007 Mandelan patsas. Paljastajina toimivat Richard Attenborough, Ken Livingstone, Wendy Woods ja Gordon Brown. Kmapanjan patsaan puolesta alloitti vuonna 2000 Donald Woods. Mandela sanoi, ettei patsas kuvaa vain häntä, vaan kaikkia jotka ovat vastustaneet sortoa, erityisesti niitä, jotka ovat tehneet sitä Etelä-Afrikassa.
Muut.
eläintieteilijät Brent E. Hendrixson ja Jason E. Bond nimesivät vuonna 2004 eteläafrikkalaisen "Ctenizidae"-sukuisen hämähäkin Mandelan mukaan "Stasimopus mandelaiksi".


Parsek.
Parsekin etäisyydellä olevan tähden liike taustan tähtiin nähden
Parsek (tunnus pc) eli parallaksisekunti on tähtitieteessä käytetty matkan mittayksikkö.
Parsek on etäisyys, jolta yksi astronominen yksikkö näkyy 1/3600 asteen eli yhden kaarisekunnin kulmassa. Kohteesta yhden parsekin päässä olevan tähden parallaksi on yksi (kaari)sekunti; tästä lyhenne parsek.
1 parsek on 206 265 Maan radan sädettä (AU) ja 3,2616 valovuotta. Yksi valovuosi on noin 0,3066 parsekia. Aurinkoa lähin tähti Proxima Centauri on 1,29 parsekin päässä.
Miksi parsekia käytetään.
Parsekia käytetään, koska lähimpien tähtien etäisyyksiä mitataan trigonometrisesti (kolmiomittauksella). Tähtien etäisyyttä mitattaessa kolmion yhtenä sivuna on Maan radan säde. Tähtien vuotuiset siirtymät ovat hyvin pieniä Maan tehdessä kierroksensa Auringon ympäri.
Kun Maa liikkuu, tähdet tekevät ympyrää, ellipsiä tai suoraa viivaa tai jos ovat hyvin kaukana, näyttävät pysyvän paikallaan.
Kun tähtien vuotuisten liikekuvioiden suurin mitta mitataan, saadaan tähden parallaksi. Yksikään tähti ei ole niin lähellä meitä, että sen parallaksi olisi yksi kaarisekunti. Lähimmän tähden, Proxima Centaurin, parallaksi on 0,772 kaarisekuntia eli 772 millikaarisekuntia. Näin ollen sen etäisyys on 1,29 parsekia eli 4,22 valovuotta.
Tarkkoja parallaksimittauksia suoritti Hipparcos-satelliitti. Hyvin kaukana olevien tähtien parallaksit tunnetaan epätarkasti.
Parsekin tarkka määritelmä.
Parsek (pc) määritellään etäisyytenä, jolla yksi astronominen yksikkö (AU = 149 597 870,691 kilometriä), näkyy yhden kaarisekunnin (eli 1/3600 asteen) kulmassa. Yksi parsek on siis noin 206 265 astronomista yksikköä, eli noin 3,086 · 1016 metriä.
Näissä kaavoissa Maan rataa katsotaan kuvitteellisesta, täsmälleen yhden parsekin päässä olevasta kohteesta.
Koska Maan ja Auringon keskimääräinen välimatka 1 AU on 1,49598 · 108 km, niin
Parsekeina ilmoitettuja etäisyyksiä.
Toiseksi lähimmän tähden Alfa Centaurin etäisyys Maasta on noin 1,33 pc.
Linnunradan keskus on noin 8 kiloparsekin päässä Maasta. Andromedan galaksin etäisyys Maasta on
900 kiloparsekia (900 kpc) eli 0,9 megaparsekia (0,9 Mpc).
Kaukaisin tunnettu kvasaari on 5500 megaparsekin eli
5,5 gigaparsekin (5,5 Gpc) päässä Maasta.


Helsingin tuomiokirkko.
Helsingin tuomiokirkko, alun perin Nikolainkirkko ja myöhemmin Suurkirkko, on Helsingin hiippakunnan ja Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnan pääkirkko. Carl Ludvig Engelin suunnittelema kirkko sijaitsee Senaatintorin laidalla Kruununhaassa. Valkoinen ja harmaa tuomiokirkko apostolipatsaineen on kenties Helsingin tunnetuin symboli. Vuosittain kirkossa vierailee yli 350 000 ihmistä, joista osa käy kirkollisissa tilaisuuksissa, mutta enemmistö on turisteja.
Historia.
Tuomiokirkko on osa 1820–1850-luvuilla rakennettua Helsingin empirekeskustaa. Keskustan asemakaava on Johan Albrecht Ehrenströmin käsialaa, ja tärkeimmät rakennukset suunnitteli Carl Ludvig Engel. Ehrenströmin asemakaavassa Senaatintorin pohjoispuolinen kallio oli varattu luterilaisen pääkirkon paikaksi. Engel laati jo 1819 ensimmäiset suunnitelmat kirkosta ja hioi sen arkkitehtonista tyyliä vuosikymmenen ajan.
Varhaisvaiheet.
Vuonna 1812 keisari Aleksanteri I allekirjoitti 8. huhtikuuta käskykirjan, jolla Helsingistä tuli Suomen ruhtinaskunnan pääkaupunki. Samana vuonna "Vanha Suomi" eli läntinen Karjala oli liitetty jälleen muun Suomen yhteyteen. Tuona huhtikuun 8. päivänä keisari myös vahvisti uudelle pääkaupungille asemakaavan. Helsinki oli tuolloin vielä pikkukaupunki, jonka rakennuksistakin oli 77 taloa eli kolmasosa tuhoutunut tulipalossa syksyllä 1808 eikä uusia taloja ollut vielä rakennettu palaneiden tilalle. Asukkaita oli vain noin 3500.
Tämän ensimmäisen asemakaavan mukaan oli vanhassa keskustassa sijaitsevaa toria laajennettava ja sen pohjoisella reunalla sijaitsevan kallioryhmän kohdalle rakennettava uusi luterilainen kivikirkko. Kuitenkin vasta kahden vuoden päästä asemakaavan vahvistamisesta julkaistiin se keisarin käskykirje, jossa nimenomaan määrättiin, että Helsinkiin oli rakennettava uusi luterilainen kirkko ja myös kreikkalaiskatolinen kirkko. Keisari antoi samalla 8. elokuuta 1814 uusia määräyksiä maahan tuodun suolan tullimaksuista. Keisari ilmoitti "sen johdosta, mitä v.t. kenraalikuvernööri, kreivi Armfelt oli asiasta alamaisesti esittänyt", päättäneensä että 15 % suolatullin karttuvista rahoista oli luovutettava rahastoon "kahden kirkon rakentamiseksi Helsingin kaupungissa, toisen kreikkalaisen, toisen luterilaisen uskon tunnustajia varten". Oli kuitenkin kuluva runsas puolitoista vuosikymmentä kirkon syntysanojen julistamisesta ennen kuin rakennustyöt lopulta aloitettiin ja lähes 40 vuotta ennen kuin kirkko vihittiin käyttöön ja luovutettiin seurakunnalle. Nimittäin vasta 1818 kirkon suunnitteleminen annettiin Carl Ludvig Engelin tehtäväksi.
Tuomiokirkon rakennuskustannukset maksettiin Venäjän keisari Nikolai I:ltä otetulla 2,6 miljoonan ruplan ja 37 vuoden kuoletusajan lainalla, josta tuomiokirkon rakennuskustannusten osuuden voi arvioida olleen noin miljoona ruplaa. Samaa lainaa nimittäin käytettiin Turun jälleenrakentamiseen tulipalon jälkeen. Tuomiokirkon rakennustyöt aloitettiin 1830.
Engelin kuolinvuonna 1840 kirkko oli niin valmis, että siellä voitiin samana vuonna pitää yliopiston 200-vuotisjuhla. Rakennustöiden valvontaa jatkoi Engelin kuoleman jälkeen hänen apulaisensa E. B. Lohrmann, jonka johdolla kirkon ulkoasuun tehtiin merkittäviä muutoksia. Kirkko vihittiin käyttöönsä virallisesti vasta 15. helmikuuta 1852 jolloin se nimettiin keisari Nikolai I:n ja Pyhän Nikolauksen mukaan Nikolainkirkoksi. Suomen itsenäistyttyä 1917 venäläiseksi koettu nimi vaihdettiin Suurkirkoksi. Kun Helsingin hiippakunta perustettiin 1959, Suurkirkosta tuli Helsingin tuomiokirkko. Nimitys Suurkirkko on kuitenkin jäänyt jossakin määrin puhekieleen.
Arkkitehtuuri.
Kirkko edustaa uusklassista tyyliä ja on pohjapiirrokseltaan tasavartisen kreikkalaisen ristin muotoinen. Esikuvana ratkaisulle on pidetty Pietarissa sijaitsevaa Kazanin katedraalia. Engel itse ei erityisesti pitänyt keskeiskirkoista, mutta valitsi tyypin lähtökohdakseen, sillä kirkon sijainnin vuoksi sitä tarkasteltaisiin kaikilta puolilta. Näin kirkkorakennus olisi symmetrinen kaikista suunnista katsottuna. Engel teki kirkosta lukuisia luonnoksia ja hioi sen tyylin mahdollisimman sulavaksi ja pelkistetyksi.
Keisari Aleksanteri I:n hyväksymissä lopullisissa piirustuksissa on neljä korinttilaisten pylväiden reunustamaa ristisakaraa, joiden keskellä kohoaa pyöreä, kupolikatteinen torni. Kirkkosali oli perinteiseen tapaan itä-länsisuuntainen alttarin sijoittuessa auringonnousun suuntaan eli itäpäätyyn. Länsipäätyyn oli sijoitettu pääsisäänkäynti ja sille Unioninkadulta nousevat pääportaat. Vaalea ja eleetön kirkkosali oli suunniteltu yhdellä silmäyksellä havaittavaksi, minkä mahdollisti sen symmetrinen muoto. Kirkko kohoaa omalta kivetyltä tasanteeltaan, jonka Senaatintorin puoleiselle sivulle Engel sijoitti päävartion. Kirkon Unioninkadun puoleista ovea vastapäätä Engel suunnitteli Keisarillisen yliopiston pääkirjaston rakennuksen 1840.
Ilmajokisen Könnin-suvun kolmannen polven kellomestari Juho Könni oli taitava kellojen tekijä. Hänen huomattavin työnsä oli koneiston toimittaminen kirkkoon. Koneisto oli käytössä aina vuoteen 1902 asti, jolloin hajonneen koneiston tilalle asennettiin sähkökello. Alkuperäiset Juho Könnin valmistamat kellotaulut ovat edelleen käytössä. Könnin mestarin valmistamaa alkuperäistä koneistoa säilytetään Suomen kellomuseossa Espoossa.
Suunnitelmaan tuli rakennusvaiheessa useita muutoksia. Vuonna 1839 annetulla keisarillisella käskyllä päävartio purettiin ja korvattiin leveillä monumentaaliportailla, jotka laskeutuivat kirkon tasanteelta torille. Engel vastusti tuloksetta portaiden rakentamista, koska muutos vaikutti aukion luonteeseen: aiemmin pohjoisreunastaan suljettu Senaatintori avautui nyt kohti kirkkoa.
Engelin kuoltua ja E. B. Lohrmannin jatkettua hänen työtään kirkko koki lisää muutoksia. Kirkon rakenteen pelättiin olevan liian heikko, joten siihen lisättiin Lohrmannin johdolla päätornin tueksi neljä kulmatornia ja katolle Pietarin Iisakin kirkkoa jäljitellen kaksitoista apostoleja kuvaavaa sinkkipatsasta. Ne ovat maailman suurin yhtenäinen sinkkiveistoskokoelma. Koska kirkon kupoliin ei uskallettu sijoittaa painavia kirkonkelloja, Lohrmann suunnitteli myös pääjulkisivun portaiden reunoille sivurakennukset, joista toinen on kellotapuli, toinen kappeli. Nämä muutokset olivat ristiriidassa Engelin alkuperäisten suunnitelmien kanssa ja rikkoivat kirkon pelkistetyn ulkoasun. Kirkkosali noudattaa paremmin Engelin alkuperäistä arkkitehtuuria.
Sisätilat.
Tuomiokirkon valkea, lyhytsakaraisen tasavartisen ristin muotoinen kirkkosali on äärimmäisen pelkistetty. Sen ainoat varsinaiset koristeet ovat kolme nurkkasyvennyksiin sijoitettua patsasta, jotka esittävät uskonpuhdistajia Martti Luther, Philipp Melanchthon ja Mikael Agricola. Neljännessä nurkassa on Engelin suunnittelema pyöreä saarnatuoli kultaisine baldakiineineen.
Ortodoksisten kirkkojen ikonostaaseihin ihastunut Engel suunnitteli kirkkoon mahtavan alttarirakennelman. Siihen kuului valtavan kokoinen kullattu risti, jota ympäröi kultainen sädekehä sekä kaksi rukoilevaa enkeliä; risti ja alttarin jalusta olisi ortodoksista tyyliä jäljitellen koristeltu Raamattu-aiheisin maalauksin. Engelin kuoltua suunnitelmasta toteutettiin vain enkelit, jotka seisovat nykyisen alttarin kahden puolen. Alkuperäinen alttaritaulu oli Robert Wilhelm Ekmanin heleävärinen "Jeesus siunaa lapsia", mutta keisari Nikolai I ei pitänyt taulusta ja lahjoitti sen tilalle venäläisen taiteilijan T. K. von Neffin synkeän maalauksen "Jeesuksen ristiltäotto". Kirkon 1967 valmistuneissa Marcussen & Søn -uruissa on 57 äänikertaa. Ekmanin alttaritaulu sijoitettiin Vanhaankirkkoon.
Kirkon alla oleva holvisto eli krypta rakennettiin alun perin kirkon kellariksi, jossa sijaitsivat kirkon lämmityslaitteet ja halkovarastot. Maalattiainen kirkon kellari oli tyhjillään yli sata vuotta, kunnes se remontoitiin käyttöön 1970-luvulla. Nykyisin sitä käytetään etupäässä näyttelytiloina.
Tuomiokirkko restauroitiin perusteellisesti 1996–1999. Kryptaa kunnostettiin lisää tämän korjausvaiheen aikana. Sinne hankittiin myös uusi alttarilaite ja taiteilija Carolus Enckellin maalaama alttarimaalaus sekä kirkkotekstiilit, jotka ovat tekstiilitaiteilija Päikki Prihan käsialaa.
Aiheesta muualla.
Tuomiokirkko, Helsingin


Hervanta.
Professori Aarno Ruusuvuori voitti Hervanta-alueen pohjoismaisen aatekilpailun. Rakennettu Hervanta poikkeaa jonkin verran Ruusuvuoren ehdotuksesta.
Alkuperäiseen suunnitelmaan kuuluivat raideliikenne ja Hervannan läpäisevä moottoritie.
Arkkitehtipariskunta Raili ja Reima Pietilän suunnittelema Hervannan Toimintakeskus, jossa sijaitsevat muun muassa terveyskeskus, kirjasto ja poliisiasema.
Hervannan keskustan kauppakortteleita on täydennysrakennettu jo useamman vuoden ajan.
Hervanta on kaupunginosa Tampereen eteläosassa. Se on Suomen suurimpia ja tunnetuimpia lähiöitä. Hervannan maamerkkejä ovat Tampereen keskustan puolella kallioiden päällä nousevat, kauas näkyvät massiiviset kerrostalot, sekä kauppakeskus, jonka vanhin osa on arkkitehtipariskunta Raili ja Reima Pietilän suunnittelema. Hervannassa on lähiöksi monipuolinen palvelurakenne, ja muun muassa teknillinen yliopisto sekä kymmeniä korkean teknologian yrityksiä, jotka toimivat esimerkiksi mekaniikka-, elektroniikka- tai ohjelmistoteollisuuden parissa.
Tilastotietoja.
Hervannan väkiluku oli vuoden 2009 lopussa 22 798 (Tampere 211 507). Asukkaiden keski-ikä oli 36,7 vuotta (Tampere 39,8). Eri oppilaitosten opiskelijat ja työntekijät mukaan lukien päivittäinen Hervannan väkimäärä kokonaisuudessaan voi nousta yli 30 000:n. Hervanta onkin asukasluvultaan samansuuruinen kuin esimerkiksi Riihimäki, Varkaus tai Iisalmi.
Työpaikkoja Hervannassa on 9 888 (Tampere 116 251) ja työttömyysaste 13,3 % (Tampere 10,9 %).
Akateemisesti koulutettuja Hervannassa asuu 9,3 % (Tampere 10,4 %). Asukkaiden vuositulot alueella ovat kuitenkin koko kaupungin keskiarvoa pienemmät, keskimäärin 18 148 € vuodessa (Tampere 22 378 €), mikä johtuu osittain alueella asuvien opiskelijoiden sekä opiskelija- ja vuokra-asuntojen suuresta määrästä.
Yhden hengen asuntokuntia Hervannan väestöstä on 50,0 % (Tampere 47,1 %), ulkomaan kansalaisia 10,2 % (Tampere 3,4 %) ja sekä lapsiperheitä 16,1 % (Tampere 19,0 %). Yli 75-vuotiaita Hervannassa on 4,8 % (Tampere 7,4 %).
Vuokra-asuntojen osuus alueella on 57,4 % (Tampere 40,5 %) ja pientalojen 3,2 % (Tampere 14,6 %).
Historiaa.
Nykyisen Hervannan alueella oli ennen 1970-lukua vain muutamia maatiloja ja peltoja sekä paljon kivikkoista louhikkoa ja metsää. Hervannan kaupunginosan suunnittelu aloitettiin Tampereen silloisen kaupunginjohtajan Pekka Paavolan aloitteesta 1960-luvun lopussa, koska Tampereen kaupungilla oli tällöin Suomen sisäisen muuttoliikkeen ja nopean taloudellisen kasvun takia suuri tarve rakentaa paljon asuntoja edullisesti. Uusi kaupunginosa haluttiin sijoittaa kauaksi keskustasta, koska rakennusmaa oli siellä hinnaltaan edullisempaa.
Vuonna 1967 julistettiin Hervannan kaupunginosan alueen suunnittelusta arkkitehtikilpailu, jonka voitti vuonna 1968 professori Aarno Ruusuvuoren ehdotus. Tosin myöhemmin Tampereen kaupungin virkamiehet puuttuivat suunnitelman yksityiskohtiin. Kunnallistekniikan rakentaminen aloitettiin vuonna 1969. Asuintalorakentaminen kohdistui aluksi vain Pohjois-Hervantaan, ja ensimmäiset asukkaat muuttivat Hervantaan heinäkuussa 1973. Ensimmäisenä valmistui kaupungin 88 asunnon vuokratalo Orivedenkadulle.
Alun perin Hervantaan kaavailtiin paitsi asuntoja ja työpaikkoja, myös Tampereen yliopiston ja Tampereen teknillisen yliopiston yhteistä kampusta, mutta Tampereen yliopisto päätettiin jättää 1970-luvun alun kovan vastustuksen takia keskustaan. Sen sijaan Tampereen teknillinen yliopisto (silloin vielä nimellä "Tampereen teknillinen korkeakoulu") päätettiin rakentaa Hervantaan. Ensimmäinen yliopiston rakennus valmistuikin jo vuonna 1973.
Huolellisesti kaavoitettuun mutta ns. gryndauspolitiikalla toteutettuun Hervannan keskustaan alettiin rakentaa 1970-luvulla nopeasti suuria määriä korkeita betonikerrostaloja. Voimakkain rakennusvaihe osui 1970-luvun lopulle ja etenkin 1980-luvulle. Rakennusvaihe aiheutti kaupunkikuvallisia ylilyöntejä ja nopea muuttoliike sosiaalisia ongelmia. 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa Hervantaan sijoitettiin myös Suomen mittakaavassa runsaasti pakolaisia, mikä aiheutti 1990-luvun alun kansantaloudellisen laman lisäksi omia haasteita alueen sosiaaliselle koheesiolle. 2000-luvulla Teknologiakeskus Hermiaa, Tampereen teknillistä yliopistoa sekä etenkin Hervannan keskustan aluetta on alettu täydennysrakentaa voimakkaasti.
Jotta Hervanta ei olisi muodostunut pelkästään betonilähiöksi, arkkitehtipariskunta Reima ja Raili Pietilää pyydettiin suunnittelemaan Hervannan keskustaan seurakunta- ja vapaa-aikakeskus (valmistui 1979) sekä ostoskeskus (valmistui 1979), sekä myöhemmin toimintakeskus (valmistui 1989). Rakennusten päämateriaalina on Pietilöille tyypillinen punatiili (samaa on käytetty myös muun muassa Tampereen kaupungin pääkirjasto Metsossa ja Espoon Otaniemessä sijaitsevassa Teknillisessä korkeakoulussa), ja niitä pidetään eräinä Pietilöiden arkkitehtonisesti onnistuneimmista teoksista.
Kuvanveistäjä Laila Pullisen suunnitelman mukaan toteutettu maareliefi Runoilijanaukio rakennettiin Hervannan toimintakeskuksen yhteyteen. Maareliefin päälle on sijoitettu voimakkaasti abstrahoitu seisova naishahmo Muusa, joka ikään kuin nousee tai kasvaa maasta. Teos syntyi yhteistyössä arkkitehtien Raili ja Reima Pietilän kanssa. Toimintakeskuksen viereen sijoitetulla teoksella on haluttu korostaa henkisten arvojen mukanaolon tärkeyttä yhteiskunnallisessa elämässä. Teokselle myönnettiin vuoden 1991 Ympäristörakenne-palkinto.
Hervannan reuna-alueille on rakennettu laajoja rivi- ja omakotialueita, ja aina 2000-luvun alkuun asti Hervanta oli erittäin lapsi- ja nuorisovaltainen kaupunginosa. Hervannassa toimii lukion ja ammattikoulun lisäksi yhä lukuisia peruskouluja (joista kaksi ns. yläastetta).
Hervannan kaduille ja raiteille on annettu nimiä Tampereen teknillisen yliopiston eri toimialojen ja nimitysten ("Arkkitehdinkatu, Teekkarinkatu, Opiskelijankatu, Sähkökatu, Mekaniikanpolku, Elementinpolku, Tieteenkatu, Tekniikankatu, Insinöörinkatu") aihepiireistä sekä maakunnallisesta ("Orivedenkatu, Ruovedenkatu, Parkanonkatu") ja näyttelijöiden ("Näyttelijänkatu", "Matti Tapion katu") aihepiireistä. Uuspaikallisia nimiaiheita ovat muun muassa "Hermiankatu", "Tumppi", "Tamppikuja", "Kylmäsuonkatu" ja "Pietilänkatu". Asuntoalueen yksi keskeinen katu on nimetty erään Hervannan "isän", entisen kaupunginjohtajan Erkki Lindforsin mukaan ("Lindforsinkatu").
Hervannan tavoitelluksi asukaskooksi asetettiin aikoinaan n. 40 000–50 000, ja sen vuoksi liikennejärjestelyt kaavoitettiin varsin suurieleisiksi (muun muassa Hervannan keskustaan rakennettiin kolme rinnakkaista ohitustietä, joita sittemmin on kavennettu tai yhdistetty). Koska Hervanta on rakennettu suhteellisen väljästi, ja koska vihreys ja järvet ovat aina olleet olennainen osa Hervannan kaupunkikuvaa, hervantalaiset sanovatkin olevansa teknologiayritysten lisäksi eniten ylpeitä monimuotoisesta luonnosta.
2000-luvulle tultaessa väestörakenne on muuttunut jonkin verran iäkkäämpään suuntaan, ja yksi lukuisista lähipalvelukeskuksista on muutettu vanhempien ihmisten palvelutaloksi. Se sijaitsee Keinupuistossa, josta Hervannan rakentaminen aikanaan lähti liikkeelle. Aivan Hervannan keskustaan on myös juuri valmistunut seniorikortteli, joka käsittää 5 rakennusta, sekä ns. palvelujen talon. Hervannassa sijaitsee myös Suomen mittakaavassa ainutlaatuisen suuri ja korkeatasoinen kuurosokeiden palvelutalo.
Oppilaitoksia, teknologiaa ja palveluita.
Hervannassa on lukuisia peruskouluja sekä oma lukionsa ja ammattiopistonsa. Siellä sijaitsee Tampereen teknillisen yliopiston (TTY) kampusalue. Hervannassa ei ole kuitenkaan varsinaista opiskelijoiden asuinaluetta, mutta siellä on lukuisia "Tampereen seudun opiskelija-asuntosäätiön" (TOAS) sekä "Pirkan Opiskelija-asunnot Oy:n" opiskelija-asuntoja, joista maineikkain on TOAS:n jättiläismäinen Mikontalo. Voidaan sanoa, että noin 3 % Hervannassa asuvista asuu Mikontalossa.
Koska Tampereen joukkoliikenteen bussiyhteydet Tampereen keskustaan ovat hyvät suuren asukasmäärän ansiosta, alueella asuukin tekniikan ylioppilaiden eli teekkareiden lisäksi paljon muitakin opiskelijoita muun muassa Tampereen yliopistolta ja muista oppilaitoksista. Opiskelijoita on yhteensä noin 4 500. Hervannassa on myös Suomen ainoa poliisioppilaitos, Poliisiammattikorkeakoulu. Oppilaitos vastaa alalle rekrytoinnista ja opiskelijavalinnoista, tutkintokoulutuksesta, johtamiskoulutuksesta, täydennyskou­lutuk­ses­ta sekä tutkimus- ja kehittämistoiminnasta. Poliisiammattikorkeakoulun alueella sijaitsee myös yleisölle avoin poliisimuseo, koulutustiloja, ajokoulutusrata, aidon oloinen "kulissikaupunki" harjoituskäyttöä varten sekä poliisiopiskelijoiden oma asuntoalue.
Teknillisen yliopiston kampuksen vieressä sijaitsee poliisikoulun lisäksi VTT:n tutkimusyksiköitä ja teknologiakeskus Hermia, jossa toimii lukuisia teknologiayrityksiä. Teknologiakeskus Hermia Oy on Tampereen seudun kehitysorganisaatio, joka edistää teknologialähtöisen uuden liiketoiminnan syntymistä ja avainklustereiden kilpailukyvyn kehittymistä.
Hervannassa on henkilöstömäärältään suuria Nokia Oyj:n tuotekehitysyksiköitä, joissa on tehty paljon kehitystyötä liittyen muun muassa GSM-puhelimiin, matkapuhelinverkkoihin ja Symbian-käyttöjärjestelmään sekä radiopuhelimien oheistuotteisiin. Esimerkiksi "Nokia Communicator", kommunikaattori on syntynyt Hervannassa.
Hervannassa on runsaasti palveluita, esim. kirjasto, evankelis-luterilainen kirkko, helluntaiseurakunta, hotelli, Postin ja toimipaikat, aluepaloasema, korttelipoliisi, poliisimuseo, Työ- ja elinkeinotoimisto, kunnallinen sosiaaliasema, kunnallinen terveysasema, MedOnen terveysasema, Koskiklinikka Hervannan lääkäriasema, apteekki, elokuvateatteri, Kauppakeskus Duo, lukuisia lähipalvelukeskuksia päiväkoteineen ja lähikauppoineen, lukuisia puistoja ja viheralueita, uimahalli, jäähalli, yleisurheilukenttä ja lukuisia pienempiä urheilu- ja pallokenttiä sekä runsaasti ravintoloita ja baareja. Oman erityispiirteensä Hervantaan luo myös maanalaisten ja toisiinsa kytköksissä olevien laajojen S6-luokan väestönsuojien verkoston olemassaolo. Nämä toimivat normaalioloissa vuokrattavina autohalleina. Kokonsa, väkilukunsa, monipuolisuutensa, palveluidensa ja omaleimaisuutensa takia Hervantaa onkin sanottu kaupungiksi kaupungin sisällä tai leikkisästi myös Tampereen "tytär-" tai "satelliittikaupungiksi".
Arkkitehtipariskunnan Raili ja Reima Pietilän suunnittelema Hervannan liikekeskus nimettiin Kauppakeskus Duoksi Arkkitehtitoimisto Eero Lahti Oy:n suunnitteleman laajennusosan valmistuttua 2007.
Hervanta-nimi ja varhainen Hervannanmaa.
Hervanta-nimen historiaa ei tunneta. Mahdollisesti nimen on arveltu tulevan "Herva"- tai "Hervanta"-nimisestä miehestä - tai langasta, jonka kalastaja tuntee "hervottomaksi", kun kala jää verkkoon. Toisaalta nimi saattaa olla lappilainen ja kantautunut etelään pirkkalaisliikkeen veronkantomatkoilta.
Varsinainen "Hervannanmaa" oli Lempäälän ja Messukylän talojen takamaita, ja se sijaitsi nykyisen Hervannan eteläpuolella, Tampereen ja Lempäälän rajoilla. 1800-luvun alussa Hervannanmaalle alkoi lopulta muodostua vakituista asutusta. Hervannanmaan vanhimpia taloja ovat "Matinlahti" ja "Vormisto" (Tampereen puolella) ja "Hervanta", "Meru" ja "Morikka" (Lempäälän puolella). Vanhassa Hervannanmaassa asuu nykyään muutama sata ihmistä, ja erityisesti "Hervantajärven" rannoilla on runsaasti kesämökkiasutusta.
Hervannanmaahan johti aikoinaan Messukylästä vain huonoja ja mutkittelevia polkuja. Vielä 1940-luvun jälkeenkin tiet olivat sen verran huonossa kunnossa, että automiehet vihasivat matkaa Messukylästä Hervannanmaahan. Noin 10 %:n nousu Lukonojan mäkeä vasten vei jo silloinkin voimia sekä miehiltä että autoilta.
Erityispiirteitä sekä kuuluisia hervantalaisia.
Opiskelijakulttuuri, erityisesti teekkarikulttuuri on ollut Hervannassa aina vahvasti esillä, ja eräitä suurimpia tapahtumia Hervannan historiassa ovat todennäköisesti olleet ns. bommarit eli TTY:n pommisuojissa monta kertaa vuodessa järjestetyt opiskelijajuhlat. Näitä ei ole kuitenkaan enää järjestetty vuoden 2004 jälkeen. Toinen suuri opiskelijatapahtuma Hervannassa on kyykän akateemiset MM-kilpailut.
Tunnetuimpiin teekkarien toteuttamiin wappujäyniin kuuluu suurten HERWOOD-kirjaimien asettaminen Tampereen kehätien varteen Hervannan valtaväylän liittymän kohdalle keväällä 1996. Virkavalta kuitenkin poisti kirjaimet. Kun Hervanta täytti 30 vuotta (2003), Herwood nostettiin jälleen kalliolle. Sen toteuttivat yhteistyössä TTY:n ylioppilaskunta ja Hervannan EU-ohjelman HerPro-projekti, joka hankki tiehallinnolta luvan hankkeeseen. Herwood "loisti" kalliolta noin kuukauden verran, jonka jälkeen se poistettiin sopimuksen mukaisesti.
Hervannassa asuu poikkeuksellisen paljon diplomi-insinöörejä, mikä on paljolti seurausta teknillisestä yliopistosta. Noin 930 hervantalaisella on diplomi-insinöörin tutkinto, mikä on selvästi eniten kaikista Suomen kaupunginosista. Suhteellinenkin määrä (asukkaista 4,3 %) on korkea ja häviää vain muutamille Espoon alueille. Joka viides Tampereen diplomi-insinööreistä asuu Hervannassa.
Hervantaan on aikoinaan rakennettu myös hyppyrimäki, josta parhaimmillaan 1980-luvulla hyppäsi Suomen mäkihyppääjien terävin kärki Matti Nykäsen johdolla.
Tulevaisuudennäkymät.
Hervanta lähiöalueena on aina herättänyt Tampereella keskustelua, onhan kaupunginosassa monenlaisia asuinalueita korkeista tiheään rakennetuista tornitaloryhmistä aina omakotialueisiin asti ja sosiaalis-yhteiskunnallisesti toisistaan paljonkin eroavia asukkaita. Hervanta sai kuitenkin mainesanan "lähiöiden ykkönen" Helsingin Sanomien lähiövertailussa (17.8.2003).
Tampereen teknillistä yliopistoa, Teknologiakeskus Hermiaa ja muuta Hervantaa on pyritty yhdistämään entistä enemmän toisiinsa liikenteellisten ja arkkitehtonisten ratkaisujen avulla. Lisäksi teknologisen murroksen aiheuttamasta palvelualojen kasvusta ja Ruskon teollisuusalueen kehityksestä on toivottu Hervannan kehitykselle uutta suuntaa.
Hervannan rakennettu pinta-ala on 13,8 neliökilometriä, ja se kasvaa edelleen, koska uusia asuintaloja on jatkuvasti rakenteilla. Lisäksi aiemmin kaavoittamattomille alueille, esimerkiksi Hervantajärven rantaan, on suunnitteilla uusi asuinalue, jota hankkeen osallisryhmän enemmistö vastustaa. Osallisryhmään kuuluvat muun muassa Hervanta-seura, Tampereen Hervantalaiset ry ja Tampereen ympäristönsuojeluyhdistys. Viime aikoina Hervannan kaupunkikuvaa on alettu myös tiivistää kaventamalla katuja ja poistamalla pienempiä puistikkoja.
Seuraavaksi Hervannassa täydennysrakennettava alue on 2100-2600 asukkaalle suunniteltu Tietoraitin ja Hervannan valtaväylän alue, jolta vanha 1973 valmistunut Postipankin kirjauskeskus puretaan syksyn 2010 aikana asuintalojen tieltä. Tampereen kaupunki ja Sampo Oyj järjestivät yhdessä yhteistyökaavoitukseen tähtäävän valintaprosessin. Koko alueen toteutuksen perustaksi valittiin maaliskuussa 2008 arvioinnin mukaan parhaiten paikan henkeen ja vaatimuksiin soveltuva, muun muassa 3 kpl 16-kerroksista asuintaloa sisältävä ehdotus "Matrix", tekijöinään Skanska Kodit Oy, Skanska Talonrakennus Oy ja Arkkitehdit LSV Oy.
Tulevaisuudessa Hervannan ilme tulee muuttumaan lisää, koska sen kautta on suunniteltu kulkevaksi niin Tampereen reuna-alueet keskustaan yhdistävä raitiotie, pikaratikka, kuin mahdollisesti Tampere-Pirkkalan lentoasemalle johdettava kehätiekin. Lempäälän ja Tampereen rajalle rakennettava ekokaupunginosa Vuores tulee myös vaikuttamaan Hervannan kehitykseen suuresti.


Tampereen tuomiokirkko.
Tampereen tuomiokirkko on rakennettu vuosina 1902–1907. Se sijaitsee Tampereella Juhannuskylässä. Ennen vuotta 1923, jolloin siitä tuli Tampereen hiippakunnan tuomiokirkko, kirkko tunnettiin "Johanneksen kirkkona". Arkkitehtonisestikin merkittävän kirkon on suunnitellut arkkitehti Lars Sonck, jolla oli suunnittelunsa esikuvana mm. Finströmin kirkko. Kirkko ja sen taideteokset edustavat kansallisromanttista tyylisuuntaa.
Maalaukset.
Kirkkosalin kuuluisat freskot on maalannut taidemaalari Hugo Simberg. Alttarin kahta puolta ovat maalaukset "Haavoittunut enkeli" ja "Kuoleman puutarha", jotka kuuluvat Simbergin tunnetuimpiin töihin ja joista hän teki myöhemmin useita uusia versioita. Lehterin kaidetta pitkin kirkkosalia kiertää fresko "Köynnöksenkantajat", jossa Jeesuksen opetuslapsia symboloivat kaksitoista alastonta pikkupoikaa kannattelevat ruusuköynnöstä. Pääholvin kattoon on maalattu kiemurteleva paratiisikäärme, jonka suussa on hyvän ja pahan tiedon omena. Kirkon ikkunoita koristavat Simbergin loistavat raamatullisia aiheita esittävät lasimaalaukset. Suuren alttaritaulun "Ylösnousemus" ja kuorin ikkunasommitelman on tehnyt Magnus Enckell. Maalaukset herättivät aikalaisissa äänekästä paheksuntaa: Simbergin "Kuoleman puutarhan" luurangot ja alastomat köynnöksenkantajat olivat monien mielestä sopimattomia kirkkoon, puhumattakaan siitä, että kirkkosalin kunniapaikalle oli maalattu käärme. Nykyään Simbergin ja Enckellin maalauksia pidetään suomalaisen symbolismin mestariteoksina.
Kirkon muu käyttö.
Tampereen tuomiokirkko toimii varsinaisen kirkollisen käytön lisäksi usein myös erilaisten musiikkiesitysten järjestämispaikkana (urkukonsertit, oratoriot, kuoroesitykset jne.). Keväällä 2007 siellä esitettiin sisällisodasta kertova "Vihan päivät 1918" -kirkkonäytelmä, jonka tapahtumissa kirkkorakennuksella oli tärkeä rooli.


Ampeeritunti.
Ampeeritunti (tunnus A·h, A h tai Ah) on sähkövaraus, jonka ampeerin sähkövirta kuljettaa tunnin aikana. Sitä käytetään puhuttaessa suuremmista varauksista (esimerkiksi sähköakkujen kapasiteeteista). Sähkövarauksen perusyksikkö SI-järjestelmässä on coulombi, joka vastaa ampeerisekuntia.


Oulun yliopisto.
Oulun yliopiston rakennuksesta näkyy selvästi rakennusvaiheiden eri aikakaudet.
Yliopiston yhteydessä olevista Rakentajantien opiskelija-asunnoista avautuu näkymä yliopiston yli.
Oulun yliopisto on Oulussa sijaitseva suomalainen yliopisto. Yliopistossa oli vuonna 2010 15 880 opiskelijaa, ja siellä työskentelee noin 3 000 henkilökuntaan kuuluvaa. Tutkintoja suoritetaan noin 1 550 vuodessa. Yliopisto on perustettu vuonna 1958, ja sen varsinainen toiminta alkoi seuraavana vuonna. Nykyisin Oulun yliopistossa voi opiskella 45 koulutusohjelmassa, jotka edustavat kahdeksaa koulutusalaa. Oulun yliopisto on toistuvasti sijoittunut Academic Ranking of World Universities -listauksessa Suomen toiseksi parhaaksi yliopistoksi luokkaan 301.–400. yhdessä Turun yliopiston kanssa. Yliopiston rehtorina on toiminut vuodesta 1993 professori Lauri Lajunen.
Yliopiston historiaa.
Tasavallan presidentti Urho Kekkonen vahvisti allekirjoituksellaan eduskunnan hyväksymän lain Oulun yliopistosta 8. heinäkuuta 1958. Yliopiston toiminta alkoi varsinaisesti syksyllä 1959, kun ensimmäiset opiskelijat aloittivat. Oppilaitoksen ensimmäisenä, väliaikaisena rehtorina toimi professori Pentti Kaitera.
Oulun yliopiston aloittaessa vuonna 1959 siihen kuului filosofinen ja teknillinen tiedekunta sekä 1953 perustettu Oulun opettajakorkeakoulu. Lääketieteellinen tiedekunta perustettiin vuonna 1960. Vuonna 1965 aloitettiin humanistisen alan ja sähkö- ja konetekniikan opetus. Vuonna 1972 filosofinen tiedekunta jaettiin ja perustettiin humanistinen ja luonnontieteellinen tiedekunta. Vuonna 1974 perustettiin kasvatustieteiden tiedekunta, kun vuonna 1900 perustettu Kajaanin seminaari opettajankoulutuslaitoksena liitettiin yliopistoon. Vuonna 1985 perustettiin ensimmäinen tietoliikennetekniikan professuuri ja vuonna 1990 tietotekniikan professuuri. Vuonna 1991 alkoi kauppatieteelliseen tutkintoon johtava opetus ja vuonna 2000 sen pohjalta perustettiin taloustieteiden tiedekunta.
Kampusalueet.
Oulun yliopistoon kuuluu kolme kampusaluetta. Yliopiston pääkampus sijaitsee Linnanmaalla noin viisi kilometriä Oulun keskustasta pohjoiseen. Linnanmaalla sijaitsee viisi yliopiston kuudesta tiedekunnasta. Linnanmaalla sijaitsevat myös mm. yliopiston kirjastot Pegasus ja Tellus, kasvitieteellinen puutarha, eläinmuseo, geologinen museo sekä Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön toimipiste. Myös opettajaopiskelijoiden opetusharjoittelu tapahtuu Linnanmaalla Oulun normaalikoulussa. Vuonna 2011 Linnanmaalle perustettiin Ympäristötietotalo, luonnonvara- ja ympäristöalan keskittymä, johon kuuluu Luonnonvara- ja ympäristötutkimuksen yhteenliittymä LYNETin neljä laitosta, MTT, Metla, RKTL ja Suomen ympäristökeskus sekä Oulun yliopiston Thule-instituutti.
Lääketieteellinen tiedekunta sijaitsee Kontinkankaan kampusalueella Oulun yliopistollisen sairaalan yhteydessä. Kontinkankaalla sijaitsevat myös bioalan ja molekyylilääketieteen tutkimuskeskus Biocenter Oulu, koe-eläinkeskus sekä lääketieteen kirjasto. Lisäksi yliopistoon kuuluu Kajaanin kampus, jossa toimii muun muassa Kajaanin opettajankoulutusyksikkö sekä tietojenkäsittelytieteiden laitoksen Kajaanin yksikkö. Arkkitehtuurin osasto puolestaan sijaitsee omissa tiloissaan aivan Oulun keskustassa, yliopiston ensimmäisissä tiloissa vanhassa puutalokorttelissa Torinrannassa.
Tutkimus.
Oulun yliopistossa tehdään tutkimusta yli 70 tieteenalalla. Tutkimuksen painoalat ovat
Kehittämisaloina ovat kaivos- ja vuoriala, terästutkimus, liiketoiminta ja talous sekä tutkimusperustainen opettajankoulutus.
Huippuyksiköt.
Suomen Akatemian kaudelle 2012-2017 valitsemista tutkimuksen huippuyksiköistä Oulun yliopisto johtaa solujen ja soluväliaineen vuorovaikutuksen huippuyksikköä. Lisäksi Oulun yliopisto on mukana Helsingin yliopiston johtamassa inversio-ongelmien huippuyksikössä ja vuoteen 2013 asti toimivassa Itä-Suomen yliopiston johtamassa sydän- ja verisuonitautien ja tyypin 2 diabeteksen huippuyksikössä.
Alumnitoiminta.
Oulun yliopiston alumniin kuuluu yli 41 000 jäsentä. Oulun yliopistoseura ry on vuodesta 1999 asti nimennyt Vuoden Alumnin.
Aiheesta muualla.
*


Kiitotie.
Kiitotie eli kiitorata on maalentopaikalle määritetty suorakaiteen muotoinen alue, joka on kunnostettu ilma-alusten laskua ja lentoonlähtöä varten. Kiitotiet voivat olla kestopäällysteisiä (usein asfaltti tai betoni) tai päällystämättömiä (sora, nurmi tai hiekka).
Yleiskielessä kiitotiestä käytetään usein myös nimitystä kiitorata. Ilmailussa kiitotie on kuitenkin oikea nimitys.
Kiitotierakenteet.
Kiitoteitä pyritään rakentamaan lentokentille niin, että lentokoneet voivat aina lentoonlähdössä ja laskeutumisessa käyttää hyväksi vastatuulta. Vastatuuli on myötätuulta parempi erityisesti siksi, että lentokoneen siipien kantavuus kasvaa koneen ja ilman välisen nopeuseron (koneen ilmanopeus) kasvaessa, ja vastatuuleen koneen ilmanopeus on suurempi kuin myötätuuleen. Muita kiitoteiden suuntaa rajoittavia tekijöitä ovat muun muassa meluvaikutukset, joita nousevat ja laskevat lentokoneet aiheuttavat lähellä sijaitseville asutuskeskuksille.
Kiitotien sivussa on yleensä rullausteitä, joita pitkin lentokoneet siirtyvät terminaalirakennukselta kiitotielle ja toisin päin. Rullausteiden rakentamisessa voidaan säästää, jos on kyseessä sen verran harvaan liikennöity lentokenttä, että kiitotien suuntaisen rullaustien sijasta koneet voivat käyttää itse kiitotietä rullaukseen (esimerkiksi ennen lentoonlähtöä ajavat kiitotielle sen keskivaiheilta, sitten kiitotien toiseen päähän, ja kääntyvät siellä).
Kiitoteiden ja lentoasematerminaalin keskinäinen sijainti on merkittävä suunnitteluongelma pyrittäessä minimoimaan rullausaikoja, joina polttoaineenkulutus on merkittävä.
Kiitotien koko.
Kiitotien pituus ja leveys vaihtelevat pienimpien kenttien 240 metriä pitkistä ja 8 metriä leveistä aina kansainvälisten kenttien 4 800 metriä pitkiin ja 80 metriä leveisiin. Yhdysvalloissa ja Kanadassa mitat ilmoitetaan jalkoina. Kiitotien pituuteen vaikuttavat liikennöivien koneiden tarpeiden lisäksi merkittävästi paikalliset olosuhteet, sillä lentokoneen ilmassa pysymiseen tarvitsemaan nosteeseen vaikuttaa nopeuden lisäksi myös muun muassa ilmanpaine. Siksi vuoriston ohuessa ilmassa koneet tarvitsevat pidempiä kiitoteitä kuin merenpinnan tasolla. Pisin siviililentokentän kiitotie (5 500 m) on Bamdan kentällä Tiibetissä. USA lentotukikohdassa, Area 51:llä on käytöstä poistettu kuuden mailin (9 656 m) kiitotie, jota tosin ei ole ilmeisesti milloinkaan käytetty kokonaisuudessaan
Kiitoteiden numerointi.
Kiitoteiden numerointi tapahtuu kompassisuuntien mukaisesti, ja se muodostuu asteluvun kahdesta ensimmäisestä numerosta. Jos kiitotien kompassisuunta on esimerkiksi 172 astetta, numero on 17. Koska kiitotietä voidaan käyttää molempiin suuntiin, kummallakin suunnalla on oma numeronsa. Koska toinen suunta on siis 180 astetta suurempi, esimerkiksi edellisessä tilanteessa (172+180=352) suunta on 35. Kiitotien tunnus on näiden yhdistelmä: 17/35. Mikäli suunta on alle sadan asteen, ensimmäinen numero on nolla (esimerkiksi 04/22).
Mikäli lentoasemalla on kaksi samansuuntaista kiitotietä rinnakkain, numeroiden lisäksi käytetään myös kirjaimia, esimerkiksi 18L (L=left=vasen) ja 18R (R=right=oikea). Mikäli samansuuntaisia kiitoteitä on kolme, käytetään edellisten lisäksi C-kirjainta (C=center=keskimmäinen). Muutamilla suurimmilla kentillä samansuuntaisia kiitoteitä on vielä enemmän, jolloin ylimenevät kiitotiet erotellaan ensimmäisestä kolmesta numeroimalla ne 10 astetta tarkoituksellisesti väärin. Esimerkiksi 18L, 18C, 18R ja 19 voivat olla todellisuudessa neljä täsmälleen yhdensuuntaista kiitotietä.
Koska numero annetaan kompassisuunnan mukaan, ongelmia aiheutuu Kanadassa, sillä sen alueella sijaitsee magneettinen pohjoisnapa. Tästä syystä pohjoisessa Kanadassa kiitotiet numeroidaan karttapohjoisen mukaan.
Kiitotien merkintä.
Lentokentällä kiitotien opasteena toimii valotaulu, jolle kiitotien numero on kirjoitettu valkoisilla numeroilla punaiselle taustalle.
Aktiivinen kiitotie.
Vaikka kentällä olisi useita kiitoteitä, niistä käytetään kerrallaan yleensä vain muutamaa. Tällaisia nimitetään "aktiivisiksi kiitoteiksi". Aktiivisen kiitotien valinnassa yleensä tärkein kriteeri on tuulen suunta, sillä lentoonlähtöjen ja laskujen tulisi tapahtua vastatuuleen. Myös muut tekijät, muun muassa melumääräykset, voivat vaikuttaa valintaan.


Utin Jääkärirykmentti.
Utin Jääkärirykmentti (UtJR) on puolustusvoimien helikopterialan ja erikoisjoukkojen koulutuskeskus, joka sijaitsee Utissa Kouvolan Valkealassa.
Kokoonpano.
Joukko-osasto koostuu nykyisellään Helikopteripataljoonasta (HekoP), Erikoisjääkäripataljoonasta (ErikJP), Tukikomppaniasta (TukiK) ja Huoltokeskuksesta (Hkesk).
Erikoisjääkäripataljoona, jonka johdossa on everstiluutnantti Jukka-Pekka Kiukas, jakautuu varusmiehiä kouluttavaan Laskuvarjojääkärikomppaniaan (LsvJK) ja sopimussotilaita kouluttavaan Erikoisjääkärikomppaniaan (entinen Erikoisjääkäriosasto ja Erikoisoperaatio-osasto), joka kuuluu Euroopan Unionin nopean toiminnan joukkojen tammikuussa 2011 päivystysvalmiuteen asetettuun Alankomaiden johtamaan taisteluosastoon (NLBG11). Joukko-osaston kokonaishenkilövahvuus on noin 500, josta henkilökuntaa on 300 ja varusmiehiä 200. Rykmentin esikuntaan kuuluvat henkilöstöosasto (henk-os), operatiivinen osasto (oper-os) ja lentoteknillinen osasto (ltekn-os).
Joukko-osastoon kuulunut Sotilaspoliisikoulu joka koulutti myös henklökuntaa on lakkautettu vuoden 2011 lopussa ja koulutus siirretty Maasotakouluun.
Muuta.
Uusimuotoisen helikopteritoiminnan vaatimusten mukaisesti aikaisemmin Helikopterilentue-nimellä toiminut yksikkö muuttti nimensä jo vuoden 2001 alussa Helikopteripataljoonaksi. Sitä johtaa majuri Ari Pellinen.
Perinteet ja historia.
Rykmentti vaalii sodanaikaisen Päämajan kaukopartio-osasto Erillinen Pataljoona 4:n, itsenäisen Laskuvarjojääkärikoulun (LjK) sekä puolustusvoimien helikopteri- ja sotilaspoliisitoiminnan perinteitä. Rykmentin vuosipäivä on 10. toukokuuta. Joukko-osaston kunniamarssi on Jean Sibeliuksen säveltämä Elon taistohon käy.
Varuskunnassa on aikaisemmin toiminut myös ilmavoimiin kuulunut Kuljetuslentolaivue (KuljLLv), joka ennen helikoptereiden siirtymistä maavoimille operoi kuljetuskone- ja helikopterikalustolla. Mm. laskuvarjomiehistön pudotukset hoitaneet kuljetuskoneet kuuluivat ko. joukko-osastoon.
Laskuvarjojääkärikoulu lakkasi olemasta vuoden 1996 lopussa.
Rykmentin komentaja on tällä hetkellä eversti Heikki Välivehmas. Aikaisempia komentajia on mm. Petri Hulkko (s. 1961).


Oulun lentoasema.
Oulun lentoasema sijaitsee Oulunsalon kunnassa noin 15 kilometriä Oulun keskustasta lounaaseen. Lentoasema on matkustajamäärältään Helsinki-Vantaan jälkeen Suomen toiseksi vilkkain. Laskeutumisten määrällä mitattuna Oulun lentoasema on seitsemänneksi vilkkain. Lentoasemalta on päivittäin useita lentoja Helsinkiin. Vuonna 2011 lentoaseman kautta kulki 973 912 matkustajaa, ja liikenneilmailun laskeutumisia oli 7 067 kappaletta. Lentoasemaa ylläpitää Finavia.
Historia.
Lokakuussa 1936 valmistui Oritkariin Oulun lentopaikka, jossa oli neljä 600 metrin pituista kiitotietä. Ensimmäinen Y:n reittilento tapahtui 15. kesäkuuta 1939, ja koneena oli de Havilland D.H.89 Dragon Rapide OH-BLB ”Lappi”. Reitti oli Helsinki–Tampere–Vaasa–Oulu–Kemi, joka oli päätepiste. 2. kesäkuuta 1940 lentolinja muuttui ”Petsamon Pikalinjaksi”, ja silloin lennettiin jo Petsamon Yläluostarin kentälle saakka, joka oli valmistunut tuolloin. Reitti oli Helsinki–Tampere–Vaasa–Kokkola–Oulu–Kemi–Rovaniemi–Sodankylä–Petsamo. Matka kesti kaikkiaan 8,5 tuntia. Lentoliikennettä oli vain kesäisin jatkosotaan asti, jolloin kenttä havaittiin liian lyhyeksi DC-2-lentokoneille. Ouluun ei lennetty miltei vuosikymmeneen.
Vuoden 1949 lopussa valtioneuvosto päätti nykyisen Oulun lentoaseman rakentamisesta, ja lentoasema vihittiin käyttöön 30. kesäkuuta 1953. Ensimmäisenä tuolloin vielä sorapäällysteiselle kentän kiitoradalle laskeutui Helge Laitisen ohjaama Aero Oy:n 26-paikkainen DC-3-kone OH-LCB eli "Kuikka", paikallista aikaa kello 11.15, kuten lentoaseman päällikkö Osvald Syysjärvi tapahtuman kirjasi.
Lentoasemaa on sittemmin laajennettu useaan otteeseen. Nykyisen matkustajaterminaalin ensimmäinen osa on otettu käyttöön vuonna 1973. Terminaalin suunnitteli arkkitehtitoimisto K. Ström & O. Tuomisto, joka suunnitteli myös Helsinki-Vantaan uuden terminaalin vuonna 1969. Terminaalia laajennettiin merkittävästi vuonna 1994. Laajennuksen suunnitteli Arkkitehtitoimisto Heikki Taskinen. Matkatavaroiden käsittelytiloja laajennettiin vuonna 2002.
Terminaali.
Lentoasemalla on yksi terminaali, joka palvelee kaikkia matkustajia. Terminaalissa on matkustajatiloja noin 10 300 neliömetriä, ja sen kapasiteetti on 1,5 miljoonaa matkustajaa vuodessa. Terminaalissa on neljä matkustajasiltaa, kaksi kahvila-ravintolaa, verovapaa myymälä sekä kokous- ja lounge-tilat. Terminaali on avoinna lentojen mukaan. Terminaalissa toimii langaton panOULU-verkko. Verkko otettiin käyttöön huhtikuussa 2007, ja se oli ensimmäinen avoin ja maksuton WLAN-verkko Suomen lentoasemilla.
Finavia laajensi terminaalia vuosina 2009–2011 noin 4 300 neliömetrillä ja matkustajasilloilla. Samalla terminaalin vanhaan osaan tehtiin muutostöitä noin 2000 neliömetrin alueella. Osa vanhoista lähtöporteista jätettiin palvelemaan ruuhka-aikaa ja pienempiä konetyyppejä, jotka eivät pysty käyttämään matkustajasiltoja. Hankkeen kustannus oli noin 21 miljoonaa euroa, josta Finavia rahoitti yhdeksän miljoonaa, valtio kuusi miljoonaa, Euroopan aluekehitysrahasto neljä miljoonaa ja Oulun seudun kunnat loput kaksi miljoonaa. Terminaalin laajennusosa otettiin käyttöön syyskuussa 2011, ja kokonaisuudessaan rakennustyöt valmistuivat keväällä 2012.
Lentoasemalle on esitetty myös mittavampaa laajennusta, jossa lentoasemalle rakennettaisiin toinen terminaali yksityisellä rahoituksella. Alun perin hankkeen ensimmäinen vaihe suunniteltiin toteutettavaksi vuosina 2008–2010, ja sen kustannusarvio oli noin 30 miljoonaa euroa. Finavia on kuitenkin suhtautunut suunnitelmaan nihkeästi.
Lentoaseman yhteyteen on suunniteltu rakennettavaksi myös parkkihallia.
Kiitotie.
Oulun lentoasemalla on yksi kiitotie, 12/30, joka on 2 501 metriä pitkä ja 60 metriä leveä. Kiitotie on varustettu suurtehovaloin ja kiitotie 12 myös kategorian 2 ILS-tarkkuuslähestymisjärjestelmällä. Kiitotietä on ajoittain esitetty pidennettäväksi.
Aiemmin lentoasemalla on ollut myös nykyisen kiitotien kanssa poikittainen kiitotie 06/24, joka oli 1 700 metriä pitkä ja 45 metriä leveä. Tämä kiitotie oli pitkään käyttämättömänä huonon kuntonsa vuoksi, ja se poistettiin lopullisesti käytöstä 2000-luvun alussa. Nykyisin entisen kiitotien koillispäätä käytetään yleisilmailun asematasona.
Lentoyhtiöt ja reittikohteet.
Lisäksi Oulusta on tilauslentoja lähinnä Etelä-Eurooppaan ja Thaimaahan.
AirBaltic ilmoitti 23. syyskuuta 2010 sijoittavansa lentoliikenteen solmukohdan eli niin sanotun hubin Oulun lentoasemalle, mikä lisää lentojen määrää huomattavasti. Solmukohta oli määrä avata vuodenvaihteessa 2012–2013. mutta koko hanke peruuntui AirBalticin talousongelmien takia.
Liikenneyhteydet lentoasemalle.
Oulun lentoasema sijaitsee noin 15 kilometriä Oulusta lounaaseen. Seututie 815 yhdistää lentoaseman valtateille 4 ja 22.
Linjan 19 linja-auto kulkee Oulun yliopistolta Oulun keskustan kautta lentoasemalle arkisin 20 minuutin välein, viikonloppuisin tunnin välein.
Aiheesta muualla.
Lentoasema
Lentoasema


Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö.
Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö (;) on Yhdistyneiden kansakuntien alainen yhteistyöjärjestö.
Kansainvälisen siviili-ilmailujärjestön tehtävät on määritelty Kansainvälisen siviili-ilmailun yleissopimuksessa, niin sanotussa Chicagon sopimuksessa, jonka 52 valtiota allekirjoitti 7. joulukuuta 1944. Yleissopimuksen mukaan Kansainvälisen siviili-ilmailujärjestön päämääränä ja tarkoituksena on kehittää kansainvälisen ilmailun periaatteita ja tekniikkaa sekä edistää kansainvälisen ilmaliikenteen suunnittelua ja kehittämistä. Järjestön tehtävänä on muun muassa edistää lentoturvallisuutta kansainvälisessä ilmailussa.
Kansainvälisen siviili-ilmailujärjestön lentokenttätunnukset.
E merkitsee pohjoista Eurooppaa ja Välimeren ympäristöä merkitsee L.


Syyskuun 11. päivän terroriteot.
Syyskuun 11. päivän terroriteoiksi (käytetään myös nimityksiä Syyskuun 11., WTC-iskut ja 9/11) kutsutaan terrori-iskujen sarjaa, joka tapahtui Yhdysvalloissa 11. syyskuuta 2001. Tällöin kaapattiin neljä matkustajalentokonetta, joista kaksi ohjattiin tahallisesti päin World Trade Centerin kaksoistorneja New Yorkissa. Etelätorni tuhoutui vajaan tunnin ja Pohjoistorni vajaan kahden tunnin kuluttua. Yhdeksän tunnin kuluttua tuhoutui vielä kolmas tornitalo, WTC 7, johon ei osunut lentokonetta. Kolmas lentokone ohjattiin päin Pentagonin rakennusta maan pääkaupungin Washingtonin tuntumassa. Neljäs lentokone putosi maahan Shanksvillessä, Pennsylvaniassa.
Virallisten tahojen, kuten Yhdysvaltain hallituksen, sekä uutismedian valtaosan mukaan lentokoneiden kaappaajat olivat 19 Al-Qaidan terroristia, jotka toimivat Osama bin Ladenin ja Khalid Sheikh Mohammedin johdolla. Virallisten tutkimusten perusteella WTC:n kaksoistornien sortumisen syynä pidetään lentokoneiden törmäysten aiheuttamia rakennevaurioita ja tulipaloja. WTC 7:n romahdus puolestaan aiheutui tulipaloista, joiden johdosta rakenteet pettivät. Viranomaisten selvityksiä kritisoivien "9/11 Truth" -aiheisten kansalaisjärjestöjen taholta on esitetty muun muassa, että iskuihin syyllistyi Yhdysvaltain hallinnon sisäisiä voimia ja rakennukset tuhottiin räjäyttämällä niiden rakenteita.
Iskuissa kuoli yhteensä lähes 3 000 ihmistä, joista yli 2 700 sai surmansa kaksoistorneissa ja niihin lentäneissä lentokoneissa.
Terroriteot.
Kaksoistornit tulessa (yllä) ja eteläisen tornin sortuminen (alla)
Aikaisin syyskuun 11. päivän aamuna vuonna 2001 yhteensä 19 kaappaajaa otti haltuunsa neljä matkustajalentokonetta. Ne olivat American Airlinesin lento AA 11 ja United Airlinesin lento UA 175, jotka olivat matkalla Bostonista Los Angelesiin, American Airlinesin lento AA 77 Washingtonista Los Angelesiin ja United Airlinesin lento UA 93 Newarkista San Franciscoon.
AA 11 törmäsi World Trade Centerin pohjoistorniin kello 8.46 ja UA 175 etelätorniin kello 9.03. Aluksi törmäyksen syystä ei ollut varmuutta. Tiedotusvälineissä ei tiedetty, oliko kyseessä onnettomuus vai tahallinen teko. Toisen iskun jälkeen tekojen tahallisuus alkoi olla ilmeistä. Presidentti George W. Bush antoi kello 9.30 lausunnon, jonka mukaan oli tapahtunut "ilmeinen terroristihyökkäys". Kolmas kaappaajaryhmä ohjasi AA 77:n päin Pentagonia kello 9.37. Neljäs lento UA 93, jonka kohteena oli luultavasti joko Valkoinen talo tai Yhdysvaltain kongressitalo Capitol, putosi maahan lähelle Shanksvilleä Pennsylvaniaan kello 10.03, kun matkustajat olivat yrittäneet saada lentokoneen haltuunsa kaappaajilta.
Jotkut matkustajat ja henkilökunnan jäsenet pystyivät soittamaan lentokoneista radio- tai matkapuhelimilla ja kertomaan yksityiskohtia, kuten että jokaisessa lentokoneessa oli useita kaappaajia ja he olivat käyttäneet kyynelkaasun tai pippurisumuttimen kaltaista suihketta. Kaappaajilla oli mukanaan veitset, joilla he puukottivat lentoemäntiä ja ainakin yhtä matkustajaa. Iskuja tutkimaan asetettu 9/11-komissio vahvisti myöhemmin tiedon, että kaksi kaappaajista oli ostanut vastikään Leatherman-monitoimiveitsen. Sekä AA 11:n lentoemäntä että UA 175:n ja 93:n matkustajat mainitsivat kaappaajilla olevan pommin, mutta yksi matkustajista arveli sen olevan valepommi. Ilmeisesti tämä piti paikkansa, sillä putoamispaikoilta ei löydetty jäänteitä räjähteistä.
Lennon 93 mustan laatikon nauhoitusten ja lentokoneesta soitettujen puheluiden perusteella tiedetään, että henkilökunta ja matkustajat yrittivät ottaa lentokoneen haltuunsa saatuaan puhelimitse tietää, että samalla tavalla kaapattuja koneita oli jo törmännyt rakennuksiin samana aamuna. Kaappaajat tekivät jyrkkiä ohjausliikkeitä ja lopulta käänsivät lentokoneen laskuun, kun kävi ilmeiseksi että matkustajat saisivat lentokoneen hallintaansa. Lopulta lentokone kääntyi ylösalaisin ja putosi maahan. Terrori-iskujen pääsuunnittelijana pidetty Khalid Sheikh Mohammed mainitsi vuonna 2002 al Jazeeran haastattelussa, että lennon 93 kohde oli Capitol, jolle oli annettu koodinimi "Oikeustieteellinen tiedekunta".
Terrori-iskujen vuoksi World Trade Centeristä sortui kolme rakennusta. Vaikka Etelätorniin iskettiin myöhemmin kuin Pohjoistorniin, se sortui aikaisemmin. Etelätorni sortui 56 minuuttia törmäyksen jälkeen, noin kello 9.59, yhdeksässä sekunnissa, ja Pohjoistorni sortui kello 10.28, tunnin ja 42 minuuttia törmäyksen jälkeen 11 sekunnissa. Kun lentokoneet törmäsivät torneihin, kerosiini syttyi räjähdysmäisesti tuleen ja levisi ilmaan ja rakennuksiin. Voimakas tulipalo tuhosi kantavien teräsrakenteiden paloeristeen, ja niiden lujuus ja kantavuus heikkeni kuumuuden vuoksi huomattavasti. Kun teräspilarit vääntyivät, lattiat painuivat notkolle ja vetivät ulkokehän pilareita sisäänpäin. Silloin sisäkehän pilareihin kohdistui niin kova rasitus, että niiden liitokset eivät enää kestäneet ja rakennukset alkoivat sortua. Etelätorni sortui Pohjoistornia nopeammin, koska siihen osunut lentokone tuhosi jo törmäyksessä enemmän kantavia rakenteita kuin Pohjoistornissa. Kun Pohjoistorni sortui, WTC 7:n eteläinen julkisivu vaurioitui ja rakennuksessa syttyi useita tulipaloja. NISTin vuonna 2008 julkaisemien tulosten mukaan WTC7:n sortuminen johtui useiden kerrosten laajuisten, sinänsä tavanomaisten mutta kontrolloimattomien tulipalojen aiheuttamasta runkorakenteiden pettämisestä. Välipohjien teräksisten tukirakenteiden ja palkkien kuumeneminen aiheutti NISTin mukaan poikkeuksellisen tapahtuman, tärkeän rakenteellisen pilarin pettämisen rakenteiden lämpölaajenemisen vuoksi. Tällöin nopeasti etenevä vaurio aiheutti koko rakennuksen romahduksen.
Arlingtonissa lentokone törmäsi lähes maanpinnan tasalla Pentagonin länsiseinään, jolloin uloimman kehän kaksi ensimmäistä kerrosta tuhoutuivat, ja noin 20 minuutin kuluttua kaikki viisi kerrosta sortuivat seitsemän pylväänvälin leveydeltä. Rakennuksessa syttyi välittömästi useita tulipaloja.
Lentoliikennettä rajoitettiin nopeasti iskujen vuoksi. Kello 9.08 Yhdysvaltain ilmailuhallinto FAA kielsi kaikkien sellaisten koneiden lentoonlähdön, joiden piti lentää New Yorkin tai sen lähialueen ilmatilassa. Kielto laajennettiin koskemaan kaikkia siviilikoneita koko maassa kello 9.26 ja Yhdysvaltain ilmatila suljettiin kello 9.45. Kaikki ilmassa olleet 4 500 lentokonetta määrättiin laskeutumaan lähimmälle lentokentälle mahdollisimman pian. Ilmatila oli tyhjä siviilikoneista kello 12.15. Yhdysvaltoihin tulossa olleet koneet joutuivat joko kääntymään takaisin tai etsimään laskeutumispaikan jostain muualta, enimmäkseen Kanadasta.
Tiedotusvälineet lähettivät vahvistamattomia ja usein ristiriitaisia uutisia koko päivän ajan. Esimerkiksi uutistoimisto Associated Press välitti uutisen autopommista, joka oli räjähtänyt ulkoministeriön luona. CNN raportoi Washington Mallin puistossa syttyneestä tulipalosta. Viranomaiset luulivat myös Delta Airlinesin lentoa 1989 kaapatuksi, mutta kone laskeutui lopulta turvallisesti Clevelandin lentokentälle. Useat TV-kanavat, mm. CNN, raportoivat räjähdyksistä WTC-torneissa iskujen aikaan.
Iskujen uhrit.
World Trade Center 7 tulessa kaksoistornien sortumisen jälkeen
Terrori-iskuissa ja kaappauksissa kuoli yhteensä lähes 3 000 ihmistä, mutta tarkkaa lukua on vaikea määritellä. Muutama viikko iskujen jälkeen uhreja arvioitiin olevan yli 6 000. Kun iskuista oli kulunut vuosi, muistotilaisuudessa luettiin New Yorkin silloisen pormestarin Rudolph Giulianin johdolla 2 801:n New Yorkissa menehtyneen uhrin nimet. Luettelosta oli vähän aikaisemmin poistettu kymmeniä nimiä petosepäilyjen vuoksi. Tämänkin jälkeen arvio New Yorkissa kuolleiden määrästä on laskenut. Vuonna 2004 komission raportissa annettiin New Yorkin uhrien lukumääräksi 2 749, mutta sen jälkeen viralliseen iskuissa kuolleiden luetteloon on lisätty ihmisiä. Viimeksi luetteloon on lisätty Leon Heyward, joka kuoli imusolmukesyöpään vuonna 2008, minkä jälkeen New Yorkissa kuolleiden virallinen lukumäärä on 2 752. Arlingtonissa kuolleita oli 184 ja Shanksvillessä 40, jolloin uhrien kokonaislukumääräksi saadaan 2 976. Kaikki 19 kaappaajaa saivat surmansa. Kuolleiden joukossa oli yli 90 maan kansalaisia.
New York.
National Institute of Standards and Technology (NIST) arvioi raportissaan, että World Trade Centerin kaksoistorneissa oli iskujen tapahtuessa noin 18 000 ihmistä, suunnilleen yhtä paljon kummassakin. NIST:n raportin mukaan kaksoistornissa kuoli yhteensä 2 150–2 160 ihmistä: Pohjoistornissa kuolleita oli 1 460−1 530 ja Etelätornissa 630−700. Monet Etelätornissa olleet ihmiset saivat tietää, että Pohjoistornissa oli tapahtunut jokin onnettomuus, ja osa ehti poistua jo ennen toisen lentokoneen törmäystä.
Kaikista uhreista vain 160−190 oli ollut törmäysalueen alapuolella. New York Times mainitsee, että ainakin 18 ihmistä pystyi pakenemaan Etelätornissa törmäysalueelta tai sen yläpuolisista kerroksista, koska yksi porraskäytävä säilyi ehjänä. Pohjoistornissa ei tiedetä kenenkään selvinneen hengissä 91. kerroksesta tai sen yläpuolelta.
Lentokoneen törmätessä Pohjoistorniin satoja ihmisiä kuoli välittömästi. Sadat muut jäivät loukkuun, koska rappukäytävät tuhoutuivat kulkukelvottomiksi 92:sesta kerroksesta ylöspäin. Ihmisiä juuttui myös hisseihin. Monet ihmiset hyppäsivät ikkunoista savun ja kuumuuden vuoksi ja kuolivat pudottuaan maahan tai matalampien rakennusten katoille. USA Today -lehden arvion mukaan hyppääjiä oli vähintään kaksisataa. Tornissa työskentelevillä ihmisillä oli virheellinen käsitys, että heidät olisi voitu evakuoida helikoptereilla, joten jotkut loukkuun jääneet pyrkivät katolle. Pelastuslennot eivät kuitenkaan kuuluneet evakuointisuunnitelmiin ja katoille vievät ovet oli lukittu. Helikopterit eivät olisi muutenkaan voineet laskeutua katoille savun, kuumuuden ja katolle kiinnitettyjen laitteiden vuoksi.
World Trade Centerin pelastus- ja sammutustehtävissä sai surmansa myös satoja poliiseja ja pelastus- ja terveydenhoitoalan työntekijöitä. New York Cityn palolaitos FDNY menetti 341 palomiestä ja kaksi ensihoitajaa. New Yorkin poliisilaitos menetti 23 ja Port Authorityn poliisilaitos 37 poliisia. Maailman suurimpiin toimijoihin alallaan kuuluva investointipankki Cantor Fitzgerald menetti yksityisistä yrityksistä eniten työntekijöitään, 658 henkeä. Yrityksen toimitilat olivat Pohjoistornissa kerroksissa 101–105. Vakuutusyhtiö Marsh & McLennan menetti 355 ja vakuutusyhtiö Aon Corporation 175 työntekijää.
Helmikuussa 2005 viranomaiset ilmoittivat, että World Trade Centerin uhreista on pystytty tunnistamaan vajaat 1 600 ja tunnistustyöt on lopetettu tuloksettomina. Noin 10 000:tta luu- ja kudosjäännettä ei ole voitu yhdistää iskussa kuolleiden luettelossa oleviin henkilöihin. Ruumiiden jäänteitä löydettiin Deutsche Bankin konttorin purkutöiden yhteydessä syyskuussa 2005 ja lisää vielä syyskuussa 2006 ja kesällä 2010.
Arlington.
Arlingtonissa sai surmansa 125 ihmistä Pentagonin rakennuksessa ja 64 kaapatussa lentokoneessa. Uhreista 55 oli armeijan työntekijöitä.
Iskun jälkeen tehdyissä tutkimuksissa kuolleiden jäännöksiä löytyi vain ensimmäisestä ja toisesta kerroksesta, mutta on todennäköistä, että sortuneella alueella uhreja on ollut myös ylemmissä kerroksissa. Noin kolmannes kuoli törmäyksessä ja toinen kolmannes tulipaloissa, ja loppujen kuolinsyy oli törmäyksen ja tulipalon yhteisvaikutus. Kuolonuhrien lisäksi 106 ihmistä loukkaantui vakavasti.
Aineelliset vahingot.
a> tulen vahingoittamana ja osittain sortuneena.
Iskujen seurauksina 110-kerroksiset World Trade Centerin kaksoistornit ja 47-kerroksinen WTC 7 sortuivat. Tornitalojen sortuessa niistä putosi runsaasti osia, jotka osuivat 22-kerroksiseen Marriott-hotelliin eli WTC 3:een. WTC 3 kärsi vakavia vaurioita ja sortui osittain. WTC 4, WTC 5 ja WTC 6 vahingoittuivat myös pahasti tulipalojen ja sortuneiden rakennusten osien vuoksi, ja niiden sisäpintamateriaalit paloivat. Myös muut rakennukset vahingoittuivat WTC Plazan ympärillä. Myös vesiverkosto vaurioitui useassa kohdassa WTC:n alueella. Romahtaneiden WTC-tornien romukasoissa virtasi sulaa metallia
WTC:n ulkopuolisista rakennuksista yksi, ortodoksinen Pyhän Nikolaoksen kirkko tuhoutui kokonaan sirpaleiden vuoksi. World Financial Centerin rakennuksista kärsivät eniten American Expressin rakennus (WFC3) ja Talvipuutarha. Deutsche Bankin rakennus, joka sijaitsi Liberty Streetin toisella puolella, vaurioitui pahoin ja purettiin myöhemmin. Myös 15-kerroksinen Fiterman Hall West Broadwaylla kärsi pahoja vaurioita tuhoutuen asuinkelvottomaksi. Fiterman Hall päätettiin purkaa. Rakennuksen purkutyöt päättyivät marraskuussa 2009. Vuonna 1926 rakennettu art deco -tyylinen Verizon-talo kärsi pahoin, kun kadun toisella puolella sijainnut WTC 7 sortui. Nykyään Verizon-talo on entisöity.
Federal Emergency Managementin (FEMA) raportin mukaan New Yorkin iskuissa sortui kokonaan viisi rakennusta (WTC 1, 2, 3 ja 7 sekä ortodoksikirkko) ja osittain kolme (WTC4, 5 ja 6). Yksitoista rakennusta sai lisäksi vakavia vaurioita. Vaurioituneita tai sortuneita rakennuksia oli yhteensä 56.
Pelastustoimet.
New Yorkin palolaitoksesta (FDNY) saapui World Trade Centerin alueelle yli 200 yksikköä, puolet laitoksen vahvuudesta. Paikalle saapui myös yli sata ensihoitoyksikköjen ambulanssia, mikä oli noin 30 prosenttia saatavilla olleista. Koska vuoro oli juuri vaihtunut, monet vuoronsa päättäneet palomiehet ja ensihoitajat palasivat yksiköihinsä. Tilanne oli monimutkainen, eikä palolaitoksen johto ollut täysin selvillä siitä, keitä kaikkia oli paikalla. New Yorkin poliisilaitos (NYPD) lähetti paikalle nopeasti hätätapaus- (ESU) ja helikopteriyksikkönsä sekä muita poliisivoimia. Kello 12:een mennessä neljäsosa NYPD:n koko henkilöstöstä oli sijoitettu WTC:n alueelle.
Palolaitos ja kaksi eri poliisilaitosta eivät pystyneet luomaan tapahtumapaikalle yhtenäistä johtoa. Niiden komentopaikat sijaitsivat erillään ja ne eivät pystyneet välittämään toisilleen sellaistakaan tietoa, joka olisi ollut päätöksenteon kannalta elintärkeää. Esimerkiksi NYPD:n helikoptereiden välittämä tieto, että Etelätornista oli putomassa suuria osia, ei kulkenut palolaitoksen päälliköille. Palolaitoksen perustamalla komentopaikalla ei ollut ylempiä poliisilaitoksen päälliköitä, ja palolaitoksen ja poliisilaitoksen ylemmät päälliköt olivat toisiinsa yhteydessä hyvin vähän. Etsintäoperaatioita ei onnistuttu koordinoimaan, ja usein eri yksiköt etsivät siviileitä turhaan samoista kohteista.
Kun Etelätorni sortui, sekä NYPD että FDNY saivat siitä tiedon yhtaikaa. Vastoin yleistä käsitystä helikoptereista ei osattu ennakoida Etelätornin sortumista, NYPD ei evakuoinut henkilöstöään ennen sitä. Pohjoistornissa olevat palomiehet ja -päälliköt eivät silti tienneet tarkkaan, mitä tapahtui. Pohjoistornin aulassa ollut päällikkö antoi alaisilleen vetäytymiskäskyn, mutta radioissa oli toimintahäiriöitä, kaikki palomiehet eivät kuulleet käskyjä. Monet poistuivat rakennuksesta vasta kuultuaan käskystä toisilta palomiehiltä. Palolaitoksen ylin päällikkö ja monet muut päälliköt saivat surmansa, kun myös Pohjoistorni sortui. Tapahtumapaikka jäi hetkeksi ilman komentajaa.
Koska tilanne oli mutkikas, on vaikea arvioida, kuinka paljon eri laitosten välisen yhteistoiminnan puute vaikutti pelastustoimien kulkuun. Komission raportin mukaan yhteistoiminnan puute ei kuitenkaan haitannut ratkaisevasti siviilien evakuoimista. Vain 5,4 prosenttia uhreista oli työskennellyt törmäyskohdan alapuolella, joten evakuointi onnistui hyvin ja kuolonuhrien määrä jäi paljon pienemmäksi kuin mitä se olisi voinut olla. Pelastushenkilökunta kantoi liikuntakyvyttömät ihmiset pois torneista, ja palomiehet pelastivat ihmisjoukon, joka oli jäänyt loukkuun Pohjoistornin 22. kerrokseen. Lisäksi palomiesten ja poliisien läsnäolo rauhoitti ihmisiä, paniikinomaista joukkopakoa ei syntynyt. Poliisit ohjasivat ihmisiä pohjakerroksissa ja auttoivat heitä poistumaan rakennuksista nopeasti turvallisia reittejä pitkin.
Jälkikäteen on kritisoitu paljon sitä, että WTC:n turvallisuushenkilökunta ei evakuoinut Etelätornia välittömästi Pohjoistorniin tehdyn iskun jälkeen. Kukaan ei osannut odottaa toista iskua ja tuhansien ihmisten evakuoiminen oli jo luonnostaan riskialtista. Olosuhteet olivat lisäksi vaaralliset joillakin alueilla tornien ulkopuolella. Poliisit käskivät kuitenkin evakuoida rakennuksen 12 minuuttia iskun jälkeen.
Arlingtonissa piirikunnan, osavaltion ja liittovaltion viranomaiset toimivat yhteistyössä huomattavasti sujuvammin kuin New Yorkissa. Alueella oli käytössä hätätapauksia varten virallinen komentojärjestelmä (Incident Command System), ja monet poliisi- ja paloyksiköt olivat toimineet jo aikaisemmin yhdessä alueellisissa tapahtumissa ja harjoituksissa. Olosuhteet olivat Arlingtonissa myös helpommat. Siellä tehtiin vain yksi isku, tapahtumapaikka oli helppo eristää eikä lähialueella ollut muita rakennuksia. Yksikään pelastustyöntekijä ei loukkaantunut Arlingtonissa.
Epäiltyjen nimeäminen.
Iskujen jälkeen FBI pystyi nopeasti nimeämään epäillyt kaappaajat ja antamaan monista myös tarkempia tietoja. Viranomaiset saivat nimittäin haltuunsa Mohammed Attan matkalaukun, joka ei ollut ehtinyt edelliseltä lennolta mukaan kaapattuun koneeseen. Matkalaukku sisälsi papereita, jotka paljastivat kaikkien 19 kaappaajan henkilöllisyyden ja tietoja heidän suunnitelmistaan, motiiveistaan ja taustoistaan. yhden kaappaajan passi löytyi lisäksi WTC-tornien läheltä. Viranomaisten mukaan Kansallinen turvallisuusvirasto NSA sieppasi iskujen tapahtumapäivänä puheluita, joissa tunnetut Osama bin Ladenin kannattajat iloitsivat iskuista ja sanoivat: "Me olemme osuneet kohteisiin". Myös Saksan tiedusteluviranomaiset kertoivat siepanneensa bin Ladenin kannattajien puheluita, joissa kerrottiin yksityiskohtia kaappaajien suunnitelmista. Seuraavana päivänä iskujen jälkeen Saksan, Ranskan ja Britannian tiedusteluviranomaiset ilmoittivat epäilevänsa "vahvasti", että bin Laden oli syyllinen. 13. syyskuuta, kaksi päivää iskujen jälkeen Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powell ilmoitti, että pääepäilty on Osama bin Laden. Kolmantena päivänä iskujen jälkeen kaappaajien nimet julkistettiin ja heidät yhdistettiin bin Ladeniin. Presidentti Bush julisti 15. syyskuuta Yhdysvaltojen olevan sodassa ja nimesi bin Ladenin pääepäillyksi.
27. syyskuuta 2001 FBI julkaisi kaikkien 19 kaappaajan nimet, kuvat sekä tietoja heidän todennäköisestä kansallisuudestaan, syntymäajoistaan, asuinpaikoistaan ja käyttämistään salanimistä. Kaappaajista viisitoista oli kotoisin Saudi-Arabiasta, kaksi Yhdistyneistä arabiemiirikunnista, yksi Egyptistä ja yksi Libanonista. Saudiarabialaisten määrää on selitetty sillä, että iskujen suunnittelijat olisivat tietoisesti halunneet vahingoittaa Yhdysvaltojen ja Saudi-Arabian suhteita. Toisaalta saudiarabialaisia, levottomia nuoria oli helppo rekrytoida ja he saivat viisumin Yhdysvaltoihin nopeasti. Joukon johtajana oli egyptiläinen Mohammed Atta. Attan matkalaukusta löytyneiden kirjeen perusteella on arveltu, että kaappaajia on ohjailtu psykologisesti ja heihin on vaikuttanut uskonnollinen mystiikka, pitkät rukoukset ja muut rituaalit, jotka ovat johtaneet itsesuggestioon. Myös vastakkaisia mielipiteitä on esitetty: George Washingtonin yliopiston psykologian professorin Jerrold Postin mukaan kaappaajat olivat hyvin koulutettuja, kypsiä aikuisia, joilla on ollut vahva uskonnollinen vakaumus.
FBI:n iskuja käsittelevät tutkimukset, koodinimeltään "PENTTBOM", olivat FBI:n historian laajimmat ja monimutkaisimmat, ja niihin otti enimmillään osaa yli 7 000 agenttia. FBI:n terrorisminvastaisen osaston johtajan Dale L. Watsonin mukaan todisteet, jotka yhdistävät Osama bin Ladenin ja al-Qaidan iskuihin, ovat "selvät ja kiistämättömät".
Myös Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus on ilmoittanut pitävänsä tiedustelutietojen perusteella al-Qaidaa ja Osama bin Ladenia syyllisinä syyskuun 11. päivän iskuihin. bin Ladenia ei kuitenkaan etsintäkuulutettu iskuista, vaikka hän oli FBI:n kymmenen etsityimmän henkilön listalla.
Al-Qaida.
Al-Qaida perustettiin vuonna 1989, kun Neuvostoliitto vetäytyi Afganistanista. Järjestön perustana oli 1980-luvulla maahan saapuneiden vapaaehtoisten taistelijoiden verkosto. He kävivät Neuvostoliiton vastaista pyhää sotaa, jihadia ja saivat rahoitusta sekä Yhdysvalloista että Saudi-Arabiasta. Vuodesta 1985 vuoteen 1992 arviolta 12 500 ulkomaalaista sai koulutusta pommien teossa, sabotaasissa ja kaupunkisodankäynnissä leireillä, jotka perustettiin CIA:n avustuksella. On epäilty, että CIA olisi kouluttanut myös Osama bin Ladenia. 1990-luvun alussa al-Qaida toimi Sudanissa, mutta vuoden 1996 jälkeen järjestön päämaja ja harjoitusleirit muutettiin Afganistaniin, missä bin Laden loi kiinteät suhteet talebanien kanssa. Vuonna 1996 bin Laden antoi ensimmäisen fatwansa. Siinä hän julisti sodan amerikkalaisia vastaan, koska heillä oli joukkoja Saudi-Arabiassa, jotka miehittivät maata, jossa on kaksi muslimien pyhää kaupunkia. FBI:n entisen johtajan Louis J. Freehin mukaan vuoden 1996 fatwa merkitsi al-Qaidan antamaa sodanjulistusta Yhdysvalloille.
Vuonna 1998 julistettiin toinen fatwa, jonka olivat allekirjoittaneet Osama bin Laden ja Ayman al-Zawahiri. Siinä julistettiin jihad länsimaita ja Israelia vastaan. Fatwassa julistetaan muun muassa, että amerikkalaisten ja heidän liittolaistensa tappaminen on jokaisen muslimin henkilökohtainen velvollisuus, jotta pyhät moskeijat vapautettaisiin heidän vallastaan ja heidän armeijansa poistuisi kaikista islamilaisista maista.
Osama bin Laden.
Hänen mukaansa vahinkoja olisi tullut vähemmän, mikäli Bush olisi toiminut nopeammin.
Syyskuussa 2002 al-Jazeera lähetti haastattelun, jossa Khalid Sheikh Mohammed ja Ramzi Binalshibh kertoivat iskujen suunnittelusta. Heidän kertomansa mukaan iskuista oli päätetty vuoden 1999 alussa ja bin Laden sai tietää tarkan päivämäärän 6. syyskuuta 2001.
Khalid Sheikh Mohammed.
Al-jazeeran toimittaja Yosri Fouda raportoi huhtikuussa 2002, että Khalid Sheikh Mohammed on myöntänyt haastattelussa osallisuutensa "Pyhän tiistain operaatioon" yhdessä Ramzi Binalshibhin kanssa. "Minä olen al-Qaidan sotilaskomitean päällikkö, ja Ramzi on Pyhän tiistain operaation suunnittelija. Kyllä, me teimme sen." Komission raportissa Mohammedia nimitetään iskujen "pääarkkitehdiksi". Pakistanin turvallisuusviranomaiset vangitsivat hänet maaliskuussa 2003 Rawalpindissa Pakistanissa. Vuoden 2007 maaliskuussa Mohammed tunnusti Yhdysvaltain viranomaisten kuulusteluissa, että hän oli vastuussa syyskuun 11. päivän iskuista "alusta loppuun". Hän väitti joutuneensa kidutetuksi pidättämisensä jälkeen, mutta sanoi kuitenkin antaneensa tunnustuksen ilman että häntä olisi pakotettu tai painostettu. Human Rights Watchin johtaja Kenneth Roth on kyseenalaistanut suljetuin ovin käydyn kuulustelun ja tunnustuksen laillisuuden ja pitää mahdollisena, että tunnustus on saatu kiduttamalla. CIA on myöntänyt käyttäneensä vesikidutusta Khalid Sheikh Mohammedin kuulusteluissa. Vuonna 2009 julkaistun muistion mukaan Mohammedia kidutettiin "vesihoidolla" 183 kertaa ja toista epäiltyä Abu Zubaydahia 83 kertaa.
Kesäkuussa 2008 Guantanamo Bayn vankileirillä pidettiin sotilastuomioistuimen oikeudenkäynti, jossa oli Khalid Sheikh Mohammedin lisäksi syytettynä neljä muuta al-Qaidan jäsentä: Ramzi Binalshibh, Mustafa Ahmad al-Hawsawi, Ali Abd al-Aziz Ali ja Walid Bin Attash. Mohammed nimitti oikeudenkäyntiä "inkvisitioksi" ja kieltäytyi asianajajasta. Kuullessaan, että hänet voitaisiin tuomita kuolemanrangaistukseen, hän vastasi: "Sitä juuri haluankin, olen halunnut marttyyriksi kauan." Marraskuussa 2009 Yhdysvaltain oikeusministeri Eric Holder ilmoitti, että Mohammed ja neljä muuta syytettyä siirretään pois Guantanamo Bayn vankileiriltä, jotta he voisivat osallistua siviilioikeudenkäyntiin New Yorkissa. Oikeudenkäynnille ei kuitenkaan annettu tarkkaa päivämäärää. Holder uskoi, että syyttäjät tulisivat vaatimaan kuolemantuomiota kaikille syytetyille ja oikeudenkäynti olisi tasapuolinen ja "avoin sekä yleisölle että koko maailmalle". Tammikuussa 2010 Valkoisen talon lehdistösihteeri Robert Gibbs sanoi, että Mohammad tuomitaan todennäköisesti kuolemaan ja teloitetaan. Hänen lausuntonsa on huolestuttanut oikeusasiantuntijoita, joiden mielestä lausunto on vaarantanut oikeudenkäynnin tasapuolisuuden.
Motiivi.
Vuosien 1996 ja 1998 fatwojen lisäksi Osama bin Laden on selvittänyt motiivejaan vuonna 2002 Internetissä julkaistussa kirjeessään amerikkalaisille. Kirjeessä hän vastaa lyhyesti taistelevansa amerikkalaisia vastaan, koska "te olette hyökänneet ja hyökkäätte yhä meitä vastaan". Esimerkkeinä hän mainitsee Palestiinan miehityksen, Israelin valtion luomisen ja amerikkalaisten tekemät tai heidän tukemansa hyökkäykset muslimeja vastaan Somaliassa, Tšetšeniassa, Kashmirissa ja Libanonissa. Hän syyttää Yhdysvaltoja myös siitä, että 1,5 miljoonaa lasta on kuollut Irakissa talouspakotteiden vuoksi. Osama on myös maininnut yhdeksi tärkeimmistä syistä sen, että Yhdysvallat oli pitänyt joukkojaan Saudi-Arabiassa vuoden 1991 Persianlahden sodasta lähtien.
Khalid Sheikh Mohammed opiskeli Yhdysvalloissa 1980-luvulla, hänen ei tiedetä silloin osoittaneen mitään vihamielisyyttä maata kohtaan. Komission raportin mukaan hänen vihamielisen asenteensa taustalla on Yhdysvaltain Israelia suosiva politiikka. Myös Mohammed Atta suhtautui Yhdysvaltojen politiikkaan hyvin kriittisesti ja piti YK:ta puolueellisena järjestönä, joka ei koskaan toiminut Yhdysvaltoja tai Israelia vastaan. Hän kiihtyi opiskeluaikaisen tuttavansa mukaan eniten kahdesta aiheesta: Jugoslavian sisällissodasta, jota käytiin hänen mielestään nimenomaan muslimeja vastaan, ja Yhdysvaltain vaikutuksesta Lähi-idässä.
Kaappaaja Abdulaziz Alomari sanoi tekonsa kertovan "vääräuskoisille", että "teidän pitäisi lähteä kukistettuina Arabian niemimaalta ja lopettaa raukkamaisten juutalaisten tukeminen Palestiinassa".
Amerikkalaisen Lähi-idän tutkijan Michael Scott Doranin mukaan Osama bin Ladenin lopullisena tavoitteena on, että Yhdysvaltojen kostotoimet yhdistäisivät muslimit länttä vastaan, nostattaisivat vallankumouksia arabivaltioissa ja edistäisivät radikaalia islamia.
Iskujen suunnittelu.
Khalid Sheikh Mohammed on kertonut kuulusteluissa, että hän esitti ajatuksen kaapattujen lentokoneiden avulla tehtävistä iskuista Osama bin Ladenille ensimmäisen kerran vuonna 1996. Mohammedin suunnitelma oli kaapata kymmenen konetta, viisi Yhdysvaltojen itä- ja viisi länsirannikolla, mutta bin Laden ei pitänyt ajatusta toteuttamiskelpoisena. Silloin bin Laden oli palannut Sudanista takaisin Afganistaniin ja keskittyi vahvistamaan asemaansa siellä. Mohammedin mukaan vasta vuoden 1998 Itä-Afrikan lähetystöpommi-iskut osoittivat, että bin Laden halusi todella hyökätä Yhdysvaltoja vastaan, ja ne olivat käännekohta syyskuun 11. päivän iskujen suunnittelussa.
Vuoden 1998 lopussa tai seuraavan vuoden alussa bin Laden antoi Mohammedille luvan jatkaa iskujen suunnittelua, ja maalis- huhtikuussa hän kertoi Mohammedilla Kandaharissa, että al-Qaida tukisi suunnitelmaa.. Keväällä 1999 Khalid Sheikh Mohammed, Osama bin Laden ja hänen alaisensa Mohammed Atef tapasivat useita kertoja Kandaharissa ja keskustelivat suunnitelmasta. Mohammedin alkuperäiseen suunnitelmaan kuului myös idea, että yhdestä kaapatusta lentokoneesta olisi annettu lausunto medialle, mutta ajatuksesta luovuttiin. Mohammed, bin Laden ja Atef valitsivat yhdessä iskujen kohteet, jotka olivat Valkoinen talo, Capitol, Pentagon ja World Trade Center.
Bin Laden johti suunnitelmia, antoi taloudellista tukea ja oli valitsemassa tekijöitä. Bin Laden valitsi ensin tehtävään Nawaf al-Hazmin ja Khalid al-Mihdharin, jotka molemmat olivat kokeneita jihad-sotureita ja olivat taistelleet Bosniassa. Hazmi ja Mihdhar saapuivat Yhdysvaltoihin tammikuussa 2000, osallistuttuaan sitä ennen al-Qaidan kokoukseen Kuala Lumpurissa Malesiassa. Keväällä 2000 Hazmi ja Mihdhar kävivät lentotunneilla San Diegossa Kaliforniassa. He osasivat englantia vain vähän, joten eivät menestyneet lentotunneilla. Loppujen lopuksi he toimivat vain apureina.
Vuoden 1999 lopussa Hampurista saapui Afganistaniin ryhmä miehiä, joiden joukossa oli Mohamed Atta, Marwan al-Shehhi, Ziad Jarrah ja Ramzi Binalshibh. Bin Laden valitsi miehet toteuttamaan suunnitelmaa, koska he olivat koulutettuja, puhuivat englantia ja olivat eläneet lännessä. Uusia kokelaita etsittiin erikoiskykyjen perusteella, jolloin al-Qaidan johtajat löysivät myös Hani Hanjourin, jolla oli jo lentolupakirja.
Hanjour saapui San Diegoon 8. joulukuuta 2000 ja liittyi Hamzin seuraan. Pian he lähtivät Arizonaan, jossa Hanjour sai vielä kertauskoulutusta. Marwan al-Shehhi saapui Yhdysvaltoihin toukokuun lopussa, Atta 3. kesäkuuta ja Jarrah 27. kesäkuuta 2000. Binalshibh haki useita kertoja viisumia Yhdysvaltoihin, mutta sitä ei myönnetty, koska hän oli jemeniläinen ja hänen pelättiin jäävän maahan laittomaksi siirtolaiseksi. Binalshibh jäi Hampuriin ja toimi välittäjänä Attan ja Khalid Sheikh Mohammedin välillä. Muut kolme Hampurin solun jäsentä saivat lento-opetusta Etelä-Floridassa.
Keväällä 2001 kaappaajien apurit alkoivat saapua Yhdysvaltoihin. Heinäkuussa 2001 Atta tapasi Binalshibhin Espanjassa, ja he keskustelivat suunnitelman yksityiskohdista salakielellä, muun muassa lopullisten kohteiden valinnasta. Binalshibh myös välitti bin Ladenin toiveen, että iskuihin pitäisi ryhtyä mahdollisimman pian.
Iskun seuraukset.
Välittömästi tapahtuman jälkeen Yhdysvallat ja monet muut maat asettivat voimaan turvatoimia lisähyökkäysten estämiseksi. New Yorkin liikenne suljettiin heti iskujen jälkeen ja Yhdysvalloissa julistettiin täydellinen siviili-ilmailun kielto syyskuun 13. päivään asti. Myös Lontoossa asetettiin samanlainen rajoitus. Yhdysvaltain sulkiessa ilmatilansa Euroopasta ja Aasiasta oli matkalla Pohjois-Amerikkaan noin 500 lentoa, joista korkeintaan puolimatkassa olleet koneet kääntyivät takaisin. Lopuista osa ohjattiin kentille Meksikossa ja suurin osa, noin 239 konetta, kanadalaisille kentille. Kanadan ilmailuhallinto käynnisti hätäohjelman, operaatio Keltaisen nauhan koordinoimaan koneiden ohjausta viidelletoista kentälle ympäri maata. Kaikkiaan kanadalaisille kentille saapui yli 33 000 matkustajaa.
Myöhemmin matkustusmääräyksiä Yhdysvaltoihin kiristettiin pysyvästi, etenkin lentoliikenteen osalta.
Iskuilla oli merkittäviä poliittisia seurauksia. Useissa maissa kovennettiin terrorismin vastaisia lakeja jopa niin rajusti, että viranomaisten toiminnan nähtiin rajoittavan kansalaisoikeuksia.
Yhdysvaltain hallitus kiristi huomattavasti suhtautumistaan terrorismista syytettyihin ryhmiin ja hallituksiin jotka tukivat niitä. Pian iskujen jälkeen Yhdysvalloissa hyväksyttiin kiireellä valmisteltu "Patriot Act" -laki, joka antoi viranomaisille oikeuden pidättää kansalliseksi uhaksi oletetun ulkomaalaisen henkilön määräämättömäksi ajaksi ilman oikeudenkäyntiä tai oikeuksia. Tämä mahdollistaa Taliban- ja al-Qaida-epäiltyjen pidon Kuubassa Guantanamo Bayn vankileirillä. Kotimaassa turvallisuuden valvontaa varten perustettiin kokonaan uusi liittovaltion ministeriö, "Department of Homeland Security".
Yhdysvaltain vaikutuksiltaan merkittävin vastaus iskuihin oli presidentti Bushinin julistama terrorismin vastainen sota, johon kuului hyökkäys Afganistaniin lokakuussa 2001.
Virallisten tutkimusten kritiikki.
9/11-komission puheenjohtaja ja New Jerseyn entinen kuvernööri Thomas H. Kane sekä komission varapuheenjohtaja Lee H. Hamilton ovat kertoneet kirjassaan "Without Precedent: The Inside Story of the 9/11 Commission", että komissiolta peiteltiin joitain tietoja ja heidän tutkimuksiaan vaikeutettiin joidenkin asioiden osalta muun muassa Valkoisen talon ja eri viranomaisten taholta. Valkoisen talon mukaan riippumattoman komission tutkimus häiritsi silloista meneillään ollutta kongressin tutkimusta ja käynnissä ollutta terrorismin vastaista sotaa, jolla perusteli komission erinäiset vaikeudet suorittaa tutkimuksia. Myös 9/11-komission vanhempana neuvonantajana toiminut New Jerseyn entinen yleinen syyttäjä John Farmer Jr. on todistanut samaa iskuihin liittyvien totuuksien salaamisen ja peittelemisen osalta. Kirjassaan "The Ground Truth: The Story Behind America’s Defense on 9/11" kyseisistä asioista kertova Farmer Jr. kertoi Washington Postin haastattelussa vuonna 2006, että on "järkyttynyt siitä kuinka erilainen oikea totuus oli yleisölle kerrotusta". Tätä hän perustelee muun muassa NORAD:n nauhoituksilla, joiden sisällöt poikkeavat viralliseti kerrotusta. Kaikki miehet olivat kuitenkin lopulta varsin tyytyväisiä komission loppuraporttiin.
Iskuihin liittyvien talousrikosepäilyjen tutkimukset.
Pian iskujen jälkeen media alkoi raportoida epäiltyjä sisäpiirin kauppoja, ja tutkimuksia käynnistettiin kolmella mantereella.
Myös Yhdysvaltain rahoitustarkastus (United States Securities and Exchange Commission, SEC) alkoi tutkia epätavanomaista kaupankäyntiä iskujen vaikutuksen kohteeksi joutuneilla osakkeilla.
Rahoitustarkastus listasi 38 yritystä, kuten United Airlinesin ja American Airlinesin, joiden osakkeilla käytiin epätavallisen voimakasta kauppaa iskuja edeltävinä viikkoina, mikä viittasi siihen, että joillain ostajilla ja myyjillä oli ennakkotietoa terrori-iskuista. Rahoitustarkastuksen puheenjohtaja Harvey Pitt kertoi kongressille, että tutkimus oli rahoitustarkastuksen "korkein prioriteetti".
Joulukuussa 2001 ja vuoden 2002 alkupuolella mediassa raportoitiin laajasti saksalaisen Convar-yrityksen operaatiosta, jossa WTC:n raunioista talteen otetuista, vaurioituneista kiintolevyistä pyrittiin palauttamaan tietoja.
Yrityksen pääjohtaja Peter Henschel toi esiin, että tutkimusta tehtiin joukolle amerikkalaisia tahoja, jotka toimivat yhteistyössä FBI:n kanssa. Henschelin mukaan tutkimusten perusteena olivat epäilyt, että rikolliset olivat hyödyntäneet sekä sisäpiirin tietoa hyökkäyksistä että iskujen aikaista kaaosta rahansiirroissaan.
Convarin mukaan syyskuun 11:ntenä saatettiin tehdä yli 100 miljoonan dollarin arvoisia rikollisia rahansiirtoja. Saksan "ZDF"-TV-kanavan mukaan maaliskuuhun 2002 mennessä Convar oli onnistunut palauttamaan tiedot useista sadoista kiintolevyistä.
Muistiossaan "FBI:n tiedotustilaisuus osakekaupoista" 9/11-komissio kuitenkin viittasi 18. lokakuuta 2003 haastattelemiinsa FBI-agentteihin, joilla ei ollut tietoa mediassa käsitellystä tietojenpalautusoperaatiosta. Komission muistion mukaan eräs paikalla ollut newyorkilainen agentti totesi, että yhdenkään kiintolevyn säilyminen tietojenpalautuskelpoisena olisi ollut erittäin epätodennäköistä.
Vuonna 2004 komissio päätyi raportissaan siihen, että rahoitustarkastuksen, FBI:n ja muiden tahojen "perusteelliset tutkimukset" eivät paljastaneet todisteita siitä, että kukaan, jolla oli ennakkotietoa iskuista, olisi hyötynyt pörssikaupasta. Komissio selvensi tätä lausetta alaviitteellä, jossa todettiin, että "epätavallista kaupankäyntiä" oli todellakin tapahtunut, mutta että kaikilla osakekaupoilla oli viaton selitys, mukaan lukien United Airlinesilla ja American Airlinesilla käydyt kaupat. Komissio ei raportissaan palannut WTC-kiintolevyjen tietojenpalautusoperaatioon.
Vuonna 2006 Illinois'n yliopiston taloustieteen professori Allen Poteshman julkaisi analyysin iskuja edeltävistä lentoyhtiöitä koskeneista osakekaupoista. Tämä California University Pressin julkaisema vertaisarvioitu tutkimus päätyi siihen, että pitkäaikaisten myyntioptioiden epätavallisen suuri määrä hieman ennen iskuja oli osoitus optiomarkkinoilla toimineiden sijoittajien tulevia iskuja koskevasta ennakkotiedosta. Tammikuussa 2010 ryhmä sveitsiläisiä taloustieteen asiantuntijoita julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan ainakin 13 kaupassa sijoittajilla oli ilmeistä ennakkotietoa iskuista. Huhtikuussa 2010 kansainvälinen talousasiantuntijoiden ryhmä osoitti, että optiomarkkinoilla oli ennen iskuja merkittävä, pitkän aikavälin kaupankäynnistä poikkeava piikki kaupankäyntivolyymissä juuri ennen syyskuun 11:nnen iskuja. Ryhmä katsoi tutkimustulosten viittaavan siihen, että joillain tahoilla oli sisäpiirin tietoa lähestyvistä iskuista.
Vaihtoehtoinen näkemys Syyskuun 11. päivän iskuista.
9/11-Totuusliikkeen mukaan Syyskuun 11. iskujen takana oli USA:n hallinnon edustajia jotka halusivat toteuttaa iskut saadakseen syyn mm. uusien sotien aloittamiseksi. Totuusliikkeen Architects & Engineers for 9/11 Truth-ryhmän mukaan WTC-tornien, etenkin WTC7:n tuho, täytti useat räjäytyspurun merkit, eikä mitään tulipalosta johtuvan sortuman merkkejä. Virallinen tutkinta kuitenkin sivuutti kaiken räjähteisiin viittaavan tutkinnan ja tarjosi vain tulipaloihin perustuvan selityksen, jota he kuitenkin pitivät epätodennäköisenä tapahtumien kulkuna. Totuusliikkeen sivusto 911truth.org puolestaan listaa raskauttavimmiksi syiksi epäillä hallintoa ilmapuolustuksen alas ajamisen, iskuihin liittyvän ennakkotiedon ja yrityksen peitellä todisteita jotka viittasivat hallinnon osallisuuteen.
Aihe mediassa.
Tapahtumasta on tehty useita elokuvia, esimerkiksi Paul Greengrassin "United 93", Oliver Stonen "World Trade Center", Peter Marklen "Flight 93" ja Stephen Daldryn "Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä". Aiheesta on kymmeniä salaliittoa käsitteleviä dokumenttielokuvia, esimerkiksi 9/11: Blueprint for Truth, Loose Change 9/11: An American Coup, 9/11 Mysteries, 9/11: The Falling Man, 9/11 Press for Truth ja 9/11 Truth: Hollywood Speaks Out.
Aiheesta muualla.
*


Sokeri.
Sokerit ovat hiilihydraatteja, joiden molekyylit koostuvat yhdestä (monosakkaridit) tai kahdesta (disakkaridit) sokeriyksiköstä. Niitä esiintyy varsinkin monissa kasvikunnan tuotteissa. Sokerit liukenevat hyvin veteen, mutta ne voidaan myös kiteyttää, ja ne maistuvat makeilta. Tavallisimmat monosakkaridit ovat rypälesokeri eli glukoosi ja hedelmäsokeri eli fruktoosi.
Tavallisimmin sokerista puhuttaessa tarkoitetaan ruokosokeria eli sakkaroosia, joka on glukoosista ja fruktoosista koostuva disakkaridi. Sitä valmistetaan teollisesti sokeriruo'osta ja sokerijuurikkaasta.
Monosakkaridit.
Monosakkaridit ovat perussokereita, joissa on yksi sakkaridirengas, johon on liittynyt muita ryhmiä. Monosakkarideissa on viisi tai kuusi hiiliatomia. Viisihiiliset monosakkaridit ovat "pentooseja", kuusihiiliset "heksooseja".
Glukoosissa ja galaktoosissa on rengasmuodossa hiilirenkaassa viisi hiiliatomia ja yksi happiatomi eli ne ovat pyranooseja. Fruktoosi sen sijaan esiintyy furanoosina ja sen rengasrakenne koostuu neljästä hiiliatomista ja yhdestä happiatomista. Renkaaseen on liittynyt hydroksyyliryhmiä, joiden sijainti vaikuttaa molekyylin ominaisuuksiin. Luonnossa heksoosit esiintyvät pääasiassa rengasmuodossa, mutta reagoivat avoketjuisina.
Glukoosi on verenkierrossa käyttökelpoisessa muodossa, käytettäväksi soluissa energian tuotantoon. Glukoosia saadaan runsaasti makeista hedelmistä, marjoista ja hunajasta, sen pitoisuutta veressä säätelee insuliini. Fruktoosia on myös marjoissa, kasviksissa ja hunajassa. Maksa muuntaa galaktoosia ja fruktoosia glukoosiksi, joten ne imeytyvät hitaammin.
Riboosi ja deoksiriboosi ovat DNA:n ja RNA:n rakennusaineita.
Disakkaridit.
Monimutkaisemmat disakkaridit koostuvat kahdesta sakkaridista jotka yhdistyvät glykosidisidoksella vesimolekyylin lohjetessa. Sidoksessa on happiatomin muodostama silta. Disakkaridit hajoavat ruuansulatuksessa entsyymien vaikutuksesta monosakkarideiksi, jotka imeytyvät suolen seinän läpi. Kuutta yleisintä mono- ja disakkaridia nimitetään ravitsemustaulukoissa sokereiksi. Kaikki maistuvat makeilta.
Sakkaroosi koostuu glukoosista ja fruktoosista. Sitä saadaan sokerijuurikkaasta ja -ruo'osta. Sakkaroosin hajotessa glukoosiksi ja fruktoosiksi syntyy inverttisokeriksi kutsuttu seos.
Maltoosi (glukoosi+glukoosi) esiintyy maltaissa, se on oluen valmistuksessa alkoholiksi käyvä sokeri.
Laktoosi (glukoosi+galaktoosi) esiintyy maitotuotteissa. Se aiheuttaa vatsavaivoja ihmisille, joilta puuttuu laktoosia hajottava laktaasi-entsyymi, laktoosin hajoamisen estyessä paksusuolen bakteerit käyttävät sen ravintonaan.
Sokerikulooria käytetään ruskeana väriaineena (E150).


Turun arkkipiispa.
Turun piispat, vuodesta 1817 alkaen Turun ja Suomen arkkipiispat ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon (alun perin katolisen kirkon) johtajia. Ruotsin kuningaskunnan toinen Suomessa oleva piispanvirka perustettiin luterilaisen uskonpuhdistuksen jälleen 1554 Viipurin hiippakuntaan. Hävityn Suuren Pohjan sodan, isovihan ja sen päättäneen Uudenkaupungin rauhan jälkeen 1724 siirrettiin Viipurin hiippakunta Porvooseen Porvoon hiippakunnaksi. Porvoon hiippakunta sai lisäalueita Turun hiippakunnalta sen itäisistä osista 1897, mm. Uudenmaan lääniin ja Hämeen lääniin kuuluvat alueet sekä osia Vaasan lääniin kuuluvista Hämeen ja Satakunnan alueista.
1800-luvun alussa Turun piispan hallitsemaan hiippakuntaan kuulu 2/3 Suomen evankelis-luterilaisista seurakunnista. Tämä alue pieneni 1851, kun perustettiin Kuopion läänin ja Oulun läänin alueelle Kuopion hiippakunta.
Historia.
Katolinen kristinusko sai jalansijaa nykyisen Suomen alueella viimeistään 1000-luvulla. Ruotsin yhteyteen Etelä-Suomi tulee selkeästi vuodesta 1249 lähtien. Piispanistuin sijaitsi varhaisimmassa vaiheessaan Nousiaisissa., mistä se siirrettiin vuoden 1229 jälkeen Koroisiin. Turkuun piispanistuin siirrettiin 1200-luvun lopulla, viimeistään tuomiokirkon vihkimisen myötä vuonna 1300.
Piispa Henrik mainitaan legendassa Uppsalan piispana, käsitys hänen Suomen piispuudestaan on myöhäsyntyinen. Ruotsalaisissa annaaleissa ja Pyhän Botvidin legendassa 1200-luvulta mainitaan vuonna 1129 Uppsalan piispa Henrik. Hän sai surmansa Fotevikin taistelussa 1134. Palmsköldin katkelman vanhemmassa osassa 1400-luvun alusta Henrikin kuolinvuodeksi on annettu 1151. Myöhempi historiantutkimus on sitten sirotellut kuolinvuosia pitkin 1150-lukua, suosituimpia ovat olleet vuodet 1156 ja 1158, mutta muitakin on yritetty.
Käsitys siitä, että vuosina 1249–1286 Suomen hiippakuntaa olisi johtanut kolme kansleripiispaa on erehdys, joka perustuu Paavali Juustenin Suomen piispainkronikkaan 1500-luvulla tekemiin epähistoriallisiin lisäyksiin. Tosin 1400-luvun alusta peräisin oleva ns. Palmsköldin katkelma nimittää Beroa kuninkaan kansleriksi, mutta Schückin mukaan nimityksellä on tarkoitettu kuninkaan kappalaista. Nämä Koroisissa asuneet piispat olivat Bero (Björn), Ragvald I ja Catillus (Kettil). Heistä ainakin Beron näyttää maallinen valta Ruotsissa paavin vuodelta 1250 peräisin olevan moitekirjeen mukaan nimittäneen piispaksi vastoin kanonisen oikeuden määräyksiä. Piispa Catillus on ensimmäinen, joka mainitaan eräissä 1270-luvun lähteissä Turun piispaksi ("episcopus aboensis").
Protestanttisessa uskonpuhdistuksessa 1527 Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa irrotti – taloudellisista ja poliittisista syistä johtuen – maan kirkon paavin alaisuudesta ja perusti Ruotsin kirkon. Uskonpuhdistuksen toimeenpanijana Suomessa oli Mikael Agricola, joka toimi myös vuodesta 1554 Turun piispana.
Suomen sodan jälkeen Suomesta tuli Suomen suuriruhtinaskunta osana Venäjää, joka tunnusti luterilaisen kirkon Suomen hallitsevaksi kansankirkoksi. Vuonna 1817 Suomeen nimitettiin arkkipiispa Suomen luterilaisen kirkon johtoon. Suomen itsenäistyessä 1917 luterilaisesta kirkko sai virallisen tunnustetun kansankirkon aseman yhdessä ortodoksisen kirkon kanssa.
Nykyään Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on arkkipiispan lisäksi erillinen Turun piispan virka. Sen ensimmäinen viranhaltija oli Ilkka Kantola 1998–2005, ja häntä seurasi Kari Mäkinen (2006-2010).
Viitteet.
Arkkipiispa
*


Jerusalem.
Jerusalem (,) on kaupunki Lähi-idässä Israelissa. Se on juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin pyhä kaupunki, ja se on rakennettu Juudean vuoren kiviselle perustalle. Kaupungin rakennukset ja muurit ovat vuosisatojen ajan olleet vuoresta louhittua kiveä. Jerusalemissa on kiviä kaikissa vivahteissa, on kivisiä julkisivuja, kivitorneja ja -muureja, kiviterasseja rinneviljelmien ympärillä. Tulella kaupunkia ei ole pystytty hävittämään, ja valloittajien vaihtuessa tuhottu kaupunki on jälleen rakennettu uusien poliittisten ja uskonnollisten lippujen alla samoja kiviäkin rakennusmateriaalina käyttäen.
Kaupunkia 20 vuotta jakanut rajalinja poistettiin kesäkuussa 1967 kuuden päivän sodan jälkeen. Poliittiset tapahtumat ja itsemurhaterroristien iskut ovat kuitenkin johtaneet siihen, että Jerusalem on yhä näkymättömällä muurilla kahtia jaettu kaupunki. Sen länsiosa on ollut Israelin pääkaupunki vuodesta 1949, ja itäpuoli on palestiinalaisten suunnitelmissa itsenäisen Palestiinan valtion pääkaupunki. Arabiliitto on esityksessään suhteiden normalisoinnista Israelin kanssa asettanut yhdeksi ehdoksi että Palestiinaan perustetaan palestiinalaisvaltio, jonka pääkaupunkina on Itä-Jerusalem. Monet valtiot kuitenkin pitävät edelleen lähetystönsä Tel Avivissa.
Maailmassa tuskin on toista kaupunkia, joka olisi hävitetty niin monta kertaa lähes perustuksiaan myöten kuin Jerusalem ja joka on rakennettu kerta toisensa jälkeen aina uudelleen. Kaupungissa ilmenee myös uskontojen aiheuttamia ristiriitoja, kilpailua ja suvaitsemattomuutta. Vakavien terrori­tekojen takia poliisi- ja sotilaspartiot ovat luonnollinen osa katukuvaa.
Historia.
Ensimmäiset arkeologiset todisteet asutuksesta ovat varhaiselta pronssi­kaudelta noin 3000–2800 eaa. Myöhäiseltä pronssikaudelta on peräisin varhaisin kirjallinen maininta Jerusalemista tällä nimellä (noin 1400 eaa.) Jerusalem mainitaan nimellä Rusalimum 2000-luvulla eaa. egyptiläisissä kirjoituksissa ja 1500-luvulla eaa nimellä Urusalim diplomaattiseen kirjeenvaihtoon liittyneessä niin kutsutussa Amarna-kirjeessä.
Raamatun mukaan Jerusalemin asukkaita olivat jebusilaiset, kunnes Israelin kuningas Daavid valloitti kaupungin noin 1000 eaa. ja teki siitä Juudean ja Israelin pääkaupungin. Vuonna 925 Jerusalemista tuli pelkästään Juudan pääkaupunki, kun Salomon valtakunta jaettiin kahtia Israeliin ja Juudaan.
Kathleen Kenyonin 1960-luvulla Ofelinkukkulalla suorittamissa kaivauksissa löydettiin kiviportaita, jotka ajoitettiin 900-luvulle eaa. Paikalta vuonna 2005 kaivettiin Daavidin palatsin jäänteitä, mikä joidenkin tutkijoiden mukaan vahvistaa Daavidin olleen historiallinen henkilö. Hänen poikansa kuningas Salomo kruunattiin kuninkaaksi noin 960 eaa. ja rakennutti Jerusalemin ensimmäisen temppelin.
Vuonna 701 Assyrian kuningas Sanherib piiritti Jerusalemia, mutta ei onnistunut yrityksessään. Hiskia, Juudan kuningas, rakennutti tunnelin Gihonin lähteeltä Siloaan, Daavidin kaupunkiin silloisen Jerusalemin rajojen sisäpuolelle Temppeli­vuoren alle ja näin kaupungin vesihuolto oli pitkän aikaa turvattu..
Nebukadnessar valloitti Jerusalemin 586 eaa. ja babylonialaiset hävittivät Jerusalemin temppelin vuonna 587 eaa.. Tällöin suuri osa kaupungin asukkaista pakkosiirrettiin Babyloniin (ns. Baabelin vankeus). Vuonna 538 eaa. Persian kuningas Kyyros II Suuri antoi juutalaisille luvan palata Juudeaan, ja toisen temppelin rakentaminen aloitettiin 516 eaa. Dareios I:n hallituskaudella Esran ja Nehemian johdolla. Temppeli vihittiin käyttöön 511 eaa. Vuonna 445 eaa. Nehemia kunnosti kaupungin muurit.
Aleksanteri Suuren hyökättyä Persiaan Juudean maakunta joutui makedonialaisten hallintaan 332 eaa. ja Aleksanterin kuoltua se kuului aluksi Ptolemaios I:n hallitseman Egyptin alaisuuteen. Vuonna 198 eaa. Antiokhos III Suuren johtamat seleukidit valtasivat kaupungin Ptolemaios V Epifaneelta. Antiokus IV sorti juutalaisia muun muassa häpäisemällä temppelin pyhyyden. Tämän jälkeen hellenistiset seleukidit menettivät valtansa Jerusalemissa vuonna 168 eaa. alkaneen makkabilaiskapinan seurauksena juutalaisten ylipapin Mattatiaan kieltäydyttyä uhraamasta kreikkalaisille jumalille. Makkabealaiset valloittivat Jerusalemin ja puhdistivat temppelin. Sen jälkeen Mattatiaan jälkeläiset, makkabealaiset, myöhemmältä nimeltään Hasmonit, hallitsivat Juudeaa aina vuoteen 63 eaa. asti.
Rooman vallan aika.
Makkabilaisten kiistan takia vuonna 63 eaa. Roomasta lähetettiin Pompeius Jerusalemiin. Hänen jälkeensä roomalaisten Juudean kuninkaaksi määräämä Herodes laajensi toista temppeliä ja rakensi muureja ja palatseja. Hänen jälkeläisensä hallitsivat Juudeaa Julius Marcus Agrippaan asti. Agrippa rakennutti uuden muurin Jerusalemiin 41–44 aaj..
Vuonna 66–67 juutalaiset nousivat kapinaan roomalaisia vastaan ja roomalaiset valloittivat Jerusalemin vuonna 70 jaa., jolloin toinen temppeli tuhottiin, ja 3 vuotta myöhemmin ensimmäinen juutalaissota päättyi. Vuonna 132 Jerusalemin juutalaiset nousivat kuitenkin vielä uudestaan kapinaan Roomaa vastaan. Tämä Bar Kohban kapina, toinen juutalaissota päättyi vuonna 135, jolloin keisari Hadrianus karkotti kaikki juutalaiset monista osista Palestiinaa sekä Jerusalemista, joka oli tuhottu perustuksia myöten. Jerusalemin muutettiin "Aelia Capitolina"-nimiseksi roomalaiseksi varuskuntakaupungiksi.
Vuonna 326 kuningatar Helena kävi Jerusalemissa ja sinne rakennettiin Pyhän haudan kirkko kuningattaren aloitteesta. Kristinuskosta tuli koko Rooman valtionuskonto.
Keskiajasta ensimmäiseen maailmansotaan.
Hierosolima (Jerusalem). Vanhin painettu näkymä Jerusalemista. Nürnberg 1493. 19 × 22,3 cm. Kyram Collection.
Rooman valtakunnan hajottua Jerusalem kuului Itä-Rooman alueisiin. Vuonna 614 persialaiset valloittivat kaupungin ja monia kirkkoja hävitettiin. Bysanttilaiset valloittivat kaupungin uudelleen vuonna 629. Muslimit valloittivat sen vuonna 638 kalifi Omarin johdolla, ja vuonna 691 kalifi Abd al-Malikin rakennuttama Kalliomoskeija eli Haram al-Sharif vihittiin Temppelivuorella. Kalifi al-Hakim tuhosi Pyhän haudan kirkon ja muita kirkkoja ja synagogia noin vuonna 1010. Vuonna 1072 Jerusalem joutui taas turkkilaisille seldžukeille, muslimeille, jolloin juutalaisia ja kristittyjä vainottiin. Jerusalem oli ristiritarien, kristityn nimeä käyttäneiden ristiretkeläisten hallussa vuodesta 1099 vuoteen 1187, jona aikana oli muslimien ja juutalaisten verilöylyjä. Vuonna 1187 Saladin valloitti sen uudelleen islamille. Hän antoi ristiritarien karkottamien muslimien ja juutalaisten palata takaisin asuinsijoilleen. Rikhard Leijonamieli yritti valloittaa Jerusalemin uudelleen vuonna 1191. Malik al-Muazzam Isa hajotti kaupungin muurit vuonna 1219.
Saksan keisari Fredrik II sai Jerusalemin vuonna 1229 hallintaansa diplomaattisin keinoin, mutta vuonna 1244 muslimit valloittivat sen jälleen. Ollessaan kristittyjen hallinnassa Jerusaslem Jerusalemin kuningaskunnan eli "Outremér"in pääkaupunki 1100–1187 ja 1229–1244. Tämän jälkeen sitä hallitsivat ensin Khwarezmidit ja myöhemmin mamelukit vuodesta 1260.
Osmanien hallitsija Selim I liitti Jerusalemin vuonna 1517 Osmanien valtakuntaan, joka hallitsi sitä 400 vuotta. Sulttaani Suleiman rakennutti kaupungin muurit uudelleen. Vuosina 1832–1840 kaupunkia hallitsi egyptiläinen Muhammed Ali. Kaupunkia laajennettiin ensimmäistä kertaa vanhan kaupungin muurien ulkopuolelle. Ensimmäiset yritykset asettua asumaan kaupungin muurien ulkopuolelle tekivät kristityt 1850-luvulla. Uudet korttelit olivat Migrash Harusim ja Mishkenot Sha'ananim, joka oli ensimmäinen juutalainen kortteli muurin ulkopuolella ja perustettiin vuonna 1860. Vuonna 1870 kaupungin asukkaista enemmistö oli juutalaisia. Vuonna 1898 keisari Wilhelm I vieraili Jerusalemissa.
Britannia miehitti sen ensimmäisessä maailmansodassa vuoden 1917 taistelussa, jolloin osmanien valta murtui.
Itsenäisen Israelin pääkaupungiksi.
Sodan jälkeen Jerusalem liitettiin brittien hallinnassa olleeseen Palestiinan mandaattialueeseen ja oli sen pääkaupunkina Israelin perustamiseen saakka. Scopusvuorella muurattiin vuonna 1918 heprealaisen yliopiston peruskivi.
Kansainliitto ratifioi Balfourin julistuksen vuonna 1922 ja luovutti mandaatin Britannian hallintaan. Vuonna 1929 oli arabien kapina juutalaisten maahanmuuttoa vastaan. Peelin komissio ehdotti vuonna 1937 Palestiinan jakoa, mutta arabit vastustivat ja aloittivat vuosikausien kapinan Jerusalemissa. Vuonna 1947 YK äänesti suunnitelman puolesta, jonka mukaan juutalaiset ja arabit saisivat Palestiinasta omat valtionsa ja Jerusalem kansainvälistettäisiin. Juutalaiset hyväksyivät esityksen, mutta arabit eivät. Ympäröivien maiden arabit tunkeutuivat maahan ja alkoi Israelin ja arabien välinen sota, jossa Jordania valloitti Itä-Jerusalemin ja vanhan­kaupungin, siellä ollut juutalais­kortteli mukaan luettuna.
Yhdistyneiden Kansakuntien jakosuunnitelma suositteli Jerusalemin muodostamista kansainväliseksi vapaakaupungiksi, mitä suunnitelmaa ei koskaan toteutettu. Israelin itsenäisyyssodan päätyttyä vuonna 1948 Jerusalem jaettiin Israelin ja Jordanian kesken. Jerusalemin vanha kaupunki joutui Jordanialle, mutta sen länsipuolella sijaitsevat, pääasiassa juutalaissiirtolaisten asuttamat esikaupungit Israelille, jonka alue Jerusalemin kohdalla työntyi kielekkeenä Jordanian (Länsirannan) sisään. Tämä Länsi-Jerusalem julistettiin Israelin pääkaupungiksi, mutta sellaiseksi sitä ei kansainvälisesti hyväksytty. Jaetun kaupungin poikki kulkenut raja suljettiin, eikä israelilaisilla ollut pääsyä esimerkiksi Itkumuurille.
Kaupunki yhdistyi, mutta näkymättömät muurit jäivät.
Koska Jerusalemin jako aiheutti aikoinaan sen, etteivät juutalaiset päässeet vanhaankaupunkiin, missä sijaitsi heidän pyhin paikkansa Itkumuuri, ihmiset tuohon aikaan kiipesivät Siioninvuorelle edes nähdäkseen Itkumuurin, mutta vuori ei ollut tarpeeksi korkea, joten muuri ei näkynyt sieltä. Kun vuonna 1967 alkanut kuuden päivän sota pyyhki pois kaupunkia 20 vuotta jakaneen rajalinjan ja Jerusalem oli jälleen yhdistynyt kaupunki, betonimuurit, hiekkasäkit ja raja-aidat katosivat, ja ihmiset saivat liikkua kaupungissa vapaasti. Ihmisiä virtasi Temppelivuorelle, vanhankaupungin basaareihin ja Itkumuurille. Itä-Jerusalemin palestiinalaiset tutustuivat kaupungin israelilaiseen osaan. Uskottiin konfliktien laukeavan. Se, että israelilaiset olivat julistaneet Jerusalemin jakamattomaksi pääkaupungikseen, ei miellyttänyt palestiinalaisia, kuten ei sekään, että Itä-Jerusalemista ympäristöalueineen oli tullut Israelin hallitsemia alueita. Ihmiset, jotka olivat sodan takia 1947–1948 paenneet kaupungin läntisistä osista, joutuivat nyt näkemään, että heidän aiemmissa kodeissaan asui israelilaisia. Israelilaiset taas saivat nähdä, miten heidän 1948 asuttamansa vanhankaupungin juutalainen kortteli oli lähes täysin hävitetty ja Öljy­mäen noin 2000 vuotta vanha hautausmaa monin osin häväisty. Itsemurhaterroristien iskut ovat luoneet vahvemmat raja-aidat juutalaisten ja palestiinalaisten välille kuin mitkään fyysiset esteet voisivat tehdä.
Kuuden päivän sodassa kesäkuussa 1967 Israel valloitti Itä-Jerusalemin ja julisti Jerusalemin vuonna 1980 "Israelin ikuiseksi pääkaupungiksi." YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 478 julisti päätöksen laittomaksi. Rauhansopimuksessa 1994 Jordania sai etuoikeuden Jerusalemin pyhiin paikkoihin ("In this regard, in accordance with the Washington Declaration, Israel respects the present special role of the Hashemite Kingdom of Jordan in Muslim Holy shrines in Jerusalem. When negotiations on the permanent status will take place, Israel will give high priority to the Jordanian historic role in these shrines").
Vuonna 1977 Egyptin presidentti Anwar Sadat vieraili Jerusalemissa Israelin ja Egyptin rauhansopimuksen yhteydessä. Vuoden 1993 tehdyn palestiinalaisten ja israelilaisten välisen Oslon sopimuksen toteutuksessa useat Jerusalemia koskevat kiistakysymykset aiheuttavat konflikteja ja jännitystä Jerusalemissa. Camp Davidissa Yhdysvalloissa Israelin ja palestiinalaisten neuvottelut katkesivat muun muassa kysymykseen Jerusalemin tulevasta poliittisesta ja uskonnollisesta asemasta.
Vuoden 2001 rauhanneuvotteluissa keskusteltiin Jerusalemin juutalaisosien liittämisestä Israeliin, mutta neuvottelut kariutuivat. Sittemmin Israel on rakentanut eristysmuurinsa paljolti kaupungin itärajaa pitkin. Toisen intifadan alusta lähtien Länsi-Jerusalemissa on tapahtunut useita terrori-iskuja.
Viimeiset kaksi Jerusalemissa vielä suurlähetystöään pitänyttä maata, Costa Rica ja El Salvador siirsivät suurlähetystönsä pois Israelin vuoden 2006 Libanonin pommitusten jälkeen.
Maantiede.
Jerusalem sijaitsee Palestiinassa kalkkiylängöllä noin 20 kilometriä Kuolleestamerestä länteen ja 60 kilometriä Tel Avivista itään. Sitä ympäröivät Kidroninlaakso, Hinnomin laakso, Tyropoeoninlaakso ja kuivat joenuomat.
Ilmasto.
Jerusalemin ilmasto on välimerellinen, eli kesät ovat kuumia ja kuivia sekä talvet kosteita. Keskilämpötila on 8 °C tammikuussa ja 23 °C heinä–elokuussa. Yöt ovat tyypillisesti kylmiä kesälläkin.
Väestö.
Jerusalemin väestö on arabialaistunut viime vuosina voimakkaasti. Vuoden 1967 väestönlaskennassa kaupungin asukkaista 74 prosenttia oli juutalaisia ja 26 prosenttia arabeja. Vuonna 2007 juutalaisia oli 66 prosenttia ja arabeja 34 prosenttia, ja ero kapenee noin yhden prosenttiyksikön vuosivauhdilla. Arabeista tosin ainoastaan pienellä osalla on Israelin kansalaisuus, ja muut elävät kaupungissa työ- ja oleskeluluvalla. Länsi­rannalla ja Gazassa syntyneiden palestiinalaisten on tosin lähes mahdotonta saada lupaa asua kaupungissa. Palestiinalaisille ei ole rakennettu uusia asuma-alueita sitten vuoden 1967, ja arabikaupunginosat ovat pahoin ylikansoittuneet. Noin 18 000 asuntoa, tai kolmannes arabien asunnoista on rakennettu laittomasti, koska rakennuslupia on mahdoton saada. Eri väestöryhmillä on erilliset kauppakeskukset ja julkinen liikenne.
Vuonna 2005 Jerusalemiin saapui 2450 maahanmuuttajaa, joista kolme neljäsosaa saapui Yhdysvalloista, Ranskasta ja entisen Neuvostoliiton alueelta. Vuosittain noin 16 000 israelilaista muuttaa pois kaupungista, samalla kun kaupunkiin muuttaa noin 10 000 uutta asukasta. Juutalaisväestön määrä kuitenkin kasvaa pääasiassa neljänneksen juutalaisväestöstä muodostavien haredijuutalaisten suuren syntyvyyden vuoksi. Harediperheissä on keskimäärin seitsemän lasta. Samalla kun ortodoksi­juutalaisten osuus kasvaa, maallisemmat juutalaiset lähtevät kaupungista, jonka veromaksajien suhde heikkenee ja kunnalliset palvelut joutuvat suuremmalle rasitukselle.
Talous.
Jerusalemin talous on vuosisatojen ajan ollut turismin varassa, ja vielä nykyäänkin uskonnolliset maamerkit, kuten Itkumuuri, ovat kaupungin vetonaula ulkomaisille vierailijoille. Työttömyysaste oli 8,3 % vuonna 2006, mikä oli vähemmän kuin maassa keskimäärin eli 9 %. Työelämässä mukana olevien osuus on kuitenkin suurempi arabiperheissä (76,1%) kuin juutalaistalouksissa (66,8%) Köyhyysrajan alapuolella elävien määrä on lisääntynyt 40 prosenttia 2001–2007 välisenä aikana. Työläisen keskimääräinen kuukausipalkka Jerusalemissa oli 5 940 sekeliä eli 1 350 sekeliä vähemmän kuin Tel Avivissa.
Vaikka Tel Aviv onkin edelleen Israelin taloudellinen keskus, "Har Hotzvim" -yrityspuistossa, Pohjois-Jerusalemissa on useita korkean teknologian yrityksiä, joiden joukossa Intel, Teva Pharmaceutical Industries ja ECI Telecom. Har Hotzvim työllisti 8 500 työntekijää vuonna 2006. Vain 2,2% kaupungista on kaavoitettu teollisuutta ja infrastruktuuria varten, mikä on vain puolet siitä mikä Tel Avivissa ja seitsemäsosa siitä mikä Haifassa.
Hallinto ja politiikka.
Jerusalemin kaupunginvaltuustossa on 31 jäsentä, joista yksi on nykyinen, virkaansa vuonna 2003 valittu pormestari Uri Lupolianski. Valtuustossa uskonnolliset puolueet muodostavat enemmistön. Uusi kaupungintalo avattiin vuonna 1993. Kaupunki on Jerusalemin hallintoalueen hallinnollinen pääkaupunki.
Arabiväestön näkökulmia.
Vuonna 1988 annetun Palestiinan itsenäisyysjulistuksen mukaan Jerusalem on palestiinalaishallinnon pääkaupunki, ja vuonna 2000 Palestiinan parlamentti hyväksyi lailla Itä-Jerusalemin pääkaupungikseen. Presidentti Jasser Arafat hyväksyi lain vuonna 2002.
Itä-Jerusalemin palestiinalaisilla ovat paremmat olot kuin Gazassa ja Länsirannalla, koska he ovat oikeutettuja Israelin sosiaalipoliittisiin etuihin, joita ovat kansaneläke, lapsilisät ym. He voivat myös matkustaa vapaasti maassa, mikä ei ole muille palestiinalaisille mahdollista. Heille kuitenkin Israelissa eläminen on ristiriitaista heidän kansallisen identiteettinsä takia. Ehkä tästä syystä he eivät ole hyväksyneet israelilaisten ehdotuksia hakeutua maan johtaviin elimiin eivätkä ole halunneet osallistua sen hallintoon, vaikka siten heillä olisi mahdollisuus koettaa nostaa kaupungin arabiväestön kunnallisten palvelujen tasoa, joka on alhaisempi kuin juutalaisilla. Palestiinalaiset ovat kuitenkin luoneet Itä-Jerusalemiin puolipoliittisia järjestöjä ja vapaaehtoisten verkostoja, johon kuuluu kouluja, joitakin poliisitoimia ja bussiliikennettä ym. Monia palestiinalaisia käy töissä juutalaisissa kaupunginosissa, näin oli varsinkin ennen itsemurhaterroristien tekemiä iskuja. Israelin oma palestiinalaisväestö on harvoin ollut mukana tällaisissa väkivallan teoissa. Myös ystävyyssuhteita on voitu solmia molemmin puolin.
Liikenne.
Beginin moottoritie kulkee kaupungin länsipuolella ja yhdistyy pohjoisessa, joka jatkuu Tel Aviviin. Rakenteilla on 35 kilometriä pitkä kehätie.
Joukkoliikenne.
Jerusalemin lähin lentokenttä on Atarot, jota käytettiin kotimaan lentoihin ennen vuotta 2001, jolloin sen liikenne ohjattiin Ben Gurionin kansainväliselle lentoasemalle.
Egged Bus Cooperative, joka on maailman toiseksi suurin linja-autoyhtiö, hoitaa suurimman osan lähi- ja kaukoliikenteestä.
Rakenteilla oleva Jerusalem Light Rail -pikaraitiotie valmistunee tammikuussa 2009 ja sen arvioidaan pystyvän kuljettamaan 200 000 matkustajaa päivässä. Toinen rakeenusvaiheessa oleva projekti on suurinopeuksinen junayhteys Tel Avivista Jerusalemiin, jonka on tarkoitus valmistua 2011. Sen pääteasema tulee olemaan 80 metriä maan alla, ja sitä aiotaan myöhemmin jatkaa Malhan asemalle.
Museot ja muistomerkit.
Jerusalemissa on kuuluisa holokaustin uhrien muistoa vaaliva museo Yad Vashem, joka perustettiin vuonna 1953 ja on maailman suurin holokaustiaiheinen kirjasto. Museon alaisuudessa toimiva kansainvälinen holokaustintutkimuskeskus tukee holokaustia koskevaa historiallista tutkimusta. Museon taidenäyttelyssä on esillä holokaustista selvinneiden taideteoksia. Yad Vashemissa pidetään myös holokaustin marttyyrien muistopäivän seremonia.
Israelin kansallismuseossa, jossa käy vuosittain lähes miljoona kävijää, säilytetään kuolleenmeren kääröjä. Sen lisäksi siellä on useita muita arkeologisia löydöksiä ja taidenäyttelyitä. Muita tunnettuja museoita ovat Rockefeller-museo, Ticho House ja Paleyn taidekeskus.
Jerusalemin päivää eli Jom Jerušalajimia vietetään kuuden päivän sodan tuloksena tapahtuneen Itä-Jerusalemin yhdistämisen muistoksi ijar-kuun 28. päivänä. Jotkut haredijuutalaiset eivät vietä juhlaa lainkaan, koska eivät tunnusta Israelin valtiota.
Israel-festivaali on järjestetty vuosittain touko-kesäkuussa vuodesta 1961 lähtien, ja Jerusalem on ollut pääjärjestäjä viimeiset 25 vuotta. Siellä esiintyy paikallisia ja kansainvälisiä taiteilijoita.
Arkkitehtuuri.
Jerusalemin arkkitehtuurissa on vaikutteita Bauhausista ja funktionalismista. Bauhausista tuli suosittu 1930-luvulla sen halvan hinnan ja yksinkertaisuuden vuoksi, mutta sen käyttöä rajoitti vuoden 1920 määräys kiven käytöstä kaupungin kaikissa rakennuksissa. Funktionalismista tuli suosittua 1950-luvulla, jolloin kiven käytöstä rakentamisessa tehtiin poikkeuksia, jotta voitaisiin rakentaa asuntoja uusille maahanmuuttajille. Postmodernia tyylisuuntaa edustavat David Citadel Hotel, joka valmistui vuonna 1998, ja teknologiapuisto.
Teatteri, musiikki ja elokuva.
Jerusalemin sinfoniaorkesteri on ollut toiminnassa 1940-luvulta alkaen ja se on esiintynyt ympäri maailmaa. Talbiyan kaupunginosassa on Jerusalemin teatteri, jossa järjestetään yli 150 esitystä vuodessa. Vuonna 1984 perustettu Palestiinan kansallisteatteri on Itä-Jerusalemin ensimmäinen taidekeskus ja se keskittyy palestiinalaisnäkökulmaan esityksissään. Muita merkittäviä kulttuurikeskuksia ovat kansainvälinen konferenssikeskus Giv'at Ramissa, jossa esiintyy Israelin filharmoninen orkesteri, Jerusalemin musiikkikeskus Yemin Moshessa ja Targin musiikkikeskus Ein Keremissä.
Jerusalem kuvataiteessa.
Tosiasiallisesta Jerusalemista ja sen ympäristöstä on ennen 1900-lukua vain vähän maalauksia. Taidemaalareita kiinnostivat kuvauskohteina Jerusalemiin liittyvät uskonnolliset metaforat ja myytit. Taiteilijat kuvasivat usein subjektiivisia mielikuviaan kaupungista, jossa eivät ehkä koskaan olleet käyneet.
Juutalaiset taiteilijat.
Vanhimmat Jerusalemia esittävät kuvat ovat arkeologien synagogien lattioista löytämiä mosaiikkisommitelmia ja taide-esineitä noin kahdentuhannen vuoden takaa. Aiheet liittyvät Jerusalemin temppeliin ja esittävät seitsenhaaraista kynttelikköä, sofar-torvea ja liitonarkkia.
1900-luvulla juutalaiset kuvataiteilijat ovat monin tavoin kuvanneet Jerusalemia. Heitä ovat Moshe Lilien, Jakob Steinhard ja Anna Ticho ja Marc Chagall.
Muslimien taide.
Kalliomoskeija tai koko Temppelivuori on ollut Pyhän maan valloitusta seuranneina vuosisatoina miltei ainoa kuvauksen kohde. Ankarassa, Turkissa on Haznedar-moskeijassa tuntemattoman taiteilijan maalaus Muhammedista, joka istuu oletuksen mukaan Kalliomoskeijassa Jerusalemissa. Kolme enkeliä ojentaa hänelle kulhoissa maitoa, hunajaa ja viiniä, joista kulhoista hän valitsee maidolla täytetyn. Jerusalemia kaupunkina ei yleensä näe muslimien maalauksissa, sen sijaan niissä on yleensä vesiallas (hawdh) ja vaakakupit. Toisinaan niissä on vielä arabialainen lisäys paratiisin allas eli kawthar, joka legendan mukaan sisältää erään Eedenin puutarhan läpi virranneen joen vettä. Erään legendan mukaan paratiisin sisäänkäynti on Temppelivuorella pyhän kalliolohkareen vieressä. Vaakakupit symboloivat niin islamissa kuin juutalaisuudessakin uskoa siihen, että tuomiopäivänä Jumala tulee jakamaan tällä paikalla oikeutta koko ismiskunnalle.
Kristittyjen taide.
Jerusalem on ollut erityisesti 1400-luvulta kristittyjen taiteilijoiden kiinnostuksen kpohde, mutta vielä 1800-luvullakaan taidemaalarit eivät matkustaneet paikan päälle maalauksiaan tekemään. Keskiajalla käsite "taivaallinen Jerusalem" oli hyvin keskeinen aihe, jota taiteilijat kuvasivat mielikuvituksensa mukaisesti kotipaikkakunniltaan käsin. Kuvauksissa, jotka esittivät "uutta Jerusalemia", miljöö muistutti usein eurooppalaisia maisemia, saksalaisia tai englantilaisia keskiaikaisia linnoja, eivät maantieteellistä Jerusalemia. Tällaisia esimerkkejä ovat muun muassa Veronesen maalaus "Jeesuksen ristiinnaulitseminen Jerusalemissa" ja Claude Lorrainin maalaus "Kristus ja Magdalena". Italian renessanssityyliset maalaukset kuten Pietro Peruginon "Pyhä Pietari saa Jeesukselta taivaan avaimet" ja Rafaello Sanzion maalaus "Joosefin ja Marian kihlaus" kuvaavat Kalliomoskeijan ympyränmuotoisena rakennuksena ja El Grecon maalaukset sijoittuvat espanjalaiseen maisemaan.
Espanjasta Gironan kaupungin arkistoista on löydetty ilmeisesti 1500-luvun Jerusalemia esittävä maalaus. Sen on tehnyt gironalainen apteekkari Pere Canals. Erikoista maalauksessa on sen kompositio. Taulussa on kaksi päällekkäistä suhteellisen samanlaista muureilla ympäröityä kaupunkia. Tutkijat ovat päätyneet siihen, että maalauksessa on kaksi Jerusalemia, maallinen ja taivaalta Raamatun mukaan laskeutuva taivaallinen pyhä kaupunki.
1800-luvun kuvataide.
Kuvataiteilijoita, jotka 1800-luvulla matkustivat Jerusalemiin, olivat muun muassa ranskalainen maalari Filip de Forbin sekä englantilaiset William Bartlet ja David Roberts. Filip de Forbin julkaisi vuonna 1819 realistisen litografia-albumin Jerusalemista. William Bartlet matkusti Jerusalemiin useita kertoja ja oli aikanaan hyvin suosittu Jerusalemin kuvaaja. Hänen työnsä ovat aitoja kuvauksia tuon ajan Jerusalemista, joskin toisinaan hän seurasi mielikuvituksensa polkuja. David Roberts oli hyvin arvostettu Jerusalemin kuvaaja, joka realistisesti pyrki ilmentämään kaupungin arvokasta ilmapiiriä ja saavutti töillään ainakin aavistuksen "taivaallisen Jerusalemin " tunnelmasta.
Kirjailijoiden Jerusalem.
Jerusalemiin liittyvät kirjoitukset käsittelevät sen tapahtumarikkaan historian eri jaksoja, kuten Davidin Jerusalemin valloitusta, ensimmäistä ja toista temppeliä ja niiden hävitystä, Jeesuksen elämää, kuolemaa ja ylös­nousemusta, muslimien Palestiinan valloitusta ja sen vaikutuksia Jerusalemiin, ristiretkien aikaa ja osmannien valtakautta. Kaupunki on ollut kristillisen, juutalaisen ja islamilaisen kirjallisuuden jatkuva kiinnostuksen kohde. Esimerkkinä mainittakoon laaja talmud- ja midrash-kirjallisuus, kristittyjen pyhiinvaelluskuvaukset ja keskiaikaiset mysteerinäytelmät ja muslimien fadailit.
Monet runoilijat ja proosakirjailijat niin keskiajalla kuin 1900-luvulla inspiroituivat Jerusalemista. Heitä ovat olleet muun muassa Heinrich Heine, Jehuda Halevy, Torquato Tasso, Dante Alighieri ja William Blake. 1900-luvulla Elie Wiesel, Saul Bellow ja Dennis Silk. Jerusalemissa 1900-luvulla syntyneitä ja kasvaneita tai siellä pitkään eläneitä kirjailijoita ovat mm. Shmuel Agnon, Amos Oz, David Shahar ym.
Kaunokirjallisuudessa on monia Jerusalemia käsitteleviä teoksia. Selma Lagerlöf kuvaa romaanissaan "Jerusalem" 1800-luvun lopun kaupunkia ja Nåsin talonpoikien päätöstä muuttaa Jerusalemiin ja heidän vaikeuksistaan siellä. Mark Twain kuvaa sekavin tuntein kirjassaan "Innocents abroad" vierailuaan Jerusalemissa 1867.
Karttojen Jerusalem.
Kartografiassa Jerusalemilla oli bysanttilaisella kaudella ja keskiajalla tärkeä asema. Monet huomattavat taiteilijat piirsivät karttoja, jotka olivat siksi taiteellisesti hyvinkin korkeatasoisia ja sisälsivät koristeellisia uskonnollisia aiheita. Jerusalem sijoitettiin yleensä keskelle, mikä kuvasi käsitystä Jerusalemista maailman keskipisteenä. Ensimmäinen tunnettu viittaus Jerusalemista maailman keskipisteenä on toiselta vuosisadalta eaa. Jubilé-kirjassa, jossa Jerusalem on sijoitettu keskelle karttaa ja Jerusalem-nimen alle on kirjoitettu:"Maailman napa".
Temppelivuori.
Jerusalemin kirkot, temppelit ja pyhät paikat ovat historian kuluessa vaihtaneet omistajaa. Moskeijoista on tehty kirkkoja ja kirkoista moskeijoja aina sen mukaan, kuka on määrännyt poliittisesta vallasta. Voimakkain esimerkki on Moorian- eli Temppelivuoren kuuluisa kallionlohkare, jolta paikalta juutalaisen, kristillisen ja islamin uskon mukaan maailman luominen alkoi. Tuo kalliolohkare on nykyisin Kalliomoskeijassa. Perimätiedon mukaan Aadamin syntymä ja hautaus tapahtui tuolla paikalla, ja uskotaan myös, että se oli myös Raamatun kertomuksen mukaisen ensimmäisen murhan tapahtuma­paikka, jossa Kain tappoi veljensä Abelin, vaikka Raamatussa sanotaan vain, että se tapahtui "kedolla".
Moorian vuorella paikka, jossa Jumala tutki, olisiko Abraham valmis uhraamaan poikansa Iisakin katsotaan joidenkin midrash-tekstien mukaan olleen sama kallionlohkare. Kallion "historia" jatkuu raamatullisella tiedolla siitä, että Daavid tiesi paikan pyhyydestä ja osti Toisen Samuelin kirjan 2. Sam. 24:18–25 mukaan jebusilaiselta Aranaulta kallionlohkareen vierestä puintipaikan rakentaakseen siihen alttarin Herralle. Myöhemmin Salomo rakensi samalle paikalle temppelin, jonka babylonialaiset hävittivät vuonna 586. Babylonian pakkosiirtolaisuudesta palanneet juutalaiset rakensivat 70 vuotta myöhemmin toisen temppelin samaan paikkaan. Roomalaisten tuhottua temppelin ja muslimien noustua heidän jälkeensä valtaan erään historiallisen kertomuksen mukaan kalifi Omar saatuaan tietää kallion pyhästä historiasta rakennutti samalle paikalle kalliolohkareen kunniaksi islamilaisen pyhätön, Kalliomoskeijan. Islamilaisen perinteen mukaan Temppelivuoren eli Haram al-Sharifin pyhältä kalliolta Muhammed nousi taivaaseen
Urheilu.
Suosituimmat urheilulajit Jerusalemissa kuten Israelissa yleensä, ovat jalkapallo ja koripallo. Beitar Jerusalem FC, jonka kannattajiin kuuluu useita entisiä ja nykyisiä poliitikkoja, on voittanut Israelin cupin seitsemän kertaa, ja pääkilpailija Hapoel Jerusalem FC vain kerran. Beitar on voittanut myös Israelin pääsarjan Ligat ha'Alin kuusi kertaa kun taas Hapoel pelaa alemmilla sarjatasoilla.
Jerusalemin suurin jalkapallostadion Teddy Kollek stadion avattiin vuonna 1989 ja sinne mahtuu 21 000 katsojaa, ja sitä suunnitellaan laajennetavaksi 26 000:lle.
Korkeakoulutus.
Jerusalemissa sijaitsee useita yliopistoja, joista tunnetuin lienee vuonna 1925 perustettu Jerusalemin heprealainen yliopisto. Se on tuottanut useita Nobel-palkittuja; lähivuosina Daniel Kahneman ja Avram Hershko ovat saaneet palkinnon. Yliopiston pääkirjasto ja Israelin kansalliskirjasto Jewish National and University Library perustettiin vuonna 1892. Se sisältää yli 5 miljoonaa kirjaa ja sen tehtävä on kerätä kaikki Israeliin liittyvät julkaisut maailmassa. Yliopiston kampusalueet Jerusalemissa ovat Scopusvuorella, Giv'at Ramissa ja Hadassahin yliopistollinen sairaala Ein Keremissa.
Al-Qudsin yliopisto perustettiin vuonna 1984, jolloin vuonna 1979 perustettu College of Science and Technology yhdïstyi kolmen muun korkeakoulun kanssa. Se on Jerusalemin ainoa palestiinalainen yliopisto.
Muita korkeakouluja ovat Jerusalem Academy of Music and Dance, Bezalel Academy of Art and Design ja vuonna 1969 Jerusalem College of Technology, joka yhdistää teknillisen korkeakoulun ja juutalaisen ješiva-koulun.
Kaupunki on alkanut tarjota asumistukea ja muita taloudellisia kannustimia opiskelijoille, jotka asuvat keskustassa.
Vanhakaupunki.
Vanhankaupungin juuret ovat kuningas Daavidin perustamassa kaupungissa 1004 eaa. ja sitä on pidetty siitä lähtien maailman keskuksena. Vanhoissa kartoissa esitetään kolme siihen aikaan tunnettua maanosaa, Eurooppa, Aasia ja Afrikka, ja Jerusalem niiden keskellä. Vanhakaupunki on Daavidin kaupungin alkuperäisillä kukkuloilla ja sitä ympäröi muuri, joka on neljä kilometriä pitkä ja jossa on seitsemän porttia, 34 tornia sekä linnoitus, Daavidin torni. Vanhassa kaupungissa on neljä kaupunginosaa, Armenialais­kortteli, Kristittyjen kortteli, Muslimi­kortteli ja Juutalais­kortteli.
Armenialaiskortteli.
Uskonnollisista syistä armenialaisia tuli Jerusalemiin 3. vuosisadalla jaa. Heidän asuttamansa kortteli on Vanhankaupungin pienin. 1100-luvulla rakennettiin Pyhän Jaakobin katedraali, josta tuli myöhemmin kaikkien Israelissa asuvien armenialaisten keskus. Kirkko on rakennettu bysanttilaisen kirkon jäännösten päälle ja on Jerusalemin kauneimpia kirkkoja. Keskellä kirkkoa on neljän pilarin kannattama kupoli, jonka ikkunoista tuleva valo osuu seinien maalauksiin. Armenialaisten museo ja armenialaisten pappien seminaari sijaitsevat myös armenialaiskorttelissa.
Kristittyjen kortteli.
Vanhassakaupungissa sijaitsevassa kristittyjen korttelissa on enemmän kuin 40 kirkkoa, luostaria ja hotellia. Ne rakennettiin pyhiin­vaeltajia varten. Tässä korttelissa sijaitsevat Pyhän haudan kirkko eli Ylösnousemuksen kirkko, joka perinteen mukaan rakennettiin paikalle, jossa Jeesus ristiinnaulittiin. Via Dolorosa (Via Crusis) alkaa oikeustalolta, nykyiseltä Leijonaportilta, ja päättyy Golgatan vuorelle pääkallon paikalle, missä kirkko sijaitsee.
Kristittyjen korttelissa on myös nähtävyytenä suosittu markkinapaikka, missä myydään keramiikkaa, matkamuistoja, koruja, etnisiä vaatteita, mattoja, ryijyjä, helmiä, koruja, lasisia lamppuja ja koriste-esineitä.
Muslimikortteli.
Muslimien asuttama kortteli on Vanhankaupungin suurin. Sinne on muuttanut muslimiväestöä pääasiassa sen jälkeen, kun alueen alkuperäiset asukkaat juutalaiset ja kristityt ovat siirtyneet kaupungin uudempiin osiin. Korttelissa on kirkkoja ja moskeijoita. Siellä on säilynyt myös lukuisia juutalaisia koteja ja jesiva-kouluja. Korttelissa on Temppelivuori ja islamin­uskoisten pyhät paikat kuten Kalliomoskeija Morian vuorella, mikä on myös juutalaisten pyhää aluetta.
Juutalaiskortteli.
Juutalaisten tärkein asuinalue Vanhassakaupungissa on juutalaiskortteli. Tässä korttelissa on Länsimuuri eli Itkumuuri. Se on osa Jerusalemin temppeliä ja lähellä Kaikkein pyhintä, mikä tekee siitä juutalaisille pyhän ja tärkeän paikan. Juutalaiskorttelissa on myös monia arkeologisesti merkittäviä paikkoja kuten Poltettu talo, jonka iäksi on laskettu 2000 vuotta. Siellä on myös Cardo, joka on tyypillinen roomalainen 500-luvun katu. Siellä on kauppoja, jotka sijaitsevat kahden pylväsrivin välissä. Cardossa on myös korkeita pylväitä, holvikaaria ja kivilattioita.
Nahlaotin kaupunginosa.
Nahlaot eroaa monella tavoin muista Jerusalemin kaupunginosista. Irakin kurdialueilta 1920-luvulla Palestiinaan muutti juutalaisia, joista osa asettui asumaan Jerusalemiin perustaen Nahlaotin kaupunginosan. He halusivat säilyttää ystävyys- ja perhesiteet, jotka olivat muodostuneet sukupolvien aikana Pohjois-Irakin kurdikylissä. Se oli helpompaa, kun asetuttiin asumaan samaan kortteliin.
Ensimmäiset rakennukset olivat pieniä ja vaatimattomia. Niissä oli yleensä yksi tai korkeintaan kaksi huonetta, koska enempään ei ollut varaa. Arkielämän askareet tehtiin ulkosalla ja niin pärjättiin ahtaissa oloissa monilapsisissa perheissäkin. Seurusteltiin, tavattiin naapureita sisäpihalla tai julkisilla paikoilla, kuten oli tehty Irakissakin. Asunnossa käytiin lähinnä nukkumassa. Vaurastumisen myötä elintasokin parani. Vesi­johto- ja viemärijärjestelmän mukana asuntoja alettiin laajentaa sekä sivulle että ylöspäin. Rakennettiin keittiöt ja kylpyhuoneet. Asunnot kasvoivat leveyttä ja korkeutta. Irakista muuttaneet kurdijuutalaiset halusivat säilyttää totutun elämäntapansa ja onnistuivatkin pitämään aina 1950-luvulle asti itämaisen saarekkeen Euroopasta tulleiden juutalaisten asuttamien kortteleiden keskellä.
Useat alkuperäiset rakennukset ovat säilyneet Nahlaotin jyrkillä kujilla. Paikoin voi levitetyin käsin ulottua kujan molemmilla puolilla olevien talojen seiniin. Siellä täällä on kuitenkin uusia tyylikkäitä huviloita. Toisaalta monien talojen epäsymmetriset lisärakennukset eivät ole kauniita, mutta kuitenkin tarkoituksenmukaisia. Jotkut kadut muistuttavat kirjavaa tilkkutäkkiä, edustoilla on hedelmäpuita, ruohokenttiä, koristeellisia portteja ja julkisivuja, mutta yleisesti ottaen vaikutelma on kaikkea muuta kuin esteettinen. Monet kaupungissa alun perin asuneet ovat kuolleet tai muuttaneet muualle. Yhteisyllisyydestä ei ole paljon jäljellä ja nuoret ovat siirtyneet asumaan uusiin kaupunginosiin Jerusalemin laidoille.
Aluksi asukkaat saivat luvan ostaa vettä läheisestä arabikylästä, mistä se kannettiin suurempia valittamatta. Ihmisten välillä ei ollut suuria salaisuuksia, vaan yhdessä koettiin surut ja ilot. Häitäkin valmisteltiin yhdessä, laulettiin, tanssittiin ja iloittiin. Kun arkiaskareet tehtiin ulkosalla, elämä oli monin tavoin rikasta, kun kaikki jaettiin ja autettiin niitä joilla jotain puuttui. Vaikka aineellisesti oli niukkaa, ihmissuhteet korvasivat paljon. Vaikka kaupunginosaan on muuttanut rikkaita, jotka elävät omissa oloissaan, kaupunginosan lämpimät naapurisuhteet ovat kuitenkin edelleen monien ilonaihe.
Rehavian kaupunginosa.
Vaikka Nahlaot ja Rehavia ovat naapurikortteleita, ne ovat toistensa vastakohtia niin asukkailtaan kuin arkkitehtuuriltaankin. Rehavian asukkaat ovat lähtöisin Keski-Euroopasta. He ovat muuttaneet sinne 1920–1930 -luvulla ja kuuluvat vakavaraiseen keskiluokkaan.
Shaarei Hesedin kaupunginosa.
Tämä kaupunginosa muistuttaa monin tavoin Nahlaotia rakennustyyliltään, mutta ilmapiiri eroaa monin tavoin inhimillisestä Nahlaotista. Ihmiset ovat pääasiassa Itä- ja Keski-Euroopasta tulleita uskonnollisia juutalaisia.
Ajanlasku.
Jerusalemissa on käytössä kuusi eri kalenteria. Protestantit ja katoliset käyttävät gregoriaanista kalenteria, joka on myös tuttu suurimmassa osassa maailmaa. Kreikkalaisortodoksilla on käytössä juliaaninen kalenteri. Koptit käyttävät ikivanhaa egyptiläistä kalenteria, jossa vuodessa on kaksitoista kuukautta, joissa on 30 päivää, ja yksi kuukausi, jossa on viisi päivää. Kolmentoista kuukauden lisäksi koptien kalenteri poikkeaa vielä suomalaisille tutusta ajanlaskusta; heidän kalenterinsa vuosiluku lasketaan roomalaisen keisari Diocletianuksen valtaanastumisen vuodesta 284. Etiopialainen kalenteri poikkeaa koptien käyttämästä vain vuosi­lukujen alku­kohdan osalta; heidän ajanlaskunsa alkaa Jeesuksen syntymästä.
Juutalainen kalenteri alkaa maailman luomisesta raamatullisen aikakäsityksen mukaan. Vuosi 2010 on juutalaisessa kalenterissa vuosi 5770. Se on yhdistetty kuu ja aurinko­kalenteri, jossa vuodessa on kaksitoista 29–30 päivän kuukautta. Kalenteriin lisätään määrätyin vuosivälein kolmastoista kuukausi. Myös muslimeilla on oma islamilainen kalenterinsa, joka alkaa Muhamedin paosta Mekasta Medinaan vuonna 622. Kuukausia heidän kalenterissaan on 12, mutta ei korjaavia kuukausia.
Koska käytössä on monta kalenteria, kristitty voi viettää joulua ja pääsiäistä kaksi kertaa vuodessa, sekä gregoriaanisen että juliaanisen kalenterin mukaan. Joulua Jerusalemissa vietetään kolme kertaa, mutta vain Jerusalemissa. Juliaanista kalenteria muutoin noudattavat armenialaiset ovat pyhiin paikkoihin liittyvistä erityissyistä ruvenneet viettämään joulua 19. tammikuuta, mikä on kaksi viikkoa myöhemmin kuin muilla idän kirkoilla. Näitä pyhiä ei juhlita ainoastaan sisätiloissa, vaan erilaiset tapahtumat ja kulkueet värittävät kaupunkikuvaa aika ajoin.
Jerusalem-syndrooma.
Psykiatrit ovat antaneet Jerusalem-syndrooma -nimen ilmiölle, joka usein vaatii enemmän tai vähemmän terapeuttista hoitoa. Siihen sairastuvat etupäässä turistit, jotka kokevat kaupunkiin tullessaan uskonnollisia tai mystisiä elämyksiä jopa ilmestyksiä, jotka saattavat toisinaan saada niin voimakkaita ilmaisumuotoja, että tarvitaan psykiatria tai joskus sairaalahoitoa. Jerusalem koetaan raamatullisena kaupunkina, pyhänä, suorastaan taivaallisena paikkana eikä niinkään nähdä sitä nyky­aikaisena urbaanina kaupunkina. Silloin tällöin kaupungilla tulee vastaan henkilö, joka sanoo olevansa Neitsyt Maria, Jeesus tai joku muu Raamatun henkilö. Kaupungin psykiatrian ylilääkäri, tri Jair Barell kertoo Semy Kahanin kirjassa tutkimuksesta, jossa nämä ihmiset voitiin jakaa kolmeen ryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat ne, jotka olisivat jo ennen matkaa tarvinneet psykiatrista hoitoa. Joskus tähän ryhmään kuuluvat kokevat, että heillä on jokin uskonnollinen kutsumus. Eräskin uskoi tehtävänään olevan muslimien pyhien paikkojen hävittäminen. Hän yritti sytyttää palamaan al-Aksa-moskeijan. Tuomioistuin lähetti hänet syyntakeettomana kotimaahansa mielisairaalaan. Toiseen ryhmään kuuluvat ne, joilla on ollut mielenterveysongelmia, mutta joita ei kuitenkaan pidetä mieli­sairaina. Heillä voi olla erikoisia päähänpiinttymiä, mutta usein he ovat mukana jossain ryhmässä, joka pystyy pitämään tällaiset yksilöt maan tasalla. Kolmas ryhmä ovat ihmiset, jotka ovat ennen Jerusalemin matkaa olleet vailla mitään erityisiä sielullisia ongelmia ja matkalla koettu kenties aivan psykoottinen vaihekin häviää heillä kotiin palaamisvaiheessa.


Marco van Basten.
Marco van Basten (s. 31. lokakuuta 1964) on alankomaalainen jalkapallovalmentaja ja entinen hyökkääjä. Kesästä 2012 lähtien hän on toiminut Eredivisie-seura SC Heerenveenin päävalmentajana.
Pelaajana.
Van Bastenia pidetään yhtenä maailman kaikkien aikojen parhaista hyökkääjäpelaajista. Van Basten pelasi nuoruudessaan Elinkwijkissä ja Amsterdamin Ajaxin nuorisojoukkueissa. Ajaxin edustusjoukkueessa hän pelasi vuosina 1982—1987 133 ottelua joissa teki 128 maalia. Hän voitti Eredivisien maalikuninkuuden neljänä vuonna (1984, 1985, 1986 ja 1987) peräkkäin. Kaudella 1985–1986 hän teki 26 ottelussa 37 maalia ja sai tämän johdosta myös Euroopan parhaan maalintekijän Kultaisen kengän.
Vuonna 1987 van Basten siirtyi yhdessä maanmiestensä Ruud Gullitin ja Frank Rijkaardin kanssa AC Milaniin ja heti ensimmäisellä kaudellaan 1988 voitti joukkueessa mestaruuden. Hän kärsi kuitenkin nilkkavammasta ja pelasi vain 11 ottelussa. Samana vuonna EM-kilpailuissa van Basten oli kisojen tähti. Hän voitti viidellä maalillaan turnauksen maalikuninkuuden. Eräs maaleista syntyi Alankomaiden 2–0-voittoon päättyneessä loppuottelussa Neuvostoliittoa vastaan. Maalia on usein pidetty yhtenä jalkapallohistorian hienoimmista: van Basten potkaisi korkean ilmeisesti keskitykseksi tarkoitetun ristipallon läheltä vastustajan päätyrajaa arvaamattomasti suoraan ilmasta maaliin. Mm. Franz Beckenbauer kehui maalia vuosisadan parhaimmaksi.
1988–1989 van Basten pelasi erinomaisesti sujuneen kauden seurajoukkueessaan. Hän teki Serie A:ssa 19 maalia ja voitti Euroopan cupin. Samana vuonna hänet valittiin Euroopan parhaaksi pelaajaksi. Seuraavalla kaudella hän voitti Serie A:n maalikuninkuuden ja voitti toistamiseen peräkkäin Milanin riveissä Euroopan cupin. Kausi 1989–1990 sujui vaatimattomammin sekä Milanilta että van Bastenilta, mutta seuraavalla kaudella uuden valmentajan Fabio Capellon alaisuudessa joukkue ei hävinnyt Serie A:ssa yhtään peliä ja voitti mestaruuden van Bastenin tehtyä 25 maalia, mikä riitti jälleen maalikuninkuuteen. 1992 EM-kilpailuissa Alankomaat putosi jatkosta välieräottelussa Tanskaa vastaan van Bastenin epäonnistuttua rangaistuspotkukilpailussa omassa yrityksessään.
Milan jatkoi vahvoja otteitaan kaudella 1992–1993 ja van Basten valittiin kolmannen kerran Euroopan parhaaksi pelaajaksi. Ottelussa AC Anconaa vastaan hän kuitenkin sai nilkkavamman ja joutui käymään läpi pitkällisiä operaatioita. Hän palasi Milaniin vielä Mestarien liigan loppuotteluun Olympique de Marseillea vastaan, jonka se hävisi. Ottelu jäi van Bastenin viimeiseksi hänen jouduttua lopettamaan uransa jo 28-vuotiaana jalkavaivojen takia. Hän kuitenkin palasi pelikentille vielä vuoden 2005 joulukuussa Demetrio Albertinin ystävyysotteluun, jossa myös onnistui maalinteossa.
Valmentajana.
Virallisesti van Basten jätti Milanin vuonna 1995. Lopetettuaan uransa hän ilmoitti, ettei koskaan ryhtyisi valmentajaksi, mutta sana ei pitänyt, ja kaudella 2003–2004 hän toimi Ajaxin B-joukkueessa entisen pelitoverinsa John van't Schipin apuvalmentajana. 29. heinäkuuta 2004 hänet nimitettiin Alankomaiden maajoukkueen päävalmentajaksi, apurinaan van't Schip.
Maajoukkueen valmentajana van Basten on korostanut joukkueen merkitystä ja vallankumouksellisesti pudotti joukkueesta useita tähtipelaajia kuten Clarence Seedorfin, Patrick Kluivertin, Andy van der Meyden, Edgar Davidsin ja Roy Makaayn, joiden sijaan nosti joukkueeseen lukuisia pelaajia kolmen suurseuran Ajaxin, ja Feyenoordin ulkopuolelta, kuten AZ Alkmaarin Denny Landzaatin, Barry Opdamin, Barry van Galenin, Ron Vlaarin, Jan Kromkampin ja Joris Mathijsenin sekä muista muun muassa Khalid Boulahrouzin, Hedwiges Maduron, Ryan Babelin ja Romeo Castelenin. 2006 MM-kilpailuiden karsinnoissa joukkue ei hävinnyt yhtään ottelua. Itse lopputurnauksessa joukkue sijoittui alkulohkossaan toiseksi, mutta hävisi neljännesvälierissä Portugalille.
Van Bastenin johdolla Alankomaat selviytyi myös EM-lopputurnaukseen 2008 Sveitsiin ja Itävaltaan. Karsintalohkossaan Romanian jälkeen toiseksi tullut Alankomaat pelasi kisoissa ns. kuolemanlohkossa yhdessä Ranskan, Italian ja Romanian kanssa.
Helmikuussa 2008 kerrottiin, että van Basten siirtyy EM-kisojen jälkeen AFC Ajaxin päävalmentajaksi nelivuotisella sopimuksella. Van Basten on jo aiemmin kertonut jättävänsä tehtävät maajoukkueen päävalmentajana EM-kisojen jälkeen.
EM-lopputurnauksessa van Bastenin luotsaamat oranssipaidat jyräsivät vakuuttavasti kimurantin alkulohko C:n voittoon kukistamalla Italian, Ranskan ja Romanian. Puolivälierissä suurimmaksi mestarisuosiksi noussut van Bastenin Oranje kuitenkin kärsi kirvelevän 1-3 jatkoaikatappion Venäjälle. Ottelussa van Basten joutui nöyrtymään maanmiehelleen Guus Hiddinkille taktisessa taistossa.
Van Bastenin johdolla Ajax ei onnistunut kaudella 2008/09 taistelemaan mestaruudesta AZ Alkmaarin kanssa, vaan joutuu tyytymään kolmanteen sijaan. Toukokuussa 2009 van Basten ilmoittikin eroavansa tehtävistään.
Keväällä 2010 AC Milanin huhuttiin tavoittelevan van Bastenia uudeksi päävalmentajakseen. Nilkkavaivoista kärsivä van Basten kuitenkin ilmoitti ettei kykene vaivojensa vuoksi toistaiseksi jatkamaan valmennusuraansa.
Helmikuussa 2012 van Basten ilmoitti yllättäen palaavansa valmennustehtäviin. Hän aloittaa kesällä 2012 SC Heerenveenin päävalmentajana kaksivuotisella sopimuksella.


Salatut elämät.
"Salatut elämät" (puhekielessä "Salkkarit") on tuottama suomalainen saippuasarja, jota esittää MTV3-kanava. Sarjan kuvaukset alkoivat maanantaina 16. marraskuuta 1998 ja sen ensimmäinen osa nähtiin MTV3:lla maanantaina 25. tammikuuta 1999. Sarjan on usein väitetty perustuvan australialaisen "Neighbours"-saippuasarjan ohjelmaformaattiin, mutta sarjan tuottajan mukaan tämä tieto on virheellinen.
Alun perin sarjaa suunniteltiin tehtävän 540 jaksoa alkuvuoteen 2002 asti, mutta sopimusta on jatkettu sen jälkeen useita kertoja. Elokuussa 2009 julkistettiin tieto, että "Salatut elämät" jatkuu vielä kevääseen 2015 asti, johon mennessä neuvotellaan sarjan mahdollisesta jatkosta.
Syksyllä 2009 sarjaa alettiin kuvata uusilla kameroilla, jolloin vanha 4:3-kuvasuhde vaihtui uuteen 16:9-kuvasuhteeseen. Lisäksi uudet kamerat kuvaavat kaiken materiaalin HD:nä, eli teräväpiirtona. Ensimmäinen 16:9-muotoinen jakso nähtiin 25. tammikuuta 2010.
Taustaa.
Suurin osa sarjan tapahtumista sijoittuu kuvitteelliselle Pihlajakadulle, joka sarjassa sijaitsee Helsingin Ullanlinnassa. "Salatuille elämille" ominaista on kohtauksien välissä esitettävät maisemakuvat Helsingistä sekä lopussa siniseksi (kaudella 2001–2002 keltaiseksi) muuttuva cliffhanger, joka jää usein jännittävään tilanteeseen.
"Salattujen elämien" alkaessa oli sarjaan palkattu lähes 20 näyttelijää, joista on nykyisin jäljellä enää neljä, joista Esko Kovero (Ismo Laitela) ja Jarmo Koski (Seppo Taalasmaa) ovat olleet sarjassa poistumatta kertaakaan. Pete Lattu (Kalle Laitela) palasi sarjaan kevään päätösjaksossa 2012 oltuaan sarjasta pois kymmenen vuotta. Anu Palevaara (Jenni Sirén) esiintyi sarjassa 1999-2001 sekä 2002-2011 ja teki paluun jälleen syksyllä 2012.
Sarjan alkaessa tammikuussa 1999 MTV3 mainosti uutta ohjelmaa lauseella ”"Kuinka hyvin tunnet naapurisi? Mitä naapurisi tietää sinusta? Jokaisella on jokin salaisuus. Unelma. Pelko. Rakkaus. Romanssi. Tragedia."”
Sarjan lähtötilanne.
Talonmies Seppo Taalasmaan ja hänen vaimonsa Ullan pyynnöstä poliisi on tullut tutkimaan, miksi Tyyne Puustinen ei avaa ovea. Hänet löydetään asunnostaan kuolleena, ja poliisi ryhtyy selvittämään kuolinsyytä.
Aki Nikkinen ja Markus Ekholm ovat etsineet pitkään sopivaa liiketilaa kahvilalleen ja löytävät lopulta sopivan. Katja Vainio lupautuu sisustussuunnittelijaksi. Katjan sisko ja kämppäkaveri Jenni on tuonut kotiinsa herrasmies Toni Veijalaisen. Jenni saa kirjeen, jossa kerrotaan, että hänet on erotettu koulusta poissaolojen vuoksi. Samalla myös tuet loppuvat, joten Jenni pyytää Tonia heidän alivuokralaisekseen.
Jukka Salin ja hänen uusi vaimonsa Hanna palaavat Kanariansaarilta kotiin. Kotona heidät ottavat vastaan juuri armeijasta päässyt Aleksi, perheen keskimmäinen lapsi Saku sekä perheen kuopus Silja. Hanna ja Jukka paljastavat lapsille avioituneensa matkan aikana. Saku ja Aleksi ovat iloisia Hannan muutosta heidän luokseen, mutta Silja ei ota uutista hyvin, eikä asiaa auta se, että Silja saa kuulla Aleksin tietäneen avioliittoaikeista.
Salinien naapurissa asuu Ismo Laitela, joka on leskeksi jäänyt kahden teini-ikäisen lapsen, Miian ja Kallen yksinhuoltaja. Ismo työskentelee kauppiaana Ismon valinta -nimisessä kioskimaisessa kaupassa. Juristi Laura Kiviranta asustaa yksin vannoutuneena sinkkuna.
Sarjan teemoja.
"Salatut elämät" on kerännyt paljon huomiota käsitellessään avoimesti monia vaikeita ongelmia, kuten huumeita, alkoholismia, uusioperheen sisäisiä seksisuhteita, raiskaamista, viiltelyä, perheväkivaltaa, varastamista, rasismia, insestiä, teiniraskauksia, aborttia, peliriippuvuutta, syöpää, epilepsiaa, psykopatiaa, syömishäiriöitä, narsistista persoonallisuushäiriötä, koulukiusaamista, psykoottisuutta ja itsemurhaa. Erityisen paljon huomiota herätti kevään 2009 päätösjakso, jossa näytti siltä, että raskaana oleva Paula olisi haudattu elävältä ja jakson lopussa sarjassa keskeisessä osassa ollut Kentauri-kahvila räjähti.
Saippuasarjoille ominaiseen tapaan myös "Salatuissa elämissä" on käsitelty pettämistä ja kolmiodraamoja.
Kausien päätösjaksot.
Kausien päätösjaksoissa on tapahtunut aina jotain normaalia jännittävämpää.
Kentaurin räjähdys keräsi hyvin paljon huomiota mediassa.
12. kauden viimeisessä jaksossa Ismo Laitela jäi Heiskasen ajaman moottorikelkan alle.
13. kauden viimeisessä jaksossa Katariina Mäkelä huomasi ex-miehensä Miika Mäkelän kidnapanneen hänet häkkiin.
Erikoisjaksot.
"Salatuista elämistä" on tehty myös erikoisjaksoja, joista osa vieraillut kulissien takana ja osassa taas on ollut oma (sarjan omasta juonesta irrallinen) tarinansa.
Nähdään sarjasta poistettuja kohtauksia sekä henkilöhaastatteluja. Haastattelijana toimii Tuomas Kytömäki.
Pihlajakadun väki viettää joulua Ylläksellä. Jouluspesiaalissa nähdään myös poistuneita henkilöitä, esimerkiksi Pete Latun esittämä Kalle.
Kolme päivää ennen kauden 2005–2006 alkua nähdyssä erikoisjaksossa kerrottiin sarjan tekemisestä sekä nähtiin näyttelijöiden ja muiden tekijöiden haastatteluja. Juontajana toimi Annikaa sarjassa esittänyt Emmi Parviainen. Jaksossa näytettiin myös hieman uutta tunnaria sekä paljastuksia alkavasta kaudesta.
Seppo Taalasmaa nukahtaa sohvalleen ja näkee unen, jossa pihlajakatulaiset päättävät yhdessä esittää näytelmän Kesäyön unelma. Sepon unessa tapahtuu outoja asioita eläinhahmoisten näyttelijöiden vauhdittaessa Elinan viidakkoaiheisia juhlia.
"Salatut elämät 10 v" (myös "Seppo & Ismo Show vai Ismo & Seppo Show") on Salattujen elämien 10-vuotisen taipaleen kunnaksi kuvattu juhlaohjelma, joka kuvattiin Helsingissä 15. joulukuuta 2008 ja se käynnisti kauden 2008-2009 kevätpuolen. Kuvauksiin pääsi mukaan 82 arvonnassa voittanutta sarjan fania, jotka ovat jaksossa studioyleisönä. Jaksossa Ismo ja Seppo isännöivät talk-show’ta, jossa muistellaan menneitä. Studioemäntänä toimii Jenni. Ohjelmassa vierailee sarjasta poistuneita henkilöitä, kuten Aki ja Kalle sekä Jukka Salin. Musiikista vastaa Karin ja Panun ”Pihlajakadun Big Band”. Ohjelmassa nähdään myös pätkiä vanhoista jaksoista. Ohjelman toinen osa oli viikon katsotuin ohjelma 862 000 katsojallaan.
Kohu sarjan ympärillä.
"Salattujen elämien" tuottaja Marko Äijön mukaan sarjan kaikkien aikojen suurinta kohua herättänyt jakso nähtiin jo 2000-luvun alkupuolella, kun Pete Latun esittämä Kalle Laitela suuteli toista miestä. Tuottajan mukaan sarjan tilaaja sai yli 40 metriä telefaksia aiheeseen liittyen.
Erityisen suurta kohua aiheutti 1. kesäkuuta 2009 esitetty kauden päätösjakso, jossa nähtiin Paulan elävältä hautaaminen sekä Kentaurin räjähdys. Kanavalle tuli jaksosta yli sata palautetta ja keskustelupalstoilla käytiin kiivasta keskustelua. Iltapäivälehdissä oli jakson esittämisen jälkeisinä päivinä paljon juttuja päätösjakson tapahtumista ja lisäksi kuvitteellisen Kentauri-ravintolan edustalle Helsingin Pietarinkujalle kerrottiin ilmestyneen hautakynttilöitä. Lisäksi esimerkiksi silloinen viestintäministeri Suvi Lindén kertoi olevansa järkyttynyt jakson sisällöstä, vaikkei jaksoa ollut nähnytkään. Mediassa kritisoitiin erityisesti sitä, oliko jakso sopiva lasten katsottavaksi. Sarjan esityskanavasta vastattiin kohuun sanomalla lasten tv:n katselun olevan vanhempien vastuulla. Viestintävirasto lähetti heinäkuussa 2009 tiedotteen, jossa mainittiin, että jakson esitysajassa ei ole rikottu lasten kehitykselle haitallisten ohjelmien lähettämistä koskevia säännöksiä.
Mediassa herätti keskustelua myös 29. elokuuta 2011 esitetty syyskauden avausjakso "Pihlajakadun haikaralla on pahat mielessä", jossa mystinen henkilö vaihtoi Isabella Holmin ja Cindy Rintalan vastasyntyneet vauvat keskenään. Mediassa jaksoa kuvailtiin ”todelliseksi sokkijaksoksi” ja ”ennennäkemättömän rajuksi”.
Syksyllä 2011 otsikoihin nousi jälleen kohu, kun nettiin vuoti ennakkoon kahden viikon jaksot. Ulkomaalaisiin tiedostojenjakopalveluihin ladatut jaksot poistettiin pian tapahtuneen jälkeen, ja MTV3 ilmoitti ryhtyvänsä raskaisiin toimenpiteisiin saadakseen krakkerit vastuuseen teoistaan. MTV3 harkitsi tekevänsä asiasta rikosilmoituksen, mutta myöhemmin selvisi, että jaksot pääsivät vuotamaan kanavan itse tekemän virheen vuoksi.
28. helmikuuta 2012 Iltalehti uutisoi verkkosivuillaan samana päivänä esitetyn jakson järkyttäneen katsojia, sillä jakson lopussa Isabella joutui raiskausyrityksen kohteeksi. Myöhemmin myös Iltasanomat uutisoi samasta aiheesta sivuillaan.
Ilta-Sanomat uutisoi 29. toukokuuta 14-vuotiaan pojan löytäneen "Salattujen elämien" viiden tulevan jakson käsikirjoitukset helsinkiläisestä puistosta. 250 sivuisen ja noin sadan kohtauksen käsikirjoitus paljasti löytäjälleen muun muassa erään vanhan, jo sarjasta poistuneen, näyttelijän palaavan sarjaan. Tuottaja Marko Äijön mukaan tuotantoyhtiö ryhtyy tarvittaessa jatkotoimenpiteiseen, jos käsikirjoituksen kadottanut henkilö selviää.
Spin-off.
"Salatuista elämistä" on tehty tähän mennessä kolme sarjan omasta juonesta irrallista internetissä esitettyä minisarjaa. Lisäksi loppuvuodesta 2012 sarja tullaan nähdään myös valkokankailla.
Romeo & Rafael Desperados.
"Salatuista elämistä" on tehty spin-off-sarja nimeltä "Romeo & Rafael Desperados". Sarjassa seurattiin Romeo ja Rafael Aron pakomatkaa. Veljeksillä oli paljon rahaa, mutta ne hupenivat heidän joutuessaan pikkurikollisten huijaamiksi.
Sarja oli 10-osainen ja sen jaksot noin kolmen minuutin mittaisia. Sarja oli nähtävissä ainoastaan MTV3:n netti-tv:ssä. Aluksi sarja oli maksullinen, mutta kun kaikki jaksot oli julkaistu internetissä, sai sarjaa katsoa ilmaiseksi.
Sarja kuvattiin kesän 2008 aikana. Sen ensimmäinen osa julkaistiin 18. elokuuta 2008 eli samana päivänä, kuin "Salattujen elämien" tuotantokausi 2008–2009 alkoi.
Lillukanvarsia.
Toinen "Salatuista elämistä" tehty spin-off-sarja on nimeltään "Lillukanvarsia". "Romeo & Rafael Desperados" -sarjan mukaisesti myös tämä sarja julkaistaan ainoastaan internetissä MTV3:n Katsomo-palvelussa. Sarja julkaistiin internetiin "Salattujen elämien" joulutauon aikana vuodenvaihteessa 2010–2011; ensimmäinen osa julkaistiin 27. joulukuuta 2010 ja viimeinen, sarjan kymmenes osa 7. tammikuuta 2011.
"Lillukanvarsia"-sarjan pääosassa ovat sarjan roolihahmot Jenni Vainio (es. Anu Palevaara) ja Cindy Rintala (es. Mia Ehrnrooth), jotka haluavat perustaa oman meikkibisneksen.
Tuuliranta.
Kolmas "Salatuista elämistä" tehty spin-off-sarja on nimeltään "Tuuliranta". Sarja julkaistaan ainoastaan internetissä MTV3:n Katsomo-palvelussa. Sarjaa esitetään internetissä "Salattujen elämien" joulutauon aikana vuodenvaihteessa 2011–2012. Kymmenosaisessa sarjassa nähdään "Salkkareista" tutut hahmot Peppi Puolakka, Heidi Aaltonen, Jiri Viitamäki sekä Joonatan Sievinen.
Nightmare – painajainen merellä.
MTV3 ilmoitti huhtikuussa 2012, että "Salatut elämät" -sarjaan perustuva kauhuelokuva on tuotannossa. Työnimellä "Ei maata näkyvissä" aiemmin tunnetun "Nightmare – painajainen merellä" -elokuvan ovat käsikirjoittaneet Tiina Tanskanen ja Teemu Salonen, ja sen ohjaa Marko Äijö. Elokuva kuvattiin kesäkuussa 2012, ja sen alustava ensi-iltapäivä on 14. joulukuuta 2012.
Elokuvan pääosaa näyttelee Sara Säkkinen, ja muissa rooleissa nähdään Mikko Parikka, Venla Savikuja, Markku Pulli, Tero Tiittanen, Sara Lohiniva, Patrik Borodavkin, Sampsa Tuomala sekä Karoliina Blackburn. Elokuvassa Peppi Puolakka (Säkkinen) joutuu kohtaamaan laivamatkalla menneisyytensä haamuja, jotka liittyvät huumekuolemaan, jossa Peppi oli osallisena.
Elokuva on saanut innoituksensa "Salattujen elämien" spin-off-sarjasta "Tuuliranta". MTV3:n mukaan "Salatut elämät" -aiheinen elokuva on ollut jo pidemmän aikaa suunnitteilla, mutta sopivaa konseptia elokuvalle ei aiemmin keksitty. Elokuvan kokonaisbudjetti on noin puoli miljoonaa euroa, ja Suomen elokuvasäätiö kattaa siitä 200 000 euroa. Elokuva on pääasiassa nuorille suunnattu, ja se tulee olemaan kielletty alle 12–vuotiailta.
Tunnus.
Sarjan tunnusmusiikkina on toiminut sen alusta alkaen Åsa Schmalenbachin säveltämä ja Jörgen Ringqvistin sanoittama "Jag vill", jonka Jiri Nikkinen suomensi Anna Hanskille hänen vuonna 1999 julkaistulle "Minä tahdon sinut" -albumille nimellä "Tunteisiin".
Alkutunnus.
Alkutunnus on ollut sarjan alusta täysin instrumentaali. Syksyllä 2004 aiemmin kitaralla soitettu tunnus vaihdettiin elektroniseen versioon. Syksyllä 2007 tunnuksen taustalle lisättiin satunnaista helinää. Vaikka sarjan tunnuskuvat ja logo on vaihtunut useita kertoja vuoden 2004 jälkeen, ei musiikkia ole kuitenkaan muutettu.
Lopputunnus.
Alkuperäinen, Anna Hanskin laulama tunnus oli käytössä vuosina 1999–2001. Musiikista käytettiin kahta eri versiota; toisessa versiossa loppumusiikki alkoi ensimmäisestä (On yksi muisto…) ja toisessa versiossa toisesta (Mä seison sillalla...) säkeistöstä. Lopputunnuksen taustaväri oli tuolloin ruskea ja ennen lopputekstejä jakso päättyi jännittävään siniseen cliffhangeriin. Vuosina 2001–2004 tunnuksen esitti Jore Marjaranta. Lopputunnuksen taustaväri ja cliffhanger olivat molemmat keltaisia tuotantokaudella 2001-2002 (tämä oli toistaiseksi ainut kerta, kun cliffhanger oli keltainen). Syksyllä 2002 muutettiin sekä cliffhanger että taustaväri kummatkin sinisiksi. 2004 syksyllä lopputunnus alkutunnuksen tapaan vaihdettiin elektroniseen versioon. Syksyllä 2005 lopputunnusta lyhennettiin hieman, ja lopputekstien vieressä on siitä asti näytetty pätkä seuraavasta jaksosta. Lopputunnuksen grafiikat pysyivät lähes muuttumattomana syksystä 2002 (musiikkia lukuun ottamatta) tammikuuhun 2009, jolloin vanha sininen teema vaihtui rappukäytävän seinien väriseen teemaan ja kurkistus seuraavaan jaksoon ei enää laatikossa, vaan avaimenperän sisässä, ja myös musiikkia lyhennettiin muutamalla sekunnilla. Ensimmäisen kerran sitten syksyn 2004 lopputunnusta uudistettiin keväällä 2011, kun edellisessä tunnuksessa olleet kuiskaten lauletut ”tunteisiin” sekä ”joo ja niin” korvattiin trumpetin äänellä. Silti lopputunnusmusiikki pysyi saman pituisena, kuin se oli aikaisemmin lyhennetty.
Sarjan tekeminen.
"Salattujen elämien" sisäkohtaukset kuvataan Helsingin Konalassa vanhaan koulurakennukseen rakennetussa studiossa. Ulkokohtaukset kuvataan pääosin Ullanlinnan Huvilakadulla, joka esittää sarjassa Pihlajakatua. Ulkokuvauksia on kuitenkin tehty myös muualla Helsingissä ja Etelä-Suomessa kuten Karkkilassa ja Kirkkonummella, ja sarja on vieraillut Lapissa ja Kanariansaarilla saakka. Sarjaa on kuvattu myös esimerkiksi Tampereella. Syksyllä 2009 kuvausryhmä vieraili Liettuan pääkaupungissa Vilnassa.
Yhden jakson tekemiseen menee yhteensä kaksi viikkoa. Ensimmäisellä viikolla kuvataan neljänä päivänä – tiistaista perjantaihin – sisäkohtauksia ja toisella viikolla kolmena päivänä ulkokohtauksia. Maanantai on harjoittelupäivä. Sisäkohtaukset kuvataan kolmella kameralla ja ulkokohtaukset yhdellä kameralla. Jaksot kuvataan noin puoli vuotta ennen niiden esittämistä, mikä tarkoittaa sitä, että tekijät ovat noin sata jaksoa edellä televisiossa esitettäviä jaksoja.
Esitysaika.
"Salattuja elämiä" on esitetty MTV3-kanavalla prime time -esitysajassa, eli kello 19.30–20.00, sen alusta saakka. Kauden 2001–2002 aloitusjakso "Laura kohtaa uhan" alkoi poikkeuksellisesti jo kello 19.15 ja oli kestoltaan tunnin mittainen. Sarjaa esitetään maanantaista perjantaihin, tosin kevään 2006 alusta kevätkauden 2007 loppuun jaksoja esitettiin vain neljänä päivänä viikossa maanantaista torstaihin.
Jaksojen ensimmäinen uusinta tuli alun perin seuraavana arkipäivänä aamupäivisin. Myöhemmin uusinnat vaihdettiin viikonloppuun siten, että kolme ensimmäistä jaksoa esitetään lauantaina ja kaksi muuta sunnuntaina. Neljän jakson viikkotahdin aikana lauantaisin ja sunnuntaisin tuli kaksi jaksoa päivässä. Uusintoja esitettiin yhdessä vaiheessa myös perjantaisin.
Tammikuusta 2011 sarjan uusintoja on alettu esittää myös, jolla esitetään sarjan edellisen päivän jakso uusintana iltaseitsemältä eli juuri ennen kuin uuden jakson esittäminen alkaa MTV3:lla.
Kesäuusinnat.
Sarjan kesäuusinnat alkoivat 19. toukokuuta 2003, ja kesän 2003 aikana nähtiin jaksot 1–150. Seuraavana kesänä nähtiin jaksot 150–300, jotka esitettiin ensimmäisen kerran vuoden 1999 marraskuusta vuoden 2000 lokakuulle. Kesällä 2005 nähtiin jaksot 301-450. Kun aikaisempina kesinä oli uusinnat esitetty iltaisin, siirtyivät uusinnat kesällä 2006 arkiaamuihin, jolloin esitettiin kolme jaksoa päivässä. Kesän aikana esitettiin jaksot 451–600, jotka esitettiin ensimmäisen kerran 31. elokuuta 2001 – 15. huhtikuuta 2002. Myös kesällä 2007 uusinnat esitettiin aamuisin.
Kesällä 2008 esitysaikaa muutettiin siten, että jaksoja esitettiin iltapäivisin kolme jaksoa päivässä sekä viimeisellä uusintaviikolla myös viikonloppuna. Kesällä 2008 esitetyt jaksot olivat tuotantokaudelta 2003–2004. Uusinnat päättyivät kyseisen kauden viimeiseen jaksoon "Viesti menneisyydestä tyrmää Sepon". Uusintakierros jatkui 1. kesäkuuta 2009 ja se päättyi 21. elokuuta 2009. Esitysajankohta oli edellisen kesän tapaan iltapäivällä. Kesän 2009 aikana esitetään kokonaisuudessaan tuotantokausi 2004–2005 ja uusintakierros päättyi kauden 2005–2006 jaksoon 1097: "Laura taistelee ollakseen tasa-arvoinen". Kesällä 2010 esitettiin loppuun kausi 2005–2006. Uusintakierros päättyi kauden 2006–2007 jaksoon 1259. Kesällä 2011 esitettiin uusintana jaksot 1260–1423. Jaksoja esitettiin iltapäivisin 2–3 jaksoa joka arkipäivä. Lisäksi kesällä esitettiin uusintana erikoisjakso "Seppo Goes Shakespeare". Kesällä 2012 esitettiin uusintana jaksot 1424–1588, jotka ovat vuosilta 2007–2008.
2000-luvun alku.
2000-luvun alussa "Salatut elämät" oli todella suuressa suosiossa. Sarja nousi heti alkuaikoina katsotuimpien ohjelmien joukkoon. Sarjan kaikkien aikojen katsotuin jakso (osa 390) "Kalle tekee päätöksen armeijan suhteen" nähtiin 26. helmikuuta 2001, jolloin sarjalla oli 1 360 000 katsojaa.
Vuonna 2002 "Salatut elämät" ylsi vuoden katsotuimpien ohjelmien TOP10-listan sijalle 9. Kyseisenä vuonna sarjan katsotuin jakso keräsi 1 308 000 katsojaa.
Digiaikaan siirtyminen.
Digiaikaan siirryttäessä "Salattujen elämien" katsojaluvut laskivat hieman, sillä kanavien määrä lisääntyi ja samalla ohjelmatarjonta suureni. Sarja teki digikauden katsojaennätyksensä 18. helmikuuta 2008, jolloin sarjalla oli 1 027 001 katsojaa. Helmikuussa 2008 esitetty jakso (osa 1501) "Eeron piinaaja saa kasvot" oli koko vuoden kymmenenneksi katsotuin ohjelma. Yli kymmenen vuoden esittämisen jälkeenkin Salatut elämät on yksi Suomen suosituimmista televisiosarjoista ja usein viikon katsotuimmalla jaksollaan katsojatilastojen ykkönen.
Nykytilanne.
Tuotantokaudella 2008–2009 Salattujen elämien katsojaluvut olivat korkeimmillaan 1 043 000 katsojaa ja matalimmillaan 484 000 katsojaa. Syksyllä 2008 sarjalla oli keskimäärin 793 200 katsojaa ja koko kaudella 2008–2009 keskimäärin 820 000 katsojaa. Elokuussa 2009 sarja teki jälleen uuden digikauden katsojaennätyksensä, kun 24. elokuuta 2009 esitetty syyskauden avausjakso "Kaikkien elämä ei jatku" keräsi keskimäärin 1 063 000 katsojaa. Vastaavasti syksyllä 2009 katsojia on ollut matalimmillaan 647 000. Syyskaudella 2009 sarjalla oli keskimäärin hieman yli 870 000 katsojaa jaksoa kohden. Kevätkaudella sarjan katsojaluvut olivat 900 000 katsojan molemmin puolin. Luvut olivat korkeimmillaan tammikuussa 2010, jolloin ylitettiin miljoonan katsojan luvut. Luvut kuitenkin vähenivät kauden loppua kohden, sillä kevään päätösjaksoa seurasi enää 681 000 katsojaa. Kauden 2010–2011 avausjakso keräsi keskimäärin 819 000 katsojaa eli huomattavasti vähemmän kuin edellisen kauden avausjakso.
Kirjat.
Sarjan henkilöistä kertovia kirjoja on julkaistu tähän mennessä 15 kappaletta. Yleensä kirjoissa tapahtuu jotain sellaista mitä televisiossa ei näytetä, esimerkiksi henkilön elämästä ennen muuttoa Pihlajakadulle. Romaanit ovat pääosin nuorille suunnattuja, ja niiden käsittelemät ihmiset kuuluvat sarjan nuorisoon.
Romaanien lisäksi on julkaistu keittokirja, jossa sarjan näyttelijät kertovat lempireseptejään sekä sarjan teosta kertova päiväkirjan muotoon kirjoitettu kirja. Elokuussa 2009 julkaistiin Aki Ryynäsen kirjoittama kirja, jossa kerrotaan näyttelijä Sara Säkkisen valitsemisesta roolihahmonsa Peppi Puolakan rooliin ja näyttelemisestä sarjassa.
DVD-julkaisut.
Sarjaa aloitettiin julkaisemaan loppuvuodesta 2011 40–50 jakson DVD-bokseissa. Osat 1–40 julkaistiin 8. joulukuuta 2011 ja osat 41–90 3. toukokuuta 2012. Kolmas julkaisu julkaistiin 16. elokuuta 2012, joka sisältää osat 91–135. Neljäs julkaisu ilmestyy kauppoihin 14. marraskuuta 2012.
Aiheesta muualla.
*


Vallankaappaus.
Vallankaappaus (nimenä myös Coup d'état; lausutaan /ku deta/) tarkoittaa valtion johdon syrjäyttämistä äkillisellä, yleensä sotilaallisella, operaatiolla. Usein tärkeimmät hallintorakennukset miehitetään, joukkotiedotusvälineistä tärkeimmät otetaan haltuun ja valtiojohto pidätetään tai ajetaan maanpakoon. Tämän jälkeen maan johtoon nimitetään kaappauksen johtajat. Usein kaappauksen järjestäjänä on (sotilas)juntta. Joskus pidetään näennäiset vaalit, joissa kaappauksen johtaja valitaan esimerkiksi presidentiksi, mutta usein kaappaajat ovat luopuneet vallasta akuutin kriisin mentyä ohi.
Vallankaappauksen edellytyksenä on asevoimien enemmistön ja väestön pysyminen passiivisena sekä joidenkin sotilasosastojen tuki. Usein hallitukselle uskolliset ja kapinalliset sotilasosastot ottavat yhteen. Monissa kehitysmaissa vallankaappaukset ovat yleisiä, lähinnä heikon demokraattisen perinteen takia. Kuvaava esimerkki epäonnistuneesta vallankaappauksesta on Neuvostoliiton vuoden 1991 vallankaappausyritys, jossa suurin osa väestöstä ja asevoimista kieltäytyi tottelemasta kaappaajia ja nousi vastarintaan, ja kaappaus kuivui kasaan parissa päivässä.


Frendit.
Frendit ("Friends", tyyliteltynä "F.R.I.E.N.D.S") on yhdysvaltalainen tilannekomediasarja, jonka ovat luoneet David Crane ja Marta Kauffman. Sarjaa ensiesitettiin NBC-televisiokanavalla 22. syyskuuta 1994 – 6. toukokuuta 2004. Sarja kertoo kuudesta Manhattanilla New York Cityssä asuvista ystävyksistä. Sarjan tuotti Crane Productions yhdessä Warner Bros. Televisionin kanssa. Sarjan alkuperäisiä tuottajia olivat Crane, Kauffman ja Kevin S. Bright.
Kauffman ja Crane alkoivat kehittää "Frendejä" nimellä "Insomnia Cafe" marras-/joulukuussa 1993. He esittelivät idean Brightille, jonka kanssa he olivat aiemmin työskennelleet, ja yhdessä he laativat seitsensivuisen esittelyn sarjasta NBC:lle. Useiden muutosten jälkeen, mukaan lukien sarjan nimeäminen "Friends Like Us"iksi, sarja nimettiin lopulta "Frendeiksi". Sarjaa kuvattiin Warner Bros. Studioilla Burbankissa Kalifornian osavaltiossa elävän studioyleisön edessä. Kymmenen tuotantokauden jälkeen sarjan päätösjakso (järjestyksessään 236. jakso) esitettiin NBC:llä 6. toukokuuta 2004. Jaksoa katsoi 51,1 miljoonaa yhdysvaltalaista katsojaa ja se on näin ollen neljänneksi katsotuin televisiosarjan päätösjakso televisiohistoriassa.
"Frendit" sai myönteisiä arvioita lähes koko sen esitysajan ja se on yksi kaikkien aikojen suosituimmista tilannekomedioista. Sarja voitti useita palkintoja ja oli ehdolla 63 kertaa Emmy-palkintoon. Sarja oli menestys myös katsojaluvuissa. Useat kriitikot kehuvat sarjaa yhdeksi televisiohistorian parhaimmista. Sarja teki suuren kulttuurellisen vaikutuksen, joka jatkuu edelleen. The Central Perk -kahvila, joka oli näkyvästi esillä sarjassa, on innoittanut useisiin jäljitelmiin kaikkialla maailmassa. Sarjaa esitetään edelleen maailmanlaajuisesti. Kaikki 10 tuotantokautta ovat saatavilla DVD:llä. Sarjan spinn-off "Joey" luotiin sarjan päätösjakson jälkeen.
Henkilöt.
Sarja sisältää kuusi päähenkilöä ja useita muita toistuvia näyttelijöitä.
Näyttelijät.
Sarjan päähenkilöt olivat tuttuja televisiokatsojille jo ennen roolejaan "Frendeissä", mutta heitä ei kuitenkaan pidetty kovin suurina tähtinä. Cox oli näytellyt elokuvassa "Ace Ventura – lemmikkidekkari" ja televisiosarjassa "Perhe on paras". Kudrow oli näytellyt Ursula Buffayta televisiosarjassa "Hulluna sinuun" ja hän uusikin roolinsa Ursulana "Frendeissä". Ennen rooliaan "Frendeissä" Kudrow oli työskennellyt toimistopäällikkönä ja tutkijana isälleen. LeBlanc oli esiintynyt sivuroolissa tilannekomediassa "Pulmuset". Aniston ja Perry olivat näytelleet useissa epäonnistuneissa tilannekomedioissa ennen siirtymisiään "Frendeihin". Ennen rooliaan "Frendeissä" Schwimmer oli näytellyt sivuroolia televisiosarjoissa "The Wonder Years" ja "NYPD Blue". Sarjan 10 tuotantokauden aikana kaikista sen päähenkilöistä tuli julkisuuden henkilöitä.
Alkuperäisen sopimuksen mukaan ensimmäisellä tuotantokaudella näyttelijöille maksettiin 22 500 yhdysvaltain dollaria jaksolta. Toisella tuotantokaudella näyttelijät saivat erilaisia palkkoja, joiden suuruudet vaihtelivat 20 000 dollarista 40 000 yhdysvaltain dollariin jaksolta. Kolmannella tuotantokaudella näyttelijöille maksettiin 75 000 dollaria, neljännellä 85 000 dollaria, viidennellä 100 000 dollaria, kuudennella 125 000 dollaria, seitsemännellä ja kahdeksannella 750 000 dollaria ja yhdeksännellä ja kymmenennellä tuotantokaudella miljoona dollaria jaksolta.
Sarjan luoja David Crane halusi kaikki kuusi pääosan esittäjää näkyville yhtä lailla. Näyttelijät pyrkivät pitämään tästä kiinni eivätkä antaneet yhden näyttelijän hallita; he pyrkivät ehdolle samoihin kategorioihin, olivat yhteisissä palkkaneuvotteluissa, ja esiintyivät yhtenä ryhmänä lehtikuvissa ensimmäisellä tuotantokaudella. Näyttelijöistä on tullut ystäviä myös ruudun takana, ja sarjassa vieraillut näyttelijä Tom Selleck kertoi tunteneensa joskus jääneen ulkopuoliseksi. Näyttelijät pysyivät hyvinä ystävinä sarjan jälkeenkin, erityisesti Cox ja Aniston ja Aniston onkin Coxin ja David Arquetten tyttären Cocon kummitäti. Sarjan virallisessa jäähyväiskirjassa "Friends 'Til The End" jokainen myöntää, että sarjan näyttelijöistä oli tullut kuin yksi perhe.
Katsaus tuotantokausiin.
Ensimmäisellä tuotantokaudella esitellään sarjan kuusi päähenkilöä: Rachel, Monica, Phoebe, Joey, Chandler ja Ross. Monican entinen koulukaveri Rachel saapuu Central Perk -kahvilaan jätettyään miehensä Barryn alttarille. Hän muuttaa Monican kämppikseksi. Ross yrittää kertoa Rachelille rakastavansa tätä, kun samalla aikaa Rossin lesbo ex-vaimon Carol odottaa hänen vauvaansa. Joey on vaikeuksissa oleva näyttelijä ja Phoebe on hieroja. Chandler eroaa tyttöystävästään Janicesta (Maggie Wheeler), joka palaa sarjaan usein myöhemmillä tuotantokausilla. Tuotantokauden lopussa Chandler paljastaa vahingossa Rossin rakastavan Rachelia, joka kuitenkin tuntee samoin.
Toisella tuotantokaudella Rachel selvittää, että Ross tapailee erästä Julieta (Lauren Tom). Rachel yrittää kertoa Rossille tunteistaan ja he aloittavatkin lopulta seurustelusuhteen. Joey saa roolin kuvitteellisesta versiosta "Päivien viemää" -sarjaa, mutta saa lopulta potkut. Monica alkaa tapailla Richardia (Tom Selleck), äskettäin eronnutta ja häntä 21 vuotta vanhempaa miestä. He eroavat tuotantokauden lopussa, kun selviää että toisin kuin Monica, Richard ei halua lasta.
Kolmannella tuotantokaudella Rachel aloittaa työt Bloomingdale'sissa, hienostuneessa tavaratalomuotoisessa kauppaketjussa ja Ross tulee mustasukkaiseksi hänen kollegastaan Markista. Rachel päättää, että he pitävät pienen tauon seurustelusuhteestaan, jonka seurauksena loukkaantunut ja humalainen Ross makaa jonkun muun kanssa ja Rachel päättää että heidän suhteensa on ohi. Phoebe uskoo, ettei hänellä ole muuta perhettä kuin kaksossisko Ursula (Lisa Kudrow), mutta tulee sitten tietoiseksi velipuolestaan Frankista (Giovani Ribisi) ja biologisesta äidistään (Teri Garr). Joey aloittaa suhteen työkaverinsa Katen (Dina Meyer) kanssa ja Monica miljonääri Pete Beckerin (Jon Favreau) kanssa.
Neljännellä tuotantokaudella Ross ja Rachel päätyvät hetkeksi yhteen, mutta Ross väittää edelleen heidän olleen tauolla, kun hän makasi toisen naisen kanssa. Joey tapailee näyttelijä Kathya, johon kuitenkin Chandler rakastuu. Phoebesta tulee sijaissynnyttäjä hänen veljensä ja hänen vaimonsa Alicen (Debra Jo Rupp) lapsille. Monica ja Rachel joutuvat vaihtamaan asuntoaan Joeyn ja Chandlerin kanssa hävittyään vedon, mutta onnistuvat saamaan asunnon lahjomalla heidät Knick-kausikortilla. Ross alkaa tapailla englantilaista naista nimeltä Emily (Helen Baxendale) ja tuotantokauden lopussa heidän häitään juhlitaan Lontoossa. Chandler ja Monica makaavat yhdessä ja Rachel päättää ilmaantua Rossin ja Emilyn häihin. Alttarilla, morsiamen ja häävieraiden järkytykseksi, Ross sanoo Emilyn sijasta Rachelin nimen.
Viidennellä tuotantokaudella Monica ja Chandler yrittävät pitää seurustelusuhdettaan salassa ystäviltään. Phoebe synnyttää veljensä kolmoset sarjan sadannessa jaksossa. Hän synnyttää pojan nimeltä Frank Jr. Jr. ja kaksi tyttöä nimiltään Leslie ja Chandler. (He uskoivat aluksi saaneensa kaksi poikaa ja yhden tytön, mutta päättivät pitää nimen Chandler, vaikka yksi vauvoista osoittautui tytöksi.) Rossin ja Emilyn avioliitto päättyy, koska Ross ei suostu lopettamaan ystävyyttään Rachelin kanssa, kuten Emily vaatii. Phoebe aloittaa seurustelusuhteen konstaapeli Garyn (Michael Rapaport) kanssa. Monica ja Chandler julkistavat suhteensa ystäviensä yllätykseksi ja iloksi. He päättävät mennä naimisiin Las Vegasissa, mutta muuttavat suunnitelmiaan nähtyään humalaiset Rossin ja Rachelin tulevan ulos hääkappelista.
Kuudennella tuotantokaudella Ross ja Rachel, jotka tajuavat avioliittonsa olevan alkoholin alaisena tehty virhe, eroavat useita jaksoja myöhemmin. Monica ja Chandler päättävät muuttaa Monican asuntoon ja Rachel muuttaa Phoeben luokse. Joey saa roolin televisiosarjassa "Mac and C.H.E.E.S.E", jossa hän näyttelee yhdessä robotin kanssa. Ross saa työpaikan New Yorkin yliopistosta ja aloittaa suhteen opiskelija Elizabethin (Alexandra Holden) kanssa. Phoeben ja Rachelin asunta palaa, joten Rachel muuttaa Joeyn luokse asumaan ja Phoebe Chandlerin ja Monican. Chandler päättää kosia Monicaa.
Seitsemännellä tuotantokaudella seuraa erityisesti Monicaa ja Chandleria, jotka valmistelevat häitänsä. Joeyn televisiosarja "Mac and C.H.E.E.S.E" peruutetaan, mutta hänelle tarjotaan takaisin työtänsä televisiosarjassa "Päivien viemää". Phoeben asunto kunnostetaan, mutta siellä onkin vain yksi iso makuuhuone alkuperäisen kahden sijasta, joten Rachel päättää jäädä asumaan Joeyn luokse. Kausi päättyy Monican ja Chandlerin häihin. Phoebe löytää piilotetun raskaustestin Monican kylpyhuoneesta ja uskovat hänen olevan raskaana. Lopussa katsojalle selviää, että raskaana onkin Rachel.
Kahdeksannen tuotantokauden kolmessa ensimmäisessä jaksossa selvitetään Rachelin lapsen isää. Lopulta lapsen isäksi paljastuu Ross. Rachel ja Ross päättävät pitää lapsen, mutta eivät aloita uudelleen seurustelusuhdetta. Joey huomaa olevansa ihastunut Racheliin, mutta Rachel ei tunne samoin. Kauden lopussa Rachel synnyttää lapsen, jonka nimeää Emmaksi. Sairaalassa Rossin äiti antaa Rossille kihlasormuksen, koska haluaa hänen kosivan Rachelia. Ross ei ole innostunut ajatuksesta, mutta laittaa sormuksen takkinsa taskuun. Myöhemmin Rachel ja Joey ovat kahdestaan huoneessa. Joey etsii nenäliinaa Rachelille, nostaa Rossin takkia ja kihlasormus takin taskusta tippuu lattialle. Hän polvistuu, nostaa sormuksen ja kääntyy Racheliin päin. Rachel hyväksyy oletetun kosinnan.
Yhdeksännen tuotantokauden alussa Ross ja Rachel elävät yhdessä kämppiksinä lapsensa Emman kanssa. Monica ja Chandler päättävät yrittää lasta kahdestaan. Phoebe alkaa tapailla Mike Hannigania (Paul Rudd) entisen poikaystävänsä Davidin (Hank Azaria) sijaan. Rachel ja Emma muuttavat Joeyn luokse asumaan kesken tuotantokauden ja Rachel ihastuu Joeyyn. Tuotantokauden lopulla ystävykset matkustavat Barbadokselle, jossa Rossilla on konferenssi. Joey ja hänen tyttöystävänsä Charlie (Aisha Tyler) eroavat ja Charlie aloittaa suhteen Rossin kanssa. Joeyn ja Rachelin tunteet palaavat ja tuotantokauden lopussa he suutelevat.
Kymmenes tuotantokausi sulkee monia pitkäkestoisia juonenkäänteitä. Joey ja Rachel päättävät erota, sillä he ovat liian hyviä ystäviä. Phoebe nai Miken. Monica ja Chandler päättävät adoptoida lapsen ja lapsen äidiksi valikoituu Erica (Anna Faris). Tuotantokauden lopulla Erica synnyttää kaksoset - pojan, Jackin (Monican isän mukaan) ja tytön, Erican (biologisen äidin mukaan). Monica ja Chandler valmistautuvat muuttamaan asunnosta suurempaan, ja Joey suuttuu tulevista muutoksista. Rachel hyväksyy työn Pariisista, mutta Ross, joka tajuaa rakastavansa häntä, lähtee hänen peräänsä. Rachel tajuaa rakastavansa Rossia ja päättää jäädä New Yorkiin. Sarjan lopussa kaikki ystävykset plus Monican ja Chandlerin uudet vauvat lähtevät asunnosta Central Perkiin viimeiselle kupille kahvia.
Konsepti.
David Crane ja Marta Kauffman alkoivat kehittää kolmea uutta televisiosarjan aloitusjaksoa, jotka esitettäisiin syksyllä 1994, sen jälkeen kun NBC oli peruuttanut heidän entisen sarjansa "Family Album" vuonna 1993. Kauffman ja Crane päättivät luoda NBC:lle sarjan "kuuden parikymppisen henkilön elämästä Manhanttanilla", koska heidän mielestään se sopisi parhaiten sinne. Crane ja Kauffman esittelivät idean Kevin Brightille, joka oli toiminut tuottajana heidän HBO-televisiokanavan sarjassaan "Dream On". Idea sarjaan sai alkunsa, kun Crane ja Kauffman pohtivat aikaa, jolloin he olivat lopettaneet koulun ja alkoivat elää yksin New Yorkissa; he tarkastelivat aikaa, jolloin tulevaisuus oli enemmänkin kysymysmerkki. He huomasivat konseptin mielenkiintoiseksi, sillä he uskoivat "kaikkien tietävän sen tunteen", ja koska he olivat itse kokeneet sen omassa elämässään. Joukko nimesi sarjan "Insomnia Cafeksi" ja laativat sarjasta seitsensivuisen esittelyn NBC:lle joulukuussa 1993.
Samaan aikaan Warren Littlefield, NBC:n tuolloinen johtohenkilö, etsi komediaa, jossa nuoret asuvat yhdessä ja jakavat asuinkustannukset. Littlefield halusi nuorten jakavan muistettavia hetkiä ystäviensä kanssa, joista oli tullut "uusia, korvaavia perheenjäseniä". Littlefieldillä oli kuitenkin vaikeuksia toteuttaa ideaa, sillä hänen mielestään NBC:n kehittämät käsikirjoitukset olivat surkeita. Kun Kauffman, Crane ja Bright esittelivät "Insomnia Cafen", Littlefield vakuuttui siitä, että he tiesivät tarkalleen millaisia sarjan henkilöhahmot olisivat. NBC lupasi esittää sarjan ensimmäisen jakson, joka tarkoitti samalla sitä, että kanava olisi joutunut taloudelliseen vastuuseen, jos jaksoa ei olisi kuvattu. Kauffman ja Crane aloittivat käsikirjoittamaan aloitusjaksoa sarjalle, jonka nimi oli nyt "Friends Like Us". Kirjoittaminen kesti kolme päivää. Littlefield halusi sarjan X-sukupolvelle, mutta kolmikko ei hyväksynyt tätä ideaa. Crane kertoi olevansa haluton luomaan sarjaa vain yhdelle sukupolvelle: hän halusi tuottaa sarjaa, jota katsoessaan jokainen voisi nauttia. NBC piti ensimmäisen jakson käsikirjoituksesta ja tilasi sarjan, jonka nimeksi muutettiin nyt "Six of One", johtuen lähinnä ABC:n televisiosarjasta "These Friends of Mine".
Roolitus.
Kun kävi ilmeiseksi, että projekti oli NBC:n suosiossa, Littlefield sai useita puhelinsoittoja eri agenteilta, jotka halusivat asiakkaansa osaksi sarjaa. Koe-esiintymiset järjestettiin New Yorkissa ja Los Angelesissa. Roolittajat valitsivat tuhannesta hakijasta 75 jatkoon. He, jotka kutsuttiin takaisin, pääsivät esiintymään Cranen, Kauffmanin ja Brightin eteen uudelleen. Lopulta useista varteenotettavista ehdokkaista jokaiseen rooliin oli ehdolla kolme tai neljä näyttelijää, jotka pääsivät esiintymään Les Moonvesille, joka toimi tuolloin Warner Bros. -yhtiön johtoportaassa.
Sarjan luojat olivat työskennelleet David Schwimmerin kanssa aikaisemmin ja he kirjoittivatkin Rossin roolin hänelle. Cox halusi näytellä Monicaa, mutta tuottajat halusivat hänelle Rachelin roolin tämän "pirteyden ja energian" vuoksi. Koe-esiintymisen jälkeen Kauffman suostui Coxin ehdotukseen ja tämä sai Monican roolin. Matt LeBlanc koe-esiintyi Joeyn rooliin. Tuottajat eivät aluksi suunnitelleet Joeysta vähä-älyistä, mutta huomasivat sen olevan huomattava komiikan lähde. Vaikka Crane ja Kauffman eivät tuolloin halunneet LeBlancin saavan roolia, NBC kehotti heitä palkkaamaan hänet. Jennifer Aniston, Matthew Perry ja Lisa Kudrow palkattiin rooleihinsa koe-esiintymisen perusteella.
Läpi sarjan ensimmäisen kauden käsikirjoitusta jouduttiin muokkaamaan näyttelijöille sopivaksi. Kauffman myönsi, että Joey sai kokonaan uuden ilmeen ja että vasta ensimmäisessä kiitospäivän ateria -jaksossa he tajusivat, kuinka hauskoja Monican neuroosit voivat olla.
Käsikirjoitus.
Pian sen jälkeen kun NBC päätti alkaa tuottaa "Frendejä", sarjan tuottajat Crane, Kauffman ja Bright vastaanottivat käsikirjoituksia, joita oli pääosin suunniteltu käytettäväksi julkaisemattomissa "Seinfeld"-jaksoissa. Kauffman ja Crane palkkasivat sarjaan seitsemän nuorta käsikirjoittajaa. Tuottajien mielestä käyttämällä sarjassa kuutta tasavertaista hahmoa, eikä korostamalla yhtä tai kahta, saisi mahdollisuuden lukemattomiin tarinoihin ja menestykseen. Valtaosa tarinoiden ideoista tuli käsikirjoittajilta, joskin myös näyttelijät saivat esittää omia ideoitaan. Käsikirjoittajat suunnittelivat aluksi suurta romanssia Joeyn ja Monican välille. Ajatus romanssista Rossin ja Rachelin välille syntyi, kun Kauffman ja Crane kirjoittivat sarjan aloitusjaksoa.
DVD-julkaisu.
Kaikki Frendien kymmenen tuotantokautta on saatavilla DVD;nä ja myös kaikki tuotantokaudet samassa paketissa. Kolmen ensimmäisen tuotantokauden yhteydessä on The Rembrandts;in musiikkivideo "I'll Be There for You", joka on koko sarjan tunnuskappale. Neljännen tuotantokauden yhteydessä on myös kaksi Lontooseen liittyvää erikoismateriaalia. Lisäksi kymmenennen kauden yhteydessä on lisämateriaalia mm. minidokummentteja "Friends of Friends" ja sarjan teon aikana sattuneita kommelluksia ja mokia.
Spin-offit.
a>in mielestä hänen esittämänsä Joey oli "Frendien" kehittymättömin hahmo, ja toivoi spin−off −sarjalta hahmonsa lisäkehitystä.
Elokuva.
Sarjan päättymistä seuranneet huhut elokuvasta ovat osoittautuneet paikkansapitämättömiksi. Huhut mahdollisesta elokuvasta käynnistyivät uudelleen vuonna 2008, kun "Sinkkuelämää"-televisiosarjan elokuvasovitus "Sex and the City – Sinkkuelämää" osoittautui menestykseksi. "The Daily Telegraph" uutisoi heinäkuussa 2008, että päänäyttelijät ovat suostuneet elokuvaan ja kuvausten on tarkoitus alkaa seuraavien 18 kuukauden aikana. Kysyttäessä elokuvasta Kudrow kertoi olevansa tietämätön moisista suunnitelmista, mutta ilmaisi kiinnostuksensa ideaan. Warner Bros. -yhtiö tiedotti, ettei se ole tekemässä sarjasta elokuvaa. Kudrow ja Cox kertoivat Associated Pressille tammikuussa 2010, etteivät sarjan tuottajat Crane ja Kauffman ole koskaan ottaneet heihin yhteyttä sarjaan perustuvan elokuvan tekemisestä.


Blue1.
Blue1 Oy on SAS-konsernin kokonaan omistama suomalainen lentoyhtiö. Se lentää Suomen sisäisiä reittejä ja vuoroja Skandinaviaan sekä Eurooppaan. Yhtiö perustettiin vuonna 1988 nimellä "Air Botnia", perustajanaan mm. Finncomm Airlinesin pääomistaja ja toimitusjohtaja Juhani Pakari. Yhtiö harjoitti kotimaan matkustaja- ja rahtiliikennettä. Ensimmäiset koneet olivat Embraer Bandeiranteja, myöhemmin kalustona oli BAe Jetstream-koneita. Tammikuussa 1998 SAS-konserni osti yhtiön. Vuonna 2003 Air Botnia otti uuden nimen Blue1, koska "Botnia"-nimen samankaltaisuus "Bosnia"-nimiseen alueeseen aiheutti epäselvyyksiä yhtiön laajentuessa Keski-Euroopan reiteille. Pian tämän jälkeen vuonna 2004 yhtiö aloitti Suomen sisäiset lennot halpalentoyhtiökonseptilla Flying Finn -yhtiön mallin mukaan ja liittyi Star Alliance -yhtymään ensimmäisenä alueellisena jäsenenä.
Euroopan alueellisten lentoyhtiöiden liitto on palkinnut Blue1:n kausien 2006/7 ja 2003/4 kolmanneksi parhaaksi lentoyhtiöksi.
Blue1 ilmoitti uusivansa kaikki koneensa syksyyn 2010 mennessä. Yhtiön tavoitteena on siirtyä yhden konetyypin laivueeseen. Vanhojen Avro RJ85- sekä McDonnell Douglas MD-90 -koneiden tilalle hankitaan leasing-sopimuksella vuokrattuja 115-paikkaisia Boeing 717-koneita. Alun perin ne piti muokata 120-paikkaisiksi, mutta tätä ei kuitenkaan lopulta tehty. Blue1 tavoitteli uusilla koneilla entistä enemmän liikematkustajia ja avasi uusia reittejä muun muassa Helsingistä Müncheniin ja Amsterdamiin. Ne kuitenkin lopetettiin vuonna 2011. Blue1 ilmoitti keskittyvänsä Pohjoismaiden välisiin reitteihin.
Reittikohteet.
Blue1 lentää reittilentoja pääasiassa Helsinki-Vantaan ja Tukholman Arlandan lentoasemilta. Yhtiö lentää myös vaihteleviin sesonkikohteisiin, kesällä etenkin Välimeren seudun maihin ja talvella Pohjois-Suomen hiihtokeskuksiin. Osaa Blue1:n reiteistä operoidaan ruotsalaisen Golden Airin lentokalustolla.


Determinismi.
Determinismi eli lainalaisuusoppi on filosofian näkökanta, jonka mukaan kaikilla asioilla on syynsä. Tästä seuraa, että maailman syy-seuraus -suhteet muodostavat ketjun, joka määrää kaikki tapahtumat. Determinismin mukaan kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu välttämättä, eikä mikään voisi tapahtua toisin. Vastaavasti indeterministit sanovat, että todellisuudessa on satunnaisuutta eivätkä kaikki tapahtumat seuraa välttämättä edellisistä. Determinismiin voi liittyä myös ennaltamääräytyvyys: joku tai jokin on määrännyt etukäteen kaikkien tapahtumien lopputuloksen, eli tapahtumat kulkevat kohti jotain tiettyä päämäärää, kuten esimerkiksi predestinaatio-opissa.
Determinismi pohjautuu pääasiassa syy-seuraus -suhteeseen eli kausaliteettiin. Kausaliteetilla tarkoitetaan kahden ilmiön suhdetta, jossa ensimmäinen aiheuttaa toisen. Sitä pidetään yleisesti pätevänä arkiajattelussa ja enimmäkseen myös fysiikassa. Newtonilaisen mekaniikan mukaisesti on ajateltu, että jos kahteen täysin samanlaiseen kappaleeseen vaikuttavat täysin samanlaiset voimat, ne käyttäytyvät samalla tavalla. Klassista mekaniikkaa onkin pidetty yhtenä suurimmista determinismin auktoriteeteista, vaikka Newton itse ei uskonutkaan determinismiin. David Humen kuuluisa kausaalisuuden kritiikki ei varsinaisesti koske kausaalisuuden olemassaoloa vaan väitettä, että voisimme johtaa kausaalisuuden järjestämme.
Pierre-Simon Laplace kehitti mekanistisen luonnonfilosofian kiteytykseksi Laplacen demoniksi sittemmin kutsutun fiktiivisen hahmon. Laplacen demoni on subjekti, joka tietää kaiken aiemmin vallinneista asiatiloista, nyt vallitsevista asiatiloista ja asiatiloja ohjaavista luonnonlaeista. Näillä tiedoilla demoni kykenee ennustamaan täysin varmasti kaiken mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
Monet filosofit ovat ajatelleet, että determinismi ei ole yhteensovitettavissa vapaan tahdon kanssa. Heidän mukaansa ei voida sanoa, että subjekti toimii vapaasti, jos tämä ei syy-seuraus -ketjun tuloksena kykene tekemään kuin yhden valinnan. Deterministisessä maailmassa jokainen subjektin tekemä teko on väistämätön eikä subjekti voi todellisuudessa valita mitä hän tekee eri tilanteissa. Väitteen aiheuttamat filosofiset ongelmat liittyvät vahvasti etiikkaan.
Kvanttimekaniikka ja erityisesti Kööpenhaminan tulkinta on haastanut determinismin modernissa fysiikassa. Tulkinnan mukaan mittauksissa saatavat tulokset ilmentävät todellisuuden perimmiltään indeterminististä luonnetta. Esimerkiksi Tarja Kallio-Tammisen mukaan "kvanttimekaniikka ei mahdu Laplacen olettamaan superdeterministiseen ja reduktionistiseen maailmaan".


Scandinavian Airlines.
Scandinavian Airlines eli SAS, aiemmin Scandinavian Airlines System, syntyi elokuussa vuonna 1946, kun Tanskan, Ruotsin ja Norjan valtioiden lentoyhtiöt DDL (Det Danske Luftfartselskab A/S), DNL (Det Norske Luftfartsrederi) ja SILA (Svensk Interkontinental Lufttrafik AB) perustivat yhteisyrityksen lentämään maanosien välistä liikennettä Skandinaviasta. Yhtiöt aloittivat tämän jälkeen yhteistoiminnan Euroopan reiteillä 1948 ja lopulta yhdistyivät nykyiseksi SAS-konsortioksi 1951.
SAS on nykyään johtava lentoyhtiö Pohjoismaissa, ja se on myös Star Alliancen perustajajäsen. SAS operoi kahdelta päälentokentältä, Tukholman Arlandan lentoasemalta ja Kööpenhaminan Kastrupin lentoasemalta. Oslo-Gardermoenin lentoasemaa palvelevat pääasiassa yhteydet Ruotsin ja Tanskan SAS-keskuslentoasemille.
Lentoyhtiöllä on kaksi täysin omaa tytäryhtiötä, Widerøe Norjassa ja Blue1 Suomessa. Se omistaa myös 19,9 prosenttia Spanairin ja 10 prosenttia Estonian Airin osakkeista. Vuonna 2003 yhtiö perusti halpalentoyhtiön nimeltään SAS Snowflake.
Vuonna 2005 SAS kuljetti noin 35 miljoonaa matkustajaa. Työntekijöitä yhtiöllä oli tuolloin yli 32 000. Liikevaihto oli 6,6 miljardia euroa ja voitto ennen veroja 44,4 miljoonaa euroa. Päivittäisiä lähtöjä lentoyhtiöllä oli 1 520 ja se lensi 147 kohteeseen. Lokakuussa 2006 SAS:n konsernijohtajana aloitti Mats Jansson. Janssonin aikana SAS oli rankasti tappiollinen yhtiö on joutunut tekemään rajuja leikkauksia. Elokuussa 2010 Janssonin kerrottiin lähtevän SAS:sta syksyn aikana.
Scandinavian Airlines osti Braathensin vuonna 2001. Nimeä "SAS Braathens" käytettiin vuodesta 2005 vuoden 2007 kesäkuun ensimmäiseen päivään saakka, jolloin Norjan-toiminnoista muodostettiin "SAS Norge".
Kohteet.
"Pääartikkeli: Luettelo Scandinavian Airlines Systemin kohteista
Dash-konetyypin ongelmat.
Loppuvuonna 2007 SAS:n kanadalaisvalmisteiset Bombardier Dash-8-400 -potkuriturbiinikoneet joutuivat vakaviin vaaratilanteisiin kahdeksan kertaa. Syyn todettiin olevan laskutelineissä.
28.10.2007 SAS ilmoitti lopettavansa Dash-8-400 konetyypillä operoinnin kokonaan.


Augustinus.
Aurelius Augustinus (13. marraskuuta 354 – 28. elokuuta 430) oli läntisen kristillisen kirkon merkittävin kirkkoisä, joka teki huomattavaa työtä filosofian ja teologian yhteen sovittamisessa. Hän on katolisen kirkon merkittävimpiä ja arvostetuimpia teologeja ja kirkon opettajia. Myös protestantit, erityisesti kalvinistit, pitävät häntä protestanttisuuden henkisenä isänä, sillä Martti Luther sai paljon vaikutteita hänen pelastusta ja armoa koskevista opeistaan.
Vapaa tahto oli eräs Augustinuksen käsittelemiä ongelmia. Hän pohti, voiko ihmisen tuomita helvettiin pahojen tekojen takia, jos hän ei itse toimi oman tahtonsa mukaan tai ei tunne kristillisiä opetuksia. Erityisesti pelagiolaiskiistassa Augustinus korosti armon olevan pelastuksen edellytys. Ihmisen tahto oli Augustinuksen mukaan alun perin tehty vapaaksi, mutta synnin vuoksi sittemmin turmeltunut ja rappeutunut. Toisin kuin protestantismissa usein on tulkittu, Augustinus ei kuitenkaan kumonnut ajatusta ihmisen vapaasta tahdosta. Augustinuksen korostus oli, että sekä Jumalan suvereeni armo että ihmisen vapaa tahto täytyy hyväksyä.
Augustinuksella oli myös merkittäviä perusteluja kristillisten arvojen levittämiselle maan päällä. Vaikka hänellä olikin teologisena filosofina hyvä tarkoitus, hänen kirjoituksiaan ja niiden tulkintoja on myöhemmin käytetty etsittäessä syytä ja oikeutusta ristiretkille, noitavainoille ja kirjarovioille. Erityisesti donatolaiskiistassa Augustinus asettui kannattamaan valtiovallan puuttumista uskonnollisten kiistojen ratkaisuun.
Elämä.
Augustinus eli Rooman valtakunnan myrskyisten vuosien aikana. Hänen lapsuudessaan keisari Julianus Luopio teki viimeisen yrityksen palauttaa Rooman vanha uskonto valtionuskonnoksi. Alarik valloitti Rooman hänen toimiessaan piispana. Hänen kuolemansa puolestaan ajoittuu Rooman valtakunnan lopulliseen luhistumiseen, kun vandaalit piirittivät hänen kotikaupunkiaan Hippo Regiusta (nykyään Annaba, Algeria). Tiedot Augustinuksen elämästä perustuvat ennen kaikkea hänen omaelämäkertaansa "Tunnustukset", jota pidetään yleisesti länsimaisen kirjallisuuden ensimmäisenä omaelämäkertana ja josta on tullut sekä kristillisen teologian että maailmankirjallisuuden klassikko. Se antaa selonteon ennen kaikkea hänen filosofisesta ja uskonnollisesta etsinnästään ja kääntymyksestään. Toinen merkittävä lähde Augustinuksen elämään on hänen ystävänsä Possidiuksen teos "Augustinuksen elämä", joka kertoo enemmän Augustinuksen urasta kirkon palveluksessa.
Lapsuus ja nuoruus.
Augustinus syntyi 13. marraskuuta vuonna 354 Thagastessa (nykyinen Souk Ahras, Algeria), Numidiassa, Pohjois-Afrikassa. Numidia oli tuolloin osa Rooman valtakuntaa. Hänen äitinsä Monica oli kristitty, joka olisi todennäköisesti kutsunut itseään katolilaiseksi, erotuksena areiolaisista ja donatolaisista. Numidian alue oli tuolloin vasta äskettäin kääntynyt donatolaisuudesta katolisuuteen. Hänen isänsä Patricius, joka toimi kaupungin hallintomiehenä, oli pakana, mutta kääntyi kristityksi juuri ennen kuolemaansa vuonna 371. Nuorempana Augustinus halveksi äitinsä uskoa "akkojen taruna". Äidillä oli kuitenkin suuri vaikutus hänen hengelliseen kehitykseensä ja myöhempään uskoontuloonsa.
Augustinus kävi koulua kotikaupungissaan Thagastessa sekä naapurikaupungissa Madaurassa. Seitsemäntoistavuotiaana Augustinus muutti Karthagoon opiskelemaan reetoriksi. Kaupunki oli tuohon aikaan vielä puoliksi pakanallinen. Hänen koulutuksensa ja uransa alku liittyivät retoriikan, vakuuttavan ja suostuttelevan julkisen puhumisen taidon, ohella klassiseen filosofiaan. Myöhemmin Augustinus opetti Karthagossa ja Thagastessa, mutta haaveili matkustavansa Roomaan, jossa parhaat reetorit toimivat. Hän kuitenkin pettyi roomalaisiin kouluihin, koska piti niitä apaattisina.
"Tunnustukset" antaa hyvän kuvan näistä Augustinuksen varhaisista opintovuosista, joihin kuului hänen myöhemmän – mahdollisesti osittain liioitellun synnintuntoisen – arvionsa mukaan lähinnä kolttosia, huonossa seurassa vietettyä aikaa ja huonoja harrastuksia. Nuorena Augustinuksen elämäntyyli oli kuitenkin selvästi hedonistinen. Karthagossa hänellä oli suhde naiseen, joka oli hänen jalkavaimonsa yli viisitoista vuotta ja jonka kanssa hän sai pojan nimeltään Adeodatus.
Retoriikan opintojensa kautta Augustinus oli oppinut tuntemaan klassista roomalaista ja kreikkalaista kirjallisuutta. Erityisesti häneen teki 19-vuotiaana vaikutuksen Ciceron teos "Hortensius", joka käsitteli platonilaista filosofiaa. Siitä Augustinus tunsi ensimmäisen kerran löytäneensä todellista viisautta. Myöhemmin Augustinuksesta tuntui, että filosofia oli jo silloin kutsunut häntä ikuisten totuuksien pariin, mutta hänellä ei vielä ollut ollut voimaa luopua nuoruuden huveista ja ylellisestä elämäntyylistä.
Lapsuuden muistojen ohjaamana Augustinus luki jonkin verran myös Raamattua, mutta pettyi etenkin Vanhan testamentin retorisesti karkeaan esitystapaan ja sotaisaan sisältöön. Sen sijaan Augustinus kiinnostui äitinsä kauhuksi manikealaisuudesta, maailman voimakkaan dualistisesti hyvään ja pahaan jakaneesta, kristinuskosta vaikutteita saaneesta gnostilaissävytteisestä uskonnosta, ja toimi siinä mukana noin yhdeksän vuotta. Augustinus viehättyi ensin manikealaisuuden monista vertauskuvallisista opetuksista, mutta ajan myötä hänestä alkoi tuntua, ettei hän saanut sen parissa vastausta kysymyksiinsä. Augustinus pani toivonsa kaunopuheisuudestaan tunnetun manikealaisen piispa Faustuksen varaan ja odotti saavansa tältä syvällisempää opetusta. Hän kuitenkin joutui pettymään, kun tämä ei osannut vastata hänen kysymyksiinsä. Seurauksena Augustinus tunsi vaipuvansa filosofisen skeptisismin suohon ja kiinnostui sitä opettaneiden kreikkalaisten ns. akateemikkojen opetuksista. Heidän mukaansa totuus oli kyllä olemassa, mutta sitä ei voitu tuntea. Myöhemmin kristittynä Augustinus kirjoitti skeptikkoja vastaan teoksen "Contra Academicos".
Kääntymys.
Augustinus lähti Italiaan vuonna 383. Ensin hän matkusti Roomaan, ja sai hieman myöhemmin manikealaisten suhteidensa avulla työpaikan retoriikan opettajana Milanossa. Näin hänellä oli noin kolmekymmenvuotiaana näkyvä akateeminen oppituoli keskellä latinankielistä maailmaa ja sitä kautta tie avoinna maineeseen ja poliittiseen vaikutusvaltaan.
Milanossa Augustinus kuunteli kuuluisan kirkkoisä Ambrosiuksen saarnoja. Ambrosius oli Augustinuksen tavoin retoriikan mestari, mutta häntä viisitoista vuotta vanhempi ja kokeneempi. Augustinuksen äiti Monica painosti häntä tulemaan katolilaiseksi, mutta suurin vaikutus Augustinukseen oli kuitenkin Ambrosiuksella. Tämän saarnojen vaikutuksesta Augustinus tutustui allegoriseen raamatuntulkintaan ja oppi ymmärtämään Vanhan testamentin esikuvalliseksi ja symboliseksi teokseksi. Näin hänen epäilynsä kristinuskon sivistymättömyydestä alkoivat kaikota. Ambrosius perehdytti Augustinuksen myös muihin kristittyihin uusplatonikkoihin, kuten Manlius Theodorukseen ja Simplicianukseen. Näiden välityksellä hän tutustui myös aikansa kuuluisimpien pakanallisten uusplatonisten filosofien Plotinoksen ja Porfyrioksen teoksiin, joita jo Ambrosius oli hyödyntänyt ajattelussaan.
Seurauksena Augustinus luopui lopullisesti manikealaisuudesta. Katolilaisuuden sijasta hän valitsi kuitenkin uusplatonilaisen lähestymistavan totuuteen. Jonkin aikaa hän katsoi edistyneensä etsinnässään, mutta lopulta hän vaipui kuitenkin jälleen skeptisismiin.
Augustinuksen äiti oli seurannut häntä Milanoon, ja Augustinus antoi hänelle luvan järjestää avioliitto, jonka seurauksena hän jätti jalkavaimonsa. Hänen täytyi kuitenkin odottaa kaksi vuotta, ennen kuin hänen morsiamensa tulisi sopivaan ikään (Roomassa tyttöjen avioitumisikäraja oli 12 vuotta), ja tuona aikana hän oli jonkun toisen naisen kanssa. Tuohon aikaan Augustinus esitti tunnetun rukouksensa: "Da mihi castitatem et continentiam, sed noli modo" – "Anna minulle puhdas ja siveä sydän, mutta älä aivan vielä".
Augustinuksen kaste. Benozzo Gozzoli, 1400-luku.
Kesällä 386, 32-vuotiaana, Augustinus kävi läpi henkilökohtaisen kriisin luettuaan Pyhän Antonioksen elämäkertaa. Seurauksena hän päätti lopulta kääntyä katoliseen kristinuskoon, hylätä uransa reetorina, lopettaa opettajan virkansa Milanossa, luopua avioliitosta – äitinsä suureksi pettymykseksi – ja omistaa elämänsä Jumalan palvelemiselle ja pappeudelle, mihin kuului selibaatti. Avaimena tähän kääntymykseen oli hänen eräässä puutarhassa kuulemansa pienen tytön laulava ääni, joka kehotti häntä toistuvasti: "tolle lege" – "ota ja lue" Raamattua. Tämän seurauksena hän avasi Raamatun sattumanvaraisesta kohdasta ja päätyi Roomalaiskirjeen jakeisiin 13:13–14, joissa lukee: "Meidän on elettävä nuhteettomasti niin kuin päivällä eletään, ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen".
Niin Augustinus kääntyi lopulta kristityksi, ja piispa Ambrosius kastoi hänet sekä hänen poikansa Adeodatuksen ja hänen ystävänsä Alypiuksen pääsiäispäivänä vuonna 387. Hän vetäytyi Cassiciacum-nimiselle maatilalle hiljaisuuteen. Augustinuksen varhaisiin filosofis-teologisiin teoksiin kuuluu "Soliloquia", jonka hän kirjoitti muutamia kuukausia kääntymyksensä jälkeen joskus vuosina 386–7.
Seuraavana vuonna, vuonna 388, Augustinus palasi Pohjois-Afrikkaan ja perusti Thagesteen luostarin tapaisen yhteisön itselleen ja ystävilleen. Matkalla takaisin Afrikkaan hänen äitinsä kuoli, ja pian tämän jälkeen kuoli myös hänen poikansa jättäen hänet ilman perhettä. Päästyään takaisin kotiinsa hän myi perimänsä maatilan ja lahjoitti rahat köyhille.
Kirkon virassa.
Augustinus vihittiin seurakunnan vaatimuksesta papiksi vuonna 391. Hänestä tuli tunnettu saarnaaja, ja häneltä tunnetaankin yli 350 aitona pidettyä saarnaa. Hän ryhtyi myös taisteluun harhaoppeja ja lahkoja, kuten manikealaisuutta ja donatolaisuutta, vastaan ja kirjoitti niitä vastaan useita kirjoituksia. Myöhemmin hän luopui luostarista, mutta jatkoi itse luostarimaista elämää piispallisessa asunnossaan.
Vuonna 395 Augustinuksesta tehtiin Hippon apulaispiispa, ja piispa Valeriuksen kuoltua muutaman kuukauden päästä hän peri piispanviran, jota hän hoiti kuolemaansa saakka. Piispuuden alkuvuosina noin vuosina 397–400 syntyi hänen omaelämäkerrallinen teoksensa "Tunnustukset", jossa hän kuvaa aiempaa siveetöntä elämäänsä ja kääntymystään.
Augustinus kuoli 28. elokuuta vuonna 430 ollessaan seitsemänkymmentäviisivuotias, samaan aikaan kun vandaalit vyöryivät Hippoon. Hän oli aiemmin kehottanut kaupunkilaisia nousemaan vastustamaan hyökkäystä, pääosin siksi että vandaalit tunnustivat areiolaista kristinuskoa, jota pidettiin yleisesti harhaoppina.
Augustinus kanonisoitiin ja paavi Bonifatius VIII teki hänestä kirkonopettajan vuonna 1303. Augustinuksen muistopäivä on hänen kuolinpäivänään 28. elokuuta.
Filosofia.
Augustinukselle filosofia liittyi myöhemmän keskiajan tapaan läheisesti teologiaan, sen tarkoitus oli toimia teologian palvelijana ja terävöittää uskon opinkappaleita loogisemmiksi. Vaikka Augustinus käsitteleekin puhtaasti filosofisia kysymyksiä vain harvoin, hän osoittaa näin tehdessään suurta filosofista kyvykkyyttä ennakoiden jopa joitakin uuden ajan filosofian teemoja.
Augustinuksen filosofia perustui ennen kaikkea Platonin kirjoituksiin, jotka hän tunsi muita paremmin. Muun muassa Aristotelesta hän tunsi todennäköisesti ainoastaan "Kategorioiden" verran. Hän myös arvosti platonilaisia muita filosofeja enemmän, kutsuen heitä "muita etevämmiksi" ja katsoen heidän tunteneen ja tunnustaneen maailman luoneen tosi Jumalan. Hänen näkemyksensä olivat kuitenkin suodattuneet hellenistisen filosofian vaikutteiden, kuten skeptisyyden, stoalaisuuden ja erityisesti Ambrosiukselta perityn uusplatonilaisuuden läpi. Joissain näkemyksissä, kuten aikaa koskevassa ajattelussaan, Augustinus poikkeaa platonilaisesta ajattelusta täysin.
Tietoteoria.
Augustinuksen tietoteoria oli platonilainen sikäli, että hän katsoi ideoiden olevan ontologisesti kaikkein korkeimmalla tasolla. Augustinuksella kaiken tiedon lähtökohta olivat Jumalalla olevat ideat. Tieto ideoista tuli ihmiseen Jumalalta "illuminaation" kautta eli valon kaltaisesti – jumalallinen henki ("mundus intelligibilis") säteilee nämä ideat suoraan ihmismieleen. Näin tieto voitiin löytää ihmisestä itsestään, ei hänen ulkopuoleltaan. Teorian yksityiskohdista esiintyy erilaisia näkemyksiä, mutta Augustinuksen katsotaan näin kannattaneen maltillista apriorismia.
Augustinus muotoilikin argumentin, joka muistuttaa hyvin paljon Descartesin ajatusta "cogito ergo sum" ("ajattelen, siis olen") – Augustinus kirjoitti "si enim fallor, sum" ("jos erehdyn, niin olen"). Hän esitti ajatuksen myös muodossa: "Sinä, joka haluat tietää, tiedätkö, että olet? Minä tiedän sen. Mistä olet tullut? En tiedä. Tunnetko olevasi yksi vai moni? En tiedä. Tunnetko olevasi liikkeessä? En tiedä. Tiedätkö ajattelevasi? Tiedän". Yhtenä ideaalin totuuden mallina Augustinukselle toimi matematiikka.
Aikakäsitys.
Augustinus rinnasti siis Paavalin uskon, toivon ja rakkauden aikaan: uskon menneisyyteen, toivon tulevaisuuteen ja rakkauden välittömään läsnäoloon, nykyhetkeen.
Augustinuksen aikakäsitys poikkeaa huomattavasti platonilaisesta syklisestä aikakäsityksestä, joka liittyy taivaankappaleiden ikuiseen kiertoliikkeeseen ja vuodenaikojen sekä päivän ja yön vaihtumiseen, määritellen ajan samaksi kuin liike.
Teologia.
Augustinuksen mukaan hyvä elämä tarkoittaa pyhitettyä elämää, jossa ruumiin tarpeita on hillittävä. Augustinuksen mukaan kaikki ihmiset tuntevat totuuden, joka on Kristus, Jumalan Sana. Kääntymällä ulkoisesta maailmasta askeettisen elämän kautta sielun sisälle ihminen löytää itsestään sisäisen opettajan, joka on Kristus-Logos (kr. "logos" = 'sana'), yksi Kolmiyhteisen Jumalan persoonista, joka jatkuvasti pitää maailman olemassa. Augustinuksen merkittävimpiä ja kiistellyimpiä oppeja onkin hänen teologinen tietoteoriansa, ns. "illuminaatio-oppi", jonka mukaan kaikki tietäminen ja ajattelu perustuu näkymättömiin ideoihin, jotka voidaan tuntea vain Logokselta tulevan valaisun kautta. Myös pakanat pystyvät Augustinuksen mukaan tietämään mikä on hyvää ja tuntemaan Jumalan näkymättömän olemuksen, mutta heillä ei ole voimaa toimia sen mukaan. Vain kirkon opetuksen ja sakramenttien kautta ihminen voi tulla Jumalan armon piiriin, ja tämä armo antaa ihmiselle voimaa tehdä hyvää niin, että hän ei vain tiedä mikä on hyvää vaan myös kykenee tekemään sitä.
Tästä syystä Augustinus on saanut katoliselta kirkolta arvonimen "Doctor gratiae", "Armon opettaja". Syynä on se, että hän muotoili kirkon näkemyksen armosta Paavalin opetuksen mukaiseksi – ihminen on perisynnin myötä heikko, joten hyviin töihin vaaditaan Jumalan armoa. Augustinuksen armo-oppi johti kuitenkin predestinaatioon, jonka mukaan Jumala on edeltä käsin valinnut ne, joille hän antaa armonsa ja jotka tulevat pelastumaan. Augustinuksen mukaan tämä on mysteeri, jota ihmisjärki ei voi käsittää.
Luonnollinen tieto ja raamatuntulkinta.
Näin Augustinuksen opetus vastaa esimerkiksi paavi Johannes Paavali II:n esittämää kantaa, jonka mukaan Raamattu ei opeta kuinka taivas on tehty vaan miten sinne pääsee.
Kaikkea epäillyttä akatemialaista skeptisismiä Augustinus vastusti mm. kirjoittaen: "Kristuksen kirkko inhoaa näitä epäilyksiä katsoen ne hulluudeksi, koska sillä on mitä varmin tieto käsittämistään asioista".
Kolminaisuusoppi.
Augustinus on läntisen kolminaisuusopin muotoilija. Hän käyttää kolminaisuusopin selventämisessä mallina ihmissielua. Isä, kaiken olemisen lähde, vastaa ihmisen muistia, Poika ihmisen aktiivista ajattelua ja kommunikaatiota ja Pyhä Henki ihmisen tahtoa ja rakkautta. Samoin kuin ihminen ilmaisee itsensä ajatustensa ja sanojensa kautta, Isä ilmaisee itsensä Sanansa, Kristuksen kautta. Ja samoin kuin ihminen tahtoo ja rakastaa sitä, mitä hän ajattelee, Pyhä Henki yhdistää Isän ja Pojan toisiinsa. Suhteessa luomakuntaan Pyhä Henki on se Kolminaisuuden persoonista, joka synnyttää ihmisissä rakkauden Jumalaan yhdistäen heidät näin Isään ja Poikaan. Augustinuksen mukaan Pyhä Henki lähteekin sekä Isästä että Pojasta. Augustinuksen käsitys siitä, että Henki lähtee myös Pojasta on merkittävimpiä läntisten kirkkokuntien ja ortodoksisen kirkon välisiä ekumeenisia ongelmia. Tämä käsitys on päätynyt myös ns. "filioque" (lat. "ja pojasta") -lisäykseksi lännen kirkkojen uskontunnustuksiin.
Luominen.
Teoksessa "De Genesi ad Litteram" Augustinus esitti, että Jumala loi kaiken maailmankaikkeudessa olevan samanaikaisesti, ei seitsemässä kalenteripäivässä niin kuin Genesiksen suora luenta vaatisi. Hän esittää, että Genesiksen esittämällä kuuden luomispäivän rakenteella on ennemmin hengellinen kuin luonnontieteellinen merkitys, eikä tämä luenta ole yhtään vähemmän kirjaimellisempi. Augustinus ei myöskään katsonut, että syntiinlankeemus olisi aikaansaanut fyysisiä muutoksia kaikkeudessa ja esitti jopa, että Aadamin ja Eevan ruumiit oli luotu kuolevaisiksi jopa ennen syntiinlankeemusta. Tästä huolimatta hän katsoi luomiskertomuksen tulkitsemisen olevan vaikeaa, ja huomauttaa, että meidän tulee olla valmiita muuttamaan mieltämme kun saamme asiasta uutta tietoa.
Perisynti, vapaa tahto, armo ja predestinaatio.
Jumala oli Augustinuksen mukaan näin salatulla tavalla oikeudenmukainen ja oikeudenmukaisella tavalla salattu. Hän katsoi, ettei kukaan voinut pelastua ilman kastetta ja kirkon jäseneksi tulemista. Augustinuksen näkemys perisynnistä vaikuttaa edelleen katolisen kirkon opissa. Protestantismissa on usein tulkittu Augustinuksen hylänneen vapaan tahdon kokonaan. Tätä on perusteltu Augustinuksen pelagiolaiskiistan aikana korostaman armon välttämättömyyden pohjalta. Augustinuksen mukaan ihmisellä on kuitenkin langenneenakin vapaa tahto. Silti armo on pelastukseen välttämätön. Augustinus käsittelee armon ja vapaan tahdon kysymystä, sivuten samalla sitä mitä tarkoitti pelagiolaiskiistan yhteydessä tahdosta puhuessaan, teoksessa "Armosta ja vapaasta tahdosta" (De gratia et libero arbitrio).
Intohimot.
Intohimot olivat asia jotka vaivasivat Augustinusta koko tämä elämän. Himot olivat vapaasta tahdosta riippumatonta syntiä ja seurausta syntiinlankeemuksesta. Ne olivat este hyveelliselle elämälle, jotain mitä tuli välttää, ja pahimpia syntejä mitkä vaikuttivat ihmisen elämässä.
Augustinus katsoi, että "Himon tarve sukupuoliyhteydessä on rangaistus Aadamin synnistä; ellei tätä olisi ollut, sukupuolielämä olisi voinut olla erillään nautinnosta". Himo vaivasi myös barbaareja, jotka ryöstelivät Roomaa. Hurskaille neitsyille, jotka oli raiskattu Rooman valtauksen aikana, Augustinus kirjoitti: "Toisen himo ei voi saastuttaa sinua". Siveys on "mielen hyve, eikä sitä menetetä, jos joudutaan raiskatuksi, mutta sen hävittää tahallinen synti silloinkin kun sitä ei tehdä." Siveydelle oli kuitenkin yksi ehto: raiskauksesta ei saanut nauttia.
Juutalaiset.
Augustinus katsoi, päinvastoin kuin jotkut kristilliset ryhmät jotka hylkäsivät juutalaiset kirjoitukset, että Jumala oli valinnut juutalaiset omaksi kansakseen. Hän oli kuitenkin myös tuominnut juutalaiset hajaannukseen, jonka Rooman armeija laittoi täytäntöön, jotta tietyt messiaaniset ennustukset toteutuisivat.
Augustinus katsoi, että Jumala salli juutalaisten selviytyä tästä hajaannuksesta varoituksena kristityille, ja siksi juutalaiset saivat asua kristityissa maissa. Hän katsoi myös, että juutalaiset tulisivat kääntymään lopun aikoina.
Teokset.
a> peräisin oleva sivu Augustinuksen teoksesta "Retractiones" (II.69) sisältää "Jumalan valtion" jälkitarkastelua ja oikaisuja.
Augustinuksen kirjallinen tuotanto kattoi senaikaisen kulttuurin kaikki alat. Hänen teoksissaan näkyy erityisesti laaja antiikin kirjallisuuden ja filosofian tuntemus.
Augustinuksen pääteos on "Jumalan valtio" ("De civitate dei", oikeammin "Jumalan kaupungista"), joka on historianfilosofinen tutkielma maallisen ja hengellisen yhteiskunnan suhteista. Se jäsentää koko maailmanhistorian hyvän, Jumalan valtakunnan eli "Jerusalemin", ja pahan, maallisen valtakunnan eli "Babylonin", välisenä taisteluna. Teos on myös merkittävä kristinuskon puolustuskirjoitus. Vuonna 410 visigootit hävittivät Roomaa Alarikin johdolla. Vanhojen uskontojen vaikutusvallan alainen yleinen mielipide syytti Rooman valtakunnan kukistumisesta kristinuskon tuloa valtionuskonnoksi – sitä pidettiin hylättyjen jumalien kostona. Teoksen nimessä näkyy myös Augustinuksen saamat vaikutteet platonilaisuudesta, se rinnastuu Platonin teokseen "Valtio".
Toinen länsimaiseen kulttuuriin ja erityisesti omaelämäkerralliseen kirjallisuuteen merkittävästi vaikuttanut teos on Augustinuksen teos "Tunnustukset" ("Confessiones"), jossa hän kuvaa maallista elämäänsä, hengellistä etsintäänsä ja kääntymystään kristinuskoon vuolaasti, suurella yksityiskohtaisuudella ja tunnontarkkuudella. Teoksessa hän tulkitsee koko edeltänyttä elämäänsä kääntymyksensä valossa, suhteessa Jumalaan, syntiin ja pelastukseen. Teos oli maailmankirjallisuuden ensimmäinen omaelämäkerta.
Augustinuksen muihin kirjoituksiin lukeutuu paljon polemiikkia erilaisia harhaoppeja, kuten manikealaista Faustusta, donatolaisia, pelagiolaisuutta ja semipelagiolaisuutta vastaan. Oikeaa oppia käsittelivät myös muun muassa teokset "Kolminaisuudesta" ("De trinitate") ja "Kristillinen opetus" ("De doctrina christiana"). Elämänsä loppupuolella Augustinus kirjoitti teoksen "Peruutuksia" ("Retractiones"), jossa hän muotoili joitakin töistään uudelleen edeten aikajärjestyksessä ja esitti, mitä olisi sanonut toisin. Näin hän antaa harvinaisen kuvan oman ajattelunsa kehittymisestä eri aikakausina, kohti lopullisia näkemyksiä.
Vaikutus.
Augustinus on Tuomas Akvinolaisen ohella vaikutusvaltaisin kristillinen filosofi, ja hän oli kokonaiset kahdeksansataa vuotta ennen Tuomasta yksin merkittävin. Augustinus on vaikuttanut laajasti paitsi katolisen ja protestanttisten kirkkojen teologiaan, myös koko länsimaiseen ajatteluun. Koska hän oli saanut paljon vaikutteita platonismista ja uusplatonismista, hän toimi siltana antiikin ja keskiajan ajattelumaailmojen välillä. Hänen voidaankin ajatella antaneen koko kreikkalaiselle ajattelulle kristityn "kasteen" ja sitä kautta hyväksynnän koko eurooppalaisessa älyllisessä perinteessä. Augustinus on vaikuttanut suuresti myös kristillisten harhaoppien vastustajana ja siten oikean kristinopin, ortodoksian, muotoilijana.
Augustinuksen kuva Rooman Lateraanikirkossa (500-luku)
Augustinuksen "Jumalan valtiossa" esittämä poliittinen filosofia muodosti sen teoreettisen perustan, jolle paavinvalta saattoi keskiajalla muodostaa maallisen vallan yli asettuvan asemansa.. Augustinuksen kirjoitukset mahdollistivat myös ajatuksen "oikeutetusta sodasta". Hän myös kehotti käyttämään voimaa donatolaisia ja muita harhaoppisia vastaan. Hän kirjoitti: "Miksi kirkko ei käyttäisi voimaa pakottaakseen kadotetut palaamaan, jos kadotetut pakottavat muita omaan tuhoonsa?". Leo Ruickbien mukaan Augustinuksen tekemä ero magian ja ihmeiden välille oli oleellinen kirkon taistelussa pakanuutta vastaan ja sen vaikutus ulottui aina noitavainoihin saakka. Professori Deepak Lalin mukaan Augustinuksen taivaallista valtakuntaa koskevat ajatukset ovat vaikuttaneet myös valistuksen, marxismin, freudilaisuuden ja eko-fundamentalismin maallistuneisiin uskomuksiin.
Augustinuksen ansiona voidaan pitää sitä, että suurin osa lännen kristityistä uskoo perisyntiin ja että katolinen kirkko hyväksyy jossain määrin myös sen ulkopuolella tehdyt toimitukset – kirkko hyväksyy ortodoksisen kirkon tekemät pappisvihkimykset ja lähes kaikkien kristittyjen kirkkojen tekemät kasteet. Katoliset teologit hyväksyvät yleisesti Augustinuksen ajatuksen siitä, että Jumala on olemassa ajan ulkopuolella "ikuisessa nykyajassa" ja että aika on olemassa ainoastaan luodussa maailmankaikkeudessa.
Ortodoksisen kirkon teologien mielestä Augustinuksen oppi perisynnistä on puolestaan tärkeimpiä syitä idän ja lännen kirkkojen eroon, vaikka he uskovatkin koko ihmiskunnan joutuneen turmiolle syntiinlankeemuksen seurauksena. Myöskään osa lännen teologeista ei katso ajatusta perisynnistä tarpeelliseksi, vaan he ovat sitä mieltä, että mikään ei todista sen puolesta. Näin ollen länsimaisen teologian ei voida katsoa olevan riippuvainen mistään yksittäisestä Augustinuksen esittämästä opista.
Augustinuksen ansiosta monet kirkot uskovat myös predestinaatioon eli ennaltamäärämisoppiin. Katolisessa kirkossa oppia ei koskaan hyväksytty viralliseksi opiksi, vaikka muun muassa Bernard Clairvauxlainen käsitteli sitä kaunopuheisesti. Oppi kaksinkertaisesta predestinaatiosta, eli ajatus siitä, että Jumala on vapaasta tahdosta ja armosta huolimatta päättänyt jo ennen maailman luomista ketkä pelastuvat ja ketkä joutuvat kadotukseen, torjuttiin katolisessa kirkossa eksplisiittisesti Orangen kirkolliskokouksessa 529. Sen otti kuitenkin myöhemmin käyttöön protestanttinen uskonpuhdistaja, kalvinismin isä Jean Calvin.
Tuomas Akvinolainen sai paljon vaikutteita Augustinukselta muodostaessaan omaa synteesiään kreikkalaisen ja kristityn ajattelun välille. Vaikkakin erilaista filosofiaa käyttäen, Tuomas itse katsoi olevansa 'augustinolainen' opetuksessaan. Cornelius Jansen sai Augustinukselta vaikutteita kehittäessään jansenismin. Se oli katolisen kirkon sisällä vaikuttanut liike, tosin osa jansenisteista päätyi skismaan muun kirkon kanssa ja päätti perustaa oman kirkon. Augustinuksen kirjoitukset etiikan keskeisestä kysymyksestä, vapaasta tahdosta, vaikuttivat sydänkeskiajalla voluntaristeihin ja 1800-luvulla Schopenhaueriin ja Nietzscheeen. Voluntarismia kannattaneet teologit, kuten Duns Scotus, käyttivät Augustinuksen ajatuksia tukeakseen ajatusta Jumalan ja ihmisten tahdon vapaudesta ja vastustaessaan näin jyrkän deterministisiä aristoteelisia tulkintoja, jotka kielsivät Jumalan mahdollisuudet vapaisiin valintoihin.
Augustinuksen teoksessa "De Doctrina Christiana" on lause, jonka ansiosta Augustinus on nähty jopa vapaan ohjelmistotuotannon edelläkävijänä. Hänen määritelmänsä tiedosta ja sen olemuksesta nimittäin sisältää ajatuksen, että päinvastoin kuin omistuksia, tietoa tulisi jakaa vapaasti: "Jos jokin asia ei vähene, kun se jaetaan toisten kanssa, sen omistaminen ei ole oikeutettua, jos se vain omistetaan mutta sitä ei jaeta".
Frances Yates julkaisi vuonna 1966 tutkielman "The Art of Memory", jossa hän esittää, että jo muinaiset roomalaiset olivat tietoisia siitä, millä tavoin suuria tietomääriä voidaan järjestää tehostamalla tilan käyttöä ja arkkitehtuuria muistin apuvälineenä. Augustinus nimittäin kirjoittaa "Tunnustusten" luvussa X.8: "Minun on siis [...] askel askeleelta pyrittävä nousemaan hänen luokseen, joka on minut luonut. Ja niin tulen muistini kedoille ja laajoille pihoille, sinne, minne on kerätty määrättömät varastot kuvia, joita aistini ovat koonneet kaikenlaisista asioista. [...] Muistini piirissä minä vaadin, että minulle tuotaisiin se, mitä milloinkin tahdon."


Adam Smith.
Adam Smith (5. kesäkuuta 1723 Kirkcaldy, Skotlanti – 17. heinäkuuta 1790 Edinburgh, Skotlanti) oli skotlantilainen taloustieteilijä ja moraalifilosofi. Hän oli yksi skotlantilaisen valistuksen avainhahmoja. Smithiä pidetään nykyaikaisen taloustieteen isänä, vapaakaupan varhaisena kannattajana ja keskeisenä klassisena liberaalina. Hänen tunnetuin teoksensa on vuonna 1776 julkaistu "Kansojen varallisuus".
Elämä.
Adam Smith oli nuorena heiveröinen poika, mutta opiskeli ahkerasti. Hän opiskeli sosiaalifilosofiaa Glasgow'n ja Oxfordin yliopistoissa. Valmistuttuaan hän toimi luennoitsijana Edinburghissa Skotlannissa ja työskenteli yhdessä David Humen kanssa valistusaikakaudella. Hänestä tuli Ison-Britannian arvostetuin filosofi Thomas Reidin ohella (molemmat olivat elinaikanaan jopa David Humea arvostetumpia) ja brittihallinto antoi Smithille mahdollisuuden valita virkansa vapaasti. Kaikkien hämmästykseksi Smith halusi itselleen tullimiehen viran.
Smith on haudattu Canongaten hautausmaalle Edinburghiin.
Ajatukset.
"Kansojen varallisuudessa" ("An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations", lyhyemmin "The Wealth of Nations", 9. maaliskuuta 1776) Smith kuvaili ihmisten yksittäisten vapaaehtoisten vaihtokauppojen verkostoa eli markkinataloutta vastapainona silloin vallinneelle, kansalliseen sääntelyyn ja etuoikeuksiin perustuvalle merkantilismille (Smithin keksimä nimitys). Tosin muut valistusfilosofit olivat esittäneet samantapaisia ajatuksia aiemmin, suomalainen Anders Chydenius melkein täsmälleen samat ajatukset, ja moni muu samantapaisia vieläkin aiemmin. Siksi Smithin merkitys onkin ensisijaisesti popularisoinnissa: hänen kirjansa levisi laajalle ja vaikutti paljon. Smith tosin piti itseään ensisijaisesti moraalifilosofina ja vasta toissijaisesti taloustieteilijänä.
Smithin keksimä on muun muassa vertauskuva näkymätön käsi, joka "ohjailee" ihmisten toimintaa vapaassa taloudessa: teorian mukaan järkevät, omaa etuaan ajavat ihmiset hyödyttävät kaikkia pidemmällä aikavälillä, kun he eivät saa pakottaa toisia vaan voivat hyötyä näistä vain tarjoamalla näille vastapalveluksia (esimerkiksi rahaa tavarasta tai työstä). Eiväthän järkevät ei-pakotetut ihmiset osallistu mihinkään, mitä he eivät pidä vaivansa tai hintansa arvoisena, hän järkeili. Tällä perusteella hän vastusti taloudellisenkin toiminnan rajoituksia. Toisaalta Smithin "näkymättömän käden tulkinta on moninaista ja osin tarkoitushakuistakin.
Yllämainittu sitaatti Smithin kirjoituksista on lähempänä protektionismia kuin vapaakauppaa. Joten on mielenkiintoinen kysymys paljonko nykyään Smithin ajatuksista on hänen alkuperäisistä ajatuksistaan etääntynyttä tulkintaa.
Smith kannatti vapaakauppaa samasta syystä kuin maiden sisäistäkin kauppaa: hän näki työjaon ja erikoistumisen periaatteen olevan hyödyllistä myös kansainvälisellä tasolla. Käytännön politiikassa Smith kannatti silti joitakin protektionistisia lakeja Britannian edun ajamiseksi. Smith kuitenkin ajatteli, että pääomien liikkuvuus on sen verran vähäistä, että kaupan vapauttamisen hyödyt yhdessä maassa eivät koituisi toisten valtioiden asukkaiden hyödyiksi (tämän opin on puolestaan arveltu olleen vain taktinen keino käännyttää hallitsijoita vapaakaupan kannalle).
Poikkeuksena liberalismiinsa Smith kannatti Englannissa tuolloin vallinnutta korkosääntelyä. Hän kuitenkin muutti kantansa, kun filosofi Jeremy Bentham perusteli hänelle, miksi se olisi haitallista Smithin oman teoriansakin mukaan.
Smith esittelee markkinoiden itseorganisoitumista muun muassa työvoimaesimerkin avulla. Työvoiman "kysynnän" noustessa palkat nousevat – kysyntää nostaa työnantajien erikoistuminen ja uusiin koneisiin investoiminen. Palkkojen noustessa kotitaloudet voivat hankkia parempaa ruokaa jolloin imeväis- ja lapsikuolleisuus laskee, joka kasvattaa työvoiman määrää, joka taas alentaa palkkoja työvoiman "tarjonnan" lisääntyessä. Smithin aikakaudella 10-vuotias osallistui työntekoon, lapsikuolleisuus oli suurta, ei ollut yhteiskunnallisia lakeja, melkein kaikki ammattiliitot olivat kiellettyjä ja kaikkein suurimpana ongelmana oli se että suuri enemmistö ihmisistä oli hyvin köyhiä..


George Washington.
George Washington (22. helmikuuta (J: 11. helmikuuta) 1732 Westmorelandin piirikunta, Virginia – 14. joulukuuta 1799 Mount Vernon, Virginia) oli yksi Yhdysvaltojen perustajista ja Yhdysvaltain ensimmäinen presidentti vuosina 1789–1797. Hän toimi Yhdysvaltain armeijan ylipäällikkönä vapaussodassa.
Washington syntyi Virginiassa ja toimi maanviljelijänä ennen liittymistään armeijaan, missä hän taisteli ensin ranskalaisia vastaan Ohiossa. Myöhemmin hän johti Yhdysvaltain vapaussodassa armeijan ylipäällikkönä taistelua brittejä vastaan. Sodan jälkeen Washington valittiin Yhdysvaltain ensimmäiseksi presidentiksi vuonna 1789. Presidenttinä hänen merkittävimpiä päätöksiään oli, että Yhdysvallat pyrki eristäytymään suhteessa ulkovaltoihin.
Washingtonin arvostus on pysynyt korkealla vielä hänen kuolemansa jälkeen. Esimerkiksi kaupunki ja Washingtonin osavaltio on nimetty hänen mukaansa. Hänen kuvansa on dollarin setelissä ja neljännesdollarin kolikossa, ja hänet on ikuistettu myös Mount Rushmore -vuoren monumenttiin.
Nuoruus.
Washingtonin suku on kotoisin Englannin Essexistä. Georgen isoisoisä John Washington oli pappi, joka joutui eroamaan tehtävästään liiallisen alkoholinkäytön vuoksi ja muutti sen jälkeen Englannista Virginiaan vuonna 1657.
Velipuoli Lawrence Washington toimi George Washingtonin huoltajana isän kuoltua.
George Washington syntyi isänsä plantaasilla Pope's Creekissä Westmorelandissa, Virginiassa, 22. helmikuuta 1732. Hänen isänsä Augustine Washington oli alueen johtava suurtilallinen ja lääninoikeuden tuomari. Augustinen ensimmäinen vaimo Janet Butler kuoli 1729. He saivat kaksi poikaa, Lawrencen ja Augustine nuoremman, sekä Jane-tyttären. Augustine meni naimisiin Mary Ballin kanssa 1731, ja he saivat kuusi lasta, joista George oli vanhin. George Washingtonin syntymäpaikalla sijaitsee nykyisin hänen muistomonumenttinsa.
Vuonna 1735 Augustine muutti perheineen Potomacjoen yläjuoksulle, Little Hunting Creekin plantaasille, joka myöhemmin nimettiin Mount Vernoniksi. Vuonna 1738 he muuttivat jälleen, tällä kertaa Ferry Farmin plantaasille Fredericksburgiin Virginiaan, missä George vietti suuren osan nuoruudestaan. George Washingtonin lapsuus tunnetaan varsin heikosti, mutta siitä kerrotaan monia suosittuja tarinoita, jotka korostavat hänen rehellisyyttään, hurskauttaan ja fyysistä voimaansa. Nämä tarinat ovat suurelta osin myyttisiä, vaikka ne osittain perustuvatkin todellisiin tapahtumiin. Esimerkiksi tarina, jonka mukaan George heitti hopeadollarin Potomacjoen yli − mikä on fysikaalisesti mahdotonta − sai alkunsa hänen serkkunsa muistikuvasta, jonka mukaan George kykeni heittämään kiven Potomacjokea paljon kapeamman Rappahannockjoen yli.
George Washington oli isänsä kuollessa 11-vuotias. Tämän jälkeen hänen huoltajanaan toimi 14 vuotta vanhempi velipuoli Lawrence, jolla oli korkea arvo Virginian armeijassa. Lawrence opetti nuorelle Georgelle sosiaalisia taitoja ja esitteli tämän Virginian yläluokan jäsenille. George Washingtonin koulutus tunnetaan heikosti. Yleensä Virginian yläluokan lapset saivat tuohon aikaan opetusta kotona yksityisopettajilta tai paikallisissa, yksityisissä kouluissa. Pojat aloittivat tavallisesti muodollisen koulutuksen noin seitsemänvuotiaina ja saivat opetusta lukemisessa, kirjoittamisessa ja peruslaskutoimituksissa. Myöhemmin heille opetettiin latinaa ja kreikkaa sekä käytännöllisempiä aineita, kuten geometriaa, kirjanpitoa ja maanmittausta. Varakkaat plantaasin omistajat lähettivät usein poikiaan Englantiin käymään koulunsa loppuun, kuten tehtiin Georgen kahden vanhemman velipuolen kohdalla.
George Washington ei saanut yliopistokoulutusta. Hän kävi kuitenkin koulunsa loppuun joko Fredericksburgissa tai Westmorelandissa. Koulussa hän kunnostautui matematiikassa ja oppi maanmittauksen alkeet, mutta hän ei oppinut latinaa tai kreikkaa eikä koskaan puhunut mitään vierasta kieltä. Hän päätti koulunsa noin 15-vuotiaana. Koulutuksen puute jätti Washingtoniin jälkensä, ja hän yritti myöhemmin paikata muodollisen koulutuksen puutteita lukemalla paljon ja myös kirjoittamalla. Hän piti koulutusta erittäin tärkeänä ja testamenttasi rahaa nimeään kantavan yliopiston perustamiseksi.
Sotilasuran alku.
a>n vuonna 1772 maalaama maalaus Washingtonista seitsemänvuotisessa sodassa.
Vuonna 1746 Lawrence Washington ehdotti, että George liittyisi Britannian laivastoon. Vaikka George itse oli innoissaan, hänen äitinsä kielsi häntä lähtemästä sotilasuralle. Vuonna 1748 Lawrencen naapurissa asunut merkittävä Fairfaxin perhe kutsui Georgen mukaan maanmittariksi Länsi-Virginiaan suuntautuneelle tutkimusmatkalle. Seuraavana vuonna Fairfaxit auttoivat häntä saamaan nimityksen läänin maanmittariksi. 17-vuotiaana Georgella oli alkamassa tuottoisa ja menestyksekäs ura. Hän halusi kuulua herrasväkeen, työskenteli kovasti, säästi rahaa ja osti lunastamatonta maata.
Vuonna 1751 George seurasi tuberkuloosia sairastavaa Lawrencea Barbadoksen brittiläiseen siirtokuntaan Karibialla. Lawrence toivoi trooppisen ilman helpottavan sairautta. Barbadoksella George näki linnoituksia ja seurusteli sotilaiden kanssa, mikä luultavasti innoitti häntä myöhemmin asepalvelukseen. Hän myös sairasti isorokon, ja vaikka hän toipui nopeasti, jotkut historiantutkijat arvelevat hänen tulleen steriiliksi. Hän ei koskaan saanut omia lapsia.
Lawrence kuoli 1752, ja pian sen jälkeen George peri Mount Vernonin maatilan. Hän sai myös Lawrencen paikan Virginian vapaaehtoiskaartissa ja suuren provision, mikä oli ensimmäinen askel sotilasuralla. Vuonna 1754 Virginian varakuvernööri Robert Dinwiddie lähetti hänet sotilaskoulutuksen jälkeen rakentamaan Ohioon linnakkeen Allegheny- ja Monongahela-jokien yhtymäkohtaan, mutta ranskalaiset olivat jo rakentaneet samalle paikalle Fort Duquesnen linnakkeen. Washington rakensi lähistölle Fort Necessityn linnakkeen, mutta ranskalaiset valtasivat sen 3. heinäkuuta 1754 ja pakottivat Washingtonin miehineen antautumaan. Ranskalaiset antoivat Washingtonin palata miehineen Virginiaan vuonna 1755 ja hän palasi seitsenvuotiseen sotaan adjutanttina. Myöhemmin samana vuonna hänet ylennettiin everstiksi ja samalla koko Virginian sotajoukkojen komentajaksi. Washington palveli Virginian armeijassa joulukuuhun 1758, jolloin hän erosi palveluksesta. Hän haki upseeriksi Britannian armeijaan, mutta häntä ei hyväksytty.
Erottuaan palveluksesta Washington siirtyi politiikkaan, ja hänestä tuli Virginia House of Burgessesin jäsen vuonna 1759. Samana vuonna hän meni naimisiin rikkaan lesken Martha Custisin kanssa. Vaimonsa omaisuuden turvin Washington nousi Virginian siirtokunnan yläluokkaan ja saattoi keskittyä Mount Vernonin kehittämiseen. Pian hänelle kuitenkin selvisi, että hänen liiketoimiaan rajoitti Lontoosta säädelty alhainen tupakan hinta, ja hän velkaantui kalliin elämäntapansa vuoksi Lontoon kauppiaille. Washington oli tyytymätön Britannian armeijaan ja kauppiaisiin. Lisäksi hän oli varma siitä, että Ranskalta vuonna 1763 valloitettu Ohion alue jäisi brittien hallintaan eikä siirtyisi Virginialle, kuten hän toivoi. Tämän vuoksi oli selvää, että Washington kannatti itsenäisyyttä, kun se tuli ajankohtaiseksi.
Vapaussota.
George Washington pääsi Virginian edustajana siirtokuntien kongressiin sen ensimmäisenä (1774) ja toisena (1775) vuotena. Siirtokuntien kongressin toisessa tapaamisessa toukokuussa 1775 perustettiin Siirtokuntien armeija, jonka ylipäälliköksi Washington valittiin sotakokemuksensa vuoksi. Vaikka Washingtonin valinta oli yksimielinen, vielä jäi epäselväksi, perustetaanko siirtokunnille yhteistä armeijaa lainkaan. Vaihtoehtona oli, että jokainen siirtokunta puolustaisi aluettaan omilla joukoillaan. Yhteisen armeijan perustamisesta päästiin kuitenkin sopuun, ja Washington otti komentajuuden vastaan. Hän sai huonosti koulutetun sotilasjoukon komentoonsa 3. heinäkuuta 1775 Cambridgessa, Massachusettsissa. Washington käytti taisteluissa taktiikkaa, jossa hän ensin perääntyi hitaasti ja sen jälkeen hyökkäsi yllättäen vihollisen kimppuun. Tämän taktiikan avulla hän voitti Trentonin ja Princetonin taistelut sekä lopulta ratkaisevan Yorktownin piirityksen.
Washingtonin ensimmäiset sotatoimet vapaussodassa liittyivät Bostonin piiritykseen maaliskuussa 1776. Ennen taistelua Washington oli kouluttanut noin 20 000 miehen armeijansa kurinalaiseksi. Bostonissa britit joutuivat perääntymään ja jättämään jälkeensä muun muassa 200 tykkiä. Bostonin piirityksen päätyttyä Washington siirsi joukkonsa New Yorkiin, jossa hän jakoi armeijansa kahtia: puolet joukoista jäi vartioimaan Long Islandia ja puolet Manhattania. Tällä oli kuitenkin kohtalokkaat seuraukset, kun brittien kenraali William Howe hyökkäsi noin 30 000 miehen voimin kahdesta suunnasta Washingtonin joukkojen kimppuun. Amerikkalaiset vetäytyivät Pennsylvaniaan ja menettivät taistelussa yhteensä noin 5 000 miestä, joista 2 000 vangittiin.
Washington lähti hyökkäykseen 25. joulukuuta 1776 ja ylitti noin 2 400 miehen kanssa Delawarejoen yhdessä kenraali John Gloverin joukkojen kanssa. Hän eteni joukkoineen noin 16 kilometrin matkan Trentoniin, jossa teki aamuyöllä yllätyshyökkäyksen ja löi brittien hesseniläisistä palkkasotureista koostuneen varuskunnan. Viikkoa myöhemmin Washington voitti britit myös Princetonissa, ja siirtokuntien taistelutahto nousi.
Noin 18 000 miehen vahvuinen brittiarmeija jätti New Yorkin 23. heinäkuuta 1777 ja nousi maihin 25. elokuuta lähelle Philadelphiaa. Britit ja Washingtonin joukot, noin 11 000 miestä, kävivät Brandywinen taistelun 11. syyskuuta 1777, ja britit valtasivat kaupungin 26. syyskuuta. Vuonna 1777 Washington hävisi myös Germantownin taistelun Pennsylvaniassa, mutta lokakuussa 1777 Horatio Gatesin ja Benedict Arnoldin johtamat siirtokuntien joukot voittivat puolestaan britit Saratogan taistelussa. Washingtonin armeija siirtyi vuoden lopulla talvileiriin Valley Forgeen, missä armeijaa harjoitettiin preussilaisen Friedrich Wilhelm von Steubenin johdolla.
Sotatilanne muuttui täysin 6. helmikuuta 1778, kun Ranska ja Yhdysvallat solmivat "Treaty of Alliance" -sopimuksen (). Kesäkuussa Washington hyökkäsi vetäytyvän kenraali Henry Clintonin armeijan jälkijoukkoa vastaan. Vaikka taistelu päättyikin ratkaisemattomana, se toi ajan mittaan etua siirtokunnille. Taistelun jälkeen Washington johti armeijansa Hudsonjoen yläjuoksulle, josta tuli hänen tukialueensa. Seuraavien kahden vuoden aikana Washington operoi pohjoisissa siirtokunnissa, kun taas britit sotivat menestyksekkäästi eteläisissä siirtokunnissa. Siirtokunnat kärsivät sodan raskaimman tappion, kun Clinton valtasi toukokuussa 1780 Etelä-Carolinan Charlestonin. Tämän jälkeen eteläisten brittijoukkojen komentajaksi tuli kenraali Charles Cornwallis.
Sotaonni vaihtui vuonna 1781, jolloin amerikkalaiset kävivät eteläisissä siirtokunnissa menestyksekästä sissisotaa brittejä vastaan. Helmikuussa 1781 amerikkalainen kenraali Daniel Morgan löi Cornwallisin joukot Cowpensin taistelussa, ja maaliskuussa britit kärsivät tappion Guilfordin käräjätalon taistelussa. Näiden voittojen jälkeen Washington johti armeijansa New Yorkista Virginiaan ranskalaisten tukemana. Cornwallis vetäytyi joukkoineen Yorkin niemimaalle. Ranskalais-amerikkalaiset joukot saartoivat Cornwallisin joukot, jotka antautuivat kuukauden piirityksen jälkeen 19. lokakuuta. Yorktownin piiritys oli sodan viimeinen suuri taistelu siirtokuntien alueella.
Britannia ja siirtokunnat aloittivat rauhanneuvottelut Pariisissa vuonna 1782, ja rauhansopimus allekirjoitettiin syyskuussa 1783. Sota teki Washingtonista siirtokuntien kuuluisimman henkilön. Hän jätti eroanomuksensa ylipäällikön virasta joulukuussa 1783, muutama kuukausi sodan päättymisen jälkeen.
Presidenttinä.
George Washingtonin muotokuva vuodelta 1796.
Vapaussodan päätyttyä George Washington palasi viljelemään maata Mount Vernoniin. Vuonna 1784 hän teki tutkimusretken Yhdysvaltain länsiosaan. Vuonna 1787 hänet kutsuttiin Yhdysvaltain perustuslain allekirjoitustilaisuuteen Philadelphiaan. Kun uusi perustuslaki oli astunut voimaan, "Electoral College" äänesti Washingtonin yksimielisesti Yhdysvaltain presidentiksi. Hänet valittiin presidentiksi, koska hän oli menestynyt vapaussodassa, hänellä oli poliittinen oikeutus virkaan perustuslain allekirjoittajana ja aikalaiset luottivat häneen. Washington peitti kunnianhimoaan olemalla vähäpuheinen ja esittämällä usein välinpitämätöntä politiikkaa kohtaan.
Washington astui presidentin virkaan 30. huhtikuuta 1789 ja piti virkaanastujaispuheensa New Yorkissa. Aluksi hän käytti presidentin toimeenpanovaltaa harkiten ja varovasti, sillä monet suhtautuivat uuteen hallintoon edelleen epäilevästi. Aina kun hän teki ensimmäisen kerran jotain, se määritti osaltaan uuden presidentin asemaa.
Washingtonin ympärille syntyi hallitus, vaikka sillä ei ollutkaan muodollista perustuslaillista asemaa, kun hän delegoi ensimmäisellä kaudellaan neuvonantajilleen vastuuta tärkeistä aloista. Hallituksen tärkeimmillä paikoilla oli poliitikkoja Massachusettsista, New Yorkista ja Virginiasta. John Adams oli varapresidentti ja Alexander Hamilton valtiovarainministeri. Ulkoministerinä toimi John Jay, mutta hän jätti toimensa, kun Washington nimitti hänet korkeimman oikeuden puheenjohtajaksi, ja hänen tilalleen tuli Thomas Jefferson. Lisäksi tärkeä virka oli myös sotaministerillä. Kun hallinto laajeni, hallitukseen tuli lisää paikkoja. Hallituksesta huolimatta Washington säilytti ratkaisevan päätöksenteko-oikeuden itsellään. Hallituksen jäsenten yhteistoiminta oli haastavaa, sillä varsinkin Hamiltonilla ja Jeffersonilla oli täysin vastakkaiset näkemykset Yhdysvaltain tulevaisuudesta. Hamilton kannatti vahvaa ja yhtenäistä liittovaltiota, kun taas Jefferson olisi halunnut antaa osavaltioille laajat itsemääräämisoikeudet. Näiden kahden ympärille muodostuivat myös ensimmäiset puolueet: Hamiltonin federalistit ja Jeffersonin demokraattis-republikaanit. Washingtonin ensimmäisen kauden aikana presidentin apuna toimi vain vähäinen joukko ihmisiä.
Washington vieraili virkakautensa alussa kaikissa osavaltioissa: vuonna 1789 hän matkusti Uuteen-Englantiin ja 1790 eteläisiin osavaltioihin. Vaikka hänen tärkeimmät tehtävänsä olivat seremoniallisia, presidentin toimi oli nuoralla tanssimista. Kriitikoiden mukaan Washington yritti päästä monarkin asemaan. Aluksi Washington yritti pysytellä poliittisten kiistojen ulkopuolella, mutta hallituksen ja kongressin jakauduttua hänenkin piti valita puolensa.
Hamilton ehdotti vuonna 1791 kansallisen pankin perustamista. Sen tehtävänä olisi säilyttää liittovaltion varoja, laskea liikkeelle paperirahaa ja lainoittaa hallinnon toimia. Ehdotus meni läpi kongressissa, mutta Washington harkitsi veto-oikeutensa käyttämistä ehdotusta vastaan, koska keskuspankin perustaminen oli vastoin perustuslakia. Hän pyysi kirjalliset mielipiteet Jeffersonilta ja Hamiltonilta, minkä jälkeen hän asettui Hamiltonin kannalle ja hyväksyi pankin perustamisen. Tapaus osoitti kuinka hän joutui ottamaan kantaa puolueiden välisiin kiistoihin.
Washingtonin presidenttikauden alussa Yhdysvalloissa asui arviolta neljä miljoonaa ihmistä, joista noin viidesosa oli orjia. Noin kymmenen vuotta myöhemmin, Washingtonin kauden lopussa, asukasluku oli kasvanut noin puolella miljoonalla. Suurin osa yhdysvaltalaisista asui vielä tuolloinkin pienissä kylissä. Lisäksi ihmiset olivat alkaneet muuttaa itärannikolta, pääasiassa Virginiasta ja Pohjois-Carolinasta, sisämaahan intiaanien asuinalueille.
Myös äänioikeutta oltiin vähitellen laajentamassa. Vuonna 1789 vain noin 50–75 % Yhdysvaltain aikuisista, valkoisista miehistä sai äänestää. Vuonna 1790 Vermontin osavaltio kuitenkin antoi äänioikeuden kaikille vapaille miehille, ja sitä seurasivat Kentucky (1792) ja Tennessee 1796. Tosin Tennesseessä äänioikeuden sai vasta puolen vuoden kyläyhteisössä asumisen jälkeen. Vuoden 1792 presidentinvaaleissa vain kuusi viidestätoista osavaltiosta valitsi valitsijamiehet vaaleilla ja äänioikeuden määritelmä vaihteli osavaltioittain. Yhteensä ääniä annettiin vain 13 000. Washington suuntautui yhä enemmän Hamiltonin federalistien linjalle, mutta Jeffersonkin myönsi, että hän oli tärkeä kansakunnan yhdistäjä. Washingtonin valinta toiselle kaudelle oli yksimielinen.
Pian Washingtonin toisen kauden alkamisen jälkeen, huhtikuussa 1793 Ranska ja Iso-Britannia ajautuivat Ranskan vallankumouksen seurauksena sotaan. Washington päätti pitää Yhdysvallat erillään konflikteista ja julisti maan puolueettomaksi, kunnes se ehtisi kasvaa voimakkaammaksi. Washington lähetti John Jayn Lontooseen neuvottelemaan brittijoukkojen vetäytymisestä ja solmimaan paremmat kauppasuhteet Britannian kanssa. Jay onnistui ensimmäisessä tavoitteessaan, mutta kauppasopimusta kritisoitiin ja Washington joutui panemaan arvovaltansa peliin, ennen kuin kongressi ratifioi sopimuksen.
Washingtonin toisella kaudella demokraattis-republikaanisen (nyk. demokraatit) ja federalistisen (nyk. republikaanit) puolueen välinen ero kasvoi merkittäväksi. Washington pysyi kuitenkin puolueettomana, sillä hän ei ymmärtänyt poliittisten puolueiden merkitystä.
Viimeiset vuodet ja kuolema.
Presidentinviran jätettyään George Washington vetäytyi maatilalleen Mount Vernoniin. Presidentti John Adams nimitti hänet Yhdysvaltain ensimmäiseksi kenraaliluutnantiksi sekä puolustusvoimien komentajaksi vuonna 1798. Hän toimi puolustusvoimien komentajana kuolemaansa saakka.
Washington sairastui nielutulehdukseen 12. joulukuuta 1799 ollessaan ratsastamassa maatilallaan. Aamuyöllä 14. joulukuuta hän herätti vaimonsa Marthan ja sanoi, että hänen oli vaikea hengittää. Tohtori James Craig saapui Mount Vernoniin yhdeksän aikaan aamulla. Aamupäivän aikana Washington menetti paljon verta, ja paikalle kutsuttiin kaksi lääkäriä lisää, Elisha Dick of Alexandria ja Gustavus Brown. Washington menetti vielä lisää verta ja kuoli lopulta keskiyön paikkeilla. Hänet sekä hänen vaimonsa on haudattu kappeliin, joka valmistui Mount Vernoniin vuonna 1831.
Washington määräsi testamentissaan Mount Vernonin vaimolleen Marthalle sekä kaksi muuta maatilaa Virginiasta lapsenlapsilleen. Lisäksi Washington lahjoitti rahaa orpojen koululle sekä Washington D.C.:ssä toimineelle kansalliselle yliopistolle. Hän määräsi orjansa vapautettavaksi heti vaimonsa kuoleman jälkeen, joskin hänen henkilökohtainen orjansa William sai vapautuksen heti. Lisäksi Williamille maksettiin Washingtonin kuolinpesästä 30 dollaria kerran vuodessa.
Yksityiselämä.
Washington on kuvattu useissa patsaissa hevosen selässä. Public Garden, Boston.
Washingtonin lempiharrastus oli ketunmetsästys. Lisäksi hän harrasti muun muassa kalastusta, ratsastusta ja tanssimista. Hänen tiedetään myös omistaneen useita hevosia ja osallistuneen niillä erilaisiin kilpailuihin. Washingtonin lempihevosena on pidetty "Magnolia" -nimistä arabianhevosta. "Magnolia" menestyi kilpailuissa hyvin ja Washington vaihtoi sen 5000 eekkerin (n. 20 neliökilometrin) kokoiseen maa-alueeseen kenraali kanssa vuonna 1788. Vielä kuolemansa aikoihin Washington omisti yhteensä 21 hevosta.
Washingtonin hiukset olivat punaiset, mutta hän värjäsi ne myöhemmin. Washington alkoi menettää hampaitaan jo 20-vuotiaana. Erään myytin mukaan hänellä olisi ollut puusta tehdyt tekohampaat, mutta se on myöhemmin osoitettu vääräksi. Vuonna 2005 tutkijaryhmä skannasi Washingtonin hampaat laserilla ja totesi, että tekohampaita oli tehty muun muassa kullasta ja eläinten hampaista.
Washingtonilla ei ollut omia lapsia, mutta hän kasvatti kaksi vaimonsa Martha Custisin lasta, Martha ja John Custisin. Mahdollinen selitys Washingtonin lapsettomuudelle on steriiliys.
Uskonto.
George Washington maalauksessa yhdessä orjansa kanssa.
George Washington kastettiin episkopaalisen kirkon (joka oli tuolloin osa Englannin kirkkoa) jäseneksi 16. huhtikuuta 1731, noin kaksi kuukautta syntymänsä jälkeen. Washingtonin kummisediksi merkittiin Beverley Whiting ja kapteeni Christopher Brookes sekä kummitädiksi Mildred Gregory. Ennen vallankumousta Washington osallistui episkopaalisen kirkon toimintaan. Kuten useat muutkin Yhdysvaltain perustajaisät, myös Washington oli elämänsä loppupuolella deisti.
Suhtautuminen orjuuteen.
Washington omisti useita mustia orjia. Vuonna 1743, 11-vuotiaana, hän peri isältään kymmenen orjaa. Ostettuaan vuonna 1750 maatilan hän hankki yksitoista orjaa lisää, ja neljä vuotta myöhemmin hän osti vielä kuusi orjaa veljeltään Lawrencelta. Lawrencen kuoltua samana vuonna George Washington sai Mount Vernonin maatilan ja sen mukana 18 orjaa lisää. Tämänkin jälkeen Washington osti usein orjia ennen avioliittoaan rikkaan lesken Martha Custisin kanssa tammikuussa 1759. Custisilta saamillaan rahoilla Washington osti kerralla jopa 84 uutta orjaa maatilalleen. Washington kohteli orjiaan suhteellisen hyvin; hän antoi heille sunnuntaiden lisäksi vapaata myös jouluisin, helluntaina ja pääsiäisenä sekä osti välillä osan näiden viljelemistä vihanneksista. Washingtonin palveluksessa olleet orjat haudattiin hänen hautakappelinsa läheiseen mäkeen nimettömiin hautoihin. Vanhoilla päivillään Washington vakuuttui siitä, että orjuus oli eettisesti väärin, ja testamentissaan hän vapautti kaikki orjansa.
Perintö.
George Washington Yhdysvaltain yhden dollarin setelissä.
Washingtonin kuoleman jälkeen hänen mukaansa on nimetty useita kohteita; muun muassa kaupunki, osavaltio, kymmenen Yhdysvaltain laivaston sota-alusta sekä useita kouluja, yliopistoja, piirikuntia, kyliä ja katuja. Lisäksi Washingtonin kuva on Yhdysvaltain yhden dollarin setelissä sekä neljännesdollarin kolikossa. Washingtonin kasvot on myös ikuistettu kolmen muun presidentin kanssa Mount Rushmoren monumenttiin. Rushmoren lisäksi Washington on ollut lukuisten muiden patsaiden ja monumenttien aiheena; yksin New Yorkin kaupungissa on seitsemän Washingtonia esittävää patsasta. Washingtonin mukaan nimetyistä monumenteista tunnetuin on Washington D.C.:ssa sijaitseva Washington Monument -obeliski.
Yhdysvalloissa julkaistiin ensimmäiset postimerkit 1. heinäkuuta 1847. Viiden sentin postimerkkiin päätettiin painaa Benjamin Franklinin kuva ja kymmenen sentin merkkiin Washingtonin kuva. Kumpikin merkki on painettu yksivärisenä halvemman tuotantohinnan takia.
George Washington kohosi eläessään aina kenraaliluutnantin arvoon asti. Presidentti Gerald Ford nimitti Washingtonin postuumisti ”armeijoiden kenraaliksi” () 11. lokakuuta 1976. Arvo on Yhdysvaltain armeijan korkein, ja se on myönnetty Washingtonin lisäksi vain ensimmäisessä maailmansodassa palvelleelle John J. Pershingille vuonna 1919.
Aiheesta muualla.
*


Sunzi.
Sunzi (, pinyin: Sūnzǐ; ennen tunnettu myös muodossa Sun Tzu) eli Mestari Sun, alkuperäiseltä nimeltään Sun Wu, oli kenraali, strategi ja filosofi muinaisessa Kiinassa. Hänen uskotaan kirjoittaneen sotastrategiasta kertovan teoksen "Sodankäynnin taito", jota pidetään ensiluokkaisena esimerkkinä taolaisesta ajattelutavasta. Sunzin vaikutus Kiinan ja Aasian historiaan sekä aasialaiseen kulttuuriin paitsi kirjansa kautta myös legenda-asemansa vuoksi on huomattava. 1800- ja 1900-luvuilla "Sodankäynnin taito" kasvatti suosiotaan länsimaissakin, ja sen oppeja hyödynnettiin käytännön tasolla. Sunzin teoksen vaikutus tuntuu vieläkin sekä aasialaisessa että länsimaisessa kulttuurissa ja politiikassa.
Historioitsijat ovat kyseenalaistaneet Sunzin olemassaolon todellisena historiallisena hahmona. Traditionaalisesti hänen on väitetty eläneen Kevään ja syksyn aikakaudella (770–476 eaa.) Kiinassa ja olleen kenraali, joka palveli vuosina 544-496 eaa. elänyttä kuningasta. Ne tiedemiehet, jotka uskovat Sunzin todella olleen olemassa, sijoittavat "Sodankäynnin taidon" syntyvuodet Taistelevien läänitysvaltioiden -aikakaudelle (476-221 eaa.) vedoten tekstin kuvauksiin sodankäynnistä. Traditionaalisten lähteiden mukaan myös Sunzin jälkeläinen, Sun Bin, kirjoitti sotatieteellisen tutkielman nimeltä "Sun Binin Sodankäynnin taito". (Sekä Sun Wuhun että Sun Biniin viitataan klassisissa kiinalaisissa teksteissä nimellä "Sunzi", joten historioitsijat luulivat Sun Wun olleen itse asiassa Sun Bin aina siihen saakka, kunnes jälkimmäisen teos löytyi vuonna 1972.)
Elämä.
Traditionaaliset lähteet, kuten Sima Qianin 100-luvulla eaa. kirjoittama elämänkerta, kertovat, että Sunzi syntyi Qi-valtiossa Kiinassa Kevättä ja syksyä -kaudella ja että hän oli Wun kuninkaan, Helün, sankarillinen kenraali, jonka saavuttamat voitot inspiroivat hänet kirjoittamaan "Sodankäynnin taidon". Kevään ja syksyn aikakausi oli seitsemän eri valtion (Zhaon, Qin, Qinin, Chun, Hanin, Wein ja Yanin) keskenäisten sotien aikaa, jolloin jokainen valtio havitteli itäisen Kiinan hedelmällistä maaperää.
Eräs legenda Sunzin elämästä kuuluu seuraavasti: Wun kuningas päätti koetella Sunzin taitoja käskemällä hänen kouluttaa haaremin 180 jalkavaimosta sotilaita. Sunzi jakoi vaimot kahteen eri komppaniaan ja nimitti kaksi kuninkaan suosikkia niiden johtoon. Kun hän ensimmäisen kerran määräsi rintamasuunnan oikealle, jalkavaimot kikattivat. Tällöin Sunzi totesi, että kenraali, tässä tapauksessa hän itse, oli vastuussa siitä, ymmärsivätkö sotilaat heille annettuja käskyjä vai eivät. Hän toisti komennon, ja jälleen vastauksena oli kikatusta. Sitten Sunzi määräsi kaksi kuninkaan suosikkia teloitettaviksi, mutta kuningas ei hyväksynyt tätä. Kenraali selitti, että mikäli sotilaat ymmärsivät käskyt, mutteivät totelleet niitä, se oli upseeriston vika. Sunzi myös lisäsi, että sen jälkeen, kun kenraali oli käskynsä antanut, oli sotilaiden velvollisuus toteuttaa se huolimatta siitä, mitä mieltä kuningas oli. Kahden jalkavaimon teloituksen jälkeen nimitettiin uudet upseerit heidän tilalleen. Tämän jälkeen komppaniat toteuttivat kaikki käskyt virheettömästi.
Sima Qianin biografiassa väitetään, että Sunzi todisti taisteluissa teorioidensa pätevyyden, että hän oli menestyksekäs sotilasurallaan ja että hän kirjoitti "Sodankäynnin taidon" oman, koetellun kokemuksensa pohjalta. Sunzin jälkeläisestä Sun Binistä tuli myös kuuluisa oppi-isä sotatieteissä.
Sodankäynnin taito.
"Sodankäynnin taito" on totuttu yhdistämään Sunziin. Sitä kutsuttiin alun perin nimellä "Sunzi Bingfa" tai yksinkertaisesti "Sunzi", ja se kertoo sodan filosofiasta; konfliktien hallinnasta ja taistelujen voittamisesta. Vastoin yleistä uskomusta teos ei sisällä pelkästään alkuperäisen kirjoittajan tekstejä vaan myös kommentaarin ja selvennyksiä myöhemmiltä sotateoreetikoilta, kuten Li Quanilta ja Du Multa. "Sodankäynnin taitoa" pidetään strategisena mestariteoksena, johon myöhemmät kenraalit ja teoreetikot ovat toistuvasti tehneet viittauksia sen julkaisemisesta, kääntämisestä ja "maailmanvalloituksesta" asti.
Kiinassa ennen 100-lukua eaa. kirjoitetuista teksteistä kuusi suurta teosta on säilynyt näihin päiviin saakka. Niihin kuuluu myös "Sodankäynnin taito". Song-dynastian aikaan varhaisella 1000-luvulla nämä kuusi suurta ja eräs Tang-dynastian aikainen teos yhdistettiin yhdeksi kokoelmaksi, Seitsemäksi sotaklassikoksi. Tämän kokoelman keskeisenä osana "Sodankäynnin taito" on kiinalaisen sotatieteen perusta. Kirja oli luettava, mikäli esimerkiksi mieli upseeriuralle.
Sunzin teoksessa käyttämää kieltä voidaan kutsua epätavalliseksi länsimaisten sodankäynnistä ja strategiasta kertovien opusten kontekstissa. Esimerkiksi luvussa 11 hän toteaa, että johtajan on oltava "tyyni ja salaperäinen" sekä kyettävä ymmärtämään "käsittämättömiä juonia". Tekstistä löytyy muita samankaltaisia huomautuksia, jotka ovat saaneet länsimaalaisia lukijoita ymmälleen. Tällaisten toteamusten tarkoitus on kuitenkin selvä, kun niitä lähestytään taolaisesta näkökulmasta. Sunzi esittää ideaalisen kenraalinsa valaistuneena taolaisena mestarina, minkä vuoksi "Sodankäynnin taitoa" pidetäänkin erinomaisena esimerkkinä taolaisesta strategiasta. Teos eroaakin juuri hengeltään samankaltaisista länsimaisista teoksista, kuten preussilaisen kenraalin Carl von Clausewitzin "Sodankäynnistä"-kirjasta. Taolaisen näkökulman tiedostaminen on tekstin merkitysten kannalta olennaista "Sodankäynnin taitoa" luettaessa.
Sunzin teos ei ole suosittu yksistään sotateoreetikoiden keskuudessa, vaan sen ovat enenevissä määrin löytäneet myös poliitikot ja liikemiehet. Nimestään huolimatta "Sodankäynnin taito" nimittäin käsittelee strategiaa sodankäyntiä laajemmalla tasolla. Tekstissä alleviivataan sotateoreettista puolta, mutta siinä todetaan myös diplomatian ja korkeatasoisten kansainvälisten suhteiden olevan tärkeitä valtion terveydelle.
1970-luvun alkupuolella tiedemiehet löysivät kokoelman muinaisia tekstejä, jotka oli kirjoitettu poikkeuksellisen hyvin säilyneille bambuliuskoille. Tässä joukossa olivat muun muassa "Sodankäynnin taito" ja "Sun Binin Sodankäynnin taito". Jälkimmäinen teos oli ollut kateissa Han-dynastian ajoista, jolloin lähteissä sen olemassaolosta vielä puhuttiin ja sen tekijäksi ilmoitettiin Sunzin jälkeläinen. Löytöä pidetään äärimmäisen tärkeänä esimerkiksi siksi, että se valotti Sun Binin suhdetta Sun Wuhun ja että kokonaisuutena se lisäsi tunnettujen kiinalaisten sotatieteellisten teosten lukumäärää.
Historiallisuus.
Tutkijat ovat epäilleet Sunzin historiallisuuden sekä traditionaalisissa lähteissä "Sodankäynnin taidolle" annetun kirjoitusajankohdan paikkansapitävyyttä. Skeptisyyttä ovat herättäneet niin historialliset epätarkkuudet ja anakronismit kuin sekin, että kuningas muka salli teloittaa kaksi mieluisinta jalkavaimoaan. Kasvavan epäilijöiden joukon, joka toisinaan on jopa kieltänyt Sun Wun olemassaolon, sekä traditionaalisiin lähteisiin luottavien välillä on käyty kiivasta väittelyä etenkin Kiinassa. Tutkijoiden käsitykset siitä, kenelle kunnia "Sodankäynnin taidosta" kuuluu, vaihtelevat Sunzista chulaiseen Wu Zixuun, tuntemattomaan kirjoittajaan, koulukuntaan Qi- tai Wu-valtiossa, Sun Biniin ja muihin.
Traditionalistien mukaan "Sodankäynnin taidon" on kirjoittanut nimenomaan Sun Wu, josta kerrotaan "Shijissä" sekä "Kevättä ja syksyä -vuosikirjoissa" ja joka vaikutti Kiinassa myöhäisellä 500-luvulla eaa. alkaen vuodesta 512 eaa. "Sodankäynnin taidon" esiintymistä muissa historiallisissa teksteissä pidetään todisteena Sun Wun historiallisuudesta ja siitä, että teos on hänen kynänjälkeään. Eräät strategiset käsitteet, kuten maaston kartoitus, yhdistetään Sunziin. Sitä, että ne esiintyvät myös muissa töissä, esimerkiksi Sima Rangjun "Sotaministerin keinoissa", pidetään niin ikään todisteena Sunzin historiallisuudesta.
Tutkijat, jotka eivät hyväksy traditionalistien kantaa, viittaavat usein anakronismeihin, joita esiintyy "Sodankäynnin taidon" termistössä, siinä esitetyssä teknologiassa, ideoissa, tapahtumissa ja taistelutekniikassa. Tekstissä kuvaillut suuren luokan sodat ja hienostuneet tekniikat eroavat karkeammista pienistä taisteluista, jotka olivat 500-luvulle eaa. tyypillisiä. Tämän lisäksi varsinaiset aikalaislähteet eivät tue vuosisatoja myöhemmin luotuja selontekoja Sunzista. Esimerkiksi Zuozhuan, jota pidetään aikakauden tärkeimpänä lähteenä, ei vahvista hänen ottaneen osaa Wun ja Yuen välisiin sotiin. Huolimatta Sunzin kyseenalaisesta historiallisuudesta ja siitä, kirjoittiko hän todella "Sodankäynnin taidon", ovat hänen hahmonsa ja itse teos olleet varsin vaikutusvaltaisia.
Vaikutus.
"Sodankäynnin taito" on innoittanut monia merkittäviä henkilöitä. Perinteisen historiankirjoituksen mukaan yhdistyneen Kiinan ensimmäinen keisari, Qin Shi Huangdi, piti teosta korvaamattomana Taistelevien läänitysvaltioiden -kauden loppumisen kannalta. "Sodankäynnin taito" rantautui Japaniin noin vuonna 760, ja kirjasta tuli pian suosittu maan kenraalien keskuudessa. Se myös edesauttoi huomattavasti Japanin yhdistymistä. Samurait arvostivat teoksen oppeja, ja heidän joukossaan muun muassa sellaiset nimet kuin Oda Nobunaga, Toyotomi Hideyoshi ja Tokugawa Ieyasu paitsi kannattivat myös hyödynsivät niitä.
Historioitsijat esittävät mielellään Napoleonin keisarina, joka tutki Sunzin oppeja ja sovelsi niitä sodissaan muuta Eurooppaa vastaan. Bonaparten piittaamattomuus keskeisistä periaatteista, kuten väliaikaisten olosuhteiden huomioimisesta, oli suurelta osin syynä hänen tappioonsa Venäjällä. "Gensui" (yliamiraali) Tōgō Heihachirō, joka johti Japanin voittoon Venäjän-Japanin sodassa, oli "Sodankäynnin taidon" innokas lukija. Suomalaisista kenraaleista ainakin päämajoitusmestari Aksel Fredrik Airo luki Sunzia.
Lyötyään Tšiang Kai-šekin ja Guomindangin kommunistisen Kiinan johtaja Mao Zedong piti "Sodankäynnin taitoa" osaltaan voittonsa edesauttajana. Teos innoitti Maoa suuresti hänen kirjoituksissaan sissisodankäynnistä, jotka puolestaan vaikuttivat kommunistisiin kansannousuihin ympäri maailman.
Kenraali Vo Nguyen Giap, sodankäynnillinen nero, jonka ansioiksi voidaan lukea voitot Ranskaa ja Yhdysvaltoja vastaan, oli myös Sunzin "oppilas" ja hänen ideoidensa toimeenpanija. USA:n tappio johtikin siihen, että "Sodankäynnin taito" tuli myös yhdysvaltalaisten sota-asiantuntijoiden tietouteen.
Yhdysvaltojen armeijan pääesikunta on ohjeistanut kaikkia yksiköitä ylläpitämään päämajoissaan kirjastoja henkilökunnan jatkuvan koulutuksen puolesta sodankäynnin saralla. "Sodankäynnin taito" mainitaan esimerkkinä kirjoista, joita olisi suositeltavaa löytyä jokaisesta yksiköstä, ja henkilökuntaa velvoitetaan tekemään lyhyitä esitelmiä toisille upseereille lukemisistaan.
Sunzin "Sodankäynnin taito" kuuluu Yhdysvaltain merijalkaväen ammattilukemistoon. Persianlahden sodassa 1990-luvulla kenraali Norman Schwarzkopf toimi Sunzin periaatteiden mukaisesti hyödyntämällä petosta ja nopeutta sekä hyökkäämällä vihollisen heikkoja kohtia vastaan.
Mark McNeilly esittää teoksessaan "Sun Tzu and the Art of Modern Warfare", ettei ymmärtämättä Sunzin nykyaikaista tulkintaa ja hänen merkitystään Kiinan historiassa voi käsittää Kiinan pyrkimystä nousta suurvallaksi 2000-vuosisadalla. Modernit kiinalaiset oppineet pohjaavat avoimesti "Sodankäynnin taidon" historiallisiin strategisiin oppeihin kehittäessään omia teorioitaan, sillä heidän mielestään muinaisen Kiinan tuonaikaisissa kamppailuissa on suora yhtäläisyys sen nykyisiin ponnisteluihin. Sunzin opetukset ovatkin suuressa arvossaan muiden perinteisten kiinalaisten teosten joukossa, josta usein ammennetaan kehitettäessä Kiinan valtion ja sen johdon strategioita.
Populaarikulttuurissa.
Vuonna 1996 tuotettiin 13 jakson mittainen televisiosarja nimeltä "Sun Wu", jossa Sun Yanjun näytteli Sunzia.
Vuonna 2008 tuottaja Zhang Jizhongin johdolla tehtiin 40-osainen historiallinen draamasarja, "Bing Sheng", jossa Zhu Yawen esiintyi Sunzina.
Oliver Stonen ohjaamassa elokuvassa "Wall Street – rahan ja vallan katu" (1987) lainataan toistuvasti "Sodankäynnin taitoa".
Team Fortress 2 pelissä Soldierin hahmo ylistää Sunzin sotilaallisia taitoja ja strategioita.


Sodankäynnin taito.
Sodankäynnin taito on kiinalaisen Sunzin (孫子) kirjoittama sodankäyntiä koskeva teos. Kirjan kirjoittajaksi väitetty Sunzi tunnetaan vanhemman Wade-Giles -translitterointijärjestelmän mukaisesti myös nimellä Sun Tzu.
Teoksen kirjoittaja.
Teoksen väitetään pohjautuvan kevään ja syksyn aikakaudella (771–481 eaa.) eläneen kenraali Sun Wun sotastrategioihin ja oppeihin, mutta monet kriitikot ovat kyseenalaistaneet Sun Wun olemassaolon historiallisena henkilönä (kts. Nojosen kriittinen editio kirjasta). Mahdollisesti Sun Wu oli pelkkä salanimi, jolla jokin taistelevien läänitysvaltioiden aikakaudella (alkoi 453 eaa.) tuntemattomaksi jäänyt sotastrategi pyrki lisäämään teoksensa varhaisuutta ja samalla arvokkuutta. Todennäköisesti kirjaa ei kirjoitettu Kevättä ja syksyä -aikakaudella, koska kirjoittajan kuvaukset sodankäynnistä, armeijoiden koosta ja varusteista (kuten jalkajousesta) viittaavat taistelevien läänitysvaltioiden aikakauteen.
Sisältö.
"Sodankäynnin taidossa" korostetaan mm. nopean sodan hyötyjä. Kirjoittaja pyrkii siinä ilmaisemaan, kuinka olisi parhaiten mahdollista käydä sota mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman pienin menetyksin.
Joissain varhaisissa kiinalaisissa teksteissä puhutaan jopa 82 luvusta, jolloin kuusikymmentäyhdeksän lukua olisi aikojen saatossa kadonnut, mutta mahdollisesti jokainen rulla, joista teos oli koostunut, oli laskettu luvuksi. Koska yli 13 000 -merkkinen "Sodankäynnin taito" todennäköisesti kirjoitettiin useina kääröinä, on hyvinkin mahdollista, että kääröjä olisi ollut kymmeniä. Suomeksi on ilmestynyt laajin tunnettu versio Sunzin Sodankäynnin taidosta (Gaudeamus 2005), joka sisältää kolmentoista perusluvun lisäksi Yinqüeshanin hautalöydöksen viisi lisälukua.
Teoksen käyttö.
Sodankäynnin taitoa on käytetty myös muuhun kuin sotatarkoituksiin. Sen oppien kerrotaan pätevän talousmaailmassakin. Muun muassa yhdysvaltalainen Ford siteerasi vuosikokouksessaan joitain "Sodankäynnin taidon" oppeja. Kirjaa on käytetty myös jalkapallon maailmassa, sillä se lukeutuu Brasilian maailmanmestaruuteen vuonna 2002 johdattaneen Luiz Felipe Scolarin lempikirjoihin.
Se myös muun muassa auttoi Vietnamin itsenäisyyttä tukevan FNL:n voittoon Ranskan joukoista Indokiinan sodassaTieteen Kuvalehti nro 15/2006 "Vanha sotaviisaus kelpaa yhä" s. 60-65
Suomennos.
Kirjasta on kaksi suomennosta. 1982 julkaistu Heikki Karkkolaisen "Sun Tzu: Sodankäynnin taito" (Tietosanoma) painos perustuu Samuel Griffithin englanninkieliseen laitokseen, joka pohjaa Song-editioon. Se noudattaa Wade-Giles'n translitteraatiota ja sisältää lukuisia kommentaareja.
Uudempi "Sunzi: Sodankäynnin taito" on kiinan kielestä tehty, ja suomennos perustuu varhaisimpaan (noin 140 eaa.) ja laajimpaan tunnettuun Sunzin editioon, ja siinä on hyödynnetty 1970-luvulla tehtyjä tekstilöytöjä. Teoksen on suomentanut ja varustanut laajalla viiteaparaatilla Matti Nojonen (Gaudeamus 2005).


Anarkia.
Anarkia tarkoittaa liberaalista vapauden tilaa ja järjestäytymistä anarkismin oppien mukaan. Se tulee kreikankielisestä sanasta "arkhē" ’esivalta’ sekä kieltävästä a(n)-etuliitteestä.


Agnostisismi.
__NOTOC__
Agnostisismi tai agnostismi (kreik. α- "a"-, ei + γνώσις "gnōsis", tieto) on käsitys, jonka mukaan ei voida tietää, onko jumalaa tai jumalia olemassa. Käsitettä käytetään myös laajemmin käsityksestä, että ei ole mahdollista saada mitään tietoa joistakin asioista.
Thomas Henry Huxley loi sanan agnostisismi.
Thomas Henry Huxley loi käsitteet ”agnostisismi” ja ”agnostikko” 1860-luvulla kuvaamaan ajatuksiaan: ”Mietiskelin ja keksin nimen joka oli mielestäni sopiva nimi 'agnostikko'. Se tuli päähäni enteellisen vastakkaisesti 'gnostikolle' kirkkohistoriassa joka halusi tietää niin paljon juuri siitä mistä minä en tiedä mitään. Tyydytyksekseni nimi tuli yleiseen käyttöön.”
Vaikka agnostikko kieltää tiedon mahdollisuuden, agnostikko ei välttämättä ole ateisti eli hän saattaa silti uskoa jumalan olevan olemassa. Hän voi jopa myöntää ateistien perustelujen olevan parempia, mutta silti uskoa ”tunteellisin perustein”.
Agnostismi ja ateismi.
Ateismi voidaan käsittää kahdella tavalla. Ensiksi väitelauseena jumalan olemassaolosta: todellisuuteen ei kuulu jumalaa tai jumalia. Toinen määritelmä on tietoa koskeva eli siinä on kyse yksilön käsityksestä siitä, onko jumalien olemassaolosta tietoa vai ei. Tietoa koskien ateismi voidaan jakaa positiiviseen ateismiin, jossa kielletään jumalien olemassaolo, ja negatiiviseen ateismiin, joka on uskon puutetta jumalien olemassaoloon, mutta josta puuttuu jumalien olemassaolon nimenomainen kieltäminen.
Filosofi Michael Scriven on muotoillut tunnetun ateismin, agnostismin ja teismin tietoteoreettiseen määritelmän, jossa myös agnostismi määritellään asteikkona.
Scrivenin mukaan agnostisismi laajassa merkityksessä voidaan jakaa kolmeen lajiin. Scriven nimittää epäilijöiksi niitä, joiden mielestä jumalan olemassaolon puolesta on joitakin todisteita, mutta jumalan olemassaolo on epätodennäköistä. Agnostikkoja käsitteen suppeassa merkityksessä ovat Scrivenin mukaan ne, joiden mukaan jumalan olemassaolon todennäköisyys on 50 %.
Scrivenin mukaan agnostikot voidaan jakaa kahteen ryhmään myös toisella perusteella. Scriven nimittää positiiviseksi agnostismiksi käsitystä, jonka mukaan on runsaasti todisteita sekä jumalan olemassaolon puolesta että jumalan olemassaoloa vastaan. Negatiivinen agnostismi taas on Scrivenin mukaan asenne, jossa ei haluta ottaa kantaa jumalan olemassaoloon vaan vedotaan tietämättömyyteen.
Scrivenin mukaan agnostismi on päättämättömyyttä silloin, kun kyse ei ole itsensä suojelemisesta yhteisössä, jossa ateisteihin suhtaudutaan kielteisesti. Filosofi Julian Baggini on arvostellut agnostistista asennetta siitä, että johdonmukaisesti sen mukaan ei voitaisi sanoa, nouseeko aurinko huomenna, koska mikään kokemustieto ei ole täysin varma. Jumalausko on Bagginin mukaan oletuksena tarpeeton.


Helsingin nähtävyydet.
Vanhassa merenrantakaupungissa ja Suomen pääkaupungissa Helsingissä on monta historiallisesti ja kulttuurillisesti arvokasta paikkaa ja nähtävyyttä.
Mereltä Senaatintorille.
Mereltä Helsinkiä lähestyvä matkustaja kohtaa ensimmäisenä Kustaanmiekassa Kuninkaanportin, sisäänkäynnin Suomenlinnaan. Suomenlinna on vahva osa helsinkiläistä kaupunki-identiteettiä ja suosittu kesänviettopaikka lukuisine vihreine nummineen ja rantoineen.
Kauppatorille saavuttaessa ollaankin jo lähellä Helsingin historiallisesti tärkeimpiä rakennuksia. Presidentinlinna ja Helsingin kaupungintalo tervehtivät pohjoisessa, Esplanadin puisto avautuu Havis Amandan patsaalta länteen ja idässä Katajanokalla kohoaa ortodoksinen Uspenskin katedraali. Kauppatorin länsipäästä on vain yhden korttelin matka pohjoiseen empiretyyliselle Senaatintorille, jota reunustavat muun muassa tuomiokirkko pohjoisessa, yliopiston päärakennus lännessä ja valtioneuvoston linna idässä. Välin voi kulkea esimerkiksi Sofiankadun katumuseon kautta.
Mannerheimintien varrella.
Monet merkittävät rakennukset ja muut nähtävyydet ovat Esplanadin länsipäästä luoteeseen Töölönlahden länsipuolitse suuntautuvan pääkadun Mannerheimintien varrella. Kadun alkupisteestä korttelin päässä länteen on Vanha kirkkopuisto eli Ruttopuisto. Esplanadin jälkeen oikealla ovat Stockmannin tavaratalo ja sen jälkeen Kolmen sepän patsas. Yhtä kadunväliä myöhemmin vasemmalla on funktionalistinen Lasipalatsi ja oikealla Sokoksen tavaratalo, jota seuraavat Postitalo sekä nykytaiteen museo Kiasma, jonka edessä on Mannerheimin ratsastajapatsas. Kiasman takana on Sanomatalo. Mannerheimintietä pohjoiseen jatkettaessa seuraavina vasemmalla ovat Eduskuntatalo ja Suomen kansallismuseo, sitten oikealla Finlandia-talo ja hiukan myöhemmin Suomen Kansallisooppera, Ratikkamuseo sekä Kisahalli ja Olympiastadion. Stadionin 72-metrinen torni toimii näkötornina ja sen juurella on Suomen Urheilumuseo.
Finlandiatalon ja oopperan välillä Mannerheimintie reunustaa Töölönlahden rantapuistoja. Kappaleen matkaa Töölönlahden pohjoispäästä koilliseen sijaitsee huvipuisto Linnanmäki, jonka yhteydessä toimii akvaariokeskus Merimaailma Sea Life. Radan itäpuolisen Eläintarhanlahden pohjoisrannalla on Helsingin Kaupunginteatteri.
Keskustasta Hämeentien suuntaan.
Nähtävyyksiä ja merkittäviä rakennuksia on keskittynyt myös rautatieaseman edestä Kaivokadulta lähtevän Kaisaniemenkatuna, Siltasaarenkatuna ja Hämeentienä jatkuvan itäisen pääkadun varrelle. Eliel Saarisen suunnittelemaa rautatieasemaa vastapäätä City-korttelissa on 1960-luvun betoniarkkitehtuuria edustava Makkaratalo. Rautatientorilla on kansalliskirjailija Aleksis Kiven muistopatsas. Rautatientorin pohjoislaidalla sijaitsee Suomen Kansallisteatteri ja etelälaidalla Ateneumin taidemuseo. Kansallisteatterin takaa pääsee Kaisaniemen puistoon, jossa on myös Helsingin yliopiston kasvitieteellinen puutarha.
Kaisaniemen jälkeen pääkatu ylittää salmen Hakaniemeen aikoinaan luokkaerojen symboliksi noussutta Pitkääsiltaa myöten. Hakaniemen tori on vilkas kauppapaikka, jolla sijaitsee myös yksi Helsingin kolmesta kauppahallista (muut ovat Hietalahden kauppahalli ja Vanha kauppahalli Etelärannassa lähellä Kauppatoria). Torin kulmalla on myös pyöreä Ympyrätalo. Siltasaarenkatu nousee torilta pohjoiseen kohti Kallion kirkkoa.
Hämeentieltä Tuusulan suuntaan erkanevan Mäkelänkadun varrella on suomalaista nykyarkkitehtuuria edustava Vallilan uusi kirjasto.
Raitiovaunukierros linjalla 3T.
Helsingin kaupungin liikennelaitos on julkaissut esitteen, joka kertoo raitiolinja 3T:n (ja samaa kahdeksikkoreittiä vastakkaiseen suuntaan ajavan linja 3B:n) varrella olevista nähtävyyksistä. Tämän esitteen avulla on helppo toteuttaa omatoiminen kaupunkikiertoajelu.
Ulkoilu- ja viheralueet.
Yli puolen miljoonan asukkaan kaupungiksi Helsinki on yleisilmeeltään suhteellisen avara ja vihreä. Suurin puisto on keskustasta pohjoiseen sijaitseva keskuspuisto, mutta kantakaupunginkin katuverkostossa on lukuisia pienempiä puistoja. Merellisestä Kaivopuistosta aukeaa näkymät Suomenlinnaan ja ulkomerelle.
Helsingissä on myös kotieläinpuistoja, joista Keskuspuiston pohjoislaidalla oleva, Vantaanjokeen rajoittuvalla Haltialan maatilalla voi tutustua yleisiin kotieläimiin kulttuurimaisemassa. Läheinen Haltialan aarnialue, Niskalan arboretum ja Pitkäkosken ja Ruutinkosken koski- ja lehtoalue ovat merkittäviä ulkoilualueita. Koskialueet ovat luonnonsuojelualueita ja luokiteltu linnustoltaan arvoluokkaan I.
Vantaanjoen varsi ja Vantaanjokeen liittyvän Keravanjoen varsi ovat kauttaaltaan kauniita ja hyvin hoidettuja ulkoilualueita. Keravanjoen varrella on myös kauniita koskia, esimerkiksi Myllykoski Helsingin Siltamäen kohdalla.
Aiheesta muualla.
*


The Rolling Stones.
The Rolling Stones on englantilainen rockyhtye, jolla on ollut 1960-luvulta lähtien vahva vaikutus länsimaiseen populaarimusiikkiin ja -kulttuuriin. Yhtyeen nimi on peräisin blues-artisti Muddy Watersin kappaleesta ”Rollin' Stone”. Nimestä on arkikielessä käytetty monenlaisia lyhennyksiä ja muunnelmia, joista suomen kielessä yleisin lienee ”rollarit”.
The Rolling Stonesin musiikin perusta on rhythm and bluesissa, joskin yhtye on uransa eri vaiheissa hyödyntänyt muitakin vaikutteita. Niin ”svengaava Lontoo”, beatnikit, Bob Dylanin protestilaulut, poptaide, underground-liike, Jamaikan reggae, punkin alakulttuuri kuin videon ja digitalisoinnin kaltaiset tekniset innovaatiotkin ovat antaneet inspiraatiota The Rolling Stonesille, mutta myös saaneet siltä itse. Yhtyeen albumeja on myyty maailmanlaajuisesti yli 200 miljoonaa kappaletta.
Perustaminen.
The Rolling Stonesin jäsenet varttuivat 1950-luvulla, jolloin amerikkalainen pop ja blues alkoivat tulla tunnetuksi Englannissa. Solisti Michael Philip Jagger ja kitaristi Keith Richards olivat kasvaneet Dartfordissa, ja tienneet toistensa olemassaolosta lapsuudesta asti. He ystävystyivät lokakuussa 1960 Dartfordista Lontooseen matkalla olleessa paikallisjunassa, kun Richards huomasi Jaggerin mukanaan kuljettamat Muddy Watersin ja Chuck Berryn levyt.
Lontoossa Jagger ja Richards alkoivat tehdä tutustumismatkoja läntisessä Lontoossa sijaitsevaan Ealing-klubiin, josta he löysivät kitaristi Brian Jonesin ja rumpali Charlie Wattsin, jotka soittivat Alexis Kornerin Blues Incorporated -yhtyeessä. Brian Jones liittyi perustamaan Jaggerin ja Richardsin kanssa rhythm and blues -musiikkia soittavaa uutta yhtyettä, joka nimettiin The Rollin' Stonesiksi Muddy Watersin samannimisen kappaleen mukaan.
Alkuajat: 1962–1964.
The Rollin' Stonesin maine kasvoi ensi vaiheessa Lontoon klubeilla. Ensimmäinen esiintyminen tapahtui legendaarisella The Marquee -klubilla 12. heinäkuuta 1962. He tienasivat useita tunteja kestäneestä rhythm and bluesin soitosta 20 puntaa. Tässä vaiheessa yhtyeen kokoonpanoon kuuluivat vielä kosketinsoittaja Ian ”Stu” Stewart, myöhemmin The Kinks -yhtyeessä vaikuttanut rumpali Mick Avory sekä basisti Dick Taylor.
Brian Jonesin vanha yhtyekaveri, rumpali Charlie Watts liittyi The Rollin' Stonesiin tammikuussa 1963. Tätä ennen hän oli kieltäytynyt yhtyeen tarjouksista lähes vuoden ajan, ja tuolloin rumpaleina olivat vuorotelleet Mick Avoryn lisäksi Ginger Baker ja Tony Chapman. Pian basistiksi yhtyeeseen liittyi Bill Wyman. Huhtikuussa yhtyeen manageriksi ryhtyi 19-vuotias Andrew Loog Oldham, joka muutti Rollin' Stonesin imagon aggressiivisemmaksi, tarkoituksenaan luoda vastakohta The Beatlesin siistille olemukselle. Hän myös käski yhtyettä lisäämään nimeensä G-kirjaimen, jolloin nimi muuttui lopulliseen muotoonsa "The Rolling Stones". Viikko sen jälkeen, kun Oldham oli ryhtynyt manageriksi, oli hän hankkinut yhtyeelle levytyssopimuksen Decca Recordsilta, joka etsi kuumeisesti korvaavaa yhtyettä hylkäämänsä The Beatlesin tilalle. Kesäkuussa 1963 julkaistiin Rolling Stonesin ensimmäinen single, Chuck Berry-cover ”Come On”, joka nousi brittilistalla sijalle 21. Yhtye itse oli tuotokseensa pettynyt, koska äänitys ei sisältänyt heidän keikoillaan vallinnutta tunnelmaa. Yhtye ei myöskään esittänyt kappaletta keikoillaan. Singlen julkaisun aikoihin manageri Oldham siirsi kosketinsoittaja Ian Stewartin pois virallisen jäsenen paikalta, koska ei pitänyt tämän ulkonäköä yhtyeeseen sopivana. Stewart kuitenkin avusti yhtyettä studio- ja kiertuemuusikkona aina kuolemaansa, vuoteen 1985 asti. Marraskuussa listalle nousi uusi single, Lennon/McCartneyn Rolling Stonesille tekemä "I Wanna Be Your Man" (listasijoitus Britanniassa 12.). The Beatles julkaisi kappaleesta oman versionsa "With The Beatles" -albumilla Rolling Stonesin version jälkeen.
Rolling Stonesin ensimmäinen merkittävä Britannian-kiertue, Group Scene '64, alkoi 6. tammikuuta 1964. Yhtye lämmitteli The Ronettes -tyttöyhtyettä. Tammikuussa yhtye myös äänitti seuraavan singlensä, ”Not Fade Away”. Se oli alun perin Buddy Hollyn tuotantoa, johon Keith Richards kehitti Bo Diddley -tyylisen sovituksen. Levytyksessä yhtye ajautui keskinäiseen tappeluun ja juhli alkoholin kera paikalle ilmaantuneen poplaulaja Gene Pitneyn syntymäpäiviä. Levy-yhtiö Decca ei ollut aikaansaannokseen tyytyväinen, mutta ”Not Fade Away” nousi Britanniassa listan sijalle 3. Siitä muodostui myös Rolling Stonesin ensimmäinen listahitti Yhdysvalloissa sen noustua sijalle 48. Huhtikuussa julkaistiin debyyttialbumi "The Rolling Stones", joka sisälsi pääasiassa cover-versioita yhdysvaltalaisista rhythm and blues- ja rock and roll -kappaleista, joihin lukeutuivat muun muassa ”Route 66” ja ”I'm a King Bee”. Albumi oli briteissä valtava menestys sen noustua listaykköseksi 12 viikon ajaksi, ja Yhdysvalloissa albumi julkaistiin kuukausi myöhemmin nimellä "England's Newest Hitmakers".
1. kesäkuuta 1964 The Rolling Stones saapui Yhdysvaltoihin aloittaakseen ensimmäisen Amerikan-kiertueensa. Yhtyeen singlet eivät olleet olleet ”uudella mantereella” suuria menestyksiä; niistä yksikään ei ollut onnistunut murtautumaan Billboardin top 20:een. Kyseessä oli jälleen cover-versio, jonka esikuvana toimi soullaulajatar Irma Thomasin versio, joka oli alun perin ilmestynyt hänen singlensä b-puolena vuoden alussa. Legendan mukaan Rolling Stonesin version saavuttama menestys olisi katkeroittanut Thomasin niin pahasti, ettei tämä suostunut esittämään kappaletta vuosiin. Tarttuvaan riffiin perustuva kappale meni Britanniassa listaykköseksi, ja se toimi Pariisin opiskelijamellakoiden tunnuslauluna. Paluuta juurille edusti myös vuoden lopulla ilmestynyt albumi "Beggars Banquet", jonka alkuperäistä, WC:tä kuvaavaa kansikuvaa levy-yhtiö Decca ei hyväksynyt. Siitä syystä albumi julkastiin alun perin pelkistetyllä valkoisella kannella varustettuna, mikä toi syytöksiä The Beatlesin matkimisesta, jonka samoihin aikoihin julkaistu "Valkoinen tupla" omasi samantyyppisen kannen. Albumille sisältyy klassikkokappale ”Sympathy for the Devil”, lisäksi Yhdysvalloissa julkaistiin singlenä albumille lukeutunut ”Street Fighting Man”, joka kuitenkin joutui soittokieltoon radiossa. Kappale yllytti mellakoimaan yhteiskunnallisen mullistuksen aikaansaamiseksi. "Beggars Banquetin" katsotaan aloittavan yhtyeen 1970-luvun alkuun jatkuvan klassikkoalbumien sarjan.
11.–12. joulukuuta 1968 yhtye kuvasi The Rock and Roll Circus -tv-spesiaalin, jossa esiintyivät The Rolling Stonesin lisäksi John Lennon ja Yoko Ono, Eric Clapton, Jethro Tull, Marianne Faithfull ja The Who. The Rolling Stones kuitenkin hyllytti esityksen ja se julkaistiin vasta lokakuussa 1996. Syynä on pidetty sitä, että Rolling Stonesin mielestä The Who olisi varastanut show'n.
Brian Jonesin huumeidenkäyttö oli yhä runsasta ja hän oli heikossa kunnossa myös psyykkisesti. Psykiatrit totesivat hänen olevan samanaikaisesti masentunut ja ahdistunut. Vuosien saatossa hänen vainoharhaisuutensa ja itsekeskeisyytensä olivat ottaneet hänessä vallan. Jones ei enää kyennyt osallistumaan yhtyeen aktiviteetteihin täysipainoisesti ja Amerikan-kiertuetta jouduttiin siirtämään, koska Jonesille ei suostuttu myöntämään Yhdysvalloista edes väliaikaista työlupaa tämän huumerikosten vuoksi. Lopulta Jones erotettiin yhtyeestä nimenomaan siksi, että yhtye pääsisi kiertueelle, mutta myös hänen pahentunut huumeongelmansa vaikutti asiaan. Asiasta ilmoittivat Jonesille henkilökohtaisesti solisti Mick Jagger, kitaristi Keith Richards ja rumpali Charlie Watts.
Muutamaa päivää myöhemmin The Rolling Stones ilmoitti valinneensa Jonesin tilalle uudeksi kitaristiksi Mick Taylorin, virtuoosin, joka oli aiemmin soittanut John Mayall's Bluesbreakersissä. Yhtye pehmensi asian todellista laitaa, ja väitti, että Jones olisi lähtenyt yhtyeestä vapaaehtoisesti tyytymättömänä yhtyeen musiikilliseen suuntaan.
3. heinäkuuta 1969, kesken "Let It Bleed" -albumin äänitysten, tuli tieto Brian Jonesin kuolemasta. Hän oli hukkunut uima-altaaseen vain 27-vuotiaana. Virallinen kuolinsyy oli onnettomuus; hukkuminen alkoholin ja huumeiden vaikutuksen alaisena. On kuitenkin liikkunut huhuja, joiden mukaan Jones olisi murhattu huumekauppiaiden toimesta. Jonesilla oli nimittäin kuollessaan noin 200 000 punnan velat. Kaksi päivää myöhemmin yhtye järjesti Lontoon Hyde Parkissa Jonesin kunniaksi ilmaisen muistokonsertin, jossa oli paikalla 250 000 katsojaa. Kyseinen tunnin mittainen oli Rolling Stonesin ensimmäinen kokonainen konsertti kahteen vuoteen.
Mick Taylor toimi The Rolling Stonesin toisena kitaristina vuosina 1969–74.
Jonesin hautajaiset järjestettiin hänen kotikaupungissa Cheltenhamissa 10. heinäkuuta 1969. The Rolling Stonesin jäsenistä paikalla olivat Richards, Watts sekä basisti Bill Wyman. Päivä Jonesin hautajaisten jälkeen julkaistiin yhtyeen uusi single, country-vivahteinen ”Honky Tonk Women”, joka on toistaiseksi jäänyt The Rolling Stonesin viimeiseksi Isossa-Britanniassa listaykköseksi nousseeksi kappaleeksi. Se oli myös ensimmäinen äänite, jolla uusi kitaristi Taylor soitti Rolling Stonesin riveissä.Nyman 1995, s.213.
"Let It Bleed" ilmestyi joulukuussa 1969. Mestariteokseksi kehuttu albumi sisälsi edellilevy "Beggars Banquetin" tapaan country-vaikutteita. Mick Jaggerin on sanonut kyseessä olevan ”maailmanlopun levy”, ja sen synkkää ja rauhatonta tunnelmaa edesauttoi Brian Jonesin niukka studiopanos. Albumin klassikkokappaleita ovat avausraita ”Gimme Shelter” sekä ”You Can't Always Get What You Want”, jossa oli mukana Lontoon Bach-kuoro.
Rolling Stonesin ensimmäinen vuosikymmen päättyi surullisenkuuluisaan konserttiin. Yhtye esiintyi joulukuussa ilmaiseksi noin 50 kilometriä Oaklandista sijaitsevassa Livermore Valleyssa olevalla Altamont Raceway Parkissa järjestetyillä festivaaleilla. Tapahtumasta tuli katastrofi, sillä järjestysmiehiksi värvätyt Hell's Angels -motoristit ottivat väkivaltaisesti yhteen yleisön kanssa. Tapahtumasta on hyvin ristiriitaisia kuvauksia: toisen version mukaan motoristit aloittivat väkivallan, toisen mukaan yleisö oli yrittänyt lavalle koko konsertin ajan ja alkanut lopulta heitellä motoristeja ja heidän pyöriään pulloilla. Väkivalta kiihtyi ”Sympathy for the Devil” -kappaleen aikana, ja ”Under My Thumbin” soidessa järjestysmies puukotti 18-vuotiaan Meredith Hunterin kuoliaaksi. Hunterilla oli puukotushetkellä tuliase esillä; eri lähteet antavat ristiriitaista tietoa siitä, oliko hän ennen puukotusta uhannut esiintyjiä tai ampunut motoristeja kohti. Yhden Helvetin Enkelien jäsenen väitetään haavoittuneen. Hunterin puukotuksesta syytetty Alan Passaro vapautettiin syytteistä itsepuolustukseen vedoten. Tapahtumien vuoksi ”Under My Thumb” poistettiin yhtyeen konserttiohjelmistosta vuosien ajaksi.
Vuonna Rolling Stonesin levytyssopimus Decca Recordsin kanssa päättyi riitaisissa merkeissä. Yhtye oli yhtiölle velkaa vielä yhden singlen, joten yhtye antoi julkaistavaksi kappaleen ”Cocksucker Blues”, jonka Decca hyllytti kelvottomana. Kitaristi Keith Richards totesi vielä lehdistölle; ”Mieluummin vaikka mafia kuin Decca”. Samana vuonna yhtye teki ensimmäisen Euroopan-kiertueensa kolmeen vuoteen, ja sen ollessa käynnissä ilmestyi livealbumi "Get Yer Ya-Ya's Out!", joka koostui pääasiassa kahdesta New Yorkin Madison Square Gardenissa tehdyistä vuoden 1969 äänityksistä.
Mick Jagger ja Keith Richards vuoden 1972 suurella STP-kiertueella.
Vuoden 1971 aikana jokainen yhtyeen jäsen muutti verotussyistä Ranskaan. Keith Richards asui Nellcôtessa huvilassa, johon hän legendan mukaan varasti sähköt viereisestä rautatiestä. Saman vuoden huhtikuussa perustettiin oma Rolling Stones Records -levymerkki. Pian Rolling Stones julkaisi singlen ”Brown Sugar”, jonka sanoitus kertoi orjan väkisinmakaamisesta, heroiinista ja sadomasokismista. Epäkorrektiudestaan huolimatta kappaleesta tuli Yhdysvalloissa listaykkönen ja Britanniassa listakakkonen, ja muutenkin yksi yhtyeen kuuluisimmista kappaleista. Viikko ”Brown Sugarin” ilmestymisestä julkaistiin "Sticky Fingers" -albumi, jolla kitaristi Mick Taylor oli ensimmäistä kertaa täysipäiväisesti mukana. Yhtyeen soundi oli hieman muuttunut, ja esimerkiksi saksofoni oli levyllä aiempaa enemmän esillä. Albumi oli välitön menestys ja tämän avulla Rolling Stones lunasti paikkansa rock-eliitissä koko vuosikymmeneksi. ”Brown Sugarin” lisäksi albumin kuuluisimpiin kappaleisiin lukeutuu balladi ”Wild Horses”, joka oli Mick Jaggerin vetoomus entiseen tyttöystäväänsä Marianne Faithfulliin ja yritys saada tämä takaisin.
Toukokuussa 1972 ilmestyi yhtyeen mahdollisesti parhaana levynä pidettävä tupla-albumi "Exile on Main St.". Sillisalaattimainen teos sisälsi niin hitaita blueseja, nopeita kappaleita, kuin täysin akustisia raitojakin. Keith Richardsin heroiiniongelmat heijastuivat levyn työstöön, ja esimerkiksi menestystä saavuttaneessa singlekappaleessa ”Tumbling Dice” kitaraa soittaa hänen sijaansa Mick Jagger. Levyn julkaisemisen jälkeen alkoi suuri Pohjois-Amerikan kattava STP-kiertue, jolla sekä stadionit että yhtyeen lavarakennelmat alkoivat saada suurempia mittasuhteita. Yhtye ei kuitenkaan ollut huumeidenkäytöstä johtuen kiertueella parhaassa vedossa. Kiertueella kuvattiin Robert Frankin ohjaama dokumenttielokuva "Cocksucker Blues", jonka esittämisen yhtye kuitenkin kielsi, koska elokuvassa esiintyvä seksuaalinen kanssakäyminen sekä huumeidenkäyttö ja mahdolliset muut laittomuudet olisivat saattaneet tuoda sille esiintymiskiellon Yhdysvaltoihin. Elokuva on kuitenkin nykyisin saatavilla laittomana piraattikopiona.
Kultakauden jälkeen: 1973–1981.
Arvostelijoiden mukaan The Rolling Stones alkoi 1970-luvun puolivälissä kulkea musiikillista alamäkeä. Vuonna 1973 ilmestynyt studioalbumi "Goats Head Soup" ei muutamaa kappaletta lukuunottamatta ole saavuttanut yhtä korkeaa arvostusta kuin sitä edeltäneet albumit. "Goats Head Soupille" sisältyi ”Angie”, Keith Richardsin elämänkumppani Anita Pallenbergille omistettu balladi, josta muodostui yhtyeen ensimmäinen listaykkössingle Yhdysvalloissa viiteen vuoteen. Albumin kiertue sujui vaikeissa merkeissä; Keith Richards oli heroiiniriippuvuutensa kanssa pohjalla, ja myös Mick Taylor oli aloittanut heroiinin käytön. Lopulta Richards meni Sveitsissä suodatushoitoon, jossa heroiini poistettiin hänen verenkierrostaan. Yhtye suunnitteli livealbumin tekoa, mistä syystä lokakuun 17. päivän Brysselin konsertissa tehtiin äänityksiä. Juridisista syistä albumin työstö kuitenkin lopetettiin.
Uusi kitaristi Ron Wood ja Mick Jagger vuonna 1975.
Vuoden 1974 "It's Only Rock 'n' Roll" koostui pääasiassa kokoelmasta riffejä ilman laulua sekä keskeneräisistä ideoista. Mukana oli myös ska-vaikutteita. Keith Richardsin huumeongelmasta johtuen yhtyeen johtaminen oli käytännössä siirtynyt Mick Jaggerin harteille. Jagger ei päästänyt yhtyettä albumia promotoineelle kiertueelle, mistä Richards ei pitänyt. Marraskuussa, vain kuukausi uuden albumin julkaisun jälkeen, kitaristi Mick Taylor lähti yhtyeestä. Soittamisesta Rolling Stonesissa oli koitunut hänelle rasite, ja hän halusi siirtyä soolouralle. Taylor, joka oli liittynyt yhtyeeseen terveysintoilijana, lähti siitä heroiinikoukussa.Sandford 2004, s.184. Maaliskuussa 1975 yhtyeeseen liittyi Taylorin tilalle Ron Wood. Aluksi hänen pestinsä oli väliaikainen, ja Woodin oli tarkoitus vain auttaa tulevalla Amerikan-kiertueella. Wood ei ollut soittajana Taylorin veroinen, mutta sopi yhtyeeseen persoonana.
Huhtikuussa 1976 ilmestynyt albumi "Black and Blue" sisälsi Mick Jaggerin osalta funk- ja disko-vaikutteita, ja Keith Richardsin kiinnostus jamaikalaiseen musiikkiin puolestaan toi levylle reggae-vivahteita. Albumin hitiksi muodostui samanaikaisesti levyn kanssa julkaistu single ”Fool to Cry”. Kuuluisa kriitikko Lester Bangs totesi arvostelussaan "Black and Bluen" olevan ”ensimmäinen merkityksetön Stones-albumi”. Levyn ilmestymisen jälkeen Rolling Stones lähti ailahtelevasti sujuneelle Euroopan-kiertueelle. Yhtye eli näihin aikoihin yhtä uransa rappeutuneimmista vaiheista, ja helmikuussa 1977 Keith Richards pidätettiin Torontossa ja häntä vastaan suoritettiin oikeudenkäynti huumeiden välittämisestä. Richardsille kuitenkin langetettiin vain määräys järjestää hyväntekeväisyyskonsertti Kanadan sokeiden hyväksi. Nämä tapahtumat kuitenkin herättivät Richardsin ja hän päätti hoitaa itsensä kuiville huumeista.
Syyskuussa 1977 tuli markkinoille vuosien 1975–77 välillä äänitetty konserttitallenne "Love You Live", joka nousi top 10:een sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Kyseessä oli viimeinen Rolling Stones Recordsin julkaisema äänite. Vuoden 1978 toukokuussa ilmestynyt diskovaikutteinen single ”Miss You” toi yhtyeelle takaisin kaupallista jalansijaa – siitä tuli Rolling Stonesin viimeinen listaykkönen Yhdysvalloissa. Kappale sisältyi seuraavassa kuussa julkaistulle "Some Girls" -albumille, joka modernisoi yhtyeen soundia. Levyllä oli vaikutteita diskon lisäksi toisesta ajankohtaisesta tyylistä, punkista. Albumi elvyttikin yhtyeen heikkenevän aseman. Toinen albumin kuuluisa kappale on tunnepitoinen ”Beast of Burden”, joka kertoo Keith Richardsin kamppailusta heroiinia vastaan. Näihin aikoihin myös Ron Woodista oli tullut yhtyeen kokopäiväinen jäsen. Rolling Stones lähti Yhdysvaltain-kiertueelle, jolla yhtye vaikutti väsyneeltä. Keith Richards oli kuitenkin päässyt eroon heroiinista, ja hän muun muassa paransi välejään basisti Bill Wymanin kanssa, jonka kanssa Richards oli ollut riidoissa viimeiset kymmenen vuotta.
Kesällä 1980 ilmestynyt "Emotional Rescue" työstettiin aikana, jolloin Keith Richards ja Mick Jagger eivät olleet parhaissa mahdollisissa väleissä, sillä Richardsia ärsytti Jaggerin johtoasema yhtyeessä. Levy oli pienoinen pettymys, vaikka siitä tulikin Rolling Stonesin ensimmäinen listaykköseksi päässyt albumi Britanniassa sitten vuoden 1973 "Goats Head Soupin". "Emotional Rescue" koostui pääasiassa edellisalbumi "Some Girlsin" materiaalin uudelleenlämmittelystä. Levyn nimikappale ”Emotional Rescue” oli top 10 -hitti niin Britanniassa kuin Yhdysvalloissakin.
Elokuussa 1981 ilmestyi seuraava studioalbumi; kyseinen "Tattoo You" oli koostettu pääasiassa vanhoista, erityisesti "Goats Head Soup" -albumin aikaisista ylijäämäkappaleista. "Some Girls" -levyn sessioista peräisin ollut ”Start Me Up” oli suuri hitti Atlantin molemmin puolin, ja sen vauhdittamana "Tattoo Yousta" tuli Rolling Stonesin viimeinen listaykkösalbumi Yhdysvalloissa.
”Kolmas maailmansota”: 1982–1988.
Vapauduttuaan heroiinista, kitaristi Keith Richards pyrki saamaan itselleen enemmän valtaa yhtyeen sisällä. Koko 1980-lukua sävyttikin niin sanottu ”Kolmas maailmansota”, Richardsin ja solisti Mick Jaggerin riita. Jaggeria puolestaan alkoivat kiinnostaa itse Rolling Stonesin sijaan yhä enemmän omat soolotuotokset.
Kesällä 1982 ilmestyi "Tattoo You" -albumin Yhdysvaltain-kiertueelta koostettu livealbumi ""Still Life" (American Concert 1981)", joka menestyi hyvin, mutta ei saanut kriitikoiden arvioita puolelleen. Elokuussa 1983 The Rolling Stones solmi 28 miljoonan punnan levytyssopimuksen CBS Recordsin kanssa. Sopimus edellyytti neljä albumia, yhden Mick Jaggerin sooloalbumin sekä oikeuksia yhtyeen tuotantoon takautuvasti vuoteen 1971 asti.
"Undercover"-albumin (1983) työstö tapahtui kireässä ilmapiirissä. Mick Jagger halusi yhtyeen seuraavan ajan trendejä, kun taas Keith Richards kannatti pysymistä perinteisessä rock and rollissa. Nämä musiikilliset erimielisyydet olivat omiaan aloittamaan heidän koko vuosikymmenen kestäneen vihanpidon. "Undercoveria" on pidetty Rolling Stonesin viimeisenä julkaisuna, jolla yhtye yritti millään tavoin uusiutua tai edistyä. Levyllä on muun muassa kappale ”Undercover of the Night”, jonka väkivaltainen musiikkivideo herätti kohua. Jagger pyrki videon avulla esittelemään yhtyeen MTV-sukupolvelle.
Vuonna 1984 Mick Jagger julkaisi sooloalbuminsa "She's the Boss" ensimmäisenä ”Stones-levynä” CBS-yhtiöllä, mikä sai Keith Richardsin lopullisesti raivon valtaan. Richards uhkasi viiltää Jaggerin kurkun auki, mikäli tämä tekisi kiertueen jonkin muun yhtyeen kuin Rolling Stonesin kanssa. Miehet kävivät myös katkerien kommenttien sävyttämää sanasotaa lehdistössä.
Esimerkkinä yhtyeen tilasta käy se, että Jagger esiintyi ilman Rolling Stonesia vuoden 1985 Live Aid -hyväntekeväisyyskonsertisssa. Saman vuoden joulukuussa yhtyeen perustajajäsen Ian Stewart kuoli sydänkohtaukseen 47-vuotiaana.
Vuoden 1986 studioalbumi "Dirty Workin" aikaan Richardsin ja Jaggerin riita oli pahimmillaan. Jagger teki levyn työstön aikana selväksi, että oli kiinnostuneempi oman soololevynsä myynnistä. "Dirty Workin" oli tarkoitus olla yhtyeen paluu rockjuurille, mutta se on saanut leiman huonoimpana Rolling Stones -albumina. Levyn kuuluisin kappale on Bob & Earl -cover ”Harlem Shuffle”, joka nousi listan viidenneksi Yhdysvalloissa. Vuonna 1988 Keith Richards joutui lopulta vallitsevassa pattitilanteessa julkaisemaan ensimmäisen sooloalbuminsa, "Talk Is Cheap", joka sai ylistävää palautetta Rolling Stones -fanien keskuudessa.
Kimallekaksosten paluu: 1989–1999.
Keith Richards lensi tammikuussa 1989 Mick Jaggerin luokse Barbadokselle sopimaan heidän riitaansa. Tämä onnistui ja kaksikko ryhtyi heti kirjoittamaan uutta materiaalia. Kuusi päivää heidän yhteenpalaamisensa jälkeen, 18. tammikuuta, yhtye valittiin New Yorkissa Rock and Roll Hall of Fameen. Huolimatta siitä, että yhtye ei soittanut tapahtumassa, kyseessä oli kuitenkin Rolling Stonesin ensimmäinen yhteinen esiintyminen melkein kolmeen vuoteen, vaikkakin basisti Bill Wyman kieltäytyi kutsusta saapua paikalle. Saman vuoden elokuussa ilmestyi comeback-albumi "Steel Wheels", josta tuli Yhdysvalloissa listaykkönen ja Britanniassa listakakkonen. Rumpali Charlie Watts toimi sillanrakentajana, ja otti tehtäväkseen ratkoa kaikki mahdollisesti riitaan johtavat erimielisyydet. Albumin kappaleista kuuluisin on single ”Mixed Emotions”, jonka Jagger ja Richards olivat työstäneet Barbadoksella neuvotellessaan. Kappale floppasi Britanniassa, mutta nousi Yhdysvalloissa listavitoseksi. "Steel Wheelsiä" seuranneella valtavalla kiertueella Rolling Stones esiintyi muun muassa ensimmäistä kertaa Japanissa. Kyseisten Steel Wheels- ja Urban Jungle -kiertueiden äänitetystä materiaalista koostettiin livealbumi "Flashpoint", joka lisäksi sisälsi kaksi uutta studioraitaa; ”Highwire” ja ”Sex Drive”. Kyseessä oli myös yhtyeen viimeinen CBS:lle tehty levy, ja Rolling Stones – Bill Wymania lukuunottamatta – solmi marraskuussa 1991 sopimuksen Virgin Recordsin kanssa.
Huhut Bill Wymanin erosta yhtyeestä olivat alkaneet vuonna 1991, ja lopulta tammikuussa 1993 hän vahvisti tiedon "London Tonight" -tv-ohjelman suorassa lähetyksessä. Uudeksi basistiksi valittiin rumpali Charlie Wattsin toimesta Darryl Jones, josta ei kuitenkaan tähänkään päivään mennessä ole tullut yhtyeen virallista jäsentä. Rolling Stonesin ensimmäinen Virgin Recordsille levytetty albumi, "Voodoo Lounge", ilmestyi kesällä 1994. Levystä tuli yhtyeen ensimmäinen Britannian listaykköseksi noussut pitkäsoitto sitten vuoden 1980 ja "Emotional Rescue" -albumin. "Voodoo Lounge" edusti edellisalbumi "Steel Wheelsin" tavoin riisuttua rockia, mutta sen tunnelma oli raaempi ja autenttisempi. Albumin kiertue oli historian ensimmäinen sposoroitu kiertue, ja se tuotti 140 miljoonaa dollaria. Marraskuussa 1994 yhtyeen Dallasin konsertti lähetettiin suorana internetissä. Myös tältä kiertueelta koostettiin livelevy; "Stripped" sisälsi kappaleita nimensä mukaisesti pieniltä, ”riisutuilta” klubikeikoilta. Monet kriitikot pitivät albumia Rolling Stonesin parhaana livetaltiointina.
"Bridges to Babylon" -albumi, jota on pidetty yhtyeen parhaana tuotoksena sitten vuoden 1978 "Some Girlsin", julkaistiin syyskuussa 1997. Levyn nauhoitusten jälkeen yhtye ei ollut keskenään puheväleissä.
Albumin kiertue kesti yli vuoden, ja joka ilta yhtyeen fanit saivat internetissä valita yhden klassikkokappaleen soitettavaksi settilistassa. Bridges to Babylon -kiertueelta koostettiin vuoden 1998 lopulla ilmestynyt livealbumi "No Security", joka sisälsi kappaleita, joita ei oltu aiemmin soitettu konserteissa. Levystä muodostui kaupallinen floppi; sijoitus oli Britanniassa 67 ja Yhdysvalloissakin vaatimaton 34. Vuonna 1999 järjestettiin pienimuotoinen No Security -kiertue, ja yhtye päätti vuosituhannen järjestämällä Euroopassa yksitoista lykkääntynyttä Bridges to Babylon -kiertueen konserttiaan. Bridges to Babylon -kiertue tuotti lopulta yhteensä 300 miljoonaa dollaria.
Kivet jatkavat vierimistään: 2000–.
Vuosituhannen alku sujui Rolling Stonesilta hiljaisissa merkeissä, kunnes syyskuussa 2002 ilmestyi yhtyeen kaikkien aikojen kattavin kokoelma-albumi, "Forty Licks". Kahden CD:n julkaisu sisälsi kuuluisimpia kappaleita niin 1960-luvun Decca-vuosilta kuin myöhemmältäkin ajalta. Jo samassa kuussa alkoi vuoteen 2003 kestänyt Forty Licks -kiertue, jonka aikana yhtye esiintyi niin suurilla stadioneilla ja areenoilla kuin pienillä klubeillakin. Kiertue oli yleisesti edellisiä pienimuotoisempi, eikä esimerkiksi esiintymislavoja oltu kuormitettu erikoisefeketin. Konserttien settilistat vaihtelivat radikaalisti, ja mukana oli yllätysnumeroita. Kiertue jätti jälkeensä "Live Licks" -albumin sekä "Four Flicks" -DVD-boksin.
Solisti Mick Jagger aateloitiin ritariksi joulukuussa 2003, mitä Keith Richards halveksui. Rumpali Charlie Wattsilla puolestaan todettiin kurkkusyöpä kesällä 2004, josta hän kuitenkin vuoden 2005 helmikuuhun mennessä oli täysin toipunut.
Kahdeksan vuoden tauko studioalbumeissa päättyi syyskuussa 2005, kun yhtyeen perusrock-juurille palauttanut "A Bigger Bang" ilmestyi. Se sai yleisesti hyvät arvostelut, ja nousi listakakkoseksi sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Single ”Streets of Love” menestyi yhtyeen kotimaassa kohtalaisesti, ja Yhdysvaltain äärioikeistolaisia parjannut kappale ”Sweet Neo Con” osoitti Rolling Stonesin yhä kykenevän provosointiin. A Bigger Bang -kiertue oli alkanut jo kuukausi ennen itse albumin julkaisua Phoenixista, ja helmikuussa yhtye soitti historian suurimman konserttinsa Rio de Janeirossa Brasiliassa. Kyseisessä Copacabanan ilmaiskonsertissa oli arvioiden mukaan paikalla jopa puolitoista miljoonaa ihmistä. Kiertueella Rolling Stones esiintyi myös ensimmäistä kertaa Kiinassa. Sensuuri astui peliin, eikä yhtyeen annettu soittaa kappaleita ”Brown Sugar”, ”Honky Tonk Women”, ”Beast of Burden” ja ”Let's Spend the Night Together”. Kiertue keskeytyi toukokuussa 2006, kun Keith Richards putosi puusta kiertueen tauolla Fidžillä, ja hän joutui aivoihin muodostuneen verihyytymän vuoksi leikkaukseen Uuten-Seelantiin. Richardsin toivuttua kiertue jatkui Euroopassa koko vuoden 2007.
4. huhtikuuta 2008 sai ensi-iltansa Martin Scorsesen ohjaama dokumentaarinen konserttielokuva "Shine a Light", joka oli kuvattu kahdessa konsertissa New Yorkin Beacon Theatressa vuoden 2006 lopulla. Kyseisissä konserteissa Rolling Stonesin kanssa lavalle astuivat myös Buddy Guy, Christina Aguilera ja The White Stripesin Jack White. Yhtyeen jäsenet olivat tyytyväisiä lopputulokseen, ja esimerkiksi rumpali Charlie Wattsin mielestä elokuva oli yksinkertainen, muttei kuitenkaan tylsä.
Alun perin vuonna 1972 ilmestyneestä "Exile on Main St." -albumista julkaistiin laajennettu uusintaversio vuonna 2010. Se nousi Britanniassa listaykköseksi heti avausviikollaan. Yhdysvalloissa se ylsi listan kakkoseksi.
Jäsenet.
The Rolling Stonesin johtohahmot ovat laulaja Sir Mick Jagger ja kitaristi Keith Richards, jotka ovat säveltäneet ja sanoittaneet valtaosan yhtyeen lauluista. Kaksikkoa kutsutaan toisinaan nimellä "Glimmer Twins". Yhtyeen esivaiheen parilla ensimmäisellä keikalla rumpuja soitti Mick Avory, joka sittemmin liittyi yhtyeeseen The Kinks. Lopulliseksi rumpaliksi liittyi tammikuussa 1963 Charlie Watts. Lähes koko 1960-luvun toista kitaraa soitti yhtyeen perustaja Brian Jones. Hieman ennen tämän kuolemaa hänet korvasi Mick Taylor. Nykyinen kitaristi on The Facesissa aiemmin soittanut Ron Wood. Bassoa soitti Bill Wyman vuoteen 1993 asti. Nykyisin yhtye käyttää kiertuebasisti Darryl Jonesia, joka ei ole sen virallinen jäsen.
Aiheesta muualla.
*


Kielioppi.
Kielioppi tarkoittaa kielen järjestelmää sääntömuotoon puettuna kuvauksena tai sellaisena kuin se elää kielen käyttäjien (puhujien ja kuulijoiden tai kirjoittajien ja lukijoiden) mielissä. Kieliopin keskeiset osa-alueet ovat kielen äänteistöä koskeva äänneoppi eli fonologia, sanojen taivutusta koskeva muoto-oppi eli morfologia ja lauseiden rakentumista koskeva lauseoppi eli syntaksi. Perinteinen kielioppi ei ota kantaa semantiikkaan eli sanojen merkityksiin, vaan ainoastaan niiden keskinäisiin suhteisiin.
Kieliopin kuvaus voi olla "deskriptiivinen", jolloin se pyrkii neutraalisti kuvaamaan kieltä sellaisena kuin sitä yleisesti käytetään, tai "normatiivinen", jolloin se pyrkii ohjailemaan ja neuvomaan, mikä on hyvää kieltä. Normatiivisen kieliopin piiriin kuuluvat kielenhuolto ja oikeinkirjoitus.
Kieliopin kuvauksen historia alkaa antiikin filosofien kielen rakenteeseen liittyvistä pohdiskeluista. Jo Platon katsoi, että sana on idean aineellinen muoto.
Suomen kielioppia ja sanojen merkityksiä tutkii muun muassa Kotimaisten kielten keskus (Kotus), joka on valtion kielitieteellinen tutkimuslaitos. Kotuksessa toimiva Kielitoimisto on erikoistunut kielenhuoltoon.


Luonnontieteellinen menetelmä.
Luonnontieteellinen menetelmä on tieteellinen menetelmä, joka on luonnontutkimuksessa hyväksytty raakatiedon keräämisen, selitysjärjestelmien koettelemisen ja luotettavan tiedon pohja.
Luonnontieteellinen menetelmä edellyttää, että kuvattavat ilmiöt pyritään mahdollisuuksien mukaan esittämään eksaktissa muodossa eli numeroiden, kaavojen ynnä muiden avulla. Tämä tekee mahdolliseksi ilmiöiden mittaamisen, ja oletuksen seurausten johtamisen laskemalla.


Tieteellinen menetelmä.
Tieteellinen menetelmä on tieteen tekemisessä käytettävä järjestelmällinen menettelytapa, jonka avulla pyritään luomaan uutta tietoa ja täsmentämään vanhempaa tietoa. Tieteellinen menetelmä ei ole yksinkertainen työohje vaan viitteistö siitä, kuinka tiedettä kannattaa tai tulee harjoittaa. Se myös käytännössä poikkeaa suuresti eri tieteenalojen välillä.
Sosiologian isänä pidetty Auguste Comte totesi: "Tieteen metodi on havaintoja ja teoriaa — sopivassa suhteessa".
Tieteellistä menetelmää tutkii tieteenfilosofiassa metodologia eli menetelmäoppi.
a>, kuten monet muut ajatukset tieteen historiassa, syntyi suoritettujen kokeiden innoittamana ja osoitettiin myöhemmin osittain vääräksi niiden seurauksena.
Tavoite.
Tieteellinen menetelmä pyrkii selittämään (esimerkiksi luonnossa ilmeneviä) tapahtumia toistettavissa olevalla tavalla ja niin, että tätä voidaan käyttää hyödyllisten ennusteiden tekemisessä. Tämä tapahtuu havaintojen ja/tai kokeiden kautta. Kokeilla pyritään simuloimaan luonnossa ilmeneviä tapahtumia kontrolloiduissa olosuhteissa. Tieteellinen menetelmä tarjoaa objektiivisen menetelmän ratkaisujen löytämiseksi erilaisiin ongelmiin tieteen ja tekniikan eri aloilla.
Tieteellinen malli.
Ilmiöistä tehtyjen havaintojen perusteella tieteilijät voivat muodostaa tieteellisiä malleja. Tieteellinen malli on idealisaatio, joka kuvaa tutkittua systeemiä tietystä näkökulmasta. Malleilla ilmiöitä pyritään kuvaamaan loogisina tai matemaattisina esityksinä. Kun empiiristä aineistoa kerätään, tieteilijä voi muodostaa hypoteesin, joka selittää ilmiön. Tätä kuvausta voidaan käyttää sellaisen ennusteen tekemisessä, jota voidaan testata kokeellisesti. Jos hypoteesi osoittautuu epätyydyttäväksi, sitä voidaan kehitellä edelleen tai se voidaan hylätä.
Asenteiden vaikutuksen minimointi.
Kokeiden tuloksia tulkitessa on mahdollista, että tieteilijällä on taipumus suosia jotain tuloksia toisten ohi. Tämä ei kuitenkaan saisi vaikuttaa tulkintaan. Tieteellisen menetelmän tiukalla noudattamisella pyritään minimoimaan tieteilijän omien asenteiden vaikutus kokeen lopputulokseen. Eräitä keinoja ovat kokeiden huolellinen suunnittelu sekä koetulosten ja tehtyjen johtopäätösten perusteellinen vertaisarviointi. Kun koetulokset on julkaistu, ne ovat koko tiedeyhteisön arvioitavissa.
Hypoteesista teoriaksi.
Kun hypoteesi on selvinnyt kokeista, se voidaan ottaa osaksi tieteellistä teoriaa. Teoriat ovat loogisesti esitettyjä, sisäisesti johdonmukaisia malleja tai kehikkoja jonkin ilmiön käyttäytymisen kuvaamiseksi. Teoria kuvaa tyypillisesti laajemman ilmiöjoukon käyttäytymistä kuin hypoteesi. Teoria siis yleensä sitoo useita hypoteeseja yhteen. Teorioiden muotoilussa voidaan hyödyntää muun muassa sellaisia periaatteita kuin säästäväisyyden periaate. Teorioita testataan toistuvasti selvittämällä, kuinka koottu aineisto (tosiasiat) sopivat teoriaan. Kun teoria selviää suhteellisen suuresta määrästä empiirisiä havaintoja, siitä tulee tieteellinen yleistys, jota voidaan pitää verifioituna.
Teorioiden falsifiointi.
Toisin kuin matemaattiset totuudet, tieteelliset teoriat ovat empiirisiä ja näin aina avoinna falsifioinnille, mikäli uutta todistusaineistoa esitetään. Jopa kaikkein perustavimmanlaatuiset teoriat voivat osoittautua epätäydellisiksi, jos uudet havainnot eivät ole yhteensopivia niiden kanssa. Tämän prosessin kannalta on keskeistä se, että kaikki uusi tutkimus on julkisesti saatavilla, mikä mahdollistaa sen, että monet toisistaan riippumatta toimivat tutkijat voivat jatkuvasti arvioida tutkimuksia ja toistaa suoritettuja kokeita. Vain näin voidaan määrittää, kuinka luotettavia koetulokset ovat.
Isaac Newtonin laki vetovoimasta on tunnettu esimerkki luonnonlaista, joka osoittautui myöhemmin ei-yleispäteväksi — se ei päde tilanteissa, joissa liikkeen nopeus on lähellä valonnopeutta tai liike tapahtuu lähellä voimakkaita painovoimakenttiä; näiden olosuhteiden ulkopuolella newtonilainen klassinen mekaniikka on täysin pätevä malli liikkeestä ja painovoimasta, kun taas yleinen suhteellisuusteoria selittää samat ilmiöt kuin Newtonin lait, ja lisäksi paljon muuta. Siksi yleistä suhteellisuusteoriaa pidetään nykyään kattavampana teoriana.
Yksi vai usea tieteellinen menetelmä?
Eräs tieteenfilosofinen näkökulma on, ettei yhtä tieteellistä menetelmää ole olemassa. Sen sijaan on olemassa useita tieteellisiä menetelmiä. Tällaista näkemystä on kannattanut muun muassa Paul Feyerabend. Esimerkiksi fysiikassa, kemiassa, lääketieteessä jne. suoritetaan kontrolloituja kokeita. Sen sijaan klimatologiassa, geologiassa ja astrofysiikassa ne ovat mahdottomia; näissä tieteenaloissa ennusteiden vertailu havaintoihin palvelee hypoteesien vahvistamisen menetelmänä.


Tieteenfilosofia.
Tieteenfilosofia (myös: tieteenteoria) on filosofian osa-alue, joka tutkii tieteellisen tiedon luonnetta, yleisiä perusteita ja tieteellistä toimintaa. Se tarkastelee tieteen käsitteitä, teorioita, menetelmiä ja ongelmia sekä tieteellistä päättelyä ja selittämistä.
Tieteenfilosofia tutkii paitsi tieteitä yleisesti myös yksittäisiä tieteenaloja. Esimerkiksi matematiikan filosofia selvittää matemaattisten väitteiden luonnetta ja matemaattisten olioiden, kuten lukujen, olemassaoloa, ja yhteiskuntatieteiden filosofia tutkii yhteiskuntatieteisiin liittyviä kysymyksiä.
Tieteenfilosofia voidaan jakaa kahteen osaan: (1) tiedettä yleisesti tutkivaan yleiseen tieteenfilosofiaan, joka jakautuu puolestaan tieteen tietoteoriaan ja tieteen ontologiaan sekä (2) yksittäisten tieteenalojen ja tieteellisten teorioiden perusteiden tutkimukseen.
Filosofian aloista tieteenfilosofia tukeutuu etenkin tietoteoriaan ja logiikkaan. Tieteenfilosofia luetaan usein myös tietoteorian osa-alueeksi. Tieteenfilosofia liittyy läheisesti tieteentutkimukseen ja sitä kautta tieteen etiikkaan ja tiedonsosiologiaan, sekä aatehistoriaan.
Tieteenfilosofian historia.
Platon kannatti jyrkkää rationalismia. Hänen mukaansa tieto (kreik. "episteme") kohdistuu muuttumattomaan ja luulo (kreik. "doksa") muuttuvaan. Siten Platonille tiedettä edustaa esimerkiksi matematiikka, kun taas aistein havaittavasta maailmasta ei voida saavuttaa tietoa.
Aristoteleen on sanottu olevan merkittävin yksittäinen tieteenfilosofi. Hän vastusti Platonin jyrkkää rationalismia. Aristoteleen mukaan tieteet pohjautuvat aksioomiin eli peruslauseisiin, joista voidaan johtaa teoreemoja. Aksioomat ilmaisevat olioiden muuttumattoman olemuksen, ja ne päätellään aistihavainnoista induktiolla.
Luonnontieteet alkoivat kehittyä voimakkaasti 1600-luvulla Galileo Galilein ja Isaac Newtonin ansiosta. Havaintoihin pyrittiin sovittamaan matemaattisia malleja, ei niinkään laadullista kuvailua. Ilmiöitä alettiin selittää päämäärän (teleologia) sijaan syillä (kausaliteetti). Aristoteleen mukaan kivi putoaa, koska sen luontainen paikka on maassa. Newtonin teorian mukaan kivi putoaa, koska Maan painovoima vetää sitä puoleensa.
Brittiläistä empirismiä kehittivät 1600- ja 1700-luvulla muiden muassa Francis Bacon, John Locke, George Berkeley ja David Hume. Mannermaiset rationalistit René Descartes ja Baruch Spinoza puolustivat kokemuksesta riippumatonta luonnontiedettä.
Immanuel Kant otti kantaa empirismiin ja rationalismiin teoksessaan "Puhtaan järjen kritiikki" (1781). Kantin mukaan emme voi tietää, millaisia ovat ”oliot sinänsä”. Tietomme rajoittuu ”ilmiöihin”, joita havaitsemme aisteillamme.
Tieteen saavutukset 1800-luvulla vaikuttivat huomattavasti tieteelliseen maailmankuvaan. Yhdysvalloissa syntyi muun muassa empirismin ja Charles Darwinin evoluutioteorian innoittamana pragmatismi, jonka ensimmäisiä edustajia olivat Charles Peirce, William James ja John Dewey.
Auguste Comte perusti positivismin, jossa tehtiin erottelu (Comten aikaisen) teologian, metafysiikan ja tieteen välillä. Positivismia vastaan syntyi 1800-luvun loppupuolella hermeneutiikka, joka painottaa eläytyvää ymmärtämistä. Hermeneuttista menetelmää voidaan käyttää esimerkiksi historiassa ja psykologiassa. Hermeneutiikkaa ovat kehittäneet Wilhelm Dilthey, Martin Heidegger ja Hans-Georg Gadamer.
Moritz Schlick, Rudolf Carnap, Otto Neurath ja Herbert Feigl olivat 1920- ja 1930-luvuilla toimineen Wienin piirin keskeisiä jäseniä. Piiri otti vaikutteita 1800-luvun positivismista ja jonkin verran myös pragmatismista. Sen filosofiaa kutsutaan loogiseksi positivismiksi tai loogiseksi empirismiksi. Loogiset positivistit erottivat metafysiikan filosofiasta ja uskoivat empiristiseen tieteeseen, moderniin logiikkaan ja tieteen ykseyteen. Karl Popper vaikutti Wienin piiriin kritiikillään.
Yksi merkittävistä 1900-luvun tieteenfilosofeista oli Thomas Kuhn, joka esitti luonnontieteen kehittyvän hyppäyksin paradigmasta eli viitekehyksestä toiseen. Imre Lakatos pyrki yhdistämään Popperin kriittisen rationalismin Kuhnin historialliseen näkemykseen.
Tieteen luonne.
Aristoteleen mukaan tiede tutkii ilmiöiden perimmäisiä syitä ja on ehdottoman varmaa. Jo antiikin tähtitieteessä luovuttiin perimmäisten syiden etsimisestä. Tieteen varmuus kyseenalaistettiin lopullisesti 1800-luvulla. Näkemystä, jonka mukaan emme voi saavuttaa varmaa tietoa, sanotaan fallibilismiksi.
Näkemyksiä tieteestä.
Kaksi keskeistä tiedettä koskevaa kysymystä ovat: 1) Mitkä ovat tieteen päämäärät? 2) Kuinka tieteen tuloksia tulisi tulkita? Tieteellisen realismin kannattajat katsovat, että tiede pyrkii totuuteen ja että tieteellisiä teorioita tulisi pitää tosina, lähes tosina tai todennäköisesti tosina. Sen sijaan tieteelliset antirealistit tai instrumentalistit katsovat, ettei tiede pyri (tai ainakaan onnistu pyrkimyksissään) totuuteen, eikä meidän tulisi pitää tieteellisiä teorioita totuuksina.
Empirismi.
Empirismin mukaan tiede perustuu havaintoihin ja kokemukseen. Tieteellisiä teorioita kehitetään induktiivisesti havainnoista yleistämällä, ja niitä testataan kokeiden avulla. Havainnot ovat luotettavia, mutta teoriat ovat ihmisten luomia, joten niitä on tarvittaessa korjattava havaintojen perusteella. "Jyrkkä empirismi" väittää, että tieteen tulee tutkia vain havaittavia tosiasioita.
Empirismin arvostelijat sanovat, että havaintomme eivät ole neutraaleja, vaan niihin liittyy aina havaitsijan käsitteellistä tulkintaa. Tällöin puhutaan "havaintojen teoriapitoisuudesta". Usein epäilläänkin havaintoja, jotka eivät sovi käytettyyn teoriaan, vaikka pitäisi miettiä teorian korjaamista.
Deskriptivismi.
Empirismiin liittyy läheisesti deskriptivismi, jonka mukaan teorian tehtävänä on vain kuvata havaittuja ilmiöitä mahdollisimman yksinkertaisesti. Tiede ei vastaa kysymykseen ”miksi?” vaan kysymykseen ”miten?”. Deskriptivismin "käännettävyysteesin" mukaan teoreettiset väitteet on pystyttävä kääntämään havaintoja koskeviksi väitteiksi.
Realismi.
Realismin mukaan on olemassa tajunnastamme riippumaton todellisuus ja voimme saada tietoa asioiden olemuksista, joita emme suoraan havaitse. Realismissa teorioita arvoidaan sen mukaan, vastaavatko ne todellisuutta eli ovatko ne totta vai eivät. Realismia kannattavat useimmiten erityisesti luonnontieteilijät.
Naiivin realismin mukaan havaitsemme asiat sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Esimerkiksi elektronit ovat oikeasti olemassa, eivätkä ne ole vain teoreettinen käsite, jolla selitetään havaintoja.
Kriittinen realismi väittää, että emme pysty havaitsemaan todellisuutta sellaisenaan mutta tiede yrittää saavuttaa yhä parempaa tietoa todellisuudesta. Tiede siis pyrkii lähestymään totuutta. Kriittisen realismin mukaan on järkevää olettaa elektronien olevan olemassa, koska näkemystä tukevat monet kokeet.
Instrumentalismi.
Instrumentalismi pitää tieteellisiä teorioita vain havaintoja systematisoivina välineinä. Instrumentalismi arvottaa teorioita hyödyllisyyden perusteella, eikä sitä kiinnosta niiden totuus. Katolisen kirkon voi sanoa soveltaneen instrumentalismia: kirkko hyväksyi Kopernikuksen aurinkokeskisen teorian käyttämisen laskumenetelmänä, kunhan teorian ei väitetty vastaavan todellisuutta.
Sosiaalinen konstruktivismi.
Sosiaalinen konstruktivismi kyseenalaistaa tieteen objektiivisuuden. Sen mukaan tieteeseen vaikuttavat huomattavasti tiedeyhteisön arvot, tavoitteet ja ennakkokäsitykset – eivät vain tiedolliset perusteet. "Radikaali konstruktivismi" väittää, että tiede on vain tiedeyhteisön hyväksymää ajattelua eikä se juuri eroa muusta ajattelusta. Tätä kantaa voi arvostella kysymällä, miksi se olisi jotenkin pätevämpi kuin muut tieteen teoriat, joita se kritisoi.
Demarkaatio-ongelma.
Karl Popperin mukaan keskeinen kysymys tieteenfilosofiassa on erottaa tiede niistä käytänteistä, jotka eivät ole tiedettä. Loogiset empiristit pyrkivät varhaisvaiheessa perustamaan tieteen havaintoihin, kun taas tieteen ulkopuolelle jääneet toiminnot (kuten metafysiikka) eivät perustuneet havaintoihin ja olivat heistä siksi hölynpölyä. Popper katsoi, että tieteen keskeinen piirre oli se, että se pyrkii falsifioitavissa oleviin väittämiin, toisin sanoen väittämiin, jotka voidaan tarvittaessa osoittaa vääriksi ainakin periaatteessa. Tieteen ja ei-tieteen väliselle erolle ei ole kuitenkaan yhtä kaikkien hyväksymää määritelmää, ja jotkut pitävät ongelmaa ratkaisemattomana.
Eräs esimerkki tieteen ja epätieteen rajanvedosta, josta on viime aikoina käyty paljon keskustelua, koskee evoluutioteoriaa ja älykästä suunnittelua. Monet älykkään suunnittelun vastustajat katsovat, ettei älykästä suunnittelua tule käsittellä yhteismitallisena evoluutioteorian kanssa, koska ensin mainittu ei ole testattavissa eikä näin täytä tieteen kriteereitä, kun taas viimeksi mainittu on vahvistettuun näyttöön perustuva tieteellinen teoria. Älykkään suunnittelun puolustajat ovat pyrkineet joko osoittamaan sen täyttävän tieteelliset kriteerit tai haastamaan koko erottelun tieteen ja epätieteen välillä.
Tieteellinen selittäminen.
Tieteellisillä teorioilla on kaksi tehtävää: toisaalta selittää ilmiöitä ja toisaalta tarjota ennusteita niille. Tieteellisessä selittämisessä selitettävä asia kytketään muihin asioihin, joiden sanotaan selittävän sen. Teorian sanotaan olevan selitysvoimaltaan toista samaa asiaa koskevaa teoriaa vahvempi silloin, kun se kykenee ennustamaan ja muutoin selittämään kaikki samat asiat kuin toinenkin teoria, mutta selittää sen lisäksi myös joidenkin sellaisten tosiasioiden syyt, joita toinen teoria ei selitä.
Tieteenfilosofit ovat tutkineet niitä ehtoja, millä tieteellisen teorian voidaan katsoa menestyksekkäästi selittäneen jonkin ilmiön, sekä sitä, mikä antaa teorioille niiden selitysvoiman. Eräs varhainen ja vaikutusvaltainen teoria aiheesta oli Carl G. Hempelin ja Paul Oppenheimin vuonna 1948 kehittämä. Heidän deduktiivis-nomologisen mallinsa (D-N) mukaan selittäminen tarkoittaa ilmiön lainalaisuuden osoittamista: tieteellinen selitys onnistuu liittämään ilmiön osaksi jotain yleistä lakia. Teoria ei saanut huomiota vuosikymmeneen, ja myöhemmin sitä vastaan on pyritty esittämään useita vastaesimerkkejä.
D-N-mallin lisäksi Hempel ja Oppenheim esittivät myös tilastollisia selittämisen malleja, joita voitaisiin käyttää tilastollisissa tieteissä. Myös näitä teorioita on kritisoitu. Wesley C. Salmon kehitti vaihtoehtoisen tilastollisen relevanssin mallin, joka pyrki ratkaisemaan joitakin Hempelin ja Oppenheimin kohtaamia ongelmia. Salmonin mallin lisäksi on ehdotettu muun muassa, että selitysten tavoitteena on erilaisten ilmiöiden yhdistäminen tai (samaa tyyppiä oleviin) ilmiöihin johtavien kausaalisten tai mekaanisten historioiden kuvaaminen.
Kausaalinen selittäminen.
Kausaalisessa selityksessä ilmiö selitetään syillä, joiden uskotaan aiheuttavan ilmiön, ja yleisillä laeilla. Tällöin puhutaan syy-seuraussuhteesta eli syysuhteesta. Esimerkiksi kappaleen liiketila muuttui, koska siihen vaikutti voima.
Determinismin mukaan kaikilla tapahtumilla on tietty, luonnonlaeista johtuva syy. Sattumasta ja todennäköisyyksistä puhuminen tarkoittaa vain, että tietomme syistä on vajavaista. Indeterminismi taas väittää, että on olemassa todellista satunnaisuutta eikä kaikkea voi selittää syillä. Luonnontieteissä indeterminismi on saanut tukea kvanttimekaniikasta, jossa ilmiöitä ei aina voida ennustaa tarkasti.
Funktionaalinen selittäminen.
Funktionaalisessa selityksessä ilmiö selitetään osoittamalla, että sillä on jokin tehtävä. Esimerkiksi kukat ovat värikkäitä, jotta ne houkuttelisivat pölyttäviä hyönteisiä.
Tieteellisessä maailmankuvassa funktionaalinen selitys ei saa tarkoittaa teleologista eli päämäärään perustuvaa selitystä. Tieteessä ei esimerkiksi hyväksytä, että maapallo olisi suunniteltu.
Intentionaalinen selittäminen.
Intentionaalinen selitys selittää ihmisen käyttäytymisen johtuvan hänen haluistaan ja uskomuksistaan. Tavoitteena on ymmärtää ihmistä osana tämän sosiaalista ympäristöä. Esimerkiksi koululainen osti kalliin muotivaatteen, koska hän haluaa hyväksyntää ikätovereiltaan.
Reduktionismi.
Reduktionismin mukaan kokonaisuus voidaan hajottaa osiinsa, joita tutkitaan erikseen. Esimerkiksi biologiset ilmiöt voitaisiin selittää täysin fysiikan ja kemian avulla.
Reduktionismia vastustaa holismi, jonka mukaan kokonaisuus ei ole vain osiensa summa vaan kokonaisuudessa ilmenee uusia ominaisuuksia. Tällaista ilmenemistä kutsutaan emergenssiksi. Esimerkiksi ihmisen mieltä ei voisi täysin palauttaa fysikaalisiksi tiloiksi. Yhteiskuntatieteissä holismin vastakohta on individualismi ja kiistan aiheena on yksilön ja yhteisön suhde.
Tieteellisen teorioiden pätevyyden perusta.
Tieteellinen tieto eroaa arkitiedosta siten, että se pitää perustella täsmällisesti. Yleensä perustelut nojaavat induktioon.
Tieteellinen todistaminen.
Tieteen esittämistä väittämistä voimakkaimpia ovat ne, joiden sovellusalue on laajin. Esimerkiksi mekaniikan kolmas peruslaki sanoo, että jos johonkin kappaleeseen vaikuttaa jokin voima, niin samanaikaisesti kappaleen täytyy vaikuttaa toiseen kappaleeseen yhtä suurella, mutta suunnaltaan vastakkaisella voimalla. Tämä on voimakas väittämä, koska se pätee kaikkiin kappaleisiin kaikkialla ja kaikkina aikoina.
Tieteilijöille ei kuitenkaan ole mahdollista tehdä kokeita kaikilla kappaleilla kaikkialla ja kaikkina aikoina. Kuinka tällaisen lain voidaan väittää olevan tosi? Kokeita on tietysti tehty hyvin monilla kappaleilla, ja jokaisessa tapauksessa lain on nähty pätevän. Mutta kuinka voidaan tietää, että laki pätee myös tulevilla kerroillakin?
Induktio.
a>et kumosivat käsityksen siitä, että kaikki joutsenet olisivat valkoisia.
Eräs ratkaisu ongelmaan on luottaa induktiiviseen päättelyyn. Sen mukaan katsotaan, että jos jokin pätee kaikissa "havaituissa" tapauksissa, silloin se pätee "kaikissa" tapauksissa. Näin kun on tehty joukko kokeita, jotka tukevat mekaniikan kolmatta peruslakia, voidaan katsoa oikeutetusti, että laki pätee kaikissa tapauksissa. Induktio siis sallii yleisten totuuksien muodostamisen joukosta yksittäisiä havaintoja: siinä rajallisesta määrästä havaintoja päätellään yleinen sääntö.
Johtopäätös ei kuitenkaan ole välttämättä tosi; yksikin vastakkainen havainto kumoaa sen. Näin kävi muun muassa silloin, kun mustajoutsenten löytyminen kumosi ajatuksen siitä, että kaikki joutsenet olisivat valkoisia. Mekaniikan peruslakien tapauksessa on ainakin loogisesti mahdollista, että huomenna tehdään havainto, jossa kappaleeseen vaikuttaa voima, mutta se ei vaikutakaan toiseen kappaleeseen yhtä suurella vastakkaisella voimalla. Sama pätee kaikkiin tieteellisiin lakeihin.
Sen selittäminen, miksi induktio yleisesti toimii, on ollut jotakuinkin ongelmallista. Tämä ns. induktion ongelma on eräs tieteenfilosofian merkittävimpiä: onko induktiivinen päättely todellakin oikeutettua, ja jos on, miten?
Deduktio.
Deduktiivisessa päättelyssä johtopäätös on tosi, jos premissit eli lähtöoletukset ovat tosia. Esimerkiksi premisseistä ”korpit ovat mustia” ja ”tuo lintu on korppi” voidaan päätellä ”tuo lintu on musta”.
Matematiikassa väitteitä todistetaan deduktiivisesti nojautumalla sovittuihin aksioomiin. Deduktiota ei voida kuitenkaan käyttää kaikissa tapauksissa, kuten edellä mainitussa mekaniikan kolmannen peruslain tapauksessa, koska ei ole olemassa mitään syllogismia, joka mahdollistaisi kyseisen siirtymän. Riippumatta siitä, kuinka monta kertaa ja kuinka monissa paikoissa lain havaitaan pätevän, ei ole olemassa deduktiivista polkua, joka johtaisi johtopäätökseen, jonka mukaan se pätee aina ja kaikkialla.
Falsifiointi.
Karl Popperin mukaan tieteellistä teoriaa ei voida todistaa todeksi eikä edes todennäköiseksi. Sen sijaan teoria voidaan falsifioida eli todistaa vääräksi. Popperin mielestä tieteelliset teoriat on muotoiltava niin, että ne ovat falsifioitavissa. Näin teorioita voidaan koetella, ja niitä voidaan kehittää havaittujen virheiden pohjalta.
Koherenssi.
Induktio pyrkii oikeuttamaan tieteelliset väittämät viittaamalla toisiin tieteellisiin väittämiin. Sen tulee välttää kriteerin ongelma, jossa kaiken oikeuttamisen tulee vuorostaan olla oikeutettua, mikä johtaa äärettömään regressioon. Tätä regressioargumenttia on käytetty tietoteoreettisen fundamentalismin oikeuttamiseen. Fundamentalismin mukaan on olemassa perususkomuksia, jotka eivät tarvitse oikeutusta. Sekä induktio että falsifikaatio perustuvat fundamentalismiin sikäli, että ne tukeutuvat perususkomuksiin, jotka on johdettu välittömästä aistikokemuksesta.
Tapa, jolla väittämät johdetaan havainnoista, kuitenkin monimutkaistaa ongelmaa. Havainnointi on kognitiivista toimintaa, toisin sanoen se riippuu ymmärryksestä ja olemassa olevista uskomuksista. Esimerkiksi havainto Venuksen ylikulusta vaatii suuren joukon apu-uskomuksia, kuten uskomuksia teleskooppien optiikkaan, teleskooppien jalustojen mekaniikkaan ja taivaanmekaniikkaan liittyen. Havainto ei näin ollen vaikuta ”perustavalta”.
Koherentismi tarjoaa vaihtoehdon esittämällä, että väittämät voidaan oikeuttaa lukemalla ne osaksi keskenään koherenttien eli yhteensopivien väittämien järjestelmää. Tieteen tapauksessa järjestelmän katsotaan usein olevan tieteilijän tai laajemmin koko tiedeyhteisön uskomusten joukko. Tällaista koherentismin mukaista lähestymistapaa tieteeseen ovat kannattaneet muun muassa W. V. O. Quine ja E. O. Wilson, vaikkakin Wilson käytti termiä konsilienssi.
Koherentismin mukaan Venuksen ylikulkua koskeva havainto saa oikeutuksensa siitä, että se sopii yhteen teleskooppien optiikkaa, teleskooppien jalustojen mekaniikkaa ja taivaanmekaniikkaa koskevien uskomustemme kanssa. Mikäli havainto on jossain suhteessa epäyhteensopiva näiden uskomusten kanssa, uskomusjärjestelmässä tarvitaan jonkinlaisia muutoksia, jotta kokonaisuus saadaan koherentiksi.
Havaintojen objektiivisuus ja teoriapitoisuus.
Tieteen kannalta on elintärkeää, että tieto ympäröivästä todellisuudesta ja sen olioista on niin täsmällistä ja luotettavaa kuin mahdollista. Siksi suoritettujen mittausten ja muiden havaintojen tulisi olla niin objektiivisia kuin mahdollista. Ennen erilaisten mittausvälineiden keksimistä ihmisten ainoana tiedon lähteenä olivat kunkin omat aistit. Tämän vuoksi täysin objektiivisia tuloksia ei ollut mahdollista saavuttaa ennen mittausvälineiden keksimistä ja kehittymistä. Tämä mahdollisti samalla ankaran tieteen synnyn ja kehityksen.
Useimmissa tapauksissa onkin niin, että mitä vähemmän ihminen osallistuu itse mittaukseen, sitä täsmällisempiä ja luotettavampia kerätyt tiedot ovat. Nykyisin mittaukset tehdään varsinkin luonnontieteissä mekaanisilla ja elektronisilla sensoreilla, jotka on kytketty suoraan tietokoneisiin. Tämä on mahdollistanut esimerkiksi Kuun ja Maan välisen etäisyyden tai mannerlaattojen liikkeen mittaamisen millimetrien tarkkuudella.
Havaintojen tulkitseminen on kuitenkin usein "teoriapitoista", toisin sanoen tulkinta riippuu taustateoriasta, jonka valossa havaintoja tulkitaan. Tämä johtuu siitä, että havaintoon liittyy paitsi aistimista myös kognitiivisia prosesseja. Havaintoja ei tehdä passiivisesti, vaan niin, että havaittu kohde erotetaan aktiivisesti sitä ympäröivästä aistitiedosta. Näin havainnot riippuvat taustalla olevasta ymmärryksestä siitä, kuinka kaikkeus toimii, ja tämä ymmärrys voi vaikuttaa siihen, mitä havaitaan tai katsotaan tarkastelun arvoiseksi.
Lisäksi havainnot on usein sijoitettava johonkin teoreettiseen viitekehykseen, jotta ne olisivat hyödyllisiä. Esimerkiksi jos havaitaan lämpötilan nousu, havainto perustuu oletuksiin lämpötilan ja sen mittaamisen luonteesta sekä lämpömittarin toiminnasta. Tällaiset oletukset ovat välttämättömiä tieteellisesti hyödyllisten havaintojen aikaansaamiseksi (kuten ”lämpötila nousi kaksi celsiusastetta”), mutta samalla ne saavat aikaan sen, että havainnot riippuvat näistä oletuksista.
Empiirisiä havaintoja käytetään joidenkin hypoteesien hyväksyttävyyden määrittämisessä jonkin teorian suhteen. Kun joku esittää väitteen havainnosta, on ymmärrettävää pyytää oikeutusta väitteelle. Tällaisen oikeutuksen tulee viitata teoriaan — määritelmiin ja hypoteeseihin — johon havainto liittyy. Havainto tulee näin osaksi teoriaa, joka sisältää myös sen hypoteesin, jonka havainnon on tarkoitus verifioida tai falsifioida (vaikka tietenkään havainnon ei tule perustua oletukseen testattavana olevan hypoteesin totuudesta tai epätotuudesta). Tämä tarkoittaa sitä, ettei havainto voi toimia täysin neutraalina sovittelijana kahden kilpailevan hypoteesin välillä, vaan ainoastaan sellaisten hypoteesien välillä, jotka ovat osana samaa teoriaa.
Thomas Kuhn kielsi, että olisi koskaan mahdollista erottaa testattavana oleva hypoteesi sen teorian vaikutuksesta, johon havainnot pohjautuvat. Hän katsoi, että havainnot riippuvat aina tietystä paradigmasta, ja ettei ole koskaan mahdollista arvioida kilpailevia paradigmoja riippumattomasti. Paradigmalla hän tarkoitti sellaista loogisesti johdonmukaista kuvaa todellisuudesta, joka ei sisällä loogisia ristiriitoja ja joka on yhteensopiva niiden havaintojen kanssa, jotka on tehty paradigman sisäisestä näkökulmasta käsin.
Kuhnin mukaan paradigman valinnassa on kyse loogisesta prosessista, mutta se ei lopulta määrity pelkästään loogisilla perusteilla. Tieteilijä valitsee paradigmansa niin, että asettaa kaksi tai useampia todellisuuden ”kuvia” toisiaan vastaan ja päättää, mikä niistä muistuttaa eniten todellisuutta. Kun joku paradigma saa yleisen hyväksynnän, se edustaa Kuhnin mukaan tiedeyhteisön konsensusta. Näin jonkun paradigman hyväksymisessä tai hylkäämisessä on hänen mukaansa kyse yhtä lailla sosiaalisesta kuin loogisesta prosessista. Kuhnin kanta ei kuitenkaan ollut relativistinen.
Kuhnin mukaan paradigmanvaihdos tapahtuu silloin, kun vanha paradigma on kohdannut tarpeeksi ongelmia (anomalioita) niin, että uusi paradigma alkaa osoittautua hyödyllisemmäksi. Paradigman valinta perustuu tällöin havaintoihin, vaikka ne asettuvatkin vanhaan paradigmaan liittyneitä oletuksia vastaan. Uusi paradigma valitaan, koska se ratkaisee tieteellisiä ongelmia paremmin kuin vanha.
Teorioiden empiirinen alimääräytyneisyys.
Teorioiden empiirinen alimääräytyneisyys tarkoittaa, että sama havaintoaineisto voi sopia yhteen useamman eri teorian kanssa, toisin sanoen pelkkä havaintoaineisto ei riitä määräämään, mikä vaihtoehtoisista teorioista on tosi.
Tähän liittyvän Duhem–Quine-teesin mukaan tieteellisiä hypoteeseja ei voida testata eristyksissä, koska hypoteesien empiirinen testaaminen vaatii erilaisia taustaoletuksia. Eräs seuraus on se, että mikä tahansa teoria voidaan saada sopimaan yhteen empiiristen havaintojen kanssa lisäämällä siihen sopivia "ad hoc" -hypoteeseja. Teesi on nimetty Pierre Duhemin ja W. V. O. Quinen mukaan.
Karl Popper hyväksyi teesin, ja hylkäsi tämän seurauksena naiivin falsifioinnin ja omaksui sen sijaan ajatuksen parhaimman eli kaikkein falsifioitavimmissa olevan teorian selviytymisestä. Popperin mukaan sellainen hypoteesi, joka ei esitä testattavissa olevia ennusteita, ei ole tiedettä. Tällaiset hypoteesit voivat olla hyödyllisiä tai arvokkaita, mutta niitä ei voida kutsua tieteeksi. Quinen kehittämän konfirmaatioholismin mukaan empiirinen aineisto ei tarjoa riittävää pohjaa valinnan tekemiseksi teorioiden välillä. Näkemyksen mukaan teoria voidaan saada aina sopimaan yhteen käytettävissä olevan empiirisen aineiston kanssa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki teoriat olisivat samanarvoisia, koska tieteilijät soveltavat työssään erilaisia sitä ohjaavia periaatteita, kuten occamin partaveistä.
Eräs seuraus näkemyksestä on ollut se, että tieteenfilosofit painottavat usein havaintojen rajoittamista "intersubjektiivisiin" kohteisiin; toisin sanoen, tiede rajoittuu niihin alueisiin, joita koskevien havaintojen luonteesta on yleinen yksimielisyys. Esimerkiksi fysiikaalisia ilmiöitä koskevista havainnoista on suhteellisen helppo olla yksimielisiä; yhteiskunnallisia ja mentaalisia ilmöitä koskevista havainnoista yksimielisyyden saavuttaminen on vaikeampaa; ja eräitä eettisiä ja teologisia aiheita koskien yksimielisyyden saavuttaminen on hyvin hankalaa ellei mahdotonta. Siksi viimeksi mainitut ovat tieteen normaalin sovellusalan ulkopuolella.
Erityistieteiden filosofiat.
Monet tieteenfilosofit ovat yleisten tiedettä ja tieteellistä tietoa koskevien kysymysten lisäksi käsitelleet erilaisia erityistieteiden filosofisia ja muita perustavia ongelmia.
Mannermainen tieteenfilosofia.
Suuri osa yllä olevasta käsittelystä liittyy tieteenfilosofiaan analyyttisessä filosofiassa, joka on akateemisen filosofian valtavirta muun muassa englanninkielisissä maissa ja Pohjoismaissa.
Eräitä muita filosofisia koulukuntia luetaan usein laajan mannermaisen filosofian käsitteen alle. Mannermaisessa perinteessä tiede on nähty usein maailmanhistoriallisesta näkökulmasta. Eräs ensimmäisiä tätä näkemystä kannattaneita ajattelijoita oli G. W. F. Hegel. Sellaiset filosofit kuten Ernst Mach, Pierre Duhem ja Gaston Bachelard ovat myös kirjoittaneet tällaisesta maailmanhistoriallisesta lähestymistavasta tieteeseen.
Friedrich Nietzsche hyödynsi teoksessaan "Moraalin alkuperä" ajatusta, jonka mukaan motiivina totuuden etsimiselle tieteissä on tietynlainen askeettinen ihanne. Kaksi muuta lähestymistapaa tieteeseen ovat Edmund Husserlin fenomenologia ja Martin Heideggerin hermeneutiikka.
Kaikkia näitä lähestymistapoja yhdistää tieteen tarkastelu historiallisesta ja sosiologisesta näkökulmasta, ja eletyn kokemuksen (eräänlaisen elämismaailman) painotus analyyttisen perinteen painottaman edistyskeskeisen ja epähistoriallisen näkökulman sijasta.
Suurin vaikutus tieteenfilosofiaan mannermaisen filosofian taholta on kenties ollut Heideggerin hyökkäyksellä teoreettista asennetta (”esilläoleva”, "vorhanden") vastaan, mikä sisältää myös tieteellisen asenteen. Heideggerin voimakas kritiikki saattaa olla yksi syy siihen, miksi mannermainen tieteenfilosofia ei ole juuri kehittynyt sitä pidemmälle.
Tästä huolimatta mannermaisessa filosofiassa on tehty muutakin tieteenfilosofista työtä. Eräitä esimerkkejä ovat Kuhnin edelläkävijä Alexandre Koyré sekä Michel Foucaultin analyysi historiallisesta ja tieteellisestä ajattelusta teoksessa "Sanat ja asiat", ja hänen tutkimuksensa vallasta ja muista vaikuttimista ”tieteessä” hulluuden suhteen. Muita Heideggerin jälkeisiä mannermaisia tieteenfilosofeja 1900-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta ovat ovat Jürgen Habermas (esim. "Wahrheit und Rechtfertigung", 1999), Carl Friedrich von Weizsäcker ("Die Einheit der Natur", 1971) ja Wolfgang Stegmüller ("Probleme und Resultate der Wissenschafttheorie und Analytischen Philosophie", 1973-1986).


Totuus.
Jules Joseph Lefebvre, "Totuus", 1870
Totuus tarkoittaa yleiskielessä tavallisesti sitä mikä on totta, vastaa todellisuutta, tosiasiaa.
Totuus-käsitteen ongelma kuuluu muun muassa filosofian alaan. Totuusteoriat ovat filosofisia teorioita totuuden käsitteen tai sanan "totuus" luonteesta.
Tietoteoria on filosofian osa-alue, joka tutkii tiedon käsitettä. Tieteenfilosofia taas tutkii tieteellisen tiedon pohjaa, ja esimerkiksi sitä, millä tavalla tieteellisten teorioiden totuus tulisi käsittää.
Filosofiset totuusteoriat.
Aikojen saatossa on esitetty erilaisia näkemyksiä siitä, mistä väitteen (käsityksen, teorian, ja niin edelleen) piirteestä puhumme, kun puhumme sen totuudesta. Nämä näkemykset tai teoriat jakautuvat eri luokkiin alla kuvatulla tavalla. Totuuden vastaavuusteoriat ja deflationistiset totuusteoriat ovat tällä hetkellä analyyttisen filosofian piirissä yleisimmin käytetyt näkemykset.
Totuuden vastaavuusteoriat.
Totuuden vastaavuus- eli korrespondenssiteorian mukaan jokin väite on tosi, jos sitä vastaava tosiasia on olemassa, toisin sanoen jos kyseinen väite vastaa asioiden todellista tilaa. Väite on kielellinen esitys, jolla on semantiikka, eikä todellisuudella ole semantiikkaa. Näin ollen korrespondenssi on kielen ja todellisuuden välinen semanttinen suhde, jossa mallia pidetään totena, jos lauseen ja todellisuuden välillä on yhteensopivuus.
Totuuden vastaavuusteorioilla on usein läheinen yhteys filosofiseen semantiikkaan eli merkitysoppiin. Vastaavuusteoreetikko voi esittää, että väitelauseen merkityksen (sen, minkä ymmärtäminen muodostaa kyseisen väitelauseen ymmärtämisen) voi antaa sen totuusehdoilla, eli tässä tapauksessa näyttämällä, minkä tosiasian on vallittava jotta väite olisi tosi. Tämän mukaisesti voisimme sanoa, että henkilö "S" ymmärtää väitteen "tuo omena on punainen", jos hän tietää, mikä (tai millainen) tosiasia omenan punaisuus on (jos se on tosiasia). Kysymys väitelauseen suhteesta todellisuuteen on täten aina tulkinnallinen. Emme voi "vain lukea" mitä jossain asiassa kirjoitetaan, vaan jotta ymmärtäisimme mitä sanomalehti tai kokoamisohje tai Raamattu sisältää, tarvitsemme aina jonkinlaista tulkintaa. Korrespondenssin kannalta asiat voivat olla tosia tai epätosia vain lauseilla ja väittämillä, joilla on jonkinlainen semanttinen sisältö: vain sellaiset väitteet ja mallit ovat mielekkäitä joiden "sisäisestä luonteesta" voidaan esittää kuvaus, joka voidaan koetella empiirisellä koejärjestelyllä. Kun malli esitetään muodossa, jossa tutkijat voivat sen ymmärtää samalla tavalla, ja tehdä kuvauksen pohjalta saman empiirisen todentamisen, varmistuu korrespondenssi ja syntyy "tieteen intersubjektiivisuus".
Yleensä totuuden vastaavuusteorian kannattajat selittävät tosiasiat ihmismielestä riippumattomiksi. On käyty myös keskustelua siitä, voisiko vastaavuusteoreetikko väittää päinvastoin, ja sanoa tosiasioiden olevan riippuvaisia nimenomaan ihmismielestä. Joka tapauksessa vastaavuusteorioille on tyypillistä niiden ontologinen sitoumus tosiasioihin tai, yleisemmin, totuudentekijöihin. Läheisesti korrepondenssiteorioihin liittyy myös kielen kuvateoria.
Vastaavuusteoriat antavat monien tieteellisen realismin kannattajien mukaan hyväksyttävän totuuden määritelmän. Vastaavuusteoria vetoaa usein ajattelijoihin, joiden mielestä inhimillinen tiedonkeruu on todellisuuden tutkimista: tarjoavathan vastaavuusteorian olettamat tosiasiat juuri sellaisen olioluokan, jonka edellä mainittu puhetapa vaatii tuekseen.
Totuuden vastaavuusteoria kuvaa ehkä parhaiten arkipäiväistä käsitystä totuudesta. Vastaavuusteoriaa vastaan ja sen puolesta on väitelty filosofisessa kirjallisuudessa paljon, ilman että yksimielisyyttä sen hyväksyttävyydestä olisi saavutettu.
Totuuden yhteensopivuusteoriat.
Totuuden yhteensopivuus- eli koherenssiteorioiden mukaan jokin väite on tosi, jos se on yhteensopiva muiden totuuksien kanssa. Esimerkiksi väitteen "Suomi ei ole asukasmäärältään suuri valtio" totuus perustuu yhteensopivuusteoreettikkojen puhetavalla sen yhteensopivuudelle tavanomaisen maantieteellisen puheen kanssa.
Ongelmana yhteensopivuusteorioissa on, että voidaan laatia esimerkkejä uskomusjärjestelmistä, jotka ovat sisäisesti koherentteja, mutta kuitenkin harhaisia. Esimerkiksi unen maailma voi olla sisäisesti johdonmukainen, vaikka se on vain unta. Useimmat filosofit kuitenkin hyväksyvät sen, että uskomusten keskinäinen koherenssi on yksi edellytys uskomusten totuudenmukaisuudelle. Keskenään ristiriitainen uskomusjärjestelmä ei voi olla tosi.
Deflationistiset totuusteoriat.
Yllä esitettyä kaavaa kutsutaan filosofisessa kirjallisuudessa usein sulkeidenpoistoskeemaksi (engl. "disquotation schema"). Deflationisti siis väittää, että kaikki mitä totuuden käsitteestä on sanottavissa väitteen "aurinko paistaa" tapauksessa on, että "aurinko paistaa" on tosi, jos ja vain jos aurinko paistaa.
Deflationistiset totuusteoriat eroavat korrepondenssiteorioista siinä, että ensin mainittujen mukaan jälkimmäiset teoriat antavat turhan monimutkaisen kuvauksen totuuden käsitteestä. Kun korrespondenssiteoreetikko esimerkiksi väittää, että totuuden käsitteen ymmärtämiseksi meidän on ymmärrettävä tosiasian käsite, väittää deflationisti puolestaan, että totuuden käsite on niin yksinkertainen, ettei sen ymmärtämiseksi tarvita mitään muuta kuin yllä mainittu sulkeidenpoistoskeema. Tähän eroon liittyy myös se, että korrespondenssiteorioilla on selvä ontologinen sitoumus: sitoumus tietyntyyppisten olioiden, tosiasioiden, olemassaoloon.
Deflationististen totuusteorioiden mukaan totuus ei ole sillä tavalla kiinnostava tai olennainen ominaisuus kuin esimerkiksi korrespondenssiteorian kannattajat ajattelevat. Erityisesti deflationistit kiistävät, että totuus olisi sellainen ominaisuus, että sitä tarvittaisiin tieteellisissä selityksissä.
Deflationististisista totuusteorioista on tunnistettavissa ainakin seuraavan tyyppisiä teorioita: totuuden redundanssiteoriat, minimalistiset totuusteoriat ja anaforiset totuusteoriat.
Voidaan sanoa, että deflationististen teorioiden yhteispiirre on se, että ne antavat sanalle "totuus" samanlaisen tehtävän ajattelussamme, mutta poikkeavat toisistaan siinä, että ne selittävät eri tavoin sen, kuinka sana "totuus" täyttää tämän tehtävän.
Pragmatistiset totuusteoriat.
Pragmatististen totuusteorioiden eli totuuden menestyksellisyysteorioiden mukaan todet väitteet ovat sellaisia, että ne mahdollistavat menestyksellisen toiminnan. Pragmatismissa ”todellinen” ja ”totuus” ovat vain nimityksiä, jotka ovat käyttökelpoisia tutkimuksessa, mutta joita ei voi ymmärtää tutkimustilanteen ulkopuolella. Näin pragmatistit hylkäävät ajatuksen, jonka mukaan käsitysten tulisi kuvata todellisuutta ollakseen tosia. Sen sijaan käsitykset nähdään taipumuksina, jotka pätevöityvät tosiksi tai epätosiksi sen perusteella, kuinka hyödyllisiksi ne osoittautuvat tutkimuksessa ja käytännön toiminnassa.
Pragmatistit eivät kuitenkaan katso, että mikä tahansa mikä osoittautuu käytännölliseksi tai hyödylliseksi, tai mikä tahansa mikä auttaa selviytymään hetken, olisi katsottava todeksi. Esimerkiksi C. S. Peirce katsoi, että teoreettiset väittämät tulisi sitoa verifikaatiokäytäntöihin — eli tuli olla mahdollista tehdä ennusteita ja koetella niitä. Peircen mukaan totuuden määrittää tieteellisen yhteisön suorittaman tutkimuksen lopputulos. John Dewey katsoi, että kun jotakin asiaa sanotaan todeksi, se tarkoittaa sen olevan luotettava ja tulevan säilymään sellaisena kaikissa ajateltavissa olevissa tilanteissa. Deweyn mukaan todet käsitykset ovat sellaisia joiden avulla on mahdollista "aktiivisesti uudelleen järjestää ympäristö niin, että poistetaan jokin häiriö tai hämmennys."
Esittely.
Yleensä totuusrelativismiksi käsitetään ne näkemykset, joiden mukaan jokin väite on tosi, jos se on tosi sen esittäjän edustamasta näkökulmasta. Näin ollen luokitus totuusrelativismiksi poikkeaa yllä esitetyistä luokituksista siinä, että totuusrelativisti nojaa intuitiiviseen käsitykseemme totuudesta, ja pyrkii kertomaan kuinka totuuden käsite tulisi ymmärtää julkisessa käytössä, kun sen yksityinen (relativisoitu) käyttö on ymmärrettävissä. Esimerkiksi koherenssiteoreetikko taas pyrkii kertomaan mitä totuus, julkinen tai yksityinen, pohjimmiltaan on. Usein totuusrelativistit esittävät relativisminsa tueksi myös näkemyksen yksityisestä totuudesta (korrepondenssi, koherenssi, jne.).
Totuusrelativismia on montaa eri tyyppiä. Yksinkertaisin, naiivi relativismi, väittää, että mikä tahansa väite on tosi, jos sen esittäjä vain uskoo niin. Naiivi relativisti ei erota totena pitämistä (puhujan asenne) ja totuutta (mahdollisesti puhujasta riippuva väitteen ominaisuus). Yleensä totuusrelativistin kannattaja haluaa tehdä selvän eron itsensä ja naiivin relativistin välille.
Totuuden konsensusteoriat ovat totuusrelativismia. Totuuden konsensusteorian mukaan väitteen totuus on tietyn sosiaalisen ryhmän yhdessä todeksi sopima asia (tosin yleensä ilman ääneen lausuttua kielellistä sopimusta). Konsensusteorian kannattaja voisi esimerkiksi kannattaa näkemystä jonka mukaan väitteen "Moskovassa on pidetty olympialaiset" totuus perustuu sille, että asiasta vallitsee riittävä yksimielisyys niiden joukossa joiden mielipide lasketaan merkitseväksi (ehkä ei esimerkiksi lapset). Tätä näkemystä kannattaa harva. Onhan aina mahdollista, että enemmistö (tai jopa koko ihmiskunta) on jonkin asian suhteen väärässä.
Sosiaalinen konstruktivismi on äärimmäinen totuusrelativismin muoto. Sen mukaan totuus rakennetaan sosiaalisten prosessien myötä ja edustaa valtataistelua sosiaalisessa yhteisössä. Michel Foucaultin ajattelu edustaa suunnilleen tätä näkökantaa. Hänen mukaansa totuus on aina valtakamppailun alainen seikka. Totuus vaihtelee eri aikoina eri valtasuhteiden vallitessa, mutta mitään arviointiperustetta näiden eri totuuskäsitysten vertailemiseen ei ole.
Totuusrelativismin kannattajat saattavat nähdä totuusrelativismin ratkaisuna joihinkin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Sen on esimerkiksi ehdotettu sopivan hyvin yhteen suvaitsevaisen todellisuuskäsityksen kanssa.
Vasta-argumentteja.
Totuusrelativismin ongelmaksi mainitaan usein se, että kahden eri puhujan väitteet voivat olla ristiriidassa toistensa kanssa, mutta silti tosia puhujien näkökulmista. Näin herää kysymys, kuinka totuusrelativistit voivat selittää aitojen erimielisyyksien olemassaolon esimerkiksi tieteessä. Toinen perinteinen vasta-argumentti totuusrelativismia vastaan perustuu kysymykselle totuusrelativistisen totuusteorian totuudesta: totuusrelativistin mukaan kaikki totuudet ovat vain totuuksia jostakin näkökulmasta, ja jos tämä pätee myös relativistisille totuusteorioille, ei relativisti voi toivoa vakuuttavansa muiden totuusteorioiden kannattajia.


Anne Frank.
Annelies Marie ”Anne” Frank () oli juutalainen tyttö ja holokaustin kuuluisimpia uhreja. Hänen päiväkirjansa (suomennettu nimellä "Nuoren tytön päiväkirja") on tunnetuin uhrin kirjoittama aikalaiskuvaus toisen maailmansodan juutalaisvainoista.
Anne syntyi Frankfurt am Mainissa Weimarin Saksassa mutta asui suurimman osan elämäänsä Amsterdamissa ja sen lähellä. Hän menetti Saksan kansalaisuutensa 1941 natsi-Saksan antisemitististen lakien takia. Anne sai kansainvälistä kuuluisuutta kuolemansa jälkeen, kun hänen päiväkirjansa julkaistiin. Se kertoo hänen kokemuksistaan piilossa aikana, jolloin Alankomaat oli saksalaismiehityksen alaisena. Anne piti päiväkirjaa 12. kesäkuuta 1942 – 1. elokuuta 1944.
Otto Frank, perheen ainoa eloonjäänyt, palasi Amsterdamiin sodan jälkeen. Hän sai tietää, että Annen päiväkirja oli säilynyt. Se julkaistiin vuonna 1947 nimellä "Het Achterhuis". Kirja on ilmestynyt suomeksi 1955 ja käännetty myös monille muille kielille.
Ennen sotaa ja piiloutumista.
Anne Frank syntyi 12. kesäkuuta 1929 Frankfurtissa Saksassa. Hänen vanhempansa Otto Heinrich Frank ja Edith Holländer-Frank olivat molemmat arvostetuista juutalaisperheistä. Edith oli kotoisin Aachenista ja oli mennyt naimisiin Otto Frankin kanssa 1925, minkä jälkeen he olivat muuttaneet asumaan yhdessä Otton lapsuudenkaupunkiin Frankfurtiin. Heillä oli kaksi lasta, Anne ja kolme vuotta vanhempi Margot Betti Frank.
Otto Frank muutti 1933 Amsterdamiin. Edith ja Margot muuttivat perässä samana vuonna, vuoden 1934 helmikuussa myös Anne. Kesän 1933 Margot ja Anne viettivät vielä Aachenissa isoäitinsä luona, joka muutti kristalliyön jälkeen vuonna 1939 Frankien luokse Hollantiin. Hän kuoli tammikuussa 1942 syöpään.
Otto Frankin ensimmäinen yritys Opekta toimitti hillonvalmistuksessa käytettyä pektiiniä. Yritys oli Hollannin-sivuliike, pääyrityksen omisti Otto Frankin sisaren mies. Yritykseen liitettiin myöhemmin mausteyhtiö Pectacon, jossa työskenteli myös Hermann van Pels.
Frankien perhe asui Merwedepleinillä Jokikortteleiksi () kutsutulla alueella, ja tytöt kävivät aluksi Montessori-koulua. Annen parhaat ystävät olivat alusta alkaen Hanneli Goslar ja Sanne Ledermann. Syksyllä 1941 Frankin sisarusten piti vaihtaa koulua, koska kaikkien juutalaisten oli mentävä juutalaiseen kouluun. Koulunvaihdon yhteydessä Anne sai kauan toivomansa kissan. Hänen parhaaksi ystäväkseen uudessa koulussa tuli Jacqueline van Maarsen, joka on myöhemmin kirjoittanut Annesta kirjan "A Friend Called Anne".
Annella ja Margotilla oli molemmilla mustat hiukset. Margot oli luonteeltaan hiljaisempi ja rauhallisempi, Anne taas puhelias, vilkas ja sosiaalinen. Anne oli enemmän ”isän tyttö”, kun taas Margot ”äidin tyttö”. Perhe ei ollut erityisen uskonnollinen. Otto Frankille juutalaiset perinteet olivat suhteellisen vieraita, mutta Edith Frankille ne olivat ulkomailla asuttaessa tärkeämpiä kuin ennen – tosin heillä ei silti tehty kosher-ruokaa.
Juutalaisten oikeuksia rajoitettiin.
Toukokuussa 1940 saksalaiset hyökkäsivät Amsterdamiin, ja Frankit joutuivat jälleen elämään natsien hallitsemassa maassa. Elokuussa 1940 Saksasta muuttaneet juutalaiset määrättiin rekisteröitymään, ja tammikuussa 1941 oli muiden juutalaisten vuoro. Juutalaisille määrättiin ulkonaliikkumiskielto tiettyinä vuorokaudenaikoina jo ennen Hollannin antautumista. Toukokuun viimeisenä päivänä 1941 määrättiin, etteivät juutalaiset saaneet käydä julkisilla uimarannoilla, puistoissa, kylpylöissä tai hotelleissa, kun elokuvateattereissa käynti oli kielletty jo tammikuussa 1941. Raitiovaunulla ajo kiellettiin ja polkupyörät takavarikoitiin kesäkuussa 1942. Samoin juutalaisten omistamien yritysten toimintaa vaikeutettiin lokakuussa 1940. Ulkovaatteisiin piti huhtikuusta 1942 alkaen ommella keltainen Daavidin tähti, jossa luki juutalaista merkitsevä sana "jood" tai "jude".
Frankit ja muut piiloutuivat.
Frankit piiloutuivat Otto Frankin yrityksen toimiston salahuoneeseen 6. heinäkuuta 1942. Se tapahtui kymmenen päivää aikaisemmin kuin oli suunniteltu, koska Margot sai kutsun työpalveluun. Myös Otto Frankin liiketuttava van Daanit perheineen muutti samaan piiloon muutamaa päivää myöhemmin. Toimisto sijaitsi Prinsengrachtilla, lähellä Westerkerkiä. ”Salaisen siiven” sisäänkäynti oli piilotettu suuren kirjahyllyn taakse. Osa yrityksen työntekijöistä tiesi piilopaikasta: Victor Kugler ja Johannes Kleiman, toimistotyöntekijät Bep Voskuijl (päiväkirjassa Elly van Vossen) ja Miep Gies sekä jälkimmäisen mies Jan (päiväkirjassa Henk). Jo aiemmin Kugler ja herra Gies oli valittu yrityksen johtoon He auttoivat piilossa olijoita tuomalla heille ruokaa ja muuta tarpeellista. Hollannissa jopa 20 000–30 000 juutalaista piiloutui, mutta suurin osa perheistä hajosi eivätkä perheenjäsenet päässeet samaan piiloon, toisin kuin Frankit.
Kirjahylly, jonka takana oli piilopaikan sisäänkäynti.
Piilopaikkaan tuli vielä yksi henkilö. Hammaslääkäri Pfeffer (päiväkirjassa Dussel) pyysi Miep Giesiä etsimään itselleen piilopaikkaa. ”Salaisessa siivessä” olleet päättivät, että Pfeffer voi tulla sinne piiloon. Pfefferillä oli kristitty vaimo Charlotte Kaletta, joka ei tullut piiloon mukaan. Ensimmäisestä avioliitostaan saatua poikaansa Werneriä Pfeffer ei ollut nähnyt sitten vuoden 1938. Hän ja Charlotte vaihtoivat joka viikko kirjeitä ja paketteja. Miep toimitti Pfefferille myös ruokapaketteja, jotka hän Annen halveksivien kommenttien mukaan piilotti kaappiinsa ja söi ne yksin yöllä.
”Salaiseen siipeen” piiloutui siis yhteensä kahdeksan henkeä: Otto, Edith, Margot ja Anne Frank, Fritz Pfeffer, Hermann ja Auguste van Pels sekä heidän poikansa Peter (päiväkirjaan sukunimeksi vaihdettu van Daan). Päivisin piti aina liikkua hiljaa, ettei toimistoon kuuluisi ääniä. Samoin piti olla varovainen valojen kanssa. Lukeminen ja radion kuuntelu oli tavallista ajanvietettä. Tosin Margotille ja Annelle varattiin aina myös pieniä toimistotöitä, kuten lähetysluetteloiden kirjoittamista. He käyttivät aikaansa myös opiskeluun. Päiväkirjan kirjoittaminen oli Annelle tärkeää, ja sen lisäksi hänen tärkeä harrastuksensa oli filmitähtien kuvien kerääminen. Hän kirjoitti päiväkirjaansa myös talon ikkunasta näkyvästä kastanjapuusta. Muuta luontoa salaisesta siivestä ei voinutkaan nähdä, koska kaikki muut ikkunat oli pimennetty.
Salaisen siiven päivärytmi oli hyvin yksitoikkoinen. Kaikkien asukkaiden piti arkiaamuisin nousta viimeistään seitsemältä. Aamupesulla käynnissä oli tarkoin määritelty järjestys, ja kaikkien aamutoimien tuli olla tehtynä puoli yhdeksään mennessä. Tämän jälkeen aina puoli yhteen saakka Peter, Margot ja Anne tekivät koulutehtäviä ja aikuiset joko lukivat, ompelivat, neuloivat tai tekivät taloustöitä. Puoli yhdeltä salaisen siiven asukkaat pystyivät elämään vapaammin, kun alakerran työntekijät lähtivät puolentoista tunnin tauolle. Silloin pystyttiin syömään niin, että joku apureista tuli mukaan ja kertoi viimeisimmät ulkomaailman tapahtumat. Kun työpäivä päättyi puoli kuudelta, piileskelijät saatoivat käydä myös alakerrassa. Iltayhdeksältä alkoivat iltatoimet. Aamulla käytössä oli vain kylmää vettä, mutta illalla myös lämmintä, joten asukkaat saivat käydä kylvyssä. Nukkumaan mentiin kymmenen aikoihin.
Annen suhde muihin piilossaolijoihin.
Anne ei pitänyt huonetoveristaan, hammaslääkäri Pfefferista. Kohta Pfefferin saapumisen jälkeen Anne jo kritisoi häntä päiväkirjassaan. Anne ja Pfeffer kinastelivat muun muassa siitä, kuka saa käyttää heidän huoneensa työpöytää. Pfeffer ei ymmärtänyt Annea, mikä toisalta on ymmärrettävää, koska hän oli piileskelijöistä ainoa, jolla ei ollut perhettä mukanaan. Hän ei myöskään ollut ollut yhteydessä poikaansa sitten sodan syttymisen.
Vanhempiaan kohtaan Annen tunteet olivat kahtalaiset. Hänellä oli äitinsä kanssa erimielisyyksiä piileskelyn alusta lähtien, mihin vaikutti kummankin täysin erilainen persoonallisuus. Annen mukaan äiti kohteli häntä kuin pikkulasta. Joskus hän huolehti liikaa, joskus liian vähän. Toisaalta Anne luotti äitinsä tukeen, kun muut salaisen siiven asukkaat kritisoivat häntä. Mitä enemmän Anne hyljeksi äitiään, sitä enemmän hän ihannoi isäänsä. Tämä asetti Otto Frankin ikävään tilanteeseen, koska hänen piti tasapainoilla vaimonsa ja tyttärensä välillä ja yrittää pitää heidän välinsä hyvinä.
Annen ja äidin suhteeseen vaikutti myös se, että Anne kadehti sisartaan Margotia. Vaikka hän ei koskaan myöntänytkään pitävänsä Margotia kilpailijana, hän pelkäsi, ettei ollut yhtä rakastettu kuin siskonsa. Anne ja Margot eivät olleet koskaan olleet erityisen läheisiä ja salaisessa siivessä heidän eronsa tulivat entistä enemmän esille. Sisarukset lähentyivät vasta sen jälkeen, kun Otto Frank oli pyytänyt Margotia kertomaan Annelle jonkin salaisuuden, mutta vielä senkin jälkeen Anne epäili välillä vanhempiensa pitävän enemmän Margotista.
Annen suhde Peter van Pelsiin kehittyi hitaasti. Hänen ensivaikutelmansa Peteristä oli kielteinen. Ensimmäisen puolentoista vuoden aikana Anne ei kiinnittänyt Peteriin juuri huomiota, ja silloinkin kun hänellä oli Peteristä jotain sanottavaa, se ei ollut mitään erityisen imartelevaa. Anne kuitenkin alkoi kaivata sellaista suhdetta, jollaista ei voinut saada vanhemmiltaan, joten hän päätti alkaa keskustella Peterin kanssa. Peterin kanssa Anne myös vaihtoi ensimmäisen suudelmansa. Annen vanhemmat eivät hyväksyneet hänen suhdettaan Peteriin.
Pidätys ja keskitysleirit.
Piileskely päättyi 4. elokuuta 1944, kun joku oli ilmiantanut piileskelijät ja Gestapo pidätti heidät. Aikaisemmin samana vuonna, helmikuussa ja pääsiäisenä, toimistoon tehdyt murrot olivat herättäneet pelkoa. Murtautujat eivät kuitenkaan olleet ilmeisesti kuulleet mitään ääniä, joten he eivät tehneet ilmiantoa. Ilmiantajaksi epäiltiin aluksi vahvasti Willem van Maarenia (päiväkirjassa Fritz van Matto), joka työskenteli yrityksen varastossa ja johon piilossa olijat eivät olleet luottaneet. Näyttöä hänen syyllisyydestään ei kuitenkaan ollut. Van Maaren oli saanut selville, että talossa piileskeli joku, ja löytänyt herra van Daanin lompakon. Kun natsien pöytäkirjoista selvisi, että ilmiantaja oli nainen, kyseessä arveltiin olevan siivooja Lena Hartog-van Bladeren. Hänen tiedettiin kuulleen piileskelijöistä mieheltään Lammert Hartogilta, jolle asiasta oli kertonut van Maaren. Ilmiantajaa on monesti yritetty selvittää oikeusteitse, mutta varmuutta ei ole saatu. Virallisia tutkimuksia on tehty muun muassa vuosina 1948 ja 1963.
Miep Gies vältti pidätyksen ilmeisesti siksi, että hän oli itävaltalainen kuten pidättäjäkin. Piilossa olleet vietiin Westerborkiin, mistä heidät karkotettiin viimeisellä kuljetuksella karjavaunussa Auschwitziin. Edith Frank kuoli siellä juuri ennen leirin vapauttamista 6. tammikuuta 1945. Margot ja Anne olivat ensin kuukausia Auschwitz-Birkenaussa, kunnes heidät lähetettiin Bergen-Belseniin. Hanneli Goslar tapasi Annen vielä muutaman kerran keskitysleirillä piikkilanka-aidan takaa. Margot ja Anne kuolivat Bergen-Belsenissä maaliskuussa 1945, ilmeisesti lavantautiin, vain muutamaa viikkoa ennen leirin vapauttamista, Margot ensin ja Anne muutamaa päivää myöhemmin. Toisaalta on myös epäilty, että tytöt olisivat kuolleet pilkkukuumeeseen ja Margot olisi kuollut monta viikkoa ennen Annea, ehkä jopa helmikuussa. Joka tapauksessa tarkkoja kuolinpäiviä ei tiedetä. Natsi-Saksan keskitysleireillä kuoli yhteensä noin kuusi miljoonaa juutalaista ja 600 000 romania.
Päiväkirja.
Anne sai päiväkirjan lahjaksi 13-vuotissyntymäpäivänään, minkä jälkeen hän kirjoitti koko piileskelyn ajan peloistaan, riidoistaan vanhempiensa kanssa, tulevaisuudensuunnitelmistaan ja tunteistaan Peteriä kohtaan. Hän käytti ihmisistä salanimiä ilmeisesti suojellakseen heitä siltä varalta, että päiväkirja julkaistaisiin. Otto Frank säilytti julkaistussa versiossa muiden kuin perheenjäsenten salanimet juuri yksityisyydensuojan takia.
Miep Gies ja Bep Voskuijl ottivat Annen päiväkirjan talteen pidätyksen jälkeen, ja sodan jälkeen Miep antoi sen Otto Frankille. Myöhemmin Otto Frank suostuteltiin julkaisemaan tekstit. Hän toimitti päiväkirjan julkaisukuntoon ja julkaisi sen nimellä "Het Achterhuis" 1947. Hän antoi myös piilottamansa 74 riviä ystävälleen, New Yorkin kansainvälisen Anne Frank Centerin johtajalle Cor Suijikille keväällä 1980, noin puoli vuotta ennen kuolemaansa. Myös Annen viimeisen päiväkirjamerkinnän Otto oli piilottanut. Päiväkirjan aitoutta on epäilty jälkeenpäin, mutta vuonna 1981 Hollannin valtio julkaisi aitoustodistuksen.
Anne kirjoitti lahjaksi saamansa päiväkirjan täyteen, minkä jälkeen hän kirjoitti kolmeen muuhun muistikirjaan – näitä kutsutaan versioksi A. Sitten hän kuuli radiosta, että Hollannin valtio on kiinnostunut sodasta kertovista, tavallisten ihmisten kirjoituksista, ja hän alkoi keväällä 1944 muokata päiväkirjastaan julkaisukelpoisempaa B-versiota. Hän muun muassa jätti pois tarpeettomilta tuntuneita yksityiskohtia, haaveilua ja muuta vastaavaa. Sisällölliset ja tyylilliset korjaukset viittaavat siihen, että Anne ajatteli jo tekstiensä mahdollista julkaisua. Paperipinon päällimmäisenä oli kuitenkin sivu, jossa Anne sanoo pitävänsä huolen, ettei kukaan lue hänen päiväkirjaansa. Sivun tarkoitus ei ole varma, ja Otto Frank jätti sen pois julkaistusta versiosta. C-versioksi kutsutaan Otto Frankin julkaisemaa tekstiä, joka oli muotoiltu B-version pohjalta.
Päiväkirjan ja Annen elämänvaiheiden dramatisoinnit.
Päiväkirja ja Annen elämänvaiheet on dramatisoitu moneen otteeseen. Aiheesta tehtiin jo vuonna 1956 näytelmä ja 1959 elokuva, joita kumpaakaan Otto Frank ei halunnut nähdä. Elokuvan "The Diary of Anne Frank" ohjasi George Stevens, ja se voitti kolme Oscar-palkintoa. Myöhemmin päiväkirjasta ja Anne Frankista on tehty lisää elokuvia ja dokumentteja, muun muassa Jon Blairin "Anne Frank Remembered". Vuonna 2001 tehtiin elokuva nimeltä "Anne Frank".
Vuonna 2008 Espanjassa tehtiin musikaali nimeltä "Anne Frank – laulu elämälle". Sen ensi-ilta oli Madridissa 28. helmikuuta 2008. Sveitsiläistä Anne Frank -rahastoa johtava Bernard Elias, joka on Frankin tyttöjen serkku, ei pidä holokaustia sopivana musikaalin aiheena. Elokuvaversiot rahasto on kuitenkin sallinut niiden realistisuuden takia. Rahasto vastaa päiväkirjan oikeuksista, mutta se ei voi kieltää musikaalia, koska siinä ei lainata päiväkirjaa suoraan. Musikaalin ohjaaja Rafael Alvero sanoo sen sijaan synkempienkin aiheiden soveltuvan musikaaleihin ja pitää esitystään uskollisena päiväkirjalle. Sovitukseen oli saatu lupa Anne Frankin kotimuseon yhteydessä Amsterdamissa toimivalta säätiöltä.
Päiväkirjan tuorein dramatisointi on BBC:llä vuonna 2009 esitetty viisiosainen televisiodraama "The Diary of Anne Frank".
Anne Frankin elämä ja kirjoitukset ovat inspiroineet monia eri taiteilijoita ja yhteiskunnallisia kommentaattoreita, jotka ovat viitanneet häneen niin kirjallisuudessa, populaarimusiikissa, televisiossa kuin muissakin medioissa. Yksi esimerkki tästä on kuorokappale "Annelies", joka esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 2005.
Ainoa tunnettu filmi, jossa Anne esiintyy itse, on hänen vastanaineelle naapurilleen vuonna 1941 tehty mykkäelokuva. Siinä Anne nojaa ulos toisen kerroksen ikkunasta, kun hän yrittää nähdä morsiamen ja sulhasen paremmin. Pariskunta selvisi sodasta ja antoi filmin Amsterdamin Anne Frank -museolle.
Annen puu sekä piilopaikkamuseo.
Hevoskastanjapuu, jonka Anne näki piilopaikkansa ikkunasta, oli määrätty kaadettavaksi marraskuussa 2007. Sen pelättiin kaatuvan jonkin lähellä olevan rakennuksen päälle, koska sienitauti oli iskenyt puun kuoreen. Hollantilainen taloustieteilijä Arnold Heertje sanoi puusta: ”Tämä ei ole mikä tahansa puu. Anne Frankin puu on sidottu juutalaisten kohtaloon”. Puusäätiö, jonka muodosti ryhmä luonnonsuojelijoita, nosti siviilikanteen estääkseen puun kaatamisen. Oikeustapaus sai maailmanlaajuista julkisuutta. Hollantilainen oikeusistuin määräsi, että kaupungin virkamiesten ja luonnonsuojelijoiden on löydettävä vaihtoehtoinen ratkaisu. Osapuolet sopivat, että puuta tuettaisiin teräsrakennelmalla, mikä pidentäisi puun ikää jopa viidellätoista vuodella. Puu kaatui myrskyssä 23. elokuuta 2010.
Nykyisin piilopaikkaan pääsee tutustumaan, koska se toimii museona. Museon taustalla olevan säätiön () perusti 3. toukokuuta 1957 joukko kansalaisia, mukaan lukien Otto Frank, pyrkimyksenään pelastaa Prinsengrachtin rakennus purkamiselta ja tehdä siitä yleisölle avoin. Anne Frankin talo avautui 3. toukokuuta 1960. Siihen kuuluvat Opektan varastohuone ja toimistotilat sekä salainen siipi, jotka kaikki ovat kalustamattomia, jotta vierailijat voivat kävellä vapaasti huoneiden läpi. Joitakin asukkaiden henkilökohtaisia tavaroita, esimerkiksi Annen seinälle liimaamat elokuvatähtien valokuvat, pala seinäpaperia, jolle Otto Frank merkitsi kasvavien tyttäriensä pituudet, ja seinäkartta, johon hän merkitsi liittoutuneiden etenemisen, on jätetty suojattuina paikoilleen. Peter van Pelsille kuuluneesta pienestä huoneesta lähtee käytävä, joka yhdistää rakennuksen naapurirakennuksiin. Näissä naapurirakennuksissa, jotka säätiö on myös ostanut, säilytetään Annen päiväkirjaa. Siellä järjestetään myös vaihtuvia näyttelyitä, jotka kertovat holokaustista ja nykyajan rotuennakkoluuloista ympäri maailmaa. Museosta on tullut yksi Amsterdamin tunnetuimmista turistinähtävyyksistä, ja vuonna 2005 siellä kävi 965 000 vierailijaa. Museo välittää tietoa myös Internetin välityksellä ja järjestää liikkuvia näyttelyitä niille, jotka eivät voi vierailla itse museossa. Vuonna 2005 näyttelyt matkasivat 32 maahan Euroopassa, Aasiassa, Pohjois-Amerikassa ja Etelä-Amerikassa.
Merdwedepleinen asunto.
Merwedepleinin asunto, jossa Frankin perhe asui vuosina 1933–1942, pysyi yksityisomistuksessa 2000-luvun alkuun saakka, jolloin televisiodokumentti sai suuren yleisön kiinnostumaan siitä. Se oli jo pahasti ränsistynyt, kun eräs hollantilainen asuntoyhtiö osti sen ja se restauroitiin 1930-luvun asuun Frankin perheen ottamien valokuvien sekä Annen kirjeiden perusteella. Restauroinnissa auttoivat myös Teresien da Silva Anne Frankin talomuseosta ja Annen serkku Bernhard ”Buddy” Elias. Talo avattiin vuonna 2005, ja tarkoituksena on, että se toimisi suojapaikkana kirjailijalle, joka ei pysty kirjoittamaan vapaasti omassa kotimaassaan. Jokaisella valitulla kirjailijalla on oikeus asua ja työskennellä asunnossa vuoden ajan. Ensimmäinen valittu kirjailija oli algerialainen romaanikirjailija ja runoilija El-Mahdi Acherchour.
Anne Frank -säätiö.
Anne Frank -säätiö () on Otto Frankin 24. tammikuuta 1963 perustama säätiö. Sen tarkoituksena on edistää hyväntekeväisyyttä ja toimia sosiaalisessa ja kulttuurisessa roolissa Anne Frankin hengessä. Otto Frankin erityisenä toiveena oli, että säätiön tulisi edistää uskontojen välistä ymmärrystä, ihmisten välistä rauhaa sekä kansainvälisiä nuorten välisiä kontakteja. Säätiö omistaa kaikkien Annen kirjoitusten tekijänoikeudet. Sen kotipaikka on Baselissa Sveitsissä. Säätiö käyttää suurimman osan tuotostaan erinäisiin Annen perinnölle sopiviin hyväntekeväisyyskohteisiin. Säätiö on muun muassa perustanut rahaston, joka tarjoaa kiireellisiä lääketarpeita vanhurskaille kansakuntien joukossa, eli niille ei-juutalaisille, jotka auttoivat juutalaisia natsivallan alla. Lisäksi Anne Frank -säätiö avustaa sekä israelilaisia että palestiinalaisia rauhanjärjestöjä ja tukee taloudellisesti myös nuorten saksalaisten, israelilaisten ja arabien välisiä tapaamisia.


Myllypuro (Tampere).
Myllypuro on kaupunginosa Tampereen läntisessä kärjessä Nokian rajalla. Alue on keskittynyt voimakkaasti teollisuuteen ja vieressä on myös Kalkun teollisuusalue sekä vielä Nokian puolella Kankaantaan teollisuusalue. Asukkaita alueella on vain muutamia, joten Myllypuro on väestöltään Tampereen pienin kaupunginosa. Alueen suurimpia tehtaita on Sandvik Tamrock, joka valmistaa erilaisia kallionporauslaitteita ja louhintakalustoa kaivoksiin. Yrityksellä on alueella myös koekaivos.


Venäläinen kirjallisuus.
Venäjällä kirjallisuus on ollut pitkään yksi tärkeimmistä ja arvostetuimmista kulttuurin osa-alueista. 1800-luvulle asti Venäjällä tehtiin hyvin vähän jos lainkaan kansainvälisesti luettelua kirjallisuutta. 1800-luvulla Venäjän kirjallisuus läpikävi kultakauden, joka alkoi runoilija Aleksandr Puškinista ja huipentui suuriin romaanikirjailijoihin Leo Tolstoihin ja Fjodor Dostojevskiin. Neuvostovallan rajoituksista huolimatta muiden muassa Mihail Bulgakov, Aleksandr Solženitsyn ja Boris Pasternak kirjoittivat maailmanlaajuista huomiota saanutta kirjallisuutta 1900-luvulla.
Historia.
1700-luvulla Venäjällä tapahtui suuri reformi, minkä yhteydessä myös aakkoset uusittiin. Kansankielen käyttö kirjallisuudessa yleistyi, eikä sitä pidetty enää paheksuttavana. Yleinen venäläinen kirjallisuus dogmaattisena järjestelmänä alkoi muotoutua Dimitrie Cantemirin, Vasili Trediakovskin, ja Mihail Lomonosovin myötä.
Myöhemmin myös romantiikka nosti esille Aleksandr Puškinin ja Vasili Žukovskin kaltaisia nimiä. Tunnetuimpiin kirjailijoihin kuuluivat tuolloin Nikolai Gogol ja Ivan Turgenev sekä myöhemmin etenkin Fjodor Dostojevski ja Leo Tolstoi. 1900-luvun alussa ja vuosisadan vaihteessa Anton Tšehovin novellit ja Anna Ahmatovan runous edustavat ehkä viimeisiä klassisen, vanhan venäläisen kirjallisuuden saavutuksia.
1930-luvulla Stalinin noustessa valtaan sosialistisesta realismista tuli Andrei Ždanovin johdolla ainoa virallisesti hyväksytty suuntaus. Sen toteutumista valvoi Neuvostoliiton kirjailijaliitto. Maksim Gorkia pidettiin sosialistisen realismin arkkityyppinä. Hänen lisäkseen Nobel-voittaja Mihail Šolohov, Aleksei Tolstoi ja Vladimir Majakovski nousivat suuriksi nimiksi neuvostokirjallisuudessa. Suureksi klassikoksi nousi Nikolai Ostrovskin romaani "Kuinka teräs karkaistui" (1932), joka on filmattu neljään kertaan.
Kirjallisuutta julkaistiin etenkin ns. "paksuissa lehdissä" "Novyi Mir" ja "Literaturnaja gazeta".
Jotkut kirjailijat, kuten Mihail Bulgakov, Boris Pasternak, Andrei Platonov perinteistä venäläistä kirjallisuustraditiota kirjoittaen ”pöytälaatikkoon” vailla toivoa teostensa julkaisemista elinaikanaan. Venäläisiä emigranttikirjailijoita ulkomailla edustivat muun muassa Nobel-voittaja Ivan Bunin, Vladimir Nabokov ja G. I. Gurdjieff.
Suuren isänmaallisen sodan jälkeen sotakokemukset ja sotakirjallisuus nousivat suosituiksi, esimerkiksi Aleksandr Fadejevin ja Boris Vasiljevin kertomina.
Stalinin jälkeinen käännekohta oli, kun Aleksandr Solženitsynin vankileirikokemuksista kertova "Ivan Denisovitšin päivä" ilmestyi Hruštševin suojasään aikaan 1962 (suojasää sai nimensä Ilja Ehrenburgin romaanista). Solženitsyn joutui myöhemmin mielipiteidensä vuoksi vaikeuksiin ja hänet ajettiin maapakoon 1974 sen jälkeen, kun hänen teoksensa ' oli julkaistu Pariisissa.
Neuvostoliitossa oli vilkas tieteiskirjallisuusperinne, johon aluksi saatiin vaikutteita anglosaksisesta maailman ja myöhemmin mm. maan avaruusohjelmasta. Scifiä kirjoittivat mm. Arkadi ja Boris Strugatski (mm. "Stalker"), Aleksandr Beljajev ("Amfibi"), A. N. Tolstoi ("Aelita"), Ivan Jefremov ("Andromedan tähtisumu"), Aleksandr Kazantsev.
Vuoden 1991 jälkeen.
Nykyisin Venäjän maineikkaimmiksi kirjailijoiksi ovat nousseet Vladimir Sorokin, Viktor Jerofejev ja Viktor Pelevin. Boris Akunin on kerännyt mainetta dekkareistaan.
Vuonna 1992 perustettu Booker-Open Russia Literary Prize -palkinto on kohonnut maan merkittävämmäksi kirjallisuuspalkinnoksi.
Kirjallisuusanalyysi.
Venäläisestä kirjallisuusanalyysista ja kulttuurintutkimuksen eri koulukunnista nykyaikaiselle kirjallisuudentutkimukselle varmasti tärkein oli 1910–1930 vaikuttanut formalismi.
Aiheesta muualla.
*


Yrjö Neuvo.
Yrjö Aunus Olavi Neuvo (s. 21. heinäkuuta 1943 Turku) on digitaaliseen signaalinkäsittelyyn ja sen sovelluksiin erikoistunut tekniikan tohtori, joka on toiminut sekä yliopistomaailmassa että myöhemmin Nokialla radiopuhelinkehityksessä. Hänen erityisiä vahvuuksiaan ovat suuntautuminen sekä tekniikkaan että ihmisiin ja toimiminen sekä tutkimuspuolella että yritysmaailmassa. Yrjö Neuvo on pitänyt uransa aikana yhteyksiä hyvin moniin tahoihin sekä yliopistomaailmassa, yritysmaailmassa, kansainvälisissä tutkimusyhteisöissä että yhdistyksissä.


S-ryhmä.
S-ryhmä () on suomalainen, kaupan alalla toimiva osuustoiminnallinen yritysryhmä. Se käsittää 22 itsenäistä alueellista Osuuskauppaa ja näiden omistaman Suomen Osuuskauppojen Keskuskunnan (SOK) tytäryhtiöineen. Lisäksi S-ryhmään kuuluu 10 paikallista osuuskauppaa.. Osuuskauppojen jäsenet eli "asiakasomistajat" omistavat Osuuskaupat. S-ryhmän toiminta-ajatuksena on tuottaa palveluja ja etuja asiakasomistajilleen.
SOK:n ja sen tytäryhtiöiden muodostama konserni on nimeltään SOK-yhtymä. S-ryhmän pääkonttori eli Ässäkeskus sijaitsee Helsingin Vallilassa.
S-ryhmän vähittäismyynti oli vuonna 2008 arvoltaan 11,8 miljardia euroa ja asiakasomistajien lukumäärä noin 1,8 miljoonaa. S-ryhmän osuus Suomen päivittäistavarakaupasta oli samana vuonna 42,4 prosenttia, kun sen suurimman kilpailijan K-ryhmän osuus oli 33,7 prosenttia.
S-ryhmä omistaa myös oman sähköyhtiön, jonka tarkoituksena on sijoittaa sähköntuotantoon ja sitä kautta saada halvempaa sähköä S-ketjun toimipisteiden käyttöön. S-voima on mukana muun muassa uudessa Fennovoiman ydinvoimala-hankkeessa sekä tuulivoimaa tuottavassa Tuuliwatti Oy:ssä. S-ryhmän tavoitteena on, että vuoteen 2020 mennessä puolet toimipaikkojen käyttämästä energiasta saadaan S-voiman kautta.
Suomen Osuuskauppojen Keskuskunta.
S-ryhmän ylintä päätösvaltaa käyttää "Suomen Osuuskauppojen Keskuskunnan" (SOK) osuuskunnan kokous, jossa edustettuina ovat kaikki osuuskaupat.
SOK:n päätöksistä vastaavat hallintoneuvosto ja hallitus. Hallintoneuvoston tehtävänä on vastata S-ryhmän toimintaa koskevista yhteistoimintaperiaatteista ja pitkän tähtäyksen suunnitelmista. Hallitus edustaa osuuskuntaa ja huolehtii muun muassa sen hallinnosta. Hallituksen puheenjohtajana toimii osuuskunnan pääjohtaja, filosofian maisteri Kuisma Niemelä (huhtikuusta 2010). Hallintoneuvoston puheenjohtajana on Otto Mikkonen.
Ryhmän toimialat.
S-ryhmä liiketoimintamalli on verkostomainen. Toimialat ovat päivittäistavarakauppa, käyttötavarakauppa, polttonestekauppa, matkailu- ja ravitsemiskauppa, autokauppa sekä maatalouskauppa. Lisäksi S-ryhmään kuuluvat hankinnan ja logistiikan organisaatiot Inex Partners Oy, Meira Nova Oy ja North European Oil Trade Oy. S-ryhmän omistukseen vuonna 2005 siirtynyt Suomen Spar on lopettanut toimintansa. Asiakkailleen myöntämänsä S-Bonusjärjestelmän osalta ryhmä toimii yhteistyössä useiden siihen kuulumattomien yritysten kanssa.
Historiaa.
Vuonna 1917 suomalainen osuuskauppatoiminta jakautui kahteen ryhmään, kun edistysmielisiksi itseään kutsuvat, jäsenkunnaltaan lähinnä kaupunkien työväestöstä koostuneet osuuskaupat erosivat pellervolaisesta SOK:sta ja perustivat keskusliikkeekseen OTK:n.
S-ryhmän ensimmäinen Sokos-tavaratalo avattiin Helsingissä 1952. Osuuskauppa-aatetta on levittänyt vuodesta 1905 lähtien "Yhteishyvä"-lehti.
1980-luku merkitsi ryhmässä rakennemuutosta. Sen seurauksena SOK luopui omasta teollisuudesta ja syntyi nykyinen, pääosin alueellisiin osuuskauppoihin perustuva verkosto, josta SOK-yhtymän kanssa muodostui S-ryhmä.
Vuonna 1992 SOK ja SOKL sekä Eka-yhtymä (entinen OTK) ja Elanto perustivat Co-op Suomen Kuluttajaosuustoiminnan Liiton (SKOL). Samassa yhteydessä SOK erosi Pellervo-Seurasta ja pellervolainen osuuskauppaliike siirtyi historiaan. SKOL:n toiminta puolestaan päättyi ainakin tosiasiallisesti vuoden 2003 lopussa.
2000-luvulla S-ryhmän asema on vahvistunut ja sillä on nykyään selvästi johtava markkinaosuus Suomen päivittäistavarakaupassa. Myös polttoainekaupassa sekä hotelli- ja ravintola-alalla sillä on nykyään merkittävä asema. S-ryhmä on kerännyt arvostelua kaavoitusasioissa ja elintarvikkeiden hinnanmuodostukseen liittyen. Esimerkiksi tammikuussa 2010 Suomen Elintarviketyöläisten Liiton puheenjohtaja Veli-Matti Kuntonen arvosteli sitä voimakkaasti.
S-Pankki.
Kehittääkseen rahoituspalvelujaan SOK perusti säästökassojen toiminnan jatkajaksi "S-Pankin".
Osuuskauppa.
Osuuskauppa on yritysmuodoltaan osuuskunta, jonka jokainen jäsen eli asiakasomistaja voi äänestää vaaleissa ja asettua ehdolle joka neljäs vuosi valittavaan edustajistoon. Se valitsee hallintoneuvoston, joka päättää Osuuskaupan toiminnan peruslinjoista ja valitsee hallituksen.
S-ryhmään kuuluu 22 alueellista ja 10 paikallista Osuuskauppaa.


Osuuskauppa.
Osuuskauppa (ok) on osuuskuntamuotoinen kauppa, jossa jäseneksi liittyneet (usein käytetään nimitystä asiakasomistajat) ovat kaupan omistajia. Suomen suurin osuustoiminnallinen kauppamuodostuma on S-ryhmä, mutta aiemmin myös Tradeka harjoitti osuuskauppaa. Lisäksi on joitakin pieniä vähittäiskauppaa harjoittavia osuuskuntia. Pohjoismaiden suurin osuuskauppa on Coop Norden.
Jäsen on enemmän kuin kanta-asiakas: hän on yksi oman osuuskaupan omistajista ja saa vuosittaista korkoa osuuspääomalleen. Osuuskaupan tarkoituksena on tarjota palveluja ja etuja jäsenilleen. Myös liiketoiminnan tuotto käytetään pääosin jäsenten hyväksi, palvelujen ja tarjonnan kehittämiseksi. Osuuskaupan jäsenyydestä eroava saa maksamansa osuusmaksun takaisin erotessaan.
Osuuskaupat Suomessa.
Osuuskauppaliikkeen juuret ulottuvat 1800-luvun Britanniaan. Suomeen ensimmäiset osuuskaupat perustettiin aivan 1800-luvun lopussa vastauksena kaupan alalla vallinneisiin puutteisiin ja epäkohtiin. Ne olivat kuitenkin alussa joko osakeyhtiöitä tai yhdistyksiä, koska maasta puuttui osuustoimintalaki. Esimerkiksi monesti Suomen ensimmäisenä osuuskauppana mainitun Nopankylän Osuuskaupan (Ilmajoella), alunperin maaliskuussa 1898 perustetun ostoyhtymän, ohella Suomeen perustettiin monia muitakin varhaisia osuuskauppojen esiasteita, mm. Forssaan Tammi Kauppa-osakeyhtiö v. 1889.
Vuonna 1901 säädettiin osuustoimintalaki ja sen voimassaolon aikana vanhin toimintansa aloittanut osuuskauppa on saman vuoden lokakuussa perustettu Vähäväkisten Osuusliike, nykyinen Turun Osuuskauppa. Jo ennen osuustoimintalain säätämistä oli Hämeen läänin kuvernööri hyväksynyt tamperelaisen Finlayson & Kumpp. Työväen Osuuskaupan säännöt osuuskauppaliikkeen käynnistämiseksi 20.7.1900.
Vuonna 1919 osuuskauppoja oli jo yli 500, niiden jäseniä yli 170 000 ja toimipaikkoja 1400. Osuuskauppoja perustaessaan jäsenet antoivat niiden tehtäväksi kaupallisen palvelun ja kiinnittivät erityisesti huomiota tavaroiden kunnolliseen laatuun ja kohtuulliseen hintaan.
Osuuskauppojen määrän kasvaessa havaittiin pian yhteistyötarve. Vuonna 1904 perustettiin Suomen Osuuskauppojen Keskuskunta (SOK) hoitamaan yhteisostoja, neuvontaa ja ohjausta. Sivukonttoreiden, oman tuontitoiminnan ja teollisen tuotannon myötä SOK:n toiminta laajeni nopeasti välitysliikkeestä täysimittaiseksi tukkukaupaksi.
Ristiriidat pääasiassa maaseudun viljelijäväestöstä koostuneiden, jäsenmäärältään pienten ja poliittisesti lähellä porvareita olleiden osuuskauppojen sekä pääasiassa kaupunkien tehdastyöväestöstä koostuneiden, jäsenmäärältään suurten ja poliittisesti lähellä vasemmistoa olleiden osuuskauppojen kesken vahvistuivat, kun suuret osuuskaupat halusivat saada aatteellisessa keskusjärjestössä, YOL:ssä enemmän määräysvaltaa perustuen kunkin osuuskaupan jäsenmäärään. Koska tämä oli kuitenkin jyrkästi osuustoiminnan yksi jäsen - yksi ääni -periaatetta vastaan, perustivat suuret osuuskaupat Osuusliike Elannon johdolla omaksi aatteelliseksi keskusjärjestöksi Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (KK) vuonna 1916 muodostaen näin edistysmielisen osuuskauppaliikkeen (E-liike). Samalla ne kuitenkin halusivat pitää keskusliikkeenään SOK:n. Tähän ei SOK suostunut, jolloin KK:n jäsenosuusliikkeet perustivat vuonna 1917 Suomen Osuustukkukaupan (OTK). YOL:n ja SOK:n jäsenosuuskaupoista alettiin käyttää nimeä "pellervolainen osuuskauppaliike".


Stockmann.
Stockmann Oyj Abp () on suomalainen, Helsingin pörssissä listattu kaupan alan yritys. Konserni harjoittaa vähittäiskauppaa Suomen lisäksi myös Baltian maissa, Venäjällä, Ruotsissa, Norjassa, Islannissa, Puolassa, Tsekissä, Slovakiassa, Bosnia-Hertsegovinassa, Ukrainassa ja Lähi-idässä.
Stockmannin Helsingin keskustan tavaratalo on kuuluisa maamerkki ja kulttuurihistoriallisesti arvokas rakennus. Se on Pohjoismaiden suurin tavaratalo.
Historiaa.
Moskovan kansainvälisen välitystuomioistuimen ratkaistua Moskovan keskustassa sijaitsevan Stockmannin Smolenskajan tavaratalon vuokrakiistan Stockmannin eduksi lopettivat vuokranantajat siitä huolimatta sähkönjakelun tavarataloon. Vuokranantajien laittoman toiminnan vuoksi tavaratalo jouduttiin sulkemaan 13. toukokuuta 2008. Stockmann käynnisti vuokranantajaa vastaan oikeustoimet, joihin liittyi merkittävä vahingonkorvausvaatimus, mutta heinäkuussa 2009 Moskovan kaupungin arbitraatio-oikeus sekä ja ensimmäisenä valitusasteena ollut kassaatio-oikeus kumosivat vastoin aikaisempaa käytäntöä välitysoikeuden päätöksen. Stockmann valitti asiasta Venäjän korkeimpaan arbitraatio-oikeuteen, mutta sekään ei johtanut toimenpiteisiin.
Stockmann Herkku.
Stockmann Herkku on ketjun elintarvike- ja päivittäistavaraosasto. Osasto toimii jokaisessa Suomen Stockmann-tavaratalossa. Ulkomailla Stockmann Herkkua kutsutaan nimillä "Delikatess" (Viro), "Delikatese" (Latvia) sekä "Gastronome" (Venäjä).
Kesällä 2008 Stockmann Herkuissa esiintyi lukuisat kerrat tuotteita, jotka olivat päiväykseltään vanhentuneita. Tapahtumien seurauksena Stockmann käynnisti kampanjan, jossa vanhentuneen tuotteen löytäjä sai Stockmannilta 100 euron lahjakortin. Noin viikon aikana lahjakortteja jaettiin kymmeniä. Vanhentuneiden tuotteiden joukossa oli esimerkiksi makeisia, olutta ja sokeria.
Stockmann Deli.
Stockmann Deli on ketjun Suomen tavarataloissa toimiva kahvilakonsepti. Se on keskittynyt normaaleihin nk. kahvilatuotteisiin tarjoten kahvia, erilaisia erikoiskahveja, teetä, sekä suolaisia että makeita kahvileipiä, sämpylöitä, bageleita ja niin edelleen sekä erilaisia salaatteja ja lounaita.
Ensimmäinen Stockmann Deli avattiin Tapiolan tavaratalossa. Vuonna 1999 sellainen avattiin myös Helsingin keskustan tavaratalossa ja niitä ryhdyttiin avaamaan myös muihin Stockmannin kotimaan tavarataloihin. Nykyisin sellainen on kaikissa Suomen Stockmann-tavarataloissa Jumbon tavarataloa lukuun ottamatta.
Stockmann Beauty.
Stockmann Beauty on Stockmannin kosmetiikkaa, hajuvesiä sekä miesten kosmetiikkaa myyvä myymäläketju. Suurin osa myymälöistä sijaitsee Stockmannin tavaratalopaikkakuntien ulkopuolella, mutta myymälöitä on myös pääkaupunkiseudulla. Myymälät sijaitsevat Seinäjoen myymälää lukuun ottamatta kauppakeskuksissa. Ensimmäiset myymälät avattiin vuonna 2002.
Stockmann-museo.
Stockmann-museo on Stockmann-konsernin oma erikoismuseo. Sen kokoelmat kattavat yhtiön kehityksen ja toiminnan perustamisvuodesta 1862 nykyisyyteen. Stockmann-museo palvelee yhtiön sisäisiä tarpeita sekä tiedotusvälineitä ja tutkijoita Stockmannin historiaan liittyvissä asioissa. Sillä ei ole pysyvää näyttelyä. Stockmann-museo toimii osana Stockmann-konsernin tiedotusosastoa Helsingin Pitäjänmäellä.
Tulevaisuus.
Kaikilla Stockmann-konsernin keskeisillä brändeillä (Stockmann, Lindex, Seppälä, Hobby Hall ja Akateeminen Kirjakauppa) on nyt verkkokaupat, jotka toimivat Suomessa ja Lindexin osalta 28 Euroopan maassa. Verkkokauppa nähdään kasvavana vähittäiskaupan osana.
Konsernin muotiketjut Lindex ja Seppälä jatkavat laajentumista lähinnä Venäjällä ja Itä-Euroopassa, vaikkakin aiempaa maltillisemmalla tahdilla.
Suomeen ei ole näillä näkymin tulossa lisää Stockmann-tavarataloja. Stockmann Beauty -myymälöitä saatetaan vielä avata.
Omistus.
"Omistajan nimi (osuus osakkeista, osuus äänistä)"
Enemmistö Stockmannin äänivaltaisista osakkeista on suomenruotsalaisten kulttuurisäätiöiden omistuksessa.
Suurin osakkeenomistaja HTT Holding Oy Ab on Hartwallin suvun holdingyhtiö.


Stockmann (Helsingin keskusta).
Stockmannin Helsingin keskustan tavaratalo on kulttuurihistoriallisesti arvokas liikerakennus ja tavaratalo Helsingin keskustassa. Se on Stockmann Oyj:n lippulaivatavaratalo, joka on Pohjoismaiden suurin ja Euroopan kuudenneksi suurin tavaratalo. Tavaratalossa vierailee vuodessa noin 17 miljoonaa asiakasta. Tavaratalo käsittää nykyisin Mannerheimintien, Aleksanterinkadun, Keskuskadun ja Pohjoisesplanadin rajaaman korttelin kokonaisuudessaan.
Stockmannin liikemerkki kuvaa liukuportaita, joista Stockmannin Helsingin-tavaratalo on kuuluisa. Vastoin yleistä luuloa ne eivät kuitenkaan olleet Suomen ensimmäiset liukuportaat: ensimmäiset asennettiin Turkuun jo vuonna 1926.
Myös "valopiha" on merkittävä osa Stockmannia. Erityisesti pääsisäänkäynnin edusta, tuttavallisemmin "Stockan kellon alla", on tapaamispaikkana muodostunut helsinkiläisen kaupunkikulttuurin erääksi symboliksi.
Helsingin Stockmannissa on kaksitoista kerrosta, joista kolme sijaitsee maanpinnan alapuolella. Näiden lisäksi tavaratalosta on yhteys kolmeen maanalaiseen pysäköintilaitoksen kerrokseen.
Historia.
Tavaratalon on piirtänyt Sigurd Frosterus ja se valmistui vuonna 1930. Se kuuluu Kluuvin kaupunginosan Gaselli-kortteliin.
Alkujaan tavaratalo käsitti vain korttelin pohjoisosan. Kuitenkin jo Frosteruksen alkuperäiseen suunnitelmaan kuului ehdotus, jonka mukaan tavaratalo olisi voitu myöhemmin rakentaa koko korttelin kokoiseksi. Korttelin Esplanadin-puoleiseen päätyyn suunniteltiin korkeaa tornia. Laajennus olisi kuitenkin edellyttänyt samassa korttelissa olevan, vuonna 1897 valmistuneen ja arkkitehtitoimisto Grahn, Hedman & Wasastjernan suunnitteleman Argos-talon (Wulffin kulmatalon) purkamista.
Vuonna 1989 tavaratalo lopulta laajennettiinkin koko korttelin kokoiseksi. Laajennus tehtiin kuitenkin aivan toisin kuin Frosterus aikoinaan oli suunnitellut. Argoksen talon vanha julkisivu jätettiin pystyyn, mutta sisätilat purettiin.
Tavaratalon laajennus.
Helsingin keskustan Stockmannissa on käynnissä laajamittainen remontti, jonka tarkoituksena on laajentaa tavarataloa. Laajennus- ja muutostöiden suunnittelusta vastaa arkkitehtitoimisto Laatio Oy. Projekti on nimeltään "Kaikkien aikojen Stockmann – Alla tiders Stockmann". Laajennustöiden pitäisi olla kokonaan valmiina vuonna 2010. Laajennuksen jälkeen tavaratalon pinta-ala on kasvanut 10 000 neliöllä yhteensä 50 000 neliöön. Laajennuksen jälkeen tavaratalon arvioidaan kuuluvan jopa Euroopan mittakaavassa suurimpiin (maailman suurin tavaratalo on kuitenkin Etelä-Koreassa sijaitseva Shinsegae Centum City, jonka myymälätila on kooltaan 293 905 neliötä).
Tavarataloa laajennetaan sekä maan alta että keskeltä tavarataloa. Nykyinen valopiha on tarkoitus kattaa niin, että kuudennesta kahdeksanteen kerrokseen syntyy 1 500 neliön verran tavaratalotilaa. Ylimpään eli kahdeksanteen kerrokseen valmistuu ravintolamaailma, jossa on kaikkiaan 950 asiakaspaikkaa. Ravintoloista aukeaa näkymä alempiin kerroksiin. Ravintoloiden tarjoiluvalikoima sisältää niin pikaruokaa kuin gourmet-ravintoloitakin. Eri kerrosten toiminnot ovat vielä suunnitteilla, mutta jo nyt tiedetään, että kanta-asiakaspalvelut ja lipputoimisto siirtyvät kahdeksanteen kerrokseen ja seitsemänteen kerrokseen keskitetään kauneus- ja hyvinvointipalveluja.
Maan alta räjäytetään 200 000 kuutiota kalliota, joka kuljetetaan yhteistunnelia pitkin Johanneksen kirkon kupeeseen ja sieltä Hernesaaren kärkeen ja lopulta proomuilla Vuosaaren satamaan. Syvimmässä kohdassa kaivanto on jopa 30 metriä.
Rakennustöiden yhteydessä selkeytetään vanhan tavaratalon hissi- ja liukuporrasjärjestelmiä. Korjauksen jälkeen uusia tai uusittuja hissejä sekä liukuportaita on 40 kappaletta. Myös tavaratalon valaistus ja ilmastointi paranevat.
Uusi pysäköintihalli kolminkertaistaa tavaratalon nykyiset vajaat 200 pysäköintipaikkaa. Mannerheimintien alle louhitaan 600 auton pysäköintihalli. Kolmikerroksiseen pysäköintihalliin on yhteys Ruoholahdenkadulta osana keskustan huoltotunnelia ja Kalevankadun sekä Mannerheimintien risteyksestä. Pysäköintihallin on määrä valmistua vuonna 2008, jonka jälkeen nykyisiin pysäköintitiloihin rakennetaan uutta liiketilaa.
Herkkuosaston tilat puolestaan kaksinkertaistuvat, kun myymälä rakennetaan yhteen tasoon, joka yltää Akateemisen kirjakaupan ja Keskuskadun alle. Stockmannin Herkku saa käyttöönsä liki 5 000 neliötä.
Stockmann käyttää laajennustöihin yhteensä 125 miljoonaa euroa. Yhtiö arvioi, että laajennus tuo vuosimyyntiä noin 50 miljoonaa euroa lisää.
Akateeminen kirjakauppa.
Helsingin keskustan Stockmannin palveluja on myös varsinaisen tavaratalon ulkopuolella. Vuodesta 1969 alkaen on Akateemisen kirjakaupan myymälä ollut Keskuskadun vastakkaiselta puolella, Kirjatalossa. Tavaratalosta on kävely-yhteys Akateemisen kirjakaupan paperiosastolle. Stockmannin levyosastosta johtaa myös yhdyskäytävä Forumin parkkihalliin.
One Way.
Vuodesta 2001 alkaen on nuorisomuotiin keskittynyt One Way -myymäläketju sijainnut Rautatalossa, Keskuskadun varrella, ja sinne on yhteys kantatavaratalosta maanalaista käytävää pitkin Akateemisen kirjakaupan paperiosaston kautta. Myymälä on jakautunut kahteen kerrokseen ja se on jaoteltu siten, että K1-kerroksessa sijaitsevat tyttöjen vaatteet ja ensimmäisessä kerroksessa poikien vaatteet.
Aiheesta muualla.
Helsingin keskusta


Amerikkalainen viittomakieli.
Amerikkalainen viittomakieli eli ASL (American Sign Language) tai joskus myös Ameslan (American Sign Language) on Yhdysvalloissa, Kanadassa ja joissain osissa Meksikoa eniten käytetty viittomakieli.
ASL on puhuttujen kielten englantia vastaava viittomakielten "lingua franca". Kansainväliset sormiaakkoset on kehitetty pääosin ASL:n sormiaakkosista.
Suomalaiseen viittomakieleen verrattuna ASL:n sanasto on saanut selvästi enemmän vaikutteita puhutusta kielestä (englannista). Useiden viittomien käsimuoto on sama kuin vastaavan englanninkielisen sanan alkukirjaimen sormiaakkonen. Myös viittomanimet muodostetaan sormittamalla henkilön etunimen alkukirjain ja koskettamalla sillä jotain kehon kohtaa, toisin kuin suomalaisessa viittomakielessä, jossa viittomanimien muodostus pohjautuu useimmiten henkilön luonteeseen, ulkonäköön tai nimen suomenkieliseen merkitykseen.
Viittomakielten lingvistinen tutkimus alkoi William Stokoen todistaessa ASL:n olevan luonnollinen kieli.


Indikaattori.
Indikaattori on paitsi sanakirjamääritelmän mukaisesti osoitin tai ilmaisin, myös tilastollinen luku, jonka avulla voidaan moninaista tietoa tiivistää helpommin hallittavaan ja ymmärrettävään muotoon. Indikaattori on siis laadullinen mittari, joka parhaimmillaan antaa laajoja ja monimutkaisiakin tietoja yksinkertaisemmassa muodossa. Indikaattori voi toimia myös apuvälineenä niin tavoitteiden asettamisessa ja seurannassa kuin suunnittelussa ja päätöksenteossakin. Lisäksi yhteneväisillä toimintatavoilla ja periaatteilla kerätyillä indikaattoreilla voidaan verrata eri alueiden välistä kehitystä
Indikaattori (kemiassa) on aine, jonka väri muuttuu kemiallisen reaktion osoituksena. Esimerkiksi pH-indikaattorin väri muuttuu toisen aineen happamuuden tai emäksisyyden mukaan. Muun muassa mustikan sisältämä neste joutuu kosketuksiin sormien kanssa, neste muuttuu punaiseksi, koska ihmisen iho on hapan.
Indikaattori (tekniikassa) on jonkin tapahtuman tai muutoksen näyttävä osoitin tai osoitinlaite.
Indikaattori (yhteiskunta-, talous- ja ympäristötieteissä sekä laatujärjestelmissä) on jokin tunnusluku, joka kuvaa asioiden tilaa ja kehitystä.
Indikaattorifunktio on matematiikassa reaalifunktio, jonka arvojoukko on formula_1.
Indikaattorilaji on biologian käsite sietoisuudeltaan kapea-alaisesta lajista.


Anatomia.
Anatomia (muinaiskreikan sanasta, "anatome" 'leikkaus') tarkoittaa elävien organismien muotoa ja rakennetta sekä kehon osien suhdetta toisiinsa. Se on erityisesti biologian ala, oppia eliöiden rakenteesta. Sana anatomia tulee kreikan kielisistä termeistä "ana" (erilleen) ja "temuein" (leikata).
Anatomian osa-alueet.
Oppia eläinten anatomiasta kutsutaan "zootomia"ksi, oppia kasvien anatomiasta "fytotomia"ksi ja "ihmisen anatomia" tutkii ihmisen rakennetta. "Vertaileva anatomia" taas vertailee eri eläinten sisäistä rakennetta selvittääkseen eri lajien välisiä sukulaisuussuhteita. Anatomia voidaan jakaa makroanatomiaan, joka tutkii esimerkiksi lihasten ja luiden rakenteita sekä mikroanatomiaan, johon kuuluvat histologia ja sytologia. Patologinen anatomia tutkii anatomiassa esiintyviä poikkeavia rakenteita.
Anatomian tutkimus.
Anatomian tutkimusta länsimaissa vaikeutti pitkään uskonnon asenne kuolleiden ruumiiden leikkelyä kohtaan, josta syystä esimerkiksikeskiajalla uskottiin naisen kohdun olevan elimistössä ympäriinsä liikuskeleva pussi, joka vain loppuraskauden ajaksi ankkuroituu lantioon. Vasta valistuksen ajalla päästiin todella tutkimaan ihmisen anatomiaa pintaa syvemmältä eli dissekoimalla.
Anatomian terminologiaa.
Eri eliöille on määritelty "anatominen asento", jonka suhteen eri rakenteiden sijainteja kuvaillaan. Esimerkiksi ihminen seisoo anatomisessa asennossa selkä suorassa, jalat hieman harallaan, pää keskilinjassa, kädet hieman sivuilla kämmenpuoli eteenpäin ja sormet irrallaan toisistaan. Penis on anatomisessa asennossa erektiossa.
Anatomiset tasot ovat tasoja, joiden voidaan kuvitella kulkevan ruumiin läpi. "Sagittaalitaso" on mikä tahansa taso, joka jakaa ruumiin vasempaan ja oikeaan puoliskoon. "Mediaanitaso" on sellainen sagittaalitaso, joka jakaa ruumiin täsmälleen keskeltä kahtia. "Frontaalitaso" on mikä tahansa taso, joka on kohtisuorassa sagittaalitasoon nähden eli jakaa ruumiin etu- ja takaosaan. "Horisontaalitaso" puolestaan jakaa ruumiin ylä- ja alaosaan. (Katso kuva.)


TeliaSonera.
TeliaSonera AB on ylikansallinen teleoperaattori, joka muodostui alun perin ruotsalaisen Telian ja suomalaisen Soneran fuusion tuloksena vuonna 2002. TeliaSonera tarjoaa sekä kiinteän verkon että mobiilin tietoliikennepalveluja yritys- ja kuluttaja-asiakkaille. Yhtiön kotipaikka on Tukholma Ruotsin valtion ollessa suurin yksittäinen osakkeenomistaja. TeliaSoneran osakkeet noteerataan Helsingin ja Tukholman pörsseissä.
Molemmilla yhtiöillä on historia kansallisina puhelintoimintaa harjoittaneina monopoleina ennen yksityistämistä ja yhdistämistä. Vaikkakin yhtiöt on nyt yhdistetty, erilliset brändinimet Telia ja Sonera säilyvät toistaiseksi kummankin maan kansallisilla markkinoilla. TeliaSoneralla on nykyisin n. 29 700 työntekijää palveluksessaan ja maantieteellisesti yhtiö on keskittynyt toimimaan pääosin Pohjoismaiden alueella (lukuun ottamatta Islantia) sekä Baltiassa. Viimeaikaisina enemmistöosuushankinnoista mainittakoon Xfera Espanjassa, jonka 3G-operaattoritoiminta käynnistyi vuonna 2006 tuotemerkillä Yoigo.
Suomessa TeliaSonera käyttää Sonera-brändin lisäksi palvelubrändiä Tele Finland.
TeliaSonera erotti toimitusjohtajansa Anders Igelin luottamuspulan vuoksi kesäkuussa 2007. Hän jätti yhtiön heinäkuun lopussa 2007, tällöin yhtiön johtoon nostettiin väliaikaisesti varatoimitusjohtaja Kim Ignatius. Uudeksi toimitusjohtajaksi valittiin ruotsalainen Lars Nyberg, joka aloitti tehtävässään 3. syyskuuta 2007.
Vuonna 2012 TeliaSonera ilmoitti myyvänsä espanjalaisen Yoigon.
Vaaleansininen väri kuvaa TeliaSoneran levinneisyyttä Euroopassa.
Omistus.
Ruotsin valtio on TeliaSoneran suurin omistaja 37,3 % osuudellaan, ja Suomen valtio toiseksi suurin 13,7 % osuudellaan. Kaiken kaikkiaan yhtiöllä on 601 736 rekisteröityä omistajaa (31.12.2010).
Yhtiö omistaa Telian ja Soneran lisäksi mm. Netcom, Chess ja NextGenTel-operaattorit Norjassa, Telia Stofa, Telia Mobile, Telia Networks ja Debitel-operaattorit Tanskassa sekä Omnitel-mobiilioperaattorin Liettuassa. Yhtiöllä on enemmistöosuudet EMT- ja Elion-operaattoreista Virossa, sekä enemmistöosuudet operaattoreista Moldovassa, Georgiassa, Kazakstanissa sekä Azerbaidžanissa Fintur-yhtiön kautta. Heinäkuussa 2007 TeliaSonera osti Coscom-yhtiön, jonka puitteissa TeliaSonera laajentui käsittämään myös Uzbekistanin ja Tadžikistanin. Samalla TeliaSonera osti 12,25 % osuuden Roshan-yhtiöstä, joka on Afganistanin suurin teleoperaattori.
Yhtiön vähemmistöosuuksiin luetaan tällä hetkellä Turkcell Turkissa, Megafon Venäjällä, ja Lattelekom Latviassa, joissa yritys on esittänyt kiinnostuksensa omistuksen kasvattamisesta.
TeliaSonera Finland Oyj (Sonera).
"TeliaSonera Finland Oyj" (vuoteen 2003 Sonera Oyj) oli aiemmin TeliaSonera-konsernin Suomen maayhtiö. Yhtiön historia ulottuu vuoteen 1917 asti, jolloin perustettiin valtion Lennätinlaitos, Venäjän keisarikunnan hallinnoima Lennätinlaitos oli toiminut Suomessa jo vuodesta 1855. Vuonna 1927 lennätinlaitos yhdistettiin Postiin. Vuonna 1981 Posti- ja lennätinlaitoksen nimi muuttui Posti- ja telelaitokseksi. Vuonna 1990 tuolloinen Posti- ja telelaitos muutettiin valtion liikelaitokseksi, jonka taloudenpito siirrettin ulos valtion tulo- ja menoarviosta.
Posti- ja telelaitos hallinnoi Suomen kauko- ja ulkomaanpuhelujen välittämistä aina vuoteen 1992 saakka, jolloin valtioneuvosto alkoi myöntää muille telealan toimijoille toimilupia. Ahon hallitus teki myös syyskuussa 1992 periaatepäätöksen PTL:n yhtiöittämisestä. Samana vuonna Posti- ja telelaitos avasi myös GSM-verkkonsa.
Posti- ja telelaitos yhtiöitettiin vuonna 1994 Suomen PT Oy:ksi, jolloin sen liiketoiminta jaettiin kahteen yritykseen; Suomen Posti Oy ja Telecom Finland Oy:n. Saman vuoden aikana kauko- ja ulkomaanpuheluliikenne avattiin kilpailulle Suomessa. Samaan aikaan yhtiöittämisen seurauksena yhtiön henkilöstöä vähennettiin ns. "rankalla kädellä" noin 3 000 henkilöllä, jotta yritys saataisiin kilpailukykyiseksi.
Vuodesta 1994 vuoteen 1997 yhtiö toimi nimellä Telecom Finland Oy (Tele). Vuonna 1997 Lipposen I hallitus hyväksyi Telecom Finland Oy:n osittaisen yksityistämisen ja tämän yhteydessä vuonna 1998 yhtiön nimeksi ristittiin Sonera. Heinäkuussa 1998 Postia ja Teleä hallinnoiva Suomen PT Oy lakkautettiin ja viimeinenkin kytkös Postilaitokseen hävisi, Soneraa hallinnoivaksi emäyhtiöksi synnytettiin Sonera-Yhtymä Oyj.
Samaisen vuoden marraskuussa yhtiö listautui Helsingin pörssiin valtioneuvoston myytyä yhtiön osakkeista 22,2 prosenttia 7 miljardilla markalla. Ensimmäiseen osakemyyntiin liittyvien epäselvyyksien takia Soneran hallitus vapautti yhtiön toimitusjohtajan Pekka Vennamon(SMP) johtajuudestaan.
Valtio vähensi kahdessa osassa seuraavina vuosina edelleen omistusta yhtiöstään aina 52,8 prosenttiin asti. Vuoden 1999 kauppojen yhteydessä yhtiö listautui myös yhdysvaltalaiseen NASDAQ-teknologiapörssiin.
Kesällä 2000 yritys pyrki laajentamaan liiketoimintaansa sijoittamalla Saksan kolmannen sukupolven matkapuhelinverkon (3G, UMTS) toimilupaan yhdessä espanjalaisen Telefónican kanssa. Yhtiöt perustivat toimintaa varten yhteisyhtiön Group 3G:n, joka markkinoi tuotettaan(?) Saksan markkinoilla nimellä Quam. Pelkkään toimilupaan sijoitettiin jopa noin 3,5 miljardia euroa. Lokakuussa 2001 yhtiö ilmoitti osakeannista, jonka tarkoitus oli kerätä yhtiölle noin miljardi euroa. Suomen valtion osuus tästä oli 528 miljoonaa euroa. Sonera vetäytyi Saksasta 2002 ja kirjasi 3 863 miljoonan euron tappiot Group 3G:hen investoidusta toiminnasta. Rajusti lisääntyneet investointikulut velkaannuttivat Soneran nopeasti, edessä oli kulujen karsiminen ja velkojen lyhentäminen.
Entiset pohjoismaisten valtioiden yhtiöt Telia ja Sonera ilmoittivat 26. maaliskuuta 2002 yhdistymisaikeistaan. Telian ilmoitettiin 9. joulukuuta 2002 saaneen tarvittavan määrän Soneran osakekannasta, ja 1. tammikuuta 2003 TeliaSonera oli fuusioitunut. Sonera Oyj:n osakekannan omistus siirtyi kokonaisuudessaan TeliaSonera AB:lle 21. maaliskuuta 2003, ja samalla Sonera Oyj:n nimi muuttui muotoon TeliaSonera Finland Oyj. Yhdistymisen tuloksena oli Pohjoismaiden ja Baltian suurin teleliikennealan yhtiö.
Sittemmin 31.12.2006 TeliaSonera Finland koki loppunsa operatiivisena yksikkönä TeliaSoneran uuden organisaation myötä. Tätä nykyä yksikkö on olemassa vain osana laillisessa konsernirakenteessa.
TeliaSonera Finlandin toimitusjohtajat.
TeliaSoneran yritysmyyntidivisioonan johtaja Juho Lipsanen jätti tehtävänsä heinäkuun lopussa 2008, oltuaan kolme vuotta yhtiön palveluksessa. Lipsanen aloitti vuonna 2005 TeliaSonera Finland Oyj:n toimitusjohtajana. Hänet nimitettiin vuoden 2007 alusta Integrated Enterprise Services liiketoiminta-alueen johtajaksi, ja hän toimi samalla Suomen maajohtajana. Esa Rautalinko, joka toimi Mobility Services -liiketoimintayksikön johdossa Suomessa korvasi Juho Lipsasen TeliaSonera Finland Oyj:n toimitusjohtajana. Syksyllä 2009 Esa Rautalinko siirtyi toimitusjohtajaksi ja TeliaSonera Finland Oyj:n toimitusjohtajaksi nimitettiin Broadband Services Finlandin johtaja Juha-Pekka Weckström. Weckström siirtyi Eurasian liiketoiminnan kehitysjohtajaksi toukokuussa 2012 ja uudeksi maajohtajaksi nimitettiin Nokian johtokunnan jäsen ja strategisia kumppanuus- sekä bisneskehitystoimintoja johtanut Robert Andersson.
Turun Kaapelitelevisio.
Turun Kaapelitelevisio on turkulainen kaapelitelevisioyhtiö, jonka TeliaSonera omistaa ja jonka omisti aikaisemmin TS-Yhtymä.
Auria.
Sonera ilmoitti hankkivansa vuonna 2001 varsinaissuomalaisen Loimaan Seudun Puhelimen osake-enemmistön, joka oli samalla hankkinut määräysvallan Turun Puhelimessa. Puhelinyhtiöt Lännen Puhelin, Salon Seudun Puhelin, Suomen 2G Oy ja DNA Finland valittivat Kilpailuviraston kauppaa puoltavasta päätöksestä Kilpailuneuvostoon, joka kielsi Soneraa hankkimasta määräävää asemaa yhtiössä. Lopulta vuonna 2002 Korkein hallinto-oikeus kumosi Kilpailuneuvoston päätöksen.
Vuonna 2003 Aurian edeltäjästä Loimaan Seudun Puhelin Oy:stä tuli TeliaSonera Finlandin tytäryhtiö ja vuoden 2006 päätteeksi Auria Oy ja Auria Networks Oy sulautettiin emoyhtiöönsä.
Sonera SmartTrust.
Soneran sisäisestä tuotekehityksestä syntyi 1998, pääosin DI Harri Vatasen ideoima, Sonera-SmartTrust, joka keskittyi erityisesti tietoturvapalveluihin. Pian SmartTrustin perustamisen jälkeen Sonera lohkoi kännykkäpalvelut tytäryhtiöihin ja yhtiöitti tietoturvapalveluja tarjoavan Smarttrust- ja kännykkäpalveluita tuottavan Zed-yksikön joulukuussa 1999. Smarttrust ja mm. luottokorttiyhtiö MasterCard International aikovat kehittää yhdessä langattomia maksuratkaisuja matkapuhelimiin, seurauksella, että Soneran pörssikurssi nousi rajusti. Kehittäminen oli kallista ja vuonna 1999 Zediin ja Smarttrustiin investoitiin liki 420 miljoonaa markkaa. Toisaalta Merrill Lynch julkisti alkuvuodesta 2000 optimistisen arvion Sonerasta: investointipankki arvioi, että Soneran tytäryhtiö Zedin ja SmartTrustin sekä osakkuusyhtiö Turkcellin arvo olisi yhteensä 190 miljardia markkaa. Suomen valtio myikin osan Soneraan 12 miljardilla markalla samaan aikaan.
SmartTrust laajensi WAP-ratkaisujaan keväällä 2000 samaan aikaan kun Sonera osti ruotsalaisen koko osakekannan. Ensimmäinen SmartTrustin asiakas oli Leonia-pankki, jonka tarjoamat pankkipalvelut tulivat käyttöön marraskuussa 1999. Tehtiin Across Wireless –yrityskauppa ja SmartTrust työllisti kolmisensataa tuotekehitteijää Kesällä 2000 Sonera osti ruotsalaisen iD2-technologies tietoturvayhtiön, ajatuksena saada tietotaitoa mm. älykorttiteknologiasta. Osakkeenomistajat eivät kuitenkaan luottaneet Soneraan ja yhtiön pörssikurssi kääntyi laskuun. Yhtiön silloinen toimitusjohtaja Kaj-Erik Relander vaihtoi SmartTrustin toimitusjohtajan syksyllä 2000, ja Harri Vatanen siirtyi vastaamaan Soneran "Enabling Technologies" –yksiköstä. SmartTrustin vt. toimitusjohtajaksi nimitettiin yhtiön kakkosmies, ruotsalainen Björn Gustavsson. Yritysjohdon saamat optiot olivat näyttävästi esillä julkisuudessa. Gustavsson teki itsemurhan tammikuussa 2001 ja SmartTrustin johtajaksi nousi toimitusjohtajan sijainen Antti Vasara. Soneran ulkomaan matkaviestintähankkeista aiemmin vastannut johtaja Pirjo Kekäläinen-Torvinen erosi yhtiön palveluksesta keväällä 2001, samoin kuin aiemmin olivat eronneet Mika Uusitalo ja Soneran matkaviestinnästä vastannut johtaja Matti Makkonen.
Alkoi saneeraus. Toimitusjohtajaksi noussut Antti Vasara aloitti rajut säästötoimet, joiden seurauksena satoja SmartTrustin tuotekehittelijöitä jouduttiin irtisanomaan. Samaan aikaan keväällä 2001, kun Soneran ja Vatasen välillä oli vakava patenttikiista, yhteistyö ja luottamus toimitusjohtaja myös Kaj-Erik Relanderin välillä alkoi rakoilla. Soneran johtoryhmään ja SmartTrustin hallitukseen nimettiin Niklas Sonkin, jonka vastuulle annettiin myös turvatekniikkaa kehittävä SmartTrust. Relander erosi yhtiön palveluksesta heinäkuussa 2001 henkilökohtaisiin syihin vedoten, kun samaan aikaan puuhattiin kovaa vauhtia pohjoismaista telefuusiokuviota. Sonera laajensi saneerauksia ja irtisanoi noin tuhat työntekijäänsä. Esille julkisuuteen nousi erityisesti hallituksen puheenjohtaja Tapio Hintikka, kun emoyhtiö Soneralle etsittiin uutta toimitusjohtajaa. SmartTrustille etsittiin kuumeisesti ostajaa. Harri Vatanen oli keskittynyt 2001 SmartTrustista lähdön jälkeen My Origo -käyttöliittymäteknologiaan.
Sonera myi enemmistöosuuden raskaasti tappiollisesta tytäryhtiöstään SmartTrustista kolmelle pääomasijoittajalle loppukesästä 2002. Pääomasijoittajat Carlyle Group, GE Equity ja Eqvitec Partners maksoivat vajaan 60 prosentin osuudestaan 35 miljoonaa euroa. SmartTrustissa työskenteli tuolloin 250 työntekijää, joista nelisenkymmentä Helsingissä.
Tele Finland.
TeliaSonera Finland Oyj perusti vastatakseen kysyntään edullisemmista GSM-puheluista. Yhtiö on Soneran ns. "halpaoperaattori". Soneran edeltäjän perinteikästä nimeä "Tele" kantava operaattori perustettiin 17. toukokuuta 2004. Tele Finland Oy oli aluksi TeliaSonera Finlandin tytäryhtiö, mutta se fuusioitiin emoyhtiöönsä 31.12.2005. Tele Finlandilla on edelleen oma asiakaspalvelu, oma hinnoittelu ja omat ehdot verrattuna Soneran liittymänhaltijoihin.
Tele Finlandin periaatteina oli asiakkaiden tasavertainen kohtelu, liittymän hyvä kuuluvuus sekä kylkiäisten ja puheaikatarjousten puuttuminen. Näiden avulla Tele Finland kasvatti aiemmin asiakaskuntaansa matkapuhelinoperaattoreista nopeimmin ja vaihtuvuus pois Tele Finlandilta oli aiemmin operaattoreista kaikkein vähäisintä. Tele Finlandin myynti sekä markkinointi lopettiin väliaikaisesti 1. huhtikuuta 2006, mutta niiden internet-myynti aloitettiin toistaiseksi uudelleen keväällä 2007. Ennen väliaikaista myyntitaukoa avattujen "vanhojen" liittymien ehdot ovat yhdenmukaiset uusien liittymien ehtojen kanssa.
TeliaSonera Sweden (Telia).
Telian logo vuosina 2000–2011. Myöhemmin 2000-luvun loppupuolella Telia-teksti muutettiin vaaleamman punaiseksi ja logon renkaat poistettiin.
Ennen fuusioitumistaan TeliaSoneraan Telia toimi Ruotsissa paikallisia puhelinverkkoja hallinnoivana yhtiönä. "Kungliga Telegrafverket" sai alkunsa vuonna 1853, kun Tukholman ja Uppsalan välille vedettiin ensimmäinen lennätinlinja. Jo 1920-luvulla valtion laitos hallinnoi monopoliasemassa Ruotsin puhelinverkkoa, toisin kuin Suomessa, jossa Posti- ja lennätinlaitos hallinnoi lähinnä kauko- ja ulkopuheluverkkoa ja maaseudun puhelinverkkoa; useiden paikallisten puhelinyhtiöiden vuoksi markkinat olivat pirstaleiset. Vuonna 1953 laitoksen nimi muutettiin muotoon "Televerket" (Telelaitos).
Vuonna 1993 Ruotsin valtio yksityisti Televerketin, uusi yhtiö sai nimekseen Telia AB. Kesällä 2000 Telia vietiin Tukholman pörssiin, kun Ruotsin valtio päätti myydä omistuksistaan 30 prosenttia.
Yrityksellä oli toimintaa myös Suomessa matkapuhelinliittymien tarjoajana. Telian ja Soneran fuusioituessa TeliaSoneraksi Telia joutui regulaattorin vaatimuksesta myymään Suomen toimintonsa. Toiminnot osti lopulta DNA Finland.


Svenska handelshögskolan.
Svenska handelshögskolan eli Hanken (engl. "Hanken School of Economics") on ruotsinkielinen kauppakorkeakoulu, jolla on toimintaa Helsingissä ja Vaasassa. Svenska handelshögskolan on perustettu "Högre Svenska Handelsläroverket" -nimellä vuonna 1909. Nykyinen nimi on ollut käytössä vuodesta 1929.
Hanken on yksi Pohjoismaiden johtavista kauppakorkeakouluista
Tutkinto-opiskelijoita korkeakoulussa on noin 2 000, joista 400 opiskelee Vaasan toimipisteessä. Henkilökuntaa on noin 170.
Yliopiston opiskelijoita kutsutaan nimellä "hankeit", joka vuodesta 2006 lähtien on ollut rekisteröity tavaramerkki. Yliopistossa voi suorittaa kauppatieteiden kandidaatin, maisterin ja tohtorin tutkinnon.
MBA.
Hanken MBA on englanninkielinen kaksivuotinen osa-aikainen johtotason koulutusohjelma. Ohjelma keskittyy osallistujien strategisen ajattelukyvyn kehittämiseen ja antaa kokonaisvaltaisen kuvan yritystoiminnasta. Pääteemana on strateginen johtaminen kolmella valinnaisella erikoistumisalueella: palvelu- ja suhdemarkkinointi, rahoitus ja kansainvälinen johtaminen.
Aiheesta muualla.
*


Sormiaakkoset.
Sormiaakkosia käytetään viittomakielissä ilmaisemaan puhutun tai kirjoitetun kielen kirjaimia visuaalisessa muodossa. Useimmiten sormiaakkosia käytetään silloin, kun henkilöllä tai paikalla ei ole omaa viittomaa tai viittomanimeä.
Sormiaakkoset vaihtelevat viittomakielestä toiseen. Suomalaisen viittomakielen sormiaakkoset ovat yksikätisiä, mutta esimerkiksi brittiläisen viittomakielen (BSL) sormiaakkoset ovat kaksikätisiä.
Kansainväliset sormiaakkoset ovat 1900-luvun puolenvälin jälkeen tehty suositus sormiaakkosten kansainvälistämisestä. Ne ovat lähes samat kuin amerikkalaisen viittomakielen sormiaakkoset. Suomalaisessa viittomakielessä siirryttiin käyttämään kansainvälisiä sormiaakkosia (ns. uusia sormiaakkosia) 1970-luvulla. Vanhemmat kuurot saattavat edelleen käyttää vanhoja, ruotsalaisesta viittomakielestä peräisin olevia sormiaakkosia tai uusia ja vanhoja sormiaakkosia sekaisin.
Sormiaakkoset voidaan viittoa vapaaseen tilaan tai kuurosokeiden kanssa kommunikoidessa kuurosokean kämmenpohjaan.


Suomen lentoasemat ja -paikat.
Suomessa on 27 lentoasemaa, jotka on lueteltu alla olevassa luettelossa.
Suomen lentoasemista suurinta osaa (25 kappaletta) ylläpitää Finavia. Mikkelin lentoasemaa ylläpitää Mikkelin kaupunki ja Seinäjoen lentoasemaa Rengonharju-säätiö. Lentoasemien lisäksi Suomessa on lukuisia pienempiä lentopaikkoja, joita ei luokitella lentoasemiksi.
Matkustajamäärät.
Matkustajamäärät Ilmailulaitoksen ylläpitämillä lentoasemilla vuonna 2010. Ei sisällä sotilaslentoasemia.
Aiheesta muualla.
Suomi


Saunalahti Group.
Saunalahti Group Oyj (aikaisemmin Jippii Group ja Saunalahden Serveri) oli suomalainen internet- ja teleoperaattori. Yritys aloitti toimintansa vuonna 1996 ja listautui Helsingin pörssiin vuonna 2000. Teleoperaattori Elisa osti yrityksen vuonna 2005.
Saunalahti sulautettiin emoyhtiöönsä Elisaan vuoden 2011 lopussa. Nykyään se on Elisan brändi, jolla tarjotaan kuluttajille matkapuhelinliittymiä sekä mobiili- ja internetpalveluita.
Historia.
Saunalahti koottiin laajasti erilaisista internet-operaattoreista. Runkona oli vuonna 1996 perustettu "Nettilinja". Siihen yhdistettiin Jaakko Rytsölän ja Antti Rytsölän omistama "DLC Data Link Connections" sekä "Scifi Communications" keväällä 1998. Melkein heti seuraavaksi Nettilinja osti yritysasiakkaisiin erikoistuneen "ClariNET Oy:n". Saman vuoden kesällä Nettilinjan nimeksi muutettiin "Saunalahden Serveri". Tämän jälkeen yritykseen yhdistettiin seitsemän operaattoria: "Atlas Internet", "Dystopia", "Icenet", "Netlife", "Nettihansa" ja "WW NET Finland". Kesällä 1999 Saunalahden Serveri osti "Netti Finlandin" ja Turun Puhelin sai kymmenen prosenttia yrityksen osakkeista, minkä se myöhemmin kasvatti 20 prosenttiin. Samana vuonna Saunalahden Serveri osti vielä "Internet Connections Finlandin" ja "Q-Netin".
Helmikuussa 2000 Saunalahden Serveri muutti nimensä "Saunalahdeksi". Huhtikuussa 2000 yritys listautui Helsingin Pörssiin IT-kuplan hengessä. Samalla se avasi ensimmäisen "Jippii!" -portaalin Suomen ulkopuolelle Norjaan. Samana vuonna yritys muutti nimensä "Jippii Groupiksi". Saksaan tehtyjen investointien kulujen seuranta ja integrointi muuhun toimintaan epäonnistui täysin. Yritys osti muun muassa saksalaisen "Gigabell" -yhtiön konkurssipesältä. Kaupan seurauksena Jippii Group ajautui lähes itse konkurssiin. Yrityksen Saksan liiketoiminnasta luovuttiin loppuvuodesta 2001.
Vuonna 2003 yrityksen nimi muutettiin jälleen Saunalahdeksi, nyt nimelle "Saunalahti Group Oyj". Heinäkuussa 2004 myytiin yrityksen Jippii -verkkoportaali brittiläiselle Itouch -yhtiölle. Lopulta suomalainen pörssiyhtiö Elisa osti yrityksen vuonna 2005.
Saunalahti Group Oyj:sta tehtiin Elisan tytäryritys ja sen keskittyi tarjoamaan palveluita kuluttaja-asiakkaille. Vuonna 2009 Elisa ilmoitti, että se tekee Saunalahdesta kuluttajatuotteiden pääbrändin.
Oikeudenkäynti.
Keväällä 2001 yhtiö antoi positiivisia pörssitiedotteita tulevaisuuden näkymistään. Kuitenkin loppukesästä sijoittajille ilmeni yhtiön vaikea tilanne ja pörssikurssi romahti murto-osaan vuoden alkuun verrattuna. Samalla heräsi epäilyjä, että yritysjohto tiesi jo vuoden alussa yrityksen kehnosta taloustilanteesta.
Toukokuussa 2006 Jippiin entistä johtoa vastaan nostettiin syytteitä useista raskaista pörssirikoksista. Jippiille vaadittiin myös yhteisösakkoa. Käräjäoikeus hylkäsi kaikki syytteet lokakuussa 2007, mutta syyttäjä valitti tuomiosta hovioikeuteen.
Jippiitä ja syytettyjä puolustaneet asianajajat esittivät käräjäoikeudelle 4,4 miljoonan euron laskun töistään. Kai Kotiranta (Borenius & Kemppinen) laskutti 621 000 € Jippiin hallituksen jäsenen puolustamisesta. Mika Taberman (Juridia) laskutti 585 000 €. Valtakunnansyyttäjä teki perusteettomista palkkioista kantelun Asianajajaliittoon. Käräjäoikeuden päätöksen mukaan valtio korvaa vaatimuksista yhteensä 1,2 miljoonaa euroa.
Toukokuussa 2009 Helsingin hovioikeus tuomitsi Jippiin entisen toimitusjohtajan Harri Johannesdahlin ja hallituksen entisen puheenjohtajan Ilpo Kuokkasen liiketoimintakieltoon ja ehdottomaan vankeuteen kirjanpito- ja tiedottamisrikoksista, sekä toisen myös törkeästä sisäpiiritiedon väärinkäyttämisestä. Sen lisäksi hovioikeus langetti muille entisille Jippiin avainhenkilölle lukuisia ehdollisia vankeustuomioita, sakkorangaistuksia sekä liiketoimintakieltoja. Myös päävastuullinen tilintarkastaja sai ehdollisen vankeustuomion avunannosta kirjanpitorikokseen. Elisan maksettavaksi lankesi 200 000 euron yhteisösakko ja sisäpiirintiedon väärinkäytöstä tuomitut määrättiin menettämään valtiolle rikoksen tuottama taloudellinen hyöty, yhteensä noin 770 000 euroa. Korkein oikeus hylkäsi lähes kaikki juttuun liittyvät valitusluvat.


Elisa (yritys).
Elisa Oyj on suomalainen pörssiyhtiö. Yhtiö tarjoaa lanka- ja matkapuhelinliittymiä sekä kiinteitä- ja mobiililaajakaistaliittymiä eri tuotenimillä ja brandeilla. Lisäksi palveluvalikoimaan kuuluvat kaapelitelevisioliittymät ja muut erityisesti liittymätuotteiden kanssa toimivat palvelut. Yhtiö on muodostunut yritysmuodon muutosten, yrityskauppojen ja fuusioiden tuloksena entisestä Helsingin Puhelinyhdistyksestä.
Konsernin palveluihin kuuluvat ADSL- ja mobiililaajakaistaliittymät brandeillä Elisa ja Saunalahti, kaapelimodeemiliittymät brandillä Elisa ja Saunalahti, GSM-liittymät brandeillä Elisa, Kolumbus, Saunalahti ja EUnet Finland, kiinteät puhelinliittymät brändeillä Elisa, EUnet Finland ja tietoliikennepalvelut yrityksille brandeillä Elisa ja EUnet Finland. Kuluttajille kiinteitä puhelinliittymiä Elisa tarjoaa pääkaupunkiseudulla, Tampereella, Riihimäellä, Jyväskylässä ja Joensuussa (ei Kiihtelys- eikä Tuupovaarassa). Yrityksille kiinteitä puhelinliittymiä Elisa tarjoaa valtakunnallisesti brandeilla Elisa ja EUnet Finland.
Yhtiön kotipaikka on Helsinki. Henkilöstön määrä vuoden 2011 lopussa oli 3 772. Elisan liikevaihto vuonna 2011 oli 1 530 miljoonaa euroa.
Radiolinjan logo. Elisan matkapuhelinliittymien entinen nimi on Radiolinja.
Helsingin Puhelinyhdistys.
Daniel Wadén perusti Helsingin puhelinyhdistyksen 31. tammikuuta 1882, kun senaatti oli siihen antanut luvan. Ensimmäinen puhelinlinja oli Kaivopuiston ravintolasta Oopperakellariin. Vuosina 1998–2000 puhelinyhdistys muuttui ensin osuuskunnaksi ja sitten välivaiheiden kautta pörssissä noteeratuksi osakeyhtiöksi Elisaksi. Nimi "Elisa" juontuu 1980-luvulla perustetusta X.400-pohjaisesta Elisa-sanomanvälitysjärjestelmästä (elektroninen sanomanvälitys). Vuoden 2001 alussa Elisa erosi Finnet-liitosta. Loppuvuonna 2007 Elisan saamaa julkisuutta leimasivat ongelmat asiakkaiden kanssa uuden laskutusjärjestelmän käyttöönoton epäonnistuttua.
Saunalahti Group Oyj.
Saunalahden juuret ulottuvat vuoteen 1998, jolloin kolme keskikokoista Internet-operaattoria yhdistyi. Yrityksen nimi oli tuolloin Saunalahden Serveri oy. Nimi vaihtui vuonna 2000 Jippii Groupiksi ja vuonna 2003 Saunalahti Group Oyj:ksi. Elisa osti Saunalahti Groupin vuonna 2005 ja veti yhtiön pois pörssistä maaliskuussa 2006. Saunalahden tulos oli sitä ennen useana vuonna tappiollinen. Saunalahti sulautettiin emoyhtiöönsä Elisaan vuoden 2011 lopussa. Nykyään se on Elisan brändi, jolla tarjotaan kuluttajille matkapuhelinliittymiä sekä mobiili- ja internetpalveluita.
EUnet Finland.
Suomessa EUnet-verkon toiminnasta vastasi vuoden 1992 loppuun asti Suomen UNIX-käyttäjäin yhdistys (FUUG) ry. Vuoden 1993 alusta alkaen verkon toiminnasta vastasi EUnet Finland Oy, jonka yksi omistajista FUUG oli. Saunalahti Group Oyj osti vuonna 2002 KPNQwest Finlandin, jonka liiketoiminnoista muodostettiin EUnet Finland konsernin sisällä. EUnet-nimi on historiallisista syistä käytössä myös joissakin muissa maissa toimivilla saman alan yrityksillä. Uusmyynti loppui 1.6.2006.
Kolumbus.
Kolumbus on Elisan GSM-verkossa toimiva itsepalveluliittymän tuotemerkki. Kolumbus alkoi toisena Suomessa Cubion jälkeen tarjota kiinteähintaisia puheluita. Alun perin Kolumbus oli Finnet-yhtiöiden Internet-liittymien tavaramerkki. Kolumbus-nimellä tuotteiden uusmyynti päättyi vuonna 2009.
Elisaan sulautuneita yhtiöitä.
Radiolinjan fuusiossa tapahtunutta Elisan itselleen suuntaamaa osakeantia käsitellään yhä oikeudessa. Joidenkin pienomistajien mielestä Elisa alihinnoitteli osakkeensa.
Islantilaisomistajan vaatimukset syksyllä 2007.
Elisan suurin yksittäinen osakkeenomistaja Novator Finland Oy vaati syksyllä 2007 ylimääräisen yhtiökokouksen koollekutsumista käsittelemään Elisan yhtiörakenteen muuttamista ja uuden hallituksen valitsemista. Kokouksen alla Novator luopui vaatimasta yhtiöjärjestyksen muutosta ja ehdotti vain kahden oman ehdokkaansa valitsemista hallitukseen. Ylimääräinen yhtiökokous pidettiin 21.1.2008, mutta Novator ei saanut siinä riittävää kannatusta ehdotukselleen.
Teknisiä edistysaskeleita.
Silloisen Radiolinjan verkossa soitettiin maailman ensimmäinen kaupallisessa verkossa soitettu GSM-puhelu vuonna 1991 ja 13. marraskuuta 2006 Elisan verkossa Vierumäellä soitettiin yhteistyössä Nokian kanssa maailman ensimmäinen UMTS 900 MHz -teknologiaan perustuva 3G-/HSDPA-puhelu. Tähän asti 3G-puhelut ovat kulkeneet 2,1 GHz taajuudella, mutta kokeilu osoitti GSM:n kanssa jaettavan taajuuden käytön olevan mahdollista.
Vuoden 2006 keväällä Elisa avasi Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäisen HSDPA-verkon. HSDPA on päivitys UMTS:iin, tuoden mukanaan merkittävän nopeuden nousun datansiirtoon. Marraskuussa 2006 Elisan HSDPA-verkko, joka toimi nopeudella 1,8 Mbit/s tukiasemasta mobiililaitteeseen, ja joka oli tarjolla 40 prosentille suomalaisista, oli vielä Suomen ainoa kaupallisesti tarjolla oleva HSDPA-verkko.
Kilpailurikkomukset.
Vuonna 2001 kilpailuvirasto tuomitsi Elisan määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä. Yrityksen katsottiin käyttäneen muun muassa kaksoishinnoittelua, kohtuutonta hinnoittelua, syrjivää hinnoittelua sekä vaikeuttaneen markkinoille pääsyä. Elisa tuomittiin maksamaan noin 4,2 miljoonan euron suuruisen seuraamusmaksun.
Brändit.
Uudet Elisan liittymät ja palvelut myydään kahden eri brändin alla, jotka nykyisin muodostuvat Elisasta ja Saunalahdesta.
Saunalahti.
Saunalahti on liittymäbrändi, joka tarjoaa asiakkailleen edullisia matkapuhelinliittymiä. Suurin osa Saunalahden palveluista on hoidettavissa täydellisesti internetin välityksellä Oma Saunalahti -sivujen kautta. Se tarjoaa kuluttajille mobiili- ja internetpalveluita. Brändi on keskittynyt kilpailemaan erityisesti hinnalla, mutta samalla se on perinteisesti pyrkinyt tarjoamaan myös innovatiivisia palveluja. Saunalahti syntyi vuonna 1998, kun pienet internetoperaattorit DLC Data Link Connection, SciFi ja Nettilinja yhdistyivät. Yhtiön nimeksi piti alun perin tulla Nettilinja. Yhtiö vaihtoi nimeään välillä Jippiiksi, mutta myöhemmin nimi vaihdettiin takaisin Saunalahdeksi. Saunalahti on Elisan tytäryhtiö.
Elisa.
Elisa on profiloitu "laatutietoisiksi asiakkaiksi" nimitetylle asiakaskunnalle. Elisa-brändin palvelut keskittyvät enemmän palveluiden tuomiseen kuin Saunalahti-brändin liittymiin keskittyvät tuotteet. Elisan yritystuotteet ja palvelut tuotetaan nykyisin Elisa-brändilla.
Osake ja osakkeenomistajat.
Elisalla on paljon rekisteröityjä omistajia, yli 226 000 (31.12.2011). Suurin osa Elisan omistajista omistaa alle 1000 osaketta. Osakkaiden suuri lukumäärä johtuu siitä, että Helsingin Puhelinyhdistyksen osuustodistuksella sai vuonna 1999 150 osaketta myöhemmin Elisaksi muuttuneessa HPY Holding Oyj:ssä. Osakkaiden määrää on lisännyt myös sulautuneiden yhtiöiden osakkeenomistajien saamat osakkeet.
Yhtiön suurin osakkeenomistaja on Solidium, joka omistaa 10,1 prosenttia osakkeista (4.11.2011).
Kesäkuussa 2009 uutisoitiin, että Suomen valtio oli luovuttanut kaikki omistamansa 16 006 000 Elisa Oyj:n osaketta valtion kokonaan omistamalle Solidium Oy:lle apporttina. Suomen valtion omistus oli noin 9,62 prosenttia Elisan osakepääomasta ja äänimäärästä.
Koko osakekannan markkina-arvo vuoden 2010 lopussa oli 2,5 miljardia euroa.
Toimitusjohtaja ja hallitus.
Yhtiön toimitusjohtajana on toiminut 1. heinäkuuta 2003 lähtien Veli-Matti Mattila.


Tampere-Pirkkalan lentoasema.
Tampere-Pirkkalan lentoaseman terminaali 1 lennonjohtotornista kuvattuna.
Tampere-Pirkkalan lentoasema Pirkkalassa on matkustajamäärällä mitattuna Suomen kolmanneksi ja kansainvälisten matkustajien määrällä mitattuna toiseksi vilkkain lentoasema.
Lentoaseman matkustajamäärät kasvoivat voimakkaasti aina ennätykselliseen vuoteen 2008 saakka, jolloin lentoasemaa käytti 709 356 matkustajaa. Lentoasemasta on muodostunut merkittävä keskus erityisesti ns. halpalentoliikenteelle. Vuonna 2010 matkustajamäärä oli 617 713 matkustajaa.
Parhaat yhteydet lentoasemalta on Helsinkiin ja Tukholmaan, mutta viime vuosina myös yhteydet Keski-Eurooppaan ovat parantuneet Ryanairin ja Air Balticin aloitettua liikennöinnin. Tampere-Pirkkalasta lennetään reittilentoja säännöllisesti 10 kohteeseen, minkä lisäksi on kausittaisia kohteita.
Lentoasemalla on kaksi terminaalia. Uudelleen käyttöön otetusta vanhasta terminaalista (Terminaali 2) on muodostunut erillinen halpalentoterminaali. Terminaali 2:n toiminnasta vastaa Finavian tytäryhtiö Airpro Oy. Terminaali 2 on tällä hetkellä halpalentoyhtiöiden käytössä.
Lentoasemalle ollaan rakentamassa uutta terminaalia halpalentoyhtiöitä varten. Terminaalin odotetaan valmistuvan kesällä 2012, jonka jälkeen se korvaisi vanhan kakkosterminaalin, joka siirtyisi ainoastaan rahtikäyttöön.
Suomeen ilmavoimiin kuuluva Satakunnan Lennosto lentää Pirkkalasta F-18 Horneteilla. Lennosto aloitti toimintansa Pirkkalassa vuonna 1986 Saab 35 Draken -torjuntahävittäjillä.
Lentoaseman lähialueille on kaavailtu laajahkoa yritysaluetta, jota markkinoidaan nimellä Pirkkala CLX. Tällä hetkellä lentoasema sijaitsee syrjässä muusta yhdyskuntarakenteesta.
Historia.
Tampereen lentokenttä perustettiin vuonna 1936 Härmälään, mistä Finnairin edeltäjä Aero Oy lensi Helsinkiin, Vaasaan, Ouluun ja Kemiin. Vuonna 1941 Härmälään rakennettiin ensimmäinen matkustajaterminaali. Härmälän kentällä oli myös sotilaallinen luonne, koska Valtion lentokonetehdas sijaitsi kentän läheisyydessä.
1950-luvulla Veljekset Karhumäki aloitti lennot Tukholmaan. Kenttä asfaltoitiin vasta vuonna 1958. Härmälästä lensi 1,5 miljoonaa matkustajaa vuoteen 1979 mennessä, jolloin se suljettiin ja Tampere-Pirkkalan lentoasema avattiin.
Vuonna 1997 silloinen Ilmailulaitos valitsi Tampere-Pirkkalan lentoaseman vuoden lentoasemaksi.
Kiitotie.
Tampere-Pirkkalan lentoaseman kiitotie on 2 700 metriä pitkä. Lisäksi lentoaseman ympäristössä on rullausetäisyydellä teitä, joita voidaan käyttää lentotoimintaan.
Aiheesta muualla.
Lentoasema
Lentoasema


Saladin.
Saladin (arabiaksi: صلاح الدين يوسف بن أيوب‎, "Ṣalāḥ al-Dīn Yūsuf ibn Ayyūb", kurdiksi: سه‌لاحه‌دین ئه‌یوبی, "Selah'edînê Eyubî", persiaksi: صلاح‌الدین ایوبی, "Salāh-ed-Dīn-e Ayyūbī") (noin 1138 Tikrit – 4. maaliskuuta 1193 Damaskos) oli kurdilainen muslimihallitsija joka perusti aijubidien dynastian Egyptissä ja Syyriassa. Hän taisteli myös ristiretkeilijöitä vastaan ja tuli tunnetuksi sotataidoistaan ja armeliaisuudestaan.
Henkilöhistoria.
Saladin oli syntyjään kurdi. Vuonna 1152 hän astui Syyrian hallitsijan Nuruldinin palvelukseen ja osoitti pian pätevyytensä taisteluissa ristiretkivaltioita vastaan. Hänen sedästään Shirkuhista tuli 1169 Egyptin visiiri, mutta setä kuoli kahden kuukauden kuluttua, ja Saladin otti hänen paikkansa. Saladin teki Egyptistä aijubidien vasallivaltion Egyptin fatimidihallitsijoiden valituksista huolimatta. Hän syrjäytti Egyptin kalifaatin 1171 ja otti sulttaanin arvonimen.
Saladin ei Nuruldinin käskyistä huolimatta halunnut aloittaa sotaa Jerusalemin kuningaskuntaa vastaan, ja siksi Nuruldin oli jo aloittamassa sodan Saladinia vastaan mutta kuoli 1174. Saladin käytti tilannetta hyväkseen ja valtasi Damaskoksen mutta hän ei kyennyt valtaamaan kahta tärkeää kaupunkia Aleppoa ja Mosulia, joita Nuruldin oli hallinnut.
Vuonna 1187 Saladin hyökkäsi Jerusalemin kuningaskuntaa vastaan ja murskasi kuningaskunnan joukot Hattinin taistelussa. Hän myös vangitsi Jerusalemin kuninkaan Guy de Lusignanin. Jerusalemin kaupungin Saladin valtasi 3. lokakuuta 1187. Pian kaikki kaupungit Tyrosta lukuun ottamatta olivat hänen hallussaan.
Jerusalemin kukistuminen sai aikaan kolmannen ristiretken, jossa läntinen kristikunta valtasi takaisin Akkon kaupungin. Englannin Rikhard I Leijonamieli löi Saladinin Arsufin taistelussa 1191. Saladin ja Rikhard sopivat 1192, että Jerusalem pysyisi muslimien käsissä mutta olisi avoin krisitityille pyhiinvaeltajille.
Saladin kuoli seuraavana vuonna 1193 Damaskoksessa.
Saladin populaarikulttuurissa.
Saladinin hahmo on mukana Ridley Scottin vuonna 2005 ohjaamassa elokuvassa Taivas maan päällä ja Peter Flinthin vuonna 2007 ohjaamassa elokuvassa Arn – Temppeliritari, jossa hänet esitetään viisaana ja armeliaana johtajana.
Assassin’s Creed -tietokonepelissä kaduilla toimivat julistajat mainitsevat Saladinin nimen. Saladin on mukana yhtenä tärkeimmistä hahmoista peleissä Civilization IV, ja. Age of Empires II ja -pelissä on Saladiniin liittyvä osio.


Nordea.
Nordea on Pohjoismaiden ja Itämeren alueen suurin finanssipalvelukonserni. Konsernilla on noin 11 miljoonaa asiakasta ja 1 100 konttoria. Suomessa asiakkaita on noin 2,3 miljoonaa.
Nordea-nimi tulee sanoista "Nordic" ja "Ideas" ('Pohjolan ideat').
Historia.
Nordea luotiin yhdistämällä ruotsalainen Nordbanken ja suomalainen Merita Pankki vuonna 1997 Merita-Nordbankeniksi. Nordbanken omisti uudesta yhtiöstä 60 prosenttia, äänivallasta 50 prosenttia. Merita-Nordbankeniin liitettiin vuonna 1998 tanskalainen Unibank. Unibankin omistajat saivat uuden pankin osakkeista 30 prosenttia. Vuonna 2000 siihen liitettiin norjalainen "Christiania Bank og Kreditkasse". Heinäkuussa 2001 Merita-Nordbanken osti ruotsalaisen Postgirot Bankin. Vuonna 2001 joulukuussa otettiin käyttöön Nordea-nimi. Tätä aikaisemmin entisten pankkien nimet olivat Merita-Nordbankenin aputoiminimiä.
Organisaatio ja konsernirakenne.
Henkilökuntaa oli keskimäärin 29 248 henkilöä eri maissa
Nordean pankkitoimintaa Suomessa johtaa Pekka Nuuttila.
Osake ja omistus.
Nordean osake on noteerattu Helsingin, Tukholman ja Kööpenhaminan pörsseissä. Nordea on TeliaSoneran ja Nokian ohella ainoa sekä Helsingin että Tukholman pörsseissä noteerattava yritys.


Abloy.
Abloy Oy (aikaisemmin Ab Lukko Oy) on suomalainen lukkovalmistaja, joka on kuulunut vuodesta 1994 lähtien ruotsalaisen Assa Abloy -konsernin omistukseen. Assa Abloy on yksi maailman johtavista lukko- ja lukitusjärjestelmien valmistajista. Yhtiö on listattu Tukholman pörssissä. Koko lukituskonsernin henkilöstömäärä oli vuonna 2008 noin 30 000.
Keksintö.
Abloy-lukko käyttää "haittoina" pyöriviä kiekkoja ja onkin ensimmäisiä kiekkohaittaisia lukkoja. Se, että niiden lukkiutumiseen ei tarvita jousia, tekee lukosta varmatoimisen ja vähemmän alttiin jumiutumiselle. Abloy Classic -lukkokin on jo hyvin varma tiirikointia vastaan, puhumattakaan uudemmista Abloy Exec ja Abloy Protec -tuotesarjoista. Tiirikointia vaikeuttavat levyissä olevat useat valelovet, jolloin tiirikoija ei tiedä mikä lovista on oikea (lukko aukeaa kaikkien kolojen muodostaessa uran, johon lukitustanko painuu. Ks. lukko).
Vanhimmanmallisten Abloy-lukkojen avaamisen on kuitenkin olemassa rikollispiireissä nimellä "vempele" tunnettu väline.
Osa lukkojen suojauksesta johtuu patenteista. Lukoista, joissa patentit ovat edelleen voimassa, saa avainkopioita teetettyä vain Abloyn Joensuun tehtaalla. Vanhimpien Abloy-lukkojen, ml. ura-avaimet, patentit ovat umpeutuneet, kaksoisura-avainten vuonna 1996. Tämän jälkeen on markkinoille tullut avainten aihioita, joiden avulla useimmat suutarit voivat valmistaa avainkopion.
Historia.
Abloy-lukon kehitti helsinkiläinen konttorikonemekaanikko Emil Henriksson (1886–1959) vuonna 1907. Lukkoa valmistamaan perustettiin vuonna 1918 "Ab Låsfabriken Lukkotehdas Oy", jonka nimeksi tuli seuraavana vuonna "Ab Lukko Oy". Yritys siirtyi omistukseen vuonna 1923, jonka Wärtsilä osti vuonna 1936. Abloy Oy -nimi otettiin käyttöön vuonna 1990.
Wärtsilän toimintaa jatkanut Metra Oy perusti vuonna 1994 ruotsalaisesta Securitas Ab:stä irrotetun Assa Ab:n kanssa Assa Abloy Ab:n, jonka omistukseen Metra siirsi Abloy Ab:n. Metran omistus Assa Abloy Ab:ssä oli aluksi 55 %, mutta vuoden 1994 lopussa se oli laskenut 48,3 %:iin. Metra Oy, jonka nimi muutettiin vuonna 2000 takaisin Wärtsilä Oy:ksi, on sittemmin myynyt koko omistuksensa Assa Abloy Ab:ssä. Yhtiö listattiin perustamisvuotenaan Tukholman pörssiin.
100-vuotisjuhlavuosi 2007.
Abloyn 100-vuotisjuhlavuoden näyttely oli Joensuun taidemuseon Readymade-näyttely, 1.6.-30.9. 2007. Näyttelyssä teollisesti valmistetut tuotteet käyvät vuoropuhelua suomalaisen readymade-taiteen kärkinimien Kari Cavénin, Juhani Harrin, Ismo Kajanderin kanssa. Abloy julkaisi juhlavuoden kunniaksi ja myös Abloyn yrityshistoriasta kertovan kirjan.
Tulipalo Joensuun tehtaalla.
30. tammikuuta 2009 Abloyn Joensuun tehtaalla syttyi vaarallinen tulipalo joka aiheutti miljoonien eurojen taloudelliset vahingot. Palon aikana tehtaalla oli räjähdysvaara sillä tehtaalla säilytetään vaarallisia kemikaaleja, muun muassa syanidia. Tulipalossa loukkaantui tehtaan huoltomies hengitettyään vaarallisia palokaasuja.
Tuotanto.
Abloy Oy:n tuotemerkkeinä Suomessa on ABLOY®. Yritys valmistaa erilaisia lukitusratkaisuja. Näitä ovat mekaaniset ja sähköiset lukkorungot, avainpesät ja niihin liittyvät komponentit, sähköiset oviautomatiikkalaitteet, mekaaniset ovensulkijat, riippu- ja kalustelukot ja rakennushelat.
Abloy Oy:llä on tehtaat Joensuussa ja Björkbodassa. Tuotteita myydään yli 70 vientimaahan kaikkiin maanosiin. Tampereen tehdas päätettiin sulkea vuonna 2010.
Verkkolinkkejä.
Abloy-lukko


Lauri Viita.
Lauri Arvi Viita (17. joulukuuta 1916 Pirkkala – 22. joulukuuta 1965 Töölön sairaala, Helsinki) oli tamperelainen runoilija, kirjailija ja kirvesmies. Huolimatta verrattain suppeasta tuotannostaan, joka käsittää vain neljä runokokoelmaa ja kaksi romaania, Viita kuuluu sodanjälkeisen suomalaisen kirjallisuuden kärkinimiin. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat runokokoelma "Betonimylläri" (1947) ja romaani "Moreeni" (1950).
Elämäkerta.
Lauri Viita syntyi 1916 Emil ja Alfhild Viidan kuusilapsisen perheen nuorimmaiseksi Pirkkalan kunnan Pispalan kylässä, joka on sittemmin liitetty Tampereen kaupunkiin. Viita kävi Tampereen klassillisessa lyseossa keskikoulun ja osan lukion ensimmäistä luokkaa mutta jätti koulunsa kesken. Isäänsä seuraten hän kouluttautui kirvesmieheksi ja työskenteli rakennustyömailla. Sotavuodet 1939–1944 hän palveli rintamalla. Vuonna 1939 hän solmi Kerttu Solinin kanssa ensimmäisen avioliittonsa. Se päättyi eroon 1948. Liitosta syntyi kaksi lasta, Seppo ja Terhi.
Sodan jälkeen Viita julkaisi esikoisrunokokoelmansa "Betonimylläri" (1947), jonka omaperäinen, niukka tyyli sekä taitava rytmin ja riimien käyttö saivat innostuneen vastaanoton. Betonimyllärin menestyksen rohkaisemana Viita luopui kirvesmiehen ammatista ja ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi. Viidan toinen runoteos "Kukunor" (1949) oli vaatimattomampi menestys: pitkää, fantasiallista ja vertauskuvallista runoelmaa kritisoitiin liian vaikeaksi. Kahta runoteosta seurasi romaani "Moreeni" (1950), pitkälti omaelämäkerrallinen kertomus pispalalaisen työläisperheen vaiheista 1900-luvun alusta 1930-luvulle. Runokokoelmissaan "Käppyräinen" (1954) ja "Suutarikin, suuri viisas" (1961) Viita irtautui perinteisistä runokaavoista ja otti vaikutteita sekä modernista vapaamittaisesta runoudesta että kansanrunoista.
Viita avioitui 1948 Aila Meriluodon kanssa. Myös Meriluoto oli kohuttu nuori runoilija, ja hänen esikoiskokoelmansa "Lasimaalaus" (1946) oli ollut vielä suurempi menestys kuin Viidan "Betonimylläri". Viita ja Meriluoto saivat neljä lasta, Ursulan, Petrin, Samulin ja Aijan. Avioliittoa ja luomistyötä kuitenkin rasitti Viidan sairastuminen skitsofreniaan 1952, minkä jälkeen Viita joutui viettämään pitkiä kausia hoidossa mielisairaaloissa. Meriluoto otti avioeron 1956. Kolmannen avioliittonsa Viita solmi Anneli Kuurinmaan kanssa 1962, ja liitosta syntyi yksi lapsi, Kimmo.
Vuonna 1965 Viita julkaisi toisen romaaninsa "Entäs sitten, Leevi", joka oli tarkoitettu romaanitrilogian ensimmäiseksi osaksi. Hän kuitenkin kuoli tapaturmaisesti saman vuoden joulukuussa. Viitaa kuljettanut taksi törmäsi maantiellä rattijuopon ajamaan kuorma-autoon, ja Viita menehtyi saamiinsa vammoihin seuraavana päivänä Töölön sairaalassa 49-vuotiaana. Kuolinpäivänä ilmestyi kirjallisuuslehti Parnassossa jäähyväisenä Viidan runosikermä "Onni". Rattijuoppo tuomittiin 6. lokakuuta 1966 Mäntsälän käräjillä yhdeksi vuodeksi viideksi kuukaudeksi vankeuteen yksinteoin tehdystä varomattomuudesta liikenteessä, moottoriajoneuvon kuljettamisesta alkoholin vaikutuksen alaisena, kuolemantuottamuksesta sekä vaikeata vähäisemmän ruumiinvamman tuottamisesta.
Viita sai kirjallisuuspalkintoja teoksistaan "Betonimylläri", "Moreeni" ja "Suutarikin, suuri viisas".
Kirjailijan perintöä vaalii Tampereella Lauri Viita -seura. Se pitää yllä kirjailijan lapsuudenkotiin Tampereen Pispalaan vuonna 1977 perustettua museota.
Viidan tekstejä löytyy yllättävistäkin paikoista. Hänen säkeitään voi löytää mm. Tampereen keskustan "Kivikirjasto"-teoksesta ja osasta hotelli Ilveksen 18. kerroksen huonetapetteja.
Heikki Kujanpää on ohjannut vuonna 2004 näytelmän ja sen pohjalta vuonna 2008 tehdyn elokuvan "Putoavia enkeleitä", joka kertoo Viidan ja Aila Meriluodon myrskyisästä avioliitosta. Elokuvassa Viitaa näyttelee Tommi Korpela.
Tampereen kaupungin kulttuuriraittien sarjassa on julkaistu. Sivustolta löytyy tulostettava esite sekä lyhyt esittelyvideo.


Amelia Earhart.
Amelia Mary Earhart (24. heinäkuuta 1897 – 2. heinäkuuta 1937) oli yhdysvaltalainen ilmailun uranuurtaja ja ensimmäisiä naispuolisia lentäjiä. Hän katosi Tyynellämerellä 2. heinäkuuta 1937 yrittäessään maailmanympärilentoa.
Lentouran alku.
"Amelia Mary Earhart" syntyi Atchisonissa, Kansasissa 24. heinäkuuta 1897. Hänen isänsä oli rautateiden lakimies Edward Earhart ja äiti Amelia Otis. Koska hänen isänsä oli alkoholisti, vietti Amelia suurimman osan lapsuuttaan isovanhempiensa luona. Jo lapsena hän kapinoi sukupuolirooliaan vastaan. Hän kiipeili puissa, metsästi rottia kiväärillä ja keräsi sanomalehtileikkeitä naisista miesten ammateissa. Vuonna 1915 hän valmistui lukiosta (high school) hyvin arvosanoin ja ensimmäisen maailmansodan aikana vuonna 1917 hän työskenteli apusairaanhoitajana kanadalaisessa sotilassairaalassa ja sosiaalityöntekijänä Bostonissa. Vuonna 1919 hän alkoi opiskella Columbian yliopistossa New Yorkissa lääketiedettä. Opiskeleminen ei kuitenkaan miellyttänyt häntä ja hän palasi vajaan vuoden päästä vanhempiensa luokse Los Angelesiin.
Vuonna 1920 Earhart pääsi ensimmäistä kertaa lentämään lentokoneessa ja siitä lähtien hänellä oli vain yksi ainoa päämäärä: lentäminen. Lentotunnit maksoivat tuohon aikaan 1000 dollaria ja hänen vanhempansa kieltäytyivät rahoittamasta niitä. Hän työskenteli kuin vimmattu 28 erilaisessa työssä ja otti vuonna 1921 24-vuotiaana ensimmäiset lentotuntinsa Neta Snookilta Los Angelesissa. Kuuden kuukauden kuluttua hän osti säästöillään ja äidiltä ja nuoremmalta siskoltaan lainaamilla rahoilla ensimmäisen lentokoneensa Kinner Airstarin, jolla hän saavutti myös lyhytaikaisen naisten maailmanennätyksen korkeuslennossa (4 300 m).
Vuonna 1924 Amelian vanhemmat erosivat ja hän muutti äitinsä kanssa itärannikolle. Hän myi äitinsä takia lentokoneensa ja osti rahoilla urheiluauton. Amelia työskenteli Bostonissa opettajana ja myöhemmin sosiaalivirkailijana.
Eräänä huhtikuun iltapäivänä 1928 hän sai puhelun työpaikalleen. Puhelimessa ollut mies kysyi häneltä, haluaisiko hän lentää Atlantin valtameren yli. Häntä haastattelivat projektin koordinaattorit, joiden joukossa oli kirjankustantaja ja sanomalehtimies George Putnam, ja häntä pyydettiin liittymään miehistöön, jonka muina jäseninä olivat ohjaaja Wilmer Stultz ja apuohjaaja/mekaanikko Louis Gordon.
He lähtivät Trepassey Harborista Newfoundlandista Fokker F7 -lentokoneella 17. kesäkuuta 1928 ja laskeutuivat Burry Portiin Walesissa noin 21 tuntia myöhemmin. Kun miehistö palasi Yhdysvaltoihin, heille järjestettiin (ticker-tape) paraati New Yorkissa ja Yhdysvaltain presidentti Calvin Coolidge piti heille vastaanoton Valkoisessa talossa. Amelia oli kuitenkin vain matkustajana koneessa, mikä harmitti häntä. Hän sai kuitenkin enemmän huomiota kuin ohjaaja Wilmer Stultz. Ameliaa juhlittiin sankarittarena ja hänet valittiin "Vuoden naiseksi". Hänestä tuli pian nuorten amerikkalaisten naisten idoli ja hän antoi jatkuvasti haastatteluja ja piti luentoja, joissa hän puhui siitä, miten naiset ovat paenneet sukupuolensa luomasta vankilasta ja miten naisia pitäisi kohdella samojen vaatimusten mukaisesti kuin miehiäkin, mutta toisaalta naiset ovat käyttäneet sukupuoltaan liikaakin hyväkseen tekosyynä. Valtamerenylityksestä lähtien lentäminen oli kiinteä osa Earhartin elämää. Hän tuli kolmanneksi Clevelandissa pidetyssä naisten lentokilpailussa (Will Rogers antoi kilpailulle lempinimen "Powder Puff Derby"). Hänen elämäänsä astui myös Putnam. He ystävystyivät Atlantin ylityksen valmistelujen aikana ja menivät naimisiin 7. helmikuuta 1931. Earhart kuvasi avioliittoaan kumppanuudeksi, jossa molemmat ovat ohjaimissa ("partnership" with "dual control").
Muut lennot.
Earhartin lentämä Lockheed Vega 5b
20. toukokuuta 1932 Earhart nousi Harbor Gracesta Newfoundlandissa Lockheed Vega -lentokoneella tarkoituksenaan lentää Pariisiin ja toistaa Charles Lindberghin yksinlento. Voimakkaat pohjoistuulet, jäätävät olosuhteet ja mekaaniset ongelmat pakottivat hänet laskeutumaan Irlannissa Londonderryn lähellä laitumelle. Hän vastaanotti useita kunnianosoituksia: Distinguished Flying Cross Yhdysvaltain kongressilta, Ranskan Kunnialegioonan ritarimerkki ja National Geographic Societyn kultamitali Yhdysvaltain presidentti Herbert Hooverilta.
11. tammikuuta 1935 Earhartista tuli ensimmäinen ihminen, joka lensi yksin Tyynen valtameren yli Honolulusta Oaklandiin, Kaliforniaan. Myöhemmin samana vuonna hän suoritti yksinlennon Los Angelesista Mexico Cityyn ja takaisin Newarkiin New Jerseyssä. Heinäkuussa 1936 hänelle luovutettiin Purduen yliopiston rahoittama Lockheed 10E "Electra" ja hän aloitti maailmanympärilennon suunnittelun.
Hänen lentonsa ei olisi ensimmäinen maailmanympärilento, mutta se olisi pisin, 29 000 mailia (noin 46 700 kilometriä), sillä reitti seuraisi päiväntasaajaa. Fred Noonan valittiin suunnistajaksi. Hän oli erittäin kokenut sekä merisuunnistuksessa (hänellä oli laivan kapteenin pätevyys) että lentosuunnistuksessa. Hän oli hiljattain jättänyt Pan Amin, missä hän oli auttanut yhtiötä perustamaan vesitasoreittejä Tyynen valtameren poikki. Hän toivoi, että lennon tuoma julkisuus auttaisi häntä perustamaan suunnistuskoulun Floridaan.
17. maaliskuuta 1937 he lensivät ensimmäisen osuuden Kalifornian Oaklandista Havaijin Honoluluun. Lento jatkui kolmen päivän päästä, mutta laskutelineen pyörä räjähti nousussa ja kone kääntyi menosuuntaansa (ground-looped). Vakavasti vaurioitunut lentokone täytyi lähettää Kaliforniaan korjattavaksi ja lento peruutettiin. Seuraava yritys alkoi Miamista. Tällä kertaa aikomuksena oli lentää lännestä itään. He lähtivät matkaan 1. kesäkuuta, ja lukuisten Etelä-Amerikassa, Afrikassa, Intian niemimaalla ja Kaakkois-Aasiassa suoritettujen välilaskujen jälkeen he saapuivat Laeheen Papua-Uudessa Guineassa 29. kesäkuuta. Noin 22 000 mailia (noin 35 000 kilometriä) oli jo lennetty. Jäljellä oleva 7 000 mailia (noin 11 300 kilometriä) lennettäisiin kokonaan Tyynen valtameren yllä.
Katoaminen.
Amelia Earhart Lockheed Electra -koneensa edessä.
Amelia Earhartin mahdollinen reitti Kiribatin kartalla.
2. heinäkuuta 1937, keskiyöllä maailmanaikaa (GMT), Earhart ja Noonan nousivat Laelta. Heidän päämääränsä oli 2 556 mailin (noin 4 113 kilometrin) päässä sijaitseva Howlandin saari (Howland Island), tasainen maakaistale, joka on 2000 metriä pitkä, 500 metriä leveä ja 3 metriä korkea. Heidän viimeinen vahvistettu paikkaraporttinsa ja näköyhteys heihin oli Nukumanu-saarten yllä, noin 800 mailin (noin 1300 kilometrin) päässä lähtöpisteestä. Yhdysvaltain rannikkovartioston kutteri USCGC Itasca oli asemissa Howlandilla tehtävänään pitää yhteyttä Earhartin Lockheed Electra 10E:n kanssa ja ohjata Earhart saarelle heti kun hän saapuisi lähettyville.
Seurasi sarja väärinymmärryksiä tai virheitä, joista vieläkin kiistellään, minkä vuoksi lopullinen lähestyminen Howlandille radiosuunnistusta käyttäen ei koskaan toteutunut, vaikka Earhartin radiopuheen perusteella pääteltiin, että Earhart ja Noonan uskoivat saapuneensa Howlandin kohdalle kartalla hajanaisen pilvisyyden alueella. Heidän paikannusvirheensä oli viisi meripeninkulmaa eli noin yhdeksän kilometriä. Ongelmana oli se, että Electran radiolähetys kuului, mutta siihen ei saatu radioyhteyttä.
Seurasi useita tunteja kestävä turhauttava yritys saada aikaan kaksisuuntainen radioyhteys, minkä jälkeen yksisuuntainenkin yhteys menetettiin, vaikka myöhemmin Tyynenmeren radio-operaattorit saattoivatkin ehkä kuulla uponneesta Electrasta lähtöisin olevia lähetyksiä.
"Please know I am quite aware of the hazards."
"I want to do it because I want to do it."
"Women must try to do things as men have tried."
"When they fail, their failure must be but a challenge to others."
Earhartin etsintä.
Yhdysvaltain hallitus kulutti neljä miljoonaa dollaria Earhartin etsintöihin, mikä teki siitä aikansa kalleimman ja intensiivisimmän ilma- ja merietsintäoperaation, jonka organisoivat Yhdysvaltain laivasto ja rannikkovartiosto. Useat tutkijat uskoivat, että lentokoneesta loppui polttoaine ja se syöksyi mereen. Kuitenkin yksi ryhmä (The International Group for Historic Aircraft Recovery - TIGHAR) ehdotti, että he olivat ehkä lentäneet suoraa reittiä, jonka Earhart määritteli viimeisessä Howlandissa vastaanotetussa lähetyksessä, Nikumaroron (tuolloin tunnettu nimellä Gardner) saarelle nykyisessä Kiribatissa, laskeutuneet sinne ja lopulta kadonneet. TIGHARin tutkimukset ovat tuottaneet dokumentoitua arkeologista ja epätieteellistä näyttöä (mutta ei todisteita), jotka tukevat tätä teoriaa.
Viimeksi Earhartin konetta on etsitty kesällä 2012. Tämä etsintä päättyi yhtä tuloksettomana kuin aiemmatkin
Kuviteltuja katoamissyitä.
Rosalind Russellin elokuva "Flight for Freedom" on kuvitteellinen näkemys Earhartin elämästä lisättynä tuhdilla annoksella Hollywoodin toisen maailmansodan aikaista propagandaa.


Wrightin veljekset.
Wrightin veljeksiä, Orville Wrightia (19. elokuuta 1871 – 30. tammikuuta 1948) ja Wilbur Wrightia (16. huhtikuuta 1867 – 30. toukokuuta 1912), pidetään yleisesti ensimmäisen toimivan lentokoneen suunnittelijoina ja rakentajina sekä ensimmäisen ohjatun, moottorikäyttöisen ilmaa raskaamman lennon suorittajana ja useiden muiden ilmailun merkkipaalujen saavuttajina.
Kuitenkin jotkut henkilöt ja valtiot ovat alusta lähtien kyseenalaistaneet sen olivatko Wrightin veljekset ensimmäisiä lentokoneen keksijöitä. Esimerkiksi Brasilian hallituksen kanta on, että brasilialainen Alberto Santos-Dumont olisi ollut lentokoneen keksijä.
Uran alku ja tutkimus Daytonissa.
Wrightin veljekset varttuivat Daytonissa, Ohiossa, missä heillä oli polkupyörien kunnostus-, suunnittelu- ja valmistusyhtiö "(Wright Cycle Company)". Perustaen toimintansa Sir George Cayleyn ja Otto Lilienthalin työhön, he laajensivat lennon teknologiaa vielä nykyäänkin käytetyillä ohjauksen periaatteilla. He olivat tutustuneet ja alkujaan luottaneet sen hetkiseen ilmailua käsittelevään kirjallisuuteen, kuten Lilienthalin taulukoihin, mutta havaittuaan että Smeatonin kerroin (muuttuja nostovoiman ja vastuksen kaavassa) oli väärä, he teettivät työntekijällään Charlie Taylorilla tuulitunnelin, jonka avulla he tekivät käytännön kokeita. Heidän työnsä ja projektinsa polkupyörien, hammasrattaiden, polkupyörien moottoreiden ja (pyöräillessä tarvittavan) tasapainon kanssa olivat keskeisiä heidän kyvyssään rakentaa mekaaninen lentokone.
Lennot Kitty Hawkissa ja Daytonissa.
Wrightien liitokone Kitty Hawkissa 1901.
Wrightin veljekset tekivät aluksi liitokoneita käyttäen rakenteessa mutkikasta järjestelmää nimeltä "siipien taivuttaminen" ("wing warping"). Mikäli yksi siipi taipuisi tietyllä tapaa, se saisi enemmän nostovoimaa, mikä saisi koneen nousemaan. Mikäli he voisivat vaikuttaa siihen, miten paljon siivet taipuvat, se tekisi lentämisestä paljon helpompaa. Tehdäkseen siipien taipumisen mahdolliseksi ensimmäisissä liitokoneissa, heidän täytyi jättää etu- ja takatuet, jotka pitivät liitimen koossa ilman jäykkiä tukivaijereita. Siipien kiertämistä ohjattiin vaijerilla, joka kulki siipien läpi ja edelleen ohjaajan pitelemiin ohjaussauvoihin, joka pystyi kääntämään jompaakumpaa sauvaa kääntääkseen koneen vasemmalle tai oikealle.Vuonna 1900 he lähtivät Kitty Hawkiin Pohjois-Carolinaan jatkaakseen lentämisen tutkimusta. He valitsivat Kitty Hawkin (oikeastaan Kill Devil Hillin) siellä esiintyvän voimakkaan ja vakaan tuulen takia.
Vuosina 1901 ja 1902 he testasivat liitimiä Kitty Hawkissa. 23. maaliskuuta 1903 he hakivat patenttia uudelle tekniikalle, jossa siipiä taivuttamalla hallitaan sivuttaisliike sekä käännetään siipiä ("controlling lateral movement and turning by wing warping"). Heille myönnettiin kyseinen patentti 23. toukokuuta 1906: Yhdysvaltain patentti numero 821,393, Lentävä kone ("Flying-Machine").
Ensimmäiset lennot.
Vuonna 1903 he rakensivat "Wrightin lentokoneen" (Wright Flyer), veistivät potkurit ja saivat Charlie Taylorin polkupyöräverstaassaan Daytonissa rakentaman moottorin. 17. joulukuuta 1903 Orville Wright nousi ilmaan. Orvillen 12 sekuntia kestänyt, 36 metriä (120 jalkaa) pitkä ohjattu lento myös valokuvattiin. Saman päivän neljännellä lennolla, päivän ainoalla lennolla joka oli tosiasiallisesti ohjattu, Wilbur Wright lensi 259 metriä (852 jalkaa) 59 sekunnissa.
Lupaava alku.
Alkuperäinen Wrightin lentokone vuodelta 1903 sivusta katsottuna
Wilbur vaurioituneessa Wright Flyer I koneessa 14.12.1903 Kitty Hawkissa
Kolme päivää ennen historiallista ensilentoa Wilbur ja Orville Wright päättivät kokeilla suunnittelemaansa ja rakentamaansa lentokonetta. Tuona aamuna sää oli juuri sopiva lentokoetta ajatellen. Sää oli viileä ja ilmassa kävi heikko tuulenvire. Veljekset lämmittivät Wright Flyerin kotitekoisen moottorin sopivaan lämpötilaan ja nostivat merkkilipun salkoon. Läheisen pelastusaseman henkilöstö tiesi lipusta, että Wrightit olivat taas aikeissa kokeilla lentoa ja kiiruhti testipaikalle avustamaan veljeksiä kokeen valmistelussa. He myös varmistivat nopean avun mikäli jokin menisi pahasti vikaan.
Wright Flyer oli nostettu lentoa varten 20 metriä pitkille kiskoille, joita pitkin se oli tarkoitus singota ilmaan. Kiskoja käänneltiin sen mukaan mistä tuuli tuli, jotta onnistunut lento olisi mahdollisimman helppo tehdä. Veljekset olivat antaneet näille lentoonlähtökiskoille leikkimielisen nimen "Suuri risteysasema".
Wrightit arpoivat lentovuoronsa heittämällä kolikkoa ja tuona päivänä oli Wilburin vuoro nousta lentokoneen kyytiin. Koneen kuljettajan täytyi olla vatsallaan maaten siipien välissä eikä matkustajia voinut ottaa kyytiin. Moottorin lämmittyä kylliksi Wilbur asettui lentäjän paikalle ja valmistautui lähtöön. Kello oli tuolloin puoli yksitoista aamulla.
Wright Flyerin kahden potkurin lavat pyörivät vinhasti laukaisualustalla ja ampaisivat lentokoneen vauhdilla eteenpäin, kun sitä paikallaan pitelevä köysi katkaistiin. Wilbur makasi koneen kyydissä ja Orville yritti pysytellä parhaan kykynsä mukaan juosten sen vauhdissa kannatellen samalla siipeä ylhäällä. Koe näytti tuottavan toivotun lopputuloksen, kun lentokone irtosi kiskoista noin 12 metriä ennen niiden päättymistä. Ongelmia kuitenkin tuotti se tosiasia, ettei ihminen ollut koskaan todella lentänyt moottorilentokoneella. Wilbur ei osannut ohjata konetta aivan oikealla tavalla ja yritti ohjata sen liian jyrkästi ylös. Kone ei ehtinyt kuin 4,5 metrin korkeuteen, kun ilma loppui sen siipien alta. Nosteen kadottua koko komeus putosi maahan ja vaurioitui niin pahasti, ettei uusintalento tullut kysymykseen enää samana päivänä. Wilbur selvisi onnettomuudesta vammoitta.
Vaikka kone ei ollut vieläkään lentänyt toivotulla tavalla, veljekset olivat tyytyväisiä kokeen lopputulokseen. Wright Flyer oli edennyt neljän sekunnin pyrähdyksen aikana noin 30 metriä. Veljekset olivat niin varmoja onnistumisestaan, että lähettivät kotiin sähkeen, jossa kertoivat kokeensa lupaavasta tuloksesta.
Ensimmäinen lento.
Valokuva ensimmäisestä ohjatusta motorisoidusta lennosta 17.12.1903
Orwille Wrightin sähke ensimmäisistä onnistuneista moottorilennoista
Joulukuun 17. päivä ei ollut säältään suotuisa uutta lentoa ajatellen. Ilma oli kylmä ja tuuli puhalsi kiivaasti. Wrightit olivat saaneet korjattua lentokoneen kolme päivää aiemmin saamat vauriot ja päättivät nyt kokeilla uutta lentoa huonosta säästä huolimatta. Kello 10 he nostivat merkkilipun jälleen kerran salkoon ja valmistautuivat kokeeseen. Puolen tunnin kuluttua Wright Flyer oli valmiina kiskoilla ja moottorit lämpiämässä. Nyt oli Orvillen vuoro kokeilla koneen ohjaamista.
Paikalle oli saapunut viisi todistajaa seuraamaan veljesten yritystä lentää ensimmäistä kertaa potkurilentokoneella. Paikalle oli saapunut poika ja neljä miestä, joiden joukossa oli myös valokuvaaja valmiina ottamaan kuvia Wrightien lennosta. Pian hänen valokuvistaan tulisi maailman kuuluja.
Lentokonetta paikallaan pitelevä köysi irrotettiin ja Wright Flyer lähti liukumaan kiskoja pitkin vastatuuleen. 12 metrin päässä kiskojen päästä, se nousi jälleen ilmaan, mutta tällä kertaa pidemmäksi aikaa, kuin aiemmin. Kone vaappui herkästi tuulessa, mutta tästä huolimatta Orville sai pidettyä sen lennossa suunnilleen 12 sekuntia ja teki näin ollen maailman ensimmäisen lennon varsinaisella lentokoneella. Matkaa lennolle kertyi 36 metriä. Maasta käsin historiallista lentoa seurannut Wilbur oli unohtanut käynnistää sekuntikellon, joten ensilennon tarkkaa kestoa on mahdotonta sanoa. Lento oli kuitenkin heidän mielestään kiistatta ensimmäinen onnistunut lento moottoroidulla ilma-aluksella ihmiskunnan historiassa.
Neljä lentoa samana päivänä.
Ensimmäisestä onnistuneesta lennostaan innostuneina Wrightin veljekset päättivät kokeilla vielä uudemman kerran. Kaikkiaan he tekivät tuona tuulisena torstaina peräti neljä onnistunutta lentoa. Pisin näistä lennoista oli lähes minuutin mittainen.
Lentoja todistivat neljä hengenpelastajaa ja kylän poika. Wrightin veljekset kutsuivat vain muutaman todistajan ensimmäisille lennoilleen, sillä he halusivat varjella patenttioikeuksiaan.
Myöhemmät vaiheet.
Wrightin veljesten lentokone vuodelta 1910
Veljekset perustivat lentokentän Huffman Prairieen Daytonin lähellä ja jatkoivat työtään vuonna 1904 käyttäen hyväkseen katapulttia lähdössä, jolla he kompensoivat paikan heikkoja tuulia. Vuoden loppuun mennessä Wrightin veljekset pystyivät tekemään toistuvasti 5 minuuutin lentoja, kierrellen ympäri preeriaa, aluetta, joka on nykyään osa Wright-Pattersonin ilmavoimien tukikohtaa.
Vuosina 1904 ja 1905 Wrightin veljekset tekivät yli 80 lentoa Huffman Prairielta Daytonissa Ohiossa, kutsuen katsojiksi lehdistöä, ystäviä ja naapureita. Heidän saavutuksiaan ei kuitenkaan juuri tunnettu Ohion ulkopuolella. Täällä he suorittivat ensimmäisen kierroksen ilmassa ja 5. lokakuuta 1905 Wilbur teki ennätyksen: yli 39 minuuttia ilmassa ja 24 1/2 mailia (39,4 kilometriä) kiertelyä Huffman Prairien yläpuolella.
Veljeksistä tuli maailmankuuluja vuosina 1908 ja 1909, Wilburin kiertäessä Eurooppaa esitellen heidän lentokonettaan, samalla kun Orville esitteli konetta Yhdysvaltain armeijalle Fort Myerissa.
14. toukokuuta 1908 veljekset tekivät ensimmäisen kahden hengen lennon Charlie Furnasin ollessa matkustajana. Thomas Selfridgestä tuli ensimmäinen henkilö, joka kuoli moottorikäyttöisessä lentokoneessa 17. syyskuuta 1908 potkurivian aiheuttaessa matkustajaa kuljettavan koneen maahansyöksyn, jota Orville ohjasi armeijan testilennolla Fort Myerissa Virginiassa. Loppuvuodesta 1908 Madame Hart O. Bergistä tuli ensimmäinen lennolla ollut nainen, kun hän lensi Wilbur Wrightin kanssa Le Mansissa Ranskassa.
Frank Lahm ja Orville Wright testaavat Yhdysvaltain armeijan 1. lentokoneen lentokelpoisuutta Fort Myerissa 27.7.1909
Vuonna 1909 suurta mielenkiintoa herätti Wilburgin lento Vapaudenpatsaan ympäri New Yorkissa. Samana vuonna veljekset voittivat ensimmäisen Yhdysvaltain sotilasilmailusopimuksen, kun he rakensivat koneen joka täytti vaatimukset kaksipaikkaisesta yli tunnin lentoon pystyvästä lentokoneesta, jonka keskinopeus olisi 40 mailia (noin 64,4 kilometriä) tunnissa. Vuonna 1909 he rakensivat Wright Flyereita myös Daytonin ja Saksan tehtaissa. Samana vuonna he perustivat Wright Companyn.
Wrightin veljekset ottivat yli 300 valokuvaa lennoista ja muista tuon ilmailun pioneeriajan tapahtumista (valokuvat ovat saatavilla Yhdysvaltain kongressin kirjastossa).
Wilbur Wright kuoli lavantautiin 45-vuotiaana, kun taas Orville Wright kuoli 76-vuotiaana sydänkohtaukseen korjatessaan kotinsa ovikelloa Oakwoodissa Ohiossa.


Tähtijärjestelmä.
Tähtijärjestelmä on useamman tähden muodostama kaksoistähti, kolmoistähti, nelostähti ja niin edelleen. Tähtijärjestelmissä komponentit kiertävät toisiaan painovoiman sitomina. Järjestelmän tähdet ovat aina lähellä toisiaan, eri tähtijärjestelmät kaukana toisistaan.
Termiä tähtijärjestelmä käytetään joskus myös tarkoitettaessa galaksia tai tähtijoukkoa. Myös yhtä tähteä yhdessä sitä kiertävän planeettajärjestelmän kanssa voidaan kutsua tähtijärjestelmäksi.


Valmiusyhtymä.
Valmiusyhtymä on Suomen Puolustusvoimien rauhanajan prikaati, meripuolustusalue tai lennosto, joka pitää yllä korkeaa valmiutta. Valmiusyhtymien perustamilla joukoilla luodaan yhdessä muiden joukkojen kanssa poliittis-sotilaallisen painostuksen sekä strategisen iskun ennalta ehkäisyn ja torjunnan valtakunnallinen kyky.
Valmiusyhtymällä tulee olla valmius vastaanottaa johdettavakseen 1–2 sille alun perin orgaanisesti kuulumatonta joukkoyksikköä, jotka voivat olla esimerkiksi taistelua tukeva tykistöpatteristo tai kolmen orgaanisen jääkäripataljoonan lisänä taisteleva jääkäripataljoona, kaksi jääkäripataljoonaa tai mekanisoitu taisteluosasto, jossa voi olla taistelevia panssarivaunuja ja/tai taistelua tukevia telahaupitseja. Näin ollen valmiusyhtymä jo perusratkaisussaan on muunnoksin tarpeen mukaan vahvistettavissa oleva sotatoimiyhtymä eikä koostumukseltaan vakioprikaati, jota vain satunnaisesti vahvistetaan.
Maavoimat.
Alun perin jokaiselle kolmelle maanpuolustusalueelle (nykyisin operatiivisia sotilasläänejä) pädettiin koulutetaan ja varustaa vuoteen 2008 mennessä Prikaati 2005 -mallin mukainen valmiusprikaati, joka oli aikaisempia sodan ajan jääkäriprikaateja kevyempi, nopeammin liikkuva ja tulivoimaisempi.
Prikaatin henkilöstön määrä on noin 5 000 henkeä. Kantahenkilöstöä niissä on suhteellisesti enemmän kuin jääkäriprikaateissa ja reserviläisiä kutsutaan nykyistä useammin kertausharjoituksiin. Näin valmiusprikaatit saadaan tarvittaessa taisteluvalmiiksi lyhyellä liikekannallepanoajalla. Valmiusprikaatien esikunnat ja komentopaikat on sijoitettu ajoneuvoihin. Porin ja Karjalan Prikaatien perustamat valmiusyhtymien esikunnat sijoitetaan Pasi-vaunuihin, Kainuun Prikaatissa esikunta sijoitetaan Nasu-telakuorma-autoihin. Yhtymien pääkalustona ovat Porin Prikaatissa Pasit, Karjalan Prikaatissa pataljoonista on CV9030-rynnäkköpanssarivaunut ja Leopard 2A4 -taistelupanssarivaunut sekä Kainuun Prikaatissa Nasut. Kaikilla kolmella Prikaati 2005:llä on moderni ja liikkuva tykistöjärjestelmä joka perustuu Patria 155 K 98-kanuunoihin sekä voimakkaaseen ja liikkuvaan kranaatinheittimistöön joka Kainuun Prikaatissa sijoitettu kranaatinheitin-telakuorma-autoihin ja tullaan tulevaisuudessa sijoittamaan Porin ja Karjalan Prikaatien perustamat valmiusyhtymien AMOS-kranaatinheitin ajoneuvoihin.


Suomen ilmavoimat.
Suomen ilmavoimat on yksi Suomen puolustusvoimien kolmesta puolustushaarasta. Muut kaksi ovat maavoimat ja merivoimat.
Ilmavoimien komentaja Jarmo Lindberg siirtyi sotatalouspäälliköksi maaliskuussa 2012, ja hänen seuraajakseen on nimitetty prikaatikenraali, virkaan astumisen jälkeen kenraalimajuri Lauri Puranen.
Ilmavoimien perustaminen.
Suomen sisällissodan aikana hallituksen eli Suomen tasavallan joukkojen, valkoisten lentojoukkoja perustettaessa oli sekä lentokoneiden että lentohenkilöstön saamiseksi turvauduttava ulkomaiseen apuun. Puolueettoman Ruotsin viralliset tahot suhtautuivat torjuvasti avunpyyntöihin, mutta yksityiset Ruotsin kansalaiset halusivat auttaa Suomen hallituksen joukkoja. Se osti 20. helmikuuta 1918 Ruotsista N.A.B. Albatros -koneen (Ruotsissa valmistettu saksalaisen Albatros-koneen muunnos kulki nimellä SW 20) Aftonbladetin toimittaja Waldemar Langletin keräämillä lahjoitusvaroilla. Suomen armeijan ensimmäisen sotilaskoneen lensivät Haaparannasta 25. helmikuuta ruotsalaiset luutnantit Per Svanbäck ja John-Allan Hygerth, josta tuli 10. maaliskuuta Suomen ilmavoimien ensimmäinen komentaja. Kone teki välilaskun Kokkolassa ja pakkolaskun Pietarsaareen, josta lähdettäessä moottori leikkasi kiinni. Sen korjaaminen kesti niin pitkään, että toinen kone ehti palveluskäyttöön sitä ennen ja N.A.B. Albatross sai myöhemmin Suomen ilmavoimissa tunnuksen F2 (F=,).
Ruotsalainen kreivi Eric von Rosen lahjoitti Suomen tasavallan joukoille Morane-Saulnier Parasol -lentokoneen ruotsalaisen Enoch Thulinin lentokonetehtaan valmistaman muunnoksen Thulin Typ D. Luutnantti Nils Kindberg lensi sen Uumajasta Vaasaan 6. maaliskuuta 1918. Lahjoittaja von Rosen oli koneessa matkustajana. Tämäkin kone tuotiin Suomeen vastoin Ruotsin virallista linjaa. Se ei ollut saanut lähtölupaa Ruotsista ja Kindberg sai 100 kruunun sakon luvattomasta poistumisesta maasta. Tätä konetta pidetään Suomen ilmavoimien ensimmäisenä lentokoneena, koska aiemmin saapunut ja pian rikkoutunut N.A.B. Albatross oli korjattavana eikä täten vielä palveluskäytössä. Thulin Typ D sai tunnuksen F1 tuhoutuen kuitenkin pian miehistöineen huhtikuussa 1918 putoamiseen Näsijärveen Tampereella.
"Ilmavoimien vuosipäivää" ei vietetä ensimmäisen koneen, N.A.B. Albatrossin hankkimisen tai sen Suomeen tuomisen päivämääränä 20. tai 25. helmikuuta, vaan von Rosenin lahjoittaman Thulin Typ D:n luovutuksen päivämääränä 6. maaliskuuta (vuodesta 1923). Vuonna 1920 tapahtuneen tuhoisimman Suomen ilmavoimien onnettomuuden (sotia lukuunottamatta), alppilentäjien surman päivämääränä 7. syyskuuta on puolestaan "ilmavoimien vainajien muistopäivä".
Suomen ilmavoimien nimenä oli vuoden 1937 loppuun saakka "ilmailuvoimat" ja sen synty tapahtui hyvin varhain: esimerkiksi Ison-Britannian Kuninkaalliset ilmavoimat perustettiin itsenäisenä aselajina 1. huhtikuuta 1918 ja Ruotsin Lentoase vuonna 1925.
Ilmavoimien organisaatio.
Ilmavoimat on organisoitunut yhdeksään joukko-osastoon: esikuntaan sekä kahteen laitokseen, kolmeen kouluun ja kolmeen lennostoon. Ilmavoimissa tapahtui vuoden 2005 alussa kaksi koulujen nimi- ja organisaatiomuutosta.
F-18 C Hornet Rissalan kentällä.
Julkistetussa puolustusvoimauudistuksessa helmikuussa 2012 esitettiin Tikkakoskelle perustettavaa, pääjokejen tehtävät kootusti hoitavaa Ilmaoperaatiokeskusta (IOK). Tukilentolaivueen toiminnot kuljetus- ja yhteyskoneineen on tarkoitus siirtää Pirkkalaan. Kaksi koulua päätettiin lakkauttaa ja materiaalilaitos fuusioida tulevaan Puolustusvoimien Logistiikkalaitokseen PVLOGL). Satakunnan Lennoston alainen 3. Pääjohtokeskus lakkautetaan vuoteen 2014 mennessä.
Esikunta.
Ilmavoimien esikunta, ILMAVE (Tikkakoski) johtaa ilmavoimien toimintaa.
Lennostot.
Kaikki operoivat McDonnell Douglas/Boeing F-18 Hornet -torjuntahävittäjiä.
Koulut.
Näistä Ilmasotakoulu aloitti toimintansa nimellä Ilmavoimien Viestivarikko.
Laitokset.
Ilmavoimien Materiaalilaitokseen on sulautunut aikaisemmin itsenä yksikkönä toiminut Lentotekniikkalaitos (ent. Lentovarikko).
Koneiden käyttöperiaatteet vuoteen 2010 asti.
1970-luvun alusta alkaen ilmavoimat ja valtiojohto ovat pyrkineet hankkimaan suorituskykyisempiä hävittäjäkoneita. Tuolloin suuret lentokonetuottajat alkoivat myydä yhtä suorituskykyisiä koneita sotilasliittojensa ulkopuolisiin maihin. Tässä jouduttiin valtiotasolla ulkopoliittiseen tasapainoiluun länsimaisten ja neuvostoliittolaisten koneiden välillä 1970- ja 1980-luvulla. 1990-luvulla tapahtunut siirtyminen yhteen hävittäjäkoneeseen, Hornetiin, on globaali trendi, myös suurissa maissa. Hornetien nykyinen rooli Suomessa on torjuntahävittäjä. Tätä roolia on harjoiteltu myös ulkomaisten ilmavoimien koneita vastaan, esimerkiksi 2000-luvulla Hornetit ovat käyneet ilmataisteluharjoituksia Luftwaffen MiG-29-koneita vastaan Saksassa. Puolustuspoliittisen selonteon linjausten myötä 2010-luvulle mennessä lisätään F-18 Hornet -hävittäjiin ilmasta-maahan iskukykyä, toisin sanoen niiden rynnäkkökoneominaisuuksia otettaisiin käyttöön. Näin ollen F-18 Hornetista tulisi F/A-18 Hornet aseistuksensa perusteella, jolloin se olisi muutakin kuin tutka- ja infrapunaohjuksin varustettu torjuntahävittäjä.
Vuoden 2004 lopulla keskusteltiin ja vuonna 2005 päätettiin ilmavoimien peruslentokoulutuksen siirtämisestä Patria Aviationin hoidettavaksi. Ilmavoimien koulutuksessa on kysymys sopivien lentäjätyyppien etsimisestä, minkä tehtävän toteuttaminen yrityksessä edes entisten sotilaslentäjien toimesta voi olla vaikeaa. Toisaalta on keskusteltu yhteiseurooppalaisen lentokoulun saamisesta Suomeen. Suomen rauhallisempi ilmatila ja suuret harvaanasutut alueet puoltavat tätä, kun taas huono lentosää ja kuulumattomuus ovat sitä estämässä.
Huhtikuussa 2006 puolustusvoimien silloinen komentaja Juhani Kaskeala arvioi julkisesti, että Suomi joutuu 2020-luvulla Hornet-kaluston vanhenemisen myötä miettimään pystyykö se ylläpitämään omaa ilmapuolustusta. Ilmapuolustusyhteistyö Euroopan maiden kesken on Kaskealan mukaan joka tapauksessa edessä parin vuosikymmenen kuluessa.
Valmet Vinka ja Redigo olivat suomalaisen lentokoneteollisuuden viimeiset omat lentokoneet. Tämä kansallisen konetuotannon lopettaminen oli noin vuosikymmentä edellä esimerkiksi Hollantia. Toisaalta kotimaisen tuotannon vahvuus on aina Suomessa ollut lisenssivalmistus ja loppukokoonpano, jotka ovat ilmavoimille tärkeitä kriisiaikana huoltovarmuuden ylläpitämiseksi. Ilmavoimien tarkoitus on korvata myös nykyiset Valmet L-90 TP Redigo- ja Piper Chieftain -yhteyskoneet yhdellä konetyypillä. Pilatus PC-12-koneet otetaan käyttööön vuoden 2010 aikana. Pilatuksista ensimmäiset saapuivat Suomeen useita kuukausia suunniteltua aikaisemmin heinäkuun alussa ja loput kesän aikana.
Harjoitushävittäjänä jatkaa British Aerospace Hawk Mk.51 2010-luvulle asti. Tällöin koko EU:n 1970-luvulla käyttöön otetut harjoitushävittäjät alkavat olla suhteellisen ikääntyneitä. Suomessa Ilmavoimat on jo jatkanut Hawkien elinikää erikoistoimin. Kesäkuussa 2007 julkistettu kauppa 18 käytetystä sveitsiläisestä Hawk Mk66:sta (toimitus 2009-2010) kerrotaan kuitenkin mahdollistavan Hawkien palveluksen harjoitushävittäjinä aina 2020-luvun puoliväliin asti.
Fokker F.27-kuljetuskoneiden korvaajaksi valittiin espanjalainen CASA C-295. Toisena vaihtoehtona esillä oli italialainen Alenia C-27J Spartan. Tarjouspyynnöt lähetettiin valmistajille tammikuussa 2005 ja arviointilennot päättyivät keväällä 2006. Toimitusten oli määrä sijoittua vuoden 2008 alkupuolelle, mutta ne aikaistuivat noin vuodella. Kuljetuskoneet ovat jatkossa enemmän kansainvälisiin tehtäviin liittyviä ja laskuvarjojoukot käyttävät enenevästi maavoimien helikoptereita kuljetuksiinsa.
18. tammikuuta 2007 puolustusministeriön muodostama työryhmä ehdotti, että Suomeen hankittaisiin noin kaksi raskaan kuljetuskoneen ja ilmatankkauskoneen yhdistelmää. Mahdollisesti konetyyppi olisi Airbus A330 MRTT. Yksinomaan Ilmavoimien käyttöön koneet olisivat liian kalliita ja niille olisi liian vähän käyttöä, joten ehdotettiin, että koneet tulisivat Finnairin ja Puolustusvoimien yhteiskäyttöön. Tämä oli 1950- ja 1960-luvulla toimintamoodi esimerkiksi helikoptereiden Imatran voiman ja rajavartiolaitoksen sekä ilmavoimien välillä. Tällä kertaa Finnair tyrmäsi hankkeen täysin sen kaupallisen roolin vastaisena.
Helikopterit.
Suomen ilmavoimat operoivat 1990-luvun jälkipuolelle asti kaikkia sotilaallisia ilma-aluksia. Helikopteri oli pääosin rahdinkuljetusväline ja pelastusväline. Helikoptereita ei alun alkaen hankittu maahanlaskujoukkoja varten, vaikka laskuvarjojääkärit käyttivät niitä toiminnassaan. Helikoptereiden siirto maavoimille Utin Jääkärirykmentin alaisuuteen erilliseksi Helikopteripataljoonaksi on merkki niiden käytön luonteen muuttumisesta osaksi maavoimien taktiikkaa.
Ilmavoimien symbolit.
Akseli Gallen-Kallelan suunnitelma Sotalentäjien merkiksi vuodelta 1918.
Suomen armeijan ensimmäisen lentokoneen lahjoittanut Eric von Rosen oli maalauttanut siipiin onnenmerkkinsä, sinisen hakaristin. Tunnuksen tausta, valkoinen ympyrä syntyi kun koneen siivissä ollut Thulinin lentokoulun tunnus maalattiin piiloon. Hakaristi määrättiin ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin päiväkäskyllä ilmavoimien konetunnukseksi. Akseli Gallen-Kallela puolestaan suunnitteli ilmavoimien tunnuksen, jonka keskellä on hakaristi – väriltään kuitenkin musta eikä sininen kuten von Rosenin merkissä. Sotalentäjän merkkinä, myöhemmin Suomen lentomerkkinä toimi ilmavoimien tunnus. Toisen maailmansodan päättyessä vuonna 1945 liittoutuneiden valvontakomission kehotuksesta hakarististä luovuttiin, sillä se muistutti kukistumassa olleen natsi-Saksan hakaristisymbolia. Tilalle otettiin konetunnuksessa valko-sini-valkoinen tunnus, ilmavoimien tunnuksessa kultainen kotka ja lentomerkissä uudistettu ilmavoimien tunnus lisättynä vaakasiivillä. Ilmavoimien joukko-osastojen lipuissa ja kunniamerkeissä esiintyy kuitenkin edelleen musta hakaristi.
Vuonna 2002 ilmavoimien tunnus käännettiin heraldisten sääntöjen mukaiseksi: siipikehä pyörii vastapäivään ja kotka etenee eli lentää oikealta vasemmalle.
Aiheesta muualla.
*


Hildegard Bingeniläinen.
Hildegard Bingeniläinen, saks. Hildegard von Bingen, lat. Hildegardis Bingensis (noin 16. syyskuuta 1098 Bermersheim vor der Höhe tai Niederhosenbach, Rheinland-Pfalz, Saksa – 17. syyskuuta 1179, Rupertsbergin luostari, Bingen am Rhein, Rheinland-Pfalz) oli saksalainen abbedissa, kirjailija, mystikko ja kirkkomusiikin säveltäjä. Häneltä on säilynyt laaja kirjallinen tuotanto muun muassa teologian, kosmologian, luonnonhistorian ja lääketieteen aloilta. Historioitsijoiden huomio on kohdistunut Hildegardiin vasta aivan viime aikoina.. Tutkimus oli aiemmin laiminlyönyt sekä hänet että Elisabet Schönaulaisen. Saksalaiset historioitsijat pitivät heitä merkittävinä vain saksan kielen kehityksen ilmentäjinä. Tuon ajan naismystikkojen kirjoituksia vähäteltiin, ja usein niiden tekijöiksi on epäilty miehiä.
Hildegard oli pienestä pitäen nähnyt näkyjä mutta ei ollut uskaltanut kertoa niistä, koska samanlaisia kokemuksia ei ollut muilla. Hänen kuvaustensa perusteella nykyajan neurologit ovat arvelleet, että kyse olisi migreenin oireista. Kun Hildegard vuonna 1141 sairastui, hän näki entistä voimakkaampia näkyjä. Toivuttuaan hän alkoi osallistua enemmän julkiseen elämään ja kirjoittaa kirjeitä, muun muassa neljälle paaville, keisari Fredrik I Barbarossalle ja Bernhard Clairvauxlaiselle. Kirjeiden ohella Hildegardilta on säilynyt laaja kirjallinen tuotanto.
Hildegardin kanonisointiprosessi käynnistyi jo 1228. Asia ei kuitenkaan vuosisatojen kuluessa edennyt, ja vasta 1900-luvulta alkaen hänelle pyrittiin saamaan asema kirkonopettajana. Hildegardin muistopäivää vietetään 17. syyskuuta. Vihdoin 10. toukokuuta 2012 paavi liitti hänet virallisesti pyhimysluetteloon.
Elämä.
Hildegard Bingeniläisen syntymäaika on epävarma, mutta syntymävuodeksi on päätelty 1098. Hildegardin vanhemmista tiedetään vain nimet Hildebert ja Mechthilde sekä heidän ylhäinen syntyperänsä. Hildegard syntyi aatelisperheen kymmenentenä lapsena joko Bermersheim vor der Höhessä tai mahdollisesti Schlossböckelheimissa Nahen jokilaaksossa. Hildegard oli jo syntymästään sairaalloinen. Pyhimyselämäkerrassaan eli hagiografiassaan Hildegard kertoo nähneensä näkyjä jo aivan pikkulapsena.
Vanhemmat lunastivat hänelle kymmenyksillään merkittävällä summalla paikan kirkon huomassa, mutta ajankohta on kiistanalainen. Hagiografian mukaan hän olisi mennyt luostariin kahdeksanvuotiaana. Kyse oli Disibodenbergiin paikallisen benediktiiniläisluostarin yhteydessä olevasta naisyhteisöstä, jonne hän meni vanhemman nunnan, kreivi Stephan II Sponheimilaisen tyttären Jutan avuksi. Jutan luostariin menon ajankohdaksi tosin tiedetään vuosi 1112, jolloin Hildegard olisi ollut neljätoistavuotias. Hildegard antoi luostarilupauksen 1114, ja kuten muutkin lupauksen antaneet hän sai sääntökunnan käytännön ("Regula Benedicti") mukaisen koulutuksen. Niiden 24 vuoden ajalta, jotka Jutta ja Hildegard olivat samassa luostarissa, ei ole kirjattuja muistiinpanoja. Disibodenberg on nykyisen Saksan alueella olevassa Pfälzerwaldissa. Jutta oli näkijä ja sai sen vuoksi paljon seuraajia, jotka tulivat tapaamaan häntä luostariiin. Hildegard on kertonut, että Jutta opetti häntä lukemaan ja laulamaan psalmeja, mutta pyhiä kirjoituksia hänelle ei opetettu.
Jutan kuoltua 1136 muut nunnat valitsivat 38-vuotiaan Hildegardin yksimielisesti sisaryhteisönsä opettajaksi, "magistraksi". Paavi Eugenius III asetti 1147 lautakunnan tutkimaan Hildegardin kirjoituksia. Bernhard Clairvauxlainen tuki voimakkaasti Hildegardia, ja niin paavi hyväksyi hänen näkynsä aidoiksi Pyhän Hengen ilmentymiksi.
Disibodenbergin apotti Kuno pyysi Hildegardia priorittareksi, mutta kun Hildegardin maine kasvoi ja nunnaksi pyrkiviä oli yhä enemmän, hän halusi itselleen ja nunnilleen enemmän itsenäisyyttä ja pyysi apotti Kunolta lupaa muuttaa aiemmin hylättyyn Rupertsbergin luostariin. Kun apotti torjui Hildegardin ehdotuksen, Hildegard kääntyi tämän esimiehen puoleen ja sai hyväksynnän Mainzin arkkipiispalta. Munkkien vastustuksesta huolimatta naisille rakennettiin oma luostari 1147–1152. Osa lähteistä kertoo, että apotti Kuno ja Disibodenbergin munkit vastustivat muuttoa edelleen, varsinkin koska nunnilla oli melkoinen varallisuus. Silloin Hildegard sairastui eikä halvaantumisen vuoksi päässyt vuoteestaan. Hildegardin mukaan sairastumisen syynä oli se, että Jumala oli tyytymätön, kun hän ei ollut noudattanut tämän käskyä siirtää nunnat Rupertsbergiin. Vasta kun apotti itse ei saanut Hildegardia liikahtamaan, hän päätti myöntää nunnille oman luostarin. Hildegard ja parikymmentä nunnaa siirtyivät noin vuonna 1150 Rupertsbergin luostariin, jonka johtajana ja myös Hildegardin rippi-isänä ja kirjurina toimi Volmar. Toisen nunnaluostarin Hildegard perusti vuonna 1165 Eibingeniin, ja tämän sivuluostarin nunnat olivat peräisin alemmista yhteiskuntaluokista.
Hildegardin eloisien kuvausten, etenkin juuri valoa koskevien kuvausten perusteella, on neurologi ja tieteen popularisoija Oliver Sacks diagnosoinut näkyihin liittyviä fyysisiä aistimuksia migreeniksi. Sacksin mukaan kuvaukset Hildegardin käsikirjoituksissa vahvistavat, että tämä kärsi myös pälvisokeudesta.
Vähän ennen kuolemaansa Hildegard joutui ristiriitatilanteeseen Mainzin papiston kanssa. Muuan Rupertsburgiin haudattu mies oli kuollut kirkon yhteydestä erotettuna, ja siksi papisto halusi siirtää hänen ruumiinsa pois siunatusta maasta. Hildegard ei hyväksynyt ajatusta vaan vastasi, että se on synti ja että mies oli kuollessaan otettu kirkon yhteyteen. Luostari julistettiin tapauksen vuoksi kahteenkin otteeseen joksikin aikaa pannaan.
Hildegardin nunnat sanoivat nähneensä hänen kuolinpäivänään 17. syyskuuta 1179 kahden valonsäteen välähtäneen taivaasta hänen kuolinhuoneensa poikki. Hildegardin elämälle ovat leimallista hänen valonäkynsä, ja hän näyttää kuollessaankin olleen saman valon merkitsemä.
Hagiografian kirjoittamisen aloittivat jo Hildegardin eläessä tämän sanelemana munkit Gottfried Disibodenilainen ja Dieter Echternachilainen. Seuraavan elämäkerran aloitti Guibert Gemblouxlainen.
Teokset.
Hildegardin sävellykset ja sekä näkyihin perustuvat että luonnontieteelliset tekstit sisältyvät pääasiassa kahteen käsikirjoitukseen: Dendermonden käsikirjoitukseen ja Riesencodexiin. Dendermonden käsikirjoitus jäljennettiin todennäköisimmin Hildegardin valvonnassa Rupertsbergissa, ja Riesencodex jäljennettiin Hildegardin kuolemaa seuranneena vuonna, luultavasti liitettäväksi mukaan kanonisointipyyntöön.
Kirjoitusmerkit ja kieli.
Hildegard kehitti omat kirjoitusmerkit. Monet keinotekoisten kielten kehittäjät pitävät häntä keskiaikaisena edeltäjänään hänen laulutekstejään varten kehittämiensä sanojen ja luomansa kirjoituksen vuoksi. Tutkijoiden mukaan Hildegard käytti "lingua ignotaa" nunnien keskeisen yhteishengen luomiseen.
Sävellykset.
Viime vuosikymmeninä keskiaikaisen kirkon naisiin kiinnitetty huomio on nostanut Hildegardin suosituksi. Saksankielisissä maissa häneen on kohdistunut eri alojen tutkimusta jo 1900-luvun alkupuolelta, ja vuosituhannen vaihteen tienoilla kiinnostus on herännyt myös muun muassa Suomessa. Erityiseen suosioon on noussut hänen musiikkinsa. Sävellyksiä on säilynyt 70–80, mikä on laajimpia keskiaikaisten säveltäjien tuotantoja. Häneltä jäi lisäksi yli sata kirjettä. Koko vastikään julkaistu kirjeenvaihto sisältää 390 kirjettä. 72 laulua, 70 runoa ja 9 kirjaa. Hildegard on Leoninuksen ohella yksi länsimaisen musiikinhistorian ensimmäisistä nimeltä tunnetuista säveltäjistä, ja ensimmäinen, jonka elämäkerta tunnetaan.
Hildegardin tunnetuimpiin teoksiin kuuluu moraliteetti "Ordo virtutum" ("Hyveiden näytelmä"). Hänen sävellystensä tarkkaa syntyajankohtaa ei tiedetä, mutta arvellaan, että "Ordo virtutum" olisi sävelletty viimeistään 1151. Moraliteetti koostuu yksiäänisistä sävelmistä Animalle (ihmisen sielu) ja 16 Hyveelle. Paholaisella on siinä puheosa. Tutkijoiden mukaan Paholaisen osaa olisi kantaesityksessä esittänyt Volmar ja Hildegardin nunnat olisivat esittäneet Animan ja Hyveiden osia.
"Ordo virtutumin" lisäksi Hildegard sävelsi liturgisia lauluja, jotka on koottu yhteen nimellä "Symphonia armoniae celestium revelationum" (Taivaallisten ilmoitusten sopusuhtainen yhteissointi, 1150–1160). Tämä laaja runojen ja musiikin kokoelma sisältää 77 hetkipalveluksiin tarkoitettua runoa. Musiikillisesti hienoimpia niistä ovat viisi sekvenssiä ja kolme hymniä. Lisäksi runoihin kuuluu 34 antifonia, 14 responsoriota, kahdeksan messunosaa ja muita teoksia. Hänen musiikkinsa on monofonista eli yksiäänistä. Hildegardin sävellystyylille ovat ominaisia korkealle kohoavat melodiat, jotka usein ylittävät silloisen normaalin laulun rajat. Esimerkiksi hymnissä "Ave, generosa" sävelala ulottuu e:stä c1:een, mikä ylittää huomattavasti tuon ajan lauluäänen tavallisen ulottuvuuden. Lisäksi hymnin musiikissa on rohkeaa, intohimoista deklamaatiota. Hildegard Bingeniläinen käyttää lauluissaan ajalle tyypillistä neumikirjoitusta, joten muun muassa sävellyksen rytmi jää esittäjän tulkinnan varaan.
Näkykirjat.
Sävellysten lisäksi Hildegard kirjoitti kolme näkykirjaa, joista ensimmäinen, "Scivias" ("Tunne tiet"), valmistui 1151. Sen jälkeen syntyivät "Liber vitae meritorum" ("Kirja elämän ansioista") ja "De operatione Dei" ("Jumalan teoista", myös nimellä "Liber divinorum operum"). Näissä teoksissa, joista viimeinen valmistui, kun Hildegard oli noin 75-vuotias, hän aluksi kuvaa kunkin näyn, sitten selittää sen Raamattua käyttäen. Hänen näkyjensä kerronta kuvitettiin runsaasti hänen ohjeidensa mukaan, ja kirjalliseen muotoon saattamisessa hän sai apua munkki Volmarilta ja nunna Richardisilta. Kirja oli kuuluisa keskiajalla, osin paavi Eugenius III:n suosittelun ansiosta, ja se jäljennettiin myöhemmin vuonna 1513 Pariisissa.
Maalliset teokset.
Näkykirjojen lisäksi Hildegard kirjoitti teoksen "Physica", joka käsittelee luonnontieteellisiä kysymyksiä, sekä teoksen "Causae et Curae" (Sairauksien syistä ja hoidoista). Hildegard tunnettiin parantajankyvyistään, ja hoitokeinoina hän käytti tinktuuroita, yrttejä ja jalokiviä. Molemmissa teksteissä hän kuvaa ympärillään olevaa luontoa, kuten kosmosta, eläimiä, kiviä ja mineraaleja. Hän on erityisen kiinnostunut kasvien, eläinten ja kivien parantavista ominaisuuksista, mutta hän tutkii myös Jumalan vaikutusta ihmisen terveyteen. Esimerkki hänen parantajankyvyistään on sokean parantaminen Reinin vedellä. "Vehreys" ("viriditas") on Hildegardille jumalallisen voiman ilmentymä maan päällä. Tämä 'vehreys' eli elämänvoima läpäisee elämän kaikkinensa. Se oli Hildegardille symboli, joka kuvasi kuivuuden ja mehuttomuuden vastakohtaa.
Maallisista teksteistä ei ilmene, että ne pohjautuisivat näkyihin tai jumalallisiin lähteisiin.
Sukupuolielämästä.
Kuva Hildegardin käsikirjoituksesta Scivias-koodeksista. "Mutterschaft aus dem Geiste und dem Wasser" ('Äitiys hengestä ja vedestä'), 1165.
Hildegard sanoo näkykirjoituksissaan, että neitsyys on hengellisen elämän korkein aste. Hän kirjoitti kuitenkin myös maallisesta elämästä, kuten äitiydestä. Monissa teksteissä Hildegard kuvaa sukupuoliaktin tuottamaa mielihyvää naisen näkökulmasta.
Ihmiset ilmentävät Jumalan luomisvoimaa, ja miehellä ja naisella on maailmassa toisiaan täydentävät osat.
Uskonto, teologia ja retoriikka.
Hildegard oli yhteydessä paaveihin, esimerkiksi ja, sekä valtiomiehiin, esimerkiksi apotti Sugeriin, Saksan keisariin Fredrik I Barbarossaan. Hän piti yhteyttä moniin muihinkin aikansa merkittäviin henkilöihin, kuten Bernard Clairvauxlaiseen, joka edisti hänen työtään apotti Kunon pyynnöstä Trierin kirkolliskokouksessa 1147 ja 1148. Hänestä tuli ”prophetissa teutonica”, saksalainen naisprofeetta, jota sanottiin myös ”Reinin Sibyllaksi”. Hildegard Bingeniläisen laaja kirjeenvaihto on merkittävä osa hänen kirjallista tuotantoaan, sillä kirjeissään hän puhuu jälkipolville kaikkein välittömimmin.
Hildegard kirjoitti 500-luvulta peräisin olevien alkuperäisten yksinkertaisten Pyhän Benedictuksen sääntöjen selitykset "Regulae S. Benedicti Explanatio". Näihin Benedictus Nursialaisen luostarisääntöihin perustui myös Hildegardin oma käsitys oikeasta elämänjärjestyksestä. Apotit ja abbedissat pyysivät häntä rukoilemaan erilaisten asioiden puolesta ja kysyivät hänen mielipidettään. Hän matkusti laajasti neljällä saarnamatkallaan.
Hildegardilla oli muutamia melko kiihkomielisiä kannattajia, kuten Guibert Gemblouxlainen, joka kirjoitti hänelle usein ja josta Volmarin kuoltua 1173 tuli hänen kirjurinsa 1177. Lisäksi Hildegard antoi vaikutteita monille oman aikansa ja seuraavien vuosisatojen nunnille. Näistä erityisesti merkittävä oli lähiseuduilla asunut näkijä Elisabet Schönaulainen, jonka kanssa hän kävi kirjeenvaihtoa.
Vakiintuneesta poikkeavan retoriikan soveltajana hän antoi panoksensa retoriikan kristilliselle eurooppalaiselle perinteelle, mikä antaa oikeutuksen käyttää hänestä nimitystä teologi. Hildegard tekee varsin omaperäisiä teologisia tulkintoja. Hän piti kiinni siitä, että hänen luostariinsa ei tule alhaissyntyisiä noviiseja. Heitä varten hän perusti sivuluostarin Eibingeniin. Hän myös sanoi, että ”nainen voi olla miehestä tehty, mutta miestä ei voi tehdä ilman naista”. Keskiajan retoriikkaan kuului saarna, kirjeen kirjoittaminen ja runous. Se että Hildegard käytti näitä retoriikan lajeja, kertoo hänen merkityksestään naisretoorikkona, joka ylitti naisille asetetut kiellot yhteiskunnallisesta osallistumisesta ja raamatuntulkinnasta. On hyvin vaikuttavaa, että naisen, hyvistä piireistä olevan abbedissan ja tunnustetun profeetankin, julkinen saarnaaminen hyväksyttiin tuona aikana. Hän teki neljä saarnamatkaa Saksan halki ja puhui sekä papeille että maallikoille kirkoissa ja julkisilla paikoilla, pääasiassa arvostellen ankarasti pappien turmeltuneisuutta ja vaatien uudistuksia.
Todennäköisesti hän oli oppinut yksinkertaista latinaa ja kristinuskon opinkappaleita, mutta ei saanut opetusta seitsemässä vapaassa taidossa, joista keskiajalla muodostui oppineiden luokkien kaiken opetuksen perusta. Triviumiin kuuluivat kielioppi, retoriikka ja dialektiikka (tai logiikka). "Quadrivium" koostui aritmetiikan, geometrian, tähtitieteen ja musiikin teorian opinnoista. Hänen ulkomaailman kanssa käymänsä kirjeenvaihto, niin hengellinen kuin yhteiskunnallinenkin, oli ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että luostari on paikka, jonne nainen on suljettu. Kirjeenvaihto on todisteena Hildegardin upeasta tyylistä ja tiukasta keskiaikaisen kirjeenkirjoituksen rakenteesta. Bruce Holsinger on esittänyt, että Hildegard loi sävellyksissään yhteyden musiikin ja naisen ruumiin välille, tosin näkemystä on arvosteltu liian pitkälle menevänä. Hildegardin "Symphonian" tekstit ja sävellykset liittyvät naisen halun anatomiaan, ja siten sitä sanotaan sapfoniseksi tai että se käsittelee Sapfoa, ja se liittää näin hänet naisretoorikkojen historiaan.
Feminismi.
Hildegard on viime vuosina alkanut kiinnostaa erityisesti feministisiä tutkijoita. Hän puhuu itsestään ”heikomman sukupuolen” jäsenenä ja pikemminkin vähättelee naisia, vaikkakin alkuun ilmeisen epävarmasti. Asiaa on kuitenkin tarkasteltava patriarkaalisen kirkkohierarkian taustaa vasten. Hildegard sanoo itseään usein oppimattomaksi naiseksi, jolla ei ole kykyä selittää Raamattua. Sanomalla tämän itse hän sai uskottavuutta väitteelle, että kaikki hänen kirjoituksensa ja sävellyksensä olivat peräisin Jumalasta, mikä antoi hänelle pohjaa puhua aikana, jolloin harva nainen sai ääntään kuuluviin. Hildegard puhui simoniaa ja muita sellaisia kirkon käytäntöjä vastaan, joita hän ei hyväksynyt.
Kanonisointi.
Hildegard oli ensimmäisiä niistä, joille anottiin kanonisointia, mutta prosessi kesti niin kauan, että neljäkään kanonisointiyritystä eivät ehtineet valmiiksi, ja hän jäi autuaaksi julistetuksi. Silti Hildegardin nimi on 1500-luvun lopulla liitetty virallisesti marttyyriluetteloon, kuitenkin ilman muodollista kanonisointiprosessia. Pyhimyskalenterissa hänen päivänsä on 17. syyskuuta. Pyhimykseksi häntä ovat paaveista sanoneet esimerkiksi Johannes Paavali II ja Benediktus XVI. Hildegard haudattiin aluksi Rupertsbergin kirkkoon, mutta luostarin tuhouduttua 1632 jäännökset siirrettiin ensin Kölniin, sieltä Rüdesheimin lähellä olleeseen Eibingenin luostariin ja sen toiminnan lakattua hänen mukaansa nimettyyn Eibingenin seurakuntakirkkoon Pyhän Hildegardin ja Johannes Kastajan kirkkoon. Sinne rakennettiin myöhemmin alttari, jolla pyhäinjäännöslipas on.
Hildegard Bingeniläinen on myös monien anglikaanisten kirkkojen pyhimyskalentereissa, esimerkiksi Englannin kirkon ja Yhdysvaltain episkopaalisen kirkon kalentereissa.
New age -liike.
Hildegardista on tullut kunnioitettu hahmo myös nykyajan new age -liikkeen piirissä, jossa kiinnostuksen kohteena on hänen holistisen ja luonnonmukainen näkemyksensä parantamisesta, samoin hänen asemansa mystikkona. Tohtori Gottfried Hertzka on kirjoittanut teoksen "Hildegard-Medizine" ('Hildegard-lääkintä'), joka pohjautuu Hildegardin teksteihin. Hildegardin mukaan on saanut nimensä June Boyce-Tillmanin healing-keskus Hildegard Network, joka perustuu holistiseen näkemykseen ihmisen terveydestä ja kokoaa yhteen ihmisiä, joita kiinnostavat hengellisyyden, taiteiden ja parantamisen väliset yhteydet. Joissakin piireissä on suhtauduttu nuivasti siihen, että new age -liike on ominut Hildegardin itselleen.
Hildegard nykyaikana.
Populaarikulttuurissa Hildegardia ovat käsitelleet muun muassa elokuvaohjaaja Margarethe von Trotta, jonka ohjaama Hildegard Bingeniläisestä kertova elokuva "Vision – Aus dem Leben der Hildegard von Bingen" valmistui 2008. Hildegardia näyttelee elokuvassa Barbara Sukowa. Elokuva tuli Saksassa ensi-iltaan 24. syyskuuta 2009. Bingen am Rheinissa asuva saksalainen kirjailija Rüdiger Heins on kirjoittanut näytelmän "Vision der Liebe", jossa hän käsittelee Hildegardin näkyjä, joille yhä on merkitystä.
Saksassa jaetaan Hildegardin kunniaksi nimettyjä palkintoja. Saksalainen Bundesvereinigung Gesundheit myöntää Hildegard von Bingen -mitalia teveyden edistämisen hyväksi tehdystä työstä. Hildegard-von-Bingen-Preis für Publizistik on vuonna 1995 perustettu saksalainen palkinto jonka myöntää Landeszahnärztekammer Rheinland-Pfalz. Hildegardin kunniaksi on nimetty myös esimerkiksi asteroidi 898 Hildegard.
Suomessa toimii Pyhän Hildegardin seura, joka edistää Hildegard Bingeniläisen elämäntyön tuntemusta, järjestää tapahtumia ja harjoittaa julkaisutoimintaa.
Tuotanto.
Hildegardilta on säilynyt laaja latinankielinen kirjallinen tuotanto, joka on julkaistu kriittisinä editioina. Osa hänen tuotannostaan on saatavilla nykykielille käännettynä. Wiesbadenin koodeksi on Hildegardin merkittävin perintö. Ei ole varmaa, oliko se valmis jo hänen elinaikanaan vai hyvin pian hänen kuolemansa jälkeen, mutta oletettavasti hän oli siitä tietoinen. Se on keskiaikaiseksi käsikirjoitukseksi harvinaisen laaja, ja sitä pidetä Hildegardin tekstien ”lopullisena editiona”. Tekstejä kopioi 5–6 munkkia hänen luostarissaan, ja käsikirjoitukset sidottiin yhdeksi niteeksi, jonka siannahalla päällystetyt puiset kannet tosin ovat peräisin myöhemmältä ajalta, 1400–1500-luvulta. Koodeksiin ei yllättävää kyllä sisälly Hildegardin lääkintään ja luonnontieteeseen liittyviä tekstejä, mikä voi kertoa, että olisi olemassa toinen, tietymättömissä oleva osa. 30-vuotisen sodan aikana nunnat siirsivät koodeksin Reinin toiselle puolelle Eibingenin luostariin. Uudestaan se siirrettiin 1800-luvun alun maallistumisen aikana vuonna 1814 vasta perustettuun Wiesbadenin valtionkirjastoon. Toisen maailmansodan aikana se vietiin turvaan Dresdeniin, jossa se säilyi mutta josta se vasta suurin ponnistuksen saatiin 1948 takaisin Wiesbadeniin.


Adobe Photoshop.
Adobe Photoshop (usein myös pelkästään Photoshop) on Adobe Systemsin kehittämä kuvankäsittelyohjelma, joka on saavuttanut markkinajohtajuuden kaupallisessa digitaalisten kuvien muokkauksessa. Sovelluksen mainetta kuvastaa muun muassa se, että englannin kieleen on kehittynyt ohjelman nimeä muistuttava termi "photoshopping" (photoshoppaaminen), joka tarkoittaa yleisesti kuvan muokkaamista riippumatta käytetystä ohjelmasta. Monien muiden Adoben sovellusten tavoin Photoshop on saatavilla Microsoft Windows:lle ja Mac OSille. Lisäksi ohjelma on ajettavissa myös useilla muilla käyttöjärjestelmillä emulaattorien avulla. Uusin versio ohjelmasta on nimeltään Photoshop Creative Suite 5 eli lyhyemmin Photoshop CS5.
Vaikka Photoshop onkin ensisijaisesti suunniteltu muokkaamaan kuvia painotuotantoon, sitä käytetään nykyään myös kuvien tekemiseen ja muokkaamiseen World Wide Webiä varten. Photoshop CS -versiossa tuli mukaan erillinen sovellus animaatioiden tekoon ja www-käyttöön, ImageReady. Tämä ominaisuus poistettiin CS3-versiossa mutta palautettiin CS4-versiossa.
Photoshopia pidetään yleisesti yhtenä parhaista kuvankäsittelyohjelmista. Ammattikäyttöön tarkoitettu Photoshop on suhteellisen kallis yksityiskäyttöön, mikä on avannut markkinoita kilpailijoille, kuten Corelin Paint Shop Prolle ja The GIMP Teamin ilmaiselle GIMPille. Vuodesta 2001 alkaen Adobe on julkaissut Photoshopista Photoshop Elements -kuluttajaversiota. Erona Photoshopiin on Photoshop Elementsissä on rajoitetummin ominaisuuksia, mutta se soveltuu muun muassa digitaalikameralla otettujen kuvien muokkaamiseen ja www-kuvien tekemiseen.
Historia.
Veljekset Thomas Knoll ja John Knoll aloittivat Photoshopin kehittämisen Macintosh Plus -tietokoneella vuonna 1987, ja kolme vuotta myöhemmin Adobe julkaisi ohjelman. Sovellus valmistettiin alun perin skannerilla digitalisoitujen kuvien muokkaamiseen. Ensimmäinen versio 1.0 julkaistiin vain Macintoshille, ja versiosta 2.0 lähtien myös Windowsille.
Aiheesta muualla.
Photoshop


Piste (välimerkki).
Piste on typografinen välimerkki. Se on yksi niin kutsutuista isoista välimerkeistä, joita käytetään virkkeen päättämiseen.
Piste suomen kielessä.
Pistettä käytetään usein virheellisesti numeroissa tuhansien erottimena, esimerkiksi "1.000.000 euron lottovoitto"." Oikea tuhaterotin on välilyönti ("1 000 000 euron lottovoitto").


Kieliopillinen luku.
Kieliopillinen luku (tai lyhyesti "luku"; latinaksi "numerus") on kieliopillinen kategoria, joka ilmaisee asioiden määrää. Useimmissa kielissä on yksikkö (singulaari) ja monikko (pluraali). Monissa kielissä on kuitenkin myös ns. monikollisia sanoja ("plurale tantum"), joita käytetään vain monikossa. Jotkut kielet kuten kiina eivät merkitse monikollisuutta, vaan se on pääteltävä asiayhteydestä. Joissain kielissä on lisäksi kaksikko (duaali) tai jopa kolmikko (triaali), jotka ilmaisevat täsmällistä määrää asioita tai esineitä.
Kielissä on persoonapronominit ovat usein sekä yksikössä että monikossa. Jos kielessä yleensä on muita numeruksia, niin ne ilmenevät ainakin persoonapronomineissa. Esimerkiksi saamen kielessä on kaksikkopronominit, jotka tarkoittavat täsmälleen kahta henkilöä (esimerkiksi 'me kaksi'), mutta substantiiveilla ei ole kaksikkomuotoja. Myös verbeillä voi olla persoonamuotoja, jotka ilmaisevat luvun.


John Maynard Keynes.
John Maynard Keynes (, 5. kesäkuuta 1883, Cambridge, Englanti – 21. huhtikuuta 1946, Tilton, East Sussex) oli englantilainen talousoppinut, jonka radikaaleilla ideoilla oli merkittäviä vaikutuksia moderniin talous- ja poliittiseen ajatteluun. Häntä pidetään yleisesti ns. hyvinvointivaltion yhtenä teoreettisena isänä, joskin hänen aikanaan ajatukset valtion osallistumisesta talouselämään koskettivat etupäässä korkotason sääntelyä ja valtion infrastruktuuri-investointeja, eivätkä esimerkiksi veroja, tulonsiirtoja ja korkeaa sosiaaliturvaa, jotka usein nykyisin yhdistetään hyvinvointivaltion käsitteeseen.
Keynes muistetaan erityisesti valtion aktiivisen taloudellisen roolin puolestapuhujana. Keynesin mukaan valtion tulisi käyttää rahavaroja välineenä vähentämään voimakkaiden talousmuutosten laskusuhdanteiden, laman ja noususuhdanteiden haitallista vaikutusta. Keynesin mielestä valtion piti toteuttaa investointeja täystyöllisyystavoitteen saavuttamiseksi. Joitain hänen ideoitaan yhdistettiin uusklassiseen taloustieteeseen, jolloin syntyi "”keynesiläinen taloustiede”". Se oli pitkään erittäin vaikutusvaltainen suuntaus, johon turvautuivat talouspolitiikassaan eri maiden puolueet sekä oikealta että vasemmalta. Keynesiläisen kauden aikana taloustieteen valtavirrasta syrjässä ollutta klassista taloustiedettä harjoitettiin ja uusklassista teoriaa kehitettiin etenkin Chicagon yliopistossa, jonka vaikutusta ns. uuden klassisen teorian syntyyn ja valta-asemaan pidetään miltei kiistattomana.
Keynesin ajattelun tärkeyttä korostavat taloustieteilijät kritisoivat nykyään sekä keynesiläistä että uusklassista taloustiedettä ja kutsuvat itseään post-keynesiläisiksi. Se on kuitenkin varsin epäyhtenäinen suuntaus.
Tausta.
John Maynard Keynesin vanhemmat olivat John Neville Keynes, talousoppinut Cambridgen yliopistossa sekä Florence Ada Keynes (o.s. Brown), kirjailija ja sosiaalisten uudistusten kannattaja, joka toimi myös Cambridgen pormestarina. Keynesilla oli nuorena homoseksuaalisia suhteita, mutta hän rakastui myöhemmin tanssijatar Lydia Lopokovaan ja meni tämän kanssa naimisiin.
Keynes opiskeli Britannian eliittikouluissa, kuten Eton Collegessa ja Cambridgen yliopiston King's Collegessa. Hän valmistui Cambridgen yliopistosta matematiikan alalta, ja melko pian hänen mielenkiintonsa kohdistui taloustieteeseen.
Työura.
Keynes toimi Ison-Britannian hallituksen neuvonantajana ensimmäisen maailmansodan aikana, ja ensimmäisen kerran hänen ajatuksensa saivat julkisuutta teoksessa "The Economic Consequences of the Peace" joka julkaistiin sodan jälkeen. Kirjassa Keynes toi esille ajatuksen, että sotakorvaukset, joita Saksa pakotettiin maksamaan sodan voittajille, olivat liian suuria ja tämä romahduttaisi Saksan talouselämän. Ennustus toteutuikin vuonna 1923, kun Saksan talous romahti hyperinflaation seurauksena ja vain pieni osa sotakorvauksista oli maksettu.
Keynes julkaisi myös kirjan "Treatise on Probability" 1920, joka oli merkittävä lisä todennäköisyysteorian filosofiseen ja matemaattiseen perustaan.
Keynesin keskeinen lähtökohta taloudessa oli se, että massatyöttömyys ja lama johtuivat pääosin heikosta kulutuskysynnästä. Hän uskoi, että talouden taantuman aikana valtion oli otettava suurempi rooli talouselämässä, jotta voitiin lisätä kysyntää ja luoda uusia työpaikkoja. Keynesin käsityksen mukaan pienituloisille kannattaa ohjata tulonsiirtoja, sillä näin voitiin jopa kiihdyttää talouskasvua. Olennaista oli, että tulonsiirrot eivät hyödyttäneet vain pienituloisia, vaan myös koko kansantaloutta lisäämällä kokonaiskulutusta ja sitä kautta kiihdyttämällä yhteiskunnan tuotannollista aktiivisuutta.
Työllisyys, korko ja raha.
Keynesin pääteos "The General Theory of Employment, Interest and Money" () julkaistiin vuonna 1936. Kirjan ajatukset vaikuttivat nopeasti maailman tapaan katsoa taloutta ja valtion roolia yhteiskunnassa.
Työllisyys, korko ja raha -kirjan pääajatus oli se, että valtion on pystyttävä toimimaan talouden laskukauden aikana tarvittaessa alijäämäisellä budjetilla, jotta ihmiset saataisiin pidettyä töissä. Keynesin mukaan näin on tehtävä, sillä laskukauden aikana yksityinen sektori ei investoi tarpeeksi. Markkinoiden tullessa kyllästetyiksi yritykset vähentävät investointejaan, joilloin tämä laskee liikkeelle vaarallisen kehän, jossa tapahtuu ensin vähemmän investointeja, josta seuraa vähemmän työpaikkoja, vähemmän kuluttamista ja lopulta myös entistä vähemmän syitä investoida.


Magna Carta.
Magna Carta on Ison-Britannian julkista valtaa rajoittava säädöskokoelma. Se vastaa osittain muiden maiden perustuslakeja. Magna Carta säädettiin alun perin rajoittamaan Englannin kuninkaan Juhana Maattoman valtaa Runnymedessä 15. kesäkuuta 1215.
Hirmuhallitsijana kuningas Juhana Maaton on tullut tutuksi myöhempien Robin Hood -balladien Robin Hoodin arkkivihollisena. Historian kirjoittajat ovat arvelleet, että Juhana Maaton ei olisi ollut sen julmempi hallitsija kuin hallitsijat keskimäärin tuona aikana. Vasallit nousivat kapinaan lähinnä Juhanan epäonnisen ulkopolitiikan seurauksena. Erimielisyydet paavin kanssa ja sitä seurannut kirkkojen sulkeminen sekä etenkin tappio Bouvinesin taistelussa saivat vasallit nousemaan vastarintaan Juhanaa vastaan.
Tappio Ranskalle oli merkittävä isku Englannille, koska se menetti lähes kaikki mantereen puolella olevat maa-alueensa ja joutui vetäytymään lähes kokonaan saarille. Englannin kuninkaalla ei ollut enää hallinnassaan maata vaan ainoastaan saari ja siitä Juhana sai pilkkanimen ”Maaton”. Valtakunnan taloudellinen ahdinko aiheutui sekä Rikhard I Leijonamielen ristiretkistä että hävitystä Bouvinesin taistelusta. Verotusta oli lisättävä, koska mantereelta saadut verotulot tyrehtyivät ja sotatoimet (mukaan lukien ristiretket) olivat kuluttaneet valtion kassaan suuren loven.
Hävitty sota vei kuninkaan suosion pohjalukemiin ja kiristynyt verotus lisäsi epäsuosiota. Suosion heikentyminen sai kuninkaan etsimään käsiinsä ja vangitsemaan poliittisia vastustajiaan. Vasallien luottamus kuninkaaseen oli mennyt ja he nousivat vastarintaan käyttäen syynä Juhanan kovaa verotusta ja mielivaltaisia vastustajien vangitsemisia. Vasallit eivät kuitenkaan uskaltaneet syöstä kuningasta vallasta, vaan he pakottivat Juhanan allekirjoittamaan Magna Cartan, jossa kuninkaan valtaa siirrettiin suureksi osaksi vasalleille. Siinä muun muassa kiellettiin mielivaltainen pidättäminen ja määrättiin, että saadakseen verottaa kansaa kuninkaan on kutsuttava koolle kokous, parlamentti, hyväksymään verot.
Tämän ensimmäisen Magna Cartan pykälät olivat hyvin ankaria, ja ne käytännössä tekivät Juhanasta vain nimellisen kuninkaan vailla valtaa. Juhana ei kuitenkaan katsonut kiristetyn asiakirjan velvoittavan itseään, ja heti tilaisuuden tullen hän sanoutui siitä irti, mistä seurasi sisällissota.
Juhanan kuoltua seuraavana vuonna kuninkaaksi nousi hänen alaikäinen poikansa Henrik III, jonka valtakunnan aateliset hyväksyivät hallitsijakseen, ja sisällissota loppui. Henrikin nimissä toimivat sijaishallitsijat antoivat Magna Cartan uudestaan hieman heikennettynä versiona, joka palautti kuninkaalle hallitsijan oikeudet. Sijaishallitsijat antoivat vielä kolmannen, uudistetun Magna Cartan, ja Henrik itse antoi täysi-ikäiseksi tultuaan neljännen version vuonna 1225. Henrik III hallitsi Englantia 56 vuotta, jona aikana Magna Carta vakiintui osaksi Englannin valtiosääntöä. Viimeisen kerran Magna Cartan antoi parlamentti vuonna 1297 vahvistamalla Henrik III:n vuoden 1225 version.
Magna Cartaa voi pitää ihmisoikeusjulistusten ja perustuslakien ensimmäisenä versiona, josta kaikki myöhemmät ovat kehittyneet. Alkuperäisen version oikeudet koskivat lähinnä vain ”vapaita miehiä”, mutta sittemmin sitä on laajennettu antamaan koko kansalle yhä laajempi suoja julkisen vallan käyttäjiä vastaan.


Tasavalta.
Tasavalta on valtiomuoto, jossa ei ole lainkaan päämiestä tai päämies valitaan vaaleilla määräajaksi. Nimitys tarkoittaa myös valtiota, jossa on voimassa tällainen järjestelmä. Demokraattisen tasavallan hallinto perustuu kansanedustajien valtaan. Lainvaltaisuus on yksi tasavallan perusedellytyksistä.
Tasavaltaa kutsutaan usein monarkian vastakohdaksi. Määritelmä on käyttökelpoinen, mutta ei päde joissakin rajatapauksissa, eikä silloin kun tasavallan ja monarkian ero on määritelty toisin kuin modernissa yhteiskunnassa. Myöskään oligarkian käsite ei sovi kumpaankaan vaihtoehtoon. Käsitys tasavallasta yksiselitteisesti monarkian vastakohtana on liian yleistävä, eikä ota huomioon muun muassa erilaisten monarkioiden monimuotoisuutta (katso hallitusmuoto).
Tasavaltainen hallinto voi rakentua monella tavalla. Artikkelin ensimmäinen osio erittelee näitä yksityiskohtia, toinen osio luo yleiskuvan joistakin maailman vaikutusvaltaisimmista tasavalloista. Artikkelin kolmas osio on analyysi yhteiskunnan instituutioiden välisestä suhteesta tasavaltaan: Tasavallan käsite liitetään valtioon, jossa hallituksen poliittinen valta riippuu pelkästään kansan tahdosta, vaikka se olisi vain vähäistä.
Valtionpäämiehet.
Uusimmissa tasavalloissa valtionpäämiestä kutsutaan presidentiksi. Muita käytössä olleita nimityksiä ovat mm. konsuli, doge ja arkontti. Demokraattisissa tasavalloissa valtionpäämiehen tehtävän saa vaalit voittanut henkilö. Suorassa vaalissa äänestetään suoraan valtionpäämiehestä, epäsuorassa vaalissa valitaan ensin valitsijamiehet, jotka valitsevat valtionpäämiehen. Presidentin valtakausi vaihtelee neljästä seitsemään vuoteen. Joissain maissa perustuslaki rajaa vaalikausia, eli kertoja, jotka sama henkilö voi tulla valituksi presidentiksi.
Jos tasavallan valtionpäämies on myös hallituksen puheenjohtaja, järjestelmää kutsutaan presidenttivaltaiseksi (esimerkiksi: Yhdysvallat). Jos valtionpäämies ei ole samaan aikaan hallituksen puheenjohtaja, jälkimmäistä tehtävää hoitaa useimmiten pääministeri. Presidentin tehtävänkuvaan voi kuulua esimerkiksi neuvoa-antava rooli hallituksenmuodostuksessa vaalien jälkeen, mutta käytännöt ja rooli vaihtelevat seremoniallisesta ja epäpoliittisesta vaikutusvaltaiseen ja vahvasti poliittiseen. Pääministeri vastaa linjausten tekemisestä ja keskushallinnosta. Joissakin tasavalloissa on mahdollista, että presidentiksi ja hallituksen puheenjohtajaksi valitaan poliittisesti erisuuntaisesti ajattelevat henkilöt. Kun Ranskassa hallituksen johtava kabinetti ja presidentti ovat poliittisesti eri leireistä, tätä hallituksen muotoa kutsutaan yhteishallinnalliseksi (). Sen sijaan Saksassa ja Intiassa presidentin pitää olla puolueeton.
Joissain maissa, kuten Sveitsissä ja San Marinossa, valtionpäämiehen tehtävää hoitaa komitea, johon kuuluu useita henkilöitä. Komitean jäseniä nimitetään konsuleiksi. Rooman tasavallassa oli kaksi komiteaa, jotka nimittivät senaatin vuoden välein. Yksi komitean jäsenistä toimi valtionpäämiehenä kuukauden kerrallaan, vaihdellen ylikonsulin (lat. "consul maior") ja alikonsulin (lat. "consul suffectus") virkoja keskenään. Ylikonsuli oli virkaa johtava konsuli ja alikonsuli oli ylikonsulin alamainen, kuitenkin niin, että alikonsulilla oli tässä rajallista itsenäisyyttä ja veto-oikeus ylikonsulin päätöksiin.
Tasavaltaa voi johtaa valtionpäämies, jolla on monia monarkin piirteitä: jotkut tasavallat valitsevat presidentin eliniäksi ja myöntävät presidentille enemmän oikeuksia kuin on tavallista edustuksellisessa demokratiassa. 1970-luvun jälkeinen Syyrian arabitasavalta osoittaa, että presidentin virka voidaan tehdä perinnölliseksi. Historioitsijat väittelevät ajankohdasta, jolloin Rooman tasavallasta tuli Rooman keisarikunta. Ongelmana on, että ensimmäisille Rooman keisareille annettiin valtionpäämiehen valtuudet vähitellen, eivätkä vallan antaneet hallitukset poikenneet paljoa Rooman tasavallasta..
Tästä syystä yhteiskuntatieteen käyttämä määritelmä ”tasavallasta” ei sulje pois monarkiaa, ja sana viittaa aina ”ihanteelliseen” hallintomuotoon. Poliittisessa filosofiassa tällaista ”tasavallan” merkityksen kehittymistä nimitetään tasavaltaisuudeksi, republikaanisuudeksi. Teoreettisilla näkemyksillä ei kuitenkaan näytä olleen vaikutusta sanojen "tasavalta" ja "kuningaskunta" arkikäyttöön.
Monarkianvastaisuudella, eli yleinen kielteisyydellä monarkiaa kohtaan ei ole ollut aina merkittävää osuutta tasavaltojen luomisessa tai niiden ylläpidossa. Kun tasavallan valtionpäämieheksi ei ole valittu monarkkia, taustalla on voinut olla käytännön seikka, eikä niinkään ideologinen pohdinta. Erimerkki käytännön asiasta on tilanne, jossa monarkkiehdokasta ei ole. Sellainen oli tilanne Yhdistyneissä provinsseissa vuonna 1588, kun sekä Anjoun herttua että Leicesterin jaarli kieltäytyivät kuninkaan asemasta.
Toisaalta pian Valistuksen jälkeen luoduissa valtioissa valinta tehtiin aina harkiten: Tuolloin luoduissa "tasavalloissa" oli väistämättä kuninkaanvallanvastaisia piirteitä. Yhdysvaltojen kohdalla kyseessä oli joidenkin brittiläisen monarkian piirteiden vastustus. Samoin silloin, kun ranskalaiset hylkäsivät kuninkaanvallan ja loivat Ensimmäisen tasavallan. Ranskan viidettä tasavaltaa perustettaessa monarkianvastaisuudesta oli tuskin mitään jäljellä. Ranskan suhteissa muihin maihin ei myöskään ollut mitään vaikutusta sillä, olivatko ne monarkioita vai eivät.
Uskonnon merkitys hallitusmuodon valinnassa.
Uskonnon alalla tapahtuneilla muutoksilla oli harvoin vaikutusta valtioiden hallintomuodon valintaan ennen Euroopassa syntyneitä monia uudistusliikkeitä. Esimerkiksi monijumalauskonnon ja kristinuskon välimuoto antiikin Roomassa toi ehkä uudet hallitsijat, mutta ei vaikuttanut käsitykseen siitä, että monarkia oli ainoa oikea tapa johtaa valtakuntaa. Myös myöhäiskeskiajan tasavallat, kuten Venetsian tasavalta syntyivät ilman katolisen kirkon uskonnollisten normien kyseenalaistamista.
Tämä muuttui Augsburgin sopimukseen (1555) kuuluneen "cuius regio, eius religio" -säädöksen jälkeen. Tämä latinankielinan lause tarkoittaa suoraan käännettynä "kenen (on) maa, hänen (on) uskonto". Tämä Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa pätenyt sopimus vaikutti moniin Saksan kaupunkivaltioihin ja määräsi kansalaiset noudattamaan hallitsijansa uskontoa, minkä tahansa kristinuskon muodon hän valitsikaan. Kalvinismi ei kuitenkaan tullut kyseeseen, sillä sen kielsi samainen sopimus. Ranskan kuningas lopetti Nantesin ediktissä (1598) säädetyn suvaitsevaisuuden ei-katolisia uskontoja kohtaan Fontainebleaun ediktillä (1685). Yhdysvalloissa ja Espanjassa monarkit loivat kukin omanlaisensa version kristinuskosta, joten valistuksen alkaessa Euroopassa ja sen siirtomaissa ei ollut yhtään absolutistista monarkiaa, joka olisi suvainnut mitään muuta kuin virallista valtionuskontoa.
Valtionuskonnon merkitystä vähentäneitä tasavaltoja.
Mahdollisuus vapautua valtionuskonnosta oli tärkeä tekijä, kun kansa valitsi tasavallan yhteiskuntansa hallitusmuodoksi. Tästä näkökulmasta katsottuna monarkiassa elämisen voisi päätellä johtavan helpommin yhdenmukaiseen uskontoon. Kaikilla suurilla monarkioilla oli valtionuskonto. Joidenkin faaraoiden ja keisareiden kohdalla tämä saattoi johtaa uskontoon, jossa monarkki ja hänen sukunsa saivat jumalankaltaisen aseman. Esimerkkinä tästä on mm. Japanissa vallinnut keisarikultti. Sama ilmiö toisessa mittakaavassa ilmenee, kun kuningaskunnat leimautuvat johonkin tiettyyn uskonnon lajiin: Belgian katolisuus, Anglikaaninen kirkko Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Tsaarin Venäjän ortodoksinen kirkko ja monet muut.
Jos ei ole kuningaskuntaa, ei ole kuningasta vaatimassa yhtä uskontoa. Koska tämä oli havaittu yleisesti Valistusaikaan mennessä, ei ole yllättävää, että jotkut valistusfilosofit pitivät tasavaltaa parempana kuin muita hallintomuotoja tilanteissa, joissa haluttiin välttyä liian voimakkaan valtionuskonnon huonoilta puolilta. Poikkeuksena oli Jean-Jacques Rousseau. Hänen visionsa oli tasavalta, jolla oli vaativa valtion "kansalaisuskonto".
Monet tasavalloiksi itseään kutsuneet valtiot ovat olleet rajulla tavalla uskonnonvastaisia. Näin asia oli etenkin kommunistisissa tasavalloissa, kuten entisissä neuvostotasavalloissa, Pohjois-Vietnamissa, Pohjois-Koreassa ja Kiinassa.
Valtionuskontoa korostaneita tasavaltoja.
Jotkut maat tai valtiot ovat järjestäytyneet tasavalloiksi nimenomaan siksi, että näin ne ovat saaneet perustuslakiinsa pakollisen valtionuskonnon: islamilaiset tasavallat on yleensä luotu tältä pohjalta, mutta näin on tehty vaihtelevissa määrin myös esimerkiksi juutalaisessa Israelin tasavallassa ja katolisessa Irlannin tasavallassa. Yksi esimerkki on myös Protestanttisissa Alankomaissa, jossa katsottiin renessanssin aikaan, että Vilhelm Oranialainen oli aivan liian sallivainen katolisten suhteen ollakseen hyväksyttävä protestanttien kuningas.
Näissä tapauksissa tavoiteltiin sitä, ettei yksikään avarakatseinen monarkki voisi taivuttaa kansalaisiaan vapaampaan uskonnolliseen toimintaan, kuten esimerkiksi Milletin järjestelmä oli tehnyt Ottomaanien imperiumissa), tai vaihtaa kokonaan toiseen uskontoon, kuten Englannissa perättäiset hallitsijat Henrik VIII / Edvard VI / Maria I / Elisabet I tekivät. Tällainen ideaalityyppisen, vahvassa asemassa olevaan valtionuskontoon perustuva tasavallan lähestymistapa oli esimerkiksi šaahin syrjäyttäneessä Iranin vallankumouksessa, jossa perustettiin vaikutusvaltaisten ajatollahien johtama "tasavalta". Maassa kutsutaan uskonnollisia johtajia nimellä ajatollah, ja vaikutusvaltaisinta heistä kutsutaan Iranin Suurimmaksi johtajaksi.
Demokratian määritelmät.
Tasavallat liitetään usein ajatuksellisesti yhteen kansanvallan kanssa. Se vaikuttaa suomessa luonnolliselta, sillä kielemme käsite tasavalta on kuvaava. Indoeurooppalaisissa kielissä vastaava käsite, esimerkiksi ruotsin "republik" on peräisin latinan sanoista "res publica", joka tarkoittaa yhteistä tai yleistä asiaa. Tämä linkki tasavallan ja kansanvallan välillä ei kuitenkaan ole mitenkään yleisesti sovittu, vaikka otettaisiin huomioon, että on olemassa useita demokratian muotoja.. (Tasavalta-aatteesta tarkemmin englanninkielisen Wikipedin artikkelissa "Republicanism in the United States").
Aivan ensimmäiseksi kannattaa huomata, että periaate yhdestä tasaveroisesta äänestä yhtä aikuista kohti ei saanut yleistä hyväksyntää demokratioissa ennen 1900-luvun puoliväliä. Sitä ennen äänestysoikeus perustui yksilön taloudelliseen maksukykyyn, sukupuoleen, rotuun, tai näiden ja muiden tekijöiden yhteisvaikutukseen. Monet aikaisemmat demokratioiksi kutsutut hallitusmuodot, Ateenan demokratia mukaan lukien, nimettäisiin nyky-yhteiskuntaan suhteutettuna äänenlaskujärjestelmiensä vuoksi plutokratiaksi tai laajaksi oligarkiaksi.
Antiikin ajoista alkaen kuvatun suoran demokratian vaaroista ja epäkäytännöllisyydestä viisastuneina tasavallat ja kuningaskunnat ryhtyivät pyrkimään kohti edustuksellista demokratiaa valistuksen ajasta alkaen. Yksi ensimmäisistä varoituksista tuli Sokrateen oppilailta Platonilta ja Ksenofonilta noin vuonna 400 eaa. - olihan heidän ystävänsä Sokrates tullut tuomituksi kuolemaan Ateenan täydellisen ”demokraattisessa” järjestelmässä. Tästä syystä he pitivät parempana Spartan ”vähemmän demokraattista” hallintojärjestelmää.
Monissa edustuksellisen kansanvallan omaksuneissa maissa pidetään kansanäänestyksen kaltaisia suoran kansanvallan välineitä edelleen epäluotettavina. Tästä huolimatta Sveitsin kaltaisilla tasavalloilla on valtiojärjestelmässään melkoisesti suoraa kansanvaltaa. Siellä pannaan vuosittain yleensä useita asioita kansanäänestykseen. Glarusin ja Appenzell Innerrhodenin alppikantoneissa asiat päätetään paikallisten asukkaiden muodostamissa neuvostoissa.
Marxismi rohkaisi ihmisiä luomaan valtionorganisaatioita, joilla oli kylmän sodan synkimpinä vuosina vain harvoja yhtymäkohtia länsimaiden demokratioiden kanssa, vaikka Marxismin ja kommunismin tarkoitus oli vahvistaa proletariaattia. Fidel Castron kommunistisella tasavallalla on monia julkisia komiteoita, joihin kansalaisilla on mahdollisuus osallistua aivan "ruohojuuritasolta" alkaen, mutta he eivät saavuta sillä paljoakaan poliittista valtaa. Tällaista demokratian tulkintaa kutsutaan perusdemokratiaksi, vaikkakin käsite on kiistanalainen: Alkuperäinen tarkoitus löytyy jostakin suoran demokratian ja ruohonjuuridemokratian väliltä, mutta painotukset vaihtelevat. Esimerkiksi Pakistanissa "perusdemokratian" käsite sitoutuu sotilasdiktatuurin kauteen.
Jotain kovan linjan totalitarismista jäi idässä eloon vielä Rautaesiripun pudottua. Tasavaltojen täydet nimet voivat tosinaan johtaa harhaan. Vaikka nimessä lukee "kansan" tai "demokraattinen", ei maalla ole mitään tekemistä länsimaissa syntyneiden suoran tai edustuksellisen demokratian kanssa. Itse asiassa fraasi ”Kansan demokraattinen tasavalta” tarkoitti kylmän sodan aikana usein Stalinin diktatuuria. Pitäisi myös olla selvää, että nämä ”idän” tyyppiset tasavallat eivät sovi siihen tasavallan määritelmään, joka olettaa laajasti käsitetyn kansan valitsevan johtajansa – ellei kansa aidosti hyväksy johtajaansa.
Tasavaltalaisuuden vaikutteet.
"Monarkianvastaisuuden" ja "uskonnollisten erojen" tavoin republikanismin osuus vaihteli monien todellisten tasavaltojen synnyssä. Myöhäiskeskiaikaan asti muodostuneita tasavaltoja voidaan pitää tasavaltoina myös sanan nykyaikaisessa merkityksessä siitä huolimatta, että se, mitä niiden syntymiseen johtaneen tasavalta-aatteen määrästä ja laadusta tiedetään, rajoittuu usein valistuneeseen arvailuun ja perustuu lähteisiin, jotka tunnustetaan yleisesti osittain mielikuvitukseen perustuviksi. Tietomme esimerkiksi Roman tasavallan alkuperästä perustuu teoksiin, joita ovat kirjoittaneet Polybius, Livius, Plutarkos ja muut. Kaikki heistä kirjoittivat ainakin joitakin vuosisatoja tasavallan synnyn jälkeen — kaikilla on tarkkaa tietoa, mukaan lukien suhteellinen epävarmuus Rooman tasavallan syntyvuodesta.
Ajan myötä tasavalta-aate sekoittui eri tavoin yksilön oikeuksia koskeneiden demokraattisen teorioiden kanssa ja tuloksena olivat esimerkiksi liberaali- ja sosialistipuolueet, joita perustettiin Valistuksen aikana. Kansojen itsemääräämisoikeus ja yksilön ihmisarvo olivat liberalismin ja sosialismin yhteiset arvot. Ne olivat ja ovat edelleen eri mieltä siitä, vaaditaanko näitä tasavallalta, mikä on tasavallan "tarkka" merkitys, ja miten talouselämä pitäisi järjestää. Viimeisintä ristiriitaa kuvataan usein sanoilla sosialismi (talousjärjestelmänä) ja kapitalismi (liberaalien edistämä talousjärjestelmä). Perinnöllisen valtionpäämiehen ja demokratian välistä kompromissia kutsutaan perustuslailliseksi monarkiaksi
Siitä ei kuitenkaan ole epäselvyyttä, että republikanismi oli Yhdysvaltojen perustava ideologia ja vaikuttaa edelleen amerikkalaisten poliittisten arvojen ytimessä. (Katso: Republikaanit).
Antiikki.
Muinaisessa Intiassa monet Mahajanapadat muodostuivat tasavalloiksi 500-lukuun mennessä jaa.
Muinaisessa Lähi-idässä monet alueet kuten Levantti saavuttivat kollektiivisen valtajärjestelmän. Arwadia pidetään yhtenä varhaisimmista tasavallan ilmentymistä. Siellä kansa kuvataan suvereeniksi monarkin sijaan.
Keskiajalta säilyneet tärkeät antiikin poliittis-historialliset kirjoitukset vaikuttivat vain harvoin omana aikanaan tasavaltojen syntyyn tai vahvistumiseen. Ateenan demokratia oli jo syntynyt Platonin kirjoittaessa suomeksi nimellä "Valtio" tunnetun dialoginsa, eikä teos vaikuttanut siihen. Jos olisi vaikuttanut, Ateenan demokratiasta olisi nyky-ymmärryksen mukaan tullut "vähemmän" tasavaltalainen. Platonin kokeilut omien poliittisten periaatteidensa kanssa Syrakusassa epäonnistuivat. Ciceron teos "De re publica" ei vahvistanut Rooman tasavaltaa vaan toimi paremminkin esisoittona Imperiumin hallitusmuodolle, joka syntyikin pian Ciceron kuoleman jälkeen.
Keskiajan Venäjällä oli kaksi korkealle kehittynyttä ja innovatiivista tasavaltaa, Novgorod ja Pskov.
Renessanssi.
Renessanssin syntyä leimasi monien antiikin kirjoitusten omaksuminen ja se johti enemmän tai vähemmän yhtenäiseen käsitykseen, jolle on myöhemmin annettu nimi "klassinen republikanismi". Jäljelle jäi kuitenkin erimielisyys siitä, millainen ihannevaltion sekahallitusmuodon koostumuksen tulisi olla, jotta tulos olisi aidoimmin tasavaltainen. Ei ole selvää millainen rooli tasavalta-aatteella oli niissä tasavalloissa, jotka on perustettu Renessanssin tasavaltafilosofioiden julkaisemisen jälkeen. Muita mahdollisia syitä tasavaltaan johtaneiden poliittisten valintojen lisäksi esimerkiksi Alankomaissa ovat voineet olla sopivan kuningaskandidaatin puuttuminen, katolilaisuuden vastaisuus tai poliittista vaikutusvaltaa etsivä keskiluokka.
Valistuksen tasavalta.
Valistuksen aika tuotti uuden poliittisten ajattelijoiden sukupolven, joka muun muassa osoitti, että poliittinen "filosofia" oli muuttumassa poliittiseksi "tieteeksi". Tällä kertaa poliittisten "ajattelijoiden", kuten John Locken, työ näkyi selvästi uusissa Amerikan ja Ranskan tasavalloissa. Toimeenpano- ja päätöksentekovalta erotettiin toisitaan, samoin kirkko ja valtio tietyllä menestyksellä ja aivan oman aikamme tärkeimpien poliittisten linjausten mukaan.
Valistus itse asiassa määritteli tasavallan, kuten myös seuraavan vuosisadan monarkiat. Valistuksen ajan loppuun mennessä syntyneet tärkeimmät periaatteet olivat lainvaltaisuus, vaatimus siitä, että hallitus täyttää laille kuuliaisen kansan tarpeet, että hallitus toimii kansallisen edun mukaan kansalle ymmärrettävillä tavoilla, ja yleinen itsemääräämisoikeus.
Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Yhdysvalloissa.
Kirjassaan "A Defence of the Constitutions of the United States" (1787) John Adams käytti Samuel Johnsonin 1755 sanakirjassaan "A Dictionary of the English Language" julkaisemaa määritelmää tasavallasta. Se kuuluu: "Hallitus on enemmän kuin yksi henkilö". Toisaalla samassa julkaisussa ja muissa kirjoituksissaan Adams kertoi käsittävänsä Britannian tasavaltana, koska maan johtaja, vaikkakin "kuningas", oli velvollinen noudattamaan lainsäädäntöä: "Jos Aristoteles, Livius ja Harrington tiesivät mitä tasavalta on, Brittiläinen perustuslaki muistuttaa paljon enemmän tasavaltaa kuin keisarikuntaa. Ke kuvaavat tasavallan lakien hallitsemaksi, ei miesten. Jos tämä määritelmä on oikein, brittiläinen perustuslaki on enemmän tai vähemmän tasavalta, jossa kuningas toimii ensimmäisenä toimeenpanijana. Se, että tämä virka on perinnöllinen ja siihin liittyy niin runsaita ja loistavia etuisuuksia, ei estä sitä, että hallinto on tasavalta, kunhan sitä sitovat pysyvät lait, joiden laadinnassa kansa on saanut äänensä kuuluviin ja joita sillä on oikeus puolustaa."
Proletaarien tasavalta.
Seuraavan suuren muutoksen poliittisessa ajattelussa loi Karl Marx, joka väitti, että kansojen sijaan luokilla on etuja ajettavana. Hän väitti, että hallitukset edustavat hallitsevan luokan intressejä ja että vahvistuva proletariaatti kumoaisi hänen aikansa hallitukset. (Katso: Marxismi, Pariisin kommuuni).
Uusia poliittisia filosofioita seurasi taas uusien tasavaltojen synty: 1900-luvun alusta lähtien luotiin "kommunistisia" tasavaltoja (ainakaan nimellisesti kommunististia "monarkioita" ei ollut). Niistä monet säilyivät vuosisadan verran, mutta kovenevassa jännitteessä niihin valtioihin nähden, jotka olivat suoremmin valistuksen ihanteiden perua.
Islamilainen tasavalta.
Siirtomaiden vapautumisen myötä islamin "poliittinen" ulottuvuus sai 1900-luvun jälkipuoliskolla uuden kipinän, joka johti moniin islamilaisiin tasavaltoihin. Valistuksen ja kommunismin periaatteita saatettiin sisällyttää jossain määrin näihin tasavaltoihin, mutta aina Koraanin periaatteille alistettuina. Islamilaista tasavaltaa ei pidetä "tasavaltalaisuuden" muotona, koska islamilaisen poliittisen ajattelun periaatteet kuten "šariah" eivät välttämättä johda tasavaltalaiseen hallitusmuotoon.
Taloudelliset tekijät.
Kun res publica (yhteinen asia) –käsitettä on sovellettu politiikkaan, on oletuksena aina ollut, että kansalaiset osallistuvat valtion hallintoon tavalla tai toisella, ainakin niin, etteivät he ole välinpitämättömiä niiden päätösten suhteen, joita vastuussa olevat tekevät, ja että kansalaiset voivat ottaa osaa poliittiseen keskusteluun. Historioitsijat ovat usein ajatelleet, että kansalaiset ovat normaaliolosuhteiden vallitessa poliittisesti aktiviisia vain silloin, kun heillä on aikaa ja voimavaroja ylitse toimeentuloon vaaditun määrän. Toisin sanoen riittävän suuri ja vauras keskiluokka, joka ei aateliston tavoin saa poliittista vaikutteitaan monarkilta, on yksi tasavaltaisen hallitusmuodon perusedellytyksistä. Tämän valossa ei ole yllättävää, että Hansakaupungit, 1800-luvun Katalonia tai kultakauttaan elävä Alankomaat perustettiin tasavaltoina. Kaikki olivat vaurautensa huipulla ja niissä kaikissa oli vaikutusvaltainen ja rikas keskiluokka.
Tässä näkyy selvästi myös marxismin pohjalta perustettujen tasavaltojen eriävä luonne: Karl Marx teorisoi, että proletariaatin tulisi johtaa hallitusta - niiden, joiden poliittisia mielipiteitä ei ollut kysytty, ja vielä vähemmän otettu huomioon valtioita suunniteltaessa. Marxististen tai kommunistisen tasavaltojen täytyi ratkaista seuraava ongelma: proletaareilta puuttui useimmiten mielenkiinto tai kokemus valtion suunnitteluun, vaikka he olisivat tunteneet "Pääomaan" tai Friedrich Engelsin kirjoitukset. Proletariaatin poliittinen osallistuminen valtion tasolla toteutui tuskin koskaan ja nämä kommunistiset tasavallat oli useimmiten organisoitu hyvin hierarkkisesti.
Paikallinen tasavalta.
Joskus on väitetty, että Neuvostoliitto olisi ollut ylikansallinen tasavalta, sillä sen jäsenvaltiot edustivat eri kansallisuuksia.
Yhdysvaltojen osavaltioiden tulee olla liittovaltion tavoin tasavaltoja, joissa lopullinen valta on kansalla. Tämä oli välttämätöntä, sillä osavaltioiden oli tarkoitus säätää ja ylläpitää useimmat sisäiset lait, tosin sillä poikkeuksella, että liittovaltion hallituksella on yksinoikeus sille osoitettuihin maa-alueisiin. Liittovaltion perustajien tarkoitus oli antaa osavaltioiden hoitaa valtaosan sisäisestä lainsäädännöstä, mutta ajan mittaan liittovaltion valta on kasvanut sisäisen lainsäädännön suhteen. Osavaltiot haluttiin tasavalloiksi, sillä sen ajateltiin suojaavan kansalaisoikeuksia ja estävän diktatuurien tai monarkioiden syntyä. Se ilmentää myös alkuperäisten 13 itsenäisen valtion haluttomuutta yhdistyä muiden kuin tasavaltojen kanssa. Sen lisäksi tämä vaatimus varmisti, että vain tasavallat voisivat liittyä Yhdysvaltoihin.
Yhdysvaltojen tapauksessa alkuperäiset 13 brittiläistä siirtokuntaa itsenäistyivät tasavalloiksi Amerikan vallankumouksen jälkeen. Itsenäiset tasavallat muodostivat aluksi väljän konfederaation nimeltään "Yhdistyneet valtiot" ja muodostivat myöhemmin nykyisen Yhdysvallat vahvistamalla nykyisen Yhdys­valtojen perustus­lain. Sen myötä syntyi itsenäisten valtioiden poliittinen liitto, jossa myös liittovaltion hallitus on tasavalta. Myöhemmin liittoon tulleiden valtioiden edellytettiin myös olevan tasavaltoja. Voidaan väittää, että Yhdysvallat on ylikansallinen tasavalta, sillä muutamat sen osavaltiot kuten Texas ja Havaiji ovat olleet itsenäisiä valtioita ennen liittymistään Yhdysvaltoihin. Toisaalta kuitenkin monet osavaltiot on perustettu vasta kauan sen jälkeen, kun niihin kuuluva alue oli jo liitetty Yhdysvaltoihin ja sitä oli aluksi hallittu liittovaltion territoriona.
Ylikansallinen tasavalta.
Suvereenit maat voivat omalla päätöksellään luovuttaa osan itsemääräämisoikeudestaan ylikansalliselle organisaatiolle. 1900-luvun jälkipuoliskon kuuluisin esimerkki tästä on Euroopan unioni eli EU, jolla on tasavaltalainen organisaatio. EU:n tasavaltalaisuudesta voidaan keskustella, sillä se ei ole varsinaisesti "maa". Uusien jäsenten ei tarvitse olla tasavaltoja.. Vaikka useimmat europarlamentin jäsenet ovat kristittyjä, Euroopan unionilla on maallinen hallitusmuoto..
Yhdysvaltojen tavoin Euroopan unioni on muodostunut itsenäisten valtioiden muodostamasta unionista, kuitenkin sillä erotuksella, että jäsenvaltioiden ei tarvitse olla tasavaltoja. Euroopan unionia ei toistaiseksi luokitella valtioksi, mutta sen toiminnot alkavat vähitellen vastata valtion määritelmiä. EU on silti ylikansallinen tasavalta, sillä se muodostuu monista kansakunnista.
Brittiläinen kansainyhteisö on myös ylikansallinen tasavalta. "Kansainyhteisö" on "tasavallan" synonyymi. Englanninkielinen arvonimi "Head of the Commonwealth" ei sinänsä kuulu Englannin kruunulle. Ison-Britannian kuningatar Elisabet II on tämän unionin päämies jäsenvaltioiden suostumuksen perusteella.
Esimerkkejä tasavalloista.
2000-luvun alussa useimmat niistä valtiosta, jotka eivät kutsu itseään monarkioiksi, olivat tasavaltoja joko virallisen nimensä tai perustuslakinsa perusteella. Tähän on joitakin poikkeuksia: Libyan arabi-Jamahiriya, Israel, Myanmar ja Venäjän federaatio. Israel ja Venäjä ja jopa Myanmar ja Libya täyttävät silti monia tasavallan kriteereitä.
Tasavalta poliittisessa yhteiskuntatieteessä.
Poliittisessa teoriassa "tasavallaksi" kutsutaan sellaista valtiota, jossa hallituksen poliittinen valta riippuu yksinomaan kansan hyväksynnästä, huolimatta siitä, kuinka marginaalista se on. Tämä käytäntö johtaa kahteen problemaattiseen määritelmään. Ensimmäiseksi on olemassa valtioita, jotka ovat luonteeltaan oligarkkisia, mutta jotka eivät ole perinnöllisiä, kuten monet diktatuurit. Toiseksi on olemassa valtioita, joissa kaikki tai melkein kaikki poliittinen valta on demokraattisilla instituutioilla, mutta valtionpäämies on monarkki, kuten perustuslailliset monarkiat. Ensimmäisessä tapauksessa monet valtion ulkopuoliset ovat sitä mieltä, ettei valtiota tulisi pitää tasavaltana. Toisessa tapauksessa esiintyy aktiivisia tasavaltalaisia liikkeitä, jotka ajavat pienimpienkin monarkkisten tunnusmerkkien hävittämistä, ja ratkaisevat tämän semanttisen ongelman kutsumalla valtiota demokratiaksi.
Politiikan tutkijat pyrkivät yleensä analysoimaan todellisuutta eivätkä siitä käytettyjä "nimiä": Se että kutsuuko poliittinen johtaja itseään kuninkaaksi vai presidentiksi, ja johtamaansa valtiota monarkiaksi vai tasavallaksi, ei ole olennaista, kun taas se että käyttääkö hän valtaa autokraattisesti on olennaista. Tässä mielessä poliittiset analyytikot saattavat kutsua ensimmäistä maailmansotaa viimeiseksi naulaksi monarkian arkkuun, ja tasavaltalaisuuta, oli se "de facto" tai "de jure" tai ei, välttämättömyydeksi modernille valtiolle. Itävalta-Unkarin keisarikunta ja Saksan keisarikunta molemmat lakkautettiin rauhansopimuksessa sodan jälkeen ja Venäjän keisarikunta syrjäytettiin Venäjän vallankumouksessa 1917. Myös voittajavaltioissa monarkeilta vietiin valta ja erityisoikeudet, ellei niitä ollut viety jo aikaisemmin, ja valtiot olivat enenevissä määrin valittujen päättäjin käsissä, joiden enemmistö johti hallitusta. Joka tapauksessa ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Saksa "de jure" tasavalta, kehittyi "de facto" autokratiaksi 1930-lukuun mennessä: Uusi rauhansopimus toisen maailmansodan jälkeen varmisti "de facto", että Saksan läntinen osa myös pysyisi tasavaltana.


Monarkia.
Monarkia (, "monarkhía", yksinvaltius, kirj. yksi alku) on valtiomuoto, jossa monarkki on valtion pää. Tyypillisenä erona tasavaltaan on se, että monarkiassa valta on elinikäistä, kun tasavallassa presidentit valitaan määräajaksi. Useimmat monarkiat eroavat tasavalloista siinäkin, että valta on perinnöllistä. Maailmassa on tällä hetkellä 44 monarkiaa.
Monarkiaksi kutsutaan joskus myös itse kuningashuonetta tai kuningaskuntaa ja monarkian symboli on eurooppalaisissa kuningaskunnissa kruunu.
Varhaiskeskiajalla useissa eurooppalaisissa kuningaskunnissa kuningas valittiin vaaleilla ja äänioikeutettuja olivat lähinnä mahtavimpien sukujen edustajat, joiden joukosta kuningas yleensä valittiin. Kuninkaiden asema muuttui myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa perinnölliseksi ja kruununperimysjärjestys määräsi tarkoin kuninkuuden perinnöllisyydestä. Eri maissa kuningassuvut muodostivat dynastioita, jotka saattoivat olla vallassa satoja vuosia. Eri maiden hallitsijoiden välisiä siteitä ja maiden yhteistyötä vahvistettiin kuninkaallisilla avioliitoilla.
Sanotaan, että periytyvä valta ei kuulu demokratiaan. Siksi vielä 1900-luvun alussa uskottiin, että vähitellen demokratisoituminen johtaisi monarkioiden täydelliseen katoamiseen. Näin ei ole kuitenkaan käynyt, mutta monissa maissa monarkiasta on luovuttu ja useimmissa maissa, joissa se on säilynyt, se on muuttunut vain seremoniaaliseksi, niin että monarkki on asemaltaan vain valtion keulakuva ja hänen poliittinen valtansa on hyvin rajoitettua tai sitä ei ole lainkaan (esimerkiksi lähes kaikki Euroopan monarkiat ja Japani). Esimerkiksi Ruotsissa muutettiin 1980-luvulla jopa kruununperimysjärjestystä, vaikka kuningas vastusti tätä.
Monarkioita, joissa monarkki (kuningas, kuningatar, keisari tai keisarinna) toimii valtionpäämiehenä perustuslain mukaisesti, olipa se sitten kirjoitettu tai kirjoittamaton perustuslaki, kutsutaan perustuslaillisiksi monarkioiksi. Siinä hallitsijalla on usein rajoitetusti tai ei ollenkaan valtaoikeuksia ja hänen tehtävänsä ovat ensisijaisesti edustuksellisia.
Monarkiamuodot.
Monarkistista valtiota kutsutaan erilaisilla nimityksillä riippuen yleensä hallitsijan arvonimestä. Nimityksiä voi kuitenkin olla useita samanaikaisesti, ja monarkia voi olla esimerkiksi perustuslaillinen monarkia ja kuningaskunta yhtä aikaa, ja näin käytännössä lähes aina myös on.
Kruununperimys.
Kruununperimys vaihtelee kuningaskunnasta toiseen. Perustuslaillisissa kuningaskunnissa se on yleensä kirjattu parlamentin säätämään perustuslakiin. Perinteinen kruununperimysjärjestys on alkanut vanhimmasta pojasta ja jatkunut sitten nuoremmille, ja vasta sitten tyttärille, ikäjärjestyksessä. Ennen epäselvyydet kruununperimyksessä johtivat usein sotiin eri kruununtavoittelijoiden kesken. Nykyisin mm. Ruotsissa on tasa-arvon nimissä kruununperimystä muutettu siten, että kruununperijä on vanhin perillinen sukupuolestaan riippumatta. Joissain maissa, kuten Yhdistyneessä kuningaskunnassa, on yhä voimassa kruununperimys, joka määrää monarkin tunnustamaan tiettyä uskoa ja kieltää avioliiton väärän uskontokunnan edustajan kanssa. Myös Ruotsin kuninkaan tulee olla Ruotsin kirkon jäsen.
Erikoisuuksia.
Liittovaltion osat voivat olla kuningaskuntia, vaikka itse valtio ei ole. Esimerkkinä Yhdistyneet arabiemiraatit.
Malesiassa yhdeksän sulttaania, jotka ovat Malesian niemimaan kuningaskuntien perinnöllisiä hallitsijoita, valitsevat joukostaan kansan kuninkaan viiden vuoden kaudelle.
Paavi on uskonnollisen asemansa katolisen kirkon päänä lisäksi Vatikaanivaltion suvereeni ja monarkki. Hänet valitaan yleensä kardinaalien joukosta, eikä kruununperimystä ole käytössä. 1400–1500-luvuilla joillain paaveilla oli lapsia, joille "de facto" he jättivät paavin viran.
Andorran virallisina valtionpäämiehinä, "ruhtinaskumppaneina", toimivat Espanjan Urgellin piispa ja Ranskan presidentti. Historiallisista syistä heillä on Andorran päämiehinä ruhtinaan arvonimi, joka perinteisesti viittaa monarkiaan, vaikkeivät he olekaan siinä mielessä monarkkeja, että heidän asemansa olisi elinikäinen tai perinnöllinen.


Fundamentalismi.
a> homoseksuaalisuuden vastainen mielenosoitus vuonna 2005 Topekassa.
Fundamentalismi (, perustus, pohja) on alun perin pohjoisamerikkalainen kristillinen protestanttinen liike, joka korostaa Raamatun sanatarkkaa erehtymättömyyttä. Tälle fundamentalismille on ollut tunnusomaista kirjaimellisesti tulkittujen uskonkappaleiden ehdoton noudattaminen. Myöhemmin sanaa fundamentalismi on alettu käyttää yleisemmin jyrkästä opillisesta vanhoillisuudesta tai ääriuskonnollisuudesta. Fundamentalismia katsotaan olevan monenlaista, muun muassa uskonnollista, poliittista ja aatteellista, ja sitä esiintyy nykyisin monen uskonnollisen suuntauksen keskuudessa.
Yleistä.
Fundamentalismia sisältyy kaikkiin arvomaailmoihin. Naomi Kleinin mukaan "Vaarallisia ovat suljetut, fundamentalistiset opit, jotka eivät kykene elämään muiden ideologioiden rinnalla. Niiden kannattajat eivät suvaitse moniarvoisuutta vaan vaativat itselleen rajatonta vapautta toteuttaa oma täydellinen järjestelmänsä."
Luonnehdintaa Pascal Boyerin mukaan.
"Fundamentalismi" on halua säilyttää tietty hierarkian tyyppi, joka perustuu liittoutumisen psykologialle ja jota luopuruuden helppous ja kasvava todennäköisyys uhkaavat.
Kristillinen fundamentalismi.
Kristillisen fundamentalismin juuret ovat 1880-luvulla Princetonin teologisessa seminaarissa. Siellä noihin aikoihin Archibald Alexander Hodge ja Benjamin B. Warfield puolustivat Raamatun arvovaltaa historiallis-tieteellistä arvostelua vastaan. Warfieldin seuraaja J. Gresham Machen jatkoi Raamatun erehtymättömyyden puolustusta 1920-luvulla ja siirtyi Princetonista Westminster Theological Seminaryyn Philadelphiassa ajauduttuaan erimielisyyksiin Princetonin virkatoveriensa kanssa.
Toinen fundamentalismin kehittymiseen vaikuttanut liike oli helluntailaisuuden nousu 1800-luvun lopussa. Kuuluisan Los Angelesin Azusa Streetin herätyksen myötä 1906 kielilläpuhuminen yleistyi helluntalaisuudessa. Fundamentalismin nousu liittyy erityisesti vuosien 1910–1915 nimellä "Fundamentals" (Perusteet, totuuden todistus) Los Angelesissa julkaistuihin halpoihin koko kansalle tarkoitettuihin kirjasiin, joita rahoittivat öljymiljonäärit Lyman ja Milton Stewart. Vasta 1919 fundamentalismi järjestyi liikkeeksi. Kyseisenä vuonna 6000 ihmistä kerääntyi ensimmäiseen World's Christian Fundamentals Associationin konferenssiin Philadelphiaan. Seuraavana vuonna baptistifundamentalistit perustivat Northern Baptist Conventionin ja presbyteerit oman yhteisönsä.
Fundamentalistiliike heikentyi vuoden 1925 jälkeen. Siitä huolimatta miljoonat uskovat edelleen Raamatun erehtymättömyyteen ja Kristuksen pian tapahtuvaan paluuseen. Toisen maailmansodan jälkeen muodostui evankelikalinen liike, joka elvytti ja yhdisti konservatiivista protestanttisuutta sekä säilytti joitain fundamentalismin käsityksiä laimennettuina.
Fundamentalismi aloitti uuden nousun 1970-luvulla. Uudet fundamentalistit olivat pienien kirkkokuntiin kuulumattomien seurakuntien pastoreita, lähinnä helluntalaisia, itsenäisiä baptisteja tai etelän baptisteja. Heidän kannatuspohjanaan ovat olleet suurehkot lähiöiden kirkot tai televisiotoiminta, josta he saavat varoja kuulumatta kirkkokuntiin. Jotkut keräävät varoja ja järjestävät postituslistoja vaikuttaakseen suoraan Yhdysvaltain politiikkaan. Jerry Falwell ja Pat Robertson ovat olleet 1980-luvun saarnaajista kuuluisimpia.
Islamilainen fundamentalismi.
Niin sanotulla koraanifundamentalismilla tarkoitetaan nykyisin harvalukuisia liikkeitä, jotka hylkäävät sunnan ja perustavat uskonnon vain Koraaniin. Koraanifundamentalismia on, vastoin sanan mielleyhtymää, pidetty vapaamielisenä islamin suuntauksena, joka sai 1900-luvun alussa kannattajia etenkin länsimaistuneista muslimeista.


Sähkötys.
Nykyaikainen kaupallinen Bencher-merkkinen automaattinen sähkötysavain, jolla muodostetaan morseaakkosia yhdessä elektroniikkaosan kanssa.
Sähkötys (tai "morsetus") on kommunikointitapa, jossa viestejä siirretään morseaakkosina, pisteistä ja viivoista koostuvina merkkeinä. Harrastuskäytössä sähkötystä käyttävät radioamatöörit, aikaisempi käyttö laivaradioliikenteessä on loppunut lähes täysin. Monissa maissa sähkötystä käytetään armeijan kommunikointimenetelmänä.
Historia.
Sähkötyksessä käytettävät kirjainten ja numerojen koodit tunnetaan nimellä "morseaakkoset", joka johtuu niiden keksijästä, Samuel Morsesta. Taidemaalari ja keksijä Morse, tuolloin 41-vuotias, oli vuonna 1832 laivalla palaamassa Euroopasta Amerikkaan, kun päivällispöytäkeskustelu sähkömagnetismista antoi hänelle ajatuksen lennättimestä. Laivamatkan aikana hän luonnosteli lennätinkoodin numeroiden välittämiseksi lyhyistä ja pitkistä sähköimpulsseista koostuvina koodeina. Uuden koodin, jossa oli suoraan vastineet aakkosille, Morse kehitti myöhemmin lennättimen liikekumppaninsa Alfred Vailin kanssa.
1800-luvun puolivälistä alkaen yleistynyt lennätin oli ensimmäinen laajasti myös yksityisten viestien välittämisessä käyttöön tullut nopea pidempien matkojen viestintäväline. Normaalissa viestinnässä sen pikkuhiljaa korvasivat puhelin ja teleksi. Radioliikennöinnissä puheradioliikenne ja varsinkin digitaalinen tiedonsiirto ovat korvanneet sähkötystä, mutta sähkötys on yhä verraten luotettava tapa liikennöidä huonoimmallakin radiokelillä, etenkin merellä.
Sähkötys Suomessa.
Suomessa Viestintävirasto poisti sähkötyksen suomalaisista radioamatöörin pätevyystutkintovaatimuksista vuonna 2003. Samoin ovat tehneet monet muut maat. Tästä huolimatta sähkötys on edelleen yksi radioamatöörien yleisimmistä yhteydenpitomenetelmistä Suomessa ja maailmalla. Nykyisin ainoa paikka, missä sähkötystä enää virallisesti Suomessa opetetaan tai vaaditaan, on Puolustusvoimat. Merivoimien laivaradistit, Ilmavoimat, maavoimien sissiradistit ja radiotiedustelu jatkavat sähkötysperinnettä Suomessa. Sotatilassa sähköttäminen on luotettava tapa viestiä satojen kilometrien päähän ja sitä on hankala paikallistaa ja häiritä.
Liikennöinti.
Sähkötysliikenteen nopeuttamiseen käytetään sovittuja lyhenteitä. Näihin kuuluvat kansainväliset Q-koodit ja lähinnä sotilaallisessa viestiliikenteessä käytössä olevat Z-koodit. Q- ja Z-koodit ovat kolmikirjaimisia lyhenteitä, jotka ilmaisevat kysymyksiä tai toteamuksia.
Kutsut tai asematunnukset ovat lyhenteitä, jotka identifioivat liikennöijän ja joita voidaan käyttää ilmaisemaan, ketä kutsutaan. Meriradioliikenteessä ja radioamatööriliikenteessä kutsuun sisältyy kansallisuuden ilmaiseva etuliite. Sotilaallisessa viestiliikenteessä kutsut saattavat olla näennäisen satunnaisia merkkiyhdistelmiä ja niitä voidaan liikenneanalyysin vaikeuttamiseksi vaihtaa määräajoin.
Esimerkki.
Asema "ab" kysyy asemalta "cd" signaalin kuuluvuutta ja merkkien luettavuutta, "cd" vastaa molempien olevan erinomaisia. "ab" päättää yhteyden vastaten aseman "cd" signaalin ja kuuluvuuden olevan myös erinomaisia.
ab: cd cd cd de ab qsa? qrk? k
cd: ab ab ab de cd qsa 5 qrk 5 va
ab: qsa 5 qrk 5 va
Sähkötysnopeus.
Sähkötysnopeudesta ilmaistaan useimmiten erikseen anto- ja ottotasot. Molemmat vaativat erilaista osaamista. Ottotasot vaativat sähkötysmerkkien vaistonvaraista muistamista selkäytimestä, kun taas antotasot vaativat fyysisen sähkötystekniikan harjoittelua. 40 merkin minuuttivauhtia pidetään sujuvana miniminopeutena tutkinnoissa tai radioaalloilla. 60 merkkiä minuutissa on hyväksyttävä nopeus ja puolustusvoimien tavallisen 2. luokan radioviestittäjätutkinnon pohja. 1. luokkaan tarvitaan puolestaan 80 merkkiä. Harva yltää yli 100 merkin nopeuksiin.
Sähkötysavaimet.
Perinteinen sähkötysavain on "suora sähkötysavain" eli "pumppuavain". Siinä avainvivun painallus kytkee virtapiirin. Painalluksen kesto määrää, tuleeko merkistä piste vai viiva. Lähes kaikkien sähkötysmerkkien tuottaminen vaatii siten useita painalluksia. Pumppuavaimen käyttö käy hankalaksi yli 100 merkin minuuttivauhdissa.
"Puoliautomaattisessa sähkötysavaimessa" on vipu, joka liikkuu vaakatasossa perusasennosta kahteen suuntaan. Painettaessa vipua vasemmalle vipu kytkee virtapiirin jatkuvana kuten perinteisessä sähkötysavaimessa. Tätä käytetään annettaessa viiva. Painettaessa vipua oikealle käynnistyy heilurikoneisto, joka kytkee ja katkaisee virtapiiriä tuottaen pisteitä avaimeen säädetyllä nopeudella niin kauan kuin vipua painetaan. Tällaisella avaimella taitava sähköttäjä voi saavuttaa antotason 300-400 merkkiä minuutissa.
Alkuperäinen puoliautomaattinen avain oli nimeltään Vibroplex, jossa pisteen puolelle painettaessa löysä metalliliuska yksinkertaisesti ei painautunut kiinni kontaktipintaan vaan jäi väpättämään, tuottaen hitaasti vaimenevan jatkuvien pisteiden virran.
"Automaattisessa sähkötysavaimessa" on yksi tai kaksi vaakatasossa liikkuvaa vipua. Oikealle painettaessa syntyy pisteitä ja vasemmalle painettaessa viivoja. Jos avaimessa on kaksi vipua, avaimen toteutuksesta riippuu, mitä tapahtuu, kun molempia painetaan samanaikaisesti. Nykyisin suosittu on vaihtovoittoinen eli jambinen toiminta, jossa molempia vipuja samanaikaisesti painettaessa syntyy vuorotellen pisteitä ja viivoja.
Antotekniikka.
Pumppuavaimella annettaessa alussa tärkeintä on, että ranne pysyy löysänä. Ongelmana onkin sähkötysavaimen nupista kiinni pitäminen ja sormien jännittäminen, joka luonnostaan saa ranteenkin jännittymään. Ranteen tulisi etenkin alussa joustaa jopa liioitellusti ja itse asiassa kaiken työn tulisi tapahtua ranteella.
"Käsialaa" ei sähkötyksessä saisi kuulua; sähkötystä ei siis saisi erottaa koneen sähkötyksestä. Tämä parhaassakin tapauksessa toteutuu vain osittain, ja muutaman liikennöintikerran jälkeen voi helposti tunnistaa tuttujen käsialoja isoistakin ryhmistä näytteitä.
Sähkötys vaatii erittäin hyvää rytmitajua etenkin, koska suuri osa sähkötettävistä rytmeistä ei osu esimerkiksi 4/4-tahtilajiin. Klassinen rytmivirhe onkin sähköttää esimerkiksi s-kirjain (...) triolina kolmen neljäsosalyönnin sijaan.
Kirjallisuutta.
Lennättimen historiasta: "Tom Standage: The Victorian Internet. Phoenix, Lontoo 1999. ISBN 0-7538-0703-3."


Kvanttimekaniikka.
Kvanttimekaniikka on fysiikan haara, joka kuvaa tapahtumia myös atomaarisessa mittakaavassa, jossa klassinen mekaniikka ei päde. Kvanttimekaniikka tarjoaa matemaattisen pohjan ja kuvauksen erityisesti kolmelle asialle, joita klassinen mekaniikka ja klassinen elektrodynamiikka eivät selitä: kvantittuminen, aalto-hiukkasdualismi ja tilojen lomittuminen. Kvanttimekaniikka on monen kemiallisen teorian, kvanttikemian, hiukkasfysiikan ja tiiviin aineen fysiikan perustana.
Historiallisista syistä kvanttimekaniikalla tarkoitetaan usein koko kvanttifysiikkaa.
Kvanttimekaniikan historia.
a> keräsi yhteen arvostettuja fyysikkoja keskustelemaan kvanttimekaniikasta.
Viimeistään 1900-luvun vaihteessa oli epäilevimmillekin fyysikoille tullut selväksi, ettei klassinen mekaniikka riitä kaikkeuden täydelliseen kuvaamiseen. Mustan kappaleen säteily, valosähköinen ilmiö ja Comptonin sironta ovat esimerkkejä ilmiöistä, joita ei klassisen teorian tiedoilla osattu selittää. Albert Einstein paikkasi tilannetta makrotasolla erityisellä ja yleisellä suhteellisuusteoriallaan, mutta mikromaailman kummallisuuksille oli kehitettävä kokonaan uusi teoria, kvanttimekaniikka. Sen kehitykseen osallistuneista lukemattomista fyysikoista tunnetuimmat ovat Einstein, Max Planck, Niels Bohr, Erwin Schrödinger, Werner Heisenberg, Paul Dirac ja Wolfgang Pauli.
Kvantittuminen.
Kvantittumisella tarkoitetaan jonkin fysikaalisen suureen arvoja silloin, kun ne ovat diskreettejä, epäjatkuvia eli vain tietyt arvot ovat mahdollisia. Huomautus: esim sinifunktio on jatkuva; jokaisessa pisteessä on yksiselitteinen derivaatta, mutta kvanttifunktiolla ei ole.
Jos ominaisuus voi saada ainoastaan jonkin perusarvon kokonaislukumonikertoja, tätä pienintä mahdollista väliä sanotaan kvantiksi. Kvantin koko vaihtelee järjestelmästä toiseen.
Monet suureet, jotka klassisessa fysiikassa oletettiin jatkuviksi, ovat kvanttimekaniikan mukaan kvantittuneita. Sellainen on esimerkiksi harmonisen värähtelijän energia.
Aalto-hiukkasdualismi.
Aalto-hiukkasdualismilla tarkoitetaan sitä, että kohteilla, joita on totuttu pitämään hiukkasina (elektronit, neutronit jne.) voidaan tavata aalloille tyypillistä käyttäytymistä, kuten interferenssiä. Toisaalta taas esimerkiksi valo, jota voidaan pitää sähkömagneettisena aaltoliikkeenä, osoittaa joissain tilanteissa (valosähköinen ilmiö, sironta) hiukkasmaisia piirteitä kuten liikemäärän ja energian esiintymistä tietyn suuruisina paketteina, joita kutsutaan kvanteiksi.
Yleisesti ottaen kvanttimekaniikassa oliot etenevät kuin aallot (kaikkia reittejä yhtäaikaisesti) ja vuorovaikuttavat kuin hiukkaset (yhdessä paikassa).
Kvantti­mekaniikassa jokaiseen hiukkaseen liitetään aaltofunktio, joka kuvaa sen aalto-ominaisuuksia. Tämän aalto­funktion muodon määrittää Schrödingerin yhtälö tai relativistisessa kvantti­mekaniikassa Diracin yhtälö.
Tilojen lomittuminen.
Tilojen "lomittuminen" tai "kietoutuminen" () tarkoittaa sitä, että on valmistettu kahden hiukkasen tila, jossa ainoastaan hiukkasten yhteisen tilan ominaisuudet tunnetaan. Tällöin yhden hiukkasen tilan mittaaminen tuottaa varman tiedon myös toisen hiukkasen tilasta. Pelkästään tämä ei tietenkään vielä olisi mitään uutta, mutta kvanttimekaniikan epätarkkuusperiaate tekee joidenkin suureiden yhtäaikaisen tarkan mittaamisen mahdottomaksi. Niinpä, jos mitataan tarkasti esimerkiksi toisen hiukkasen spinin yksi komponentti, paitsi että tiedetään automaattisesti myös toisen hiukkasen spinin vastaava komponentti, molempien hiukkasten mitatulle komponentille kohtisuorat komponentit muuttuvat epämääräisiksi, täysin riippumatta siitä, miten kaukana toinen hiukkanen on siitä hiukkasesta, jolle mittaus suoritetaan.
Kvanttimekaniikan vaihtoehtoisia formalismeja.
Kvanttimekaniikkaa voidaan esittää useilla vaihtoehtoisilla tavoilla. Historiallisesti ensimmäisenä kehiteltiin matriisimekaniikka, jossa havaittavia suureita kuvataan ääretönulotteisilla matriisioperaattoreilla.
Seuraava versio oli niin sanottu aaltomekaniikka, jossa hiukkasen tilaa kuvataan aaltofunktiolla, joka toteuttaa keksijänsä mukaan nimetyn Schrödingerin yhtälön. Aaltofunktion itseisarvon neliö kuvaa todennäköisyyttä löytää hiukkanen kyseisestä paikasta. Paul Dirac paranteli teoriaa johtamalla nimeään kantavan yhtälön, joka täyttää myös suppean suhteellisuusteorian vaatimukset.
Kolmas vaihtoehtoinen tapa kuvata kvanttimekaniikkaa on niin sanottu polkuintegraaliformalismi. Siinä todennäköisyydet lasketaan antamalla hiukkasen suorittaa prosessi kaikkia mahdollisia reittejä pitkin. Kutakin reittiä vastaa tietty amplitudi ja tapahtuman todennäköisyys on näiden amplitudien itseisarvon neliö.
Sitaatteja.
"Voi hyvin sanoa, että kukaan ei ymmärrä kvanttimekaniikkaa."


Kalle Päätalo.
Kaarlo (Kalle) Alvar Päätalo (11. marraskuuta 1919 Taivalkoski – 20. marraskuuta 2000 Tampere) oli tunnettu suomalainen kirjailija. Päätalo tunnetaan parhaiten omakohtaisiin kokemuksiin perustuvista Koillismaa- ja Iijoki-sarjoista, joista jälkimmäinen on omaelämäkerrallinen teos. Päätalon tuotanto sisältää 39 romaania, kolme näytelmää ja kertomuskokoelmaa.
Pitkälinjaisen ja polveilevan proosansa perusteella Päätalo on saanut lempinimen "selkosten Proust".
Elämäkerta.
Päätalo syntyi ja vietti lapsuutensa Taivalkosken Jokijärven kylällä. Kalle oli vanhempiensa kahdeksasta lapsesta toiseksi vanhin. Ennen Kallea oli syntynyt Toivo, joka kuitenkin kuoli vauvana. Kallen jälkeen perheeseen syntyi vielä yksi poika ja viisi tyttöä. Päätalo vietti lapsuutensa seitsemänlapsisen perheen vanhimpana lapsena. Päätalon vanhin sisar oli Martta Aili myöh. Siljola, Keskisimonen ja Lohilahti (1922–1974). Seuraava sisarus oli veli Manne (s. 1. tammikuuta 1925). Manne kuoli puukotettuna 2. syyskuuta 1947. Nuoremmat sisarukset olivat Elli Edith myöh. Hartikainen (1927–2003), Alma Terttu myöh. Hiltunen (1930–),
Aune Valpuri myöh. Kiviranta (1934–) ja Suoma Kaarina myöh. Vahtola (1937–1996).
Kallen isä Lauri Herman Päätalo oli kotoisin Jokijärven Päätalosta. Häntä kutsuttiin yleensä Herkoksi tai Hemmaksi (korkonimenä Pää-Herkko), Laurista ei puhunut kukaan. Hänen vanhempansa joutuivat kuitenkin muuttamaan kotitalostaan, kun talo siirtyi setä-Janille. Herkko vietti paljon aikaa pois kotoa metsätöissä, hän toimi uitoissa porukan johtajana, "kymppinä", ja työmaan varapäällikkönä, "tulipiippuna", sekä myös ukkoherrana, työnjohtajana. Talvella työnä olivat talvisavotat. Hänelle ansiotyöt olivat kaikki kaikessa. Hän koetti kasvattaa Kallesta perinteistä työteliästä koillismaalaista miestä. Herkko oli kuitenkin terveenäkin huonohermoinen ja ajautui 30-luvun alussa mielisairauteen, jonka takia oli aluksi mielisairaalassa Oulussa ja myöhemmin pakkotyössä Pelson varavankilassa. Tämä oli eniten kielteisesti Kallen lapsuuteen vaikuttanut kokemus. Herkko kuitenkin parani taudista keväällä 1936.
Herkon sairaus tuotti kuitenkin paljon kirjoitettavaa. Hänen kielenkäyttönsä oli myös tavallista tarkempaa, hänellä oli taito etsiä kuhunkin tilanteeseen juuri sopiva sana, ja jollei sitä ollut, hän saattoi keksiä sanan.
Kallen nuoruuden lukuharrastukseen Herkko suhtautui penseästi. Vielä penseämmin hän suhtautui kirjoittamiseen. Hän ei koskaan muuttanut suhtautumistaan kirjailijan työhön. Toisen tiedon mukaan Päätalon isä Hermanni alkoi vasta vanhoilla päivillään ymmärtää poikaansa ja kehui kuinka "näpsäkän" työn Kalle oli keksinyt.
Äiti Riitu (Priita-Stiina s. Neulikko) oli luonteeltaan lempeämpi ja lisäksi lestadiolainen, joskin uskovaisena vapaamielisimmästä päästä. Hän oli kotoisin Taivalkosken Metsäkylästä ja oli lapsena joutunut huutolaiseksi vanhempien kuoltua sairauteen. Hän harjoitti kupparin ammattia ja hänellä oli myös hitunen noidan taitoja. Luonteeltaan hän oli kaksijakoinen: toisinaan raudankova, toisinaan vieraidenkin vastoinkäymiset saivat hänet kyynelehtimään.
Päätalo kävi kansakoulun 1928–1933, jonka jälkeen hän oli 13-vuotiaasta alkaen töissä savotoissa ja tukinuitoissa. Päätalo haaveili pienestä pitäen kirjoittamisesta, vaikka kirjailijan ammattia päätyönään hän ei pitänyt realistisena. Hän piti lukemisesta, ja kunnan kirjastossa varattiin ensimmäisenä uudet kirjat Päätalolle ja hänen ystävilleen. Merkittävä oppikirja oli Päätalon poikkeuksellisesti Helsingistä itselleen tilaama Mika Waltarin kirja "Aiotko kirjailijaksi?".
Armeijaan hän lähti vapaaehtoisena talvisodan aikana 29.12.1939. Jatkosodassa hän haavoittui ja palveli sen jälkeen Siiranmäen vankileirillä talousaliupseerina. Sodan jälkeen Päätalo muutti Tampereelle. Päätalo työskenteli kirvesmiehenä rakennustyömailla. Hän meni teknilliseen kouluun syksyllä 1947 ja valmistui rakennusmestariksi 1949 Tampereen teollisuuskoulusta. Hän rakensi Tampereen Viialaan Kirvestielle itselleen ja vaimolleen talon, joka valmistui lokakuussa 1950. Hän työskenteli Taivalkosken kunnan rakennusmestarina 1951–1952.
Päätalo avioitui Helvi Ojalan (1918–2003; kirjanimi Laina Puronen) kanssa 28. toukokuuta 1944. Heidän avioliittonsa päättyi muun muassa naissotkujen vuoksi eroon; kirjoissaan Kalle Päätalo kuvaa avoimesti suhdettaan nuoreen Sääksmäen tyttöön, jonka annetaan ymmärtää synnyttäneen aviottoman lapsen Kalle Päätalolle. Avioliitto tuomittiin eroon huorinteon vuoksi.
Toisen avioliittonsa Päätalo solmi 14. syyskuuta 1955 Elli Helena (Leena) Janakan (1927–2005) kanssa. Heille syntyi kaksi tytärtä: Riitta Liisa 1956 ja Elina Tuulikki (1959–2008). Vaimo jaksoi kannustaa Päätaloa, vaikka Päätalon ensimmäiset kirjoitukset palasivat kustantajalta takaisin.
Päätalo oli 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa mestarina useilla rakennustyömailla Tampereella ja sen lähiympäristössä. Näitä olivat muun muassa Vesilahden kirkonkylän kansakoulu, Attilan kenkätehtaan laajennus (Yliopistonkatu 38), Tampereen Rakennusmestarien talo (Tuomiokirkonkatu 17), Solenan kenkätehdas (Salhojankatu 42), "Asunto Oy Ilmarinkatu 8" Tammelantorin laidassa, Kangasalan kirkonkylän kansakoulun laajennus, rautatieläisten asuintalo "Kiskolinna" (Sammonkatu 18–20) sekä tuberkuloosia sairastaneiden asuintalo "Tubilinna" (Sammonkatu 39). Viimeksi Päätalo oli vastaavana mestarina rakentamassa "Pirkanmaan sairaalaa" (nykyinen Kaivannon sairaala) Kangasalan Kaivannolla 1962–1963.
Esikoiskirjaansa Ihmisiä telineillä Päätalo ryhtyi kirjoittamaan tammikuussa 1956 ja sai sen valmiiksi 1958. Päätalo alkoi menestyä kirjailijana, ja teoksia syntyi tiheään tahtiin. Vapaaksi kirjailijaksi hän jäi 1963. Kirjailijaliittoon hän liittyi 1961.
Päätalolle myönnettiin professorin arvo joulukuussa 1978. Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan kunniatohtoriksi hänet vihittiin kesäkuussa 1994. Vuonna 1999 hän sai Väinö Linnan palkinnon ja Suomi-palkinnon.
Kalle Päätalo eli Tampereella unohtamatta kuitenkaan kotipitäjäänsä Taivalkoskea, jossa kävi usein. Päätalo kuoli keuhkosyöpään Tampereella 20. marraskuuta 2000. Hänet on haudattu Messukylän kirkon hautausmaalle sankarihautojen lähelle.
Kalle Päätalon muistomerkki paljastettiin Taivalkosken keskustorilla kesällä 2005.
Tuotanto.
Päätalo kuvasi teoksissaan usein metsä- ja rakennustöitä, joista hänellä oli paljon omakohtaisia kokemuksia. Päätalon koko tuotanto kertoo köyhyydestä ja kurjuudesta, rehellisellä työllä kunnon elinmahdollisuuksien puolesta ponnistelevasta kansanosasta.
Päätalo on kirjoittanut kaksi sarjaa, Koillismaa- ja Iijoki-sarjat. Koillismaa-sarjaan kuuluu viisi ja Iijoki-sarjaan 26 teosta. Yhteensä Päätalo kirjoitti 39 romaania, kolme näytelmää ja kolme kertomuskokoelmaa.
Iijoki-sarjassa hän kuvaa elämäänsä varhaislapsuudesta vanhuuteen. Iijoki-sarjan henkilöiden nimet ovat Taivalkosken kuvausten osalta oikeita ja myöhempien vaiheiden osalta peitenimiä. Päätalo on merkittävä koillismaalaisen selkoskulttuurin kuvaaja.
Päätalo kirjoitti kirjansa vanhalla kirjoituskoneella, ja hän kirjoitti jokaisen kirjan kolmeen, jopa neljään kertaan täysin uudelleen. Vuodesta 1986 Päätalolla oli jo tietokone. Eräässä haastattelussa hän sanoi, että häntä hävettää tietokoneen käytön helppous ja se, miten vaivatonta käsikirjoituksen teko tietokoneella oli.
Päätalo-elokuvat.
Edvin Laine ohjasi kaksi Päätalon romaaniin perustuvaa elokuvaa, "Viimeisen savotan" (1977) ja "Ruskan jälkeen" (1979).
Mikko Niskanen tarttui Päätalon "Iijoki"-sarjaan 1980-luvulla. Elämän vonkamies (1986) on romaaneihin "Huonemiehen poika", "Tammettu virta" ja "Kunnan jauhot" perustuva 8-osainen televisiosarja ja siitä on tehty myös parituntiseksi lyhennetty samanniminen elokuvaversio. Sarjan jatkoksi Niskanen ohjasi elokuvan Nuoruuteni savotat (1988), jonka pohjana ovat romaanit "Kunnan jauhot", "Täysi tuntiraha" ja "Nuoruuden savotat". Päätalo-sarja jäi kesken Niskasen kuoltua vuonna 1990.
Vuonna 2002 Taivalkoskella kuvattiin Hannu Kahakorven ohjaama ns. Päätalo-pilotti, jolla haettiin rahoitusta pitempää elokuvaa varten. Paikallisten harrastajanäyttelijöiden ja elokuvan ammattilaisten voimin tehdyn lyhytelokuvan nimi oli "Räntyt ja kuoletukset". Kallea näytteli ristijärveläinen Aki Kuvaja.
Syksyllä 2008 ensi-iltansa sai Hannu Kahakorven ohjaama Päätalon elämäkertaelokuva. Sen pääroolissa ovat Kai Lehtinen sekä kirjailijan toista vaimoa Leenaa esittävä Susanna Anteroinen. Elokuva sai ensi-iltansa 26. syyskuuta 2008. Ennen Helsingin ensi-iltaa oli elokuvaa esitetty myös Koillismaalla.
Organisoitu Päätalo-aiheinen toiminta.
Kirjailijan tuotantoa vaalii vuonna 1979 perustettu Kalle Päätalon -seura ry., jossa on noin 700 jäsentä. Seuran nimi muutettiin kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 2001 Kalle Päätalo -seuraksi. Seura julkaisee keväisin ilmestyvää lehteä nimeltä Päätalosanomat. Taivalkoskella on järjestetty vuodesta 1981 alkaen joka vuosi heinäkuun alussa myös Päätalopäivät.
Vuonna 1990 Gummerus, Kalle ja Leena Päätalo, Taivalkosken kunta, kirjapaino Kaleva ja Kalle Päätalo -seura perustivat Kallioniemi-säätiön. Säätiö hoitaa Kallioniemeä, joka museoitiin 1990 ja on auki yleisölle kesäisin. Se ylläpitää myös Päätalo-instituuttia, joka antaa kirjoituskoulutusta ja järjestää kirjoituskilpailuja.
Päätalo-keskus Taivalkosken koulukeskuksessa kirkonkylällä avattiin yleisölle 1.7.2009. Keskukseen kuuluu
näyttelytilat (Kalle Päätalon näköistyöhuone ja muuta Päätaloon liittyvää näyttelyesineistöä sekä vaihtuvien näyttelyiden tila, josta osa on Taivalkosken pääkirjaston lehtisalia), arkistotilat (Kalle Päätalon arkisto, Päätalo-instituutin satuarkisto sekä kulttuuriperinteen digiarkistot), Möllärimestari-omakustannekirjasto ja Päätalo-instituutin ja kansalaisopiston toimistotilat.


Tintin seikkailut.
Tintti ja muita sarjakuvan henkilöitä.
Tintin seikkailut (), puhekielessä pelkkä Tintti'", on belgialaisen sarjakuvataiteilija Hergén luoma sarjakuva. Tintti on eräs 1900-luvun tunnetuimmista ja luetuimmista eurooppalaisista sarjakuvista - sitä on myyty yli 200 miljoonaa kappaletta ja käännetty yli 50 kielelle.
Päähenkilö Tintti on nuori lehtimies ja matkailija, jonka rinnalla kulkevat uskollinen koira Milou, kapteeni Haddock, professori Tuhatkauno ja monet muut hahmot.
Hergéä on kehuttu selkeästä, mutta silti ilmeikkäästä piirrostyylistään, mukaansatempaavista tarinoista ja myöhempien kirjojen tarkasta taustatutkimuksesta. Sarja sisältää monia eri lajityyppejä, kuten meriseikkailua ("Yksisarvisen salaisuus" ja "Rakham Punaisen aarre"), vakoojatrilleriä ("Tintti Haijärvellä") ja tieteisfantasiaa ("Päämääränä Kuu" ja "Tintti Kuun kamaralla"). Kaikille Tintti-kirjoille, poliittisiin tarkoituksiin tehtyä ensimmäistä "Tinttiä Neuvostojen maassa" lukuun ottamatta, on ominaista tilannekomiikan runsaus, jonka rinnalle myöhemmissä kirjoissa tulee myös hienostuneempaa satiiria.
Ensimmäisissä Tinteissä seikkailun juoni on hyvin yksinkertainen, ja Tintti lähinnä törmäilee paikasta toiseen vieraalla maaperällä. Myöhemmissä Tinteissä kertomusten juonet ovat monimutkaisempia ja niissä on tehty seikkailun ympäristöä koskevaa taustatyötä realistisuuden lisäämiseksi. Mielenkiintoinen kokeilu on sarjan osa "Castafioren korut", jossa tapahtumapaikkana toimii jatkuvasti kapteeni Haddockin kotikartano ja joka ei ole muiden Tintti-kirjojen tapaan seikkailukertomus.
Tintti.
Tintti-hahmo luotiin 10. tammikuuta 1929, ja hänen 75-vuotispäiviään vietettiin laajasti vuonna 2004. Tintti perustui suurelta osin Hergén aiempaan "Totor"-partiolaishahmoon. Totor-kertomuksia julkaistiin belgialaisessa partiolaislehdessä vuosina 1926–1929. Tintti on nuori belgialainen lehtimies, joka sekaantuu vaarallisiin tapauksiin ja selvittää ne sankarillisesti. Vaikka Tintti esitetään tunnettuna journalistina, hänet harvemmin nähdään varsinaisessa työssään. Tintti on asenteiltaan suhteellisen neutraali ja muita henkilöhahmoja värittömämpi puhtoinen sankarityyppi. Tintin henkilö muuttuu jonkin verran myöhemmissä kirjoissa, alkaen "Castafioren koruista". Hän ei enää aktiivisesti hakeudu seikkailuihin, vaan joutuu niihin ympäristön vaikutuksesta. Etenkin tämä näkyy kirjoissa "Lento 714" ja "Tintti ja Picarot". Varsinkin viimeksi mainittua eräät fanit pitävät Tintin henkilöhahmon vesittämisenä.
Kapteeni Haddock.
"Pääartikkeli: Kapteeni Haddock"
Kapteeni Archibald Haddock on Tintin paras ystävä. Hän on merikapteeni, joka esiintyy ensimmäisen kerran kirjassa "Kultasaksinen rapu". Ensimmäisessä kirjassaan Haddock on säälittävä alkoholisti, jonka juoppohulluuskohtaukset ovat useamman kerran suistaa Tintin turmioon. Myöhemmissä kirjoissa Haddock on voimakkaampi ja saa jopa sankarillisia piirteitä. Haddockin juominen tosin jatkuu alkoholististyyppisenä, vaikka hän nimellisesti toimii merimiesten antialkoholismiunionin puheenjohtajana, mutta sillä ei enää tunnu olevan vaikutuksia henkilöön – ellei sellaiseksi lueta Haddockin jatkuvaa huolenpitoa viskihuollostaan. Kirjassa "Tintti ja Picarot" Haddock joutuu luopumaan alkoholista professori Tuhatkaunon salaa antaman lääkkeen vuoksi, mutta silläkään ei näytä olevan mitään vaikutusta hahmon käyttäytymiseen. Haddockin inhimilliset piirteet ja sarkastisuus toimivat vastapainona Tintin epäuskottavalle sankarillisuudelle.
Haddockilla on taipumusta äkkipikaisuuteen ja hän käyttää värikästä kieltä parjatessaan hänet suututtaneita henkilöitä, eläimiä tai jopa asioita. Haddockin mielijuoma on Loch Lomond -merkkinen viski. Haddock asuu esi-isälleen kuuluneessa Moulinsartin linnassa, jonka professori Tuhatkauno ostaa hänelle kirjan "Rakham Punaisen aarre" lopussa.
Haddockin nimi tulee Hergén vaimonsa kanssa käymästä keskustelussa, jossa vaimo mainitsi että haddock on "surkea englantilainen kala" (englannin sana haddock merkitsee koljaa). Hergé poimi nimen välittömästi.
Professori Teophilus Tuhatkauno.
"Pääartikkeli: Professori Tuhatkauno"
Professori Teophilus Tuhatkauno on hajamielinen ja huonokuuloinen keksijä, joka esiteltiin alun perin "Rakham Punaisen aarteessa". Tuhatkauno on ydinfysiikassa, kemiassa, mekaniikassa ja biologiassa ansioitunut tiedemies, joka kehittää monet tarinoiden keskeisistä laitteista, kuten hainmuotoisen pienoissukellusveneen "Rakham Punaisen aarteessa", kuuraketin "Tintissä kuun kamaralla" ja yliäänilaitteen "Tuhatkaunon tapauksessa". Tuhatkaunon keksinnöt heijastelevat oman aikansa teknologista kehitystä, esimerkiksi kuuraketti edusti 1950-luvun tiedemiesten optimistisia näkemyksiä avaruustoiminnan läpimurrosta ja sekä Syldavian että Bordurian tiedustelupalvelujen havittelema yliäänilaite oli Hergén satiirinen viittaus Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton väliselle asevarustelulle. Epäluuloinen kapteeni Haddock usein arvostelee jyrkkäsanaisesti Tuhatkaunon keksintöjen vaarallisuutta, mutta huonokuuloinen Tuhatkauno käsittää kapteenin lausunnot väärällä tavalla.
Tuhatkaunon huonokuuloisuus on ollut hahmon ensiesiintymisestä lähtien yksi Tintti-sarjakuvien toistuvista vitseistä. Tuhatkaunon kyvyttömyys ymmärtää muiden puhetta saattaa äkkipikaisen kapteeni Haddockin raivon partaalle, ja "Rakham Punaisen aarteessa" myös suvaitsevainen Tintti ärsyyntyi professorin huonokuuloisuudesta. Tuhatkauno kuulee hänelle lausutut sanat väärin ja yleensä täysin päinvastaisessa merkityksessä, mikä saa hänet reagoimaan omalaatuisilla lausahduksilla kuulemiinsa sanoihin. Tuhatkauno ei tiedä, että hänellä on kuulovamma, vaan hän selittää "vasemman korvansa olevan hieman huonokuuloinen". Tarinassa "Päämääränä Kuu" Tuhatkaunolle annettiin kuulokoje, joka on hänellä käytössä myös sarjakuvan jatko-osassa "Tintti kuun kamaralla", mutta kahden tarinan jälkeen hän luopuu kuulokojeesta. Kuulokojeella varustettu Tuhatkauno on vakavamielisempi ja päättäväisempi hahmo verrattuna muihin tarinoihin, jossa hän huonokuuloisuutensa ja hajamielisyytensä takia vahvasti humoristinen henkilö. Tuhatkaunon huonokuuloisuuteen pohjautuvia kielellisiä vitsejä ei olla täysin voitu kääntää suomennoksiin, joten suomenkielisessä käännöksissä hän toisinaan vaikuttaa kuulevan dialogin kannalta epäolennaisia sanoja.
Tuhatkaunon hahmon esikuva oli Hergén mukaan sveitsiläinen fyysikko Auguste Piccard, johon Bianca Castafiore sotkee Tuhatkaunon "Castafioren koruissa". Tuhatkaunon esikuvia olivat myös edellisten Tintti-seikkailujen omalaatuiset tiedemiehet, kuten "Kuningas Ottokarin valtikan" Nestor Halambique ja "Salaperäisen tähden" Kustaa Kalisteinen. Tuhatkaunon ensiesiintymisen jälkeen tällaisia tiedemieshahmoja ei enää Tintti-sarjakuvissa esiinny, vaan esimerkiksi "Seitsemän kristallipallon" tiedemiehiltä ja "Tuhatkaunon tapauksen" Alfredo Topolinolta puuttuvat omalaatuiset käytöstavat ja luonteenpiirteet.
Milou.
Milou on Tintin valkoinen karkeakarvainen kettuterrieri, joka seuraa häntä kaikkialle. Tintin ja Miloun suhde on erittäin syvä, ja he toistuvasti pelastavat toinen toisensa hengen. Milou kommentoi seikkailuja omalla maanläheisellä tavallaan, mutta lukuun ottamatta "Tinttiä Neuvostojen maassa", muut eivät Miloun kommentteja kuule - kyseessähän on koira. Kapteeni Haddockin tavoin Milou on perso Loch Lomond -viskille ja muillekin alkoholijuomille, ja toikkaroi humalassa lähes joka seikkailussa. Milou pitää myös luista ja ruuasta, jota se häikäilemättä varastelee. Milou on vahvasti slapstick-tyyppinen hahmo, jolla on kliseeksi asti taipumusta törmäillä kulkiessaan esteisiin. Myös Miloun kissajahdeista, hämähäkkipelosta ja hassunkurisista ilmeistä ja eleistä revitään jatkuvasti huumoria. Milouta on myös helppo pitää sympaattisena tämän jouduttua pulaan.
Miloun nimi tulee Hergén ensimmäisen tyttöystävän nimestä "Marie-Louis". Milou on kuitenkin uroskoira.
Dupont ja Dupond.
Dupont ja Dupond ovat identtisiltä kaksosilta näyttävä poliisietsiväpari, jotka eivät kuitenkaan ole sukua toisilleen. Dupont ja Dupond ovat vahvasti humoristisia hahmoja. He ovat työssään täysin epäpäteviä ja tyypillisesti päätyvät pidättämään vääriä henkilöitä, mutta saavat siitä huolimatta jatkuvasti merkittäviä ja kansainvälisiä tehtäviä, kuten Syldavian avaruusprojektin turvallisuudesta huolehtimisen. Dupontin ja Dupondin erottaa vain viiksien muodosta: Dupontilla viiksien päät kaartuvat hieman ulospäin.
Dupondtit ovat saaneet sekä olomuodoltaan, vaatetukseltaan että kävelytyyliinsä ilmeisesti esikuvansa Charlie Chaplinin kulkuri-hahmolta. Dupontilla ja Dupondilla on yleensä mustat puvut, knallit ja kävelykepit, paitsi milloin he kansainvälisissä tehtävissä pukeutuvat valepukuihin "sulautuakseen joukkoon". Tällöin valeasut ovat täysin kliseenomaisia ja herättävät paikallisissa vain huomiota ja huvittuneisuutta. Esimerkiksi tarinassa "Päämääränä kuu" avaruustutkimuskeskuksen turvamiehet luulevat näitä kreikkalaisiksi aktivisteiksi, vaikka miehet pyysivät syldavialaiset asut. Epäpätevyyden ja hölmöyden lisäksi Dupontin ja Dupondin huumori perustuu erilaisiin törmäilyihin. Tyypillinen kuvio on, että kaksikosta toinen loukkaa itsensä, jonka jälkeen toinen moittii tätä tai nauraa tälle, mutta vain pienen hetken päästä toiselle osapuolelle käy aivan vastaavasti.
Tavanomainen sattumus on Dupontin ja Dupondin knallien uppoaminen iskun seurauksena niin syvälle päähän, että Tintti tai muu ulkopuolinen joutuu kiskomaan ne irti. He myös sotkeutuvat jatkuvasti sanoissaan, varsinkin silloin kun he yrittävät puhua turhan hienosti. Dupond ja Dupont saavat usein kuulla kunniansa kapteeni Haddockilta, joka ei voi sietää heidän hölmöilyjään.
Myöhemmissä tarinoissa etsiväpari saa välillä sairauskohtauksen, jossa he kasvattavat metrikaupalla eriväristä tukkaa ja puhaltelevat kuplia. Kohtaukset johtuvat myrkytyksestä, jonka he saivat syötyään vahingossa tri Müllerin kehittämiä tabletteja, luullen sitä aspiriiniksi.
Sivuhahmot.
Näiden ohella Tintissä on useita sivuhahmoja, jotka esiintyvät useammassa kuin yhdessä seikkailussa. Näistä merkittävimpiä ovat Khemedin emiiri Ben Kalish Ezab ja hänen ilkikurinen poikansa Abdullah, santheodoroslainen kenraali Alcazar, konnamainen merimies Allan, diivamainen italialainen oopperalaulajatar Bianca Castafiore, portugalilainen kauppias Oliveira da Figueira, roistomainen saksalaistohtori J. W. Müller, Moulinsartin linnan hovimestari Nestor, rikollispäällikkö Roberto Rastapopoulos ja vakuutusyhtiö Turman johtaja Seraphin Lampion.
Kuvitteellisia maita.
Myöhempiin seikkailuihin Hergé loi useita kuvitteellisia maita. Tintti-tarinoiden valtioista yksityiskohtaisimmin kuvattu lienee Balkanin niemimaalla sijaitseva rauhanomainen Syldavian kuningaskunta, jonka esikuvana on Hergén itsensä mukaan toiminut Albania. Syldavian vihamielinen ja valloitushaluinen rajanaapuri on erilaisten sotilashallitusten hallinnoima Borduria (pääkaupunkinaan Szohod), joka tarinassa "Kuningas Ottokarin valtikka" edustaa silloista natsi-Saksaa; "Tuhatkaunon tapauksessa" Borduria on kuitenkin muuttunut stereotyyppiseksi itäblokin kommunistidiktaaturiksi. "Kuningas Ottokarin valtikassa" Tintti puolustaa Syldaviaa Borduriaa vastaan, mutta Tuhatkaunon tapauksessa Syldavia on Tintin suureksi hämmästykseksi siirtynyt "pahojen puolelle" tavoittelemaan Tuhatkaunon kehittämää asetta.
Etelä-Amerikassa sijaitseva San Theodoros on satiirinen parodia tyypillisestä banaanitasavallasta, jossa vallankaappaukset ovat jokapäiväisiä ja sotilaat vaihtavat jatkuvasti puoliaan. Seikkailussa "Tintti ja Picarot" ulkovallat sekaantuvat San Theodorosin sisäisiin asioihin: Neuvostoliiton kaltainen Borduria kannattaa kenraali Tapiocan hallintoa, ja kapitalistinen International Banana Company taaseen tukee kenraali Alcazarin johtamaa Picarot-sissiliikettä. Maan rajanaapuri Nuevo Rico on hyvin samankaltainen maa. "Särkyneessä korvassa" molemmat maat käyvät kilpailevien brittiläisen ja yhdysvaltalaisen öljy-yhtiön yllytyksen seurauksena keskenään sodan öljyrikkaan Gran Chapon maa-alueen hallinnasta. San Theodorosin ja Nuevo Ricon välinen sota on parodia Bolivian ja Paraguayn vuosina 1932–1935 käydystä Chacon öljysodasta, jossa sotivia maita tukivat Standard Oil ja Shell.
Tintti-seikkailuissa "Mustan kullan maa" ja "Seikkailu Punaisella merellä" nähdään myös Arabian niemimaalla sijaitseva Khemed, jonka hallitsijan emiiri Ben Kalish Ezabin valtaa uhkaa jatkuvasti vallanhimoinen šeikki Bab El Ehr. "Salaperäisen tähden" uusitussa versiossa Yhdysvallat on vaihdettu Sao Ricoksi, joka nimestään päätelleen sijaitsee San Theodorosin ja Nuevo Ricon tavoin Etelä-Amerikassa. "Faaraon sikareissa" ja "Sinisessä lootuksessa" esiintyy Rawhajpoutahlahin maakunta Intiassa. "Sinisessa lootuksessa" myös pikaisesti mainitaan Poldomoldaquen ja Poldavian kuvitteelliset valtiot. "Lennossa 714" Rastapopoulosin kätyreinä toimii joukko vapaustaisteilijoita, jotka ovat kotoisin sisällissodan kouriin joutuneesta Sondonesiasta.
Tintin ideologia.
Ensimmäinen Tintti-kirja, "Tintti Neuvostojen maassa", oli poliittinen satiiri Neuvostoliiton oloista. Tarinan sisällön on sanottu olleen pitkälti "Norbert Wallezin", Tintin julkaisseen lehden syvästi katolisen päätoimittajan tilaama, mutta Hergé ei pannut asiassa vastaan, vaan sanoi myöhemmin katsoneensa olevansa oikealla puolella. "Tintti Neuvostojen maassa" julkaistiin suomeksi vasta 1986. Lähteenä albumissa oli käytetty vain Belgian entisen Neuvostoliiton konsulin "Joseph Douillet'n" kirjaa.
Seuraavaksi Hergé olisi halunnut sijoittaa tarinan Yhdysvaltoihin, maahan joka kiehtoi häntä, mutta Wallez oli eri mieltä: hän ei pitänyt protestantismin ja liberalismin hallitsemasta Amerikasta. Sen sijaan hän tilasi Hergéltä Belgian Kongoon sijoittuvan seikkailun, koska siirtomaa tarvitsi siihen aikaan valkoisia työläisiä. Lopputulos "Tintti Afrikassa" heijasti aikansa kolonialistisia asenteita. Vuoden 1946 väriversioon Hergé muutti pahiten ajastaan jälkeenjääneitä kohtia: esimerkiksi kongolaisten lasten Belgian historian oppitunti vaihdettiin matematiikantunniksi. Kirjan isällinen suhtautuminen kongolaisiin lienee ollut kuitenkin enemmän naiivi kuin rasistinen, ja joka tapauksessa albumi toi sarjakuvaan tärkeän elementin: kansainvälisen kaupan.
Vuonna 2012 Tukholman Kulttuuritalon kirjasto poisti Tintti-sarjakuvakirjat hyllyistään. Perusteluiksi sanottiin että Tintti-sarjakuvat kuvaavat vieraat kansallisuudet alentavan karrikoidusti. Asiasta nousi Ruotsissa huomattava kohu, minkä seurauksena päätös pyörrettiin pian ja albumit palautettiin kokoelmiin.
Käännekohdat.
"Tintti Amerikassa" merkitsi käännekohtaa. Amerikka-kuvaus oli kylläkin edellisten tapaan vielä hyvin karrikoitu, johtuen pitkälti Hergén vähäisestä Amerikka-tietämyksestä: Amerikka oli Al Caponen, cowboyiden ja "suurten asioiden" maa. Hergé kuitenkin otti puolustavan kannan työläisten, intiaanien ja mustien oikeuksia kohtaan. Hän kritisoi lynkkayksia, intiaanien maiden viemistä ja Yhdysvaltain liike-elämän raakuutta.
Vielä käänteentekevämpi oli Kiinaan sijoittunut viides albumi, "Sininen lootus". Zhang Chongren, Brysselissä opiskellut kiinalainen, oli kuullut Hergén suunnittelevan Kiinaan sijoittuvaa seikkailua, ja vetosi Hergéen, jotta tämä ei kuvaisi kiinalaisia perinteisten eurooppalaiskliseiden mukaisiksi. Zhangin opastuksella Hergé teki ensimmäistä kertaa myöhemmin leimalliseksi tullutta tarkkaa tutkimustyötä, jonka johdosta kuvaus vieraasta maasta on huomattavasti aiempia tarkempi. Kirja kritisoi voimakkaasti japanilaisten ja länsimaalaisten sekaantumista Kiinan asioihin ja kiinalaisiin kohdistettua rasismia.
Toinen maailmansota.
Toinen maailmansota vaikutti useisiin Tintti-albumeihin, sekä itsessään että Belgian natsimiehityksen kautta. Vaikka Hergé itse oli lähellä Belgian äärioikeistolaista rexististä liikettä, oli "Kuningas Ottokarin valtikka" selvästi natsivastainen: Bordurian tukema Musstler (Mussolini-Hitler) pyrkii kaappaamaan vallan Syldavian kuninkaalta Muskar XII:lta. Tarina perustuu hyvin suoraan Itävallan Anschlussiin eli Saksaan liittämiseen vuonna 1938.
Kiistellympi tapaus on miehityksen aikana kirjoitettu "Salaperäinen tähti", joka kertoo kahdesta kilpailevasta tutkimusryhmästä tavoittelemassa Jäämerelle pudonnutta meteoriittia. Hergé pyrki valitsemaan niin sadunomaisen aiheen kuin suinkin välttääkseen sensuurin. Kuitenkin Tintin ryhmä on valittu yksinomaan akselivaltojen tai neutraalien maiden tiedemiehistä, kun taas kilpaileva ryhmä koostuu amerikkalaisista. Kilpailevan ryhmän taustalla olevalla häikäilemättömällä Blumenstein-pankkiirilla on lisäksi juutalainen nimi ja stereotyyppisen juutalaisen elkeet. Myöhemmässä versiossa pankkiirin nimi muutettiin Bohlwinkeliksi ja Amerikka-viittaukset vaihdettiin kuvitteelliseen Sao Ricon eteläamerikkalaiseen valtioon. Vaikka nimi "Bohlwinkel" pohjautuikin belgialaiseen makeiskauppaa merkitsevään "bolwinkel"-sanaan, myöhemmin Hergélle ilmeni, että "Bohlwinkel" oli myös suosittu sukunimi Israelissa.
Loput natsimiehityksen aikana kirjoitetut tarinat välttivät kannanottoja: "Yksisarvisen salaisuus", "Rakham Punaisen aarre" ja "Seitsemän kristallipalloa" ovat epäpoliittista aarteenetsintää kaukaisissa maailmankolkissa.
Sodan jälkeen.
Sodanjälkeiset kirjat ovat poliittisesti vähemmän kiisteltyjä. Ensimmäinen sodan jälkeen ilmestynyt kirja, "Auringon temppeli", on jatkoa "Seitsemälle kristallipallolle". Myöhemmissä kirjoissa tyypillisiä teemoja ovat ihmisoikeudet, antirasismi ja antitotalitarismi. "Seikkailu punaisella merellä" tosin toi rasismisyytöksiä, jonka johdosta Hergé uusi kirjan dialogia myöhempiin versioihin. Muita teemoja ovat muun muassa öljypolitiikka, huumeet, kansainvälinen kauppa ja aseiden salakuljetus.
Hergé sivusi natsiteemoja tarinassa "Tuhatkaunon tapaus", jossa esitellyn Bordurian valtion poliisit käyttävät olkavarressaan punaisia nauhoja, joiden valkoisen kehän sisälle on sijoitettu musta, viiksiä muistuttava symboli. Myös Szohodin militaristinen asennoituminen maailmanpolitiikkaan on viittaus natseihin. Tähän viittaukset kuitenkin jäivät, eikä tarina kenties löyhemmän sensuurin takia saanut sanomista.
Uransa alkuaikoina Hergé teki Tintistä silloiseen poliittiseen tilanteeseen sopivan, ja toimi samoin uransa lopulla. Näin Hergé dokumentoi 1900-luvun aikana tapahtuneita muutoksia.
Jatkumo.
Tintti-tarinoiden jatkumo alkoi "Faaraon sikareista", jolle Hergé teki suoran jatko-osan "Sininen lootus". "Faaraon sikareissa" Hergé teki juonesta ensimmäisen kerran yhtenäisen tarinan edellisten seikkailujen episodimaisen rakenteen sijasta, ja "Sinisestä lootuksesta" lähtien hän pyrki kuvaamaan hahmot ja ympäristön todenmukaisesti. Kolmeen ensimmäiseen tarinaan "Tintti Neuvostojen maassa", "Tintti Afrikassa" ja "Tintti Amerikassa" ei ole tehty viittauksia myöhemmissä tarinoissa, joten niiden tapahtumia ei ole tunnustettu "Faaraon sikareiden" jälkeisissä kertomuksissa. "Kultasaksisessa ravussa" Hergé esitteli kapteeni Haddockin, "Yksisarvisen salaisuudessa" hän toi tarinoihin Moulinsartin kartanon ja sen jatko-osassa "Rakham Punaisen aarteessa" esiteltiin professori Tuhatkauno. Moulinsartin linnasta Hergé teki tarinoiden keskeisimmän tapahtumaympäristön, ja esimerkiksi "Castafioren koruissa" kaikki juonen tapahtumat sijoittuvat Moulinsartin tontin sisäpuolelle. Hän myös muokkasi hahmoja myöhemmissä tarinoissa; esimerkiksi "Kuningas Ottokarin valtikassa" hän antoi etsiväkaksikolle nimet "Dupont" ja "Dupond", vaikka edellisten tarinoiden alkuperäisissä painoksissa heiltä olivat puuttuneet nimet. Hergé myös esitteli tarinoissa kuvitteellisia maita, joissa päähahmot seikkailevat myös myöhemmissä tarinoissa.
Tyypillinen kerrontatapa sarjakuvien jatkumossa on esitellä hahmoja, jotka ovat tehneet ensiesiintymisensä edellisissä seikkailuissa. Osasta hahmoista Hergé teki sarjan vakiohahmoja, kuten "Kuningas Ottokarin valtikan" Bianca Castafioresta ja "Yksisarvisen salaisuuden" Nestorista. "Faaraon sikareiden" etsiväkaksikosta Dupontista ja Dupondista, "Kultasaksisen ravun" kapteeni Haddockista "Rakham Punaisen aarteen" professori Tuhatkaunosta Hergé päätti tehdä sarjan keskeiset hahmot Tintin ja Miloun rinnalle. Ensimmäisen kerran Hergé esitteli useita edellisissä tarinoissa esiteltyjä hahmoja "Seitsemässä kristallipallossa", jossa nähdään Castafioren ja Nestorin ohella myös "Särkyneen korvan" kenraali Alcazar. Eniten vanhoja hahmoja Hergé esitteli "Seikkailussa Punaisella merellä", jossa ovat mukana Nestorin, Castafioren ja Alcazarin ohella myös Ben Kalish Ezab, Abdullah ja Bab El Ehr "Mustan kullan maasta", Dawson "Sinisestä lootuksesta", Oliveira da Figueira "Faaraon sikareista" ja "Mustan kullan maasta", J. W. Müller "Mustan saaren salaisuudesta" ja "Mustan kullan maasta", Allan "Kultasaksisesta ravusta", Roberto Rastapopoulos "Faaraon sikareista" ja "Sinisestä lootuksesta" ja Seraphin Lampion "Tuhatkaunon tapauksesta".
Tunnelman ja juonijatkumon pysyvyyden takia Hergé kuvasi hahmojen reaktioita edellisten seikkailujen jäljiltä; esimerkkinä "Lennossa 714" Tintti hämmentyy nähdessään pääkonnan Rastapopoulosin, joka oli viime kerralla tarinan "Seikkailu Punaisella merellä" loppuratkaisussa lavastanut oman kuolemansa. Vastaavasti tarinan "Tintti kuun kamaralla" jälkeisissä seikkailussa tehdään viittauksia Tintin ja hänen kumppaneidensa kuumatkaan: "Tuhatkaunon tapauksessa" Bordurian pääkaupungin Szohôdin lentoaseman poliisi onnittelee Tinttiä ja Haddockia onnistuneesta kuumatkasta, ja "Lennossa 714" Haddock kertoo olevansa kumppaneidensa kanssa matkalla kansainväliseen avaruuskonferenssiin Sydneyssä, koska he ovat kunniavieraita ensimmäisinä kuumatkailijoina.
Viimeinen valmiina julkaistu Tintti-tarina "Tintti ja Picarot" voidaan nähdä eräänlaisena jatkumon huipentumana. Tarina viedään "Särkyneessä korvassa" esiteltyyn San Theodorosin banaanitasavaltaan, jossa esitellään tarinan hahmoista Alcazar, Pablo, tohtori Ridgewell ja edellisissä tarinoissa vain mainittu kenraali Tapioca. Pääkonnan rooliin nousee "Tuhatkaunon tapauksesta" tuttu Szohôdin poliisipäällikkö Sponsz, joka tahtoo kostaa nöyryytyksensä Tintille. Bordurian diktaattorin Plekszy-Gladzin viiksistihallinto on liitossa Tapiocan hallituksen kanssa, joten "Tuhatkaunon tapauksessa" nähdyt Plekszy-Gladzin viiksisymbolit tekevät myös paluun. Haddockin lempijuoman, Loch Lomond -viskin valmistajalla on myös oma sivuroolinsa Tapiocan hallitusta kannattavien yritysten joukossa, mikä tuo tarinaan juonen kannalta epäolennaisia yksityiskohtia jatkumoon.
Sovinismi.
Hergéä on toisinaan syytetty sovinismista, koska naishahmot puuttuvat lähes tyystin tai ovat hyvin kliseisiä. Hergé kiisti syytökset ja sanoi, "minusta naiset eivät kuulu Tintin maailmaan, joka on miehisen ystävyyden valtakuntaa...".
Uudelleenpiirtämisistä.
Tintti-sarjakuvia piirrettiin Hergén Studioilla uusiksi kansainvälistä levitystä varten. Esimerkiksi "Salaperäisen tähden" vihamielisen retkikunnan Yhdysvaltain lippu vaihtuu Sao Ricon lipuksi ja "Mustan kullan maan" brittisotilaat arabeiksi. Samalla Hergé "ajankohtaisti" yksityiskohtia. Faaraon sikareissa Tintti hämmästyy suuresti, kun šeikki esittelee hänelle "Päämääränä Kuu" -albumin, seikkailun, jonka Tintti kokee vasta paljon myöhemmin.
Koska Hergé piirsi Tinttiä jo 1920-luvulta saakka, sarjakuva on kokenut julkaisu- ja piirrosasussa useita muutoksia. Ensin Hergé piirsi tarinansa jatkokertomuksiksi lehtiin ja myöhemmin ne julkaistiin kirjoina. Ensimmäinen Tintti-kirja "Tintti neuvostojen maassa" ilmestyi vuonna 1930. Hergén tyylin kehitystä voi seurata tämän albumin suomennoksesta, sillä poliittisen asenteellisuuden vuoksi tätä seikkailua ei ole muutettu lainkaan vuoden 1930 asusta.
62 sivua.
Toisen maailmansodan aikaan paperin hinta Keski-Euroopassa nousi huomattavasti ja Tintin ranskalainen kustantaja Casterman hankki uuden offsetpainokoneen. Kustantaja pyysi Hergéä tekemään uudet albuminsa 62-sivuisiksi paperin kulutuksen vähentämiseksi. Aikaisemmat kirjathan olivat olleet 120–140-sivuisia. Uusi painokone mahdollisti nelivärisyyden, joten uudeksi Tintti- ja sarjakuvaformaatiksi yleensäkin tuli 62-sivuinen nelivärinen albumi.
1930-luvulla julkaistuilla Tintin seikkailuilla oli menekkiä 1940-luvullakin. Hergé palkkasi jo sodan aikana piirtäjiä vanhojen albumien muutostöitä tekemään. Tästä piirtäjäryhmästä kehittyi vuonna 1950 perustettu Studios Hergé -osakeyhtiö. Piirtäjäryhmään kuuluivat muun muassa Bob De Moor, Roger Leloup ja Edgar P. Jacobs, jotka itsekin ovat luoneet menestyksekkäitä sarjakuvahahmoja. Viimeksi mainittu on kuvattu Faaraon sikareiden kannessa muumioituna egyptologina.
Mustan saaren salaisuus.
"Mustan saaren salaisuus" on kohdannut vuosien varrella eniten muutoksia. Tuskinpa on toista julkaistua sarjakuvaa, jonka tekijä olisi piirtänyt kolmeen kertaan uudelleen. Ensimmäinen mustavalkoinen 124-sivuinen albumi ilmestyi vuonna 1938, ja 62-sivuiseksi ja neliväriseksi seikkailu muuttui vuonna 1943. 1960-luvulla seikkailu piirrettiin jälleen kokonaan uudelleen Tintin lontoolaisen kustantajan pyynnöstä. 1950-luvun viimeisinä vuosina Tintti löi itsensä läpi saarivaltiossa ja koska "Mustan saaren salaisuus" tapahtuu Britteinsaarilla olisi albumi ollut omiaan siellä julkaistavaksi. Vuoden 1943 versiossa oli kuitenkin runsaasti Isoa-Britanniaa koskevia asiavirheitä, joten Hergé suostui kustantajan pyyntöön ja uusi versio ilmestyi ranskaksi vuonna 1965 ja englanniksi vuonna 1966.
Jotta yksityiskohdat uuteen "Mustan saaren salaisuuteen" tulisivat varmasti oikein, Hergé lähetti kollegansa Bob de Moorin Britteinsaarille kokoamaan aineistoa. Erityisesti de Moorin tuli tutustua Sussexin kallioiden erityismuotoihin, rekisterikilpiin ja rautatiesiltoihin. Hän vieraili muun muassa Scotland Yardissa, paloasemalla ja Edinburghin poliisin räätäliosastolla, josta hän sai mukaansa täydellisen skottipoliisin univormun. Englantilaisen ja skotlantilaisen poliisin virka-asut kun poikkesivat hieman toisistaan.
Uudelleenpiirtämisen yhteydessä Hergé ajanmukaisti monta yksityiskohtaa, mutta tarinan juoni jäi entiselleen. Belgialaisen tutkijan Benoît Peetersin silmään on erityisesti jäänyt palolaitos. Hergé vaihtoi palokärryjen tilalle nykyaikaiseen paloauton. Paloaseman lukkoa ei kuitenkaan ole uusittu ja se on edelleen avattava 1930-luvun suurella avaimella. Ajanmukaistaminen toi mukanaan pieniä anakronismeja.
Vuonna 1996 Ranskassa julkaistiin uudelleen myös vuoden 1943 "Mustan saaren salaisuus". Tintin seikkailujen digitalisointi aloitettiin tästä albumista. Alkuperäisten painofilmien käsittelyn yhteydessä on korostettu ajan haalistamia mustia viivoja. Hergéhän on niin sanotun selkeän viivan koulukunnan perustaja, joten viivojen korostus on ollut taiteelliselta kannalta erittäin olennainen.
Vielä 1980-luvulla sarjoja korjailtiin uusissa painoksissa. "Tintti Amerikassa" -albumin ensimmäisessä suomenkielisessäkin painoksessa oli vielä tummaihoisia sivuhahmoja, jotka myöhemmissä painoksissa on muutettu valkoihoisiksi.
Tintti Suomessa.
Nykyään Tintti kumppaneineen on yleismaailmallisesti tunnettu, mutta maailmanmaine ei kuitenkaan syntynyt hetkessä. Tintti löi itsensä läpi Suomessa ja suuressa osassa muutakin maailmaa vasta 1970-luvulla, vaikka Tinttiä oli yritetty tuoda esiin jo aiemmin. 1950-luvulla sarjakuvaa julkaistiin nimellä "Tim" Uudessa kuvalehdessä. Vuosina 1961–1962 WSOY julkaisi suomeksi neljä Tintti-albumia. Nämä kovakantiset sarjakuvakirjat eivät löytäneet suomalaista ostavaa yleisöä ja kustantaja jätti julkaisemisen sikseen. 1960-luvun taitteessa Tinttiä yritettiin markkinoida kansainvälisesti myös ranskaa puhumattomiin maihin - Suomen lisäksi markkinointi epäonnistui muun muassa Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Eräänä syynä saattoi olla väärin arvioitu kohderyhmä: Tinttiä markkinoitiin Suomessa ja Ruotsissa nimenomaan lapsille, mistä syystä esimerkiksi sopimattomaksi katsotun viskin nimi vaihdettiin "malspiikiksi". Kun kovakantisia albumeita kuitenkin myytiin vain kirjakaupoissa, eivät kohderyhmä ja tarjonta kohdanneet.
Sen sijaan esimerkiksi Isossa-Britanniassa ja Tanskassa Tintti otettiin mielihyvällä vastaan. Varsinaisen läpilyönnin Tintti teki Suomessa 1970-luvun alussa, jolloin Otava alkoi julkaista Tintin seikkailuja. Otava sai vinkin julkaisemiseen Ruotsista, jossa Tintin menestys oli alkanut paria vuotta aiemmin. Otava julkaisee parhaillaan Tinteistä kovakantisia versioita.
Vuoden 2011 elokuva.
' -elokuva tuli esitykseen Euroopassa lokakuussa ja Yhdysvalloissa joulukuussa 2011. Elokuva on Steven Spielbergin ohjaama animaatio, jonka tarina perustuu albumeihin "Rakham Punaisen aarre" ja "Yksisarvisen salaisuus". Elokuvassa käytetään liikkeentunnistustekniikkaa ("Motion Capture"), jolla näyttelijöiden liikkeet siirretään tietokoneelle kolmiulotteisen animaation liikkeiden pohjaksi. Tintin rooliin on valittu Jamie Bell. ja Kapteeni Haddockin rooliin Andy Serkis. Dupondteja näyttelevät Simon Pegg ja Nick Frost. 1600-luvun merirosvoa, Rakham Punaista, esittämään on valittu Daniel Craig.
Tintti-albumit alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä.
Lisäksi Tintti Haijärvellä (1973), jonka Hergé on piirtänyt samannimisen elokuvan pohjalta.


Weber (yksikkö).
Weber (tunnus: Wb) on SI-järjestelmän magneettivuon yksikkö. Yksi weber on sellainen magneettivuon määrä, joka sekunnin aikana tasaisesti nollaan pudotessaan aiheuttaa voltin jännitteen johdinsilmukassa. Se on nimetty saksalaisen fyysikon Wilhelm Eduard Weberin (1804–1891) mukaan.
SI-järjestelmän perusyksiköissä weber on formula_1, johdetuissa yksiköissä V·s eli volttisekunti.


Tesla.
Tesla (tunnus T) on magneettivuon tiheys, joka muodostuu weberin magneettivuon kulkiessa neliömetrin pinta-alan läpi. Tesla on SI-järjestelmän magneettivuon tiheyden yksikkö.
formula_1 ==
Yksikkö on nimetty Nikola Teslan mukaan.
Joskus käytetään magneettivuon tiheyden yksikkönä myös cgs-järjestelmään perustuvaa gaussia (tunnus G tai Gs), mutta gaussia ei tulisi käyttää, koska se ei ole SI-järjestelmän mukainen.
formula_2


Gary Larson.
Gary Larson (s. 14. elokuuta 1950) on amerikkalainen sarjakuvien piirtäjä ja käsikirjoittaja.
Hänet tunnetaan "Kaukana poissa" -sarjakuvan (alkuperäinen nimi "The Far Side") luojana. Sitä julkaistiin eri sanomalehdissä Yhdysvalloissa 14 vuotta aina vuoteen 1995, jolloin Larson lopetti sen piirtämisen. Suomessa Larsonin sarjakuvia on julkaistu muun muassa Aamulehdessä ja Ilta-Sanomissa (nimellä "Harhama"), ja häneltä on ilmestynyt myös useita suomennettuja kokooma-albumeita.
Larsonin tapa käsitellä arkisia ilmiöitä persoonallisella tavallaan, usein eri eläinlajien näkökulmasta, on innoittanut mm. amerikkalaisen biologin Dale H. Claytonin nimeämään löytämänsä uuden väivelajin Gary Larsonin mukaan "Strigiphilus garylarsoniksi". Eläimelle ei ole suomenkielistä nimeä.


Versailles’n rauha.
Versailles’n rauha solmittiin ympärysvaltojen ja Saksan välillä ensimmäisen maailmansodan jälkeen 28. kesäkuuta 1919, ja siinä Saksa tuomittiin yksin sotasyylliseksi ja maksamaan huomattavat sotakorvaukset. Sopimus koostui 440 artiklasta viidessätoista osassa.
Versailles’n rauhan ehdoista neuvoteltiin kuusikuukautisessa Pariisin rauhankonferenssissa vuonna 1919. (Samassa rauhankonferenssissa neuvoteltiin rauhansopimukset myös Itävallan, Unkarin, Bulgarian ja Turkin kanssa.)
Neuvottelut käytiin voittajavaltioiden kesken, joten Saksalle annettiin kesäkuussa 1919 valmis sopimus allekirjoitettavaksi periaatteella ”hyväksy tai alistu miehitykseen”. Tämä herätti suunnatonta katkeruutta saksalaisissa, jotka alkoivat pian kutsua Versailles’n rauhaa ”häpeärauhaksi” ().
Alueluovutukset.
Saksan lopulliset aluemenetykset ensimmäisen maailmansodan jälkeen
Sopimuksen toisessa ja kolmannessa osassa määrättiin alueluovutukset. Saksa menetti alueita Tanskalle, Ranskalle, Puolalle, Tšekkoslovakialle, Belgialle ja Liettualle.
Eurooppa vuosina 1914 ja 1924
Moresnet ja Eupen-Malmédy siirrettiin Belgialle, Elsass ja Lothringen Ranskalle, suurin osa Ylä-Sleesiaa Tšekkoslovakialle ja Puolalle, Länsi-Preussi (Puolan käytävä) ja Posenin seutu Puolalle. Memelin alue, nykyinen Klaipėda ympäristöineen, jäi liittoutuneiden valvontaan, josta se annettiin myöhemmin Liettualle. Pohjois-Schleswig päätyi kansanäänestyksen jälkeen Tanskalle. Aluesiirrot perustuivat löyhästi eri alueiden kansallisuuksien jakaumaan, tosin strategisista syistä ja merkittävästä saksalaisenemmistöstä huolimatta Danzigista (Gdańsk) tehtiin vapaakaupunki ja Saarin alue siirtyi Kansainliiton valvontaan viideksitoista vuodeksi. Kaikkiaan Saksa menetti 13 % pinta-alastaan; näillä alueilla oli kuitenkin tuotettu 75 % sen rautamalmista, 30 % teräksestä ja 26 % kivihiilestä.
Muut rajoitukset.
Sopimuksen neljännessä osassa Saksa menetti siirtomaansa pääasiassa Isolle-Britannialle, ja viides osa rajoitti sen armeijan enintään 100 000 miehen ammattisotilasjoukkoon. Saksalta kiellettiin myös raskas tykistö sekä sukellusveneet, ilmavoimat ja panssarivaunut.
Saksan laivasto rajoitettiin 15 000 mieheen, kuuteen alle 10 000 tonnin taistelulaivaan, kuuteen risteilijään ja kahteentoista hävittäjään. Ehtoja Saksa rikkoi myöhemmin muun muassa valmistuttamalla sukellusveneitä Hollantiin perustetun insinööritoimiston välityksellä ulkomailla, muun muassa Turussa Crichton-Vulcanin telakalla ja järjestämällä sotaharjoituksia Neuvosto-Venäjän ja Saksan välisen Rapallon sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan perusteella. Saksa siirsi lentokoneteollisuutensa Alankomaihin (Fokker) ja Ruotsiin (muun muassa Svenska Aero, josta kehittyi 1930-luvun lopulla SAAB).
Saksan oli sitouduttava pitämään kaikki sotilaat palveluksessa kahdentoista vuoden ajan ja upseerit 25 vuoden ajan, jottei merkittävä osa asepalvelusikäisistä saisi sotilaskoulutusta eikä reservejä näin muodostuisi. Armeijan esikunnan muodostamista ei sallittu. Yleisesikuntaupseereille maksettiinkin palkkaa tutkijoina muun muassa museoalalla.
Sotakorvaukset.
Artikla 231 määräsi Saksan hyväksymään täyden vastuun sodan aloittamisesta. Tämän perusteella maa määrättiin korvaamaan kaikki sodassa aiheutetut menetykset ja vahinko, joiden laajuus määrättiin myöhemmin. Sotakorvausten maksun varmistamiseksi kaikki Reinin länsipuoliset alueet, mukaan lukien Ruhrin laakson teollisuuskeskus miehitettiin. Tammikuussa 1921 korvauksiksi määrättiin 226 miljardia kultamarkkaa. Myöhemmin summa alennettiin 132 miljardiin, jota edelleen pidettiin tähtitieteellisenä summana. Tätä kuvaa se, että laskennallisesti Saksa olisi saanut sotakorvaukset maksettua loppuun vasta 1980-luvulla, jos toista maailmansotaa ei olisi tullut.
Saksa aloitti sotakorvausten maksun uudestaan vuonna 1996 ja maksoi viimeisen 69,9 miljoonan euron erän 3. lokakuuta 2010.
Ranskan sotakorvausvaatimukset olivat alun perin paljon raskaammat. Sopimuksen ehdot olivat kiistanalaiset jo neuvottelupöydässä, ja niistä käytiin myöhemmin julkista keskustelua. J. M. Keynes ennusti sotakorvausten johtavan Saksan talouden romahdukseen. Yhdysvaltain senaatti ei ikinä hyväksynyt sopimusta, joten Saksan ja Yhdysvaltain välillä tehtiin erillisrauha 1921.
Japanin palkitseminen.
Artikla 156 siirsi Saksan keisarikunnan kiinalaisen siirtomaa-alueen Shandongin Japanin keisarikunnalle sen sijaan, että alueet olisi palautettu Kiinalle. Tämä johti Kiinassa syvään pettymykseen, joka purkautui mielenosoituksina ja synnytti ”toukokuun neljännen päivän liikkeen”. Kiina ei luonnollisestikaan allekirjoittanut rauhansopimusta. Kiina julisti Saksaa vastaan käydyn sodan päättyneeksi vasta syyskuussa 1919 ja teki erillisen rauhansopimuksen Saksan kanssa vuonna 1921. Kiinaa koskeva ”häpeärauha” oli ehkä Saksan kokemusta synkempi.
Kansainliitto.
Versailles’n rauhansopimuksessa sovittiin myös Kansainliiton perustamisesta. Kansainliitto aloitti toimintansan 10. tammikuuta 1920, ja sen pysyvänä sijaintipaikkana oli Geneve. Kansainliitto oli presidentti Woodrow Wilsonin idea, mutta Yhdysvallat ei ikinä liittynyt siihen. Kansainliitto valvoi Osmanien valtakunnan ja Saksan maiden siirtoa voittoisille ympärysvalloille muodollisesti Kansainliiton alaisuudessa.
Lähteet.
*


AK-47.
AK-47 Kalašnikov (, "Avtomat Kalašnikova [obraztsa 1947 goda]", ’Kalašnikovin rynnäkkökivääri [vuosimallia 1947]’) on neuvostoliittolainen rynnäkkökivääri, jonka suunnitteli Mihail Kalašnikov. Ase otettiin puna-armeijan käyttöön vuonna 1949.
Nykyisin AK-47:n rakenteeseen perustuvat rynnäkkökiväärit ovat maailman yleisimpiä aseita. AK-47-tyyppisten aseiden suosio perustuu niiden rakenteelliseen varmatoimisuuteen, helppoon huollettavuuteen ja edullisuuteen.
Historia.
AK-47:ää on sanottu Sturmgewehr 44:n kopioksi, mikä ei pidä paikkaansa, koska aseiden ulkonaisesta samankaltaisuudesta huolimatta aseiden koneistot ovat erilaiset.
Neuvostoliitto sai Saksalta toisessa maailmansodassa sotasaaliiksi Waltherin suunnittelemia MKb.42(W) ja Haenelin suunnittelemia MKb.42(H) -rynnäkkökivääreitä, jotka olivat myöhemmän edeltäjiä, sekä niiden 7.92 mm Kurz -patruunoita. Kurz-patruuna oli pienempi kuin siihen aikaan yleensä käytetyt pitkät patruunat, mikä mahdollisti aiempaa kevyemmän aseen suunnittelun ja metallin säästön patruunoita valmistettaessa. Patruunan läpäisykyky oli silti kyllin hyvä. Niinpä venäläiset loivat uuden M1943 patruunan Kurz-patruunan tai tämän johdannaisen pohjalta.
Uuden aseen kehittelystä järjestettiin armeijan piirissä vuonna 1945 kilpailu, jossa suunnittelutoimistojen nimet oli salattu niin, ettei ylin johto suosisi tunnettuja asesuunnittelijoita kuten Fedor Tokarevia.
Monien ajan aseiden ja pohjalta tuli luoda kevyt, yksinkertainen ja varmatoiminen ase jalkaväelle. Aseen tuli toimia luotettavasti pakkasessa, mudassa ja kosteissa rintamaoloissa. Sillä piti pystyä ampumaan konekiväärin tavoin, mutta yhden miehen voimin ja konepistoolia kauemmas. Aseella ei tarvinnut ampua kauas, koska monissa taistelutilanteissa ei sellaista tarvittu. Kehittelytyön alkuvaiheessa syntynyt Sudajev AS-44 oli sitä testanneiden sotilaiden mielestä hyvä, mutta liian painava. Sudajev sairastui ja kuoli 1946, joten AS-44:n kehittely jäi kesken.
Eri suunnittelutoimistot rakensivat omat aseensa kilpailua varten. AK-47:n välittömiä edeltäjiä olivat muun muassa AK-46, AB-46.
Kalašnikovin ehdotelma pääsi kilpailussa jatkoon Bulkinin ja Dementjevin aseiden kanssa.
Seuraavan kierroksen voitti Mihail Kalašnikovin ehdotelma uudeksi aseeksi. Vaikka Kalašnikovia yleensä pidetään aseen keksijänä, niin AK-47 oli laajan, kymmenien ihmisten työn tulos. Kalašnikov myönsi, että aseessa oli piirteitä muun muassa M1 Garandista ja, mutta kiisti ulkoasun tulevan Sturmgewehr 44:stä. Ase oli erilainen kuin Kalashnikovin ”ensimmäisen kierroksen” ase AK-46. Zaitsev sanoi jälkeenpäin ehdottaneensa aseen suunnittelua uudelleen ja ampumaradan majuri Ljuti ehdotti monia muutoksia aseeseen. Kalašnikov ja Zaitsev päättivät tehdä Simonovin SKS:n ja Sudajevin AS-44:n mallin mukaan tehdä aseensa osista vain löyhästi yhteensopivia, niin että ase kestäisi likaantumista toisin kuin monet venäläisten ja läntisten asesuunnittelijoiden luomat aseet. Vielä tärkeämpää oli se, että AK-47:ssä oli Bulkinin AB-46-ehdotuksen tavoin painava yhdistetty luisti-kaasumäntä. Niinpä raskaat liikkuvat osat saattoivat kulkea liike-energian voimalla karstoittuneessa likaisessa aseessakin.
Vuonna 1947 esitelty AK-47 ("Avtomat Kalašnikova" malli 1947). hylkäsi perinteisen pitkän kivääripatruunan ja käytti uutta, vuoden 1943 mallia olevaa, muihin silloisiin patruunoihin verrattuna kevyttä 7,62×39 mm:n patruunaa. Tämä patruuna oli otettu jo aiemmin käyttöön Simonovin itselataavassa SKS-kiväärissä. Vaikka patruuna lyheni aiempaan, Mosin-Naganteissa käytettyyn reunakantaiseen 7,62×54R-patruunaan verrattuna huomattavasti, luodin lähtönopeus säilyi tehokkaalla, yli 700 m/s tasolla. Tuohon aikaan ymmärrettiin, että aseen ei tarvitse kantaa pidemmälle kuin sotilas pystyy yleensä taistelutilanteessa tähtäämään. Asetta työstettiin vielä kilpailun voittamisen jälkeenkin vuonna 1948 suunnittelutoimistoissa ennen massatuotantoa ja paranneltu ase valittiin armeijan vakioaseeksi kesällä 1949. Aseen tarkkuutta ei voitu parantaa.
Lopullisesti AK-47 hyväksyttiin massatuotantoon vuonna 1949. Vaikka Neuvostoliitossa kehitettiinkin AK-47:stä hieman tarkempi ja halvempi Korobov TKB-517, AK-47 jäi vakioaseeksi.
Ase ja sen 1959 käyttöön otettu AKM-malli (jonka runko on teräslevystä prässätty, kun taas AK-47:n runko on jyrsitty umpiteräksestä) oli Neuvostoliiton käytössä aina 1980-luvulle, jolloin se korvautui aseen 5,45×39 mm kaliiperisella muunnoksella AK-74, joskin nykyäänkin esimerkiksi Tšetšeniassa venäläiset käyttävät myös vanhoja AKM-kivääreitä. Pienempi kaliiperi ja siten kevyempiluotinen patruuna valittiin suuremman lähtönopeuden ja suoremman lentoradan saavuttamiseksi. Lisäksi 5,45-kaliiperien luotien pysäytystehoa pidettiin parempana johtuen pitkän luodin niin kutsutusta kaatumisesta maalissa ja nopean luodin kavitaatiosta, joka aiheutti laajemman ja repaleisemman haavakanavan. Myös huollon tarpeet patruunan keventymisen takia sekä patruunan hinta vaikuttivat valintaan. Lisäksi kevyempää luotia käyttävissä aseissa on pienempi rekyyli, ja ase on helpommin hallittavissa myös sarjatulella. Pienemmästä ruutitilavuudesta ja kevyen luodin mahdollistamasta nopeamman ruudin käytöstä syntyy myös pienempi ampujan viholliselle paljastava suuliekki.
Ominaisuudet.
AK-47:n liikkuvien osien käyttövoimana on ruutikaasujen paine. Se on toimintavarma ja helppo puhdistaa sekä korjata myös kenttäolosuhteissa. Aseessa on vakiona metallinen tai punaruskea bakeliittinen 30 patruunan tankolipas (RPK:n 40 panoksen tanko-, ja 75 panoksen rumpulipasta voidaan myös käyttää) ja sillä voidaan ampua sekä sarja-, että kertatulta.
Tuotanto.
AK-47 on maailman yleisin ampuma-ase. Sitä, ja sen valmistusluvattomia kopioita, on eri versioina valmistettu Neuvostoliitossa ja Venäjällä, Kiinassa sekä useissa muissa maissa yhteensä arviolta 100 miljoonaa kappaletta. Kalašnikov-sarjan nykyinen virallinen valmistaja on Ižhmash Iževskissä.
Kalašnikovin perusrakenteeseen perustuu myös RPK-pikakivääri. Suomen maavoimien käyttämät RK 62, RK 95 TP, RK 72, RK 56 TP ja RK 54 ovat myös kehitetty AK-47:n pohjalta.
AK-47 symbolina.
Mosambikin lipussa on AK-47 symboloimassa maan itsenäisyyden alkuajan sotaisuutta, tosin viime aikoina on keskusteltu siitä, pitäisikö AK-47 poistaa lipusta, kun rauha on nyt palannut. AK-47 ei ole kuitenkaan ainoa kansallislipussa kuvattu nykyaikaiseksi määriteltävä ase, sillä Guatemalan lipussa on kuvattuna ristikkäin olevat kiväärit.


Napalm.
Napalm (lyhenne sanoista nafteeni- ja palmitiinihappo) on palavaa hyytelöä, joka koostuu bensiinistä ja siihen sekoitetuista nafteeni- ja palmitiinihapon alumiinisuoloista. Napalmia käytetään muun muassa palopommien valmistukseen, raketteihin, liekinheittimiin ja palomiinoihin. Napalmin asevaikutuksen tärkeä osa on sen tarttuminen pintaan (iho, taistelukalusto, jne.). Napalmilla voi vähentää kemiallisten aseiden vaikutusta, koska sen palolämpötila on riittävän korkea rikkomaan niiden kemiallisen rakenteen.
Liittoutuneet käyttivät napalmia toisessa maailmansodassa liekinheittimissä ja pommittaessaan Saksan ja Japanin kaupunkeja. joukot käyttivät napalmia Korean sodassa ja yhdysvaltalaiset käyttivät sitä Vietnamin sodassa.
Suomen kaupunkeja ei pommitettu toisen maailmansodan aikana napalmilla, koska Neuvostoliitto otti aineen käyttöön vasta 1950-luvulla.
YK:n ”Sopimus eräistä konventionaalisista aseista” kielsi napalmin ja muiden polttavien aseiden käytön siviilihenkilöitä vastaan vuonna 1980, mutta useat maat, mukaan lukien Venäjä ja Yhdysvallat ovat ratifioineet sopimuksen vain osittain ja pidättävät itsellään oikeuden käyttää polttavia aseita.
Perinteinen napalm palaa 15–30 sekuntia, sen parempi johdos napalm B voi palaa jopa kymmenen minuuttia. Napalm B:n koostumus on tavallisimmin 21 % bentseeniä, 33 % bensiiniä (joka itsekin sisältää bentseeniä noin 1–4 %) ja 46 % polystyreeniä. Sitä on vaikeampi saada syttymään kuin perinteistä napalmia. Napalm sytytetään jollain luotettavalla pyroteknisellä sytyttimellä, kuten termiitillä (perinteiset) tai valkoisella fosforilla (uudemmat). Fosforilla terästettyä napalmia on mahdoton sammuttaa esimerkiksi vedellä, koska valkoinen fosfori syttyttää napalmin uudelleen tuleen. Palavaa fosforia on erittäin vaikea sammuttaa, sillä se palaa vedessäkin. Ainoa tapa sammuttaa se on eristää paloalue hapesta.
Napalmin palaessa muodostuva lämpötila voi olla 800°C – 1 200°C.


Kranaattikonekivääri.
Kranaattikonekivääri on kerta- ja sarjatulta ampuva ase, joka ampuu luotien sijasta räjähtäviä kranaatteja. Kranaattikonekivääri on tavallaan pienikaliiperinen konetykki. Niitä käytetään jalkaväen tukiaseena konekiväärin lailla. Kranaattikonekivääri sopii mainiosti avoimeen maastoon suuren tulinopeutensa vuoksi, mutta peitteisessä maastossa, esimerkiksi metsäisellä alueella sen hyöty on rajallisempi.
Yhdysvallat aloitti kranaattikonekiväärien kehityksen jo 1960-luvulla Vietnamin sodan aikana. Niillä voidaan ampua sekä suoraa, että epäsuoraa tulta. Kranaattikonekivääreitä on suosittu erityisesti entisen Varsovan liiton maissa.
Käyttö Suomessa.
Suomessa neuvostoliittolaiset 30 mm AGS-17-kranaattikonekiväärit on otettu käyttöön 1993. Ne ovat Saksan liittotasavallan myymiä entisen Saksan demokraattisen tasavallan kansanarmeijan aseita. Nykyään Suomen puolustusvoimilla on käytössään Heckler & Koch GMG -nimikkeellä 40 KRKK 2005 kaupunki-, erikois- ja rannikkojääkärikomppanioissa.
Suomessa kranaattikonekivääriä on suunniteltu käytettäväksi asutuskeskustaistelussa sen suuren tulivoiman vuoksi.


Ballistinen ohjus.
Yhdysvaltain Titan 2 -ohjus laukaistuna ohjussiilosta
Ballistinen ohjus on lentävä ohjus, joka laukaistaan raketin lailla lähes pystysuoraan korkealle lentoradalle, josta raketti tai sen kärki putoaa ballistisesti kohteeseen.
IRBM, ICBM, ydinohjus.
Termiä käytetään nykyään pääosin keskimatkan ("Intermediate Range Ballistic Missile", IRBM) ja mannertenvälisistä ("Intercontinental Ballistic Missile", ICBM) ohjuksista, jotka lentävät lähiavaruuteen asti ja poltettuaan polttoaineensa seuraavat ballistista rataa painovoiman vetämänä kohteeseensa.
Pitkän matkan ja mannertenväliset ballistiset ohjukset pystyvät saavuttamaan minkä tahansa paikan maapallolla ja niitä käytetään lähes yksinomaan ydinaseiden kuljetukseen. Niitä oli kylmän sodan aikana tuhansia ja niiden ydinkärkiä moninkertainen määrä. MIRV-ohjuksissa on kuusikin ydinkärkeä, jotka pystytään kohdistamaan eri maaleihin.
Torjunta.
Ballististen ohjusten torjunta on melko vaikeaa, koska laukaisusta maaliin osumiseen kuluu vain noin 10–30 minuuttia ja raketti ja sen asekuorma liikkuvat likimain nopeudella, jolla satelliitit liikkuvat matalalla kiertoradalla eli noin 7–8 km/s. Persianlahden sodassa Irakin keskimatkan Scud-ohjusten laukaisut ja radat havaittiin Yhdysvaltain ilmavoimien DSP-ennakkovaroitussatelliiteilla ja Patriot-torjuntaohjuksille tarvittavat koordinaatit laskettiin jossakin Yhdysvalloissa. Laajemmassa sodassa, jossa ohjusten määrä voisi olla tuhansia tunnissa, kaikkien ohjusten torjuntaan ei ole keinoja.
Historia.
Ensimmäinen ballistinen ohjus oli saksalainen V2, jota käytettiin ensimmäisen kerran 2. syyskuuta 1944 hyökkäykseen Pariisiin ja myöhemmin satoja ammuttiin Lontooseen ja Antwerpeniin.
Myöhemmin V-2:sta kehitettiin muun muassa Neuvostoliitossa Scud. V-2 on ollut myös Yhdysvaltain Redstone-ohjuksen suunnittelun lähtökohtana. Jopa Kiinan ohjusten suunnittelu pohjautuu V-2-ohjukseen. Edellä mainitut ohjukset käyttävät tavallisia räjähtäviä taistelukärkiä, mutta Scud voidaan lisäksi varustaa erikoiskärjillä: kemiallisin tai ydinasein. Scudin kaltaisia keskimatkaa (muutama sata km) lyhyemmän kantaman taktisia ballistisia ohjuksia on ollut lukuisa määrä.
Yhdysvalloissa ohjuksia kehittivät 1940–1950-luvuilla maavoimien JPL-laboratorio ja Redstonen varikko sekä laivaston NRL-laboratorio. Pitkän kantaman ohjusta alettiin suunnitella jo 1946, mutta Karel Bossartin vetämä WS-117-projekti toteutui Atlas-ohjuksena vasta 1950-luvun puolivälin Dwight D. Eisenhowerin ”Crash Program” -ohjelmissa.
*


Konepistooli.
Konepistooli on pistoolin patruunoita ampuva kerta- ja sarjatuliase. Konepistoolit ovat kooltaan yleensä pistooleja suurempia mutta kivääreitä pienempiä.
Konepistoolin etuna kivääriin verrattuna on aseen ja ampumatarvikkeen keveys ja suuri tulivoima. Ongelmana on kuitenkin lyhyt tehollinen kantama. Jo sadan metrin matkalla konepistoolin luoti menettää suurimman osan tehostaan, mikä vaatii konepistoolimiesten suojaamista kiväärimiehillä. Lyhyellä etäisyydellä, esimerkiksi metsässä tai sisätiloissa, konepistooli on kuitenkin tehokas. Sen tulinopeus on yleensä suurempi kuin rynnäkkökiväärin, minkä lisäksi konepistoolit ovat usein myös pienikokoisempia. Alkuaikoina konepistooleja kutsuttiin "juoksuhautaluudiksi". Sarjatulella onkin mahdollista vaikkapa "lakaista" juoksuhautaa tyhjäksi.
Historia.
PPŠ-41 ja neuvostoliittolainen toisen maailmansodan aikainen univormu.
Ensimmäisen varsinaisen konepistoolin, massasulkuperiaatteella toimivan I:n suunnitteli saksalainen insinööri Hugo Schmeisser vuonna 1916, sen lippaana käytettiin alun perin Parabellum-pistooliin suunniteltua 32 patruunan rumpulipasta. Saksan armeija ehti käyttää asetta ensimmäisen maailmansodan viimeisenä vuonna 1918.
Konepistoolit otettiin käyttöön ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa lähinnä juoksuhautojen vyöryttämisessä. Toisen maailmansodan aikana jalkaväen tulivoiman tarve lisääntyi nopeasti ja joukkoja aseistettiin lisääntyvässä määrin konepistooleilla. Sittemmin rynnäkkökiväärin käyttöönotto on korvannut lähes kokonaan konepistoolit ja ne ovat jääneet lähinnä erikoisjoukkojen aseiksi.
Suomen puolustusvoimat pyrki toisen maailmansodan aikana sijoittamaan jokaiseen jalkaväkiryhmään yhden konepistoolimiehen. Sodan loppuvaiheessa konepistooleita yritettiin saada joka ryhmään kaksi, minkä lisäksi jalkaväkijoukkueessa olisi tullut olla ainakin yksi pikakivääri. Tämäntapaista kokoonpanoa koulutettiin joissakin joukko-osastoissa vielä 1980-luvulla. Vasta 1990-luvun suuret asehankinnat poistivat konepistoolit tavanomaisten joukkojen välineistöstä.
Tunnetuimpia toisen maailmansodan aikaisia konepistooleja ovat yhdysvaltalainen Thompson M1, saksalainen MP-40, brittiläinen Sten, suomalainen Suomi-konepistooli ja neuvostoliittolainen PPŠ-41. Talvisodassa neuvostoarmeija käytti mallia PPD-34.
Nykyaikaisempia malleja ovat 1950-luvulta israelilainen Uzi ja tsekkiläinen Vz. 61 Škorpion, 1960-luvulta Heckler & Kochin valmistama MP5, vuodelta 1970 yhdysvaltalainen MAC-10, 1990-luvulta Fabrique Nationalen valmistama FN P90 ja 2000-luvulta MP7-sarjan aseet. Suomalaista suunnittelua ja tuotantoa 1980-luvulta edustaa Jatimatic.


Konekivääri.
Brittiläinen Vickers-konekiväärimiehistö länsirintamalla ensimmäisessä maailmansodassa.
Konekivääri (kk), aiemmin "kuularuisku" (käännöslaina ruotsin sanasta "kulspruta"), on kivääripatruunoita ampuva konetuliase. Se on suunniteltu jalkaväen suojatulen ampumiseen ja muuhun pitkiä tulisarjoja vaativiin tehtäviin, jonka vuoksi siinä on usein jalusta tai haaratuki, raskas piippu ja vyösyöttö.
Gatling.
Ensimmäisen konekiväärityyppisen aseen rakensi yhdysvaltalainen Richard J. Gatling vuonna 1861. Hän hyödynsi uusia pronssihylsyisiä ammuksia, jotka mahdollistivat aseen automaattisen lataamisen. Gatlingin konekiväärissä oli 6–10 lukollisen piipun ryhmä. Kun piipustoa pyöritettiin kammesta vääntämällä, kukin piippu latasi ja ampui luodin joka kierroksella. Gatling uskoi aseensa olevan niin tehokas, että se poistaisi suurten armeijoiden tarpeen ja siten vähentäisi sodassa kuolleiden määrää. Gatling-tyyppisessä aseessa ei tarvita jäähdytystä, koska kukin piippu ampuu vuorollaan, jolloin lämpöä syntyy vähemmän ja koska pyörivän liikkeen ilmavirta jäähdyttää piippuja.
Maxim.
Syntyjään yhdysvaltalaisen, sittemmin Isoon-Britanniaan muuttaneen Hiram Maximin vuonna 1883 keksimää Maxim-konekivääriä pidetään ensimmäisenä varsinaisena konekiväärinä, kun perusteena pidetään sitä, että lataus tapahtuu edellisen laukauksen rekyylistä (automaattisesti), eikä käsin tai mekaanisesti. Koska piippu oli vesijäähdytetty, aseessa ei kuumenemisen takia tarvittu useita piippuja ja siitä saatiin siksi kevyempi. Maximin ase pystyi samaan tulivoimaan kuin sata kiväärimiestä.
Maxim-konekivääri otettiin käyttöön brittiarmeijassa 1889 ja sitä käytettiin ensimmäisen kerran zuluja vastaan 1893–1894. Eräässä taistelussa 50 brittisotilasta, joilla oli käytössään neljä konekivääriä, voitti 5 000 zulu-soturia.
Konekivääri levisi nopeasti kilpavarustelussa muihin Euroopan armeijoihin. Ensimmäinen sota, jossa molemmilla osapuolilla oli merkittävästi konekiväärejä, oli Venäjän–Japanin sota, jossa yli puolet uhreista aiheutui konekivääritulesta. Myös Suomen sisällissodassa 1918 pyöräjalustalla ja kilvellä (Sokolov-jalusta) varustettu Maxim-konekivääri oli kummankin taistelevan osapuolen rintamajoukkojen pääasiallinen tulitukiase.
Ensimmäinen maailmansota.
Kevyempi, viisimiehinen Maximin malli sai nimen "Devil’s Paintbrush") kaataessaan riveittäin hyökkääjiä. Ensimmäisessa maailmansodassa 90 % luodeista aiheutuneista tappioista johtui Maxim-tyyppisten konekiväärien tulesta.
Brittien 1912 käyttöön ottama.303 British (7,7 x 56 mm R) -kaliiperinen "Vickers-konekivääri" painoi enää noin 30 kiloa. Lisäksi oli kuljetettava 4,5 litraa jäähdytysvettä sekä ammukset. Yksi 250 ammuksen laatikko painoi noin kymmenen kiloa.
Toinen maailmansota.
Toisen maailmansodan alkuun mennessä saksalaiset olivat saaneet kenttäkäyttöön ensimmäisen kevyen konekiväärin, joka painoi vain noin 11 kiloa. Sodan aikana Saksa oli käytännössä ainoa valtio, jolla oli käytössään kevyitä konekiväärejä. Muut valtiot, kuten Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Yhdysvallat, joutuivat tyytymään pikakivääreihin ja raskaisiin konekivääreihin. Yksi kuuluisimmista kevyistä konekivääreistä on saksalainen MG-42, joka oli sodan jälkeenkin monen maan armeijan käytössä, yleensä 7,62 x 51 mm NATO kaliiperisena. MG-42:n ylikuumenemisongelma ratkaistiin samoin kuin sen edeltäjässä MG-34:ssä eli vaihdettavalla piipulla. Sodan alussa konekiväärit olivat myös usein lentokoneiden aseina, mutta alkoivat hiljalleen väistyä konetykkien tieltä.
Nykyaika.
Nykyään käytössä olevia konekiväärejä ovat muun muassa yhdysvaltalaiset M60 (7,62mm NATO) ja M249 (5,56mm NATO), venäläinen Kalashnikov PKM (7,62mm x 53R), saksalainen HK MG 4 (5,56mm NATO). Nykyään käytetään myös usealla piipulla varustettuja Gatling-tyyppisiä konekivääreitä. Ne voivat ampua jopa 6 000 laukausta minuutissa.


Rynnäkkökivääri.
Rynnäkkökivääri on keskitehoista patruunaa käyttävä, usein lyhyehkö kivääri, jolla voi ampua sekä itselataavaa kertatulta, että sarjatulta purskeena tai jatkuvana tulena. Rynnäkkökivääri on suunniteltu sotilaan henkilökohtaiseksi aseeksi ja nykyisin kaikki armeijat käyttävät jonkin tyyppistä rynnäkkökivääriä jalkaväen perusaseena. Historiallisesti rynnäkkökiväärin oli tarkoitus korvata sekä jalkaväen kiväärit ja konepistoolit että tukiaseina käytettävät pikakiväärit. Rynnäkkökiväärin määrittelevät siis sekä aseen rakenteelliset seikat että sen rooli asevoimissa.
Suomen Puolustusvoimissa käytössä olevat rynnäkkökiväärit ovat kaikki AK-47:n pohjalta suunniteltuja, esimerkiksi Rk 62, eli "Rynnäkkökivääri 62", ja Rk 95 TP.
Historia.
Ensimmäinen todellinen rynnäkkökivääri oli oletettavasti italialaisvalmisteinen, suunnittelijansa Amerigo Cei-Rigotti mukaan nimetty "Cei-Rigotti", joka kehitettiin vuosien 1890–1900 välillä. Kaasumäntätoiminen, 6,5 x 52 Mannlicher-Carcano kaliiperinen kivääri ei kuitenkaan päätynyt palveluskäyttöön. Ensimmäinen palveluskäytössä ollut rynnäkkökiväärin tapainen ase oli vuonna 1916 japanilaista 6,5 x 50 mm kivääripatruunaa käyttävä venäläinen "Avtomat Fjodorova", jolla pystyi ampumaan myös sarjatulta. Luotettavuusongelmien vuoksi asetta käytettiin vähän. Näiden varhaisten kokeilujen jälkeen rynnäkkökiväärin kehittäminen jäi joksikin aikaa ja kevyen sarjatuliaseen tehtävä jäi konepistoolille.
Yhdysvalloissa kehitettiin toisen maailmansodan aikana itselataava "M1 Carbine", joka oli tarkoitettu henkilökohtaiseksi puolustusaseeksi esimerkiksi ajoneuvojen miehistöille ja muille kuin etulinjan joukoille korvaamaan paitsi tarkoitukseen liian suurikokoiset kiväärit, myös liian heikkotehoiset ja lyhyen kantomatkan omaavat pistoolit ja konepistoolit. Aseen patruunaksi valitun.30 Carbinen teho osoittautui kuitenkin heikoksi, mutta ase oli sodan aikana kuitenkin eniten valmistettu yhdysvaltalainen kivääri. Sodan viimeisen vuoden (1945) aikana Yhdysvaltojen joukoille toimitettiin pieniä eriä M1:n sarjatuliversiota "M2":ta, joka tuli laajamittaisempaan käyttöön vasta Korean ja Vietnamin sodissa.
Saksassa oli yritetty kehittää yksittäiselle jalkaväen taistelijalle sopivaa, myös sarjatulta ampuvaa asetta aina ensimmäisestä maailmansodasta lähtien. Toisen maailmansodan aikana Saksassa alkoi sarja kokeiluja, jotka tuottivat useita erikaliiperisia ja -mallisia aseita. Näitä testattiin kenttäolosuhteissa Neuvostoliiton vastaisella rintamalla. Parhaaksi osoittautuneen Haenelin "MKb 42 H":n pohjalta kehitettiin 7,9 x 33 mm -kaliiperinen Sturmgewehr (StG) 44 -kivääri, joka otettiin välittömästi tuotantoon. Sitä valmistettiin vuoden 1945 toukokuuhun mennessä arviolta 420 000−440 000 kappaletta.
Neuvostoliitossa tehdyn kehitystyön tulos oli sodan jälkeen vuonna 1947 esitelty, pääsuunnittelijansa Mihail Kalašnikovin mukaan nimetty AK-47 (Avtomat Kalašnikova obraztsa 1947 goda). Sen suunnitteluryhmässä oli mukana noin 30 henkilöä.
Yhdysvalloissa asesuunnittelija Eugene Stoner kehitti 1950-luvun lopulla Armalite AR-15-rynnäkkökiväärin, joka otettiin palveluskäyttöön 1960-luvun alussa M-16-nimisenä. Aseessa käytettiin kaliiperia 5,56 x 45, joka mahdollisti luodin lähtönopeudeksi noin 950 m/s. Myös Neuvostoliitto siirtyi 1970-luvulla käyttämään pienempää 5,45 x 39 -kaliiperia, jonka lähtönopeus oli aiemman 7,62 x 39 -kaliiperin noin 710 m/s selvästi korkeampi, vajaat 900 m/s.
Pienemmällä kaliiperilla saavutettiin paitsi edullisemmat aseen ja patruunan valmistuskustannukset, myös ase-patruuna -yhdistelmän pienempi paino. Se helpotti huoltoa ja mahdollisti taistelijan varustamisen suuremmalla tuliannoksella tai mahdollisuuden käyttää painonsäästö muun varustuksen lisäämiseen. Lisäksi pienikaliiperinen, mutta nopea luoti on ballistisesti edullinen: sen pyyhkäisyala on suurempi suoremman lentoradan vuoksi. Aseen käsittely etenkin sarjatulella on helpompaa pienemmän rekyylin vuoksi, mutta maalivaikutus on useasti ollut kritiikin kohteena.
Eri maiden malleja.
Tällä hetkellä maailman yleisimpiä rynnäkkökiväärejä ovat AK-47 ja sen kopiot. Sen suosio perustuu rakenteelliseen varmatoimisuuteen ja helppoon huoltopurkamiseen myös kenttäoloissa, sekä halpuuteen ja helppoon saatavuuteen. Ase on halpa ja helppo hankkia, koska sitä valmistetaan paljon ja useissa eri maissa. AK-47-tyyppiset aseet ovat paitsi useiden armeijoiden käytössä, myös järjestäytyneen rikollisuuden suosiossa.
Lähes kaikki NATO-maat käyttävät kaliiperia 5,56 x 45 mm NATO, ja Venäjä kaliiperia 5,45 x 39 mm. Kiina puolestaan käyttää nykyisin omaa 5,8 x 42 mm:n kaliiperiaan. Tunnettuja rynnäkkökivääreitä yhdysvaltalaisten M16 ja M4 lisäksi ovat esimerkiksi ranskalainen FAMAS, israelilainen Galil, saksalainen Heckler & Kochin G36 ja sen variaatiot sekä itävaltalainen Steyr AUG. Saksalainen H&K G36 perustuu lukkolaitteensa osalta Armalite AR-18:aan. Galil perustuu suomalaisen Valmet Rk 62:n kautta rakenteeltaan Kalašnikoviin. Itävaltalainen Steyr AUG tunnetaan kenties tarkimpana sarjavalmisteisena rynnäkkökiväärinä, siinä on vakiona kiinteä optinen tähtäin.
Ominaisuuksia.
Yhdysvaltojen merijalkaväen sotilas tähtää kranaatinheittimellä varustetulla M16A2 -rynnäkkökiväärillä.
Rynnäkkökiväärin rakenteellinen tarkkuus on tyypillisesti noin 10 cm/150 metriä ja teoreettinen tulinopeus 500-900 ls/min.
Rynnäkkökiväärien pohjalta on rakennettu myös erilaisia tarkka-ampujan aseita, mutta puoliautomaattitoimiset aseet eivät muun muassa lukkorungon liiallisen taipuisuuden vuoksi ole yhtä tarkkoja kuin kertalaukausaseet.
Lisälaitteita ja muunnelmia.
Rynnäkkökivääreihin on suunniteltu joukko lisävarusteita. Tärkeimmät ovat kiväärikranaattien ammuntalaitteet, erilaiset haaratuet ja suurikapasiteettiset lippaat, jolloin asetta voidaan käyttää kevyen konekiväärin tapaan tai sijasta. Myös erilaiset kiikari- tai pimeätähtäyslaitteet ovat tulleet yleisesti käyttöön. Yhdysvaltalaiseen AR-15 / M-16 / M4 on saatavissa eniten erilaisia lisävarusteita (tähtäimiä, valaisimia, äänenvaimentimia yms).
Rynnäkkökivääreistä on lisäksi tehty taitto- ja teleskooppiperäisiä malleja tai lyhyitä nk. bullpup-versioita.
Tulevaisuus.
Tässä kehitysvaiheessaan rynnäkkökivääri on vielä massa-armeijoiden aseiden perillinen. Näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa suurvalta-armeijat luopuvat rynnäkkökivääristä yksittäisen taistelutehtäviä suorittavan jalkaväen taistelijan aseena. Tilalle ollaan nyt kehittämässä integroituja rynnäkköaseita, joilla voidaan ampua myös kranaatteja (halk. 20−40 mm) jopa sarjatulella.
Nämä kehitysohjelmat ovat kuitenkin ongelmallisia, esimerkiksi USA:n XM29 OICW keskeytettiin.
Kiväärikaliiperisesta piipusta voidaan ampua pursketulta (2−3 ls.) ja myös niin suurella tulinopeudella, että piipussa on kaksi luotia samaan aikaan. Tähtäinlaite tullaan rakentamaan taistelijan kypärään eikä taistelijan tarvitse enää tähdätä itse näkyvissä ja vihollisen tulelle alttiina ollen, vaan tähtäinkuva tuodaan (komposiitti)kypärän visiiriin. Yksittäisen taistelijan liikkumista ja tulta voidaan ohjata erilaisin taistelunohjausjärjestelmin.
Katso myös.
Rynnäkkö


Induktanssi.
Induktanssi (itseisinduktanssi, tunnus "L") kuvaa kelan (solenoidin) tai muun yleisen johdinsilmukan kykyä vastustaa virran muutosta. Induktanssin SI-järjestelmän mukainen yksikkö on henry (1 H).
Mikäli käämin induktanssi on suuri, aiheuttaa pienikin virranmuutos voimakkaan sähkömotorisen voiman, joka vastustaa virran muutosta. (Huomaa että smv on käämissä piiriin indusoituvan jännitteen vastaluku). Piirin induktanssia lisäämällä voidaan siis vaimentaa äkillisiä sähkövirran muutoksia. Induktanssi voidaan laskea myös kierrosmäärän "N" ja magneettivuon "Φ" tulon suhteesta kelan virtaan. Toisinaan puhutaan myös käämivuosta (tunnus Ψ, engl. "flux linkage", "winding flux" tai "flux across the winding"), joka on kierrosmäärä kertaa kelan magneettivuo. Induktanssi "L" voidaan tällöin ajatella myös käämivuoksi "Ψ" virtaa "I" kohti.
Kelasydämelle käämityn kelan induktanssin määrittäminen perustuu usein myös "AL-lukuun". Sydämelle ilmoitettava AL-luku, jonka yksikkönä käytetään usein nH/n² tarkoittaa, miten paljon nanohenrejä induktanssia saadaan käämin kierrosmäärän (n) neliötä kohti.
Kela (vyyhdellä oleva johdin) ja myös suora johdin muodostavat ympärilleen magneettikentän, kun niissä kulkee sähkövirta. Siten niillä on induktanssia ja vaihtovirtapiirissä vastusta, reaktanssia.
Induktanssin mittaaminen.
Induktanssin mittaaminen perustuu yleensä kelan impedanssin mittaamiseen jollakin vaihtojännitteellä. Käytännön kelat ovat usein varsin häviöisiä eli reaktanssi voi poiketa impedanssista merkittävästi. Induktanssi voidaan määrittää reaktanssin ja mittaustaajuuden perusteella, mutta tarkkaan mittaukseen pitää ottaa huomioon kelan resistanssikin. Induktanssin mittaamiseen on erityisiä LCR-mittareita.
Kelan induktanssi voidaan määrittää myös rakentamalla resonanssipiiri tunnetun kapasitanssin kanssa. Induktanssi voidaan laskea piirin kapasitanssin ja resonanssitaajuuden perusteella.


Niccolò Machiavelli.
"Niccolò Machiavelli", yksityiskohta Santi di Titon maalauksesta.
Niccolò di Bernardo dei Machiavelli (3. toukokuuta 1469 – 21. kesäkuuta 1527) oli firenzeläinen renessanssin ajan filosofi.
Elämä.
Machiavelli syntyi vanhaan ja varakkaaseen sukuun, ja siksi hän sai aikansa parhaan humanistisen koulutuksen, joka koostui "triviumista" eli logiikasta, retoriikasta ja grammatiikasta sekä "quadriviumista" eli aritmetiikasta, geometriasta, astronomiasta ja musiikista.
Vaikka renessanssin ajan Italia eli kulttuurista hurmosta, se oli samaan aikaan ajautumassa poliittiseen kaaokseen. Apenniinien niemimaa oli jakautunut keskenään vihamielisiin kaupunkivaltioihin, joihin kuuluivat Firenze, Milano, Rooma, Genova, Siena, Napoli ja Venetsia. Firenze, joka oli 1400-luvulta lähtien ollut hallitsevassa asemassa suhteessa naapureihinsa, oli menettämässä asemiaan. Firenzeltä puuttui voimakastahtoinen hallitsija, joka olisi voinut yhdistää kaupungin toisiaan vastaan juonittelevat suvut. Myös modernit kansallisvaltiot Ranska ja Espanja sekä Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta muodostivat vakavan uhan koko hajanaiselle niemimaalle. Machiavellin teoksia on luettava tätä taustaa vasten.
Ennen kuin Machiavelli määrättiin salaliitosta epäiltynä maanpakoon, hän ehti toimia kansalaisarmeijan diplomaattina ja sihteerinä vuonna 1507 perustetussa yhdeksänjäsenisessä komiteassa, joka perustettiin Machiavellin ehdotuksesta. Diplomaatin tehtävissä Machiavellillä oli mahdollisuus tarkastella läheltä eri hallitsijoita, heidän vahvuuksiaan ja heikkouksiaan. Maanpaossa vuonna 1513 Machiavelli kirjoitti tunnetuimman teoksensa "Ruhtinaan". Siinä hän esittelee ihannemallinsa hallitsijasta, jonka ainoana moraalina tulee olla päämääräänsä pyrkiminen suosiosta välittämättä. Ilmiötä kutsutaan myös machiavellismiksi.
Maanpaossa Machiavelli kirjoitti myös toisen pääteoksensa "Esitelmiä Titus Liviuksen kymmenestä ensimmäisestä kirjasta". Kolmesta kirjasta koostuva teos on pinnallisesti kommentaari Titus Liviuksen "Rooman historiaan", mutta käytännössä Machiavelli esittelee ennemminkin omia kuin Liviuksen näkemyksiä ja pyrkii historiantutkimisen sijaan käyttämään historiallisia tapahtumia opettavaisina tarinoina siitä, kuinka valtio on järjestettävä. Perinteisen näkemyksen mukaan tässä teoksessa Machiavelli esittää tasavaltaisen valtionäkemyksen, kun hän "Ruhtinaassa" keskittyi yksinvaltiuteen.
Teokset.
Lisäksi Machiavellilta on julkaistu esimerkiksi runoja, kirjeenvaihtoa, muita näytelmiä ja lyhyempiä poliittisia kirjoituksia.


Ruhtinas (kirja).
Ruhtinas ("Il Principe") on Niccolò Machiavellin vuonna 1513 kirjoittama kirja, joka julkaistiin vasta vuonna 1532. Se on renessanssin ajalle hyvin tyypillinen: se on ohjekirja hallitsijoille. Teos on erityisesti osoitettu Lorenzo de' Medicille, joka oli myös paavi veljenpoika, siinä toivossa, että hän Machiavellin ohjeiden avulla osoittautuisi siksi suureksi hallitsijaksi, jota Firenze kaipasi palauttaakseen itsenäisen valta-asemansa. Luultavasti Machiavelli myös toivoi, että kirja saattaisi hänet takaisin Medicien suosioon, hän voisi palata maanpaosta ja nousta takaisin politiikan keskiöön.
Paavi Paavali IV kielsi kirjan vuonna 1559 ja kirja päätyi myös vuonna 1564 Trenton kirkolliskokouksen kiellettyjen kirjojen listalle (Index Librorum Prohibitorum). Kirjasta tuli valistusajan suosikki ja se julkaistiin ranskaksi vuonna 1768 ja englanniksi vuonna 1772.
Machiavelli ihannoi useita myyttisiäkin muinaisen maailman johtajia, kuten Romulusta (Rooman perustajaa), Moosesta, Kyyrosta (Persian keisarikunnan perustajaa) ja Theseusta (Ateenan kuningasta) sekä myös Filippos Makedonialaista, Aleksanteri Suuren isää. Aikalaisistaan hän tarkasteli ihannoiden Espanjan kuningas Ferdinand Aragonialaista ja erityisesti paavi ja hänen poikaansa Cesare Borgiaa ja tämän häikäilemätöntä tapaa juonitella omien etujensa edistämiseksi. Machiavelli ei kuitenkaan jätä kirjassaan väliin tilaisuutta kritisoida Julius Caesaria.
Vaikka Machiavellilla itsellään oli klassinen humanistinen koulutus, Ruhtinaassa hän esittää aikalaisiaan kauhistuttaneita ohjeita. Machiavelli ei silti ylistänyt jyrkkää vallankäyttöä sinänsä, vaan ainoastaan välineenä luoda vahva ja itsenäinen valtio, joka turvaa kansalaisten vapaudet ja turvallisuuden. Machiavelli piti myös tärkeänä eroa välttämättömän julmuuden ja mielivaltaisen, jatkuvan julmuuden välillä. Hänen mielestään väkivallan kuuluu olla kertaluontoista. Hallitsijan tuli kuitenkin olla välittämättä, jos kansa piti häntä julmana, kunhan kansalaiset vain pysyivät uskollisina ja kunnioittivat hallitsijaansa.
Machiavellin mukaan ruhtinaan vallassapysymiselle oleellista on tasapainotella sotilaiden, ylimysten ja kansan suhtautumisessa ruhtinaaseen. Sotilaat ovat vaaraksi ruhtinaan vallalle, jos he pitävät ruhtinasta heikkona. Kansan arvostuksen saaminen usein aiheuttaa närää ylimystössä ja päinvastoin. Machiavelli toteaa tästä mm. että ylimyksiä voi ruhtinas aina vaihtaa, mutta kansaa ei. Hän piti myös parempana hallita kansaa virkamiesten ja ministerien kuin perintöaatelin avulla.
Ulkopolitiikassa Machiavelli piti tärkeänä, että ruhtinas ei liittoudu itseään voimakkaampien valtioiden kanssa, koska piti väistämättömänä näiden ikeen alle joutumista. Lisäksi hänen mielestään ei naapurivaltioiden sodissa saanut jäädä koskaan puolueettomaksi, koska hävinnyt valtio kantaisi kaunaa, kun ei saanut ruhtinaan apua ja voittanut pitäisi ruhtinasta heikkona.
Machiavelli käsittelee Ruhtinaassa laajalti sotataitoa ja arvosteli erityisesti Italiassa silloin vallinnutta palkka-armeijakäytäntöä. Hänen mielestään palkka-armeijoiden uskollisuus oli häilyvä eikä palkka-armeija ollut yhtä uhrautuvainen kuin kansallinen armeija. Hän myös esitti, että on enemmän palkka-armeijan etujen mukaista lietsoa ja pitkittää väkivaltaisuuksia kuin lopettaa ne. Sekä palkka-armeijan että koko kansan osalta hän oli muutenkin sitä mieltä, että kaikki vannovat uskollisuutta helposti rauhan aikana, mutta kun on tosi kyseessä, niin uskollisuus katoaa.
Kaikesta "Ruhtinaan" kritiikistä huolimatta, Machiavellilla on ihailijansakin. Tunnetuimpia heistä ovat Machiavellin aikalainen, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija ja Espanjan kuningas Kaarle V, Kardinaali Richelieu, Ruotsin kuningatar Kristiina, Benito Mussolini ja Francis Bacon. Sen sijaan Preussin kuningas Fredrik II Suuri vastusti Machiavellin ajatuksia ja kirjoitti kirjalle vastakirjoituksen nimeltään "Anti-Machiavelli".
Antonio Gramscin tulkinnan mukaan Ruhtinas, johon Machiavelli viittaa, onkin kansa. Machiavelli ei kirjoittanut Ruhtinas -teosta suinkaan oppikirjaksi ruhtinaille – he eivät tarvinneet opasta vallankäyttöön koska he jo tiesivät kuinka valtaa käytetään – vaan paljastaakseen kansalle pikkuruhtinaiden metkut. Näin Gramsci käänsi käsityksen Ruhtinaan moraalittomuudesta nurin; teoksen päämäärä oli moraalinen: Italian yhdistäminen ja rauhoittaminen niin, että jatkuvista sodista päästäisiin eroon. Toteuttaakseen päämääräänsä Gramscin mukaan Machiavelli yritti kertoa kansalle sen olevan poliittinen toimija ja että kansan tulisi valita itselleen hyvä ruhtinas. Saman tulkinnan mukaan kirjan joutuminen katolisen kirkon indeksiin johtui nimenomaan siitä, että se paljasti myös kirkon kaksinaismoralistisen tavan käyttää valtaa, ei niinkään itse teoksen ”moraalittomuudesta”.


Latinalaiset aakkoset.
Latinalaiset aakkoset ovat laajimmin käytetty aakkospohjainen kirjoitusjärjestelmä. Se kehittyi Apenniinien niemimaalla 700-luvulla eaa. Kaikki länsieurooppalaiset kielet käyttävät nykyisin latinalaista aakkostoa. Se on levinnyt myös muiden alueiden kielten kirjoitusjärjestelmäksi, jossain tapauksissa syrjäyttäen vanhemman järjestelmän, esimerkiksi turkissa ja vietnamissa.
Latinalaisista aakkosista käytetään myös nimitystä roomalaiset kirjaimet, mutta tämä on usein käsitteenä suppeampi, poissulkien goottilaiset kirjaintyypit.
Historia.
Latinalainen aakkosto kehittyi Apenniinien niemimaalla 700-luvulla eaa. kreikkalaisesta aakkostosta etruskien aakkoston kautta. Rooman valtakunnan laajetessa latinasta tuli välimeren alueen toinen yleiskieli Kreikan rinnalle.
Alkuperäisessä muodossaan aakkosto poikkesi jonkin verran nykyisestä.
G otettiin käyttöön ilmeisesti 200-luvulla eaa. C:n muunnelmana. Y ja Z omaksuttiin kreikasta 100-luvulla. Kirjaimet J, U ja W lisättiin keskiajalla. Roomalaiset eivät tehneet eroa suurten ja pienten kirjainten välillä; pienet kirjaimet muodostuivat vasta keskiajalla kursiivista.
Diakriittiset merkit eli tarkkeet.
Joihinkin kieliin on jäänyt kirjaimia aikaisemmista kirjoitusjärjestelmistä, kuten islannin "thorn" (Þ, þ) tai muinaisenglannin ja keskienglannin "wynn" (Ƿ, ƿ). Jotkin kirjaimet ovat syntyneet kahden aikaisemman kirjaimen yhdistelminä, kuten Œ œ, Æ æ ja saksan ß.
*


Aramean kirjaimisto.
Aramean kirjaimisto kehittyi foinikialaisesta noin vuonna 1000 eaa. Aramean kieltä suosittiin Persiassa, josta se levisi Lähi-itään ja Egyptiin ja muodostui aikansa ylikansalliseksi kulttuurikieleksi. Arabian kieli syrjäytti sen vasta 800-luvulla. Kirjoitusjärjestelmästä kehittyi idässä Intian brahmi-kirjoitus, anatoliassa muinaisturkin sisäaasialaiset riimut, syyrian ja heprean kirjaimistot sekä nabatealainen kirjoitus Petran kaupungissa Jordaniassa ja sitä kautta arabian aakkosto.


Joel Lehtonen.
Joel Lehtonen (27. marraskuuta 1881 Haukiniemen kylä, Sääminki – 20. marraskuuta 1934 Huopalahti) oli suomalainen kirjailija, kääntäjä, kriitikko ja toimittaja.
Joel Lehtonen syntyi Säämingin Haukiniemessä Harjun tilalla Karoliina Heikaraisen aviottomana poikana. Äiti jätti Joelin huutolaiseksi jo puolivuotiaana ja seuraavat kolme vuotta Joel Heikarainen vietti ankeissa oloissa eri puolilla Säämingin pitäjää. Aikuisena Joel uskoi huonon terveytensä johtuneen juuri näistä varhaislapsuuden kurjista vuosista.
Vuonna 1885 papinleski Augusta Wallenius huusi Joelin hoitoonsa seuraaviksi 11 vuodeksi ja Joelin sukunimeksi vaihdettiin Lehtonen. Joelin elämä parani nyt huomattavasti ja hän pääsi käymään Säämingin kansakoulun ja sen jälkeen oppikoulua ensin Savonlinnan lyseossa 1893–1897 sekä Kuopion yhteiskoulussa ja lopuksi Helsingin suomalaisessa reaalilyseossa josta hän kirjoitti ylioppilaaksi keväällä 1901. Joel oli siirtynyt Helsinkiin kouluun kun Augusta Wallenius oli muuttanut sinne.
Joel Lehtonen aloitti estetiikan ja nyky kansain kirjallisuuden opinnot Helsingin yliopistossa mutta hänet erotettiin jo vuoden kuluttua rangaistukseksi osallistumisesta vuoden 1902 kutsuntalakkoihin. Joel oli kuitenkin jo ryhtynyt kirjoittamaan sanomalehtiin ja hän oli toimittajana useissa lehdissä eri puolella Suomea muun muassa Mikkelissä ja Porvoossa. Tässä vaiheessa hän myös alkoi kirjoittaa uusromanttiseen tyyliin runoja.
Kesällä 1905 Joel Lehtonen vieraili Säämingissä ja tapasi tällöin äitinsä Karoliina Heikaraisen ja velipuolensa "Aleksander Muhosen" (1873–1921). Tällöin Lehtonen sai ajatuksen hankkia maatilan jonne hän voisi asettua elämään lähempänä omia maalaisjuuriaan ja jossa myös hänen sukulaisensa voisivat asua. Saman vuoden joulukuussa hän osti tätä varten yli 30 hehtaarin "Inhanmaan" tilan Säämingin Tolvanniemen kylästä – tästä tilasta tuli Lehtosen kirjojen "Putkinotko". Tilan asuinrakennus jaettiin kahtia niin että Aleksander Muhonen perheineen asui sen toista päätyä ja toinen puoli oli Joelin käytössä. Muhoset asuivat tilalla ympärivuotisesti, Joel Lehtonen enimmäkseen kesäisin. Muhosten oli tarkoitus huolehtia tilan maanviljelystä ja Joel puolestaan keskittyi puutarhan hoitoon. Muhosten kuului myös huolehtia Lehtosen täyshoidosta silloin kun hän asui tilalla. Tätä yhteiseloa Lehtonen sitten käytti materiaalina "Putkinotko"-sarjan kirjoissaan ("Kerran kesällä", "Kuolleet omenapuut", "Putkinotko").
Joel Lehtonen teki ensimmäisen ulkomaanmatkansa 1907–1908 Italiaan ja Sveitsiin ja kiinnostui tällä matkalla romaanisten maiden kirjallisuudesta. Tämän matkan pohjalta hän teki kirjansa "Myrtti ja Alppiruusu"; vuonna 1911–1912 tehty Pariisin-matka taas tuotti kirjan "Punainen mylly". Joel Lehtonen eli kuitenkin säästeliäästi ja kirjoitti ahkeraan saadakseen tuloja muun muassa Inhanmaan tilan ylläpitoon sekä kerätäkseen rahaa säästöön – hänen tavoitteenaan oli 10 000 markan pääoman kerääminen. Lehtonen ostikin vuonna 1915 säästöillään itselleen "Hörneborg"-nimisen huvilan silloisesta Huopalahden kauppalasta läheltä Helsinkiä.
Kesät Lehtonen vietti yleensä Inhan tilallaan. Täällä hän paranteli tervalla ja savihauteilla vaikeaa reumaansa, hoiti puutarhaa ja seurusteli kesävieraidensa kanssa. Inhan kesävieraisiin kuuluivat ainakin rouva "Sylvia Avellan" ja tämän ystävätär neiti "Edit Grenman", oopperalaulaja Harald Björkman, sosiologi ja poliitikko Rudolf Holsti puolisoineen, taidemaalari Juho Rissanen, taidehistorioitsija Ludwig Wennerström sekä läheisen "Tynkkylänjoen kartanon" poika "Kalle Ikonen" ja vuodesta 1916 alkaen hierojatar "Lydia Thomasson", josta tuli Lehtosen vaimo vuonna 1920.
Lehtosen ja hänen velipuolensa välit huononivat kesä kesältä koska Lehtonen ei ollut tyytyväinen Muhosten tilanhoitoon ja toisaalta tila oli liian pienikin elättämään Muhosen kymmenlapsista perhettä ja Muhosten asema oli tilalla epävarma. Lehtonen alkoi vähitellen vieraantua Inhan tilasta ja lopulta myi sen 1922. Aleksander Muhonen oli kuollut edellisenä vuonna tapaturmassa Savonlinnan Lehtiniemen telakalla, jossa hän oli kirvesmiehenä rakentamassa tervahöyryä ja muu perhe hajaantui ympäri Säämingin pitäjää.
Tämän jälkeen Lehtonen asui elämänsä loppuun saakka kesiä ja ulkomaanmatkoja lukuun ottamatta enimmäkseen Hörneborgin talossaan. Uudeksi kesänviettopaikakseen Lehtonen hankki vuonna 1924 Vanajaveden Pienessä Vähä-Vohli saaressa Sääksmäellä sijainneen "Lintukoto" nimisen kalastajamajan. Lehtoselle oli myönnetty valtion taiteilijaeläke vuonna 1920.
Vuoden 1933 jälkeen Lehtosta pitkään vaivannut selkärankareuma alkoi pahentua niin että hän oli lähes liikuntakyvytön ja kärsi unettomuudesta ja masennuksesta. Kesällä 1934 hän ei enää pystynyt kirjoittamaan kipujen takia ja viikkoa ennen 53-vuotissyntymäpäiväänsä Lehtonen hirttäytyi kotonaan Huopalahdessa työhuoneensa kattoon maalatun tähtitaivaan alle. Hänet on haudattu Helsingin Hietaniemeen: U21b-18-2.
Joel Lehtosen Inhan tilan rakennukset ovat säilyneet nykypäivään. Samoin "Hörneborgin" huvila löytyy edelleen Helsingin Etelä-Haagan Sankaritieltä.
Kirjailijana Lehtonen aloitti uusromantikkona, mutta sisällissodan jälkeen hänen tuotantonsa muuttui illuusiottomaksi ja pessimistiseksi.
Lehtosen tunnetuin teos on romaani "Putkinotko". Se kuuluu "Putkinotko"-sarjaan, johon kuuluvat myös romaani "Kerran kesällä" ja novellikokoelma "Kuolleet omenapuut". "Putkinotkoa" pidetään suomalaisen kirjallisuuden toisena suurena yhdenpäivänromaanina Volter Kilven "Alastalon salissa" -romaanin ohessa.


Foinikialainen kirjaimisto.
Foinikialainen kirjaimisto kehittyi vuoden 1050 eaa. tienoilla Foinikiassa, nykyisen Libanonin seudulla. Kauppiaskansan mukana kirjoitusjärjestelmä levisi tehokkaasti eri alueille ja siitä kehittyivät puunilainen (Karthagon) kirjoitus, muinaisheprealainen kirjoitus sekä aramean ja kreikan kirjaimisto. Kreikan kirjaimistosta syntyivät edelleen kyrillinen ja latinalainen kirjaimisto.
Puunilainen kirjoitus hävisi Karthagon valtakunnan tuhouduttua ja muinaisheprealainen kirjoitus korvautui aramean kirjaimistosta kehittyneellä heprean neliökirjoituksella, muinaisheprealaisesta kirjoituksesta edelleen kehittyneellä samarialaisella kirjoituksella on enää noin 550 käyttäjää.
Nykyisin uskotaan että foinikialaiset eivät olleet aakkoskirjoituksen ensimmäisiä keksijöitä, vaan jokin heitä edeltänyt kanaanilainen kansa.


Juhani Aho.
Juhani ”Jussi” Aho (syntyjään "Johannes Brofeldt", vuodesta 1907 Juhani Aho; 11. syyskuuta 1861 Lapinlahti − 8. elokuuta 1921 Helsinki) oli ensimmäisiä suomeksi pitkän uran tehneitä ammattikirjailijoitamme. Hänen kirjailijanuransa kesti jopa nelisenkymmentä vuotta.
Nuoruus.
Ahon vanhemmat olivat rovasti Henrik Gustaf Theodor Brofeldt ja Karolina Fredrika Emelie Snellman, joille syntyi yhteensä kymmenen lasta. Johannes eli Juhani oli heistä vanhin. Yksi hänen pikkuveljistään oli kirjailija ja rehtori Kaarlo Brofeldt.
Isä oli ottanut osaa 1800-luvun alun herännäisyyteen, mutta hän siirtyi myöhemmin beckiläiseen Raamatulliseen teologiaan. Äiti pysyi herännäisenä kuolemaansa saakka. Vanhempien uskonnollinen tausta saattoi olla syy Ahon herännäismyönteiseen suhtautumiseen. Esimerkiksi romaanissaan "Muuan markkinamies" Aho on kuvannut heränneet sympaattisina ja oikeamielisinä ihmisinä.
Aho kävi Kuopion lyseota vuodesta 1872 ja sieltä hän pääsi ylioppilaaksi 1880. Sen jälkeen hän opiskeli Helsingin yliopistossa suomen kieltä, kirjallisuutta ja historiaa. Aho sai jo nuorena ylioppilaana huomiota, kun hän voitti osakuntansa kirjoituskilpailun.
Kirjailijan ura.
Juhani Aho kirjoitti useita romaaneja ja novelleja. Vuonna 1884 hän jättäytyi yliopistosta kirjailijaksi ja vapaaksi lehtimieheksi. Aho työskenteli useissa lehdissä ja oli mukana perustamassa Päivälehteä, jonka seuraajaa Helsingin Sanomia hän avusti kuolemaansa saakka. Ensimmäiset novellit julkaistiin 1883. Jo Ahon varhaistuotanto ilmensi realismia, mutta toi siihen myös uutta ilmettä käsittelemällä uuden ja vanhan ristiriitaa (esimerkiksi esikoisromaani "Rautatie" vuodelta 1884). Hänen pääteoksekseen luetaan "Rautatie", kertomus maaseudun ukosta ja akasta, jotka ensi kertaa kuulevat rautatiestä ja haluavat lopulta päästä sitä katsomaan. Kirjailijan myöhäiskauden huomattavimmasta teoksesta "Juha"sta on tehty kaksi oopperaa ja neljä elokuvaa. Aho on tunnettu myös kehittämästään novellityypistä, suosituista lyhyistä kertomuksistaan eli "lastuista", joista tunnetuin on "Siihen aikaan kun isä lampun osti". Vaikka lastut ovat saavuttaneet suurta suosiota lukijoiden keskuudessa, kirjailija ei itse niistä juuri perustanut, vaan pikemminkin kuvasi niitä muun luomistyön ohessa lenteleviksi kappaleiksi. Vuosina 1891–1921 lastuja ilmestyi kahdeksan kokoelmaa.
Ahon tuotanto on monitahoinen. Se sisältää psykologista realismia (muun muassa "Yksin"), naturalismia lähenevää realismia ("Rautatie") ja jopa esseistiikkaa (välillä myös voimakkaasti impressionismia) läheneviä lastuja. Aho toimi myös suomentajana, ja hänen ehkä tunnetuin käännöstyönsä on Zacharias Topeliuksen "Välskärin kertomuksia" -romaanisarja.
Useat Ahon teoksista ovat kansankuvausta. Hän kirjoitti kuitenkin kuvauksia sekä tavallisesta kansasta että sivistyneistöstä. "Papin rouva" -teoksessa luonnonkuvaus nousee keskeiseksi henkilöiden sisäisen elämän kuvastajaksi ja eroaa näin ollen kauemmas tyypillisestä realismista. 1890-luvulla Ahon tuotannossa tapahtui muutoinkin suunnanmuutos: realismi vaihtui kansalliseen uusromantiikkaan.
Aho oli ensimmäinen suomalainen kirjailija, joka oikeasti eli kirjoittamalla. Hänestä tuli jo elinaikanaan eräänlainen kansalliskirjailija, minkä vuoksi hän joutui kirjoittamaan liian paljon ja osallistumaan erilaisiin julkisiin tehtäviin, mikä puolestaan hajotti hänen voimiaan. Aho oli myös aikansa tunnetuimpia suomalaiskirjailijoita Euroopassa, koska hänen kirjoistaan ilmestyi erikielisiä käännöksiä melko nopeasti. Jo 1890-luvulla hänen kirjojaan oli käännetty kymmenelle kielelle. Hän haaveilikin vanhemmiten kansainvälisistä markkinoista ja Nobelin palkinnosta.
Dokumentti.
Lastuja - taiteilijasuvun vuosisata on Ahoa ja hänen lähipiiriään tarkasteleva Peter von Baghin ohjaama dokumenttielokuva vuodelta 2011.
Yksityiselämä.
Ahon kotiolot vaikuttivat myös hänen kirjallisuuteensa. "Juha"-romaanin kolmiodraaman taustalla näkyy kahden sisaren rakkaus. Aho oli naimisissa taiteilija Venny Soldan-Brofeldtin kanssa, mutta rakasti myös Tilly Soldania, vaimonsa siskoa. Kaikki asuivat samassa pihapiirissä ja Aholla oli lapsia molempien siskosten kanssa.
Juhani Aholla oli tiivis yhteys Elisabeth Järnefeltiin, jonka ”kouluun” hän kuului. Heidän kirjeenvaihtonsa kesti vuosia. Järnefelt rohkaisi nuorta kirjailijaa etsimään omaa tietään.
Huomionosoituksia.
Juhani Aho v. 1961 juhlapostimerkissä.
a>. Taustalla Ahon kotitalo Armfeltintie 6.


Ehrnrooth.
Ehrnrooth (ääntämys 'ä:rnro:t) on suomalainen aatelissuku, joka tunnetaan erityisesti sotilassukuna ja talouselämän vaikuttajina.
Ehrnroothin suku on perimätiedon mukaan lähtöisin Pommerista Saksasta, josta se saapui Baltian kautta Suomeen. Hans Plagman -nimisen upseerin arvellaan muuttaneen Liivinmaalta Suomeen vuoden 1600 tietämillä. Hänen poikansa Hans Plagman (k. 1679) toimi kauppiaana ja raatimiehenä Turussa. Tämän poika, Käkisalmen tuomari Johan Plagman (1623–1696) aateloitiin vuonna 1687 nimellä "Ehrenrooth", mutta nimen kirjoitusasusta jäi myöhemmin yksi e-kirjain pois. Suku introdusoitiin kaksi vuotta myöhemmin Ruotsin ritarihuoneelle aatelisena sukuna numero 1123.
Sukuun kuulunut kenraalimajuri Carl Gustaf Ehrnrooth sai vuonna 1801 Kuninkaallisen Miekkaritarikunnan ristin ja hänet korotettiin samassa yhteydessä ritaristoon. Kun Suomen ritarihuone järjestäytyi vuonna 1818, hänen jälkeläisensä merkittiin sinne aatelisena sukuna numero 73 ja muut Ehrnroothit aatelisena sukuna numero 85. Ruotsissa sukua ei asunut vuoden 1809 jälkeen, mutta vuosina 1946 ja 1978 Suomesta muuttaneille suvun jäsenille myönnettiin uudelleen edustusoikeus Ruotsin ritarihuoneella.
Suvussa on 1700-luvun alusta alkaen ollut runsaasti upseereita ja siihen on kuulunut yhteensä seitsemän kenraalia. Suku on vuodesta 1791 omistanut Seestan kartanon Nastolassa. Suomen itsenäisyyden aikana sukuun on kuulunut myös useita vuorineuvoksia. Sukuun kuuluvia ja muita Ehrnrooth-nimisiä on tänä päivänä noin 250. Suku tunnetaan nykyisin suuresta varallisuudestaan ja merkittävistä omistuksistaan lukuisissa pörssiyhtiöissä. Heitä on 1990-luvulla kutsuttu jopa Suomen talouselämän vaikutusvaltaisimmaksi perheeksi ja ”Suomen Wallenbergeiksi”. Vaikka suvun taloudellisen mahdin onkin sittemmin sanottu hiipuneen, Ehrnrootheilla on edelleen vahva asema muun muassa Fiskarsin omistajina.
Suvun jäseniä.
Jääkärikapteeni ja kirjailija Jalmari Kara (ent. Forsström) oli kenraali Johan Casimir Ehrnroothin avioton poika.


Hyvinkään yhteiskoulu.
Hyvinkään yhteiskoulu eli HYK on toinen Hyvinkään lukioista. Se sijaitsee kaupungin pääkadulla Uudenmaankadulla numerossa 17. Samoissa tiloissa toimii myös aikuislukio sekä taidekoulu.
Historia.
Hyvinkäälle perustettiin vuonna 1918 jo vuosikymmenen kaivattu oppikoulu, joka sai nimekseen Hyvinkään yhteiskoulu. Ensimmäiseksi rehtoriksi valittiin Jussi Ritala. Ensimmäisenä lukuvuotena oppilaita oli 54. 1937 hyväksyttiin koulun laajeneminen myös lukioksi. Laajennus valmistui joulukuussa 1938 koulun 20-vuotisjuhlien aikaan, ja lukio aloitti toimintansa syksyllä 1939. Talvisota vaikutti tuolloin kouluun monin tavoin. Avustusmäärärahojen puute, ilmahyökkäykset ja sotilasmajoitus pudottivat koulupäivien määrän lukuvuonna 1939–1940 103:een. Keväällä 1940 kuitenkin saivat lakkinsa HYK:n 12 ensimmäistä ylioppilasta.
Tila alkoi myöhemmin käydä ahtaaksi, joten 1955 aloitettiin uuden koulun rakennustyöt. Rakennus valmistui 1956, ja sitä laajennettiin vielä niin, että 1958 se oli valmis nykyisessä muodossaan.
Hyvinkään yhteiskoulu on jaettu lukioon ja aikuislukioon. Opiskelijoita lukion puolella on noin 450 ja aikuislukiossa 150.
Vuonna 1972 aloitti iltalinja, joka on toiminnassa edelleen. Uuteen peruskoulujärjestelmään HYK siirtyi 1974. Yhteiskoulun tiloissa toiminut samanniminen yläkoulu siirtyi syksyksi 2006 uuteen Tapainlinnan kouluun. Lukion tuolloinen rehtori Pentti Halonen siirtyi elokuun alusta 2006 Hyvinkään kaupungin sivistystoimenjohtajaksi, ja aiemmin yläkoulussakin rehtorina ollut, matematiikan ja fysiikan lehtori Jussi Sarkola suostui lukion väliaikaiseksi rehtoriksi. Toukokuusta 2002 aikuislukion rehtorina toiminut Kirsi Silvennoinen, joka on yhteiskoulun ensimmäinen naisrehtori, valittiin lukion rehtoriksi 2007.
HYK sijaitsee Hyvinkäällä osoitteessa Uudenmaankatu 17. Kouluun kuuluu päärakennuksen lisäksi pihan toisella puolella oleva ns. alatalo, jossa on kuvataiteen, tekstiilityön, teknisen käsityön ja musiikin luokat. Päärakennuksessa on kolme kerrosta. Peruskoulu siirtyi syksyllä 2006 uuteen Tapainlinnan kouluun, jolloin koko rakennus jäi lukion ja aikuislinjan käyttöön. Lisäksi rakennukseen muutti taidekoulu.


Tenavatähti.
Tenavatähti-kilpailun 1990 tunnuskuva. (Tunnuskuva vaihtui lähes vuosittain)
Tenavatähti oli suosittu VipVision-yhtiön tuottama lasten laulukilpailu, jota esitettiin kesäisin Mainostelevisiolla (myöhemmin MTV3:lla) vuosina 1990–1995. Kilpailuista televisioitiin alkuerät, semifinaalit ja loppukesällä pidetty loppukilpailu. Monet kilpailun finalisteista levyttivät myös omia soololevyjään kilpailun siivittämänä.
Historia.
Vuonna 1989 Mainostelevision viihdetoimitus mietti ideoita seuraavalle vuodelle. Jarmo Porola teki useita ehdotuksia, joista toimitus valitsi yksimielisesti Tenavatähden. Sellaista ohjelmaa ei ennen ollut tehty. Keväällä 1990 Tenavatähteen haettiin kilpailijoita pyytämällä laulunäytteitä kasetilla, ja näistä valittiin kilpailijat kesän mittaan esitettäviin ohjelmiin. Ohjelma saavutti lopulta niin suuren suosion, että loppukilpailun yleisöäänestys sai paikoitellen puhelinkeskukset tukkoon. Tenavatähti-kilpailua esitettiin vuosittain ja se oli suosittu muutaman vuoden, kunnes sen suosio alkoi vähitellen hiipua.
Vuonna 1996 Tenavatähti-kilpailua ei enää järjestetty, vaan sen tilalla alkoi uusi, samantapainen lasten laulukilpailu Karuselli. Siinä ei ollut yhtä paljon televisioituja alkueriä, eikä kyseinen ohjelma koskaan saavuttanut Tenavatähden kaltaista suosiota. Karuselli nähtiin kesäisin ja alkusyksyisin vuosina 1996-2000 ja kahtena viimeisenä vuotena mukana oli tenavasarjan lisäksi teinisarja. Auraviihde järjesti lasten Karusellin myös 2002-2004, mutta sitä ei enää näytetty valtakunnallisessa televisiossa, vaan ainoastaan paikallisilla kanavilla Etelä-Suomessa.
Kilpailun kulku.
Kilpailuun haettiin keväisin osallistujia MTV3-kanavalla julkistetulla avoimella haulla. Tenavatähden esivalintaraadille sai lähettää lauluesityksensä kasetilla, ja näiden esitysten perusteella raati valitsi esiintyjät varsinaiseen televisioitavaan kilpailuun. Jo ensimmäisenä vuonna toiveikkaita oli paljon, ja parhaimpina vuosina kasetteja saapui raadin kuunneltavaksi useita satoja.
Televisiossa esitettäviin alkueriin valittiin 40 kilpailijaa (ensimmäisenä vuonna 30). Kilpailijat lauloivat taustanauhojen avulla kilpailukappaleensa, jonka jälkeen neljä- tai viisihenkinen tuomaristo antoi pisteensä esiintyjälle. Alkuerien jälkeen valittiin yhteispistemäärän mukaan parhaat kilpailijat semifinaaleihin, joissa kilpaili korkeintaan 16 esiintyjää (sekä mahdollisesti ylimääräisiä kilpailijoita). Semifinaaleissa kilpailijat esittivät kappaleensa uudestaan ja tuomariston antamat pisteet laskettiin samoin kuin alkuerissä. Semifinaaleista valittiin loppukilpailuun kahdeksan parasta (vuonna 1990 kuusi parasta) kilpailijaa.
Loppukilpailu pidettiin joka vuosi alkusyksystä Tampere-talossa ja se lähetettiin suorana lähetyksenä, toisin kuin alkuerät ja semifinaalit, jotka nauhoitettiin keväisin ja esitettiin kesän mittaan. Loppukilpailujen kohdalla ainoan poikkeuksen teki ensimmäinen, vuoden 1990 finaali, joka nauhoitettiin studiossa jo ennakkoon. Finaalissa kukin kilpailija esiintyi kaksi kertaa. He esittivät alkueräkappaleensa lisäksi jonkin muun kappaleen. Loppukilpailuissa tuomaristo antoi pisteet esiintyjille vain vuoden 1991 finaalissa. Muiden vuosien finaaleissa julkistettiin kolme parasta. Tämän lisäksi yleisöäänestyksen perusteella nimettiin yleisön suosikki.
Tenavatähteä juonsi koko sen historian ajan musiikin alalla pitkään toiminut Seppo Hovi. Tuomaristossa nähtiin muiden muassa Seppo Ruohonen, Pedro Hietanen, Arja Koriseva ja Katri Helena. Ohjelmaa tuotti Jarmo Porola VipVisionista.
Lapset saivat valita kilpailukappaleensa vapaasti, mikä johti ajoittain keskusteluun lasten laulettavaksi sopivasta musiikista. Useimmiten kilpailulauluiksi ei valittu lastenlauluja, ja Tenavatähteä arvosteltiin liiasta aikuismaisuudesta. Erikoisimpia kappalevalintoja oli Matias Sassalin laulama "Elämää juoksuhaudoissa".
Tunnettuja kilpailijoita.
Monet tenavatähdet ovat julkaisseet soololevyjä, joita ovat tehneet lähinnä palkinnoille ja finaaleihin asti päässeet kilpailijat. Kirkkaasti eniten omia levyjään myynyt tenavatähti on Timo Turunen.
Daralee.
Isossa-Britanniassa asunut Daralee Lucia Jumpsen (syntynyt 1977) voitti vuoden 1990 kilpailun. Hänen tätinsä Eeva Kiviharju, joka aikoinaan lauloi Seidat-yhtyeessä, oli tehnyt kilpailukappaleet "Onks Tiina kotona?" ja "Maarianna". Ensin mainitun kappaleen kilpailuesityksessä olivat taustaryhmänä Daraleen sisko Rebecca sekä heidän serkkunsa Peetu ja Inka Kiviharju. Sukunimi periytyy kanadalaiselta isältä.
Leif Lindgren.
Leif Lindgren esiintyi Tenavatähdessä vuonna 1990, jolloin hän esitti kappaleet "Liljankukka" ja "Kun tummat saapuu taivaaseen". Hän sijoittui kilpailussa kolmanneksi. Samana vuonna Lindgreniltä ilmestyi hänen omaa nimeään kantava levy.
Matias Sassali.
Matias Sassali esiintyi Tenavatähdessä 1991, 11-vuotiaana. Hän lauloi kappaleen "Elämää juoksuhaudoissa". Hän selviytyi loppukilpailuun, jossa ei päässyt kolmen parhaan joukkoon. Hänet kuitenkin valittiin yleisön suosikiksi finaaliviikolla järjestetyssä puhelinäänestyksessä. Sassalin kappalevalintaa pidettiin erikoisena ja hänen äitinsä sekä kilpailun juontaja Seppo Hovi olivat myös kommentoineet asiaa, mutta Sassali itse kieltäytyi esittämästä mitään muuta kappaletta. Samana vuonna Matiakselta ilmestyi oma soololevy. Sittemmin Sassali on opiskellut Rovalan pop- ja jazz-opistossa ja toiminut keikkamuusikkona "Sininen poletti" -orkesterissa, joka sai alkunsa sotilassoittokunnassa. Hän on myös työskennellyt rumpalina Lumipallo-orkesterissa, joka kiinnitetään aina uudelle tangokuninkaalle kuninkuusvuodeksi. Matias on vaikuttanut muutaman kuukauden O'jess-nimisessä bilebändissä, joka on toiminut Idolsista tutun Pete Seppälän taustabändinä.
Johanna Virtanen.
Juli Johanna Virtanen (s. 1981) osallistui Tenavatähti-kilpailuun vuonna 1992. Vaikka tämä Turusta kotoisin oleva namibialais-suomalainen tyttö jäikin kisassa yllättäen mitalisijojen ulkopuolelle, nousi hän silti yhdeksi suosituimmista tenavatähdistä. Finaalissa hän sai toiseksi eniten yleisön ääniä. Kilpailukappaleet hänellä olivat "Molto presto" ja "Pojat". Häntä nähtiin kisojen jälkeen useissa tv-konserteissa ja monissa muissa pienemmissä konserteissa.
Tenavatähti-finaali poiki Johannalle myös levytyssopimuksen, ja vuonna 1993 hän levytti oman pitkäsoiton "Rakkauden pallomeri". Ennen valtakunnallista Tenavatähteä hän voitti pienemmän paikallisen laulukilpailun ja palkintona siitä syntyi vinyylisingle, jolta löytyvät kappaleet "Molto presto" ja "Suklaasydän". Johanna on ollut nuoresta asti myös taitava tanssija ja vetänyt sisarensa Isabella Virtasen (myös Tenavatähti-finalisti vuodelta 1993) kanssa omaa tanssikoulua.
Johanna Virtanen oli mukana myös tyttöbändi Veenuksessa 90-luvun loppupuolella. Bändi teki yhden pitkäsoittolevyn, jolta suhteellisen ahkerassa radiosoitossa oli single "Ake, Make, Pera ja mä". Bändin taival ei kuitenkaan ollut kovinkaan pitkä. 2000-luvun puolella Johannaa on nähty muun muassa mainostyössä, esimerkiksi Hesburgerin mainoksessa.
Isabella Virtanen.
Natasha Isabella Virtanen, joka tunnetaan myös nimellä 'Bella' (s. 1983) osallistui Tenavatähti-kilpailuun vuonna 1993 sisarensa Johannan edellisvuotisen menestyksen innoittamana. Kilpailukappaleenaan hän esitti Juhani Rasinkankaan säveltämän ja Pauli Ylitalon sanoittaman kappaleen "On niin monta makua". Finaalissa toisen kierroksen kappaleena oli Mika Toivasen ja Ilkka Vainion "Mä vielä aikuistun". Ennen Tenavatähteä Isabella oli kilpaillut Salon lastenlaulukilpailussa vuonna 1992. Soololevyä hän ei koskaan tehnyt, vaikka esiintyikin ahkerasti. Johannan kanssa he tekivät myös yhteisesiintymisiä, joilla esittivät muun muassa Johanna Virtasen levytyskappaleita albumilta "Rakkauden pallomeri". Virtasen sisarukset ovat vetäneet myös omaa tanssikoulua. Nykyään Isabella Virtanen työskentelee liikunnanopettajana.
Oheistuotteita.
Joka vuosi julkaistiin Tenavatähti-kokoelmalevy, jolle valittiin parhaita esityksiä finalistien, semifinalistien sekä alkukilpailijoiden joukosta. Vuosilta 1990-1994 löytyvät myös nuottikirjat lasten kilpailulauluista. Vuodesta 1991 tehtiin oheismateriaalina myyntiin VHS-tallenne, jolta löytyvät samat esitykset kuin kokoelmalevyltä. Tenavatähtiä kuullaan myös jouluäänitteellä "Tenavatähtien joulu". Tällä levyllä laulaa joukko finalisteja ja semifinalisteja vuosilta -90 ja -91. Äänitteellä esiintyy myös kilpailun isän Seppo Hovin poika Ville, joka ei varsinaisiin kisoihin koskaan osallistunut.


Syksyn sävel.
Syksyn sävel on suomalainen 1968–2001 ja vuonna 2011 esitetty, sekä vuonna 2012 esitettävä television laulukilpailuohjelma. Ohjelma on MTV3:n ohjelmistoa. Kilpailun isänä pidetään Musiikki-Fazerin tuottajaa Jaakko Borgia.
Kilpailussa erilaiset artistit ja yhtyeet esittävät kappaleita ja katsojat äänestävät suosikkiaan. Runsaan osanoton ja suuren yleisösuosion vuoksi ohjelma sai rinnalleen "Kevään Sävel" -ohjelman vuosina 1984 ja 1985.
Kesällä 2011 MTV3 esitti "Syksyn sävel -retro" -nimisen ohjelman, joissa muisteltiin Syksyn sävel -kilpailuja vuosi vuodelta. Kesällä 2011 käsiteltiin vuodet 1968–1981 ja haastateltiin niissä esiintyneitä artisteja. Syksyllä 2012 MTV3-kanavalla nähdään jatkoa, jossa käsitellään vuodet 1982-2001.
Syksyllä 2011 Syksyn sävel teki paluun MTV3:n ohjelmistoon ja kilpailun keräystuotto käytettiin Suomen Syöpäyhdistyksen ja sen jäsenjärjestöjen tekemään työhön: valtakunnalliseen syöpäneuvontaan ja potilastyöhön.
Kilpailijat.
Syksyn sävelessä esiintyneitä laulajia ovat olleet mm. Irwin Goodman, Sammy Babitzin, Jussi Lammela, Jonna Tervomaa, Kirka, Erkki Liikanen ja Mikko Alatalo. Osasta kilpailussa esitetyistä kappaleista on tullut kansansuosikkeja, kun taas osa kappaleista on jäänyt vähemmälle huomiolle. Tunnettuja Syksyn sävelessä esitettyjä musiikkikappaleita ovat muun muassa Minttu sekä Ville, Surun pyyhit silmistäni, Sinulle vain, Poing poing poing ja Daa-da daa-da.
Julkaisut.
Useampana vuonna julkaistiin kilpailujen yhteydessä kokoelmaäänite, joka sisälsi kyseisen vuoden kilpailuun osallistuneita kappaleita.


Lordi Dunsany.
Lordi Dunsany, oikealta nimeltään Edward John Moreton Drax Plunkett, Dunsanyn 18. paroni (24. heinäkuuta 1878 – 25. lokakuuta 1957) oli irlantilainen kirjailija ja runoilija. Hänen vaikutustaan nykyaikaiseen fantasiakirjallisuuteen pidetään merkittävänä. Dunsanyn kuuluisimpia teoksia on romaani "Haltiamaan kuninkaantytär" (1924).
Dunsanyn kuuluisimmat fantasianovellit julkaistiin kokoelmissa vuosien 1905 ja 1919 välillä. Ensimmäisen kokoelman, "The Gods of Pegana", julkaisusta hänen oli maksettava itse. Dunsany kirjoitti myös paljon käsikirjoituksia näytelmiin.
H. P. Lovecraft vaikuttui suuresti Dunsanystä kun hän näki tämän kiertueella Yhdysvalloissa. Lovecraftin aikaisimmissa teoksissa onkin havaittavissa vaikutteita Dunsanystä.


Valmet.
Valmet Oy oli suomalainen vuonna 1946 perustettu konepajateollisuutta ja laivanrakennusta harjoittanut valtionyhtiö, joka vuonna 1999 sulautettiin Rauma Oy:n kanssa Metso Oyj:ksi. Nimi Valmet johdettiin Valtion Metallitehtaiden alkukirjaimista.
Synty jatkosodan jälkeen.
Valmet-yhtiö syntyi, kun syksyllä 1944 valtion asetehtaat siirrettiin puolustusministeriöltä kauppa- ja teollisuusministeriön alaisuuteen. Pelättiin, että Neuvostoliitto laskee aseteollisuudenkin työvoiman asevoimien vahvuuteen, jota Moskovan välirauhansopimus rajoitti merkittävästi. Eduskunta toimi nopeasti tehdessään tämän päätöksen.
Asetehtaista muodostettiin vuonna 1946 Valtion Metallitehtaat (VMT, ValMet), johon Suomen valtio yhdisti eri puolilla maata sijainneet sotakorvauksia valmistavat metallitehtaansa.
Yhtiömuodoksi tuli vuonna 1951 osakeyhtiö ja nimeksi Valmet Oy.
Yhtiön eri tehtaat, jotka olivat valmistaneet mm. sota-aluksia, lentokoneita ja tykkejä, etsivät uusia omia osaamisalueitaan vuosikausia. Tykkitehtaan muuntuminen paperikonetehtaaksi oli onnistunut muutos, mutta silläkin oli vaikeuksia päästä länsimarkkinoille niiden tuonnin esteiden vuoksi. Telakkateollisuutta verrattiin aina - negatiivisesti - Wärtsilään. Lentokoneteollisuus ylläpidettiin kansallisen turvallisuuden perusteella, mutta oli tappiollinen. Se oli 1940-luvun Valmetin vahva tuotekehittäjä kehittäen sotakorvaustuotteiksi mm. satamien lukkitrukin. Koko monialakonserni etsi uusia toimialoja, mm. autoteollisuus ja instrumentointi, kymmeniä vuosia. Mm. autoteollisuutena Valmet toi Suomen teollisuuteen modernin tuotannon laadunvalvontatekniikan. Sen johtamiseen ja päätöksiin liittyi voimakkaasti kansallinen politiikka.
Valtionyhtiön yksityistäminen 1980-luvulta lähtien.
Valmetin laivateollisuudella oli telakat Turussa ja Helsingissä (ensin Katajanokalla, myöhemmin Vuosaaressa). Valmet myi telakkansa vuonna 1984 Wärtsilä Oy:lle, joka yhdisti ne omien telakoidensa kanssa Wärtsilä Meriteollisuus Oy:ksi. Tämä yhtiö ajautui konkurssiin vuonna 1989. Sen toimintaa jatkoi ensin Masa Yards Oy, sitten Kvaerner Masa-Yards Oy, Aker Yards Oy ja nykyään korealainen STX.
Telakkaryhmän myynnin yhteydessä Valmet osti Wärtsilältä paperin jälkikäsittelykoneita valmistavan, Järvenpäässä sijaitsevan konepajan. Konepajasta muodostettiin Valmetin oman paperikonevalmistuksen kanssa tytäryhtiö Valmet Paperikoneet Oy, joka osti Tampellan kartonkikoneiden valmistuksen vuonna 1992. Valmetin ja Rauma Oy:n yhdistyessä Metso Oy:ksi vuonna 1999 paperikoneista tuli Metson yksi liiketoiminta-alue.
Traktorien, metsäkoneiden ja kuljetusvälineiden valmistuksen Valmet myi vuonna 1994, joka siirtyi vuonna 1997 Partek Oy:n omistukseen. Vuonna 2002 Kone Oyj osti Partek Oyj:n ja vuonna 2004 se myi Sisun suomalaisten yksityishenkilöiden muodostaman sijoittajaryhmän ja yhtiön johdon perustamalle Suomen Autoteollisuus Oy:lle.
Valmetin asevalmistus (Tourulan tehdas) siirtyi vuonna 1986 Sako-Valmet Oy:lle, josta tuli myöhemmin Sako Oy. Yhtiön omistaa nykyään italialainen asevalmistaja Beretta.
Tunnettuja Valmetin tuotteita.
Valmetin tuotteet olivat aseita ja laivoja lukuun ottamatta Suomen Neuvostoliiton sotakorvausten synnyttämän tietotaidon hedelmiä. Sotakorvausten jälkeen Valmet etsi vientituotteita. Länsimarkkinoille oli hyvin vaikea päästä, joten vientikohteita pyrittiin löytämään Neuvostoliitosta, Etelä-Amerikasta, Afrikasta jne.
Lentokoneet.
Valmetin lentokoneteollisuus kehittyi Valtion lentokonetehtaan perustalta. Valmet suunnitteli Valmet L-70 Vinka- ja Valmet L-90 Redigo -koneet ja valmisti niitä sarjatuotantona. Valmetin suunnittelemia koneita olivat myös Tuuli III ja L-89 Turbovinha. Lisenssillä Valmet valmisti muun muassa Fouga Magister, Saab Draken sekä BAe Hawk -koneita.
Valmetin lentokoneteollisuuden toimintaa jatkoi ensin Patria Finavitec Oy, myöhemmin Patria-konserniin kuuluva Patria Aviation Oy.
Saab-Valmet.
Valmet ja Saab perustivat yhtiön Saab-Valmet vuonna 1968, joka rakensi Uuteenkaupunkiin henkilöauto tehtaan. Tehtaassa valmistettiin lisenssillä valtaosin Saab-henkilöautoja. Nykyään tehdas on Valmet Automotive.
Paperikoneet.
Paperikoneiden valmistustekniikan kehittivät entisellä Rautpohjan tykkitehtaalla Uolevi Konttinen (myöhemmin Oulun yliopiston konetekniikan professori), lujuuslaskentainsinööri Olavi Miekk-oja ja eräs teknikko. Perustana oli tehtaan kyky työstää metallia. Siirtyminen tykkien porauksesta paperikoneiden osien valmistukseen kävi Valmetilta helpommin kuin tuotantosuunnan muuttaminen monella muulla asetehtaalla. Ensimmäiset kaksi paperikonetta toimitettiin Metalexportille Puolaan vuonna 1953. Vuonna 1969 tehtiin ns. TVW-sopimus Tampellan, Valmetin ja Wärtsilän kesken. Sopimuksen mukaan paperi- ja kartonkikoneiden valmistus jaettiin yritysten kesken koneiden valmistamien lopputuotteiden perusteella. Puhekielessä tehtaiden pitkäaikaista tuotannonjakosopimusta kutsuttiin YYA-sopimukseksi Suomen ja Neuvostoliiton välisen, 1948 solmitun, valtiosopimuksen mukaan.
Valmet keskittyi sopimuksen mukaisesti sanomalehti-, aikakauslehti- ja säkkipaperikoneisiin. Yritykset muodostivat lisäksi yhteisen TVW-markkinointiorganisaation.
Metso Paperilla on Kiinassa Xi'anin kaupungissa Metso Paper Technology (Xi'an) Co. Ltd. -yhteisyritys kiinalaisen kumppanin kanssa.
Maa- ja metsätalouskoneet.
Valmet valmisti traktoreita ensin kotimarkkinoille. 1960-luvun alussa Valmet rakensi Suomen valtion vientituella traktoritehtaan Brasiliaan ja myöhemmin kehitysapuna traktoritehtaan Tansaniaan. Valmet otti Volvo BM:n traktorituotannon hallintaansa 1980-luvulla. Traktorien valmistuksen Valmet myi 1994, joka siirtyi Partek Oy:n omistukseen 1997. Partek sulautettiin 2002 Kone Oyj:hin, joka myi traktorien valmistuksen monikansalliselle AGCO Corporationille. Tämä yhtiö jatkaa traktorien valmistusta Äänekosken Suolahdessa sijaitsevalla tehtaalla. Tuotemerkiksi tuli vuonna 2001 Valtra, joka oli alun perin Valmetin valmistamien työkoneiden nimi.


Kemiallinen reaktio.
Kemiallinen reaktio on prosessi, jossa aineet muuttuvat toisiksi aineiksi: atomien ja molekyylien elektronijakaumat muuttuvat, ja yleensä sidoksia syntyy tai katkeaa. Reaktiossa atomi voi muuttua ioniksi, molekyylit voivat yhdistyä tai hajota tai molekyylien atomit voivat järjestyä uudestaan.
Olomuodon muutosta ei sanota kemialliseksi reaktioksi vaan prosessiksi, joka on laajempi, myös reaktiot sisältävä käsite. Olomuodon muutoksessa heikot kemialliset sidokset katkeavat. Kemiallisen konformaation muutos on seurausta näiden sidosten uudelleenjärjestymisestä. Kemiallisissa reaktioissa voivat muuttua vain atomien elektronipilvet, eivät atomien ytimet niin kuin ydinreaktioissa.
Jokaisessa kemiallisessa reaktiossa myös sitoutuu tai vapautuu energiaa, tavallisimmin lämpönä. Tällä perusteella reaktiot jaetaan endotermisiin ja eksotermisiin reaktioihin. Nämä energian muutokset ovat kuitenkin paljon pienempiä kuin ydinreaktioissa. Siten aineiden massa ei muutu havaittavasti ja voidaan puhua aineen häviämättömyyden laista.
Reaktioyhtälö.
Reaktioyhtälö eli reaktiokaava ilmoittaa reaktion alku- ja lopputilan aineet eli "lähtöaineet" ja "tuotteet".
Kemiallisissa reaktioissa eivät kuitenkaan alkuaineet muutu toisiksi alkuaineeksi, vaan jokaisen alkuaineen atomeja on reaktion jälkeen yhtä monta kuin sitä ennenkin. Tämän vuoksi reaktioyhtälöitä kirjoitetettaessa lisätään molekyylikaavojen eteen kertoimet, joilla ne tasapainotetaan niin, että yhtälön vasemmalla ja oikealla puolella on samoja atomeja yhtä suuri määrä, ja myös yhteenlaskettu sähkövaraus on sama molemmilla puolilla.
Reaktioyhtälön nuolen yläpuolelle voidaan kirjoittaa käytettävät reaktio-olot tai tarvittavan katalyytin nimi. Jos reaktio tapahtuu molempiin suuntiin, käytetään kaksisuuntaista nuolta.
Energia, nopeus, mekanismit.
Kemiallinen reaktio sitoo tai vapauttaa lähes aina lämpöenergiaa. Lämpöä sitovaa reaktioa kutsutaan endotermiseksi ja lämpöä vapauttavaa eksotermiseksi.
Reaktionopeus riippuu reagoivien aineiden luonteesta ja käytettävistä olosuhteista. Reaktion nopeutta voidaan suurentaa lisäämällä lähtöaineita tai kasvattamalla reagoivien kiinteiden aineiden pinta-alaa, nostamalla lämpötilaa tai käyttämällä sopivaa katalyyttiä. Vastaavasti reaktionopeutta voidaan hidastaa sopivaa inhibiittoria käyttämällä.
Reaktioiden energioita ja tasapainoasemia tutkivaa alaa kutsutaan kemialliseksi termodynamiikaksi. Reaktioiden nopeuksia ja mekanismeja tutkii reaktiokinetiikka.
Reaktiotyyppejä.
*


Puolireaktio.
Puolireaktio on hapetus-pelkistysreaktion toinen osa, jolla ilmaistaan joko hapetus tai pelkistys. Laskemalla puolireaktiot yhteen saadaan kokonaisreaktio.


Alexander Stubb.
Cai-Göran Alexander Stubb (s. 1. huhtikuuta 1968 Helsinki) on suomalainen kokoomuslainen poliitikko ja Kataisen hallituksen Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri.
Stubb on koulutukseltaan filosofian tohtori, joka työskenteli kansainvälisen politiikan asiantuntijana. Hänet valittiin Euroopan parlamenttiin vuoden 2004 vaaleissa, joissa hän sai toiseksi eniten ääniä koko maassa. Stubbista tuli ulkoasiainministeri Vanhasen II hallitukseen 4. huhtikuuta 2008 Ilkka Kanervan jouduttua eroamaan tehtävästä. Hänet valittiin kansanedustajaksi vuoden 2011 vaaleissa Uudenmaan vaalipiiristä ja saman kevään hallitusneuvottelujen jälkeen hänet valittiin nimitettäväksi Jyrki Kataisen hallituksen ulkomaankauppa- ja eurooppaministeriksi.
Tausta.
Alexander Stubb on käynyt koulua Mainland High Schoolissa Daytona Beachissa Floridassa ja kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1988 Gymnasiet Lärkanista Helsingistä. Stubb ei ollut omien sanojensa mukaan koskaan huippuoppilas, mutta selvitti ylippilastutkinnon kunnialla lähinnä siksi, että hallitsi kielet. Stubb on sotilasarvoltaan korpraali. Asepalveluksen jälkeen hän suoritti valtio-opin perustutkinnon (BA) Furmanin yliopistossa Yhdysvalloissa sekä jatko-opintoja Sorbonnen yliopistossa Pariisissa, josta hän sai diplomin vuonna 1993. Stubb sai Master of Arts -tutkinnon Bruggen College of Europessa vuonna 1994, jossa oli myöhemmin myös vieraileva professori.
Stubbin isä Göran Stubb on jääkiekkovaikuttaja.
Asiantuntijatehtävät.
Stubb työskenteli tutkijana Suomen ulkoasiainministeriölle vuosina 1995–1997 ja Suomen Akatemialle vuosina 1997-1999. Hän väitteli filosofian tohtoriksi London School of Economicsissa vuonna 1999. Väitöskirjan aiheena oli Euroopan unionin joustava yhdentyminen.
Alexander Stubb työskenteli Bruggen College of Europe -yliopiston vierailevana professorina. Stubb toimi myös erityisasiantuntijana Suomen EU-edustustossa Brysselissä, jossa hän vastasi institutionaalisista kysymyksistä ja suomalaisten rekrytoimisesta EU-instituutioihin.
Vuosina 2001–2003 Stubb oli Euroopan komission italialaisen puheenjohtaja Romano Prodin poliittinen neuvonantaja. Lisäksi hän on ollut mukana neuvottelemassa Amsterdamin ja Nizzan sopimuksista ja toiminut suurlähettiläs Antti Satulin avustajana. Stubb on myös vakiokolumnisti useissa lehdissä ja julkaissut 10 EU-aiheista kirjaa sekä lukuisia akateemisia artikkeleita.
Euroopan parlamenttiedustaja.
Stubb lähti varsinaisesti mukaan politiikkaan vasta vuoden 2004 alussa suostuessaan kokoomuksen europarlamenttiehdokkaaksi.. Tohtori Stubbia pidettiin älykkäänä EU-asiantuntijana, ja useimmat puolueet olivat halunneet hänet ehdokkaakseen Hänet valittiin Euroopan parlamenttiin kesäkuun 2004 europarlamenttivaaleissa, joissa hän sai toiseksi eniten ääniä (115 225) koko Suomessa.
Euroopan parlamentissa Stubbin luottamustoimia olivat perussopimusvaliokunnan ja talousarvion valvontavaliokunnan jäsenyys sekä sisämarkkinavaliokunnan ja ulkoasiainvaliokunnan varajäsenyys. Hänet on tunnettu myös seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajajana. Hän on mm. ollut Helsinki Pride -tapahtuman suojelija ja esiintynyt TEDx Helsinki -tapahtumaa varten tehdyllä videolla, jossa rohkaistiin seksuaalisen suuntautumisensa kanssa painivia. Stubb oli vuonna 2007 The Economist -lehden vieraileva bloggaaja.
Stubb kannattaa Turkin EU-jäsenyyttä ja integraation syventämistä sekä Suomen NATO-jäsenyyttä ja Euroopan unionin perustuslakisopimuksen hyväksymistä.
Stubb on sekä vaatinut avoimuutta myönnettyihin maataloustukiin että pitänyt valitettavana, että Suomi on yksi neljästä jäljellä olevasta maasta jotka vastustavat tukien julkaisua.
Stubb puolusti votkamaiden linjaa europarlamentissa alkuvuodesta 2006 syntyneessä kysymyksessä votkan määritelmästä, jonka Puola toivoi muiden votkamaiden ja Saksan lisäksi sallivan vain viljan ja perunan käytön votkan raaka-aineena. Votkasota päättyi Horst Schnellhardtin ehdottamaan kompromissiin.
Europarlamentissa Stubb tarkasteli myös suomalaisen turvallisuuskeskustelun tasoa ja mm. kritisoi Erkki Tuomiojan tapaa tappaa NATO-keskustelun toteamalla, että "tästä on turha keskustella".
Vuonna 2005 Tuomioja arvosteli EU-parlamentin "lausuntotehtailua" ja kannatti Turun Sanomien ja Aamulehden haastattelussa EU-edustajien valitsemista kansallisista parlamenteista. Stubb käänsi ja lähetti konservatiiviryhmän jäsenille ja avustajille ulkoministeri Tuomiojan lausunnot EU-vaaleista ja ehdotti niiden käsittelyä täysistunnossa. Tämä sai muun muassa parlamentin tulevan puhemiehen Hans-Gert Pötteringin ja ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Elmar Brokin vaatimaan Suomelta anteeksipyyntöä. Stubb kielsi olleensa kohun takana, mutta Suomen Kuvalehti sai myöhemmin haltuunsa Stubbin sähköpostin, jossa hän ehdotti ryhmätovereilleen Tuomiojan lausuntojen viemistä EU-parlamentin täysistuntoon. SK luonnehti tapahtumaa "provosoinniksi" ja "vasikoinniksi."
Tuomioja kommentoi että Stubb oli itse arvostellut EU-parlamenttia vastuuttomaksi sen päätöksestä lykätä EU:n ja Turkin tullisopimuksen hyväksymistä.
Stubb piti EU:n avautumista kansalaisaloitteille tärkeänä: "Mitä enemmän asiasta keskustellaan, sen parempi. Ihmisten vähäinen kiinnostus EU-asioihin on ollut jo pitkään yleinen voivottelun aihe. Nyt, kun kiinnostusta löytyy, on poliitikkojen lähes pakko reagoida."
Stubb piti Angela Merkelin EU-puheenjohtajuuskauden avauspuhetta vuonna 2007 loistavana: "Normaalisti puheenjohtajamaan pääministeri heittää pöytään lattean luettelon haasteita. Sali on yleensä tyhjillään. Ne jotka ovat paikalle vaivautuneet, lukevat lehtiä tai haukottelevat. Tänään fiilis oli erilainen. Sali oli tupaten täynnä. Vain raikuvat aplodit keskeyttivät meppien keskittyneen hiljaisuuden. Merkelin esiintyminen oli vakuuttava. Itä-Saksassa varttuneen Merkelin puheessa oli syvyyttä ja sisältöä Euroopan tulevaisuudesta. Hän halusi löytää Euroopan 'sielun'."
Kesällä 2007 Stubb arvioi että uuden perustuslaillisen sopimuksen olleen voitto Euroopalle. Hän kiitti Angela Merkelin tukea sovun löytämisessä.
Ulkoasiainministerinä.
Stubb nimitettiin yllättäen Suomen ulkoasiainministeriksi tekstiviestikohun vuoksi erotetun Ilkka Kanervan tilalle kokoomusjohdon päätöksellä. Suomen Keskustan eduskuntaryhmää johtava Timo Kalli sanoi uskovansa hallitusohjelmassa sovitun ulkopoliittisen linjan pitävän. Vasemmisto-oppositio suhtautui Stubbin nimitykseen ristiriitaisin tuntein; vasemmistoliiton Martti Korhonen epäili Stubbin NATO-kantojen voivan olla "jonkinlainen riski". Timo Soini sen sijaan tuki Stubbia ja sanoi: "Selväsanaisena ja selkeästi ajattelevana päättäjänä hän voi tuoda lisäarvoa suomalaiseen poliittiseen keskusteluun ja päätöksentekoon". Presidentti Tarja Halonen sanoi olevansa valmis työskentelemään Stubbin kanssa ja uskovansa sen sujuvan ilman ongelmia.
Brändi.
Stubb perusti ulkoministeriöön maabrändityöryhmän, jonka tehtävä oli laatia perusta Suomen maabrändille. Sen johtoon tuli Jorma Ollila. Ryhmä ei täyttänyt tasa-arvolain vaatimusta 40 prosentin naisjäsenvaatimusta, jonka johdosta naisjäseniä lisättiin. Mauri Pekkarinen ja Paavo Väyrynen sivuutettiin asiassa heidän mukaansa.
2008.
Stubb tuomitsi Burman sotilasjuntan yritykset estää kansainvälisen avun saapuminen hirmumyrskyn uhreille.
Ulkoasiainministerinä Stubb oli myös ETYJin puheenjohtaja. Venäjän ja Georgian välisen sodan jälkeen Stubb analysoi tapahtumia suurlähettiläspäivien puheessaan "Post-080808 - ensimmäinen diagnoosi" maailmanpolitiikan uudeksi käänteeksi. Hän huomioi kuinka kansainväliset yhteisöt kohtaavat haasteita. Lisäksi "Rakenteen ja toimintatapojen muutos näkyy myös arvokamppailun uutena tulemisena. Läntistä arvohegemoniaa povannut Francis Fukuyama sai viimeistään Venäjän vaalien muodossa kylmän suihkun niskaansa. Uudet suurvallat eivät niele purematta sen paremmin läntistä ihmisoikeuskäsitystä kuin demokratiamalliakaan. Autoritarismia ollaan päinvastoin nostamassa demokratian rinnalle täysin kunnialliseksi 'toiseksi tieksi', jolla on myös taloudellista katetta takanaan. Harvainvallan vaikutus ulottuu tietenkin myös kansainvälisiin suhteisiin." Suomen suhteen Stubb teki johtopäätöksen, että "tarvitsemme avoimen ja realistisen keskustelun. Emme enää voi hiipiä hyssyttelyyn tai luikkia liturgiaan". Stubb nosti kolme kysymystä: "Mikä oikeastaan on kansallinen Venäjä-arviomme? Mitä meidän pitäisi EU:lta haluta? Ja lopulta – kysymyksen mahdollisesta Nato-jäsenyydestämme."
Huomiota saaneen puheen lopuksi Stubb pyysi Suomen suurlähettiläiltä analyysit Venäjästä ja maailman tapahtumista. Nimetön yhteenveto analyyseistä annettiin kaikkien luettavaksi Helsingin Sanomien kautta. Entinen SDP:n ulkoministeri Pertti Paasio oli "hämmästynyt, että ulkoministeri toimii Helsingin Sanomien toimittajana", ja Juhani Suomi arvosteli avoimuutta.
Paavo Väyrynen haukkui Stubbin linjan. Poliittisen historian professori Timo Soikkanen piti Väyrysen avointa Stubbin linjojen arvostelua harvinaisena.
Analyyseistä paljastuu, että suurlähettiläät pitivät tapahtumia herätyskellona ja olivat yksimielisiä että vahvistuva Venäjä ei ole kiinnostunut Euroopan arvoista kuten demokratia ja Venäjä pyrkii tavoitteisiinsa uusin keinoin.
Syksyllä 2008 Stubb oli ETYJin puheenjohtajan ominaisuudessa lämmittelemässä välejä Valko-Venäjään; hän tapasi Aljaksandr Lukašenkan ja ulkoministeri Sergei Martynovin Minskissä 7. lokakuuta 2008. Stubb joutui selittelemään Valko-Venäjällä vierailuaan. Valko-Venäjän presidentti Lokasenka ilmoitti äänestävänsä Stubbia Etyjin puheenjohtajaksi tämän ystävällisten lausuntojen vuoksi. Maassa oli epädemokraattiset vaalit syyskuussa 2008.
2009.
Stubb vieraili vuonna 2009 Japanissa, jossa hän keskusteli japanilaisten johtajien kanssa joihin kuului muun muassa ulkoministeri Katsuya Okada ja ylähuoneen suomalaissyntyinen jäsen Marutei Tsurunen.
Ulkoministeriö julkaisi syksyllä 2009 ihmisoikeuspoliittisen selonteon. Stubb korosti, että aito vuoropuhelu vaatii aloitteellisuutta, uskottavuus vaatii rehellisyyttä, ja tulosten saavuttaminen vaatii panostusta.
2010.
Kesäkuussa 2010 Stubb keskusteli Montenegron johdon kanssa ja välitti Suomen tuen maan EU-jäsenyysprosessille.
Stubb on avoimesti sanonut tukevansa myös Turkin EU-jäsenyyttä.
Toukokuussa 2010 Stubb esitteli ulkoministeriön suunnitelman modernisoida se kolmen periaatteen – valikoivuuden, tehokkuuden ja avoimuuden – kautta. Käytännössä tämä tulee tarkoittamaan esimerkiksi hallinnon keventämistä, muutoksia edustustoverkossa sekä viimeisimmän viestintäteknologian parempaa hyödyntämistä. Ulkoministeriö ottaisi käyttöön mm. "yhden luukun" 24h palvelunumeron ja lisäisi näkyvyyttä yhteisöpalveluissa kuten Facebookissa ja Twitterissä. Erilaiset päällekkäiset rakenteet kuten UM-edustustot, Finpro, Tekes, kulttuuri-instituutit pyrittäisiin kokoamaan saman katon alle niiden vaikuttavuuden maksimoimiseksi.
Italian suurin päivälehti, milanolainen Corriere della Sera julkaisi Stubbista harvinaisen kansikuva-artikkelin, joka arvioi Stubbin osaavaksi, rennoksi ja eurooppalaisesti ajattelevaksi ministeriksi, joka on tärkeämpi kansainvälisen politiikan hahmo kuin mitä yleisesti tunnetaan.
Stubb kutsui Al-Jazeeran pääjohtajan ja Martti Ahtisaaren keskustelemaan heinäkuussa 2010 median roolista konfliktien ratkaisemisessa.
Stubb ja Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt esittivät EU:lle rauhaninstituuttia.
Lokakuussa 2010 Stubb vieraili Lähi-idässä ja keskusteli Lähi-idän konfliktista myös Hillary Clintonin kanssa. Viikkoa myöhemmin Stubb osallistui neuvotteluihin Serbian EU-jäsenyyshakemuksesta ja muut EU-johtajat päätyivät kannattamaan Stubbin ehdotusta. Stubb muistutti että jäsenyys ei ole mitenkään selvää, mutta jäsenyysprosessin alkaminen on myönteinen askel.
Stubb on keskustellut Ahtisaari-päivien järjestämisestä vuonna 2011, joka olisi vuosittainen globaali rauhanneuvottelutapahtuma, jossa keskusteltaisiin ajankohtaisista kriiseistä ja koulutettaisiin suomalaisia kriisinhallitsijoita. Tarkoitus olisi tehdä päivästä koko kansan tapahtuma.
Marraskuussa 2010 Stubb piti "Dignified foreign policy"-nimisen puheen London School of Economics -yliopistolla, jossa hän linjasi tapoja parantaa EU:n ulkopolitiikkaa.
Stubb sanoi Suomen hallituksen kieltäytyvän kommentoimasta vuodettuja Wikileaks-dokumentteja ja arvioi sisällön olevan "normaalia diplomaatin ruisleipää".
Asiakirjoissa Stubbin poliittinen avustaja Jori Arvonen kertoo Yhdysvaltain lähetystön poliittisen osaston päällikölle, että NATOon myönteisesti suhtautuva Kokoomus johtaa galluppeja ja kertoi puolueen johdon näkevän johtavansa seuraavaa hallitusta ja vievän Suomen NATOn jäseneksi.
2011.
Tammikuussa 2011 Stubb ja EU:n ulkoministeri Catherine Ashton työskentelivät auttaakseen satoja pahoinpideltyjä ja vangittuja oppositioaktivisteja Valko-Venäjällä. Myöhemmin Stubb tapasi Valko-Venäjän oppositiojohtaja Vladimir Nekljajevin tyttären Eva Nekljajevan Helsingissä.
Tammikuun lopussa tapahtunutta vallanvaihtoa Tunisiassa Stubb piti erittäin tervetulleena ja toivoi tapahtumien etenevän jatkossa perustuslain mukaisesti ja ilman väkivaltaa. Hän piti sosiaalisen median roolia tärkeänä.
Hän oli eduskuntavaaleissa ehdokkaana ensimmäistä kertaa vuonna 2011 ja tuli valituksi 41 768 äänellä, mikä teki hänestä puolueensa suurimman ja koko maan toiseksi suurimman ääniharavan.
Stubb valitsi hieman ennen Kiviniemen hallituksen eroa diplomaattiavustajansa Päivi Pohjanheimon ulkoministeriön Eurooppa-osaston Keski-, Länsi- ja Etelä-Euroopan yksikön päälliköksi. Päätös herätti keskustelua poliittisten virkanimityksien oikeutuksesta, sillä tehtävään haki 25 henkilöä. Stubbia arvosteltiin myös aikaisemmasta EU-sihteeristön apulaispäällikkö Jori Arvosen nimityksestä. Stubb puolustautui arvostelulta kertomalla, että hän oli yrittänyt tehdä ulkoministeriössä sukupolvenvaihdoksen. Stubbin mukaan hän ei käyttänyt nimityksissä kriteerinä pelkästään virkaikää, vaan katsoi koko palettia. Stubbia arvosteltiin ulkoasiainneuvos Juhani Suomen Entä tähtein tällä puolen -teoksessa, jossa kokeneitten virkamisten kerrottiin suhtautuvan häneen vähätellen ja jopa häpeillen. Stubbin toiminnan väitettiin tuovan mieleen "--kevätlaitumelle päästetyn vasikan ölähdykset".
Poliittiset näkemykset.
Stubb on kommentoinut kuinka suurin osa eurooppalaisista uskoo vakaasti, että juuri heidän kotimaastaan löytyvät kaunein luonto, puhtain ruoka sekä parhaat koulut ja sairaalat. Hän varoittaa sortumasta "hyvinvointiarroganssiin". Hänen mielestään minkä tahansa hyvinvointiyhteiskunnan pilarit ovat korkea työllisyys, mahdollisuuksien tasa-arvo ja vastuunkantoon kannustava turvaverkko. Stubb on toivonut ehdokkaiden esittävän miten hyvinvointiyhteiskuntaa voidaan konkreettisesti parantaa.
Stubb on aktiivisesti osallistunut vammaisten tukemiseen kansainvälisillä foorumeilla.
Syksyllä 2010 Stubb ja suomalainen viittomakielinen rap-artisti Signmark (Marko Vuoriheimo) ideoivat Silent Shout -tapahtuman, jolla kerättiin tukea viittomakielisille. Signmark valittiin Alexander Stubbin erityisedustajaksi 24. syyskuuta 2010. Tarkoituksena on, että Signmark tuo jatkossa esiin vammaisten ihmisoikeuksia kansainvälisillä foorumeilla ulkoministeri Stubbin erityisedustajana
Stubbin mielestä vieraat kielet kuten englannin ja ruotsin voisi aloittaa jo peruskoulun ensimmäisellä luokalla kolmannen luokan sijaan, sillä kieliä oppii helpommin mitä aikaisemmin aloittaa.
Hufvudstadsbladetissa syksyllä 2010 Stubb arvioi ruotsinkielisten palveluiden perustuslaillisen turvan tärkeäksi ja ensimmäisenä vaalilupauksenaan, että ruotsin kielen asemaa ei heikennetä Suomessa jos hän on seuraavassa hallituksessa.
Julkisuudessa Stubb on puolustanut maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta mm. Kokoomuksen nuorten liiton kantoja vastaan. Stubb sanoo tukevansa maahanmuuttoasioista vastaavaa ministeriä Astrid Thorsia, joka on hänen mukaansa "hoitanut tehtävänsä ihan mallikkaasti".
Stubb haastoi keväällä 2009 hallituksen ministerit kuukauden karkkilakkoon. Karkkilakko oli osa nuorille suunnattua kampanjaa, johon Stubbin värväsivät urheilijat Sami Jauhojärvi, Virpi Kuitunen ja Pirjo Muranen.
Stubb esitti vuonna 1999 suoraan, että EU-kokoukset pidettäisiin Suomen puheenjohtajuuskaudella vain englanniksi ja ranskaksi, koska kieli ei ollut hänen mielestään varsinainen identiteettikysymys. Vanhemmat kollegat nauroivat. Suomen puheenjohtajuuskauden toisena päivänä vuonna 1999 saksalainen valtuuskunta kieltäytyi osallistumasta epäviralliseen ministeritapaamiseen, koska sitä ei tulkittu saksaksi.
Yksityiselämä.
Alexander Stubb on naimisissa englantilaisen asianajajan Suzanne Innes-Stubbin kanssa. Heillä on kaksi lasta, Emilie ja Oliver. Stubb asui europarlamenttikautenaan Belgiassa Brysselin ulkopuolella sijaitsevassa Rixensartissa, kunnes muutti perheineen Espoon Tapiolaan loppuvuodesta 2008.
Stubb on kaksikielinen: hänen isänsä äidinkieli on ruotsi ja äidin suomi. Lisäksi hän puhuu sujuvasti ranskaa, saksaa ja englantia. Vuonna 2009 Helsingin Sanomien Kuukausiliite arvioi Alexander Stubbin englannin kielen taidon suomalaispolitikkojen parhaimpiin kuuluvaksi kouluarvosanalla 10.
Stubb tunnetaan urheilijana, joka osallistuu säännöllisesti maratoneihin ja triathloneihin. Hänet valittiin Vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi 2009. Lappeenrannan teknillinen yliopisto promovoi Stubbin kesäkuussa 2012 kauppatieteiden kunniatohtoriksi.


Pronssi.
Pronssikautisia pronssivaluja. Tarkoitettu ilmeisesti uudelleenvalettaviksi.
Pronssi on metalliseos, lejeerinki, jonka pääkomponenttina on kupari. Tavallisimmin pronssilla tarkoitetaan kuparin ja tinan seosta, mutta nimitystä käytetään myös muista kuparin lejeeringeistä, jotka eivät sisällä sinkkiä ja eroavat täten messingistä.
Kuparipohjaisilla metalliseoksilla on matalampi sulamispiste kuin raudalla, ja kuparin työstö ja metallurgia ovat helpompia hallita kuin rautametalleilla. Kuparin tiheys on noin 10 % suurempi kuin raudan. Korroosio ei vahingoita pronssia samalla tavoin kuin rautaa, varsinkaan meriolosuhteissa. Pronssi myös kestää väsymistä jonkin verran rautaa paremmin.
Historia.
a> pronssisen muotokuvan osa n. 170 jaa.Pronssikaudella seos sisälsi kuparin ohella muita saatavissa olevia metalleja, yleensä tinaa ja sinkkiä, joskus myös lyijyä. Pronssia valmistettiin sulattamalla kuparia sinkkimalmin kanssa. Metallissa oli usein epäpuhtautena arsenikkia, joka paransi sen mekaanisia ominaisuuksia.
Pronssi oli myös lujempaa kuin alkeellisimmat rautalaadut. Euroopassa siirryttiin kuitenkin rautakauteen merenkulun ja kaupan vaikeuduttua Välimerellä 1200–1100 eaa.
Kirkonkelloihin käytettävä pronssi sisältää 20 % tinaa. Suurin pronssista valettu kirkonkello, Tsar-Kolokol; 200 tonnia; 6,14 m korkea valettiin 1733–1735. Se on edelleen Moskovan Kremlissä, tosin hajonneena.
Pronssin käyttö nykyään.
Nykyisin valmistetaan hyvin monenlaisia erikoispronssilaatuja seostamalla mukaan pieniä määriä mm. piitä, mangaania, alumiinia tai telluuria. Seoskomponentit ja seossuhde vaikuttavat pronssin lujuuteen, korroosionkestävyyteen ja ulkonäköön. Esimerkiksi "piipronssia" käytetään hitsattaviin metalliliitoksiin, heloihin, pultteihin, nupeihin, sinkilöihin, pieniin renkaisiin, sekä enenevästi taidevaluun. Piipronssi on hyvin korroosionkestävää.
Pronssia käytetään myös symbaalien, eli peltien tai lautasten valmistamiseen, jotka ovat osana rumpuja. Ne tehdään joko b8-pronssista (seoksesta 8 prosenttia on tinaa) tai b20-pronssista (20 % tinaa). Seokseen voidaan lisätä myös muita metalleja, kuten alumiinia tai hopeaa. Kilpailuissa palkintojenjaossa kolmanneksi tulleelle kilpailijalle annetaan pronssimitali.


Risto Ryti.
Risto Heikki Ryti (3. helmikuuta 1889 Huittinen – 25. lokakuuta 1956 Helsinki) oli Kansallisen Edistyspuolueen poliitikko, talvisodan pääministeri ja viides Suomen tasavallan presidentti. Hän oli myös kansanedustaja, Suomen Pankin pääjohtaja 1924–1943 (virkavapaalla vuodesta 1939) ja 1944–1945 sekä kahdesti valtiovarainministeri. Ryti oli koulutukseltaan juristi ja toimi myös asianajajana. Ryti on ainoa Suomen presidentti, joka ei ole ollut päivääkään puolustusvoimain ylipäällikkö. Kyösti Kallio luovutti ylipäällikkyyden puolustusvoimain komentajalle, sotamarsalkka Gustaf Mannerheimille talvisodan alkaessa 1939, ja se palautui luovuttajainstituutiolle Mannerheimin tultua Rytin seuraajaksi 1944.
Rytin presidenttikaudella ajoittui toinen maailmansota ja jatkosota. Jotta rauhansopimus Neuvostoliiton kanssa olisi voitu kirjoittaa, Ryti otti syyn Saksan kanssa liittoutumisesta omille niskoilleen ja erosi presidentin virasta Mannerheimin eduksi. Sodan jälkeen Ryti tuomittiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä kuritushuoneeseen kymmeneksi vuodeksi, mutta presidentti Paasikivi armahti hänet vuonna 1949.
Ylen Suuret suomalaiset -ohjelmassa (2004) suomalaiset saivat äänestää suurinta suomalaista. Risto Ryti sijoittui äänestyksessä toiseksi Mannerheimin jälkeen. Esiraati ei ollut valinnut Rytiä ehdokkaaksi, vaan hän nousi ”mustana hevosena” suosioon.
Lapsuus ja nuoruusvuodet.
Risto Rytin lapsuuskoti oli 410 hehtaarin tila Satakunnassa Loimijoen rannalla, Huittisten Loimankylässä. Navetassa oli 50 nautaa. Riston isä Karl Evert Mauriala oli naimisiin mennessään muuttanut sinne. Tilan nimi oli Ryti. Tuohon aikaan oli melko tavallista, että sukunimeksi otettiin tilan nimi. Näin teki Riston isäkin. Evert Ryti oli mukana perustamassa paikkakunnalle hevoskasvatusyhdistystä ja karjantarkastusyhdistystä, turvepehkutehdasta ja meijeriä. Hänellä oli itsellään raamisaha ja hän teki tukkikauppoja.
Riston äidillä Ida Vivika Rytillä, o.s. Junttila, oli hoidettavanaan seitsemän poikaa ja kolme tytärtä. Ida Ryti kuului vauraaseen Junttilan talonpoikaissukuun. Hänen sisarensa oli Nikkilän kartanon emäntä ja veli Huittisten kruununvouti. Junttilat olivat läheistä sukua kokemäkeläisille Äimälöille ja Aejmelaeuksille.
Kun kylän opettajatar ei saanut pidettyä kuria koulussa ja Ida-emäntäkin kutsuttiin sinne poikien vallattomuuksia selvittämään, Risto otettiin jo parin kouluviikon jälkeen pois koulusta. Ida-äiti suostutteli naapurinsa, kansanopiston johtajan M. A. Knaapisen antamaan Ristolle yksityistunteja. Jo ennen koulussa tapahtunutta välikohtausta Knaapinen oli opettanut Ristoa kaksi vuotta. Knaapinen tosin oli sitä mieltä, että pojan olisi pitänyt saada käydä koulua muiden lasten kanssa, mutta Riston äiti ei siitä välittänyt. Knaapisella oli omat kiireensä, joten yksityistuntien välit venähtivät joskus pitkiksi ja Ristolle tuli ylipitkiä läksyjä, joista poika kuitenkin selvisi kiitettävästi. Jopa niin hyvin, että hänet otettiin kymmenvuotiaana suoraan Porin lyseon toiselle luokalle.
Ylioppilaaksi Risto Ryti kirjoitti 17-vuotiaana 1906 ja aloitti opinnot Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa. Hän suoritti ylemmän oikeustutkinnon kolmessa vuodessa 1909.
Ura lakimiehenä.
Koska Ryti valmistuessaan oli liian nuori istumaan vielä käräjiä, hän perusti vanhemman juristikollegansa kanssa Raumalle asianajotoimiston. Tässä vaiheessa hänen asiakkaakseen tuli maanviljelysneuvos Alfred Kordelin. Ryti valittiin useiden Kordelinin omistamien liikkeiden ja yhtymien johtokuntiin. Risto Rytin ansiota on myös, että Kordelin testamentissaan määräsi omaisuutensa suomalaisen kulttuurin edistämiseen.
Asianajotoiminnan ohella Ryti opiskeli ja sai varatuomarin arvon 1912. Aikanaan Ryti pääsi istumaan käräjiä Euran tuomiokunnan tuomarin Kyanderin johdolla ja opiskeli samalla käräjäkiireiden keskellä valmistuen molempien oikeuksien kandidaatiksi 1914.
Samana vuonna 1914 hän oli auskultanttitoverinsa Eric Serlachiuksen kanssa Englannissa Lontoossa muutaman kuukauden opiskelemassa merioikeutta. Tällä matkalla hän tutustui tulevaan vaimoonsa Eric Serlachiuksen sisareen ja oikeusoppineen Julian Serlachiuksen tyttäreen Gerdaan. Suomeen palattuaan Eric ja Risto perustivat Helsinkiin Asianajotoimisto Serlachius & Rytin, ja Gerda palkattiin heille konttoristiksi.Ryti toimi suurlahjoittaja Alfred Kordelinin lakimiehenä. Suomen Valtameren takainen Kauppa Oy:n johtajana Ryti oli 1919–1921.
Poliittinen ura.
Ryti oli edistyspuolueen kansanedustajana 1919–1924 ja 1927–1929, valtiovarainministeri 1921–1924, Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtaja 1924–1939 ja 1944–1945 ja edistyspuolueen presidenttiehdokas 1925, pääministeri 1939–1940 ja tasavallan presidentti 1940–1944.
Rytiä pidettiin jo hyvin varhaisesta nuoruudesta alkaen älykkäänä ja lahjakkaana. Etenkin sisällissodan jälkeen hän oli aatteiltaan erittäin vahvasti liberaali ja valkoinen ja vastusti sekä neuvostososialismia että Saksassa nousussa ollutta kansallissosialismia. Ryti oli poliittiselta kannaltaan nuorsuomalainen, sittemmin edistyspuoluelainen sekä myös katsomukseltaan anglofiili. Englannin kuningas myönsi hänelle 1934 Victorian ritarikunnan komentajamerkin ("Knight Commander of the Royal Victorian Order", K.C.V.O.) suurista ansioistaan suomalais-englantilaisten suhteiden hyväksi.
Ryti oli ollut todistamassa Mommilan veritekoja 1917, kun venäläiset matruusit surmasivat Alfred Kordelinin. Myös Rytiä vaimoineen oltiin tappamassa, mutta he onnistuivat pakenemaan. Siirryttyään Kyösti Kallion hallituksen valtiovarainministerin toimesta Suomen Pankin pääjohtajaksi Ryti kannatti Bertil Ohlinin 1923 esittämiä ajatuksia ja tähtäsi nopeasti markan arvon vakauttamiseen. Kovan markan politiikka johti siihen, että Ryti piti kiinni kultakantaa tarkoittavasta puntasidoksesta niin pitkään, että reaalikorko Suomessa nousi ja lama syveni aiheuttaen pakkohuutokauppoja, pulaliikkeitä ja oikeistoradikalismia. Hän ilmeisesti aliarvioi työmarkkinoiden jäykkyyden, minkä vuoksi hintojen ja palkkojen sopeutuminen kilpailukykyiselle tasolle onnistui vain kivulloisen hitaasti. Vuonna 1929 alkaneen 1930-luvun laman vuoksi Suomi luopui vasta 1931 puntasidoksesta. Punta oli tuolloin nykyistä dollaria vastaava maailmankaupan varantovaluutta, mikä piti puntaa kultakannassa.
Rytin talouspolitiikka oli erittäin liberaalia. Hän uskoi Anders Chydeniuksen ajatuksiin ja piti kaikenlaista valtion puuttumista talouselämään pahana ja haitallisena. Hänen yleinen sosialisminvastaisuutensa ja samaan aikaan Neuvostoliitossa ja Saksassa nähdyt ääriesimerkit vaikuttivat varmasti myös hänen talouspoliittisten periaatteidensa syntyyn.
Talvisota 1939–1940.
Kun Neuvostoliitto alkoi pommittaa yllättäen Suomea 30. marraskuuta 1939, valtiojohto näki välttämättömäksi saada pääministeriksi juuri Rytin. Edes Kallion ja Mannerheimin yhteinen painostus ei tahtonut saada tätä suostumaan tehtävään ennen kuin he vetosivat Rytin velvollisuudentuntoon maataan kohtaan.
Ryti toimi talvisodan ajan pääministerinä ja joutui presidentti Kyösti Kallion toistuvan sairastelun takia hoitamaan yhä enemmän myös presidentin tehtäviä. Vastentahtoisesti, muiden johtavien poliitikkojen, lähinnä Paasikiven toivomuksesta, Ryti myöntyi presidenttiehdokkaaksi, kun Kallio ilmoitti tulleensa pysyvästi estyneeksi hoitamaan presidentin tehtäviään syksyllä 1940. Koska normaaleja presidentin valitsijamiesvaaleja ei katsottu voitavan sotatilan takia järjestää, säädettiin poikkeuslaki, jonka nojalla vuoden 1937 valitsijamiehet valitsivat presidentin siksi ajaksi, mikä Kallion toimikaudesta oli jäljellä, toisin sanoen 1. maaliskuuta 1943 saakka. Tässä vaalissa Ryti sai 288 ääntä 300:sta 19. joulukuuta 1940 ja tuli myös toimen haltijaksi samana päivänä Kallion kuollessa.
Jatkosota 1941–1944.
”Jos Saksan ja Venäjän välillä nyt syntyy sota, voi se olla eduksi koko maailmalle. Saksa on ainoa valtio, joka tätä nykyä pystyy lyömään Venäjän tai ainakin huomattavasti sitä heikentämään, eikä liene maailmalle vahingoksi, vaikka Saksakin siinä leikissä heikkenisi.”
22. kesäkuuta 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon (Suomi salli lentokoneiden tankata Suomessa). 25. kesäkuuta 1941 Neuvostoliitto alkoi pommittaa suomalaisia kaupunkeja, jolloin Suomi katsoi olevansa mukana sodassa ja aloitti menetettyjen alueiden takaisin valtaamisen (ja vielä ”rauhanneuvottelujen pelivaran”). Ryti sanoi radiopuheessaan 26. kesäkuuta 1941 ”rauhaa rakastavan kansamme joutuneen jälleen ikiaikaisen vihollisen raa’an hyökkäyksen kohteeksi, Suomella on kuitenkin rinnallaan Suur-Saksan valtakunnan sotavoimat nerokkaan johtajansa valtakunnankansleri Hitlerin komennossa.”
Ryti sanoi Suomen käyvän erillistä sotaa eikä suostunut Suomen osallistumiseen Leningradin valtausyritykseen (vaikka Hitler perusteli Leningradin ja Moskovan tuhoamisen olevan ainoa tapa taata pysyvä rauha Suomelle) eikä vierailemaan Hitlerin luona, mutta Hitler tuli yllätysvierailulle Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäiville 4. kesäkuuta 1942. Ryti huomasi Hitlerin olevan yksityiselämässään ”lämpimästi tunteva, sydämellinen, hyvää tarkoittava, herkkä ihminen” sekä tuntevan sympatiaa suomalaisia kohtaan mutta säilytti vastenmielisyytensä tämän julkista roolia ja kansallissosialismia kohtaan.
Sodan takia vuoden 1937 valitsijamiehet suorittivat erikoislain nojalla myös presidentinvaalin 1943, jossa Risto Ryti valittiin uudestaan presidentiksi ja tarkoituksena oli, että toimikausi olisi poikkeuksellisesti kestänyt vain kaksi vuotta.
Kun karjalaisten evakuointi nousi aiheelliseksi kysymykseksi, länsisuomalaiset talousmiehet Ryti, Tanner ja Paasikivi pitivät karjalaisten asuttamista muualle Suomeen kansantaloudellisesti niin kalliina, että kannattivat siirtoväelle mahdollisuutta halutessaan jäädä kotiseuduilleen Neuvostoliitolle luovutettavalle alueelle.
Ribbentrop-sopimus.
14. heinäkuuta 1943 Ryti kirjoitti olevansa varma Saksan häviöstä. Keväällä 1944 hän ennakoi Neuvostoliiton suurhyökkäyksen tulevan Karjalankannasta pitkin. Kesäkuussa Normandian maihinnousun jälkeen Neuvostoliitto halusi kiirehtiä Suomen valloittamista vapauttaakseen siten joukkoja kilpajuoksuun kohti Berliiniä.
Keväällä 1944 Saksa esitti kolmesti Suomelle liittosopimusta, mutta joka kerta Ryti torjui sen. Sen taustalla oli useita tekijöitä: Italia oli vaihtanut puolta. Unkari vaati saada käyttää asevoimiaan vain itärintaman takaisiin partisaanien vastaisiin operaatioihin. Tähän Saksa vastasi kaatamalla Unkarin hallituksen. Romania pysyi liittosuhteessa Ion Antonescun yksinvallan avulla. Suomen halu irrottautua sodasta Saksan rinnalla oli tässä puitteessa Saksalle vielä kovempi pala nieltäväksi. Suomen neuvottelut rauhasta Neuvostoliiton kanssa tammikuusta alkaen ärsyttivät Saksaa. Myös suomalaisen median kirjoitukset hermostuttivat Saksan ylintä johtoa. "Helsingin Sanomat" oli julkaissut Britannian ilmasotaa kritisoivan artikkelin, "Suomen Sosiaalidemokraatissa" ryhmä professoreita protestoi sitä, että Saksa ”evakuoi” Tarton yliopiston kokoelmia, ja myös suomenruotsalainen lehdistö julkaisi rauhaan kehottavia artikkeleita.
19. huhtikuuta 1944 Hitler kielsi aseiden viennin Suomeen. Tällöin Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop tarjosi sotilaallisesti ahtaalla olevalle Suomelle liittosopimusta, joka takaisi Saksan toimitukset Suomeen, mutta lupaisi, että Suomi ei tekisi erillisrauhaa vaan jatkaisi sotaa loppuun asti Saksan rinnalla.
Saksan häviö oli tuolloin jo varma, joten sopimus olisi estänyt Suomea tarvittaessa irrottautumasta sodasta. Väitetään, että Ryti olisi juristina keksinyt allekirjoittaa sopimuksen omissa nimissään, jotta hän voisi erollaan vapauttaa Suomen sopimuksesta – Suomihan ei olisi sopimusosapuoli. Toisaalta Ryti olisi mieluummin löytänyt jonkin toisen ratkaisun, mutta marsalkka Gustaf Mannerheim ja pääministeri Edwin Linkomies olivat sopimuksen kannalla. Ryti lensi tapaamaan Mannerheimia, keskusteli tämän kanssa, ja sitten pohti asiaa yksikseen kunnes päätyi allekirjoittamaan tämän niin sanotun Ribbentrop-sopimuksen omissa nimissään, vaikka hyvin tiesi sen voivan johtaa kuolemantuomioon sodan päätyttyä. Ryti olisi halunnut viedä Ribbentrop-sopimuksen eduskuntaan mutta ei voinut tehdä niin, koska eduskunta ei olisi sopimusta hyväksynyt.
Kyseessä oli Suomen laillisten instituutioiden, tasavallan presidentin ja hallituksen, tekemä sopimus siitä, ettei Suomi tee erillisrauhaa Saksasta riippumatta. Kyseessä ei ollut kuitenkaan Suomea valtiona sitonut toimi, sillä silloisen Hallitusmuodon mukaan vain eduskunta saattoi päättää sodasta ja rauhasta. Tasavallan presidentti oli vain operatiivinen ulkopolitiikan johtaja eduskunnan rinnalla tässä asiassa. Kun Ryti erosi, Rytin kirje Hitlerille menetti sitovuutensa myös uuteen tasavallan presidenttiin nähden. Suomi oli täysipainoinen länsimainen demokratia itsenäistymisestään alkaen.
Rytin kirje edisti jo alkaneita Saksan vilja- ja asetoimituksia. Saksan sotilaallinen tuki ei osin ehtinyt ajoissa ratkaisutaisteluihin, mutta täytyy muistaa, että Viipurinlahdella taisteltiin ankarasti vielä elokuun alussa. Saksalaiset maajoukot osallistuivat taisteluihin siellä. Saksasta saadut panssarintorjunta-aseet olivat tärkeitä ratkaisutaisteluissa. Baltiasta Immolaan jo ennen Rytin kirjettä tullut Kuhlmeyn lento-osasto oli tehokas. Kesä–heinäkuussa 1944 Suomi onnistui torjumaan Neuvostoliiton suurhyökkäyksen, joskin suurin uhrein. Josif Stalin luopui Teheranissa 1. joulukuuta 1943 saavutetun yhteisymmärryksen pohjalta yrityksestä kukistaa Suomen ja siirsi omien etujensa nimissä merkittävästi joukkoja Saksaa vastaan ehtiäkseen Berliiniin ennen länsivaltoja. Suomi sitoi kesäkuussa 1944 kaikkiaan 56 neuvostodivisioonaa. Stalin ymmärsi, että länsi tuki merkittävästi poliittisella tasolla Suomea. Hän ei yrittänytkään haastaa Salpalinjaa, mikä olisi todennäköisesti johtanut Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan voimakkaaseen reagointiin. Yhdysvallat olisi saattanut vähentää ns. lend-and-lease-apuaan Stalinille, joka ei enää halunnut uutta kriisiä länsivaltojen kanssa Suomen vuoksi.
Rytin ero.
Ryti erosi presidentintoimestaan 1. elokuuta 1944 ilmoittaen siitä valtioneuvostolle lähetetyllä kirjelmällä, jolloin tasavallan presidentin tehtävien hoitaminen siirtyi neljäksi päiväksi pääministeri Linkomiehelle. Presidentintoimeen astui 4. elokuuta säädetyllä erityislailla Mannerheim. Hän katsoi Rytin tekemän sopimuksen olleen pätemätön. Suomi solmi aselevon Neuvostoliiton kanssa syyskuun alussa 1944. Mannerheim luonnehti Rytin menettelyä Ribbentrop-sopimusta allekirjoitettaessa kansalaisen uroteoksi "(en medborgerlig bragd)".
Ryti palasi Suomen Pankin pääjohtajan virkaan (1944–1945).
Sotasyyllisyystuomio.
Rytiä vastaan nostettiin liittoutuneiden Valvontakomission (käytännössä Neuvostoliiton) vaatimuksesta myös taannehtivan rikoslainsäätämisen kiellosta poiketen perustuslainsäätämisjärjestyksessä säädetyn sotasyyllisyyslain nojalla syyte.
Hannu Rautkallion ja Lasse Lehtisen uuden tutkimuksen mukaan oikeusministeri Urho Kekkosella oli suuri osuus sotasyyllisyyslain laatimisessa, ja Kekkonen myös kiristi puolueensa Maalaisliiton puheenjohtajan Viljami Kalliokosken eroamaan uhkaamalla muuten haastaa tämänkin sotasyyllisyysoikeuteen.
Samalla perusteella tuomittiin myös muita sotaan syyllisiksi. Pääasiassa Paasikiven ja Kekkosen vaikutuksesta käyty sotasyyllisyysoikeudenkäynti Säätytalossa aiheutti senkin, että Suomi oli itse tuominnut syytetyt sotasyyllisiksi ennen kuin liittoutuneet olisivat ehtineet esittää vaatimuksia ulkomaisesta oikeudenkäynnistä. Suuret sotarikosoikeudenkäynnit käytiin Nürnbergissä vasta 1946. Oikeudenkäynnissä Ryti tuomittiin kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Oma sotasyyllisyysoikeudenkäynti saattoi pelastaa tuomitut kovemmilta liittoutuneiden langettamilta rangaistuksilta, mutta toisten näkemysten mukaan kyse oli lähinnä vain kotimaisesta politiikasta. Tuomiokäytännöstä ei ollut merkittäviä toista maailmansotaa koskevia kansainvälisiä ennakkotapauksia sotasyyllisyysoikeutta Suomessa käytäessä.
Ryti joutui lopulta kärsimään tuomiostaan vankilassa runsaat kolme vuotta, kunnes Paasikivi armahti hänet 1949 huolimatta suomalaisten kommunistien ja Neuvostoliiton lehdistön äänekkäistä vastalauseista. Ryti ei tämän jälkeen enää palannut politiikkaan, vaan vietti viimeiset vuotensa syrjässä julkisuudesta kotonaan Helsingin Kaivopuistossa. Hän ehti aloittaa muistelmiensa kirjoittamisen, mutta teos jäi keskeneräiseksi. Vain muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa, toukokuussa 1956, Ryti vihittiin Helsingin yliopistossa valtiotieteen kunniatohtoriksi. Ryti ei sairautensa vuoksi voinut saapua juhlatilaisuuteen, vaan häntä edustivat hänen perheensä jäsenet. Hänen viimeinen matkansa suurten kansanjoukkojen saattamana oli kansallinen merkkitapaus, vaikka virallinen Suomi joutuikin vaikenemaan siitä Neuvostoliiton pelossa. Suomalaiset kommunistit ja Neuvostoliiton lehdistö reagoivat jyrkästi Rytin ystävän, professori Lauri Puntilan siunaustilaisuudessa pitämään puheeseen, jossa tämä puolusti Rytin sodan aikana tekemiä poliittisia ratkaisuja. Ryti on haudattu Helsingin Hietaniemeen: U25-13-5.
Aika ajoin Suomessa keskustellaan sotasyyllisten kunnianpalautuksesta, koska sotasyyllisyysoikeudenkäynnit ja -tuomiot olivat Suomen oikeuskäytännön vastaisia. Usein sanotaan, ettei heidän kunniaansa tarvitse palauttaa, koska he eivät ole sitä suomalaisen tavallisen kansan keskuudessa koskaan menettäneetkään. Tällä väittämällä vältetään se, että historiankirjoituksen ja käsityksen eläessä ajan mukana ei ole välttämätöntä uusia taannehtivasti oikeuden päätöksiä. Toisaalta historiantutkimus tuo koko ajan esiin väitteitä Suomen salaisesta valmistautumisesta hyökkäyssotaan Saksan rinnalla. Sotasyyllisiksi tuomituista Väinö Tanner pysyi Osuustukkukaupan johdossa ja palasi vielä toiseen kertaan puheenjohtajaksi.
Muistaminen.
Kauko Räike, Risto Rytin patsas, 1979. Huittisten Lauttakylä.
Hesperiankadut ja Hesperian esplanadi Mannerheimintieltä nähtynä. Puistossa Risto Rytin muistomerkki (kuvan vasemmassa laidassa).
Risto Ryti on haudattu Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle, jossa on myös hänen hautamuistomerkkinsä. Samassa haudassa lepää Rytin vaimo Gerda Ryti.
Rytin syntymäpitäjä Huittinen on muistanut häntä monin tavoin. Huittisten museossa on Risto Rytille omistettu osasto ja kaupungin läpi kulkeva pääkatu on nimetty "Risto Rytin kaduksi". Kuninkaisten koulutus- ja kulttuurikeskuksessa sijaitsee konsertti- ja konferenssitila "Risto Ryti -sali". Huittisten keskiaikaisen kirkon puistossa on vuonna 1979 paljastettu Risto Rytin patsas, jonka on suunnitellut kuvanveistäjä Kauko Räike. Lisäksi hänen syntymäkotinsa paikalla on muistomerkki.
Tunnetuin Risto Rytin muistomerkeista on vuonna 1994 Helsingissä paljastettu kuvanveistäjä Veikko Myllerin suunnittelema monumentti. Abstrakti veistos herätti aikoinaan suurta kohua ja sen pystyttämistä vastustettiin jopa nimiä keräämällä. Muistomerkkiä vastustavaan adressiin saatiin yli 140 suomalaisen vaikuttajan nimet. Myllerin veistos kuitenkin paljastettiin alkuperäisen suunnitelman mukaisena Hesperian puistossa.
Rytin toimintaan ja elämään liittyviä muistolaattoja löytyy Helsingistä neljästä eri paikasta. Kulosaaressa on hänen mukaansa nimetty katu, kuja sekä puisto.
Risto Rytin koulukaupungissa Porissa on myös useita muistomerkkejä. Porin Lyseossa on kuvanveistäjä Kauko Räikkeen suunnittelema reliefi. Lisäksi kaupungista löytyy kaksi Rytiin liittyvää muistolaattaa. Vuonna 2009 paljastettiin kuvanveistäjä Sofia Saaren suunnittelema veistos. Patsaan edustalla oleva aukio on nimetty "Risto Rytin aukioksi".
Raumalla on muistolaatta talon seinässä, jossa Ryti aloitti lakimiesuransa.
Vuonna 1993 perustettiin Helsingissä "Risto Ryti -seura" vaalimaan Rytin muistoa ja edistämään hänen elämäntönsä tuntemusta.
Valtionrautateiden raskas tavarajunaveturi Tr1 sai nimen ”Risto” presidentti Rytin mukaan.


Moccamaster.
280px
Moccamaster on Technivormin valmistama kahvinkeitin. Ensimmäinen Moccamaster julkaistiin vuonna 1969. Sen suunnitteli Gerard C. Smit. Suomessa Moccamaster-merkkiä edustaa Oy Moccamaster Nordic Ab. Moccamaster-kahvinkeittimet valmistetaan käsityönä Hollannissa.
Moccamaster-kahvinkeittimissä käytetään kahden erillisen vastuksen tekniikkaa, joista tehokkaampi lämmittää veden 92–96-asteiseksi, kun taas pienempitehoinen lämpölevyn vastus pyrkii pitämään valmiin kahvin 80-85 asteen lämpötilassa. Energian säästämiseksi suurempi vastus sammuu automaattisesti kun vesi on lämmitetty ja juoksutettu suodatinsuppiloon.
Osassa malleista on kaksitehoinen lämpölevy, jota säädetään erillisellä kytkimellä. Täyttä tehoa käytetään, jos kahvi nautitaan heti, kun taas pienempää tehoa käytetään mikäli kahvia joudutaan seisottamaan pidempään. Jos kahvi joutuu seisomaan yli puoli tuntia, suositellaan termospullon käyttöä. Kahvin määrä ei olennaisesti vaikuta tarvittavaan lämpimänäpitotehoon, mutta suurempi määrä kuumempaa juuri tippunutta kahvia pysyy yli 80-asteisena pidempään pienemmälläkin lämmityksellä. Osassa Moccamaster-malleista on kaksitehoisen lämpölevyn lisäksi mekaaninen tai automaattinen tippalukko, sekä automaattinen virrankatkaisu.
Moccamastereihin on saatavilla kattava valikoima varaosia; lasipannuja, muoviosia ja kytkimiä.


Tiitisen lista.
Tiitisen lista on Suojelupoliisin vuonna 1990 saama nimilista henkilöistä, joiden epäillään olleen yhteydessä Suomessa toimineeseen Itä-Saksan turvallisuuspalvelu "Stasin" edustajaan. Lista saatiin Länsi-Saksan turvallisuuspalvelu "Bundesnachrichtendienstilta" (BND) ja se sisältää lyhyen johdanto-osan sekä luettelon 18 suomalaisesta henkilöstä. Tiitisen lista sai julkisuudessa nimensä suojelupoliisin silloisen päällikön Seppo Tiitisen mukaan. Asiakirja eroaa ns. Rosenholz-aineistosta, sillä Tiitisen listassa ei ole kyse vakoojiksi värvätyistä ihmisistä.
Listalla mainittuja henkilöitä kohtaan ei ole tehty esitutkintaa eikä heidän mahdollisesta vakoilutyöstään ole näyttöä. Tiitisen lista antaa sitä tutkineiden tahojen mukaan (mm. BND ja Supo ja Helsingin Sanomien saamien tietojen mukaan) hieman suuntaa siitä, kenestä Itä-Saksan tiedustelupalvelu Stasi oli kiinnostunut, ei siitä, ketkä heille vakoilivat. Supon mukaan listalla on vain epämääräistä vihjetietoa. Lista tulee julkiseksi viimeistään 2050. Kuitenkin riippumattomat ja puolueettomat tutkijat pääsevät mahdollisesti tutustumaan aineistoon 2015.
Tiitisen listan historia.
Vaikka Stasin arkistot osittain tuhottiinkin Itä-Saksan romahtaessa vuonna 1989, onnistui Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu hankkimaan Stasin ulkomaantiedustelupalvelun (Hauptverwaltung Aufklärung, HVA) arkistoista kriisitilannetta varten tehdyn kopion toisesta Itä-Euroopan maasta niin sanotussa Rosewood-operaatiossa ().
Seppo Tiitisen mukaan Supo sai listan Länsi-Saksan tiedustelupalvelun BND:n Helsingin aseman päälliköltä kevätkesällä 1990. BND:n Helsingin päällikkö epäili listan koostuneen "entisen MfS-residentin kontakteista Helsingissä." MfS tarkoittaa Stasia ja residentti päällikköä. On oletettu, että Saksojen yhdistymisen jälkeen Itä-Saksan oli suostuttava tiedonluovutuksiin. Vuonna 1990 Suomen presidentti Mauno Koivisto päätti Supon silloisen päällikön Seppo Tiitisen esityksestä, ettei lista anna aihetta lisätutkimuksiin ja lista arkistoitiin Supon kassakaappiin.
Oikeuskansleri Paavo Nikulan mukaan Tiitinen ei toiminut väärin jättäessään käynnistämättä esitutkintaa listan perusteella. Korkeimman hallinto-oikeuden mukaan Suojelupoliisin päätös salata Tiitisen lista on Suomen lain mukainen. Myös Helsingin käräjäoikeus päätyi samaan lopputulokseen päätöksessään 25. huhtikuuta 2007.
Helsingin hallinto-oikeuden 24.6.2008 tekemän päätöksen mukaan Supon on annettava lista sitä pyytäneelle toimittajalle. Nelosen uutisten toimittaja Susanna Reinbothin mielestä tilanne oli vuoden 2003 päätöksen jälkeen oleellisesti muuttunut. Poliisiylijohtaja Mikko Paatero toivoi, että suojelupoliisi valittaisi oikeuden päätöksestä, minkä suojelupoliisi tekikin Paateron lausunnon jälkeen ennen valitusajan umpeen kulumista 24.7.2008. Toukokuussa 2010 Korkein hallinto-oikeus antoi päätöksen suojelupoliisin valitukseen. Suojelupoliisin päätös olla antamatta asiakirjasta tietoa pysytettiin ja hallinto-oikeuden päätös kumottiin. Korkeimman hallinto-oikeuden mukaan ei ollut ilmeistä, että tiedon antaminen asiakirjasta ei vaaranna valtion turvallisuutta.
Julkinen keskustelu.
Lista nousi julkisuuteen ensimmäisen kerran lokakuussa 2002, jolloin Helsingin Sanomat uutisoi Seppo Tiitisen esittäneen 20 nimeä koskeneen listan Mauno Koivistolle, joka päätti salata sen ja arkistoida aineiston Supon kassakaappiin "Ei aiheuta toimenpiteitä" -kommentilla varustettuna.
Uudelleen lista nousi julkisuuteen Alpo Rusia ja hänen veljeään Jukka Rusia vastaan kohdistettujen vakoiluepäilyjen yhteydessä. Alpo Rusi vaati julki Tiitisen listaa oikeudenkäynnissä, jossa hän peräsi vahingonkorvauksia valtiolta Supon toimista häntä koskevien vakoiluepäilyjen tutkinnassa. Supon apulaispäällikkö Hannu Moilasen mukaan Rusi-tutkinta ei pohjautunut Tiitisen listaan
Suojelupoliisin toiminta Rusi-jutussa herätti arvostelua. VTT Jukka Tarkka ihmetteli, miksi Supo keskittyi vain Rusien tutkintaan ja jätti muut vuodot tutkimatta Rusi itse yhdessä Olli Rehnin kanssa kirjoitti teoksen "Kylmä tasavalta", jossa kritisoi Supoa ja muun muassa epäilivät esitutkinan hitauden johtuneen poliittisista vaikutteista ja estäneen Rusin eduskuntavaaliehdokkuuden. Kirjassa he ihmettelevät, miksei Tiitisen listaa tutkittu ja esittävät, että listan esitutkinta oli johtanut hallituksen kaatumiseen. Suojelupoliisi oli ilmoittanut vuoden 2003 alussa ulkoasiainvaliokunnan kyselyyn, että oli tarkistanut listan.
Kesällä ja alkusyksystä 2007 Tiitisen listan ja muun Stasi-aineiston julkistamisesta käytiin Suomessa laajalti julkista keskustelua. Painostuksesta huolimatta Supo päätti pysyä aikaisemmassa kannassaan ja pitää aineiston salattuna. Supo perusteli salassapitoa sillä, ettei se halua vaarantaa yksityishenkilöiden oikeusturvaa ja että tiedot on saatu ulkomaiselta tiedustelupalvelulta vain ja ainoastaan Supon sisäiseen käyttöön. Tiitisen listaa on halunnut syksyllä 2007 julki muun muassa presidentit Mauno Koivisto ja Martti Ahtisaari, Seppo Tiitinen ja eduskuntaryhmien puheenjohtajat. Vielä marraskuussa 2003 Koivisto ei pitänyt listan julkistamista kannatettavana. Supon apulaispäällikkö Hannu Moilasen mukaan salauspäätös on lopullinen.
Helsingin Sanomien mukaan listalla olevat nimet eivät esiinny ns. Rosenholz-aineistossa, joten sen todistusarvo on vähäinen. Stasin upseerit työskentelivät Suomessa monenlaisten diplomaattisten peitevirkojen suojassa. Onkin todennäköistä, että moni Tiitisen listalle päätynyt piti poliittisia tai kulttuurisia suhteita täysin lailliseen tapaan johonkin DDR:n diplomaattiin. Mikäli joku Tiitisen listan henkilöistä olisi ryhtynyt vakoilemaan hänet olisi merkitty Rosenholz-aineiston henkilökorttiin tai peräti operaatiokorttiin.
Listan henkilöitä on yritetty arvata. Kansanedustaja Neittaanmäki siteerasi kirjallisessa kysymyksessään vuonna 2003 Espanjan Sanomien kesänumeroa 2003, jossa päätoimittaja Arto Ryynänen ilmoitti "listan nähneen lähteensä" perusteella neljä nimeä listalta. Sisäministeri Kari Rajamäen vastauksen mukaan nimet eivät ole listalla.
Myös listan merkittävyydestä on kiistelty. Korkeimman hallinto-oikeuden ja Suojelupoliisin mukaan listan julkistaminen saattaisi vaarantaa valtion turvallisuuden. Ilkka Kanerva (kok) ei usko listan sisältävän suuria yllätyksiä. Kanervan mielestä "Tiitisen listan kohtalo pitää jättää oikeuden päätettäväksi, sillä poliitikot ovat jäävejä sitä päätöstä tekemään". Tiitisen mukaan listalla ei ollut merkittävissä asemissa olevia henkilöitä. Entinen poliisiylijohtaja Reijo Naulapää ei kommentoinut Tiitisen listaa, vaikka oli nähnyt sen Jukka ja Alpo Rusiin liittyvän tutkinnan yhteydessä.
Syyskuun alussa 2007 Tiitisen listan julkistamista kannatti Nelosen kyselyssä 167:stä kansanedustajasta 106. Kansanedustajista 27 vastusti julkistamista. Lähes joka viides ei halunnut ilmaista kantaansa asiaan. Vähiten listan julkistaminen sai kannatusta SDP:n kansanedustajien keskuudessa.
Oikeustoimittajat ry myönsi 2007 suojelupoliisille Sumuverho-palkinnon mm. Tiitisen listan salaamisesta.
24.10.2010 Iltalehti uutisoi että Wikileaksillä on hallussaan kahdeksan dokumenttia, joiden väitetään olevan Tiitisen lista.
Käsitteistöä.
"Ministerium für Staatssicherheitin" eli Stasin tunnus.
Itä-Saksan tiedustelupalvelun arkistoaineistosta ja sen osista käytetyt suomenkieliset nimitykset ovat vakiintumattomia ja osin ristiriitaisia.
Suomen ulkopoliittinen johto linjasi Stasi-aineiston tiedot julkisiksi keväällä 2000. avoimuuslinjauksen hyväksyi presidentti Tarja Halonen.
Alma Median kesällä 2007 teettämän mielipidekyselyn mukaan vajaa kolmannes suomalaisista haluaisi suomettumisen ajan poliitikkojen tekemisten tarkempaa tutkimista, kun taas 51% ei pidä sitä tarpeellisena. Tutkimusta varten haastateltiin puhelimitse 1001 15–79-vuotiasta suomalaista. Alma Median Helsingin toimitus kysyi heinäkuussa 2007 joidenkin entisten ministerien ja muiden johtavien poliitikkojen kantoja Stasi-kysymykseen. Sauli Niinistö, Johannes Koskinen, Suvi-Anne Siimes, Kimmo Sasi, Ben Zyskowicz, Esko Aho, Päivi Räsänen, Heidi Hautala, Eero Heinäluoma ja Tuija Brax kannattavat avoimuuden linjaa. Alma Median Helsingin toimituksen hallituslähteiden mukaan ministereitä oli neuvottu olemaan vastaamatta galluppeihin. Kyselyyn vastasi vain kaksi ministeriä kahdestakymmenestä.


Otto Metsänen.
Otto Akselinpoika Metsänen (14. marraskuuta 1884 – 17. toukokuuta 1918) oli mouhijärveläinen työmies ja kunnan punakaartin päällikkö Suomen sisällissodassa. Hän syyllistyi miehineen ainakin yhteen murhaan, nimittäin Karkun suojeluskunnan päällikön Roope Aunion ampumiseen. Sodan lopussa hän pakeni neljän esikuntaansa kuuluneen miehen kanssa Mikkeliin, missä he jäivät lopulta kiinni eräästä syrjäisestä torpasta kesken saunomisen. Kaikki viisi tuomittiin kuolemaan ja ammuttiin Mikkelissä toukokuussa. Ampumisesta uutisoitiin muun muassa Uudessa Suomettaressa.


Jeanne d’Arc.
Jeanne d’Arc eli Orléansin neitsyt ("La Pucelle d’Orléans") (6. tammikuuta 1412 – 30. toukokuuta 1431) on Ranskan kansallissankari ja katolisen kirkon pyhimys. Jeanne syntyi pienessä Domrémyn kylässä Ranskassa. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijöitä, ja sen takia Jeanne ei saanut lapsena paljoakaan koulutusta. Hän ei ikinä oppinut kirjoittamaan tai lukemaan, mutta osasi monia pyhimystarinoita, joita oli kuullut uskonnolliselta äidiltään. Jeanne d’Arcin ulkonäöstä ei ole hänen elinajaltaan säilynyt tietoa, joten kaikki häntä esittävät patsaat ja maalaukset taiteilija on tehnyt oman mielikuvituksensa mukaan.
Orléansin vapautus.
Jeanne oli pienenä uskonnollinen ja vakava lapsi. Hänen elämänsä mullistui hänen ollessaan 13-vuotias, kun hän alkoi kuulla ääniä. Hänen mukaansa Pyhä Katariina, Pyhä Margareeta ja Pyhä Mikael kutsuivat häntä ja pyysivät häntä vapauttamaan Ranskan maahan tunkeutuneista englantilaisista (satavuotinen sota). Hän päätti lähteä tapaamaan itse prinssi Kaarlea, mutta matka ei ollut helppo. Jeanne sai kuitenkin vakuutettua prinssin tehtävästään pelastaa Ranska. Kaarle antoi Jeannen johtoon yhden joukko-osaston, ja Jeanne pystyi kuin ihmeen kaupalla valloittamaan englantilaisten valtaaman Orléansin kaupungin takaisin Ranskalle (Orléansin piiritys). Pian Jeanne pystyi jo vapauttamaan Loiren itärannan takaisin ranskalaisille.
Ennen Jeannen riemuvoittoja hänelle oli ilmestynyt pyhä Mikael, ja Mikael oli vaatinut Jeannea kruunaamaan Kaarle VII:n Ranskan kuninkaaksi Reimsissä. Voittojensa jälkeen Jeanne lähti Kaarlen ja vartiomiesten kanssa Reimsiin, missä Kaarle kruunattiin Ranskan kuninkaaksi 17. kesäkuuta 1429.
Jeannen vangitseminen.
Kaarlen kruunaamisen jälkeen Jeanne lähti sotajoukkojensa kanssa valloittamaan englantilaisten hallinnassa ollutta Pariisia takaisin Ranskalle. Pariisia Jeanne ei kuitenkaan saanut vallattua ja loukkaantui muutaman kerran taisteluissa. Kaarle antoi Jeannen joukoille vetäytymiskäskyn, ja Jeanne joutui vastusteluistaan huolimatta luovuttamaan taistelun.
Jeannen selän takana Ranskan hovi, englantilaiset ja Burgundin herttua pelasivat poliittista peliä. Kun Kaarle oli Jeannen avulla päässyt kuninkaaksi, hän ei enää halunnutkaan tukea Jeannen hanketta Ranskan vapauttamiseksi. Juuri tämän takia hän käski Jeannen joukot pois Pariisia valloittamasta.
Jeanne ei tiennyt poliittisesta pelistä selkänsä takana, ja häntä ihmetytti Kaarlen yllätyksellinen puolenvaihto. Hänen kärsivällisyytensä hupeni, ja hän hyökkäsi omin päin keväällä 1430 Pohjois-Ranskassa englantilaisia päin. Jeanne ei voittanut taisteluja, ja burgundilaiset ottivat hänet kiinni ja vangitsivat hänet. Burgundilaiset myivät Jeannen pian suuresta rahamäärästä englantilaisille.
Helmikuussa 1431 englantilaiset aloittivat oikeudenkäynnin Jeannea vastaan Rouenissa. Oikeus kantoi jo valmiiksi kiihkoilijana pidetylle Jeannelle kaunaa, ja kuulustelut jatkuivat useita kuukausia. Englantilaiset halusivat syyn tuhota Jeannen aikeet Ranskan vastarinnalle. Niinpä he syyttivät Jeannea kerettiläisyydestä ja noituudesta. Jeanne ei suostunut paljastamaan häntä kuulustelleille papeille näkyjään eikä suostunut luopumaan tehtävästään Ranskan vapauttamiseksi, joten hänet tuomittiin roviolla poltettavaksi.
Jeanne d’Arc poltettiin roviolla kerettiläisenä 30. toukokuuta vuonna 1431 siksi, että hän tunnusti pitävänsä Jumalaa paavia korkeampana auktoriteettina. Hänen tuhkansa siroteltiin Seine-jokeen.
Oikeudenkäyntipöytäkirjoista kävi myöhemmissä tutkimuksissa selville liian hataria perusteita polttotuomion antamiseksi. Paavi päätti armahtaa Jeannen kerettiläisyydestä ja Jeannen maine puhdistettiin virallisesti vuonna 1455. Paavi Benedictus XV kanonisoi Jeanne d’Arcin 1920. Jean d’Arc on myös nimetty erityisesti kirkollisia auktoriteetteja vastustavien suojeluspyhäksi.
Jeanne oli jo ennen pyhimykseksi julistamistaan tärkeä valoisan tulevaisuuden vertauskuva ranskalaisille. Hän toi useille uutta toivoa itsenäisestä Ranskasta. 1960-luvulla avattiin Orléansissa Jeanne d’Arc -museo.
Vuonna 2005 löydettiin Ranskasta kylkiluu ja ihonpalanen, joiden väitettiin kuuluneen Jeanne d’Arcille. Tutkijaryhmä on todennut löydöt väärennöksiksi.


Kirjoitustulkkaus.
Kirjoitustulkkaus on kommunikointimenetelmä huonokuuloisille ja kuuroutuneille henkilöille, jotka eivät kuule tai saa selvää puheesta. Tulkkia voidaan käyttää esimerkiksi opiskelussa, kokouksissa, kerhoissa, lääkärissä, yleisötilaisuuksissa tai virastokäynneillä.
Kirjoitustulkki kirjoittaa puheen kannettavalle tietokoneelle, jonka ruudulta asiakas sen lukee. Teksti voidaan näyttää televisiossa tai heijastaa valkokankaalle, jos tulkkausta tarvitsevia asiakkaita on tilaisuudessa useampia. Tarvittaessa tulkkaus voi tapahtua myös käsin kirjoittamalla tai muilla kommunikaatiomenetelmillä, kuten viitotulla puheella.
Tulkkaus tapahtuu vain yhteen suuntaan - kuuroutunut/huonokuuloinen asiakas osallistuu itse puhumalla.
Pidemmissä tilaisuuksissa tulkkeja on usein kaksi, jotka vuorottelevat kirjoitusvuorossa ja tukivuorossa. Tukivuorossa oleva tulkki varmistaa tulkkauksen laadun mm. kirjoittamalla paperille tai kuiskaamalla kirjoitusvuorossa olevalle vuosilukuja, nimiä ja vierasperäisiä sanoja.


Loistava polku.
Perun kommunistisen puolueen ja Loistavan polun lippu.
Loistava polku eli "Partido Comunista de Peru Sendero Luminoso" on perulainen maolainen sissiliike. Sen tavoitteena on Perun hallinnon korvaaminen kommunistisella talonpoikien vallankumouksellisella hallinnolla. Liike ei ole ollut kovin aktiivinen vuoden 1994 jälkeen mutta tehnyt iskuja vielä 2000-luvulla.
Loistavan polun perusti 1960-luvulla entinen yliopiston opettaja Abimael Guzmán salanimellä presidentti tai puhemies Gonzalo. Liike erkaantui kommunistisesta Bandera Rojasta, joka puolestaan oli eronnut Perun kommunistisesta puolueesta 1964. Kun Perun sotilashallitus järjesti vaalit 1980, Loistava polku oli yksi vaaleja boikotoivista ryhmistä, ja se aloitti sen sijaan sissisodan hyökkäämällä äänestyspaikkoja vastaan.
1980-luvulla Loistavan polun hallinnoima alue ja taistelijoiden määrä kasvoivat. Vuonna 1991 se kontrolloi jo suurta osaa maaseudusta keskisessä ja eteläisessä Perussa sekä Liman ympäristössä.
Taistellessaan Loistavaa polkua vastaan Perun armeija syyllistyi moniin julmuuksiin. Hallituksen joukot tuhosivat kyliä ja teloittivat epäiltyjä vastustajiaan. Presidentti Fujimori sääti kyseenalaiset terrorismilait, jotka johtivat monien viattomien sivullisten kuolemaan armeijan julmuuksissa. Presidentti Alejandro Toledon perustama totuuskomissio raportoi vuonna 2003, että sodan aikana sissien ja hallituksen käsissä oli kuollut 69 000 ihmistä. Loistava polku murhasi näistä noin puolet ja hallituksen joukot kolmasosan. Toiseksi suurin perulainen sissiryhmä "Movimiento Revolucionario Túpac Amaru" (MRTA) surmasi noin 1,5 % uhreista.
Perun erikoisjoukot vangitsivat Guzmánin 12. syyskuuta 1992, ja sissiliikkeen toiminta hiipui pian sen kärsittyä tappioita taisteluissa. Perun hallituksen mukaan noin sadan entisen Loistavan polun taistelijan muodostama "Proseguir"-ryhmä toimii vielä satunnaisesti Andien laaksoissa yhdessä kokaiinin tuottajien ja salakuljettajien kanssa.
Järjestössä oli alkuvuonna 2012 jäljellä noin 140 jäsentä. Sen johtaja Florindo Eleuterio Flores eli Artemio pidätettiin helmikuussa.


Kiviset ja Soraset.
Kiviset ja Soraset () on Hanna-Barberan tuottama animaatiosarja, joka huomioitiin Emmy-ehdokkuudella. Sarja kertoo kivikauden ihmisistä, joille nykyajan keksinnöt, kuten autot ja pölynimurit, eivät ole vieraita. Sarjaa pidetään usein vain piirrossarjana, mutta todellisuudessa se oli oikeastaan tilannekomedia-sarja taustanauruineen. Sarjaan perustuu myös spin-off "Kivikylän mukulat" ().
Animaatiosarjasta on tehty myös sarjakuva, kaksi elokuvaa ja Nintendo -peli.
Vastaanotto ja arvostelu.
Wizard Magazine listasi vuonna 2001 Kiviset ja Soraset sijalle 55 laatimassaan kautta aikain sadan parhaan animaatiosarjan listalla. Se listattiin tammikuussa 2009 IGN-sivuston laatiman sadan parhaan animaatiosarjan listalle sijalle 9.


Cartoon Network Studios.
Cartoon Network Studios on yhdysvaltalainen Time Warnerin tytäryhtiö, joka tekee animaatiosarjoja Time Warnerin televisiokanavalle Cartoon Networkille. Yhtiö aloitti toimintansa vuonna 1994 Hanna-Barberan tytäryhtiönä, kun yhtiö keskittyi tuottamaan alkuperäisiä animaatio-ohjelmia Cartoon Networkille ja jatkoi Hanna-Barberan viimeisimpien sarjojen tuottamista, kuten Dexterin laboratorio ja Tehotytöt. William Hannan kuollessa vuonna 2001 Hanna-Barbera yhtiö lakkautti tuotantonsa kokonaan, jonka myötä Cartoon Network Studiosista tuli kokonaan itseään kantava animaatiostudio ja tuotti ensimmäisiä animaatioita vuonna 2001.


Los Angeles.
Los Angeles (,) on Yhdysvaltain Kalifornian osavaltiossa sijaitseva kaupunki. Los Angelesissa asuu noin neljä miljoonaa ihmistä (2006), ja sitä ympäröivällä laajalla metropolialueella asukkaita on yhteensä noin 17,8 miljoonaa. Kaupungin asukasluku on New Yorkin jälkeen Yhdysvaltojen toiseksi suurin.
Historia.
Los Angelesin rannikkoaluetta ovat asuttaneet Tongva- ja Chumash-alkuperäiskansat ja näitä ennen amerikan alkuperäiskansat tuhansia vuosia. Espanjalaiset saapuivat rannikolle vuonna 1542 kun Juan Rodriguez Cabrillo vieraili alueella. Vuonna 1769 espanjalaiset palasivat Kaliforniaan jäädäkseen alueelle. Mission San Gabriel Arcángel perustettiin vuonna 1771 suojaamaan espanjalaisten alueita.
Uudisraivaajat San Gabriel Missionista perustivat "El Pueblo de Nuestra Señora la Reina de los Ángeles de la Porciúncula" kaupungin 4. syyskuuta 1781. Kaupunki jäi pieneksi uskonnolliseksi etuvartioasemaksi ja karjankasvatustilaksi vuosikymmeniksi.
Meksikon itsenäisyys Espanjasta toteutui 1820-luvulla, mutta suuremman muutoksen aiheutti Rio San Gabrielin taistelu vuonna 1847 osana Meksikon-Yhdysvaltain sotaa. Taistelussa Meksiko yritti estää Yhdysvaltoja valloittamasta Los Angelesia ja Kaliforniaa. Meksiko hävisi taistelun ja alue joutui Yhdysvaltain haltuun. Vuonna 1848 tapahtuneen Kalifornian kultaryntäyksen jälkeen alue liitettiin Yhdysvaltoihin.
Los Angelesista tuli kaupunki vuonna 1850. Southern Pacific-yhtiö sai rautatieyhteyden kaupunkiin valmiiksi vuonna 1876. Öljyä Los Angelsin alueelta löytyi 1892 ja vuonna 1923 Los Angeles tuotti peräti neljänneksen maailman öljystä. Öljyäkin tärkeämpi syy kaupungin kasvuun oli vesi. William Mulholland sai vuonna 1913 valmiiksi akveduktin joka varmisti kaupungin kasvun. Veden puute johti useiden naapuriyhteisöjen liittymiseen Los Angelesiin.
1920-luvulla kaupunkiin kerääntyi elokuva- ja ilmailuteollisuutta jotka auttoivat kaupunkia kehittymään. Vuonna 1932 kaupungissa pidettiin kesäolympialaiset. Toinen maailmansota toi kaupunkiin uutta kasvua ja vaurautta, tosin monet alueen japanilaisamerikkalaisista asukkaista kuljetettiin tuolloin alueen internointileireihin.
Kaupungissa on kahteen otteeseen jouduttu kärsimään suurista mellakoista: vuosina 1964 ja 1992. Molemmat mellakat saivat alkunsa poliisien pahoinpideltyä mustaihoisen kaupunkilaisen.
Maantiede.
Öljynporaustorneja Los Angelesissa sen jälkeen kun kaupungista oli löytynyt öljyä vuonna 1892.
Yhdysvaltojen Census Bureaun mukaan Los Angelesin pinta-ala on 1 290,6 km² josta
1 214,9 km² maata ja 75,7 km² vettä. Veden osuus on 5,86 %. Suurin pohjois-eteläpituus on 71 km ja itä-länsileveys 47 km. Kaupungin koordinaatit ovat 33° 56' N 118° 24' W.
Kaupungin korkein kohta on Sister Elsie Peak (1 548 m) San Fernando Valleyn koilisosassa, osana Mt. Lukens vuorta.
Los Angelesin tärkein vesireitti on Los Angeles -joki.
Los Angeles kuten muukin Kalifornia, sijaitsee alueella jossa maanjäristykset ovat yleisiä. Viimeisin iso maanjäristys on vuodelta 1994 jonka keskuksena oli San Fernando Valley. Muita isompia järistyksiä on sattunut vuosina 1987 ja 1971.
Ilmasto.
Los Angeles sijaitsee alueella jossa vallitsee välimerenilmasto.
Väestö.
Vuoden väestönlaskennassa Los Angelesissa oli 3 694 820 asukasta, 1 275 412 taloutta ja 798 407 perhettä. Asukastiheys kaupungissa oli 3 041,3/km². Asuntojen määrä oli 1 337 706 ja keskimääräinen asuntotiheys oli 1 101,1/km². Väestön etninen jakauma oli 46,93 % valkoisia, 11,24 % mustia, 0,80 % alkuperäisasukkaita, 9,99 % aasialaisia, 0,16 % Tyynenmeren alueelta tulleita, 25,70 % muita rotuja ja 5,18 % kahden tai useamman rodun sekoituksia. Väestöstä 46,53 % oli latinalaisamerikkalaista tai espanjalaista alkuperää ja 29,75 % täysin valkoisia ilman minkäänlaista latinalaisamerikkalaista tai espanjalaista alkuperää.
Losangelesilaiset tunnetaan nimellä "angelenos". Kaupungissa asuvien eri kansallisuuksien määrä on suurempi kuin missään muualla. Latinalaisamerikkalaisten ja aasialaisamerikkalaisten määrä kasvaa erityisen nopeasti. Aasialaisamerikkalaisten lukumäärä kaupungissa on suurempi kuin missään muussa Yhdysvaltain kaupungissa.
Kaupungissa elää yli 140 kansallisuuden edustajia jotka puhuvat vähintään 224 eri kieltä. Etnisiä kaupunginosia ovat mm. Chinatown, Koreatown, Little India, Little Armenia, Thai Town, Filipinotown ja Little Ethiopia.
Kaupungissa on armenialaisia, filippiiniläisiä, guatemalalaisia, israelilaisia, kambodžalaisia, korealaisia, meksikolaisia, thaimaalaisia, elsalvadorilaisia ja unkarilaisia heidän kotimaitaan lukuun ottamatta enemmän kuin missään muualla.
Los Angelesissa on myös Yhdysvaltojen suurimmat yhteisöt japanilaisia ja iranilaisia. Amerikan alkuperäisasukkaiden määrä kaupungissa on myös yksi Yhdysvaltojen suurimmista.
1900-luvun alun asukasmäärän nopea kehitys johtuu osittain silloin kasvaneesta Hollywoodin filmiteollisuudesta.
Asukasmäärän kehitys.
Vuoden 2004 lopussa, asukasmäärän arvioitiin olevan 3 912 200. Suur-Los Angelesissa on n. 13 miljoonaa asukasta.
Liikenne.
Los Angelesin liikenne on joka päivä kaaosmaista, koska kaupungissa on noin 4 miljoonaa autoa eli noin 1 auto/asukas. Aika ajoin kaupunkilaisia varoitetaan Los Angelesin yllä olevasta savusumupilvestä.
Los Angelesin kaupunkirakenne on hajonnut, keskustassa on joitakin korkeampia rakennuksia ja sitä ympäröi valtava omakotitalojen matto, joista miljoonat ihmiset kulkevat pääasiassa autoilla eri paikkoihin. Moottoritiet lävistävät kaupungin eri suunnista, ne on rakennettu korkealle talojen päälle. Vaikka kaupungissa on tehty lähes kaikki mahdolliset tiet jopa 12-kaistaisina, liikenneruuhkat ovat eräitä maailman pahimmista. Näiden takia kaupungissa onkin alettu miettiä joukkoliikennettä ratkaisuksi ruuhkiin.
Julkinen liikenne.
Vaikka Los Angeles pitkälti henkilöautojen kaupunki onkin, myös julkista liikennettä löytyy. Kaupungin julkisesta liikenteestä huolehtii Los Angeles County Metropolitan Transportation Authority yhdessä muiden toimijoiden kanssa. Julkinen liikenne koostuu linja-autoista, metrosta sekä kevytjunasta, jotka yhdessä huolehtivat yli miljoonan ihmisen päivittäisestä liikkumisesta.
Junien matkustajaliikenteestä kaupungissa vastaavat Amtrak ja Metrolink. Vastaavasti junien tavaraliikenteestä vastaavat Union Pacific ja Burlington Northern Santa Fe.
Lentoasemat.
Kaupungin päälentoasema toimii Los Angelesin kansainvälinen lentoasema (LAX), jonka on arvioitu olevan maailman viidenneksi vilkkain lentokenttä. Kentän kautta kulki 55,2 miljoonan matkustajaa ja kaksi miljoonaa tonnia tavaraliikennettä vuonna 2003. Kentältä operoi yli 80 lentoyhtiötä.
Kaupungissa ja seudulla on myös neljä muuta suurta lentokenttää: Ontarion kansainvälinen lentoasema (ONT), Bob Hopen lentoasema (BUR) tunnettiin ennen nimellä Burbankin lentoasema, Long Beachin lentoasema (LGB) ja John Waynen kansainvälinen lentoasema (SNA).
Los Angelesissa on myös maailman vilkkain yleisilmailukenttä, Van Nuysin lentokenttä (VNY).
Talous.
Los Angeles ja Long Beachin vierekkäiset satamat yhdessä muodostavat Yhdysvaltojen tärkeimmän sataman ja yhden maailman tärkeimmistä satamista.
Kaupunki on myös maailman tärkeimpiä viihdeteollisuuden keskuksia Hollywoodin ansiosta. Muita tärkeitä teollisuudenaloja ovat mediatuotanto, finanssiala, ilmailuteollisuus, telekommunikaatio, lakiala, turismi, lääketeollisuus sekä kuljetusala.
Nähtävyydet.
Hollywood on Yhdysvaltalaiseen elokuvateollisuuteen vahvasti liitetty kaupunginosa Los Angelesissa. Siihen liittyviä nähtävyyksiä ovat mm. kuuluisuuksien katu Hollywood Walk of Fame, kuuluisten elokuvatähtien käden- ja jalanjäljet Grauman's Chinese Theatren edustan betonilaatoissa ja Hollywood-kyltti. Lisäksi kuuluisa boulevardi "Sunset Boulevard" on yksi suosituimpia katuja. Myös legendaarisen valtatie 66:n - Route 66, toinen päätepiste sijaitsee Los Angelesissa.
Urheilu.
Los Angeles on toiminut kahdesti kesäolympialaisten isäntäkaupunkina vuosina 1932 ja 1984.
Tunnettuja urheiluseuroja.
Los Angeles on useiden ammattiurheiluseurojen kotikaupunki.
Kaupunki on ollut ilman NFL-joukkuetta vuodesta 1995 vaikka se on Yhdysvaltojen toiseksi suurin television markkina-alue.
Aiheesta muualla.
*


The Elder Scrolls.
"The Elder Scrolls" on Bethesda Softworksin kehittämä videopelisarja, jonka osia on julkaistu lukuisille eri alustoille. Lukuun ottamatta vuonna 1998 julkaistua "Redguard"-toimintaseikkailupeliä, kaikki sen osat ovat olleet toimintaroolipelejä. Pelisarjan viimeisin osa, "The Elder Scrolls V: Skyrim", julkaistiin 11. marraskuuta 2011.
"The Elder Scrollsista" suunnittellaan myös vuodelle 2013 julkaistavaksi massiivista monen pelaajan verkkoroolipeliä.
Pelit.
Sarjan ensimmäinen ja toinen osa ovat nykyään ilmaislevityksessä ja ovat saatavilla esimerkiksi pelisarjan virallisilta kotisivuilta.
Maailma.
"The Elder Scrollsin" maailma on yksityiskohtainen ja pyrkii realismiin. Pelisarjan tapahtumapaikka on Tamriel, joka on mantere Nirn-maailmassa. Tamriel jakautuu yhdeksään provinssiin. "Elder Scrolls Legends: Battlespire" ja osa "The Elder Scrolls IV: Oblivionista" tapahtuvat kuitenkin Oblivionin maailmassa, joka sijaitsee toisessa ulottuvuudessa. Tamrielin lisäksi Nirnillä sijaitsee muitakin mantereita (kuten Akavir ja Yokuda), mutta mikään peli ei ole vielä sijoittunut niille.
Tamrielin yhdeksän provinssia ovat Cyrodiil, Morrowind, High Rock, The Summerset Isles, Hammerfell, Black Marsh, Skyrim, Valenwood ja Elsweyr. Keisari hallitsee Tamrielia Cyrodiilista käsin. Merkittävimpänä keisarina pidetään Tiber Septimiä, myöhemmin Talos-jumalaksi noussutta sankaria, joka yhdisti Cyrodiilin Toisen ajan lopulla. Uriel Septim VII, suora Tiber Septimin verisukulainen, johti Cyrodiiliä, kunnes hänet salamurhattiin Mythic Dawnin toimesta. Toisena hallinnosta vastaa yli-kansleri (Oblivion-kriisin aikaan Ocato) ja Vanhimpien Neuvosto.
Tarusto.
Mehrunes Dagon on yksi maailman kuudestatoista Daedraprinssistä, eli jumalista jotka eivät osallistuneet Nirnin maailman luomiseen. Mehrunes Dagon on tuhon, muutoksen, vallankumousten, energian ja kunnianhimon jumala. Hän asuu "Deadlands"-nimisessä henkivaltakunnassa, jonka hän loi muiden Daedraprinssin tavoin omasta olemuksestansa, maailmaa ympäröivään Oblivion-ulottuvuuteen, jonne kuolevaiset voivat matkustaa ainoastaan jumalten avustamana tai taikakeinoin luotujen porttien avulla. Hän on kiinteä osa pelisarjaa varten luotua laajaa tarustoa, ja on sarjan tähän mennessä julkaistuista osista nähty tavalla tai toisella "Daggerfallissa", "Battlespiressa", "Morrowindissa" ja "Oblivionissa", aina nelikätisenä kirvestä pitelevänä jättiläisenä. Sekä "Battlespiren" että "Oblivionin" tarinat pyörivät pääasiassa Mehrunes Dagonin ja hänen palvelijoidensa tekojen ympärillä ja hän on niiden pääantagonisti.


Ars Magica.
Ars Magica (suom. "taikuuden taide") on Jonathan Tweetin ja Mark Rein-Hagenin kehittämä roolipeli. Peli sijoittuu niin sanottuun "Myyttiseen Eurooppaan", joka on keskiaikainen Eurooppa, jossa sen aikaiset uskomukset ovat tosia: keijut ja haltijat asuttavat metsiä, maagit käyttävät taikavoimia, hirviöt syövät lapsia jne..
Pelissä pelaajat ovat "maageja", jotka hallitsevat voimakkaita loitsuja. Pääpaino on itse taikuuden lisäksi maagien välisessä politiikassa. Maagit muodostavat yhteisön (Order of Hermes), joka jakautuu huoneisiin (houses). Huoneet kilpailevat ja juonivat keskenään, mikä muodostaa monien mielestä pelin suolan.
Säännöt.
Erityistä Ars Magicassa sen ilmestyessä oli etenkin se, että toisin kuin monet muut ensimmäiset roolipelit, se ei pyrkinyt siihen, että pelaajien hahmot olisivat ominaisuuksiltaan tasavertaisia tai tasapainossa. Pelaajat muodostavat usealla hahmolla ryhmän, johon kuuluu maagien lisäksi palvelijoita, sotureita ja muita maageihin verrattuna heikkoja hahmoja. Järjestelmä mahdollistaa myös kiertävän pelinjohtajuuden.
Pelin magiajärjestelmää kuvataan edelleen yhdeksi roolipelien parhaista. Maageilla ei ole pelkästään ennalta määrättyjä loitsuja, vaan säännöt mahdollistavat kussakin tilanteessa tarvittavien spontaanien loitsujen luomisen. Spontaanit loitsut eivät ole yhtä voimakkaita kuin ennalta opetellut, mutta ne tuovat loitsujärjestelmään huomattavasti joustavuutta.
Historia.
Lion Rampant Games julkaisi Ars Magican ensimmäisen ja toisen laitoksen 1980-luvun lopulla. 1990-luvun alussa pelin julkaisuoikeudet siirtyivät White Wolfille, jonka Rein-Hagen oli perustanut. White Wolf julkaisi pelin kolmannen laitoksen. Ars Magica myytiin Wizards of the Coastille, mutta juuri ennen neljännen laitoksen ilmestymistä oikeudet myytiin Atlas Gamesille. Viides laitos ilmestyi vuoden 2004 lopulla.
Ars Magica ja World of Darkness.
White Wolfin vanhan World of Darkness -roolipelimaailma, jonka Mark Rein-Hagen myös alun perin loi, sisältää viitteitä Ars Magican myyttiseen Eurooppaan. Esimerkiksi Ars Magican vanhemmissa laitoksissa "Tremere"-nimisen maagien huoneen usea maagi muuttui vampyyreiksi tavoitellessaan valtaa ja yhä voimakkaampia taikavoimia. World of Darknessin -pelin maailmassa "Tremere" on vampyyriklaani, joka syntyi keskiajalla maagien havitellessa kuolemattomuutta. -pelin maageilla on klaani nimeltä Order of Hermes. Nämä ovat jäänteitä ajalta, jolloin White Wolf julkaisi Ars Magicaa.
Ars Magican ja World of Darknessin yhteydet alkoivat heiketä jo pelin neljännessä laitoksessa. Viidennen laitoksen toimittaja David Chart päätti irrottaa lopullisesti Ars Magican maailman World of Darkness -jatkumosta. Viidennessä laitoksessa ei ole enää lainkaan viittauksia vampyyri-Tremereihin ja kyseisiä tapahtumia ei virallisen kaanonin mukaan koskaan tapahtunut.
Triviaa.
Legendan mukaan Rein-Hagen suostui siihen, että sääntökirjan kannessa on ensin Jonathan Tweetin nimi sillä ehdolla, että hänen nimensä kirjoitetaan muodossa "Mark Rein•Hagen".


Kesäpäivänseisaus.
Kesäpäivänseisaus on vuoden pisin päivä. Pohjoisella pallonpuoliskolla se sijoittuu joka vuosi välille 20.–22. kesäkuuta. Silloin Aurinko paistaa kohtisuoraan taivaalta Kravun kääntöpiirillä. Aurinko on pohjoisimmillaan vuotuisessa liikkeessään eli Auringon deklinaatio on suurimmillaan.
Pohjoisen napapiirin pohjoispuolella Aurinko ei laske lainkaan. Kesäpäivänseisauksen jälkeen yö alkaa taas pidentyä.
Eteläisellä pallonpuoliskolla samaan aikaan on talvipäivänseisaus, joka on vuoden lyhin päivä, eikä Aurinko nouse lainkaan eteläisen napapiirin eteläpuolella.
Kesäpäivänseisauksen juhlintaa.
Kesäpäivänseisauksena eli ”mittumaarina” (ruotsin sanasta "midsommar" ’keskikesä’) on Pohjoismaissa juhlittu keskikesän juhlaa. Lähelle kesäpäivän seisausta Suomessa osuu nykyinen keskikesän juhlapäivä juhannus. Vuodesta 1955 alkaen juhannusta on vietetty kesäkuun 20.–26. päivän välille sattuvana lauantaina.
Nykyisin kesäpäivänseisaus houkuttelee esimerkiksi Ison-Britannian Stonehengeen vuosittain jopa tuhansia juhlijoita odottamaan auringonnousua ja vuoden pisintä päivää. Kesäpäivänseisaus on ainoa aika vuodesta, jolloin yleisö päästetään kulkemaan Stonehengen kivien keskellä.


Kravun kääntöpiiri.
Kravun kääntöpiiri on leveyspiiri noin 23,4 astetta pohjoista leveyttä eli sijaitsee maan akselin kaltevuuskulman etäisyydellä päiväntasaajasta. Se on pohjoisin kohta, jonne Aurinko voi paistaa kohtisuoraan ylhäältä eli zeniitistä. Tämä tapahtuu kerran vuodessa, kesäpäivänseisauksen aikaan kesäkuussa.
Nimi Kravun kääntöpiiri johtuu siitä, että antiikin aikana Aurinko oli, ollessaan siihen nähden zeniitissä, Maasta katsottuna tähtitaivaalla Kravun tähdistön suunnassa.


Kauriin kääntöpiiri.
Kauriin kääntöpiiri on leveyspiiri 23° 26′ 21,48″ astetta eteläistä leveyttä, eli sijaitsee maan akselin kaltevuuskulman etäisyydellä päiväntasaajasta. Se on eteläisin kohta, jonne Aurinko voi paistaa kohtisuoraan eli zeniitistä. Tämä tapahtuu kerran vuodessa talvipäivänseisauksen aikaan joulukuussa.
Nimi Kauriin kääntöpiiri johtuu siitä, että antiikin aikana Auringon ollessa kääntöpiiriin nähden zeniitissä se näkyi Maasta katsottuna tähtitaivaalla Kauriin tähdistön suunnassa.


Lauri Kristian Relander.
Lauri Kristian Relander (ristimänimeltään "Lars Kristian", lempinimeltään "Reissu-Lasse", 31. toukokuuta 1883 Kurkijoki – 9. helmikuuta 1942 Helsinki) oli Suomen tasavallan toinen presidentti vuosina 1925–1931.
Relander oli puoluetaustaltaan maalaisliittolainen (nyk. Keskusta). Relander sai lempinimen (haukkumanimen) "Reissu-Lasse", koska matkusti aikansa mittapuun mukaan paljon. Presidenttikautenaan Relander teki useita ulkomaanmatkoja, ja hän kävi Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Virossa ja Latviassa. Uutena valtiona Suomen oli järjestettävä suhteet lähivaltioihin, joten aktiivinen ulkomaanedustaminen oli oleellista, vaikkei sitä laajasti ymmärrettykään. Relanderin edeltäjä, K. J. Ståhlberg, ei ollut tehnyt yhtään valtiovierailua.
Relander ei hyväksynyt kieltolakia, mutta noudatti sitä silti säntillisesti. Hän nimitti muun muassa Suomen ensimmäisen naisministerin Miina Sillanpään Väinö Tannerin sosiaalidemokraattiseen vähemmistöhallitukseen sekä myönsi kauppaneuvoksen arvonimen naiselle ensimmäistä kertaa Suomen historiassa.
Koulutukseltaan Relander oli filosofian tohtori ja agronomi. Ennen presidenttiyttään Relander toimi Viipurin läänin maaherrana ja presidenttiytensä jälkeen Suomen Maalaisten keskinäisen palovakuutusyhtiön johtajana. Tehtävään siirtyessään hän oli vakuutusalan ummikko, mutta oppi alan nopeasti. Palovakuutusyhtiö oli nykyisen Tapiola-ryhmän edeltäjä.
Ennen poliittista uraa.
Lauri Kristian Relander syntyi Laatokan rannalla Kurkijoen kunnassa 31. toukokuuta 1883 agronomi Evald Kristian Relanderin ja rovastintyttären Gertrud Maria o. s. Olsonin poikana. Hänellä oli veli Ilmari Relander ja siskopuoli Katri Relander. Kouluvuosina pojan etunimi suomentui Lauriksi. Relander suoriutui ylioppilaskirjoituksistaan vuonna 1901 keskinkertaisesti ja seurasi isänsä jälkiä ryhtyen opiskelemaan pääaineinaan maanviljelyskemiaa ja maanviljelystaloutta. Vuonna 1905 Relanderista tuli filosofian kandidaatti. Agronomiksi hän valmistui seuraavana vuonna ja filosofian maisteriksi 1907. Valmistumisensa jälkeen hän toimi kymmenen vuotta, vuoteen 1917, valtion maanviljelystaloudellisen koelaitoksen assistenttina. Tänä aikana hän asui ja työskenteli Vantaan Jokiniemessä. Tuona aikana hän suoritti useita tutkimuksia ja julkaisi useita alan teoksia: vuonna 1907 hän julkaisi kirjan karjalannan kokoamisesta ja hoidosta ja 1910 kaniininhoito-oppaan sekä kirjan maanviljelystoiminnasta ja kasvinjalostustyöstä Pohjoismaissa. Vuonna 1912 hänestä tuli lisensiaatti, ja 1914 hän väitteli tohtoriksi saksankielisellä, siementen itävyyttä käsitelleellä väitöskirjallaan. Relanderia pidetäänkin yhtenä maatalouden koetoiminnan ja kasvinjalostuksen tärkeistä kehittäjistä Suomessa, joskin hänen tutkimustuloksiaan ja toimintatapojaan kritisoitiin useaan otteeseen jopa siinä määrin, ettei hänelle myönnetty yliopiston dosentuuria.
Politiikassa.
Koska Relander ei saanut virkaa yliopistosta, hän ryhtyi virkamieheksi ja poliitikoksi. Hänet oli valittu Maalaisliiton kansanedustajaksi jo 1910, ja vuonna 1917 hän kohosi puolueen johtohahmojen joukkoon. Pienen maaseudun puolueen kasvaessa pikkuhiljaa yhä suuremmaksi ja sen saadessa vastuulleen yhä merkittävämpiä tehtäviä tuli kysyntää kielitaitoisille, korkeasti koulutetuille ja esiintymiskykyisille henkilöille; tällaisena Relander pääsi ensin 1919 eduskunnan puhemieheksi, jona hän toimi vuoteen 1920 saakka, jolloin hänet nimitettiin Viipurin läänin maaherraksi saatuaan kannatusta läänin kansanedustajilta useista eri puolueista.
Tie presidentiksi aukeaa.
Vuonna 1925 presidentti K. J. Ståhlberg hieman yllättäen kieltäytyi asettumasta ehdolle toiselle kaudelle. Tämä aiheutti puolueille hämmennystä, eikä Maalaisliittokaan nimittänyt omaa ehdokastaan ennen kuin valitsijamiesvaalin jälkeen, päivää ennen lopullista äänestystä. Relander nimitettiin puolueensa ehdokkaaksi, koska sen kolme keskeisintä hahmoa, Kyösti Kallio, E. Y. Pehkonen ja Santeri Alkio olivat kaikki kieltäytyneet ehdokkuudesta. Heistä Kallio jopa vastusti oman puolueensa ehdokkaan valintaa ja piti Edistyspuolueen Risto Rytiä parempana vaihtoehtona. Kuitenkin Relander valittiin nuoren tasavallan toiseksi presidentiksi kolmannella äänestyskerralla 172 valitsijamiesäänellä Rytin 109 ääntä vastaan Maalaisliiton, Kokoomuksen ja Ruotsalaisen kansanpuolueen äänillä. Maalaisliiton oikean siiven edustajana Relander sopi kokoomuslaisille, ja ruotsalaiset pitivät hänestä, sillä Relander oli kielikysymyksessä tunnetusti maltillinen; lisäksi hänen vaimonsa oli suomenruotsalainen.
Tasavallan presidentti.
Virkaan astuessaan Relander oli vasta 41-vuotias, eikä hänellä ollut kokemusta valtakunnan tason politiikasta. Vaikka Relander viihtyikin julkisuudessa ja oli hyvä esiintyjä, hänen itsetuntonsa oli heikko, ja hän loukkaantui helposti monista huhuista ja juoruista, joita hänestä levisi. Monet pitivät häntä liian kokemattomana presidentin virkaan. Entinen presidentti Ståhlbergkään ei arvostanut seuraajaansa, joka oli edeltäjänsä lähes täydellinen vastakohta. Ståhlberg oli ollut vahva vaikuttaja ja linjanvetäjä syrjässä julkisuudesta. Relander esiintyi mielellään kansalle, ja hänen monet päätöksensä olivat linjattomia, mihin hänen poliittiset vastustajansa helposti tarttuivat. Relanderia myös jatkuvasti verrattiin Ståhlbergiin.
Relanderin asemaa heikensi myös se, että häntä vaaleissa kannattaneet puolueet, erityisesti Kokoomus, alkoivat pian epäillä hänen kykyjään. Myös vanhat riidat Maalaisliiton Kyösti Kallion kanssa aiheuttivat harmia, sillä Kallio puhui usein avoimesti ja suorasti presidentin heikkouksista. Koska presidentiksi oli valittu yksi valtakunnan nuorimmista poliitikoista, se johti siihen, että kaikki Relanderin kauden pääministerit olivat tätä vanhempia, mikä myös osaltaan söi presidentin arvovaltaa. Kaikki hallitukset olivat lyhytikäisiä vähemmistöhallituksia, mikä ei ollut kuitenkaan yksin Relanderin syytä, sillä puolueet ja niiden johtohenkilöt olivat keskenään riitaisia.
Ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg ei tehnyt kautensa aikana yhtäkään ulkomaanmatkaa, mutta Relander sen sijaan otti tehtäväkseen hyvien ulkosuhteiden luomisen. Lukuisista ulkomaanmatkoistaan presidentti saikin kansan suussa lempinimen "Reissu-Lasse"; kaikkiaan Relander teki viisi ulkomaanmatkaa, jotka suuntautuivat Viroon, Ruotsiin, Latviaan, Tanskaan ja Norjaan. Valtiovierailut herättivät suurta huomiota kohdemaissa, ja Suomen presidenttiä pidettiin sivistyneenä ja sydämellisenä miehenä.
Huolimatta kaikesta saamastaan arvostelusta Relander oli kuitenkin kansan keskuudessa ja ulkomailla pidetty hahmo. Presidentin lukuisat valtiovierailut ja niiden aiheuttamat vastavierailut kiinnostivat kansalaisia, ja ne olivat hyvin usein myös monien lehtien otsikoissa. Myös ulkomailla arvostettiin Suomen salonkikelpoista ja sympaattista presidenttiä, joka toi nuorta kansakuntaa tunnetuksi sen rajojen ulkopuolella ja oli siten merkittävänä ja uraauurtavana tekijänä luomassa tasavallan ulkosuhteita.
Presidenttikauden loppuvaihe.
Relander vastusti kommunismia tunnepohjaisesti, joten lapuanliikkeenä vuonna 1929 alkanut kommunisminvastainen kamppailu sai presidentin tuen. Vaikka hän kavahtikin liikkeeseen liittyvää laittomuutta, sen vastustajat tulkitsivat Relanderin puheet ja toimet oikeistoradikalismin myötäilemiseksi. Itse Relander piti pahimpana virheenään liikkeen johtajan Vihtori Kosolan kättelemistä talonpoikaismarssin yhteydessä kesällä 1930, mitä pidetäänkin hyvänä esimerkkinä Relanderin harkitsemattomuudesta toiminnassaan.
Relander kättelee Lapuan liikkeen johtaja Vihtori Kosolaa Talonpoikaismarssin päätteeksi ja kutsuu hänet autoonsa.
Relander painosti kesällä 1930 pääministeri Kyösti Kalliota ryhtymään – valtiomuodon vastaisesti – toimiin kommunistijulkaisujen levittämisen estämiseksi. Kallio ei suostunut, joten Relander myötävaikutti Kallion hallituksen kaatumiseen. Heinäkuussa 1930 Pehr Evind Svinhufvud muodosti koalitiohallituksen, joka sai pidettyä oikeistoradikalismin aisoissa. Svinhufvudin pääministerikaudella Relander jäi kuitenkin lähes täysin syrjään poliittisesta päätöksenteosta.
Presidentinvaalien lähestyessä Relander totesi omat mahdollisuutensa olemattomiksi eikä asettunut ehdolle. Hän kuitenkin osaltaan vaikutti siihen, ettei hänen omaa puoluetoveriaan Kalliota valittu vaan Kokoomuksen Svinhufvud seurasi Relanderia presidenttinä.
Presidenttikautensa jälkeen Relander siirtyi Suomen maalaisten paloapuyhdistyksen toimitusjohtajaksi, jossa tehtävässä hän toimi kuolemaansa saakka. Lauri Kristian Relander menehtyi 9. helmikuuta 1942 sydäninfarktiin vain 58-vuotiaana. Hänet haudattiin Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin.
Perhe.
Vuonna 1901 nuori ylioppilas Relander tapasi ensimmäisen kerran lihakauppiaan tyttären Signe Östermanin (1886–1962). Pari meni naimisiin viisi vuotta myöhemmin ja sai kaksi lasta, Maja-Lisan (1907–1990) ja Ragnarin (1910–1970). Vuosina 1908-1917 perhe asui Vantaan Jokiniemeen valmistuneessa Jugend-rakennuksessa.
Signe Relander oli sivistynyt ja tyylikäs seurapiirinainen, joka hoiti maan ensimmäisen naisen tehtävät elegantisti. Suomenruotsalaisen Signen sanotaan osaltaan vaikuttaneen siihen, että Lauri Kr. Relander sai presidentinvaalissa 1925 myös valitsijamiesten äänet.
Jälkimaine.
Suomen presidenteistä Relander lienee tuntemattomin. Hän ei ole jälkeenpäin herättänyt suuria tunteita suuntaan taikka toiseen, mutta hänen varovaisen myönteiseksi tulkittava suhtautumisensa oikeistoradikalismiin on sävyttänyt hänen julkisuuskuvaansa. Relanderin maine heikkona presidenttinä on jossain määrin parantunut presidentin päiväkirjojen tultua päivänvaloon 1967–1968. Päiväkirjat kertovat tunnollisesta ja kotimaan asioita tiiviisti seuraavasta, mutta myös vainoharhaisuuteen taipuvaisesta presidentistä. Lisäksi päiväkirjoista käy ilmi, miten herkkä ja lempeä Relander joutui presidentiksi tultuaan astumaan kenties vääränlaiseen asemaan. Relanderilla oli paljon hyviä ominaisuuksia, mutta johtajalta kaivattavaa päättäväisyyttä ja kokemusta hänelle ei vielä ollut ehtinyt kertyä. Toisaalta Relander teki uraauurtavan työn luomalla Suomelle hyvät suhteet kaikkiin naapurimaihin, mikä oli K. J. Ståhlbergin kaudella jäänyt pitkälti tekemättä. Lisäksi Relander otti ensimmäisenä presidenttinä sosiaalidemokraatit hallitusvastuuseen, mikä oli merkittävä etappi kansallisen eheyttämisen tiellä.


P. E. Svinhufvud.
Svinhufvud aloitti opintiensä Helsingin normaalilyseossa kahdeksanvuotiaana. Kouluopetus tapahtui ruotsin kielellä, mutta kouluun kirjautuessaan Svinhufvud oli ilmoittanut äidinkielekseen suomen.
Yliopistossa Svinhufvud suoritti ensin tutkinnon historiassa, mutta varsinaisesti hän kunnostautui lakiopinnoissaan, minkä takia hän teki työuransa alun Turun hovioikeudessa. Turusta oli kotoisin myös Ellen Timgren, jonka kanssa hän avioitui. Hän sai varsin nuorena paikan senaatin lainvalmistelukunnasta, ja nuori perhe muutti isän työn perässä milloin Helsinkiin, milloin Turkuun hovioikeuteen tai Heinolaan kihlakunnantuomariksi, kunnes Svinhufvud pääsi Lappeen tuomiokunnan kihlakunnantuomariksi, ja perhe muutti Kotkaniemeen, Luumäelle. Svinhufvudien perheessä oli kuusi lasta: Pehr Yngve 1890–1991, Ilmo Gretel Sommar 1892–1969, Aino Mary Alfthan 1893–1980, Eino Gustaf 1896–1938, Arne Bertel 1904–1942 ja Veikko Eivind 1908–1969.
Säätyvaltiopäiviltä Siperiaan.
Svinhufvud vuonna 1931 julkaistussa postimerkissä
Svinhufvud vuonna 1944 julkaistussa postimerkissä
Koska Svinhufvudin suku oli aateloitu vuonna 1574, osallistui Pehr säätyvaltiopäiville aatelissäädyn edustajana, ensi kerran vuonna 1894. Hän profiloitui erityisesti suomen kielen aseman puolustajana.
Svinhufvudin poliittinen toiminta sai profiilinsa sen jälkeen, kun ensimmäinen sortokausi alkoi vuonna 1899. Ponnekas tuomari oli kiivas perustuslaillinen, minkä takia hän joutui vaikeuksiin venäläisten viranomaisten kanssa. Hän katsoi, että Suomi puolustautui, ja oli siksi oikeutettu jyrkkiinkin toimenpiteisiin. Viranomaisten silmätikuksi hän joutui myös siksi, että toimi prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen murhanneen ylioppilas Lennart Hohenthalin puolustusasianajajana.
Svinhufvud osallistui Kagaalin toimintaan, ja sortokauden päättymisen jälkeen Kagaalin johtohahmosta pääministerin asemaan noussut Leo Mechelin valitsi hänet puhtaasti perustuslaillisista muodostamaansa senaattiinsa vuonna 1905, mutta tsaari ei hyväksynyt Svinhufvudia senaatin jäseneksi.
Mechelinin senaatti lakkautti säätyvaltiopäivät vuonna 1906. Svinhufvud osallistui uuden, yksikamarisen eduskunnan (1907–) toimintaan nuorsuomalaisen puolueen riveissä. Hänet valittiin monien ensimmäisten eduskuntien puhemieheksi SDP:n tuella, vaikka olikin oikeistonuorsuomalainen, koska SDP piti häntä tinkimättömänä tsaarinvallan vastustajana. Hänen jyrkät puheensa johtivat toistuvasti eduskunnan hajottamiseen (suuriruhtinaan toimesta), kerran jo avajaisissaankin. Vuonna 1913 hän viimein kehotti SDP:tä olemaan valitsematta häntä, koska hänellä olisi taas niin jyrkkää sanottavaa. Puhemiehen tehtävänsä päätyttyä hän palasi siviilityöhönsä Lappeen tuomiokunnan kihlakunnantuomariksi.
Toinen sortokausi merkitsi Svinhufvudin uralle käännettä, joka näytti merkitsevän päätepistettä. Svinhufvud toimi jälleen perustuslaillisten ajatustensa puolesta ja kieltäytyi vuonna 1914 tunnustamasta Venäjän kansalaista Konstantin Kasanskia Suomen prokuraattoriksi, jolloin kenraalikuvernööri Franz Seyn erotti hänet tuomarinvirasta. Svinhufvud kieltäytyi eroamasta, jolloin hänet vangittiin ja karkotettiin Siperian Tomskiin. Karkotus ei kuitenkaan merkinnyt yhteyksien katkeamista, sillä kirjeenvaihto oli mahdollista ja rouva Ellen Svinhufvud kävi jopa tapaamassa miestään karkotuspaikassa. Kun kihlakunnantuomari pantiin viralta määrättiin tuomiokunnan auskultantti Toivo Tapanainen hoitamaan ko. virkaa. Hän kieltäytyi ja sai vankeusrangaistuksen.
Svinhufvudin paluu Suomeen tuli mahdolliseksi Venäjän helmikuun vallankumouksen seurauksena, maaliskuussa 1917. Palattuaan hän sai sankarin vastaanoton. Hänen yhteiskunnallinen toimintansa alkoi jälleen, kun hänestä tuli ensin prokuraattori ja sitten itsenäisyyssenaatin puheenjohtaja. Siinä asemassa hän myös antoi itsenäisyysjulistuksen eduskunnalle Helsingissä Heimolan talossa 4. joulukuuta 1917. Tuo julistus hyväksyttiinkin kaksi päivää myöhemmin, 6. joulukuuta 1917. Svinhufvud ryhtyi myös heti hakemaan tunnustusta vastahankitulle itsenäisyydelle vierailemalla Pietarissa Vladimir Leninin luona 31. joulukuuta 1917. Vierailu johtikin tunnustuksen saamiseen. Venäjän väliaikaista hallitusta seurannutta bolševikkihallitusta vastaan taistelleet ryhmät eivät olleet halukkaita Venäjän jakamattomuudesta kiinni pitävinä tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä niin kuin Saksan kanssa aselevon tehneet, Brest-Litovskin rauhasta neuvottelevat bolševikit.
Itsenäisyyden aika.
Sisällissodan puhjettua vuoden 1918 alussa Svinhufvud jäi aluksi Helsinkiin. Hänen onnistui kuitenkin maaliskuussa paeta jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan, mistä hän matkusti edelleen Saksaan ja takaisin Suomeen. Sodan päätyttyä Svinhufvud pyrki valtionhoitajan asemassaan vaikuttamaan siten, että Suomi vahvistaisi itsenäisyyttään Saksan avulla. Hän kannatti Hessenin prinssi Friedrich Karlin valintaa Suomen kuninkaaksi. Kanta oli kuitenkin reaalipoliittinen. Svinhufvud ei varsinaisesti ollut kuningasvallan kannattaja. Saksan tappio maailmansodassa johti Suomen asettumiseen tasavallan tielle ja Svinhufvudin valtionhoitajakauden päättymiseen.
Svinhufvudin perustuslaillinen idealismi muuttui voimakkaaksi maanpuolustushenkisyydeksi kaiketi juuri vuoden 1918 tapahtumien takia.
Suomen itsenäisyyden ensivuosina Svinhufvud toimi Suomen ensimmäisenä oikeuskanslerina muutaman viikon ajan vuonna 1918 sekä siviilitoimissa muun muassa pankkialalla. Hän oli ehdolla vuoden 1925 presidentinvaalissa kokoomuksen listalla saamatta kuitenkaan tarvittavaa kannatusta. Tuolloin valituksi tuli Maalaisliiton Lauri Kristian Relander.
Svinhufvud palasi maan tärkeimpiin poliittisiin tehtäviin vuonna 1930 tultuaan kutsutuksi pääministeriksi. Suomalainen yhteiskuntarauha oli tuolloin koetuksella, kun Lapuan liike oli voimakkaimmillaan. Svinhufvud määritteli viranhoitonsa linjaksi toisaalta toiminnan kommunismin muodostamaa uhkaa vastaan ja toisaalta yhteiskuntarauhan säilyttämisen. Lapuan liikkeen tuella pääministeri valittiin presidentiksi vuoden 1931 vaaleissa. Liikkeen loppu koitti kuitenkin jo seuraavana vuonna, kun yhteiskunnan rauhoittamiseen pyrkivä presidentti piti kuuluisan radiopuheensa Mäntsälän kapinan aikana. Maa alkoi rauhoittua.
Svinhufvud toimi ahkerasti sekä sisä- että ulkopolitiikan kysymysten parissa. Hänen ulkopolitiikkansa kulmakivi oli pohjoismaisen yhteistyön vahvistaminen etenkin puolustuspolitiikan alueella. Svinhufvudin presidenttikaudella Suomi solmi hyökkäämättömyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Svinhufvud ei kuitenkaan onnistunut uusimaan paikkaansa vuoden 1937 vaaleissa erityisesti siksi, että hallituskysymyksessä mielestään sivuutetuiksi tulleet sosiaalidemokraatit äänestivät häntä vastaan. Presidentiksi nousikin näin Maalaisliiton Kyösti Kallio, joka pian valintansa jälkeen nimitti Suomen ensimmäisen punamultahallituksen. Sen muodostivat maalaisliitto ja SDP.
Svinhufvud ampumassa Kuopion ampumaradalla 1934
Presidenttikauden päättyminen merkitsi Svinhufvudin aktiivisen yhteiskuntapoliittisen päivätyön päättymistä. Hän siirtyi viettämään vapaapäiviä kotitilalleen Luumäen Kotkaniemeen. Presidentti oli innokas tarkkuusammunnan harrastaja ja suojeluskuntamies. Ampujana hän oli vielä vanhuudenpäivinäänkin Suomen-mestaruustasoa, suojeluskunnissa hän yleni vääpeliksi.
Veteraanipoliitikko Svinhufvud pyrki osallistumaan vielä kerran Suomen asioiden hoitamiseen talvisodan lopulla matkustamalla avunhakumatkalle Saksaan ja Italiaan. Hitler ja Mussolini kieltäytyivät kumpikin tapaamisesta, mutta tuolloisen paavin Pius XII:n presidentti pääsi tapaamaan. Jatkosodan aikana Svinhufvud tuki Suur-Suomi-ajattelua, mutta pitkäaikaisen valtiomiehen aika oli kuitenkin menossa mailleen. Hän kuoli kotonaan Kotkaniemessä kevättalvella 1944.
Lempinimi Ukko-Pekka.
Svinhufvud tunnettiin myös lempinimellä "Ukko-Pekka". Tämä lempinimi kohotti huomattavasti Pekka-nimen suosiota. Ukko-Pekka-nimi on saanut muutakin käyttöä.
Artikkelissaan Svinhufvudista kirjassa "Suomen tasavallan presidentit" professori Matti Kuusi viittaa useasti Pekka Svinhufvudiin selostaessaan presidentin elämää ennen presidenttikautta.


Kyösti Kallio.
Kyösti Kallio (alun perin Gustaf Kalliokangas, nuoruudessaan tunnettu myös nimillä Kustu ja Kustaa, 10. huhtikuuta 1873 Ylivieska – 19. joulukuuta 1940 Helsinki) toimi Suomen tasavallan neljäntenä presidenttinä 1937–1940. Hänen poliittinen puolueensa oli aluksi nuorsuomalainen puolue (sittemmin Edistyspuolue, Kansanpuolue ja Liberaalinen kansanpuolue) ja vuodesta 1908 Suomen Maalaisväestön Liitto (sittemmin muihin maalaisliittoihin yhdistyneenä Maalaisliitto ja Keskustapuolue, nykyisin Suomen Keskusta). Kallio oli naimisissa Kaisa Kallion (o.s. Nivala) kanssa ja heille syntyi kuusi lasta: Vieno (1903–1938), Veikko (1906–1980), Kerttu (1907–1995), Kalervo (1909–1969), Kaino (myöh. Pihlajamaa, 1911-2001) ja Katri (1915–2008).
Kyösti Kallio on ainoa Suomen presidenteistä, jolla ei ole akateemista tai vastaavaa oppiarvoa, vain silloisen keskikoulun päästötodistus.
Talonpoikaissäädyn valtiopäivämiehestä kansanedustajaksi.
Kallio aloitti valtiopäivämiesuransa 1904 talonpoikaissäädyn edustajana säätyvaltiopäivillä ja hän oli näkökannaltaan perustuslaillinen nuorsuomalainen, joka kagaalin jäsenenä vastusti Suomen suuriruhtinaskunnassa laittomiksi koettuja Venäjän asevelvollisuuskutsuntoja. Kallio valittiin myös ensimmäiseen eduskuntaan 1907 nuorsuomalaisten ja Suomen Maalaisväestön Liiton (myöhemmin Maalaisliiton) yhteislistalta. Hän vaihtoi nuorsuomalaisen puolueen Maalaisliittoon lähinnä sen vuoksi, ettei se kiinnittänyt riittävästi huomiota maaseutukysymykseen. Kallio toimi maalaisliiton eduskuntaryhmän puheenjohtajana vuoteen 1912 sekä toistamiseen 1914–1917.
Venäjän helmikuun vallankumouksen jälkeen Kallio osallistui 18. maaliskuuta 1917 Petrogradiin lähteneeseen suomalaislähetystöön, jonka tarkoituksena oli pyytää Venäjän väliaikaista hallitusta palauttamaan perustuslaillinen tila toiseksi sortokaudeksi katsotun jakson jälkeen.
Maanviljelystoimituskunnan päällikkö Tokoin senaatissa.
Maa- ja metsätalousministeriä vastaavaksi Oskari Tokoin johtaman nk. Tokoin senaatin maanviljelystoimituskunnan päälliköksi Kallio nimitettiin 23. maaliskuuta 1917. 18. heinäkuuta 1917 tapahtuneen valtalain hyväksymisen johdosta Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan 31. heinäkuuta 1917, minkä jälkeen Tokoin senaatti esitti eronpyyntönsä kuitenkin jatkaen kokoontumistaan. Ennen Turun elintarvikelevottomuuksien alkamista Kallio sai vastuulleen elintarvikeasiat 4. elokuuta 1917. Syyskuun alkuun mennessä kaikki sosiaalidemokraatit olivat jättäneet senaatin.
Maanviljelystoimituskunnan päällikkö Svinhufvudin itsenäisyyssenaatissa.
Tokoin senaattia seuranneessa nuorsuomalaisen Pehr Evind Svinhufvudin ns. itsenäisyyssenaatissa Kallio jatkoi maanviljelystoimituskunnan päällikkönä. Ennen vuoden 1918 sisällissotaa Kallio esitteli maanviljelyä vastaavana senaattorina eduskunnassa torpparien vapautuslain 21. tammikuuta 1918, mikä kuitenkin hyväksyttiin vasta sodan jälkeen 15. lokakuuta 1918.
Helsingin senaatissa 1918.
Sisällissodan ajaksi senaatti jakautui kahtia Helsinkiin jäävään ja Vaasaan lähtevään osaan. Kallio jäi Helsinkiin ja piileksi 13. huhtikuuta 1918 saakka, kunnes saksalaiset tulivat Helsinkiin etelästä. Silloin Kallio ryhtyi johtamaan Helsingin senaattia, joka yhdistyi 6. toukokuuta 1918 Vaasan senaattiin.
Tasavaltalainen.
Maalaisliittolaisena Kallio vastusti puolueensa linjan mukaisesti monarkismia ja 17. elokuuta 1918 erosi suomettarelaisen Juho Kusti Paasikiven johtamasta senaatista, joka pyrki Suomen muuttamiseen kuningaskunnaksi Ruotsin vallan aikaisten perustuslaeiksi katsottavien lakien, Kustaa III:n aikaisen vuoden 1772 hallitusmuodon sekä vuonna 1789 annetun Yhdistys- ja vakuuskirjan perusteella sekä tekemään hesseniläisestä prinssistä, Friedrich Karlista Suomen kuninkaan. Suomi oli julistettu itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917 tasavaltalaisin muodoin, minkä mukaan korkeinta valtaa käytti eduskunta.
Maatalousministeri.
Kyösti Kalliosta tuli maatalousministeri 17. huhtikuuta 1919 Kaarlo Castrénin ja myös tätä seuranneeseen J. H. Vennolan hallitukseen. Kallio vastusti Kaarlo Juho Ståhlbergin tapaan 1919 Mannerheimin suunnittelemaa Pietarin valtaamista Nikolai Judenitšin avuksi, minkä tarkoituksena oli saada ympärysvaltojen Venäjän sisällissodassa tukeman Venäjän väliaikaista hallitusta seuranneiden hallintojen tuki Suomen itsenäisyyden tunnustamiselle. Väliaikainen hallitus oli korostanut Venäjän yhtenäisyyttä ja jakamattomuutta. Kallio suhtautui kriittisesti myös Itä-Karjalaan kohdistuviin heimosotiin, mistä aiheutuneiden erimielisyyksien vuoksi sisäministeri Heikki Ritavuori ammuttiin 1922.
Puhemies.
Toukokuussa 1920 Kallio valittiin eduskunnan puhemieheksi. Kalliosta tuli jälleen maa- ja metsätalousministeri J. H. Vennolan II hallitukseen 1921, missä hän aloitti Lex Kalliona tunnetun asutuslain, millä pyrittiin pakkolunastamaan maata tilojen luomiseksi tilattomalle väestölle ja laajentamaan tiloiksi itsenäistyneitä torppia. Kallion pyrkimys onnistui 1922 oikeiston hävittyä vaalit.
Pääministeri.
Kyösti Kalliosta tuli pääministeri ensimmäisen kerran 14. marraskuuta 1922. Hänen hallituksensa suoritutti elokuussa 1923 noin 200 Suomen sosialistisen työväenpuolueen jäsenen joukkopidätyksen, mikä tunnetaan "Kallion leikkauksena". Tuolloin pidätettiin puolueen eduskuntaryhmän lisäksi myös puoluejohto. Maltillinen presidentti Ståhlbergkaan ei ollut odottanut Kallion hallitukselta niin kovia otteita.
Maareformi.
1922 toinen johtava niin ikään alkujaan nuorsuomalainen maalaisliittolaispoliitikko Santeri Alkio jäi pois eduskunnasta, jolloin maalaisliiton sisäinen jänne muodostui Kallion ja Sunilan pohjalle. Kallio kannatti maaseudun asiaa laajemmin kuin lähinnä maatalouteen keskittynyt Sunila. Lex Kallion lisäksi säädettiin maareformin laajentamiseksi Lex Pulkkinen 1925, mikä palautti kiinteistöjä puutavarayhtiöiltä valtiolle viljelijöille edelleen jaettavaksi.
Lähinnä maanomistuskysymysten vuoksi maalaisliiton suhteet 1920-luvulla suomettarelaisten ja nuorsuomalaisten monarkistien kannatukselle 1918 muodostuneeseen Kansalliseen Kokoomukseen muodostuivat ongelmalliseksi ja hallitukset olivat melko lyhytikäisiä tuottaen jopa presidentti Lauri Kristian Relanderin aikana Väinö Tannerin sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen 1926. Maalaisliittolainen Relander osallistui presidenttinäkin 1920-luvun hajanaisen parlamentarismin aikana Sunilan ja Kallion väliseen keskusteluun puolueessa tarjoten Kalliolle mahdollisuutta vetäytyä maaherraksi, mitä tämä ei hyväksynyt.
Oikeiston patoamista kommunistilaeilla.
1929 Kallion III hallitus valmisteli kommunismin vastaista lainsäädäntöä SKP:n johtaman lakkoliikkeen tukahduttamiseksi alkaneen suuren laman aikana, minkä seurauksena myös Lapuan liike alkoi voimistua. Kalliota pyydettiin Lapuan liikkeen johtoon, jopa diktaattoriksi, mistä hän kieltäytyi, minkä vuoksi Kalliosta tuli maalaislähtöisen oikeiston piirissä epäsuosittu. Presidentti Relander jousti oikeiston suuntaan ja Kallion kolmas hallitus erosi 2. heinäkuuta 1930, minkä jälkeen 1918 valtionhoitajana toiminut alkuaan nuorsuomalainen kokoomuslainen P. E. Svinhufvud muodosti hallituksen laatien perustuslaillisia yhdistymis- ja kokoontumisvapautta rajoittavat kommunistilakeina tunnetut tasavallan suojelulait Mäntsälän kapinaan ja IKL:n perustamiseen johtaneen Lapuan liikkeenä ja talonpoikaismarssina alkaneen oikeistoradikalismin tyynnyttämiseksi. Koska kommunistilakien tueksi ei saatu kiireelliseksi julistamiseksi tarvittavaa 5/6 enemmistöä lähinnä sosiaalidemokraattien vastustuksen vuoksi, järjestettiin 1930 uudet eduskuntavaalit, minkä jälkeen lait pystyttiin saattamaan voimaan tätä pienemmällä enemmistöllä.
Presidenttiehdokkaana 1931.
Vuoden 1931 presidentinvaaleissa Kyösti Kallio oli maalaisliiton presidenttiehdokkaana presidentti Relanderin jouduttua syrjään vakuutusyhtiön johtajaksi siksi, että hän ei nauttinut enää puoleensa maalaisliiton piirissä laajaa luottamusta. Kallio sai kuitenkin vain 56 valitsijamiestä 300:sta, joten presidentiksi valittiin Svinhufvud.
Sunilan aika oli jo mennyt ohi suuren laman vuoksi. Kallion kannatusta vaalipiirissään supisti se, ettei hänen katsottu tehneen riittävästi laman lievittämiseksi. Omassa vaalipiirissä muodostui Kalajokilaaksossa pulaliike, joka huipentui 1932 Nivalan konikapinaan. 1933 oli Kallion uudelleen valinta eduskuntaan vaarassa.
Vuoden 1936 eduskuntavaalien jälkeen ja Kivimäen hallituksen seuraajaksi Kallio tarjoutui perustamaan punamultahallituksen sosiaalidemokraattien kanssa sovitusti, mutta tasavallan presidentti kokoomuslainen P. E. Svinhufvud olisi kieltäytynyt nimittämästä punamultahallitusta. Näin Kallion IV hallitus muodostui edistysmielisten ja maalaisliiton pohjalle ilman sosiaalidemokraatteja.
Kallion asema oli vahvistunut, ei pelkästään yleisen taloudellisen tilanteen parantumisen ja pulaliikkeiden kritiikin laimenemisen vuoksi, vaan myös siksi, että maalaisliitossa Sunila luopui politiikasta sekä siksi, että karjalaisten vahva mies, valtiovarainministerinä tunnetuksi tullut Juho Niukkanen oli jäänyt eduskunnasta pois vaalikaudeksi 1933–1936. Niukkanen kuitenkin nimitettiin 1936 vaalien jälkeen Kallion IV hallitukseen valtiovarainministeriksi. Presidentti Relanderin tukemana Kallion kilpailijana maalaisliitossa tunnettu Sunila kuoli 1936.
Presidentti 1937.
Vuoden 1937 vaaleissa Kallio valittiin tasavallan presidentiksi oman puolueensa Maalaisliiton ja SDP:n tuella. SDP halusi varmistaa, ettei heidän hallitusyhteistyönsä Maalaisliiton kanssa 1936 estänyt Svinhufvud enää jatka presidenttinä ja kampanjoi vaaleissa voimakkaasti tunnetuksi nousseella vaalilauseella
Valitsijamiesvaaleissa toisella kierroksella presidentti Svinhufvud sai 104 ääntä, entinen presidentti Ståhlberg 19 ääntä ja Kallio 177 ääntä.
Cajander ja Holsti.
Presidentiksi tultuaan Kallio nimitti Suomen ensimmäisen punamultahallituksen, jota johti Edistyspuolueen pääministeri A. K. Cajander talvisotaan saakka.
Ulkopoliittisesti Kallio tuki ulkoasiainministeri Holstia, joka 1920-luvun reunavaltiopolitiikan jälkeen kannatti puolueettomuutta ja pohjoismaista suuntausta. Suomi joutui puolueettomuudestaan huolimatta talvisotaan.
Mannerheim ja Juho Niukkanen.
1939 kesällä Kallio tuki Mannerheimin jatkamista maan puolustamista valmistelevan puolustusneuvoston puheenjohtajana tämän jouduttua riitaan maalaisliittolaisen puolustusministeri Juho Niukkasen ja sosiaalidemokraattisen valtiovarainministeri Väinö Tannerin kanssa erimielisyyksiin valtuuksistaan.
Dramaattinen kuolema.
Kallio Mannerheimin kanssa Helsingin päärautatieasemalla 19. joulukuuta 1940
Kyösti Kallio oli jo talvisodan aikana terveytensä vuoksi ajoittain työkyvytön, mitä ei kuitenkaan tuolloin koskaan julkistettu. Politiikkaa ja myös rauhantunnusteluja 1940 johtivat käytännössä pääministeri Risto Ryti, ulkoasiainministeri Väinö Tanner ja Moskovassa suurlähettiläänä toiminut J. K. Paasikivi. Syksyllä 1939 Neuvostoliiton kanssa käytyjen neuvottelujen aikana Kallio oli tinkimättömämpi kuin Neuvostoliiton kanssa aluevaihtosopimukseen taipuvaiset Mannerheim ja Paasikivi.
Kyösti Kallio ilmoitti eroavansa presidentin toimesta marraskuussa 1940. Koska tuolloisessa tilanteessa ei katsottu voitavan järjestää normaalisti valitsijamiesvaaleja, säädettiin poikkeuslaki, jonka mukaan vuoden 1937 valitsijamiehet kokoontuivat valitsemaan uuden presidentin. Samana päivänä, 19. joulukuuta 1940, jolloin Kallion seuraajana oli valittu jatkamaan Ryti, Kyösti Kallio kuoli – vielä virallisesti kautensa aikana – äkilliseen sydänkohtaukseen Helsingin päärautatieasemalla ollessaan lähdössä kotiinsa Nivalaan. Tarinan mukaan Kallio menehtyi marsalkka Mannerheimin käsivarsille, mutta todellisuudessa kyseessä olivat presidentin adjutantti eversti Aladár Paasonen ja eversti A.F. Airo.
Aiheesta muualla.
Kallio


Juho Kusti Paasikivi.
Juho Kusti Paasikivi (vuoteen 1887 "Johan Gustaf Hellstén", 27. marraskuuta 1870 Koski Hl (kotipaikka Tampere) – 14. joulukuuta 1956 Helsinki) oli suomalainen poliitikko, pankinjohtaja ja diplomaatti, kolmen hallituksen pääministeri ja Suomen tasavallan seitsemäs presidentti vuosina 1946–1956. Paasikivi edusti ensin Suomalaista puoluetta ja sitten kokoomusta. Hänet muistetaan erityisesti Suomen idän suhteissa poliittisen realismin painottajana ja Suomen sotien jälkeisen ulkopolitiikan eli niin sanotun Paasikiven linjan viitoittajana. Paasikiven ura Suomen politiikassa ehti kestää yli 50 vuotta.
Paasikiven ensimmäinen puoliso oli Anna Matilda Forsman (vuosina 1897–1931), toinen Allina (Alli) Valve (vuosina 1934–1956). Lapset olivat Annikki (1898–1950), Wellamo (1900–1966), Juhani (1901–1942) ja Varma (1903–1941).
Paasikiven kuva oli 1 000 markan (1955) ja 10 markan (1963 ja 1980) seteleissä. Vuonna 1955 Paasikivi oli ensimmäinen elävä henkilö, joka sai kuvansa suomalaiseen seteliin.
Talonpoikaissuvun poika.
Juho Kusti Paasikiven isä oli tamperelaisen kauppiaan Karl Frestadiuksen renki Johan August Hellstén ja äiti Karoliina Wilhelmina Hellstén (o.s. Selin). Heidän poikansa Johan Gustaf Hellstén, myöhemmin nimellä Juho Kusti Paasikivi, syntyi 27. marraskuussa 1870 Huljalan kylän Kulma-Seppälän talon savusaunassa Koskella, joka on nykyisin osa Hämeenkoskea. Paasikiven vanhemmat asuivat Tampereella, mutta poika syntyi heidän kauppareissullaan Lahden markkinoille. Kotiinpaluun jälkeen Juho Kusti Paasikivi merkittiin Tampereen kirkonkirjoihin.
Juho Kusti Paasikiven äiti kuoli toukokuussa 1875, jolloin poika oli vasta nelivuotias. Häneltä jäi Juho-pojan lisäksi viisi vuotta vanhempi avioton Karolina-tytär, jonka Johan August oli ottanut nimiinsä avioliiton yhteydessä. Seuraavan vuoden syksyllä perhe muutti Hollolaan Lahden taajamaan, jonne Johan August perusti kangaskaupan. Mukana seurasi kahden lapsen lisäksi Karolina-vainajan vanhempi sisar Katarina Hagman. Yritys menestyi hyvin ja Johan August teki kauppaa myös ympäröivällä maaseudulla.
Kesäkuussa 1877 tulipalo tuhosi Hollolan Lahden kylän lähes kaikki talot. Seuraavan vuoden heinäkuussa Johan August osti tonttihuutokaupassa Lahden kauppalasta tontin, mihin hän vuonna 1879 rakennutti uuden kangaspuodin.
Samaan aikaan Juho-poika opiskeli Hollolan kunnan Lahden kylän kansakoulussa kohtalaisella menestyksellä.
Opiskelu Hämeenlinnan lyseossa.
Lahden kauppalaa koetteli 1880-luvulla pula-aika mikä heijastui myös Johan Augustin liiketoimintaan. Siitä huolimatta hän huomasi Juho-pojan älylliset taidot ja lähetti hänet syksyllä 1882 tuon ajan johtavaan suomenkieliseen oppikouluun Hämeenlinnan normaalilyseoon. Suomalaiskansallisen Fennomania-aatteen vaikutuksesta suomenkieliset oppikoulut nostivat päätään 1870- ja 1880-luvulla. Suomenkielisyyden merkittävimmistä oppikouluista oli Helsingistä vuonna 1872 Hämeenlinnaan muuttanut normaalilyseo. Opettajat olivat korkeatasoisia ja Juho Kusti Paasikivi oli luokkansa priimus.
Elokuussa 1884 hänen isänsä Johan August kuoli lyhyen aikaa sairastuttuaan jättäen yli 4 000 kultamarkan velat. Pian kuoli myös Juho Kustin Paasikiven sisarpuoli Karolina Hagman. Juho Kustin täti Kaisa Hagman yritti jatkaa kangaspuodin pyörittämistä, mutta sen epäonnistuttua koko kiinteistö jouduttiin myymään. Myöhemmin Kaisa-täti jatkoi rihkamakauppiaana vuokraamassaan pienessä liiketilassa, missä myös Juho Kusti loma-aikoinaan autteli. Syksyllä 1887 Juho Kusti siirtyi opiskelemaan lukioon ja suomensi sukunimensä Paasikiveksi.
Venäjän kielen ja historian opiskelu.
Syksyllä 1890 Juho Kusti Paasikivi ilmoittautui opiskelijaksi Keisarillisen Aleksanterin yliopistoon Helsingissä. Hämeenlinnan lyseon suomalaiskansallinen henki suuntasi Paasikiveä alunperin valitsemaan historiantutkijan uralle ja niinpä hän valitsi pääaineikseen venäjän kielen ja kirjallisuuden. Yliopistossa vaikuttivat suomalaiskansalliset aatteet, mutta samalla haluttiin edetä varovasti ja vakuuttaa Venäjän keisari Suomen suuriruhtinaskunnan lojaalisuudesta. Venäläiset olivat aloittaneet Suomen vähittäisen venäläistämisen ja syksyllä 1890 esiteltiin ns. Postimanifesti, jossa oli tarkoituksena yhdenmukaistaa suurruhtinaskunnan tulli-, raha- ja postilaitokset Venäjän keisarikunnan laitosten kanssa. Paasikivi liittyi yliopiston Hämäläis-Osakunnan jäseneksi vain kaksi viikkoa manifestin julkistamisen jälkeen. Osakunnassa vallitsi konservatiivinen ja suomalaiskansallinen henki.
Yliopistossa opiskelun ohella Paasikivi toimi "Uuden Suomettaren" avustajana vuodesta 1890 alkaen. Seuraavana vuoden syksynä Paasikivi suoritti opiskelu- ja toimittajamatkan Novgorodiin. Yli puoli vuotta kestänyt Paasikiven ensimmäinen ulkomaanmatka tutustutti hänet toiseen kulttuuriin, mutta suomalaiskansallinen nationalismi ei muuttunut. Kriittisistä näkökannoista huolimatta Paasikiven kiinnostus Venäjän yhteiskuntaan ja kulttuuriin säilyi koko elämän ajan.
Oikeustieteen opinnot.
Nuori maisteri J.K. Paasikivi 1893.
Paasikivi sai valmiiksi filosofian kandidaattitutkinnon venäjän kielestä ja kirjallisuudesta korkeimmalla arvosanalla "laudatur" toukokuussa 1892. Seuraavana talvena hän päätti vaihtaa vaihtaa tiedekuntaa ja päätyi opiskelemaan lakia. Päätökseen tukevammasta leipäpuusta vaikuttivat osaltaan myös alkuvuoden tapahtumat. Paasikivi kohtasi maaliskuussa 1893 ruotsinkielisessä perheessä syntyneen Anna Forsmanin ja nuori pari kihlautui jo seuraavana kesänä. Paasikivi osoitti aktiivisuutta opintojen ohella toimimalla Hämäläis-Osakunnan lisäksi fennomaanisen ylioppilasjärjestön Suomalainen Nuijan sihteerinä vuodesta 1894 lähtien. Seuraavan vuoden lokakuussa hänet valittiin järjestön puheenjohtajaksi, mutta hän luopui tehtävästä jo helmikuussa 1896.
Paasikivi oli muuttanut edellisenä vuotena Lahden kauppalaan ja toimi paikkakunnan kansanopistolla luennoitsijana. Oman toimensa ohella hän oli innokkaasti perustamassa 1896 toimintansa aloittanutta Lahden yhteiskoulua ja toimi yhden lukuvuoden ajan sen opettajanakin. Hän oli lisäksi merkittävästi vaikuttamassa kauppalan ensimmäisen Lahden (Vuorikadun) kansakoulun rakennuttamiseksi. Samaten hän oli järjestänyt nuorelle Anna-morsiamelleen opettajan töitä ensin Lahden kansanopistosta ja myöhemmin yksityisestä yhteiskoulusta. Paasikivi toimi osana opintojaan avustajana käräjäoikeudessa sekä nimismiehenä Asikkalassa. Hän valmistui toukokuussa 1897 kandidaatiksi yliopiston lainopillisesta tiedekunnasta. Pian Juho Kusti Paasikivi vihittiin Anna Forsmanin kanssa avioliittoon maatilalla Helsingin maalaiskunnan Tikkurilan Stenkullassa 1. kesäkuuta 1897.
Valmistuminen lakitieteen tohtoriksi.
Kandidaattitutkinnon jälkeen Paasikivi jatkoi käräjäharjoitteluaan varatuomarin arvon saamiseksi ja hankki lisätuloja toimimalla Lahden ensimmäisenä yksityisenä asianajajana. Samaten hän toimi Lahden kauppalanhallituksen jäsenenä vuosina 1897–1899. Tosin viimeksi mainittu tehtävä vaati kokoontumasta ainoastaan kerran kuukaudessa hoitamaan alle 3 000 asukkaan asioita. Lisäksi Paasikivi vietti kesät 1898 ja 1900 Tukholmassa keräten materiaalia väitöskirjaansa varten Ruotsin valtionarkistosta. Useimpien tuon ajan oppineiden tapaan hän suoritti kesällä 1899 opintoja Saksan Leipzigin yliopistolla. Maaliskuussa 1889 alkoi hoitamaan Helsingin yliopiston lainopillisen tiedekunnan suomenkielen lehtorin virkaa, mikä merkitsi myös luopumista varatuomarin arvon tavoittelusta.
Paasikivi muutti Lahdesta takaisin Helsinkiin syksyllä 1899. Hän valmistui molempien oikeuksien tohtoriksi toukokuussa 1901. Seuraavan vuoden alusta lähtien Paasikivi toimi lehtorin viran lisäksi hallinto-oikeuden apulaisena. Yliopistoura jäi kuitenkin verraten lyhyeksi.
Nuori ekonomisti.
Varhaisvuosinaan Paasikivi toimi politiikasta syrjässä, mutta niin sanottu Helmikuun manifesti vuonna 1899 sai hänet keräämään Lahdessa nimiä suureen adressiin. Palatessaan Helsinkiin hän alkoi jälleen kirjoittamaan "Uusi Suometar" -sanomalehteen yliopistouransa ohella ja myöhemmin hän laati jo lehdelle pääkirjoituksia. Paasikivi toimi aktiivisesti jäsenenä vanhasuomalaisissa, jotka harjoittivat myöntyväisyyspolitiikkaa ja kompromisseja venäläistämistä vastaan. Silti hän katsoi, että myöntyväisyydellä on rajansa. Vuodet 1902 ja 1903 olivat Paasikivelle poliittista oppiaikaa, oppi-isän ollessa J.R. Danielson.
Politiikan lisäksi Paasikivi toimi väitöskirjansa valmistumisen jälkeen Pellervo-Seuran avustajana sen perustamisvaiheessa vuonna 1899. Myöhemmin hän toimi seuran seuran lainopillisena sihteerinä syyskuusta 1901 huhtikuuhun 1903 asti. Tämän jälkeen Paasikivi siirtyi Pellervo-Seuran johtokuntaan toimien siellä vuoteen 1909 asti. Seuran sihteerinä hän toimi työryhmässä, joka perusti Suomeen uudenlaiseen osuustoimintaan perustuvan pankkijärjestelmän vuonna 1902. Tosin Paasikiven osuus sekä Pellervo-Seurassa että Osuuspankkitoiminnassa oli enemmän toimeenpanevan sihteerin toimintaa kuin aatteellista luovuutta osoittavaa.
Politiikassa Paasikiven nauttimaa arvostusta vanhasuomalaisten keskuudessa osoittaa, että hänet nähtiin jo syksyllä 1902 varteenotettavana senaattoriehdokkaana. Keväällä 1903 vanhasuomalaiset ehdottivat Paasikiveä valtiokonttorin pääjohtajan, tuolloin nimikkeellä ylitirehtööri, virkaa. Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov esitteli asian Venäjän ministerivaltiosihteeri Vjatšeslav von Plehwelle, joka hyväksyi nimityksen 5. kesäkuuta 1903.
Kansanedustaja.
Kansanedustaja J.K. Paasikivi vuonna 1907.
Ensimmäisen sortokauden alkaessa hellittää 1904–1905 vanhasuomalaiset nostivat esille sisäpoliittisia uudistamiskysymyksiä. Puolue vaati syksystä 1904 alkaen yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Seuraavan vuoden suurlakko lisäsi ajastaan jälkeenjääneen säätyvaltiopäivien arvostelua. Lopulta Venäjän keisari päätti ensimmäisen sortokauden marraskuun manifestilla vuonna 1905. Saman vuoden lopussa järjestettiin säätyvaltiopäivien vaalit, jotka päättyvät vanhasuomalaisten murskatappioon. Myös Juho Kusti Paasikivi oli ensimmäisen kerran ehdokkaana porvarisäätyyn, mutta hän jäi ilman paikkaa. Samaan aikaa suunniteltiin valtiopäiväuudistusta, jolla tähdättiin yksikamariseen eduskunnan luomiseen. Tulevaa toimintaansa varten vanhasuomalaiset organisoituivat helmikuussa 1906 nykyaikaiseksi puolueeksi. Lokakuussa 1906 vanhasuomalaiset hyväksyivät uuden puolueohjelman, joka oli käytännössä viiden miehen käsialaa – Paasikiven, Ernst Nevanlinnan, Lauri Ingmanin, Kaarle Nestor Rantakarin ja Hannes Gebhardin. Paasikiven osuus oli keskeinen ns. maalaiskysymyksessä ja kunnallislainsäädännön uudistuksessa.
Venäjän keisari vahvisti uuden valtiopäiväjärjestyksen elokuussa 1906 ja ensimmäiset eduskuntavaalit määrättiin toimenpantavaksi 15. ja 16. maaliskuuta 1907. Vanhasuomalaiset menestyivät vaaleissa hyvin keräten yli 27 prosentin kannatuksen ja myös Paasikivi valittiin useamman listan "yleisehdokkaana" eduskuntaan. Hänen mielenkiintoinaan kansanedustajakausilla 1904–1905 ja 1910–1913 olivat ns. maalaiskysymys, kunnallinen äänioikeus, kieltolaki sekä myöhemmällä kaudellaan pankkiasiat. Paasikivi toimi täysistuntojen lisäksi suuressa valiokunnassa, maatalousvaliokunnassa sekä pankkivaliokunnassa. Venäjän asioihin Paasikivi otti eduskunnassa kantaa suhteellisen harvoin.
Senaattori.
Maaliskuussa 1908 Mechelinin senaatti sai eduskunnalta epäluottamuslauseen ja erosi. Seuraavassa kuussa keisari hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit 1. ja 2. heinäkuutta. Juho Kusti Paasikivi valittiin Hjeltin senaattiin valtiovaraintoimituskunnan päälliköksi eli niin sanotuksi finanssisenaattoriksi 1. elokuuta. Hänen tärkeimmäksi talouspoliittiseksi kysymyksekseen nousi ulkomaisen lainan hankkiminen Suomen menojen kattamiseksi. Vajetta oli syntynyt erityisesti rautatieverkoston rakentamisesta 1860-luvulta lähtien. Paasikivi onnistui samaan englantilaisilta lajissaan sittemmin viimeiseksi osoittautuneen Venäjän vallan aikaisen valtiolainan.
Pääministeri.
Suomen itsenäistymisen aikoihin Paasikivi kuului monarkian kannattajiin ja liittyi Suomalaisen puolueen seuraajaksi vuonna 1918 perustettuun Kokoomukseen. Suomeen valittiin kuningas, mutta Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan Paasikiven hallitus erosi ja Suomi alkoi ajautua kohti tasavaltaa. Paasikivi toimi rauhanneuvottelijana 1920-, 1930- ja 1940-luvuilla moneen otteeseen. Paasikivi oli myös kolmen hallituksen pääministeri. Vuosina 1936–1939 Paasikivi toimi Suomen lähettiläänä Tukholmassa ja vuosina 1940–1941 Moskovassa.
Paasikiven toisen ja kolmannen hallituksen toimikausi osui välittömästi toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin, jolloin Suomen katsotaan siirtyneen ns. toiseen tasavaltaan. Erityisen paljon työtä aiheutti välirauhansopimuksen ehtojen täyttäminen ja valvontakomission painostus. Vaikeita pulmia, joita Paasikiven hallitukset joutuivat tuolloin selvittämään, olivat muiden muassa saksalaisten karkottaminen Lapista, sotasyyllisyysprosessi ja asekätkentä.
Presidentti.
Vuonna 1946 presidentti Mannerheim erosi virastaan, jolloin Paasikivi valittiin täyttämään Mannerheimin tehtävä loppukaudeksi. Normaaleja valitsijamiesvaaleja ei pidetty, vaan vaalin suoritti poikkeuslain nojalla eduskunta. Hän oli ensimmäinen myöntyväisyysmies presidenttinä. Hän voitti myös vuonna 1950 presidentinvaalit ylivoimaisesti. Paasikivi avasi Helsingin olympialaiset 1952. Vuonna 1955 Paasikivi teki valtiovierailun Moskovaan ja hänen seurueeseensa kuuluivat mm. pääministeri Urho Kekkonen ja suurlähettiläs Viktor Lebedev. Tällöin sovittiin Porkkalan vuokra-alueen palauttamisesta ja YYA-sopimuksen jatkamisesta. Vuonna 1956 Paasikivi oli epävirallisena ehdokkaana, nk. mustana hevosena, presidentinvaalin toisella kierroksella, mutta ei tullut valituksi kolmannelle kaudelle. Hänen seuraajakseen valittiin silloinen pääministeri Urho Kekkonen. Paasikivi kuoli saman vuoden lopulla ollessaan 86-vuotias.
Paasikivi puhui suomen lisäksi sujuvasti viittä eri kieltä: venäjää, ruotsia, ranskaa, saksaa ja latinaa.
Vuonna 1958 Jan-Magnus Janssonin johdolla perustettu Paasikivi-seura pyrki erityisesti niin sanotun kylmän sodan aikana vaalimaan Paasikiven poliittista perintöä edistämällä tosiasioihin perustuvaa ulkopoliittista ajattelua Suomessa sekä tekemällä Suomen puolueettomuuspolitiikkaa kansainvälisesti tunnetuksi.
Vuonna 1959 Helsingin kaupunki muutti Taka-Töölössä sijainneen Espoonkadun nimen Paasikivenkaduksi. Paasikivi oli asunut kyseisen kadun varrella ennen presidentiksi tuloaan.
Vuonna 1980, jolloin oli tullut kuluneeksi 110 vuotta J. K. Paasikiven syntymästä, paljastettiin Helsingin keskustassa Harry Kivijärven veistämä Paasikiven muistomerkki "Itä ja länsi".
Vuosina 1985–1986 WSOY julkaisi kahtena niteenä Yrjö Blomstedtin ja Matti Klingen toimittamat Paasikiven päiväkirjat vuosilta 1944–1956 niiden salassapitoajan umpeuduttua. Päiväkirjojen julkaisun katsottiin romuttaneen siihen saakka vallinneet käsitykset Paasikiven suhtautumisesta toisaalta Neuvostoliittoon ja toisaalta kotikommunisteihin. Paasikivi pitäytyi tiukasti Moskovan välirauhansopimuksen ja Pariisin rauhansopimuksen ehdoissa ja torjui kaikki niiden yli menneet Neuvostoliiton vaatimukset ja ehdotukset. Vuonna 1944 hän aloitti yhteistyön kommunistien kanssa, mutta alkoi aikaa myöten pitää SKP:ta jopa Neuvostoliiton ns. viidentenä kolonnana.
Paasikiven hallitukset.
Paasikivi oli kolmen hallituksen johdossa: autonomian aikana Senaatin varapuheenjohtajana, ja kahden hallituksen pääministerinä.
Paasikiven presidenttikaudet.
Eduskuntavaalit 1948. Presidentti J.K. Paasikivi ja Alli Paasikivi äänestämässä.


Engelbrekt Engelbrektinpoika.
Engelbrekt Engelbrektinpoika (1390-luku—4. toukokuuta 1436) oli ruotsalainen valtiomies ja kapinajohtaja, joka kuului rälssisäätyyn. Hän johti ns. Engelbrektin kapinaa vuonna 1435—1436 kuningas Eerik Pommerilaista vastaan.
Ensimmäinen kapina.
Kapina alkoi kesäkuussa vuonna 1434 Taalainmaalla. Korkeaan verotukseen kyllästyneet ja julmista voudeista kärsivät talonpojat marssivat Engelbrektin johdolla Tukholmaa kohti ja polttivat matkan varrella voutien linnoja. Talonpoikaisarmeija ei kuitenkaan mahtanut mitään Tukholman muureille. Engelbrekt sopi kaupungin pormestarin kanssa aselevosta. Tukholmassa hän pani esille suunnitelman Eerik Pommerilaisen syöksemisestä vallasta ja Ruotsin erottamisesta Kalmarin unionista. Huhut kapinan saavutuksista saivat aikaan pienempiä kansannousuja kautta Ruotsin. Kuningas itse oli sotimassa Saksassa.
Tukholmasta Engelbrekt jatkoi Örebron ja Nyköpingin kautta etelää kohti. Kummankaan kaupungin linnaa ei tosin pystytty valtaamaan, mutta niitä alettiin piirittää. Elokuun aikana kapinalliset valtasivat koko Itä-Götanmaan. Jäljellä olivat enää Småland ja Länsi-Götanmaa.
Engelbrekt jakoi joukkonsa kolmeen osaan. Yhtä armeijaa johtamaan asetettiin Kaarle Knuutinpoika Bonde (tuleva kuningas), Bo Steninpoika ja Guse Nilsinpoika Båt, joiden tuli vallata Ruotsin itärannikko Kalmariin asti. Toisen armeijan johtajaksi tuli Herman Berman ja kolmatta johti Engelbrekt itse. Hän aikoi marssia Vänerin ja Vätternin välistä ja vallata Tanskalle kuuluvan Hallandin Falkenbergin. Ensimmäinen armeija ei päässyt pitkälle, mutta toinen ja kolmas yhtyivät Falkenbergissä vallattuaan pienempiä linnoituksia matkalla. Joukot jatkoivat matkaansa etelään ja saivat pian Smålandin, Värmlandin ja Länsi-Götanmaan liittymään kapinaan. Kapinaan oli myös liittynyt paljon rälssiratsuväkeä.
Vuoden 1434 lopulla oli koko maa ja Hallanti kapinallisten vallassa. Ainoastaan Tukholma ja joitain muita linnoja oli valloittamatta. Viipuria piti vielä kuninkaalle uskollinen Krister Nilsinpoika Vase. Marraskuussa kuningas Eerik Pommerilainen saapui Tukholmaan sotajoukkoineen. Pian hän sai aikaan aselevon kapinallisten kanssa. Engelbrekt ei ilmeisesti ollut neuvotteluissa mukana. Aselevon tuli kestää vuoden 1435 syyskuuhun. Vuonna 1435 Arbogassa Engelbrekt valittiin herrainpäivillä Ruotsin sotajoukkojen johtajaksi ("rikshövitsman"). Tätä kokousta on pidetty Ruotsin ensimmäisinä valtiopäivinä jossa kaikki säädyt olivat koolla.
Toinen kapina.
Heti Eerikin lähdettyä Tukholmasta alkoi tyytymättömyyttä kansan keskuudessa taas esiintyä. Kapinan päämäärää, Eerikin syrjäytystä ei ollut saatu aikaiseksi. Engelbrekt ja Kaarle Knutinpoika Bonde marssivat joukkoineen takaisin Tukholmaan vuoden 1436 alussa. Tukholma vallattiin yllätyshyökkäyksellä. Tämän jälkeen Engelbrekt valtasi taas parissa kuukaudessa melkein koko Ruotsin muutamaa linnaa lukuun ottamatta.
Yllättäen Engelbrektin murhasi Maunu Pentinpoika ("Magnus Bengtsson Natt och Dag") Hjälmaren-järven saarella 4. huhtikuuta 1436. Teolla ei ilmeisesti ollut poliittista taustaa vaan sen taustalla oli henkilökohtaisia ristiriitoja.
Engelbrektin kuoltua koko kapina romahti kasaan.


Charles Lindbergh.
Charles Augustus Lindbergh II (4. helmikuuta 1902 Detroit, Michigan – 26. elokuuta 1974 Maui, Havaiji) oli yhdysvaltalainen ilmailun alkuaikojen lentäjä, joka on kuuluisa ensimmäisestä välilaskuttomasta Atlantin ylittävästä yksinlennosta.
Lindbergh syntyi Detroitissa Michiganissa. Hän kasvoi Little Fallsissa Minnesotassa. Isä Charles Augustus Lindbergh vanhempi oli lakimies ja myöhemmin Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsen, joka oli syntynyt Ruotsissa, mutta tullut jo sylivauvana vanhempiensa mukana Yhdysvaltoihin. C. A. Lindbergh vanhempi vastusti Yhdysvaltain liittymistä ensimmäiseen maailmansotaan. Äiti oli detroitilaissyntyinen kemian opettaja Evangeline Lodge Land Lindbergh.
Lindbergh osoitti jo varhain kiinnostusta koneisiin. Vuonna 1922 hän lopetti koneinsinöörin koulutuksen ja aloitti lentäjän ja mekaanikon koulutuksen Nebraska Aircraftissa, osti oman lentokoneen (Curtiss JN4 ”Jennyn”) ja ryhtyi taitolentäjäksi. Vuonna 1924 hän aloitti sotilaslentäjän opinnot Yhdysvaltain ilmavoimissa. Valmistuttuaan kurssinsa parhaana hän työskenteli siviilipuolella postilentäjänä St. Louisin reitillä 1920-luvulla.
Ensimmäinen lento Atlantin yli.
Spirit of St. Louis näytteillä vuonna 2004.
20. toukokuuta 1927 kello 7:52 aamulla Lindbergh nousi Rooseveltin lentokentältä Long Islandilta New Yorkissa maailman ensimmäiselle välilaskuttomalle Atlantin valtameren ylittävälle yksinlennolle ja laskeutui Le Bourgetin lentokentälle Pariisiissa kello 22:22 seuraavana iltana. Lentokoneena hänellä oli yksimoottorinen "Spirit of St. Louis", jonka Ryan Airlines oli rakentanut San Diegossa Kaliforniassa hänen vaatimuksiaan noudattaen. Lento kesti 33,5 tuntia.
Lindbergh Spirit of St. Louisin vieressä 31. toukokuuta 1927
Tämä saavutus teki hänestä kansainvälisesti kuuluisan ja hän voitti sillä 25 000 dollarin palkinnon ("Orteig Prize"). 13. kesäkuuta 1927 hänen kunniakseen järjestettiin paraati New Yorkissa. Hänen julkinen asemansa teki hänestä ilmailun puolestapuhujan koko hänen loppuelämäkseen. Hän työskenteli lukuisissa kansallisissa ja kansainvälisissä johtokunnissa ja komiteoissa, mukaan lukien Yhdysvaltain kansallinen neuvoa-antava ilmailukomitea (National Advisory Committee for Aeronautics). 21. maaliskuuta 1928 hänelle myönnettiin Kongressin kunniamerkki Atlantin ylilennostaan.
Muita Lindberghin saavutuksia ilmailun alalla ovat napareittien tutkiminen ja kartoitus, korkealla lentämisen tekniikoiden kehittäminen sekä lentomatkan pidentäminen polttoainekulutusta vähentämällä. Nykyaikainen mannertenvälinen lentomatkustus perustuu pitkälti näihin kehitysaskeliin.
Avioliitto ja kidnappaus.
Vuonna 1929 Lindbergh meni naimisiin kirjailija Anne Morrow Lindberghin kanssa. Charles opetti hänet lentämään ja he tutkivat ja kartoittivat yhdessä ilmareittejä. He saivat kuusi lasta: Charles Augustus III (1930), Jon (1932), Land (1937), Anne (1940), Scott (1942) ja Reeve (1945).
Suurta huomiota herätti vuonna 1932 heidän 20 kuukautta vanhan lapsensa Charles Augustuksen kidnappaus ja murha. Lapsi siepattiin 1. maaliskuuta 1932 kotoaan. Hänet löydettiin kuolleena 12. toukokuuta 1932 Hopewellistä New Jerseyssä vain muutaman kilometrin päässä Lindberghien kotoa kymmenen viikkoa kestäneen maanlaajuisen etsinnän ja kaappaajien kanssa suoritettujen lunnasvaatimusneuvottelujen jälkeen. Kahden ja puolen vuoden päästä mediasirkus alkoi jälleen, kun murhasta syytetyn Bruno Hauptmannin oikeudenkäynti alkoi. Lindberghit muuttivat joulukuussa 1935 Eurooppaan sillä he olivat jo väsyneitä julkisuuteen ja surivat edelleen poikaansa. Koko ajan syyttömyyttään vakuuttanut Hauptmann tuomittiin murhasta ja teloitettiin 3. huhtikuuta 1936.
Toinen maailmansota.
Lindberghin vastaanottama saksalainen kunniamerkki ("Verdienstorden vom Deutschen Adler")
Euroopassa tapahtuneen totalitarismin nousun aikana Lindbergh vietti jonkin aikaa Saksassa, jossa hän tutustui Saksan ilmavoimiin. Lindbergh oli alkanut ihailla kansallissosialismia ja vuonna 1938 Hermann Göring tarjosi hänelle saksalaista kunniamerkkiä. Lindbergh vastaanotti sen, mikä aiheutti vastalauseita Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa Lindbergh edisti kansallissosialismia osallistumalla Yhdysvalloissa toimineen pienen äärioikeistolaisen ja saksalaismielisen puolueen toimintaan muun muassa puhujana tilaisuuksissa, osallistumalla sen marsseille jne.
Sodan uhan leijuessa Euroopan yllä, Lindbergh kannatti puheissaan Yhdysvaltain eristäytymispolitiikkaa. 23. tammikuuta 1941 Lindbergh antoi lausunnon Yhdysvaltain kongressissa ja suositteli, että Yhdysvallat neuvottelisi Adolf Hitlerin kanssa puolueettomuussopimuksen. Hän erosi maavoimien ilmajoukkojen (United States Army Air Corps) palveluksesta näkökantaansa kohdistuneen kritiikin takia.
Vuonna 1941 tapahtuneen Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen hän kuitenkin otti osaa sotaponnistuksiin palvelemalla siviilikonsulttina ilmailuyrityksiä ja hallitusta, sekä lentämällä noin 50 taistelulentoa (edelleen siviilinä) vuonna Tyynellä valtamerellä. Häntä pidettiin niin epäluotettavana, ettei mikään aselaji ottanut häntä palvelukseensa.
Ennen Hiroshiman ja Nagasakin pommituksia Charles Lindbergh tapasi nuoren pilotin, joka oli testaamassa uutta raskasta strategista pommikonetta, Boeing B-29 Superfortressia. Tämä oli kapteeni Robert A. Lewis, jonka matkustajaksi Lindbergh pääsi tuolla mullistavalla koneella. Lewis oli varsin otettu kuultuaan lentäjälegendalta, olevansa kelpoisa kumppaniksi Atlantin ylityslennossa kanssaan. B-29 kärsi alkuvaiheissaan ”lastentaudeista”, ja sitä pidettiin jopa vaarallisena lentää lentäjien keskuudessa.
Jälkikäteen Lindbergh on väittänyt muun muassa Saksan vierailunsa tehtävänä olleen tietojen hankinnan Euroopassa tapahtuneista teknologian edistysaskelista, ja erityisesti varoittaa Yhdysvaltoja Saksan ilmavoimien kasvusta. Teoria siitä, että Lindbergh olisi ollut Yhdysvaltain tiedustelupalvelussa ei ole saavuttanut suosiota vaikka sitä on 1960-luvulta lähtien nostettu aika ajoin esiin.
Myöhempi elämä.
Toisen maailmansodan jälkeen hän vietti hiljaista elämää Connecticutissa ja konsultoi sekä Yhdysvaltain ilmavoimien johtoa että Pan American World Airways -lentoyhtiötä.
Hänen vuonna 1953 ilmestynyt kirjansa "The Spirit of St. Louis", joka kertoo hänen Atlantin yksinlennostaan, voitti vuonna 1954 Pulitzer-palkinnon. Dwight D. Eisenhower rehabilitoi hänet täysin palauttamalla hänen ilmavoimien asemansa ja nimittämällä hänet prikaatinkenraaliksi (brigadier general) vuonna 1954. 1960-luvulla hänestä tuli luonnonsuojelun puolestapuhuja ja hän puhui valaidensuojelun puolesta ja vastusti yliäänennopeudella lentäviä kuljetuskoneita.
Marraskuussa 2003 paljastettiin, että DNA-testit olivat osoittaneet, että Lindbergh oli siittänyt kolme Saksassa vuosina 1958–1967 syntynyttä lasta, joita hän ei ollut tunnustanut omakseen. Heidän äitinsä oli Brigitte Hesshaimer, 24 vuotta Lindberghiä nuorempi müncheniläinen hatuntekijä, jonka suhde Lindberghiin alkoi vuonna 1957 ja jatkui Lindberghin kuolemaan (1974) asti. Lapset olivat Dyrk (1958), Astrid, ja David (1967). Lasten vanhemmat pystyivät pitämään suhteensa täysin salassa. Lapsetkaan eivät tietäneet kuka heidän isänsä oli, vaikka he tapasivat häntä hänen satunnaisilla vierailuillaan. Tytär Astrid luki myöhemmin Lindberghiä käsittelevän lehtiartikkelin ja löysi valokuvia sekä yli sata Lindberghin hänen äidilleen kirjoittamaa kirjettä. Hän sai asian selville vuonna 2003, kaksi vuotta Birgitte Hesshaimerin kuoleman jälkeen – hän kuoli 74-vuotiaana vuonna 2001. Myöhemmin kävi myös ilmi, että Charles Lindbergillä oli ollut suhde myös Brigitten isosiskon Marietten kanssa. Suhteesta syntyi kaksi poikaa Vargo (1962) ja Cristoph (1966).
Charles Lindbergh vietti viimeiset vuotensa Havaijin Maui-saarella, missä hän kuoli syöpään 26. elokuuta 1974. Hänet haudattiin Palapala Ho’omau kirkon hautausmaalle. Muistokirjoitus siteeraa psalmia 139:9 seuraavasti: "Charles A. Lindbergh Syntynyt: Michigan 1902. Kuollut: Maui, 1974. ”Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin
tai muuttaisin merten taa” (If I take the wings of the morning, and dwell in the uttermost parts of the sea) -- CAL".
Lindberghin muistoksi on nimetty Lindbergh Terminal Minneapoliksen Saint Paulin kansainvälisellä lentokentällä sekä San Diegon kansainvälinen lentokenttä.


Radiotoimilupa.
Radiotoimilupa on lupakirja, jonka viestintävirasto myöntää radioasemille, joiden katsotaan täyttävän julkisen radioaseman vaatimukset. Toimilupia käytetään, koska radiotaajuudet ovat rajallisia eikä kaikkien halukkaiden voida antaa lähettää taajuuksilla. Radiotoimilupia myönnetään valtakunnallisina, paikallisina ja lyhytaikaisina. Lyhytaikaiset toimiluvat myöntää Viestintävirasto, pysyvät luvat Valtioneuvosto.
Lyhytaikaiseen analogiseen radiotoimintaan tarvitaan kaksi eri lupaa: radiotoimilupa eli ohjelmistolupa ja radiolupa eli tekninen lupa. Viestintäviraston on myönnettävä toimilupa, jos toimintaan on osoitettavissa radiotaajuudet eikä ole perusteltua syytä epäillä hakijan rikkovan televisio- ja radiotoimintalain tai muun televisio- ja radiotoimintaa koskevan lain säännöstä. Lyhytaikaista toimilupaa ei tarvita lähetyksiin oppilaitoksissa tai sairaaloissa, televerkoissa silloin kun ohjelmistoja voi seurata enintään 2000 liittymän kautta eikä silloin, kun enintään kolme kuukautta kestävän lähetystoiminnan lähetysteho on alle 50 wattia.


Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK.
Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK on Suomen suurin ammatillinen keskusjärjestö. SAK edustaa yli miljoonaa suomalaista. SAK:hon kuuluu 20 teollisuuden, julkisen sektorin, kuljetusalojen ja yksityisten palvelualojen ammattiliittoa. Sen edeltäjiä ovat Suomen Ammattijärjestö ja Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto.
Järjestön puheenjohtaja on ollut vuodesta 2009 lähtien Lauri Lyly. SAK:n valtuuston puheenjohtajina toimivat toistaiseksi varapuheenjohtajat Piia Yli-Heikkuri ja Mika Vuoti, kun Tuire Santamäki-Vuori siirtyi valtiovarainministeri Urpilaisen valtiosihteeriksi kesäkuussa 2011. Hallituksen varapuheenjohtaja on Matti Huutola.
SAK on poliittisesti sitoutumaton organisaatio, joka osallistuu yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ennen kaikkea kolmikannan ja tulopolitiikan kautta. SAK on myös kampanjoinut vaalien alla ja julkaissut kannanottoja tärkeinä pitämistään asioista, kuten asuntorakentamisen kohtaanto-ongelmista ja työeläketurvan hoitamisesta
SAK julkaisee kolmea lehteä. Palkkatyöläinen-lehti on suunnattu ammattiyhdistysliikkeen aktiivijäsenille, Löntagaren ruotsinkielisille jäsenille ja Arvo-lehti nuorille jäsenille. SAK toimii yhteistyössä Ammattiin Opiskelevat - SAKKI ry:n kanssa.
Historia.
SAK:n edeltäjä, Suomen ensimmäinen keskusjärjestö Suomen Ammattijärjestö SAJ perustettiin 15. huhtikuuta 1907 ja se oli läheisessä suhteessa Suomen Sosialidemokraattiseen puolueeseen. Suomen sisällissodan jälkeen SAJ:ssa saivat enemmistön kommunistit ja vasemmistososialistit, ja heinäkuussa 1930 se lakkautettiin valtiovallan toimesta Lapuan liikkeen painostuksen takia. Uusi keskusjärjestö, Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto (SAK) perustettiin 19. lokakuuta 1930 pääasiassa sosiaalidemokraattien toimesta. SAK:n jäsenmäärä ylitti vuoden 1944 lopussa 100 000, vuonna 1947 jäsenmäärä oli 341 600 henkilöä.
1950-luvun lopulla sosiaalidemokraattien keskinäinen riita ulottui myös ammattiyhdistysliikkeeseen. SAK:n jäätyä TPSL:n kannattajien haltuun, osa SDP:n kannattajien hallitsemista liitoista erosi ja muodosti uuden Suomen Ammattijärjestön, osin saadun rahoituksen turvin.
TPSL:n kuihduttua SAJ ja SAK yhdistyivät jälleen 1969 Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestöksi, eli nykyiseksi SAK:ksi.
Kansainvälinen toiminta.
SAK on ollut mukana kansainvälisessä toiminnassa perustamisestaan lähtien. Liitto kuuluu vuonna 2006 perustettuun Ammattiyhdistysliikkeen maailmanjärjestöön (ITUC). Ennen ITUC:n perustamista SAK oli sen edeltäjän, Vapaiden ammattiyhdistysten kansainvälisen liiton (VAKL), jäsen. Eurooppa-tasolla SAK on vuodesta 1974 alkaen kuulunut Euroopan ammatilliseen yhteisjärjestöön (EAY). Pohjoismainen kattojärjestö on Pohjolan Ammatillinen Yhteisjärjestö (PAY), johon SAK on kuulunut vuodesta 1972.
Kansainvälisen ay-liikkeen yksi vaikutuskanava on myös ay-liikkeen neuvoa-antava komitea OECD:ssä (TUAC).
Vuonna 1991 SAK, STTK ja Akava perustivat yhteisen toimiston edunvalvontaan Euroopassa. Toimiston nimi oli aluksi Keskusjärjestöjen Eurooppa-yhteistyö (KEY) ja vuodesta 2006 se on toiminut nimellä Palkansaajajärjestöjen EU-edustusto FinUnions. Toimisto siirtyi Brysseliin 1. helmikuuta 1995.
Tulopolitiikka.
SAK jäsenliittoineen on tulopolitiikan osapuoli. Se pyrkii vaikuttamaan siihen, että tehtäisiin tulopoliittisia kokonaisratkaisuja, jotka hillitsisivät inflaatiota estämällä suuret palkankorotukset, mutta samalla tukisivat tulonjaon tasaisuutta. Tästä seuraa, että SAK:lla on kantoja myös nettotuloihin vaikuttaviin asioihin, muun muassa verotukseen, veronalennuksiin jne. SAK:lla on vahva ekonomistiosasto, ja järjestön pääekonomisti on Olli Koski.
Jäsenliittojen jäsenistö.
SAK:n suurimmat jäsenliitot ovat suuruusjärjestyksessä: Julkisten ja hyvinvointialojen liitto (JHL), Palvelualojen ammattiliitto (PAM), Metallityöväen Liitto, Rakennusliitto, TEAM Teollisuusalojen ammattiliitto, Auto- ja kuljetusalan työntekijäliitto, Paperiliitto sekä Puu- ja erityisalojen liitto.
SAK jäsenliittojen yhteenlaskettu jäsenmäärä oli vuoden 2012 alussa 1 036 664 henkilöä, joista miehiä on 555 635 (53,6 %) ja naisia 481 029 (46,4 %). Järjestöjen yhteenlaskettu jäsenmäärä on pysynyt viime vuosina suhteellisen vakaana − vuonna 2003 jäseniä oli yhteensä 1 049 259, joista miehiä 565 514 ja naisia 483 745.
Työttömyyskassoihin maksavia jäseniä on sen jäsenjärjestöissä arviolta yhteensä runsaat 800 000.
Vuonna 2005 keskimäärin SAK:laiset olivat 45-vuotiaita kunnan palveluksessa olevia naisia ja 42-vuotiaita metallialalla töissä olevia miehiä.
Yhteiskunnallinen osallistuminen.
SAK on julkisesti kannattanut muun muassa viidennen ydinvoimalan rakentamista ja Euroopan unionin jäsenyyttä. EU:n rahaliiton jäsenyyden edellytykseksi muodostettiin niin sanotut EMU-puskurit, joita SAK muiden työmarkkinajärjestöjen lailla piti jäsenyyden edellytyksinä.
SAK:n jäsenet äänestävät laiskasti.
Keskusliitto kampanjoi vaalien edellä (erityisesti oman jäsenkunnan) äänestysaktiivisuuden nostamiseksi. SAK:n lähtökohtana on, että mitä korkeampi äänestysprosentti eduskuntavaaleissa, sitä enemmän eduskuntaan tulee valituksi palkansaajien asioita ymmärtäviä kansanedustajia.
SAK:n jäsenet äänestävät selvästi muuta väestöä laiskemmin: esimerkiksi vuoden 2007 eduskuntavaalien edellä helmikuussa 2007 tehtyssä tutkimuksessa SAK:n jäsenistä 55 % ilmoitti äänestävänsä varmasti ja 26 % melko varmasti. Kaikkien suomalaisten äänestysikäisten vastaavat luvut olivat 63 % ja 22 %. Puhelimitse tehdyn tutkimuksen virhemarginaali oli 4 % suuntaansa.
Vuoden 2007 eduskuntavaalien kampanja.
Vuoden 2007 Eduskuntavaalien yhteydessä toteutetun kampanjan juliste.
Vuoden 2007 sensuroidussa televisiomainoksessa Oiva Lohtanderin esittämä öykkärimäinen johtaja mässäili ruualla ja pilkkasi työläisiä, jotka eivät edes vaivaudu äänestämään. Mainoksen tarkoituksena oli herätellä palkansaajia äänestämään. Vaalien jälkeen erityisesti SDP:n piirissä on arvioitu, että mainoskampanja heikensi vasemmiston suosiota.
Mainos herätti ihmetystä muun muassa Perheyritysten liitossa ja Helsingin Sanomissa.
Vastalauseita tuli myös SDP:n piirissä –- muun muassa Jukka Gustafsson katsoi blogissaan SAK:n menneen mainonnassaan jo liian pitkälle. Vaikka aluksi SAK:n johto seisoi mainoksensa takana, luovuttiin mainoksen esittämisestä ennen ensimmäistä TV-esityskertaa.
Muita vaalikampanjoita.
Suomalaisissa medioissa SAK:n kampanjointia on useaan otteeseen pidetty vasemmiston tukemisena. Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista, sillä poliittisella työväenliikkeellä ja ammatillisella työväenliikkeellä on yhteistä työläisten elinolojen puolustaminen ja parantaminen.
Vuoden 1997 kampanjassa esiintyi mieshahmo, joka laukoi kärkkäitä mielipiteitä. Vuoden 1999 vaaleissa SAK kampanjoi televisiomainoksella, jossa öykkärimäisesti käyttäytyvät rikkaat mollasivat äänestämättä jättävää työväestöä.
SAK tuki avoimesti Tarja Halosta vuoden 2006 presidentinvaaleissa.


RMJ Party Camp.
RMJ (alk. "Raumanmeren Juhannus") on suuri juhannusmusiikkifestivaali, joka järjestetään Raumalla. RMJ on tarkoitettu 18 vuotta täyttäneille ja musiikkia on esittänyt yleensä suuri joukko kuuluisia suomalaisia esiintyjiä. Festivaali kestää kolme päivää. Radiokanava Yle X taltioi tapahtuman konsertteja vuosina 2002-2004. RMJ:tä markkinoidaan "Suomen parhaimmiksi bileiksi".
Festivaalin perusti Riku Räsänen vuonna 1999, minkä jälkeen tapahtuma on järjestetty vuosittain. Kolmen päivän yhteenlaskettu kävijämäärä nousi vuonna 2003 noin 90 000:een. Vuonna 2005 luku oli 99 000.
Tapahtuman omistajaksi vaihtui vuonna 2007 SK Ravintolat Oy:n tytäryhtiö, SK Festivals Oy. Samana vuonna Pamela Anderson vieraili juhlilla. Brändinimi RMJ säilyi, vaikka festivaali siirtyi Rauman Otanlahdesta Poriin 2008, kuitenkin sana Raumanmeren Juhannus jäi pois. Porissa festivaalien tapahtumapaikkana oli Kirjurinluoto ja siellä sijaitseva Pori Delta Arena. Vuonna 2009 SK Entertainment Group luopui pääomistajuudestaan ja vetovastuu tapahtumasta siirrettiin toiselle yritykselle, jonka johtajaksi tuli RMJ:n perustaja Riku Räsänen ja hänen lisäkseen omistajina toimivat Jyrki Kangas, SK Entertainment Group, Local Crew sekä Toni Järvinen. Samalla tapahtuman nimi muutettiin "RMJ Party Campiksi".
Vuodesta 2010 tapahtuma on järjestetty jälleen nimellä RMJ ja Raumalla, nyt kuitenkin Unajassa.


Rauman Pitsiviikko.
Rauman Pitsiviikko on vuosittainen pitsiaiheinen kulttuuriviikko Raumalla. Alun perin pitsinäyttelyiden ympärille kudottu tapahtuma on vuosien saatossa kehittynyt kaupunkitapahtumaksi, joka vaalii edelleen pitsinnypläyksen ja käden taitojen perinnettä. Kulttuuriperinnön ystävien suosima viikko tarjoaa pitsiohjelman lisäksi laajan kirjon erilaisia näyttelyitä sekä musiikki - ja teatteriesityksiä.
Historia.
Raumalla on pitkät perinteet pitsinnypläyksessä. Historialliset lähteet mainitsevat Rauman pitsinnypläyksen ensi kertaa 1740-luvulla. Tällöin nypläys on ollut täällä jo täysin opittu taito. Vuonna 1754 mainitaan, että Rauman pitsinnypläystä on pidettävä teollisuutena.
Suurin ansio pitsinnypläystaidon ylläpitäjänä on ollut paikallisilla voimilla. Raumalla on pidetty kursseja ja näyttelyitä, yritetty helpottaa lankojen ja välineiden saantia, julkaistu pitsimalleja ja oppikirjoja sekä edistetty pitsien markkinointia. Rauman Kansalaisopiston ohjelmassa pitsinnypläys on ollut lähes viisi vuosikymmentä. Vuodesta 1971 on Raumalla heinäkuun lopulla vietetty Pitsiviikkoa, jonka pitsinäyttelyt keräävät alan harrastajia ympäri Suomea ja kauempaakin.
Tapahtuman alkuna pidetään matkailulautakunnan puheenjohtajan Pentti Jääskeläisen aloitetta. Taidemuseon intendentti Alpo Sarava järjesti raumalaiselle Nypläyksen Harrastajat ry:lle näyttelytilat ja osallistui monin tavoin tapahtumaviikon järjelyihin. Ensimmäisen näyttelyn kokosivat Anna Palmu ja Eeva Hailio, sekä yhdistyksen puheenjohtaja John Östman.
Pitsin lisäksi tapahtumaan oli järjestetty musiikki-, tanssi- ja lauluesityksiä taidemuseon pihalle ja turistiopastusta Vanhaan Raumaan. Pitsiviikko saavutti suuren suosion ja kävijöitä oli useita tuhansia. Nyplääjät saivat tilauksia vuodeksi eteenpäin. Toisen Pitsiviikon kävijämäärä kaksinkertaistui.
Ensimmäisestä Pitsiviikosta tapahtumaa laajennettiin joka vuosi monipuolistamalla mm. ohjelmatarjontaa. Viidennen pitsiviikon avauksen suoritti Pyyrman rummuttamalla Vanhan Raatihuoneen portailla. Pyyrman rummuttaa edelleen Pitsiviikon avatuksi lauantaina kello 10.
Pitsinnyplääjäpatsas paljastettiin Helsingintorilla vuonna 1976. Mirku Flika esittivät Pitsitanhun ensimmäistä kertaa vuonna 1977. Pitsiviikon uutuutena vuonna 1978 oli Pitsimissikilpailu, joka oli alun perin SPR:n järjestämä; nyt tapahtumaa luotsaa Cassiopeia Collection. Pitsiseminaari ja pitsikilpailu järjestettiin vuonna 1986.
Kävijämäärät ovat lisääntyneet vuosi vuodelta. 1990-luvulla yleisöä oli 80 000 henkeä. Kansansuosiota lisäsi erityisesti ensimmäistä kertaa vuonna 1990 järjestetty "Mustan Pitsin yö", joka toi Pitsiviikkoon karnevaali-ilmettä. Vanhan Rauman kaduille kerääntyi tuhansia juhlijoita, torilla oli erilaista ohjelmaa ja kauppiaat pitivät liikkeitään auki yli puolenyön.
Oman värinsä Pitsiviikolle tuovat koti- ja ulkomaalaiset esiintyjät, kansainväliset tekstiilitaiteilijat näyttelyineen sekä historiallisen museon pitsinäyttelyt.


Popfinlandia.
Popfinlandia on Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi joka vuosi Helsingissä järjestetty musiikkitapahtuma, jossa esiintyy tunnettuja ja vähän tuntemattomampiakin esiintyjiä. Sen järjestäjänä toimii Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus sekä FBI Event Marketing Oy.


Kaivopuiston kesäkonsertti.
Kaivopuiston kesäkonsertin yleisöä vuonna 2005
Kaivopuiston kesäkonsertti on Helsinki-päivän (12. kesäkuuta) tienoilla Helsingin Kaivopuistossa järjestettävä ilmaiskonsertti, jolla on pitkät perinteet. Konserttien järjestäminen aloitettiin vuonna 1985. Tapahtumapaikkoina ovat olleet vuosien varrella mm. Hietsu / Beach Partyt, Stadion sekä Auroran ja Sinebrychoffin puistot. Konsertti on järjestetty yleensä kesäkuun toisella viikolla.
Kaivarin konsertin järjestäjinä toimivat vuonna 2004 Helsingin nuorisoasiainkeskus, NRJ ja FBI Event Marketing Oy, ja konsertin televisioi Nelonen. Vuonna 2006 konsertin pääjärjestäjänä toimi FBI Event Marketing Oy ja Radio Nova, ja konsertin televisioi MTV3. Kuuntelijoita oli vuonna 2004 noin 25 000-30 000, parhaimpana vuonna 2002 kun Shakira esiintyi, kuuntelijoita oli epävirallisten arvioiden mukaan jopa noin 80 000. Vuonna 2006 arvioitiin, että paikalla olisi ollut yli 55 000 ihmistä.
Vuonna 2004 eniten kohua herätti se, että Antti Tuisku ja Jonna Tervomaa savustettiin lavalta ulos heittelemällä lavalle olutpulloja, tämä harmitti faneja ja sai aikaan keskustelua konsertin turvajärjestelyistä.


Elämä Lapselle.
Elämä Lapselle on Lastenklinikoiden Kummit ry:n vuosittain toimeenpanema ja järjestämä hyväntekeväisyyskampanja. Sen tarkoitus on kerätä varoja Suomen lasten auttamiseksi. Kampanjan näkyvin osa on syyskuussa Helsingissä Hartwall-areenalla järjestettävä Elämä Lapselle -konsertti. Konserttia on järjestetty vuodesta 1995 lähtien ja se on televisioitu MTV3:lla. Aluksi konserttia kutsuttiin nimellä "Puhdas Elämä Lapselle", kunnes se muutettiin nykyiseen muotoonsa. Vuoteen 2003 asti konsertit järjestettiin Helsingin Olympiastadionilla ja se on vuosien varrella saanut sivukonsertteja myös Tampereelle.
Esiintyjät eivät saa esiintymisestään palkkiota ja konsertin aikana ruudussa pyörii lahjoitusnumero, johon soittamalla tuetaan Lastenklinikoiden Kummien toimintaa. Eri vuosina esiintymässä on ollut joukko tunnettuja kotimaisia nimiä sekä ulkomaalaisia esiintyjiä.
Konsertin lisäksi kampanjaan kuuluvat koulujen päivätyökeräys, Elämä Lapselle -tuotteet, K-Ruokakauppojen järjestämä lipaskeräys sekä Radio Novan kampanja.


Konsertti.
Konsertti on tilaisuus, jonka ohjelma muodostuu kokonaan tai pääasiallisesti musiikin esittämisestä.. Tyypillisin konsertti on kaikille avoin mutta maksullinen yleisötilaisuus, mutta konsertiksi voidaan nimittää myös maksutonta tilaisuutta tai yksityistilaisuutta. Sen sijaan tallennetun musiikin toistamisesta muodostuvaa tilaisuutta ei nimitetä konsertiksi, vaan konsertissa on aina yksi tai useampi esiintyjä, joka soittaa tai laulaa yleisölle paikan päällä.
Käsitteenä konsertti vakiintui klassisen musiikin aikana, jolloin puhuttiin "konsertoista" (italiaksi "concerto"). Myöhemmin populaarimusiikin synnyttyä ja yleistyttyä 1900-luvun puolivälin jälkeen alettiin puhua myös pop- sekä rock-konserteista.


Musiikkifestivaali.
Musiikkifestivaali on yleisötilaisuus, jossa on monta yhtyettä tai artistia, jotka esittävät vuorotellen ohjelmistojaan. Festivaalit kestävät usein monta päivää ja katsojat majoittuvat telttoihin.
Ympäristövaikutukset.
Suurten massatapahtumien haittapuolia ovat liikenneongelmat, hiilidioksidi- ja saastepäästöt, tallautuneet pellot ja metsiköt, pelästyneet eläimet, melu ja muu ympäristön asukkaiden kokema häiriö. Suurimpien tapahtumien kävijät eivät välttämättä ole juuri musiikinystäviä, vaan tapahtuma on vain taustana esimerkiksi alkoholin käytölle.


George H. W. Bush.
George Herbert Walker Bush (tunnettiin myös lyhenteellä GHWB'") (s. 12. kesäkuuta 1924 Milton, Massachusetts) on yhdysvaltalainen poliitikko ja Yhdysvaltain 41. presidentti. Hänen virkakauttaan olivat vuodet 1989–1993. Aikaisemmin hän toimi Yhdysvaltain YK:n suurlähettiläänä (1971–1973), CIA:n johtajana (1976–1977) ja Yhdysvaltain 43. varapresidenttinä Ronald Reaganin aikana 1981–1989.
Hänen poikansa George Walker Bush oli Yhdysvaltain 43. presidentti. Tästä syystä George H. W. Bushiin viitataan usein "vanhempana Bushina", jotta vältettäisiin sekaannus hänen ja hänen poikansa presidenttiyden kanssa. On huomioitava, että koska isän ja pojan nimet eivät ole identtisiä (vanhemmalla on nimessään Herbert), he eivät itse asiassa ole "senior" ja "junior".
Tausta.
George Bushin vanhemmat olivat Prescott Bush ja Dorothy Walker. Hänen isänsä toimi Connecticutin senaattorina ja hän oli osallisena merkittävässä investointiyhtiössä Brown Brothers Harrimanissa.
George Bush kävi koulunsa vuosina 1936–1942 Massachusettsin Andoverissa Phillips-akatemiassa, jossa hän osoitti johtajantaitojaan baseball-joukkueen kapteenina ja A.U.V.-veljeskunnan ("Auctoritas, Unitas, Veritas" – Auktoriteetti, yhtenäisyys, totuus) jäsenenä. Bush oli vielä Phillips-akatemiassa, kun hän kuuli hyökkäyksestä Pearl Harboriin ja valmistuttuaan 1942 kesäkuussa hän liittyi Yhdysvaltain laivastoon.
Toisen maailmansodan aikana hän toimi laivaston lentäjänä ja sai palveluksestaan Tyynenmeren rintamalla kunniamitalin ("Distinguished Flying Cross"). Kun Bush ohjasi torpedopommittajaa, japanilainen ilmatorjuntatuli ampui hänet taivaalta ja yhdysvaltalainen sukellusvene USS Finback pelasti hänet merestä.
Sodan jälkeen Bush lähti opiskelemaan Yalen yliopistoon, jossa hän liittyi Delta Kappa Epsilon -veljeskuntaan ja myöhemmin "Skull and Bones" -salaseuraan, joka auttoi häntä rakentamaan ystävyyksiä ja poliittista tukea hänen tulevalle presidenttikaudelleen vuosikymmenten päästä. Samaiseen yhteisöön, jonka merkityksestä on monenlaisia näkemyksiä, kuuluu myös esimerkiksi hänen poikansa ja vuoden 2004 presidentinvaaleissa demokraattien ehdokkaana ollut John Kerry.
George H.W. Bush meni naimisiin Barbara Piercen kanssa 6. tammikuuta 1945. Avioliitosta syntyi kuusi lasta, joista yksi kuoli kolmen vanhana leukemiaan. George Walkerin lisäksi on politiikassa menestynyt Floridan kuvernöörinä toiminut Jeb Bush.
Sodan jälkeen Bush osallistui öljybisnekseen vaihtelevin tuloksin. Hän kuitenkin varmisti paikan Dresser-yhtiössä käyttäen apunaan isänsä investointipankkisuhteita. Hänen poikansa Neil Mallon Bush on nimetty Dresserin työnantajan Neil Mallonin mukaan, joka on Bushien läheinen perheystävä. Vuosikymmeniä myöhemmin Dresser fuusioitui Halliburtonin kanssa, joiden entisiin toimitusjohtajiin kuuluu muun muassa Dick Cheney, ensimmäisen Bushin hallinnon puolustusministeri ja entisen hallinnon varapresidentti. Bush johti myös yhtiötä nimeltä Zapata Oil, joka huhujen mukaan toimi CIA:n kulissina ja oli osallisena Sikojenlahden maihinnousun valmistelussa.
Nousu politiikkaan.
Bush siirtyi tavanomaisen politiikan pariin vuonna 1964 kilpailemalla demokraattista senaattori Ralph Yarboroughia vastaan. Vaalien kynnyskysymys oli Yarboroughin epäsuosittu puoltoääni kansalaisoikeustaistelun tuloksena 1964 säädetystä laista, jota lähes kaikki etelävaltioiden poliitikot vastustivat. Hän kutsui Yarboroughia radikaaliksi ja vasemmiston demagogiksi. Yarborough vastaavasti syytti Bushia yrityksestä ostaa senaattipaikka. Bush hävisi 1964 demokraattien murskavoitossa.
Myöhemmin Bush valittiin 1966 ja 1968 Teksasin 7. alueelta Yhdysvaltain edustajainhuoneeseen. Hän menetti paikan senaatissa 1970 demokraatti Lloyd Bentsenille. 1970-luvun aikana Bush toimi Nixonin ja Fordin hallintojen alaisuudessa useassa virassa, muiden muassa republikaanien kansalliskomitean puheenjohtajana, Yhdysvaltain YK:n suurlähettiläänä, edustajana Kiinan kansantasavallassa ja CIA:n johtajana.
Bush pyrki presidentiksi vuonna 1980, mutta hävisi republikaanipuolueen ehdokkuuden Ronald Reaganille, entiselle Kalifornian kuvernöörille. Reagan valitsi Bushin varapresidenttiehdokkaakseen. Bush edusti paljon sellaista, mitä Reaganilta puuttui: hän oli sotaveteraani, elinikäinen republikaani ja tunnettu nimi kansainvälisillä kentillä suurlähettiläsvirkojensa takia, kun taas Reagan oli viettänyt sodan kotirintamalla, kääntynyt demokraatista republikaaniksi ja oli huonosti tunnettu Yhdysvaltain ulkopuolella.
Reagan ja Bush voittivat toistamiseen 1984 vaaleissa. Iran-Contra-skandaali ravisteli pahemman kerran Reaganin hallintoa toisella kaudella. Myös Bushin osallisuutta siiihen tutkittiin, mutta häntä ei katsottu voitavan syyttää.
Kahdeksan vuoden varapresidenttiyden jälkeen vuonna 1988 Bush kampanjoi presidentiksi varapresidenttiehdokkaanaan tuntematon senaattori Dan Quayle. He voittivat demokraattien vastaehdokkaat Michael Dukakisin ja Lloyd Bentsenin vuoden 1988 vaaleissa.
Toisena varapresidenttikautenaan Bush oli päässyt jo toimimaan presidentinvirassa, kun 13. heinäkuuta 1985 presidentti Reaganilta poistettiin leikkauksessa pahanlaatuisia polyyppeja umpisuolesta.
Presidenttikausi.
Heti kautensa aluksi Bush joutui selvittämään maassa riehunutta säästöpankkikriisiä (). Veronmaksajat järkyttyivät kerrottaessa sen maksavan jopa 50 miljardia dollaria. Todellisuudessa kriisi oli ohi vasta 1995 ja tuli maksamaan 150 miljardia.
Päätavoitteekseen nostamassa ulkopolitiikassa Bush jatkoi uskollisesti edeltäjänsä linjaa. Kiinan Taivaallisen rauhan aukion tapahtumat 1989 ja Itä-Euroopassa alkanut reaalisosialismin romahdus nostivat Yhdysvaltojen mallin arvostusta kansainvälisesti. Vallinneessa ilmapiirissä Bush esiintyi rauhan ja vaurauden puolestapuhujana ja kehittää suhteita yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti vapautuneeseen Neuvostoliittoon.
Samaan aikaan kun liennytystä Neuvostoliiton suuntaan yhä syvennettiin, kamppailu muita "vihollisia" vastaan Yhdysvaltojen "takapihalla" jatkui kiihkeänä. Vuonna 1989 Yhdysvallat teki maihinnousun Panamaan ja syrjäytti entisen liittolaisensa Manuel Noriegan. Nicaraguan contra-sissien tuesta jouduttiin kongressin tuen puuttuessa luopumaan, mutta Nicaraguassa järjestetyt vaalit 1990 johtivat sandinisti-hallinnon kaatumiseen.
Parhaiten George H.W. Bush muistetaan kuitenkin YK:n liittouman johtamisesta 1990–1991 Persianlahden sodassa. Irakin Saddam Husseinin johtamat joukot valtasivat 1990 pienen, mutta öljyvaroiltaan rikkaan naapurimaansa Kuwaitin. Laajan liittouman tavoite oli poistaa Irakin joukot Kuwaitista ja varmistaa, ettei Irak hyökkäisi Saudi-Arabiaan.
Presidentti Bushin suosioluvut nousivat huimasti menestyksekkäiden sotilasoperaatioiden seurauksena, mutta romahtivat vähän ennen seuraavia presidentinvaaleja. Tähän oli syynä muun muassa lievä taloudellinen laskusuhdanne vuosina 1990–1991 ja Bushin kuuluisa "Read my lips" -puhe, jossa hän vakuutti, ettei uusia veroja enää tulisi.
Bush peri edeltäjään Reaganilta veroleikkausten ja asevarustelun paisuttaman budjettivajeen, joka oli 200 miljardia dollaria vuonna 1990. Republikaanit kannattivat sen vähentämistä menojen leikkauksilla, mutta kongressia hallitsevat demokraatit näkivät veronkorotukset pakollisiksi. Kun Bush sitten suostui demokraattien ajamiin veronkorotuksiin, monet Bushin konservatiivisista tukijoista hylkäsivät hänet. Suosion romahtaminen vaalien alla ja teksasilaisen monimiljonäärin Ross Perotin monien republikaanienkin tukema ehdokkuus johti Bushin tappioon vuoden 1992 presidentinvaaleissa demokraattien ehdokkaalle Bill Clintonille. Kun Perot sai jopa 19 % annetuista äänistä, saattoi Clinton, suhteellisen tuntematon nimi, voittaa vaalit.
Presidenttikauden jälkeen.
Hävittyään vaalit Bush vetäytyi julkisesta elämästä eläkkeelle. Bushit asuvat Houstonissa Teksasissa ja heidän kesäasuntonsa on Kennebunkportissa Mainessä.
Bushin vieraillessa Kuwaitissa huhtikuussa 1993 juhlistamassa Persianlahden sodan voittoa, Kuwaitin viranomaiset pidättivät 17 henkilöä syytettynä yrityksestä murhata Bush autopommilla. Rangaistuksena presidentti Clinton määräsi 26. kesäkuuta 1993 Tomahawk-ohjusiskusta Irakin tiedustelupalvelun päämajaan (Operation Southern Watch).
George Bushin presidentillinen kirjasto ja museo sijaitsevat Teksasin A&M-yliopiston kampuksella. Kymmenes Nimitz-luokan lentotukialus nimettiin "USS George H. W. Bushiksi", kun se laskettiin vesille 2009. George Bushin kansainvälinen lentokenttä Houstonissa nimettiin entisen presidentin mukaan 1997.


Halliburton.
Halliburton Energy Services on monikansallinen yritys, jonka päämaja sijaitsee Houstonissa, Texasissa. Se on maailman toiseksi suurin öljykenttäpalveluiden toimittaja Schlumbergerin jälkeen. Se perustettiin 1919 ja sen keskeisimmät toiminta-alueet ovat energia- ja öljyteollisuus, vaikka sillä on monia muitakin haaratoimintoja muilla alueilla. Halliburtonin alkuperäinen päämaja oli Dallasissa, Texasissa, mutta päämaja siirrettiin Houstoniin 2003.
1990-luvulta eteenpäin.
1990-luvun alussa Halliburtonin todettiin rikkoneen Yhdysvaltain liittovaltion kauppaesteitä Irakissa ja Libyassa. Yritys oli myynyt maihin öljynporausvarusteita ja tytäryrityksensä Halliburton Logging Servicesin kautta kuusi generaattoria Libyaan. Tunnustettuaan syyllisyytensä yritystä sakotettiin 1,2 miljoonalla dollarilla ja päälle 2,61 miljoonan dollarin rangaistukset.
2001 Wall Street Journalissa paljastettiin, että Halliburtonin sisaryritys Halliburton Products and Services Ltd. oli avannut toimiston Teheranissa, Iranissa. Yritys (HPS) toimi lehden mukaan "merkitsemättömän oven takana yhdeksännessä kerroksessa pohjoisen Teheranin uudessa toimistotalokorttelissa." HPS perustettiin 1975 Cayman-saarten veroparatiisissa.
Vaikka yritys täten ei ollut amerikkalainen sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä on kuitenkin sama nimi ja logo kuin Halliburton Energy Servicesillä ja Dow Jones Newswiren mukaan tarjoaa palvelua Halliburtonin yksiköiltä maailmanlaajuisesti Teheranin toimistostaan. Tällainen toiminta, aikana jolloin entinen varapresidentti Dick Cheney oli toimitusjohtajana, saattaa olla rikkonut Yhdysvaltain Trading with the Enemy-lakia, jonka tarkoitus on estää taloudellisen toiminnan viholliseksi julistettujen maiden kanssa. Halliburtonin puhemies kuitenkin kiistää tämän, määritellen HPS:n ulkomaiseksi yritykseksi, jonka toimintaan amerikkalaiset henkilöt eivät osallistu ja siten Halliburton ei toimi suoraan Iranissa.
Vuonna 2004, Halliburton toimi edelleen Iranissa. CNN totesi raportissaan Halliburtonin puhemiehen kertoneen uutistoimistolle, että HPS auttaa Irania rakentamaan öljylauttoja maan eteläiseen osaan.
Vuoden 2002 huhtikuussa Halliburtonin tytäryhtiö Kellogg, Brown and Root (KBR) sai seitsemän miljoonan dollarin sopimuksen tehtävänään toimittaa teräsrakenteet Guantanamo Bayn vankileirin Camp X-Ray -leiriin. Myöhemmin Halliburton sai myös kilpailuttamattoman sopimuksen toimia öljylähteiden tulipalojen sammutustöissä Irakissa, arvoltaan arviointien mukaan noin miljardi dollaria. Toukokuussa 2003 Halliburtonin roolia Irakin öljylähteillä laajennettiin kattamaan "tuotantolaitosten operoiminen ja tuotteiden jakelu".
Myös huhtikuussa 2003, Halliburton paljasti yhdysvaltalaiselle taloustutkintakomissiolle KBR:n maksaneen Nigerian viranomaiselle 2,4 miljoonaa dollaria lahjuksina saadakseen suotuisan verokohtelun.
Halliburtonia tutkitaan myös epäilyksistä voittosummien suurentelusta lisäämällä kulujen ylijäämät voittona osakkeenomistajien raportteihin. Halliburtonin mukaan tämä käytäntö on yleisesti hyväksytty kirjanpidollinen käytäntö.
Halliburtonin hallituksen tämänhetkinen puheenjohtaja ja toimitusjohtaja on David J. Lesar, joka otti paikan vastaan entiseltä varapresidentiltä Dick Cheneyltä. Cheney valittiin puheenjohtajaksi ja toimitusjohtajaksi 1995 ja vetäytyi virasta vuoden 2000 presidentinvaaleissa, saaden kultaiseksi kädenpuristukseksi 36 miljoonan dollarin eropaketin.
Viime vuosina yrityksen yhteydet Bushin hallintoon ja Irakin sodan epäselvyydet ovat nostaneet sen arvostelevan keskustelun kohteeksi.
Halliburton on ainoa yritys, jonka Osama bin Laden mainitsee vuoden 2004 huhtikuun nauhassa, jossa hän sanoo, että "Tämä on sota [Irakissa], joka hyödyttää suuryrityksiä miljardeilla dollareilla."


Rosa Luxemburg.
Rolf Bieblen tekemä Rosa Luxemburgin patsas
Rosa Luxemburg (puolaksi kirjoitettuna Róża Luksemburg 5. maaliskuuta 1871 – 15. tammikuuta 1919) oli puolalais-saksalainen vasemmistopoliitikko, sosialistinen filosofi ja vallankumouksellinen. Hän perusti yhdessä Karl Liebknechtin kanssa marxilaisen ryhmän, joka 1. tammikuuta 1919 tuli tunnetuksi nimellä Saksan kommunistinen puolue (KPD).
Tausta.
Rosa Luxemburg syntyi juutalaiseen perheeseen Zamośćissa, lähellä Lublinia nykyisessä Puolassa. Paettuaan uhkaavaa pidätystä Sveitsiin, hän opiskeli Zürichin yliopistossa muiden ajan sosialististen vaikuttajien, kuten Anatoli Lunatšarski ja Leo Jogiches, kanssa. Vuonna 1897 Luxemburg väitteli Zürichissä tohtoriksi tutkimuksellaan "Polens industrielle Entwicklung" (Puolan teollinen kehitys).
Sosialistinen toiminta.
Luxemburg perusti yhdessä Leo Jogichesin ja Julian Marchlewskin kanssa 1893 lehden "Sprawa Robotnicza" (Työläisen asia) vastustamaan Puolalaisen sosialistipuolueen PPS:n nationalismia. Hän uskoi, että Puola voi itsenäistyä ainoastaan, mikäli Saksassa, Itävalta-Unkarissa ja Venäjällä tehdään vallankumous. Kuitenkin Luxemburg piti taistelua kapitalismia vastaan itsenäisyyttä tärkeämpänä. Lenin katsoi kansallisen vapautusliikehdinnän sosialismin esiasteena ja sen vuoksi tuettavana. Luxemburg puolestaan katsoi kansojen itsemääräämisoikeuden voivan toteutua vasta sen jälkeen kun monarkia ja kapitalismi on voitettu koko Euroopassa.
Luxemburg perusti yhdessä Karl Liebknechtin kanssa internationalistisen ryhmän, josta tuli vuonna 1915 Spartakistiliitto. Tämä vastaavasti oli ensin sosiaalidemokraattisen puolueen (SPD) ja myöhemmin Itsenäisen sosiaalidemokraattipuolueen vasen siipi, ennen muuttumistaan kommunistisen puolueen ytimeksi.
28. kesäkuuta 1916 Luxemburg ja Liebknecht tuomittiin kahden vuoden vankeusrangaistukseen. Tuomionsa aikana hän kirjoitti useita artikkeleita, mukaan lukien Venäjän vallankumouksesta. Huolimatta bolsevikkeihin kohdistamastaan arvostelusta Luxemburg pysyi uskollisena Leninin ja bolsevikkien kannattajana.
Spartakistikapina ja kuolema.
Luxemburg oli aktiivinen 1918 saksalaisessa vallankumouksessa, mutta hän vastusti niin sanottua spartakistikapinaa, koska piti sitä uhkarohkeana yrityksenä. Hän vastusti myös kommunistisen puolueen perustamista 1. tammikuuta 1919, sillä hänestä se oli ennenaikaista, vaikka puolue tulikin Liebknechtin ja Luxemburgin johtoon ja Luxemburg luonnosteli sen ohjelman 31. joulukuuta 1918.
Hallitsevan sosiaalidemokraattisen puolueen johtaja Friedrich Ebertin ja puolustusministeri Gustav Nosken käskystä sotaveteraaneista koostuvat vapaajoukot (Freikorps) kukistivat marxilaisten spartakistikapinan ja surmasivat sen johtajat, Karl Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin 15. tammikuuta 1919 kuulusteltuaan ja pahoinpideltyään heidät.
Muistomerkkejä.
Kommunistisen Itä-Saksan hallitus nimitti Rosa Luxemburgin mukaan Berliinin historiallisessa keskustassa sijaitsevan aukion Rosa-Luxemburg-Platz -aukioksi. Saksalaisen Vasemmisto-puolueen taustasäätiö kantaa hänen nimeään.
Samoin Neuvostoliitossa nimettiin mm. laivoja hänen mukaansa. Malliesimerkki on Petroskoissa vuonna 1942 haltuunotettu matkustajalaiva "Rosa Luxemburg" joka suomalaisten hallussa kantoi nimeä "Äänislinna".
Margarethe von Trotta on ohjannut vuonna 1986 valmistuneen palkitun elämäkertaelokuvan "Rosa Luxemburg".


Rosa Parks.
Rosa Louise McCauley (4. helmikuuta 1913 Tuskegee, Alabama, Yhdysvallat – 24. lokakuuta 2005 Detroit, Michigan Yhdysvallat) oli ompelijatar, jota pidetään tärkeänä hahmona amerikkalaisen kansalaisoikeusliikkeen piirissä. Hänet tunnettiin paremmin avioliittonimellään "Rosa Parks".
Varhaiselämä.
Parks syntyi Tuskegeessä, Alabamassa ja on tunnettu 1. joulukuuta 1955 tapahtuneesta pidätyksestä, kun hän kieltäytyi antamasta paikkaansa bussissa valkoiselle miehelle Montgomeryssa, Alabamassa. Hänet pidätettiin ja tuomittiin häiriökäyttäytymisestä. Kun Parks valitti tuomiosta, Yhdysvaltain korkein oikeus viimein teki tuomion, joka julisti bussipalveluissa tapahtuvan rotuerottelun perustuslain vastaiseksi. Martin Luther King käytti Parksin saamaa tuomiota nostaakseen vuoden mittaisen bussiboikotin Montgomeryssä. Tapaus myös auttoi järjestämään muita rotuerottelun vastaisia protesteja.
Ihmisoikeusaktivismi.
Vaikka Parks tunnetaan kieltäytymisestään luovuttaa paikkaansa bussissa, hän ei ollut ensimmäinen joka teki niin. Ihmisoikeusjärjestö National Association for the Advancement of Colored People (NAACP) oli hyväksynyt ja ajanut muitakin vastaavia tapauksia, kuten esimerkiksi kymmenen vuotta aikaisemmin tapahtunut Irene Morganin tapaus, joka myös johti voittoon korkeimmassa oikeudessa, mutta tämä oikeuspäätös kumosi rotuerottelun ainoastaan osavaltioiden välisessä bussiliikenteessä. Rosa Parksin tapausta pidetään merkkipaaluna, koska se vaikutti kaikkiin rotuerottelulakeihin. NAACP oli myös harkinnut, mutta luopunut muutamasta aikaisemmasta protestoijasta, jotka nähtiin epäsuotavina oikeuskäsittelyn painetta ajatellen.
18. huhtikuuta 2006, yli 50 vuotta myöhemmin Alabaman osavaltion lainsäädäntöelin armahti hänet postuumisti rotuerottelulain rikkomisesta bussitapauksessa.
Palkinnot ja perintö.
Rosa Parksin saama mitali. Mitalissa lukee "Mother of the Modern Day Civil Rights Movement" eli "Nykyajan kansalaisoikeusliikkeen äiti"
Parks taisteli rasismia vastaan koko elinikänsä ja sai vuonna 1999 Kongressin kultamitalin toiminnastaan. Lisäksi hänen mukaansa on nimetty kirjasto ja museo, jotka käsittelevät kansalaisoikeustaistelua. Maarit Hurmerinta on levyttänyt kappaleen "Rosa", joka kertoo Rosa Parksista.
Kuolema.
Parks sairasti dementiaa ja kuoli 92-vuotiaana 24. lokakuuta 2005 nukkuessaan.


Lapuan liike.
Lapuan liike (joskus Lapuanliike,) oli vuosina 1929–1932 vaikuttanut suomalainen oikeistoradikaali kommunisminvastainen kansanliike. Alkuvaiheessaan liike oli luonteeltaan yleisporvarillinen, mutta saavutettuaan ensisijaisen tavoitteensa, kommunistisen toiminnan kieltämisen, liike radikalisoitui ja menetti maalaisliiton ja maltillisen oikeiston tuen. Lapuan liike lakkasi epäonnistuneen Mäntsälän kapinan (27. helmikuuta – 6. maaliskuuta 1932) jälkeen, kun se oli epäonnistunut laillisen hallituksen kaatamisessa. Liikkeen poliittista ohjelmaa jatkoi Isänmaallinen kansanliike (IKL) (1932–1944), joka ei koskaan saavuttanut Lapuan liikkeen asemaa.
Liikkeen taustan ja kehityksen pääpiirteet.
Liikkeen mukaan nurkkakuntainen puoluepolitikointi oli myrkyttänyt valtiollisen ilmapiirin ja saanut puolueet unohtamaan isänmaan ja suomalaisten edut. "Rämettyneen" parlamentarismin tilalle oli otettava luja hallitusvalta, jonka mahdollistajaksi Lapuan Liike Ry ehdotti mm. enemmistövaaleja. Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian ja Helsingin yliopiston Suomen historian dosentti Jussi Niinistön mielestä Lapuan liike oli Suomen poliittisen historian voimakkain kansanliike, ellei jopa koko Suomen historian voimakkain, koska se sai läpi kaikki alkuperäiset vaatimuksensa vuosien 1929–1930 välillä.
Alun perin kansanliike oli hallituksen tueksi suunnattu "ryhtiliike", mutta muuttui pian protestiliikkeeksi. Lapuan liikkeellä oli useita eri vaikutuskeinoja. Kansalaiskokoukset, kansalaislähetystöt, valtuuskunnat, joukkovoiman osoitukset ja eri kirjelmät olivat kansanliikkeen rauhallisia toimintamuotoja. Vaikutuskeinoja olivat myös työväentalojen kiinninaulaukset ja kunnanvaltuustojen "puhdistamiset", joissa kommunisteiksi tunnettuja kunnanvaltuutettuja painostettiin ja peloteltiin eroamaan luottamustehtävistään. Lapuan liike ei kaihtanut voimakeinoja, mikä johti myös lakien rikkomiseen. Tunnetuin toimintamuoto oli kommunistien ja muiden vasemmistolaisten "muilutukset" (kyyditykset), jotka olivat enemmän tai vähemmän väkivaltaisia. Osa kyyditetyistä päätyi itärajan yli Neuvostoliittoon. "Lapuan lain" nojalla lapualaiset syyllistyivät laittomien kyyditysten lisäksi lukuisiin pahoinpitelyihin ja jopa muutamiin murhiin.
Lapuan liike toimi vuoden 1929 lopulta vuoden 1930 loppuun spontaanina kansanliikkeenä, jonka vankkana kannatusalueena oli Pohjanmaa ja ideologisena johtajanaan karismaattinen maanviljelijä, aktivisti ja talonpoika Vihtori Kosola. Aluksi kansanliikkeen ydinjärjestö oli Suomen Lukko, jonka johtajana toimi Artturi Leinonen. Yleensä kirjoitusasulla "lapuanliike" tarkoitetaan juuri tätä kansanliikkeen vaihetta. Omana aikanaan kansanliikettä kuitenkin kutsuttiin yleisesti vain Lapuan liikkeeksi. Marraskuussa 1930 liike järjestäytyi järjestöksi nimellä "Lapuan Liike Ry", joka kuitenkin säilytti edelleen 30 000 aktiivijäsenensä ansiosta kansanliikkeen mittasuhteet. Tämä järjestö lakkautettiin epäonnistuneen "Mäntsälän kapinan" (27. helmikuuta – 6. maaliskuuta 1932) jälkeen 24. maaliskuuta 1932. Lapuan liikkeen ja Lapuan Liikkeen tärkein ero oli jälkimmäisen vaatimus sosiaalidemokraattisen eli kaiken jäljelle jääneen marxilaisen toiminnan kieltämisestä.
Alkuperäinen kansanliike nojasi ns. valkoiseen työväkeen eli ei-sosialistisiin työläisiin, erityisesti körttiläisiin talonpoikiin sekä muuhun maalaisväestöön, papistoon, virkamiehistöön ja muuhun koulutettuun sekä sivistyneeseen keskiluokkaan. Lapuan Liike Ry sen sijaan syntyi kansanliikkeen asteittaisen radikalisoitumisen myötä. Sen aktiiviseen kannattajakuntaan kuului ns. ylempää keskiluokkaa eli korkeita virkamiehiä, varakkaampaa sivistyneistöä, arvovaltaisempaa papistoa, vaikutusvaltaisia sotilasjohtajia sekä teollisuusjohtajia ja muita yritysmaailman edustajia.
Lapuan liike otti vaikutteita Euroopan eri äärioikeistolaisilta puolueilta, erityisesti Italian fasisteilta. Mussolinin valtaannousua ja toimintaa Italiassa ihailtiin avoimesti lapualaisten parissa. Vaikka Lapuan liike yhdistyikin aikansa yleiseurooppalaiseen kommunisminvastaiseen, oikeistoradikaaliin ja porvarilliseen liikehdintään, ei sitä aina lasketa varsinaisesti oikeistoradikaaliksi. Oikeistoradikalismi syntyi sittemmin jälkiaktivismin perinnöstä ja sitä edustivat myöhemmät 1930-luvun puolivälistä alkaen vaikuttaneet pienemmät järjestöt, jotka olivat yleensä syntyneet korkeasti koulutetun ja monesti Lapuan liikkeessä aikanaan vaikuttaneen sivistyneistön sisäpiiristä. Puoluepoliittisella päätöstasolla eräänlaista suomalaista oikeistoradikalismia edusti lähinnä Isänmaallinen Kansanliike (IKL), joka perustettiin lakkautetun Lapuan Liike Ry:n jatkajaksi 5. kesäkuuta 1932 Hämeenlinnassa.
Kansanliikkeen synnyn taustaa.
Koko kansanliikkeen ideologisena pohjana ja historiallisena taustana oli Suomen sisällissota ja muut vuosien 1917–1918 tapahtumat. Sodan jälkeen näytti siltä, että äärimmäinen vasemmisto oli pyyhitty pois Suomen poliittiselta kartalta, eikä Suomen porvarillista demokratiaa uhattu. Kuitenkin Neuvostoliitossa perustettu Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) alkoi toimia Suomessa 1920-luvulla Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen (SSTP) (1920-1923) ja sen seuraajan Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestön (STPV) (1924-1930) kautta. Kommunistit saivat eduskuntavaaleissa vuonna 1922 27 paikkaa, vuonna 1924 18 paikkaa, vuonna 1927 20 paikkaa ja vuonna 1929 23 paikkaa.
Samoin professori Juha Siltala on todennut väitöskirjassaan vuonna 1985, että kommunistit antoivat työmaaterrorillaan tehokkaan propaganda-aseen porvarillisille piireille. Erityisesti valkoista Suomea kannattaville nöyrtyminen "Moskovan kätyreiden" edessä oli karvas isku. Tutkija Pekka Vanhala tutki aikanaan gradutyössään vuonna 1967 482 anteeksipyyntötapausta, joista 40 % oli poliittisia. 93 % poliittisissa tapauksissa anteeksipyyntö johtui työläisen kuulumisesta suojeluskuntaan. Etelä-Pohjanmaalla kaikista julkisesti esitetyistä anteeksipyynnöistä peräti 73 % oli entisten suojeluskuntalaisten ja sisällissodan veteraanien esittämiä. Lapuan liike ottikin myöhemmin yhdeksi tavoitteekseen tämän työmaaterroriksi kutsutun ilmiön kitkemisen.
Lisäksi kommunistit järjestivät lakkoja sellaisilla tehtailla ja telakoilla, joissa tuotettiin hyödykkeitä valtion tarpeisiin. Esimerkiksi puolustusteollisuus joutui lakkotoiminnan kohteeksi. Erityisesti 10 kuukautta kestänyt sukellusvenevalmistaja Crichton-Vulcanin lakko Turussa vuonna 1927 kuumensi tunteita. Kommunistit saivat Neuvostoliitosta lakko-ohjeita rahallisten lakkoavustusten kera.
Kommunisminvastaisen kansanliikkeen syntymiseen myös porvaripuolueiden välisillä riidoilla oli suuri merkitys. Lapuan liikkeen silmissä sisällissota ja sen jälkeinen tila eli Valkoinen Suomi oli ollut yleisporvarillisuuden ja kansallisen olemassaolon ihannetila. Porvarit olivat yhteisesti olleet kukistamassa idästä suuntautuvaa punaista vaaraa, jonka torjuminen oli jäänyt puolitiehen. Lapuan liikkeelle tuo Valkoinen Suomi oli tavoiteltava ihanneolotila, kun taas keskustapuolueille se oli vain väliaikainen siirtymävaihe.
Sisällissodan voitonparaatissa Gustaf Mannerheim oli vaatinut lujaa hallitusvaltaa ja kansallisen olemassaolon eli Valkoisen Suomen säilyttämistä, mutta tulevan kansanliikkeen kannattajien mielestä näistä kumpikaan ei ollut toteutunut. Hallitusmuototaistelun, Mannerheimin poliittisesta elämästä syrjäyttämisen, punavankien armahdusten, keskustapuolueiden vähemmistöhallitusten ja erinäisten kriisien, kuten suojeluskuntaselkkauksen, jälkeen käytännössä kokonaan hallituksista poissuljettu Kokoomus oli riidoissa keskustapuolueiden (Maalaisliitto, Kansallinen Edistyspuolue) kanssa.
Aiemmin vankasti porvarillinen Ruotsalainen kansanpuolue taas teki kielipoliittista yhteistyötä SDP:n kanssa ja SDP taas tuki keskustan vähemmistöhallituksia. Tämä porvarillinen hajaannus, etu-, luokka- ja ryhmäpyyteistä syntyneet ristiriidat yhdistettynä kommunistien toiminnan aktivoitumisesta syntyneeseen vaaran tunteeseen ja vapaussotahenkeen synnytti Lapuan liikkeen, vaikka itse asiassa kansanliikkeen syntyessä 1929 kommunistivaara oli asiallisesti vähäisimmillään ja sosiaalidemokraatitkin olivat jo käytännössä sopeutuneet ja sitoutuneet porvarilliseen demokratiaan.
Yhtenä Lapuan liikkeen pohjana olivat lakonmurtajajärjestöt. Näistä tunnetuin oli Martti Pihkalan johtama "Yhtymä Vientirauha". Lakon puhjettua Vientirauhan kortiston työmiehet tuotiin tekemään työt ja työtaistelu saatiin murrettua. Pohjalaisilla oli aktiivinen merkitys lakonmurtamistoiminnassa, esimerkiksi Vientirauhan vaikeimpina aikoina valtakunnallisen satamalakon vuosina 1928–1929 lakonmurtajista suurin osa oli pohjalaisia. Etelä-Pohjanmaalla lakonmurtajien värvääjänä toimi jo aikaisemminkin jääkäreitä, heimosotureita ja sisällissodan valkoisia värvännyt maanviljelijä Vihtori Kosola.
Vientirauhan lisäksi tunnettu järjestö oli Gustaf Mannerheimin ja P. E. Svinhufvudin perustama "Suomen Suojelusliitto", joka jakoi lehdistölle antikommunistisia tiedotteita. Lisäksi kommunisminvastaista valistustyötä harjoittivat Akateeminen Karjala-Seura ja siitä irronnut "Itsenäisyyden Liitto". Ehkä merkittävin Lapuan liikkeen syntyyn vaikuttanut järjestö oli "Vapaussodan Rintamamiesten Liitto", jonka tavoitteena oli kommunismin kitkeminen ja työmaaterrorin poistaminen.
Lapuan haastejuhlat.
Marraskuussa 1929 Suomen Ammattijärjestö (SAJ) julisti maahan epäonnistuneesti yleislakon sillä seurauksella, että maassa asenneilmapiiri kääntyi nopeasti kommunisminvastaiseksi.
Suomen kommunistisen nuorisoliiton jäsenet olivat alkaneet härnätä porvareita kiertämällä pitkin kyliä punaisissa sirppi ja vasara -paidoissa ja pilkaten itsenäistä Suomea ja kristillisiä arvoja. Nuorisoliike oli SKP:n virein ja puhdasoppisin osa, joka ulotti vuoden 1929 kuluessa Kominternin VI kongressin suosittaman näyttävän toiminnan myös "valkoisen Suomen" ydinalueelle, Etelä-Pohjanmaalle. Esimerkiksi Kurikassa järjestetyssä juhlassa Jeesusta kutsuttiin "huoranpenikaksi" ja Lapuan työväentalolle pystytettiin iso Neuvostoliiton lippua kuvannut kyltti, jossa luki: "Tämän lipun alle pyrkikäämme".
Lapualla kommunistinen "Lapuan Nuorten Työläisten Opintoyhdistys" järjesti SKP:n Vaasan päämajan toimeksiannosta 23.–24. marraskuuta 1929 "Lapuan haastejuhlat", jonka ohjelmistossa pilkattiin Mannerheimia ja itsenäistä Suomea. Jo 23. marraskuuta paikalliset koulupojat olivat heittäneet tilaisuuteen hajupommeja ja rynnänneet raastamaan punaisia paitoja esiintyjien päältä. Poliisi keskeytti juhlan ennen kuin tilanne oli muuttumassa ilmitappeluksi. Iltajunalla 23. marraskuuta saapuneita kommunisteja ei päästetty laskeutumaan junasta ja työväentalon luota kuului laukauksia. Lopulta seuraavana päivänä 24. marraskuuta noin tuhat ihmistä ympäröi työväentalon. Lapualaiset marssivat taloon sisälle Vihtori Kosolan johdolla ja lausuivat: "Täällä on jo tarpeeksi pilkattu Jumalaa, harjoitettu maanpetoksellista toimintaa ja halvennettu isänmaata, nyt se leikki loppuu tähän kerta kaikkiaan!" Ilmoituksen jälkeen lapualaiset riisuivat väkivaltaisesti kommunistien punaiset paidat ja heittivät paikalle saapuneen kansanedustajan ja punaupseerin Emil Tabellin ankaran ripityksen jälkeen ulos. Lopulta välikohtaus muuttui joukkotappeluksi, jonka rauhoittivat vasta paikalle tulleet poliisit. Kahakassa mm. revittiin työväentalon seiniltä kyltit "Jumala auttakoon porvareita" ja "Jumala on valtuuttanut kapitalistit ryöväreiksi". Lopulta kommunistit ajettiin pois Lapualta koulupoikien kepposten ja pilkkausten saattelemana.
Kommunistien hallussa ollut Lapuan työväentalo naulattiin kiinni. Kun se piti jälleen avata olosuhteiden muututtua syyskuussa 1931, syntyikin uusi sisäpoliittinen kriisi.
Kansalaiskokoukset.
Maalaisliittolainen maanviljelijä Kustaa Tiitu otti yhteyttä sanomalehti Ilkan päätoimittajaan Artturi Leinoseen kansalaiskokouksen kutsumiseksi. Ilkassa ja Vaasa-lehdessä julkaistiin ilmoitus: "Etelä-Pohjanmaan käsittävä kansalaiskokous Lapuan Seurahuoneella ensi sunnuntaina joulukuun 1. päivänä alkaen kello 13. Kokouksen käsiteltäväksi esitetään kommunistien yhä yltyvä kiihotustoiminta. Joukko lapualaisia".
Kansalaiskokoukseen tuli lopulta yli 2 000 henkeä ja muistakin maakunnista, lisäksi lehtimiehiä oli paljon ja sen järjestäneeseen toimikuntaan kuuluivat Tiitun, Leinosen ja Kosolan lisäksi kokoomuslaiset rehtori Hilja Riipinen ja Lapuan kirkkoherra K. R. Kares. Lapuan kokous kesti yli kolme tuntia ja sen aikana käytettiin yli 80 puheenvuoroa. Leinonen ilmaisi puheessaan, että kansan yhteinen tahto oli murskata kommunismi ja kysyi, voiko sen toteuttaa laillisin keinoin. Kosola viittasi vuoden 1925 korkeimman oikeuden päätökseen lakkauttaa kommunistien peitejärjestö ja arvosteli, etteivät kommunistit "kunnioita Suomen kansan pyhänä pitämää uskontoa ja yhteistä isänmaata, Suomen lakeja, eikä muuta, mikä on pyhänä pidetty meillä sukupolvesta toiseen". Kaikki puheenvuorot eivät kuitenkaan myötäilleet Leinosen ja Kosolan tapaan laillisuutta, esimerkiksi helsinkiläinen aktivisti Ahto Sippola kehotti kokouksen osallistujia ottamaan aseet mukaan ja marssimaan Helsinkiin.
Kansalaiskokouksen yhdeksi merkittäväksi puhujaksi nousi ylistarolainen herännäisjohtaja Vihtori Herttua, joka sanoi: "On vallalla itsekkäät pyyteet ja niitä eivät ymmärrä vuoden 1918 miehet. Ei eduskunta meitä pelastanut 1918, oli vain juonitteluja ja lörpöttelyjä. Kenet Jumala tahtoo hukuttaa, sen hän lyö sokeudella". Kokouksessa ilmaistiin pettymys epävakaisen sisäpoliittiseen tilanteeseen ja siihen, että puolueet, erityisesti porvaripuolueet, toistensa kanssa kilpaillessaan eivät välittäneet, minne suuntaan Suomi oli menossa. Lopulta kokous päätti yksimielisesti, että kaikki SKP:n toimintamuodot oli lakkautettava tai muuten syttyisi sisällissota. Loppulausunnossaan se ei ymmärtänyt, "miksi sananvapautta voi käyttää kaiken sen herjaamiseksi ja häpäisemiseksi, mikä Suomen kansan siveellisen ja oikeudellisen tietämisen pohja ja perustus". Lisäksi se ihmetteli, miten maanpetollisen puolueen annettiin noin vapaasti toimia kaiken sen järjestelmän purkamiseksi, mikä mahdollisti koko tämän maanpetollisen puolueen olemassaolon. Kokous antoi kuitenkin kaiken tukensa valtiovallalle kommunismin hävittämiseksi.
Vaikka Lapuan kokous 1. joulukuuta 1929 olikin vaikuttavin, ei se suinkaan ollut ainut, eikä ensimmäinenkään. Ilmeisesti yleisporvarillista rintamaa tavoitellut "Karjalan Kansalaisliitto" järjesti ensimmäisen kansalaiskokouksen 29. marraskuusta 1929 Sortavalan Seurahuoneella. Viipurin seudulla toiminut vuonna 1917 perustettu Karjalan Kansalaisliitto oli suunnitellut jo syksyllä 1929 kommunisminvastaista kansalaistoimintaa ja oli saanut tehtäväkseen järjestää kansalaiskokouksia. Kokous yhdisti alkavan liikehdinnän vuoden 1918 taisteluun ja ilmaisi kaiken tukensa pohjalaisille: "Toivoton olisi kansamme tulevaisuus, ellei suomalainen veri kuohahtaisi nähdessään isänmaan rienaajien kataluuksia. Tammikuussa 1918 sykkivät Pohjanmaan ja Karjalan miesten sydämet voimakkain yhteistunnoin. Niin vieläkin. Kunnian laki on miehen laki".
1. joulukuuta 1929 järjestettiin satojen osanottajien kansalaiskokoukset Lapuan lisäksi aktivisti, maisteri Antti Sarven ja neuvosmies Eero HämäläinenEero Hämäläisen johdolla Kuopiossa, varatuomari K. A. Raevaaran ja asessori Onni Heinonkosken johdolla Mikkelissä, maanviljelijä, kansanedustaja Evert Nukarin ja Etelä-Hämeen suojeluskuntapiirin päällikkö Ernesti Suolahden johdolla Hämeenlinnassa, johtaja K. Brofeldtin johdolla Kotkassa sekä piirilääkäri W. Vartiovaaran johdolla Savonlinnassa. Kaikki kokoukset ilmoittivat tukevansa kaikkia päätöksiä, mitä ikinä Lapualla tultaisiin tekemäänkään. Ilmeisesti kansalaiskokouksia oli suunniteltu jo paljon aiemmin niiden yhtaikaisuudesta päätellen. Lisäksi kokousten asioiden käsittelyjärjestys oli kaikilla paikkakunnilla sama.
Kansalaislähetystöt.
Lapuan kokous päätti lähettää Helsinkiin 20-henkisen Artturi Leinosen johtaman lähetystön pyytämään hallitusta toimimaan kommunistien kiihotustyön lopettamiseksi. Aamulla 6. joulukuuta 1929 Helsingin rautatieasemalla lähetystöä vastassa oli tuhat ihmistä ja varapuheenjohtaja Vilho Helasen johdolla Akateeminen Karjala-Seura (AKS). 7. joulukuuta lähetystö antoi Lapuan kokouksen päätökset Kallion vähemmistöhallituksen tietoon. Lähetystön ottivat vastaan kaikki eduskuntaryhmät, paitsi kommunistit. Lisäksi lähetystö kävi tasavallan presidentti Lauri Kristian Relanderin luona. Presidentti liikuttui kyyneliin, kun puhemiehenä toiminut Hilja Riipinen ilmoitti kansan vaativan valtiovallalta enemmän tekoja kuin puheita. Relander antoi kaiken tukensa kansanliikkeelle ja kirjoitti, että kansanliike "on ollut siunaukseksi tälle maalle ja kansalle, siitä olen varma". Saman päivän iltana lähetystö kutsuttiin AKS:n järjestämiin itsenäisyyspäivän juhliin. AKS antoi liikkeelle täyden tukensa ja Urho Kekkonen ilmoitti tukensa järjestön äänenkannattajassa "Suomen Heimo"ssa. Kekkonen ilmoitti, että työläisten olojen parantamista kannatetaan, mutta Neuvostoliiton myötäilyä ei. Osa lähetystöstä kävi vielä itsenäisyystaistelija, valtioneuvos J. R. Danielson-Kalmarin luona, joka samoin ilmaisi tukensa liikkeen tavoitteille.
Lapuan lähetystön jälkeen Helsinkiin alkoi saapua lähetystöjä eri maakunnista ja uusia kokouksia järjestettiin. Tilanne kehittyi joulukuun 1929 alussa todella nopeasti. Valtiovalta otti tämän kansanliikkeen ensimmäisen vaiheen vastaan erittäin mielellään ja piti sitä valtiollista elämää tervehdyttävänä sekä ryhdistävänä aavistaessaan samalla sen voiman. Tuolloin reilusti sosialistisia olleet sosiaalidemokraatitkin hyväksyivät kommunisminvastaisen liikehdinnän, eivätkä pitäneet sitä haittana, vaan pikemmin hyötynä.
Lähetystöjen vaatimukset tuottivat kansanliikkeen ensimmäisen voiton. Juuri ennen joulua 1929 hyväksyttiin uusi yhdistyslaki, joka kielsi uuden yhdistyksen perustamista lakkautetun tilalle. Tällä perusteella kommunistien opintoyhdistykset voitiin lakkauttaa.
Lapuan toinen kokous ja Suomen Lukko.
a> pidetyssä Lapuan toisessa kokouksessa perustettiin maltillinen kommunisminvastainen kattojärjestö "Suomen Lukko". Kokous kuitenkin ennakoi liikkeen radikalisoitumista ja suoran toiminnan aloittamista.
Lapuan Seurahuoneella järjestettiin toinen suuri kansalaiskokous 15. maaliskuuta 1930. Kokous oli virallisesti valtakunnallinen ja muutenkin virallisempi, koska kokous oli sallittu vain muiden järjestöjen ja kansalaiskokousten valtuutetuille. Yleisö pääsi pääsymaksua vastaan parvelle. Puheenjohtajina toimivat Artturi Leinosen lisäksi tehtailija H. A. Koristo Turusta, pankinjohtaja Isak Kaitera Oulusta ja maanviljelysneuvos Aatos Schildt Jyväskylästä. Sihteereinä olivat varatuomari Lauri Halme ja kauhajokelainen konsulentti M. E. Harja. Kokouksen ilmapiiri oli huomattavasti jännittyneempi ja radikalisoitunut marraskuun lopulta. Vaikka liikkeen johtomiehiksi muodostuneet Artturi Leinonen ja Vihtori Kosola korostivat maltillista linjaan, kokouksen kenttäväki oli kyllästynyt poliitikkoihin ja muihin vallanpitäjiin suuntautuen pikkuhiljaa yhä enemmän ulkoparlamentaarisen suoran toiminnan kannalle. Radikaalin linjan johtohenkilöiksi olivat muodostumassa kauppaneuvos Rafael Haarla, Lapuan kirkkoherra K. R. Kares ja jääkärimajuri Gunnar von Hertzen. Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin valistusohjaaja, vapaaherra Lauri Yrjö-Koskinen vaati "tekoja valistuksen sijaan", mutta tarkoitti lähinnä tiukempien kommunisminvastaisten lakien säätämistä.
Liikkeen ilmapiiri oli radikalisoitunut, koska kommunistien toimintaa ei poliitikkojen lupauksista huolimatta lakkautettu. Suoran toiminnan linjaa kannattaneet perustelivat mielipidettään sillä, että "isänmaallinen kapina" oli parempi kuin "isänmaaton laillisuus". He myös perustelivat historiallisilla seikoilla; olivathan jääkäritkin aluksi toimineet vastoin silloista lakia, mutta silti heidän merkityksensä oli ollut Suomelle suuri. Kommunisteiksi tunnettuja kansanedustajia oli eri valiokunnissa, jossa he pääsivät käsiksi myös arkaluontoisiin ja salaisiin maanpuolustusta koskeviin tietoihin. Kokous käsitteli pääasiassa kommunistista lehdistöä, jota ei saatu tukahdutetuksi, koska eduskunnassa sosiaalidemokraatit, RKP ja kommunistit vastustivat painovapauslain rajoituksia. Lapualla ärsytti erityisesti Vaasassa ilmestyvä kommunistinen "Työn Ääni" (1924–1930), joka julisti ateismia ja maailmanvallankumousta.
Vaikka kokouksen perusteella näytti siltä, että kansanliike oli jo nyt hajoamassa kahtia, kokous pääsi yksimieliseen päätökseen: Päätettiin perustaa kommunismin- ja työmaaterrorinvastainen kansalaisjärjestö, jonka oli tarkoitus koota kattojärjestönä kaikki kommunisminvastaiset tahot. Syntyi yhdistys nimeltään "Suomen Lukko", jonka 32-jäsenisen valtuuskunnan koollekutsujaksi valittiin Vihtori Kosola. Myöhemmin Kosolan ehdotuksesta Suomen Lukon puheenjohtajaksi tuli Artturi Leinonen. Talousasioista vastasi Martti Pihkala avustajanaan ylioppilas Mikko Jaskari. Järjestön kotipaikaksi nimettiin Lapua, mutta toimisto sijoitettiin Helsinkiin.
Suomen Lukon jäsenistö oli pääasiassa puoluekannaltaan maalaisliittolaista ja kokoomuslaista, suoran aktiivisen toiminnan kannattajia oli vain muutama. Suomen Lukko kannatti kommunisminvastaisessa taistelussa valistusta ja laillisia toimintatapoja. Maalaisliitossa toivottiin ja uskottiin, että kansanliike kanavoituisi vain hallituksen tueksi, mutta suoran toiminnan kannattajat eivät innostuneet Suomen Lukon hitaasta yhdistystoiminnasta.
Työn Ääni vaikeni.
Kommunistisen "Työn Ääni" -sanomalehden rikotut latomakoneet.
Painovapauslain muutosehdotus.
Lapuan liikettä ärsytti se, että vasemmisto ja Ruotsalainen kansanpuolue (RKP) vastustivat painovapauslain muutosta, jota ei hyväksytty sen toivomuksen mukaisesti eduskunnassa alkukeväällä 1930. Liikkeen pyrkimyksenä oli siirtää painovapauslain valvonta tasavallan presidentin nimittämälle oikeuskanslerille oikeusministeriltä, jolloin tämä olisi voinut päättää valtioneuvostossa asiasta keskustelematta painovapauslain mukaisesti sen rikkoneeksi katsottujen kirjapainojen sulkemisesta.
Esimerkkitapaus Vaasan läänistä.
Näennäistä kansanliikkeen yhtenäisyyttä ehti kestää vain 13 päivää Suomen Lukon perustamiskokouksesta. Liikkeen johdossa päätettiin ryhtyä häiritsemään kommunistien toimintaa, ja kohteeksi valittiin lähellä Lapuaa Vaasassa painettava Työn Ääni -sanomalehti kirjapainoineen. Kustaa Tiitu oli kannattanut pientä päiväsaikaista häirintää kirjapainossa, mutta hän vastusti painokoneiden tuhoamista. Vaikka asia tuntui jääneen lepäämään, jatkoi silti Lapuan entinen nimismies ja Etelä-Pohjanmaan Pankin johtaja Yrjö Nikula iskun suunnittelua. Mikäli osallistujat jäisivät kiinni teostaan, oli kauppaneuvos Rafael Haarla luvannut maksaa heille mahdollisesti tuomittavat vahingonkorvaukset.
Isku kirjapainoon.
Yöllä 28. maaliskuuta 1930 alkoi suora toiminta. Vaasan satama-alueella maanviljelijä Pentti Alasaari ampui Mauser M1916 -pistoolillaan pari laukausta ilmaan hämätäkseen poliisia ja antaakseen näille alibin. Samaan aikaan Vaasan sisäisiä puhelinyhteyksiä häirittiin, ja 13 lapualaismiestä "Etelä-Pohjanmaan Pankin" johtajan ja Lapuan entisen nimismiehen Yrjö Nikulan sekä ylistarolaisen autoilijan Kustaa Vannaksen johdolla murtautui sisään ja hajotti "Työn Äänen" kirjapainon. Teko oli ilmeisesti Nikulan johdolla tarkkaan suunniteltu. Tekijät tulivat pian ilmi, sillä poliisi löysi kirjapainon lattialta kauhavalaispuukon, jossa oli Lapuan patruunatehtaan työntekijän Kullervo Leskisen nimi.
"Työn Äänen" kirjapainon rikottu kirjasinregaali ja siitä lattialle pudotettu kirjasinkasti.
Suomen Lukko erkanee.
Eduskunta oli teosta yllättynyt ja nuortasavaltalaiset Kyösti Kallion sekä Helsingin Sanomien johdolla vaativat tekijöiden ankaraa rankaisua. Edustajat ymmärsivät, että isku oli lapualaisten epäluottamuslause eduskunnan toimia kohtaan.
Teko herätti ristiriitoja myös lapuanliikkeen keskuudessa. Osa mukana olleista ei voinut hyväksyä laittomuuksia. Kun Suomen Lukko Artturi Leinosen ja Kustaa Tiitun johdolla sanoutui irti teosta ja tuomitsi sen rikoksena, kansanliike hajosi kahtia.
Vihtori Kosolasta johtaja.
Vihtori Kosola ei ollut kannattanut suunnitelmaa sen laatimisvaiheessa, mutta asettui tukemaan tekoa ja ilmoitti, että tekoon vastuullinen oli itse asiassa eduskunta, joka ei ollut aloittanut kommunismin kitkemistä. Artturi Leinonen, joka oli kieltänyt tekemästä iskua sekä Kustaa Tiitu ja Suomen Lukko menettivät keskuspaikkansa kansanliikkeessä ja suoran toiminnan aloittanut liike otti johtajakseen Vihtori Kosolan, joka ei itse ollut pyrkinyt näkyvään asemaan. Hänen kotitalostaan "Kosolasta" tuli Lapuan liikkeen keskuspäämaja.
Lapualaiset ilmoittautuivat julkisesti suurella joukolla iskuun syyllisiksi ja teon kannattajiksi. Työn Äänen hajotustyön tekijöiksi ja tukijoiksi ilmoittautui Kosolan, Yrjö Nikulan, Vihtori Herttuan ja ilmajokelaisen pankinjohtajan Iivari Koiviston johdolla 72 miestä. Lopulta varsinaiseksi rikkojiksi ilmoittautuivat lapualaiset maanviljelijä Jussi Muilu, harjoittelija Yrjö Hissa, sekä talonpojat Simo Lahdensuo ja Jussi Perämäki. Kauppaneuvos Rafael Haarla lupautui maksamaan kaikki tuomittujen sakot. Lapuan liikkeen pää-äänenkannattajan "Aktivisti"n ensimmäisessä numerossa teon kannattajaksi ilmoittautui 650 henkilöä. Lehdestä tuli suosittu ja sitä myytiin peräti 10 000 kappaletta. Lehden ilmoittama journalistinen linja oli voimakkaasti kommunisminvastainen.
Vaasan mellakka ja Asser Salon kyyditys.
a> kimpussa. Nieminen, jonka Etsivä Keskuspoliisi (EK) oli vihjannut olevan punaupseeri, vedettiin oikeustalosta ulos ja pahoinpideltiin lapualaisten toimesta, samoin kuin toistakymmentä muuta paikalla ollutta.
4. kesäkuuta 1930 Vaasan raastuvanoikeudessa alettiin käsitellä Työn Äänen kirjapainon särkemisjuttua. Esivalta tiesi, että päivä aiheuttaisi lapualaisliikehdintää, mutta kansanliike kieltäytyi peruuttamasta mielenosoitusta. Aikaisin aamulla 1 800 lapualaista saapui Vaasaan 200 Suomen lipuin koristellulla autolla. Mielenosoituksellisesti autokulkue pysähtyi ensin hajotetun kirjapainon kohdalle ja maaherran virka-asunnon eteen. Tämän jälkeen miehet tekivät kunniakäynnin Vaasan sankarihaudoille, jonka aikana laulettiin virsiä ja isänmaallisia lauluja sekä pidettiin puheita.
Eino Niemisen revittyjen housujen kaistaleet jaettiin halukkaille "kommunisminvastaisen taistelun muistoesineinä". Valokuvat otti helsinkiläinen lehtikuvaaja Paavo Poutiainen, joka yllytti väkijoukkoa pahoinpitelemään Niemistä saadakseen parempia kuvia.
Vaasan käräjämellakka.
Oikeudenkäynnin ollessa kesken lapualaiset pahoinpitelivät todistajana toimineen Työn Äänen faktori Eino Niemisen, jonka Etsivä Keskuspoliisi (EK) väitti olevan punaupseeri ja SKP:n organisaattori. Oikeustalon toisen kerroksen eteisessä Eino Nieminen joutui suukopuun hänet ympäröineiden talonpoikien kanssa. Sanaharkan jälkeen Lapuan liikkeen kannattajat kuljettivat Niemisen portaita alas oikeustalon ulkopuolelle, repivät hänen vaatteensa ja pahoinpitelivät Niemisen. Väkijoukko seurasi tekoa sivusta, eikä poliisi puuttunut asiaan. Lehtikuvaaja Paavo Poutiainen yllytti tekijöitä, ja saikin otetuksi yhdet Suomen lehdistöhistorian tunnetuimmat kuvat. Lapualaiset pahoinpitelivät myös noin kymmenen muuta vasemmistolaista, näiden joukossa vaasalaisen sosiaalidemokraattisen lehden "Nya Folkbladetin" toimittajan Allan Asplundin. Lisäksi lapualaisten uhreiksi joutui myös porvarillisesti ajattelevia kansalaisia, jotka yrittivät estää pahoinpitelyjä oikeusvaltioon vedoten.
Poliisimestari Gunnar Tallroth pelasti kuitenkin lopulta pahoinpidellyn Niemisen ja vei hänet poliisiasemalle. Nieminen ehti poistua poliisiasemalta juuri ennen kuin lapuanliikkeen kannattajat tunkeutuivat rakennukseen ja tarkastivat sen sellejä myöten poliisien voimatta tai haluamatta tätä estää.
Kun Työn Äänen asianomistaja, kommunistien kansanedustaja Asser Salo astui ulos oikeustalosta, mellakka paheni. Huolimatta siitä, että maaherra Bruno Sarlin yritti vedota käräjärauhaan, lapuanliikkeen kannattajat ottivat Salon kiinni ja muiluttivat tämän. Lapuan liike oli suunnitellut Salon sieppaamista jo, kun tämä oli saapunut välipäätöstä kuulemaan. Etsivä Keskuspoliisi (EK) seurasi tapahtumaa vierestä puuttumatta asiaan. Paikalla ollut EK:n etsivä Kosti-Paavo Eerolainen liittyi myöhemmin lapuanliikkeen radikaaliin siipeen. Lapualaiset eivät kuitenkaan osanneet päättää, mitä Salolle tulisi tehdä. Saloa uhattiin muilutuksen aikana ampumisella, mutta lopulta hänet vietiin Lapualle nuorisoseuran talolle, jossa hänet pakotettiin vannomaan, että hän ei enää astuisi Lapualle. Tämän jälkeen Salo vietiin Viitasaarelle, jossa hänet päästettiin vapaaksi.
Lapuanliikkeen miehet poistuivat ilmoitettuaan Työn Äänen toimitukselle, ettei lehteä julkaistaisi kahden kuukauden lakkautusajan päättymisenkään jälkeen. Lapualaisten poistuttua Vaasa jäi sotilaspartioiden haltuun.
Lapuan laki.
Liikkeen keskuudessa lapualaisten oman käden oikeutta alettiin kutsua Lapuan laiksi. Ajatuksen mukaan tekojen oikeutus määräytyi sen mukaan, kuinka paljon ne edistivät kommunisminvastaista toimintaa. Teon laillisuudella ei ollut merkitystä, sillä liikkeen ajatusmaailman mukaan lapuanliikkeen tulkitsema "kansan tahto" oli lain yläpuolella. 5. kesäkuuta 1930 Lapuan liike julisti Lapuan lain voimaan Etelä-Pohjanmaalla.
Aamuyöllä 8. kesäkuuta 1930 Työn Äänen kirjapainon hajottamiseen osallistuneet Yrjö Hissa ja Jussi Perämäki tekivät kaksoisitsemurhan. Pidätettyinä olleet nuorukaiset laskettiin kansanliikkeen ensimmäisiksi uhreiksi. Heidät haudattiin sankarihautausmenoin Lapualle ja Kosola laski haudalle seppeleen, jossa luki Kaarlo Kramsun "Ilkka"-runon sanat: "Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit' ei hanki". Lauseesta tuli yksi Lapuan liikkeen tunnuslauseista. Myöhemmin kesällä toiseksi tunnuslauseeksi muodostui "Me teemme, mitä tahdomme".
Kesä 1930: painostuksen aika.
Edistyspuolueen Bruno Sarlin poistettiin maaherran tehtävistään ja hänen tilalleen nimitettiin jääkärieversti Erik Heinrichs, minkä toivottiin parantavan valtiovallan ja paikallisten välejä. Kesäkuun puolessa välissä 1930 lapuanliike kuitenkin aloitti laajamittaiset kyyditykset eli muilutukset; kesällä tehtiin 254 kyyditystä tai kyydityksen yritystä. Kolme kyyditystä päättyi uhrin kuolemaan ja useimpia kyyditettyjä pahoinpideltiin. Muilutuksia suorittivat sekä paikalliset lapualaiset, että lapuanliikkeen iskujoukot. Kosola halusi painostaa kyydityksillä hallituksen eroamaan ja saada pääministeriksi Kansallisen Kokoomuksen Pehr Evind Svinhufvudin. Edistyspuolue ja Maalaisliitto protestoivat puheissaan liikkeen radikalisoitumista ja väkivallantekoja, mutta eivät kuitenkaan vetäneet tukeaan kansanliikkeeltä.
Kesällä 1930 lapualaisten painostus oli huipussaan. Kansanliike myös saavutti tärkeimmän tavoitteensa onnistuessaan lopettamaan kommunistien toiminnan käytännössä kokonaan. Kesän jälkeen suurin osa johtavista kommunisteista istui vankilassa, työväenlehdet oli lakkautettu ja kaikki työväentalot suljettu. Monessa maakunnassa myötämielisyydestä tai painostuksesta johtuen nimismiehet ja muut virkamiehet antoivat työväentalojen lakkautuskäskyt. Esimerkiksi Pohjois-Savossa kaikki 59 työväentaloa suljettiin nimismiehen ja maaherran käskystä.
Jotkut poliitikot katsoivat, että oli parempi hyväksyä laittomuudet, jottei uutta sisällissotaa syttyisi. Pääministeri Svinhufvud (Svinhufvudin II hallitus 4.7.1930–21.3.1931) jopa asetti varauksettoman tukensa kansannousulle ja -liikkeelle. Hän oli käynyt kesäkuun puolivälissä tutustumassa Etelä-Pohjanmaahan ja kansanliikkeeseen, ja vakuuttui matkalla lapuanliikkeen kansansuosiosta. Tasavallan ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg oli kuitenkin sitä mieltä, ettei laittomuus ollut puolusteltavaa, vaikka siihen ryhdyttäisiinkin toisten rikosten ja maanpetoksellisen toiminnan tukahduttamiseksi.
Marssi ja valtuuskunta.
a>, F. H. Holopainen, Alvar Brejlin ja K. V. Huhtala.
Tulevaa Lapuan liikkeen marssia varten järjestettiin 20.–21. kesäkuuta 1930 kokous Lapualla. Marssin järjestäminen oli suuri ja mittava työ. Kokoukseen Lapuan liike kutsui edustajat kaikista suojeluskuntapiireistä ja organisoi samalla kansanliikkeen valtakunnalliseksi. Lapuan liike kutsui ja nimesi henkilöt, joiden tuli järjestää omilla paikkakunnillaan kokoukset, jotka taas nimeäisivät heidät edustajikseen allekirjoittamalla valtakirjan. Käytännössä Lapuan liikkeen vaatimat valtakirjat allekirjoitettiin ilman mitään järjestettyjä kokouksia. Tässä vaiheessa muun muassa tohtori Kai Donner liittyi virallisesti Lapuan liikkeeseen Itä-Uudenmaan edustajana.
Edustajat muodostivat marssin järjestelyjä hoitamaan "Lapuan liikkeen valtuuskunnan", josta tuli näin virallinen Lapuan liikkeen edustajisto. Valtuuskuntaan kuului 16 eteläpohjalaista edustajaa, kaikista muista maakunnista yksi, ja Viipurista sekä Helsingistä, molemmista kaksi edustajaa. Yhteensä tähän valtakunnalliseen edustajistoon kuului 31 edustajaa. Marssin jälkeen valtuuskunnan merkitys väheni, mutta silti nimi "Lapuan liikkeen valtuuskunta" toimi erilaisissa tiedonannoissa ja painostuksissa Lapuan liikkeen edustajana.
Lopulta Kyösti Kallion IV hallitus (16.8.1929–4.7.1930) teki lakiin perustamattoman päätöksen lakkauttaa kaikki kommunistilehdet pelätessään lapualaisten muutoin ryhtyvän maanlaajuiseen laittomaan toimintaan. Eduskunta hyväksyi päätöksen 1. heinäkuuta 1930, vaikkei ollut vastaavaa ehdotusta hyväksynyt aiemmin keväällä. Lisäksi hallitus antoi eduskunnalle esityksen kommunistien toiminnan lakkauttamisesta ja alkoi taipua lapuanliikkeen vaatimuksiin. Myös presidentti Relander ryhtyi painostamaan hallitusta, joka lopulta 2. heinäkuuta jätti eropyyntönsä kestämättömän sisäpoliittisen tilanteen takia, huolimatta siitä, että oli juuri saanut eduskunnalta luottamuslauseen. 4. heinäkuuta muodostettiin lapuanliikkeen tavoitteiden mukaisesti P. E. Svinhufvudin johtama yleisporvarillinen hallitus, johon suunniteltiin Lapuan liikkeen edustajia. K. R. Karesta suunniteltiin opetusministeriksi ja Vihtori Herttuaa tai Kosolaa sosiaaliministeriksi. Svinhufvud ei kuitenkaan halunnut hallitukseen "kahta diktaattoria" ("tarkoittaen Svinhufvud ja Kosola"), eikä liikekään halunnut sotkeutua hallituspolitiikkaan. Lapuanliike oli hallitukseen verrattuna riittävän vahva: Sen ei tarvinnut sitoa käsiään. Myös kirkonmiesten K. R. Kareksen ja opetusministeriksi tulleen Paavo Virkkusen keskinäisillä (teologisista erimielisyyksistä johtuneilla) antipatioilla on arveltu olleen vaikutusta suunnitelman kariutumiseen.
Kansanedustajien sieppaus perustuslakivaliokunnasta.
Antaakseen pontta vaatimuksilleen Lapuan liike päätti näyttää joukkovoimaansa Helsinkiin tehdyllä talonpoikaismarssilla. Tehostaakseen voimannäyttöä Vihtori Kosola antoi käskyn muiluttaa kommunistiset kansanedustajat. Kaksi päivää ennen marssia, aamupäivällä 5. heinäkuuta 1930, lapualaisjoukko tunkeutui Kosti-Paavo Eerolaisen ja Artturi Vuorimaan johdolla Säätytaloon perustuslakivaliokunnan istuntoon siepatakseen kommunistien helsinkiläiset kansanedustajat Eino Pekkalan ja Jalmari Rötkön. Valiokunnan puheenjohtaja Väinö Voionmaa (SDP) ja Ernst von Born (RKP) yrittivät estää kaappausta, mutta Eerolainen käytti tilanteessa Etsivän keskuspoliisin (EK) virkamerkkiään ja lapualaiset saivat vietyä kansanedustajat autoon kyyditettäviksi, vaikka molemmat yrittivät kannettaessa tarrautua valiokuntahuoneen oveen. Kansanedustajat kyyditettiin Lapualle Kosolaan, josta heidät vapautettiin hallituksen ilmoitettua, että valtiovalta ei vastaanota marssia, mikäli edustajia ei vapauteta. Vastanimitetty Svinhufvudin hallitus oli jo 4. heinäkuuta taipunut määräämään kaikki kommunistikansanedustajat pidätettäviksi "maanpetoksellisesta toiminnasta epäiltyinä", mutta pidätyskäksy annettiin vasta seuraavana päivänä iltapäivällä. Eduskunta hyväksyi jälkeenpäin hallituksen toimenpiteen sosiaalidemokraattien ja ruotsalaisten esittämistä epäilyksistä huolimatta.
Talonpoikaismarssi.
Maanantaina 7. heinäkuuta 1930 järjestettiin Talonpoikaismarssi, joka oli kansanliikkeen suurin voimannäyttö ja käännekohta liikkeen historiassa. Talonpoikaismarssi oli hyvin suunniteltu massiivinen operaatio, jossa 12 000 Lapuan liikkeen kannattajaa marssi maakunnittain ja alueittain rykmentteihin, pataljooniin ja komppanioihin jaettuna suojeluskuntakurissa sekä -järjestyksessä. Marssijat olivat suomen- ja ruotsinkielisiä, sillä kielikysymys ei kiinnostanut Lapuan liikettä.
Alun perin marssin nimeksi oli suunniteltu "Suojeluskuntamarssi", mutta Suojeluskuntien komentaja Lauri Malmberg kielsi suojeluskuntaunivormun käytön. Liikkeen pääideana oli järjestää uusi tapahtuma, joka muistuttaisi valkoisen armeijan voitonparaatia 16. toukokuuta 1918. Vaikka liikkeen esikuvana oli voitonparaati, oli mallina myös vastaavia tapahtumia ulkomailta, erityisesti Ruotsin talonpoikien maanpuolustusmarssi vuonna 1914 ja Italian mustapaitojen marssi Roomaan vuonna 1922.
Ennen talonpoikaismarssia sisäpoliittinen tilanne oli erittäin jännittynyt. Hallituksen aseman osoittauduttua heiveröiseksi arveltiin jopa lapualaisten vallankaappauksen olevan mahdollinen. Aktiivisesti hallitusvallan kumoamista ei liikkeessä mietitty, mutta osa lapualaisista oli harkinnut kaappausta, mikäli hallitus ei toimisi riittävän aktiivisesti kommunisteja vastaan. Liike yritti rauhoitella yleistä mielipidettä tiedotteella. Marssin aikana sekä Lapuan liike että hallitus lupasivat taistella kommunismin hävittämisen puolesta ja tukea toisiaan. Hallitus kuitenkin pyysi kansanliikettä lopettamaan omankädenoikeuden käytön.
Kallion hallitus suunnitteli kaiken kommunistiseksi tulkittavan toiminnan kieltämiseen tähtäävän lakipaketin. Sosiaalidemokraattien vastustaessa esitystä hallitus ei eduskunnassa saanut puolelleen perustuslain muuttamiseen tarvittavaa vähintään kahden kolmasosan määräenemmistöä, jolloin osa laeista siirtyi lepäämään vaalien yli. Kostoksi lapualaiset kidnappasivat (muilutus) 17.–18. heinäkuuta 1930 eduskunnan sosiaalidemokraattisen varapuhemiehen Väinö Hakkilan Tampereen Teiskosta Lapuan kautta Kuortaneelle ja pahoinpitelivät hänet. Tällöin kommunistilakien käsittelyn nopeuttamiseksi presidentti Relander hajotti eduskunnan 15. heinäkuuta 1930 ja määräsi uudet vaalit pidettäväksi 1.–2. lokakuuta 1930.
Lapuanliikkeen uhkailu ja painostus sävytti vaalitaistelua. Hallitus antoi maaherroille laajat valtuudet äärivasemmiston vaalitoiminnan estämiseksi. Presidentti Relander kehotti kansaa äänestämään ehdokkaita, jotka hyväksyisivät kommunistilait. Kokoomus ja SDP lisäsivät paikkalukuaan, mutta äärivasemmiston hävitessä eduskunnasta kokonaan vasemmiston paikat eivät riittäneet edes kolmasosan määrävähemmistöön. Uusi eduskunta hyväksyi kommunistilait lokakuussa 1930. Kaikki "kommunistiseksi tulkittu" poliittinen ja ammatillinen järjestötoiminta lakkautettiin, ja kommunisteiksi epäillyiltä henkilöiltä kiellettiin Suomen perustuslain mukainen oikeus osallistua vaaleihin. Kommunisteiksi epäiltyjä myös vangittiin; usein tekaistuin tai heiveröisin syytöksin.
Eduskunnan varapuhemiehen kyyditys.
Suomessa eduskunnan puhemies on tasavallan presidentin jälkeen toiseksi korkea-arvoisin henkilö. Näin ollen eduskunnan varapuhemiehen ja Tampereen kaupungin kunnallispormestarin (1920-1952) Väinö Hakkilan kyyditseminen vastoin tahtoaan oli vaikuttava ja julkisuutta herättävä teko. 18. heinäkuuta 1930 tapahtui ensimmäinen kyyditys, joka todella nakersi julkisuudessa liikkeen kannatusta. Kansanliikkeen alamäen voidaan katsoneen alkaa tuosta päivästä lähtien. Tuolloin kyyditettiin korkeimmassa valtiollisessa asemassa ollut sosiaalidemokraatti, eduskunnan varapuhemies Väinö Hakkila, joka oli menossa kesähuvilalleen Teiskoon. Hakkila pysäytettiin Teiskossa aseilla uhaten ja pakotettiin toiseen autoon. Hakkila muilutettiin vaikka hän kuuluikin puolueensa oikeistosiipeen, koska hän oli arvostellut kansanliikkeen toimintatapoja, erityisesti muilutuksia. Hakkila vietiin Kuortaneelle, matkan aikana hänet uhattiin viedä Neuvostoliittoon ja häntä istutettiin muurahaispesässä. Jussi Muilu esti kuitenkin Hakkilan tappamisen. Lopulta Hakkila ilmaisi tukensa Lapuan liikkeelle ja lupasi vetäytyä politiikasta, jolloin hänet vapautettiin.
Väinö Hakkilan kyydityksen olivat suunnitelleet Lapuan liikkeen taloudellisen tukijan, kauppaneuvos Rafael Haarlan poika Vapaussodan Rintamamiesliiton puheenjohtaja Eino Haarla, Aamulehden toimittaja, Vapaussodan Rintamamiesliiton sihteeri Eero Rekola ja liikeapulainen Yngve Mustonen. Kaikki olivat tamperelaisia. Haarla ja Rekola värväsivät viisi muiluttajaa, joita johti myöhemmin Suomen Kansan Järjestön johtajana toiminut jääkärikapteeni Arvi Kalsta. Kalsta tuomittiin kyydityksen pääsuorittajana kahdeksan kuukauden kuritushuonerangaistukseen. Vapaussodan Rintamamiesliitonkin maine kärsi pahasti kyydityksen myötä. Teko tuomittiin laajasti ja sen jälkeen Lapuan liikkeen varmana tukijana lehdistössä suurista lehdistä toimi lähinnä vain Uusi Suomi ja jossain määrin myös Aamulehti.
Kareksen radikaalin lausunnon osuus, jossa puhuttiin eduskuntapuolueiden itsevallan kumoamisesta, sai tasavaltaista hallitusmuotoa tukeneet kansalaiset takajaloilleen. Kares oli julistanut jo kesällä Vihtori Kosolan "Jumalan valitsemaksi kansanjohtajaksi". Tästä julistuksesta tuli sittemmin erittäin tunnettu. Syyskuussa 1930 Turussa Kosola kuitenkin yritti rauhoitella radikaalista siivestä kuuluneita lausuntoja sanomalla: "Lapuan liike ei ole pyrkinyt eikä pyri hallitsemaan maata. Sitä varten ovat hallitus, eduskunta ja eri hallintoelimet".
Syksyn eduskuntavaalit 1930 ja liikkeen kannatuksen lasku.
Eduskuntavaalit 1. - 2. lokakuuta nostattivat poliittisen myrskyn. Lapuan liike painosti porvarillisia puolueita luomaan yleisporvarillista rintamaa. Tosin kansanliikkeen omakin yhtenäisyys alkoi rakoilla, kun maltilliset ja radikaalit alkoivat ottaa yhteen entistä enemmän. Lopulta liikkeen johto kehotti syyskuun puolessa välissä kannattajiaan lopettamaan kyyditykset hallituksen painostuksesta. Syyskuussa syntyikin vaaliliitto nimeltä "Isänmaallinen vaaliliitto", johon oli tarkoitus koota kaikki liikkeen määritelmän mukaan isänmaalliset eli käytännössä kommunisminvastaiset tahot puoluekannasta riippumatta. Vaaliliitto ei kuitenkaan saanut kuin alle 10 000 ääntä. Älymystön edustajat ja voimahahmot vetosivat ennen vaaleja sekä kansanliikkeen puolesta että sitä vastaan. Lapuan liikkeen tukijoiksi ilmoittautuivat esimerkiksi Mannerheim ja Danielson-Kalmari. Vaaleissa porvarilliset puolueet saivat 134 edustajaa ja sosiaalidemokraatit 66 edustajaa. Kansallinen Kokoomus lisäsi paikkalukunsa 28:sta 42:een edustajaan. Kommunistien vaalijärjestö, jonka ehdokasasettelulle asetettiin osittaisia esteitä, sai vain 11 504 ääntä eli 1,02 % äänistä, mikä ei tuottanut yhtään eduskuntapaikkaa.
Uusi eduskunta äänesti pienimmälle mahdollisella kahden kolmasosan määräenemmistöllä voimaan tasavallan suojelulain, jolla virallisesti kiellettiin kommunistien toiminta. Suomessa äärivasemmistolla ei ollut laillisia toimintaoikeuksia ennen kuin vasta jatkosodan jälkeen vuonna 1944. Joulukuussa säädettiin työrauhalaki, jolloin liikkeen keskeisimmät tavoitteet oli saatu läpi. Samoihin aikoihin liikkeen kannatus alkoi laskea.
Keskeisin kansanliikkeen suosion laskija oli erityisesti loppukesän ja syksyn 1930 kyyditysskandaalit. Suurin osa syksyn kyydityksistä tehtiin paikallisesti yksittäisten henkilöiden tekoina Lapuan liikkeen ja Lapuan hengen nimissä, monet ilman liikkeen johtohenkilöiden tietoa. Toisaalta liike ei myöskään tuominnut kyydityksiä, joten kyyditykset söivät liikkeen kannatusta. Viimein pahin isku kannatukselle oli kuuluisa Suomen ensimmäisen presidentin (25.7.1919 – 1.3.1925) K. J. Ståhlbergin kyyditys Joensuuhun 14. lokakuuta 1930. Kyyditysidea oli yleisesikunnan päällikön jääkärikenraalimajuri Kurt Martti Walleniuksen alaisen jääkärieverstiluutnantti Eero Kuussaaren huonosti suunniteltu hanke. Myös Walleniuksen katsottiin sekaantuneen kyyditykseen. Hän menetti virkansa ja istui vankilassa heinäkuuhun 1931, jolloin korkein oikeus vapautti hänet syyttömänä. Puolustusvoimien palvelukseen Wallenius ei kuitenkaan päässyt takaisin ennen talvisotaa.
Ståhlbergin kyyditys oli paha isku koko Lapuan liikkeelle, koska yleisesti liikkeen katsottiin olevan syyllinen tekoon. Kyydityksen voidaan myös katsoa kertoneen liikkeen kannattajakunnan radikalisoitumisesta. Ståhlbergiä vastustettiin vanhastaan aktivistien ja kokoomuksen oikeistosiiven piirissä, mutta silti koko lapuanliike ei pitänyt kyyditystä järkevänä. Sosiaalidemokraateille ja vapaamieliselle porvaristolle porvarillinen laillisuusmies, tasavallan ensimmäinen presidentti Ståhlberg oli perustuslaillisen kansanvallan symboli. Kyyditys johti Suomen Lukon lakkauttamiseen ja sulauttamiseen Lapuan liikkeeseen, kun sen sihteeri Mikko Jaskari oli sekaantunut tapaukseen.
Ståhlbergin kyydityksen jälkeen Maalaisliitto ja Kansallinen Edistyspuolue irtautuivat Lapuan liikkeen kannattajaryhmästä. Puolueet muodostivat Ruotsalaisen kansanpuolueen kanssa niin sanotun "laillisuusrintaman", jonka eräänlaisena ulkojäsenenä toimivat sosiaalidemokraatit. Svinhufvudin hallitus päätti, että kyydittäjät oli saatava oikeuden eteen ja vaati Lapuan liikettä lopettamaan muiluttajien suojelun. Kun poliisi alkoi vangita muilutuksesta epäiltyjä, Lapuan liike vastasi joukkovoimalla ja järjesti muiluttajien joukkoilmoittautumisen pohjalaisten osakuntien hallinnoimassa rakennuksessa Ostrobotnialla Helsingin Töölöössä, jonne saapui 400 henkilöä. Vastaavia tapahtumia järjestettiin ympäri maata ja lopulta poliisilla oli kuulusteltavanaan 10 000 epäiltyä. Hallitus joutui jälleen noloon tilanteeseen. Vaasan maaherra K. V. Martonen taas ei suostunut edes jatkamaan tutkimuksia perustellen maakunnan olevan niin lapualaismielinen, että kyydittäjien kiinnisaanti oli mahdotonta. Pohjanmaalla kommunisteja vastaan suunnattuja väkivaltaisuuksia pidettiin isänmaallisina tekoina, ei rikoksina. Kyydittäjien joukkoilmoittautumiset eri puolilla Suomea olivat lapuanliikkeeksi kutsutun kommunisminvastaisen liikehdinnän viimeiset tapahtumat.
Lopulta kyyditykseen osallistuneista 14 prosenttia saatiin haastetuiksi. Kyydityksistä nostettiin 656 syytettä, joista 38 prosenttia raukesi. 10 prosentille tuomituista langetettiin ehdoton vankeustuomio. Kyydittäjistä suurin osa ei siis saanut minkäänlaista tuomiota. Joka viides kyyditysten aikana poliittisen väkivallan uhriksi jäänyt vaati ja sai oikeutta.
Vaikka Väinö Hakkilan ja K. J. Ståhlbergin kyyditykset olivat paha isku Lapuan liikkeelle, tavallaan näillä kahdella kyydityksellä oli muiluttajien toivoma vaikutus. Hakkila nimittäin muilutuksensa jälkeen jyrkensi asennettaan kommunisteja kohtaan ja tuli sotien aikana hyvin toimeen Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustajien, eli entisten lapualaisten, kanssa. Ståhlberg pysyi edelleen laillisuuslinjallaan, muttei enää arvostellut yhtä kärkevästi Lapuan liikkeen toimia. Tämä ei kuitenkaan riittänyt Lapuan liikkeen radikaaleimmille kannattajille. Helmikuussa 1931, presidentinvaalitaistelun ollessa kuumimmillaan, lapualaisten pää-äänenkannattaja Aktivisti-lehti kehotti murhaamaan presidentti Ståhlbergin. Sisäministerin määräyksestä kyseisen numeron painos takavarikoitiin, mutta päätoimittaja Vihtori Kosolaa ei uskallettu pidättää.
Presidentinvaalit 1931 ja Lapuan Liike Ry:n tavoitteet.
Kesä ja syksyn 1930 radikalisoitumisen myötä maltilliset piirit jättivät Lapuan liikkeen. 22.–23. marraskuuta 1930 pidetyssä kansanliikkeen kokouksessa perustettiin Lapuan Liike Ry. Perustajat olivat käytännössä kansanliikkeen radikaalisiiven edustajia. Tarkoituksena oli luoda kansanliikkeelle järjestömäisempiä piirteitä ja selkeyttää sen epäselvää johtoa. Lapuan Liike Ry otti käyttöön suojeluskuntapiirien mukaisen piirijaon ja paikallisosastot. Vuosien 1931–1932 vaihteessa järjestön jäsenmäärä oli noin 30 000. Vaikka on vaikea laskea, eikä tarkkaan tiedetä, kuinka paljon kevään–kesän 1930 lapualaisliikehdintään otti aktiivisesti osaa, oli järjestön jäsenmäärä todennäköisesti huomattavasti vähemmän kuin aiemman kansanliikkeen.
Liikkeen järjestäytyminen jäi kuitenkin puolitiehen. Loppusyksystä 1931 pääsihteeriksi valittiin Ståhlbergin kyyditysjupakassa syyt niskoilleen ottanut, valtakunnan politiikasta sivuraiteille sysätty entinen yleisesikunnan päällikkö Kurt Martti Wallenius, joka hyvänä organisaattorina sai pidettyä langat jollain tavalla käsissään. Vaikka järjestöllä oli tärkeitä yritys- ja liikemaailman taloudellisia tukijoita, kuten Rafael Haarla ja Petter Forsström, maksoi Walleniuksen palkan Jussi Muilun kokoama vapaaehtoisjoukko pohjalaismiehiä.
Kansanliikkeestä Lapuan Liike Ry:ksi muuttunut Lapuan liike kuitenkin onnistui vielä vaikuttamaan maan politiikkaan jatkossakin, erityisesti maaliskuun 1931 presidentinvaalissa, joka voidaan laskea viimeiseksi liikkeen poliittiseksi voimannäytöksi ennen Mäntsälän kapinaa. Tosin vaikuttaminen oli jo vaikeampaa, kun Maalaisliiton, Kansallisen Edistyspuolueen ja Ruotsalaisen Kansanpuolueen piireissä tuki liikkeelle oli vähentynyt huomattavasti.
Maaliskuun 1930 presidentinvaaleista oli muodostumassa jälleen poliittinen kriisi jo syystäkin, koska vastakkain olivat Lapuan Liikkeen vankasti tukema Pehr Evind Svinhufvud ja laillisuusrintaman K. J. Ståhlberg. Maalaisliitossa johtomiehet, kuten Juho Niukkanen, yrittivät saada kannattajia Svinhufvudin taakse. Svinhufvudin kannatus perustui osittain siihen, että Ståhlbergin valinta saattaisi johtaa levottomuuksiin ja suistaa maan todella pahaan kriisiin. Svinhufvudin uskottiin myös pitävän arvovallallaan Lapuan Liikkeen ja sitä myötäilevät ääriainekset kurissa. Näin toivottiin erityisesti maalaisliittolaisissa piireissä.
Svinhufvud yritti viilentää jyrkimpien lapualaisten tunteita julkaisemalla helmikuussa STT:n kautta tiedonannon, jossa sanottiin, että kaikkien piirien tulisi hyväksyä vaalitulos, oli se mikä tahansa. Pari päivää tämän tiedonannon jälkeen kriisin ainekset syntyivät, kun Lapuan Liikkeen jyrkkää linjaa kannattanut kahdesti kuukaudessa ilmestynyt Aktivisti-lehti julkaisi kirjoituksen, jonka tulkittiin tarkoittavan, että Ståhlberg pitäisi ampua, jollei Svinhufvud tulisi valituksi. Yrjö Nikulan omistamaa Aktivistia toimitti Vilho Viita ja sillä oli myös ruotsinkielinen sisarlehtensä "Aktivisten". Aktivistin kannessa oli Kosti-Paavo Eerolaisen asettama Mannerheimin kuva, jonka alla luki "Historia toistuu aina". Sisäsivuilta löytyi Kosti-Paavo Eerolaisen kirjoittama artikkeli nimeltä "Laukauksia". Artikkelissa kirjoitettiin lukijoille, että vielä tarvittaisiin sen kaltaisia sankareita kuin Eugen Schauman ja Bobi Sivén. Uusi Suomi yritti vielä selitellä ja ymmärtää kirjoitusta pääkirjoituksessaan kirjoittamalla, että Eerolaisen "levottoman mielialan voi viimeaikaisten valtiollisten tapausten valossa käsittää". Maalaisliittolainen sisäministeri Erkki V. Kuokkanen määräsi lehden koko painoksen takavarikoitavaksi ja päätoimittajan pidätettäväksi. Koska lehden muodollinen päätoimittaja oli Vihtori Kosola, ei pidätystä kuitenkaan pantu toimeen, jottei tilannetta kärjistettäisi.
Lopulta presidentinvaalien ensimmäisellä valitsijamieskierroksella olivat vastakkain P. E. Svinhufvud, K. J. Ståhlberg ja Kyösti Kallio, joka oli vielä toisellakin kierroksella. Ståhlberg ei tullut kolmannella kierroksella valittua, koska maalaisliiton valitsijamiehet menivät Svinhufvudin taakse. Kun eduskunnassa ilmoitettiin, että Svinhufvud valittiin presidentiksi äänin 151–149, eduskunnan lehtereillä ollut yleisö puhkesi suosionosoituksiin, mutta Svinhufvud karjaisi: "Hiljaa, tämä ei ole mitään teatteria!". Lapuan Liikettä kannattaneet olivat tulleet seuraamaan vaalia, kuten tasavallan suojelulaistakin äänestettäessä. Väistyvä Relanderkin piti tulosta helpottavana kirjoittaessaan päiväkirjaansa: "Isänmaan asia tuli pelastetuksi". Svinhufvud onnistuikin pitämään lapualaiset käytännössä täysin hiljaisuudessa seuraavan puoli vuotta. Ja siltikin Svinhufvudilla oli suuri merkitys Mäntsälän kapinan tyrehdyttämisessä. Myöhemmin on tultu siihen tulokseen, että Ståhlbergin valinta olisi nostanut suuremman lapualaisten laittomuusaallon kuin kesällä 1930.
Svinhufvud toteutti myös yleisesti porvarillisten piirien ja Lapuan Liikkeen toivomaa politiikkaa. Hän päätti esimerkiksi kohentaa maanpuolustuksen tilaa, jota ei onnistuttu parantamaan puoluepoliittisista syistä, eikä se ollut jatkossakaan helppoa. Lapuan Liike oli vaatinut puolustusneuvoston puheenjohtajaksi Mannerheimiä, jonka Svinhufvud heti ensi töikseen tähän virkaan nimittikin. Svinhufvud nimitti Mannerheimin myös salaisesti sodanaikaiseksi ylipäälliköksi. Ståhlberg taas sen sijaan inhosi Mannerheimiä.
Lapuan Liike todellakin hiljeni puoleksi vuodeksi. Liikkeen kannatus laski entisestään, kun viimeinenkin tavoite oli saavutettu. Liikkeen kannatus oli laskenut koko ajan sitä mukaa, kun se oli saavuttanut tavoitteitaan. Yleisesti liikettä siis alettiin pitää turhana, kun kerran kommunismi ja äärivasemmisto oli hävitetty, porvarillinen hallitus pystytetty, työmaaterrori poistettu ja Svinhufvud valittu presidentiksi. Liike alkoikin keskittyä seuraavaan kohteeseensa, sosiaalidemokratian kitkemiseen. Lapuan liike oli jo syksyllä 1930 osoittanut merkkejä sosiaalidemokratian vastaisesta toiminnasta, mutta marraskuussa Lapuan Liike Ry:n perustamiskokouksessa se otti viralliseksi tavoitteekseen SDP:n lakkauttamisen. Koko kansanliikkeen toiminta oli perustunut suuriin ja voimakkaita tunteita puolesta sekä vastaan herättäneisiin riskeihin, mutta sosiaalidemokraattien hävittämistavoitetta on monesti pidetty sen suurimpana virheenä. Suomalainen kansa ei pitänyt SDP:tä uhkana, mutta kommunismiin se ei suhtautunut myötäillen, sen osoitti eduskuntavaalien tuloskin. Liike kuitenkin alkoi uskoa todella lauseeseensa "Me teemme, mitä tahdomme" ja piti mahdollisena, että SDP voitaisiin poistaa siinä missä kommunistitkin. Varsinkin se uskoi suoraan toimintaan, koska kansanliikkeen vaatimukset, eivät olisi menneet läpi ilman ulkoparlamentaarisia suoria keinoja, laittomuuksia ja väkivaltaa. Sosiaalidemokratian hävittämistä perusteltiin sillä, että SDP oli äänestänyt tasavallan suojelulakia vastaan ja yrittänyt hidastaa kommunistilainsäädännön toimeenpanemista. Samoin se katsoi, että Suomeen jäljelle jäänet kommunistit tai muut äärivasemmistolaiset olivat soluttautuneet tähän ainoaan jäljelle jääneeseen vasemmistopuolueeseen. Näin ollen oli tarpeellista hävittää koko vasemmisto. Eräät lapualaisten äärimmäisyyshenkilöt suunnittelivat ilmeisesti myös SDP:n kanssa hyvissä väleissä olleesta laillisuusrintamasta eroon pääsyä.
Lapuan Liikkeen radikalisoituminen ja tuho.
17. syyskuuta 1931 RKP:läinen sisäministeri Ernst von Born antoi käskyn avata Lapuan työväentalo, joka oli naulattu umpeen marraskuussa 1929 heti kommunistien haastejuhlien jälkeen. Liike oli elänyt hiljaisuudessa, mutta von Born nosti uudelleen sen taistelutahtoa, varsinkin kun von Born oli haasteellisesti kysynyt, kumpi määräisi, hallitus vai Kosola. Lapualla järjestettiin jälleen kansalaiskokous, jonka päätteeksi 21. syyskuuta 1931 Lapuan työväentalo naulattiin ja laudoitettiin umpeen kahden tuhannen miehen voimin. Iivari Koivisto piti ennen naulausta puheen, ja naulauksen jälkeen lähetettiin päättäjille sähke, jossa luki: "Talo on kiinni ja pysyy". Työväentalon naulauksesta tuli todellinen lapualainen kansanjuhla ja hallitus joutui jälleen taipumaan lapualaisen joukkovoiman edessä.
Vallankaappauksen uhka.
Tapaus aiheutti sen, että vallankaappaushuhut alkoivat jälleen pyöriä niin kuin vasemmiston keskuudessa syksyllä 1930. Huhut saivat lisää pontta, kun Lapuanliikkeestä julkaistiin lausuntoja, joissa puhuttiin vain epämääräisesti valtiojärjestyksen muuttamistarpeesta. Mahdollisiksi vallankaappaushankkeen suunnittelijoiksi epäiltiin Vapaussodan Rintamamiesten Liittoa ja "Maakuntien liikettä". Marraskuussa sisäpoliittinen tilanne alkoi kärjistyä ja huhut kasvoivat. 14. marraskuuta 1931 Lapualla pidettiin kokous, jossa laadittiin ns. ohjelmajulistus, jossa vaadittiin siirtymistä enemmistövaalijärjestelmään, äänioikeuden sitomista verojen maksukykyyn, sosiaalisista uudistuksista luopumista, eduskunnan vallan siirtämistä hallitukselle, maataloustuotannon tukemista tullein, Lapuan liikkeen laittomaan toimintaan osaa ottaneiden vapauttamista ja sosiaalidemokraattisen toiminnan kieltämistä.
Enemmistövaalijärjestelmällä oli tarkoitus luoda vahva yhden puolueen porvarihallitus, jota vahvistettaisiin siirtämällä eduskunnan valtaa sille. Äänioikeuden sitomisella verojen maksukykyyn ilmeisesti haluttiin taata se, ettei köyhempi työväestö pääsisi äänestämään vasemmistoa, joka kuitenkin käytännössä kuihdutettaisiin sosiaalidemokraattien kieltämisellä (jolloin vasemmiston äänestäjien pääosa tosin luultavasti olisi siirtynyt äänestämään "vasemmistoporvareita"). Vaatimukset kertovat Lapuan Liikkeen siirtyneen vaatimuksineen alkuperäisestä kansanliikkeestä huomattavasti enemmän oikealle. Erityisesti äänioikeuden rajoittaminen varallisuuden mukaan kertoi tästä, varsinkin, kun alkuperäisen kansanliikkeen kannattajakuntaan kuului monia vähävaraisia talonpoikia ja lamasta kärsineitä yrittäjiä.
7. marraskuuta 1931 Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa Eljas Erkko kirjoitti, että maassa aiottiin toteuttaa vallankaappaus, jonka johdossa olisivat luultavasti juuri pääsihteeriksi valittu K. M. Wallenius ja Ajan Suunta-lehden päätoimittaja Arne Somersalo. Sen sijaan Etsivän Keskuspoliisin (EK) päällikkö Esko Riekki sanoi Kokoomuksen ja sitä tukevan lehdistön tapaan, ettei maassa suunniteltu mitään, korkeintaan ilkivallan tasoista toimintaa. Loppuvuonna lapualaisten keskuudessa nosti kapinamieltä se, ettei Svinhufvud ollut suorittanut lapualaisten kannattamia toimenpiteitä sosiaalidemokraattisen toiminnan alasajamiseksi. Koska EK:hon ei luotettu, oli syksyllä 1931 perustettu hallitukselta tukea saanut salaseura "Pro Patria et Lege – Isänmaan ja Lain Puolesta", joka Lapuan Liikkeen maltillis-porvarillisena vastavoimana pääosin seuraili lapualaisten toimintaa.
Tilanne alkoi todella kärjistyä 25. tammikuuta 1932. Mäntsälässä pidettiin kansalaiskokous, jonka päätteeksi päätettiin Suomen Sosialidemokraatin mukaan naulata kiinni kaikki Mäntsälän työväentalot. Ohkolan työväentalo ja monia muita työväentaloja ehdittiinkin sulkea ja Uudenmaan läänin maaherra Bruno Jalander lähetti paikalle Liikkuvan poliisin osaston rauhoittamaan tilannetta. Lapualaiset alkoivat pitää von Bornia maanpetturina, koska hän suojeli toiminnallaan sosialisteja ja näiden toimintaa. Mäntsälän Ohkolan työväentalolla oli tarkoitus pitää Kokoomuksesta Sosialidemokraattiseen Puolueeseen loikanneen kansanedustajan Mikko Erichin puhetilaisuus 27. helmikuuta. Erichiä pidettiin maanpetturina, koska tämä oli ennen paljastanut vapaussodan muistopatsaita ja ollut aktiivinen kokoomuslainen, mutta myöhemmin kääntynyt sosialistiksi. 24. helmikuuta 1931 Mäntsälään saapui Lapuan Liikkeen tukijoukkoja ja Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin piiripäällikkö Paavo Susitaival pyysi perumaan Erichin puhetilaisuuden, koska levottomuuksia saattaisi syntyä, mutta tästä pyynnöstä kieltäydyttiin.
Mäntsälän kapina.
4.–5. maaliskuuta 1931 Lapuan Liikkeen johto päätti lopettaa kapinan. 5. maaliskuuta Jyväskylän kapinapesäke hajosi, ja seuraavana yönä ilmoitettiin Mäntsälän kapinallisten antautuvan. Kapinajohto ilmoittautui 7. maaliskuuta klo. 10.00 aamulla mennessä ja näin lopullisesti kapina sai loppunsa. Lapuan Liikkeen johto tuomittiin vankeusrangaistuksiin. Lapuan Liike Ry:n toiminta oli kielletty käytännössä jo 29. helmikuuta tasavallan suojelulain nojalla, mutta sisäministeri Arvo Manner lakkautti järjestön 24. maaliskuuta. Päätöksen vahvisti raastuvanoikeus 28. toukokuuta.
Lapuanliikkeen perilliset.
Vihtori Kosola palasi vankeudesta 20. lokakuuta 1932 Lapualle ja tapahtuma oli suuri kansanjuhla. Lapuan Liikkeen perintöä jatkamaan perustettiin Isänmaallinen Kansanliike 5. kesäkuuta 1932. Puolue aloitti toimintansa 14. kesäkuuta 1932 edustajainkokouksessa Lapualla. Isänmaallinen Kansanliike piti edelleen puolueohjelmassaan tavoitteenaan sosiaalidemokratian kitkemistä, mutta toimi puolueena demokratian ja parlamentarismin pelisäännöin edeltäjänsä taustasta huolimatta. Isänmaallinen Kansanliike oli vain eduskuntapuolue muiden joukossa korostaessaan laillisuutta, parlamentarismia ja demokratiaa. Tämä ärsyttikin monia vanhoja aktiiviseen suoraan toimintaan luottaneita Lapuan Liikkeen radikaalisiiven edustajia, kuten Kosti-Paavo Eerolaista. Isänmaallinen Kansanliike oli kuitenkin aivan erilainen poliittinen liike kuin Lapuan Liike ja toimi aivan erilaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa.
Isänmaallinen Kansanliike muodosti "isänmaallisen vaaliliiton" Kokoomuksen kanssa vuoden 1933 eduskuntavaaleissa saaden 14 paikkaa syöden Kokoomuksen ääniä niin, että Kokoomuksen paikkaluku laski 42:sta 18:aan. Vuoden 1936 vaaleissa se sai 14 paikkaa jälleen ja vuoden 1939 vaaleissa 8 paikkaa. Puolue istui Rangellin hallituksessa 4. tammikuuta 1941 – 5. maaliskuuta 1943. Moskovan välirauhansopimuksen 21. artiklassa vaadittiin lakkauttamaan kaikki "hitleriläismieliset järjestöt". Suomalaiset päättäjät tulkitsivat näillä tarkoitettavan isänmaallisia ja maanpuolustuksellisia järjestöjä, kuten Akateeminen Karjala-Seura, Lotta-Svärd, Suojeluskunta ja Isänmaallinen Kansanliike. Lisäksi jouduttiin lakkauttamaan Suomen Aseveljien Liitto. Isänmaallinen Kansanliike määrättiin neljä päivää rauhansopimuksen solmimisen jälkeen lakkautettavaksi 23. syyskuuta 1944.
Lapuan liikkeen johto.
Kansanliikkeen kansliahuone Kosolan nurkkakamarissa. Puhelimeen puhumassa itse Vihtori Kosola ja kirjoituskoneen ääressä hänen sihteerinsä Kauno Kangas
Monesti Lapuan liikkeen ajatellaan olleen johdetumpi organisaatio kuin se olikaan. Ainoa kunnolla Lapuan liikkeen tosiasiallisessa valvonnassa ollut seutu oli Etelä-Pohjanmaa, joka oli lähes mystisessä arvossaan lapualaisvuosina. Itse asiassa nimikkeellä "Lapuan liike" kutsuttiin yleisesti maassa tapahtunutta kommunisminvastaista liikehdintää sekä siihen kytkeytyneitä tapahtumia. Liikettä yhdisti viime kädessä vain kommunisminvastaisuus, jonka merkeissä osin melko erilaisia henkilöitä, aatesuuntia ja piirejä osallistui liikkeen toimintaan. Lapuan liikkeellä ei ollut mitään jäsenkirjaa tai -kortistoa, vaan kuka tahansa saattoi toimia Lapuan liikkeen nimissä. Etelä-Pohjanmaan ulkopuolisissa maakunnissa Lapuan henki eli kommunisminvastainen liikehdintä nojautui paikallisiin järjestöihin, suojeluskuntiin ja entisiin aktivisteihin sekä kaikkiin, jotka pitivät kommunismin hävittämistä Suomesta välttämättömänä. Kosolan talosta pidettiin yhteyttä sähkeitse ja puhelimitse näihin suurimpiin ei-pohjalaisiin kommunisminvastaisiin piireihin, mutta nämä eivät kuitenkaan olleet suoraan Kosolan tai Lapuan komennossa.
Lapuan liikkeen epämääräisesti ja satunnaisesti kokoontunut johto ei tehnyt kuin muutaman linjaa vetävän päätöksen, joita olivat "kansannousujen" järjestäminen, kommunistikirjapainojen hävittämisvalmistelut 16. päiväksi kesäkuuta 1930, kommunistikansanedustajien kaappaaminen valtiopäiviltä ennen 1. heinäkuuta 1930 kokoontuneita valtiopäiviä, suoran toiminnan lopettaminen talonpoikaismarssin (7.7.1930) ja kommunistilakien käsittelyjen ajaksi ja sen aloittaminen uudelleen 18. heinäkuuta 1930 Väinö Hakkilan kyydityksellä, kunnanvaltuustojen puhdistamiset kommunisteista Lapuan liikkeen valtuuskunnan 24. heinäkuuta 1930 antaman suosituksen perusteella, puhdistusten päätyminen vastakkainasetteluun valtiovallan kanssa 8.–10. syyskuuta 1930 ja väkivaltaisuuksien lopettaminen 15. syyskuuta 1930 porvarillisen vaalivoiton ja yleisporvarillisen rintaman takaamiseksi eduskuntavaaleissa 1.–2. lokakuuta 1930. Näistäkään kommunistien kaappaaminen ei toiminut kuin Eerolaisen ja Vuorimaan toteuttamana Rötkö-Pekkala -kaappauksena. Varsinkin K. R. Kares oli entisenä valtiopäivämiehenä vastustanut kommunistiedustajien kaappaamista kesken valtiopäivien.
Lapuan liikkeen henkilöjohdon määrittelykään ei ole helppoa. Monesti on puhuttu vain Lapuan johdosta, jolla on tarkoitettu vain "Kosola ja kumppanit". Keväällä 1930 Suomen Lukon perustamisen aikoihin liikkeen johtajiksi olivat muodostuneet Kustaa Tiitu, Artturi Leinonen ja Vihtori Kosola. Tämän sisäpiiriin kuuluivat myös rehtori Hilja Riipinen ja Lapuan kirkkoherra K. R. Kares, jonka asema varsinkin alussa oli tärkeä. Myös Martti Pihkalalla oli merkityksensä alkuvaiheen järjestäytymisessä. Pihkala kannatti Maalaisliiton tapaan kansanliikkeen ylläpitämistä hallituksen tukiliikkeenä, eikä protestiliikkeenä. Samoin dosentti Kai Donnerilla, joka oli ollut aina mukana eri aktivistipiireissä ja oikeistojärjestöissä. Donner ei kuulunut johtohahmoihin, vaan hän oli lähinnä luomassa liikkeen ideologista pohjaa. Hänellä oli arvovaltaa Helsingin vanhoissa aktivistipiireissä ja siten hän oli merkittävä Lapuan liikkeen toimija Etelä-Suomessa. Hän pysyi voimakkaana taustavaikuttajana koko Lapuan liikkeen olemassaolon ajan.
Leinosen johtama maltillinen laillisuuslinjan Suomen Lukko toimi maaliskuusta lokakuuhun 1930, mutta se ajautui sivuraiteille kansanliikkeestä pian perustamisensa jälkeen, suoran toiminnan alettua. Alun perin Suomen Lukko oli tarkoitettu kommunisminvastaiseksi kattojärjestöksi. Lukko kuitenkin toimi itsenäisenä kommunisminvastaisena organisaationa ja sillä oli jalansijaa Suomen eri maakunnissa, vaikka Lapuassa Kosolan ympärille oli muodostunut oma johtonsa. Kosolan oma johto syntyi Työn Äänen moukaroinnin (28.3.1930) ja Vaasan mellakan jälkeen (4.6.1930). Kesällä 1930 syntyi niin sanottu Lapuan triumviraatti eli kansanliikkeen kolmijohto, johon kuuluivat Vihtori Kosolan lisäksi pankinjohtaja Iivari Koivisto ja Vihtori Herttua. K. R. Kareksen vaikutusvalta liikkeessä kasvoi talonpoikaismarssin jälkeen (7.7.1930) ja syksyllä hän kuului aktiivisesti johtoon ja paikkansa valokuvissa Koiviston, Kosolan, ja Herttuan rinnalla. Kareksen valinta kertoi jossain määrin radikaalin siiven vallan kasvusta.
Lapuan liikkeessä oli paljon organisaattoreita, jotka toteuttivat lapualaistoimintaa käytännössä. Näistä organisaattoreista tunnetuimmat lienevät Heikki Castrén, luutnantti Artturi Vuorimaa ja Etsivän Keskuspoliisin (EK) entinen etsivä Kosti-Paavo Eerolainen. Kaksi jälkimmäistä edustivat liikkeen jyrkkää siipeä. Eerolainen muokkasi Aktivisti-lehdestä radikaalisiiven kannattajan toimiessaan lehdessä toimittajana ja entuudestaan hänet tunnettiin kovana muiluttajana. Myöhemmin radikaalin siiven tunnetuksi edustajaksi nousi everstiluutnantti Paavo Susitaival, Repolan nimismiehen Bobi Sivénin isoveli. Susitaival toimi Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin piiripäällikkönä ja hänen tiedetään ottaneen osaa Lapuan liikkeen toimintaan ainakin jo talonpoikaismarssin aikaan. Sittemmin Susitaival oli mukana radikaalin Lapuan Liikkeen loppuvaiheissa ja Mäntsälän kapinan johdossa.
Professori Juha Siltala on maininnut johtaviksi isku- ja kyyditysetappimiehiksi sekä organisaattoreiksi seuraavat Lapuan liikkeen aktiivit: (Suluissa on paikkakunta, jonka iskujoukon johtohahmo ja organisaattori kyseinen henkilö oli.)


Intialainen harmoni.
Intialainen harmoni on soitin, joka perustuu toiminnalliselta rakenteeltaan länsimaiseen urkuharmoniin, mutta on pienikokoisempi, kannettava ja sen paljetta käytetään käsin. Intiassa nykyisin käytössä olevassa harmonityypissä on oktaavia kohden yhtä paljon koskettimia kuin länsimaisessa urkuharmonissa ja soitin on länsimaisen harmonin tapaan tasavireinen.
Harmonia käytetään Intiassa niin kevyen kuin vakavankin musiikin esittämiseen, mutta soittimen käyttämistä jälkimmäiseen tarkoitukseen on laajalti moitittu, sillä intialaisessa taidemusiikissa saman raagan (tai sävelmän) perus- eli pohjasävel vaihtelee esittäjäkohtaisesti, joten eri raagoja esitettäessä on teoriassa samannimiset sävelet soitettava käytännössä hieman eri korkeudelta, ja mikrointervallit (srutit) ovat tärkeässä osassa.
Taidemusiikissa harmonia käytetään enemmän pohjoisessa kuin etelässä.


Tajunnanvirta.
Tajunnanvirta tarkoittaa psykologiassa henkilön kokemusten, aistihavaintojen, muistojen, mielleyhtymien jne. muodostamaa aikajatkumoa, joka on subjektiivinen ja etenee niin kauan kuin henkilö on tajuissaan.
Kirjallisuudessa tajunnanvirta tai tajunnanvirtatekniikka tarkoittaa metodia tai metodeita, joilla ihmisen tajunnanvirtaa pyritään kuvaamaan, eli luomaan lukijalle kokemus jonkun henkilön sisäisestä havainto- ja ajatusmaailmasta. Käsitteen määritteli psykologi William James, joka puhui ”ajatuksen virrasta” (). Yksi ensimmäisistä tekniikan hyödyntäjistä oli Dorothy Richardson "Pilgrimage"-romaanisarjassaan (1915–1938).
Tajunnanvirtatekniikka kytkeytyy vahvasti 1900-luvun modernistiseen liikkeeseen, ja sitä käyttivät muun muassa James Joyce, Italo Svevo, Virginia Woolf ja William Faulkner. Tunnetuimpia tajunnanvirtatekniikalla tehtyjä kirjoja on Joycen "Odysseus". Suomen kirjallisuudessa Teuvo Pakkala kokeili tajunnanvirtatekniikan esimerkiksi lapsiaiheisissa novelleissa ja "Pieni elämäntarina" -romaanissa (1903); tunnettu soveltaja on myös Christer Kihlman.
Kerrontatekniikkana tajunnanvirtaa voidaan pitää sisäisen monologin alalajina. Tavallisesti sisäinen monologi esittelee loogisesti etenevän ja yleensä täydellisistä lauseista koostuvan ajatusketjun, kun tajunnanvirta puolestaan on jäsentymättömämpää ja saattaa koostua irrallisista sanoista ja kieliopin rikkovista (esimerkiksi kesken katkeavista) lauseista. Voidaan ajatella, että sisäinen monologi kuvaa ihmisen tietoista mielikuvaa sisäisestä maailmastaan, kun taas tajunnanvirta pyrkii kuvaamaan sisäistä maailmaa matalammalla, esitietoisella tasolla.


Makrotaloustiede.
Makrotaloustiede on taloustieteen osa-alue, joka tutkii talouden aggregoituja suureita. Makrotaloustiede on siis yksittäisten ihmisten tekemien päätösten summien analysointia. Tavoitteena on ymmärtää ja ennustaa kansantalouden tilinpidon pohjalta laskettuja talouden indikaattoreita. Makrotaloustieteen avulla pyritään muun muassa vastaamaan kysymykseen, miten parhaiten toteuttaa hallituksen politiikan tavoitteita talouskasvun, hintavakauden, työllisyyden sekä vaihtotaseen suhteen.
Eri näkemyksiä ja koulukuntia.
Perinteisesti on erotettu kaksi näkökulmaa makrotalouteen: keynesiläinen taloustiede, joka painottaa kysynnän merkitystä, ja tarjontapuolen taloustiede (). Kumpaakaan näkemystä kannatetaan harvoin täysin ottamatta toista huomioon. Kuitenkin useimmat koulukunnat painottavat selvästi valitsemaansa näkemystä teoriansa perusteena.


Chicagon sosiologinen koulukunta.
Chicagon sosiologisen koulukunnan kiinnostuksen kohteena oli ihmisten elämä nopeasti muuttuvassa ympäristössä. Suuri siirtolaisuus ja nopea kaupungistuminen muuttivat elämää, ja koulukunnan piirissä tutkittiin niiden vaikutuksia. Tutkimusmenetelmiin kuuluivat havainnointi ja haastattelu sekä elämäkertamateriaalin hyväksikäyttö. Keskeisiä hahmoja olivat Charles H. Cooley, W. I. Thomas, John Dewey, George Herbert Mead, Robert E. Park ja Herbert Blumer. Koulukunta vakiinnutti sosiologian ja sosiaalipsykologian tieteellisen aseman Yhdysvalloissa.


Monetaristinen taloustiede.
Monetaristinen taloustiede on makrotaloustieteellinen koulukunta, joka korostaa rahavarannon sääntelyn merkitystä taloudessa. Monetarismi saavutti vaikutusvaltaa 1970- ja 1980-luvuilta lähtien.
Monetarismia ovat ajaneet etenkin Milton Friedman, Anna Schwartz, Karl Brunner ja Allan Meltzer.
Eräät journalistit ovat yhdistäneet virheellisesti käsitteen doktrinaaliseen vapaan markkinatalouden kannatukseen. Toisaalta monetarismissa juuri Friedmanin ja esimerkiksi Friedrich Hayekin kirjoitukset ovat miltei uskonkappaleiden asemassa.
Monetarismin mukaan inflaatioon ei pitäisi yrittää vaikuttaa keynesiläisittäin säätelemällä kulutuskysyntää tai kokonaiskysyntää valtion finanssipolitiikalla (verot ja julkiset menot), vaan säätelemällä liikkeellä olevan rahan määrää keskuspankin toimin (rahavarantoa kasvattamalla, koroilla, avomarkkinaoperaatioilla). Monetaristien kannattama, klassisesta taloustieteestä periytyvä rahan kvantiteettiteoria väittää, että liikkeellä olevan rahamäärän liiallinen kasvu aiheuttaa inflaatiota. Näin ollen rahamäärää pitäisi lisätä tasaista, hidasta vauhtia ja inflaation katsotaan johtuvan vain siitä, että rahan tarjontaa on lisätty kysyntää enemmän.
Taustalla on monetaristien näkemys, jonka mukaan rahan määrän lisääminen aiheuttaa mm. rahamääräisen omaisuuden arvon alenemista, ja on näin rahamääräiseen omaisuuteen kohdistettu piilovero. Toinen taustalla oleva näkemys on, että kiinteä liikkeellä olevan rahan määrän kasvuvauhti muodostaa esteen parlamentin päätösten toimeenpanolle. Tämä näkemys on myös johtanut keskuspankkien eristämiseen demokraattisesta valvonnasta eri puolilla maailmaa, myös Euroopan keskuspankkijärjestelmässä. Samalla on huomattava, että kaikki taloustieteen oppisuunnat näkevät rahamäärän liiallisen kasvun jo määritelmän mukaan ongelmallisena (liika on aina liikaa).
Monetarismi syrjäytti keynesiläisyyden 1960-luvun jälkeen.
Monetaristien ajama makrotaloudellinen teoria ja politiikka erosivat huomattavasti vallalla olleesta keynesiläisestä koulukunnasta.
1960-luvulla keynesiläiset ja monetaristit kiistelivät inflaation syistä ja vaikutuksesta työllisyyteen (ks. Phillipsin käyrä), rahan kysynnän korkojoustosta ja siitä, "onko finanssipolitiikalla toivottua vaikutusta kokonaiskysyntään". Kiista "ratkesi empiiristen tosiasioiden avulla - - monetaristien voittoon. - - keynesiläisten usko rahapolitiikan ylivertaiseen kykyyn hoitaa työttömyysongelma on kuollut - - Optimistikaan ei enää luota keynesiläiseen ajatukseen kysynnän aktiivisesta hienosäädöstä", kertoo Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen.. Toisaalta on huomattava, että monetaristien lausunnoista huolimatta monetarismin ja keynesiläisyyden välinen kiista jatkuu edelleen, ja esimerkiksi monetarististen valtioiden jatkuva korkea työttömyys ja taloudellinen eriarvoisuus tukevat juuri keynesiläisessä taloustieteessä esiin tuotuja argumentteja. Monetaristien vastaus tähän seikkaan on, että työttömien tulisi vastata tilanteeseen laskemalla työnsä hintaa, jolloin monetaristinen teoria toimisi tältä osin. Tämä seikka on myös peruste monetaristien esittämälle vaatimukselle rajoittaa työvoiman järjestäytymistä.
Keynesiläisyyden koulukunnan opit joutuivat koville vuosien 1973 ja 1979 öljyshokkien vuoksi, joihin keynesiläisyydellä ei ollut vastausta. Inflaatio oli korkea koko 1970-luvun, jonka Friedman argumentoi johtuvan rahavarannon nopeasta kasvusta. Keynesiläisen taloustieteen kriisi aiheutui näin keskeisesti talousteoriaan nähden ulkoisesta shokista: Friedmanin argumentti rahavarannon kasvusta ei huomioi riittävästi öljynhinnan vaikutusta liikkellä olevan rahan määrään, ja saman ilmiön toista puolta, eli öljyntuottajamaista Eurooppaan tallatettujen ns. euro- eli petrodollarien vaikutusta pankkien luotonantoon.
Yhdysvaltain Federal Reserve kokeili 1979-82 Milton Friedmanin ehdottamaa yksinkertaista mallia rahamäärän sääntelemiseksi, mutta päätyi pian
ottamaan käyttöön monetaristisemman linjan 1979, joka kuitenkin hylättiin 1982 eri syistä. Kokeilun tuloksista on erilaisia näkemyksiä - mm. uudet finanssi-innovaatiot tekivät käsitteen "rahan määrä" epäselväksi.
Monetarismin itsensä maine alkoi heiketä 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa keynesiläistä politiikkaa niinikään vastustavan rationaalisten odotusten teorian nousuun. Samalla on huomattava, että monetarismi jaetaan lähteestä riippuen 1-3 eri tyyppiin: Friedmanin katsotaan edustaneen monetarismin ensimmäistä tyyppiä, ja luoneen perustaa sen viimeiselle tyypille jonka ytimen muodostaa rationaalisten odotusten hypoteesi. Muun muassa Juhana Vartiainen on todennut esimerkiksi Euroopan rahaliiton toteuttavan juuri monetarismin viimeistä, rationaalisten odotusten hypoteesilla täydennettyä muotoa.
Monetarismi nykyään.
Useimpia väitteitä, joilla monetaristit haastoivat keynesiläisyyden, pidetään nykyään oikeina, ja ne ovat makrotaloustieteen ja rahapolitiikan perustaa. Näitä ovat mm.
Samalla on huomattava, että nimellis- ja reaaliarvojen erottelu on keskeinen osa mitä tahansa taloustieteen oppisuuntaa. Samoin on huomattava, että raha- ja finanssipolitiikalla on toisistaan poikkeavat tavoitteet: rahapolitiikka keskittyy liikkeellä olevan rahan määrän sääntelyyn, finanssipolitiikan korjatessa rahapolitiikan ylilyöntejä tarjoamalla keskeisen välineen työttömyyden ja sitä seuraavien ongelmien lieventämiseen. Inflaation matalana pitämisen tärkeyttä perustellessaan monetaristit esittävät sen positiivisen vaikutuksen työttömyyteen, mutta saadut kokemukset viittaavat kireän rahapolitiikan johtavan pysyvään korkeaan työttömyyteen ja erityisesti pitkäaikaistyöttömyyden kasvuun.


Tuotantopuolen taloustiede.
Tuotantopuolen taloustiede eli tarjonnan taloustiede lähtee keynesiläisen kysynnän kiihdyttämisen sijaan tarjonnan lisäämisestä talouskasvun perustana. Se syntyi 1970-luvulla monetaristien keynesiläisen taloustieteen arvostelusta ja painotti sijoittamista jo klassisen taloustieteenkin perustana. Klassisessa taloustieteessä sama ajatus on tiivistettynä Sayn laissa. Tarjonnan taloustieteen tekivät tunnetuksi erityisesti Robert Mundell, Arthur Laffer ja Jude Wanniski, joka antoi koulukunnalle nimen 1975.
Tarjonnan taloustieteeseen on vahvasti vaikuttanut Laffer-käyrän ajatus, jonka mukaan verotulot nousevat veroastetta nostettaessa vain tiettyyn pisteeseen asti. Jos verot ovat liian korkealla, voidaan niitä laskea ja saada suuremmat tulot nopeutuneen talouskasvun seurauksena.
Yhdysvalloissa tarjonnan taloustiede yhdistetään usein Ronald Reaganin talouspolitiikkaan, jota kutsutaan termillä "reaganomics". Hän vaihtoi 1980-luvun alussa tiukan monetaristisen politiikan huonossa taloustilanteessa tuotannon elvyttämiseen veroja alentamalla. Arvostelijoiden, kuten Paul Krugmanin, mukaan Reaganin hallinnon aikana kasvanut budjettialijäämä osoittaa, että verojen lasku ei lisää tuloja ja että Laffer-käyrä ei siten pidä paikkaansa. Kannattajat taas korostavat, että verotulot kyllä lisääntyivät, mutta hallinnon kohonnut kulutus aiheutti alijäämän.


Keynesiläinen taloustiede.
Keynesiläinen taloustiede on taloustieteen haara, joka lähtee kokonaiskysynnän vähyydestä syynä taantumiin. Sen mukaan valtion tulee lisätä kysyntää tasoittaakseen suhdannevaihtelua ja saadakseen talouden uudelleen käyntiin. John Maynard Keynes esitti teoriansa perusteet vuonna 1936 julkaistussa teoksessa "Työllisyys, korko ja raha" (engl. "The General Theory of Employment, Interest and Money"). Keynesiläisen taloustieteen voidaan katsoa kannattavan sekataloutta ja olevan keskitie laissez-faire-kapitalismin ja sosialismin välillä. Keynesiläiselle talousteorialle vastakkaisia suuntauksia ovat uusklassinen taloustiede ja monetaristinen taloustiede, joka syrjäytti keynesiläisen ajattelun 1970-luvulla.
Keynesin perusteesi oli, että uusklassinen taloustiede on erityistapaus tilanteesta, jossa vallitsee täystyöllisyys. Markkinoiden toiminta on Keynesin mukaan liian kaukana täydellisestä, jonka vuoksi suhdannevaihtelua tulee tasoittaa. Tällöin taantumia voidaan tasoittaa ja ehkäistä työttömyyttä. Uusklassisen mallin mukaan valtion kulutus kuitenkin laskee kokonaiselintasoa pidemmällä aikavälillä. Keynes kuitenkin ajatteli, että valtion tulee puuttua lyhyen aikavälin ongelmiin, koska tasapainoon päätyminen kestää liian kauan. Keynes totesikin, että on turha odottaa, koska "pidemmällä aikavälillä olemme kaikki kuolleet".
Keynesin ajattelu pyrittiin palauttamaan osaksi perinteisempää taloustiedettä. Tärkeässä roolissa oli etenkin John Hicks, joka kehitti 1930-luvulla keynesiläisen teorian keskeisen näkemyksen kuvaavan IS-LM -mallin. Tästä muodostui varsinainen keynesiläinen taloustiede, joka hallitsi 1970-luvulle asti. Tosin Hicks julkaisi 1980-luvulla artikkelin, jossa hän väitti jättäneensä aikaisemmassa työssään pois joitain Keynesin tärkeimpiä ajatuksia, etenkin liittyen epävarmuuden huomioon ottamiseen.
Keynesiläisiä teemoja on edelleen mukana makrotaloudellisessa tutkimuksessa. Nykyään merkittävässä asemassa olevat uuskeynesiläiset pyrkivät rakentamaan malleilleen mikrotaloudelliset perusteet, mutta painottavat analyysissaan keynesiläisittäin esimerkiksi hinta- ja palkkajäykkyyttä. Pienempi ryhmä ovat jälkikeynesiläiset, jotka taas kritisoivat keynesiläisyyttä ja uusklassista taloustiedettä Keynesin ajattelun keskeisten piirteiden laiminlyömisestä.
1960-luvulla keynesiläiset ja monetaristit kiistelivät inflaation syistä ja vaikutuksesta työllisyyteen (ks. Phillipsin käyrä), rahan kysynnän korkojoustosta ja siitä, "onko finanssipolitiikalla toivottua vaikutusta kokonaiskysyntään". Kiista "ratkesi empiiristen tosiasioiden avulla - monetaristien voittoon. - - keynesiläisten usko finanssipolitiikan ylivertaiseen kykyyn hoitaa työttömyysongelma on kuollut - - Optimistikaan ei enää luota keynesiläiseen ajatukseen kysynnän aktiivisesta hienosäädöstä", kertoo Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen.
Myös Milton Friedman oli keynesiläinen taloustieteilijä ennen kuin tuli kehittäneeksi monetarismin teoriaa.


Lihansyöjä.
Lihansyöjä eli karnivori on eläin, joka saa suurimman osan ravinnostaan syömällä toisia eläimiä. On myös lihansyöjäkasveja, jotka hankkivat ravintoa houkuttelemalla eläimiä lihan sulattamiseen erikoistuneiden kasvinosiensa vangeiksi ja sulattamalla sitten ne.
Lihansyöjäeläimiä on eläinkunnan eri jaksoissa ja luokissa. Esimerkiksi selkärankaisista voidaan poimia matelijat kuten kyy, linnut kuten suula, nisäkkäät kuten sinivalas ja kalat kuten muikku. Myös eläinten loiset, kuten heisimato voidaan luokitella lihansyöjiksi. On myös yksisoluisia lihansyöjiä, kuten loiseläin Plasmodium falciparum, joka aiheuttaa malariaa. Hyönteisten joukossa puolestaan on paljon parasitoideja, jotka aina tappavat uhrinsa.
Lihansyöjäeläimillä on monia ravinnonhankintaan ja saaliin käsittelyyn kehittyneitä sopeumia. Näitä ovat esimerkiksi petolintujen käyrät nokat, terävät kynnet, haiden sahalaitaiset hampaat ja lihansyöjänisäkkäiden leikkaavat väli- ja poskihampaat.


Laissez-faire.
Laissez-faire on vapaan markkinatalouden suuntaus ja tunnuslause, joka on suomeksi kirjaimellisesti käännettynä "antakaa tehdä", "antakaa sen olla".
Fraasi juontaa juurensa absolutismin ajan Ranskaan. Anekdootin mukaan Ranskan valtiovarainministeri Jean-Baptiste Colbert (1619–1683) kysyi joukolta porvareita, mitä hallitus voisi tehdä talouselämän hyväksi. Yrittäjä nimeltä Legendre vastasi ”laissez-nous-faire” eli ”"antakaa meidän tehdä"”, siis ”"antakaa meidän yrittäjien pyörittää talouselämää vapaasti, älkää te poliitikot sekaantuko talouselämän toimintaan"”. Laissez-faire-valtiota ei ole koskaan ollut olemassa, sillä valtio on aina jossain määrin puuttunut vapaaseen markkinatalouteen.
Termiä käytti muun muassa klassinen liberaali taloustieteilijä ja poliitikko, paroni Anne Robert Jacques Turgot (1727–1781) kirjassaan "Reflexions sur la formation et la distribution des richesses" (1766).
Toinen selitys fraasin ”laissez-faire” synnylle on, että sitä käytettiin eräässä M. Alphan kirjeessä kuvailemaan François Quesnayn ja muiden fysiokraattien kannattamaa täysin vapaata markkinataloutta: Quesnayn ideologiaa luonnehdittiin fraasilla ”laisser faire, laisser passer” eli ”"antaa tehdä, antaa mennä"”. Fraasi esiintyy myös versiona ”laissez-faire, laissez-passer, le monde va de lui-même!” eli ”"antaa asioiden mennä omaa rataansa, maailmakin pyörii itsekseen"”.


Osoitteenmuunnos.
Osoitteenmuunnos on Internet-tekniikka, jossa julkisesti liikennöityjä IP-osoitteita piilotetaan tai säästetään. Osoitteenmuunnos kehitettiin alun perin, kun huomattiin, että tulevaisuudessa IP-osoitteita ei riittäisi joka koneelle omaansa.
Useimmiten osoitteenmuunnosta käytetään, kun Internet-yhteydellä ei ole kuin yksi IP-osoite, mutta useamman koneen tulisi päästä Internetiin. Kaikessa Internetiin lähetetyssä liikenteessä pitää olla julkinen, uniikki IP-osoite, jolloin tässä tapauksessa usean koneen pitää jakaa yksi osoite. Tämä onnistuu erilaisia osoitteenmuunnostekniikoita käyttäen.
Osoitteenmuunnoksen suorittava laite on useimmiten reititin tai palomuuri.
Osoitteenmuutoksesta käytetään ainakin englanninkielisiä termejä network address translation (NAT), network address port translation (NAPT), port/address translation (PAT) ja dynamic network address / port translation (DNAPT). Nämä termit ovat enemmän tai vähemmän laitevalmistajien ristiriitaisesti käyttämiä termejä omien tuotteidensa ominaisuuksille.
Käytännössä.
Lähes jokainen yritys käyttää dynaamista osoitteenmuunnosta ja/tai porttimuunnosta verkossaan jo tietoturvan takia ja IP-osoitesuunnittelun helpottamiseksi. Tavallinen porttimuunnoskonfiguraatio estää jo teknisesti sisään tulevat yhteydet ja palomuuraa yritysverkon täten ulkomaailmalta.
Tuotteet.
Käytännössä kaikki halvimmatkin kotipalomuurit osaavat tehdä porttimuunnoksen. Tällöin minkä tahansa Internet-liittymän taakse saa useita koneita. Yrityskäytössä taas lähes mikä tahansa reunareititin osaa nykyään osoitemuunnoksen eri muodot. Esimerkiksi kuormanjakoratkaisun rakentaminen ei ole reitittimen yksinkertaista konfigurointia vaikeampaa.
Cisco PIX on esimerkki hienostuneesta palomuurista, jonka ydinominaisuuksiin kuuluu kehittynyt osoitteenmuunnos. Sille määritetään IP-osoitteiden alue, josta se ottaa osoitteita dynaamisella osoitteenmuunnoksella käyttöön. Mikäli osoitteet loppuvat kesken, alkaa palomuuri tehdä porttimuunnosta.
Ongelmia.
Osoitemuunnos ja porttimuunnos aiheuttavat valtavasti ongelmia erilaisten kaksisuuntaisten sovellusten vuoksi. Monet käyttäjäsovellukset vaikuttaisivat toimivan ainoastaan käyttäjältä palvelimelle päin, mutta tosiasiassa myös palvelin ottaa yhteyksiä käyttäjälle päin.
Klassinen esimerkki on FTP. Kun käyttäjä vaikkapa pyytää FTP-yhteydellä tiedostoa, ei palvelin käytä yhteyttä sen lähettämiseen vaan avaa erillisen, uuden yhteyden asiakkaalle ja lähettää tiedoston sitä pitkin. Julkisilla IP-osoitteilla tämä tietysti onnistuu hyvin (mikäli välissä ei ole palomuuria), mutta porttimuunnoksessa FTP-palvelin ottaa yhteyttä porttimuunnosta suorittavaan reitittimeen eli ulkoverkon osoitteeseen, josta se uskoo yhteyden tulevan. Muita porttimuunnoksen ja/tai osoitemuunnoksen rikkomia sovelluksia ovat puhelinpalvelut, jotkut verkkopelit ja IPsec. Puhelinpalveluiden kohdalla ongelma tulee esille, kun kaksi tietokonetta ovat kumpikin osoitteenmuunnoksen takana ja kumpikaan ei tiedä julkista IP-osoitettaan eikä siten pysty kertomaan toiselle minne ottaa yhteyttä. Tämä koskee niin H.323 kuin SIP ja RTP-pohjaisia puhelinpalveluita. Suosittu Skype-ohjelmisto välttää tämän ongelman kierrättämällä liikenteen kolmannen, julkisella IP-osoitteella tavoitettavan, Skype-käyttäjän tietokoneen kautta.
IPsec-protokollaan on kehitetty valmistajakohtaisia muutoksia, jolla se saadaan ujutettua osoitemuunnoksesta huolimatta läpi. FTP:ssä puolestaan on passiivinen tila, jolla yhteydenavaus muodostetaan päinvastaiseen suuntaan.
Yleisesti ottaen tuki osoitemuunnoksen muuten rikkomille protokollille on useimmiten osoitemuunnosta tekevissä laitteissa toteutettu erillisinä lisäominaisuuksina. Reititin voi esimerkiksi erityisesti tarkkailla FTP-yhteyttä ja uuden yhteyden havaitessaan lennossa muuttaa osoitemuunnosta tekevän laitteen taulukoita niin, että yhteys ohjataan sen oikealle vastaanottajalle.
Avoimet yhteydet.
Toimiakseen osoitemuuntavan laitteen pitää siis tuntea Internetiin auki olevat yhteydet. Normaalisti laitteet tekevät tämän pitämällä muistissaan listaa aukiolevista yhteyksistä ja niillä käytetyistä osoitteista. Kun uusi yhteys avataan, listaan lisätään rivi, ja yhteyden päättyessä se poistetaan.
Laitteen kannalta ongelmaksi muodostuukin esimerkiksi yhteyksien katkeaminen. Jos vaikkapa käyttäjän työasema kaatuu ja sillä on auki 10 yhteyttä, ne jäävät kummittelemaan NAT-laitteen muistiin.
Tämän takia NAT-laitteilla onkin tapana siivota yhteyksien listasta vanhoja yhteyksiä, jotka näyttävät olevan auki, mutta joissa ei ole tapahtunut liikennöintiä vähään aikaan. Aika, jonka jälkeen yhteydet joissa ei ole liikennöity katkaistaan, on säädettävissä NAT-laitteissa.
Mikäli käyttäjä pitää yhteyttä auki pitkään eikä tee mitään, NAT-laite siis ennemmin tai myöhemmin katkaisee yhteyden. Käyttäjä huomaa tämän luultavasti vasta yrittäessään käyttää sovellusta pitkän ajan kuluttua.
NAT-laitteiden ajastimia ja niiden aiheuttamia ongelmia voi kiertää myös sovelluksissa. Sovellukset voivat liikennöidä satunnaisesti jonkinlaisia "keep alive" -viestejä, jotka nimensä mukaisesti pitävät yhteyden hengissä. Vaikkei langalla periaatteessa tavaraa liikukaan, lähettelevät asiakkaat ja palvelimet toisilleen tyhjiä paketteja jotka uskottelevat NAT-laitteelle yhteyden olevan yhä auki. Ainakin SSH:ssa ja Terminal Servicesissä on tuki tällaisille keep alive -viesteille.
Muut protokollat.
TCP:n lisäksi on olemassa myös UDP, joka on paljon monimutkaisempi osoitteenmuunnoksen kannalta. UDP-protokollan yhteydettömän luonteen vuoksi NAT-laite ei voi tietää milloin yhteys päättyy. UDP:n kanssa käytetään pelkästään ajastinta, joka poistaa vanhoja yhteyksiä. UDP-yhteyksillä siis NAT-laite laskee jokaisesta paketista aikaa, ja kun vaikkapa 5 minuuttiin ei ole näkynyt yhtään pakettia, pyyhkii NAT-laite yhteyden tiedot muististaan ja olettaa yhteyden päättyneen.
ICMP:n kohdalla monilla viesteillä on kysymys/vastausmuoto, kuten "echo request" ja "echo reply" tai "subnet request" ja "subnet reply". Tällaisille viesteille sovelletaan samaa logiikkaa kuin UDP-paketeille. Näissä ICMP-paketeissa ei ole porttinumeroita, jolloin porttimuunnos ei ole mahdollista. Muita ICMP-paketteja (mm. "destination unreachable") ei yleensä päästetä porttimuunnoksesta läpi.
Monet NAT-laitteet tekevätkin porttimuunnosta TCP/UDP-yhteyksille ja yksinkertaista dynaamista osoitteenmuunnosta ICMP-paketeille. Jos siis NAT-laitteella ei ole kuin yksi julkinen osoite, ei sen takaa voi pingata tiettyä etäkonetta kuin yksi kone kerrallaan.


Olkinukke.
Olkinukke tai olkiukko () on yleinen argumentointivirhe, jossa vastapuolen argumentti sivuutetaan hyökkäämällä siitä tehtyä heikompaa karikatyyria vastaan. Tällöin tavallaan pannaan sanoja toisen suuhun, jotta toinen joutuisi huonoon valoon, tai esitetään toisen ajatus niin kärjistetyssä muodossa, että sillä mitätöidään toinen tai toisen ajatus.
Termi on suora käännös vastaavasta englanninkielisestä ilmauksesta, joka merkitsee "linnunpelätintä", tai asiayhteyteen sopivammin käsiaseistetun jalkamiehen korsista rakennettua harjoitusvastustajaa.


Palvelunestohyökkäys.
Kartta laajasta palvelunestohyökkäyksestä eli DDoSista.
Palvelunestohyökkäys (Denial of Service, DoS) tarkoittaa tietyn verkkopalvelun lamauttamista niin, että palvelu ei ole käytettävissä. Muista hyökkäystyypeistä poiketen tavoitteena ei ole järjestelmään tunkeutuminen, vaan sen toiminnan häiritseminen. Julkisessa Internetissä saatetaan vaikkapa häiritä WWW-palvelun toimintaa niin paljon, etteivät asiakkaat pääse sille, tai lähettää niin suuri määrä sähköposteja yrityksen sähköpostipalvelimelle, että levytila loppuu, eikä palvelin kykene enää ottamaan postia vastaan.
Useista lähteistä tapahtuvaa samanaikaista hyökkäystä tiettyä järjestelmää kohtaan kutsutaan nimellä hajautettu (tai "laaja") palvelunestohyökkäys (Distributed Denial of Service, DDoS).
Tulvahyökkäykset.
Erilaiset tulvahyökkäykset ovat yksinkertaisimpia ja niiltä on usein mahdoton suojautua. Yksinkertaisimmillaan hyökkääjä avaa tuhansia yhteyksiä www-palveluun tai lähettää tuhansia sähköposteja yrityksen sähköpostipalvelimelle. Aiemmin hyökkäyksiin käytettiin virheellisesti konfiguroituja verkkoja, joita voitiin käyttää esim. Smurf-hyökkäyksen apuna. Nykyisin yleisempiä ovat murretuista koneista muodostetut bottiverkot.
Ohjaustietojen häiritseminen.
Reititysprotokollat ovat perinteinen ohjaustietojen häiritsemishyökkäyksen kohde. Periaatteessa uudemmissa reititysprotokollissa kuten tai on kohtalaisen hyvät tietoturvaominaisuudet, mutta monet yritykset käyttävät yhä vanhempia protokollia, tai eivät ole kytkeneet tietoturvaominaisuuksia päälle. Reitittimelle voi lähettää reittipäivityksen, jossa vaikkapa väitetään suositun www-sivuston olevan jossain aivan muualla, kuin missä se oikeasti on. Reititin ohjaa kaikki kyseiseen osoitteeseen suunnatut paketit aivan väärään osoitteeseen.
(nimipalvelu) kanssa on samanlaisia ongelmia. Pahimpana ongelmana on DNS-välimuistin myrkyttäminen. Ideana on, että Windows NT4 ja 2000 -käyttöjärjestelmien DNS-palvelinohjelma oletusarvoisesti hyväksyy kaikkien nimipalvelinten sille lähettämiä tietoja - muistakin DNS-nimistä kuin kyseisille palvelimille kuuluvista. Jos ns1.operaattori.fi sitten kysyy vaikkapa ns1.yritys.fi-palvelimelta tietoa koneesta www.yritys.fi, voi kyseinen palvelin lähettää vastauksen, jossa on vastaus kyselyyn (www.yritys.fi = 1.2.3.4), minkä lisäksi siinä yhdistetään www.pankki.fi johonkin väärennettyyn osoitteeseen (www.pankki.fi = 1.1.1.1). Palvelin tallentaa tiedon pankin www-palvelimesta kritiikittömästi välimuistiinsa, ja jos joku käyttäjä surffaa www.pankki.fi-osoitteeseen jatkossa, joutuu hän kräkkerin palvelimelle (selaimen osoiterivillä lukee ihan tavallisesti www.pankki.fi).
Myös DHCP-palvelu on ongelmallinen tällaisten hyökkäysten kannalta.
Vääränlainen lähete.
Lokakuussa 1996 keksittiin että suuren osan verkkoon kytketyistä käyttöjärjestelmistä sai kaadettua ylipitkällä ICMP Echo request -paketilla ("Ping of death").
Kesäkuussa 1997 julkaistiin WinNuke, jolla sai kohdekoneen Windows-käyttöjärjestelmän tai palvelinohjelman kaatumaan. Vanhemmilla Windows-koneilla tämä tarkoittaa sinistä ruutua. Hyökkäyksestä toipuminen vaati koneen uudelleenkäynnistämistä.
Istuntojen määrä.
Palomuuri voidaan myös tukkia lähettämällä minimaalisen määrän informaatiota sisältäviä paketteja, joilla on tarkoitus aloittaa uusi tietoliikenneyhteys, mutta koskaan saattamatta istuntoa lopetusvaiheeseen. Tällä tavalla saadaan palomuuri tukkeutumaan yhteyksien määrästä ja kykenemättömäksi vastaamaan uusiin yhteyspyyntöihin. Tämän tiedetään toimivan myös suhteellisen uusilla FreeBSD-palomuureilla.
Lainsäädäntö.
Palvelunestohyökkäykset ovat useissa maissa kriminalisoituja. Suomessa niistä voidaan tuomita rikoslain 38 luvun 5 pykälän mukaisesti tietoliikenteen häirintänä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Myös palvelunestohyökkäyksen yritys on rikos. Britannian lain mukaan hyökkäyksestä voi saada jopa kymmenen vuoden vankeusrangaistuksen.
Hyökkäyksiä.
Yleisradion, ja Eniron verkkosivustot joutuivat 14.–15. toukokuuta 2007 Suomen siihen asti laajimman palvelunestohyökkäyksen kohteeksi. Hyökkäyksen takana oli F-Securen Mikko Hyppösen mukaan todennäköisesti Team Elite -niminen ryhmä, jossa on jäseniä useista eri maista. Harrastajista koostuva ryhmä ei tavoittele taloudellista hyötyä, vaan ainoastaan häiriköi. Hyökätyt sivut valittiin mahdollisesti sen perusteella, että ne ovat korkealla Suomen suosituimpien sivujen listassa, ja Suomen joutumiseen hyökkäyksen kohteeksi saattoi vaikuttaa Euroviisujen kautta tullut medianäkyvyys. Suomen tietotoimiston sivuille tapahtui myös hyökkäys 17. toukokuuta. Palvelunestohyökkäys erosi teknisesti Ylen sivuille tapahtuneesta hyökkäyksestä ja se oli laajuudeltaan pienempi.
Useat suomalaiset verkkosivut olivat laajan palvelunestohyökkäyksen kohteena 11.9.2012. Muun muassa Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien verkkosivut eivät toimineet kunnolla hyökkäyksen aikana. Edellispäivänä hyökkäyksiä oli tehty suosittuun yhdysvaltalaiseen GoDaddy-verkkopalveluun.
Palvelunestohyökkäyksiä voidaan käyttää myös informaatiosodankäynnin keinona. Operaatio Payback, suomeksi Takaisinmaksu, oli Anonymous-ryhmän hyökkäys RIAA:ta vastaan siksi, että oikeuden päätöksellä suljettiin Limewire.


Sapfo.
Sapfo (kreikaksi Σαπφώ, aiolialaisella murteella "Psapfo") oli antiikin kreikkalainen naisrunoilija Mytilenen kaupungista Lesboksen saarelta, joka oli 600-luvulla eaa. kulttuurinen keskus. Hän syntyi joskus vuosien 630 eaa. ja 612 eaa. välillä.
Elämä ja runous.
Tiedot Sapfon elämästä ovat vähäisiä. Joidenkin antiikin tekstien ja niiden tulkintojen mukaan Sapfo oli naimisissa kauppiaan kanssa ja hänellä oli tytär nimeltä Kleis, mutta tiedot eivät ole varmoja. Sapfon runouden hahmojen on tulkittu olleen hänen oppilaitaan, mutta Sapfon teksteistä ei löydy viittauksia naisten oppilaitokseen.
Sapfo oli lyyrinen runoilija ja kirjoitti monodista lyriikkaa. Hän kehitteli oman erikoisen mittansa, joka tunnetaan nimellä sapfinen mitta. Häntä pidetään esteettisenä vaikuttajana, joka sai runouden muuttamaan suuntaa aikaisemmista jumalteemoista kohti yksityisen ihmisen kokemuksia. Platon arvosti hänen runouttaan siinä määrin, että kutsui häntä kymmenenneksi muusaksi. Hellenistisenä aikana Sapfo luettiin yhdeksi yhdeksästä lyyrisestä runoilijasta.
Sapfo kirjoitti pääasiassa rakkausrunoja, joista on säilynyt lähinnä vain katkelmia. Yksi kokonainen runo, "Hymni Afroditelle" on ainoa täysin säilynyt teos.
Useat hänen rakkausrunoistaan on omistettu naisille, mikä on luonut hänelle maineen lesbona. Kantasana lesbolaisuus periytyy Lesboksen saaresta, jossa hän asui. Sapfon nimi on myös lesboa paljon harvinaisemman sanan "sapfinen" juuri.
Myöhäisessä antiikissa ja keskiajalla Sapfo oli runouttaan kuuluisampi itsemurhasta, jonka hän legendan mukaan olisi tehnyt. Sapfo oli rakastunut miespuoliseen merimieheen Phaoniin ja heittäytyi tämän vastakaikua saamattoman rakkautensa takia kalliolta. Legendalla ei kuitenkaan ole pohjaa kreikkalaisessa historiassa ja yleensä uskotaankin, että tarina oli kristillisen kirkon keksimä ja että sen tarkoitus oli huomion keskittäminen pois hänen kirjoituksistaan. (Legendan tekee epäuskottavaksi myös se, että rakastetun nimi tarinassa on tarkalleen Kerkylas Androslainen, kirjaimellisesti "Penis Miehen kaupungista").
Tarina Sapfosta on innoittanut monia kirjailijoita vuosisatojen varrella, esimerkiksi Alfred Tennyson, Charles Baudelaire, Virginia Woolf, Marguerite Yourcenar, Ezra Pound ja Lawrence Durrell.


Emma Goldman.
Emma Goldman kuuluu anarkismin ja anarkofeminismin keskeisiin nimiin
Emma Goldman (27. kesäkuuta 1869 Kaunas, Liettua, Venäjän keisarikunta – 14. toukokuuta 1940 Toronto, Kanada) oli baltianjuutalainen anarkisti ja feministi. Hän emigroitui Yhdysvaltoihin 16-vuotiaana. Hänet karkotettiin myöhemmin takaisin Venäjälle, jossa hän näki Venäjän vallankumouksen tapahtumia. Hän vietti vuosia läntisessä Euroopassa, missä hän kirjoitti muun muassa omaelämäkertansa "Living My Life".
Goldman syntyi juutalaiseen perheeseen Liettuan Kaunasissa, jossa hänen perheensä omisti pienen majatalon. Poliittisen sortokauden aikana, joka sai alkunsa murhasta, hän muutti perheensä mukana Pietariin kolmentoista vanhana. Pietarissa taloudellinen tilanne pakotti hänet lopettamaan koulunkäynnin ja työskentelemään tehtaassa. Tehdastyö sai Goldmanin kiinnostumaan vallankumouksellisista ideoista. Nikolai Tšernyševskin romaani "Mitä on tehtävä?" sai hänet innostumaan vallankumouksellista ajatuksista.
Hän pakeni 15-vuotiaana Yhdysvaltoihin sisarpuolensa kanssa kieltäydyttyään isänsä järjestämästä avioliitosta. Heinätorin verilöylyn jälkeinen neljän anarkistin hirttäminen veti nuoren Goldmanin anarkistiliikkeeseen, ja 20-vuotiaana hän päätti ryhtyä vallankumoukselliseksi. Tähän aikaan hän oli ollut kymmenen kuukautta naimisissa toisen venäläisen emigrantin kanssa. Avioliitosta ei tullut mitään, joten Goldman jätti miehensä ja muutti New Yorkiin. Siellä hän pysytteli virallisesti naimisissa olevana niin kauan, kunnes sai Yhdysvaltain kansalaisuuden.
New Yorkissa Goldman eli Alexander Berkmanin kanssa, jonka rinnalla hän toimi Yhdysvaltain anarkistiliikkeen johtotehtävissä. Koska hän puolusti Berkmania jälkimmäisen yritettyä murhata yhdysvaltalaisen teollisuusmiehen Henry Clay Frickin, hän joutui huonoon valoon viranomaisten silmissä. Berkman (eli Saša, joka oli Goldmanin käyttämä puhuttelunimi) joutui moneksi vuodeksi vankilaan.
Goldman vangittiin 1893 ja suljettiin Blackwells Islandin rangaistusvankilaan yllytettyään julkisesti työttömiä työläisiä ”pyytämään töitä, ja ellei niitä annettaisi, pyytämään leipää, ja ellei sitä annettaisi, ottamaan leipää”. Tämä kehotus on tiivistelmä haltuunottamisesta, jota anarkokommunistit, kuten Pjotr Kropotkin, kannattivat. Voltairine de Cleyre piti luennon Emma Goldmanin puolustukseksi vastaukseksi hänen pidättämiselleen. Goldman oli saanut yllyttämisestään vuoden tuomion, jonka aikana hän kiinnostui hoivatyöstä, josta oli myöhemmin tuleva hänen pääelinkeinonsa.
Goldman pidätettiin uudelleen 10. syyskuuta 1901 yhdeksän muun ihmisen kanssa, ja häntä syytettiin salaliitosta presidentti William McKinleyn murhaamiseksi. Goldmanin seuraaja Leon Czolgosz oli ampunut McKinleytä muutamia päiviä aiemmin. Itse asiassa Goldman oli tavannut Czolgoszin ainoastaan kerran lyhyesti muutama viikko aiemmin. Hän ei suostunut ottamaan vastuuta seuraajistaan, jotka typeryydessään käsittivät hänen sanansa väärin.
Goldman pidätettiin jälleen 11. helmikuuta 1916 ja vangittiin, tällä kertaa sen vuoksi, että hän oli levittänyt ehkäisykirjallisuutta. Seuraavina vuosina hän aina puheita pitäessään varautui pidätykseen ja piti siksi mukanaan kirjaa noustessaan puhujankorokkeelle.
Goldmanin kolmas vankilatuomio tuli 1917, tällä kertaa asepalvelukseen värväyksen estämisen suunnittelusta. Berkman ja Goldman olivat molemmat mukana perustamassa asevelvollisuuden vastaisia liittoja ja organisoimassa ensimmäisen maailmansodan vastaisia mielenosoituksia. Hänet vangittiin kahdeksi vuodeksi, minkä jälkeen hänet karkotettiin Venäjälle. Karkotuskuulemisessa kuulemisen johtajana ollut J. Edgar Hoover luonnehti häntä ”yhdeksi Amerikan vaarallisimmista naisista”.
Karkotus tarkoitti sitä, että Goldman todisti Venäjän vallankumousta itse paikalla. Saapuessaan Venäjälle Goldman oli valmistautunut tukemaan bolševikkeja huolimatta ensimmäisessä internationaalissa syntyneestä vastakkainasettelusta valtiokommunistien ja anarkistien välillä. Mutta poliittisen sorron, byrokratian ja pakkotyön näkeminen Venäjällä sai Goldmanin kirjoittamaan kirjat "My disillusionment in Russia" ja "My further disillusionment in Russia" (Suomennettu yhdessä nimellä "Vuoteni Venäjällä"), joissa hän kertoo pettymyksestään bolševikkien vallankumoukseen.
Kokemukset bolševikkivallankumouksen pyörteissä saivat Goldmanin muuttamaan suhdettaan väkivaltaan. Kun puna-armeijaa käytettiin lakkoilijoita vastaan, Goldman hylkäsi väkivallan muuten kuin itsepuolustustarkoituksissa.
Vuonna 1936 Goldman matkusti Espanjan sisällissotaan tukemaan vallankumousta ja taistelemaan Francon fasismia vastaan.
Emma Goldman kuoli vuonna 1940 Torontossa, ja hänet on haudattu Chicagoon.


Heidi Hautala.
Heidi Anneli Hautala (s. 14. marraskuuta 1955 Oulu) on suomalainen poliitikko. Hän oli Vihreän liiton puheenjohtaja vuosina 1987–1991. Hän toimi kansanedustajana vuosina 1991–1995 sekä 2003–2009 ja europarlamentaarikkona 1995–2003 sekä vuodesta 2009 kesäkuuhun 2011, jolloin Vihreät valitsi Hautalan Kataisen hallituksen kehitysministeriksi. Hänen tilalleen europarlamenttiin nousi Tarja Cronberg. Hautala oli Vihreän liiton ehdokas presidentinvaaleissa vuosina 2000 ja 2006. Koulutukseltaan Hautala on maatalous- ja metsätieteiden maisteri.
Tausta.
Hautala syntyi Oulussa viisilapsisen perheen nuorimmaiseksi. Hänen isänsä oli ye-eversti ja pankinjohtaja Yrjö Hautala, joka toimi jatkosodan aikana esikuntapäällikkönä.
Nuorena Heidi Hautala oli epäpoliittinen ja häntä kiinnosti mm. kasvissyönti, itämaiset filosofiat ja jooga. Vuonna 1974 hän oli perustamassa Helsinkiin Suomen ensimmäistä kasvisravintolaa. Kasvis-nimisen ravintolan ympärille syntynyt piiri vaikutti vihreän liikkeen syntyyn Suomessa. Ajatusten levittämiseksi perustettiin Uuden Ajan Aura -lehti, joka myöhemmin yhdistyi Pekka Haaviston Komposti-lehteen ja sai nimekseen Suomi. Hautala toimi lehtien päätoimittajana lähes kymmenen vuotta.
Hautala valmistui maatalous- ja metsätieteiden maisteriksi vuonna 1988. Hänellä on yksi vuonna 1981 syntynyt lapsi.
Presidentinvaalit.
Hautala on ollut Vihreän liiton presidenttiehdokkaana kaksi kertaa, vuosina 2000 ja 2006. Vuonna 2000 hän sai 100 740 ääntä eli 3,3 prosenttia, mikä oli viidenneksi eniten kaikista annetuista äänistä. Vuonna 2006 ääniä kertyi ehdokkaista neljänneksi eniten: 105 085 ääntä eli 3,5 prosenttia annetuista äänistä. Kumpikin kannatusluku jäi huomattavasti pienemmäksi kuin Vihreän liiton kannatus muissa vaaleissa keskimäärin.
Vuoden 2006 presidentinvaalikampanjassaan Hautala peräänkuulutti uusien kansainvälisten uhkien, kuten ilmastonmuutoksen, torjuntaa ja korosti niiden tärkeyttä suhteessa perinteisiin sotilaallisiin uhkiin ja terrorismiin. Muita teemoja olivat kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien parantaminen, presidentin valtaoikeuksien supistaminen sekä globalisaation poliittinen säätely.
Kritiikki suurvaltoja kohtaan.
Hautala on ottanut kantaa maailman suurvaltojen ihmisoikeusloukkauksiin ja demokratian kehitykseen. Hän on kritisoinut Venäjän ihmisoikeusloukkauksia ja pyrkimyksiä laajentaa valtaansa naapurimaihinsa. Samaten hän on kohdistanut kritiikkiä Yhdysvaltojen kansainvälistä politiikkaa ja Kiinan ihmisoikeustilannetta kohtaan ja syyttänyt Suomen ulkopolitiikkaa vaikenemisesta. Hän ilmaisi presidentinvaalikeskustelussa kielteisen kantansa Suomen öljyteollisuuden myymiseen venäläisille.
Valtiopäivien satavuotisjuhlaistunnossa Hautala tuomitsi käyttämässään Vihreän liiton ryhmäpuheenvuorossa Venäjän demokratiakehityksen saaman negatiivisen käänteen. Hautalan kannanotto sai muun muassa eduskunnan puhemies Paavo Lipposelta kielteistä palautetta.
Hautala oli perustamassa Suomalais-venäläinen kansalaisfoorumi -yhdistystä, jonka perustamiseen Anna Politkovskajan murha antoi lähtösysäyksen. Hautalan lisäksi järjestön johtoon tulivat Suomen Penin puheenjohtaja Jukka Mallinen ja Mikael Storsjö, joka tunnetaan parhaiten tšetšeeniseparatistien verkkosivujen ylläpitoon liittyneestä kohusta.
Tutkija Johan Bäckman syytti kirjassaan "Saatana saapuu Helsinkiin" Hautalaa Venäjä-vastaisuuden lietsomisesta ja Politkovskajan murhan käyttämisestä vaaliaseena. Hautala on sanonut jättävänsä kirjan omaan arvoonsa ja pitävänsä sitä osana laajempaa mustamaalauskampanjaa.
Heidi Hautala arvosteli Jevgenia Tširikovan kiinni ottamista Venäjällä ennen kuin tämän piti saapua vieraaksi Lappeenrantaan puhumaan Venäjän demokratian tilasta.
Luottamustoimet.
Hautala toimi Helsingin kaupunginvaltuustossa vuosina 1985–1994.
Hautala toimi Neste Oilin hallintoneuvoston puheenjohtajana 14. maaliskuuta 2007 alkaen aina sen lakkauttamiseen asti 5. toukokuuta 2011.
Kataisen hallituksessa Hautala vastasi valtion omistajaohjauksesta.
Hautala ilmoitti 15. maaliskuuta 2012 valtion vaativan Finnairin hallituksen ns. stay-bonuksista salaa päättäneiden jäsenten eroa. Aiemmin Hautala ei vielä ollut halukas puuttumaan Finnairin toimitusjohtajan Mika Vehviläisen ja vakuutusyhtiö Ilmarisen asuntokauppoihin, joista poliisi aloitti lahjustutkinnan.
Hautala on kannattanut valtion luopumista Finnairin enemmistöosakkuudesta.


Hayao Miyazaki.
Hayao Miyazaki () (s. 5. tammikuuta 1941 Tokio) on japanilainen animaatio-ohjaaja ja yksi kaikkien aikojen kuuluisimpia animen tekijöitä. Erityisesti häntä arvostetaan kotimaassaan.
Miyazaki on tehnyt monien suosittujen anime-elokuvien lisäksi myös hieman mangaa. Vaikka hänen elokuvansa ovat olleet Japanissa lähes poikkeuksetta suuria kaupallisia ja arvostelumenestyksiä, ne olivat huomattavasti tuntemattomampia länsimaissa ennen vuotta 2002, jolloin hän voitti Oscar-palkinnon parhaasta animaatiosta. Monet hänen elokuvistaan käsittelevät ihmisen suhdetta luontoon.
"Tuulen laakson Nausicaä" oli yksi Miyazakin ensimmäisistä elokuvista sekä käsikirjoittajana että ohjaajana. Se perustui hänen kaksi vuotta aikaisemmin aloittamaansa samannimiseen mangaan. Myöhemmin hän perusti Isao Takahatan ja Yasuyoshi Tokuman kanssa animaatioyhtiön, Studio Ghiblin, ja on tuottanut lähes kaikki myöhemmät työnsä sen kautta.
Vuonna 1997 ilmestyneestä "Prinsessa Mononokesta" tuli Japanin kaikkien aikojen tuottoisin elokuva (Titanic-elokuvaan asti), ja se voitti parhaan elokuvan Nippon akademī -palkinnon. Miyazaki vetäytyi eläkkeelle "Mononoken" jälkeen ajatellen sen jäävän viimeiseksi ohjaamakseen elokuvaksi.
Miyazaki kuitenkin palasi eläkkeeltään tavattuaan ystävänsä tyttären, jolta sai innoituksen tehdä "Henkien kätkemän". Vuonna 2001 Japanissa ensi-iltansa saanut elokuva saavutti huikean menestyksen 30,4 miljoonan jenin lipputuloilla ja yli 23 miljoonalla katsojallaan pudottaen samalla Titanicin pois Japanin katsotuimman ja tuottoisimman elokuvan ykköspaikalta. "Henkien kätkemä" on voittanut lukuisia palkintoja, muun muassa Parhaan elokuvan vuoden 2001 Nippon akademī -palkinnon, Kultaisen karhun (1. palkinto) Berliinin filmifestivaaleilla 2002 ja Oscar-palkinnon parhaasta animaatiosta.
Miyazakin elokuva "Liikkuva linna" perustuu Diana Wynne Jonesin samannimiseen fantasiakirjaan.
Miyazakin elokuvissa ei yleensä ole mustavalkoista hyvää ja pahaa. Jopa ”pahoilla” hahmoilla (esimerkiksi "Henkien kätkemän" Yubaba ja "Prinsessa Mononoken" neiti Eboshi), jotka ovat länsimaisissa animaatiossa kaiken toivon ulkopuolella, voi olla hyvät puolensa. Juuri tämä erottaa hänen elokuvansa monista perinteisistä länsimaisista animaatioista, joita esimerkiksi Disney tekee. Tyypillistä Miyazakin elokuville on myös tietynlainen hullunkurisuus; esimerkiksi Henkien kätkemä on täysin mielikuvituksen varaan rakennettu elokuva, eivätkä sen olennot muistuta lainkaan perinteisiä satuhahmoja. Merkittävä on myös Miyazakin tapa sekoittaa eläimet ja ihmiset keskenään. Hänen eläinhahmoissaan on aina hyvin inhimillisiä piirteitä, mikä vaikuttaa siihen, etteivät Miyazakin elokuvat ole varsinaisia lastenelokuvia vaikka ne joskus niiksi mielletäänkin.
Miyazakin elokuvien keskeisiä aiheita ovat lentäminen ja lentävät koneet. Useiden elokuvien kaupungit ja maisemat puolestaan muistuttavat eurooppalaisia paikkoja, joista Miyazaki on piirtänyt luonnoksia matkoillaan. Toinen tärkeä ainesosa ovat osittain japanilaiseen tarustoon perustuvat hahmot. Tunnetuimpia Miyazakin elokuvien hahmoja ovat eräänlainen metsänhenki Totoro (elokuvasta "Naapurini Totoro") sekä kissa Jiji (elokuvasta "Kikin lähettipalvelu"), jotka ovat päätyneet myös monien pehmolelujen ja muiden elokuvien oheistuotteiden aiheiksi.
Kriitikko Leena Virtasen mukaan Miyazaki on aina ollut taitava kuvaamaan pienen lapsen liikkeitä ja eleitä.
Miyazaki oli jo siirtynyt tietokonegrafiikan käyttöön, mutta hänen uusimman elokuvansa "Ponyo rantakalliolla" viiva on jälleen kynällä piirretty, sillä Miyazakin mielestä tietokonegrafiikka ei tee ihmisiin samassa määrin vaikutusta kuin käsin piirretty.
Studio Ghiblin seuraavassa elokuvassa, "Karigurashi no Arrietti", Miyazaki toimii käsikirjoittajana ja tuottajana. Elokuvan ohjaa studion animaattori Hiromasa Yonebayashi ja se perustuu vahvasti lastenkirjasarjaan kätkijät.


Puna-armeija.
Työläisten ja talonpoikien punainen armeija (), lyh. puna-armeija oli Venäjän ja sittemmin Neuvostoliiton asevoimat 1918–1946. Punainen viittasi puna-armeijan nimessä ensimmäisen sosialistisen valtion tunnusväriin sekä marraskuussa 1917 bolševikkien suorittaman lokakuun vallankumouksen hyväksi vuodatettuun vereen. Vuonna 1946 armeijan nimi muutettiin Neuvostoliiton asevoimiksi.
Armeijan perustaminen ja Saksan hyökkäyksen torjuminen.
Venäjän hallitus, kansankomissaarien neuvosto antoi määräyksen työläisten ja talonpoikien punaisen armeijan perustamisesta 28. tammikuuta (uutta lukua) 1918. Armeija muodostettiin bolševikkien johtamien sotamiesneuvostojen punakaarteista. Puna-armeijan järjesti Lev Trotski, josta elokuussa tulikin sota- ja meriasiain kansankomissaari eli ministeri (vuoteen 1925 saakka).
Ensimmäisen, Petrogradissa ja Moskovassa tapahtuneen joukkojen värväyksen tuloksena Venäjän armeija torjui ensimmäisessä maailmansodassa kohti Petrogradia hyökänneet Saksan armeijan yksiköt Pihkovassa ja Narvassa 23. helmikuuta 1918. Tästä päivämäärästä tuli vuonna 1922 "puna-armeijan ja -laivaston päivä", joka muuttui nimelle "neuvostoarmeijan ja -sotalaivaston päivä" 1949.
Punakaartien vapaaehtoisarmeijasta asevelvollisuusarmeijaksi.
Perustettaessa puna-armeija perustui vapaaehtoisuuteen, eikä se tuntenut sotilasarvoja tai joukko-osastosymboleita. Upseerit valittiin demokraattisesti. 29. toukokuuta 1918 18–40-vuotiaat miehet tehtiin kuitenkin asevelvolliseksi. Suuren luokan värväysoperaation toteuttamiseksi perustettiin alueelliset kutsuntalautakuntia vastaavat sotilaskomissariaatit (военный комиссариат, военкомат; voenkomat).
Koska työläisten ja talonpoikien puna-armeija oli ideologiselta perustaltaan vallankumousarmeija, joka joutui kuitenkin tukeutumaan niihin väestöryhmiin ja sosiaalisiin kerrostumiin, joiden katsottiin olevan vallankumousta vastaan periaatteessa, asetti kommunistinen puolue komppaniasta alkaen ylimmille sotilasjohdon tasoille asti suoran poliittisen valvonnan, mikä takasi armeijan uskollisuuden kommunistiselle puolueelle. Armeija oli ainoa valtion laitos, joka olisi kyennyt vastustamaan kommunistisen puolueen johtoa ja sen valtaa tukevaa, sen edeltäjiä tai seuraajia.
Puoluevalvonta komissaarien avulla.
Armeijan komissaarijärjestelmä oli alun perin Lev Trotskin ajatus, koska pätevät upseerit olivat poliittisesti joko tsaarinvaltaa ja yhtenäistä Venäjää kannattaneita monarkisteja tai Venäjän muuttamista porvarilliseen demokratiaan perustuvaksi federaatioksi kannattaneita perustuslaillisia demokraatteja, tuon ajan oloissa liberaaleja. Näin ollen he olisivat voineet saksalaisten uhan väistyttyä asettaa vaatimuksia puolueelle. Kansankomissaarien neuvosto, jonka edeltäjä Venäjän väliaikainen hallitus oli ollut, oli kohdannut Kornilovin kapinan 1917.
Komissaari vahvisti päälliköiden ja komentajien päätökset, mikäli ne vastasivat kommunistisen puolueen periaatteita. Komissaarilla oli veto-oikeus päällikön tai komentajien päätöksiin, koska hän saattoi jättää käskyn hyväksymättä. Tämä kaksoisjohto komentojärjestelmässä saattoi johtaa sotilaalliseen tehottomuuteen. Neuvostoliiton kommunistinen puolue piti tärkeänä valvoa upseeristoa, joka oli sisällissodan edetessä yhä useammin muodostettu entisen keisarillisen armeijan upseereista.
Venäjän sisällissodassa 1918–1920 puna-armeija taisteli valkoisia vastavallankumouksellisia armeijoita vastaan ja sitä käytettiin myös sisäisten kapinoiden tukahduttamisiin. Sodan loppuun mennessä puna-armeijassa palveli lähes 5 miljoonaa miestä.
Ammattiupseerien toimi, joka oli hylätty ”tsaristisena perintönä”, palautettiin 1935. Suurten puhdistusten aikana lähes kaikki vanhemmat upseerit kuitenkin teloitettiin tai lähetettiin pakkotyöleireille potentiaalisina uhkina Josif Stalinin vallalle.
Japanin vastaiset taistelut ja voitot ennen toista maailmansotaa.
Neuvostoliitto ryhtyi Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen noustua Saksassa valtaan 1933–1934 ulkopoliittisesti tukemaan Kansainliittoa aktiivisesti tapana järjestä kollektiivinen turvallisuus. Tähän liittyi pyrkimys yhteistyöhön Saksan vaikutusvallan nousua vastustavan Ranskan kanssa sekä Tšekkoslovakian turvallisuuden takaaminen yhdessä Ranskan ja Ison-Britannian kanssa.
Aasiassa vuoden 1902 Ison-Britannian ja Japanin välinen sopimus johti siihen, että Japani alkoi esiintyä yhä päättäväisemmin Kiinaa vastaan ja voitti Venäjän–Japanin sodan. Venäjä pyrki estämään Japanin vaikutusvallan nousua muun muassa tukemalla Mongolian itsenäisyyttä 1911. Neuvosto-Venäjä ja Neuvostoliitto puolestaan turvallisuustakasivat Mongolian kansantasavallan toisaalta Kiinan tasavallalta kuin myös Japanilta.
Tämä johti Halhin-Golin taisteluihin Mongolian kansantasavallan puolesta 11. toukokuuta 1939 ensiksi mongolien ja kiinalaisten Japanin tukeman Mantšukuon kesken ja sen jälkeen japanilaisten ja mongolien kesken sekä lopuksi neuvostoliittolaisten ja japanilaisten kesken. Sotatilaa kesti 16. syyskuuta 1939 saakka, minkä jälkeen Neuvostoliitto hyökkäsi Itä-Puolaan seuraavana päivänä jakamaan Puolaan Saksan kanssa.
Tätä ennen puna-armeija oli voittanut Hasanin taistelut Japania vastaan 29. heinäkuuta 1938 – 9. elokuuta 1938.
Toinen maailmansota itärintamalla.
a> juliste toisen maailmansodan ajalta. ”Tämä mies on ystäväsi, hän taistelee vapauden puolesta.”
Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen talvisodassa puna-armeijan voimaa heikensivät suuresti kykenemättömyys sopeutua purevaan pakkaseen ja monet muut tekijät. Taisteluiden jatkuessa komennettiin rintamalle myös ukrainalaisista koottuja eteläisiä yksilöitä. Armeija oli jo aikaisemmin mekanisoitu, kuten monet muutkin eurooppalaiset armeijat siihen aikaan. Moottoriajoneuvot soveltuivat kuitenkin huonosti talvisodan taistelukenttien metsäiseen maastoon, kylmyydestä puhumattakaan ja ylivoimaisiksi luultu puna-armeija juuttui pidentyviin taisteluihin sitkeätä vastarintaa tekevien suomalaisten kanssa. Lisäksi armeija taisteli sotaa täysin väärillä taistelutaktiikoilla, joiden muuttaminen oli vaikeata jäykän komentorakenteen takia. Myös kokemuspula oli Stalinin puhdistusten takia valtava. Alkuperäinen tarkoitus oli edetä muutamassa viikossa Helsinkiin, mutta taisteluiden jumiuduttua paikalleen tavoite ei koskaan toteutunut – vaikka Suomen armeija vietiin lähelle murtumispistettä, joutui Stalin kuitenkin taipumaan rauhanneuvotteluihin ja puna-armeija koki nöyryytyksen kansainvälisen yleisön silmissä.
Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, puna-armeijan vahvuus oli arviolta 303 divisioonaa ja 22 prikaatia, eli noin 4,8 miljoonaa miestä. Se oli edelleen poliittisten puhdistusten heikentämä ja joutui pahasti hyökkäyksen yllättämäksi. Ensimmäisten viikkojen aikana käytännössä koko neuvostoilmavoimat tuhottiin kentille ja satoja tuhansia neuvostosotilaita motitettiin valtaviin motteihin.
Retoriikan kansallishenkistäminen.
Neuvostohallitus muutti taktiikkaansa parantaakseen pakenevan puna-armeijan moraalia 1941. Neuvostopropagandan, joka oli aikaisemmin toitottanut poliittista agendaa luokkataistelusta, lähestymistavaksi muutettiin isänmaallisten tunteiden nostamisen väestössä hyödyntäen neuvostovaltaa edeltäneen keisarillisen Venäjän historiaa. Sota Adolf Hitlerin Saksaa vastaan rinnastettiin Napoleonia vastaan käytyyn isänmaalliseen sotaan 1812. Propaganda teki viittauksia sellaisiin legendaarisiin venäläisiin sankareihin kuin Aleksanteri Nevski ja Mihail Kutuzov. Ortodoksisen kirkon vainoaminen lopetettiin ja papisto elvytti esimerkiksi sellaisen perinteen kuin aseiden siunaamisen ennen taistelua. Poliittisten upseerien perinne poistettiin, vaikka tosin ainoastaan hetkellisesti. Armeijaan muodostettiin tarkasti määritellyt sotilasarvot ja alettiin myöntää esimerkiksi mitaleita ja perustettiin ”ritarikuntia”. Kaartit perustettiin uudelleen ja suurta sankaruutta taistelussa osoittaneet yksiköt nimettiin uudelleen kaarti-etuliitteellä – esimerkiksi kaartinrykmentti ja kaartinarmeija.
Kolmannes kaatuneita.
"Suuren isänmaallisen sodan" aikaan puna-armeijaan värvättiin 29 574 900 upseeria, aliupseeria ja miehistöön kuuluvaa sotilasta, joista 7–10 miljoonaa kuoli.
Suomessa ensimmäisenä sotavuonna 1941–1942 oli neuvostoliittolaisen sotavankien kuolleisuus suurehko, mutta sen jälkeen kuolleisuus väheni huomattavasti.
Kovaotteista miehitystä.
Saksaa vallatessaan puna-armeijan sotilaat syyllistyivät myös lukemattomiin sotarikoksiin, kuten saksalaisnaisten raiskauksiin. Sotarikokset johtuivat löyhästä kontrollista, Ilja Ehrenburgin kaltaisten propagandistien saksalaisvastaisesta kiihotuksesta ja katkeruudesta – myös saksalaiset sotilaat olivat syyllistyneet sotarikoksiin Neuvostoliitossa. Puna-armeijan johto tuomitsi raakuudet puna-armeijan sotilaan arvolle sopimattomiksi teoiksi, mutta niiden konkreettiseen estämiseen tähtäävät toimet olivat ponnettomia. On huomattava kuitenkin, etteivät kaikki sotilaat syyllistyneet näihin raakuuksiin ja usein asialla olivatkin itse rintamajoukkojen sijaan heitä seuranneet selustan joukot.
Armeijan arvostus puhdistusten ja sodan jälkeen.
Berliinin taistelun ja voitetun sodan jälkeen puna-armeijaa kohtaan tunnettu kunnioitus ja sen arvovalta nousivat neuvostoyhteiskunnassa huomattavasti. Viimeinen askel muodonmuutoksessa vallankumouksellisesta asejoukosta suvereenin valtion vakinaiseksi armeijaksi tapahtui 1946, kun puna-armeija nimettiin Neuvostoliiton asevoimiksi.
Kylmä sota.
Sodan jälkeen joukkoja kotiutettiin ja armeijan vahvuus vähennettiin arviolta viiteen miljoonaan. Neuvostoarmeijan yksiköt, jotka olivat valloittaneet Itä-Euroopan maat saksalaisten vallasta, jäivät maihin miehitysjoukoiksi varmistamaan neuvostovallan säilymisen. Tämä johti valtioiden muuttumiseen sosialistisen blokin jäseniksi ja käytännössä Neuvostoliiton satelliittivaltioiksi. Suurin neuvostoarmeijan vahvuus oli sijoitettuna Saksan demokraattiseen tasavaltaan (DDR) torjumaan Nato-joukkojen uhkaa.
Saksalaishyökkäyksen Neuvostoliiton maaperällä aiheuttamat tuhot saivat Neuvostoliiton muodostamaan kylmän sodan doktriinin, jonka tavoite oli taistella vihollisia vastaan niiden omalla maaperällä tai mahdollisesti satelliittivaltioiden puskurivyöhykkeellä. Turvatakseen tuon puskurivyöhykkeen olemassaolon neuvostojoukot kukistivat kaikki sosialisminvastaiset kansannousut DDR:ssä, Unkarissa ja Tšekkoslovakiassa 1950- ja 1960-luvuilla.
Vastakkainasettelu Naton kanssa kylmän sodan aikana perustui lähinnä ydinpelotteeseen. Neuvostoliitto käytti paljon resursseja armeijansa ydinaseiden kehittelyyn, etenkin ballististen ohjusten ja ydinsukellusveneiden. Konflikteja sodittiin ainoastaan ns. proxy-sotien kautta, joissa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tukivat hallituksia tai kapinallisliikkeitä tarpeen mukaan.
1979 neuvostoarmeija kuitenkin puuttui suoraan sisällissotaan, joka riehui Afganistanissa. Neuvostoliiton tavoitteena oli tukea ystävällismielistä maallista hallintoa, jota uhkasivat muslimifundamentalistisissit (joihin kuului muun muassa Osama bin Laden). Yhdysvallat tuki näitä sissejä taloudellisesti ja sotilaallisilla varusteilla, muun muassa toimittamalla niille amerikkalaisia Stinger-ilmatorjuntaohjuksia, joilla oli tarkoitus taistella neuvostojoukkojen ilmaherruutta vastaan. Teknisestä ylivertaisuudestaan huolimatta neuvostoarmeija ei onnistunut saamaan maata kontrolliin ja kärsi jatkuvia tappioita sissien iskuissa ja väijytyksissä. Mihail Gorbatšov veti viimein joukot maasta 1988. Afganistanin sotaa 1980–1988 voidaan verrata Yhdysvaltain käymään sotaan Vietnamissa: molemmat olivat kylmän sodan sijaissotia ja molemmat päättyivät nöyryyttävään tappioon teknisesti alivoimaista, mutta lopulta voitokasta sissivastustajaa vastaan.
Neuvostoliiton loppu.
Vuonna 1991 armeija näytteli tärkeää osaa vanhoillisten kommunistien ja ylempien sotilaskomentajien järjestämässä vallankaappausyrityksessä, jonka tarkoituksena oli syöstä Mihail Gorbatšov ja hänen uudistusmielinen hallituksensa vallasta lähettämällä panssarivaunuja Moskovan kaduille. Kaappaus epäonnistui, koska siviilit ryhtyivät vastarintaan ja panssarivaunujen miehistöt kieltäytyivät ampumasta maanmiehiään.
Kaappausta seurasi Neuvostoliiton hajoaminen. Neuvostoarmeija hajotettiin ja sen resurssit jaettiin Neuvostoliiton seuraajavaltioiden kesken. Suurin osa armeijasta, mukaan lukien enemmistö ydinohjusjoukoista liitettiin Venäjän asevoimiin. Itä-Eurooppaan sijoitetut joukot vedettiin takaisin vuosina 1991–1994. Venäjän asevoimissa säilyivät edelleen puna-armeijan perinteet; muun muassa ilmavoimien tunnuksena on edelleen punainen, viisisakarainen tähti.
Katso myös.
"Artikkelin nimi on ollut aikaisemmin "työläisten ja talonpoikien puna-armeija", joka oli Neuvosto-Venäjän 1918–1922 ja Neuvostoliiton 1922-1991 armeijan virallinen nimi 1918-1946, minkä jälkeen armeijan nimi muuttui Neuvostoliiton asevoimiksi korostamaan sen vallankumouksellisen luonteen asemasta sen valtiollista luonnetta. Suomen puhekielessä, sanomalehtiteksteissä sekä joissain historiallisissa kirjoissa, vaikkakaan ei yleensä tutkimuksissa, on viitattu Neuvostoarmeijaan puna-armeijana myös 1946 ja sen jälkeen liittyvissä tapahtumissa, mikä ei ole historiallisesti ottaen oikein."


Siperia.
Siperia () on pääosin Venäjällä sijaitseva suuri maantieteellinen alue, joka käsittää lähes koko Aasian pohjoisosan. Eri yhteyksissä ja eri aikoina Siperian rajauksia on tehty eri tavoilla. Nykyisellä Venäjällä Siperiaan luetaan valtion Aasian puoleiset alueet kuitenkin aivan itäisimpiä osia eli Venäjän kaukoitää (kartassa oranssilla) lukuun ottamatta. Historiallisesta näkökulmasta myös jälkimmäinen, Tyynenmeren rannikkoalueet kattava vyöhyke on luettu Siperiaan. Lisäksi se käsittää Kazakstanin alavan pohjoiskolkan (ei merkitty kartassa). Lännessä Siperia rajoittuu Uralvuoriin, pohjoisessa Jäämereen ja etelässä Kazakstanin keskiosan ylänköön, Mongoliaan ja Kiinaan. Hallinnollisena alueena Siperian liittovaltiopiiri on maantieteellistä Siperiaa kapeampi ja käsittää vain sen keskiosan ilman Sahan tasavaltaa ja Uralvuorten tuntumassa sijaitsevia alueita.
Ilmasto.
Siperian ilmasto on sisämaassa mantereinen ja se tunnetaan erittäin ankarista talvistaan. Huolimatta lämpimistä kesistä maa pysyy erityisesti Keski-Siperian ylängöllä ikiroudassa. Jäämeren rannikolla talvet eivät ole yhtä kylmiä, mutta vastaavasti kesät ovat hyvin viileitä. Ilmasto on jarruttanut Siperian alueen kehitystä ja väestönkasvua.
Siperian koillisosassa talvet ovat kylmimmät koko pohjoisella pallonpuoliskolla, eli siellä sijaitsee pohjoisen pallonpuoliskon kylmyysnapa. Siellä vallitsee jopa arktinen ilmasto. Verhojanskin pikkukaupungin vuotuinen keskilämpötila on −15,4 °C; tammikuussa keskilämpötila on −47,8 °C, mutta heinäkuussa se nousee +15,2 °C:iin. Verhojanskvuorten ja Tšerskivuorten välisessä laaksossa sijaitsevaan Oimjakonin kylään on kirjattu pohjoisen pallonpuoliskon kylmyysennätys, −71,2 °C. Vuotuinen lämpötilanvaihtelu alueella on maailman suurinta. Tiksissä Jäämeren rannikolla vuoden keskilämpötila on −13,1 °C, tammikuussa −31,3 °C ja heinäkuussa +6,6 °C.
Sademäärät ovat melko vähäisiä koko Siperian alueella, eteläosissa 250–500 millimetriä ja pohjoisosissa alle 250 millimetriä vuodessa. Talvet ovat erityisen vähäsateisia; kesäisin sataa kohtalaisesti. Maa pysyy monin paikoin lumipeitteisenä yli kuusi kuukautta vuodessa, samoin vesistöt ja rannikot jääpeitteisinä.
Kasvillisuus.
Siperian halki kulkee taigavyöhyke, joka on maailman laajin yhtenäinen metsäalue. Valtalajeina ovat erilaiset havupuut, kuten Länsi-Siperian taigalla siperiansembra ("Pinus sibirica") ja siperianlehtikuusi ("Larix sibirica") sekä Itä-Siperian taigalla dahurianlehtikuusi ("Larix gmelinii"), siperiankuusi ("Picea obovata"), siperianpihta ("Abies sibirica") ja siperiansembra. Lehtipuista tavallisimpia ovat koivut. Pohjoisemmaksi mentäessä lehtikuusten suhteellinen osuus lisääntyy, kunnes ikiroudan alueilla ne jäävät ainoiksi puulajeiksi. Lähemmäs jäämerta siirryttäessä kasvillisuus muuttuu arktiseksi tundraksi. Vastaavasti tundra-alueilta etelämmäs mentäessä kasvillisuus vaihtuu heinäaroksi. Vuoristoilla on karua tundramaista vuoristokasvillisuutta; monilla korkeilla ja pohjoisilla vuorilla ei ole kasvillisuutta lainkaan. Erityisesti Länsi-Siperiassa on runsaasti myös suokasvillisuutta.
Luonnonvarat.
Siperian luonnonvarat ovat huomattavat. Valtavien metsäalueiden ohella siellä on öljy-, maakaasu-, hiili- ja malmimineraaliesiintymiä. Lisäksi alueelta on löydetty muun muassa timantteja ja kultaa. Obinlahden ympäristön maakaasuesiintymät ovat maailman suurimmat.
Väestö.
Siperian asukasluku on noin 32,1 miljoonaa. Väestötiheys on siten vain hiukan yli kolme asukasta neliökilometrillä. Valtaosa väestöstä on venäläisiä ja venäläistettyjä ukrainalaisia. He ovat slaavilaista alkuperää ja saapuneet alueelle Itä-Euroopasta 1500- ja 1600-luvuilta lähtien. Alueen merkittävimpiin alkuperäiskansoihin kuuluvat burjaatit, tuvat ja sahat eli jakuutit. Muita etnisiä ryhmiä ovat evenkit, tšuktsit, korjakit ja jukagiirit. Lisäksi alueella on Siperian tataareja ja altailaisten kansojen edustajia, joita ei aina lasketa alkuperäisväestöksi. Alkuperäisväestöä on Siperiassa noin kaksi miljoonaa.
Siperia on myös toiminut karkotuspaikkana mm. suomalaisille ja virolaisille. Näin ollen alueella asuu pieniä siperiansuomalaisia väestöryhmiä.
Noin 70 prosenttia väestöstä asuu kaupungeissa. Asunnot ovat usein ahtaita ja kunnoltaan vaihtelevia. Maaseudulla asutaan yksinkertaisissa mutta tilavammissa hirsitaloissa. Siperian suurin kaupunki on Novosibirsk, ja muita merkittäviä kaupunkeja ovat Omsk, Tomsk, Krasnojarsk, Irkutsk, Ulan-Ude ja Jakutsk.
Siperian historia.
Mongolit valloittivat alueen 1200-luvulla. 1440-luvulla mongolien Kultainen orda hajosi, ja sen raunioille syntyi autonominen Siperian kaanikunta.
Venäjän valta kasvoi 1500-luvulla ja kasakat ulottivat vaikutusvaltaansa yhä pidemmälle itään. Se liitettiin Moskovan vallan alle 1500-luvulla. Perustettiin uusia kaupunkeja kuten Tara ja Tobolsk. 1600-luvun puoliväliin mennessä venäläisten valta ulottui Tyynellemerelle asti.
Siperia säilyi edelleen harvaanasuttuna alueena. Siellä liikkui tutkimusmatkailijoita ja turkiskauppiaita. Läntiseltä Venäjältä ajettiin rikollisia maanpakoon Siperiaan.
Siperian rata, joka rakennettiin 1891–1905, yhdisti Siperian vihdoin tiiviimmin muuhun Venäjään. 1900-luvun kuluessa nousi uusia taajamia hyödyntämään Siperian luonnonvaroja teollistuvan Venäjän ja Neuvostoliiton tarpeisiin. Samalla alkuperäiskansojen elinalue kutistui.


Eugen Schauman.
Eugen Schauman (10. toukokuuta 1875 Harkova, Venäjän keisarikunta – 16. kesäkuuta 1904 Helsinki) oli suomenruotsalainen virkamies ja sortovuosien aktivisti, joka ampui vuonna 1904 Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ja välittömästi sen jälkeen itsensä. Kyseessä on Suomen historian tunnetuin poliittinen murha.
Tausta.
Eugen Schauman syntyi Harkovassa nykyisessä Ukrainassa everstiluutnantti Waldemar Schaumanin ja Elin Maria Schaumanin perheen toisena lapsena. Hänen vanhempansa olivat pikkuserkkuja keskenään, molemmat kuuluivat Schaumanin tunnettuun ja arvostettuun aatelis- ja upseerisukuun. Äidinpuoleinen isoisä oli Porvoon piispa Frans Ludvig Schauman. Eugen Schaumanin isoveli Rafael oli syntynyt kaksi vuotta aikaisemmin ja nuorempi sisar, taiteilija Sigrid Schauman syntyi vuonna 1877. Isä Waldemar Schauman yleni myöhemmin sotilasurallaan kenraaliluutnantiksi ja hänet nimitettiin 1894 Vaasan läänin kuvernööriksi ja 1898 senaattoriksi.
Isän sotilaspalveluksen vuoksi perhe joutui asumaan eri puolilla keisarikuntaa. Schaumanin isänmaallisuus heräsi jo pikkupoikana, kun hänen äitinsä luki hänelle ääneen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin "Vänrikki Stoolin tarinoita". Teoksesta muodostui kotiinkaipuusta kärsivän pojan tärkein side etäiseen isänmaahansa. Ulkomaille Schaumaneille kuitenkin tihkui kirjeissä tietoja Suomessa harjoitetuista venäläistämis- ja sortotoimista. Schauman lähetti jo 8-vuotiaana Puolan Radomista Suomeen kirjeen, jossa luki: "Var god och emottag detta lilla bidrag (en rubel) till minnesstoden vid Juutas, Eugen Schauman, Radom 24 Maj 1883" (suom. "Olkaa hyvä ja vastaanottakaa tämä pieni avustus (yksi rupla) Juuttaan muistomerkkiä varten, Eugen Schauman, Radom 24. toukokuuta 1883"). Schauman oli kuullut, että Uudessakaarlepyyssä kerättiin varoja muistomerkkiä Suomen sodan Juuttaan taistelussa venäläisistä saadun voiton kunniaksi. Vänrikki Stoolin tarinoista kiinnostuneena ja innostuneena hän halusi ehdottomasti osallistua suunnitelmaan.
Äiti kuoli syksyllä 1884 Schaumanin ollessa 9-vuotias, jolloin hän joutui lähtemään oppikouluun Helsinkiin muun perheen jäädessä asumaan Puolaan. Äidin muisto säilyi hänelle tärkeänä lopun iän. Schaumanin koulunkäyntiään vaikeutti huonokuuloisuus. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Nya svenska läroverketistä vuonna 1895, suoritti yliopistossa ylemmän hallintotutkinnon vuonna 1899 ja sai seuraavan vuoden tammikuussa viran senaatin valtiovaraintoimituskunnan ylimääräisenä kopistina. Vuodesta 1901 hän työskenteli kouluylihallituksen apukamreerina, aluksi väliaikaisena ja vuoden 1903 alusta vakinaisessa virassa.
Schauman harrasti innokkaasti urheilua: purjehdusta, hiihtoa ja varsinkin ammuntaa, jonka kaikenlainen edistäminen oli hänelle tärkeää. Hän kävi ahkerasti harjoittelemassa Suomen Metsästysyhdistyksen ampumaradalla Helsingin Oulunkylässä.
Poliittinen aktivoituminen.
Schauman joutui läheltä seuraamaan ja kokemaan laittomina pidetyt venäläistämistoimet. Schaumanin isä Waldemar Schauman erosi kesällä 1900 senaattorin tehtävistään vastalauseeksi kielimanifestille, joka teki venäjän kielestä pakollisen oppiaineen kouluissa. Tämä tapahtuma herätti nuoren Eugen Schaumanin vihan venäläisiä ja heidän harjoittamiaan sortotoimia vastaan. Aluksi Schauman vastusti sortotoimia kuten muutkin ylioppilaat: osoittamalla mieltään Runebergin patsaalla, levittämällä taistelutahtoa ja venäläisvastaisuutta nostattavia julkaisuja sekä toimimalla Suuren adressin nimien kerääjänä Uudellamaalla.
a>in perheeltä. Kuva on tiettävästi viimeisiä Schaumanista otettuja.
Vähitellen Schauman alkoi muiden ylioppilaiden ja aktivistien tavoin taipua passiivisen vastarinnan sijaan aktiivisen vastarinnan kannalle. Hän järjesti ulkomailta asehankintoja toimittaen Suomen Metsästysyhdistyksen avulla maahan amerikkalaisia kivääreitä, joita sitten jaettiin ylioppilasosakunnan jäsenille. Tämän lisäksi hän järjesti Helsingin seudulla ampumaseuroja, joissa opetetettiin ylioppilaille ja muille nuorille ampumataitoja. Schauman sopi kouluttajaksi urheilu- ja ampumaharrastuksensa vuoksi. Pian Schauman alkoi yhdessä muiden aktivistien kanssa suunnitella aseellista kansannousua. Bobrikovin murhan jälkeen kenraaliluutnantti Waldemar Schaumanin kotoa löydettiinkin kotietsinnässä suunnitelma yleisten ampumaseurojen perustamiseksi. Isänsä eron ohella Schaumanin mieltä kuohutti hänen setänsä, eversti Theodor Schaumanin erottaminen Suomen Rakuunarykmentin komentajuudesta joulukuussa 1901. Bobrikov ei ollut tyytyväinen tähän lappeenrantalaiseen joukko-osastoon tehtyään epäonnistuneen vierailun sen luona.
Schauman joutui henkilökohtaiseen yhteenottoon venäläisen esivallan kanssa 18. huhtikuuta 1902 kutsuntalakkoihin liittyneen Helsingin kasakkamellan yhteydessä. Tuhansia suomalaisia osallistui Senaatintorilla mielenosoituksiin Kaartin maneesilla järjestettyjen kutsuntojen yllyttäminä ja Uudenmaan läänin kuvernööri Kaigorodov lähetti kasakat hajottamaan mielenosoitusta. Schauman oli palannut työstänsä kotiinsa Koulukadulle, mutta lähti katsomaan mitä Senaatintorilla tapahtui. Muutaman kasakan ryhmä tuli Schaumania vastaan Hallituskadulla, ahdisti hänet seinää vasten ja alkoi hakata häntä piiskoillaan päähän. Yksi kasakoista hamusi jo sapeliansa, jolloin Schauman otti puukkonsa ja löi häntä rintaan. Puukko vääntyi sen osuttua univormun metalliseen osaan. Kasakka suistui hevosen selästä ja Schauman pakeni yliopiston kemian laboratorion porraskäytävään. Erään silminnäkijän mukaan hän tärisi kiukusta.
Venäläisten sortotoimien tiukennuttua Eugen Schauman samoin kuin passiivisen vastarinnan maanalainen organisaatio Kagaali katsoivat vuonna 1903, että olisi siirryttävä voimakkaampiin taistelukeinoihin. Bobrikov oli kasakkamellakan jälkeen vakuuttunut, että Suomessa oli meneillään "kramola" eli salainen kapina. Tämän takia hän sai diktaattorin valtaoikeudet, kun tsaari sääti hänelle niin sanotun diktatuuriasetuksen vuonna 1902. Passiivinen vastarinta ei enää purrut: Esimerkiksi vuonna 1902 suomalaisille pakollisiksi tulleet Venäjän armeijan kutsunnat oli jättänyt väliin yli puolet ikäluokasta. Keväällä 1903 kutsuntalakko ei enää tehonnut yhtä paljon, ja vain 22 prosenttia jätti tulematta. ”Hätävarjelu” eli salamurhat hyväksyttiin uudeksi toimintatavaksi voimistuvaa venäläistämistä vastaan. Tuolloin oli moni kagaalin johtohenkilöistä jo karkotettu maanpakoon. Aluksi päätettiin iskeä suomalaisia venäläismielisiä myöntyväisyyspoliitikkoja vastaan, mutta pian aktivistit, kagaali ja Schauman totesivat, että voimakkainta olisi iskeä itse sortopolitiikan johtajana ja päätoteuttajana pidettyä kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovia vastaan.
Murhasuunnitelman taustaa.
Kenraalikuvernööri Bobrikovissa katsottiin henkilöityvän Venäjän Suomen autonomiaa vastaan harjoittama sortopolitiikka. Bobrikov oli vankka isovenäläinen panslavisti ja Suomen venäläistämispolitiikan tukija. Kaiken lisäksi tsaari Nikolai II oli antanut hänelle Suomen diktaattorin valtaoikeudet. Tämän katsottiin olevan räikeässä ristiriidassa Suomen lakien kanssa. Hän oli tehokkaana ja päättäväisenä miehenä päättänyt yhdenmukaistaa Suomen suuriruhtinaskunnan osaksi Venäjää. Bobrikov oli onnistunut toimissaan paremmin kuin edeltäjänsä, minkä takia hänet pian nähtiin Suomen kansan silmissä itse pääpaholaisena. Bobrikovin murhaaminen ei ollut vain Schaumanin oma ajatus, vaan se oli yleinen suunnitelma ja puheenaihe Suomen 1900-luvun alun aktivistipiireissä. Bobrikovin surmaamisen toivottiin lopettavan sortopolitiikan tai ainakin kiinnittävän keisarin huomion Suomen asemaan.
Schaumanin teko oli henkilökohtainen ratkaisu, jonka hän teki jo kuukausia etukäteen. Helmikuussa 1904 hän kirjoitti testamenttinsa ja anteeksipyyntökirjeen isälleen sekä luovutti ystävälleen tärkeimmät paperinsa ja tohtori Gunnar Castrénille kaksi kirjettä, jotka saisi avata vasta sitten "kun aihetta siihen ilmenee". Toinen oli henkilökohtainen kirje ja toinen suoraan keisari Nikolaille osoitettu pitkä kirjelmä, joissa kummassakin hän perusteli tekoaan. Schauman piti hankkeen salassa eikä paljastanut sitä sukulaisilleen tai tuttavilleen. Henkilökohtaisena vaikuttimena oli Schaumanin juuri kokema henkilökohtainen kriisi: Schaumanin jo kymmenen vuotta rakastama nainen oli jättänyt hänet kylmästi ja lisäksi hän oli joutunut eroamaan virastaan kuuroutumisen takia. Kuuroutuminen oli edennyt jo 25-vuotiaasta lähtien asteittain koko ajan. Schauman päätti olla vielä jotenkin hyödyksi isänmaalleen ja osoittaa kykynsä ja päättäväisyytensä.
Suunnitelman toteuttaminen.
Schauman oli päättänyt valita murhan toteuttamispaikaksi senaatin päärakennuksen, jossa hänellä oli entisenä virkamiehenä oikeus liikkua vapaasti. Schauman ilmeisesti käytti suunnitelmansa pohjana huhtikuussa 1902 tapahtunutta Suomen venäläistämistä kannattaneen sisäministeri Dmitri Sipjaginin murhaa. Schaumanin pyynnöstä hänen Pietarissa asunut serkkunsa Mary Junnelius oli raportoinut kirjeissään kaikista kaupungin tapahtumista, kuten myös seikkaperäisesti kyseisestä valepukuisen sosialistivallankumouksellisen Stepan Balmašovin tekemästä murhasta. Kyseisestä murhasta oli keskusteltu Schaumaneilla, ja se oli jäänyt Eugenin mieleen. Schauman ei kuitenkaan isänsä tapaan pitänyt ajatuksesta murhaajan sonnustautumisesta valepukuun. Lennart Hohenthal taas kopioi sittemmin kyseisen murhan toteutustavan tyyliä myöten kokonaan.
Entisenä senaatin virkamiehenä Schauman tiesi, että Bobrikov johtaisi puhetta Senaatin talousosaston istunnossa joka torstai kello 11 aamulla. Hän aikoi alun perin toteuttaa murhan jo torstaina 9. kesäkuuta, mutta ei onnistunut livahtamaan senaatin taloon. Suunnitelman toteutuminen lykkääntyi näin viikolla – seuraava torstai olisi viimeinen ennen Bobrikovin kesäloman alkamista.
Keskiviikkona 15. kesäkuuta Schauman oli jälleen harjoittelemassa metsästysyhdistyksen ampumaradalla. Hän antoi paikalla liikkuneelle nuorukaiselle Edvard Ellmanille tehtäväksi liikuttaa pitkän nuoran avulla maalitaulua, johon oli kuvattu parrakas ”ryssä” sydän piirrettynä rinnan kohdalle. Schauman lähti ampumaradalta pois tyytyväisen näköisenä saatuaan mielestään tarpeeksi osumia tauluun Browningillaan. Ellman kysyi Schaumanilta syytä erikoiseen maalitauluun, mihin tämä vain vastasi: ”"Huono vihollinen se, joka pysyy ammuttaessa paikallaan!"”.
Keskiviikkona Schauman tapasi myös ystävänsä, kagaalin Helsingin kanslian esimiehen, filosofian kandidaatti – myöhemmin kauppaneuvos – Walter Rydmanin, joka oli ulkoiluttamassa koiraansa Kaisaniemessä. Ystävykset istahtivat penkille ja alkoivat keskustella venäläisten sortopolitiikasta. Rydman oli ärsyyntynyt siitä, että kansan mieliala oli niin lamaantunut, että se alistui vastarinnatta sortoon. Lopulta Rydman tuhahti: "”Tuskin on miestä, jolla olisi rohkeutta surmata Bobrikov”". Tähän Schauman vastasi: "”Kyllä semmoisia miehiä on. Ole rauhallinen vaan!”"
Bobrikovin ampumista esittävä tuntemattoman tekijän piirros.
Torstaina, 16. kesäkuuta 1904 aamupäivällä kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov oli tulossa johtamaan senaatin istuntoa. Hän käveli seurueineen poikki Senaatintorin. Eugen Schauman seurasi Bobrikovia senaatin ylimmän kerroksen ikkunasta ja kuuli, kuinka tämä astui ovesta yksin sisään ja lähti univormuun ja päällystakkiin pukeutuneena, salkkua ja kävelykeppiä kädessänsä kantaen kulkemaan hitaasti ylös portaita. Schauman vetäytyi ikkunasta ja alkoi laskeutua portaita alas kohti Bobrikovia. He kohtasivat toisen kerroksen porrastasanteella. Schauman oli kysynyt aiemmin lääkäriystävältään, kagaalin jäseneltä Birger Runebergiltä, mihin tulisi ampua, jotta laukaukset olisivat tappavia. Schauman otti esiin FN Browning M1900 -pistoolin, astui Bobrikovin eteen ja ampui kolme laukausta lääkäriystävänsä antamien ohjeiden mukaisesti kohti Bobrikovia. Ensimmäinen laukaus kimposi univormun napista ja toinen jykevästä rintapielen Pyhän Vladimirin I luokan rististä kaulaa naarmuttaen. Kolmas, tappava luoti osui vyönsolkeen, joka murskaantui. Luoti ja soljen kappaleet tunkeutuivat Bobrikovin vatsaan. Tämän jälkeen Schauman astui pari askelta taaksepäin ja ampui kaksi laukausta sydämeensä. Schauman kuoli heti, mutta Bobrikov pysyi pystyssä ja hoippui senaatin istuntosaliin, josta hänet kiidätettiin ensin kotiinsa ja sieltä Ullanlinnassa sijaitsevaan Kirurgiseen sairaalaan. Bobrikov oli kieltänyt venäläisiä saattajiaan viemästä häntä Senaatintorin reunalla sijainneeseen venäläiseen sotilassairaalaan. Bobrikovin leikkauksesta vastasi nuori, lahjakas ja lupaava kirurgi Richard Faltin. Schaumanin lääkäriystävän neuvojen mukaisesti ammuttu luoti oli tuhonnut Bobrikovin sisäelimet niin pahasti, ettei häntä kyetty monituntisella leikkauksellakaan pelastamaan. Bobrikov kuoli seuraavana yönä. Schaumanin ruumis raahattiin Senaatintalon portailta pihaan.
Uutiset kenraalikuvernöörin kuolemasta kiirivät pian läpi Helsingin ja Suomen. Bobrikovia leikanneen Richard Faltinin väitetään sanoneen olleensa tässä tapauksessa tyytyväinen epäonnistumiseensa leikkauksessa, vaikka olikin tehnyt parhaansa. Tilanneselvitystä kansalle annettiin sairaalan ikkunoista. Eugen Schaumanista tuli yhdessä yössä kansallissankari, ja hänen kuviansa alkoi näkyä esteettömästi pitkin kaupunkia. Kansa juhli avoimesti kostotoimia pelkäämättä.
Pian tuli julkisuuteen Schaumanin keisarille ja suuriruhtinaalle osoittama kirje, jossa hän perusteli tekoaan sanomalla Bobrikovin olleen syypää laittomuuksiin sekä halusi samalla kiinnittää keisarin huomion koko valtakunnassa, kuten Puolan ja Itämeren maissa, rehottaviin epäkohtiin. Hän korosti näin olevansa pikemminkin keisarin uskollinen alamainen kuin kapinallinen ja säilyttäneensä uskonsa hallitsijan perimmäiseen hyvyyteen. Schauman korosti myös toimineensa yksin ja etenkin sitä, ettei hänen perheellään ollut mitään tekemistä hänen henkilökohtaisen ratkaisunsa kanssa.
Schaumanin uudelleenhautajaiset Porvoossa toukokuussa 1906 muodostuivat suureksi kansanjuhlaksi.
Viranomaisten määräyksestä Schauman haudattiin Malmin hautausmaalle nimettömään köyhäinhautaan vain lähiomaisten läsnäollessa. Haudalla oli alkuun venäläinen sotilasvartio kunnianosoitusten estämiseksi. Olojen muututtua hänen ruumiinsa siirrettiin Schaumanien sukuhautaan Porvoon Näsinmäen hautausmaalle. Hänen uudelleenhautajaisensa Porvoossa 10. toukokuuta 1906 muodostuivat suureksi kansalliseksi surujuhlaksi. Ne osoittivat, kuinka suuren vaikutuksen Schaumanin teko oli suomalaisiin tehnyt.
Reaktiot ja murhan merkitys.
Suomalaiset näkivät teon kansallisena urotyönä, ja Schauman korotettiin kansallissankariksi. Riemu maassa oli niin suuri, että jotkut varovaisuuden unohtaen uskalsivat jopa liputtaa. Yliopiston sijaiskansleri, valtioneuvos Thiodolf Rein julisti, että murha oli ”kaikkien puolesta suoritettu itsepuolustusakti”. Teko koettiin yhteiskunnalliseksi hätävarjeluksi ja uhrikuolemaksi. Suomalaiset odottivat vapauden koittavan, kun suomalaisten oikeuksia kovasti polkenut Bobrikov oli poissa tieltä. Syntyi Eugen Schauman -kultti, joka yhtenäisti suomalaisten vastarintaa sortotoimia kohtaan. Bobrikovin jälkeen virkaan tulikin suomalaisia suosiollisemmin kohdellut Ivan Obolenski. Tämän jälkeen Suomen aktivistit vakuuttuivat, että venäläiset ymmärtäisivät samoja keinoja kuin he käyttivät, kuten Suomen aktiivisen vastustuspuolueen Eugen Schauman -muistokirjasessa kirjoitettiin.
Vanhasuomalainen "Uusi Suometar" -lehti sen sijaan tuomitsi teon kirjoittamalla siitä otsikolla ”Rikos”: ”Rikos on aina rikos, mitkään tarkoitukset eivät voi sitä muuksi muuttaa – Suomen kansa haluaa rauhaa, sen pyrkimyksenä on päästä jälleen oloihin, joissa hallitsija ja kansa täydessä keskinäisessä ymmärtämyksessä työskentelevät samojen ja oikeiden päämäärien eteen. Sen vuoksi tahdomme tämän kansan päältä poistorjua osallisuuden siihen inhottavaan ja törkeään rikokseen, joka täällä eilen tapahtui –” J. K. Paasikivi kirjoitti lehteen teon tuominneen pääkirjoituksen. Vanhasuomalaiset ja papisto tuomitsivat murhan julkisuudessa yleisesti sekä poliittisista että eettisistä syistä. Kun Paasikivi kutsui pääkirjoituksessaan Bobrikovin murhaa ”inhottavaksi ja törkeäksi rikokseksi”, hän sai osakseen paheksuntaa sanavalinnan vuoksi. Myöhemmin hän totesi muistelmissaan, että itsekin piti Bobrikovin surmaamista urotekona ja ymmärsi sen merkityksen, muttei ollut uskaltanut sanoa tätä ääneen pelätessään Venäjän kostotoimenpiteitä.
Kahdeksan kuukautta Bobrikovin murhan jälkeen Lennart Hohenthal ampui prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen, myöntyväisyyspoliitikon, jota aktivistit pitivät venäläistämistoimenpiteiden tukijana. Myös Hohenthal oli suunnitellut Bobrikovin murhaamista, mutta Schaumanin ehdittyä ensin hän valitsi kohteekseen Soisalon-Soinisen. Schaumanin ja Hohenthalin esimerkki rohkaisi suomalaisia nuoria aktivisteja käyttämään väkivaltaa venäläisiä viranomaisia ja suomalaisia myöntyväisyyspoliitikkoja vastaan. Teot siis loivat entistä enemmän taistelumielialaa kunnes vuonna 1906 salamurhat sortotoimien vastaisina keinoina koettiin niin sanotusti epämuodikkaiksi. Kolmas ja viimeinen tunnettu aktivistimurha tapahtui erilaisissa oloissa vuonna 1922, kun Ernst Tandefelt ampui sisäasiainministeri Heikki Ritavuoren. Tandefelt mainitsikin esikuvikseen Schaumanin ja Hohenthalin.
Jälkimaine.
Eugen Schaumanin hauta Porvoon hautausmaalla.
Eugen Schauman sai teolleen hyväksynnän niiltä suomalaisilta, jotka sortovuodet olivat vihastuttaneet. Ylioppilaat tekivät hänen haudalleen pyhiinvaelluksia ja käynnistivät keräyksen muistomerkin hankkimiseksi jo ennen ruumiin siirtämistä Porvooseen. Schaumanin kulttia ylläpidettiin varsinkin yliopiston Uusmaalaisessa osakunnassa ja ylioppilaskunta pystytti hänen haudalleen Porvooseen komean hautamuistomerkin. Valter Jungin suunnittelema muistomerkki valmistui vuonna 1910. Myös Schaumanin alkuperäiselle hautapaikalle Malmin hautausmaalle pystytettiin Robert Stigellin suunnittelema muistomerkki, jossa kerrotaan hänen olleen haudattuna siihen 15.6.1904–4.5.1906.
Schaumanin veristä paitaa pidettiin vuosina 1907–1909 näytteillä Porvoon raatihuoneella vuoden 1809 valtiopäiviä esittelevässä näyttelyssä. Toisen sortokauden alettua vaatteet palautettiin hänen isälleen, joka lähetti ne turvaan Tukholmaan. Vuodesta 1924 ne ovat olleet Kansallismuseossa. Schaumanin henkilökulttiin liitettiin jopa hänen metsästyskoiransa, puhdasverinen englanninsetteri Lucas, josta tehtiin uskollisuuden symboli. Omistajaansa etsien harhaillut koira lopetettiin neljä päivää Schaumanin itsemurhan jälkeen ja jopa sen hautajaisista suunniteltiin kansallista surujuhlaa. Schaumania ja Lucasta esittävää valokuvaa myytiin postikortteina suuria määriä.
Murhapaikalle, nykyisen Valtioneuvoston linnan eli entisen Senaatinlinnan on toisen kerroksen tasanteen seinään kiinnitettiin elokuussa 1933 presidentti P. E. Svinhufvudin aloitteesta kyltti, jossa lukee: ”Eugen Schauman – 19 16/6 04 – Se Pro Patria Dedit” ().
Helsingin Kulosaareen kaupunginosan alkuperäiseen rakennussuunnitelmaan sisältyi Eugen Schaumanin katu, joka kulki Schaumanin entisen hiihtoladun paikkeilla. Koska tämä katu hävisi myöhemmässä asemakaavassa, nimettiin 1958 saaren eteläpään entinen Kluuvipuisto Eugen Schaumanin puistoksi.
Eugen Schaumanin hahmo esiintyi kotimaisissa elokuvissa "Kajastus" (1930) ja "Helmikuun manifesti" (1939), joissa molemmissa Schaumania esitti tämän sukulainen Runar Schauman. Myös vuonna 1976 ystävyyden ja yhteistyön hengessä ohjattu suomalais-neuvostoliittolainen elokuva "Luottamus" esitteli Schaumanin sekä suomalaisena isänmaanystävänä että tsarismin vastustajana. Luottamus-elokuvassa roolin esitti Runar Schaumanin poika Göran Schauman. Sittemmin on kiinnostus Eugen Schaumania kohtaan lisääntynyt. Esimerkkejä tästä ovat Seppo Zetterbergin kirjoittama elämäkerta "Viisi laukausta senaatissa – Eugen Schaumanin elämä ja teko" (1986) sekä Åke Lindmanin sen pohjalta ohjaama televisiodraama "Viisi laukausta senaatissa" ("Fem skott i senaten", 1992). Yleisradion Suuret suomalaiset -äänestyksessä vuonna 2004 Eugen Schauman äänestettiin kaikkien aikojen 34. suurimmaksi suomalaiseksi.
Schaumanin merkitys historiassa jakaa kuitenkin mielipiteitä. Kesällä 2004, jolloin Bobrikovin murhasta oli kulunut sata vuotta, pääministeri Matti Vanhanen tuomitsi teon nimittäen Schaumania terroristiksi. Hänen mukaansa Bobrikovin murhan kaltaisia tapahtumia ei ole soveliasta juhlia terrorismin vastaisen sodan aikakautena. Lausunnosta heräsi keskustelu, jossa Matti Vanhasen kanssa samaa mieltä oli rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen amanuenssi Unto Vesa.


Tilastokeskus.
Tilastokeskus on Suomen valtion virasto, jonka tarkoitus on toimia tietopalveluna ja tarjota tilastoja ja tilastotieteen asiantuntemusta yhteiskunnan tarpeisiin. Tilastokeskus on yksi Suomen neljästä tilastoviranomaisesta.
Organisaatio.
Hallinnollisesti Tilastokeskus on valtiovarainministeriön alainen virasto. Henkilöstömäärä on runsaat 1 000, josta 200 on tilastohaastattelijoita. Tilastokeskuksen päätoimitilat sijaitsevat Helsingin Sörnäisissä. Lisäksi keskuksella on aluepalvelutoimistot Tampereella, Turussa, Oulussa ja Seinäjoella. Tilastokeskuksen pääjohtajana toimii vuodesta 2012 alkaen Marjo Bruun.
Tilastokeskuksen yhteydessä on myös Tilastokirjasto.
Historia.
Tilastokeskuksen juuret ulottuvat 1700-luvun puoliväliin, sillä vuonna 1748 perustettiin Ruotsin taulustolaitos, ja jo seuraavana vuonna (1749) laadittiin Suomen ensimmäinen "väestötilasto". Väestötilasto on maailman vanhin yhtäjaksoisesti ilmestynyt tilasto.
Suomen oma tilastohallinto käynnistyi 4. lokakuuta 1865, jolloin perustettiin "väliaikainen tilastollinen toimisto". Se muutettiin vakinaiseksi ("Tilastollinen toimisto") 28. kesäkuuta 1870 annetulla asetuksella. Organisaation nimeksi tuli Tilastollinen päätoimisto vuonna 1884. Alkuvuosina viraston tärkein tehtävä oli koota vuosittain Suomen virallinen tilasto, mutta se määrättiin laatimaan ja julkaisemaan myös määräyksestä muita aiheita koskevia tilastollisia katsauksia. Merkittävä virstanpylväs oli myös vuodesta 1879 ilmestynyt Suomen tilastollinen vuosikirja, joka kokoaa merkittävimpiä vuositilastoja samojen kansien väliin. Maaliskuun alusta 1971 Tilastollisen päätoimiston tilalle perustettiin nykyinen Tilastokeskus. Vuoteen 1992 saakka sen alaisuudessa toimi tilastoneuvosto.
Pääjohtajat.
"Titteli vuoteen 1929 päällikkö, 1929–1982 ylijohtaja, 1982 alkaen pääjohtaja"
Tilastot.
Tilastokeskuksen internetsivuilta löytyvät muun muassa "Suomi lukuina" ja -palvelut tarjoavat tärkeimpiä kotimaan tilastoja ja kansainvälisiä vertailuja ilmaispalveluna havainnollisessa muodossa. Tilastokeskus tarjoaa myös erilaisia maksullisia tilastopalveluita. "Kysy tietopalvelusta" -palvelu annetaan yksittäisiä tilastotietoja koti- ja ulkomaisista lähteistä.


Lev Trotski.
Lev Davidovitš Trotski (, alkuperäiseltä nimeltään Lev Davidovitš Bronstein, 7. marraskuuta (J: 26. lokakuuta) 1879 – 21. elokuuta 1940), oli merkittävä bolševikkivallankumouksellinen ja marxismin teoreetikko. Trotski kuului Neuvostoliiton ja Kominternin perustajiin, ja häntä pidetään puna-armeijan luojana, mutta hän joutui vuonna 1929 maanpakoon hävittyään valtataistelun Josif Stalinin kanssa. NKVD:n agentti Ramón Mercader murhasi Trotskin Meksikossa 1940.
Ura ennen lokakuun vallankumousta.
a> on kuvassa keskellä seisomassa. Lev Trotski on kuvassa oikealla, 1897
Lev Bronstein syntyi juutalaiseen perheeseen Etelä-Venäjällä, nykyisessä Ukrainassa 26. lokakuuta (7. marraskuuta uuden luvun mukaan) 1879. Hänen isänsä oli varakas venäjänjuutalainen maanviljelijä. Perhe ei ollut uskonnollinen, joten Bronšteinit puhuivat kotonaan venäjää ja ukrainaa sen sijaan, että olisivat käyttäneet jiddišiä. Lev Trotski puhui itse sujuvasti seitsemää kieltä: venäjää, ukrainaa, hepreaa, saksaa, englantia, ranskaa ja espanjaa.
Mentyään setänsä luo Odessaan opiskelemaan, hän tutustui vallankumouksellisiin piireihin ja oli mukana perustamassa "Etelä-Venäjän työläisliittoa" 1897 sekä marxilaista Venäjän sosiaalidemokraattista työväenpuoluetta 1898. Trotski pidätettiin poliittisen toimintansa vuoksi 1898 ja karkotettiin Siperiaan. Vuonna 1902 hän pakeni karkotuspaikastaan ulkomaille, jättäen jälkeensä vaimonsa ja kaksi lastaan ja otti pseudonyymin "Trotski", jolla hänet sittemmin opittiin tuntemaan.
Pariisissa ollessaan Trotski toimitti "Iskra"-sanomalehteä yhdessä Leninin kanssa mutta asettui toisessa puoluekokouksessa 1903 menševikkien puolelle. Samoihin aikoihin hän meni naimisiin Natalia Sedovan kanssa. Pari sai myöhemmin kaksi poikaa.
Vuonna 1905 Trotski palasi Venäjälle ja osallistui vuoden 1905 vallankumoukseen. Hänet valittiin joulukuussa Pietarin työläisten neuvoston johtoon mutta pidätettiin pian ja karkotettiin Siperiaan uudelleen tammikuussa 1907. Trotski pakeni toistamiseen ulkomaille vielä samana vuonna ja toimi maanpaossa Wienissä vallankumouksellisten lehtien toimituksissa, joissa hänet huomattiin etenkin Balkanin sotia koskevan raportointinsa ansiosta. Tänä aikana hän kehitteli jatkuvan vallankumouksen teoriansa, jonka keskeisenä ajatuksena oli, että tsaarinvastainen demokraattinen vallankumous voisi työväenluokan johtamana jatkua luonteeltaan sosialistisena. Hän vastusti ensimmäistä maailmansotaa, mistä syystä hänet karkotettiin maasta toiseen. Helmikuun vallankumouksen puhjetessa Venäjällä hän oli New Yorkissa Yhdysvalloissa.
Toiminta Neuvostoliitossa ja valtataistelu Stalinin kanssa.
Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen jakauduttua kahtia Trotski kuului pitkään Leniniä vastustavien menševikkien puolelle. Keisari Nikolai II:n luovuttua vallasta helmikuun vallankumouksen aikana 1917 Trotski palasi Venäjälle ja siirtyi pian bolševikkeihin. Trotski nousi nopeasti bolševikkipuolueen johtoon, ja lokakuun vallankumouksen jälkeen hänestä tuli uuden hallituksen sotilas- ja laivastoasiain kansankomissaari ('puolustusministeri'). Tässä tehtävässä hän oli keskeisesti luomassa puna-armeijaa ja vaikuttamassa bolševikkien voittoon Venäjän sisällisodassa. Hän oli osaltaan vastuussa teloituksista, Kronstadtin kapinan kukistamisesta ja bolševikkivastaisen toiminnan väkivaltaisesta tukahduttamisesta.
Leninin kuoltua 1924 Trotskia pidettiin aluksi hänen vahvimpana seuraajaehdokkaanaan Neuvostoliiton johtoon. Stalinin ja keskuskomitean enemmistön onnistui kuitenkin vaivihkaa syrjäyttää Trotski puoluejohdosta, ja ennen pitkää hän menetti puoluekoneistossa viran toisensa jälkeen. Trotskin ja Stalinin välillä oli merkittäviä ideologisia erimielisyyksiä. Trotski kannatti Leninin jatkuvan maailmanvallankumouksen teoriaa, jonka mukaan kommunistista vallankumousta oli pyrittävä levittämään Venäjän rajojen ulkopuolelle, erityisesti Eurooppaan, mutta Stalin ja hänen kannattajansa ajoivat "sosialismia yhdessä maassa" -periaatetta, jonka mukaan oli keskityttävä kommunismin rakentamiseen Neuvostoliitossa. Trotski erotettiin lopuistakin tehtävistään NKP:ssä ja Kominternissa 1927 ja määrättiin ensin sisäiseen karkotukseen Alma-Ataan Kazakstaniin 1928. Helmikuussa 1929 hänet karkotettiin lopullisesti neuvostovaltiosta. Trotski kannattajineen toimi Stalinin vastaisena ryhmänä Kominternissa ja siihen kuuluvien puolueiden sisällä, mutta Kominternin erotettua trotskilaiset nämä perustivat lopulta oman Neljännen internationaalinsa 1938.
Maanpakolaisuus.
Talo, jossa Lev Trotski asui Turkissa vuosina 1929–1933.
Maastakarkotuksen jälkeen Trotski eli maanpaossa aluksi turkkilaisella Prinkipon saarella lähellä Istanbulia, sillä kaupungissa asui paljon valkoisia venäläisiä, jotka eivät suhtautuneet vallankumouksen syrjäytettyyn johtohahmoon suopeasti. 18. helmikuuta 1929 Trotski anoi poliittista turvapaikkaa Ranskasta ja Saksasta. Hänen Turkista saamansa oleskelulupa umpeutui 1. toukokuuta 1929.
Ranskan hallitus epäsi Trotskilta maahantulon 21. helmikuuta, ja 11. huhtikuuta 1929 Saksakin hylkäsi Trotskin turvapaikka-anomuksen. Vasta 25. heinäkuuta 1933 Ranskan pääministeri Édouard Daladier myönsi hänelle turvapaikan, ja Trotski saapui Marseilleen. Hän asui aluksi Royanissa ja Barbizonissa, eikä hänellä ollut lupaa matkustaa Pariisiin.
Vuonna 1935 Trotskin oleskelupa umpeutui jälleen. Norjan oikeusministeri Trygve Lie kutsui Trotskin Norjaan, jossa tämä asui taidemaalari Konrad Knudsenin luona Oslon lähettyvillä, mutta 1937 Norja sulki Neuvostoliiton painostuksesta kovaäänisen kriitikon kotiarestiin.
Trotskin toimisto ja murhapaikka Coyoacánissa, nykyään kotimuseona.
Neuvostoliittolaisten virkamiesten kanssa käytyjen pitkien neuvotteluiden jälkeen Trotskin oli lähdettävä Norjasta Meksikoon. Meksikon presidentti Lázaro Cárdenas otti Trotskin vastaan Tampicon satamakaupungissa, jossa hänelle oli järjestetty erikoisjuna Ciudad de Méxicoon. Meksikossa Trotski asui ensin taidemaalari Diego Riveran luona ja koki lyhyen romanssin Frida Kahlon kanssa. Maanpakoaikanaan hän jatkoi ahkeraa kirjoittamistyötään suomien Neuvostoliiton tilaa ja Stalinin toimia ja nimitti Neuvostoliittoa "byrokraattisesti vääristyneeksi työläisvaltioksi". Hän esitti, että Stalinin koneisto harjoittaa Neuvostoliitossa valtiokapitalismia.
Trotskin ollessa Meksikossa häntä vastaan tehtiin useita murhayrityksiä. 20. elokuuta 1940 espanjalaissyntyinen Neuvostoliiton tiedustelupalvelun lähettämä agentti Ramón Mercader oli Trotskin toimistossa Coyoacánissa. Hän oli esittäynyt Trotskille kanadalaiseksi ihailijaksi "Frank Jacsoniksi". Mercader oli pyrkinyt Trotskin sihteerin avustuksella tämän puheille monta kertaa. 20. elokuuta hän oli onnistunut salakuljettamaan murha-aseen, jäähakun, Trotskin tarkoin vartioituun toimistoon. Kun Trotski oli syventyneenä asiapapereihin kirjoituspöytänsä ääressä, Mercader löi Trotskia hakulla kuolettavasti päähän. Trotski ei kuitenkaan kuollut heti, vaan alkoi kamppailla voimakkaasti salamurhaajaansa vastaan. Trotskin henkivartijat saapuivat paikalle, mutta Trotski käski heitä jättämään Mercaderin henkiin, koska "hänellä olisi tarina kerrottavanaan".
Trotski kuoli saamiinsa vammoihin seuraavana päivänä, ja hänet haudattiin kotipuutarhaansa.
Jälkimaine.
Trotskin hauta Coyoacanin kotimuseon pihamaalla.
Trotskin linnoitusmainen asunto Ciudad de Méxicossa on nykyään hänen nimeään kantava kotimuseo. Neuvostoliitossa tai Venäjällä hänen mainettaan ei ole vieläkään palautettu, vaikka glasnostin aikana suurin osa vainojen aikana surmatuista vanhoista bolševikkijohtajista rehabilitoitiin. Trotskin ajatukset ja kirjoitukset ovat innoittaneet poliittisia liikkeitä, jotka ovat nykyäänkin aktiivisia, mistä esimerkkinä trotskilaisuus.
Trotski populaarikulttuurissa.
George Orwellin toisen maailmansodan aikana kirjoittamassa, Venäjän vallankumousta satirisoivassa romaanissa "Eläinten vallankumous" (1945) esiintyvät siat Napoleon ja Lumipallo ("Snowball"), jotka taistelevat vallasta. Napoleonin esikuva on Stalin ja Lumipallon Trotski. Myös Orwellin romaanissa "Vuonna 1984" (1949) molemmat ovat esillä: romaanin Isoveljellä on Stalinin tunnuspiirteet ja Puolueen pettäneellä harhaoppisella Emmanuel Goldsteinilla Trotskin (Goldsteinia kuvataan "pukinpartaiseksi juutalaiseksi").


Dublin.
Dublin (, ’aidatun kahlaamon kaupunki’) on Irlannin pääkaupunki. Siellä on noin puoli miljoonaa asukasta, mutta Suur-Dublinin alueella asuu runsaat miljoona asukasta, joka on melkein yksi kolmasosa Irlannin asukasluvusta. Kaupungin halki virtaa Liffey-joki. Kaupunki sijaitsee Dublinin kreivikunnassa, Leinsterin provinssissa.
Myös nimellä Dublin on alkuperä iirin kielessä: "Dubh-Linn" tarkoittaa Mustaa allasta tai Mustaa lampea viitaten Liffeyn ja Poddle-joen yhtymäkohtaan. Alkujaan nimi "Dubh-Linn" tai "Duibhlinn" (muinaisskandinaavin "Dyflinni") viittasikin viikinkien satamakaupunkiin, "Baile Átha Cliath" oli sisämaan puoleinen kelttiasutus. Aikaa myöten nämä kaksi sulautuivat yhteen.
Historia.
Dublinin perustivat vuonna 840 viikingit, jotka valloittivat jopa suurimman osan Irlantia. Keskiajalla Englanti valloitti Irlannin, valloituksen yhteydessä kaikki Dublinin asukkaat tapettiin ja kaupunki uudelleenasutettiin Englannista tulleilla siirtolaisilla. Dublin ja sen ympäristö, "The Pale" olivat pitkään Irlannin ainoa englanninkielinen alue.
Brittihallinnon aikana Dublin oli imperiumin toiseksi suurin kaupunki Lontoon jälkeen.
Dublin kärsi pahoin vuoden 1916 pääsiäiskapinassa, jossa kansallismieliset irlantilaiset pyrkivät irrottautumaan Englannista. Irlannin sisällissota 1919–1922 tuhosi kaupunkia lisää, mutta sen jälkeen kaupungin historialliset rakennukset ovat kärsineet lähinnä rakennusliikkeiden ja maanomistajien ahneudesta.
Liikenne.
Dublin on surullisen kuuluisa erityisesti keskikaupungin vaarallisesta ja ruuhkaisesta liikenteestä. Ruuhkia onkin viime aikoina yritetty hillitä joukkoliikenneratkaisuin, kuten DART-lähiliikennejunin ja Luas-pikaraitiovaunuin.
Irlannin hallitus on käynnistänyt kansallisen liikennesuunnitelman, jonka arvellaan maksavan hallitukselle 34,4 miljardia euroa seuraavien 10 vuoden aikana. Suurin osa tästä tulee menemään Dublinin satamatunneliin, seitsemään Luas-projektiin, kahteen metrolinjaan, DART-laajennukseen ja St Stephen's Green -alueella palvelut integroivaan maanalaiseen asemaan.
Koulutus.
Dublin on Irlannin koulutuksen pääasiallinen keskus, jossa on kolme yliopistoa ja useampi korkeamman koulutuksen instituutti. Dublinin yliopisto on vanhin yliopisto Irlannissa, periytyen 1500-luvulta. Sen ainoa college, Trinity College, on perustettu 1592 Elisabet I:n antamalla kuninkaallisella perustamiskirjalla.
Irlannin suurin yliopisto on Irlannin kansallinen yliopisto (NUI). Osa sitä, University College Dublin (UCD), toimii Dun Laoghaire-Rathdownin alueella, joka on välittömästi Dublinin rajan ulkopuolella. Dublin City University (DCU) on uusin Dublinin yliopistoista, jonka on erikoistunut teollisuutta lähellä oleviin kaupallisiin ja teknistieteellisiin kursseihin. Royal College of Surgeons in Ireland (RCSI) on itsenäinen lääketieteen koulu, joka sijaitsee kaupungin keskustassa. Maynoothin Irlannin kansallinen yliopisto on toinen yliopisto, josta vastaa NUI, ja se sijaitsee noin 25 km Dublinista.
Dublin Institute of Technology (DIT) on moderni tekninen college ja maan suurin ei-yliopistollinen kolmannen asteen oppilaitos. Se on erikoistunut teknisiin aineisiin, mutta tarjoaa myös monia taiteiden ja humanististen aineiden kursseja. Se muuttaa pian uuteen kampukseen Grangegormanissa. Dublinissa on myös pienemmät Blanchardstownin ja Tallaghtin Institute of Technology -laitokset. National College of Art and Design (NCAD) ja Dun Laoghaire Institute of Art, Design and Technology (DLIADT) tukevat harjoittelua ja tutkimusta taiteessa, designissa ja mediateknologiassa.
Kulttuuri.
Monet tunnetut irlantilaiset kirjailijat ovat nimenomaan dublinilaisia, kuten James Joyce, Oscar Wilde, Samuel Beckett, George Bernard Shaw ja Roddy Doyle. Joycen romaani "Odysseus" sijoittuu Dubliniin, ja sitä muistetaan vuosittain romaanin tapahtumia seuraavalla kaupunkikierroksella, joka tunnetaan nimellä "Bloomsday". Se järjestetään 16. kesäkuuta, eli samana päivänä johon Odysseuksen tapahtumat vuonna 1904 sijoittuvat. Dublin on tunnettu teatterikaupunki, jota omat kirjailijat osaltaan ovat edistäneet. Myös musiikkielämä on vilkasta, ja konserttipaikkoja on lukuisia. Irlannin kansallispyhimyksen Pyhän Patrickin päivänä 17. maaliskuuta Dublinissa järjestetään suuri paraati ja nykyisin myös konsertteja ja muita oheistapahtumia.
Monikulttuurinen Dublin.
Dublinissa on pitkään ollut suurehko määrä maahanmuuttajia, erityisesti Yhdistyneestä kuningaskunnasta, Yhdysvalloista, Australiasta, Uudesta Seelannista ja Manner-Euroopasta. Viime aikoina Dublin on houkutellut maahanmuuttajia myös Nigeriasta, Kiinasta, Koreasta, Intiasta ja Itä-Euroopasta varsinkin taloudellisen menestyksen myötä 1990-luvulla. Vanhat ja hylätyt kadut ovat nopeasti muuttuneet etnisiksi seuduiksi, kuten Moore Streetin muutos 'pikku-Afrikaksi' ja Parnell Street Eastin muutos kaupungin de facto 'Chinatowniksi' tai 'aasialaiseksi kyläksi'. Suomalaisia työläisiä tapaa varmimmin Ballycoolinin tietotekniikkayrityksissä.
Kaupunkikuva ja nähtävyydet.
Dublinin keskusta on arkkitehtuuriltaan yhtenäinen. Merkittäviä rakennuksia ovat muun muassa Pääpostitoimisto (General Post Office), Dublinin linna (Dublin Castle), Trinity College -yliopisto kampusalueineen. Uskonnollisista rakennuksista Pyhän Patrikin katedraali ja Christ Church Cathedral ovat tärkeimmät. Liffey-joen ylittää useita siltoja, joista Half Penny Bridge on kävelysilta. Dublin on myös kanaalien kaupunki (Grand Canal). Temple Bar on kaupunginosa täynnä pubeja ja yökerhoja. Kellsin kirja Trinity Collegen kirjastossa kerää pisimmät katsojajonot. Guinnessin panimon yhteydessä on museo ja oluenpanonäyttely Guinness Storehouse. Myös Jamesonin viskitehtaalla järjestetään yleisövierailuja.
Abbey Theatre on toiminut yhtäjaksoisesti vuodesta 1904.


Studio Ghibli.
Studio Ghibli () on japanilainen animaatiostudio. Sen anime-elokuvat ovat mielikuvituksellisia, tunteellisia ja laajasti kehuttuja ympäri maailmaa.
Vuonna 1985 perustettua studiota johtaa arvostettu ohjaaja Hayao Miyazaki kollegansa ja opastajansa Isao Takahatan kanssa. Fanisivustolla kerrotaan studion nimen juontavan juurensa Miyazakin innostukseen Italiasta ja italialaisista lentokoneista. "Ghibli" on alun perin arabiankielinen, Libyassa käytetty sana jolla tarkoitetaan Pohjois-Afrikan aavikolta puhaltavaa kuumaa ja pölyistä ilmavirtausta. Italialaiset nimesivät toisen maailmansodan aikana erään Saharalla tiedustelulentoja lentäneen lentokoneensa (Caproni Ca.309) "Ghibli"-lisänimellä.
Ghibli toimintaperiaate oli pitkään se, että filmejä tehtiin yksi kerrallaan, katsottiin menestyykö se teattereissa ja jos menestyi, niin tehtiin toinenkin elokuva. Aluksi Ghibli oli vaakalaudalla, koska elokuvien tuotto kattoi juuri ja juuri niiden kustannukset. Nykyisin Ghibli on menestyvä yritys, joka on tuottanut monia huippusuosittuja elokuvia, kuten Miyazakin Prinsessa Mononoken, Naapurini Totoron (tunnetaan myös nimellä Näkymätön ystävä), Henkien kätkemän ja Liikkuvan linnan, Takahatan Tulikärpästen haudan sekä Yoshifumi Kondōn Mimi wo sumaseba. Ghiblin pääkonttori, jossa animaatiot valmistetaan, sijaitsee Tokiossa. Eräs Ghiblin perussäännöistä on se, että menestyneillekään elokuville ei tehdä jatko-osia.
Studio Ghiblin historia juontaa vuoteen 1983, jolloin julkaistiin "Kaze no tani no Nausikaa" mangana Tokuma shotenin "Animage"-lehdessä. Tokuma on Ghiblin emoyhtiö, joka on muun muassa välittänyt Disneylle video-oikeudet kahdeksaan Ghiblin elokuvaan sekä oikeudet "Prinsessa Mononoken" ja "Henkien kätkemän" maailmanlaajuiseen levittämiseen. Miyazakin Ghibli-ajan elokuvien soundtrackit ovat säveltäjä Joe Hisaishin käsialaa.
"Henkien kätkemä" on Ghiblin ensimmäinen elokuva, joka esitettiin laajassa levityksessä Suomen elokuvateattereissa. Muut laajaan teatterilevitykseen päässeet Ghibli-elokuvat ovat "Kissojen valtakunta", "Liikkuva linna" ja "Naapurini Totoro" - jonka YLE näytti jo 90-luvun alkupuolella nimellä "Näkymätön ystävä". Viimeisimpänä teatterilevitykseen on päässyt "Kikin lähettipalvelu", "Maameren tarinat", "Porco Rosso" sekä '.


Dune (pelisarja).
Dune on reaaliaikainen strategiapelisarja, joka perustuu Frank Herbertin saman nimiseen scifi-kirjasarjaan (suomennettu nimellä "Dyyni"). Sarjan toista osaa pidetään yleisesti reaaliaikaisen strategiapeli -genren käynnistäjänä ja erittäin suositun Command & Conquer-sarjan edeltäjänä.
Pelejä julkaisivat vuorotellen ranskalainen Cryo ja Westwood Studios.


Freeciv.
Freeciv on vuoropohjainen strategiapeli, joka on kehitetty alustariippumattomaksi. Kyseessä on ilmainen vastine kaupalliselle Civilization-pelisarjalle. "Freeciv" on avoimen lähdekoodin projekti ja sitä levitetään GNU GPL -lisenssillä. Peli on yhteensopiva "Civilization 2:n" kanssa.
Erilaisten sotilasyksiköiden lisäsi pelissä on uudisraivaaja ja työläisyksiköt. Uudisraivaajat yksiköillä voidaan perustaa uusia kaupunkeja ja työläisillä rakentaa infrastruktuuria kuten teitä. Useimmat yksiköt vaativat erillisen teknologian tutkimisen ennen kuin niitä voi rakentaa, tai päivittää samankaltaisista yksiköistä.


Space Quest.
"Space Quest 2 - Vohaul's Revenge"
"Space Quest" on Sierra On-Linen (sittemmin Sierra Entertainment) julkaisema kuusiosainen seikkailupelisarja, joka kertoo avaruusaluksen siistijän "Roger Wilcon" seikkailuista. Pelisarjan loivat ja neljänteen osaan asti käsikirjoittivat Mark Crowe ja Scott Murphy, jotka tunnetaan myös nimellä "Two Guys from Andromeda" (sarjan kolmannessa osassa heidät voi tavata myös itse pelissä). Scifi-elementtejä ja huumoria yhdistelevällä pelisarjalla on edelleen faneja, jotka ovat ohjelmoineet pelisarjalle jatko-osia ja mahdollisuuden pelata vanhoja pelejä nykyisillä tietokoneilla ja käyttöjärjestelmillä.
Pelisarjan osat.
Sarjan seitsemättä osaa on suunniteltu pitkään, mutta projekti ei ole koskaan päässyt kunnolla alulleen.
Nyt on kuitenkin alkanut Kickstarter-vetoinen projekti, jolla yritetään rahoittaa alkuperäiset neljä Space Questiä tehneiden miesten uusi seikkailupeli, joka on henkistä jaktoa Space Questille. Tarkoitus on siis tehdä komedia/scifi-seikkailupeli ja tästä saaduilla rahoilla mahdollisesti hankkia Space Questin oikeudet takaisin alkuperäisille tekijöille. http://www.kickstarter.com/projects/spaceventure/two-guys-spaceventure-by-the-creators-of-space-que


Wings.
Wings oli Paul McCartneyn pop-rockyhtye, jonka hän muodosti koskettimia soittavan vaimonsa Linda McCartneyn sekä entisen The Moody Blues -kitaristi Denny Lainen kanssa The Beatlesin hajottua. Yhtyeen tunnetuin kappale lienee ”Live and Let Die”, joka on James Bond -elokuvan "Elä ja anna toisten kuolla" nimikappale. The Beatlesin hajoamisen jälkeen Paul McCartney Wings-yhtyeineen oli kaupallisesti menestynein Beatlesin jäsenistä.
Vaikka Paul McCartney olikin Wingsin kiistaton keulakuva ja johtohahmo, oli yhtye kuitenkin paljon enemmän kuin vain hänen taustabändinsä. Tätä kuvasti se, että Paul ja Linda McCartneyn lisäksi myös Denny Laine ja Jimmy McCulloch tekivät yhtyeelle lauluja. Lisäksi vuonna 1976 ilmestyneellä "Wings at the Speed of Sound" -levyllä kaikki kaikki yhtyeen silloisen kokoonpanon jäsenet lauloivat ainakin yhden kappaleen. Sama toistui myös keikoilla, Wingsin konserttien yhtenä vakionumeroista oli muun muassa Denny Lainen Moody Bluesille laulama hitti ”Go Now”, jonka hän myös itse lauloi keikoilla. Kaikki singlet olivat kuitenkin Paul McCartneyn esittämiä ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta säveltämiä.
Wings vieraili Suomessa 1972 ja esitti kaksi konserttia, toinen Töölön kisahallissa Helsingissä ja toinen Kupittaan urheiluhallissa Turussa. Tuolloin Paul McCartney teki tiukkaa pesäeroa The Beatlesiin eikä ennen vuotta 1975 Wingsin keikoilla kuultu Beatlesin kappaleita lainkaan, lukuun ottamatta Little Richardin alun perin tulkitsemaa ”Long Tall Sallya”, josta Beatles teki aikanaan cover-version. Vuoden 1975 maailmankiertueella aika oli jo siinä määrin parantanut McCartneyn haavoja, että hän otti ohjelmistoon mukaan viisi Beatlesin kappaletta: ”Lady Madonna”, ”The Long and Winding Road”, ”I've Just Seen a Face”, ”Blackbird” ja ”Yesterday”. Wingsin viimeiselle konserttikiertueelle vuoden 1979 lopulla pääsivät mukaan myös ”Got to Get You into My Life”, ”The Fool on the Hill” ja ”Let It Be”.


ISO 8859-15.
ISO 8859-15 eli epävirallisesti Latin 9 tai joskus Latin 0 on 8-bittinen tietokoneiden merkistö, joka vahvistettiin ISO-standardiksi vuonna 1995. Sen täydellinen nimi on ISO/IEC 8859-15, mutta IANAn standardoinnissa se tunnetaan nimellä ISO-8859-15. Se pohjautuu Ascii-merkistöön ja on muutamaa merkkiä lukuun ottamatta samanlainen kuin ISO 8859-1 eli niin sanottu Latin 1, jonka korvaajaksi se on tarkoitettu. Käytännössä ISO 8859-15:n merkitys on kuitenkin jäänyt vähäiseksi, ja koko ISO 8859 ‑sarjan odotetaan ajan myötä väistyvän yleismaailmallisen Unicode-merkistön tieltä.
Merkistön ISO 8859-15 merkit.
ISO 8859-15 -merkistötaulu johon on merkitty muutokset vanhaan ISO 8859-1:een verrattuna. (Kontrollikoodit  00–1F  ja  80–9F  on määritetty IANA-standardissa, vaikka ISO-standardissa niiden paikat on jätetty tyhjiksi.)
Merkistössä merkki 2016 (3210) on tavallinen välilyönti ja A016 sitova välilyönti. Merkki AD16, "SOFT HYPHEN", on määritelty HTML-kielessä tavutusvihjeeksi, joka ei normaalisti näy, mutta muuttuu tavuviivaksi, jos sitä seuraava sanan loppuosa siirtyy automaattisessa tekstinasettelussa seuraavalle riville. Merkki 7F16 on kontrollimerkki, joka saadaan Backspace-näppäimestä.


Isänmaallinen kansanliike.
Isänmaallinen kansanliike (IKL) oli suomalainen oikeistoradikaali puolue. Se perustettiin 5. kesäkuuta 1932 Hämeenlinnassa jatkamaan Lapuan liikkeen toimintaa. IKL pyrki kuitenkin pitäytymään laillisissa ja parlamentaarisissa menettelytavoissa. Liike julkaisi Ajan Suunta-nimistä lehteä. Sen nuorisojärjestö oli Sinimustat lakkauttamiseensa vuoteen 1936 asti ja sen jälkeen Mustapaidat. Puolue oli kommunismi- ja demokratiavastainen ja sen päämääränä oli Akateemisen Karjala-Seuran tavoin toteuttaa unelma yksikielisestä Suur-Suomesta.
IKL oli vuoden 1933 vaaleissa vaaliliitossa Kokoomuksen kanssa ja se sai 14 kansanedustajaa. Kokoomus koki murskatappion ja sai vain 18 paikkaa edellisvaalien 42 paikan sijaan. Tämän jälkeen Kokoomuksen johtoon valittu Paasikivi poisti IKL:n sympatisoijat puolueesta. Puolueen kannattajat olivat varakkaita maanviljelijöitä, opiskelijoita, keskiluokkaisia akateemisen koulutuksen saaneita ja pappeja.
Yhteiskuntarauhan vastainen toiminta.
Isänmaallisen kansanliikkeen toiminta muiden eduskuntaryhmien kanssa oli ongelmallista. IKL:n ideologiassa oli viitteitä Italian ja myöhemmin myös Saksan autoritaarisista liikkeistä. Erityisesti IKL:n ensimmäisellä eduskuntakaudella eduskunnan istunnot, jopa budjettikeskustelut, joutuivat näyttämöksi IKL:n ja sen vastustajien väliselle kiivaalle sananvaihdolle. Sosiaalidemokraattien ja porvarillisten puolueiden muodostama laillisuusrintama IKL:ää vastaan syntyi kuitenkin varsinaisesti vasta IKL:n sotkeuduttua ulkopoliittiseen selkkaukseen.
Virossa oli 1930-luvun alussa vahva oikeistolainen Viron vapaussoturien liiton eli vapsien suuntaus. IKL:n kansanedustaja Elias Simojoen johtama nuorisojärjestö Sinimustat osallistui vapsien liikehdintään ja laittomuuksiin vuonna 1934, mikä herätti kansainvälistä huomiota. Konstantin Päts muutti Viron hallintoa autoritäärisempään suuntaan. Seuraavana vuonna Viron äärioikeisto kuitenkin jatkoi vallankaappauksen suunnittelua, ja Sinimustat tukivat tätä muun muassa asetoimituksilla Suomesta. IKL:n nuorisojärjestön osuuden paljastuttua Suomen oikeuslaitos lakkautti järjestön. IKL perusti tilalle saman tien uuden nuorisojärjestön, Mustapaidat.
Kekkosen konstit.
IKL säilytti 14 paikkaansa vuoden 1936 vaaleissa. Vuonna 1938 sisäministeri Urho Kekkonen, jonka hampaissa IKL oli ollut perustamisestaan saakka, aloitti IKL:n kieltämiseen tähtäävän hallinnollisen prosessin, vaikka hankkeen juridinen pohja vaikutti hyvin kyseenalaiselta. Kansainvälisen tilanteen kiristyessä Kekkonen korosti kansan yhtenäisyyden tärkeyttä ja piti äärioikeiston eristämistä yhtä välttämättömänä kuin Suomen Kommunistisen Puolueen kieltäminen oli aikoinaan ollut. Hän vetosi prosessissa vuoden 1930 alussa tehtyyn yhdistyslain muutokseen, jonka mukaan lakkautetun yhdistyksen tilalle perustettu uusi yhdistys voitiin lakkauttaa ilman erillistä päätöstä. Kekkonen pyrki osoittamaan IKL:n jatkavan Lapuan liikkeen ja Sinimustat-järjestön toimintaa. Prosessi päättyi Helsingin raastuvanoikeuden hylkäävään päätökseen pari kuukautta ennen vuoden 1939 eduskuntavaaleja. Tämän jälkeen lakkautusyritys jatkui erillisenä oikeusprosessina vaalien yli; lopullisesti Kekkonen luopui hankkeesta vasta talvisodan alettua. Pääasiassa lakkautusyritysten ja väliaikaisten toimintakieltojen ja takavarikkojen vuoksi, mutta osin punamultayhteistyön vahvistuessa IKL:n paikkaluku eduskunnassa supistui 8 paikkaan. Vaalien alla toukokuussa Korkein oikeus vahvisti IKL:n oikeuden toimia. Epäonnistuneet ja lainmukaisuudeltaan kyseenalaiset kieltopyrkimykset saivat kansan suussa nimityksen Kekkosen konstit.
IKL:n lopettamiseen varauduttiin perustamalla "varaliike" Suomen Valtakunnan Liitto.
Puheenjohtajat ja mustat paidat.
IKL:n puheenjohtajina toimivat Vihtori Kosola (1932–1936) ja Vilho Annala (1937–1944). Järjestö käytti univormunaan mustaa kauluspaitaa ja sinistä solmiota. Toisia tervehdittiin roomalaisella tervehdyksellä eli natsitervehdyksellä Italian Fasistipuolueen ja brittiläisen Sir Oswald Mosleyn liikkeen esikuvan mukaan. Toisaalta musta paita tuli järjestöön sen vahvalta uskonnolliselta jäsenistöltä, sillä körtit olivat käyttäneet mustaa paitaa jo pitkään. 5. huhtikuuta 1934 astui voimaan puserolaki, jolla hallitus pyrki vaikuttamaan hillitsevästi IKL:n julkiseen toimintaan.
Sota-aika ja lakkauttaminen.
Talvisota ja erityisesti Moskovan rauha nähtiin IKL:ssä parlamentaarisen hallituksen epäonnistumisen merkkinä. Talvisodan jälkeen Suomen ulkopolitiikka muuttui dramaattisesti ja saksalaissuuntauksen siivellä IKL otettiin mukaan hallitukseen. Vaaleja ei tosin järjestetty, joten puolueen tosiasiallinen kannatus jäi mittaamatta. Välirauhan aikana puolueen puheenjohtaja Vilho Annala nimitettiin toiseksi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriksi vuoden 1941 alussa mudostettuun Rangellin hallitukseen. Jatkosodan kestäessä puolueen poliittinen noste väheni, eikä IKL:ää otettu enää Edwin Linkomiehen hallitukseen keväällä 1943.
IKL tuki hyvin voimakkaasti Suomen ja Saksan liittoa ja keräsi syksyllä 1943 yhdessä Rintamamiesliiton kanssa presidentti Rytille osoitetun tuhansia nimiä käsittäneen kansalaisadressin, jossa vastustettiin Suomen erillisrauhaa ja vaadittiin taistelun jatkamista Saksan rinnalla. Suomen katkaistua suhteensa Saksaan syyskuun alussa 1944 sisäministeri Kaarlo Hillilä kutsui IKL:n johdon luokseen. Tässä tapaamisessa puoluejohtaja Annala lupasi myös IKL:n hyväksyvän irtautumisen Saksasta ja pysyvän lojaalina Suomen hallitukselle sekä välttävän rauhanneuvotteluja haittaavia provokaatioita, minkä lupauksen hän toisti myös Valpolle. Vastineeksi sisäministeriö ja Valpo hävittivät hallussaan olleet IKL:n jäsenluettelot, jotteivat ne päätyisi vastaisuudessa venäläisten käsiin – vuoden 1943 adressi sen sijaan jätettiin Annalan pyynnöstä huolimatta hävittämättä. IKL:n kansanedustaja, professori Bruno Salmiala käytti puolueen viimeisen poliittisen puheenvuoron eduskunnan käsitellessä välirauhansopimusta myöhemmin syyskuussa 1944. Salmiala sanoi, ettei IKL voinut "historian tuomion edessä" hyväksyä sopimusta, jonka ehdot merkitsivät puolueen mielestä käytännössä Suomen ehdotonta antautumista sekä "tuhoa ja kuolemaa".
Jatkosodan päättäneessä välirauhansopimuksessa edellytettiin Suomelta fasististen sekä Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa levittävien järjestöjen lakkauttamista. IKL kuului niihin järjestöihin, jotka lakkautettiin välittömästi rauhansopimuksen astuttua voimaan 23. syyskuuta 1944 ennen venäläisten erillistä vaatimusta (ks. Välirauhansopimuksen perusteella lakkautetut järjestöt). Muodollisesti tosin lakkautettiin vain IKL:n kannatusyhdistys ja sen paikallisjärjestöt. Varsinainen IKL jäi rekisteröimättömänä yhdistyksenä viranomaisten huolimattomuuden vuoksi lakkauttamatta. Puolueen kansanedustajat saivat kuitenkin jatkaa valtiopäivien loppuun luopumalla eduskuntaryhmän nimestä. Puolueen pää-äänenkannattaja "Ajan Suuntaa" ei myöskään lakkautettu, mutta lehden julkaiseminen lopetettiin vapaaehtoisesti 4. lokakuuta hallituksen ilmoitettua lehden johdolle Neuvostoliiton tätä vaativan. Useat puolueen omistamat Musta karhu -ravintolat saivat jatkaa vielä tämän jälkeenkin. Helsingin Musta Karhu Oy poistui kaupparekisteristä vasta 1955.
Lakkauttamisen jälkeen.
Jatkosodan jälkeen IKL:n merkkihenkilöitä painostettiin jättämään virkansa, mutta harvan kohdalla painostustoimet onnistuivat. Muun muassa professori Rolf Nevanlinna joutui eroamaan Helsingin yliopiston rehtorin virasta, kun taas Bruno Salmiala jatkoi virassaan rikosoikeuden professorina. Moni nimitettiin myöhemmin korkeisiin virkoihin kuten professoreiksi ja piispaksi.
IKL:ssä toimineiden asettuminen ehdokkaiksi kevään 1945 eduskuntavaaleissa estettiin. Lupa ehdokkuuteen palautui vuoden 1951 vaaleissa. Moni jatkoi poliittista toimintaansa Kokoomuksessa, mutta muutamia henkilöitä siirtyi myös ja muiden puolueiden riveihin.
Vuonna 1953 perustettiin Suomen 1920–1940-lukujen historian säätiö tutkimaan ja edistämään tuon ajan historian tutkimista. Käytännössä sen päätehtävä oli IKL:n historian kirjoittaminen. Perustamisessa olivat aktiivisesti mukana Annala ja Salmiala. Säätiön toimeksiannosta Paavo Susistaival keräsi 1950-luvulla Lapuan liikkeen ja IKL:n toimintaan liittyneitä asiakirjoja ja haastatteli toiminnassa mukana olleita henkiöitä. Myöhemmin nämä asiakirjat ja haastattelut talletettiin Kansallisarkistoon. Säätiö myös kustansi vuonna 1982 ilmestyneen Mikko Uolan kirjan "Sinimusta Veljeskunta. Isänmaallinen Kansanliike".


Tux Racer.
Tux Racer on kolmiulotteinen tietokonepeli, jossa lasketaan Tux-pingviinillä (Linuxin maskotti) mäkeä. Peli on tehty Windowsille, Linuxille ja Mac OS X:lle. Pelin aiemmat versiot ovat vapaalla koodilla, mutta nykyään peliä kehittää kaupallinen yritys.


ISO 8859-16.
ISO 8859-16 on kahdeksanbittinen merkistö, joka standardoitiin 2001. Virallisempi nimi merkistölle on ISO/IEC 8859-16. Siitä voidaan käyttää myös nimeä "Latin10" (Latinalainen merkistö numero 10). IANA:n standardoinnissa merkistö tunnetaan ISO-8859-16-nimellä. Merkistö on suunnattu Etelä- ja Itä-Eurooppaan, ja se kattaa albanian, kroatian, unkarin, italian, puolan, romanian ja slovenian. Sitä voi käyttää myös suomen ja ranskan, saksan ja irlannin gaelin (uuden oikeinkirjoituksen) kirjoittamiseen. Merkistö eroaa muista ISO 8859-perheen merkistöistä siinä, että siinä on jätetty pois useita symboleja ja otettu mukaan mahdollisimman paljon kirjaimia. Merkistön pääasiallinen tarkoitus on olla kahdeksanbittinen merkistö romanian kielen kirjoittamiseen, mitä mikään aikaisempi merkistö ei ole tukenut kunnolla. Vaadittavat kirjaimet Ț (T ja alapuolinen pilkku) ja Ș (s ja alapuolinen pilkku) saatiin mukaan vasta Unicode 3.0 standardiin, ja niiden näkyminen siten joillain selaimillakin saattaa olla ongelmallista. Jos mahdollista Unicoden ja UTF-8 koodauksen käyttöä suositellaan ISO 8859-16:n sijaan.
ISO 8859-16 -merkit.
Merkistössä merkki 20 (32 desimaalisena) on tavallinen välilyönti ja A0 sitova välilyönti. Merkki AD, "SOFT HYPHEN", on määritelty HTML-kielessä tavutusvihjeeksi, eikä sen pitäisi olla näkyvissä (vaikkakaan useimmat selaimet eivät tue tavutusta). Merkkiä 7F ei ole määritelty, mutta ASCII:ssa se on kontrollimerkki, joka saadaan BackSpace-näppäimestä.


ISO 8859-2.
ISO 8859-2 on kahdeksanbittinen merkistö, joka on suunnattu Itä-Eurooppaan. Merkistöstä voidaan käyttää myös nimeä Latin2 (Latinalainen merkistö numero 2) Se tukee seuraavia kieliä: bosnia, kroatia, tšekki, unkari, puola, serbia (Latinalaisin kirjaimin kirjoitettuna), serbokroatia, slovakki, slovenia, ylä- ja alasorbi. ISO 8859-2:sta puuttuvat romanian kielen oikeinkirjoituksessa tarvittavat kirjaimet Ș ja Ț ja (S/T ja alapuolinen pilkku), jotka korvataan kirjaimilla Ş ja Ţ (S/T ja sedilji). Myöhemmin standardoitu ISO 8859-16 sisältää nuo kirjaimet. Merkistössä on myös kirjaimet Ä, Ö ja ß samoilla paikoilla kuin ISO 8859-1 merkistössä, joten sitä voi käyttää myös saksan ja suomen kirjoittamiseen, näiden kielten käyttöön suositeltu merkistö on kuitenkin ISO 8859-15.
ISO 8859-2 -merkit.
Merkistössä merkki 20 (32 desimaalisena) on tavallinen välilyönti ja A0 sitova välilyönti. Merkki AD, "SOFT HYPHEN", on määritelty HTML-kielessä tavutusvihjeeksi, eikä sen pitäisi olla näkyvissä (vaikkakaan useimmat selaimet eivät tue tavutusta). Merkkiä 7F ei ole määritelty, mutta ASCII:ssa se on kontrollimerkki, joka saadaan BackSpace-näppäimestä.


World Wide Web Consortium.
W3C eli World Wide Web Consortium on kansainvälinen yritysten ja yhteisöjen yhteenliittymä, joka ylläpitää ja kehittää WWW:n standardeja tai "suosituksia" kuten W3C niitä kutsuu. Sen perusti vuonna 1994 WWW:n keksijä Tim Berners-Lee, joka toimii nykyisinkin W3C:n johtajana. Konsortiolla on yli 400 jäsentä.
Konsortion päämaja on Massachusetts Institute of Technologyn tiloissa Yhdysvalloissa. Muut instituutit, joissa W3C:llä on tutkimusta, ovat ERCIM Ranskassa ja Keio University Japanissa. Lisäksi W3C:llä on useita aluetoimistoja eri maissa.
Versiot.
Ennen suositusta julkaistaan standardeista useita esiversioita, joita ovat
Suomen toimisto.
Suomen toimisto perustettiin vuonna 2002 ja se sijaitsee Tampereen teknillisen yliopiston Hypermedialaboratorion tiloissa Tampereella. Toimiston johtaja on Ossi Nykänen.


Pätkittäin käy kateeksi.
Pätkittäin käy kateeksi on Jukka Tilsan piirtämä strippisarjakuva Helsingin Sanomien Nyt-viikkoliitteessä. Sarjakuvassa katsotaan mm. jalkapalloa televisiosta (sen sisältä siis). Tilsa on uransa aikana piirtänyt monia surrealistisella huumorilla täytettyjä sarjakuvia, joista parhaimmat ovat hänen vuoden 2004 kokoelmassaan "Zoppaa ja Zärvintä". Tilsa on myös perustanut musiikkiyhtyeen Jahnukaiset.


Individualismi.
Individualismi ('jakamaton, yksilö') eli yksilökeskeisyys on yksilölähtöinen ajatussuunta tai näkökulma erilaisiin asioihin. Sen vastakohta on kollektivismi.
Tieteissä metodologinen individualismi merkitsee sitä, että yksilöiden katsotaan olevan varsinaisia toimijoita eikä kollektiivien. Individualismi on täten yhteiskuntatieteiden reduktiivinen osa.
Yhteiskuntafilosofiassa ja etenkin etiikassa individualismi usein sekoitetaan egoismiin, mikä on eri asia. Kirjailija Charles Dickens oli esimerkki klassisesta jyrkästä individualistista, joka oli samalla myös altruisti.
Usein sosiaalisissa suhteissa individualismi sekoitetaan myös isolationismiin. Individualismi korostaa tällaisissa asioissa kuitenkin enemmän yksilön oikeuksia ja vapaata osallistumista tai osallistumatta jättämistä erilaisiin yhteisöihin, ei erakoitumista.


Juhannus.
Juhannus tarkoittaa keskikesän juhlaa, jota vietetään kesäkuussa kesäpäivänseisauksen tienoilla Pohjoisessa juhannus on valon juhla, jolloin keskikesä on kauneimmillaan., alun perin 24. kesäkuuta, nykyisin Suomessa ja Ruotsissa kuitenkin kesäkuun 20. ja 26. päivien välisenä lauantaina. Monet kristilliset kirkkokunnat viettävät juhannusta Johannes Kastajan muistopäivänä, mistä tulee nimi juhannus.
Suomessa, Ruotsissa ja Baltian maissa juhannus on ollut tärkeä kansanomainen merkkipäivä. Suomalaiseen juhannukseen kuuluvat kiinteästi esimerkiksi juhannussauna, juhannuskokko ja juhannustanssit. Suomessa juhannus on myös virallinen liputuspäivä, jolloin liputetaan koko juhannusyön ajan. Monet juhannuksen perinteistä juontavat juurensa vanhaan eurooppalaiseen valon ja hedelmällisyyden juhlaan kesäpäivänseisauksen aikana. Juhannukseen on vanhastaan liittynyt erilaisia uskomuksia ja taikoja, joilla on pyritty varmistamaan tuleva sato ja naimaonni.
Suomalainen juhannus.
Suomessa juhannus on yöttömän yön juhla. Napapiirin pohjoispuolella aurinko ei laske lainkaan kesäpäivänseisauksena.
Juhannus on virallinen liputuspäivä, Suomen lipun päivä Muista liputuspäivistä poiketen silloin liputus alkaa jo aattoiltana kello 18 ja jatkuu yön yli yhtäjaksoisesti juhannuspäivän iltaan kello 21 saakka. Juhannus on myös kirkollinen juhlapäivä.
Historia.
Muihin Pohjoismaihin liittyen Lounais-Suomessa on puhuttu "mittumaarista" ruotsin kielen sanan "midsommar" eli keskikesä mukaan. Esikristillisenä aikana juhannusta vietettiin Suomessa Ukon juhlana sadon ja hedelmällisyyden varmistamiseksi. Ortodoksisessa Etelä-Karjalassa juhannusta kutsuttiin Ukon juhlaksi vielä 1800-luvulla. keskiajalla katolinen kirkko siirsi juhlapäivän Johannes Kastajan päiväksi, ja juhlan nimeksi vakiintui ajan myötä juhannus.
Ahvenanmaalla ja suomenruotsalaisella rannikkoalueella on pystytetty juhannussalkoja, joka koristellaan lehdin ja kukin. Salkojen on ajateltu kuuluneen skandinaaviseen pakanalliseen hedelmällisyysriittiin. On myös esitetty, että keskiajan Hansa-kauppiaat toivat salkoperinteen Pohjoismaihin, jolloin tapa olisi sukua Manner-Euroopassa vappuna pystytettäville saloille.
Juhannuskokkojen polttaminen liittyy keskieurooppalaiseen tapaan polttaa tulia kevään juhlan yhteydessä. Suomessa juhannuskokkoja poltettiin maan itäisissä osissa, mistä tapa levisi 1900-luvun aikana koko maahan.
Juhannuksena on tehty runsaasti erilaisia taikoja. Tunnetuimpia ovat erilaiset lemmentaiat. Taioilla pyrittiin takaamaan naimaonni, näkemään tuleva puoliso tai saamaan haluttu henkilö puolisoksi. Juhannuspäivä oli suotuisa enteiden katsomiselle. Silloin katsottiin säitä, satovuotta ja karjaonnea. Kaikenlaiset oudot tapahtumat olivat luonteenomaisia juhannusyölle. Muun muassa aaveiden ajateltiin vaeltavan.
Vuoden pisimpiä päiviä juhannusviikolla on kutsuttu "pesäpäiviksi", koska aurinko on silloin ”pesässä”, eli sen päivittäinen kierto käy korkeimmalla kohdallaan, ikään kuin maailmanpuun oksalla. Aurinko näyttää viipyvän pesässä joitakin päiviä, kunnes auringon liikerata alkaa taas laskea ja päivät jälleen lyhetä. Pesäpäivinä tapahtuva kosminen suunnanmuutos on koettu taianomaiseksi tilanteeksi, jolloin pahojen henkien ja kummitusten on uskottu nousevan esiin ja liikkuvan vapaina maan päällä. Meluaminen ja juopuminen ovat jo varhain kuuluneet juhannuksen viettoon. Niiden on uskottu tuottavan onnea ja karkottavan pahoja henkiä. Erään uskomuksen mukaan mitä enemmän juhannuksena juopoteltiin, sitä parempi tuli sadosta. Pahoja henkiä on karkotettu myös juhannuskokkoja polttamalla. Myös vuoden lyhimpiä päiviä talvipäivänseisauksen aikana kutsuttiin pesäpäiviksi. Auringolla voi siis tulkita olleen kaksi pesää, joiden välillä vuodenkierto tapahtui.
Pohjanmaalla on ollut käytössä juhannuskuusi, joka eroaa joulukuusesta siinä suhteessa, että kuusi karsittiin latvatupsuun asti. Kuusi sai seistä pihalla ainakin kekriin saakka syksyllä.
Suomalaisiin juhannusperinteisiin kuului aiemmin suursiivous. Portaiden, ovien ja ikkunoiden pieliin oli tapana pystyttää juhannuskoivuja. Koivunoksista myös sidottiin tuoreita vihtoja.
Juhannussalko.
Ahvenanmaalla ja suomenruotsalaisella rannikkoalueella on pystytetty juhannussalkoja, joka koristellaan lehdin ja kukin. Salkojen on ajateltu kuuluneen skandinaaviseen pakanalliseen hedelmällisyysriittiin. On myös esitetty, että keskiajan Hansa-kauppiaat toivat salkoperinteen Pohjoismaihin, jolloin tapa olisi sukua Manner-Euroopassa vappuna pystytettäville saloille.
Juhannuskokko.
Juhannuskokkojen polttaminen liittyy keskieurooppalaiseen tapaan polttaa tulia kevään juhlan yhteydessä. Suomessa juhannuskokkoja poltettiin maan itäisissä ja pohjoisissa osissa, mistä tapa levisi 1900-luvun aikana koko maahan. Aikaisemmin maan länsiosissa poltettiin ennen juhannusta helavalkeita ja pääsiäiskokkoja. Jälkimmäinen perinne elää edelleen Pohjanmaalla. Myös syksyllä mikkelin tai kekrin aikaan poltettiin kokkoja. Kokkojen on joskus selitetty liittyvän auringonpalvontaan, useimmin niiden on katsottu liittyvän satoisuuden sekä karjan ja ihmisten menestyksen tuottamiseen sekä pahan torjuntaan.
Taiat.
Juhannuksena on tehty runsaasti erilaisia juhannustaikoja. Tunnetuimpia ovat erilaiset lemmentaiat. Taioilla pyrittiin takaamaan naimaonni, näkemään tuleva puoliso tai saamaan haluttu henkilö puolisoksi. Juhannustaioista monet tehtiin alasti. Naimaikäiset tytöt koettivat saada selville tulevan sulhasensa esimerkiksi kiertämällä kolmesti saunan ympäri ja kurkistamalla lakeisesta sisään tai katsomaan keskiyöllä alastomana lähteeseen. Juhannussaunassa valmistauduttiin houkuttelevammaksi kosinnan kohteeksi lukemalla loitsuja ja kylpemällä kukista tehdyllä vihdalla. Juhannuspäivä oli suotuisa enteiden katsomiselle. Silloin katsottiin säitä, satovuotta ja karjaonnea. Kaikenlaiset oudot tapahtumat olivat luonteenomaisia juhannusyölle. Aaveiden ajateltiin vaeltavan ja aarnivalkeiden palavan.
Koristeet.
Suomalaisiin juhannusperinteisiin kuului aiemmin suursiivous. Juhannuskoristeet ovat olleet pääasiassa kukkia ja lehviä. Pihoille on tehty lehtimajoja ja huoneisiin ripoteltu haavan- ja pihlajanlehtiä. Portaiden, ovien ja ikkunoiden pieliin pystytettiin juhannuskoivuja. Koivunoksista myös sidottiin tuoreita vihtoja.
Pohjanmaalla on ollut käytössä juhannuskuusi, joka eroaa joulukuusesta siinä suhteessa, että kuusi karsittiin latvatupsuun asti. Kuusi sai seistä pihalla ainakin kekriin saakka syksyllä.
Muut perinteet.
Juhannussaunassa käytiin jo päivällä, jotta illalla oltaisiin puhtaina valmiina vastaanottamassa yötöntä yötä. Juhannussauna saatettiin koristella juhannuskoivuin tai tuorein lehvin.
Juhannus on ollut Suomessa aiemmin vilkkainta avioliittoaikaa, mutta nykyisin juhannushäät ovat harvinaisempia.. Talonpoikaiskulttuurissa häitä vietettiin tavallisesti satovuoden lopussa eli syksyllä. 1800-luvun alussa ajankohtana yleistyi kesäkuu, koska maataloustöissä oli tuolloin väliaika. Varsinaisesti kesähäät yleistyivät vasta 1900-luvulla.
Varsinkin 1950-luvulla Aavasaksalle saapui joka vuosi juhannuksena suuri joukko matkailijoita keskiyönauringon juhliin. Vanhoja juhannusperinteitä vaalitaan vuosittain etenkin Helsingin Seurasaaressa järjestettävissä perinteisissä juhannusjuhlissa.
Suomen lipun juhlapäivän ajankohtaa pohdittiin vuonna 1926. Kirjailija Maila Talvion ehdotus juhannuspäivästä voitti. Viralliseksi liputuspäiväksi juhannus tuli vuonna 1934.
Juhannuksen ajankohta.
Juhannusta edeltävä perjantai on "juhannusaatto". Se ei ole pyhäpäivä, mutta useimmilla työpaikoilla se on vakiintuneen käytännön mukaisesti vapaapäivä. Kaupat ovat silloin yleensä auki kello kahteentoista asti päivällä.
"Juhannuspäivää" vietetään Suomessa ja Ruotsissa lauantaina 20. kesäkuuta – 26. kesäkuuta. Vuoteen 1954, Ruotsissa 1952 saakka juhannus oli 24. kesäkuuta, jolla paikallaan se on edelleen esimerkiksi Norjassa, Virossa ja Latviassa.
Nykyajan juhannustapoja.
Nykyisiinkin suomalaisiin juhannusperinteisiin kuuluvat juhannuskoivut ja -kukat, juhannussauna sekä ruotsinkielisillä alueilla lehvin ja kukin koristellut juhannussalot. Useiden suomalaisten tapana on viettää juhannus kesämökillä. Monet käyttävät juhannuksena runsaasti alkoholijuomia.
Kristillinen historia.
Kirkollisessa kalenterissa juhannuspäivä on Johannes Kastajan päivä. Juhlan nimi juhannus tulee Johannes-nimen vanhasta muodosta Juhannus. Johannes Kastajalle omistetuista juhlista Suomessa säilyi reformaation jälkeen pyhäpäivänä vain Johannes Kastajan syntymäpäiväksi julistettu päivä, jota on vietetty 400-luvun alkupuolelta lähtien. Sen ajankohta, puoli vuotta ennen joulua, perustuu Luukkaan evankeliumin ensimmäiseen lukuun, jossa kerrotaan Johanneksen syntyneen noin kuusi kuukautta ennen Jeesusta. Pelastushistoriallisesti juhannus viittaa seuraavaan jouluun. Lisäksi kirkko halusi antaa Euroopassa yleisesti vietetylle keskikesän juhlalle uuden merkityksen.
Nykyajan juhannus.
Perhe- ja paikallisyhteisöjuhlista ovat juhannusjuhlat laajentuneet jopa laajoiksi yleisötapahtumuksi, mm. musiikkikonserteiksi. Suomen suurin juhannusfestivaali on Himos festival. Yksi pisimpään järjestetyistä juhannusjuhlista on ollut Lentäjien juhannus Kauhavalla lentosotakouluksi muuttuneen ilmasotakoulun lentokentällä.
VR ja Yle järjestivät juhannusaattona 22.-23. kesäkuuta 2012 junamatkan Helsingistä Rovaniemelle. "Juhannusjuna" keräsi runsaasti ihmisiä reitin varrella olleille asemille läpi yön viettämään juhannusta ja nauttimaan asemien ohjelmasta. Kolmetoista tuntia kestänyttä junamatkaa seurattiin myös television ja radion välityksellä koko matkan ajan. Juhannusjuna keräsi noin puoli miljoonaa televisiokatselijaa. Tapahtuma oli samalla osa VR:n 150-vuotistajuhlavuoden ohjelmaa.
Kansanterveys.
Kaupungeista maalle menoa juhannuksena on arvosteltu joukkotiedotusvälineissä 1970-luvun alkupuolelta saakka. Syistä kesäviikonlopuille tyypilliseen suureen kuolleisuuteen ovat satojentuhansien juhannusliikenteen aiheuttamat liikenneonnettomuudet, hukkumisonnettomuudet, joihin on katsottu yhdeksi suureksi syyksi alkoholin runsaan käytön. On kuitenkin vuosia, jolloin juhannuksen viileä säästä aiheutuu vähemmän hukkumisonnettomuuksia kuin jostain lämpimästä kesäviikonlopusta.


Gavrilo Princip.
Gavrilo Princip (25. heinäkuuta 1894 – 28. huhtikuuta 1918) oli bosnianserbialainen anarkisti, joka murhasi Franz Ferdinandin, Itävallan arkkiherttuan ja hänen vaimonsa kreivitär Sophien Sarajevon kaupungissa 28. kesäkuuta 1914. Murha, ”Sarajevon laukaukset”, johti Itävallan sotatoimiin Serbiaa vastaan, joka monimutkaisten liittosopimusten takia toimi laukaisevana tekijänä ensimmäiselle maailmansodalle.
Princip oli kotoisin Obljajista, Bosansko Grahovosta, Bosnia ja Hertsegovinasta ja hänen isänsä oli postimies. Perheen yhdeksästä lapsesta kuusi kuoli jo vauvana ja Gavrilonkin terveys oli jo nuoruudesta asti pahasti heikentynyt. Kouluvuosina hän liittyi ”Nuori Bosnia” ("Mlada Bosna") -nimiseen serbiryhmään, joka ajoi Bosnian liittämistä Serbiaan. Myöhemmin hän liittyi salaiseen terroriryhmään nimeltä ”Musta käsi”, jolla oli läheiset yhteydet Serbian armeijan tiedustelupalveluun.
28. kesäkuuta 1914 hän osallistui arkkiherttuan murhaan Sarajevossa. Kun Nedeljko Čabrinovićin pommi oli lentänyt ohi arkkiherttuan autosta – ajajan väistettyä kranaatin taitavasti – ja kun viisi muutakaan salaliittolaista ei kyennyt hyökkäämään, murhasuunnitelma näytti olevan jo epäonnistumassa. Franz Ferdinand kuitenkin päätti vierailla aikaisemman pommihyökkäyksen uhrien luona sairaalassa ja kuin sattuman kaupalla Princip oli juuri läheisessä kahvilassa ostamassa voileipää, ilmeisesti jo toivostaan luopuneena, kun hän huomasi arkkiherttuan auton ajavan ohi, sen käännyttyä risteyksestä väärään suuntaan. Princip syöksähti auton luo ja ampui FN Browning M1910 -pistoolillaan kreivitärtä vatsaan. Principin toinen laukaus osui Ferdinandia kaulaan. Sekä arkkiherttua että kreivitär vietiin kuvernöörin asunnolle, jossa he kuolivat haavoihinsa.
Princip yritti tappaa itsensä ensin ottamalla syanidia, mutta hän oksensi myrkyn ulos (Cabrinovićille oli käynyt aikaisemmin samalla tavalla, ilmeisesti salaliittolaisia oli petetty ja heille oli myyty tehottomampaa myrkkyä). Sen jälkeen hän yritti ampua itsensä, mutta häntä estettiin toteuttamasta aiettaan. Princip oli liian nuori saamaan kuolemantuomion, joten hänet tuomittiin pisimpään mahdolliseen vankeusrangaistukseen, joka oli 20 vuotta. Principiä pidettiin huonoissa oloissa, joita entisestään pahensi riehuva maailmansota. Hän kuoli tuberkuloosiin 28. huhtikuuta 1918 Theresienstadtissa, Pohjois-Tšekissä.


Mongolilaiset kielet.
Mongolilaiset kielet on kolmentoista Keski-Aasiassa puhuttavan kielen muodostama kielikunta. Jotkut tutkijat ovat yhdistäneet mongolilaiset kielet turkkilaisten kielten ja tunguusikielten kanssa altailaiseksi kielikunnaksi, mutta nykyään kielikuntien välillä ei yleensä katsota olevan geneettistä yhteyttä, vaikka eri kielikuntien kielet typologisesti muistuttavatkin toisiaan.
Kielten historia.
I. Muinaismongolin kausi päättyi n. v. 1200. Tältä kaudelta ei ole kirjallisia muistomerkkejä, mutta on päätelty, että oli kaksi päämurretta, joista toisesta tuli kirjamongolin perusta.
II. Keskimongolin kaudelta (1200–1500) on paljon kielimuistomerkkejä. Tšingis-kaanin ja hänen jälkeisenä aikana mongoli oli jopa maailmankielen asemassa. Itämurteella kirjoitettuja dokumentteja on verraten paljon, ja länsimurteella on säilynyt arabialais- ja persialais-mongolilaisia sanastoja, joita muslimioppineet laativat 1200- ja 1300-luvulla. Etelämurteesta ei ole säilynyt kirjallisia jälkiä.
III. Nykymongolin kausi alkoi buddhalaisen renessanssin ja sen mukanaan tuoman runsaan kirjallisuuden myötä. Mongolit kääntyivät buddhalaisiksi n. v. 1575, minkä jälkeen ruvettiin kääntämään teoksia sanskritista, kiinasta ja tiibetistä. Nykykielet jakaantuvat itä- ja länsiryhmään.
Kirjamongoli oli itämongolien kirjakieli. Sitä käytettiin vain kirjoittamiseen, ja ero puhekieleen oli valtava jo sen alkukaudella, 1200-luvulla. 1900-luvun alussa kirjakieli oli edelleen sama kuin 1500- ja 1600-luvulla vakiintunut klassinen muoto; sanasto oli tosin olojen muuttuessa tietysti uudistunut. Tätä uiguurilais-mongolilaisella aakkostolla kirjoitettavaa kielimuotoa käyttävät yhä Kiinan puolen mongolit. Mongolian puolella alettiin käyttää vuoden 1950 jälkeen kyrillistä kirjaimistoa. Burjaatin ja kalmukin kieltä on kirjoitettu 1930-luvulta alkaen kyrillisin kirjaimin.
Tutkimus.
Mongolikielten tutkimuksen eräs edelläkävijä oli suomalainen Gustaf Ramstedt. Mongolikielten ohella hän tutki myös korean ja japanin kieliä ja toimi muun muassa Suomen suurlähettiläänä Japanissa.
*


Lazarus.
a> versiosta (versio 0.9.8 ilmestyi heinäkuussa 2005), kun valittuna on englanninkielinen käyttöliittymä.
Lazarus on avoimen lähdekoodin graafinen ohjelmointiympäristö ja käyttöliittymäkirjasto FreePascalille, joten se on Pascal-kielinen.
Lazaruksen käyttöliittymän kielen voi vaihtaa. Valittavana on myös valtaosin suomennettu käyttöliittymä.
Lazarus tukee mm seuraavia tietokantoja Firebird, InterBase, MySQL, SQLite jne.
Grafiikassa tuettuna on mm. seuraavat kuvatiedostomuodot: *.png, *.xpm, *.ppm, *.pgm *.bmp ja.ico.
Salaus- ja tiivistealgoritmit voidaan hoitaa DCPcrypt-komponentilla.
Pelien tekoon tarjolla on mm nxPascal pelimoottori.


Esihistoria.
a> on maailman tunnetuimpia esihistoriallisia rakennelmia.
Esihistoria tarkoittaa aikaa seudun kulttuurihistoriassa, jota elettiin ennen kirjoituksen käyttöönottoa. Historiaksi nimitetään siten jälkimmäistä aikaa, jota voidaan tutkia kirjallisista lähteistä. Yli 99 % ihmiskunnan olemassaolon ajasta on ollut esihistoriaa. Esihistoriaa tutkivista tieteistä merkittävin on arkeologia.
Esihistoria päättyi Mesopotamiassa ja Egyptissä noin vuonna 3000 eaa. Muualla maailmassa siirtyminen esihistoriasta varhaishistoriaan tapahtui huomattavasti myöhemmin. Suomessa katsotaan historian alkavan vuonna 1150 ruotsalaiseen ristiretkeen, josta kertovia kronikoita tunnetaan muutama. Jotkin Amazonin sademetsien ja Papua-Uusi-Guinean eristäytyneet alkuperäiskansat elivät esihistoriallista aikaa ainakin 1950- tai 1960-luvulle saakka.
Kivikausi on useimmiten esihistoriallinen aikakausi, ja esimerkiksi Pohjoismaissa sitä ovat myös pronssikausi ja rautakausi. Esimerkiksi Lähi-idän korkeakulttuureissa pronssikausi puolestaan oli jo historiallista aikaa.


Togo.
Togon tasavalta eli Togo on valtio Länsi-Afrikassa. Sen rajanaapureita ovat lännessä Ghana, idässä Benin ja pohjoisessa Burkina Faso. Etelässä se rajoittuu Guineanlahteen, jonka rannikolla sijaitsee pääkaupunki Lomé. Maan talous perustuu maanviljelyyn: kahvi, kaakao ja puuvilla ovat sen kulmakivet. Sijainti kauppareittien varrella on tehnyt ulkomaankaupasta ja välistystoiminnasta tärkeää jo vuosisatojen ajan. Maan rajat ovat siirtomaaisäntien vetämät, ja sen sisällä heimoristiriidat ovat jämähtäneet etelän ja pohjoisen vastakkainasetteluksi.
Ennen siirtomaavaltaa.
Portugalilaiset saapuivat Togon rannikolle 1400-luvun puolivälissä. Orjakauppa hidasti pitkään alueen kehitystä.
Etelän ewet sekä pohjoisen kotokolit ja tšokossit muodostivat keskitetysti hallittuja heimoliittoja. Etelässä harjoitettiin maanviljelyä ja käsityöammatteja, meren rannalla kalastusta ja pohjoisessa karjanhoitoa sekä metsästystä ja keräilytaloutta. Seudun kautta kulkeneet kauppareitit edistivät tavaravaihdon kehitystä.
Siirtomaavallan aika.
Saksa solmi vuonna 1884 evejen hallitsijan Mlapa III:n kanssa protektoraattisopimuksen, jonka mukaan osa rannikkoseudusta joutui saksalaisten hallintaan. Saksan eteneminen sisämaahan kohtasi pitkään ankaraa vastarintaa. Paikallinen väestö joutui viljelemään puuvillaa, kahvia ja kaakaota, tekemään pakkotöitä ja maksamaan korkeita veroja. Maataloustuotteiden vientiä varten rakennettiin rautatietä ja Lomén satama.
Britannia ja Ranska valtasivat alueen ensimmäisessä maailmansodassa vuonna 1914. Versailles’n rauhassa Togon länsiosasta tehtiin Britannian ja itäosasta Ranskan mandaattialue. Kansainliitto vahvisti maiden välisen rajan vuonna 1922. Länsi-Togo liitettiin Britannian Kultarannikkoon vuonna 1923.
Nykyistä Togoa vastaavaa Ranskan mandaattia hallitsi ranskalainen ylikomissaari. Käytännössä alue oli siirtomaa, jonka eteläosa tuotti Ranskaan vietäviä maataloustuotteita. Kulkuyhteyksien puuttumisen takia maan pohjoisosa oli eristetty rannikosta. Mandaattien lakkauttamisen jälkeen vuonna 1946 Ranskan Togosta tuli Ranskan hallitsema huoltohallintoalue.
Toisen maailmansodan jälkeen ranskalaiset laajensivat alueen itsehallintoa. Ensimmäiset poliittiset puolueet perustettiin 1940-luvun lopulla. Vuonna 1956 säädettiin yleinen äänioikeus. Samana vuonna Ranskan Togo julistettiin autonomiseksi tasavallaksi, jonka raha-asiat, puolustus ja ulkomaansuhteet jäivät edelleen Ranskan ylikomissaarin päätettäviksi. Vuoden 1958 vaaleissa itsenäisyysmieliset Togon yhtenäisyyden komitea ja Juvento-puolue voittivat suurimman osan edustajainkokouksen paikoista ja Sylvanus Olympio muodosti hallituksen.
Britannian hallitsemalla Länsi-Togon huoltohallintoalueella järjestettiin vuonna 1956 YK:n valvoma kansanäänestys, jossa 58 % äänestäjistä kannatti alueen liittämistä itsenäistymässä olleeseen Kultarannikkoon. Vuodesta 1957 lähtien entinen Länsi-Togo eli Voltan alue kuuluu Ghanaan. Maiden välisen rajan jakaman ewe-kansan kohtalo aiheutti alkuvaiheessa ristiriitoja Ghanan ja Togon välillä.
Itsenäisyyden aika.
Togo julistettiin itsenäiseksi tasavallaksi 27. huhtikuuta 1960. Huhtikuussa 1961 pidetyissä vaaleissa Olympio valittiin presidentiksi ja Togon yhtenäisyyden puolue (entinen komitea) sai kansalliskokouksen kaikki paikat. Tammikuussa 1962 siirryttiin yksipuoluejärjestelmään.
Vallan keskittämiseen tyytymätön oppositio teki tammikuussa 1963 sotilaiden tuella vallankaappauksen, jonka aikana presidentti Olympio murhattiin. Hallituksen johtajaksi tuli Togon kansan demokraattisen liiton johtaja Nicolas Grunitzky, joka samana vuonna valittiin presidentiksi. Grunitzkyn johtama monipuoluehallitus pyrki vakauttamaan maan poliittista tilannetta.
Tammikuussa 1967 armeija teki vallankaappauksen esikuntapäällikkö Gnassingbe Eyadéman johdolla. Marraskuussa 1969 Eyadéman hallitus perusti Togon kansan liiton, josta myöhemmin tuli maan ainoa sallittu puolue. Tammikuussa 1972 järjestetyssä kansanäänestyksessä Eyadéma valittiin Togon presidentiksi. Vuonna 1979 pidettiin presidentin- ja parlamenttivaalit, joiden yhteydessä vahvistettiin maan uusi perustuslaki.
Gnassingbe Eyadéma oli Togon presidentti aina kuolemaansa asti 5. helmikuuta 2005. Togon siirryttyä monipuoluejärjestelmään Eyadéma valittiin vaaleilla uudestaan virkaansa vuosina 1998 ja 2003. Eyadéman kuoltua armeija siirsi vallan presidentin pojalle Faure Gnassingbélle vastoin maan perustuslakia. Vuonna 2007 järjestettiin vihdoin maan ensimmäiset melko vapaat vaalit.
Vuonna 2009 presidentin velipuolta syytettiin vallankaappaushankkeesta.
Politiikka.
Togon siirtyminen demokratiaa kohti pysähtyi entisen presidentin Gnassingbe Eyadéman kuoltua 2005. Perustuslain mukaan parlamentin puhemiehestä (Fambaré Ouattara Natchaba) olisi pitänyt tulla presidentti hetkeksi ennen kuin uudet vaalit ehdittäisiin järjestää. Armeija nosti kuitenkin Eyadéman pojan Faure Gnassingbén valtaan. Huhtikuun 2005 vaaleissa Gnassingbé valittiin virkaan selvällä enemmistöllä. Vuoden 2010 vaaleissa hänet valittiin toiselle kaudelle yli 60 prosentilla äänistä.
Hallitusta johtaa pääministeri, joka yhdessä presidentin kanssa nimittää hallituksen. Parlamentin 81 jäsentä valitaan vaaleilla viiden vuoden välein. Vuonna 2007 valitussa parlamentissa Rassemblement du Peuple Togolais -puolueella on ehdoton 50 paikan enemmistö, Union of Forces for Change (UFC) nosti paikkamääränsä 27:ään, Action Committee for Renewal CAR sai loput neljä paikkaa.
Maantiede.
Togo on pieni rannikkovaltio (rantaviivaa 56 km). Maa koostuu pääasiassa kahdesta savannivyöhykkeestä, jotka erottaa toisistaan mäkinen seutu. Etelässä savanni muuttuu rannikkovyöhykkeeksi, jossa on laguuneja, soita ja järviä. Maan korkein kohta on Mont Agou 986 metrissä.
Metsien tuhoutuminen kaskiviltjelyn ja polttopuiden keräämisen takia on merkittävä ympäristöongelma, samoin etenkin kalastusta haittaava vesien sastuminen ja kaupunkialueiden ilmansaasteet.
Ilmastoltaan Togo on trooppinen. Pääkaupunki Lomess aon kaikkien kuukausien keskimääräinen ylin lämpötila 28-33 astetta ja keskimääräinen alin 22-25 astetta. Rannikko on kuivinta aluetta, vaikka eteläosa saakin kaksi sadekautta. Pohjoisella puoliskolla ainoa sadejakso on kesäkuulta syyskuulle. Kuivana kautena harmattan-tuuli on yleinen.
Vuoden 2010 arvioiden mukaan maassa oli seitsemän yli 50 tuhannen asukkaan kaupunkia. Väestönlaskentatiedot ovat vuodelta 1981, ja 30 vuodessa kaupungistuminen on ollut huomattavaa.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Kéranin kansallispuisto on Togon suosituin luontonähtävyys. Se sijaitsee maan pohjoisosassa ja siihen kuuluu Koumongou-joen tulvatasanko. Togon suurin koskematon metsäalue on Fazao-Malfakassan kansallispuisto maan keskiosassa Ghanan rajalla. Se kattaa savannia, tiheää metsää ja ruohikkoisia kukkuloita. Fosse aux Lionsin kansallispuisto on perustettu 1954 suojelemaan elefantteja. Siellä on myös monia apinoita. Togodon suojelualue maan kaakkoisosassa keskittyy puhvelien ja antilooppien suojeluun.
Hallinnollinen jako.
Togo on jaettu viiteen alueeseen ("région"), jotka ovat pohjoisesta etelään lueteltuina Savanes, Kara, Centrale, Plateaux ja Maritime. Alueet on vuorostaan jaettu 35 prefektuuriin, joista viisi muodostettiin vuonna 2009.
Talous.
Togo on riippuvainen maanviljelystä jonka palveluksessa on 65 prosenttia työvoimasta. Kaakao, kahvi ja puuvilla muodostavat yhteensä noin 40 prosenttia vientituloista. Tuonti- ja vientikauppa on perinteisesti suuri tulonlähde, mutta alueen levottomuudet ovat pienentäneet sen merkitystä. Teollisuudessa fosfaatinlouhinta on selvästi tärkein toimiala, mutta se on kärsinyt viime aikoina fosfaatin maailmanmarkkinahintojen romahduksesta ja lisääntyneestä kilpailusta.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat fosfaatti, kalkkikivi ja marmori. Merkittävimmät vientituotteet ovat fosfaatti, puuvilla, kahvi ja kaakao.
Liikenne.
Togossa on kahdeksan lentopaikkaa, joista kahdella on päällystetty kiitotie. Rautateitä on 532 km ja päällysttyä maantietä 2376 km. Satamakaupungit ovat Kpeme ja Lome.
Maan sisäistä liikennettä hoitavat kuusi-, yhdeksän- tai 16-paikkaiset tilataksit. Kaupunkien välillä kulkee pikavuoroja. Myös moottoripyöriä toimii takseina, niitä kututaan nimillä "taxi-moto" eli "zemi-john".
Väestöjakauma.
Väestö muodustuu 37 etnisestä ryhmästä. Etelän ewet, minat ja pohjoisen kabyet ovat tärkeimmät ryhmät. Togon väestöstä peräti 99 % koostuu afrikkalaisista kansoista. Maan virallinen kieli on ranska. Eteläosan puhutuimmat kielet ovat ewe ja gen ja pohjoisen kabye sekä dagomba.
Noin puolet togolaisista kuuluu luonnonuskontoihin. Kristittyjä on noin 29 % ja muslimeja 20 %.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 3,3 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 130 000 henkeä. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 41 000 henkeä, mutta sitä sai vain viidennes heistä, noin 8 00 henkeä. Lääkitystilanne oli parantunut, vuonna 2004 lääkettä sai kuusi prosenttia tarvitsijoista.
Kulttuuri ja media.
Gnassingbé Eyadéman diktatuurin alkuun asti Togossa eteläisten ewejen kulttuuri oli dominoivassa asemassa, ja vain ranskalaiset vaikutteet ajoivat sen yli. Vuodesta 1967 alkaen presidentti pyrki tasoittamaan etelän etumatkaa kulttuurilisissa poliittisissa ja sosiaalisissa asioissa. Hän otti mallia Zairen diktaattori Mobutun "authenticité"-politiikasta. Alkuperäisenä tavoitteena oli edistää kaikkia Togon moninaisia kulttuureita, mutta lopputuloksena oli kaksinapaisuus etelä-pohjoinen. Myöhemmin käsitys togolaisuudesta on haudannut allee kabaye-heimoidentiteetin.
Togolaiset syövät yleensä kaksi tai kolme päivittäistä ateriaa, joiden perustana on hiilihydraattipitoinen aines kuten kassava, maissi, riisi, jamssi tai ruokabanaanit. Päivä-ja iltaruoan kanssa tarjotaan mausteinen kastike, jossa on palmuöljyä tai maapähkinätahnaa ja jotain proteiinipitoista kuten kalaa, lihaa tai papuja. Vihannesten syöminen rajoittuu paljolti porvaristoon.
Radio on tärkein joukkotiedotusväline; maassa toimii noin 80 radiosasemaa. Maassa toimii myös kaksi valtiolllista, kaksi yksityistä, yksi kaupallinen, yksi kristillinen ja yksi islamilainen televisiokanava. Ainoa päivittäin ilmestyvä sanomalehti on valtion omistama "Togo-Presse".
Urheilu.
Togo on osallistunut olympialaisiin vuonna 1972 ja vuodesta 1984 alkaen. Ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan mitalin sai Benjamin Boukpeti vuonna 2008 melonnasta.
Togon jalkapallomaajoukkue on on Afrikan keskikastia. Se selvisi jalkapallon MM-kilpailuihin ensimmäisen kerran vuoden 2006 kisoissa. FIFAn rankigissa elokuussa 2010 se on sijalla 87, Mosambikin ja Kanadan välissä. Maassa on sata seuraa joissa pelaa 3300 rekisteröityä pelaajaa.
Jääkiekkoilussa kenties menestynein togolaissyntyinen on nykyisin Suomessa asuva Ekue Tomety, joka pelaa Oulun Kärppien A-juniorien SM-liigajoukkueessa.


Marxilaisuus.
Marxilaisuus eli marxismi on Karl Marxin kirjoituksiin pohjautuva sosialistinen oppijärjestelmä sekä siihen perustuva yhteiskunnallinen aatesuuntaus. Marxilaisuudessa on monta toisistaan selvästi poikkeavaa suuntausta. Keskeinen jako kulki aiemmin länsimaisen akateemisen marxilaisuuden ja Neuvostoliitossa kehitetyn marxismi-leninismin välillä. Länsimaiden akateeminen marxilaisuus sanoutui suurelta osin irti jälkimmäisestä.
Marxilainen filosofia.
Marxilaiseen filosofiaan kuuluvat materialistinen historiankäsitys, materialistinen dialektiikka ja paljon muita teoreettisen filosofian osa-alueita. Marxilainen filosofia on ollut suosituinta Manner-Euroopassa. Se on joskus luettu osaksi mannermaista filosofiaa. Erityisesti Frankfurtin koulukunta oli pitkään marxilaisuuden tunnettu edustaja. Eräs viime aikoina tunnettu marxilaista ajattelua edustava teos on ollut "Imperiumi".
Marxilaisuus yhteiskuntatieteissä.
Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa marxialisuudella on vahvat perinteet. Esimerkiksi politiikan tutkimuksessa kansainvälisten suhteiden teorioissa marxilaisuus oli pitkään yksi kolmesta koulukunnasta liberalismin sekä realismi-nationalismin rinnalla, nyttemmin tämä kenttä nähdään usein hajanaisempana. Marxilaista kansainvälisten suhteiden teoriaa edustavat nykyään esimerkiksi uusgramscilaiset hegemoniateoriat. Samoin esimerkiksi sosiologiassa marxismilla oli pitkään vahva asema. Taloustieteessä marxilaisuus ei sen sijaan koskaan ollut kovin vahvoilla länsimaiden yliopistoissa, joskin marxilaisia taloustieteen professoreja on edelleen suurten maiden pienissä yliopistoissa. Länsimaisissa taloustieteen suuntauksissa marxilaisuutta ovat edustaneet esimerkiksi monet riippuvuusteorian edustajat, ranskalainen regulaatiokoulukunta, sekä maailmanjärjestelmäteoria. Historiantutkimuksessa marxilaisuus on edelleen yksi teoreettinen vaihtoehto muiden joukossa. Marxilaisessa historiantutkimuksessa tärkeää on tuotantovälineiden ja tekniikan kehityksen vaikutus muuhun yhteiskuntaan.
Marxilaisuus poliittisena aatteena.
Poliittisena aatejärjestelmänä marxismi perustettiin vaihtoehtona liberalismille sekä konservatismille, jotka olivat hallinneet länsimaista kulttuuria niin sanotulla modernilla aikakaudella. Marxilaisuus kansainvälisen kommunistisen liikkeen muodossa on myös ollut länsimaisen kapitalismin päävastustaja ainakin vuosina 1917–1991.
Kommunististen puolueiden vallan romahtaminen 1900-luvun lopulla ei johtanut marxilaisuuden poliittista aatejärjestelmää kuolemaan, koska monet marxilaiset olivat hylänneet tukensa Neuvostoliitolle jo aiemmin. Suomessa 1970-luvulla esiintynyt ortodoksimarxilainen taistolaisuus oli länsimaissa suhteellisen poikkeuksellinen ilmiö. Esimerkiksi Ruotsin ja Norjan opiskelijapiireissä suosituin suuntaus oli maolaisuus, jonka kannattajat jäivät Suomessa pieneksi ryhmäksi.
Arvostelu.
Karl Popper on esittänyt, ettei marxilaisuus täytä tieteen tunnusmerkkejä, sillä sen opit eivät ole edes periaattessa osoitettavissa vääräksi. Popperin mielestä Marxin ennusteet eivät myöskään toteutuneet, ja Marx muutti teoriaansa tilanteen mukaan, jolloin teoriasta tuli näennäistiedettä.


Tehosekoitin (yhtye).
Tehosekoitin on vuonna 1991 Lahdessa perustettu rock-yhtye. Punk-vaikutteisella musiikilla aloittaneesta yhtyeestä muotoutui myöhemmin merkittävä suomirock-yhtye, jonka läpimurtohitti oli ”C'mon baby yeah!”. Yhtyeen muita tunnettuja kappaleita ovat muun muassa ”Pyydä tähdet taivaalta”, ”Asfaltti polttaa”, ”Pillitä, Elli, pillitä”, ”Maailma on sun”, "Valonkantaja" sekä ”Hetken tie on kevyt”. Yhtyeen kappaleiden sanoitukset kertovat muun muassa rakkaudesta ja huolettomasta rockelämäntyylistä.
Monien muiden yhtyeiden tavoin Tehosekoitin aloitti uransa harjoittelemalla vaatimattomissa harjoitustiloissa. Kokoonpano vakiintui nopeasti seuraavaksi: Otto (laulu), Arska (kitara), Hanski (basso) ja Matti (rummut). Yhtyeen pitkäaikaisin ja samalla legendaarinen bändikämppä sijaitsi Lahden Sopenkorvessa.
Yhtye sai vuosina 1992–1993 Suomen pienessä punk-skenessä kulttimainetta, mutta koska suuret levy-yhtiöt eivät tarjonneet Tehosekoittimelle levytyssopimusta, kitaristi Ari ”Arska” Tiainen perusti oman levy-yhtiön. Levy-yhtiön yhtyeitä olivat muun muassa Apulanta ja Punaiset Messiaat.
Tehosekoittimen ensimmäinen pitkäsoitto, popvaikutteinen "Rock'n'Roll" julkaistiin vuonna 1994. Yhtyeen kappaleet sävelsi valtaosin Matti Mikkola ja sanoituksista pääsääntöisesti vastasi Otto Grundström. Vasta vuonna 1997 julkaistu toinen levy, 1970-luvun rock-musiikkiin nojaava "Köyhät syntiset" toi yhtyeelle kaupallista menestystä. Albumin singlejulkaisu "C´mon Baby Yeah" nousi listaykköseksi.
Kevättalvella 2001 Ari Tiainen lopetti soittamisen Tehosekoittimessa ja siirtyi yhtyeen manageriksi keskittyen samalla Levy-yhtiön toimitusjohtajan työhön.
Yhtye lopetti toimintansa vasta vuonna 2004. Viimeinen esiintyminen oli Ankkarock-festivaaleilla Vantaalla 1. elokuuta.
Helmikuussa 2009 uutisoitiin yhtyeen palaavan lavalle seuraavana kesänä. Yhtye lupasi tehdä kuusi keikkaa. Yhtye kertoi myöhemmin ettei ole tekemässä varsinaista comebackia vaan jäähyväiskiertueen. Kiertueen huipennus tapahtui Oulussa 15. elokuuta 2009 Suomi-ilmiö -tapahtumassa.
Aiheesta muualla.
Tehosekoitin
Tehosekoitin


Väinö Havas.
Väinö Rafael Havas (vuoteen 1906 asti Örling, etunimi esiintyy myös muodossa Wäinö, 15. elokuuta 1898 Lempäälä – 21. elokuuta 1941 Suojärvi) oli suomalainen kirkkoherra, lestadiolaisen uusheräyksen ja myöhemmin vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen saarnaaja, runoilija ja kokoomuksen kansanedustaja. Hän on Suomen historian ainoa rintamalla kaatunut kansanedustaja. Häntä seurasi edustajantehtävässä Oskari Heikinheimo.
Perhetausta.
Väinö Havas oli kotoisin Lempäälästä, jossa hänen molemmat vanhempansa Oskar Samuel Örling ja Augusta Maria Böhling toimivat kirkonkylän kansakoulun opettajina. Vanhemmat toimivat aktiivisesti mm. raittius- ja nuorisoseurassa, jotka tulivat siten myös heidän lapsilleen jo varhain tutuiksi. Perhe suomensi nimensä Havakseksi vuonna 1906. Nimi otettiin koulua lähellä sijainneesta tutusta kalapaikasta, Havaslahdesta. Väinö Havaksen nuorempi veli oli runoilija ja kansakoulunopettaja Eero Havas.
Kirkonmies ja kirjailija.
Väinö Havas vihittiin papiksi 1921. Pian sen jälkeen hän avioitui Aunuksen retkellä tapaamansa lotan Saimi Adelia Kauhasen kanssa. Perheeseen syntyi kymmenen lasta. Havas toimi sotilaspastorina Lappeenrannassa sekä Oulussa, Rovaniemellä ja Kittilässä 1921–1927, Merijärven kirkkoherrana 1927–1935 ja Kivijärven kirkkoherrana 1935–1941.
1920-luvulla Havas omaksui lestadiolaisen uusheräyksen, mutta hengellisen etsinnän jälkeen 20-luvun lopulla siirtyi vanhoillislestadiolaisuuteen. Hän teki vuosina 1925–1926 saarnamatkan Yhdysvaltoihin ja oli 30-luvulla vanhoillislestadiolaisten Lasten Siionin ja Siionin Lähetyslehden vastaava toimittaja.
Havas kirjoitti useita hengellisiä ja isänmaallisia runoja ja kirjoja. Neljä hänen runoistaan on valittu Virsikirjaan (numerot 291 "Kun tunnon taakan alla", 344 "Maan ja taivaan Luojan", 438 "Oi armahda, Kristus, niin kaita on tie" ja 574 "On kaunis synnyinmaamme"). Vanhoillislestadiolaisten Siionin laulut -kokoelmassa on sävellettynä 12 hänen runoaan. Joululauluista Taneli Kuusiston säveltämää "Oi saavu suuri rauhan juhla" ja Jaakko Linjaman säveltämää "He lauloivat voittoa taivaan" lauletaan paljon, samoin häälaulua "Anna sä, Herra, nyt siunaus taivaan".
Hengellisten laulujen lisäksi Sulho Rannan säveltämä isänmaallinen "Testamentti pojalleni" on tunnetuimpia Havaksen runoja.
Poliitikko ja sotilas.
Väinö Havas oli nuorena ylioppilaana yhdessä K.A. Tapolan kanssa keskeisiä puuhamiehiä kotipitäjänsä Lempäälän suojeluskunnan perustamisessa 1917, mutta joutui sittemmin piileskelemään Lempäälässä, kunnes valkoiset valtasivat pitäjän maaliskuun lopulla 1918. Sen jälkeen Havaskin pääsi veljensä Eeron kanssa lähtemään mukaan sotaan. Havas oli vapaaehtoisena mukana viidessä sodassa: Suomen sisällissodassa, heimosodissa Virossa Pohjan Pojissa ja Aunuksessa, talvisodassa ja jatkosodassa. Sotilasarvoltaan hän oli reservin kapteeni ja toimi komppanianpäällikkönä jo heimosodissa. Havas oli Suur-Suomi-aatteen kannattaja, mutta ei kuitenkaan kuulunut eikä äärioikeistoon.
Havas oli presidentin valitsijamiehenä 1931 ja 1937 ja hänet valittiin eduskuntaan 1939 kokoomuksen ehdokkaana. Talvisodan puhjettua Havas kuitenkin lähti rintamalle vapaaehtoisena. Kansanedustajista myös Heikki Niskanen ja Paavo Susitaival lähtivät sotaan vapaaehtoisina. Havas kaatui jatkosodan alussa 21. elokuuta 1941 Suojärven Suvilahdella ollessaan pysäyttämässä neuvostoliittolaista hyökkäysvaunua. Hänet haudattiin Kivijärvelle.


Vanhoillislestadiolaisuus.
Lestadius polvistuu Lapin Marian edessä Jukkasjärven kirkosta löytyvässä maalauksessa.
Seuroissa puhuja saarnaa seuraväelle. Kuvassa maallikkosaarnaaja Perhon suviseuroissa.
Vanhoillislestadiolaisuus on luterilainen lestadiolaisen herätysliikkeen suurin suuntaus. Sillä on kannattajia pääasiassa Suomessa, Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, mutta jonkin verran myös Togossa, Venäjällä, Kanadassa, Gambiassa, Ghanassa, Virossa, Norjassa, Keniassa, Ecuadorissa, Turkissa, Iso-Britanniassa, Unkarissa, Saksassa, Latviassa, Sveitsissä, Espanjassa ja Kiinassa. Sveitsiin, Saksaan, Ecuadoriin, Turkkiin, Espanjaan, Keniaan, Gambiaan, Ghanaan, ja Togoon on syntynyt seurakuntia aivan viimeaikoina eli 1990-2010-luvuilla. Vaikka lestadiolaisuus syntyikin Ruotsissa, liikkeen pääkannatusmaa on Suomi: eri arvioiden mukaan Suomessa on noin 80 000–150 000 vanhoillislestadiolaista. Suomen lestadiolaisista noin kahdeksan kymmenestä on vanhoillislestadiolaisia. Vuosina 2012 ja 2001 professori Jouko Talonen arvioi vanhoillislestadiolaisten määrän koko maailmassa olevan n 115 000, joten se on ylivoimaisesti suurin lestadiolaisuuden haara maailmassa ja myös Suomessa..
Itsestään vanhoillislestadiolaiset käyttävät heille annetun nimen lisäksi nimityksiä "uskovaiset", "Jumalan lapset", "siioni", "Jumalan valtakunta", "elävä kristillisyys", "kristillisyytemme". Joskus vanhoillislestadiolaisia kutsutaan myös "SRK-lestadiolaisiksi". Näin myös erotetaan SRK ja Suomen vanhoillislestadiolainen Rauhanyhdistys toisistaan. Suomessa vanhoillislestadiolaisuutta on kutsuttu myös "itälestadiolaisuudeksi" ja Pohjois-Amerikassa taas "konservatiivilestadiolaisiksi" (conservative laestadianism) ja "heidemanilaisiksi".
Vanhoillislestadiolaisten toiminnan keskeinen tapahtuma on seurat. He kokoontuvat kirkkoihin, koteihin tai rauhanyhdistysten toimitaloihin seuroihin kuuntelemaan saarnoja ja laulamaan virsiä ja hengellisiä lauluja laulukirjastaan Siionin laulut. Suomen paikallisten rauhanyhdistysten kattojärjestö on Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys (SRK). SRK:n sisarjärjestö Ruotsissa on Sveriges Fridsföreningarnas Centralorganisation, Yhdysvalloissa Laestadian Lutheran Church -kirkko ja Virossa Eesti Luterlik Rahuühendus. Viikoittaisten seurojen lisäksi SRK järjestää Suomessa vuosittain suviseurat. SRK ja sen sisarjärjestöt tekevät lähetystyötä useassa maassa ja julkaisevat kirjoja ja äänitteitä. Yhdistyksellä on kolme kansanopistoa ja kuusi leirikeskusta, joilla järjestetään erilaisia leirejä kuten rippileirejä. Vanhoillislestadiolaiset tekevät lähetystyötä 16 maassa.
Vanhoillislestadiolaisuus on suurin 1900-luvun vaihteen lestadiolaisuuden hajaannuksessa toisistaan eriytyneistä suunnista. 1900-luvun vaihteen hajaannuksessa lestadiolaisuus jakaantui samperilaisiin, narvalaisiin, uusheräykseen, esikoislestadiolaisuuteen ja vanhoillislestadiolaisuuteen, joista on nykyään jäljellä kolme viimeksi mainittua suuntaa. Kemissä ja Teuvalla vaikuttaneet samperilaiset liittyivät uusheräykseen vuonna 1908 perustajansa Heikki Sandbergin kuoltua, ja narvalaisuuden molemmat suuntaukset - lindströmiläisyys ja kumpulaisuus ovat lakanneet olemasta.
Vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä on ollut useita hajaannuksia tämänkin jälkeen. Liike on voimakkaan yhteisöllinen ja sillä on joitakin opillisia erityiskorostuksia luterilaisuudesta. Tunnetuimpia vanhoillislestadiolaisuuden piirteitä ovat eksklusiivinen seurakuntaoppi, syntien julistaminen anteeksi sanoin "Kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä" sekä torjuva suhtautuminen muun muassa televisio-ohjelmiin ja televisiovastaanottimen hankkimiseen kotiin, elokuvaan ja teatteriin, julkisiin musiikkitilaisuuksiin, kuten konsertteihin, populaarimusiikkiiin, meikkaamiseen, kilpaurheiluun, raskauden ehkäisyyn, homoseksuaaliseen käyttäytymiseen, alkoholin käyttöön ja esiaviollisiin suhteisiin.
Alkulestadiolaisuus 1844–1898.
Pohjois-Ruotsin saamelaisalueella toiminut pappi Lars Levi Laestadius tekee vuonna 1844 "parannuksen" uuslukijaisuudeksi nimitettyyn liikeeseen ja aloittaa voimakkaan käännytystyön alkoholisoituneiden saamelaisten keskuudessa. Melkein koko pohjoiskalotin alue raitistuu ja liikettä aletaan kutsua lestadiolaisuudeksi. Liike leviää autonomisen Suomen rajan yli saamelaisten kulkureittejä pitkin.
Vanhoillislestadiolaisuuden alkuperä on Ruotsin Lapissa Lars Levi Laestadiuksen toiminnan seurauksena syntyneessä kristillisessä herätyksessä, jota alettiin pian nimittää laestadiolaisuudeksi ja myöhemmin lestadiolaisuudeksi. Vaikka lestadiolaisuus syntyi Ruotsissa, se on saanut eniten kannattajia Suomessa. Leimallista liikkeelle ovat olleet useat hajaannukset eli eriseurat.
Suuren hajaannuksen aika 1897-1900.
Lestadiolaisuus jakaantui viiteen osaan suuressa hajaannuksessa 1897-1900: samperilaisiin, narvalaisiin, esikoislestadiolaisiin, uusheränneisiin, ja vanhoillislestadiolaisiin, joista on nykyään jäljellä kolme viimeksi mainittua suuntaa. Kemissä ja Teuvalla vaikuttaneet vähälukuiset samperilaiset liittyivät uusheräykseen vuonna 1908 perustajansa Heikki Sandbergin kuoltua, ja narvalaisuuden molemmat suuntaukset - lindströmiläisyys ja kumpulaisuus - ovat lakanneet olemasta. Lindströmiläisyyden säännöllinen seuratoiminta loppui 1920-luvun puolivälin tienoilla Terijoella, vaikkakin yksittäisiä narvalaisia eli vielä vuonna 1945. Kumpulaisuuden jäljelle jääneet rippeet liittyi käytännössä kokonaisuudessaan uusheräykseen sovintokokouksen seurauksena vuonna 1913. Tosin vielä talvisotaan asti kumpulainen suuntaus vaikutti uusheräyksen sisällä.
Vanhoillislestadiolaisten nimitys juontuu siitä, että liikkeessä pyrittiin pitäytymään vanhoissa, perinteisissä opetuksissa. Aluksi uusheräyksen ja narvalaisuuden erkaannuttua 1897-1898, muita lestadiolaisia alettiin kutsua "vanhalestadiolaisiksi", mutta uusheränneitä ja narvalaisia "uuslestadiolaisiksi". Nykyään nimityksellä "vanhalestadiolaiset" tarkoitetaan lähinnä esikoislestadiolaisia, eikä niinkään vanhoillislestadiolaisia. Esikoislestadiolaisuus erkaantui muusta lestadiolaisuudesta Amerikassa jo vuonna 1894, mutta Euroopassa vasta n vuonna 1900. Esikoislestadiolaisten erkaantumisen jälkeen 1894 Amerikassa, "eriseura" nimeltä haalilaiset liittyivät ulkonaisesti takaisin Amerikan lestadiolaisuuden pääsuuntaan, joka oli sama ryhmä kuin nykyinen vanhoillislestadiolaisuus, paitsi että pieni määrä uusheränneitä erkaantui Amerikan vanhoillislestadiolaisista 1901-1902 perustaen kirkon nimeltä "United Peace Church". Suuren hajaannuksen jälkeen vanhoillislestadiolaisuuden sisällä/sisältä on ollut/erkaantunut muitakin hajaannuksia. Hajaannuksia on tapahtunut sekä Pohjois-Amerikassa että Euroopassa.
1900-vuosikymmen.
Vuonna 1906 Suomen vanhoillislestadiolaiset perustivat "Jumalan valtakunnan työn" järjestelmällistämiseksi virallisen organisaation nimeltä Lähetystoimen Päätoimisto, jonka kotipaikaksi tuli Oulu. Lähetystoimen johtokunta järjestyi 14. lokakuuta 1906 Joosef Patalan kotona. Vuonna 1909 johtokunnan vastuualue laajeni kattamaan myös Norjan ja Ruotsin. Vanhoillislestadiolaisten Siionin Lähetyslehti alkoi ilmestyä kuukausittain vuoden 1912 alusta lähtien. Vanhoillislestadiolaisten ensimmäinen suuri kokous pidettiin syksyllä 1906 Oulussa. Suuria kokouksia alettiin sen jälkeen järjestämään vuosittain ja niiden yhteydessä ruvettiin pitämään suuria seuroja joita alettiin myöhemmin kutsua suviseuroiksi.
Vanhoillislestadiolaisuudesta erkani Pohjois-Savossa ja Viipurin läänissä vuonna 1907 pieni ryhmä nimeltä väyrysläisyys, jota kutsuttiin myös "uuven kirkon höyryksi". Väyrysläisiä oli eniten Nilsiässä Pohjois-Savossa, jossa Niilo Väyrynenkin asui. Väyrysläiset erosivat kirkosta 21.11.1907...25.3.1908 ja yrittivät perustaa jopa oman kirkon. Viranomaiset laativat kuitenkin 16.1.1908 kielteisen päätöksen väyrysläisten kirkon perustamishakemukselle, jonka jälkeen väyrysläiset päättivät haudata oman kirkkohankkeen, mutta toimittivat kuitenkin senkin jälkeen kasteen ja ehtoollisen sakramentit itse, koska eivät halunneet vastaanottaa sakramentteja epäuskoisilta papeilta.
Väyrysläisyyttä kutsuttiin ensin pellikkalaisuudeksi ryhmän alkuvaiheiden johtajan Esko Pellikan mukaan, joka oli vanhoillislestadiolaisuudessa laajalti arvostettu saarnaaja ja hänet oltiin jopa valittu Lähetystoimen Päätoimiston luottamusmieheksi. Esko Pellikka kuitenkin luopui kirkostaeroamishankkeesta juuri ennen kuolemaansa (1907) saatuaan sairasvuoteella horrostilassa ilmoituksen että kirkostaeroamishanke ei ollut Jumalan tahdon mukaista. Esko Pellikan leski ja saarnaaja Niilo Väyrynen (1872-1924) kuitenkin jatkoivat itse sakramenttitoimituksia ja erkaantuivat vanhoillislestadiolaisuudesta noin parin kymmenen kannattajansa kanssa. Heillä oli muitakin saarnaajia Niilo Väyrysen lisäksi. Väyrysläiset "jakoivat" ehtoollista niin että kukin otti omilla käsillään suuhunsa leipää ja viiniä. Viimeiset havainnot väyrysläisistä ovat Viipurin läänistä Hiitolasta Suomen itsenäisyyden alkuvuosilta. Sen jälkeen väyrysläisyyttä ei ilmeisesti ole enää ollut olemassa.
Toinen kirkostaeroamishanke tapahtui vanhoillislestadiolaisuudessa myöhemmin vuonna 1923, jolloin 23 vanhoillislestadiolaista erosi kirkosta Pyhännällä, mutta siitä ei tiedetä syntyneen hajaannusta. Väyrysläisyyden lisäksi varsinaisia itsenäisiä separatistisia lestadiolaisuuden ryhmiä tunnetaan vain yksi vanhaerikiineistä Norjassa vuonna 1994-1995 erkaantunut pieni ryhmä nimeltä kvaenangenilaisuus. Lestadiolaiset eivät kuitenkaan ole yleensä halunneet erota kirkosta.
Taivalkoskella ja Pudasjärvellä 1900-luvun alkuvuosikymmenillä erkani pieni hurmahenkinen "lihanvapauden eriseura" nimeltä "Itäsyrjän eriseura" (tai alatalolaisuus) saarnaaja Olli Alatalon johdolla. Alatalolaisuus vaikutti erityisesti Pudasjärven itäosassa Itäsyrjän kylässä. Alatalolaisuus lakkasi olemasta kun eriseuran johtaja "teki parannuksen" ennen kuolemaansa ja tunnusti että oli "huorannut ja saarnannut". Lihanvapautta ja hurmahenkisyyttä esiintyi myös Kuusamossa, jossa saarnaajat Risto Veteläinen ja Herman Ahola yllyttivät sitä.
1910-luku.
Vanhoillislestadiolaisuudesta erkani Norjassa erikiinit (tai "erikiaanit", tai "Lyngenin suunta" tai "johnsenilaiset") vuonna 1910, johtajanaan "junsan erkki" eli Erik Johnsen. Erikiinit opettivat kasteessa tapahtuvaksi uudestisyntymisen, samoin kuten huttulalaiset 1860-luvulla, vuonna 1885 Iissä pidetty lestadiolaispappien kokous - joka aiheutti kiistaa -, ja myöhemmin vuonna 1960 erkaantunut "pappiseriseura". Erikiinit kuitenkin jatkoivat vielä yhteistyötä vanhoillislestadiolaisuuden yhteydessä Norjassa vielä tuolloin toimineiden lundbergilaisten (Toomas Paaven ryhmä) kanssa vuoteen 1925 asti. Erikiinit olivat lisäksi yhteistyössä Norjan uusheränneitten kanssa vuoteen 1951 asti, jolloin heidänkin välilleen tuli oppiriitoja.
Vuonna 1911 järjestettiin vanhoillislestadiolaisten ja uusheräyksen välillä sovintokokous. Kokouksessa muutamat uusheräyksen perustajat mm Pietari Hanhivaara pyysivät vanhoillislestadiolaisilta kokoukseen osallistuneilta synninpäästöä ilman aikomusta hylätä uusheräystä eriseurana ja harhaoppina, vaikka myönsivätkin toimineensa siinä osittain liian lakihenkisesti, rakkaudettomasti ja käyttäneensä huonoja sanoja. Vanhoillislestadiolaiset eivät kuitenkaan suostuneet yhdistymään uusheränneitten kanssa, eivätkä suostuneet tunnustamaan heitä uskonveljikseen, koska uusheränneet eivät suostuneet tekemään henkilökohtaista parannusta väärästä opista ja eriseurasta. Sen johdosta uusheränneet syyttivät vanhoillislestadiolaisia "tuomiohenkisiksi".
Vuonna 1916 Norjassa Vesisaaressa vanhoillislestadiolaisuudesta erkani pieni ryhmä nimeltä vanhalalaisuus. Jalmari (Hjalmar) Vanhalaa kiellettiin saarnaamasta koska häntä syytettiin epäsiveellisyydestä, mutta hän sai useita kymmeniä kannattajia Vesisaaressa. Jalmari Vanhala vastusti kovasti esikoislestadiolaisuutta, mutta kuitenkin hänen kuoltuaan vuonna 1921 vanhalalaiset liittyivät esikoislestadiolaisiin.
Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry aloitti toimintansa Lähetystoimen Päätoimiston jatkeena 10. syyskuuta 1917, jolloin Oulun Rauhanyhdistyksen ylimääräisessä yleisessä kokouksessa valittiin SRK:lle johtokunta. SRK:n uuden johtokunnan ensimmäinen kokous pidettiin 16. syyskuuta 1917. Lähetystoimen Päätoimisto muutettiin SRK:ksi ilman mitään katkoa toiminnassa tai hallinnossa. Lähetystoimen Päätoimiston muuttuminen SRK:ksi tarkoitti lähinnä yhdistyksen tehtävien laajentumista ja yhdistyksen muuttumista virallisesti vanhoillislestadiolaisten paikallisyhdistysten yhteistyöelimeksi ja keskusyhdistykseksi.
1920-luku.
USA:ssa n 1921-1922 ylievankelinen pollarilaisuus erkani vanhoillisuudesta omaksi ryhmäkseen. Pollarilaisilla oli samanlainen "hölläläinen" oppi kuin suuressa hajaannuksessa erkaantuneessa samperilaisuudessa.
Pyhännällä vuonna 1923 erosi kirkosta 23 vanhoillislestadiolaista, johon saattoi vaikuttaa paikkakunnalla toiminut kirkkoa voimakkaasti arvostellut saarnaaja Kaaperi Halonen. Joukko kinnulalaisia vanhoillislestadiolaisia oli vuonna 1923 jonkin aikaa sitä mieltä että kirkosta kannattaisi erota. Vanhoillislestadiolaiset eivät kuitenkaan ole yleensä halunneet erota kirkosta
Kuopiossa vanhoillislestadiolaisista oli erkaantuneena lyhyen aikaa 1926-1927 pieni "eriseura" nimeltä gröndahlilaisuus johtajanaan saarnaaja Onni Gröndahl. Gröndahlilaiset syyttivät muita Kuopion vanhoillislestadiolaisia "samperilaisuudesta" eli hölläläisyydestä. Keväällä Onni Gröndahl teki kuitenkin "parannuksen" eriseurasta sekä erehdyksistään, ja niin myös kaikki hänen seuraajansa joten gröndahlilaisuus lakkasi olemasta. 1930-luvun alussa Onni Gröndahl asetettiin uudelleen puhujaksi Kuopiossa.
Pohjois-Amerikassa vuonna 1903 esikoislestadiolaisista erkaantuneen pikkuesikoisuuden ja uusheränneitten kanssa vuonna 1908 yhteistyöhön ryhtyneet "suurseuralaiset" erkanivat vanhoillislestadiolaisuudesta omaksi kirkkokunnakseen ("kirkkokuntalaisuus". eng "federation") ja perustivat yhdessä uusheränneitten ja pikkuesikoisten kanssa kirkkokunnan nimeltä Apostolic Lutheran Church (ALC) vuonna 1927. Sen johdosta vuonna 1927 Finnish-Apostolic Lutheran Church jakaantui Apostolic Lutheran Churchiksi ja First Apostolic Lutheran Churchiksi (FALC) (FALC kuuluu nykyään töröläläisille). Myöhemmin vuonna 1934 Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa vanhoillislestadiolaisuudesta eronnut rauhansanalaisuus alkoi hengelliseen yhteistyöhön ALC:n kanssa.
1930–luku.
Vuonna 1932 Viipurin seudulla vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantui pienehkö ryhmä nimeltä kososlaisuus saarnaaja Juhana Alfred Kososen johdolla. Hajaannus kärjistyi vuonna 1932, jolloin Viipurilainen uusherännyt pastori Kustavi Lounasheimo "teki parannuksen" vanhoillislestadiolaisuuteen Wäinö Havaksen vaikuttamana. Kososlaiset nimittäin suhtautuivat hyvin epäluuloisesti ja negatiivisesti pappeihin, ja varsinkin entiseen uusheränneeseen pappiin. Sairastuessaan vakavasti "eriseuran johtaja" Juhana Kosonen "teki parannuksen" sairasvuoteellaan vuonna 1937, jonka jälkeen tämä ulkonainen hajaannus päättyi ja kososlaiset alkoivat taas yhteiseen seuranpitoon vanhoillislestadiolaisten kanssa. Kososlaisten oppi ja "kososlainen henki" jäivät kuitenkin yhä vaikuttamaan vanhoillislestadiolaisuuden sisälle aiheuttaen myöhemmin useilla paikkakunnilla kiistoja ja hajaannustakin vielä 1970-luvun lopulla asti.
Vuonna 1932 vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantui pohjois-Ruotsissa Tornionjokilaaksossa ja Suomessa Kolarin Sieppijärvellä pienehkö ryhmä nimeltä korpelalaisuus, jotka eivät hyväksyneet Ähtäriläisen Toivo Korpelan erottamista puhujan tehtävästä. Aluksi Toivo Korpela saarnasi tämän lahkon johtajana suunnilleen samalla tavalla kuin muutkin vanhoillislestadiolaiset saarnaajat, joskin kärjekkäästi SRK:ta arvostellen. Korpelalaisuuden johtoon nousivat kuitenkin pian henkisesti sairaat Pajalalaiset "profeetat" Sigurd Siikavaara ja Arthur Niemi, jotka johtivat korpelalaisuuden hurmahenkiseksi lahkoksi ("kristalliarkkiliike") jossa mm harjoitettiin rukoushuoneella orgioita ja alaikäisiäkin tuli raskaaksi. Nämä kaksi saarnaajaa katsoivat olevansa ne Ilmestyskirjassa mainitut kaksi lopun ajan säkkipukuista todistajaa. Kristalliarkkilahko alkoi laantua 1930-luvun lopulla kun poliisi pidätti lahkon johtohenkilöt ja heidät tuomittiin vankilaan ja mielisairaalaan. Kristalliarkkiliike otti opillisia vaikutteita mm jehovantodistajilta.
Vuonna 1934 suuri tuhansien henkilöiden ryhmä nimeltä "rauhansanalaisuus" erkani vanhoillislestadiolaisuudesta Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa saarnaaja Pauli Rantalan johdolla ja alkoi yhteistyöhön pikkuesikoisten, uusheränneitten ja "kirkkokuntalaisten" Pohjois-Amerikassa vuonna 1928 perustaman ALC-kirkkokunnan kanssa.
Vuonna 1937 vanhoillislestadiolaisuudesta erkani Kalajoen seudulla pienehkö "hurmahenkinen" ryhmä nimeltä ansamaalaisuus, johtajanaan "työmies" ja saarnaaja Juho Ansamaa. Ansamaalaisilla oli hyvin samanlainen oppi kuin samperilaisilla, pollarilaisilla ja simppalalaisilla. Juho Ansamaata syytettiin mm laiskuudesta. Ansamaalaisia syytettiin ja epäiltiin myös "lihanvapaudesta" ja siveettömyydestä. Ansamaalaisuuteen liittyi paljon nuoria Kalajoella.
Vanhoillislestadiolaisuuden sisällä vaikutti Porissa ja sen ympäristössä lakihenkinen nummilaisuus 1937-1938. Nummilaisuus ei kuitenkaan ollut varsinainen eriseura, koska heidän ei tiedetä järjestäneen erikseen omia seuroja. Nummilaisuus johtui siitä että saarnaaja Leander Nummi oli rauhansanalaisten keskeisen saarnaajan Pauli Rantalan ystävä ja omaksui Rantalalta pikkuesikoisten lakihenkisyyttä. Nummilaiset syyttivät muita Porin vanhoillislestadiolaisia "pollarilaisuudesta" eli hölläläisyydestä. Nummi sai mm paikallisia nuoria puhujia kannattajikseen. Muut nummilaiset kuitenkin tekivät parannuksen 1938 tai myöhemmin. Ainoastaan Leander Nummi erkani myöhemmin vanhoillislestadiolaisuudesta.
1940-luku.
Vuonna 1945 antinpäivänä jotkut vanhoillislestadiolaiset SRK:n johdolla järjestivät yhdessä rauhansanalaisten kanssa yhteisen "sovintokokouksen" (Antinpäivän kokous), jonka kiistaa herättäneiden päätösten seurauksena ryhdyttiin järjestämään yhteisiä seuroja rauhansanalaisten kanssa. Tuollainen "hengellinen huoruus" sai kuitenkin osakseen jyrkkää vastustusta ja arvostelua vanhoillislestadiolaisten keskuudessa erityisesti saarnaaja Heikki Saaren johdolla. Pian useimmat "hengelliseen huoruuteen" syyllistyneet vanhoillislestadiolaiset puhujat ja SRK:n johtokunta kuitenkin myönsivät kokouksen päätökset ja yhteiset (rauhansanalaisten kanssa) seurat virheeksi ja synniksi, ja nöyrtyivät siitä parannukseen. Arvostelu "antinpäivän asioista" kuitenkin jatkui joillakin tahoilla voimakkaana SRK:ta ja Päivämies-lehteä kohtaan vanhoillislestadiolaisuuden sisällä, ja aiheutti kiistoja ja hajaannusta vielä 1950-luvun lopulla.
1950–luku.
Vuonna 1950 vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantui lähinnä Torniossa, Haaparannalla ja Rovaniemellä pieni ryhmä nimeltä kauppilaisuus haaparantalaisen radiokauppias Axel M. Kaupin johdolla. Kauppilaisilla eli "kirkasoppisilla" oli saarnaajina mm Arvid Niska ja Rovaniemeläinen Herman Kouri. Herman Kouri toimi myöhemmin myös näppäläisyydessä saarnaajana. Myöhemmin 1960-luvulla ainakin osa kauppilaisista liittyi näppäläisyyteen. Kauppilaiset syyttivät SRK:n johtokuntaa erityisesti hengellisestä huoruudesta liittyen vuoden 1945 Antinpäivän kokoukseen ja sitä seuranneisiin tapahtumiin.
Ruotsissa ja Norjassa vanhoillislestadiolaisuudesta erkani vuonna 1953 muutaman sadan hengen ryhmä nimeltä leskisläisyys Iivari Leskisen ja J. O. Axelssonin johdolla, vieden mukanaan vanhoillislestadiolaisten keskuselimen Ruotsissa (Laestadianska Missionsstyrelse). Leskisläiset antoivat pikkuesikoisten puhujien ja ei-lestadiolaisten pappien saarnata seuroissaan. Leskisläiset ryhtyivät yhteistyöhön Norjan Hans Nilsenin lestadiolaisryhmän kanssa ("nilseniläisyys").
Vuonna 1954 Simpeleellä erkani vanhoillislestadiolaisuudesta pieni pollarilaisvaikutteinen ryhmä nimeltä jantuslaisuus, USA:sta Suomeen muuttaneen Maria Jantusen johdolla. Jantuslaisuus vei mukanaan Simpeleen Rauhanyhdistyksen. Jantuslaiset harjoittivat mm kylmiä hyppyjä "kiittämällä" ringissä pyörien, niin että joskus "tuolitkin kaatuivat".
Vuonna 1955 Vaasan seudulla enimmäkseen Pirttikylässä erkaantui vanhoillislestadiolaisuudesta pieni ryhmä nimeltä pirttikyläläisyys ("Pirttikylän eriseura"), jotka liittyivät 1960-luvulla näppäläisiin. Nämä "suuruuden henkeen eksyneet" syyttivät SRK:n johtokuntaa erityisesti hengellisestä huoruudesta Antinpäivän kokoukseen 1945 liittyen.
"...Itäsyrjällä [Pudasjärvellä], jossa asun, on viime vuosina alkanut puhaltaa kylmä itätuuli, laintappava, ja anteeksiantamaton henki. Se henki on jäädyttänyt muutamien sydämet, joissa ennen paloivat rakkauden pyhät tulet.
Ei liioin ennen liene tämän etsikkopäivän alusta alkaen, vihaisempaa eri seuraa noussut, kuin edellä mainittu." (Kalle Iinatti 24.9.1959 Päivämiehessä)
"Mutta sittenkin lienee parasta, että annamme historian opettaa itseämme ja seuraamme Mestarimme jälkiä kärsivällisyydessä. Vaikka maallinen laki ei kyllä sillä ajalla suojellut Rakastajamme Jeesuksen kunniaa eikä ihmisoikeuksia, niin olisi hänellä ollut valta vedota Korkeimpaan oikeuteen ja voimaan, joka varmasti olisi kyennyt antamaan Jeesukselle oikeusturvan, ja mahdollisuuden suojella suuren kunniansa. Mutta hän ei käyttänyt valtaansa ja voimaansa, sanoipa Pietarillekin yrttitarhan kentällä, että»pane miekkasi tuppeen». Niin lienee parasta, ettemme mekään taistele lihan käsivarrella, mutta Herran Sebaotin voimalla ja hengen miekalla, joka on Jumalan sana. " (Kalle Iinatti 24.9.1959 Päivämiehessä)
Ruotsissa norbergilaisuus (SKF) erkani Ruotsin vanhoillislestadiolaisuudesta 1957-1959 ja he liittyivät sitten vuonna 1960 elämänsanalaisuuteen joka erkani vanhoillislestadiolaisuudesta Suomessa vuonna 1960. SKF:n ja Suomen vanhoillislestadiolaisten välit katkesivat lopullisesti vasta tammikuussa 1961. Ruotsin vanhoillislestadiolaisten silloisen lähetysjärjestön Sveriges Kristna Fridsförbund (SKF) silloista puheenjohtajaa Paul Norbergia voidaan pitää norbergilaisuuden perustajana ja alkuvaiheen johtajana.
1960–luku.
1960-luvun hajaannuksessa 1960-1961 pappiseriseura eli "elämänsanalaisuus" vei mukanaan noin kaksi kolmasosaa vanhoillisuuden papeista ja Ruotsin vanhoillislestadiolaisten keskusorganisaation Sveriges Kristna Fridsförbund:in, sekä Norjan Rauhanyhdistyksen (Norske Kristne Fredsforeningin). "Pappislinjalaisuuteen" meni myös osa Unkarin vanhoillislestadiolaisista. Hajaannus herätti liikettä kohtaan mielenkiintoa tiedotusvälineissä. Elämänsanalaisuuden perustajina ja alkuvaiheen johtajina voidaan pitää Suomessa Leonard P. Tapanista, ja Ruotsissa SKF:n silloista puheenjohtajaa Paul Norbergia. Suuntaus sai kannatusta Ruotsissa, Norjassa, Unkarissa ja Suomessa.
Lisäksi vastakkainasettelua aiheuttivat noihin aikoihin vanhoillisuuden yleisestä näkemyksestä poikenneet tiukat suhtautumiset: 1960-luvun kososlaisuus (mm rimpiläisyys, paasolaisuus ja näppäläisyys) ja 1970-luvun kuiva henki (mm Saarnaaja Heikki Saaren uusheräysvaikutteet, eli "uusheräyksen henki").
Vanhoillislestadiolaisuuden sisällä vaikutti Tervolan ja Karungin seuduilla 1920-luvulta aina 1960-luvun lopulle asti sisäinen "eriseura" nimeltä simppalalaisuus, joka lakkasi toimimasta "eriseuran" johtajan Erkki Vuokilan "tehdessä parannuksen". Simppalalaisuuteen liittyi salaripin merkityksen vähättelyä ja kuolemansynti-käsitteen sivuuttamista, kuten pollarilaisuudessa, ansamaalaisuudessa ja samperilaisuudessa. Simppalalaisuus sai nimensä Erkki Vuokilan talon nimen mukaan, koska he kokoontuivat yleensä sinne omiin seuroihinsa keskenään.
Vanhoillislestadiolaisuudesta erkani vuonna 1960 Kajaanin seudulla Hanna Rimpiläisen johdolla pieni ryhmä nimeltä rimpiläiset, joita syytettiin kososlaisesta hengestä ja ringissä laulamisesta. Vanhoillislestadiolaisuudesta erkani vuonna 1964 Oulun seudulla Simo Näpän johdolla pieni ryhmä nimeltä näppäläisyys, johon sitten rimpiläiset ja vanhoillislestadiolaisuudesta 1950-luvulla erkaantuneet kauppilaiset ja pirttikyläläiset liittyivät. Näin muodostunut näppäläisyys liittyi 1970-luvulla vanhoillislestadiolaisista erkaantuneisiin töröläläisiin.
Vanhoillislestadiolaisuudesta erkani vuonna 1964 Oulun seudulla myös erittäin pieni ryhmä nimeltä paasolaisuus saarnaaja Yrjö Paason johdolla. Vanhoillislestadiolaisuudesta erkani vuonna 1969 Kuusamon seudulla erittäin pieni ryhmä nimeltä poukkulalaisuus Kuusamon silloisen kirkkoherran Antti Poukkulan johdolla, jota syytettiin lihanvapaudesta ja synninpäästön ja salaripin käyttämisestä pahuuden peitteenä. Erkki Reinikaisen mukaan poukkulalaisuuden aiheuttamien ongelmien korjaamista hankaloitti paikallisen suositun saarnaajan Ville Suutarin puolusteleva suhtautuminen poukkulalaisuuteen.
1970-luku.
1970-luvulla vanhoillislestadiolaisuudessa purkautuivat pitkään häirinneet ilmiöt julkiseen keskusteluun. Näillä monimuotoisilla ilmiöillä ja tapahtumilla on juurensa vanhoissa hajaannuksissa. Taustalla vaikuttivat erityisesti 1900-, 1934- ja 1960-lukujen hajaannukset. 1970-luvulla vanhoillislestadiolaisuuden sisällä vaikutti myös kososlaisuus. Siinä esiintyi kireää ja lainomaista opetusta, mutta myös synnin luvallisuutta. 21.8.1977 perustettuun Suomen vanhoillislestadiolaiseen rauhanyhdistykseen liittyi muutama sata henkilöä ja muutama puhuja. 1970-luvun lopulla vanhoillislestadiolaisuuden sisäinen tilanne rauhoittui. Vaikeuksista huolimatta seuratoiminta vilkastui 1970-luvulla ja esimerkiksi suviseurojen kävijämäärä kasvoi voimakkaasti.
Vuonna 1972 vanhoillislestadiolaisuudesta erkani ensin Ruotsissa lähinnä Morajärvellä, Luulajassa ja Töressä Sigurd Johanssonin johdolla televisiokiistan takia pieni ryhmä jota kutsutaan nimellä morjärveläisyys tai johanssonilaisuus.
Vuosina 1972-1973 vanhoillislestadiolaisuudesta erkani yli puolet USA:n vanhoillislestadiolaisista Walter Törölän johdolla osittain televisiokiistan takia usean tuhannen kannattajan ryhmänä nimeltä töröläläisyys (FALC eli Firs Apostolic Lutheran Church), jotka ryhtyivät yhteistyöhön Ruotsin johanssonilaisten kanssa ja vanhoillislestadiolaisuudesta Suomessa 1964 erkaantuneen näppäläisyyden kanssa.
Töröläläisyyden vietyä hajaannuksessa mukanaan vanhoillislestadiolaisten kirkkokunnan (FALC), joutuivat SRK:n yhteyteen jääneet Amerikan vanhoillislestadiolaiset perustamaan vuonna 1973 uuden organisaation nimeltä Association of American Laestadian Congregations (AALC). Vuonna 1996 AALC:n nimi muutettiin Laestadian Lutheran Church:iksi (LLC).
Töröläläisyyden erkaantuessa vanhoillislestadiolaisuudesta erkani USA:ssa myös pieni ryhmä nimeltä ruonavaaralaisuus Nathan Ruonavaaran johdolla, jotka eivät hyväksyneet mm joulupukkia. Ruonavaaralaiset ovat ainakin jossain määrin sulautuneet Amerikan rauhansanalaisiin.
Vanhoillislestadiolaisuuden sisällä vaikutti erityisesti 1970-luvun loppupuoliskolla hyvin voimakkaasti ns "uusheräyksen henki". Uusheräyksen kuivan lakihengen keskeisin vaikuttaja oli iäkäs saarnaaja Heikki Saari joka toimi pitkään SRK:n johtokunnassa työvaliokunnan jäsenenä. Uusheräyksen henki alkoi laantua vuonna 1979 kun Heikki Saari "teki parannuksen" "uudenheräyksen hengestä" ja hänet myös vapautettiin puhujan tehtävistä. 1970-luvun uusheräyksen hengen vaikutuksia oli mm laajamittainen hengellinen väkivalta joka näkyi toisten vanhoillislestadiolaisten kyttäämisenä, sekä ylilyönteinä ja lakihenkisyytenä (armo ei ollut aina avaraa) mm hoitokokouksissa. Toisaalta Heikki Saaren toiminnassa katsotaan olleen positiivista se että hän otti asioihin suorasanaisesti kantaa ja paljasti siten monet eriseurojen juonet ja hän oli usein harvojen joukossa väärää vastaan.
Vuonna 1977 Suomessa erkani vanhoillislestadiolaisuudesta pienehkö ryhmä nimeltä sillanpääläisyys (SVR), jotka hekin ryhtyivät yhteistyöhän töröläläisten kanssa. 1970-luvun kriisin yhteydessä vanhoillislestadiolaisuudesta erkani myös muita erittäin pieniä ryhmiä joita ei kannata tässä eritellä.
1980–luku....
1970-luvun jälkeen hajaannukset ovat vaimenneet, ja vain pari pientä paikallista kriisiä voidaan erottaa. 1980-luvun lopulla SRK:n lähetystyön mahdollisuudet avautuivat taas Venäjän Neuvostotasavaltaan vuosikymmenien tauon jälkeen. Neuvostoliitossa oli säilynyt vainoista, teloituksista ja yhteyksien ulkomaailmaan katkeamisesta huolimatta vanhoillislestadiolaisuutta useita kymmeniä henkilöitä, joita kutsuttiin "vanhoiksi uskovaisiksi". 1980-1990-lukujen lähetystyön tuloksena Neuvostoliitossa ja Venäjällä parannuksen tehneitä kutsuttiin puolestaan "uusiksi uskovaisiksi". Vanhoillislestadiolaisuudesta erkani 1990-luvulla Venäjällä ns vanhojen uskovaisten keskuudessa lähinnä Volodarkan seudulla pieni ryhmä nimeltä volodarkalaisuus, joilla oli naispuhuja. Vuonna 1997 vanhoillislestadiolaisuudesta erkani lähinnä Yli-Iissä pieni ryhmä nimeltä niemeläläisyys, jotka eivät hyväksyneet television katselua myöskään kodin ulkopuolella. Nämä kaksi 90-luvulla erkaantunutta hyvin pientä ryhmää lienevät lakanneet olemasta. Vanhoillislestadiolaisten näkemyksen mukaan muut ryhmittymät ovat eronneet heistä perustaen oman seurakuntansa, minkä vuoksi kutsuvat muita suuntia eriseuroiksi.
1990-luvulla ja 2000-luvulla vanhoillislestadiolaisuus sai kannatusta uusissa maissa Keniassa, Togossa ja Ecuadorissa. 2000-luvulla vanhoillislestadiolaisuus levisi Togosta myös Ghanaan. 2010-luvun vaihteessa vanhoillislestadiolaisuus alkoi saada kannatusta myös Gambiassa ja Turkissa.
2010-luvulla vanhoillislestadiolaisuudessa on tapahtunut sisäinen hajaannus siten että pieni muutaman sadan hengen liberaalien ryhmä on hengellisessä ja opillisessa mielessä erkaantunut vanhoillislestadiolaisuuden valtavirrasta, mutta pysyttelevät kuitenkin yhä ulkonaisesti vanhoillislestadiolaisuuden yhteydessä erkaantumatta siitä ainakaan toistaiseksi ulkonaisesti.
Opilliset kysymykset.
Vanhoillislestadiolaisuus on luterilaisen kirkon herätysliike ja siksi sen oppi perustuu uskonpuhdistuksen toisen pääperiaatteen mukaisesti Raamattuun ("Sola scriptura"). Vanhoillislestadiolaisuudessa käytetään pääasiassa vuoden 1776 raamatunkäännöstä, joskin nykyisin hyväksytään käytettäväksi myös uusin vuoden 1992 suomennos. Vanhoillislestadiolaisuus eroaa kirkossa vaikuttavasta ortodoksiluterilaisuudesta joidenkin opinkappaleiden kohdalla. Näistä opinkappaleista käytiin 1960-luvulla keskustelua ja rajanvetoa niin sanotun pappiseriseuran irtauduttua vanhoillislestadiolaisuudesta. Keskustelu vanhoillislestadiolaisuuden opillisista lnjoista voimistui mm. vuonna 2012 Tampereen piispan Matti Revon nostettua esiin liikkeen luterilaisesta kristinopista poikkeavat käsitykset.
Keskeisin eroavaisuus on käsitys Jumalan sanasta. Luterilaisen kristinopin mukaan Jumala on ilmoittanut tahtonsa ainoastaan Raamatussa eikä sen jälkeen ole olemassa muuta ilmoitusta. Luterilaisen kristinopin mukaan "ilmoitus on päättynyt". Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan, että Raamatun rinnalla ja lisäksi Jumala ilmoittaa tahtoansa seurakunnalle jatkuvasti. Tätä nimitetään ns. "jatkuvan ilmoituksen" opiksi. Tämän käsityksen edustajia ovat mm. roomalaiskatolinen kirkko ja mormonismi. Jatkuva ilmoitus tapahtuu seurakunnassa, eli vanhoillislestadiolaisten keskuudessa, jossa muodostettavien päätösten uskotaan olevan auktoriteetiltaan Raamatun veroisia, koska ne saa aikaan Pyhä Henki. Tämä opillinen linjaus voimistui em. pappishajaannuksen jälkeen 1960-luvun alussa, jolloin liikkeestä tuli maallikkojohtoinen. Tuolloin vanhoillislestadiolaisuus menetti suuren osan teologisesta asiantuntemuksestaan, sillä kaksi kolmasosaa vanhoillislestadiolaisista papeista erotettin tai erosi itse liikkeestä.
Seurakunnan päätökset nostettiin virallisestikin Raamatun rinnalle yhdenveroiseksi auktoriteetiksi SRK:n puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa Valkealassa vuonna 2007. Vanhoillislestadiolaisuudessa kristityltä edellytetään, että hän osoittaa elämässään kuuliaisuutta näille ns. "seurakunnan neuvoille". Osa seurakunnan neuvoista perustuu SRK:n vuosikokouksessa tai puhujienkokouksessa tehtyihin päätöksiin, kuten esimerkiksi television (SRK:n vuosikokous 1963) ja ehkäisymenetelmien (puhujien kokous 1967) määrittely kadottavaksi synniksi. Osa seurakunnan neuvoista on julkistettu myös SRK:n vuosikokouksen kannanottoina, esimerkiksi avioeron ja uudelleen avioitumisen määrittely synniksi. Osa seurakunnan neuvoista perustuu yksinomaan perinteeseen ja elämäntapaan.
Toinen keskeinen eroavaisuus on käsitys seurakunnasta ja kirkosta. Luterilaisen kristinopin mukaan kirkko on elävä kokonaisuus, jonka päänä on Kristus ja jonka jäseniksi tullaan kasteessa. Vaikka kristityt ovat erilaisia, heillä on yhteinen usko, joka liittää heidät Kristukseen ja toisiinsa. Kirkko on maailmanlaajuinen kristillinen yhteisö, universaali Kristuksen kirkko. Kirkko on siellä, missä julistetaan Jumalan sanaa ja jaetaan sakramentteja. Kirkon tehtävänä on toimia kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi..
Vanhoillislestadiolainen uskonoppi puolestaan perustuu ns. eksklusiiviseen eli muut ulos sulkevaan seurakuntakäsitykseen. Liikkeessä opetetaan, että vain vanhoillislestadiolaisen uskovaisen antama synninpäästö on pätevä ja kelpaa Jumalalle. Ihminen voi pelastua vain vanhoillislestadiolaisessa uskossa ja yhteisössä. Vanhoillislestadiolaisen opin mukaan luterilainen kirkko ei itsessään ole Kristuksen kirkko. Sitä pidetään lähinnä maallisena organisaationa. Tästä seuraa, että vanhoillislestadiolaisuus ei katso olevansa vain oikea, vaan peräti "ainoa kirkko". Vain vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvat ovat Kristuksen ruumis. Vain heidän keskuudessaan on mahdollista saada synnit anteeksi. Vain heidän yhteisönsä kautta johtaa tie iankaikkiseen elämään.
Myös Lyngenin suunnan ja uusheräyksen syntyaikoina on lestadiolaisuudessa käyty opillisia keskusteluja kirkon ja lestadiolaisuuden opin eroavaisuuksista.
SRK julkaisee opillisia asioita käsitteleviä kirjoja. Esimerkiksi tunnetun vanhoillislestadiolaisen maallikon Juhani Uljaan kirjoittama "Peltoon kätketty aarre" kertoo uskonasioista helppotajuisesti. Se on käännetty myös ranskaksi ja venäjäksi. Diplomi-insinööri Juhani Uljas oli vuosikymmeniä liikkeen maallikkosaarnaaja ja SRK:n johtokunnan jäsen. Opillisia asioita on käsitelty myös muissa julkaisuissa. Julkisessa keskustelussa on todettu puutteena, että vanhoillislestadiolaisuuden opista ei ole olemassa yhtenäistä kirjallista esitystä.
Sakramentit.
Vanhoillislestadiolaisten mukaan sakramentit on otettava vastaan uskolla ja ne on tarkoitettu herättämään ja vahvistamaan uskonelämää.
Kaste.
Vanhoillislestadiolaisuudessa on muiden luterilaisten suuntien tapaan käytössä lapsikaste. Keskeinen ero muihin suuntiin on opetus, jonka mukaan lapsen syntyessä hänellä on lapsen usko, mutta myöhemmin hänen alkaessaan tehdä syntiä perisynnin vaikutuksesta tämä usko menetetään ja tilalle tulee epäusko, mikäli hän ei kasva Jumalan seurakunnan hoidossa. Jotta lapsella säilyisi "usko ja hyvä omatunto" hänet kastetaan. Kastetta pidetään hyvän omantunnon liittona Jumalan kanssa. Kastamattomana kuolleiden pienten lasten opetetaan pelastuvan uskosta vanhurskaina. Vanhoillislestadiolaisten mukaan uskon tulee aina olla ennen kastetta, eikä kaste ilman omakohtaista uskoa pelasta. Kasteen liitosta pois langennut voi palata siihen takaisin parannuksen kautta.
Vanhoillislestadiolaiset uskovat, että kaikki maailman lapset ovat uskovaisia ja kuollessaan pääsevät taivaaseen, vaikkei heitä olisi kastettu kristillisesti. Myös riittävän kehitysvammaiset ihmiset katsotaan autuaiksi.
Ehtoollinen.
Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan ehtoollisen olevan Jeesuksen asettama muistoateria. Se on tarkoitettu uskovaisille uskon vahvistukseksi. Tässä ilmenee vanhoillislestadiolaisen opin selvä poikkeama luterilaisesta kristinopista, jonka mukaan sakramentit ovat armonvälineitä, ja ehtoollinen on syntien anteeksiantamuksen, sovituksen ja lunastuksen ateria. Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan, että ehtoolliselle tulee osallistua niiden, joilla synnit ovat jo varmasti anteeksi. Tästä syystä monet liikkeen jäsenet pyytävät erikseen synninpäästön papilta tai muilta vanhoillislestadiolaisilta ehtoolliselle tulijoilta juuri vähän ennen astumistaan nauttimaan ehtoollista.
Pyhän Hengen virka ja avainten valta.
Avainten vallalla tarkoitetaan valtaa antaa syntejä anteeksi (päästää syntejä) ja myös valtaa olla antamatta anteeksi (sitoa syntejä). Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan, että tämä valta on kaikilla oikein uskovilla, jotka ovat ensin saaneet avainten vallan kautta omat syntinsä anteeksi.
Syntejä julistetaan anteeksi "Jeesuksen nimessä ja veressä". Sitä pidetään evankeliumin ydinsanomana, jonka uskominen vapauttaa synnin ja kuoleman vallasta. Jo Laestadius julisti saarnoissaan syntejä anteeksi esimerkiksi Pajalan kirkossa vuonna 1849: "Uskokaat ennen kaikkia, kaikki Weljet ja sisaret; syntinne on kaikki anteeksi annettu Jeesuksen nimessä ja Weressä". Yleisin perustelu opetukselle on Raamatun kohta, jossa Jeesus antaa opetuslapsilleen vallan julistaa syntejä anteeksi. Erkki Reinikaisen mukaan näin toteutetaan Jeesuksen käskyä saarnata hänen nimessään parannusta ja syntein anteeksiantamusta.
Kun synninhätään joutunut "epäuskoinen" ottaa "äänellisen evankeliumin" vastaan, hän saa liikkeen opetuksen mukaan Pyhän Hengen ja tulee Jumalan lapseksi. Tätä kutsutaan "parannukseksi".
Anteeksiannon kieltäminen eli "sitominen" on harvoin käytetty tapa saada uskossa erehtynyt ymmärtämään tilansa. 1960- ja 1970-luvun hajaannuksissa käytetty sitominen herätti paljon keskustelua myös julkisuudessa. Vanhoillislestadiolaisuudessa toteutetaan niin sanottua Kristuksen kirkkolakia (Matt 18:15–20), josta liikkeessä opetetaan seuraavaa: jos kristitty huomaa lähimmäisensä tekevän väärin, hän menee ensin keskustelemaan kahden kesken, ja jos toinen ei ymmärrä tehneensä syntiä tai tahdo tehdä siitä parannusta, sitten mennään puhumaan muutama muu henkilö mukana. Jos lähimmäinen ei usko, asia viedään seurakunnan käsiteltäväksi ja jos hän ei vieläkään usko, häntä pidetään epäuskoisena eli uskosta luopuneena. Tämä on tarkoitettu lähinnä uskovien keskinäiseen kanssakäymiseen.
Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan, että "Pyhä Henki toimittaa virkaansa puhuvana ja vanhurskauttavana ainoastaan Jumalan seurakunnassa Pyhän Hengen saaneiden ihmisten julistaman evankeliumin sovintosaarnan kautta". Saarnaviran katsotaan olevan niin miehillä, naisilla kuin lapsillakin.
Lain kolmas käyttö.
Vanhoillislestadiolaisuudessa on aina erotettu hengellinen laki ja evankeliumi selkeästi toisistaan. Laki on jumalattomille tarkoitettu "kurittaja Kristuksen tykö" ja evankeliumi "Jumalan voima jokaiselle sen uskovalle autuudeksi". Oppia lain kolmannesta käytöstä ei vanhoillislestadiolaisuudessa ole koskaan hyväksytty. Tämä oppi tuli luterilaisuuteen Eisenachin synodissa vuonna 1556, kun luterilaiset jakautuivat asian suhteen kahtia aitoluterilaisiin ja filippisteihin. Myöhemmin opetus kirjattiin myös Tunnustuskirjojen yksimielisyyden ohjeeseen. SRK:n kirjassa Usko ja Jumalan sana on käsitelty tunnustuskirjoissa oleva oppi lain kolmannesta käytöstä kohta kohdalta. Kirjassa todetaan, että esitetyt Uuden testamentin kohdat eivät todellisuudessa tuekaan oppia lain kolmannesta käytöstä.
Tunnustuskirjat.
Vanhoillislestadiolaisten mukaan luterilaisuuden Tunnustuskirjat ovat sitovia, mikäli ne ovat sopusoinnussa Raamatun kanssa. Tunnustuskirjoja on tutkittava Raamatun valossa. Heidän mukaansa: "Evankelisluterilaisen tunnustuksen henkeä - sanottakoon se vielä kerran - parhaiten vaalitaan siten, että kysytään, mitä Raamattu, opetuksen ja uskon korkein auktoriteetti, kustakin opin kohdasta sanoo". Myös Tunnustuskirjojen sovinnonkaavan esipuhe kehottaa siihen: "Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikkia oppeja ja opettajia on arvosteltava ja tuomittava". Vanhoillislestadiolaisuuden suhde tunnustuskirjoihin on selvitetty perusteellisemmin kolmiosaisessa artikkelisarjassa "Vanhoillislestadiolaisuus ja tunnustuskirjat", joka on julkaistu vuoden 1961 "Päivämies"-lehdissä (numerot: 5,6 ja 8).
Vanhoillislestadiolaisuus ja evankelis-luterilainen kirkko.
Vanhoillislestadiolaisuuden ja kirkon opit eroavat pääasiassa opetuksissa Raamatusta, lapsen uskosta, uskon syntymisestä, sakramenteista, sanan virasta ja seurakunnasta. Keskeinen ongelma on liikkeen opetus, jonka mukaan Jumalan valtakunta ei ole kirkko vaan "jo maan päällä Pyhän Hengen yhteen kokoama seurakunta, joka on yksimielinen uskossa, opissa ja rakkaudessa. Siinä ei ole puolueita eikä hajaannusta". Toisin sanoen vanhoillislestadiolaiset uskovat, että on vain yksi usko, jolla pelastuu.
Yhden oikean uskon perusteena on käsitys siitä, että Jumalan valtakunta on kulkenut läpi aikojen ja kansojen tarjoten kullekin kansalle vuorollaan etsikonajan. Palestiinan maaperältä elävä usko siirtyi hellenististen ja latinalaisten maiden kautta Saksaan, missä sai erityisen siunauksen Lutherin työn vaikutuksesta. Valtakunta säilyi edelleen saksalaisessa pietismissä ja liikkui edelleen kohti pohjoista, kunnes se Ruotsissa lukijaisuuden välityksellä saavutti Lapin Marian ja Laestadiuksen. Näin pohjoiskalottialue saa viimeisinä aikoina pitää keskuudessaan Jumalan valtakuntaa.
Vanhoillislestadiolaiset ovat nähneet tärkeänä kirkkoon kuulumisen. Kirkosta eroaminen nousi keskustelun aiheeksi vuonna 1923 uuden uskonnonvapauslain myötä. Kokouksessa todettiin: "On Jumalan lauman ja evankeliumin työn tähden sekä kaiken rakkauden ja rauhan säilyttämiseksi välttämätöntä, että pysymme sen kirkon helmassa, jonka kirjoihin merkityt olemme niin kauan kuin sakramenttien pyhyys ja uskonopin tunnustuskirjojen mukainen oppi säilyy kirkossamme, eikä meitä uskomme tunnustamisen tähden pakoteta kirkosta eroamaan".
Kirkosta erosivat vuonna 1907-1908 vanhoillislestadiolaisista vuonna 1907-1908 erkaantuneet väyrysläiset (ks. historia, 1900-vuosikymmen) Pohjois-Savossa ja Viipurinläänissä. Lisäksi Pyhännällä vuonna 1923 erosi kirkosta 23 vanhoillislestadiolaista, johon saattoi vaikuttaa paikkakunnalla toiminut kirkkoa voimakkaasti arvostellut saarnaaja Kaaperi Halonen. Joukko kinnulalaisia vanhoillislestadiolaisia oli vuonna 1923 jonkin aikaa sitä mieltä että kirkosta kannattaisi erota. Vanhoillislestadiolaiset eivät kuitenkaan ole yleensä halunneet erota kirkosta
Vanhoillislestadiolaiset järjestävät seuroja "Pyhän Raamatun ja evankelis-luterilaisen uskon, tunnustuksen ja opin pohjalta".
Vanhoillislestadiolaiset haluavat pysyä kirkossa "molemmin jaloin". He ovat myös aina päättäväisesti torjuneet kaikki kirkosta eroamiseen tähtäävät hankkeet. Pohjois-Amerikassa lestadiolaiset toimivat omana kirkkonaan, koska paikallinen luterilainen kirkko julisti lestadiolaiset pannaan ja oma kirkko perustettiin pakon edessä. Vuonna 1987 pidettiin SRK:n ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon välillä kokous, johon osallistui arkkipiispa, Lapuan ja Oulun piispat sekä SRK:n viisi edustajaa. Kokouksen jälkeen arkkipiispa totesi: "Vanhoillislestadiolaisuus hyväksytään kirkossa siitä huolimatta, että sen ja kirkon päälinjan välillä on tiettyjä eroja, kuten aikaisemminkin". Arkkipiispan mukaan vanhoillislestadiolaisten oppinäkemykset mahtuvat luterilaiseen tunnustukseen. Kokouksen sisällön arkkipiispa selvitti myös piispainkokoukselle.
Elämäntavat.
Vanhoillislestadiolainen kulttuuri poikkeaa suomalaisen valtaväestön tavoista pyrkimyksenä elää "heikoimman mukaan". Tällä sanonnalla tarkoitetaan pyrkimystä olla tekemättä asioita, joita seurakunnan yksittäisetkin jäsenet pitävät syntinä tai syntiin johtavina. Vanhoillislestadiolaisuudessa ei kuitenkaan ole olemassa virallista säännöstöä oikeista elämäntavoista. Tätä perustellaan muun muassa Raamatun kohdalla Gal. 3:10: "Ne taas, jotka luottavat lain noudattamiseen, ovat kirouksen alaisia." Vanhoillislestadiolaisuuden elämäntapojen poikkeavuutta muusta yhteiskunnasta tutkiessa onkin tärkeää ymmärtää, että elämäntapojen ja "lain" (syntilain) nostaminen uskossa keskeiseen asemaan nähdään virheellisenä Raamatun tulkintana. Vanhoillislestadiolaisesta käsityksestä elämäntapojen noudattamisesta ja synnin välttämisestä toimii esimerkkinä Jorma Kivirannan kirja Vapauteen Kristus vapautti meidät vuodelta 2008.
Tästä huolimatta on helppoa löytää asioita, joissa vanhoillislestadiolainen kulttuuri poikkeaa suomalaisesta valtaväestöstä ja joita pidetään yleisesti Raamatun varoittamana syntinä.
Tällaisena nähdään muun muassa syntyvyyden säännöstelyn, esiaviollisen seksin sekä alkoholin käyttö. Sopimattomina pidettyjä asioita yhteisön keskuudessa ovat muun muassa hiusten värjääminen, korvakorujen ja meikin käyttö — ulkonäköä ei haluta epäjumalaksi — sekä niin sanotun "maailmallisen" eli "alkukantaisia viettejä" ruokkivan ja uskonelämää heikentävän musiikin — käytännössä kaiken populaarimusiikin — kuuntelu. Myös elokuviin ja Internetiin suhtaudutaan varauksin. Internetin hyötyinä korostetaan tiedon etsintää, viestintää ja yleisten asioiden hoitamista. Sen uskonelämää turmelevasta sisällöstä kuitenkin varoitetaan. Vanhoillislestadiolaisuudessa korostetaan, että sisältö ratkaisee, onko teos sopiva katsottavaksi tai luettavaksi. Vanhoillislestadiolaiset pitävät usein myös esimerkiksi gospel-musiikkia sekä suutelemista ennen avioliittoa sopimattomana.
Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan uskonpuhdistuksen periaatteiden mukaisesti, että ihminen tulee vanhurskaaksi yksin armosta, uskon kautta, Kristuksen tähden. ("Sola fide, sola gratia").
Syntinä pidettyjä asioita ovat muun muassa Jumalan kieltäminen luojana, abortti, lapsirajoitus ja alkoholi. Jumalan katsotaan tarkoittaneen seksuaalisuuden avioliittoon. Samaa sukupuolta olevien seksuaalinen yhteiselämä tuomitaan, koska Jumala ei ole vanhoillislestadiolaisen ja laajemminkin konservatiivisen kristillisen käsityksen mukaan niin tarkoittanut. Taipumuksia tällaiseen ei kuitenkaan pidetä syntinä. Seksuaalisuutta ei saa toteuttaa väärässä muodossa. Nuorten seurustelussa ei sallita hyväilyä, koska Jumala ei ole konservatiivisen kristillisen opin mukaan niin tarkoittanut. Itsetyydytystä, eläimeen sekaantumista ja sukurutsausta pidetään Raamattuun vedoten epänormaaleina. Himojen heräämistä huonon kirjallisuuden, television, sopimattoman vaatetuksen tai muun sellaisen välityksellä pyritään karttamaan. SRK:n mukaan "elävässä uskossa" ei kuitenkaan ole kysymys elämäntavasta, vaan "vanhurskas elää uskosta".
Koulussa lestadiolaiset lapset voivat joutua kokemaan syrjintää valintojensa takia. Yhteiskunnan moniarvoistuminen näkyy kuitenkin myönteisempänä suhteutumisena liikkeen jäseniin. Esimerkiksi kouluissa vanhoillislestadiolaiset eivät enää törmää yhtä usein ennakkoluuloihin kuin 1980-luvulla.
Alkoholi.
Vanhoillislestadiolaisilla on jo Lars Levi Laestadiukselta tuttu kielteinen kanta alkoholiin. Hän taisteli aikanaan "viinan lohikäärmettä" vastaan ja omaksui täysraittiuden. Vanhoillislestadiolaisten mukaan kristitty ei voi Jumalan sanan valossa nauttia tai myydä alkoholia missään muodossa.
Avioliitto.
Avioliitto on vanhoillislestadiolaisten mukaan miehen ja naisen välinen elinikäinen liitto. Uudelleenavioituminen hyväksytään vain siinä tapauksessa, että toinen aviopuolisoista kuolee. Kaikkea avioliiton ulkopuolista sukupuolielämää pidetään syntinä. Naimattomien edellytetään pidättäytyvän sukupuolielämästä. Uusimmassa SRK:n vuosikokouksen avioliittoa koskevassa kannanotossa korostetaan, että "avioliiton varsinaisena tehtävänä on suvun jatkaminen".;
Suhtautuminen televisioon.
Televisiosta keskusteltiin vuoden 1963 vuosikokouksessa ja päädyttiin siihen, että "ohjelmasisältönsä vuoksi televisio ei sovi kristittyyn kotiin". Televisiokysymys on noussut myöhemminkin esille, viimeksi vuoden 2006 suviseurojen tiedotustilaisuudessa. Tiedotusvälineille vastattiin, että vanhoillislestadiolaisuuden kielteinen kanta kotitelevisioon ei ole muuttunut.
Keskustelu televisiosta koulutuskäytössä nousi esille vuonna 1966. Tuolloin todettiin, että kaikki koulussa näytettävä opetusohjelma ei ole pahasta. Television käyttö opetuksen apuna havainnollistamisessa ei ole heidän mukaansa syntiä. Vanhoillislestadiolaiset lapset ovat kuitenkin pyytäneet vapautusta elokuva- ja teatterinäytöksistä. Kouluhallituksen kaikkiin kouluihin vuonna 1979 lähettämän kirjeen mukaan oppilas voidaan vapauttaa uskonnollisen vakaumuksen takia koulujen järjestämistä elokuva- ja teatteriesityksistä huoltajan niin halutessa.
Suhtautuminen syntyvyyden säännöstelyyn.
Ehkäisy nousi vanhoillislestadiolaisuudessa keskustelun aiheeksi vuosien 1945 ja 1967 puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksissa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko omaksui myönteisen kannan ehkäisyvälineiden käyttöön vuonna 1952. Kristityt pitivät ehkäisyä paljon nykyistä yleisemmin syntinä 1900-luvun alkuun saakka., mutta kovin ajankohtaiseksi asia tuli vasta 1900-luvulla, kun väestönkasvun ongelmat suurkaupungeissa käsrjistyivät ja toisaalta lääketieteellinen tietämys ihmisen lisääntymisestä alkoi levitä laajemmalle. Keskustelu ehkäisystä voimistui teollisuusmaissa.
Suomessa sotavuodet olivat raskaalla tavalla vähentäneet työvoimaa. Väestön määrän kasvattaminen nähtiin keskeisenä kansallisen menestyksen tekijänä. Myös vanhoillislestadiolaiset keskustelivat aiheesta, ja vuoden 1945 puhujienkokouksessa muodostettiin kanta, jonka mukaan lestadiolaiset eivät hyväksy syntyvyyden säännöstelemistä. "Lapsirajoitus on syntiä kaikissa muodoissaan". Kysymys ehkäisystä nostettiin kuitenkin erityisenä huomion aiheena esiin vasta ns. pappishajaannuksen jälkeen. Vuonna 1967 puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa liikkeen puhujat leimasivat ehkäisyn synniksi. Päätöstä perusteltiin viidennellä käskyllä ja ehkäisyä pidettin murhana. Myöhemmissä kannanotoissa on esitetty, että Jumala on elämän ja kuoleman Herra ja elämän luominen on hänen käsissään. Ihminen ei saa käyttää ehkäisyä, koska sillä ihminen vanhoillislestadiolaisen tulkinnan mukaan estää Jumalan luomistyötä. Myös aborttia pidetään syntinä.
Vanhoillislestadiolaisten perheet ovat usein suuria, koska kunkin perheen lapsiluvun uskotaan olevan ennalta Jumalan tiedossa ja hänen säätämänsä. Lapsia pidetään Raamatun mukaisesti Jumalan lahjoina, joita "saadaan eikä hankita". Nykyään muualla yhteiskunnassa suurta lapsilukua pidetään usein outona, ja tämä opetus nouseekin usein korostetusti esille, esimerkiksi tiedotusvälineissä.
Uskosta luopuminen.
Uskosta luopumista kutsutaan vanhoillislestadiolaisuudessa myös uskon kieltämiseksi. Vanhoillislestadiolaisen opin mukaan uskon voi kieltää sanoilla tai teoilla.
Tutkija Hanna Salomäen mukaan yhtä selkeää syytä liikkeen jättämiselle ei löydy, mutta hän arvelee, että tiukat normit, esimerkiksi "syntyvyyden säännöstelyn kielto", aiheuttavat ongelmia, jotka voivat muodostua syyksi erota liikkeestä. Myös liikkeen oppi itsestään ainoana pelastavana yhteisönä nousee hänen mukaansa usein esiin ja eroa yhteiskunnan valtavirtaan hän pitää suurena ja kasvavana. Saara Tuomaalan mukaan enemmän kuin uskosta, on kyse siitä, että syntyy johonkin kulttuuriin ja elää siinä. Jos siitä lähtee, identiteetti, elämäntapa, seksuaalisuus ja arvomaailma muuttuvat. Tuomaala kertoo, että vanhoillislestadiolaisuudessa oman yhteisön uskotaan olevan yhteydessä Jumalaan, kun taas muut eivät ole. Tästä syystä liikkeen jättäminen on suuri mullistus. Liikkeen sisäisten normien rikkojan katsotaan teoillaan jättäneen uskon ja hänen katsotaan kuuluvan niihin, jotka ovat matkalla helvettiin, Tuomaala jatkaa.
Erot muihin lestadiolaissuuntiin.
Lestadiolaisuuden olemassa olevien ryhmien sukupuu. Vuonna 2001 olemassa olleet lestadiolaisuuden haarat ja yksi sen jälkeen syntynyt lestadiolaisuuden haara. Hajaannuksista tarkemmin artikkelissa "Lestadiolaisuus".
Esikoislestadiolaisuudesta vanhoillisuus eroaa siinä, että ei uskota olevan mitään "esikoisten seurakuntaa", joka on maantieteellisesti sidottu herätyksen syntyalueille. Myös ajatus erillisestä hengellisestä hallituksesta eli "Lapin vanhimmista" torjutaan. Vanhoillisuudessa Laestadiuksella ei ole samanlaista asemaa opetusisänä kuin esikoisuudessa - esimerkiksi Laestadiuksen saarnoja ei lueta seuroissa. Esikoisuudessa esiintyvä opetus vaatetuksen ja sisustuksen yksinkertaisuudesta torjuttiin vanhoillisuudessa jo 1900-luvun vaihteessa. Esimerkiksi kravattia voi vapaasti käyttää vanhoillisuudessa, toisin kuin esikoisuudessa. Esikoislestadiolaisuuden perustajan Joonas Purnun mielestä vanhoillislestadiolaisilla oli synninpäästö liian löysässä.
Uusheräyksessä hyväksyttiin opetus lain kolmannesta käytöstä ja siihen liittyvät käytännöt, joita vanhoillislestadiolaiset eivät hyväksyneet. Uusheräyksen alkuaikoina vanhoilliset vastustivat erityisesti uusheräyksen käytäntöä, jossa anteeksiantoa pantattiin, eikä syntejä uskallettu julistaa anteeksi. Vanhoillislestadiolaisuudessa haluttiin säilyttää laaja kaikkien syntien anteeksianto, jota saarnattiin "seiniä myöten". Uusheräys oli saanut paljon vaikutteita körttiläisyydestä, ja he mm kielsivät pelastusvarmuuden mahdollisuuden.
Erikiinit eli Lyngenin suunnan edustajat uskovat että kasteessa tapahtuu uudestisyntyminen, ja ettei lapsilla ole elävää uskoa ennen kuin heidät on kastettu. Samanlaista oppia on esiintynyt mm elämänsanalaisilla sekä joillakin pikkuesikoisilla ja uusheränneillä, ja on esiintynyt myös huttulalaisilla ja Iin pappeinkokouksella vuonna 1885. Vanhoillislestadiolaiset sen sijaan uskovat että "hengellinen uudestaansyntyminen" voi tapahtua vain "äänellisen" synninpäästön kautta, joka vaikuttaa vain silloin kun sen julistaa henkilö jolla itsellä on Pyhähenki. Lisäksi vanhoillislestadiolaiset uskovat kuten kirkkoisä Irenaeus, että jokainen ihminen syntyy ensimmäisen kerran hengellisesti eläväksi jo olemassa olevaksi tulemisen hetkellä, eli hedelmöityksensä hetkellä. Lisäksi vanhoillislestadiolaiset uskovat että jos lapsi ei saa varttua "Jumalan valtakunnan armohoidossa", niin hän menettää elävän uskon suunnilleen varhaisnuoruudessaan, ellei kysymyksessä ole sellainen kehitysvammainen tai muu vastaava yksilö, joka säilyy lapsuuden uskossa myös ilman Jumalan valtakunnan armohoitoa vanhemmallekin iälle. Erkiinit ja vanhoillislestadiolaiset uskovat molemmat perisyntiin myös pienten lasten osalta, ja molemmat kannattavat myös lapsikastetta. Uudestikastamista on lestadiolaisuudessa esiintynyt vain joillakin haalilaisilla, mölleriläisillä ja heiskaslaisilla.
Pollarilaiset eivät pitäneet syntien erittelevää kertomista ripissä tarpeellisena. Vanhoillislestadiolaisuudessa syntien erittelevä tunnustaminen on tärkeä menettely hyvän omantunnon takia ja elävän uskon säilyttämiseksi. Pollarilaiset eivät myöskään hyväksyneet oppia kuolemansynneistä, eli he uskoivat että vaikka uskovainen tekisi mitä tahansa niin hän säilyy elävässä uskossa kunhan vain "uskoo". Vanhoillislestadiolaiset sitä vastoin uskovat niin että uskovainen voi kieltää uskon myös teoillaan, syyllistymällä johonkin kuolemansyntiin. Samanlaisia oppeja kuin pollarilaisuudessa, esiintyi myös mm simppalalaisuudessa, ansamaalaisuudessa ja samperilaisuudessa.
Rauhansanalaisuuteen eli pikkuesikoisuuteen verrattuna vanhoillisuus on opillisesti yhtenäisempi. Rauhansanalaisuus on erityisesti Pohjois-Amerikassa jakaantunut sisäisesti. Vanhoilliset pitävätkin sitä esikoisuuden, uusheräyksen, entisten haalilaisten ja entisten vanhoillisten sekaseurana. Rauhansanalaisuus on väljempi liike, eikä esimerkiksi television katsominen kotona aiheuta pahennusta. Rauhansanalaisilla esiintyi varsinkin alkuvaiheessa myös kielteistä suhtautumista vapaaseen evankeliumiin. Tämä näkyi mm rauhansanalaisuuden johtajan Pauli Rantalan toiminnassa, kun hän ei joskus suostunut julistamaan synninpäästöä sitä pyytävälle. Myös rauhansanalaisuutta edeltäneessä huru-brune-ryhmässä synninpäästöä usein pantattiin, kuten myös uusheräyksessä.
Elämänsanalaisuuden synnyttyä jouduttiin tekemisiin opillisten kysymysten kanssa. Erimielisyyksien aiheina olivat esimerkiksi seurakunnan rajat, sakramenttikysymykset, avaintenvalta-, sekä muutamat muut kysymykset. Samanlaisia oppeja kuin elämänsanalaisilla, esiintyy myös erikiineillä sekä joillakin pikkuesikoisilla ja uusheränneillä, ja on esiintynyt myös huttulalaisilla ja Iin pappeinkokouksella vuonna 1885.
Töröläläisyys ja siihen liittyneet näppäläisyys, morjärveläisyys ja sillanpääläisyys eroavat vanhoillislestadiolaisuudesta mm siten että televisio hyväksytään uskovaisen kodin huonekaluksi, ja hyväksyvämpi eli "liberaalimpi" suhtautuminen on myös moniin muihin asioihin, joita vanhoillislestadiolaisuudessa pidetään syntinä tai uskonelämälle vahingollisena. Esimerkiksi töröläläiset suhtautuivat sallivasti esiaviolliseen seksiin, vaikkakin myös he pitivät sitä periaatteessa syntinä. Hajaannuksiin johti myös se etteivät he suostuneet parannukseen vääristä hengistä, kuten kososlaisesta hengestä. Esimerkiksi entisillä kososlaisilla ja Walter Törölällä oli sellainen käsitys että uskovainen saattoi syyllistyä Pyhän Hengen pilkkaan jos teki parannuksen väärästä hengestä. Töröläläisillä esiintyi myös sellainen "harhaoppi", jonka mukaan paikallisseurakunnan kannanotot olisivat koko "Jumalan valtakunnan" kannanottoja.
Vanhoillislestadiolaisuudesta ja alkulestadiolaisuudesta on eronnut paljon muitakin pieniä ja suurempiakin suuntauksia (esimerkiksi leskisläisyys ja narvalaisuus) hyvin moninaisista syistä.
Yhteisöllisyys.
Vanhoillislestadiolaisuus on voimakkaasti yhteisöllinen herätysliike. Liikkeen sisällä on muun muassa omat tervehdystapansa: tervehdittäessä sanotaan "Jumalan terve!" ja hyvästellessä "Jumalan rauhaan!". Tätä tervehdystä käytetään muista lestadiolaisuuden suunnista poiketen vain samanuskoisten kesken. Kuten nuoret yleensä, myös lestadiolaisnuoret saattavat hakeutua samanmielisten seuraan, tässä tapauksessa toisten vanhoillislestadiolaisten joukkoon. Kuitenkaan ei ole tarkoituksellinen tavoite eristäytyä ulkomaailmasta, vaan yhteydenpitoa liikkeen ulkopuolistenkin kanssa halutaan pitää myös yksilötasolla. Tähän kehottavat Jeesuksen sanat "maan suolana" olemisesta. Samoin avoimemmalla suhtautumisella vältetään väärinkäsityksiä.
Vanhoillislestadiolaisilla on tapana valita aviopuolisonsa toisten vanhoillislestadiolaisten joukosta (katso: endogamia). Avioliiton ulkopuolisista sukupuolisuhteista pidättäytymisen vuoksi avioliitot solmitaan usein melko nuorina verrattuna nyky-yhteiskunnassa vallitsevaan käytäntöön. Avioliittoa pidetään Jumalan säätämänä pyhänä asiana ja sen katsotaan liittävän avioparit toisiinsa kuolemaan saakka.
Yhteisöllisyyttä lisäävät monet yhteiset tapahtumat kuten seurat rauhanyhdistyksillä ja kodeissa, suviseurat, päiväkerhot ja pyhäkoulut. Jo pienille lapsille opetetaan liikkeen opetuksia ja heitä halutaan kasvattaa ja ohjata pysymään samassa uskossa. Kaikesta yhteisöllisyydestä huolimatta vanhoillislestadiolaiset korostavat, että vain omakohtaisella uskolla pelastuu.
Kaanaan kieli.
Kuten yhteisöissä aina, vanhoillislestadiolaisillakin on oma kielen vivahteensa, jota he kutsuvat "Kaanaan kieleksi". Vaikka tämä käsite on tuttu erityisesti vanhoillislestadiolaisuudesta, sitä käytetään eräissä muissakin kristillisissä suuntauksissa, mm. helluntailaisuudessa, mutta eri yhteisöjen kaanaan kielissä on paljon eroja. Juuri vanhoillislestadiolainen kaanaan kieli koostuu muutamista Raamattuun perustuvista sanoista ja sanonnoista, esimerkiksi "käydä armolähteen luo" (pyytää synnit anteeksi). Ulkopuolisen saattaa olla vaikea ymmärtää saarnoja, varsinkin pitkään saarnanneiden saarnamiesten puhetta. Niissä viljellään mielellään erilaisia kielikuvia, jotka pohjautuvat pääasiallisesti Raamatun tekstiin.
Kaanaan kielen viljely ei ole itsetarkoitus, mistä esimerkkinä on suviseuroihin järjestetty referointipalvelu, jossa toimittajat kuuntelevat puheet tarkasti ja perkaavat sieltä pois kaanaankieliset kokonaisuudet. Näin ulkopuolisen on helpompi ymmärtää saarnan perusidea. Vanhoillislestadiolaiset käyttävät usein Raamattunaan vuoden 1878 evankelis-luterilaisen kirkon virallisen painoksen mukaista käännöstä, joka pohjautuu Bibliaan eli Antti Litzeliuksen käännökseen vuodelta 1776. Syynä on käsitys siitä, että myöhemmissä käännöksissä on enemmän epätarkkuuksia. Bibliasta katsotaan myös välittyvän parhaiten uskonpuhdistuksen keskeisiä periaatteita. Monet saarnaajat käyttävät kuitenkin saarnoissaan monia eri käännöksiä, esimerkiksi vuoden 1992 käännöstä.
Julkaisutoiminta.
SRK:n kustannustoiminta alkoi vuonna 1906 kun edeltäjä Lähetystoimen päätoimisto julkaisi 16-sivuisen perustuskokouksen pöytäkirjan. Julkaisutoiminta on jaoteltu kirjoihin, lehtiin ja äänitteisiin. Liike ei juuri ottanut kantaa julkisuudessa olleisiin väitteisiin ennen 1980-lukua. Liike katsoi ajautuneensa pakkotilanteeseen ja vuonna 1980 ryhdyttiin avoimempaan tiedotuspolitiikkaan. Esimerkiksi suviseuroihin kutsuttiin toimittajia. Myös Internet-sivut, vuosikirjat ja kannanilmaisut ovat osa nykyistä avoimuutta.
Kirjat: Alussa julkaisutoiminta painottui lähinnä erilaisten kokousten pöytäkirjoihin, Raamattuun ja laulukirjoihin. Tärkein painettava kirja on vanha kirkkoraamattu eli Biblia. Sitä on painettu vuodesta 1923 lähtien ja painoksia on otettu yli 120 000. Nykyään vuosittaisia kirjajulkaisuja ovat "SRK:n vuosikirja" sekä suviseurajulkaisu. Kirjat jakautuvat aihealueittain Raamattuihin, laulukirjoihin, hartaus- ja opillisiin kirjoihin, runokirjoihin, kertomuskirjoihin, historiankirjoihin, opetuskirjoihin ja muihin kirjoihin. Vuodessa julkaistaan noin 8–10 kirjaa. Vaikka Suomessa yksityisten yritysten, yhdistysten ja säätiöiden kirjanpito ei ole julkista, SRK on julkaissut vuosittaisissa suviseurakirjoissa omat tilinpäätöstietonsa.
Lehdet: "Päivämies", "Siionin kevät" ja "Siionin lähetyslehti" ovat SRK:n julkaisemia lehtiä. SRK:n pää-äänenkannattaja "Päivämies" ilmestyy keskiviikkoisin. Sen levikki on noin 23 200. Lehti kertoo vanhoillislestadiolaisuudesta ja sen toimintaympäristöstä sekä ottaa rakentavasti kantaa keskeisiin yhteiskunnallisiin ja kirkollisiin kysymyksiin. Lehti on poliittisesti sitoutumaton ja tarkoitettu kaikkien luettavaksi. "Siionin kevät" on hengellinen lastenlehti, jonka sisältöä ovat lapsille ymmärrettävässä muodossa olevat artikkelit Raamatun kirjoituksista, lasten puheet ja piirrokset sekä lasten kirjepalsta. "Siionin lähetyslehti" on SRK:n vanhin lehti. Lehteä on julkaistu vuodesta 1912 lähtien. Se kertoo vanhoillislestadiolaisten opetuksesta ja toiminnasta sekä lähetystyöstä. Lehtiä julkaistaan myös äänilehtinä. Jouluisin julkaistaan myös "Siionin joulu" -lehti. Kaikissa edellä mainituissa lehdissä on lähes joka numerossa jokin artikkeli englanniksi, ruotsiksi tai venäjäksi.
Pohjois-Amerikassa LLC julkaisee kahta lehteä: "The Voice of Zionia" ja "The Shepherd's Voicea". Kirjoitukset ovat englanniksi, espanjaksi ja ranskaksi.
Äänitteet: Ensimmäisiä äänitteitä olivat vuonna 1976 ilmestyneet Siionin laulu- ja suviseurasaarnakasetit. Vuodesta 1976 vuoteen 2003 on suviseuroista julkaistu saarnakasettisarja, ja vuodesta 2004 CD-levysarja. Kaikki Siionin laulut julkaistiin 24 osan kasettisarjassa, jonka osat julkaistiin vuosina 1976–1988. Vuodesta 1993 SRK on julkaissut myös CD-levyjä, mutta tällöinkin osa äänitteistä julkaistiin ainoastaan kasettina. Ensimmäiset kolme CD-levyä olivat pääosin uudelleenmasteroitua tavaraa. Äänilehdet ilmestyivät kasetteina vielä vuonna 2004. Kasettien julkaisu loppui vuoden 2005 alusta. Nykyisin äänitteet julkaistaan kasettien sijasta CD-levyinä. Vuosittain julkaistaan noin 3–4 lauluäänitettä.
Siionin laulut on vanhoillislestadiolaisten laulukokoelma. Sitä on käytetty vuodesta 1916. Se on käännetty englanniksi, saksaksi, venäjäksi ja viroksi. Siionin laulujen kokoelmaa on viimeksi kartutettu vuonna 2006, jolloin ilmestyi siionin laulujen yhteydessä käytettävä lisälauluvihko.
Yhdistykset.
Lestadiolaiset perustivat ensimmäiset rauhanyhdistykset jo 1800-luvulla. Nimi "rauhanyhdistys" tulee Raamatun sanoista: "hän on meidän rauhamme" ja se tarkoittaa Jeesuksen omilleen antamaa rauhaa. Suurimmat rauhanyhdistykset sijaitsevat Oulussa, Helsingissä, Jyväskylässä sekä Tampereella. Rauhanyhdistykset kuuluvat Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistykseen. Suomessa rauhanyhdistyksiä on 196, Venäjällä 8, Ruotsissa 5, Norjassa ja Virossa kummassakin yksi.
Lähetystoiminta.
Vanhoillislestadiolaisuus on levinnyt kaikkialle Suomeen. Sen vahvinta kannatusaluetta on silti edelleen Pohjois-Suomi eli Lappi, Pohjanmaa ja Koillismaa. Etelä-Suomessa eniten toimintaa on Helsingin, Turun ja Tampereen seuduilla. Kirkon nelivuotisraportin mukaan vanhoillislestadiolaisilla oli toimintaa kahdessa seurakunnassa kolmesta ja säännöllistä eli kuukausittaista toimintaa kolmanneksessa. Oulun hiippakunnassa toimintaa oli kerran kuukaudessa peräti 91% alueen seurakunnista. Vanhoillislestadiolaisilla on myös omat toimitilat 75% Oulun hiippakunnan seurakunnista. Oulun hiippakunnan jälkeen eniten toimintaa on Lapuan hiippakunnassa. Kattojärjestöllä Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksellä on 199 omaa rekisteröityä paikallisyhdistystä, joissa pidetään seuroja viikoittain tai useammin. Yleisimpiä seurapäiviä ovat sunnuntai, lauantai ja keskiviikko. Muuta toimintaa on muuna aikana.
Seurat.
Vanhoillislestadiolaiset järjestävät seuroja Suomessa ja ulkomailla. Vanhoillislestadiolaisten seurat ovat hartaustilaisuuksia, joissa lauletaan Siionin lauluja ja virsiä, minkä jälkeen saarnaavat vanhoillislestadiolaiset papit tai maallikkosaarnaajat. Saarnoja pidetään yleensä kaksi, ja niiden välissä on väliaika, jolloin on kahvitarjoilu ja yleistä seurustelua. Seurapuheen johdannoksi saarnaaja lukee Raamatusta katkelman, jonka hän sitten selittää seurakunnalle. Saarnoja ei yleensä kirjoiteta etukäteen, vaan rukoillaan, että Jumala antaa puhuttavaa Pyhän Hengen kautta. Seuroja pidetään pääasiassa pari kolme kertaa viikossa rauhanyhdistyksissä ja epäsäännöllisemmin kirkoissa, seurakuntataloissa, kodeissa, sairaaloissa ja vankiloissa. Suurempia seuratapahtumia ovat suviseurat, juhannusseurat, maakunnalliset kesäseurat (Alajärvi, Kolari, Ivalo, Jämsä, Ranua ja Reisjärvi) ja opistoseurat. Niiden ajankohdat löytyvät seurakalenterista. Vuosittain Suomessa järjestetään noin 12 000 seuratilaisuutta ja ulkomailla SRK järjestää noin 500 seuratilaisuutta. Suomessa on noin 30 seuratilaisuutta jokaista päivää kohti. Seuratilaisuudet ovat kaikille avoimia. Seurakuntia palvelee noin 120 pappia ja 780 maallikkosaarnaajaa. Pohjois-Amerikassa seurakuntia palvelee noin 68 saarnaajaa, joista suurin osa on maallikkosaarnaajia.
Suviseurat.
Suviseurat ovat vuosittainen seuratapahtuma. Suviseurat ovat jatkoa 1800-luvulla järjestetyille Lannavaaran kokouksille. Ne pidetään yleensä kesä-heinäkuun vaihteessa ja niiden pitopaikka vaihtelee vuosittain. Vuonna 2009 ne pidettiin Oripäässä. Suviseuroihin kokoontuu yleensä noin 70 000 ihmistä. Tilaisuus on avoin lähetystapahtuma ja sinne on vapaa pääsy. Osa ihmisistä vierailee paikalla autolla, mutta suuri osa majoittuu alueelle asuntovaunuihin, -autoihin sekä telttoihin. Peruspalvelut on pyritty turvaamaan siten, että suviseura-alueelta ei tarvitse poistua. Tärkein ohjelma ovat seurapuheet, joita pidetään yli 30. Saarnojen välillä lauletaan virsiä ja siionin lauluja. Suviseuroissa järjestetään myös ehtoollinen, sekä jumalanpalvelus. Suviseuroissa toimii suviseuraradio ja myös internetin kautta voi kuunnella seuroja.
Muu toiminta.
Vaikka seurat ovat päätoimintamuoto, järjestetään jokaiselle ikäluokalle omanlaista toimintaa: eläkeläiskerhoista päiväkerhoon. Järjestetään myös erilaisia virkistymisleirejä ja kursseja. Kaikissa tapahtumissa pääasiana on uskonelämän hoitaminen. Toimintamuodot vaihtelevat paljon alueittain. Lapsi- ja nuorisotyöhön kuuluvat yläkouluilta, raamattuluokka, pyhäkoulu ja päiväkerho. Näitä tilaisuuksia pidetään vuodessa noin 19 300.
Raamattuluokka.
Raamattuluokassa perehdytään Raamattuun. Raamattuluokassa käyvät ovat iältään 10–15-vuotiaita. Opettajille järjestetään koulutustapahtumia noin 200 vuodessa. Raamattuluokkalaisia on noin 5 800.
Ulkolähetystyö.
Vanhoillislestadiolaisuus tekee ulkolähetystyötä useassa maassa. Kuva on Perhon suviseuroista 2005.
Vanhoillislestadiolaisuus EuroopassaVanhoillislestadiolaisuutta esiintyy vihreällä väritetyissä Venäjän federaatiosubjekteissa (8-9 federaatiosubjektissa). Karjalan tasavallassa, Leningradin alueella, Pietarin liittokaupungissa, Pihkovan alueella, Tverin alueella, Moskovan liittokaupungissa, Moskovan alueella(?), Saratovin alueella ja Samaran alueella.
Lisääntyneen kansainvälisyyden ja muuttoliikkeen ansiosta vanhoillislestadiolaisuus on levinnyt ulkomaille. Erityisesti 1990-luvun jälkeen lähetystyö laajeni merkittävästi. Vanhojen lähetysmaiden lisäksi on tullut uusia alueita. SRK tekee lähetystyössä yhteistyötä ulkomailla toimivien sisarjärjestöjensä kanssa.
Lähetystyössä ajatellaan, että Jumala suo herätyksen aikoja, eikä lähetystyötä tehdä varsinaisena käännytyksenä. Yleensä lähetystyö aloitetaan, kun uskotaan olevan etsikonaika eli kun kohdealueella arvioidaan olevan vastaanottavaisia heränneitä. Sisälähetystä pidetään tärkeänä, sillä sanaa uskotaan eniten kaivattavan kuitenkin omien keskuudessa. Ruotsissa, Unkarissa, Virossa ja Venäjällä toimii vanhoillislestadiolaisia kirkon viroissa, esimerkiksi kirkkoherroina, kappalaisina ja pappeina. Keniassa, Ruotsissa, Saksassa, Togossa ja Venäjällä toimii paikallisia maallikkosaarnaajia. Varsinaisia päätoimisia lähetystyöntekijöitä SRK:lla ei Suomen ulkopuolella ole.
Iso-Britannia.
Seuroja järjestetään erityisesti Lontoon merimieskirkon tiloissa. Kävijöitä on keskimäärin noin 60–120.
Ruotsi.
Lestadiolainen herätys alkoi Ruotsista 1800-luvulla, mutta nykyään Ruotsissa on lestadiolaisia paljon vähemmän kuin Suomessa. SRK järjesti seuroja Ruotsiin 1960-luvulle asti, jolloin perustettiin Ruotsin apulähetystoimikunta (Ruotsin Rauhanyhdistykset), jonka vastuulle seurojen järjestäminen siirrettiin. Se toimi 1970-luvulle asti, jolloin perustettiin Ruotsin rauhanyhdistysten keskusyhdistys (SFC, Sveriges Fridsföreningars Centralorganisation). Seuroja järjestettiin eripuolilla Ruotsia ja SRK:n puhujat saattoivat viipyä saarnamatkalla kolme viikkoa yhtä mittaa. Eteläisimmät seuratilaisuudet olivat Skånessa. Nykyään Ruotsissa toimivat Boråsin, Mälarenlaakson, Norrbottenin, Taalainmaan ja Tukholman alueiden rauhanyhdistykset. Ruotsissa on noin tuhat vanhoillislestadiolaista. Ruotsissa järjestetään vuosittain suviseurat.
Saksa.
Lestadiolaisuus saapui Saksaan 1950-luvulla. Nykyisin siellä on vakituista seuratoimintaa. Seurakaupunkeja ovat: Hagen, Bönen, Herzlake, Frankfurt, Berliini, München ja Dettmold.
Togo.
Togoon vanhoillislestadiolaisuus levisi Ruotsista 1990-luvulla. Nykyään seurakuntaan kuuluu noin 350 henkeä. Pääkaupunkiin Lomèèn rakennettiin kirkko vuonna 2002. Togossa toimii paikallisia maallikkosaarnaajia. Suuri osa vanhoillislestadiolaisista on peräisin ewe-heimosta. Kielinä käytetään englantia, eweä ja ranskaa. Kaupunkeja joissa järjestetään seuroja ovat: Atime, Badou, Kessibo-Wawa, Kpalimè, Lomè, Tsèvie ja Tschekpo.
Venäjä.
Venäjälle lestadiolaisuus levisi 1860-luvulla. Vanhoillislestadiolaisia on sen jälkeen löytynyt erityisesti Karjalasta ja Pietarin lähistöltä. Venäläisten usko säilyi Neuvostoliiton ajan ja sen romahdettua he ottivat yhteyttä kirjeitse Suomeen etsien uskonystäviä. Kirje vaelsi Suomessa yli kaksi vuotta ja viimein se päätyi vanhoillislestadiolaisten käsiin. He ottivat sähkeellä yhteyttä paikallisiin ja näin kadonnut yhteys palautui. Nykyisin Venäjällä toimivat Pietarin, Petroskoin, Pesotshnyn, Koiviston, Viipurin, Moskovan, Samaran ja Tverin rauhanyhdistykset.
Amerikka.
Ensimmäisen kerran lestadiolaisuus levisi Yhdysvaltoihin 1860-luvulla. Nykyään Yhdysvalloissa ja Kanadassa toimii vanhoillislestadiolaisten kirkko Laestadian Lutheran Church. Sillä on 29 seurakuntaa Pohjois-Amerikassa. Seurakunnat sijaitsevat seuraavissa osavaltioissa: Arizona, Colorado, Connecticut, Florida, Illinois, Michigan, Minnesota, Pohjois-Dakota, Oregon, sekä Washington. Pohjois-Amerikassa on noin 5 000–6 000 vanhoillislestadiolaista. Pohjois-Amerikassa järjestetään vuosittain kesä- ja talviseurat.
Eri maiden vanhoillislestadiolaiset järjestävät seuroja 16 maassa: Ecuadorissa, Espanjassa, Isossa-Britanniassa, Kanadassa, Keniassa, Latviassa, Norjassa, Ruotsissa, Saksassa, Suomessa, Sveitsissä, Togossa, Unkarissa, Venäjällä, Virossa ja Yhdysvalloissa.
Radio- ja Internet-lähetystyö.
Vanhoillislestadiolaiset lähettävät seuroja lähiradioissa vaihtelevina aikoina. Myös jokavuotisissa suviseuroissa toimii suviseuraradio, joka tavoittaa noin kolme miljoonaa suomalaista. Se lähettää kaikki suviseurasaarnat, sekä tuottaa erilaista ohjelmaa väliajalle. YLE Radio 1 radioi suviseuroista vuosittain kaksi saarnaa. Seuroja ajoittain lähettäviä radioasemia on kuusi Järviradio, Radio Kajaus, Radio Moreeni, Radio Pooki, Radio Pro ja Helsingin lähiradio. Ne tavoittavat noin 3,5 miljoonaa suomalaista.
ja rauhanyhdistykset lähettävät sunnuntaisin seuroja Internetin kautta. Kaikki Rauhanyhdistyksellä pidettävät seurat on lisäksi kuunneltavissa puhelimitse ja Internetistä. Kahden vuoden suviseurasaarnat ovat kuunneltavissa Internetin kautta. Niitä löytyy myös englanniksi, ruotsiksi, saksaksi, venäjäksi ja viroksi tulkattuina. Myös Laestadian Lutheran Church lähettää seuroja Internetin kautta. Saarnat ovat englanniksi, mutta ne on tulkattu joskus myös suomeksi. Nykyisin internetistä löytyy arkistoituja saarnoja.
Opistot ja leirikeskukset.
Vanhoillislestadiolaisilla on kolme kansanopistoa: Jämsässä, Reisjärvellä ja Ranualla. Kristilliset perusarvot ovat opistoissa keskeisessä asemassa. Opistoilla on vuoden kestoisia linjoja: valittavana on esimerkiksi kielilinjoja, viestintälinjoja ja kädentaitojen linjoja. Kullakin opistolla on omat erikoispainotuksensa. Jämsän kansanopisto on painottunut musiikkiin, Ranuan kansanopisto viestintään ja Reisjärven kansanopisto luontoon. Opistoilla järjestetään lisäksi erilaisia lyhyt- ja viikonloppukursseja sekä vuosittaiset opistoseurat.
SRK:lla on käytössään leirikeskuksia eri puolilla Suomea, muun muassa Haapajärvellä, Hankasalmella, Kuusamossa, Oitissa, Rovaniemellä ja Siikajoella. Vuosittain näissä keskuksissa pidetään useita leirejä kuten rippikoululeirejä, virkistysleirejä, poika- ja tyttöleirejä, isät ja pojat -leirejä, äidit ja tytöt -leirejä ja hiihtoleirejä.
Julkisuuskuva.
Vanhoillislestadiolaisuus nousi julkisuuteen 1930-luvulla, kun siitä irronnut korpelalaisuus kiinnosti tiedotusvälineitä. 1960-luvulla julkisuudessa käsiteltiin liikkeestä eronnutta Elämän sana-ryhmittymää. 1970-luvulla liike nostettiin julkisuuteen erityisesti naispappeuskeskustelussa. Erityisesti vuosina 1978–1980 vanhoillislestadiolaisuus joutui negatiivisen julkisuuden kohteeksi. Kuohunta synnytti vilkasta kirjoittelua erityisesti Kotimaa-lehteen, Helsingin Sanomiin ja Kalevaan. Kuohuntaa aiheuttivat hoitokokoukset. Heti 1980-luvun alussa vanhoillislestadiolaisuus alkoi kehittää tiedotustoimintaansa ja avasi esimerkiksi suviseurat näkyvästi toimittajille, sekä myöhemmin Internetiin avattiin SRK:n kotisivut. 1980-luvun alku ja erityisesti vuosi 1984 eivät olleet julkisuudessa negatiivisia. Vanhoillislestadiolaisuuden tiedotustoiminnan aktivoituminen näkyi tuolloin sanomalehdissä.
Yksi sitkeimmistä 1970-luvulla syntyneistä urbaanilegendoista on myytti ikkunallisista pesukoneista. Sen mukaan vanhoillislestadiolaisuudessa on kielletty ikkunallisen pesukoneen käyttö, etteivät miehet voisi nähdä naisten alusvaatteita ikkunan läpi. Pesukonemyytti putkahti esille vuoden 1981 suviseurojen tiedotustilaisuudessa. Vuonna 1996 Opetushallitus julkaisi kirkkohistorian cd-romin, jossa luki: "... Liikkeestä tekee tunnusomaisen ja tietyllä tapaa mainetta saavuttaneen sen torjuva suhtautuminen muun muassa televisioon, ikkunaverhoihin ja jopa pesukoneiden muovi-ikkunoihin". Palautteen takia Opetushallitus poisti sen pikaisesti valikoimistaan. Pesukonemyytti ylitti myös kansainvälisen uutiskynnyksen.
Erityisesti suviseuroissa tapahtuva tiedottaminen monipuolistui 1980-luvulla. Vuonna 1971 suviseuroihin avattiin tiedotuskeskus tiedotusvälineille. Koska vanhoillislestadiolaisuudesta oli 1970-luvun lopussa esitetty monia virheellisiä käsityksiä, tiedotettiin Keminmaan suviseuroissa vuonna 1980 avoimesti. Tiedotustilaisuuksia pidettiin joka päivä ja seuravieraita kehotettiin vastaamaan tiedotusvälineiden kysymyksiin. Kyseiset suviseurat saivatkin laajaa julkisuutta tiedotusvälineissä. Tiedotusvälineet olivat runsaana paikalla myös seuraavan vuoden suviseuroissa. Vuoden 1983 suviseuroille osallistui noin 30 toimittajaa ja he kirjoittivat 62 sivua 20:een eri sanomalehteen. Seuraavana vuonna ilmestyivät tiedotusoppaat median avuksi. Vuoden 1984 aikana vanhoillislestadiolaisuudesta kirjoitettiin noin 320 artikkelia eri lehdissä. Suviseuroista kerrottiin televisiossa ensimmäistä kertaa vuonna 1985. Vielä vuoden 1986 suviseurojen keskeiseksi teemaksi nousi vanhoillislestadiolaisuuden puolustautuminen sitä vastaan esitettyjä syytöksiä vastaan.
Vanhoillislestadiolaisuudesta on tehty televisiodokumentteja. Esimerkiksi: "Matkalla taivaskotiin" (2000), "Kuuma kesä: Enkelten varjeluksessa" (2000), "Maailmassa" (2003), "Ainoa oikea Jumala" (1997) ja Hannu Karpon "Syntisin silmin" (1981).
Voitto Savelan mukaan liike pyrkii avoimen tiedottamisen avulla saamaan myönteistä julkisuutta.
Kritiikki.
Vanhoillislestadiolaisuutta ovat kritisoineet sekä evankelis-luterilainen kirkko, valtiollisen perustuslain ja tasa-arvolainsäädännön asiantuntijat sekä tähän liittyvät valiolliset toimijat sekä yksittäiset kristityt herätysliikkeen sisällä ja ulkopuolella. Kirkon taholla vakavin kritiikki on kohdistunut ekslusiiviseen "yhden uskon" oppiin, itse asiassa jo 1800-luvun lopulta lähtien nykypäivään saakka. Viime vuosina Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa esimerkiksi Kotimaa-lehden päätoimittaja Olli Seppälä ja teologian tohtori Kari Kuula ovat pitäneet ristiriitaisena, että kirkon sisällä toimii herätysliike, joka avoimesti kyseenalaistaa luterilaisen kristinopin mukaisen opetuksen pelastuksesta, kasteesta ja seurakunnasta.
Herätysliikkeen oman jäsenistön piirissä on esitetty uskonkäsitykseen liittyvää opillista kritiikkiä, erityisesti raamattukäsitykseen ja seurakuntaoppiin sekä elämäntapanormeihin liittyen.
Kun vanhoillislestadiolaisuuden piirissä alkoi paljastua useita lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia vuonna 2010, ne herättivät liikkeen sisällä keskustelua siitä, onko herätysliikkeen omissa toimintatavoissa mekanismeja, jotka luovat tilaa rikoksille ja niistä vaikenemiselle. Internet-keskustelujen vilkastuttua on alettu vaatia myös avointa ja vapaata keskustelua ilman pelkoa painostetuksi joutumisesta.
Nuoremman polven teologit ovat nostaneet kysymyksenalaiseksi myös naispappeuden torjuvan SRK:n päätöksen vuodelta 1986, sen jälkeen kun evankelis-luterilainen kirkko päätti tiukentaa virkakäsityksen noudattamista ja olla jatkossa vihkimättä virkaan pappeja, jotka torjuvat naispappeuden.
Kun vanhoillisletadiolaiset kirkolliskokousedustajat asettuivat kannattamaan kirkolliskokouksessa samasukupuolisten parien puolesta rukoilemisen sallimista, ratkaisu herätti laajaa kritiikkiä liikkeen sisällä.
Vanhoillislestadiolaisuudessa harjoitettu sisäinen kuri ja ns. hoitokokous -käytäntö ovat herättäneet julkista kritiikkiä. Arvostelussa kyseistä menettelyä pidetään sekä sinänsä epäluterilaisena että hengellisenä painostuksena ja väkivaltana. Hoitokokousten ihmissuhteita pirstovat seuraamukset ovat järkyttäneet monia (esimerkiksi tv-toimittaja Hannu Karpo ja teologi ja pappi Päivi Aikasalo. Arkkipiispa Jukka Paarma nosti esiin kirkon toivomuksen hengellisestä väkivallasta luopumisesta ja avoimemmasta sisäisestä keskustelusta suviseurojen juhlapuheessaan vuonna 2009.
Herätysliikkeen sisällä on esitetty toivomuksia SRK:lle hoitokokouksiin liittyvän väkivallan selvittämisestä esim. riippumattoman tutkimuksen avulla. Myös Oulun yliopiston historian professori Jouko Vahtola, dosentti Seppo Lohi, dosentti Mauri Kinnunen ja Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Jouko Talonen ovat esittäneet julkisuudessa, että 1970–80-luvulla järjestettyihin hoitokokouksiin liittyvät asiat tutkittaisiin. Vuonna 2010 Lapin yliopistossa käynnistettiin Suomen Akatemian rahoittama vanhoillislestadiolaisuuden yhteiskunnallista valtaa koskeva tutkimushanke, jonka osana tutkitaan myös hoitokokouskokemuksia. Hanketta johtaa PhD Mika Luoma-aho. TT Mikko Ketola Helsingin yliopistosta on tutkinut hoitokokouksiin liittyen kysymystä SRK:n julkisesta anteeksipyynnöstä.
Liikkeen johto on puolustautunut hengellistä väkivaltaa koskevia syytöksiä vastaan nimittämällä hoitokokoukouksia "sielunhoidoksi", mutta kriitikot ovat kyseenalaistaneet tämän, viitaten evankelis-luterilaisen kirkon sielunhoitokäytäntöön ja määrittelyyn kristillisestä sielunhoidosta, jota hoitokokoukset eivät heidän mukaansa täytä (vapaaehtoisuus, sielunhoitoa tarvitsevan henkilön aloitteellisuus, kahdenkeskisyys sekä luottamuksellisuus ja vaitiolovelvollisuus).
Vanhoilislestadiolaista liikettä on arvosteltu myös patriarkaalisuudesta. Liikkeen keskusyhdistyksen, Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys ry.:n johtokuntaan (nykyisin 24 jäsentä) ei ole valittu koskaan yhtään naista sen yli sadan toimintavuoden aikana. Naisia ei hyväksytä puhujiksi, eikä vanhoillislestadiolaisuus hyväksy naispappeutta. Naisiin myös muilla elämänalueilla kohdistuvaa kontrollia on arvosteltu julkisuudessa. Ihmisoikeusliitto ja Tasa-arvoasiain neuvottelukunta ovat todenneet v. 2009, että liikkeen ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuslainsäädäntöä, johon Suomi on kansainvälisesti sitoutunut.
Vanhoillislestadiolaisia on moitittu hengellisesti ylpeiksi, ja heidän on sanottu pitävän itseään muita parempina ihmisinä. Heitä on syytetty jopa antinomismista runsaan anteeksiannon takia, kun he "antavat anteeksi seiniä myöten". Syntien anteeksi saamista on pidetty liian helppona. Vanhoillisuudessa on monesti todettu, että he antaisivat synnit anteeksi "seinien ulkopuolellekin", jos vain muut haluaisivat.
Internetin keskustelupalstoilla lestadiolaisuutta arvostellaan siitä, että naiset alistetaan synnytyskoneiksi. 70-luvulla Helsingin Sanomissa kirjoitettiin tapauksista, joissa lääkäri oli ehdottanut lestadiolaisnaisille sterilisaatiota huonon terveyden vuoksi, mutta rauhanyhdistys ei ole antanut siihen lupaa, jolloin äiti kuoli tultuaan jälleen raskaaksi.
Lestadiolaisia on syytetty toisten asioihin sekaantumisesta, kun he itse ajattelevat toimivansa Kristuksen kirkkolain mukaan. Vanhoillislestadiolaiset saarnaajat korostavat usein kuuliaisuutta "seurakuntaäidille".
Tutkija Aini Linjakumpu on kritisoinut liikettä siitä, että vaikka liikkeen yhtenäisyys rakentuu uskonnollisten määräysten, kuten televisio- ja ehkäisykiellon varaan, ei ole olemassa luetteloa synneistä, vaan synti määräytyy yhteisön sisällä. Linjakummun näkemyksen mukaan tämä mahdollistaa yhteisön johtajavaltaisessa rakenteessa vallankäytön muihin yhteisön jäseniin. Lestadiolaisuus, kuten muutkin suljetut uskonnolliset yhteisöt yleensä, on Liljakummun mukaan selkeä hierarkkinen organisaatio, jossa liikkeen johtajat määrittelevät uskonnollisen sanoman tulkinnan ja valvovat jäsenten toimintaa. Suljettu yhteisö rakentuu myös etäisyyden ottamiseen muihin uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja kulttuureihin. Liikkeen opillinen käsitys kieltää niiden pelastumisen, jotka eivät ole heidän kanssaan samassa uskossa ja opissa.
Tutkija Aini Linjakumpu toteaa, että koska synnistä ei ole olemassa ehdotonta totuutta, toisten uskovaisten syntisyys on muiden uskovien tulkinnan varassa. Käytännössä vanhoillislestadiolaisen liikkeen johtajat ovat yhteisön puhtauden ja opin ylimpiä vartijoita. Hierarkian kautta puhdasoppisuus laskeutuu myös liikkeen alimmille tasoille.
Toimittaja Marjo Valtavaaran mukaan vanhoillislestadiolaisuudessa on kasvavaa tyytymättömyytta uskonnon ulkoisia "sääntöjä" kohtaan. Tyytymättömyys purkautuu lähinnä pienissä piireissä ja internetin keskusteluissa, koska Valtavaaran mukaan julkista kritiikkiä ei liikkeen piirissä uskalleta esittää. Toisinajattelijat haluaisivat "puhdasta luterilaista uskoa" ilman heidän säännöiksi kokemiaan "armoneuvoja".


Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirja.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirja on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon laulukirja, joka koostuu virsistä. Nykyisessä virsikirjassa on 632 virttä.
Historia.
Ensimmäisen suomenkielisen virsikirjan toimitti ehkä vuonna 1583 Jacobus Finno eli Jaakko Suomalainen, toisen Maskun kirkkoherra Hemming, ehkä vuonna 1605. Vuonna 1701 ilmestyi piispa Johannes Gezelius nuoremman johdolla valmisteltuna ja Eerik Cajanuksen toimittamana niin sanottu Vanha virsikirja. Sen esikuvana oli vuonna 1695 ilmestynyt ruotsinkielinen virsikirja. Sitä samoin kuin sen ruotsinkielistä esikuvaa käytettiin Suomessa, kunnes kirkolliskokous vuonna hyväksyi 1886 uudet suomen- ja ruotsinkieliset virsikirjat.
Seuraava suomenkielisen virsikirjan hyväksyi kirkolliskokous vuonna 1938 (otettiin käyttöön tuomiosunnuntaina 1939) ja ruotsinkielisen 1943. Tässä virsikirjassa oli alun perin 633 virttä, mutta siihen lisättiin vuonna 1963 runsaat 40 uutta virttä, jolloin niiden kokonaismääräksi tuli 679. Nykyisin käytössä olevat suomenkielisen ja ruotsinkielisen virsikirjan on kirkolliskokous hyväksynyt vuonna 1986 (otettiin käyttöön 1. adventtina 1987).
Virsikirjan sisältö.
Virsikirja on jaettu viiteen isompaan osastoon, jotka ovat järjestyksessä "kirkkovuosi" (virret 1−163), "jumalanpalveluselämä" (164−255), "elämä Kristuksessa" (256−454), "elämä Jumalan maailmassa" (455−603) ja "kuolema ja iankaikkisuus" (604−632). Ensimmäisessä osiossa on kristillisiin juhlapäiviin liittyviä, toisessa kirkollisissa toimituksissa käytettäviä, kolmannessa kristilliseen elämään liittyviä, neljännessä eri ikäkausiin ja elämäntilanteisiin liittyviä ja viimeisessä kuolemaan ja ylösnousemukseen liittyviä virsiä. Tämän lisäksi isommat osiot on jaettu pienempiin eriteltyihin osiin, esimerkiksi kirkkovuoden virsien ensimmäinen osio on adventtivirret. Osioiden jälkeen virsikirjassa on jumalanpalvelusliite, jossa on esimerkiksi jumalanpalvelusten ja kirkollisten toimitusten kaavat.
Eniten nykyisin käytettyjen virsien tekstejä ovat kirjoittaneet Hemminki Maskulainen, Jaakko Suomalainen, Jaakko Haavio, Julius Krohn, Elias Lönnrot, Wilhelmi Malmivaara, J. L. Runeberg, Anna-Maija Raittila ja Niilo Rauhala. Kaksi viimeksi mainittua ovat myös uudistaneet suuren määrän aiemmista virsikirjoista periytyneiden virsien tekstejä.
Virsikirjan lisäksi hartaustilaisuuksissa käytetään myös erilaisia laulukirjoja, kuten Siionin virsiä Lounais-Suomen rukoilevaisten sekä, hiukan muunnettuna herännäisyyden keskuudessa, Siionin lauluja vanhoillislestadiolaisten, Siionin kannelta evankelisen herätysliikkeen piirissä ja Suomen Lähetysseuran julkaisemaa kokoelmaa Hengellisiä lauluja ja virsiä.


Suuri skisma.
Suuri skisma oli teologinen ja poliittinen kiista, joka johti kristikunnan hajaannukseen ja katolisen ja ortodoksisen kirkon syntyyn Rooman ja itäisten patriarkaattien suhteiden katkettua.
Viimeinen yhteinen kirkolliskokous pidettiin vuonna 787. Sen jälkeen Nikean uskontunnustuksesta syntyi sanamuotokiista, ns. filioque-kiista. Lännen kirkko lisäsi uskontunnustukseen latinan kielisen sanan "Filioque" (suom. "ja Pojasta"), joka tarkoitti Pyhän Hengen lähtevän, ei vain Isästä, vaan myös Pojasta. Idän patriarkaatit eivät hyväksyneet tätä muutosta
Jo ennen filioque-kiistaa olivat idän ja lännen kirkot kehittyneet eri suuntiin. Rooman valtakunnan keskus oli siirtynyt Roomasta Konstantinopoliin jo 300-luvulla. Paavin merkitys kasvoi kuitenkin nopeasti lännen keisarikunnan synnyttyä uudelleen vuosituhannen vaihteessa. Teologisessa ajattelussa oli eroja, lännen kirkossa alkoi 1000-luvun alusta vaikuttaa voimakkaasti Clunyn uudistusliike.
Leo IX:n legaatti kardinaali Humbertus ja Konstantinopolin patriarkka Mikael Kerularios julistivat toisensa kirkonkiroukseen eli pannaan 1054. Välirikon välitön syy olivat paavin ja patriarkan riidat kirkollisista asioista Etelä-Italiassa. Vaikka alue kuului nimellisesti Bysantille, Leo IX oli johtanut sotaretkeä sinne asettuneita normanneja vastaan ja jäänyt näiden vangiksi 1053. Kirkkojen eron sinetöi lopullisesti neljäs ristiretki, jonka aikana ristiritarit valloittivat ja hävittivät Konstantinopolin kaupungin. Erityisesti kaupungin kirkkojen hävittäminen ja ryöstö aiheuttivat katkeruutta idän kristityissä.
Ristiritarit valloittavat Konstantinopolin neljännen ristiretken yhteydessä.
Vaikka idän ja lännen kirkkojen välejä yritettiin sovitella useaan otteeseen keskiajalla, kiroukset olivat voimassa vuoteen 1965 asti, jolloin paavi Paavali VI ja patriarkka Athenagoras I yhteispäätöksellä kumosivat ne.


Matemaatikko.
Matemaatikko on matematiikan tutkija tai asiantuntija. Matemaatikot ovat useimmiten töissä tutkijoina yliopistoissa tai teollisuuden palveluksessa, tai vakuutusmatemaatikkoina vakuutusyhtiöissä. Puhtaat matemaatikot pyrkivät kehittämään uutta matematiikkaa aiemman pohjalle, kun taas soveltavat matemaatikot tekevät matemaattisia malleja käytännön ongelmista ja tutkivat näin saatuja malleja. Huomattava osa matematiikkaa yliopistossa opiskelevista ei päädy matemaatikoiksi, vaan aineenopettajiksi kouluihin.


Skolastiikka.
a> (Philipp Veit, maalaus Casino Massimossa Roomassa)
Skolastiikka (,) oli filosofinen suuntaus tai menetelmä, jonka mukainen opetus oli vallalla keskiajan oppineiden parissa noin vuosina 1100–1500. Skolastiikka pyrki yhdistämään antiikin tieteet ja filosofian, erityisesti aristotelismin, ja vallitsevan uskonnon pyhät kirjoitukset ja opetukset.
Skolastiikalla tarkoitetaan yleensä lähinnä kristittyä skolastiikkaa, joka vaikutti kristittyjen teologien piirissä suurten eurooppalaisten yliopistojen teologisissa tiedekunnissa, mutta myös islamilaisten ja juutalaisten teologien piirissä esiintyi täysin samanlaista lähestymistapaa. Skolastinen filosofia yhdisti yleensä logiikkaa, metafysiikkaa ja semantiikkaa yhdeksi oppiaineeksi. Sen katsotaan edistäneen logiikan kehitystä huomattavasti aikaisempaan filosofiaan verrattuna.
Skolastiikalla ei varsinaisesti tarkoiteta mitään tiettyä filosofista näkemystä tai uskomuksia, vaan enemmän tutkimiseen, ymmärtämiseen ja oppimiseen käytettyä metodia — työkalua, ajattelutapaa tai lähestymistapaa — jossa pääpaino oli dialektisessa päättelyssä. Skolastiikan tavoitteena oli löytää vastaus johonkin kysymykseen tai selvittää looginen ristiriita. Vaikka skolastista metodia käytettiinkin lähinnä keskiajan teologisten ongelmien ratkomiseen, sitä voitiin käyttää myös muiden filosofisten ongelmien tutkimiseen.
Skolastiikkaa vastustivat jo keskiajalla mystikot. Renessanssin aikana skolastiikka enimmäkseen syrjäytettiin.
Skolastinen menetelmä.
Tyypillisesti skolastikko otti jonkun tunnetun varhaisemman oppineen tai muun vastaavan auktoriteetin teoksen tarkastelun kohteeksi. Teos luettiin läpi huolellisesti ja kriittisesti, ja sisäistettiin. Sen jälkeen asiaa tutkittiin kaikista muista mahdollisista dokumenteista, joita aiheesta oli kirjoitettu, olivat ne sitten muinaisia tai uudempia — kuten kirkolliskokousten päätöksistä tai paavien kirjeistä. Ne kohdat, joista nämä eri lähteet olivat eri mieltä, kirjoitettiin ylös. Tavoitteena oli tutkia asiaa avoimella mielellä kaikista mahdollisista lähestymistavoista.
Tämän jälkeen eri osapuolten näkemykset pyrittiin saattamaan yhteen dialektisella menetelmällä, niin etteivät ne enää olisi vastakkaisia. Tämä tehtiin kahdessa vaiheessa.
Ensin käytettiin filosofista analyysia. Sanojen merkityksiä tutkimalla voitiin saada selville, että jollain sanoilla saattoi olla eri merkityksiä eri tilanteissa, ja joku auktoriteeteista oli mahdollisesti tarkoittanut jotain muuta kuin miltä ensin näyttää. Näin kaksi vastakkaista argumenttia voidaan saada puhumaan samasta asiasta samalla kielellä. Seuraavaksi käytettiin loogista analyysia, joka perustui formaalin logiikan sääntöihin. Tavoitteena oli näyttää, että ristiriitoja ei ole, vaan ne johtuvat lukijan subjektiivisista näkemyksistä.
Näin skolastisella menetelmällä voitiin siis pitää filosofinen ajatusmaailma koossa, ja saada kaikki tarvittavat auktoriteetit olemaan samaa mieltä. Skolastiikka perustui lähinnä siihen, että keskiajan oppineet uskoivat kaiken tiedon olevan jo olemassa ja kirjoitettuna suurten auktoriteettien teoksiin. Näin skolastikon ei ollut tarkoitus olla luova vaan järjestävä tekijä, joka piti huolen todellisuuden loogisesta ristiriidattomuudesta.
Kirjallisuus.
Skolastikot kehittivät kaksi kirjallisuuden lajia. Ensimmäistä kutsuttiin nimellä "questiones" (”kysymykset”). Tähän lajiin kuuluvissa teoksissa skolastista menetelmää sovellettiin johonkin tiettyyn kysymykseen, sen sijaan että olisi käsitelty jonkun tietyn oppineen näkemyksiä. Esimerkki tällaisesta kysymyksestä voisi olla ”Onko sallittua surmata itsepuolustukseksi?”. Skolastikko viittasi useisiin eri lähteisiin ja etsi niistä sekä puoltavia että vastustavia mielipiteitä.
Toinen kirjallisuuslaji oli "summa". Kyseessä oli laaja kaikki kysymykset sisältävä järjestelmä, jonka tarkoituksena oli vastata kaikkiin kristinuskoa koskeviin kysymyksiin joita vain voitaisiin esittää. Näin vastaus kysymykseen voitaisiin aina löytää summasta, ja sitä voitaisiin käyttää lähteenä, jos uusia kysymyksiä nousisi esille. Merkittävin ja laajin keskiajalla kirjoitettu summa on Tuomas Akvinolaisen "Summa theologiae", joka sisälsi koko kristinuskon teologian yhteenvedon.
Opetusmenetelmät.
Skolastisella koululla oli kaksi opetusmenetelmää. Ensimmäistä kutsuttiin nimellä "lectio" (”luento”) tai "expositio" (”selitys”). Kyseessä oli luentomuotoinen kommentaari käsittelyssä olevasta teoksesta valittuun kohtaan. Opettaja tai opettajana toiminut opiskelija luki tekstin, selittäen ja tulkiten joitakin sanoja tai ajatuksia. Kysymykset eivät kuitenkaan olleet sallittuja, vaan oppilaiden tuli olla hiljaa koko luennon ajan.
Toinen menetelmä oli nimeltään "disputatio" (”väittely”), joka toimi skolastisen menetelmän ytimenä. Kyseessä oli väitöksen muodossa suoritettu jostain teoksesta valitun kohdan käsittely, joka alkoi kysymyksellä. Näin se muistutti muodoltaan "quaestionea". Väittelyitä oli kahdenlaisia. Ensimmäistä kutsuttiin nimellä "ordinaria". Siinä käsiteltävä asia oli julkistettu etukäteen. Toinen oli nimeltään "de quolibet" ("de quodlibet"). Siinä opiskelijat esittivät kysymyksiä opettajalle ilman valmistautumista ennakkoon. Opettaja muodosti vastauksen väitöstilanteessa. Hän siteerasi arvovaltaisia teoksia, kuten Raamattua, todistaakseen näkemyksensä. Oppilaat saattoivat puolestaan kumota näkemyksen. Väittelyn aikana joku piti kirjaa sanotusta. Sen loputtua opettaja teki yhteenvedon käytetyistä argumenteista tukeutuen muistiinpanoihin. Hänellä oli seuraavaan päivään asti aikaa muodostaa lopullinen näkemyksensä, jonka tuli vastata kaikkiin esitettyihin vastaväitteisiin.
Kristitty skolastiikka.
Kristitty skolastiikka pyrki yhdistämään antikiin tieteet kristinuskoon ja Raamattuun. Tunnetuin keskiajan kristitty skolastikko on Tuomas Akvinolainen, ja tunnetuin oppisuunta hänen oppinsa tomismi.
Korkeaskolastisena aikana noin vuosina 1250-1350 skolastiikka eteni teologiasta luonnonfilosofiaan, psykologiaan, tieto-oppiin ja tieteenfilosofiaan. Espanjassa skolastikot vaikuttivat merkittävästi myös talousteoriaan, millä oli suuri vaikutus myöhempään itävaltalaiseen koulukuntaan. Kirkon opit sitoivat kuitenkin kaikkia skolastikkoja, eikä tiettyjä uskonkysymyksiä voitu koskaan käsitellä ilman vaaraa harhaoppisuussyytöksistä.
Humanismin aikana 1400- ja 1500-luvuilla skolastikot joutuivat taka-alalle ja skolastiikka unohdettiin lähes kokonaan. Tähän aikaan syntyi käsitys skolastiikasta kankeana, muodollisena, vanhanaikaisena ja sopimattomana tapana harrastaa filosofiaa – huonolla latinalla kirjoitettuna saivarteluna.
Katolisessa kirkossa skolastiikka heräsi uudelleen henkiin 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alkupuolella. Tällöin skolastikoista tehtiin uudelleen tunnettuja, kuitenkin keskittyen lähinnä muutamiin skolastikkoihin ja heidän ajatteluunsa, erityisesti Tuomas Akvinolaiseen. Näin syntyi uustomismi, joka jatkaa alkuperäisen tomismin perinnettä. Tässä yhteydessä skolastisia menetelmiä käytetään teologisten ja metafyysisten asioiden käsittelyssä, mutta harvoin muilla alueilla.
Islamilainen skolastiikka.
Islamilainen skolastiikka pyrki yhdistämään aristotelismin ja Koraanin opetukset.
Juutalainen skolastiikka.
Juutalainen skolastiikka pyrki yhdistämään aristotelismin ja heprealaisen Raamatun Tanakhin opetukset.
Skolastiikan vastustus.
Renessanssin myötä skolastiikkaa alettiin yleisesti vastustaa. Jo keskiajalla skolastiikkaa olivat vastustaneet mystikot. Myöhemmin skolastiikan vastustuksen nousuun vaikuttivat muun muassa uskonpuhdistus ja nykyaikaisen luonnontieteen synty.
Muun muassa Martti Luther teki töitä skolastiikan syrjäyttämiseksi teologisten tiedekuntien opetuksesta. Hän katsoi, että skolastiikan pyrkimykset yhdistää filosofia ja teologia olivat vääriä; hänen mukaansa ne oli pidettävä erillään toisistaan. Eräs skolastikkojen tekemä virhe oli Lutherin mukaan se, että he olivat erehtyneet luulemaan samojen sanojen merkitsevän Raamatussa ja kreikkalaisten filosofien teoksissa samaa asiaa. Koska sanojen merkitys oli eri tai muuttunut, myös tehdyt johtopäätökset olivat vääriä. Seurauksena Raamatun ilmoitus ja Aristoteleen ajatukset, kuten tämän ihmiskäsitys, olivat sekoittuneet toisiinsa, ja näin Raamatun todellinen ilmoitus oli hukkunut. Luther katsoikin skolastisen teologian olevan lopunajan ilmiö, Antikristuksen ase, jolla se yritti peittää Kristuksen näkyvistä.
Muita merkittäviä skolastiikan vastustajia olivat muun muassa Galileo Galilei, René Descartes, Thomas Hobbes ja Robert Boyle. Galilei pilkkasi skolastikkoja "Dialogissaan", antaen skolastikolleen yksinkertaiseen viittaavan nimen Simplicio.


Toivo Kuula.
Toivo Timoteus Kuula (7. heinäkuuta 1883 kirkonkirjojen mukaan Vaasa, perimätiedon mukaan Alavus, – 18. toukokuuta 1918 Viipuri) oli suomalainen säveltäjä. Fennomaaninen Kuula suosi kansallisromanttisia aiheita ja sai myöhemmässä tuotannossaan vaikutteita ranskalaisesta impressionismista. Kuula sai 34-vuotiaana surmansa Suomen sisällissodan jälkimainingeissa.
Säveltäjän ura.
Lestadiolaissaarnaajana toiminut, Turkin sodassakin taistellut isä, vääpeli ja Vaasan asemapoliisi Matti Kuula toivoi pojastaan pappia, mutta musiikki vei voiton.
Toivo Kuula opiskeli musiikkia Helsingin musiikkiopistossa (myöhemmin Sibelius-Akatemia) vuosina 1900–1903, mutta joutui varojen puutteessa keskeyttämään. Ensimmäiset merkittävät yksinlaulut Aamulaulu ja Syystunnelma syntyivät jo ennen kuin hän pääsi jatkamaan opintojaan Helsinkiin tammikuussa 1906. Etelä-Pohjanmaan Kotiseutuyhdistyksen apurahan turvin hän keräsi vuoden 1907 kesällä 262 kansanlaulua ja 34 polskaa Pohjanmaalta.
Kuula avioitui vuonna 1905 luokkatoverinsa Rauha Nelimarkan (Silja Valo) kanssa. Heille syntyi lapsi Aune, joka kuoli pian syntymänsä jälkeen. Syksystä 1907 puolisot asuivat erillään.
Toivo Kuulan ensimmäiset merkittävät yksinlaulut "Tuijotin tulehen kauan" ja "Suutelo" syntyivät keväällä 1907 samaan aikaan viulusonaatin kanssa. Seuraavan talven aikana Kuula sävelsi pianotrioa sekä yksinlaulut Kesäyö kirkkomaalla ja Epilogi. Ne kuultiin hänen sävellyskonsertissaan 7. lokakuuta 1908 yhdessä pianotrion ja viulusonaatin kanssa. Konsertti oli suuri menestys ja arvosteluissa katsottiin jopa, että Kuulan edellä oli enää Jean Sibelius. 1908–1909 Kuula opiskeli kontrapunktia, orkestrointia, säveltämistä ja orkesterin johtamista ulkomailla Bolognassa, Leipzigin konservatoriossa ja Pariisissa. Pariisissa syntyi Kuulan ehein suurimuotoinen teos Orjan poika sopraanolle, baritonille, kuorolle ja orkesterille.
Säveltäjänä Toivo Kuula edusti varhaistuotannossaan kansallisromantiikkaa, mutta otti myöhemmin aineksia myös uudesta ranskalaisesta musiikista. Erityisen merkittävä Kuula oli laulusäveltäjänä. Sekä hänen yksinlaulunsa että kuorolaulunsa ovat edelleen suosiossa.
Kuula toimi kapellimestarina Oulussa Soitannollisen Seuran orkesterissa 1910–1911 ja sen jälkeen Helsingissä Robert Kajanuksen orkesterin apulaiskapellimestarina yhdessä hyvän ystävänsä Leevi Madetojan kanssa 1912–1914. Kun apulaiskapellimestarin virka lakkautettiin, Kuula toimi vapaana taiteilijana ja kiersi kaikkialla Suomessa konsertoimassa yhdessä vaimonsa kanssa. 1916 hänet kutsuttiin Viipurin Musiikin Ystävien orkesterin kapellimestariksi. Hän oli myös Suomen Säveltäjien Liiton (SSL) perustajajäsen 1917.
Vuonna 1913 Toivo Kuula sai lopulta eron Siljasta ja kihlautui laulaja Alma Silventoisen kanssa. Vuoden päästä he menivät naimisiin Lappeenrannan Skinnarilanhovissa ja vuonna 1917 heille syntyi tytär Sinikka, josta myöhemmin tuli tunnettu pianotaiteilija.
Toivo Kuulan väkivaltainen kuolema Viipurissa.
Suomen sisällissodan aikana Viipurin Musiikin Ystäväin Seuran orkesterin kapellimestarina työskennellyt Kuula asui perheineen Viipurin lähellä Säiniöllä sijainneessa huvilassaan. Kuula joutui piileskelemään punakaartin pakkovärväyksiä. Viipurin valtauksen jälkeen perheen oli tarkoitus lähteä Luhangalle kesänviettoon, mutta tämä suunnitelma muuttui, kun Kuula vaimoineen kutsuttiin vapunaattona Vaasan rykmentin II pataljoonan esikuntaan vappulounaalle. Lounaan jälkeen siirryttiin Viipurin Seurahuoneelle, jossa Kuula esiintyi sotilaille. Illalla Alma Kuula lähti kotiin, mutta Toivo Kuula jäi vielä Seurahuoneelle jatkamaan juhlia. Farmaseuttina aikaisemmin toiminut jääkärivääpeli Oskar Einar Pirinen oli hankkinut paikalle spriitä Viipurin Punaisen lähteen torin apteekista ja pian juhlijat, Kuula mukaan lukien, humaltuivat vahvasti.
Kuula riitaantui läsnä olleiden jääkäreiden kanssa siitä, oliko jääkäreillä vai talonpoikaisarmeijalla suurempi osuus Suomen vapauttamisessa. Jääkärit arvostelivat myös Kuulan säveltämää suojeluskuntamarssia ja pitivät Sibeliuksen säveltämää jääkärimarssia parempana. Kun eräs paikalla ollut huusi: "Deutschland, Deutschland über alles!", huusi Kuula tähän vastineeksi: "Suomi, Suomi yli kaiken!" Eräs henkilö suututti Kuulaa sanomalla tälle: "Mikä sinä olet meitä arvostelemaan – mitä sinä olet tehnyt muuta kuin heiluttanut tahtipuikkoasi ryssille?" Myös kielikysymys otettiin mukaan kiistaan, sillä monet mukana olleista jääkäreistä olivat suomenruotsalaisia, Kuula puolestaan vankkumaton suomalaisuuden kannattaja.
Kiistely muuttui pian käsirysyksi, jolloin jääkärivänrikki Edmund Mauritz Nylund pakotti Kuulan perääntymään huoneen poikki uunin luokse. Kuulaa lyötiin nyrkillä kasvoihin, jolloin hän veti esiin pienen puukon ja viilsi sillä Nylundia niskaan. Muut jääkärit raivostuivat tästä. Paettuaan Seurahuoneen pihalle Kuula kompastui ja kaatui maahan. Armoa anellutta Kuulaa ammuttiin revolverilla päähän.
Tajuihinsa palannut mutta suuria tuskia kärsinyt Kuula menehtyi pari viikkoa myöhemmin 18. toukokuuta 1918 Viipurin lääninsairaalassa. Tapauksen tutkinta kesti pitkään, eikä ketään saatu lopulta tuomittua. Todennäköisimpänä syyllisenä pidettiin jääkärikapteeni Pekka Heikkaa, mutta hän hukkui purjehdusonnettomuudessa Vaasassa juuri ennen oikeuskäsittelyä. Oikeudessa syylliseksi todettiin jääkäri Oskar Einar Pirinen, joka oli vangittu Viipurissa 1918 pian Kuulan ampumisen jälkeen ja sitten surmattu pakoyrityksen yhteydessä. Kuulan elämäkerran kirjoittaja Juhani Koivisto on esittänyt salaliittoteoriamaisen epäilyksen, jonka mukaan Heikka ja Pirinen ehkä vaiennettiin, jottei oikeuskäsittelyssä paljastuisi kiusallisia tietoja Kuulan murhaan osallistuneista.
Toivo ja Alma Kuula on haudattu vieretysten Helsingin Hietaniemen hautausmaalle. Paikalle pystytettiin vuonna 1922 Alpo Sailon tekemä hautapatsas.


Nikolai Bobrikov.
Nikolai Ivanovitš Bobrikov (; 27. tammikuuta (J: 15. tammikuuta) 1839 Strelna – 17. kesäkuuta (J: 4. kesäkuuta) 1904 Helsinki) oli venäläinen kenraali ja Suomen kenraalikuvernööri vuosina 1898–1904. Hänet muistetaan päättäväisestä yhtenäistämispolitiikan ajamisesta ja hän oli yksi ensimmäisen sortokauden pääarkkitehdeista. Bobrikovin toiminta nostatti Suomessa voimakasta vastarintaa, jonka nujertamiseksi hän joutui pyytämään itselleen diktaattorin valtuudet keväällä 1903. Lopulta hän joutui aktivisti Eugen Schaumanin surmaamaksi ja lienee siten Suomen historian tunnetuin poliittisen murhan uhri.
Bobrikovin elämänvaiheita.
Bobrikovin isä Ivan Vasilevitš Bobrikov (1798–1883) oli sotilaslääkäri, joka oli kohonnut todelliseksi valtioneuvokseksi ja valtakunnan sotilaslääkintöhallituksen tieteellisen neuvoston jäseneksi. Hänen äitinsä oli baltiansaksalainen Alexandra Seeland. Bobrikov syntyi Pietarin lähellä Strelnan kylässä 1839. Bobrikov valmistui upseeriksi vuonna 1858. Hänet ylennettiin everstiksi 1869, ja hän siirtyi Pietariin kaartin joukkojen erikoistehtäviin, jolloin hän pääsi keisarin lähipiiriin.
Bobrikov meni naimisiin Kazanissa 1867 Olga Petrovna Leontjevin kanssa, jonka kanssa sai viisi lasta. Vaimon kuoltua 1895 Bobrikov meni uusiin naimisiin kenraalintytär Elisabet (Jelisaveta Ivanovna) Staël von Holsteinin kanssa, jonka kanssa sai vielä tyttären. Ainut eloon jäänyt poika Nikolai Nikolajevitš (1882–1956) seurasi isänsä jälkiä ja yleni everstiksi.
Bobrikov oli luonteeltaan harvinaisen tarmokas ja työkykyinen ja mielipiteiltään jyrkästi venäläiskansallinen.
Bobrikovin sotilasura.
Käytyään kadettikoulun Bobrikov nimitettiin upseeriksi vuonna 1858. Sen jälkeen hän suoritti tutkinnon Nikolain yleisesikunta-akatemiassa. Sitten hänet nimitettiin Kazanin sotilaspiirin esikuntaan. Vuodesta 1867 lähtien hän oli 22. jalkaväen divisioonan esikuntapäällikkönä Novgorodissa. Vuonna 1869 hänet ylennettiin everstiksi.
Vuonna 1876 hänet lähetettiin Venäjän sotilasvaltuutetuksi Romanian Bukarestiin.
Bobrikov ylennettiin kenraalimajuriksi 1878 Turkin sodan aikana.
Aleksanteri II nimitti hänet vuonna 1880 Loris-Melikovin johtamaan erityiskomitean, Verhovnaja Rasporjaditelnaja Komissijan jäseneksi. Komitean tehtävänä oli taistella vallankumouksellisia vastaan. Hän oli aktiivisesti mukana Talvipalatsissa 1880 järjestetyn pommi-iskun selvittelyssä.
Vuonna 1884 hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja hänestä tuli kaartijoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö. Jalkaväen kenraaliksi hänet ylennettiin v. 1897.
Bobrikovin tulo Suomeen.
a> pilapiirros, jossa vastikään kenraalikuvernöörinä aloittaneelle Bobrikoville annetaan lukemiseksi Suomen perustuslaki.
Kenraali Nikolai Bobrikov nimitettiin Venäjän sotaministerin, kenraali Kuropatkinin esityksen johdosta Suomen kenraalikuvernööriksi, ja hän saapui Suomeen 12. lokakuuta 1898.
Hän piti 12. lokakuuta 1898 kenraalikuvernöörin palatsissa puheen Suomen senaatille ja muutamille korkeimmille virkamiehille. Puhe julkaistiin seuraavana päivänä lehdissä, ja se herätti suurta hämmästystä sekä suuttumusta.
Hän oli puheessaan kutsunut Suomea rajamaaksi eikä ollut tunnustanut Suomen erityisasemaa valtiona. Se loukkaus sisälsi vakavan uhkauksen ja sai ihmiset ymmärtämään että Bobrikovin tehtävänä oli Suomen erityisaseman hävittäminen ja suomalaisten venäläistäminen.
Puheessaan hän ilmoitti Venäjän olevan yksi ja jakamaton ja että oli olemassa vain yksi alamaisuus ja rakkaus yhteiseen Venäjä-isänmaahan.
Bobrikovin ohjelma.
Ennen kuin Bobrikov lähti Suomeen, hän esitteli 30. elokuuta 1898 ohjelmansa Venäjän hallitsijalle Nikolai II:lle, joka hyväksyi sen.
Bobrikovin ohjelmassa korostettiin sitä, että Suomen valtiolliset olot ja autonominen asema ovat Venäjän etujen vastaisia. Tavoitteena oli Suomen alistaminen täysin Venäjän hallitusviranomaisten johtoon.
Bobrikov ja Helmikuun manifesti.
Bobrikov oli ollut mukana laatimassa Helmikuun manifestia, josta tuli järjestelmällisen venäläistämisohjelman peruskivi. Sen johdosta suomalaiset kokosivat Suuren adressin, johon oli kerätty n. 500 000 kansalaisen nimet. Adressi yllätti täysin Bobrikovin, ja hän julmistui siitä, että tuollaiseen tekoon oli ryhdytty; lisäksi hän piti koko adressia laittomana.
Bobrikov totesi manifestin julkaisun jälkeen: "Kaikki ajattelevat ihmiset Suomessa ovat tyytyväisiä keisarin manifestiin."
Äänenkannattajakseen Suomessa Bobrikov perusti vuonna 1900 suurta valtionapua nauttineen venäjänkielisen Finljandskaja Gazeta -lehden, joka ilmestyi alkuvuosina myös suomenkielisenä painoksena.
Venäläiset kulkukauppiaat ja maanjakohuhut.
Tämän lisäksi Suomen kenraalikuvernöörinä Bobrikov sivistyneenä ja älykkäänä upseerina pyrki saamaan Suomen tilattoman ja maattoman väestön sekä köyhälistön puolelleen. Suomalaiset eivät kuitenkaan suuremmin uskoneet näihin Bobrikovin lupauksiin, vaan pitivät lupausta pirullisena juonitteluna.
Pitkin maata kierteli n. 1000-2000 laukkuryssiksi sanottuja vienankarjalaista kulkukauppiasta, he levittivät huhuja siitä, miten erinomaisesti Venäjällä on järjestetty maattomien ja maanviljelijöiden asiat. Lupasivat että pian alkaa ilmainen maan jakaminen. Helmikuussa v. 1899 alkaen maanjakopuheita alkoi kuulua yhä vain enemmän. Tätä toimintaa vastaan työväenliike, nuorisoseurat ja ylioppilaat, kuten myös Eugen Schauman, aloittivat valistustyön, joka osoitti millaiset olosuhteet olivat todellisuudessa Venäjällä.
Huhujen alkuperäiseksi levittäjäksi sanottiin mm. Porvoolaisessa Uusimaa-lehdessä, Moskovskije Vedomosti -lehden Suomessa olevaa salaista kirjeenvaihtajaa P. I. Messarošia. Hän oli julkaissut vuonna 1897 kirjan, jonka mukaan Suomi oli sulatettava keisarikuntaan. Hän toimi Bobrikovin tiedonhankkijana. Hän lähti Suomesta keväällä 1900.
Ruotsalainen lehtimies Valfrid Spångberg kertoi, että venäläiset olivat lähettäneet tilattomien keskuuteen asiamiehiä, samalla tavalla kuin aiemmin Itämeren valtioihin, kun siellä houkuteltiin väestöä kääntymään ortodoksiseen uskoon. Juristiprofessori Wilhelm Chydenius kirjoitti, että Bobrikov oli vastuussa huhujen levittämisestä.
Bobrikovin v. 1899 perustama venäjänkielinen lehti "Suomen sanomat" kertoi v. 1900 kansalle, että vain venäläiset viranomaiset olivat suomalaisten torpparien ystäviä.
Senaattori Gripenbergin käsityksen mukaan venäläisten kulkukauppiaiden harjoittama kiihotustoiminta oli tarkoituksellista kiilan lyömistä Suomen eri yhteiskuntaluokkien välille.
Suomessa venäläisiin kulkukauppiaisiin suhtauduttiin useimmiten melko kielteisesti, paitsi maaseutuväestön taholta. Bobrikov laati 2.7.1900 määräyksen kulkukauppiaiden laillistamisesta ja teki sen vastoin Suomen lakien järjestystä.
Bobrikovin haastattelu.
Ruotsalainen lehtimies Valfrid Spångberg kävi 1.3.1899 Bobrikovin luona, esittämässä muutamia kysymyksiä Helmikuun manifestin johdosta.
Spångberg: "Minkälaisiksi on Teidän ylhäisyytenne havainnut suomalaiset ja Suomen olot, paremmiksi vai huonommiksi kuin olitte odottaneet ?"
Bobrikov: "En kumpaisiksikaan. Se käsitys, jonka olin tässä suhteessa ennen muodostanut, on yleensä vahvistunut. Sisällinen järjestys täällä Suomessa on kyllä monin kohdin erinomainen, ja suomalaiset itse ovat lainkuuliaista ja isänmaallista kansaa, jota minä korkeasti kunnioitan, samoin kun pidän suuressa arvossa sen senaattia ja säätyjä. Mutta heidän käsityksensä ja se jota minä edustan, ovat monessa suhteessa erilaiset. Niin pian kuin he ovat tulleet käsittämään, että Venäjän hallituksen toimet tarkoittavat heidän omaa parastansa, olen vakuutettu, että me sovimme täydellisesti yhteen."
Spångberg: "Mitenkä Suomen sanomalehdistö hoitaa tehtävänsä?"
Bobrikov: "Ei niin, että se minua täysin tyydyttäisi. Minä olen sanomalehdistön ystävä, mutta Suomen sanomalehdet ovat tottuneet käyttämään puhetapaa, jota en voi hyväksyä, ja esittävät ajatuksia, jotka varmistuneen vakaumukseni mukaan eivät muuta kuin synnyttävät levottomuutta ja tuottavat vahinkoa. Sanomalehdistön asia ei ole lausua moitteita korkeimman vallan toimista."
Diktatuuriasetus 1902.
Diktaattorin valtuuksien myöntämisestä Bobrikoville oli käyty keskustelua salaisessa venäläisessä konferenssissa helmikuussa 1902, jolloin todettiin, että hänen on tultava toimeen vastustuksen kukistamisessa väliaikaisin toimin ja asetuksin.
Bobrikoville annettiin hänen omasta pyynnöstään diktaattorin valtuudet 29. maaliskuuta 1903 annetulla asetuksella Suomen rauhoittamiseksi. Diktaattorin valtuuksilla hän pystyi karkottamaan ja pidättämään kenet tahtoi ja sai myös laillisen oikeuden puuttua useimpiin maan asioihin.
Vähitellen Bobrikovin politiikkan tuloksia alettiin arvostella myös Pietarissa, ja sisäministeri von Plehwe oli jo periaatteessa päättänyt panna Bobrikovin eläkkeelle, kun 65-vuotias kenraalikuvernööri murhattiin.
Bobrikovin murha 1904.
Tuntemattoman tekijän piirros Eugen Schaumanista ampumassa Bobrikovia.
Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin hautajaissaattue 20. kesäkuuta 1904 Uspenskin katedraalista Helsingin rautatieasemalle, josta ruumis kuljetettiin erikoisvaunulla Pietariin.
Senaatin virkamies Eugen Schauman (1875–1904) ampui Bobrikovia senaatin toisen kerroksen portaikossa 16. kesäkuuta 1904 vastalauseeksi venäläistämispolitiikalle. Bobrikov haavoittui laukauksista ja Schauman teki välittömästi kenraalikuvernöörin ampumisen jälkeen aseellaan itsemurhan.
Bobrikov aiottiin viedä ensiapua varten lähellä olevaan sotilassairaalaan Unioninkatu 38:aan. Bobrikov kuitenkin vaati että hänet viedään Kirurgiseen sairaalaan.
Kirurgisessa sairaalassa suoritettiin leikkaus, mutta Bobrikov menehtyi seuraavana yönä ampumavammoihinsa.
Bobrikovin murha oli ensimmäisen sortokauden vastarinnan huipentuma. Myöhempinä tapahtumina voitaneen mainita ainakin prokuraattori Soisalon-Soinisen murha 6. helmikuuta 1905. Soisalon-Soinisen murhaaja oli Eugen Schaumanin aatetoveri Lennart Hohenthal. Ensimmäinen sortokausi päättyi varsinaisesti vasta vuoden 1905 Venäjän vallankumoukseen ja Suomen suurlakkoon.
Venäläiset viranomaiset lakkauttivat Päivälehden kesäkuussa 1904 sen viitattua epäsuorasti, mutta hyväksyvästi kenraalikuvernööri Bobrikovin murhaan. Lehteä kuitenkin alettiin pian julkaista nimellä Helsingin Sanomat.


Pelé.
Edison (Edson) Arantes do Nascimento eli Pelé, KBE (s. 23. lokakuuta 1940 Três Corações, Minas Gerais, Brasilia) on entinen brasilialainen jalkapalloilija, jota usein pidetään kaikkien aikojen parhaana pelaajana. Hän on lajin ainoa kolminkertainen maailmanmestari. Pelé teki 22-vuotisen uransa aikana ennätykselliset 1 283 (lähteestä riippuen 1 281–1 284) maalia 1 363 ottelussa, joista Brasilian maajoukkueessa 92 ottelua ja 77 maalia. Hän voitti pelaamissaan sarjoissa maalikuninkuuden yhteensä 11 kertaa.
Peléllä on 32 joukkuemestaruutta, ja hän on jalkapallossa voittojen ykkössijalla yhdessä Portugalin Vítor Baían kanssa.
Kaikkiaan Pelé voitti kolme maailmanmestaruutta Brasilian maajoukkueessa 1958, 1962 (loukkaantui turnauksen alussa) ja 1970. Hän on yksi neljästä pelaajasta, joka on tehnyt maalin useammassa kuin yhdessä MM-finaalissa.
Peléstä on julkaistu useita kirjoja, ensimmäiset kaksi vuonna 1961. Ensimmäinen Pelé-elokuva "O Rei Pelé" julkaistiin 1962.
Nimet.
Pelén oikea nimi on Edison Arantes do Nascimento, mutta oikeasti etunimen pitäisi olla ilman i:tä, Edson, sillä syntymätodistukseen sattui virhe. Etunimi Edison on annettu keksijä Thomas Edisonin mukaan. Peléllä on useita lempinimiä. Perheen kesken hänet tunnetaan "Dicona". Häntä on myös kutsuttu "Gasolinaksi" samannimisen brasilialaisen laulajan mukaan. Kuuluisin lempinimi on tietenkin Pelé, jonka alkuperä on jalkapalloseura Vasco de São Lourençon maalivahti Biléssä. Pieni Edson ei osannut sanoa tätä kunnolla, ja kotiseudulla Baurussa eräs poika alkoi kiusata häntä kutsumalla Peléksi (sanasta Pilé), joka ei tarkoita mitään. Hänestä on käytetty myös nimitystä "Kuningas" (), "Musta helmi" () ja "Kreoli" ().
Tausta ja lapsuus.
Pelén sukujuurista on kaksi teoriaa: ne juontavat joko Angolaan tai Nigeriaan. Pelé syntyi köyhään perheeseen Três Coraçõesin kaupunkiin, Rio de Janeiron pohjoispuolelle. Pelén isä, João Ramos do Nascimento (tunnetaan lempinimellään Dondinho) oli paikallisen jalkapallojoukkueen Atlético Três Coraçõesin pelaaja. Dona Celeste, Pelén äiti, oli paikallisen hevoskuskin tytär. Peléllä on veli Jair (tunnetaan nimillä "Zico" ja "Zoca"), joka pelasi myös jalkapalloa, mutta jäi veljensä varjoon Santoksessa, lopetti jalkapallouransa ja opiskeli juristiksi. Peléllä on myös sisar Maria Lúcia.
Vuonna 1944 Dondinho sai mahdollisuuden pelata jalkapalloa Baurussa, jonne koko perhe muutti mukanaan Pelén eno Jorge sekä isänäiti Dona Ambrosina. Seitsemän vanhana Pelé alkoi kiillottaa kenkiä ja siirtyi myöhemmin työskentelemään kenkätehtaaseen. Nuorena poikana Pelé itse tahtoi, että hänestä olisi tullut lentäjä, mutta jalkapallo oli pienelle pojalle todella rakas harrastus.
Katupeleistä Santosiin.
Isän jalkapallo-ammatti takasi sen, että jalkapallo oli osa Pelén elämää. Pelé perusti naapurin lapsien kanssa ensimmäisen jalkapallojoukkueensa "Sete de Setembro". 1950-luvulla Pelé pelasi myös muissa pienissä seuroissa, mutta "Kengättömät" oli Pelén ensimmäinen seura. Kun paikallinen kauppias lahjoitti joukkueen pelaajille kengät, he joutuivat vaihtamaan joukkueen nimeksi "Amériquinha". Joukkue pärjäsi hyvin kaupungin järjestämässä turnauksessa ja Pelé oli turnauksen paras maalintekijä. Tämän jälkeen Pelé teki uransa ensimmäisen sopimuksen liittyessään "Baquinhon" joukkueeseen, joka oli Bauru Atlético Cluben poikien joukkue. Pelé menestyi Baquinhossa ja teki suuren vaikutuksen jalkapallopäättäjiin, erityisesti Waldemar de Britoon, joka oli saanut Pelén liittymään BAC:iin. Hän järjesti nuorelle lupaukselle mahdollisuuden pelata Santoksessa, ja Pelé pelasikin ensimmäisen ottelunsa 7. syyskuuta 1956 Santoksen paidassa.
Santos (1956–1974).
Vasta 15-vuotias Pelé sai mahdollisuuden pelata yhdessä Brasilian tasokkaimmassa jalkapallojoukkueessa Santoksessa, jossa pelasi useita maajoukkueessakin pelaavia pelaajia, kuten Pepe. Santoksessa Pelé aloitti pelaamalla alle 20-vuotiaiden sarjassa, vaikka hän 15-vuotiaana olisi pystynyt pelaamaan alle 16-vuotiaiden joukkueessa. Lopulta hän pääsi myös viralliseen joukkueeseen ja teki ensimmäisessä ottelussaan, joka oli kuitenkin ystävyysottelu, maalin. Maalin päästänyt maalivahti Zaluar teetti myöhemmin käyntikortin, jonka mukaan hän oli "maalivahti, joka päästi sisään Pelén ensimmäisen maalin". Debyyttinsä ottelussa, joka ei ollut ystävyysottelu, Pelé teki 12. tammikuuta 1957 ruotsalaista AIK:ta vastaan.
Pelén ensimmäinen Campeonato Paulistan voitto tuli jo vuonna 1956, mutta tuolloin hän ei pelannut virallisessa joukkueessa. Ensimmäisen varsinaisen mestaruutensa kansallisella tasolla Pelé saavutti 1958 tehden liigassa 58 maalia 38 ottelussa. 1959 Pelé suoritti asepalveluksen ja pelasi myös Brasilian armeijan joukkueessa.
Vuonna 1961 Pelé loukkaantui vakavasti ottelussa Necaxaa vastaan. Hän sai vakavan osuman puolustajan kädestä kasvoihin ja olkapäähän. Loukkaantuminen johti kolmen viikon taukoon. 1962 Pelé kärsi nivusvammasta, joka johtui liian suuresta pelimäärästä.
Pelén edustama Santos pelasi useasti ulkomailla, kuten Euroopassa ja Afrikassa. Monet varakkaat eurooppalaiset seurat (Real Madrid, Juventus FC ja Manchester United) yrittivät saada Pelén siirtymään Eurooppaan, mutta Brasilian hallitus oli nimennyt Pelén "kansallisarteeksi", eikä päästänyt häntä lähtemään pois Brasiliasta.
Kansainvälistä menestymistä.
Loukkaantumisten jälkeen Pelé auttoi joukkueensa Copa Libertadoresin voittoon uruguaylaista Peñarolia vastaan 1962. Voitto cupista avasi tien Intercontinental Cupiin, jonka loppuottelussa Santos voitti portugalilaisen Benfican. Seuraavana vuonna Brasilia pystyi uusimaan kummatkin mestaruutensa: ensin Copa Libertadoresissa voitto argentiinalaisesta Boca Juniorsista sekä Intercontinental Cupissa voitto italialaisesta AC Milanista. Pelén edustama Santos ei näiden mestaruuksien jälkeen saavuttanut menestystä kansainvälisillä kentillä, mutta São Paolon mestaruussarjan voittoja Santos saavutti vielä kuudesti (1964, 1965, 1967, 1968, 1969, 1973). Yhteensä Pelé saavutti 10 Campeonato Paulistan mestaruutta Santoksessa ja oli 11 kertaa turnauksen paras maalintekijä.
Viimeiset kaudet Santoksessa ja jäähyväiset.
Pelé alkoi kyllästyä jatkuvaan matkustamiseen ja harkitsi seurajoukkueuransa lopettamista. 1972 rahavaikeuksissa oleva Pelé kuitenkin teki vielä kahden vuoden sopimuksen seuran kanssa. Toisena sopimusvuonna kaikki palkkiot ja palkintorahat menisivät hyväntekeväisyyteen. Seurajoukkuejäähyväiset olivat edessä 1. lokakuuta 1974 Maracanãn stadionilla, kun Santos pelasi Ponte Pretaa vastaan. Ottelussa Pelé otti pallon käsiinsä, vei sen keskiympyrään ja kävi kiittämässä jokaisessa kulmassa katsojia.
Santoksessa Pelé pelasi 1265 peliä viimeistellen niissä 1124 maalia.
New York Cosmos (1975–1977).
Pelén omistama liikeyritys joutui vaikeuksiin, ja Pelén oli tehtävä yhdeksän miljoonan sopimus yhdysvaltalaisen New York Cosmosin kanssa. Yhdysvaltoihin oli hankittu myös monia muita huippujalkapalloilijoita, joiden ura alkoi olla loppupuolella, esimerkkinä Franz Beckenbauer, joka oli Pelén joukkuetoverina Cosmoksessa. Pelé muutti perheineen New Yorkiin 1975. Ensimmäisen pelinsä Cosmoksessa Pelé pelasi kesäkuussa. Vuonna 1976 Cosmos sijoittui toiseksi NASL:n pohjoisessa lohkossa ja vuonna 1977 Cosmos voitti mestaruuden. Pelé jätti lopulliset jäähyväisensä Giants Stadiumilla 75 000 katsojan läsnä ollessa 1. lokakuuta 1977.
Maajoukkueura.
Pelé pelasi ensimmäisen maaottelunsa Argentiinaa vastaan 7. heinäkuuta 1957. Hän päätti maajoukkueuransa 18. heinäkuuta 1971 ystävyysottelussa Jugoslaviaa vastaan Maracanãlla, jonne oli saapunut 180 000 katsojaa. Ottelu päättyi 2–2. Pelé pelasi Brasilian maajoukkueessa 92 ottelua tehden niissä 77 maalia.
MM-kisat 1958.
Pelén valinta maajoukkueeseen Ruotsin MM-kisoihin herätti hämmästystä, sillä hänet oli valittu Corinthiansin tähtipelaajan Luisinhon tilalle MM-joukkueeseen. Pelé loukkasi ennen kisoja polvensa ottelussa Corinthiansia vastaan. Pelé pelasi lopulta alkusarjassa vain ottelussa Neuvostoliittoa vastaan.
MM-kisoissa hän nousi urheilevan maailman tietoisuuteen tehtyään välierissä Ranskaa vastaan hattutempun. Loppuottelussa Ruotsia vastaan Pelé kuoletti keskityspallon reidellä, vippasi sen yli vastustajan puolustajan ja potkaisi pallon suoraan ilmasta Ruotsin verkkoon siirtäen Brasilian 3–1 -johtoon. Hän viimeisteli vielä loppunumerot 5–2 puskemalla. Näin hänestä tuli kaikkien aikojen nuorin maailmanmestaruuden voittanut pelaaja.
MM-kisat 1962.
Brasilian maajoukkueella oli ennakkosuosikin paineet ennen Chilen MM-kisoja. Suurin osa joukkueesta oli sama kuin vuoden 1958 MM-kisoissa, mutta valmentaja oli vaihtunut. Brasilia joutui C-lohkoon yhdessä Meksikon, Tšekkoslovakian ja Espanjan kanssa. Brasilia voitti Meksikon ja Pelé teki ottelussa kaksi maalia. Pelé oli kuitenkin ottelun jälkeen epätavallisen väsynyt. Pelé loukkaantui ottelussa Tšekkoslovakiaa vastaan, ja ottelu päättyi 0–0. Pelé ei pelannut alkusarjan päättävässä pelissä Espanjaa vastaan, eikä myöskään myöhemmissä otteluissa Englantia, Chileä ja Tšekkoslovakiaa vastaan.
MM-kisat 1966.
Brasilia oli kaksien edellisten MM-kisojen mestari, minkä vuoksi heihin kohdistettiin suuret odotukset, että he voittaisivat kolmannen kerran Jules Rimet-palkinnon ja saisivat sen omakseen. Joukkueen valmistautuminen ei kuitenkaan ollut optimaalista ja pelaajavalinnoissa oli huomattavia epäselvyyksiä. Lopulta Englannin MM-kisoista muodostui Pelén synkin MM-muisto, sillä Brasilia jäi alkulohkoon.
Brasilia voitti turnauksen avausottelun Bulgariaa vastaan 2–0 Pelén onnistuessa maalinteossa kertaalleen. Seuraavassa ottelussa Unkaria vastaan Pelé oli vaihtopenkillä, kun Brasilia kärsi 3–1 -tappion. Alkulohkon viimeisessä ottelussa Portugalia vastaan Brasilia kärsi myös 3–1 -tappion Pelén pelatessa. Turnauksen jälkeen Pelé sanoi lopettavansa maajoukkueuransa. Brasilian kannattajien onneksi hän pyörsi päätöksensä.
MM-kisat 1970.
Omien sanojensa mukaan Pelé ei halunnut lopettaa maajoukkueuraansa tappioon, ja hän päätti osallistua Meksikon MM-kisoihin 1970. Brasilian maajoukkue sai uuden valmentajan, Mario Zagallon ja Brasilia eteni karsinnoista suoraan kuudella voitolla MM-kisoihin.
Brasilian avausottelu oli 3. kesäkuuta Tšekkoslovakiaa vastaan. Pelé teki ottelussa maalin ja Brasilia voitti 4–1. Alkulohkon toisessa ottelussa vastaan asettui Englanti, jonka Brasilia voitti 1–0. Alkulohkon viimeisessä ottelussa Romaniaa vastaan Pelé teki kaksi maalia, joiden ansiosta Brasilia voitti 3–2. Puolivälierissä Brasilia voitti Perun 4–1. Välierissä vastaan asettui Uruguay, joka oli voittanut isäntämaa Brasilian vuoden 1950 maailmanmestaruuden ratkaisseessa ottelussa. Brasilia voitti ottelun 3–1. Loppuottelussa Brasilia kohtasi Italian: ottelu päättyi 4–1 Brasilian eduksi. Meksikon MM-kisat olivat Pelén ensimmäiset MM-kisat, joissa hän pystyi pelaamaan turnauksen jokaisen ottelun.
Tilastot vuosi vuodelta.
Parhaana kautenaan Pelé teki 104 pelissä 126 maalia, joista 73 ystävyys- ja näytösotteluissa.
Pelé teki 822 virallisessa ottelussa 760 maalia. Näistä 541 oli pääsarjamaaleja 560 ottelussa. Kun lasketaan mukaan ystävyys- ja näytösottelut, on lukema 1282 maalia 1366 ottelussa.
Pelitapa.
Pelén päätä on kuvailtu tietokoneeksi, joka antoi jatkuvasti uusia ohjeita pallon ja muiden pelaajien sijainnin muuttuessa. Tämän ansiosta hän saattoi olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan tekemässä tehokkaimman siirron. Pelé hallitsi palloa eri ruumiinosillaan ja yhdisti tämän erinomaiseen koordinaatiokykyyn sekä tasapainon hallintaan. Hänellä oli myös tarkka ja voimakas laukaus kummallakin jalalla. Kaiken täydensi ylivertainen peliäly.
Pelé pelasi oppaiden vastaisesti murtautumalla puolustussumppujen läpi rangaistusalueen keskeltä. Hänen pelityyliään tutkineet ovat nimenneet brasilialaistähden vahvuudeksi käsivarsien ja kyynärpäiden käytön. Tämä kykeni "kauhomaan" vastustajien muodostaman miesmeren keskellä niin, että sallittu olkapäätaklaus kävi miltei mahdottomaksi. Jalkatekniikallaan Pelé puolestaan pystyi välttämään pallonriistoyritykset. Pelén pelitapa oli osin olosuhteiden sanelema, sillä hänen huippuaikanaan 1960-luvun alussa lajin puolustustaktiikka kukoisti, ja elettiin myös jalkapalloväkivallan kukkeinta aikaa ennen kuin FIFA alkoi tiukentaa varoituskäytäntöä ja kentältäpoistokäytäntöä.
Maineikkaita maaleja.
Maaliskuussa 1961 ottelussa Fluminesea vastaan Pelé teki maalin, jossa hän harhauttaa kuusi pelaajaa sekä maalivahdin. "O-Esporte"-lehti nimesi sen "kauneimmaksi Maracanãlla tehdyksi maaliksi". Maalin kunniaksi on muistolaatta stadionin sisäänkäynnin päällä.
Pelén uran yksi suurimmista saavutuksia tapahtui vuonna 1969. Pelén uran tuhannes maali lähestyi ja jokaisessa pelissä ennen tuota maalia oli satoja toimittajia. Pelé teki uransa 999. maalin rangaistuspotkusta ottelussa João Pessoassa Botafogoa vastaan, mutta samassa ottelussa Pelé joutui maalivahdiksi. Ottelussa Vasco da Gamaa vastaan vastustajan puolustaja teki oman maalin, ettei Pelé olisi saanut tehtyä 1000. maaliaan. Samassa ottelussa Pelé kuitenkin teki rangaistuspotkusta maalin.
Urheilu-uran jälkeinen elämä.
Fernando Henrique Cardoson noustua valtaan, Pelé ryhtyi Brasilian urheiluministeriksi vuonna 1995. Hän toimi ministerinä 3 vuotta. Hän on näytellyt useissa elokuvissa, muun muassa Pako voittoon -elokuvassa yhdessä Sylvester Stallonen kanssa. Pelé on toiminut englantilaisen Fulhamin kykyjenetsijänä.
Pelé aloitti toimintansa 19. huhtikuuta 1994. Pelén teemana on urheilu huumeidenkäytön ja köyhyyden vastaisena toimintana. Pelé on toiminut myös.
Yksityiselämä.
Pelé meni naimisiin vuonna 1966 Rosemerin kanssa Pelén vanhempien talossa Santosissa. Pelélle syntyi ensimmäinen lapsi, Kelly Cristina vuonna 1967 ja toinen, Edson Cholbi do Nascimento eli "Edinho" 27. elokuuta 1970. Kolmas lapsi Rosemerin Jennifer syntyi 1978, mutta samana vuonna Pelé ja Rose erosivat. Peléllä on kaksi aviotonta lasta, Flávia Christina Kurtz, toimittaja Lenita Kurtzin kanssa vuodelta 1968 sekä Sandra Regina Machado sisäkkö Anísia Machadon kanssa. Sandra on kirjoittanut kirjan "Tytär, jota Kuningas ei halunnut" ().
Huhtikuussa 1994 Pelé meni naimisiin recifeläisen gospelmuusikko Assíria Seixas Lemosin kanssa. Hän sai Assírian kanssa kaksoset, Joshuan ja Celesten 26. syyskuuta 1996.
Saavutuksia ja palkintoja.
Pelén merkitys tunnustettiin jo hänen aktiivivuosinaan. Hänet valittiin vuonna 1973 Etelä-Amerikan parhaaksi jalkapalloilijaksi.
Peléä on kunnioitettu myös urheilu-uransa jälkeen useilla huomionosoituksilla. Hänet valittiin "National Soccer Hall of Fameen" vuonna 1993. Vuonna 1999 Pelé nimettiin vuosisadan parhaaksi urheilijaksi sekä Helsingin Sanomien, Dagens Nyheterin, L'Équipen, että Reutersin julkaisemilla listoilla. Kansainvälinen olympiakomitea on nimennyt hänet 1900-luvun urheilijaksi. ja Kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA "Vuosisadan pelaajaksi".


Afroaasialaiset kielet.
Afroaasialaiset kielet on kielikunta, johon kuuluu noin 240 kieltä. Niitä puhuu yli 350 miljoonaa ihmistä muun muassa Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä. Kielikuntaa on aiemmin kutsuttu myös "seemiläis-haamilaisiksi kieliksi", mutta nimityksestä on nykyisin luovuttu, koska kielten jaolla "seemiläisiin" ja "haamilaisiin" kieliin ei ole kielitieteellistä perustetta. Haamilaisilla kielillä tarkoitettiin tämän kielikunnan muihin haaroihin kuin seemiläisiin kuuluvia, Pohjois- ja Itä-Afrikassa puhuttavia kieliä.
Luokittelu.
Afroaasialaiset kielet jaetaan kuuteen kieliryhmään, joilla kullakin on alaryhmiä. Seuraavassa esimerkkejä kielistä.
Tšadilaiset kielet
Egyptiläiset kielet
Seemiläiset kielet
Kuušilaiset kielet
Omoottiset kielet
*


Nigeriläis-kongolaiset kielet.
Nigeriläis-kongolaiset kielet muodostavat Afrikan suurimman kielikunnan, johon kuuluu yli 1000 kieltä. Siihen kuuluvat useimmat afrikkalaiset kielet, afroaasialaisia eli seemiläis-haamilaisia, niililäis-saharalaisia ja khoisan-kieliä sekä muutamia isolaattikieliä lukuun ottamatta.
Lähteet.
*


Turbo Pascal.
Turbo Pascal oli ohjelmankehitysympäristö 1980- ja 1990-luvuilla. Se saavutti standardiaseman Pascal-kehityksessä PC-ympäristössä. Samaan pakettiin integroitu ohjelmointiympäristö (IDE) tuli ensimmäisenä Turbo Pascaliin.
Borland jatkoi Turbo Pascalin kehittämistä ja lisäsi siihen myös olio-orientoituneen ohjelmoinnin piirteitä versiossa Turbo Pascal 5.0. Windows-käyttöjärjestelmän yleistymisen myötä markkinoille tuli Turbo Pascal for Windows. Kehityksen lopputuloksena syntyivät Borlandin Object Pascal -kieli ja täysin integroitu graafinen ohjelmankehitysympäristö Delphi.


Borland.
Borland Software Corporation () on vuonna 1983 perustettu yhdysvaltalainen ohjelmistoyritys, joka tarjoaa työvälineitä ohjelmistojen kehitykseen ja kehityksen tueksi. Sen liikevaihto on noin 300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria (2005).
Yrityksen ensimmäinen tuote oli suuren suosion saavuttanut Turbo Pascal -ohjelmointiympäristö.
Vuosina 1998-2001 yrityksen nimenä oli Inprise.


Delphi.
Delphi on Borlandin tekemä Object Pascal -kieleen perustuva graafinen ohjelmankehitysympäristö ja ohjelmointikieli. Delphi mahdollisti julkaisuvuonnaan 1995 ensimmäisenä visuaalisen Windows-lomakkeiden editoinnin yhdistettynä olio-ohjelmointiin.
Linux-ympäristöön Delphistä on tehty oma versionsa, joka tunnetaan nimellä Kylix. Kylixin mukana tulee myös C++-kääntäjä Delphi-kääntäjän lisäksi.
Delphiä vastaava C++-kielinen graafinen ohjelmointiympäristö on C++ Builder.
Delphi 2006:ssa on samaan pakettiin yhdistetty Delphi, C# Builder sekä C++ Builder.


Free Pascal.
Free Pascal on avoimeen lähdekoodiin perustuva Pascal-ohjelmointikielen kääntäjä. Free Pascal toimii useissa eri käyttöjärjestelmissä ja eri suorittimilla.
Stabiili versio 2.0 julkaistiin 15. toukokuuta 2005.
FreePascalia hyödyntävä graafinen kehitysympäristö on Lazarus.


Monoteismi.
Monoteismi on vastakkainen ilmaisu polyteismille, jonka perusta on käsitys monista jumalista. Dualismi tarkoittaa teismin yhteydessä käsitystä, että on kaksi itsenäistä jumalista olentoa tai ikuista periaatetta, joista toinen on hyvä ja toinen paha. Dualismia edustaa esimerkiksi zarathustralaisuus ja manikealaisuus.
Historia.
Egyptologi Jan Assmannin mukaan siirtyminen polyteismistä monoteismiin on yksi ihmiskunnan historian suurimmista vallankumouksista, ja se muotoutui Jahvea palvonneiden juutalaisten parissa, vaikka sitä olikin esiintynyt jo Akhenatonin Egyptissä.
Raamatun teksteihin ja muihin lähteisiin nojaava yleinen näkemys on, että varhainen juutalaisuus näki Jahven yhtenä heimojumalana muiden joukossa. Jahve oli Abrahamin jälkeläisten suojelija ja herra. Eri heimoilla oli omat jumalansa ja heimosodissa nämä jumalat ikään kuin ottivat mittaa toisistaan. Myöhemmissä vanhan testamentin kirjoituksissa on jo siirretty näkemyksiin, että muiden uskontojen jumalat ovat vain kuvia tai patsaita. Professori Simo Parpola kirjoitti Helsingin Sanomissa 16.1.1992: ”Juutalaisten väite, että heidän uskontonsa olisi ollut itsenäisesti syntynyt ja maailmassa ensimmäinen monoteistinen eli yksijumalainen uskonto, ei kestä tieteellistä tarkastelua.”
Monoteismin suhde polyteismiin.
Suurin osa monoteisteista on sitä mieltä, että jo määritelmältään monoteismi on yhteensopimaton polyteismin kanssa. Siitä huolimatta monet polyteististen uskontojen seuraajat usein käyttäytyvät monoteistien tapaan. Polyteistisissä järjestelmissä ihmiset usein uskovat useampien jumalien olemassaoloon, mutta palvovat vain yhtä heistä, jota he pitävät mahdollisena ylimpänä jumalana. Käytäntöä kutsutaan henoteismiksi. Myös polyteististen uskontojen sisällä on monoteistisiä dogmaattisia jumaluusoppeja, kuten esimerkiksi jotkut hinduismin koulukunnat, jotka katsovat monien jumalien edustavan todellisuudessa yhtä jumalista voimaa.
Kristillinen usko kolminaisuuteen on monoteismia sikäli, että kyseessä on kristillisen opin mukaan ainoastaan yhden jumalan monet kasvot. Monet juutalaiset, muslimit ja tietyt kristillisperäiset liikkeet arvostelevat kristinuskoa väittäen sen edustavan triteismiä eli kolmijumalaisuutta.


Suomen kenraalikuvernööri.
Suomen kenraalikuvernööri oli Ruotsin ja Venäjän vallan aikana Suomen korkein siviili- ja sotilasviranomainen. Ruotsin vallan ajan kenraalikuvernööri oli oikeastaan ylimaaherra, joka lisäksi oli vastuussa sotilashallinnosta. Suomen suuriruhtinaskunnassa kenraalikuvernööri oli keisaria edustava virkamies, senaatin puheenjohtaja ja lisäksi siviilihallinnon ja armeijan päällikkö. Näissä tehtävissä auttoi kenraalikuvernöörinkanslia.
Viitteet.
*


Suomen senaatti.
Keisarillinen Suomen senaatti oli vuosina 1809–1918 toiminut Suomen suuriruhtinaskunnan korkein siviilihallintoelin ja tuomioistuin. Se jakautui kahteen erilliseen osastoon, talousosastoon ja oikeusosastoon, jotka vastasivat nykyisiä valtioneuvostoa ja korkeinta oikeutta. Talousosasto oli edelleen jaettu toimituskuntiin, jotka vastasivat nykyisiä ministeriöitä. Senaatin jäseniä kutsuttiin senaattoreiksi.
Senaatti perustettiin vuonna 1809 nimellä keisarillinen hallituskonselji. Nimi muuttui 1816 Keisarilliseksi senaatiksi. Sen virallisena puheenjohtajana toimi Suomen kenraalikuvernööri, mutta hän ei yleensä käytännössä osallistunut sen työskentelyyn. Vuodesta 1822 kummassakin osastossa toimi erityinen varapuheenjohtaja, joka tosiasiallisesti johti käytännön toimintaa. Sitä ennen osastoja oli johtanut niiden vanhin jäsen. Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja vastasi periaatteessa nykyistä Suomen pääministeriä ja oikeusosaston varapuheenjohtaja korkeimman oikeuden presidenttiä.
Senaatti oli luonteeltaan keisarillinen hallintovirasto, jonka jäsenet olivat vastuunalaisia ainoastaan keisarille, eikä sillä ollut parlamentaarista vastuuta säätyvaltiopäiville tai eduskunnalle ennen keisarivallan kukistumista maaliskuussa 1917. Senaattorit nimitettiin keisarillisella "valtaluvalla" periaatteessa kolmeksi vuodeksi kerrallaan, joskin erityisesti autonomian ajan lopulla senaattia uusittiin tiheämminkin. Toisaalta samat henkilöt saattoivat jatkaa senaattoreina vuosikymmenten ajan luvan aina uusiutuessa. Senaatti jatkoi toimintaansa vielä jonkin aikaa Suomen itsenäistymisen jälkeen. Loppuvuodesta 1918 senaatin talousosasto nimettiin valtioneuvostoksi ja senaattorit ministereiksi. Oikeusosaston tilalle oli vähän aiemmin perustettu korkein oikeus. Eräät talousosaston tehtävistä siirtyivät korkeimman hallinto-oikeuden hoidettaviksi.
Hallituskonseljin synty.
Kun Suomi liitettiin Venäjään 1809 ja autonominen Suomen suuriruhtinaskunta perustettiin, sille oli luotava oma keskushallinto. Ruotsin vallan aikana Suomeen oli luotu toimiva läänin- ja paikallishallinto, mutta valtakunnallinen keskushallinto oli sijainnut Tukholmassa. Suunnitelmia hallinnon järjestämiseksi tehtiin jo Suomen sodan (1808–1809) alussa, ja 1. joulukuuta 1808 perustettiin Suomen kenraalikuvernöörin virka. Myös oman hallituksen perustamisesta Suomeen päätettiin jo vuonna 1808, mutta koska voimassa pidetyn Ruotsin lain mukaan päätökselle oli saatava säätyjen suostumus, asia joutui odottamaan maaliskuussa 1809 avattuja Porvoon valtiopäiviä. Valtiopäivillä hallituskysymystä valmistelemaan asetettiin komitea, jonka puheenjohtajana toimi Turun piispa Jakob Tengström ja juridisena asiantuntijana Turun akatemian lainopin professori Matthias Calonius, ja joka teki säädyille ehdotuksen Suomen suuriruhtinaskunnan hallituskonseljin ohjesäännöksi.
Kiperin kysymys, jota komitea joutui pohtimaan, koski tulevan hallituskonseljin ja kenraalikuvernöörin välistä suhdetta. Alkuperäisten, joulukuussa 1808 tehtyjen suunnitelmien mukaan kenraalikuvernööristä oli tarkoitus tulla Suomen keskushallinnon kiistaton johtaja, joka olisi sekä toiminut hallituskonseljin puheenjohtajana että esitellut Suomen asiat keisarille. Muun muassa ensimmäinen kenraalikuvernööri Göran Magnus Sprengtporten oli ajanut tätä mallia. Tengströmin komitea kuitenkin poisti kenraalikuvernööriltä esittelyoikeuden, sillä Suomen asioiden esittely oli jo ehditty antaa erilliselle ministerivaltiosihteerille. Komitean ohjesääntöehdotus sai valtiopäivillä hyvän vastaanoton, vaikka Sprengtportenin seuraaja, kenraalikuvernööri Michael Barclay de Tolly vastustikin koko hallituskonseljin perustamista ja katsoi kenraalikuvernöörin kanslian riittävän Suomen hallinnoimiseen. Säädyt hyväksyivät ehdotuksen pienin muutoksin, joista merkittävin oli se, että konseljin jäseniltä edellytettiin suomalaista syntyperää. Keisari vahvisti hallituskonseljin ohjesäännön 18. elokuuta 1809.
Vuoden 1809 ohjesäännön mukaan hallituskonselji jakautui talousosastoon ja oikeusosastoon, joista edellinen toimi Suomen suuriruhtinaskunnan korkeimpana siviilihallintoelimenä ja jälkimmäinen sen korkeimpana tuomioistuimena. Talousosasto jakautui edelleen viiteen toimituskuntaan: yleisen järjestyksen toimituskunta eli kansliatoimituskunta, valtiovaraintoimituskunta, kamari- ja tilitoimituskunta, kirkollistoimituskunta, sekä toimituskunta ruotujakoarmeijaa varten, minkä nimeksi vakiintui sotilastoimituskunta. Molempien osastojen puheenjohtajana toimi kenraalikuvernööri. Käytännön toimintaa johtivat molempien osastojen varapuheenjohtajat. Kuhunkin toimituskuntaan kuului vain 2–4 virkamiestä.
Hallituskonselji oli juridisesti Venäjän keisarin "sijaishallitus" Suomessa: keisari nimitti ja erotti konseljin jäsenet, ja konselji teki päätöksensä keisarin nimissä. Hallituskonseljin toiminnan laillisuutta valvomaan nimitettiin prokuraattori, joka oli kenraalikuvernöörin alainen virkamies.
Suomen suuriruhtinaskunnan keskushallinto yhdisteli ruotsalaisia ja venäläisiä vaikutteita. Kaksiosaisen hallituskonseljin esikuvana toimi Ruotsin vanha valtaneuvosto, kun taas kenraalikuvernöörin ja prokuraattorin virat olivat peräisin venäläisestä hallintoperinteestä. Suuriruhtinaskunnan keskushallinnosta tuli tämän vuoksi kaksinapainen: toisaalla korkeinta hallinto- ja tuomiovaltaa käyttänyt hallituskonselji, toisaalla ylimpänä hallintovirkamiehenä toiminut kenraalikuvernööri. Tämä kaksijakoisuus säilyi Suomen hallinnossa koko Venäjän vallan ajan ja aiheutti ongelmia etenkin sortokausien aikana.
Talousosaston jäsenistä vain Tulindberg ja Idman olivat aatelittomia. Useimmat olivat virkamiehiä tai sotilaita. Ruotsin keskushallinnosta kokemusta oli vain Rotkirchillä. Tulindberg oli ainoa, jolla oli akateeminen loppututkinto. Mannerheim, von Troil ja de Geer laskettiin Anjalan liiton kannattajiksi. Kansliatoimituskunnan apulaispäälliköksi nimetty liikemies Pehr Johan Bladh sai eron ennen kuin ehti aloittaa tehtävässään. De Geer oli tämän jälkeen vanhin jäsen.
Senaatin myöhempi historia.
Hallituskonseljin alkuperäisen ohjesäännön mukaan senaatin jäsenistä puolet tuli olla aatelisia ja puolet aatelittomia. Kuitenkin jo vuonna 1820 aatelisia oli jäsenistä kaksi kolmannesta ja suurimmillaan 1800-luvun puolivälissä peräti kolme neljännestä. Myöhemmin osuus kuitenkin laski: vuonna 1906 talousosaston 11 jäsenestä aatelisia oli 6 ja oikeusosaston 10 jäsenestä vain 2.
Senaatin jäseneksi voitiin nimittää vain Suomen kansalainen. Sortokausien aikana, venäläisten tahtoessa nimittää suorastaan venäläisiä (pelkkä venäläismielisyys tai suomalaisen puolueen jäsenyys ei enää riittänyt), tämä oli kiusallinen perustuslaillinen rajaus. Ratkaisuksi löytyi nimittää Venäjällä pitkään oleskelleita, täysin venäläistyneitä Suomen kansalaisia, etenkin Venäjän upseereita, senaattoreiksi. Näin valikoitui jäseniä mm. niin kutsuttuun amiraalisenaattiin. Senaatin johtoon nousi Suomeen muuttaneen venäläisen poika, kenraali Vladimir Markov, joka oli syntyperäinen Suomen kansalainen.
Helmikuun vallankumouksen jälkeen maaliskuussa 1917 senaatti jätti nimestään pois sanan keisarillinen ja talousosaston varapuheenjohtajasta tuli koko senaatin puheenjohtaja.
15. marraskuuta 1917 eduskunta julistautui korkeimman valtiovallan haltijaksi. Sisällissodan aikana 29. tammikuuta – 3. toukokuuta 1918 Senaatti toimi Vaasassa (Vaasan senaatti).
Vuoden 1918 lopussa senaatin nimi muutettiin valtioneuvostoksi ja toimituskunnat ministeriöiksi. Puheenjohtajasta tuli pääministeri ja muista senaattoreista ministerejä. Senaatin kanslia muutettiin valtioneuvoston kansliaksi ja prokuraattori oikeuskansleriksi.
Senaatin oikeusosasto.
Senaatin oikeusosasto toimi Suomen korkeimpana oikeutena ja ratkaisi viime kädessä kaikki asiat, jotka alemmista oikeuksista tulivat sen tutkittavaksi. Se valvoi oikeudenkäyttöä koko maassa ja valmisteli yhdessä talousosaston kanssa niitä lakiehdotuksia, jotka hallitsija antoi eduskunnalle. Oikeusosaston puheenjohtajana oli varsinaisesti kenraalikuvernööri, jolla ei kuitenkaan ollut äänivaltaa siviilijutuissa (riita-asioissa). Muuten yleisesti puhetta johti varapuheenjohtaja. Oikeusosastoon kuului hänen lisäkseen vähintään kymmenen senaattoria sekä useita esittelijäsihteereitä, protokollasihteereitä ja kanslisteja, jotka toimivat asioiden esittelijöinä.
Senaatti toimi tavallisesti kahdessa osastossa, ja sen tuomionvoipaisuudesta olivat voimassa samat määräykset kuin mitä hovioikeudesta oli säädetty. Hovioikeus oli tuomiovoimainen tärkeimmissä jutuissa viiden ja vähemmissä jutuissa neljän jäsenen läsnäollessa, kun vähintään kolme jäsentä olivat päätöksestä yksimieliset. Oikeudenkäynti senaatissa oli miltei yksinomaan kirjallista. Senaatilla oli oikeus purkaa tuomioistuinten lainvoimaisia päätöksiä erityisestä syystä ja määrätä, että juttu saadaan ottaa uudelleen käsiteltäväksi.
Senaatin oikeusosasto lakkautettiin 1. lokakuuta 1918 ja sen virkamiehet siirtyivät vastaaviin toimiin korkeimmassa oikeudessa. Myös oikeusosastossa vireillä olleet asiat siirtyivät korkeimpaan oikeuteen siltä osin, kun ne kuuluivat korkeimman oikeuden käsiteltäviksi. Osa asioista siirtyi korkeimpaan hallinto-oikeuteen.
Lähteet.
*


Senaatti.
Senaatti on valtion hallintoelin. Nimeä käytetään nykyisin yleensä parlamentin ylähuoneesta. Lakeja säädettäessä ne on hyväksyttävä sekä ylä- että alahuoneessa eli molemmissa kamareissa. Sana senaatti ("senatus", vanhempain neuvosto) juontaa juurensa latinan sanasta "senex" (vanha mies), ja alkuperäinen senaatti olikin Rooman kaupungin senaatti.
Joissain maissa senaatin jäsenet valitaan äänestämällä samalla kun parlamentin jäsenet, mutta esimerkiksi Kanadassa senaatin jäsenet nimittää kenraalikuvernööri pääministerin suosittelemista ehdokkaista. Yhdysvalloissa jokaisesta osavaltiosta valitaan kaksi senaattoria ja kongressimiehiä väkiluvun mukaan edustajainhuoneeseen. Senaattia ja edustajainhuonetta yhdessä nimitetään Yhdysvaltain kongressiksi.
Senaatti voi olla myös vallan kolmijako -opin mukainen toimeenpanovaltaa käyttävä osa. Keisarillinen Suomen senaatti vastasi Suomen suurruhtinaskunnassa nykyistä hallitusta ja korkeinta oikeutta vuosina 1816–1918. Saksan kaupunkiosavaltioissa Berliini, Bremen ja Hampuri hallinnon toimeenpaneva osa on senaatti ja senaattorit vastaavat ministereitä.


Parlamentti.
Parlamentti tai kansanedustuslaitos on valtion hallintoelin, johon vaaleilla valitut edustajat kokoontuvat säätämään lakeja. Sana "parlamentti" on yleisnimitys kansanedustuslaitoksille, ja käytössä mm. englanninkielisillä alueilla ("Parliament"). Useissa maissa käytetään jotain muuta nimitystä, kuten Suomen eduskunta, Viron riigikogu (Kansankokous) ja Ruotsin Riksdag (Valtiopäivät).
Toimeenpanovaltaa käyttävän hallinnon osan eli hallituksen tulee käytännössä nauttia parlamentin luottamusta, tai toimia sen enemmistön halun mukaan, jos se haluaa saada toimensa hyväksyttyä. Parlamentaarisessa järjestelmässä tämä on kodifioitu siten, että pääministerin on erottava, jos hän menettää parlamentin luottamuksen.
Yksi- tai kaksikamarinen parlamentti.
Parlamentti voi olla yksi- tai kaksikamarinen. Kaksikamarisessa parlamentissa alahuone on lähes aina lainsäädännön toimeenpanija ja ylähuone vain läpikäy lain ja joko hyväksyy tai hylkää sen. Tästä poikkeaa esimerkiksi Ranska, jossa molemmilla kamareilla on yhtäläinen lainsäätöoikeus, ja molempien on hyväksyttävä lait. Alahuoneessa on tyypillisesti vähintään 200 edustajaa, jos maan väkiluku lasketaan miljoonissa. Merkittävä poikkeus on Australia, jossa on vain 150 parlamentin jäsentä. Ylähuoneessa on lähes aina vähemmän edustajia, tästä merkittävänä poikkeuksena Yhdistynyt kuningaskunta.
Alahuoneen jäsenet valitaan demokratioissa kansanvaalilla. Ylähuoneeseen voidaan jäseniä joskus myös nimittää, tai valita elinikäisiksi jäseniksi (esimerkiksi entiset presidentit). Britanniassa ylähuoneen jäseninä ovat elinikäisen aatelinarvon saaneet ja jotkut kirkon edustajat, mutta nykyisin heillä ei ole todellista valtaa. Ylä- ja alahuoneiden nimitykset vaihtelevat maittain, tyypillisiä alahuoneiden nimityksiä ovat "kansalliskokous" (esimerkiksi Ranska) ja "edustajainhuone" (Yhdysvallat, Italia), ylähuoneiden nimityksiä taas esimerkiksi "senaatti" (Yhdysvallat, Italia) ja "liittoneuvosto" (Saksa, Venäjä). Yksilöllisiä nimityksiä ovat esimerkiksi Venäjän alahuoneen nimi duuma (nimen kantana on sana "dumat", 'ajatella') ja Alankomaiden ylähuone Eerste Kamer (kirjaimellisesti 'ensimmäinen kamari').
Parlamentarismi ja parlamentin hajottaminen.
Pääministeri on lähes aina parlamentin (alahuoneen) suurimman puolueen edustaja. Parlamentarismissa pääministerin on nautittava enemmistön kannatusta. Jos pääministeri menettää kannatuksensa, järjestetään luottamuslauseäänestys, jonka hävittyään pääministerin on erottava ja muodostetaan uusi hallitus.
Luottamuksen menettäminen koskee vain luottamuslauseäänestykseksi katsottavia asioita. Selkeimmillään tämä tulee esille esimerkiksi Suomessa välikysymyksissä, jotka aina ovat luottamusasioita. Jos hallitus häviää välikysymyksen, pääministeri ja muut ministerit hallituksena jättävät tasavallan presidentille eroanomuksensa.
Jossain tapauksissa presidentti tai pääministeri voivat hajottaa parlamentin, jolloin on järjestettävä uudet vaalit. Normaalisti tähän päädytään vain poikkeustapauksissa, kuten jos parlamentti ei pääse sopuun pääministeriehdokkaasta tai perustuslain muutoksen yhteydessä. Koska oikeus hajottaa parlamentti on merkittävä valtaoikeus toimeenpanovallan haltijalle, sitä on yleensä rajoitettu perustuslaissa.
Suomen parlamentti eli eduskunta.
Suomen yksikamarinen parlamentti on nimeltään eduskunta, jonne valitaan neljän vuoden välein 200 "kansanedustajaa". Suomessa ei kuitenkaan ole puhdasta parlamentarismia, vaan välimuoto, jossa presidentillä on jonkin verran (usein teoreettista) valtaa, mukaan lukien oikeus hajottaa eduskunta yhdessä pääministerin kanssa, parlamentaarisesti vastuunalaisen hallituksen lisäksi. Samanlainen presidenttivaltainen järjestelmä on muun muassa Ranskassa.


Arabimaailma.
Arabimaailma koostuu 22 valtiosta, jotka ulottuvat lännestä Marokosta itään Omaniin. Väestö koostuu 300 miljoonasta ihmisestä ja arabimaailman valtioiden yhteenlaskettu talous ylittää vuosittain biljoona dollaria. Useimpien arabimaiden väestön pääuskonto on islam, mutta vain kolmannes maailman muslimeista on arabeja. Muslimienemmistöisiä maita kutsutaan joskus islamilaiseksi maailmaksi. Arabimaiden pääkieli on arabia ja eräs monista vähemmistökielistä on kurdi. Poliittisesti arabimaailmaa edustaa Arabiliitto.
Arabit eivät muodosta yhtenäistä geneettistä ryhmää. Esimerkiksi Pohjois-Afrikassa, Marokossa ja Sudanissa on beduiineihin sekoittunut negroidista ihmistyyppiä huomattavan paljon. Lähi-idässä taas on mongolivaikutteita Tšingis-kaanin sotaretken jäljiltä. Turkissa asuvista arabeista monet näyttävät lähes kreikkalaisilta, mikä johtuu pitkäaikaisista yhteyksistä helleeneihin.
Pääosa amerikanarabeista on kristittyjä.


Väri.
Väri on silmään saapuvan valon aistittava ominaisuus, joka havaitaan näkö- ja väriaistilla. Väri on myös fysikaalisten kappaleiden ja pintojen ominaisuus.
Värin aistiminen riippuu silmään saapuvan valon sisältämistä aallonpituuksista ja niiden voimakkuuksista.
Värin määrittelyä.
Värin olemusta voidaan kuvailla aistimuspohjaisessa, ns. aivokeskeisessä värikäsityksessä ja toisaalla mekanistisessa, fysikalistisessa värikäsityksessä (vrt. paradigma).
Nykyisin hyväksytään hyvin laajalti asiantuntijoiden piirissä se käsitys, että väri on näköjärjestelmän tuottama näköaistimus: Värihavainto syntyy siten, että 1) näkökohteesta ja sen ympäristöstä tulevan valoenergian koostumus saavuttaa silmän verkkokalvon näkösolut, 2) jossa näiden solujen yhteistoimintana muodostunut sähköinen informaatio ohjautuu näköhermoja pitkin aivojen näkökeskukseen, 3) jonka jälkeen aivot tekevät tulkinnan näkökohteen väreistä ihmiselle tyypillisten havaintomallien mukaisesti: värit ovat aivojen tulkintatyön tuotteita, näköaistimuksia.
Tosin normaalista poikkeavia näköaistimuksia voi syntyä silloin, kun havaitsijalla on periytyvä ns. punavihersokeus (miehistä 8 %:lla, naisista 0.6 %:lla) tai sairauden aiheuttama värinäön heikkous. Täydellinen värisokeus on hyvin harvinaista. Syy periytyvään värinäön häiriöön löytyy X-kromosomista.
Fysikalistisen värikäsityksen kannattajat pitävät värejä näkemiemme kohteiden ominaisuuksina ja siten ihmissilmästä riippumattomina. Fysiikan kannalta tieto kohteen väristä olisi siinä valossa, joka tulee katsotusta kohteesta väri-ilmaisimeen. Väri tulisi tällöin ymmärtää synonyymiksi esimerkiksi näkyvän kohteen pinnan mikrorakenteen kanssa, eli värit olisivat aina olemassa ihmisen ulkopuolisessa maailmassa, vaikka emme olisi niitä katsomassa, koska värimittarit osaavat ”nähdä” niitä tarkasti – ilman silmiä.
Ihmiselle tyypillinen värinäköjärjestelmä on vuosimiljoonien kehityksen tulosta, eikä sen jäljittely mittalaitteiden ja robottien kehittelyssä suinkaan ole vielä onnistunut. Ihmisen värinäön mallinnus on yhä varsin alkutekijöissään, sillä ei edes silmän valoherkkien näkösolujen yhteistyötä muiden näkösolujen kanssa tarkasti tunneta.
Näkökohteen ei esimerkiksi tarvitse heijastaa lainkaan keltaisen, eli noin 580 nm:n (nm = nanometria, millimetrin miljoonasosaa) valon taajuusalueella, mutta silti voimme nähdä sen keltaisena. Riittää, että kohteesta tulee taajuudeltaan noin 540 nm:n (vihreää) valoa sekä noin 650 nm:n (punaista) säteilyenergiaa. Tämän havainnon esitti jo Isaac Newton vuonna 1704 teoksessaan Optics. Keltaisuus ei ole valon luontainen ominaisuus, vaan väriaistimus syntyy näköjärjestelmässä.
Jotta teknisten laitteiden väri-ilmaisimet saadaan ”näkemään” värit aidosti – siis kuten ihminen, pitää tuntea aukottoman tarkasti se mekanismi, miten näköjärjestelmä toimii. Eihän sitä ylipäätään muuten voida matkia. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö esimerkiksi teollisuuden laadunvalvontaan kehitetyt mittalaitteet tunnistaisi erilaisista materiaaleista heijastuvan valon spektraalisia ominaisuuksia paljon paremmin kuin ihminen silmämääräisesti.
Tekninen väri-ilmaisin on silti vain valon spektri-ilmaisin kuten spektrometri, sillä sen avulla saadut mittaustulokset joudutaan aina tulkitsemaan sovittuina väreinä. Tästä tulkinnallisuudesta on malliesimerkki ns. lämpökameroiden avulla otettujen kuvien värimaailma. Niissä ihmiselle näkymätön säteily muunnetaan näkyviksi väreiksi kulloisenkin tilanteen ja informaatiotarpeen mukaisesti. Toisin sanoen tieto kohteen väristä ei suinkaan ole johdettavissa suoraan siitä valosta tai säteilyn spektrijakaumasta, joka tulee katsotusta kohteesta tekniseen väri-ilmaisimeen, vaikka näin fysikalistinen värikäsitys olettaa.
Havaittu väri ei ole aina sama kuin mitattu väri.
Ihmisen näköjärjestelmän tuottamaan kuvaan kuuluu aina mielekkäällä tavalla niin rajakontrasti-, simultaanikontrasti- kuin varjoilmiö. Mainittuja ilmiöitä eivät mitkään valo- tai värimittarit osaa havaita ihmisen lailla, sillä valon spektrivärien suhteelliset osuudet eivät määrää sitä, miltä kohteen värit näyttävät.
Värejä voidaan tunnistaa hyvinkin erilaisista valaistusolosuhteista huolimatta, koska värit ovat ihmisille aina olleet ja ovat yhä elintärkeitä ympäristön laadun (esimerkiksi ruoka-aineiden käytettävyyden) ilmaisimia, visuaalisia adjektiiveja. Aivot ovat tämän jo ammoin oppineet – olosuhteiden pakosta.
Valon väri.
a> alkaa muuttua valkohehkuiseksi yli 4000K lämpötiloissa.
Fysiikan kannalta valon väri määräytyy sen fotonien energiasta. Fotonien energia puolestaan on suoraan verrannollinen valon taajuuteen Planckin vakion kautta. Väriin liittyy aina myös aallonpituus, joka määräytyy fotonin energiasta, mutta aallonpituus riippuu lisäksi myös väliaineesta missä valo kulloinkin etenee – toisin kuin fotonin energia, joka on väliaineesta riippumaton fotonien ominaisuus. (Lisäksi silmän tappisolujen selektiivisyys perustuu fotonien enegiaan pikemminkin kuin niiden aallonpituuteen.) Näkyvä valo on sähkömagneettista säteilyä, jonka aallonpituus tyhjiössä ja ilmassa on välillä 400 - 700 nm. Tämän aallonpituusalueen eri osat vastaavat eri värejä spektrissä.
Jos valo ei ole monokromaattista vaan koostuu eri aallonpituuksista, sen aistittu väri riippuu valon spektristä ja näiden osavärien yhdistelmästä. Spektroskopiassa valkoinen valo tarkoittaa valoa, jonka spektri taajuuden funktiona on tasainen eli se sisältää yhtä paljon kaikkia näkyvän valon taajuuksia. Näköaistin toiminnasta johtuu, että myös muunlainen valon spektri voidaan aistia valkoisena: esimerkiksi väritelevisiossa valkoisen värin aistimus luodaan punaisen, vihreän ja sinisen valon yhdistelmänä eli käyttäen RGB-värijärjestelmää. Tämä johtuu siitä, että ihmisen silmässä valon spektrin arviointiin on käytettävissä vain kolmenlaisia eri taajuuksille herkkiä soluja. Siksi valkoisen värin aistimus voidaan saada aikaan lukemattomilla erilaisilla valon aallonpituusjakaumilla ja monien "valkoisten" valolähteiden spektri ei ole lainkaan tasainen, esimerkkinä loisteputki tai valkoinen LED.
Valonlähteen väri.
Kaikki kappaleet lähettävät sähkömagneettista säteilyä sitä enemmän, mitä korkeampi niiden lämpötila on. Säteilyn määrän ja aallonpituusjakauman osoittaa Planckin laki. Huoneenlämpöisen kappaleen lähettämä säteily on käytännössä kokonaisuudessaan näkymätöntä, infrapunasäteilyä, mutta jos kappaleen lämpötila on riittävän korkea (yli 500 °C), se "hehkuu" eli lähettää myös näkyvää valoa. Jos lämpötila on vain hieman tämän rajan yläpuolella, lähtevässä säteilyssä esiintyy vain pitkäaaltoisinta näkyvää, punaista valoa eli kappale on "punahehkuinen", mutta jos lämpötila on vielä korkeampi, kappale tulee lopulta "valkohehkuiseksi", jolloin sen lähettämä valkoinen valo sisältää kaikkia näkyvän valon aallonpituuksia. Sellaista on esimerkiksi Auringon valo.
Kaikkien valonlähteiden valo ei ole hehkuvaloa, vaan valoa voidaan saada aikaan myös muulla tavoin esimerkiksi loistelampuissa, laserilla ja LEDeillä. Näiden lähettämän valon aallonpituusjakauma ja näin ollen sen väri riippuu pääasiassa käytetyistä materiaaleista. Laserin lähettämä valo on täysin yksiväristä eli "monokromaattista", toisin sanoen siinä esiintyy vain yhtä aallonpituutta.
Kappaleiden ja pintojen väri.
Kappaleen väri (ellei kappale itsessään ole valonlähde, siis omavaloinen) tarkoittaa sen heijastaman valon väriä valkoisessa valaistuksessa: eri materiaalit heijastavat ja absorboivat valon eri aallonpituuksia eri lailla, mikä vaikuttaa kappaleesta siroavan valon väriin. Valkoiset kappaleet heijastavat kaikkia näkyvän valon värejä yhtä paljon.
Väriaineet ovat materiaaleja, jotka on valmistettu heijastamaan ja absorboimaan haluttuja aallonpituuksia. Värillinen pinta imee tiettyjä aallonpituuksia ja heijastaa toisia, minkä vuoksi siitä heijastunut valo on värillistä.
Kappaleen pinnan aistittu väri riippuu myös valaistuksesta. Esimerkiksi valkokangas on valkoinen mutta loistaa elokuvateatterissa monivärisenä kun sen pintaan projisioidaan värielokuva. Yleensä pinnan värillä kuitenkin tarkoitetaan sen aiheuttamaa väriaistimusta, kun pintaa valaistaan kirkkaalla valkoisella valolla.
Näköaistin toiminta.
Silmässä on eri aallonpituuksille herkkiä tappisoluja, joiden avulla aivot muodostavat käsityksen valon väristä. Koska eri väreille herkkiä soluja on eliöstä riippuen vain korkeintaan viittä eri tyyppiä, näköaisti ei kykene erottelemaan valon spektriä yksikäsitteisesti vaan sama aistittu värivaikutus voidaan saada monella eri tavalla, eikä samankaltaisia sävyjä käytännössä voida rajattomasti erottaa toisistaan. Tähän perustuu mm väritelevision toiminta sekä maalien sekoittaminen muutamasta perusväristä.
Ihmisen väriaisti.
Ihmisellä on kolmivärinen eli trikromaattinen väriaisti. Ihmisen silmässä on kolmenlaisia tappisoluja, joiden vaste painottuu spektrin siniseen, punaiseeen ja vihreään alueeseen. Lisäksi silmä aistii valoisuuden tai pimeyden asteita. Näiden aistimusten yhdistelmä synnyttää ihmisen kokemuksen väristä. Esimerkiksi violetin kokemus syntyy siten, että sekä punaiselle että siniselle herkät tappisolut reagoivat havaitsemaansa valoon, ja aivot yhdistävät hermosignaalit violetiksi väriaistimukseksi.
Värit, joiden aallonpituus on pitkä, kuten punainen ja keltainen, mielletään usein lämpimiksi väreiksi ja vastaavasti värit, joiden aallonpituus on lyhyt, kuten sininen, mielletään kylmiksi väreiksi.
Eläinten väriaisti.
Mehiläisten silmistä puuttuvat punaiselle herkistyneet väriaistinsolut, mutta sen sijaan niillä on vastaavasti UV-taajuuksille herkistyneet solut. Ne ovat siis punasokeita, mutta näkevät mm. kukissa ihmissilmille näkymättömät mesiviitat, jotka heijastavat voimakkaasti UV-valoa.
Japanilaisella ritariperhoslajilla ("Papilio xuthus") on voitu tutkimuksissa todeta pentakromaattinen värinäkökyky. Lajilla on siis viidelle eri aallonpituusalueelle herkistyneitä reseptoreita silmissään ja ne pystyvät näkemään näkyvän valon lisäksi UV- ja infrapunavalon. Useilla lintulajeilla on myös todettu erinomainen, ihmissilmän kykyjä paljon laajempi väriaisti.
Värien nimet.
Eri kulttuureissa värit määritellään eri tavoin, kieliin on kehittynyt värejä kuvaavia sanoja sen mukaan mikä on ollut kieltä puhuville ihmisille tärkeää. Afrikan xhosilla on 26 väritermiä lehmien väreille, mutta heillä ei ole lainkaan sanaa siniselle ja vihreälle. Yleensä värejä kuvaavia omakielisiä sanoja on kolmesta yhteentoista. Esimerkiksi hantien ja mansien keskuudessa keltaista merkitsevä sana tarkoittaa myös nuoren ruohon vihreää väriä.
Värien nimet "musta", "valkoinen", "ruskea", "punainen" ja "vihreä" ovat suomessa ja sukukielissä omaperäisiä sanoja, samoin todennäköisesti myös sininen, jota tosin on myös arveltu ikivanhaksi iranilaiseksi lainasanaksi. "Vihreää" arvellaan uudehkoksi johdokseksi samasta perusmuodosta kuin vihannoida tai myös "viha". Vanhempi vihreää merkitsevä sana oli oletettavasti "pe"- alkuinen, ehkäpä "pešeä". Sana "valkoinen" on kehittynyt itämerensuomalaisten kielten keskuudessa sanasta "valo". Eräs vanhempi nimitys valkoiselle oli "päje". Sana "ruskea" on alun perin tarkoittanut punaista, ja sanan vastineet eräissä sukukielissä merkitsevät edelleen punaista, kun taas sana punainen on alkujaan merkinnyt väriä ylipäänsä tai myös karvaa. Esimerkiksi karjalankielisen kansanlaulun sanat "ruskie neitsyt, valkie neitsyt" tarkoittavat punapäätä tyttöä ja vaaleahiuksista tyttöä, "(aamu/ilta)rusko" kuvaa taivaan punaisia ja oransseja sävyjä, "rusko" on punaruskea hevonen, ja "ruska" kuvaa punaisia ja oransseja lehtien värejä.
"Keltainen" ja "harmaa" ovat vanhoja lainasanoja balttilaiskielistä. Sanan "keltainen" balttilainen vastine on alkujaan merkinnyt keltaista väriainetta, sanan "harmaa" vastine taas on voinut merkitä harmaaturkkista eläintä. Sana "keltainen" on myös sukua sanalle "kulta". Muut värien nimet ovat yleensä joko yhdistelmiä vanhoista sanoista kuten "sinipunainen" ja "vaaleanpunainen", tai uudempia, usein ranskalaisperäisiä lainasanoja, jotka ainakin alkukielessä tarkoittavat myös jotakin senväristä kohdetta (niinpä turkoosi on myös eräs korukivi, ja ranskassa "violette" tarkoittaa myös orvokkia, "orange" taas appelsiinia).
Väriympyrän värejä.
Väriympyrä. Väriympyrässä näkee vastavärit, joita ovat värin vastakkainen väri.
Harmaa ei ole spektrin väri, vaan harmaa pinta heijastaa kaikenvärisestä näkyvästä valosta suunnilleen yhtä suuren osan.


Länsi-Papua.
Länsi-Papuan vaakuna (keskellä linnunpää Linnunpään niemen mukaan)
Länsi-Papua (ind. "Papua Barat") on Indonesian provinssi Uuden Guinean saaren osan, Länsi-Uuden-Guinean luoteisosassa ja sen lähisaarilla. Valtaosa Länsi-Papuasta sijaitsee Bamburain ja Linnunpään niemillä (Uusi-Guinea muistuttaa istuvaa lintua). Provinssi perustettiin vuonna 2003 ja sen pinta-ala on 97 024 neliökilometriä. Väkiluku on noin 757 700 asukasta (vuonna 2010) ja pääkaupunki Manokwari.


Hanasaaren kulttuurikeskus.
Hanasaaren kulttuurikeskus () on ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus, joka vihittiin käyttöön 1. kesäkuuta 1975 presidentti Urho Kekkosen ja Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaan läsnä ollessa.
Kulttuurikeskuksen rakentamispäätös tehtiin Suomen itsenäisyyden juhlavuonna 1967. Sijoituspaikaksi valittiin Espoon Hanasaari aivan Helsingin ulkopuolella. Pääarkkitehti oli Veikko Malmio. Rakennustyöt tehtiin vuosina 1973–1975.
Kulttuurikeskuksen toimintaa johtaa johtokunta, jonka jäsenet nimittää Suomalais-ruotsalainen kulttuurirahasto. Ensimmäinen puheenjohtaja vuosina 1973–1993 oli pääkonsuli Kalervo Siikala. Kulttuurikeskuksen ensimmäinen johtaja 1974–1985 oli Pär Stenbäck. Nykyisin toimintaa johtaa Gunvor Kronman.


Liberaalinen puolue.
Liberaalinen puolue (1880 – n. 1885) oli Suomen ensimmäinen varsinainen poliittinen puolue. Ohjelmaltaan se edusti vanhahtavaa klassista liberalismia ja korosti läntisen sivistyksen merkitystä Suomelle ja erottautumista autoritaarisesta Venäjästä. Puolueen keskeiset henkilöt olivat kaikki ruotsinkieliseen sivistystöön kuuluvia ja se nojasi lähinnä eliittiin.
Puolueen historia.
1800-luvun loppupuolella liberalismi alkoi saada melkoisesti kannatusta Suomessa yli puoluerajojen, ja maan valtiollisia ja taloudellisia oloja alettiin vapauttaa suhteellisen vapaamielisen tsaari Aleksanteri II:n myötävaikutuksella. Suomessa esiintyi 1860-luvulta alkaen ryhmittymä, joka julkaisi Helsingfors Dagblad -lehteä ja vaati Suomelle laajempia perustuslaillisia oikeuksia, ihmisoikeuksia ja vapaata markkinataloutta. Heidän vaikutuksensa valtiopäivillä oli erittäin suuri 1860-luvulta 1880-luvun alkuun.
Kun liberaalien asema kielitaistelun vaikutuksesta kävi heikommaksi, he perustivat 1877 Liberaalisen klubin ja lopulta julkaisivat 5.12.1880 Leo Mechelinin johdolla ohjelmansa. Ohjelman allekirjoitti 53 merkittävää vaikuttajaa. Kielitaistelussa he asettuivat sovinnolliselle kannalle: suomen kieli tuli nostaa samaan asemaan ruotsin kielen kanssa, mutta kumpaakaan kieltä ei pitänyt syrjiä. Suomalaisen puolueen auktoriteetti J. V. Snellman ryhtyi ankaraan vastahyökkäykseen ja syytti liberaaleja ruotsalaisten hännystelijöiksi. Ruotsalaiset puolestaan syyttivät liberaaleja suomalaisia suosiviksi.
Libeeraalien ongelmana oli myös jämähtäminen vanhaan "herraseurapolitiikkaan", eikä puolue tavoitellut kannatusta kansan keskuudessa. Tämän ja kielikysymyksen vuoksi heidän ohjelmansa sai tuomion myös tulevilta nuorsuomalaisilta, kuten Minna Canthilta.
Aluksi liberaalit saivat enemmistön valtiopäivävaaleissa, mutta pian kieliriita vei heiltä elintilan. Mechelinin läheisimmät työtoverit, Robert Lagerborg ja Robert Castrén, kuolivat, jolloin Dagbladet kuihtui pois ja liberaalit liittyivät vähitellen kielipuolueisiin, lähinnä ruotsalaisiin. Pelkästään valtiopäivillä 1885 yli puolet liberaaleista loikkasi svekomaaneihin. Tämän perua RKP:kin oli pitkään melko liberaali.
Seuraavan liberaalipuolueen, vuonna 1894 Snellmanin ja Yrjö-Koskisen Suomalaisesta puolueesta irronneen Nuorsuomalaisen puolueen side Liberaaliseen puolueeseen jäi pääosin aatteelliseksi. Lisäksi nuorsuomalaiset liittoutuivat ensimmäisen sortokauden aikana perustuslaillisuuden nimissä ruotsinkielisten entisten liberaalien kanssa.
Puolueen ohjelma.
Puolueen ohjelma oli lähinnä klassisen liberaali. Siinä vaadittiin perustuslaillista hallintoa, kansalaisvapauksia (kuten paino- ja uskonvapautta) ja vapaata markkinataloutta, ”desentralisatsionia” (vallan hajauttamista), niin säätyyn perustuvien kuin yksityistenkin etuoikeuksien poistamista sekä kaikkien ihmisten täyttä tasa-arvoa (lain edessä). Ohjelmassa vastustettiin ”valtiososialismia, klerikalismia, puolue-egoismia, byrokratismia ja militarismia”. (taloudellista sääntelyä, kirkon etuoikeuksia, puolueiden tai sotavoimien edun asettamista kansan edun edelle sekä paperisotaa lupamenettelyineen).
Puolue korosti, ettei tämä tarkoita valtion passiivista roolia: valtion oli liberaalien mukaan perustettava kouluja ja oppilaitoksia, parannettava kulkuneuvoja sekä taloudellista lainsäädäntöä ym. rajoittamatta yksilöiden toimintavapautta.
Huomattavaa on kuitenkin, että liberaalit ruotsinkieliseen eliittiin nojaavina eivät kannattaneet suuria demokraattisia reformeja. He olivat hiljaisen tyytyväisiä säätyvaltiopäiviin parlamenttina, eivätkä fennomaanien tavoin vaatineet siirtymistä yhtäläisempää äänioikeutta kohti.


Kansallinen Edistyspuolue.
Kansallinen Edistyspuolue oli suomalainen liberaalinen puolue, joka toimi vuosina 1918–1951. Eduskuntapuolueena se oli 1919–1927 keskisuuri (10–26) ja 1927–1951 pieni puolue (5–11 paikkaa).
Edistyspuolue syntyi 8. joulukuuta 1918 fuusiossa, jossa yhtyivät tasavaltaa kannattaneet Nuorsuomalaisen Puolueen ja Kansanpuolueen enemmistö sekä Suomalaisen Puolueen vähemmistö.
Puolue osallistui hallituksiin Ingman I, K. Castrén, Vennola I, Erich, Vennola II, Kallio I, Ingman II, Mantere, Svinhufvud II, Sunila II, Kivimäki, Kallio IV, Cajander III, Ryti I, Ryti II, Rangell, Linkomies, Hackzell, U. Castrén, Paasikivi II, Paasikivi III, Kekkonen I ja Kekkonen II.
Toiminta.
Lähes koko olemassaolonsa ajan Edistyspuolue oli hallitusvastuussa, ja lukuisia kertoja pääministeripuolue. Puolueen sijainti poliittisella kartalla piti sen huomattavasti vaikutusvaltaisempana kuin mihin koko olisi yksin oikeuttanut. Puolue sai monesti pääministeripaikan toimien johtimena ja kompromissiratkaisuna suurten puolueiden välillä. 1920-luvulla puolue muodosti Maalaisliiton ja kanssa keskustahallituksia, jotka toteuttivat tukemaa niin sanottua "kansallisen eheyttämisen politiikkaa", jonka tarkoituksena oli parantaa sosiaalisia oloja ja armahtaa vuoden 1918 sisällissotaan osallistujia kansallisen yhtenäisyyden takaamiseksi. 1930-luvulla puolue oli mukana Lapuan liikkeen vaikutuksesta alkaneessa Kokoomuksen ja Maalaisliiton yleisporvarillisessa suuntauksessa, koska se katsoi vakaan ja vankan porvarillisen laillisuussuuntauksen olevan parempi vaihtoehto kuin radikaalin oikeiston aiheuttama painostus ja epävakaus, kuten Lapuan kesänä 1930, jolloin Lapuan liike käytti ulkoparlamentaarisia painostuskeinoja kommunismin tukahduttamiseksi ja yleisporvarillisen hallituksen luomiseksi. Ulkopolitiikassa Edistyspuolue nojasi länteen ja erityisesti Rudolf Holstin kautta Britanniaan.
Edistyspuolueesta valittiin uusi presidentti Suomelle kaksi kertaa: K. J. Ståhlberg kaudeksi 1919–1925, ja Risto Ryti 1940, uudestaan 1943 (virassa 1940–1944). Vuoden 1925 vaaleissa ehdokkaana oli Ryti, 1931 ja 1937 Ståhlberg.
Pääministereistä Edistyspuolueeseen kuuluivat Kaarlo Castrén, Juho Vennola, Oskari Mantere, Toivo Kivimäki, A. K. Cajander, Risto Ryti ja Jukka Rangell. Edistyspuoluetta edustaneita ministereitä olivat muiden muassa Mikael Soininen, Eero Erkko, Rudolf Holsti, Heikki Ritavuori, Albert von Hellens, Heimo Helminen, Kalle Kauppi, Eljas Erkko, Heikki Kannisto ja Sakari Tuomioja.
Kansallinen Edistyspuolue r.y. on aloittanut kannattajakorttikeräyksen vuoden 2011 lopussa päästäkseen puoluerekisteriin.
Loppu.
Edistyspuolue lopetti toimintansa keväällä 1951, kun suurin osa sen aktiiveista jäsenistä (etenkin lähes kaikki pääkaupunkiseudun ulkopuoliset) olivat liittyneet helmikuun alussa perustettuun Suomen Kansanpuolueeseen. Uuteen puolueeseen siirtyivät muun muassa puheenjohtaja Heikki Kannisto ja puoluesihteeri, sekä kansanedustajista kolme: Irma Karvikko (Turun vp), Lassi Hiekkala (Uudenmaan-Hgin vp) ja Kannisto (Oulun vp).
Vuonna 1950 Itsenäisen Keskiluokan edustajat Esa Kaitilan johdolla sopivat Edistyspuolueen puoluejohdon ja palkatun puoluetoimistohenkilöstön kanssa Edistyspuolueen resurssien ja verkoston kaappaamisesta. Puolueen puheenjohtaja Kannisto halvautti Edistyspuolueen oman päätöksenteon olemalla kutsumatta puoluehallintoa kertaakaan koolle.
Edistyspuolueen vähemmistö perusti toukokuussa 1951 Helsingin Edistysseuran aktiivien johdolla Vapaamielisten Liiton, johon ryhmittyivät muun muassa kansanedustaja Rolf B Berner, ministeri Teuvo Aura ja Suomen Pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja. Sen ainoa kansanedustaja oli toimittaja E. J. Paavola, joka oli eduskunnan jäsen vaalikauden 1962−1966. Vapaamielisten Liitto peri Edistyspuolueen paikan Liberal International -järjestön jäsenenä.
Joulukuussa 1965 Kansanpuolue ja Vapaamielisten liitto jälleen yhdistyivät "Liberaaliseksi kansanpuolueeksi" ("LKP", nykyään Liberaalit).
Organisaatio.
Edistyspuolueen paikallisyhdistyksiä oli kaikissa kaupungeissa sekä suuremmissa maalaiskunnassa. Edistyspuolueen paikallisyhdistyksiä kutsuttiin yleensä edistysseuroiksi, joskin niiden virallisissa nimissä oli vaihteluja. Edistyspuolueeseen kuului vuosina 1919–1923 noin 150 perusjärjestöä. 1930-luvulla osastojen määrä vaihteli välillä 90–138. Puolueella oli 24 piirijärjestöä vuosina 1919–1926 ja 19–22 piiriä vuosina 1927–1939.
Vuoteen 1928 saakka puolue oli rekisteröimätön organisaatio, jolla oli eduskuntaryhmä. Paikallisyhdistykset olivat kuitenkin rekisteröityjä yhdistyksiä. Puoluekokouksia pidettiin joka vuosi. Vuonna 1927 itse puolue päätettiin rekisteröidä yhdistykseksi, jonka jälkeen perustetut paikallisyhdistykset jätettiin pääsääntöisesti rekisteröimättä.
Puoluetta kannattavia sanomalehtiä oli alussa jopa kymmeniä. Edistystä tukivat Etelä-Häme (1920), Heinolalainen (1922–?), Helsingin Sanomat (1919–1932), Häme (1919–?), Itä-Savo (1919–1926), Kajaanin Lehti (1919–1920), Kaleva (1919–1939), Karjalan Aamulehti (1919–1924), Karjalan Sanomat (1930–1931), Keskisuomalainen (1918–1932), Kuopion Sanomat (1919–1921), Kymenlaakson Sanomat (1928–1934), Länsi-Savo (1919–1937), Pohjois-Savo (1926–1931), Rauman Lehti (1924–1930), Rauman Sanomat (1920–1921), Salmetar (1919–1925), Suur-Karjala (1919–1922), Tampereen Sanomat (1919, 1920–1930 ja 1933–1939), Turun Sanomat (1919–1951), Uusi Kotka (1919–1920). Vuosien kuluessa moni lehdistä julistautui riippumattomaksi (Helsingin Sanomat, Länsi-Savo, Pohjois-Savo) tai siirtyi muille puolueille (Etelä-Häme, Itä-Savo ja Keskisuomalainen maalaisliitolle, Salmetar kokoomukselle).


Ammattiliitto.
Ammattiliitto (myös ammattijärjestö) on ammattiyhdistysliikkeen puitteissa toimiva järjestö, joka pyrkii puolustamaan ja parantamaan työntekijöiden työehtoja.
Ammattiliiton muodostavat yleensä saman ammattialan (esimerkiksi sairaanhoitajat) tai toimialan (esimerkiksi lasitehtaan työntekijät) henkilöt tai saman koulutuksen (esimerkiksi insinöörit) saaneet henkilöt. Ammattiliitto muodostuu työntekijöiden muodostamista ammattiosastoista tai ammattiyhdistyksistä.
Ammattiliitot neuvottelevat työehtosopimuksia työnantajapuolen kanssa.
Historia.
Ensimmäiset modernit ammattiyhdistykset syntyivät Isossa-Britanniassa 1800-luvuna alussa osin vanhojen kilta-ammattikuntien perinteisiin pohjautuen. Alkuun ammattiyhdistykset olivat usein työnantajien kiivaasti vastustamia ja valtiovallan kieltämiä järjestöjä, niinpä niiden toiminnassa oli salaseuramaisia piirteitä.
Vähitellen ammattiyhdistysten toimintaoikeudet on kuitenkin yleisesti tunnustettu muun muassa Kansainvälisen työjärjestön (ILO) konventioissa. Suomessa eräänä käännekohtana voidaan pitää ns. "tammikuun kihlausta" 1940, jolloin työnantajajärjestöt tunnustivat ammattiliitot tasavertaiseksi sopimuskumppaniksi, mutta laillinen toimintaoikeus niillä oli ollut jo hyvin pitkään.
Alussa liberaalit olivat keskeisessä roolissa ammattiyhdistysten perustamisessa ja levittämisessä, myös Suomessa. Tavoitteena eivät olleet lakot tai luokkataistelu vaan työntekijöiden tukeminen, neuvominen ja sivistäminen, toimiminen näiden vakuutusyhtiöinä työkyvyttömyyttä, sairautta ja työttömyyttä vastaan, työntekijöitä neuvottiin alueelta toiselle parhaiden työehtojen saamiseksi jne. Myös moni työntekijöiden oloista huolestunut tehtailija perusti ensimmäisiä ammattiyhdistyksiä, kuten englantilainen sosialisti Robert Owen ja suomalainen Viktor Julius von Wright. 1800-luvun puolivälissä sosialistien rooli alkoi vahvistua ja sosialistien ja liberaalien yhteistyö väheni. Myös kristillisiä, nationalistisia ja muita ammattiyhdistyksiä perustettiin.
Työntekijöiden yhdistystoiminta syntyi Suomessa 1800-luvun puolessavälissä, Suomen teollistumisen alkuvaiheessa. Ensimmäiset työntekijöiden yhdistykset perustettiin 1850-luvulla, mutta varsinainen murros alkoi 1880-luvulla, kun kirjanpainajat, maalarit, räätälit, pelti- ja vaskisepät, puusepät, muurarit ja suutarit ryhtyivät perustamaan omia yhdistyksiään.
Professori Hannu Soikkanen toteaa: työväenliikkeen synty oli Suomessa seurausta kolmen aatevirtauksen kohtaamisesta. Vuosisadan puolivälistä lähtien sääty-yhteiskunta oli nopeuttanut kulkuaan kohden omaa tuhoaan ja oli käynnissä melko ripeä muutos kapitalistiseksi yhteiskunnaksi, jossa oli vielä selkeät luokkarajat. Nämä kolme murroksen tullutta aatevirtausta olivat kansallisuusaate, liberalismi ja sosialismi. Tähän murrosvaiheeseen liittyy myös kohoava, ja toki yhä jatkuva, kansalaisjärjestöjen ja kansalaisliikkeiden muodostaminen, jotka ovat demokraattisen kansalaisyhteiskunnan perusteita. Myös työväenliike on tällainen 1800-luvun lopun kansanliike, joka takaa yhteiskunnan demokraattista toimintaa.
Vuonna 1883 perustettiin ensimmäiset työväenyhdistykset ja tästä alkanutta vaihetta työväenliikkeessä kutsutaan wrightiläiseksi työväenliikkeeksi. Perustettuihin yhdistyksiin liittyi eritoten kaupunkien käsityöläisiä ja ammattityöntekijöitä. Lisäksi työnantajien kuuluminen yhdistyksiin oli hyvin yleistä. Tätä vaihetta työväenliikkeen historiassa voidaan pitää myös eräänlaisena patronaattisen työväenliikkeen aikana. Vuoteen 1899 mennessä työväenyhdistyksiä oli perustettu lähes kaikkiin Suomen kaupunkeihin ja useille teollisuuspaikkakunnille. Myös joihinkin mökkiläisvaltaisiin maaseutupitäjiinkin oli perustettu omat yhdistyksensä.
1890-luvulla työväenliikkeessä pääsi jyrkempi suunta vallalle, kun sosialistiset aatteet alkoivat saada ammattiyhdistyksiä yhä laajemmin haltuunsa. Suomessa työväenliike julistautui sosialistiseksi vuonna 1899, jolloin sen nuorsuomalaiset johtajat erosivat. Liikkeen tavoitteiden joukossa kuitenkin säilyi liberaalien vaatimuksia kuten yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sekä yhdistymis-, kokoontumis-, lausunto- ja painovapaus.
Suomen vanhin ammattiyhdistys on 1869 perustettu Helsingin kirjatyöntekijöiden yhdistys, mutta laajemmin ammatillinen järjestäytyminen alkoi edetä vasta 1900-luvun alussa. Ensimmäinen keskusjärjestö Suomen Ammattijärjestö (SAJ) perustettiin 15. huhtikuuta 1907 ja se oli läheisessä suhteessa Suomen Sosialidemokraattiseen puolueeseen.
Suomen sisällissodan jälkeen SAJ:ssa saivat enemmistön kommunistit ja vasemmistososialistit ja heinäkuussa 1930 se lakkautettiin valtiovallan toimesta. Uusi keskusjärjestö, Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto (SAK) perustettiin 19. lokakuuta 1930 pääasiassa sosiaalidemokraattien toimesta.
Talvisodan aikana 1940 työnantajat tunnustivat SAK:n sopimuskumppaniksi ja 1944 tehtiin ensimmäinen keskusjärjestöjen välinen yleissopimus. Myös toimihenkilöt alkoivat järjestäytyä,
STTK perustettiin 1946 ja Akava 1950.
1950-luvun lopulla sosiaalidemokraattien keskinäinen riita ulottui myös ammattiyhdistysliikkeeseen. SAK:n jäätyä TPSL:n kannattajien haltuun, osa SDP:n kannattajien hallitsemista liitoista erosi ja muodosti uuden Suomen Ammattijärjestön, osin CIA:lta saadun rahoituksen turvin. TPSL:n kuihduttua SAJ ja SAK yhdistyivät jälleen 1969 Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestöksi, eli nykyiseksi SAK:ksi.
Viimeisin mullistus keskusjärjestökentässä tapahtui 1990-luvun alussa jolloin toimihenkilökeskusjärjestö TVK ajautui konkurssiin ja jäsenliitot siirtyivät pääasiassa STTK:hon ja Akavaan.
Ammattiliittojen asema Suomessa.
Suomessa ammattiliitoilla on lailla taattu järjestäytymisvapaus ja vakiintunut asema niin useimmilla työpaikoilla kuin yhteiskunnan institutionaalisessa päätöksenteossa. Ammattiliittojen jäsenmaksut ovat verovähennyskelpoisia ja työnantajajärjestöihin järjestäytyneet työnantajat perivät ne suoraan ammattilittojen jäsenten palkoista ja tilittävät ne ammattiliitoille.
Ammattiliitot pitävät yllä myös työttömyyskassoja joiden jäsenmaksut peritään yleisimmin jäsenmaksujen yhteydessä. Jäsenmaksun voi myös maksaa itse.
1990-luvulla syntynyt työnantajaliittojen perustama ammattiliitoista riippumaton ns. "Loimaan kassa", Yleinen työttömyyskassa, YTK (aiemmin Yksityisalojen työttömyyskassa) on noussut ammattiliitojen kilpailijaksi työttömyysvakuutusalalla.
Keskusjärjestöt.
Kaikki kolme suomalaista keskusjärjestöä ovat jäseninä Ammattiyhdistysliikkeen maailmanjärjestössä.
Suurimmat ammattiliitot.
Jäsenmäärät liittojen omien verkkosivujen mukaan kesäkuussa 2009.


Työehtosopimus.
Työehtosopimus, eli TES on Suomessa työntekijäjärjestön ja työnantajan tai työnantajien järjestön välinen sopimus alakohtaisista työehdoista kuten palkoista (ylityökorvauksineen), työajoista, lomista ja muista eduista, joita sopimuksen soveltamisalalla noudatetaan. Sopimukset ovat usein paitsi toimialakohtaisia myös palkansaajan ammattiasemaan sidottuja. Yksityisellä sektorilla työnantajia edustaa useimmin jokin Elinkeinoelämän Keskusliiton, EK:n, toimialaliitoista ja työntekijäpuolella taas jokin, tai Akavan jäsenliitoista. Julkisella sektorilla solmitaan virka- ja työehtosopimuksia. Niiden sopijaosapuolia ovat ammattiliitot ja Kuntatyönantajat KT, Valtion työmarkkinalaitos tai Kirkon työmarkkinalaitos.
Sitova vai yleissitova työehtosopimus.
Työehtosopimukset voivat olla joko "normaalisitovia" tai "yleissitovia". Normaalisitovat työehtosopimukset velvoittavat niitä osapuolia, jotka ovat sopimuksen allekirjoittaneet, tai jotka kuuluvat järjestöön, joka on solminut työehtosopimuksen. Normaalisitovaa työehtosopimusta on noudatettava myös silloin, kun työntekijä ei kuulu sopimuksen solmineeseen järjestöön. Suurin osa suomalaisista työnantajista on järjestäytynyt, joten ne noudattavat työehtosopimuksia niiden normaalisitovuuden perusteella.
Työehtosopimuksen yleissitovuus tarkoittaa sitä, että myös järjestäytymättömän työnantajan on noudatettava niitä määräyksiä, joista on sovittu valtakunnallisessa, asianomaisella alalla edustavassa työehtosopimuksessa. Yleissitovia sopimuksia on Suomessa noin 180 ja niiden piirissä noin 90 prosenttia työntekijöistä. Yleissitovuus määritetään kullekin sopimukselle erikseen, ja määritetylle ajalle. Voimassa olevien yleissitovien sopimusten lista on julkinen.
Työehtosopimukset ovat pakottavia, eikä työsopimuksissa voida sopia niitä huonommista ehdoista työntekijän kannalta, ellei tällaista oikeutta nimenomaisesti työehtosopimuksessa mainita (nk. edullisemmuusperiaate). Työehtosopimusten katsotaankin turvaavan työmarkkinaosapuolten tasavertaisen aseman. Merkittävimmät työehtosopimukset ovat kansallisia, mutta työehtosopimuksia voidaan solmia myös yrityksen tasolla. Sopimusala määrittyy yleensä työnantajaliiton toimialan mukaan. Sopimusten soveltamisala on taas yhteydessä palkansaajaliittoon. Siis esimerkiksi teknologiateollisuuden sopimusalalla on erikseen työntekijöiden, toimihenkilöiden ja ylempien toimihenkilöiden soveltamisalan työehtosopimuksia.
Yleissitovuus.
Työehtosopimusta on pidetty kattavana, kun sen allekirjoittaneiden työnantajien palveluksessa on yli puolet alan työvoimasta. Tätä rajaa ei kuitenkaan ole koskaan kirjattu lakiin, vaan se on muotoutunut korkeimman oikeuden vuonna 1974 tekemän päätöksen perusteella. Niinpä järjestäytyneisyyden astetta selvitettiin oikeusistuimissa pitkään muun muassa kuorma-autoalalla. Kuorma-autoalan oikeuskiistassa työnantaja kiisti lomapäiviin liittyvän maksuvelvollisuutensa vedoten siihen, ettei kuorma-autoalan sopimus ole yleissitova. Uusi työsopimuslaki vuodelta 2001 selvensi asiaa ja poisti ehdottoman 50 prosentin kattavuuden. Osapuolet ilmoittavat aina sopimuksen
syntyessä muun muassa sen piiriin kuuluvien jäsentensä määrät työehtosopimusten yleissitovuuden vahvistamislautakunnalle, joka ratkaisee sopimuksen yleissitovuuden. Keskeinen tieto on työnantajaliittoon kuuluvien yritysten palkansaajien määrä, miltä pohjalta työehtosopimusten yleissitovuus paljolti ratkaistaan. Nykyään työehtosopimuuden yleissitovuuden vahvistaa työministeriön yhteydessä toimiva työehtosopimuksen yleissitovuuden vahvistamislautakunta. Työehtosopimusten kattavuus on noin 70 % teollisuudessa. Riitatilanteissa asian ratkaisee työtuomioistuin. Valtion ja kunnan sektoreilla työehtosopimukset kattavat kaikki julkisen sektorin palkansaajat. Näiden sopimusten osalta kattavuus on siis täydellinen eikä niiden yleissitovuutta arvioida.
Sopimusten kesto.
Työehtosopimukset solmitaan määräajaksi. Jos työmarkkinaosapuolet ovat voimakkaasti eri mieltä uuden työehtosopimuksen ehdoista, valtakunnansovittelija pyrkii sovittelemaan osapuolten kantoja. Jos sovittelusta huolimatta edellinen työehtosopimus ehtii umpeutua, ollaan ns. sopimuksettomassa tilassa. Tällöin yleensä seuraa työtaistelun uhka, keinoina ovat muun muassa työntekijöillä lakko, saarto, ylityökielto ja työnantajilla työsulku.
Työehtosopimusjärjestelmän kritiikkiä.
Suomen Yrittäjät on tehnyt järjestökantelun Euroopan Neuvostoon siitä, että työehtosopimukseen perustuva oikeus paikalliseen sopimiseen on usein vain järjestäytyneillä työnantajilla, vaikka myös järjestäytymättömien työantajien on noudatettava työehtosopimusta sen yleissitovuuden vuoksi. Vuonna 2004 hallituksen työllisyysohjelman johtaja Harri Skog esitti että pitkäaikaistyöttömille maksettaisiin työehtosopimuksia alempaa palkkaa, jotta pitkäaikaistyöttömät työllistyisivät paremmin. Skog huomauttaa, että hän ei kannata pysyvää matalapalkkaköyhälistöä.


Suomalainen puolue.
Suomalainen puolue (myös vanhasuomalaiset, "suomettarelaiset") oli yksi Suomen pääpuolueista autonomian aikana. Fennomanian pohjalta syntyneen puolueen ideologisena perustana olivat sosiaalireformismi ja konservatiivisuus sekä suomenmielisyys, yhtenäisen kansakunnan luominen. Tämän toteuttamiseksi katsottiin tarpeelliseksi saattaa suomen kieli ruotsin kielen tasalle maan viralliseksi kieleksi. Suomalainen puolue oli Kansallisen Kokoomuksen edeltäjä.
Suomalainen puolue syntyi niin sanotun kieliriidan myötä 1860– ja 1870-luvuilla, mutta se oli 1900-luvun alkuun saakka lähinnä niin sanottu valtiopäiväpuolue ilman varsinaista organisaatiota. Se järjestäytyi moderniksi puolueeksi vasta vuonna 1906. Puolue lakkasi toimimasta vuoden 1918 lopulla sen jäsenten siirryttyä pääasiassa kokoomuspuolueeseen. Sen jälkeen kun Suomalaisesta puolueesta oli 1800-luvun lopussa irtaantunut nuorsuomalaisina tunnettu ryhmä, alkuperäiseen puolueeseen viitataan usein "vanhasuomalaisina".
Puolueen oppi-isä oli kansallisfilosofi J. V. Snellman (1806–1881). Koko 1800-luvun lopun puolueen johtajana oli professori Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen ja hänen kuoltuaan vuonna 1903 uudeksi johtajaksi nousi professori J. R. Danielson-Kalmari. Vanhasuomalaiset omaksuivat Yrjö-Koskisen johdolla myöntyväisyyslinjan ensimmäisen sortokauden aikana, mikä leimasi vahvasti puolueen imagoa autonomian loppuaikoina.
Suomenmieliseksi.
Vuoden 1872 valtiopäiville tulivat ensi kertaa valituiksi Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen ja Agathon Meurman, jotka toivat puolueeseen fennomanian.
Nuorsuomalaiset irtautuvat.
Vähitellen puolueen nuoret saivat liberaaleja vaikutteita ja muodostivat 1880-luvun lopulla "nuorsuomalaisen" ryhmän Jonas Castrénin ja Lauri Kivekkään johdolla. Mukana toimi poliittisesti aktiivi taiteilijapiiri (Akseli Gallen-Kallela, Jean Sibelius, Juhani Aho, Minna Canth ym.). Vuonna 1894 siitä tuli puolue puolueessa ja vuonna 1905 se irtautui täysin erilliseksi puolueeksi ("Suomenmieliset perustuslailliset" eli Nuorsuomalainen puolue).
Merkittävin erottava tekijä oli se, että ryhmä piti tiukasti kiinni perustuslaista (yhdessä Ruotsalaisen puolueen enemmistön kanssa, sitoutumattoman Leo Mechelinin johdolla) ja vastusti suuriruhtinaan sortokaudella (1899–1905 ja 1908–1917) antamia lakeja. Tämä toi ryhmään myös eräitä vanhempia Suomalaisen puolueen jäseniä.
Myöntyväisyysmiehet.
Suomalaisessa puolueessa oli kannatusta myönnytyksiin venäläistä hallitusvaltaa päin, mikä oli porvarillisessa kentässä vedenjakajana vanhasuomalaisten ja nuorsuomalaisten välillä. "Myöntyväisyysmiehet" olivat lähinnä Suomalaisesta puolueesta, sosialistitkin jossain määrin tukivat nuorsuomalaisten linjaa, samoin pitkälti myöhempi Maalaisliitto, jonka ohjelmakin oli suurelti nuorsuomalaisten käsialaa. "Myöntyväisyysmiehet" oli poliittisten vastustajien antama nimike niille, jotka kokivat tärkeänä valtion virkojen hoitamisen venäläistämistoimista huolimatta, eli lähinnä vanhasuomalaisille. Nuorsuomalaiset kokivat muiden perustuslaillisten tavoin passiivisen vastarinnan parhaana tapana vaikuttaa perustuslain vastaisiin venäläistämistoimiin, ja vanhasuomalaisten pidättäytyminen tästä tulehdutti välit ensimmäisen sortokauden aikana. Toisen sortokauden aikana vaikutusmahdollisuudet venäläistämistoimiin olivat huonommat, ja sekä nuorsuomalaisten että vanhasuomalaisten kannoissa tapahtui muutoksia aktiivisempaan vastarintaan.
Myöntyväisyysmiehiksi profiloituivat erityisesti puolueen historioitsija-puheenjohtajat Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen ja J. R. Danielson-Kalmari sekä Agathon Meurman mutta pitkälti muutkin vanhasuomalaiset. He uskoivat pystyvänsä myönnytysten avulla vaikuttamaan paremmin Venäjän vallitsevassa poliittisessa ilmapiirissä ja uskoivat passiivisen ja aktiivisen vastarinnan lisäävän venäläistämistoimia ja johtavan väkivaltaiseen konfliktiin, josta Suomella olisi huonot mahdollisuudet selvitä kansakuntana. Tavoitteena oli myös kansallisvaltion piirteiden lisääminen suomen kielen aseman parantamisella, mikä tosin sortokausina tapahtui pikemminkin venäjän kuin suomen hyväksi. Lisäksi he Snellmanin tavoin pitivät Mechelinin laillisuusperiaatetta epärealistisena, eivätkä uskoneet lainopillisen idealismin voittoon.
Puolueen perintö.
Suomi itsenäistyi vuonna 1917 nuorsuomalaisen P. E. Svinhufvudin johdolla, mitä seuranneen sisällissodan jälkeen Suomalainen ja Nuorsuomalainen puolue lakkautettiin ja tilalle perustettiin Kansallinen Kokoomuspuolue ja Kansallinen Edistyspuolue (1918), jotka eivät täysin noudattaneet puoluerajoja, vaan mm. nuorsuomalaisten "pääskyset" ja monarkistit liittyivät pääosin Kokoomukseen ja jotkut vanhasuomalaiset Edistyspuolueeseen.
Monet vanhasuomalaisten johtajat olivat historiantutkijoita (esim. Yrjö-Koskinen, E. G. Palmén, Danielson-Kalmari), monet nuorsuomalaisten johtajat taas juristeja (Svinhufvud, Ståhlberg, Jonas Castrén).
Maailmansotien välillä etenkin sivistyneistön keskuudessa katsottiin laajalti perustuslaillisuuden tuoneen Suomelle itsenäisyyden, ja kaikki tämän ajanjakson presidentit olivat entisiä perustuslaillisia. Tähän oli vaikuttamassa sortovuosina saavutettu suuri kansansuosio, samalla kun myöntyväisyysmiehiä kohtaan harjoitettiin suoranaista ilkivaltaa. Perustuslaillisuuden aatteen merkitys itsenäistymiselle ja sortokausien päättymisille on tulkinnanvaraista, Venäjän sisäisten kuohujen näytellessä ratkaisevinta roolia Suomen suuriruhtinaskuntaan kohdistuvien toimien ajoittaisissa rauhoittumisissa. Toisen maailmansodan jälkeen presidentiksi valittu entinen vanhasuomalainen myöntyväisyysmies J. K. Paasikivi katsoi Suomen uudessa idänpolitiikassa (Paasikiven linja) olevan selviä yhtymäkohtia sortovuosien myöntyväisyyteen.
Viitteet.
*


Titans of Steel.
Titans of Steel on Vicious Byten tekemä ilmainen mech-strategiapeli, joka julkaistiin vuonna 1999.
Peli on taktinen sotapeli, jossa käytetään mechejä. Se muodostuu kolmesta irrallisesta moduulista: useimmin käytettävästä taistelumoduulista, sekä koneiston- ja hahmojenkehitysmoduuleista, joissa pelaaja voi roolipelin tavoin kehittää taisteluissa käyttämiään koneita ja hahmoja.
Peli luokitellaan yleensä vuoropohjaiseksi, mutta se pyörii reaaliaikaisesti. Tärkeiden tapahtumien tai jonkin tapahtuman jälkeen peli pysähtyy ja kysyy seuraavaa toimenpidettä. Pelaaja voi antaa käskyn odottaa tiettyä tapahtumaa, kuten vihollismechin havaitsemista tai aseen jäähtymistä.
Peliä ei pidä sekoittaa myöhemmin julkaistuun, kaupalliseen ja laajennettuun "Titans of Steel: Warring Suns" -versioon. (Päästetty 2008 ilmaisjakeluun)
Pilotit.
Pelaaja luo aluksi itselleen pilotin tai useamman. Käyttöliittymän mukaan pelaaja hakee haluamansa tyyppistä pilottia vankilasta, vaikka todellisuudessa pelaaja luo pilotin itse. Pilotille määritellään nimi, sukupuoli, rotu ja kyvyt.
Mechit.
Mechejä on useaa luokkaa. Pelaaja voi luoda omia mechejä tai valita valmiista versioista. Mechit kantavat erilaisia aseita, jäähdytysjärjestelmiä, sensoreita ja panssarointeja. Tuhoutessaan mech räjähtää ydinräjähdyksessä. Kokenut (tai onnekas) pilotti voi pelastautua tuholta hylkäämällä tuhoutumispisteessä oleva mechi tai käyttämällä hyppyistuinta. Mechi voi myös ylikuumentua, jlloin se lamaantuu tai räjähtää.


Suomen Kansanpuolue.
Suomen Kansanpuolue oli liberaali keskiluokan edunvalvontapuolue, joka syntyi Kansallisen Edistyspuolueen maakunnallisten järjestöjen ja Itsenäinen Keskiluokka ry:n yhdistymisen tuloksena. Perustamiskokous pidettiin Laulumiesten ravintolassa Helsingissä lauantaina 3. helmikuuta 1951. Ensimmäinen puheenjohtaja oli metsäekonomian professori Eino Saari. Puolue oli toiminnassa vuosina 1951–1965.
Puolueella oli keskimäärin kymmenkunta kansanedustajaa. Sen ja Kansallisen Kokoomuksen välillä oli jyrkkä kilpailuasetelma. Eduskuntavaaleissa Kansanpuolueen lisätessä paikkamääräänsä paikat tulivat yleensä Kokoomukselta ja päinvastoin.
Kansanpuolueen aatteellisessa perustassa olivat vahvasti mukana kansallismieliset ja kristilliset arvot. Tärkein asia oli toimia keskiluokan edunvalvontaryhmittymänä. Jotkut liberaalit vastustivat Kansanpuoluetta, koska he edellyttivät neutraaliutta uskonnollisten näkemysten välillä, suosivat kansainvälisyyttä, eivätkä kannattaneet eturyhmäpolitikointia. Esimerkiksi Liberal International -järjestö ei hyväksynyt Suomen Kansanpuoluetta jäsenekseen sitkeistä hakemuksista huolimatta.
Suomen Kansanpuolue julkaisi lehteä nimeltä Polttopiste, joka parhaimmillaan ilmestyi kerran viikossa, tabloid-kokoisena sanomalehtenä.
Vuonna 1965 Suomen Kansanpuolue yhdistyi Vapaamielisten Liiton kanssa muodostaakseen Liberaalisen Kansanpuolueen.


Itsenäinen Keskiluokka.
Itsenäinen Keskiluokka oli professori Esa Kaitilan ja tämän liittolaisten perustama puolue, joka toimi vuosina 1949–1951. Monet puolueaktiivit olivat 1930-luvulla toimineet isänmaallisissa liikkeissä ja kansalaisjärjestöissä, kuten Akateemisessa Karjala-Seurassa. Puolueen kasvualusta oli sodan jälkeinen virkamiehistön syvä palkkakuoppa.
Alkuvuonna 1950 Itsenäinen Keskiluokka osallistui presidentin valitsijamiesvaaleihin Paasikiven tukijoukoissa. Puolue asetti ehdokkaita Uudenmaan vaalipiirissä ja sai läpi johtajansa Kaitilan. Puolueen ehdokkaat keräsivät 9 152 ääntä. Itsenäinen Keskiluokka osallistui myös lokakuun 1950 kunnallisvaaleihin joillakin paikkakunnilla, ja se solmi vaaliliittoja ainakin edistyspuolueen kanssa. Varsinkin kokoomus hyökkäsi vaalikampanjassaan uutta puoluetta vastaan; korostaen, että se oli keskiluokan tärkein puolue.
Helmikuussa 1951 puolue sulautui Suomen Kansanpuolueeseen, jossa se sai aluksi haltuunsa yhden varapuheenjohtajapaikan. Kesällä 1951 IK:n johtohenkilöt osallistuivat ensimmäistä kertaa eduskuntavaaleihin, ja Kaitila nousi kansanpuolueen edustajaksi.


Liberaalinuoret.
Liberaalinen Nuorisoliitto on vuonna 1952 perustettu liberaali poliittinen nuorisojärjestö. Yhdistys oli aikaisemmin Liberaalien (aiemmin Liberaalinen kansanpuolue) nuorisojärjestö, mutta se erotettiin puolueesta vuonna 2006.
Sääntöjensä mukaan Liberaalinen Nuorisoliitto ajaa yksilönvapautta ja ihmisoikeuksia, julkisen vallan rajoittamista, hallinnon keventämistä ja holhouksen vähentämistä, mahdollisuuksien tasa-arvoa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta, vastuullista vapaata markkinataloutta, vastuullista ympäristöpolitiikkaa ja kestävää kehitystä, oikeusvaltiota ja laillisuusperiaatetta sekä avointa ja moniarvoista yhteiskuntaa.
Järjestö perustettiin joulukuussa 1952 seuraajaksi Nuoren Suomen Liitolle ja Edistyspuolueen Nuorisoliitolle. Vuosina 1952–1968 järjestön nimi oli Nuorten Suomalaisten Liitto. NSL liittyi Liberaalisen kansanpuolueen jäsenjärjestöksi 29. joulukuuta 1965. Keväällä 1968 nimeksi vaihdettiin Liberaalinen Nuorisoliitto, kun opiskelijayhdistykset saivat enemmän valtaa ja pidettiin niin sanottu "muutosten liittokokous". Kyseisessä liittokokouksessa muuttui myös järjestön linja: nuorisoliitto siirtyi porvarilliseksi kulttuuriradikaaliksi voimaksi liberaaliopiskelijoiden ottaessa vallan "kansantanhutyypeiltä". Vuosina 1968–1980 LNL:n rinnalla toimi Liberaalinen ja Radikaalinen Opiskelijaliitto.
Nuorisoliitto on usein ollut oppositiossa puoluejohtoa vastaan. Kiistat ovat koskeneet muun muassa vaaliliittoja ja Keskustapuolueeseen liittymistä. Eräs erotekijä Liberaalisen Nuorisoliiton ja LKP:n välillä oli suhtautuminen kirkon maalliseen valtaan. Puolueen yleisohjelma ei sisältänyt vaatimusta valtion ja kirkon välisten suhteiden muuttamisesta – nuorempien liberaalien aloitteista huolimatta. Asiasta keskusteltiin puolueessa runsaasti. Nuorison osuus on ollut huomattava liberaalipuolueissa. Liberaalipuolueen nuoriso-osastoon kuului yleensä noin kolmannes koko puolueen jäsenistöstä.


Nuorsuomalaiset.
Nuorsuomalaiset oli suomalainen 1990-luvun jälkipuoliskon toiminut liberaali ja porvarillinen puolue, jolla oli parhaimmillaan kaksi kansanedustajaa. Vuosina 1994–1997 järjestön nimi oli Nuorsuomalainen Puolue samannimisen 1894–1918 toimineen puolueen mukaan.
Nuorsuomalainen Puolue mainosti itseään ”puolueitten vastaisena puolueena” ja ”epäpoliittisten ihmisten puolueena”. Tarkoituksena puolueella oli irtautua perinteisestä puoluepolitiikasta ja haastaa ”suurten ikäluokkien eliitti”, jolle pohjoismainen hyvinvointivaltio oli ollut ”lähes uskonto”. Puolue vaati veronalennuksia, hyvinvointivaltion ”remontointia”, tasaveroa ja pienten tulojen verovapautta.
Puolueen perustaminen herätti huomiota, ja se sai heti osakseen voimakasta arvostelua. Nuorsuomalaisia kutsuttiin ”nuoriksi silkkisolmiojupeiksi”, ”koviksi uusliberalisteiksi” ja ”sosiaalidarwinisteiksi”. Nuorsuomalaisten itsensä mielestä arvostelu oli epäoikeudenmukaista ja harhaanjohtavaa. Puolue itse määritteli itsensä keskustaliberaaliksi.
Puolue sai kaksi kansanedustajaa vuoden 1995 eduskuntavaaleissa, mutta ei enää yhtään vuonna 1999.
Ohjelma.
Poliittisena ensijulkaisuna ja koko poliittisen toiminnan lähtölaukkauksena toimi vuonna 1994 julkaistu "Ultimatum Isänmaalle", jonka kirjoittivat Risto E. J. Penttilä, Jaakko Tapaninen ja Janne Jutila. Puolueen tunnuslauseena oli ”liberaalia talouspolitiikkaa ja humaania sosiaalipolitiikkaa”.
Vuonna 1994 julkaistussa puolueohjelmassa "Kannustava hyvinvointiyhteiskunta 2005" korostuivat perustulo, palvelusetelit ja valinnanvapaus. Puolue kannatti tuloveron alentamista karsimalla byrokratiaa ja muun muassa korottamalla pääomaveroja. Nuorsuomalaiset korostivat uskovansa puolueen ohjelman parantavan eniten köyhien asemaa ja johtavan täystyöllisyyteen kansalaispalkan eli ”negatiivisen tuloveron” kautta.
Puolueohjelma korosti sivistystä, tiedettä, ja kulttuuria. Puolueohjelma ajoi ympäristösuojelua muun muassa korkeammilla ympäristöhaittaveroilla.
Historia.
Nuorsuomalaiset ry:n perustivat syksyllä 1965 eräät Vapaamielisten Liiton puoluekanslian toimihenkilöt. Vuonna 1994 näistä jäljellä olevat valitsivat yhdistyksen puheenjohtajaksi Risto E. J. Penttilän. Yhdistys hakeutui puoluerekisteriin pitkällisten keskustelujen jälkeen ja Risto E.J. Penttilä valittiin puolueen puheenjohtajaksi lähes yksimielisesti. Ainoan vastustavan äänen antoi Penttilä itse. Nuorsuomalaiset muodostivat jälleen puolueen.
Nuorsuomalainen Puolue osallistui ensimmäisen kerran maaliskuun 1995 eduskuntavaaleihin. Vaaleissa nuorsuomalaiset saivat kaksi kansanedustajaa, jotka olivat Risto E. J. Penttilä ja Jukka Tarkka. Vaalikauden aikana SDP:n listoilta eduskuntaan valittu ammattiyhdistysjohtaja Risto Kuisma loikkasi ryhmän jäseneksi. Kuisma perusti myöhemmin oman puolueen, Remonttiryhmän, ennen paluutaan sosiaalidemokraatteihin.
Kunnallisvaaleissa 1996 Nuorsuomalainen Puolue ylsi 29 valtuutettuun.
Puolue käytti ennalta vuoden 1995 vaaleissa lähes kahden kansanedustajan puoluetuen suuruisen summan (n. kaksi miljoonaa markkaa edustajaa kohden). Koska vaaleissa äänisaalis jäi paljon aiempien kyselyjen lupaamaa alhaisemmaksi, kansanedustajia tulikin vain edellä mainitut kaksi, minkä vuoksi puolue joutui toimimaan niukoin resurssein. Puolueen vankin kannatusalue oli Uusimaa, jossa sillä oli 5,2 prosentin kannatus vuoden 1995 eduskuntavaaleissa. Kesällä 1996 Taloustutkimus mittasi nuorsuomalaisten kannatusprosentiksi 6,3, mutta samaan aikaan Suomen Gallup ja Marketing Radar mittasivat päälle 3 prosentin kannatusta. Vielä 1997 keväällä Taloustutkimus mittasi puolueen kannatukseksi 6,2 prosenttia, tosin alkuvuodesta 1997 se oli ollut 3,5. 1990-luvun loppupuolella puolueen näkyvyys viestimissä lähes katosi. Vuoden 1999 vaaleissa sen kannatus jäi runsaaseen prosenttiin.
Marraskuussa 1998 perustettiin Olavi Borgin johtama Liberaalisen Kansanpuolueen ja Nuorsuomalaisten neuvottelukunta, jonka tehtävänä oli puolueiden yhteistyön selvittäminen. Tammikuussa 1999 LKP sopi yhdistymisestä Nuorsuomalaisten kanssa. Puolueiden jäsenille tehdyssä tiedustelussa hanketta tuki lähes 90 prosenttia vastanneista. Esisopimuksista huolimatta hanke ei lopulta toteutunut. Maaliskuun 1999 eduskuntavaaleissa sekä Nuorsuomalaiset että LKP jäivät ilman paikkoja. Puoluejohdon ajamana Nuorsuomalaisten enemmistö päätti, että puolue lopettaa poliittisen toiminnan ja hakee poistamista puoluerekisteristä.
Vaalit.
Kunnallisvaaleissa 1996 Nuorsuomalainen Puolue asetti ehdokkaita 43 kunnassa ja sen listoilta valittiin yhteensä 29 valtuutettua 14 eri valtuustoon. Pääosa (16) valtuutetuista oli Uudenmaan kunnista. Puolue sai eniten ääniä Helsingissä (12 455, 4 paikkaa) ja suurimman kannatusosuuden Heinolassa (10,5 %, 5 paikkaa).
Kunnallisvaalien kanssa samanaikaisesti järjestetyissä vuoden 1996 europarlamenttivaaleissa Nuorsuomalaiset asetti täyden 16 ehdokkaan listan. Eniten ääniä (42 539) keräsi Jaakko Iloniemi, jonka osuus puolueen koko saldosta oli 62 prosenttia. Muita nuorsuomalaisten ehdokkaita olivat muun muassa Tommy Hellsten, Sara Hirvelä, Petri Kaivanto, Jyrki Kasvi, Jukka Tarkka ja Tauno Tiusanen.


Vapaamielisten Liitto.
Vapaamielisten liitto oli suomalainen liberaali puolue, jota kutsuttiin myös aitoliberaaleiksi.
Historia.
Vapaamielisten Liitto perustettiin toukokuussa 1951, kun Kansallisen Edistyspuolueen vähemmistö järjestäytyi Helsingin Edistysseuran aktiivien johdolla. Edistyspuolueen oli lopettanut toimintansa 17. maaliskuuta 1951 pidetyn puoluekokouksen päätöksillä. Suurin osa Edistyspuolueen aktiiveista, etenkin lähes kaikki pääkaupunkiseudun ulkopuoliset, liittyi helmikuussa 1951 perustettuun kilpailevaan Suomen Kansanpuolueeseen. Vapaamielisten Liittoon ryhmittyivät muun muassa kansanedustaja Rolf B. Berner, ministeri Teuvo Aura ja Suomen Pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja.
Vuonna 1960 puolue käynnisti aatteellisen ohjelmatyön ja vuonna 1963 julkaistiin "Vapaamielisten Liiton johtavat periaatteet ja ohjelma".
1960-luvulla puolueella oli toimistotila osoitteessa Korkeavuorenkatu 24 Helsingissä, ja ainakin yksi päätoiminen palkattu toimihenkilö, pääsihteeri Jaakko Tuominen. Tärkeiden projektien yhteydessä oli muutakin palkattua henkilöstöä. Vuoden 1964 kunnallisvaalien kampanjatyöntekijänä Helsingissä työskenteli Veikko E. Korkala.
Loppuvuodesta 1965 Vapaamielisten Liitto fuusioitui Suomen Kansanpuolueen kanssa Liberaaliseksi Kansanpuolueeksi. Eduskuntaryhmät yhdistyivät, ja lehden resurssit siirtyivät LKPn puoluelehdelle Uusi Polttopiste.
Organisaatio.
Liiton puheenjohtaja oli koko sen olemassaolon ajan ministeri, pääjohtaja Teuvo Aura, sittemmin Helsingin kaupunginjohtaja ja kaksinkertainen pääministeri.
Vapaamielisten Liiton paikallisyhdistyksiä olivat Helsingin Edistysseura, Helsingin Vapaamieliset, Espoon Edistysseura, Kemin Seudun Vapaamieliset, Kokkolan Edistysseura, Lahden Seudun Edistysseura, Tampereen Edistysseura, Akateemiset Liberaalit, Edistyspiiri, Etelä-Helsingin Edistysseura, Munkkiniemen Edistysseura, Töölön Edistysseura ja Lauttasaaren Edistysseura.
Vapaamielisten liitto julkaisi "Vapaamielinen"-lehteä. Sen päätoimittajana toimi E.J.Paavola. Liiton keskuudessa toimitettiin myös vuosikirjaa "Rakentava Talouspolitiikka".
Vapaamielisten Liitto peri Edistyspuolueen paikan Liberal International -järjestön jäsenenä. Liitto piti tästä kiinni, eikä Suomen Kansanpuolue ikinä päässyt jäseneksi.
Vaalit.
Vapaamielisten Liitto asetti vuoden 1956 presidentinvaaleihin ehdokkaakseen jäsenensä suurlähettiläs Sakari Tuomiojan, aiemman Suomen Pankin pääjohtajan. Myös Kansallinen Kokoomus tuli Tuomiojan ehdokkuuden taakse. Vuoden 1962 presidentinvaaleihin puolue kävi sammutetuin lyhdyin, liitossa Kokoomuksen ja muiden kanssa. Vapaamielisten yksi valitsijamies äänesti Kekkosta.
Vuoden 1962 eduskuntavaaleissa puolue asetti ehdokkaita kuudessa vaalipiirissä, joista Helsingissä Erkki Johannes Paavola ja Kymessä Arne Berner keräsivät merkittävät äänimäärät. Radiotoimittaja ja pakinoitsija Paavola pääsi eduskuntaan kokoomuksen kanssa solmitun vaaliliiton ansiosta ja hän oli liiton ainut kansanedustaja.
Helsingin kaupunginvaltuustossa liitolla oli aika ajoin monijäseninen valtuustoryhmä.
Jälkimaine.
Vuonna 1965 Suomen Kansanpuolueen kanssa solmitun puoluefuusion jälkeen monet Vapaamielisten Liiton jäsenet nousivat Liberaalisen Kansanpuolueen näkyville paikoille: kansanedustajiksi nousivat 1966 Pirkko Aro, Pekka Pesola ja Arne Berner, 1970 Pekka Tarjanne ja Seppo Westerlund. Vuodesta 1968 alkaen aina vuoteen 1984 kaikki Liberaalisen Kansanpuolueen puoluejohtajat olivat Vapaamielisten Liitosta tulleita: Pekka Tarjanne, Jaakko Itälä, Arne Berner.
Jälkeenpäin vuonna 1982, kun Liberaalinen Kansanpuolue oli liittynyt Keskustapuolueeseen, parikymmentä liitoksen vastustajaa ryhmittyi Edistysliitto-nimiseksi poliittiseksi ryhmittymäksi, jonka esikuvana he mainitsivat Vapaamielisten Liiton, "puoluemuotoa vapaampi poliittinen ryhmittymä joka pitää kiinni edistyksellisestä liberalismista eikä alistu osaksi taantumuksellisuutta".
Vapaamielisten Liiton arkiston nykyinen sijainti ei ole tiedossa. Esimerkiksi Erkki Tuomioja on Sakari Tuomioja -teostaan kirjoittaessaan julkisesti kaivannut kyseistä, mahdollisesti kadonnutta, arkistoa. Arkisto on todennäköisesti luovutettu Liberaaliselle Kansanpuolueelle, mutta ei välttämättä. 1990-luvun lopulla Liberaalisen Kansanpuolueen arkistoihinsa käyttämissä kellaritiloissa tapahtui mittava vesivahinko, jonka jäljiltäkään ei kuitenkaan ole löytynyt merkkejä VL:n arkistosta, ja ainakin suurin osa LKP:n omasta aineistosta saatiin kuivatettua. On mahdollista että arkisto on ollut varhain menehtyneen pääsihteeri Jaakko Tuomisen tai jokun muun VL:n johtohenkilön hallussa.
Vapaamielisten Liiton yhdistyksistä toimii edelleen aktiivisesti Akateemiset Liberaalit ry, jolla on hallussaan myös joukko Vapaamielisten Liiton aikaista aineistoa.


Tomi Riihimäki.
Tomi Riihimäki (s. 4. elokuuta 1958 Helsinki) on järvenpääläinen yrittäjä ja kaupunginvaltuutettu. Hän on ollut Järvenpään kaupunginvaltuuston jäsen vuodesta 2001 ja on kuulunut vuodesta 2007 Kansalliseen Kokoomukseen.
Ennen siirtymistään kokoomukseen Riihimäki kuului liberaaleihin. Hän toimi vuosina 2001–2005 Liberaalit r.p.:n puheenjohtajana ja pyrki puolueen ehdokkaana eduskuntaan vuoden 2003 eduskuntavaaleissa. Ennen liberaaleja Riihimäki kuului Remonttiryhmä-puolueeseen. Vuoden 2006 presidentinvaalissa hän toimi sitoutumattomana ehdokkaana presidentiksi pyrkineen professori Arto Lahden kampanjapäällikkönä.


Remonttiryhmä.
Remonttiryhmä oli suomalainen vuosina 1998–2001 toiminut puolue. Puoluetta johti Risto Kuisma, joka oli ryhmän ainoa kansanedustaja ja presidenttiehdokas vaaleissa 2000.
Remonttiryhmän äänenkannattaja oli "Oikeat Uutiset" (ISSN 1456-8004), joka ilmestyi 4–5 kertaa vuodessa vuosina 1999–2001. Puolueen kotisivut olivat osoitteessa "remmi.net". Remonttiryhmä kutsui osastojaan remmeiksi. Remonttiryhmän varapuheenjohtaja oli Matti Nokela ja puoluesihteeri Tuija Kuisma. Nokela oli myös Kuisman vaalipäällikkö sekä puolueen eduskuntaryhmän sihteeri. Remonttiryhmän naisia (NaisREMmi) johti aluksi Terttu Savola, ja myöhemmin Maija Lehtonen.
Remonttiryhmän eduskuntaryhmä syntyi maaliskuussa 1998, kun Kuisma erosi nuorsuomalaisten ryhmästä, jonne hän vuotta aiemmin oli siirtynyt. Tämän jälkeen Kuisma kannattajineen alkoi rakentaa puolueorganisaatiota edellisvaaleissa kunnostautuneen tukiryhmänsä pohjalta. Puoluerekisteriin ryhmä merkittiin saman vuoden heinäkuussa. Ensimmäinen puoluekokous pidettiin lokakuun 1998 alussa Helsingissä. Noin sata järjestön jäsentä kerännyt kokous hyväksyi puolueen ensimmäisen yleisohjelman.
Remonttiryhmä poistettiin rekisteristä sen omasta pyynnöstä vuodenvaihteessa 2001–2002, jolloin myös eduskuntaryhmä lopetti Kuisman siirryttyä SDP:hen. Lakkauttaminen kävi ajankohtaiseksi kehnosti menneiden kunnallisvaalien jälkeen. Jäsenten aktiivisuus alkoi laskea ja Kuisma arvioi, ettei Remonttiryhmällä ollut mahdollisuuksia tai resursseja nousta merkittävämmäksi poliitti­seksi voimaksi. Hän kehotti myös kannattajiaan siirtymään SDP:hen. Päätös lopettamisesta tehtiin maaliskuun 2001 puoluekokouksessa. Lakkauttamisesta tiesi ennen kokousta vain puolueen työvaliokunta. Vuoden 2000 lopussa Remonttiryhmän jäsenmaksun oli maksanut 179 kansalaista.
Remonttiryhmän sääntöjen mukaan puoluehallitus saattoi erottaa jäsenen, jos tämän katsottiin syyllistyneen järjestöä vahingoittaneeseen toimintaan. Sääntöön turvauduttiin useamman kerran, kun puheenjohtaja Kuisman valta-asema oli uhattuna.
Politiikka.
Remonttiryhmä ei halunnut asettaa itseään perinteiselle oikeisto–vasemmisto-akselille, vaan se korosti olevansa jaon ulkopuolella ja sitoutumaton suhteessa muihin puolueisiin. Puolue vaati tuloveron poistoa eikä se kannattanut minkään veron nostoa. Ryhmä halusi myös poistaa yritys- ja muut tuet. Hyvinvointivaltion sijaan puolue arvosti ihmisten ja perheiden sekä yhdistysten ja kylien varaan rakentuvaa yhteiskuntaa. Sosiaalitukien tilalle Remonttiryhmä tarjosi työtä.
Remonttiryhmä kannatti Suomen liittymistä Natoon.
Vaalit.
Eduskuntavaaleissa 1999 puolue kampanjoi otsikolla "Remonttiryhmä tuo kevään kansalle". Kampanja-avauksen yhteydessä järjestettiin Eduskuntatalon edessä mielenosoitus autoveron alentamiseksi. Remonttiryhmä sai yhden kansanedustajan Uudenmaan vaalipiiristä, jossa kannatus oli 2,8 prosenttia. Puolueella oli yhteensä 83 ehdokasta ja lista jokaisessa manner-Suomen vaalipiirissä, mutta Uuttamaata ja Oulua (1,6 %) lukuun ottamatta kannatus jäi alle prosentin. Remonttiryhmä teki vaaliliittoja,,, liberaalien ja nuorsuomalaisten kanssa.
Eduskuntavaalien jälkeen puolue jakaantui. Kolme puoluehallituksen jäsentä torjui Kuisman asettamisen presidenttiehdokkaaksi vuoden 2000 vaaleissa, jolloin Kuisman johtama hallituksen enemmistö erotti näistä kaksi (Uolevi Mattila ja Terttu Savola) puolueesta. Erotetut olisivat halunneet alistaa päätöksen puoluekokouksen päätettäväksi. Välejä hiersi myös puolueen ehdokkaiden eduskuntavaaleja varten allekirjoittama takaussopimus, jolla sitouduttiin korvaamaan kulut yhteisvastuullisesti, mikäli puolue olisi jäänyt ilman kansanedustajaa ja puoluetukea. Mattilan ja Savolan mukaan Kuisma uhkasi lähteä puolueesta tuet mukanaan, jolloin vaalikulut olisivat jääneet muiden maksettaviksi. Myöhemmin puolueesta ja sen hallituksesta erosi vielä (kokouksesta poissa ollut) Helsingin piirin puheenjohtaja Jukka-Pekka Vuorikoski, joka kritisoi etenkin puoluedemokratian puutetta ja johtajan maahanmuuttajavastaisia kannanottoja.
Remonttiryhmän puoluekokous asetti Kuisman lopulta ehdokkaaksi yksimielisesti toukokuussa 1999. Ehdokkuutta vastustaneet oli tätä ennen erotettu tai he olivat eronneet puolueesta. Kokouksen alla kahdeksan puolueen hallituksen (entistä) jäsentä tai varajäsentä allekirjoitti kirjeen, jossa Kuismaa kritisoitiin itsevaltaisuudesta. Kuisma tulkitsi kirjeen solvaavaksi ja hän piti vastustajiaan katkeroituneina. Hän väitti myös saaneensa näiltä tappouhkauksia. Viisitoista remonttiryhmäläistä teki kokouksesta tutkintapyynnön. Presidentinvaaleissa Kuisma keräsi ehdokkaista vähiten ääniä. Ehdokkaan kampanja-avustajana toimi tiedottaja Dave Liebkind. Kuisma kampanjoi tunnuksilla ”Risto Kuisma – tosi suomalainen” ja ”Vahva presidentti puoluevallan vastapainoksi”.
Kunnallisvaaleissa 2000 Remonttiryhmä asetti ehdokkaita 17 kunnassa ja se sai yhteensä viisi valtuutettua viiteen kunnanvaltuustoon (Hyvinkää, Järvenpää, Muhos, Pornainen, Uusikaupunki). Eniten ääniä puolue sai Hyvinkäällä (473) ja suurimman ääniosuuden Pornaisilla (6,6 %). Järvenpäässä valtuustoon nousi Tomi Riihimäki, joka Remonttiryhmän lakkauttamisen jälkeen toimi Liberaalien puheenjohtajana.


IP-osoite.
IP-osoite ("Internetin Protokolla-osoite" tai "Internetin yhteyskäytäntö-osoite") on numerosarja, joka yksilöi jokaisen Internet-verkkoon kytketyn tietokoneen. IP on alin yhtenäinen Internetin protokolla, ja kaikki Internet-verkon tietoliikenne kulkee IP-paketteina. IP-osoitteen perusteella IP-paketti löytää perille ja vastaukset tulevat takaisin. Tyypillisesti IP-osoitteita ei käytetä suoraan vaan DNS-järjestelmä muuttaa selväkieliset osoitteet (kuten "www.suomi.fi") IP-osoitteiksi.
Tällä hetkellä käytössä on IP:n versio 4. IP-osoite on erilainen. Tämä artikkeli käsittelee vain versiota 4, ja erot esitetään artikkelissa IPv6.
Tavallisesti IP-osoite esitetään neljän luvun sarjana pisteellä erotettuna (esimerkiksi "145.97.39.155"). IP-osoite koostuu kahdesta osasta: operaattorin yksilöivä alkuosa ja operaattorin sisällä yksilöity tietokone. Osoitteesta ei yleensä voi tietää kuinka paljon alusta kuuluu operaattoriosaan ja kuinka paljon tietokoneen yksilöivään osaan.
IP-osoitteen rakenne.
IP-osoite on 32-bittinen luku (0 – 4294967295) ja se kirjoitetaan neljän kahdeksanbittisen luvun (0 – 255) jonona, jotka on erotettu pistein. Vaikka esitystapa on kömpelö erityisesti aliverkkojen määrittelyssä, muut esitystavat ovat erittäin harvinaisia.
Osoite 145.97.39.155 tarkoittaa siis binäärisenä osoitetta 1001 0001 0110 0001 0010 0111 1001 1011.
Osoiteavaruudet.
Koska osoitteet ovat konekohtaisia, niitä on hallittava Internetin laajuisesti. IANA ja alueelliset RIR-organisaatiot (Euroopassa RIPE) jakavat osoitteita operaattoreille. Nämä jaetaan "osoiteavaruuksina" (suuntanumeroina), joissa operaattori saa kaikki osoitteet, joissa on sama alkuosa. Samalla operaattorilla voi olla useita osoiteavaruuksia. Operaattori jakaa osoitteet edelleen pienempinä osoiteavaruuksina asiakkailleen.
Internetin runkoverkon liikenteen reititys perustuu näihin operaattoreille ja isoille organisaatioille jaettuihin osoiteavaruuksiin, organisaatioiden sisällä on oma reititys.
Vanhan jaon ydinongelma oli A- ja B-luokkien suuri koko, A-luokan ollessa 2563 osoitetta, mikä on suuri määrä yhdelle organisaatiolle jaettavaksi. Nykyään verkko-osoitteita jaetaan vanhojen A-, B- ja C-luokkien osoiteavaruudesta, pyrkien jakamaan tarvitsijalle sen tarpeita vastaavan kokoinen segmentti. Koska Internetin reititys perustuu osoitteen alkuosan käyttämiseen verkon osoitteena, on osoitteet jaettava edelleenkin siten, että 32 bitin osoitekentästä alkuosa johonkin rajaan saakka ilmaisee verkon osoitetta ja loppuosa on verkon sisäinen koneen osoite. Nykyään tätä osoitteen jakamista kahteen osaan kuvataan CIDR-notaatiolla.
D-luokka on edelleenkin käytössä ryhmälähetyksille (multicast).
Verkon peite.
Verkon peitteitä käytetään, kun ilmaistaan kuinka paljon osoitteen alkuosasta on verkon osoitetta, loppuosan jäädessä ilmaisemaan konetta ko. verkossa.
Peite ilmaistaan kahdella tavalla. Työasemissa tavallisempi on se, että käytetään samanlaista merkintää kuin osoitteille, mutta luvun bitit, joilla on arvo 1 kuvaavat verkko-osoitetta ja nollat kuvaavat aliverkon osoitteita. Peitteessä ei saa olla reikiä, sen on koostuttava joukosta 1:siä, joita seuraa joukko 0:ia. Esimerkiksi 145.97.36.0/255.255.252.0 kuvaa reilun tuhannen osoitteen verkon, jossa on osoitteet 145.97.36.0–145.97.39.255. Verkon ensimmäinen ja viimeinen osoite on varattu erikoiskäyttöön.
CIDR-notaation mukainen tapa kuvata sama verkko on 145.97.36.0/22, eli ensimmäiset 22 bittiä kuvaavat verkkoa. CIDR-notaatio on yleisempi verkon ylläpidossa, kuten reititystietoja määriteltäessä.
Aliverkot.
Usein IP-osoitteen määrittelyn yhteydessä on kerrottava verkon aliverkkopeite. Tämä kuvaa tietokoneen kanssa samassa lähiverkossa olevien tietokoneiden osoitteet. Tämä siis yleensä "ei ole sama kuin runkoverkon reitityksen pohjana oleva operaattoriverkko".
Kun tietokone lähettää IP-paketin samassa aliverkossa olevalle tietokoneelle, se lähetetään suoraan esimerkiksi Ethernet-verkon mekanismeja kuten ARP käyttäen. Jos IP-paketti on menossa aliverkon ulkopuolelle, se aina lähetetään määritellylle yhdyskäytävälle "(default gateway)".
Aliverkon osoitteista on varattu ensimmäinen (kaikki bitit nollia) ilmaisemaan itse verkkoa ja viimeinen (kaikki bitit ykkösiä) aliverkon yleislähetys-osoitteeksi (broadcast). Esimerkin verkossa 145.97.36.0 olisi verkon osoite ja 145.97.36.255 lähettäisi IP-paketin kaikille verkon koneille. IP-tason yleislähetys on eri asia kuin Ethernet-tason yleislähetys.
Osoitteenmuunnos.
Nykyisin hyvin usein tietokoneita ei ole kytketty suoraan Internet-verkkoon vaan ne on kytketty osoitteenmuunnoksen "(NAT – Network Address Translation)" tekevän reitittimen kautta. Tällöin NAT-muunnin muuttaa osoitteet siten, että yhteydet näyttävät tulevan suoraan NAT-muuntimen osoitteella.
Dynaamiset osoitteet.
Tietokoneelle ei nykyään yleensä anneta kiinteää "(staattista)" IP-osoitetta vaan tietokone pyytää uuden "dynaamisen" IP-osoitteen kytkeytyessään verkkoon. Tähän käytetään yleensä DHCP-protokollaa.
Yksityisosoitteet.
RFC 1918 määrittää kolme ryhmää IP-osoitteita, jotka on varattu yksityiskäyttöön. Standardin mukaan niitä ei saa reitittää julkisessa Internetissä. Haluttaessa kytkeä Internetiin tietokone, jolla on yksityisosoite, on käytettävä osoitteet muuntavaa reititintä.
Paikallisosoitteet.
Osoite 127.0.0.1 viittaa aina tietokoneeseen itseensä "(localhost)". Kaikki 127-alkuiset osoitteet "(127.0.0.0/255.0.0.0)" ovat käytettävissä tähän tarkoitukseen.
Ryhmälähetys.
Alkuperäisen D-luokan osoitteet on tarkoitettu ryhmälähetykseen. Ryhmälähetyksessä viesti lähetetään usealle eri aliverkoissa olevalle vastaanottajalle.


Risto Kuisma.
Risto Martti Antero Kuisma (s. 1. tammikuuta 1947 Savonlinna) on entinen puheenjohtaja ja kansanedustaja.
Kuisma on toiminut AKT:n lakimiehenä vuosina 1975-1978, AKT:n puheenjohtajana 1978-1994.
Kuisma valittiin eduskuntaan vuonna 1995. Vuonna 1997 Kuisma erosi SDP:stä ja teki yhteistyötä Nuorsuomalaisten kanssa. Vuonna 1998 Kuisma perusti oman puolueen, Remonttiryhmän. Hän toimi puolueen puheenjohtajana ja ainoana kansanedustajana. Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa Kuisma keräsi noin kymmenentuhatta ääntä. Hän oli presidenttiehdokkaana vuoden 2000 vaaleissa. Sosialidemokraatteihin Kuisma palasi vuonna 2001.
Kuisma valittiin eduskuntaan myös vuoden 2003 vaaleissa. Vuoden 2007 vaaleissa Kuisma putosi varasijalle, mutta nousi uudelleen eduskuntaan 1. heinäkuuta 2010 kuolleen Tommy Tabermanin tilalle syysistuntokauden 2010 alkaessa. Hän ei pystynyt uusimaan paikkaansa vuoden 2011 vaaleissa.
Kuisma on koulutukseltaan oikeustieteen kandidaatti ja on työskennellyt ammattiyhdistysliikkeessä ja lakimiehenä.
Hän toiminut Kouvolan kaupunginhallituksessa 1973–1975 ja on ollut Pornaisten kunnanvaltuutettu 1997 alkaen. Vuodesta 2009 alkaen Kuisma toimii Pornaisten kunnanhallituksen puheenjohtajana.


Sosialistinen Työväenpuolue (Suomi).
Sosialistinen Työväenpuolue (STP) on suomalainen toukokuussa 1973 perustettu vasemmistopuolue. Puolueen perusti Työväen ja Pienviljelijäin Sosialistisen Liiton (TPSL) vähemmistöön jäänyt vasemmistosiipi sen jälkeen, kun TPSL lakkautettiin 2. tammikuuta 1973 ja enemmistö sen jäsenistä siirtyi Suomen sosialidemokraattiseen puolueeseen (SDP).
STP:n perustajien mielestä Suomessa ei tarvittu kahta sosiaalidemokraattista puoluetta, ja puolue sanoutui irti sosiaalidemokratiasta. STP julistautui leimallisesti sosialistiseksi, mutta hylkäsi sosialismin marxilais-leniniläisen tulkinnan. STP poistettiin puoluerekisteristä vuonna 1979, mutta se jatkaa edelleen toimintaansa yhdistyksenä puoluesäännöin.
Historia.
TPSL:n oppositio kokoontui ensimmäisen kerran itsenäisesti joulukuussa 1972 Tampereella. Kokouksen osanottajat vastustivat TPSL:n puoluetoimikunnan hyväksymää sopimusta SDP:hen sulautumisesta ja vaativat toiminnan jatkamista. STP:n perustava kokous pidettiin 5.–6. toukokuuta 1973 Mikkelissä. Se hyväksyttiin yhdistysrekisteriin 6. heinäkuuta ja puoluerekisteriin 14. marraskuuta 1973. STP:n perustavassa kokouksessa oli entisten TPSL:n aktiivien lisäksi läsnä Suomen Sosialidemokraattisen Naisliiton ja Suomen Sosialistisen Nuorisoliiton edustajia. Kyseiset TPSL:n mukana SDP:n yhteydestä eronneet järjestöt olivat 1970-luvulla läheisessä yhteistyössä STP:n kanssa.
Mikkelin kokous valitsi STP:n puheenjohtajaksi käsityönopettaja Pentti Waltzerin ja puoluesihteeriksi Aarne Selinin. Puoluevaltuustoa johti aluksi TPSL:n entinen puheenjohtaja Aarre Simonen (1973–1976) ja hänen kuolemansa jälkeen TPSL:n entinen kansanedustaja Viljo Pousi (1976–1980). Tunnetuista TPSL:n hahmoista muun muassa Sulo Kivinen jatkoi STP:n riveissä vielä 1980-luvun puolivälissä.
STP solmi vaaliliittoja Suomen kansan demokraattisen liiton kanssa osallistuessaan eduskuntavaaleihin vuosina 1975 ja 1979. Kunnallisvaaleissa 1976 STP sai kaksi valtuutettua.
STP poistettiin puoluerekisteristä 30. lokakuuta 1979 sen jäätyä ilman kansanedustajia kaksissa peräkkäisissä vaaleissa.
1980-luvun loppupuolella STP teki yhteistyötä vähemmistökommunistien Demokraattisen Vaihtoehdon -vaalijärjestön kanssa. Eduskuntavaaleissa 1987 puolueella oli Devan listoilla seitsemän ehdokasta. Alkuvuonna 1990 STP:n puheenjohtaja Waltzer ilmoitti puolueensa harkitsevan Vasemmistoliitossa toimimista. STP aikoi seurata Devaa, mikäli se päättäisi siirtyä uuteen puolueeseen, kuten sittemmin tapahtui.
Päivän Uutiset.
STP:n pää-äänenkannattaja oli Päivän Uutiset, jonka perustivat helmikuussa 1973 TPSL:n Päivän Sanomien lakkauttamista vastustaneet toimittajat sekä muut puoluehankkeessa mukana olleet henkilöt. Lehden vt. päätoimittajaksi valittiin Päivän Sanomien poliittinen pakinoitsija Sulo Kivinen, joka käytti pakinoitsijanimimerkkiä Eskonen. Lehden viimeinen numero ilmestyi 30. syyskuuta 1976.


Sosiaalidemokratia.
Sosiaalidemokratia on poliittinen aate, joka kehittyi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa vallinneista sosialismin suuntauksista. Sosiaalidemokratia poikkeaa marxilaisesta sosialismista etenkin korvaamalla tavoitteen yhteiskunnan muuttamisesta nopeasti vallankumouksen kautta tavoitteella muuttaa sitä vähittäisten muutosten kautta demokraattisia vaikutuskeinoja hyödyntämällä. Historiallisesti sosiaalidemokraatteja on myös kutsuttu parlamentarististen menettelytapojensa takia reformistisosialisteiksi, erotuksena vallankumoussosialisteista. Reformisosialistit näkivät reformeja tarvittavan kapitalismin välinpitämättömyyttä vastaan.
Sosiaalidemokratian tavoitteet.
Sosiaalidemokratian tavoitteena on parantaa yhteiskuntaa. Sosiaalidemokraatit, toisin kuin vallankumoussosialistit, katsovat tämän toteutuvan parhaiten edistämällä demokraattista päätöksentekotapaa, koska heidän näkemyksensä mukaan väestön enemmistön ottaminen mukaan päätöksentekoon johtaa luonnostaan ja rauhallisen kehityksen kautta työtä tekevän enemmistön aseman parantamiseen suhteessa pääoman omistajiin. Kapitalismin haittojen torjumista varten sosiaalidemokraatit pitävät tarpeellisena säädellä ja täydentää markkinataloutta yhteiskunnan toimesta.
Se kuinka laajalti yhteiskunnan tulisi puuttua talouselämän toimintaan, on aina ollut sosiaalidemokraattien itsensä parissa vilkkaan keskustelun kohteena. Yleisesti ottaen nykyiset sosiaalidemokraatit kannattavat laajoja maksuttomia tai edullisia julkisia palveluita, kuten koulutusta ja terveydenhuoltoa, sekä ihmisten toimeentulon turvaamista julkisesti maksettavilla tuilla sellaisissa elämäntilanteissa, joissa perustoimeentulo olisi muuten uhattuna. Historiallisesti jotkut sosiaalidemokraatit ovat nähneet liikkeen lopullisena tavoitteena yhteiskunnan, jossa Marxin oppien mukaisesti tuotantovälineet olisivat yhteisesti omistettuja ennemmin kuin yksityisomaisuutta. Nykyisin harvat sosiaalidemokraattiset liikkeet kuitenkin pitävät tätä tavoitteenaan edes pitkällä aikavälillä; sen sijaan ne pitävät tavoiteltavana yhteiskuntamallina hyvinvointivaltiota.
Sosiaalidemokratian arvopohja on lainattu Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista: vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Nykyisin ne on ajanmukaistettu muotoon vapaus, solidaarisuus ja tasa-arvo esimerkiksi Suomen sosialidemokraattisen puolueen periaateohjelmassa. Muita sosiaalidemokraattisia arvoja ovat esimerkiksi yhteisvastuu ja oikeus työhön.
Sosiaalidemokratian tavoitteet Suomessa.
Järjestäytynyt sosiaalidemokraattinen liike Suomessa sai alkunsa 1899 kun työväenyhdistysten edustajat ympäri maan perustivat Suomen työväenpuolueen, joka myöhemmin oli kehittyvä Suomen sosialidemokraattiseksi puolueeksi (Suomessa puolue kirjoittaa nimensä aina "yhdellä aalla"). Edustajat julistivat Forssan ohjelmassa listan tavoitteita, jotka he asettivat puolueelle poliittisen päätöksentekoprosessin kautta toteutettaviksi. Tavoitteisiin kuuluivat, muun muassa yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, suhteellinen vaalijärjestelmä, lainsäädäntöoikeuden asettaminen kansalle (monarkin sijaan), yhdistymis-, kokoontumis-, paino-, ja sananvapaudet, työajan määrääminen 8-tuntiseksi, oppivelvollisuus, maksuton opetus, naisten ja miesten yhdenvertaisuus, työsuojelulainsäädännön kehittäminen, progressiivinen verotus sekä maksuton lääkärin apu.
Heti ensimmäisissä vaaleissa 1907 sosiaalidemokraatit saavuttivat suurimman puolueen aseman eduskunnassa, ja siitä edes vain harvoja eduskuntavaaleja lukuun ottamatta sosialidemokraattinen puolue on ollut Suomen suurin puolue. Ei siis ole yllättävää, että sosiaalidemokraatit panivat toimeen jokseenkin kaikki alkuperäisten tavoitteidensa mukaiset muutokset. Nykyinen suomalainen yhteiskunta on pitkälti näiden muutosten seurausta.
Keskustavasemmistolainen sosiaalidemokratia ja oikeistodemarit.
Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen nykyinen puheenjohtaja Jutta Urpilainen on määritellyt SDP:n nykyisen linjan keskustavasemmistolaiseksi. Puolueen oikeistolaisempaan laitaan kuuluvia on pitkään kutsuttu "oikeistodemareiksi", esimerkiksi EU-parlamentaarikko Lasse Lehtinen käyttää tätä ilmaisua itsekin itsestään. Oikeistodemarien ideologia on usein lähellä sosiaaliliberalismia.
Sosiaalidemokratian keskustalaistuminen sai alkunsa saksalaisen sosialistin Eduard Bernsteinin revisionismiksi kutsutusta ajattelusta, jonka mukaan kapitalismista sosialismiin siirtymiseen ei tarvita vallankumousta ja yhteiskunnallinen uudistustyö voi muutenkin tapahtua täysin porvarillisen valtion laillisissa puitteissa.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tapahtunut ns. ministerisosialismin leviäminen eli sosiaalidemokraattien ottaminen mukaan hallituksiin oli oleellinen osa sosiaalidemokraattisten puolueiden siirtymistä "oikealle". Nykyään keskustavasemmistolaista sosiaalidemokratiaa edustavat kaikki suurimmat sosiaalidemokraattisiksi julistautuvat puolueet.
Suomen Sosialidemokraattinen Puolue siirtyi keskustavasemmistoon vuoden 1918 sisällissodan jälkeen, kun puolueen vallankumousta kannattanut tai siihen mukaan lähtenyt johto vangittiin tai pakeni maasta. Varsinkin Väinö Tannerin rooli oli tässä prosessissa keskeinen. Sittemmin SDP:n enemmistö on ollut parlamentarismin kannalla ja väkivaltaista vallankumousta vastaan.
Kuitenkin vuonna 1944 perustettu Suomen Kansan Demokraattinen Liitto sai jäsenikseen lukuisia "oikeistososiaalidemokratiaa" kavahtaneita sosiaalidemokraatteja. 1950-luvulla SDP:n suunnasta käyty kamppailu johti puolueen hajoamiseen kahtia, vasemmistolaisempaa politiikkaa kannattaneiden muodostaessa Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton.
Vaikka TPSL:kään ei ollut suoranaisesti vallankumouksellinen järjestö, on viimeistään puoluehajaannuksen päätyttyä 1970-luvun alussa Suomen sosiaalidemokraattinen liike ollut lähes poikkeuksetta luettavissa keskustavasemmistolaiseksi.
Sosiaalidemokratiaa lähin poliittinen aate on sosiaaliliberalismi, jonka mukaan julkinen valta on mukana takaamassa mahdollisuuksien tasa-arvoa. Valtion tulee hoitaa peruspalvelut kansalaisilleen, mutta muuten sen pitää olla sekaantumatta kansalaisyhteiskunnan toimintaan ja ihmisyksilöiden elämään.
Suomessa sosiaaliliberalismia on katsottu edustaneen SDP:n "oikea siipi". Järjestäytyneen muodon tämä aatesuunta sai 2000-luvulla, kun aiemman pääministerin ja SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipposen lähipiiri järjestäytyi "Tölö Unga Socialister" ja "Helsingin Demokraatit" puolueosastoihin.


Todennäköisyys.
Todennäköisyys on epävarmuuden kuvaamista tarkasti. Todennäköisyys on tärkeä käsite muun muassa tilastotieteessä, matematiikassa, luonnontieteissä ja filosofiassa.
Matematiikassa todennäköisyys ilmoitetaan nollan ja ykkösen välillä olevana lukuna. Matemaattisesti todennäköisyys on kuvaus potentiaalisten tapahtumien joukolta lukuvälille nollasta yhteen. "Varman tapahtuman" todennäköisyys on 1, "mahdottoman" 0. Matemaattinen lähestymistapa antaa struktuurin todennäköisyyksillä operointiin, todennäköisyyslaskentaan, mutta ei sinänsä kerro juuri mitään siitä, mitä todennäköisyys oikeastaan on tai mitä se tarkoittaa.
Lähestymistapoja todennäköisyyteen ovat muun muassa klassinen, jossa todennäköisyys jakautuu tasan toisensa poissulkevien ja yhtä todennäköisten tapahtumien kesken (muun muassa nopanheitto, jossa kunkin noppaluvun todennäköisyys on 1/6), frekvenssitodennäköisyys, jossa tapahtuman todennäköisyys on sen suhteellinen esiintyvyys äärettömän pitkässä koesarjassa ja subjektiivinen eli bayesiläinen todennäköisyys, jossa todennäköisyys kuvaa vajavaista tietoa.
Vaikka todennäköisyyslaskentaa on harjoitettu kauan, modernin systemaattisen todennäköisyyden matemaattisen teorian muotoili neuvostoliittolainen Andrei Kolmogorov vuonna 1933 ilmestyneessä teoksessaan "Grundbegriffe der Wahrscheinlichkeitsrechnung" (). Kolmogorovin luomassa aksiomaattisessa järjestelmässä yhdistettiin todennäköisyyslasku ja mittateoria. Tässä artikkelissa keskitytään todennäköisyyslaskennan perinteisempään käsittelyyn. Matemaattisempi ja kattavampi todennäköisyyslaskennan käsittely löytyy artikkelista todennäköisyysteoria.
Asetelma.
Matematiikassa tapahtuman "A" todennäköisyys on jokin reaaliluku 0:n ja 1:n väliltä. Sitä merkitään symbolilla P("A") tai formula_1 (kts. todennäköisyysteoria). Mahdottoman tapahtuman todennäköisyys on aina 0 ja varman tapahtuman todennäköisyys on aina 1. Kuitenkin on olemassa tapahtumia, jotka eivät ole täysin mahdottomia, mutta todennäköisyys on 0, tai vastaavasti on olemassa tapahtumia, jotka eivät ole aivan varmoja, mutta todennäköisyys on 1. Tästä ominaisuudesta enemmän artikkelissa melkein varma tapahtuma.
Tapahtuman "A" "komplementtitapahtuman" eli vastatapahtuman "cA" todennäköisyys P("cA") = 1 − P("A"). Esimerkiksi todennäköisyys sille ettei yhden nopan heitossa saa silmäluvuksi 6:sta on 1 − todennäköisyys saada 6 = formula_2.
Jos kaksi tapahtumaa "A" ja "B" ovat riippumattomia, niin todennäköisyys sille, että tapahtumat "A" ja "B" sattuvat on
esimerkiksi jos kahta kolikkoa heitetään, niin todennäköisyys sille, että molemmat ovat kruunia on formula_4.
Jos kaksi tapahtumaa "A" ja "B" ovat erillisiä tapahtumia, niin todennäköisyys sille, että tapahtuma "A" tai "B" sattuu on
Esimerkiksi todennäköisyys heittää yhdellä nopalla silmäluku yksi tai kaksi on formula_6.
Jos tapahtumat eivät ole erillisiä, niin pätee
Tapahtuman "A" "ehdollinen todennäköisyys", on todennäköisyys tapahtumalle "A" sillä ehdolla, että tapahtuma "B" on jo tapahtunut.
Ehdollinen todennäköisyys merkitään "P"("A"|"B"), joka luetaan: "tapahtuman "A" todennäköisyys ehdolla "B". Se määritellään kaavalla
Jos tapahtuman "B" todennäköisyys on 0, eli formula_9, niin formula_10 ei ole määritelty, sillä 0:lla ei saa jakaa.


Markkinaliberalismi.
Markkinaliberalismi tarkoittaa samaa kuin liberalismi tai klassinen liberalismi aiemmin: sekä arvo- että talousliberalismin kattavaa aatetta, siis (ainakin melkoisessa määrin) vapaata markkinataloutta, yksilönvapautta ja ihmisoikeuksia. Useimmat markkinaliberaaleiksi kutsutut eivät ole puhtaita libertaristeja vaan kannattavat julkista sosiaaliturvaa sekä rajoitettua sääntelyä esimerkiksi "markkinahäiriöiden korjaamiseksi". Esimerkkejä tällaisesta ovat julkishyödykkeet, määräävän markkina-aseman väärinkäytön kieltäminen tai ympäristöhaittaverot.


Suomen Sosialistinen Työväenpuolue.
Suomen Sosialistinen Työväenpuolue (SSTP) oli puolue, jonka muodostivat kommunistit ja näitä tukeneet irtautuneet radikaalit vasemmistolaiset. SSTP toimi aktiivisesti keväästä 1920 elokuuhun 1923, jolloin viranomaiset lakkauttivat puolueen ja pidättivät sen kansanedustajat. Toimenpiteitä perusteltiin yhteyksillä kiellettyyn Suomen kommunistiseen puolueeseen. Puolueiden välillä oli runsaasti yhteyksiä ja SKP pyrki johtamaan SSTP:n politiikkaa siinä kuitenkaan aina onnistumatta. SSTP:n järjestörungon muodostivat Suomen sosialidemokraattisesta puolueesta (SDP) eronneet yhdistykset.
Perustaminen.
SSTP perustettiin 13. toukokuuta 1920 Helsingin työväentalolla. Mukana kokouksessa oli 82 osanottajaa, jotka edustivat 42 eri järjestöä. Uusi puolue päätettiin perustaa, kun kommunisteja lähellä olleet vasemmistososiaalidemokraatit jäivät vähemmistöön SDP:ssä. Jo aiemmin oli valittu väliaikainen puoluejohto, joka johti toimintaa perustavaan kokoukseen asti. Uuteen puolueeseen liittyi joukko SDP:n puoluejärjestöjä, jotka muodostivat sen perustason organisaation. Pääosa perustajista oli saanut jonkinlaisen tuomion osallisuudesta sisällissotaan.
Toisen kokouspäivän iltana SSTP päätti liittyä Kommunistiseen internationaaliin (Komintern), jonka jälkeen (koko ajan läsnä olleet) poliisit hajottivat kokouksen ja pidättivät siihen osallistuneita, joista osa sai myöhemmin vankeustuomion. Seuranneessa tilanteessa kesti hetken saada puolueen toiminta käyntiin, mutta "Helsingin Sosialistinen Kunnallisjärjestö" otti ohjat käsiinsä. Se julistautui puolueeksi 19. kesäkuuta, hyväksyi perustavan kokouksen asiakirjat ja valitsi puolueelle johdon. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin helsinkiläinen metallimies Jaakko Kivi. SSTP:n ohjelman kirjoitti SKP:n keskuskomitean Otto Wille Kuusinen.
Eduskuntavaalit 1922.
SSTP osallistui vuoden 1922 eduskuntavaaleihin. Ehdokkaita ei kuitenkaan voitu asettaa SSTP:n nimellä. 24. helmikuuta 1922 perustettiin Suomen Työväen Keskusvaalikomitea, johon edustajia nimesivät SSTP:n lisäksi Suomen ammattijärjestö (SAJ), Suomen sosialidemokraattinen nuorisoliitto (SSN) sekä Suomen sosialidemokraattinen naisliitto. Vaalikomitea asetti 130 ehdokasta kaikissa vaalipiireissä. Listat saivat yhteensä 128 121 ääntä (14,8%) ja 27 kansanedustajaa (joista 6 naisia).
Lakkauttaminen.
SSTP:n lakkauttamista vaadittiin koko sen olemassaolon ajan ja sen jäseniä vangittiin tasaisin väliajoin. Puolueen lehtiä yritettiin jatkuvasti estää ilmestymästä. Alkuvuodesta 1923 SSTP vaihtoi nimensä Suomen Työväenpuolueeksi (STP) poistaen varovaisuussyistä viittauksen sosialismiin. 3. elokuuta 1923 kuitenkin pidätettiin STP:n eduskuntaryhmän, puoluetoimikunnan, sihteeristön ja piirijärjestöjen jäsenet sekä muut toimihenkilöt. Pidätyksiä ja puolueen uutta kieltämistä perusteltiin varsinkin väitetyillä yhteyksillä laittomaan kommunistiseen puolueeseen.
SSTP:n lakkauttamisen jälkeen sen kannattajat osallistuivat vaaleihin Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestöjen kautta. Toimintaa suunnattiin maanlaajuisen keskusjärjestön sijaan paikallisiin yhdistyksiin ja komiteoihin, joihin viranomaisten oli hankalampi puuttua.
Organisaatio.
Vuonna 1922 SSTP:ssä oli 24 398 jäsentä ja 706 jäsenjärjestöä.
Aiheesta muualla.
*


Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto.
Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto (TPSL) oli Suomen Sosialidemokraattisesta Puolueesta (SDP) erkaantuneen oppositioryhmän perustama suomalainen vasemmistolainen puolue, joka toimi vuosina 1959–1973. Vasemmistolaista sosiaalidemokratiaa edustanut TPSL sijoittui poliittisesti SDP:n ja Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) välimaastoon. Puolueen vaalikannatus jäi melko pieneksi suurten vasemmistopuolueiden varjossa. TPSL osallistui Karjalaisen I, Paasion I ja Koiviston I hallituksiin.
TPSL:n vahvinta kannatusaluetta oli ammattiyhdistysliike, jossa puolueen edustajia oli 1950- ja 1960-luvuilla näkyvästi johtopaikoilla. TPSL:n Vihtori Rantanen johti. TPSL:n kannattajat johtivat myös Työväen urheiluliittoa. TPSL:n nuorisojärjestö oli Suomen Sosialistinen Nuorisoliitto (SSNL) ja naisjärjestö Sosialidemokraattinen Naisliitto. Molemmat olivat aiemmin SDP:tä tukeneita järjestöjä. TPSL:n lehti oli "Päivän Sanomat" (1957–1973).
Historia.
TPSL syntyi 1950-luvun lopulla Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen kekkosmyönteisestä siivestä, joka hermostui, kun Neuvostoliiton jyrkästi vastustama ja sotasyyllisenäkin tuomittu Väinö Tanner valittiin puheenjohtajaksi 1957. SDP:tä edelliset kymmenen vuotta johtaneen Emil Skogin johtama oppositio tunnettiin aluksi nimellä Ryhmä 94. Puolueen hajaannusta pahensi se, että syksyllä 1957 Sukselaisen I hallitukseen valittiin oppositiota edustaneita ministereitä (ns. ottopojat) kuulematta SDP:n eduskuntaryhmää. Vuoden 1958 eduskuntavaaleissa puolueopposition erillisiltä ehdokaslistoilta valittiin kolme kansanedustajaa, mutta pian vaalien jälkeen 11 SDP:n listoilta valittua edustajaa loikkasi opposition ryhmään. Virallisesti TPSL perustettiin vuonna 1959. Sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Skog, joka jatkoi tehtävässä vuoteen 1964. Vuoden 1962 valitsijamiesvaaleissa Skog oli TPSL:n presidenttiehdokas. Vaaliliitto sai vain 3,0 prosenttia äänistä ja kaksi valitsijamiestä.
Vuoden 1962 eduskuntavaaleihin TPSL lähti ilman vaaliliittoja muiden puolueiden kanssa. Se sai 4,4 prosenttia äänistä, mutta vain kaksi sen kansanedustajaa valittiin uudestaan. Vaalikauden aikana puolue osallistui kolmella ministerillä Ahti Karjalaisen I hallitukseen 13. huhtikuuta 1962 alkaen. Puolueen ministereinä toimivat II valtiovarainministeri Onni Koski, II kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Onni Närvänen ja I sosiaaliministeri Olavi Saarinen. TPSL:n ministerit istuivat hallituksessa muodollisesti SAK:n mandaatilla. SAK (ja TPSL) veti ministerinsä hallituksesta 18. lokakuuta 1963, jolloin puolue siirtyi kahdeksi ja puoleksi vuodeksi oppositioon.
1960-luvun alussa käytiin tuloksettomiksi jääneitä neuvotteluita SDP:n ja TPSL:n uudelleenyhdistymisestä. Vuonna 1964 Aarre Simonen valittiin puheenjohtajaksi. TPSL:n linja vasemmistolaistui jonkin verran Simosen johdolla samalla kun osa jäsenistöstä liittyi Emil Skogin johdolla takaisin SDP:hen. Puolueen jäsenten ja kannattajien kutsumanimeksi vaihtui aiemman "skogilaisten" tilalle "simoslaiset" tai "simonistit". Vaaleissa puolue alkoi tehdä yhteistyötä SKDL:n kanssa ("kolmen vartin kommunistit") ja esimerkiksi eduskuntavaalien 1966 ennätykselliset 7 kansanedustajaa 2,6 prosentin kannatuksella olivat onnistuneiden vaaliliittojen ansiota. Puheenjohtaja Aarre Simonen kuitenkin epäonnistui yrityksessään palata eduskuntaan. TPSL lähti yhdellä ministerillä mukaan vuonna 1966 Rafael Paasion johdolla perustettuun vasemmiston ja keskustan kansanrintamahallitukseen, jota 1968–1970 johti Mauno Koivisto. Oikeusministerinä toimi 1966–1970 puolueen puheenjohtaja Aarre Simonen. Vuosikymmenen lopussa TPSL:kin sai osansa nuorisoradikalismista, jota puolueessa katsottiin varsin myötämielisesti.
Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa TPSL sai vain 1,4 prosentin kannatuksen ja menetti kaikki eduskuntapaikkansa. 30. toukokuuta 1970 puolueen puheenjohtajaksi valittiin Uuno Nokelainen. Vuoden 1972 eduskuntavaaleissa kannatus oli 1,0 prosenttia, millä ei taaskaan noustu eduskuntaan. Tämän jälkeen TPSL poistettiin puoluerekisteristä, mutta hyväksyttiin siihen pian takaisin puolueen saatua kerätyksi tarvittavat 5000 kannattajakorttia. Vuonna 1972 puolueen nimi muutettiin muotoon Työväen ja Pienviljelijäin Sosialistinen Liitto.
1970-luvun alussa puolueeseen syntyi enemmistö, joka oli valmis yhdistymään takaisin SDP:hen. Tämä toteutuikin ja TPSL poistettiin puoluerekisteristä järjestön omasta toivomuksesta 2. tammikuuta 1973. Päätös palaamisesta tehtiin TPSL:n hallituksessa 2. joulukuuta äänin 10–3. Vähemmistöön jäänyt vasemmistosiipi ei tätä niellyt, vaan perusti uuden Sosialistinen Työväenpuolue -nimisen puolueen alkuvuonna 1973.
Eduskuntaryhmä.
Puoluetta perustettaessa vuonna 1959 sen eduskuntaryhmään kuului 13 jäsentä: Vappu Heinonen, Mikko Hult, Armas Härkönen, Urho Kulovaara, Valdemar Liljeström, Impi Lukkarinen, Martta Salmela-Järvinen, Aili Siiskonen, Aarre Simonen, Arvo Sävelä, Arvi Turkka, Vilho Turunen, ja Olli J. Uoti. Syksyllä 1959 ryhmään liittyi vielä yksi SDP:n kansanedustaja, Heikki Törmä. 11. marraskuuta 1960 kuolleen Liljeströmin tilalle tuli 18. marraskuuta 1960 Aino Malkamäki, joka puolestaan kuoli 17. lokakuuta 1961. Malkamäen tilalle nousi 20. lokakuuta 1961 Eeno Pusa. 7. helmikuuta 1962 kuolleen SDP:n Pentti Niemen tilalle eduskuntaan nousi 9. helmikuuta 1962 alkaen TPSL:n Laura Brander-Wallin, jolloin TPSL:n eduskuntaryhmä kasvoi lyhyeksi aikaa viisitoistajäseniseksi.
Vuoden 1962 eduskuntavaalessa vain kaksi TPSL:n kansanedustajaa uusi paikkansa. He olivat Impi Lukkarinen ja Martta Salmela-Järvinen. Eduskuntavaalien 1966 puolue sai historiansa parhaan tuloksen ja seitsemän kansanedustajaa. Impi Lukkarinen sai seurakseen Vappu Heinosen, Tyyne Leivo-Larssonin, Viljo Pousin, Olavi Saarisen, Aili Siiskosen ja Olli J. Uotin. Eduskuntakauden aikana menehtyi äkillisesti 13. toukokuuta 1967 puolueen näkyvimpiin hahmoihin lukeutunut Uoti, mikä oli puolueelle suuri menetys. Hänen tilalleen tuli vaaliliittokumppani Kauko Tamminen. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa TPSL menetti kaikki eduskuntapaikkansa.
Viitteet.
*


Sosialistinen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestö.
Sosialistinen Työväen ja Pienviljelijöiden Vaalijärjestö (STPV) oli Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen (SSTP) seuraajaksi 1924 perustettu vasemmistolainen puolueenkaltainen organisaatio. Eduskunnassa STPV toimi nimellä Sosialistinen työväen ja pienviljelijöiden eduskuntaryhmä.
Suomen viranomaisten kieltämä Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) oli vahvasti mukana STPV:n toiminnassa. Kommunistit pyrkivät ohjaamaan harjoitettua politiikkaa, mutta vaalijärjestöihin kuului myös runsaasti muita vasemmistolaisia. Viranomaiset lakkauttivat vaalijärjestön kesällä 1930 niin sanottujen kommunistilakien hyväksymisen myötä. Äärivasemmisto ei tämän jälkeen kyennyt asettamaan omia ehdokkaitaan vaaleissa ennen sotien päättymistä.
Historia ja järjestörakenne.
Kun Suomen työväenpuolueeksi nimensä vaihtanut SSTP lakkautettiin 1923 ja puolueen johtohenkilöt pidätettiin, vasemmisto joutui pohtimaan uusia organisoitumisvaihtoehtoja. Uuden julkisen puolueen perustamista ei enää katsottu järkeväksi, sillä viranomaiset olisivat luultavasti lakkauttaneet sellaisen nopeasti. Siirryttiin ensisijaisesti paikallisesti rekisteröityihin järjestöihin ja tilapäisiin komiteoihin, joihin valtion oli hankalampi puuttua. 5. syyskuuta 1923 perustettiin Helsingin työväen paikallisjärjestö, joka näytti esimerkkiä muulle maalle. Ammattiyhdistyksissä alettiin muodostaa vaalikomiteoita, joiden avulla osallistuttiin kunnallisvaaleihin joulukuussa 1923.
STPV perustettiin 23. tammikuuta 1924 Helsingin työväen paikallisjärjestön koolle kutsumassa "järjestäytyneen työväen" kokouksessa. Valtakunnalliseksi keskuselimeksi muodostettiin 15-jäseninen Suomen työväen keskusvaalikomitea. Komitea antoi 25. tammikuuta julistuksen, jossa kehotettiin muodostamaan vaalipiirikomiteoita ja paikallisia vaalikomiteoita joka puolelle Suomea. Vaalien jälkeen 27. huhtikuuta järjestettiin Helsingissä "sosialistisen työväen ja pienviljelijäin järjestöjen valtakunnallinen edustajakokous", joka päätti jatkaa muodostetun organisaation toimintaa. Kokouksessa valittu uusi keskusvaalikomitea toivoi kaikkialle maahan perustettavan sosialistisia työväen- ja pienviljelijäin yhdistyksiä, joita tuli kutsua työväen paikallisjärjestöiksi. Helsingin "sosialististen työväenjärjestöjen edustajien vaalineuvostolla" oli valtakunnantason toiminnan organisoinnissa keskeinen rooli. Vaalineuvoston asettama Helsingin työväen vaalikomitea oli koko vaalijärjestön maanlaajuinen toimeenpaneva elin, joka teki kiinteätä yhteistyötä piirivaalikomiteoiden, eduskuntaryhmän ja vasemmistolehtien edustajien kanssa.
Helsingin työväen keskusvaalikomitea oli jaettu neljään jaostoon, jotka olivat Helsingin paikallisjaosto, Uudenmaan piirijaosto, maanlaajuinen yleisjaosto sekä naisjaosto. Yleisjaoston yhteydessä toimi Sosialistinen kunnallistoimisto, joka johti sosialististen työvän ja pienviljelijöiden valtuustoryhmien toimintaa. Piirikomiteoita perustettiin kaikkiin muihin vaalipiireihin paitsi Uudellemaalle ja Lappiin, joita hoitivat Helsingin ja Oulun läänin pohjoisen vaalipiirin komiteat. Sosialistisia paikallisosastoja toimi vuonna 1930 noin 400.
Vuonna 1929 STPV:n vaikutuspiiristä irtautui Suomen työväen vasemmistoryhmä, joka kritisoi kommunistien jyrkkää politiikkaa ja liiallista vaikutusvaltaa. Kiistat liittyivät varsinkin vasemmiston hallitsemassa Suomen Ammattijärjestössä tehtyihin ratkaisuihin, joiden seurauksena sosialidemokraatit irtautuivat järjestöstä loppuvuodesta 1929 alkaen.
Nuoriso.
STPV:n nuoret kannattajat perustivat toukokuussa 1923 Sosialistisen nuorisoliiton (SNL) huhtikuussa lakkautetun Suomen sosialidemokraattisen nuorisoliiton (SSN) tilalle. Viranomaiset katsoivat SNL:n jatkaneen SSN:n toimintaa ja myös uusi järjestö kiellettiin loppuvuonna 1925. SNL:n jälkeen STPV:n nuoriso toimi muun muassa opintoyhdistysten ja tilapäiskomiteoiden avulla. Osa järjestäytyi alkuvuonna 1925 perustettuun salaiseen Suomen kommunistiseen nuorisoliittoon.
Lehdistö.
Suomen Työväenpuolueen lehdet lakkautettiin vuonna 1923, mutta jo 19. syyskuuta 1923 aloitti ilmestymisensä Helsingissä kuusipäiväinen "Työväenjärjestöjen Tiedonantaja" ja vielä samana vuonna nuorille suunnattu "Liekki". Lehteä painamaan perustettiin 8. elokuuta 1924 Työn kirjapaino. Tiedonantajasta vastasi aluksi August Niemistö yhdessä Väinö Vuorion kanssa. Lehden toimittajat vaihtuivat taajaan, mutta Vuorio vastasi linjasta vangitsemiseensa 1928 asti. 1924 aloitti ilmestymisensä myös "Työväen kuvalehti Itä ja Länsi". Kaikki nämä julkaisut lakkautettiin kesäkuussa 1930.
Vaalit.
STPV osallistui vuoden 1924 eduskuntavaaleihin Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin vaaliliittona, jonka keskeisin teema oli kansalaisvapauksien puolustaminen. Vaaliliitto osallistui eduskuntavaaleihin myös vuosina 1927 ja 1929 saaden enimmillään 23 edustajaa viimeisellä yrittämällä.
Presidentinvaalissa 1925 Matti Väisänen oli puolueen ehdokkaana saaden 16 valitsijamiestä. Väisäsen valinta ehdokkaaksi ja seurannut kehnohko tulos aiheuttivat polemiikkia vaalijärjestön sisällä. SKP oli alun perin kannattanut ehdokkaaksi Otto Wille Kuusista. Väisäsen kampanjan vaaliohjelma tosin hyväksyttiin SKP:n ehdotusten mukaisena.
Eduskuntaryhmä.
Sosialistinen työväen ja pienviljelijöiden eduskuntaryhmä koostui noin parista kymmenestä kansanedustajasta, joista suurin osa oli kielletyn SKP:n jäseniä. SKP ohjeisti eduskunnassa olevia jäseniään toimimaan puolueen päätösten mukaisesti ja siten, että koko ryhmä tulisi näiden päätösten taakse. Eduskuntaryhmän puheenjohtajana toimi vuodesta 1924 SKP:n Mauritz Rosenberg. Ryhmän aloitteet hautautuivat valiokuntiin tai tulivat hylätyksi. SKP kritisoi eduskuntaryhmää ajoittain turhan itsenäisistä otteista.


Sosialistiliitto.
Sosialistiliiton nyrkkitunnusSosialistiliitto (SL) on Suomessa toimiva vallankumouksellinen sosialistinen järjestö, joka kuuluu kansainväliseen "trotskilaiseen" International Socialist -suuntaukseen (IS). Vuosina 1995–1998 järjestö tunnettiin nimellä Kommunistinuoret.
Kommunistinuoret (1995–1998).
Kommunistinuoret perustettiin vuonna 1995, kun joukko Suomen demokraattisessa nuorisoliitossa toimineita irtautui järjestöstä. Eronneet vastustivat SDNL:n liittokokouksessa hyväksyttyä linjausta, jossa järjestön perustehtäväksi määriteltiin Vasemmistoliiton nuorisotoiminta. Kommunistinuoret teki alkuvuosinaan yhteistyötä ”uuden” Suomen kommunistisen puolueen kanssa. Järjestöä johtanut Juhani Lohikoski kuului kaksi kautta puolueen keskuskomiteaan. Varapuheenjohtaja Pia Kovin kuului SKP:n poliittiseen toimikuntaan.
Kommunistinuoret oli tarkoitettu alle 35-vuotiaille. Vuonna 1998 järjestö vaihtoi nimensä "Sosialistiliitoksi" karistaen näin nuorisojärjestön leiman itsestään. Nimi muutettiin myös ennen kaikkea siksi, että kaikki kommunismi on Suomessa perinteisesti yhdistetty Neuvostoliittoon. Kommunistinuorten puheenjohtaja Lohikoski oli pitänyt Neuvostoliittoa valtiokapitalistisena jo Kommunistinuoria perustettaessa. Sosialistiliiton puheenjohtajana jatkoi Juhani Lohikoski.
Sosialistiliitto.
Järjestön nimenmuutoksesta päättänyt kokous jakoi jäsenistöä, ja joitain SKP:tä lähellä olleita osastoja erosi järjestöstä. Nämä osastot perustivat 2000, puolueisiin sitoutumattoman mutta SKP:tä lähellä olevan, Kommunistisen nuorisoliiton. Hajoamisen jälkeen Sosialistiliiton toiminta pääkaupunkiseudun ulkopuolella väheni.
Huhtikuussa 2000 SL päätti kevätkokouksessaan liittyä, trotskilaisuuden ”cliffiläistä” haaraa edustavaan, International socialist -suuntaukseen (IST). Tätä ennen järjestö teki yhteistyötä monien eri internationaalien ja järjestöjen kanssa. Päätös IST:hen liittymisestä tehtiin äänin 11–3. Liittymistä vastusti nimellä "Marxilainen Oppositio" (MO) järjestäytynyt ryhmä, joka erosi Sosialistiliitosta ja perusti kesällä 2000 Marxilaisen työväenliiton (MTL). MTL liittyi Kansainväliseen työväenkomiteaan (IWC).
SL on ollut mukana rakentamassa Suomen antikapitalistista ja sodanvastaista liikettä. Sosialistiliitto järjesti kuljetuksia mm. Göteborgin ja Kööpenhaminan protesteihin kesällä 2000 ja talvella 2001. Sosialistiliitto oli mukana perustamassa uusliberalisminvastaista Suomen Attac -järjestöä. Järjestön aktiiveja on kuulunut Attacin hallitukseen ja Juhani Lohikoski toimi pari kautta sen puheenjohtajana.
SL tekee yhteistyötä vasemmistolaisten ja muiden kansalaisjärjestöjen kanssa eri kampanjoissa yhteisten teemojen puolesta. Aktiivisinta liiton toiminta on ollut pääkaupunkiseudulla.
Organisaatio.
SL:n korkein päättävä elin on liittokokous, joka valitsee vähintään viisihenkisen keskusneuvoston organisoimaan toimintaa liittokokousten välissä. Keskusneuvosto valitsee Murroksen päätoimittajan, kansainvälisen sihteerin ja rahastonhoitajan sekä koordinoi toimintaryhmiä.
SL:lla on kaksi paikallisryhmää pääkaupunkiseudulla ja yksi Tampereella. Vuonna 2003 järjestössä kerrottiin olevan 150 jäsentä. Alkuvuonna 2001 Juhani Lohikoski kertoi liittoon kuuluvan 80 jäsentä. Vuonna 1999 Sosialistiliitolla oli toimintaryhmä 10 paikkakunnalla.
Tiedonvälitys.
Järjestön äänenkannattaja on 1996 ilmestymisensä aloittanut kuukausittainen "Murros"-lehti. 2005 aloitti ilmestymisensä myös SL:n teoreettinen äänenkannattaja "Antikapitalisti". SL on julkaissut myös lukuisia pamfletteja ja kirjasia.
Vaalit.
Sosialistiliitto on osallistunut ajoittain eduskunta- ja kunnallisvaaleihin. Eduskuntavaaleissa 1999 järjestö asetti yhteensä neljä ehdokasta neljässä vaalipiirissä. Sosialistiliiton ehdokkaat olivat listoilla "Muutos 99" -vaaliliitossa. Ehdokkaat saivat 390 ääntä. Europarlamenttivaaleissa 1999 SL ei antanut tukeaan millekään listalle.
Kunnallisvaaleissa 2004 Sosialistiliitto asetti neljä ehdokasta "Asukkaiden Helsinki" ja "Asukkaiden Vantaa" -listoille, ja järjestö kampanjoi ympäri pääkaupunkia omin tunnuksin. SL:n ehdokkaat saivat Helsingissä 208 ääntä (0,08 %). Asukkaiden Helsinki -listan vaaliliitto SKP:n kanssa varmisti yhden valtuutetun läpimenon.
Presidentinvaaleissa 2000 SL kehotti äänestämään porvarillisia ehdokkaita vastaan, ja järjestö antoi kriittisen tukensa Tarja Haloselle. Vuoden 2005 syksyllä Sosialistiliitto oli mukana "Utopia 2006" -kampanjassa, jonka tavoitteena oli saada mikkeliläinen vasemmistonuori Ilkka Tillanen presidenttiehdokkaaksi. Kampanjan epäonnistuttua SL kehotti äänestämään Tarja Halosta.
Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Sosialistiliitto tuki eräitä Vasemmistoliiton ehdokkaita kuten Paavo Arhinmäkeä Helsingissä. Helsingin Sosialistiliitto organisoi vaalikampanjan aikana "Paavon jengin lähiökiertueen". Kiertue jatkui myös vaalien jälkeen.
Ylioppilaskuntavaaleissa sosialistiliittolaisia on valittu edustajistoihin muun muassa 1999 Helsingissä (Sitoutumaton vasemmisto) ja 2001 Turussa (Radikaalivasemmisto).


Aarre Simonen.
Aarre Edvard Simonen (18. marraskuuta 1913 Helsinki – 3. helmikuuta 1977 Helsinki) oli suomalainen poliitikko, joka toimi muun muassa kansanedustajana (1950–1962) ja useiden hallitusten ministerinä. Kansanedustajana Simonen edusti Hämeen läänin pohjoista vaalipiiriä. Sosiaalidemokraatti Simonen riitaantui 1950-luvun lopulla SDP:n kanssa ja liittyi 1959 perustettuun Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattiseen liittoon, jonka puheenjohtajana hän toimi vuosina 1964–1970.
Aarre Simonen tuli ylioppilaaksi vuonna 1931, suoritti ylemmän oikeustutkinnon sekä valmistui lakitieteen kandidaatiksi ja lisensiaatiksi vuonna 1936 ja sai varatuomarin arvon vuonna 1943. Sota-aikana Simonen toimi pääasiassa toimistoupseerina merivoimien esikunnassa. Sotilasarvoltaan hän oli kapteeni.
Sisäministerinä ollessaan muun muassa hajotutti lakon Arabian tehtaalla vuonna 1948 ja hän sai tästä lisänimen "Sapeli-Simonen", koska lehtikuvassa ratsupoliisin piiska näytti sapelilta. Elokuussa 1949 aikana Simonen lähetti poliiseja paikalle turvaamaan rikkureitten työrauhaa sen jälkeen kun Fagerholmin I hallitus oli julistanut lakon alaisen Kemijokisuun erottelutyömaan vapaaksi työmaaksi. Lakkolaisten ja poliisien välisessä kahakassa 8. elokuuta 1949 (Kemin veritorstai) kuoli kaksi lakkolaista.
Simonen nousi Suomen Pankin johtokunnan jäseneksi vuonna 1957 ja varapääjohtajaksi 1972. Presidentin valitsijamiehenä Simonen oli vuosien 1950 ja 1956 vaaleissa.
Kesän 1958 eduskuntavaalien jälkeen Simonen oli mukana SDP:stä irtautuneessa "skogilaisessa" vähemmistöryhmässä, joka halusi puolueen tekevän läheisempää yhteistyötä kanssa. Simosen johtaessa välirikon seurauksena perustettua TPSL:ää puolueen kannattajat tunnettiin "simoslaisina". Simonen putosi eduskunnasta vuoden 1962 vaaleissa eikä onnistunut paluuyrityksessään vuonna 1966 puolueensa hyvästä menestyksestä huolimatta. Simosen ura päivänpolitiikassa päättyi vuoden 1970 vaaleihin, jolloin TPSL ei saanut enää yhtäkään eduskuntapaikkaa.
TPSL:n lakkauttamisen (1973) jälkeen Simonen toimi Sosialistisessa työväenpuolueessa. Hän oli STP:n puoluevaltuuston puheenjohtaja vuosina 1973–1976.
Syksyllä 1961 Simonen tuomittiin niin sanotussa Kätilöopiston jutussa Valtakunnanoikeudessa rangaistukseen ministerinä tehdystä virkarikoksesta. Simonen selvisi sakoilla jotka ovat valtakunnanoikeuden suurimmat langettamat sakot tähän asti noin 35 000 markkaa (summa ennen euroon siirtymistä)
Myöhemmin Simonen nimitettiin oikeusministeriksi, jolloin oikeisto-oppositio teki tämän johdosta välikysymyksen. Välikysymyksen mukaan Simonen täytti perustuslaissa ministereiltä vaadituista ominaisuuksista – syntyperäinen Suomen kansalainen, rehelliseksi ja taitavaksi tunnettu – vain kansalaisuutta koskevan kriteerin. Koska hallitus sai äänestyksessä eduskunnalta luottamuksen, on Simonen tiettävästi ainoa Suomessa eduskunnan päätöksellä rehelliseksi todettu henkilö.
Aarre Simosen puoliso vuodesta 1945 oli sisustustaiteilija Leni Nikkinen (s. 1919). Heillä oli lapset Iiro (s. 1947), Kati (s. 1949) ja Mari (s. 1951).


Nuorsuomalainen Puolue.
Perustuslaillis-Suomenmielinen Puolue eli Nuorsuomalainen Puolue oli autonomian ajan liberaali porvarillinen ja poliittinen ryhmittymä, jolla oli kansainvälisempi ohjelma kuin Suomalaisella puolueella, josta se oli irtautunut.
Historiaa.
Nuorsuomalaisuus muotoutui aluksi vuonna 1894 Suomalaisen puolueen sisäiseksi suuntaukseksi, jolla oli erillinen ohjelma. Itsenäiseksi puolueeksi nuorsuomalaiset ryhmittyivät vuonna 1905, jolloin puoluetta johtivat Eero Erkko ja K. J. Ståhlberg. Juuret ovat 1880-luvun taiteilijapiireissä (Ahot, Järnefeltit, Kasimir Leino).
Routavuosina puolueeseen oli liittynyt suomalaisesta puolueesta niitä, jotka eivät hyväksyneet myöntyväisyyspolitiikkaa ja muodostivat 1902 "perustuslaillisten suomenmielisten puolueen". Ensimmäisen sortokauden aikana Nuorsuomalainen Puolue ja Ruotsalainen puolue torjuivat yhdessä venäläistämistä ja puolustivat Suomen perustuslakia.
Yhteistyötä johti sitoutumaton Leo Mechelin. Perustuslailliset pitivät voittona vuonna 1905 (Järjestettiin mielenosoituksia, tehtiin vetoomuksia, yleislakko ym.) tapahtunutta venäläisten perääntymistä, jolloin sortokausi päättyi. Mechelin muodosti senaatin yksinomaan perustuslaillisista. Mechelinin senaatti sääti Suomelle sanan-, paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapauden sekä eduskuntauudistuksen: säätyvaltiopäivät korvattiin yksikamarisella parlamentilla, joka ensimmäisen kerran valittiin 1907. Äänioikeus laajeni kaikkiin täysi-ikäisiin kansalaisiin, myös naisiin. Venäläistämistä vastaan tehty työ toi puolueeseen mukaan myös nationalisteja ja konservatiivejä.
Vuoden 1907 eduskuntavaaleissa maalaiset ja työläiset muodostivat äänestäjäkunnan enemmistön. Ryhmien merkittävimpinä edustajina valtiopäivillä nähdyt nuorsuomalaiset luulivat saavansa niiltä merkittävän tuen ja jopa noin 70 eduskunnan 200 paikasta, mutta kansanedustajia tulikin vain 26. Tiukan perustuslaillinen Svinhufvud valittiin silti eduskunnan puhemieheksi ja Mechelinin senaatti jatkoi toimintaansa vuoteen 1908.
Puolueessa oli sen viimeisen vuosikymmenen ajan kaksi siipeä, "varpuset" (mm. K. J. Ståhlberg ja Eero Erkko) ja "pääskyset" (mm. Jonas Castrén ja P. E. Svinhufvud), joista ensin mainitut olivat lähinnä sosiaaliliberaaleja ja jälkimmäiset perustuslaillisuuden etusijalle asettavia, osittain konservatiivis-nationalistisia. Etenkin alussa erot olivat pieniä; esimerkiksi edellisiin kuulunut kirjailija Minna Canth piti Jonas Castrénia kyvyiltään ylivertaisena ja puolueen ainoana toivona.
Itsenäistyneen Suomen valtiomuotokysymys jakoi puolueen kahtia vuonna 1918. Nuorsuomalaisten enemmistö (pääasiassa "varpuset") päätti liittää puolueen uuteen Kansalliseen Edistyspuolueeseen, joka syntyi tasavallan kannattajien toimesta. Edistyspuolue on ollut liberaalinen oikeistopuolue. Siihen liittyi enemmistö Kansanpuolueesta ja vanhasuomalaisten pieni nk. vasemmistosiipi. "Pääskysten" enemmistö siirtyi 1918 perustettuun monarkiaa kannattaneeseen Kansalliseen Kokoomuspuolueeseen.
Nuorsuomalaisten tavoitteet.
Puolueen ohjelma painotti perustuslakien loukkaamattomuutta ja Suomen sisäisen itsenäisyyden puolustamista. Mechelinin oppien mukaisesti tsaari olisi itsevaltiaan sijaan lakien alainen suuriruhtinas. Suomen kielen asema haluttiin johtavaksi ruotsinkielisiä sortamatta.
Vuoden 1894 ohjelmaa tehtäessä nuorsuomalaisten tavoitteena pidettiin yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, mutta sen läpiajamisen arveltiin vievän aikaa ja välittömäksi tavoitteeksi otettiin äänioikeuden maltillinen laajentaminen ja äänivaltaerojen kaventaminen. Ohjelmassa jätettiin paljon abstraktiksi, koska pelättiin vanhasuomalaisten vievän vanhoillisen maaseudun äänet ja estävän pienetkin uudistukset. Samasta syystä kirkon ja valtion erottamiskohtia lievennettiin huomattavasti.
Taloudellisissa kysymyksissä nuorsuomalaiset olivat melko liberaaleja; esimerkiksi elinkeinovapaus haluttiin loukkaamattomaksi ja suojatullit torjuttiin. Liberalismi oli muutenkin ohjelmassa laajaa; ennakkosensuuri haluttiin poistaa ja virkavaltaisuutta vähentää. Virkamiehistä piti tehdä kansan palvelijoita. Toisaalta verotus haluttiin progressiiviseksi.
Nuorsuomalaiset halusivat parantaa maattomien ja työläisten oikeuksia. Puolue halusi määrätä työnantajat ottamaan työläisille pakollinen tapaturmavakuutus ja työläiset ottamaan pakollinen eläkevakuutus. Kansakoululaitos haluttiin koko maahan ja pakolliseksi. Yliopisto-opiskelu haluttiin kaikille esteettömäksi. Työväen opetusta haluttiin edistää myös ammattikouluin.
Raittiusasiaa haluttiin vuonna 1894 edistää vain vapaaehtoistoimin (Santeri Alkio tosin oli kieltolain kannattaja). Vuonna 1906 koko maan yleinen ilmapiiri kääntyi kieltolain kannalle ja nuorsuomalaisetkin tekivät sille myönnytyksiä.
On arvioitu, että Nuorsuomalainen puolue oli liberaali, mutta selvästi vähemmän liberaali kuin Mechelinin Liberaalinen puolue (1880-1885).
Nuoren Suomen Liitto.
Nuoren Suomen Liitto oli Nuorsuomalaisen puolueen valtakunnallinen nuorisojärjestö. Liitto perustettiin Tampereella 19.-21. kesäkuuta 1909. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin FT Oskari Mantere


Kaarlo Castrén.
Kaarlo Castrén (28. helmikuuta 1860 Turtola – 19. marraskuuta 1938 Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja pääministeri. Hän edusti ensin nuorsuomalaisia ja sittemmin Kansallista Edistyspuoluetta. Kaikkiaan Castrén oli ministerinä 262 päivää.
Ura.
Rovastin poika Kaarlo Castrén valmistui vuonna 1887 oikeustieteen kandidaatiksi ja oli jo seuraavana vuonna perustamassa Castrén & Snellman -asianajotoimistoa. Sen ohella hän työskenteli 1888–1892 myös virkamiehenä senaatin valtiovaraintoimituskunnassa. Vuosina 1892–1897 Castrén kuului Helsingin kaupunginvaltuustoon. Säätyvaltiopäiville hän osallistui porvarissäädyssä 1894 ja 1905–1906, mutta ei ollut koskaan kansanedustaja. Castrén oli nuorsuomalaisessa puolueessa K. J. Ståhlbergin johtamalla maltillisella linjalla ("varpuset") ja toimi pitkään puolueen puheenjohtajana. Tehtävä oli lähinnä epäkiitollinen sovittelijan rooli, ja puolueen linjanvetäjinä toimivat muut. Castrén oli senaattorina siviilitoimituskunnassa 1906–1909 Mechelinin ja Hjeltin senaateissa. Hän erosi senaatista muiden nuorsuomalaisten kanssa vastalauseeksi keisarin laintulkinnalle maanvuokralain yhteydessä (ks. Toinen sortokausi), minkä jälkeen hän jälleen avasi asianajotoimiston.
Castrén palasi politiikkaan, kun hänet marraskuussa 1918 nimitettiin valtiovarainministeriksi Ingmanin I hallitukseen. Vaikka hän olikin valtiomuotokiistan yhteydessä allekirjoittanut yhden monarkiaa tukevan adressin, hän liittyi nyt tasavaltalaisten perustamaan Kansalliseen Edistyspuolueeseen. Ingmanin hallituksen erottua Castrén nousi itse pääministeriksi, jossa toimessa hän oli 121 päivää, vuoden 1919 huhtikuusta elokuuhun. Hänen hallituksensa tärkein aikaansaannos oli esityksen antaminen Suomen tasavaltaisesta hallitusmuodosta, jonka vahvistamisen jälkeen hallitus erosi.
Edistyspuolueessa Castrén sijoittui selvästi oikealle laidalle, ja pääministerikautensa keskeisissä kiistoissa hän asettui usein tukemaan puolueensa auktoriteetin Ståhlbergin sijasta oikeistoa ja valtionhoitaja Mannerheimia. Kun Ståhlberg presidentiksi kohottuaan hylkäsi Mannerheimin vaatimukset, myös Castrén joutui väistymään. Hän etääntyi pian puolueesta ja siirtyi selvemmin oikealle, vaikkei aktiivisesti enää politiikkaan osallistunutkaan. Hän toimi oikeistolaisessa Suomen Suojelusliitossa ja julkaisi 1926 kirjan "Punaisten hirmutyöt vapaussodan aikana – sitä varten, ettei totuus unohtuisi", jossa kuvattiin Suomen sisällissotaa tiukasti niin sanotun valkoisen totuuden näkökulmasta. Myöhemmin Castrén tuki vielä Lapuan liikettäkin.
Kaarlo Castrén toimi myös liike-elämässä. Kansallis-Osake-Pankin johtokunnassa hän oli 1898–1904 ja 1916–1922, samoin useiden muiden yritysten johtokunnissa, ja 1906 hän oli lyhytaikaisesti Suomi-yhtiön vt. toimitusjohtaja.
Castrénin viimeinen aluevaltaus oli tutkimus Lars Levi Laestadiuksesta, tuloksena elämäkerta "Kiveliön suuri herättäjä Lars Levi Laestadius" (Otava, 1932).
Sukulaisia.
Kaarlo Castrénin nuorempi veli Arthur Castrén oli myös nuorsuomalainen poliitikko ja senaattori. Senaattori Jalmar Castrén taas oli heidän serkkunsa.


A. K. Cajander.
Aimo Kaarlo Cajander (4. huhtikuuta 1879 Uusikaupunki – 21. tammikuuta 1943 Helsinki) oli suomalainen metsätieteilijä ja poliitikko, Metsähallituksen ylijohtaja, Kansallisen Edistyspuoleen puheenjohtaja sekä kolminkertainen pääministeri. Talvisodan syttyminen katkaisi hänen poliittisen uransa ja on leimannut hänen jälkimainettaan. Cajander kehitti metsätyyppiopin.
Elämänvaiheet.
Cajander syntyi Uudessakaupungissa ja hänen vanhempansa olivat alkeiskoulun rehtori Karl Alexander Cajander ja Mynämäen kihlakunnan kruununvoudin tytär Anna Mathilda Cajander Allenius. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Turussa vuonna 1896, opiskeli kasvitiedettä yliopistolla, matkusti Siperiaan keräämään aineistoa 1903 valmistuneeseen väitöskirjaansa ja nimitettiin pian kasvitieteen dosentiksi. Hän kouluttautui myös metsänhoitajaksi Evon metsäopistossa ja nimitettiin metsänhoidon opettajaksi yliopistolle heti kun alan opetus käynnistyi vuonna 1908 uudessa maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa. Alan professoriksi Cajander tuli 1911. Vuonna 1918 hän tuli myös virkaatekeväksi metsähallituksen ylijohtajaksi ja johti laitosta kuolemaansa asti. Virallisesti hänet nimitettiin ylijohtajaksi vasta 1927 sekä uuteen pääjohtajan virkaan 1934, jolloin hän viimein luopui professuuristaan. Hän vaikutti metsätalouteen myös valtionyhtiöiden Veitsiluoto Oy:n ja Enso-Gutzeitin hallintoneuvostojen puheenjohtajana 1930-luvulla.
Presidentti K. J. Ståhlberg kutsui Cajanderin yllättäen virkamiespääministeriksi kesäkuussa 1922, vaikkei hän sitä ennen ollut osallistunut politiikkaan. Hänellä oli tosin kokoomuksen jäsenkirja, mutta hänen poliittiset mielipiteensä olivat lähempänä presidentin edustamaa edistyspuoluetta. Cajanderin I hallitus hoiti maan asioita eduskuntavaalien ylitse, 166 päivän ajan. Se oli itsenäisen Suomen ensimmäinen virkamieshallitus. Pääministeri Cajander hoiti samalla myös toisen maatalousministerin salkkua. Tammikuussa 1924 hän palasi vastaavissa olosuhteissa johtamaan toistakin hallitusta (Cajanderin II hallitus, 135 päivää), jonka kaudelle osui niin sanottu upseerikriisi, mistä kuitenkin selvittiin välikohtauksitta. Cajander alkoi näin vähitellen kiskoontua politiikkaan, ja hän liittyi Kansalliseen Edistyspuolueeseen 1927. Seuraavana vuonna hänestä tuli puolustusministeri Oskari Mantereen virkamieshallitukseen ja vaaleissa 1929 hänet valittiin eduskuntaan Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä. Vuonna 1933 Cajander valittiin jo puolueensa puheenjohtajaksi, missä tehtävässä hän toimi kuolemaansa asti. 1930-luvulla hänet nähtiin edistyspuolueen vasemman siiven johtavana poliitikkona, T. M. Kivimäki oikean siiven. Hän johti ajoittain myös pieneksi kutistunutta eduskuntaryhmää ja oli tasavallan presidentin valitsijamiehenä 1937 ja uudelleen 1940.
Kolmannen kerran Cajander kohosi pääministeriksi keväällä 1937, tällä kertaa poliitikkona eikä virkamiehenä. Cajanderin III hallitus muistetaan Suomen ensimmäisenä punamultahallituksena, jonka vahvat puolueet olivat maalaisliitto ja SDP. Kolmantena pyöränä oli pieni edistyspuolue, ja Cajanderille jäi sovittelijan rooli hallituksen vahvojen miesten, Juho Niukkasen ja Väinö Tannerin välissä. Hän aloittikin sittemin traditioksi muodustuneen niin sanotun hallituksen iltakoulun järjestämisen viikoittain. Hallituksen tärkeimmät aikaansaannokset olivat kansaneläkelain säätäminen, yliopiston pitkän kielikiistan ratkaiseminen ja jahkailun jälkeen myös puolustuslaitoksen uusien perushankintojen aloittaminen. IKL:n lakkautus sen sijaan ei onnistunut, ja Ahvenanmaan linnoituskysymys jäi ratkaisematta.
Hallitus ja etenkin Cajander muistetaan Suomen historiassa kuitenkin parhaiten talvisotaan johtaneesta kehityksestä. Cajanderin ja ulkoministeri Rudolf Holstin sekä tämän seuraaja Eljas Erkon on katsottu hukanneen tilaisuutensa muotoseikkoihin takertumisen (tai huonon poliittisen pelisilmän) vuoksi niin sanotuissa Jartsev-neuvotteluissa keväällä 1938, viivytelleen liian pitkään puolustushankintojen aloittamisessa sekä suhtautuneen liian huolettomasti ja naiivisti Neuvostoliiton vaatimuksiin ja sodanuhkaan syksyllä 1939 (ks. Talvisodan tausta). Legendaariseksi on muodostunut Cajanderin väitetty kommentti Neuvostoliiton hyökkäyksen alkamisesta: "Tarkoittaako tämä, että hallitus kokoontuu ennen virka-aikaa?". Sodan sytyttyä hallitus sai vielä eduskunnan luottamuksen, mutta sen oli silti jätettävä paikkansa, ja Cajanderin korkealentoinen poliittinen ura romahti äkisti. Hän jatkoi sota-aikana vielä rivikansanedustajana, Suomen huollon puheenjohtajana ja metsähallituksen johdossa, kunnes kuoli sairaskohtaukseen eduskuntatalossa tammikuussa 1943.
Cajander oli myös Suomalaisen Tiedeakatemian esimies 1922–1923 ja Suomen Tiedeseuran puheenjohtaja 1935–1936.
A. K. Cajanderin poikia olivat kasvitieteilijä Aarno Kalela ja metsäntutkija Erkki Kalela, joista ensinmainitun pojista Jorma Kalela on Turun yliopiston poliittisen historian emeritusprofessori ja suurlähettiläs Jaakko Kalela tasavallan presidentin kanslian entinen kansliapäällikkö.
"Malli Cajander".
Kesäkuussa 1939 Cajander ilmoitti tyytyväisyytensä sen johdosta, että Suomen puolustuslaitoksen hankintamenoja on siirretty seuraaville vuosille. Tämä osoittautui virhearvioksi. Elokuussa pidetyn sotaharjoituksen päättäjäispuheessa Cajander lausui: "mitä silloin olisimme hankkineet, esimerkiksi lentokoneita, ilmatorjuntavälineitä ynnä muuta, olisivat jo nyt suurelta osalta vanhentuneita, ehkäpä romutettaviakin...". Tätä puheesta irrotettua yksityiskohtaa käytettiin myöhemmin hyväksi osoittamaan Cajanderin suhtautumista puolustushankintoihin. Talvisodan aikana kansa antoi malli Cajanderin nimen sotilasunivormulle (tai oikeammin juuri sen puutteelle), joka koostui vain sotilaan omista vaatteista, kokardista ja vyöstä.


Oskari Mantere.
Oskar (Oskari) Mantere (vuoteen 1889 Majamäki, 18. syyskuuta 1874 Hausjärvi – 9. joulukuuta 1942 Helsinki) oli pedagogi ja koulutuspoliitikko, oppiarvoltaan filosofian tohtori. Hän oli Kouluhallituksen pitkäaikainen ylijohtaja ja merkittävä suomalaisen koululaitoksen kehittäjä. Mantere toimi myös Kansallisen Edistyspuolueen kansanedustajana 1919–1938 ja Suomen pääministerinä 22. joulukuuta 1928 – 16. elokuuta 1929.
Pedagogi ja koulutuspoliitikko.
Hausjärveläiseen maanviljelijäperheeseen syntynyt Mantere kirjoitti ylioppilaaksi 1895 Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta. Valmistuttuaan filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1899 hän työskenteli historian ja suomen kielen opettajana Helsingin Uudessa yhteiskoulussa. Mantere valittiin Uuden yhteiskoulun rehtoriksi 1901 ja hän toimi tässä tehtävässä vuoteen 1915, jolloin hän siirtyi Suomalaisen Yhteiskoulun rehtoriksi.
Toimiessaan opettajana Mantere kiinnostui herbartilaisesta kasvatusfilosofiasta, johon hän perehtyi opintomatkoilla Keski-Euroopassa. Hänen ensimmäinen kasvatustieteellinen teoksensa oli "Yksilöllisyys ja persoonallisuus kasvatuksessa" (1906). Seuraavana vuonna Mantere väitteli filosofian tohtoriksi väitöskirjalla "Historianopetuksesta erittäin silmällä pitäen oppikouluja" (1907), jossa hän tarkasteli historianopetuksen metodologisia perusteita herbartilaisuuden valossa.
Kun vuonna 1917 Kouluhallitukselle valittiin uutta ylijohtajaa, virasta kilpailivat kasvatusopin professori Mikael Soininen ja Suomalaisen Yhteiskoulun rehtori Oskari Mantere. Manteretta kannatti pääasiassa vasemmisto, joka piti Soinista liian vanhoillisena. Ennakko-odotusten mukaisesti Soininen valittiin tehtävään, mutta Mantere nimitettiin seuraavana vuonna kouluhallituksen oppikouluosaston kouluneuvokseksi. Soinisen kuoltua 1924 Mantere seurasi tätä kouluhallituksen ylijohtajana.
Edeltäjänsä Mikael Soinisen tavoin Mantere kannatti suomalaisen koulujärjestelmän uudistamista yhtenäiskouluperiaatteen mukaiseksi. Mantere johti vuosina 1927–1932 istunutta oppikoulukomiteaa, joka loppumietinnössään esitti siirtymistä yhtenäiskoulujärjestelmään. Hän myös julkaisi teoksen nimeltä "Kohti yhtenäiskoulua" (1932). Mantereen malli kohtasi kiivasta vastustusta sekä poliittisesta oikeistosta että opettajakunnasta, eikä sillä ollut toteuttamismahdollisuuksia. Monet Mantereen esittämistä ajatuksista toteutuivat kuitenkin neljä vuosikymmentä myöhemmin, kun peruskoulujärjestelmä luotiin.
Suurelle yleisölle Mantere tuli tunnetuimmaksi historian oppikirjoista, joita hän kirjoitti filosofian tohtori, kouluneuvos Gunnar Sarvan (1879−1952) kanssa. Mantereen ja Sarvan "Keskikoulun yleinen historia" (1916) ja "Keskikoulun Suomen historia" (1918) olivat vuosikymmenten ajan suosituimmat historian oppikirjat, ja niistä otettiin uudistettuja painoksia vielä toisen maailmansodan jälkeenkin aina 1960-luvulle saakka.
Valtiomies.
Mantere kuului alusta asti vuonna 1918 perustetun Kansallisen Edistyspuolueen johtohahmoihin. Hän johti Edistyspuolueen puoluetoimikuntaa vuosina 1918–1928 ja uudelleen vuosina 1931–1933.
Eduskuntaan Mantere nousi 1919, ja hänen ensimmäiset ministerintehtävänsä olivat sosiaaliministeriys Kyösti Kallion hallituksessa 1922–1924 sekä apulaisopetusministeriys Lauri Ingmanin hallituksessa 1924–1925.
Joulukuussa 1928 Mantere nousi pääministeriksi ja muodosti porvarillisen vähemmistöhallituksen. Mantereen hallitus oli kapeapohjainen porvarillinen vähemmistöhallitus, jollaiset olivat tyypillisiä puolueriitojen leimaamalle 1920-luvulle. Hallituksessa oli kuusi edistyspuoluelaista ministeriä, kolme kokoomuslaista ministeriä ja kolme ammattiministeriä; Kokoomuksen eduskuntaryhmä ei kuitenkaan tunnustanut kolmea kokoomusministeriä edustajikseen, joten teknisesti hekin olivat ammattiministereitä. Virallisesti hallituksella oli eduskunnassa takanaan vain Edistyspuolueen kymmenen edustajaa. Mantereen hallitus kaatui heinäkuussa 1929 virkamiespalkkakiistaan, istuttuaan vain seitsemän kuukautta.
1932 Mantereesta tuli opetusministeri T. M. Kivimäen porvarilliseen vähemmistöhallitukseen, joka istui ennätyksellisesti lähes täydet neljä vuotta. Opetusministerikaudellaan hän sai aikaan päätöksen Jyväskylän kasvatustieteellisen korkeakoulun (nykyinen Jyväskylän yliopisto) perustamisesta, mikä oli suomalaisen opettajankoulutuksen kannalta tärkeä edistysaskel. Mantereen poliittiseksi kompastuskiveksi muodostui kuitenkin kysymys Helsingin yliopiston kielisuhteista.
Vuoden 1935 kielikiista.
Nii sanottu aitosuomalainen rintama, johon kuului suurin osa poliittista oikeistoa, oli jo itsenäisyyden alkuvuosista asti vaatinut Helsingin yliopiston täydellistä suomalaistamista. Kivimäen hallitus nosti kysymyksen uudelleen esiin ja tunnusteli mahdollisuuksia joko siirtää koko ruotsinkielinen opetus Helsingin yliopistossa Turkuun Åbo Akademiin tai perustaa Helsinkiin uusi ruotsinkielinen yliopisto. Kun nämä yritykset eivät tuottaneet tulosta, hallitus yritti ajaa läpi kompromissiehdotuksen, jonka mukaan suomenkielisen opetuksen määrää yliopistossa kasvatettaisiin mutta se pysyisi silti kaksikielisenä. Vuoden 1935 alussa kutsuttiin koolle ylimääräiset valtiopäivät käsittelemään asiaa, mutta aitosuomalaiset aloittivat kiivaan jarrutustaistelun. Kun aitosuomalaisten edustajat olivat pitäneet eduskunnassa puheita yhtäjaksoisesti viisi vuorokautta, presidentti P. E. Svinhufvud hajotti valtiopäivät.
Epäonninen yliopistokysymys henkilöityi opetusministeri Mantereeseen ja laski tämän suosiota sekä poliittista vaikutusvaltaa. Kun Kivimäen hallitus kaatui 1936, Mantere ei enää päässyt ministeriksi A. K. Cajanderin punamultahallitukseen. Vuonna 1939 hän luopui kansanedustajuudesta ja vetäytyi politiikasta.


T. M. Kivimäki.
Toivo Mikael Kivimäki (5. kesäkuuta 1886 Tarvasjoki – 6. toukokuuta 1968 Helsinki) oli suomalainen Kansallisen Edistyspuolueen poliitikko ja Suomen pääministeri 1932–1936. Hänen poliittinen linjansa on luokiteltu oikeistoliberaaliseksi. Siviiliammatiltaan hän oli oikeustieteen professori. Suomen Berliinin lähettiläänä 1940–1944 toiminut Kivimäki oli myös yksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä syytetyistä ja tuomituista.
Uran alkuvaiheet.
Kivimäen vanhemmat olivat satakuntalainen kansakoulunopettaja Frans Mikko Kivimäki ja Mathilda Josefina Broman. Hän pääsi yliopistoon vapaaoppilaspaikalta ja sai rahoitettua lakiopintonsa yksityisellä opintolainalla. Opiskeluvuosinaan hän oli mukana Suomalaisen puolueen toiminnassa. Valmistuttuaan lakitieteen kandidaatiksi vuonna 1912 hän toimi asianajajana Turussa ystävänsä Eino Tulenheimon kanssa perustamassaan Kivimäki & Tulenheimo -lakitoimistossa. Tohtoriksi hän väitteli 1924 asianajajan siviilioikeudellisesta vastuusta. Sitä ennen hän oli mukana puoluepiireistään tunteman K. N. Rantakarin johtamassa hankkeessa, jonka tarkoituksena oli yksityisen suomenkielisen yliopiston perustaminen Turkuun. Kivimäki kuului varoja keränneen Turun Suomalaisen Yliopistoseuran johtoon sen perustamisesta marraskuussa 1917 alkaen. Turun yliopisto aloitti toimintansa 1922 ja Kivimäki kuului myös sen hallitukseen 1927–1933. Hän oli myös Suomen asianajajaliiton perustajajäsen.
Kivimäki palasi aktiivisemmin politiikkaan Suomen sisällissodan jälkeen. Jo sitä ennen hän edusti pitkäksi venyneessä poliittisessa oikeudenkäynnissä lakimiehenä turkulaisia kauppiaita, joiden liikkeitä oli hajotettu ja ryöstetty joulukuussa 1917 kansalaissotaa ennakoineissa mellakoissa.
Kivimäki kuului niihin harvoihin vanhasuomalaisiin, jotka 1918 kannattivat tasavaltaa, ja päätyi siten edistyspuolueeseen kokoomuksen sijaan. Eduskuntaan Kivimäki nousi ensimmäistä kertaa varasijalta vuonna 1922, murhatun sisäministeri Heikki Ritavuoren tilalle. Hän putosi vielä saman vuoden vaaleissa, mutta oli myöhemmin kansanedustajana 1924–1927 ja 1929–1940. Poliittisen uransa ohella Kivimäki työskenteli 1922–1924 oikeusministeriön lainvalmistelukunnassa, 1924–1929 Länsi-Suomen Osake-Pankin johtajana ja 1929–1931 sen ja kahden muun maakunnallisen pankin fuusiosta syntyneen Maakuntain Pankki Oy:n johtokunnan jäsenenä. Hän siirtyi 1931 siviilioikeuden professoriksi Helsingin yliopistoon, vuotta ennen kuin lama kaatoi myös Maakuntain pankin KOP:n syliin.
Edistyspuolueen oikeistosiipeä edustaneen Kivimäen poliittisella uralla toistuva aihe oli poliittisten ääriliikkeiden toiminnan tukahduttaminen ja rajoittaminen. Ensin oli vuorossa äärivasemmisto. Kivimäki oli sisäministerinä Oskari Mantereen hallituksessa 1928–1929. Tuolloin yksi hänen keskeisistä päätöksistään oli kommunistien Kominternin ohjeesta 1.8.1929 suunnittelemien niin sanotun Punaisen päivän suurten mielenosoitusten kieltäminen ja poliisien määrääminen hajottamaan mielenosoitukset kovin ottein. Kesällä 1930 hän hahmotteli Lapuan liikkeen vaatimista kommunistilaeista laillisuusrintamalle sopivan "liberaalimman" version, joka tunnettiin "Kivimäen linjana". Sen mukaan vaalikelpoisuus olisi evätty ainoastaan aiemmissa poliittisissa oikeudenkäynneissä rikoslain 11 tai 12 luvussa mainituista rikoksista (mm. valtiopetos) syytetyiltä tai tuomituilta. Lopulta laki säädettiin kuitenkin hallituksen ajamassa vielä tiukemmassa muodossa, joka mahdollisti vaalioikeuden viemisen kaikilta kommunistien järjestöihin edellisen kolmen vuoden aikana kuuluneilta tai niiden "toimintaa edistäneiltä".
Uran huippu ja pääministeriys.
J. E. Sunilan hallituksessa 1931–1932 Kivimäki oli oikeusministerinä. Mäntsälän kapinan aikana hän kirjoitti presidentti P. E. Svinhufvudin radiopuheen, jolla tämä sai kapinalliset antautumaan ilman verenvuodatusta. Kivimäki oli aloitteellinen myös kieltolain kumoamisessa. Hän ehdotti kansanäänestyksen järjestämistä aiheesta, kuten tehtiinkin, ja tulos oli odotettu. Koska tuolloisen lain mukaan osakeyhtiössä tuli olla vähintään kolme osakasta, tuli oikeusministeri Kivimäestä ja valtiovarainministeri Kyösti Järvisestä Alkon omistajia; kumpikin heistä merkitsi yhden osakkeen ja Suomen valtio loput 29 998.
Sunilan hallituksen kaaduttua Svinhufvud nimitti Kivimäen pääministeriksi joulukuussa 1932. Hänen hallituksessaan oli edustajia kaikista porvaripuolueista, mutta vain RKP ja edistyspuolue (1936 alkuvuodesta eteenpäin pelkkä edistyspuolue) ilmoittivat tukevansa hallitusta, joten se oli muodollisesti todella kapealla pohjalla. Oikeistovoimien nousua pelänneen SDP:n antama taktinen tuki kuitenkin piti hallituksen pystyssä kaksien eduskuntavaalien yli. Useimmat 1920- ja 1930-lukujen hallituksista kestivät korkeintaan vuoden. Kokonaiset 1 393 päivää istunut Kivimäen hallitus oli pitkäikäisin hallitus lähes koko 1900-luvun, kunnes 1980-luvulla eduskuntakauden mittaiset hallitukset yleistyivät. Kivimäestä tuli presidentti Svihufvudin suosikki ja jopa seuraajaehdokas, vaikka he edustivat eri puolueita. Kivimäki oli erityisesti 1930-luvulla edistyspuolueen oikean siiven johtava poliitikko, kun taas puheenjohtaja A. K. Cajander edusti vasenta siipeä.
Kivimäen keskusta-oikeistolaisen hallituksen linjaan kuului poliittisen kuohunnan suitsiminen erilaisilla rajoituslaeilla. Aiempi kommunistien kurittaja Kivimäki leimautui kuitenkin julkisuudessa nyt myös oikeistovirran patoajaksi. Lähinnä IKL:ää vastaan oli tähdätty muodoltaan sotilaallisten poliittisten järjestöjen kieltäminen sekä niin sanottu puserolaki, joka kielsi poliittiset univormut julkisissa tilaisuuksissa. Samoihin aikoihin eli huhtikuussa 1934 säädettiin myös hallituksen arvostelun käytännössä kriminalisoinut ns. kiihotuslaki sekä rajoitettiin asetuksella poliittisissa tilaisuuksissa muun kuin Suomen lipun käyttöä. Kivimäki ei kuitenkaan lämmennyt IKL:n ja SDP:n keskinäisille lakkautuspyynnöille, joista tehdyt välikysymykset keväällä 1933 hallitus jätti raukeamaan vaalien alla. IKL:ää hän ei nähnyt tarpeelliseksi murskata kokonaan samalla tavoin kuin laitavasemmiston julkista toimintaa, ainoastaan sen nuorisojärjestö Sinimustat lakkautettiin tammikuussa 1936.
Kivimäen hallituksen tärkein aikaansaannos oli maan talouden tuskallinen kääntäminen kasvuun niukkojen pulavuosien jälkeen, missä tärkeänä linjanvetäjänä toimi Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti, Kivimäen tavoin edistyspuolueen oikean laidan mies. Yritys ratkaista vuosia vellonut kiista yliopiston suomen- ja ruotsinkielisistä professuureista vuoden 1935 ylimääräisillä valtiopäivillä sen sijaan kaatui aitosuomalaisten jarrutuspuheenvuoroihin. Ulkopolitiikassa hallitus alkoi pohjustaa pohjoismaista suuntausta havaittuaan Kansainliiton antamien turvatakuiden heikkouden, mutta linjan vieminen eteenpäin jäi sen seuraajille.
Kivimäen hallitus ajautui poliittiseen kriisin syksyllä 1936, kun julkisuuteen vuoti kommunistijahtia innokkaasti jatkaneen Etsivän Keskuspoliisin pääministerin tilauksesta laatima selvitys Kominternin kansanrintamataktiikasta Suomessa. Vainoharhaisessa raportissa jopa hallituksen maalaisliittolaista maatalousministeri Kalle Jutilaa epäiltiin kommunistien myötäjuoksijaksi. Ennen kuin SDP ehti esittää aiheesta välikysymystä, päätti Kivimäki kaataa hallituksen omasta mielestään arvokkaammalla tavalla. Hallitus oli esittänyt rikoslain muutosta, joka olisi merkinnyt kuolemanrangaistuksen palauttamista käyttöön myös rauhan aikana maanpetoksista ja vakoilusta. Kivimäen mukaan laki oli välttämätön "kumouksellisten voimien tukahduttamiseksi" ja lain ratkaiseva käsittely 25. syyskuuta 1936 julistettiin äänestykseksi hallituksen luottamuksesta. Osa edistyspuolueen kansanedustajista – mukaan lukien puheenjohtaja Cajander – jäi pois äänestyksestä ja laki hylättiin äänin 94-93. Tämän jälkeen hallitus erosi ja Kivimäki palasi hoitamaan professuuriaan. Häntä ei enää kutsuttu ministeriksi, kun valtaan nousi pian Cajanderin johtama keskusta-vasemmistolainen punamultahallitus.
Sota-aika ja sotasyyllisyys.
Talvisodan aikana Kivimäki neuvotteli Suomen hallituksen edustajana Tukholmassa ja Berliinissä. Elokuussa 1940 hänet nimitettiin pääministeri Rytin toiveesta maan viralliseksi lähettilääksi Saksaan, vaikkei hänellä ollut kokemusta diplomaatin tehtävistä. Vastaavasti Moskovaan lähetettiin samaan aikaan J. K. Paasikivi. Kivimäen toimenkuvaksi muodostui alusta alkaen Saksan poliittisen ja pian myös sotilaallisen tuen tavoittelu Suomelle (ks. Suomen ja Saksan lähentyminen 1940–1941), minkä ensimmäisen vaiheen muodosti Suomen ja Saksan kauttakulkusopimus. Hän omaksui raporteissaan Saksan intressien mukaisen näkökulman ja suositteli Suomen hallitukselle saksalaisten toiveiden toteuttamista maan sisäisissäkin asioissa, muun muassa vapaamuurarien toiminnan kieltämistä. Kivimäki leimautuikin nopeasti saksalaisten käsikassaraksi, ja joulukuussa 1940 hänet nimettiin Neuvostoliiton nootissa niiden henkilöiden joukossa, joita ei tulisi valita Suomen presidentiksi. Hän ei ollut ehdolla, mutta sai silti vaalissa yhden äänen. Kivimäki kuului niihin harvoihin suomalaisiin, jotka olivat etukäteen tietoisia Saksan tulevasta hyökkäyksestä itään (ks. Operaatio Barbarossa) ja Suomelle varatusta roolista siinä. Sodan alettua kesällä 1941 hän välitti pitkään kotimaahan optimistisia arvioita Saksan sotamenestyksestä, joskin muuttui Stalingradin tappion 1943 jälkeen hieman skeptisemmäksi. Häntä kaavailtiin uudelleen pääministeriksi rauhanhallitukseen vuosina 1943 ja 1944, mutta hanke kariutui, sillä Kivimäki ei ollut halukas katkaisemaan suhteita Saksaan tai tunnustelemaan rauhaa Neuvostoliiton kanssa ilman saksalaisten hyväksyntää. Hän jatkoi lähettiläänä Suomen ja Saksan suhteiden katkeamiseen syyskuussa 1944 saakka.
Kivimäki päätyi venäläisten vaatimuksesta syytetyksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, vaikka hän ei muodollisesti ollutkaan sota-aikana harjoitetusta politiikasta vastuunalainen poliitikko vaan pelkkä virkamies. Kivimäen väitettiin kuitenkin aktiivisesti juonitelleen saksalaisten hyväksi ja välittäneen Suomen hallitukselle väärää tietoa edistääkseen maiden liittoutumista (hänen monissa raporteissaan oli jälkeenpäin arvioiden ollutkin yksipuolisuutta). Sotasyyllisyysoikeus aikoi alkujaan vapauttaa hänet, mikä oli keskeisiä syitä siihen, että pääministeri Paasikivi joutui viime hetkellä – valvontakomission vaatimuksesta – painostamaan oikeutta tiukempiin tuomioihin. Lopulta Kivimäki tuomittiin helmikuussa 1946 viideksi vuodeksi vankeuteen, josta hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen istuttuaan puolet tuomiostaan elokuussa 1948. Helsingin yliopisto toivoi Kivimäen ja Edwin Linkomiehen täydellistä armahtamista, sillä näitä pidettiin professoreina korvaamattomina (kansalaisluottamuksen menetys esti valtion virassa toimimisen). Presidentti Paasikivi armahti kaikki sotasyylliset lopullisesti toukokuussa 1949, jolloin Kivimäki ja Linkomies saattoivat palata virkoihinsa.
Myöhemmät ajat.
Kivimäki jatkoi siviilioikeuden professorina vuoteen 1956 asti. Hän oli kuuluisa arvaamattomuudestaan tenttijänä; hän saattoi päästää jonkun pelkällä kommentilla, toisaalta saattoi puolestaan hiostaa kovastikin jotakuta toista, jonka sinänsä periaatteessa täydellistä oppikirjavastausta piti juridisesti hengettömänä. Erityisen inhottavaksi hän heittäytyi silloin, jos joku oli opetellut tietyn lakipykälän sanasta sanaan ulkoa mutta ei osannutkaan tulkita kyseistä tekstiä millään tavoin.
Kivimäen vankilassa kirjoittama "Tekijänoikeus" (1948) sekä "Uudet tekijänoikeus ja valokuvalait" (1966) ovat monilta paikoin yhä ajankohtaisia tekijänoikeuden perusteoksia. Hän julkaisi myös muistelmateoksen "Suomalaisen poliitikon muistelmat" (WSOY, 1965), jossa pyrki valikoivasti selittämään parhain päin sota-aikaista toimintaansa.
Kivimäki vihittiin vuonna 1956 Turun yliopiston filosofian kunniatohtoriksi.
Kivimäen veli oli professori Juuso Kivimäki.


Jukka Rangell.
Johan Wilhelm (J. W., Jukka) Rangell (25. lokakuuta 1894 Hauho – 12. maaliskuuta 1982 Helsinki) oli suomalainen pankinjohtaja, Kansallisen Edistyspuolueen poliitikko ja pääministeri jatkosodan aikana 1941–1943. Rangell oli talousmies ja oli myös Suomen Pankin johtokunnan jäsen 1937–1945. Hän toimi pääministerikauden jälkeen vuoden verran Suomen Pankin pääjohtajana 1943–1944. Koulutukseltaan hän oli lakitieteen lisensiaatti.
Varhaisempi ura.
Rangellin isä oli Hauhon ja Tuuloksen piirin nimismies Jakob Werner Rangell, joka kuoli pojan ollessa nelivuotias, ja äiti Alma Maria Eklöf. Rangell kävi Hämeenlinnan klassillisen lyseon ja kirjoitti ylioppilaaksi keväällä 1913. Hän opiskeli lakia ja valmistui molempain oikeuksien kandidaatiksi 1922 ja varatuomariksi 1927. Rangell aloitti vuonna 1925 pellervolaiseen osuustoimintaliikkeeseen kuuluneen Osuuskassojen Keskuslainarahaston (nykyinen OKO) lainopillisena osastonhoitajana. Hän kohosi Hannes Gebhardin luottomieheksi ja valittiin Keskuslainarahaston toimitusjohtajaksi tämän kuoltua vuonna 1933. Työssä hän tutustui läheisesti moniin tärkeisiin poliittisiin vaikuttajiin ja liikepankkien johtajiin ja hahmotteli strategiaa, jolla osuuskassoilta rahaa lainanneet maanviljelijät selviäisivät veloistaan suuren laman alla. Tästä tehtävästä Rangell kutsuttiin vuonna 1937 Suomen pankin johtokuntaan. Hän kohosi vt. pääjohtajaksi, kun Risto Ryti siirtyi Talvisodan aikana pääministeriksi.
Pääministeri.
Pankinjohtaja Jukka Rangell kuului Suomen Pankin johtajana presidentti Rytin lähipiiriin jo ennen sotia. Tultuaan presidentiksi Ryti nosti hänet pääministeriksi. Rangell kokosi hallituksensa kuulematta eduskuntaryhmiä ja siihen tulivat mukaan lähes kaikki eduskuntapuolueet, jopa IKL. Hallitus miellettiin "presidentin hallitukseksi".
Tullessaan pääministeriksi välirauhan aikaan vuoden 1941 alussa Rangellin rooli pääministeriydessä oli enemmän talouden puolella, sillä sodan ajan ulkopoliittista valtaa käyttivät ennen kaikkea ylipäällikkö marsalkka Mannerheim, presidentti Ryti ja ulkoministeri Witting. Urheilusuhteittensa vuoksi Rangell koettiin saksalaissuuntauksen edustajaksi, mikä vallitsevassa kansainvälispoliittisessa tilanteessa ei koettu rasitteeksi.
Jatkosodan syttymisen pääministeri Rangell totesi 25. kesäkuuta 1941 illalla eduskunnassa esittämässään tiedonannossa todeten "Suomen joutuneen hyökkäyksen kohteeksi Neuvostoliiton puolelta, joka on aloittanut sotatoimet Suomea vastaan. Tämä johdosta Suomi on ryhtynyt puolustamaan itseään kaikin käytettävissään olevin sotilaallisin keinoin". Kuultuaan pääministerin selostuksen eduskunta yksimielisesti antoi hallitukselle luottamuslauseen.
Positiivisimmalla tavalla Rangell muistettaneen hänen toimiessaan elokuussa 1942 isäntänä Saksan SS-valtakunnanjohtajan Heinrich Himmlerin vierailusta, kun hän Himmlerin tiedusteluun Suomen juutalaisista vastasi "Wir haben keine Judenfrage", jolla Rangell esti laajemmat keskustelut Suomen juutalaisista. Rangellin hallituksen kausi päättyi presidentinvaaleihin maaliskuussa 1943. Eniten tyytymättömyyttä Rangellin toimintaan pääministerinä aiheutti vähäinen yhteydenpito eduskuntaan. Tämän takia hallitusta muodostavat poliittiset puolueet halusivat muutosta niin pääministerin kuin ulkoministerin tehtävien hoitajiin. Rangell palasi tämän jälkeen Suomen Pankkiin sen pääjohtajaksi, jota tehtävää hän hoiti syyskuuhun 1944.
Sotasyyllinen.
Syksyllä 1945 Rangell muiden sotasyyllisiksi nimettyjen kanssa vangittiin oikeudenkäyntiä varten. Hänen puolustusasianajajanaan toimi Ensio Kytömaa. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä helmikuussa 1946 Rangell tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankeuteen; hänen tuomionsa oli toiseksi pisin. Hänet vapautettiin ehdonalaiseen 21. helmikuuta 1949, jolloin hän oli istunut puolet tuomiostaan, ja armahdettiin lopullisesti muiden sotasyyllisten kanssa 19. toukokuuta samana vuonna.
Seurauksena koko prosessista oli se, että Rangellin ja oikeudenkäynnin aikaisen oikeusministeri Urho Kekkosen välit katkesivat lähes pysyvästi; vasta vuonna 1978, kun Kekkonen piti julkisen anteeksipyyntöpuheen asian johdosta ja selitti muutenkin sodanjälkeistä vaikeata tilannetta, Rangell päätti antaa anteeksi. Välit pysyivät kuitenkin asiallisen viileinä viimeiset vuodet, eritoten siksi että suuri sovittelija, Urho Kekkosen ainoa huomioon ottama kriitikko eli rouva Sylvi Kekkonen oli jo poissa.
Virkakautensa viimeisenä vuonna, 1981, Urho Kekkonen vahvisti valtakunnan korkea-arvoisimpien henkilöiden uuden protokollajärjestyksen. Virassaan olevan tasavallan presidentin ja eduskunnan puhemiehen jälkeen valtioneuvos K.-A. Fagerholm sijoitettiin kolmanneksi, Jukka Rangell neljänneksi ja kenraali Aksel Airo viidenneksi ennen pääministeriä.
Rangell kuoli vuonna 1982 viimeisenä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomituista. Hänet on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.
Sodan jälkeinen ura.
Rangell kuului vuosina 1950–1964 Kansallis-Osake-Pankin johtokuntaan ja oli vuodesta 1954 alkaen pääjohtajan apulaisena. Hän oli myös Suomen kulttuurirahaston säätiön varapuheenjohtaja 1950–1967 ja sen kannatusyhdistyksen puheenjohtaja 1960–1967.
Urheilumies.
Jukka Rangell oli nuoruudessaan yleisurheilija seuranaan Hämeenlinnan Tarmo. Hän saavutti kolmiloikan Suomen mestaruuden kaksi kertaa, vuosina 1912 ja 1913, sekä Suomen ennätyksen vuonna 1912 tuloksella 14,09.
Urheilun järjestötoimintaan Rangell tuli matkaan, kun hänet valittiin SVUL:n puheenjohtajaksi 1934–1945 sekä myöhemmin 1951–1953. Suomen olympiakomitean jäsen hän oli 1938–1967, josta ajasta hän oli sen puheenjohtaja 1961–1963. Pankinjohtaja Rangell oli keskeinen hahmo, kun Suomi ja Helsinki olivat järjestämässä XII olympiadin kesäkisoja vuodelle 1940. Hän toimi järjestelyorganisaation XII olympia-Helsinki järjestelytoimikunnan puheenjohtajana 1938–1940. Hänet valittiin Kansainvälisen olympiakomitean (KOK):n suomalaisjäseneksi vuonna 1938. KOK:n jäsenenä hän oli aina vuoteen 1967.
Rangell oli myös Suomen Metsästäjäliiton puheenjohtaja 1936–1942.
Kansan Arkistossa on Aimo Aaltosen ja Ville Pessin jälkeenjääneissä papereissa kirjeenvaihtoa, jossa molemmat yrittävät ilmoittaa KOK:lle, että Rangell on "maanpetostuomion johdosta" erotettu pysyvästi kaikista kansallisista ja kansainvälisistä luottamustehtävistä; Lausannesta tuli heille kuitenkin vain kylmäkiskoisia vastauksia, että entisen vihollisen sanelema, yleisen oikeustajun ja aina roomalaiseen lakiin asti ulottuvan oikeudenmukaisuusperiaatteen vastaiseen taannehtivaan lakiin perustunut poliittinen tuomio ei ollut missään tapauksessa erottamisperuste, ja Rangell pysyisi jäsenenä kunnes itse eroaisi. Näin tapahtuikin, ja kerrotaan että Rangell otettiin ilolla vastaan kun hän saattoi palata KOK:n kokouksiin saatuaan ulkomaanpassinsa takaisin; passin toi hänelle omakätisesti silloinen pääministeri Karl August Fagerholm. Rangell oli myös – adjutanttien ohella – tiettävästi viimeinen suomalainen joka tapasi marsalkka Mannerheimin elävänä tammikuussa 1951.
Kun Rangell erosi KOK:sta terveyssyistä, hänelle myönnettiin järjestön korkeimmat ansiomerkit.
Ansioistaan Suomen urheilun hyväksi Rangellille myönnettiin Suomen urheilun suuri ansioristi vuonna 1951.


Teuvo Aura.
Teuvo Ensio Aura (28. joulukuuta 1912 Ruskeala – 11. tammikuuta 1999 Helsinki) oli suomalainen poliitikko, talousmies ja juristi. Hän toimi kaksi kertaa Suomen pääministerinä.
Teuvo Aura opiskeli lakia ja suoritti lakitieteen lisensiaatin tutkinnon vuonna 1948. Hän toimi Helsingin kaupungin kansanhuollon palveluksessa vuosina 1940–1942, sen jälkeen Postisäästöpankissa johtajana ja vuodesta 1943 toimitusjohtajana. Postisäästöpankin pääjohtajaksi hänet nimitettiin 1968. Teuvo Aura toimi vuosina 1968–1979 Helsingin kaupunginjohtajana, arvonimenään ylipormestari.
Poliitikkona Teuvo Aura edusti aluksi Kansallista Edistyspuoluetta, sitten Vapaamielisten Liittoa ja lopulta Liberaalista kansanpuoluetta. Sodan jälkeen Aura hoiti useita valtiontalouden komiteatehtäviä: hän oli talousneuvoston puheenjohtaja 1946–47 ja talouspoliittisen suunnitteluneuvoston puheenjohtaja 1951. Aura toimi lukuisia kertoja ministerinä eri hallituksissa: kauppa- ja teollisuusministerinä Kekkosen ensimmäisessä hallituksessa 1950–51, oikeusministerinä toisessa hallituksessa 1951. Kekkosen neljännessä hallituksessa hän toimi kauppa- ja teollisuusministerinä 1953, sen jälkeen muodostetussa Tuomiojan hallituksessa II ulkoministerinä 1953–54 sekä Sukselaisen ensimmäisessä hallituksessa sisäministerinä, toisena kauppa- ja teollisuusministerinä ja II valtiovarainministerinä 1957. Myös hänen isänsä Jalo Aura ja poikansa Matti Aura ovat toimineet ministereinä.
1970-luvun alussa Teuvo Aura toimi kahden virkamieshallituksen, niin sanottujen "Auran vapaapalokuntien", pääministerinä: Auran I hallituksessa kaksi kuukautta vuonna 1970 ja Auran II hallituksessa neljä kuukautta 1971–72.
Teuvo Aura oli suosittu ylipormestari; hänen virkahuoneensa ovi oli aina auki kaupunkilaisille, joista monet kävivätkin purkamassa huoliaan kuunteluvalmiille ylipormestarille. Auran uudenvuoden puheista Senaatintorilla tuli suorastaan instituutio; hän naureskeli eräässä haastattelussa, että vaikea sanoa mistä huomionosoituksesta piti enemmän: siitäkö että uusi satamajäänmurtaja sai nimen "Teuvo" vai siitä että Korkeasaaren eläintarhaan hankittu myskihärkäpariskunta sai nimet "Teuvo" ja "Aura".
Teuvo Aura oli huomattava vapaamuurari. Aarno Laitinen sanoo kirjassaan Tamminiemen pesänjakajat, että mikäli sosiaalihallituksen pääjohtaja ja kolminkertainen ministeri Alli Lahtinen, jonka kanssa leskeksi jäänyt Aura seurusteli, olisi elänyt pitempään, Auralla olisi ollut kaikki mahdollisuudet ottaa osaa presidenttikilpaan.
Lahtisen kuoltua Aura avioitui uudelleen. Uusi vaimo oli Arne Bernerin vapaamuurariveljelleen esittelemä Sirkka Wiik.


V. J. Sukselainen.
Vieno Johannes Sukselainen, "Jussi Sukselainen" (vuoteen 1928 "Saari") (12. lokakuuta 1906 Paimio – 6. huhtikuuta 1995 Lohja), oli suomalainen Maalaisliittoa ja myöhemmin Keskustapuoluetta edustanut poliitikko. Hän oli Kansaneläkelaitoksen pääjohtajana 1954–1971.
Sukselainen oli koulutukseltaan sosiologi. Hän väitteli 1938 yhteiskuntatieteiden tohtoriksi osuustoiminnasta otsikolla "Hankintaosuuskunta yritysmuotona". Opiskeluaikanaan hän kuului Akateemiseen Karjala-Seuraan, jonka puheenjohtajana hän toimi muutaman kuukauden ajan vuonna 1932, kunnes erosi seurasta yhdessä Urho Kekkosen, Martti Haavion, Reino Kuuskosken, Kustaa Vilkunan, Heikki Hosian, Lauri Hakulisen, Veikko Heiskasen ja muiden poliittiseen keskustaan suuntautuneiden jäsenten kanssa, kun AKS:n enemmistö ei 27.4.1932 pidetyssä kokouksessa suostunut tuomitsemaan Mäntsälän kapinaa.
Pitkän uransa aikana hän ehti olla muun muassa Tampereen yliopiston kansleri (1969–1978), Kansaneläkelaitoksen pääjohtaja (1954–1971), Maalaisliiton puheenjohtaja (1945–1964), eduskunnan puhemies (1956–1957, 1958–1959, 1968–1970, 1972–1976), valtiovarainministeri (1950–1951), sisäasiainministeri (1951–1953) sekä pääministeri (vuosina 1957 ja 1959–1961). Lisäksi hän toimi Maalaisliiton/Keskustan kansanedustajana vuosina 1948–1970 ja 1972–1979. Hän putosi eduskunnasta vuoden 1970 vaaleissa, mutta pääsi takaisin 1972. Sukselainen ei asettunut enää ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin 1979.
Sukselainen poikkesi perusmaalaisliittolaisesta varsinkin tullessaan Maalaisliiton puheenjohtajaksi 1945: hän ei ollut maanviljelijä vaan "lukeneistoa" ja edeltäjiinsä verrattuna nuori, 38-vuotias. Hän uudisti puoluehallintoa ja pyrki saamaan naisia ja nuoria mukaan puolueen toimintaan. Kerrotaan, että Sukselainen joutui eroamaan kun Urho Kekkonen piti hänen suhteitaan virolaisiin opiskelutovereihin vaarallisina. Neuvostoliittolainen lehti oli julkaissut valokuvan, jossa kaksi Helsingin yliopiston osakuntien ylioppilasta oli vienyt onnitteluadressin Ruotsissa asuneille Viron pakolaishallitusta kannattaville ylioppilaille.
Vuonna 1961 Helsingin hovioikeus tuomitsi Sukselaisen yhdessä Reino Kuuskosken, Onni Hiltusen ja Aku Sumun kanssa viralta pantaviksi Kansaneläkelaitoksen hallituksesta virkarikosten ja virheiden vuoksi.


Sakari Tuomioja.
Sakari Severi Tuomioja (29. elokuuta 1911 Tampere – 9. syyskuuta 1964 Helsinki) oli suomalainen poliitikko, diplomaatti, Suomen pääministeri vuoden 1953 toimitusministeristössä ja suurlähettiläs Ruotsissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Oppiarvoiltaan hän oli lakitieteen lisensiaatti ja varatuomari.
Sakari Tuomiojan puoliso oli Vappu Tuomioja (omaa sukuaan Wuolijoki), ja heille syntyi kaksi lasta, Tuuli ja isänsä polittiista perinnettä jatkanut Erkki. Sakari Tuomiojan vanhemmat olivat Walto Wihtori Tuomioja ja Laina Sofia Tuomioja, omaa sukuaan Boman. W. W. Tuomioja oli edistyspuolueen johtohahmo ja kansanedustaja, sekä Eljas Erkon edeltäjänä Helsingin Sanomien päätoimittajana.
Tuomioja oli Edistyspuolueesta ministerinä valtiovarainministeriössä Paasikiven II hallituksessa ja valtiovarainministerinä Paasikiven III hallituksessa 1944–1945. Vuosina 1950–1951 hän oli kauppa- ja teollisuusministerinä ja ministerinä ulkoasiainministeriössä Kekkosen I hallituksessa. Vuosina 1951–1952 hän oli ulkoasiainministerinä Kekkosen III hallituksessa. Pääministerikautensa 1953–1954 jälkeen Tuomioja oli oman puolueensa Vapaamielisten Liiton ja Kokoomuksen presidenttiehdokkaana vuoden 1956 vaalissa, sai taakseen 57 valitsijamiestä ja oli ensimmäisen kierroksen kolmanneksi eniten ääniä saanut.
Sakari Tuomioja oli pääsihteeri U Thantin kutsumana välittäjä Kyproksen kriisissä vuonna 1963.
Sitä ennen Tuomioja oli YK:n Euroopan talouskomission pääsihteerinä vuosina 1957–1960.
Hän oli ensimmäinen Bilderberg-ryhmän kokoukseen kutsuttu suomalainen.
Sakari Tuomiojan johdolla oltiin Kyproksen kriisin sovittelussa jo pääsemässä lähelle ratkaisua, kunnes hän sairastui vakavasti.


Suur Munamägi.
Suur Munamägi () on Viron korkein kohta lähellä Latvian rajaa, Haanjan ylängöllä. Suur Munamägi on korkeudeltaan 318 metriä merenpinnasta. Paikka on noin 60 metriä ympäristöään korkeammalla ja siellä on 29 metriä korkea näkötorni. Se on myös Baltian maiden korkein mäki.


Eugeniikka.
Eugeniikka (kreikan sanasta εὐγενής, ”hyväsyntyinen”, aikaisemmin rotuhygienia'") on termi, joka viittaa ihmisten valikoivaan jalostamiseen kannan parantamiseksi sukupolvien myötä. Termin kehitti vuonna 1883 Sir Francis Galton. Myöhemmin hän jakoi termin kahteen osa-alueeseen – positiivinen eugeniikka tarkoittaa parhaimpien yksilöiden lisääntymisen rohkaisemista ja negatiivinen eugeniikka huonoimpien yksilöiden lisääntymisen rajoittamista tai estämistä kokonaan. Erityisen pitkälle viety eugeniikka lähenee rotuhygieniaa, jota järjestelmällisesti on toteutettu lähinnä natsi-Saksassa ja joka on osa natsi-ideologiaa.
Eugeniikkaan liittyvät toimet ovat eräiden ihmisoikeussopimusten vastaista ja monet tuomitsevat eugeniikkaan kuuluvat pakkosteriloinnit. Erityisesti toisen maailmansodan jälkeen eugeniikka on tuomittu laajasti.
Taustaa.
Lisääntymisen kontrollointi on jo varhainen ajatus. Sitä esitti esimerkiksi Platon, joka ehdotti, että viranomaiset valvoisivat lisääntymistä. Hän ehdotti, että valinta suoritettaisiin lavastetulla, hallinnon valvomalla arvonnalla, jotta ihmisten tunteet eivät pahoittuisi valintaperusteiden tietämisestä.
Galtonin mukaan ihmisyhteiskunta murentaa selviytymisen luonnonlait. Yksi yhteiskunnan tehtävistä on jollakin tavalla auttaa vähäosaisia ja heikkoja, ja näin muodostuu ristiriita luonnonvalinnan kanssa, joka saattaa heikot tuhoon. Eugeniikan kannattajien mukaan tämän mekanismin estäminen saattaa johtaa heikkojen määrän räjähdysmäiseen kasvuun. He siis ehdottivat tämän yhteiskunnan aiheuttaman luonnonvalinnan heikkenemisen tasapainottamista eugeniikan keinoin. Tämä perusajatus innoitti lukuisia ja usein hyvin erilaisia näkemyksiä.
Nykyisessä käytössään eugeniikka viittaa useammin ihmisten valikoivaan lisääntymiseen tavoitteena edistää haluttujen ominaisuuksien esiintymistä lapsissa, etenkin niiden ominaisuuksien, jotka kuuluvat kulloinkin vallitsevan ”rotupuhtauden” käsitteen sisälle. Termiin kuuluu myös ajatus epätoivottavien ominaisuuksien kantajien lisääntymisen rajoittamisesta tai estämisestä. Tämä niin sanottu negatiivinen eugeniikka on johtanut historiallisesti toimiin aina eristämisestä ja sterilisoimisesta jopa suoraan tuhoamiseen. Positiiviseen eugeniikkaan on useimmiten kuulunut erilaiset palkinnot ”hyvien rotuominaisuuksien” vanhemmille, joita siten rohkaistaan tekemään useampia lapsia. Myös avioliittoneuvonnassa oli sen varhaisvaiheissa kytköksiä eugeniikan ajatuksiin. Missikisat ovat saaneet alkunsa eugeniikasta: niiden tarkoituksena oli löytää mahdollisimman ”rotupuhtaita” naisia, joista tulisi muotovalioiden ihmisten äitejä myöhemmin.
1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa eugeniikka oli suosittua Yhdysvalloissa ja ympäri läntistä Eurooppaa. Yhdysvalloissa rotuhygieeninen liike oli huipussaan 1924, heikkeni sen jälkeen ja viisi vuotta myöhemmin kaatui kokonaan. Pörssirömahdus 1929 nähdään merkittävänä tekijänä kaatumisessa - rahataloudellisen eliitin itsemurhat ja keskiluokkaisten ammattilaisten ja akateemisen väen joutuminen samoihin työttymyysjonoihin heikompia rotuperimää edustaneiden maahanmuuttajien kanssa teki mahdottomaksi ylläpitää myyttiä tietynlaisten ihmisten perimän paremmuudesta. 1930-luvulta alkaen eugeniikka oli mukana natsi-Saksan ja monien muiden maiden käytännöissä. Esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa 1930-luvulla omaksutusta pakkosterilointilainsäädännöstä luovuttiin (Suomen osalta pääosin) 1970-luvulla. Tarkkaan ottaen pakkosterilointi on Suomessa edelleen mahdollista, mutta nykyisen lainsäädännön ja Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen kriteerit pakkosteriloinnille vaikuttavat enemmänkin käytännöllisyyteen ja lapsen etuun liittyvistä näkökulmista esityiltä kuin eugeniikkaan liittyviltä. Eugeniikkaan liittyvä lainsäädäntö edesauttoi ehkäisyn laillistamista.
Saksa.
Adolf Hitlerin natsi-Saksa on kuuluisa eugeniikkaohjelmastaan, joiden tavoitteena oli säilyttää ”puhdas”, ns. ”arjalainen” rotu. Kansallissosialistit suorittivat laajoja, usein epäeettisiä ja inhimillisten ihmisoikeuksien määritelmää kyseenalaistavia kokeiluja ihmisillä koetellakseen perinnöllisyysteorioitaan. 1930- ja 1940-luvulla kansallissosialistinen hallinto sterilisoi kymmeniätuhansia ihmisiä, jotka katsottiin mielenterveydeltään epätoivottaviksi. Suurin osa heistä surmattiin myöhemmin toisen maailmansodan aikana. Eugeniikka huipentui natsi-Saksan T4-eugeniikkaohjelmaan, jossa yli 75 000–250 000 ihmistä murhattiin ”elinkelvottomana elämänä” ("Lebensunwertiges Leben"). Julmuudestaan huolimatta kokeilujen tutkimuksia on sovellettu lukuisiin myöhempiin tieteen aloihin ja niistä huomattavasti näkyvimmin genetiikkaan.
Yhdysvallat.
Saksan lisäksi laajamittaisin eugeniikkaliike on esiintynyt Yhdysvalloissa. Connecticutia (1896) seuraten monet osavaltiot säätivät eugeniikkaan perustuvia avioliittolakeja, jotka estivät ”epileptisten, imbesillien ja vähämielisten” avioliitot. Vuonna 1904 Charles B. Davenport, arvostettu yhdysvaltalainen biologi, otti vastaan johtajuuden biologisella tutkimusasemalla Cold Mountain Springissä. Siellä hän aloitti kasvien ja eläinten evoluution tutkimisen. Tutkimusohjelmaa laajennettiin myöhemmin kattamaan myös ihmisten evoluutio ja 1910 perustettiin Eugenics Record Office, jonka tehtävänä oli ajaa eugeniikan asiaa. Seuraavien vuosien aikana ERO keräsi arkiston perhesukupuita, jotka osoittivat ”epäsopivien” olevan taloudellisesti ja sosiaalisesti köyhistä oloista. Tuloksena läpi saatiin viimein 1924 maahanmuuttolaki, joka rajoitti maahanmuuttoa ja karsi joukosta epäsopiviksi katsottuja tulijoita. Laki pyrki myös estämään rotujen sekoittumisen. ERO suljettiin vuonna 1939, kun eugeniikka joutui huonoon valoon kansallissosialistien käytettyä sitä juutalaisia vastaan. Eugeniikan ajatukset jäivät silti kytemään esimerkiksi insestilainsäädännössä ja joissain valtioissa jatkettiin suurimman osan 1900-lukua ”imbesillien” steriloimista. Ennakkopäätöksistä voidaan huomioida esimerkiksi korkeimman oikeuden päätös tapauksessa Buck vs. Bell 1927, joka päätyi siihen tulokseen, että Virginian osavaltio voi halutessaan steriloida epäsopiviksi katsomansa. Vuosien 1907–1963 välillä Yhdysvalloissa steriloitiin pakolla yli 64 000 henkilöä eugeniikkalainsäädännön takia. Kun kansallissosialismin johtajat olivat tuomiolla Nürnbergin oikeudenkäynnissä, he perustelivat massasterilisaatio-operaationsa (yli 450 000 vuosikymmenessä) sillä, että he olivat hakeneet innoituksensa Yhdysvalloista.
Monet ovat korostaneet sitä, että Yhdysvaltain 1920-luvulla säädetyt siirtolaislait (jotka uudistettiin kokonaan 1965) olivat eugenisten tavoitteiden motivoimat. Pyrkimyksenä oli estää ”alempia” rotuja sotkemasta kansallista geenikantaa. 1900-luvun alkupuolella Yhdysvaltoihin ja Kanadaan alkoi saapua entistä enemmän siirtolaisia eteläisestä ja itäisestä Euroopasta. Eugeniikan asiantuntijat, esimerkiksi Lothrop Soddard ja Harry Laughlin esittivät väitteitä, että nämä olivat alempia rotuja, jotka saastuttaisivat kansallisen geenikannan, jos heidän lukumääräänsä ei rajoitettaisi. Väitetään, että juuri tämä sai Yhdysvallat ja myös Kanadan luomaan saapuville siirtolaisille hierarkian kansallisuuden mukaan - korkeimmalla hierarkiassa olivat siirtolaiset anglosaksisista maista ja Pohjoismaista, kun taas vastaavasti kiinalaisia ja japanilaisia estettiin lähes kokonaan saapumasta maahan. Näkemystä on myös vastustettu ja on esitetty, että todellisuudessa siirtolaislait perustuivat yhdysvaltalaisen kulttuurisen yhtenäisyyden varjelemiseen.
Suomi.
Suomessa säädettiin vuonna 1935 laki, jonka mukaan vajaamielisiä ja mielisairaita voitiin pakkosteriloida tietyin perustein ilman kohteen omaa suostumusta. Vuonna 1950 säädetyn lain mukaan naisen oli halutessaan mahdollista keskeyttää raskaus, mikäli hänen itsensä tai lapsen isän vaikea perinnöllinen mieli- tai ruumiillinen sairaus periytyisi myös lapselle. Vuoden 1970 jälkeen sterilointi on ollut mahdollista vain asianomaisen pyynnöstä, tai hänen laillisen edustajansa hakemuksesta jos henkilö sairauden vuoksi on pysyvästi kykenemätön ymmärtämään steriloimisen merkityksen.
Vuoden 1929 avioliittolain mukaan itsesyntyinen epilepsia oli esteenä avio­liitolle, paitsi jos tasavallan presidentti myönsi luvan. Kaksi synnynnäisesti kuuromykkää ei saanut mennä avio­liittoon keskenään.´Nämä rajoitukset olivat voimassa vuoteen 1969 saakka. Nykyään mikään perinnöllinen sairaus ei ole avioeste.
Muu maailma.
Lähes kaikki ei-katoliset länsimaat ottivat lainsäädäntöönsä jonkin verran piirteitä eugeniikasta, suurimpana poikkeuksena Iso-Britannia. Esimerkiksi Ruotsi steriloi 62 000 epäsopiviksi katsomaansa eugeniikkaohjelmassaan 40 vuoden aikana aina 1930-luvulta 1970-luvulle asti. Samanlaisia ohjelmia oli Kanadassa, Australiassa, Norjassa, Virossa, Sveitsissä ja Islannissa – ohjelmia joissa steriloitiin hallituksen vähämielisiksi julistamia.
Eugeniikka nykyisin.
Vasta kansallissosialismin murtuminen sekä toisen maailmansodan jälkeinen Ihmisoikeuksien julistus katkaisivat eugeniikan voittokulun. Eugenistisia piirteitä ovat kuitenkin jotkut katsoneet olevan sikiönseulontaohjelmissa ja siinä, että esimerkiksi Suomessa voidaan löyhemmin kriteerein suorittaa abortti tilanteessa, jossa lapsen epäillään olevan vammainen. Myös steriloinnin kriteereissä Suomessa on mukana epäily lapselle kehittyvästä vakavasta sairaudesta ja ruumiinviasta.
Eugeniikka viihteessä.
Kirjailija Ilkka Remes on käsitellyt eugeniikkaa laajasti romaanissaan "Pahan perimä" (2007).


Hobitti eli sinne ja takaisin.
"Hobitti eli sinne ja takaisin" ("The Hobbit or There and Back Again") on J. R. R. Tolkienin kirjoittama fantasiaromaani, joka kertoo hobitti Bilbo Reppulin seikkailusta velho Gandalfin ja 13 kääpiön kanssa.
Englanninkielinen alkuteos ilmestyi alun perin vuonna 1937. Idean kirjaan Tolkien sai korjatessaan opiskelijoidensa tekstejä. Hänen mieleensä juolahti lause ”In a hole in the ground there lived a hobbit”, suomeksi ”Kolossa maan sisällä asui hobitti”. Sellaista sanaa kuin "hobbit" ei ollut olemassa, joten Tolkien päätti keksiä sille merkityksen. Yhdistämällä hobitit nuoruudestaan asti kehittelemäänsä Keski-Maahan Tolkien loi suuren suosion saavuttaneen lastenkirjansa.
Tolkienin alkuperäisteoksesta on julkaistu kaksi eri suomennosta: "Lohikäärmevuori eli erään hoppelin matka sinne ja takaisin" vuonna 1973 ja "Hobitti eli sinne ja takaisin" vuonna 1985.
Suomennokset.
1970-luvun lopulta alkaen WSOY jatkoi Tolkienin tuotannon julkaisemista suomeksi ja vuonna 1985 ilmestyi Kersti Juvan alusta alkaen uudelleen kääntämä ja "Sormusten herran" kanssa yhdenmukainen versio "The Hobbitista", siis "Hobitti eli sinne ja takaisin". "Lohikäärmevuoresta" otettiin vielä toinen painos vuonna 1979, mutta sittemmin se on jäänyt uudemman käännöksen varjoon. "Lohikäärmevuori" muistetaan erityisesti muumeistaan tunnetun Tove Janssonin mustavalkokuvituksesta, jonka hän oli tosin tehnyt jo 1960-luvulla ruotsalaista käännöstä varten. 2000-luvulla myös Juvan kääntämä "Hobitti" on ilmestynyt Janssonin kuvituksella.
Juoni.
Huhtikuussa vuonna (Kolmas Aika 2941) Bilbo Reppuli -niminen hobitti sai vieraakseen Gandalfin ja kolmetoista kääpiötä: Fíli, Kíli, Dori, Ori, Nori, Óin, Glóin, Balin, Dwalin, Bifur, Bofur, Bombur (Luettelo Keski-Maan sivuhahmoista sisältää lisätietoja) ja heidän johtajansa Thorin Tammikilpi. Thorin tahtoi palata Ereboriin eli Yksinäiselle vuorelle, josta lohikäärme Smaug Kultainen oli ajanut kääpiöt pois ja ryöstänyt heidän aarteensa. Gandalf halusi Bilbon mukaan matkalle. Gandalf antoi Thorinille tämän isältä Thrainilta saamansa kartan, johon oli merkitty salainen uloskäynti sekä uloskäynnin avaimen.
Konnun jälkeen retkikunta tuli Yksinäisille maille. Seurue joutuu kuitenkin kolmen peikon vangiksi. Peikot alkoivat kinastella ja Gandalf sai peikot jatkamaan kinastelua ja ne kivettyvät ensimmäisten auringonsäteiden osuessa niihin. Matka jatkui Sumuvuorten länsipuolella sijaitsevaan Rivendelliin, jota hallitsi haltiakuningas Elrond. Kuningas Elrond oli riimujen tuntija ja tutkiessaan peikoilta löydettyjä miekkoja hän löysi niistä miekkojen nimet. Thorinin miekan nimi oli Orkrist eli Hiidensurma ja Gandalfin miekka oli Glamdring eli Vainovasara, joka oli kuulunut hiisien ja lohikäärmeiden hävittämän Gondolinin kuninkaalle. Keskikesän päivän aattona Elrond näki Gandalfin löytämän ja Thorinille antaman kartan näkyvien riimukirjoitusten lisäksi kartassa kuukirjaimilla kirjoitettua tekstiä. Teksti kertoi, että syksyn viimeisen kuun ensimmäisenä päivänä, joka oli kääpiöiden uudenvuodenpäivä eli Durinin päivänä, rastas koputti harmaan kiven luona, kun aurinko ja kuu olivat yhtäaikaa taivaalla.
Matka jatkui itään Sumuvuorille, joilla he joutuvat etsimään suojaa luolasta. Luola sattui olemaan hiisien (hobittikielellä örkkien) asuinpaikan uloskäynti. Matkalaisten nukkuessa hiidet veivät ponit luolaansa ja olivat viemässä kääpiöitä ja Bilboa,kun Bilbo heräsi. Silloin Gandalfin onnistui jättäytyä porukasta. Hiidet raivostuivat, kun he näkvät Thoinin miekan Orkristin eli Hiidensurman, jolle hiidet olivat antaneet nimen Hutki. Gandalf yllätti hiidet ja surmasi Glamdringilla eli Vainovasaralla hiisien johtajan eli Ison hiiden. Glamdringille hiidet olivat antaneet nimen Hatka. Gandalfin johdolla kääpiöt ja Bilbo pääsivät pakenemaan luoliin. Hiidet tavoittivat heidät, mutta Thorin ja Gandalf pystyivät Orkristilla ja Glamdringilla puolustautumaan ja surmasivat monta hiittä. Nyt hiidet lähettivät pehmeät tossut jaloissaan äänettömästi liikkuvat juoksijat pakenevan retkikunnan perään. Dori juoksi joukon viimeisenä kantaen Bilboa. Äkkiä Doriin tartuttiin ja Bilbo lensi selästä lyöden päänsä, minkä jälkeen hän ei muistanut mitään.
Bilbo heräsi pilkkopimeässä aivan yksin. Ryömiessään eteenpäin hänen kätensä osui pieneen pyöreään metalliseen esineeseen. Bilbo poimi sen taskuunsa tietämättä, että se tapahtuma tulisi muuttamaan hänen elämänsä. Bilbo tuli vihdoin luolastoissa järven rantaan. Järveltä häntä katsomaan souti Klonkku. Klonkku lupasi opastaa Bilbon pois luolista, jos Bilbo voittaisi hänet arvoitusten ratkomisessa. Monien kysymysten jälkeen Bilbo kysyi Klonkulta, "mitä minulla on taskussa". Tätä ei Klonkku tiennyt. Klonkku meni käymään asuinpaikassaan järvessä olevalla saarella ja siellä se huomasi hävittäneensä sormuksen ja arvasi, että se oli Bilbon taskussa. Bilbo lähti pakenemaan Klonkkua pitkin käytäviä. Tarkistaessaan miekkaansa huomasi Bilbo sen hohtavan heikosti sinistä valoa, joten sekin oli taottu haltioiden kaupungissa Gondolinissa. Bilbo sujautti sormuksen sormeensa. Bilbo kompastui ja samassa juoksi Klonkku hänen ohitseen näkemättä häntä vaikka sen silmät hohtivat kelmeää valoa. Bilbo tajusi olevansa näkymätön sormus sormessaan. Hän lähti seuraamaan Klonkkua, joka pysähtyi yhtäkkiä. Bilbo hyppäsi Klonkun yli ja tuli hiisien luolan eteiseen. Sormus oli lipsahtanut pois sormesta ja hiidet hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Hän laittoi äkkiä sormuksen sormeensa ja onnistui pääsemään ulos.
Bilbo jatkoi kulkuaan vuorenrinnettä alas ja huomasi auringon laskevan vuorten taakse länteen. Hän oli siis Sumuvuorten itäpuolelle. Gandalfia ja kääpiöitä ei näkynyt ja Bilbo päätti palata vuoreen taikasormuksen avulla, kun kuuli ääniä alempaa rinteeltä. Siellä olivat muut retkeläiset ja Bilbo hiipi näkymättömänä vartiossa olevan Balinin ohi, mistä hänen arvonsa kasvoi suuresti kääpiöiden silmissä. Sormuksesta hän ei kertonut kenellekään. Retkikunta jatkoi kiireesti matkaa vuoren rinnettä alas kunnes törmäsi rinteillä kokoontuviin hukkiin, jotka olivat lähdössä hiisien kanssa ryöstelemään. Hukat ajoivat Gandalfin, kääpiöt ja Bilbon puihin turvaan. Gandalf koetti ajaa hukat pois heittelemällä palavia käpyjä niiden turkkiin. Hiidet tulivat hukkien avuksi ja sytyttivät metsää palamaan retkeläisten pakopuiden ympäriltä, niin että pian retkeläiset olisivat pudonneet alas heidän puidensa palaessa. Pohjoisen kotkien päällikkö oli huomannut liikettä vuoren rinteillä. Gandalf oli tehnyt aikanaan niiden johtajalle palveluksen ja siksi kotkat kantoivat retkeläiset turvaan.
Seuraavana päivänä kotkat kantoivat Bilbon, Gandalfin ja kääpiöt itäänpäin kalliolle, jonka nimi oli Otavankalle. Kallion kahden puolen virtasi Suuri virta. Retkeläiset peseytyivät joessa ja lähtivät sitten kulkemaan kohti metsää. He tulivat Beornin talolle. Hän oli nahanvaihtaja, joka muuttui ajoittain isoksi karhuksi. Isäntä oli todella suurikokoinen tumma mies. Beorn piti vieraiden kunniaksi illalla juhlat. Gandalf varoitti ketään menemästä ulos yöllä, koska se ei olisi turvallista. Levättyään Beornin luona kaksi yötä jatkoi retkikunta matkaa kohti Synkmetsää. Beorn oli antoi matkalaisille hyviä neuvoja sekä eväät ja ponit matkaa varten. Gandalf ratsasti heidän kanssaan Synkmetsän laitaan asti, missä hän kääntyi takaisin. Myös ponit lähetettiin takaisin Beornin luo. Gandalf toivotti hyvää matkaa ja varoitti, ettei polulta saanut poiketa missään tapauksessa.
Metsä oli synkkä ja pimeä eikä sillä ollut mitään syötävää. Yöllä heitä katseli monta kiiluvaa silmäparia. Puissa näytti olevan paksuja seittejä, mutta haltiapolulla niitä ei ollut. Eräänä päivänä Bilbo ja kääpiöt tulivat joelle, jonka lumottua vettä oli Beorn varoittanut juomasta. Joen yli pääsi veneellä, joka oli valitettavasti vastarannalla, mutta Fili onnistui heittämään siihen kiinni rautakoukun, jossa oli köysi. He pääsivät joen yli ja viimeisenä oli vastarannalle astumassa Bombur, johon törmäsi kuitenkin polkua tullut peura ja Bombur putosi jokeen. Kun hänet oli vedetty rantaan huomattiin, että hän nukkui sikeästi. Neljä kääpiötä kerrallaan kantoi Bomburia siitä lähtien. Matka tuntui jatkuvan loputtomiin. Vesi oli heiltä kokonaan loppu ja ruokaa enää muutama murunen. Bombur onneksi heräsi. Yhtenä yönä metsästä näkyi valoja ja kuului iloista laulua sekä kypsyvän paistin tuoksu tuli nälkäisten retkeläisten neniin. Bilbo etunenässä he menivät katsomaan ilmeisesti haltioiden pitämiä juhlia. Thorin jäi haltioiden vangiksi. Bilbo huomasi muiden kääpiöiden jääneen taakse. Hän löysi heidät puusta roikkumassa hämähäkinverkkoihin kiedottuina. Pilkkalaululla sai Bilbo harhautetuksi hämähäkkejä kauemmaksi ja hänen onnistui tappaa miekallaan Piikillä hämähäkkejä ja vapauttaa kääpiöt. Thorinin olivat vieneet metsähaltiat ja hänet oli lukittu heidän kuninkaansa Thranduilin tyrmään, sillä hän ei suostunut paljastamaan tälle syytä siihen, miksi hän liikkui metsähaltioiden mailla.
Bilbo ja nälkään ja janoon nääntymäisillään olevat kääpiöt hoippuivat metsässä, kun matsähaltiat piirittivät heidät ja ottivat kääpiöt vangeiksi, sillä Bilbo ehti sujauttaa sormuksen sormeensa. Hän pystyi näkymättömänä seuraamaan kääpiöitä haltioiden kuninkaan maansisäisiin saleihin. Bilbo löysi sieltä myös kaukaisimman tyrmän, jossa Thorin Tammikilpi oli. Bilbo ei aluksi keksinyt mitään pakosuunnitelmaa, kunnes sai selville, että haltia-asumuksen ali kulki joki, jota myöten kuljetettiin tynnyreissä ruokaa ja viiniä haltioille ja tyhjät tynnyrit uitettiin jokea pitkin takaisin Järvikaupunkiin eli Esgarothiin. Sitten hän kuuli, että paljon tyhjiä tynnyreitä pudotettaisiin samana iltana jokeen. Kun haltiakuningas Thranduilin hovimestari ja vartijoiden päällikkö maistelivat vahvaa uutta viiniä liian paljon ja nukahtivat, otti Bilbo vartijan avaimet ja vapautti kääpiöt. Hän pakkasi kääpiöt tyhjiin tynnyreihin olkien ja heinän avulla ja sulki kannet. Itse hän vain piti kiinni viimeisestä tynnyristä, kun se heitettiin maanalaiseen jokeen. Tynnyrit poukkoilivat virtaa alas, kunnes haltioiden lautturit sitoivat ne lautaksi. Bilbo seurasi mukana sormus sormessaan eikä tiennyt olivatko kääpiöt hengissä vai eivät.
Lautturit sauvoivat tynnyrilauttaa virralla eteenpäin. Virta laski Pitkäjärveen. Pohjoisessa näkyi vuori, joka kohosi maisemasta aivan yksin. Se oli Yksinäinen vuori Erebor. Illalla lautta hinattiin paalujen varaan länsirannan tuntumaan rakennettun kaupungin Esgarothin rantaan. Kun lautturit olivat menneet kaupunkiin, etsi Bilbo tynnyreitä, joihin oli pakattu kääpiöitä. Kun kääpiöt oli saatu rannalle oli vain Thorin, Kili ja Fili niin terveitä, että pystyivät lähtemään Bilbon kanssa kaupunkiin. Bilbo oli ottanut sormuksen sormestaan. Kaupungin vartijat veivät neljä retkeläistä kaupungin Isännän luokse. Thorin ilmoitti olevansa palaava Vuorenalainen kuningas. Järvikaupungin ihmiset ilostuivat kovin, sillä vanhat laulut kertoivan kuninkaan palaavan valtaistuimelleen ja uudemmat laulut kertoivat, että siitä seuraisi rikkauksien virtaaminen Järvikaupunkiin. Kahden viikon lepo palautti retkeläisten voimat. Kaupungin ihmiset varustivat retkikunnan ruualla ja muilla tarpeilla ja soutivat heidät järveä pitkin pohjoiseen ja antoivat heille ponit matkantekoa varten.
Kahden päivän soutamisen jälkeen Bilbo ja kääpiöt jätettiin veneistä ja he jatkoivat matkaa poneilla. Maa muuttui kuolleeksi ja poltetuksi. Vuoresta etelään suuntautuvan harjanteen päällä olli sijainnut vartiopaikka, jota kutsuttiin Korppikallioksi. Bilbo, Balin, Fili ja Kili kävivät katsomassa Ereborin pääporttia, josta Vuolas virta tuli ulos vuoren uumenista. Sieltä tuli myös harmaita ja mustia huuruja. Musta varis lensi silloin tällöin retkeläisten yli aivan kuin vakoillen heitä. Raunioitunut Laakson kaupunki näkyi vuoren harjanteen varjossa. Retkeläiset etsivät vuoren länsirinteeltä salaista sisäänkäyntiä monta päivää, kunnes eräänä päivänä Bilboa, Filiä ja Kiliä onnisti ja salainen ovi löytyi. Retkeläiset laittoivat leirin oven edessä olevalle tasanteelle lukuun ottamatta Bomburia, joka jäi alas hoitamaan poneja. Eräänä loppusyksyn päivänä Bilbo istui Kuistiksi kutsutulla tasanteella ja katseli ruohikossa olevaa harmaata kiveä. Aurinko oli jo laskemassa, kun Bilbo näki taivaalla uuden kuun kapean sirpin. Äkkiä rastas kopautti kiveen etanan kovaa kuorta. Bilbolle välähti, että tästä hetkestä riimuissa kirjoitettiin ja huusi kääpiöt paikalle. Ovi ei kuitenkaan auennut. Sitten oveen osui ohut auringonsäde ja rastas kirkaisi, jolloin ohut kivenkappale irtosi ja silloin paljastui avaimenreikä. Thorin kokeili avainta ja lukko aukesi ja ovi työntyi auki. Vuoren sisään ja alas johti sysipimeä käytävä.
Thorin Tammikilpi kertoi, että Bilbon kuuluu mennä vuoren sisään katsomaan, mitä siellä oli. Vain Balin uskalsi saattaa Bilboa vähän matkaa. Bilbo laittoi sormuksen sormeensa ja kulki käytävää alaspäin, kunnes käytävä tuli vuoren alimpaan kammioon, jossa lohikäärme Smaug nukkui valtavan aarrekasan päällä hohtaen punaisena ja kultaisena. Bilbo otti aarteesta mukaansa kultaisen maljan ja palasi kääpiöiden luokse. Kääpiöt ilostuivat kovasti. Kun Smaug heräsi, huomasi se heti, että malja puuttui. Raivoissaan se lähti etsimään varkaita vuorelta. Kääpiöt kuulivat, kun se tuli ulos kovalla metelillä. Bilbo sanoi, että kaikkien piti mennä käytävään turvaan. Bifur muisti, että Bofur ja Bombur olivat alhaalla ponien ja tavaroiden luona. Heidät ja suuri osa tavaroista ehdittiin kiskoa köysillä ylös turvaan ja viedä käytävään, mutta ponit karkasivat tai joutuivat lohikäärmeen ruuaksi. Smaug ei kuitenkään löytänyt retkeläisiä. Seuraavana päivän Bilbo meni taas katsomaan lohikäärmettä. Nyt se oli valveilla vaikka teeskenteli nukkuvaa. Se tunsi nyt hobitin tuoksun ja kysyi Bilbon nimeä. Bilbo vastasi välttelevästi, mutta Smaug sai silti selville, että he olivat tulleet Järvikaupungin suunnasta ja ponien hajusta se oli erottanut niillä ratsastaneiden kääpiöiden hajun. Bilbo imarteli Smaugia ja sai sen kerskumaan mahaa peittävällä jalokivipanssarilla, vaikka vasemmalla rinnassa oli paljas kuoppa, joka oli pehmeä kuin etana ilman kotiloa. Bilbo palasi takaisin kääpiöiden luokse ja kertoi Kuistilla kaiken näkemänsä kääpiöille. Heidän keskusteluaan kuunteli vanha rastas, joka oli luultavasti niitä rastaita, jotka elivät jo Laakson kaupungin aikana. Laakson asukkaat ymmärsivät niiden kieltä. Sitten Bilbo sai kääpiöt uskomaan, että lohikäärme lähtisi metsästämään heitä ja heidän olisi mentävä turvaan pieneen salakäytävään, johon lohikäärme ei mahdu. Viimetipassa sulki Thorin käytävän oven, sillä lohikäärme tuli ja iski vuorta pyrstöllään ja käytävän alkupää ja Kuisti sortuivat ja kiviä tipahteli käytävän katosta. Sitten lohikäärme lensi Vuolasta virtaa etelään.
Bilbo ja kääpiöt istuivat pimeässä käytävässä. Ainoa tie ulos oli lohikäärmeen pesän kautta. Bilbo lähti ensimmäisenä tutkimaan kammiota ja laittoi taskuunsa kääpiöiden arvokkaimman jalokiven, jonka nimi oli Arkkikivi eli Vuoren sydän. Bilbo ei kertonut kenellekään Arkkikivestä. Kaikki pukivat päälleen uudet sotisovat. Retkikunta tuli ulos pääportista, sillä Smaug ei ollut kotona. Vuoren rinteellä he suuntasivat Korppikalliolle, jossa oli vanha vartiotupa.
Bard Jousimies tappoi Smaug Kultaisen, Bilbon keksittyä sen heikon kohdan.
Kääpiöt ottivat vuoren aarteet haltuunsa, mutta lähellä asuvat Järveläiset joiden kaupungin Smaug oli hävittänyt ennen kuolemaansa, sekä Synkmetsän haltiat halusivat myös osansa.
Alkoi Yksinäisen vuoren piiritys. Thorin kutsui paikalle Rautavuorilta sukulaisensa Dain Rautajalan, joka saapuikin paikalle mukanaan viisisataa soturia.
Näin paikalla oli kolme armeijaa: Thorinin joukko vahvistuksenaan Rautavuorten kääpiöt, Synkmetsän haltia-armeija kuninkaansa Thranduilin johdolla, sekä järveläisten eli Esgarothin ihmisten armeija. Ja lähellä oli, etteivät vanhat kaunat puhjenneet sodaksi kääpiöiden ja haltioiden sekä haltioiden liittolaisten, ihmisten välillä.
Silloin näitä kaikkia yhteensä suurempi hiisien johtama armeija hyökkäsi ja niin alkoi Viiden Armeijan Taistelu. Hiidet, hukat ja lepakot olisivat perineet voiton, mutta taisteluun tuli viides armeija, kun pohjoisen suuret kotkat saapuivat ja Beorn valtaisan karhun hahmossa. Kotkien ja Beornin avulla ihmiset, haltiat sekä kääpiöt perivät voiton. Thorin sai surmansa taistelussa ja Dáin Rautajalasta, Thorinin perijästä tuli uusi Vuoren alainen kuningas.
Taistelun jälkeen Bilbo palasi kotiin. Bilbolla oli yhä sormus mukanaan. Hän laittoi sen sormeensa yleensä silloin, kun halusi muuttua näkymättömäksi epämiellyttävien vieraiden saapuessa.


Enemmistövaali.
Enemmistövaali on vaalitapa, jossa valtio tai muu alue jaetaan vaalipiireihin siten, että jokaisesta vaalipiiristä valitaan vain yksi ehdokas. Valituksi tulee joko kussakin vaalipiirissä eniten ääniä saanut ehdokas () tai enemmistön kaikista äänistä saanut, mikä voi edellyttää useamman äänestyskierroksen järjestämistä.
Vaikka enemmistövaalitapa ei sulje pois monipuoluejärjestelmää, se yleensä johtaa käytännössä kaksipuoluejärjestelmään, jossa valta vaihtelee kahden suurimman puolueen välillä. Kun enemmistövaalitapaa sovelletaan kansanedustuslaitoksen vaaleihin, vaalivoittaja saa yleensä selkeän enemmistön eikä voittaneen puolueen tarvitse neuvotella hallituskoalition muodostamisesta. Hävinneet puolueet eivät saa äänimääräänsä vastaavaa edustusta toisin kuin suhteellisessa vaalitavassa.
"First-past-the-post"-tyyppistä enemmistövaalitapaa käytetään parlamenttivaaleissa erityisesti anglosaksisissa maissa, kuten Yhdysvalloissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa.
Absoluuttista äänten enemmistöä vaativaa enemmistövaalitapaa käytetään muun muassa Ranskan parlamenttivaaleissa. Vastaava vaalitapa on myös Suomen presidentinvaalissa: presidentti valitaan kaksivaiheisella enemmistövaalilla, jossa valituksi tulee se, joka ensimmäisellä kierroksella saa yli puolet äänistä. Jos kukaan ei saa yli puolia äänistä, järjestetään toinen kierros kahden eniten ääniä saaneen kesken ja tämän vaalin voittaja tulee valituksi.
Enemmistövaalia voidaan käyttää myös silloin, kun valittavia on useita. Tällöin äänestäjä saa äänestää niin useaa ehdokasta kuin vaalissa on valittavia, kuitenkin siten, että yhdelle henkilölle voi antaa vain yhden äänen. Tästä käytetään nimeä hyväksymisvaalitapa. Yhden henkilön vaalipiirissä suoritettava enemmistövaali on järjestelmän erikoistapaus, jossa voi yleisperiaatteen mukaan äänestää yhtä henkilöä.


Hans-Hermann Hoppe.
Hans-Hermann Hoppe (2. syyskuuta 1949) on saksalainen libertaari anarkokapitalisti ja itävaltalaiseen koulukuntaan kuuluva taloustieteilijä. Hän asuu Yhdysvalloissa ja johtaa paleolibertaarista thinktankia Ludwig von Mises-instituuttia yhdessä ystävänsä Lew Rockwellin kanssa. Hoppe oli taloustieteiden professori Nevadan yliopistossa vuoteen 2008 asti ja on "Journal of Libertarian Studies" -lehden toimittaja.
Aiemmin urallaan Hoppe opetti useissa eurooppalaisissa yliopistoissa. Hän muutti Saksasta Yhdysvaltoihin vuonna 1986 ja opiskeli siellä Murray Rothbardin alaisuudessa. Hän pysyi Rothbardin läheisenä ystävänä ja yhteistyökumppanina Rothbardin kuolemaan tammikuuhun 1995 asti.
Hoppen tunnetuimpia teoksia ovat mm. "Democracy: The God That Failed" ja "The Myth of Public Defense".
Kiistat.
Hoppe on herättänyt huomiota demokratian vastaisilla ja maahanmuuttoa arvostelevilla mielipiteillään, joita hän on perustellut monien kyseenalaistamilla libertaarisilla argumenteilla. Hoppen mukaan sosiaaliturva, yleinen äänioikeus ja vapaa maahanmuutto ovat kestämätön yhdistelmä.
Viime aikoina Hoppe on ollut ajojahdin kohteena esitettyään luennoillaan käsityksiään homoseksuaalien korkeasta aikapreferenssistä. Hoppen mukaan homot arvostavat nykyhetkeä tulevaisuuteen verrattuna paljon voimakkaammin kuin heterot, koska homoilla ei yleensä ole lapsia. Hoppen mielestä tämä on syy mm. sukupuolitautien yleisyyteen homojen keskuudessa: jos lapsettoman ihmisen ei tarvitse välittää pitkän aikavälin asioista, kuoleminen nelikymppisenä aidsiin ei välttämättä ole mikään ongelma – niinpä homot harrastavat estottomasti promiskuiteettia eli irrallisia seksisuhteita ilman parisuhteita. Eräs opiskelija teki näistä Hoppen teorioista valituksen yliopiston johdolle, joka päätti rangaista Hoppea peruuttamalla hänen seuraavan virkaikään perustuvan palkankorotuksensa. Hoppe on haastanut yliopiston oikeuteen työehtosopimuksen rikkomisesta. Kansalaisjärjestö ACLU toimii Hoppen asianajajana.


James Tobin.
James Tobin (5. maaliskuuta 1918 – 11. maaliskuuta 2002) oli yhdysvaltalainen ekonomisti.
Tobin valmistui Harvardin yliopistosta, palveli John F. Kennedyn hallinnon talousneuvonantajana ja opetti monia vuosia Yalen yliopistossa. 1981 hänelle myönnettiin Ruotsin keskuspankin jakama Nobelin palkinto taloustieteessä.
Tobin kannatti ja kehitti keynesiläistä taloustiedettä. Hän uskoi, että hallituksien täytyy puuttua talouteen tuloksen tasapainottamiseksi ja taantumien välttämiseksi. Tobin tuli laajalti tunnetuksi ehdottamastaan ulkomaisten valuutansiirtojen verottamismallistaan. Veron tarkoitus oli vähentää spekulointia markkinoilla – Tobin piti spekulointia epätuottavana. Hän myös ehdotti, että verosta saatavat tulot käytettäisiin rahoittamaan kolmannen maailman hyväksi toteutettavia projekteja tai toimintaa.
Valuutansiirtoveron idea sai tukea monilta erilaisilta organisaatioilta ja koulukunnilta kuten esimerkiksi globalisaatiokriittiseltä liikkeeltä (esimerkiksi Attac). Tosin Attacinkin kannattama niin sanottu Spahnin malli valuutansiirtoverosta ei Tobinin omasta mielestä olisi toteuttanut haluttuja tavoitteita.
Lisäksi hän kehitti Tobin-mallin, joka on ekonometrinen malli sensuroituneille endogeenisille muuttujille.


Valuutansiirtovero.
Valuutansiirtovero (myös Tobinin vero) on alun perin James Tobinin ehdottama vero, joka kohdistuu valuutasta toiseen tehtyihin kauppoihin.
Historia.
James Tobin esitti veroa vuonna 1972, kun valuuttojen Bretton-Woods-sääntelyjärjestelmä oli murtunut vuonna 1971. Hän uskoi kaikkiin valuuttasiirtoihin suunnattavan pienen veron hillitsevän spekulaatiota, jota ei pitänyt hintajärjestelmän kannalta hyödyllisenä toimintana.
Valuutansiirtoveroa ajamaan syntyi kansalaisliike ATTAC, joka nykyisin on siirtynyt alkuperäisestä Tobinin verosta nk. Tobin-Spahn -veroon. Erona alkuperäiseen ehdotukseen on korotettu vero veroalueen ulkopuolisten ja sisäpuolisten valuuttojen välille sekä progressio, jossa veron määrä kasvaa, jos valuutan arvo ajautuu valuuttaputken ylä- tai alapuolelle. James Tobin sanoi, että Attac-järjestö väärinkäyttää hänen nimeään ja että hänellä ei ole mitään yhteistä Attacin kanssa.
Tobinin vero sai kannatusta vuoden 2008 finanssikriisin jälkeisissä tunnelmissa. Britannian pääministeri Gordon Brown alkoi ajaa sitä vuoden 2009 loppupuolella ja IMF:n pääjohtaja Dominique Strauss-Kahn luopui veron vastustuksesta Britannian, Ranskan ja Saksan painostuksesta ja ilmoitti alkavansa tutkia sen etuja ja haittapuolia. Joulukuussa 2009 Euroopan unionin johtajat päätyivät Brysselin huippukokouksessa pyytämään IMF:ltä veron käyttöönottamista.
Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy on ajanut EU:hun tai ainakin Ranskaan rahoitustoimiveroa, Suomen Kuvalehden mukaan ilmeisesti siksi, että Ranska uhkaa menettää AAA-reittauksensa ja Sarkozy haluaa esittää presidentinvaalien alla panevansa "pankit kuriin". EU:n komissio ehdotti syksyllä 2011 osake- ja lainakaupalle vähintään 0,1 %:n ja johdannaisille vähintään 0,01 %:n veroa. Ruotsi, Hollanti, Tšekki ja Britannia vastustavat EU:n laajuista veroa.
Arvostelu.
"The Guardian" -lehden mukaan veron kannattaminen on typerää harhautusta ja veroa ei ole mahdollista toteuttaa. Toiminta siirtyisi aina sinne, missä veroa ei ole, ja kaikkia maita ei ole mahdollista saada mukaan. The Guardianin mukaan Tobinin vero tekisi kaikista köyhempiä: likviditeetin heiketessä hinnat heiluisivat enemmän, tavaroiden siirtäminen tulisi vaikeammaksi. Spekulantteja tarvitaan riskeeraamaan rahansa, jotta likviditeetti pysyisi parempana.
Valtiovarainministeriön selvityksen mukaan valuutansiirtovero ei suojaisi maita spekulatiivisilta pääomanliikkeiltä, ei vakauttaisi valuuttakursseja eikä tuottaisi rahapoliittista itsenäisyyttä. Lisäksi vero tuottaisi vähän.
Jonathan Schwabishin tutkimuksen mukaan valuutansiirtovero vähentäisi työllisyyttä suhteessa 2,5 - 10-kertaisesti enemmän rahoitussektoreilta mutta myös muilta sektoreilta kuten vähittäiskaupasta ja muista palveluista.
Kansantaloustieteen professori Jouko Ylä-Liedenpohjan mukaan on mahdotonta määrätä valuutansiirtovero niin, että tehtäisiin eroa "hyvän" ja "pahan" pääomanliikkeen välillä. Siksi vero lisää kansainvälisten kaupan ja sijoitusten rahoituksen kustannuksia. Näiden määrät vähenisivät ja hyvinvointi laskisi koko maailmassa. Hyvinvointi vähenisi myös siksi, että kansainvälisiin tarjouskilpailuihin osallistuttaisiin entistä vähemmän. Näihin osallistujat näet joutuvat maksamaan tarjouksensa suojaamisen jo osallistuessaan, ennen tietoa siitä, syntyykö juuri heille kauppoja. Kilpailu ja valintamahdollisuudet vähenisivät maailmassa. Ylä-Liedenpohjan mukaan Tobinin vero eliminoisi tehokkaimmin riskitöntä arbitraasia. Tällöin arvopaperien ja valuuttojen hinnat kertoisivat entistä heikommin niiden todellisen arvon. Tämä lisäisi suojautumisen tarvetta sekä spekuloinnin ja riskiarbitraasin kannattavuutta. Simulointien perusteella kansainvälisten transaktioiden määrä saattaisi jopa nousta!
Valuuttapaot johtuvat professori Ylä-Liedenpohjan mukaan yleensä valtion holtittomasta talouspolitiikasta tai holtittomasta luotonannosta. Tämän huomaavat yleensä ensimmäisenä kotimaiset toimijat, ja he aloittavat valuuttapaon. Ulkomaalaiset huomaavat yleensä vasta myöhemmin luopua kyseisestä valuutasta eivätkä siis ole valuuttakriisin käynnistäjiä. Ylä-Liedenpohjan mukaan valuuttapakoja myös tarvitaan ehkäisemään tulevaa holtitonta talouspolitiikkaa ja holtitonta luotonantoa.
Teoreettisissa tutkimuksissa on saatu tulokseksi, että transaktiovero lisäisi hintojen (tässä tapauksessa valuuttakurssien) heilahtelua.. Lanne ja Vesala (2006) saivat tulokseksi, että valuutanvaihtovero luultavasti lisäisi eikä suinkaan vaimentaisi kurssiheilahteluja, koska vero rankaisee hyvin informoituja markkinatoimijoita suhteessa enemmän kuin huonosti informoituja.
Tobinin veron "kokeilut".
Usein transaktioverot ovat lisänneet volatiliteettia ja vähentäneet huomattavasti likviditeettiä ja siten veropohjaa.
Tobinin veroa kannattavan raportin mukaan 10 tutkimusta on saanut tulokseksi, että Tobinin veron kaltaiset verot lisäävät hintaheilahteluja, yksi, että vähentäisivät, ja viisi tutkimusta on saanut epäsuorasti tulokseksi, että kauppojen määrä korreloisikin positiivisesti hintaheilahtelujen kanssa.
Britannian osakekauppavero.
Britanniassa on "Tobinin veron miniversio", arvopaperikaupan leimavero, joka on ajanut pois paljon sijoitustoimintaa ja tuottanut myös muita veronkiertotemppuja.
Vuonna 1963 säädettiin 2 %:n leimavero, jota on muutettu monesti, kunnes vuodesta 1986 se on ollut 0,5 %.
Veron puolittaminen prosenttiin huhtikuussa 1984 lisäsi osakekauppaa "dramaattiset 70 %". Joka kerta, kun veroastetta korotettiin, veron tuotto laski, ja kun sitä laskettiin, veron tuotto nousi, ja tulos on tilastollisesti merkitsevä. Bond et al. (2005) saivat samanlaiset tulokset ja huomasivat muutosten olevan suurimpia kaupatuimpien yritysten kohdalla, kuten voisi olettaakin.
Verosta on vapautettu mm. Lontoon pörssin jäsenet kuten investointipankkiirit.. Lisäksi veroa kierretään johdannaisilla.
Ruotsin finanssikauppavero.
Vuonna 2006 Marion G. Wrobel tutki eri maiden kokemuksia pääomakauppaveroista.
Vero romahdutti kaupan niin vähäiseksi, että esimerkiksi korkopaperien veron tuotto oli vain kolmaskymmenesosa odotetusta. Myös pääomatulot putosivat, niin että pääomatuloverojen tuotto valtiolle väheni yhtä paljon kuin uusi arvopaperikauppavero tuotti.
Ekonomisti Tim Harfordin mukaan Ruotsin osakekauppavero laski hintoja ja liikevaihtoa vähentämättä hintaheilahtelua. Ranskan osakemarkkinoilla veroa vastaavat isommat eräkoot lisäävät hintaheilahteluja verojen tavoin. Harfordin mukaan vero voi tuottaa harvempia mutta suurempia kauppoja, mikä voi lisätä hintaheilahteluja. Asuntomarkkinoillakin on suuria hintaheilahteluja, koska siellä kauppojen välit ovat pitkäaikaisia ja kaupat suuria.
Eduskunnan kuulemat asiantuntijat, Hankenin professori Timo Kohtamäki ja Aalto-yliopiston professori Pertti Haaparanta tyrmäsivät Sarkozyn ehdotuksen 2011: finanssivero ei lisää vakautta vaan se päinvastoin lisää hintavaihteluja. Tuottoväitteet ovat epärealistisia, koska veroa voidaan paeta EU:n ulkopuolelle tai kiertää. Tarkoitus kerätä veroja hätävaraksi saisi pankit jatkamaan riskinottoa. Kohtamäen mukaan finanssivero nostaisi pääoman hintaa ja haittaisi talouskasvua, osakeanteja ja yritysrahoitusta. Haaparannan mukaan vero ei mitenkään hillitsisi riskinottoa.


Varainsiirtovero.
Varainsiirtovero on vero, jonka ostaja maksaa osakkeen, muun arvopaperin tai kiinteistön luovutuksesta, mikäli veron laskennallinen määrä on 10 euroa tai tätä enemmän. Arvopaperipörssissä tapahtuva arvopaperikauppa on vapautettu varainsiirtoverosta. Alle 40-vuotias ensiasunnon ostaja on niin ikään vapaa varainsiirtoveron suorittamisesta ostamansa asuinhuoneiston osalta.. Asunto-osakkeiden osalta hallitus esittää veroa nostettavaksi 2 %:iin vuoden 2013 alusta.
Varainsiirtoveron määrä on arvopapereista ja asunto-osakkeista 1,6 prosentin suuruinen sekä kiinteistöistä 4 % kauppahinnasta edellä mainituin poikkeuksin. Oikeuskäytännössä on katsottu, että mikäli asunto-osakeyhtiössä ostaja suorittaa asuntoon liittyviä asunto-osakeyhtiön ottamien lainojen lyhennyksiä ja korkoja ennen asunto-osakkeen osakkeiden omistusoikeuden siirtymistä, eivät nämä lyhennykset ja korot lisää ostajan suoritettavaksi tulevaa varainsiirtoveroa osaltaan siksi, että ne katsottaisiin kauppahinnan lisäykseksi.
Varainsiirtovero on uusi muoto aikaisemmin peritystä kiinteistö- ja arvopaperikaupan leimaverosta. Varainsiirtoverolaki (931/1996) tuli voimaan vuoden 1997 alusta.
Taloustieteilijät vastustavat varainsiirtoveroa.
Taloustieteilijät yleensä vastustavat transaktioveroja ja vaativat niiden tilalle esimerkiksi pääomatuloveroa, varallisuusveroa tai muuta arvonlisään, myyntivoittoon tai pääomaan perustuvia veroja, koska jälkimmäiset tuhoavat vähemmän hyvinvointia ja taloudellista tehokkuutta.
Kuuluisassa Mirleesin raportissa osakehuoneistojen ja kiinteistöjen varainsiirtoveroa pidettiin malliesimerkkinä erittäin tyhmästä verosta. Ekonomisti Niku Määttäsen mukaan raportin suositus (varainsiirtoveron poistamisesta) olisi erittäin helppo toteuttaa Suomessakin.
Professori Marko Terviön mukaan varainsiirtovero eli "leimavero" on haitallinen, oikeastaan "muuttovero", ja se pitäisi esimerkiksi korvata muilla veroilla. Hänestä ei ole mitään perustetta verottaa usein muuttavia perheitä kireämmin: näillähän päinvastoin on muutenkin enemmän menoja. Varainsiirtoveron poistaminen voisi lisätä verotuloja, koska työn perässä muuttamista ei enää näin vaikeutettaisi.
Osmo Soininvaaran mukaan vero haittaa asunnon vaihtamista ja siten pidentää työmatkoja ja saa ihmiset asumaan pidempään epätarkoituksenmukaisissa asunnoissa.


Fermat'n suuri lause.
Ei ole olemassa luonnollisia lukuja formula_1, formula_2 ja formula_3, jotka toteuttaisivat yhtälön formula_4 kun formula_5 on luonnollinen luku ja suurempi kuin formula_6.
Historiaa.
Fermat kirjoitti kuuluisan lauseensa vuonna 1637 Diofantoksen "Arithmetican" marginaaliin. Väittämän alapuolelle hän kirjoitti latinaksi: "Cuius rei demonstrationem mirabilem sane detexi hanc marginis exiguitas non caperet" (Olen keksinyt väittämälle ihmeellisen todistuksen, mutta marginaalissa ei riitä sille tilaa). Lause löytyi Fermat'n kuoltua vuonna 1665. Fermat'n oma kappale kirjasta on kuitenkin kadonnut.
Mahdollisesti Fermat tarkasteli potenssitaulukoita ns. nexus-lukujen eli perättäisten kokonaislukujen saman potenssin erotusten summana. Kun kokonaislukujen potenssit kirjoitetaan nexus-lukujen summana muotoon formula_7... formula_8, on helppo huomata että vain neliötaulukossa (n=2) nexus-lukujen ja niiden perättäissummien joukossa on neliöitä. Kuutiotaulukon (n=3) nexus-lukujen tai niiden perättäissummien joukossa ei koskaan ole kuutioita. Samoin kaikkien korkeampien potenssien taulukoissa nexus-lukujen ja nexus-summien joukossa ei koskaan esiinny kokonaislukujen vastaavia potensseja. Tämä on helppo osoittaa myös geometrisesti, koska kaikkien kokonaislukujen parillisten eksponenttien osoittamat potenssit ovat aina neliöitä ja parittomien eksponenttien osoittamat potenssit ovat aina neliöjonoja. Näiden sivut ovat myös samojen kantalukujen alempia potensseja, jotka voidaan kirjoittaa samoin edelläkuvattuun 1+nexussumman muotoon. Sensijaan kahden kokonaisluvun saman potenssin erotuksesta tai summasta muodostetun ko. potenssia edustavan neliön tai neliöjonon sivujen pituutta tai pinta-alaa on mahdoton kirjoittaa minkään kokonaisluvun ko. potenssia edustavan 1+ nexussumman muotoon, koska ne jäävät aina kahden perättäisen kokonaisluvun ko. potenssin välille. Siten kahden kokonaisluvun saman potenssin erotus (eli etäisyys kyseisessä potenssitaulukossa) on aina nexus-luku tai perättäisten nexus-lukujen summa, joka ei voi olla minkään kokonaisluvun vastaava potenssi, jos n on kahta suurempi kokonaisluku. Tällainen havainto on "suuren lauseen" kanssa yhdenmukainen ja mahdollinen selitys sille, että "demonstraatio" ei mahtunut marginaaliin.
Lauseen tekee merkittäväksi se, että se oli viimeinen todeksi osoitettu Fermat'n luoma teoreema. Suurimmassa osassa lauseistaan Fermat oli kirjoittanut marginaaliin viitteitä oman todistuksensa kulkuun. Näiden viitteiden avulla myöhempi todistaminen helpottui huomattavasti, mutta Fermat'n suuren lauseen kanssa oli aloitettava alusta.
Fermat'n suurta lausetta oli yritetty todistaa moneen kertaan aikaisemminkin. Useaan kertaan tunnetutkin matemaatikot ovat väittäneet pystyvänsä sen todistamaan, mutta aina todistuksessa on ollut virhe. Vain muutama vuosi ennen lauseen lopullista todistusta väitti japanilainen matemaatikko Yoichi Miyaoka todistaneensa lauseen, mutta todistuksesta löytyi lopulta virhe. Osia Fermat'n suuresta lauseesta oli kuitenkin pystytty todistamaan. Esimerkiksi Euler oli todistanut Fermat'n suuren lauseen kun potenssi formula_5 on formula_10 tai formula_11.
Myöhemmin Fermat'n suuren lauseen ratkaisemisesta luvattiin palkkio, jota useat matemaatikot ja sitäkin useammat maallikot tavoittelivat. Ajatus siitä, että Fermat oli itse väittänyt 1600-luvun osaamisellaan pystyvänsä lauseen todistamaan, antoi myös maallikolle rohkaisun. Tuon ajan matemaattisen tiedon omaksuminen ei ole mahdoton tehtävä.
Hiljalleen esiin nousi myös ajatus, että Fermat'n suuri lause olisi Kurt Gödelin määrittelemä todistettavaksi mahdoton lause. Paradoksaalista kyllä, jos lause olisi osoittautunut mahdottomaksi todistaa, se olisi samalla osoitettu oikeaksi. Sillä jos lauseen totuusarvoon ei voida ottaa kantaa, ei ole olemassa lukuja, joilla lause ei olisi pitänyt paikkaansa, joten lause olisi väistämättä tosi.
Todistus.
Englantilainen Andrew Wiles todisti lopullisesti Fermat'n suuren lauseen todeksi vuonna 1995 työskenneltyään todistuksen parissa seitsemän vuotta. Toisin kuin Fermat kuuluisassa marginaalissaan kirjoitti, hän ei todennäköisesti ollut löytänyt virheetöntä todistusta: Wiles käytti todistuksessaan modernia matematiikkaa – erityisesti algebrallisessa geometriassa esiintyviä moduulimuotoja ja elliptisiä käyriä – mikä oli 1600-luvun matemaatikkojen tavoittamattomissa.
Taniyaman–Shimuran otaksuma väittää, että kaikille elliptisille käyrille on olemassa vastaava modulaarinen muoto. Gerhard Frey todisti, että Fermat'n suuren lauseen totuusarvo oli kytköksissä Taniyaman–Shimuran otaksuman todenpitävyyteen. Hän todisti, että jos Fermat'n suuri lause on virheellinen, eli on olemassa luonnolliset luvut formula_12 ja alkuluku formula_13 siten, että
niin elliptinen yhtälö (jossa on käytetty ratkaisun arvoja formula_12)
ei toteuta Taniyaman–Shimuran otaksumaa. Tämä otaksuma tarjosi syvällisen yhteyden elliptisten käyrien ja modulaaristen muotojen välille.
Jos Fermat'n suuri lause olisi virheellinen, olisi myös olemassa elliptinen käyrä, joka kumoaisi todeksi oletetun Taniyaman-Shimuran otaksuman. Wiles todisti Taniyaman–Shimuran otaksuman puolivakaille elliptisille käyrille – Freyn Fermat'n suuresta lauseesta muodostama lauseke oli tällainen – ja samalla todisti Fermat'n suuren lauseen. Loppuvaiheessa myös Nick Katz ja Richard Taylor auttoivat Wilesiä viimeistelemään todistuksen.
Todistukseen siis käytettiin monia vasta 1900-luvulla kehitettyjä matematiikan menetelmiä, eivätkä useimmat matemaatikot ja tiedehistorioitsijat enää usko, että Fermat'lla olisi ollut pitävää todistusta lauseelle kaikilla eksponenteilla formula_5.
Todistuksen tarina on lähes yhtä erikoinen kuin itse lause. Wiles työskenteli seitsemän vuotta yksinomaan itse vihjaamatta edistyksestään kenellekään. Vasta loppuvaiheessa Katz Princetonin yliopistosta auttoi Wilesiä. Kun hän julkisti todistuksensa pitämällä kolme luentoa Cambridgen yliopistossa 21.–23. kesäkuuta 1993, hän hämmästytti yleisöä lukuisilla uusilla ideoilla ja konstruktioilla. Luennon jälkeen matemaatikot tutkivat todistusta tarkemmin ja löysivätkin päättelyssä olleen aukon. Wiles ja Taylor miettivät noin vuoden yrittäessään korjata todistusta. Syyskuussa 1994 he saivat lopulta aukon paikatuksi käyttämällä hyväkseen niin sanottua Iwasawan teoriaa.


Juurinimipalvelin.
Juurinimipalvelin on Internetissä ylimmän tason DNS-palvelin. Juurinimipalvelimista voidaan aloittaa verkkotunnusten käännös IP-osoitteiksi. Juurinimipalvelimen IP-osoitteen on oltava asiakasnimipalvelimien tiedossa sisäänrakennettuna ohjelmaan.
Juurinimipalvelin sisältää tiedot seuraavan tason palvelinten osoitteista. Vasta seuraavan tason nimipalvelimet vastaavat konkreettisesti omasta alueesta (esimerkiksi ".fi",".se",".com" tai ".net"). Esimerkiksi etsittäessä verkkotunnuksen "www.yritys.fi" osoitetta kysytään ensin joltain juurinimipalvelimelta (IP-osoite sisäänrakennettu nimipalvelimeen) "fi"-alueesta vastaavan nimipalvelimen IP-osoitetta. Tältä nimipalvelimelta sitten kysytään "yritys.fi":stä vastaavan nimipalvelimen IP-osoitetta. Tältä viimeiseltä sitten kysytään IP-osoitetta, joka vastaa "www.yritys.fi"-verkkotunnusta.
C-, F-, I-, J- ja K- juurinimipalvelimet on monistettu useisiin paikkoihin jokulähetys (anycast) tekniikalla. Suomessa on paikalliset kopiot I-, J- ja K-juurinimipalvelimista (FICIX). Enemmistö fyysisistä juuripalvelimista on nykyisin USA:n ulkopuolella, vaikka vain kolmesta "kirjaimesta" muu kuin yhdysvaltalainen organisaatio.
Internet-verkkotunnusten tulkinta riippuu siitä, mitkä juurinimipalvelimien osoitteet on määritelty asiakasohjelmiin. AlterNIC oli vaihtoehtoinen juurinimipalvelinjoukko, joka saatiin käyttöön vaihtamalla asiakasohjelmiin määriteltyjä juurinimipalvelimien IP-osoitteita. Asiakasohjelma, jossa juurinimipalvelinten osoitteet on vaihdettu, toimii aivan samalla tavalla kuin nytkin, mutta "www.firma.fi" voi tarkoittaa aivan toista IP-osoitetta kuin "virallisessa" verkkotunnusavaruudessa. IETF on määritellyt käytännöt siitä, miten verkkotunnuksia käytetään, mutta mitään virallista kansainvälistä sopimusta verkkotunnusavaruudesta ei ole. AlterNICin perustaja pidätettiin 1997 (ei suoranaisesti juurinimipalvelimien ylläpidosta) eikä järjestelmää ole sen jälkeen käytetty.


Assembler.
Assembler on tietokoneohjelma, jolla käännetään symbolisella konekielellä eli assembly-kielellä kirjoitettuja ohjelmia. Assembler kääntää kirjoitetusta symbolisesta konekielestä ohjelman konekielelle, jota tietokone suorittaa.
Assembler-sanaa käytetään joskus myös yhteyksissä "assembler-ohjelmointi" tai "assembler-ohjelmointikieli". Tällöin olisi kuitenkin selkeämpää käyttää ohjelmointikieliryhmän nimeä assembly.


Saksan liitto.
1848–1866Saksan Liitto ("Deutscher Bund") oli vuonna 1815 Wienin kongressissa muodostettu löyhä valtioliitto. Sillä oli samat rajat kuin Pyhällä saksalais-roomalaisella keisarikunnalla kolmikymmenvuotisen sodan päättäneen Westfalenin rauhan (1648) jälkeen Flanderia lukuun ottamatta, mutta nyt liiton valtiot olivat täysin itsenäisiä. Itävallan ja Preussin alueista vain osa kuului Saksan liittoon.
Jäsenet.
Saksan valtioiden määrä väheni Napoleonin sotien seurauksena Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan 350–390:stä vain 39:ään.
Saksan liiton loppu ja Saksan keisarikunnan synty.
Saksan liitto hajosi Preussin ja Itävallan väliseen sotaan vuonna 1866. Preussi ja Itävalta sotivat Schleswig-Holsteinista, Preussi voitti seitsemässä viikossa ja liiton päätyttyä Preussi liitti itseensä Holsteinin, Hannoverin, Nassaun, Hessenin vaaliruhtinaskunnan ja Frankfurtin vapaakaupungin. Limburgista tuli Alankomaiden provinssi.
Entisistä Saksan liiton pohjoisosista muodostettiin vuonna 1866 Preussin ja sen pääministerin, Otto von Bismarckin, johdolla Pohjois-Saksan liitto, joka laajeni Saksan–Ranskan sodan seurauksena Saksan keisarikunnaksi 1871. Preussin kuningas kruunattiin keisariksi 18. tammikuuta 1871 Pariisissa Versailles'n linnan peilisalissa. Saksan–Ranskan sota päättyi kymmenen päivää myöhemmin aselepoon.
Saksan keisarikunta koostui perustettaessa 26 valtiosta. Entisistä Saksan liiton alueista ulkopuolelle jäivät Itävallan keisarikunta, Liechtenstein ja Luxemburg.
Schwarzburg-Sondershausenin suku kuoli 1909 ja Schwarzburg-Rudolstadtin ruhtinaasta tuli Schwarzburgin ruhtinas.
9. marraskuuta 1918 Saksasta tuli tasavalta (ks. Weimarin tasavalta) ja kuninkaat ja pienemmät ruhtinaat joutuivat luopumaan kruunustaan.


Bernoullin jakauma.
Bernoullin jakauma tai Bernoulli-jakauma on dikotomisen kokeen lopputuloksen jakauma. Se on nimetty sveitsiläisen matemaatikon Jakob Bernoullin mukaan.
Bernoullin jakauma on diskreetti, ja sen arvojoukko on formula_1. Jos satunnaismuuttuja formula_2 on "Bernoulli-jakautunut", merkitään
formula_3
Jakauman parametri formula_4 on tuloksen formula_5 todennäköisyys. Pistetodennäköisyysfunktio on
formula_6
Odotusarvo ja varianssi ovat
formula_7 ja formula_8


Binomijakauma.
Binomijakauma on dikotomisen toistokokeen lopputulosten lukumäärän jakauma.
Binomijakauma on diskreetti. Jos satunnaismuuttuja formula_1 on "binomijakautunut", merkitään
formula_2
Jakauman parametri formula_3 on toisen lopputuloksen todennäköisyys, ja parametri formula_4 on toistojen lukumäärä. Jakauman arvojoukko on formula_5. Pistetodennäköisyysfunktio on
formula_6
Odotusarvo ja varianssi ovat
formula_7 ja formula_8
Jos formula_9 ja formula_10 sekä formula_11 ja formula_12 ovat riippumattomia, niin formula_13.
Binomijakauman yhteys Bernoullin jakaumaan on
formula_14


Idi Amin.
Idi Amin (n. 1924 – 16. elokuuta 2003), oik. Idi Awo-Ongo Angoo Dada'", oli ugandalainen kenraali ja sotilasdiktaattori, joka hallitsi maata vuosina 1971–1979.
Amin muistetaan parhaiten hallintokautensa aikana harjoittamastaan kansanmurhasta, jonka aikana murhien, kidutusten ja sieppausten uhreiksi joutui arvioiden mukaan noin 80 000–500 000 ugandalaista.
Nuoruus.
Idi Aminin lapsuudesta ja nuoruudesta tiedetään hyvin vähän, ja esimerkiksi syntymäpäivästä ei ole tarkkaa tietoa. Hänen kuitenkin uskotaan syntyneen vuosien 1923 ja 1928 välillä joko Kampalassa tai Kobokossa.
Makereren yliopiston tutkijan Fred Guweddekon tekemän tutkimuksen perusteella Idi Amin syntyi 17. toukokuuta 1928 Kampalassa. Guweddekon mukaan hänen vanhempansa olivat katolisuudesta islamiin kääntynyt kakwa-heimoon kuulunut maanviljelijä Andreas Nyabire ja lugbara-heimon noitatohtori Assa Aatte. Aminin vanhemmat erosivat pian lapsensa syntymän jälkeen, ja nuori Amin kasvoi äitinsä luona. Guweddeko on väittänyt Nyabiren muuttaneen sukunimensä Amin Dadaksi, mutta eräissä muissa lähteissä ”Dadan” on kerrottu olleen lempinimi, jonka Idi Amin sai sotilasuransa aikana.
Amin kävi Bombossa sijainnutta islamilaista koulua, jossa opetettiin Koraania.
Sotilasura.
Vuonna 1946 Amin liittyi Ison-Britannian siirtomaa-armeijaan (King’s African Rifles) kokin apulaiseksi. Hän väitti itse palvelleensa toisen maailmansodan Burman taisteluissa. Hänet siirrettiin 1947 Keniaan sotamieheksi, jossa hän palveli vuoteen 1949, jolloin yksikkö siirrettiin Somaliaan taistelemaan shifta-kapinallisia vastaan. Vuonna 1952 hän osallistui Mau Mau -liikkeen vastaiseen taisteluun Keniassa, ja myöhemmin samana vuonna hänet ylennettiin korpraaliksi. Vuonna 1953 Amin ylennettiin kersantiksi ja 1954 hänestä tuli effendi, joka oli korkein mustalle sallittu arvo siirtomaa-armeijassa. Hänet ylennettiin 1961 Ugandassa luutnantiksi, jolloin hänestä tuli maan toinen musta upseeri.
1960-luvun alkuvuosina Amin ja hänen johtamansa pataljoona osallistui paikallisiin karjasotiin Ugandassa ja Keniassa. Vuonna 1962 Aminin johtama 4th KAR hyökkäsi kenialaiseen kylään ja tappoi sen asukkaita Turkanan verilöylyssä. Valitukset päätyivät Nairobiin ja brittien tekemissä tutkimuksissa paljastui, että verilöylyssä menehtyneitä oli kidutettu, pahoinpidelty kuoliaaksi ja jopa haudattu elävältä. Amin selviytyi sotaoikeudelta vain muutamaa kuukautta myöhemmin tapahtuneen Ugandan itsenäistymisen ansiosta. Kampalan viranomaiset totesivat, että oli poliittisesti mahdotonta tuomita maan toista alkuperäisväestöä edustavaa upseeria.
Armeijassa palvellessaan Amin oli paitsi etevä sotilas, myös kyvykäs urheilija. Hän alkoi harrastaa nyrkkeilyä, ja hän piti hallussaan Ugandan raskaansarjan mestaruutta vuosina 1951–1960. Amin oli myös hyvä uimari, ja hän voitti kerran Ugandan uimamestaruuden.
Valtaannousu.
Ugandan itsenäistyttyä 1962 maassa aloitettiin afrikkalaistaminen, jolloin paikallisia nostettiin johtoasemiin myös armeijassa.
Pääministeri Milton Obote alkoi suosia kyvykkäänä sotilaana pidettyä Aminia, ja hänet ylennettiin kapteeniksi ja majuriksi. Vuonna 1964 Amin ylennettiin sekä kenraaliksi että Ugandan maa- ja ilmavoimien komentajaksi. Vuonna 1966 Obote lakkautti kuningas seremoniallisen presidentinviran ja nimitti itsensä presidentiksi. Amin johti hyökkäystä Mutesan palatsiin, ja Mutesa karkotettiin maanpakoon.
Amin alkoi rekrytoida armeijaan kakwa-heimonsa jäseniä, lugbaroita ja nuubialaisia Länsi-Niilin alueelta läheltä Sudanin rajaa. Ugandassa nuubialaisia pidettiin yleisesti sudanilaisina ja ulkomaalaisina. Oboten ja Aminin välit heikkenivät Aminin sekaantuessa Etelä-Sudanin sisällissotaan, länsiniililäisten värväyksen vuoksi ja Obotea vastaan joulukuussa 1969 tehdyn salamurhayrityksen jälkeen. Vuonna 1970, noin kuukausi salamurhayrityksen jälkeen, vallankaappausta pelännyt Obote vei Aminilta maa- ja ilmavoimien komentajan tehtävän ja aikoi syyttää häntä armeijan varojen väärinkäytöstä.
25. tammikuuta 1971 Oboten ollessa Kansainyhteisön kokouksessa Singaporessa Amin ja hänelle uskolliset sotilaat kaappasivat vallan, sulkivat Entebben lentokentän ja valtasivat Kampalan. Radio Uganda syytti Oboten hallitusta muun muassa korruptiosta, Langon alueen suosimisesta ja muista epäoikeudenmukaisuuksista. Radiolähetysten jälkeen Kampalan kaduilla oli sotilasvallankaappausta juhlivia ihmisiä. Amin lupasi sotilashallituksen väistyvän pian vaalien jälkeen ja vapauttaa poliittiset vangit.
Aminin vallankaappausta tuettiin myös ulkomailla, ja hän salli entiselle presidentille Edward Mutesalle valtiolliset hautajaiset ja lupasi demokraattiset vaalit.
Vallassa.
Kansan keskuudessa epäsuositun ja suorastaan vihatun Oboten syrjäyttämisen vuoksi Aminista tuli suosittu ugandalaisten keskuudessa, mutta pian hän rikkoi lupauksensa demokraattisista vaaleista lakkauttamalla parlamentin ja julistautumalla diktaattoriksi. Viikko kaappauksen jälkeen hän julistautui presidentiksi, ylipäälliköksi, pääesikunnan ja ilmavoimien esikunnan päälliköksi. Pian hän perusti neuvoa antavan puolustusneuvoston, jota johti. Sotilastuomioistuimet asetettiin siviilioikeuden yläpuolelle ja ministerit alistettiin sotilaskurille. Hän kuitenkin piti lupauksensa poliittisten vankien vapauttamisesta ja Oboten salaisen poliisin lakkauttamisesta ja korvasi sen omalla SRB:llään.
Tuntemattomat hyökkääjät surmasivat maan korkeimman oikeuden presidentin Kabimu Kiwanukan. Maan anglikaaninen arkkipiispa Janani Luwum puolestaan sai surmansa ”auto-onnettomuudessa” Kampalassa. Myös muita johtajia, kuten yliopiston varakansleria, kohtasi samanlainen kohtalo. Noin kuusi viikkoa Aminin valtaannousun jälkeen räjäytettiin Makindyen vankilassa Kampalassa dynamiitilla 32 pieneen selliin sullottua armeijan upseeria. Muutenkin noin 2/3 maan sotilaista teloitettiin Aminin ensimmäisen valtavuoden aikana.
Syrjäytetty Obote sai turvapaikan Tansaniasta, jota johti Julius Nyerere. Obotea seurasi pian Ugandasta 20 000 pakolaista. Vuonna 1972 maanpakolaiset tekivät epäonnistuneen vallankaappausyrityksen, jonka jälkeen Amin puhdisti armeijan Oboten tukijoista, erityisesti kristityistä acholi- ja lango-kansojen jäsenistä. Sotilaita teloitettiin kasarmeilla, ja heitä katosi noin 5 000.
Valtaan päästyään Amin alkoi kasvattaa Ugandan armeijaa ja kaksinkertaisti henkivartiokaartinsa sotilaiden määrän. Hän nimitti useimmat luotetuimmista sotilaistaan hallituksen virkamiehiksi.
Elokuussa 1972 Amin aloitti ”taloudellisen sodan” intialaisten omistaman omaisuuden takavarikoinnilla. 4. elokuuta 1972 hän antoi Ugandan aasialaisväestölle, joilla ei ollut Ugandan kansalaisuutta vaan Englannin, käskyn poistua maasta 90 vuorokauden sisällä. Myöhemmin käskyä laajennettiin koko aasialaisväestöön. Aasialaiset, joista suurin osa oli peräisin Intiasta ja Pakistanista, olivat tulleet Ugandaan maan ollessa vielä Britannian siirtomaa. He omistivat lukuisia suuryrityksiä, ja olivat Ugandan vaikutusvaltaisimpia ja vauraimpia asukkaita. Suurin osa heistä oli syntyperäisiä ugandalaisia. Seuraavien kuukausien kuluessa lähes 80 000 aasialaista karkotettiin Ugandasta, ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin valtiolle. Suurin osa aasialaisista päätyi Englantiin. Amin perusteli tekonsa oikeutusta väittämällä nähneensä enneunen, jossa itse Jumala oli käskenyt häntä suorittamaan karkotuksen.
Ugandan heimojen väliset ristiriidat olivat olleet jo pitkään maan ongelmana, ja Amin kärjisti tilannetta järjestelmällisillä acholi- ja lango-heimojen vainoilla. Aminin vainojen kohteeksi joutui myös satojatuhansia muita ihmisiä, aina lähetyssaarnaajista pankkiireihin ja lääkäreistä poliitikkoihin. Hän suoritti valtakaudellaan lukuisia etnisiä puhdistuksia, ja lopulta vainajien ruumiita jouduttiin hävittämään heittämällä niitä Niilin krokotiilien ruuaksi. Aikanaan vainot pahenivat Aminin muuttuessa entistäkin vainoharhaisemmaksi, mutta lopulta kansanmurhan seurauksena Ugandan talous ja infrastruktuuri romahtivat.
Kansainväliset suhteet.
Amin teki ensimmäisen valtiovierailunsa Israeliin, jossa hän oli ollut laskuvarjosotilaskoulutuksessa kersanttina Oboten valtakauden alkupuolella.
Intia katkaisi suhteensa Ugandaan 1972 aasialaisväestön karkotuksen yhteydessä. Myös Britannia katkaisi diplomaattisuhteet, kun Amin kansallisti 85 brittiläistä yritystä. Lopulta britit vetivät viimeiset kaksi lähettilästään maasta 1977, jolloin Amin julisti ”kukistaneensa Ison-Britannian” ja myönsi itselleen arvonimen Brittiläisen Imperiumin valloittaja ().
Hän rikkoi myös suhteensa entiseen liittolaiseensa Israeliin ilmaisemalla antisemitistisiä mielipiteitään. Myöhemmin Amin etsi Israelin-vihassaan liittolaisia lähinnä arabimaista.
Amin rikkoi nopeasti suhteensa myös Yhdysvaltoihin, minkä seurauksena amerikkalaiset sulkivat Ugandan suurlähetystönsä vuonna 1973. Vuonna 1975 presidentti Jimmy Carterin päätöksestä Yhdysvallat lakkasi tukemasta Ugandaa.
Uganda sai kuitenkin tukea Neuvostoliitolta ja Libyalta, jotka tukivat maata sotilaallisesti ja taloudellisesti. Amin ystävystyi Libyan johtajan Muammar Gaddafin kanssa.
Hän osti 1975 suuren määrän Neuvostoliitossa valmistettuja aseita. Hän ilmoitti tutkivansa mahdollisuutta, että osa Etelä-Sudania ja Länsi- ja Keski-Keniaa olivat kuuluneet siirtomaa-aikaiseen Ugandaan.
Vuonna 1975 Amin vangitutti englantilaisen kirjailijan Denis Hillsin, joka oli nimittänyt häntä ”tyranniksi”. Hän päätti teloittaa Hillsin, mutta Britannian kuningatar päätti vedota Aminiin lähettämällä silloisen ulkoministeri James Callaghanin Ugandaan vapauttamaan Hillsiä. Hills vapautettiin vankilasta ja päästettiin palaamaan kotimaahansa. Samana vuonna Amin valittiin Afrikan yhtenäisyysjärjestön puheenjohtajaksi, vaikka hän väitti maansa rajanaapurien kuuluvan Ugandalle.
27. kesäkuuta 1976 Aminin kanssa yhteistyössä toimineet toimineet ja Punaisen armeijakunnan terroristit kaappasivat Tel Avivista Ateenan kautta Pariisiin matkalla olleen Air Francen lennon. Kaapattu lentokone lennätettiin Entebbeen Ugandaan. Tilanteen laukaisemiseksi israelilaiset erikoisjoukot lensivät salaa Kenian kautta Ugandaan ja hyökkäsivät Entebben kansainväliselle lentokentälle keskiyöllä 3. heinäkuuta. Erikoisjoukkojen yllätyshyökkäys johti lentokentällä käytyyn tulitaisteluun, jossa kuoli kuusi terroristia ja 45 ugandalaista sotilasta. Israelilaiset menettivät ainoastaan yhden kommandon ja kolme panttivankia. Menestyneen pelastusoperaation ansiosta israelilaiset vapauttivat 103 panttivankia ja tuhosivat samalla 11 Ugandan ilmavoimien hävittäjälentokonetta. Amin oli kokenut pahan nöyryytyksen. Kostoksi hän hirtätti kampalalaiseen sairaalaan tuodun panttivangin Dora Blochin. ("Katso: Operaatio Entebbe.")
Aminin käytös.
Amin tunnettiin omalaatuisesta ja merkillisestä käyttäytymisestä; esimerkiksi hän pakotti kaikki Ugandan valkoiset asukkaat polvistumaan edessään. Hänellä oli tapana liikkua koristeellisessa kantotuolissa, jota kantamaan pakotettiin neljä englantilaista liikemiestä. Aminin myös tiedetään ihailleen Adolf Hitleriä, ja hänellä oli jopa suunnitelmia Hitleriä esittävän patsaan pystyttämisestä Kampalaan. Ennen pitkää Aminista tulikin länsimaissa pilkan kohde, ja hän oli suosittu pilapiirrosten aihe.
Aminista on ollut liikkeellä useita kauhukertomuksia, joiden esittämille väitteille ei ole tosin saatu luotettavia historiallisia todisteita. Hänen on muiden muassa kerrottu harjoittaneen kannibalismia, säilyttäneen poliittisten vastustajiensa irtileikattuja päitä pakastimessa ja keittäneen kuoliaaksi vihollisiaan.
Amin otti valtakautensa aikana itselleen useita mahtipontisia arvonimiä. Hänen virallinen arvonimensä oli ”Hänen korkeutensa, elinikäinen presidentti, sotamarsalkka Al Hadji Tri. Idi Amin, VC, DSO, MC, Kaikkien maan eläinten ja merten kalojen herra sekä Brittiläisen imperiumin valloittaja Afrikassa yleisesti ja etenkin Ugandassa”. Muita Aminin käyttämiä titteleitä olivat muiden muassa ”toisen maailmansodan sankari” ja ”Skotlannin viimeinen kuningas”.
Amin myös myönsi itselleen lukemattomia kunniamerkkejä, kuten erittäin arvostetun Viktorian ristin.
Maanpaossa.
Vuonna 1978 Aminin diktatuuriin kyllästyneet ugandalaiset ryhtyivät kapinoimaan. Ympäri maata järjestettiin suuria mielenosoituksia, ja ugandalaiset sissit tekivät jatkuvasti tuhoisia yllätyshyökkäyksiä armeijaa vastaan.
Lokakuussa 1978 Amin julisti sodan Tansanialle. Ugandalaissotilaat valloittivat Pohjois-Tansanian ja tappoivat satoja maanviljelijöitä, mistä raivostuneet tansanialaiset nujersivat Aminin sotajoukot ja hyökkäsivät ugandalaispakolaisten tukemina Ugandaan. Aminin liittolaisen Muammar Gaddafin johtama Libya tuki Ugandaa vielä hyökkäyksen alkaessa, mutta veti tukensa sen joukkojen kärsittyä noin 400 miehen tappiot. 11. huhtikuuta 1979 tansanialaiset valloittivat pääkaupungin Kampalan, jolloin Amin perheineen päätti lähteä maanpakoon. Tansanialaiset asettivat Ugandan uudeksi valtionpäämieheksi Milton Oboten.
Amin pakeni aluksi vuonna 1979 vetäytyvien libyalaisjoukkojen lennolla Libyaan, jossa hän asui vuoteen 1980, jolloin sai turvapaikan Saudi-Arabiasta. Hän asui Novotel Hotelissä Jeddassa sillä ehdolla, että pysyisi hiljaa. Hän ei kirjoittanut elämäkertaansa ja antoi vain yhden haastattelun. Saudi-Arabian kuningassuvun mielestä Aminin käytös häpäisi islamia. Amin olisi halunnut palata kotimaahansa, mutta ei saanut Ugandan hallitukselta lupaa. Amin ei joutunut oikeuteen huolimatta valtakautensa aikana tapahtuneesta kansanmurhasta ja muista rikoksista.
Heinäkuussa 2003 Aminin terveydentila romahti, ja hän vajosi koomaan. Hän oli useita viikkoja hoidossa Saudi-Arabian parhaimpiin kuuluvassa sairaalassa Jeddassa, mutta lääkärien yrityksistä huolimatta Idi Amin menehtyi kello 8.20 aamulla paikallista aikaa elokuun 16. päivä. Hänet haudattiin muutamia tunteja kuolemansa jälkeen jeddalaiselle hautausmaalle. Hänelle järjestettiin vaatimattomat hautajaismenot.


Poissonin jakauma.
Poissonin jakauman pistetodennäköisyysfunktion kuvaajia parametrin arvoilla 1, 4 ja 10
Poissonin jakauma (tai Poisson-jakauma) on todennäköisyyslaskennassa ja tilastotieteessä diskreetti todennäköisyysjakauma, joka ilmaisee todennäköisyydet tapahtumien lukumäärälle kiinteällä aikavälillä kun tapahtumien todennäköisyys on ajassa vakio ja riippumaton edellisestä tapahtumasta. Poissonin jakauman tuottavaa stokastista prosessia kutsutaan Poisson-prosessiksi.
Jakauma on peräisin ranskalaiselta matemaattisen fysiikan tutkijalta Siméon Denis Poissonilta (1781-1840). Tutkiessaan todennäköisyyslaskennassa toistokoetta hän päätyi jakaumaansa antamalla toistojen määrän kasvaa rajatta ja kytkemällä tarkasteltavan tapauksen todennäköisyyden yksittäisessä toistossa toistojen määrään siten että määrän ja todennäköisyyden tulo pysyivät koko ajan vakiona. Jakaumaa nimitetään usein myös Poissonin suurten lukujen laiksi.
Poissonin jakauma on diskreetti ja sen arvojoukko on luonnollisten lukujen joukko. Jos satunnaismuuttuja formula_1 on "Poisson-jakautunut", merkitään
formula_2.
Parametri formula_3 on Poisson-prosessin intensiteetti. Pistetodennäköisyysfunktio on
formula_4
Kertymäfunktiota ei voi yleisessä tapauksessa esittää suljetussa muodossa. Odotusarvo ja varianssi ovat
formula_5 ja formula_6
Jos formula_7 ja formula_8 sekä formula_9 ja formula_10 ovat riippumattomia, niin formula_11.
jos formula_12 kun formula_13, niin
formula_14 jakaumaltaan.
jos formula_15 kun formula_13, niin
formula_17 jakaumaltaan.
Painotettu Poissonin jakauma on Poissonin jakauma, jonka parametri on satunnaismuuttuja. Parametrin voi tulkita esimerkiksi kuvaavan sään vaihteluita, jos Poisson-jakautunut satunnaismuuttuja kuvaa päivässä tapahtuvia liikennevahinkoja.
Oletetaan, että satunnaismuuttuja formula_18 toteuttaa ehdot formula_19 ja formula_20 ja formula_21. Satunnaismuuttujaa formula_18 kutsutaan tällöin "struktuurimuuttujaksi". Odotusarvo ja varianssi ovat
formula_5 ja formula_24


Hypergeometrinen jakauma.
Hypergeometrinen jakauma on palauttamattomassa otannassa määrätyn osajoukon esiintymisten jakauma.
Hypergeometrinen jakauma on diskreetti. Jos satunnaismuuttuja formula_1 on "hypergeometrisesti jakautunut", merkitään
formula_2
Parametri formula_3 on perusjoukon alkioiden lukumäärä, formula_4 määrätyn osajoukon alkioiden lukumäärä ja formula_5 on ottojen lukumäärä. Jakauman arvojoukko on formula_6. Pistetodennäköisyysfunktio on
formula_7
Odotusarvo ja varianssi ovat
formula_8 ja formula_9


Myanmar.
Myanmar () eli Myanmarin liiton tasavalta (aiemmin Burma) on valtio Kaakkois-Aasiassa. Se on pinta-alaltaan Kaakkois-Aasian suurin maa. Myanmarin rajanaapureita ovat Bangladesh lännessä, Intia luoteessa, Kiina koillisessa, Laos idässä ja Thaimaa kaakossa. Lounaassa maa rajoittuu Bengalinlahteen ja etelässä Andamaanienmereen. Eräät valtiot kuten Yhdysvallat, Kanada ja Yhdistynyt kuningaskunta käyttävät valtiosta edelleen nimeä Burma vastalauseena sotilashallinnon määräämälle nimenmuutokselle. Myös osa eri maiden lehdistöstä noudattaa samaa käytäntöä.
Valtion nimi.
Maan nimestä käytetään yleisesti kahta erilaista muotoa: Myanmar ja Burma. Aikaisemmin on käytetty muotoa "Birma", joka on säilynyt käytössä tunnetun kissarodun pyhän birman kissan nimessä.
Vuosina 1948–1989 käytetty nimi "Burma" () on lähtöisin maan puhekielisestä nimestä, joka lausutaan [bəmà]. Sen sijaan nimi "Myanmar" perustuu formaalimpaan nimeen [mjəma], joka on mukautettu englannin kielen mukaiseen kirjoitusasuun. Nimi 'Myanmar' on hyväksytty maan latinalaisilla kirjaimilla kirjoitetuksi nimeksi YK:n paikannimiasiantuntijaelimessä. Nimi voidaan lausua suomeksi kirjoitusasun mukaan [mjanmar], [mianmar] tai [myanmar].
Sotilashallinto antoi ohjeet valtion nimen kirjoittamisesta vuonna 1989. Maan nimi muutettiin samana vuonna ”Myanmarin liitoksi”. Nimestä säädetty laki määritti myös englanninkieliset kirjoitusasut eräille paikkakunnille kuten pääkaupungille, jonka nimeksi määrättiin Rangoonin sijaan Yangon.
Myanmarin oppositio käyttää valtiosta ulkomailla edelleen nimeä 'Burma'. Eräiden maiden, kuten Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan, hallitukset eivät ole tunnustaneet sotilashallitusta ja käyttävät poliittisista syistä edelleen nimeä 'Burma'. Tiedotusvälineistä BBC on ilmoittanut käyttävänsä nimeä Burma. Suomessa Suomen Tietotoimisto, ja sen myötä useimmat lehdet käyttävät nimeä Burma. Helsingin Sanomat, MTV3 ja Yleisradio käyttävät virallisesti nimeä Myanmar, mutta lisäävät usein nimen yhteyteen kommentin "eli entinen Burma".
Historia.
Burman alueella tiedetään olleen asutusta noin 11 000 vuotta sitten. Ensimmäinen tunnettu alueelle saapunut kansa oli monit, jotka alkoivat asuttaa sitä noin 3000 eaa. Heidän ensimmäinen kuningaskuntansa Suwarnabhumi keskittyi Thatonin satamakaupungin ympärille noin 300 eaa. 100- tai 200-luvulla eaa. kulttuuri alkoi saada vaikutteita buddhalaisuudesta. Pyut saapuivat ensimmäisellä vuosisadalla jaa. ja perustivat useita itsenäisiä kaupunkikuningaskuntia. Burmalaiset alkoivat siirtyä alueelle Tiibetistä, ja he rakensivat voimakkaan kuningaskunnan keskuksenaan vuonna 849 perustettu Baganin kaupunki, joka sijaitsi lähellä Mandalayta.
Ensimmäisen kerran valtio yhdistyi vuonna 1044 valtaan nousseen Bagan-dynastian johdolla. Kuningas Anawrahta (1044–1077) johdolla burmalaiset valloittivat vuonna 1057 Thatonin ja koko maa yhdistyi. Tuona aikana maahan vakiintui Theravada-buddhalaisuus ja burmalainen kirjoitus mon-kansalta. Bagan-dynastian valta päättyi mongolien valloitukseen ja pääkaupungin hävitykseen vuonna 1287. Shan-hallitsijat täyttivät valtatyhjiön vähäksi aikaa.
Maan yhdistyi uudelleen 1400-luvulla Taungoo-dynastian aikana suureksi monikansalliseksi valtakunnaksi. Dynastia kesti 1486–1752, mutta hajosi keskinäisiin valtataisteluihin.
1500-luvulla Burmassa alkoivat käydä kauppaa eurooppalaiset kauppalaivat. Taungoo-dynastia yhdisti maan portugalilaisten avulla 1531.
Vuonna 1613 kuningaskunta torjui portugalilaisten valloitusyritykset.
Viimeinen Konbaung-dynastia alkoi vuonna 1752 kuningas Alaungpayan noustessa valtaistuimelle. Konbaung-hallitsijat keskittyivät myös sotiin ja valloituksiin. Sotia käytiin moneja, arakaneseja ja siamilaisia vastaan. Burmalaiset ryöstivät Siamin pääkaupungin Ayutthayan vuonna 1767.
Valtakunta laajeni valtakuntaansa muun muassa Assamiin, brittiläisten hallitsemaan Intiaan. Tämä johti kolmeen tuhoisaan sotaan brittien kanssa neljän kiinalaissodan lisäksi.
Brittien Burman sodat ja siirtomaa-aika.
Brittien ensimmäinen Burman sota käytiin 1824–1826, ja se joka päättyi brittien voittoon ja valloitettujen alueiden menetykseen. Brittiläiset julistivat toisen Burman sodan 1852, jolloin he valloittivat Pegun provinssin ja Rangoonin. Vallankumouksen myötä Myanmarissa valta vaihtui Mindon Minille, joka koetti vahvistaa maan taloutta ja siirsi pääkaupungin Mandalayhin. Brittiläiset syyttivät Mindonin poikaa ja seuraajaa Thibaw Miniä tyranniudesta ja liittoutumisesta ranskalaisten kanssa, ja julistivat kolmannen Burman sodan 1885, jonka myötä he valloittivat loputkin maasta. Burman kuningaskunnasta tuli Brittiläisen imperiumin siirtomaa vuonna 1886.
Brittien alaisuudessa maa kävi läpi valtavan muutoksen. Burmaan luotiin vahva keskushallinto ja talous muuttui omavaraisviljelystä palvelemaan laajamittaista vientiä. Maa irrotettiin Intiasta vuonna 1937 omaksi kruununsiirtomaakseen. Vuoteen 1939 mennessä Burmasta tuli maailman suurin riisinviejä.
Toisen maailmansodan aikana japanilaiset miehittivät Burman 1942. Burmalaiset nationalistit kenraali Aung Sanin johdolla liittoutuivat japanilaisten kanssa ajaakseen britit maasta (Burman taistelu). Burman itsenäisyysarmeija vaihtoi kuitenkin puolia 1945, muuttui Antifasistiseksi kansanvapausarmeijaksi ja liittyi britteihin ja yhdysvaltalaisiin karkottaakseen japanilaiset. Sodan jälkeen burmalaiset vaativat täydellistä itsenäisyyttä, mihin brittihallitus suostui. Maahan laadittiin perustuslaki ja se sai itsenäisyyden 1948.
Maa itsenäistyi 1948 nimellä "Burman liitto", mutta kansallismieliset kilpailijat murhasivat kansallissankariksi nousseen Aung Sanin kuten suuren osan hänen hallitustaankin jo ennen itsenäistymistä. Japanilaisten aikana hallinnut Ba Maw pyysi entistä ulkoministeriä U Nuta maan johtoon.
Itsenäinen Burma.
Vuosina 1948–1962 maa oli sisäisten valtataistelujen halvaannuttama poliittisten ja etnisten ryhmien konfliktien vuoksi. Vuonna 1958 pääministeri U Nu kutsui sotilaat hallitsemaan tilapäisesti tilanteen rauhoittamiseksi. Sotilaat luopuivat vallasta 18 kuukauden kuluttua. Kuitenkin vuonna 1962 kenraali Ne Win johti sotilasvallankaappausta, jolla valtaan nousi ulkomaalaisvihamielinen sotilasjuntta, joka julisti maan sosialistiseksi. Maan nimeksi muutettiin Burman liiton sosialistinen tasavalta vuonna 1974, jolloin uusi perustuslaki siirsi vallan armeijalta Ne Winin johtamalle kansankokoukselle.
Protesteja 1988–.
1980-luvun kuluessa entisen vauraan maan talous romahti. Maan pitkäaikaisen hallitsijan Ne Winin ero heinäkuussa 1988 sai sadattuhannet demokratiaa ja sotilashallituksen välitöntä eroa vaativat ihmiset mielenosoituksiin. Mielenosoitukset alkoivat yliopistoista. Ns. 8-8-88-kansannousu alkoi 8. elokuuta 1988. Hallitus tukahdutti mielenosoitukset väkivaltaisesti ja armeija surmasi tuolloin yli 1000 mielenosoittajaa. Joukkomurhan jälkeen kenraali Aung Sanin tytär Aung San Suu Kyi nousi mielenosoittajien ja opposition johtoon.
Armeijan kenraali Saw Maung syrjäytti siihen asti hallinneen sosialistipuolueen BSPP:n ja muodosti juntan, joka kutsui itseään "Valtion lain ja järjestyksen palauttamisneuvostoksi" (State Law and Order Restoration Council, SLORC), joka tukahdutti mielenosoitukset. Näissä toimissa sai surmansa arviolta 3 000 ja 10 000 opiskelijaa joutui pakenemaan maaseudulle.
Vuonna 1989 sotilashallinto muutti maan nimen Burmasta Myanmariksi ja pääkaupunki Rangoonista tuli Yangon. Kansainvälinen yhteisö on laajalti tuominnut Myanmarin sotilashallinnon ja sen ihmisoikeusloukkaukset, kuten opiskelijamielenosoitusten verinen hajottaminen ja etnisten vähemmistöjen shanien ja karenien pakkomuutot.
Juntta hallitsi sotatilalain avulla toukokuuhun 1990 asti, jolloin parlamenttivaalit järjestettiin. Suu Kyin johtama Kansallinen demokratialiike (NLD) sai voiton ja 392 485 paikasta, vaikka hän oli kotiarestissa. Sotilasjuntta kieltäytyi hyväksymästä tulosta ja hajotti puolueet ja vangitsi aktivisteja. Aung San Suu Kyi sai 1991 Nobelin rauhanpalkinnon omistautumisestaan rauhanomaisella muutokselle. Hänet vapautettiin kotiarestista vasta 1995.
Vuonna 1992 jo Ne Winin aikana BSPP:n keskuskomitean jäsenenä ja varapuolustusministerinä toiminut Than Shwe korvasi Saw Maungin juntan johdossa ja pääministerinä.
Vuonna 2000 hallitus aloitti neuvottelut Aung San Suu Kyin johtaman opposition kanssa, mikä johti poliittisten vankien vapautukseen. Suu sai lähteä kotoaan toukokuussa 2002, jonka jälkeen hän matkusti ympäri maata, kunnes hänet määrättiin uudelleen arestiin vuoden kuluttua.
Mielenosoituksia ja sotilasjuntan loppu.
Suurimmat mielenilmaukset sitten vuoden 1988 alkoivat elokuussa 2007. Niihin osallistui yli satatuhatta henkeä.
Uusi perustuslaki hyväksyttiin toukokuussa 2008. Äänestystä jouduttiin lykkäämään parilla viikolla, koska trooppinen sykloni Nargis iski Myanmarin eteläosiin.
Marraskuun 2010 parlamenttivaaleissa sotilasjuntan tukema USDP-puolue sai jopa 80 % parlamenttipaikoista. Parlamentti valitsi USDP-puolueen johtajan Thein Seinin presidentiksi, ja hän vannoi virkavalansa 30. maaliskuuta 2011. Samalla maata hallinnut sotilasjuntta lakkautettiin.
Maantiede.
Myanmarin keskiosa Iravadi-joen ympärillä on alankoa. Joki muodostaa suuren, niemimäisenä mantereesta erkanevan suistoalueen, jonka itäpuolelle työntyy Martabaninlahti. Maan länsiosassa sijaitsee kapea Arakanvuorten rannikkovuoristo ja sen pohjoispuolisena jatkeena Chinvuoret, itäosassa Shanin ylänkö ja aivan pohjoisimmassa osassa alkavat Tiibetin ylängöt, jossa sijaitsee myös Myanmarin korkein vuori Hkakabo Razi (5 881 m). Toinen merkittävä joki Salween virtaa Shanin ylängön halki ja Laosin vastaisella rajalla puolestaan kulkee Mekong. Martabaninlahdesta Myanmar jatkuu etelään pitkänä ja kapeana kaistaleena pitkin Malakan niemimaata aina kymmenenteen leveyspiiriin saakka. Myanmarilla on rantaviivaa noin 1 900 kilometriä.
Maan keskiosassa on kuivempaa pensaskasvillisuutta ja ylänköseuduilla subtrooppista ja lauhkeaa sademetsää. Jokien suistoalueilla on soita ja mangrovemetsää. Vuonna 1989 noin puolet Myanmarin pinta-alasta oli metsän peitossa, mutta metsää hakattiin nopeammin kuin se ehti uudistua luonnollisesti.
Väestö on keskittynyt kolmen suuren jokilaakson alueelle sekä erityisesti iravadin suistoon, jossa sijaitsee myös maan suurin kaupunki, yli viiden miljoonan asukkaan Yangon. Iravadin varrella maan kuivahkossa keskiosassa on toiseksi suurin kaupunki Mandalay (1,4 milj, vuonna 2010). Maan hallinnollinen pääkaupunki on Naypyidaw, joka on vasta hiljattain rakennettu maan sisäosiin 320 kilometrin päähän Yangonista.
Ilmasto.
Myanmarissa vallitsee trooppinen monsuuni-ilmasto. Etenkin kesäisin rannikkoseuduilla saadaan hyvin runsaasti sateita. Talvet joulukuusta huhtikuuhun ovat kuivempia, samoin maan sisäosat. Kasvillisuus on rannikkoseuduilla ja eteläosissa sademetsää vaihtuen pohjoisempana monsuunimetsäksi. Trooppiset hirmumyrskyt kulkevat säännöllisesti Myanmarin yli, ja aiheuttavat pahoja tuloja alavilla rannikkoalueilla. Toukokuussa 2008 trooppinen sykloni Nargis surmasi tuhansia. Sitä ennen alueella ovat riehuneet mm. ‎trooppinen sykloni Akash vuonna 2007 ja trooppinen sykloni Mala vuonna 2006. Bangladeshin sykloni 1991 ulotti tuhojaan myös Myanmarin puolelle. Ennen Nargista Myanmarin tuhoisin hirmumyrsky sattui vuonna 1926, jolloin se surmasi YK:n tilastojen mukaan 2 700 henkeä.
Politiikka.
Myanmar siirtyi alkuvuodesta 2011 siviilihallintoon lähes viidenkymmenen vuoden sotilasvallan jälkeen. Länsimaat ja oppositio pitivät vaaleja epärehellisenä ja vallansiirtoa näennäisenä. Noin 20 sotilasjohtajaa luopui asemastaan juuri ennen parlamenttivaaleja voidakseen asettua siviiliehdokkaiksi, ja näitä entisiä sotilasjohtajia valittiin sitten kaikkiin merkittäviin virkoihin kuten parlamentin puhemieheksi, presidentiksi, varapresidentiksi ja ministereiksi.
Marraskuun 2010 parlamenttivaaleissa sotilasjuntan tukema USDP-puolue sai jopa 80 % parlamenttipaikoista. Parlamentti valitsi USDP-puolueen johtajan Thein Seinin presidentiksi, ja hän vannoi virkavalansa 30. maaliskuuta 2011. Samalla maata hallinnut sotilasjuntta lakkautettiin.
Maassa on ankara sensuuri, joka tarkistaa kaiken runoista elokuviin. Paitsi kritiikki vallanpitäjiä kohtaan, sensuroidaan myös suurin osa huonoista uutisista, kuten luonnonkatastrofit ja joskus jopa maan jalkapallojoukkueen häviöt.
Hallinnollinen jako.
Myanmar on jaettu seitsemään osavaltioon ja seitsemään hallinnolliseen alueeseen. Osavaltioilla on lähes autonominen asema, ja useimmat niistä ovat jonkin etnisen vähemmistöryhmän kotiseutuja.
Talous.
Itsenäistyessään vuonna 1948 Burma oli sodan köyhdyttämä. 1950-luvun lopulla talous alkoi jo näyttää toipumisen merkkejä, kunnes sotilasjuntta kaappasi vallan 1962 ja siirtyi sosialismiin kansallistaen kaupan ja teollisuuden. Talous ei kasvanut, kun hallitus panosti liikaa teollisuuteen maatalouden kustannuksella. Lisäksi ulkomaanavusta kieltäytyminen, sotilasvaltaisen hallituksen kyvyttömyys talouden uudistamiseen, jatkuvat sisäiset levottomuudet ja ulkomaisten sijoitusten vähyys johtivat maan vähittäiseen ajautumiseen köyhyyteen. 1980-luvun lopun talouskriisin jälkeen tehdyt uudistukset ovat jonkin verran vapauttaneet taloutta. Myanmar on yksi maailman korruptoituneimmista valtioista ja harmaan talouden arvellaan olevan jopa valtiontaloutta suurempi. Virallisia lukuja maan taloudesta on harvoin saatavilla ja silloinkin niitä pidetään epäluotettavina.
Maatalouden parissa työskentelee kaksi kolmasosaa Myanmarin työväestöstä. Viljelyskasveista tärkein on riisi, jota viljellään etenkin Irrawaddyn suistoalueella ja jota riittää myös vientiin. Vuoden 2011 vientimäärä on arvioitu 500 000 tonniksi.
Muista maataloustuotteista voidaan mainita sokeriruoko, seesami, maapähkinä ja pavut. Myanmar kuuluu niin sanottuun kultaiseen kolmioon, jonka alueella viljellään runsaasti oopiumiunikkoa. Vuonna 2009 se oli maailman toiseksi suurin oopiumin tuottaja ja tuotti 5% maailman oopiumista. Myanmar on myös merkittävä amfetamiinin sukuisten aineiden tuottaja.
Kalastus on maatalouden ohella merkittävä elinkeino. Teollisuutta maassa on suhteellisen vähän ja yksityissektori on pieni. Myanmar on maailman suurin tiikin tuottaja. Irrawaddyn laaksossa on jonkin verran maaöljy- ja maakaasuesiintymiä. Myanmarilla on merkittävät 540 miljardin kuutiometrin maakaasuvarat. Kaasun vienti on tärkein talouskasvun lähde. Kaivannaisista tina, antimoni, sinkki, kupari, kivihiili, volframi ja lyijy ovat merkittävimmät. Mogokin kaupungin seutu on yksi merkittävimmistä rubiinien, safiirien ja spinellien tuottajista. Myanmarin luonto ja historialliset nähtävyydet, kuten lukuisat buddhalaistemppelit, houkuttelevat maahan vuosittain noin 650 000 turistia.
Myanmarin tärkein talouskumppani on Kiina, joka tukee sotilasjunttaa esimerkiksi varustamalla armeijaa. Intia ja Venäjä ovat myös tärkeitä liittolaisia, ja Myanmarilla on taloussuhteita myös lähinaapureihinsa. Yhdysvallat sitä vastoin on jäädyttänyt taloussuhteensa Myanmariin lähes tyystin. Euroopan unionikin soveltaa talouspakotteita, mutta lievemmin. Tärkeimpiä länsimaisia maassa toimivia tahoja ovat öljy-yhtiöt: ranskalainen Total ja yhdysvaltalainen Chevron.
Liikenne.
Myanmarissa on kaikkiaan 76 lentokenttää, joista 12:lla on yli kolmekilometrinen kiitotie. Rautateitä on lähes neljätuhatta kilometriä. Satamakaupungit ovat Moulmein, Yangon ja Sittwe. Ulkomaisten matkailijoiden on käytännössä lähes pakko saapua lentäen, sillä maarajan ylittäjät eivät saa viisumia muualta kuin Kiinan suunnasta saapuessaan, eikä myöskään mereltä tai joelta saapuminen käy.
Maan sisällä jokiliikenne on edelleen vilkasta. Bussit ovat yksityisiä ja usein halvempia kuin junamatkat. Maantieliikenne on kulkenut tien oikeata puolta vuodesta 1970 alkaen. Sitä vanhempia autoja samoin kuin käytettyjä japanilaisia autoja on paljon liikenteessä, ja niissä kuljettaja istuu oikealla puolella.
Väestö.
Nuori munkki Bagaya Kyaungin luostarin edessä.
Myanmarin viimeisin virallinen väestönlaskenta tehtiin 31. maaliskuuta 1983, jolloin väkiluvuksi saatiin 35 306 189. arvion (2007) mukaan väestö olisi kasvanut 48,8 miljoonaan, kun taas CIA:n arvio vuonna 2011 oli 54 miljoonaa. Vuonna 2011 eliniänodote oli miehillä 62 ja naisilla 67 vuotta. Yli 15-vuotiaista miehistä 94 prosenttia ja naisista 86 prosenttia oli lukutaitoisia vuonna 2006. 34 prosenttia väestöstä asuu kaupungeissa vuonna 2010.
Väestö on etnisesti hyvin monimuotoista. Suurin ryhmä ovat burmalaiset, jotka puhuvat burman kieltä ja joita on 68 prosenttia väestöstä. Shaneja on 9 prosenttia, ja he puhuvat laosin ja thain kielien sukuisia shain murteita. Karenit muodostavat 7 prosenttia väestöstä ja puhuvat etäisesti burmalle sukua olevaa kieltä. Muita etnisiä ryhmiä ovat rakhinet (4 %), kiinalaiset (3 %), monit (2 %), intialaiset (2 %), padaungit ja mokenit. Burman kieltä puhuu noin 25 miljoonaa ihmistä ja sitä kirjoitetaan omalla aakkostollaan.
Jo maan perustamisesta lähtien sen pääuskonto on ollut theravadabuddhalaisuus, johon kuuluu 89 prosenttia väestöstä. Muut uskonnot ovat kristinusko (baptisteja 3 % ja katolisia 1 %), islam (4 %) ja luonnonuskonnot (1 %).
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 0,7 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 240 000 henkeä. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 76 000 henkeä, mutta sitä sai vain joka seitsemäs heistä, noin 11 000 henkeä.
Kulttuuri.
Myanmarin kieli- ja etniset ryhmät vuonna 1972.
Burmalainen kulttuuri on sekoitus Kiinan, Intian ja Thaimaan vuosisataisia vaikutteita, mikä heijastuu niin kieleen, ruokaan kuin musiikkiin. Taide ja kirjallisuus on perinteisesti hakenut vaikutteensa theravadabuddhalaisuudesta, mutta viime vuosikymmeninä etenkin kaupunkiseuduilla kulttuuri on länsimaalaistunut voimakkaasti. Useat myanmarilaisnaiset ja -miehet pitävät yllään "longyi"-nimistä lannevaatetta.
Arkkitehtuurissa näkyvät sekä buddhalaiset että siirtomaakauden vaikutteet. Temppeli on keskeinen rakennus niin maalaiskylissä kuin kaupungeissakin, se toimii myös uskonnollisena kouluna, tiedonjaon ja urheilutapahtumien keskipisteenä ja sen ympärillä on yleensä pieniä myyntikojuja.
Riisi on ruokavalion perusta muualla paitsi vuoristoalueilla. Päivän pääateriat ovat aamiainen ja ennen pimeäntuloa syötävä illallinen. Ruokaa syödään yleensä sormin. Tee on yleinen juoma. Alkoholia käytetään maallisissa juhlissa.
Burmalainen uusi vuosi, "Maha Thingyan": Huhtikuun 16. päivän tienoilla kolmen-neljän päivän juhla, jota pidetään vuoden suurimpana juhlana. Maha Thingyan ajoittuu monsuunisateita edeltävälle ajalle. Maha Thingyania juhlitaan rukoilemalla, paastoamalla ja hauskanpidolla. Juhlintaan kuuluu rakennusten ja temppeleiden pesu, samoin kuin veden heittäminen muiden ihmisten päälle. Veden uskotaan puhdistavan sielut ennen alkavaa vuotta.
Urheilu.
Myanmarin jalkapallojoukkue oli FIFAn rankingissa jaetulla 161. sijalla huhtikuussa 2011. Sen ehkä paras saavutus on toinen sija Aasian-mestaruuskilpailuista 1968. Noin 1,1 miljoonaa myanmarilaista harrastaa jalkapalloa.
Myanmar on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1948 lähtien, mutta se ei ole saanut mitaleita. Sillä on ollut eniten olympiakilpailijoita nyrkkeilyssä, jossa Myanmaria on edustanut 17 urheilijaa.
Myanmar on ollut Aasian krikettiliiton jäsen vuodesta 2005 lähtien. Maassa toimii kahdeksan seuraa ja pelaajien määrä on tuplaantunut muutaman viimeisen vuoden aikana. Myanmar oli vuosien 2009–2010 Aasian rankingissa seitsemännellätoista sijalla.


Kvantittuminen.
Kvantittuminen merkitsee ilmiötä, jossa fysikaalinen suure, kuten energia tai spin, voi saada vain diskreettejä arvoja jatkuvan jakauman sijaan, tai se ilmenee vain tietyn suuruisina paketteina, kvantteina.
Pohjan teorialle kvantittumisesta loi saksalainen fyysikko Max Planck, joka tutki 1900-luvun alussa mustan kappaleen säteilyä. Mustalla kappaleella tarkoitetaan kohdetta, joka absorboi kaiken siihen osuvan säteilyn ilman heijastuksia, niin kuin musta pinta absorboi kaiken siihen osuvan valon. Kun kappale lämmitetään kuumaksi, se säteilee eri aallonpituuksilla tietyllä jakaumalla, jonka laskemiseen tunnettiin kaksi kaavaa. Ongelmana oli, että Wilhelm Wienin vuonna 1894 keksimä "Wienin siirtymälakina" tunnettu kaava toimi tarkasti korkeissa lämpötiloissa, jolloin kappaleen säteily oli suurienergistä ja lyhytaaltoista, kun taas "Rayleigh-Jeansin lakina" tunnettu klassisesta mekaniikasta johdettu kaava toimi hyvin matalissa lämpötiloissa ja suurilla aallonpituuksilla. Max Planck sai yhdistettyä nämä kaavat matemaattisesti ja kertoi tuloksestaan lokakuussa 1900 Berliinissä pitämässään esitelmässä.
Planckin kaava perustui yksinomaan kokeellisiin tuloksiin, ja teoreettisen selityksen esittäminen havaitulle aallonpituusjakaumalle osoittautui suureksi ongelmaksi. Seuraavassa Saksan fyysikkoseuran kokouksessa saman vuoden joulukuussa Planck ilmoitti päätyneensä johtopäätökseen, että jostakin tuntemattomasta syystä kappaleen seinien värähtelijät eli atomit luovuttavat ja vastaanottavat energiaa vain tietynkokoisina paketteina, "kvantteina", joiden energia on "nhv" (jossa "v" on taajuus ja n = 1, 2, 3...). Vakiolle "h" joka nimettiin "Planckin vakioksi", on mitattu arvo h=6,626069×10-34 J·s. Planck sai energiakvantin keksimisestä Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1918.
Vuonna 1905 Albert Einstein tutki Heinrich Hertzin vuonna 1887 keksimää valosähköistä ilmiötä, jossa metallista irtoaa elektroneja, kun sitä valaistaan tietyn aallonpituuden alittavalla valolla. Einstein keksi että tuleva valo absorboituu kvantteina, ja vain tietyn energian ylittävä valopaketti, "fotoni", pystyy irrottamaan elektronin metallista. Tämä oli mielenkiintoinen ajatus, koska Thomas Young oli osoittanut jo 1803, että valon taipuminen hilassa todistaa sen olevan aaltoliikettä. Valon täytyy siis olla yhtä aikaa aaltoliikettä ja hiukkasia. (Katso: aalto-hiukkas-dualismi)
Kokeet vahvistivat ilmiön, ja Einstein sai valosähköisen ilmiön selvittämisestä Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1921, kolme vuotta Planckin jälkeen.


Mika Gissler.
Mika Veikko Juhani Gissler (s. 10.6.1966 Kotka) on THL:n tutkimusprofessori ja Pohjoismaisessa kansanterveystieteen korkeakoulun (NHV) professori. Oulun yliopiston tilastotieteellisen epidemiologian dosentti Gissler on koulutukseltaan valtiotieteen maisteri (tilastotiede, Helsingin yliopisto) ja filosofian tohtori (Tampereen yliopisto, epidemiologia, 1999). Gissler on Liberaalien entinen varapuheenjohtaja.
Gissler on tehnyt pääosan työurastaan Stakesissa (nykyään Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL). Hän on myös toiminut kansainvälisissä tilastoihin ja rekisteritutkimukseen liittyvissä tehtävissä mm. EU:ssa ja WHO:ssa. Gissler on työskennellyt monissa kansallisissa ja kansainvälisissä asiantuntijaryhmissä ja julkaissut sadoissa tieteellisissä ja muissa julkaisuissa.
Poliittinen toiminta.
Mika Gissler valittiin Liberaalisen Nuorisoliiton varapuheenjohtajaksi vuonna 1993. Hän on ollut Liberaalien varapuheenjohtaja ainakin 2000-2001 sekä puoluehallituksen jäsen monen vuoden ajan, Liberaalien Helsingin piirin puheenjohtaja ainakin 2002-2003 (ainakin vuoden 2008 alusta hallituksen rivijäsen). Vuoden 2009-2010 puoluehallituksessa Gissler on varajäsen.


Seppo Kanerva.
Seppo Kanerva (s. 5. tammikuuta 1941 Tornio) on suomalainen poliitikko. Hän nousi eduskuntaan varasijalta kokoomuksen edustajana vuonna 1996 Kirsi Pihan tultua valituksi Euroopan parlamenttiin. Joulukuussa 2002 hän loikkasi keskustan eduskuntaryhmään, mutta ehti olla ryhmässä vain kuukauden, kunnes loikkasi Liberaaleihin. Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa hän putosi eduskunnasta.
Kanerva oli Liberaalien ehdokas vuoden 2003 eduskuntavaaleissa ja 2004 europarlamenttivaaleissa. Keskustan ehdokkaana hän on ollut kunnallisvaaleissa 2004 ja eduskuntavaaleissa 2007. Vuoden 2008 kunnallisvaaleissa hänet valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon Perussuomalaisten ehdokkaana. Hän on ollut kaupunginvaltuutettuna myös vuosina 1993–2000. Eduskuntavaaleissa 2011 hän oli jälleen Perussuomalaisten ehdokkaana, samoin 2012 kunnallisvaaleissa.
Seppo Kanerva on puolustusvoimista eläkkeellä oleva kommodori evp. ja toimii vapaaehtoisissa maanpuolustusjärjestöissä.


Jaakko Kari.
Jaakko K. Kari (3. maaliskuuta 1947 Turku – 22. kesäkuuta 1993 Espoo) oli Veronmaksajain Keskusliiton toimitusjohtaja vuosina 1983–1993. Tätä ennen hän työskenteli muun muassa Kenkäkauppiaiden liiton toimitusjohtajana 1974–1976 ja Liberaalisen Kansanpuolueen ministereiden erityisavustajana, kauppa- ja teollisuusministeri Arne Bernerin poliittisena sihteerinä 1976–1977 ja opetusministeri Jaakko Itälän poliittisena sihteerinä 1978–1979. Kari oli opiskeluaikanaan aktiivisesti mukana ylioppilaspolitiikassa ja toimi Liberaalisen Nuorisoliiton pääsihteerinä vuosina 1968–1970. Hän oli koulutukseltaan valtiotieteen maisteri.


Aaltohiukkasdualismi.
Aaltohiukkasdualismi on kvanttimekaniikan käsite, jolla tarkoitetaan sitä, että sähkömagneettisella säteilyllä ja aineella on sekä aalto­liikkeen että hiukkasten ominaisuuksia. Klassisessa fysiikassa aaltoliikemallilla voidaan selittää interferenssi esimerkiksi diffraktion yhteydessä ja polarisaatio. Klassisen fysiikan hiukkaskuvassa taas selittyvät valosähköinen ilmiö, mustan kappaleen säteily ja Comptonin sironta.
Aalto-hiukkasdualismi vaikutti voimakkaasti kvanttimekaniikan syntyyn. Ennen kvanttimekaniikan keksimistä valon luonne aiheutti erimielisyyttä, sillä sen ominaisuuksia ei osattu täysin selittää klassisen fysiikan avulla. Koostuiko valo aalloista vai hiukkasista? Isaac Newton päätyi hiukkaskäsitykseen, vaikka olikin häkeltynyt muun muassa valon kahden pinnan osittaisheijastumista koskevista ongelmista. Hän tiesi, että yhteen lasipintaan osuvasta valosta tietty määrä kulkee lasin läpi ja pienempi osa heijastuu siitä. Jos tämän pinnan taakse asetetaan toinen, heijastuminen muuttuu hämmästyttävästi: tietyillä lasin paksuuksilla valoa ei heijastu lainkaan, toisilla taas huomattavasti enemmän kuin yhden pinnan tapauksessa. Tämä oli mysteeri tuon ajan fyysikoille: miten jälkimmäinen pinta voi vaikuttaa ensimmäisestä pinnasta jo heijastuneeseen valoon eli miten valo tietää kuinka monta pintaa sillä on edessään? Newton päätteli, että valolla on joko "taipumus heijastua" tai "taipumus olla heijastumatta", ja tuo taipumus riippuu lasin paksuudesta. Tätä pidemmälle ei hänen ollut mahdollista päästä.
Myöhemmin ilmiö selitettiin valon aalto-ominaisuuksien avulla: kyse on interferenssistä. Jos ensimmäisestä ja toisesta pinnasta heijastuneet valoaallot ovat eri vaiheissa, ne sammuttavat toisensa (valoa ei heijastu lainkaan), samassa vaiheessa olevat puolestaan vahvistavat (valoa heijastuu paljon). Sen jälkeen kun Thomas Young oli vuonna 1803 keksinyt Youngin kaksois­rako­kokeen, jossa valo taipui hilassa, kysymystä pidettiin jo ratkaistuna: valo oli aalto­liikettä. Myöhemmin James Clerk Maxwellin sähkömagnetismin teoria täsmensi, että valo­aallot ovat sähkö­magneettisia aaltoja, jotka muodostuvat tietyllä taajuudella värähtelevistä sähkö- ja magneetti­kentistä.
1900-luvun vaihteessa ilmeni kuitenkin seikkoja, jotka viittasivat siihen, että valolla on myös hiukkasmaisia ominaisuuksia. Albert Einstein onnistui vuonna 1905 selittämään valosähköisen ilmiön, jossa metallista irtoaa elektroneja kun sitä valaistaan tietyn aallonpituuden alittavalla valolla. Einstein keksi, että tuleva valo absorboituu kvantteina, ja vain tietyn energian ylittävä valopaketti, fotoni, pystyy irrottamaan elektronin metallista. Fotonin energia formula_1 voidaan ilmaista taajuuden formula_2 suhteen yhtälöllä
missä formula_4 on Planckin vakio.
Ajatus oli käänteentekevä, sillä valoa oli jo kauan pidetty aalto­liikkeenä. Valon täytyy siis olla yhtä aikaa aaltoliikettä ja hiukkasia. Väite herätti tiukkaa vastarintaa ja useat fyysikot, mm. Robert Millikan ja Niels Bohr näkivät sen vieraana ja outona.
Einstein sai valosähköisen ilmiön selvittämisestä Nobelin palkinnon vuonna 1921. Nobel-komitea näki kuitenkin parhaaksi sanoa itsensä irti valon hiukkasluonteesta ja myönsi palkinnon vain matemaattisen teorian pohjalta, jossa hiukkasluonne nähtiin vain keinona kuvata havaittuja ilmiöitä.
Vuonna 1923 Louis de Broglie ehdotti, että aalto-hiukkas­dualismi ei koske vain valoa, vaan että myös aine­hiukkasilla kuten elektroneilla on aaltoluonne. De Broglien teorian mukaan sama kaava
jonka Einstein oli esittänyt säteilykvanteille ja jonka mukaan niiden aallonpituus on Planckin vakio jaettuna hiukkasen liikemäärällä, pätee myös ainehiukkasille. De Broglien teoria perustui enemmänkin symmetrian kaipuuseen kuin mihinkään empiiriseen havaintoaineistoon, mutta oletus osoittautui oikeaksi. Elektronien aaltoluonne voidaan saada näkyviin esimerkiksi tarkastelemalla elektronisuihkun sirontaa kiteisen aineen pinnasta. Sen tärkeä sovellus on elektronimikroskooppi.


Pähkinäsaaren rauha.
Perinteinen tulkinta Pähkinäsaaren rauhan säätämästä rajasta.
Pähkinäsaaren rauha oli Ruotsin alaikäistä kuningasta ohjanneen holhoojahallituksen ja Novgorodin tasavallan välillä 12. elokuuta 1323 solmittu rauhansopimus. Rauhansopimus päätti pitkähkön sotajakson näiden kahden valtion välillä. Se on vanhin tunnettu Ruotsille itärajan määrittelevä rauhansopimus. Varsinaista alkuperäistä rauhansopimusta ei ole säilynyt nykyaikoihin. Tallella on ainoastaan erikielisiä myöhäisiä versioita, jotka eroavat jossain määrin toisistaan. On myös mahdollista, että rauhansopimus oli alun perin suullinen. Tämä selittäisi, miksi myöhemmät kirjoitetut sopimuksen versiot poikkeavat toisistaan.
Sopimus sai nimensä solmimispaikastaan, Pähkinälinnan (,) linnoituksesta, joka sijaitsee Laatokan Pähkinäsaarella Nevajoen niskassa.
Karjalan jako.
Rauhansopimuksen perusteella Novgorod luovutti tai jätti Ruotsille Äyräpään, Jääsken ja Savilahden, joista ruotsalaisessa hallinnossa muodostettiin pitäjiä. Merkittävämmät Itä-Kannaksen ja Laatokan Karjalan asutusalueet jäivät Novgorodille.
Pähkinäsaaren rauhassa sovitun rajan linjasta on useita erilaisia tulkintoja. Kiistaton on vain rajalinjan eteläisin osa, joka ulottui Viipurin itä- ja pohjoispuolelta Saimaan etelärannalle. Useimmin toistetun tulkinnan mukaan raja jatkui sieltä nykyisen Savon ja Keski-Suomen halki päättyen lopulta Pohjanlahteen Pattijoella Raahen pohjoispuolella. Valtaosa raja-alueesta oli 1320-luvulla erämaata, joten rajalinjaa ei juurikaan merkitty, eikä rajasopimuksessa mainittuja maastomerkkejä voida tunnistaa varmuudella. Raja jäi siis suurelta osin epämääräiseksi. 1300-luvulla rajalla ei vielä ollut sitä merkitystä, minkä se sai puolitoista vuosisataa myöhemmin asutuksen tiivistymisen ja territoriaalivaltioiden synnyn myötä. Rauha Ruotsin ja Novgorodin välillä rikkoutui jo 1348, kun kuningas Maunu Eerikinpoika hyökkäsi Novgorodia vastaan.
Vuonna 1475 ruotsalaiset alkoivat rakentaa Olavinlinnaa (nyk. Savonlinnassa) alueelle, jota Novgorodin seuraajavaltio Moskovan suuriruhtinaskunta piti oman rajatulkintansa mukaan itselleen kuuluvana. Tästä koitui runsaasti vaikeuksia.
Vuonna 1595 Venäjä myöntyi Täyssinän rauhassa uuteen rajasopimukseen, joka vahvisti Savon ja Pohjois-Suomen kuulumisen Ruotsille.
Vaihtoehtoiset teoriat rajasta.
Pähkinäsaaren rauhan rajalinjaus Raahen pohjoispuolelle Pattijoelle on saanut rinnalleen vaihtoehtoisia näkemyksiä. Kustaa Vilkuna esitti, että Pähkinäsaaren raja olisi kulkenut pitkin Pyhäjokea jättäen kuitenkin jokiuoman Novgorodin reitiksi Pohjanlahdelle. Rajasopimuksen "Petajoki" tarkoittaisi Pyhäjoen Yppärissä Petäjäisojaa, jolloin raja päättyisi Rajaniemeen jättäen Pyhäjokisuun novgorodilaisten hallintaan. Kyösti Julku yhtyi myöhemmin tähän käsitykseen.
Sittemmin suomalainen Jarl Gallén ja tanskalainen John Lind esittivät, että sopimukseen sisältyi kaksi rajalinjaa, joista itäisempi kulkisikin Vienanmerelle Kantalahden seudulle. Tämän näkemyksen mukaan vaihtoehtoisten rajalinjojen välinen alue olisi jäänyt valtakuntien yhteisomistukseen molempien hallitsijoiden verotusalueeksi. Novgorodin ja Norjan välillä oli sopimus samanlaisesta yhteisverotusalueesta Finnmarkissa. Gallénin-Lindin teoriaan kohdistettu kiivasta kritiikkiä, mutta se on myös saanut kannatusta tutkijoiden keskuudessa.
Suomalaisista nykytutkijoista Jukka Korpela on katsonut, että ajatus selkeästi määritellystä rajalinjasta on 1300-luvun oloissa anakronismi Karjalankannasta ja Etelä-Savoa lukuun ottamatta. Näilläkään alueilla raja ei ollut sellainen kulttuurinen, etninen, kielellinen ja taloudellinen rautaesirippu kuin joskus on ajateltu. Rajaa ei juurikaan vartioitu eikä se estänyt vuorovaikutusta, liikennettä, kaupankäyntiä tai kulttuurivaihtoa. Tavallisten 1300-luvun ihmisten näkökulmasta rajaa ei Korpelan mukaan ollut edes olemassa. Rajasopimuksella oli merkitystä vain etäisille valtakeskuksille, jotka riitelivät verotusalueista.
Käkisalmen kapina 1337.
Pähkinäsaaren rauhan jälkeen Ruotsin kuningaskunnan ja Novgorodinmaan kesken tapahtui joitain aseellisia yhteenottoja. Novgorodinmaa antoi Käkisalmen läänin läänitykseksi liettualaiselle ruhtinaalla, jonka ankarasta verotuksesta seurasi karjalaisten Käkisalmen kapina. Ruotsin kuningaskunta lähetti Viipurista avuksi sotajoukon, joille Käkisalmen linnan päällikkö, Vallittu, luovutti. Novgorodinmaa kuitenkin valloitti linnan takaisin vakiinnuttaen valtansa uudelleen. Epäonnistuneen kapinan seurauksena karjalaisia pakeni Käkisalmen linnaläänistä Ruotsin kuningaskunnan puolella Viipurin linnalääniin, Pohjois-Karjalan erämaihin ja Vienanmerelle saakka. Pähkinäsaaren rauhan palauttanut aselepo solmittiin 1339, mikä tarkoitti Pähkinäsaaren rauhan rajan jäämistä ennalleen.
Ruotsin puolelta hyökättiin 1396 Käkisalmen lääniin, mistä on tuohikirje dokumenttina. 1411 ruotsalaiset tuhosivat Tiurin linnan, venäjäksi Tiverskin, linnan, Räisälässä. Linna sijaitsi vanhan Vuoksen saarella. Mainintoja linnoista on venäläisissä asiakirjoissa vuosilta 1390 ja 1404.
1478 Moskovan suuriruhtinaskunta valloittaa Novgorodinmaan ja alkaa sotia Ruotsia etäämmälle. 1495 sotatoimista seurasi Viipurin pamaus.


Ruotsalainen vapaamielinen puolue.
Ruotsalainen vapaamielinen puolue (RVP,) oli suomalainen ruotsinkielisten puolue. Järjestö perustettiin vuonna 1919 nimellä Ruotsalainen vasemmisto (RV,) Ruotsalaisen kansanpuolueen jakauduttua valtiomuotokysymyksen takia. RV kannatti tasavaltaa, RKP:n enemmistö monarkiaa. Ryhmittymä toimi RKP:n sisällä vuoteen 1931, jolloin se muodosti erillisen puolueensa. Vuonna 1947 nimeksi vaihdettiin RVP. Puolue lopetti toimintansa vuonna 1951.
Vuoden 1919 vaaleissa Ruotsalainen vasemmisto sai kaksi kansanedustajaa, professori Georg von Wendtin Vaasan vaalipiiristä ja FT Georg Schaumanin Uudenmaan vaalipiiristä. Wendt istui eduskunnassa vuoteen 1922 ja Schauman vuoteen 1930. Vuonna 1926 eduskuntaan nousi varasijalta RV:n Maximilian Sergelius (Uusimaa), joka oli kansanedustajana vuosina 1926–1939 ja 1945–1948.
Vaalit.
Puolue osallistui eduskuntavaaleihin omalla listallaan vuosina 1930, 1939 ja 1945. Muissa vaaleissa se oli vaaliliitossa RKP:n kanssa. Vuoden 1937 presidentinvaaleissa puolue tuki K. J. Ståhlbergiä ja vuonna 1950 J. K. Paasikiveä.


Torkkeli Knuutinpoika.
Torkkeli Knuutinpojan patsas Viipurin entisen kaupunginmuseon edessä.
Torkkeli Knuutinpoika (myös Tyrgils,; k. helmikuu 1306 Tukholma) oli ruotsalainen valtaneuvos, joka toimi marskina ja sijaishallitsijana kuningas Birger Maununpojan alaikäisyyden (1290–1298) aikana. Hänen on perinteisesti katsottu johtaneen Suomeen ja Karjalaan suuntautunutta kolmatta ristiretkeä ja sen aikana perustaneen vuonna 1293 Viipurin linnan. Torkkeli Knuutinpoika mestattiin 1306, kun hän oli joutunut Birger Maununpojan epäsuosioon.
Torkkeli Knuutinpojan syntymäaikaa ei tiedetä, mutta se lienee aikaisintaan 1250-luvulla. Hänen äitinsä oli todennäköisesti nimeltä tuntematon Birger Jaarlin sisarpuolen Sigtrygg Bobergin tytär, mikä teki hänestä Ruotsin kuningasperheen etäisen sukulaisen. Hänet mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1283 ja vuonna 1285 hänen tiedetään kuuluneen kuningas Maunu Ladonlukon seurueeseen ja olleen valtaneuvos jo vuonna 1288. Samoihin aikoihin hänet myös lyötiin ritariksi. Eerikinkronikassa annetaan ymmärtää Maunu Ladonlukon nimenneen Knuutinpojan kuolinvuoteellaan 1290 alaikäisen poikansa Birger Maununpojan pääholhoojaksi ja eräät toiset lähteet mainitsevat hänet samana vuonna myös drotsina, mutta kumpaakin tietoa on epäilty. Joka tapauksessa hänen tiedetään olleen marski viimeistään elokuussa 1291 ja tuon vuoden aikana hänen asemansa korostui useiden muiden merkkimiesten kuollessa tautiepidemiaan. Knuutinpoika ei liene kuitenkaan vielä tässä vaiheessa ollut holhoojalhallituksen johtaja.
Perinteisen, nyttemmin kyseenalaistetun näkemyksen mukaan Torkkeli Knuutinpoika johti sotaretkeä Karjalaan eli niin sanottua kolmatta ristiretkeä Suomeen vuonna 1293 ja häntä on perinteisesti pidetty Viipurin perustajana.
Novgorodilaisten tehtyä kevättalvella 1292 hävitysretken Hämeeseen ruotsalaiset vastasivat tekemällä ensin Karjalaan ja Inkeriin pienemmän vastahyökkäyksen, johon Knuutinpoika tuskin osallistui. Novgorodin kronikka mainitsee ruotsalaisten tehneen kevään 1293 ja kevään 1294 välisenä vuonna uuden retken, jonka aikana he perustivat uuden linnan Karjalaan; sama todetaan Eerikinkronikassa mainitsematta vuotta tai retken johtajaa. Vasta 1400-luvulla elänyt historioitsija Ericus Olai mainitsee Torkkeli Knuutinpojan sekä Västeråsin piispan Peterin vuonna 1293 tehdyn retken alkuunpanijoina. Knuutinpojan tiedetään olleen Tukholmassa saman vuoden helluntain aikoihin, mutta koska hänen toiminnastaan Ruotsissa ei sen jälkeen ole mainintoja ennen vuotta 1295, on hänen oletettu johtaneen retkeä itse. On mahdollista, että Viipurin kohdalla oli jo entuudestaan karjalaisten varustus ja kenties myös suomalaista tai ruotsalaista asutusta, mutta kivisen linnan rakentaminen alkoi joka tapauksessa tämän retken yhteydessä. Ruotsalaiset kävivät myös valtaamassa Käkisalmessa olleen varustuksen, jonka novgorodilaiset kuitenkin valtasivat takaisin jo 1295. Sotaretki nähtiin Ruotsissa ristiretkenä, ja sillä samalla myös varmistettiin Ruotsille jalansija Karjalassa.
Ristiretken jälkeen Torkkeli Knuutinpoika vakiinnutti asemansa Ruotsin tosiasiallisena johtohenkilönä, jopa Birger Maununpojan täysi-ikäiseksi tulon jälkeenkin. Hän kiristi otettaan kirkosta. Knuutinpoika teki vuonna 1300 uuden sotaretken Neva-joelle, jonka aikana rakennutti Neva- ja Ohtajokien väliselle niemelle Maankruunun puuvarustuksen ja jatkoi hävitysretkeä Laatokalle, Inkeriin ja Vatjaan. Maankruunu joutui kuitenkin jo seuraavana vuonna antautumaan novgorodilaisille. Pian Nevan retken jälkeen Knuutinpojan asema Ruotsissa heikkeni ja menetettyään kuninkaan luottamuksen hänet vuonna 1305 vangiittiin ja tuomittiin kuolemaan. Hänet mestattiin Tukholmassa todennäköisesti 9.–11. helmikuuta 1306 välisenä aikana.
Helsingissä ja Viipurissa olevat Torkkeli-alkuiset paikannimet (kuten Torkkelinmäki) on nimetty Torkkeli Knuutinpojan mukaan. Vuonna 1908 Viipurin vanhalle raatihuoneentorille ja linnaa vastapäätä pystytettiin Ville Vallgrenin veistämä Torkkeli Knuutinpojan patsas. Se poistettiin paikaltaan neuvostoaikana, mutta palautettiin kaupungin 700-vuotisjuhlien yhteydessä 1993.


Indikaattorifunktio.
Olkoon formula_1 joukko ja formula_2. Indikaattorifunktio, matematiikassa lyhyemmin indikaattori, on kuvaus formula_3, jota merkitään yleensä formula_4 tai formula_5, ja jonka arvo pisteellä formula_6 on
formula_7
Indikaattorifunktiota kutsutaan joskus karakteristiseksi funktioksi. Tällöin sille tavataan käyttää merkintää formula_8. Käyttö on kuitenkin vähenemässä, sillä symboli on varattu todennäköisyyslaskennassa muuhun käyttöön.
Indikaattorifunktion ominaisuuksia.
Olkoon formula_1 joukko, ja formula_10. Tällöin
formula_11
formula_12
formula_13


Eero Erkko.
Eero Erkko (18. toukokuuta 1860 Orimattila – 14. lokakuuta 1927 Helsinki) oli nuorsuomalainen sanomalehtimies, joka kuului 1889 "Päivälehden" (sittemmin "Helsingin Sanomat") perustajiin. Hänestä tuli lehden päätoimittaja ja sen keskeinen omistaja. Hän oli samalla nuorsuomalaisen puolueen perustajia ja pitkään sen puheenjohtajana. Päivälehti ja Helsingin Sanomat olivat puolestaan puolueen pää-äänenkannattajia, joten Erkolla oli suuri vaikutus puolueen linjaan. Alkuvuosina puolueella ei ollut puoluetoimistoa, joten sitä johdettiin käytännössä lehden toimituksesta käsin.
Erkko oli porvarissäädyn edustajana 1894 alkaen useilla valtiopäivillä ja kansanedustajana 1907–1919. Hän kuului nuorsuomalaisten sisällä K. J. Ståhlbergin johtamaan vasempaan eli ns. varpus-siipeen, joka kannatti sosiaalisia uudistuksia. Kenraalikuvernööri Bobrikov karkotti perustuslaillisiin kuuluneen Erkon maanpakoon ja hän vietti vuodet 1903–1905 Yhdysvalloissa ja Kuubassa. Maanpakolaisvuosinaan hän suunnitteli Kuuban Itaboon perustettavaa vastaavien pakolaisten siirtokuntaa ja "jääkäriliikemäistä" sotilaskoulutuskeskusta. Päivälehti lakkautettiin 1904, kun se oli viitannut myönteisesti Eugen Schaumanin tekemään kenraalikuvernöörin murhaan. Erkko palasi uudestaan 1908 päätoimittajaksi lehteen, jonka nimeksi oli nyt vaihtunut "Helsingin Sanomat", ja jatkoi tehtävässä pienin keskeytyksin kuolemaansa asti.
Sisällissodan ajan Erkko vietti punakaartilaisten pidättämänä Katajanokan vankilassa, joskin hyvin kohdeltuna – Helsingin Sanomien paino oli tuolloin takavarikoitu Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantajan käyttöön. Valtiomuotokiistassa 1918 Erkko oli lehtineen tasavallan kannalla ja siirtyi sen jälkeen Kansalliseen edistyspuolueeseen, jonka pääkannattajaksi myös Helsingin Sanomat siten tuli. Tässä puolueessa hän edusti oikeampaa puoliskoa. Erkko oli vielä hallituksessa sosiaaliministerinä 1918–1919, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä 1919 sekä kauppa- ja teollisuusministerinä 1919–1920.
Erkko suomensi ensimmäisen Émile Zolan suomeksi ilmestyneen teoksen "Kertomuksia" (1888). Hän toimitti myös 1904 amerikansuomalaisia kuvaavan "Amerikan albumin". Erkon muistelmat ilmestyivät vasta hänen kuolemansa jälkeen 1929 nimellä "Muistelmia Päivälehden perustamisesta".
Eero Erkko on J. H. Erkon veli, Eljas Erkon isä ja Aatos Erkon isoisä. Sekä pojasta että pojanpojasta tuli aikanaan Helsingin Sanomien päätoimittajia. Muutamaa vuotta isänsä kuoleman jälkeen Eljas Erkko julisti lehden sitoutumattomaksi. Erkon jälkeläiset ovat edelleen pääomistajina Sanoma-konsernissa.
Kirjallisuutta.
Erkko, Eero
Erkko, Eero


Liberal International.
Liberal International on liberaalipuolueiden kansainvälinen kattojärjestö. Sen päämaja on Lontoossa.
Järjestö on perustettu Oxfordissa vuonna 1947.
Suomesta oli perustamisessa mukana kansanedustaja Rolf B Berner, edustaen Edistyspuoluetta - sittemmin hän ja edustus siirtyi Vapaamielisten Liitolle (Liberal League).


Rolf B. Berner.
Rolf Brostrup Berner (20. kesäkuuta 1894 Helsinki – 26. elokuuta 1978 Lahti) oli Edistyspuolueen kansanedustaja vuosina 1945–1951 ja hänet oli valittu Kymen läänin vaalipiiristä. Bernerin vanhemmat olivat kauppias Sören Berner ja Bertha Lagus. Bernerille myönnettiin kauppaneuvoksen arvonimi vuonna 1954.


Arkkipiispa.
Arkkipiispa (kreik. "arche", ensimmäinen ja "episkopos", kaitsija) on kristillisen kirkon piispa sellaisessa hiippakunnassa, joka on erityisen tärkeä esimerkiksi kokonsa tai historiansa puolesta. Arkkipiispa on kirkolliselta vihkimykseltään piispa; kun tavallisen hiippakunnan piispa valitaan jokin toisen hiippakunnan arkkipiispaksi, häntä ei uudelleen vihitä piispaksi. Klassisesti arkkipiispan toimivalta kuvataan lauseella "primus inter pares", ensimmäinen vertaistensa joukossa. Tämä tarkoittaa, että arkkipiispalla on ensimmäisenä piispana kunniasija ja siihen liittyviä tehtäviä, mutta ei piispallista toimivaltaa hiippakuntansa ulkopuolella.
Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa arkkipiispa toimii kirkolliskokouksen, piispainkokouksen, kirkkohallituksen ja kirkon ulkoasiain neuvoston puheenjohtajana, mutta valvonta- tai johtotehtäviä hänellä ei ole. Arkkipiispa hoitaa kirkon suhteita toisiin kirkkoihin koti- ja ulkomaille. Arkkipiispan arvonimi on käytössä Ruotsin, Suomen, Latvian ja Viron luterilaisissa kirkoissa. Suomen kirkon arkkipiispa on Turun arkkipiispa. Nykyinen arkkipiispa on Kari Mäkinen (2010-).
Ortodoksisessa kirkossa arkkipiispa on perinteisesti käytettynä autokefaalisen tai autonomisen kirkon (kirkkokunnan) johtavan piispan nimitys. Vaikka kaikki piispat ovat vihkimykseltään samanarvoisia, on kirkon järjestyksen ja toiminnan kannalta ollut tarpeellista asettaa jotkut piispat tehtäviltään tai vastuiltaan merkittävämpään asemaan.
Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa on Karjalan hiippakunnan piispa ja hänen arvonimenään on "korkeasti pyhitetty Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa". Nykyinen ortodoksinen arkkipiispa on arkkipiispa Leo. Ekumeenisen patriarkan siunauksesta hän saa käyttää arvonsa tunnuksena valkoista klobukkia. Arkkipiispa Leo on ortodoksisen kirkollishallituksen ja kirkolliskokouksen sekä ortodoksisten piispainkokouksen puheenjohtaja.


Arne Berner.
Arne Morten Berner (15. marraskuuta 1927 Helsinki – 9. joulukuuta 1988 Helsinki) oli suomalainen LKP:n ministeri ja kansanedustaja. Hän edusti vuosina 1966–1971 Kymen läänin vaalipiiriä. Berner toimi kauppa- ja teollisuusministerinä 1970–1971 sekä 1976–1977 ja II sosiaali- ja terveysministerinä 1970–1971. Presidentin valitsijamies hän oli 1968.
Tausta.
Arne Bernerin vanhemmat olivat kansanedustaja ja kauppaneuvos Rolf B. Berner ja Ebba Elise Wilkman. Arne Berner toimi perheyhtiö Berner Osakeyhtiön auto-osaston johtajana 1950-60-luvulla. Berner kävi seitsemän luokkaa oppikoulua ja hankki autoalan erikoiskoulutusta Yhdysvalloissa vuosina 1949–1950.
Poliittinen ura.
Vuonna 1962 Arne Berner teki Suomen ensimmäisiin kuuluvan amerikkalaistyylisen vaalikampanjan Kymen vaalipiirissä tuolloin Vapaamielisten Liiton ehdokkaana. Liikkuva kampanja käsitti toritilaisuuksia ja paljon ihmisten tapaamista ja kättelyä. Vapaamielisten Liitolla ei vaalipiirissä ollut minkäänlaista jäsen- tai järjestöpohjaa tukena, vaan kampanjan tukikohtina palvelivat enemmänkin Berner-yhtymän autoliikkeet Kouvolassa ja Lappeenrannassa sekä liiketuttavat ja perheen aiemmat poliittiset tukijat. Vaikkei Berner, vaalipiirissä uuden pienpuolueen ehdokas, silloin päässytkään lävitse, hän keräsi yli kolmetuhatta henkilökohtaista ääntä.
Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa, yhdistyneen Liberaalisen Kansanpuolueen (joka yhteensä keräsi vaalipiirissä yhteen paikkaan suoraan oikeuttavat yli kymmenentuhatta ääntä) ehdokkaana ollessaan Arne Berner sitten keräsi itse vielä enemmän ääniä kuin neljä vuotta aiemmin ja sai listallaan eniten ääniä nousten eduskuntaan, jossa pysyi kaksi kautta.
Eduskunnassa 1970-luvun alussa hän sai osakseen puolueensa uuden nuorison voimakastakin arvostelua joidenkin henkilökohtaisten konservatiivien kantojensa ja äänestämistensä johdosta.


Odotusarvo.
Odotusarvo on matematiikassa ja erityisesti stokastiikassa ja todennäköisyyslaskennassa määritelty satunnaismuuttujan jakauman painopiste. Odotusarvo on satunnaismuuttujan arvojoukon keskiarvo, jota on painotettu arvojen todennäköisyydellä.
Määritelmä.
Määritellään satunnaismuuttujan formula_1 odotusarvo integraalina yli satunnaismuuttujan perusjoukon formula_2 todennäköisyysmitan formula_3 suhteen
Tämä voidaan kirjoittaa satunnaismuuttujan formula_5 kertymäfunktion formula_6 suhteen Lebesgue–Stieltjes-integraalilla
missä formula_9 ovat satunnaismuuttujan arvot ja formula_10 vastaavat arvojen todennäköisyydet.
Jos satunnaismuuttujalle on olemassa tiheysfunktio formula_11, niin odotusarvo supistuu Riemannin integraaliksi
Satunnaismuuttujan sanotaan olevan integroituva, jos formula_13. Jos se ei ole integroituva, on se kvasi-integroituva, jos formula_14 tai formula_15.
Odotusarvo on satunnaismuuttujan tärkein tunnusluku. Suurten lukujen lakien mukaan satunnaismuuttujan keskiarvo toistokokeessa on sen odotusarvo. Tosin sanoen keskiarvo on odotusarvon harhaton ja tarkentuva estimaattori.
Ehdollinen odotusarvo.
Satunnaismuuttujan formula_5 ehdollinen odotusarvo alisigma-algebralla formula_18 on formula_19-mitallinen satunnaismuuttuja formula_20, jolle yhtälö
pätee kaikilla formula_22. Satunnaismuuttujan formula_5 ehdollinen odotusarvo ehdolla satunnaismuuttuja formula_24 on formula_25, missä formula_26 tarkoittaa satunnaismuuttujan formula_24 virittämää sigma-algebraa.
On huomattava, että ehdollinen odotusarvo on satunnaismuuttuja, eli funktio ehdollistettavasta muuttujasta. Ehdollinen odotusarvo ehdolla formula_22 on formula_29, missä formula_30 on reaaliluku.
Laskukaavoja.
Odotusarvo on lineaarinen operaattori, koska satunnaismuuttujille formula_5 ja formula_24 sekä reaaliluvuille formula_33 ja formula_34 pätee
Lisäksi jos formula_37, niin formula_38, ja yleisemmin jos formula_39, niin formula_40.
Satunnaismuuttujan muunnokselle formula_41 pätee
Ehdolliselle odotusarvolle pätee niin sanottu iteroidun odotusarvon laki


Varianssi.
Varianssi on todennäköisyyslaskennassa ja tilastotieteessä satunnaismuuttujan hajonnan mitta. Varianssi kuvaa sitä, kuinka kaukana satunnaismuuttujan arvot ovat tyypillisesti sen odotusarvosta. Reaaliarvoisen satunnaismuuttujan varianssi on sen toinen keskimomentti. Varianssin neliöjuurta sanotaan keskihajonnaksi.
Satunnaismuuttujan varianssi.
Olkoon formula_1 satunnaismuuttujan "X" äärellinen odotusarvo ja sen toinen momentti äärellinen, formula_2. Tällöin satunnaismuuttujan varianssi on
Varianssi on siis odotusarvo satunnaismuuttujan ja sen odotusarvon poikkeaman neliöstä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että ensin tarkastellaan jokaisen havaintopisteen erotusta havaintojen keskiarvosta ja sitten otetaan näiden erotusten neliöiden keskiarvo, jotta negatiiviset ja positiiviset poikkeamat saavat saman painon.
Tyypillisesti varianssia merkitään: formula_4, formula_5 tai formula_6. Yllä olevaa määritelmää käytetään sekä diskreeteille että jatkuville satunnaismuuttujille.
Populaatio- ja otosvarianssi.
Varianssi lasketaan äärelliselle populaatiolle formula_10 seuraavasti
missä formula_12 on populaation keskiarvo. Tätä kutsutaan toisinaan otosvarianssiksi, mutta termin käyttö on vaihtelevaa.
Kun formula_10 on otos laajemmasta populaatiosta, formula_6 on varianssin tarkentuva mutta harhainen estimaatti. Harhaton estimaatti on
jota yleensä kutsutaan otosvarianssiksi. Suurten otosten tapauksessa ei ole käytännössä merkitystä kumpaa estimaattoria käytetään.


Oili Korkeamäki.
Oili Inkeri Korkeamäki (s. 1934) on suomalainen filosofian maisteri, kansatieteilijä ja kuluttajansuoja-asiantuntija. Hän on toiminut Etelä-Hämeen Liberaalien puheenjohtajana sekä Liberaalisen Kansanpuolueen puoluehallituksen puheenjohtaja vuosina 2000 ja 2001. Lisäksi Korkeamäki on kirjoittanut useita teoksia karjalaisesta kulttuurista ja pitäjistä, muun muassa Antrean pitäjästä.


Janne Vainio.
Janne Mikael Vainio (s. 1966) on filosofian maisteri ja filosofian jatko-opiskelija. Hän on aikaisemmin toiminut "Vapaa ajattelija" -lehden päätoimittajana ja Vapaa-ajattelijain liiton järjestösihteerinä.
Tiedon ja etiikan välisissä suhteissa Vainio on korostanut Humen giljotiinin keskeistä merkitystä avoimen yhteiskunnan edellyttämän järkiperäisen keskustelun perustana. Hän on kehittänyt eräitä filosofisia uudissanoja, kuten uskontofilosofisen tiedonto-käsitteen.


E. J. Paavola.
Erkki Johannes Paavola eli Piippu-Paavola (17. tammikuuta 1903 Mouhijärvi – 21. lokakuuta 1983 Helsinki) oli radiotoimittaja ja vuodesta 1925 lähtien ammattijournalisti. Vuosina 1946–1961 hän toimi Yleisradion eduskuntapakinoitsijana.
Paavola oli kansanedustaja vuosina 1962–1970. Vuonna 1962 hän pääsi eduskuntaan Kokoomuksen kanssa solmitun vaaliliiton ansiosta ja oli Vapaamielisten liiton ainoa kansanedustaja. Vuodesta 1965 eteenpäin hän kuului Liberaaliseen Kansanpuolueeseen.
Paavola toimi muun muassa Edistyspuolueen kirjallisena sihteerinä, eduskuntaryhmän pöytäkirjurina 1932–1936 sekä Edistyspuolueen järjestölehden Nykypäivän päätoimittajana 1938–1939. Tämän jälkeen hän toimi maatalousministeriön asutusasiainosaston – myöhemmin asutushallituksen – tiedotussihteerinä ja esittelijänä 1940–1962. Hän oli myös Etelä-Helsingin Liberaalien ensimmäinen puheenjohtaja, ja vuonna 1962 hänet valittiin presidentin valitsijamieheksi.
Syksyllä 1965 Paavola vastusti Vapaamielisten Liiton yhdistymistä Suomen Kansanpuolueen kanssa.


Skyytit.
Skyytit olivat muinaisia paimentolais- ja maanviljelijäheimoja, jotka antiikin aikoina asuivat aroalueilla Altain ja nykyisen Bulgarian välillä. Nykyisin alueella sijaitsevat muun muassa Ukraina, Kazakstan ja Etelä-Venäjän arot. Skyyttien valtakausi oli noin 600 eaa. – 300 jaa. antiikin Kreikan ja Rooman aikoina. Skyytit olivat sotaisia, hevosella liikkuvia ja teltoissa asuvia paimentolaisia. Luultavasti he olivat Iranista levittäytyneitä indoeurooppalaisia. Skyytit osasivat tehdä kullasta taidokkaita veistoksia, joita on löydetty skyyttien päälliköiden suurista kumpuhaudoista kurgaaneista.
Skyyttien alkuperä.
Useimmat tutkijat arvelevat skyyttien puhuneen indoeurooppalaista tai tarkemmin sanottuna iraanista kieltä. Skyytit saapuivat nykyisen Ukrainan ja Etelä-Venäjän aroseuduille noin 800–600 eaa. ja valtasivat alueita Mesopotamiaan ja Vähään-Aasiaan saakka. Skyyttien kukoistuksen aika oli 400–200-luvuilla eaa. Skyyttiheimot eivät muodostaneet yhtenäistä valtakuntaa eivätkä tunteneet kirjoitustaitoa. Klassisen skyyttikulttuurin katsotaan hävinneen 100-luvulle eaa. mennessä. Antiikin kirjailijat saattoivat kuitenkin tämän jälkeenkin nimittää arojen paimentolaisia skyyteiksi. Rooman valtakunnan aikoina alueella eli iraanista kieltä puhunutta paimentolaisväestöä (muun muassa sarmaatit ja alaanit), jotka lienevät ainakin osittain skyyttien jälkeläisiä.
Skyytit antiikin kreikkalaisten kuvauksissa.
Skyytit tunnetaan arkeologisten löytöjen perusteella sekä kreikkalaisten historioitsijoiden Homeroksen ja Herodotoksen kirjoittamista teoksista. Herodotoksen mukaan skyyttien valtakunta ulottui Tonavan suulta 20 päivän ratsastusmatkan verran itään Don-joelle. Skyytit kävivät kauppaa ja myivät Kreikkaan viljaa, villaa ja juustoa. Herodotoksen mukaan skyyteillä ei ollut rakennettuja kaupunkeja, vaan he asuivat siirrettävissä teltoissa. Kreikkalaisen uskomuksen mukaan skyytit olivat maailman pohjoisin kansa: skyyttien valtakunta ulottui niiden seutujen rajoille, jossa satoi aina lunta. Maan takana oli Hyperborea, jossa aurinko nousi ja laski vain kerran vuodessa ja ihmiset elivät tuhatvuotiaiksi täydellisessä onnessa.


Mesopotamia.
Mesopotamia eli Kaksoisvirranmaa käsittää lähinnä nykyisen Irakin alueen sekä Syyrian itäosan. Alueen läpi virtaa kaksi suurta jokea, Eufrat ja Tigris. Mesopotamia tulee kreikan sanoista "meso" - välissä, "potamoi" - virrat. Mesopotamian eteläosa on hedelmällistä jokien tulvatasankoa, jossa voi elää kasteluviljelyllä suuria väestömääriä. Mesopotamia on osa niin sanottua hedelmällistä puolikuuta, joka on Lähi-idän vanhan kulttuurin kehto.
Urukista löydetyt kuvakirjoitukset ovat maailman vanhimpia, minkä vuoksi Mesopotamia on saanut sivilisaation kehdon maineen. Mesopotamiassa sijaitsivat antiikin aikana muun muassa Sumerin sivilisaatio ja Akkadin, Babylonian ja Assyrian valtakunnat. Sittemmin alue päätyi heettiläisten, Persian, seldžukien, Parthian, Rooman, jälleen Persian (sassanidisen), arabien (Bagdadin kalifit), mongolien ja osmanien valtakuntien vallan alle.
Alueen syntyhistoriaa.
Mesopotamia oli Eufrat- ja Tigris-jokien välinen alue lähiympäristöineen, jonne kehittyi feodaalinen yhteiskunta. Mesopotamian sosiaalinen rakenne muistutti Egyptiä ja oli ainakin yhtä vanha, jollei vanhempikin. Kooltaan Eufratin ja Tigrisin välinen alue oli kymmenen kertaa suurempi kuin Niilin laakso. Kreikkalainen historioitsija Polybios 100-luvulla eaa. nimitti Mesopotamiaksi aluetta, jota rajaavat Anatolian vuoret, Persianlahti, Iranin tasangot ja Arabian aavikot. Se ei ollut samalla tavoin sulkeutunut kuin Niilin laakso, vaan avaraa aluetta, jota ympäröi asuttu aro- ja vuoristoseutu, joiden metsästäjä- ja paimentolaisasujamisto oli jatkuvasti alttiina ympäristön barbaarikansojen hyökkäyksille, joita sivistyneen seudun rikkaudet houkuttelivat.
Mesopotamia muodostuu kreikan sanoista "meso" ('välissä') ja "potamos" ('virta'). Viimeisen jääkauden jälkeen vesi oli noussut niin korkealle, että virtaus rannikon lähellä hidastui ja liettyneet virrat hakeutuivat uusiin uomiin. Vähitellen syntyi Eufrat- ja Tigrisjoen väliin yhteinen hedelmällinen suistoalue, "Jokien välinen alue", Kaksoisvirranmaa, Mesopotamia, kulttuurien kehto.<. Mesopotamia oli silloisen maailman suurin sivistäjä.
Seemiläisiä puolipaimentolaisia tuli Arabian niemimaalta kuivilta aroilta viljavammille seuduille ja he sulautuivat alkuperäiseen väestöön, joista ei tiedetä keitä he olivat. Vaatteena löytyneissä kuvissa oli melkein aina kaunakes, joka oli eräänlainen vuohennahasta tehty hame.
Maantiede.
Mesopotamaiksi kutsutaan monesti aluetta, joka kattaa suunnilleen nykyisen Irakin. Mesopotamian halki virtaa kaksi suurta jokea, Eufrat ja Tigris. Mesopotamiaa reunustavat arot ja aavikot etelässä ja idässä, ja pohjoisessa ja idässä vuoristo. Mesopotamiassa kesät ovat kuumia ja kuivia, ja talvet viileitä ja sateisempia. Sadetta saadaan talvisin varsinkin pohjoisessa ja ylävemmillä mailla.
Alue suunnilleen Bagdadista etelään on niin kuiva, että maanviljely siellä perustuu jokien kuljettamaan veteen. Keväällä lumi sulaa pohjoisen vuorilla, mikä aiheuttaa jokiin tulvan.
Kulttuurit.
Muinoin noin 3500 eaa. alkaen Mesopotamiaan nousi kasteluviljelyyn perustuva Sumerin sivilisaatio, joka jatkoi Babyloniana.
Kasteluviljely aiheutti kuumassa ja kuivassa maan suolaantumista, koska viljelykasvit haihduttivat vettä mikä imi suolamineraalit maan pintaan. Maan suolaantuminen pilasi lopulta Etelä-Mesopotamian viljavat maat.
Mesopotamiaan kehittyi aikaa myöten maanviljelyyn pohjautuva kaupunkimainen kulttuuri, jossa monijumalaisella uskonnolla oli suuri merkitys. Talot olivat savitiilistä rakennettuja suorakaiteen muotoisia.
Varsinkin alkuaikoina temppeli hoiti merkittävän osan taloudesta ja vuokrasi maata viljelijöille. Ehkä tunnetuin mesopotamialainen kulttuuripiirre on nuolenpääkirjoitus, joka kehittyi aiemmasta kuvakirjoituksesta.
Mesopotamiassa rakennetut porraspyramidit, zikkuratit ovat yhä tunnettuja, vaikka ovat suurelta osin sortuneet. Hallitsijat rakensivat suuria palatseja. Pohjoisen Assyria tunnetaan sotataidostaan ja sen armeijan harjoittamasta julmuudesta. Kostoperiaatteeseen pohjautuvasta julmuudestaan tunnetaan myös Hammurabin laki. Monet tätä edeltävät sumerilaiset lait olivat armeliaampia.
Muinaisia kansoja.
Mesopotamian alueella on ollut muinoin muun muassa sumerilaisia ja seemiläisiä kansoja sekä muun muassa hurrilaisia ja indoeurooppalaisia. Mesopotamian pohjoisosissa myöhemmän Assyrian seutuvilla nykyisen Pohjois-Irakin seuduilla kehittyi ehkä noin 6500 eaa. maatalouteen perustuva Hassunan kulttuuri, jonka asukkaat asuivat kylissä, metsästivät, hoitivat karjaa ja viljelivät maata. Asutus oli puolipysyvää. Hassunan kulttuuria seurasi tätä muistuttava Halafin kulttuuri ja Pohjois-Mesopotamiassa
Samarran kulttuuri, jossa alkoi tapahtua kehitystä kohti kiinteämpää asutusta. Samarran kulttuuriin liittyi suuria linnoittetuja kyliä ja maan viljelyä kastelukanavian avulla.
Alussa kehityksen painopiste oli pohjoisessa Mesopotamiassa, mutta se siirtyi myöhemmin eteläiseen Mesopotamiaan.
Noin 5500 eaa. saapui Mesopotamian tulvatasangolle ehkä Iranista ns. ubaidilaisia tai esi-eufratilaisia, joista on saattanut jäädä sumerin kieleen "banana"-substraatti.
Pohjoiseen Mesopotamiaan syntyivät ensimmäiset urbaanit keskukset ehkä jo 5000 eKr. Seemiläisiä alkoi saapua Etelä-Mesopotamiaan nykyiseen Etelä-Irakiin jo 4000 eaa.
Sumerilaiset saapuivat Etelä-Mesopotamiaan ehkä 3300 eaa. ehkä mereltä luultavasti Intiasta, idän vuorilta tai mahdollisesti kaakosta Etelä-Iranista tai Turkista tai Kaukasuksen tienoilta.
Indoeurooppalaisia (raamatun mukaan "jaafetilaisia") lienee myös ollut varhain, jo joskus 3000 eaa. päätellen joistain polttohautauslöydöistä.
Itä-Mesopotamian elamilaiset olivat oma kansansa, joilla oli pitkä historia niin sanotusta Susa-kaudesta alkaen ehkä noin 5500 eaa. alkaen.
Assyrialaiset olivat Pohjois-Mesopotamian seemiläisiä, babylonialaiset Etelä-Mesopotamian seemiläisiä, jotka lienevät maassa vanhastaan asuneiden seemiläisten, akkadilaisten ja amorilaisten muodostama sekakansa, johon myöhemmin sekoittui muita kansoja.
Kaupunkeja.
Mesopotamiasta tunnetuin kaupunki lienevät Babylonian pääkaupunki Babylon, jonka alkuperäinen kirjoitusasu oli "bab-ili", "Jumalten portti". Assyrian pääkaupunki Ninive mainitaan Raamatussa, mutta välillä Assyrian pääkaupunki oli Assur. Eteläisemmässä Sumerin maassa ennen Babylonian ja Assyrian nousua oli monia muita kaupunkeja, kuten Ur ja Uruk.
Uskonto.
Mesopotamian muinainen uskonto oli monijumalainen. Eri kaupungit palvoivat eri jumalia pääjumalanaan. Runsas jumaltarusto käsitti muutamia Raamatusta tuttuja aiheita, muun muassa vedenpaisumuksen. Varhaisin meidän tuntemamme alueen kulttuurikansa sumerilaiset palvoi muun muassa taivaan jumala An/Anua, ilman jumala Enliliä ja veden ja sateen jumalaa Enki/Ea:ta. Babylonialaiset palvoivat muita jumalia ennen Mardukia, assyrilaiset Assuria. Pahoja jumalia olivat muun muassa Nergal, Pazuzu ja Ereshkigal. Inanna eli babylonialaisittain Ishtar oli rakkauden jumala. Sumerilaiset hautasivat vainajansa talojen alle.


Babylonia.
Babylonia oli valtakunta Mesopotamiassa, nykyisen Irakin valtion eteläosassa. Valtakunnan pääkaupunki oli Babylon. Babylonian kulttuurin vaikutus levisi laajalle muun muassa aktiivisen kaupan ansiosta, ja muun muassa paino- ja mittajärjestelmät olivat perustana seuraavilla vuosisadoilla.
Babylonian rajoina olivat Persianlahti, Tigris- ja Eufratvirrat ja autiomaa. Laajimmillaan Babylonia ulottui idässä Eläminvuoriin ja lännessä Välimereen.
Babylonian sivistys oli pitkälti sumerilaisten luomaa. Babyloniassa kehittyi vuosisatojen aikana monipuolinen kulttuuri, josta on kirjallisia lähteitä 2500 eaa alkaen. Babylonian kirjallisuudesta tunnettuja ovat muiden muassa luomistaru ja Gilgames-eepos. Astrologia kehittyi pitkälle, ja babylonialaiset pystyivät määrittämään melko tarkoin vuosien ja kuukausien pituudet, sekä auringon- ja kuunpimennykset. Myös oikeuslaitos oli kehittynyt. Kostoperiaatteesta tunnetussa Hammurabin lakikokoelmassa oli talouteen ja perheeseen liittyviä säädöksiä. Käytössä oli savitauluille kirjoitetut nuolenpääkirjoitukset.
Rakennuksista mainittavimpia olivat temppelit, palatsit ja zikkuratit, jotka rakennettiin kuivatuista ja myöhemmin myös poltetuista tiilistä. Lasitetuissa tiilissä oli monimutkaisia kohokuvia ja ornamentteja. Arkeologisissa kaivauksissa on löydetty muinaisia kaupunkeja, kuten Lagai, Nippur, Babylon ja Susa.
Hammurabi yhdisti valtakunnan 1700-luvulla. Toinen huomattava hallitsija oli Nebukadressar II, joka hallitsi Assyrian vallan jälkeen 616 eaa syntyneessä uusbabylonialaisessa valtakunnassa. Persia valloitti alueen 539 eaa. Poliittisesti Babylonia oli vahvimmillaan 612–539 eaa. Uus-Babylonian aikaan. Silloin Babylonia valloitti muun muassa Israelin kuninkaansa Nebukadressar II:n johdolla vieden sen asukkaita pakkosiirtolaisuuteen.
Babylonian pääkaupungin nimi tulee sanasta "bab-ili", Jumalan portti, myöhemmin "Bab-ilani", Jumalten portti, josta kreikan Babylon. mutta nousi merkittäväksi Akkadin alueen keskukseksi vasta Urin III dynastian aikaan noin 2100 eaa. Babylon nousi merkittäväksi paikalliseksi keskukseksi jo sumerien aikana. Babylonilla alkoi olla itsenäisiä kuninkaita ehkä noin 1960 eaa., jolloin Uus-Sumerin valtakunta oli luhistunut. Tämän jälkeen Babyloniassa piti valtaa Isinin dynastia. Idästä saapuneet Ammanumin heimoon kuuluneet amorilaiset paimentolaiset valtasivat kaupungin noin 2000-1940 eaa.
Vanha Babylonia.
Vanhan Babylonian varhaiset kuninkaat Su-abusta Sin-Muballitiin hankkivat hieman maata Babylonin ympäristöstä. Alussa seemiläiskuninkaiden valloitukset olivat pieniä ja epävarmoja. Varhaisten Vanhimman Babylonian historian varhaisvaiheessa Mesopotamia ja sen lähialueet olivat paikallisten keskenään sotivien mahtimiesten hallinnassa. Uus-Sumerin kukistuttua valtaa piti Mesopotamian eteläosissa Isin, mutta Larsa alkoi pian voittaa alaa.
Babylonian varhaisin kuningas lienee ollut muualta saapunut amorilainen sheikki Sumu-Abum eli Su-Abu 1894-1881 eaa. Kaupunki oli pieni ja miltei linnoittamaton. Niinpä Sumu-Abum aloitti muurin rakennustyöt. Kuningas teki liiton Isinin kanssa ja sen takia rakennutti Isinin herrattarelle Ninsinnalle ja Nanna-Sinille, Urin jumalalle, temppelin. Babylonia on saattanut ulottua Eufratia pitkin pohjoisesta Sipparista kaakkoiseen Dilbatiin. Ehkä tämän Babylonin dynastian ensimmäisen kuninkaan aikana kauppa vapautui temppelin ohjauksesta, niin kuin muuallakin Mesopotamiasta näihin aikoihin.
Sumu-Abumin jälkeen tullut Sumulailu eli Sumu-la-el 1816-1786 eaa. jatkoi kaupunginmuurin rakennuttamista, linnoitti etenkin Isinin vastaista rajaa, kävi sotia paimentolaisheimoja ja naapurikaupunkeja Kishiä ja Kazallua vastaan. Myöhempää suurjumala Mardukia ei vielä tunnettu, ja temppelit tehtiin sotaisalle Kishin jumala Zababalle ja sään jumala Ishkurille. Sumulailun maan läpimitta oli noin 100 km. Babylonin hallitsema alue oli laajentunut muutamaan lähikaupunkiin Sumu-la-elin hallitessa 1880-1845 eaa. (keskimmäinen kronologia), 50x25 km alueelle. Babylonialaisilla oli valtansa alla Babylon, Kish ja Dilbat.
Pian Larsan Sinidinnan aloitti sodan ja voitti Babylonian. Seuraava kaupunkiruhtinas Sabum eli Sabium 1844-1831 eaa. oli varovainen, pohjoisen Eshnunna oli edennyt maan rajoille. Etelässä elamilaisen Jamutbalin kuningas oli pistänyt poikansa Waradsinin Larsan johtoon. Samum rakennutti Mardukin temppelin, myöhemmin Esangilan, "pään kohottamisen talon". Apil-Sin eli Apilsin 1830-1813 eaa. tai lyhyen kronologian mukaan 1766-1749 eaa. rakennutti muuria Baylonin ympärille, ja myös Borsippaan.
Shamshi-Adad I rakensi suuren valtakunnan tyhjästä pohjoisessa Assyriassa 1813-1781 eaa. Näihin aikoihin Mesopotamiassa oli monta kohtalaisen voimakasta keskenään kilpailevaa valtiota. Pohjoisen Eufratin varrella Syyriassa olevassa Marissa hallitsivat Yasmah-Adad 1796-1780 eaa. ja Zimri-Lim 1779-1757 eaa. Zimri-Lim oli ainoa Assyrian hyökkäyksestä eloon jäänyt edellisen marilaisen kuninkaan poika. Mesopotamian eteläosassa muinaisen Sumerin alueella Larsa oli kasvanut suureksi Isinin kustannuksella ja aikaisempi alueen mahti Isin kukistui lopullisesti joko hieman ennen Hammurabia tai Hammurabi kukisti sen. Hammurabin edeltäjän Sin-muballit (1812-1783 eaa.) aikana Babylon ulottui lopulta etelän Maradista pohjoiseen Sippariin kattaen 80x100 km alueen. Eteläisen Larsan Rim-Siniin Babylonian välit olivat kireät, toisaalta Sin-muballit piti yllä hyviä välejä pohjoiseen Assyriaan. Assyrian kuninkaalle oli hyötyä pienestä puskurivaltiosta Larsaa vastaan. Sin-muballit teki liiton vuoriston gutilaisten ja kolmen naapurivaltion kanssa, mutta Larsa voitti sodan. Shamshi-Adad auttoi Babyloniaa pysymään pystyssä Larsaa vastaan.
Babylonialaisia kaupunkeja olivat vuoden 1802 eaa. tienoilla Marad, Dilbat, Borsippa, Sippar, Kotha ja Kish sekä ehkä myös Ilip, Akusum, Kulaba, Lagaba, Girtab, Aplak ja Murum.
Hammurabin valtakunta.
Noin 1792 eaa. valtaan noussut Babylonian kuningas Hammurabi loi suuren valtakunnan. Hammurabi oli juonikas, taitava ja häikäilemätön johtaja, joka loi verisissä sodissa Babyloniasta suuren imperiumin. Hän käytti liittoutumia eli koalitioita hyväkseen, osallistui kolmatta vihollista vastaan suunnatuille sotaretkille vain pienin ponnistuksin. Kun liittolaiset sotivat vihollista vastaan täysin voimin, Hammurabi linnoitti maataan ja varusti suurta armeijaa. Hammurabin oma armeija oli voimakas. Lopulta Hammurabi kukisti liittolaisensa Larsan ja Marin. Hammurabin valtakunta ulottui lopulta suunnilleen nykyisen Irakin alueelle Assyriasta Persianlahteen. Hammurabi tunnetaan lähinnä lakikokoelmastaan, jota pidetään ensimmäisenä kirjoitettuna lakina. Hammurabin laki pohjautui pitkälti kostoperiaatteeseen, joka oli seemiläisillä yleinen. Hammurabin valtakunta jäi lyhytaikaiseksi ja heikkeni huomattavasti hänen kuolemansa jälkeen.
Hammurabin seuraajat.
Hammurabin valtakunta pysyi pystyssä noin 150 vuotta. Hammurabin pojan Samsu-Ilunan (1749-1712 eaa.) aikana maa alkoi supistua. Pohjoinen Assyria menetettiin. Itäinen Eshnunna nousi kapinaan, mutta se onnistuttiin rauhoittamaan. Samsuiluna taisteli kapinaan noussutta Larsaa vastaan muun muassa Elamissa, puolibarbaariset kassiitit hyökkäsivät maahan ensimmäistä kertaa 1741 eaa. ja jäivät maahan, vaikka babylonialaiset voittivatkin heidät.
Samsu-Iluna tuhosi osittain Urukin ja Urin taistellessaan Larsaa vastaan. Eteläisen Mesopotamian kapinallinen Iluma-llu onnistui irrottamaan Nippurin eteläpuolisen valtakunnan osan irti Babyloniasta Merimaan ensimmäiseksi dynastiaksi. Tämän valtion alueella asui paljon sumerilaisia. Merimaan I dynastia kesti Eagamilin hallitusajan päättymiseen noin 1460 eaa. asti. Samsu-Ilunan aikana myös Elam onnistui irtautumaan Babyloniasta. Kuningas kertoi tappaneensa 26 kapinoivaa ruhtinasta.
Samsu-ilunan jälkeen maa oli supistunut varsinaiseen Babyloniaan nykyisen Irakin keskiosissa. Aluemenetyksistä huolimatta maa säilyi yhä työteliäänä ja rikkaana. Samsu-Ilina seuraajat Abi-eshusta (1711-1684 eaa. tai lyhyen kronologian mukaan 1647-1620 eaa.) lähtien olivat heikkoja kuninkaita. Abi-eshu rakensi temppeleitä ja kanavia ja hyökkäsi Merimaan kuningasta Ilumailua vastaan ja valtasi ainakin Urin, joka säilyi vielä hänen seuraajansa aikana Babylonialla. Ammiditana (1683-1647 eaa.) sijoitti omia kuviaan temppeleihin, eikä liene tehnyt sotaretkiä. Ammisaduqa (1646-1626 eaa. tai lyhyen kronologian mukaan 1582-1562 eaa.) valtasi takaisin Urukin, Larsan ja osan Tigrisin itäpuolisista maista. Ammisadugan Venuksen nousu- ja laskuaikataulukosta on laskeskeltu Babylonian historiaa.
Heettiläisten ja kassiittien hyökkäykset.
Vanhan Baylonian viimeinen kuningas Samsu-Ditana vallitsi maata lyhyen kronologian mukaan 1561-1530 eaa. Babylonian vauraus houkutteli ryöstelijöitä paimentolaisnaapureista. Kassiitit, joilla oli jo oma valtio Mesopotamiassa, hyökkäsivät etelään Babylonia kohti. Etelästä maata uhkasi Merimaan dynastian sotaretki.
Keskipitkän kronologian mukaan noin 1595 eaa. ja lyhyen noin 1530 Samsu-Ditanan vallitessa maata heetit voittivat hurrilaisten armeijan. Heettiläisten armeija ryösti Babylonin ja sytytti kaupungin tuleen. Heettiläiset luultavasti myös surmasivat kuninkaan. Tunkeutujat veivät mukaansa myös Mardukin ja Sarpanitun jumalallisen avioparin patsaat, jotka heitettiin jonkin matkan päässä paluumatkalla jokeen. Heettiläisten johtaja Murshili murhattiin kotimatkallaan.
Heti tai 60 vuoden sekasorron jälkeen 1532 eaa. saapuivat kassiitit Agum II:n johdolla Luristanin Zagrosvuorilta perustaen maahan oman dynastiansa. Tiedot tästä historian vaiheesta ovat niukat. Kassiitit olivat asettuneet Hamadanin ja Kermanshahin seuduille noin 1800 eaa.
Babylonia, Kassiittien dynastia, 1200-luku eaa.
Kassiittien dynastia.
Iranin vuorilta maahan tunkeutuneet kassiitit kaappasivat maassa vallan Agum II:n johdolla. Kassiitteja sanotaan myös kassilaisiksi, kossealaisiksi ja akkadiksi "kashshu". He perustivat kassiittien dynastian Agum II:sta alkaen 1595/1532 - 1155 eaa. Kassiittien alkuajalta noin 1595/1532 - 1400 eaa. ei ole tarkkoja tietoja. Tämä 150-200 vuotta on yksi Babylonian historian hämärimmistä jaksoista, kirjoitettuja lähteitä ei ole säilynyt. Indoeurooppalaiset kassiitit eivät olleet barbaarisia valloittajia, vaan sulautuivat lopulta valtakulttuuriin. Kassiitit antoivat babylonialaisten jatkaa omaa elämäänsä puuttuen mahdollisimman vähän maan oloihin. Kassiitit suosivat ja pitivät ennallaan Babylonian kulttuuria ja babylonialaiset suhtautuivat heihin melko välinpitämättömästi. Kassiittien ylijumalasta Shuqamunasta ja Mardukista tuli samanarvoiset. Kassiitit rakennuttivat temppeleitä ja kaivattivat kastelukanavia vanhaan mesopotamialaiseen tapaan. Kassiittiajan keskuksia olivat Nippur, Larsa, Sippar ja Susa.
Ensimmäinen merkittävä kassiittikuningas Agum II haki muun muassa Mardukin patsaan pois Babylonin ryöstäneiltä heettiläisiltä 24 vuotta heettiläisten ryöstöretken jälkeen. Noin 1500 eaa. kassiittien Babylonia ulottui Sipparin ja Hitin välistä hieman Urukista etelään. Samaan aikaan Mitanni oli laaja, sen pääkaupunki Wassukanni Harranin ja Tell Brakin välillä, Mitannin valtakunta ulottui Vanjärven leveysasteelle ja kaakkoiseen Turkkiin sekä Syyriaan ja Libanoniin. Kassiittien aikana Babylonilta ei yritetty ryöstää johtoasemaa niin kuin Sumerin aikoina johtavan kaupungin valta oli ollut lyhytikäinen. Kassiittiajalta tunnetaan erityisen paljon rajakiviä nimeltä "kudurru".
Kassiitit valtasivat maasta irtautuneen Merimaan Ulamburiashin johdolla noin 1450 eaa. (tai 1350-1300 eaa.). Kassiittikuningas Kurigalzu I (n. 1400-1375 eaa.) rakennutti nykyisestä Bagdadista länteen sijaitsevan Dur-Kurigalzun uudeksi pääkaupungikseen ja alkoi ensimmäistä kertaa soveltaa omantyylistä arkkitehtuuria. Kuningas Kadashman-Enlil I (n. 1375-1360 eaa.) oli Egyptin faarao Amenhotep III:n aikalainen ja Burnaburiash II (n. 1360-1333 eaa.) Amenhotep IV:n aikalainen. Kassiittikuninkaat kävivät kirjeenvaihtoa muun muassa Egyptin faaraon Amenhotep IV:n aikana, jolloin Egypti hoiti asioitaan diplomatian keinoin.
Pohjois-Mesopotamian Assyria voitti entisen omistajansa Mitannin noin 1360 eaa. Kurigalzu II (n. 1332-1308 eaa.) taisteli hiljan itsenäistynyttä Assyriaa vastaan, mutta hävisi. Kassiittikuninkaat sotivat jatkuvasti Zagros-vuorten juurten omistuksesta 1300-1100 eaa. Assyrian kanssa. Enlil-naadin-shumista (1230-1229 eaa.) lähtien kassiittikuninkaiden nimet alkoivat babylonialaistua. Kassiittien kuningaskunta ulottui Eufratin ja Tigrisin jokilaaksoissa sekä pohjoiseen, Zubeidiin saakka että etelään, Persianlahdelle saakka.
Kashtiliash IV (n. 1232-1225 eaa.) joutui sotaan Assyrian kanssa. Assyrian julma valloittajakuningas Tukulti-Ninurta I 1244 -1208 valloitti ja ryösti Babylonin. Assyrian valta Babyloniassa päättyi miltei heti Tukulti-Ninurtan kuoleman jälkeiseen valtataisteluun, kun Adadshumussur noin 1216 - noin 1187 nousi Babylonian valtaistuimelle, ja assyrialaiset yrittivät turhaan saada Babyloniaa valvontaansa. Melishipak (n. 1186-n. 1172) sijoitti Babylonian Elamin vastaiselle rajalle aatelistoa, joille antoi rajakiviä, kudurruja, muistoksi.
Kassiittien valta Babylonian alueella kukistui elamilaisten hyökkäyksiin 1155 eaa. pitkällisten taistelujen jälkeen. Viimeinen kassiittikuningas oli Zababashumidinna. Valloittajana oli voimakas elamilainen kuningas Shutruk-Nahhunte noin 1185-1155 eaa., joka nosti lyhyeksi aikaa Babylonian valtaistuimelle poikansa Kutir-Nahhunten. Elamilaisia vastustamaan nousi Enlilnadinakhe, jonka vieminen vankina Elamiin merkitsi kassiittidynastian lopullista luhistumista.
Isinin toinen dynastia.
Babylonia ajautui hajaannuksen tilaan noin 1156 eaa. kassiittien perustaman valtakunnan kaaduttua. Monesta eri kaupungista tulleet dynastiat hallitsivat valtakuntaa, ja elamilaiset tekivät tiheästi sotaretkiä maahan. Valtaan noussut Babylonian Isinin II dynastia (1160-1028 eaa. keskimmäinen kronologian mukaan; tunnettu myös Babylonian IV dynastiana tai Pashen dynastiana) hallitsi maata vaihtelevalla menestyksellä 1155-1025 eaa. taistellen muun muassa elamilaisia vastaan. Elamista hyökkäsi taas vahva kuningas, Shilhak-Inshushinak, joka eteni pohjois-Assyriaan asti. Ensimmäinen Isinin toisen dynastian kuningas oli elamilainen vasalli. Toinen hallitsija Ninurtanadinkum hyökkäsi Assyriaan ja haki sieltä Mardukin patsaan takaisin. Babylon oli kahden vihollismaan, Assyrian ja Elamin välissä.
Voimakas kuningas Nebukadressar I, joka oli Assyrian kuninkaan Assur-Resisi I:n aikalainen 1125 - 1104 eaa., ajoi elamilaiset pois maastaan ja nosti Babylonian lyhyeksi ajaksi kukoistukseen. Nebukadressar käytti nimeä "kokonaisuuden kuningas". Hän valtasi Elamin Mamarin ja ehkä eteläisen Merimaankin. Hän haki elamilaisten ryöstämän Mardukin patsaan pois elamilaisilta ja voitti assyrialaiset. Assyrian kuninkaan Tiglatpileser I:n kanssa tehtiin sopimus, ja niinpä Assyria laajeni vain länteen ja pohjoiseen. Nebukadressarin (Nebukadnessarin) nimi on babyloniaksi Nabu-kudurri-usur: "Nebo, suojele rajakiveäni". Satoja vuosia myöhemmin eräs toinen Babylonian kuningas, Nebukadressar II otti häneltä nimen. Nebukadressaria seurasi heikkoja hallitsijoita ja levottomia aikoja.
Babylonian kuningas Marduknadinakh arvioi voimansa väärin ja hyökkäsi Assyriaan Ekallatumiin ryöstäen kaupungin. Yhä Assyriassa hallinnut Tiglatpileser lähetti sotajoukon Babyloniaan ryöstämään Dur-Kurigalzun, Sipparin ja Babylonin, säästäen silti temppelit. Babylonian kuninkaan palatsi poltettiin, ja kuningas kaatui. Babyloniassa nousi valtaan maan oma kruununprinssi, eikä Assyria miehittänyt maata.
Noin vuoden 1000 eaa. tienoilla maahan saapui Arabian aavikoiden reunoilta ryösteleviä puolibarbaarisia aramealaisia, jotka saartoivat kaupunkeja, tappoivat ja ryöstivät sekä kidnappasivat talonpoikia. Maaseutua tuhottiin, karavaaneja ryösteltiin ja maa ajautui sekasortoon. Ihmiset halveksivat kuninkaitaan, jotka vaihtuivat tuhkatiheään vallankaappauksissa, kun nämä eivät kyenneet estämään aramealaisten virtaa maahan. Etelässä nousi valtaan Merimaan II dynastia halliten 1028-1006 eaa., kuninkaita muun muassa Simmash Shipakin 1027-1007 eaa., joista ei tiedetä kovin paljoa. Basun lyhytaikainen dynastia hallitsi 1006-986 eaa. Elamin valta kesti 986-981 eaa. Maar-biiti-apla-usurin johdolla. Aramealaisten uhka torjuttiin lopulta niin, että babylonialaiset luovuttivat aramealaisille eli kaldealaisille alueita, ja runsaslukuisemmat aramealaiset ottivat maassa ohjat käsiinsä. Niinpä aramealaistet heimopäälliköt jakoivat Babylonian keskenään ja myös vähitellen sivistyivät. Eufratin ja Tigriin suistoalue sekä Tigriin itäpuolinen alue pysyivät levottomina, koska sinne virtasi uusia kansoja.
Assyrialaisaika.
Assyria valloitti maan sekasorron takia. Koska assyrialaiset olivat erittäin kovaotteisia, sekä aramealaiset että babylonialaiset vihasivat heitä. Noin 1010-612 eaa. Babylonia oli välillä itsenäinen, välillä Assyrian osa kapinoiden useaan otteeseen. 980-732 eaa. maata hallitsi babylonialainen dynastia, ja 810-748 eaa. maa oli anarkian tilassa. 729 eaa. Assyrian kuningas Tiglatpileser III valtasi Babylonin sekasorron lisääntyessä sielläja hallitsi sitä nimellä Puulu (Pulu). Assyrian mahtava hallitsija otti toisen nimen, jottei ärsytettäisi babylonialaisia. Paimentolaisheimot ja kaupunkilaiset kapinoivat silti vihaamaansa julmaa asyrialaisvaltaa vastaan.
Kaldealainen Merimaan kuningas Marduk-apla-iddin II kaappasi vallan, kun Assyriassa tapahtui hallitsijan vaihdos. Marduk-apla-iddin II oli kuninkaana 721-710 eaa. Assyrian Sargon II saapui Babyloniaan vasta 709 ja julistautui myös Babylonian kuninkaaksi 709-705 eaa. Sargonin kuoltua Bayloniassa puhkesi uusia Assyrian vastaisia kapinoita. Monia kapinakuninkaita nousi Assyriaa vastaan 703-689 eaa. ja Assyrian kuningas Sanheribin (704-681 eaa.) poika ryöstettiin ja surmattiin Babyloniassa. Asialla olivat ehkä elamilaiset, ehkä babylonialaiset tai elamilaisten tukemat babylonialaiset. Sanherib löi monta kertaa kapinoineen Babylonian 689 eaa. hävittäen Babylonin perusteellisesti, ohjaten Babylonin temppelin paikalle Eufratin veden. Mutta seuraava kuningas Assarhaddon lepytti Babylonia rakennuttaen temppelin uudelleen. Assyrialainen Sanheribin poika Shamasshumukin oli Babylonin varakuningas 668-648 eaa. Shamasshumukin nousi kapinaan monien liittolaiskansojen kanssa veljeään Assurbanipalia vastaan 651 eaa. Assyrian kuningas Assurbanipal lopulta valloitti Babylonin ankaran piirityksen jälkeen 648 eaa., jolloin Shamasshumukin surmasi itsensä.
Uus-Babylonia.
Kun mahtavan Uus-Assyrian kuningas Assurbanipal kuoli 627 eaa., kaldealainen Nabopolassar kaappasi vallan Babyloniassa puhjenneissa levottomuuksissa. Babylonian kuningas Nabopolassar (626 - 605 eaa.) irtautui Assyrian alamaisuudesta. Assyrialaislle oli hallussaan osa maata, ja hän joutui sotaan Assyrian kanssa. Niinpä Nabopolassar osallistui yhdessä meedialaisten kanssa sotaan Assyrian kukistamiseksi. Assur luhistui 604, ja pääkaupunki Ninive hävitettiin noin 612 eaa. Assyrian armeijan jäänteet kukistuivat Harranissa 609.
Jaossa Babylonia sai Mesopotamian alueen, meedilaiset Mesopotamian reuna-alueen. Napobolassarin poika Nebukadnessar II löi vähän ennen isänsä kuolemaa egyptiläiset joukot Karkemishissa. Nebukadnessar II:n aikana 605-562 eaa. Uus-Babylonian valta laajeni Välimerelle asti. Syyrian kapinat kukistettiin, Elamin pääkaupunki Susa vallattiin. Valtakunta kattoi nykyisten Irakin, Syyrian, Libanonin ja Israelin alueet. Israel vallattiin ja sen asukkaat joutuivat pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan. Osan heistä tiedetään savitaulujen mukaan rikastuneen siellä, ja Raamatun kertomuskin tukee tätä (ks. Jeremia 29:4-7). Nebukadnessar hyökkäsi tuloksetta Egyptiinkin
567 eaa. Nebukadnessarin kuoltua valtakuntaa ravistelivat monet palatsikumoukset.
Babylonian viimeinen kuningas oli haaveellisuuteen taipuvainen Nabu-na'id (Nabonidus) vuosina 556-539 eaa., jonka puolesta valtaa piti hänen varakuninkaansa Belsharutsur, jota Raamatussa sanotaan Belsassariksi. Akemenidi Kyyros II Suuren johtama Persia oli alkanut hiljalleen vallata Babylonin alueita tämän viimeisinä elinvuosina. Koska Nabunaid hylkäsi vanhat jumalat kuten Mardukin ja ryhtyi palvomaan Kuun jumalaa, papisto liittoutui Persian suurkuninkaan kanssa, joka valtasi Babylonian noin kuukauden taistelun jälkeen, joka käytiin Opisissa. Sippar ja Babylon antautuivat taisteluitta. Kyyros II oli hankkinut vallan Meediassa 549-546 eaa. ja julistautunut Persian kuninkaaksi. Babylonialaiset yrittivät kaapata vallan kaksi kertaa ennen Dareios I:n valtaan tuloa 522-521. Suuri väestökeskus Babylon kapinoi vielä Persian mahtia vastaan 521-514 eaa., esimerkiksi vielä kerran 482 eaa. Kserkses I:n aikana. Babylon oli merkittävä vielä Aleksanteri Suuren aikana, se oli kaupunki, jossa tämä kuoli 323 eaa. Babylonia hävitettiin näissä kapinoissa, ja se lakkasi olemasta asuttu vasta seleukidien aikoihin. Seleukos sai Babylonin kaupungin valtaansa 321 eaa. ja sen jälkeen kaupunki kreikkalaistui elintavoiltaan. Noin 64 eaa. Eufratista tuli Rooman valtakunnan ja Parthian raja, ja kauppatiet siirtyivät pois Eufratin laaksosta, ja kaupunki vaipui mitättömyyteen. Kreikkalaisen historioitsija Strabonin käydessä kaupungissa ajanlaksun alun aikoihin kaupunki oli lähes autio.
Babylonian kulttuurista.
Babylonian huomattavimmat viholliset olivat Assyria Mesopotamian pohjoisosissa, Elam idässä sekä aramealaiset ja kassiitit että lopulta persialaiset. Babylonialaiset olivat seemiläisiä ja heidän kielensä oli itäseemiläisen akkadin kielen murre. Babylonian yhteiskunta oli vanhojen aikojen yhteiskuntien malliin pyramidimaisesti kerrostunut: huipulla olivat virkamiehet, sotapäälliköt ja papit. Alimpana olivat orjat. Välissä oli maanviljelijöitä, käsityöläisiä, pienkauppiaita, suurkauppiaita ja suurmaanomistajia. Babylonian uskonto oli monijumalainen, tunnetuin jumala on Marduk, jonka temppeli oli porraspyramidi. Siellä oli keskitetty verotus ja byrokratia. Babylonian kulttuuri pohjautui maataloudelle, ja suurin osa maan asukkaista oli köyhiä maanviljelijöitä. Maanviljelyssä onnistuminen vaati monesti sitkeyttä. Käsityöläiset valmistivat monenlaisia tuotteita massatuotantona. Kauppa oli itsenäistä kapitalismia, joka oli vapautunut temppelin ohjauksesta joka oli tavallista Sumerin aikoina.
Muinaisessa Babyloniassa kukoistivat temppeleissä tieteet muun muassa matematiikka ja valetieteet, esimerkiksi astrologia. Babyloniassa harjoitettiin alkeellista astronomiaa sekä merkittiin muistiin auringon- ja kuunpimennyksiä. Temppeleissä oli observatorioita, jotka tiedottivat kuninkaalle taivaan tapahtumista, joita pidettiin enteinä. Ennustettiin muun muassa maksasta jne. Kuuta ja Venusta tarkkailtiin ja niiden asemista laadittiin taulukoita. Babylonialaiset käyttivät sumerilaisilta perittyä 60-järjestelmää ja tunsivat Pythagoraan teoreeman ainakin jo 1900 eaa. Neliöitä ja kuutioita laskettiin. Uudenvuodenjuhla oli merkittävä, remuinen juhla.


Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta.
Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta (, oli vuosien 1943 ja 1991 välillä Etelä-Euroopassa sijainnut sosialistinen valtio. Vuonna 1992 syntyi Jugoslavian liittotasavalta.
Maata kutsuttiin aluksi nimellä "Demokraattinen federatiivinen Jugoslavia" ja sen jälkeen vuosina 1945–1963 nimellä "Jugoslavian federatiivinen kansantasavalta", kunnes se sai lopullisen nimensä.
Valtio käsitti nykyisten Slovenian, Kroatian, Bosnia-Hertsegovinan, Montenegron, Serbian ja Makedonian alueet. Kaikki näistä valtioista olivat Jugoslavian osavaltioita.
Historia.
Jugoslavian sosialistinen liittovaltio syntyi toisen maailmansodan jälkeen Josip Broz Titon johtamien kommunistipartisaanien ajettua pois Jugoslavian kuningaskuntaa miehittäneet saksalaisia ja italialaisia sekä voitettua kroaattinationalistiset Ustaša-joukot ja serbinationalistiset četnikit.
Jugoslavian kansallinen antifasistinen vapautusneuvosto (AVNOJ) julisti Jajcessa perustetuksi Demokraattisen federatiivisen Jugoslavian "(Demokrativna Federativna Jugoslavija, DFJ)" 29. marraskuuta 1943.
Ensimmäisen vaalein valitun parlamentin kokoontuessa Belgradissa marraskuussa 1945 se julisti Jugoslavian federatiivisen kansantasavallan "(Federativna Narodna Republika Jugoslavija, FNRJ)" Liittovaltion ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Ivan Ribal ja pääministeriksi Tito.
Välirikko Neuvostoliiton kanssa.
Sodan jälkeen maahan liitettiin myös sitä ennen Italialle kuulunut Istrian niemimaa, joka jaettiin Slovenian ja Kroatian osavaltioiden kesken. Jugoslavia kieltäytyi aluksi hyväksymästä Pariisin rauhaa Italian osalta Triesten kysymyksen vuoksi, joka ratkesi käytännössä vuonna 1954 ja muodollisesti 1975 solmitulla, 1977 voimaan tulleella Osimon sopimuksella.
Sodan jälkeen toimeenpantiin maauudistus, ei kuitenkaan Neuvostoliiton mallista kollektivisointia, vaan hallitus tuki pienviljelijäluokkaa korosti sen merkitystä teollisuustyöläisten rinnalla ja kustannuksellakin.
Sosialistisen Jugoslavian talousjärjestelmä erosi merkittävästi Neuvostoliitosta sekä että länsimaiden talousjärjestelmistä. Se oli "markkinasosialistinen", Tehtaat olivat työntekijöiden muodostamien yhteisöjen valvonnassa ja käyttivät voittonsa omiin tarpeisiinsa ja maksoivat veroja valtiolle. Yritykset myös kilpailivat markkinoilla.
Kansainvälisesti Titon Jugoslavia harjoitti aluksi lännen vastaista politiikkaa ja tuki mm. Kreikan sisällissodan kommunistiosapuolta.
Neuvostoliiton ja Jugoslavian välillä ilmeni erimielisyyksiä jo ennen sosialistisen liittotasavallan perustamista, Neuvostoliiton sitouduttua sodassa alun perin četnikien tueksi. Vuonna 1947 Kominterniä korvaamaan perustetun kommunistipuolueiden yhteistyöelimen Kominformin päämaja sijoitettiin Belgradiin, mahdollisesti Jugoslavian pitämiseksi silmällä. Kesäkuussa 1948 maa kuitenkin erotettiin Kominformista ja Kominform syytti Titoa sosialismin pettämisestä. Kominform tulkitsi maan maauudistuksen marxismi-leninismin vastaiseksi virheeksi. Tärkeimpänä syynä välien rikkoutumiseen lienevät kuitenkin Titon ja Stalinin keskinäiset erimielisyydet.
Tito pyrki sovittelemaan välejä ja väitti Kominformin syytöksiä vääriksi ja korosti Jugoslavian kuuliaisuutta Neuvostoliitolle. Sovitteluyritykset jatkuivat noin vuoden ajan ja Jugoslavia esiintyi kiinteässä yhteistyössä muiden itäblokin maiden kanssa. Neuvostoliitossa toivottiin talouspakotteiden johtavan Titon kannatuksen heikkenemiseen, mitä ei tapahtunut. Sen sijaan Tito korosti Neuvostoliiton kanssa käydyn kaupan epäoikeudenmukaisuuksia ja onnistui nostattamaan isänmaallista mielialaa.
Maan taloudellinen tilanne heikkeni kun kauppa itäblokin kanssa katkesi ja sen oli nopeasti haettava muita kumppaneita. Vuonna 1949 Jugoslavia solmi Italian kanssa 47 miljoonan Yhdysvaltain dollarin kauppasopimuksen ja sai lainoja mm. Amerikan vienti- ja tuontipankilta, Kansainväliseltä valuuttarahastolta sekä Kansainväliseltä jälleenrakennus- ja kehittämispankilta.
Jugoslavian oli myös varustettava armeijaansa kansainvälisen tilanteen kiristyttyä Korean sodan myötä. Marraskuussa 1951 se allekirjoitti sopimuksen Yhdysvaltain kanssa sotilaallisesta avusta ja 1954 mennessä se vastaanotti 200 miljoonan dollarin arvosta apua. Jugoslavia ei kuitenkaan liittynyt. Helmikuussa 1953 se sen sijaan solmi Ankaran sopimuksen Kreikan ja Turkin kanssa, jota täydennettiin seuraavana vuonna Balkanin sopimuksella.
Tito valittiin presidentiksi 1953 ja vuonna 1974 hänet nimettiin "elinikäiseksi" presidentiksi. 7. huhtikuuta 1963 maasta tuli Jugoslavian sosialistinen federatiivinen tasavalta. Jugoslavia, päinvastoin kuin useimmat muut Euroopan sosialistiset maat, pysyi erossa Neuvostoliiton vaikutusvallasta, eikä kuulunut Varsovan liittoon.
Titon ajan keskushallitus onnistui pidättämään kansallisuuskiistoja roihahtamasta, mitä autettiin osavaltioiden pitkälle menevällä autonomisuudella – mutta pinnan alla kansallisuusongelmat kytivät. Titon kuoleman 1980 jälkeen ja sosialistiblokin sorruttua 1990-luvun alussa enää mikään ei pitänyt niitä kurissa. Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta hajosi Slovenian, Kroatian, Makedonian ja Bosnia-Hertsegovinan itsenäistyessä eron ja Jugoslavian hajoamissotien kautta.


Vanha Suomi.
Vanha Suomi tarkoittaa niitä Suomen alueita, jotka Ruotsi menetti Venäjälle Uudenkaupungin (1721) ja Turun rauhansopimuksissa (1743). Vuonna 1744 voitetuista kahdesta provinssista muodostettiin Viipurin kuvernementti, joka Venäjän keisari yhdisti Suomen suuriruhtinaskuntaan vuoden 1812 alussa. Vuodesta 1803 Viipurin kuvernementti tunnettiin nimellä Suomen kuvernementti.
Nimitys Vanha Suomi on suomalaisittain katsottuna hieman epäjohdonmukainen. Ymmärrettäväksi se tulee katsottaessa asiaa venäläisittäin: Vanhan Suomen alue liitettiin keisarikuntaan lähes sata vuotta ennen muuta (Uutta) Suomea.
Suuri Pohjan sota — Vanha Suomi syntyy.
Vanha Suomi syntyi suuren Pohjan sodan seurauksena vuonna 1721. Ruotsi joutui vuonna 1700 yksin sotaan Venäjää, Tanska-Norjaa, Preussia ja Saksi-Puolaa vastaan. Alkumenestyksestään huolimatta kääntyi sota Ruotsille tappiolliseksi kuningas kärsittyä murskatappion Venäjää vastaan Pultavan taistelussa vuonna 1709. Etulyöntiasemansa turvin Venäjä valloitti Suomen Ruotsilta vuosien 1710–1715 kuluessa. Suomen valtauksesta alkoi isoviha, vuoteen 1721 saakka kestänyt venäläismiehitys Suomessa.
Ruotsin ja Venäjän väliset vihollisuudet suuressa Pohjan sodassa päättänyt Uudenkaupungin rauha solmittiin vuonna 1721. Rauhansopimuksen yhteydessä siirtyi Käkisalmen läänin etelä- ja keskiosat sekä pääosa Viipurin läänistä Venäjän haltuun. Alue muodosti hallinnollisesti Pietarin kuvernementtiin kuuluneen Viipurin ja Käkisalmen provinssin. Tähän alkuperäiseen Vanhan Suomen alueeseen sisältyivät myös Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan kaupungit.
Venäjän kiinnostusta Vanhan Suomen alueeseen lisäsi Neva-joen suuhun Inkerinmaalle vuodesta 1703 rakennettu Pietari-Paavalin linnoitus ja jo vuonna 1712 keisarikunnan pääkaupungiksi nostettu Pietarin kaupunki. Rauhansopimuksessa Venäjään liitetyt Vanhan Suomen alueet toimivat suojavyöhykkeenä uudelle pääkaupungille.
Hattujen sota — Vanha Suomi laajenee.
Ruotsin revanssinhaluinen hattupuolue ryhtyi Venäjän vastaiseen sotaan vuonna 1741 tavoitteenaan kostaa suuren Pohjan sodan aikaiset nöyryytykset ja vallata ainakin osa Ruotsin sodassa menettämistä alueista takaisin. Ruotsin armeija oli varustautunut sotaan heikosti ja Suomen alue joutui venäläismiehityksen alaiseksi kuten suuressa Pohjan sodassakin. Vuonna 1743 solmittuun rauhaan saakka kestänyttä miehitystä kutsutaan pikkuvihaksi.
Hattujen sota päättyi Turun rauhaan, jossa Ruotsin ja Venäjän välistä rajaa siirrettiin edelleen lännemmäksi ja uudeksi rajaksi muodostui Kymijoki ja siihen laskeva Mäntyharjun reitti. Pohjoisemmassa rajalinja halkoi Saimaata pirstoen sen useampaan osaan rajanaapureiden kesken. Raja teki koukkauksen Savonlinnan kohdalla liittäen tämän Saimaan solmukohdan osaksi Venäjää. Sen sijaan Puumala, toinen Saimaan kapeikko, jäi Ruotsille. Vesitie eteläiseltä Saimaalta pohjoiselle kulki väistämättä sekä Puumalan että Savonlinnan kautta.
Venäjään liitetty uusi alue muodosti aluksi Pietarin kuvernementin Kymenkartanon provinssin, kunnes se vuonna 1744 yhdessä Viipurin ja Käkisalmen provinssin kanssa yhdistettiin erilliseksi Viipurin kuvernementiksi. Liitetyillä alueilla sijaitsivat Savonlinnan lisäksi Haminan ja Lappeenrannan kaupungit sekä kyseisissä kaupungeissa sijainneet Ruotsin rajalinnoitukset.
Lahjoitusmaajärjestelmä.
Vanhan Suomen yhteiskunnallisia oloja vaikeimmin vaivannut ongelma oli lahjoitusmaajärjestelmä. Keisarille palveluksia tehneelle yläluokalle lahjoitetut lahjoitusmaat kavensivat merkittävästi niillä asuneiden talonpoikien vapautta ja taloudellista toimeentuloa. Lahjoitusmaiden talonpoikien asema heikkeni lähelle Venäjän maaorjien asemaa. Erityisesti lahjoitusmaiden isäntien eli donataarien oikeus määrätä alustalaistensa verotuksesta hiersi heidän ja talonpoikien välejä niin Vanhan Suomen aikana kuin alueen Suomen suuriruhtinaskuntaan liittämisen jälkeenkin. Samoin isäntien käyttämät ruumiilliset kuritukset, kuten maaorjille Venäjällä, olivat törkeä loukkaus talonpoikien oikeuksia kohtaan.
Lahjoitusmaakysymys ratkesi vasta autonomian aikana 1870-luvulle mennessä kun Suomen valtio osti lahjoitusmaat donataareilta. Talonpojat saivat lunastaa viljelemänsä maat perintötiloikseen edullisten ja pitkäaikaisten valtionlainojen avulla.
Donataarien ja talonpoikien välejä hiertänyt lahjoitusmaakysymys on osaltaan ollut antamassa Vanhan Suomen ajalle poikkeuksellisen negatiivista leimaa Suomen historiankirjoituksessa.
Elämää Vanhassa Suomessa.
Uusi valtioyhteys ei mullistanut, lahjoitusmaakysymystä lukuun ottamatta, Vanhan Suomen elinoloja niin paljon kuin Suomessa on toisinaan haluttu nähdä. Maanviljely ja perinteinen elämäntapa säilyi jokseenkin muuttumattomina myös uuden hallitsijan alaisuudessa. Uudenkaupungin rauhan sopimuksessa vuonna 1721 sovittiin myös Ruotsin vallan aikaisten lakien ja oikeuskäytännön jäämisestä voimaan Vanhan Suomen alueella. Alueen väestö sai myös harjoittaa vapaasti luterilaista uskontoaan ja verotus hoidettiin ruotsalaisen käytännön mukaisesti. Vanhan Suomen asukkaat olivat vapautetut sotilaspalveluksesta 1797 saakka. Käytäntö ei ollut poikkeuksellinen monikansallisessa keisarikunnassa.
Vanhassa Suomessa asunut rahvas jäi asuinsijoilleen alueen siirtyessä Venäjän valtaan, mutta valtaosa aatelistosta ja papistosta oli paennut venäläismiehitystä Ruotsin puolelle jo isovihan aikana. Osa paenneista palasi takaisin Uudenkaupungin rauhan solmimisen jälkeen, mutta huomattava osa virkamiehistä ja papeista ei halunnut siirtyä Venäjän keisarin palvelukseen. Myöskään uusien pappien ja virkamiesten rekrytointi Ruotsin puoleisesta Suomesta ei sujunut suunnitellusti. Vajetta täytettiin Venäjältä ja Baltian saksalaisalueilta kotoisin olevilla virkamiehillä. Vanhan Suomen virkamieskunta venäläistyi ja saksalaistui nopeasti. Alueen pappispula helpotti vasta Vanhasta Suomesta kotoisin olevan uuden pappissukupolven kasvaessa.
Venäjään liittäminen toi Vanhan Suomen ortodoksiselle väestölle helpotusta Ruotsin vallan aikaiseen syrjintään verrattuna. Ortodoksit saattoivat harjoittaa uskontoaan vapaasti ja Laatokan alueen luostarit pystyivät käynnistämään toimintansa uudestaan. Monikansallinen ja useista uskontokunnista koostuva Venäjä suvaitsi Vanhan Suomen luterilaisen väestön uskontoa varsin hyvin. Vanhan Suomen luterilaiset papit saivat käydä koulunsa edelleen Turussa ja Turun piispa vihki edelleen pappeja virkoihinsa myös Vanhan Suomen alueella. Rajaseudun halkaistujen seurakuntien jäsenet saivat myös käydä kirkossa valtakunnan rajan yli. Kirkon ylin valta siirtyi kuitenkin venäläisten käsiin. Vanhan Suomen luterilaista kirkkoa hallinnoitiin yhdessä Venäjän muiden ei-ortodoksisten kirkkokuntien kanssa.
Vanhan Suomen alue kärsi varsin paljon toistuvien sotien seurauksena, mutta jälleenrakennusta auttoi Suomenlahden pohjukkaan perustetun Pietarin kaupungin ostovoima. Alueen talous monipuolistui ja kaupunkiin rahdattiin elintarvikkeita, rakennustarpeita ja polttopuuta. Venäjä ei harjoittanut Ruotsin kaltaista merkantilistista talouspolitiikkaa, mikä osaltaan edisti Vanhan Suomen talouskehitystä. Vanhan Suomen alueella sai kaataa metsää sahateollisuuden tarpeisiin, minkä ansiosta alueelle nousi kukoistava sahateollisuus. Vanhassa Suomessa otettiin käyttöön Ruotsin mallin mukaisia sahauskieltoja vasta 1700-luvun lopulla. Nämäkään kiellot eivät ulottuneet yläluokan hallitsemille lahjoitusmaille. Vanhan Suomen alueella sai myös harjoittaa kaupankäyntiä maaseudulla eikä maatilojen halkomiselle asetettu Ruotsin kaltaisia rajoituksia. Toisaalta alueen poikki kulki useita maatullirajoja, jotka vaikeuttivat liikkumista ja kauppaa.
Aluetta hallinneen apatian ja vierasmaalaisen yläluokan takia sieltä ei ole juurikaan jäänyt merkittäviä henkilöitä historiaan. Ainoa muita huomattavampi on David Alopaeus, Viipurissa syntynyt virkamies, joka toimi keisarillisessa hallinnossa monissa tehtävissä, muun muassa Venäjän lähettiläänä Keski-Euroopan maissa.
Venäjä kiristää otettaan Vanhasta Suomesta.
Vanhan Suomen, kuten monien muidenkin keisarikunnan osien, itsenäisyyttä ryhdyttiin rajoittamaan 1700-luvun loppupuolella keisarinna käynnistämän venäläistämisohjelman myötä. Venäjästä ryhdyttiin luomaan yhtenäisesti hallittua valtakuntaa. Osa keisarinnan uudistuksista jouduttiin myöhemmin kumoamaan, mutta hajanaisen keisarikunnan ja alueellisten erioikeuksien aika alkoi olla ohi. Merkittävimmän poikkeuksen venäläistämiskehityksestä teki vuonna 1809 syntynyt Suomen autonominen suuriruhtinaskunta.
Toinen Vanhaa Suomea tiukemmin Venäjään kiinnittänyt 1700-luvun loppupuolen hanke oli Ruotsia vastaan käydyn kokemusten perusteella käynnistetty laajan Kaakkois-Suomen linnoitusjärjestelmän rakennustyö. Maineikkaan kenraali Aleksandr Suvorovin johdolla toteutetun hankkeen myötä luotiin Vanhaan Suomeen useista sisäkkäisistä linnoitusketjuista koostuva linnoitusjärjestelmä jonka tehtävänä oli torjua Ruotsin puoleisesta Suomesta Pietaria kohti suunnatut mahdolliset hyökkäykset. Tällöin Vanhan Suomen alueelle muutti pysyvästi tuhansia ei-suomalaisia, lähinnä venäläisiä sotilaita ja baltiansaksalaisia upseereita ja virkamiehiä.
Vanha Suomi liitetään Suomen suuriruhtinaskuntaan.
Vaikka Vanha Suomi ei yleisen käsityksen vastaisesti varsinaisesti taantunutkaan Venäjän vallan alla, se jäi etenkin yhteiskunnallisessa kehityksessä jälkeen Ruotsin puoleisen Suomen ripeästä kehityksestä 1700-luvulla. Talonpoikiin kohdistunut venäläisen aateliston mielivalta loi aluetta leimanneen apatian taloudessa muutenkin. Loputkin Suomesta liitettiin Venäjän keisarikuntaan vuosina 1808–1809 käydyn Suomen sodan ja sitä seuranneen Haminan rauhan yhteydessä. Samalla ryhdyttiin niin Suomessa kuin keisarin hovissa puuhaamaan Vanhan Suomen liittämistä muun Suomen, eli Venäjältä käsin katsottuna Uuden Suomen yhteyteen.
Yhdistymishankkeella tavoiteltiin kansallisesti yhtenäisen autonomisen alueen muodostamista ikään kuin Ruotsin mallin mukaisen modernin valtion kokeilukentäksi ja näyteikkunaksi Eurooppaan keisarin hyväntahtoisuuden merkkinä. Samalla uskottiin taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti Ruotsin puoleisesta Suomesta jälkeenjääneen Vanhan Suomen kurovan isoveljensä etumatkan kiinni. Alueliitoksen toivottiin myös kasvattavan suomalaisten uskollisuutta uutta hallitsijaansa kohtaan. Elettiinhän Euroopassa yhä Napoleonin sotien levotonta aikakautta. Lopullisesti päätös Vanhan Suomen liittämisestä Suomen suuriruhtinaskuntaan sinetöityi keisari vuoden 1811 lopulla antamalla dekreetillä (käskykirjeellä). Liitos astui voimaan vuodenvaihteessa 1812. Entisen Vanhan Suomen alue muodosti siitä lähtien Viipurin läänin.
Uuteen Suomeen liittämisen jälkeen ulottuivat suuriruhtinaskunnan lait ja autonominen asema myös Vanhaan Suomeen. Alueliitos toteutui olosuhteisiin nähden varsin kivuttomasti, ja Vanha Suomi kuroi nopeasti kiinni suuriruhtinaskunnan edellisellä vuosisadan ottaman etumatkan yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Alueen läheisyys alati kasvavaan Pietarin kaupunkiin auttoi etenkin Vanhan Suomen taloudellista kehitystä. Ainoastaan lahjoitusmaajärjestelmä ja sen edelleen aiheuttamat ristiriidat jäivät pidemmäksi aikaa (lunastus kesti lähes 60 vuotta) muistuttamaan Uuden ja Vanhan Suomen satavuotisesta valtiollisesta erosta.
Vaakunat.
Viipurin ja Käkisalmen provinssi sai vuonna 1729 oman vaakunan, jossa oli punainen yläkenttä ja sininen alakenttä. Yläkentän hopeahaarniskaiset ja suorilla miekoilla aseistetut käsivarret edustivat Viipurin lääniä. Alakentän kultaista kiveä kantava kurki edusti Käkisalmen lääniä. Aihe oletetaan saadun Laatokan Karjalan laajan emäpitäjän Kurkijoen pogostan nimestä.
Alueen laajentumisesta ja Viipurin kuvernementin perustamisesta huolimatta tämä vaakuna oli käytössä vuoteen 1788, jolloin se siirrettiin Käkisalmen kaupungille ja korvattiin Karjalan vaakunaan pohjautuvalla vaakunalla. Molemmat sapelit olivat kuitenkin suippoja ja kumpikin käsivarsi oli kultahaarniskoitu: vaakuna ei kuvannut sotaa, vaan aseveljeyttä. Kruunuja oli kaksi allekkain: entinen kuninkaallinen alue oli keisarin suojeluksessa.
Käkisalmen kaupunki käytti entistä provinssin ja kuvernementin vaakunaa vuoteen 1892. Tällöin yläkenttä vaihdettiin siniseksi ja alakenttä punaiseksi. Haarniskat muutettiin kultaisiksi ja kurjen kantama kivi siniseksi. Venäjän Käkisalmi, Priozersk käyttää aikaisempaa vaakunaa.


Porvoon valtiopäivät.
a>in maalaus "Porvoon valtiopäivien avajaiset", 1812).
Porvoon valtiopäivät tai maapäivät tai herrainpäivät (,) olivat Porvoossa Venäjän keisari Aleksanteri I:n määräyksestä maaliskuussa 1809 järjestetty Suomen säätyjen edustajien kokoontuminen. Suomen sota oli tuolloin vielä käynnissä, mutta Venäjän osalta voitettu. Suomalaiset historiantutkijat ovat esittäneet erilaisia tulkintoja siitä olivatko Porvoossa kyseessä Suomen historian ensimmäiset säätyvaltiopäivät vai perinteiset maapäivät, joiden kautta Ruotsin entiset kahdeksan maakuntaa siirrettiin Venäjän keisarin valtaan. Myöhemmin 1800-luvulla syntyneen suomalaisen perustuslaillisen tulkinnan mukaan Porvoon valtiopäivillä perustettiin Suomen valtio.
Porvoon valtiopäivien vaiheet ja merkitys.
Keväällä 1808 Suomen väliaikainen kenraalikuvernööri Göran Magnus Sprengtporten suunnitteli maapäiviä Turkuun. Suomen säätyjen lähetystö kävi kuitenkin jo syksyllä vannomassa uskollisuuttaan keisari Pietarissa. Suomalaissyntyisellä kreivi Gustaf Mauritz Armfeltilla, oli merkittävä rooli Suomen suuriruhtinaskunnan aseman ja maa-alueen muotoutumisessa. Armfelt toimi Suomen Asiain Komitean puheenjohtajana Pietarissa.
Maaliskuussa keisari määräsi säädyt kokoontumaan Porvooseen Ruotsin valtiopäiväjärjestyksen mukaan. Säädyt vannoivat uskollisuuttaan keisarille, joka puolestaan vakuutti pitävänsä voimassa perustuslailliset oikeudet ja liitti "Suomen kansakuntien joukkoon". Vala ja vakuutus muodostivat jo keskiajalta periytyvän herruussopimuksen ja oikeustradition.
Aleksanteri I antoi hallitsijanvakuutuksensa 29. maaliskuuta 1809. Suomi sai pitää vanhat lakinsa, uskontonsa ja erioikeutensa, eikä sitä liitetty suoraan Venäjään, vaan siitä muodostettiin autonominen suuriruhtinaskunta, jonka suuriruhtinas Venäjän keisari oli. Aleksanterin seuraajat antoivat edelleen saman vakuutuksen valtaistuimelle noustessaan.
Valtiopäiviä käytiin heinäkuuhun asti, jolloin keisari palasi päättämään ne. Seuraavan kerran valtiopäivät kokoontuivat vasta Aleksanteri II:n kutsuttua Suomen säädyt Helsingin valtiopäiville vuonna 1863. Pitkää valtiopäivien välistä aikaa nimitetään nimillä "valtioyö" ja "virkavaltaisuuden aika". Suomen suuriruhtinaskunnan juoksevat asiat hoidettiin virkamiesten voimin senaatin johdolla.
Myöhemmät tulkintakiistat.
Porvooseen maaliskuussa 1809 kokoontumaan määrätystä Suomen suuriruhtinaskunnan säätyjen kokouksesta tuli 1800-luvun lopulla yksi venäläis-suomalaisen oikeustaistelun keskeisimpiä kiistakysymyksiä. Poliittisia intohimoja herättivät nimenomaan seuraavanlaiset kysymykset: Tehtiinkö kokouksessa valtiosopimus ja perustettiin näin Suomen valtio? Mitä tarkoittavat keisarin antaman vakuutuksen ilmaukset "perustuslait" (venäjäksi "korennyje zakony") ja "konstitutioiden mukaiset oikeudet" ja siinä nimenomaan sana "konstitutio"?
Väitteillä, joiden mukaan kyseessä eivät olisi olleetkaan Ruotsin kuningaskunnan alueella Suomen sodan vielä kestäessä kahdeksan suomalaisen maakunnan maapäivät, vaan Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäiset autonomian mukaiset säätyvaltiopäivät, tuettiin 1860-luvulla valtio-opillista tulkintaa siitä, että jo Aleksanteri I oli vahvistanut ja tarkoittanut Suomelle vahvan autonomian, jota saattoi laajentaa Venäjän keisarikunnan ministeriöistä riippumatta. 1890-luvulla tämä argumentti tuli välttämättömäksi Aleksanteri III:n postimanifestin ja viimeistään Nikolai II:n helmikuun manifestin jälkeen, jolloin Venäjän keisarikunta ryhtyi yhdenmukaistamaan hallintoaan tavalla, joka olisi poistanut ja poisti autonomian. Professori Osmo Jussila on laatinut autonomian luonteesta kirjan Suomen Suuriruhtinaskunta 1809–1917, joka on myöhemmin käännetty venäjäksi, ja päätynyt siihen, etteivät Porvoon maapäivät olleet poikkeus ajan käytäntöön ja että sillä vain järjestettiin voittomaiden hallinto. Tämä tukee sortovuosien venäläistä näkökulmaa Suomen suuriruhtinaskunnan autonomiaan.
Porvoon 1809 säätyjen kokous on ollut kiistakysymys aina 1800-luvun lopulta lähtien sekä politiikassa että historiatieteessä. Esimerkiksi Leo Mechelinin mukaan mukaan Suomen ja Venäjän yhteys oli vain suvereenien valtioiden personaaliunioni, mutta useat muut suomalaiset ja etenkin venäläiset tutkijat ovat katsoneet Suomen erityisaseman perustuneen keisarin tahtoon ja olleen kumottavissa.
Aiheesta muualla.
*


Serbit.
Serbit (Срби; Srbi) ovat etelä-slaavilainen kansa. Serbejä asuu lähinnä Serbiassa, Montenegrossa ja Bosnia ja Hertsegovinassa ja Kroatiassa. Pienempiä serbivähemmistöjä asuu Unkarissa, Makedoniassa, Kosovossa ja Romaniassa.
Serbian väestöstä on serbejä n. 63 prosenttia, 6 212 838 (2002). Yhteensä serbejä arvioidaan olevan noin 10 miljoonaa.
Useimmat serbit puhuvat serbian kieltä, joka kuuluu slaavilaiseen kieliryhmään. Kyrillisten aakkosten käytöstä huolimatta kieli on samankaltainen kuin kroatian kieli ja bosnia, joten nämä kielet luokitellaan kielitieteellisesti yhdeksi serbokroatian kieleksi.
Serbien identiteetti perustuu ortodoksiseen kristinuskoon. Uskonto onkin merkittävin erottava tekijä Jugoslavian kansojen välillä. Sloveenit ja kroaatit ovat katolilaisia, bosniakit ja Kosovon albaanit islamilaisia ja serbit, montenegrolaiset sekä makedonialaiset ortodokseja.
Genetiikka.
Serbit polveutuvat enimmäkseen aluetta heti jääkaudella asuttaneista ihmisistä ja varsinainen slaavilainen vaikutus heissä on suhteelisen pieni kun sitä verrataan länsislaavilaisiin kansoihin. Bosniakit ovat geenitutkimuksissa olleet serbeille varsin läheistä sukua, kun taas kroaatit ovat olleet melko kaukaista.


Kroaatit.
Kroaatit ovat 8-9 miljoonan hengen laajuinen eteläslaavilainen kansa. Kroaatin määrittely ei ole yksiselitteinen. Kroaatit ovat etupäässä katolilaisia ja puhuvat kroatian kieltä. Uskonto onkin pääasiallinen tekijä, joka erottaa kroaatit muista entisen Jugoslavian alueen kansoista.
Kroaattien alueellinen sijoittuminen.
Pääasiassa kroaatit asuvat kansallisvaltiossaan Kroatiassa, ja heillä on myös perustuslaissa tunnustettu asema yhtenä Bosnia ja Hertsegovinan kansoista. Merkittäviä kroaattivähemmistöjä elää myös Vojvodinassa, Boka Kotorskassa itä-Montenegrossa, Itävallan itäosan Burgenlandissa, sekä Burgenlandiin rajoittuvilla Unkarin ja Slovenian alueilla.
Perinteisen asuinalueensa lisäksi kroaatteja asuu nykyisin ympäri maapalloa. Kroaattidiasporan yhdistävänä järjestönä toimii Pittsburghissa majaansa pitävä veljesliitto "Hrvatska bratska zajednica".


Sloveenit.
Sloveenit ovat Adrianmeren itärannalla asuva kansa. Nimitys "slovenialainen" tarkoittaa ihmisestä puhuttaessa lähinnä Slovenian kansalaista. Sloveeni taas kokee olevansa etninen slovenialainen, joka puhuu eteläslaavilaisiin kieliin luettavaa sloveniaa.
Sloveenit ovat ilmaantuneet historiankirjoitukseen 500-luvulla, jolloin heidän kuninkaansa "Samo" alkoi hallita Elben ja Alppien välistä valtiota. Avaarien tullessa idästä sloveenit liittoutuivat baijerilaisten ja myöhemmin frankkien kanssa. Sittemmin sloveenit ovat säilyttäneet varsin yhtenäisen alueen, joka on hieman etelämpänä alkuperäistä seutua. Sloveenit kuuluivat Itävalta-Unkarin keisarikuntaan 1800-luvulla ja Jugoslaviaan 1900-luvulla.
Sloveniassa asuu noin 1,6 miljoonaa sloveenia ja lähinaapureissa sekä Pohjois-Amerikassa joitain satoja tuhansia.


Hertsegovina.
Hertsegovina () on Pyhän Savan keskiaikaisista herttuoista nimensä saanut historiallinen maakunta eteläslaavialueella nykyisen Bosnia ja Hertsegovinan valtion alueella. Hertsegovinalla ja Bosnialla ei kummallakaan ole hallinnollista asemaa. "Herzog" tarkoittaa saksan kielessä herttuaa ja Hertsegovina siis "herttuan maita". Keskiajalla alueesta käytettiin nimeä Zahumlje ja Travunija tai "Humin maa".
Bosnian ja Hertsegovinan välillä ei kulje selkeää rajaa. Rajat ovat epämääräiset ja kiistellyt. Karkeasti ottaen Hertsegovina on Bosnian ja Hertsegovinan Sarajevon eteläpuolinen alue, jolla sijaitsevat esimerkiksi kaupungit Foča, Trebinje, Konjic ja Stolac. Alueen suurin kaupunki on pääkaupunki Mostar, jossa taisteltiin Bosnian sodassa pitkään. Nykyään Hertsegovinaa ovat Hertsegovina-Neretvan, Länsi-Hertsegovinan ja osittain Hertseg-Bosnian kantonit.


Bosnia.
Bosnia on alue Bosnia ja Hertsegovinan pohjoisosassa. Bosnialla ei ole nykyään hallinnollista asemaa. Se käsittää noin kaksi kolmasosaa Bosnia-Hertsegovinan pinta-alasta. Se on saanut nimensä Bosna-joesta.
Historia.
Bosnia oli jo antiikin aikaan tärkeä kauttakulkumaa Adrianmeren ja Tonavan välissä ja sinne syntyi vauraita kaupunkeja kaupankäynnin ansiosta.
500–600-luvuilla tapahtuneen slaavien kansainvaelluksen jälkeen Bosnia oli lähinnä yksi Bysantin provinsseista, jolla oli omat ruhtinaansa. Nimi Bosnia mainitaan ensimmäisen kerran 900-luvulla, jolloin sillä tarkoitettiin vain Bosna-joen yläjuoksun ydinalueita. Vuosien 1154 ja 1463 välillä Bosnia oli itsenäinen keisarikunta ja loppupuolella kuningaskunta, minkä jälkeen siitä tuli osa Osmanien valtakuntaa. Keskiaikainen Bosnia oli pääosin katolinen.
Vuonna 1878 Bosniasta tuli osa Itävalta-Unkaria. Tältä ajalta on peräisin käsite Bosnia-Hertsegovina.


Sigma-algebra.
Sigma-algebra (myös σ-algebra) on mittateoriassa olennainen joukkoperhe, joka on tietyn perusjoukon osajoukkojen rakennelma. Esimerkiksi todennäköisyyslaskennassa sigma-algebra tulkitaan havaitsijalle eroteltavissa olevien satunnaiskokeen lopputulosten joukkona.
Sigma-algebraan liittyviä käsitteitä.
Triviaali sigma-algebra on joukko formula_22. Se on suppein sigma-algebra.
Sigma-algebran formula_3 ali-sigma-algebra on joukkoperhe
formula_24, joka on sigma-algebra samalla perusjoukolla. Esimerkiksi triviaali sigma-algebra on minkä tahansa samalla perusjoukolla määritellyn sigma-algebran alisigma-algebra.
Olkoon formula_25 mielivaltainen joukkoperhe joukon formula_1 osajoukkoja. Joukkoperheen formula_25 virittämä sigma-algebra, jota merkitään formula_28, on suppein sigma-algebra, jolla formula_29.
Olkoon formula_30 kuvaus formula_31. Kuvauksen formula_30 virittämä sigma-algebra, jota merkitään formula_33, on suppein sigma-algebra, jonka suhteen formula_30 on mitallinen. formula_35 on suppein sigma-algebra, jonka suhteen formula_36 ja formula_37 ovat mitallisia.
Olkoon formula_3 sigma-algebra ja formula_39 sen alisigma-algebra jokaisella formula_40. Jos formula_41 jokaisella formula_40, niin formula_43 on historia tai informaatiovirta, joka on siis kasvava jono sigma-algebroja.
Tärkeimpiä sigma-algebroja.
Erityisesti reaalilukujen Borel-joukot muodostavat mittateoriassa tärkeän sigma-algebran. Samoin Lebesgue-mitalliset joukot.


Volkssturm.
Toisin kuin Hitler lupasi ennen sotaa, myös naiset kelpasivat mukaan natsi-Saksan viimeisiin taisteluihin. Volkssturmin naissotilas harjoittelee panssarinyrkin käyttöä.
Volkssturm-miehiä, Berliinin puolustajia keväällä 1945. Miesten varusteina on käsivarsinauha ja panssarinyrkki.
Volkssturm, kirjaimellisesti "kansanrynnäkkö", oli natsi-Saksan viimeisinä kuukausinaan nostama kansallinen puolisotilaallinen organisaatio, eräänlaiset kodinturvajoukot. Se oli suurimman osan henkilöstöresursseistaan loppuun kuluttaneen Saksan viimeinen hätäkeino toisen maailmansodan lopussa, vihollisen tunkeutuessa Saksaan sekä idästä että lännestä.
Taustaa.
Jo marraskuussa 1943 Saksan asevoimien pääesikunta laati alustavia suunnitelmia täydennysmiesten löytämiseksi rintamalle sodan käännyttyä tappiolliseksi.
Vuoden 1944 kesällä liittoutuneet tekivät suuren läpimurron sekä idässä että lännessä. Neuvostoliiton joukot olivat kesähyökkäyksensä tuloksena edenneet Itä-Preussin rajoille ja olivat tunkeutumaisillaan idästä Saksan alueelle. Lännessä oli tehty maihinnousu Ranskaan ja syksyllä brittiläiset sekä yhdysvaltalaiset saapuivat Saksan rajalle Aachenin kohdalla. Saksaa vaivasi sekä materiaalin että miehistön osalta vakava resurssipula ja Saksan sodanjohto etsi kuumeisesti keinoja välttää edessä häämöttävä sotilaallinen tappio.
Perustaminen.
Adolf Hitler antoi määräyksen Volkssturm-joukkojen muodostamisesta 18. lokakuuta 1944. Taistelijat kutsuttiin kokoon niiden joukosta, joita ei ollut aikaisemmin värvätty Wehrmachtin riveihin. Käytännössä tämä tarkoitti kaikkien jäljellä olevien 16–60-vuotiaiden miesten nostamista aseisiin.
Hitler antoi yksiköiden kokoamisen Martin Bormannin vastuulle, jonka oli määrä koota aseisiin kuusi miljoonaa sotilasta. Tätä määrää ei kuitenkaan käytännössä saavutettu. Suurin osa Volkssturmin riveistä kerättiin Hitler-Jugendista tai taisteluissa invalidisoituneista Wehrmachtin sotilaista ja miehistä, jotka oli määritelty palvelukseen kelpaamattomiksi.
Nostoväki oli jaettu neljään erilaiseen luokkaan. Ensimmäinen luokan muodostivat kaikki ne 20–60-vuotiaat miehet, jotka eivät työskennelleet ratkaisevan tärkeässä toimessa kotiseudulla. Toinen luokka koostui tärkeässä siviilitoimessa olleista miehistä samalla ikäskaalalla. Näiden kahden ryhmän välinen ero oli osittain tulkinnanvarainen.
Kolmas nostoväkiluokka käsitti ne vuosina 1925–1928 syntyneet 16–19-vuotiaat nuorukaiset, joita ei vielä oltu kutsuttu Wehrmachtiin, työpalvelujoukkoihin tai ilmavoimien tukitehtäviin. Neljännen luokan muodostivat ne aiemmin rintamapalvelukseen kelpaamattomiksi määritellyt, jotka nyt katsottiin kelpaavaksi erilaisiin vartio- ja tukitehtäviin.
Aseet ja koulutus.
Joukkojen koulutus oli vähäistä, heille annettiin ainoastaan nopea asekoulutus jalkaväen perusaseisiin ja panssarinyrkkien käyttöön. Tämän jälkeen he vannoivat valan Hitlerille ja heidät lähetettiin rintamalle. Alun perin tarkoitus oli käyttää Volkssturmin sotilaita ainoastaan heidän kotialueillaan, mutta käytännössä heidät lähetettiin suoraan taisteluun tykinruoaksi. Volkssturmin sotilaiden koulutuksesta ja varustamisesta sekä huollosta oli vastuussa täydennysarmeija ().
Volkssturm aseistettiin saatavilla olleella kalustolla; yleensä rintamakäyttöön sopimattomilla vanhentuneilla aseilla, sotasaaliilla tai varsinkin loppuvaiheessa aseromusta haalituista osista kootuilla kivääreillä. Jossain määrin valmistettiin myös juuri Volkssturmille tarkoitettuja hyvin yksinkertaisia automaattiaseita, muun muassa Sten-konepistoolin MP 3008 -kopiota ja 7,92 x 33 mm Kurz -kaliiperista itselataavaa VG 1-5 -kivääriä.
Volkssturmia varten tuotettiin myös materiaalipulan oloissa suunniteltua ”kansankäsikranaattia” Volkshandgranate 45, jossa oli pahvikuoren sisällä olevaa sementtiin valettua rautaromua, jonka keskellä oli räjähdyspanos. Tämä käsikranaatti oli usein yhtä vaarallinen heittäjälleen kuin viholliselle.
Sotilasarvot ja univormut.
Volkssturmille ei jaettu univormuja, vaan ainoastaan musta käsivarsinauha, jossa luki ”"Deutscher Volkssturm"”. Kansainvälisen oikeuden mukaan joukot olivat siten sotilashenkilöitä eivätkä esimerkiksi partisaaneja. Siviilivaatteiden käyttäjien lisäksi ne, jotka käyttivät työssään univormuja pukeutuivat niihin ja myös ensimmäisen maailmansodan aikaisia palvelusunivormuja nähtiin vanhojen veteraanien päällä. Volkssturmin sotilasarvot kertoivat yksinkertaisesti sotilaan aseman armeijan hierarkiassa.
Tammikuun 1945 ensimmäisellä viikolla toteutettiin Volksopfer 1945 -tarvikekeräys, johon siviiliväestö toi tarpeettomia vaatteita, kankaita, univormuja ja kaikenlaista muuta tarpeellista tavaraa toimitettavaksi rintamalle armeijan ja Volkssturmin käyttöön.
Toiminta.
Volkssturmin yksiköt taistelivat kykyjensä mukaan ja etenkin puna-armeijaa vastaan taistelleet sotivat henkensä kaupalla, koska eivät halunneet antautua venäläisten vangiksi. Lännessä sen sijaan antautuneiden määrä oli merkittävä, koska monet tiesivät jo sodan olevan hävitty ja halusivat ennen kaikkea välttää puna-armeijan vangiksi joutumisen.
Volkssturm-yksiköt taistelivat viimeisen kerran Berliinin taistelussa 1945. Yleisesti uskotaan, että näiden yksiköiden vaikutus sodan kulkuun oli hyvin marginaalinen. Volkssturm-joukot toimivat sodan loppuvaiheissa paikoin myös keskitysleirien vartijoina.


Tokugawa-shōgunaatti.
Tokugawa-shōgunaatti () oli Tokugawa Ieyasun aloittama dynastia, joka piti Japanin shōgunin virkaa ja todellista valtaa hallussaan vuosina 1603–1868. Tätä aikaa kutsutaan Edo-kaudeksi tai Tokugawa-kaudeksi. Tokugawa-shōgunaatti hallitsi Edosta (nykyisin Tokio) käsin Japania Meiji-restauraatioon saakka.
Toisin kuin aikaisemmat shōgunaatit, Tokugawa-kausi perustui Toyotomi Hideyoshin luomaan tiukkaan luokkahierarkiaan. Samuraiden soturikasti oli ylinnä, maanviljelijöiden, käsityöläisten ja kauppiaiden seuratessa perästä. Ironisesti kastijärjestelmän tiukkuuden oli määrä pitkällä aikavälillä murentaa pohja luokkakäsityksiltä. Talonpoikien verotus asetettiin kiinteäksi summaksi, joka ei ottanut huomioon inflaatiota tai muita rahanarvon muutoksia. Tästä syystä samurai-maanomistajien keräämät verotulot pienenivät ajan myötä. Tämä johti usein selkkauksiin ylhäisten mutta köyhien samuraiden ja hyvinvoivien talonpoikien kesken.
1800-luvun loppupuolelle tultaessa, Boshin-sodan jälkeen useiden voimakkaiden daimioiden liittouma muodollisen keisarin kanssa onnistui syöksemään shōgunaatin vallasta kulminoituen Meiji-restauraatioon. Tokugawa-shōgunaatti tuli tiensä päähän vuonna 1867, kun 15. Tokugawa-shōgun Tokugawa Yoshinobu erosi tehtävästään, ja keisarillinen laki ("daisei hōkan") palautettiin.
Tyypillisenä piirteenä Tokugawa-kaudelle oli sisäänpäin sulkeutuminen: Japani suljettiin ulkopuoliselta maailmalta ja japanilainen klassinen taide ja kulttuuri nousivat kukoistukseensa.


Suomen Maaseudun Puolue.
Suomen Maaseudun Puolue (SMP) oli suomalainen keskustapopulistinen puolue, joka henkilöityi pitkälti johtajaansa Veikko Vennamoon. Puolue perustettiin 1950-luvun lopussa Vennamon irtauduttua Maalaisliitosta. SMP:n kannatus oli suurimmillaan 1970-luvun alussa ja uudelleen 1980-luvun alussa, jolloin puolue sai noin 10 prosenttia äänistä eduskuntavaaleissa. Urho Kekkosen presidenttikaudella SMP oli tiukasti oppositiossa, mutta 1980-luvulla se osallistui Sorsan ja Holkerin hallituksiin. SMP ajautui konkurssiin vuoden 1995 eduskuntavaalien jälkeen, ja sen seuraajaksi perustettiin Perussuomalaiset.
SMP:n vahvimpia kannatusalueita olivat Varsinais-Suomi, Satakunta, Pohjois-Savo ja Pohjois-Karjala. Kahdessa viimeksi mainitussa maakunnassa SMP nousi 1970-luvun alussa suurimmaksi puolueeksi. Puolueen suurimpia kannattajaryhmiä olivat rintamamiehet, asutustilalliset ja karjalaiset evakot.
Puolueen naisjärjestö oli (aiemmin Kehittyvän Suomen Naiset), nuorisojärjestö Kehittyvän Suomen Nuorten Liitto, varhaisnuorisojärjestö Uusi Voima, opiskelijajärjestö Kehittyvän Suomen Opiskelijat, eläkeläisjärjestö Oikeutta Eläkeläisille ja terveysjärjestö Suomen Kansan Terveystuki. SMP:llä oli myös kristillinen työryhmä, ammattiyhdistysjaosto sekä ruotsinkielisten osasto.
Puolueen kannattajia kutsuttiin yleisesti vennamolaisiksi. Veikko Vennamo johti puoluetta 1960- ja 1970-luvuilla ja hän oli Suomen karismaattisimpia poliitikoita. Vuonna 1979 johtoon nousi edeltäjän poika Pekka Vennamo. Myös Veikon puoliso Sirkka oli keskeisesti mukana puoluetyössä, ja vastustajat kehittivät SMP:lle muun muassa pilkkanimen ”Sirkka, Minä ja Pekka”. Puolueen kaksi ensimmäistä ansiomitalia annettiin vuonna 1984 Veikolle (1.) ja Sirkalle (2.).
Synty.
SMP syntyi 1950-luvun lopussa lohkeamana Maalaisliitosta, kun puolueen tunnettu poliitikko, kansanedustaja ja entinen ministeri, Veikko Vennamo riitautui puoluetovereidensa, etenkin puoluesihteeri Arvo Korsimon kanssa. Vuoden 1956 presidentinvaalien jälkeen – aiemminkin puoluettaan arvostellut ja itsenäisesti toiminut – Vennamo ryhtyi esiintymään hyökkäävämmin. Hän alkoi myös lähetellä näkemyksiään kirjeitse suoraan Maalaisliiton paikallisosastoille. Mukaan kampanjaan valjastettiin Asutusliitto, jonka kunniapuheenjohtaja Vennamo oli. Henkilöistä arvostelun kohteena olivat varsinkin puoluesihteeri Arvo Korsimo ja (myöhemmin) kansanedustajat Martti Miettunen, Kauno Kleemola ja Urho Kähönen.
Vennamo sai poleemisesta toiminnastaan useita huomautuksia sekä eduskuntaryhmältään että puolueeltaan. Vielä vaaleissa 1958 hänet kuitenkin valittiin eduskuntaan Maalaisliiton listoilta. Riidat tulivat esiin jo vaalikampanjassa ja lähes heti uuden eduskunnan kokoonnuttua Vennamo erotettiin eduskuntaryhmästä määräajaksi. Tämän jälkeen hän katsoi itsensä ryhmästä eronneeksi ja alkoi rakentaa uutta organisaatiota. Uuden puolueen toiminnan käynnistäjänä ja suurimpana kannattajajoukkona katsottiin Vennamon eri puolilla maata teettämien mielipidetiedustelujen perusteella olevan nimenomaan pienviljelijäväestö. Suomen Pientalonpojat -järjestö merkittiin yhdistysrekisteriin 30. joulukuuta 1958 ja Suomen Pientalonpoikien Puolueen perustava kokous pidettiin Pieksämäellä 9. helmikuuta 1959. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi nousi puuhamies Vennamo ja puoluesihteeriksi Köpi Luoma Seinäjoelta. Kokoukseen osallistui noin 350 henkilöä. Vennamo muodosti puolueen yhden hengen eduskuntaryhmän 11. helmikuuta 1959. Puolueen nimivaihtoehtona oli esillä myös Pienviljelijäin puolue, mutta tämä nimi oli edelleen varattuna yhdistysrekisterissä ja liikkeellelähtö toimintansa lopettaneen puolueen nimellä tuntui vanhanaikaiselta.
SPP alkoi luoda organisaatiota heti perustamisensa jälkeen ja jo maaliskuun 1959 lopussa puolueella oli yli 200 osastoa. Toukokuusta alkaen perustettiin kunnallisjärjestöjä ja vuoden lopussa muodostettiin ensimmäiset piirijärjestöt. 27. helmikuuta 1959 alkoi ilmestyä puolueen äänenkannattaja "Pientalonpoika", jota julkaisemaan perustettiin samanniminen osakeyhtiö. Syksyllä 1961 lehti vaihtoi nimekseen Suomen Uutiset.
1960-luku.
SPP:n valtakunnallista kannatusta mitattiin ensi kerran kunnallisvaaleissa 1960. Puolue asetti ehdokkaita 220 kunnassa, ja sen listoilta valittiin 359 valtuutettua 139:ään valtuustoon. Suurinta kannatusta SPP nautti Keski-Pohjanmaan pienissä kunnissa, ja Halsualla se sai enemmistön valtuutetuista. SPP sai valtaosan äänistään Maalaisliiton entisiltä kannattajilta, mutta sen äänestäjissä oli myös muita suuria puolueita aiemmin kannattaneita. Vaalitulosta pidettiin pettymyksenä odotuksiin nähden. Vuonna 1961 SPP oli mukana rakentamassa Honka-liittoa, jonka tavoitteena oli presidentti Kekkosen uudelleenvalinnan estäminen. Olavi Honka oli nimenomaan Vennamon löytö kirjavan liittouman kompromissiehdokkaaksi. Honka hyväksyttiin SPP:n presidenttiehdokkaaksi 6. elokuuta 1961 pidetyssä puoluekokouksessa, mutta häntä kohtaan esiintyi myös arvostelua. Kritiikin aiheena oli etenkin Hongan poliittinen kokemattomuus, mutta monet SPP:n kannattajat pitivät myös vaaliliittoa oikeistopuolueiden ja SDP:n ns. asevelisiiven kanssa vastenmielisenä. Honka-liiton kariuduttua Vennamo syytti hankekumppaneitaan nöyristelystä ja pelkuruudesta.
SPP:n sisällä esiintyi runsaasti erimielisyyksiä jo perustamisesta lähtien. Puoluesihteeri Köpi Luoma jätti paikkansa vuoden 1960 puoluekokouksessa Joensuussa riitauduttuaan Veikko Vennamon kanssa. Uudeksi puoluesihteeriksi valittiin agrologi Esko Autti Rovaniemen mlk:sta, mutta hänkin toimi puoluesihteerinä vain vajaan vuoden. Opposition kritiikki kohdistui muun muassa puoluejohdon epädemokraattisiin menettelytapoihin. Taistelua käytiin esimerkiksi Haapajärvellä ilmestyneessä puoluelehti Maaseudun Sanomissa (1959–1962). Hajoaminen konkretisoitui noottikriisin jälkeen ja eduskuntavaaleissa 1962, joihin SPP:n oppositio – mukana entinen puoluesihteeri Köpi Luoma – osallistui itsenäisesti vaaliliitoissa Maalaisliiton kanssa. Sisäinen taistelu vaikutti osaltaan siihen, että SPP menetti vaaleissa ainoan edustajansa. Vennamon valinta jäi kiinni 27 äänestä. Tappion jälkeen puheenjohtaja jäi sairauslomalle ja puoluetoimiston työntekijät irtisanottiin. SPP:n taloudellinen tilanne muodostui vaalitappioiden vuoksi niin vaikeaksi, että puolueen oli otettava jäseniltään vekseleitä. SPP:n johdossa pohdittiin jopa puolueen lakkauttamista. Osa puolueväestä piti puolueen nimeä epäonnistuneena, sillä sen katsottiin karkottaneen muut kannattajaryhmät kuin pienviljelijät – moni pienviljelijäkään ei halunnut tunnustaa olevansa "pieni" – ja olleen siten osaltaan syynä heikkoon vaalimenestykseen.
Alkuvuonna 1963 Vennamo palasi politikointiin uudella taktiikalla. SPP:n retoriikkaa alettiin kohdistaa pientalonpoikien lisäksi muihinkin "vähäosaisiin" kansanryhmiin ja Maalaisliitto-kritiikki vaihtui yleisempää "vanhojen puolueiden" arvosteluun. Muutosten myötä alkoi syntyä käsite vennamolaisuus. Vuonna 1966 – Maalaisliiton vaihdettua nimensä Keskustapuolueeksi – SPP:n uudeksi nimeksi annettiin Suomen Maaseudun Puolue. Samalla alkoi uudistua puolueen jäsenistö ja kannattajakunta. Järjestötoiminta lähti nousuun Vennamon palattua eduskuntaan vuoden 1966 vaaleissa. Puoluesihteeri Eino Poutiaisella oli uudessa nousussa keskeinen rooli. SMP merkittiin muiden eduskuntapuolueiden tavoin uuden puoluelain nojalla oikeusministeriöön perustettuun puoluerekisteriin vuoden 1969 alussa.
SMP menestyi hyvin vuoden 1968 presidentin valitsijamiesvaaleissa ja kunnallisvaaleissa. Menestys toi kuitenkin mukanaan myös uusia riitoja. Kymmenet SMP:n valtuutetut loikkasivat vaalikauden aikana muihin puolueisiin. Tunnetuin Vennamon vastaisista oppositioryhmistä oli Keravalla joulukuussa 1969 järjestäytynyt Laillisuusrintama, joka julkaisi myös samannimistä lehteä. Vennamo leimasi opposition vanhojen puolueiden käynnistämäksi provokaatioksi. Samoihin aikoihin kiristyivät puheenjohtajan ja puoluesihteerin välit, jolloin Poutiainen sai lähteä toimestaan.
Veikko Vennamo vastusti jyrkästi vuoden 1967 alussa käyttöön otettua puoluetukea. SMP vaati myöhemminkin useaan otteeseen ”rappeuttavan” puoluetuen välitöntä lakkauttamista.
Vaalivoitto 1970.
Eduskuntavaaleissa 1970 SMP sai suurvoiton ja 18 kansanedustajaa. Pohjois-Karjalan vaalipiirissä annetuista äänistä SMP sai peräti 23,9 prosenttia ja Kuopion vaalipiirissäkin 21,2 prosenttia. SMP sai kansanedustajia kaikista manner-Suomen vaalipiireistä lukuun ottamatta Helsingin kaupunkia. Oulun vaalipiiristä puolueella oli kolme sekä Kuopion, Pohjois-Karjalan ja Vaasan vaalipiireissä kaksi kansanedustajaa. Syy oli lähinnä siinä, että Keskustapuolueen koettiin menneen mukaan Mauno Koiviston hallituksen kovaan rakennemuutospolitiikkaan ja unohtaneen maaseudun asian. Veikko Vennamo antoi Koiviston hallituksen politiikalle nimityksen "talonpojan tappolinja". Sen sijaan tuon ajan opiskelijaradikalismiin SMP ei juuri puuttunut. SMP:n eduskuntaryhmän enemmistöllä ei ollut aiempaa kokemusta valtakunnanpolitiikasta – jotkut olivat liittyneet puolueeseen vasta juuri vaalien alla –, mutta moni oli ollut mukana puolueen toiminnassa paikallistasolla jo SPP:n perustamisesta alkaen. Eduskuntaryhmän nuorin oli 25-vuotias diplomi-insinööri Olavi Tupamäki Keski-Suomen vaalipiiristä. Puolue säilytti paikkansa hajotusvaaleissa 1972 huolimatta siitä, että se menetti kannatustaan enemmän kuin muut puolueet. Paikkamäärä oli Suomen Kristillisen Liiton kanssa solmittujen vaaliliittojen ansiota. Yksi vuoden 1972 vaaleissa valituista uusista kansanedustajista oli Veikko Vennamon poika Pekka Vennamo Helsingin vaalipiiristä.
Kevään ja kesän 1972 mittaan alkoi näkyä merkkejä Vennamon vastaisen kapinahengen noususta SMP:n eduskuntaryhmässä. Puolueen sisäiset erimielisyydet paljastuivat heinäkuun lopulla, kun julkisuuteen tuli kaikkiaan 12 SMP:n kansanedustajan allekirjoittama, tulevalle puoluekokoukselle osoitettu kirjelmä, jossa puheenjohtaja Vennamoa syytettiin kovin sanoin itsevaltaisuudesta puolueessa ja SMP:n tekemisestä yhteistyökelvottomaksi kaikkien muiden puolueiden kanssa. Tärkeänä tyytymättömyyden syynä olivat myös taloudelliset velvoitteet, joihin SMP:n kansanedustajat olivat sitoutuneet puoluetta kohtaan. Kouvolassa elokuun alussa pidetyssä, SMP:n siihenastisen historian riitaisimmassa puoluekokouksessa Veikko Vennamo ajoi uudeksi puoluesihteeriksi oman ehdokkaansa Urpo Leppäsen ja esti puolueen kenttäväen suosikin, tammikuun vaaleissa eduskunnasta pudonneen Eino Poutiaisen uudelleenvalinnan. Vennamon mielestä "puoluetoimiston asiat menisivät sekaisin" Poutiaisen ollessa puoluesihteerinä. Eduskunnan syysistuntokauden alkaessa SMP:n eduskuntaryhmä oli käytännössä jakaantunut Vennamon kannattajiin ja häntä vastustaneeseen enemmistö, ja syksyn aikana seurasi SMP:n pahin kriisi.
Kekkonen ja SKYP.
SMP:n eduskuntaryhmä hajosi 8. syyskuuta 1972, kun 12 edustajaa poistui eduskuntaryhmän kokouksesta: sen jälkeen, kun Veikko Vennamo oli ilmoittanut Mauno Kurpan ja Heikki Kainulaisen erotetuiksi puoluehallituksen päätöksellä eduskuntaryhmästä sekä Lauri Linnan ja Artturi Niemelän pidätetyksi ryhmän työskentelystä määräajaksi. SMP:n oppositio piti päätöksiä puolueen sääntöjen vastaisina sillä perusteella, että vain eduskuntaryhmä itse voi tehdä tällaisia päätöksiä, ja vaati niiden kumoamista. Tähän Vennamon johtama puoluehallitus ei suostunut, vaan katsoi 7. lokakuuta opposition kansanedustajien eronneen puolueesta, ja julisti jäljelle jääneen kuuden edustajan ryhmän SMP:n ainoaksi lailliseksi eduskuntaryhmäksi. Erotetut järjestäytyivät omaksi eduskuntaryhmäkseen 24. lokakuuta 1972 – budjetin lähetekeskustelussa ryhmäjohtaja Heikki Kainulainen sai puheenvuoron ennen Veikko Vennamoa – ja Suomen kansan yhtenäisyyden puolue perustettiin 6. joulukuuta 1972. Syksyn aikana Vennamo erotutti puolueesta nämä henkilöt ja/tai puolueosastot, joihin he olivat kuuluneet. Kun tämä ei onnistunut Artturi Niemelän kohdalla, erotettiin koko Lapin piirijärjestö puolueesta. Vuoden 1973 alussa vielä yksi kansanedustaja (Arvo Sainio) siirtyi SMP:stä 6. joulukuuta 1972 perustettuun SKYP:een.
Lokakuun lopussa 1972 eduskunta määräsi puhemiesneuvoston ehdotuksesta Veikko Vennamon kahdeksi viikoksi työskentelykieltoon sen jälkeen, kun hän oli syyttänyt puhemiesneuvostoa ja eduskunnan virkamiehiä puolueen opposition suosimisesta ja virkavelvollisuuksien rikkomisesta. Tätä eduskunnan ankarinta sisäistä kurinpitokeinoa oli aiemmin käytetty vain kahdesti koko yksikamarisen eduskunnan historian aikana; myöhemmin sitä sovellettiin kolme kertaa Vennamon ohella myös hänen puoluetovereihinsa Rainer Lemströmiin ja J. Juhani Kortesalmeen, kun eduskunta katsoi heidän ylittäneen käytöksellään sopivuuden rajat. Toukokuussa 1974 kaksi vahtimestaria kantoi Vennamon tuolissaan ulos eduskunnan istuntosalista, kun hänelle oli jälleen langetettu kahden viikon työskentelykielto eikä hän suostunut poistumaan salista vapaaehtoisesti.
ETYK-prosessin varmistamiseksi Urho Kekkonen ei halunnut käydä vuoden 1974 presidentinvaalia, vaan hän edellytti poikkeuslakia. Vennamo ja SMP vastustivat poikkeuslakia ja pitivät sitä kaappauksena. SKYP:n kansanedustajat eivät tahtoneet estää kauden jatkamista etenkään, koska muita presidenttiehdokkaita ei Vennamoa lukuun ottamatta ollut.
Veikko Vennamo luonnehti ryhmää vaihtaneita entisiä puoluetovereitaan "seteliselkärankaisiksi" väittäen heidän jättäneen puolueensa puoluetukien tähden. Puoluetukea muutettiin 28. joulukuuta 1972 siten, että toiseen ryhmään siirtyvät kansanedustajat voivat viedä mukanaan kansanedustajittain maksettavan puoluetuen, mikäli siirtyjiä on yli puolet eduskuntaryhmän kansanedustajista. Puoluetukilain muutosesityksen puolesta äänestivät useimmat niistäkin eri puolueiden – muiden kuin SMP:n – kansanedustajista, jotka vain hieman myöhemmin äänestivät presidentti Urho Kekkosen toimikauden poikkeuslailla tapahtunutta jatkamista vastaan. Tuure Junnilan mukaan taustalla oli ennen kaikkea kyllästyminen vennamolaisten käyttäytymiseen sekä heidän puhe- ja aloitetulvaansa. SKYP sai eduskuntavaaleissa 1975 yhden eduskuntapaikan. SMP:n paikat vähenivät 18:sta 2:een.
Vennamo pyrki pitämään puolueen yhtenäisenä ottamalla luottamushenkilöiltä vekseleitä antamatta niitä vastaavaa lainaa, jotka olisi vaadittu maksettaviksi, mikäli nämä olisivat jättäneet puolueen tai toimineet Vennamoa vastaan. Arvo Sainio siirtyi SKYP:hyn, kun puolueen edustajat vapauttivat hänet veloistaan V. Vennamolle.
1970-luku.
SMP:llä oli parhaimmillaan 1970-luvun alussa noin 1 400 puolueosastoa. Vuosikymmenen lopussa niitä oli noin 1 000. SMP osallistui 1970-luvulla myös kirkollisvaaleihin ja osuuskauppaliikkeen edustajistovaaleihin.
Vuonna 1979 SMP aloitti sittemmin perinteeksi muodostuneet puoluekokousviestit, joissa puolueen sanomaa levitettiin ympäri maata ennen kokousta. Ensimmäisen viestin organisaattori oli mopedillaan maata kiertänyt Eino Poutiainen. 1980-luvulla viesti suoritettiin muun muassa avoautolla, helikopterilla, hevosella ja kieseillä, junalla, juosten, pyörällä ja traktorilla.
SMP solmi vaaliliittoja 1970-luvulla mm. kristillisten, liberaalien, perustuslaillisten ja yksityisyrittäjien kanssa.
Vuoden 1979 eduskuntavaalit olivat SMP:lle jälleen menestys. Puolue lisäsi eduskuntapaikkojaan kahdesta seitsemään, jolloin eduskuntaan palasivat mm. Pekka Vennamo ja Eino Poutiainen. Uusien kansanedustajien joukossa oli Urpo Leppänen, joka valittiin saman vuoden kesän puoluekokouksessa jälleen puoluesihteeriksi. Syksyllä SMP:n paikkaluku kuitenkin supistui yhdellä Eino Poutiaisen kuoleman vuoksi, jolloin hänen tilalleen tuli vaaliliittokumppani SKL:n ehdokas, rehtori Erkki Korhonen.
Hallituspuolueeksi.
Vuonna 1979 SMP:ssa otti ohjat Pekka Vennamo, edeltäjän poika, joka johti puoluetta koko 1980-luvun. Vaihdos tapahtui Porissa elokuun alussa pidetyssä puolueen 20-vuotisjuhlakokouksessa, jossa Veikko Vennamo nimitettiin puolueen kunniapuheenjohtajaksi. Vuonna 1981 SMP tuki pääministeri Koivistoa, kun presidentti Kekkonen yritti painostaa tätä eroamaan. Presidentinvaaleissa 1982 SMP:n ainoa valitsijamies Pekka Vennamo äänesti Koivistoa jo ensimmäisellä kierroksella.
Pekka Vennamon alkuaikana SMP politikoi näyttävästi mm. Valco- ja metro-skandaaleilla. Hänen johdollaan SMP sai eduskuntavaaleissa 1983 suuren vaalivoiton ja 17 kansanedustajaa. Puolue oli vaaliliitossa perustuslaillisten kanssa kolmessa vaalipiirissä. Kristillisten kanssa tehty esisopimus liitosta kariutui SKL:n lähdettyä muiden kelkkaan. SMP:lla oli kaksi kansanedustajaa viidessä vaalipiirissä, mutta ei yhtäkään edustajaa Keski-Suomen ja Lapin vaalipiireissä. SMP:n vaalivoitto herätti huomiota myös ulkomailla; esimerkiksi yhdysvaltalainen sanomalehti "The New York Times" julkaisi etusivullaan yhteiskuvan vaalivoittoa juhlivista Veikko ja Pekka Vennamosta. Pitkä oppositiokausi päättyi, kun Neuvostoliiton äärioikeistolaisena pitämä puolue hyväksyttiin neuvotteluissa Sorsan IV hallitukseen. Hallitusneuvotteluja vetänyt Kalevi Sorsa oli asettanut SMP:n pääsylle hallitukseen kaksi ehtoa: puolueen oli noudatettava hallituksen yhteistä linjaa kaikissa keskeisissä asioissa eikä Veikko Vennamo saanut tulla hallitukseen. SMP:n puheenjohtaja Pekka Vennamo hyväksyi molemmat ehdot. Kilpailevien poliitikkojen mielestä SMP:n ottaminen mukaan hallitukseen oli toisaalta palkkio SMP:n tuesta Mauno Koiviston presidenttiehdokkuudelle, mutta toisaalta tarkoituksena oli sitoa vennamolaiset kannattamaan vasemmistolaista politiikkaa.
Sorsan hallituksessa SMP:ta edustivat työministeri Urpo Leppänen ja II valtionvarainministeri Pekka Vennamo. Leppäsen johdolla työministeriö loi muun muassa työllisyyslain, jossa kunnat velvoitettiin työllistämään työnhaussa epäonnistuneet. SMP:n vaalilupaus – työttömyyden poistaminen muutamassa kuukaudessa – ei kuitenkaan toteutunut. Puolue pysyi hallituksessa elokuuhun 1990. Leppäsen työllisyyslaki purettiin 1990-luvun laman aikana, kun työllistettävien määrä alkoi nopeasti kasvaa ja kustannukset kohosivat.
SMP:n sisällä kytenyt sukupolvien välinen ristiriita kärjistyi vaalikaudella 1983−1987. Pekka Vennamo ja Urpo Leppänen edustivat puoluetta hallituksessa. Veikko Vennamo puolestaan johti eduskuntaryhmää vanhalla oppositioasenteella, mikä toi poliittiseen kielenkäyttöön termin "vanhavennamolaisuus". Tämä saattoi puolueen ministerit huonoon valoon, ja tilanne koetteli SMP:n suhteita muihin puolueisiin. Esimerkiksi Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen käydyssä kiihkeässä eduskuntakeskustelussa Veikko Vennamo esitti ponnen, jonka mukaan Suomen tulisi luopua ydinvoimasta. Pääministeri Kalevi Sorsa katsoi SMP:n pyrkivän lipeämään hallituksen energiapoliittisesta linjasta ja hallitus oli vähällä kaatua. Tätä seurasi isän ja pojan julkinen yhteenotto. Pekka Vennamo syytti isäänsä puoluejohdosta piittaamattomaksi puolueen varjojohtajaksi ja uhkasi erota puheenjohtajan paikalta. Kriisi ratkesi heinäkuussa 1986, kun Veikko Vennamo jätti eduskuntaryhmän puheenjohtajuuden J. Juhani Kortesalmelle. Kivulias sukupolvenvaihdos saatiin päätökseen, kun Veikko Vennamo ei enää asettunut ehdokkaaksi vuoden 1987 eduskuntavaaleissa.
SMP:n käymistila ilmeni myös yksittäisinä lohkeamina. Kansanedustaja Reijo Enävaara kuoli 1984 ja tilalle tullut Ulla Bogdanoff erosi puolueesta talvella 1986 katsottuaan SMP:n muuttuneen entistä vasemmistolaisemmaksi ja liittyi Perustuslailliseen oikeistopuolueeseen. Enemmän huomiota herätti Urpo Leppäsen lähtö kolme vuotta myöhemmin. Leppänen riitautui Pekka Vennamon kanssa. Myös J. Juhani Kortesalmen nimitys Mikkelin läänin maaherraksi kesällä 1989 oli oire puolueen sisäisistä jännitteistä. Lisäksi suurin osa puolueen kansanedustajista putosi eduskunnasta vuonna 1987. Vapaaehtoisesti luopuivat Vennamon lisäksi Mikko Vainio ja Urho Pohto.
SMP:n voima alkoi heiketä Veikko Vennamon jätettyä politiikan. Niin sanottu rötösherrajahti hiipui vaalikauden 1983–1987 aikana Salora- ja Valco-jutuista, Helsingin metrojupakasta ja Noppa-jutusta seuranneiden oikeudenkäyntien päätyttyä. Vuoden 1987 eduskuntavaaleissa SMP menetti seitsemän paikkaa saaden uuteen parlamenttiin yhdeksän edustajaa. Puolue meni mukaan vaalien jälkeen muodostettuun Harri Holkerin hallitukseen ja Pekka Vennamo sai liikenneministerin salkun. Ministeri jätti politiikan siirtyessään Posti- ja telelaitoksen pääjohtajaksi syksyllä 1989. Tilalle nousi Raimo Vistbacka.
SMP lähti hallituksesta elokuussa 1990 budjettineuvottelujen yhteydessä. Syyksi ilmoitettiin kansaneläkeuudistusta koskeneet erimielisyydet. Taustalla vaikuttivat myös eduskuntaryhmän eriävät mielipiteet hallitusyhteistyöstä. SMP:n johdon mielestä puolue häädettiin hallituksesta. Vistbackan tilalle liikenneministeriksi tuli ministerinä valtioneuvoston kansliassa toiminut Ilkka Kanerva (kok.). Vuoden 1991 vaaleissa oppositioon siirtynyt SMP sai seitsemän kansanedustajaa.
Hajoaminen.
SMP:n rivit olivat hajalla elokuun 1991 puoluekokouksessa. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Tina Mäkelä, jota tukivat voimakkaasti muun muassa Veikko Vennamo ja Hannu Suhonen. Hänen vastaehdokkaansa oli Raimo Vistbacka. Puoluesihteeriksi valittiin kuitenkin opposition tukema Reijo Rinne, joka voitti Suhosen niukasti äänestyksessä, vaikka Mäkelä ja Vennamo panivat kaiken arvovaltansa peliin tämän puolesta. Kokouksen puhujalavalla herjattiin vastustajia puolin ja toisin. Vennamo ja Suhonen syyttivät kokouksen jälkeen vistbackalaisia valtakirjojen väärentämisestä, ja he vaativat puoluesihteeriä eroamaan.
Seuraavassa puoluekokouksessa 1992 Vistbacka voitti Mäkelän puheenjohtajavaalissa neljällä äänellä. Valinta varmistui, kun Timo Soini luopui ehdokkuudestaan Vistbackan hyväksi. Vistbackaa ja Soinia tukenut puoluesihteeri Rinne jätti tehtävänsä tukeakseen Soinia, joka valittiin uudeksi sihteeriksi. Mäkelän suosio oli laskenut, koska hänet yhdistettiin puolueen hallintopäällikkö Suhosen ympärillä velloneisiin, Pientalonpoika-yhtiötä koskeneisiin, epäselvyyksiin. Suhonen erosi paikaltaan valintojen varmistuttua. Heinäkuun 1993 puoluekokous oli edellisiä sopuisampi, kun opposition johto ei saapunut paikalle. Urpo Leppänen palasi kokouksen yhteydessä SMP:hen, mutta hän ei saanut kannatusta yrittäessään takaisin puoluejohtoon. Sulo Aittoniemi asetettiin SMP:n presidenttiehdokkaaksi seuraavan vuoden vaaleihin.
SMP:n eduskuntaryhmä hajosi lukuisiin kilpaileviin ryhmittymiin vuosina 1993–1994. Heikki Riihijärvi perusti Suomalaisen Rintaman (SR) eduskuntaryhmän 10. syyskuuta 1993, Hannu Suhonen omaa nimeään kantaneen ryhmän (HS) 6. syyskuuta 1994 ja Tina Mäkelä Sitoutumattomat kansanedustajat (SitK) -ryhmän 1. marraskuuta 1994. Lisäksi edellisvaalien ääniharava Sulo Aittoniemi loikkasi keskustan eduskuntaryhmään 25. maaliskuuta 1994. SMP:n kutistuneeseen ryhmään jäivät vain Marita Jurva, Lea Mäkipää ja Raimo Vistbacka. Vain Vistbacka säilytti paikkansa vuoden 1995 vaaleissa. Riihijärvi asettui ehdokkaaksi keskustan listalle, mutta putosi eduskunnasta; samoin putosivat Jurva ja Mäkipää. Suhonen ja Mäkelä jättivät eduskunnan. Urpo Leppäsen yritys palata eduskuntaan epäonnistui.
Konkurssi.
1990-luvun puolivälissä SMP ajautui ylivoimaisiin taloudellisiin ongelmiin. Varallisuutta heikensi varsinkin kannatuksen laskusta johtunut puoluetuen väheneminen. Puolueen lehtiyhtiö Pientalonpoika haettiin konkurssiin huhtikuussa 1995, kun SMP ei pystynyt maksamaan sille velkojaan. Tästä seurasi myös itse puolueen vararikko. Puoluehallitus päätti hakea järjestön konkurssiin 17. toukokuuta 1995. SMP oli tuolloin noin neljä miljoonaa markkaa velkaa Pientalonpojalle. Taloustilanteen selvittämistä hankaloittivat puolueen monimutkaiset talousjärjestelyt. Eri tahojen velkoja oli taattu ristiin. Yksi velkojista oli Veikko Vennamon johtama SMP:n tukisäätiö. Säätiö perustettiin vuonna 1989, kun puolueen kiinteistöomistukset siirrettiin sen haltuun. Konkurssin tapahtuessa Vennamo ja SMP:n johto olivat pahoissa riidoissa keskenään. SMP:n johto syytti konkurssista etenkin Hannu Suhosta, joka toimi 1990-luvun alussa puolueen hallinto- ja talouspäällikkönä sekä Pientalonpojan toimitusjohtajana. Vennamo piti syyllisenä Vistbackaa.
Konkurssin varmistuttua SMP:n johto päätti perustaa tilalle uuden Perussuomalaiset-puolueen. Perussuomalaiset merkittiin puoluerekisteriin lokakuussa 1995. Koska SMP ei itse anonut poistamista puoluerekisteristä, se säilyi rekisterissä muodollisesti vuoteen 2003, vaikka sillä ei ollut toimintaa enää vuosikausiin. Oikeudenkäynnit konkurssin ympärillä jatkuivat vielä 2000-luvun alussa. SMP:n viimeinen puheenjohtaja ja kansanedustaja Raimo Vistbacka toimi Perussuomalaisten kansanedustajana neljä vaalikautta. SMP:n viimeinen puoluesihteeri, vuodesta 1997 Perussuomalaisten puheenjohtajana toiminut Timo Soini nousi eduskuntaan vuoden 2003 vaaleissa. Vuoden 2011 vaaleissa eduskuntaan palasivat Perussuomalaisten listoilta aikoinaan SMP:n kansanedustajina toimineet Anssi Joutsenlahti, Pentti Kettunen ja Lea Mäkipää.
Tiedonvälitys.
SMP:n äänenkannattaja oli Suomen Uutiset (ISSN 0356-5017), joka aloitti ilmestymisensä 27. helmikuuta 1959 nimellä "Pientalonpoika". Lehteä julkaisi Pientalonpoika-osakeyhtiö. Lehti ilmestyi aluksi kerran kuussa, syksystä lähtien viikoittain ja vuoden 1960 lopusta alkaen kahdesti viikossa. Keväällä 1961 Pientalonpojan levikki oli noin 22 000. Pientalonpoika meni konkurssiin huhtikuussa 1995, ja se vei mukanaan myös puolueen. Yhtiön taloussotkuja selvitettiin 1990-luvun alussa näkyvästi julkisuudessa ja käräjillä.
Vuosina 1959–1962 SPP julkaisi Maaseudun Sanomat -lehteä Haapajärvellä.
Vuosina 1985–1987 SMP:llä oli oma radio-ohjelma Helsingin paikallisradio Ykkösessä. SMP:n Pientalonpoika Oy oli yksi kanavan omistajista. Viikoittaista "Henkireikä"-ohjelmaa juonsi Teuvo Glad.
SMP:n tunnuslaulu oli vuonna 1971 julkistettu, Konsta Jylhän säveltämä ja Pauno Haapamäen sanoittama, "Kansan puolesta" -marssi. Vuonna 1981 SMP:n valitsi tunnuskukakseen päivänkakkaran.
Kansainväliset suhteet.
SMP:n kansainvälinen toiminta alkoi laajeta vuoden 1979 jälkeen. Puolueella oli ystävällismieliset suhteet Neuvostoliittoon. Vuonna 1987 SMP solmi viralliset suhteet Unkarin isänmaallisen kansanrintaman kanssa.
SMP oli Suomen Rauhanpuolustajien jäsen vuosina 1984–1990. Puolue erosi järjestöstä, koska se ei tukenut sosialististen maiden pyrkimyksiä irtautua Neuvostoliiton vaikutuspiiristä. SMP vastusti myös (Rauhanpuolustajien ajamaa) asemäärärahojen vähentämistä.
Veikko Vennamo kannatti EU:n (tuolloin EY) jäsenyyttä Suomelle, mutta SMP:n rivikannattajien keskuudessa unionin arvostus oli alhaisempaa kuin monissa muissa puolueissa, ja jakautuneisuus EU-kysymyksissä oli yksi syy SMP:n riitoihin ja kariutumiseen.
Organisaatio.
SMP:n toimisto sijaitsi Helsingissä: ensin Pohjoisella rautatienkadulla, ja vuodesta 1985 alkaen Hämeentiellä.


Novgorod.
Novgorod (, vuodesta 1999 lähtien virallisesti Veliki Novgorod, Вели́кий Но́вгород eli ”Suur-Novgorod” erotuksena Volgan rannalla sijaitsevasta Nižni Novgorodista) on kaupunki Luoteis-Venäjällä. Se sijaitsee Olhavanjoen rannalla 6 kilometrin päässä Ilmajärvestä. Kaupunki on Novgorodin alueen keskus. Asukkaita on 218 724 henkeä (vuonna 2010).
Vuonna 2009 Novgorodissa vietettiin kaupungin 1150-vuotisjuhlallisuuksia.
Historia.
Novgorodin markkinat ja näkymä kremliin. Apollinari Vasnetsovin maalaus.
Novgorod on yksi Venäjän vanhimmista kaupungeista. "Nestorin kronikka" mainitsee Novgorodin ensimmäisen kerran jo vuoden 859 yhteydessä, joskin todellisuudessa kaupunki on satakunta vuotta nuorempi. "Nestorin kronikan" mukaan alueen slaavilaiset ja suomalais-ugrilaiset heimot lopettivat veron maksun varjageille ja alkoivat hallita itse itseään. Ajauduttuaan keskinäisiin sotiin he kuitenkin kutsuivat varjagit ja näiden ruhtinaan Rurikin hallitsijakseen vuonna 862. Tämän kertomuksen todenperäisyys on hyvin kiistanalainen.
Novgorodin edeltäjä lienee ollut Ilmajärven rannalla sijainnut Rjurikovo Gorodištše eli Rurikin
muinaislinna, joka oli käytössä jo 800-luvulla. 900-luvulla asutus siirrettiin nykyiselle paikalle, mihin perustunee sen nimitys ”Uusi kaupunki”. Karjalaisten tiedetään kutsuneen kaupunkia nimellä "Uusilinna".
Kaupunki oli Kiovan Venäjän toiseksi tärkein keskus. Sen sijainti Itämereltä Välimerelle johtaneen Viikinkien idäntien sekä Volgaa pitkin itään suuntautuneen reitin risteykseksessä vauhditti kaupan, käsityöammattien ja kultturin kehitystä.
Vuosina 1136–1478 Novgorod oli Novgorodin tasavallan pääkaupunki.
1500-luvun puolivälissä Novgorod oli Moskovan ja Pihkovan jälkeen Venäjän kolmanneksi suurin kaupunki. Vuonna 1570 Iivana IV:n opritšnikat tuhosivat lähes koko sen väestön. Vuosien 1611–1617 ruotsalaismiehityksen aikana kaupunki koki jälleen suuria menetyksiä, mutta 1600-luvun puoliväliin mennessä sen asukasluku kasvoi taas huomattavasti.
1700-luvulla Novgorod menetti Pietarin kehityksen takia taloudellisen merkityksensä. Vuonna 1727 siitä tuli Novgorodin läänin pääkaupunki. 1800-luvun loppuun mennessä sillä oli enää hallinnollisen ja kirkollisen keskuksen rooli. Vuonna 1927 Novgorodin lääni lakkautettiin, ja kaupungista tuli aluksi Leningradin alueen piirikunnan ja vuodesta 1930 lähtien hallintopiirin keskus. Nykyinen Novgorodin alue on perustettu vuonna 1944.
Toisen maailmansodan aikana Novgorod oli saksalaisten miehittämä ja tuhoutui pahoin. Sodan jälkeen kaupunki on rakennettu uudelleen ja sen historiallisia muistomerkkejä on restauroitu. Neuvostoaikana Novgorodista muodostui huomattava teollisuuskeskus.
Hallinto.
Hallinnollisesti Novgorod on kaupunkipiirikunta, jota johtaa kaupunginduuma ja yleisillä vaaleilla valittava kaupunginjohtaja. Nykyinen kaupunginjohtaja on maaliskuussa 2008 valittu Juri Bobryšev, joka edustaa Yhtenäinen Venäjä -puoluetta. Kaupunki on myös sitä ympäröivän Novgorodin piirin sekä Novgorodin alueen hallinnollinen keskus.
Liikenne.
Novgorod on Pietariin, Tšudovoon ja Batetskiin johtavien rautateiden risteysasema. Vaikka kaupunki ei ole Venäjän pääratojen varrella, Novgorodin rautatieasemalta liikennöi päivittäin muutama paikallisjuna Pietarin Moskovan asemalle tai Vitebskin asemalle, lisäksi yö/aamujuna Moskovan Leningradin asemalle. Tämän ohella Novgorodiin operoi kauttakulkuliikenteen junia, esimerkiksi juna Murmanskista etelään Minskiin. Linja-autoliikenne Pietariin on tiheämpää kuin junaliikenne.
Novgorodin kaupungin läheltä kulkee Moskovan ja Pietarin välinen M10-valtatie. Kaupungin lähellä on kaksi lentokenttää, joilla tosin ei ole ollut säännöllistä matkustajaliikennettä 1990-luvun puolivälin jälkeen. Lähin kansainvälinen lentokenttä on Pulkovon lentoasema. Olhavanjoella on laivaliikennettä.
Talous.
Vuoden 2008 kolmen ensimmäisen vuosineljänneksen aikana kemian teollisuus muodosti 54 % kaupungin teollisuustuotannosta, elintarviketeollisuus 19 % ja sellu- ja paperiteollisuus 8 %. Kaupungin suurimmat yritykset ovat kemian tehdas Akron, pakkausvalmistaja Amkor, Dirolin purukumitehdas, Novgorodin metallitehdas ja Splav-yhtymä. Pienyritysten palveluksessa toimii 19 % työvoimasta. Suuri merkitys on myös matkailulla. Vuonna 2007 kaupungin majoituslaitoksissa yöpyi 163 400 asiakasta, kaksi kertaa enemmän kuin vuonna 2000.
Koulutus ja kulttuuri.
Kaupungissa toimii Jaroslav Viisaalle nimetty Novgorodin valtionyliopisto sekä muualla sijaitsevien korkeakoulujen osastoja. Kulttuurilaitoksia ovat mm. teatteri ja filharmonia.
Nähtävyyksiä.
Olhavanjoki jakaa Novgorodin kahteen osaan. Vasemmalla rannalla sijaitsee ns. Sofian puoli ("Sofijskaja storona") ja oikealla rannalla ns. Kauppapuoli ("Torgovaja storona"). Niiden joelle avautuvat rakennustaiteelliset muistomerkit muodostavat ainutlaatuisen historiallisen kokonaisuuden, joka kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon. Kaupunki on huomattava kansainvälinen matkailukohde.
Detinets.
Novgorodin kremlin muureja ja torneja.
Sofian puolella Olhavanjoen rannalla sijaitsee 900–1100-luvuilla syntynyt kreml, josta Novgorodissa käytetään nimitystä "Detinets". Tiilellä päällystetty kalkki- ja mukulakivinen muuri on rakennettu vanhoille perustuksille vuosina 1484–1490. Alkuperäisistä 13 tornista on säilynyt 9. Niistä korkein on 30-metrinen Kokui-torni.
1770-luvun hallintorakennuksen eteläpuolella on 1600-luvun lopulla rakennettu yksitorninen Andreas Stratelatesin kirkko kellotorneineen ja 1700-luvun barokkityylinen Pokrovan kirkko. Kremlin keskellä on vuonna 1862 pystytetty Venäjän tuhatvuotisjuhlan muistomerkki, jonka hahmot kuvaavat maan historian, tieteen ja taiteen merkkihenkilöitä.
Suurin osa historiallisista rakennuksista sijaitsee kremlin pohjoisosassa. Niistä tärkein on Novgorodin pääkirkko ja sen itsenäisyyden symboli, vuosina 1045–1050 rakennettu korkeiden gallerioiden ympäröimä viisitorninen ja viisilaivainen Sofian katedraali. Sen sisällä on jäänteitä 1000–1100-lukujen freskoista, monumentaalinen 1300–1500-lukujen ikoneista koostuva pääikonostaasi sekä 1500-luvulta peräisin oleva sivuikonostaasi. Katedraalin länsipäädyssä on pronssireliefein koristeltu Magdeburgissa valmistettu portti, joka tarinan mukaan on tuotu sotasaaliina Sigtunan kaupungista vuonna 1187.
Sofian katedraalin lounaispuolella on 1770-luvulla rakennettu kaksikerroksinen metropoliitan residenssi. Sen takana sijaitsevat säilyneet piispanresidenssin rakennukset: kaksikerroksinen Fasettipalatsi (1433), ns. Arkkipiispan palatsi (1670), korkea vartiotorni (1673), siihen yhdistetty Sergei Radonežilaisen porttikirkko (1459 tai 1463) ym. Fasettipalatsissa, jonka goottilaiset yksityiskohdat kertovat rakennustyöhön osallistuneista saksalaisista mestareista, on nykyään käsityötaiteen näyttely. Sofian katedraalin itäpuolella lähellä kremlin muuria on kirkon 1400-luvulla pystytetty ja myöhemmin uudelleenrakennettu kellotorni.
Entisessä läänin hallintorakennuksessa sijaitsee Novgorodin museon päänäyttely. Sen kokoelmissa on 1000–1400-lukujen tuohikirjeitä ja muita arkeologisia löytöjä, 1100–1600-lukujen ikoneja sekä 1700–1900-lukujen venäläistä maalaustaidetta. Museon arvokkaimman osan muodostaa sen ikonikokoelma, jota voidaan verrata Tretjakovin gallerian ja Venäläisen taiteen museon vastaaviin kokoelmiin. Näytteillä on mm. Sofian katedraalia varten 1000-luvulla maalattu Pietarin ja Paavalin ikoni, joka on yksi Venäjän vanhimmista, sekä Novgorodin palvotuin Neitsyt Marian ennusmerkin ikoni, jonka kerrotaan pelastaneen kaupungin suzdalilaisten piiritykseltä vuonna 1169.
Sofian puolen esikaupunki.
Pietarin ja Paavalin kirkko Koževnikissa.
Olhavanjoen molemmin puolin sijaitsevat esikaupungit oli alun perin ympäröity vallihaudoin vahvistetulla puisella varustuksella. 1300-luvulla se korvattiin kivimuurilla, josta on säilynyt vain pyöreä Valkoinen torni Sofian puolen eteläkärjessä. Vallitusten eteläpuolella sijaitsevat vuosina 1185–1192 rakennettu Sinitšja-mäen Pietarin ja Paavalin kirkko, 1100-luvun perustuksille vuonna 1464 pystytetty Tuomaan kirkko ja Johanneksen kirkko vuodelta 1422.
Sofian puolen eteläosassa, entisessä Ljudin- tai Savenvalajien päädyssä sijaitsevat tyypillistä 1400-luvun novgorodilaista arkkitehtuuria edustavat yksitorniset Blasiuksen (1407) ja Kahdentoista apostolin kirkot (1454). Sofian puolen pohjoisosassa entisessä Narvan päädyssä on vuosina 1292–1294 pystytetty ja vuonna 1682 uudelleen rakennettu Theodore Stratelatesin kirkko. Vallituksen pohjoispuolella ovat vuonna 1557 rakennettu moskovalaistyylinen Kolminaisuuden kirkko, yksitorninen Koževnikin Pietarin ja Paavalin kirkko (1406) sekä entisen Zverinin luostarin Nikolaoksen (1312–1313), Neitsyt Marian suojeluksen (1300-luku) ja Simeonin (1467) kirkot. Jälkimmäisen sisällä säilyneet freskot ovat harvinainen esimerkki myöhäisnovgorodilaisesta monumentaalimaalaustaiteesta.
Lähiseudun nähtävyydet.
Novgorodin lähettyvillä on myös useita nähtävyyksiä. Entisen kaupunginmuurin itäpuolella Moskovaan vievän tien varrella sijaitsee vuosina 1381–1382 rakennettu Kristuksen syntymän hautausmaakirkko, jonka sisällä on bysanttilaistyylisiä freskoja.
Kaupungin eteläpuolella Olhavanjoen oikealla rannalla sijaitsee Rjurikovo Gorodištše. Arkeologisten kaivausten mukaan se oli 800–900-luvuilla kauppias- ja käsityöläisasutus, joka 1100-luvulta lähtien toimi Novgorodin ruhtinaiden residenssinä. Aiemman kirkon perustuksille vuosina 1342–1343 rakennettu Marian ilmestyksen kirkko tuhoutui saksalaisten tykistötulessa vuonna 1941. Sodassa tuhoutui myös Gorodištšen itäpuolella sijainnut vuonna 1198 rakennettu Nereditsan Kristuksen kirkastumisen kirkko, jonka paikalle on pystytetty kopio 1900-luvun alussa laadittujen mittausten mukaan.
Olhavanjoen länsipuolella Mjatšino-järven rannalla on ulkomuseo, jonne on siirretty Novgorodin alueen perinteistä puuarkkitehtuuria edustavia rakennuksia ja kyläkirkkoja. Niistä näyttävin on 1500-luvulla rakennettu Peredkin kylän Marian syntymän kirkko. Museon eteläpuolella sijaitsee Jurjevin luostari, jota dominoi vuonna 1119 rakennettu korkea Georgioksen kirkko.
Luostarin lähellä Olhavanjoen niskalla on ns. Perunin kukkula, jolla ennen kristinuskon tuloa sijaitsi muinaisten slaavien ukkosenjumalan Perunin palvontapaikka. Novgorodilaisten kastamisen jälkeen puinen Perunin patsas kaadettiin ja heitettiin Olhavaan. Nykyään paikalla on 1200-luvulla rakennettu yksikupolinen Marian syntymän kirkko.


Radiomafian top 500.
Radiomafian TOP 500 oli Radiomafian vuonna 1995 järjestämä äänestys kaikkien aikojen parhaasta kappaleesta. Kuulijat saivat äänestää viittä kevyen musiikin kappaletta, mutta myös yksi klassinen sävellys äänestettiin listalle.
Äänestys suoritettiin postikorteilla, joita lähetettiin noin 10 000. Tulos julkistettiin takaperoisessa järjestyksessä 36-tuntisessa lähetyksessä, eikä aika riittänyt kaikkien soittamiseen, joten juontajat hyppivät kappaleiden yli kautta listan, lukuun ottamatta viidenkymmenen kärkeä. Radiomafia teki uuden lähetyksen samasta listasta seuraavana jouluna, jolloin aloitettiin sijasta 200 ja kaikki soitettiin.
Analysointia.
Listan yksi silmiinpistävä ominaisuus on muutamien, tuolloin pinnalla olleiden tähdenlentojen edustus listalla. Näkyvin näistä on Rednexin balladi ”Wish you were here” sijalla kuusi. Kyseistä kappaletta soitetaan radioissa edelleen, vaikka yhtye on muuten unohdettu. Viidenkymmenen parhaan joukosta myös ainakin Scatmanin, Pandoran ja Take Thatin voidaan lukea olevan aikaansa sidottuja valintoja. Kappale ”Den glider in” sai lisäsuosiota, koska se muodostui Suomessa vain vähän aiemmin vietettyjen jääkiekon maailmanmestaruusjuhlien tunnuskappaleeksi.
Kokonaisuutena äänestyksessä parhaiten menestyi The Beatles 14 kappaleellaan, mutta he eivät saaneet kärkikymmenikköön yhtään kappaletta. Menestynein suomalaisartisti oli Eppu Normaali 10 kappaleellaan.
Radiohead kärsi käänteisestä ilmiöstä. Sen vuonna 1993 julkaistu kappale ”Creep” ei mahtunut listalle, mutta yhtyeen tehtyä todellisen läpimurtonsa Suomessa 1990-luvun jälkipuoliskolla, ”Creep” valittiin vuosikymmenen 18:nneksi parhaaksi kappaleeksi Radiomafian 1990-luvun sata parasta biisiä -äänestyksessä.
Lista.
Yhtäläisen äänimäärän saaneet jakoivat saman sijan. Tästä syystä listalla on itse asiassa 505 kappaletta. ”Finlandia” on klassista musiikkia, ja sen yhteydessä mainitaan säveltäjä ja sävellysvuosi.


Isoviha.
Isoviha oli suuren Pohjan sodan (1700–1721) aikainen venäläisten miehitys Suomessa vuosina 1713–1721. Se päättyi Uudenkaupungin rauhaan. "Isoviha"-nimitys on syntynyt vasta historioitsijoiden teksteissä – aikalaislähteissä siitä käytetään nimitystä "venäläisen ylivallan aika".
Venäläisten eteneminen.
Carl Gustaf Armfeldt kuvattuna maalaukseen.
Venäläiset valtasivat Inkerin ja pian, Pultavan taistelun jälkeen vuonna 1710, Viipurin ja Käkisalmen sekä Helsingin, Porvoon ja Turun vuonna 1713. Koko Etelä-Suomi oli miehitetty, kun Carl Gustaf Armfelt oli kärsinyt tappion Pälkäneellä Kostianvirran taistelussa 1713 ja Isossakyrössä Napuen taistelussa vuonna 1714.
Miehitysaika.
Miehitysajan olot vaihtelivat suuresti eri puolilla Suomea, mikä johtui jo hallinnollisesta jaosta. Venäläiset jakoivat Suomen "Viipurin komendanttikuntaan", joka käsitti Itä-Suomen, ja "Länsi-Suomen kenraalikuvernöörikuntaan", jota johdettiin Turusta käsin.
Tuon ajan sodankäynnin yleisten tapojen mukaisesti venäläiset sotilaat ja varsinkin kasakat ryöstivät valloitetun maan asukkailta kaiken arvokkaan, minkä vain saivat käsiinsä. Viipurin valtauksen jälkeen venäläiset upseerit ja sotilaat ottivat kiinni kaduilla tapaamansa naiset ja lapset, käyttivät heitä palvelukseensa taloissaan ja muutamat upseerit lähettivät heitä Sisä-Venäjälle kartanoihinsa. Kasakat kuljettivat lapsia ja naisia Pietariin, jossa he myivät heitä varsin halvalla hinnalla.
Kenraalimajuri Armfeltin kirjeen mukaan venäläiset olivat kulkeneet ennen ja jälkeen Viipurin valtauksen ihmisiä ryöstellen ja rakennuksia polttaen monilla paikkakunnilla. Venäläiset hävittivät järjestelmällisesti Viipurin ja Kymijoen välisen alueen, jotteivät suomalaiset joukot saisi sieltä elintarvikkeita.
Rutto.
Isonvihan aikana suomalaisia hävitti myös rutto eli paiserutto (”musta surma”), jota aikalaiset kutsuivat "isoksi kuolemaksi". Tallinnassa oli tuolloin Aasiasta saapunut ruttotautiepidemia, minkä johdosta oli määrätty kaikille sieltä tuleville matkustajille pakollinen kuuden viikon karanteeni. Kerrotaan, että Tallinnassa salaa käynyt ja karanteenimääräyksen kiertänyt Kyminkartanon Koukelan kylässä asunut talonpoika olisi tuonut ruton Suomeen. Rutto vaikutti Etelä- ja Lounais-Suomessa. Turussa kaupunkilaiset heittivät ikkunoista ulos kaduille ruttoon kuolleita ihmisiä ja toisinaan niitäkin, jotka eivät olleet vielä tautiin kuolleet. Tämän johdosta kreivi Karl Nieroth määräsi jälkimmäisen teon tehneet ihmiset laitettavaksi kaakinpuuhun ja ankarasti ruoskittavaksi; varakkaat tosin pääsivät sadan hopeataalarin sakolla. Turussa kuoli noin kolmannes väestöstä, 2 000 henkeä. Helsinkiin rutto saapui 9. lokakuuta 1710. Sen seurauksena kaupungin 1 800 asukkaasta kuoli lokakuussa noin 309 ja marraskuussa 279. Joulukuuhun mennessä ruttoon oli kuollut 10 000 ihmistä.
Sotilashallinto 1714–1717.
Miehitetty Suomi oli kolme vuotta venäläisen sotilashallinnon alaisuudessa. Sotilashallinnon toimintaa leimasi tilapäisyys, sillä sodan tulevasta kulusta ei kenelläkään ollut varmuutta.
Itä-Suomeen perustettiin jo vuonna 1710 "Viipurin komendanttikunta", josta tehtiin osa Inkerin ja Viron kenraalikuvernöörikuntaa. Sitä johti ruhtinas Aleksandr Menšikov. Pietarilainen Menšikov ei kuitenkaan juuri sekaantunut valloitusmaan asioihin. Tämän takia käskyvalta jäi "Viipurin ylikomendantille". Ylikomendantin välitön valta-alue käsitti Etelä-Karjalan ja itäisen Uudenmaan Kymijokeen asti; Käkisalmen lääniin ja Savoon nimitettiin alikomendantit. Jotkin Kannaksen rannikkopitäjistä olivat kuitenkin aluksi Venäjän amiraliteetin alaisuudessa. Ylikomendanttina toimivat isonvihan aikana Grigori Tšernyšev ja Ivan Šuvalov.
Länsi-Suomen valloituksen jälkeen sen sotilashallintoa johti yliamiraali Fjodor Apraksin. Hän oleskeli pääosin Venäjällä, ja ylin hallintoviranomainen Suomessa oli Turkuun asettunut kenraali Mihail Golitsyn. Hänen alaisuudessaan olivat Varsinais-Suomi ja Satakunta; muihin maakuntiin asetettiin komendantteja. Nämä muun muassa jakoivat turvakirjeitä ja päättivät väliaikaisista veroista.
Viipurin komendanttikunta pysyi vielä vuoden 1717 jälkeenkin sotilashallinnon alaisuudessa. Tämä viittaa siihen, että Pietari Suuri olisi päättänyt jo ennen rauhantunnustelujen alkua (1718) liittävänsä alueen Venäjään. Hän jakoi ruhtinailleen Karjalasta suuria maa-alueita, mutta peruutti pohjoiset lahjoituksensa vuoden 1720 alussa, jotta voisi vaatia eteläistä osaa.
Siviilihallinto 1717–1721.
Kun tsaari luopui hyökkäyksestä Ruotsiin, venäläiset järjestivät Länsi-Suomeen siviilihallinnon kesällä 1717. Kenraalikuvernööriksi tuli kesäkuun alussa ruotsalainen kreivi Gustav Otto Douglas, drabantti, joka oli loikannut venäläisten puolelle Pultavan taistelun seurauksena. "Turun kenraalikuvernöörikunta" oli maantieteellisesti identtinen aiemman sotilashallintoalueen kanssa. Muodollisesti Länsi-Suomi säilyi sotilasviranomaisten ylivallassa. Sekä yliamiraali Apraksin että kenraali Golitsyn olivat Douglasin esimiehiä, ja jälkimmäinen hoiti sotilasasioitaan vanhaan malliin.
Kenraalikuvernöörikunta koostui viidestä niin kutsutusta "piiri-" tai "laamannikunnasta". Laamannikuntaa johti niin sanottu laamanni, joka vastasi asemaltaan pikemminkin maaherraa. Laamannikuntia olivat Helsingin, Hämeenlinnan-Porvoon, Porin, Turun ja Vaasan piirikunnat, joista Turun laamannikuntaa johti kenraalikuvernööri. Laamanneiksi nimitettiin pääasiassa baltialaisia aatelisia, koska näillä oli kokemusta ruotsalaisesta hallintojärjestelmästä.
Laamannikunta jakautui tavallisesti kolmen tai neljän, joskus kuuden pitäjän kokoiseen niin kutsuttuun vouti- tai kihlakuntaan. Pitäjän johtoon asetettiin nimismies, jonka virka-alueena oli kuitenkin kirkko- eikä hallintopitäjä kuten ennen sotaa. Veronkanto järjestettiin venäläiseen tapaan: pitäjästä erotettiin veromanttaaleja, joista vastasivat kylänvanhimmat eli starostit. Nämä saattoivat olla esimerkiksi entisiä lautamiehiä tai vouteja.
Voutina tai starostina toimiminen ei ollut juuri kenellekään miellyttävä tehtävä. He olivat pahassa välikädessä: kansa eli niukasti ja epäili heidän vetävän välistä, toisaalta venäläiset vaativat saataviaan. Verorästien välttämiseksi venäläiset määräsivät ylöskantomiehet henkilökohtaiseen vastuuseen verotuloista, ja silloin tällöin tuomittiin sakkoja rangaistukseksi. Kaupungeissa veronkantajia olivat pormestarit ja raatimiehet.
Venäläisten terrori.
Suurimmat väkivaltaisuudet tapahtuivat sotilashallinnon aikana. Terrorin verisin jakso oli luultavasti lyhyt kausi erityisesti vuosina 1713–1714.
Perinteisen historiankirjoituksen mukaan isoviha on usein nähty täydellisenä katastrofiaikana, mutta toisen maailmansodan jälkeisen tulkinnan mukaan tuo kuva on ollut liioiteltu. Nuorempaan, 2000-luvun tutkijapolveen kuuluva Kustaa H. J. Vilkuna on perehtynyt isonvihan aikaan tuomiokirjojen, kirjeiden, erilaisten luetteloiden ja valitusasiakirjojen perusteella. Hänen mukaansa monet aikaisemmassa näkökulmassa liioitelluiksi väitetyt kuvaukset pitävätkin paikkansa ja muun muassa raiskauksia oli vähätelty.
Liioittelun osasyynä nähtiin Ruotsin hallituksen miehityksen aikana harjoittama propaganda, joka pyrki korostamaan venäläisten raakuutta. Näin hallitus pyrki nostattamaan taisteluhenkeä. Vaikutus oli kuitenkin päinvastainen, ja paljon porvaristoa ja papistoa pakeni Ruotsiin. Talonpoikaisväestöä pakeni miehityksen alkuvaiheessa piilopirtteihin, joista he sitten palasivat asuinsijoilleen tilanteen rauhoituttua.
Eniten venäläisiä miehityssotilaita oli koko isonvihan aikana Länsi-Suomessa. Venäläiset pitivät Länsi-Suomea tiukassa otteessa, sillä sieltä käsin oli suunnitelmissa hyökätä Ruotsiin. Kaakkois-Suomea ei hävitetty kovinkaan perusteellisesti, koska alue oli päätetty liittää Venäjään. Ankarimmat siviilitappiot kärsi Pohjois-Pohjanmaa, jonka tsaari käski tuhota kymmenen peninkulman syvyydeltä puskurivyöhykkeeksi Ruotsia vasten. Vanhempien tutkimusten mukaan miehityksen aikana tapettiin noin 5 000 suomalaista, joista noin puolet Pohjanmaalla. Uudempien tutkimusten mukaan surmaluvut olivat huomattavasti suuremmat.
Pohjanmaan hävitys ja terrori siviiliväestöä kohtaan.
Pohjois-Pohjanmaata ei miehitetty, mutta väestötappiot siellä olivat isonvihan aikana noin 6 100 henkeä eli neljännes alueen väestöstä. Alueella liikkui muutaman sadan ratsumiehen muodostamia nopealiikkeisiä kasakkayksiköitä. Pohjanmaalla venäläisten terrori ja siviilien kidutus olivat systemaattisia. Väkivalta kohdistui kiinni saatuun siviiliväestöön ja pappeihin. Raiskaukset ja joukkoraiskaukset olivat 1700-luvulla yksi vakiintuneista sodankäynnin menetelmistä, ja naisia kuljettiin vangittuina Turun ja Porin sotilasleireille.
Väestöä vangittiin laajasti orjatyöhön Venäjälle; erityisesti Pietarin rakennustöihin lähetettiin joidenkin lähteiden mukaan 10 000, uudempien lähteiden mukaan jopa yli 20 000 henkeä. Venäläisupseeristo välitti vankinsa eteenpäin myymällä heidät orjiksi. Mittavimmat pakko-otot tehtiin Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa. Pelkästään Pohjanmaalta vietiin 4 600 henkeä, joista suurin osa oli lapsia. Näiden lisäksi miehiä pakko-otettiin armeijaan noin 2 000. Orjatyöhön viedyistä pääsi palaamaan noin 2 000 henkeä, useimmat joidenkin vuosien, jotkut vasta vuosikymmenten kuluttua. Sotilaista palasi noin 500 miestä.
Venäläiset kasakat ottivat ruokansa vallatusta maasta ryöstämällä, minkä tähden paikalliset asukkaat joutuivat turvautumaan korvikeruokaan ja monin paikoin väkeä nääntyi nälkään.
Tornio ja Kemi isonvihan uhreina.
Tornioon venäläiset kasakat tekivät vuosina 1714–1716 seitsemän hävitysretkeä ja myöhemmin vielä kuusi lisää. Niiden vuoksi Tornion kaupunki ja asukkaat joutuivat kokemaan sodan kauhuja suuremmassa määrin kuin monet muut Suomen seudut. Sotasaalista tavoittelevat kasakat kiduttivat pieksemällä, polttamalla ja paistamalla ihmisiä saadakseen heidät paljastamaan, mihin he olivat kätkeneet omaisuutensa.
Sissisota.
Venäläisiä vastustivat muiden muassa Tapani Löfvingin johtamat sissit, jotka liikkuivat pääasiassa maan eteläosissa, Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaan saaristossa. Monet kotinsa ja omaisensa menettäneet ihmiset liittyivät sissijoukkoihin. Tunnettu sissiryhmä oli "kivekkäät", jotka muodostuivat kotinsa menettäneistä inkeriläisistä ja heidän kuuluisasta päälliköstään Kivekkäästä. Kapinayritykset kuitenkin kostettiin kollektiivisesti ja ankarin ottein.
Isovihan käsittelyä kulttuurissa.
Isonvihan aikaa on sittemmin käsitelty kirjallisuudessa ja elokuvissa, esimerkiksi ensimmäisessä suomalaisessa historiallisessa romaanissa, Frederika Runebergin teoksessa "Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä". Väestön pakko-otot saivat Sakari Topeliuksen kirjoittamaan lastensadun ”Koivu ja tähti” tytön ja pojan paluusta Venäjältä isonvihan jälkeen.


Pikkuviha.
Pikkuviha (1742–1743) oli Ruotsin hyökkäyksen, hattujen sodan aiheuttama venäläisten miehitys Suomessa. Se päättyi Turun rauhaan, jossa uudeksi rajalinjaksi tuli Kymijoki. Pikkuvihan miehitys oli rauhallisempaa eikä aiheuttanut yhtä suurta tuhoa kuin pidempiaikainen isoviha parikymmentä vuotta aikaisemmin. Ankarimmin väestöä rasitti velvollisuus majoittaa, ruokkia ja kuljettaa venäläisiä sotilaita. Kapinahankkeiden pelossa venäläisten ote suomalaisista kiristyi pikkuvihan viimeisinä kuukausina. Niskuroivia talonpoikia saatettiin tuomita raipparangaistuksiin.
Piispa Jonas Fahlenius pakeni pikkuvihan aikana Ruotsiin ja hänen sijaisenaan toimi Johan Wallenius.


Kansanpuolue (1932).
Kansanpuolue oli vuosina 1932–1936 toiminut suomalainen, lähinnä Kalajokilaaksossa vaikuttanut puolue, joka perustettiin talonpoikien protestiliikkeen petyttyä olemassa olleisiin puolueisiin. Puoluetta ei pidä sekoittaa sitä edeltäneeseen Kansanpuolueeseen (1917–1918) tai myöhemmin vaikuttaneeseen Suomen Kansanpuolueeseen (1951–1965).
Kansanpuolueen perustava kokous pidettiin 21. elokuuta 1932 Ylivieskassa. Uusi puolue oli päätetty perustaa samalla paikkakunnalla edelliskuussa pidetyssä kokouksessa, jossa asetettiin toimikunta valmistelemaan perustamista. Elokuun kokous hyväksyi puolueen ohjelman ja valitsi ensimmäisen puoluevaltuuston. Puolueen hallinnon keskuspaikaksi päätettiin julistaa Ylivieska ja paikkakunnan henkilöillä olikin suuri rooli puolueessa. Vaikka Kansanpuolueen synnyn taustalla oli vahvasti Nivalan konikapina, ei puoluejohtoon valittu näkyvästi tuolloin esillä olleita, vaan uusia kasvoja. Puoluevaltuuskunnan puheenjohtajaksi valittiin nivalalainen Yrjö Hautala ja varapuheenjohtajaksi alavieskalainen Fredrik Rautio. Loppuvuodesta 1932 puolue perusti äänenkannattajakseen "Kansan Sana" -lehden. Maaliskuussa 1933 Rautio nousi puheenjohtajaksi varapuheenjohtajan paikalta.
Kansanpuolueen ensimmäisessä puoluekokouksessaan hyväksymä, myöhemmin jonkin verran muutettu, ohjelma oli populistinen ja ennen kaikkea talonpojan asiaa ajava. Puolue vastusti virkamiesvaltaa, mutta luotti lujasti parlamentaariseen järjestelmään ja korosti muun muassa uskonnollisia arvoja.
Kansanpuolue sai ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan 1933 9 390 ääntä (0,80 %) ja kaksi kansanedustajaa, jotka olivat maanviljelijät Heikki Niskanen ja Yrjö Hautala Oulun eteläisestä vaalipiiristä. Ehdokkaita oli lisäksi Vaasan läänin pohjoisessa vaalipiirissä. Kalajokilaakson monissa kunnissa puolueen kannatus oli 30–50 prosenttia, Saloisissa jopa 55,7 prosenttia. Kansanpuolueen suosiosta kärsi etenkin Maalaisliitto. Puolueella oli toimintansa aikana yhteensä 66 paikallisosastoa, joista suurin osa Kalajokilaaksossa.
Vuoden 1936 eduskuntavaaleissa Kansanpuolue sai vain yhden kansanedustajan ja 7 449 ääntä (0,63 %). Vaalien jälkeen puolue päätti yhdistyä yhdessä Suomen pienviljelijäin puolueen (SPP) kanssa Pienviljelijäin ja maalaiskansan puolueeksi. Yhtymistä oli enteillyt jo 1934 perustettu yhteinen lehti "Pohjanmaan Sana", johon yhdistyivät "Kansan Sana" ja SPP:n "Pohjanmaan pienviljelijä". Kiistaa puolueiden välillä syntyi ennen yhtymistä muun muassa perustettavan puolueen nimestä, ja loppuvuodesta 1935 "Pohjanmaan Sanasta", jonka pienviljelijäpuoluelaiset valtasivat. Kansanpuolue perusti 1936 kilpailevan "Maalaiskansa"-lehden ja saman vuoden eduskuntavaaleissa puolueet tappelivat keskenään. Molempien puolueiden kärsittyä vaaleissa tappion muuttuivat mielipiteet viimein suotuisiksi yhtymiselle. Mukaan hankkeeseen tuli myös Pulatoimikuntien keskustoimikunta ja uusi puolue perustettiin Seinäjoella 20. joulukuuta 1936.


Pekka Vennamo.
Pekka Veikko Vennamo (s. 7. marraskuuta 1944 Helsinki) on suomalainen entinen poliitikko ja virkamies. Vennamo on toiminut aikaisemmin puheenjohtajana, kansanedustajana ja kahdesti ministerinä sekä sen jälkeen yritysmaailmassa. Pekka Vennamo on Veikko Vennamon poika. Hän on kirjoittanut kirjan "Pekka, Posti ja Sonera", jossa hän kertoo saamistaan potkuista Soneran toimitusjohtajan tehtävistä.
Pekka Vennamo on ollut naimisissa vuodesta 1975 Pirjo Nukarisen kanssa, ja heillä on kolme tytärtä: Kukka (s. 1975), Noora (s. 1977) ja Minna (s. 1983), joista Noora on ollut jonkin verran julkisuudessakin.


Veikko Vennamo.
Veikko Emil Aleksander Vennamo (vuoteen 1938 Fennander, 11. kesäkuuta 1913 Jaakkima – 12. kesäkuuta 1997 Helsinki), oli suomalainen poliitikko, Suomen maaseudun puolueen (SMP) perustaja ja puheenjohtaja, pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri. Hänen luomastaan populistisesta liikkeestä ja aatteesta on käytetty nimeä vennamolaisuus. Koulutukseltaan Vennamo oli lakitieteen lisensiaatti ja varatuomari.
Veikko Vennamo toimi muuan muassa Maatalousministeriön asutusasiainosaston (ASO) päällikkönä ja ylijohtajana 1944–59, Tullihallituksen tili- ja talousosaston päällikkönä sekä tullineuvoksena 1960–1980, Suomen Maaseudun Puolueen ja sen edeltäjän Suomen Pientalonpoikien Puolueen johtajana 1959–1979, kansanedustajana 1945–1959 (Maalaisliitto), 1959–1962 (Suomen Pientalonpoikien Puolue) ja 1966–1987 (Suomen Maaseudun Puolue), kaikkiaan 39 valtiopäivillä sekä toisena valtiovarainministerinä 1954–1956. Pääosan kansanedustajakaudestaan Vennamo edusti Kuopion läänin vaalipiiriä.
Valtiollisen toimintansa ohella Veikko Vennamo oli pitkäaikainen Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen.
Veikko Vennamon poika Pekka Vennamo toimi isänsä jälkeen SMP:n puheenjohtajana, II valtiovarainministerinä ja liikenneministerinä sekä sen jälkeen Posti- ja telelaitoksen pääjohtajana ja sen seuraajan Sonera Oy:n toimitusjohtajana.
Perhetausta ja koulutus.
Veikko Fennander syntyi Karjalassa Jaakkiman pitäjässä vauraaseen porvariskotiin. Hänen isänsä Emil Fennander oli Kansallis-Osake-Pankin Lahdenpohjan konttorin johtaja ja oli ollut aikoinaan Maalaisliiton karjalaisia perustajia. Suvusta löytyy peräti kaksi valtiopäivämiestä, Pekka ja Juhana Paganus. Äiti oli Fanny Siviä (os. Haikala), hänkin tyttökoulun käynyt, mikä oli tuolloin varsin harvinaista. Veikko Fennander kävi koulunsa Viipurissa ja valmistui ylioppilaaksi vuonna 1931, jonka jälkeen aloitti oikeustieteen opinnot Helsingin yliopistossa. Hän suoritti ylemmän oikeustutkinnon 22-vuotiaana vuonna 1936, sen jälkeen lakitieteen lisensiaatin tutkinnon, ja istuttuaan käräjiä sai varatuomarin arvon vuonna 1939. Sotilasarvoltaan hän oli luutnantti.
Hänen puolisonsa vuodesta 1944 oli Sirkka Vennamo (1913-2005) os. Tuominen. Heillä on lapset Pekka (s. 1944), Meri (s. 1947) ja Raisa (s. 1954). Sirkka Vennamon sisar oli arkkitehti Kaija Sirén.
Maatalousministeriö ja ASO.
Vuonna 1938 Veikko Fennander vaihtoi nimensä Vennamoksi. Samana vuonna hän sai notaarin virkapaikan Maatalousministeriöstä. Sodan myötä työ ministeriössä vaihtui pika-asutuksen yleissihteeriksi ja sen jälkeen toimistopäälliköksi. Osaston tehtävänä oli sijoittaa ja asuttaa talvisodassa menetettyjen alueiden väestö, siirtoväki. Jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana karjalaiset evakot alkoivat palailla kotikonnuilleen. Vennamo nimitettiin vuonna 1943 asutusasiain toimiston ASOn jälleenrakennustoimiston päälliköksi. Vennamo ei tuolloin enää uskonut sodan voittoon ja valmisteli kaikessa hiljaisuudessa myös suunnitelman uuden siirtoväen asuttamisesta.
Jatkosodan päätyttyä Vennamo järjesti Maatalousministeriön asutusasiainosaston päällikkönä kaikkiaan yli 400 000 evakolle, rintamamiehelle ja kaatuneiden omaisille uudet maatilat tai rakennustontit muualle Suomeen maanhankintalain perusteella. Vennamo näki välttämättömäksi myös pakkolunastaa yksityisiä maita uusille tiloille, mitä MTK ja eduskunnan oikeisto vastustivat. Vennamon merkittävin saavutus lienee tämä maaomistuksen uusjako, joka oli ja on yhä Suomen historian suurin maareformi. Siirtoväen ja rintamamiesten asuttamisen lisäksi kyseessä oli suuri maatalouden rakennemuutos: ennen sotia maaseudulla oli ollut noin 200 000–250 000 mäkitupalaista, maatalouden kausityöläistä. Tämä väestönosa sai nyt maata muuttuen pienviljelijöiksi. Samalla tavalla integroitiin sodasta veteraanina tai pakolaisena palaava työväestö muuhun yhteiskuntaan. Vennamon työ ASOssa kesti sen lakkauttamiseen vuoteen 1959 asti, minkä jälkeen hänet siirrettiin valtiovarainministeriön alaiseen Tullihallitukseen.
Maalaisliiton kansanedustaja-aika.
Veikko Vennamo valittiin vuonna 1945 eduskuntaan Maalaisliiton edustajana vielä silloin toiminnassa olleesta Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä. Vennamoa oli suositellut kansanedustajaehdokkaaksi erityisesti pitkän linjan maalaisliittolainen poliitikko, kunnallisneuvos Juhani Leppälä. Puolueen sodanjälkeisen eduskunnan uudet edustajat ryhmittyivät useimmiten uudistustarvetta politiikassa korostaneen Urho Kekkosen ympärille. Myös Vennamo tuki Kekkosta edustajakautensa alussa, ei kuitenkaan varauksetta. Erityisesti hänen oli vaikea hyväksyä Kekkosen häikäilemättömästi masinoimaa puheenjohtaja Kalliokosken syrjäyttämistä Maalaisliiton johdosta, ja toisaalta sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä. ASOn ylijohtajana Vennamon asema oli poliittisesti merkittävä: Kekkonen ottikin hänet hallitukseensa 1954-1956 toiseksi valtionvarainministeriksi.
Vuoden 1956 presidentinvaalien jälkeen suhteet Vennamon ja presidentti Kekkosen välillä kiristyivät. Saman vuoden kesällä Maalaisliiton 50-vuotisjuhlakokouksessa Nivalassa Vennamo haastoi puheenjohtajavaalissa V. J. Sukselaisen, mutta hävisi tälle selvin numeroin, 627−101. Vennamo ajautui puolueessa paitsioon, ja hänen poliittiset vastustajansa ajoivat ASO:n lakkauttamista, mikä toteutettiinkin vuonna 1959. Vennamo uskoi Kekkosen vaikuttaneen asiaan. Hän siirtyi seuraavana vuonna Tullihallitukseen tili- ja talousosaston päälliköksi sekä tullineuvokseksi. Vennamo työskenteli Tullihallituksessa vuoteen 1980 asti.
Ulkopoliittisesti Vennamon ja Kekkosen tiet erkanivat jo vuonna 1953 Stalinin kuoleman jälkeen. Vennamo näki vallanvaihdoksessa merkin Neuvostoliiton suurvalta-aseman horjumisesta tulevaisuudessa, ja puolusti parempia länsisuhteita. Presidentti Kekkonen oli eri mieltä, ja nousi puolueessa jyrkästi Vennamoa vastaan. Vennamo oli puolestaan valmistellut jo muutaman vuoden uuden puolueen perustamista. Hän erosikin Maalaisliitosta vuonna 1959.
Erityisen pahasti olivat rikkoutuneet Vennamon ja Maalaisliiton puoluesihteerin Arvo Korsimon välit, mikä oli ratkaiseva syy Vennamon lähdölle Maalaisliitosta. Korsimon väitetystä talvisodan aikaisesta rintamakarkuruudesta tehtiin vuonna 1958 kantelu eduskunnan oikeusasiamiehelle. Vennamo ei ollut allekirjoittanut Korsimoon kohdistettua syytekirjelmää, mutta oli antanut asialle hyväksyntänsä. Silloinen oikeusasiamies Marjos Rapola ei kuitenkaan katsonut kantelun antavan aihetta jatkotoimiin, koska Korsimoon kohdistettuja syytteitä ei pystytty näyttämään toteen.
Suomen Maaseudun Puolue.
Vennamo perusti vuonna 1959 uuden puolueen, "Suomen Pientalonpoikien Puolueen", joka muutti myöhemmin nimensä Suomen Maaseudun Puolueeksi. Puolueen toiminta perustui Vennamon persoonaan, ja hän oli SPP:n ainoa kansanedustaja. Vuoden 1962 presidentinvaalien alla Vennamo yhtyi näkyvästi ns. Honka-liittoon, joka kuitenkin hajosi noottikriisin yhteydessä loppusyksyllä 1961. Vuoden 1962 eduskuntavaaleissa Vennamo putosi eduskunnasta 27 äänen marginaalilla, mutta pääsi takaisin 1966 SMP:n ehdokkaana. Eduskuntatyössä SMP ja sen ainoa edustaja eivät löytäneet kumppaneita. SMP:n menestys alkoi vuoden 1968 presidentinvaaleista, joissa ehdokkaana ollut Vennamo sai runsaasti julkisuutta, jota puolueen yleensä oli vaikea saada. Vuoden 1970 vaaleissa puolue sai 18 eduskuntapaikkaa. Uusista kansanedustajista, joista hyvin monella ei ollut aiempaa kokemusta politiikasta, tunnetuimmaksi tuli puoluesihteeri Eino Poutiainen. Puolueväki oli kuitenkin hajanaista, ja 1972 siitä erosi joukko, joka perusti Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolueen (SKYP). SMP:lle jäi eduskuntaan kuusi paikkaa.
Hieman vuoden 1968 presidentinvaalien jälkeen Vennamo nosti melun ns. Feiringin tapauksesta, jossa eduskunnan taloudenhoitajana toimineen varatuomari Björn Feiringin todettiin kavaltaneen eduskunnan varoja yli kymmenen miljoonan markan arvosta pitkälti yli 20 vuoden ajan. Vennamo vaati syytteen nostamista Feiringiä, eduskunnan pääsihteeriä Olavi Salervoa ja eduskunnan tilintarkastajia vastaan. Tapaus raukesi Feiringin kuoltua ja oikeuskansleri Jaakko Enäjärven vapautettua vastuusta muut jutun osalliset. Myös Vennamon ja SMP:n aloite Enäjärven – joka oli tällä välin jo siirtynyt eläkkeelle – haastamiseksi tapauksen vuoksi valtakunnanoikeuteen kaatui eduskunnan perustuslakivaliokunnassa syksyllä 1971.
Kekkosen uudelleenvalinta poikkeuslailla.
Vennamo oli harvoja poliitikkoja, jotka vastustivat presidentti Kekkosen itsevaltiutta ja tapaa hoitaa idänpolitiikkaa. Vennamo koki itse olevansa "kekkosdiktatuurin vankina" ja kärsikin paljon kekkosvastaisuudestaan, koska se esti SMP:n hallituskelpoisuuden. SMP pääsi vuonna 1983 Kalevi Sorsan IV hallitukseen suuren vaalivoittonsa ansiosta ja pääasiassa SDP:n tuella.
Tammikuussa 1973 säädettiin poikkeuslaki, jolla peruutettiin vuoden 1974 presidentinvaalit, ja Kekkosen presidenttikautta jatkettiin neljällä vuodella. Vennamo vastusti poikkeuslakia. SMP:n opposition kolmetoista eronnutta Suomen kansan yhtenäisyyden puolueen jäsentä eivät vastustaneet Kekkosen presidenttikauden jatkamista. Perustuslain säätämisjärjestystä edellyttävä poikkeuslaki tarvitsi eduskunnassa 5/6 kannatuksen, joten 13 erotetun jäsenen uusi puolue oli yhtenä merkittävänä tekijänä lain hyväksymisessä SMP:n vastustaessa sitä.
Presidentti Urho Kekkosen antaessa 1. maaliskuuta 1974 eduskunnassa juhlallisen vakuutuksen poikkeuslailla pidennetyn toimikautensa aluksi, Veikko Vennamo käveli mielenosoituksellisesti ulos istuntosalista kesken tilaisuuden.
Puheenjohtaja Veikko Vennamo luonnehti ryhmää vaihtaneita, entisiä puoluetovereitaan "seteliselkärankaisiksi" väittäen heidän jättäneen puolueen sen tähden, että he saisivat puoluetuen itselleen. Puoluelakia nimittäin oli juuri muutettu siten, että toiseen ryhmään siirtyvät kansanedustajat voivat viedä mukanaan kansanedustajittain maksettavan puoluetuen, mikäli siirtyjiä on yli puolet eduskuntaryhmän kansanedustajista.
SMP:n hallitusaika ja suosion lasku.
SMP jatkoi tiukkaa vastarintalinjaa koko 1970-luvun. Puolue kuitenkin eristettiin oppositioon. 1980-luvulle tultaessa puolueessa valta vaihtui isältä pojalle, Pekka Vennamolle. Uuden puoluejohtajan mukana SMP saikin peräti 17 paikkaa vuoden 1983 rötösherravaaleissa ja pääsi Kalevi Sorsan IV hallitukseen. Veikko Vennamon pitkäaikaisen poliittisen kilpakumppanin Johannes Virolaisen mukaan SMP:n ottaminen mukaan hallitukseen oli ennen kaikkea SDP:n ja neljännen kerran pääministeriksi nousseen Kalevi Sorsan taktinen veto: toisaalta kyseessä oli palkkio Vennamon ja SMP:n tuesta Mauno Koiviston presidenttiehdokkuudelle, mutta toisaalta tarkoituksena oli sitoa SMP kannattamaan vasemmistolaista politiikkaa. Kauden merkittävin aikaansaannos SMP:n osalta oli Heikki Rinteen malliin perustuva työllisyyslaki, joka velvoitti kunnat työllistämään työttömiksi jääneet määräajan kuluttua. Lain esitteli työvoimaministeri Urpo Leppänen. Pekka Vennamon kuuluisiin vaalilupauksiin oli kuulunut poistaa työttömyys kolmessa kuukaudessa. Laista jouduttiin luopumaan työttömyyden kasvettua liian suureksi rahoitettavaksi kuntien työllistämisellä.
Vielä viimeisellä eduskuntakaudellaan 1983-1987, Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen, Vennamo esitti eduskunnassa ponsiehdotuksen, jonka mukaan Suomen pitäisi luopua ydinvoimasta. Tämä episodi oli vähällä hajottaa hallituksen, kunnes pääministeri Kalevi Sorsa sai hallituspuolueiden rivit järjestykseen.
Veikko Vennamo oli presidenttiehdokkaana kolmesti, vuosien 1968, 1978 ja 1982 vaaleissa. Vuonna 1982 Veikko Vennamo kuitenkin ilmoitti, että hänen valitsijamiehensä asettuvat vaalien ratkaisevassa äänestyksessä SDP:n ehdokkaan Mauno Koiviston taakse, mistä tosin Koivisto itse sanojensa mukaan "ei ollut erityisen iloinen". Myös vuoden 1988 vaaleissa Vennamo ja SMP tukivat Koivistoa. Vennamo on Väinö Tannerin, Paavo Väyrysen ja K. J. Ståhlbergin ohella ainoa, joka on ollut ehdokkaana kolmissa presidentinvaaleissa tulematta valituksi, joskin Ståhlbergin valitsi eduskunta Suomen ensimmäiseksi presidentiksi.
Veikko Vennamo jätti eduskunnan ja politiikan vuoden 1987 eduskuntavaaleissa. Hän joutui kuitenkin vielä näkemään puolueensa suosion laskun ja hajoamisen 1990-luvulla. SMP sai vuoden 1995 eduskuntavaaleissa enää yhden kansanedustajan ja puolue ajautui konkurssiin seuraavana keväänä. Vaalien jälkeen Vennamo syytti ainoaksi SMP:n edustajaksi valittua Raimo Vistbackaa ja vuotta aiemmin Keskustaan siirtynyttä Sulo Aittoniemeä SMP:n tuhoamisesta ja puolueen periaatteiden unohtamisesta. Vennamon mukaan "todellista SMP:ta" ei ollut vuoden 1995 vaalien aikaan enää olemassa.
Veikko Vennamo kannatti 1990-luvulla voimakkaasti Suomen liittymistä Euroopan unionin jäseneksi.
Värikäs poliittinen persoona.
Poliittiset kilpailijat, etenkin Keskustapuolueen poliitikot, arvostelivat Vennamoa useaan otteeseen populismista, halpahintaisesta äänestäjien kalastelusta ja poliittisten irtopisteiden keräämisestä. SKDL, varsinkin puolueen taistolaissiipi, sekä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja "Pravda" leimasivat hänet jopa äärioikeistolaiseksi.
Vennamolle leimallista oli värikäs esiintyminen, hän nosti 1960-luvun loppupuolella SMP:n merkittäväksi eduskuntapuolueeksi käytännössä oman persoonansa tenholla. Poliittiset kilpailijat kertoilivat SMP-lyhenteen (Suomen maaseudun puolue) tarkoittavan "Sirkka, Minä ja Pekka", Veikko Vennamon vaimon ja pojan mukaan. Vennamon eduskuntauraan mahtui myös harvinaisia saavutuksia: hänet pidätettiin jopa kolme kertaa määräajaksi osallistumasta edustajan työhön vuosina 1972 ja 1973. Lisäksi Vennamo oli saanut nuhteita eduskunnan puhemiehistöltä loukkaavien sanojen käytöstä ja järjestyksen rikkomisesta useaan kertaan. Kaksi vahtimestaria kantoi Vennamon tuolissaan ulos eduskunnan istuntosalista 28. toukokuuta 1974, kun hän oli kieltäytynyt poistumasta salista itse saatuaan kahden viikon työskentelykiellon; saman rangaistuksen saivat myös Vennamon puoluetoverit Rainer Lemström ja J. Juhani Kortesalmi.
Retoriikaltaan Vennamo oli poliittisen kielenkäytön taitaja. Hän kehitti retoriikkaansa määrätietoisesti, hioi ja etsi iskeviä ilmauksia. Vennamo pyrki väkevään ja kansanomaiseen ilmaisuun, josta ei puuttunut reheviä yksityiskohtia. Sanoma oli julistuksellinen mutta selkeä: "rötösherrat", "pelin politiikka" ja "kyllä kansa tietää" kuuluivat hänen fraaseihinsa. Veikko Vennamon apuna oli usein hänen vaimonsa Sirkka Vennamo, jonka kehittämiä termejä taas olivat muun muassa "unohdettu kansa" ja "sisulla ja sydämellä". Vennamo luonnehti vaalikaudella 1966−1970 istuneiden Paasion ja Koiviston hallitusten toteuttamaa rakennemuutospolitiikkaa "talonpojan tappolinjaksi" ja nimitti vuosina 1972−1975 toiminutta Kalevi Sorsan ensimmäistä hallitusta "Sorsan-Virolaisen riistohallitukseksi". Kun eduskunta pui syksyllä 1980 ns. Valco-juttua, Vennamo antoi entiselle pääministerille, keskeisesti Valcon vaiheissa mukana olleelle Kalevi Sorsalle ahkerasti käyttämänsä pilkkanimen "Valco-Sorsa". Sorsa pääsi siitä eroon ottaessaan SMP:n neljänteen hallitukseensa vuoden 1983 eduskuntavaalien jälkeen.
Aatteellinen perintö.
Vennamo muistetaan edelleen Suomen poliittisen historian keskeisimpiin kuuluneena populistisena poliitikkona. SMP:n raunioille syntyneen Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini on maininnut Vennamon tärkeäksi esikuvakseen.
Kunnianosoitukset ja arvonimet.
Tullineuvoksen arvonimen lisäksi Vennamolle kaavailtiin valtioneuvoksen arvonimeä, mutta edellytyksiä sen myöntämiselle ei katsottu olevan.
Karjalan liitto on kesällä 2007 käynnistänyt hankkeen, jonka tarkoituksena on saada Vennamolle muistomerkki Lapinlahdelle siirtokarjalaisten hyväksi tehdyn työn johdosta. 22. toukokuuta 2010 paljastettiin Vennamolle pystytetty muistomerkki Lapinlahden Alapitkän kylässä..
Perhe.
Vennamon tyttäret Meri ja Raisa eivät ole lähteneet Pekka-veljensä tavoin mukaan politiikkaan. Meri Vennamo on julkaissut isästään vuonna 2009 kirjan "Lähikuvassa Veikko Vennamo" (Otava).
Vuonna 1997 kuollut Veikko Vennamo on haudattu Maunulan uurnalehtoon.


Jari Litmanen.
Jari Olavi ”Litti” Litmanen (s. 20. helmikuuta 1971 Lahti) on suomalainen jalkapalloilija. Litmasta pidetään yleisesti Suomen kaikkien aikojen parhaana jalkapalloilijana. Hänestä tuli ensimmäinen suomalainen jalkapallon kansainvälinen supertähti 1990-luvulla. Varsinkin myöhempinä vuosina Litmasen uraa ovat varjostaneet useat loukkaantumiset. Suomessa Litmasesta käytetään usein lempinimeä Kuningas. Litmanen edusti viimeksi Helsingin Jalkapalloklubia, mutta hänen sopimuksensa päättyi kauden 2011 jälkeen. Hän ei ole kertonut, aikooko jatkaa uraansa.
Suomen lisäksi Litmanen on pelannut seurajoukkueurallaan Alankomaissa, Espanjassa, Englannissa, Saksassa ja Ruotsissa. Suurimmat meriittinsä hän saavutti alankomaalaisessa Ajaxissa, jonka kanssa hän voitti Mestarien liigan vuonna 1995. Samana vuonna hän sijoittui kolmanneksi Kultainen pallo -äänestyksessä. Litmanen on myös Suomen maajoukkueen eniten otteluita pelannut ja eniten maaleja tehnyt pelaaja sekä entinen kapteeni.
Litmanen pelaa yleensä niin sanotulla ”kymppipaikalla” joko hyökkäävänä keskikenttäpelaajana tai vedettynä hyökkääjänä. Hänet tunnetaan pelinäkemyksestään ja syöttötaidostaan, minkä vuoksi häntä pidetään ensisijaisesti pelintekijänä ja ratkaisusyöttöjen antajana, vaikka hän on aina tehnyt myös itse paljon maaleja. Hänet tunnetaan myös luotettavana rangaistuspotkujen laukojana.
Litmanen on käyttänyt koko uransa Adidasin Copa Mundial -jalkapallokenkiä.
Uran alku Suomessa.
Litmanen on Lahden Reippaan kasvatti. Hän voitti seurassa B-juniorien piiricupin vuonna 1986 ja A-juniorien Suomen-mestaruuden vuonna 1989. Nuoruudessaan hän harrasti talvisin myös jääkiekkoa.
Reippaan edustusjoukkueessa Litmanen debytoi 16 vuoden iässä 3. toukokuuta 1987 SM-sarjan ottelussa Kopareita vastaan ja ensimmäinen maalinsa hän teki 24. huhtikuuta 1988 ottelussa Oulun Työväen Palloilijoita vastaan. Hänen ensimmäinen täysi kautensa korkeimmalla sarjatasolla oli 1988, jolloin nuorukaisen erikoislaatuiset kyvyt kävivät viimeistään selväksi. Litmanen herätti huomiota tekniikallaan ja pelisilmällään, minkä lisäksi hän kunnostautui myös maalintekijänä. Uuden Veikkausliigan ensimmäisellä kaudella 1990 hän teki 14 maalia ja pelitoverit valitsivat hänet pelaajayhdistyksen järjestämässä äänestyksessä vuoden liigapelaajaksi. Lisäksi urheilutoimittajat ja Palloliitto valitsivat Litmasen vuoden jalkapalloilijaksi, minkä tunnustuksen hän on sittemmin saanut useammin kuin kukaan muu.
Kausi 1990 oli Litmasen viimeinen Reippaassa. Talousvaikeuksien vuoksi useita muitakin pelaajia ja valmentaja Harri Kampmanin menettänyt joukkue putosi seuraavalla kaudella 1. divisioonaan, josta se ei enää palannut korkeimmalle sarjatasolle. Litmanen puolestaan edusti Suomessa vielä yhden kauden sekä Helsingin Jalkapalloklubia että Kampmanin valmentamaa nousijajoukkue Myllykosken Palloa. HJK:ssa hän ylsi Suomen-vuosiensa henkilökohtaiseen maaliennätykseensä, 16 maalia 27 ottelussa. SM-mitaleja hän ei saavuttanut – paras sijoitus sarjassa oli neljäs Reippaassa kausilla 1988 ja 1990 ja MyPassa kaudella 1992, mutta voitti Suomen cupin MyPassa kaudella 1992 ennen siirtymistään ulkomaille. Hän teki maalin 9. heinäkuuta 1992 Jaroa vastaan pelatussa loppuottelussa, joka päättyi MyPan 2–0-voittoon. Reippaassa ja MyPassa Litmasta valmentanut Kampman on myöhemmin toiminut myös hänen managerinaan.
Menestysvuodet Ajaxissa.
Litmanen siirtyi kesällä 1992 juuri UEFA Cupin voittaneen Alankomaiden suurseuran Ajaxin riveihin oltuaan myös muun muassa Barcelonan, Leeds Unitedin ja kiinnostuksen kohteena.
Ensimmäisellä kaudellaan Ajaxissa hän pelasi lähinnä reserveissä, ja tiettävästi valmentaja Louis van Gaal oli jo valmis lähettämään hänet takaisin Suomeen, mutta joukkueen fysioterapeutti neuvoi ottamaan hänet kentälle Dennis Bergkampin tilalle tämän oltua loukkaantunut. Kun Bergkamp siirtyi Internazionaleen kesällä 1993, Litmanen vakiinnutti paikkansa avauskokoonpanossa. Hän voitti kaudella 1993–1994 Eredivisien maalikuninkuuden 26 maalillaan ja johdatti joukkueen mestaruuteen. Alankomaiden pelaajayhdistys valitsi Litmasen vuoden jalkapalloilijaksi vuonna 1993.
Koko jalkapallomaailman tietoisuuteen Litmanen nousi viimeistään kaudella 1994–1995 oltuaan yksi Ajaxin avainpelaajista seuran voittaessa Mestarien liigan. Loppuottelussa Ajax kaatoi Milanin 1–0. Samalla Litmasesta tuli ensimmäinen kyseisen kilpailun voittanut suomalaispelaaja. Vuonna 1995 Litmanen voitti Ajaxin paidassa myös Intercontinental Cupin, jossa Ajax kaatoi brasilialaisen Grêmion rangaistuspotkuilla. UEFA Super Cupissa kukistui Real Zaragoza maalein 5–1. Litmanen valittiin vuoden urheilijaksi Suomessa ja sijoittui ranskalaislehti "France Footballin" Kultainen pallo -äänestyksessä kolmanneksi edellään vain George Weah ja Jürgen Klinsmann. Kaudella 1995–1996 Litmanen voitti Mestarien liigan maalikuninkuuden yhdeksällä maalillaan Ajaxin selviytyessä jälleen loppuotteluun. Hän teki maalin myös loppuottelussa, jonka Ajax hävisi Juventukselle rangaistuspotkukilpailun jälkeen. Kaudella 1996–1997 Ajax ylsi vielä Mestarien liigan välieriin.
Kaikkiaan Litmanen vietti Ajaxissa seitsemän kautta ja saavutti seurassa kansainvälisten mestaruuksien lisäksi myös neljä Eredivisien mestaruutta ja kolme KNVB-cupin voittoa. Hän oli yksi Louis van Gaalin valmentaman menestysjoukkueen monista tähdistä Danny Blindin, Frank ja Ronald de Boerin, Edgar Davidsin, Finidi Georgen, Patrick Kluivertin, Marc Overmarsin, Michael Reizigerin, Frank Rijkaardin, Edwin van der Sarin ja Clarence Seedorfin ohella. Kapteeni Blind on kutsunut Litmasta joukkueen aivoiksi. Hänen mukaansa Litmasen suuruus johtui siitä, että hän on keskikenttäpelaaja, joka pystyy ajattelemaan kuten hyökkääjä.
Litmanen 3,40 markan postimerkissä vuodelta 1995. Osa Finlandia 95 -sarjaa.
Litmanen pääsi vuonna 1995 suomalaisen 3,40 markan postimerkin aiheeksi. Merkki oli osa Finlandia 95 -sarjaan kuuluvaa joukkueurheilulle omistettua pienoisarkkia, jonka muiden merkkien aiheina olivat pesäpalloilija Päivi Ikola, jääkiekkoilija Jari Kurri ja koripalloilija Lea Hakala. Litmanen esiintyy merkissään Ajaxin peliasussa, ja hänen taustallaan on muita tunnistamattomia pelaajia ja jalkapallokentän ääriviivat. Merkit suunnitteli Tarja Salonen.
Barcelona, Liverpool ja uudelleen Ajax.
Vuonna 1999 Litmanen siirtyi vapaalla siirrolla espanjalaisjätti Barcelonaan, minkä myötä hänestä tuli ensimmäinen Espanjan Primera Divisiónissa pelannut suomalainen. Joukkueen oli kaksi vuotta aikaisemmin ottanut komentoonsa Ajaxista tuttu Van Gaal, joka hankki entisistä pelaajistaan Kataloniaan myös De Boerin veljekset, Bogarden, Kluivertin ja Reizigerin, ja myöhemmin heitä seurasi vielä Overmars. Kaudella 1999–2000 Barcelona sijoittui Primeran toiseksi ja ylsi välieriin Copa del Reyssä ja Mestarien liigassa. Litmasta vaivasivat kuitenkin loukkaantumiset, ja kritisoidun Van Gaalin erottua vuonna 2000 hän ei ollut uuden valmentajan Llorenç Serra Ferrerin suosiossa.
Toisella Barcelona-kaudellaan Litmanen ei pelannut lainkaan sarjaotteluissa, ja tammikuussa 2001 hän siirtyi englantilaisen Liverpoolin riveihin suomalaisen Sami Hyypiän seuraksi. Hän esiintyi hyvin Englannin liigacupin välierissä, kun Liverpool voitti Crystal Palacen, mutta loukkaantumisen vuoksi hän ei osallistunut kauden loppuotteluihin. Seuraavalla kaudella hän joutui istumaan suurimman osan ajasta vaihtopenkillä. Mestarien liigan puolivälierissä hän teki maalin Bayer 04 Leverkusenia vastaan, mutta Liverpool hävisi ottelun.
Vuonna 2002 Litmanen palasi vanhaan seuraansa Ajaxiin, jossa hän sai sankarin vastaanoton. Kauden 2002–2003 Mestarien liigassa Litmanen oli melko merkittävässä roolissa. Hän teki voittomaalin jatkolohko-ottelussa Romaa vastaan ja onnistui toistamiseen puolivälierissä Milania vastaan, mutta Milan meni jatkoon yhteismaalein 3–2. Joukkue voitti kaudella 2003–2004 Eredivisien mestaruuden, mutta Litmanen pelasi loukkaantumisten vuoksi vain kuudessa ottelussa. Huhtikuussa 2004 Ajax ja Litmanen purkivat sopimuksensa yhteisymmärryksessä kaksi kuukautta etuajassa, jotta hänelle jäisi aikaa mahdolliselle paluulle Suomeen ennen toukokuussa alkanutta uutta Veikkausliiga-kautta.
Litmanen sai Palloliiton ja Veikkausliigan Captain’s Ball -erikoispalkinnon ”erityisen positiivisesta ja merkittävästä suomalaisen jalkapalloilun hyväksi tehdystä työstä” vuonna 2002. Hän luovutti palkinnon ikuisesti kiertäväksi.
Paluu Lahteen.
Litmanen palasi Suomen Veikkausliigaan ja kotikaupunkiinsa edustustasolla kuopatun kasvattajaseuransa Reippaan seuraajaan FC Lahteen huhtikuussa 2004 yksivuotisella sopimuksella. Joukkuetta valmensi Harri Kampman. Toukokuun alussa hän pelasi Lahden kanssa Liigacupin loppuottelussa, jonka Allianssi voitti rangaistuspotkukilpailun jälkeen. Litmasen paluu veti muutamaan otteeseen Veikkausliiga-katsomot täyteen, mutta loukkaantumiset rajasivat esiintymiset sarjassa 11 otteluun.
Euroopan jalkapalloliiton pyytäessä 50-vuotisjuhlansa kunniaksi Palloliittoa valitsemaan parhaan pelaajansa viimeisen 50 vuoden ajalta valinta osui odotetusti Litmaseen. Yleisradion järjestämässä Suuret suomalaiset -äänestyksessä hän sijoittui 42:nneksi. Urheilijoista hänen edelleen sijoittuivat Matti Nykänen, Paavo Nurmi, Arto Saari ja Mika Häkkinen.
Hansa Rostock, Malmö ja Fulham.
Litmanen sai vielä mahdollisuuden pelata huippusarjassa, kun Bundesliigassa putoamistaisteluun ajautunut saksalainen Hansa Rostock hankki hänet tammikuussa 2005 vapaalla siirrolla. Litmanen pelasi Hansan riveissä kevätkaudella 13 ottelua, mutta joukkueen pudottua hän päätti siirtyä muualle jatkosopimustarjouksesta huolimatta.
Heinäkuussa 2005 Litmanen teki sopimuksen ruotsalaisen Malmön kanssa. Hän pystyi pelaamaan syksyllä 2005 vain kahdessa sarjaottelussa. Kaudella 2006 Litmanen esitti Malmön paidassa ajoittain loistokkaita otteita, mutta loukkaantumiset rajasivat hänen ottelumääränsä kahdeksaan. Huhtikuussa 2007 hän solmi seuran kanssa vuoden jatkosopimuksen. Hän ei kuitenkaan pystynyt pelaamaan kaudella 2007 yhdessäkään Malmön ottelussa. Elokuussa 2007 Litmanen joutui akillesjänneleikkaukseen, jonka oli määrä pitää hänet sivussa koko loppukauden. Samalla Litmanen ja Malmö päättivät sopimuksen purkamisesta.
Suomen maajoukkuetta EM 2008 -karsinnoissa valmentanut Roy Hodgson kutsui Litmasen 10 päivän testiin uuteen seurajoukkueeseensa englantilaiseen Fulhamiin tammikuussa 2008. Litmanen vakuutti seurajohdon ja teki loppukauden kattavan sopimuksen seuran kanssa. Samaan aikaan seuraan siirtyi maajoukkuepuolustaja Toni Kallio. Helmikuussa uutisoitiin, että Litmasella olisi ylikunnosta johtuvia sydänvaivoja, minkä lisäksi vääränlaisista pohjallisista seurannut reiden lihasrevähdys ja päähän osuneesta pallosta aiheutunut korvavamma pitivät hänet poissa Fulhamin ottelukokoonpanosta. Maajoukkueen keväisissä harjoitusotteluissa hän oli kuitenkin pelikunnossa, mikä sai Hodgsonin kritisoimaan häntä sitoutumisen puutteesta seurajoukkuettaan kohtaan. Litmanen pelasi Fulhamissa lopulta vain kaksi reservisarjan ottelua, joista ensimmäisessä hän teki maalin. Kauden jälkeen Litmasen ja seuran tiet erosivat.
Toinen paluu Lahteen ja HJK.
Rikkonaisen Fulham-jakson jäkeen Litmanen kuntoutti itseään alkukesän 2008 ja liittyi heinäkuussa FC Lahden harjoitusrinkiin. 12. heinäkuuta hän otti osaa Ranskan vuoden 1998 maailmanmestaruuden 10-vuotisjuhlaotteluun, jossa hän pelasi FIFPron kokoamassa muun maailman joukkueessa. Elokuun alussa julkistettiin loppukauden kestänyt sopimus Lahden kanssa. Paluuottelussaan 11. elokuuta Kuopion Palloseuraa vastaan Litmanen teki ja syötti kaksi maalia ja Lahti voitti 8–1. Litmanen pelasi kauden aikana yhteensä kuudessa ottelussa, joissa hän teki kolme maalia. Lahti sijoittui sarjan kolmanneksi, mikä toi sekä Litmaselle että seuralle heidän ensimmäisen SM-mitalinsa.
Litmasesta tuli joulukuussa 2008 FC Lahden osaomistaja merkittyään osakeannissa FC Lahti Oy:n osakkeita 10 000 eurolla.
Litmanen palasi Lahden harjoituksiin alkuvuodesta 2009 ja pelasi talven mittaan harjoitusotteluissa ja Liigacupissa. Huhtikuussa 2009 julkistettiin kauden 2009 kattava jatkosopimus. Veikkausliiga-kauden 2008 pronssisijoituksen myötä Lahti pääsi kauden 2009–2010 Eurooppa-liigan ensimmäiselle karsintakierrokselle, jossa se kohtasi albanialaisen Dinamo Tiranan. Seuran historian ensimmäisessä euro-ottelussa Litmanen järjesteli joukkueensa kaikki neljä maalia, joista kaksi tuli kulmapotkuista. Hän pääsi myös itse maalin makuun Euroopassa tekemällä toisen Lahden maaleista toisella karsintakierroksella slovenialaista Goricaa vastaan. Lahden ensimmäinen eurocup-taival katkesi lopulta belgialaista Bruggeä vastaan kolmannella karsintakierroksella.
Litmanen pelasi 100. liigaottelunsa Suomessa vastaan 23. syyskuuta 2009 ja juhlisti tapausta tekemällä kaksi maalia, jotka olivat hänelle kauden ainoat kotimaisessa sarjassa.
Litmanen jatkoi sopimustaan Lahden kanssa kattamaan myös kauden 2010. Hän harjoitteli seurassa myös ennen seuraavan kauden alkua ja oli mukana muun muassa Lahden joukkueessa tammikuun 2011 Uusi Lahti Cupissa.
Helmikuussa 2011 Litmanen ilmoitti, ettei peliura todennäköisesti jatku ainakaan Lahdessa. Helsingistä ja Tallinnasta Lahteen kulkenut Litmanen perusteli päätöstään sillä, että matkustaminen kävi liian raskaaksi ja esti täysipainoisen osallistumisen seuran toimintaan. Maaliskuussa hän liittyi Helsingin Jalkapalloklubin harjoitusryhmään Espanjan Marbellaan suuntautuneen leirin ajaksi. Huhtikuussa julkistettiin kauden 2011 kattava sopimus seuran kanssa.
Jari Litmanen saavutti syksyllä 2011 HJK:n vahvuudessa ensimmäisen Suomen mestaruuden miehissä. Hänestä tuli ensimmäinen 40-vuotiaana SM-kultaa saavuttanut jalkapalloilija. Litmanen oli kaudella 2011 vain kahdesti Veikkausliiga-ottelun avauksessa, mutta tuli vaihdosta kentälle 16 kertaa. Hän teki yhden maalin ja syötti neljä.
Maajoukkueura.
Litmanen pelaamassa Suomen paidassa Liechtenstein ottelussa kesäkuussa 2009.
Litmanen kiittää Suomen maajoukkueen kannattajia Suomi - San Marino ottelun jälkeen marraskuussa 2010.
Litmasen ensimmäinen maaottelu oli alle 15-vuotiaiden ottelu Tanskaa vastaan 28. heinäkuuta 1986. Hän pelasi 21 poikien ja kuusi nuorten maaottelua. Poikamaajoukkue-esitystensä perusteella Palloliitto valitsi hänet vuoden 1988 poikapelaajaksi Suomessa.
Suomen A-maajoukkueessa Litmanen debytoi Jukka Vakkilan alaisuudessa 18-vuotiaana 22. lokakuuta 1989 ystävyysottelussa Trinidad ja Tobagoa vastaan ja ensimmäisen maalinsa hän teki 16. toukokuuta 1991 EM-karsintaottelussa Maltaa vastaan. Litmanen on edustanut Suomea kuusissa EM- ja viisissä MM-kilpailuiden karsinnoissa. Hän on ollut Suomen tärkeimpiä pelaajia koko maajoukkueuransa ajan ja toimi myös joukkueen kapteenina vuosina 1996–2008. Häntä edelsi Ari Hjelm, ja MM 2010 -karsinnoissa hänet korvasi Sami Hyypiä. Sadannen maaottelunsa Litmanen pelasi 25. tammikuuta 2006 Etelä-Koreaa vastaan. Hän oli Hjelmin jälkeen toinen rajapyykin saavuttanut suomalainen. Hän on Suomen eniten otteluita pelannut ja eniten maaleja tehnyt miespelaaja.
Litmanen nousi maajoukkueen runkopelaajaksi jo EM 1992 -karsinnoissa, joiden alkaessa hän oli 19-vuotias. Hän oli mukana kaikissa kahdeksassa ottelussa, joista seitsemässä hän oli avauskokoonpanossa ja kuudessa hän pelasi täydet 90 minuuttia. Henkilökohtaisen maaliennätyksensä Litmanen saavutti EM 1996 -karsinnoissa, joissa hän teki neljä maalia.
Litmanen pelasi myös MM 1994- (10 ottelussa yksi maali), MM 1998- (kuudessa ottelussa kolme maalia), EM 2000- (kuudessa ottelussa yksi maali) ja MM 2002 -karsinnoissa (kahdeksassa ottelussa kaksi maalia). Vuonna 2001 Suomen pelatessa Anfield Roadilla Englantia vastaan Litmasen käsi murtui ottelun tuoksinassa. Hän kuitenkin taisteli loppuun asti "hämärän rajamailla" liikkuen. Hän pelasi myös EM 2004- (viidessä ottelussa ei maaleja) ja MM 2006 -karsinnoissa (kuudessa ottelussa yksi maali).
Litmanen esitti paikoin erinomaisia otteita EM 2008 -karsinnoissa. Hän oli Suomen paras maalintekijä tehtyään kaksi maalia Puolaa ja yhden maalin Kazakstania vastaan. Akillesjänneleikkauksen vuoksi Litmanen oli karsinnoista pitkään poissa, mutta palasi rivistöön marraskuussa 2007 kahteen viimeiseen karsintaotteluun Azerbaidžania ja Portugalia vastaan.
Litmanen jatkoi maajoukkueuraansa ja pelasi ensimmäistä Saksa-ottelua lukuunottamatta kaikissa 2010 MM-kisojen karsintaotteluissa. Maalinteossa hän onnistui kerran. Litmanen oli mukana EM 2012 -karsinnoissa, joissa hän viimeisteli rangaistuspotkusta maalin San Marinoa vastaan. Maalillaan Litmasesta tuli kaikkien aikojen vanhin EM-karsintamaalin tehnyt pelaaja. San Marino-ottelu on jäänyt myös Litmasen toistaiseksi viimeiseksi otteluksi Suomelle.
Perhe.
Litmasen isä Olavi on entinen maajoukkuetason jalkapalloilija, joka voitti Reippaassa SM-kultaa ja useita Suomen cupeja. Perheeseen kuuluvat myös äiti Liisa ja nuorempi sisko Sini, joka on pelannut koripalloa SM-sarjassa.
Litmasesta tuli isä marraskuussa 2005, kun hänen virolainen avopuolisonsa Ly Jürgenson synnytti pojan, jonka nimeksi tuli Caro. Syyskuussa 2007 Litmanen ja Jürgenson saivat toisen poikansa, Brunon. Jürgenson on työskennellyt mallina ja edusti Viroa vuoden 1998 Miss World -kilpailussa. Harvoin julkisuudessa esiintyvä pari vieraili Suomen tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla vuonna 2007.
Jari Litmanen on pitänyt yksityiselämänsä poikkeuksellisen tarkoin omana asianaan. Linjanveto johti takavuosina jopa homoseksuaalisuushuhujen viljelemiseen internetissä, kun jalkapalloilija ei esitellyt naisystäviään julkisuudessa.
Patsashanke.
Litmasen kasvattajaseura Reipas oli suunnitellut Litmasen näköispatsaan sijoittamista Lahden urheilukeskuksen tai Lahden kisapuiston alueelle.
Patsaan kustannuksiksi arvioitiin 100 000 euroa, jonka hankkimiseksi Reipas ja Palloliitto aloittivat varainkeruukamppanjan. Tammikuuhun 2009 mennessä varoista oli kerätty noin kolmannes. Alkuperäisen suunnitelman mukaan patsas oli määrä valmistua keväällä 2009, mutta maaliskuussa 2009 Reippaan hallitus ilmoitti jäädyttäneensä hankkeen toistaiseksi ”negatiivisen julkisuuden ja taloudellisen tilanteen vuoksi”. Patsasta työsti kuvanveistäjä Satu Loukkola, jonka mukaan työ ehti tulla puolivalmiiksi. Litmanen oli antanut suostumuksensa hankkeelle.
Hanke käynnistettiin uudelleen vuoden 2010 alussa. Lopullisen patsaan budjetti oli 80 000 euroa, ja sen veisti Reijo Huttu. Hutun luonnokset saivat kuitenkin osakseen myös ankaraa vastustusta, muun muassa Suomen kuvanveistäjäliiton taholta: "Pelaaja on kömpelö, vartalon, pään ja raajojen suhteet eivät täsmää eikä liikkeen tuntua ole saavutettu." Lahden kaupunki päätti osallistua hankkeeseen vaikka Kuvanveistäjäliiton lausunto oli tiedossa. Patsas sijoitettiin Kisapuistoon ja se paljastettiin Litmasen pelinumeron 10 mukaisesti 10.10.2010 kello 12. Seuraavan kevään huhtikuun 23. päivän vastaisena yönä patsas joutui ilkivallan kohteeksi. Pitkänperjantain jälkeisenä yönä patsasta yritettiin polttaa, sen jalustaa hajotettiin ja se tuhrittiin valkoisella tahmealla aineella, joka sotki patsaan kasvot. Patsas turmeltiin reaktiona Litmasen HJK:n kanssa tekemään sopimukseen. Toukokuun 7. päivänä vuonna 2012 patsas vietiin Kellokosken valimolle kunnostettavaksi ja palautettiin kunnostettuna takaisin paikoilleen 29. toukokuuta.
Populaarikulttuuri.
Useat artistit ja yhtyeet ovat levyttäneet Litmasesta kertovia lauluja: Mika Sundqvistin ”Sun sisällä on pieni Litmanen” (1996), Martti Servo ja Napanderin ”Hitti-Litti Litmanen” (2000), The Blaster Masterin ”Litmanen (He’s on a Bench Again)” (2005), Tommi Läntisen ”Kevät ja minä” -kappaleen uusi versio ”Jari ja minä” (2012) ja ”Teemu ja Jari” (2012).
Vuonna 2010 alkoivat Litmasesta kertovan "Kuningas Litmanen" -dokumenttielokuvan kuvaukset. Elokuvan tuottaa Mika Kaurismäki ja ohjaa Arto Koskinen, jotka toimivat myös elokuvan käsikirjoittajina. Dokumenttiprojekti on mukana tuotannossa.
Lakonisesta puhetyylistään tunnettu Litmanen lukeutuu imitaattorien Jarkko Tammisen ja Heikki Hilanderin esittämiin hahmoihin.
Jalkapallofanit sekä kannattajat juhlistivat helmikuussa 2011 40 vuotta täyttävää Litmasta mm. kakuin, seppelein sekä onnittelulakanoin.


Gustaf Mauritz Armfelt.
Kreivi Gustaf Mauritz Armfelt (suomeksi usein myös "Kustaa Mauri"), 31. maaliskuuta 1757 Tarvasjoki, Marttila – 19. elokuuta 1814 Tsarskoje Selo, Pietari) oli hovimies, diplomaatti ja jalkaväenkenraali. Hän syntyi Suomessa ja oli kenraalin, Carl Gustaf Armfeltin, pojanpojanpoika. Gustaf Mauritz Armfeltin poika oli ministerivaltiosihteeri Alexander Armfelt.
Ura.
Armfelt kuului Armfeltin aatelissuvun vapaaherralliseen haaraan. Hänen vanhempansa olivat Turun läänin maaherra Magnus Wilhelm Armfelt ja Maria Katarina Wennerstedt. Armfelt opiskeli Turun Akatemiassa vähän aikaa 1770–1771 ja suoritti upseerintutkinnon Karlskronan kadettikoulussa 1771–1773.
Armfeltista tuli 1774 henkivartiokaartin vänrikki Ruotsin hovissa. Hän joutui jättämään Ruotsin kaksintaistelusta syntyneen skandaalin vuoksi ja matkusti Pietarista Varsovaan ja Berliinin kautta Pariisin 1778–1780. Armfelt tutustui Kustaa III:een Belgian Spassa ja hänestä tuli kruununprinssi Kustaa Aadolfin kavaljeeri sekä henkivartiokaartin kapteeni. Hän osallistui neuvotteluihin Venäjän kanssa 1783 ja aikana 1788–1790 hän oli yksi kuninkaan luotettuja neuvonantajia. Tanskalaisten noustessa maihin 1788 ja uhatessa Göteborgia, hän järjesti Taalainmaan sotajoukot ja johti ne voittoon. Armfelt pysyi hallitsijan puolella epäluulon kasvaessa kuninkaan järjestämää sotaa vastaan. Hän oli Ruotsin pääneuvottelija Värälän rauhanneuvotteluissa elokuussa 1790. Armfelt oli haavoittunut vakavasti olkapäähän 4. kesäkuuta 1790 Savitaipaleen taistelussa.
Armfelt oli myös kulttuurimies, joka osallistui Kustaa III:n Italian-matkalle 1783–1784. Matkalla he kävivät Roomassa, Napolissa ja Pariisissa osallistuen moniin teatteri- ja oopperaesityksiin. Tästä matkasta oli perintönä valtion talouden huonontuminen ja epäluottamuksen kasvu kuninkaaseen, mutta myös Ruotsin Akatemian perustaminen. Armfelt valittiin sinne 14:stä edustajasta teatteriansioidensa perusteella. Hän oli Ruotsin akatemian jäsen ja puheenjohtaja 1786–1794, Draamateatterin ja Oopperan johtaja sekä Musikaalisen akatemian jäsen 1786–1792.
Kuollessaan 1792 Kustaa III määräsi Armfeltin alaikäisen poikansa holhoojaksi ja nimitti hänet valtaneuvostoon ja Tukholman ylikuvernööriksi ("Överståthållare"). Kustaa III:n veli, Karl, kuitenkin lähetti Armfeltin lähettilääksi Napoliin päästäkseen hänestä eroon. Napolista käsin Armfelt neuvotteli Venäjän Katariina II:n kanssa suostutellen häntä voimanäytökseen kustavilaisten pääsemiseksi valtaan Ruotsissa. Kuninkaan vakoojat paljastivat juonen, ja Armfelt pakeni häntä hakemaan määrätystä laivasta vain kuningatar Maria Carolinan avulla. Hän pakeni Venäjälle, missä hänet käytännössä vangittiin: hänet sijoitettiin pienehköön huvilaan Kalugan pikkukaupunkiin kohtalaisen eläkkeen turvin – mutta tosiasiassa hän oli koko Venäjällä olonsa ajan 1794–1797 poistumiskiellossa. Tukholmassa hänen omaisuutensa takavarikoitiin ja hänet tuomittiin poissaolevana kuolemaan petturina. Hänen rakastajattarekseen mainittua kreivitär Magdalena Rudenschöldiä syytettiin myös salaliittolaisuudesta, hänet piiskattiin julkisesti ja hän sai kuolemantuomion, joka muutettiin kahden vuoden vankeudeksi.
Tosin eräs yllättävä taho asettuikin vastahankaan: Tanskan hovi ilmoitti kylmästi ruotsalaisille, ettei heidän nähdäkseen Armfelt ole syyllistynyt mihinkään todelliseen rikokseen – eikä sijaishallitsija Gustaf Adolf Reuterholmin vaatimusta, että Armfeltille myönnetty Elefanttiritarikunnan suurristi olisi pitänyt peruuttaa ja takavarikoida, voitaisi toteuttaa: tanskalaisten mielestä syyte Armfeltia vastaan olisi vain poliittisten vastustajien häpäisy-yritys ja Armfelt säilyttäisi ritarikunnan jäsenyyden – kuten kävikin. Julkisuuteen tämä päätös tuli vasta kun Armfelt sai kunniansa ja kaikki ruotsalaiset ritarimerkkinsä takaisin. Hän oli tosin pitänyt niitä hallussaan koko karkoituksen ajan ja polttanut monen mutkan kautta käsiinsä päätyneet Reuterholmin kirjeet, joissa vaadittiin kunniamerkkien palautusta.
Vuosina 1797–1799 Armfelt asui mm. Berliinissä ja Dresdenissä. Vuosina 1799–1802 Armelt asui Kuurinmaan herttuan Peter von Bironin perheessä mm. Sleesiassa ja Böömissä.
Kustaa IV Aadolfin noustua valtaistuimelle 1800 Armfelt armahdettiin ja hänen aatelisarvonsa ja kunniansa palautettiin. Hän pääsi Ruotsin lähettilääksi Wieniin, mutta joutui eroamaan kaksi vuotta myöhemmin hyökättyään Itävallan hovin kantaa vastaan Napoleon-kysymyksessä. Vuosina 1805–1807 hän toimi Ruotsin Läntisen armeijan joukkojen johdossa Etu-Pommerissa ja puolusti ruhtinaskuntaa. Palattuaan hänet määrättiin Ruotsin joukkojen komentajaksi Norjan vastaiselle rajalle.
Vallankumouksen syöstyä Kustaa IV:n ja hänen koko perheensä vallasta 1809 Armfelt päätti vetäytyä Suomeen, jonka Venäjä oli valloittanut. Hän ei voinut hyväksyä Napoleonin kenraalin, Jean Baptiste Bernadotten (kuninkaana Kaarle XIV Juhana), nimittämistä Ruotsin kruununperilliseksi ja "de facto" hallitsijaksi. Hänen vihollisensa estivät hänen lähtönsä, kunnes 1811 saivat nostettua syytteen, jossa Armfelt karkotettiin salaliittolaisena. Hän meni Venäjän Tukholman lähetystöön 31. maaliskuuta ja vannoi uskollisuudenvalan. Hän lähti Ruotsista seuraavana päivänä. Armfeltista tuli kenraaliadjutantti Pietarissa. Hänen ansiokseen luetaan muun muassa voimakas vaikutus niin sanotun Vanhan Suomen liittämiseksi suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812. Hän toimi Pietarissa Suomen Asiain Komitean ensimmäisenä puheenjohtajana ja vuosina 1812–1813 hän oli myös virkaatekevä Suomen kenraalikuvernööri. Armfelt oli ollut kuninkaallisen Turun Akatemian kansleri vuosina 1791–1792, ja hän sai saman viran samassa yliopistossa, jonka nimi oli muutettu Turun Keisarilliseksi Akatemiaksi. Keisari korotti Armfeltin kreiviksi 1812.
Yksityiselämä ja perhe.
Oleskellessaan Pariisissa Armfeltillä oli suhde näyttelijätär Mademoiselle L'Eclairin kanssa, josta syntyi avioton poika Maurice L'Eclair (1780–1841). Armfeltillä oli suhde kreivitär Magdalena Rudenschöldin (1766–1823) kanssa 1785–1793.
Armfelt avioitui 7. elokuuta 1785 kreivitär Hedvig De la Gardien (1761–1832) kanssa Drottningholmin linnassa. Hedvig oli kreivi Carl Julius De la Gardien ja kreivitär Magdalena Christina Stenbockin tytär.
Suhteesta Kuurinmaan herttuan tyttären Saganin prinsessan Catharina Fredrika Wilhelmina Benigne von Kurlandin (1781–1839) (myöhemmin Rohan-Guémenée'n herttuatar; ruhtinatar Trubetskoi; kreivitär von der Schulenburg-Vitzenburg) kanssa oli avioton tytär Adelaide Gustava Aspasie (Vava) Armfelt (1801–1881).
Avioton poika Maurice aateloitiin Ruotsissa 1816 nimellä Mauritz Clairfelt ja hänestä tuli kenraali; Vava adoptoitiin Armfeltien kreivilliseen sukuun 1812.
Armfelt menehtyi rintatautiin 19. elokuuta 1814 57-vuotiaana Tsarskoje Selossa Pietarin lähellä. Hänet on haudattu sukuhautaan Halikon kirkkoon, lähelle omistamaansa Joensuun (Åminne) kartanoa.
Viimeisinä vuosinaan 1811–1814 hän kunnosti kartanon päärakennusta ehtimättä kuitenkaan asua siellä. Armfeltien suku omisti kartanon 1786–1925.
Armfelt Suomen Asiain Komitean jäsenenä.
Armfelt ajoi suomalaisille suhteellisen itsenäistä asemaa omana kansakuntana. Hän kirjoitti keisarille virkakirjeen "Nöyrä selonteko Suomen oloista" (1810), jossa hän propagoi pyrkimystään: ”Rauhamme ja menestyksemme riippuu siitä, että me rehellisesti ja täydellisesti muutumme suomalaisiksi”. Historioitsija Päiviö Tommila pitää Armfeltia ensimmäisenä suomalaisuusohjelman laatijana.
Suomalaisuus oli Armfeltille tavoite, jota kohti voitiin ja tuli pyrkiä. Samaan aikaan eräät akatemian edustajat suhtautuivat Suomen uuteen asemaan skeptisesti. Aura-seurassa vaikuttanut Johan Jakob Tengström pelkäsi maan kulttuurin luisuvan Venäjän vallan alla alaspäin eikä hän löytänyt suomalaisuudesta mitään omintakeista. Armfelt taas puhui suomalaisen kasvatuksen puolesta ja kutsui ”kanaljoiksi” sellaisia, jotka eivät tahtoneet olla suomalaisia. Sittemmin kansalliseksi herättäjäksi nimitetyn Adolf Iwar Arwidssonin suuhun laitettu lentävä lause ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia” ("Svenskar äro vi inte längre, ryssar vilja vi inte bli, låt oss alltså bli finnar"), oli jo Armfeltin piirin johtolauseena.
Armfelt kehotti suomalaisia erilaisiin parannuksiin. Hänen virkakirjeensä yleisönä oli paitsi keisari, myös kollegat, jotka rakensivat maahan uutta institutionaalista järjestelmää. Armfeltin mukaan ei ollut Venäjänkään etu, että sen alaisena oli erämaita. Parannuksia pidettiin tärkeinä, sillä yleinen hyvinvointi ja yleisön vaurastuttaminen nähtiin isänmaanrakkautta herättäväksi. Kuten P. J. Bladh Suomen Talousseurasta asian ilmaisi: ”Kurjalle on samantekevää, kenen maalla hän kerjää.”
Suomen Asiain Komitean mukaan ylempien säätyjen tehtävä oli johtaa muutosta. Rahvaasta sanottiin, että se ei tehnyt omin päin ja omasta aloitteestaan mitään, ja kuten komitean jäsen C. J. Walleen lisäsi: ”eikä onneksi ole tapahtunut mitään sellaista, joka olisi saanut sen liikkeeseen.” Alempia kansankerroksia pidettiin hallitsemattomana väkijoukkona, villieläiminä, joihin ei ollut syytä luottaa. Armfelt suositti keisarille lujatahtoista lempeyttä ja vakuutti, että kansa ei kapinoisi, jos sille tehtäisiin oikeutta. Hemmotteluun ei hänen mukaansa kuitenkaan ollut tarvetta. Kansa tyytyi vähään, kun sen ei annettu tietää paremmasta. Tämä armfeltilainen käsitys periytyi sittemmin muiden muassa Zacharias Topeliuksen kansakuvaan.


Luettelo kristillisistä yhteisöistä Suomessa.
Tämä on luettelo rekisteröityneistä ja ei rekisteröityneistä kristillistä yhteisöistä Suomessa.
Suomessa on vuoden 1922 uskonnonvapauslain jälkeen on ollut mahdollista rekisteröityä julkisesti uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Rekisteröityneiden yhdyskuntien rinnalla on vaikuttanut myös laajoja, mutta epävirallisia ryhmiä kuten Pohjanmaan mystikot ja vasulaiset.
Luettelossa Suomen rekisteröidyistä uskonnollisista yhdyskunnista on useampia yhteisöjä, jotka itse katsovat kuuluvansa kristikunnan piiriin. Myös ulkopuolella rekisteröityneiden yhdyskuntien vaikuttaa Suomessa joukko uskonnollisia liikkeitä, joiden intresseihin ei ole toistaiseksi kuulunut koon tai muiden seikkojen takia rekisteröityä Suomen lain tarkoittamaksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, mutta samoin katsovat kuuluvansa kristikunnan piiriin.
Aiheesta muualla.
Kristilliset yhteisöt
Suomen kristilliset yhteisöt


Puolueohjelma.
Puolueohjelma on poliittisen puolueen yleisohjelma, jollaista Suomen laki vaatii rekisteröityneeltä puolueelta. Puolueohjelma esittää puolueen politiikan periaatteita ja tavoitteita.
Puolueohjelman asema on erilainen eri puolueissa. Jotkut puolueet uudistavat puolueohjelmansa muutaman vuoden välein, kun taas toisilla kuluu puolueohjelmien päivitysten välissä kymmeniä vuosia.


K.-A. Fagerholm.
Karl-August Fagerholm (31. joulukuuta 1901 Siuntio – 22. toukokuuta 1984 Helsinki) oli suomalainen sosiaalidemokraattinen poliitikko ja valtioneuvos. Hän oli kansanedustaja vuosina 1930–1962, moninkertainen eduskunnan puhemies, pitkäaikainen sosiaaliministeri sekä Suomen pääministerinä kolmesti vuosina 1948–1950, 1956–1957 ja 1958–1959. Fagerholm hävisi vuoden 1956 presidentinvaalin niukasti Urho Kekkoselle ja SDP:n puheenjohtajavaalin 1946 Emil Skogille sekä uudelleen 1957 Väinö Tannerille.
Fagerholmin ensimmäinen ja kolmas hallitus joutuivat Neuvostoliiton ulkopoliittisen painostuksen kohteeksi, ja niistä jälkimmäinen tunnetaan myös "yöpakkashallituksena", sillä se kaatui yöpakkaskriisin seurauksena. Sisäpolitiikassa Fagerholm oli sovitteleva.
Ura.
Nuoruudessaan Fagerholm toimi 1920–1923 Parturien ammattiliiton johdossa, vuodesta 1923 "Arbetarbladetin" toimittajana,
vuodesta 1930 alkaen kansanedustajana, sosiaaliministerinä useissa hallituksissa 1937–1943 ja 1944. Hallituksessa Fagerholm oli puolueettoman skandinaavisen suuntauksen ajajia eikä hän peitellyt jyrkästi kielteistä suhtautumistaan Natsi-Saksaan ja sen johtajaan Adolf Hitleriin.
Saksan Helsingin-lähettiläs Wipert von Blücher esitti ulkoministeri Rudolf Holstille voimakkaan paheksuntansa Fagerholmin nimityksestä Cajanderin hallituksen sosiaaliministeriksi vuonna 1937. Helsingin raastuvanoikeus oli hieman aiemmin tuominnut Fagerholmin runsaan 1000 markan sakkoihin Hitlerin ja von Blücherin loukkaamisesta erään "Arbetarbladetissa" julkaistun Elmer Diktoniuksen pakinan vuoksi.
Talvisodan aikana Fagerholmin aloitteesta saatiin alulle työehdoista sopiminen työmarkkinajärjestöjen eli työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen välillä tammikuun kihlauksen nimellä tunnetun julistuksen avulla.
Jatkosodan aikana 68 000 pakolaisten internointi työleireille ja Anthoni-skandaali, kahdeksan juutalaisen maasta poistaminen Gestapon käsiin, saivat Fagerholmin esittämään, että hän eroaisi hallituksesta. Syksyllä 1943 Fagerholm ylisti eräässä puheessaan norjalaisten vastarintataistelijoiden toimintaa saksalaisia miehittäjiä vastaan. Puhe raivostutti Saksan johtomiehet ja siitä aiheutui vakava välikohtaus Suomen ja Saksan suhteissa. Saksa vaati erittäin jyrkästi Fagerholmin erottamista hallituksesta uhaten Suomea tärkeän elintarvikeavun katkaisemisella. Joulukuussa 1943 Fagerholm vapautettiin hoitamistaan sosiaaliministerin tehtävistä.
Sodan aikana rauhanoppositioon kuulunut Fagerholm oli sodan päätyttyä SDP:n johtava hahmo, joskaan viralliseen puoluejohtoon hän ei noussut, sillä hän hävisi 1946 puoluekokouksen äänestyksen Emil Skogille. Sovittelevan asenteensa ansiosta hän oli johtava hahmo Väinö Tannerin sijasta, jolla ei ollut Neuvostoliiton luottamusta. Fagerholmin tehtäväksi muodostui rehabilitoida sosiaalidemokraatit. Lisäksi Fagerholmilla oli vanhojen henkilösuhteidensa ansiosta keskeinen rooli Suomen pohjoismaisten suhteiden jälleenrakentamisessa ja myöhemmin Suomen liittymisessä Pohjoismaiden neuvoston jäseneksi.
Kansandemokraatti Mauno Pekkalan hallitukseen puheenjohtaja Fagerholmia ei nimitetty, mutta hänestä oli tätä ennen tullut eduskunnan puhemies, ja siinä asemassa hän toimikin yli 10 vuotta. Fagerholm oli vakuuttunut siitä, että kommunisteja ei pystytä lyömään sortamalla, vaan kommunismi on kohdattava avoimessa väittelyssä ja vapaissa vaaleissa.
Pääministerinä.
1940-luvun lopulla vasemmiston sisäisiä kamppailuja käytiin ammattiliitoissa. SDP onnistui yleensä torjumaan kommunistien valtaanpääsyn ammatillisissa järjestöissä. Vuoden 1948 eduskuntavaaleissa SKDL kärsi huomattavan tappion. Vaalien jälkeen nimitetty Fagerholmin vähemmistöhallitus rakentui pelkästään SDP:n tukeen, eikä kommunisteja enää päästetty hallitukseen ennen vuotta 1966. Hallituksen toimet kommunistien vaikutusvallan vähentämiseksi, mm. poliisivoimien puhdistus "poliittisesta painolastista", ärsyttivät Neuvostoliittoa, mutta tasavallan presidentti J. K. Paasikivi puolusti johdonmukaisesti Fagerholmia SKDL:n sekä Moskovan radion ja lehdistön hyökkäyksiä vastaan. Tästä syystä myös Kokoomus − oppositioasemastaan huolimatta − tuki Fagerholmin hallitusta.
Vuoteen 1950 mennessä SDP:n vähemmistöhallituksen ongelmat olivat muodostuneet ylipääsemättömiksi, ja se korvattiin Kekkosen Maalaisliittolaisella vähemmistöhallituksella.
Presidentinvaalissa 1956 eduskunnan puhemies Fagerholm sai ratkaisevassa äänestyksessä kaksi ääntä vähemmän kuin pääministeri Kekkonen. Fagerholm seurasi Kekkosta pääministerin paikalle ja muodosti neljän puolueen enemmistöhallituksen. Hallitus erosi seuraavana vuonna SDP:ssa puhjenneen sisäisen hajaannuksen vuoksi.
Kolmannen kerran Fagerholm muodosti hallituksen vuoden 1958 eduskuntavaalien jälkeen. Kyseinen hallitus ajautui niin kutsuttuun yöpakkaskriisiin. Alkuvuodesta 1959 Maalaisliiton V. J. Sukselainen muodosti tilalle uuden hallituksen.
Eduskunnan puhemiehenä.
Fagerholm on Suomen historian pitkäaikaisin eduskunnan puhemies. Fagerholmin uran tähtihetkiä oli hänen eduskunnan puhemiehenä pitämänsä puhe presidentti, Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin hautajaisissa. Sosialidemokraattijohtaja onnistui muotoilemaan valkoisen kenraalin arkun äärellä pitämänsä puheen niin, ettei hän mielistellyt sisällissodan voittajia, mutta ei myöskään loukannut heitä, kuten ei sodan hävinnyttä osapuoltakaan, joka kuitenkin oli siihen saakka ollut yksi tärkeimmistä kannattajaryhmistä sosialidemokraattisessa puolueessa. Mannerheimin ratsastajapatsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1960 eduskunnan tervehdyksen esitti kuitenkin Fagerholmin puolesta ja hänen pyynnöstään varapuhemies Johannes Virolainen. Viimeisen kerran Fagerholm valittiin puhemieheksi Maalaisliiton Kauno Kleemolan kuoltua keväällä 1965.
Alkon johdossa.
Poliittisen uran ohella Fagerholm teki mittavan työpanoksen Alkon pääjohtajana vuosina 1952–1968; muun muassa 1950–1960-lukujen rajamäkeläiset muistelevat hänen aikaansa suurella kunnioituksella: se oli hyvää aikaa heikäläisille, koska pääjohtaja katsoi asiakseen huolehtia paitsi väestään myös tehtaiden ympärille rakentuneesta taajamasta.
Kunnianosoitukset.
Fagerholm palkittiin ansioistaan 14. helmikuuta 1969 valtioneuvoksen arvolla. Samana vuonna Åbo Akademi promovoi Fagerholmin valtiotieteiden kunniatohtoriksi.
Perhe.
K.-A. Fagerholmin tytär Brita avioitui Urho Kekkosen pojan, suurlähettiläs Taneli Kekkosen kanssa. Heidän poikansa on diplomi-insinööri, Elinkeinoelämän keskusliiton innovaatiojohtaja Timo Kekkonen.


Pierre de Fermat.
Pierre de Fermat (17. elokuuta 1601 – 12. tammikuuta 1665) oli ranskalainen lakimies ja matemaatikko. Häntä on joskus kutsuttu sekä differentiaalilaskennan että lukuteorian isäksi. Hän teki myös huomattavia tutkimuksia analyyttisen geometrian ja todennäköisyyslaskennan saralla.
Henkilöhistoria.
Fermat syntyi vuonna 1601 varakkaaseen ranskalaiseen perheeseen ja hänet nimettiin setänsä mukaan. Hänen isänsä Dominique Fermat oli nahkakauppias ja Beaumont-de-Lomagnen toinen konsuli ja äitinsä Claire de Long oli nimekkään perheen tytär. Lisäksi Fermat’lla oli kaksi sisarta ja veli. Koulun Fermat kävi osittain kotiopetuksessa, osittain fransiskaanien koulussa.
Vuonna 1631 Fermat suoritti siviililakiin liittyvän tutkinnon Orléansin yliopistossa. Hän työskenteli lakimiehenä paikallisparlamentissa Toulousessa ja valtuutetuksi hänet valittiin vuonna 1634. Samoihin aikoihin hän avioitui ja sai myöhemmin lapsia. Fermat hallitsi kreikkaa, latinaa ja aikansa eurooppalaisia kieliä sekä tutki matematiikkaa. Fermat kuoli Castresissa vuonna 1665.
Fermat oli yksi monista ranskalaisista katolisista tiedemiehistä.
Fermat’n suuri lause.
Fermat tunnetaan parhaiten väitteestä, jota sanotaan Fermat’n suureksi lauseeksi: "Ei ole olemassa positiivisia kokonaislukuja a, b ja c, jotka toteuttaisivat yhtälön formula_1, kun a, b ja c ovat erisuuria ja n on luonnollinen luku ja suurempi kuin 2." Väitteen todistaminen piinasi matemaatikkoja noin 350 vuoden ajan, kunnes Andrew Wiles todisti sen oikeaksi vuonna 1995. Fermat itse väitti keksineensä esittämälleen lauseelle todistuksen, mutta jättäneensä sen kirjoittamatta, ”koska se on liian pitkä sopiakseen tähän marginaaliin”. Wilesin todistus oli 150 sivua pitkä, ja hyödynsi vasta 1900-luvun loppupuolella löydettyjä matematiikan haaroja. Tämän takia nykyään uskotaan, ettei Fermat ollut voinut löytää lauseelleen ainakaan pitävää todistusta.


Jakojäännös.
Jakojäännös eli modulo on kokonaisluku, joka jää yli kun jokin kokonaisluku jaetaan jollain toisella kokonaisluvulla siten, että myös tuloksen tulee olla kokonaisluku. Esimerkiksi jakojäännös, kun luku 41 jaetaan luvulla 4, on 1 eli formula_1. Kongruenssilaskuissa tämä merkitään "41" ≡ "1" (mod "4") eli 41 on kongruentti luvulle 1 modulo 4.
Yleisemmin mikä tahansa kokonaisluku voidaan esittää muodossa formula_2, missä r on jakojäännös ja formula_3 (ks. jakoyhtälö).
Jos yllä olevassa yhtälössä jakojäännös formula_4, sanotaan että luku formula_5 on jaollinen luvulla formula_6.


Goldbachin konjektuuri.
Goldbachin alkuperäinen ehdotus tunnetaan nimellä Goldbachin heikko konjektuuri ja Eulerin ehdotus nimellä Goldbachin vahva konjektuuri. Nimitykset tulevat siitä, että koska parilliseen lukuun voi aina lisätä alkuluvun kolme, heikko konjektuuri on tosi, jos vahva konjektuuri on tosi.
Goldbachin konjektuuria ei ole toistaiseksi pystytty todistamaan todeksi. Se on yksi vanhimmista todistamattomista matematiikan konjektuureista. Goldbachin heikolle konjektuurille on kuitenkin löydetty raja, mistä alkaen väite on tosi.
Goldbachin vahvan konjektuurin on toisaalta osoitettu pitävän paikkansa melko suuriin lukuihin asti. Seuraava taulukko kertoo tutkimuksissa saavutetut rajat. Taulukon kaksi ensimmäistä tulosta on saavutettu ennen tietokoneiden aikakautta.
Laajemman kiinnostuksen Goldbachin konjektuurin tutkimiseen massiivisten tietokoneajojen avulla herätti Matti K. Sinisalon "Mathematics of Computation" -nimisessä tiedejulkaisussa vuonna 1993 ilmestynyt artikkeli, jossa väittämän osoitettiin pitävän paikkansa kaikilla lukua 4 suuremmilla parillisilla kokonaisluvuilla lukuun 400 000 000 000 asti.
Goldbachin väittämän tyyppistä tulosta ei voida luonnollisesti koskaan todistaa pelkkien massiivisten tietokoneajojen avulla. Teoreettisesti voidaan monista lukuteorian väittämistä usein osoittaa, että ne pitävät paikkansa jostakin tietystä luvusta lähtien. Jos tämä raja on tietokoneiden avulla saavutettavissa, väittämä saadaan täydellisesti todistettua.
Goldbachin konjektuuri on suuressa osassa kirjassa Petros-setä ja Goldbachin hypoteesi.


Suomen suuriruhtinaskunnan armeija.
Vuosina 1809–1917 Suomi oli Suomen suuriruhtinaskuntana autonominen osa Venäjän keisarikuntaa. Vuosina 1881–1901 suuriruhtinaskunnalla oli oma armeija, "Suomen vanha sotaväki".
Armeija.
Suomen sotaväkeä kenttäharjoituksessa v. 1901
Porvoon maapäivillä 1809 uusi hallitsija, Venäjän keisari Aleksanteri I, asetti ruoturasitteen toteuttamisen siitä alkaen jäihin. Aatelissäädyn uskollisuuden varmistamiseksi tosin upseereille taattiin heidän virkatalonsa, vaikkeivät enää tehneet palvelusta.
Siitä pitäen Suomen asevoimat olivat pienet ja yleensä rakentuivat palkka-armeijaperiaatteelle. Tällöin niitä voitiin yhdistää Venäjän asevoimiin ja käyttää myös Suomen rajojen ulkopuolella, mitä lainsäädäntö ei olisi sallinut "omalle armeijalle".
Napoleonin sotien aikana vuonna 1812 muodostettiin kolme 1200 miehen rykmenttiä, ja Haminaan perustettiin Topografiakunta, joka vuodesta 1821 järjestettiin kadettikouluksi. 1. Jääkärirykmentin alaisia olivat Turun ja Hämeenlinnan pataljoonat, 2. Jääkärirykmentin alaisia Heinolan ja Kuopion pataljoonat, 3. Jääkärirykmentti käsitti ainoastaan Viipurin pataljoonan. Viipurin pataljoona sijoitettiin 1½ vuodeksi Pietariin suorittamaan vahtipalvelusta keisarin palatsissa. Vuonna 1819 vahvennettiin jääkärirykmentit jalkaväkirykmenteiksi ja Suomen opetuspataljoona siirtyi Helsinkiin.
Pataljoonassa oli neljä sadan miehen komppaniaa. Yhdessä joukot muodostivat divisioonan.
Suomen kaarti.
Heinäkuussa 1829 sai Anders Edward Ramsayn johtama Suomen Opetustarkk'ampujapataljoona Nuoren Kaartin arvonimen ja siitä tuli Henkikaartin 3. Suomen Tarkk'ampujapataljoona, Suomen Kaarti. Muut joukot hajotettiin 21. toukokuuta 1830 paitsi samana vuonna perustettu 1. Suomen meriekipaasi. Suomen Kaarti osallistui etunenässä muiden Venäjän kaartinjoukkojen kanssa Puolan kapinan kukistamiseen vuosina 1830–1831.
Meriekipaasi.
1. Suomen meriekipaasi oli laivatonta meriväkeä ja käsitti 8 komppaniaa. Sen käyttöön annettiin 1832 Katajanokan Merikasarmi.
Krenatööritarkk'ampujapataljoona.
Sijaitsi vuoteen 1857 Turussa Sirkkalan kasarmilla, myöhemmin Hämeenlinnassa.
Krimin sota.
Krimin sodan aikana perustettiin yhdeksän pataljoonaa, jotka värvättiin Ruotsin vallan ajan ruotulaitoksen mukaan. Pataljoonan vahvuudeksi määrättiin 600 miestä, kokonaisvahvuus siten 5400 miestä. Pataljoonista kuusi ensimmäistä perustettiin 1854 ja loput kolme 1855.
Sodan loputtua pataljoonien miesluku vähennettiin 320:een ja 1867 ne lopullisesti lakkautettiin. Sodan aikana perustettiin myös 2. Suomen meriekipaasi 1854, mutta se lakkautettiin heti sodan jälkeen vuonna 1856.
Suomen kaarti kunnostautui vielä Turkin sodassa eritoten Gornyi Dubnjakin taistelussa 1877 ja sai palattuaan vanhan kaartin arvonimen.
Asevelvollisuus.
1800-luvun lopussa asevelvollisuus nähtiin tehokkaaksi menetelmäksi armeijan pitämiseen. Vuonna 1878 sääti Aleksanteri II asevelvollisuuden saatettavaksi voimaan koko valtakunnassa. Suomessa perustettiin autonomian turvin oma armeija joka erotettiin Venäjän armeijasta. Sotaministeriö ei tätä hyväksynyt ja koko järjestelyä pidettiin sen taholta väliaikaisena. Armeija koostui suomalaisista ja ylipäällikkönä oli keisari, ja Suomessa kenraalikuvernööri. Armeijan kooksi määriteltiin 5600 miestä. Suomalaisena sotaväen päällikkönä toimi kenraali Georg Edvard Ramsay.
Helsinkiin asetettiin 1879 Suomen Opetuskomppania (200 miestä), jonka
tuli harjoittaa alipäällystöä joukkoja varten. Vuonna 1881 tämä komppania
lakkautettiin ja aliupseerit jaettiin 8 uuden tarkk'ampupataljoonan kesken.
Yhdessä pataljoonassa oli neljä komppaniaa, rakuunarykmentti koostui kuudesta eskadroonasta. Lisäksi perustettiin 32 reservikomppaniaa. Suurin osa asevelvollisista palveli kolmena kesänä 90 päivää reservikomppaniassa. Pääsy kolmen vuoden palvelukseen vakinaisessa armeijassa johti usein valtion virkaan postissa tai rautateillä ja sosiaaliseen nousuun.
Suomen sotaväen vahvuus ei milloinkaan ylittänyt puolta maassa olleiden venäläisten joukkojen vahvuudesta. Suomalaiset joukkoyksiköt olivat luonteeltaan kevyttä jalkaväkeä eikä niitä ollut varustettu raskaalla aseistuksella, koska sodan sattuessa venäläiset joukot olisivat tarjonneet tykistötuen.
Poliittisista syistä pataljoonia ei koottu kahden pataljoonan tarkk'ampujarykmenteiksi kuin sotaharjoituksissa. Reservikomppaniat harjoittelivat aika ajoin pataljoonakokoonpanossa. Eräissä harjoituksissa nähtiin jopa neljästä reservipataljoonasta muodostettu rykmentti. Sodan aikana tällaisilla rykmenteillä olisi pyritty korvaamaan vakinainen väki kotirintaman vartiointi- ja järjestyksenpitotehtävissä. Varsinaiseen taistelukäyttöön reservijoukot eivät olisi soveltuneet kuin rajoitetusti. Sen sijaan vakinaisessa väessä palvelleista miehistä olisi voitu koota reservin tarkk'ampujapataljoona kunkin vakinaisen pataljoonan rinnalle. Näin Suomi olisi asettanut sodan sattuessa kahdeksan rykmenttiä tarkk'ampujia ja yhden ratsuväkeä valtakunnan puolustuksen tueksi. Tykistön ja pioneerien puuttuminen olisi kuitenkin aiheuttanut tarpeen venäläisten joukkojen välittömälle tuelle. Venäjä olisi kuitenkin voinut siirtää valtaosan maassa rauhan aikana olleista vakinaisista joukoista painopistealueelle Suomen ulkopuolelle.
Joukkojen koulutuksessa päähuomio oli ammunnan tarkkuudessa, jossa yksiköt saavuttivat toistuvasti yleisvaltakunnallista menestystä. Taktiikan alalla tehtiin kokeiluja sissitoiminnasta, mutta pääpaino oli venäläisen jalkaväenohjesäännön mukaisessa taktiikassa. Puolustussuunnitelmien laatimisessa ongelmaksi nähtiin se, että Suomessa oli verrattain vähän venäläisen taktiikan vaatimia laajoja aukeita, joilla joukkoja olisi voitu liikutella sujuvasti. Metsän käyttöä puolustukseen ei edes ehdotettu.
Tarkk’ampujapataljoonat ja rakuunarykmentti lakkautettiin ensimmäisellä sortokaudella 1901, Haminan kadettikoulu 24. huhtikuuta 1903 ja kaartin pataljoona 8. elokuuta 1905. Suomalaisia ei saatu Venäjän armeijaankaan, vaan kutsuntalakot aiheuttivat suomalaisten asevelvollisuuden lopettamisen ja asevoimat korvattiin rahallisella korvauksella, ns. sotilasmiljoonilla. Vastaavaa ratkaisua käytettiin Venäjän keisarikunnassa myös muualla. Muun muassa tataarikaanikunnat korvasivat asevelvollisuuden ylimääräisellä verolla.


Inessiivi.
Inessiivi eli sisäolento eli sisäinen olosija on sijamuoto, joka perusmerkityksessään ilmaisee sijaintia jossakin paikassa tai jonkin sisällä ja vastaa esimerkiksi kysymykseen "missä". Luetellessa suomen paikallissijoja mainitaan ensin yl. inessiivi.
Inessiivi on yksi suomen kielen sisäpaikallissijoista illatiivin eli sisäisen tulosijan sekä elatiivin eli sisäisen erosijan ohella. Sen vastine ulkopaikallissijojen ryhmässä on ulkoinen olosija eli adessiivi. Yleiseksi olosijaksi puolestaan voidaan joskus luonnehtia essiiviä.
Inessiivi eri kielissä.
Inessiivi esiintyy monissa uralilaisissa kielissä.
Suomi.
Inessiivin pääte sekä yksikössä että monikossa on "-ssa" tai "-ssä" vokaalisoinnusta riippuen. Yksikön inessiivi muodostetaan genetiivivartalon avulla, monikon inessiivi monikkovartalon avulla.


Saatana.
Calvaire de Plougonven, Bretagne, Ranska.
Saatana eli "paholainen" on monien uskontojen, etenkin juutalaisen, kristillisen ja islamilaisen käsityksen mukaan Jumalan vastustaja, pahuuden henkilöitymä, joka viekoittelee ihmisiä syntiin.
Etymologia.
Sana saatana on lainattu suomen kieleen todennäköisesti muinaisruotsista keskiajalla kristinuskon välityksellä. Alkuaan sana juontuu hepreasta, jossa "sãtãn" merkitsee vastustajaa. Sana on levinnyt Raamatun välityksellä kreikan ja latinan kautta moniin maailman kieliin. Suomen kirjakielessä saatana on esiintynyt Mikael Agricolasta alkaen.
Muita nimityksiä.
Piru on Saatanan lisäksi myös Saatanaa palveleva ja joskus harvemmin itsenäinen paha pikkuolento suomalaisessa kansanperinteessä. Piruja voi olla kansantarinoissa montakin. Saatanalla on myös muita nimityksiä, kuten Vanha kehno (englanniksi Old Nick), Vihtahousu, sielunvihollinen, Mephistofeles, Lucifer (latinan 'valonkantaja', 'valontuoja'). Talmudissa ja joissakin Kabbalan kirjoituksissa Saatanaa kutsutaan nimellä Samael. Nimitys Diablo tulee espanjankielestä, ja tarkoittaa pirua tai paholaista. Diablo yhdistetään usein saatanaan ja sitä voidaan pitää yhtenä saatanan nimistä.
Etenkin demonologiassa monet Saatanan nimityksistä (esimerkiksi Beelzebub) tarkoittavat eri demoneita.
Perkele.
Saatanaa kutsutaan Suomessa myös nimellä perkele. Sana on lainaa balttilaisesta ukkosenjumalan nimestä, joka liettuassa on Perkunas, latviassa Perkons ja muinaispreussin kielessä Percunis. Sanan on toisaalta arveltu olevan lainaa germaanisista kielistä.
Perkelettä on väitetty suomalaisen Ukko-jumalan alkuperäiseksi nimeksi ja vanhaa miestä tarkoittavaa Ukkoa kiertoilmaukseksi. Ukkosenjumala on tosin saattanut olla nimeltään myös Ilmarinen. Ukkosenjumala Perkelettä kristityt pitivät epäjumalana, ja leimasivat sen siksi kristinuskon jumalan vastustajan eli Paholaisen ilmentymäksi.
Uuden testamentin kreikankielisessä alkutekstissä paholaisesta käytetän vaihdellen nimiä "diabolos" (διαβολος) ja "satanas" (σατανας). Vanhemmissa suomenkielisissä, vielä vuoden 1938 raamatunkäännöksessä sana "diabolos" oli suomennettu sanalla "perkele", joka vuoden 1992 suomennoksessa korvattiin sanalla "paholainen". Kreikan "satanas" sen sijaan on sekä vanhassa että uudessa käännöksessä suomennettu sanalla "saatana".
Saatana eri uskonnoissa.
Persialaisessa zarathustralaisessa uskonnossa, josta nykyisin ovat jäljellä enää vain Intian parsilaiset, esiintyy Pahuuden ruhtinas ("Angra Mainyu"), josta juutalaisuus, kristinusko ja islam ovat alkaneet käyttää nimitystä ”Saatana”. Zarathustralaisuudessa Pahuuden ruhtinas ("Angra Mainyu") esitetään Jumalan ("Ahura Mazda") kaksoisveljenä. Tämän uskonnon mukaan Jumala voittaa Pahuuden ruhtinaan viimeisessä taistelussa ihmisten avulla. Juutalaisuudessa saatana alennettiin juutalaisten jumalaa Jahvea alemmaksi olennoksi.
Saatanalla on erilaisia rooleja heprealaisessa Raamatussa, niin sanotuissa apokryfisissa kirjoissa ja kristittyjen Uudessa Testamentissa. Heprealaisessa raamatussa Saatana esitetään enkelinä (lähettinä), jonka Jumala on lähettänyt koettelemaan ihmiskuntaa. Apokryfisissä kirjoissa ja Uudessa Testamentissa Saatana on paha kapinallinen demoni, joka on Jumalan ja ihmisen vihollinen.
Saatana juutalaisuudessa.
Varhaisessa juutalaisuudessa Saatana oli ihmisten uskoa Jumalaan kyseenalaistava kapinallinen henkiolento, jonka juutalaisten heimojumala Jahve salli siksi koetella, säilyttivätkö ihmiset todella uskonsa Jahveen, vaikka hän antoi Saatanan aiheuttaa juutalaisille kärsimyksiä. Tunnetuin tällainen kertomus on Jobin kirjassa. Myös Ensimmäisessä mooseksen kirjassa mainittu paratiisin käärme on käsitetty saatanan henkilöitymäksi.
Vanhassa testamentissa sana Saatana ("Šatan") merkitsee varsinaisesti vastustajaa, ja sitä käytetään joskus ihmisistäkin, missä tapauksessa se on suomennettukin sanalla "vastustaja". Sanalla tarkoitetaan myös oikeuskielessä tuomioistuimen syyttäjää..
Juutalaiset alkoivat uskoa Saatanaan, pahoihin henkiin ja riivaajiin alun perin persialaisen uskonnon vaikutuksesta. Tätä ennen juutalaisuudessa oli uskottu, että sekä paha että hyvä ovat peräisin Jumalalta. Tämä siirtymä ajattelussa tulee ilmi esimerkiksi vertaamalla Toisen Samuelin kirjan jaetta 24:1 vastaavaan kohtaan Ensimmäisessä Aikakirjassa.. Nämä jakeet kuvaavat samaa tapahtumaa, mutta niistä ensimmäisessä herra vihastui ja yllytti Daavidin väenlaskuun, ja paljon myöhemmin kirjoitetussa aikakirjassa taas Saatana viekoitteli Daavidin toimittamaan väenlaskun.
Juutalaisuudessa sanaa "Saatana" käytetään tarkoittamaan enkeliä, joka toimii syyttäjänä. Tässä osassa hänet nähdään esimerkiksi juuri Jobin kirjassa. Siinä hän on yliluonnollinen tarkkailija, joka etsii ihmisistä syntiä ja koettelee heitä. Jobin kirjassa Saatanalla ei kuitenkaan ole valtuuksia vahingoittaa ihmisiä miten tahtoo, vaan tarvitsee luvan Jumalalta, eikä voi ylittää tämän asettamia rajoja.
Saatana kristinuskossa.
Saatana on Uudessa testamentissa ja kristillisessä jumaluusopissa yleensä huomattavasti keskeisempi henkilö kuin Vanhassa testamentissa. Kristinuskossa Saatanaa pidetään Jumalaa alempana henkiolentona eli enkelinä, joka ennen ihmisen luomista asettui omasta vapaasta tahdostaan vastustamaan kristinuskon Jumalaa ja houkutteli ihmisen syntiinlankeemuksen. Uuden testamentin mukaan Saatana yritti vaikuttaa Jeesukseen.
Kristityt teologit ovat selittäneet, että saatana oli alun perin hyväksi luotu henkiolento, joka kuitenkin käytti vapauttaan väärin, ei pysynyt totuudessa ja tuli siten läpeensä pahaksi, Jumalan vannoutuneeksi viholliseksi ja vastustajaksi. Kristillisen käsityksen mukaan saatana kohdistaa vaikutuksensa ihmisiin, jotka hän on saanut lankeamaan syntiin, ja vastustaa ennen kaikkea Kristusta ja kristillistä seurakuntaa. Raamatun mukaan Jumala lopulta kuitenkin kukistaa hänet ja tekee hänet vaarattomaksi. Ilmestyskirjan mukaan saatana häviää ja hänet tuomitaan yhdessä hänen liittolaisikseen ryhtyneiden enkeleiden ja kadotettujen ihmisten kanssa ikuiseen tuleen. Täällä heitä tullaan vaivaamaan ikuisesti.
Kristinuskossa saatanasta (heprean kielen "šatān", vastustaja, syyttäjä) käytetään myös latinalaisperäistä nimeä Lucifer. Nimellä Lucifer ei kuitenkaan missään kohtaa Raamattua tarkoiteta saatanaa. Joissakin käännöksissä Jesajan kirjan luvussa 14 esiintyy nimi Lucifer (suomennettuna Kointähti). Kirjaimellisesti ymmärrettynä kyseessä on kuitenkin ennustus Babylonian kuninkaan kukistumisesta, mutta kristityt teologit ovat vanhastaan tulkinneet kohdan tarkoittavan saatanaa ja kuvaavan, miten hänet karkotettiin taivaasta.
Joissakin gnostilaisen kristillisyyden muodoissa Saatanaa ylistetään olentona, joka antaa ihmisille tiedon. Nimi "Lucifer" tarkoittaa 'valon tuojaa'. Jotkut väittivät, että juutalaisuuden ja kristinuskon Jumala olikin saatana, koska maailmassa oli niin paljon pahuutta. Käsitys, että Saatana on helvetin valtias, ei perustu kirjoitettuun Raamattuun vaan on peräisin varhaisesta kristinuskosta. Yleinen kuva saatanasta sarvekkaana ja pukinsorkkaisena hahmona ei perustu Uuden testamentin kuvauksiin vaan saattaa perustua Cernunnoksen (kelttien hedelmällisyyden jumalan) ja Panin (arkadialainen hedelmällisyyden jumalan) kuviin. Samoin myös uskotaan Saatanan käyttämän kolmikärkisen keihään alun perin olevan lähtöisin muissa uskonnoissa esiintyvien veden- ja tavallisten jumalien kolmikärjistä. Saatana pukkina yleistyi vasta myöhäikeskiajan taiteessa.
Uudemmassa kristillisessä teologiassa persoonallinen saatana on usein korvattu pahuuden prinsiipillä.
Saatana kristinuskon pohjalta syntyneissä uusissa yhteisöissä.
Yhdistymiskirkko (Moonilaisuus) opettaa, että Saatana pelastetaan viimeisinä päivinä ja hänestä tulee lopulta hyvä enkeli. Muutamien varhaisten kirkkoisien tiedetään rukoilleen Saatanan katumuksen puolesta, mutta todennäköisesti sen ei varsinaisesti uskottu kuitenkaan tapahtuvan. Toisaalta esimerkiksi Adventistikirkon opetuksien mukaan Saatana tuhoutuu lopullisesti Harmagennonin taistelussa.
Jehovan todistajien mukaan Saatana on tämän maailman näkymätön hallitsija, jonka vallassa tämä maailma on, jonka paha henki vaikuttaa myös heihin. Jehovan todistajien mukaan Saatana tuhotaan lopullisesti Jumalan määräämänä aikana, jonka jälkeen ihmiskunta saa nauttia rauhasta Jumalan valtakunnan hallitessa.
Saatana islamissa.
Islamissa määritellään jo Koraanissa uskominen myös henkiolentoihin, kuten enkeleihin ja džinneihin. Jälkimmäiset eivät sinänsä ole pahoja tai hyviä, ja osa niistä on jopa kääntynyt islamiin. Osa džinneistä on kuitenkin selkeästi pahan puolella. Ylin paholainen on Saatana (), joka tunnetaan myös nimellä Iblis.
Koraanissa Saatana kuvataan langenneeksi enkeliksi. Toisaalta myöhemmässä perimätiedossa kerrotaan, ettei hän ole enkeli vaan tulesta syntynyt olento. Jumala on antanut Saatanalle luvan viekoitella ihmisiä pahaan, mutta tuomiopäivänä hänet karkotetaan lopullisesti Helvettiin ().
Islamissa Saatanaa kutsutaan nimellä "Šaitan" (kantasanana on ollut ilmeisesti juutalaisuuden nimitys) tai "Iblis". Hän oli enkeleiden kuningas, kunnes syyllistyi tottelemattomuuteen Jumalaa kohtaan kieltäytymällä kumartumasta ensimmäisen ihmisen Aatamin edessä.
Satanismi.
Vuonna 1966 Anton Szandor LaVey (1930–1997) perusti Saatanan kirkon. Tämän kirkon mukaan Saatana ei ole olemassa oleva olento vaan saatana tarkoittaa ihmisten haluja ja tekoja, joita kristinusko on perinteisesti pitänyt pahoina ja vältettävinä. Laveyn ideasta alkunsa saaneet satanistit eivät siis pidä Saatanaa olemassa olevana, konkreettisena olentona, vaan arkkityyppinä ja esikuvana. Heille Saatana edustaa ihmisen sisäistä voimaa, jolla haetaan vastakkaisuutta nimenomaan kristinuskon opettamille arvoille, jota satanistit pitävät heikkoutena. Satanismi on uskontovastainen filosofinen ideologia.
Saatanan kuvat.
Taiteessa ja kirjallisuudessa Saatanaa on kuvattu usealla eri tavalla. Raamatun luomiskertomus Genesis-kirjassa yhdistää Saatanan käärmeeseen, joka houkuttelee Eevan syömään kiellettyä hedelmää. Käärme liitetäänkin usein vähintään Saatanan vertauskuviin.
Yleisin kuva Saatanasta, joka on peräisin roomalaisesta Faunus-jumalasta ja kreikkalaisten Pan-jumalasta, on sarvekas ja sorkkajalkainen hirviö, kädessään kolmikärkinen "hiilihanko". Uudempina aikana vuohipukkimainen kuva on muuttunut ihmisenkaltaisemmaksi pukinpartaiseksi synkäksi mieheksi (esimerkiksi Johann Wolfgang von Goethen "Faustin" Mefistofeles, joka tosin saatetaan tulkita demoniksikin). Saatana on myös kuvattu miellyttäväksi ja puoleensavetäväksi mieheksi; tarun mukaan Saatana vetoaa ihmissielujen turhamaisuuteen. Joskus Saatana on kuvattu myös naiseksi tai androgyyniksi eli sukupuolettomaksi. Jälkimmäisestä on esimerkkinä Mel Gibsonin elokuva "The Passion of the Christ" (2004). Joissain tapauksissa Saatana on kuvattu komeaksi enkeliksi, esimerkiksi Gustave Dorén kuuluisassa kuvituksessa John Miltonin "Kadotettuun paratiisiin".
Nykyaikaisessa viihteessä Saatana tai demoni on yleensä punainen, pieni, sarvekas, pukinjalkainen ja hiilihangolla aseistautunut ihmishahmo. Jos sillä on siivet, ne ovat lepakonsiivet. Jokseenkin tämänkaltainen pirun, demonin tai paholaisen ulkomuoto löytyy jo keskiaikaisista kirkkomaalauksista ja goottilaistyylisiä kirkkoja ja katedraaleja vartioineista irvokkaista patsaista, gargoileista.


Bordercollie.
Bordercollie () on paimenkoirarotu, joka kuuluu 1. Se on hyvin suosittu käyttö- ja harrastuskoira paimennustaitojensa, oppimiskykynsä ja ketteryytensä vuoksi. Bordercollie on alkuperäisrotu, josta polveutuvat muut collie-sukuiset koirat, kuten pitkäkarvainen collie eli skotlanninpaimenkoira (kuuluisin edustaja Lassie), sileäkarvainen collie, partacollie sekä pienikokoinen muunnos shetlanninlammaskoira.
Ulkonäkö.
Bordercollie on ulkomuodoltaan sopusuhtainen ja sulavalinjainen. Ruumiinrakenteeltaan se on pitkänomainen. Pää on muodoltaan leveähkö, korvat ovat pystyt tai puolipystyt. Koiran häntä on pitkä. Karva on joko lyhyttä tai pitkää, tiheää ja karkeaa. Bordercollie on väritykseltään yleensä mustavalkoinen, mutta kaikki väritykset ovat sallittuja kunhan valkoinen ei ole hallitseva väri. Säkäkorkeus vaihtelee 48 sentistä 56 senttimetriin urosten ollessa narttuja parhaimmillaan huomattavasti kookkaampia.
Bordercollieiden ulkonäössä on rodun sisällä suurta hajontaa. Työlinjaiset koirat ovat yleensä lyhytkarvaisia ja kevytrakenteisia, näyttelylinjaiset taas paksuturkkisia ja huomattavasti raskaamman oloisia. Näin ollen rotu rajataan melko karkeasti kahteen eri luokkaan: työkoiriin ja näyttelykoiriin. Näyttelykoirat jakaantuvat vielä kolmeen eri linjaan: australialaisiin, englantilaisiin ja uusiseelantilaisiin. Kyseisiä linjoja on kuitenkin pyritty häivyttämään ja saamaan yhtenäisempi rotumääritelmä.
Luonne ja käyttäytyminen.
Bordercollien luonteessa on säilynyt hyvin paljon alkuperäisessä käytössä eli paimennuksessa olleita hyödyllisiä piirteitä. Rotu on sitkeä, ahkerasti työskentelevä ja omistajalleen nöyrä. Bordercolliet kiintyvät omistajaansa/omistajiinsa ja viihtyy laumansa kanssa. Jos se on hyvin kiintynyt omistajiinsa, voi eroahdistusta ilmetä omistajien poissa ollessa, joka on kuitenkin poistettavissa. Niiden luonne on lempeä suvaitsevainen, sosiaalinen ja luonteessa niissä on myös terävyyttä ja taistelutahtoa. Nopeutensa ja koulutettavuutensa ansiosta bordercolliet ovat myös suosittuja harrastuskoiria, ja ne ovat ihanteellisia kumppaneita muun muassa agilityyn ja tokoon. Ilman jatkuvia virikkeitä koiran työinto saattaa ilmetä häiritsevänä, esimerkiksi ärtyisyytenä, eikä bordercollielle näin ollen riitä pelkkä kaupunkilenkki, vaan se vaatii älyllistä haastetta kuten pallonheittelyä, interaktiivisia pelejä, ongelmapalloja yms. Koiraa pidetäänkin yhtenä maailman älykkäimmistä roduista. Tämä tekee koirasta suhteellisen helpon koulutettavan, mutta valitettavasti se oppii nopeasti myös huonot asiat. Aggressiivisuutta rodulla ei sallita, mutta toisinaan sitä kuitenkin esiintyy.
Käyttötarkoitus.
Bordercollien pääasiallisena tehtävänä on yhä edelleen maailmanlaajuisesti paimennus, niin kuin se on ollut rodun syntyajoilta lähtien. Se on erinomainen paimen karjalle kuin karjalle, mutta eniten sitä käytetään lampaiden paimennukseen.
Useimmissa maissa paimen- ja harrastuskoirat ovat eri linjoista. Bordercollie on suosittu harrastuskoira sen erinomaisten käyttö- ja koulutettavuusominaisuuksien ansiosta. Bordercollien kanssa voidaan harrastaa paimennusta, tottelevaisuuskokeita, agilitya, palveluskoiralajeja, koiranäyttelyitä ja monia muita lajeja. Bordercollie on todella älykäs.Esimerkiksi yhdysvaltalainen Chaser-niminen narttu on oppinut ainakin 1 022 esineen nimen.
Alkuperä.
Bordercollien kaltaisia koiria on ollut Skotlannissa ja Englannissa vuosisatojen ajan lammaspaimenina. Kyse on yhdestä maailman vanhimmista alkuperäisistä koiraroduista, joka on kantana kaikille muille collie-sukuisille roduille. Ulkonäöltään koirat olivat varsin vaihtelevia, koska sukua jatkamaan valittiin paimennusominaisuuksiltaan parhaat koirat. 1800-luvulla alkoi rodun varsinainen kehitys ja vuonna 1915 rotu sai nimekseen virallisesti bordercollie, koska rotu on lähtöisin Pohjois-Englannin ja Etelä-Skotlannin rajamailta ("border" tarkoittaa rajaa). Rotua on pidetty kautta aikojen erittäin hyvänä paimenkoirana ja sen erityispiirteenä on paimennus tuijottamalla. Tätä hypnoottista tuijotusta kutsutaan eyeksi. Bordercollie pystyy paimentamaan jo pelkällä katseellaan.
Terveystilanne.
Bordercolliet on jalostettu paimentamaan ja siihen käyttötarkoitukseen niiden tulisi edelleenkin kyetä. Tämän vuoksi niiden tulee olla kaikin puolin terveitä ja hyväkuntoisia. Paimenkoiralta edellytetään myös kyllin vahvaa hermorakennetta, jotta se kestää myös paineen alla työskentelyn.
Bordercollie on yleisesti ottaen melko terve rotu. Rodun edustajilla on havaittu Suomessa jonkun verran lonkkaniveldysplasiaa, CEA:ta (collie eye anomaly) ja harmaakaihia. Suomessa harvinaisina tapauksina on todettu myös PRA:ta (verkkokalvon etenevä surkastuma), kyynärniveldysplasiaa ja epilepsiaa. Muissa maissa nämä ovat hieman yleisempiä bordercollien osalta. Bordrcolliella esiintyy lonkkavikaa: vuosina 1997–2003 tutkituista 484 koirasta tapauksia oli 22,73 %.


Geometria.
Geometria () on matematiikan ala, joka tutkii kuvioita ja kappaleita ja niiden ominaisuuksia. Vanha suomen kielen nimitys on "mittausoppi".
Historia.
Geometrian varhaisia merkittäviä tekstejä oli Eukleideen noin vuonna 300 eaa. kirjoittama oppikirja Alkeet. Teos koostuu 13 kirjasta, joissa käsitellään euklidista geometriaa ja aikakauden lukuteoriaa. 1600-luvun alkupuolella René Descartes ja Pierre de Fermat kehittivät analyyttisen geometrian. Venäläinen matemaatikko Nikolai Lobatševski kehitti 1800-luvun alussa epäeuklidisen geometrian, jossa euklidisen geometrian viides aksiooma ei pitänyt paikkaansa. 1800-luvun aikana geometrian edistykseen vaikuttivat myös analyysin ja differentiaaligeometrian parissa työskennellyt Bernhard Riemann ja algebrallisen topologian luoja Henri Poincaré.
Babylonialaiset, egyptiläiset, intialaiset ja kiinalaiset käyttivät apunaan geometriaa ja paljon ennen ajanlaskumme alkua. Järjestelmälliseksi geometria kehittyi Kreikassa. Sieltä on myös peräisin sana geometria, joka tarkoittaa maanmittausta.
Paralleeliaksiooma.
Aksiooman uskottiin mahdollisesti seuraavan muista Eukleideen aksioomista, jolloin se olisi turha ja sen voisi jättää aksioomaluettelosta pois. Yritykset johtaa paralleeliaksioomaa muista aksioomista käsin olivat kuitenkin turhia. Paralleeliaksiooma on riippumaton tasogeometrian aksioomista — sitä ei siis edes voi todistaa tai kumota. Tämän osoittivat 1820-luvulla, ilmeisesti toisistaan riippumatta, Carl Gauss, Janos Bólyai ja Nikolai Lobatševski.
Paralleeliaksiooman riippumattomuus antoi mahdollisuuden tutkia uudenlaisia geometrioita, joissa hylätään euklidinen paralleeliaksiooma ja oletetaan jokin sen kanssa ristiriitainen paralleeliominaisuus. Esimerkkeinä näistä vaihtoehtoisista paralleeliominaisuuksista ovat hyperbolinen paralleeliaksiooma
Geometrioita, joissa oletetaan jokin muu kuin euklidinen paralleeliominaisuus, kutsutaan epäeuklidisiksi geometrioiksi. Euklidista geometriaa on perinteinen euklidisen paralleeliaksiooman olettava geometria.
Jaottelu.
Trigonometriasta on apua monien geometristen ongelmien numeeriseen ratkaisemiseen.
Käsitteitä.
Geometrian peruskäsitteitä ovat muun muassa piste, suora, taso, avaruus, ympyrä, ellipsi, kolmio, neliö, pallo, lieriö, kartio, säännöllinen monitahokas, käyrä, pinta, kappale, kulma, pituus, pinta-ala ja tilavuus.


Pulkkilan taistelu.
Pulkkilan taistelu käytiin vuonna 1808 Suomen sodan aikana. Eversti Sandelsin johtamat ruotsalaiset voittivat everstiluutnantti Obuhovin 500 miehen venäläisosaston Pulkkilassa 2. toukokuuta 1808. Tämän jälkeen Sandels eteni kohti Kuopiota.
Kuopiosta lähtenyt Obuhov oli tuomassa tarvikkeita kenraali Bulatovin joukolle ja hän oli pysähtynyt Pulkkilaan. Kun Rantsilaan leiriytynyt Sandels sai tietää venäläisosastosta hän suuntasi Pulkkilaa kohti. Aamusumun aikana Sandels hyökkäsi Pulkkilaan pihtiliikkeen avulla jolloin venäläiset vetäytyivät kylän taloihin ja tulittivat sieltä käsin hyökkääjiä. Neljä tuntia kestänyt taistelu päättyi kun pahasti haavoittunut Obuhov antautui vangiksi yhdessä 400 miehensä kanssa. Voitto avasi Sandelsille mahdollisuuden edetä Savoon.
O. Junttolan suunnittelema Pulkkilan taistelun muistopatsas paljastettiin 30. huhtikuuta 1933 Pulkkilan keskustassa. Patsaan tekstinä oli alun perin "Tässä Sandels suomalaisineen löi ryssän" mutta 1940-luvulla se muutettiin muotoon "Tässä Sandels suomalaisineen löi vihollisen".


Tampereen taistelu.
Tampereen taistelu käytiin 16. maaliskuuta – 6. huhtikuuta 1918, kun valkoiset valloittivat Tampereen Suomen sisällissodassa. Valkoisia johti C. G. E. Mannerheim. Taisteluun osallistuneiden joukkojen määrillä mitattuna Tampereen taistelu oli Pohjoismaiden siihen astisen sotahistorian suurin.
Valkoisten voittamasta Tampereen taistelusta tuli sisällissodan käännekohta. Taktisesti valkoinen puoli kärsi kuitenkin yllättävän suuria tappioita, sillä taisteluun ryhdyttiin suoraan liikkeestä. Osittain syynä oli Mannerheimin tarve käydä ratkaisutaistelu ennen kuin saksalaiset joukot ehtisivät vaikuttaa sodan kulkuun, mutta osittain kyseessä oli punaisten aliarviointi. Punakaartin joukot olivat luovuttaneet vain vähäistä vastarintaa tehden valkoisille kaikki taajamat Vilppulan ja Messukylän välillä. Punakaartin joukkojen kuri oli kehno ja ne joutuivat useimmiten paniikkiin pelätessään saarrostusta. Tampereella joukot olivat kuitenkin jo motissa eikä staattinen puolustus vaatinut enää yhtenäistä johtoa. Punaiset pakottivatkin valkoiset käyttämään lähes kaikki reservinsä kaupungin valloitukseen, josta tuli molemmille osapuolille verinen. Tampereen taisteluissa kuoli noin 2 000 punaista, joista yli puolet oli teloitettuja vankeja. Valkoisia kuoli noin 700.
Punakaartilainen Axel Flor Nummelta vierellään sairaanhoitaja. Nummen punakaartilaisia osallistui Tampereen taisteluun.
Ennen Tampereen taistelua.
Tampereella punakaarti kaappasi vallan viimeistään tammikuun lopussa 1918. Jo joulukuussa Tampereen työväentalossa oli pidetty punakaartien perustava kokous, johon otti osaa punakaartien johtoa kaikkialta Etelä-Suomesta. Mukana olivat esimerkiksi Hugo Salmela ja Viktor Ripatti Lappeenrannan punakaartista. Kaksi ja puoli kuukautta kestäneen rintamataisteluiden vaiheen aikana Tampereen joukkoja soti lähinnä Vilppulan ja Ikaalisten rintamilla. Valkoinen väestö joutui Tampereella kotitarkastusten ja ase-etsintöjen kohteiksi. Punainen terrori kaupungissa oli vähäistä, ulkopaikkakuntalaiset kaartilaiset tekivät kuitenkin muutamia surmatekoja. Mielialoja kiristi kuitenkin ennen kaikkea Suinulan verilöyly 28. tammikuuta. Tampereella surmattiin myös kassakaappitehtailija Kaarlo Granat Turun punakaartilaisten toimesta. Pyynikillä puolestaan ammuttiin kansanedustaja Juho Saari ja pispalainen huvilanomistaja Ernst Wahren valkoisten hyväksi toimimisesta 29. maaliskuuta. Tampereelle saapui Pietarista Eino Rahjan asejuna, jossa saatettiin tuoda Tampereen punaisille jopa tuhansia kiväärejä ja panssariauto. Lokomolla alettiin myös valmistaa panssarijunia. Rintama vakiintui kulkemaan Noormarkusta Kankaanpään kautta Ikaalisiin ja siitä edelleen Kurun ja Ruoveden kautta Vilppulaan ja edelleen Päijänteelle. Suurempia yhteenottoja tapahtui Kankaanpään-Lavian seudulla, Vilppulassa ja Väärinmajalla helmikuussa 1918. Taistelut jatkuivat pitkälle maaliskuuhun, kunnes punaisten rintama romahti Kurussa ja Vilppulassa maaliskuun keskivaiheilla. Tampereen taistelua edelsi punaisten niin sanotun Pohjoisen rintaman murtuminen maaliskuussa 1918 ja punaisten yleishyökkäyksen epäonnistuminen; Haapamäen risteysasemaa ei saatu vallattua. Punaisten johto Tampereella oli alkuaan Kustaa Mikko Evän piiriesikunnalla, kunnes Tampereen teknilliseen opistoon perustettiin Pohjoisrintaman yleisesikunta, jonka johtoon valittiin Kotkan punakaartiin kuulunut näyttelijä Hugo Salmela. Tampereella vaikuttivat myös punakaartin johtomiehet Ali Aaltonen, Eino Rahja ja Tuomas Hyrskymurto.
Kaupungin saartaminen 16. maaliskuuta – 1. huhtikuuta 1918.
Länkipohjassa 16. maaliskuuta saavutetun ratkaisevan voiton jälkeen valkoiset olivat vallanneet idässä Oriveden 20. maaliskuuta. Ensimmäiset yhteenotot Tampereen taistelussa käytiin Aitolahdella 23. maaliskuuta. Seuraavina päivinä taisteltiin Ylöjärvellä ja Messukylässä. Ennen Messukylän taistelua punaiset menettivät Kangasalan idässä ja Siuron ja Nokian lännessä. Kyröskoskelta valui myös pakokauhuinen punakaartilaisten joukko Tampereelle. Kuru tyhjeni viimeistään 19. maaliskuuta, kun viimeiset punaiset vetäytyivät Kurun taistelun jälkeen Kapeelle. Eversti Harald Hjalmarson hyökkäsi Tampereelle lännestä, ja K. F. Wilkman ja Martin Wetzer idästä. Mestaripainija Mikko Kokko onnistui vielä etenemään Jyväskylän rataa pitkin Kangasalle ja valtasi uudelleen Suinulan aseman, josta perääntyi kuitenkin Vehmaisiin. Lännessä rintama oli vakiintunut venäläisten ensimmäisen maailmansodan aikana rakentamien kenttälinnoitteiden tasalle Epilään, eikä kaupungin länsipuolella käytykään merkittäviä taisteluja.
21. maaliskuuta alkoi valkoisten yleishyökkäys Tampereen saartamiseksi. Kangasala vallattiin 22. maaliskuuta. Kangasalan punaisten johtaja G.T Laine järjesti joukot puolustukseen, mutta taistelujen jälkeen punaiset vetäytyivät. Vatialan kohdalla oli kahakka, jossa valkoiset menettivät kuusi kaatunutta, ja tämä ennakoi Tampereen taistelua. 23. maaliskuuta valkoisten tykit kantoivat jo Tampereelle. 24. maaliskuuta valkoiset hyökkäsivät Kangasalta käsin Lempäälään, jolloin punaisten huoltoyhteydet etelästä saatiin katkaistua. Messukylässä kirkon ympäristössä käytiin ankaria taisteluja. Punaiset olivat järjestäytyneet harjulle puolustukseen Anders Hildenin johdolla. Punaisiin joukkoihin Messukylässä kuului helsinkiläisiä ja paikallisia kaartilaisia Tampereelta ja muista lähikunnista. Takahuhti menetettiin 24. huhtikuuta, paikasta taisteltiin, ja Anton Uotisen johtama punaisten puolustus murtui kun ensin Takahuhdin pihoilla olivat Heikki Ylikankaan mukaan paukkuneet pommit ja kiväärit. Messukylä vallattiin punaisilta ankaran taistelun jälkeen 25. maaliskuuta. Valkoiset kärsivät taistelussa suuria tappioita, mutta punaiset joutuivat vetäytymään kauemmas Kalevankankaan hautausmaan ja Hippos-radan suunnalle. Ennen kaupungin valtausta punaisille toimitettiin antautumistarjous 26. maaliskuuta, mutta se hylättiin. Punaiset järjestivät ennen taistelun alkua vallankumoushautajaiset, joissa Yrjö Sirola puhui ja Aarne Orjatsalo lausui Jussi Raition kirjoittaman runon. Hautajaisissa Pyynikin Termopylain tasangolle haudattiin 23 kaatuneen punakaartilaisen ruumiit. Paikalla oli jo aiemminkin pidetty sankarihautajaisia. Ennen taistelun alkua Tampereella kävi punaisten korkeinta johtoa, Otto-Ville Kuusinen ja Kullervo Manner kiihottamassa joukkoja taisteluun. Manner puhui Keskustorilla punakaartilaisille, ja väitti mm. että punakaarti yhä eteni Ikaalisissa ja että Ikaalisten kirkontorni oli jo ammutti hajalle. Lisäksi Hugo Salmela nimitettiin Tampereen puolustuksen johtajaksi. Ennen taistelua Tampereelta poistuivat punaisten johtajista mm. Eino Rahja, Aleksanteri Vasten, Tuomas Hyrskymurto, August Lindell ja muutamat muutkin punaisten korkeimpaan sotilasjohtoon kuuluneet. Kuitenkin Salmela ja esimerkiksi Verner Lehtimäki jäivät.
Antautumistarjouksen hylkäämisen jälkeen punaisten ylijohto jakoi kaupungin itäiseen, läntiseen ja eteläiseen puolustusalueeseen. Aatto Koivunen komensi läntistä puolustuslinjaa, rautatieläinen Jaakko Meriö itäistä ja pietarilainen sorvaaja August Dufva eteläistä. Punakaarti nimitti Salmelan kuoleman jälkeen Verner Lehtimäen uudeksi ylipäälliköksi. Hän oli kuitenkin enimmän aikaa kiinni rintamataisteluissa. Hänen avukseen jäi eversti Georgi Bulatsel, joka oli aikaisemmin toiminut Salmelan sotilasneuvonantajana. Hjalmar Saksasesta tuli kaupungin tykistöpäällikkö. Valkoisten esikunnassa eversti Eduard Ausfeld oli hämmästynyt nähdessään Melinin yhä elävän.
Punaisten rintamalinjan vetäydyttyä Pyynikille eloonjääneet punaiset antautuivat 6. huhtikuuta, minkä jälkeen heidät vangittiin ja kerättiin kauppatorille eli nykyiselle Keskustorille. Vankeja kertyi noin 11 000. Johtajiksi osoitetut ja venäläiset ammuttiin, muut siirrettiin vankileireille. Joukko korkeinta punaisten johtoa onnistui pakenemaan saarrostuksesta Näsijärven jäälle ja sieltä kiertoteitse Etelä-Suomeen.
Rahjan vapautusyritys etelässä.
Eino Rahja oli kerännyt Tampereen avuksi 2000 punakaartilaista, jotka yrittivät murtaa tien auki etelästä. Taistelut riehuivat ennen kaikkea Lempäälässä ja Vesilahdella. Tampereella uskottiin että Rahja pääsisi kaupunkiin, koska tykkien kumu kuului selvästi etelästä, ja kaupungin yllä kaarteli punaisten lentokone, josta pudotetuissa propagandalehtisissä luvattiin Rahjan tulevan avuksi tiettyyn kellonaikaan. Lisäksi Kansan Lehtikin oli luvannut että "Meitä avustavien joukkojen kanuunoista jo tuli näkyy". Punaisten hyökkäys juuttui kuitenkin Lempäälään, eikä kaupunkia enää saatu vallattua takaisin Mannerheimin joukkojen käsistä.
Jälkipuhdistukset.
Tampereella otettiin noin 11 000 punaista vangiksi. Useimmat saivat seistä yli vuorokauden Kauppatorilla, minkä jälkeen heidät sijoitettiin Venäläisiin kasarmeihin Kalevankankaalle, rautatieaseman makasiineille ja Aaltosen kenkätehtaalle. Punaisten johtajien ja venäläisten likvidointi aloitettiin välittömästi, rautatieaseman makasiinien peltiseinustan toimiessa teloituspaikkana.
Tampereella valtauksen jälkeen peltimakasiineilla asemarakennuksen takana pihalle teloitettuja punaisia.
Kalevankankaalle perustettiin vankileiri, jossa vankeja menehtyi suuria määriä nälkään ja tauteihin sekä teloituksissa. Vangit eivät saaneet ottaa vastaan ruokalähetyksiä. Tampereen verkatehtaan työntekija Hilda Saarinen ammuttiina vankileirin aidan luokse kun hän oli toimittamassa salaa ruokaa leiriin. Vankileirin vartijoista erityisesti Sakeus Koivunen oli kuuluisa julmuudestaan. Myöhemmin kenttäoikeuksien alettua toimia punaisia ammuttiin myös Kalevankankaan soramontuilla. Tällä tavoin kohtasivat loppunsa esimerkiksi Tampereen punakaartin sotilasneuvonantaja Georgi Bulatsel ja Suinulan tapahtumiin osallistuneet Valdemar Sammalisto ja Kaarle Wilander. Tampere jaettiin lohkoihin, ja suojeluskuntalaiset tutkivat miltei jokaisen talon Pispalassa, Amurissa ja muilla työväestön asuinalueilla. Tällä tavoin saatiin kiinni suuri määrä piileskeleviä punakaartilaisia ja takavarikoitiin ammuksia ja aseita. Tampereelle perustettiin myös Hämeen lentävä ratsuosasto, jonka tehtävänä oli suorittaa jälkipuhdistuksia. Osaston komentajaksi valittiin suurtilallinen Hugo W. Löfgren. Ensi töikseen osasto haravoi Pispalaa, josta Rantasen mallastehtaalta vangittiin Rantasen veljekset, näiden sisar, sekä Pispalan työväenyhdistyksen rahastonhoitaja Daavid Anttila. Kaikki neljä vietiin Pispalan VPK:n talolle ja ammuttiin. Myöhemmin Lentävä ratsuosasto puhdisti Siuroa ja Toijalaa ja teloitti satoja punakaartilaisia.
Sodan jälkeen.
Sodan jälkeen Tampere säilyi työväestön leimaamana kaupunkina. Vuonna 1919 ensimmäisen yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valitun kaupunginvaltuuston puheenjohtajana toimi sama mies kuin punaisten laittoman valtuuston puheenjohtajana. Tampereen suojeluskunta harjoitteli kaupungin valtaamista 1920-luvun loppupuolelle saakka ja vielä 1930-luvulla Puolustusneuvosto epäröi, oliko Tampere poliittisesti liian epäluotettava sijoituspaikka Valtion lentokonetehtaalle.
Vielä vuoden 1918 aikana Hämeenpuiston ja -kadun risteykseen sijoitettiin Viktor Janssonin veistämä valkoisten voittoa symboloiva "Vapaudenpatsas", jonka miekkaa pitelevä nuorukainen (Elias Simojoki) katsoo uhmakkaasti työväentaloa. Patsas sai Tampereen työläisväestön keskuudessa pilkkanimen ”Rummin Jussin patsas” Jämsässä Valkoisten teloittajana toimineen Johannes Fromin mukaan. Mannerheimin patsas olisi haluttu sijoittaa alun perin näkyvälle paikalle Tampereen keskustaan Koskipuistoon, mutta kovan vastustuksen takia se pystytettiin 1956 Leinolaan metsään alueelle, josta Mannerheim seurasi taistelun kulkua. (Myös puistojen perustamisesta on tehty jonkinlaisia aloitteita Tampereen valtuustoon: Pispalaan kaavailtiin punapäällikkö Aatto Koivusen puistoa ja Mannerheimille omaansa). Sittemmin Mannerheimin patsaalle on tehty usein vapun aikaan myös ilkivaltaa maalaamalla patsas punaiseksi sekä sotkemalla siihen tervaa ja höyheniä. Myös Murha-Kustaan nimi liitetään usein Mannerheimiin puhuttaessa Tampereen kevään 1918 tapahtumista. Sisällissodan taisteluista on vieläkin nähtävissä runsaasti merkkejä Tampereella. Ainakin Holvastissa on yhä muuttumattomana valkoisten kaivama kuularuiskupesäke entisen Vehmaisten aseman lähellä (purettu 1998), jota Mannerheim käytti päämajanaan Tampereen valtauksen aikana. Myös Kalevankankaan aluskasvillisuus paljastaa yhä kymmenittäin "kolmen linjan kiväärin" hylsyjä maakerrosta hieman rikottaessa. Rakennuksista muun muassa Tullikamarin, Tampereen Teatterin, ortodoksikirkon ja Aleksanterin koulun seinissä on nähtävissä luotien iskeymiä seinissä.
Kirjallisuutta.
Tampere


Absolutismi (päihteet).
Albert Engströmin kuuluisa "ravut vaativat näitä juomia" -juliste vuodelta 1922 Ruotsista, jossa pidettiin kansanäänestys alkoholin kieltämisestä. Äänestyksessä 49 % kannatti kieltolakia ja 51 % vastusti sitä.
Absolutismi tarkoittaa ehdotonta raittiutta, jossa henkilö pidättäytyy alkoholijuomien käytöstä. Absolutismin kannattajaa kutsutaan "absolutistiksi" eli "ehdottoman raittiiksi".
Useat uskonnot vaativat kannattajiltaan absolutismia, tunnetuimpina islam sekä monet kristinuskon suuntaukset, kuten mormonit ja Suomessa vanhoillislestadiolaiset. Absolutismia painottavia ei-uskonnollisia liikkeitä on muun muassa punkkareiden Straight Edge -kulttuuri.
Suomessa esimerkiksi entinen pääministeri Matti Vanhanen on absolutisti. Muun muassa vieraileville valtionjohtajille hän on perinteisten alkoholijuomien sijaan tarjonnut omenamehua.
Eräs tunnetuimpia absolutisteja oli Saksan diktaattori Adolf Hitler.


Itsevaltius.
Itsevaltius eli autokratia on valtiomuoto, jossa hallitsijan valtaa ei rajoiteta millään tavalla. Hallitsija on myös lain yläpuolella. Sanalla itsevaltius viitataan yleensä 1900-lukua edeltäneeseen aikaan; nykyisistä valtioista, joissa hallitsijan valtaa ei lainkaan rajoiteta, käytetään tavallisemmin nimeä diktatuuri ja niiden hallitsijoista nimeä diktaattori. Diktatuuriin on 1900-luvulta lähtien johtanut usein vallankaappaus.
Hallitsijan yksinvaltaa on perusteltu usein jumalallisella oikeudella. Näin etenkin Egyptin faaraoiden, Rooman keisareiden, Venäjän tsaarien ja Euroopan kuninkaiden tapauksessa.
Euroopassa etenkin 1500-, 1600- ja 1700-luvuilla esiintynyttä itsevaltaista monarkiutta on kutsuttu absolutismiksi'". Tuon ajan itsevaltiaan perikuvan, Ranskan Aurinkokuningas (Ludvig XIV) on kerrottu usein määrittäneen asemansa sanomalla ”"valtio olen minä"” (). On kuitenkin epävarmaa, sanoiko hän noin todellisuudessa koskaan. 1700-luvulla syntyi valistuksen myötä myös ”valistunut itsevaltius”. Itsevaltiudesta luovuttiin vähitellen etenkin Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen, ja hallitsijan valtaa alkoivat rajoittaa perustuslait.
Esimerkiksi 1500-, 1600- ja 1700-luvun itsevaltiutta on verrattu nykyajan diktatuureihin. Tällainen rinnastus on kuitenkin epäoikeutettu. Sillä vaikka itsevaltiaat periaatteessa olivatkin diktaattoreja, olivat heidän vaikutusmahdollisuutensa nykymittapuun mukaan suhteellisen vähäiset. Kesti aikoja saada jokin hallitsijan käsky toimitettua esimerkiksi Pariisista Marseilleen tai Tukholmasta Olavinlinnaan, eikä lakien noudattamista pystytty valvomaan yhtä hyvin kuin nykyään. Itsevaltiaat eivät voineet hallinnoida alamaisiaan läheskään yhtä tehokkaasti kuin nykyiset valtioiden ylimmät vallankäyttäjät – muutkin kuin diktaattorit – pystyvät hallinnoimaan kansalaisia.


Korvasieni.
Korvasieni ("Gyromitra esculenta") on herkullisena pidetty, käsittelemättömänä erittäin myrkyllinen sienilaji. Korvasienen myrkyistä noin 90 prosenttia on gyromitriiniä, joka on hengenvaarallinen solumyrkky, mutta herkästi haihtuva ja vesiliukoinen.
Koko ja ulkonäkö.
Korvasienen lakki on suklaan- tai mustanruskea ja poimuttunut aivojen tavoin. Lakin reuna on usein laidoilta jalkaa vasten sisäänpäin kääntynyt. Sen koko vaihtelee muutamasta sentistä aina noin 15 senttiin asti, tukevan jalan paksuus on yleensä noin puolet lakista.
Malto on vaaleaa, vahamaista, haurasta ja hyvin ohutta. Tuoreen korvasienen pähkinäinen haju ja maku ovat myrkyllisyydestä huolimatta mietoja.
Samankaltaisia lajeja.
Myös muut korvasienten sukuun kuuluvat lajit, kuten laakakorvasieni ("Gyromitra perlata") ja lehtokorvasieni ("Gyromitra gigas") ovat ulkonäöltään samankaltaisia. Myös piispanhiippa ("Gyromitra infula"), pohjanpiispanhiippa ("Gyromitra ambigua") ja kartiohuhtasieni ("Morchella elata") ovat samankaltaisia.
Kasvuaika ja -paikka.
Korvasieni kasvaa koko maassa ja on hiekkaisilla kankailla verrattain yleinen. Itiöemät ilmestyvät maan pinnalle huhti–kesäkuussa. Korvasieni kasvaa usein runsaana paikoilla, joissa maan pinta on rikkoutunut. Sen vuoksi korvasieni on yleinen esimerkiksi hakkuuaukeilla, kuloalueilla sekä metsäteillä ja -poluilla. Parhaat sienipaikat ovat pari-kolme vuotta vanhat hiekkapohjaiset mäntykankaiden hakkuuaukeat joitten maa on kuorittu ja esiin on tullut hiekkaa. Korvasienen satoa voi lisätä rikkomalla maata ja lisäämällä selluloosapitoista ainetta, kuten sanomalehteä.
Käyttö ravinnoksi.
Myrkyllisyydestään huolimatta korvasieni on yksi kaikkein herkullisimmista suomalaisista ruokasienistä. Gyromitriini-myrkky saadaan poistetuksi sienistä 99,5-prosenttisesti keittämällä sieniä kymmenen minuutin ajan runsaassa vedessä käyttäen noin kuusi litraa vettä per yksi kilo sieniä. On suositeltavaa kuitenkin, että korvasienet kerätään eri koriin tai pussiin kuin muut sienet, sillä niiden sisältämä gyromitriini saattaa saastuttaa muut sienet. Suomessa korvasieniä myydään sekä raakoina että esikäsiteltyinä; raakoina myytävissä korvasienissä täytyy lain mukaan aina olla mukana varoitusteksti ja käsittelyohjeet.
Korvasientä käsitellessä tulee ehdottomasti huolehtia oikeista valmistustavoista sen myrkyllisyyden takia. Kun sieniä perkaa tai muuten koskettaa, kädet on pestävä huolellisesti. Kasvoihin koskettelua on vältettävä ja erityisesti varottava suuta ja silmiä. Korvasienet käsitellään ravinnoksi joko kuivaamalla tai keittämällä. Nykytiedon mukaan kuivaaminen jättää sieniin myrkkyjäämiä ja myös kuivatut korvasienet tulisi ryöpätä ennen käyttöä. Ryöppääminen suositellaan tehtäväksi kaksi kertaa eri keittovedellä, sillä keitinvesi sisältää runsaasti myrkkyjä. Väljässä vedessä keittäminen vähentää myös cesiumia. Keitettäessä höyryssä on gyromitriinia, joten sen hengittämistä pitäisi välttää: Oireiden ilmetessä on hakeuduttava välittömästi raittiiseen ilmaan. Myrkytyksen oireita ovat päänsärky, huimaus ja pahoinvointi. Väärin valmistetun tai ryöppäämättömän sienen syöminen voi aiheuttaa maksan toiminnan pettämisen ja kuoleman.
Huolellisesta esikäsittelystä huolimatta useiden peräkkäisten korvasieniaterioiden nauttimista ei suositella, koska myrkkyjäämät kasautuvat elimistöön.
Myrkyllisyyden lisäksi kannattaa huomata se, että korvasienen poimuihin jää usein hiekkaa. Hiekka on harmillista syödessä, joten se kannattaa poistaa sienistä huolellisesti.


Radiomafia.
Radiomafia oli Yleisradion pääasiassa nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu radiokanava, joka aloitti toimintansa valtakunnallisen televisiomainonnan myötä 1. kesäkuuta 1990 ja lopetti 12. tammikuuta 2003. Radiomafian seuraajaksi perustettiin YleX. Tällöin osa ohjelmista siirtyi muille Ylen kanaville, kuten nyt jo edesmenneeseen, Yle Radio Suomeen ja. Osa ohjelmista kuitenkin lopetettiin kokonaan.
Rockradio ja Nuortenradio.
Ajatus nuorisolle ja sen suosimalle populaarimusiikille pyhitetystä radioakanavasta esitettiin ensimmäisen kerran jo 1970-luvun lopussa Yleisradion viihdetoimituksessa. Asiaa ajaneen kampanjan tuloksena ei saatu vielä omaa kanavaa, vaan säännölliset iltapäivälähetykset radion rinnakkaisohjelma- ja myöhemmin kakkoskanavalla säännölliset lähetysajat, jotka jakoivat keskenään Rockradio ja Nuortenradio, molemmat makasiinityyppisiä puhe-musiikkiohjelmia.
Järjestelyllä onnistuttiin palauttamaan nuoret radioiden kuuntelijoiksi, ja se toimi niin kauan kun ei ollut kilpailevia radiokanavia.
Kaupalliset radiokanavat.
Kun radiotoiminta vapautui ja paikallisradiot tulivat 1980-luvun puolivälissä, alkoi yleisradio menettää kuuntelijoita niille. Erityisesti nuoret siirtyivät kuuntelemaan asemia, joista monet lähettivät heidän mielimusiikkiaan ympäri vuorokauden, Helsingissä erityisesti Radio City. Kaupallisten radioiden myötä myös radion kuuntelutapa muuttui: ennen kuunneltiin ohjelmia, mutta nyt alettiin kuunnella kanavia, erityisesti omaan mielimusiikkiin ja ohjelmantekotyyliin profiloituneita asemia ja niiden ohjelmavirtaa. Nuoret tottuivat siihen, ettei enää tarvinnut katsoa ohjelmatiedoista lempiohjelmiaan, vaan aina kun käänsi suosikkiasemilleen, saattoi kuulla lempimusiikkiaan. Myös tietokoneen tulo oli mullistanut radiotoiminnan siten, että soitetun musiikin hallinta oli nyt mahdollista. Siksi kaupallisten radioasemien toimittajat eivät enää saaneet valita soittamaansa musiikkia vaan musiikki oli suunniteltu ennakolta ja laadittu soittolistoiksi. Radiokuuntelu oli nyt jakautunut selvästi kahtia: vanhempi väestö kuunteli Yleisradiota ja nuoremmat kaupallisia radiokanavia. Aluksi yleisradio yritti vastata kuuntelijakatoon nuoremmissa ikäryhmissä profiloimalla kaksi olemassa olevaa kanavaa selkeämmin. Tämä ei kuitenkaan auttanut, vaan kaupalliset radioasemat kasvattivat menestystään. Tämä jatkui kunnes 1990-luvulle tultaessa taloudellinen lama katkaisi kehityksen. Kaupalliset radioasemat alkoivat saada pysyviä toimilupia, ja ne saivat luvan nostaa lähetystehojaan sekä asemien yhteislähetyksiä, mikä nosti niiden kuuntelijakuntaa.
Yleisradion suuri kanavauudistus vuonna 1990.
Kanavauudistuksen tarkoitus oli houkutella menetetty nuoriso takaisin Yleisradion kuuntelijoiksi. Reseptinä oli lähteä samalla linjalle kuin paikallisradiot eli profiloida selkeälle kohderyhmälle tarkoitettu kanava. Kilpailussa yleisradion valttina olivat paremmat resurssit: laajempi levystö, kirjasto, parempi tekniikka, suurempi työntekijämäärä ja varmempi rahoitus. Näillä saatiin houkuteltua monia paikallisradion toimittajia Yleisradioon, ja useimmat heistä nimenomaan vasta perustettuun Radio Mafiaan, niin että puolet kanavan työntekijöistä tuli kaupallisista radioista.
Uudet ohjelmien tekotavat.
Yleisradion johto päätti tehdä radiomafiasta koekentän, jossa ensimmäistä kertaa sovellettiin paikallisradioiden omaksumia uusia tyylejä tehdä ohjelmaa. Kanavalle annettiin aiemmin alueradioille suunniteltu lähetinverkko.
Ohjelmatoiminnan koordinaatooriksi palkattiin Tampereen Radio 957:n Ismo Nykänen, joka määritteli ohjelmatoiminnan periaatteet: nopeus, rohkeus ja joustavuus. Nyt soittolistat tulivat ensimmäistä kertaa myös yleisradioon ja kanavan sisällöstä tuli yksittäisten ohjelmien sijasta lähetysvirtaa. Radiomafian sisältö oli tarkoituksellisesti populaarikulttuuriin ja myös vastakulttuuriin keskittynyttä, jonka ilmaisu ja kieli oli myös rohkeaa. Kohderyhmäksi määriteltiin alle 35-vuotiaat. Kanavan ohjelmapäällikkönä toimi vanha yleisradiolainen, jo 1960-luvulla nuorenohjelmissa aloittanut Pentti Kemppainen. Musiikki oli kanavan ilmeen luonnissa päätekijä. Samoin kuin rockradiossa, nytkin oli tärkeänä tavoitteena kotimaisen musiikin esille tuominen.
. Ohjelmien teossa käytettiin runsaasti free lance-työvoimaa. Vakituinen henkilökunta organisoitiin tuotantoryhmiin, jotka toimivat suhteellisen itsenäisesti. Myös toimittajien ja teknisen henkilökunnan välinen ero hämärtyi: usein toimittaja itse hoiti myös äänitarkkailun.
Kiista kanavan nimestä.
Kanavan nimi aiheutti julkisuudessa voimakasta keskustelua. Erityisesti vanhemmat sukupolvet tuomitsivat nimen, mutta nuoret hyväksyivät sen. Tekijöiden mukaan tämä oli juuri se mitä kanava nimenomaan halusi: sen kohderyhmä hyväksyi nimen, mutta muut vierastivat sitä.
Myös kanavan motto ja mainoslauseet, kuten "Radio mafia - aito afia" herättivät ärtymystä vanhemmissa ikäryhmissä. Niiden tekijöitä syytettiin mm. suomen kielen raiskaamisesta.
Radiomafian ohjelmia.
Radiomafia lähetti ohjelmaa 24 tuntia vuorokaudessa, joskin alussa yöaikaan lähetettiin levyiltä soitettua tauotonta klassista musiikkia. Muu aika oli lähinnä makasiinityyppistä puhe- ja musiikkiohjelmaa kuten paikallisradioissa. Myös lyhyitä uutislähetyksiä oli silloin tällöin.
Alla on listattuna joitakin Radiomafian pitkäaikaisia ja tunnetuimpia ohjelmia, joilla monella oli vankka kuuntelijakunta. Osa ohjelmista jatkaa edelleen, YLE Radio Suomessa tai.


Hermeneutiikka.
Hermeneutiikka (kreik. "hermēneuein" 'tulkita', "hermēneutike tekhnē" 'tulkinnan taito') on tieteenfilosofinen suuntaus, joka painottaa inhimillistä ymmärrystä (ennen kaikkea kirjoitettujen) tekstien mutta myös musiikin, kuvataiteen, historian tai yhteiskunnan merkitysten tulkinnassa. Siinä sovelletaan hermeneuttista menetelmää.
Nykyaikaisen hermeneutiikan perustajana pidetään Wilhelm Diltheytä. Hänen lisäkseen hermeneutiikkaa ovat kehittäneet muun muassa Martin Heidegger, Hans-Georg Gadamer, Paul Ricœur ja Gianni Vattimo. Hermeneutiikka luetaan mannermaiseen filosofiaan.
Etymologia.
Sana "hermeneutiikka" on johdettu muinaiskreikan sanasta, "hermēneus" 'tulkitsija'. Sillä on yhteyksiä kreikkalaisen Hermes-jumalan nimeen: Hermes toimi jumalien viestien välittäjänä ja tulkitsijana. Hermeen uskottiin pilailevan vastaanottajien kustannuksella, muuttavan joskus viestejä ja vaikuttavan niiden tulkintaan.
Raamatun hermeneutiikka.
Usein "hermeneutiikalla" viitataan pyhien kirjoitusten tulkintaan, jolloin hermeneutiikka liittyy läheisesti eksegetiikkaan. Muun muassa Rabbi Ishmael tulkitsi Tooran lakeja käyttäen kolmeatoista hermeneuttista periaatetta; hän käytti termiä ensimmäisten joukossa. Filosofinen hermeneutiikka voidaan nähdä raamatullisen hermeneutiikan perillisenä. Se tarjoaa erilaisille tulkintayrityksille teoreettisen pohjan. Näin filosofinen hermeneutiikka ja raamatullinen hermeneutiikka voidaan nähdä toisiaan tukevina.
Historia.
Länsimaisen hermeneutiikan alkuperä voidaan jäljittää kahtaalle. Antiikin Kreikassa reetorit tutkivat kirjallisuutta, ja tutkimusta kehitettiin erityisesti Aleksandriassa. Samaan aikaan hellenistisen kulttuurin kanssa kehittyi Raamatun eksegetiikka, aluksi juutalaisten (Midraš) ja myöhemmin myös kristillisten kirkkoisien harjoittamana.
Antiikin Kreikka ja Rooma.
Aristoteles selvitti tulkitsemista teoksessaan "Tulkinnasta" ("Peri hermeneias"). Yhtä merkittäviä ovat monet antiikinaikaiset kirjoitukset runoudesta, retoriikasta ja sofistiikasta. Näihin kuuluu monia Platonin dialogeja, kuten "Kratylos", "Ion", "Gorgias", lyhyempi "Hippias" ja "Valtio", sekä Aristoteleen "Runousoppi", "Retoriikka" ja "Sofistiset kumoamiset". Nämä käsittelevät kuitenkin enemmän esityksen muotoa ja argumenttien kumoamista kuin tekstien ymmärtämistä teksteinä. Vasta stoalaisilla, jotka kirjoittivat myyttien tulkitsemisesta, tavataan laajempaa tietoisuutta tekstien ymmärtämiseen liittyvistä ongelmista.
Varhainen Raamatun hermeneutiikka.
Juutalaiset rabbit ja varhaiset kristilliset kirkkoisät hyödynsivät samanlaisia filologisia menetemiä; he painottivat Raamatun vertauskuvallisia eli allegorisia tulkintatapoja, jotka usein syrjäyttivät tekstin kirjaimellisen luennan. Tekstin ulkoasun takaa etsittiin syvällisempiä merkityksiä. Esimerkkejä tällaisesta tulkinnasta löytyy erityisesti Filon Aleksandrialaisen ja Origeneen teoksista sekä Talmudista.
Perinteinen juutalainen hermeneutiikka erosi kreikkalaisesta siinä, että juutalaiset katsoivat Tanakhin, juutalaisen Raamatun kaanonin, olevan virheetön: ristiriitaisia kohtia ei pidetty tekstissä olevina virheinä tai tekstin turmeltumisina — sen sijaan ne katsottiin tarkoituksellisiksi, ja niiden katsottiin sisältävän merkityksiä, jotka tuli houkutella ulos tekstistä eksegeesillä. Tämän vuoksi rabbiiniset tulkitsijat kehittivät ongelmakohdille rinnakkaisia, esoteerisia lukutapoja. Tämä oli myös yhtenä taustatekijänä varhaiselle kabbalalle ja gematrialle, jotka katsoivat raamatunteksteissä olevan kirjaimiin tai lukuarvoihin perustuvia mystisiä tai "salaisia" merkityksiä.
Keskiaikainen hermeneutiikka.
Keskiaikainen eksegeesi teki eron tekstin kirjaimen ja hengen välille jakamalla lukutavat neljään. Kirjallista merkitystä ("sensus historicus") tutkittaessa tarkasteltiin sitä, mitä teksti ilmoittaa suoraan. Vertauskuvallinen merkitys ("sensus allegoricus") selitti tekstejä suhteessa kirkon dogmiin, niin että jokaisella tekstin osalla oli symbolinen merkitys. Kolmas lukutapa oli tekstin moraalinen sovellus ("sensus tropologicus" tai "sensus moralis"), sen vaikutus yksittäiseen lukijaan tai kuulijaan. Neljäs lukutapa ("sensus anagogicus") uutti tekstistä epäsuoria vihjauksia metafysiikkaa tai eskatologiaa koskeviin asioihin. Samanlainen jako neljään lukutapaan löytyy myös rabbiinisista kirjoituksista. Nämä olivat: "pešat" (yksinkertainen tulkinta), "remez" (vihjaus), "deraš" (tulkitseva) ja "sod" (salattu).
Keskiaika merkitsi ei-kirjaimellisten tulkintojen nousua. Kristilliset raamatunselittäjät saattoivat lukea Vanhan testamentin kertomuksia samanaikaisesti sekä Uuden testamentin tapahtumien esi- ja vertauskuvina; symbolisina opetuksina kirkollisista instituutioista ja teologisista opetuksista; että henkilökohtaisesti sovellettavissa olevina vertauskuvina. Tulkinnat, kuten erilaiset moraaliopetukset, luettiin sisään Raamatun tekstiin, mutta ne perustuivat enemmän perinteeseen kuin pelkkään tekstiin itseensä.
Tyypillinen keskiaikainen eksegeettinen tekniikka jakoi tekstin "glossiin", jotka kirjoitettiin joko rivien väliin tai sivujen marginaaliin, jotka oli jätetty leveiksi tätä tarkoitusta varten. Teksti jaettiin edelleen "scholioihin", jotka olivat pidempiä eksegeettisiä selityksiä, jotka oli usein kirjoitettu erillisille sivuille.
Renessanssi ja valistus.
Varsinainen hermeneutiikka syntyi 1400-luvun humanismin myötä historiallisena ja kriittisenä menetelmänä analysoida tekstejä. Varhaisen hermeneutiikan riemuvoittoihin kuuluu Lorenzo Vallan vuonna 1440 osoittama niin sanotun "Konstantinuksen lahjakirjan" epäaitous pelkästään tekstinsisäisen todistusaineiston perusteella. Näin humanistinen hermeneutiikka laajensi aikaisempaa, lähinnä Raamatun tulkintaan keskittynyttä hermeneutiikkaa myös muihin teksteihin.
Raamatun hermeneutiikka ei sekään kuollut. Protestanttinen uskonpuhdistus herätti uuden kiinnostuksen Raamatun tulkitsemiseen ja alkutekstien tutkimiseen, kun tulkinnasta tuli keskeistä protestanttiselle teologialle. Raamatuntulkinnassa palattiin keskiajalla kehittyneestä tulkintaperinteestä takaisin teksteihin itseensä.
Valistusaikana monet hermeneutikot, erityisesti protestanttiset eksegeetit, alkoivat lukea Raamatun tekstejä samalla tavalla kuin maallisia klassikkotekstejä. Kirjoitukset alettiin nähdä vastauksena johonkin historialliseen tai yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Näin ristiriitaisilta vaikuttavat kohdat voitiin nähdä uudessa valossa.
Schleiermacher.
Friedrich Schleiermacher (1768–1834) tutki ymmärtämisen luonnetta paitsi pyhien kirjoitusten tulkinnassa myös suhteessa kaikkiin inhimillisiin teksteihin ja viestintätapoihin. Hän erotti kieliopillisen ja psykologisen tulkitsemisen toisistaan. Ensin mainittu tutkii sitä, kuinka teos on koostettu yleisistä ajatuksista, ja viimeksi mainittu niitä ominaispiirteitä, jotka luonnehtivat teosta kokonaisuudessaan.
Schleiermacherin myötä hermeneutiikka alkoi painottaa tulkitsijan merkitystä tulkitsemisessa. Schleiermacherin hermeneutiikka painotti tulkitsijassa tapahtuvaa tekstin ymmärtämistapahtumaa oleellisena askelena tulkitsemisessa. Ymmärrys ei ollut seurausta pelkästään tekstin lukemisesta, vaan siihen kuului myös tekstin historiallisen kontekstin ja kirjoittajan psykologian tunteminen.
Dilthey.
Nykyaikaisen hermeneutiikan perustajana pidetään Wilhelm Diltheytä (1833–1911), joka laajensi hermeneutiikan aluetta edelleen liittämällä tulkitsemisen tekstien lisäksi kaikkeen historiallisiin kohteisiin ja kaikkeen inhimilliseen toimintaan. Hänen filoso­fiassaan hermeneutiikka on "eläytyvää ymmärtämistä", jossa ymmärryksen tuli siirtyä inhimillisen toiminnan ja tuotteliaisuuden ulkoisista ilmentymistä kohti niiden sisäistä merkitystä. Eläytyvä ymmärtäminen on Diltheyn mukaan menetelmä, joka erottaa niin sanotut hengentieteet () eli ihmistieteet luonnontieteistä. Diltheyn hermeneutiikassa keskeistä oli järjestelmällisten ja tieteellisten tulkintojen tuottaminen sijoittamalla tutkittava teksti sen syntykontekstiin. Diltheyn mukaan hengentieteiden keskeinen metodi on eläytyminen tutkimuskohteen ajatusmaailmaan ja toisaalta tukeutuminen (tutkijan omaan) sisäiseen kokemukseen. Tämä ajatus on keskeinen myös modernin historiantutkimuksen menetelmäopin kannalta. Siten diltheyläinen hermeneutiikka on edelleen ajankohtaista humanististen tieteiden menetelmäopin kannalta.
Viimeisessä merkittävässä esseessään "Verstehens anderer Personen und ihrer Lebensäußerungen" ("Muiden ihmisten ja heidän elämänilmaisujensa ymmärtäminen", 1910) Dilthey tekee selväksi, että tämä siirtymä ulkoisesta sisäiseen, ilmaisusta siihen mitä ilmaistaan, ei kuitenkaan perustu empatiaan. Empatiaan kuuluu suora samastuminen toiseen. Tulkintaan kuuluu epäsuora tai välitetty ymmärrys, joka voidaan saavuttaa vain asettamalla inhimilliset ilmaisut historialliseen kontekstiinsa. Ymmärtämisessä ei ole kyse kirjoittajan alkuperäisen mielentilan ennallistamisesta, vaan teoksessa esitetyn ilmaisemisesta.
Heidegger.
Martin Heidegger (1889–1976) tutustui hermeneutiikkaan teologisten opintojensa ja Diltheyn kautta. Hänen filosofinen hermeneutiikkansa siirsi hermeneutiikan painopisteen tulkinnasta eksistentiaaliseen ymmärtämiseen, jota hän piti suorempana, välittömämpänä ja siten eräällä tavalla autenttisempana tapana pikemmin olla maailmassa kuin vain tapana tietää.
Jo neljä vuotta ennen pääteoksensa "Olemisen ja ajan" ilmestymistä pitämissään luennoissa Heidegger esitti irtaantumista hermeneutiikasta termin tavanomaisessa merkityksessä, oppina tekstien tulkinnasta. Heideggerin mukaan hermeneutiikkaa ei pidä ensisijaisesti käsittää oppirakennelmana niistä tekniikoista ja tietoisuuden prosesseista, joiden kautta tietämistä tavoitteleva subjekti pyrkii oikeaan ymmärrykseen tulkitsemisen kohteesta. Tämän tavanomaisen hermeneutiikan keskeinen tavoite oli selvittää, miten subjekti voi ymmärtää tekstin merkityksen. Heideggerin myötä tämä ongelma korvautuu kysymyksellä "Miten sellainen olento, jonka oleminen muodostuu ymmärtämisestä, on maailmassa?" Hermeneutiikasta tulee näin osa ymmärtävän, eksistoivan olennon, täälläolon – "Daseinin" – analyysia.
Nykyaikainen hermeneutiikka.
1900-luvun loppupuolella hermeneutiikassa on vaikuttanut erityisesti Heideggerin oppilas Hans-Georg Gadamer (1900-2002). Gadamer kuvasi tulkitsemisprosessia oman "horisontin" sulautumiseksi yhteen "tekstin horisontin" kanssa. Hän kritisoi Diltheytä siitä, ettei puhdas ymmärtäminen eli eläytyminen hengentieteissä ole koskaan mahdollista, vaan tutkija tutkii kohdetta muodostaen hermeneuttisen kehän sen kanssa. Tässä hermeneuttisessa kehässä tutkijan esiymmärrys paranee ja kehittyy kommunikaatiossa tekstin tai muun tutkimusobjektin kanssa, mutta ei koskaan saavuta lopullista samankaltaisuutta tämän kanssa. Gadamerin mukaan traditiolla on suuri merkitys tekstin tulkinnassa, jota on vaikea päästä siitä syntyvän "esituomion" takia pakoon. Gadamer ajatteli myös koko todellisuuden olevan tekstinkaltaista eli käsitteiden kautta rakentunutta.
Paul Ricœur siirtyi 1960-luvun alussa teoksessaan "La symbolique du mal" (Pahan symboliikka) fenomenologiasta ja eksistentialismista hermeneutiikkaan. 1960- ja 1970-luvun töissään hän kehitti hermeneutiikan symboliteoriaa ja sijoitti Ranskassa tuolloin huonosti tunnettua hermeneuttista filosofiaa teoreettisia pohdintoja hallinneisiin psykoanalyysiin ja strukturalismiin. Ricœur yhdistää tulkinnassaan Diltheytä ja Heideggeria ja katsoo, että hermeneuttinen kehä on "terve", koska vapahdus sitoutumisesta alkuperäiseen intentioon juuri vapauttaa luomaan uutta, joka kuitenkin on tapahduttava vastuullisesti tästä syystä. Viimeisimmissä töissään Ricœur on käsitellyt ajallisuuden, narratiivisen itseyden ja ihmistieteiden narratiivisen rakentumisen kysymyksiä ja luodannut näiden teemojen kautta sekä epistemologis-metodologisia että eksistentiaalis-ontologisia kysymyksiä.
Andrés Ortíz-Osés on kehittänyt omaa symbolista hermeneutiikkaansa välimerellisenä vastineena pohjoiseurooppalaiselle hermeneutiikalle. Hänen pääväittämänsä koskien maailman symbolista ymmärtämistä on, että merkitys on todellisen haavan symbolista parantamista.
Jürgen Habermasille hermeneutiikka eli oikeammin kommunikatiivisuus on yksi kriittisen yhteiskuntateorian ulottuvuus. Hän kritisoi aikaisemman hermeneutiikan, erityisesti Gadamerin, konservatiivisuutta, koska keskittyminen perinteeseen vaikutti vievän mahdollisuuden yhteiskuntakritiikkiin ja yhteiskunnalliseen muutokseen. Habermas kritisoi myös marxismia ja häntä edeltänyttä Frankfurtin koulukuntaa, koska se ei ollut huomioinut kriittisen teorian hermeneuttista ulottuvuutta ja samalla katsoi tietyt osa-alueet modernisaatiossa arvokkaiksi, kuten tieteellisen keskustelukulttuurin evolutiivisen kehityksen kohti parempaa. Habermas käytti elämismaailman ("Lebenswelt ") käsitettä ja painotti vuorovaikutuksen ja viestinnän samoin kuin työn ja tuotannon merkitystä yhteiskuntateorialle.
Teksti.
Teksti on hermeneutiikassa keskeinen käsite. Sillä tarkoitetaan paitsi kirjallisia tekstejä, myös mitä tahansa merkitysten kokonaisuutta, joka vaatii tulla ymmärretyksi. Näin kyseessä voi olla paitsi taideteos, kuten sävellysteos tai kuvataiteen teos, myös esimerkiksi historia tai yhteiskunta.
Eläytyvä ymmärtäminen.
Yksi hermeneutiikan ongelmista on tieteellisen ja ei-tieteellisen ymmärtämisen ongelma. "Eläytyvä ymmärtäminen" tuo yksilökohtaisuuden (subjektiivisuuden) tieteeseen, ja se ei – joidenkin näkemysten mukaan – kuulu tieteen ihanteisiin. Tämäkin kritiikki on tosin viime vuosikymmeninä kyseenalaistettu. Hermeneutiikan kriitikot huomauttavat myös, että hermeneut­tisten tutki­mustu­los­ten todentamismahdollisuus on yhtä kuin nolla eivätkä hermeneuttiset teoriat täytä mitään tieteen tunnusmerkkejä, kuten falsifikaation kriteeriä. "Välitöntä kokemusta" ei voida toistaa tai toden­taa. Siten hermeneuttinen tutkimus periaatteessa mahdollistaa lukuisten eri tutkimustulosten tuottamisen samasta tekstiaineistosta. Erilaisten "luentojen" mielekkyyttä ja validiutta voidaan kuitenkin arvioida intersubjektiivisesti, ja käytännössä tutkimustulokset muodostuvat tutkijayhteisön yhteistoiminnan tulokseksi; hyveellisen menettelyn tärkeys korostuu tutkimuksen pätevyyden kriteerinä. Sama kritiikki ja sama puolustus on kohdistettavissa lähes kaikkeen humanistiseen tutkimukseen.
Ei voida esimerkiksi edellyttää, että William Shakespearen näytelmällä "Hamlet" olisi vain "yksi ainoa ja oikea" merkitys, joka tutkijoiden täytyy vain löytää ja todistaa, vaan näytelmällä on erilaisia merkityksiä, jotka johtuvat tarkastelijoiden ja näkökulmien erilaisuudesta.
Hermeneutikot ovat vastanneet arvosteluun myös korostamalla ihmistieteiden ja luonnontieteiden eroja. Heidän mukaansa näillä tieteenaloilla pitää tutkimuskohteen erilaisuuden vuoksi olla erilaiset tutkimustavat, eikä alojen päämääriäkään voida pitää samoina. Heidän mukaansa tutkimusmetodi ratkaisee tieteessä sen, miten todellisuus tutkijalle jäsentyy, eikä samaa tutkimusmetodia ja tutkimuksen päämäärää voi asettaa kaikille tieteille. Hermeneutiikan tavoitteena on kulttuurin ymmärtäminen, luonnontieteiden tavoittena luonnontieteen metodeilla mitattavien ilmiöiden selittäminen.
Hermeneuttinen kehä.
Hermeneuttinen kehä kuvaa tekstin hermeneuttisen ymmärtämisen kulkua. Se viittaa siihen, että tekstin ymmärtäminen kokonaisuutena muodostuu viittauksista tekstin yksittäisiin osiin, ja yksittäisten kohtien ymmärtäminen puolestaan viittauksista kokonaisuuteen. Sen enempää koko tekstiä kuin sen yksityisiä osiakaan ei voida ymmärtää ilman viittausta toiseen, ja siksi ymmärtäminen muodostaa kehän. Tämä kehämäisyys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tekstien ymmärtäminen olisi mahdotonta. Sen sijaan se painottaa, että tekstin merkitys tulee löytää sen kulttuurisessa, historiallisessa ja kirjallisessa kontekstissa. Ricœurin mukaan kehässä kulkeminen syventää tekstin ymmärtämistä jokaisella "kierroksella", kun taas hermeneutiikan sukulaiskatsomus poststrukturalismi on tästä tavoitteesta pessimistisempi.
Sosiologia.
Sosiologiassa hermeneutiikalla tarkoitetaan yhteiskunnallisten tapahtumien tulkitsemista ja ymmärtämistä analysoimalla niiden merkitystä niihin osallistuville ihmisille ja heidän kulttuurilleen. Se oli suosittua 60- ja 70-luvuilla, ja poikkeaa muista sosiologian tulkitsevista koulukunnista siinä, että se painottaa kaikessa yhteiskunnallisessa käyttäytymisessä paitsi muotoa myös sisältöä. Sosiologiseen hermeneutiikkaan vaikutti ennen kaikkea Gadamer.
Oikeustiede.
Itsenäisen juridisen hermeneutiikan voidaan sanoa syntyneen Friedrich Carl von Savignyn työssä 1800-luvulla, samoihin aikoihin siis kuin modernin filosofisen hermeneutiikankin. Von Savignyn etsittämät oikeustieteen tulkintamuodot ovat läheisessä suhteessa Friedrich Schleiermacherin filosofiseen hermeneutiikkaan. 1900-luvulla oikeushermeneutiikka ovat tutkineet mm. Emilio Betti, Arthur Kaufmann ja Winfried Hassemer. Myös Ronald Dworkinin interpretivismi voidaan nähdä filosofisen hermeneutiikan osana.
Musiikin hermeneutiikka.
Musiikintutkimuksessa hermeneutiikalla tarkoitetaan oppia siitä, mitä säveltäjä haluaa ilmentää ja tarkoittaa sävelteoksellaan ja millainen on teoksen oikea (sanallinen) tulkinta. Musiikkihermeneutiikan uranuurtajia olivat Hermann Kretzschmar (1848–1924) ja hänen oppilaansa Arnold Schering (1877–1941). Kretzschmarin mukaan hermeneutiikan on pohdittava musiikin muotojen kätkemiä merkityksiä ja aatesisältöjä; hermeneutiikka auttaa kuulijaa ymmärtämään selvästi musiikin epämääräistä ilmaisua. Kretzschmar tavoitteli tieteellisyyttä mutta perusti työnsä 1700-luvun musiikkipatologiaan, jonka avulla musiikin affekteja pyrittiin ymmärtämään. Scheringin mukaan musiikin tahdon- ja tunteenilmaisu perustui jännityksiin ja niiden laukeamisiin. Schering kirjoitti useita kirjoja Ludwig van Beethovenin musiikin tulkinnasta. — Suomalaisista tutkijoista musiikin hermeneutiikkaa ovat tarkastelleet Nils-Eric Ringbom väitöskirjassaan "Über die Deutbarkeit der Tonkunst" (1955) ja Kai Karma.


Hermeneuttinen menetelmä.
Hermeneuttinen menetelmä on hermeneutiikan lähtökohta. Menetelmällä pyritään ymmärtämään ja tulkitsemaan ihmisen toimintaa, kulttuuria tai tekstiä ja selvittämään merkityksiä.
Hermeneuttista menetelmää käytetään humanistisissa tieteissä ja yhteiskuntatieteisssä.
Käsitteellä "hermeneuttinen kehä" kuvataan sitä, kuinka totuutta lähestytään (approksimoidaan) jatkuvasti ja vähitellen.
Hermeneuttinen menetelmä eroaa luonnontieteen menetelmästä, eivätkä sen tutkimustulokset vastaa luonnontieteen tiedon tunnusmerkkejä. Hermeneuttisella menetelmällä tehty tutkimus ja sen tulokset eivät esimerkiksi ole toistettavissa tai falsifioitavissa. Ne voidaan kuitenkin alistaa intersubjektiiviseen tarkasteluun, ja niiden totuudenmukaisuutta voidaan arvioida julkisesti. Vaikka hermeneuttinen tutkimus ei siis noudata luonnontieteen menetelmää, se noudattaa tieteen menetelmää.
Hermeneuttinen kehä.
Hermeneutiikan keskeisimpiä käsitteitä on "hermeneuttinen kehä". Teoksessa "Hermeneuttisen pedagogiikan pääsuuntaukset" Pauli Siljander kertoo kolmesta eri merkityksestä, joissa hermeneuttisen kehän käsitettä voidaan käyttää. Ensimmäinen liittyy tiedonmuodostusprosessiin ja tulee esiin siten, että tiedonmuodostuksella ei voi olla mitään absoluuttista alkua. Voidaan käyttää käsitettä "esiymmärrys", jonka täytyy aina olla kaiken uuden ymmärtämisen taustalla. Esiymmärrys muuttuu ja korjautuu ymmärtämisen ja tulkinnan edetessä. Se ei kuitenkaan muutu täysin, vaan säilyttää kosketuksen aikaisempaan. Hermeneuttista kehää voidaan kutsua myös "hermeneuttiseksi spiraaliksi" eteenpäin pääsemisen mahdollisuuden vuoksi.
Toinen hermeneuttisen kehän merkitys on ymmärtää se osien ja kokonaisuuden tulkinnan kautta. Esimerkiksi tekstiä tulkittaessa sen osia ei voi ymmärtää ilman kokonaisuutta, mutta osien tulkinta vaikuttaa kokonaisuuden tulkintaan. Kehä etenee osien ja kokonaisuuden välisenä dialektisena suhteena. Tunnetun hermeneutikon Hans-Georg Gadamerin (1900–2002) mukaan ajatus, että kokonaisuus määrittää osia ja osat puolestaan kokonaisuutta, on peräisin jo antiikin Kreikan ajalta.
Hermeneuttisella kehällä on vielä kolmas merkitys, joka liittyy läheisesti kahteen edelliseen. Tämä on tulkintojen ja käsitteenmäärittelyn keskeneräisyys. Tällöin käsitteitä ei voi tarkasti määritellä ennen tutkimusta, vaan tutkimus voi osaltaan johtaa käsitteiden määritelmien muuttamiseen. Tutkimuksen edetessä tutkija pyrkii kyseenalaistamaan omia ennakkokäsityksiään ja korjaamaan niitä. Siljanderin mukaan tällainen ajatus tutkimusprosessista on kasvatustieteen empiiris-analyyttiselle tutkimusperinteelle ongelmallinen. Täsmällistä tutkimuksen kulun ennakkosuunnittelua ja käsitteenmäärittelyä painottava määrällinen tutkimus ja merkityksiä selvittämään pyrkivä laadullinen tutkimus voivat olla myös toisiaan täydentäviä tutkimustapoja.


Filosofi.
Filosofi on filosofian harjoittaja. Sanana filosofi tarkoittaa viisauden rakastajaa ('ystävä', ja, "sofia" 'viisaus'). Monet nykyiset ammattimaiset filosofian tutkijat vierastavat sanaa ”filosofi”. Filosofin sijaan puhutaan usein filosofian tutkijasta.
Sanan historia.
Diogenes ei siis laskenut Thalesta ja Ferekydestä vielä filosofien joukkoon. Toisaalta Diogenes ei ole määrittelyissään täysin johdonmukainen, vaan lukee Thaleen kuitenkin toisessa yhteydessä ensimmäiseksi joonialaisen filosofian edustajaksi.
Sokrates ja hänen oppilaansa vakiinnuttivat sanojen 'filosofia' ja 'filosofi' käytön. Sokratesta on myöhemmin pidetty ensimmäisenä varsinaisena filosofina. Sokrateen ja hänen oppilaidensa ajattelu perustui kuitenkin heitä edeltäneeseen, edelläkin kuvattuun esisokraattiseen perinteeseen sekä sofistikkaan, joita kumpaakin voidaan pitää yhtä lailla filosofisina sanan nykymerkityksessä. Myös Sokrates tunnettiin aluksi sofistina. Sanalla sofisti tarkoitettiin viisauden opettajaa. Sokrates kuitenkin Platonin mukaan vastusti sofisteja, ja sana sai kielteisen sävyn — sitä voisi kuvata suomennos ”viisastelija” tai ”saivartelija”. Sokrates sanoi, että hän ei tiedä mitään varmasti, ja että hänen ”viisautensa” perustuu siihen, että ”hän tietää, ettei tiedä mitään”. Siksi hän ei sanonut itseään varsinaisesti viisaaksi, vaan sanoi olevansa ”viisauden rakastaja”.
Filosofin tehtävät.
Antiikin aikana rajanveto filosofian, uskonnon, luonnontieteiden, politiikan, retoriikan ja taiteiden välillä ei ollut kovin selvä, ja suurin osa tieteistä laskettiin kuuluvaksi filosofian alaan.
Antiikin aikana filosofin ajateltiin usein olevan myös kaiken hyveen perikuva. Platon määritteli, että valtiota johtavien filosofien tulisi olla luonteeltaan totuutta rakastavia, hyviä oppimaan ja muistamaan, tarkkanäköisiä, ylevämielisiä, lempeitä, sekä oikeudenmukaisen, hyvän ja kauneuden tuntevia. Heidän mielenlaatunsa tulisi olla tasasuhtainen ja miellyttävä, ja sen tulisi luonnostaan suuntautua kohti kunkin ominaisuuden yleistä ”ideaa”. Heissä ei olisi valheellisuutta, ahneutta, kerskailunhalua, alhaisuutta eikä pelkurimaisuutta. Keskiajan skolastikot viittasivat Aristoteleeseen kirjoittamalla vain ”Filosofi” isolla alkukirjaimella.
Nykyään filosofeiksi on kutsuttu logiikan, tietoteorian, ontologian ja etiikan tutkijoita ja harrastajia. Nykyisin julkisessa puheessa sana "filosofi" viittaa nimenomaan filosofian tutkijoihin. Filosofian tutkiminen ei kuitenkaan aina tarkoita uuden filosofian luomista tai edes kannanottojen tekemistä filosofisten kysymysten suhteen. Filosofian professori Timo Airaksinen on ilmoittanut häntä ärsyttävän se, kun häntä nimitetään "filosofiksi". "Nimitys sopii paremmin Platonille ja kumppaneille", hän sanoo.
Sukupuoli.
Suurin osa tunnetuista filosofeista, kuten muistakin tieteilijöistä, on läpi historian ollut miehiä. Tämä johtuu ennen kaikkea naisten heikommasta asemasta yhteiskunnassa erityisesti ennen uutta aikaa, jolloin naisilla ei ollut samanlaisia mahdollisuuksia opiskeluun kuin miehillä. Uudella ajalla tilanne on vähitellen muuttunut, ja nykyisin suuri osa filosofian opiskelijoista, samoin kuin muistakin korkeakouluopiskelijoista, on naisia. Suurten naisfilosofien joukkoon ovat nousseet muiden muassa Mary Wollstonecraft, Simone de Beauvoir, Martha Nussbaum, Hannah Arendt ja Susan Haack. Antiikin ajan filosofeista erottuvat naispuolisina muiden muassa Hypatia, Hipparkhia, Aspasia ja Arete Kyreneläinen, keskiajalta muiden muassa mystikot Pyhä Birgitta ja Hildegard Bingeniläinen.


Monismi.
Monismi eli "ykseysajattelu" on käsitys, jonka mukaan vain yhdenlaatuista ”ainesta”, ”todellisuutta” tai muuta vastaavaa on olemassa. Monismin mukaan asioita ei ole kuin yksi.
Ontologinen monismi.
Ontologinen monismi on käsitys, jonka mukaan on vain yksi todellisuus. Monismi poikkeaa dualismista eli kaksijakoisesta todellisuuskäsityksestä, jonka mukaan on olemassa kahdenlaista todellisuutta sekä pluralismista eli monijakoisesta todellisuuskäsityksestä, jonka mukaan todellisuuksia on useita.
Metodologinen monismi.
Metodinen eli metodologinen monismi on käsitys, jonka mukaan on vain yksi kaikille tieteille yhteinen tieteellinen menetelmä, eikä esimerkiksi ihmistieteillä ole omaa luonnontieteistä poikkeavaa menetelmää. Metodologinen monismi liittyy läheisesti positivismiin, ja esimerkiksi mielenfilosofiassa se on esiintynyt behaviorismina, jonka mukaan puhe kaikesta mentaalisesta on mahdollista kääntää fysikalismiin.
Eettinen monismi.
Eettiseksi monismiksi on kutsuttu näkemystä, että jotkin arvot tai säännöt ovat aina ensisijaisia.


Noema.
Noema (: "merkitys", "mieli", "tarkoitus"; "ilmaisun mieli"; monikossa: "noemata") on fenomenologiassa intentionaalisen aktin merkitysrakenne, mentaalinen vastine skeemalle. Fenomenologisessa perinteessä tulkitaan, että mieli pilkkoo ulkoisen kokemuksen siksi, mitä tiedämme ulkoisesta todellisuudesta. Noema on kognitiivinen rakenne, joka mahdollistaa tämän meille. Noema "komentaa" mieltämme näkemään olioita, ajattelemaan rationaalisesti, jne.
Tämä tarkoittaa, että kun käännämme tietoisuutemme jotakin kohden, havaitsemme sen noemaattisesti. Noemat ovat siis ilmiöitä ymmärrettynä. Noemat ovat olioita tai sisältöä, joka ilmenee tietoisuuden noeettisissa akteissa ("noesis"). Jokaisella mentaalisella aktilla on aina noema, jonka avulla se suuntautuu objektiin riippumatta siitä, onko objekti olemassa vai ei. Noema voidaan nähdä yksilön kokemuksen projektiona yksilöön itseensä.


Fenomenologia.
Fenomenologia (, ilmenevä, ilmiö;, puhe, oppi) eli oppi ilmiöistä tutkii todellisuuden ilmenemistä ihmiselle hänen kokemusmaailmassaan. Se on filosofian tutkimussuuntaus ja oppi, joka pyrkii tutkimaan tietoisuuden rakenteita havaintokokemuksessa.
Husserlin ja Heideggerin fenomenologinen kiista vaikutti eksistentialistisen fenomenologian ja eksistentialismin kehitykseen Ranskassa, mikä ilmenee erityisesti Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoirin teoksissa, Münchenin fenomenologiassa (Johannes Daubert, Adolf Reinach, Alexander Pfänder Saksassa ja Alfred Schütz Itävallassa), sekä Paul Ricoeurillä. Husserl ja Heidegger ovat vaikuttaneet merkittävästi myös Jacques Derridan ja Bernard Stieglerin ajatteluun.
Laajemmassa merkityksessä termillä fenomenologia viitataan koko mannermaiseen filosofiaan, jonka katsotaan olevan lähtökohdiltaan erilaista verrattuna analyyttiseen filosofiaan.
Husserlin fenomenologian alkuperä.
Edmund Husserl johti monet keskeisistä fenomenologian käsitteistä opettajiensa Franz Brentanon ja Carl Stumpfin teoksista ja luennoista. Yksi keskeisistä käsitteistä, jonka Husserl lainasi Brentanolta, oli ajatus eräästä tietoisuuden keskeisimmästä piirteestä, sen alituisesta intentionaalisuudesta. Jokaisella uskomuksella, halulla jne. on kohde johon se viittaa: uskottu, haluttu jne. Intentionaalisuuden ominaisuus, eli intentionaalisen kohteen omaaminen, oli avaintekijä, joka erotti mentaaliset ja psyykkiset ilmiöt fysikaalisista ilmiöistä (kappaleista), koska fysikaalisilta ilmiöiltä puuttui intentionaalisuus kokonaan. Intentionaalisuus oli avaintekijä, jonka avulla fenomenologinen filosofia pyrki voittamaan nykyaikaista filosofiaa hallinneen subjekti/objekti -kahtiajaon. Intentionaalisuus on siten tietoisuuden tietoisuutta "jostakin" Brentanolle intentionaalisuus kuitenkin tarkoittaa sitä, että objekti, johon mieli suuntautuu on mielen sisällä, in eksistenssi on siten mielen sisällä olemista, ei missään nimessä ei olemista tai olemattomuutta. Brentanolaisessa intentionaalisuudessa objektin sisältö muodostuu siten, että fysikaalinen objekti intentionaalisesti in-eksistoi mielen sisässä eli, että mikä tahansa sellainen mentaalinen tila tai akti, joka suuntautuu objekteihin on intentionaalinen.
Husserlin käsitys intentionaalisuudesta eroaa Brentanon vastavaasta, sillä Husserlille intentionaalisuus pelkkänä suuntautuneisuutena oli riittämätön ja epätyydyttävä. Husserlin mukaan brentanolainen intentionaalisuus ei kykene selittämään vastineettomia objekteja. Husserlin mielestä oli sellaisia intentionaalisia akteja, jotka selvästi suuntautuvat johonkin objektiin tai kohteeseen, mutta joille ei ole olemassa niitä vastaavaa oliota, esinettä, tms. reaalisessa maailmassa. Tällaisia intentionaalisia akteja olisivat mm. hallusinaatiot, illuusiot, suurimpien luonnollisten lukujen ajattelu jne. (kts. "Logische Untersuchungen", 380 381 ja 387 388,1984 [1900/1]). Husserl siis hylkäsi opin aktin immanenssista, eli objektin in¬eksistenssisestä luonteesta. Pitäydyttäessä vain objektin ilmiöllisissä piirteissä jää se selvittämättä, miksi jokin asia tai ilmiö on siten kuin se on? Miksi jokin on rakastettu, haluttu, vihattu? jne. Husserlin intentionaalisuudessa on sijansa myös merkityksille ja mielille eli sellaiselle tarkastelulle, jossa selvitetään mistä jostakin ("von etwas") tietoisuus on. Merkitys mielen taso tekee suuntautuneisuuden objektit merkityksellisiksi ja se on keskeisessä asemassa Husserlin intentionaalisuudessa koko hänen filosofiassaan. Intentionaalisen aktin merkitys mielen sisältävälle momentille Husserl antaa "Ideen 1" -teoksessa (1913) nimeksi "noema", ja se esiintyy ainoastaan tietoisuuden sisällä sen ideaalisella tasolla. Tämä termi ei esiinny vielä teoksessa "Logische Untersuchungen".
Intentionaalisen aktin piirteet Husserlin fenomenologiassa.
Husserl omaksui Brentanolta myös deskriptiivisen psykologian menetelmän, sekä Stumpfilta psykologisen analyysin, joka vaikutti Husserlin varhaisiin teoksiin. Muiksi fenomenologian taustavaikuttajiksi voidaan nähdä skeptisismi ("epokhen" käsite), René Descartes (metodologinen epäily, "cogito"), brittiläinen empirismi (Locke, Hume, Berkeley, Mill), sekä Immanuel Kant ja uuskantilaisuus (Husserlin transsendentaalinen käänne).
"Logische Untersuchungen".
Ensimmäisessä merkittävässä teoksessaan "Logische Untersuchungen" (”Loogisia tutkimuksia”, 1900/1901) Husserl käsitteli fenomenologiaa edelleen deskriptiivisenä eli kuvailevana psykologiana, edelleen Brentanon vaikutuksen alaisena. Husserl analysoi mentaalisten aktien intentionaalisia rakenteita ja sitä, kuinka ne ovat suuntautuneet sekä todellisuuden että ajatuksen objekteihin. Tavoitteena oli paluu ”asioihin itseensä”. "Logische Untersuchungen" alkaa voimakkaalla loogisen psykologismin kritiikillä. Teoksessa Husserl perusti erillisen logiikan, filosofian ja fenomenologian tutkimusalueen, joka oli erillinen empiirisistä tieteistä.
Transsendentaalifenomenologia teoksen "Ideen" jälkeen.
Joitakin vuosia "Logische Untersuchungenin" julkaisun jälkeen Husserl päätyi erottamaan toisistaan tietoisuuden aktit ("noesis") ja ilmiöt, joihin ne olivat suuntautuneet ("noemata"). ”Noeettinen” viittaa tietoisuuden intentionaalisiin akteihin (kuten uskomiseen, haluamiseen, vihaamiseen ja rakastamiseen). ”Noemaattinen” viittaa olioihin tai sisältöön ("noema"), joka ilmenee noeettisissa akteissa (vastaavasti: uskottu, haluttu, vihattu ja rakastettu).
Se mitä havaitsemme, ei ole olio itsessään, vaan se missä määrin se ilmenee intentionaalisissa akteissa. Tieto ”olemuksista” olisi mahdollista vain ”sulkeistamalla” kaikki oletukset ulkoisen maailman olemassaolosta sekä epäoleelliset (subjektiiviset) piirteet, joilla oliot ilmenevät meille konkreettisesti. Tätä menettelytapaa Husserl kutsui nimityksellä "epokhe".
Myöhemmin Husserl keskittyi tietoisuuden käsitteellisiin, olemuksellisiin rakenteisiin. Koska hän halusi välttää kaikki hypoteesit ulkoisten olioiden olemassaolosta, hän esitteli fenomenologisen reduktion menetelmän niiden eliminoimiseksi. Tavoitteena oli ”puhdas tietoisuus” tai ”fenomenologisesti puhdas kokemus”: jäljelle jäi vain puhdas transsendentaalinen minä, konkreettisen empiirisen egon vastakohtana. Näin transsendentaalinen fenomenologia oli puhtaaseen tietoisuuteen jääneiden olemuksellisten rakenteiden tutkimista. Käytännössä tämä tarkoittaa noemoiden ja niiden välisten suhteiden tutkimista.
Uudet ajatuksensa Husserl julkaisi teoksessa "Ideen" vuonna 1913. Transsendentaaleihin fenomenologeihin kuuluvat muun muassa Oskar Becker, Aron Gurwitsch ja Alfred Schütz. Theodor Adorno kritisoi Husserlin fenomenologisen tietoteorian käsitettä metakritiikissään "Zur Metakritik der Erkenntnistheorie. Studien über Husserl und die phänomenologischen Antinomien" (1956).
Realistinen fenomenologia.
Husserlin julkaistua teoksensa "Ideen", monet fenomenologit ottivat kriittisen asenteen hänen uusia teorioitaan kohtaan. Erityisesti Münchenin koulukunnan jäsenet ottivat etäisyyttä Husserlin uuteen transsendentaaliseen fenomenologiaan ja suosivat aikaisempaa "Logische Untersuchungen" -teoksen ensimmäisen painoksen realistista fenomenologiaa.
Realistisiin fenomenologeihin kuuluvat muun muassa Adolf Reinach, Alexander Pfänder, Johannes Daubert, Max Scheler, Roman Ingarden, Nicolai Hartmann ja Hans Köchler.
Eksistentialistinen fenomenologia.
Eksistentialistinen fenomenologia eroaa transsendentaalisesta fenomenologiasta hylkäämällä transsendentaalin minän. Martin Heidegger katsoi tietoisen olion olevan aina jo maailmassa. Hänen lisäkseen muun muassa Maurice Merleau-Ponty on vastustanut minän transsendenttiyttä suhteessa maailmaan. Eksistentialistinen fenomenologia säilyttää transsendentialismin siinä määrin, että sen mielestä fenomenologisen menetelmän tulee ottaa lähtökohdakseen ennakko-oletuksista vapaa tila – sen tulee nousta esimerkiksi luonnollisesta ja tieteellisestä asenteesta tai maailman luonnetta kuvaavista ontologisista teorioista nousevien maailmaa koskevien väitteiden yläpuolelle.
Erot Husserlin ja Heideggerin välillä.
Heideggerin mukaan filosofia ei ollut lainkaan tieteenala, vaan jotain tiedettä paljon perustavampaa. Hänelle tiede oli vain yksi tapa saada tietoa maailmasta, ilman erikoista pääsyä totuuteen. Edelleen, tieteellinen ajattelutapa itsessään rakentui paljon ”alkukantaisemman” käytännöllisen, jokapäiväisen tiedon perustalle. Husserl suhtautui skeptisesti tähän kvasi-mystisenä pitämäänsä lähestymistapaan, ja tämä vaikutti heidän välisiinsä kiistoihin.
Sen sijaan, että Heidegger olisi nähnyt fenomenologian ”ensimmäisenä filosofiana” tai perustavana tieteenalana, hän piti sitä metafyysisenä ontologiana: ”Oleminen on filosofian varsinainen ja ainoa teema”. Husserlille oleminen ilmeni vain riippuvuussuhteessa tietoisuuteen, kun taas Heideggerille se oli kaiken lähtökohta. Husserlille meidän olisi tullut abstrahoida pois kaikki empiirisen minämme konkreettiset määritykset, jotta voisimme kääntyä puhtaaseen tietoisuuteen; Heidegger katsoi, että: ”filosofian mahdollisuudet ja kohtalot ovat sidottuja ihmisen olemassaoloon, ja siten ajallisuuteen ja historiallisuuteen”.
Ontologinen olemassaolo ja eksistentiaalinen olemassaolo ovat kuitenkin erillisiä kategorioita, joten näiden asioiden yhdistäminen Heideggerin tavoin oli Husserlin näkemyksen mukaan Heideggerin tekemän virheen alku ja juuri. Husserl syytti Heideggeria siitä, että tämä nosti esille ontologian kysymyksen, mutta epäonnistui siihen vastaamisessa, alkaen sen sijaan puhua Daseinista, ainoasta olevasta jolle Oleminen on jokin kysymys. Husserlin mukaan tämä ei ollut sen enempää ontologiaa kuin fenomenologiaakaan, vaan pelkkää abstraktia antropologiaa.
Eksistentialistisiin fenomenologeihin kuuluvat Martin Heidegger, Hannah Arendt, Emmanuel Lévinas, Gabriel Marcel, Jean-Paul Sartre, Paul Ricoeur ja Maurice Merleau-Ponty.
Suomalaisen fenomenologian alkuvaiheet.
Erik Ahlman (1892-1952) esitteli fenomenologista menetelmää ensimmäisenä Suomessa. Ahlmanin fenomenologia ei lähtenyt liikkeelle Edmund Husserlin ajattelusta kuten fenomenologia yleensä. Ahlmanin käsitys fenomenologiasta tulee lähelle Max Schelerin fenomenologiaa. Ahlman pyrki luomaan fenomenologiasta kokonaisen maailmankatsomuksen.
Sven Krohn jatkoi myöhemmin Ahlmanin työtä fenomenologian eteen. Ahlman rohkaisi Krohnia arvostelemaan väitöskirjassaan analyyttista filosofiaa erityisesti loogisia empiristejä, muun muassa verifikaatioperiaatetta ja totuuden koherenssikäsitystä. Krohn sai väitöskirjastaan voimakasta kritiikkiä Wienin piiriin yhteydessä olleelta Eino Kailalta ja hänen oppilailtaan.
Turun fenomenologinen liike.
Noin kymmenen vuotta väitöskirjansa julkaisemisen jälkeen Krohn nimitettiin Turun yliopiston professoriksi 60-luvulla. Krohn loi Turusta Suomen fenomenologisen filosofian keskuksen. Krohnin oppilaisiin kuuluivat myöhemmin mm. eksistentiaalista filosofiaa tutkinut Lauri Rauhala, Seppo Sajama, Reijo Wilenius ja Matti Juntunen.
Krohnin oppilaat olivat kiinnostuneita Husserlin lisäksi myös Martin Heideggerin filosofiasta. Filosofian lisäksi psykologiaa lukenut Lauri Rauhala teki väitöskirjansa intentionaalisuuden ja alitajunnan suhteesta (1969). Väitöskirjassa tutkittiin jungilaisen psykoanalyysin filosofisia perusteita Husserlin ja Heideggerin avulla.
Krohnin oppilaan toiminut Sajama teki väitöskirjansa Franz Brentanon filosofiasta. Nykyisen Itä-Suomen yliopiston professori Seppo Sajama on tutkinut fenomenologiaa analyyttisen filosofian näkökulmasta.
Krohnin oppilaisiin kuulunut Matti Juntunen siirtyi 70-luvulla toimimaan Jyväskylän Yliopistossa. Juntunen käsitteli lisensiaattityössään Edmund Husserlin filosofiaa. Juntusen lupaava tutkijan ura katkesi, kun hän kuoli vain noin 36-vuotiaana. Reijo Wilenius kuitenkin jatkoi fenemologian perinnettä Jyväskylän yliopistossa.
Tampereen fenomonologinen liike.
Suomessa Fenomenologiaa on tutkittu 80-luvulta alkaen myös Tampereen yliopistossa. Erityisesti Juha Varton ympärille rakentuva fenomenologinen liike on ottanut voimakkaasti kantaa myös yhteiskunnalliseen keskusteluun. Varton johtama filosofinen liike perusti filosofisen "Niin & Näin" -lehden.
Fenomenologia arkkitehtuurissa.
1970-luvulta lähtien Heideggerin kirjoituksista vaikutteita saanut fenomenologia alkoi vaikuttaa arkkitehtoniseen ajatteluun. Norjalainen Christian Norberg-Schulz oli keskeisiä henkilöitä tässä liikkeessä. Hän valmistui Eidgenossische Technische Hochschulesta Zürichissä vuonna 1949, ja hänestä tuli lopulta Oslon arkkitehtuurikoulun dekaani. Hänen merkittävimpiä kirjoituksiaan olivat "Genius Loci: Towards a Phenomenology of Architecture" (1980) ja "Intentions in Architecture" (1963). Näitä teoksia luettiin laajalti arkkitehtuurin alan oppilaitoksissa 1960- ja 70-luvuilla. Muita fenomenologiaan yhdistetty arkkitehteja ovat olleet muun muassa Charles Willard Moore, Steven Holl, Peter Zumthor ja Alberto Pérez-Gómez.
Fenomenologian kritiikki.
Daniel Dennett on kritisoinut fenomenologiaa sillä, ettei sen avoimesti ”ensimmäisen persoonan” lähestymistapa sovi yhteen tieteellisen sivullisen tarkkailijan (”kolmannen persoonan”) lähestymistavan kanssa. Hän meni niin pitkälle, että kehitti tätä korostaakseen termin "autofenomenologia", ja asetti sen omaa lähestymistapaansa, itse nimeämäänsä heterofenomenologiaa vastaan.


Semiotiikka.
Semiotiikka ('merkitsemistaito') eli merkkioppi on filosofinen suuntaus, joka tutkii merkkien, kuten sanojen, semantiikkaa eli merkkien merkitystä, syntaksia eli yhdistelysääntöjä ja pragmatiikkaa eli tilannekohtaista merkitystä ja käyttöä.
Perustavanlaatuinen ongelma kielessä on, miten kieli voi viitata itsensä ulkopuolelle. Sanat ja käsitteet ajatuksina ovat intentionaalisia, eli ne kykenevät viittaamaan itsensä ulkopuolelle. Semiotiikka tutkii sitä, miten tämä itsensä ulkopuolelle viittaaminen tapahtuu ja mikä on kielen teoreettinen ja geneettinen selitys.
Semiotiikan pääsuuntaukset.
Semiotiikka voidaan jakaa neljään yleiseen pääsuuntaukseen: empiiriseen, filosofiseen ja kielitieteelliseen semiotiikkaan sekä kulttuurisemiotiikkaan. Jaottelu perustuu Thomas A. Sebeokin ja Eero Tarastin esityksiin.
Empiirinen semiotiikka.
Empiirinen semiotiikka juontuu antiikin lääketieteeseen: lääkäri tutki ja tulkitsi taudin "merkkejä" eli oireita ja päätteli, mistä sairaudesta oli kysymys. Varsinkin ranskassa "sémiologie" ("semiologia") tarkoittaa yhä symptomatologiaa eli oireoppia, lääketieteen haaraa.
Empiiriseen semiotiikkaan kuuluu myös neurofysiologinen tutkimus, jossa selvitetään, missä kohden aivoja merkkien käsittely tapahtuu, sekä eläinsemiotiikka.
Filosofinen semiotiikka.
Filosofinen semiotiikka alkaa antiikin ajattelijoista, ja tärkeä merkitys oli myös keskiajan skolastikoilla. John Locke oli ensimmäinen uuden ajan filosofi, joka tarkasteli semiotiikkaa erillisenä tieteenhaarana. Merkittävimpiä filosofisen semiotiikan edustajia oli Charles S. Peirce. Hän piti kaikkia filosofian ongelmia semioottisina ja loi omintakeisen merkkiteorian.
Lingvistinen semiotiikka.
Sveitsiläisen kielitieteilijän Ferdinand de Saussuren teos "Yleisen kielitieteen kurssi" ("Cours de linguistique générale") kuuluu lingvistisen semiotiikan perusteoksiin. Saussure käytti tutkimusalasta nimitystä "semiologia", ja se tutkii "merkkien elämää osana sosiaalista elämää". Suuntauksen myöhempiä edustajia ovat olleet mm. Roman Jakobson ja A. J. Greimas.
Kulttuurisemiotiikka.
Löytöretkeilijöiden matkakertomuksia voidaan pitää ensimmäisinä kulttuurisemioottisina tutkielmina. Kahden kulttuurin kohdatessa kohtaavat myös merkkijärjestelmät. Kulttuurisemiootikkojen mukaan koko kulttuuri koostuu erilaisista merkkijärjestelmistä ja se voidaan määritellä niiden avulla. Esimerkiksi antropologi Claude Lévi-Strauss tutki ihokosketuksen merkityksellisyyttä heimokulttuureissa strukturalistisen semiotiikan keinoin.
Kulttuurisemiotiikan tunnetuin edustaja lienee Tarton–Moskovan koulukunta, jonka johtohahmona toimi Juri Lotman. Koulukunnan mukaan kulttuuri on tekstien kokonaisuus, jossa tekstejä ovat paitsi sanalliset esitykset myös maalaukset, rakennukset ja näyttämöesitykset. Merkkijärjestelmät voivat toimia vain osana laajempaa merkkien jatkumoa, semiosfääriä.
Peircen semiotiikka.
Peircen kolmijako edellyttää, että kahden merkin välillä on aina kolmas merkki. Kahden merkin välisen suhteen todellista luonnetta kuvataan kolmannella merkillä; ilman sitä merkkien yhteys jää sattuman tai samankaltaisuuden varaan.
Peircen tunnetuin merkkejä koskeva jaottelu erottelee kolme erilaista tapaa, joilla merkit voivat viitata objektiinsa.
Näiden lisäksi Peirce erotteli jaotteli merkit sen mukaan, mikä on niiden suhde representaminiin ja interpretanttiin. Myös nämä jaottelut ovat kolmiososaisia. "Suhteessa merkitsijään" itseensä jaottelu on: "qualisign" (laatumerkki), "sinsign" (yksmerkki) ja "legisign" (ohjamerkki). Qualisign on kvaliteetti, joka toimii merkitsijänä (vaikkapa punaisuus), sinsign taas jokin todellisuuden kohde (esimerkiksi punainen tomaatti), joka toimiin merkitsijänä, ja legisign taas laki tai sääntö (vaikkapa propositio, että kaikki tomaatit ovat punaisia), joka toimii merkkinä.
"Suhteessa interpretanttiinsa" Peirce puhui rhemasta tai sumisignista (vastaa predikaattia), dicisignista tai dicentistä (propositiosta) ja argumentista tai suandisgnista.
Nämä kolme jaottelua, joista tunnettu jako ikoniin, indeksiin ja symboliin on keskeisin, mahdollistava Peircen mukaan merkkien yksityskohtaisen luokittelun.
Yleisesti voidaan Peircen semioottisesta ajettelusta sanoa, että omana aikanaan se jäi vaille suurempaa huomiota, kuten Peircen muukin looginen ajattelu, mutta se on saavuttanut kasvavaa suosiota akateemisessa maailmassa. Peircen semiotiikkaa voidaan soveltaa paitsi kulttuurintutkimukseen ja sosiaalitieteisiin myös biosemiotiikkaan. Tanskalaiset semiootikot Jesper Hoffmeyer ja Claus Emmeche ovat esimerkiksi kritisoineet biologian uusdarwinistista paradigmaa semioottisin perustein.
De Saussuren semiologia.
Ferdinand de Saussuren kielitieteellisiin käsityksiin perustuvaa semiotiikkaa kutsutaan strukturalistiseksi semiotiikaksi tai Saussuren omaa terminologiaa seuraten, semiologiaksi. De Saussure edustaa eritoten semiotiikan lingvististä suuntausta. De Saussure erottaa kielessä kaksi eri näkökulmaa: kielisysteemin tason (langue) ja puhunnan tason (parole). Kielisysteemi on se järjestelmä, jonka puitteissa yksittäisiä puhuntoja voidaan tuottaa. Kielen systeemiä ei yksittäinen puhuja voi muuttaa, mutta kukin puhunta on yksilöllinen.
Merkitty ja merkitsijä esiintyvät aina yhdessä — ne edustavat kahta näkökulmaa merkkiin. Ei voi olla sellaista merkkiä, jolla ei olisi lainkaan käsitteellistä sisältöä. Ei voi myöskään olla sellaista merkkiä, jolla ei olisi lainkaan fyysistä ilmiasua. Merkitsijä viittaa merkissä aina tiettyyn merkittyyn: esimerkiksi kirjainjono "kissa" viittaa suomen kielessä tietynlaiseen nelijalkaiseen eläimeen. "Kissa"-sana on siis kissaeläimen merkki. Sen sijaan kirjainjono "kixxa" ei viittaa suomen kielessä mihinkään, eikä sen näin ollen voida sanoa ilmaisevan mitään merkkiä. On huomattava, että merkitsijän ja merkityn suhde on de Saussuren semiotiikassa arbitraarinen samoin kuin merkin suhde siihen todellisuuden ilmiöön tai entiteettiin johon merkki viittaa.
Kulttuurihistoriallinen semiotiikka.
Lev Vygotski oli neuvostoliittolainen psykologi, joka on tutkinut paljon ihmisen tietoisuuden syntyä. Koska marxilainen teoreettinen filosofia painottaa työn merkitystä muutenkin määräävänä aspektina niin nykyihmisen elämässä kuin ihmisen evoluutiokehityksessäkin, myös Vygotskin semioottinen teoria liittyy läheisesti työhön. Hänen mukaansa työkalu on aina myös merkki, joka viittaa itsensä lisäksi työn kohteeseen. Tämä intentionaalisuus on merkin perimmäinen ominaisuus, ja ensimmäiset merkit ovatkin luultavasti olleet työkalun tapaisia: luolamies on näyttänyt keihästä luolanaiselle ilmoittaakseen lähtevänsä metsälle.
Toisaalta myös merkki on työkalu, koska se muokkaa ihmisen ajatusmalleja ja sitä, miten kommunikoimme. Kieli kokonaisuutena saattaa hyvinkin olla työkalumerkeistä lähtöisin. Samalla tavalla kuin työkalujen käyttö on muokannut ihmisen ruumista evoluution myötä, työkalut merkkeinä ovat myös muokanneet ihmisen tietoisuutta lingvistisempään suuntaan, aiheuttaen lopulta aivoihin tietyn osa-alueen, jonka tarkkana tehtävänä on kielellinen ymmärtäminen. Vasta tämä on mahdollistanut kielen synnyn ja sitä kautta käsitteellisen ajattelun. Koska kielen synty on siis ulkoisten merkkien havainnoinnista lähtöisin, on inhimillisen tietoisuuden syntykin sosiaalisen prosessin tulos.


Nykyfilosofia.
Länsimainen nykyfilosofia on 1900-luvulla jakautunut lukuisiin erilaisiin näkemyksiin, joita jaotellaan lähinnä analyyttiseen ja mannermaiseen filosofiseen suuntaukseen.
Kautta filosofian historian on ollut nähtävissä kaksi selkeää filosofistieteellistä suuntausta. Positivistit ovat painottaneet tieteiden arvovapautta ja luonnontieteellistä pohjaa, kun taas tulkitsijat ja hermeneutikot taasen painottavat ihmisläheistä näkökulmaa. 1900-luvulla positivistisen suuntauksen edustajat, kuten loogiset positivistit liittyvät läheisesti analyyttiseen suuntaukseen, kun taas hermeneutikot, eksistentialistit ja muut tulkitsevampaa suuntausta painottavat kuuluvat mannermaiseen suuntaukseen.
Nykyfilosofian kolmanneksi suuntaukseksi määritetään usein marxilainen suuntaus, johon liittyi marxismi-leninismi, mutta toisaalta myös Frankfurtin koulukunta. Samoin radikaali feminismi ja monet sen suuntaukset liittyvät analyysitavoiltaan usein läheisesti marxilaiseen yhteisöteoriaan.
Joskus yhä neljänneksi suuntaukseksi on eroteltu katolisen kirkon uustomismi. Aikaisemmasta aristoteelisesta syllogistisesta suuntauksesta vahvasti argumentaatiotapojaan ammentavasta klassisesta tomismista syntynyt perinne on ehdottomasti lähempänä analyyttista kuin mannermaista perinnettä. Puhtaasti teologiaan ja jumaluskoon pohjautuvat uustomismin eri muodot eivät kuitenkaan ole kovin yhteensopivia puhtaan sekulaaria ja luonnontieteellistä näkökulmaa painottavan analyyttisen suuntauksenkaan kanssa. Uustomismin asemaa erillisenä traditiona vahvistaa myös sen erittäin selkeästi määritelty kokonaisvaltainen maailmankuva ja ihmiskuva, joka kattaa kaiken ontologiasta etiikkaan yhteensopivilla opetuksillaan.


Intentionaalisuus.
Intentionaalisuus on filosofinen termi, jolla tarkoitetaan tietoisuuden kykyä viitata itsensä ulkopuolelle. Intentionaalisuus oli alun perin skolastisen filosofian käsite. Myöhemmin sen esitteli uudelleen 1800-luvun filosofiaan filosofi ja psykologi Franz Brentano teoksessaan "Psychologie vom Empirischen Standpunkte" ("Psykologia empiirisestä näkökulmasta", 1874). Hän määritteli intentionaalisuuden "mentaalisten ilmiöiden" ominaisuudeksi, joka erotti ne fysikaalisista ilmiöistä: ajatukset ovat aina "ajatuksia jostakin".
Intentionaalisuuden käsite esiintyy eri muodoissa mm. fenomenologiassa, eksistentialismissa ja analyyttisessä filosofiassa, ja se on näin yksi nykyfilosofian keskeisimpiä käsitteitä. Kartesiolainen dualismi sekä muut tietoisuuden vahvasti itsenäistä luonnetta korostavat lähestymistavat painottavat intentionaalisuutta ajatusten ominaisuutena.
Yleiskuva.
Jokaisella psyykkisellä, tai mentaalisella, ilmiöllä ja teolla on aina sisältö, ja se suuntautuu jotain objektia ("intentionaalista objektia") kohden. Esimerkiksi uskomisella, haluamisella ja rakastamisella on aina kohde: uskominen on aina uskomista "johonkin", haluaminen on aina "jonkin" haluamista, rakastaminen on aina "jonkin" rakastamista, jne. Brentano käytti ilmaisua "intentionaalinen ineksistenssi" kuvaamaan ajattelun objektien tilaa. Intentionaalisuuden ominaisuus, eli intentionaalisen kohteen omaaminen, oli perustava ero mentaalisten ja fysikaalisten ilmiöiden välillä, koska fysikaalisilta ilmiöiltä puuttuu intentionaalisuus kokonaan. Brentanolla intentionaalisuuden määritelmään sisältyivät "suhde sisältöön", "suuntautuminen objektia kohden" ja "immanentti objektiivisuus".
Edmund Husserl omaksui intentionaalisuuden käsitteen Brentanolta. Hänen kauttaan käsite sai laajemman huomion nykyaikaisessa filosofiassa, sekä mannermaisen että analyyttisen filosofian piirissä. Ranskalainen filosofi Jean-Paul Sartre identifioi intentionaalisuuden tietoisuuteen teoksessaan "Oleminen ja ei-oleminen" (1943), sanoen niiden olevan erottamattomia toisistaan. Tämä oli jyrkkä vastakohta Brentanon näkemykselle, jonka mukaan intentionaalisuus oli vain yksi mentaalisten ilmiöiden ominaisuus. Saksalainen filosofi Martin Heidegger määritteli teoksessaan "Oleminen ja aika" (1927) intentionaalisuuden "huoleksi" ("Sorge"), tunnetilaksi, jossa yksilön eksistentiaalisuus ja faktisiteetti ("täälläolon" konkreettinen konteksti edeltävine valintoineen) määrittelee heidän ontologisen merkityksensä, vastakohtana pelkästään ontisille asioille.
Nykyfilosofiassa.
Jotkut 1900-luvun filosofit, kuten Gilbert Ryle ja A. J. Ayer, ovat suhtautuneet kriittisesti Husserlin intentionaalisuuden käsitteeseen ja hänen määrittelemiinsä moniin tietoisuuden tasoihin. Ryle on katsonut, ettei havaitseminen ole prosessi, ja Ayer puolestaan, ettei hallussa olevan tiedon kuvaaminen ole mentaalisten prosessien kuvaamista. Seurauksena tietoisuus olisi niin täydellisen intentionaalinen, että mentaaliset aktit on tyhjennetty kaikesta sisällöstä, eikä puhdas tietoisuus ole mitään (myös Sarte viittasi "tietoisuuteen" "ei-minään").
Roderick Chisholm on herättänyt Brentanon ajatukset eloon kielellisellä analyysillä, erottaen Brentanon käsitteestä kaksi osaa: ontologisen aspektin ja psykologisen aspektin; eli erottamalla kielen joka kuvaa psykologisia ilmiöitä kielestä joka kuvaa ei-psykologisia ilmiöitä. Chisholmin mukaan kriteerit lauseiden intentionaaliselle käytölle ovat: itsenäinen olemassaolo, yhdentekevä totuusarvo, ja viittaussuhteiden läpikuultamattomuus.
Tekoälytutkimuksessa ja mielenfilosofiassa intentionaalisuus on kiistanalainen aihe, ja sitä on joskus pidetty jonakin, jota kone ei voisi koskaan saavuttaa. Kritiikki on kuvattu ns. kiinalaisen huoneen argumentissa: vaikka kone kykenisikin sanomaan sanan "puu", se ei koskaan viittaisi oikeaan puuhun.
Intentionaalinen selittäminen on tieteenfilosofiassa eräs selittämisen muoto.
Muita käyttötarkoituksia.
Arkipsykologiassa intentionaalisuudella on eri merkitys. Ihmiset pitävät toimintaa "intentionaalisena" kun toiminta vaikuttaa siltä, että sillä on joku tarkoitus ja se on tehty tarkoituksellisesti, harkintaan perustuen, ja toteutettu taidolla ja tietoisesti.
Intentionaalisuutta ei tule sekoittaa intensionaalisuuteen, joka on semantiikan käsite (intensionaalinen – ekstensionaalinen).


Guttaperkka.
Guttaperkka on kumipuusta saatava elastomeeri eli kimmoisa polymeeri. Kemialliselta rakenteeltaan guttaperkka on polyisopreeni eli isopreenin (2-metyyli-1,3-butadieeni) polymeroitumistuote. Guttaperkan CAS-numero on 9000-32-2. Sen rakennekaava on sama kuin kautsulla, mutta guttaperkassa polymeeriketjulla on trans-rakenne luonnonkumin cis-rakenteen sijaan. Tästä erosta johtuen polymeeriketjut pakkautuvat tiiviimmin ja guttaperkka on kovempaa kuin luonnonkumi. Guttaperkaa saatiin "Palaquium gutta" -kasvista.
Guttaperkan toi Lontooseen 1842 Singaporesta ja Malesiasta brittiläinen lääkäri William Montgomerie. Materiaalin havaittiin olevan muokattavissa kuumassa vedessä kuumennuksen jälkeen ja säilyttävän tilansa jäähdyttyään. Michael Faraday huomasi, että materiaali on erinomainen sähköeriste, ja sitä käytettiinkin lähes sadan vuoden ajan kaapeleiden eristeenä, aluksi valtamerien poikki vedettävissä lennätinkaapeleissa. Vuonna 1848 keksittiin guttaperkasta valmistaa golfpalloja, mikä lisäsi lajin suosiota huimasti. Viktoriaanisena aikana guttaperkalle keksittiin monia käyttökohteita napeissa, kengissä, leluissa, koruissa yms.
Luonnonpolymeerinä guttaperkan mekaaniset ominaisuudet eivät ole kovinkaan hyvät, ja sillä on taipumus hajota auringonvalossa ultraviolettisäteilyn vaikutuksesta. Näistä syistä synteettiset polymeerit ovat korvanneet sen käytön lähes täysin. Guttaperkalla on vielä jonkin verran käyttöä hammaslääketieteessä. Se on nykyisin juurihoidossa yleisin juurikanavan täyteaine.
Guttaperkan muita merkityksiä.
Puhekielessä "guttaperkka"-ilmaisulla tarkoitetaan usein jotakin muovia. Ilmaisu on tullut siitä, että guttaperkka oli ensimmäinen nykyisten muovien tapainen valmistusmateriaali.
Spede Show'ssa oli 1960-luvulla Konsta Kuttaperkka -niminen sketsihahmo, jolta edes ruokareseptin tai sadun esittäminen ei sujunut.


Parakautsupuu.
Parakautsupuu, tunnetaan myös nimellä kumipuu'", ("Hevea brasiliensis") on tyräkkikasvien heimoon kuuluva puu. Kumipuun maitiaisnesteessä on esimerkiksi kautsua ja guttaperkkaa.
Puun ominaisuuksia.
Kumipuun koko riippuu suuresti sen kasvupaikasta ja kasvuolosuhteista. Suotuisissa oloissa se voi saavuttaa aina 40 metrin pituuden ja 100 cm läpimitan, mutta yleisesti istutuksilla olevien puiden läpimitta on 30–40 cm. Kumipuu kasvaa mm. sademetsissä.
Puuaines.
Sydän- ja pintapuuta on vaikea erottaa toisistaan. Puuaineen väri on valkeahkosta harmaankellertävään. Puun rakenne on suorasyinen tai aaltoilevasyinen. Kuviointi on karkea ja yhtäläinen. Puuaines on keskiraskasta ja pehmeää. Näin ollen sen työstö ei ole vaikeaa.
Käyttö.
Kumipuun maitiaisnesteestä valmistetaan kumia. Kumipuu on suosittu huonekalupuu. Lisäksi siitä tehdään paneeleita, talousesineitä, viilua, vaneria ja lastulevyä.


Tyräkkikasvit.
Tyräkkikasvit ("Euphorbiaceae") on laaja kasviheimo, jonka lajeja kasvaa lähes koko maailmassa boreaalisia ja kylmiä alueita lukuun ottamatta. Heimon jäsenillä on yleensä pienet kukat – poikkeuksena "Rafflesia arnoldii". Angiosperm Phylogeny Group tosin sijoittaa "Rafflesia"-suvun erilliseen rafflesiakasvien heimoon. Tyräkkikasvien lajeja yhdistää myös myrkyllinen maitiaisneste. Heimoon kuuluvia hyötykasveja ovat muun muassa joulutähti, kumipuu, risiini ja maniokki.
Tyräkkikasveihin sisältyy noin 5730 lajia, jotka jaetaan 218 sukuun. Runsaslajisimpia sukuja ovat "Euphorbia" (2420), "Croton" (1300) ja "Acalypha" (430 lajia). Suomessa heimon suvuista kasvavat luonnonvaraisina tyräkit ja sinijuuret.


Kustaa Salminen.
Kustaa Vilhelm Salminen (s. 16. syyskuuta 1885 Paattinen, k. 6. syyskuuta 1918 Suomenlinnan vankileiri) oli maalari ja punakaartin Satakunnan rintaman päällikkö Suomen sisällissodan aikana Porissa.
Tampereelle siirretty Salminen pudotti viritetyn käsikranaatin vahingossa kranaattien säilytyskoriin 28. maaliskuuta 1918, räjäyttäen teknillisessä opistossa sijainneen punaisten Tampereen yleisesikunnan. Tampereen punakaartin komentaja Hugo Salmela menehtyi räjähdyksessä saamiinsa vammoihin pari päivää myöhemmin.
Salminen menetti itse räjähdyksessä molemmat jalkansa. Hänet teloitettiin Suomenlinnan vankileirillä.


Metaetiikka.
Metaetiikka on etiikan osa-alue, joka tutkii moraalisten arvostelmien ja teorioiden luonnetta, niiden pätevyyden ehtoja sekä eettisten käsitteiden alkuperää ja merkitystä. Metaetiikka tutkii moraalifilosofian kysymyksiä ja mahdollisuutta ennen kaikkea ontologian, epistemologian sekä filosofisen ja empiirisen moraalipsykologian näkökulmista.
Etiikan muita osa-alueita ovat normatiivinen etiikka, jonka teoriat pyrkivät etsimään teoreettista perustaa oikean ja väärän käsityksille, sekä deskriptiivinen eli kuvaileva etiikka, joka puolestaan pyrkii kuvaamaan ihmisen moraalista toimintaa todellisuudessa. Metaetiikan alaa ovat muun muassa näiden etiikan osa-alueiden teoreettiset taustaoletukset.
Moraalikäsitteet ja moraalisen kielen luonne.
Metaetiikan tärkeimpiin kysymyksiin kuuluu, ilmaisevatko moraalisessa puhessa käytetyt käsitteet kuten hyvä ja paha, oikea ja väärä uskomuksia, ja jos ilmaisevat, onko näillä uskomuksilla totuusarvoa. Toisin sanoen, onko moraalisista asioista mieltä ylipäänsä puhua.
Kielen lauseet jakautuvat deskriptiivisiin, tosiasiallista asiantilaa kuvaaviin de facto -lauseisiin, ja preskriptiivisiin, jonkin hyväksyttävänä pitämistä kuvaaviin de jure -lauseisiin.
Deskriptiivinen tosiasialause on esimerkiksi ”Aurinko on tähti”. Lause ilmaisee selkeän uskomuksen, ja lauseessa ”aurinko” on looginen subjekti ja ”on tähti” ilmaisee ominaisuuden ja sen määrittelyn eli predikaatin. Tämän lauseen totuus voidaan päätellä havaintojen avulla: Lause ”Aurinko on tähti” on tosi, jos ja vain jos aurinko todella on tähti. Tosiasialauseet voivat ilmaista selkeästi joko tosia tai epätosia uskomuksia.
Preskriptiivisten eli pitämislauseiden suhteen tilanne on epäselvempi. Esimerkiksi lause ”insesti on moraalisesti väärin” on loogisesti samanmuotoinen kuin ”Aurinko on tähti” – siinä on looginen subjekti, jolla on määrätty ominaisuus. Mutta väitteen totuusarvoa ei voida osoittaa havainnoimalla. Ominaisuus ”on väärin” ilmaisee selvästi, että sen lausuja ei hyväksy sitä, mutta ilmaiseeko se kognitiivista uskomusta, joka voi olla tosi tai epätosi, vai pelkkää tunnetilaa?
Nykyaikainen metaeettinen debatti keskittyy pitkälle tämän ongelmavyyhden ympärille.
Moraalinen kognitivismi ja non-kognitivismi.
Moraalinen kognitivismi on kanta, jonka mukaan moraali on ennen kaikkea rationaalisen ajattelun ominaisuus, siinä missä moraalinen non-kognitivismi näkee moraalin perustavalla tavalla epärationaalisena. Valinta kognitivismin ja non-kognitivismin välillä on siis perustavanlaatuinen sen suhteen, kuinka moraali tulisi nähdä ja kuinka moraalisista asioista tulisi keskustella.
Kognitivistisista kannoista esimerkiksi moraalinen realismi on käsitys, jonka mukaan hyvyys ja pahuus ovat tavalla tai toisella asioiden objektiivisia ominaisuuksia. Tästä syystä moraalirealismista puhutaan toisinaan myös arvo-objektivismina, erotettuna arvosubjektivismista.
Moraalirealistisia kannoista naturalismi ja intuitionismi ovat yleisimpiä. Esimerkiksi katolisessa kristillisyydessä on joskus esiintynyt naturalismia lähellä olevia, mahdollisesti manikealaisuudesta periytyviä käsityksiä, joiden mukaan hyvä ja paha ovat tavalla tai toisella metafyysisiä ja luontoon kuuluvia asioita. Saman tyyppisiä ajatuskulkuja löytyy myös Martti Lutherilta. Toisaalta myös yritykset luoda tieteeseen perustuvaa moraalia (esimerkiksi sosiaalidarvinismi) ovat yleensä naturalistisia metaeettisiltä taustaoletuksiltaan.
Kognitivistisista kannoista intuitionismi esiintyy usein erilaisina omatuntokäsitteinä, joiden mukaan ihmisellä on erityinen kapasiteetti tai moraalinen aisti tunnistaa oikeaa ja väärää sekä hyvää ja pahaa. Intuitionismi on useimmiten moraalirealistinen kanta, mutta myös anti-realistisia eettisen intuitionismin muotoja on mahdollista muodostaa. Kuuluisia intuitionisteja ovat muun muassa G. E. Moore, joka hyökkäsi naturalisteja vastaan syyttämällä näitä naturalistisesta virhepäätelmästä sekä W. D. Ross, jonka mukaan ihmisten tulee noudattaa ’’prima facie’’ eli ensi näkemältään havaitsemiaan velvollisuuksia.
Nonkognitivistinen preskriptivismi katsoo, että moraaliväitteiden sisältö ei ole ollenkaan ilmaistavissa kuvaavin eli deskriptiivisin termein, vaan ne sisältävät lähinnä toimintakehotuksia ”tee näin” tai ”vältä näin tekemistä”. Esimerkiksi moraalifilosofi R. M. Hare edustaa preskriptivististä ajattelutapaa.
Emotivismi, jonka kuuluisimpia muotoilijoita on J. L. Austin, näkee moraaliväitteiden ilmaisevan ensisijaisesti närkästyksen ja hyväksynnän tunteita, joille ei voida antaa totuusarvoa. Tästä syystä emotivismia nimitetään usein moraalin ”buu–hurraa” –teoriaksi. Austinin emotivismille läheistä sukua on Simon Blackburnin kvasirealismi, jonka mukaan moraaliväitteet ovat muodollisesti kuvailevia väitteitä, mutta jotka todellisuudessa vain heijastelevat väitteen esittäjän preferenssejä, ja pyrkivät suostuttelemaan muita preferoimaan samansuuntaisesti.
Nonkognitivistisiset kannat rajaavat rajusti moraaliin liittyvää puhetta, sen mahdollisuuksia ja oletettua mielekkyyttä. Tästä syystä monet nonkognitivistit kannattavat käytännössä erilaisia eettisen subjektivismin, relativismin tai skeptisismin muotoja. Näin ei kuitenkaan ole kaikissa tapauksissa.
Moraalinen motivaatio ja uskomukset.
Metaetiikan keskeisiin kysymyksiin kuuluu moraalisten uskomusten ja motivaation välinen suhde. Jos henkilö sanoo vilpittömästi uskovansa, että ”Varastaminen on väärin!”, estääkö tämä uskomus kyseistä henkilöä varastamasta?
Eettinen internalisti uskoo, että moraalisten uskomusten ja moraalisen toiminnan välillä vallitsee välttämätön suhde: aito moraaliväite on aina ilmaus motivaatiosta myös toimia ilmaistun uskomuksen suuntaisesti.
Eettinen eksternalismi väittää päinvastaista. Sen mukaan moraalinen motivaatio on itsenäinen ilmiö suhteessa moraalisiin uskomuksiin ja niistä esitettyihin väitteisiin. Tämä ei tarkoita, etteivätkö ihmiset toimisi moraaliarvostelmiensa mukaisesti, vaan ainoastaan, että suhde uskomusten ja toiminnan välillä ei ole välttämätön, vaan kontingentti.


Seurausetiikka.
Seurausetiikan ("tarkoitusperäetiikan", "seuraamusetiikan", "teleologisen etiikan", "konsekventialismin") mukaan teon moraalinen arvo määräytyy sen ennakoitavissa olevien, ennakoitujen, aiottujen tai tosiasiallisten seurausten mukaan. Seurausetiikan mukaan keinot ja niiden seuraukset pitää ottaa huomioon seurauksina.
Seurauseettisiä teorioita.
Yleisin seurausetiikan muoto on utilitarismi eli hyötyetiikka. Sen mukaan tekoja tulee arvioida niiden tuottaman utiliteetin eli hyödyn perusteella. Utilitarismin keskeinen kysymys on hyödyn määrittely: on esitetty, että hyötyä voivat olla hyvinvointi, mielihyvä, onnellisuus tai preferenssien toteutuminen. John Stuart Mill esittelee seurausetiikan klassikkoteoksessaan "Utilitarismi" (1861).
Muita seurausetiikan muotoja ovat hedonismi, jossa päämääränä on nautinnon maksimointi, ja eudaimonismi eli onnellisuusetiikka, jossa pyritään onnellisuuden maksimoimiseen. Uudempia 1980- ja 1990-luvuilla kehittämään alettuja seurausetiikan muotoja edustavat muun muassa "prioritarismi" ja "suffisientarismi", joista edellisen toi yleiseen tietoisuuteen Derek Parfit.


Edvard Seppälä.
Edvard Seppälä (”Ikaalisten petturi”; 30. kesäkuuta 1877 – maaliskuussa 1918) oli Suomen sisällissodassa punakaartin rintamapäällikkönä Vatulassa. Alkuaan hän oli talonisäntä Eräjärveltä. Useiden lähteiden mukaan Seppälältä tavattiin valkoisen Vaasan pankin rahaa 36 500 mk, jonka hän oli kätkenyt takinvuoriinsa. Ihmetystä herätti myös, miksi valkoiset eivät ampuneet hevosen selässä keikkaroivaa Seppälää, kun hänen lumessa ryömiviä miehiään kaatui kasapäin. Seurauksena tapahtui punaisten joukkopako Kyröskoskelta. Seppälä tuomittiin Tampereella punakaartin toverioikeudessa kuolemaan ja ammuttiin Siilinkarin luona luultavasti 28. maaliskuuta 1918.


Väinö Koivisto.
Väinö Juho Koivisto (1896-1976) oli Suomen sisällissodassa Suodenniemen punakaartin päällikkö. Hän ampui useita valkoisia paikkakunnalla, ja hänet on yhdistetty mm. Noormarkun.
Hänen uhreistaan tunnetaan mm. torppari Alfred Seppä ja talollinen Vihtori Ristijoki, jotka hän ampui Suodenniemen Sävinkylässä 2. helmikuuta 1918. Kolmas tai neljäs uhri oli Vihtori Välimäki, jonka Koivisto ampui punakaartin hyökätessä Vihteljärven kylässä kohti Kankaanpäätä. Samalla kertaa punaiset tappoivat kaksi valkoisten vartiomiestä, jotka olivat poikenneet erääseen maataloon lämmittelemään. Kansalaissodan lopussa hän oli ilmeisesti rintaman päällikkönä Tyrvään asemalla. Koivisto karkasi Hämeenlinnan vankileiristä, liittyi punasympatioistaan tunnetun pastori Rauhanmäen seuraan ja pakeni tämän kanssa maasta. Koivisto vangittiin uudestaan Norjassa, jossa hän jäi kiinni väärennettyine henkilöpapereineen. Koivisto kuoli Turussa 1976, hänen vaimonsa vasta vuonna 1989.


Tuomas W. Hyrskymurto.
Tuomas HyrskymurtoTuomas Wilho Hyrskymurto ent. Hellsten (14. syyskuuta 1881 Turku – 31. elokuuta 1920 Pietari) oli suomalainen kommunistinen vallankumousmies, alun perin turkulainen kauppias.
Hyrskymurto oli ollut vangittuna jo 1906 Hakaniemen mellakan yhteydessä sattuneiden tapausten vuoksi. Vuonna 1917 hän kuului Turun sos.dem. kunnallisjärjestön radikaalin siiven johtajiin ja oli perustamassa Turun punakaartia.
Suomen sisällissodassa Hyrskymurto oli punaisten pohjoisen rintaman järjestyskomissaarina ja Tampereen punakaartin esikunnan jäsenenä. Sodan alkuvaiheessa Hyrskymurron johtama Turun punakaartin 300-miehinen ratsuväkikomppania miehitti Toijalan tärkeän risteysaseman 26. tammikuuta 1918. Hänen väitetään myötävaikuttaneen 31. tammikuuta tapahtuneeseen Suinulan verilöylyyn kieltämällä punaisia ottamasta vankeja. Sai tapahtumista lisänimen Suinulan teurastaja. Tampereella punaisten pohjoisrintaman esikunnassa järjestyskomissaarina.
Tampereen jouduttua valkoisten saartorenkaaseen Hyrskymurto poistui kaupungista ja toimi Toijalassa punaisten armeijakuntaa komentaneen Eino Rahjan apulaisena tämän yrittäessä murtaa Tampereen saartoa etelästä käsin. Kuurilassa surmattiin todennäköisesti Tuomas Hyrskymurron käskystä 23 Mustialan maanviljelysopiston oppilasta 20. huhtikuuta. Sodan loppuvaiheessa Hyrskymurto pakeni Venäjälle. Poistuessaan Suomesta Hyrskymurto jätti valtakunnanrajalle selvästi havaittavaan paikkaan huomattavan määrän Helsingin yliopistolle osoitettua suomalaista ja ulkomaista bolshevikkikirjallisuutta. Tämä kirjaerä päätyikin yliopiston kirjastoon.
Neuvosto-Venäjällä Hyrskymurto työskenteli SKP:n keskuskomitean järjestäjänä. Hän sai surmansa Kuusisen klubin murhien yhteydessä 31. elokuuta 1920 Pietarissa. Hyrskymurto on haudattu Pietarin Mars-kentälle ja hänen nimensä löytyy siellä olevasta "Elokuun kommunardien hautakivestä".


Eino Rahja.
Eino Rahja (20. kesäkuuta 1885 Kronstadt – 26. huhtikuuta 1936 Leningrad) oli venäjänsuomalainen poliitikko, metallityöläinen ja sotilas. Rahja toimi Suomen sisällissodassa punaisten korkeimmassa sotilasjohdossa ja siirryttyään Neuvosto-Venäjälle tappion jälkeen hän liittyi Puna-armeijaan, jossa yleni myöhemmin "armeijakuntien komentajaksi" (komkor). Rahja oli myös syksyllä 1918 perustetun Suomen kommunistisen puolueen johtotehtävissä. Eino Rahja oli yksi kolmesta Rahjan bolševikkiveljeksestä, joista tunnetuin aikanaan oli Jukka Rahja (1887-1920). Kolmas veljeksistä oli Kuusisen klubin puhdistuksissa haavoittunut Jaakko Rahja (1872-1926).
Eino Rahja liittyi veljensä Jukan tavoin Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen (VSdTP) bolševikki-ryhmittymään vuonna 1903. Hän työskenteli Suomessa eri alojen tehtaissa. Rahja soti ensimmäisessä maailmansodassa, mahdollisesti lentäjänä, sillä Suomen sisällissodassa hän oli yksi punaisten harvoista lentosodankäyntiin osallistuneista. Vuonna 1917 Rahja auttoi useissa yhteyksissä Leniniä pakoilemaan Venäjän väliaikaista hallitusta. Miehen palvelukset muistettiin ja hänet muistettiin tästä Neuvostoliiton historiankirjoituksessa. Pietarin kadut tuntenut Rahja auttoi Leniniä esimerkiksi tämän matkalla Smolnaan, jossa 25. lokakuuta tehtiin Lokakuun vallankumouksen aloittamista koskevat päätökset.
Eino Rahja osallistui Suomen sisällissotaan punaisten komentajana. Jukka Paastelan mukaan Rahja oli yksi harvoista punakaartin johtajista, joilla oli edes jonkinlaista auktoriteettiä joukkojen keskuudessa Tampereen taistelujen yhteydessä. 20. maaliskuuta Rahja valittiin punaisten johtokolmikkoon, johon hänen lisäkseen kuuluivat Adolf Taimi ja Evert Eloranta. Maaliskuun lopulla Rahja pakeni piiritetystä kaupungista lentokoneella ja johti sen jälkeen saartorenkaan murtamisyrityksiä Lempäälän-Vesilahden rintamalla. Paettuaan Venäjälle hän liittyi heinäkuussa Puna-armeijaan.
Eino Rahja, kuten veljensä Jukka, oli kiistelty hahmo suomalaisten kommunistien keskuudessa. Veljesten riidanhakuinen käyttäytyminen sekä jyrkkä retoriikka sai monet katkeriksi näitä kohtaan. Yhtäaikaisesti SKP:hen, Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen, Puna-armeijaan ja Tšekaan kuulunut Eino Rahja ei aina toiminut SKP:n päätösten mukaisesti eikä hän epäröinyt vetää omaa linjaansa esimerkiksi Pietarin punaupseerikoulussa. Hän osallistui muun muassa salakuljetukseen, rahan väärentämiseen ja Läskikapinan valmisteluihin. Rahja muodosti nimeään kantaneen opposition SKP:ssa käytännössä koko 1920-luvun ajan. Ennen vuoden 1925 edustajakokousta kärjistyneissä riidoissa hän liittoutui keskuskomiteassa Leo Laukin ja Otto Vilmin kanssa. Vuosikymmenen alkupuolella hänellä oli läheiset suhteet myös Grigori Zinovjeviin.
Vuonna 1927 Rahja erotettiin SKP:n keskuskomiteasta. Hän kritisoi puolueensa johtoa tämän jälkeen ankarasti muun muassa Kustaa Mikko Evän hautajaisissa pitämässään puheessa, jonka keskuskomitea tuomitsi "törkeänä ryhmäkuntalaisuutena". Otto-Wille Kuusinen julisti Rahjan 1930-luvulla "kansan viholliseksi", mikä ei tiennyt hyvää entisille rahjalaisille. Vuonna 1936 kuollut Rahja on haudattu Aleksanteri Nevskin luostarin hautausmaalle Pietarissa.


Ali Aaltonen.
Ali (Aleksi) Aaltonen () oli sanomalehtimies, Venäjän armeijan luutnantti ja Punakaartin yleisesikunnan päällikkö Suomen sisällissodassa.
Aaltonen erosi Jyväskylän lyseon seitsemänneltä luokalta vuonna 1903 ja värväytyi Venäjän armeijaan. Aaltonen osallistui krenatöörirykmentin luutnanttina Japanin sotaan 1904-1905 ja sen jälkeen joukko-osastonsa kapinaan Moskovassa 1905. Kapinan kukistuttua Aaltonen vangittiin ja tuomittiin mm. menettämään upseerin arvonsa.
Vapauduttuaan Aaltonen toimi lehtimiehenä nimimerkillä "Ali Baba" Viipurissa ja Kotkassa. Lokakuusta 1917 lähtien hän toimi Suomen punakaartin ylipäällikkönä, jossa ominaisuudessa mm. kävi Venäjällä pyytämässä aseapua bolshevikeilta. Hänet siirrettiin alkoholisminsa vuoksi syrjään ylipäällikkön tehtävistä erinäisiin järjestelytehtäviin. Aaltonen joutui Nastolassa valkoisten joukkojen vangitsemaksi huhtikuussa 1918 ja teloitettiin Lahden vankileirillä.


Hjalmar Saksanen.
Hjalmar Aleksanteri Saksanen (9. maaliskuuta 1882-9. huhtikuuta 1918) oli tamperelainen rautatieläinen, soitonjohtaja ja punakaartin päällikkö Suomen sisällissodassa. Hän työskenteli sodan alussa punakaartin tykistökoulussa tulkkina. Koulu sijaitsi tuolloin Attilan kenkätehtaan kellarissa. Saksasesta tuli Tampereen taistelun aikana tykistöpäällikkö. Hän jäi Tampereen taistelussa valkoisten vangiksi, ja hänet ammuttiin miltei saman tien Tampereen rautatieasemalla.
. Sotasurmaprojekti merkitsee hänet taistelussa kaatuneeksi. Saksanen esiintyy Erkki Lepokorven kirjassa Käy ruusutkin kukkimaan.


Herman Järvinen.
Herman Santerinpoika Järvinen (26. huhtikuuta 1870 – 3. huhtikuuta 1918) oli kirvesmies, Ruoveden työväentalon vahtimestari ja Ruoveden punakaartin päällikkö Suomen sisällissodassa. Hän otti miehineen osaa Vilppulan rintaman taisteluihin Ruoveden Väärinmajalla, josta perääntyi Tampereelle. Herman Järvinen kaatui Tampereen taistelussa nykyisen Komediateatterin kohdalla 3. huhtikuuta 1918.


Erkki Karjalainen.
Erkki Karjalainen perheineenErkki Karjalainen (kuollut ilmeisesti Stalinin puhdistuksissa 1930-luvun lopussa) oli riihimäkeläinen puuseppä, punakaartin päällikkö ja Lylyn rintaman komentaja Suomen sisällissodassa. Hänen esikuntansa oli majoittuneena Lylyn rautatieasemalle ennen punakaartin pohjoisen rintaman romahdusta ja Tampereen taistelua. Sisällissodan lopussa hän siirtyi Kotkasta laivalla Venäjälle, jossa kävi punaupseerikoulun. Mirko Harjulan väitöskirjan mukaan viimeinen havainto Karjalaisesta on vuodelta 1935 kun hän oli Solovetskin rangaistusleirin päällikkönä. Karjalainen esiintyy Erkki Lepokorven kirjassa Käy ruusutkin kukkimaan.


Aarne Orjatsalo.
Aarne Alarik Orjatsalo (sukunimi vuoteen 1906 "Riddelin", suomennettuna "Ritarsalo"; 13. lokakuuta 1883, Simo – 1. tammikuuta 1941, New York Yhdysvallat) oli suomalainen näyttelijä, ohjaaja, teatterinjohtaja, seikkailija ja kirjailija. Yhdysvalloissa hän käytti taiteilijanimeä Alaric Arne ja loppuvuosinaan myös nimeä Aleksei Volkoff.
Orjatsalon vanhemmat olivat ylimetsänhoitaja "Alaric Riddelin" ja "Aline Braxén". Orjatsalo kävi oppikoulua 7. luokalle saakka Vaasassa, Tampereella ja Helsingissä, mutta sitten hän ryhtyi 1901 näyttelijäksi Suomalaiseen Maaseututeatteriin. Samana vuonna Orjatsalo siirtyi Suomalaiseen Teatteriin (myöhemmin Kansallisteatteri) ja näytteli siellä vuoteen 1904 saakka. Orjatsalo kävi myös Suomalaisen Teatterin teatterikoulun näinä vuosina. Jouduttuaan näpistysepäilyn vuoksi eroamaan Kansallisteatterista Orjatsalo näytteli Tampereen Teatterissa 1904-1906 ja 1908-1910. Tampereella Orjatsalolla oli suhde kirjailija Ain'Elisabet Pennasen kanssa, tästä suhteesta syntyi hänen poikansa Jarno Pennanen vuonna 1906.
Orjatsalo järjesti omia kiertueitaan ja oli vierailevana näyttelijänä Kansan Näyttämöllä 1912 ja 1914 sekä Kansallisteatterissa 1913-1914. Orjatsalo teki myös valtion apurahan turvin opintomatkan useisiin Euroopan maihin 1911. Orjatsalo oli karismaattinen näyttelijä, jolla oli voimakas ääni ja hän pystyi käyttämään rooleissaan suurta tunneskaalaaHänen oli kuitenkin vaikea tehdä yhteistyötä muiden näyttelijöiden kanssa.
Kirjallisella puolella Orjatsalo kirjoitti työväen lehtiin ja toimitti Yhdenvertaisuus-nimistä lehteä 1906-1907. Hän julkaisi ainoan romaaninsa "Viettelijä" vuonna 1907. Orjatsalo käänsi myös monien kirjailijoiden kuten Leo Tolstoin ja Alexandre Dumasin näytelmiä suomeksi.
Ennen Suomen sisällisotaa Orjatsalo toimi keväästä 1917 tammikuuhun 1918 Tampereen Työväen Teatterin johtajana. Hän liittyi sodan alkaessa punaisiin ja johti usean sadan miehen osastoa sekä toimi erilaisissa propagandatehtävissä. Orjatsalon on väitetty johtaneen Tampereen taistelun aikana Näsijärven kautta valkoisten saartorenkaan läpi murtautunutta punaisten joukkoa, ns. Orjatsalon joukkoa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä useiden lähteiden mukaan Orjatsalo lähti junalla Tampereelta Helsinkiin ennen kuin kaupunki joutui valkoisten saartamaksi. Hän oleskeli Tampereen taistelun aikana joko Helsingissä tai Viipurissa.
Sodan loppuvaiheissa valkoisten kuolemaan tuomitsema Orjatsalo pakeni Suomesta Pietariin ja oli upseerina mukana 1918-1919 Muurmannin legioonan toiminnassa sekä kotiutettiin legioonan mukana Englantiin. Hän elätti itseään katulaulajana, kunnes sai kiinnityksen Lontoon Winter Garden -teatteriin vuosiksi 1921-1922. Sen jälkeen Orjatsalo kiersi useissa Yhdysvaltain teattereissa 1924-1925 ja johti suomalaista Työväentalon näyttämöä New Yorkissa 1923. Hän tapasi myös näyttelijän ja ohjaajan Charles Chaplinin, joka pyysi tätä elokuviin kanssaan, mutta Orjatsalo kieltäytyi moraalisista syistä.
Palattuaan Suomeen 1929 Orjatsalo näytteli Viipurin Työväen Teatterissa Elli Tompurin kanssa "Elinan surma" -näytelmässä, minkä jälkeen hän esiintyi vierailevana näyttelijänä useissa työväen teattereissa ja johti Helsingin Työväenteatteria 1930-1931.
Lapuanliikkeen aika 1930-luvun alussa teki Orjatsalon työskentelyn Suomessa mahdottomaksi, ja hän palasi Yhdysvaltoihin 1932. Yhdysvalloissa Orjatsalo teki erilaisia tilapäistöitä muun muassa kokkina, taksikuskina ja hovimestarina. Viimeisen kerran Orjatsalo esiintyi kiertueella, jolla hän keräsi varoja talvisotaan joutuneelle Suomelle.
Orjatsalo kuoli 1941 pääkokki Aleksei Volkoff -nimisenä eräässä köyhien sairaalassa New Yorkissa.
Aiheesta muualla.
Orjatsalo, Aarne


Maitotuote.
Maitotuotteet valmistetaan raakamaidosta. Maitotuotteita ovat esimerkiksi maidot, kermat, juustot, jäätelöt, viilit, jogurtit, piimät ja voi. Maitotuotteita valmistavat erityiset maidonkäsittelylaitokset, meijerit, joissa valmiit tuotteet myös pakataan.
Maitotuotteiden valmistuksessa käytettäviä menetelmiä ovat esimerkiksi hapattaminen, rasvan erottaminen eli separointi, homogenointi, pastörointi, juoksuttaminen, kuivaus ja kirnuaminen.
Separoinnin tuloksena maidosta saadaan maitoa ja kermaa. Maitotuotteiden rasvapitoisuutta voidaan alentaa lisäämällä niihin rasvatonta maitoa ja nostaa lisäämällä kermaa. Pastöroinnissa maito kuumennetaan, jotta sen sisältämät pieneliöt tuhoutuvat. Hapattaminen tapahtuu jollain tarkoituksenmukaisella maitohappobakteeri-puhdasviljelmällä. Kermaa hapattamalla saadaan kermaviiliä, ranskankermaa ja smetanaa. Homogenointi tarkoittaa maidon rasvan pilkkomista niin ettei se erotu maidosta. Juustoa valmistetaan maitoa juoksuttamalla, jolloin siitä irtoaa heraa. Haihduttamalla vesi maidosta saadaan maitojauhetta. Voita valmistetaan kermaa kirnuamalla.


George Lucas.
George Walton Lucas Jr. (s. 14. toukokuuta 1944 Modesto, Kalifornia, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja, elokuvatuottaja ja käsikirjoittaja. Hänet tunnetaan parhaiten "Tähtien sodan" luojana ja Indiana Jones -elokuvien tuottajana. Lucasin perustamiin ja omistamiin yhtiöihin kuuluvat Industrial Light & Magic, Lucas Animation, LucasArts, Lucas Books, Lucasfilm, Lucas Lisensing, Lucas Online ja Skywalker Sound.
Lucasin työskentelytila Skywalker Ranch sijaitsee Marinin piirikunnassa Kaliforniassa.
Varhainen elämä.
George Lucas syntyi kalifornialaisessa Modeston kaupungissa Yhdysvalloissa. Hänen vanhempansa olivat pienen tavaratalon omistaja George Walton Lucas Sr. ja tämän puoliso Dorothy Ellinore Bomberger Lucas. Hän on isänsä puolelta englantilaista ja sveitsiläistä syntyperää, kun taas äitinsä puolelta hän on irlantilaista, saksalaista ja skotlantilaista syntyperää.
Lapsuudessaan Lucas sairasteli usein ja oli useimpia ikätovereitaan pienikokoisempi. Hän muistaa saaneensa ensi kosketuksensa tieteiselokuvaan nähtyään "Kielletyn planeetan" ("Forbidden Planet", 1956). Lucas opiskeli Thomas Downey High Schoolissa saaden hyviä arvosanoja.
Nuoruudessaan George Lucas haaveili jatkuvasti kilpa-ajajan urasta. 12. kesäkuuta 1962 hänen unelmansa saivat kuitenkin karun lopun: 18-vuotias Lucas joutui vakavaan auto-onnettomuuteen. Lucasin turvavyö katkesi ja hän lensi ulos autosta, joka törmäsi puuhun nopeudella 90 km/h.
Auto-onnettomuudesta selvittyään Lucas hylkäsi haaveensa kilpa-ajajan ammatista ja päätti jatkaa opintojaan, joten hän opiskeli Modesto Junior Collegessa. Hän sai erittäin hyviä arvosanoja, minkä ansiosta hän pääsi arvostettuun Etelä-Kalifornian yliopistoon. Yliopistossa Lucas ohjasi joukon erilaisia lyhytelokuvia. Opintojensa päättyttyä hän pyrki Yhdysvaltain ilmavoimiin, mutta häntä ei huolittu sinne. Niinpä Lucas suoritti sotilaskoulutuksensa Yhdysvaltain maavoimissa, mutta hänen koulutuksensa keskeytyi, kun hänelle todettiin olevan diabetes. Lucasin isän isoisä oli menehtynyt samaiseen sairauteen.
Ura.
Lucas oli yliopistossa perehtynyt elokuviin, joten hän päätti ryhtyä elokuvaohjaajaksi. Hän ystävystyi Francis Ford Coppolan kanssa, ja vuonna 1969 ystävykset perustivat yhdessä oman elokuvayrityksensä American Zoetropen. Vuonna 1970 ilmestyi Lucasin ensiohjaus "THX 1138", joka pohjautui hänen yliopistossa ohjaamiin lyhytelokuviin. Vuonna 1971 Lucas perusti oman elokuvayhtiönsä "Lucasfilmin". Vuonna 1973 ilmestyi hänen seuraava elokuvansa "Svengijengi '62", josta sittemmin tuli suosittu kulttielokuva.
Edellisten elokuviensa menestyksestä huolimatta Lucas alkoi olla rahapulassa. Hän kuitenkin päätti toteuttaa pitkäaikaiset haaveensa ja tehdä tieteiselokuvan Alex Raymondin luomasta sarjakuvasankarista Flash Gordonista. Hahmon tekijänoikeuden omistanut elokuvatuottaja Dino De Laurentiis ei kuitenkaan innostunut Lucasin ideasta, joten pettynyt Lucas päätti tehdä oman tieteiselokuvansa, jonka hän nimesi "Tähtien sodaksi". Hän aloitti elokuvan käsikirjoittamisen vuonna 1974, mutta käsikirjoituksen valmistuttua hän huomasi, että suurilta Hollywood-studioilta oli vaikea saada rahoitusta, sillä nämä uskoivat elokuvan menestyvän huonosti. Lopulta Lucas kuitenkin onnistui saamaan rahoituksen vararikon partaalla olleelta 20th Century Fox -studiolta.
"Tähtien sodan" ensi-ilta oli 25. toukokuuta 1977. Lucasin ja 20th Century Foxin tuottajien uskomuksista huolimatta elokuva menestyi uskomattoman hyvin, ja "Tähtien sota" on nykyisinkin yksi maailman menestyneimpiä elokuvia. "Tähtien sota" mullisti kokonaan George Lucasin elämän. Hänestä oli tullut hetkessä kuuluisa ja upporikas. Lucas sai suurimman osan tuloistaan elokuvan oheistuotteiden kautta. Myös alkuperäisen "Tähtien sota" -elokuvan romaaniversio julkaistiin Lucasin nimissä, mutta todellisuudessa sen haamukirjoitti Alan Dean Foster. Elokuvan saaman suuren suosion takia Lucas teki "Tähtien sodalle" kaksi jatko-osaa, "Imperiumin vastaiskun" ja "Jedin paluun".
Vuonna 1981 George Lucas ja hänen hyvä ystävänsä Steven Spielberg julkaisivat yhteistyönsä tuloksena syntyneen seikkailuelokuvan "Kadonneen aarteen metsästäjät". Elokuvasta tuli valtavan suosittu, joten Lucas kirjoitti elokuvan jatko-osat "Tuomion temppelin" ja "Viimeisen ristiretken" yhteistyössä muiden käsikirjoittajien kanssa.
1. marraskuuta 1993 Lucas alkoi käsikirjoittaa kolmea uutta "Tähtien sota" -elokuvaa. Näistä ensimmäinen, "Pimeä uhka", teki valtaisalla menestyksellään hänestä maailman rikkaimman elokuvaohjaajan. Vuonna 2005 George Lucas äänestettiin sadan suurimman yhdysvaltalaisen joukkoon Suuret suomalaiset -ohjelmaa vastaavassa Yhdysvaltojen äänestyksessä.
Vuonna 2009 arvostetun talouslehden Forbesin tekemän arvion mukaan Lucasilla olisi henkilökohtaista omaisuutta noin kolmen miljardin Yhdysvaltain dollarin arvosta.{ Hän oli Hollywoodin eniten tienannut mies kaudella 2008-2009; jopa Steven Spielberg jäi toiseksi.
Yksityiselämä.
Vuonna 1969 George Lucas meni naimisiin Marcia Lou Griffinin kanssa. He erosivat vuonna 1983. Lucasilla on kolme adoptoitua lasta, Amanda, Katie ja Jett. George Lucas kävi lapsensa perheensä kanssa Yhdysvaltain metodistikirkon jumalanpalveluksissa, mutta vierasti pyhäkoulun itsetarkoituksellista jumalallisuuta. Hänen elokuvissaan on nähty viitteitä sekä kristillisisä että buddhalaisista perinteistä.
Kritiikkiä.
Valtaisasta menestyksestään huolimatta Lucas on saanut ankaraa kritiikkiä. Häntä on muiden muassa syytetty liiallisesta tietokoneanimaation käytöstä ja huonosta ohjauksesta. "Tähtien sota" -fanit ovat syyttäneet Lucasia alkuperäisen "Tähtien sota" -trilogian digitaalisesti muokattujen versioiden julkaisemisesta, sillä heidän mielestään niiden uudistetut erikoistehosteet heikensivät katseluelämystä. Lisäksi aikajanalla ensimmäiseksi sijoittuvan trilogian kaksi ensimmäistä "Tähtien sota" -elokuvaa ovat osoittautuneet pettymyksiksi useimmille "Tähtien sota" -faneille. Trilogian päätösosa sai hyviä arvosteluja. Metacritic-sivuston koostamassa kokoelmassa se on saanut yleisesti positiivisia arvioita sekä lehdistössä (keskimäärin 68/100) että käyttäjiltä (6.9/10), kun ensimmäiset osat saivat selvästi huonommat pisteet (lehdistä 52 ja 53; katsojilta 6.0 ja 6.1)..


Verner Lehtimäki.
Verner Lehtimäki (8. kesäkuuta 1890 Vahto, Varsinais-Suomi – 5. huhtikuuta 1938 Neuvostoliitto) oli suomalainen seikkailija, lentäjä, sotilas ja vallankumouksellinen, joka osallistui Suomen sisällissotaan yhtenä punaisten komentajista ja toimi sen jälkeen muun muassa Neuvosto-Venäjällä ja Yhdysvalloissa. Hänen veljensä Konrad Lehtimäki oli tunnettu työväenkirjailija ja hänen pikkuveljensä Jalmar Lehtimäki oli myös aktiivisesti mukana työväenliikkeessä.
Nuoruusvuodet.
Lehtimäki syntyi Vahdon pitäjän Lavanmäellä torpparin perheeseen. Hän lähti merille ja siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin, missä hän työskenteli New Mexicossa karjatilalla sekä laivapoikana Mississipillä vuosina 1910–1915, jolloin hän oppi englannin kielen. Yhdysvalloissa hän oppi myös automekaanikoksi. Vuonna 1916 Lehtimäki muutti Pietariin, missä hän oli Vauxhall-autoliikkeen palveluksessa ja osallistui maailmansodan haavoittuneiden kuljetuksiin sekä koki helmikuun 1917 vallankumouksen. Jäätyään työttömäksi vuonna 1917 hän toimitti aseita Suomen työväenkaarteille.
Sotilasura.
Palattuaan Suomeen Lehtimäki perusti marraskuussa 1917 Turussa ratsukomppanian, joka taisteli Vilppulassa ja alkuvuodesta 1918 Väärinmajan rintamalla. Hän oli Tampereen itäisen rintaman päällikkö ja kohosi ylipäälliköksi Hugo Salmelan kuoltua. Lehtimäen vaiheista Tampereen taistelun häviön jälkeen on kaksi versiota. Toisen mukaan hän olisi jäänyt vangiksi huhtikuussa mutta onnistunut pakenemaan Neuvosto-Venäjälle, toisen mukaan hän olisi taistellut vielä Viipurissa ja Kivennavalla ja vetäytynyt sitten muiden mukana Neuvosto-Venäjälle.
Buin pakolaissiirtolassa Lehtimäki aiheutti pienen selkkauksen kieltäydyttyään luovuttamasta aseitaan ja tunkeuduttuaan leirin neuvoston junavaunuun uhaten räjäyttää sen. Hänet saatiin kuitenkin rauhoittumaan ja häneltä esikuntansa ratsiassa löydettiin runsaasti viinaksia. Myöhemmin hän oli perustamassa pakolaiskommuunia Kostromaaan.
Karhumäessä toimineet puna-armeijan rykmentinkomentaja Aleksanteri Vastén ja komissaari Aleks Tuorila määräsivät Lehtimäen 10. elokuuta 1918 vaikuttamaan brittien kesällä 1918 Venäjälle paenneista suomalaisista perustamaan Muurmannin legioonaan siten, että sen miehet kapinoisivat ja siirtyisivät puna-armeijaan. Lehtimäki kulki metsiä pitkin Kantalahteen, jossa hän ilmoittautui brittien esikunnassa kenraali Marshille. Oskari Tokoi takasi Lehtimäen, joka pääsi siten mukaan legioonan sisäiseen valtataisteluun. Knäsön ja Kantalahden legioonalaiset valitsivatkin 16. elokuuta Lehtimäen johtajakseen.
Legioonasta ja Arkangelista hän tapasi jo Tampereen ajoilta tuntemansa brittien Muurmannin alueen ylimmän tiedustelu-upseerin Cuthbert Thornhillin sekä entiset punakaartilaiset August Wesleyn ja Aarne Orjatsalon, joiden vaikutuksesta Lehtimäki oli itsekin epävarma, halusiko takaisin etelään Neuvosto-Venäjälle. Kuultuaan Lehtimäen horjumisesta Vastén ja Tuorila lähettivät hänelle "henkiseksi tueksi" Albin Pölläsen, jonka Lehtimäki kuitenkin vangitsi. Lehtimäki sai kuitenkin juonittua brittimielisimmät legioonajohtajat Orjatsalon ja Hannes Sulan pois legioonasta ja aikaansai erilaisia protesteja brittejä vastaan – muun muassa rommikapinan, josta kuitenkin suurimman hyödyn sai brittiluutnantti Littlehales, joka myi kaiken käyttämättömän annosrommin. Samoin Lehtimäki organisoi jopa kuolemanrangaistuksia vastavallankumouksellisiksi katsomilleen määränneen puolisalaisen toverioikeuden kannattajistaan. Kukaan ei kuitenkaan suostunut panemaan kuolemanrangaistuksia täytäntöön. Joulukuussa 1918 Lehtimäki johti itse legioonan 9. komppaniaa, johon hän oli kerännyt kannattajansa ja legioonan parhaat hiihtäjät.
Saksan aselevon myötä legioona menetti merkityksensä Suomen ja Saksan vastaisena armeijana. 25. tammikuuta 1919 Lehtimäki ja Tokoi kävivät yhdessä 125 miehen kanssa hiihtoreissulla Suomen Paanajärvellä, jossa he pidättivät Suomen rajavartioston, saunoivat ja jättivät kirjeitä. Tokoi järjesti myös kansankokouksen kehottaen kaikkia äänestämään sosialidemokraatteja tulevissa eduskuntavaaleissa. Huhtikuussa 1919 briteille selvisi, että Lehtimäki suunnitteli yhdessä K. O. Iivosen ja Iivo Ahavan kanssa kapinaa tarkoituksenaan edetä Kantalahdesta myötämielisten karjalaisten avulla punaisten hallussa olevalle alueelle. 24. huhtikuuta 1919 Lehtimäki pyysi briteiltä eroa ja vapaata kulkua punaisten puolelle. Brittijoukkojen komentaja kenraali Charles Maynard myönsi hänelle luvan.
Toukokuussa 1919 Lehtimäki lähetettiin Petroskoihin 164. suomalaisrykmentin esikunnan vakoiluosaston komentajaksi. Loka-marraskuussa 1919 Lehtimäki, Jalmari Kotiranta ja Ville Ahola värväsivät Pietarin punapakolaisista ryhmän, jonka he lähettivät Helsinkiin vakoilemaan Suomen suurimpien kaupunkien suojeluskuntia. Vuonna 1920 Lehtimäki oli Neuvosto-Venäjän rajavartiostossa Valkeasaaressa.
Lehtimäki valmistui lentäjäksi heinäkuussa 1920. Hän palveli Oranienbaumissa sijainneessa Itämeren laivaston 1. vesilentolaivueessa. Kronstadtin kapinan aikana laivueen venäläinen miehistö osoittautui epäluotettavaksi ja kapinoi. Laivueessa palvelleet yhdeksän suomalaista lentäjää pysyivät uskollisina bolševikeille, ja 8. maaliskuuta 1920 lähtien he osallistuivat kuutena päivänä Kronstadtin pommituksiin. Osallisuudestaan Kronstadtin kapinan kukistamiseen Lehtimäelle myönnettiin punalipun kunniamerkki. Myöhemmin Lehtimäki opiskeli Moskovassa Korkeimmassa sotalentokoulussa ja saavutti rykmentinkomentajan arvon toimiessaan punalaivaston ilmavoimien kehitysosastossa Pietarissa.
Myöhemmät vaiheet.
Lehtimäki muutti vuonna 1923 Kiinaan työskentelemään tullikonttorissa ja todennäköisesti vakoilijana. Vuonna 1924 hän muutti veljensä Jalmarin kanssa Yhdysvaltoihin, missä hän opiskeli lennonopettajaksi ja lentokoneinsinööriksi. Hän kehitteli lentokoneita eri yrityksissä San Franciscossa, Chicagossa ja New Yorkissa. Yhdysvalloissa Lehtimäki tutustui muun muassa Rooseveltiin.
Lehtimäki palasi Neuvostoliittoon huhtikuussa 1932 mukanaan 22 lentokoneen osat ja kokoonpanolinja Neuvosto-Karjalaa varten. Mahdollisesti Lehtimäki kävi vakoilemassa Helsingissä ja Turussa syksyllä 1934. Hän kehitti lentokoneteollisuutta Leningradissa.
Lehtimäki otti neuvostokansalaisuuden lokakuussa 1936. Hänet pidätettiin Stalinin puhdistuksissa 21. tammikuuta 1938, tuomittiin kuolemaan 29. maaliskuuta ja teloitettiin 5. huhtikuuta 1938. Hänet rehabilitoitiin 1957.


Pekka Lönngren.
Pekka LönngrenPekka Lönngren oli tamperelainen sanomalehtitoimittaja ja Tampereen miliisipäällikkö Suomen sisällissodan aikana vuonna 1918. Hänen sanotaan vaikuttaneen myötämielisesti monien kaupungissa vangittujen porvarien asemaan, ja Tampereen taistelun lopussa häntä syytettiin Pispalan palokunnantalolla punaisten kokouksessa petoksesta. Hän jäi valkoisten vangiksi Pispalassa. Häntä ajelutettiin ympäri kaupunkia, jonka jälkeen hän joutui Kalevankankaan vankileiriin. Hänet tuomittiin 12 vuoden vankeusrangaistukseen, josta vapautui vuonna 1919.. Tämän jälkeen Lönngren muutti perheineen Helsinkiin.


SMIL.
SMIL (lausutaan ["smail"]) (Synchronized Multimedia Integration Language) on multimediaesityksiä varten kehitetty XML pohjainen kuvauskieli. Ensimmäinen julkinen hahmotelma SMIL:sta julkaistiin marraskuussa 1997.
SMIL:n avulla saadaan koottua multimediaelementtejä (video, ääni, kuva, teksti) esitettäväksi halutussa järjestyksessä sitä tukevassa WWW-selaimessa tai mediasoittimessa. SMIL muistuttaa HTML-kuvauskieltä, jossa on rakenteellisen kuvauksen lisäksi mahdollisuus määrittää elementtien esiintyminen aikajanalla. Kullekin mediaelementille voidaan määritellä kesto ja ajankohta, jonka aikana sitä esitetään. Eri elementit voivat esityksessä seurata toisiaan tai olla esillä yhtä aikaa.
SMIL-dokumentissa esiintyviin elementteihin viitataan "(Uniform Resource Locator)" avulla jolloin esityksen osana olevat elementit voivat sijaita Internetissä missä vain. Lisäksi SMIL mahdollistaa tarkoitukseen sopivan mediaelementin version valinnan. Elementtejä voidaan tarjota useammassa eri koossa, mobiili-selaimessa voidaan käyttää elementistä mitoiltaan ja tiedostokooltaan pienempää versiota kuin nopean yhteyden päässä olevaan selaimeen tai audio-tiedostosta voidaan tarjota käyttäjille eri kieliversioita.
SMIL:n kehitystyötä koordinoi W3C "(World Wide Web Consortium)".


Scrapie.
Scrapie eli skrapi on lampaissa ja vuohissa esiintyvä kuolettava aivorappeumasairaus. Se kuuluu tarttuviin sienimäisiin aivorappeumasairauksiin (TSE) samoin kuin hullun lehmän tauti BSE. Ihmiseen scrapien ei tiedetä tarttuneen. Taudin aiheuttajaksi epäillään prionia.
Suomen ensimmäinen scrapieen sairastunut vuohi havaittiin 2002 ja lammas 2004.


Johann Sebastian Bach.
Johann Sebastian Bach (31. maaliskuuta (J: 21. maaliskuuta) 1685 Eisenach – 28. heinäkuuta 1750 Leipzig) oli saksalainen säveltäjä, kapellimestari ja urkuri. Hän oli barokin ja samalla koko taidemusiikin historian merkittävimpiä säveltäjiä. Bach sävelsi kaikkia aikansa teostyyppejä oopperaa lukuun ottamatta.
Nuoruus.
Johann Sebastian Bach syntyi Eisenachissa itäisessä Saksassa musikaaliseen perheeseen. Hänen vanhempansa kuolivat, kun hän oli yhdeksänvuotias, ja hän muutti asumaan veljensä Johann Christophin luokse Ohrdrufiin. Viiden lyseovuoden jälkeen Bach lähetettiin 15-vuotiaana Lüneburgiin, missä hän lauloi poikakuorossa äänenmurrokseen asti.
Ei tiedetä tarkasti, kuinka nuori Bach hankki urkujensoittotaitonsa, mutta on syytä olettaa, että osuutta asiaan on veli Johann Christophilla. Lüneburgissa taas vaikuttajana on saattanut olla Johanniskirchen urkuri Georg Böhm. Jo 17-vuotiaana Bach sai urkurin paikan "Sängerhausenista", mutta herttua kumosi päätöksen ja palkkasi vanhemman ehdokkaan.
Vieraillessaan Arnstadtissa, lähellä syntymäkaupunkiaan, muutamia kuukausia myöhemmin tarkastaakseen uudet urut Bach teki niin suuren vaikutuksen valtaapitäviin, että sai jo toiselle luvatun urkurin paikan. On arvoituksellista, kuinka Bach on jo näin nuorena saattanut olla niin arvostettu urkujenrakennuksen tuntija, että urkujentarkastusvastuu uskottiin hänelle.
Arnstadtissa Bachia pidettiin liian nuorena opettamaan kuorolaisia, mikä synnytti riitoja Bachin ja auktoriteettien välille. Esimerkiksi Geyersbach-nimisen fagotistin kanssa Bach joutui tappeluun, jossa ehti käyttää miekkaansakin kiistakumppanin vaatteiden silpomiseen. Tilannetta ei parantanut myöskään se, että Bach otti pitkän vapaan kävelläkseen Lyypekkiin kuuntelemaan Dietrich Buxtehuden urkujensoittoa. Koska Bach oli kaiken lisäksi taitava viulisti, on syytä olettaa, että hän Lyypekissä ollessaan soitti Buxtehuden järjestämässä Abendmusik-konsertissa viulua.
Vuonna 1707 Bach erosi Arnstadtin virastaan ja otti tilalle paikan Mühlhausenissa. Samana vuonna hän meni naimisiin serkkunsa Maria Barbara Bachin kanssa, jonka kanssa hän sai seitsemän lasta. Vuotta myöhemmin hän soitti urkuja Weimarin herttualle, joka lupasi Bachille parempaa paikkaa urkurina, kamarimuusikkona ja myöhemmin konserttimestarina. Weimarissa hän kehitti säveltämistään, ja sovitti muun muassa Antonio Vivaldin konserttoja uruille ja cembalolle. Vivaldin tuotanto vaikutti sitä kautta hänen myöhempiin viulukonserttoihinsa. Valtaosan Bachin urkumusiikista uskotaan olevan peräisin Weimarin-ajalta.
Vuonna 1716 Bach kuuli, että herttua oli suunnittelemassa Bachille luvattua kapellimestarin paikkaa Georg Philipp Telemannille, mihin hän vastasi hankkimalla itselleen vastaavan paikan Köthenistä (vanh. Cöthen). Bachin suunnitelmien estämiseksi herttua vangitutti tämän marraskuussa 1717. Kuukautta myöhemmin Bach vapautettiin, ja hän siirtyi suunnitelmiensa mukaisesti prinssi Leopoldin palvelukseen Kötheniin. Siellä Bach sävelsi kuuluisat Brandenburgilaiset konserttonsa, joissa erilaiset soolosoitinten ryhmät soittavat muun orkesterin säestäessä. Osa yhdistelmistä oli poikkeuksellisia: viidennessä konsertossa soolosoittimina ovat viulu, huilu ja cembalo. Näitä nykyään suunnattoman arvostettuja konserttoja ei kuitenkaan ilmeisesti Bachin aikana esitetty niiden vaativuuden vuoksi. Muita tämän kauden teoksia olivat "Italialainen konsertto" ja ensimmäinen osa teoksesta "Das wohltemperierte Klavier", jossa jokaiseen sävellajiin on sävelletty preludi ja fuuga.
Thomasschule.
Bachin asunto sijaitsi Leipzigin Tuomaskoulussa sen vasemmassa kolmanneksessa. Valokuva vuodelta 1902 ennen rakennuksen purkamista.
Vuonna 1720 Bachin ollessa 36-vuotias hänen vaimonsa kuoli, ja vuotta myöhemmin hän otti uudeksi vaimokseen "Anna Magdalena Wilcken", jonka kanssa hän sai yhteensä 13 lasta. Wilcke oli itsekin musikaalinen, ja hän tuki Bachin säveltämistä samoin kuin Bach tämän laulu-uraa. Myös prinssi Leopold meni naimisiin samoihin aikoihin, ja koska tämän vaimo ei pitänyt musiikista, alkoi Bachin ura Köthenissä kohdata vastatuulta. Hänen onnekseen vuonna 1722 avautui "Tuomaskirkon" vieressä sijainneessa "Tuomaskoulussa" () Leipzigissa kanttorin virka, jota ensin tarjottiin Telemannille ja Johann Graupnerille, mutta nämä eivät voineet lähteä työnantajiensa palveluksesta. Bach otti paikan vastaan, muutti Leipzigiin vuonna 1723 ja vietti kaupungissa koko loppuelämänsä.
Bachin tehtäviin kuului opettamisen lisäksi kantaattien tekeminen sunnuntain jumalanpalveluksiin ja kirkollisia juhlapäiviä varten. Koulun laulajien ja soittajien suuren määrän ansiosta hän pystyi säveltämään myös suurimittaisia teoksia, kuten "Johannes-passion" ja "Matteus-passion", joka sai ensiesityksensä Tuomaskirkossa vuonna 1727 tai 1729. Huolimatta tuotteliaasta innokkuudestaan työssään Bach ilmaisi tyytymättömyytensä paikkaansa kirjeessään eräälle diplomaatille vuonna 1730; myöhemmin hän koetti tuloksettomasti hakea paikkaa Dresdenistä. Hänen työmääränsä kasvoi entisestään, ja lopulta hän joutui olemaan poissa eräistä kirkollisista tehtävistä joko opettamisen tai sävellystyön takia.
Myöhäinen elämä.
Paikat, joissa Bach eli elämänsä aikana.
Bach ei elinaikanaan käynyt kertaakaan saksankielisen alueen ulkopuolella. Pohjoisimmillaan hän kävi Lyypekissä, etelässä Karlsbadissa, lännessä Kasselissa ja idässä Dresdenissä. Elämänsä viimeisenä vuosikymmenenä Bach sävelsi monia fuugia sekä vuonna 1741 Goldberg-muunnelmat, joiden kerrotaan olleen tarkoitettu hänen oppilaansa, Johann Gottlieb Goldbergin, soitettaviksi.
Viimeisinä aikoina syntyivät myös Bachin pääteoksiin kuuluva h-molli-messu sekä kesken jäänyt Die Kunst der Fuge.
Kuoleman jälkeen.
Bachin perintö jäi elämään hänen lukuisissa musikaalisesti lahjakkaissa lapsissaan, joista Wilhelm Friedemann Bach, Johann Gottfried Bernhard Bach, Johann Christoph Friedrich Bach, Johann Christian Bach ja ehkä merkittävimpänä Carl Philipp Emanuel Bach, loivat itselleen ammattimuusikon uran. Myös Bachin tyttäret mitä todennäköisimmin lauloivat ja soittivat hänen esityksissään.
Bachin maine hänen elinaikanaan perustui sävellystaidon lisäksi hänen mestarilliseen soittotekniikkaansa uruilla. Osa hänen valtavasta tuotannostaan ei ole säilynyt meidän päiviimme asti, sillä jopa Bach itse suhtautui moniin sävellyksiinsä kertakäyttömateriaalina. Lisäksi monet Bachin teokset olivat aikansa soitin- ja soittotekniikan huomioon ottaen hyvin vaikeita ja niitä esitettiin sen vuoksi vähän.
Bachin kuoleman jälkeen hänen nuottikäsikirjoituksensa jaettiin hänen kahden poikansa Carl Philipp Emanuelin ja Wilhelm Friedemannin kesken. Wilhelm Friedemann oli jo isänsä elinaikana joutunut usein taloudellisiin vaikeuksiin, ja tämän kuoleman jälkeen hänen täytyi rahapulassa myydä monia isänsä käsikirjoituksia, joista osa katosikin näin jäljettömiin. Carl Philipp Emanuelin huostaan jääneet käsikirjoitukset puolestaan säilyivät suurimmalta osaltaan. 1800-luvulla Felix Mendelssohn nosti esiin muun muassa "Matteus-passion", joka esitettiin nyt ensimmäistä kertaa mestarisäveltäjän kuoleman jälkeen ja joka sai valtavan menestyksen. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa monet Bachin sävellyksistä löytyivät uudestaan, ja Bachin musiikkia esitetään nykyisin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. 1900-luvun jälkipuoliskolla heräsi kiinnostus myös Bachin musiikin esittämiseen autenttisin soittimin ja kokoonpanoin, ja lisäksi on yritetty rekonstruoida alkuperäistä barokki-ihanteiden mukaista esitystyyliä.
Yleistä.
Bachin musiikki on älyllistä, syvällistä sekä teknisesti ja taiteellisesti nerokasta. Yleisesti katsotaan, että barokkiajan musiikki huipentui häneen, ja sen voidaan myös katsoa päättyneen hänen kuoltuaan. Bach joutui elinaikanaan mm. Johann Adolph Scheiben arvostelemaksi musiikillisesta vanhakantaisuudestaan, koska ei seurannut orastavaa galanttia tyyliä. Hän oli Vivaldin ja Telemannin ohella yksi musiikkihistorian tuotteliaimmista säveltäjistä: yli 1000 teoksen tiedetään syntyneen Bachin kynästä. Hän sävelsi valtavasti kirkollista musiikkia, kuten messuja, oratorioita, passioita ja ainakin 215 kantaattia; konserttoja eri soittimille kuten klaveerille, cembalolle ja viululle; teoksia yksittäisille soittimille kuten klaveerille, luutulle, viululle ja sellolle; urkumusiikkia kuten fuugia ja preludeja; sekä runsaasti kamarimusiikkia. Fuugan hän kehitti täydellisyyteen: hän loi hyvin monimutkaisia, mutta silti kauniita melodioita, jotka kehittyivät kappaleissa samanaikaisesti useamman melodian ryhmissä, "kontrapunktisesti". Hän kykeni tuottamaan fuugan lähes mistä tahansa sävelteemasta.
Kaudet.
Musiikkitieteilijät ovat löytäneet Bachin tuotannosta karkeasti kolme tyylikautta.
Ensimmäisen kauden loppuna voidaan pitää vuotta 1713. Tälle ajalle sijoittuvissa teoksissa (jotka ovat lähinnä urku- ja klaveeriteoksia) kuuluu voimakkaana saksalaisen 1600-luvun loppupuolen sävellysperinteen vaikutus. Bachin esikuvana toimineet saksalaiset säveltäjät olivat saaneet vaikutteita Ranskasta ja Italiasta, mutta eivät olleet omaksuneet Napolin ja Venetsian uusia oopperatyylejä. Yhtään oopperaa Bach ei uransa luonteen vuoksi koskaan säveltänyt, joskin passiot ja jotkin maalliset kantaatit muistuttavat kuunneltuina pitkälti oopperoita resitatiivien viedessä juonta eteenpäin.
Vuodesta 1713 vuoteen 1739 ulottuvalla mestaruuden jaksolla Bach sai vaikutteita aikansa uusista italialaisista musiikkityyleistä, erityisesti italialaisesta konserttomuodosta. Tämän kauden tuotannossa italialaisen tyylin melodinen selkeys ja kadenssien määrittelemät rakenteet kohtaavat luterilaisten koraalien vakavuuden ja saksalaisen kontrapunktiperinteen.
Bachin viimeisen luomiskauden aloittaa "Clavier-Übung III". Myöhäisen luomiskauden sävellyksissään Bach tuotti Ludwig van Beethovenin lailla enimmäkseen soitinmusiikkia (lukuun ottamatta h-molli-messua). Loppukauden sävellyksille oli ominaista, ettei niitä useinkaan sävelletty mitään tiettyä esitystä varten, vaan paremminkin ehkä eräänlaiseksi säveltäjämestarin musiikilliseksi testamentiksi.
Wolfgang Schmieder luetteloi Bachin tuotannon vuonna 1950, ja tämän luettelon pohjalta kaikille sävellyksille on olemassa BWV-luettelonumero ("Bach-Werke-Verzeichnis").


Kuskus.
Kuskus (berb. "seksu", arab. كسكسي,) on berberikansojen keittiön erikoisuus, karkeaksi jauhetusta viljasta tehty ruoan lisäke. Kuskus valmistetaan yleensä durumvehnästä, mutta joskus myös ohrasta ja hirssistä. Brasiliassa tehdään myös maissikuskusta. Perinteisesti kuskusta tarjoillaan pääruokana kasvisten ja lihan tai kalan kanssa, tai jälkiruokana sokerin, mausteiden ja maidon kanssa. Kuskus on hyvin suosittua Marokossa, Algeriassa, Tunisiassa ja läntisessä Afrikassa. Sitä syödään myös Ranskassa, Sisiliassa ja Lähi-idässä.
Kuskus tehdään pyörittelemällä käsin karkeaa jauhoa, kunnes siitä tulee pieniä pellettejä. Aines siivilöidään ja siivilään jääneiden suurten osien pyörittelyä jatketaan, kunnes niistä tulee tarpeeksi pieniä. Prosessi on aikaa vievää ja perinteisesti naiset ovat tehneet kuskusta usean päivän ajan ja kuivattaneet sen auringossa. Tätä suurta erää on sitten käytetty useiden kuukausien ajan. Nykyään kuskusta tehdään tehtaissa ja myydään kaupoissa käyttövalmiina.
Kuskus tarkoittaa myös pohjoisafrikkalaista ruokalajia, joka tarjoillaan yhdessä kuskus-ryynien kanssa (ks. kuva).


Moraali.
Moraali viittaa vallitseviin käsityksiin oikeasta ja väärästä (kuvaileva käyttö), siihen mikä on oikein ja väärin (normatiivinen käyttö) sekä etiikkaan eli moraalifilosofiaan.
Kolmannessa käyttötavassaan moraali on synonyymi etiikan kanssa. Etiikka on moraalin systemaattista filosofista tutkimista. Etiikka tutkii, mitä moraalin tulisi olla, käytännön moraaliongelmia, moraalin perustaa, käytännössä ihmisten noudattamaa moraalia sekä moraalin psykologista kehittymistä ja luonnetta.
Sana ”moraali” on johdettu latinan sanasta "mos" (monikko "mores"), joka tarkoittaa tapaa, käyttäytymismallia. Sana ”etiikka” tulee kreikan kielen sanasta "ethos", joka tarkoittaa 'tottumusta ja tapaa'. Sanalla etiikka viitataan yleiskielessä usein myös itse moraaliin tai eettisiin normeihin eli moraalisääntöihin.
Etiikka ja moraali käsitetään usein lähes synonyymeiksi. Ne erotetaan kuitenkin joskus niin, että etiikalla tarkoitetaan kokonaisvaltaista ajattelutapaa, jonka pohjalta ihminen suhtautuu moraalisiin kysymyksiin.
Moraalin luonne.
Tyypillisesti filosofit ovat korostaneet, että vain tietoinen, järkevä olento pystyy ottamaan toimintansa lähtökohdaksi moraaliset arvot ja säännöt. Tällöin moraali ei ole pelkkä keino selviytyä yhteisössä, väline toteuttaa mahdollisimman hyvin sekä omaa että ”lauman” etua. Ihmiselle moraali voi olla kaiken muun ylittävä asia. Jos moraali pyritään perustamaan jonkin väitetysti perustavamman asian varaan, se ei enää ole moraalia. Mistä tahansa tosiasiasta, mukaan lukien teot ja käyttäytymistaipumukset, voidaan kysyä, onko se todella oikein. Humen lain mukaan tosiasioista ei voi johtaa arvoja ja normeja. Moraali on ja sen tulee olla itsenäistä suhteessa sen tuottaneeseen evoluutioon ja sitä tukevaan yhteiskuntaan.


Normatiivinen etiikka.
Normatiivinen etiikka on filosofisen etiikan osa-alue, joka tutkii eettisiä normeja. Se pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, mitkä ovat oikeat eettiset säännöt, joita yksilön tulisi noudattaa. Normatiivisen etiikan teoriat ilmaisevat, luovat ja puolustavat aina joitakin tiettyjä moraalisia sääntöjä ja arvoja.
Normatiivinen etiikka pyrkii määrittämään joukon sääntöjä, joita voisi käyttää ihmisten menettelytapojen ohjaamisessa. Se käsittelee asioita, joita ihmisten "tulisi uskoa" oikeiksi ja vääriksi, erotuksena deskriptiivisestä eli kuvailevasta etiikasta, joka käsittelee sitä, mitä ihmiset "tosiasiassa uskovat" oikeaksi ja vääräksi. Näin normatiivinen etiikka on preskriptiivistä eli ohjaavaa etiikkaa.
Vastaavasti koska normatiivinen etiikka tutkii oikean ja väärän standardeja, se eroaa metaetiikasta, joka tutkii moraalisten väittämien luonnetta, ja soveltavasta etiikasta, joka soveltaa normatiivisia sääntöjä käytännössä.
Normatiiviset teoriat jaetaan tavallisesti kolmeen luokkaan: velvollisuusetiikka, seurausetiikka ja hyve-etiikka.
Velvollisuusetiikka.
Velvollisuusetiikka eli deontologinen etiikka määrittää tekojen moraalisen arvon teot oikeuttavan säännön perusteella. Velvollisuuseettinen teoria voi antaa esimerkiksi tietyn luettelon teoista, joita saa tai ei saa tehdä (sääntö voi olla esimerkiksi ”tietoisen yksilön tappaminen on kiellettyä”). Velvollisuusetiikka voi myös antaa yhden perustavan eettisen säännön, jonka nojalla muut pysyvät eettiset säännöt johdetaan.
Kategorinen imperatiivi eli kantilainen velvollisuusetiikka.
Kategorinen imperatiivi eli ehdoton käsky on Immanuel Kantin kuuluisa velvollisuuseettinen moraalikäsitys. Kantin ajattelussa kategorinen imperatiivi on normi, joka pätee olosuhteista riippumatta. Kategorinen imperatiivi on Kantin mukaan ehdoton normi, joka sitoo kaikkia järkeviä olentoja.
Eettinen intuitionismi.
Eettinen intuitionismi eli eettinen epänaturalismi katsoo, että tietyt teot voidaan tietää oikeiksi tai vääriksi intuitiolla pohtimatta seurausten arvoa.
Sopimus- ja luonnonoikeusteoriat.
Sopimusteoriat lähestyvät moraalisuutta yhteiskunnalliselta kannalta ja perustelevat ihmisten perimmäisen luonteen avuin valtion välttämättömyyttä tai tarpeellisuutta. Suuntauksen tärkeimmät kannattajat ovat Thomas Hobbes sekä John Locke 1600-1700-luvuilla. He molemmat loivat omat teoriansa niin sanotusta luonnontilasta ja sitä kautta perustelivat yhteiskuntasopimusta.
Yhteiskuntafilosofia ja etiikka yhdistyvät mainittujen filosofien ajattelussa hyvin lähelle toisiaan ja voi olla vaikea vetää niiden välille rajaa. Sopimusteoriat lasketaan kuitenkin usein yhdeksi neljästä etiikan pääsuuntauksesta.
Nykyajan sopimusteoriaa edustaa John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria.
Seurausetiikka.
Seurausetiikka eli teleologinen etiikka määrittää tekojen moraalisen arvon näiden tekojen tarkoitettujen seurausten perusteella.
Utilitarismi.
Seurausetiikan tunnetuin muoto on utilitarismi (engl. "utility", ”hyöty”). Se asettaa eettisen toiminnan johtavaksi periaatteeksi, että on pyrittävä tekemään tilanteessa aina se teko, jonka seurauksena on kaikkien ihmisten kannalta suurin mahdollinen hyöty. Tämänkaltaiset periaatteet eroavat velvollisuusetiikasta siinä, että velvollisuusetiikan mukaan jotkut tietyt teot ovat aina kiellettyjä, kun taas seurausetiikan perusperiaatteesta seuraa, että joku normaalisti kielletty teko voi olla jossain tietynlaisissa tilanteissa sallittu. Utilitarismin alalajeja ovat tilanneutilitarismi ja sääntöutilitarismi.
Egoismi.
Toinen seurausetiikan muoto on eettinen egoismi, jonka mukaan moraalinen ihminen on ensisijaisesti itsestään huolehtiva ihminen. Eettisessä egoismissa teko on oikein, jos se maksimoi yksilön oman hyvän.
Hyve-etiikka.
Hyve-etiikassa kysytään, mitä hyveitä moraalisesti toimivalla yksilöllä tulee olla. Hyveinä pidettyjä ominaisuuksia voivat olla esimerkiksi hyväntahtoisuus, rohkeus, isänmaallisuus ja kohtuullisuus.
Hyve-etiikan edustajiin kuuluu Aristoteles. Aristoteleen mukaan yksilön tulee käyttäytyä hyveellisesti ja kehittää hyveitä, sen sijaan että hän tekisi vain yksittäisiä hyviä tekoja. Aristoteleen teos "Nikomakhoksen etiikka" painottaa esimerkiksi myöhemmän tilanne-utilitarismin tavoin asiayhteyttä — teko, joka on oikein jossain tilanteessa, saattaa olla jossain toisessa tilanteessa väärin. Tällaisen ajattelun vastakohtana voidaan pitää Immanuel Kantin etiikkaa, joka keskittyy lähinnä yksittäisiin tekoihin.
Viimeisen puolen vuosisadan aikana hyve-etiikka on kokenut uuden tulemisen, ja siitä ovat kirjoittaneet muun muassa G. E. M. Anscombe, Philippa Foot ja Rosalind Hursthouse.


Imaginaariluku.
Imaginaariluku on sellainen kompleksiluku, jonka neliö on nollaa pienempi reaaliluku. Tällaisen luvun reaaliosa on formula_1. Usein imaginaarilukua kutsutaan puhtaaksi imaginaariluvuksi erotukseksi yleisistä imaginaariluvuista eli kompleksiluvuista.
Imaginaariluku voidaan ilmaista muodossa formula_2, missä formula_3 on reaaliluku ja formula_4 on niin kutsuttu imaginaariyksikkö, joka toteuttaa yhtälön formula_5. Sähkötekniikassa imaginaariyksikköä on perinteisesti merkitty kirjaimella "j", koska "i" on varattu sähkövirran hetkellisarvon symboliksi.
Imaginaariluvut otettiin käyttöön, jotta yhtälöillä tyyppiä
formula_6
olisi olemassa ratkaisut formula_7. Italialainen Rafael Bombelli määritteli imaginaariluvut vuonna 1572. Käsite imaginaarinen tulee ranskalaiselta René Descartesilta, joka piti kompleksilukuja mielikuvituksen tuotteina.
Fysiikan ja tekniikan jaksollisten ilmiöiden käsittely muuttuu imaginäärilukujen avulla yksinkertaiseksi.
Siten värähtelyjen ja vaihtosähkösuureiden esitys tehdään perinteisesti kompleksilukujen avulla.
Luku formula_1 voidaan tulkita imaginaariluvuksi, minkä seurauksena imaginaariluvut muodostavat yhteenlaskun suhteen ryhmän. Myöhemmin havaittiin, että imaginaarilukujen yhdessä reaalilukujen kanssa muodostama kompleksilukujen kunta on aivan välttämätön funktioteorian kehittämiseksi.


Transsendenttiluku.
Transsendenttiluku (myös transkendenttiluku) on kompleksiluku, joka ei ole algebrallinen luku.
Transsendenttisia ovat siis kaikki ne luvut, jotka eivät toteuta mitään kokonaiskertoimista polynomiyhtälöä (jossa vähintään yksi polynomin kertoimista eroaa nollasta).
Tunnettuja transsendenttilukuja ovat ympyrän kehän ja halkaisijan pituuksien suhde π eli pii, Neperin luku "e" sekä Liouvillen luku "L". Luvun transsendenttisuuden testaamiseen ei tunneta mitään yleistä menetelmää. Kuitenkin joidenkin lukujen transsendenttisuus voidaan todistaa mm. Liouvillen lauseen avulla.
Murskaenemmistö reaaliluvuista on transsendenttilukuja, sillä transsendenttilukujen joukko on ylinumeroituvasti ääretön kun taas algebrallisten lukujen joukko on numeroituvasti ääretön. Teoreettinen todennäköisyys, että satunnaisesta kohdasta lukusuoraa poimittu luku on algebrallinen, on nolla.


Edvard Westermarck.
Edvard Alexander Westermarck (20. marraskuuta 1862 Helsinki – 3. syyskuuta 1939 Tenhola) oli suomalainen filosofi, sosiologi ja sosiaaliantropologi. Hän tutki mm. moraalia, avioliiton historiaa ja uskonnollisia instituutioita ja insestitabua. Häntä pidetään suomalaisen sosiologian isänä, joka tuli tunnetuksi 1800-luvun lopulla sosiologian perinteiden tuomisesta Suomeen. Hänen oppilaansa perustivat The Westermarck Societyn, josta tuli suomalaisten sosiologien tieteenalan yhdistys. Maailmalla Westermarck on tunnetuimpia suomalaisia yhteiskuntatieteilijöitä.
Elämä ja ajattelu.
Westermarckin isä Nils Christian Westermarck toimi Helsingin yliopiston latinan kielen opettajana. Westermarck kävi Helsingin ruotsinkielistä lyseota. Hän saavutti kansainvälistä kuuluisuutta avioliiton historiaa käsittelevällä Helsingin yliopiston tohtorinväitöskirjallaan "Det menskliga äktenskapets historia" (1891) sekä moraalin kehitystä kuvaavalla tutkimuksellaan "Origin and development of the moral ideas" (1906–08, suom. "Moraalin synty ja kehitys"). Westermarck oli kansainvälisimpiä tutkijoitamme. Hän vietti pitkiä aikoja tutkijana muun muassa Lontoossa ja Marokossa. Westermarck toimi Åbo Akademin rehtorina vuosina 1918–21. Hän oli vapaa-ajattelija ja agnostikko ja vastusti järjestäytynyttä uskontoa.
Westermarck on maailmallakin tunnetun Westermarck-ilmiön keksijänä. Kysymyksessä on biologisen evoluution aikaansaama vaisto, joka merkittävästi vähentää ihmisen seksuaalista halua sukulaisiin (sukurutsaus). Jos lapsi on varttunut koko nuoruutensa tiettyjen sisarusten tai muiden lasten kanssa, hän ei myöhemmin enää tunne näihin seksuaalista halua.
1900-luvun lopulta alkaen on suomalaisessa keskustelussa on ollut Westermarck-renessanssia, kun yhteiskunnallisten selitysten oheen on alettu tuoda biologisia ja evolutiivisia malleja.
Maailmalla – varsinkin sosiobiologian ja evoluutiopsykologian tutkimusperinteessä – Westermarckin asemaa pidetään hyvin merkittävänä. Edward O. Wilson käsittelee Westermarckin työtä kirjassaan "Konsilienssi" laajasti. Myös tunnettu kädellistutkija Frans de Waal on perustanut näkemyksiään pitkälti Westermarckin käsityksille. Westermarckia voidaankin pitää evoluutiopsykologian ja sosiobiologian uranuurtajana ja merkittävänä Sigmund Freudin oidipuskompleksi-käsityksen arvostelijana.
Suomessa Westermarckin ajattelun merkitystä on puolustanut etenkin Heikki Sarmaja.
Edvard Westermarck -muistoluentojen sarjaa järjestävät yhteistyössä vuorovuosin Westermarck-seura ja Suomen Antropologinen Seura.


Westermarck-ilmiö.
Westermarck-ilmiö on suomalaisen Edvard Westermarckin teoria, jonka mukaan henkilöt eivät tunne luontaista sukupuolista vetoa kasvinkumppaneihinsa, kuten sisaruksiinsa. Westermarck arveli, että kyseessä on biologisen evoluution tuottama vaisto, jonka tarkoituksena on estää sisäsiittoisuutta ja insestiä. Westermarck siis vastusti Sigmund Freudin psykoanalyyttista teoriaa, jonka mukaan lapsilla on luontainen taipumus oidipuskompleksiin ja muihin insestikuvitelmiin. Kaksostutkimukset ovat osoittaneet, että geeneillä on suurempi vaikutus yksilön persoonallisuuteen kuin lapsuuden kokemuksilla. Psykoanalyysi on kuitenkin Westermarckin kanssa samalla kannalla sikäli, että psykoseksuaalisen kehityksen lopputuloksena pidetään insestikammoa; Westermarck ei ottanut kantaa siihen, millainen kehitysprosessi johtaisi insestikammoon ja mikä olisi lähtötilanne.
Arthur P. Wolf on tutkinut ilmiötä pidemmälle ja havainnut israelilaisten yhteistilojen kibbutsien kasvateissa vahvan Westermarck-ilmiön. Aikaisemmin kibbutseissa lastenkasvatus ei ollut perheiden tehtävä, vaan lapset vieroitettiin vanhemmistaan heti syntymän jälkeen ja kasvatettiin suuremmissa ryhmissä. Myöhemmin havaittiin, että lapset eivät rakastuneet toisiinsa myöhemminkään, vaikka minkäänlaista verisukulaisuutta ei ollut. Varsin yllättävää oli, että edes kibbutsien yhteisissä suihkuhuoneissa alastomat murrosikäiset tytöt ja pojat eivät olleet seksuaalisesti kiinnostuneita toisistaan. Tämä johtui siitä, että yhdessä kasvatetut tytöt ja pojat kokivat olevansa ikään kuin sisaria ja veljiä.
Westermarck-ilmiö on havaittu myös Taiwanissa niissä perheissä, joihin vanhemmat ovat adoptoineet tyttölapsia poikiensa tuleviksi vaimoiksi. Huolimatta Taiwanin kiinalaisen, pitkälti kungfutselaisiin arvoihin pohjautuvan yhteiskunnan yleisestä vanhoillisuudesta ja järjestettyjen avioliittojen yleisyydestä nämä lapseksi otetut tytöt ovat tutkimusten mukaan myöhemmin ottaneet avioeron miehistään nelinkertaisella todennäköisyydellä väestön keskiarvoon verrattuna. Tulevien miestensä kanssa lapsesta asti samassa perheessä kasvaneet tytöt ovat kokeneet miehensä veljikseen, joten avioliitto on helposti kariutunut insestimäisen luonteensa vuoksi, biologisen sukulaisuuden puuttumisesta huolimatta.
Nisäkkäillä läheinen suhde estää insestiä.
Nisäkkäillä ja ihmisillä parittelua lähisukulaisten kesken tapahtuu harvoin. Jyrsijöillä haju toimii insestiä estävänä tekijänä: ne parittelevat mieluummin erilaiselta haisevien kanssa. Myös yhdessä poikasena kasvaminen toimii insestin estäjänä. Eri jyrsijälajeilla tehdyissä kokeessa geneettiset sisarukset kasvatettiin erillään, ja kasvinkumppaneina oli toisten vanhempien poikasia. Aikuisina jyrsijät suosivat erillään kasvaneita kumppaneita, riippumatta siitä olivatko ne todellisia sisaria, vai eivät.
Kädellisillä on havaittu selvä lähisukulaisuusseksin esto. Seksi estyy niiden kanssa, joiden parissa poikasena elää yhdessä. Voimakkaimmillaan tämä esto on äidin kanssa, seuraavaksi voimakkain äidin puoleisten sisarten kanssa. Joillain lajeilla tyttäret parittelevat isänsä kanssa. Isää ei apinoilla useinkaan tiedetä, sillä tämä elää vapaudessa usein erillään muusta laumasta. Naaraat välttävät kumppaneina niitä uroksia, jotka ikänsä puolesta sopivat niiden isäksi. Gorilloilla, joilla on yhden uroksen hallitsema haaremijärjestelmä, isä ei koskaan parittele tyttärensä kanssa, jos se on jäänyt ryhmään. Samanlainen täysesto on marmoseteilla.
Vankeudessa pidetyistä eläimistä tiedetään, että ensimmäisen asteen insesti lisää poikasten kuolleisuutta 30 %, luonnon kovemmissa olosuhteissa ilmeisesti enemmän. Kädellisillä ei sisäsiittoisuutta juuri esiinny, koska lähisukulaiset eivät elä samassa laumassa ja jos elävät, eivät yleensä parittele keskenään. Simpansseilla tapahtuu ”harjoitteluseksiä”, paritteluja sisarten ja äidinkin kanssa, mutta nämä loppuvat viimeistään seitsemänvuotiaina, eli tapahtuvat ennen ikää, jolloin simpanssin poikanen voi saada siemensyöksyn. Insestikielto ei kädellisillä ole täydellinen, vaan siitä on joskus poikkeuksia.


Ryhmä (algebra).
Ryhmä on laskutoimituksella varustettu epätyhjä joukko siten, että kahdesta joukon alkiosta laskutoimituksen avulla saatava kolmas alkio kuuluu tähän joukkoon, laskutoimitus on liitännäinen, laskutoimituksella on neutraalialkio ja jokaisella joukon alkiolla on käänteisalkio. Ryhmä on algebran peruskäsite, joka toimii "rakennuspalikkana" määriteltäessä sellaisia matematiikan rakenteita kuten rengas ja kunta.
Määritelmä.
Toisin sanoen ryhmä on monoidi, jossa jokaisella alkiolla on "käänteisalkio". Edelleen se on assosiatiivinen luuppi (engl.).
Ensimmäinen ehto tarkoittaa, että ryhmä on suljettu operaattorin suhteen: soveltamalla operaattoria mihin tahansa kahteen joukon formula_1 alkioon saadaan tulokseksi aina joukon formula_1 alkio. Toinen ehto taas määrää, että operaatioiden suorittamisjärjestys ei vaikuta lopputulokseen. Kolmannen ehdon mukaan joukossa on olemassa "yksikköalkio", jonka soveltaminen mihin tahansa ryhmän alkioon kummalta puolelta tahansa tuottaa tulokseksi tuon alkion itsensä. Neljäs ehto taas tarkoittaa, että jokaisella ryhmän alkiolla on "käänteisalkio", joka operoituna alkuperäisen alkion kanssa kummalta tahansa puolelta tuottaa tulokseksi yksikköalkion.
sanotaan, että ryhmä on kommutatiivinen eli vaihdannainen ja siten "Abelin ryhmä".
Esimerkkejä.
Esimerkki 1. Joukko "G" = varustettuna kompleksilukujen kertolaskulla on ryhmä.
Ehto 2. Kompleksilukujen kertolasku on liitännäinen.
Ehto 3. Kompleksilukujen kertolaskun neutraalialkio on 1, ja se kuuluu joukkoon "G". Siispä on 1 · 1 = 1, 1 · (-1) = -1, 1 · i = i ja 1 · (-i) = -i.
Ehto 4. Joukon alkioiden käänteisalkiot ovat 1⁻¹ = 1, (-1)⁻¹ = -1, i⁻¹ = -i ja (-i)⁻¹ = i, ja ne kuuluvat joukkoon "G".
Joukko "G" siis täyttää kaikki ryhmän määritelmän ehdot 1–4, joten "G" on ryhmä.
Esimerkki 2. Kokonaislukujen joukko on Abelin ryhmä binäärioperaattorin formula_14 suhteen (yksikköalkio on luku formula_15 ja käänteisalkio on kunkin luvun "vastaluku".) Kokonaisluvut eivät kuitenkaan muodosta ryhmää kertolaskun suhteen, sillä vastalukuehto ei toteudu.
Esimerkki 3. Imaginaarilukujen joukko muodostaa niin ikään ryhmän yhteenlaskun suhteen. Ryhmän muodostamiseen kertolaskun suhteen on useita esteitä: ryhmä ei ole suljettu, ykkösalkio ei kuulu ryhmään (se olisi formula_16, mutta formula_16 ei ole imaginaariluku).
Esimerkki 4. Neliömatriisit, joiden determinantti on formula_16, muodostavat matriisikertolaskun suhteen ryhmän, joka ei ole kommutatiivinen.
Yleinen lineaariryhmä ja ryhmien esitysteoria.
Matriisiryhmät muodostuvat matriiseista ja ryhmäoperaationa toimii matriisitulo. "Yleinen lineaariryhmä" "GL"("n", R) on matriisiryhmä, joka muodostuu kääntyvistä "n×n" reaalisista matriiseista. Sen aliryhmiä nimitetään "matriisiryhmiksi" tai "lineaariryhmiksi" Tärkeä esimerkki matriisiryhmästä on "erityinen ortogonaaliryhmä" "SO"("N")". Se kuvaa rotaatioita "n"-ulotteisessa avaruudessa.
"Esitysteoria" on sekä ryhmäkäsitteen sovellus, että tärkeä väline ryhmien luonteen ymmärtämiseksi.
Lineaariesitykset ovat laaja ryhmien esityksen luokka. Lineaariesityksessä ryhmä vaikuttaa vektoriavaruuteen, kuten 3-dimensioiseen euklidiseen avaruuteen R3. Ryhmän "G" esitys "n"-dimensioisessa reaalisessa vektoriavaruudessa on ryhmähomomorfismi
ryhmästä yleiseen lineaariryhmään. Ryhmän esitykset muuttavat abstraktin ryhmäoperaation matriisituloksi, jolloin myös ryhmätoimituksen eksplisiittinen lasku onnistuu.


Carl Barks.
Carl Barks (27. maaliskuuta 1901 Oregon, Yhdysvallat – 25. elokuuta 2000 Grants Pass, Oregon, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen sarjakuvataiteilija, joka tunnetaan Disneyn eläinmaailmaan sijoittuvien sarjakuvien, erityisesti Aku Ankka -tarinoiden, piirtäjänä ja käsikirjoittajana. Barks kuuluu yhdysvaltalaisen sarjakuvamaailman arvostetuimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin taiteilijoihin.
Carl Barks ei keksinyt Aku Ankkaa, mutta hän loi koko sarjakuvien universumin käytännöllisesti katsottuna tyhjästä hahmoineen. Hän keksi ankkojen asuinpaikan Ankkalinnan, ja on luonut monia tunnettuja Disney-hahmoja kuten Roope Ankan, Hannu Hanhen, Pelle Pelottoman ja Karhukoplan.
Barks piirsi elämänsä aikana noin 6 500 sivua sarjakuvia. Luku vaihtelee sen mukaan, lasketaanko siihen mukaan yksisivuisia, käsikirjoituksia ja kansikuvapiirroksia.
Barks aloitti Disney-uransa animaattorina, mutta siirtyi vähitellen kuvittamaan sarjakuvia. Jäätyään eläkkeelle hän jatkoi yhä Disney-hahmojen parissa ja laati aluksi käsikirjoituksia muille piirtäjille. Sen jälkeen hän ryhtyi maalaamaan omien tarinoidensa pohjalta Ankka-aiheisia öljyväritauluja.
Ennen sarjakuvauraa.
Carl Barks kiinnostui pilakuvista ja niiden piirtämisestä jo yhdeksänvuotiaana perheen asuessa Kalifornian Santa Rosassa. Barks oli 15-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli. Barks joutui lopettamaan koulunsa kesken ja auttamaan maatilalla, koska ylimääräisiin työntekijöihin ei ollut varaa eikä muu perhe pystynyt äidin kuoltua tekemään kaikkea työtä. Hän sai kuitenkin isältään luvan osallistua Landonin piirustuskoulun kirjekurssille, ja siitä heräsi lopullisesti hänen kiinnostuksena piirtämiseen. Hän ei kuitenkaan suorittanut kirjekurssia loppuun.
Kaksi vuotta myöhemmin hän yritti saada töitä pilapiirtäjänä San Franciscossa, mutta hänen töilleen ei ollut kysyntää. Vuonna 1921 hän solmi ensimmäisen avioliittonsa, Pertle Turnerin kanssa. Heille syntyi kaksi lasta, Peggy ja Dorothy. Barks unohti piirtämisen ja alkoi tehdä töitä muun muassa autokauppiaana, junakiskojen pulttaajana ja veturikorjaamolla, vaikka pilapiirtäjän ura säilyi hänen suurena haaveenaan ja hän käytti vapaa-aikansa pilapiirrosten tekemiseen. Barks riiteli vaimonsa kanssa jatkuvasti, koska hän halusi edetä piirtäjänä kun taas Pertle vaati enemmän yhteistä aikaa. Vuonna 1928 Barks sai vihdoin haluamaansa työtä "Calgary Eye Opener" -lehdestä, joka suostui julkaisemaan hänen pilakuviaan. Kolme vuotta myöhemmin Barks sai samaisesta lehdestä vakituisen työpaikan, jolloin hän pystyi keskittymään piirtämiseen täysipainoisesti. Näihin aikoihin Barks ja Pertle erosivat.
Barks alkoi etsiä uutta työpaikkaa ja kuuli Walt Disneyn etsivän käsikirjoittajia ja taiteilijoita. Hän lähetti yhtiöön piirrosnäytteitään ja sai töitä animaatioalalta vuonna 1935. Seitsemän vuotta Barks toimi sekä apulaisanimaattorina että "gag-manina", joka vastaa tarinan vitseistä. Vuonna 1942 hän kuitenkin lopetti työnsä animaatioiden parissa.
Barks alkoi työskennellä kotonaan ja keskittyi yksinomaan sarjakuviin. Näihin aikoihin eli vuonna 1938 Barks meni uudelleen naimisiin, Clara Balken kanssa. Avioliitto oli aluksi onnistunut ja Clara auttoi Carlia tämän töiden tussaamisessa. Clara rupesi kuitenkin juopottelemaan ja saattoi humalaisissa raivokohtauksissaan välillä tuhota Carlin piirroksia ja omaisuutta. Ensimmäisen Roope Ankan Barks kertoi piirtäneensä motellissa, johon oli paennut Claran raivokohtauksia. Tämäkin avioliitto päättyi avioeroon, vuonna 1951.
Ensimmäiset sarjakuvat.
Barksin tyylinäyte ensimmäisestä kokonaan omasta tarinasta "Ryytimaa".
Barks siirtyi vuonna 1942 sarjakuvien pariin, ja hänen ensimmäinen täyspitkä tarinansa oli "Pluto pelastaa laivan" ("Pluto saves the ship"), jonka hän teki yhdessä Jack Hannah’n kanssa. Pian hän siirtyi työskentelemään "Western Publishing Companylle", joka oli suuri sarjakuvajulkaisija Yhdysvalloissa. Western omisti oikeudet myös Anselmi Pandaan, Nakke Nakuttajaan, Lurppaan, Barney-karhuun ja Benny-aasiin, minkä vuoksi Barks piirsi alkuaikoinaan myös tarinoita, joissa pääosassa oli joku näistä hahmoista. Kyseisiä tarinoita on kuitenkin hyvin vähän (33) verrattuna Barksin Disney-tarinoihin.
Kaikki Barksin muut kuin Disneyn eläinsarjakuvat julkaistiin 1970-luvun lopulla englanniksi kirjassa "Barks Bear Book". Osa näistä tarinoista on nähty myös suomeksi 1980- ja 1990-luvuilla (muiden muassa "Tom ja Jerry" -lehdessä).
Vuonna 1943 Barks piirsi ensimmäisen Disney-tarinansa Westernille. Se oli 10-sivuinen tarina "Ryytimaa" ("Victory Garden"), jonka käsikirjoituksen hän muokkasi alusta lähtien uusiksi. Barksilla oli kuitenkin vaikeuksia uransa alkuvaiheessa. Hän käytti apunaan esimerkiksi Floyd Gottfredsonin pitkiä Mikki Hiiri -seikkailuja ja lähetti Vihreä Lyhty -sarjakuvan luojalle Martin Nodellille kirjeen, jossa hän pyysi apua sarjakuvien tekemiseen.
Kulta-aika.
Barks kehittyi kuitenkin vauhdikkaasti, ja jo 1940-luvun puolivälissä olivat legendaariset tarinat "Joulu Karhuvuorella" ("Christmas on Bear Mountain") ja "Koralliluolan kummitus" ("The Ghost of the Grotto") valmistuneet. Usein niissä olikin etäisiä viittauksia sen ajan elokuviin ja sarjakuviin. Suurin osa sen ajan tarinoista oli kuitenkin kymmensivuisia vitsisarjakuvia, ja pitkät, tarunhohteiset seikkailut odottivat vielä tuloaan. Yhdysvalloissa Walt Disney's Comics and Stories -lehti nousi kuitenkin myydyimpien sarjakuvalehtien joukkoon lähinnä juuri Barksin tarinoiden ansiosta.
1940-luvun loppua ja 1950-luvun alkua voidaan jo sanoa Barksin kulta-ajaksi. Tällöin syntyivät muun muassa tarinat "Vanhan linnan salaisuus" ("The Old Castle's Secret"), "Kulmikkaat munat" ("Lost in the Andes"), "Aku Ankka pelastaa Tyhjälän joulun" ("A Christmas for Shacktown"), "Kultainen kypärä" ("The Golden Helmet") sekä "Takaisin Klondikeen" ("Back to the Klondike").
Nämä tarinat edustavat myös aikakautta, jolloin Don Rosa oli juuri alkanut lukea Barksia. Tästä merkkinä on muun muassa se, että Rosa on piirtänyt suureen osaan juuri näistä 1940-luvun lopun ja 1950-luvun alun tarinoista jatko-osat. Viittauksia "Vanhan linnan salaisuuteen" ja tarinaan "Takaisin Klondikeen" löytyy monista Rosan Roopen nuoruutta kuvaavista tarinoista. "Kulmikkaat munat" -tarinalle on suoraa jatkoa Rosan tarina "Andien kutsu" ("Return to Plain Awful"). "Aku Ankka pelastaa Tyhjälän joulun" saa puolestaan jatkoa Rosan tarinassa "Ensimmäinen keksintö" ("Gyro's First Invention").
Barksin pitkät seikkailut veivät Ankat usein pitkille matkoille, aina Eurooppaan ja Aasiaan asti. Barks ei kuitenkaan itse ollut koskaan käynyt Yhdysvaltojen rajojen ulkopuolella. Hän käytti apunaan National Geographic -lehden artikkeleita ja valokuvia. Toisena lähteenään Barks käytti Encyclopaedia Britannicaa.
Barks pysyi anonyyminä aina vuoteen 1957, jolloin ihailijat saivat selville hänen nimensä. Tätä ennen Barks tunnettiin lempinimellä "Se hyvä Ankka-piirtäjä". Paljastuksen jälkeen hän alkoi saada ihailijapostia, vaikka ensimmäisiä ihailijakirjeitään hän pitikin pilana.
Barks oli avioitunut vuonna 1954 kolmannen kerran, tällä kertaa taidemaalari Margaret Williamsin kanssa. Margaret, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellä "Garé Barks", toimi usein Barksin apulaisena, muun muassa tekstaten suuren osan puhekuplista. Kulta-ajan voidaan katsoa jatkuneen aina vuoteen 1966 asti, jolloin Barks jäi eläkkeelle.
Sarjakuvien jälkeinen aika.
Barks ei lopettanut työtä Disney-hahmojen parissa, vaikka jäi eläkkeelle. Hän teki käsikirjoituksia vuoteen 1974 ja piirsi kansikuvia vuoteen 1969. Suurin osa näistä käsikirjoituksista oli "Sudenpentu"-aiheisia tarinoita, jotka Kay Wright tai Tony Strobl kuvitti. Myöhemmin nämä Sudenpentu-seikkailut piirsi uudelleen Daan Jippes. Jippesin versioita pidetään huomattavasti Barks-henkisempinä.
Barksin viimeisiksi käsikirjoituksiksi jäivät "Horsing Around With History" ("Hevostellen halki historian"), jonka piirsi Barksin työhön valitsema William Van Horn, ja "Somewhere in Nowhere" (ei suomennettu), jonka piirsi Pat Block.
Vuonna 1971 Carl Barks ryhtyi ihailijansa Glenn Brayn ehdotuksesta maalaamaan omiin ankkatarinoihinsa pohjautuvia öljyväritöitä. Aluksi hän myi maalauksiaan noin 150 dollarilla kappale, mutta nykyään arvokkaimmista on maksettu jopa 150 000 dollaria. Suurin osa näistä maalauksista oli suoria kopioita hänen piirtämistään kansikuvista, vaikka myöhemmin hän maalasi myös löyhästi tarinoihinsa liittyviä maalauksia. Niiden ja niissä esiintyvien hahmojen tekijänoikeudet kuuluivat kuitenkin Disney-yhtiölle, mutta yllättäen yhtiö myönsi Barksille luvan tehdä niistä maalauksia, vaikkei yhtiö ole koskaan myöntänyt vastaavanlaista lupaa kenellekään muulle. Kun maalauksista kuitenkin alettiin tehdä myös luvattomia painokopioita, vuonna 1976 yhtiö kielsi Barksia maalaamasta enää lisää Disney-aiheisia maalauksia. Siihen mennessä hän oli saanut valmiiksi yli 120 maalausta. Sen jälkeen hän maalasi Disneyn ankkoja muistuttavia hahmoja, joskin aiheet saattoivat olla aikuismaisempia.
1980-luvun alussa lupa maalauksiin heltisi jälleen, ja Barks jatkoi niiden tekemistä. Samalla myös maalausten arvo kohosi huimasti, ja "Another Rainbow" -yhtiö sai ajatuksen julkaista litografioita näistä maalauksista. Kaikki painolaatat on tuhottu lukuun ottamatta viittä ensimmäistä, jotka on naarmutettu käyttökelvottomiksi ja säilötty muistoina Disney-yhtiön arkistoihin.
Barksin piirtämät alkuperäissivut ovat myös erittäin arvokkaita, eikä niitä aina ole saatavissa rahallakaan, koska niitä ei liiku markkinoilla. Alkuperäistuotannosta on jäljellä vain murto-osa, sillä Disney-yhtiö poltti ja hävitti suuren osan alkuperäispiirroksistaan tilanpuutteen vuoksi.
Viimeiset vuodet.
Vuonna 1991 Barks sai arvostetun Disney Legends -palkinnon, joka annetaan ansioituneesta työstä Disney-yhtiön hyväksi. Kolme vuotta myöhemmin Barks teki ensimmäisen matkansa ulkomaille. Matkalla hän kävi yhdessätoista Euroopan maassa: Islannissa, Norjassa, Tanskassa, Suomessa, Ruotsissa, Puolassa, Saksassa, Italiassa, Ranskassa, Alankomaissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Viimeisenä Disney-aiheisena teoksenaan hän kirjoitti ylistysrunon "Oodi Disneyn ankoille". Kyseinen kirjoitus on julkaistu muun muassa Aku Ankka -lehden numerossa 26/1999.
Barks kuoli kotonaan Oregonin Grants Passissa leukemiaan 99-vuotiaana vuonna 2000.
Maailmankatsomus.
Carl Barks oli poliittiselta vakaumukseltaan oikeistolainen, lähempänä republikaaneja kuin demokraatteja. Muutamien sarjakuviensa perusteella hänen on kuitenkin tulkittu vastustaneen Vietnamin sotaa.
Barks oli ateisti, mutta hän sanoi kunnioittavansa kaikkia uskontoja, sillä ”ne kaikki yrittävät saada ihmiset parantamaan tapansa”.
Barksin vaikutus Aku Ankkaan.
Barksin vaikutus Aku Ankka -sarjakuviin on erittäin suuri. Lähes jokainen piirtäjä pitää häntä esikuvanaan. Heistä tunnetuin on Don Rosa, jonka tarinoista vain harva on ristiriidassa Barksin tarinoiden kanssa. Myös monet muut Disney-piirtäjät, kuten Romano Scarpa ja Daan Jippes, ovat sanoneet Barksin olleen heidän suurin vaikuttajansa.
Akun eno Roope Ankka on Barksin keksimä hahmo. Barksin mukaan Roope on nimenomaan Akun äidin veli, mutta Ankkalinnan enot käännetään Suomessa perinteisesti sediksi. Aluksi Roopen oli tarkoitus olla vain sivuhahmo ainoastaan tarinassa "Joulu Karhuvuorella". Myös Roopen viholliset Karhukopla, Milla Magia ja Kulta-Into Pii ovat Barksin luomia hahmoja, samoin keksijä Pelle Peloton ja hyväonninen Hannu Hanhi. Roopen vihollisista myös Kroisos Pennonen on Barksin luoma hahmo, vaikka Barks itse käyttikin hahmoa vain kerran tarinassa "Ihmebentsiini".
Sen lisäksi että Barks keksi runsaasti omia hahmoja, hän myös kehitti entisiä. Tupun, Hupun ja Lupun kehitykseen Barks osallistui erittäin suuressa määrin. Sudenpennut-järjestö oli Barksin keksintö.
Kaikki nämä Aku Ankka -sarjakuvatarinoiden peruskaavat ovat Barksin kynästä. Nykyään piirtäjät usein vain soveltavat näitä, ja perusjuoni pysyy samana.
Barks oli oikeastaan ensimmäinen Aku Ankkaa piirtänyt taiteilija. Ennen häntä Aku Ankan seikkailut olivat lähinnä Al Taliaferron strippejä ja sitä ennen pieniä sivuosia muissa Disney-sarjakuvissa ja -piirroselokuvissa. Näissä sivuosissa Aku useimmiten seikkaili Mikki Hiiren ja Hessu Hopon kanssa, kunnes Barksin ansiosta Ankka- ja Hiiri-maailmat erkaantuivat toisistaan lähes kokonaan. Barks loi Aku Ankasta hahmona suositumman kuin Mikki Hiiri. Barks piirsi elämänsä aikana vain yhden Mikki-tarinan, "Punaisen hatun arvoituksen".
Aku Ankan ja Roope-sedän työ- ja elämänkokemukset ovat saaneet vaikutteita Barksin omasta elämästä. Barks totesi, että Akun toistuva epäonni ja ajautuminen työpaikasta toiseen muistuttavat häntä itseään ennen piirtäjän uraansa.
Sensuuri.
Yhdysvalloissa sarjakuvasensuuri oli hyvin tarkkaa 1950-luvulla. Suomen sarjakuvasensuuri on aina ollut sallivampi Carl Barksin sarjakuvien suhteen. Muun muassa "Takaisin Klondikeen" sai ensijulkaisunsa puolta sivua vaille alkuperäisessä asussa Suomessa. Suomi oli ensimmäinen maa, joka julkaisi tuon kaikkien aikojen parhaimpana pidetyn tarinan kokonaisena, lukuun ottamatta puuttuvaa sivun puolikasta, jonka Barks piirsi ulkomuistista. Toisessa tapauksessa Disney-arkistoista löytyi tarina "Maitomies" ("The Milkman"), joka sai ensiesityksensä alkuperäisasussaan Suomen Aku Ankka -lehden 40-vuotisjuhlanumerossa.
Barks on myös joutunut itse sensuroimaan omia tarinoitaan. Yksi esimerkki siitä on "Aku Ankka ja Zombi" ("Voodoo Hoodoo"), jossa Barks muun muassa poisti zombilta teroitetut hampaat (koska ne olivat liian rasistiset) ja piirsi zombille pupillit (pelkkiä valkuaisia pidettiin liian pelottavina) ja vain puoliksi avoimet silmät. Myöhemmin Don Rosa on piirtänyt samaisen hahmon omaan tarinaansa "Maailman rikkain ankka", mutta tässä kertomuksessa Zombilla on alkuperäiset, kokonaan avoimet ja valkoiset silmät.
Tarinat.
"Katso Luettelo Carl Barksin sarjakuvatuotannosta".
The Carl Barks Library.
Kaikki Barksin piirtämät Disney-sarjat on julkaistu "The Carl Barks Library" -nimisessä kokoelmassa. CBL ilmestyi ensin 1980-luvulla mustavalkoisena, 30 kovakantista kirjaa käsittävänä kokoelmana. 1990-luvulla CBL julkaistiin värillisenä albumisarjana (141 albumia), jossa jäivät kuitenkin julkaisematta Mummo Ankka - ja Iines Ankka -tarinat. Saksankielisessä albumisarjassa ne ilmestyivät kuten myös Barksin käsikirjoittamat muiden piirtämät sarjat.
Barksin tuotanto Suomessa.
Barksin tarinoita on julkaistu Suomessa kattavasti. Puuttuvia tarinoita on alle 20. Seuraavassa on esitelty keskeiset kirjasarjat, joissa on julkaistu pelkästään Barksin tarinoita.
Barksin työn jatkaminen.
Don Rosa on tehnyt paljon Barksin tarinoihin liittyviä tarinoita, "jatko-osia", esimerkiksi "Takaisin Xanaduun", jossa Roope, Aku ja ankanpojat palaavat satumaiseen Tralla La’han.
Monet myöhemmät Ankka-piirtäjät ovat saaneet vaikutteita Barksilta. Barksin omasta mielestä hänen seuraajistaan merkittävin oli Vicar. Daan Jippesin arvostusta kuvannee, että hänet valittiin piirtämään uudelleen Barksin käsikirjoittamat sarjat.
Merkitys.
Sarjakuvakriitikko Ville Hännisen mukaan Carl Barksin sarjakuvat täyttävät klassikon tunnusmerkit. Tarinat ovat kestäneet aikaa, koska Barks ei aliarvioinut lukijaa.
Toimittaja Juri Nummelinin mielestä Carl Barksin sarjakuvia voidaan hyvin lukea myös välittämättä niiden Disney-taustasta. Nummelinin mukaan Disney-sarjakuvassa päällimmäisiä tunnetiloja ovat ihmisten välinen viha ja kateus. Barksilla ne eivät tunnu vastenmielisiltä, koska hän käsittelee näitä aiheita klassisen tragedian keinoin. Barks onnistuu yhdistämään lastensarjakuvan sekä yksilöiden suhteita todenmukaisesti kuvaavan aikuisten kirjallisuuden. Barksin luomat hahmot ovat Nummelinin mukaan välittömästi tunnistettavissa lukijassa itsessään.


Rengas.
Rengas on keskeinen algebrassa käytetty matemaattinen käsite, joka sijoittuu rakenteellisesti ryhmän ja kunnan väliin. Rengas sisältää kaksi laskutoimitusta: yhteen- ja kertolaskun. Yhteenlaskun suhteen se on Abelin ryhmä. Kertolaskun suhteen ryhmällä on olemassa neutraalialkio ja voimassa assosiatiivi- ja distributiivilait. Sen sijaan renkaan alkioilla ei tarvitse olla käänteisalkiota kertolaskun suhteen. Jos sellainen on jokaisella alkiolla, kyseessä on kunta.
Määritelmä.
Jos formula_3 on kommutatiivinen, formula_1 on "kommutatiivinen rengas".
Rengas on siis monoidia ja ryhmää monimutkaisempi rakenne jo siinä mielessä, että se yhdistää kaksi operaatiota. Näin rengas eroaa olennaisesti suorasta tulosta.
Kannattaa huomata, etteivät edellä merkityt formula_2, formula_3, formula_24 ja formula_25 eivät tarkoita lukujen yhteen- tai kertolaskua, tai lukuja 1 tai 0, vaan joukossa käytettäviä operaattoreita ja joukon alkioita. Tosin "lukurenkaista" puhuttaessa nämä ovat usein yhteneviä.
Kuten muillekin algebrallisille struktuureille, renkaiden välille voidaan määritellä rakenteen säilyttävä kuvaus eli homomorfismi.
Kääntyvät alkiot ja nollanjakajat.
Nollasta poikkeavaa alkiota formula_42 sanotaan nollanjakajaksi, jos on nollasta poikkeava formula_43, jolle formula_44. Tällöin tietysti myös formula_45 on nollanjakaja. Kommutatiivista rengasta, jossa ei ole nollanjakajia, sanotaan kokonaisalueeksi.
Renkaan alkioista kääntyvät alkiot käyttäytyvät yleensä kaikkein säännöllisimmin, kun taas nollanjakajat vaikeuttavat tarkastelua. Erityisesti supistamissääntö formula_46 on voimassa vain, jos formula_47 ei ole nollanjakaja. Tästä seuraa muun muassa se, että astetta "n" olevalla polynomilla, jonka kertoimet ovat formula_1:n alkioita, voi olla enemmän kuin "n" juurta, jos ryhmässä formula_1 on nollanjakajia.


Monoidi.
Toisin sanoen monoidi on puoliryhmä, jossa on neutraalialkio.
Monoidi on vaihdannainen, jos operaatio on vaihdannainen. Yllä 1. esimerkki on vaihdannainen: esimerkiksi 2+3=3+2 ja 4*5=5*4, ja sama pätee kaikilla luvuilla. Toinen esimerkki ei ole, merkkijonojen "xy" ja "ab" yhdiste on "xyab" mutta toisinpäin "abxy".
Moni algebrallinen rakenne sisältää monoidin osana määritelmäänsä, esimerkiksi ryhmä, rengas ja kunta.


Eino S. Repo.
Eino Sakari Repo (6. syyskuuta 1919 Isokyrö – 16. joulukuuta 2002 Helsinki) oli Oy Yleisradio Ab:n pääjohtaja 1965–1969 ja radiojohtaja 1969–1974. Hänen toimikauttaan yhtiön johdossa on kutsuttu ”Reporadion” ajaksi.
Eino S. Repo osallistui talvi- ja jatkosotaan rintamalla ja kotiutui 1944 kapteenina. Hän valmistui 1948 filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta, pääaineenaan kirjallisuustiede. Valmistuttuaan hän toimi vapaana kirjallisuuskriitikkona ja kirjoitti arvosteluja mm. Uuteen Suomeen ja Parnassoon sekä radioon. Repo tunnettiin radikaalina kirjoittajana, ja hänen oli lopetettava Uudelle Suomelle työskenteleminen jouduttuaan riitaan sen pääkriitikon, konservatiivisen V. A. Koskenniemen kanssa.
Apu-lehden toimittajana Repo toimi 1958–1964, minkä jälkeen hänet valittiin Mainostelevision ohjelmajohtajaksi. Yleisradion pääjohtajan Einar Sundströmin jäätyä eläkkeelle 1965 Repo nostettiin hänen seuraajakseen Maalaisliiton ehdokkaana. Valintaa tuki presidentti Urho Kekkonen, jonka lähipiiriin Repo kuului.
Revon johtajakaudella yhtiössä toimeenpantiin useita uudistuksia. Yleisradiolle, jossa oli aikaisemmin lähetetty vain STT:n sähkeuutisia, perustettiin Ralf Fribergin johdolla oma uutistoimitus. Samalla voimistunut vasemmistolainen opiskelijaradikalismi sai jalansijaa yhtiössä. Repo antoi runsaasti tilaa nuorille toimittajille ja heidän yhteiskuntakriittisille ohjelmilleen, mikä herätti syytöksiä Yleisradion politisoitumisesta ja toi sille pilkkanimen ”Reporadio”. Yleisradiota myös syytettiin vasemmiston suorasta tukemisesta vuoden 1966 eduskuntavaalien aikana. Yksi Revon uudistuksia oli suoraan pääjohtajan alaisen Erikoistoimituksen perustaminen. Erikoistoimituksen vetäjänä toimi Reino Paasilinna, jonka aloitusohjelma ("Vakuutusasia on sydämenasia") 1966 herätti valtavan kohun julkisuudessa.
Edellä mainittujen seikkojen vuoksi Repoa ei valittu pääjohtajaksi enää toiseksi viisivuotiskaudeksi. Hänen tilalleen tuli Erkki Raatikainen jonka kausi tunnetaan ns. normalisoitumisen kautena.
Repo valittiin 1969 Yleisradion radiojohtajaksi SKDL:n mandaatilla, ja tästä virasta hän jäi eläkkeelle 1974.
Zavidovo-vuodon kuulusteluissa Kekkosen kansliapäällikkö Antero Jyränki (sdp.) tunnusti antaneensa osan Zavidovo-muistiosta Revon nähtäväksi.
Eino S. Repo oli perustamassa Suomi–Chile-seuraa Tarja Halosen ja Jacob Södermanin kanssa.
Repo on myös käsikirjoittanut kolme dokumenttia, esiintynyt kahdessa dokumentissa ja näytellyt Vodkaa, komisario Palmu -elokuvassa, jossa näytteli itseään Yleisradion pääjohtajana.
Eino S. Revon nuorempi veli oli kustannusjohtaja Ville Repo.


IPv6.
IPv6 on nykyisen IP-protokollan (IPv4) seuraajaksi kehitetty protokolla. IPv6 tunnettiin varhaisessa kehitysvaiheessaan myös nimellä IPng eli "IP next generation". Sen tärkein ero IPv4:ään on osoitteen pituus ja osoiteavaruuden laajuus. IPv6:ssa käytetään 128-bittisiä osoitteita, jolloin yhdessä verkossa voi olla yli 340 sekstiljoonaa (340·1036) solmua. IPv4:n osoitteen pituus on 32 bittiä, ja IPv4-verkossa voi olla noin neljä miljardia (4×109) solmua.
IPv4-osoitteiden puute.
Tärkein syy IPv6:n kehittämiseen oli nykyisin käytössä olevan IPv4-protokollan osoiteavaruuden pienuus.
IPv4-osoitteiden loppumisesta on esitetty useita arvioita. Euroopassa IP-osoitteita hallinnoivan RIPEn vuonna 2007 esittämän arvion mukaan IPv4-osoiteavaruus loppuu vuoteen 2011 mennessä.
IPv4-osoitteiden loppumista on kyetty siirtämään käyttämällä osoitteenmuunnostekniikoita ja muuttamalla IP-osoitteiden jakamista tehokkaammaksi. Osoitteenmuutoksien avulla suurikin joukko koneita voi jakaa yhtä aikaa yhden IP-osoitteen. Toisaalta juuri osoitteenmuunnostekniikat vaikeuttavat monien uusien palvelujen, kuten IP-puheen tai vertaisverkkojen käyttöä. Osoitteiden jakamista on tehostettu jakamalla organisaatioille entistä sopivamman kokoisia osoitenippuja, mikä on vähentänyt käyttämättömien mutta varattujen osoitteiden määrää. Toisaalta muuttamalla verkkojen konfigurointia dynaamisemmaksi esimerkiksi DHCP-protokollan avulla on voitu kierrättää entistä pienempää määrää osoitteita niille jotka sitä sillä hetkellä tarvitsevat.
IPv6:n uusia ominaisuuksia.
IPv6:ssa on pyritty siihen, että tietoliikenneverkon perustehtävä - pakettien välittäminen päätelaitteelta toiselle – on mahdollisimman yksinkertainen. Ylimääräisistä tarkistussummien laskemisesta on luovuttu.
Kaikki näistä tekniikoista on sovitettu myös nykyisen IPv4:n päälle. IPsec on saanut kohtalaisen hyvin suosiota etäkäytössä ja lähiverkkojen yhdistämisessä. Osa salaustarpeista ratkaistaan jo nyt SSL:llä.
MobileIPv6:n käyttö on vielä vähäistä. Osan liikkuvuuden hallinnasta pystytään toteuttamaan peruskerroksen ratkaisuilla (esimerkiksi GPRS).
SSM edellyttää Internetin runkoreitittimien tukea. Operaattorit eivät ole nähneet SSM:lle vielä olevan kysyntää eivätkä tue sitä.
Tilaton autokonfiguraatio on toteutettu IPv4:n yhteydessä APIPA-standardina "(Automatic Private IP Addressing)". Niin APIPA kuin IPv6:n tilaton autokonfiguraatio eivät kykene konfiguroimaan kaikkia verkon ominaisuuksia, kuten DNS-palvelimia, joten automaattiseen konfigurointiin käytetty protokolla DHCP on edelleen tarpeellinen IPv6:n kanssa.
IPv6-sanastoa.
IPv6:n yhteydessä on pyritty irtautumaan vanhasta ARPANET-verkon ajoilta periytyvästä sanastosta, kuten "verkkoasemista" ("isäntäkone", "host computer") ja "yhdyskäytävistä" ("gateway"). IPv6-verkossa on "solmuja" ("node"), solmu joka yhdistää verkkoja toisiinsa on nimeltään "reititin" ("router").


Jyväskylän yliopisto.
Jyväskylän yliopisto on Jyväskylässä sijaitseva suomalainen yliopisto, jossa on noin 15 000 opiskelijaa ja henkilökuntaa noin 2 600. Vuonna 2011 Jyväskylän yliopistosta valmistui 1 336 maisteria sekä 1 169 kandidaattia ja 162 tohtoria. Kesän 2011 perushaussa yliopistoon hakeneiden määrä oli yli 11 600, joista hyväksyttyjä oli runsaat 1 600. Kaikki perusopiskelijat kuuluvat Jyväskylän yliopiston ylioppilaskuntaan.
Historia.
Jyväskylän yliopisto on saanut alkunsa Uno Cygnaeuksen kaupunkiin vuonna 1863 perustamasta Suomen ensimmäisestä suomenkielisestä opettajankoulutusseminaarista, joka 1934 muuttui Kasvatusopilliseksi korkeakouluksi ja edelleen vuonna 1966 Jyväskylän yliopistoksi. Viimeiset kansakoulunopettajat valmistuivat Jyväskylän seminaarista vuonna 1937.
Seminaarin ajalta ovat peräisin Seminaarinmäen vanhimmat, Konstantin Kiseleffin suunnittelemat punatiiliset rakennukset, ”opin kasarmit”. Jyväskylän yliopiston kampus on lisäksi maailmankuulu lukuisista Alvar Aallon suunnittelemista rakennuksista, jotka ovat valmistuneet 1950–1970-luvuilla. Uudempia yliopiston rakennuksia on suunnitellut muun muassa arkkitehti Arto Sipinen.
Yliopistossa on myös kuusi Suomen Akatemian nimeämää huippututkimusyksikköä sekä neljä akatemiaprofessuuria.
Fysiikan laitos (JYFL) valittiin kansalliseksi yliopistokoulutuksen laatuyksiköksi vuosiksi 2010-2012 (KKA).
Humanistinen tiedekunta.
Jyväskylän yliopiston humanistisessa tiedekunnassa ovat edustettuina kieliä ja viestintää, taiteita ja musiikkia sekä kulttuuria ja historiaa tutkivat alat.
Tiedekunnassa toimii kaksi Suomen Akatemian nimeämää tutkimuksen huippuyksikköä: Monitieteisen musiikintutkimuksen huippuyksikkö (2008–2013), joka on yhteinen Helsingin yliopiston kanssa.
Yhteiskunnan historia: kontekstuaalinen analyysi suomalaisen yhteiskunnan rakenteista ja identiteeteistä 1400-2000.
Lisäksi kielet, kulttuuri ja yhteiskunnalliset prosessit sekä kielet oppiminen ja kielenkäyttö on yliopiston itsensä nimeämä kansainvälisesti merkittävä tutkimusala. Muut tiedekunnan tutkimuksen vahvuudet kytkeytyvät yliopiston monitieteisiin osaamiskeskittymiin, joista neljässä tiedekunnan laitokset ovat mukana: "Ihmistieteiden tutkimusmetodologian osaamiskeskittymä", "Lapset, nuoret ja kasvamisen ympäristöt", "Monikulttuurisuus ja vuorovaikutus" -keskittymä sekä "Ympäristö ja energia" -osaamiskeskittymä.
Historian ja etnologian laitoksen oppiaineisiin kuuluvat Suomen historia, taloushistoria, yleinen historia ja etnologia. Laitosrakennukset Historica ja Villa Rana sijaitsevat Seminaarinmäen kampusalueella.
Kielten laitoksen oppiaineisiin kuuluvat (pääaineena) englannin kieli, latina, romaaninen filologia (ranskan kieli), ruotsin kieli, saksan kieli ja kulttuuri, suomen kieli, venäjän kieli ja kulttuuri sekä suomalainen viittomakieli. Lisäksi laitoksella voi opiskella sivuainekokonaisuuksia: antiikin kulttuuri, Deutsche Kulturstudien, Études françaises, espanjan kieli, estologia, italian kieli, Studi italiani, slovakin kieli ja kulttuuri, suomen kieli ulkomaalaisille sekä suomi toisena ja vieraana kielenä. Kielten laitoksen tilat ovat Seminaarinmäen kampusalueella Fennicumissa ja Philologicassa.
Musiikin laitoksen oppiaineina ovat musiikkitiede ja musiikkikasvatus (musiikin aineenopettajakoulutus). Lisäksi laitoksella on musiikkiterapian maisteriohjelma, jossa pääaineena on musiikkiterapia. Laitoksen tilat ovat Seminaarinmäen kampusalueella Musicassa.
Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen (Taikun) tarjoamat oppiaineet ovat kirjallisuus, museologia, taidehistoria ja taidekasvatus. Lisäksi laitoksessa toimii englanninkielinen maisteriohjelma Master's Degree Programme in Digital Culture, josta valmistuvien pääaine on digitaalinen kulttuuri. Laitoksen osana toimii myös Nykykulttuurin tutkimuskeskus, jossa koulutetaan tohtoreita pääaineenaan nykykulttuuri. Laitoksen tilat sijaitsevat Athenaeumissa Seminaarinmäellä ja Kärjessä Mattilanniemen kampusalueella.
Viestintätieteiden laitoksen oppiaineita ovat journalistiikka (painopisteenä media), puheviestintä (painopisteenä ihmisten keskinäinen vuorovaikutus) ja yhteisöviestintä (painopisteenä organisaatio). Kulttuurienvälinen viestintä on pääaineena Intercultural Communication -maisteriohjelmasta valmistuvilla. Laitoksen tilat sijaitsevat Seminaarinmäen kampusalueella.
Soveltavan kielentutkimuksen keskus eli Solki on yliopistoon kuuluva tutkimuslaitos, jonka tavoitteena on tukea ja kehittää kielikoulutusta Suomessa. Tutkimuksen painoaloja ovat kielitaidon arviointi, kielitaidon kehittyminen erilaisissa konteksteissa ja toimintayhteisöissä sekä kielikoulutuspolitiikka. Solkissa voi suorittaa tohtorin ja lisensiaatin tutkinnon soveltavasta kielitieteestä. Keskus sijaitsee Ylioppilastalon tiloissa Seminaarinmäen kampusalueella.
Informaatioteknologian tiedekunta.
Jyväskylän yliopiston informaatioteknologian tiedekunnassa toimii kaksi opetusta tarjoavaa ainelaitosta, tietotekniikan laitos ja tietojenkäsittelytieteen laitos.
IT-tiedekunnassa on mahdollista opiskella pääaineena neljää eri oppiainetta: tietotekniikkaa, tietojenkäsittelytiedettä, tietojärjestelmätiedettä sekä kognitiotiedettä. Pääainevalinnoista riippuen opiskelijat valmistuvat filosofian (FM) tai kauppatieteiden maistereiksi (KTM). Opetuksen lisäksi informaatioteknologian tiedekunnan laitokset tekevät sekä kansallista että kansainvälistä tutkimusyhteistyötä.
Jyväskylän yliopiston IT-tiedekunta on alallaan Suomen vanhin ja suurin. Tietojenkäsittelyoppia on opetettu vuodesta 1967 asti. Nykymuotoinen informaatioteknologian tiedekunta perustettiin vuonna 1998, jolloin siihen liitettiin yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta koko tietojenkäsittelytieteiden laitos sekä matemaattis-luonnontieteellisestä tiedekunnasta matematiikan laitoksesta irrotettu tietotekniikka omana laitoksenaan. Tiedekunnan dekaani on professori Pekka Neittaanmäki varadekaaneinaan Timo Tiihonen ja Pasi Tyrväinen.
Tiedekunnassa on maisteriopiskelijoita on 2000, jatko-opiskelijoita lähes 200 ja henkilökuntaa samoin 200. Kaikki tiedekunnan toimitilat sijaitsevat Agorassa Mattilanniemessä.
Tietojenkäsittelytieteiden laitoksella (TKTL) voi opiskella pääaineena tietojärjestelmätiedettä, tietojenkäsittelytiedettä ja kognitiotiedettä. Tietojärjestelmätieteestä valmistuu kauppatieteiden kandidaatteja ja maistereita, ja tietojenkäsittelytieteestä sekä kognitiotieteestä filosofian maistereita. Tietojenkäsittelytieteiden laitoksen opetus ja tutkimus kohdistuu tietojärjestelmien kehittämiseen ja käyttöön osana liiketoiminnan tai julkishallinnon organisaatioiden toimintaa. Tietojärjestelmiä ja tietojenkäsittelyä tarkastellaan neljästä pääasiallisesta näkökulmasta, jotka ovat teknologinen näkökulma, ihmiskeskeinen näkökulma, liiketoiminnallinen näkökulma ja informaatiokeskeinen näkökulma. Laitoksen opetus jakautuu tietojärjestelmätieteessä kahteen suuntautumisvaihtoehtoon, jotka ovat järjestelmäkehitys (JK) sekä tietoyhteiskunta, viestintä ja liiketoiminta (TVL).
Tietotekniikan laitoksella (TTL) opetetaan ja tutkitaan tietotekniikkaa teknis-matemaattisesta näkökulmasta. Laitoksella opiskelevat valmistuvat filosofian maistereiksi. Koulutusaloina ovat mobiilijärjestelmät, ohjelmisto- ja tietoliikennetekniikka, opettajankoulutus sekä laskennallinen tiede. Aloja yhdistävinä tekijöinä ovat matemaattinen perusosaaminen ja yhteistyö elinkeinoelämän kanssa.
Edellisten lisäksi Agorassa toimii myös erillisyksikkö Agora Center, johon kuuuluu mm. pelien tutkimiseen erikoistunut Agora Game Lab.
Kasvatustieteiden tiedekunta.
Kasvatustieteiden tiedekuntaan kuuluu kaksi laitosta. Tiedekuntaan liittyvät tiiviisti valtion harjoittelukoulu "Jyväskylän normaalikoulu", jossa harjoittelee vuosittain lähes 1000 opettajaksi koulutettavaa opiskelijaa, ja "Rehtori-instituutti", joka kehittää myös kansainvälisesti yliopistollista oppilaitosjohtamista. Rehtori-instituutilla on kansainväliset Master's degree program in Educational Leadership- sekä Master of Educational Management and Leadership (MEd) -ohjelmat.
Kasvatustieteen laitoksella opetetaan erityispedagogiikkaa, varhaiskasvatusta ja kasvatustiedettä. Laitoksen perinteet ovat pitkät: Jyväskylään perustettiin ensimmäinen suomenkielinen opettajankoulutusseminaari vuonna 1863. Nykyistä yliopistoa edeltäneen Kasvatusopillisen korkeakoulun ensimmäinen väitöskirja tarkastettiin nimenomaan kasvatustieteissä keväällä 1949.
Opettajankoulutuslaitoksessa voi opiskella luokanopettajaksi, aineenopettajaksi ja opinto-ohjaajaksi. Laitos tarjoaa myös viittomakielistä opettajankoulutusta ainoana opettajankoulutuslaitoksena Suomessa.
Liikuntatieteellinen tiedekunta.
Vuoden 2012 elokuun alussa tiedekunnan nimi muutettiin liikunta- ja terveystieteiden tiedekunnasta liikuntatieteelliseksi tiedekunnaksi. Jyväskylän kasvatusopillisessa korkeakoulussa alkoi syksyllä 1963 liikuntakasvatuksen opintosuunta, joka itsenäistyi tiedekunnaksi korkeakoulun muututtua yliopistoksi. Liikunta- ja terveystieteiden tiedekunta on Suomen ainoa yliopistotasoinen liikunta-alan koulutusyksikkö. Tiedekunta sijaitsee vuonna 1971 valmistuneessa akateemikko Alvar Aallon suunnittelemassa liikuntatieteen laitosrakennuksessa Seminaarinmäen kampusalueen laidalla. Tiedekunnassa toimii kolme laitosta. Lisäksi tiedekunnassa toimii neljä kansainvälistä maisteriohjelmaa:, sekä.
Liikuntatieteiden laitokseen kuuluvat liikuntakasvatuksen yksikkö ja liikunnan yhteiskuntatieteiden yksikkö. Liikuntakasvatuksen yksikön päätehtävät ovat liikuntapedagoginen ja liikuntapsykologinen koulutus ja tutkimus. Koulutuksen ydinalue on liikunnanopettajien koulutus. Liikunnan yhteiskuntatieteiden koulutusohjelman itsenäisiä oppiaineita ovat liikuntasosiologia sekä liikuntasuunnittelu ja -hallinto. Liikunnan yhteiskuntatieteiden yksikön yhteydessä toimii myös erillinen palvelututkimusyksikkö "Liikunnan kehittämiskeskus".
Terveystieteiden laitoksen oppiaineet ja tieteenalat ovat gerontologia ja kansanterveys, fysioterapia, liikuntalääketiede, terveyden edistäminen ja terveyskasvatus, toimintaterapia sekä terveystieteet ja teknologia. "Terveyden edistämisen tutkimuskeskus" – toimii sateenvarjoina monitieteiselle tutkimukselle. GEREC - Gerontologian tutkimuskeskus on Jyväskylän ja Tampereen yliopistojen yhteinen tutkimuskeskus.
Liikuntabiologian laitos on tutkimukseen suuntautunut laitos, joka tarjoaa kursseja biomekaniikassa, liikuntafysiologiassa sekä valmennus- ja testausopissa. Laitoksen yhteydessä toimii myös "Neuromuscular Research Center".
Matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta.
Mattilanniemen ja Ylistönrinteen yhdistävä silta
Tiedekunnassa on neljä laitosta, joissa kaikissa tehdään kansainvälisesti korkeatasoista tutkimusta ja annetaan siihen perustuvaa opetusta. Matematiikan ja tilastotieteen laitos toimii Mattilanniemessä, ja muiden laitosten tilat sijaitsevat Ylistönrinteellä.
Bio- ja ympäristötieteiden laitoksen tutkimus ja opetus suuntautuvat ekologiaan, vesistötieteisiin, molekyylitunnistukseen ja ympäristötieteisiin. Laitoksella koulutetaan myös biologian opettajia. Oppiaineita laitoksella on kaikkiaan 20.
Fysiikan laitoksen tutkimuksen ja koulutuksen pääalueet ovat ydin- ja kiihdytinpohjainen fysiikka, materiaalifysiikka, elektroniikka, hiukkasfysiikka ja kosmologia sekä fysiikan opettajien koulutus.
Kemian laitoksen vahvuusalueita ovat rakennekemia, kemiallinen dynamiikka ja laskennallinen kemia sekä kemian opettajien koulutus.
Matematiikan ja tilastotieteen laitoksen tutkimus- ja opetusalat ovat matematiikka, stokastiikka, tilastotiede sekä matematiikan opettajien koulutus.
"NanoScience Center (NSC)", "Kansainvälinen kesäkoulu (JSS)", "Uusiutuva Energia (UE)" ja luonnontieteiden opettajankoulutus ovat tiedekunnan yhteisiä tutkimus- ja koulutusohjelmia.
Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulu.
Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa voi opiskella pääaineena kansantaloustiedettä, laskentatoimea, markkinointia, johtamista ja yrittäjyyttä. Sivuaineina tiedekunnassa opetetaan kauppaoikeutta, liiketoimintaosaamisen perusteet -opintokokonaisuutta ja vastaavaa englanninkielistä kokonaisuutta Basic Business Studies.
Tiedekunnassa toimii myös kaksi kansainvälistä maisteriohjelmaa. "AUCTOR Master's Studies in Family Business" on kansainvälinen kauppatieteiden maisterilinja, jonka painopistealueina ovat perheyrittäjyyden ja perheyritysten koulutus, tutkimus ja kehitys. "Corporate Environmental Management" on ympäristöjohtamisen maisterikoulutusohjlema, jollainen aloitettiin ensimmäisenä Pohjoismaissa vuonna 1995.
Taloustieteellinen tiedekunta rankattiin World Resources Instituten alan koulutuksen maailmanlaajuisessa arvioinnissa 30 parhaimman joukkoon vuonna 2005.
Kauppakorkeakoulu oli aiemmin (1.9.2010 asti) nimeltään taloustieteiden tiedekunta.
Kauppakorkeakoulun Avance Johtamiskoulutus ja sen MBA -koulutus on Association of MBAs -organisaation akkreditoima.
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta.
Yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa on kaksi koulutusalaa: psykologian koulutusala, josta vastaa psykologian laitos ja yhteiskuntatieteellinen koulutusala, josta vastaa yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos. Tiedekunnan molempien laitosten toimitilat sijaitsevat Ylistönmäellä.
Psykologian laitoksella opetetaan psykologiaa pääaineena, sivuaineena ja jatkokoulutuksena. Laitoksen tutkimus kohdistuu ihmisen elämänkaaren kehityspsykologiaan, psykoterapiaan ja hoitojärjestelmiin sekä oppimiseen, motivaatioon, muistiin ja niiden hermostollisen perustaan. Laitoksella toimii myös "Psykoterapian opetus- ja tutkimusklinikka".
Psykologian laitoksella toimi vuoteen 2011 asti Suomen Akatemian nimeämä tutkimuksen huippuyksikkö Oppiminen ja motivaatio.
Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella pääaineita ovat filosofia, sosiologia, valtio-oppi, yhteiskuntapolitiikka ja sosiaalityö sekä sukupuolentutkimus. Laitoksen maisteriohjelmia ovat kulttuuripolitiikka, kansalaisyhteiskunnan asijantuntijuus ja englanninkielinen Development and International Cooperation. Opetustarjontaan kuuluvat myös elämänkatsomustiedon, sosiaali- ja psykogerontologian, yhteiskuntatieteen ja monitietoisen living with globalization -opintojen opintokokonaisuudet.
Tiedekunta jakaa Filosofisen psykologian, moraalin ja politiikan tutkimuksen huippuyksikön (2008-2013) Helsingin yliopiston kanssa.
Erillisiä yksiköitä.
Erillisenä laitoksena Jyväskylän yliopiston yhteydessä toimii Koulutuksen tutkimuslaitos.
Jyväskylän yliopisto koordinoi Kokkolassa toimivaa Kokkolan yliopistokeskus Chydeniusta, jonka toiminnassa ovat mukana myös Oulun ja Vaasan yliopistot sekä Tampereen teknillinen yliopisto. Keskuksessa on noin 100 työntekijää ja runsaat 4 000 opiskelijaa. Chydeniuksen tutkimuksen ja opetuksen aloja ovat kasvatustiede, tietotekniikka, yhteiskuntatieteet, kauppatieteet, lääketiede ja terveydenhuoltoala sekä luonnontieteet.
Syyskuussa 2007 sille valmistui uusi 5 000 kerrosneliömetrin kokoinen rakennus.
Erilaisia tuloksia laatu- ja tehokkuusselvityksissä.
Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen lokakuussa 2007 julkistaman selvityksen mukaan Jyväskylän yliopisto on maan tehokkain. Selvityksen johtopäätös on, että pienten monialaisten yliopistojen tuottavuus on kasvanut samalla kun suurten on laskenut.
Viikkoa myöhemmin Helsingin yliopiston professorit teilasivat VATT:n selvityksen. He kritisoivat käytettyjä alakohtaisia vaativuuskertoimia ja tekivät uuden vertailun puolestaan verraten koulutusaloittain yliopistojen tuottavuutta alan keskimääräiseen tuottavuuteen ja yhdistämällä lopuksi kaikkien koulutusalojen tulokset koko yliopiston tulokseksi. Tällä menetelmällä Helsingin yliopisto ja Teknillinen korkeakoulu menestyivät.
Jyväskylän yliopisto on säilyttänyt asemansa maailman huippuyliopistojen vertailussa: sijoittui 2011 Shanghain listan kansainvälisessä yliopistorankkauksessa 500 parhaan yliopiston joukkoon.
Varainhankinta.
Jyväskylän yliopiston varainhankintakampanja käynnistyi tuloksekkaasti. Muun muassa Osuuskauppa Keskimaa ja Vapo molemmat lahjoittivat 500 000 euroa. Tavoitteena yliopistolla oli 10 miljoonaa.
Varainhankintakampanjan kokonaistuotto nousi yli 16 miljoonan euron. Summasta suorina lahjoituksina saatiin noin 5,5 miljoonaa ja valtion 2,5-kertaisesta vastinrahasta kertyi 10,6 miljoonaa.
Erillislaitosten verkkosivut.
*


Looginen empirismi.
Looginen empirismi on filosofian suuntaus, jonka mukaan todellisuutta koskevan tiedon tulee perustua kokemukseen ja havaintoihin.
Loogisen empirismin pääväite on, että ei ole olemassa synteettisiä apriorisia totuuksia. Wienin piirin mukaan matematiikan ja logiikan tieto on analyyttista apriorista tietoa eli käsitteiden määritelmiin perustuvaa ja kokemuksesta riippumatonta. Nämä väitteet ovat puhtaasti käsitteellisiä, ja siten niiden pätevyys on käsiteanalyysin keinoin selvitettävissä. Kaikki muu tieto oli synteettistä aposteriorista tietoa eli pääteltävissä vasta kokemuksen perusteella.
Historia.
Moritz Schlickin Wienin piiri käytti suuntauksestaan alun perin nimitystä "looginen positivismi", joka muuntui 1930-luvulla vähitellen loogiseksi empirismiksi. Loogisen empirismin isänä pidetään Rudolf Carnapia. Käsitettä 'looginen empirismi' käytti ensimmäisenä suomalainen filosofi Eino Kaila vuonna 1927 teoksessaan "Die Principien der Wahrscheinlich­keitslogik" Carnap, Kaila ja Hans Reichenbach luopuivat aikaisemmin käyttämästään käsitteestä looginen positivismi jo 1930-luvun alkupuolella, mutta myöhemmin erityisesti loogisen empirismin vastustajat ovat käyttäneet tätä nimitystä.
Loogisen empirismin edeltäjänä pohjoismaissa ja erityisesti Ruotsissa on pidetty Axel Hägerströmin filosofiaan perustuvaa Uppsalan koulukuntaa, joka sulautui loogiseen empirismiin.
Wienin piiri.
Itävaltalaisen Moritz Schlickin ympärille kerääntyi 1920-luvulla joukko filosofeja ja tieteentekijöitä, joita yhdisti kokemustietoon perustuva näkemys tieteestä, aja­tus kaikkien tieteiden ykseydestä, perinteisen ajattelun hylkää­minen, filosofian tehtävän rajaaminen tieteen kielen arvosteluksi sekä näkemys logiikasta tieteen keskeisenä apuvälineenä. Vuonna 1929 Wienin piiri esitti ohjelman tieteellisestä maailmankäsityksestä.
Wienin piiri hajautui kun kansallissosialistit tulivat valtaan Saksassa. Wienin piirin ajattelijoihin suhtauduttiin usein vihamielisesti muun muassa kansallissosialistien ja konservatiivisen filosofian edustajien taholta. Kurt Grelling kuoli Auschwitzin keskitysleirillä, ja useimmat muut piirin jäsenistä joutuivat pakenemaan kansallissosialisteja ulkomaille. Monet piirin jäsenistä muuttivat Yhdysvaltoihin ja opettivat siellä eri yliopistoissa. Schlick jäi Itävaltaan, mutta vuonna 1936 hänet surmasi Wienin yliopistolla kansallissosialisteja kannattanut opiskelija.
Piirin johtajan murha ja jäsen­ten pakeneminen vieraisiin maihin tuhosi suuren osan piirin toimintaedellytyksistä. Lisää tu­hoa aiheutti kylmä sota. Wienin piirin tieteen ykseyden aatetta alettiin pitää kommunistisena.
Verifikaatioperiaate.
Alkuperäisen loogisen empirismin kehittäjät esittivät niin sanotun verifikaatioperiaatteen. Sen mukaan lauseen merkitys riippuu sen testattavuudesta, ja lauseet, jotka eivät ole joko havaintojen tai loogisen analyysin kautta testattavissa, ovat vailla merkitystä. Verifikaatioperiaatteesta oli eri vahvuisia versioita. Vahvimman mukaan lauseen merkitys on sama kuin menetelmä sen testaamiseksi. Lievemmän version mukaan lause on merkityksellinen, mikäli se on periaatteessa mahdollista testata.
Looginen empirismi Eino Kailan mukaan.
Eino Kailan mukaan kaikki kokemustieto koostui todennäköisyyslauseiden järjestelmästä, joka perustui ”tässä ja nyt an­nettuun” sen johdonmukaisena seurauksena. Kailan mukaan tämä johdonmukainen kokemustieto eroaa jyrkästi perinteisestä psykologisesta empirismistä. Etenkään sillä ei ollut mitään tekemistä perinteisen empirismin ”vaikutelmien” tai ”ideoiden” kanssa.
Kysymyksessä ovat vain asiasuhteet, eivät psykologiset tai historialliset suhteet. Kailan mukaan ei olla tekemisissä ajattelun vaan sen kanssa, mitä ajatellaan.
Kaila erotti kaksi kokemuksen käsitettä. Edellistä edusti lause ”kaikki tähän asti nähdyt korpit ovat mustia”, jälkimmäistä ”näen juuri nyt valkoista”. Edellinen oli sekä arkikielessä että tieteessä yleinen lausetyyppi. Se edellytti joukon oletuksia menneisyyden, ulkoisen todellisuuden ja todennäköi­syystiedon kohteiden olemassaolosta. Edellisen tyyppiset lauseet on voitava kääntää (väljästi) elämysten tai kokemusten kielelle, jälkimmäisen tyyppisiksi.
Loogisen empirismin myöhempi kehitys.
1900-luvun jälkipuoliskolla suuri osa filosofeista piti loogista empirismiä, John Passmoren sanoin, "kuolleena, tai niin kuolleena kuin filosofinen liike koskaan voi olla." Eräs loogisen empirismin pääkannattajista, A. J. Ayer, sanoi 1970-luvulla haastattelussa: "Mielestäni tärkein [virhe]...oli, että lähes kaikki siinä oli väärin."
Bostonin yliopiston professori Jaakko Hintikka on käsitellyt loogista empirismiä vastaan esitettyjä väitteitä artikkelissaan ”Looginen empirismi 58 vuotta myöhemmin” ja todennut ne vanhentuneiksi.
Suomessa Pertti Lindfors julkaisi vuonna 1978 väitöskirjan "Der dialektische Materialismus und der logische Empirismus". Lindforsin mukaan looginen empirismi, materialismi ja ontologinen realismi voidaan sovittaa yhteen ristiriidattomaksi teoriaksi. Loogisen empirismin niin sanotut mielekkyysväitteet on tällöin muotoiltava uusin käsittein. Lindforsin mielestä looginen empirismi voi kehittyä kolmanteen vaiheeseen, johon kuuluu kyberneettinen tieteenteoria. Siinä tiede ja tieteenfilosofia määritellään itseään ja ympäristöään havainnoiviksi ja havainnoinin perusteella itseään korjaaviksi järjestelmiksi. Korjaukset tehdään invarianssi- eli säilyvyysperiaatteiden mukaan.
Lauseissa mahdollisesti esiintyvät ristiriidat Lindfors ratkaisi niin sanotulla monikerroksisella tyyppiteorialla. Jaakko Hintikan mukaan ristiriitojen ratkaisuun ei nykyään tarvita edes tyyppiteorioita.


Utilitarismi.
Utilitarismi on seurausetiikan muoto, jonka perusperiaatteen mukaan teon moraalinen hyvyys määräytyy sen toimijoille tuottaman hyödyn perusteella. Filosofi John Stuart Mill määritteli utilitarismin opiksi, joka olettaa ”moraalin perustaksi hyödyn tai suurimman onnellisuuden periaatteen”. Tästä seuraa, että utilitarismin mukaan teot ovat oikein silloin kun ne edistävät onnellisuutta ja väärin silloin kuin niillä on taipumus tuottaa onnettomuutta. Utilitarismissa moraalisesti hyvän toiminnan mittapuuna toimiva onnellisuus ei siis ole toimijan omaa onnellisuutta, vaan kaikkien niiden onnellisuutta, joita toiminta koskee.
Utilitarismin historiaa.
Usein ensimmäiseksi utilitaristiksi mainitaan Jeremy Bentham, mutta ensimmäisen kerran utilitarismin perusajatuksen esitti kirjallisesti skotti Francis Hutcheson vuonna 1725. Hän edusti ”moraaliaistin” koulukuntaa, jonka edustajien mukaan ihmisellä oli erityinen moraaliaisti, jonka avulla tavoitettiin tieto moraalista. Koulukunta vastusti tuolloista moraalista intuitionismia, jonka mukaan järki tavoittaa moraalin periaatteet intuitiivisesti. Hutchesonin mukaan hyväntahtoisuus johtaa siihen periaatteeseen, joka myöhemmin nimettiin utilitarismiksi.
Utilitarismia tai ainakin sitä hyvin lähelle tulevaa oppia edusti myös piispa Richard Cumberland vuoden 1672 moraalifilosofisessa teoksessaan "De Legibus Naturae". Hän piti Thomas Hobbesin näkemystä ihmisestä liian egoistisena ja ehdotti, että ihmisluontoon kuuluu ”luonnollisena lakina” altruistisuus, jonka ansiosta ihminen järjen avulla huomaa, että enemmän hyvää on parempi kuin vähemmän hyvää. Tällöin tekoja arvioidaan sen pohjalta, kuinka paljon hyvää ne tuottavat maailmaan.
Tunnetuimpia nykyisiä utilitaristeja on Peter Singer, joka on tullut kuuluisaksi etenkin eläinten oikeuksien puolustajana.
Benthamin utilitarismi.
Jeremy Bentham nimesi tärkeimmiksi vaikuttajikseen ranskalaiset uudistushenkiset lähinnä kasvatukseen ja lakiin keskittyneet ajattelijat Claude Adrien Helvétius ja Cesare Beccaria, jotka molemmat olivat saaneet vahvasti vaikutteita brittiempirismistä. Bentham esitti keskeiset ajatuksensa teoksessa "An Introduction to the Principles of Morals and Legislation" (1789), joka käsittelee pääasiassa lakia.
Ihminen toimii Benthamin mukaan aina joko saavuttaakseen mielihyvää tai välttääkseen tuskaa. Yksilön mielihyvä voi kuitenkin liittyä muiden ihmisten mielihyvään, joten mielihyvän tavoittelu ei tarkoita samaa kuin egoistinen käytös. Oikein on toimia utilitaristisen periaatteen mukaisesti eli enimmäistäen toimijan toiminnan vaikutuspiiriin kuuluvien onnellisuutta.
Bentham ei antanut muuta perustetta utilitaristiselle periaatteelle kuin väittämällä, että periaatteen kyseenalaistavat väitteet ovat todellisuudessa hyötyperiaatteen sovellustapaa eikä pätevyyttä koskevia (esimerkiksi jokin toinen moraaliteoria olisi vain ehdotettu sovellutus hyötyperiaatteesta eli siitä, miten saadaan onnea mahdollisimman monille).
Benthamin utilitarismin taustalla oli halu tieteellistää moraaliajattelua laskennalliseksi mielihyvän laskemiseksi. Benthamin laskennassa kaikki mielihyvät ja tuskat ovat laadullisesti samanlaisia. Laskennassa on otettava huomioon mielihyvien ja -pahojen määrälliset ominaisuudet, jotka ovat Benthamin mukaan kokemuksen voimakkuus, kesto, varmuus (arvio siitä), ajallinen läheisyys, hedelmällisyys (eli kyky tuottaa uusia mielihyvän kokemuksia jatkossa), puhtaus (kokemuksen kyky olla tuottamatta vastakkaisia kokemuksia) sekä kokijoiden määrä. Bentham ei itse pitänyt välttämättä kovin tärkeänä matemaattisen tarkkaa hyödyn laskemista, vaan hän piti kalkyyliä ihanteena, jota tuli lähestyä järkevyyden rajoissa. Useat kommentaattorit ovat kuitenkin ymmärtäneet Benthamin kalkyylin tarkan matemaattisesti sovellettavana.
Ihmiset toimivat Benthamin mukaan psykologis-egoistisesti eli oman mielihyvän enimmäistäen, mutta hän ehdotti, että heidät ohjataan utilitarismin tielle kasvatuksen, lain ja sosiaalipolitiikan avulla rangaistuksia ja palkkioita käyttäen.
J. S. Millin utilitarismi.
John Stuart Millin mukaan utilitarismissa moraalisen toiminnan mittapuuna on ”hyöty”. Utilitaristiset filosofit kuitenkin käyttävät sanaa ”hyöty” eri tavoin kuin sitä arkikielessä käytetään. Hyöty ei ole onnellisuuden, kauniin ja mielihyvän vastakohta, vaan hyöty tarkoittaa utilitaristeille myös näitä asioita.
Millin mukaan moraalin perustana ovat hyöty ja ”suurimman onnellisuuden periaate”, joka tarkoittaa sitä, että moraalisen teon tuotettava mahdollisimman suuri määrä onnellisuutta mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä. Näin ollen utilitarismia noudattavalle ihmiselle ”yleisen hyvän edistämisestä” tulee yksi tavallisimmista toiminnan vaikuttimista. Kari Saastamoisen mukaan tästä seuraa, että utilitaristeille onnellisuus on itsessään tavoittelemisen arvoinen asia. Kaikki muut asiat ovat keinoja onnellisuuden saavuttamiseksi.
Utilitarismissa moraalin mittapuuna toimivalla onnellisuudella tarkoitetaan ”nautintoa ja tuskan puuttumista”. Sen sijaan onnettomuudella tarkoitetaan tuskaa ja nautinnon puuttumista. Koska Mill asettaa ”onnellisuuden” ja ”mielihyvän” moraalisen toiminnan mittapuuksi, utilitarismia on arvosteltu hedonismista.
Millin mukaan utilitaristit eivät aseta yksilölle itselleen nautintoa tuottavia asioita moraalin mittapuuksi. Hyvän toiminnan mittapuuna toimiva onnellisuus ei ole pelkästään toimijan yksilöllistä onnellisuutta, vaan kaikkien niiden ihmisten onnellisuutta, joita toiminta koskee.


Kategorinen imperatiivi.
Kategorinen imperatiivi eli ehdoton käsky on Immanuel Kantin kuuluisa velvollisuuseettinen moraalikäsitys. Kantin ajattelussa kategorinen imperatiivi on normi, joka pätee olosuhteista riippumatta. Kategorinen imperatiivi on Kantin mukaan ehdoton normi, joka sitoo kaikkia järkeviä olentoja.
Kategorisen imperatiivin mukaan teko on moraalisesti hyvä, jos maksiimin, jonka perusteella tekoon ryhdyttiin, voitaisiin toivoa olevan yleispätevä laki. Tästä seuraa loogisesti, että ketään ihmistä ei saa käyttää välineenä, ellei hän ole samalla päämäärä: sama moraalinen laki koskee minua kuin muitakin, eikä kukaan saa erioikeuksia (tai kaksinaismoraalia). Kategorisen imperatiivin mukaan ihmisen olisi siis toimittava oman itsensä täydellistämiseksi ja muiden hyvinvoinnin lisäämiseksi.
Kant hahmotteli velvollisuusetiikkansa alun perin teoksessaan "Moraalin metafysiikkaa". Kuten suurin osa hänen alkuperäisteoksistaan, se oli hyvin raskassoutuinen ja pitkä.
Hän muotoili myöhemmin moraalifilosofiansa uudelleen yksinkertaistettuna versiona "Moraalin metafysiikan perusteissa".


Luonnonoikeus.
Luonnonoikeus (; myös "luontaisoikeus", "luonnollinen laki", "lex naturalis") on yhteisnimitys sellaisille moraali- ja oikeusteorioille, joiden mukaan on olemassa yleisesti päteviä, kulttuurista ja ihmisestä riippumattomia normeja. Näin ollen ihmisen säätämän lainsäädännön ja oikeuden on oltava sopusoinnussa luonnonoikeudellisten normien kanssa ollakseen moraalisesti oikeutettua. Luonnonoikeudellisina normeina on pidetty esimerkiksi yksilön oikeutta elämään, omaisuuteen ja vapauteen.
Luonnonoikeudelle vastakkainen ajattelusuuntaus on oikeuspositivismi, jonka mukaan lain ja moraalin välillä ei ole välttämätöntä yhteyttä. Monen, varsinkin valistusaikana syntyneen "modernin" luonnonoikeusfilosofian mukaan ihminen pystyy järkensä avulla ainakin joiltakin osin tavoittamaan tämän moraalin ja oikeuden.
Luonnonoikeus on lähtöisin kreikkalaisesta filosofiasta, jossa stoalaiset olivat luonnonoikeuden tunnettuja kannattajia. Antiikin Kreikassa luonnonoikeus korosti järjestystä (Solon), lakeja kärsivien turvaksi (Perikles), oikeudenmukaisuutta (Platon) ja järkeä (Aristoteles). Hyödykkeet tuli jakaa kansalaisten tarpeiden ja ansioidensa mukaan ja velvoitteet pitää tasapainossa. Myös roomalaiset ja kristilliset filosofit, kuten katolisen kirkon virallisesti tunnustama filosofi Tuomas Akvinolainen, omaksuivat luonnonoikeuden. Jotkut uskonnolliset filosofit ovat pitäneet luonnonoikeutta Jumalan asettamana oikeutena, jota pakanatkin voivat tajuta. Kuitenkin toiset pitävät luonnonoikeutta päinvastoin uskonnosta riippumattomana oikeutena. Alun perin luonnonoikeus oli usein teleologista etiikkaa, mutta monet myöhemmät luonnonoikeuden esitykset edustavat deontologista etiikkaa.
1600- ja 1700-luvulla syntyi protestanttinen luonnonoikeus, jonka tärkeimpiä kehittäjiä olivat Hugo Grotius (1583–1645) ja Samuel von Pufendorf (1632–1694). Myös monet liberalismin perustajat, kuten John Locke, kannattivat luonnonoikeuksia, ja niitä kannattavat monet myöhemmätkin liberaalit ja libertaarit, kuten Murray Rothbard. 1700-luvulla luonnonoikeuksia julistettiin yleisiksi ihmisoikeuksiksi Amerikan (Yhdysvaltojen perustuslaki 1787) ja Ranskan vallankumouksessa (Ranskan vallankumouksen ihmisoikeusjulistus 1789). Toisen maailmansodan jälkeen luonnonoikeudellinen käsitys kodifioitiin (1948).
Toisen maailmansodan jälkeen saksalainen Gustav Radbruch vaati oikeuden uudistamista ja paluuta luonnonoikeuteen. Periaate "laki on laki" on kyseenalaistettava.
J. Budziszewski on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana puolustanut luonnonoikeuden käsitettä useissa kirjoissaan. Hänen mielestään luonnonoikeuden periaatteet ovat sellaisia, joita ihminen ei voi olla tietämättä.


Pyjama.
Pyjama eli yöpuku on aasialaista alkuperää oleva vaate. Alkuperäinen "paijama" tarkoittaa löysiä, vyötärönauhalla varustettuja kevyitä housuja, kuten Salwar kameez. Tällaisia käyttävät Etelä- ja Länsi-Aasiassa sekä miehet että naiset.
Yhdysvalloissa, Britanniassa ja useimmissa englanninkielisissä maissa pyjama (tai) tarkoittaa kaksiosaista, löysää pukua, jota käyttävät sekä miehet että naiset lähinnä yöpukuna. Joskus vaatetta käytetään kuitenkin myös oleskeluun.
Encyclopædia Britannican mukaan pyjama teki ensiesiintymisensä länsimaissa 1600-luvulla Englannissa, jossa sitä käytettiin oleskeluasuna. Se meni kuitenkin pian pois muodista. Noin vuonna 1870 pyjama palasi brittikolonistien mukana uudelleen länsimaihin, jossa sitä käytettiin nyt yöpukuna. Naisten yöpuvuksi pyjama tuli 1900-luvun alussa, ja kotien oloasuksi 1920.
Pyjama saattaa olla kaksiosainen, mutta myös yhtenäisiä yksiosaisia pyjamia on olemassa. Perinteisin pyjama on yhtenäinen haalarimallin pyjama, jossa on takapuolen kohdalla pieni kahdella napilla kiinni oleva luukku. Puolustusvoimien virallinen pyjama on tummansininen.
Sana pyjama on tullut englannin kieleen hindin kielen sanasta "pajama". Sen alkuperä on persian kielen sanassa پايجامه eli payjama, joka tarkoittaa "jalkapukinetta".


Johann Wolfgang von Goethe.
Johann Wolfgang von Goethe (28. elokuuta 1749, Frankfurt am Main – 22. maaliskuuta 1832, Weimar) oli saksalainen yleisnero: runoilija, romaanikirjailija, näytelmäkirjailija, humanisti, tiedemies, teoreetikko, taidemaalari ja kymmenen vuoden ajan myös Weimarin valtion pääministeri. Goethea pidetään yleisesti saksankielisen kaunokirjallisuuden vaikutusvaltaisimpana hahmona.
Goethe oli Weimarin klassikkoihin kuuluva, ajan antiikkiin nojaava uushumanisti, joka antoi vaikutteita myös suomalaiseen kansallisromantiikan ajan kirjallisuuteen. Goethen kuuluisa nuoruudenteos on kirjeromaani "Nuoren Wertherin kärsimykset" (1774) ja hänen pääteoksensa on kaksiosainen, runomuotoon kirjoitettu "Faust" (1808, 1832).
Elämä.
Goethen isä Johann Kaspar Goethe (1710–1782) oli lakitieteen tohtori, joka kuului Frankfurtin varakkaimpiin porvareihin. Goethen äiti oli Katharina Textor (1731–1808). Goethe ei käynyt lapsena koulua, vaan hän sai kotiopetusta laajasti sivistyneeltä isältään ja kotiopettajilta. Hänelle opetettiin mm. historiaa, matematiikkaa, maantiedettä, miekkailua, tanssia ja piirtämistä. Ranskan kielen hän oppi niin perusteellisesti, että hän kykeni puhumaan sitä yhtä hyvin kuin äidinkieltään.
Goethe aloitti 16-vuotiaana lakitieteen opinnot Leipzigin yliopistossa. Nuori Goethe keskittyi kuitenkin juridiikan sijasta kirjallisuuteen ja hauskanpitoon, jopa niin hillittömästi, että hänen terveytensä murtui. Sairausloman jälkeen hän jatkoi lakitieteen opiskelua Strassburgissa ja valmistui lakitieteen lisensiaatiksi vuonna 1771. Tämän jälkeen hän toimi jonkin aikaa asianajajana Frankfurtissa. Samoihin aikoihin hän alkoi saada mainetta kirjailijana. Vuonna 1774 ilmestyi kirjeromaani "Nuoren Wertherin kärsimykset", josta tuli nopeasti suurmenestys joka puolella Eurooppaa. Romaanin päähenkilö Werther ajautuu onnettoman rakkauden vuoksi itsemurhaan, ja tämä tarina teki lukijoihin niin vahvan vaikutuksen, että nuorison keskuuteen levisi suoranainen itsemurhaepidemia. Tätä Goethen romaania on pidetty hyvin leimallisena teoksena saksankielisen kirjallisuudenhistorian vuosina 1767–1785 vallinneelle Sturm und Drang -kaudelle.
Weimarin herttua Karl August (1757–1828) vaikuttui Goethen kirjallisista kyvyistä ja tarjosi tälle vuonna 1775 työtä herttuakunnassaan. Weimarista tuli Goethen kotikaupunki tämän loppuiäksi. Hänestä tuli monialainen poliitikko, joka vastasi mm. ulko-, opetus-, kulkulaitos- ja rahaministerin tehtävistä. Lisäksi hän toimi sotaministerinä yhteistyössä herttuan kanssa. Kaiken tämän ohella hän jatkoi työtään kirjailijana. Aikaa riitti myös tieteellisille harrastuksille, mm. kasvitieteelle ja geologialle. Weimariin perustettiin myös teatteri, jossa Goethe toimi käsikirjoittajana, ohjaajana, lavastajana ja näyttelijänä. Hänen ansiostaan vähäpätöisestä Weimarista kehittyi eurooppalainen kulttuurikeskus, joka veti puoleensa aikansa lahjakkaimpia taiteilijoita. Kaikkein kuuluisin näistä Goethen jälkeen Weimariin muuttaneista taiteilijoista oli kirjailija Friedrich Schiller.
Vuonna 1786 Goethe tunsi tarvetta maisemanvaihdokseen. Hän lähti Italiaan ja vietti siellä seuraavat kaksi vuotta, tutkien väsymättömällä innolla paikallista kulttuuria. Myöhemmin hän kirjoitti matkalla tekemiensä päiväkirjamerkintöjen pohjalta laajan matkakertomuksen. Goethe totesi vanhuksena, että Italiassa vietetty aika oli hänen elämänsä onnellisinta aikaa. Hänen tuotannossaan nousivat tänä aikana vahvasti esille antiikkiin ja humanismiin liittyvät teemat.
Italian matkan jälkeen Goethen hallinnollista työtaakkaa kevennettiin, niin että hän saattoi entistä paremmin keskittyä kirjailijan työhön. Vaikka hän oli erittäin ahkera kirjoittaja, saattoi teosten valmistuminen kestää vuosikymmeniä, sillä hänellä oli tapana työstää monta teosta yhtäaikaisesti. "Faust" työllisti häntä jopa 60 vuoden ajan.
Goethella oli taipumus rakastua usein ja intohimoisesti, mutta avioliittoon hän päätyi vasta 57-vuotiaana. Hänen vaimonsa Christiane Vulpius (1765–1816) ei ollut erityisen älykäs tai sivistynyt nainen, joten seurapiireissä ihmeteltiin suuresti sitä, miten Goethen kaltainen nero saattoi päätyä tuollaiseen avioliittoon. Goethea vaimon sivistystaso ei kuitenkaan huolettanut, sillä hän arvosti ennen kaikkea Christianen iloisuutta ja energisyyttä. Avioliitosta syntyi viisi lasta, joista eli aikuiseen ikään vain ensimmäisenä syntynyt poika, August (1789–1830).
Goethe kuoli vuonna 1832 82 vuoden iässä. Hänen viimeisten sanojensa kerrotaan olleen (Lisää valoa!).


John Stuart Mill.
John Stuart Mill (20. toukokuuta 1806 Pentonville – 8. toukokuuta 1873 Avignon) oli englantilainen filosofi ja taloustieteilijä, joka tunnetaan parhaiten utilitaristisen moraaliteorian kehittäjänä, taloustieteilijänä ja loogikkona, sekä yhtenä varhaisista feministeistä.
Elämä.
John Stuart Millin isä James Mill (1773–1836) oli Jeremy Benthamin ja David Ricardon ystävä ja skottilaisen valistuksen hengessä kasvanut mies. John Stuart Millillä ei ollut akateemista eikä muuta tutkintoa, vaan yksityisopettajat kouluttivat hänet varakkaiden vanhempien tuella. Mill oli laajasti sivistynyt ja kielitaitoinen: hän osasi englantia, ranskaa (Mill kirjoitti osan tuotannostaan ranskaksi), saksaa, latinaa ja kreikkaa.
Mill työskenteli 35 vuoden ajan Englannin Itä-Intian kauppakomppanian palveluksessa ja toimi parlamentin sitoutumattomana liberaalina jäsenenä 1865–68. Toimiessaan parlamentissa Mill ehdotti äänioikeuden myöntämistä naisille samoin perustein kuin miehillekin, tosin äänioikeudella tuli olla tarkat ehdot, jotta parhaimmisto valikoituisi parlamenttiin ("Considerations on Representative Government", 1861). Aloite hävisi parlamentissa äänin 196–73. Mill toimi "The Westminster Review" -lehden päätoimittajana ja omistajana 1836-40.
John Stuart Millin puoliso oli Harriet Taylor (1807-1858). Mill ja Taylor tapasivat vuonna 1830 Harriet Taylorin ollessa naimisissa John Taylorin kanssa. John Taylor kuoli 1849. Mill ja Harriet Taylor solmivat avioliiton 1851. Harriet Taylor kuoli tuberkuloosiin 1858. Mill kuoli Ranskassa Avignonissa 1873. Tytärpuoli Helen Taylor toimitti julkisuuteen eräitä Millin kesken jääneitä teoksia.
Ajattelu.
Historiankirjoihin Mill on jäänyt ennen kaikkea yhteiskunnallisena ajattelijana, joka vaati muun muassa valistuksen ajan ihanteita, yksilönvapautta ja ihmisten arviointia vain heidän ansioidensa pohjalta. Mill tunnetaan parhaiten utilitaristisen moraaliteorian kehittäjänä kummisetänsä Jeremy Benthamin ajatusten pohjalta. Eläessään hänet tunnettiin myös eräänä aikansa vaikutusvaltaisimmista taloustieteilijöistä. Myös hänen logiikkaa koskeva teoksensa "A System of Logic" oli aikanaan erittäin tunnettu teos.
Teoksessaan "Principles of Political Economy" (1848) Mill otti laissez-faire -myönteisen kannan, mutta katsoi myös markkinoiden usein epäonnistuvan täydellisen hyödyn saavuttamisessa. Niinpä teoksessa on lueteltu joukko tilanteita, joissa valtion väliintulo on mahdollinen. "Utilitarismissa" (1861) Mill uudisti benthamilaisuutta ja erotti toisistaan korkeammat ja alemmat halut ja mielihyvän. Teoksessa on tunnettu lause: ”On parempi olla tyytymätön ihminen kuin tyytyväinen sika, ja on parempi olla tyytymätön Sokrates kuin tyytyväinen typerys.” "Vapaudesta" -teoksessa (1859) Mill esitti vapauden puolustuksen utilitarismin, ei luonnonoikeuden perusteella. Teoksen kantava ajatus on ennakkosensuurin vastustaminen. Totuus nähdään prosessina, joka toteutuu asettamalla tietoisesti vastakkain erilaisia ja tarvittaessa vastakkaisia väittämiä. "Naisen asemasta" -teoksessa (1869) Mill arvosteli naisten alistettua asemaa Britanniassa ja vaati naisille äänioikeutta (kuten jo Benthamkin).
Mill ja liberalismi.
Milliä on pidetty klassisen liberalismin perinteen ajattelijoista yhtenä vasemmistolaisimmista tai ei enää klassisen liberalismin vaan sosiaaliliberalismin yhtenä ensimmäisistä edustajista. 1830-luvulla hän etääntyi klassisesta liberalismista muttei luopunut yksilökeskeisyydestä.
Postuumissa teoksessa "Chapters on Socialism" (1879) Mill tuki osuustoimintaliikettä ja hyväksyi valtiolliset yritykset edellyttäen, että niillä ei ole monopolia, vaan ne kilpailevat yksityisten yritysten kanssa. Toisaalta J. C. Reesin tutkimuksen mukaan teos ei ole Millin kirjoittama ("Mill and his early critics", Leicester, 1956). Lisäksi Millille sosialismi tarkoitti yksilöiden yhteistyötä yhteisten päämäärien eteen (vastakohtana itsekäs egoismi), ei pakollista yhteisomistusta kuten myöhemmin. Hänen mukaansa ne sosialistit, jotka kannattavat valtion väliintuloa, eivät ymmärrä sen siveellistä puolta. Mill oli individualisti, jolle yhteisöillä ei ollut itseisarvoa.
Lainauksia.
Kieltäytyminen kuuntelemasta jotain mielipidettä sen tähden, että on vakuuttunut sen virheellisyydestä, on yhtä kuin otaksuminen, että oma varmuus on sama kuin ehdoton varmuus. Kaikki keskustelun vaientaminen on oman erehtymättömyyden otaksumista.
Teokset.
Millin teoksista on julkaistu 33-osainen kootut teokset -laitos "Collected Works of John Stuart Mill" (Toronto University Press 1981–94).


Luettelo Walesin ruhtinaista.
Wales oli jakautunut ison osan historiaansa useampaan pikkuvaltioon, joista jollain oli välillä ylivalta. Luettelossa on hallitsijan nimi, lisänimi kymriksi, mikäli sellainen on, ja sen suomennos, synnyin- ja kuolinvuosi, hallitusaika sekä kyseisen ruhtinaan hallitsema pikkuvaltio. Mikäli hallitsija on hallinnut koko Walesia, lukee valtion kohdalla Wales. Koska valtioita on useita, ovat jotkut hallitsijat samalta ajalta.
Sana "ap" on kymriä ja merkitsee "poikaa", esimerkiksi "Cadell ap Rhodri" on "Cadell Rhodrinpoika".
Englanti valloitti Walesin vuonna 1282. Vuonna 1301 kuningas Edvard I lupasi Walesin päälliköille hallitsijaksi Walesissa syntyneen miehen. Niinpä hän julisti Walesin alueella syntyneen poikansa Edvardin Walesin prinssiksi (engl. "prince" tarkoittaa sekä prinssiä että ruhtinasta), joka on nykyäänkin Ison-Britannian kruununperillisen arvonimi.
Walesin ruhtinaista, Luettelo


Ray Charles.
Ray Charles (oikealta nimeltään Ray Charles Robinson,) oli lähinnä rhythm and blues- ja soul -musiikin parissa työskennellyt uraauurtava yhdysvaltalainen pianisti ja laulaja. Charlesin tunnetuimpia kappaleitaan ovat "Hit the Road Jack", "What´d I Say", "Mess Around", "Georgia on My Mind", "I Can't Stop Loving You" ja "I've Got A Woman".
Charlesia pidetään usein merkittävimpänä hahmona soul-musiikin synnylle 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa. Hänellä ei itsellään ollut gospel-taustaa, joten hän saattoi tehdä maallista musiikkia gospel-vaikutteiseen tyyliin pelkäämättä yleisönsä kielteistä suhtautumista, mikä oli ratkaisevaa uuden tyylin syntymisessä.
Hän oli 17 vuotta heroiiniriippuvainen, kunnes onnistui lopettamaan kolmannen huumepidätyksen jälkeen. Charles kuoli kotonaan maksasairauden aiheuttamiin komplikaatioihin 73-vuotiaana perheen läsnä ollessa. Ray Charlesista on tehty elokuva "Ray", jonka pääosaa esittänyt Jamie Foxx sai roolityöstään Oscarin. Charles itse esiintyi omana itsenään "The Blues Brothers" -elokuvassa.
Vuosisadan parhaaksi viihdyttäjäksi kutsuttu Frank Sinatra sanoi Charlesin olevan "ainoa nero tällä alalla".
Lapsuus.
Ray Charles Robinson syntyi Albanyssa Georgiassa 23. syyskuuta 1930. Hänen äitinsä oli vuokraviljelijä Aretha Williams ja isänsä rautatieläinen ja apumies Bailey Robinson. Vanhemmat eivät olleet naimisissa. Robinsonin perhe muutti Greenvilleen Floridaan Charlesin ollessaan vauva. Baileylla oli kolme muuta perhettä, ja hän jätti Arethan, joka joutui kasvattamaan poikansa yksin. Charlesilla oli veli nimeltä George Robinson, joka hukkui ennen Charlesin sokeutumista.
Ray Charles sokeutui kokonaan seitsemänvuotiaana ilmeisesti jonkin lapsuusiän sairauden takia, mutta sävelsi silti musiikkia koko elämänsä ajan. Sokeutumisensa tarkkaa syytä Charles ei tiennyt itsekään. Sokeutumisen syynä on pidetty glaukoomaa tai hoitamatonta infektiota. Charles kävi koulua St. Augustinen kuurojen ja sokeiden koulussa, jossa hän oppi säveltämään ja soittamaan useita soittimia. Hänen molemmat vanhempansa kuolivat hänen koulunaikanaan.
Uran alku.
Charles alkoi soittaa eri tyylejä soittavissa yhtyeissä jo ennen koulun päättymistä. Hän soitti Tampan aikanaan "The Florida Playboys" -nimisessä hillbilly-yhtyeessä, jossa ollessaan hän alkoi käyttää tuntomerkkinään pidettyjä aurinkolaseja.
Vuonna 1947 Charles muutti Seattleen., Hän alkoi pian tehdä äänilevyjä, aluksi Swingtime Recordsille, ja vuonna 1949 syntyi hänen ensimmäinen menestyskappaleensa "Confession Blues". Laulu pääsi kakkoseksi R&B-listalla. Swingtime Recordsin aikana hän pääsi vielä toisen kerran R&B-listalle vuonna 1951 levyttämällään kappaleella "Baby, Let Me Hold Your Hand", tällä kertaa kuitenkin vain viidenneksi. Vuoden kuluttua hän allekirjoitti sopimuksen Atlantic Recordsin Ahmet Ertegünin kanssa. Sopimuksen allekirjoituksen jälkeen hänen nimensä lyhennettiin "Ray Charlesiksi", jottei häntä olisi sotkettu nyrkkeilijä Sugar Ray Robinsoniin.
Läpimurto Atlantic Recordsin artistina.
Vaikka Charles sai ensimmäiset menestyksensä Atlanticin artistina pian sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen lauluilla "It Should Have Been Me" ja Ertegünin säveltämällä "Mess Around" molempien päästyä myyntilistalle vuonna 1953, vasta Charlesin ja trumpetisti Renald Richardin säveltämä laulu "I Got A Woman" toi hänelle valtakunnallista julkisuutta.
Kappale pääsi Billboardin R&B-listan ykköseksi vuonna 1955 ja oli ensimmäinen Charlesin vuosina 1955–1959 tekemistä menestyskappaleista, joita olivat esimerkiksi "This Little Girl of Mine", "Lonely Avenue", "Mary Ann", "Drown in My Own Tears" ja "The Night Time (Is the Right Time)". Samaan aikaan hän palkkasi Philadelphiasta kotoisin olevan tyttöyhtyeen taustalaulajiksi New Yorkin sessiota varten, jolloin myös yhtyeen nimi muuttui Cookiesista Raelettesiksi.
Onnistuneita tyylinvaihtoja.
Vuonna 1959 Charles pääsi ensimmäisen kerran Top 40 -radioon julkaisemallaan improvisoidulla blues-kappaleella "What'd I Say", joka syntyi erään konsertin aikana. Laulu pääsi sekä R&B-listan ykkössijalle että ensimmäisen kerran popmusiikin myyntilistalle (6. sija). Charles levytti myös "The Genius of Ray Charles" -albumin ennen kuin hän siirtyi vuonna 1959 Atlantic Recordsilta ABC Recordsille saatuaan paremman sopimuksen.
Sellaiset menestyskappaleet kuin "Georgia on My Mind" (ykkösenä myyntilistalla Yhdysvalloissa), "Hit the Road Jack" (ykkösenä Yhdysvalloissa) ja "Unchain My Heart" (9. sija Yhdysvalloissa) edistivät hänen tyylivaihtonsa pelkästään R&B-laulajasta. Sen lisäksi sekä hänen virstanpylväänä pidetty albuminsa "Modern Sounds in Country and Western Music" vuodelta 1962 että sen jatkoalbumi "Modern Sounds in Country and Western Music, Vol. 2" edistivät countrymusiikin pääsyä valtavirtamusiikiksi. Vuoden kuluttua Charles pääsi poplistoille lauluillaan "Busted" (4. sija Yhdysvalloissa) ja "Take These Chains From My Heart" (8. sija Yhdysvalloissa).
Myöhemmät vuodet.
Kun Charles pidätettiin vuonna 1965 heroiininkäytöstä, hän oli ollut riippuvainen melkein 20 vuotta. Pidätys oli jo kolmas, mutta hän välttyi vankilalta mentyään vieroitukseen. Hän oli ehdonalaisessa vapaudessa vuoden 1966.
1960- ja 1970-luvuilla Charles julkaisi uusia versioita aiemmista menestyskappaleistaan. Hänen versionsa kappaleesta "Georgia On My Mind" oli nimetty Georgian osavaltion nimikkolauluksi hänen esiintyessään 24. huhtikuuta 1979. Hän sai menestystä myös alkuperäisellä "America the Beautiful" -kappaleella. Marraskuussa 1977 Charles esiintyi NBC:n ohjelmassa Saturday Night Live.
Charles ilmaisi 1960-luvulla tukensa Martin Luther Kingille ja Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeelle. Hän vastusti Etelä-Afrikan apartheid-politiikkaa taloussaarron aikana matkustamalla Etelä-Afrikkaan vuonna 1981. Hän esiintyi kahdesti Yhdysvaltojen presidenteille. Vuonna 1985 hän esiintyi Ronald Reaganin toisella kaudella ja Bill Clintonin ensimmäisellä kaudella vuonna 1993.Hän esiintyi viimeisen kerran julkisesti musiikkistudionsa avajaisissa Los Angelesissa 30. huhtikuuta 2004.
Yksityiselämä.
Ray Charles oli kahdesti naimisissa ja hän oli 12 lapsen isä yhdeksän eri naisen kanssa. Ensimmäinen vaimo oli Eileen Williams 1951-1952. Hän sai kolme lasta toisessa avioliitossaan (1955-1977) Della Beatrice Howard Robinsonin kanssa. Hänen pitkäaikainen naisystänsä ja partnerinsa kuolemaansa saakka oli Norma Pinella. Charlesilla oli myös suomalainen naisystävä, Raita Outinen.


Virukset.
Virus (latinan sanasta "virus", myrkky) on biologinen järjestelmä, joka tarvitsee isäntäsolun lisääntyäkseen. Viruksella ei ole omaa solurakennetta tai aineenvaihduntaa. Sitä ei voida pitää varsinaisena elävänä organismina. Sillä on kuitenkin omaa perintöinformaatiota – samankaltaista kuin eliöillä – sekä omia proteiineja. Vaipallisilla viruksilla on myös lipidejä. Erään teorian mukaan virukset ovat solujen karanneita geenejä. Toiset ovat ehdottaneet että virukset ovat syntyneet hyvin aikaisin elämän alkutaipaleella, jopa ennen ensimmäisiä soluja.
Viruksia tutkiva mikrobiologian haara on nimeltään virologia (virusoppi).
Käsitteitä.
"Virus" on latinankielinen myrkkyä tarkoittava sana. Lääketieteessä viruksiksi kutsuttiin alun perin kaikkia taudinaiheuttajia.
Rakenne.
Viruksen sisällä on joko DNA- tai RNA-rihma, eli perinnöllistä informaatiota sisältävä nukleiinihappomolekyyli, joka voi olla joko yksi- tai kaksijuosteinen. Nukleiinihappomolekyyliä ympäröi proteiinivaippa, kapsidi. Kapsidi voi olla rakenteeltaan joko sauvamainen tai monitahokas, kahdestakymmenestä säännöllisestä kolmiosta muodostuva ikosaedri. Joillakin viruksilla on kapsidin ympärillä vielä lipidivaippa, joka on peräisin isäntäsolun kalvorakenteista. On tosin olemassa viruksia, joilla lipidivaippa on proteiinivaipan sisällä, esimerkiksi bakteriofagi PRD1. Vaippaan voi olla myös kiinnittyneenä hiilihydraatteja.
Virukset ovat kooltaan hyvin pieniä, vain 15–400 nm. Yksittäisiä viruksia ei voi havaita valomikroskoopilla, vaan niiden tarkasteluun tarvitaan voimakkaasti suurentavaa elektronimikroskooppia.
Luokittelu.
Virukset voidaan luokitella esimerkiksi niiden isäntäeliöiden mukaan. Tällöin luokittelu saattaa käsittää erikseen vaikkapa eläinten, kasvien, sienten ja bakteerien virukset. Tämäntyyppinen luokittelu johtuu virusten "spesifisyydestä": bakteriofagit eli bakteerivirukset tunkeutuvat ainoastaan bakteereihin, bakulovirukset ainoastaan niveljalkaisiin, rabies ainoastaan nisäkkäisiin ja niin edelleen. Jotkut virukset ovat hyvin spesifisiä, esimerkiksi HIV:n isäntäsoluiksi käyvät vain tietyt veren valkosolut.
Toinen yleinen luokitteluperusta on viruksen sisältämät nukleiinihapot ja niiden juosteet. Tällöin muodostuu kaksi pääryhmää, DNA-virukset ja RNA-virukset.
Luokittelua voidaan tehdä myös viruksen muodon, koon, lipidivaipan sekä lääketieteessä usein myös potilaassa ilmenevien oireiden perusteella.
Lisääntyminen.
Virus tunnistaa isäntäsolunsa sen pintarakenteen perusteella ja kiinnittyy siihen. Virus muodostaa entsyymiensä avulla reiän solun solukalvoon, jonka jälkeen se pyrkii tunkeutumaan soluun (poikkeuksena tästä on nukleiinihapon solun sisään ulkopuolelta ruiskuttava bakteriofagi). Yleensä viruksen pääsy solun sisälle estyy. Mikäli virus kuitenkin pääsee soluun, sen sisältämä nukleiinihappo vapautuu. Jos viruksen nukleiinihappo on DNA:ta, se liittyy suoraan isäntäsolun tuman johonkin kromosomiin. Jos viruksen nukleiinihappo on puolestaan RNA:ta, se toimii joko solun lähetti-RNA:na tai retroviruksen tapauksessa se saa isäntäsolun muodostamaan RNA:sta viruksen sisältämän käänteiskopioijaentsyymin avulla DNA:ta. Retroviruksen muodostama DNA tunkeutuu DNA-viruksen tapaan isäntäsolun tuman kromosomiin.
Isäntäsolun aineenvaihdunta muuttuu muuntuneen DNA:n tai lähetti-RNA:n vuoksi niin, että se alkaa valmistaa viruksen nukleiinihappojen kopioita sekä viruksen kuoren rakenneosia ja entsyymejä. Virusten valmistamisen kannalta tarpeettomat geenit deaktivoituvat. Uudet virukset syntyvät lopulta isäntäsolun sisällä. Mikäli viruksella on lipidivaippa, se muodostuu virukseen proteiinivaipan päälle isäntäsolun solukalvosta viruksen poistuessa solusta. Virusten valmistaminen vahingoittaa usein lopulta niin paljon isäntäsolun omaa aineenvaihduntaa, että se kuolee.
Joskus isäntäsoluun päässyt virus voi olla pitkään harmiton osa solun DNA:ta. Se voi kopioitua solunjakautumisen kautta isäntäsolun muodostamiin tytärsoluihin. Vasta tietyissä olosuhteissa virus muuttuu laajassa solujoukossa nopeasti vahingolliseksi, "virulentiksi". Tällöin uusia viruksia muodostuu suuria määriä, mikä tarkoittaa usein jonkin sairauden puhkeamista isäntäeliössä.
Virukset taudinaiheuttajina.
a> leviää hermosoluissa aiheuttamatta oireita, kunnes muuttuu "virulentiksi". Tällöin virukset kulkeutuvat iholle aiheuttamaan näkyvää solutuhoa.
Viruksen infektoiman solun solukalvo muuttuu yleensä niin, että se alkaa toimia antigeenina. Tällöin eläinten T-lymfosyytit voivat tappaa sen. B-lymfosyytit vastaavasti alkavat tuottaa virukselle vasta-aineita isäntäeliön immuunisuojaa varten. Myös infektoitunut solu itse pyrkii toimimaan virusta vastaan estämällä sen lisääntymistä tuottamillaan interferoneilla. Interferonit voivat levitä myös infektoituneen solun ympärillä olevien solujen reseptorimolekyyleihin ja saada muutkin solut tuottamaan interferoneja.
Useat virussairaudet, kuten isorokko ja tuhkarokko, ovat vaivanneet ihmiskuntaa tuhansien vuosien ajan. Jotkut virussairaudet ovat kuitenkin varsin uusia. Esimerkiksi HI-viruksen aiheuttama AIDS on vasta muutaman vuosikymmenen ikäinen ilmiö. Toisaalta ihmisen pitkäikäinen vitsaus, isorokko on järjestämän maailmanlaajuisen rokotuskampanjan ansiosta saatu kitkettyä maapallolta. Sitä aiheuttaneesta Variola-viruksesta on virallisesti jäljellä enää näytteet kahdessa tarkoin vartioiduissa laboratoriossa Yhdysvalloissa ja Venäjällä. Isorokkoon kehitettiin myös maailman ensimmäiset rokotteet Englannissa 1700-luvulla.
Virusrokotteet perustuvat siihen, että potilaalle annetaan "tapettuja" viruksia eli osia viruksen proteiinikuoresta tai synteettisiä viruksen pintaproteiineja muistuttavia peptidejä, jolloin kehon immuunijärjestelmän soluvälitteisen immuniteetin solut aktivoituvat ja tuottavat vasteen sekä muistisoluja virusta vastaan. Jotkut virukset, kuten HI-virus ja influenssa, kykenevät muuntautumaan hyvin nopeasti perimänsä suuren mutaatiofrekvenssin ansiosta, jolloin virusta vastaan toimivaa rokotetta on käytännössä mahdoton kehittää; kun jonkinlainen rokote saadaan kehitettyä, tunnistamisessa käytettävät viruksen pinnan proteiinit ovatkin jo ehtineet muuntua uudenlaisiksi.
Virusperäisten tautien hoito.
Antibiootit eivät tepsi viruksiin. Kaikkiin viruksiin ei ole lääkkeitä, mutta joihinkin viruksiin sellaisia on olemassa. Esimerkiksi herpes- ja HI-virusta vastaan on kehitetty useita lääkkeitä.
Virusten käyttö lääketieteessä.
Viruksia käytetään yleisesti virusvektorina siirtämään geenejä kohdesoluun (geeninsiirto, geeniterapia, geenitekniikka).
Virustutkimus.
Merkityksessä "tartuntatauteja aiheuttava organismi" on sanaa virus käytetty ensi kerran vuonna 1728. Venäläinen biologi Dmitri Ivanovski löysi viruksen vuonna 1892.


AIDS.
AIDS (Acquired Immune Deficiency Syndrome) on kädellisten immuunikatotauti, jonka ihmisissä aiheuttaa retroviruksiin kuuluva HI-virus eli HIV ja apinoissa SI-virus (SIV, "simian immunodeficiency virus"), josta hivin arvellaan kehittyneen. HI-virus hyökkää immuunijärjestelmää vastaan, ja hoitamattomana hiv-infektio johtaa immuunikatoon eli aidsiin.
Geneettinen tutkimus näyttää osoittavan HIV:n olevan peräisin Afrikan länsi- tai keskiosista 1800-luvun lopulta tai 1900-luvun alusta. AIDS:ista raportoi ensi kerran Yhdysvaltojen tartuntatautien valvonta- ja ehkäisykeskus vuonna 1981 ja sen syy, HIV, tunnistettiin varhain 1980-luvulla.
Ihminen voi olla immuuni aidsia aiheuttavalle hi-virukselle. Immuniteetti on periytyvä ominaisuus tai puute, sillä immuniteetin aiheuttaa toimivan ccr5-molekyylin puuttuminen. Virus tunkeutuu ihmiseen molekyylin avulla, mutta se voi olla muuntunut perinnollisesti niin, ettei siitä ole hyötyä virukselle. Ominaisuus pitää periä molemmilta vanhemmilta, jotta virus ei tartu. Ominaisuudesta ei tiedetä olevan haittaa. Suomalaisilla se on noin kahdella prosentilla, mutta sitä Suomessa ei voi selvittää, onko molekyyli toimimaton.
Aidsin kehittyminen ja oireet.
Tauti syntyy HI-viruksen tartuttaessa CD4+-tyypin T-soluja. Nämä ovat leukosyyttejä, jotka tavallisesti ohjaavat ruumiin immuniteettivastetta. Kun henkilön CD4+-solujen lukumäärä laskee tarpeeksi alas, hän on normaalia alttiimpi sairastumaan tauteihin, jotka terve elimistö pystyy torjumaan. Näihin oheistauteihin kuuluu lukuisia tulehdus- ja syöpälajeja, joista aidsia sairastavien kuolleisuus varsinaisesti johtuu. Hiv tarttuu myös aivosoluihin, jolloin seurauksena voi olla neurologisia häiriöitä.
AIDS-vaiheen kesto, potilaan vointi ja oireet vaihtelevat suuresti.
Aidsin hoito.
Nykyaikaisilla lääkkeillä HIV-infektion eteneminen voidaan pysäyttää, ja sairastuneen toimintakyky voi palautua hyväksi AIDS-diagnoosin jälkeenkin. Maailman terveysjärjestön (WHO) mukaan 5,2 miljoonaa ihmistä maailmassa käyttää AIDS-lääkitystä. Länsimaissa, kuten Suomessa HIV-infektio onkin nykylääkkeiden myötä muuttunut krooniseksi, seurantaa ja hoitoa vaativaksi sairaudeksi, jonka aiheuttama kuolleisuus on vähentynyt selvästi.
AIDS-epidemiaa torjuttaessa tärkeitä tekijöitä ovat siis ihmisten halu käydä testauttamassa itsensä HI-viruksen varalta, yhteiskunnan tuki lääkkeiden rahoittamisessa sekä HIV-positiivisten motivaatio lääkehoidossa (ja edelleentartuttamisen välttämisessä).
Maailman AIDS-päivää vietetään 1. joulukuuta.
Ehkäisy.
Joillain ihmisillä esiintyy myös Delta 32 -alleeli joka antaa osittaisen tai täyden suojan hiv-tartuntaa vastaan.
Aidsin leviäminen.
Hiv/aids on maailmanlaajuinen ongelma. Vuonna 2008 julkaistu aids-ohjelman Unaidsin vuosiraportti kertoi, että hi-viruksen leviäminen on hidastunut. Hiv-tartunnan sai edellisenä vuonna 2,7 miljoonaa ihmistä, kun vielä vuonna 2001 määrä oli kolme miljoonaa. Vuonna 2007 maailmassa laskettiin olevan 33 miljoonaa hiv-positiivista, mikä on 300 000 vähemmän kuin vuotta aiemmin. Maailman ruokakriisi saattaa tuhota viime vuosien myönteiset saavutukset. Samanaikainen taistelu sekä nälkää että aidsia vastaan on vaikeaa.
Kondomin käyttö on hidastanut taudin leviämistä länsimaissa. Sen sijaan köyhissä ja epäonnistuneissa valtioissa, joissa valtiovalta ei pysty pitämään huolta kansalaisistaan, tilanne on huolestuttava. Ruoan hinnan nousu voi lisätä hiv-tartuntojen määrää eri puolilla maailmaa. Erityisesti kehitysmaiden köyhät naiset ovat vaarassa saada tartunnan, sillä moni päätyy myymään seksiä saadakseen rahaa ruokaan. Tuoreet tutkimukset Botswanassa, Swazimaassa, Malawissa, Sambiassa ja Keniassa osoittavat, että ruokapula ja seksin myynti ilman ehkäisyä liittyvät toisiinsa köyhien naisten kohdalla.
Aids kehitysmaissa.
Erityisen suuri ongelma aids on kehitysmaissa varsinkin Afrikassa. Sahelin alueella hiv-tartunta on nuorilla naisilla jopa kaksi kertaa niin yleinen kuin miehillä. Alueella 4,5 miljoonalla on hiv tai aids. Joukossa on 400 000 alle 14-vuotiasta lasta. Vuonna 2006 aids vaati 350 000 ihmisen hengen; seurauksena 1,9 miljoonaa aids-orpoa. Tilanne on pahin Keski-Afrikan tasavallassa, joissa yli kymmenellä prosentilla on hiv tai aids Ugandan 1,2 miljoonasta hivin kantajasta lääkitystä kaipaa 350 000, mutta sen piirissä on vain 150 000.
Ruokakriisin vaikutukset.
Ruoan kallistuminen johtaa aterioiden laadun heikkenemiseen. Vähäravinteinen ruokavalio puolestaan jouduttaa osaltaan hivin kehittymistä aidsiksi ja altistaa HIV-positiiviset vaarallisille infektioille, kuten tuberkuloosille. Monipuolinen ravinto on olennainen osa HIV-hoidon onnistumista. Virusta kantavat aikuiset tarvitsevat päivässä 10–30 prosenttia enemmän energiaa kaloreilla mitattuna kuin terveet aikuiset. Kasvuikäiset HIV-positiiviset lapset puolestaan tarvitsevat jopa kaksinkertaisen määrän energiaa muihin ikätovereihinsa verrattuna. Lisäksi HIV-lääkkeet aiheuttavat vatsavaivoja tyhjään vatsaan otettuna. Tämä voi johtaa siihen, ettei sairastunut halua ottaa lääkkeitä lainkaan. IFPRI eli Kansainvälinen elintarvikepolitiikan tutkimuslaitos etsii ratkaisuja nälkä- ja köyhyysongelmiin. Esimerkiksi Keniassa kalakauppiaana toimivat naiset saattavat myydä kalastajille seksiä ilman ehkäisyä, jotta rahaa jäisi riittävästi kallistuvien peruselintarvikkeiden ostamiseen. Pohjois-Afganistanissa jotkut naiset ja nuoret tytöt joutuvat jo turvautumaan prostituutioon ruoan kallistumisen takia. YK:n mukaan yhä korkeammalle kipuavat hinnat suistivat viime vuonna 50 miljoonaa ihmistä nälänhädän partaalle. Hinnannousun taustalla ovat muun muassa biopolttoaineiden käytön lisääntyminen, ruoan kysynnän kasvu vaurastuvassa Aasiassa, viljelyalueiden kuivuus sekä keinottelu elintarvikkeiden hinnoilla.


Kaasu.
Kaasu on yksi aineen olomuodoista. Muut olomuodot ovat neste ja kiinteä. Kaasut, kuten nesteetkin, ovat "fluideja" eli ne virtaavat eivätkä vastusta muodonmuutoksia. Kaasumuodossa aineen atomeilla tai molekyyleillä on niin suuri energia, ettei aineen nesteenä pitävät sidosvoimat kykene pitämään atomeita kasassa ja täten ne liikkuvat satunnaiseti tilassa. Tämän vuoksi kaasut, toisin kuin nesteet, eivät pysy vakiotilavuudessa vaan pyrkivät täyttämään kokonaan sen tilan, jossa ne ovat.
Arkielämässä termit höyry ja kaasu tarkoittavat samaa asiaa, fysiikassa termit on erotettu toisistaan. Höyry on kaasumaista ainetta, joka voidaan muuttaa nesteeksi pitämällä lämpötila vakiona ja muuttamalla tilavuutta. Höyrystä tulee kaasu kriittisessä pisteessä, jolloin kaasun liike-energia on niin suurta, ettei kaasu tiivisty ennen kuin lämpötila laskee.
Kaasujen käyttäytymistä on helpointa laskea ideaalikaasumallilla, mutta reaalikaasujen käyttäytymistä voidaan laskea esimerkiksi van der Waalsin yhtälön avulla.
Sanan alkuperä.
Kansainvälisen termin "gas" otti käyttöön 1600-luvun alussa alankomaalainen kemisti Jan Baptist van Helmont, joka tutki useiden kaasujen ominaisuuksia. Sana oli ilmeisesti mukailtu kreikan sanasta "chaos", kaaos. Helmontin tutkimia kaasuja olivat "gas sylvestre" (”metsäkaasu”) eli hiilidioksidi, "punainen kaasu" eli typpioksidi ja palava kaasu "gas pingue", joka ilmeisesti oli vedyn, metaanin ja hiilimonoksidin seosta.
Suomen kielessä on kuitenkin jo vanhastaan esiintynyt sana "kaasu", joka eri murteissa on tarkoittanut huurretta, sumua, höyryä, auerta taikka käryä tai muuta pahaa hajua. Koska sana sekä äänneasultaan että kansanomaisilta merkityksiltäänkin on melko lähellä kansainvälistä tieteellistä termiä, Samuel Roos antoi sanalle sen nykyisen merkityksen vuonna 1845 ilmestyneessä teoksessaan "Mintähden ja sentähden". Käytännössä sanalla usein tarkoitetaan polttoaineena käytettyä kaasua, aikaisemmin erityisesti kaupunkikaasua eli valokaasua.


Uniaika.
Uniaika, Alchera, on Australian aboriginaalien mytologian tärkeimpiä uskomuksia. Uniaika selittää maailman ja ihmisten alkuperän.
Useimmat monista aboriginaalien kulttuureista uskovat ihmisten, eläinten ja kasvien elämän muodostavan suuren verkoston, jonka yhteyden voidaan johtaa uniajan esi-isiin. Kaikki maailmassa on luojaesi-isien työn tulosta. Paikkojen ja olioiden tarkoitus on sidottu niiden alkuperään uniajassa. Koska uniaika on läsnä jokaisessa paikassa, jossa esi-isät ovat kulkeneet, kieltää uskonto aboriginaaleja muokkaamasta maata, koska se saattaisi vääristää uniaikaa. Tämä aboriginaalien usko on panteistinen.
Varsinaisesti uniaika tarkoittaa kautta ennen maailman luomista, jolloin kaikki oli aineetonta eikä fyysistä. Ikuiset esi-isät heräsivät ja alkoivat kulkea autiossa maailmassa ottaen ihmisen tai eläimen hahmon. He muotoilivat ihmiset ja paikat valmiiksi. He antoivat myös ohjeet, miten ja missä paikoissa tuli elää. Esi-isien henki elää edelleen heidän luomassaan. Uniaika on edelleen olemassa, ja siihen voi päästä toteemin avulla. Tällöin voi kommunikoida henkien kanssa, ja selvittää enteiden, sairauksien ja epäonnen syyt.
Eräässä versiossa mytologiasta Altjira oli uniajan jumala, joka loi maan ja katosi sitten uniaikaan.


Praedor.
Praedor on suomalaisen Burger Gamesin julkaisema roolipeli, joka perustuu Petri Hiltusen Praedor-sarjakuvaan. Se kertoo Jaconiasta, maailman sirpaleesta, joka on jäänyt keskelle muinaisen kirouksen tuhoaman superkulttuurin jäännöksiä. Erityisesti tarina kertoo praedoreista, taitavista ja rohkeista seikkailijoista, jotka tekevät retkiä Borvarian raunioihin aarteiden toivossa. He ovat legendojen sankareita ja konnia, kadehdittuja menestyjiä ja vihattuja nousukkaita. Heidän joukossaan ylhäiset ja alhaiset ovat tasa-arvoisia, sillä hirviöt ja hornanhenget eivät piittaa sukupuista.
Vaikka praedorit ovatkin nimenomaan Borvarian kävijöitä, on suurin osa Praedor-roolipelin maailmakuvauksesta omistettu Jaconian hieman keskiaikaista Eurooppaa muistuttavalle fantasiamaailmalle, jota Borvaria ympäröi. Usein Praedorin pelaajat sijoittavatkin seikkailunsa juuri Jaconiaan.
Pelistä ilmestyi 2005 uusintapainos Praedor 1.1.
Jaconian maailma.
Jaconia on pyöreä ala maata keskellä ammoin kuolleen muinaiskulttuurin rauniokaupunkia, eikä velhokuninkaiden kuoltua ole hengissä ketään, joka olisi koskaan nähnyt toisenlaista maailmaa. Nyt maailman raja on Suden autiomaa, ja sen toisella puolella levittäytyy Borvaria, mustan magian ja hirviöiden kansoittama helvetillinen rauniokaupunki, niin laaja että sen keskelle jäävä Jaconia on kuin saari meressä. Kukaan ei tiedä mitä Borvarian takana on.
Pohjoinen Jaconia on tiheään asuttu. Maalaiskylät ovat usein näköetäisyydellä toisistaan ja peltotilkkujen mosaiikki peittää matalia kukkuloita, paitsi minne on jätetty pieniä metsäalueita aatelisten metsästysmaastoksi. Korkeammissa maastonkohdissa kohoaa uljaita linnoja ja ritareiden kartanoita, joita muinaiset velhot rakensivat itselleen tai orjia valvoville voudeilleen ja joiden nykyisillä asukkailla ei ole yleensä aavistustakaan asuinpaikkansa synkistä ja unohdetuista salaisuuksista.
Pohjoisten valtakuntien valtavat ja ikivanhat pääkaupungit ovat kasvaneet ulos muureistaan jo moneen kertaan. Kuolevaiset ruhtinaat asuvat nyt tuhansien vuosien ikäisissä palatseissa ja joko matkivat velhokuninkaiden tyyliä tai torjuvat menneisyyden kokonaan. Näissä palatseissa toimii myös yliopistoja ja oppineita, ja kun taikuus on kerran kielletty, tutkivat he tieteitä ja teknologiaa. Kirjapainot, kompassit, jousitetut kellot, ruutiraketit sekä erilaiset alkemistien liemet ja ihmeelliset eliksiirit ovat merkkejä uuden aikakauden tulosta.
Jaconian eteläpuolisko on kuivempi. Franfarin jokilaakson rinteitä peittävät suuret metsät, jotka lähellä laakson pohjaa ovat vehmaita lehtimetsiä ja ylempänä rinteillä jylhiä havumetsiä ja korpia. Kaupunkeja ja valtakuntia löytyy myös Franfarin varrelta etelästä, mutta ne ovat pohjoista vähäisempiä ja villien metsämaiden ympäröimiä, joissa ei tunnusteta lakeja tai ruhtinaita.
Läntinen Jaconia on harvaanasuttua, ainoastaan Läntisten niittyjen ja vuorten väliin jäävä Selfian valtakunta lasketaan osaksi rikasta pohjoista, mutta jo Gonian-joen varrella kasvavat korvet ja suot ovat asumattomat. Etelässä kohoavien vuorten barbaarikansat pitävät rajaseutujen kyläläisiä kauhun vallassa ja monet maksavat heille kallista veroa välttyäkseen ryöstöretkiltä. Vuoriston eteläkärjessä on Angarin kaupunki, jonka valtakunta alkaa siitä itään, mutta edes kaupunkia ympäröiviä vuoria eivät sen ruhtinaat enää hallitse. Kaikki vuoristolaisten taltuttamiseksi tehdyt sotaretket ovat päättyneet tappioon.
Sisämeren rannalla kohoavat sateiset Itäiset vuoret eivät ole yhtä korkeita kuin läntiset veljensä, mutta ne ovat jyrkemmät ja vaikeakulkuisemmat. Myös täällä asuu vuoristolaisheimoja, mutta niiden veri ja kulttuuri ei ole säilynyt yhtä puhtaana kuin lännessä. Vuorista itään ovat itäiset kaupungit, jotka olivat kerran kukoistavia valtakuntia, mutta rutto, nälkä, tuhoisat sodat ja miltei vuosisata vuoristolaissyntyisten valloittajien alaisuudessa (joista nykyiset hallitsijat polveutuvat) ovat tehneet niiden loistosta lopun. Kaiken huipuksi Borvariasta virtaavien jokien myrkyllinen vesi saastutti rantojen kanavat, ja ainoastaan vuorilta virtaavien jokien jyrkkärinteisiä varsia voidaan enää viljellä. Vielä kauempana idässä, Borvariasta virtaavien jokien takana, ovat itäisten paimentolaisten (Varna -kansa) maat, eikä siellä suvaita muukalaisia.


Praedor (sarjakuva).
Praedor on suomalaisen Petri Hiltusen piirtämä sarjakuva, joka sijoittuu Jaconian fantasiamaailmaan. Praedorit ovat sotureita, jotka etsivät aarteita hirviöiden kansoittamilta alueilta, Borvariasta. Tarinat ovat luonteeltaan miekka ja magia -tyylin fantasiaa.
Praedor-sarjakuvia on ilmestynyt Tähtivaeltaja-, Magus- ja Jysäys-lehdissä. Maguksessa ilmestyneet tarinat "Kuninkaan lapset" ja "Kuolleen jumalan palvelija" on julkaistu myös saman nimisinä albumeina, ja muissa lehdissä ilmestyneistä lyhyemmistä tarinoista on koottu kolmas Praedor-albumi "Koston merkki".
Burger Games on julkaissut Praedor-sarjakuviin perustuvan Praedor-roolipelin.
Praedor-sarjakuvasta on kehitetty elokuvasovitusta yhteistyössä Blind Spot tuotantoyhtiön kanssa, mutta varsinaista tuotantoa ei ole vielä aloitettu. (Maaliskuu 2007)


Vilho Heino.
Ferdinand Wilhelm ”Vilho” Juhonpoika Heino (26. syyskuuta 1887 – 11. lokakuuta 1918) oli kiikoislainen työmies, mäkitupalaisen poika ja Kiikoisten punakaartin päällikkö Suomen sisällissodassa. Hän osallistui monien valkoisiksi epäiltyjen vankien kuulusteluihin, ja oli tekemisissä useiden alueellaan tapahtuneiden vankien joukkomurhien kanssa. Sodan lopussa hän pakeni, ja jäi Lahdessa vangiksi. Hänet tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin ampumalla Hennalan vankileirissä. Hän esiintyy anonyyminä Väinö Linnan teoksessa "Täällä Pohjantähden alla 2", jossa kuvataan hänen teloituksensa Hennalan vankileirissä. Hänen Piilosen mukaan vankisellin seinään kirjoittamansa sanat mainitaan myös Linnan kirjassa nimellä ”Frans Wilhelm Laakso”.


Kaarle Wilander.
Kaarle Akseli Wilander (24. helmikuuta 1873 – 15. toukokuuta 1918) oli tamperelainen Finlaysonin tehtaan laitosmies ja punakaartin päällikkö Suomen sisällissodassa. Hän komensi Tampereen punakaartin lentävää osastoa, joka otti vangitsi myöhemmin Suinulassa ammutut valkoiset. Hänet ylennettiin myöhemmin Tampereen punakaartin pataljoonanpäälliköksi, ja hän otti osaa viljan takavarikointeihin Sahalahdella. Hän joutui putkaan juopoteltuaan Tampereen taistelun aikana. Hän joutui valkoisten vangiksi taistelun jälkeen. Hänet tuomittiin kuolemaan ja ammuttiin Kalevankankaan vankileirissä. Hän oli korkea-arvoisin Tampereella teloitettu punainen.


Kalle Linden.
Kaarle Henrik Linden (k. 28. maaliskuuta 1918) oli tamperelainen peltiseppä ja punakaartin pataljoonan päällikkö Suomen sisällissodan aikana. Hän kuului Tampereen työväen järjestyskaartin johtokuntaan jo syksystä 1917. Tampereen taistelun aikana Linden komensi Tampereen punakaartin I pataljoonaa, joka taisteli Tampereen keuhkotautiparantolan mäellä. Hän kaatui Tampereen taistelussa 45-vuotiaana. Suomen sotasurmat 1914-22 -tietokannan mukaan tamperelainen vaskiseppä ja punakaartilainen "Kaarlo Henrik Lindén" (s. 7. maaliskuuta 1872 Messukylä) kaatui 46-vuotiaana 4. huhtikuuta 1918 ja jätti jälkeensä vaimon ja kolme lasta.


Valdemar Sammalisto.
Valdemar SammalistoValdemar Sammalisto (1890 – 17. huhtikuuta 1918) oli tamperelainen maalari ja punakaartin päällikkö Suomen sisällissodassa. Hän osallistui komppanianpäällikkönä Suinulan retkeen, jossa keskeytti väliintulollaan valkoisten vankien joukkomurhan. Tämän jälkeen hän johti punaisten hyökkäyksiä Vilppulan rintamalla. Hänet teloitettiin välittömästi Tampereen taistelun jälkeen.


Matti Kulju.
Matti Kulju (28. heinäkuuta 1891 – 17. maaliskuuta 1918) oli tamperelainen metallityömies ja punakaartin päällikkö Suomen sisällissodassa. Arvoltaan hän oli punakaartin komppanianpäällikkö. Hän osallistui Kurun taisteluun, jossa joutui vangiksi ja ammuttiin heti tämän jälkeen. Ampuja oli eversti Harald Hjalmarson tai joku hänen miehistään.


Johan Ahlgren.
Juho tai Johan Adolf Ahlgren (23. kesäkuuta 1874 – 5. huhtikuuta 1918) oli tamperelainen värjäri ja Tampereen punakaartin rintamapäällikkö ja komppanian päällikkö Suomen sisällissodassa. Hän otti miehineen osaa Tampereen taisteluun, ja siinä esimerkiksi Näsinlinnan valtaukseen. Hänellä oli myös kaksi tytärtä, jotka molemmat olivat punakaartissa. Taistelujen aikana valkoiset tulivat etsimään Ahlgrenia, mutta tämä onnistui livahtaa kotoaan pakoon ullakolle tykinammuksen tekemän reiän kautta. Myöhemmin hän makasi ammuttuna Kuninkaankadun varressa eräällä pihalla, myös toinen hänen tyttäristään teloitettiin.


K. A. Jokinen.
A. ”Arviiti” Jokinen oli Suomen sisällissotaan osallistunut sotilasjohtaja. Hän oli Kurun punakaartin päällikkö Suomen sisällissodassa, kotoisin Kurusta (ennen sisällissotaa asunut Yhdysvalloissa). Hänen johdollaan Kurun punakaarti taisteli mm. Tampereen Aitolahdessa ja Sääksjärven pysäkillä.
Jokinen vältti teloituksen Tampereen antauduttua, toisin kuin toinen veljensä, joka ammuttiin Messukylässä.


Vilho Ollila.
Vilho August Ollila (25. heinäkuuta 1896 Punkalaidun – 3. toukokuuta 1918 Hollola) oli torpparin poika ja Punkalaitumen punakaartin päällikkö Suomen sisällissodassa. Hän tuomitsi esikuntineen muun muassa ratsutilallinen Paavo Poutalan ammuttavaksi. Sodan lopussa hän perääntyi joukkoineen Lahden lähettyville Hollolaan, jossa joutui valkoisten vangiksi. Hans Kalmin joukot ampuivat hänet Hollolan kirkolla.


Esa Peltonen.
Esa Peltonen (s. 25. helmikuuta 1947 Oulu) on entinen jääkiekkoilija. Hän oli pelipaikaltaan vasen laitahyökkääjä.
Seuratasolla Esa Peltonen edusti Oulun Kärppiä (1965–66), Upon Palloa (1966–69), (1969–72), (1972–83) ja Kiekkoreipasta (1983–84).
Suomen jääkiekkomaajoukkueen vakiomiehistöön Peltonen kuului vuosina 1967–80. Hän edusti Suomea 11 kertaa MM-kisoissa vuosina 1967–78 ja neljä kertaa olympialaisissa vuosina 1968–80). Peltonen kuului myös Suomen Kanada Cup -joukkueeseen vuonna 1976. Maaotteluita Peltoselle kertyi yhteensä 277, edellään tilastossa vain Raimo Helminen (331) ja Lasse Oksanen (282). Suomen Jääkiekkomuseo aateloi Esa Peltosen Suomen Jääkiekkoleijonaksi numerolla 69. Hänet valittiin Kansainvälisen jääkiekkoliiton Hall of Fameen syksyllä 2006.
Ura.
Maajoukkueuransa Esa Peltonen aloitti jo 18-vuotiaana vuonna 1965. Hän edusti tuolloin seuratasolla kasvattajaseuraansa Oulun Kärppiä, joka pelasi Suomensarjassa. Erikoista oli, että maajoukkueuransa alkuvuosina Peltosella oli tilillään enemmän A-maaotteluita kuin SM-sarjan pelejä. Ensimmäiseen arvoturnaukseensakin, vuoden 1967 Wienin MM-kisat, Peltonen nousi Suomensarjasta, lahtelaisesta Upon Pallosta.
Peltonen oli 1970-luvulla kiistatta Euroopan parhaita vasempia laitahyökkääjiä. Esa Peltonen pelasi 1970-luvun alusta koko lopun maajoukkueuransa Leijonien 1-ketjun vasempana laitahyökkääjänä. Parhaiten hänet muistetaan vuoden 1974 MM-kotikisoista, joissa Leijonien tärkeässä osassa olivat ketju Peltonen – Veli-Pekka Ketola – Juhani Tamminen ja pakkipari Juha Rantasila – Heikki Riihiranta. Tätä viisikkoa pidetään edelleen yhtenä kaikkien aikojen parhaista leijonakentistä.
Peltosen peli perustui nopeaan luisteluun ja monipuoliseen mailankäsittelyyn, jotka mahdollistivat yllätykselliset pelitilanneratkaisut. Valtaosan maaleistaan hän teki rannelaukauksilla, oman arvionsa mukaan jopa 95%.
Esa Peltonen on Leijonien MM-kisahistorian maalintekijätilastossa 31 osumallaan kolmantena – ensimmäisenä on hänen poikansa Ville Peltonen (34). A-maaotteluiden maalintekijätilastossa Esa Peltonen on 93 maalillaan toisena (Lasse Oksasella 101). Peltosten yhteenlaskettu A-maaottelumäärä on yli 500; isällä on 277 ja pojalla 252 maaottelua (tilanne 15.11.2010).


Onni Lähteinen.
Onni Adolf Kustaanpoika Lähteinen (3. huhtikuuta 1884 Helsinki-22. maaliskuuta 1918) oli teiskolainen kirvesmies ja Teiskon punakaartin päällikkö Suomen sisällissodassa. Hän oli sisällissodassa Teiskolan kartanon komissaari. Hänen kerrotaan Tie Tampereelle-kirjassa irvailleen kartanon isännälle rasvan takavarikointireissulla että tästäkin tehtäisiin kärrynrasvaa. Eversti Harald Hjalmarsonin joukot ampuivat hänet Teiskolan kartanossa ja upottivat hänen ruumiinsa järveen.


Juho Eslin.
Juho Eslin ja Oskari Koivula vuonna 1918Juho Eslin (27. huhtikuuta 1878-1918 Lappeenranta) oli Hyvinkään punakaartin I pataljoonan päällikkö. Eslin oli mukana Kurun taistelussa ja pohjoisrintaman romahduksen jälkeen vangittuna Tampereella. Hän oli ammatiltaan viilari ja toimi mm. Hausjärven ja Toijalan rintamaesikunnissa. Hän joutui ensin Lahden vankileirille ja sieltä Lappeenrantaan, jossa häntä kuulusteli sotatuomari Toivo Tapanainen. Hänet ammuttiin Lappeenrannan vankileirillä heinäkuussa 1918. Tapanaisen muistiinpanoissa sanotaan Eslinistä: "Ehdottomasti ammuttava kun on ammuttanut niin monta rauhallista miestä".
Juho Eslin esiintyy Antti Tuurin romaanissa Suuri Asejuna Pietarista.


Leander Viljanen.
Leander Viljanen (1871 – 17. maaliskuuta 1918) oli Tuusulan punakaartin päälliköitä. Ammatiltaan hän oli sekatyömies. Viljanen istui ennen sisällissotaa vankilassa kahdesta taposta, ja ammutti Suomen sisällissodan alussa erään pehtorin, joka ei luovuttanut talon aseita etsijöille riittävän nopeasti. Hän oli Suomen kaartin entinen sotilas, ja vannotti poikaansakin olemaan antautumatta elävänä. Länkipohjan taistelun aikana hän ampui itsensä kauppias Artturi Kaukosen perunakellarissa. Sotasurmat-projekti merkitsee hänet taistelussa kaatuneiden joukkoon.


Kalle Wahlman.
Kalle Wahlman (helmikuussa 1878 – 18. kesäkuuta 1918) oli urjalalainen torppari Nuutajärveltä ja Urjalan työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Hän kuului päällikkönä Urjalan punakaartiin. Sodan lopussa hän pakeni, jäi kiinni Lahden vankimotissa ja joutui Hennalan vankileiriin. Hennalasta hänet siirrettiin Lappeenrantaan, jossa häntä kuulusteltiin. Hänet teloitettiin ampumalla Lappeenrannassa.


Skeptismi.
Skeptismi (; käytetään myös termejä skeptisismi, skeptisyys, skepsismi) on oppi jonka mukaan ihminen ei voi saavuttaa varmaa tietoa. Skeptismiin kuuluu selitettyjen ilmiöiden teorioiden paikkansapitävyyden kyseenalaistaminen ja epäily jotakin asiaa kohtaan. Skeptismi on oppi, jonka mukaan varma tieto ei ole ihmiselle saavutettavissa aistien rajallisuuden johdosta.
Alun perin skeptismi oli Pyrrhonin perustama hellenistisen filosofian koulukunta. Antiikin skeptikot pyrkivät osoittamaan erilaiset tiedolliset väitteet epäpäteviksi. Tämän liitettiin elämänkäsitykseen, jossa keskeistä oli mielenrauhan saavuttaminen tietämättömyyden tunnustamisen kautta. Nykyään skeptismillä tarkoitetaan usein yliluonnollisia asioita koskevia väittämiä kohtaan suunnattua epäilyä. Brian Dunningin mukaan lähes jokainen ihminen on skeptinen jonkin näennäistieteen suhteen. Ja varsinainen skeptikko onkin ihminen joka aktiivisesti harjoittaa taitoaan tunnistaa näitä näennäistieteitä.
Skeptikko on henkilö, joka arvioi väitteen pätevyyden vasta tutustuttuaan väitettä koskevaan todistusaineistoon. Skeptikko ei kysy ja kyseenalaista vain huvin vuoksi, vaan siksi, että keskusteltava aihe on liian tärkeä perustuakseen heppoiseen todistusaineistoon. Hän voi myös muuttaa käsityksiään uuden todistusaineiston pohjalta. Skeptikko on dogmaatikon vastakohta. Nykyaikainen skeptikko edustaa lähinnä tieteellistä skeptismiä.
Filosofinen skeptismi.
Skeptisismi vaikutti antiikin filosofiassa sekä niin sanottuna pyrrhonistisena skeptisisminä että niin kutsuttuna akatemialaisena skeptisisminä. Antiikin skeptikoiden mukaan monet arkipäiväiset käsitykset ovat kyseenalaisia. Tunnettuja skeptikkoja antiikin Kreikassa olivat Pyrrhon, Arkesilaos, Karneades, Ainesidemos ja Sekstos Empeirikos. Antiikin skeptikoiden mukaan ihminen saavuttaa mielenrauhan ymmärtämällä, kuinka vähän voidaan tietää.
Agrippan johtopäätös oli, että mitään käsityksiämme ei voida perustella hyväksyttävällä tavalla, eli todellista tietoa ei ole.
Eräät antiikin skeptikot kirjoittivat, että skeptikkoja kutsutaan myös zeteetikoiksi, koska he jatkavat etsimistä. Zeteetikko siis sanoo, että ”en tiedä, mutta yritän ottaa siitä selvää”.
Myöhemmässä filosofiassa skeptismillä on tarkoitettu sitä, että filosofi valitsee asenteekseen tutkia, ovatko hänellä oleva tieto ja hänen saamansa havainnot todellisia, ja sen selvittämisen, missä määrin asioista voidaan yleensäkään koskaan saada todellista tietoa.
Myöhemmin jyrkkää globaalia skeptisismiä on arvosteltu sisäisestä ristiriitaisuudesta: kun skeptikko sanoo, että mitään ei voida tietää, hän väittää, että ainakin tuo asia voidaan tietää.
Maltillisen globaalin skeptisismin perintö elää nykyisin niin kutsutussa fallibilismissa, jonka mukaan käsityksemme saattavat olla virheellisiä mutta voimme päästä tästä perille. Fallibilismin ensimmäinen kehittäjä oli Charles S. Peirce.
Tieteellinen skeptismi.
Tieteellisellä skeptismillä tarkoitetaan käytännöllistä väitteiden kyseenalaistamista, ja niiden todistamista tai kumoamista tieteellistä menetelmää käyttämällä.
Skeptismin mukaan yliluonnollisten ilmiöiden tai jumaluuksien olemassaoloa ei tule olettaa, ellei niistä ole saatavilla luotettavaa tietoa. Skeptisyyden tunnuslauseena on pidetty sanontaa ”epätavalliset väitteet vaativat epätavallisia todisteita” ().
Suomessa toimii "Skepsis ry", joka on tieteellisten skeptikkojen vuonna 1987 perustama yhdistys.


Juho Vuori.
Juho VuoriJuho Viktor Vuori (21. elokuuta 1889 – 30. huhtikuuta 1918) oli akaalainen räätäli ja Toijalan punakaartin lentävän komppanian päällikkö Suomen sisällissodassa. Hän komensi yhdessä rykmentinpäällikkö Otto Laxin kanssa punakaartilaisjoukkoa, joka suoritti puhdistuksia Toijalassa ja sen ympäristökunnissa, ja Marko Tikan tutkimusten mukaan tappoi noin satakunta valkoista tai muuten punaisten vastustajaksi tiedettyä henkilöä. Ensimmäinen surmattu oli käräjätuomari August Kärävä. Vuoren joukkion tunnetuin surma oli Honkolan kartanon isännän asessori Hjalmar Furuhjelmin, tämän veljen ja kahden kartanosta vangitun valkoisen lakimiehen ampuminen. Sodan jälkeen Vuori jäi kiinni, joko Hämeenlinnassa tai Nuutajärvellä, jonka jälkeen hänet heti ammuttiin.


Kalle Kataja.
Kalle Reinhold Kataja (16. heinäkuuta 1876, Tampere – 4. huhtikuuta 1918) oli Tampereen punakaartin naiskomppanian päällikkö ja puuvillatehtaan työmies. Hän oli kotoisin Järvensivun kaupunginosasta. Ilmeisesti hän toimi myös naisten kouluttajana. Hän kaatui Tampereen taistelussa. Tuomas Hopun teoksen "Tampereen naiskaarti" mukaan joku hänen omista sotilaistaan olisi ampunut häntä selkään, kun hän ajoi naiskaartilaisia pistooli kädessä taisteluun.
Kataja oli naimisissa ja häneltä jäi jälkeen kuusi lasta.


Emil Saarinen.
Emil SaarinenAugust Emil Saarinen (aiemmin Mickelson, Salminen) (16. lokakuuta 1879 Korpilahti – 19. marraskuuta 1956 Parkano) oli Tampereen punaisten vankilan johtaja sisällissodan aikana 1918. Saarinen toimi Suomen sosialidemokraattisen puolueen kansanedustajana 1910- ja 1920-luvuilla.
Saarisen vanhemmat olivat työmies Herman Mickelson ja Eva Stina Lyhtman. Hän kävi alkeiskoulua ja työskenteli sitten suutarina sekä Suomessa että ulkomailla. Saarinen oli Hämeen läänin pohjoisen vaalipiirin sos.dem. puhujana, piirisihteerinä ja toimitsijana. Hän oli myös sanomalehdentoimittajana. Saarinen oli poliittisista syistä vangittuna Suomen sisällissodan jälkeen 1918–1919.
Saarinen oli SDP:n kansanedustajana 1910–1918 ja 1922–1929 edustaen Hämeen läänin pohjoista vaalipiiriä. Hän oli presidentin valitsijamiehenä vuoden 1925 presidentinvaaleissa ja kuului Pienviljelijäin liiton hallitukseen.
Emil Saarinen kirjoitti teoksen "Suomen punakaarti" salanimellä Arvid Luhtakanta. Hän kirjoitti myös salanimillä Amalia Lehtonen ja Eemil Muuritsalo.


Musta surma.
Musta surma oli Eurooppaa vuosina 1347–1352 runnellut pandemia, jonka arvioidaan tappaneen noin kolmasosan maanosan väestöstä. Suurin osa tutkijoista uskoo, että kyseessä oli paiseruttopandemia, joka oli aikaisemminkin pyyhkäissyt Euroopan yli – kuten Konstantinopolissa vuonna 542 levinnyt rutto. Kuitenkin toiset lähteet pitävät keuhkoruttoa todennäköisempänä ruton muotona, koska se kykenee tarttumaan ihmisestä toiseen toisin kuin paiserutto, jota levittivät vain kirput ja rotat. On esitetty muitakin hypoteeseja kuten että musta surma olisi ollut ebolan tapainen verenvuotokuume.
Taudin historia.
Musta surma levisi nopeasti Euroopassa kauppareittejä pitkin. Kartan valtionrajat ovat nykyisten valtioiden mukaisia.
Ei ole aivan tarkalleen selvää, mistä 1300-luvun epidemia tarkalleen lähti liikkeelle: ehkä Intian pohjoisosista, mutta todennäköisemmin Keski-Aasian tasangoilta, josta sen länteen toivat mongoliarmeijat. Keski-Aasiaan se oli levinnyt Kiinasta. Rutto levisi Eurooppaan Krimin niemimaalta, jossa genovalainen siirtokunta Kaffa joutui mongolien piirittämäksi. Kerrotaan, että mongolit ampuivat katapulteilla ruttoon kuolleiden ruumiita muurin yli kaupunkiin heikentääkseen sen puolustusta tautia levittämällä. Kaffasta paenneet veivät sitten ruton Messinaan, Genovaan ja Venetsiaan vuosien 1347–1348 taitteessa. Näissä kaupungeissa mustan surman vaikutus näkyi ensimmäisenä. Italiasta rutto levisi myötäpäivään ympäri Euroopan: Ranskaan, Espanjaan, Englantiin, Saksaan, Skandinaviaan, Suomeen ja sieltä lopulta Luoteis-Venäjälle. Vasta vuonna 1896 ruttobakteeri eristettiin ja sen leviämistapa selvitettiin. Viime vuosina tutkijapiireissä on alettu esittää väitteitä, joiden mukaan musta surma ei ehkä sittenkään ollut paiseruttona tunnetun taudin aiheuttama epidemia. Tällöin jää avoimeksi, mikä tauti kyseessä olisi ollut.
Aikalaisille ruton syyt olivat monimutkaiset: Sitä pidettiin yleisesti Jumalan rangaistuksena syntisille; jotkut uskoivat sitä "huonon ilman" aiheuttamaksi. Siitä syytettiin myös juutalaisia, minkä takia tauti johti monin paikoin juutalaisvainoihin. Kristillisessä kulttuurissa ruton alkuperää luonnollisesti pidettiin saatanallisena, minkä takia kissoja, usein paholaista symboloiviksi kuvattuja eläimiä, hävitettiin runsaasti. Ironista kyllä, tämä aiheutti merkittävästi ruttoa levittävien rottien lisääntymistä. Jotkut myös uskoivat syiden olleen astrologisia: heidän mukaansa planeettojen kohtaaminen aiheutti epidemian.
Tutkijat ovat myös esittäneet väitteitä, joiden mukaan mustan surman dramaattisuus johtui todellisuudessa 1300-luvun alun katovuosien, vuosina 1315-1318 tapahtuneiden toistuvien nälänhätien ja lukuisien sotien (mm. 1337 alkaneen satavuotisen sodan) heikentämän kansan vastustuskyvyn vähäisyydestä eikä niinkään taudin tappavuudesta sinänsä. Näin ollen 1300-luvun puolenvälin epidemiaa olisi edeltänyt pitkä kehitys, joka viimein olisi kulminoitunut taudinaiheuttajan alkaessa levitä. Myös 1200-luvulla tapahtunut nopea väestön lisääntyminen ja kaupunkien kasvu muutaman tuhannen asukkaan pikkukaupungeista jopa yli 100 000 asukkaan metropoleiksi aiheutti väestön pakkaantumista ja helpotti siten tautien leviämistä. Köyhän kaupunkiväestön asumat kaupunginosat olivat lisäksi erittäin saastaisia, mikä antoi rotille ja kirpuille – ruton levittäjille – hyvän kasvualustan.
Rutolta suojautuminen.
a>en katumista ja siten edistävän mustasta surmasta paranemista. Todellisuudessa veriset haavat vain levittivät ruttoa entistä tehokkaammin ja monet kuolivat tulehtuneisiin haavoihinsa.
Koska kukaan ei tiennyt, miten rutto levisi, siltä ei osattu suojautua. Melko yleisesti arveltiin, että rutto levisi ilman kautta – näin asia toki keuhkoruton kohdalla lähes olikin. Jos taudin leviämisen syynä olisi ollut ilma, eristäminen olisi auttanut. Tiukka eristäminen oli kuitenkin hankalaa, ja kirppuja oli lähes mahdotonta saada eristetyiksi. Ihmiset kantoivat mukanaan kaulassa roikkuvia pieniä pusseja, jotka oli täytetty hyväntuoksuisilla yrteillä. Hyvän tuoksun toivottiin suojaavan rutolta, jonka uskottiin leviävän pahanhajuisen, saastuneen ilman mukana.
Milanossa ruttoon sairastuneiden ihmisten talojen ikkunat ja ovet laudoitettiin kiinni. Ehkä juuri tämän ansiosta kaupungissa rutto ei ollut niin tuhoisa kuin monessa muussa. Vuonna 1374 Venetsiaan ei päästetty ihmisiä, joiden epäiltiin sairastavan ruttoa. Vuonna 1383 taas Marseille’hin pyrkivät laivat eivät saaneet rantautua ennen kuin olivat odottaneet 40 päivää. Tästä juontuu sana "karanteeni", sillä ”40” on ranskaksi ”quarante”. Täydellinen rutolta eristäytyminen olisi kuitenkin vaatinut niin tiiviin suojautumisen, että rottien ja kirppujen olisi ollut mahdotonta levitä, ja tämä oli hyvin vaikeaa. Siksi rutto levisi eristäytymisestä huolimatta, vaikka se ehkä joissain tapauksissa auttoikin jonkin verran.
Flagellantit uskoivat, että Jumala oli asettanut ruton rangaistukseksi ihmisten pahoista teoista. Flagellantit vaelsivat kulkueina ja ruoskivat itseään. Itseruoskinnan katsottiin osoittavan syntien katumista ja siten edistävän mustasta surmasta paranemista. Todellisuudessa veriset haavat kuitenkin vain edistivät ruton leviämistä.
Musta surma Pohjoismaissa.
Pohjoismaista musta surma saapui ensimmäiseksi Norjaan mitä ilmeisimmin Englannista. Norjalaisista noin joka toinen kuoli epidemiaan – vielä pahemman prosentuaalisen tuhon musta surma aiheutti ainoastaan Islannissa, jonne se saapui vasta 1400-luvun alussa. Islannissa noin 60 prosenttia väestöstä menehtyi. Ruotsissa mustan surman arvioidaan jääneen hieman eurooppalaista keskiarvoa lievemmäksi. Suomen tilanteesta lähteet eivät kerro juuri mitään. Musta surma joka tapauksessa muutti Pohjolan poliittista tasapainoa heikentämällä Norjan ja Islannin painoarvoa ja lisäämällä Ruotsin voimaa. Joidenkin arvioiden mukaan tämä olisi osittain vaikuttanut Ruotsin nousuun 1600-luvun suurvalta-asemaansa. Joka tapauksessa heikentynyt Norja päätyi 1400-luvusta alkaen Tanskan alaisuuteen, jota kesti 1800-luvun alkuun. Aiemmin erittäin voimakas ja ekspansiivinen Norja menetti siis itsenäisyytensä. Norja myös menetti 1400-luvun kuluessa hitaasti alusmaitaan Britannian pohjoisosissa.
Seuraukset.
Arvio kuolonuhrien määrästä vaihtelee suuresti eri lähteissä. Yleisin arvio on, että kolmannes Euroopan väestöstä olisi kuollut 1300-luvun ruttoon. Musta surma vaati Euroopassa arviolta 25 miljoonaa kuolonuhria sekä paljon lisää Afrikassa ja Aasiassa. Kyliä hylättiin, kun muutamat henkiin jääneet pakenivat ja levittivät tautia eteenpäin.
Väestökato toi muassaan myös taloudellisia muutoksia, koska sosiaalinen liikkuvuus parani. Esimerkiksi talonpoikien sitoutuminen perinteisille maa-alueilleen väheni, koska asutus harveni huomattavasti. Niinpä maaorjien olot paranivat merkittävästi; maaorjuus oli nimenomaan perustunut vuokraviljelijöiden ja maaötyläisten käytännössä mielivaltaiseen ja rajattomaan riistoon vuokranantajien taholta. Musta surma aiheutti valtavan työvoimapulan, kun esimerkiksi Englannissa jopa kolmannes aiemmin viljellystä pellosta jäi käyttämättä: niinpä palkolliset kykenivät vaatimaan entistä suurempia palkkoja ja pienempiä vuokria, ja tämä johti lopulta feodalismina tunnetun järjestelmän romahtamiseen. Rutto ei kuitenkaan yksinään ollut tämän kehityksen aloittaja, vaan jo aiemmin alkanut (ja jopa ruton alkamiseen vaikuttanut) kaupungistuminen, siitä seurannut käsityöläisten erikoistuminen ja siten ammattilaisten arvostuksen kohoaminen ja käteismaksuun perustuvan talouselämän kehittäminen vaikuttivat talouden ja yhteiskunnan muutokseen. Valtaapitävät eivät myöskään aina hyväksyneet muutosta itsestäänselvyytenä, vaan sitä pyrittiin monissa maissa vastustamaan pitämällä palkkataso keinotekoisesti alempana sakoilla ja vankilatuomioilla. Seurauksena oli kuitenkin monin paikoin kansannousuja, kuten 20 000 ihmisen kuolemaan johtanut jacquerie-kapina Ranskassa.
Yhteiskunnallisen muutoksen lisäksi äkillinen pula halvasta työvoimasta johti joidenkin mukaan myös teknologisen kehityksen välttämättömyyteen ja joidenkin mukaan jopa laukaisi renessanssiin johtaneen kehityksen. Jäljelle jääneistä eurooppalaisista tuli väestökadon takia hetkellisesti maailman suurimpia lihankuluttajia ennen teollisen vallankumouksen jälkeistä kehittyneempää maataloutta.
Paiserutto.
Paiseruton aiheuttaa "Yersinia pestis" -bakteeri (josta aiemmin on käytetty nimiä "Bacterium pestis" ja "Pasteurella pestis"), joka elää tasalämpöisissä eläimissä. Bakteeria levittävät kirput, joiden leviämistä taas vauhdittavat kirppuja kantavat mustarotat ("Rattus rattus"). Paiserutto aiheuttaa isokokoisia ja kivuliaita paiseita kainaloiden ja nivusien imurauhasiin. Jos paiserutto jää hoitamatta, se saattaa levitä verenkiertoon. Tästä oireena on verenvuoto kudoksissa, joka puolestaan aiheuttaa mustat läikät, joista musta surma sai nimensä. Hoitamattomana paiserutto johtaa kuolemaan tyypillisesti 4–8 päivässä. Ruton tappavin muoto on voimakkaita veriysköksiä ja -oksennuksia aiheuttava keuhkorutto, jossa bakteerit leviävät keuhkoihin. Hoitamattomaan keuhkoruttoon kuolleisuus on 100 prosenttia; hoidolla kuolleisuus saadaan vähenemään 50–90 prosenttiin. Kolmas ruton muoto on verirutto, joka aiheuttaa verenmyrkytyksen. Siinä endotoksiinit aiheuttavat disseminoituneen intravaskulaarisen koagulaation (DIC:n). Hoitamattomana verirutto johtaa yleensä kuolemaan; hoidettuna sen aiheuttama kuolleisuus on 4–15 prosenttia.
Kanadalaisen McMaster-yliopiston ja saksalaisen Tübingenin yliopiston tutkimuksessa havaittiin ylöskaivetuista mustan surman uhrien luista eristetyn bakteeri-DNA:n kuuluvan juuri "Yersinia pestis" -lajille. Esihistoriallisten "Yersinia pestis" bakteerien DNA poikkeaa vain hieman nykyisin elävistä saman lajin edustajista, eikä tutkijoiden mukaan heikentynyt mustan surman vahingollisuus johdu bakteerikannoissa tapahtuneista geneettisistä muutoksista vaan täytyy olla muita selittäviä tekijöitä.


Kuolemantanssi.
Kuolemantanssi, "La Danse Macabre", "Dance of death", "La Danza Macabra" eli "Totentanz" on myöhäiskeskiaikainen allegoria kuoleman universaaliudesta. Kuolemantanssi koostuu ruumiillistuneesta kuolemasta, joka johtaa riviä tanssivia hahmoja hautaan. Usein hautaan marssivassa kulkueessa esiintyy hahmoja kaikista yhteiskunnan kerroksista – kuninkaita, paaveja, munkkeja, nuoria, maatyöläisiä jne. Se on symbolikuva siitä, että kuolemassa kaikki ovat samanarvoisia. Aihe tunnetaan jo 300-luvulta alkaen, mutta se yleistyi Jean Le Fèvren La Danse Macabre -runon ilmestyttyä vuonna 1376.
Kuuluisimmat kuolemantanssit ovat ranskalaisissa ja saksalaisissa kirkoissa usein esiintyvät fresko-aiheet. Ne tehtiin yleensä mustan surman tunnelmissa muistuttamaan ihmisiä heidän elämänsä hauraudesta ja maallisen kunnian katoavaisuudesta. Bermt Notke maalasi 1400-luvun lopulla Lyypekin Mariankirkkoon loisteliaan Kuolemantanssin, mutta kirkko paloi v. 1942. Notken työpajan maalaama Kuolemantanssi on kuitenkin edelleen tallella Tallinnan Niguliste-kirkossa, joka toimii nykyään museona ja konserttisalina.
Suomen ainoa säilynyt kuolemantanssikuvaelma on 1500-luvun alussa tehdyssä seinämaalauksessa Inkoon kirkossa.
Heavy Metal -yhtye Iron Maiden on tehnyt aiheesta kappaleen nimeltä Dance of Death, joka löytyy yhtyeen julkaisemalta samannimiseltä levyltä (2003). Suomalainen metalliyhtye Catamenia on tehnyt Kuolon Tanssi -kappaleen, joka on löydettävissä yhtyeen Chaosborn-albumilta. Saksalainen black metal yhtye Absurd on tehnyt kappaleen nimeltä Pesttanz. Myös klassiset säveltäjät, kuten Franz Liszt ja Camille Saint -Saëns ovat tehneet aiheesta sävellyksiä.


Lainausmerkki ja heittomerkki.
Lainausmerkki on välimerkki, jota käytetään yleensä pareittain erottamaan jokin tekstin osa – tyypillisesti suora lainaus – muusta tekstistä. Tällöin yksi lainausmerkki kirjoitetaan erotettavan tekstin alkuun ja toinen sen loppuun. Tavallisesti puhutaankin monikollisesti lainausmerkeistä eikä vain yhdestä lainausmerkistä.
Varsinaisten lainausmerkkien eli "kokolainausmerkkien" ohella voidaan joskus käyttää "puolilainausmerkkejä". Suomen kielessä puolilainausmerkki on aina samannäköinen kuin heittomerkki, ja teknisestä näkökulmasta ne ovatkin sama merkki, mutta kieliopillisesti heittomerkin muut tehtävät eroavat merkittävästi lainausmerkkikäytöstä. Monien muiden kielten kirjoituksessa tämä ero näkyy osittain typografisellakin tasolla.
Ulkomuoto ja typografiset muunnelmat.
Lainausmerkkien ulkomuoto voi vaihdella huomattavasti typografisista perinteistä riippuen. Kokolainausmerkki muodostuu suorasta, kaarevasta tai väkäsmäisestä kaksoiskuviosta. Tarkkaan katsoen "suora lainausmerkki" eli "pystylainausmerkki" näyttää kahdelta pystyviivalta tai ylösalaiselta pisarakuviolta rivin yläosassa, kun taas "kaareva lainausmerkki" muistuttaa kahta rivin yläosaan asemoituvaa pilkkua (tai pientä numeroparia 99). Väkäsmäinen "kulmalainausmerkki" puolestaan on kuin alikersantin sotilasarvomerkki eli kaksi peräkkäistä nuolenkärkeä, jotka osoittavat oikealle. Valinta näiden muunnelmien välillä on lähinnä tyylikysymys, mutta teknisessä mielessä ne ovat eri merkkejä.
Puolilainausmerkki on nimensä mukaisesti kuin lainausmerkin puolikas, joka muodostuu yksiosaisesta suorasta tai kaarevasta kuviosta. Joissain kielissä on vastaavasti käytössä kulmapuolilainausmerkki, mutta suomessa sitä ei käytetä.
Muissa kielissä kaareva koko- tai puolilainausmerkki voi esiintyä myös ylösalaisin (tai joissain fonteissa peilikuvana). Toisinaan kaareva lainausmerkki voi asemoitua rivin alaosaan, jolloin erityisesti puolilainausmerkki on aivan samannäköinen kuin pilkku. Kulmalainausmerkki puolestaan voi osoittaa vasemmallekin. Mikään näistä muunnelmista ei ole suomalaisten nykykäytäntöjen mukainen, mutta etenkin ylösalaisia lainausmerkkejä saattaa näkyä suomenkielisissäkin teksteissä, koska jotkin tekstinkäsittelyohjelmat voivat pyrkiä automaattisesti muuntamaan lainausmerkit vieraskielisten mallien mukaisiksi.
Lainausmerkkimuunnelmien nimitykset voivat jonkin verran vaihdella eri yhteyksissä. Typografiassa "lainausmerkeistä" puhuttaessa tarkoitetaan yleensä ensisijaisesti kaarevia kokolainausmerkkejä, ja kulmalainausmerkkejä taas voidaan kutsua "hanhenjaloiksi". Puolivirallinen Unicode-merkkien suomalainen sanasto sen sijaan kutsuu lainausmerkiksi erityisesti suoraa kokolainausmerkkiä ja kokolainausmerkiksi puolestaan kaarevaa kokolainausmerkkiä. Tämä poikkeaa kielenoppaiden yleiskielisestä käytännöstä, jossa merkkien teknisperusteista jaottelua ei pidetä olennaisena, vaan kokolainausmerkeistä puhutaan lähinnä erotukseksi puolilainausmerkeistä ja kaikkia muunnelmia voidaan yleisesti kutsua lainausmerkeiksi.
Suoraa lainausmerkkiä voidaan kutsua myös "Ascii-" tai "konelainausmerkiksi", sillä se sisältyy Ascii-perusmerkistöön ja on yleensä tietokoneen tai kirjoituskoneen lainausmerkkinäppäimen lähtökohtaisesti tuottama muunnelma. Niinpä suorat lainausmerkit ovat tyypillisiä arkisille teksteille, kuten sähköposteille ja nettisivuille, joita kirjoitettaessa tai julkaistaessa ei useinkaan kiinnitetä huomiota typografisiin yksityiskohtiin. Sitä paitsi suorat lainausmerkit ovat teknisesti turvallinen vaihtoehto sähköpostissa ja etenkin tietokoneen käsiteltäväksi tarkoitetussa koodissa, jossa kaarevat lainausmerkit eivät välttämättä toimi odotetulla tavalla. Typografisesti huolitelluissa painatteissa sen sijaan tavataan käyttää joko kaarevia lainausmerkkejä tai – etenkin kaunokirjallisissa teoksissa – kulmalainausmerkkejä.
Lainausmerkkien käyttö.
Lainausmerkit esiintyvät tyypillisesti pareittain, niin että ensimmäinen lainausmerkki aloittaa lainauksen ja toinen lopettaa sen. Jos lainaus jatkuu katkeamatta tekstikappaleesta toiseen, aloittava lainausmerkki voi kuitenkin selvyyden vuoksi kertautua jokaisen uuden kappaleen alussa, vaikka lopettava lainausmerkki kirjoitetaan vasta koko lainauksen loppuun. Tämä ei tosin ole virallisten suomalaisten suositusten mukaista, vaan sen sijaan voidaan katsoa, että vastaavasti lopettavankin lainausmerkin pitäisi toistua jokaisen lainaukseen kuuluvan kappaleen lopussa. Tällöin kukin kappale kuitenkin helposti vaikuttaa erilliseltä lainaukselta, mikä saattaa aiheuttaa sekaannuksia.
Toisin kuin useissa muissa kielissä, suomessa aloittava lainausmerkki on täsmälleen samannäköinen kuin lopettava lainausmerkki. Aloittava lainausmerkki kirjoitetaan välittömästi lainauksen ensimmäisen merkin eteen ja lopettava lainausmerkki viimeisen lainaukseen kuuluvan merkin perään niin ikään välittömästi.
Puolilainausmerkit.
Puolilainausmerkkejä käytetään kokolainausmerkkien sijasta eräissä erikoistilanteissa – etenkin silloin, kun samassa yhteydessä esiintyy myös kokolainausmerkkejä.
Välimerkit lainausmerkkien yhteydessä.
Lainauksiin sisältyvät välimerkit (erityisesti piste, kysymysmerkki ja huutomerkki) kirjoitetaan yleensä lainausmerkkien sisäpuolelle. Jos virke päättyy tällaiseen lainaukseen, sen perään ei lisätä muita välimerkkejä.
Jos johtolause (joka osoittaa puhujan) tulee vasta lainauksen jälkeen, lainauksen loppuun ei kirjoiteta pistettä vaan lainaus erotetaan johtolauseesta pilkulla. Koska pilkku ei ole osa lainausta, se tulee vasta lopettavan lainausmerkin perään.
Jos lainaus loppuu huutomerkkiin tai kysymysmerkkiin, se kirjoitetaan lainauksen loppuun ennen jälkimmäistä lainausmerkkiä; tällöin lainauksen ja johtolauseen väliin ei lisätä enää pilkkua.
Jos lainataan irrallisia sanoja tai lausekkeita eikä kokonaisia virkkeitä, virkkeen päättävä piste tai muu välimerkki tulee jälkimmäisen lainausmerkin perään, koska se ei ole osa lainausta.
Lainausmerkit muissa kielissä.
Eri kielissä lainausmerkkejä käytetään hiukan eri tavoin. Tekstin käyttötarkoitus ja julkaisutapakin voivat vaikuttaa siihen, miten ja millaisia lainausmerkkejä käytetään. Painettua tekstiä julkaisevat kustantamot käyttävät yleensä johdonmukaisesti vain yhtä tapaa.
Useimmissa kielissä aloittava lainausmerkki on erinäköinen kuin lopettava lainausmerkki – tällöin merkit ovat samanmuotoisia, mutta eri asennoissa. Suomen kielessä on yleisesti päädytty ratkaisuun, että aloittava ja lopettava lainausmerkki (tai puolilainausmerkki) ovat samanlaiset. Aina ei kuitenkaan ole ollut näin, vaan käytäntö on vaihdellut.
Englannin kielessä käytetään kaarevia lainausmerkkejä siten, että aloittava merkki muistuttaa muodoltaan numeroparia 66, ja lopettava numeroparia 99. Kokolainausmerkkien sijasta brittienglannissa on tosin yleistä käyttää ensisijaisesti puolilainausmerkkejä. Etenkin amerikanenglannissa pilkku ja piste on tapana kirjoittaa lopettavan lainausmerkin eteen silloinkin, kun ne eivät ole osa itse lainausta, mutta tämä käytäntö ei ole poikkeuksetonta.
Saksan kielessä kaarevia lainausmerkkejä käytetään siten, että aloittava merkki muistuttaa rivin alaosaan asemoituvaa numeroparia 99 ja lopettava rivin yläosaan asemoituvaa numeroparia 66. Kulmalainausmerkkejä käytettäessä merkkien kärjet osoittavat sisäänpäin.
Ranskan kielessä saatetaan käyttää kaarevia lainausmerkkejä samaan tapaan kuin englannissa, mutta tavallisemmin käytetään kulmalainausmerkkejä siten, että merkkien kärjet osoittavat ulospäin; lisäksi kulmalainausmerkit erotetaan lainauksen sisällöstä sitovalla ohukkeella tai arkisissa teksteissä jopa kokonaisella välilyönnillä.
Sveitsissä käytetään kielestä riippumatta kulmalainausmerkkejä siten, että merkkien kärjet osoittavat ulospäin samaan tapaan kuin ranskalaisessa perinteessä, mutta lainausmerkkiä ei eroteta lainauksen sisällöstä välilyönnillä.
Kiinassa, japanissa ja koreassa käytetään omanlaisiaan lainausmerkkejä, joita Unicode-termistössä tosin kutsutaan kulmaussulkeiksi (). Kiinassa ja koreassa voidaan käyttää myös länsimaisten tyylisiä kaarevia lainausmerkkejä silloin, kun kirjoitus on vaakasuuntaista. Kiinassa on lisäksi erityiset kulmalainausmerkkejä muistuttavat kaksinkertaiset ja yksinkertaiset merkit (viralliselta nimeltään kulmasulkeet), joilla merkitään kirjan tai muun teoksen nimi.
Kartettavia käyttötapoja.
Tämä on karkea virhe, joka luultavasti synnyttää lukijassa aivan toisenlaisen mielikuvan kuin on tarkoitettu. Esimerkkilauseessa vaikutelma on pikemminkin ironinen: kala taitaa olla kaikkea muuta kuin tuoretta.
Koska heittomerkki ja lainausmerkki näyttävät melkein samanlaisilta kuin eräiden mittayksiköiden tunnuksina käytettävät yläpuoliset indeksointipilkut – yksinkertainen |′| tarkoittaa jalkaa tai kulmaminuuttia ja kaksinkertainen |″| tuumaa tai kulmasekuntia –, niitä saatetaan käyttää indeksointipilkkujen korvikkeina. Tämä on tavallaan ymmärrettävää, sillä indeksointipilkkuja on hankalaa kirjoittaa tavanomaisella näppäimistöllä, josta puuttuu niille omistettu näppäin. Sitä paitsi aidot indeksointipilkut eivät sisälly kaikkiin merkistöihin, joten vaikka ne saataisiinkin kirjoitettua, ne eivät aina välttämättä näy oikein. Periaatteessa heittomerkin tai lainausmerkin käyttö mittayksikön tunnuksena on kuitenkin virheellistä.
Heittomerkki muistuttaa varsin paljon myös akuuttia eli oikealle kallistuvaa aksenttimerkkiä |´|, jota puolestaan saatetaan joskus käyttää heittomerkin sijasta. Akuuttiaksentti ei kuitenkaan ole välimerkki vaan tarke eli diakriittinen merkki, joka on tarkoitettu käytettäväksi jonkin kirjaimen lisäkkeenä (É, é) – tavallisesti jonkin erityisen ääntämistavan osoittamiseksi. Vaikka aksenttimerkkiä on teknisesti mahdollista käyttää yksinäänkin, typografisesti aksenttimerkki on huono heittomerkin korvike, sillä usein sen ympärille jää niin paljon tyhjää tilaa, että sanahahmon yhtenäisyys rikkoutuu.
Lainaus- ja heittomerkin kirjoittaminen tietokoneella.
Tyypillisellä suomalaisella PC-näppäimistöllä pystyheittomerkki on helppo kirjoittaa painamalla -näppäimen ja palautusnäppäimen välissä olevaa heittomerkkinäppäintä, johon on pystyheittomerkin lisäksi kaiverrettu myös asteriski (*). Heittomerkin näppäintä ei pidä sekoittaa näppäimistön ylärivillä sijaitsevaan aksenttinäppäimeen, vaikka siihen kaiverrettu akuuttiaksentti näyttää hieman samanlaiselta kuin heittomerkki.
Pystylainausmerkki kirjoitetaan näppäinyhdistelmällä eli pitämällä alhaalla vaihtonäppäintä ja painamalla kirjainosion yläpuolisessa numerorivissä olevaa numeronäppäintä . Näppäimeen on numeron lisäksi kaiverrettu myös pystylainausmerkki, joten se on helppo tunnistaa ja muistaa.
Koska etenkin painatteissa kuitenkin suositaan tyyliteltyjä merkkejä, nykyaikaiset tekstinkäsittelyohjelmat usein automaattisesti muuntavat pystylainausmerkin tai -heittomerkin kaarevaksi (vaikka ohjelman kieliasetuksista riippuu, osaako se muuntaa lainausmerkin juuri oikean tyyppiseksi). Toisaalta käyttäjä voi erikseen kieltää merkkien muuntumisen, jos haluaa mieluummin pitää näppäilyjen vaikutukset omassa hallinnassaan.
Laajennettu suomalainen näppäimistö.
Tieteen tietotekniikan keskuksen kotoistushankkeessa kehitetyllä ja vuonna 2008 standardoidulla suomalaisella monikielisellä näppäimistöllä on varsin helppoa kirjoittaa kaareva lainaus- ja heittomerkki sekä kulmalainausmerkki – ja myös tavallisimmat muissa kielissä käytetyistä muunnelmista – juuri silloin, kun niitä halutaan.
Kaareva heittomerkki (tai puolilainausmerkki) voidaan monikielisellä näppäimistöllä kirjoittaa käyttäen näppäinyhdistelmää eli pitämällä alhaalla välilyöntinäppäimen oikealla puolella sijaitsevaa näppäintä ja painamalla samaan aikaan pilkkunäppäintä. Yhdistelmä on suhteellisen helppo muistaa, koska kaareva heittomerkki näyttää pilkulta, joka on nostettu rivin yläreunaan. Ylösalainen puolilainausmerkki puolestaan voidaan kirjoittaa, kun samaan näppäinyhdistelmään lisätään vielä vaihtonäppäin:.
Kaarevan lainausmerkin voi monikielisellä näppäimistöllä kirjoittaa käyttäen näppäinyhdistelmää eli samalla numeronäppäimellä kuin pystylainausmerkinkin, mutta pitämällä vaihtonäppäimen lisäksi alhaalla myös -näppäintä. Kulmalainausmerkin saa aikaiseksi vastaavanlaisella yhdistelmällä mutta käyttämällä numeronäppäintä, ja muissa kielissä käytettyjä lainausmerkkejä voidaan kirjoittaa numeronäppäinten, ja avulla.
Merkkien tuottaminen numerokoodien avulla.
Windows-käyttöjärjestelmässä voidaan mitä tahansa järjestelmän tuntemia merkkejä tuottaa yhdistämällä -näppäimeen (joka sijaitsee näppäimistön alimmassa rivissä välilyöntinäppäimen vasemmalla puolella) numerokoodi, joka on kirjoitettava näppäimistön oikeaan laitaan sijoitetulla erityisellä numerosormiolla (tämä menetelmä ei siis ole käytettävissä sellaisissa kannettavissa tietokoneissa, joista numerosormio puuttuu). Esimerkiksi kaareva lainausmerkki voidaan kirjoittaa näppäinyhdistelmällä · eli pitämällä -näppäintä alhaalla samaan aikaan kun kirjoitetaan numerosarja "0148". Lainausmerkki tulee näkyviin, kun -näppäin vapautetaan.
Gnome-työpöytäympäristöä käyttävissä Linux-järjestelmissä voidaan samaan tapaan hyödyntää Unicode-tunnuksia näppäilemällä ensin yhdistelmä. Kun näppäimet vapautetaan, järjestelmä jää odottamaan Unicoden mukaista heksadesimaalilukua, joka voi muodostua numeroista 0–9 ja kirjaimista A–F. Näin esimerkiksi kaarevan lainausmerkin voi tuottaa koodilla.
Numerokoodien varjopuoli on, että käyttäjän on tiedettävä haluamansa merkin koodi, jota ei yleensä ole kovin helppo muistaa.


Suviseurat.
Suviseurat on vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen järjestämä vuosittainen kaikille avoin hengellinen seuroista koostuva tilaisuus, jolla käy vilkkaimman päivän aikana 80 000 seuravierasta eri maista, valtaosa Suomesta. Nelipäiväisen tilaisuuden pitopaikka vaihtelee Suomessa vuosittain seurojen lähetysluonteen vuoksi. Suviseurat ovat kehittyneet SRK:n vuosikokouksen ympärille. Ensimmäiset suviseurat pidettiin kokouksen yhteydessä Oulussa 1906. Myös muissa maissa kuten Yhdysvalloissa, Kanadassa, Ruotsissa ja Venäjällä vanhoillislestadiolaiset pitävät kesäisin "suuria seuroja" tai "suviseuroja".
Historia.
Lestadiolaissaarnaajat kokoontuivat jo herätyksen alkuaikoina 1800-luvulla yhteen keskustelemaan opillisista asioista ja lähetystyöstä. Näitä saarnaajakokouksia alettiin pitää säännöllisemmin vuodesta 1872 Lannavaarassa Vittangin pitäjässä. Vuonna 1888 Lannavaaraan valmistui Ruotsin prinsessa Eugenian rahoittama Lapin lähetyskoulu. Tässä rakennuksessa alettiin pitää vuosittain, usein helmikuussa, kokouksia ja suuria seuroja. Rakennuksessa oli nelisenkymmentä huonetta.
Lannavaaran ulkopuolella pidettyjä suuria kokoontumisia olivat Yli-Tornion Alkkulassa ja Helsingissä pidetyt kokoukset. Vuonna 1875 Alkkulassa pidettyyn kokoukseen osallistui arviolta noin 100 saarnaajaa ja kaksituhatta seuravierasta. Vuonna 1889 pidettiin saarnaajakokous Helsingissä. Siellä käsiteltiin opillisia asioita ja lähetystyötä. Tilaisuus kesti 11 päivää ja sinne kokoontui lestadiolaissaarnaajia aina Lapista ja Pietarista saakka.
Suviseurat on jatkumo Lannavaaran kokouksille. Uusheräys ei osallistunut Lannavaaran kokouksiin ollenkaan ja esikoislestadiolaiset lopettivat niissä käynnin vuonna 1897. Lannavaaran kokouksien pitämistä jatkettiin Juhani Raattamaan toivomuksesta ja niihin osallistuivat enää vanhoillislestadiolaiset. Vuonna 1906 vanhoillislestadiolaiset kokoontuivat Ouluun keskustelemaan opillisista kysymyksistä ja lähetystyöstä. Samassa kokouksessa perustettiin Ouluun Lähetystoimen päätoimisto. Samalla pidettiin seuroja. Kokoukseen osallistui noin 90 saarnaajaa ja 2 000 seuravierasta.
Vuosikokousseurat pidettiin talvella, kunnes ne pidettiin ensimmäisen kerran kesällä vuonna 1912 Rovaniemellä. Ne siirrettiin kesälle paremman sään vuoksi. Vuosikokousseuroja alettiin yleisemmin kutsua suviseuroiksi 1950-luvulla. Ennen ne pidettiin keskellä viikkoa, mutta vuoden 1964 jälkeen ne on pidetty viikonloppuisin. Ennen suviseuroihin tultiin kävellen tai hevosella. Myöhemmin junalla ja siksi suviseurat järjestettiin yleensä lähellä rautatietä. Joskus saatettiin tilata kokonainen juna seuravieraiden kuljetusta varten ja seuravieraille myönnettiin alennuslippuja.
Seurapuheet ja laulut ovat kuuluneet alusta asti tapahtuman ohjelmaan. Jumalanpalveluksia on järjestetty sunnuntaisin vuodesta 1917 lähtien lähialueiden kirkoissa. 1960-luvulta lähtien palvelus on pidetty myös suviseurateltassa.
Seurojen väkimäärä on kasvanut vuosien kuluessa ja yhä enemmän tulee vieraita myös ulkomailta. Vuonna 1914 Oulaisissa suviseurojen väkimäärä on ollut 8 000 henkeä. Vuonna 1918 Lounaispuistossa Jyväskylässä oli tuhat vierasta omin eväin. Vuonna 1937 Jyväksylän Seminaarinmäellä oli 4 000 seuravierasta. Vuonna 1958 Hippoksella väkimäärä oli noin 15 000 henkeä. Vuonna 1967 Jämsässä väkimäärä oli 30 000 seuravierasta. Vuonna 1987 Hankasalmella väkimäärä oli 65 000 henkeä.
Seurojen järjestäjät, seuraväki ja media tuntee joitakin seuroja erityisellä nimikkeellä. Tällaisia ovat mm. vuoden 1987 "saviseurat" Hankasalmella, kun sade muutti kentän liejuisaksi. Sama toistui vuonna 2002 Maaningalla. Vuoden 1954 suviseuroja Tampereella kutsutaan "nokiseuroiksi", sillä läheisen tehtaan piipusta tuli nokea telttojen ja muiden rakennelmien päälle.
Suviseurapaikkakunnat.
Vuonna 2013 suviseurat järjestetään Pudasjärvellä, 2014 Pyhäjoella, 2015 Vaasassa,ja vuonna 2016 Torniossa Suviseurapaikkakunnat on jaettu alustavasti vuodelle 2027 asti, jolloin ne pidetään Kajaanissa.
Vuosittain.
Vuoden 1936 suviseuroja siirrettiin myöhemmäksi 7.–9. päiväksi eduskuntavaalien takia. Vuoden 1922 Viipurin suviseurat sekä vuoden 1951 suviseurat Rovaniemellä pidettiin ennen juhannusta. Maanantai tuli vakinaiseksi seurapäiväksi vuonna 1966.
Ohjelma.
Puhuja saarnaa seuraväelle. Perho 2005.
Suviseurojen ohjelmana on seurapuheet eli saarnat, joita pidetään yhteensä noin 40. Seurapuhujiksi ei hyväksytä naisia. Suviseurat kestävät perjantaista maanantaihin, mutta osa seuravieraista saapuu paikalle jo keskiviikkona. Torstaina pidetään aattoseurat. Lauantaina on isossateltassa ehtoollinen, jolla käy 20 000–30 000 seuravierasta, ja sunnuntaina jumalanpalvelus. Jumalanpalveluksia pidetään myös lähialueiden kirkoissa. Suviseurojen yhteydessä pidetään myös vuosikokous, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous sekä kansainvälisyysilta ulkomaalaisille. Vuosikokous ja puhujienkokous ovat suljettuja tilaisuuksia, joissa median edustajien ei sallita olevan paikalla. Vuosikokouksessa jäsenyhdistysten eli paikallisten rauhanyhdistysten valitsemat edustajat päättävät tavanomaisista yhdistylain mukaisista kysymyksistä.
Suviseuroissa on keskusteltu ajankohtaisista asioista ja SRK on antanut niissä julkilausumia erilaisista asioista kuten ehkäisystä, alkoholista ja televisiosta 1960-luvulla. Uusimmat julkilausumat on annettu vuosina 1994, 2002 ja 2005. Viimeisessä ilmaistiin huoli Jumalan sanan väheksymisestä ja kerrottiin vanhoillislestadiolaisten suhtautumisesta avioliittoon, avoliittoon sekä seksuaalisiin vähemmistöihin ja eutanasiaan. Suviseuroissa pidetään myös tiedotustilaisuuksia, joissa myös saatetaan tiedottaa liikkeen hengellisestä opista ja opetuksista. Esimerkiksi vuonna 2009 tiedotettiin SRK:n lapsi- ja nuorisotyöstä sekä liikkeen kannasta ehkäisyyn, ja 2010 seurajärjestelyistä, avioliitosta ja pyhyydestä.
Valtaosa seuravieraista on lapsia ja nuoria, sillä vanhoillislestadiolaiset perheet ovat suomalaisittain ajatellen erittäin suuria. On arvioitu, että herätysliikkeen piirissä elää tätä nykyä yli 50 000 alle 18-vuotiasta. Ainoa erityisesti nuorille suunnattu ohjelma on perjantai-illan alustus.
Seurat ovat myös lähetystapahtuma, joten puheet tulkataan viidelle kielelle sekä viittomakielelle. Lisäksi suviseuroissa toimii suviseuraradio, joka lähettää saarnoja ja ohjelmaa noin kolmen miljoonan suomalaisen kuuluville, sekä Internetin kautta kaikkialle maailmaan. Saarnojen välillä se tarjoaa toimitettua ohjelmaa lestadiolaisuudesta. Suviseura-alueella toimii myös lyhytkantoinen radiolähetin, jolta voi kuunnella saarnoja tulkattuna neljälle kielelle. Vuodesta 2004 asti on saarnat tallennettu internetiin myöhemmin kuunneltavaksi. Yleisradio radioi perinteisesti sunnuntaisin tunnin ajan kello 18.00 kaksi saarnaa. Ylen valtakunnallinen radiointi on järjestetty vuoden 1939 Kemin suviseuroista lähtien.
Muut järjestelyt.
Suviseurojen seurateltassa pidetään puheet, jotka välitetään kaiutinjärjestelmällä koko seura-alueelle.
Alueena on yleensä laaja noin yhden neliökilometrin peltoaukea, tai lentokenttä. Keskellä suviseura-aluetta on keskusaukea, jolla sijaitsee apteekki, ensiapu, info, grilli, isoteltta, juhlaportti, kioski, pankki, posti, ruokala ja SRK:n kirjamyymälä. Keskusalueen ympärillä on majoitusalueet, joille majoittautuu suurin osa vieraista asuntoautoihin, -vaunuihin ja telttoihin. Suomalaisen elintason kohotessa telttojen määrä on vähentynyt asuntovaunujen ja autojen osuuden kasvaessa. Alueille on ripoteltu myymälöitä ja vessoja, sekä yksi suihkupiste. Alueen laitamilla on pysäköintialueita, jonne voi pysäköidä kulkuneuvon käydessään alueella ilman yöpymistä. Hetkellisesti suviseura-alueesta tulee Suomen 11. suurin kaupunki Porin jälkeen. Suviseurojen väkimäärä lasketaan kertoimien avulla. Esimerkiksi autolla ja asuntoautolla on oma kertoimensa. SRK:n mukaan luotettava tulos kävijämääristä on tärkeää erityisesti huollon kannalta. Suviseuroista ei lasketa eri päivien kävijämääriä yhteen, vaan luku on lauantailta, jolloin alueella on eniten ihmisiä.
Saarnat kuuluvat isossateltassa mutta myös muualla seurakentällä kaiutinjärjestelmän avulla. Kentälle on sijoitettu noin 200 kaiutinpylvästä. Ensimmäisen kerran kovaäänisiä on käytetty suviseuroissa Rovaniemellä vuonna 1931. Vuonna 1981 äänentoistoa parannettiin kehämenetelmällä päällekkäisen kaiun eliminoimiseksi.
Suviseuroissa järjestetään kolme tiedotustilaisuutta tiedotusvälineille ajankohtaisista aiheista. Toimittajia varten on tiedotuskeskus. Tilaisuuden yhteydessä SRK julkaisee monesti uusia julkaisuja. Suviseuroista valmistetaan "suviseurajulkaisu", jossa on koottuna seurapuheet ja tietoa SRK:n toiminnasta. Suviseuroista tehdään verkkosivut. Sotkamon suviseuroista tehtiin myös wap-sivut.
Suviseuroja varten valmistetaan postin erikoisleima, jota saa vain suviseurojen ajan. Ensimmäisen kerran erikoisleima (nro 389) julkaistiin vuonna 1966 Oulussa. Suviseuroista on perinteisesti lähetetty tervehdyssähke arkkipiispalle, hiippakunnan piispalle, Suomen presidentille, maaherralle ja sisarjärjestöille Amerikoihin ja Ruotsiin.
Suviseurojen maamerkit.
Suviseurojen näkyvimmät maamerkit ovat keskusalueella sijaitsevat "seurateltta", "juhlaportti" ja "lippurivi". Ennen kännyköiden yleistymistä "ilmoitustaulu", jolle vieraat kiinnittivät tapaamistoiveitaan, oli useita metrejä pitkä ja hyvin näkyvä maamerkki.
Suviseurateltta eli isoteltta on 80 metriä pitkä ja 35 metriä leveä eli pohjapinta-alaltaan noin 2 800 m². Istumapaikkoja siellä on noin 4 200 hengelle. Vanha teltta oli noin 2 100 neliömetrin suuruinen teltta, johon mahtuu yhtäaikaisesti noin 4 200 henkeä (aiemman ilmoituksen mukaan 6 000). Telttaa käytettiin myös opistoseuroissa. Teltassa oli yhdeksän isoa mastoa ja kymmeniä pienempiä. Sitä pystytti kerralla noin 100 hengen osasto, jota johti noin seitsemän ryhmänjohtajaa. Teltan pystyttämiseen meni aikaa noin kahdeksan tuntia.
Teltta oli käytössä ensimmäistä kertaa Kajaanissa 1938. Puolustusvoimat lainasi sitä talvisodassa siirtoväen tavaroiden säilytyspaikaksi. Teltan runko vaihdettiin vuonna 1960, koska 4 000 hengen teltta oli rapistunut ja käynyt pieneksi. Uusi kangas hankittiin vuonna 1981. Vuoden 2009 suviseuroihin hankittiin uusi hieman isompi teltta.
Juhlaportissa on kuvattu ja kirjoitettu seurojen "tunnuslause", joka on jokin Raamatun jae. Portti on rakennettu ensimmäisen kerran 1949 Haapajärvelle, jossa tunnuslause oli "Sinä teit hyvin kun tulit".
Lippurivi on kasvanut 17 lippuun, kun aluksi vuonna 1932 Iisalmessa oli käytössä vain Suomen, Ruotsin, Norjan ja Yhdysvaltain liput. Liput ovat ranskankielisessä aakkosjärjestyksessä. Kun Suomella on EU:n puheenjohtajuuskausi, lippurivissä on myös EU-lippu. Vuonna 1991 Jämijärvellä nähtiin sellainenkin erikoisuus, että käytännössä ateistisen Neuvostoliiton lippu liehui lippurivissä. Suviseuroissa Liperissä oli 17 lippua, joista uusin oli Ghanan. Liput kuvaavat maita, joissa SRK:n seurapuhujat käyvät ajoittain järjestämässä seuroja.
Radio- ja kaiutinmasto sijaitsee isonteltan vieressä. Itse masto on 24 metriä korkea, mutta ukkosenjohdatin mukaan laskettuna sen kokonaiskorkeus on 30 metriä. Masto on koottu neljästä kuuden metrin elementistä. Se välittää ääntä radiotaajuuksille kuuden lähetysantennin kautta. Mastossa on myös 20 suurta kaiutinta, joista ääni välitetään seurakentälle.
Suviseurat Suomen ulkopuolella.
Vaikka Suviseurat ovat erityisesti Suomelle ominaisia, niitä järjestetään muuallakin. Näitä seuroja järjestetään Pohjois-Amerikassa, Ruotsissa, Venäjällä ja Virossa. Kooltaan ne ovat Suomessa järjestettäviä seuroja pienempiä. Niiden sisältö on sama kuin Suomessakin, eli ne koostuvat saarnoista ja lauluista.
Ruotsissa Suviseurat pidetään yleensä toukokuussa. Niiden pitopaikka vaihtelee. Niitä on järjestetty Ruotsissa 21 vuoden ajan. Ensimmäiset Ruotsin suviseurat pidettiin vuonna 1985 Gagnefissa. Ne on pidetty neljä kertaa Pohjois-Ruotsissa Kalixissa vuosina; 1988 ja 1992. Vuonna 2006 ja vuonna 2009 Ruotsin suviseurat pidettiin Haaparannalla.Vuoden 2007 suviseurat pidettiin Taalainmaalla ja vuoden 2008 suviseurat pidettiin Tukholmassa.
Pohjois-Amerikassa kesäseurat järjestää Laestadian Lutheran Church. Ne järjestetään kesä-heinäkuun vaihteessa. Vierailijoiden määrät riippuvat pitopaikasta. Vuoden 2006 kesäseuroihin Rockfordiin odotettiin 4 000–4 500 vierasta. Vieraita seuroihin tulee pääosin Pohjois-Amerikasta. Seurat järjestetään usein kouluilla ja urheiluhalleissa.


Kustaa Mikko Evä.
Kustaa Mikko EväKustaa Mikko Evä (s. 1878 tai 1879 – k. 1927) oli Suomen sisällissodassa Tampereen punaisten yleisesikunnan (Pohjoisrintaman yleisesikunnan) jäsen Eino Rahjan, Aleksanteri Vasténin ja Tuomas Hyrskymurron ohella (ks. Luettelo punakaartilaisista). Evä pakeni Tampereen piirityksestä ja päätyi Neuvosto-Venäjälle, jossa hän liittyi Suomen kommunistiseen puolueeseen (SKP) ja haavoittui niin sanotussa Kuusisen klubin ammuskelussa.
Nuoruudessaan Evä palveli Lappeenrannan rakuunarykmentissä ja yleni vääpeliksi. Hän työskenteli toimittajana Tampereella ilmestyneessä "Kansan lehdessä".
Tampereen jouduttua tiukasti saarroksiin huhtikuun ensimmäisinä päivinä, alkoivat punaisten johtomiehet suunnitella pakoa kaupungista, koska tiedossa oli varma kuolema valkoisten käsissä. Joukko varasti Suomen ja Venäjän valuuttaa Tampereen pankeista. Punaisten murtautuessa kaupungista kahtena joukkona, toinen Pyhäjärven, toinen Näsijärven kautta, Evä oli pakenemaan onnistuneessa Näsijärven joukossa. "Tampereen jättäminen oli vallankumouksen edulle tällä kertaa välttämätön", Evä kirjoitti.
Evän muistelmia Suomen sisällissodan ajalta on julkaistu J. Lehtosaaren (1929) toimittamassa ja Leningradissa painetussa teoksessa "Punakaarti rintamalla: Luokkasodan muistoja". Tätä teosta Heikki Ylikangas on käyttänyt K. M. Evän "äänenä" kuvaillessaan sodan tapahtumia teoksessaan "Tie Tampereelle".


Juho Tammela.
Juho Alfred Tammela (19. toukokuuta 1866-4. syyskuuta 1920) oli tamperelainen uunintekijä, Suomen sisällissodan aikana Tampereen punakaartin piiriesikunnan jäsen ja Tampereen linnoituspäällikkö. Hän toimi myös Tampereen punakaartin III pataljoonan II komppanian päällikkönä ja otti osaa Tampereen taisteluun. Hänen poikansa asemamies Lauri Alfred Tammela kaatui Tampereen taistelussa. Juho Tammela kuoli Tammisaaren vankileirissä vuonna 1920.


Otto Degerman.
Otto Degerman (20. marraskuuta 1888 – 5. toukokuuta 1918) oli tamperelainen työmies ja punakaartin työpataljoonan päällikkö Suomen sisällissodassa. Hän syyllistyi valkoisiin kuuluvien henkilöiden pakottamisiin punakaartin työkomppanioihin. Hänen sanotaan olleen kielenkäytöltään hävytön ja raaka mies. Hän osallistui Tampereen taisteluun, jossa jäi valkoisten vangiksi. Hänet tuomittiin kuolemaan ja ammuttiin Kalevankankaalla.


Viulu.
Viulu on jousisoitinperheen korkeaäänisin soitin. Viulussa on neljä kieltä, jotka viritetään kvintin välein: g–d1–a1–e2 (matalaäänisimmästä kielestä korkeimpaan).
Alttoviulu on rakenteeltaan samanlainen kuin viulu, mutta kooltaan isompi ja viritykseltään matalampi; siitä puuttuu viulussa oleva korkein kieli e2, ja sen matalin kieli on c.
Historia.
Viulu kehittyi tiettävästi alun perin 1500-luvulla Italiassa, kun muusikot alkoivat soittaa luuttua eräänlaisella jousella.
Tunnetuimmat italialaiset viulunvalmistajasuvut olivat Amati, Guarneri ja Stradivari.
Paganini vei viulun soittotekniikkaa uudelle tasolle muun muassa yläasemasoitossa, oktaavisoitossa ja vasemman käden pizzicatoissa.
Rakenne ja äänen syntyminen.
Viulut rakennetaan noin 70:stä eri osasta, jotka liimataan yhteen. Tavallisesti kaikukopan kansi on kuusta sekä pohja ja muu runko vaahteraa. Otelauta on eebenpuuta. Soitettaessa koko viulun runko värähtelee korkeidenkin äänien kohdalla toisin kuin esimerkiksi kitarassa. Kansi on ohut, noin 2–4 mm, ja sen kaivertaminen ja lakkaus vaikuttavat oleellisesti viulun ääneen.
Viuluja on eri kokoisia. Viulun koko valitaan soittajan koon mukaan. Suurikokoisinta viulua kutsutaan kokoviuluksi. Se soveltuu aikuisille ja nuorille soittajille. Pienemmille soittajille rakennetaan pienempiä viuluja. Kokoviulun lisäksi on seuraavia kokoja: 1/32, 1/16, 1/10, 1/8, 1/4, 1/2 ja 3/4. Kokoluokkien suhteet eivät ole suoraan verrannollisia kokoviuluun.
Viulun jousi koostuu puuosasta ja jouhista, jotka perinteisesti on tehty hevosenhännästä mutta nykyään usein myös synteettisistä materiaaleista. Synteettiset jouhet tosin saattavat olla helposti katkeilevia eikä niillä välttämättä saa aikaan yhtä kaunista ääntä kuin hevosenhäntäjouhilla. Jouhiin hierotaan äänen purevuuden parantamiseksi hartsia.
Viulupedagogiikka.
Viulua pidetään yhtenä vaativimmista soittimista, ja harrastuksen suositeltava aloitusikä on 4-7 vuotta. Viulistille on erityisen tärkeää saada ammattitaitoista opetusta varhaisesta iästä saakka, koska soittimen hallinta ja sävelkorvan kehittäminen vaatii vuosien mittaista määrätietoista harjoittelemista. Myös oikeiden soittoasentojen vakiinnuttaminen alusta saakka on olennaista.
Viulunsoiton opetus on henkilökohtaista opetusta, jota voidaan tukea ryhmäopetuksella. Ryhmätunnit alkeisopetuksen tukena ovat yleistymässä musiikkiopistoissa, mutta eivät varsinaisesti kustannussyistä. Yhteissoiton alkeita on hyvä opetella jo soiton alkuvaiheessa, onhan viulu orkesterisoitin. Yksiääninen soitto ryhmässä kehittää myös sävelkorvaa ja rytmitajua.
Tarkka sävelkorva on viulistille välttämättömyys, mutta se ei useimmilla ihmisillä kehity hetkessä. Eräs tärkeimmistä periaatteista korvan kehittymiselle on ns. sisäinen kuuleminen: varsinaista soittamista edeltää mielikuva tai sisäinen kuulokuva sävelestä. Tällöin soittaja pystyy korjaamaan mahdolliset intonaatio- ja laatuongelmat nopeasti, jos soiva sävel ei vastaa sisäistä kuulokuvaa. Sisäisen kuulemisen periaate pätee, paitsi ulkoa soitettaessa, myös nuotteja lukiessa: nuottikuvan pitäisi herättää mielikuva soivasta sävelestä, eikä vain siihen liittyvästä vasemman käden otteesta.
Soittimen hallinnan opettelu on pitkä prosessi, jossa uudet tekniikat ja soittotavat on aina valmistettava huolellisesti. Opettajan täytyykin hallita vuosien mittainen toimintasuunnitelma, jota soveltaa oppilaaseen henkilökohtaisten taipumusten mukaisesti.
Koulukunnat ja metodiikka.
Viulunsoittoa on historian kuluessa opetettu mestari-oppipoika –periaatteella. Ensimmäinen viulunsoiton oppikirja on Leopold Mozartin kirjoittama Viulunsoiton taito. Merkittävä tekijä koulukuntien syntymisessä oli konservatoriolaitoksen syntyminen Ranskan vallankumouksen jälkeen. Syntyi ranskalais-belgialainen viulukoulu, jonka tärkeimpiä nimiä ovat Charles-Auguste de Beriot, Henri Vieuxtemps ja Eugène Ysaÿe.
1800-luku oli suurten virtuoosien aikaa, ja monet heistä olivat myös taitavia pedagogeja. Yksi merkittävimmistä on Berliinissä suurimman osan elämästään asunut Joseph Joachim (1831-1907). Joachim oppilaita oli muun muassa Leopold Auer, josta tuli myös tunnettu pedagogi. Auer opetti pitkään Pietarin konservatoriossa, ja hänen oppilaitaan on muun muassa Mischa Elman, Jascha Heifetz ja Nathan Milstein.
Ivan Galamian (1903-1981) on tärkeä moderniin viulukouluun vaikuttanut henkilö. Galamian opiskeli sekä Moskovassa että Pariisissa, ja päätti ryhtyä kokonaan opettajan uralle. Hänen opetuksessaan oli vaikutteita sekä venäläisestä että ranskalaisesta koulukunnasta. Galamian opetti vuodesta 1941 lähtien New Yorkin Julliard Schoolissa, ja hänen oppilaitaan ovat muun muassa Itzhak Perlman ja Pinchas Zukerman.
Viulupedagogiikka imee vaikutteita vielä tälläkin hetkellä japanilaisen Shinichi Suzukin 50-luvulla kehittämä metodista (Suzuki-metodi, lahjakkuuskasvatus-ohjelma, talent education). Suzuki-metodi on erityisesti varhaisen iän (3-6 v.) opetukseen panostava systeemi, jossa on keskeistä soittaminen korvakuulolta äidinkielen oppimisen tapaan. Metodiin kuuluu vanhempien olennainen rooli kotiharjoittelun ohjauksessa ja ns. äänitteiden intensiivinen kuuntelu, jotta tuleva ohjelmisto olisi tuttua etukäteen.
Vasen käsi.
Vasemman käden sormien ilmeisin tehtävä on säätää äänenkorkeutta painamalla kieli otelautaa vasten ja siten lyhentää soivan kielen pituutta. Vasemmalla kädellä myös aikaansaadaan vibrato, jolla on suuri merkitys eri sointivärien luomisessa.
Etusormen paikka otelaudalla määrää käytettävän aseman. Sormet asetellaan otelaudalle tavallisesti koko- tai puolisävelaskeleen päähän toisistaan. Asemanvaihdokset ovat viulunsoiton suurimpia haasteita, koska niitä ei normaalisti haluta kuultavan soivassa kuulokuvassa.
Viululla voidaan soittaa useampia ääniä samanaikaisesti. Kaksoisotteiden soittaminen on varsin vaativa asia intonaation ja soiton sujuvuuden vuoksi, mutta tekniikka ei ole uusi: jo barokkimusiikissa on viululle sävellettyjä moniäänisiä fuugia.
Vibrato synnytetään liikuttamalla sormenpäätä edestakaisin kielellä. Vibraton tiheyttä ja laajuutta vaihtelemalla ”väritetään” musiikillista tekstiä ja luodaan ääneen intensiteettiä. Etenkin romanttista musiikkia soitettaessa vibraton osuus ilmaisussa ja sointiväreissä on äärimmäisen tärkeä. Täysin ilman vibratoa soittaminen on yhdenlainen efekti - paitsi ns. vanhassa musiikissa, jonka autenttiseen tulkintaan kuuluu vibraton säästeliäs käyttö.
Glissandossa sormea liikutetaan portaattomasti kieltä pitkin. Glissandoja käytetään monella tapaa asemanvaihtojen yhteydessä, jotta luotaisiin laulullisempi kuulokuva. Glissandoja käytetään myös efektinä (etenkin uudessa musiikissa), jolla on usein groteski ja huomiota herättävä vaikutus.
Vasemman käden pizzicato on erikoistekniikka, jossa kieltä näppäillään vasemman käden eri sormilla. Vasemman käden pizzicatoa kehitti etenkin Niccolo Paganini, jonka kappaleissa on hyvinkin nopeita pizzicatojuoksutuksia.
Oikea käsi.
Viulua soitetaan hankaamalla kieliä jousella. Jousitekniikka on keskeisin asia toteutettaessa dynaamisia eroja, sointivärejä, eri soittotapoja ja karaktäärejä.
Sointiväreihin ja dynaamisiin eroihin vaikuttaa kontaktipiste kieleen, kieleen kohdistuva paine ja jousen liikkumisnopeus. Siirtämällä kontaktipistettä otelautaan päin ääni muuttuu huilumaisemmaksi, puhaltavammaksi. Vastaavasti lähellä tallaa soitettaessa ääni muuttuu kirkkaammaksi ja metallisemmaksi. Jousen paineella ja nopeudella luodaan dynaamisia eroja, mutta nekin vaikuttavat osaltaan sointiväriin. Nyrkkisääntönä: Mitä lähempänä tallaa soitetaan, sitä hitaampaa jousenkuljetusta ja raskaampaa jousenpainoa käytetään.
Jousilajit.
Jousta kuljetetaan kannasta kärkeen (vetojousi) ja kärjestä kantaan (työntöjousi) yleensä hitaasti ja tasaisella jousenpainolla. Jousenvaihdot yritetään useimmiten saada kuulumattomiksi.
Peräkkäisiä veto- ja työntöjousia nopeaan tahtiin vain osaa jousen pituudesta käyttäen.
Peräkkäisiä veto- ja työntöjousia, joissa äänet erotellaan selvästi toisistaan pysäyttämällä jousi välissä.
Useampien peräkkäisten äänien soittaminen yhdensuuntaisella jousella.
Useamman peräkkäisen äänen soittaminen samalla jousella, mutta äänet erotellaan toisistaan jousen nopeutta ja painetta säätelemällä.
“Hyppivä jousi”, soitetaan edestakaisia jousia kuin détachéssa, mutta jousi hyppää ilmaan kieleltä äänten välissä.
Useamman äänen soittaminen samansuuntaisella jousella niin, että jousi pomppaa kieleltä äänten välissä.
Hyvin nopeasti ja epärytmisesti soitettavaa detacheta, jonka tuloksena ääni kuulostaa “väreilevältä”.
Soittaminen hyvin lähellä tallaa, niin että ääni kuulostaa särkyvän.


Heikki Kaljunen.
Heikki Kaljunen (s. 2. heinäkuuta 1893 Sortavala, kadonnut 1938, Neuvostoliitto) oli Suomen sisällissodassa Karjalan rintamalla punakaartin johtaja.
Heikki Kaljusen mainitaan olleen yksi Terijoen punakaartin perustajista. Hän johti jo tammikuussa punaisten sotaretkiä Karjalassa. Kaljunen toimii punaisten Itäisen rintaman ylipäällikkönä ja piti esikuntaansa Terijoen asemalla. Hän ampui Viipurissa ylioppilas Petter Siilin ja Terijoen asemalla useita sotavankeja sekä myös henkilöitä, joita hän epäili valkoisten hyväksi toimimisesta. Kaljunen pakeni sodan jälkeen panssarijunalla Venäjälle. Juna romuttui pahoin ennen kuin pääsi Valkeasaareen, jossa venäläiset takavarikoivat yksikön. Junan myöhempi kohtalo on tuntematon. Varmaa on vain, ettei mikään sen vaunuista koskaan enää eksynyt Suomeen, vaikka yhden vaunun suhteen niin väitettiinkin varsin kauan.
Venäjällä Kaljunen oleskeli ainakin Omskissa, jossa hänen kerrotaan joutuneen joksikin aikaa Koltshakin joukkojen vangiksi. Tämän jälkeen Kaljunen oli nähtävästi organisoimassa urheilujoukkoja Siperiaan ja toimi niiden ylipäällikkönä.
1920-luvun alkuvuosina Kaljunen muutti Moskovaan ja toimi täällä valtion urheilutarviketehtaiden johtajana 1930-luvulle saakka. Hän saattoi myös jossain vaiheessa olla Tšekan ja sen seuraajan GPU:n palveluksessa.
Arvo ”Poika” Tuominen kertoo muistelmateoksessaan "Kremlin kellot" Kaljusesta kokonaisen luvun verran. Hänen mukaansa Kaljunen oli niin kova kerskumaan, että joutui tuon tuostakin vaikeuksiin GPU:n kanssa: tosikot poliisimiehet kun eivät löytäneet mistään vahvistuksia salakuuntelussa selville saamilleen kerskajutuille – ja Kaljunen vietiin jälleen Lubjankaan, josta Otto Wille Kuusinen sitten sai hänet hankkia ulos.
Lopullisesti Kaljunen vangittiin vuodenvaihteessa 1937–1938 Stalinin puhdistuksissa ja hän sai 15 vuoden tuomion keväällä 1938. Tämän jälkeen hänen vaiheistaan ei ole tietoa.
Kaljunen oli ammatiltaan ilmeisesti räätäli (Etsivän keskuspoliisin mapin tietojen mukaan hänen ammattinsa oli satulaseppä). Hän pukeutui itse valmistamaansa univormuun ja valkoiset kutsuivat häntä nimellä ”Kenraali Kaljunen”.


A. Backman.
A. Backman (k. 27. huhtikuuta – 5. toukokuuta 1918) oli entisen punakaartilaisen Arvo Niemisen mukaan Viipurin punaisten puolustusrintaman päällikkö sisällissodassa. Hänet mahdollisesti ammuttiin antautumisen jälkeen Tienhaarassa. Punaisten epäonnistuttua murtautumaan valkoisten saarrosta he pyysivät antautumisehtoja. Antautumisesta keskustellut valkoinen upseeri ilmoitti, että rivikaartilaiset saisivat pitää henkensä, mutta johtajista ei ollut takeita. Eräs punapäällikkö piti punakaartilaisille puheen, jossa sanoi, ettei rivimiesten tarvitsisi välittää johtajiensa kohtalosta, vaan pelastaa vain oma nahkansa. Nieminen arveli, että tämän puheen pitänyt päällikkö olisi ollut A. Backman. Tämän sanottuaan Backmaniksi oletettu päällikkö ratsasti Tervajoen suuntaan kohti näreikköä, jonka reunassa antautui suojeluskuntalaiselle.
Sotasurmat-matrikkelin mukaan sodassa on ammuttu vain yksi A. Backman, joka oli kotoisin Porvoosta, kalakauppias ja punaisten komppanianpäällikkö. Hänet on vangittu 1. toukokuuta 1918, ja hän on saanut surmansa myöhemmin samana vuonna. SDP:n arkistosta peräisin olevan tiedon mukaan hänet murhattiin, kuolinpaikaksi on kylläkin merkitty Lahti ja kuolintapa epävarmaksi.
A Backmanin henkilöllisyydestä, tai edes etunimestä ei ole täyttä varmuutta. Valtiorikosasian tiedusteluosaston epätäydellisen Luettelo C:n mukaan Aksel Backman -niminen henkilö toimi Tienhaaran punakaartin komppanianpäällikkönä.


Hjalmar Kaipiainen.
Punakaartin tykkiosasto Lappeenrannasta. Kaipiainen istuu keskelläHjalmar (Jalmari) Kaipiainen (15. marraskuuta 1888 Sippola – 23. toukokuuta 1918 Viipuri) oli joutsenolainen sahatyömies, joka toimi sisällissodan aikana punakaartin puolella rintamakomentajana. Kaipiainen johti joukkoa, joka syyllistyi sodan punaisten puolen suurimpaan yksittäiseen joukkomurhaan, noin 30 ihmisen surmaan Viipurin lääninvankilassa.
Toiminta ennen sisällissotaa.
Nuorena Kaipiainen työskenteli sahatyömiehenä Joutsenossa ja Lappeella. Kaipiainen syyllistyi useisiin omaisuusrikoksiin. Ensimmäisen tuomion hän sai 18-vuotiaana varkaudesta ja luvattomasta viinanmyynnistä. Vankilassa Kaipiainen istui kaikkiaan neljä kertaa.
Vapauduttuaan keväällä 1917 Kaipiainen sai työtä Lamposaaren työväentalon vahtimestarina ja liittyi punakaartiin. Omapäisenä miehenä hän herätti epäluottamusta ja pelkoa omiensakin keskuudessa. Rikostaustansa vuoksi häntä nimitettiin "rosvo-Kaipiaiseksi".
Sisällissota ja Viipurin lääninvankilan joukkosurma.
Sisällissodan puhjettua Kaipiainen toimi rintamapäällikkö Viktor Ripatin adjutanttina. Ripatti nimitti Kaipiaisen komppanianpäälliköksi. Myöhemmin Kaipiainen toimi Taipalsaaren rintaman ylipäällikkönä.
Sodan loppuvaiheessa Kaipainen vetäytyi joukkojensa rippeiden kanssa Viipuriin. Hän oli vastuussa 27. huhtikuuta 1918 tapahtuneesta Viipurin lääninvankilan verilöylystä, jossa hänen johtamansa joukko tunkeutui lääninvankilaan ja surmasi humalapäissään noin 30 vankia. Joukko tappoi ensin Karjalan Kansalaisliiton johtajan ja kansanedustajan Leander Ikosen, tehtailija ja kansanedustaja Matti Pietisen, ratainsinööri Tallgrenin ja vankilan entisen vahtimestarin Ahlgrenin. Sen jälkeen pidettiin istuntoa, jossa silminnäkijäkertomuksen mukaan mukana ollut nainen olisi valinnut surmattavat. Joukko murhasi vankilan johtajan Johan Stråhlmanin, Vuoksenniskan asemapäällikön Edvard Tojkanderin ja joitakin muita. Lopuksi joukko meni vankien yhteistilaan. Vangit yrittivät puolustautua asein ja rytäkässä Kaipiainen itse haavoittui. Hän luovutti johdon Albin Piskoselle. Albin Piskonen oli entinen vanki ja hän ampui verilöylyssä vankilanjohtajan. Joukko heitti vankien yhteistilaan käsikranaatin surmaten 4–5 henkilöä ja haavoittaen useita. Myöhemmin yöllä tapettiin vielä vankilan uusi vahtimestari Mannermaa.
Kaipiainen jäi valkoisten vangiksi Myllymäen koulussa toimineessa kenttäsairaalassa, jonka pihalla hänet teloitettiin 23. toukokuuta 1918. Hänen isänsä Jaakko Kaipiainen, joka oli kuulunut Rutolan punakaartiin, ammuttiin Lappeenrannassa. Hänen morsiamensa Martta Hänninen ja veljensä Lappeen punakaartin hiihtokomppanian päällikkö Evert Kaipianen ammuttiin Viipurissa.
Viipurin lääninvankilan surmia pidetään suurimpana punaisten joukkojen suorittamana yksittäisenä joukkomurhana. Viipurin murhien kostamisen arvellaan olevan yhtenä motiivina myöhemmille Lappeenrannan ja Taipalsaaren punaisten teloituksille. On myös arveltu, että käsky niihin olisi tullut ylemmältä taholta, mutta siitä ei kuitenkaan ole todisteita. Sodan aikana Kaipiainen oli syyllistynyt myös muihin väkivallantekoihin, esimerkiksi Korvenkylän taistelun jälkeen 13. helmikuuta hän ampui vangiksi otettua valkoisten tiedustelijaa Kalle Pellistä päähän. Pellinen ei kuitenkaan kuollut heti vaan toinen punakaartilainen viimeisteli teon.


Elli Kokko.
Elli KokkoElin Sylvesterintytär Kokko (28. kesäkuuta 1893 – 25. toukokuuta 1918) oli kouvolalainen työläisnainen ja Kouvolan punakaartin naiskomppanian päällikkö Suomen sisällissodan aikana vuonna 1918. Hänet leimattiin valkoisten taholta "yleiseksi naiseksi", vaikka kaikki väitteet on voitu myöhemmin kumota Kouvolan kirkonkirjoja tutkimalla. Kokko joutui Kouvolassa valkoisten vangiksi. Hänet tuomittiin kuolemaan ja ammuttiin Kouvolan vankileirissä.


Otto Vuoristo.
Otto Vuoristo (1886 – huhtikuussa 1918) oli viipurilainen työmies, punakaartin päällikkö ja Kilpeenjoen rintaman komentaja Suomen sisällissodassa. Hän komensi Kilpeenjoen rintamaosuutta, lähimmän asetoverinsa ollessa Jalmari Parikka, Penttilän silloinen rintamapäällikkö ja myöhempi elokuvanäyttelijä. Sodan lopussa Vuoristo teki itsemurhan ampumalla itseään päähän ennen punaisten lopullista antautumista.


Jalmari Parikka.
Hjalmar Fabian Parikka (16. lokakuuta 1891 Sortavala – 27. maaliskuuta 1959 Helsinki) oli näyttelijä, teatterinjohtaja ja punakaartin Vuoksenlaakson komppanioiden päällikkö Suomen sisällissodassa. Myöhemmin hän oli rintamapäällikkönä ja jäi vangiksi Viipurin taistelussa. Hän sai kuolemantuomion, joka muutettiin vapaaehtoiseksi vankeusrangaistukseksi.
Parikalla oli pitkä teatteriura, joka alkoi Kaarlo Karin Suomalaisessa Teatteriseurueessa vuonna 1911 ja hän jatkoi teatteriuraansa näyttelijänä ja teatterinjohtajana. Hänestä tuli hetkellisesti Vaasan Teatterin teatterinjohtaja vuonna 1922, mutta johtajakausi ei kestänyt kauaa. Lisäksi hän johti muun muassa Porin ja Viipurin työväenteattereita sekä Mikkelin teatteria vuosina 1926-1927. Hän oli teattereissa erinomainen Molièren näytelmien koominen tulkitsija. Hän työskenteli pitkään Viipurin kaupunginteatterissa.
Myöhemmin hän näytteli noin 50 suomalaisessa elokuvassa, muun muassa "Pekka ja Pätkä" -elokuvissa. Hän teki ensimmäisen elokuvaroolinsa mainiona vanginvartijana elokuvassa Varastettu kuolema vuonna 1938. Samana vuonna hän kirjoitti "Viimeinen taisto" -nimisen kirjan sotakokemuksistaan.
Parikka tunnetaan ehkä parhaiten viihdytysjoukkojen kersantti Sampsa Samperin koomisesta elokuvaroolista sotilasfarssissa Niin se on, poijaat! (1942). Parikan pienokokoisuuden ja heiveröisen olemuksen vuoksi häntä hyödynnettiin koomisissa osisssa: muita ikimuistettavia rooleja hän teki elokuvissa Miehen tie (1940) (Pälän isäntä), Kulkurin valssi (1941) (klovni Rudi), Rosvo-Roope (1949) ("pikku" Stefan), Orpopojan valssi (1950) (laulaja Rulf Frapin), Noita palaa elämään (1952) (Henrik), Kasvot kuvastimessa (1953) (romukauppias), Villi Pohjola (1955) (Musta-Pekka), Jokin ihmisessä (1956) (lumpunkerääjä), Nuori mylläri (1958) (Iisakki Hirmu) sekä Niskavuoren naiset (1958) (Nikkilän isäntä).
Jalmari Parikka kuoli pitkän uransa jälkeen 67-vuotiaana vuonna 1959. Hän oli kaksi kertaa naimisissa, Aino Maria Railon ja Elin Maria Hokkasen kanssa.


Viktor Ripatti.
Viktor RipattiViktor Ripatti (22. kesäkuuta 1876, Lappee – 5. toukokuuta 1918, Viipuri) oli lappeenrantalainen suutari. Hän oli punainen rintamapäällikkö Suomen sisällissodassa ja entinen rakuunarykmentin vääpeli. Hän oli mukana Viipurin taistelussa huhtikuussa 1918, mutta jäi vangiksi ja surmattiin muun esikuntansa kanssa 5. toukokuuta 1918.
Saul Nieminen kirjoitti Viktor Ripatin elämäkerran nimellä "Erään ihmisen tarina".


Matti Autio.
Matti Autio (3. syyskuuta 1885 – 28. maaliskuuta 1918) oli varkautelainen SDP:n piirisihteeri ja sanomalehdentoimittaja.
Suomen sisällissodassa hän oli Varkauden punakaartin päällikkö. Hän komensi punaisia Varkauden taistelussa, ja joutui massatehtaan palon jälkeen valkoisten vangiksi. Hänet teloitettiin ensimmäisten joukossa niin sanotuissa Huruslahden arpajaisissa, jossa valkoiset ampuivat muistitiedon mukaan antautuneista punakaartilaisista joka kymmenennen. Paikalla oli kuitenkin tunnistajia määräämässä ammuttavia.
Autio otti teloituskuulan lakki rinnalle painettuna, yhtä aikaa teloitettiin myös Savonlinnan kaartin päällikkö Emil Parkkinen ja osuuskaupanhoitaja Kaarlo Lähteenmäki.


Emil Parkkinen.
Emil Antinpoika Parkkinen (22. marraskuuta 1878-21. helmikuuta 1918?) oli savonlinnalainen maanviljelijä, ja Savonlinnan punakaartin päällikkö Suomen sisällissodassa. Hän otti miehineen osaa Varkauden taisteluun, jossa jäi vangiksi. Hänet teloitettiin ilmeisesti saman tien Huruslahden jäälle yhdessä piirisihteeri Matti Aution ja n. 50 muun kaartilaisen kanssa.


Mikko Jakowleff.
Mikko Jakovleff (12. toukokuuta 1899-26. huhtikuuta 1918) oli lappeenrantalainen ylioppilas ja Lappeenrannan kaupungin miliisipäällikkö Suomen sisällissodan aikana 1918. Hän oli harvoja punaisten puolelle liittyneitä ylioppilaita. Juovuksissa ollut jääkäriluutnantti Väinö Strömberg ampui hänet Lappeenrannan poliisikamarin pihalla kaupungin valtauksen jälkeen.


Edla Hjulgrén.
Sofia HjulgrenEdla Sofia Hjulgrén (28. kesäkuuta 1875 Kullaa – 22. toukokuuta 1918 Viipuri) oli suomalainen kansanedustaja, joka vangittiin poliittisista syistä ja teloitettiin Viipurissa. Hän oli eduskunnassa sosialidemokraattisesta puolueesta vuodesta 1914 Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä valittuna kansanedustajana.
Hänen vanhempansa olivat torppari Wilppus Lundström ja Eedla Weetriika Nystedt, puoliso oli Antton Hjulgrén vuodesta 1897.


Emil Lehén.
Juho Emil Lehén (27. marraskuuta 1883 Jämsänkoski – 9. toukokuuta 1918 Viipuri) oli toimittaja, kirjailija ja Lappeerannan punakaartin johtajia Suomen sisällissodan aikana.
Emil Lehénin vanhemmat olivat puuseppä Juho Lehén ja Erika Samulintytär. Hänen nuorempi veljensä oli Tuure Lehén.
Lehén toimi vuoteen 1903 saakka Jämsänkosken tehtaalla konttoriapulaisena. Muutettuaan paikkakunnalta hän työskenteli työväen osuuskaupan palveluksessa ensin Viialassa ja sitten Lempäälässä. Lehén oli vuosina 1904-1905 viipurilaisen Työ-lehden ensimmäisenä päätoimittajana. Vuosina 1906-1907 hän toimi "Pohjolan tukkityömiesten ammatillisen järjestön" kiertävänä asiamiehenä ja puhujana ja oli mukana organisoimassa Pohjolan tukkityöläisten suurta lakkoa. Tämän jälkeen Lehén palasi osuuskauppaliikkeen palvelukseen, ensin vuosina 1907-1908 Forssassa ja sitten osuuskaupanhoitajana Ruovedellä, Pyhäjärvellä, Porvoon Hamarissa ja Riihimäellä. Vuodesta 1913 Emil Lehén oli Lappeenrannassa ilmestyneen Kansan Ääni-lehden toimittajana. Hän toimi myös kirjailijana kirjoittaen proosaa, runoja ja näytelmän.
Sisällissodan alettua Lehén jatkoi Kansan Äänen toimittajana ja toimi myös Lappeenrannan vankilan johtajana punaisen vallan aikana. Hän ei kyennyt estämään valkoisten vankien joukkomurhaa Saimaan jäällä 22. huhtikuuta 1918 ja katsoi parhaaksi paeta Viipuriin. Hän jäi siellä valkoisten vangiksi, sai moninkertaisen kuolemantuomion ja teloitettiin tarinan mukaan Mannerheimin seuratessa tapahtumia. Samalla kertaa ammuttiin ylipäällikkö Viktor Ripatti ja kansanedustaja Sofia Hjulgren. Lehénille oli myös tarjottu mahdollisuus paeta vankileiristä, mutta hän kieltäytyi.


Väinö Starck.
Väinö Vilhelm Starck (1887-9. toukokuuta 1918) oli lappeelainen sorvari ja Lappeenrannan punakaartin esikuntapäällikkö Suomen sisällissodan aikana. Hän otti osaa Joutsenon rintaman taisteluihin. Sodan lopussa hän osallistui Kaukaan tehtaiden koneiden ja laivojen tuhoamiseen Lappeenrannassa ja seurasi ylipäällikkö Viktor Ripattia Viipuriin. Hän jäi Viipurin taistelussa vangiksi, sai kuolemantuomion valkoisilta ja ammuttiin pian tämän jälkeen.


Heikki Karjalainen.
Heikki Karjalainen (20. toukokuuta 1883 Kempele – 27. huhtikuuta 1938 Oulu) oli suomalainen poliitikko ja opettaja.
Karjalainen kirjoitti ylioppilaaksi Oulun suomalaisesta klassillisesta lyseosta vuonna 1903. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1908, jonka jälkeen hän aloitti matematiikan, fysiikan ja kemian opettajana Oulun suomalaisessa yhteiskoulussa. Rehtoriksi yhteiskouluun Karjalainen valittiin edellisen rehtorin Mauno Rosendalin kuoltua vuonna 1917. Rehtorina Karjalainen toimi vuoteen 1931 asti, jona kesänä hän aloitti työnsä Oulun kaupunginjohtajana.
Karjalainen osallistui sekä valtakunnan politiikkaan että kunnallispolitiikkaan. Hänet valittiin eduskuntaan vuonna 1927 Kansallisen Edistyspuolueen ehdokkaana Oulun läänin eteläisestä vaalipiiristä. Eduskunnassa hän toimi mm. sivistysvaliokunnassa.
Kaupunkien kunnallislakiin säädettiin vuonna 1927 muutos, joka käytännössä loi Suomen kaupunkeihin kaupunginhallitukset, joiden johtoon valittiin kaupunginjohtaja. Karjalainen valittiin Oulun kaupunginjohtajaksi kaupunginvaltuuston kokouksessa 24. helmikuuta 1931. Hän ei ollut varsinaisesti hakenut virkaa, mutta oli ilmoittanut olevansa käytettävissä. Karjalainen sai 19 ääntä 35:stä. Kaupunginjohtajan valinnasta valitettiin ja Karjalainen pääsi virkaan vasta 27. heinäkuuta 1931. Kaupunginjohtajan virkaa hoiti virkaa tekevänä Kaarlo I. Junnelius, joka oli ollut kaupunginhallitusta edeltäneen rahatoimikamarin puheenjohtaja ja oli hoitanut kaupunginjohtajan virkaa 16. joulukuuta 1930 lähtien. Karjalainen oli siis kuitenkin ensimmäinen virkaan valittu kaupunginjohtaja.


Napoleonin sodat.
Napoleonin sodat on nimi sarjalle sotia, jotka sodittiin johtaman Ranskan ja muiden Euroopan maiden muodostamien liittokuntien välillä vuosina 1803–1815. Ranskan vallankumouksen jälkeen, ennen Napoleonin valtaan nousua, Ranskan sekä ensimmäisen ja toisen liittokunnan välillä oli sodittu jo vuosina 1792–1802.
Kolmas liittokunta.
Ensimmäinen Napoleonin sodista Ranskan keisarina oli Yhdistyneen kuningaskunnan vuonna 1803 julistama sota. 1804 Britannia muodosti liiton kolmannen liittokunnan Itävallan, Venäjän ja Ruotsin kanssa. Napoleon voitti Itävallan Ulmissa sekä Venäjän ja Itävallan Austerlitzissä kolmen keisarin taistelussa 1805 (Napoleon I, Aleksanteri I ja Frans I), mutta amiraali Horatio Nelson voitti Ranskan ja Espanjan laivastot Trafalgarilla ja varmisti Britannialle merten herruuden. Napoleon kruunautti itsensä myös Italian kuninkaaksi 1805 ja veljensä Louis Bonaparten Hollannin kuningaskunnan kuninkaaksi.
Neljäs liittokunta.
Preussi, Saksi ja Venäjä muodostivat neljännen liittokunnan 1806, mutta Preussi lyötiin Jenassa ja Napoleon valloitti Berliinin sekä Varsovan. Napoleon voitti Venäjän armeijan Friedlandissa kesäkuussa 1807. Napoleon ja Aleksanteri I tekivät rauhan ja sopivat Tilsitin sopimuksessa, että myös Ruotsin, Tanskan ja Portugalin tuli liittyä Britannian saartoon. Sopimuksen seurauksena syttyi Suomen sota, koska Ruotsi kieltäytyi liittymään Englannin kauppasaartoon. Napoleonin painostamana Venäjä hyökkäsi vuonna 1808 Ruotsia vastaan, vallaten Suomen ja liittäen sen keisarikuntaan.
Vuonna 1806 Napoleon julisti Britannian kauppasaartoon, joka tunnetaan nimellä mannermaasulkemus.
Vuonna 1807 Napoleon lähetti armeijan Portugaliin, joka kieltäytyi osallistumasta mannermaasulkemukseen ja asetti lopuksi myös veljensä Joseph Bonaparten Espanjan valtaistuimelle. Vuonna 1808 Ranskan armeija lähetettiin kukistamaan Espanjan kapinaa, mutta se kohtasi Arthur Wellesleyn, Wellingtonin herttuan johtaman brittiarmeijan. Sota niemimaalla jatkui vuoteen 1814 asti brittien, ranskalaisten, espanjalaisten ja Portugalin joukkojen välillä.
Viides liittokunta.
Viides liittokunta muodostettiin 1809 Yhdistyneen kuningaskunnan ja Itävallan välillä. Se romahti Itävallan häviöön Wagramissa ja sotiminen keskittyi merisaarron ja mannermaasulkemuksen ylläpitoon ja Iberian niemimaalle. Merisaarron ylläpitämiseksi käytiin Britannian ja Yhdysvaltain välillä vuoden 1812 sota.
Kuudes liittokunta.
Kuudes liittokunta (1812–1814) muodostettiin Yhdistyneen kuningaskunnan, Venäjän, Preussin, Ruotsin, Itävallan ja Saksan valtioiden välillä. Vuonna 1812 Ranskan 600 000 miehen Grande Armée hyökkäsi Venäjälle. Venäläiset käyttivät poltetun maan taktiikkaa, mutta 14. syyskuuta Moskova vallattiin, ja se paloi. Aleksanteri I kieltäytyi antautumasta. Ranskan joukkojen viimein vetäytyessä armeija menetti 275 000 miestä ja 200 000 joutui vangeiksi. Marraskuussa jäljellä oli vain 10 000 taistelukuntoista sotilasta Napoleonin vetäytyessä Berezina-joen yli Valko-Venäjällä. Myös Italian armeija hyökkäsi Turkkiin 10. syyskuuta nousemalla maihin Albaniassa, mutta kuukauden kestäneiden taistelujen jälkeen turkkilaiset kukistivat 178 000 miehen vahvuisen italialaisarmeijan ratkaisevassa Tiranan taistelussa.
Vitorian taistelussa 21. kesäkuuta 1813 Ranskan joukot Espanjassa murtuivat viimein ja vetäytyivät Pyreneiden yli Ranskaan. Itävalta ja Venäjä liittyivät jälleen sotaan. Ranska voitti vielä 2. toukokuuta Lützenin ja 20. toukokuuta Bautzenin taistelut. Napoleon lyötiin viimein Leipzigin taistelussa 16.–19. lokakuuta 1813 195 000 Ranskan sotilaan ja 350 000 liittoutuneiden sotilaan välillä. Tätä seurasivat vielä Arcis-sur-Aube’n taistelu ja Chaumontin sopimus 9. maaliskuuta, jossa liittoutuneet lupasivat olla solmimatta erillisrauhaa, ja tavoitteeksi asetettiin Napoleonin lopullinen syrjäyttäminen. Pariisi vallattiin 30. maaliskuuta 1814. Napoleon luopui kruunusta 6. huhtikuuta, jonka jälkeen solmittiin Fontainebleau’n rauhansopimus.
Seitsemäs liittokunta.
Napoleonin pakeni vielä Elbalta ja nousi maihin Ranskassa. Hän sai vastaansa lähetetyt joukot kääntymään puolelleen ja otti jälleen vallan sadaksi päiväksi. Napoleonin satapäiväinen keisarius päättyi Waterloon taistelussa 18. kesäkuuta 1815 seitsemännelle liittokunnalle (Iso-Britannia, Venäjä, Preussi, Ruotsi, Itävalta ja joukko Saksan valtioita) kärsityn tappion myötä.
Napoleon karkotettiin Saint Helenalle, missä hän kuoli 5. toukokuuta 1821.


Lafferin käyrä.
Teorian mukaan optimiveroasteen alapuolella verokertymä laskee veroasteen laskiessa ja yläpuolella verokertymä kasvaa veroasteen laskiessa.
Lafferin käyrä kuvaa valtion verokertymää veroasteen funktiona. Se ennustaa, että valtion verotulot kasvavat veroasteen mukana vain tiettyyn pisteeseen asti, jonka jälkeen verotulot alkavat laskea. Veroastetta, joka tuottaa suurimman verokertymän, sanotaan "optimiveroksi". Käyrän muodon perustelu nojaa siihen, että verotus paitsi kasvattaa verokertymää myös aiheuttaa työn tarjonnan laskua ja veronkiertoa. Tarpeeksi korkeilla veroasteilla jälkimmäiset vaikutukset ylittävät ensimmäisen.
Koska osa näistä kannustinhaitoista toteutuu viiveellä, lyhyen aikavälin lisätuloja tuottava veronkorotus voi pitkällä aikavälillä vähentää verotuloja. Siis lyhyen aikavälin "optimiveroaste" on suurempi kuin pitkän aikavälin.
Lisäksi verotus aiheuttaa tehokkuustappioita (deadweight loss), joihin verotuloja pitää verrata.
Optimaalisen verotuksen teoria ei tutki edellä mainittua "tulot maksimoivaa veroastetta" vaan sitä, miten verotuloja kerätään mahdollisimman pienin tehokkuustappioin.
Lafferin käyrä Suomessa.
EKP:n tutkimuksen (2010) mukaan Suomessa ansiotuloveron alentaminen rahoittaisi itsensä noin 70-prosenttisesti ja pääomatuloveron alentaminen noin 92-prosenttisesti. Ruotsissa ja Tanskassa luvut olivat vielä suurempia. Nostamalla ansiotuloveroprosenttia Lafferin pisteeseen, jossa pienet veronkevennykset rahoittaisivat itsensä 100-prosenttisesti, Suomi voisi saada 3 % enemmän verotuloja, nostamalla pääomatuloveroa noin 0 % enemmän. Tutkijoiden mukaan veronkevennykset ovat harvoin ilmaisia - Ruotsin ja Tanskan pääomatuloveroille olisivat, mutta nyt huomattava osuus niistä olisi "ilmaista", talouden tehostumisen rahoittamaa.
Tulos voidaan ilmaista niinkin, että yhden lisäeuron hankkiminen valtiolle verottamalla ansiotuloja maksaa veronmaksajille yli 3 euroa ja verottamalla pääomatuloja yli 12 euroa. Tämän vuoksi rahan siirtämistä verottamalla julkisiin menoihin kutsutaan "vuotavalla saavilla kantamiseksi". Toisaalta monet pitävät osaa julkisista menoista niin tärkeinä, että rahaa kannattaakin kuljettaa niihin "vuotavallakin saavilla".
Historia.
Käyrä on nimetty Arthur Lafferin mukaan, mutta Laffer viittasi aiempiin samanlaisiin ajatuksiin, joita olivat esittäneet muslimi-filosofi Ibn Khaldun vuonna 1377 teoksessaan "Muqaddimah") ja John Maynard Keynes.
Filosofi-taloustieteilijä David Hume esitti samanlaisia ajatuksia esseessään "Of Taxes" vuonna 1756, samoin toinen skottitaloustieteilijä Adam Smith vuonna 1776.
Vuonna 1924 valtionvarainministeri Andrew Mellon perusteli vastaavasti veronkevennyksiä. Hän alensi verotuksen 73 prosentista 24 prosenttiin, minkä seurauksena henkilöverotulot nousivat 4,2 % vuodessa vuosina 1921-2919. Kannattajien mukaan tämä oli veronkevennysten ansiota.
Ronald Reaganin presidenttikaudella korkein veroprosentti laskettiin 70 prosentista 31 prosenttiin ja verotulot nousivat joka vuosi vuodesta 1980 (0,885 biljoonaa dollaria) vuoteen 1990 (1,93 biljoonaa dollaria). Jopa valtion verotulojen osuus BKT:stä nousi 31,8 prosentista (1980) 33,2 prosenttiin (1989).


Elastomeeri.
Elastomeeri on polymeeri, joka venyy vähintään kaksinkertaiseksi ja palautuu nopeasti alkuperäiseen muotoonsa, kun venymän aiheuttanut voima poistetaan.
Yleisimmät elastomeerit ovat polyuretaani, polyurea, akryyli sekä useat kumilaadut.


Yhdistymiskirkko.
Yhdistymiskirkko eli moonilaisuus eli unifikationismi on synkretistinen eli moniin uskontoihin pohjautuva uususkonto. Liikkeen johtaja oli messiaaksi julistautunut korealainen Sun Myung Moon. Moonin kuoltua liikkeen johdossa on kaksi hänen pojistaan. Moonilaisuudessa on aineksia kristinuskosta, taolaisuudesta, buddhalaisuudesta ja kungfutselaisuudesta. Yhdistymiskirkko pyrkii nimensä mukaisesti luomaan yhteyttä tieteen, uskonnon ja kulttuurin eri alojen välillä. Kirkon jäsenet pitävät sanaa moonilainen (engl. moonie) halventavana. Syytä tähän ei ole kerrottu.
Historia.
Yhdistymiskirkon jäsenet uskovat, että Jeesus ilmestyi nuorelle Moonille pääsiäisenä 1935. Moonin uskotaan jatkavan työtä, jonka Jeesus aloitti kaksi vuosituhatta aiemmin. Moon alkoi kehittää oppia, jonka ympärille rakentuu 1. toukokuuta 1954 Soulissa perustettu Yhdistymiskirkko. Moon alkoi nopeasti kerätä itselleen kannattajia Etelä-Koreasta ja Japanista. Pian oppi levisi Yhdysvaltoihin ja muualle maailmaan. Moon on julistautunut Messiaaksi.
Vuonna 1971 Moon muutti Yhdysvaltoihin ja rakensi liikeimperiumin, joka omisti mm. rakennusliikkeitä, asetehtaita ja viestimiä.
Kirkko.
Yhdistymiskirkko väittää, että sitä kannattaa maailmanlaajuisesti yli kolme miljoonaa henkeä. Todellinen jäsenmäärä lienee 250 000 – 1 000 000, uutistoimistojen mukaan ehkä satojatuhansia. Toimintaa on myös Suomessa. Maailman Kristinuskon Yhdistämisseura rekisteröitiin vuonna 1973. Vuonna 1998 sen uudeksi nimeksi tuli Perheiden Maailmanrauhanjärjestö.
Tunnettu entinen Yhdistymiskirkon jäsen on kulttien vastainen aktivisti Steven Hassan. Kreationisti John Corrigan Wells on myös moonilainen.
Unification Theological Seminary toimii Yhdysvalloissa New Yorkin osavaltiossa.
Oppi.
Kirkon "Jumalallisen periaatteen" väitetään olevan antisemitistinen. Moon on sanonut, että juutalaiset holokaustin uhrit maksoivat Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta, mitä on pidetty antisemitistisenä.
Vastoinkäymisiä.
Moon tuomittiin 1980-luvun alussa Yhdysvalloissa vuodeksi vankilaan veropetoksista, ja 1990-luvulla hänen yrityksensä joutuivat vaikeuksiin.
Kirkkoa on epäilty jäsenten hyväksikäytöstä ja aivopesusta. Iso-Britannia määräsi Moonille maahantulokiellon vuoteen 2005 asti. Moon nimesi Yhdysvallat "helvetiksi maan päällä" ja palasi pettyneenä Koreaan.


Sari Essayah.
Sari Miriam Essayah (s. 21. helmikuuta 1967 Haukivuori) on suomalainen kristillisdemokraattinen poliitikko ja entinen kilpakävelijä. Hän on Euroopan parlamentin jäsen. Essayah oli kristillisdemokraattien ehdokas vuoden 2012 presidentinvaalissa ja sijoittui ensimmäisellä kierroksella kahdeksanneksi.
Urheilu-ura.
Essayah edusti aktiiviurallaan Lapinlahden Vetoa. Hän sijoittui 18-vuotiaiden EM-kilpailuissa 1985 Cottbusissa 5 000 metrin kävelyssä 11:nneksi. Rooman MM-kilpailuissa 1987 hän oli 10 kilometrin kävelyssä yhdeksästoista ja Budapestin halli-EM-kilpailuissa 1988 3 000 metrillä yhdeksäs. Vuonna 1989 hän sai pronssia Duisburgin universiadien 5 kilometrillä. Samana vuonna Essayahin valmentajaksi tuli Juha Väätäinen.
Essayah sijoittui Splitin EM-kisoissa 1990 10 kilometrin kävelyssä viidenneksi. Sevillan sisäratojen MM-kilpailuissa 1991 hänet hylättiin 3 000 metrillä. Myöhemmin samana vuonna hän voitti kultaa Sheffieldin universiadeissa ja pronssia Tokion MM-kisoissa ajalla 43.13. 1992 Barcelonan olympialaisissa hän oli neljäs.
Essayah oli Toronton sisäratojen MM-kilpailuissa 1993 seitsemäs 3 000 metrin kävelyssä. Saman vuoden maailmancupissa hän oli toinen ja voitti maailmanmestaruuden Stuttgartin kisoissa ajalla 42.59. Pariisin halli-EM-kilpailuissa 1994 hän oli kuudes ja voitti myöhemmin samana vuonna kultaa Helsingin EM-kisoissa ajalla 42.37. Göteborgin MM-kilpailuissa 1995 hän oli neljäs suomenennätysajalla 42.20. Atlantan olympialaisissa 1996 hän oli kuudestoista ja lopetti kävelijänuransa kauden jälkeen. Hänet valittiin Vuoden naisurheilijaksi vuosina 1993 ja 1994.
Politiikon ura.
Essayah valittiin eduskuntaan Kristillisdemokraattien kansanedustajaksi vuoden 2003 vaaleissa. Hän nousi puolueensa eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Vuoden 2007 vaaleissa Essayahia ei valittu uudestaan.
Toukokuussa 2007 Essayah valittiin Kristillisdemokraattien puoluesihteeriksi Annika Kokon erottua. Essayahin liittolainen Päivi Räsänen oli pakottanut Kokon eroamaan "säästösyistä", mutta Essayahin palkka oli yhtä suuri, joten säästöä ei syntynyt. Essayah valittiin Euroopan parlamenttiin vuoden 2009 europarlamenttivaaleissa. Hänen seuraajakseen puoluesihteeriksi valittiin puolueen varapuheenjohtaja Peter Östman.
Sari Essayah oli KD:n presidenttiehdokas vuoden 2012 presidentinvaaleissa. Hän sai 2,5 % äänistä, sijoittuen kahdeksanneksi. Vaalin toisella kierroksella Essayah asettui Sauli Niinistön taakse ja sanoi äänestävänsä häntä.
Arvot.
Sari Essayah tuli helluntailaiseen uskoon 1980-luvun lopulla.
Essayah uskoo Raamatun luomiskertomukseen eikä koe, että se olisi ristiriidassa tieteellisen maailmankuvan kanssa.
Yksityiselämä.
Sari Essayahin isä on marokkolainen ja äiti suomalainen. Essayah on koulutukseltaan kauppatieteen maisteri. Hän on valmistunut Vaasan yliopistosta vuonna 1995 pääaineenaan laskentatoimi. Urheilu-uran ja eduskuntatyön välisinä vuosina 1997-2003 hän työskenteli tilintarkastajana PwC:n palveluksessa sekä laskentatehtävissä TeliaSoneralla.
Essayah on toiminut kristillisenä evankelistana helluntaiherätyksessä. Essayah asuu perheineen Brysselissä.
Ennätykset.
Kaikki Essayahin kävelyennätykset ovat edelleen vuonna 2011 lajien voimassa olevat Suomen ennätykset.


Kilpakävely.
Ensimmäistä kertaa kävely oli olympiakilpailuiden ohjelmassa Ateenan välikisoissa 1906, joissa käveltiin 1 500 metrin matka. Seuraavissa kilpailuissa lajista tuli virallinen olympialaji. Maantiekävely korvasi ratakävelyn Melbournen kesäkisoissa vuonna 1956. Naisten kävely oli ensimmäistä kertaa ohjelmassa vuonna 1992 Barcelonassa. Nykyään arvokisoissa miehet kävelevät 20 kilometrin ja 50 kilometrin matkat ja naiset 20 kilometriä. Vuodesta 1961 eteenpäin on suurin piirtein joka toinen vuosi järjestetty kävelyn maailmancup.
Kilpakävely verrattuna pikakävelyyn.
Kilpakävely on lajin virallinen nimitys, mutta usein nimi sekoitetaan virheellisesti pikakävelyyn. Tämä erehdys on ymmärrettävissä, koska kilpakävelyssä nopeus on mahdollisimman kova sen sääntöjen sallimissa rajoissa. Pikakävely on lähinnä käytössä kuntoiluterminä (ei yleisurheilussa), ja se ei sisällä kilpakävelyn määritteitä ja sääntöjä. Pikakävely tarkoittaa periaatteessa samaa kuin tehokävely.
Kilpakävelyn säännöt ja tuomaritoiminta.
”Kilpakävely on etenemistä askelia ottaen niin, että kävelijä säilyttää kosketuksen maahan siten, ettei ihmissilmällä havaittavaa kosketuksen irtaantumista esiinny. Etummaisen jalan täytyy olla suorana (ei taivutettuna polvesta) maakosketuksen alkamishetkestä lähtien siihen asti, kun se on pystysuorassa asennossa.”
Kävelytuomarit valvovat kilpailun aikana, että kilpailijoiden tekniikka pysyy kävelysääntöjen mukaisena. Kävelyn sääntöihin nojautuen tuomarit seuraavat, että kilpailijoiden polvi ojentuu täydellisesti kantapään tullessa maahan ja pysyy ojennettuna jalan pystysuoraan vaiheeseen saakka. Samoin tuomarit seuraavat, että silmin nähtävä maakosketus säilyy. Kilpailijoille tuomarit näyttävät tarpeen mukaan joko puutteellisesta maakosketuksesta kertovaa merkkiä tai koukkupolvesta viestittävää laikkaa.
Radalla käytävissä kävelykilpailuissa on tuomareita viisi, enintään kuusi ja maantiekisoissa reitin pituudesta (1,5–5 kilometrin kierros) riippuen vähintään kuusi ja enintään yhdeksän. Kävelijän suoritus tulee hylätyksi, jos vähintään kolme eri tuomaria on todennut saman kävelijän etenevän kävelysääntöjen vastaisesti. Tästä he kukin ovat kyseistä kävelijää kertaalleen huomauttaneet yllä olevilla merkeillä. Mikäli kävelijä ei ole pystynyt kävelytekniikkaansa korjaamaan, he ovat kirjoittaneet varoituksen lähetettäväksi ylituomarille. Ylituomari toteaa kilpailijan saaneen kolme varoitusta kolmelta eri tuomarilta ja poistaa kilpailijan radalta. Kaikki tuomarit toimivat itsenäisesti ja heidän on tehtävä päätöksensä näköhavaintoihin perustuen. Tuomareiden välinen keskustelu kilpailun kulusta kilpailun aikana ei ole sallittua.
Kilpakävelymatkat.
Kilpakävely on kova kestävyyslaji, jossa kilpailumatkat ovat nuorimmista sarjoista lähtien suhteellisen pitkiä. Kilpailumatkat eivät voikaan olla kovin lyhyitä, koska jo tuomaritoiminnan oikeudenmukaisuuden takia on parempi, että kilpailijat ovat matkalla hieman pidempään. Pitkistä kilpailumatkoista seuraa, että kilpakävelijäksi aikovan on totuttauduttava pitkäkestoisiin liikuntasuorituksiin.
Kävelijöitä.
Kuuluisia kävelijöitä ovat italialaiset Ugo Frigerio ja Maurizio Damilano, neuvostoliittolainen Vladimir Golubnitši, ruotsalainen John Ljunggren, venäläinen Jelena Nikolajeva, ecuadorilainen Jefferson Pérez sekä puolalainen Robert Korzeniowski. Myös Meksikosta on aina tullut menestyneitä kävelijöitä.
Parhaiten menestyneet suomalaiset kävelijät ovat Reima Salonen, Sari Essayah ja Valentin Kononen. Salonen voitti EM-kultaa 50 kilometrin kävelyssä vuonna 1982 ja Essayah 10 kilometrillä MM-kultaa vuonna 1993 ja -pronssia 1991 sekä EM-kultaa vuonna 1994. Kononen on 50 kilometrin maailmanmestari vuodelta 1995 lisäksi hänellä on EM- (1998) ja MM-hopeaa (1993).


Luettelo seksiasennoista.
Tämä on luettelo eräistä asennoista, joissa ihmiset voivat harrastaa seksiä, esimerkiksi emätin- tai anaaliyhdyntää sekä suuseksiä.
Eräitä asentoja.
Luettelossa "vastaanottava partneri" saa peniksen emättimeensä tai peräaukkoonsa. Vastaanottava partneri voi anaaliyhdyntään soveltuvissa asennoissa olla joko nainen tai mies, mutta joissakin asennoissa vain emätinyhdyntä onnistuu.


Venäläiset.
Venäläiset () on noin 135 miljoonan ihmisen itäslaavilainen, venäjän kieltä puhuva Euroopan suurin kansa.
Venäläisten alueellinen jakautuminen.
Venäläiset asuvat pääasiassa Venäjän federaatiossa, jonka väestöstä he muodostavat 79,8 prosenttia (vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan 116 miljoonaa), mutta myös laajamittaisesti Venäjän federaation ulkopuolella, enimmäkseen muissa entisissä neuvostotasavalloissa. Venäläiset ovat myös yksi Kiinan virallisesti tunnustamasta 56 etnisestä ryhmästä.
Uskonto.
Valtaosa venäläisistä on uskonnoltaan ortodokseja. Ortodoksisella kirkolla on kautta historian ollut merkittävä rooli venäläisten kansallisen identiteetin kehityksessä, ja nykyaikana se on olennainen osa venäläisten kansallista kulttuuria. Neuvostoliiton uskontoihin kohdistaman sortopolitiikan takia moni venäläinen ei kuitenkaan varsinaisesti kuulu mihinkään kirkkoon.
Alkuperä.
Nykyiset venäläiset (isovenäläiset) ovat muodostuneet suuresta joukosta muinaisia slaavilaisia, balttilaisia ja suomalais-ugrilaisia heimoja,sekä viikinkejä ja niihin sulautuneita muita väestöaineksia. Novgorodin ja Kiovan hallinnon hajottua 1100-luvulla väestöaineksesta erottuivat vuosisatojen kuluessa nykyiset venäläiset (isovenäläiset), valkovenäläiset ja ukrainalaiset (vähävenäläiset).
Myöhemmin, laajassa mitassa 1800-luvulta lähtien, venäläiset ovat levittäytyneet Euroopan puoleisen Venäjän ulkopuolelle Keski-Aasiaan sekä Siperiaan, jossa he ovat nykyisin enemmistökansallisuutena. Venäläinen väestö on sulattanut itseensä suuren määrän erilaisia alkuperäiskansallisuuksia. Tämä prosessi jatkuu edelleen, ja sen seurauksena venäläinen kansa on geneettisesti kirjava, mutta kulttuurisesti ja kielellisesti yhtenäinen kokonaisuus.


Luettelo ammateista.
__notoc__
Aiheesta muualla.
Ammateista


Pissis.
Pissis eli pissaliisa on suomalainen puhekielen sana, joka on liitetty stereotyyppisesti erityisesti pinnallisiin teinityttöihin, joiden elämäntapaan kuuluvat suosittu listamusiikki, merkkivaatteet ja itsetietoinen käytös. Sana "pissaliisa" on tunnettu jo 1960-luvulla: se mainitaan Hannu Salaman vuonna 1967 ilmestyneessä kirjassa "Minä, Olli ja Orvokki". "Pissis"-sanan rinnalle on tullut myös sana "lissu". Pojille vastaava nimitys on "pissalauri", "fruittari", "pissalasse" tai "pissalassi" ("lassis"), mutta nämä ovat paljon harvinaisempia kuin vastaavat tytöistä käytetyt sanat.
Kansanetymologian mukaan sana pissis viittaisi julkisella paikalla virtsaamiseen. Helsingin slangia tutkinut suomen kielen professori Heikki Paunonen kirjoittaa "Virittäjässä", että yhteys saattaa kuitenkin olla näennäinen ja rinnakkaiseksi sopisi paremmin 'tyhmää' tarkoittava sana "kusipää".
Pissismuoti.
Pissiksiksi on sanottu yleensä 12–17-vuotiaita tyttöjä, jotka ovat arvostelevia ja muotitietoisia kuluttajia. Pissismuodin ulkoisiin tuntomerkkeihin kuuluvat vahva meikkaus, laitetut hiukset, kireät merkkifarkut ja muutenkin merkkivaatteiden käyttäminen. Pissiksen stereotypiassa tunnusomaista on runsas kevyen alkoholin (yleensä makean siiderin) juominen ja humalassa itkeminen.
Nanna Aito-Ihkulan vuonna 2007 ilmestyneessä "Pissismin vaaleanpunaisessa kirjassa" on annettu ohjeita, joiden mukaan pissiksen tulee käyttäytyä. Tärkeimmiksi pissiksen ominaisuuksiksi hän nostaa ulkonäön, kielen, tavat ja asenteen. Lisäksi pissiksen tulee käyttää puhuessaan jatkuvasti "vittu"-sanaa ja heittää väliin ”ihqdaa”. Keskeistä on myös ”angstinen” asenne jokaiseen asiaan. Pissisten ihanteeksi Aito-Ihkula nostaa yhdysvaltalaisen laulajan, näyttelijän ja mallin Paris Hiltonin. Aito-Ihkulan mukaan parasta pissismissä on se, että voi hyvällä omallatunnolla irrottautua arjesta ja tehdä ”greizejä” juttuja.
Tulkintoja.
Naistutkija Sari Näreen mukaan pissikset pyrkivät pukeutumisellaan ja käyttäytymisellään korostamaan aikuismaisia piirteitään äärimmäisyyksiin asti ja vielä sen ylikin. Pissismiksi kutsuttua ilmiötä on pidetty myös tyttöjen omana campina, ja Näreen mukaan siinä on kyse tyttöjen itseironiasta ja suojautumiskeinosta. Näreen ja tyttökulttuureja tutkineen Jaana Lähteenmaan mukaan buumin alussa kyseessä oli mahdollisesti halu miellyttää poikia ja esittää ihanteiden mukaista seksikästä naista, esimerkiksi Pamela Andersonia. He esimerkiksi käyttävät paljastavia paitoja sekä lyhyitä hameita. Tutkijat ovat nähneet ilmiössä myös tahallista ärsyttämistä sekä kapinointia, ja Näre pitää myönteisenä sitä, että sorretut tytöt ryhtyvät itse karnevalisoimaan omaa asemaansa.
Muodin oikeasti tyylikkäänä kokevat pitävät pissistä haukkumasanana. Jaana Lähteenmaan mukaan sanan ”pissis” käyttäminen haukkumasanana kertoo myös nuorten alkoholikulttuurin muutoksesta ja siitä, että alkoholia käyttäviin tyttöihin on alettu kohdistaa halveksuntaa.
Musiikissa.
Oululainen tyttöduo Lissut levytti vuonna 2007 kappaleen ”Pissikset”, joka on julkaistu samannimisenä singlenä sekä heidän esikoisalbumillaan "Lissut" vuodelta 2008.


Nuorten seksuaalisuus.
Nuorten seksuaalisuus tarkoittaa nuorten seksuaalisia tunteita, käyttäytymistä ja kehitystä. Seksuaalisuus on usein tärkeä osa nuorten elämää. Nuorten seksuaaliseen käyttäytymiseen vaikuttaa usein heidän yhteiskuntansa normit ja tavat, seksuaalinen suuntautuminen ja yhteisön asettamat lait ja rajat, kuten suojaikäraja.
Ihmisillä seksuaalinen halukkuus alkaa näkyä usein murrosiän myötä. Seksuaalisuuttaan voi ilmaista itsetyydytyksellä tai seksillä kumppanin kanssa. Seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyy myös riskejä, kuten sukupuoliteitse tarttuvat taudit (mukaan lukien HIV ja AIDS) ja ei-toivottu raskaus.


Itävalta-Unkari.
Valtakunnanneuvostossa edustetut kuningaskunnat ja maat ja Unkarin Pyhän Tapanin kruunun maat (,), yleisemmin tunnettu nimellä Itävalta-Unkari (,), oli vuosina 1867–1918 Itävallan keisarikunnan ja Unkarin kuningaskunnan välinen kaksoismonarkia. Molempia maita hallitsi sama Habsburg-suvun hallitsija arvonimillä Itävallan keisari ja Unkarin kuningas, mutta niillä oli oma parlamentti ja sisäpolitiikka. Hallitsijana oli keisari Frans Joosef suurimman osan siitä ajasta, jolloin valtakunta oli tämän nimisenä olemassa. Vuodesta 1916 lähtien keisarina oli Kaarle I.
Itävalta-Unkari perustettiin kompromissina Unkarin ylimystön ja Habsburg-hallitsijoiden välillä yrityksenä pelastaa vanha Itävallan keisarikunta, johon myös Unkari oli kuulunut. Järjestelyssä jätettiin huomiotta vähemmistökansallisuudet, eikä se tyydyttänyt unkarilaisia, jotka halusivat suurempaa autonomiaa, eikä itävaltalaisia, jotka toivoivat liittoa muiden saksalaisten alueiden kanssa.
Poliittista elämää varjostivat riidat eri kansallisuuksien välillä nousevan kansallisen heräämisen aikana. Itävallansaksalaiset, jotka asuivat Böömin ja Määrin sudeettialueilla haastoivat tšekit, jotka unkarilaisten tapaan pyrkivät saamaan tunnustetun aseman Itävalta-Unkarissa. Itävalta-Unkarin kolmannen ulottuvuuden, slaavien, huomioon ottamiseksi heidän asemaansa pyrittiin varovasti parantamaan, mikä ei käynyt unkarilaisille, jotka pelkäsivät syrjäytyvänsä. Itävallan Puolan jaoissa haltuunsa saamassa Galitsiassa puolestaan puolalaisille ei sopinut ukrainankielisen maaseudun aseman parantaminen 1900-luvun alussa ja niin edelleen.
Itävalta-Unkarissa nähtiin myös nopeaa teollistumista ja talouskasvua sen olemassaolon aikana, kuten myös monia vapaamielisiä uudistuksia. Keisarikunta hajosi ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Napoleonin sodat.
Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Frans II otti itselleen Itävallan keisarin arvonimen vuonna 1804.
Saksan liitto.
Preussin-Itävallan sodan jälkeen Saksan liitto romahti ja Saksan keisarikunta muodostettiin Ranskan-Preussin sodan (1870–1871) jälkeen Preussin ja Otto von Bismarckin johdolla Habsburgien Itävallan jäädessä ulkopuolelle. Vuonna 1867 Unkari sai laajan itsehallinto-oikeuden, ja samalla valtakunta sai nimen Itävalta-Unkari. Tämän jälkeen Frans Joosef oli sekä Itävallan keisari että Unkarin kuningas.
Itävallan laajeneminen Osmanien valtakunnan alueelle.
Vuonna 1878 Itävalta valloitti Bosnian ja Hertsegovinan Ottomaanien valtakunnalta. Se liitettiin keisarikuntaan 1908 Berliinin sopimuksessa yhteishallintoon talousministeriön alaisuudessa, mikä sai jotkut pelkäämään, että itävaltalaiset suunnittelivat siitä kolmatta kuningaskuntaa Kroatian kanssa vähentämään Budapestin valtaa.
Serbian vaikutus.
Serbian noustua vuosien 1912–1913 Balkanin sodissa merkittäväksi kuningaskunnaksi Ottomaanien valtakunnan kustannuksella, syntyi Itävalta-Unkarissa serbikansallinen liike, joka kannatti serbien liittymistä Serbiaan. Tämä johti ensimmäisen maailmansodan syttymiseen serbinationalisti Gavrilo Principin murhattua arkkiherttua Frans Ferdinandin Sarajevossa 28. kesäkuuta 1914.
Itävallan sodanjulistus Serbialle.
Itävalta julisti 28. heinäkuuta 1914 sodan Serbialle, mikä johti Venäjän mobilisointiin sen ja Serbian liiton kautta, ja Saksan sodanjulistukseen Venäjälle ja Venäjän liittolaiselle Ranskalle.
Itävalta-Unkarin loppu Pariisin rauhansopimuksen jälkeen
Itävalta-Unkarin joukot hyökkäsivät Venäjälle, mutta venäläisten vastaisku työntyi Itä-Galitsiaan. Venäjä pysäytti Saksan ja Itävallan talvihyökkäyksen Venäjän Puolaan 1914, ja eteni syvemmälle Galitsiaan vuoden 1915 alussa. Italia, vaikkakin Itävallan liittolainen, pysyi aluksi puolueettomana, mutta liittyi sotaan 1915 ympärysvaltojen puolella saadakseen alueita Itävalta-Unkarilta. Sen hyökkäykset kuitenkin torjuttiin. Kesällä 1915 Saksan–Itävallan hyökkäys ajoi Venäjän Itävallan alueilta ja tuhosi kokonaisia Venäjän armeijakuntia. Vuonna 1916 Romania liittyi sotaan, mikä laajensi sodan rintaman ulottumaan Mustallemerelle saakka. Venäjä pysyi Romanian apuna vuoteen 1917, jolloin sen talous ja huolto romahtivat täysin, ja ongelmat johtivat Venäjän vetäytymiseen sodasta ja helmikuun vallankumoukseen.
Sodan aikana Itävalta-Unkarin armeijaa vaivasivat huollon ongelmat, huono taistelutahto ja suuret tappiot, jotka alkoivat vaikuttaa sen taistelukykyyn. Sodan edetessä armeijan komento siirtyi yhä enenevässä määrin Saksan käsiin.
Itävalta-Unkarin purkautuminen.
Hävityn ensimmäisen maailmansodan jälkeen valtakunta hajosi Unkarin ja Tšekkoslovakian itsenäistyttyä. Keisari Kaarle I luopui hallitsemisesta ja siirtyi maanpakoon Sveitsiin, mutta kieltäytyi luopumasta kruunusta. Itävalta julistettiin kuitenkin tasavallaksi ja valtakunnan alueet pilkottiin Saint-Germainin ja Trianonin rauhansopimuksissa. Tšekkoslovakian ja Unkarin itsenäistymisen lisäksi Itävalta-Unkariin kuuluneita alueita saivat myös Italia, Puola ja Romania, minkä lisäksi laajoja alueita yhdistettiin Serbian ja Montenegron kanssa uudeksi Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunnan valtioksi. Jäljelle jäänyt tynkä-Itävalta olisi halunnut liittyä Saksaan, mutta voittajavaltiot Ranska, Britannia ja Yhdysvallat estivät tämän, jotta Saksa ei vahvistuisi.
Politiikka.
Itävalta-Unkari luotiin kompromissina vähenevän Itävallan keisarin vaikutusvallan ja unkarilaisen ylimystön kesken helmikuussa 1867. Itävallan keisarikunta oli hallinnut vuosina 1804–1867 alueita keskitetysti, mutta keisarin vaikutusvalta väheni Italialle koetun tappion jälkeen vuoden 1859 sodassa ja Saksalle Preussin-Itävallan sodassa 1866. Itävalta pyrki tukahduttamaan unkarilaisten tyytymättömyyttä, mutta nationalistit saivat tukea Venäjältä, jolle Itävallan epävakaus oli etu. Unkarissakin syntyi vallankumous Euroopan hulluna vuotena 1848–1849.
Taatakseen unkarilaisten tuen, keisari Franz Josefin oli suostuttava vaatimuksiin Unkarin historiallisen kuningaskunnan tunnustamisesta, ja hänet kruunattiin Unkarin kuninkaaksi samalla kun Unkariin perustettiin erillinen parlamentti, jolla oli oikeus säätää Pyhän Tapanin maita koskevia lakeja. Samalla unkarilaiset saivat etuoikeutetun aseman muihin merkittäviin kansallisuuksiin (romanialaiset ja slaavit) nähden.
Itävalta-Unkarilla oli kolme hallitsevaa elementtiä: Unkarin hallitus, Cisleithanian itävaltalainen hallitus ja Keisarin hallinto. Unkarilla ja Itävallalla oli omat parlamentit ja pääministerit, nämä yhdisti keisarin hallinto, joka oli teoriassa absoluuttinen, mutta käytännössä rajattu. Keisarin hallinto vastasi armeijasta, laivastosta, ulkopolitiikasta ja tulliliitosta. Joillain alueilla, kuten Galitsialla ja Kroatialla oli erityisasema ja oma hallintonsa.
Talous.
Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia sattui teollisen vallankumouksen aikakaudelle, jonka aikana talouselämä oli voimakkaassa murroksessa. Teknologiset muutokset ajoivat teollistumista ja kaupungistumista. Keisarikunnan talous oli perusteiltaan kapitalistinen.
Talouskasvu keskittyi erityisesti Wienin ympäristöön ja Böömin alueille, jonne myös suuntautui voimakasta muuttoliikettä. Wienistä kehittyi merkittävä teollisuuden keskus. Böömin alue oli tunnettu huomattavista kaivoksistaan, joista mainittakoon esimerkkinä maailman ensimmäinen uraanikaivos Joachimstalissa.
1900-luvun alussa suurin osa Itävalta-Unkaria koki voimakasta talouskasvua. 1870–1913 kasvun on arvioitu olleen keskimäärin 1,45 % vuodessa, mikä oli siihen aikaan nopea kasvuvauhti ja hyvä saavutus verrattuna Britanniaan (1,00 %), Ranskaan (1,06 %) ja Saksaan (1,5 %). Kaksoismonarkia oli kuitenkin aloittanut taloudellisen modernisaation jäljessä ja sen talous oli edelleen pieni verrattuna Euroopan suurvaltoihin.
Osat.
Itävalta-Unkarin hallintojärjestelmä oli jäänne feodaaliajalta, jolloin kuninkaat jakoivat maita läänityksinä alamaisilleen. Eri kuningas- ja ruhtinaskunnat yhdistettiin yhteisen hallitsijan alle, mutta jako jäi. Keisarin arvonimessä lueteltiin kaikki hänen hallitsemansa maat.
Maantiede.
Katso Itävallan ja Unkarin maantiedeosiot.
Väestöjakauma.
Itävalta-Unkari oli monikielinen ja -kulttuurinen maa.


Lasten seksuaalisuus.
Lasten ja nuorten seksuaalisuus on hyvin ristiriitainen ja kiistelty aihe länsimaisessa seksuaalikulttuurissa. Vanhemmat pelkäävät aikuisten hyväksikäyttävän lapsia seksuaalisesti, minkä lisäksi lasten ja nuorten keskinäistä seksuaalista kanssakäymistä pidetään sopimattomana. Tutkijat ovat yhtä mieltä, että asiasta ei tiedetä tarpeeksi eikä voida sanoa edes, mikä on kulttuurisesti normaalia. Lasten seksuaalisuuteen liittyvien tabujen sekä moraalisten ja jopa laillisten ongelmien vuoksi asiaa ei ole juuri tutkittu.
Minkäänlaista luotettavaa tutkimustietoa asiasta ei ole sitten Kinseyn tutkimusten, jotka antoivat aiheesta runsaasti uutta tietoa.
Tutkijat pitävät yleisiä tutkimuksia usein heikkolaatuisina, koska tutkittujen lasten seksuaalinen käyttäytyminen saattaa vaihdella kulttuurista ja kasvatusyhteisöstä riippuen, minkä lisäksi erot kehityksessä ja seksuaaliset taipumukset sinänsä saattoivat vaihdella suurestikin tutkittujen ryhmien sisällä. Useissa tutkimuksissa keskityttiin aikuisiin, jotka yrittivät muistella lapsuuttaan. Tosiasiassa tutkimukset siis saattavat kuvata hyvinkin tarkasti erilaisia käyttäytymismalleja ja seksuaalisuuden ilmenemisen muotoja, mutta esiintymistiheydestä on lähes mahdoton saada luotettavaa kuvaa.
Havaintoja.
Empiiristä tietoa lasten seksuaalisuudesta kerätään harvoin suorilla lasten haastatteluilla, koska asia on tabu. Sen sijaan tutkimuksia suoritetaan usein tarkkailemalla kolmannen osapuolen näkökulmasta ja retrospektiivisillä kertomuksilla. Lisäksi lasten seksuaalisuuden tutkimus lähes lakkasi 1980- ja 1990-luvuilla pedofiliatapausten yleistymisen myötä.
Lasten seksuaalisuus riippuu siten suuresti tarkkailijan havainnoista ja tulkinnasta. Havaintoihin vaikuttaa suuresti myös kulttuurillinen käsitys aseksuaalisesta lapsesta, jonka takia lasten seksuaalisuutta ei oteta huomioon tai se väärinkäsitetään tavalliseksi lasten leikiksi. Tutkimus painottuu siis siihen, miltä lasten seksuaalisuus vaikuttaa, eikä niinkään siihen, mitä se on. Myöskään minkäänlaista tilastollista mittapuuta lasten käytökselle ei tunneta, jos sellainen edes on olemassa (esimerkki: homoseksuaalisuus).
Seksuaalisuus varhaisessa lapsuudessa.
Seksologia on samaa mieltä siitä, että ihminen kaipaa seksuaalisten tarpeidensa tyydyttymistä syntymästä vanhuuteen asti. Miespuolisilla sikiöillä on tiedetty olevan erektioita ja naispuolisilla orgasmeja.
Alfred Kinseyn 1950-luvulla suorittamien tutkimusten mukaan lapset kykenevät saamaan orgasmeja viiden kuukauden ikäisestä ylöspäin. Tutkituista kolmevuotiaista lapsista tytöt masturboivat poikia useammin, luultavasti kehittyneempien motoristen taitojen takia. Vaginan kostumista tapahtui aivan kuten aikuisillakin naisilla. Pojat kykenivät kokemaan vain kuivia orgasmeja siihen asti, kunnes esimurrosiässä heidän siementuotantonsa alkaa. Lasten ja aikuisten orgasmeissa ei ole havaittu laadullisia eroja.
Lapset tiedostavat sukupuolensa 1–2-vuotiaana. Sukupuolisuuden havaitseminen ilmenee sukupuolelle tavanomaisissa leikeissä. Lapset myös havaitsevat eroavaisuudet poikien ja tyttöjen sukupuolielimissä. 3–6-vuotiaasta lähtien lapsi kykenee saamaan mielihyvää sukupuolielintensä koskettelusta.
"Maatessaan mahallaan polvet ylhäällä, tyttö aloitti lantion rytmikkään liikuttelun. Hän työnteli lantiollaan noin sekunnin välein jalkojen pysyessä paikoillaan. Eteenpäintyönnöt olivat sulavia ja rytmikkäitä tauoten vain siksi aikaa, kun tyttö korjasi lantion alla olevaa nukkea parempaan asentoon sukupuolielimiään vasten. Takaisinvedot olivat haparoivia ja pakonomaisia. Työntöjä oli 44 sarjassa, lyhyt tauko, 87 työntöä, tauko ja lopuksi 10 työntöä, minkä jälkeen liike lakkasi. Ennen orgasmia tytön hengitys kävi raskaammaksi. Kyseisinä hetkinä hän keskittyi niin intensiivisesti, ettei huomannut mitään muuta. Silmät olivat lasittuneet tiettyyn pisteeseen. Orgasmia seurasi selkeä rentoutuminen. Toinen sarja alkoi kaksi minuuttia myöhemmin, johon kuului 48, 18 ja 57 työntöä jälleen lyhyillä tauoilla. Jännityksen tiivistyessä tyttö päästi huokauksia, mutta liikkeen lakattua keho rentoutui ja tyttö lakkasi kokonaan liikkumasta."
Vertaisryhmät.
Heti, kun lasten sosiaalinen kanssakäyminen alkaa yleistyä, seksuaalinen tyydytys leviää vertaisryhmään (samanikäisiin). Lastenvälinen seksuaalinen kanssakäyminen on yleistä päiväkodeissa. Motivaationa on useimmiten seksuaalinen tyydytys toisten kehon tutkimisen jäädessä usein vähemmälle. Lapset usein menettävät mielenkiintonsa "leikkiin" tyydytettyään itsensä. Noin puolessa havaituista tapauksista kanssakäymisen kumppani oli samaa sukupuolta, mikä joidenkin tulkintojen mukaan viittaisi siihen, ettei ensisijainen vaikutin ole toisen kehon tutkiminen.
Viidestä seitsemään ikävuoden iässä havaittu seksuaalinen kanssakäyminen väheni. On epäselvää, aiheutuiko tämä samaan aikaan kehittyvien häpeän tunteiden lisääntymisen myötä vai jatkoivatko lapset vain toimintaansa salassa.
Seksuaaliset fantasiat.
Seksuaalisia fantasioita alkaa esiintyä kolmesta ikävuodesta eteenpäin. Fantasiat vaihtelevat suuresti, ja niiden yleisyys on epäselvää, mutta niillä on kuitenkin selkeä rooli lasten masturboinnissa.
Eräs aikuinen kertoi: "Kun olin seitsemän tai kahdeksan vanha, en tiennyt muuta erektioista, kuin että niitä ilmestyi ajatellessani sitä yhtä kivaa tyttöä. Myös sängyssä kääntyminen oli erektioiden aikana vaikeaa. En tajunnut kiihottumisen tarkoitusta, mutta olin kuitenkin kiihottunut."
Tutkijat uskovat, että seksuaaliset mieltymykset ja niiden mukana seksuaalisten fantasioiden luonne määräytyy jo hyvin nuorena ja vakioituu kehityksen myötä. Tietyt homoseksuaalit ja pedofiilit ovat kertoneet jo nuorena havainneensa mielenkiintonsa tiettyyn sukupuoleen tai ikäryhmään. Myös seksuaalifantasiat ovat määräytyneet sen mukaan. Homoseksuaaliset poikalapset olivat seksuaalisessa kanssakäymisessä toisten poikalasten kanssa useammin kuin heteroseksuaaliset tyttölapset.
Seksuaaliset toiminnot.
Seksuaaliset aktiviteetit vaihtelivat suuresti. Ne sisälsivät seksuaalisluonteisia halauksia, suutelua, sukupuolielinten tutkimista ja yksi- tai molemminpuolista masturbointia. Jopa yhdyntää tai ainakin yrityksiä havaittiin, tosin lapsilla ei kovin paljoa. Saksassa raportoitiin vuonna 2002 kaksikymmentä tunnettua tapausta 10-vuotiaan tytön abortista.
Lasten seksuaalisten partnerien valinta oli huomionarvoista. Suurin osa valinnoista oli satunnaisia. Kumppanit valittiin halukkuuden ja saatavuuden perusteella, eikä aikaisempaan läheisyyteen kiinnitetty huomiota. Lasten seksuaalisuus ei kuitenkaan ole täysin satunnaista, vaan osa on myös syviä ja rakastavia suhteita.
Seksuaalinen kehitys.
Lasten aikaisia seksuaalisia aktiviteetteja pidetään tärkeänä pohjana myöhemmälle kehitykselle. Alle 18-kuukautisten vauvojen leikkiminen sukupuolielimillään on luotettava osoitus siitä, että vauva saa tarpeeksi fyysistä ja emotionaalista huomiota. Useat tutkimukset osoittivat, että jos vauva ei saanut tarpeeksi huomiota, myöskään sukupuolielimillä leikkimistä ei tapahtunut. Kaikki muut vauvat koskettelivat itseään.
Lapsuudessa osoitetun intensiivisen fyysisen huomion puutteen ja myöhemmin aikuisuudessa esiintyvän väkivaltaisen käytöksen suhde on selkeä. James W. Prescott osoitti 400 alkukantaisen ihmisen tutkimuksessa, että lapset, joilta kiellettiin fyysiset huomionosoitukset tai kasvatettiin seksuaalisesti suvaitsemattomassa ympäristössä, osoittivat väkivaltaista käyttäytymistä myöhemmin. Kyseinen käytös oli harvinaista toisessa ryhmässä. Myös länsimaissa tehdyt tutkimukset osoittavat, että suuri osa väkivaltaisista rikollisista tai seksuaalimurhaajista kasvoi seksuaalisesti tukahdutetussa ympäristössä.
Ruotsalaistutkimuksessa 7,1 % pojista ja 1,4 % tytöistä ilmoitti olleensa yhdynnässä ennen 13 ikävuotta.
Seksuaalisesti hyväksikäytetyt lapset saattavat oirehtia voimakkaasti.
Lapset voivat näyttää seksuaalisesti hyväksikäytetyiltä, vaikka heillä olisi todellisuudessa muita ongelmia. Oireet voivat johtua esimerkiksi stressistä tai painajaisista.
Muuta.
Lapset ovat usein uteliaita tietämään, mistä vauvat tulevat. Lapset voivat tutkia uteliaina toisten lasten ja aikuisten sukupuolielimiä.
Monilla lapsilla sukupuolielinten koskettelu lisääntyy, kun he ovat väsyneitä. Noin 5–7-vuotiaana lapsi tulee tietoiseksi sukupuolten välisistä eroista, ja valitsevat samaa sukupuolta olevia leikkikavereita ja väheksyvät vastakkaista sukupuolta olevia lapsia. Lapset voivat lopettaa läheisen kanssakäymisen vastakkaisen sukupuolen kanssa ja tulla läheisemmäksi samaa sukupuolta olevan vanhempansa kanssa. Samaan aikaan lapset, erityisesti tytöt, oppivat sosiaalisia normeja ja välttelevät alastomuutta..
Viitteet.
"Tämä artikkeli perustuu alun perin Geoff Birkyn www-sivuun "Ethical Treatment for All Youth: Youth sexuality"


Minoru Yamasaki.
World Trade Center vuonna 2001
Minoru Yamasaki (1. joulukuuta 1912 – 6. helmikuuta 1986) oli Seattlesta kotoisin oleva amerikanjapanilainen arkkitehti. Hän suunnitteli New Yorkin World Trade Centerin rakennuskompleksin, johon kuului seitsemän rakennusta. Keskus oli kuuluisa kahdesta pilvenpiirtäjästään eli kaksoistorneista, jotka tuhoutuivat syyskuun 11. päivän iskuissa.


Neljäs seinä.
Neljäs seinä viittaa näyttämötaiteissa kuvitteelliseen ja näkymättömään katsojien ja lavan välissä olevaan seinään. Neljännestä seinästä puhutaan myös fiktiivisissä taiteissa, kuten kirjallisuudessa, elokuvissa, televisiossa, radiossa ja sarjakuvissa sekä videopeleissä.
Termi kuvaa oletettua katsojien naiivia mukaan heittäytymistä teokseen. Katsoja siis teeskentelee, että tapahtumat tosiaan tapahtuvat ja henkilöt ovat todellisia elossa olevia henkilöitä, katsojan vain tarkkaillessa tapahtumia neljännen seinän läpi. Jotta katsojalle jää tämä neljännen seinän illuusio, eivät näyttelijät myöskään noteeraa yleisöä vaan teeskentelevät, ettei sitä ole olemassa.
Neljännen seinän rikkominen tarkoittaa nimenomaan tämän illuusion rikkomista. Elokuvassa päähenkilö saattaa yhtäkkiä puhutella suoraan yleisöä tai kirjassa henkilö saattaa alkaa kommentoida juonenkulun epäloogisuutta. Neljännen seinän rikkoessaan henkilö siis tunnustaa suoraan yleisölle, että kuvattu fiktiivinen maailma ei ole olemassa.


Deus ex machina.
Deus ex machina () tarkoittaa kuvitteellisessa teoksessa yhtäkkistä ja epäuskottavaa juonenkäännettä, jossa jokin tarinan ongelma ratkaistaan ulkopuolisella ja irrallisella tekijällä tai selityksellä. Se voi myös muissa yhteyksissä viitata ongelman tai mysteerin epätyydyttävään ratkaisuun, joka perustuu selittämättömään ulkopuoliseen tekijään.
Termi on latinaa ja se on käännös alkuperäisestä kreikankielisestä ilmaisusta ἀπὸ μηχανῆς θεός ("apo mēkhanēs theos"). Termin käyttö alkoi antiikin Kreikan teatterista, missä lavasteista laskettiin nostureiden ("mēkhanē") avulla näyttämölle jumalia, jotka ratkaisivat tilanteita ja kuljettivat juonta eteenpäin.
Aristoteles arvosteli tapaa teoksessaan "Runousoppi". Nykyisin Deus ex machina -käänne romaanissa, näytelmässä tai elokuvassa tuntuu usein epäuskottavalta ja epätyydyttävältä, koska sillä ei ole mitään yhteyttä teoksessa aiemmin kehiteltyyn juoneen. Niiden käyttöä pidetään usein jopa huonon kirjoittajan merkkinä, ellei kyseessä ole parodia.


Leksikologia.
Leksikologia eli sanasto-oppi tutkii sanojen alkuperää (etymologia), esineiden ja asioiden nimitysperusteita (onomasiologia) ja sanaston kuvauksen ja esittämisen periaatteita (leksikografia). Käytännössä leksikografi on sanakirjankirjoittaja.
Leksikologiassa voidaan tutkia myös, mitä elementtejä sanastossa on. Tällöin leksikaalisessa morfologiassa tutkitaan sananmuotoja ja leksikaalisessa semantiikassa tutkitaan sananmuotojen merkityksiä.
Yleensä leksikologiassa tutkimuskohteena on yleiskieli tai jokin murre, mutta kun kohteena jonkin ammattialan sanasto, kyseessä on oppisanasto. Yleiskielen sanastotyössä työ lähtee sanasta (materiaalista), jonka sisältö pitää selittää. Ammattikielen sanastotyössä lähtökohtana on "käsite", jolle pitää löytää sopiva sana (termi) ja määritelmä. Termillä on aina tarkkarajainen merkitys päinvastoin kuin yleiskielen sanalla, jolla voi olla hyvinkin rönsyilevä merkitys. Terminologisessa sanastotyössä käsiteanalyysi on välttämätön työvaihe.
Esimerkiksi "käsi"-sana on etymologisen tutkimuksen mukaan suomalais-ugrilainen sana, minkä takia sen alkuperäinen motivaatio on täysin hämärän peitossa. Ymmärtämistä tarkoittava sana "käsittää" on saanut merkityksensä konkreettisesta käsin kiinni ottamisesta: joskus varas on voitu käsittää. Onomasiologinen tutkimus tuo tietoon, että tämä konkreettinen tekeminen on muuttunut abstraktiseksi älyllä ja tietoisuudella kiinni ottamiseksi: nykyään käsitetään vitsi, tehtävä, tai ryhmä voi käsittää 10 ihmistä.
Leksikografiassa nämä tiedot esitetään jonkin periaatteen mukaisesti: etymologisessa sanastossa luvun hakusanana on "käsi", jonka alaluvussa esitetään johdokset ("käsittää, käsite, käsitys, kättely, kätevä" jne.) Ns. tavallisessa sanastossa sekä "käsi" että "käsittää" ovat omina lukuinaan yleensä ilman mitään viittausta toisiinsa. Lisäksi periaatteena voi olla mm. mainita jokaisen sanan sanaluokka (substantiivi, adjektiivi, verbi jne.).
Yksikielisessä terminologisessa sanastossa termi on selitettynä (laveasti) toisin sanoin. Kaksi- tai useampikielisessä sanastossa termille annetaan vain yksisanainen vastine. Usein kahden kielen termit eivät kuitenkaan täysin vastaa toisiaan, jolloin joudutaan yhden kielen termi selittämään toisella kielellä hyvinkin laajasti. Tällöin jälleen joudutaan pohtimaan sanakirjan leksikografista puolta: mikä on monikielisen termisanaston ns. normikieli, jonka suhteessa sanat pitää selittää muilla kielillä.


Juho Kähkönen.
Juho Taavetinpoika Kähkönen (4. syyskuuta 1873-28. toukokuuta 1918) oli kirvesmies ja Tikkurilan eli Helsingin Pitäjän punakaartin päällikkö Suomen sisällissodassa. Hän osallistui joukkoineen Kavantsaaren ja Viipurin taisteluihin. Hän joutui sodan jälkeen Viipurin vankileirille, jossa hänet tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin ampumalla.


Martta Kiivas.
Martta Matilda Kiivas (8. tammikuuta 1894 – ?. toukokuuta 1918) oli kaarinalainen sekatyöntekijä ja Turun naiskaartin varapäällikkö Suomen sisällissodassa. Hän taisteli Turun naiskaartin riveissä Lahden taistelussa, jossa jäi vangiksi. Hänet ammuttiin useimpien muiden naiskomppanialaisten kanssa Hennalan vankileirillä Hans Kalmin joukkojen toimesta.


Armas Honkasalo.
Armas HonkasaloKaarlo Armas Honkasalo (8. lokakuuta 1891 – ?. toukokuuta 1918) oli ulvilalainen sahatyömies ja Porin punakaartin johtomiehiä Suomen sisällissodassa. Hän komensi Noormarkussa ollutta punaisten rintamaesikuntaa. Sodan lopussa hän pakeni yli 800 muun porilaisen punakaartilaisen kanssa Viipuriin, jossa jäi Viipurin taistelun jälkeen vangiksi. Hänet teloitettiin ampumalla Viipurin vankileirissä, aikalaistodistajan mukaan hänet vietiin muiden päälliköiden kanssa ”sorakuopan reunalle, jossa juopunut mies ampui heidät konekiväärillä”.


Elias Käkelä.
Elias Käkelä (31. joulukuuta 1883 Lappee – 29. huhtikuuta 1918 Lappeenranta) oli kaakkoissuomalainen pienviljelijä ja sosialidemokraattien kansanedustaja.
Käkelän vanhemmat olivat talollinen "Juhana Käkelä" ja "Anna Karhu". Hän kävi kansakoulun ja toimi pienviljelijänä Lappeella vuoteen 1918 saakka.
Käkelä oli SDP:n kansanedustajana 1914 Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä. Käkelä oli mukana kunnallispolitiikassa Lappeen kunnanvaltuuston puheenjohtajana ja kunnan rahastonhoitajana. Hän oli myös Melkkolan työväenyhdistyksen puheenjohtaja.
Käkelä oli naimisissa "Maria Partasen" kanssa vuodesta 1903 alkaen. Hänen poikansa oli SDP:n kansanedustaja ja ministeri Valto Käkelä.
Suomen sisällissodan aikana Käkelä ei osallistunut punakaartin toimintaan mutta siitä huolimatta valkoiset vangitsivat hänet 26. huhtikuuta 1918. Hotellinjohtaja "Uno Serenius" ampui Elias Käkelän Lappeenrannan linnoituksen luona 29. huhtikuuta 1918.


Väinö Sinervo.
Väinö Sinervo (k. 15. toukokuuta 1918) oli pispalalainen konepajan työmies ja Tampereen punakaartin asevaraston hoitaja ja auto-osaston päällikkö. Sisällissodan lopussa hän toimi Tampereen apulaismiliisipäällikkönä Pekka Lönngrenin alaisuudessa. Hän joutui valkoisten vangiksi Pispalassa. Hänet tuomittiin Kalevankankaan vankileirillä kuolemaan ja teloitettiin toukokuussa.


Taavetti Lehtinen.
Taavetti Oskar Lehtinen (k. 5. toukokuuta 1918) oli tamperelainen poliisi ja Tampereen punakaartin etsivän osaston päällikkö Suomen sisällissodan aikana. Hän osallistui Tampereen taisteluun, jossa joutui vangiksi. Hänet tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin vankileirillä Tampereella.


Hjalmar Björkqvist.
Kustaa Hjalmar Björkqvist (6. heinäkuuta 1884 – 15. toukokuuta 1918) oli tamperelainen sähkömonttööri ja Tampereen punakaartin tiedusteluosaston päällikkö. Hän kuului punakaartin järjestävään komiteaan jo syksyllä 1917. Hän otti osaa Tampereen taisteluun, jossa joutui valkoisten vangiksi. Hänet tuomittiin kenttäoikeudessa kuolemaan ja teloitettiin ampumalla Kalevankankaan vankileirissä.


Funktioteoria.
Funktioteoria eli kompleksianalyysi tutkii analyyttisiä funktioita, integrointia ja kuvauksia kompleksitasossa. Funktioteoria keskittyy derivoituvien (differentioituvien) kompleksimuuttujan funktioiden (analyyttisten eli holomorfisten funktioiden) tutkimiseen. Analyyttisten funktioiden teoria perustuu ratkaisevasti kompleksiseen integrointiin, joka huipentuu "residylaskentaan" (ranskaksi "calcul des résidus", "jäännöslaskenta").
Suomessa on pitkät perinteet funktioteorian tutkimisessa. Tutkimussuunnan toi Suomeen Ernst Lindelöf, ja kansainvälistä huippua alalla ovat edustaneet mm. Rolf Nevanlinna ja ainoa suomalainen Fieldsin mitalisti, Lars Ahlfors.
Kompleksimuuttujan formula_1 funktion formula_2sanotaan olevan analyyttinen kompleksitason alueessa formula_3, jos funktio on yksikäsitteisesti määritelty ko. alueessa ja jos sillä on äärellinen derivaatta alueen formula_3 jokaisessa pisteessä. Tämä analyyttisen funktion määritelmä on peräisin kompleksifunktioiden teorian perustajalta Augustin Louis Cauchy'lta. Kompleksisen funktion derivaatta määritellään vastaavalla tavalla kuin reaalifunktion derivaatta. Erotusosamäärä vain muodostetaan silloin kompleksiluvuilla määritellylle funktiolle, ja rajankäynti derivaatan arvon saavuttamiseksi tapahtuu kompleksilukualueella eli
Tässä siis myös luku formula_6 on kompleksiluku. Osoittautuu, että analyyttisellä funktiolla on jopa kaikkien kertalukujen jatkuvat derivaatat eli se on äärettömän monta kertaa jatkuvasti derivoituva.
Bernhard Riemann määritteli analyyttisen funktion toisella tavoin Cauchyn–Riemannin differentiaaliyhtälöiden toteutumisen avulla. Molemmat määritelmät ovat kuitenkin yhtäpitävät. Riemann lähti liikkeelle siitä, että kompleksifunktio formula_7 (tässä formula_8) voidaan esittää kahden reaalimuuttujan x ja y avulla käyttäen kompleksifunktion jakamista reaali- ja imaginääriosiin. Kompleksifunktio formula_9 on analyyttinen alueessa formula_3, jos "osafunktiot" formula_11 ja formula_12 ovat derivoituvia aluetta formula_3 vastaavalla reaalisella tasoalueella ja toteuttavat siellä osittaisdifferentiaaliyhtälöt
Näitä yhtälöitä sanotaan Cauchyn–Riemannin differentiaaliyhtälöiksi ja niistä seuraa, että funktioilla formula_11 ja formula_12 on kaikkien kertalukujen jatkuvat osittaisderivaatat ao. alueessa.
Analyyttisyyden määritelmä on yksinkertainen, mutta merkitsee erittäin vahvaa ja rajoittavaa ehtoa kompleksifunktion ominaisuuksille. Se edellyttää muun muassa sitä, että kahden reaalimuuttujan funktiot formula_11 ja formula_12 toteuttavat ns. Laplacen osittaisdifferentiaaliyhtälön (lyhyesti Laplacen yhtälön) kahdessa ulottuvuudessa
Laplacen yhtälön kautta määriteltyjä funktioita, jotka siis ovat kompleksimuuttujan "reaaliarvoisia" funktioita, sanotaan harmonisiksi funktioiksi.
Jos kompleksifunktiolla on olemassa integraalifunktio eli funktio, jonka derivaatta ko. kompleksifunktio on, integraalifunktio on analyyttinen. Tässä tapauksessa alkuperäisen kompleksifunktion käyräintegraali alueessa formula_3 riippuu vain käyrän päätepisteistä eikä siitä, mitä reittiä pitkin integrointi tehdään. Erityisesti käyräintegraali suljetun käyrän ympäri on aina nolla.


Sanakirja.
Sanakirja on hakuteos, jossa on esitetty jonkin kielen tai kielimuodon määrätavoin valittujen, tavallisesti aakkosjärjestyksessä esitettyjen sanojen merkitykset, vieraskieliset vastineet tms. "Käänteissanakirjassa" hakusanat on aakkostettu hakusanan lopusta lähtevään aakkosjärjestykseen. "Suursanakirja" on hakusanamäärältään ja sivumäärältään laaja sanakirja. "Taskusanakirja" on taskukokoinen, yleensä vain keskeisimmät sanat sisältävä sanakirja. Internetissä on täysin ilmaisia sanakirjoja, tosin yleensä sisällöltään suppeampia kuin painetut sanakirjat.
Jos kieltä ei kirjoiteta fonemaattisesti tai muuten erillisin kirjaimin, kuten kiina tai viittomakielet, sanajärjestys pitää toteuttaa toisella tavalla.
Sanasto ei ole yksiselitteisesti sama kuin sanakirja vaan se on (1) jonkin kielen, kielimuodon, alueen, alan, ajanjakson tai yksilön sanat, sanavarat, leksikko, (2) suppeahko, varsinkin erikoisalan sanakirja, leksikko, tai (3) jonkin kirjan sanahakemisto.
Sanakirjan rakenne.
Sanakirjan artikkelit sijoitetaan asianomaisen kielen käyttämään aakkosjärjestykseen. Sana(kirja)-artikkelin aloittaa hakusana. Hakusana edustaa lekseemiä, joka on kaikki sanan taivutusmuodot käsittävä abstraktio. Hakusanoiksi valitaan yleensä ns. perusmuodot sanoista, mutta etenkin verbien hakusanojen suhteen on olemassa erilaisia konventioita eri kielissä. Sana on kielen pienin itsenäinen, yhdeksi kirjainjaksoksi kirjoitettava, merkityssisältöinen osa. Sana voi tarkoittaa myös sanetta, joka on tekstin (tai puheen) perusmuotoinen tai taivutettu osa.
Kaksi- tai useampikielisessä sanakirjassa lähdekieli on hakusanojen ja esimerkkien kieli. Usein sanakirjoissa annetaan myös lausumisohjeita, etenkin kielissä, joissa sanan kirjoitusasu ei yksiselitteisesti määritä sen lausumista (esim. eng. read). Kohdekieli on kieli, jolla hakusanojen vastineet annetaan ja johon esimerkit käännetään kaksikielisessä (tai useampikielisessä) sanakirjassa. (Häiritsevästi kohdekieli voi merkitä myös kuvauksen kohteena olevaa kieltä.)
Selitysten jälkeen sana-artikkelissa on yleensä esimerkistö eli sanan käyttöä ja merkityksiä valaisevat esimerkit kokonaisuutena. Jos selitettävän sanan semantiikka on monisyinen, merkitysryhmien erottelemiseen yleensä käytetään erilaisia apumerkkejä. Nämä apumerkit ovat keskenään hierarkkisessa suhteessa. Esimerkiksi seuraava hierarkia erottelee paljon merkitysryhmiä: roomalaiset numerot > isot kirjaimet > arabialaiset numerot > pienet kirjaimet > puolipiste > pilkku.
Sähköinen sanakirja on tietokonekäyttöinen sanakirja, esimerkiksi CD-ROM-sanakirja. Siinä hakusana on se sana tai sananmuoto, jolla tietoa haetaan sähköisestä sanakirjasta, tietokannasta tms.
Sanakirjan käyttökohteet ja -tavat.
Sanakirjaa voi käyttää monella tavalla, joten seuraava jaottelu on vain ylimalkainen.
Normatiivisuus ja deskriptiivisyys.
Deskriptiivinen sanakirja kuvailee kielenkäyttöä antamatta ohjeita tai suosituksia. Sitä vastoin normatiivinen sanakirja antaa ohjeita tai suosituksia kielenkäytöstä. Oikeinkirjoitussanakirjan päätarkoitus on osoittaa sanojen norminmukainen oikeinkirjoitus.
Yksikieliset sanakirjat.
Yksikielisessä sanakirjassa hakusanojen ja selitteiden kieli on sama tai ne edustavat saman kielen eri kielimuotoja ja jossa ei anneta muunkielisiä vastineita.
Nykykielen sanakirja kuvaa kirjoittamishetkensä aikaista kielimuotoa. Uudissanakirja esittelee hiljattain kieleen tulleita sanoja ja vanhojen sanojen uusia merkityksiä. Historiallinen sanakirja kuvaa kirjoittamisajankohtaansa vanhempaa kielimuotoa.
Kuvitetussa sanakirjassa on kuvia, mutta kuvasanakirjassa kuvat ovat olennainen osa merkityksenselitystä. Selittävässä sanakirjassa hakusanojen merkitykset kuvataan ensisijaisesti selitteiden avulla.
Murresanakirja on kielen jotakin alueellista murretta tai kaikkia sen murteita kuvaava sanakirja. Slangisanakirja selittää slangisanoja yleiskielellä tai antaa yleiskielen sanoille slangivastineita. Sivistyssanakirja eli vierassanakirja ”kääntää” vierasperäisiä sanoja, erikoislainoja ja sitaattilainoja.
Tieteellinen sanakirja on tieteelliseen käyttöön tarkoitettu sanakirja tai ylipäätänsä tieteellisten periaatteiden mukaan tehty sanakirja. Esimerkiksi etymologinen sanakirja selittää sanojen alkuperän ja frekvenssisanakirja eli taajuussanakirja kuvaa sanojen yleisyyttä. Valenssisanakirja on sanakirja, joka esittää, millaisten muiden sanojen ja sananmuotojen kanssa jokin sana (tav. verbi) esiintyy lauseessa.
Kaksikieliset sanakirjat.
Aktiivinen sanakirja on tekstin tuottamiseen tarkoitettu ja passiivinen sanakirja tekstin ymmärtämiseen tarkoitettu (tavallisesti) kaksikielinen sanakirja.
Kaksikielisessä sanakirjassa hakusanat ja niitä kuvaavat esimerkit ovat yhdellä kielellä ja hakusanojen vastineet ja esimerkkien käännökset toisella kielellä. Monikielisessä sanakirjassa hakusanat ja niitä kuvaavat esimerkit ovat yhdellä kielellä ja hakusanojen vastineet (ja esimerkkien käännökset) vähintään kahdella muulla kielellä. Myös viittomakieli on kieli, joten viittomakielen sanakirja selittää viittomien merkityksen tai antaa niiden vastineet toisella kielellä.
Koulusanakirja on koululaisille tarkoitettu ja opiskelusanakirja kieltä opiskelevalle tarkoitettu suppea(hko) sanakirja. Tulkkisanakirja on tavallisimpia sanoja ja sanontoja yleensä aihepiireittäin esittävä kaksi- tai monikielinen pienehkö sanakirja.
Yleissanakirjat ja erikoissanakirjat.
Perussanakirja on kielen keskeisen sanaston esittävä sanakirja, ja yleiskielen sanakirja kuvaa pääasiassa yleiskieltä (vastakohtana erikoisaloja tai tiettyjä kielimuotoja kuvaaville sanakirjoille).
Ammattikielen sanakirja eli erikoisalan sanakirja on jonkin erikoisalan (esimerkiksi tekniikan, lääketieteen tms.) sanastoa kuvaava sanakirja. Erikoisalan "sanasto" on suppeahko erikoisalan sanakirja. Tietosanakirja eli ensyklopedia on hakuteos, jossa on aakkostettujen hakusanojen mukaan järjestetty kokoelma lyhyehköjä kirjoituksia tietyiltä tiedonaloilta.
Lyhennesanakirja selittää hakusanoina olevat lyhenteet tai päinvastoin antaa hakusanoina oleville ilmauksille lyhennevastineet.
Semanttiset sanakirjat.
Synonyymisanakirja esittää synonyymejä ja lähimerkityksisiä sanoja, ja antonyymisanakirja esittää vastakohtailmauksia. Käsitesanakirjassa eli tesauruksessa (tesaurus on myös suursanakirja) semanttisesti yhteen kuuluvat sanat (esimerkiksi synonyymit, hyponyymit ja hyperonyymit) on esitetty systemaattisesti ryhmittäin.
Idiomisanakirja on idiomeja esittävä sanakirja. Sen sijaan fraasisanakirja on sanontoja esittävä sanakirja, mutta usein fraasisanakirja ja idiomisanakirja tarkoittavat samaa.


Huume.
Huume on 1960-luvun lopussa suomen kieleen yleistynyt uudissana joka on lyhyempi muoto yhdyssanasta "huumausaine". Suomen lainsäädännössä huumeiksi eli laittomiksi päihteiksi luokitellaan sellaiset kemikaalit sekä kasvit, joita käytetään lamauttavien, päihdyttävien tai harhoja tuottavien keskushermostovaikutusten vuoksi ja jotka on erikseen mainittu huumausainelaissa. Huumeita kieltämässä on ollut YK, jolla on kaksi sopimusta – huumausaineyleissopimus ja psykotrooppis-sopimus – joissa kielletään huumeita. Viime vuosina huumelistalle on lisätty myös joitakin kasvinosia.
Huumeissa voi olla yksi tai useampia huumevaikutusta tekeviä kemikaaleja. Sen lisäksi niissä voi olla useita muita elimistöä tuhoavia aineita, sekä niihin jatkeiksi lisättyjä vierasaineita. Näiden kaikkien vaikutukset voivat olla epätoivottuja.
Sivulla ' on luettelo YK:n huumausaineyleissopimuksen ja psykotrooppisia aineita koskevan yleissopimuksen mukaisista huumeista, sekä näihin kuulumattomat huumeet, jotka ovat laittomia huumeita Suomessa. Suomessa käytännössä kaikki YK:n sopimusten mukaiset huumeet ovat laittomia.
Lääketieteellisen Lancet-lehden vuonna 2012 julkaiseman tutkimuksen mukaan huumeidenkäyttäjiä olisi maailmassa 149–271 miljoonaa. Ylivoimaisesti suosituin laiton huume on selvityksen mukaan kannabis, jota käyttää arviolta 125–203 miljoonaa ihmistä.
Huumausaineiden yleiskielto.
a> on määritelty huumeeksi kansainvälisellä sopimuksella.
Kansainvälisesti huumausaineita valvotaan kolmella Yhdistyneiden kansakuntien yleissopimuksella, jotka velvoittavat sopimuksen ratifioineita maita luokittelemaan tietyt aineet huumausaineiksi sekä asettamaan huumausaineiden yleiskiellon. Sopimuksen vallitseva tulkinta on kuitenkin se, että vaikka sopimus sitoo kieltämään tiettyjen aineiden käytön, se ei velvoita rankaisemaan siitä. Tämän vuoksi eri sopimusmaat ovat päätyneet noudattamaan hyvinkin erilaisia huumausainepolitiikkoja.
Huumausainerikollisuus.
Huumausaineiden tuotanto, salakuljetus ja kauppa on kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden hallussa ja siihen liittyy myös muita rikollisuuden muotoja, kuten rahanpesua, varastetun tavaran kauppaa ja väkivaltaa. Esimerkiksi Suomessa kannabiksen kotikasvatus on vain murto-osa koko huumemarkkinasta.
Kehitysmaissa huumekasvien viljely yksipuolistaa tuotantoa ja hidastaa kehitystä. Monilla konfliktialueilla aseellista toimintaa ylläpidetään huumeiden kaupasta saatavilla tuloilla.
Huumeet Suomessa.
Huume on Suomessa huumausainelain tarkoittama päihde, jolla on lamauttavia, päihdyttäviä tai harhoja tuottavia keskushermostovaikutuksia. Huumausaineeksi luokiteltavat aineet määritellään valtioneuvoston asetuksella.
Suomessa on kielletty YK:n sopimusten aineiden lisäksi muutama muukin huume.
Uudet huumaavat aineet eivät automaattisesti ole laittomia, vaan ne tulevat laittomiksi vasta sosiaali- ja terveysministeriön päätöksellä. Uudet päihteet eivät kuitenkaan ilmesty suoraan laillisille markkinoilla, koska elintarvike-, tuotevastuu- ja kuluttajansuojalainsäädäntö estää terveydelle vaarallisten aineiden kaupan ja markkinoinnin. Euroopan unionin piirissä on järjestelmä, joka mahdollistaa uusien aineiden nopean arvioinnin ja antaa jäsenmaille suosituksia niiden luokittelusta huumausaineiksi.
Kuten maailmanlaajuisestikin, myös Suomessa kannabis on käytetyin huume.


Hapetus.
Hapetus eli hapettuminen on kemiallinen reaktio, jossa aineen hapetusluku kasvaa. Hapettuva aine luovuttaa muodollisesti elektroneja pelkistyvälle aineelle.
Esimerkiksi lyijy(II)ioni voi hapettua lyijy(IV)ioniksi: Pb2+ → Pb4+ + 2e−. Lyijyn hapetusluku kasvaa II:sta IV:ksi.
Hapetus tapahtuu aina samanaikaisesti jonkin toisen aineen pelkistyksen kanssa. Reaktiota kutsutaan hapetus-pelkistysreaktioksi. Hapettuva aine on toisaalta "pelkistin" ja pelkistyvä aine "hapetin". Voimakkaita hapettimia ovat muun muassa otsoni (O3), typpihappo (HNO3) ja kaliumpermanganaatti (KMnO4).
CH4 + 2 O2 → CO2 + 2 H2O. Hapen hapetusluku yleensä pienenee hapen yhdistyessä aineeseen, ja toimii näin ollen hapettimena muille paitsi fluorille, sillä fluori on happea elektronegatiivisempi.
Sekundääriset alkoholit hapettuvat ketoneiksi. Tertiääriset alkoholit eivät hapetu.
Hapettuminen aiheuttaa usein korroosiota, esimerkiksi raudan ruostuminen johtuu hapettumis-pelkistymisreaktiosta.


Pelkistys.
Pelkistys eli pelkistyminen on kemiallinen reaktio, jossa hapetusluku pienenee. Pelkistyvä aine ottaa muodollisesti vastaan elektroneja hapettuvalta aineelta. Esimerkiksi jodi voi pelkistyä jodidi-ioniksi: I2 + 2 e− → 2 I−. Jodin hapetusluku pienenee tällöin 0:sta −I:ksi. Tärkeä pelkistyksen käyttötarkoitus on metallien erottaminen malmien metalliyhdisteistä. Metallia, joka ei ole yhdisteenä, on kutsuttu pelkäksi.
Pelkistys tapahtuu aina samanaikaisesti jonkin toisen aineen hapetuksen kanssa. Reaktiota kutsutaan hapetus-pelkistysreaktioksi. Pelkistyvä aine on toisaalta "hapetin" ja hapettuva aine "pelkistin". Voimakkaita pelkistimiä ovat muun muassa natrium (Na), hydratsiini (N2H4) ja litiumalumiinihydridi (LiAlH4).
2 Fe2O3 + 3 C → 4 Fe + 3 CO2
Tässä rauta pelkistyy ja hiili reagoi hapen kanssa ja hapettuu, jolloin muodostuu hiilidioksidia.
Orgaanisessa kemiassa pelkistäviä aineita ovat reagenssit, jotka luovuttavat vetyä H2 tai hydridi-ioneja (H-). Hydridi-ioneja luovuttavia pelkistäviä reagensseja ovat metallihydridit, kuten litiumalumiinihydridi (LiAlH4) ja natriumborohydridi (NaBH4). Esimerkiksi karboksyylihappo voidaan pelkistää litiumalumiinihydridillä aldehydiksi ja edelleen primääriseksi alkoholiksi. Aldehydit voidaan pelkistää natriumboorihydridillä primäärisiksi alkoholeiksi ja ketonit sekundäärisiksi alkoholeiksi.


The Day After Tomorrow.
"The Day After Tomorrow" on yhdysvaltalainen elokuva vuodelta 2004. Elokuvan aiheena on kasvihuoneilmiö ja sen seuraukset. Monia vuosia ilmastotieteilijät ovat varoitelleet siitä, että fossiilisten polttoaineiden polttaminen vahingoittaa ilmaston tasapainoa ja saattaa muuttaa merivirtojen kulkureittejä. Tämä johtaisi siihen, että Golfvirta pysähtyisi ja Eurooppa sekä Pohjois-Amerikka jäätyisivät.
Elokuva pohjautuu kirjaan "The Coming Global Superstorm". Meteorologian asiantuntijat ovat suhtautuneet erittäin kriittisesti kirjan kuvaamaan skenaarioon. Erityisesti nopeaa kylmän stratosfääri-ilman virtausta alailmakehään kirjan kuvaamalla tavalla pidetään fysiikan lakien vastaisena. Kirjan kirjoittajat ovat rajatieteistä kiinnostunut radiojuontaja Art Bell ja kirjailija Whitley Strieber, joka väittää joutuneensa UFO-kaappauksen uhriksi.
Ohjaaja Roland Emmerich huomasi kuvatessaan elokuvaa "Patriot", että kuvauspaikan lähistöllä tapahtui epätavallisen paljon tornadoja. Hotellin kirjahyllyssä Emmerich huomasi kirjan ja luettuaan sen totesi, että sen aiheesta saisi hyvän elokuvan. Elokuvan visuaalisesti vaikuttaviksi kehutut digitaaliset erikoistehosteet teki Industrial Light & Magic.


Bridge.
Bridge on monimutkainen korttipeli. Vanhin tunnettu sääntökirja on vuodelta 1886, jolloin pelin nimi oli vielä "Biritch" tai Venäläinen visti. Nykyiset säännöt kirjoitti Harold Stirling Vanderbilt vuonna 1925. Pelin kaikki aiemmat muunnelmat ovat hävinneet, sen lähin säilynyt sukulainen on skruuvi.
Bridge on neljän hengen taktiikkapeli. Pelipöydässä istuu neljä pelaajaa, jotka on nimetty pääilmansuuntien mukaan. Vastakkaisissa ilmansuunnissa istuvat pelaajat muodostavat puolueen, parin. Omasta parista käytetään yleensä nimitystä "partneri".
Peli pelataan yhdellä 52 kortin pakalla. Koko pakka jaetaan pelaajille siten, että kullekin tulee 13 korttia. "Jako" on jaettu kahteen osaan. Ensin on tarjouskierros, jossa parit kilpailevat sitoumuksista ja siitä, kumpi saa määrätä valtin. Korkein sitoumus jää voimaan pelikierroksen ajaksi. Itse pelikierros pelataan tikkipelinä maantunnustuspakolla mutta ilman valtti- tai ylimenopakkoa. Onnistuneesta, "kotiin menneestä" sitoumuksesta saa pisteitä riippuen sitoumuksen tasosta, epäonnistuneesta pisteitä saavat vastustajat riippuen siitä, miten pahasti sitoumus epäonnistui.
Bridgekilpailuissa pelataan ennalta määrätty määrä kierroksia ja jakoja. Molempien määrä vaihtelee osanottajamäärästä ja kilpailumuodosta riippuen. Jaot on etukäteen sekoitettu ja laitettu "brikkoihin". Jokaisen jaon mukana brikassa on pöytäkirja, johon merkitään kierroksella vastakkain olleiden parien kilpailunumerot, loppusitoumus ja lopputulos pisteineen. Sama jako käy kilpailun aikana eri kierroksilla aina eri parien pelattavana. Kilpailu loppuu, kun kierrokset on pelattu loppuun. Kilpabridgen eri muotoja ovat henkilökohtainen(individuaali), parikilpailu ja joukkuekilpailu. "Henkilökohtaisessa" partneri vaihtuu kilpailun kuluessa. "Parikilpailussa" sama pari pelaa keskenään kisan loppuun asti. "Joukkuekilpailussa" kaksi paria muodostaa joukkueen, joka pelaa muita joukkueita vastaan.
Suomessa kansallista kilpabridgeä pelataan yleensä viikonloppuisin turnausmuotoisena. Tavallisesti turnaus muodostuu kolmesta eri kilpailusta, jokainen eri päivänä. Esimerkiksi siten, että perjantaina pelataan henkilökohtainen, lauantaina parikilpailu ja sunnuntaina joukkuekilpailu. Yksittäinen kilpailu kestää useimmiten pelaajien määrästä riippuen vähintään viisi tuntia. Suomen tunnetuin ja pisin bridgeturnaus on "Hangon Bridgeviikko".
Tarjouskierros.
Jakaja aloittaa tarjoamisen ja vuoro kiertää myötäpäivään. Kukin pelaaja voi vuorollaan joko
Tarjous muodostuu tasosta ja maasta. Taso on yhdestä seitsemään; se on trikkien määrä, jonka tarjoaja partnereineen lupaa ottaa (tikit kuudennen jälkeen ovat trikkejä, eli yksi trikki tarkoittaa seitsemää tikkiä kun taas seitsemän trikkiä on kaikki 13 tikkiä). Maa määrittelee valttimaan, jolla pelivaihe pelataan jos tarjous jää voimaan. Myös valtiton peli eli sangi (NT) on mahdollinen. Maiden arvojärjestys matalimmasta korkeimpaan on risti, ruutu, hertta, pata, sangi.
Vain yksi tarjous on kerrallaan voimassa. Uusien tarjousten pitää olla edellistä korkeampia. Tarjous on toista korkeampi, jos se on korkeampaa tasoa tai samaa tasoa ja korkeampaa maata.
Tarjouskierros jatkuu, kunnes kolme pelaajaa passaa peräkkäin. Tällöin korkein tarjous jää voimaan ja sen mukaan pelataan. Poikkeuksena alkutilanne, jossa kaikki neljä pelaajaa passaa peräkkäin; jos näin käy, pelivaihetta ei pelata ja kukaan ei saa pisteitä.
Tarjouslaatikot ja sermit.
Turnauksissa ja kilpailuissa käytetään tarjouslaatikoita. Laatikko sisältää tarjouslappuja, joista jokaisessa on yksi bridgen laillinen tarjous. Jokaisella pelaajalla on pöydässä käytössään oma laatikkonsa, joissa kaikissa on samat laput. Kun pelaaja haluaa tehdä tarjouksen, hän ei sano sitä ääneen, vaan nostaa laatikosta pöydälle tarjousta vastaavan lapun. Näin vältetään puhetavalla, kuten äänenpainolla, partnerille annettava kielletty informaatio.
Isoissa kansallisissa ja kansainvälisissä kilpailuissa käytetään bridgeen erikseen suunniteltuja sermejä. Sermi laitetaan pöytään kulmasta kulmaan siten, että saman parin pelaajilla ei ole näköyhteyttä keskenään. Kaksi pelaajaa, molemmat eri pareista ovat sermin yhdellä puolella ja heidän partnerinsa toisella. Sermin alareunassa on pöydän keskellä matala ”oviaukko”, josta pelaajat näkevät sermin toisella puolella olevien pelaajien tekemät tarjoukset ja pelivaiheen aikana pelatut kortit. Näin pari ei voi käyttää sanatonta viestintää, kuten eleitä tai ilmeitä. Useinhan nämä viestit ovat tahattomia, mutta silti kiellettyjä.
Pelivaihe.
Tarjouskierroksen jälkeen seuraa pelivaihe. Korkein tarjous muuttuu nyt loppusitoumukseksi ja siinä määritelty valtti valttimaaksi. Korkeimman tarjouksen tehneeltä puolelta se pelaaja, joka on ensimmäisenä tarjonnut valttimaata, nimetään pelinviejäksi. Hän yrittää saada sitoumuksen kotiin, eli saada vähintään luvatun määrän tikkejä.
Pelivaiheen aloittaa pelinviejän vasemmalla puolella oleva pelaaja pelaamalla haluamansa kortin, tätä kutsutaan "lähtökortiksi". Lähtökortin pelaamisen jälkeen pelinviejän partneri, "lepääjä", levittää korttinsa kaikkien nähtäväksi. Pelinviejä määrää, minkä kortin lepääjä pelaa vuorollaan mihinkin tikkiin.
Jos pelinviejä saa vähintään sitoumuksessa lupaamansa tikit, hänen puolensa saa pisteitä, muussa tapauksessa vastustaja saa pisteitä jokaisesta pietistä (tikistä, jota pelinviejä jäi alle tarjouksensa). Tiettyä tasoa korkeammat sitoumukset, täyspelit, antavat huomattavasti enemmän pisteitä kuin alemmat. Slammit, joissa toinen puoli lupaa ottaa 12 tai 13 tikkiä, antavat vielä enemmän pisteitä.
Puolustus.
Pelivaiheessa toinen pari yrittää estää pelinviejää saamasta ylitikkejä tai sitoumusta kotiin. Tällöin puolustavalla parilla on mahdollisuus antaa merkinantoja toisilleen tikkiin pelatuilla yksittäisillä korteilla. Merkinannon tavoitteena on yleensä saada partneri kiinni ollessaan pelaamaan jotain tiettyä maata tai säilyttämään pito jossain tietyssä maassa.
Lähtökortilla voidaan antaa merkinanto partnerille. Toisaalta lähtökortti voi pyytää partnerilta ensimmäiseen tikkiin merkinantoa pelatun värin pituudesta tai mitä väriä partneri haluaa lähtijän seuraavaksi tai seuraavan kerran kiinni ollessaan pelaavan.
Pelivaiheen merkinannot tulee olla merkittynä konventiokorttiin.
Bridgen pistelasku.
Bridgestä on useita eri pelimuotoja, jotka eroavat toisistaan vain pistelaskun kannalta: robber, chicago, parikilpailu ja joukkuekilpailu. Tässä esiteltävä chicagon pistelasku on yksinkertaisin ja toimii muiden pohjana.
Chicagossa pelataan neljä jakoa jakovuoron kiertäessä. Ensimmäisessä jaossa kaikki ovat vaarattomassa vyöhykkeessä, toisessa ja kolmannessa jakajan vastustajat ovat vaaravyöhykkeessä ja jakaja partnereineen vaarattomassa, ja neljännessä taas kaikki ovat vaaravyöhykkeessä.
Trikillä tarkoitetaan kuuden ylittävää tikkien määrää, esimerkiksi kolme trikkiä hertassa, tai yksinkertaisesti 'kolme herttaa', tarkoittaa yhdeksää tikkiä hertta valttina.
Jos vastustajat ovat kahdentaneet sitoumuksen, nämä pisteet kaksinkertaistetaan. Jos sitoumus on vielä lisäksi vastakahdennettu, nämä pisteet yhteensä nelinkertaistetaan.
Tarjousjärjestelmät.
Pelin erikoisuutena ovat tarjousjärjestelmät, joissa tarjouksiin sisällytetään ylimääräistä informaatiota. Esimerkiksi tarjouksella 'kaksi ristiä' (jolla luvataan ottaa 8 tikkiä risti valttina) ei välttämättä kerrota omasta rististä yhtään mitään, vaan esimerkiksi kerrotaan partnerille omista vahvoista korteista. Tarjousjärjestelmän tavoitteena on keskustelu partnerin kanssa sen selvittämiseksi, kannattaako oman puolen tarjota täyspeli tai slammi, ja mikä olisi tällaiseen sitoumukseen paras valttimaa. Tarjousjärjestelmään kuulumaton viestintä, salaiset merkit (kiinalaiset merkinannot) ja vastaavat on ehdottomasti kielletty.
Kaikki aloittelevan tason pelaajat opettelevat ensiksi Luonnollisen järjestelmän. Järjestelmän suurin etu on sen yksinkertaisuudessa ja siinä, että kaikki pelaajat osaavat sitä, joten sitä voi käyttää myös ennalta tuntemattomien pelaajien kanssa. Luonnollinen järjestelmä vaihtelee hieman maasta riippuen, esimerkiksi Englannissa suosittua, hyvin luonnollisen kaltaista järjestelmää kutsutaan nimellä Acol.
Luonnollinen järjestelmä.
Luonnollinen järjestelmä on bridgen yksinkertaisin tarjousjärjestelmä. Kaikki aloittelevan tason pelaajat opettelevat ensiksi Luonnollisen järjestelmän. Järjestelmän suurin etu on sen yksinkertaisuudessa ja siinä, että kaikki pelaajat osaavat sitä, joten sitä voi käyttää myös ennalta tuntemattomien pelaajien kanssa. Luonnollinen järjestelmä vaihtelee hieman maasta riippuen, esimerkiksi Englannissa suosittua, hyvin luonnollisen kaltaista järjestelmää kutsutaan nimellä Acol, ja Yhdysvalloissa vastaavan järjestelmän nimi on American Standard.
Sanastoa.
Käden arvioinnissa valttipelissä laskettava piste värin pituuden mukaan. Sangipelissä jakopisteitä ei lasketa.
Bridge Internetissä.
Internetistä löytyy useita palvelimia, joilla bridgeä voi pelata internetissä. Vanhin toiminnassa oleva palvelu on OKbridge. Toinen tunnettu palvelu, Bridge Club Live (BCL) on toiminut vuodesta 1994 alkaen. Bridge Base Online (BBO) on maailman suosituin online-bridgekerho.


Ali Hasan al-Majid.
Ali Hasan al-Majid () (1941 – 25. tammikuuta 2010) oli irakilainen poliitikko ja sotilasjohtaja Saddam Husseinin hallinnon aikana. Ali Hasan al-Majid oli Saddam Husseinin serkku ja toimi muun muassa Irakin puolustus-ja sisäministerinä sekä maan tiedustelupalvelun, Mukhabaratin pääjohtajana. Hänet tunnetaan nimillä Kemikaali-Ali ja Kurdistanin teurastaja, koska hän määräsi tuhansia kurdeja Halabjassa tappaneen myrkkykaasuhyökkäyksen vuonna 1988 ollessaan kurdialueiden johtajana. Hän johti Kuwaitin miehitystä vuosina 1990 ja 1991 ja oli maan sotilaskuvernöörinä elokuusta marraskuuhun 1990. Persianlahden sodan jälkeen hän komensi Irakin tasavaltalaiskaartin divisioonia, jotka kukistivat šiiamuslimien kapinan etelässä.
Vangitseminen ja tuomio.
Hänen uskottiin aluksi kuolleen liittouman pommituksissa Basrassa keväällä 2003. Liittouman joukot vangitsivat hänet 21. elokuuta 2003. Hän sai syytteen sotarikoksista, rikoksista ihmisyyttä kohtaan ja joukkotuhonnasta eli kansanmurhasta.
Irakilainen oikeusistuin tuomitsi 24. kesäkuuta 2007 al-Majidin, Irakin entisen puolustusministerin Sultan Hashim Ahmadin ja entisen armeijan komentajan Hussein Rashid al-Tikritin hirtettäviksi liittyen Al-Anfal-kampanjaan, jossa vuoteen 1988 mennessä Irakin armeija oli tuhonnut 4 000 kurdikylää, arvioiden mukaan 180 000 ihmistä tapettu ja 1,5 miljoonaa karkoitettu. Irakin korkein oikeus vahvisti tuomiot 4. syyskuuta 2007, josta aikaa tuomion täytäntöönpanoon oli 30 vuorokautta. Teloituksia kuitenkin lykättiin ramadanin vuoksi. Hänet oli tarkoitus teloittaa 16. lokakuuta 2007, mutta sitä siirrettiin jälleen, koska teloitusmääryksen allekirjoittajasta ei oltu yksimielisiä.
Joulukuussa 2008 Al-Majid tuomittiin toistamiseen kuolemaan osallisuudestaan šiiamuslimien kapinan murskaamiseen Persianlahden sodasssa, ja maaliskuussa 2009 hän sai kolmannen kuolemantuomionsa Bagdadin Sadr Cityn alueen šiiamurhista vuodelta 1999. Al-Majidin kuolemantuomio pantiin käytäntöön 25. tammikuuta 2010.


Sekularismi.
Kirkon ja valtion ero.
Kirkon ja valtion eron kannattajien mukaan valtion tulee olla uskontoihin nähden puolueeton. Valtio ja uskonto on erotettu tarkkaan toisistaan muun muassa Yhdysvalloissa ja Ranskassa. Tästä huolimatta Yhdysvallat on useimpia Euroopan maita kristillisempi maa.
Euroopan neuvosto antoi parlamentaarisessa yleiskokouksessaan 2007 suosituksen ”Valtio, uskonto, sekularismi, ihmisoikeudet” (suositus nro 1804). Suosituksessa Euroopan neuvosto toteaa kirkon ja valtion eron olevan Euroopan yhteisiä arvoja (artikla 4). Suosituksen pohjatekstissä ennen kokousta suositeltiin Euroopan valtioille kirkon ja valtion erottamista toisistaan. Pohjateksti muuttui Suomen aloitteesta.
Historiaa.
Sekularistien mielestä tieteen edistyminen on tehnyt jumalia koskevat oletukset tarpeettomiksi. Uskonnosta vapaata ajattelua, joka suhtautuu arvostelevasti kirkkoon ja sen yhteiskunnalliseen vaikutukseen ja pyrkii täydelliseen uskonnon ja ateismin vapauteen, on kutsuttu vapaa-ajatteluksi. Vapaa-ajattelua ovat edustaneet yleensä ateistit ja uskonnottoman humanismin edustajat. Vapaa-ajattelun aatteelliset juuret juontuvat Antiikin Kreikan humanismiin. Uudella ajalla renessanssin ja luonnontieteiden nousu edistivät Euroopassa uskonnosta vapaata ajattelua. Nimitys vapaa-ajattelija levisi John Tolandin ja Anthony Collinsin välityksellä. Myöhemmin vapaa-ajattelua kehittivät valistusajattelijat.
Vapaa-ajattelijaliike järjestäytyi 1800-luvun loppupuolella Britanniassa, Yhdysvalloissa, Saksassa, Ranskassa ja muualla Länsi-Euroopassa. Vapaa-ajattelijain maailmanliitto, alkuaan Kansainvälinen vapaa-ajattelijaliitto perustettiin vuonna 1880 Brysselissä. Liiton tarkoituksia oli pyrkiä ajatuksenvapauden turvaamiseen ja ihmiskunnan vapauttamiseen uskonnollisista ennakkoluuloista. Jäsenjärjestöjä ovat eri maiden kansalliset liitot. Tärkein toimintamuoto on ollut yhteiset kongressit. Kongressien julkilausumien mukaan vapaa-ajattelijat pyrkivät totuuteen tieteen, hyvyyteen etiikan, kauneuteen taiteen ja oikeudenmukaisuuteen yhteiskunnallisen uudistustyön avulla. Vapaa-ajattelijain mielestä näiden päämäärien toteuttaminen edellyttää kirkon ja valtion erottamista, koulun ja kirkon erottamista sekä täydellisen ajatuksen, omantunnon, uskonnon ja ateismin vapauden toteuttamista. Liikkeen suuri hetki oli kirkon ja valtion ero Ranskassa 1905.


Bertrand Russell.
Bertrand Arthur William Russell, Russellin 3. jaarli (18. toukokuuta 1872 – 2. helmikuuta 1970) oli brittiläinen matemaatikko, filosofi ja loogikko ja koko loogisen empirismin filosofisen perinteen aloittaja. Hän vei suuresti eteenpäin logiikan ja matematiikan perustan tutkimustyötä.
Russell tunnettiin yhtenä aikansa suurimmista intellektuelleista. Hän popularisoi filosofiaa useilla teoksillaan ja oli suosittu kommentaattori erilaisissa kysymyksissä. Russell oli myös yhteiskunnallinen ajattelija, joka kirjoitti monia poliittisia teoksia ja toimi esimerkiksi ydinsotaa ja imperialismia vastaan.
Lapsuus ja nuoruus.
Bertrand Russell syntyi 18. toukokuuta vuonna 1872 Trellechissä, Monmouthshiressä aristokraattiseen perheeseen. Hänen isoisänsä John Russell, Russellin 1. jaarli, oli John Russellin, Bedfordin kuudennen herttuan toinen poika, jota kuningatar Viktoria oli pyytänyt kahdesti muodostamaan hallituksen. John Russell oli palvellut pääministerinä 1840- ja 1860-luvuilla.
Russellit olivat olleet useita satoja vuosia merkittävä suku, joka nousi valtaan ja aatelistoon Tudor-suvun mukana. He edustivat liberaalia Whig-puoluetta ja olivat mukana monissa kansakunnan merkittävissä tapahtumissa. Russellin isä oli Amberleyn varakreivi John Russell. Myös hänen äitinsä Catherine (o.s. Stanley) oli aristokraattisesta perheestä. Hän oli Carlislen kreivittären Rosalind Howardin sisar. Russellin vanhemmat olivat aikanaan melko radikaaleja. Hänen isänsä oli ateisti ja salli vaimonsa suhteen heidän lastensa opettajan, biologi Douglas Spaldingn kanssa. Kummatkin olivat syntyvyyden säännöstelyn kannattajia aikana, jolloin sitä pidettiin skandaalinomaisena.
Russellin kummisetä oli utilitaristifilosofi John Stuart Mill. Hän kuoli seuraavana vuonna, mutta hänen kirjoituksillaan oli suuri vaikutus Russellin elämään. Russellilla oli kaksi sisarusta: lähes seitsemän vuotta vanhempi isoveli Frank ja neljä vuotta vanhempi Rachel. Kesäkuussa 1874 Russellin äiti kuoli kurkkumätään, ja pian myös Rachel kuoli. Tammikuussa 1876 kuoli myös hänen isänsä pitkän masennuskauden jälkeiseen keuhkoputkentulehdukseen. Frank ja Bertrand sijoitettiin viktoriaanisten isovanhempien luokse Pembroke Lodgeen, Richmond Parkiin. Isoisä, Russellin 1. jaarli, kuoli vuonna 1878, ja kreivitär Russell (o.s. Lady Frances Elliot) oli näin keskeisin hahmo nuoren Russellin lapsuuden ja nuoruuden loppuaikana.
Kreivitär oli skotlantilaisesta presbyteerisuvusta ja sai oikeuden sivuuttamaan anomuksesta Russellin isän testamentin vaatimuksen, jonka mukaan lapset tuli kasvattaa agnostikoiksi. Uskonnollisesta konservatiivisuudesta huolimatta kreivitär oli edistyksellinen muilla aloilla ja hyväksyi muun muassa evoluution sekä tuki lakia Irlannin itsehallinnosta (Irish Home Rule Bill). Isoäidillä oli paljon vaikutusta nuoren Russellin ajatuksiin sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja siihen, että hänestä kasvoi periaatteen mies. Ilmapiiri Pembroke Lodgessa oli kuitenkin vanhoillinen ja muodollinen. Frank reagoi tähän avoimella kapinalla, mutta nuori Bertrand oppi kätkemään tunteensa.
Russellin lapsuus oli hyvin yksinäistä, ja hän kertoo omaelämäkerrassaan miettineensä usein itsemurhaa; hänen mukaansa ainoastaan halu oppia enemmän matematiikasta piti hänet hengissä. Russell sai koulutuksen kotonaan. Häntä opettivat useat eri opettajat, ja hän vietti lukemattomia tunteja isoisänsä kirjastossa.
Yliopistossa, ensimmäinen avioliitto.
Russell pääsi Cambridgen Trinity Collegeen ja aloitti opinnot siellä vuonna 1890. Hän tutustui nuorempaan G. E. Mooreen sekä Alfred North Whiteheadiin, joka suositteli häntä Cambridge Apostles -salaseuraan. Russell kunnostautui pian matematiikassa ja filosofiassa ja valmistui kandidaatiksi ensin mainitusta aineesta vuonna 1893 ja viimeksi mainitusta 1895.
Russell tapasi seitsemäntoistavuotiaana amerikkalaisen kveekarin Alys Pearsall Smithin (1867–1951), joka oli valmistunut Bryn Mawr Collegesta. Hänestä tuli tämän perheen ystävä, ja he matkustelivat yhdessä manner-Euroopassa. Russell ja Smith kävivät muun muassa Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1889 ja samalla Eiffelin tornissa pian sen valmistuttua.
Russell rakastui pian puritaaniseen, ylevämieliseen Alysiin ja meni tämän kanssa naimisiin joulukuussa 1894 vastoin isoäitinsä toiveita. Heidän avioliittonsa alkoi hajota vuonna 1902, kun Russellille valkeni, ettei hän enää rakastanut vaimoaan. He erosivat yhdeksäntoista vuotta myöhemmin, pitkällisen asumuseron jälkeen. Tänä aikana Russellilla oli intohimoisia ja usein samanaikaisia suhteita muun muassa Lady Ottoline Morrellin ja näyttelijä, Lady Constance Mallesonin kanssa. Alys kaipasi miestään näinä vuosina ja jatkoi tämän rakastamista loppuikänsä.
Varhainen ura.
Russell aloitti kirjallisen uransa vuonna 1896 tutkielmalla "German Social Democracy", joka oli osoitus hänen elinikäisestä kiinnostuksestaan politiikkaan ja yhteiskuntateoriaan. Tuona vuonna hän opetti saksalaisesta sosiaalidemokratiasta London School of Economicsissa, jossa hän luennoi sittemmin myös vuonna 1937. Hän oli uudistusmielisen Coefficients-kerhon jäsen. Kerhon olivat perustaneet vuonna 1902 Fabian Societyn aktivistit Sidney ja Beatrice Webb.
Russellista tuli Royal Societyn jäsen vuonna 1908. Whiteheadin kanssa kirjoitettu "Principia Mathematica" -teoksen ensimmäinen osa yhdessä aikaisemman "The Principles of Mathematics" -teoksen kanssa tekivät Russellista pian maailmankuulun alallaan. Vuonna 1911 hän tutustui itävaltalaiseen insinöörioppilaaseen Ludwig Wittgensteiniin, jota hän piti nerona ja logiikan töidensä mahdollisena jatkajana. Hän käytti paljon aikaa Wittgensteinin fobioiden ja masennuskausien selvittelyyn ja niistä huolimatta edisti tämän tutkimuksia, muun muassa julkaisemalla Wittgensteinin tunnetuimman teoksen "Tractatus Logico-Philosophicus" vuonna 1922.
Ensimmäinen maailmansota.
Ensimmäisen maailmansodan aikana Russell osallistui pasifistiseen toimintaan. Vuonna 1916 hänet tuomittiin vuoden 1914 Defence of the Realm Actin rikkomisesta, minkä seurauksena hänet erotettiin Trinity Collegesta. Myöhempi tuomio johti kuuden kuukauden vankeuteen Brixtonin vankilassa. Myöhemmin Russell kirjoitti, että jos Britannia ei olisi osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan, Saksa olisi voittanut nopeasti eivätkä natsit olisi koskaan nousseet valtaan Saksassa eivätkä bolševikit Venäjällä.
Sotien välinen aika, toinen ja kolmas avioliitto.
Vuonna 1920 Russell matkusti Venäjälle osana Britannian hallituksen lähettämää virallista delegaatiota, jonka tarkoituksena oli tutkia Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen vaikutuksia. Tämän matkan aikana hän tapasi Leninin ja kävi tämän kanssa pitkän keskustelun. Omaelämäkerrassaan hän mainitsee Leninin tuottaneen pettymyksen ja vaikuttaneen julmalta mieheltä. Russell myös risteili Volgalla höyrylaivalla. Russellin rakastajatar Dora Black kävi myös Venäjällä itsenäisesti samaan aikaan. Hän oli innoissaan vallankumouksesta, mutta Russellin kokemukset saivat hänet itsensä luopumaan sen tukemisesta.
Russell ja Black kävivät myös Kiinassa. Russell luennoi Pekingissä filosofiasta vuoden ajan. Hän sairastui matkalla keuhkokuumeeseen, ja japanilaisissa lehdissä julkaistiin ennenaikaisia uutisia hänen kuolemastaan. Kun pari vieraili Japanissa paluumatkalla, Dora ilmoitti, ettei Russell voi antaa haastatteluja japanilaisille, koska hän on maan lehdistön mukaan kuollut.
Kun pari palasi Englantiin vuonna 1921, Dora oli viidennellä kuukaudella raskaana, ja Russell järjesti pikaisen eron vaimostaan Alysistä. Hän ja Dora menivät naimisiin kuusi päivää eron voimaanastumisen jälkeen. Heidän lapsensa olivat John Conrad Russell, 4. Russellin jaarli, ja Katharine Jane Russell, myöhempi Lady Katharine Tait. Tuona aikana Russell elätti itsensä kirjoittamalla populaareja teoksia, jotka selvittivät fysiikan, etiikan ja koulutuksen kysymyksiä maallikoille.
Russell ja Dora perustivat myös kokeellisen Beacon Hillin koulun vuonna 1927. Russell jätti koulun vuonna 1932, ja Dora Russell jatkoi sitä vuoteen 1943, jolloin hän siirtyi Britannian tiedotusministeriön palvelukseen.
Vanhemman veljensä Frankin kuoltua vuonna 1931 Russellista tuli Russellin 3. jaarli. Hän sanoi kerran, että arvonimestä oli hyötyä lähinnä hotellihuoneita varatessa.
Avioliitto alkoi ajan myötä muuttua yhä hatarammaksi, ja se hajosi lopulta Doran saatua kaksi lasta amerikkalaisen journalistin Griffin Barryn kanssa. Vuonna 1936 Russell otti kolmanneksi vaimokseen Oxfordin yliopiston opiskelijan ja oman oppilaansa Patricia ("Peter") Spencen, joka oli toiminut heidän lastensa kotiopettajana kesästä 1930. Russellilla ja Peterillä oli yksi poika, Conrad Sebastian Robert Russell, Russellin 5. jaarli, josta tuli myöhemmin tunnettu historioitsija ja yksi liberaalidemokraattisen puolueen johtohahmoista.
Toinen maailmansota.
Toisen maailmansodan jälkeen Russell opetti Chicagon yliopistossa ja muutti myöhemmin Santa Barbaraan luennoimaan Kalifornian yliopistossa Los Angelesissa. Hänet nimitettiin City College of New Yorkin (CCNY) professoriksi vuonna 1940, mutta julkisen paheksunnan vuoksi nimitys peruutettiin oikeuden päätöksellä: Russellin mielipiteet – erityisesti seksuaalimoraalia koskien, esitettynä teoksessa "Marriage and Morals" kymmenen vuotta aiemmin – tekivät hänestä ”moraalisesti sopimattoman” opettamaan collegessa. Vastarinnan aloitti äiti, jonka tytär ei naispuolisena olisi ollut oikeutettu suorittamaan Russellin kurssia matemaattisesta logiikasta. Monet intellektuellit, johdossa John Dewey, protestoivat Russellin kohtelua vastaan. Dewey ja Horace M. Kallen toimittivat joukon artikkeleita CCNY:n tapauksesta otsikolla "The Bertrand Russell Case".
Russell liittyi Barnes Foundationiin ja luennoi laajalle yleisölle filosofian historiasta. Nämä luennot muodostivat pohjan hänen teokselleen "Länsimaisen filosofian historia" (1945). Russellin suhteet eksentriseen Albert C. Barnesiin tulehtuivat pian, ja Russell palasi Britanniaan vuonna 1944 ja liittyi uudelleen Trinity Collegeen.
Myöhempi elämä ja neljäs avioliitto.
1940- ja 1950-luvulla Russell osallistui usein BBC:n lähetyksiin, jotka käsittelivät filosofiaa ja muita aiheita. Tuolloin Russell oli maailmankuulu myös yliopistopiirien ulkopuolella, hänestä kirjoitettiin usein lehdissä ja hänen mielipidettään kysyttiin kaikenlaisista asioista.
Ollessaan matkalla luennoimaan Trondheimiin Russell pelastui Bukken Brusen lento-onnettomuudesta Hommelvikissa lokakuussa 1948. "Länsimaisen filosofian historiasta" tuli myyntimenestys, ja se takasi Russellille vakaat tulot hänen loppuelämäkseen. Vuonna 1949 Russellille myönnettiin Order of Merit. Seuraavana vuonna hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Myöntämisen perusteena oli hänen laaja-alainen tuotantonsa, jossa hän puolusti humanitaarisia ihanteita ja ajattelun vapautta. "Länsimaisen filosofian historia" mainittiin yhdeksi palkintoon johtaneista teoksista.
Vuonna 1952 Russell erosi kolmannesta vaimostaan. Avioliitto oli ollut hyvin onneton. Heidän poikansa Conrad ei nähnyt isäänsä eron ja vuoden 1968 välisenä aikana lainkaan. Russell nai neljännen vaimonsa Edith Finchin pian eron jälkeen joulukuussa 1952. He olivat tunteneet toisensa vuodesta 1926, ja Edith oli luennoinut englannin kielestä Bryn Mawr Collegessa ja asunut 20 vuotta Russellin vanhan ystävän Lucy Donnellyn kanssa. Pari oli naimisissa Russellin kuolemaan saakka, ja kaikkien tietojen mukaan avioliitto oli läheinen ja lämmin.
Russellin vanhin poika John kärsi vakavasta mielisairaudesta, joka johtui Russellin ja Johnin äidin Doran välisistä riidoista. Myös Johnin vaimo Susan oli mielisairas, ja lopulta Russellista ja Edithistä tuli heidän kolmen tyttärensä huoltajia. Tyttäristä kahdella diagnosoitiin myöhemmin skitsofrenia.
Russell osallistui 1950- ja 1960-luvulla poliittiseen toimintaan, ensisijaisesti ydinaseriisuntaan ja Vietnamin sodan vastustamiseen. Tuona aikana hän kirjoitti useita kirjeitä maailman johtajille. Hänestä tuli monen Uuden Vasemmiston jäsenen sankari. Erityisesti 1960-luvulla Russell vastusti yhä äänekkäämmin Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa, joka lähenteli hänen mukaansa kansanmurhaa. Vuonna 1963 hän sai Jerusalem Prizen, joka oli tarkoitettu yksilönvapautta puolustaville kirjailijoille.
Viimeiset vuodet.
Lausunto luettiin parlamentaarikkojen kansainvälisessä konferenssissa Kairossa 3. helmikuuta 1970, ja samalla annettiin tiedoksi, että Russell oli kuollut edellisenä päivänä. Hän oli menehtynyt kotonaan Plas Penrhynissä, Penrhyndeudraethissa, Merionethshiressa, Walesissa influenssaan. Hän oli aiemmin taistellut saman sairauden kanssa joulukuun lopulla 1969.
Russellin tuhkat siroteltiin hänen toivomuksensa mukaisesti kolme päivää krematoinnin jälkeen.
Filosofia.
Bertrand Russell oli analyyttisen filosofian edelläkävijöitä G. E. Mooren kanssa. He alkoivat 1900-luvun alussa vastustaa idealismia (ja etenkin F. H. Bradleyn ja kumppaneiden ns. brittiläistä idealismia). Russell kutsui kantaansa loogiseksi atomismiksi. 30 vuotta myöhemmin loogiset empiristit ja Wienin piiri jatkoivat heidän perinnettään vastustaen metafysiikkaa ylipäänsä. Russell ja Moore pyrkivät poistamaan filosofiasta mielettömät ja ristiriitaiset väitteet vaatien filosofiselta keskustelulta selkeyttä ja tarkkuutta. Myöhemmin loogiset positivistit, joihin Russell oli yhteydessä, täsmensivät Russellin kantaa.
Ludwig Wittgenstein oli Gottlob Fregen kehotuksesta tutustunut Russelliin ja oli eräässä mielessä tämän oppilas. Russell julkaisi Wittgensteinin kuuluisan "Tractatuksen" ja varmisti hänelle professuurin Cambridgen yliopistossa. Russell piti Wittgensteinia logiikkaan perustuvan filosofian toivona; hän katsoi itse olevansa jo turhan iäkäs ratkomaan sen ajan logiikan ongelmia.
Matematiikan perusteet.
Russell oli innoissaan Gottlob Fregen filosofisesta tutkimuksesta logiikan ja matematiikan perusteiden saralla. Frege oli logisismin kannattaja ja uskoi, että matematiikka kaikissa muodoissaan oli palautettavissa aksiomaattiseen logiikkaan. Russell perusti näille periaatteille ensimmäisen tärkeän teoksensa "Principles of Mathematics", joka oli yksinkertainen yritys palauttaa aritmetiikan perusteet kouralliseen loogisia aksioomia.
Tämä yritys epäonnistui. Russell itse muun muassa havaitsi naiivissa joukko-opissaan sisäisen ristiriidan, jota nykyisin kutsutaan nimellä Russellin paradoksi. Tämä johti välittömästi aksiomaattisen joukko-opin kehittämiseen. Myöhemmin Russell julkaisi A. N. Whiteheadin kanssa laajennetun teoksensa "Principia Mathematica", jolla hän yritti vielä todistella matematiikan loogisuutta.
Russell piti itsekin myöhemmin teosta epäonnistuneena, koska siitä oli kasvanut tarpeettoman monimutkainen eikä siten alkuperäisten tarkoitusperiensä mukainen. Myöhemmin koko logisismin ajatus matematiikasta täysin itsekonsistentiksi todistettavana järjestelmänä on tyrmätty Gödelin epätäydellisyyslauseen myötä.
Viimeisinä vuosinaan Russell hylkäsi logisismin artikkelissaan "Is mathematics really linguistics" sekä lyhyessä novellissa "Matemaatikon painajainen".
Poliittinen ajattelu ja toiminta.
Nuorena Russell koki ystävänsä vaimon kuolinvuoteella syvästi tunteellisen kokemuksen. Hän kirjoitti myöhemmin muuttuneensa parissa minuutissa Britannian imperialismin vastustajaksi sekä pasifistiksi. Alun perin liberalismia kannattanut Russell siirtyi myöhemmin sosialismin kannattajaksi. Hän vieraili Neuvostoliitossa sen varhaisvuosina ja tapasi Leninin, mutta totesi matkallaan Neuvostoliiton liian epädemokraattiseksi. Russell pyrki Albert Einsteinin tavoin hahmottelemaan yhteiskuntaa, jossa yhdistyisivät demokratia ja keskusjohdettu talous.
Ensimmäisessä maailmansodassa Russell oli pasifisti ja joutui tämän vuoksi vankilaan, mutta toisen maailmansodan aattona hän katsoi, että Hitler on pysäytettävä vaikka asein. Toisen maailmansodan jälkeen hän osallistui ydinaseita vastustavaan toimintaan. Hän ajatteli että valtioiden on luovutettava valtaansa jollekin kansainväliselle auktoriteetille (kuten vaikka YK), ja aloitettava tätä kautta aseistariisunta. Vielä 87-vuotiaana Russell kannettiin mielenosoituksesta vankilaan.
Russell propagoi monissa kirjoissaan erilaisia liberaaleja oppeja, kuten vapaata seksuaalisuutta ja uudenlaisia koulutusmenetelmiä (joita hän pyrki myös kokeilemaan käytännössä). Hänet tunnettiin myös kristinuskon ja marxilaisuuden vastustajana. Russell uskoi nuorena Jumalaan ja vapaaseen tahtoon, mutta hän muutti näkemyksiään pian. Russell kirjoitti elämäkerrassaan, että hänellä oli useimmista ihmisistä poiketen halu tutkia, ovatko hänen uskomuksensa tosia.
Russellin "Why I am not a Christian" (1957) on tunnettu teos uskonnottomuudesta. Russell piti itseään agnostikkona, koska hänen mielestään jumalan olemassa olemattomuutta ei voida varmasti todistaa. Hän kuitenkin sanoi, ettei hänen maailmankuvansa eroa käytännössä ateistin maailmankuvasta, ja että hän ei pidä esimerkiksi kristinuskon jumalan olemassaoloa sen todennäköisempänä kuin kreikkalaisten Olymposvuoren jumalten. Russell oli tunnettu ateistina.
Toukokuussa 1967 alkoi Tukholmassa Russelin alullepaneman "Kansainvälisen sotarikostuomioistuimen" istunto, jonka tarkoituksena oli selvittää oliko Yhdysvallat mahdollisesti syyllistynyt sotarikoksiin Vietnamin sodassa. Kahdeksan päivän "oikeudenkäynnin" tuloksena Yhdysvallat todettiin syylliseksi.


Russellin paradoksi.
Russellin paradoksi on Bertrand Russellin vuonna 1901 keksimä paradoksi, joka todistaa Gottlob Fregen ja Georg Cantorin naiivin joukko-opin sisäisesti ristiriitaiseksi.
Formaalisti Russelin paradoksi määritellään seuraavasti: Oletetaan, että joukon M alkioita ovat kaikki sellaiset (normaalit) joukot, jotka eivät kuulu itseensä. Joukko A on siis joukon M alkio vain, jos joukko A ei ole itse oma alkionsa. Paradoksi seuraa kysymyksestä, kuuluuko joukko M tällöin yhtenä alkiona itseensä? Jos kuuluisi, niin ei tulisi M:n oman määritelmän perusteella kuulua; jos taas ei kuulu, niin silloin tulisi saman määritelmän mukaan kuulua.
Matemaattisesti ongelman voi ilmaista seuraavasti: "olkoon M =. Tällöin jos M∈M, määritelmän mukaan M∉M. Vastaavasti jos M∉M, määritelmän mukaan M∈M."
Paradoksin idean voi esittää myös konkreettisena esimerkkinä, esimerkiksi kuuluisalla parturin paradoksilla: oletetaan, että kylän parturi ajaa parran niiltä ja vain niiltä kylän miehiltä, jotka eivät aja omaa partaansa. Ajaako hän tällöin oman partansa? Jos parturi ajaa oman partansa, hän ei aja omaa partaansa ja kääntäen.
Russellin paradoksin keksiminen johti aksiomaattisen joukko-opin keksimiseen. Nykyään puhutaankin, että "M = " on luokka eikä joukko. Aksiomaattisen joukko-opin kehittämiseen vaikutti suuresti Kurt Gödel. Hän todisti epätäydellisyyslauseensa todeksi ja todisti samalla, ettei matematiikkaa voi osoittaa sisäisesti täysin ristiriidattomaksi. Myös Alan Turing käytti Gödelin tulosta todistaessaan pysähtymisongelman ratkaisemattomuuden.


Tuvalu.
Tuvalu on Kansainyhteisöön kuuluva Tyynellä valtamerellä sijaitseva saarivaltio ja perustuslaillinen monarkia. Se on yksi maailman pienimmistä maista. Pinta-alaltaan se on maailman neljänneksi pienin valtio. Asukkaita Tuvalulla on 12 373 ja itsenäisistä valtioista vain Vatikaanissa ja Naurulla on vähemmän asukkaita. Sen lähimmät naapurimaat ovat Kiribati, Salomonsaaret, Fidži, Samoa, Wallis ja Futuna (Ranska) sekä Tokelau (Uusi-Seelanti). Tuvaluun kuuluu yhdeksän atollia, joissa on yhteensä 129 saarta. Maan hallinnollinen keskus on Funafutin atollilla. Tuvalun korkein kohta on vain noin viisi metriä merenpinnan yläpuolella, joten ilmaston lämpenemisestä johtuva merenpinnan nousu on suuri uhka koko valtion olemassaololle.
Tuvalu asutettiin noin ajanlaskun alun aikaan, ja saarten ensimmäiset asukkaat tulivat lähinnä Samoalta. Ensimmäinen eurooppalainen, joka saapui Tuvalulle, oli espanjalainen Álvaro de Mendaña de Neira, joka näki Nuin saaren vuonna 1568. Myöhemmin eurooppalaiset alkoivat kutsua saaria Ellicesaariksi, ja vuonna 1892 saaret liitettiin britannian Gilbert- ja Ellicesaarten protektoraattiin. Vuonna 1975 se erosi omaksi siirtokunnakseen nimellä Tuvalu, ja kaksi vuotta myöhemmin se itsenäistyi. Vuonna 2000 Tuvalu liittyi Yhdistyneisiin kansakuntiin saatuaan lisätuloja .tv-verkkotunnuksen vuokraamisesta.
Fyysinen maantiede.
Tuvalun saaret sijaitsevat noin 4 000 kilometriä Australiasta koilliseen. Ne ovat suunnilleen puolessavälissä Havaijia ja Australiaa. Saarten pinta-ala on yhteensä 26 neliökilometriä. Rantaviivaa Tuvalulla on 24 kilometriä. Pinta-alaltaan Tuvalu on Vatikaanin, Monacon ja Naurun jälkeen maailman neljänneksi pienin itsenäinen valtio. Maan korkein kohta on nimeämätön paikka, joka sijaitsee viiden metrin korkeudessa merenpinnan yläpuolella. Tuvalulla ei ole jokia, eikä pohjavesi kelpaa juotavaksi. Juomavesi saadaan sadevedestä ja enenevissä määrin poistamalla suola merivedestä. Atollit ovat huonosti maanviljelyyn sopivia. Tuvalulla harjoitetaan jonkin verran maanviljelyä, mutta valtio ei ole sen suhteen omavarainen.
Tuvalun naapurimaat ovat Kiribati, Salomonsaaret, Fidži, Samoa, Ranskalle kuuluva Wallis ja Futuna sekä Uudelle-Seelannille kuuluva Tokelau. Tuvalu sijaitsee päiväntasaajan eteläpuolella. Kansainvälinen päivämääräraja kulkee Tuvalun alueen läpi, mutta kaikki yhdeksän atollia sijaitsevat sen länsipuolella. Niutaolla on suolapitoinen järvi.
Tuvaluun kuuluu yhdeksän atollia, joista Funafuti, Nanumea, Nui, Nukufetau ja Nukulaelae ovat muodostuneet useammasta pienemmästä saaresta. Sen sijaan Nanumaga, Niulakita ja Niutao ovat vain yksittäisiä korallisaaria. Yhteensä Tuvalulla on 129 saarta. Jokaista saarta ympäröi koralliriutta ja jokaisella saarella on laguuni, joka on Funafutilla, Nanumealla, Nuilla, Nukufetaulla ja Nukulaelaella yhteydessä Tyyneenmereen. Saarista Niulakita oli asumaton ennen kuin sinne siirrettiin asukkaita Niutaolta vuonna 1949. Atolliketjun pituus päästä päähän on noin 580 kilometriä. Atolleista väkirikkain on Funafuti, jolla asuu yli kolmannes koko Tuvalun väestöstä. Väkiluvultaan pienin atolli on Niulakita, jolla on 35 asukasta (2002).
Tuvalulla ei ole hallinnollisia alueita. Valtion pääkaupungiksi ilmoitetaan lähteestä riippuen joko Funafuti (tärkein atolli), Fongafale (tärkein saari) tai Vaiaku (tärkein kylä). Kaikki hallinnolliset rakennukset sijaitsevat Vaiakussa. Tuvalun nimi tulee kahdeksasta alkujaan asutusta atollista, sillä Tuvalu tarkoittaa tuvaluksi "kahdeksaa saarta".
Funafutin länsiosissa sijaitsee 33 neliökilometrin suuruinen Funafutin merensuojelualue, jonka alueella on kuusi asumatonta luotoa ja noin 20 % Funafutin riutoista.
Ilmasto ja merenpinnan nousu.
Tuvalu sijaitsee trooppisella vyöhykkeellä. Pasaatituulet ovat saarilla varsin tavallisia. Sadekausikestää marraskuusta maaliskuuhun. Vuoden keskilämpötila on noin 30 °C. Lämpötilan vaihtelu on pientä, vaikka sää onkin maaliskuusta lokakuulle keskimäärin hieman viileämpi. Taifuunit ovat Tuvalulla harvinaisia, sillä saaret sijaitsevat niiden pääasiallisen esiintymisalueen ulkopuolella. Vakavia taifuuneja on saarille iskenyt vuosina 1894, 1972 ja 1990. Maaliskuun 1997 ja huhtikuun 1998 välisenä aikana Tuvalulle iski poikkeuksellisesti kolme taifuunia (Gavin, Hina ja Keli). Keskimääräinen sademäärä Tuvalulla on 3 000 mm vuodessa, mutta eteläisimmillä saarilla sataa hieman tätä enemmän. Funafutin atollilla vuotuinen sademäärä on tavallisesti noin 3 500 mm. Sademäärä vaihtelee merkittävästi vuosittain ja myös eri saarten välillä.
Koska Tuvalu sijaitsee korkeimmillaankin vain noin viisi metriä merenpinnan yläpuolella, saaret ovat merenpinnan nousun takia uhassa joutua kokonaisuudessaan veden alle. Tuvalulla tehtyjen mittausten mukaan merenpinta alueella on noussut 2000-luvulla 5 millimetriä vuodessa. Tropiikin merien lämpölaajenemisen takia merenpinta on noussut kolme millimetriä maapallon keskiarvoa enemmän. Sen lisäksi, että nouseva meri peittää osia atolleista, se lisää eroosiota ja huokoiseen maahan imeytyvä merivesi pilaa maanviljelysmaata. On arvioitu, että merenpinta nousee jopa metrin vuoteen 2100 mennessä. Tämä tekisi Tuvalusta asuinkelvottoman.
Eläimistö ja kasvisto.
Tuvalulla elää luonnossa rottia, kilpikonnia, lintuja, hyönteisiä, sammakkoja, taskurapuja ja sisiliskoja. Tuvalua ympäröivän merialueen kalakanta on runsas, siihen kuuluu yli 350 lajia. Alkuperäisiä lintulajeja on 38, mutta alkuperäisiä maanisäkkäitä ei ole yhtään.
Kotieläiminä Tuvalulla kasvatetaan muiden muassa koiria ja kissoja. 1800-luvulla Tuvalulle tuotiin ulkomailta sikoja ja siipikarjaa. Siat ovat yleisiä, ja vuonna 2007 niitä laskettiin olevan saarilla yhteensä noin 13 600. Tuvalulle on myös tuotu Fidžiltä vuohia.
Kookospalmut muodostavat suuren osan saarten kasvillisuudesta. Niiden aluskasvillisuudesta papujen sukulainen "Vigna marina" ja mykerökukkaiset "Scaevola"-suvun kasvit sopivat rehuksi, ja paikoin vuohet ovat syöneet ne kokonaan. Saarella kasvaa myös leipäpuita, joiden lehdet kelpaavat myös rehuksi. Mangrovea esiintyy hiukan viidellä saarella, yhteensä noin 40 hehtaaria. kaikkiaan Tuvalulla kasvaa noin 200 kasvilajia, joista kaikki paitsi noin 50 lajia ovat tulokaslajeja. Monet puulajit, joita on perinteisesti käytetty esimerkiksi kanoottien rakentamiseen, ovat harvinaistumassa.
Varhaiset vaiheet.
Tuvalu asutettiin ensimmäisellä vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua. Alkuperäisten asukkaiden uskotaan tulleen suurimmilta osin Samoalta, mutta myös Tongalta ja Uvealta. Nuin atollin asukkaat tulivat kuitenkin Kiribatilta, mistä on merkkinä muun muassa siellä puhuttu kiribatin kieli. Tuvalun varhaisen historian aikana kullakin saarella oli oma johtajansa, "aliki".
Eurooppalaisista ensimmäisenä Tuvalulle saapui espanjalainen Álvaro de Mendaña de Neira 16. tammikuuta 1568, jolloin hän näki Nuin saaren "Capitana"-laivaltaan. Toisella matkallaan Mendaña de Neir löysi löydettiin Niulakitan 29. elokuuta 1595. Tämän jälkeen eurooppalaiset eivät käyneet Tuvalulla lähes kahteen vuosisataan, kunnes espanjalainen Francisco Antonio Mourelle kävi saarilla vuonna 1781. Hän löysi ensimmäisenä eurooppalaisena Nanumangan atollin. Kapteeni Arent de Peyster löysi vuonna 1819 Funafutin ja Nukufetaun atollit. Hän nimesi Funafutin Edward Ellicen mukaan Ellicen ryhmäksi. Myöhemmin A. G. Findlay alkoi käyttää koko saariryhmästä nimeä Ellicesaaret. Viimeisinä saarina löytyivät vuonna 1821 Nukulaelae ja vuonna 1825 Niutao sekä Vaitupu.
Vuosien 1850–1875 eurooppalaiset veivät saarilta orjia plantaaseille Fidžiin ja Queenslandiin. Saarten asukaslukua pienensi radikaalisti myös eurooppalaisten tuomat taudit. Perulaiset orjakauppiaat veivät vuonna 1863 Perun guanokaivoksille noin 400 tuvalulaista, lähinnä Funafutilta ja Nukulaelaelta, joiden asukkaista kaksi kolmasosaa kaapattiin. Tuvalulaisten käännyttäminen kristityiksi aloitettiin 1800-luvun lopulla. Vuonna 1861 Nukulaelaen atollille eksyi Manihikiltä, Cookinsaarilta Lontoon lähetyssaarnaajaseuran kannattajia. Vuonna 1865 saarille lähetettiin samoalaisia pastoreita. Tuvalulaiset omaksuivat uuden uskonnon nopeasti. Kristinusko on siitä lähtien ollut Tuvalun valtauskonto.
Alfred T. Agaten piirtämä tuvalulainen mies perinteisessä puvussa (1841)
Tuvalulle tuli myös kauppiaita. Yksi heistä oli myöhemmin kirjailijana tunnetuksi tullut australialainen Louis Becke, joka piti kauppaa Nukufetaulla helmikuusta 1881 lähtien. 1890-luvun lopulta lähtien Tuvalulla kävi useita koralliatollien muodostumista tutkineita retkikuntia. Yhtä retkistä johti Sydneyn yliopiston geologian professori Edgeworth David. Hänen vaimonsa kirjoitti myöhemmin kokemuksistaan kirjan "Funafuti, or Three Months on a Coral Island".
Vuonna 1892 nykyinen Tuvalu liitettiin osaksi perustettua Yhdistyneen kuningaskunnan Gilbert- ja Ellicesaarten protektoraattia, jossa Tuvalusta käytettiin nimitystä Ellicesaaret. Protektoraatista tehtiin siirtokunta vuonna 1916.
Nykyaika.
Japani oli toisen maailmansodan aikana miehittänyt Kiribatin ja suunnitteli myös etenemistä Tuvalulle. Yhdysvaltain sotajoukot kuitenkin ehtivät sinne jo lokakuussa 1942, ja he rakensivat lentotukikohdan Funafutille, Nanumealle ja Nukufetaulle. Japani teki sodan aikana näille atolleille pommituksia. Maaliskuun ja marraskuun 1943 välisenä aikana se hyökkäsi yhdeksän kertaa Funafutille. Yhdysvaltalaissotilaita oli parhaimmillaan Tuvalulla yli 6 000 vuonna 1943. Sodan loppumisen aikaan vuonna 1945 lähes kaikki sotilaat ja kalusto oli jo siirretty pois Tuvalulta. Sodan jälkeen moni tuvalulainen siirtyi paremman elämän toivossa Tarawalle, Kiribatiin, jossa oli siihen aikaan paremmat mahdollisuudet saada työtä. Nanumangan atollilta moni muutti Tongaan tai Karoliineille, Mikronesiaan ja Vaitupulta Kioaan, Fidžille.
Vuonna 1974 Ellicesaarten polynesialainen väestö päätti äänestyksessä erota Gilbertsaarten (nykyisin Kiribati) mikronesialaisesta väestöstä. Peräti 92 prosenttia äänestäneistaä kannatti eroamista, ja 1. lokakuuta 1975 Ellicesaarista tehtiin oma siirtokuntansa nimellä Tuvalu. Itsenäisyyden se sai 1. lokakuuta 1978, ja maan ensimmäiseksi pääministeriksi valittiin Toaripi Lauti. Pian maahan alkoi tulla ulkomaalaista rahaa, ja valtioon rakennettiin avustusten turvin ensimmäinen sairaala vuonna 1978. Uusi-Seelanti, Australia ja Yhdistynyt kuningaskunta lahjoittivat Tuvalu Trust Fund -säätiolle yhteensä 24,7 miljoonaa Australian dollaria.
Vuonna 1986 pidettiin äänestys siitä, pitäisikö Tuvalu muuttaa tasavallaksi. Ehdotus ei kuitenkaan saanut tarpeeksi kannatusta ja se hylättiin. Tuvalun suhteet entiseen emämaahansa Yhdistyneeseen kuningaskuntaan kuitenkin heikkenivät, mihin vaikuttivat myös brittiläisten kritiikki pääministeri Bikenibeu Paeniun politiikkaa kohtaan vuonna 1992 ja Kamuta Latasin hallituksen päätös poistaa maan lipusta Yhdistyneen kuningaskunnan lippu vuonna 1995. Latasin hallitus kaatui vuonna 1996, ja Paeniu palautti vanhan lipun käyttöön seuraavana vuonna.
Tuvalu sai merkittäviä lisätuloja vuonna 2000, kun se vuokrasi .tv-verkkotunnuksensa yhdysvaltalaiselle yritykselle. Tulojen ansiosta se pystyi hakemaan Yhdistyneiden kansakuntien jäsenyyttä, ja se hyväksyttiin YK:iin myöhemmin samana vuonna. Siitä tuli vuonna 2000 myös Kansainyhteisön täysjäsen. Samana vuonna saarilla tapahtui sen itsenäisyyden ajan pahin onnettomuus, kun Vaitupun koulupalossa kuoli 18 koulutyttöä ja heidän ohjaajansa.
2000-luvulla Tuvalu on ollut julkisuudessa ilmaston lämpenemisen ja siitä johtuvan merenpinnan nousun takia. YK:n vuonna 1989 julkaiseman raportin mukaan Tuvalu on yksi niistä saarivaltioista, joita uhkaa hukkuminen 2000-luvulla. Tuvalu on ajanutkin tiukkaa ympäristöpolitiikkaa, ja vuonna 2001 se, Kiribati ja Malediivit uhkasivat haastaa Yhdysvallat oikeuteen, kun se ei ollut ratifioinut Kioton pöytäkirjaa. Tuvalu puolestaan hylkäsi Kööpenhaminan sopimuksen, sillä se piti sitä riittämättömänä. Uusi-Seelanti ja Niue ovat ainakin lupautuneet ottamaan vastaan tuvalulaisia ilmastopakolaisia.
Poliittinen järjestelmä.
Tuvalu on edustuksellinen demokratia ja osa Kansainyhteisöä. Sen valtionpäämies on Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar Elisabet II, jota edustaa kenraalikuvernööri. Kenraalikuvernöörin pitää olla Tuvalun kansalainen. Yhdistyneen kuningaskunnan monarkki nimittää kenraalikuveröörin virkaansa pääministerin suosituksesta.
Tuvalun parlamentti "Fale I Fono" on 15-jäseninen, ja se valitaan neljän vuoden välein. Maassa ei ole poliittisia puolueita, ja parlamentin jäsenillä on usein läheinen suhde siihen saareen, jolta ne on valittu. Seitsemältä saarelta yhdeksästä äänestetään kaksi jäsentä parlamenttiin. Nukulaelaelta vain yksi ja Niulakitalta ei yhtään. Parlamentti valitsee pääministerin, joka valitsee parlamentin jäsenistä korkeintaan viisi jäsentä hallitukseensa. Parlamentilla on oikeus käyttää epäluottamuslausetta hallituksen hajottamiseen. Paikallishallinto muodostuu Funafutin kaupunginvaltuustosta ja seitsemällä muulla saarella omasta valtuustosta ("falekaupule"). Valtuustoissa on kuusi jäsentä, ja ne valitaan neljän vuoden välein yleisillä vaaleilla.
Tuvalulla on läheiset suhteet Fidžiin, Uuteen-Seelantiin ja Australiaan. Sillä on myös diplomaattiset suhteet Taiwanin kanssa, ja Taiwan on ainoa valtio, jolla on suurlähetystö Tuvalulla. Tuvalu on Yhdistyneiden kansakuntien, Tyynenmeren valtioiden foorumin, Aasian kehityspankin, Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin jäsen.
Freedom House listasi Tuvalun vuonna 2010 poliittisesti vapaaksi maaksi. Sen mukaan Tuvalulla kunnioitetaan pääsääntöisesti sananvapautta, painovapautta ja uskonnonvapautta. Korruptio ei myöskään ole ongelma saarilla.
Oikeuslaitos ja lait.
Tuvalun oikeuslaitos on itsenäinen, ja se on kaksitasoinen. Alemmalla tasolla ovat tuomarit ja paikalliset tuomioistuimet. Korkeammalla tasolla ovat Lontoossa sijaitseva valtakunnanneuvosto, Fidžillä sijaitseva vetoomustuomioistuin ja korkein oikeus, jonka presidentti on myös Tongan korkeimman oikeuden presidentti.
Tuvalun laki perustuu brittiläiseen yleiseen siviilioikeuteen, johon on tehty lisäyksiä paikallisen tapaoikeuden pohjalta.
Kuolemanrangaistusta ei ole käytössä Tuvalulla eikä yhtään teloitusta ole toimeenpantu maan itsenäisyyden aikana. Ennen Ison-Britannian vallan aikaa kuolemanrangaistuksen saattoi langettaa yhteisön päällikkö, "aliki". Päälliköt saattavat kuitenkin edelleen langettaa ruumillisia rangaistuksia paikallisten sääntöjen rikkomisesta.
Homoseksuaalisuutta pidetään Tuvalulla yhä rikoksena. Ankarin mahdollinen siitä koituva tuomio on neljäntoista vuoden vankeusrangaistus. Mikä tahansa alle 13-vuotiaan kanssa harjoitettu seksuaalinen kanssakäyminen johtaa Tuvalulla elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Seksin harrastamista alle 15-vuotiaan kanssa pidetään lievempänä rikoksena, mutta siitäkin saattaa seurata pisimmillään viiden vuoden vankeus. Pornografia on Tuvalulla lailla kiellettyä.
Tuvalulla ei ole armeijaa. Tuvalun poliisilla on kuitenkin pelastus- ja valvontatehtäviä varten Australian lahjoittama Pacific-luokan vartiolaiva.
Talous.
Tuvalulla ei ole kalaa lukuun ottamatta juuri luonnonvaroja, joten sen talous pohjautuu pitkälti ulkomaiseen apuun. Sen pääelinkeino onkin kalastus. Maassa kalastetaan erityisesti tonnikalaa ja kilpikonnia. Vuosi 2009 oli tonnikalankalastuksen ennätysvuosi: saalis oli lähes 67 000 tonnia. Siitä 515 tonnia saatiin pitkälläsiimalla, loput nuottakalastuksella. Samana vuonna Tuvalu rekisteröi ensimmäisen oman nuottakalastusaluksensa. Se myy lisenssejä muiden maiden aluksille. Yhdysvaltalaiset, uusseelantilaiset ja korealaiset alukset pyydystävät edelleen suurimman osan Tuvalun vesien kalansaaliista.
Kalastuksen lisäksi maatalous tuottaa kopraa vientiin, ja maa saa tuloja myös turismista. Lisäksi valtio saa vientituloja postimerkkien ja kolikoiden myynnistä. Tuvalussa käy vuosittain noin tuhat turistia. Omavaraismaatalouden on arvioitu työllistävän noin 70 prosenttia tuvalulaisista, ja vain noin yksi kolmasosa työvoimasta on varsinaisessa palkkatyössä. Vain hallituksen töissä on vakaa palkka, ja lähes 70 prosenttia työssäkäyvistä onkin palvelualoilla. Noin 900–1000 tuvalulaista työskentelee merenkävijöinä, ja Aasian kehityspankin arvion mukaan parhaimmillaan 15 prosenttia Tuvalun miehistä oli ulkomailla merenkävijöinä, joiden rahalähetykset muodostavat merkittävän osan valtion tuloista.
Vuonna 1987 Australian, Uuden-Seelannin ja Yhdistyneen kuningaskunnan perustama Tuvalu Trust Fund -säätiö, jota tukevat myös Japani ja Etelä-Korea, antaa Tuvalulle vuosittain merkittäviä rahasummia. Hyvien sijoitusten ansiosta säätiön varallisuus on noussut alkuperäisestä 17 miljoonasta vuoteen 1999 mennessä yli 35 miljoonaan dollariin. Myös Yhdysvallat on Tuvalulle tärkeä taloudellinen tukija: vuonna 1988 sovitun kalastuslaitoksille myönnettävän tuen määrä oli yhdeksän miljoonaa dollaria vuonna 1999, ja summan odotetaan edelleen kasvavan. Hallitus on tehnyt sosiaalisia uudistuksia sekä pienentänyt julkista sektoria yksityistämisellä ja henkilökunnan leikkauksilla vähentääkseen riippuvuutta ulkomaisesta tuesta.
Vuonna 1998 Tuvalu alkoi kerätä voittoja suuntanumeronsa käytöstä maksullisiin puhelinnumeroihin ja vuonna 2000 .tv-verkkotunnuksen vuokraamisesta. Verkkotunnuksestaan maa sai 50 miljoonaa dollaria, josta se tienaa arviolta miljoonan vuosittain. Vuokrasopimus tehtiin 12 vuodeksi. puhelinten suuntanumeron 688 käyttäminen maksullisiin seksilinjoihin väheni maan kristityn kansanosan vastustuksen takia.
Tuvalun rahayksikkö Tuvalun dollari on sidottu Australian dollarin arvoon. Maan bruttokansantuote henkeä kohden oli vuonna 2008 noin 2 874 Yhdysvaltain dollaria.
Väestöjakauma.
Valtion arvioitu asukasluku heinäkuussa 2010 oli 12 373. Maailman itsenäisistä valtioista vain Vatikaanissa on vähemmän asukkaita. Valtaosa asukkaista (noin 95 %) on luku- ja kirjoitustaitoisia. Lapsiväestön osuus koko Tuvalun väestöstä on 29,2 %. Tuvalun asukkaiden keski-ikä on noin 24 vuotta.
Tuvalun asukasluku on kaksinkertaistunut kahdessakymmenessä vuodessa vuoden 1980 jälkeen. Vuonna 2050 maassa on arviolta 19 000 asukasta. Maan väestötiheys on korkea: 441 asukasta neliökilometriä kohden. Tuvalun väestötiheys on itsenäisistä valtioista neljänneksitoista korkein maailmalla. Suurin väestötiheys on Funafutilla, jossa asuu noin 1 610 henkilöä neliökilometriä kohden. Ylikansoituksen vuoksi Niutaon saarelta jouduttiin siirtämään vuonna 1949 ihmisiä aiemmin asumattomalle Niulakitalle.
Tuvalun väestö on lähes yksinomaan polynesialaista alkuperää. Suurin osa muista on joko mikronesialaisia tai eurooppalaisia ja heidän jälkeläisiään. Tuvalulaisia asuu jonkun verran myös ulkomailla. Uudessa-Seelannissa asuu noin 2 000 tuvalulaista ja Fidžillä noin 500. Aiemmin tuvalulaisia asui töiden takia satoja myös Kiribatilla ja Naurulla. Naurun fosfaattikaivoksen lakkauttamisen jälkeen maassa työskennelleet noin 750 tuvalulaista palasivat vuonna 2003 kotimaahansa.
Kielet.
Suurin osa Tuvalun asukkaista puhuu polynesialaisiin kieliin kuuluvaa tuvalun kieltä, jolle läheisintä sukua ovat samoan, futunan ja tokelaun kielet. Nuin saarella puhutaan enimmäkseen kiribatia. Nuilla puhuttavaan kiribatin murteeseen on kertynyt paljon vaikutteita tuvalun kielestä. Jotkut asukkaat puhuvat äidinkielenään myös samoaa. Tuvalun ohella virallisen kielen asema on englannilla, joka ei kuitenkaan ole yleinen käyttökieli. Kaikissa kouluissa oppilaille opetetaan sekä tuvalua että englantia.
Jokaisella Tuvalun saarella on oma murteensa, jotka ovat kuitenkin keskenään ymmärrettäviä. Murteet jaetaan etelä- ja pohjoismurteisiin. Funafutin ja Vaitupun murteista on muodostunut 1950-luvulta lähtien valtakieli.
Uskonto.
Noin 97 prosenttia väestöstä kuuluu Tuvalun kirkkoon ("Ekalesia Kelisiano o Tuvalu"), joka on protestanttinen kristillinen kirkkokunta. Uskontoon on kuitenkin vaikuttanut jonkun verran myös saarten perinteiset uskomukset, joihin kuuluvat esimerkiksi kalaparvien lukeminen pilvistä ja tulevien katastrofien, kuten kovien tuulten ja kuivuuden, ennustaminen.
Uskonnollisia vähemmistöjä ovat muun muassa seitsemännen päivän adventistit (1,4 % väestöstä) ja bahá'ít (1 % väestöstä). Lisäksi saarilla elää jonkin verran ainakin Jehovan todistajia sekä kirkkokuntiin kuulumattomia. Virallista valtionuskontoa laki ei määrittele.
Uskonto on tärkeässä asemassa etenkin syrjäisemmillä saarilla. Sunnuntai on pyhäpäivä eikä silloin tehdä juuri lainkaan työtä.
Koulutus.
Tuvalulla on kahdeksan vuotta kestävä oppivelvollisuus, joka alkaa seitsemänvuotiaana. Vuonna 2001 Tuvalulla oli 10 peruskoulua ja niissä oli 1 798 oppilasta ja 102 opettajaa. Tuvalun ainoa toisen asteen oppilaitos syntyi vuonna 1998, kun kaksi aiempaa oppilaitosta yhdistettiin kulujen pienentämiseksi. Jatkokoulutusta Tuvalulla tarjoavat Tuvalu Maritime Training School Amatukun saarella, Funafutilla ja Etelä-Tyynenmeren yliopisto, jolla on kampus Funafutilla.
Terveys.
Tuvalulaisten elinajanodote on noin 68 vuotta, naisilla se on hieman pidempi (noin 71 vuotta) kuin miehillä (noin 66 vuotta). Lapsikuolleisuus on 20,03 promillea.
Alle 5-vuotiaiden lasten johtavia kuolinsyitä Tuvalulla ovat muiden muassa hengitystieinfektiot ja ripuli. Yleisimpiä tervyesongelmia saarilla ovat "Staphylococcus"-bakteerien aiheuttamat iho-ongelmat, tuberkuloosi, filariaasi, syyhy ja tulehtuneet haavat. Malariaa saarilla ei esiinny. Ensimmäiset HIV-tartuntatapaukset Tuvalulla todettiin keväällä 1999. Vuoteen 2010 mennessä tapauksia on löydetty 11. Kun eräässä tutkimuksessa löytyi klamydia 17,5 prosentilta tutkittavista, huoli sukupuolitautien leviämisestä nousi otsikoihin. 2000-luvulle tultaessa diabetes ja sydän- ja verisuonitaudit ovat nousseet suurimmaksi kuolinsyyksi, ja ne tappavat nyt myös alle 40-vuotiaita. Syynä pidetään liikunnan vähentymistä ja ruokavalion muutosta epäterveellisemmäksi.
Tuvalun ainoa sairaala on Funafutilla. Muilla saarilla on vastaanotto, joilla päivystää sairaanhoitajia. Niiden tilat ja lääkevarastot ovat kuitenkin hyvin rajalliset. Kaikista vaikeimmat tapaukset pyritään siirtämään fidžiläisiin sairaaloihin.
Väestönsiirto.
Vuonna 2001 Tuvalun hallitus tiedotti, että saarten väestö voidaan joutua evakuoimaan, mikäli merenpinnan nousu jatkuu. Ongelma on tuonut Tuvalulle julkisuutta myös ulkomailla. Uusi-Seelanti on luvannut ottaa vastaan vuosittaisen 75 henkilön kiintiön tuvalulaisia, mutta kiintiö ei liity ilmastonmuutokseen vaan on osa "Pacific Access" -maahanmuutto-ohjelmaa. Australia puolestaan on kieltäytynyt tuvalulaisten pyynnöistä. Vuonna 2008 Uudelle-Seelannille kuuluvan Niuen saaren johto tarjosi tuvalulaisille turvapaikkaa, ja monet tuvalulaiset ovat jo ottaneet kutsun vastaan ja muuttaneet Niuelle.
Tuvalun pääministeri Maatia Toafa kertoi 21. helmikuuta 2006 tuvalulaisten evakuoimisen Kioan saarelle, Fidžiin, olevan harkinnan alla. Hänen mukaansa tuvalulaiset tarvitsisivat myös taloudellista apua saaren kehittämiseksi. Fidžillä monet poliittiset puolueet ovat ilmaisseet olevansa Kioaan evakuoimista vastaan. Muun muassa poliitikko Mick Beddoes on arvellut niin suuren määrän evakuoimisen Kioaan tuottavan monia ongelmia ainakin väestön majoittamisessa ja kouluttamisessa. Pieni määrä tuvalulaisia siirrettiin samalle saarelle jo vuosina 1976–1983 lähinnä ylikansoituksen vuoksi. He päättivät olla palaamatta ylikansoituksen ja merenpinnan nousun uhkaamille kotisaarilleen, ja osa heistä on saanut Fidžin kansalaisuuden.
Ongelman vähättelyä tunnetusti edistää joidenkin kirkkojen kannattama Vanhalla testamentilla perusteltu ajatus, jonka mukaan maan tuhoutuminen "uudessa vedenpaisumuksessa" olisi mahdotonta ja vastoin Jumalan lupausta.
Elämäntyyli.
Tuvalun perinteinen yhteisöjärjestelmä on pitkälti säilynyt. Jokaisella perheellä ("solonga") on oma tehtävänsä ("pologa"), joka sen on tehtävä yhteisön hyväksi. Tällaisia tehtäviä ovat muun muassa kalastus, talojen rakentaminen ja puolustus. Perheen taidot siirtyvät isältä pojalle. Perinteisessä tuvalulaisessa asumuksessa, "falessa", on tavallisesti kairapalmun lehdistä tehty katto. Tärkein rakennusmateriaali on puu. Syrjäisimpien atollien asukkaat asuvat yhä perinteisissä tuvalulaisissa asumuksissa, mutta Funafutilla ne ovat väistymässä länsimaalaistyylisten asuntojen tieltä. Muutosta edisti vuonna 1972 Funafutilla rakennuksia tuhonnut trooppinen hirmumyrsky, jonka jäjiltä talot rakennettiin uusiksi käyttäen ulkomaalaisia raaka-aineita kuten sementtiä ja lastulevyä.
Tuvalulla muutaman korttelin välein on "maneapa"-rakennus, jota käytetään esimerkiksi laulu- ja tanssiharrastuksiin, kortinpelaamiseen ja virallisempiin paikalliskokouksiin. Vaikka perinteinen kulttuuri onkin laajalti säilynyt, Funafuti on länsimaistunut.
Tuvalulla miehen vanhempien on perinteisesti pitänyt hyväksyä tämän tuleva aviovaimo. Hautajaisia on perinteisesti seurannut vaihtelevan kestoinen suruaika, jota kutsutaan nimellä "faganoa". Se saattaa kestää jopa viikkoja.
Ensimmäiset Miss Tuvalu -kauneuskilpailut järjestettiin vuonna 2001, ja ne voitti siihen aikaan 22-vuotias nanumealainen Lily-Anne Faatalia Homasi.
Käsityöt.
Tuvalulla yleinen taiteen muoto ovat käsityöt, kuten viuhkat, matot, korit, kaulakorut, puuleikkaukset ja ongenkoukut. Käsitöitä myydään esimerkiksi Naisten käsityökeskuksesta ("Women's Handicraft Centre") lähellä Funafutin kansainvälistä lentokenttää. Käsitöitä myydään Tuvalulta myös ulkomaille.
Erityisesti "pandalus"-mattojen tekeminen on tunnettua. Niistä tehdään seremonia-, istuma- ja nukkumismattoja. Seremoniallisten mattojen valmistaminen on usein kilpailuhenkistä, minkä ansiosta ne ovat mielikuvituksellisesti ja värikkäästi koristeltuja. Istumamattojen tekemiseen menee noin viikko ja nukkumismattojen valmistamiseen 5–10 viikkoa.
Musiikki ja tanssit.
a>" ja sen soittamiseen käytetyt "kautat".
Tuvalulainen musiikki on pääasiassa polyfonista kuorolaulua. Perinteisten tuvalulaisten tyylien lisäksi maahan on tullut todennäköisesti Samoalta tyyli, jossa laulusolisti aluksi laulaa melodian viisisävelisellä asteikolla ja kuoro jatkaa laulamalla eri melodian, ja eurooppalaisperäinen neljäosainen homofonia. Ennen eurooppalaisia kontakteja tuvalulaisessa musiikissa keskeinen asema oli myös yksiäänisellä puhelaululla. Yksi tuvalulaisista musiikin tyylilajeista on kupu, joka on tavallisesti hautajaisissa laulettu laulu. Laulujen säveltäjiä on Tuvalulla perinteisesti pidetty suuressa arvossa. Heiltä tilattiin lauluja erityisten tapahtumien muistoksi.
Tuvalulaisia kansantansseja ovat muun muassa fakanau, onga, fātele, mako fakaseasea. Monilla tuvalulaisilla kansantansseilla on perinteisesti kunnioitettu johtajia tai muita ansioituneita yhteisön jäseniä. Samoalaiset lähetyssaarnaajat pyrkivät kieltämään monia perinteisejä tansseja 1800-luvulla. Kiellon taustalla oli samoalainen yötanssi, joka "kehittyi irstailevaksi orgiaksi". Tansseja säestetään usein lyömäsoittimilla, mutta niitä käytetään nykyään myös eräänlaisina kirkonkelloina. Tunnetuin tuvalulainen lyömäsoitin on Samoalta tullut "pātē", jonka suuremmasta versiosta käytetään myös nimeä "nafa". Tuvalun musiikkiin on sittemmin tullut länsimaisia vaikutteita. Tuvalulaisessa nykymusiikissa on 1900-luvun jälkipuoliskolta lähtien käytetty kitaroita ja sähkösoittimia.
Monien läheisten saaristojen musiikilliset perinteet ovat saaneet vaikutteita Tuvalun musiikkikulttuurista. Esimerkiksi batere-tanssi on kiribatilainen versio Tuvalun fātelesta. Nykyään fātele tunnetaan myös Tokelaulla. Tuvalulainen populaarimusiikki ei ole saanut juuri kansainvälistä huomiota. Polynesialaisen Te Vaka -yhtyeen jäsenistä osa on tuvalulaisperäisiä.
Kirjallisuus.
Vaikka lukutaitoisuus on Tuvalulla korkea, tuvalunkielistä kirjallisuutta on hyvin vähän. Tuvalun kieli sai kirjoitetun muotonsa vasta 1860-luvulla, kun samoalaiset lähetyssaarnaajat kehittivät sille kirjakielen lähinnä samoan kielen oikeinkirjoituksen pohjalta. Tuvalun kielestä ei silti ole vieläkään olemassa yleistä oikeinkirjoitusta. Ensimmäinen tuvalun kielellä julkaistu kirja oli Uusi testamentti, joka käännettiin kielelle vuonna 1977. Koko Raamattu käännettiin vuonna 1987. Tuvalun ainoa kirjasto sijaitsee Funafutilla.
Mytologia.
Ennen eurooppalaisten saapumista saarille Tuvalun eri atolleilla oli erilaisia uskomuksia. Muun muassa Nanumangan atollin asukkaat pitivät ylijumalinaan Foelagia ja Maumauta, joiden uskoivat olevan esi-isiään. Jokaiselle jumalalle oli rakennettu oma temppeli.
Niutaon atollilla ylijumalana pidettiin Kulua. Foilape-niminen jumala tunnettiin ainakin kolmella atollilla: Funafutilla, Nukufetaulla ja Vaitupulla. Ylijumalien lisäksi tuvalulaisten uskonnossa esiintyi useita vähäisempiä jumalia sekä henkiä. Ihmisille jumalia edustivat "vaka-atuat", jotka hoitivat hengellisiä toimituksia. Vanhan vaka-atuan kuoltua uudeksi vaka-atuaksi valittiin useimmiten vainajan veli tai poika.
Erään paikallisen legendan mukaan Tuvalun saaret loivat Te Pusi (ankerias) ja Te Ali (kampela).
Kansallissymbolit.
Tuvalun vanha lippu, käytössä 1996–1997
Tuvalulla on itsenäisyytensä aikana ollut käytössä kaksi lippua. Nykyinen lippu otettiin käyttöön 1. lokakuuta 1978. Lipun tähdet kuvaavat Tuvalun yhdeksää atollia. Lipusta poistettiin yksi tähti vuonna 1995, mutta tämä lippu jäi väliaikaiseksi. Pääministeri Kamuta Latasi uudisti lipun täysin lokakuussa 1995. Uudessa lipusta poistettiin Yhdistyneen kuningaskunnan lippu. Saarelaiset eivät kuitenkaan pitäneet uudesta versiosta, joten parlamentti äänesti epäluottamuslauseen Latasille. Uudeksi pääministeriksi valittiin Bikenibeu Paeniu, joka palautti alkuperäisen lipun.
Tuvalun vaakuna otettiin käyttöön vuonna 1976. Siinä on perinteinen kokoontumisiin käytetty talo ja aaltokuvioita osoittamassa meren merkitystä saarille. Vaakunakilven reunuksessa on banaaninlehtiä ja simpukoita, kumpaakin kahdeksan kappaletta, ja ne edustavat rikasta kasvistoa ja merenelämää. Vaakunan alla on maan motto.
Tuvalun kansallislaulu on "Tuvalu mo te Atua" ("Tuvalu Jumalan puolesta"), jonka sävelsi ja sanoitti Afaese Manoa (s. 1942). Laulun nimi on myös Tuvalun kansallinen motto.
Ruokakulttuuri.
Muun muassa taarolla ("pulaka") on tuvalulaisessa ruokakulttuurissa tärkeä asema. Myös leipäpuun hedelmät, kookospähkinät, banaanit ja kala ovat yleisiä. Tuvalulaisia juomia ovat kaleve ja koa, joiden valmistukseen käytetään lähinnä kookospähkinää. Koska Tuvalulla ei ole kovin paljon juomakelpoista vettä, kookosmaito on yleinen juoma.
Ruokakulttuuri on syrjäisemmillä atolleilla pysynyt melko perinteisenä, mutta Funafutilla yleistä ruokaa on myös maahantuotu pihvi ja riisi. Tuvalun ainoat ravintolat sijaitsevat kaikki Funafutilla. Ruokaa myydään myös "fusi"-kaupoissa, joita on joka atollilla.
Päihdekulttuuri.
Alkoholijuomien nauttiminen oli Tuvalulla ja muualla Oseaniassa pitkään verrattain harvinaista, mutta on viime aikoina yleistynyt. Nykyään 22,2 % Tuvalun väestöstä arvellaan käyttävän alkoholia. Tupakointi on vielä yleisempää: mukaan 37,9 % yli 15-vuotiaista tuvalulaisista tupakoi. Sekä tupakan että alkoholin käyttö on yleisempää miesten kuin naisten keskuudessa. Tuvalulaisista miehistä 54,6 % tupakoi ja naisista 22,7 %. Muut päihteet ovat Tuvalulla laittomia, eikä niiden käytön levinneisyydestä maassa ole tietoa.
Tuvalulla on prosentuaalisesti – Libanonin, Guinean, Naurun, Kiribatin, Bulgarian ja Lesothon jälkeen – seitsemänneksi eniten tupakoitsijoita koko maailmassa.
Tietoliikenne ja media.
Tuvalun ainoa tietoliikennepalvelujen tarjoaja on TTC (Tuvalu Telecommunications Corporation). Internetin käytön mahdollisuus on ollut saarilla vuodesta 1999 lähtien. Vuonna 2008 asukkaista noin 4 200 on Internetin käyttäjiä. Tuvalun verkkotunnus on.tv.
Vuonna 2008 Tuvalulla oli 1 500 puhelinlinjaa ja 2 000 kännykkäliittymää. Maassa on 800 televisiota ja neljätuhatta radiota. Tuvalulla ei ole omaa televisioasemaa, mutta paikalliset katsovat ulkomaalaisia lähetyksiä lautasantennien kautta. Maan ainoa paikallinen radioasema on Radio Tuvalu. Sen ohjelmat ovat englannin- ja tuvalunkielisiä.
Ainoa Tuvalulla julkaistava sanomalehti on "Tuvalu Echoes", josta on olemassa myös tuvalunkielinen versio "Sikuleo o Tuvalu". Hallitus julkaisee lehteä kahden viikon välein. Tuvalu Echoes perustettiin alkujaan 1980-luvun alussa, mutta sen julkaiseminen jouduttiin väliaikaisesti lopettamaan 1990-luvun puolivälissä rahoitusongelmien takia. Lehden julkaiseminen aloitettiin uudelleen marraskuussa 1998.
Liikenne.
Tuvalulla on vasemmanpuoleinen liikenne. Maaliikenteen suosituimpia ajoneuvoja ovat polkupyörät, moottoripyörät ja mopedit. Funafutilla on taksi- ja minibussipalveluita. Päällystettyjä teitä saarilla on yhteensä kahdeksan kilometriä. Ainoat päällystetyt tiet sijaitsevat Funafutilla. Yksityisiä henkilöautoja on vain muutamia.
Tuvalun tärkeimpien atollien välillä kulkee rahtilaivat "Nivaga II" ja "Manu Folau", jotka tekevät matkan myös Suvaan Fidžille kolmen kuukauden välein. Alukset käyvät Tuvalun ulkosaarilla kolmen tai neljän viikon välein, ja matka Tuvalun eteläosiin kestää kolme tai neljä päivää ja pohjoisosiin viikon. Rahtilaivat pääsevät vain Funafutille ja Nukufetaulle, joissa on maan ainoat kunnon satamat. Muilla saarilla rahtilaivoista siirrytään pikkuveneisiin, jotka kuljettavat alukselta saarelle.
Saarten ainoa lentoasema on Funafutilla sijaitseva Funafutin kansainvälinen lentoasema, jolta on säännöllisiä lentoja Fidžin pääkaupunki Suvaan muutamia kertoja viikossa. Tuvaluun lentää kaksi lentoyhtiötä: Air Fiji ja Air Pacific. Tuvalun valtio omistaa merkittävän määrän Air Fijin osakkeita.
Turismi.
Tuvalulla turistien määrää vähentää muun muassa saarten syrjäinen sijainti. Yhteensä saarilla käy noin tuhat vierailijaa vuodessa. Saarten ainoa hotelli on Funafutilla sijaitseva Vaiaku Lagi Hotel. Sen omistaa Tuvalun hallitus. Lisäksi saarilla on vierasmajoja.
Tuvalulla turisteille terveysriskeinä ovat esimerkiksi kolera, dengue-kuume ja tuberkuloosi. Alueelle matkustettaessa on yleensä järkevää ottaa esimerkiksi hepatiitti A -rokote. Ainoa sairaala sijaitsee Funafutilla.
Tuvalulla ei ole juuri turistinähtävyyksiä. Monet turistit tulevat sukeltamaan; tärkeimpiä kohteita ovat Funafutin laguuni ja kuuden pikkusaaren muodostama Funafutin luonnonsuojelualue. Muita turistien suosimia kohteita ovat kansallinen kirjasto ja naisten käsityökeskus, jotka molemmat sijaitsevat Funafutilla, sekä Nanumean kirkontorni, josta on hienot näköalat.
Urheilu.
Tuvalun kansallisurheilulaji on kahdessa joukkueessa pelattava pallopeli te ano, jonka nimi tarkoittaa suoraan suomennettuna palloa. Länsimaisista urheilulajeista te ano on lähimpänä lentopalloa. Te anon lisäksi Tuvalulla pelataan muun muassa kilikiti-nimistä versiota kriketistä. Maassa järjestetään myös jalkapallo- ja lentopallokilpailuja.
Tuvalu ei ole kansainvälisen jalkapalloliiton FIFA:n jäsen. Maa osallistui olympialaisiin ensi kertaa Pekingissä 2008. Kilpailemassa olivat juoksijat Okilani Tinilau ja Asenate Manoa sekä painonnostaja Logona Esau. Tuvalun lipunkantajana toimi Logona Esau. Mitaleja ei tullut. Kansainyhteisön kisoihin maa on osallistunut vuodesta 1998 lähtien.
Tuvalun ainoan lentokentän kiitotie toimii myös maan tärkeimpänä jalkapallokenttänä.


Insesti.
Insesti (lat. "incestus" 'siveetön') eli sukurutsa (myös sukurutsaus) on lähisukulaisten välistä sukupuolista kanssakäymistä. Insesti on tabu, ja se on useissa maissa laitonta. Laillista se on muun muassa Hollannissa, Ranskassa, Espanjassa, Turkissa, Venäjällä, Kiinassa ja Israelissa. Suurin osa nykyuskonnoista kieltää sukurutsauksen.
"Lähisukulainen" on määritetty eri kulttuureissa eri tavoin. Joissakin lainsäädännöissä insesti määritetään verisukulaisuudeksi, kun toisissa avioliitto tai lapseksiottaminen riittää. Joissain lainsäädännöissä puhutaan perheenjäsenistä, toisissa mainitaan sedät, tädit, veljenpojat, sisarentyttäret ja serkut. Joissakin yhteiskunnissa insestin vieromisessa on menty niin pitkälle, että kullekin henkilölle jopa neljäsosaa maan asukkaista on pidetty niin läheisinä sukulaisina, että seksi heidän kanssaan on katsottu insestiksi.
Läheinen suhde estää insestiä.
Nisäkkäillä ja ihmisillä parittelua tapahtuu harvoin lähisukulaisten kesken. Tätä ilmiötä kutsutaan Westermarck-ilmiöksi eli perheen jäsenten aikaisen läheisyyden aiheuttamaksi seksuaalisuuden estymäksi, tai biologiseksi insestikielloksi. Jyrsijöillä haju toimii insestiä estävänä tekijänä. Ne parittelevat mieluummin erilaiselta haisevien kanssa. Myös yhdessä poikasena kasvaminen toimii insestin estäjänä. Eri jyrsijälajeilla tehdyissä kokeessa geneettiset sisarukset kasvatettiin erillään, ja kasvinkumppaneina oli toisten vanhempien poikasia. Aikuisina jyrsijät suosivat erillään kasvaneita kumppaneita, riippumatta siitä olivatko ne todellisia sisaria, vai eivät.
Kädellisillä on havaittu selvä lähisukulaisuusseksin esto. Seksi estyy niiden kanssa, joiden parissa poikasena elää yhdessä. Voimakkaimmillaan tämä esto on emon kanssa, seuraavaksi voimakkain emonpuoleisten sisarten kanssa. Joillain lajeilla tyttäret parittelevat isänsä kanssa. Isää ei apinoilla useinkaan tiedetä, sillä tämä elää vapaudessa usein erillään muusta laumasta. Naaraat välttävät kumppaneina niitä uroksia, jotka ikänsä puolesta sopivat niiden isäksi tai olivat aikuisia siinä ryhmässä, johon naaras syntyi. Gorilloilla, joilla on yhden uroksen hallitsema haaremijärjestelmä, isä ei koskaan parittele tyttärensä kanssa, jos se on jäänyt ryhmään. Samanlainen täysesto on marmaseteilla.
Vankeudessa pidetyistä eläimistä tiedetään, että ensimmäisen asteen insesti lisää poikasten kuolleisuutta 30 %. Luonnon kovemmissa olosuhteissa ilmeisesti enemmän. Kädellisillä ei sisäsiittoisuutta juuri esiinny, koska lähisukulaiset eivät elä samassa laumassa ja jos elävät, eivät yleensä parittele keskenään. Simpansseilla esiintyy ”harjoitteluseksiä”, paritteluja sisarten ja äidinkin kanssa, mutta tämä loppuu viimeistään seitsemän vuoden iässä, jolloin simpanssin poikanen voi saada siemensyöksyn. Insestikielto ei kädellisillä ole täydellinen, siitä tapahtuu aina välillä poikkeuksia.
Ihmisillä sukulaisuuden vaikutusta on tutkittu mm. Israelin kibbutseissa. Kibbutseissa eri vanhempien lapset elävät samassa kiinteässä ryhmässä yhdessä muiden lasten kanssa. Lapset vain erittäin harvoin alkoivat seurustella keskenään tai menivät naimisiin keskenään. Taiwanissa perinteisessä lapsi-aviolitossa tuleva aviopuoliso siirtyi perheen kasvatettavaksi jo pienenä lapsena. Nykyaikaisessa avioliitossa puolisot tapaavat vasta naimaiässä. Lapsesta asti yhdessä kasvaneissa avioliitoissa syntyy selvästi vähemmän lapsia, ja avioliitot päättyivät useammin eroon. Lisäksi lasten määrän vähyys avioliitossa korreloi myös siihen, kuinka nuorena tuleva aviopuoliso oli otettu perheen kasvatettavaksi. Mitä nuorempana tämä tapahtui, sitä pienempi oli lapsiluku. Tämä viittaa siihen, että Westermarck-efekti on sitä voimakkaampi, mitä nuorempana lapset oppivat tuntemaan toisensa..
Historia.
Antropologiassa on tultu johtopäätökseen, että kaikissa tunnetuissa yhteisöissä naimisiinmenolle on asetettu tiukkoja vaatimuksia. Monet yhteisöt ovat sallinneet seksin vain avioliiton aikana. Täten avioliitolle asetetut säännöt ovat koskeneet myös seksiä. Niissä yhteisöissä, joissa avioliiton ulkopuolinen seksi on ollut sallittua, on avioliittoon liittyvät kiellot ulotettu myös avioliiton ulkopuolisille seksisuhteille.
Kaikissa tunnetuissa yhteisöissä on niin sanottu insestitabu, joka määrittää, kuinka läheisten sukulaisten kanssa saa mennä naimisiin (tai harrastaa seksiä). Läheisimmät biologiset sukulaiset (eli sisarukset tai vanhemmat) ovat poikkeuksetta listalla. Kiinalaisessa kulttuurissa esiintyy suhteellisen tiukka rajoitus: siellä kaksi ihmistä ei saa mennä naimisiin, jos heillä on sama sukunimi, koska tämä saattaisi viitata yhteisiin esi-isiin. Tällaiset rajoitukset eivät kuitenkaan ole aivan ainutlaatuisia. Eräiden eteläisen Afrikan sanien keskuudessa on perinteisesti annettu lapselle nimi hyvin pienestä nimien ryhmästä, eikä tyttö ole periaatteessa saanut mennä naimisiin pojan kanssa, jos tällä on sama nimi kuin hänen isällään. Kyseistä sääntöä on voitu tapauskohtaisesti laajentaa paljon monimutkaisemmaksikin, jotta lastaan naittavilla vanhemmilla olisi syy estää liitot, jotka eivät miellytä heitä. Aina nimittäin on puolison suvusta löytynyt joku samanniminen juuri nimien pienen määrän takia.
Joskus harvoin kuitenkin johtajat ovat voineet naida sisaruksiaan tai lapsiaan. Näin oli esimerkiksi Egyptissä, jossa ei haluttu faaraoiden jumalaisena pidettyyn sukuun vierasta, ei-jumalaista verta.
Suomalaisessa kansanperinteessä esiintyy insestiä. Pahojen olentojen väitetään toisinaan syntyneen insestin seurauksena. Herjauksissa ja syytöksissä esiintyy myös insestisyytöksiä. Lemminkäinen laulaa Lapin laulajat perikatoon. Märkäkorva lappalainen on kuitenkin niin vastenmielinen, että häntä Lemminkäinen ei suostu laulamaan. Märkäkorva on nimittäin maannut oman emonsa ja vielä hevosen tammatkin. Kansantarinoissa Väinämöinen tuomitsee Marjatan isättömän pojan kuolemaan. Poika kuitenkin alkaa puhua, ja useissa kansanrunojen versioissa hän syyttää Väinämöistä siskonsa, äitinsä tai pojan oman äidin Marjatan makaamisesta. Järkyttävän syytöksen kuultuaan Väinämöinen pakenee yhteisöstä. Ehkä tunnetuin insestitapaus suomalaisessa tarustossa on kuitenkin Kullervon tapaus: Hän makaa siskonsa, tietämättä sukulaisuudesta. Kun asia selviää, sisko tekee itsemurhan.
Insesti Raamatussa.
Insestikielto on halakhassa, Mooseksen laissa, yksi tärkeimpiä kohtia, ja kielletyt sukupuolisuhteet luetellaan hyvin tarkasti. Oheisessa taulukossa luetellaan kielletyt suhteet. Roosa tarkoittaa naisilta kiellettyä suhdetta, sininen miehiltä kiellettyä ja violetti molemmilta kiellettyä.
Insesti Suomen lainsäädännössä vuonna 2006.
Sanaa insesti tai sukurutsa ei ole Suomen nykyisessä lainsäädännössä. Asiaa käsitellään sekä avioliittolaissa että rikoslaissa.
Avioliittolaissa määritellään avioliiton solmimisesta, ettei kukaan saa mennä naimisiin suoraan etenevässä polvessa olevan jälkeläisensä tai takenevassa polvessa olevan (esi)vanhempansa kanssa. Sisarukset tai puolisisarukset eivät myöskään saa avioitua keskenään. Avioliitto ei myöskään ole ilman oikeusministeriön lupaa sallittu, mikäli toinen on toisen veljen tai sisaren jälkeläinen. Samoin ottovanhemman ja ottolapsen välinen avioliitto vaatii oikeusministeriön luvan.
Rikoslaissa on määritetty rangaistavaksi "sukupuoliyhteys lähisukulaisten kesken". Lähisukulaisina pidetään suoraan etenevässä tai takenevassa polvessa olevia henkilöitä ja sisaruksia. Puolisisaruksia ei pidetä tässä yhteydessä lähisukulaisina, vaikka avioliitto on kielletty. Tuomio voi olla sakkoja tai vankeutta enintään kahdeksi vuodeksi. Teosta ei tuomita henkilöä, joka on ollut alle 18-vuotiaana sukupuoliyhteydessä oman vanhempansa tai tämän vanhemman kanssa, eikä henkilöä, joka on pakotettu tai lainvastaisesti taivutettu sukupuoliyhteyteen.
Itävaltalainen insesti-isä.
Vuonna 2008 Itävallassa paljastui 73-vuotiaan vanginneen tyttärensä kellariinsa ja pitäneen tätä seksiorjanaan 24 vuoden ajan. Tytär synnytti isälleen tuona aikana seitsemän lasta, joista yksi menehtyi kolme päivää synnytyksen jälkeen. Kolme lapsista isä päästi myöhemmin vapauteen adoptoimalla nämä. Mies oli lavastanut karanneen tyttärensä tuoneen lapset yksitellen korissa talon edustalle. Miehen epäillään käyttäneen seksuaalisesti hyväksi myös 19-vuotiasta tyttärensä tytärtä.
19. maaliskuuta 2009 insesti-isälle tuomittiin elinkautinen vankeusrangaistus murhasta, insestistä ja tyttärensä vangitsemisesta.
Saksalainen sisaruspariskunta.
Vuonna 2008 maaliskuussa sai julkisuutta tapaus, jossa saksalainen vuosia yhdessä asuneen sisaruspariskunnan mies oli saanut insestin takia vuosina 2004–2005 kolme vankeustuomiota, jotka yhdistettiin vuoden ja viiden kuukauden tuomioksi. Naiselle ei määrätty rangaistusta, koska hänen arvioitiin persoonallisuushäiriön vuoksi olleen vähentyneesti syyntakeinen. Parilla on neljä lasta, joista kaksi on kehitysvammaisia. Pari tapasi toisensa vasta, kun tyttö oli 16-vuotias.
Mies valitti tuomioista ja valitukset hylättiin ylioikeudessa tammikuussa 2007 ja perustuslakituomioistuimessa helmikuussa 2008. Miehen mukaan tuomiot loukkaavat hänen yksityis- ja perhe-elämänsä suojaa, ja hän teki valituksen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle, mutta sen päätöksessä 12. huhtikuuta 2012 pidettiin tuomioita oikeutettuna.
Australialainen isä-tytär pariskunta.
Vuonna 2009 Australiassa sai julkisuutta isä-tytär pariskunta, joka oli elänyt seksisuhteessa seitsemän vuoden ajan. Isä oli jättänyt perheensä, kun tytär oli vuoden ikäinen. Isä ja tytär tutustuivat toisiinsa 30 vuoden jälkeen. Kumpikin oli naimisissa ja kummallakin oli lapsia. Isä ja tytär aloittivat seksisuhteen, erosivat avioliitoistaan ja muuttivat yhteen. He saivat pojan, joka eli sydänvian vuoksi vain muutaman päivän. Toinen lapsi, vuonna 2008 syntynyt tytär, vaikuttaa kuitenkin terveeltä. Pariskunta on tuomittu insestistä, mutta saavat asua yhdessä sillä ehdolla, etteivät harrasta seksiä.


Opioidit.
Opioidit ovat keskushermostoon vaikuttavia voimakkaita yhdisteitä, joita käytetään
kipulääkkeinä. Niitä käytetään myös huumausaineina. Tunnetuin ja vanhin tähän ryhmään kuuluva aine on morfiini. Termi opiaatti soveltuu vain luonnollisiin oopiumialkaloideihin ja niiden puolisynteettisiin johdannaisiin, muista käytetään nimitystä "opioidi".
Opioidit kiinnittyvät samoihin opioidireseptoreihin, joihin elimistön itse tuottamat endorfiinit kiinnittyvät. Reseptorit sijaitsevat pääasiassa keskushermostossa ja ruoansulatuskanavassa.
Opioideja voidaan jakaa neljään päätyyppiin: endogeenisiin eli elimistön tuottamiin, kuten endorfiinit, oopiumialkaloideja oopiumiunikosta ("Papaver somniferum") kuten morfiini ja kodeiini, puolisynteettisiin kuten heroiini ja synteettisiin kuten fentanyyli, metadoni ja petidiini.
Käyttökohteet.
Toisen maailmansodan aikainen lääkeannos morfiinia.
Lääkkeenä.
Opioideja on käytetty lääketieteessä kauan. Nykyään morfiinia sekä morfiinin johdannaisia käytetään akuutin kivun sekä syöpäkivun hoidossa. Vaikean yskän ja lievempien kipujen hoidossa käytetään lääkkeitä, jotka sisältävät kodeiinia. Buprenorfiinia käytetään opioidiriippuvaisten korvaus- ja vieroitushoidossa sekä voimakkaiden kipujen hoitoon.
Päihteenä.
Opioideja käytetään päihteenä euforisoivan vaikutuksen vuoksi. Suurinta osaa opioideista käytetään polttamalla, oraalisesti tai suonensisäisesti.
Opioidien säännöllinen käyttö aiheuttaa toleranssia sekä ruumiillista että henkistä (psykologista) riippuvuutta, joka ilmenee vieroitusoireina aineen poistuttua elimistöstä. Toleranssin myötä euforisoivan vaikutuksen saavuttamiseksi käyttäjä tarvitsee yhä suurempia annoksia. Opioidin aiheuttama euforia on suurin syy käytöstä aiheutuvan psykologisen riippuvuuden synnyssä.
Buprenorfiini on Suomen huumeiden käyttäjien keskuudessa yleisin opiaatti.


Geneettinen seksuaalinen viehätys.
Geneettinen seksuaalinen viehätys (Genetic Sexual Attraction) on ilmiö, jossa lähisukulaiset, yleensä sisaruspari, kasvaa koko elämänsä erillään toisistaan ja joskus tavatessaan tuntee huomattavaa seksuaalista vetovoimaa toinen toiseensa. Ilmiötä on esiintynyt myös vanhemman ja lapsen välillä.
Tilanne saattaa syntyä adoption myötä, kun adoptoidut lapset etsivät verisukulaisensa ja tapaavat biologisia sisaruksiaan tai vanhempiaan, joskin näin käy harvoin. Seksuaalinen viehtymys lähisukulaista kohtaan herättää useimmiten syyllisyyttä ja monia erittäin ristiriitaisia tunteita osapuolissa, koska insesti on tabu useimmissa kulttuureissa.
Geneettistä seksuaalista viehtymystä ei esiinny yleensä yhdessä kasvaneilla sisaruksilla Westermarck-efektin takia. Koska sisäsiittoisuus lisää biologisten sairauksien riskiä huomattavasti, ihmiselle ja muille kehittyneille apinalajeille on kehittynyt luontainen seksuaalisen viehtymyksen puute niitä samanikäisiä henkilöitä kohtaan, joiden kanssa hän on kasvanut.
Saksalainen sisaruspariskunta.
Vuonna 2008 maaliskuussa sai julkisuutta tapaus, jossa saksalainen vuosia yhdessä asuneen sisaruspariskunnan mies oli saanut insestin takia vuosina 2004–2005 kolme vankeustuomiota, jotka yhdistettiin vuoden ja viiden kuukauden tuomioksi. Naiselle ei määrätty rangaistusta, koska hänen arvioitiin persoonallisuushäiriön vuoksi olleen vähentyneesti syyntakeinen. Parilla on neljä lasta, joista kaksi on kehitysvammaisia. Pari tapasi toisensa vasta, kun tyttö oli 16-vuotias.
Mies valitti tuomioista ja valitukset hylättiin ylioikeudessa tammikuussa 2007 ja perustuslakituomioistuimessa helmikuussa 2008. Miehen mukaan tuomiot loukkaavat hänen yksityis- ja perhe-elämänsä suojaa, ja hän teki valituksen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle, mutta sen päätöksessä 12. huhtikuuta 2012 pidettiin tuomioita oikeutettuna.
Australialainen isä-tytär pariskunta.
Vuonna 2009 Australiassa sai julkisuutta isä-tytär pariskunta, joka oli elänyt seksisuhteessa seitsemän vuoden ajan. Isä oli jättänyt perheensä, kun tytär oli vuoden ikäinen. Isä ja tytär tutustuivat toisiinsa 30 vuoden jälkeen. Kumpikin oli naimisissa ja kummallakin oli lapsia. Isä ja tytär aloittivat seksisuhteen, erosivat avioliitoistaan ja muuttivat yhteen. He saivat pojan, joka eli sydänvian vuoksi vain muutaman päivän. Toinen lapsi, vuonna 2008 syntynyt tytär, vaikuttaa kuitenkin terveeltä. Pariskunta on tuomittu insestistä, mutta saavat asua yhdessä sillä ehdolla, etteivät harrasta seksiä.


2015.
2015 (MMXV) on tuleva normaalivuosi (ei karkausvuosi), joka alkaa torstaista.


Poliisikuulustelu.
Poliisikuulustelu on toimenpide, jossa poliisi kuulustelee joko luonnollista henkilöä tai edustajansa välityksellä kuultavaa oikeushenkilöä. Kuulustelu on osa poliisitutkintaa tai esitutkintaa. Poliisitutkinta suoritetaan jonkin tapahtumakulun selvittämiseksi - esimerkiksi hirvikolareissa ja tietyissä onnettomuustilanteissa. Esitutkinta puolestaan suoritetaan rikoksen johdosta rikosoikeudellisen vastuun sekä korvauskysymysten selvittämiseksi.
Henkilöä voidaan kuulustella asianomistajana, rikoksesta epäiltynä tai todistajana. Lisäksi tietyissä tilanteissa henkilöä voidaan kuulla "asian selvittämiseksi". Asianosaisella on aina oikeus avustajaan. Avustajan lisäksi läsnä voi olla mm. kuulustelutodistaja. Ennen kuulustelua poliisimies kertoo kuulusteltavalle tämän oikeuksista ja velvollisuuksista. Todistajan velvollisuudet ovat ankarimmat, rikoksesta epäillyn vähäisimmät. Lain mukaan rikoksesta epäillyn ei tarvitse kertoa poliisille kuin henkilötietonsa.
Kuulustelun suorittamisesta säädetään esitutkintalaissa. Toimenpiteenä kuulustelu on säännelty melko tarkoin. Varsin yksityiskohtaisia säännöksiä sisältyy mm. lapsen tai vajaavaltaisen kuulustelemista koskeviin pykäliin. Valtaosa kuulusteluista tallennetaan Suomessa edelleen kirjallisessa muodossa, vaikka videokuvauskin on yleistynyt viime vuosina.
"Puhuttaminen" tarkoittaa poliisin suorittamaa epävirallisempaa keskustelua. "Kuulemisesta" tehdään kirjallinen dokumentti.


CSS (suojaus).
CSS-suojaus ("Content Scrambling System") on useissa DVD-Video-levyissä käytetty salausmenetelmä, joka käyttää heikkoa 40-bittistä salausta. Järjestelmä otettiin käyttöön DVD-levyjen julkaisun myötä vuonna 1996, ja se pysyi salaisena lokakuuhun 1999 asti, jolloin Jon Lech Johansen julkaisi sen avaavan DeCSS-työkalun. Melkein kaikki nykyiset DVD-levyjen tietokoneen kiintolevylle kopioimiseen tarkoitetut ohjelmat käyttävät DeCSS:n algoritmeja CSS:n kiertämiseen.
Toiminta.
Järjestelmässä on noin 400 avainta, (ns. "Player keys") joita DVD Copy Control Association (DVD CCA) lisensoi laite- ja ohjelmistovalmistajille. Soitinavain avaa DVD-levyn levyavaimen ("disc keys"). Levyavainta puolestaan käytetään avaamaan "Title key", jota käytetään levylle tallennetun elokuvan salauksen avaamiseen.
Salauksen toteutus on erittäin heikko ja perustui algoritmin pitämiseen salaisena. Kun sitä päästiin tarkastelemaan, tunnetun tekstin hyökkäyksen kompleksisuudeksi määritettiin O(1).. Pentium III 450 MHz murtaa levyavaimen 18 sekunnissa tuntematta virallisia avaimia. Toisin sanoen nykymittapuulla vähäiselläkin laskuteholla tämä suojaus murretaan hetkessä.


Luksoni.
Luksoni on hiukkanen, joka kulkee aina valon nopeudella tyhjässä avaruudessa. Luksoneitten massa on aina nolla, vaikka niillä onkin liikemäärää. Mm. mittabosoneihin kuuluvat fotoni ja gluoni ovat luksoneita.


Tardioni.
Tardioni on hiukkanen, jonka nopeus ei koskaan ylitä valonnopeutta. Tardionien lepomassa on aina reaalinen ja positiivinen. Kaikki tunnetut hiukkaset ovat tardioneita, paitsi luksonit.


Takioni.
Takioni ("takyoni") on hypoteettinen hiukkanen, joka kulkee aina valoa nopeammin. Jos sen energia ja liikemäärä ovat reaalisia, sen lepomassa on imaginaarinen. On vaikea tulkita mitä kompleksinen massa voisi todellisuudessa olla. Takionin näkemä aika on myös imaginaarinen. Se ei voi koskaan kulkea valoa hitaammin. Teorian mukaan sen nopeus myös lisääntyy kun energia vähenee.
Nimitys "Takioni" tulee kreikan kielisestä termistä "ταχύς", joka tarkoittaa nopeaa.
Takionin tutkimus.
Takionin olemassaolon esitti ensimmäisen kerran saksalainen fyysikko Arnold Sommerfeld vuonna 1904. Termi "takioni" on kuitenkin peräisin Gerald Feinbergiltä.
Takionit olivat fyysikoiden kiinnostuksen aiheina 1960-1970 -luvuilla, mutta mielenkiinto niihin lopahti kokeellisen näytön puutteessa ja ajatuksesta, että ne rikkoisivat kausaliteettia. Edellä mainitusta huolimatta takionit ovat yhä jonkin verran fyysikoiden kiinnostuksen kohteena. Jotkin säieteoriat sisältävät takioneita. Lisäksi takioneista ollaan kiinnostuneita kvanttioptiikan ja tunneloitumisen yhteydessä.
Takioni populaarikulttuurissa.
Takioni tunnetaan lähinnä scifi-sarjoista, kuten Star Trek ja Babylon 5 sekä FlashForward.
Ja elokuvista land of the lost ja Star Trek.


Metafysiikka.
Metafysiikka (, "meta-" + "fysika", ”fysiikan jälkeen”) on olevaisen olemusta ja perussyitä tutkiva filosofian haara.
Erään näkemyksen mukaan nykyaikana esiintyvä metafysiikan muoto on ontologia eli oppi olemassaolosta. Ontologia tutkii sellaisia kysymyksiä kuten mitä olemassaolo on ja mitä on olemassa.
Metafysiikka on kuitenkin perinteisesti ollut ontologiaa laajempi käsite, ja ontologiset väitteet muodostavat tällöin metafysiikan ytimen, niin sanotun "yleisen metafysiikan". Lisäksi on erotettu "erityinen metafysiikka", joka tutkii perinteisen metafysiikan erityiskysymyksiä ja eri filosofian aloista nousevia metafyysisiä kysymyksiä, kuten ajan luonnetta; mielen luonnetta ja mielen ja aineen dualismia; tahdonvapautta tai Jumalan olemassaoloa. Useita perinteisen erityisen metafysiikan kysymyksiä tutkitaan nykyisin omilla tieteenaloilla – esimerkkinä kosmologia eli tutkimus kaikkeuden kehityksestä ja rakenteesta, josta on tullut osa fysiikkaa.
Yleistä.
Sana 'metafysiikka' syntyi tavasta nimittää Aristoteleen "Fysiikan" jälkeisiä teoksia:, "”ta meta ta fysika”" (kreikan kielen "meta" = 'jälkeen', eli ”(kirjat) jotka tulevat fysiikan (kirjojen) jälkeen”). Näissä teoksissa pohdittiin fysiikan perustaa ja kaikkeuden rakennetta. Aristoteles itse kutsui niitä ”ensimmäiseksi filosofiaksi”. Jo varhain aristoteeliset oppineet alkoivat kutsua näitä kirjoja nimellä, "Metafysiikka", perustuen kirjojen sijaintiin Andronikos Rhodoslaisen kokoamassa Aristoteleen teosten kokoelmassa.
Metafysiikka on filosofian abstraktein ja yleisluontoisin osa-alue, ja sen todellisesta luonteesta ja alasta on kiistelty Aristoteleesta lähtien. Perinteisesti on ajateltu, että metafysiikka pyrkii pääsemään pelkkien ihmisille ilmenevien seikkojen, havaintojen ja harhojen ”taakse” ja kertomaan perimmäisen totuuden asioista. Jotta metafysiikka olisi lainkaan mahdollista, tämän todellisuuden perimmäisen luonteen olisi ainakin periaatteessa oltava ihmisen ymmärrettävissä, eli todellisuuden olisi oltava rakentunut siten, että se voitaisiin hahmottaa inhimillisellä loogisella ajattelukyvyllä. Tämä on metafysiikan ensimmäinen todistamaton perusoletus.
Filosofi Peter van Inwagenin mukaan jokainen filosofian osa-alue nostaa esiin metafyysisiä kysymyksiä, ja niin metafysiikkaa ei voi katsoa täysin erillisiksi muista filosofian osa-alueista. Esimerkiksi eettinen pohdiskelu oikeasta ja väärästä johtaa hänen mukaansa nopeasti erilaisiin metafyysisiin kysymyksiin.
Monet näistä kysymyksistä liittyvät todellisuuden yleiseen ongelmaan, joka koostuu kolmesta puolesta: illuusiot; todellisuus sellaisena, kuin se ilmenee havaitsijalle perustellusti; sekä todellisuus sellaisena kuin se on. Vastaavasti metafyysiset kannat ovat joissain tapauksissa seurausta tietoteoreettisista kannoista, toisin sanoen näkemyksistä sen suhteen, mitä voidaan tietää tai käsittää.
Metafyysikkojen tutkimia käsitteitä ovat muun muassa oliot ja ominaisuudet; substanssit, kategoriat ja universaalit; aika ja avaruus; kausaliteetti eli syy-seuraussuhde; samuus, muutos ja pysyvyys; sekä mahdollisuus ja välttämättömyys.
Historia.
Vaikka termi metafysiikka onkin peräisin Aristoteleen teosten järjestämisestä, ontologiaksi tai metafysiikaksi kutsuttu filosofian ala syntyi jo ennen Aristotelesta esisokraatikkojen ajattelussa. Muun muassa Parmenides katsoi, että olemassa olevien asioiden moninaisuus, muutos ja liike olivat vain yhden olemassa olevan ikuisen todellisuuden (”Oleva”) ilmentymää, ja kielsi, että kaikkeudessa tapahtuisi mitään muutosta. Herakleitos taas oli täsmälleen päinvastaista mieltä pitämällä jatkuvaa muutosta todellisuuden perimmäisenä piirteenä.
Platonin voidaan katsoa yhdistäneen Herakleitoksen ja Parmenideen ajattelun jakamalla todellisuuden kahteen tasoon, joista toinen edusti muuttuvuutta ja toinen muuttumattomuutta. Hänen metafysiikkansa ytimessä on ideaoppi. Aristoteleelle metafysiikka oli tiedettä ”olevasta olevana”, ennen kuin siihen lisätään minkään erityistieteen alaan kuuluvia yksityiskohtia. Aristoteles käytti metafysiikasta myös nimityksiä ”ensimmäinen filosofia”, ”oppi ikuisesta ja liikkumattomasta” ja ”teologia”. Samalla jako yleiseen ja erityiseen metafysiikkaan ilmeni jo hänellä; edellinen viittasi ontologiaan, kun jälkimmäinen sisälsi opin ”erillisistä korkeimmista substansseista”, tai jumalasta.
Keskiajalla metafysiikka käsitettiin Aristotelesta tulkiten ”tieteeksi, joka käsittelee fysiikan taustalla olevia asioita”. Eräs keskeisiä väittelynaiheita oli kysymys universaaleista, jossa ajattelijat jakaantuivat realisteihin, nominalisteihin ja konseptualisteihin. Teologiassa metafysiikkaa sovellettiin erityisesti Jumalan olemassaolon todistuksissa.
Uuden ajan alussa ranskalainen René Descartes tarkoitti metafysiikalla perustotuuksia, jotka takasivat inhimillisen tiedon mahdollisuuden. Christian Wolff, joka jatkoi keskiajan metafyysikon Duns Scotuksen ontologista perinnettä, ymmärsi metafysiikan opiksi, joka ”sisältää kaikki inhimillisen ymmärryksen periaatteet”.
David Hume ja Immanuel Kant hyväksyivät metafysiikalle ainoastaan hyvin rajallisen osan filosofiassa, ja sanoivat, että tiedon ei tulisi pyrkiä etenemään havaintojen yli – paitsi Kantin tapauksessa tietoon näkyvän todellisuuden takana olevan olemassaolosta. Kant tarkoitti metafysiikalla sellaisia kysymyksiä, joihin tiede ei voi vastata. Kantin mukaan metafysiikka on mahdollista vain ”transsendentaalisena” tieteenä, joka tutkii yleisiä inhimillisen ymmärryksen muotoja, eli tiedon käsitteellisiä ennakkoehtoja, jotka ovat ymmärryksen perusta.
Auguste Comten positivismi katsoi tieteellisen menetelmän ja koeteltavuuden korvaavan perinteisen metafyysisen ajattelun kokonaan. Myöhemmin positivismin perinnettä on jatkanut ennen kaikkea looginen empirismi. Se katsoi, että sellaiset väittämät, joita ei voi perustella analyyttisesti tai kokemusperäisesti, ovat mielettömiä, ja siksi myös metafysiikka tuli poistaa filosofiasta kokonaan.
1950-luvulla nousi käsitys metafysiikan tehtävästä, jonka mukaan se tutkii niitä käsityksiä, joita ihmisillä on todellisuudesta. Tätä kutsutaan "deskriptiiviseksi metafysiikaksi". Muun muassa P. F. Strawson on asettanut tällaisen objektiivisuuteen pyrkivän metafysiikan eräiden aiempien filosofien, kuten Descartesin, Gottfried Leibnizin ja George Berkeleyn, harjoittamaa ohjelmallista ja subjektiivista niin sanottua "revisionistista" tai "normatiivista metafysiikkaa" vastaan.
Vuosisadan loppupuolella metafysiikka sai laskukauden jälkeen uutta suosiota. Nykyfilosofian kielifilosofisilla ja logiikan perusteisiin liittyvillä kiistoja on käsitelty metafysiikan näkökulmasta. Analyyttisen filosofian puolella myös mielenfilosofia on suosittu tutkimuskohde. Uudempi metafysiikka on luonteeltaan melko teknistä ja soveltaa paljon muun muassa modaalilogiikkaa.
Mannermaisen filosofian puolella metafysiikka on jatkanut Martin Heideggerin asettamista lähtökohdista. Hän kielsi metafysiikan perinteisen lähtökohdan, jossa se irtautuu konkreettisesta olemisesta, ja keskitti huomionsa niin sanottuun fundamentaaliontologiaan ajallis-avaruudellisessa todellisuudessa. Sen voi kuitenkin nähdä myös perinteisen metafysiikan loppuna. Muun muassa postmodernistit ja dekonstruktionistit ovat julistaneet kaiken filosofian ja erityisesti metafysiikan kuolemaa.
Yleinen metafysiikka.
Yleinen metafysiikka (lat. "metaphysica generalis") eli ontologia tutkii olevaa olevana, eli olevaisen perimmäistä olemusta. Se tutkii sitä, mitä tyyppiä olevia asioita kaikkeudessa on ja minkälaisia suhteita niiden välillä on. Tällaisena metafysiikan on sanottu olevan tutkimusta olevasta itsenään, ei olevasta sellaisena kuin se ilmenee.
Oliot ja niiden ominaisuudet.
Perinteisen metafysiikan mukaan oleva koostuu entiteeteistä, jotka voidaan jakaa luokkiin tai kategorioihin. Tällaisia kategorioita ovat muun muassa oliot, niiden ominaisuudet, niiden väliset suhteet, tosiasiat, tapahtumat, joukot, lajit, propositiot, luvut ja lait. Nämä luokat voidaan jakaa edelleen eri tavalla muun muassa universaaleiksi (yleiskäsitteiksi) ja partikulaareiksi (yksilöolioiksi), konkreettisiksi ja abstrakteiksi, materiaalisiksi ja ei-materiaalisiksi sekä episteemisiksi ja ei-episteemisiksi aliluokiksi.
Substanssin ongelmaksi kutsutaan kysymystä, ovatko fyysiset kappaleet vain ominaisuuksiensa kokonaisuus, vai onko niillä erillinen substanssi, olemassaolo tai olemus, joka ”omistaa” nuo ominaisuudet.
Yleiset ominaisuudet.
Universaalien ongelmaksi kutsutaan kysymystä, ovatko ominaisuudet ja suhteet (universaalit) olemassa itsenäisesti, riippumatta niistä yksilöolioista (partikulaareista), joiden ominaisuuksia ne ovat? Vai onko yleisiä ominaisuuksia olemassa lainkaan? Yleisten ominaisuuksien olemassaolon myöntävää kantaa kutsutaan (käsite)realismiksi ja ne kieltävää kantaa nominalismiksi. Aluetta lähellä ovat myös matematiikan filosofian perinteiset kysymykset.
Identiteetti ja muutos.
Olion identiteetti, muutos ja identiteetin säilyminen ajassa muodostavat erään metafyysisen ongelman. Metafysiikassa voidaan kysyä, mikä muodostaa jonkin kappaleen identiteetin, ja milloin voidaan sanoa, että fyysiset kappaleet "tulevat" olemassa oleviksi tai milloin ne "lakkaavat olemasta" olemassa. Eräs perinteinen identiteettiin ja muutokseen liittyvä ongelma on nimeltään Theseuksen laiva.
Modaliteetit.
Oleva on metafysiikassa jaettu eri kategorioiden lisäksi myös eri modaliteetteihin eli olemisen tapoihin. Eri modaliteetteja ovat mahdollinen, välttämätön ja kontingentti (mahdollinen, muttei välttämätön). Aristoteelisessa metafysiikassa puhuttiin näiden lisäksi aktuaalisuudesta ja potentiaalisuudesta.
Modaliteetteihin liittyen metafysiikkaan kuuluu myös sen tutkiminen, millainen kaikkeus voisi tai olisi voinut olla. Tällöin puhutaan mahdollisten maailmojen tutkimisesta. Modaliteeteista mahdollinen voidaan määritellä sellaiseksi tosiasiaksi, joka on totta ainakin yhdessä mahdollisessa maailmassa, vaikka se ei olisikaan nykyinen maailmamme, ja välttämätön sellaiseksi tosiasiaksi, joka on totta kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Modaliteettien tutkimisessa voidaan hyödyntää modaalilogiikkaa.
Erityinen metafysiikka.
Erityinen metafysiikka () tutkii erityisiä olevia ja niiden olemassaolon tapaa. Esimerkkejä erityisen metafysiikan kohteista ovat aine ja mieli (tai ”sielu”); aika ja avaruus; determinismi ja vapaa tahto; kosmologia ja kosmogonia; sekä Jumala.
Aine ja mieli.
Varhaiselle luonnonfilosofialle aineen ("hyle") eli materian luonne oli ongelma itsessään. Varhainen keskustelu aiheesta keskittyi yhden kaiken taustalla olevan prinsiipin eli periaatteen ("arkhe") löytämiseen. Esimerkiksi Thales esitti tällaiseksi periaatteeksi vettä, Anaksimenes ilmaa ja Anaksimandros apeironia (rajatonta massaa). Demokritos kannatti atomiteoriaa yli 2000 vuotta ennen kuin nykyaikainen tiede hyväksyi ajatuksen. Aristoteles puolestaan katsoi, ettei aine itsessään ole substanssi. Uudella ajalla René Descartesin ja Isaac Newtonin töiden myötä aine nähtiin passiivisena, vastakohtanaan aktiivisena nähdyt mielet ja voimat. Kvanttimekaniikan kehityksen myötä nykyisen tieteen käsityksellä aineen luonteesta on väitetty olevan vain vähän vastinkohtia aiemmassa aineen luonnetta koskevassa keskustelussa.
Mielen luonne, sen suhde aineelliseen ruumiiseen ja yleensäkin sen paikka pohjimmiltaan fysikaaliseksi ymmärretyssä kaikkeudessa on eräs mielenfilosofian keskeisiä ongelmia. 1600-luvulla René Descartes ehdotti substanssin olevan dualistista, eli mielen (tai sielun) ja ruumiin olevan olennaisesti erilaisia. Tästä seurasi ongelma siitä, kuinka nämä kaksi ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Tätä kutsutaan mielen ja ruumiin ongelmaksi. Kartesiolaisen dualismin lisäksi aihetta on lähestytty kaksi perusainesta eli substanssia olettaen muun muassa okkasionalismissa, jonka mukaan välittäjänä toimii Jumala. Nykyaikana substanssidualismi on suurimmaksi osaksi menettänyt kannatuksensa, vaikka se ei olekaan kokonaan hävinnyt.
Toinen mielen ja ruumiin ongelmaan liittyvä lähestymistapa on ontologinen idealismi. Se on eräs monistinen käsitys, eli sen mukaan on olemassa yksi yleinen perusaines eli substanssi. Idealismi katsoo, että tämä perusaines on mieli, ja aineellinen todellisuus on olemassa vain sen ilmiönä. Jotkut idealistit, kuten George Berkeley, ovat katsoneet, että aineelliset oliot ovat olemassa vasta havaittuina. Saksalaiset idealistit, kuten Johan Gottlieb Fichte ja G. W. F. Hegel, ottivat lähtökohdakseen Immanuel Kantin ajattelun. Idealismi on yleinen aihe myös itämaisessa filosofiassa, kuten intialaisessa ajattelussa. Idealismiin liittyy läheisesti panpsykismi ja sen maltillisempi muoto paneksperientalismi, joiden mukaan kaikella "on" mieli (tai: kokemuksia), sen sijaan että ne olisivat miele"ssä". Muun muassa Alfred North Whitehead on kannattanut paneksperientalismia.
Viimeisen sadan vuoden ajan ontologiaa on hallinnut materialistinen monismi tai fysikalismi, jonka mukaan todellisuus on oleellisesti aineellinen. Mielenfilosofiassa tämä tarkoittaa sitä, että mielen tilat ovat luonnonkehityksen kautta kehittyneen eliön tiloja, kuten aivotiloja. Tyyppi-identiteettiteoria, esiintymäidentiteettiteoria (token-identiteettiteoria), funktionalismi, anomaalinen monismi, ominaisuusdualismi, epifenomenalismi ja emergentti materialismi ovat ainoastaan joitakin mielenfilosofisia selitysmalleja. Kaikki näistä kannoista eivät ole toisensa poissulkevia. Kantoja voidaan jaotella reduktiiviseen eli palauttavaan ja ei-reduktiiviseen fysikalismiin. Lisäksi eliminatiivinen materialismi pyrkii palauttamisen sijasta poistamaan arkipsykologiset käsitteet kokonaan tieteellisestä keskustelusta.
Neutraali monismi, joka on liitetty eri muodoissa muun muassa Baruch Spinozaan ja Bertrand Russelliin, sijoittuu idealismin ja materialismin väliin. Sen mukaan olemassaolo koostuu yhdestä substanssista, joka ei ole sen enempää henkinen kuin aineellinenkaan, mutta jolla on sekä henkisiä että aineellisia puolia tai ominaisuuksia — se voidaan siis nähdä niin sanotun kaksoisaspektiteorian mukaisena.
Aika ja avaruus.
Aika ja avaruus voidaan nähdä myös metafyysisenä ongelmana. Perinteinen realistinen näkemys ontologiassa on, että aika ja avaruus ovat olemassa ihmismielen ulkopuolella. Idealistit puolestaan ovat katsoneet, että aika ja avaruus ovat vain mielen rakenteita, joiden avulla mieli järjestää havaintoja (kuten Immanuel Kantin transsendentaalinen idealismi), tai että ne ovat muutoin epätodellisia (kuten George Berkeleyn subjektiivinen idealismi).
René Descartes ja Gottfried Leibniz katsoivat, että avaruus on vain kehys, joka mahdollistaa aineellisten kappaleiden suhteellisen sijainnin ymmärtämisen; ilman aineellisia kappaleita sitä ei olisi. Esimerkiksi Isaac Newton puolestaan katsoi avaruuden olevan itsessään olemassa oleva, absoluuttinen ”säiliö”. Käsitys avaruuden suhteellisuudesta tuli uudelleen vallitsevaksi Albert Einsteinin ja Ernst Machin töiden myötä.
Absoluuttinen/suhteellinen ja realistinen/idealistinen -asetelmat soveltuvat avaruuden ohella myös aikaan, mutta ajan ”virtaaminen” muodostaa oman erityisen ongelmansa. Antiikin aikana ajan virtaamisen kielsi Parmenides, ja uudempina aikoina sen on kieltänyt muun muassa J. M. E. McTaggart artikkelissaan ”The Unreality of Time”. Ajan virtaamiseen liittyy olioiden identiteetin säilymisen ongelma ajan kuluessa. Kaksi tähän liittyvää teoriaa ovat nimeltään endurantismi ja perdurantismi. Endurantistien mukaan koko olio on olemassa joka hetki historiansa läpi, ja se on joka hetkellä sama olio. Perdurantistien mukaan oliot ovat neliulotteisia entiteettejä, jotka koostuvat temporaalisten osien sarjoista, aivan kuten elokuva koostuu yksittäisistä kuvista.
Toinen aikaan liittyvä filosofinen ongelma on ajan suunnan ongelma.
Determinismi ja vapaa tahto.
Determinismillä tarkoitetaan kantaa, jonka mukaan kaikki tapahtumat, mukaan lukien ihmisen tietoisuuden tapahtumat ja toiminta, ovat edeltävien tapahtumien syysuhteellisesti määräämiä katkeamattoman syy-seuraussuhteiden ketjun välityksellä. Sen mukaisesti mitään ihmeiden kaltaisia tapahtumia ei tapahdu. Eräs determinismin seuraus on, että se muodostaa vakavan haasteen vapaan tahdon olemassaololle. Vapaan tahdon ongelma on ongelma siitä, voivatko järjelliset toimijat määrätä omia tekojaan ja tekemiään päätöksiä.
Vapaan tahdon ongelma on ongelma siitä, voivatko järjelliset toimijat määrätä omia tekojaan ja tekemiään päätöksiä. Ongelma liittyy vapauden ja kausaliteetin suhteen tutkimiseen ja siihen kysymykseen, ovatko luonnonlait kausaalisesti deterministisiä. Jotkut filosofit, kuten inkompatibilismin kannattajat, katsovat determinismin ja vapaan tahdon sulkevan toisensa pois. Determinismiin uskovan olisi näin pidettävä vapaata tahtoa pelkkänä illuusiona (niin sanottu ”kova determinismi”). Toiset filosofit, joita kutsutaan kompatibilisteiksi (tai niin sanottu ”pehmeä determinismi”), katsovat, että determinismi ja vapaa tahto voidaan sovittaa yhteen. Inkompatibilisteja, jotka hyväksyvät vapaan tahdon mutta hylkäävät determinismin, kutsutaan libertarianisteiksi (jota ei terminä tule sekoittaa poliittiseen libertarianismiin eli libertarismiin).
Kosmologia ja kosmogonia.
Nykyaikainen kosmologia tutkii kaikkeutta luonnontieteellisin menetelmin, kun taas perinteinen metafyysinen kosmologia pyrkii tutkimaan ajan ja avaruuden luonnetta ja syntyä filosofisesti.


Uudenkaupungin rauha.
Uudenkaupungin rauha 30. elokuuta 1721 päätti isovihan ja viimeiseltä rintamaltaan Venäjän ja Ruotsin välillä käydyn suuren Pohjan sodan, joka oli johtanut koko Suomen päätymiseen venäläisten miehittämäksi.
Rajapyykit.
Virolahden kunnassa yhdystien 3511 (Kirkontie) varressa on Uudenkaupungin rauhan rajakivi.
Seuraukset.
Rauhan myötä Ruotsin alueeseen Suomessa tuli kuulumaan entisen Käkisalmen läänin pohjoisosa. Venäjän hallitsija takasi rauhassa saamiensa alueiden asukkaille näiden uskonnon, omaisuuden, lait ja säätyerioikeudet.
Ruotsin suurvalta-aika päättyi Uudenkaupungin rauhaan. Ruotsi joutui luovuttamaan Venäjälle Inkerinmaan, Viron, Liivinmaan, Käkisalmen läänin eteläosan ja läntisen Karjalankannaksen.


Turun rauha.
Turun rauha on Turussa 7. elokuuta 1743 solmittu rauhansopimus, joka päätti Venäjän ja Ruotsin välillä vuosina 1741–1743 käydyn hattujen sodan, ja sen aiheuttaman pikkuvihana tunnetun venäläismiehityksen Suomessa.
Ruotsia rauhanneuvotteluissa edusti vapaaherra, myöhemmin kreiviksi ylennetty, Herman Cedercreutz, jonka värikäs menneisyys osaltaan edesauttoi neuvottelujen onnistumista. Cedercreutzilla, joka oli toiminut diplomaattina Venäjällä, väitetään olleen rakkaussuhde Venäjän hallitsijattareen, mikä on saattanut ratkaisevasti edesauttaa neuvottelujen edistymistä. Neuvotteluissa Cedercreutz häikäilemättomästi harhautti vastapuolen valtuuskuntaa. Neuvottelujen tuloksena Venäjä solmi rauhan ja vetäytyi Kymijoen itäpuoliselle alueelle.
Ruotsi toisin sanoen luovutti Venäjälle Kymijoen itäpuolella, Mäntyharjun reitin ja Saimaan eteläpuolella sijaitsevat alueet sekä lisäksi Savonlinnan ympäristöineen. Kymijoen alajuoksulla raja kulki joen läntisintä, Ahvenkoskenhaaraa pitkin. Täten loppuosa Etelä-Karjalasta ja osa Etelä-Savostakin siirtyi Venäjän hallintaan.
Venäjän hallitsija takasi valloittamiensa alueiden asukkaille näiden uskonnon, omaisuuden, lait ja säätyerioikeudet. Esimerkiksi, juuri vuosikymmen aiemmin Ruotsin uusi vuoden 1734 yleinen laki oli tullut voimaan näilläkin alueilla, kuten muuallakin Ruotsissa.
Hattujen sotaa seuranneen, Ruotsin aloittaman (1788–1790) jälkeen solmitussa Värälän rauhassa Turun rauhan rajat jäivät voimaan.
Katso myös.
Turun rauhansopimuksen teksti Ruotsin kielellä *


Estetiikka.
Estetiikka on filosofian osa-alue, joka tutkii kauneutta, taidetta ja esteettistä eli kauneusarvoihin liittyvää eri esiintymismuodoissaan. Estetiikka voidaan jakaa kahteen osaan, (1) taidefilosofiaan ja (2) esteettisen tai kauneuden filosofiaan eli esteettisen kokemuksen ja esteettisen arvon filosofiaan. Nämä kaksi ovat kuitenkin osittain päällekkäisiä, eikä niitä voida selkeästi erottaa toisistaan tai asettaa toistensa alaisuuteen.
Yleistä.
Termi ”estetiikka” tulee kreikan kielen sanasta "aisthetike" (), ja sen kehitti filosofi Alexander Gottlieb Baumgarten vuonna 1735 merkitsemään ”tiedettä siitä, kuinka asiat tunnetaan aistien kautta”. Baumgartenin esittelemä latinankielinen muoto oli "aesthetica". Termiä käytettiin hänen jälkeensä saksan kielessä, mutta esimerkiksi englannin kieleen sana tuli vasta 1800-luvulla. Keskustelua kauneudesta ja taiteesta käytiin kuitenkin yhtä lailla ennen tätäkin esimerkiksi David Humen termistöllä, puhuen ”maun standardeista” tai ”maun arvostelmista”.
Estetiikan käytännön osa-alueet.
Sen lisäksi että estetiikassa käsitellään varsin filosofisia ja yleisiä kysymyksiä, konkreettiset muotokysymykset ovat tietyssä mielessä estetiikkaa.
Historiaa.
Platonin ja Aristoteleen teokset ovat yleensä historiallisena taustana nykyestetiikalle. Sittemmin estetiikan kehitykseen ovat vaikuttaneet muun muassa Plotinos, Augustinus, Tuomas Akvinolainen ja sittemmin uusplatonistiset renessanssifilosofit. 1700-luvulla käsite syntyi merkitsemään oppiainetta, joka on perustana nykyiselle. Alexander Gottlieb Baumgarten julkaisi 1700-luvun puolessavälissä teoksen "Aesthetica", jossa käsite viittasi kauneuden ja taiteen lisäksi käytännön havaintoon ja sen kehittämiseen. Sittemmin Immanuel Kant loi pohjan nykyaikaiselle estetiikalle, ja hänen jälkeensä merkittäviä estetiikan kehitykseen vaikuttaneita filosofeja ovat muun muassa Hegel ja Jenan koulukunta.
Merkittäviä esteettisiä julkaisuja uudella ajalla ovat tuottaneet muun muassa Theodor Adorno, Walter Benjamin, Arthur C. Danto, George Dickie, John Dewey ja Martin Heidegger. Erityisesti monien mannermaisten filosofien tuotannossa estetiikka on eri tavoin tärkeä, mutta sitä ei filosofian osa-alueena, varsinkaan ongelmalähtöisesti, eroteta muusta filosofiasta. Nykyestetiikan mannermaisia ajattelijoita ovat muun muassa Jean-Luc Nancy, Jacques Lacan ja Michel Foucault. Feministinen estetiikka on joukko näkökulmia kauneuden ja taiteen historiaan ja nykypäivään. Itämaisella estetiikalla tarkoitetaan taiteesta ja kauneudesta länsimaisen kulttuuripiirin ulkopuolella käytyä keskustelua, jota pohditaan länsimaisen estetiikan perinnöksi jättämistä raameista käsin.
Suomessa estetiikkaa ovat merkittävästi julkaisseet ja sen toimintaa edistäneet muun muassa edesmennyt Yrjö Hirn ja Aarne Kinnunen sekä nykyisin Yrjö Sepänmaa, Arto Haapala, Oiva Kuisma, Juha Varto ja Pauline von Bonsdorff. Mannermaisen filosofian piirissä vaikuttavista estetiikan kenttään liittyvät eri tavoin muun muassa Markku Lehtinen, Sami Santanen ja Miika Luoto. Kriittisen estetiikan alan tuntemusta Suomessa ovat puolestaan edistäneet esteetikot Ilona Reiners ja Anita Seppä. Seppä on myös ensimmäinen feministisestä estetiikasta väitellyt suomalainen esteetikko.
Antiikin estetiikka.
Esihistoriallista taidetta tunnetaan jonkin verran, mutta taideteosten syntyyn vaikuttanutta asiayhteyttä ei useinkaan, joten voidaan vain arvailla niiden valmistamiseen ja tulkitsemiseen liittyneitä esteettisiä ajatuksia. Antiikin aikana taiteen kannalta merkittävimpiä sivilisaatioita olivat Egypti, Mesopotamia, Kreikka, Rooma, Intia ja Kiina. Jokainen näistä kulttuureista kehitti omaleimaiset ja tunnusomaiset taidetyylinsä. Kreikkalaisella kulttuurilla on ollut suurin merkitys länsimaalaisen estetiikan kehitykselle. Kreikkalaiset ihailivat ihmisruumiin fyysistä muotoa ja siihen liittyvien taitojen kehittämistä. Tämä näkyy erityisesti ajan kuvanveistossa ruumiillisen kauneuden, kuten lihaksiston, asentojen ja anatomisesti oikeiden mittasuhteiden, kuvauksessa.
Monet antiikin kreikkalaiset filosofit katsoivat, että esteettisesti viehättävät kohteet ovat kauniita itsessään. Platonin ideaopin mukaisesti kaikki kaunis oli osallisena ikuisesta Kauneuden ideasta. Pythagoralaisilta Platon puolestaan omaksui harmoniaopin, jonka mukaisesti kauneus muodostui osien harmoniasta ja ykseydestä. Aristoteleelle kauneus oli teoreettinen käsite, ja siksi hän käsitteli sitä paitsi varsinaisissa estetiikan alan teoksissaan myös "Metafysiikassaan". Hänen mukaansa kauneuden universaalit osatekijät olivat järjestys, symmetria ja määräytyneisyys.
Keskiaikainen länsimainen estetiikka.
Säilynyt keskiaikainen taide on painotukseltaan uskonnollista, ja tyypillisesti katolisen kirkon, vaikutusvaltaisten kirkollisten henkilöiden tai varakkaiden maallisten mesenaattien rahoittamaa. Tärkeintä ei useinkaan ollut taiteen esittävyys vaan sen hengellinen ylentävyys.
Pohdinnat taiteen ja esteettisten kokemusten luonteesta ja tehtävästä seurasivat samoilla linjoilla. Bonaventuran "De reductione artium ad theologiam" on tyypillinen esimerkki. Se käsittelee käsityöläisen taitoja Jumalan antamina lahjoina, joiden tarkoituksena on tuoda Jumala esille ihmiskunnalle neljän ”valon” kautta. Nämä olivat: mekaanisten taitojen valo, joka tuo esille ihmisen tekemien esineiden maailman; tätä ohjaava aistihavainnon valo, joka tuo esille luonnollisten muotojen maailman; tätä ohjaava filosofian valo, joka tuo esille älyllisten totuuksien maailman; sekä tätä ohjaava jumalallisen viisauden valo, joka tuo esille pelastavan totuuden maailman.
Kun keskiajalta siirryttiin kohti renessanssia, taiteen huomio palasi jälleen luonnolliseen ja ihmiselämän maallisiin kysymyksiin. Antiikin Kreikan ja Rooman estetiikka nousi uudelleen arvoon.
Moderni estetiikka.
Länsimainen estetiikka koki hitaan vallankumouksen siirryttäessä 1600-luvun lopulta 1900-luvun alkuun, kohti modernismia. Saksalaiset ja brittiläiset ajattelijat painottivat kauneutta taiteen ja esteettisen kokemuksen keskeisimpänä osatekijänä, ja näkivät kauneuden taiteen päämääränä.
Alexander Gottlieb Baumgartenille estetiikka oli tiedettä aistein koetusta ja logiikan nuorempi sisar. Näin kauneus oli täydellisempää tietoa kuin aistittu. Immanuel Kantille esteettinen kokemus kauneudesta oli arvostelma subjektiivisesta mutta universaalista totuudesta, koska kaikkien ihmisten tulisi olla samaa mieltä väittämästä ”tämä ruusu on kaunis”, jos se oli sitä. Kauneutta ei kuitenkaan voitu palauttaa mihinkään perustavanlaatuisempaan ominaisuusjoukkoon. Friedrich Schillerille esteettinen arvostelma oli osoitus ihmisluonnon aistivan ja järjellisen osan täydellisimmästä yhteensovittamisesta.
G. W. F. Hegelille kaikki kulttuuri oli ”absoluuttisen hengen” ilmentymää, taso tasolta. Taide oli ensimmäinen taso, jolla absoluuttinen henki ilmentyi välittömästi aistihavainnolle, ja siksi kyse oli enemmänkin objektiivisesta kuin subjektiivisesta kauneuden julkitulosta. Arthur Schopenhauerille esteettinen kokemus kauneudesta oli suurinta vapautta, jonka puhdas äly saattoi kokea tahdon määräysten alla. Siinä ihminen kokee muodon täydellisyyttä ilman mitään sanallista toimintaa, ja siten ilman, että hyöty tai politiikka tunkeutuisi pilaamaan kauneutta.
Brittiläinen filosofia jakautui estetiikassa intuitionistiseen ja analyyttiseen leiriin. Intuitionistit katsoivat, että esteettisen kokemuksen toi esille jokin tietty mielen kyky. Lordi Shaftesburylle kyseessä oli sama kuin moraaliaisti, kauneus oli vain moraalisen hyvyyden aistein koettava muoto. Francis Hutcheson katsoi, että kauneuden toi esille sisäinen mielen aisti. Hänelle kauneudessa oli kuitenkin kyseessä ennemmin subjektiivisesta kuin objektiivisesta faktasta.
Analyyttiset teoreetikot, kuten Lordi Kames, William Hogarth ja Edmund Burke, toivoivat voivansa palauttaa kauneus johonkin joukkoon ominaisuuksia. Esimerkiksi Hogarth hyökkäsi ihanteellisen kauneuden käsitettä vastaan teoksessaan "The Analysis of Beauty" (1753). Hän katsoi, että kauneus koostuu (1) osien sopivuudesta johonkin suunnitelmaan; (2) vaihtelevuudesta niin modella tavalla kuin mahdollista; (3) samankaltaisuudesta, säännöllisyydestä tai symmetriasta, mikä on kaunista vain silloin kun se auttaa säilyttämään sopivuuden suhteessa suunnitelmaan; (4) yksinkertaisuudesta tai erityisyydestä, mikä ei ole miellyttävää itsessään, vaan siksi, että se antaa silmälle mahdollisuuden nauttia vaihtelevuudesta helposti; (5) monimutkaisuudesta, joka antaa työtä aktiivisille energioillemme ja johtaa silmän ”sattumanvaraiseen takaa-ajoon”; ja (6) määrästä tai suuruudesta, joka kiinnittää huomiomme ja tuottaa ihailua ja kunnioitusta. Myöhemmät analyyttiset esteetikot pyrkivät yhdistämään kauneuden johonkin tieteelliseen psykologiseen teoriaan (kuten James Mill) tai biologiaan (kuten Herbert Spencer).
Postmoderni estetiikka.
1900-luvun alkupuolen taiteilijat, runoilijat ja säveltäjät haastoivat ajatuksen, jonka mukaan kauneus oli keskeisintä taiteelle ja estetiikalle. Osa tätä moderni(stist)a aikakautta seuranneista esteetikoista on omaksunut postmodernistisen ajattelutavan, jonka lähtökohta on se, että moderni on ohi. Tätä modernin jälkeistä postmodernia estetiikkaa on pyritty määrittelemään eri tavoin.
Benedetto Croce ehdotti, että ”ilmaisu” on keskeistä taiteelle samalla tavalla kuin kauneuden aikaisemmin ajateltiin olevan. George Dickie ehdotti institutionaalisessa taideteoriassaan, että taidemaailman sosiologiset instituutiot tekivät jostakin taidetta arvostuksensa mukaan. Marshall McLuhan on ehdottanut, että taide toimii aina ”vastaympäristönä” tehtävänään tuoda näkyville se, mikä yhteiskunnassa on yleensä näkymätöntä. Theodor Adorno katsoi, että estetiikan tuli edetäkseen kohdata kulttuuriteollisuuden rooli taiteen ja esteettisten kokemusten muuttamisessa kulutushyödykkeiksi. Hal Foster on pyrkinyt esittämään vasteen kauneutta ja modernistista taidetta vastaan teoksessaan "The Anti-Aesthetic: Essays on Postmodern Culture". Arthur Danto on käyttänyt tästä vasteesta nimeä ”kallifobia”, kreikan kielen kauneutta merkitsevän sanan ("kalos") mukaan.
Jean-François Lyotard herätti kantilaisen terminologian, kuten maku ja ylevä, uudelleen henkiin. Ylevä maalaus, päinvastoin kuin kitsch-realistinen maalaus, ”[...] antaa meille kyvyn nähdä tekemällä mahdottomaksi nähdä; se miellyttää vain aiheuttamalla kipua”.
Mikä on esteettinen arvostelma?
Estetiikka tutkii sitä, mikä tekee jostakin esimerkiksi kaunista, ylevää, vastenmielistä, humoristista, traagista, sievää, viihdyttävää, mahtailevaa tai epäsointuista. Kauneutta koskeva arvostelma eroaa pelkästä subjektiivisesta mielipiteestä siinä, että se tavoittelee jotain objektiivista — Immanuel Kant huomautti 1790, että ”jos joku sanoo kanarialaista viiniä miellyttäväksi, hän on tyytyväinen, jos joku korjaa häntä ja muistuttaa sanomaan sen sijaan: se on miellyttävää "minulle"”, koska ”jokaisella on oma makunsa”. ”Kauneus” sen sijaan eroaa tällaisesta ”miellyttävyydestä”, koska ”jos hän sanoo jotain kauniiksi, silloin hän vaatii samaa mielipidettä myös muilta; hän ei esitä arviota ainoastaan omasta vaan myös muiden puolesta, ja puhuu kauneudesta ikään kuin se olisi asioiden ominaisuus”.
Esteettiset arvostelmat riippuvat selvästi kyvystämme tehdä erotteluja aistitasolla. Ne menevät kuitenkin pelkkiä aisteja pidemmälle. David Humelle maun hienostuneisuudessa ei ollut kyse pelkästään ”kyvystä tunnistaa kaikki osaset jostain kokoonpanosta”, vaan myös herkkyydestä ”kivuille ja nautinnoille, jotka pakenevat muuta ihmiskuntaa”. Näin aistiarvostelma linkittyy kykyyn kokea nautintoa. Samoin Kantille pelkkä ”nautinto” oli suoraa seurausta aistien tuottamasta mielihyvästä, mutta jonkin arvosteleminen ”kauniiksi” vaati jotain enemmän: aistien tulee synnyttää nautinto kytkeytymällä esteettisen kontemplaation, sisäisen tarkastelun, kykyymme. Kauneutta koskevat arvostelmat koskevat samanaikaisesti sekä aisteja, tunteita että älyä.
Mitkä tekijät vaikuttavat esteettiseen arvostelmaan?
Esteettisiin arvostelmiin näyttää usein liittyvän muitakin puolia. Esimerkiksi inhon ilmaukset osoittavat, että aistikokemukset linkittyvät vaistomaisesti kasvonilmeisiin ja jopa oksennusrefleksiin. Silti inho saattaa olla opittu tai kulttuurinen piirre; kuten Charles Darwin huomautti, keiton valuminen parralla on inhottavaa, vaikkeivat keitto tai parrat itsessään ole inhottavia. Esteettinen arvostelma voi olla hyvinkin sidossa aikansa kulttuuriin. Esimerkiksi viktoriaanisen ajan brittiläiset pitivät afrikkalaisia veistoksia rumina, mutta vain muutaman vuosikymmenen jälkeen edwardilaisen ajan yleisö piti samoja veistoksia kauniina.
Esteettiset arvostelmat saattavat liittyä tunteisiin tai, kuten tunteet, olla kiinteästi yhteydessä fyysisiin reaktioihin. Ylevän maiseman näkeminen voi saada aikaan kunnioituksen tunteen, mikä voi näkyä fyysisesti kohonneena sydämensykkeenä tai laajentuneina silminä. Nämä alitajuiset reaktiot saattavat olla jopa osatekijöinä siinä, miksi arvostelemme maiseman yleväksi. Esteettiset arvostelmat voivat liittyä myös haluttavuuteen, jopa seksuaaliseen haluun. Lisäksi esteettiset arvostelmat voivat liittyä myös taloudellisiin, poliittisiin ja moraalisiin arvoihin. Saatamme pitää Lamborghinia kauniina siksi, että se on haluttava statussymbolina, tai vastenmielisenä siksi, että se edustaa meille liiallista kulutusta tai loukkaa poliittisia tai moraalisia arvojamme. Arvostelemme usein sitä, mitä asia merkitsee tai edustaa meille.
Näin esteettiset arvostelmat näyttävät perustuvan aistien, tunteiden ja älyn lisäksi myös muun muassa haluihin, kulttuuriin, mieltymyksiin, arvoihin, alitajuiseen käyttäytymiseen, tietoisiin päätöksiin, koulutukseen, vaistoihin ja sosiologisiin instituutioihin.
Voiko eri taidemuotoja arvostella samoilla kriteereillä?
Kolmas esteettisiin arvostelmiin liittyvä kysymys koskee sitä, missä määrin arvostelmat ovat yhteneviä eri taidemuodoissa. Voimme kutsua sekä henkilöä, taloa, sinfoniaa, tuoksua että matemaattista todistusta kauniiksi. Mikä on niiden yhteinen piirre, jonka ansiosta ne ansaitsevat tämän arvostelman? Mikä voisi olla sellainen seikka, joka tuoksulla ja todistuksella voisi olla yhteistä, jotta ne kummatkin luettaisiin kauniiksi? Tämän vuoksi vaikuttaa siltä, että jokaisella taidemuodolla olisi omanlaisena esteettisten arvostelmien järjestelmä. Toisaalta kauneuden tunnistaminen saattaa olla ehdollistunut reaktio, joka on sisäänrakentunut kulttuuriin tai kontekstiin.
Kauneudesta.
”Jos siis emme tavoita hyvää yhtenä hahmona, yrittäkäämme tavoittaa se kauneuden, oikeiden mittasuhteiden ja totuuden kolmikossa. Kokonaisuuden voimme sitten ennen muuta katsoa ratkaisevan millainen sekoitus on laadultaan, ja koska se on hyvä, on sekoituskin hyvä.” (Platon: "Filebos")
"Filebos"-dialogin ajatukset harmoniasta ja oikeista sekoitussuhteista ovat pythagoralaisen perinteen mukaisia.
Olisiko kauneus aistihavainnon täydellisyyttä ja makuarvostelma käsitteetön? Immanuel Kant jakaa Baumgartenin lähtökohdan, että kauneutta ei arvostella käsitteiden, vaan yksinomaan havaintojen perusteella, siis ”esteettisesti” sanan alkuperäisessä merkityksessä. Jos kuitenkin kauneus on aistihavainnon täydellisyyttä, ja täydellinen on välttämättä suhteutettava tarkoitukseen, jonka perusteella sitä arvioidaan, siis käsitteeseen siitä, ”mikä tämä esine oikein on olevinaan”. Kauneuden määritteleminen aistihavainnon täydellisyydeksi sisältää näin ollen ristiriidan.


Solitoni.
Solitoni on itseään vahvistava aaltopaketti, joka voi syntyä epälineaarisessa väliaineessa.
Solitoneja esiintyy monissa epälineaarisen fysiikan ilmiöissä, ja niitä saadaan epälineaaristen differentiaaliyhtälöiden ratkaisuina. Eräät tunnetuimmista ovat epälineaarinen Schrödingerin yhtälö ja Korteweg-de Vries -yhtälö. Vaikka solitonit ovat selkeästi aaltoliikettä, niillä voidaan havaita hiukkasluonnetta.
Solitoni-ilmiön havaitsi ensimmäisenä John Scott Russell (1808–1882) huomatessaan kanavassa useita maileja etenevän aallon, joka ei heikentynyt itsestään.
Vuonna 1973 Akira Hasegawa ehdotti, että solitoni-ilmiötä voitaisiin hyödyntää kuituoptiikassa. Ensimmäinen ilmiöön perustuva telekommunikaatiosovellus otettiin käyttöön vuonna 2001. Tekniikkaa ei kuitenkaan ole vielä saatu kehitetyksi kuluttajatasolle.


Fononi.
Fononi on kiteen värähtelyenergian kvantti. Fononeihin liittyvät ilmiöt ovat tärkeä osa tiiviin aineen fysiikkaa, koska ne vaikuttavat materiaalien fysikaalisiin ominaisuuksiin kuten lämmönjohtavuuteen ja sähkönjohtavuuteen. Lämmön johtuminen eristeessä johtuu fononien etenemisesta ja matalataajuiset fononit ovat äänen kvantittuneita värähtelyjä kiinteässä aineessa.
Klassisen mekaniikan mukaan kiteen värähtely voidaan hajottaa eri värähtelykomponenttien superpositioksi Fourier'n muunnoksen avulla. Kun näitä eri värähtelytiloja tarkastellaan kvanttimekaniikan mallein niissä ilmenee hiukkasominaisuuksia. Värähtelyn energiatilojen miehitys voidaan siksi kuvata kiteessä liikkuvilla hiukkasilla, joita kutsutaan fononeiksi. Hiukkasina fononit käyttäytyvät kuten bosonit.


Stagflaatio.
Stagflaatio on yhdistelmä sanoista "stagnaatio" (pysähtyneisyys) ja "inflaatio" (hintojen nousu). Stagflaatio tarkoittaa sellaista taloustilannetta, jossa yhdistyvät lama, korkea inflaatio ja korkea työttömyys. Termi stagflaatio tuli käyttöön 1970-luvulla, kun länsimaiden talouksissa oli vuoden 1973 ensimmäisen öljykriisin vaikutuksesta samaan aikaan lama, suurtyöttömyys sekä korkea inflaatio.
Historia.
Stagflaation esiintymisellä Yhdysvalloissa 1970-luvulla on suuri historiallinen merkitys taloustieteissä. Stagflaatio ilmiönä oli ristiriidassa taloustieteen keynesiläisen koulukunnan kehittämän Phillipsin käyrän kanssa. Phillipsin käyrän mukaan stagflaation ei pitäisi olla mahdollista. Hieman aikaisemmin keynesiläinen näkemys inflaation luonteesta oli joutunut tulilinjalle, ja 1970-luvulla myös keynesiläisten keskeisiin teorioihin kuuluva Phillipsin käyrä joutui kyseenalaistamisen kohteeksi. Keynesiläiselle koulukunnalle muodostui vastustajia, koska sen teoriat eivät selittäneet todellisuutta, ja monet olivat valmiita luopumaan keynesiläisistä ajatuksista kokonaan niiden sisältämien vääryyksien vuoksi, eivätkä kaikki enää pitäneet keynesiläisyyttä siinä arvossa kuin aikaisemmin. Keynesiläistä koulukuntaa edustava Paul Krugman on väittänyt heidän olevan väärässä ja keynesiläisyyden arvostelun tulisi kohdistua vain naiiviin Phillipsin käyrään. Monetaristien mukaan stagflaatio voidaan selittää rahan kvantiteettiteorialla ja työmarkkinoiden jäykkyydellä.


Sukupuolenkorjausprosessi.
Sukupuolenkorjausprosessi on nimitys tutkimus- ja hoitoprosessille, joka tehdään transsukupuolisille ihmisille tai jossa tutkitaan tapauskohtaisesti korjauksen tarve transsukupuolisiksi itseään epäileville. Prosessin tavoitteena on tunnistaa transsukupuoliset ihmiset ja palauttaa heidät yhteiskuntaan täysipainoisina yksilöinä heidän kokemassaan sukupuolessa.
Sukupuolenkorjausprosessi kestää yleensä useita vuosia, ja hormonikorvaushoito jatkuu varsinaisen prosessin jälkeenkin läpi elämän.
Vanhentuneessa kielenkäytössä esiintyi sana "sukupuolenvaihdos". Nykyinen lääketieteellinen termi on sukupuolenkorjaus.


Positiivinen ja negatiivinen vapaus.
Positiivinen ja negatiivinen vapaus ovat Isaiah Berlinin esseessään "Vapauden kaksi käsitettä" (Two Concepts of Liberty, 1958) erittelemät yleiset vapauden määritelmät, joskin termit esiintyvät jo John Stuart Millillä. Klassinen yksinkertaistus positiivisen ja negatiivisen vapauden erosta on, että positiivisella vapaudella tarkoitetaan "vapautta johonkin" ja negatiivisella vapaudella "vapautta jostakin".
Negatiivinen vapaus.
Negatiivinen vapaus on klassisen liberalismin määritelmä vapauden käsitteestä; myös libertarismi perustuu negatiivisen vapauden käsitteelle ja korostaa sitä voimakkaasti. Negatiivisessa vapauskäsityksessä tarkoitetaan vapautta ulkoa tulevasta pakottamisesta, väkivallasta ja pakkovallasta. Tässä käsityksessä ihminen siis on vapaa, jos toiset ihmiset tai yhteiskunnalliset instituutiot (kuten viranomaiset, poliittiset päätöksentekoelimet tai sääty- tai kastijärjestelmät) eivät rajoita hänen toimintaansa eli puutu hänen ruumiilliseen koskemattomuuteensa, omaisuuteensa tai sopimusvapauteen. Negatiivisen vapauden toteutumiseksi riittää, että muut eivät loukkaa näitä henkilön oikeuksia. Muiden velvollisuus rajoittuu siis vain toisten negatiivisen vapauden loukkaamattomuuteen. Muiden muassa Thomas Hobbes, John Locke ja Mill perustivat vapauskäsityksensä negatiiviseen vapauteen; käytännössä Mill tosin huomioi sosiaaliliberalistisissa kirjoituksissaan myös positiivisen vapauden tarpeen.
Positiivinen vapaus.
Positiivisella vapaudella voidaan tarkoittaa yleistä kykyä saavuttaa tahtonsa mukaisia päämääriä tai mahdollisuutta harjoittaa kansalais- tai ihmisoikeuksia, saada osa yleisesti arvokkaina pidetyistä asioista (koulutus, terveydenhoito, työ, asunto, kulttuuri ym.) ja siten myös oikeutta tulla autetuksi. Positiivinen vapaus voi siis tarkoittaa sitä, että yhteiskunnan jäsenille taataan tietyt oikeudet heidän lähtötilanteestaan, esimerkiksi varallisuudesta, riippumatta. Positiivinen vapaus on esimerkiksi sosiaaliliberalismin, sosialismin, kommunitarismin ja eräiden konservatismin muotojen korostama vapauden laji. Muun muassa jo Rousseau, Hegel, Herder ja Marx pitivät positiivista vapautta tärkeänä.
Käytännössä.
Demokraattiset oikeusvaltiot ovat käytännössä negatiivisen ja positiivisen vapauden kompromisseja: laeilla pyritään takaamaan yksilölle yhtäältä oikeus välttyä mielivallalta ja toisaalta vapaus harjoittaa sellaisia perusoikeuksia kuin sanan-, kokoontumis- ja uskonnonvapaus; lisäksi julkinen sektori tai sen ja yksityisen sektorin yhteistoiminta on pyritty järjestämään niin, että positiivisen vapauden mukainen mahdollisuus esimerkiksi koulutukseen ja terveydenhuoltoon jollain tapaa toteutuu.
Nykyisessä filosofisessa ja yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa negatiivisen ja positiivisen vapauden olemusta ei yleensä lähestytä mitenkään itsestään selvänä. Vapauden käsite määrittyy aina vallan käsitettä vasten, ja nykyään (mm. Michel Foucault'n vaikutuksesta) ymmärretään yhteiskunnallisten valta-asetelmien voivan sisäistyä osaksi yksilön toimintaa ja identiteettiä. Tällöin korostuu tarve lähestyä vapautta historiallisena ilmiönä ja ajatus siitä, että negatiivinen ja positiivinen vapaus edellyttävät toisiaan.
Viime aikoina positiivisen vapauden näkökohtia on esittänyt vaikutusvaltaisella tavalla Nobel-palkittu taloustieteilijä Amartya Sen kykenevyyksien (capabilities) käsitteessään. Kykenevyyksiä voidaan pitää positiivisena vapautena.


Robin Hobb.
Margaret Astrid Lindholm Ogden (s. 1952 Kalifornia) on yhdysvaltalainen fantasiakirjailija, joka on kirjoittanut neljä trilogiaa nimimerkillä Robin Hobb. Hän kirjoittaa myös pseudonyymillä Megan Lindholm'". Osa hänen teoksistaan on julkaistu suomeksi Otavan kustantamana.
Elämä.
Vaikka Ogden syntyi Kaliforniassa, on hän viettänyt suuren osan elämästään Alaskassa. Kirjoittamisen hän aloitti vuonna 1971. Aluksi Ogden kirjoitti lehtijuttuja useisiin alaskalaisiin sanomalehtiin sekä runoja ja novelleja aikakauslehtiin. Fantasian ja science fictionin kirjoittamisen hän aloitti 1970-luvun loppuun mennessä.
Nykyään Ogden asuu Tacomassa, Washingtonin osavaltiossa. Hän on naimisissa ja neljän lapsen äiti. Kolme lapsista on jo aikuisia. Margaret Lindholm avioitui jo 18-vuotiaana kalastajasukuisen miehensä kanssa, joka nykyään purjehtii merillä rahtilaivan koneenkäyttäjänä.
Kirjoitustyö.
Realm of the Elderlings -sarjan ylänimitystä käytetään hänen Kuuteen Herttuakuntaan ja sen naapureihin sijoittuvista tarinoistaan. Näihin kuuluvat Näkijän taru, Liveship Traders -sarja ja Lordi Kultainen -trilogia, kaksi novellia ("Homecoming" ja "The Inheritance") sekä Sadekorpeen sijoittuvat The Rain Wild Chronicles -sarjan teokset "The Dragon Keeper", "Dragon Haven", "City of Dragons" ja "The Blood of Dragons".
Näkijän taru kertoo äpäräprinssi FitzUljas Näkijän tarinan, hänen kasvunsa mieheksi levottomissa olosuhteissa. Fitzistä koulitaan salamurhaaja, toimimaan varjoissa kuninkaan apuna. Fitzillä on sekä sukunsa perinteinen taikuus, Taito, että pelätty ja halveksittu eläintaikuus, Vaisto.
Liveship Traders ei jatka Fitzin tarinaa, vaan siirtyy etelämmäksi Kasalan kaupunkiin. Siellä asuvilla kauppiailla on elolaivoja, ihmeellisiä aluksia, jotka puhuvat ja ajattelevat. Mukana on yksi Näkijän tarusta tuttu hahmo. Aikajanalla tämä sijoittuu Fitzistä kertovien sarjojen väliin.
Lordi Kultaisen tapahtumat palaavat jälleen Fitziin ja Kuuteen Herttuakuntaan. Fitz on viitisentoista vuotta vanhempi kuin Salamurhaajan taipaleen lopussa, mutta hänen ei anneta vanheta rauhassa. Hallitsijasuku tarvitsee edelleen hänen apuaan ja erityisiä taitojaan. Liveship Traders -sarjasta tuttuja henkilöitä tulee käymään Kuudessa Herttuakunnassa.
Soldier Son -trilogia sijoittuu uuteen maailmaan ja sen päähenkilönä on Nevare Burvelle.


Peter F. Hamilton.
Peter F. Hamilton (s. 2. maaliskuuta 1960 Rutland) on brittiläinen tieteiskirjailija. Hamiltonin kirjoissa on yleensä useita päähenkilöitä, jotka kohtaavat vasta kirjojen jälkimmäisellä puoliskolla.
Muut.
Hamilton, Peter F.
Hamilton, Peter F.
Hamilton, Peter F.
Hamilton, Peter F.


Huumori.
Huumori (vuorovaikutuksen ja viestinnän muoto, jonka tarkoitus on tehdä ihmisiä iloisiksi, naurattaa ja purkaa jännitystä. Antiikin kreikkalaisen lääketieteen erään teorian mukaan neljän ruumiinnesteen (huumorin) tuli olla terveellä ihmisellä tasapainossa. Ruuminnesteet olivat keltainen sappi, musta sappi, lymfa ja veri.
Huumorin käsite.
Kaskut kertovat enemmän tai vähemmän todenperäisiä huvittavia asioita todellisista henkilöistä.
Huumorin tutkimusta.
Huumorin tutkimuksen kenttä on hyvin heterogeeninen ja monitieteinen. Näkökulmat voivat vaihdella esimerkiksi psykologisten, evolutiivisten ja filosofisten selitysmallien välillä.
Huumorin teoriat jaetaan perinteisesti kolmeen ryhmään: ylemmyys- (), huojennus- ("relief theory") ja inkongruenssiteorioihin ("incongruity theory").
Ylemmyysteoriat perustuvat ajatukseen huumorista vallankäytön välineenä tai naurusta ylemmyydentunteen ilmauksena (klassikkoesimerkkinä Thomas Hobbes); huojennusteorioiden psykologinen näkökulma selittää huumorin tai naurun ylimääräisen hermostollisen energian purkautumiseksi (klassikkoesimerkkinä Sigmund Freud). Kun tutkitaan huumorin perusolemusta eikä esimerkiksi sen vaikutusta ihmisiin kuten huojennusteorioissa, tukeudutaan nykyään yleensä tavalla tai toisella inkongruenssiteorioihin (klassikkoesimerkkeinä Francis Hutcheson, Arthur Schopenhauer ja Immanuel Kant). Inkongruenssiteorian mukaan kaikesta huumorista on löydettävissä formaalinen objekti, joka on luonteeltaan inkongruentti eli yhteensopimaton. Huvittuminen seuraa sellaisen inkongruentin objektin havaitsemisesta, joka törmää yhteen odotustemme kanssa.
Huumorin merkityksestä.
Usein nauraminen ja huumori sekoitetaan onnellisuuteen, mikä ei vastaa koko kuvaa. Jos ihminen todella on onnellinen vaikkapa saavutettuaan jonkin suuren tavoitteen elämässään, hän ei yleensä naura. Pikemminkin nauru on jännittyneisyyden purkautumista. Vitsien tapauksessa jännitystä on luotu tarinan myötä ja ihmisten odotukset ovat kasvaneet, kunnes vitsi pääsee huipentumaansa ja energia vapautuu.
Intiasta on saanut alkunsa nauruterapia, erityinen harrastusmuoto, jossa ihmiset kokoontuvat säännöllisin välein nauramaan ilman mitään erityistä aihetta. Sanotaankin, että nauru pidentää ikää, ja myönteisellä elämänasenteella tiedetään olevan yhteys sairauksista ja koettelemuksista selviytymiseen.
Huumorilla yritetään usein rikkoa jäätä tai rentouttaa. Teoria huumorista jännityksen purkajana selittää myös sen, esimerkiksi miksi armeijaslanginakin ilmenevä sotilashuumori on niin yleistä. Muissakin alakulttuureissa, esimerkiksi perheissä ja yksittäisillä työpaikoilla, saattaa olla oma klikkihuumorinsa, jota ehkä kukaan ulkopuolinen ei ymmärrä.
Huumori on sanottu olevan joskus hyvä tapa käsitellä pelkoja ja ahdistavia asioita tiettyyn rajaan asti. Vaikeissa oloissa huumorin on joskus huomattu olevan tärkeä selvitymiskeino. Joskus huumorin avulla myös selvitään stressaavista tilanteista ja toisaalta lujitetaan tietyn ihmisyhteisön yhteishenkeä.
Jos huumori menee liian pitkälle, eli se käy liian räikeäksi tai menee jo pilkkaamisen puolelle, aiheuttaa se ahdistusta ja pahaa mieltä, kun kohde kokee sen loukkaavana tai ivana. Kaikki ihmiset eivät koe asioita samalla tavalla kuin toiset, joten on parempi pitäytyä varmasti keveässä ja harmittomassa huumorissa, tai jättää huumori suosiolla kokonaan pois, ettei aiheuta vahinkoa ja pahaa oloa. Jos esimerkiksi ikävän onnettomuuden kohdanneelle henkilölle sanoo jotain sopimatonta ja nauraa päälle, on sillä todennäköisesti täysin päinvastainen vaikutus kuin alunperin huumorilla oli tarkoitus aiheuttaa.
Eri maissa on toisista kansoista tiettyjä stereotyyppejä, joita käytetään jatkuvana huumorin lähteenä. Skotteja pidetään saitoina, saksalaisia säntillisinä ja amerikkalaisia ylimielisinä.
Huumori on myös eri taiteenlajeissa vaikuttava tyylikeino. Humoristista näytelmää sanotaan komediaksi vastakohtana tragedialle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei komediassa voisi olla taustalla vankka asiasisältö. Eräät humoristit, kuten stand up -koomikot, ansaitsevat elantonsa kertomalla julkisesti vitsejä tai, kuten pellet, esiintymällä muutoin hassunkurisesti.
Opetuksessa.
Huumori on tärkeä tekijä opetuksessa. Myönteisellä tavalla huumoria käyttävää opettajaa arvostetaan. Opettajan tulisi tiedostaa huumorin myönteiset ja kielteiset merkitykset, mutta käyttää huumoria omalla persoonallisella tavallaan oppilaita kunnioittaen. Korkea ammattietiikka on huumorin toimivuuden edellytys.
Omakohtainen huumori kiinnostaa.
Opettajat käyttävät opetuksessaan huumoria sekä myönteisillä että kielteisillä tavoilla. Suurin osa myönteisistä huumorikuvauksista ei liittynyt opetettavaan aiheeseen tai oppiaineeseen. Opiskelijat kuvasivat eniten myönteisinä kokemuksina opettajan kertomia juttuja omasta elämästään tai kokemuksistaan. Myönteinen huumori ei kohdistunut yksittäiseen oppilaaseen, vaan se oli hyväntahtoista yhdessä nauramista.
Kielteinen huumori kohdistuu oppilaaseen.
Kielteiseksi koettu huumori kohdistui yksittäiseen oppilaaseen, ja liittyi oppilaan osaamattomuuteen tai käyttäytymiseen. Huumorin merkitykset liittyivät opiskeluun ja oppimiseen, opiskelijoiden käsityksiin opettajasta ja opiskelijan omaan mielialaan. Pienelle osalle opiskelijoista opettajan huumorilla ei ollut merkitystä.
Nettihuumori.
Internetiä on käytetty ahkerasti huumorin levityksen välineenä. Usein netissä leviävät vitsit liittyvät tietokoneisiin tai nörttikulttuuriin. Joskus netissä syntyy jokin yllättävä, satunnaisesti syntynyt ilmiö, jonka pohjalta luodaan tietokoneiden avulla lisää netissä levitettävää huumoria. Tällaisia nettihuumorin ilmiöitä ovat esimerkiksi eräästä videopelistä löytynyt kirjoitusvirhe, All your base are belong to us, videolle "Tähtien sota" -imitaatiotaan kuvannut Star Wars kid sekä Coca-Colan juonnin ennätystä yrittänyt Olli Hokkanen. Eräs uudempi suosittu internethuumorin kohde on "Salattujen elämien" Ismo Laitela.
Tunnettuja humoristeja.
Kirjallisuus on luonut lukuisia humoristeja, kuten Erasmus Rotterdamilainen, François Rabelais sekä Veikko Huovinen ja Sinikka Nopola.
Elokuva-alalla tunnettuja humoristeja ovat Charles Chaplin, Buster Keaton, Marxin veljekset, Harry Langdon, Oliver Hardy ja Stan Laurel, Jerry Lewis, Jacques Tati, Rowan Atkinson, Mel Brooks, Jackie Chan sekä myös televisiosta tuttu Monty Python -ryhmä. Suomalaisista tunnettuja ovat esimerkiksi Valentin Vaala ja Risto Jarva. Nykyisin suosittuja koomikkoja ovat muun muassa Jim Carrey ja Jack Black, edesmennyt Pertti ”Spede” Pasanen sekä Vesa-Matti Loiri.
Teatteritaiteessa tunnetaan monen muun ohella Aristofanes ja Molière sekä suomalaisista Reino Helismaa ja Ritva Valkama.
Sirkuksen puolelta tunnetaan Charlie Rivel ja Oleg Popov. Myös musiikilla, kuvataiteella on omat koomiset hahmonsa, kuten Jope Ruonansuu ja Weird Al Yankovic.
Lisäksi suosioon nousseet sarjakuva sekä televisio ja automaattinen tietojenkäsittely tuovat koko ajan lisää mahdollisuuksia huumorin luomiselle ja esittämiselle. Naiskoomikon osaa pidetään vaikeana, mutta englantilaiset televisiosarjat "Todella upeeta" ja "Ponille kyytiä" ovat siinä melkoisia tienraivaajia. Italiassa Sabina Guzzantin käsikirjoittama, ohjaama ja näyttelemä satiirinen sketsisarja RAIot lopetettiin vuonna 2003 suuren kohun saattelemana. Suomessa naiskoomikoita näkee sarjassa "Kätevä emäntä".


Porto.
Porto on Portugalin kaupunki, joka on maan toiseksi suurimman metropolialueen keskus. Se sijaitsee Atlantin rannikolla maan pohjoisosassa, Douro-joen pohjoisrannalla. Asukasluku itse kaupungissa on 263 000 ja koko metropolialueella noin 1 552 000. Porto muodostaa joen etelärannan Vila Nova de Gaian kanssa kaksoiskaupungin. Porto on historiallisesti ollut Portugalin toiseksi suurin ja merkittävin kaupunki, mutta nykyään Gaian asukasluku (noin 290 000) on suurempi kuin Porton. Etäisyys Portosta maan pääkaupunkiin Lissaboniin on noin 300 km.
Porton kaupungin mukaan on nimetty Douron jokilaakson alueella valmistettava portviini, ja kaupungista juontaa juurensa alun perin myös Portugalin nimi.
Francisco de Sá Carneiron lentoasema sijaitsee noin 12 kilometriä päässä Porton historiallisesta keskustasta luoteeseen.
Portosta on myös kotoisin Portugalin jalkapalloliigan yksi menestyksekkäimmistä joukkueista, FC Porto.
Porton kuuluisimpia nähtävyyksiä on kaupungin historiallinen keskusta, joka lisättiin vuonna 1996 Unescon maailmanperintöluetteloon. Alueella sijaitsevat mm. São Bento -rautatieasema sekä Clérigosin kirkon 76 metriä korkea kellotorni, Torre dos Clérigos. Suosittuja turistikohteita ovat myös Douro-joen vastarannalla, Vila Nova de Gaiassa, sijaitsevat portviinikellarit.


Lahti Big Band.
Lahti Big Band on lahtelainen big band -orkesteri. Yhtyeen repertuaariin kuuluu muun muassa hittejä Glenn Milleriltä, Benny Goodmanilta, Tommy Dorseyltä ja Artie Shaw'lta.
Lahti Big Band keikkailee noin 20 kertaa vuodessa, etupäässä kotimaassa. Etäisimmät konsertit ovat olleet Japanissa ja Yhdysvalloissa.
Historiaa.
Orkesterin perustivat pasunisti Eero Rämö ja Harjulan kansalaisopiston rehtori Eero Toukonen. Toukonen käynnisti kansalaisopistossa big band -piirin.
Lahti Big Band kokoontui ensimmäisen kerran syksyllä 1984. Ensimmäinen esiintyminen oli Harjulan kansalaisopiston kevätjuhlassa toukokuussa 1985. Noin vuoden kuluttua aloittamisesta orkesteri otti nimekseen Lahti Big Band, kotikaupunkinsa mukaan. Orkesterin pitkäaikaiseksi kapellimestariksi tuli saksofonisti-klarinetisti Martti "Mara" Peippo, joka johti orkesteria sen perustamisesta lähtien.
Parin vuoden ikäisenä orkesteri sai solistikseen paikallisen blues-taiteilijan Pentti "Baby Boy" Varhaman. Samaan aikaan ohjelmistoon tuli myös Martti Peipon omaa tuotantoa.
Vuonna 1989 Lahti Big Band ry järjesti ensimmäisen Lahden Jazztori -tapahtuman. Keskustaan pystytettiin teltta, jossa soitettiin jazzia ja myytiin muun muassa olutta. Yhdeksänpäiväinen tapahtuma on sittemmin järjestetty vuosittain.
Antti Muukkonen alkoi laulaa Lahti Big Bandissa 1995 ja Elina Pakkanen (o.s. Kivirinne) 1996. Sittemmin on ryhmään 1940-luvun alun tyyliin liittynyt pieni lauluryhmä. Myöhemmin vakituisiksi laulusolisteiksi tulivat Laura Peltoniemi, Kati Solehmainen ja Riku Rokkanen. Solehmainen sai kuitenkin pian kiinnityksen Kotkan kaupunginteatteriin ja Rokkanen muutti Lontooseen. Uudeksi miessolistiksi nousi monilahjakkuus Tarmo Valmela ja naissolistiksi löytyi nuori lupaus Suvi Halinen. Elina, Laura ja Suvi muodostavat laulutrion, joka esittää The Andrews Sisters -ohjelmistoa.
Orkesterin soitin- ja äänentoistokalusto on myös tyylikauden mukaista. Komppikitarana on Gibson L-7 vuodelta 1940 ja rumpusettinä on aito Slingerlandin Radio King 1940-luvun alusta. Keikkatilanteessa käytetään vain yhtä mikrofonia, etupäässä laulun vahvistamiseen.
Nykyisin Lahti Big Band soittaa pääasiallisesti uudempaa big band -musiikkia ja pyrkii tekemään yhteistyötä myös muiden lahtelaisten musiikintekijöiden kanssa. Orkesterin kapellimestarina toimii Erno Tiittanen.


Lahden Jazztori.
Lahden Jazztori on Lahti Big Bandin vuosittain elokuussa järjestämä viikon mittainen jazz-tapahtuma Lahdessa. Ensimmäisen kerran Lahden Jazztori järjestettiin vuonna 1989.


Tractatus logico-philosophicus.
"Tractatus logico-philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma" () on Ludwig Wittgensteinin pääteos ja eräs loogisen empirismin tärkeimmistä vaikuttajista. Teos julkaistiin alun perin vuonna 1921 aikakauskirjassa "Annalen der Naturphilosophie" ja vuonna 1922 tarkistettuna kaksikielisenä kirjana (englanti–saksa). Vuonna 1927 Wittgenstein esitti teoksen väitöskirjanaan Cambridgen yliopistossa.
Kielen kuvateoria.
Wittgenstein esittelee "Tractatuksessa" ns. kielen kuvateorian, jonka mukaan oikein muodostetut lauseet ovat kuvia asiaintiloista. Esimerkiksi lause ”Kissa on pöydällä” kuvaa asiaintilaa, jossa kissaksi kutsuttu eläin on pöydällä.
Filosofisia ongelmia syntyy Wittgensteinin mukaan silloin, kun kieltä käytetään väärin esimerkiksi yrittämällä kuvata sellaista, mitä ei voi kuvata. Esimerkkinä tästä on maalauksen ja maailman vastaavuussuhde: maalaus voi esittää latoa, mutta maalaus ei voi esittää maalauksen ja ladon välistä esittämissuhdetta. "Missä esittämissuhde on?" kuuluisi wittgensteinilainen kysymys. Puhe sen puhumisesta, mistä ei voi puhua, herättää kysymyksiä monien omituiselta tai filosofiselta kuulostavien väitteiden luonteesta: ”Mikä on elämän tarkoitus?", ”Kuinka paha ihminen voi olla?", "Onko enemmän identtinen kuin epätosi vai maksalaatikko?".
Wittgensteinin mukaan kielen kuvateoria ei voi sanoa tällaisista (kahdesta ensimmäisestä) lauseista mitään, koska ne viittaavat mystisiin tuntemuksiin ja transsendentteihin ideoihin. Viimeinen esimerkkilause on sen sijaan järjetön jo tavanomaisen kieliopin kannalta.
Wittgensteinin mukaan filosofian tehtävänä on löytää kielelliset sekaannukset. Hän osoittaa, että mainitun kaltaiset kysymykset vievät ajatuksellisiin umpikujiin. Filosofinen erittely ei tuota tiedollisia väittämiä kuten luonnontieteet, vaan se on toimintaa, jonka tavoitteena on purkaa kielemme tuottamat mielettömyydet. Wittgenstein pitää esimerkiksi etiikasta ja estetiikasta puhumista mahdottomana.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivät etiikka ja estetiikka olisi elämässä oleellisia tekijöitä. Wittgenstein vain väittää, ettei niistä voi puhua sekaannuksista vapaalla kielellä. Lause ”Sinun pitäisi auttaa lähimmäistäsi” ei puhu maailmasta kuten "Kissa on pöydällä”. Kaikilla tosiasiaväitteillä on looginen rakenne (”Kissa on pöydällä” tai ”Kaloilla on kidukset”) ja ne ovat tosia tai epätosia vallitsevan asiaintilan perusteella. Lause ”Kissa on pöydällä” on tosi, jos kissa todellakin on pöydällä. Wittgenstein myös toteaa, että kieli voi vain kuvailla maailmaa, mutta se ei voi kuvata sitä miten se kuvaa maailmaa. Tätä kutsutaan semantiikan julkilausumattomuudeksi.
Vaikutus.
"Tractatuksen" näkemys toimi pohjana loogisen empirismin alkuvaiheen metafysiikan kieltämiselle. Myöhemmin, etenkin analyyttisen filosofian valtakaudella esimerkiksi moraalifilosofia palautettiin mielekkään keskustelun piiriin. "Tractatuksen" näkemys kielestä liittyy oleellisesti tieteelliseen kielenkäyttöön. Wittgensteinin esittäessä sen mikä esitettävissä on, "Tractatus" ilmentää viittausta esittämättömään ja kielen tavoittamattomaan maailmaan.
Teos populaarikulttuurissa.
M. A. Numminen on säveltänyt teoksesta "Tractatus"-sarjan vuonna 1966, tehnyt musiikkivideot "The General Form of a Truth-Function" vuonna 1991 ja "M. A. Numminen Sings Wittgenstein – Wovon man nicht sprechen kann" vuonna 1993 sekä levyttänyt "Tractatus"-sarjan vuonna 1989 levylleen "The Tractatus Suite".


Palladium.
Palladium () on metallinen alkuaine, jonka järjestysluku on 46 ja atomipaino 106,42. Normaalisti esiintyvät isotoopit eivät ole radioaktiivisia. Palladium on jalometalli ja kuuluu platinametallien ryhmään. Muut platinametallit ovat platina, osmium, iridium, rutenium ja rodium. Palladium on nimetty pikkuplaneetta Pallaksen mukaan, jota pidettiin vielä planeettana alkuaineen nimeämisen aikaan.
Ominaisuudet.
Palladium on pehmeää, hopeanväristä ja myrkytöntä metallia, joka muistuttaa platinaa. Sillä on platinametalleista pienin tiheys ja matalin sulamispiste. Karkaistu palladium on pehmeää ja venyvää, ja kylmämuokkaus lujittaa sitä huomattavasti. Palladium reagoi rikkihapon ja typpihapon kanssa, ja liukenee hitaasti suolahappoon. Se ei reagoi hapen kanssa normaalilämpötilassa.
Palladium tunnetaan hyvänä vedyn absorboijana. Hienojakoinen kolloidinen palladium sitoo jopa 3 000-kertaisen tilavuusmäärän vetyä. Palladiumilla on myös oksidi, PdO.
Leimat.
Vuodesta 2009 lähtien jalometallituotteista annettu laki koskee Suomessa myös palladiumia. Jalometallituotteiksi katsotaan esineet, jotka on tehty vähintään 50 % palladiumia sisältävästä metalliseoksesta. Niihin lyötävissä pitoisuusleimoissa sallitut pitoisuudet ovat 500, 850, 950 ja 999 massan tuhannesosaa. Palladiumin leimat ovat symmetrisen nelikulmion muotoisia, joissa kolme sivua on samanpituisia ja puolet pohjan pituudesta.


Analyyttinen filosofia.
Analyyttinen filosofia on nykyfilosofian valtavirtaus Yhdysvalloissa, Britanniassa, Australiassa sekä Pohjoismaissa. Usein on puhuttu myös "anglosaksisesta filosofiasta", vaikka monet merkittävät analyyttiset filosofit ovat tulleet manner-Euroopasta. Analyyttinen filosofia ei ole ollut, eikä ole, mikään sisällöllisesti yhtenäinen suuntaus. Kyse on ennemminkin tietynlaisesta näkemyksestä siitä, miten filosofiaa tehdään.
Analyyttinen filosofia on sateenvarjotermi, joka kattaa monia erilaisia näkemyksiä. Historiallisesti analyyttisen filosofian piiriin on luettu looginen empirismi, looginen atomismi, logisismi, arkikielen filosofia ja uuspragmatismi. Niiden yhteisenä piirteenä pidetään loogista selkeyttä painottavaa argumentaatiotapaa, johdonmukaisuutta sekä käsitteellistä yksiselitteisyyttä filosofisten ongelmien käsittelyssä. Tämä pyrkimys on johtanut usein kielifilosofisiin tarkasteluihin ja tieteellistä katsantokantaa painottavaan filosofiaan.
Analyyttinen filosofia painottaa loogista ja käsitteellistä analyysia. Suuntauksen syntymiseen ja kehittymiseen vaikutti merkittävästi matemaattisen logiikan keksiminen. Analyyttinen filosofia asetetaan usein vastakkain mannermaisen filosofian kanssa.
Gottlob Frege.
Analyyttista filosofiaa sitoo yhteen myös perinne, joka alkoi Gottlob Fregen (1848-1925) logiikan, kielifilosofian ja semantiikan tutkimuksista. Michael Dummett esittää, että Frege voidaan nähdä analyyttisen filosofian perustajana.
Frege oli näkemyksiltään puhdasoppinen kantilainen, jonka tarkoituksena oli tehdä korjaus Immanuel Kantin filosofiaan. Tämän korjauksen tuloksena syntyi moderni logiikka, perusta nykyiselle kielifilosofialle ja merkitysteorialle.
Frege pyrki saattamaan loppuun Leibnizin ajatuksen täydellisestä ja täsmällisestä kielestä. Hän pyrki filosofiassaan luomaan loogisesti täydellisen ihannekielen, joka pystyisi ilmaisemaan täydellisesti maailman todellisen rakenteen vailla monimerkityksellisyyksiä. Hän ei ollut kiinnostunut luonnollisesta kielestä, vaan piti luonnollista kieltä kyvyttömänä ilmaisemaan todellisuutta.
Frege kritisoi ajattelussaan vahvasti subjektiivisia merkitysteorioita. Hän korosti ajattelussaan vahvasti kantilaista näkemystä, jonka mukaan emme voi koskaan astua kielen rajojen ulkopuolelle. Frege korosti näkemystä, jonka mukaan kieltä ei ole mahdollista analysoida vailla kontekstia. Kontekstiperiaatteen mukaan emme voi kysyä sanan merkitystä, vailla lauseyhteyttä.
Frege teki kielifilosofiassaan erottelun ilmaisun "mieleen" ja "viittauksen kohteeseen" (mieli ja merkitys, "Sinn und Bedeutung"). Esimerkiksi aamutähti ja iltatähti viittaavat samaan olioon, joka on planeetta Venus. Vaikka nämä ilmaukset (aamutähti ja iltatähti) viittaavat samaan olioon, niillä on kuitenkin eri "mieli". Fregen mukaan jokaisella mielekkäällä ilmauksella on "mieli", vaikka ei välttämättä viittauksen kohdetta. Esimerkiksi sanalla "yksisarvinen" on mieli, mutta ei viittauskohdetta tai totuusarvoa. Erottelu ilmausten "mielen" ja "viittauksen kohteen" välillä, esiintyy myöhemmässä kirjallisuudessa "ekstension" ja "intension" välisenä erotteluna.
Frege vaikutti ajattelullaan merkittävästi analyyttisen filosofian syntyyn, mutta myös fenomenologiaan, kritisoimalla Edmund Husserlin varhaista ajattelua.
Bertrand Russell.
Toinen analyyttisen filosofian syntyyn merkittävästi vaikuttanut hahmo oli englantilainen filosofi Bertrand Russell (1872-1970). Russell kehitti eteenpäin Fregen ajattelua. Russellin ajatteluun vaikutti merkittävästi Fregen lisäksi Russellin opiskelutoveri G. E. Moore (1873-1958).
Russell ei ollut kiinnostunut Fregen teoriassa ilmausten "mielestä", vaan siitä mihin ilmaukset viittaavat. Hän esitti teoriansa 1905 julkaistussa artikkelissa "On Denoting". Russell löysi Fregen ajattelusta paradoksin, jota on kutsuttu ns. Russellin paradoksiksi. Russelin mukaan Fregen käsitys ilmausten jakamisesta merkitykseen ja viittauksen kohteisiin johti ristiriitaan logiikan perustavan lain, ristiriidan lain kanssa. Ristiriidan lain mukaan jokainen väite on joko tosi tai epätosi.
Russellin mukaan esimerkiksi lauseen "Ranskan nykyinen kuningas on kalju", oikea muoto on "on yksi olio, joka on Ranskan nykyinen kuningas, ja tämä olio on kalju". Lauseen oikeasta loogisesta muodosta pystytään toteamaan, onko se tosi vai epätosi. Tässä tapauksessa lause on siis epätosi.
Russell pyrki kehittämään logiikan, joka olisi vapaa paradokseista. Hän kehitti teorian yleisestä logiikasta, jota hän kutsui tyyppiteoriaksi. Russellin mukaan käsitteillä on rajatut merkitysalueet. Tunnetut paradoksit johtuvat kieliopin vastaisuudesta. Russellin pyrkimyksestä paljastaa ongelmia tuottavien lauseiden looginen muoto tuli esikuva myöhemmille filosofeille.
Loogiset positivistit innoittuivat Russellin filosofiasta ja päättelivät, että filosofian perustavat ongelmat ovat muodoltaan loogisen kieliopin vastaisia ja näin ollen merkityksettömiä.
George Edward Moore.
Russellin ajatteluun vaikutti hänen opiskelutoverinsa G. E. Moore (1873-1958), joka korosti filosofiassaan arkijärkeä. Moorea ei kiinnostanut Fregen tai Russellin formaalinen logiikka, vaan hän lähti analyysissaan liikkeelle luonnollisesta kielestä. Toisin sanoen Moore tarkasteli ihmisten arkipäiväistä kielenkäyttöä. Luonnollisen kielen käsitteellistä analysointia kutsutaan loogiseksi analyysiksi.
Moore esitti, että mikäli filosofisesta teoriasta löytyy terveen arkijärjen kanssa ristiriidassa olevia asioita, on vika todennäköisimmin filosofiassa. Moore vastusti idealististen filosofien tapaa kyseenalaistaa ulkomaailman, materian tai ruumiin olemassaolo. Näitä kyseenalaistuksia hän piti filosofisen "mielettömyyden huippuna". Moore vastusti erityisesti hegeliläistä idealismia.
Moore tuli tunnetuksi kritisoidessaan moraaliteorioita, jotka pyrkivät palauttamaan moraalisen hyvän, johonkin empiirisesti mitattavaan ominaisuuteen. Moore selittää, että näin toimiessaan henkilö syyllistyy naturalistiseen virhepäätelmään. Mooren mukaan moraalista hyvää tulee pitää määrittelemättömänä epänaturalistisena arvona.
Moore alusti ajattelussaan analyyttisen filosofian niin sanottua "arkikielen filosofiaa". Frege ja Russell sen sijaan alustivat loogisia apuvälineitä käyttävää "kovaa haaraa".
Ludwig Wittgenstein.
Itävaltalainen insinööri Ludwig Wittgenstein toimi Cambridgessä Russellin oppilaana. Hänen ajattelunsa vaikutti merkittävästi Russellin ajatteluun. Wittgensteinin mukaan filosofian tehtävänä oli huoltaa kieltä ja selventää sitä, ei luoda teoriaa.
Myös Wittgensteinin tavoitteena oli luoda loogisesti täydellinen kieli. Wittgensteinille kaikki loogiset lauseet ovat tautologioita, jotka sallivat kaikki mahdollisuudet. Lauseet jotka eivät ole loogisia tautologioita, tai jotka eivät kuvaa tosiasioita, ovat merkityksettömiä. Hän esitti teoriansa vuonna 1921 julkaistussa teoksessa "Tractatus Logico-Philosophicus".
Wittgensten esitti teoksessaan oman versionsa totuuden korrespondenssiteoriasta. Teoksessaan Wittgenstein esitti, että mielekkäät lauseet toimivat tosiasioiden kuvina. Wittgenstein jakoi Kantin ja Fregen ajatuksen, jonka mukaan "kieleni rajat ovat maailman rajat". Tämä näkemys tiivistyy Wittgensteinin kuuluisassa lausahduksessa, jonka mukaan "siitä mistä ei voi puhua täytyy vaieta" ("Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen").
Tractatuksen kirjoittamisen jälkeen Wittgenstein uskoi ratkaisseensa kaikki keskeiset filosofiset ongelmat. Tämän vuoksi hän siirtyi opettajaksi Itävallan maaseudulle. Myöhemmin Wittgenstein päätyi tarkastelemaan teostaan uudelleen ja huomasi siinä vakavia virheitä. Hän palasi filosofian pariin, ja tätä vaihetta kutsutaan Wittgensteinin myöhäisfilosofiaksi.
Myöhemmin Wittgenstein kehitti ajatuksen kielipeleistä. Kieli muodostuu erilaisista peleistä, joilla on säännöt. Näitä sääntöjä voidaan joko seurata tai rikkoa. Kielen väärinkäyttö perustuu kahden eri kielipelin sääntöjen sekoittamiseen toisiinsa.
Looginen empirismi.
Wienin piirin loogiset empiristit vaikuttivat merkittävästi länsimaiseen filosofian kehittymiseen. Piiriin johtohahmona toimi Moritz Schlick (1882–1936), joka murhattiin vuonna 1936. Loogiset empiristit olivat yhteiskunnallisesti radikaaleja, ja joutuivat pakenemaan Euroopasta natsismia. Yksi tunnetuimmista ja omaperäisimmistä Wienin piirin jäsenistä oli Rudolf Carnap (1891–1970), joka pakeni Yhdysvaltoihin.
Yhdysvalloissa looginen empirismi sulautui yhteen pragmaattiseen perinteen kanssa. Looginen empirismi oli yksi vaikutusvaltaisimmista filosofisista suuntauksista aina 1960-luvulle saakka.
Ajattelussaan Wienin piirin jäsenet omaksuivat Fregen ja Russellin ajatuksia ja näkivät Wittgensteinin "Tractatuksen" ratkaisuna empirismin ydinongelmiin. Wienin piiri pyrki osoittamaan kaiken metafysiikan mielettömäksi. Metafysiikan mielettömyys nähtiin seurauksena havaintokokemusten merkityksettömyydestä metafysiikan kielille. Lause, jota ei voida havainnolla todentaa on mieletön. Metafysiikan väitteitä ei voida todentaa eikä kumota havainnoilla, siis metafysiikan lauseet ovat mielettömiä.
Loogiset empiristit jakoivat muun muassa Fregen ja Wittgensteinin haaveen luoda loogisesti täydellinen kieli. Mielekkäät väitteet tuli pystyä kumoamaan tai todistamaan havainnolla. Tätä loogiset empiristit kutsuivat verifikaatiomenetelmäksi, jonka avulla metafysiikan perusongelmista tuli näennäisongelmia, joita ei voi koskaan ratkaista. Wienin piirin "vasemmistoa" edustava Otto Neurath arvosteli vahvasti metafysiikkaa. Hänen mukaansa kaikki mielekkäät väitteet tuli pystyä palauttamaan fysikaalisiksi väitteiksi, jotka puhuvat havaittavista ominaisuuksista.
Todennettavuusteesi ajatui ongelmiin, sillä se ajoi suurimman osan lauseista mielettömiksi. Todennettavuusteesi oli itsensä johdosta mieletön, sillä sitä ei ollut mahdollista palauttaa kokemukseen. Todennettavuusteesiä pyrittiin kehitttämään eteenpäin, mutta yritykset ajautuivat ongelmiin.
Carnap lähestyi ongelmaa uudenlaisesta näkökulmasta ja kehitti "suvaitsevaisuuden periaatteen". Siinä missä Russell oli pyrkinyt palauttamaan epätodet väitteet "loogisen kieliopin vastaisiksi", Carnap ajatteli, että lause saattoi olla epätosi toisessa loogisessa kielessä, mutta ei toisessa. Carnapin mukaan suvaitsevaisuuden periaate tarkoitti sitä, että jokainen voi valita itse loogisen kielensä. Se, mikä kieli tuli hyväksyä oli riippuvainen käytännöstä. Valintaa säätelivät muun muassa tarkoituksenmukaisuus ja tehokkuus.
Looginen positivismi johti mielenfilosofiassa behaviorismiin, jonka mukaan puhe kaikesta mentaalisesta on mahdollista kääntää fysikalismiin. Tämä tarkoitti sitä, että mentaalisesta on mahdollista puhua tutkimalla käyttäytymistä.
Alfred Tarski.
Puolalainen filosofi Alfred Tarski (1901-1983) pyrki luomaan ristiriidattoman totuuden käsitteen. Tarskin pyrkimys oli vastata niin sanottuunvalehtelijan paradoksiin, joka kuuluu seuraavalla tavalla: "Tämä lause ei ole tosi". Onko lause tosi vai epätosi? Tätä Tarski piti luonnollisen kielen perustavana ongelmana, johon tuli pyrkiä vastaamaan.
Tarski jakoi kielen objektikieleen ja metakieleen. Objektikieli on se, jonka lauseiden totuus on tarkasteltavan ja josta puhutaan, metakieli on se, jossa tarkastelu toteutuu. Tarski oli siinä mielessä Carnapin ajattelun kannalla, että lause saattoi olla totuutta toisessa kielessä, mutta ei toisessa. Tarskille totuus on aina totuutta jossakin tietyssä kielessä.
Tarskin totuuskäsitys pystytään ilmaisemaan kaavassa, jonka nimi on "sopimus T". Kyseessä ei ole Tarskin totuusmääritelmä, vaan Tarskin mukaan mille tahansa totuusmääritelmälle annettu menestysehto. Kaava kuuluu seuraavalla tavalla: (T) x on tosi jos ja vain jos L. Kyseisssä kaavassa "L" merkitsee objektikielen lausetta, jonka totuutta määritellään. Kirjain "X" merkitsee lauseen kuvausta metakielessä. Objektikielen lauseita L tulee verrata metakielen kuvauksiin X. Esimerkiksi lause "Taivas on sininen" on tosi jos ja vain jos taivas on sininen.
Varsinaista totuusmääritelmää, jonka Tarski muotoili, kutsutaan rekursiiviseksi määritelmäksi. Rekursiivinen määritelmä kuuluu seuraavalla tavalla: P(a) on tosi jos a:n viittauksen kohde on P:n alassa. Tarskin totuusmääritelmä ei pyri antamaan konetta, jonka avulla pystytään selvittämään lauseista kuin lauseista ovatko ne totta vai ei. Tarski ei väittänyt, että hänen menetelmänsä pyrkisi vastaamaan tähän ongelmaan. Tarski ei nähnyt teoriaansa vastauksena luonnollisen kielen ongelmille, vaan jakoi Fregen ja muiden haaveen loogisesti täydellisestä ihannekielestä.
Karl Popper.
Itävallassa syntynyt Karl Popper (1902-1994) vieraili Wienin piirin tapaamisissa, mutta esiintyi sen arvostelijana. Popperille tärkein kysymys oli, kuinka erottaa tiede ja ei-tiede toisistaan. Popper ei suhtautunut metafysiikkaan yhtä jyrkästi kuin useimmat Wienin piirin jäsenet.
Popper kehitti falsifikationismiksi kutsutun opin, jonka mukaan teoria on tieteellinen, jos se on mahdollista kumota. Teorian on tehtävä mahdolliseksi koe, jossa havainnot voivat kumota sen, mikäli teoria on virheellinen. Popper korosti ajattelussaan innovatiivisuutta ja virheellistenkin teorioiden esittämistä kumottaviksi. Vapaasti ja luovasti keksityt ajatukset takasivat tieteen kehityksen. Teorioita on koeteltava ankarasti.
Popperin mukaan ennakko-oletukset värittävät aina havaintoa. Popper korosti, että teoria voi edistyä erehdysten kautta. Hän vastusti näkemystä, jonka mukaan uudet ja vanhat teoriat eivät olisi millään tavalla sovitettavissa yhteen toistensa kassa.
Willard Van Orman Quine.
Amerikassa syntynyt Willard Van Orman Quine (1908–2000) sai koulutuksensa amerikkalaisen pragmaattisen koulukunnan kautta. Looginen positivismi oli Wienin piirin jäsenten muuton (mm. Carnapin) myötä alkanut vaikuttaa merkittävästi myös Amerikassa. Quine kiinnostui loogisesta positivismista ja arvosteli sitä ankarasti. Quine pyrki selvittämään empirismin ja loogisen positivismin ongelmaa, joka koski matemaattisen ja loogisen tiedon luonnetta.
Quinen kritiikki loogista positivismia kohtaan suuntautui kahteen seikkaan, jotka hänen mielestään olivat loogisen positivismin perusta: 1) totuudet voidaan jakaa analyyttisiin ja synteettisiin, 2) jokainen merkityksellinen väitelause voidaan kääntää kokemusta koskevaksi. Quinen mukaan nämä erottelut olivat äärimmäisen epämääräisiä. Quinen mukaan nämä kaksi teesiä edellyttivät toisiaan ja muodostivat näin ollen kehän. Koska sanoilla ei ole tarkkoja merkityksiä, vaan ne paljastuvat vasta kontekstissa, ei lauseita voi jakaa analyyttisiin ja synteettisiin.
Quinen teorian mukaan yksittäisellä lauseella ei voi olla empiiristen seurausten joukkoa. Kyseistä kantaa oli kannattanut Carnap jo 1930-luvulla, mutta Quine ymmärsi syvällisesti kyseisen teorian seuraukset. Tätä teoriaa kutsutaan holismiksi. Holismin mukaan mikään teorian osa ei ole korvaamaton, vaan joudumme korjaamaan matematiikan ja logiikan totuuksina pitämiämme näkemyksiä. Tietoa voidaan tarkastella eräänlaisena verkkona. Uskomukset eivät kuitenkaan ole saman arvoisia, sillä verkolla on olemassa keskusta ja reunat. Keskustassa lepäävät tärkeimmät logiikan totuudet, joita muuttamalla joudumme muuttamaan koko verkon rakennetta.
Quine ei hylkää empirismiä vaan yrittää toteuttaa sitä vailla mitään dogmeja. Kokemus on perusta, mutta ei niin yksinkertainen kuin perinteisesti on väitetty.
Wilfrid Sellars.
Amerikkalaisessa filosofiassa merkittävästi vaikuttanut ajattelija Quinen ohella oli Wilfrid Sellars (1912–1989). Sellars arvosteli ankarasti "annetun" käsitettä. Sellarsin mukaan filosofiassa on vaikuttanut pitkään ajatus "annetun myytistä". Tällä hän tarkoittaa sitä, että monet filosofiset teoriat pohjautuvat väitteeseen jonka mukaan tiedon perustana toimii jokin välttämätön tai suora havainto, joka ei ole päätelty. Tämä tieto annetusta oletetaan varmaksi.
Sellarsin mukaan "annetun myytin" varaan rakentuvat filosofiset teoriat sotkevat toisiinsa tiedostomattoman aistimisen ja ilmenevää koskevien arvostelmien suoran tietämisen. Ei-tiedollinen aistiminen ei voi olla minkään tiedon perusta. Sellarsin mukaan ei ole aistimusta vailla käsitettä. Jokainen aistimus edellyttää käsitettä. Ajattelu on perimmältään aina kielellistä.
Donald Davidson.
Donald Davidson on yhdessä Quinen kanssa pohtinut kielen tulkitsemisen ongelmaa. Hänen mukaansa kielen tulkitsemisen ennakkoehtoja on suopeus: oletamme kielen ja tilanteen välillä vallitsevan kausaalisen yhteyden sekä toisten kielen käyttäjien muodostavan maailmasta järkeviä uskomuksia. Davidsonin mukaan ymmärrämme lauseen, kun tiedämme, millä ehdoilla se on tosi.
Aiheesta muualla.
*


Vasemmistokommunismi.
Vasemmistokommunismi on marxilainen suuntaus ja poliittinen liike, joka erkani Kominternista 1920-luvun alussa Leninin ja bolsevikkien kanssa käytyjen kiistojen seurauksena. Vasemmistokommunismia ei voi pitää yhtenäisenä teoreettisena suuntauksena vaan pikemmin kollektiivisena nimikkeenä erilaisille järjestöille ja teoreetikoille jotka kritisoivat Kominternia ja Neuvostoliittoa keskusjohtoisuudesta ja "porvarillisuudesta". Vasemmistokommunistit hylkäävät yleisesti ottaen parlamentaarisen toiminnan ja tähtäävät vallankumouksen kautta syntyvään työläisneuvostojen valtaan.
Tärkeimpiä vasemmistokommunistisia teoreetikkoja olivat mm. Herman Gorter, Anton Pannekoek, Otto Rühle, Karl Korsch, Paul Mattick ja Amadeo Bordiga. 1920-luvun jälkeen varsinainen vasemmistokommunismi on ollut hyvin marginaalinen liike, mutta sillä on ollut vaikutusta autonomisen marxilaisuuden syntyyn ja anti-kapitalistisen anarkistiliikkeen kehitykseen.


Trotskilaisuus.
Trotskilaisuus on venäläisen Lev Trotskin (1879–1940) ajatuksiin pohjautuva marxilainen aatesuunta. Trotskin ydinajatuksia olivat maailmanvallankumouksen korostaminen sekä kapitalismin ja stalinismin kritiikki.
Historia.
Kapitalismin säilyminen Puolassa ja Saksassa vuosien 1919-1920 selkkauksissa esti sosialistisen vallankumouksen leviämistä Neuvosto-Venäjältä muualle. Kun maailmanvallankumous ei saanut tulta, Neuvostoliitossa alettiin keskittyä varsinkin vuodesta 1927 lähtien liittovaltion teollistamiseen viisivuotissuunnitelmien avulla. Käsite trotskilaisuus syntyi Josif Stalinin voittoon päättyneen valtataistelun yhteydessä. Maanpakoon joutunut Trotski itse koki olevansa bolševikki-leninisti vastapainona stalinistien marxismi-leninismille.
Neuvostoliiton teollistumista edisti maataloustuotteiden hintojen pitäminen alhaalla, joka oli teollisuustyöläisten kannalta edullista. Kansainvälisesti Trotskin kannattajat Kominternissa järjestäytyivät aluksi nimellä Kansainvälinen Vasemmisto-oppositio ja perustivat lopulta 1938 Neljännen internationaalin. Trotskin kuoleman jälkeen Neljäs internationaali alkoi kuitenkin hajota useisiin eri suuntauksiin. Jo 1950-luvun alussa internationaali oli pahasti pirstaleina.
Varsinkin Stalinin maaliskuussa 1953 tapahtuneen kuoleman jälkeen trotskilaisina pitivät itseään monet sellaiset ryhmät, jotka olivat kriittisiä silloisen Neuvostoliiton politiikalle vaikkeivät sosialistista maailmanvallankumousta tärkeimpänä päämääränään välttämättä pitäneetkään. Trotskilaisuuden suosio on kasvanut murroskausien mukana. Viime vuosikymmenten aikana tällaisia ovat olleet "hullu vuosi" 1968 ja kapitalismin palautuminen Itä-Eurooppaan. Historiallisesti kannatus on ollut vahvinta latinalaisen kulttuurialueen maissa. Missään maassa trotskilaisuus ei kuitenkaan ole saavuttanut valta-asemaa.
Viime vuosina trotskilaiset ryhmät ovat rakentaneet vaalikoalitioita yhdessä muiden "antikapitalististen" voimien kanssa. Läpimurtoja on nähty Tanskassa, Saksassa, Isossa-Britanniassa, Italiassa ja Portugalissa. Ranskassa trotskilaiset puolueet Ligue Communiste Révolutionnaire sekä Lutte Ouvrière onnistuivat saamaan merkittävän määrän ääniä esimerkiksi vuoden 2002 presidentinvaaleissa. Toisaalta trotskilaiset eivät muun vasemmiston tavoin tukeneet ratkaisevalla kierroksella Jacques Chiracia, kun tämän vastaehdokkaaksi nousi yllättäen Kansallisen rintaman Jean-Marie Le Pen.
Ideologia.
Trotskilainen ideologia pitää jakaa kahteen alueeseen, toisaalta "Lev Trotskin omiin kirjoituksiin" sekä Trotskin kuoleman jälkeen vaikuttaneiden "trotskilaisten ideologien" ajatuksiin.
Trotskilla oli merkittävä rooli ensin vuoden 1905 vallankumouksessa ja sittemmin lokakuun vallankumouksessa 1917. Trotski organisoi lähes tyhjästä Neuvosto-Venäjän sisällissodan menestyksekkäästi voittaneen Puna-armeijan (Työläisten ja talonpoikien punaisen armeijan). Armeija, joka oli taistellut venäläisiä valkoisia ja 14 vieraan valtion lähettämiä joukkoja vastaan, ei kuitenkaan onnistunut sisällissodan aikana tunkeutumaan Puolan läpi tukemaan saksalaisia vallankumouksellisia.
Trotskin ydinajatuksiin, aivan kuten koko lokakuun vallankumouksen tehneen bolševikkijohdon (johon Stalinkin kuului), kuului teoria maailmanvallankumouksesta. Sosialismi ei tulisi selviämään yksin eristäytyneenä. Tämä oli yksi keskeisimpiä eroja Stalinin ja Trotskin välillä 1920-luvun puolivälissä, kun Neuvostoliitossa alettiin rakentaa "sosialismia yhdessä maassa". Trotski olikin ensimmäisiä niistä, jotka ryhtyivät analysoimaan neuvostoyhteiskunnan muuttumista Stalinin valtakaudella. Marxisti-leninistit katsoivat, ettei Neuvostoliitto ollut mikä tahansa yksi maa, vaan liittovaltio, joka oli luonnonrikkauksiltaan ja pinta-alaltaan valtava. Näin ollen sinne voitiin "rakentaa sosialismia".
Trotski muotoili myös usein väärin ymmärretyn teorian "jatkuvasta vallankumouksesta". Trotskin käsityksen mukaan kehitykseltään jälkeenjääneissä maissa (kuten 1900-luvun alun Venäjällä) porvaristo ei kykene tekemään demokraattista vallankumousta ja toteuttamaan välttämättömiä uudistuksia, vaan feodaalisten rakenteiden kaataminen jää proletariaatin tehtäväksi. Trotski päätteli, että ottaessaan vallan proletariaatti kuitenkin jatkaa väistämättä vallankumousta porvarillisen demokraattisen vaiheen yli kohti sosialismia. Lenin kritisoi Trotskin teoriaa kutsuen sitä "absurdin vasemmistolaiseksi".
Eräs tunnettu trotskilaisena itseään pitänyt vallankumousteoreetikko oli Palestiinassa 1917 syntynyt ja Isossa-Britanniassa vuodesta 1947 asunut kirjailija ja toimittaja Yigael Gluckstein (1917-2000), joka tunnetaan paremmin nimellä Tony Cliff. Cliffin keskeisiin ajatuksiin kuului kritiikki Neuvostoliittoa kohtaan. Tuo kritiikki perustui ajatukseen siitä, ettei Neuvostoliitto ollutkaan sosialistinen, vaan valtiokapitalistinen. Tunnetuin suomalainen, joka on pitänyt Neuvostoliittoa valtiokapitalistisena, on ollut vuosina 1982-1994 Suomen tasavallan presidenttinä toiminut Mauno Koivisto. Myös maolaiset ovat pitäneet Neuvostoliittoa valtiokapitalistisena mutta vasta vuoden 1953 jälkeistä Neuvostoliittoa. Tony Cliff katsoi, että Neuvostoliitossa valtio oli ottanut kapitalistiluokan paikan työläisten riistäjänä. Trotskin mukaanhan Neuvostoliitto ei ollut sen paremmin sosialistinen kuin valtiokapitalistinenkaan, vaan "rappeutunut työväenvaltio", jota johti loisiva byrokratia. Suomessa Tony Cliffin ajatuksia on kannattanut virallisesti Sosialistiliitto vuodesta 2000 lähtien.
Toisen maailmansodan jälkeen syntyneitä yhteiskuntakokeiluja kuten Kiinan kansantasavaltaa ja itäeurooppalaisia "kansandemokratioita" Cliff piti myös valtiokapitalistisina. Esimerkiksi 1940-luvun lopun Neljäs internationaali, joka oli jo aikaisemmin erottanut Cliffin ja hänen kannattajansa järjestöstään, piti kyseisiä valtioita "epämuodostuneina työväenvaltioina", koska niissä ei koskaan ollut ehtinyt olla aitoa proletariaatin diktatuuria, kuten Venäjällä oli ollut 1917-1925, jonka jälkeen Neuvostoliiton järjestelmä rappeutui. Kominternin entisen pääsihteerin Josip Broz Titon ja generalissimus Stalinin vuoden 1948 välirikon jälkeen Jugoslaviaa pidettiin kuitenkin Neljännen internationaalin piirissä "työväenvaltiona", ei siis "epämuodostuneena työväenvaltiona". Vuonna 2003 poisti tunnetuin trotskilainen järjestö, ranskalainen Ligue Communiste Révolutionnaire ohjelmastaan käsitteen "proletariaatin diktatuuri".


Disko (musiikinlaji).
Disko on 1970-luvulla soulista ja funkista syntynyt tyylisuunta, joka on myöhempien populaarimusiikin piirissä syntyneiden tanssimusiikin tyylien, kuten housen ja trancen, kantaisä. Diskoksi kutsutaan myös diskomusiikin kanssa tanssittavia tansseja. Alun perin ranskankielinen sana "discothèque" (suom. diskoteekki) viittasi yökerhoihin, joissa kyseinen musiikki yleistyi 1970-luvulla. Sanaa on myöhemmin käytetty myös laajemmin erilaisista populaarimusiikkia soittavista tanssipaikoista. Disko-ilmiön suosion yhtenä osana oli disko-aiheinen menestyselokuva Saturday Night Fever-elokuva (suom. Lauantai-illan huumaa), jonka pääosassa John Travolta.
Disko-musiikin synty.
Disko-musiikki kehittyi Yhdysvalloissa. Yökerhojen DJ:t pyrkivät soittamaan painokasta rytmiä korostavia funk- ja soul-kappaleita ja yökerhoissa suositut kappaleet alkoivat saada menestystä myös radioissa ja levykaupoissa. Kehitys johti lopulta siihen, että tuottajat alkoivat tehdä varta vasten yökerhoihin sopivaa rytmikästä musiikkia ja tällöin varsinainen disko-musiikki sai alkunsa. Kappaleet pyrittiin saamaan melodioiltaan tarttuviksi, jotta ne menestyisivät mahdollisimman hyvin listoilla ja radioissa. Disko oli alun perin suosittua yökerhoja suosineiden mustien ja homoseksuaalien piirissä, mutta siitä tuli lopulta 1970-luvun jälkipuoliskon populaarimusiikin keskeinen ilmiö.
Disko-musiikin piirteet.
Disko voidaan nähdä funkin ja soulin kaupallistettuna muotona, jolle tyypillisiä piirteitä ovat yksinkertainen rytmi sekä tarttuvat kertosäkeet. Rytmiä painotetaan diskossa ylitse kaikkien muiden musiikin elementtien. Usein disko-musiikki oli pitkälle tuotettua ja sen soundiin kuuluivat esimerkiksi jouset. Disko-musiikki on usein sävyltään popmaisen pehmeää, mutta toisinaan myös tiukempaa, funk-vaikutteista. Kappaleet voivat olla pop-musiikin tapaan melodisia, mutta joskus funkin tapaan enemmän riffeihin perustuvia.
Tyypillinen piirre diskossa on hyvin usein käytetty jumputtava rytmi, jossa bassorummun isku osuu neljän neljäsosanuotin pituisten tahtien ensimmäiselle ja kolmannelle nuotille. Toisinaan diskomusiikissa käytettiin konemaista lauluääntä tuottavaa vokooderia. Tehokeinona monissa diskohiteissä on myös säkeistön pitäminen mollissa ja kertosäkeistössä tapahtuva siirtyminen duuriin. Diskosta koneelliseen tanssimusiikkiin periytyvä piirre olivat myös tavanomaista populaarimusiikkia pidemmät kappaleet, jotka oli suunniteltu DJ:eiden käytettäviksi (lyhyemmät single-versiot tehtiin erikseen radiosoittoa ja levymyyntiä varten). Diskomusiikissa tuottajan rooli oli hyvin korostunut, koska he lähes aina sävelsivät ja suunnittelivat levyt.
"Disko-inferno".
Disko-musiikki valtasi 1970-luvun jälkipuoliskolla monien maiden singelistojen kärkitilat. Diskosta tuli erittäin kiistanalainen ilmiö, jota monet muiden musiikintyylien ystävät vihasivat. Tähän liittyen puhuttiinkin usein "disko-infernosta" (The Trammps -yhtyeen saman nimisen diskohitin mukaan). Yhdysvalloissa järjestettiin jopa tapahtumia, joissa tuhottiin diskolevyjä. Faniensa pettymykseksi myös monet muita musiikintyylejä edustaneet artistit ja yhtyeet kokeilivat siipiään diskomusiikin parissa. Näistä kokeiluista tunnetuin on kenties Kiss -rockyhtyeen suurin hitti, "I Was Made for Lovin' You". Diskokokeilujen tulokset eivät kuitenkaan usein saaneet yhtä hyvää vastaanottoa ja esimerkiksi sellaiset jazz-artistit kuin Quincy Jones ja Herbie Hancock saivat diskopuristeilta runsaasti kritiikkiä tekemiensä diskolevyjen takia.
1980-luvulle tultaessa varsinainen diskobuumi alkoi olla takanapäin, joskin se oli jättänyt pysyvän jäljen kaupalliseen tanssimusiikkiin ja disko-vaikutteet säilyivät levylistoilla vahvoina. Disko ei ole tähän päivään mennessä noussut erityisen arvostetuksi musiikintyyliksi, joskin muutamat diskolevyt, kuten Chicin ja Giorgio Moroderin tunnetuimmat singlet, katsotaan kuuluvaksi populaarimusiikin historiassa merkittäviin julkaisuihin ja ne nauttivat arvostusta myös kriitikoiden taholta. Chic -yhtyeen suurimmat hitit, kuten "Le Freak" ja "Dance, Dance, Dance", edustavat diskon elegantimpaa suuntausta, joka tavoittelee funkmaisten riffien avulla tiukkaa groovea. Italialaisen Giorgio Moroderin vuoden 1977 hittien "From Here to Eternity" ja "I Feel Love" myötä yleisölle tuli tutuksi koneilla tehty tanssimusiikki. Mainituista kappaleista jälkimmäinen julkaistiin diskon nimekkäimpiin hahmoihin kuuluvan laulaja Donna Summerin nimellä. Ranskalaisen tuottajan kokoama Village People yhtye loi puolestaan tarttuvilla hiteillään sekä homokulttuuria surutta hyödyntäneellä humoristisella imagollaan ilmiön, joka tunnetaan yhä laajalti.
Diskon manttelinperijät.
Diskolla on merkittävä asema koneilla tehdyn tanssimusiikin kehityksessä. Ensimmäiset kokonaan koneilla tehdyt tanssimusiikin kappaleet olivat nimenomaan diskoa. Diskomusiikin taiteellisempien muotojen, joita esimerkiksi Moroder edusti, pohjalta kehittyi myöhemmin house ja siitä edelleen tekno. Monille konemusiikin lajeille tyypillinen monotoninen, suhteellisen nopea bassorumpua korostava komppi syntyi nimenomaan diskomusiikin myötä.
Kulttuurillisena ilmiönä 1970-luvun diskomusiikille syntyi 1990-luvulla vastineeksi eurodance (tai "europop"), joka oli niin ikään vahvasti kaupallisuuteen pyrkivää ja suosittua tanssimusiikkia.
Disko vai disco.
Lehdistössä 1970-luvulla käytettiin molempia termejä, mutta kielitoimisto suosittelee että suomenkielisissä sanoissa ei käytettäisi c-kirjainta. Ääntämys on sama. Muun muassa tiskijukkien Diskosusi-lehti lanseerasi k-kirjaimisen muodon diskon ystäville.


Maolaisuus.
Maolaisuus eli Mao Zedongin ajattelu (tai marxismi-leninismi-maoismi) on kiinalaisen Mao Zedongin (1893–1976) ajatuksiin pohjautuva marxismi-leninismin suuntaus. Kansainvälinen maolainen liike syntyi 1960-luvulla sen jälkeen, kun Kiinan kansantasavalta Maon johdolla toi julki erimielisyytensä Neuvostoliiton johdon kanssa. Mao arvosteli neuvostoliittolaista sosialismia jo Iosif Stalinin eläessä, mutta kiistat kärjistyivät Nikita Hruštšovin noustua johtoon. Mao piti esimerkiksi Hruštšovin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) 20. edustajakokouksessa 1956 esittämää Stalin-kritiikkiä "yksipuolisena ja parjaavana" ja syytti puoluetta revisionismista. Maolaiset ovatkin kutsuneet itseään anti-revisionisteiksi korostaen aatteensa oikeaoppisuutta. Sanaa maolaisuus käyttivät varsinkin aiemmin lähinnä näiden vastustajat, mutta suhtautuminen siihen on nykyään lieventynyt ja monet anti-revisionistit kutsuvat itseään avoimesti maolaisiksi.
Ohjelma.
Maolaisuus nosti kolmannen maailman maaseutuväestön keskeiseen rooliin sosialistisessa vallankumouksessa. Puolifeodaalisten ja alistettujen maiden menestyksellisen vallankumouksen mallina pidettiin pikemminkin sissien maaseudun köyhien tuella käymää pitkitettyä kansansotaa kuin kaupunkien tehdastyöläisten kapinaa. Puolue piti kuitenkin oleellisena, että työväenluokka on vallankumouksen johtava voima kommunistisen puolueen kautta.
Maaseutuväestöä alettiin kouluttamaan ja samalla ryhdyttiin taistelemaan vanhoja feodaalisia ja porvarillisia ajatusmalleja vastaan. Mallina ohjelmille olivat venäläisen psykologin Ivan Pavlovin tutkimukset sekä kiinalaiset sananlaskut ja muut perinteet. Moraaliset käskyt saivat poliittisen sisällön. Mao Zedong käynnisti mm. korruption, tuhlauksen ja byrokratian vastaisia kampanjoita. Samoja teeoma käsiteltiin kulttuurivallankumouksessa, jossa Mao kehoitti työläisiä kapinoimaan hallitusta ja KKP:n revisionisteja vastaan. Kulttuurivallankumouksesen myötä suosioon nousi Lin Biaon kokoama Maon "Pieni punainen kirja".
Kansainvälinen maolainen liike.
Maolaisuus sai kannatusta erityisesti monissa Aasian kommunistisissa puolueissa. Euroopassa maolaiset jäivät vähemmistöön, joskin vasemmistoradikaalien liikehdinnässä maolaisuus oli monissa länsimaissa vahvassa asemassa. Kiinan ainoa valtiollinen liittolainen Euroopassa oli Albania. Enver Hoxhan johtama sulkeutunut valtio kuitenkin riitaantui KKP:n kanssa Maon kuoltua (1976) ja hoxhalaisuus itsenäisenä liikkeenä syntyi. Maon kuoleman jälkeen 1976 Neljän kopla pyrki jatkamaan edeltäjänsä linjalla, mutta ryhmä pidätettiin ja valtaan nousi Hua Guofeng ja Deng Xiaoping. KKP alkoi nopeasti siirtyä pois Maon linjoilta ja maassa aloitettiin kapitalistiset talousuudistukset. Maa siirtyi myös ideologisesti pois Maon opeista, vaikka virallisesti ideologista jatkuvuutta Maon ajatteluun jaksetaan korostaa vielä nykyäänkin.
Kansainvälisesti maolaisuus joutui hajaannustilaan Maon kuoleman ja Dengin kapitalististen uudistusten myötä. Hajaannus alkoi hälvetä 1980-luvulla, kun suurin osa maolaisista puolueista tuomitsi Dengin näkemyset revisionistisina. Maolaisuuden elpymisessä oleellisinta roolia esitti Perun kommunistisen puolue, joka tuomitsi niin Neuvostoliiton kuin Kiinankin nykyjohtajat pettureiksi ja aloitti Maon oppeja noudattaen vallankumouksellisen kansansodan hallitusta vastaan 1980.
Tunnetuimpia nykyisiä maolaisia puolueita ovat Filippiinien kommunistinen puolue, Intian kommunistinen puolue (maolainen), Perun kommunistinen puolue (Loistava polku) ja Nepalin kommunistinen puolue (maolainen), jotka kaikki ovat mukana sotilaallisessa toiminnassa. Useat maolaiset puolueet ovat kiellettyjä kotimaissaan.
Maolaisuus Suomessa.
Maolaisuus herätti kiinnostusta 1960-luvulla Suomessakin. Alkuvuodesta 1969 virallistettiin parisen vuotta toiminut Helsingin marxilais-leniniläinen seura (HMLS). Toiminnan kehittyessä 1970-luvun alussa perustettiin Marxilais-leniniläiset ryhmät (MLR, 1973–1979) maolaisten maanlaajuiseksi organisaatioksi. MLR julkaisi lehtiä "Punakaarti" (1969–1977) ja "Lokakuu" (1972–1978).
Parhaimmillaan maolaisten toiminnassa oli mukana noin 100–200 ihmistä. Toimintaa leimasi suhde Suomen kommunistisen puolueen (SKP) oppositioon eli taistolaisiin, joilla oli 1970-luvulla hallitseva asema etenkin vasemmistonuorison keskuudessa. SKP kokonaisuudessaan tuomitsi maolaiset vasemmistolahkolaisina ja pyrki eristämään MLR:n kaikin mahdollisin keinoin. Varsinkin maolaisten Neuvostoliitto-kritiikki oli liikaa NKP:n johtoaseman tunnustaneille suomalaiskommunisteille.
Maolaisten toiminta kriisiytyi ja hiipui 1970-luvun lopulla. MLR:n lakkauttamisen jälkeen maolaiset kuitenkin jatkoivat toimintaansa perustamansa Vaihtoehtoliike Idun puitteissa sekä Uusi kapina-yhdistyksessä ja Ihmiskunta-seurassa.
Anti-revisionistinen marxismi-leninismi on 1990-luvun lopulta lähtien herättänyt kiinnostusta eräissä SKP:n ja erityisesti Kommunistisen nuorisoliiton aktiiveissa. Näiden vuonna 2005 perustama Marxilais-leniniläinen yhteiskuntatieteen seura (MLYS) sekä 2009 perustettu Eläköön Maoismi -opintopiiri ovat nykyään ainoita maolaisuuteen suuntautuneita järjestöjä Suomessa.
Ruotsalaisessa Lukas Moodyssonin ohjaamassa elokuvassa "Kimpassa" Göranin kommuunin ideologia on melko lähellä maolaisuutta.


The Settlers.
The Settlers (alkuperäinen saksankielinen nimi "Die Siedler") on seitsemänosainen tietokonepelisarja. Pelit ovat saksalaisen Blue Byten (Ubisoft) tekemiä, ja ne yhdistelevät jumala-, reaaliaikastrategia- ja rakentelupelien aineksia. Ensimmäinen osa tehtiin alun perin Amigalle, sen jälkeen tulivat osat PC:lle. USA:ssa pelin julkaisija SSI antoi pelille nimeksi Serf City. Myös USA:ssa pelin viralliseksi nimeksi muodostui The Settlers kun pelisarjan toinen osa julkaistiin.
Aiheesta muualla.
Settler, The


Progressiivinen vero.
Progressiivinen vero (asteittain kasvava vero) on vero, jossa veroprosentti nousee verotettavan tulon kasvaessa. Useimmissa maissa tuloverot ovat progressiivisia. Käytännössä se tarkoittaa, että suurituloisilla on korkeampi veroprosentti kuin pienituloisilla.
Progressiivisen verotuksen keskeisenä ajatuksena on sovittaa verot veronmaksajien maksukykyyn. Progressiivista verotusta puolustetaan usein sen tulonjakoa tasaavan ominaisuutensa vuoksi sekä hyvinvointitaloustieteeseen nojaavilla argumenteilla.
Progressiivinen verotuksen historiaa.
Progressiivinen tulovero on saanut kannatusta monilta taloustieteilijöiltä ja muilta yhteiskuntatieteilijöiltä. Ensimmäisenä siihen viittasi taloustieteen isänä pidetty Adam Smith teoksessaan Kansojen varallisuus (1776).
Progressiivinen verotus Suomessa.
Suomessa progressiivinen tulo- ja omaisuusvero otettiin käyttöön vuonna 1920. Progressiivisen tuloveron osuus kaikista Suomessa kannetuista veroista on laskenut jyrkästi viimeisten vuosikymmenten aikana ja on enää vajaa viidennes (18,6 prosenttia vuonna 2005). Esimerkiksi pääomatulojen verotus muutettiin progressiivisesta tasaveroksi vuonna 1993. Lisäksi omaisuusvero (myöhemmältä nimeltään varallisuusvero) lakkautettiin vuoden 2006 alussa.
Progressiivisen tuloverotuksen piirissä olevien veronmaksajien määrä on vähentynyt voimakkaaasti viime vuosina. Kun 2,8 miljoonaa veronmaksajaa maksoi osan veroistaan progressiivisena tuloverona vuonna 1989, vuonna 2009 määrä oli pudonnut 1,75 miljoonaan..
Kokonaisverotuksen progressiota on vähentänyt käytännössä myös se, että työttömyys-, sairaus- ja äitiyspäivärahoista alettiin 1980-luvulla periä veroa. Myöhemmin näille tuloryhmille säädettiin vielä palkkatuloa huomattavasti suurempi veroaste. Kesällä 2012 Eduskunta toi Suomen verojärjestelmään uuden kokonaisverotuksen progressiota osin edelleen vähentävän maksun, Yle-veron.
Kunnallisvero kannetaan kuntakohtaisen kunnallisveroprosentin suuruisena tasaverona. Veronmaksajien keskusliiton mukaan kunnallisverotus on käytännössä kuitenkin progressiivista erilaisten vähennysten, esimerkiksi työtulo- ja perusvähennyksen, vuoksi. Vuonna 2011 keskimääräisellä 19,17 kunnallisveroprosentilla maksettavaksi jäi esimerkiksi 10 000 euron tuloista 4 prosenttia, 20 000 euron tuloista 12 prosenttia ja 40 000 euron tuloista 17 prosenttia.
Muita veronmääräytymistapoja.
Jos kaikkien verovelvollisten vuosituloista peritään sama prosenttiosuus veroa riippumatta vuositulojen määrästä, kyseessä on suhteellinen eli tasavero. "Tasasummavero" on kysymyksessä, kun kaikki verovelvolliset maksavat euromääräisesti yhtä suuren summan. Progressiivisen veron vastakohta on regressiivinen vero, jolloin tulonsaajan veroprosentti pienenee verotettavan summan noustessa.


Nikita Fouganthine.
Nikita Joakim Fouganthine, syntyjään nimellä Juha Veikko Valjakkala, aiemmin myös Aslak Valdemar Ahonen (s. 13. kesäkuuta 1965 Pori), on suomalainen henkirikollinen. Valjakkala tuli osaksi Suomen ja Ruotsin rikoshistoriaa vuonna 1988, kun hän murhasi kolme perheenjäsentä nelihenkisestä Nilssonin perheestä pohjoisruotsalaisen Åmselen kylän hautausmaalla. Perheestä jäi eloon vain 11-vuotias poika, joka oli tapahtumahetkellä nukkumassa teltassa kotitalonsa pihalla. Juha Valjakkala ja hänen porilainen tyttöystävänsä ja rikoskumppaninsa Marita Routalammi (s. 1966 Pori) olivat heinäkuussa 1988 Pohjoismaiden etsityimmät henkilöt.
Nuoruusvuodet.
Juha Valjakkala syntyi vuonna 1965 Porissa, mutta asui myöhemmin myös Mikkelissä ja Ruotsissa. Koulunsa Valjakkala kävi Porissa, Ulvilassa ja Mikkelissä.
Valjakkala aloitti rikosuransa 15-vuotiaana Äänekoskella, jossa hän varasti viisi ajoneuvoa. Hän sai vuonna 1980 ehdollisen vankeustuomion näistä rikoksista. Myöhemmin Valjakkala varasteli autoja ainakin Lapualla, Jämsässä, Imatralla, Ulvilassa, Juvalla, Piikkiössä, Espoossa ja Helsingissä.
Huhtikuussa 1981 Valjakkala sai puolen vuoden ehdottoman vankeustuomion, jonka hän vietti Keravan silloisessa nuorisovankilassa.
Valjakkala vietti osan lapsuudestaan äitinsä kanssa Ruotsissa, jossa hän syyllistyi myös autovarkauksiin ja sai vankeustuomioita niistä.
Valjakkala tutustui Marita Routalammiin vuonna 1984. He tehtailivat rikoksia Ruotsissa ja saivat vankeustuomion.
Åmselen kolmoismurha.
Murhiin johtanut tapahtumasarja alkoi, kun 22-vuotias Valjakkala vapautui Turun vankilasta 1. toukokuuta 1988, minkä jälkeen hän lähti matkailemaan Ruotsissa ja Suomessa 21-vuotiaan Marita Routalammin kanssa.
He saapuivat Åmseleen 3. heinäkuuta. Yöllä Valjakkala varasti polkupyörän. 49-vuotias Sten Nilsson ja hänen 16-vuotias poikansa Fredrik lähtivät ajamaan autollaan Valjakkalaa takaa. Ajojahti päättyi hautausmaalle, missä Valjakkala pakotti Stenin ja Fredrikin haulikolla uhaten polvistumaan. Ensin hän ampui Stenin, minkä jälkeen Fredrik yritti anoa armoa valehtelemalla ikänsä. Tästä huolimatta Valjakkala ampui hänetkin. Laukaukset kuuluivat kylään saakka. Perheen 42-vuotias äiti Ewa Nilsson lähti katsomaan, mitä oli tapahtunut. Hän näki, että Valjakkala istui Stenin autossa, ja koputti ikkunaan. Valjakkala tempaisi oven niin raivokkaasti auki, että Ewa kaatui, mutta tämä pääsi juoksemaan pakoon. Valjakkala sai hänet kiinni ja löi häntä haulikolla niin voimakkaasti, että se pirstoutui. Tämän jälkeen hän puukotti Ewan hengiltä viiltämällä tältä kaulan auki.
Valjakkala ja Routalammi otettiin kiinni 10. heinäkuuta Odensessa, Tanskassa, kun junan konduktööri tunnisti heidät. Kiinniotossa kumpikaan ei tehnyt vastarintaa.
Oikeudenkäynti ja tuomiot.
Oikeudenkäynnissä Valjakkalan asianajajana toimi Pelle Svensson ja Routalammin asianajajana Gunnar Falk. Valjakkala ja Routalammi syyttivät toinen toistaan murhista, mutta oikeus uskoi Routalammin tarinaa. Psykiatrisessa tutkimuksessa todettiin kummankin olevan henkisesti ymmärryskykyisiä oikeudessa. Oikeuspsykiatri kuitenkin totesi, että Valjakkalalla oli psykopaattinen persoonallisuus ja että hän oli hyvin aggressiivinen.
Valjakkala sai elinkautisen vankeusrangaistuksen kolmesta murhasta sekä lisäksi ikuisen kiellon palata Ruotsiin. Valjakkala aloitti tuomionsa kärsimisen Uumajan vankilassa, mutta siirrettiin kesällä 1989 Suomeen Turun vankilaan.
Routalammi sai kaksi vuotta vankeutta avunannosta törkeään pahoinpitelyyn. Hän oli aikaisemmista rikoksistaan saanut kiellon palata Ruotsiin ennen lokakuun 15. päivää 1997, eikä oikeus katsonut tarpeelliseksi muuttaa määräaikaa.
Routalammi vapautui vankilasta istuttuaan puolet tuomiostaan, jonka jälkeen hän vaihtoi nimensä ja muutti takaisin Poriin. Hän on myöntänyt vapautumisensa jälkeen Iltalehdelle kolme haastattelua; ensimmäisen kesällä 2003, toisen marraskuussa 2006 ja kolmannen 12. helmikuuta 2008.
Pahoinpitely vankilassa.
Valjakkala joutui pahoinpitelyn kohteeksi Helsingin keskusvankilassa 21. huhtikuuta 1998. Vankitoveri kävi Valjakkalan kimppuun tämän ollessa poistumassa vankilan ruokalasta. Valjakkala toimitettiin hoidettavaksi Töölön sairaalaan. Häneltä murtui pahoinpitelyssä poskiluu.
Oikeudenkäynti valtiota vastaan.
Valjakkala vaati vuonna 2004 Iisalmen käräjäoikeudessa Sukevan vankilan ylivartijalta ja valtiolta 1 500 euron korvausta kipuun ja särkyyn verrattavasta henkisestä kärsimyksestä, koska häntä ei viety vankilasta terveyskeskuslääkärin puheille tammikuussa 2004. Valjakkala olisi halunnut kriisiapua, koska hänen vaimonsa oli joutunut liikenneonnettomuuteen, jossa hän ei tosin loukkaantunut vakavasti. Päivystävä ylivartija ei suostunut sunnuntai-iltana esitettyyn pyyntöön.
Käräjäoikeus hylkäsi kanteen 3. kesäkuuta 2004 vedoten siihen, ettei Valjakkala enää seuraavana arkipäivänä hakeutunut lääkärinhoitoon. Mitään lääkärinlausuntoa Valjakkalalla ei ollut esittää väittämästään kärsimyksestä.
Valtio joutui maksamaan Valjakkalan oikeuskuluja vajaat 2 400 euroa.
Armahdusanomukset.
Valjakkala anoi vankeutensa aikana armahdusta presidenteiltä useita kertoja, mutta tammikuuhun 2006 saakka korkein oikeus (KKO) katsoi, ettei anomusta tule hyväksyä. Lopulta tammikuussa 2006 KKO otti kannan, jonka mukaan anomus voitaisiin hyväksyä. Valjakkalan vapautuminen oli kiinni enää presidentti Tarja Halosen päätöksestä, jota KKO:n kanta ei sitonut millään tavoin. Ruotsin viranomaiset ja muun muassa oikeusministeri Beatrice Ask ilmaisivat tuolloin julkisesti vastustavansa Valjakkalan armahdusta. KKO:n kannanoton jälkeen Valjakkala pakeni jälleen vankilasta marraskuussa 2006. Tasavallan presidentti Tarja Halonen hylkäsikin Valjakkalan armahdusanomuksen 12. lokakuuta 2007.
Elinkautisesta ehdonalaiseen vapauteen.
Lokakuussa 2006 voimaantullut laki mahdollisti ehdonalaisen vapautuksen hakemista Helsingin hovioikeudelta. Valjakkala haki vapautusta kesäkuun 2007 alkupuolella ja asiaa puitiin oikeudessa saman vuoden marraskuussa. Hovioikeus ilmoitti 3. joulukuuta 2007, että Valjakkala päästetään ehdonalaiseen vapauteen 1. heinäkuuta 2008. Lain mukaan Rikosseuraamusvirastolla on kaksi kuukautta aikaa hakea muutosta päätökseen, mutta Rikosseuraamusviraston päällikkö, Vankeinhoitolaitoksen pääjohtaja Esa Vesterbacka ilmoitti että ei aio hakea muutosta.
Valjakkalan koevapaus alkoi 25. helmikuuta 2008. Saman vuoden toukokuun alussa poliisi etsintäkuulutti hänet. Häntä ei löytynyt asunnostaan, ja hänen valvontapuhelimensakin oli jäänyt asuntoon. Pian Valjakkala jäi kiinni Pohjois-Suomessa Inarissa 11. toukokuuta. Etelä-Suomen aluevankilan johtaja Marjatta Kaijalaisen mukaan karkaaminen ei kuitenkaan vaikuta ehdonalaiseen pääsemiseen, vaan päätös kumoutuu vain, jos Valjakkalaa epäillään niin vakavasta rikoksesta, että hänet vangitaan sen takia. Kesäkuun loppupuolella 2008 Helsingin hovioikeus kuitenkin perui Valjakkalan ehdonalaisen vapauden.
Valjakkala valitti päätöksestä korkeimpaan oikeuteen ja se päätti 17. joulukuuta 2008, että Valjakkala voidaan laskea ehdonalaiseen 2. helmikuuta 2009, koska hänen koevapaudellaan tekemät rikokset olivat lieviä.
21. lokakuuta 2009 Valjakkala jäi vaimonsa kanssa kiinni näpistyksestä Kannelmäen Prismassa. He olivat kätkeneet lihatiskiltä ottamansa tuotteet kärryihin takin alle. Tapauksesta lankesi pariskunnalle sakot.
Heinäkuussa 2010 Valjakkala tuomittiin muun muassa törkeästä rattijuopumuksesta, rattijuopumuksesta sekä laittomasta uhkauksesta kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen. Moninkertaisena lainrikkojana hän istuu siitä kaksi kolmasosaa. Saman kuun 5. päivä Helsingin käräjäoikeus hylkäsi Valjakkalan valtiota vastaan nostaman vahingonkorvauskanteen. Hän oli vaatinut 30 000 euron korvauksia, koska hänen ehdonalaiseen pääsynsä lykkääntyi puolella vuodella Rikosseuraamuslaitoksen aloitteesta.
Toukokuussa 2011 Fouganthine tuomittiin tammikuussa 2011 tapahtuneesta muun muassa kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta ja törkeästä rattijuopumuksesta 90 tunniksi yhdyskuntapalveluun. Saman kuun 13. päivä Valjakkala syyllistyi tuhotyöhön sytytettyään tahallaan Helsingin Vallilan kaupunginosassa sijaitsevan kerrostaloasuntonsa palamaan. Asunto tuhoutui asuinkelvottomaksi. Kesäkuun alussa 2011 edelleen ehdonalaisessa vapaudessa oleva Fouganthine joutui jälleen poliisin kanssa tekemisiin ja poliisin kiinniottamiseksi heiluttuaan aseen kanssa baarissa. Ase paljastui pian leikkiaseeksi. 15. kesäkuuta Fouganthine tuomittiin törkeästä rattijuopumuksesta ja laittomasta uhkauksesta neljän kuukauden ja 20 päivän ehdottomaan vankeuteen.
Kesäkuussa 2012 Fouganthine tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankilaan asuntonsa polttamisesta, tästä rikosnimike oli tuhotyö, kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta, rattijuopumuksesta sekä kahdesta pahoinpitelystä. Tuomio tuli kesäkuulta 2011, jolloin hän pahoinpiteli kahden muun miehen kanssa ravintolasta raahaamansa miehen sekä sumutti kaasusumuttimella tätä auttanutta naista.
Yenon Levin murha 1988.
Ruotsin poliisi ryhtyi vuonna 2012 tutkimaan, onko Fouganthinella osuutta vuonna 1988 tapahtuneeseen israelilaisen Yenon Levin murhaan. Murhasta tuomittiin aikoinaan Thomas Quick niminen mies, mutta oikeus purki tuomion vuonna 2010. Poliisin mukaan Fouganthine ja Marita Routalammi liikkuivat tapahtuma-aikaan alueella, mm. huoltoaseman valvontakamera tallensi heidät tankkaamassa varastettua autoa. Suomen poliisi kuulusteli Fouganthinea Levin murhasta jo kesällä 1988, mutta näyttöä ei löytynyt.
Elokuva ja kirja.
Vuonna 1991 ruotsalainen ohjaaja Jan Troell ohjasi Åmselen murhista elokuvan nimeltä "Il Capitano", jonka pääosaa esitti Antti Reini.
Valjakkalan asianajajana toiminut Pelle Svensson kirjoitti tapauksesta kirjan "Utan nåd", joka herätti valtavan kohun Ruotsissa. Suomessa sitä ei ole julkaistu.


Paleolibertarismi.
Paleolibertarismi on konservatismin libertaari haara (tai toisin päin), jota esiintyy lähinnä Yhdysvalloissa. Käsitettä ovat käyttäneet muun muassa, Lew Rockwell, Hans-Hermann Hoppe ja muut Ludwig von Mises -instituuttia lähellä olevat tahot. Euroopassa käsite on käytännössä tuntematon. Amerikassa käsite tuli käyttöön, kun Mises-instituutin ympärille ryhmittyneet kulttuurikonservatiiviset libertaristit halusivat tehdä pesäeron poliittisia sovitteluratkaisuja hakevaan pragmaattiseen Cato-instituuttiin, henkilökohtaisia vapauksia ja vähemmistöjen oikeuksia taloudellisen vapauden kustannuksella painottaviin vasemmistolibertaristeihin (ks. ACLU) ja epäpoliittisiin elämäntapalibertaristeihin eli niin sanottuihin libertiineihin.
Paleolibertarismin käsitettä käyttävät lähinnä paleolibertaristit itse. Libertarismin sisällä he erottelevat itsensä niin sanotusta uuslibertarismista, jonka edustajiksi he katsovat muun muassa Virginia Postrellin, David Friedmanin, Milton Friedmanin ja Cato-instituuttin johtajan William Niskasen. Jälkimmäiset kuitenkin kutsuvat itseään libertaristeiksi, ilman etuliitteitä.


Marlon Brando.
Marlon Brando, Jr. (3. huhtikuuta 1924 – 1. heinäkuuta 2004) oli yhdysvaltalainen näyttelijä, joka saavutti kulttimaineen kanonisoituaan metodinäyttelemisen Elia Kazanin elokuvissa "Viettelyksen vaunu" ja "Alaston satama". Hänen näyttelytyylinsä inspiroi koko länsimaisen populaarikulttuurin mieskuvaa, ja Robert De Niro, Paul Newman ja James Dean kutsuivat Brandoa esikuvakseen. Brando on Actors' Studiossa opiskelleista näyttelijöistä nimekkäimpiä. Jotkut pitävät häntä 1900-luvun merkittävimpänä näyttelijänä.
Yksityiselämä.
a> ja Marlon Brando elokuvassa "Alaston satama".
Brando syntyi 3. huhtikuuta 1924 Omahassa, Nebraskassa. Hän oli kolmelapsisen perheen ainut poika ja nuorimmainen. Hän on kuvannut lapsuuttaan useimmiten onnettomaksi, sillä kummatkin hänen vanhemmistaan olivat alkoholisteja. Hän kuvaa muistelmissaan isäänsä ”täysveriseksi mulkuksi” ja ”öykkäriksi”, joka joi paljon viinaa ja tappeli kapakoissa eikä äiti ollut sitä paljoakaan parempi. Brando purki sitä usein kapinoimalla auktoriteetteja vastaan. Vuonna 1935, kun hän oli 11-vuotias, vanhemmat erosivat ja äiti muutti lapsensa kanssa Santa Anaan Kaliforniaan ja 1937 Libertyvilleen Illinois’hin. Saatuaan lukion käytyä Marlon Brandon isä lähetti poikansa Shattuckin sotakorkeakouluun, josta hänet lopulta erotettiin huonon käytöksen vuoksi. Shattuckissa Brando sai ensikosketuksensa teatteriin näytelmäkerhon kautta.
Brando nai näyttelijä Anna Kashfin vuonna 1957. He erosivat vuonna 1959. He saivat yhden pojan, Christian Brandon. Vuonna 1960 Brando nai meksikolaisen näyttelijän Movita Castanedan. He saivat kaksi lasta, Miko Brandon ja Rebecca Brando Kotlinzkyn. Myöhemmin Brando meni naimisiin tahitilaisen kaunottaren Tarita Teriipian kanssa. He saivat kaksi lasta, Teihotu Brandon ja Cheyenne Brandon.
Brando halusi pitää yksityiselämänsä yksityisenä ja myönsi harvoin haastatteluja. Hän vietti usein pitkiäkin aikoja erakkona omalla saarellaan. Yksityiselämässään hän kunnostautui kuitenkin erilaisten vähemmistöryhmien puolustajana, etenkin intiaanien.
Uran alku ja menestyksen kausi.
Marlon Brando esiintyi ensimmäisen kerran valkokankaalla "Miehet"-elokuvassa 1950, jossa hän esitti vammautunutta sotaveteraania. Hän tavoitteli todenmukaisuutta ja valmistautui rooliin viettämällä kuukauden veteraanisairaalan vuoteessa.
Hänet noteerattiin vasta seuraavana vuonna Stanley Kowalskin roolissa elokuvassa "Viettelyksen vaunu". Hän sai Oscar-ehdokkuuden parhaan näyttelijän palkinnolle. Ehdokkuus toistui seuraavina kolmena vuonna elokuvissa "Viva Zapata" 1952, "Julius Caesar" 1953 ja "Alaston satama" 1954.
"Alastomasta satamasta" Brando voitti vihdoin Oscar-palkinnon. Elia Kazanin taidokkaassa teatterimaisessa ohjauksessa Brando hyödynsi metodinäyttelyn opintojaan ja improvisointikykyjään ja loi roolisuorituksen, joka paljastaa jotain uutta joka kerta kun sen näkee. Hän improvisoi suurimman osan Rod Steigerin kanssa käymästään dialogista, jota esittäessään hän istuu taksin takapenkillä.
Uran hiipuminen.
Brando jatkoi uraansa rooleilla, jotka uhmasivat ennakko-odotuksia: "Enkeleitä Broadwaylla" -elokuvassa hän esitti laulavaa Sky Mastersonia, "Elokuun teehuone" -elokuvassa hän esitti japanilaista tulkkia nimeltä Sakini, "Sayonarassa" hän oli ilmavoimien lentäjä, ja "Nuoret leijonat" -elokuvassa hän teki natsiupseerin roolin. Vaikka hän saikin vielä Oscar-ehdokkuuden "Sayonarasta", 1950-luvun alun jälkeen parhaat vuodet olivat ohi.
Brandon ura hiipuminen jatkui 1960-luvun vaisujen roolisuoritusten takia, kun hän esiintyi oudoissa komedioissa ja lännenelokuvissa, "Kapina laivalla" -elokuvan näyttäessä tietä. Koska Brandoa yleisesti pidettiin vaikeana näyttelijänä, oli hänen uransa vuosikymmenen loppuun mennessä lähes ohi. Hän esiintyi lähinnä marginaalisissa tai ylibudjetoiduissa elokuvissa. Omaelämäkerrassaan "Songs My Mother Taught Me" (1994) hän kuitenkin kirjoittaa tehneensä mielestään parhaan roolisuorituksen vuoden 1969 elokuvassa "Queimada".
"Kummisetä".
Marlon Brandon rooli Vito Corleonena "Kummisetä"-elokuvassa nosti hänet takaisin Hollywoodin luonnenäyttelijöiden ehdottomalle huipulle. Francis Ford Coppola innostui välittömästi Brandosta mafiaperheen päänä mutta joutui taistelemaan tuotantoyhtiön kanssa saadakseen tahtonsa läpi. Brandolta vaadittiin koekuvaus, hänen piti esiintyä ilmaiseksi, ja tuotantoyhtiölle vaadittiin vastuuvapaus hänen mahdollisten kommenttiensa varalta. Coppola onnistui tekemään koekuvauksen selittämällä Brandolle tekevänsä maskeeraustestin elokuvaa varten, ja koekuvauksen nähtyään tuotantoyhtiö hyväksyi Brandon elokuvaan. Roolistaan Brando voitti toisen Oscar-palkintonsa.
Brando oli toinen näyttelijä, joka on kieltäytynyt Oscar-palkinnosta (ensimmäinen oli George C. Scott). Hän ei vastaanottanut palkintoa vaan lähetti amerikanintiaani Sacheen Littlefeatherin puolestaan lavalle, ja tämä kertoi buuausten saattelemana siitä, kuinka Hollywood kuvasi hänen kansaansa. Lopulta Oscar-patsas toimitettiin Brandon kotiin. Kohtauksesta huolimatta Brando sai Oscar-ehdokkuuden vielä seuraavanakin vuonna "Viimeinen tango Pariisissa" -elokuvastaan.
Loppu-ura.
Hänen uransa viimeiset merkittävät roolisuoritukset olivat elokuvissa "Teräsmies" (1978, Brando esitti Jor-Elia, Teräsmiehen isää) ja "Ilmestyskirja. Nyt" (1979, eversti Kurtzin roolissa). 1980-luvulla Brando nähtiin ainoastaan kahdessa elokuvassa "The Formula (1980)" ja "A Dry White Season (1989)" josta hän sai Oscar-ehdokkuuden. 90-luvulla hänet nähtiin muutamissa elokuvissa kuten Johnny Deppin "The Brave (1997)" elokuvassa.
Brandon viimeiseksi elokuvaksi jäi vuonna 2001 valmistunut "Valtikka". Elokuvassa hän näytteli yhdessä Robert De Niron ja Edward Nortonin kanssa.Samana vuonna hän esiintyi myös Michael Jacksonin musiikkivideolla " You Rock My World".
Viimeiset elämänvaiheet.
2. heinäkuuta 2004 Brandon asianajaja ilmoitti, että Brando oli kuollut edellisenä päivänä. Asianajaja piti kuolinsyyn salattuna perheen tahdosta ja näin jatkoi Brandon valitsemaa, julkisuudesta ja juorulehdistä pidättäytyvää linjaa. Myöhemmin paljastui, että hän oli kuollut keuhkojen toimintahäiriöön. Paino-ongelmat leimasivat hänen elämänsä ja uransa loppuvaiheita.
Ennen kuolemaansa Brando teki ääniroolit "Kummisetä"-tietokone- ja videopelin Don Vito Corleonelle ja piirroselokuva "Big Bug Manin" rouva Sour'ille. Ohjaaja Bryan Singerin mukaan Teräsmiehen paluu -elokuvassa (2006) käytettiin Brandon filmistä Teräsmies yli jäänyttä materiaalia. Myös Richard Donnerin viimeistelemässä "Teräsmies II" -elokuvan uudessa versiossa (2006) käytettiin lähes kolmekymmentä vuotta vanhoja, ennen näkemättömiä kohtauksia, joita ei ollut mukana Richard Lesterin ohjaamassa teatteriversiossa (1980). Näinollen Brandon filmografiaan tuli yksi elokuva lisää hänen kuolemansa jälkeen.
Suomen-vierailu.
Brando vieraili syksyllä 1967 Suomessa Unicefin Helsingin Kaupunginteatterissa järjestämässä hyväntekeväisyysjuhlassa. Gaala televisioitiin kolmeentoista maahan. Brandon vierailun lähtökohtana oli hänen Intian Biharissa näkemänsä nälänhätä, ja hän esitti siellä kuvaamansa elokuvan lehdistölle ja kutsuvieraille. Hän puhui kehitysmaiden lasten oikeuksien ja kehitysavun puolesta.
Vierailusta on valmistunut vuonna 2011 televisiossa joulukuussa 2011 esitetty dokumentti "Marlon Brando tuli Suomeen", jonka ovat ohjanneet Jukka Kuosmanen, J. P. Pulkkinen ja Nina Stenros.


Lento-osasto Kuhlmey.
Lento-osasto Kuhlmey () oli komentajansa everstiluutnantti Kurt Kuhlmeyn mukaan nimetty toisen maailmansodan aikainen Saksan ilmavoimien (Luftwaffen) väliaikainen osasto, joka oli koottu Kuhlmeyn komentaman Schlachtgeschwader 3:n ympärille. Osasto osallistui jatkosodan kesän 1944 puna-armeijan suurhyökkäyksen torjuntataisteluihin.
Hyökkäyksen alettua 9. kesäkuuta 1944 marsalkka Mannerheim pyysi Saksalta lisäapua. Adolf Hitler lähetti osaston Suomeen 12. kesäkuuta. Se saapui Immolan lentokentälle 17. kesäkuut, jonka jälkeen kenttä oli kokonaan osaston käytössä. Osasto teki 1 242 taistelulentoa ja pudotti 577 tonnia pommeja. Se tuhosi yli 100 vihollisen konetta, noin 200 panssarivaunua sekä kymmeniä siltoja ja huoltokuljetuksia. 23 osaston lentäjää kuoli ja 24 haavoittui taisteluissa. Osasto menetti taistelutoiminnassa 27 konetta. Suomen ilmavoimien lisänä osasto kaksinkertaisti hävittäjävahvuuden Karjalankannaksella ja auttoi siten haastamaan Neuvostoliiton ilmaherruuden. Immolassa olonsa aikana osasto teki myös muutaman sotalennon Viroon Narvan rintamalle.
Osastoon kuului kerralla noin 70 lentokuntoista konetta, mutta sen tarkka vahvuus vaihteli taisteluissa koettujen menetysten, täydennysten ja joukkojen siirtojen mukaan. Sen kokoonpanon sekavuus selittyy Luftwaffen konekannan uudelleenjärjestelyllä, jossa vanhentuneita Junkers Ju 87 (”Stuka”) -syöksypommittajia korvattiin hävittäjäpommittajiksi varustelluilla Focke-Wulf Fw 190 -koneilla. Tämän mukaisesti II/SG 3 oli uudelleenkoulutuksessa Jēkabpilsissa, 2./I/SG 5 Porissa, sekä III ja IV/JG 54 Illesheimissa, eivätkä ne pystyneet osallistumaan Kannaksen taisteluihin. Suomessa ollut I/SG 3 sai uudet Fw 190 -koneet heti poistuttuaan Suomesta Tarttoon.
Lisäksi sitä tuki kuljetuslentolaivue TGr.10, johon kuului 35 kpl AR -koneita ja erinäinen määrä kuljetus-, yhteys- ja tiedustelukoneita.
Pääosa osastosta poistui Suomesta 23. heinäkuuta, mutta I/SG 5 jäi maahan 13. elokuuta asti.
Immolan kentälle pystytettiin muistokivi 23. heinäkuuta 1994 osaston muistoksi.


New Deal.
New Deal oli joukko Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Rooseveltin vuosina 1933–1937 toimeenpanemia lainsäädännöllisiä uudistuksia, joiden tarkoitus oli pelastaa Yhdysvallat ja sen talous 1930-luvun suuren laman kourista.
New Deal sisälsi suuria julkisia investointihankkeita, ammattiyhdistystoimintaa suosivaa lainsäädäntöä, sosiaaliturvaa ja verotuksen kiristämistä.
New Dealin perusajatuksena oli tukea talouden elpymistä valtiovallan aktiivisin toimin, silläkin uhalla että elvytys merkitsisi valtion velkaantumista. Työttömyyden torjumiseksi järjestettiin hätä­apu­töitä ja aloitettiin suuria julkisia rakennushankkeita kuten teiden, siltojen ja voimalaitosten rakennustöitä. Myös työntekijöiden sosiaaliturvaa kehitettiin luomalla perusta työttömyys- ja eläke­vakuutukselle.
Arvostelijoiden mielipiteitä.
On epäselvää, katkaisivatko New Dealin elvytystoimet pitkään jatkuneen taloudellisen alamäen. Taloustieteilijöiden keskuudessa on huomattava vähemmistö, joka uskoo, että elvytystoimet pahensivat lamaa. Talouden heikon ja pitkään kestäneen toipumisen taustalla nähdään olevan valtion toimet. Osa taloustieteilijöistä uskoo, että ilman New Dealin tuomia valtion toimia kuten sosiaaliturvaa, työttömyysvakuutusta, pakollista minimipalkkaa ja erityisiä valtion myöntämiä etuoikeuksia ammattiyhdistyksille liikeyritykset olisivat pystyneet palkkaamaan enemmän työntekijöitä, jolloin New Dealin vuosien työttömyysprosentti olisi ollut 6,7 % sen sijaan että se oli 17,2 %. Väitetään myös, että 1940-luvulla alkanut voimakas taloudellinen toipuminen johtui joidenkin New Dealin aikaisten politiikoiden hylkäämisestä 1940-luvulle tultaessa.


Uuskonservatismi.
Uuskonservatismi () kuvaa etenkin Yhdysvalloissa vaikuttavia "uusia konservatiiveja". Uutuus viittaa konservatismin "uuteen aaltoon", joka on saanut pontta eritoten viime aikoina.
Uuskonservatismi on yhdistetty Reaganin talouspolitiikkaan ja myöhemmin George W. Bushin talous- ja ulkopolitiikkaan.
Tausta.
Uuskonservatismin isänä voidaan pitää Leo Straussia (1899–1973). Straussin mukaan liberaali demokratia piti sisällään tuhon siemenet: nihilismin ja individiualismin. Individualismin ja nihilismin ajatukset johtivat rikkomaan yhteisiä sääntöjä ja heikentämään yhteiskuntaa. Straussin mukaan tämä uhka voitaisiin torjua, jos ihmiset saataisiin uskomaan myytteihin, kuten kansakunnan yhteiseen kohtaloon taistelussa hyvyyden puolesta pahaa vastaan. Strauss esitti ajatuksensa 1950-luvulla ja hänen seuraajiaan kutsuttiin uuskonservatiiveksi.
Uuskonservatistisesta aatemaailmasta itse 2000-luvulla irtisanoutunut Francis Fukuyama nimeää America at Crossroads (2006) -teoksessaan uuskonservatiiveja kylmän sodan aikana yhdistäneiksi tekijöiksi seuraavia: 1) huoli demokratiasta ja laajemmin ymmärrys hallintomuotojen vaikutuksista inhimillisen elämän muotoihin 2) käsitys Yhdysvaltain voimankäyttämisestä moraalisesti oikeiden päämäärien saavuttamiseksi 3) skeptisismi kansainvälisen lainsäädännön ja toimielimien mahdollisuuksista ratkaista vaikeita turvallisuusongelmia ja 4) käsitys yhteiskunnan sosiaalipoliittisen muokkaamisen rajoituksista. Monia uudempien uuskonservatiivien joukkoon kuuluvia yhdistää Bushin hallinnon toimien, erityisesti Irakin sodan aloittamisen, voimakas tukeminen. Näiden uudempien näkemysten esittäjät eivät enää olleet osa sitä vasemmistotaustaisten liberalistista traditiota, johon uuskonservatismin aatteellinen historia usein palautetaan. 1980- ja 90-luvuilla opiskelleet nuoremman sukupolven uuskonservatiiviajattelijat olivat integroituneet osaksi laajempaa konservatiivitraditiota, amerikkalaista oikeistoa ja kapitalistista yhteiskuntaa. He olivat omaksuneet osia uuskonservatismiin aikaisemmin liitetyistä periaatteista, mutta eivät voineet välttyä ajallisen viitekehyksen vaikutuksilta omia mielipiteitään luodessaan; rajoittamattoman markkinatalousvapauden yhteisövaikutusten arviointi oli siirtynyt taka-alalle ja merkittävimmiksi kysymyksiksi olivat nousseet maailmanhistoriallista kehitystä, nykyisyyttä ja tulevaa pohtivat teoriat, jotka sisälsivät näkemyksiä konkreettisista ulkopolitiikan harjoittamisen tavoista. Varsinkin Robert Kagan ja William Kristol profiloituivat jo 1990-luvun puolella voimakkaina amerikkalaisen hegemonian säilyttämisen ja demokratian vientituotteistamisen puolestapuhujina.
Monet USA:ssa valtaan päässeistä uuskonservatiiveista niin sanotuista "neokonservatiiveistä" (engl. slang "neocons") ovat juuriltaan entisiä itäeuroopppalaisia emigrantteja tai heidän jälkeläisiään. Osan tausta on kommunistinen, trotskilainen tai ammattiyhdistysliikkeessä. Loikkarit tyypillisesti ovat pettyneet 1960-luvun sosialistisiin unelmiin ja sosiaalisiin parannusyrityksiin.
Yhdysvaltain vanhemman polven konservatiivit eli niin sanotut paleokonservatiivit tuntevat uuden polven neokonservatiivit ja heidän aatepohjansa osin vieraiksi. Konservatiivit USA:ssa katsovat vastuun kuuluvan yksilölle niin, että kaikilla on sama lähtökohta, mutta yksilön itsensä aikuisena täytyy pitää huolta siitä, että menestyy.
Uuskonservatiivit ovat vapaakaupan kannattajina innokkaampia kuin vanhat paleokonservatiivit, jotka taas ovat tahtoneet yleensä pystyttää tullimuureja etenkin teräs-, paperi- ja lentokoneteollisuuden suojaksi.
Uuskonservatiivit 60-luvun "sosialisminsa" aikoina pettyivät lakeihin ja säädöksiin sekä keskushallintoon köyhyyden ja epäkohtien poistajana ja alkoivat 1980- ja 1990-luvuilla korostaa sisäisen uudistumisen merkitystä ja individualismia, joskus jopa uskoontulon kautta. Keskusvaltapettymyksensä he edelleen saattaavat peilata valtion ja maapallon tasolle. He voivat katsoa etteivät YK:n ja muiden kansanvälisten elimien säädökset ja päätökset, kuten Kioton ilmastosopimus, auta vaan valtioiden on vapaaehtoisesti uudistuttava.
Sen sijaan uuskonservatiivit eivät vastusta sitä, että sisäisiä vallankumouksia autetaan diktatuureissa tai jopa "tuodaan demokratia" ulkoapäin sotilaallisesti "roistovaltioihin". Irakin miehitystä on pidetty uuskonservatismin ulkopoliittisena huippusaavutuksena. Laajemmin pyrkimys on hahmotettu The Project for the New American Century -hankkeessa.


Paleokonservatismi.
Paleokonservatismi viittaa yhdysvaltalaiseen konservatismin haaraan, joka ei kuulu maan oikeiston nykyiseen valtavirtaan eli uuskonservatismiin. Jälkimmäistä edustavat mm. "National review" -lehti ja George W. Bush. Paleokonservatiivit vastustavat esimerkiksi Yhdysvaltojen maailmanpoliisi-ideologiaa, miehitystä Irakissa ja Pohjois-Amerikan vapaakauppa-aluetta.
Paleokonservatiivien juuret ovat maailmansotien välisen ajan vanhassa oikeistossa, joka vastusti presidentti Rooseveltin New Deal -politiikkaa ja pyrki pitämään Yhdysvallat poissa Kansainliitosta sekä rajoittamaan maahanmuuttoa. Vanhaan oikeistoon kuuluivat esimerkiksi Garet Garrett, Albert Jay Nock ja H. L. Mencken. 1990-luvulla paleokonservatiiveina esiintyivät Pat Buchanan, Alan Keyes, John Birch Society ja Constitution Partyn Michael Peroutka.


Vankeus.
a> on Suomen moderneimpia suljettuja vankiloita.
Vankeus on rikoksesta tuomitulle määrättävä vapausrangaistus. Vankeus tuomitaan joko ehdollisena tai ehdottomana. Näistä rikoksentekijä joutuu vankilaan vain ehdottoman vankeuden tapauksessa.
Tutkintavankeus on turvaamistoimi, joka toteutetaan ennen oikeudenkäyntiä ja sen aikana. Tutkintavanki muuttuu vankeusvangiksi, kun ehdoton vankeusrangaistus tulee mahdollisen muutoksenhaun jälkeen täytäntöönpanokelpoiseksi eli rangaistuksen suorittaminen alkaa.
Suomen rangaistuskäytäntö keskittyy lähinnä vapaus- ja varallisuusrangaistuksiin. Vapausrangaistuksista käytössä ovat vankeus ja sakon muuntorangaistus. Yhdyskuntapalvelu ja nuorisorangaistus ovat vapaudessa suoritettavia rangaistusseuraamuksia.
Vankeusrangaistus on toisaalta tehokas keino eristää rikoksentekijöitä ja antaa yhteiskunnalle signaali jonkin toiminnan epäsuotavuudesta, toisaalta vankeus helpottaa rikoskierteeseen suistumista, kun vankiloissa rikoksentekijät tapaavat muita rikollisia ja muodostavat verkostoja. Lisäksi vankilassa pito on kallista (vuonna 2006 keskimäärin 130 €/päivä/vanki) eikä yleensä edistä rikollisten paluuta takaisin normaaliyhteiskuntaan. Vankilassa sen sijaan tapahtuu sitoutumista rikolliseen vankila-alakulttuuriin. Myös rikoksettomaan elämäntavan ylläpitämistä edistävät sosiaaliset sidokset heikkenevät.
Vankeutta ei ole ongelmistaan huolimatta voitu korvata muillakaan rangaistusmuodoilla. Sen käyttöä on kuitenkin viime aikoina painotettu siten, että kun ennen omaisuusrikokset olivat merkittävä kalterien taakse vievä syy, nykyisin vankiloissa kärsitään pääasiassa väkivalta- ja huumausainerikoksista kerättyjä tuomioita. Osavaikutuksensa vähäiseen vankilukuun (vuonna 1999 noin 2800) oli yhdyskuntapalvelun ja nuorisorangaistuksen kaltaisilla vaihtoehtorangaistuksilla. Vuoden 2000 jälkeen vankiluku on kasvanut voimakkaasti; vuonna 2005 saavutettiin jo 4 000 vangin raja.
Määräaikaisen vankeusrangaistuksen pituus.
Määräaikaisen vankeusrangaistuksen (yksittäisen rikoksen tuomion) pituus on 14 päivän ja 12 vuoden välillä. Useista samalla kertaa tuomittavista rikoksista voidaan antaa yhdistetty, enintään 15 vuoden tuomio. Useista eri kerroilla tuomituista vankeusrangaistuksista yhteen laskettava jäljellä oleva vapaudenmenetysaika voi olla enintään 20 vuotta.
Elinkautinen vankeusrangaistus.
Elinkautiseen vankeusrangaistukseen sisältyvät kaikki vangille määrätyt määräaikaiset vankeusrangaistukset, arestirangaistukset ja sakon muuntorangaistukset, mutta ei hänen maksettavikseen mahdollisesti tuomittuja vahingonkorvauksia, jotka eivät ole varsinainen rangaistus, vaan taloudellinen hyvitys vääryyttä kärsimään joutuneelle osapuolelle. Elinkautiseen tuomitun rikollisen tapaus otetaan käsittelyyn Helsingin hovioikeudessa hänen suoritettuaan rangaistusta 12 vuotta (21 vuotta nuorempana tehdystä rikoksesta 10 vuotta). Tällöin hänet voidaan päästää ehdonalaiseen vapauteen, mikäli se elinkautiseen vankeusrangaistukseen johtaneen rikoksen tai rikosten laatuun, tuomitun mahdolliseen myöhempään rikollisuuteen, vankilassa mahdollisesti esittämiin uhkauksiin ja käytökseen nähden on kohtuullista. Jos vankia ei vapauteta, hänen tapauksensa otetaan uuteen käsittelyyn aina kahden vuoden välein. Elinkautisesta rangaistuksesta ehdonalaiseen vapautetun vangin koeaika on kolme vuotta, samoin jäännösrangaistus, joka hänelle tuomitaan mahdollisten uusien rikosten yhteydessä.
Elinkautista vankeusrangaistusta koskeva yleinen väärinkäsitys on, että sen pituus olisi 12 vuotta. Todellisuudessa tämän määräajan jälkeen Helsingin hovioikeus "ottaa käsittelyyn" elinkaudeksi tuomitun vangin ehdonalaiseen vapauttamista koskevan asian. Edellä on kerrottu vapauttamisen edellytyksistä. Mitään yksiselitteistä, sitovaa ehdonalaiseen vapauteen päästämisen määräaikaa ei siis ole, vaan se on harkinnanvarainen. Tähän saakka pisin yhtämittainen vankeusaika myös elinkautisvangeilla on ollut noin 15 vuotta, mutta uuden lain mukainen käytäntö ei ole vielä muodostunut. Pisimpään Suomessa vankilassa ollut elinkautisvanki on Nikita Fouganthine (entinen Juha Valjakkala), joka vangittiin vuonna 1988 hänen surmattuaan Ruotsissa pariskunnan ja heidän poikansa. Fouganthine vapautui elinkautisesta koevapauteen helmikuussa vuonna 2008.
Ennen 1. lokakuuta 2006 voimaan astunutta vankeuslakia armahdusoikeus on ollut tasavallan presidentillä. Uudistuksessa kumottujen säädösten mukaan armahdus voitiin myöntää vain anomuksesta eikä mitään automaattista käsittelyä ollut.
Tasavallan presidentin armahdusoikeus säilyy edelleen, Helsingin hovioikeuden rinnalla.
Ehdollinen vankeus.
Suomessa vankeustuomio määrätään usein ehdollisena. Tämä on tarkoituksellista rikospolitiikkaa, koska tällöin rikoksentekijä ei joudu kärsimään tuomiotaan vankilassa, vaan voi jatkaa normaalia elämää, ellei syyllisty uusiin rikoksiin. Ehdollisen vankeuden ideana on estää rikoksentekijän altistuminen vankilan haittavaikutuksille; ehdollinen vankeusrangaistus on siis tavallaan pelote.
Korkeintaan kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan tuomita ehdollisena. Jos henkilö on tuomittu rikosta edeltäneinä kolmena vuotena vähintään vuodeksi vankeuteen, ei ehdollinen tuomio ole mahdollinen. Yleensä ensikertalaiset (joiksi lasketaan myös rikolliset, jotka eivät ole rikoksensa tekopäivää edeltäneiden kolmen vuoden aikana olleet vankilassa) tuomitaan ehdolliseen, ellei kyse ole hyvin vakavasta rikoksesta.
Ehdolliseen vankeuteen liittyy aina koeaika, jonka pituus vaihtelee yhdestä kolmeen vuoteen. Mikäli tuomittu elää koeajan ilman uusia rikoksia, rangaistusta ei panna täytäntöön. Mikäli vanki koeaikana syyllistyy uuteen samankaltaiseen rikokseen, tuomioistuin harkitsee uutta rangaistusta määrätessään, onko lisäksi myös entinen ehdollinen rangaistus pantava täytäntöön.
Ehdoton vankeus.
Ehdotonta vankeutta käytetään silloin, kun teko on ollut hyvin vakava tai kun rikoksentekijä on syyllistynyt ehdollisen rangaistuksen aikana uusiin rikoksiin. Ensikertalaiset pääsevät ehdottomassakin vankeudessa helpommalla: käytännössä he pääsevät vapaiksi kärsittyään puolet tuomiostaan. Ehdonalaiseen vapauteen on normaalisti mahdollista päästä, kun 2/3 rangaistusajasta on kulunut. Vankeinhoidollinen ensikertalaisuus tarkoittaa sitä, että vanki ei ole vapautumistaan seuranneiden kolmen vuoden aikana syyllistynyt uusiin, vankeustuomioon johtaneisiin rikoksiin. Vankeinhoidollisesti ensikertalaiseen sovelletaan laitosajan pituuden suhteen samaa sääntöä kuin tosiasiallisesti ensimmäistä kertaa vankilassa olevaankin. Enemmän rangaistusajoista on mainittu artikkelissa Ehdonalainen vapaus.
Hyvin lyhytkin vankeusrangaistus voidaan tuomita ehdottomana, mikäli tuomittu on osoittanut piittaamattomuutta lain kielloista ja käskyistä tai on ollut tarkoituksenmukaista estää tai keskeyttää rikollisen toiminnan jatkaminen.
Ehdoton vankeusrangaistus suoritetaan joko suljetussa vankilassa tai avolaitoksessa. Avovankiloihin sijoitetaan henkilöitä, joiden katsotaan sinne soveltuvan ja joiden ei voida olettaa poistuvan sieltä ilman lupaa. Avolaitoksissa voidaan tehdä työtä tai opiskella. Työstä maksetaan palkkaa, josta menee kuitenkin ennakonpidätyksen lisäksi ylläpitokustannuksia. Avolaitokset eroavat huomattavasti suljetuista vankiloista.
Vuodesta 1998 lähtien on ollut mahdollista myös sijoittaa vanki tarkasti valvottuna johonkin ulkopuoliseen yksikköön, jossa hän saa päihdehuoltoa tai vastaavaa apua. Tavoitteena on parantaa vangin selviytymistä normaalielämässä. "Ehdollinen koevapaus" otettiin käyttöön 1. lokakuuta 2006.
Muuta.
Joissain maissa vankeusrangaistukset voivat ylittää syytetyn todennäköisen eliniän. Esimerkiksi Filippiineillä on tuomittu 14 000 vuoden vankeusrangaistukseen.


Karl Popper.
Sir Karl Raimund Popper (28. heinäkuuta 1902 Wien, Itävalta-Unkari – 17. syyskuuta 1994 Lontoo, Britannia) oli itävaltalais-brittiläinen tieteenfilosofi, jonka näkemyksiä pidetään eräinä vaikutusvaltaisimmista myös 1900-luvun yhteiskuntafilosofiaan.
Hänen suurin saavutuksensa tieteenfilosofian saralla oli falsifioinnin painottaminen induktivismin sijaan tieteellisten teorioiden todellisena tunnusmerkkinä. Popper vaikutti merkittävästi analyyttisen filosofian kehitykseen. Hänen tietoteoreettinen kantansa on instrumentalistinen, vaikka sen pohjana onkin vahva tieteellinen realismi.
Elämä.
Karl Raimund Popper syntyi Wienissä 28. heinäkuuta 1902 Simon ja Jenny Popperin kolmantena ja nuorimpana lapsena. Varakkaan lakimiehen perhe oli juutalaista alkuperää, mutta kääntynyt protestanttiseen uskoon, mikä oli Habsburgien keisarikunnassa sangen tavallista. Isän suku tuli Böömistä, kun taas äidin juuret olivat Sleesiassa ja Unkarissa.
Vuonna 1918 Popper lopetti koulun ja kirjoittautui ulkopuolisena opintojen suorittajana Wienin yliopistoon.
Ensimmäisen maailmansodan seurauksena Itävallan keisarikunta romahti, maa hajosi ja sai tasavaltalaisen valtiomuodon. Talouden romahdus köyhdytti myös Popperit. Karl näki väkivaltaisia yhteenottoja kotikaupunkinsa kaduilla ja muutti pois kotoa.
1920-luvun alussa Popper harrasti musiikkia ja liittyi Arnold Schönbergin johtamaan yhdistykseen.
Hän sai opettajan diplomin vuonna 1924, ja aloitti työt vähäosaisten lasten parissa. Opinnot jatkuivat Wienin pedagogisessa oppilaitoksessa.
Popperin väitöskirja musiikin, filosofian ja psykologian historiasta hyväksyttiin vuonna 1928 parhain arvosanoin. Hän pätevöityi vielä opettamaan matematiikkaa ja fysiikkaa. Samalla hän tutustui Wienin piirin jäseniin, mutta häntä ei kuitenkaan kutsuttu piirin tilaisuuksiin. Eräs syy saattaa olla kriittinen suhtautuminen Wittgensteiniin, joka piiriin kuulumattomanakin nautti suurta arvonantoa.
Popper meni naimisiin Josefina Anna Henningerin eli "Hennien" kanssa vuonna 1930. Hän alkoi kirjoittaa tieteenfilosofista teosta "Die beiden Grundprobleme der Erkenntinstheorie".
Oikeistolaisten valtaannousu vuoden 1933 jälkeen kiristi poliittisen tilanteen Itävallassa. Juutalaisvastaisuus kasvoi ja sosialidemokraatteja vainottiin.
Popperin teos julkaistiin joulukuussa 1934 lyhennettynä ja nimettynä "Logik der Forschung"iksi. Englanninkielinen "The Logic of Scientific Discovery" ilmestyy vasta vuonna 1959.
Vuosina 1935-36 Popper vieraili Isossa-Britanniassa solmien suhteita ajan filosofiseen eliittiin Mooresta Russelliin. Hän osallistui tieteellisiin kokouksiin Lontoossa, Oxfordissa ja Cambridgessa pitäen itsekin esitelmän Moral Science Clubissa. Hän tapasi myös Niels Bohrin Kööpenhaminassa.
Popper anoi Englannin Academic Assistance Councililta avustusta voidakseen lähteä antisemitismin riivaamasta kotimaastaan. Vihdoin vuonna 1937 Popper sai valita tilapäisen toimen Cambridgessa tai vakinaisen viran Uuden-Seelannin Christchurchissa. Popper tarttui jälkimmäiseen.
Sodan aikana Popper kirjoitti pääteoksensa "Avoin yhteiskunta ja sen viholliset". Se valmistui vuonna 1943, ja julkaistiin Englannissa kahta vuotta myöhemmin.
Vuoden 1946 alussa Popper saapui Isoon-Britanniaan, sai kansalaisoikeudet, ja aloitti opettajana London School of Economicsissa.
25. lokakuuta Popper luennoi Cambridgen Moral Science Clubilla, jossa tapahtui filosofipiireissä legendaksi muodostunut yhteenotto Ludwig Wittgensteinin kanssa. Tämä heilutti uunin reunalta sieppaamaansa hiilihankoa kiihkeän argumentointinsa tueksi. Kun Popperilta tivattiin esimerkkiä moraalisesta periaatteesta, tämä vastaa: "Ei pidä uhkailla vierailevaa luennoitsijaa hiilihangolla." Ovi läimähti kiinni Wittgensteinin perässä.
Vuonna 1949 Popper nimitettiin logiikan ja tieteellisen metodin professoriksi ja hän sai aatelisarvon vuonna 1960.
Popper vieraili Yhdysvalloissa Harvardissa ja Princetonissa Albert Einsteinin vieraana. Kirjoja ilmestyi aina 1990-luvulle saakka.
Popperin vaimo Hennie kuoli vuonna 1985, ja Karl syyskuun 17. vuonna 1994.
Popper vastaanotti eläessään palkintoja ja kunnianosoituksia Euroopasta, Amerikasta ja Japanista, mukaan lukien kunniatohtorin arvon parissakymmenessä yliopistossa.
Talousnobelisti, filosofi Friedrich Hayek oli Popperin pitkäaikainen läheinen ystävä. Popper omisti tälle kirjansa "Conjectures and Refutations". Kirjeessään Hayekille vuonna 1944 Popper sanoi: "Luulen oppineeni sinulta enemmän kuin keltään muulta elävältä ajattelijalta kenties Alfred Tarskia lukuun ottamatta".
Unkarilaissyntyinen miljardööriksi kivunnut liikemies George Soros kunnioitti entistä opettajaansa perustamalla Avoimen yhteiskunnan säätiön edistämään tiedonkulkua Itä-Euroopan sosialistimaissa.
Popperin ihailijoihin kuului kansainvälisen politiikan eliittiä; niinkin erilaisia henkilöitä kuin Helmut Kohl, Margaret Thatcher, Vaclav Havel ja Dalai Lama.
Hypoteesit ja falsifioitavuus.
Teoksessaan "Logik der Forschung" (1934, 'Tutkimuksen logiikka') Popper arvosteli loogisen empirismin käsitystä tieteestä induktiivisena toimintana. Popper kannatti itse niin kutsuttua hypoteesi-deduktio -mallia: tieteelliset teoriat ovat hypoteeseja eli oletuksia, joista johdetaan uusia ennusteita.
Falsifikaatioperiaatteen pohjalla on Popperin havainto siitä, että tieteellisiä selitysjärjestelmiä on mahdotonta todistaa aukottomasti oikeiksi, koska induktiivisen eli yksityistapauksista, esimerkiksi tieteellisistä kokeista, yleistävän päättelyn pohjalta voidaan päätellä itse asiassa vain se, että "tähän mennessä" ei ole tullut vastaan yksittäistapausta, joka kumoaisi esitetyn selityksen tai teorian. Sen sijaan falsifikaatioperiaatteen mukaisesti teorian aukottomasti vääräksi todistaminen on mahdollista. Sen vuoksi tieteellisestä teoriasta on oltava mahdollista johtaa ennuste tai seuraamus, jota voidaan kokeellisesti testata. Näin voidaan tieteellisten kokeiden avulla löytää alkuperäisen teorian heikkoja kohtia tai virheellisyyksiä.
Falsifikaatioperiaate on vanhan kokemusperäisen koeteltavuuden vaatimuksen uusi muoto. Muita tieteellisen teorian kriteerejä ovat esimerkiksi looginen ristiriidattomuus. Popper määritteli muun muassa astrologian, freudilaisuuden (psykoanalyysi) ja marxilaisuuden näennäistieteiksi, koska niitä ei voi (edes teoriassa) todistaa vääriksi.
Yhteiskunnallisesti falsifiointi edellyttää avointa keskustelua, joka on mahdollista vain avoimessa yhteiskunnassa (The Open Society and its Enemies (1945), suom. "Avoin yhteiskunta ja sen viholliset" (2000)). Popperin mielestä avoimen yhteiskunnan vihollisia olivat varsinkin Platon, Hegel ja Marx. Yhteiskuntafilosofiassa Popper perusteli käytännöllisesti liberalistista kansanvaltaa ja yhteiskuntakritiikkiä "avoimen yhteiskunnan" perustana.
Popper ei pitänyt evoluutiota testattavana ja falsifioitavissa olevana teoriana, vaan tautologiana, jossa väitettiin että "ne organismit jotka jättävät eniten jälkeläisiä jättävät eniten jälkeläisiä". Myöhemmin Popper kuitenkin kumosi kannanottonsa: Hän myönsi että luonnonvalinta oli falsifioitavissa ja että kyseessä oli hänen erehdyksensä ja että luonnonvalinta, kuten muutkin historialliset tieteet ovat testattavia vaikka ne kuvaavatkin ainutlaatuisia tapahtumia. Testaus onnistuu jos niistä voidaan johtaa testattavia ennusteita.
Totuudenkaltaisuus.
Myöhemmin Popper yritti määritellä myös totuudenkaltaisuuden ("truthlikeness") käsitettä (Conjectures and refutations, 1963, suom. "Arvauksia ja kumoamisia", 1995; "Objective Knowledge", 1972). Popperin myöhempi filosofia ei miellyttänyt kaikkia hänen oppilaitaan. Ilkka Niiniluoto on jatkanut totuudenkaltaisuuden ongelman käsittelyä. Totuudenkaltaisuuden sijaan nykyisin puhutaan myös karkeistuksesta.
Popperin kolme maailmaa.
Popper tunnetaan myös niin sanotusta kolmen maailman ontologiastaan, jota Suomessa on tehnyt tunnetuksi Ilkka Niiniluoto. Teoria edustaa niin kutsutta emergenttiä materialismia. Aineellista todellisuuskäsitystä edustavat vastustajat ovat arvioineet, että popperilaisen ontologian ottaminen vakavasti tuottaa tuskin parempia tuloksia kuin emergenssin luonnontieteelliseltä pohjalta karkeistuksena määrittelevä palauttava aineellinen todellisuuskäsitys eli reduktiivinen materialismi. Popperin oppilaana tunnettu Paul Feyerabend kritisoi opettajaansa hyväksymällä tieteeksi kaiken.
Historisismin kritiikki.
Historisismi on Karl Popperin määrittelemä, mutta hänen itsensä kritisoima yhteiskuntafilosofinen oppi, jonka kannattajien mukaan yhteiskuntatieteiden ensisijainen tarkoitus on historiallisten ennustusten tekeminen. Historisismi pyrkii tähän etsimällä "rytmejä" tai "kuvioita", löytäen "lakeja", "trendejä" tai "välttämättömyyksiä" historian kehityksestä. Näillä "laeilla" historisistit pytkivät oikeuttamaan harvainvaltaisia yhteiskuntajärjestyksiä.
Historisismin alullepanijaksi Popper osoittaa Platonin, jonka näkemyksiä hän kritisoi armottomasti pääteoksessaan "Avoin yhteiskunta ja sen viholliset".
Uudempia historisismista oikeutuksensa ammentavia poliittisia suuntauksia ovat kansallissosialismi ja kommunismi. Vaikutusvaltaisia historisisteja ovat Platonin lisäksi historiallisen materialismin isät Hegel ja Marx. Heidän ajattelunsa ei täytä Popperin mielestä luotettavan tieteellisen tutkimustyön kriteerejä, falsifioitavuudesta objektiivisuuteen. Hän käsittelee aihetta kirjassaan "Poverty of Historicism" sekä jatkaa omalla vaihtoehdollaan kirjassa "Avoin yhteiskunta ja sen viholliset". Jälkimmäisessä hän tiivistää vastauksensa historisismille: "Tulevaisuus riippuu meistä itsestämme, ja me emme ole riippuvaisia mistään historiallisesta välttämättömyydestä."
Popper näkee historisismin haitallisena, koska se on hänen mielestään pohjavire ja perimmäinen syy lähes aina totalitarismiin ja autoritarismiin. Se perustuu hänen mukaansa vääränlaisiin oletuksiin luonnontieteellisten lakien ja ennustamisen suhteesta. Koska ihmisten tieto on kausaalinen tekijä ihmiskunnan historian kehityksessä ja koska "yksikään yhteiskunta ei voi tieteellisesti ennustaa tulevaa tietoaan", ei myöskään ihmiskunnan tulevaisuutta ennustavaa tiedettä voi olla olemassa.
Popperilla metafyysinen ja historiallinen indeterminismi kulkevat käsi kädessä.
Avoin yhteiskunta.
Kuten yllä on kuvattu, Popperin mielestä yhteiskunnan tuli olla avoin keskustelulle, eli avoin yhteiskunta. Valtion ei pitäisi toteuttaa mitään utopiaa ylhäältäpäin vaan antaa kansalaisten elää elämiään ja tavoitella onneaan haluamallaan tavalla, ja tehdä ainoastaan pieniä korjausliikkeitä, joilla yritetään lievittää kärsimystä aiheuttavia ongelmia. Nämäkin päätökset tulee alistaa tarkastelulle ja kritiikille - falsifioitavuudelle.
Vuonna 1947 Popper perusti avoimen yhteiskunnan hengessä klassista liberalismia puolustavan Mont Pelerin Society -ryhmän yhdessä ystäviensä Friedrich Hayekin, Milton Friedmanin, Ludwig von Misesin ym. kanssa.
Popper-kritiikki.
Popperilainen tieteenteoria joutui Thomas Kuhnin sekä postmodernististen filosofien (Michel Foucault ja Jacques Derrida) hyökkäyksen kohteeksi 1960-luvulla. Osa arvostelusta oli selkeästi poliittista. Popperin ajattelu sai osakseen myös rakentavampaa arvostelua. Popper joutui peräytymään yleistävän päättelyn vastaisuudessaan. Tilastotieteen kehitys teki mahdolliseksi kokemusperäisten tutkimusten aikaisempaa luotettavamman tekemisen, ja myös induktiologiikka kehittyi. Filosofi Adolf Grünbaum puolestaan arvosteli Popperin psykoanalyysikritiikkiä.


Avustaja.
Avustaja eli statisti on elokuvassa tai näytelmässä taustalla esiintyvä näyttelijä. Avustajilla ei useimmiten ole vuorosanoja eikä välttämättä teatterialan koulutusta, mutta heidän on näyteltävä muun muassa "keskustelemalla", nauramalla, tanssimalla tai naaman ilmeillä sitä, millaisesta tilanteesta elokuvassa tai tv-sarjassa on kysymys. Heidän tarkoituksensa on tehdä tapahtumapaikoista todentuntuisia ja tukea muiden näyttelijöiden suoritusta.


Luettelo X Window Systemin työpöytä- ja ikkunointiympäristöistä.
Tämä on luettelo X Window Systemin alaisista työpöytä- ja ikkunointiympäristöistä.
Unix-tyylisillä järjestelmillä on kautta aikain ollut graafisia käyttöliittymiä ja työpöytäympäristöjä laidasta laitaan. Suosituimmaksi graafisten käyttöliittymien pohjaksi muodostui ajan myötä "X Window System", joka ei kuitenkaan sisältänyt itsessään varsinaista käyttöliittymää vaan jättää sen toteuttamisen sovellusohjelmille (käytännössä käyttöliittymäkirjastoille) sekä erilliselle "ikkunanhallintaohjelmalle".
1990-luvun alussa kaupallisten unix-järjestelmien valmistajat päättivät standardoida yhden käyttöliittymä- ja työpöytämallin, josta jokainen unix-valmistaja teki toteutuksen omalle käyttöjärjestelmälleen. Tämän työpöytästandardin nimeksi annettiin Common Desktop Environment. Avoimella lähdekoodilla on saatavilla OpenCDE, joka pyrkii olemaan CDE-standardin mukainen, sekä XFCE, joka on erittäin kevyt ja nopea, muttei täysin CDE-yhteensopiva (vaikka näyttääkin kovasti CDE:ltä).
Perinteisesti X-ikkunoinnin yhteydessä ei ole käytetty varsinaista työpöytäympäristöä vaan pelkkää ikkunanhallintaohjelmaa, ja nykyisinkin monet käyttäjät tyytyvät pelkkään ikkunanhallintaohjelmaan. Työpöytäympäristöt tuovat kuitenkin mukanaan mm. ohjelmistojen yhteistoimivuuden. Monet ohjelmat on nimenomaisesti suunniteltu käytettäväksi tietyssä työpöytäympäristössä.


Valtiojohtoisuus.
Valtiojohtoisuus tai etatismi kuvaa yhteiskunnallista tai poliittista järjestelmää, jossa valtion väliintulolla on iso rooli. Se kuvaa myös mitä tahansa valtiota, jonka politiikkaan kuuluu taloudellinen suunnittelu tai ohjailu.
Sosialismi ja kommunismi luokitellaan usein valtiojohtoisiksi, vaikka mm. marxisti-leniniläiset uskovatkin, että kommunistisen vallankumouksen päätteeksi valtiosta voitaisiin luopua kokonaan. Jo tosin venäläinen anarkisti ja "Karl Marxin" kilpailija "Mihail Bakunin" kirjoitti kirjan "Gosudarstvennost i anarhia" (engl. "Statism and Anarchy"), jossa hän syytti bolševikkien aateisää Karl Marxia saksalaisen etatismin edustajaksi. Valtiojohtoinen malli oli käytössä erityisesti fasismissa ja kansallissosialismissa.
Englannin kielestä lainattu termi "statismi" tarkoittaa samaa. Sitä käytetään useimmiten poleemisesti tai provosoivasti valtiollisen väliintulon vastustajien puolelta. Usein statismisyytteeseen liittyy väite, että yksilön oikeuksia rikotaan "yhteisen hyvän" nimissä.
Erään näkemyksen mukaan valtiojohtoisuudessa syntyy yhteisö, joka pakottaa yhteistyöhön eikä ole vapaaehtoinen.
Valtiojohtoisuuden kannattajia löytyy niin oikeistosta kuin vasemmistostakin.
Statismin täydellinen vastakohta on anarkismi, mutta myös yksilökeskeisyyttä painottavat libertaarit ja liberaalit vastustavat valtion puuttumista ihmisen elämään.


Electronic Frontier Finland.
Electronic Frontier Finland ry eli EFFI on vuonna 2001 perustettu suomalainen yhdistys, jonka perustivat kolme teknologialakimiestä Herkko Hietanen, Ville Oksanen ja Mikko Välimäki. Yhdistyksen tavoitteena on puolustaa kansalaisten oikeuksia erityisesti Internetissä ja muutenkin tietotekniikkaan liittyvissä asioissa. Sen esikuvana on vuodesta 1990 lähtien toiminut yhdysvaltalainen Electronic Frontier Foundation (EFF). EFFIn hallitukseen ja aktiivijäseniin lukeutuu useita tietotekniikan ja juridiikan asiantuntijoita. Yhdistyksellä on runsas 1 700 jäsentä (2010) ja sen puheenjohtajana toimii Timo Karjalainen.
EFFI on ottanut kantaa muun muassa ohjelmistopatentteihin, Internetin yksityisyys-, tekijänoikeus- ja sananvapauskysymyksiin, sähköiseen äänestykseen, CD-levyjen kopiosuojaukseen ja roskapostiin. Esimerkiksi EFFIn ohjelmistopatentteja vastustava vetoomus keräsi viikon aikana runsaat 2 000 allekirjoitusta ja se luovutettiin eduskunnalle marraskuussa 2003. Teletietojen tallennusvelvollisuutta vastustanut vetoomus keräsi puolestaan yli 8 000 allekirjoitusta ja luovutettiin syyskuussa 2004.
EFFI myöntää yksityisyyden loukkaajille Suomessa vuosittain jaettavat Isoveli-palkinnon. Palkinto on kansallinen versio ihmisoikeusjärjestö Privacy Internationalin vuotuista Big Brother -palkinnosta. Samassa yhteydessä Suomessa jaetaan myös Winston Smithin mukaan nimetty palkinto yksityisyyden suojaa ja demokratian toteutumista edistäneelle taholle tai henkilölle.
Effi on yksi European Digital Rights -yhdistyksen ("EDRI") perustajajäsenistä.


Kairo.
Kairo (, "al-Qāhira" eli ’voittoisa’) on Egyptin pääkaupunki. Se sijaitsee Niilin itärannalla Pohjois-Egyptissä. Kaupungin väkiluku on lähes 8 miljoonaa ja sitä ympäröivällä metropolialueella elää arviolta 16–20 miljoonaa ihmistä. Puhuttaessa Kairosta, viitataan usein suur-Kairoon, joka käsittää myös esimerkiksi länsirannalla sijaitsevan Gizan. Paitsi että Kairo on Lähi-idän ja Afrikan suurin kaupunki, se on myös arabimaiden kulttuurinen, taloudellinen ja poliittinen keskus. Asukkaat käyttävät Kairosta yleensä nimitystä "Misr", joka tarkoittaa ’Egyptiä’. Kairo on UNESCOn maailmanperintökohde.
Maantiede ja ilmasto.
Kairo sijaitsee Niilin laakso- ja suistoalueen rajalla ja levittäytyy joen itärannalle ja saarille. Kaupungin länsipuolella Niilin vastarannalla sijaitsee Gizan kaupunki. Kaupungin itäpuolella kohoavat Muqattamvuoret, jotka suojasivat aikaisemmin kaupunkia hyökkääjiltä mutta estävät nykyään sitä laajenemasta itään. Kairosta on matkaa etelään Sudanin vastaiselle rajalle 850 km ja pohjoiseen Välimeren rannikolle 200 km.
Kaupungin kohdalla on Niilissä kaksi saarta, Gezira ja Ar Rawda. Geziran saari on 1,5 km leveä ja 3 km pitkä ja siellä on Zamalekin hienostoalue, jossa sijaitsee useita edustustoja (myös Suomen suurlähetystö), residenssejä, hotelleja, ravintoloita sekä pankkeja. Toinen ulkomaalaisten ja varakkaiden egyptiläisten asuttama alue on etelä-Kairossa sijaitseva Maadi, joka on enemmän lapsiperheiden suosiossa.
Kairon ilmasto on lämmin ja kuiva ja se sijaitsee subtrooppisella vyöhykkeellä, kuten koko Egypti. Kaupungissa sataa vettä vain 6–10 päivänä vuodessa ja silloinkin kuuroittain, noin viisi minuuttia kerrallaan. Kesä–lokakuussa lämpötila on yli 30 °C päivällä ja 15–20 °C yöllä ja joulu–maaliskuussa keskimäärin 20 °C päivällä ja alle 10 °C yöllä. Maalis–toukokuussa Egyptissä on hiekkamyrskyjä, jotka lennättävät Saharan hiekkaa myös Kairoon.
Kairo on maailman saastuneimpia suurkaupunkeja: kaupungin ilmansaasteiden pitoisuudet ylittävät suositellut raja-arvot kymmen–satakertaisesti.
Historia.
Kairon alueella oli asutusta jo 6 000 vuotta sitten. Nykyinen kaupunki perustettiin kuitenkin vasta vuonna 969, kun seutu joutui šiialaisten fatimidien haltuun. Heidän valtakaudellaan Kairoon rakennettiin Al Ahzarin moskeija islamin keskukseksi. Vuonna 1171 Egyptin sulttaaniksi nousi Saladin, joka muutti Al Ahzarin moskeijan sunnalaiseksi ja rakensi Muqattamvuorille Citadelin linnakkeen. Hänen perustamansa hallitsijasuku aijubidit hallitsi Kairoa seuraavat sata vuotta ja laajensi kaupunkia, kunnes mamelukit syrjäyttivät heidät 1250.
Mamelukkien valtakaudella 1200–1500-luvulla Kairosta kehittyi idän ja lännen välisen kaupan merkittävä solmukohta ja yksi silloisen maailman rikkaimmista kaupungeista. Kaupungissa eli lopulta noin 600 000 ihmistä. Mamelukit rakensivat kaupunkiin kauniita moskeijoita ja siitä tuli islamilaisen kulttuurin tärkeä keskus.
Vuonna 1517 Egypti joutui Konstantinopolista käsin hallinneiden osmanien haltuun kolmeksisadaksi vuodeksi, joiden aikana maa köyhtyi ja Kairo rappeutui. Lopulta Napoleon Bonaparte valloitti kaupungin 1798 Ranskalle. Ranskalaisten miehitys päättyi kuitenkin jo 1801, kun osmanit ja britit kukistivat heidät.
Ranskalaisten jälkeen Egyptin käskynhaltijaksi nousi makedonialainen Muhammad Ali, joka surmasi 470 mamelukkijohtajaa Citadelin linnakkeessa 1811 ja vakiinnutti siten asemansa Egyptin johtajana. 1800-luvulla Kairo kohentui jälleen ja sen väkiluku alkoi kasvaa nopeasti, kun Suezin kanava rakennettiin. Siitä tuli johtava Euroopan, Aasian ja Afrikan välisen kaupan keskus.
Britit alkoivat ohjata Egyptin taloutta 1800-luvun puolessavälissä ja maa joutui käytännössä heidän valtaansa, vaikka se säilyi nimellisesti Turkin provinssina. Britit rakensivat Kairoon uuden eurooppalaistyylisen liikeskuksen. Tyytymättömyys Englannin ylivaltaa kohden kasvoi ensimmäisen maailmansodan aikana ja britit joutuivat tunnustamaan Egyptin itsenäisyyden vuonna 1922. Egypti pysyi kuitenkin brittien ohjauksessa Gamal Abdel Nasserin valtaannousuun saakka vuonna 1954. Toisen maailmansodan aikana pidettiin Kairon toinen konferenssi ("SEXTANT"), jossa käsiteltiin Turkin mahdollista osallistumista sotaan liittoutuneiden puolella.
Vuonna 1964 Kairossa pidettiin Arabiliiton kokous, jonka myötä sovittiin rahoituksesta Palestiinan vapautusjärjestön perustamiseksi. Nasserin jälkeen Egyptin johtajaksi nousi vuonna 1970 Anwar Sadat, jonka ääri-islamistit salamurhasivat lokakuussa 1981. Sadatin seuraaja Hosni Mubarak oli Egyptin presidentti 11. helmikuuta 2011 asti. Hänen hallituskaudellaan Arabiliiton päämaja siirtyi takaisin Kairoon vuonna 1989.
Väestö.
Viime vuosikymmeninä Kairon väkiluku on kasvanut nopeasti, eikä kaupungin asuntotuotanto vastaa tarvetta. Kaupungissa syntyy joka vuosi yli 350 000 lasta, ja lähes 50 % väestöstä on alle 20-vuotiaita.
Kairon (kuten koko Egyptin) väestöstä arviolta 10 % on koptilaisia, loput ovat muslimeja.
Talous.
Kairon merkittävimmät elinkeinot ovat julkiset palvelut, turismi, elintarvike- ja juomateollisuus, tekstiili-, nahka- ja vaateteollisuus, kemianteollisuus, tupakkateollisuus, muoviteollisuus, rakennusteollisuus, kiinteistökauppa sekä pankki- ja vakuutuslaitos.
Liikenne.
Kairossa on tällä hetkellä kaksi metrolinjaa ja kolmas linja on rakenteilla. Metrot ovat nopeita, kulkevat säännöllisesti ja yksi käynti laiturialueella (rajaton määrä vaihtoja) maksaa yhden Egyptin punnan. Metro on yleensä erittäin täynnä ja naisille on varattu pari omaa vaunua.
Kairon liikenne on kaoottista ja ihmisiä kuolee onnettomuuksissa usein. Liikennelakia uudistettiin syksyllä 2008, mutta sillä oli hyvin vähän vaikutusta liikenteeseen, joten Kairon kaduilla liikkuessa on syytä noudattaa erityistä varovaisuutta.
Kairon kansainvälinen lentoasema sijaitsee noin 15 kilometriä keskustasta koilliseen.
Nähtävyydet.
Kairon tunnetuimpia turistikohteita ovat islamilainen kaupunginosa, koptilainen kaupunginosa, Egyptiläinen museo, Citadelin linnake ja Khan el-Khalilin basaarialue. Egyptiläisessä museossa on yhdentoista egyptiläisen kuningattaren ja kuninkaan muumiot sekä laaja kokoelma Tutankhamonin hauta-aarteita.
Zamalekin saaren eteläosassa, Gezirassa, on kansallinen kulttuurikeskus, johon kuuluu myös vuonna 1988 valmistunut Kairon oopperatalo. Aikaisempi Khedivial-oopperatalo tuhoutui tulipalossa vuonna 1971.
Naapurikaupungissa Gizassa sijaitsevat Gizan pyramidit. Muinaisen Egyptin vanhan valtakunnan pääkaupunki Memfis sijaitsi myös lähellä nykyistä Kairoa.


Siivetönruokki.
Siivetönruokki, jota on kutsuttu myös nimillä jättiläisruokki ja isoruokki'", ("Pinguinus impennis", aiemmin "Alca impennis") on sukupuuttoon kuollut, ruokkien heimoon kuulunut suurikokoinen lintulaji. Pingviinit ovat saaneet nimensä siivetönruokin kymrinkielisen nimen "pen gwyn" (sananmukaisesti käännettynä 'valkea pää' viitaten sen pään näkyvään valkoiseen laikkuun) mukaan.
Ulkonäkö ja koko.
75–90 senttimetrin pituinen ja 5 kilogramman painoinen lentokyvytön siivetönruokki oli ruokeista suurin. Nimestään huolimatta se ei ollut täysin siivetön, mutta sen surkastuneet siivet olivat vain noin 17 senttimetrin mittaiset.
Siivetönruokki ja pingviinit ovat esimerkki konvergentista evoluutiosta, jossa eliöt jotka eivät ole toisilleen läheistä sukua kehittävät samantapaisia piirteitä samankaltaisen elinympäristönsä ja ekologisen lokeronsa ansiosta. Lentokyvyttöminä, kalaa syövinä viileän ilmanalan merilintuina siivetönruokit elivät vastaavassa ekologisessa lokerossa kuin eteläisen pallonpuoliskon pingviinit, mikä johti myös niiden elintapojen ja ulkonäön samankaltaisuuteen.
Levinneisyys ja elinympäristö.
Siivetönruokkia esiintyi aikoinaan runsaslukuisesti Pohjois-Atlantin alueella eli Kanadan itärannikon saarilla, Grönlannissa, Islannissa, Norjassa, Britteinsaarilla ja Itämerellä.
Ruotsin Uddevallasta on löydetty eräästä sorakuopasta siivetönruokin luuranko, jonka arvioidaan olevan 3 000–4 000 vuotta vanha. Löydön perusteella on päätelty, että laji olisi esiintynyt viime jääkauden jälkeisenä aikana myös Ruotsin länsirannikolla. Siivetönruokin mahdollisesta pesimisestä siellä ei kuitenkaan ole tietoa.
Vielä historiallisella ajalla laji oli säännöllinen vieras eteläisen Ruotsin rannikolla. Tästä on olemassa jopa kirjattu havainto, joka on tehty 18. joulukuuta 1783 Bohusläänin Mollösundissa.
Elintavat ja lisääntyminen.
Siivetönruokki eli yhdyskunnissa. Se oli erinomainen uimari ja käytti lyhyitä siipiään uidessaan veden alla. Toisin kuin muut ruokit, siivetönruokki ei kyennyt lentämään, mikä teki siitä helppoa riistaa ihmisille.
Siivetönruokit munivat muiden ruokkilintujen tapaan vain yhden munan vuodessa.
Sukupuutto.
Siivetönruokkia metsästettiin ainakin jo 700-luvulla muun muassa valaanpyytäjien ja muiden merenkulkijoiden ruuaksi sekä patjoissa käytettyjen untuvien vuoksi. Lisäksi niiden munia kerättiin ravinnoksi. Hitaasti lisääntynyt laji harvinaistui nopeasti. Luonnonhistorialliset museot ja yksityiset keräilijät hankkivat innokkaasti näytteitä häviämässä olleesta lajista, mikä osaltaan edisti sen katoamista. Yksi viimeisistä pesimäpaikoista oli Islannin Geirfuglaskerenissä. Suuri tulivuorenpurkaus autioitti tämän ihmisille vaikeapääsyisen turvapaikan vuonna 1830, jolloin lintujen oli siirryttävä muille saarille. Siivetönruokki kuoli lopulta sukupuuttoon. Viimeinen pari tapettiin pesältään hautomasta munaansa 3. heinäkuuta 1844 Islannin rannikolla sijaitsevalla Eldeyn saarella, ja viimeinen elävä lajin yksilö nähtiin vuonna 1852 Newfoundlandin edustalla.


Gustave Eiffel.
Alexandre Gustave Eiffel (s. 15. joulukuuta 1832, Dijon – 27. joulukuuta 1923, Pariisi) oli ranskalainen sillanrakennusinsinööri, joka tunnetaan Eiffel-tornin rakentajana. Torni rakennettiin vuosina 1887–1889 Pariisin vuoden 1889 maailmannäyttelyä varten. Moderneista rakennusmateriaaleista ja rakenteista kiinnostunut Eiffel myös suunnitteli New Yorkin Vapaudenpatsaan tukirakenteet.
Eiffel syntyi Dijonissa. Sukunimi Eiffel otettiin käyttöön, kun Eiffelin saksalaiset sukulaiset muuttivat Ranskaan 1700-luvulla. Nimi tulee Nettersheimin kaupungissa Nordrhein-Westfalenissa sijaitsevasta Eifel-vuoresta. Ranskalaiset eivät osanneet lausua suvun alkuperäistä nimeä Bönickhausen. Eiffelin äidin hiilibisnes salli Eiffelin opiskella kemiaa Ecole Centrale des Arts et Manufactures -koulussa Pariisissa. Eiffel otti isänsä etikka- ja maalitehtaan haltuunsa. Perheriitojen takia Eiffel joutui luopumaan tehtaasta ja meni yritykseen, joka suunnitteli rautatiesiltoja.
Ura.
Charles Nepveu antoi Eiffelille ensimmäisen työn, jossa hän toimi rautatiesiltojen työmaiden johtajana ympäri Ranskaa. Eiffel et Cie oli Eiffelin rakennusfirma. Belgialainen Téáphile Seyrigin suhteilla Eiffelin yhtiö sai luvan rakentaa 160 metrin rautatiesillan Ponte D'Arrabidan Portoon. Silta yhdistää Porton ja Dourojoen.
Gustave Eiffel suunnitteli myös La Ruchen asuintaloa Pariisiin ja ranskalaisten Yhdysvalloille 1886 lahjoittaman Vapaudenpatsaan tukirakenteet.
Kun vuoden 1889 maailmannäyttely lähestyi, onnistui Eiffel saamaan läpi aikaisemmasta Barcelonan maailmannäyttelystä hylätyn tornisuunnitelmansa rakentamisen. Rakentajansa mukaan nimetty takorautaosista koottu kehärakenteinen 300 metriä korkea Eiffel-torni rakennettiin vuosina 1887–1889. Torni oli Eiffelin ensimmäinen suuri rakennusoperaatio. Rakennustöitä pidettiin vaarallisina tornin korkeuden takia, mutta vain yksi rakennusmies menehtyi rakennustöiden aikana. Eiffel-torni oli tarkoitus purkaa maailmannäyttelyn jälkeen, mutta se säästettiin. Vaikka tornista ei alkujaan pidetty, siitä on tullut hyvin merkittävä maamerkki.
Vuonna 1887 Eiffel oli mukana Ranskan Panaman kanavan rakennusprojektissa. Panaman kanavan suunnittelija Ferdinand de Lessepsin johdolla oli tarkoitus rakentaa kanava Panaman kannaksen yli Karibianmereltä Tyynelle valtamerelle. Eiffel suunnitteli kanavan sulut.
Kanavaprojekti epäonnistui, sillä malaria, keltakuume, rakennusvirheet, tulvat sekä muut trooppiset taudit ja onnettomuudet vaikeuttivat suuresti työntekoa. Jopa 20 000 ranskalaisten työntekijää kuoli tauteihin.
Eiffelin maine kärsi suurien finanssiskandaalejen ollessa de Lessepsin kiusana vaikkei Eiffelilla ei ollut mitään tekemistä finanssiskandaaleihin. Hänen syylisyytensä todettiinkin mitättömäksi. Tätä Eiffelin osuutta Panaman kanavaan ei otettu koskaan huomioon, kun Yhdysvaltain presidentti Theodore Roosevelt osti vuonna 1903 10 000 000 dollarilla Ranskalta rakennushankkeen ja amerikkalaiset käyttivät toisenlaisia rakenteita kanavan sulkuporteissa.
Suomessa Vaasan edustalla sijaitsevan Valassaaren majakan teräsrakenteinen torni on Eiffelin insinööritoimiston suunnittelema.
Samoin vuonna 1981 purettu Jokioisten rautatien Loimijoen silta oli Eiffelin toimiston suunnittelema.


Albedo.
Albedo eli heijastuskyky ("valkoisuus") on jonkin kappaleen kyky heijastaa siihen osuvaa säteilyä. Se kuvaa kappaleeseen osuneen ja siitä heijastuneen säteilyn suhdetta. Albedo määritetään jakamalla pinnan heijastaman säteilyn teho saapuvan säteilyn teholla. Albedoa merkitään yleensä kreikkalaisella kirjaimella α, alfa tai isolla "A"-kirjaimella.
Tumman kappaleen albedo on pieni ja vaalean suuri.
Täysin valoa heijastava pinta on valkoinen, ja sen albedo on 1,0 tai 100 %. Täysin musta imee eli absorboi kaiken siihen saapuvat säteilyn, ja sen albedo on siksi 0. Muiden väristen kohteiden albedot ovat tältä väliltä. Lisäksi eri värien heijastama säteilyjakautuma on monesti erilainen kuin vastaanotettu säteily.
Albedoa käytetään muun muassa tähtitieteessä, säätieteessä ja laskettaessa vaikkapa Auringon taloa lämmittävää vaikutusta.
Albedo ja emissio.
Albedon vastakohta on emissiokyky, joka mittaa kappaleen imemän, ja myös itse säteilemän säteilyn määrää. Huoneenlämpötilaisen kappaleen ulossäteily tapahtuu lämpösäteilynä.
Albedon α ja emissiokyvyn ε välillä on suhde α + ε = 1. Varsinkin lumi-, vesi- ja jääpinnan albedo riippuu suuresti saapuvan säteilyn tulokulmasta. Siksi suoran auringonsäteilyn ja eri suunnista tulevan, heijastuneen tai sironneen hajasäteilyn albedot ovat erilaisia.
Hiilipintaisten komeettojen albedo on erittäin matala, esimerkiksi Halleyn komeetan 0,027, joka on pienempi kuin kivihiilellä. Tämän takia amerikkalaisten ohilento Halleyn komeetan luona vuonna 1986 oli epäonnistua, kun luotain oli komennettu kuvaamaan komeetan kirkkainta osaa. Komeetan kirkkain osa ei kuitenkaan ollut sen ydin vaan siitä purkautuvat kaasu- ja pölysuihkut ja ydin jäi melkein kuvaamatta, mutta luotain ohjelmoitiin uudelleen ja ydin saatiin kuviin.
Vaikka Kuun albedo onkin melko pieni, niin silti Kuu näyttää kirkkaalta pimeällä yötaivaalla loistaessaan. Tämä johtuu suuresta kontrastista. Vastasataneen lumen albedo on hyvin suuri, jopa 0,9, mutta se pienenee kun lumi alkaa sulaa.
Geometrinen albedo ja Bondin albedo.
a>-kuun jääpinta heijastaa 99% saamastaan valosta, siis sen albedo on 0,99
Yleensä taivaankappaleen albedosta puhuttaesa tarkoitetaan Bondin albedoa "A", joka on taivaankappaleesta heijastuneen ja sinne saapuvan säteilyn suhde. Se on vaikea määrittää, koska silloin on mitattava kappaleen heijastus kaikkiin suuntiin, mikä on monestikin mahdotonta. Tämän takia monen taivaankappaleen Bondin albedo tunnetaan huonosti.
Geometrinen albedo "p" on jonkin kappaleen valonheijastuskyky suoraan takaisin kohti valonlähdettä verrattuna kaikilla aallonpituuksilla heijastavaan levyyn, niin sanottuun Lambertin levyyn. Mattapintainen valkea seinä on lähellä Lambertin levyä. Monille asteroideille on helppo mitata geometrinen albedo. Geometrinen albedo voi olla ykköstä suurempi ja jopa ääretön jos kappale heijastaa peilinä takaisin tulosuuntaan.
Maalle geometrinen albedo on 0,37, ja Bondin albedo 0,29.
Joidenkin taivaankappaleiden geometrisia ja Bondin albedoja
Heijastavuus riippuu eri tekijoistä.
Kappaleen heijastavuus riippuu muun muassa valon tai muun säteilyn aallonpituudesta. Myös tulokulma vaikuttaa monesti heijastavuuteen huomattavasti.


Sydney.
Sydney on Australian suurin kaupunki runsaalla 4,4 miljoonalla asukkaallaan (2006 arvio). Se on myös Uuden Etelä-Walesin osavaltion pääkaupunki.
Sydney sijaitsee Australian kaakkoisrannikolla Tasmaninmeren rannikolla. Se on rakennettu Port Jacksonin luonnonsataman ympärille, minkä vuoksi kaupunkia on joskus kutsuttu "Harbour Cityksi". Se on Australian suurin taloudellinen keskus ja merkittävä turistikohde, joka tunnetaan erityisesti kaksoismaamerkistään: Sydneyn oopperatalosta ja Harbour Bridgestä. Sydneyssä on myös järjestetty useita urheilutapahtumia, kuten kesäolympialaiset vuonna 2000.
Maantiede ja ilmasto.
Sydney sijaitsee maailman suurimman luonnonsataman Port Jacksonin ympärillä, joka rajoittuu idässä Tyyneenmereen, lännessä Sinisiin vuoriin, pohjoisessa Hawkesburyjokeen ja etelässä Woronoran tasankoon. Kaupungissa on yli 70 rantaa, joista tunnetuin on Bondi Beach. Koko Sydneyn alue kattaa noin 1 687 km²:n alueen, mutta jos Suur-Sydneyyn lasketaan mukaan keskinen rannikko, Siniset vuoret, isoja osia kansallispuistosta sekä muuta asumatonta maata, pinta-ala on yli 12 000 km².
Maantieteellisesti Sydney levittäytyy kahdelle alueelle: Cumberlandin tasangolle etelässä ja lännessä sekä Hornsbyn hiekkakivitasangolle pohjoisessa. Kaupungin vanhimmat osat sijaitsevat laakealla alueella Port Jacksonin etelärannikolla. Pohjoisrannikko kehittyi paljon hitaammin korkeampien pinnanmuotojensa takia, ja vasta Sydneyn Harbour Bridgen avaaminen vuonna 1932 päätti alueen eristyneisyyden ja yhdisti sen muuhun kaupunkiin.
Sydneyssä vallitsee subtrooppinen ilmasto, jolle ovat tyypillisiä lämpimät kesät ja leudot talvet. Lämpimin kuukausi on tammikuu, jolloin päivän ylin lämpötila on keskimäärin 26 °C, ja kylmin kuukausi on heinäkuu, jolloin yön alin lämpötila on keskimäärin 8 °C.
Historia.
Sydneyn alue on ollut asuttuna ainakin 50 000 vuotta. Eurooppalaiset saapuivat alueelle vuonna 1788.
Talous.
Sydney on vaurasta seutua; perhekunnan keskitulot ovat Australian korkeimmat. Suurimpia työllistäjiä ovat kiinteistö- ja vähittäiskauppa.
Väestö.
Suurin osa sydneyläisistä on sukujuuriltaan brittejä ja irlantilaisia. Monilla kadunnimillä onkin vastineet Englannissa. Myöhemmin siirtolaisia on saapunut myös Italiasta, Kreikasta, Libanonista ja Aasiasta. Vuonna 2006 Sydneyn asukkaista 31,7% oli syntynyt ulkomailla. Sydneyssä on kiinalaisten asuttama Chinatown, jonka katukuvassa aasialaisia näkyy huomattavasti enemmän kuin eurooppalaisia.
Kulttuuri.
Sydneyssä järjestetään vuosittain useita festivaaleja, joista suurin on Sydneyn juhlaviikot tammikuussa.
Urheilu.
Rugby on Sydneyn suosituimpia urheilulajeja. Kaupungista tulee yhdeksän Australian pääsarjan 16 joukkueesta. Jalkapallojoukkueista Sydney Swans pelaa maan pääsarjassa ja Sydney FC A-sarjassa.


Laos.
Laosin demokraattinen kansantasavalta eli Laos on 6,8 miljoonan asukkaan sisämaavaltio Kaakkois-Aasiassa. Sen rajanaapureita ovat Thaimaa, Myanmar (Burma), Kiina, Vietnam ja Kambodža. Maa on köyhä ja vuoristoinen. Entinen Ranskan siirtomaa on virallisesti sosialistinen valtio, jonka kulttuuria sävyttää buddhalaisuus. Sen sademetsissä elää harvinaisia eläinlajeja.
Maan nimi.
Laosin nimi laon kielellä on 'Muang Lao' [laau]. Kun se oli Ranskan vallassa, ranskalaiset kirjoittivat maan nimen monikossa 'les Laos'. Tämä kirjoitusasu on vakiintunut myös muihin kieliin.
Varhainen historia.
Nykyisen Laosin aluetta hallitsivat pronssikaudelta alkaen Mekong-joen laaksoon syntyneet ruhtinaskunnat. Monien Dvaravati-kuningaskunta toi alueelle therevada-buddhalaisuuden 600- ja 700-luvulla. Vuonna 1354 nykyisen Laosin alueelle perustettiin Lan Xangin kuningaskunta eli "Miljoonan elefantin maa", joka oli olemassa 1700-luvulle saakka. 1700-luvulla Siam (nykyinen Thaimaa) otti valtansa alle Laosin hajanaiset ruhtinaskunnat ja vuonna 1829 Thaimaan kuningas Jessadabodindra jälleen valloitti maan.
Siirtomaa-aika ja toinen maailmansota.
Vuonna 1893 Laos liitettiin osaksi Ranskan Indokiinaa. Laosilaiset saivat kuitenkin toimia suhteellisen itsenäisesti, vaikka Luang Prabangin kuningaskunnan aluetta lukuun ottamatta maahan asetettiin ranskalaiset virkamiehet. Toisen maailmansodan aikana Laos oli Japanin miehittämänä.
Itsenäisyys.
Heti toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945 Laos julistautui itsenäiseksi, ja sen itsenäisyys tunnustettiin 19. heinäkuuta 1949. Käytännössä Laos kuitenkin oli vahvasti sidoksissa Ranskaan ennen kuin se vuonna 1954 saavutti täyden itsenäisyyden perustuslaillisena monarkiana. Pian itsenäistymisensä jälkeen Laos joutui osalliseksi Ensimmäiseen Indokiinan sotaan ja sitä seuranneeseen Vietnamin sotaan. Yhdysvallat pommitti Laosia tuhotakseen pohjoisvietnamilaisten huoltoreitit ja suojapaikat.
Kommunistinen Pathet Lao-liike nousi valtaan vuonna 1975, jolloin kuningas Savang Vatthana joutui luopumaan kruunustaan. Laosista tuli tasavalta, ja sen ensimmäiseksi presidentiksi nousi prinssi Souphanouvong, joka johti maata vuoteen 1991 saakka. Vuonna 1986 Laos aloitti Neuvostoliiton esimerkin rohkaisemana talousuudistukset, jotka johtivat maan kohti markkinataloutta. Yhdysvaltain kaksikymmentä vuotta jatkunut kauppasaarto Laosissa päättyi vuonna 1995.
Vuonna 2006 hallitukselle antautui 400 hmong-vähemmistöön kuuluvaa kapinallista, jotka olivat eläneet vuorilla lainsuojattomina kommunistien valtaantulosta 1975 alkaen. Antautuneet siirrettiin sotilasrekkoihin, eikä heidän tilanteestaan ei ole tietoa. Armeija valvoo jäljellä olevia hmong-kapinallisten yhteisöjä käyttämällä keinoja, jotka täyttävät kansanmurhan kriteerit. Paenneilta turvapaikanhakijoilta saadaan toistuvasti tietoa ihmisoikeusloukkauksista ja kriisistä on tehty mm. dokumentti Hunted Like Animals
Yhdysvalloissa maanpaossa eläviä hmongeja on toistuvasti syytetty vallankumousvehkeilystä.
Politiikka ja yhteiskunta.
Laosin ainoa laillinen poliittinen puolue on Laosin kansan vallankumouspuolue, ja maa on virallisesti sosialistinen. Valtionpäämies on presidentti, jonka parlamentti valitsee viideksi vuodeksi kerrallaan. Hallitusta johtaa on pääministeri, jonka presidentti nimittää parlamentin suostumuksella. Vuodesta 2006 alkaen maan presidenttinä on toiminut Choummaly Sayasone ja pääministerinä Bouasone Bouphavanh. Toimeenpanovaltaa käyttävät myös 11-jäseninen politbyro ja 33-paikkainen puolueen keskuskomitea. Parlamentissa on 115 kansanedustajaa. Laos otti käyttöön uuden perustuslain vuonna 1991, ja sitä muokattiin 2003.
Laosissa on käytössä kuolemanrangaistus, ja sen voi saada useista eri rikoksista. Yhtään teloitusta ei kuitenkaan ole pantu toimeen vuoden 1990 jälkeen. Kesäkuussa 2002 kolme päihteiden salakuljettajaa tuomittiin kuolemaan, ja vuoden 2003 jälkeen yhteensä 39 henkeä on saanut kuolemantuomion. Vuonna 2009 brittiläistä salakuljettajaa uhkailtiin kuolemanrangaistuksella.
Aluejako ja suurimmat kaupungit.
Kuudentoista provinssin ("khoueng") lisäksi Laosissa on yksi erityisalue ("khetpiset"), Xaisomboun** sekä yksi kunta ("kampheng nakhon"), Vientiane*. Provinssit jakautuvat edelleen piirikuntiin ("muang") ja kyliin ("baan").
Vuoden 2010 arvion mukaan suurimmat kaupungit olivat Vientiane (237  300 asukasta), Pakxe (119 848), Savannakhet (77 400) ja Luang Prabang (62 334). Muissa kaupungeissa oli alle 50 000 asukasta.
Maantiede.
Laos on sisämaavaltio, jonka naapurimaat ovat Kiina, Myanmar, Thaimaa, Vietnam ja Kambodža. Sen pinta-ala on 236 800 neliökilometriä. Vettä pinta-alasta on noin 6 000 neliökilometriä. Laosilla on maarajaa yhteensä 5 083 kilometriä, joista Vietnamin kanssa yhteistä rajaa on 2 130 kilometriä.
Laos sijaitsee vuoristoisella alueella. Annamin vuoriketju kulkee maan halki pohjoisesta etelään pitkin itäistä, Vietnamin vastaista rajaa. Vuoria on muuallakin, ja pääkaupunki Vientianen pohjoispuolella sijaitsee maan korkein kohta, Phou Bia 2 817 metrin korkeudessa merenpinnan yläpuolella. Matalin kohta on 70 metriä merenpinnan yläpuolella. Joet saavat alkunsa näiltä vuorilta, virtaavat idästä länteen ja yhtyvät Mekong-jokeen. Mekong muodostaa osan Burman-vastaisesta rajasta ja suuren osan läntisestä, Thaimaan-vastaisesta rajasta.
Jokivarsilla on alavia alueita, jotka soveltuvat riisinviljelyyn, mutta suuria alankoja ei ole lankaan. Vuoristoiset alueet ovat karumpia kuin jokivarret. Suurinta osaa Laosista peittävät monsuunien kastelemat sademetsät.
Laosin ilmasto on trooppinen, ja sen vuoristot muokkaavat muuten monsuunien määrittämää ilmastoa. Toukokuusta marraskuuhun on sadekausi, jota seuraa kuivempi kausi joulukuusta huhtikuuhun. Lämpötilat ovat korkeita läpi vuoden. Esimerkiksi Vientianessa keskimääräinen päivän ylin lämpötila vaihtelee joulukuun 28:n ja huhtikuun 34 asteen välillä. Vain pohjoisen vuorilla on joitakin viileämpiä jaksoja silloin, kun kylmää ilmaa purkautuu mannerilmaston alueelta Kiinasta.
Luonto.
Laos on metsäinen maa, sillä noin 80 % maasta on metsien peitossa. Noin puolet metsistä on edelleen luonnontilassa, enimmäkseen trooppista sademetsää. Metsiä uhkaavat kuitenkin kaskiviljely, metsäpalot, luvallinen ja luvaton hakkuu ja polttopuiden hankkiminen.
Laosiin on perustettu kansallisia biodiversiteetin suojelualueita. Niistä tärkeimpinä pidetään Annamin ylängön ikivihreitä metsiä, keskisen Indokiinan kalkkikivikarstia, Mekongin tasangon kuivia dipterokarpuskasvien muodostamia metsiä, Bolavenin tasankoa, maan pohjoisosan ylänköalueita ja Mekong-jokea. Alueilla suojellaan harvinaisia, vastikään löydettyjä nisäkäslajeja, joita ovat esimerkiksi saola, jättimuntjakki ja toinen muntjakkilaji "Muntiacus truongsonensis". Hin Nam Mon suojelualueella elää seitsemän yöaktiivista apinalajia, ja Nakai-Nam Theun alueella elää 430 lintulajia.
Maassa elää ainakin 130 uhanalaista eläinlajia ja useita uhanalaisia kasveja. Näihin kuuluu orkideoita,eläimistöön puolestaan indokiinantiikeri, kauluskarhu, aasiannorsu, jalohirviin kuuluva lyyrysarvi eli tamengi ("Rucervus eldii"), herttua-apina, gibboneita, iravadindelfiini, jättihaimonni ja siaminkrokotiili.
Talous.
Laos on Indokiinan köyhin valtio, ja kansainvälinen kehitysapu muodostaa suuren osan valtion budjetista. Vuonna 2001 IMF ja YK:n ruokaohjelma aloittivat maassa hätäapuohjelmia. Pelastakaa Lapset-järjestö arvioi vuonna 2008, että 69 % lapsista elää ilman perusterveydenhuoltoa.
Maatalous työllistää 80 % työvoimasta ja muodostaa vajaat 30 % bruttokansantuotteesta.
Maailmanpankki rahoittaa vuodesta 2005 alkaen Nam Theunin patohanketta. Padon pitäisi tuottaa vesivoimaa, mutta sen ympäristövaikutuksista kiistellään.
Laosin mineraali- ja metsävarat ovat huomattavat. Se vie kultaa ja kuparia Kiinaan, tekstiileitä Eurooppaan ja sähköä Thaimaahan. Metallinjalostus ja vesivoima ovat vauhdittaneet maan talouskasvua. Myös turismi on kasvussa. Matkailu alkoi vasta 1990-luvulla, ja 2000-luvun kuluessa matkailijoiden määrä on kasvanut nopeasti. Vuonna 2004 kävijöitä oli lähes 900  000, ja hallitus asetti tavoitteeksi 1,2 miljoonaa turistia vuodessa vuoteen 2010 mennessä.
Liikenne.
Laosissa on 41 lentopaikkaa, mutta vain yhdeksällä on päällystetty kiitotie. Rautatieyhteys Thaimaan Nong Khaista Laosin puolelle Tha Na Lengiin avattiin maaliskuussa 2009. Kolme ja puoli kilometriä pitkä rautatie on Laosin ensimmäinen, ja sitä aiotaan jatkaa Vientianeen saakka. Uuden rautatieyhteyden toivotaan kehittävän turismia ja piristävän kaupankäyntiä.
Väestö.
Laosin väestöstä 55 % kuuluu etniseltä taustaltaan lao-kansaan. Pääasiassa syrjäseuduilla asuu ylänkökansoja, kuten hmongit, yaot, daot ja mustat thait. Laosin keski- ja eteläosien vuoristoissa asuu myös mon-khmer-heimojen jäseniä. Maassa asuu myös jonkin verran kiinalaisia ja vietnamilaisia. Kaikkiaan Laosissa luetteloitiin vuoden 1995 väestönlaskennassa 47 eri etnisen ryhmän jäseniä.
Laosin pääkieli on lao, joka kuuluu tai-kieliin ja on läheistä sukua muun muassa isanin kielelle. Ethnologue-kirjan mukaan maassa puhutaan kaikkiaan 84:ää kieltä.
Valtauskonto on theravada-buddhalaisuus, jota harjoitetaan usein henkien palvonnan ja animismin ohessa. Maassa elää vähemmistöinä myös kristittyjä ja muslimeja.
Kehityksen haasteet.
Laos kuuluu vähiten kehittyneiden (LDC) maiden joukkoon. Maan talous on siirtymävaiheessa kohti markkinataloutta, ja köyhyyttä on onnistuttu vähentämään. Vuonna 1992 liki puolet maan väestöstä eli köyhyydessä, mutta vuonna 2005 köyhiä oli arviolta enää 27 %. Aikaisemmin kolmannes maailman oopiumtuotannosta tuli Laosista, mutta vuoden 2005 jälkeen oopiumia ei enää kasvateta.
Puolet Laosin bruttokansantuotteesta saadaan pienviljelystä, jonka parissa työskentelee jopa 80 % työikäisistä. Valtaosa väestöstä, jopa 83 % elää syrjäisellä maaseudulla, vailla peruspalveluja ja toimivaa infrastruktuuria. Köyhyys on jakautunut epätasaisesti niin, että maaseudulla on kaksinkertainen määrä köyhiä kaupunkeihin verrattuna. Vaikka bruttokansantuote on hyvässä kasvussa, vain harvat pääsevät osalliseksi sen eduista.
Väestönkasvu on 1,7 prosentin luokkaa, ja yli 40 % väestöstä on alle 14-vuotiaita. Väestönkasvun ja talouskasvun myötä luonnonvarat joutuvat tulevaisuudessa entistä kovemmalle koetukselle. Lapsikuolleisuus on saatu laskuun, ja vuosien 1995 ja 2005 välillä lapsikuolleisuus on vähentynyt yli kolmanneksella. Vuonna 2005 lukemat olivat 70 kuollutta tuhatta elävänä syntyvää kohden. Myös alle viisivuotiaiden kuolleisuus on saatu laskuun: nykyään arviolta 98 lasta tuhannesta menehtyy alle viisivuotiaana, kun kymmenen vuotta aiemmin luku oli 170.
Sukupuolten välisessä tasa-arvossa on paljon kohentamista. Kaikilla koulutusasteilla oppilaista pienempi osa on tyttöjä kuin poikia. Tämän takia naisilla on vain vähän mahdollisuuksia saada töitä muualta kuin maanviljelystä. Vuonna 2005 naisista 63 % ja miehistä 83 % oli lukutaitoisia. Naisten osuus kansanedustajista kasvoi vuosina 1995-2003 kolminkertaiseksi ja on alueen suurimpia. Naisten osuus alueellisissa ja paikallisissa päätöksentekoelimissä ei kuitenkaan ole kehittynyt samalla tavalla.
Vuonna 1991 koulua kävi 58 % kouluikäisistä, kun vuonna 2005 lapsista 84 % aloitti koulun.
Laosissa on sodan jäljiltä paljon miinoja ja muita räjähteita, edelleen arviolta noin puolessa koko maan pinta-alasta. Ne muodostavat turvallisuusriskin ja estävät kehitystä.
Miinat ja räjähtämättömät ammukset ovat peräisin Vietnamin sodan ajalta, jolloin Yhdysvallat pudotti Laosiin arviolta yli kaksi miljoonaa tonnia pommeja, joista noin 270 miljoonaa rypälepommia.
Kulttuuri.
Theravada-buddhalaisuudella on perinteisesti ollut suuri merkitys Laosin kulttuurissa. Ennen vuoden 1975 vallankumousta buddhalaisuus ja kuningasperhe olivat yhdistyneet kansallisiksi symboleiksi. That Luangin stupa Vientianessa kuuluu maan pyhimpiin paikkoihin, ja sen muistopäivästä on tullut tärkeä kansallinen juhlapäivä, kun kommunistien valta on heikentynyt. Eräiden etnisten vähemmistöjen edustajat eivät kuitenkaan ole buddhalaisia, ja monet heistä ovat saaneet vaikutteita kiinalaisesta ja vietnamilaisesta kulttuurista.
Laolaisten perusravintoa on puuroutuva riisi, jota syödään sormin ja kastetaan chili- tai kalakastikkeisiin. Lusikkaa ja haarukkaa käytetään lisukkeina tarjottavien lihan ja kasvisten syömiseen. Vähemmistökansat syövät myös irtonaista riisiä syömäpuikoilla. Alankoalueilla syödään paljon kalaa. Liharuoista kana, puhveli ja nauta ovat yleisiä, sianliha harvinaisempaa. Vietnamin puolelta on levinnyt koiranlihan syöminen terveysvaikutteisena ruokana.
Laosissa sijaitsevat Louangphabang ja Wat Phou ovat maailmanperintöluettelon kohteita.
Laosilaisessa musiikissa tärkeä osa on muun muassa khaen-nimisellä puhallinsoittimella. Khaenia käytetään muun muassa säestämään mor lam -laulajaa. Mor lamista, joka on yksi Laosin yleisimmistä kansanmusiikin muodoista, on kehittynyt useita alalajeja, kuten lam saravane.
Laosin nykyinen lippu otettiin käyttöön 2. joulukuuta 1975. Vuosina 1952-1975 Laosissa käytettiin lippua, jossa oli punaisella pohjalla valkoinen kolmipäinen elefantti (Erawan).
Media.
Kaikki Laosissa julkaistavat sanomalehdet ovat hallituksen omistamia. Useimmat sanomalehdet ovat laonkielisiä, mutta maassa julkaistaan myös englanninkielistä "Vientiane Timesia" ja ranskankielistä "Le Rénovateuria". Lehtien levikit ovat pieniä.
Urheilu.
Laosin jalkapallomaajoukkue ei ole kertaakaan esiintynyt MM-kisoissa eikä Aasian kisoissa. FIFA:n rankngissa se on ollut parhaimmillaan sijalla 140 vuonna 1998.
Laos on osallistunut olympialaisiin ensin vuonna 1980 ja vuodesta 1988 säännöllisesti. Sen joukkueessa oli ensimmäisellä kerralla 17, sen jälkeen yleensä 3-6 urheilijaa. Maa ei ole saanut yhtään mitalia.
Vuonna 2009 Laos sai ensimmäistä kertaa isännöidä Kaakkois-Aasian kisat.


Indira Gandhi.
Indira Gandhi (kashmiriksi/hindiksi: इंदिरा प्रियदर्शिनी गांधी) (o.s. "Nehru") (19. marraskuuta 1917 – 31. lokakuuta 1984) oli Intian pääministeri vuosina 1966–1977 ja 1980–1984. Hän oli Intian ensimmäisen pääministerin, Jawaharlal Nehrun, ainoa lapsi. Tämän lisäksi hän oli Intian ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa naispääministeri. Sikhiterroristit surmasivat Gandhin vuonna 1984. Murhan taustalla olivat Punjabin osavaltion itsenäistymispyrkimykset. Indira Gandhia seurasi pääministerinä hänen poikansa Rajiv Gandhi, joka murhattiin vuonna 1991. Indira Gandhi on yksi merkittävimmistä poliittisista johtajista Intian itsenäisyyden aikana. Huolimatta kuuluisasta sukunimestään hän ei ole sukua Mahatma Gandhille.
Uran alku.
Indira Nehru oli mukana Intian itsenäisyysliikkeen toiminnassa ja oli perustamassa Intian Kongressipuolueen "Vanara Sena" -nuorisoliikettä 1920-luvun lopulla. Indiran äiti Kamala Nehru kuoli tuberkuloosiin vuonna 1938. Indira opiskeli Intiassa sekä brittiläisissä ja muissa eurooppalaisissa oppilaitoksissa, kuten Santiniketanissa ja Oxfordissa. Indira avioitui Feroze Gandhin kanssa vuonna 1942. Indira ja Feroze olivat vangittuina muutamia kuukausia hallituksen vastustamisesta. Gandhi auttoi järjestämään pakolaisleirejä ja huolehtimaan miljoonien pakistanilaisten pakolaisten terveydenhuollosta vuonna 1947. Tämä oli hänen ensimmäinen kokemuksensa suurten ihmisjoukkojen hallinnasta, josta oli hyötyä myöhemmin.
Feroze Gandhi oli työssä kongressipuolueen sanomalehdessä. Feroze sai sydänkohtauksen vuonna 1957 ja hän kuoli 8. syyskuuta 1960. Indira toimi isänsä pääministeri Jawaharlal Nehrun henkilökunnan päällikkönä ja hoitajana.
Nousu valtaan.
Indira Gandhi valittiin Intian kansallisen kongressin puheenjohtajaksi vuosiksi 1959–1960. Hän toimi isänsä Nehrun sijaisena varapääministerinä. Nehru itse vastusti nepotismia, ja Indira ei asettunut ehdolle vuoden 1962 vaaleissa. Nehrun kuoleman jälkeen Gandhi menestyi vaaleissa: hänet valittiin heti Lal Bahadur Shastrin hallitukseen ministeriksi.
Pääministerinä.
Indira Gandhi valittiin kongressipuolueen edustajana Intian pääministeriksi 24. tammikuuta 1966. Gandhi voitti äänestyksen Morarji Desaita vastaan äänin 355–169.
Vihreä vallankumous.
Punjabin maanviljelyskoulun tohtori D. S Athwal suoritti kokeita uusilla siemenlaaduilla. Hän onnistui tuottamaan uuden lajikkeen helmihirssiä (bajra). Norjalais-amerikkalaisen Norman Borlaugin aikaisemmin tekemät kokeilut vehnälajikkeiden jalostamisessa olivat suureksi avuksi Intian maataloudelle. Borlaug sai työstään Nobelin rauhanpalkinnon. Tohtori Athwalin kehittämän uuden vehnälajikkeen, kalyan, viljely aloitettiin Punjabissa vuonna 1967. Kalyan viljely levisi kaikkialle Intiaan. Intian vehnäsato kohosi 12,3 miljoonasta tonnista 20 miljoonaan tonniin vuosina 1964–1970. Vihreä vallankumous sai tästä nimensä, ja se vaikutti maaseudun uudistumiseen. Maareformilakien käyttöönotto tuli ajankohtaiseksi. Bengalissa osavaltioparlamentti oli hyväksynyt "zamindar"-reformin jo vuonna 1953. Maatilan suurin koko sai olla enintään 10 hehtaaria. Valtion oli määrä ottaa ylijäämämaata jaettavaksi se omaisuudeksi, elinikäiseksi vuokramaaksi tai sopimusviljelysmaaksi. Maareformia ei ollut toteutettu vielä vuonna 1968.
Intian ydinvoimaohjelma.
Vuoden 1971 sodan aikana Yhdysvallat oli lähettänyt USS Enterprisen Bengalinlahdelle varoittamaan Intiaa käyttämästä sotilaallista voimaa Itä-Pakistanissa. Pääministeri Gandhi muutti kansallista turvallisuus- ja ulkopolitiikkaa. Intia ja Neuvostoliitto olivat sopineet ystävyys- ja avunantosopimuksen, jonka tuloksena poliittinen ja sotilaallinen apu auttoivat Intian voittoon vuoden 1971 sodassa. Gandhi käynnisti nyt kansallisen ydinvoimaohjelman Intian turvaksi, Kiinan osalta tulevaa ydinaseuhkaa vastaan, ja mahdollisuuden Intian ydinvoiman lisäämiseen kahden ydinvoimalan avulla.
Intian sisäpolitiikka.
Maanviljelijöiden tyytymättömyys käynnisti eri poliittisten ryhmien yhteisrintaman Bengalissa vuonna 1969. Liittohallitus joutui puuttumaan tapahtumiin Indira Gandhin johdolla. Gandhi käytti hyväkseen Intian perustuslain pykälää, joka mahdollisti suoran presidentinvallan käytön. Liittovaltion viranomaiset saivat vallan lain ja järjestyksen ylläpitämiseen.
Gandhi toteutti vasemmistolaista politiikkaa, joka johti kongressipuolueen hajaantumiseen vuonna 1969. Gandhi poisti asetuksella eläkkeellä olevien maharadžojen etuoikeudet syyskuussa 1970. Gandhi päätti hajottaa Lok Sabhan ja järjestää ennenaikaiset vaalit. Indira Gandhin kongressipuolue sai yli kaksi kolmannesta paikoista helmikuussa 1971. Gandhi julisti sodan köyhyyttä vastaan uuden Lok Sabhan avajaisissa vuonna 1971.
Gandhi voitti osavaltiovaalit maaliskuussa 1972. Tämän jälkeen hänen suosionsa alkoi laskea. Huono taloudellinen tilanne aiheutti levottomuuksia Intiassa. Rautatielakko pysäytti Intian toiminnan vuonna 1974. Gujaratin osavaltiossa tapahtui levottomuuksia, joita Indira Gandhi joutui rauhoittamaan poliisin avulla. Gandhi puuttui korkeimman oikeuden kokoonpanoon. Hän suosi poikaansa Sanjay Gandhia antamalla tälle autotehtaan lisenssin. Korkein oikeus julisti Gandhin syyllistyneen vaalivilppiin, ja häneltä poistettiin äänioikeus Lok Sabhassa. Hän vangitutti tuhansia poliittisia vastustajiaan. Gandhi muutti poliittista suuntaansa oikealle ja antoi suuremman vapauden yksityisille yrittäjille.
Intian hätätilanne.
Intian maatalous kärsi kuivuudesta vuonna 1972. OECD-maiden öljykriisi vaikeutti Intian maatalouden keinokastelua. Maareformien toteuttaminen oli käytännössä vaikeaa. Indira Gandhi julisti Intiaan poikkeustilan kesällä 1975 huonontuneen taloustilanteen ja maatalouden vaikeuksien vuoksi. Intia oli nälänhädän uhkaamana.
Vallasta luopuminen ja uudelleen valinta.
Intian maataloudessa saatiin vihdoinkin parempia satoja. Kuitenkaan uutinen ei parantanut Indira Gandhin suosiota vuonna 1977 pidetyissä vaaleissa: kongressipuolue sai vain 154 edustajaa. Uuden hallituksen johtoon nousi Morarji Desai janata-puolueesta (kansanpuolueesta). Indira Gandhi tuli uudelleen valituksi pääministeriksi vuonna 1980.
Operaatio Sininen tähti ja murha.
Gandhin ongelmaksi muodostui Punjabin tilanne. Paikallinen aluejohtaja Jarnail Singh Bhindranwale oli valittu paikallisen kongressin johtoon Shiromani Akali Dal -puolueesta. Bhindranwale oli vangittu Amritsassa, mutta vapauduttuaan 25 päivää myöhemmin hän henkivartijoiden kanssa linnoittautui Kultaiseen Temppeliin. Gandhi antoi armeijalle käskyn puhdistaa Kultainen Temppeli Bhindranwale ja hänen seuraajistaan 3. kesäkuuta 1984. Monien sikhien mielestä heidän pyhiä paikkojaan oli häväisty.
Kaksi Indira Gandhin sikhi-henkivartijaa, Satwant Singh ja Becant Sing, murhasivat hänet pääministerin virka-asunnon puutarhassa 31. lokakuuta 1984. Gandhi oli kävelemässä oltuaan brittiläisen näyttelijän Peter Ustinovin haastateltavana dokumentista Irlannin televisioon. Gandhi oli palaamassa sivukatua pitkin oppainaan Satwant ja Becant, ja kun Gandhi oli polvistunut alas tervehtiääkseen heitä perinteiseen tapaan, he ampuivat tätä konepistooleilla. Gandhi kuoli matkalla sairaalaan virka-autossa muutamia tunteja myöhemmin. Indira Gandhi on polttohaudattu 3. marraskuuta lähelle Raj Ghatia, paikkaan nimeltä Shakti Sthal.


Malmi.
Malmi tarkoittaa sellaista luonnollista mineraaliesiintymää, josta voidaan taloudellisesti tuottaa metalleja. Tällaisia mineraaleja kutsutaan malmimineraaleiksi. Tämän määritelmän mukaan esimerkiksi timantti ei ole malmimineraali, koska siitä ei valmisteta metalleja.
Nämä tekijät yhdessä määräävät sen, onko mineralisaatio malmi, eli onko se taloudellisesti hyödynnettävissä. Nämä tekijät eivät ole ehdottomia, vaan ne ovat hyvin suhteellisia ja vaihtelevia. Esimerkiksi jos mineraaliesiintymä on määrältään pienehkö, se voi silti olla taloudellisesti hyödynnettävissä, jos se on tarpeeksi rikas. Se, mikä on tarpeeksi iso ja tarpeeksi rikas, riippuu metallien markkinahinnoista. Jos metallien hinnat ovat alhaiset, voi suhteellisen iso tai rikas mineralisaatio olla epätaloudellinen, eli se ei määritelmän mukaan ole malmi. Päinvastainen tilanne voi syntyä metallien markkinahintojen noustessa: aiemmin kannattamattomasta mineraaliesiintymästä voi tulla malmi.
Pelkästään riittävä koko ja laatu vallitsevassa hintasuhdanteessa eivät yksin tee malmia. Mineraaliesiintymän on myös oltava laadultaan sellainen, että siitä on mahdollista erottaa metalleja taloudellisesti. Esimerkiksi rikkikiisu (FeS2) ei ole malmimineraali vaikka se sisältääkin rautaa, koska raudan erottaminen siitä on erittäin kallista, ja koska rautaa on mahdollista erottaa helpommin esimerkiksi magnetiitista. Vaikka kaikki edellä esitetyt ehdot toteutuisivat, mineraaliesiintymän on sijaittava myös tarpeeksi hyvien liikenneyhteyksien päässä, jotta siitä louhittua raaka-ainetta voitaisiin taloudellisesti kuljettaa jalostuslaitokselle. Esimerkiksi iso, rikas ja hyvälaatuinen mineraaliesiintymä voi olla epäkannattava (eli ei-malmi), jos tarpeeksi lähellä ei ole tarvittavaa liikenneverkostoa ja infrastruktuuria.


Käkisalmi.
Käkisalmi (, vuoteen 1611 Корела, "Korela", 1611–1918 ja 1940–48 Кексгольм ja 1918–1940 Кякисалми) on Laatokan rantakaupunki Leningradin alueella Venäjällä. Käkisalmi sijaitsee Suomen Neuvostoliitolle luovuttamalla alueella, Vuoksen pohjoisen sivuhaaran suistossa Karjalankannaksella.
Käkisalmen kaupunki toimii Käkisalmen kunnallispiirin keskuksena. Kaupungissa asui vuoden 2010 väestönlaskun mukaan 18 929 ihmistä; koko kunnallispiirissä asukkaita oli 61 697. Kaupungista on rautatieyhteydet Pietarin Suomen asemalle ja Hiitolan kautta Sortavalan suuntaan.
Historia.
Tarinan mukaan Käkisalmi perustettiin siihen, missä kuultiin ensimmäisen kerran käen kukkuvan. Nimen jälkiosa perustuu paikkaan, siinä on salmi, joka on muodostunut tärkeän paikan kauppareittien risteämässä. Alkujaan paikalla on ollut karjalainen suurkylä ja siihen liittyvä kylälinnake.
Novgorodin kronikoissa Korelaksi kutsuttu linnoitus mainitaan ensimmäisen kerran 1143, ja ruotsalaisissa kronikoissa siellä mainitaan asutun 1294. Kaupunki linnoitettiin 1200-luvulla. 1400-luvulla Korelan mainitaan olevan Novgorodin ruhtinaskunnan toiseksi suurin kaupunki.
Ruotsi valtasi Käkisalmen 1580 seitsemäksitoista vuodeksi, ja 1611 yli sadaksi vuodeksi. Vuonna 1580 ruotsalaiset rakensivat paikalle uuden, länsieurooppalaistyylisen linnoituksen. Vuonna 1617 kaupungin ruotsinkielinen nimi Kexholm esiintyi ensi kerran. Vuonna 1618 kaupunki sai kaupunginoikeudet. Venäjä sai kaupungin haltuunsa 1721. Linnoitus toimi vankilana 1700-luvun puolivälistä, ja siellä säilytettiin vuoden 1825 dekabristikapinan vankeja. Vuonna 1812 Käkisalmi liitettiin osana vanhaa Suomea Suomen suuriruhtinaskuntaan.
Ennen toista maailmansotaa Vuoksen pohjoista laskuhaaraa pitkin kulki kaupungista säännöllinen höyrylaivareitti maalaiskunnan puolelle Hirvisaareen ja Räisälän Unnunkoskelle. Reiteillä oli paljon laitureita, ja laivat "Ala-Vuoksi" ja "Käkisalmi" pysähtyivät niissä aikataulujen mukaisesti. Aamuisin maalaiset toivat laivalla myytävää kaupungin torille, ja iltapäivällä he matkustivat takaisin asuinsijoilleen tehtyään hankintojaan kaupungissa ennen paluukyytiä. Koska kellot olivat ennen vanhaan harvinaisia, laivareittien varrella asuneet tarkistivat ajan usein laivojen mukaan: missä "rykissä" eli laiturissa laiva milloinkin huusi. Nykyisin näillä vesillä liikennöivät tilausristeilyt etenkin kotiseutumatkailutarpeisiin.
Suomelle kuuluessaan Käkisalmea ympäröi joka puolelta Käkisalmen maalaiskunta. Kaupungissa oli muun muassa Waldhofin selluloosatehdas ja sahoja. Käkisalmessa pidettiin myös kuuluisia markkinoita.
Ennen talvisotaa Käkisalmen asukasluku oli noussut yli 5 000:een. Suomi joutui kuitenkin luovuttamaan kaupungin sodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 Neuvostoliitolle, jossa siitä tuli osa pian perustettua Karjalais-suomalaista neuvostotasavaltaa. Suomalaisjoukot valtasivat kaupungin jatkosodassa 1941, jonka aikana neuvostojoukot polttivat Käkisalmen perääntyessään niin, että rakennuskannasta jäi jäljelle vain noin 10 prosenttia. Suomalaiset joutuivat vetäytymään sodan lopettaneen Moskovan välirauhansopimuksen myötä 1944. Kuitenkin sodan merkkejä on yhä havaittavissa kaupunkikuvassa.
Neuvostovallan aikana kaupunki rakennettiin osittain uudelleen. Vuonna 1948 Käkisalmen venäjänkielinen nimi muutettiin Priozerskiksi.
Käkisalmen väestöä asutettiin jatkosodan jälkeen Heinolaan, Heinolan maalaiskuntaan, Iittiin ja Nastolaan.


Cassini-Huygens.
Cassini-Huygens on NASAn ja ESAn yhteinen miehittämätön avaruuslento, jonka tarkoituksena on tutkia Saturnusta ja sen kuita. Projekti koostuu Cassini-avaruusluotaimesta, joka tekee mittauksia Saturnuksen kiertoradalta neljän (Maan) vuoden ajan, ja sen kuljettamasta Huygens-laskeutujasta, joka teki mittauksia laskeutuessaan Titan-kuun kaasukehään ja pinnalle 14. tammikuuta 2005. Cassini-Huygens laukaistiin matkaan 15. lokakuuta 1997 Kennedyn avaruuskeskuksesta. Kantorakettina oli kaksivaiheinen Yhdysvaltain ilmavoimien Titan IV -kantoraketti, jossa oli lisäksi kaksi kiinteän polttoaineen apurakettia ja Centaur-rakettimoottori ylimpänä rakettivaiheena. Cassini on ensimmäinen Saturnusta kiertävä luotain ja neljäs Saturnusta tutkinut luotain. Se saapui Saturnuksen kiertoradalle 1. heinäkuuta 2004. Ohjelman alkuperäinen päättymishetki oli 1. heinäkuuta 2008, mutta luotaimen menestyksekkään toiminnan vuoksi NASA on jatkanut ohjelman kestoa vähintään kahdella vuodella, kesään 2010 saakka.
Yleiskatsaus.
Projekti sai nimensä ranskalais-italialaisen Jean-Dominique Cassinin (1625–1712) ja hollantilaisen Christiaan Huygensin (1629-1695) mukaan. Molemmat tähtitieteilijät tutkivat aikanaan mm. Saturnusta ja sen kuita. Huygens löysi Saturnuksen renkaat ja suurimman Titan-kuun.
Cassini-Huygens on kolmen avaruusjärjestön kansainvälinen yhteistyöhanke. Cassinin rakensi ja siitä vastaa NASAn Jet Propulsion Laboratory-keskus. Huygens-luotaimen rakensi ESA. Italian avaruusjärjestö ASI valmisti Cassinin tietoliikenteen suurtehoantennin. Kaikkiaan 17 valtiota osallistui avaruusluotaimen ja sen tieteellisten laitteiden rakentamiseen. Cassinissa on 12 tieteellistä mittalaitetta, Huygensissa kuusi. Suomi osallistui Cassinin CAPS-plasmaspektrometriin kuuluvan IBS-ionisuihkuspektrometrin ja CAPSin pyörityskoneiston, MIMI/LEMMS-laitteen pyörityskoneiston ja Huygensin HASI-kaasukehäinstrumentin ja radiokorkeusmittarin toteutukseen.
Cassini-Huygens-avaruusohjelman kokonaiskustannus on noin 3,26 miljardia dollaria, josta NASAn osuus on 2,6 miljardia, ESAn 0,5 miljardia ja Italian 0,16 miljardia dollaria. Vuonna 1993 Yhdysvaltain kongressi epäsi Cassinin sisaraluksen CRAF-komeettaluotaimen rahoituksen. Cassinia on kutsuttu jopa dinosaurukseksi, koska se on suuri, kallis ja monimutkainen avaruuslento, jollaisia NASA toteutti 1970-luvulta 1990-luvun puoliväliin.
Avaruusaluksen rakenne.
Cassini-Huygens luotain on yksi suurimmista, painavimmista ja monimutkaisimmista planeettaluotaimista. Cassini painaa 2 150 kg ja Huygens 350 kg.
Cassini kuljettaa 3 123 kg ajoainetta, joten kokonaislähtöpaino on noin 5 600 kg. Cassini on 6,8 metriä korkea ja 4 metriä leveä. Siinä on yli 14 km kaapelia ja 18 (12+6) mittalaitetta.
Voimanlähde ja protestit.
Saturnuksen etäisyydellä auringonvalo on niin heikko, etteivät aurinkokennot riitä Cassinin tarvitsemaan sähköntuotantoon. Niinpä Cassinin voimanlähteenä toimii kolme generaattoria, jotka käyttävät plutoniumin radioaktiivisesta hajoamisesta syntyvää lämpösäteilyä virran tuottamiseen. Nämä RTG-generaattorit ovat NASAn Galileo- ja ESAn Ulysses-luotaimissa käytettyä mallia, ja niillä on erittäin pitkä käyttöikä. Kun Cassini-lennon oli tarkoitus päättyä 11 vuotta lähtönsä jälkeen (v. 2008), ne pystyvät yhä tuottamaan vähintään 628 wattin tehon.
Eräät kansalaisjärjestöt ja yksityiset ihmiset vastustivat hanketta käytetyn RTG-generaattorin takia. NASA arvioi lennon radiologiset riskit hyvin pieniksi. Vakavin uskottava onnettomuus, mitä RTG-generaattorille voisi sattua, on pirstoutuminen aerosoleiksi siinä tapauksessa, että jokin onnettomuus syöksisi luotaimen ilmakehään, jossa se palaisi. Tällaisessa tapauksessa RTG:stä peräisin olevat hiukkaset voisivat aiheuttaa pienen lisäyksen altistuvien ihmisten säteilyannokseen. Johtuen aineiden hyvin pienistä määristä aiheutuva lisäys säteilyannoksessa olisi 50 vuoden aikana alle 0,01 millisievertiä, joka ei erotu yli 15 000 kertaa suuremmasta luonnollisesta säteilyaltistuksesta samana aikana.
Huygens-laskeutumisalus.
Huygens (lausutaan [hoigens]) on läpimitaltaan 2,7-metrinen laskeutumisalus. Se saapui Titan-kuun kaasukehään yli 10 km/s nopeudella. Aluksen nopeutta hidasti ensin sen ballistinen hidastuminen Titanin kaasukehässä. Aluksen etäisyyttä kuun pinnasta seurasi laskeutujan italialainen radioaltimetri, jonka pääosat oli valmistanut Kauniaisissa toiminut Ylinen Electronics-yhtiö. Kuumentuneen lämpökilven irrotuksen jälkeen aluksen nopeutta pienensi kolme laskuvarjoa ja se laskeutui ehjänä pinnalle.
Tehtävän tärkeimmät löydöt ja tapahtumat.
Cassini teki neljä sen nopeutta lisäävää planeetan ohilentoa. Se kiersi Venuksen huhtikuussa 1998 ja kesäkuussa 1999, Maan elokuussa 1999 ja Jupiterin joulukuussa 2000.
Jupiterin ohilento.
Cassini kävi lähimpänä Jupiteria 30. joulukuuta 2000 ja suoritti lukuisia tieteellisiä mittauksia. Kuukausia kestäneen ohilennon aikana luotain otti noin 26 000 valokuvaa, joiden joukossa oli tähän saakka yksityiskohtaisin koskaan Jupiterista otettu värivalokuva. Kuvan pienimmät yksityiskohdat ovat noin 60 km:n kokoisia.
Phoeben ohilento.
Kesäkuun 11. päivänä vuonna 2004 Cassini ohitti Phoebe-kuun. Tämä oli ensimmäinen tilaisuus Voyager 2:n ohilennon jälkeen. Tämä oli lisäksi Cassinin ainoa mahdollisuus suorittaa ohilento.
Ensimmäiset lähikuvat saatiin seuraavana päivänä, ja tutkijat totesivat kuun pinnan näyttävän erilaiselta muihin asteroideihin verrattuna. Kuvissa osa pinnasta näyttää erittäin kirkkaalta, mikä tämänhetkisten arvioiden mukaan johtuu pinnan alla olevasta jäätyneestä vedestä.
Huygensin laskeutuminen Titan-kuuhun.
Cassinin ottama kuva Saturnuksen Titan-kuusta
ESA:n Huygens-luotain irrotettiin Cassinista 25. joulukuuta 2004. Se laskeutui Saturnuksen Titan-kuun pinnalle 14. tammikuuta 2005. Huygens lähetti dataa kohti Cassinin pääantennia 2-3 tuntia Titanin kaasukehässä kestäneen lennon ajan. Laskeutujan nopeus sen kohdatessa Titanin kaasukehän rajan oli noin 6 km/s. Tästä nopeudesta laskeutuja hidastui ensin lämpökilven vastuksen ansiosta. Nopeutta pienennettiin tämän jälkeen laskuvarjoilla. Luotain putosi Titanin kaasukehässä noin 2 tuntia ja 15 minuuttia ja osui Titanin pintaan noin 20 km/h nopeudella. Luotain säilyi toimintakykyisenä Titanin pinnalla useita tunteja, paljon odotettua kauemmin. Cassini-luotain lähetti Huygensin datan maa-asemille.
Mahdollisen järven löytäminen Titanista.
NASA ilmoitti 28. kesäkuuta 2005, että Cassini-luotaimen Titanista ottamassa kuvassa näkyy epämääräinen tumma alue, joka saattaisi olla järvi. Veden sijasta järvessä olisi luultavasti nestemäistä metaania. Alue saattaa kuitenkin olla myös laaja alankoalue tai kuivunut järvi.
13. maaliskuuta 2007 Jet Propulsion Laboratory julkisti löytäneensä vahvoja todisteita meristä Titanin pohjoisella pallonpuoliskolla. Ainakin yksi näistä suurista metaani- ja etaanimuodostumista on suurempi kuin yksikään Pohjois-Amerikan Suurista järvistä.
Enceladuksen ohilennot.
Maaliskuun 12. päivänä 2008 Cassini ohitti Saturnuksen kuista Enceladuksen tarkoituksenaan tutkia kuun etelänapa-alueelta avaruuteen nousevaa, geysiriä muistuttavia massiivisia vesijääsuihkuja. Ohilennon aikana luotain kävi lähimmillään vain 52 kilometrin korkeudella kuun pinnasta kello 22.15 Suomen aikaa. Tällöin sen nopeus oli 14,2 km/s. Enceladuksen ohilennon aikana tieteellinen mielenkiinto kohdistui luotaimen hiukkasinstrumentteihin, minkä vuoksi kamerat olivat lähimmän ohituksen aikana suunnattuina kuusta poispäin. Ennen ja jälkeen ohituksen luotain kuitenkin myös kuvasi kuuta. Cassini kulki napa-alueelta tulevan suihkun keskiosan läpi 641 kilometrin korkeudessa.
Ohilennon aikana Cassini sai myös kuvamateriaalia Enceladuksen pohjoisnapa-alueen ennentutkimattomasta maastosta.
Se myös havaitsi orgaanisia yhdisteitä Enceladuksen sisältä pursuavista suihkuista.
Cassini suoritti vieläkin lähemmän ohilennon 9. lokakuuta 2008. Tällöin luotain kävi vain 25 kilometriä kuun pinnan yläpuolella. Myös tämän ohilennon aikana mielenkiinto kohdistui kuun sisältä purkautuvan aineen koostumukseen ja kemialliseen analyysiin. Lokakuun 31. päivänä suoritetulla ohilennolla luotain otti myös kuvia Enceladuksen pinnasta.


Havaitseminen.
Havaitseminen on aistimista, aistinelinten toimintaan pohjautuvaa tietoisuutta tai käsitystä jostakin asiasta tai ilmiöstä. Havaitseminen tapahtuu aivoissa, jonne aistinelimet lähettävät signaaleita hermoston välityksellä. Kognitiotiede tutkii havaitsemista pohjaten työnsä toisaalta psykologiaan, toisaalta filosofiaan.
Immanuel Kant luonnehtii omaa epistemologista näkemystään havaitsemisesta teoksessaan "Puhtaan järjen kritiikki". Hän esittää teoriansa skeemoista, joka on hämmästyttävästi vielä nykyneurologiankin tietojen mukaista. Nykyisissä kognitiotieteissäkin käytetään vielä jonkin verran Kantilaista käsitteistöä.
Hänen mukaansa aistiaines, joka aivoihimme välittyy, on kohtalaisen raakaa. Aivot poimivat sieltä tiettyjä muotoja ja tiettyjä rakenteita, joita se sovittaa yhteen skeemojen kanssa. Kaksi pitkää korvaa, pyöreä kuono ja paljon karvaa yhdistetään jänikseen, kun taas neljä rengasta ja valot yhdistetään autoon. Aivot ovat täynnä tällaisia skeemoja, eli rakennekuvauksen malleja, joita aivot jatkuvasti sovittavat havaintoaineksen päälle jäsentääkseen sitä.
Skeemoja on toisaalta laveampia, kuten yleisiä esineitä erottelevia skeemoja sekä tarkempia yksityiskohtiin liitettäviä skeemoja, kuten naamojen skeemat tai sanojen skeemat. Tämän takia kirjoitusvirheitä on niin vaikea huomata ja sanoissa ei oikeastaan juuri muulla ole väliä, kuin ensimmäisellä ja viimeisellä kirjaimella ja yleisesti samankaltaisella muodolla.
Skeemat toimivat myös muissa aisteissa. Tällainen malli selittää, esimerkiksi minkä takia suomalainen erottaa kansainvälisessä ravintolassa monikielisestä puheensorinasta juuri suomenkielisen puheen. Aivot poimivat automaattisesti ja tiedostamatta kuulluista äänistä tuttuja rakenteita, ja erityisen tutut rakenteet nousevat esille erityisen hyvin.
Kantin mukaan ihminen havaitsee kahdella tasolla. Aikainen näköjärjestelmä järjestää kolmiulotteisen jäykkyysoletuksen ja pysyvän esineen skeeman avulla havaintoaineksen spatiaalisiin kolmiulotteisiin esineisiin. Myöhäinen näköjärjestelmä on lingvistinen ja käsitteellinen ja siellä aivomme antavat nimen sekä merkityksen eri esineille. David Marrin neuropsykologiset havainnot ihmisen näköjärjestelmästä ovat antaneet täysin samankaltaista tietoa.


Pol Pot.
Pol Pot, oikealta nimeltään Saloth Sar (19. toukokuuta 1925 – 15. huhtikuuta 1998) oli punaisten khmerien ("angkar padevat", 'vallankumouksellinen organisaatio') johtaja ja demokraattisen Kamputsean pääministeri 1976–1979. Pol Potin johdolla punakhmerit yrittivät luoda maahan agraariutopian, jonka uhreina neljäsosa maan väestöstä sai surmansa.
Varhainen elämä ja vallankumous.
Saloth Sar syntyi Prek Sbauvissa, joka oli siihen aikaan osa Ranskan Indokiinaa, nykyisin Kompong Thomin provinssia Kambodžassa. Vuonna 1949 hän sai radioalan stipendin Pariisiin. Opiskeluidensa aikana hänestä kehittyi kommunisti ja hän liittyi nousevaan khmerien kommunistiryhmään. Ryhmää kutsuttiin ranskalaiseksi kommunistiseksi puolueeksi. Vuonna 1953 hän palasi Kambodžaan.
Tuohon aikaan kommunistit johtivat kapinaa Ranskan Indokiinan miehitysvaltaa vastaan. Kansannousun keskus oli Vietnamissa, mutta kapinallisliikehdintää oli myös Kambodžassa ja Laosissa. Saloth Sar liittyi Viet Minhiin, mutta huomasi pian, että he keskittyivät ainoastaan Vietnamiin. 1954 Ranska vetäytyi Indokiinasta, mutta myös Viet Minh vetäytyi pohjois-Vietnamiin, Kuningas Norodom Sihanoukin järjestäessä vaalit. Sihanoukin johtama puolue voitti kaikki paikat kommunisteja vastaan - osin suosituimmuutensa takia, osin käyttämällä uhkailua.
Saloth Sar pakeni Sihanoukin salaista poliisia ja vietti kaksitoista vuotta piileskellen ja kouluttaen värvättyjä joukkoja. 1960-luvun lopussa Sihanoukin sisäisen turvallisuuden päällikkö Lon Nol järjesti brutaalin operaation vallankumouksellisia vastaan, jotka tunnettiin tuolloin nimellä Kambodžan kommunistinen puolue. Pol Pot aloitti aseellisen kansannousun hallitusta vastaan ja häntä tuki vietnamilaisten kommunistien kanssa riitaantunut Kiinan Kansantasavalta.
Ennen vuotta 1970 kommunistinen puolue oli ollut mitätön tekijä Kambodžan politiikassa. Kuitenkin 1970 amerikkalaisten tukema kenraali Lon Nol syöksi kuningas Sihanoukin vallasta. Syynä tähän oli kuninkaan (väitetty) tuki Vietkong-sisseille, joita vastaan Yhdysvallat kävi veristä Vietnamin sotaa.
Protestiksi Sihanouk siirsi tukensa Pol Potin puolelle. Samana vuonna Richard Nixon määräsi sotilastoimien ulottamisesta Kambodžan puolelle tavoitteena tuhota Etelä-Vietnamin rajan pinnassa olleet Vietkong-sissien turvapaikat. Sihanoukin tuki ja raivo amerikkalaisten invaasiosta ajoi monet Pol Potin puolelle ja pian Lon Nolin hallitus kontrolloi ainoastaan kaupunkeja.
On väitetty, etteivät punakhmerit olisi koskaan nousseet valtaan ilman Vietnamin sodan luomaa epävakautta alueella, joista etenkin Kambodžaan vaikuttivat Yhdysvaltain pommituskampanjan rajat.
Kun Yhdysvallat lähti Vietnamista ja Vietkong Kambodžasta, punakhmerit jatkoivat taistelua. Lon Nolin hallinto romahti kykenemättömänä rauhoittamaan maata. 17. huhtikuuta 1975 Kambodžan kommunistinen puolue valloitti Phnom Penhin ja Lon Nol pakeni Yhdysvaltoihin.
Norodom Sihanouk palasi valtaan 1975, mutta radikaalit kommunistit, joilla ei ollut mitään halua palauttaa monarkiaa, syrjäyttivät hänet nopeasti.
Demokraattinen Kamputsea.
Vuoden 1976 alkupuolella punakhmerien kovan linjan radikaalit kyllästyivät Sihanoukiin ja asettivat hänet arestiin. Jäljellä oleva hallitus hajotettiin nopeasti ja Sihanouk menetti virallisesti asemansa valtion päämiehenä. Kambodžasta tuli sosialistinen tasavalta ja Khieu Samphanista ensimmäinen presidentti.
13. toukokuuta 1976 Pol Pot nimitettiin Kambodžan pääministeriksi ja hän aloitti koko maan läpäisevät sosialistiset reformit. Amerikkalaisten pommitukset olivat aiheuttaneet osassa maata maaseudun tyhjentymisen ja kaupunkeihin pakkautumisen (esimerkiksi Phnom Penhin väkiluku oli noussut miljoonalla).
Kun punakhmerit olivat saaneet vallan, he evakuoivat kansalaiset kaupungeista maalle, missä heidät pakotettiin kolhooseihin. Omaisuudesta tuli yhteistä ja koulutus järjestettiin yhteiskouluissa. Pol Potin hallinto oli erityisen jyrkkä poliittista toisinajattelua ja vastarintaa kohtaan. Tuhansia poliitikkoja ja byrokraatteja tapettiin, kun Phnom Penhistä tehtiin aavekaupunki. Monet muutkin kuolivat nälkään, sairauksiin tai teloituksiin. Maamiinoja, joita Pol Pot kutsui "täydellisiksi sotilaikseen", levitettiin laajalti ympäri maaseutua. Lopullisesta sisällissodan, Pol Potin ohjelmien ja Vietnamin miehityksen uhriluvusta kiistellään. Kolme miljoonaa oli Vietnamin asettaman hallituksen arvio. Yalen Kambodžan kansanmurhan tutkimusprojektin (http://www.yale.edu/cgp/) arvio on 1,7 miljoonaa, Amnesty Internationalin on 1,4 miljoonaa ja Yhdysvaltain viranomaisten 1,2 miljoonaa. Khieu Samphan ja Pol Pot, joiden voisi olettaa aliarvioivan tilannetta, asettivat lukuja 800 000 uhrista miljoonaan. CIA:n arvioiden mukaan teloituksia oli 50 000–100 000, keskimäärin niiden määrä on arvioitu 500 000:ksi, vankiloissa kuoli saman verran. Kansalaisten pakkosiirtäminen maaseudulle vaati ehkä 400 000 uhria, taudit ja nälkä ilmeisesti ainakin kaksin verroin. Sosialistis-kommunistisen ajan päättyessä vuonna 1979 maan väkiluku oli pudonnut n. 8 miljoonasta arviolta 5,2 miljoonaan.
Vuoden 1978 lopulla Vietnam hyökkäsi Kambodžaan, jonka armeijasta ei ollut vastustajaksi, ja Pol Pot joutui pakenemaan Thaimaan rajaseudulle. 1979 tammikuussa Vietnam asetti valtaan nukkehallituksen, joka koostui Pol Potin vainoja Vietnamiin paenneista punakhmereistä. Nämä olivat paenneet pääasiassa siksi, että he pelkäsivät heitä syytettävän vihollisen kanssa yhteistoiminnassa olemisesta. Pol Pot säilytti kuitenkin riittävästi seuraajia ja kykeni jatkamaan taistelua pienellä alueella maan läntisessä osassa. Tässä vaiheessa Kiinan kansantasavalta, joka oli siis aikaisemmin tukenut Pol Potia, hyökkäsi ja kävi lyhyen sodan Vietnamin kanssa.
Kiinan liittolaisena Pol Pot oli Neuvostoliiton vihollinen. Etenkin Yhdysvallat ja Kiinan kansantasavalta estivät Vietnamin asettaman nukkehallituksen pääsyn YK:hon. Noudattaen reaalipolitiikan linjaansa, Yhdysvallat pyrki estämään kaikkia Vietnamin valtapyrkimyksiä. Autonomistina Pol Pot vastusti Neuvostoliiton hegemonista valta-asemaa ja tästä syystä Yhdysvallat, Thaimaa ja Kiinan kansantasavalta pitivät häntä hyvänä vaihtoehtona Vietnamiin kallellaan olevan hallinnon sijaan.
Punaisten khmerien tavoite oli täydellisen tasa-arvoinen agraariyhteiskunta ja he pyrkivät siihen toimenpiteillä, jotka tähtäsivät suoraan kommunismiin vailla sosialistista välivaihetta. Rahan käytöstä luovuttiin, talous sosialisoitiin maataloutta myöten, sivistyneistö, kapitalistit ja talouselämän toimijat likvidoitiin, kaupungit lakkautettiin, puolet kansalaisista joutui jättämään kotinsa. Vankeja kidutettiin, jotta he tunnustaisivat rikoksensa vallankumousta kohtaan, ja surmattiin ilman oikeudenkäyntiä. Hirmuvalta oli niin kammottavaa, että enemmistö kansasta otti tyytyväisinä vietnamilaisia vastaan pienempänä pahana näiden valtamotiiveista huolimatta.
Jälkipyykki.
Yhdysvallat epäsuorasti tuki Pol Potia, koska hän suhtautui vihamielisesti Neuvostoliittoon. Yhdysvallat yritti luoda Vietnamin vastaista rintamaa Pol Potin, Sihanoukin ja nationalistien välille. Virallisesti Pol Pot erosi virastaan kommunistisessa puolueessa 1985, mutta käytännössä jatkoi kommunistipuolueen taustavaikuttajana ja liittouman valtaapitävänä voimana. Kommunistipuolueen vastustajat syyttävät sitä jatkuneen taistelun aikana tehdyistä julmuuksista.
1989 Vietnam vetäytyi Kambodžasta. Pol Pot kieltäytyi yhteistyöstä rauhanprosessin kanssa ja jatkoi taistelua uutta liittoumahallitusta vastaan. Punaiset khmerit jatkoivat taistelua hallituksen joukkoja vastaan kunnes 1996 taistelumoraaliltaan kuihtuneet joukot alkoivat murentua karkuruuden lisääntyessä. Moni tärkeistä johtajistakin loikkasi hallituksen riveihin.
Pol Pot määräsi hänen lähes koko elämänmittaisen oikean kätensä Son Senin ja hänen 11 perheenjäsenensä teloituksen 10. kesäkuuta 1997, koska he halusivat sopia hallituksen kanssa. Sitten Pol Pot pakeni pohjoiseen turvapaikkaansa, mutta joutui kuitenkin punaisten khmerien armeijan päällikön Ta Mokin vangitsemaksi. Hänet tuomittiin elinikäiseen kotiarestiin. Huhtikuussa 1998 Ta Mok pakeni metsiin hallituksen uuden hyökkäyksen ajamana, vieden Pol Potin mukanaan. Muutamaa päivää myöhemmin - 15. huhtikuuta 1998 Pol Pot kuoli, ilmoitettuna kuolinsyynä sydänkohtaus.


Näköaisti.
Näköaisti eli visuaalinen aisti on aisti, josta vastaavaa aistinelintä kutsutaan silmäksi. Näköaistin avulla eliöt pystyvät havainnoimaan ympäristöään silmään saapuvan valon perusteella.
Ihmisen näköaisti voidaan jakaa useampaan osaan. Jotkut erottavat värinäön ja mustavalkonäön erikseen sillä perusteella, että kirkkautta ja väriä silmässä mittaavat eri osat. Jotkut sisällyttävät näköaistiin vielä syvyyden hahmotuskyvyn, vaikka tämä onkin aivojen kognitiivinen (ts. aistienjälkeinen) ominaisuus ja johtuu stereoskooppisesta (kahden silmän) näkökyvystä.
Silmä on valoherkkä elin, joka on aistijärjestelmän ensimmäinen osa. Silmän verkkokalvo eli retina on ensimmäinen vaihe näköjärjestelmässä, näköhermon ja aivojen visuaalisen osa-alueen ollessa toinen. Retinassa sijaitsevat muun muassa sauva- ja tappisolut, jotka ovat reseptorisoluja. Sauvasoluja on noin 125 miljoonaa, ja tappisoluja noin kuusi miljoonaa.
Monilla yöaktiiveilla eläimillä verkkokalvolla eli retinalla on heijastava pinta, "tapetum lucidum", jonka ansiosta silmään tullut valo heijastuu uudelleen reseptorisoluihin ja eläin pystyy näkemään paremmin hämärässä. Tämä kalvo heijastaa sopivassa kulmassa valoa takaisin niin, että tällaiset silmät näyttävät loistavan esimerkiksi autonvaloissa. (Tästä tulee nimitys "kissansilmä", jota joskus käytetään polkupyörän takaheijastimesta).
Näköjärjestelmä.
Näköjärjestelmä toimii hermostossa visuaalisten ärsykkeiden vastaanottajana ja tulkitsijana. Se tulkitsee näkyvän valon kantamaa informaatiota ja rakentaa visuaalisen havainnon kehon ympäristöstä. Näkö on kaukoaisti eikä vaadi fyysistä kosketusta kohteeseensa. Visuaalinen järjestelmä rakentaa projektion kolmiulotteisesta maailmasta. Visuaalisen informaation psykologista tulkintaa kutsutaan näkemiseksi.
Retinan reseptori- ja muiden solujen kautta valoinformaatio kulkee gangliosolujen kautta näkörataa pitkin aivoihin. Aluksi signaalit kulkevat näköhermoa pitkin optiseen kiasmaan, josta jatkaa näköjuoste kohti ulompaa polvitumaketta. Optisessa kiasmassa näköinformaatio menee ristikkäin siten, että vasemmasta silmästä peräisin oleva informaatio kulkeutuu oikeaan aivonpuoliskoon, ja päinvastoin. Myös oikean silmän vasen näkökenttä (nenälinjasta vasempaan) kulkeutuu oikeaan aivopuoliskoon ja vasemman silmän oikea näkökenttä (nenälinjasta oikeaan) kulkeutuu vasempaan aivopuoliskoon.
Ulommasta polvitumakkeesta näköinformaatio hajaantuu primääriselle näköaivokuorelle ("V1", näköalue 1). Tästä eteenpäin tieto kulkee pääasiallisesti kahta eri reittiä.


Luettelo elokuva-alan ammateista.
Elokuva-alan ammatteihin kuuluu useita eri ammattinimikkeitä, joista jotkut ovat ominaisia vain elokuvatuotannoissa tai muussa vastaavassa audioviuaalisessa tuotannossa.
Aiheesta muualla.
*
Elokuva-alan ammateista


Kuopion yliopisto.
Kuopion yliopisto perustettiin vuonna 1966. Vuoden 2010 alussa Kuopion ja Joensuun yliopistot yhdistyivät Itä-Suomen yliopistoksi.
Kuopion yliopisto tuli tunnetuksi erityisesti terveys-, ympäristö- ja hyvinvointiyliopistona. Sen lääketieteellisestä tiedekunnasta tuli 2000-luvulla sisäänotoltaan Suomen suurin, minkä lisäksi Kuopion yliopisto vastasi Helsingin yliopiston kanssa (pienimuotoisesti myös Åbo Akademi) kotimaisesta farmasian alan koulutuksesta. Kuopiosta valmistuvat myös maan ainoat laillistetut ravitsemusterapeutit. Lääkärikouluna aloittaneesta korkeakoulusta kasvoi vuosikymmenten myötä monialainen yliopisto.
Vuonna 2007 Kuopion yliopiston tutkimusryhmiä oli mukana neljässä Suomen Akatemian ja viidessä pohjoismaisessa tutkimuksen huippuyksikössä. Samana vuonna yliopiston vuosibudjetista 44 % oli ulkopuolista rahoitusta, ja ulkopuolisina lahjoituksina oli saatu myös 28 professuuria, mikä on Helsingin yliopiston (32) jälkeen eniten. Maailmanluokan osaamista yliopistossa edustivat muun muassa sydän- ja verisuonitautien ja diabeteksen tutkimus, sekä geeniterapia- ja lääketutkimus; se on yksi maailman muutamasta paikasta, jossa voidaan viedä läpi koko prosessi keksinnöstä EU-säädökset täyttävään geenilääkkeeseen, koe-eläinmalleihin, klinikkaan ja itse lääkkeen valmistukseen asti.
Kuopion yliopiston uudet opiskelijat ovat keski-iältään Suomen yliopistoista vanhimpia. Hakevista ja valituista yli puolet on yli 25-vuotiaita. Aloista erityisesti terveystieteet nostavat keski-ikää (maanlaajuisesti keskimäärin 90 % valituista yli 25v.), sen sijaan lääketieteen hakukäytännöt suosivat nuoria ja koulutukseen voi käytännössä osallistua vain täysipäiväisesti. Viime vuosina hakijoista noin joka kolmas (950/3 300, v. 2008) on saanut opiskelupaikan. Lääketieteeseen pääsee noin joka kuudes, vielä hieman vaikeampi on päästä ravitsemustieteeseen (16 % hakijoista).
Tiedekunnat.
Tiedekuntaan rinnastetaan A. I. Virtanen -instituutti, vaikka sillä ei ole varsinaista tiedekunta-asemaa.
Opiskelijat, henkilökunta, tutkinnot.
Kuopion yliopiston syksyn 2007 runsaasta tuhannesta uudesta opiskelijasta 54 prosenttia oli Itä-Suomesta. Suositut koulutusohjelmat, kuten lääketiede, farmaseutti, proviisori sekä ravitsemustiede, keräsivät opiskelijoita ympäri maata. Informaatioteknologian ja kauppatieteiden tiedekunnassa, luonnontieteiden ja ympäristötieteiden tiedekunnassa ja yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa suurin osa uusista opiskelijoista on Itä-Suomesta.
Ylempiä korkeakoulututkintoja yliopistossa suoritetaan vuosittain noin 460 ja tohtorin tutkintoja noin 90.
Kansainvälistä yhteistyötä tehdään yli 200 ulkomaisen yliopiston kanssa. Lukumääräisesti opiskelijoiden kansainvälisyys on kuitenkin varsin vähäistä. Yliopistossa opiskelee vuosittain 140 ulkomaista tutkinto-opiskelijaa ja 150 vaihto-opiskelijaa, vaihtoon lähtee 190 opiskelijaa. Opiskelijan yliopisto 2008 –selvityksessä vaihto-opiskelijoiden määrä oli pienin Kuopion yliopistossa.
Opiskelijan yliopisto 2008 –selvityksessä Kuopion yliopisto arvioitiin kokonaisuudessaan hyväksi opiskeluympäristöksi. Yliopisto oli parhaiden joukossa opiskeluprosesseissa ja opiskelujen järjestämisessä. Opiskelijapalautetta hyödynnetään parhaiten Kuopion yliopistossa, ja opiskelijan hyvinvoinnin todettiin olevan hyvää keskitasoa. Kieliopintojen sekä vieraskielisen materiaalin tarjonta todettiin Kuopion yliopistossa puolestaan heikoksi.
Yliopisto on kaupungin ja yliopistollisen sairaalan jälkeen Kuopion kolmanneksi suurin työnantaja. Henkilökuntaa on noin 1 700, joista professoreita on 109.
Painotusalat.
Kuopion yliopisto on linjannut painotusaloikseen molekyylilääketieteen, lääketutkimuksen ja biotekniikan, ympäristöterveyden ja ympäristön muutoksen tutkimuksen, lääketieteellisen tekniikan ja hyvinvointiteknologian sekä hyvinvointipalvelututkimuksen.
Hallinto.
Yliopistonranta Niuvalta päin. Edessä Snellmania (pun.), taustalla Tietoteknia (valk.)
Hallintoelinten toimikausi on kolme vuotta. Yliopiston hallitukseen kuuluu elinkeinoelämän edustaja, minkä lisäksi akateemisen yhteisön ulkopuoliset edustajat pääsevät vaikuttamaan neuvottelukunnan kautta. Hallinnon opiskelijaedustajat valitsee ylioppilaskunta.
Yliopiston rehtori.
Vaalikollegio valitsee rehtorin ehdokasasettelun perusteella. Rehtorien toimikausi on viisi vuotta. Vararehtorit valitaan rehtorin esityksestä.
Itä-Suomen yliopisto.
Kuopion ja Joensuun yliopistot pyrkivät saamaan oman kauppatieteellisen koulutuksen tutkinnonanto-oikeuden korvaamaan järjestely, jossa tutkinnot myöntää Lappeenrannan teknillinen yliopisto. Yliopistot käynnistivät tämän johdosta yhteistyöhankkeen, jonka tuloksena Itä-Suomen yliopisto syntyy vuoteen 2010 mennessä. Uudelle yliopistolle on myönnetty lisärahoitusta sekä oma kauppatieteellisen koulutuksen tutkinnonanto-oikeus.
Konsortio ja yhteiskampus.
Kuopion yliopisto ja Savonia-ammattikorkeakoulu perustivat opetusministeriön tukemana vuoden 2006 alussa korkeakoulukonsortiohankkeen (pilotit Kuopiossa, Lappeenrannassa ja Oulussa), jossa etsitään malleja muun muassa tukipalveluyhteistyön lisäämiseksi. Savonia-ammattikorkeakoulun kuntayhtymä päätti kesäkuussa 2007 sijoittaa Kuopion toimintonsa Savilahden yhteiskampukselle.
Laadunvarmistusjärjestelmä.
Kuopion yliopisto on Pohjoismaiden ainoa yliopisto, joka on saanut opetuksen laatujärjestelmälleen kansainvälisen ISO 9001:2000 -standardin mukaisen laatusertifikaatin. Se oli myös ensimmäinen Korkeakoulujen arviointineuvoston suorittamaan laadunvarmistusjärjestelmien auditointiin osallistunut ja läpäissyt yliopisto.
Hammaslääkärikoulutuksen uudelleen aloittaminen.
Hammaslääketieteen koulutuksesta tehtiin selvitys keväällä 2007. Selvitysmies, Turun yliopiston professori Risto-Pekka Happonen ehdotti koulutuksen aloittamista Kuopion yliopistossa. Yliopisto ilmoitti voivansa aloittaa koulutuksen vuonna 2008, mutta aloituslupaa ei tällä erää myönnetty. Ongelmaa yritettiin ratkaista lisäämällä hammaslääketieteen koulutuspaikkoja muualla Suomessa. Keväällä 2009 myös Itä-Suomen yliopistolle myönnettiin hammaslääkärikoulutus. Uusia opiskelijoita hammaslääketieteeseen otetaan 25 vuonna 2010..
Kuopion yliopistorahasto.
Keväällä 2008 perustettuun Kuopion yliopistorahastoon lahjoituksia ovat tehneet pohjoissavolaiset yritykset ja yhteisöt. Lahjoituksista koostuvan rahaston pääoma on lähes 270 000 euroa. Itä-Suomen yliopistossa rahasto tukee erityisesti Kuopion kampuksen toimintaa.
Aiheesta muualla.
*


Eventiivi.
Eventiivi on (harvinainen) suomen kielen tapaluokka. Siinä on sekä potentiaaliosa että konditionaaliosa. Esimerkiksi "kävelleisin" = "mahdollisesti kävelisin".


Optatiivi.
Optatiivi-nimitystä käytetään imperatiivin eli käskymuodon tapaisesta tapaluokasta, jolla ilmaistaan epäsuoraa tai kohteliasta käskyä. Suomen kielessä optatiiviksi on nimitetty lähinnä runokielessä esiintyviä -os, -ös -päätteisiä muotoja, esimerkiksi "kävellös" = "kävele, ole hyvä!".


Kallavesi.
Kallavesi on Vuoksen vesistöön kuuluva Pohjois-Savon maakunnan suurin järvi. Sen pinta-ala on 472,76 neliökilometriä, mikä tekee siitä Suomen kymmenenneksi suurimman järven. Kallavesi muodostaa muiden samassa tasossa olevien järvialtaiden (Suvasvesi, Juurusvesi, Riistavesi ja Muuruvesi) kanssa 898 neliökilometrin laajuisen Iso-Kallan, joka puolestaan on pinta-alaltaan Suomen viidenneksi suurin sisävesiallas. Kallaveden keskimääräinen korkeus merenpinnasta on 82 metriä, keskisyvyys 8,9 metriä ja syvin kohta 75 metriä. Syvin kohta sijaitsee Hirvenselällä Hevonperäsaaren lounaispuolella. Kallavesi rajoittaa pohjoisesta Soisaloa, jota Tilastokeskus pitää Suomen suurimpana saarena. Kuopion kaupunki sijaitsee Kallaveteen työntyvällä niemellä järven keskiosassa.
Kallavesi on Kallaveden reitin keskusjärvi. Sieltä lähtee vesi- ja veneilyreittejä pohjoiseen Iisalmeen (Iisalmen reitti), Vieremälle ja Kiuruvedelle, koilliseen Siilinjärvelle, Juankoskelle ja Nilsiään (Nilsiän reitti), kaakkoon Heinävedelle (Heinäveden reitti) ja edelleen Savonlinnaan sekä etelään syväväylä Leppävirralle, Varkauteen (Leppävirran reitti) ja Savonlinnaan. Huomattavaa kaupallista liikennettä Kallaveden kautta kulkee Siilinjärveltä (kaivosteollisuus) sekä Iisalmesta (puunjalostusteollisuus) edelleen Varkauteen ja Suur-Saimaalle sekä Saimaan kanavalle asti.
Matkailulla on tärkeä rooli Kallaveden vesistöalueella. Kuopiosta lähtevät matkustajalaivat kuljettavat turisteja sekä lyhyillä paikallisristeilyillä että reittiliikenteessä Kuopio–Heinävesi–Savonlinna ja Kuopio–Varkaus–Savonlinna–Lappeenranta välillä lähinnä kesäaikaan, mutta myös syksyllä. Kallavesi muodostaa muiden läheisten järvialtaiden kanssa myös erittäin merkittävän kesämökki- ja virkistyskalastusalueen.
Kallansillat, joiden kautta kulkee valtatie 5 ja valtatie 9 sekä Savon rata, jakaa järvialueen Pohjois- ja Etelä-Kallaveteen.


Indikatiivi.
Indikatiivi eli "tositapa" on tapaluokka. Se on perustapaluokka eli modus. Se kuvaa tekemisen todellisena. Esimerkiksi "kävelen". Suomen indikatiivi on tunnukseton. Indikatiivi on käytetyin modus.
Indikatiivi esiintyy kaikissa kielissä. Indikatiivissa oleva verbi on varmaa tietoa, esimerkiksi "Menen kotiin." Indikatiivia käytetään mm. toteamuksissa, esimerkiksi "Hän syö." Indikatiivi voi esiintyä kaikissa aika- ja persoonamuodoissa.


Ohukainen.
Ranskalainen crêpe vastaa suomalaista ohukaista.
Ohukainen on perinteinen jälkiruoka, joka tunnetaan ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Sen alkuperä lienee yhtä vanha kuin jauhetun viljan käyttökin. Ohukaisia kutsutaan Suomessa murteittain myös nimillä "letut", "lätyt" tai "räiskäleet". Nimitykset "lettu" ja "lätty" perustuvat ruotsin sanaan "plätt" (ohukainen).
Valmistus ja lajeja.
Tavallisesti taikinassa on jauhoja, munia ja maitoa. Ohukaisia voi paistaa tavallisella paistinpannulla tai nuotion päällä suurella valurautaisella pannulla. Jälkimmäisiä kutsutaan "muurinpohjaletuiksi".
Ohukaisia syödään useimmiten lämpimänä, esimerkiksi hillon, jäätelön ja kermavaahdon kanssa. Perinteinen tapa on levittää hillot ja muut lisukkeet raidaksi letun päälle ja kääriä lettu sen jälkeen rullalle.
Ohukaisista voidaan valmistaa myös pääruoka, jolloin niihin lisätään joitain ravitsevampia ainesosia, kuten pinaattiohukaisiin pinaattia. Veriohukaiset tehdään tavallisesti ruis- ja vehnäjauhoihin, vereen ja nesteeseen, joka voi olla maitoa tai olutta. Lisäksi mausteina käytetään sipulia, valkopippuria, meiramia ja suolaa.
"Blinit" ("блины") eli "linnit" ovat ohukaisten venäläisiä, hyvin läheisiä sukulaisia, joiden kanssa nautitaan usein smetanaa tai kermaviiliä, hienonnettua sipulia ja mätiä tai kaviaaria. Yksi versio blineistä on perunablinit. Ne täytetään perunamuusilla, kääritään rullalle ja paistetaan rasvassa. Sana "blin" on muotoutunut sanasta "mlin", joka tarkoittaa myllyä. Pakanallisina aikoina blinit oli omistettu slaavien auringonjumala Jarilalle. Suomessa blini on tavallisesti paksu ja se tehdään hapatetusta taikinasta. Taikinassa käytetään yleensä tattarijauhoja.
Näiden kaikkien uskotaan usein pohjautuvan kreppeihin, jotka ovat suolaisempia ja useammin pääruoan kuin jälkiruoan osana. Niitä paistettiin alun perin laakeilla kivillä, joista ranskankielinen nimitys "crêpe" tulee. Kreppien ja Suomessa yleisten ohukaisten suurimpana erona on kananmunien määrä. Juustokuorutus on yleistä, ja jauhoseokset vaihtelevat maittain; Ranskassa usein esimerkiksi tattarijauho korvaa vehnäjauhon.


Konditionaali.
Konditionaali eli ehtotapa on tapaluokka. Se ilmaisee tekemisen epävarmuutta tai ehdollisuutta, esimerkiksi: "Kävel"isi"n, jos vo"isi"n". Lisäksi konditionaalia käytetään kohteliaisuuskeinona, esimerkiksi: "Tul"isi"tko tänne?" Konditionaalin tunnus suomen kielessä on "-isi-".
Konditionaali taipuu preesens- ja perfektimuodoissa sekä kaikissa persoonamuodoissa.
Englanti.
Englannin konditionaalin tunnus on yleensä -(o)uld. Esim.


Potentiaali.
Potentiaali eli mahtotapa on yksi suomen kielen tapaluokista. Se ilmaisee viestijän pitävän käsittelemäänsä asiaa mahdollisena tai todennäköisenä. Esimerkiksi "lähtenen" = "ehkä lähden" tai " lienen lähtenyt" = "olen ehkä lähtenyt". Potentiaalin tunnus on "-ne-", mutta sen n-kirjain mukautuu edeltävän l:n, s:n ja r:n kanssa ("päässee, purree, tull'"ee"). Verbeillä, joilla on vokaalivartalon lisäksi konsonanttivartalo, potentiaalin tunnus liittyy kirjakielessä aina suoraan konsonanttivartaloon eikä sellaisia potentiaalimuotoja kuin "menenee", "tulenee", "purenee", "Juoksenee" suvaita. Olla-verbillä on epäsäännöllinen potentiaali, jonka juuri on "lie-" ("Johtaja lienee silloin matkoilla", ei "ollee"). Passiivin potentiaali kuitenkin muodostetaan olla-verbin vartalosta ("oltaneen"). Olla-verbin aktiivin säännöllisiä potentiaalimuotoja ("ollen", "ollet" jne.) ei yleis- ja kirjakielessä saa käyttää, vaikka niitä eräissä murteissa käytetäänkin. Eräissä murteissa muoto "lienee" on partikkeli, esimerkiksi "Matti lienee tulee illalla kotiin", "Maija lienee on siellä". Tällaistakaan ei kirja- ja yleiskielessä sallita, sillä niissä "lienee" esiintyy vain verbinmuotona. On kirjoitettava ja sanottava "Matti tullee illalla kotiin", "Maija lienee siellä".
Potentiaali taipuu vain preesensissä ja perfektissä. Partikkelien "ehkä", "kai" tai "varmaan(kin)" käyttö sekä apuverbin "taitaa" käyttö ovat potentiaalin vaihtoehtoja. ("Hän lienee hullu." → "Hän on kai/ehkä/varmaankin hullu; Hän taitaa olla hullu").
Suomen potentiaali perustuu lähinnä itämurteisiin. Länsimurteissa se on harvinaisempi, joillekin länsimurteille jopa aivan täysin vieras. Se omaksuttiin Suomen kirjakieleen vasta murteiden taistelun aikana 1800-luvun puolivälin tienoilla, jolloin aikaisemmin melkein ainoastaan länsimurteisiin perustunutta kirjakieltä muutettiin tasapuolisemmin eri murteita edustavaksi.
Ruotsissa.
Ruotsissa ei ole varsinaista potentiaalia, mutta Torde + perusmuoto / Torde + ha + supiini vastaa suomen kielen potentiaalia. (Esimerkiksi: Jag torde inte vara klar av detta! = En liene valmis tällaiseen!)


Imperatiivi.
Imperatiivi on verbin tapaluokka, joka ilmaisee käskyä tai kehotusta. Esimerkiksi "kävele!"
Aito käsky- tai kehotustehtävä imperatiivilla voi oikeastaan olla vain yksikön ja monikon toisessa persoonassa "(kävele! kävelkää!)" sekä mahdollisesti monikon ensimmäisessä persoonassa "(kävelkäämme!)". Joissain kielissä kolmansien persoonien käskymuodot "(kävelköön! kävelkööt!)" ilmaistaan toisenlaisilla rakenteilla, tai niitä ei joissain kielioppitraditioissa nimitetä imperatiiveiksi vaan esimerkiksi optatiiveiksi.
Suomi.
Suomessa imperatiivi taipuu kaikissa muissa persoonamuodoissa paitsi yksikön ensimmäisessä persoonassa. Aikamuodoista imperatiivi taipuu vain preesensissä, niin sanotuissa jussiivirakenteissa harvoin myös perfektissä.
Yksikön toisessa persoonassa imperatiivilla ei ole päätettä, vaan se se on muodoltaan samanlainen kuin indikatiivin preesensin vartalo ilman persoonapäätettä. Sen loppuun liittyy rajageminaatio, eli seuraavan sanan alkukonsonantti kahdentuu, mitä kuitenkaan ei kirjoituksessa merkitä. Kieltomuoto muodostetaan lisäämällä tämän eteen sana "älä".
Kielteiset muodot muodostetaan lisäämällä kaikki nämä päätteet kieltoverbivartaloon "äl-" sekä pääverbiin pääte "-ko" tai -"kö".
Imperatiivin monikon ensimmäinen persoona esiintyy nykykielessä lähinnä kirjallisissa ylätyylisissä kehotuksissa. Etenkin puhekielessä se korvataan usein passiivin indikatiivin preesensmuodolla.
Kolmannessa persoonassa sekä passiivissa imperatiivi ilmaisee tavallisimmin suostumusta tai myöntymistä ("tulkoon vain", "olkoon menneeksi") tai myös toivotusta ("eläköön") ei suoranaista käskyä. Määräyksen merkityksessä sitä on kuitenkin käytetty varsinkin vanhemmissa lakiteksteissä, mutta nyttemmin se on yleensä korvattu muodolla "on tehtävä."
Käskylauseesta voi muodostaa enemmän kehottavan lisäämällä verbin perään liitepartikkelin -pa/-pä. Kohteliaassa puheessa imperatiivi korvataan usein muilla ilmaisuilla, esimerkiksi "voisitteko tehdä..."
Imperatiiviin lisätään usein huutomerkki irrallisissa yhteyksissä korostamaan verbimuodon käskynomaisuutta.
Ruotsi.
Ruotsissa on yksi imperatiivimuoto, joka merkitsee sekä yksikön että monikon toista persoonaa. (Vanhassa ruotsissa joskus myös yksikön 3. persoonaa) Se on useimmilla verbeillä infinitiivin kaltainen (titta!, gå!), joillakin verbeillä kuitenkin infinitiivin loppu-a jätetään pois (esimerkiksi: läs!, kom!) Ruotsinkielessä on myös Låt-verbin avulla muodostettava imperatiivimuoto. Sillä voidaan muodostaa kaikki persoonat järjestyksellä Låt + subjekti (+ kieltosana) + verbin perusmuoto (esimerkiksi: Låt vi inte gå! = Älkäämme lähtekö!)
Englanti.
Englannissa imperatiivi on kaikilla verbeillä infinitiivin kaltainen, mutta ilman "to" -partikkelia. Sama muoto merkitsee sekä yksikön että monikon toista persoonaa. Sitä voidaan käyttää myös yksikön kolmannessa persoonassa, jossa tällöin ei ole päätettä '-s'. Kolmannessa persoonassa se on kuitenkin vanhahtava ja esiintyy etupäässä runokielessä sekä eräissä vakiintuneissa toivotuksissa kuten "long live".
Monikon ensimmäisen persoonan infinitiivimuotoa vastaa englannissa rakenne "let us" tai lyhennettynä "let's" lisättynä verbin infinitiivimuodon eteen. Let-muodolla voidaan tehdä kaikkiin persooniin imperatiivi. (LET + akkusatiivi + perusmuoto)
Ranska.
Ranskassa imperatiivi esiintyy yksikön toisessa sekä monikon ensimmäisessä ja toisessa persoonassa. Imperatiivi on muutoin samankaltainen kuin vastaavat persoonamuodot indikatiivin preesensissä, paitsi että subjektina olevat persoonapronominit jätetään pois, samoin I konjugaation (-er -päätteisillä) verbeillä myös yksikön toisen persoonan ääntymätön pääte -s. Esimerkiksi: tu écoutes = kuuntelet, écoute = kuuntele, vous écoutez = te kuuntelette, écoutez = kuunnelkaa. Muutamilla harvoilla epäsäännöllisillä verbeillä imperatiivi on kuitenkin subjunktiivin kaltainen.
Saksa.
Saksassa imperatiivia käytetään yksikön toisessa, monikon toisessa, yksikön tetittelymuodossa ja monikon ensimmäisessä persoonassa. Yksikön toinen persoona päättyy "e":hen ("töte"), mutta monilla verbeillä "e" jää pois ainakin arkikielessä. Monikon toinen persoona päättyy "t"-kirjaimeen aina tavalla tai toisella ("tötet"). Teitittelymuoto ja monikon ensimmäinen persoona muodostetaan rakenteella perusmuoto + vastaava persoonapronomini ("töten sie" & "töten wir").


Tapaluokka.
Tapaluokka eli modus on verbien taivutuksen kategoria. Modus ilmaisee puhujan suhtautumista predikaatin kuvaamaan toimintaan.
Suomen kielen neljä keskeistä tapaluokkaa ovat
Harvinaisempina suomessa esiintyvät eventiivi, optatiivi ja hieman myöhemmin ”löydetty” aggressiivi eli ponsitapa.
Romaanisissa kielissä tunnetaan myös subjunktiivi (jota latinan, italian ja portugalin kieliopeissa kutsutaan konjunktiiviksi) ynnä muita, harvinaisempia, kuten partisipiaali.


Bob Denard.
Bob Denard, synt. Gilbert Bourgeaud (7. huhtikuuta 1929 Bordeaux – 13. lokakuuta 2007 Gironde) oli ranskalainen palkkasotilas. Hän oli mukana mm. Vietnamin sodassa, ja häntä syytettiin Komorien presidentin salamurhasta Pariisin tuomioistuimessa 1999.
Bob Denard osallistui mm. Zimbabwen, Jemenin, Iranin, Beninin, Angolan, Zairen ja Komorien konflikteihin.
Kuolemasta kertoi medialle hänen siskonsa. Denard kärsi viimeisinä elinvuosinaan Alzheimerin taudista.


Sähköinen potentiaali.
Sähköinen potentiaali (tunnus "V") on muuttumattoman sähkökentän potentiaalienergia yksikkövarausta kohden. Sähköistä potentiaalia mitataan volteissa. Fysikaalisesti ainoastaan kahden pisteen välinen sähköinen potentiaaliero eli jännite on merkitsevä.
Sähköisen potentiaalin käsitteen ja Kirchhoffin lakien avulla voidaan helposti analysoida sähköisiä virtapiirejä.


Lasko.
Senkka tai oikeammin kokoveren lasko (lyhenne: B -La) on verestä tehtävä kliinisen kemian ja hematologian alaan kuuluva laboratoriotutkimus, jossa mitataan veren solujen laskeutumisnopeutta mittausputkessa yhden tunnin aikana. Mittayksikkö on mm/h.
Tutkimuksella on merkitystä diagnosoitaessa tulehdustauteja, kollagenoosia, monia maksasairauksia ja kudosvaurioita (esimerkiksi sydäninfarktia) sekä fysiologisesti raskauden aikana. Terveellä henkilöllä arvo on yleensä alle 15 mm/h, mutta arvo voi vaihdella jonkin verran iän ja sukupuolen mukaan. Raskauden aikana muutokset voivat olla suuria.
Laskon määrittäminen on veren viskositeetin eli sakeuden mittaamista. Mitä suurempi viskositeetti eli mitä sakeampaa veri on, sitä hitaammin veren solut painuvat näytteen pohjalle eli sedimentoituivat. Merkittävin veren viskositeettiin vaikuttava tekijä on veressä olevien proteiinien määrä ja laatu. Kun se muuttuu erilaisissa tautitiloissa, muutos havaitaan laskon arvossa.
formula_1
jossa formula_2= punasolun tiheys, formula_3 = plasman tiheys, r = punasolun säde ja formula_4 = plasman viskositeetti
Lasko suurenee iän myötä. Mittausta saattaa häiritä anemia, joka joskus johtaa todellista suuremman arvon saamiseen. CRP-mittaus on äkillisten tulehdustilojen yhteydessä luotettavampi, sillä se reagoi nopeasti.


Kuvaussihteeri.
Kuvaussihteeri on elokuvauksessa, television ohjelmatyössä ja muissa videotuotannossa toimiva henkilö. Häntä nimitetään usein ohjaajan "oikeaksi kädeksi".
Kuvaussihteeri elokuvatuotannossa.
Kuvaussihteeri huolehtii elokuvan tuotannossa kuvauksien aikana tehtävistä kirjallisista merkinnöistä. Hän muun muassa pitää kirjaa jokaisesta kuvatusta otosta, ja tarkkailee elokuvan jatkuvuutta eli varmistaa ettei elokuvan tapahtumissa, lavastuksessa tai puvustuksessa ole ristiriitaisuuksia. Tästä johtui varhemmin amerikkalaisissa elokuvissa ollut ammattinimike 'continuity girl', jota nykyisin pidetään epäkorrektina. Nykyinen englanninkielinen nimitys on 'script supervisor'.
Kuvaussihteeri televisiotuotannossa.
Televisiossa kuvaussihteerin tehtävät ovat perinteisesti laajempia kuin elokuvassa. Televisiossa toimenkuvat eroavat jonkin verran riippuen tuotantoyhtiöstä, tuotantotavasta ja ohjelmatyypistä. Yleensä kuvaussihteeri toimii yhdyssiteenä ohjaajan, esiintyjien ja tuotantoon varatun teknisen ja tuotannollisen henkilökunnan välillä. Hän järjestää suunnittelupalaverit ja ennakkotutkimukset, tekee teknisen henkilökunnan ja kaluston työtilaukset, tekee aikataulut, hankkii kuvauslupia jne. Tosin 2000-luvun taitteesta alkaen tuotantopäälliköille on mittavimmissa ohjelmatuotannoissa sälytetty suuri osa kuvaussihteerin laajasta työtaakasta.
Kuvaussihteeri television monikameratuotannossa.
Kuvaustilanteissa television monikameratuotannossa kuvaussihteeri toimii muista tuotantotavoista (yksikamerakuvauksesta) poiketen. Kuvausta varten kuvaussihteeri kirjoittaa käsikirjoitukset kaksipalstaisen monikamerakäsikirjoituksen muotoon. Kuvakäsikirjoituksesta hän purkaa kuvat kameralistoiksi kullekein kameramiehelle. Kameraharjoituksissa ja nauhoituksissa tai suorissa lähetyksissä kuvaussihteeri työskentelee tv-studion tai ulkotuotantoauton ohjaamossa ohjaajan ja videomikserin vieressä. Kuvaussihteeri lukee käsikirjoitusta tai ajolistaa ja varoittaa niitten perusteella ohjelman tulevia tapahtumia tai henkilöitä. Tähän kuvaussihteeri käyttää television komentokieltä. Hän varoittaa ohjaajaa, kameramiehiä ja mikseriä tulevista kuvista, studio-ohjaajia esiintyjille annettavista merkeistä sekä äänitarkkailijoita ohjelmaan tulevista musiikeista ja tehosteista jne. Kuvaussihteeri tekee nauhoitusten aikana myös kuvausraportin ohjelman editointia ja jälkikäsittelyä varten.
Ohjelman jälkityöt.
Nauhoitusten jälkeen kuvaussihteeri tekee mm. teostoilmoitukset ohjelmassa käytetystä musiikista sekä sisältöilmoitukset ohjelman arkistointia varten. Lisäksi hän tekee palkkiomääräykset esiintyjille ja tuotantoyhtiön ulkopuoliselle ohjelmahenkilöstölle.


Sentenced.
Sentenced oli Muhoksella vuonna 1989 perustettu suomalainen metalliyhtye. Yhtyeen ensimmäiset julkaisut olivat tyyliltään death metalia, mutta kolmannesta albumista lähtien yhtye alkoi siirtyä kevyempään ja melodisempaan ilmaisuun. Yhtyeen sanoituksissa keskeisinä aiheina olivat masennus, itsemurha ja kuolema, usein kuitenkin mustalla huumorilla sävytettynä. Sentenced julkaisi kahdeksan studioalbumia ja lopetti toimintansa syksyllä 2005. Tunnettuja kappaleita mm. "Nepenthe", "Noose", "The Suicider", "The Rain Comes Falling Down", "Killing Me, Killing You", "No One There", "Excuse Me While I Kill Myself", "Despair-Ridden Hearts" ja "Ever-Frost".
Alkuajat.
Sentencedin edeltäjä Utmost Deformity sai alkunsa vuonna 1988. Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat Miika Tenkula (kitara ja laulu), Lari Kylmänen (basso) ja Tuure Heikkilä (rummut). Seuraavana vuonna kitaristi Sami Lopakka liittyi yhtyeeseen ja Vesa Ranta korvasi Tuure Heikkilän. Yhtyeen nimi lyhennettiin muotoon Deformity ja myöhemmin nimeksi vaihdettiin Sentenced. Tällä kokoonpanolla he nauhoittivat kaksi demoa, "When Death Joins Us..." vuonna 1990 ja "Rotting Ways to Misery" vuonna 1991. Ensimmäisen demon perusteella he saivat levytyssopimuksen ranskalaisen Thrash Recordsin kanssa. Sentenced soitti ensimmäisen keikkansa vuonna 1991 Ylikiimingissä.
"Shadows of the Past".
Vuonna 1991 basisti Taneli Jarva liittyi yhtyeeseen korvaten Lari Kylmäsen juuri ennen debyyttialbumi "Shadows of the Pastin" äänitysten alkamista. Tuohoon aikaan yhtyeen musiikkityyli oli tyypillistä skandinaavista death metalia. Debyyttialbumin äänitysten aikaan yhtyeen jäsenet olivat iältään 15–18-vuotiaita. Keväällä 1992 yhtye nauhoitti kolme uutta kappaletta levy-yhtiöille lähetettävää "Journey to Pohjola" -promonauhaa varten. Lopputuloksena he saivat levytyssopimuksen juuri toimintaansa aloittelleen suomalaisen Spinefarm Recordsin kanssa.
"North from Here".
Toinen albumi "North from Here" julkaistiin keväällä 1993, ja se esitteli uudistuneen Sentencedin. Albumi oli erittäin tekninen, folk-vaikutteisempi ja huokui pohjoista aggressiivisuutta. Yhtyeen jäsenten soittotaidot olivat kehittyneet huomattavasti ja musiikki oli omaleimaista. Laulajan tehtävät oli siirretty basisti Taneli Jarvan vastuulle. Myöhemmin samana vuonna julkaistiin minialbumi "The Trooper", jonka nimikappale on cover-versio Iron Maidenin vuonna 1983 levyttämästä kappaleesta. "North from Here" herätti myös saksalaisen Century Media Recordsin mielenkiinnon Spinefarmin toimitusjohtajan Riku Pääkkösen soitettua albumia yhtiön edustajille. Century Media piti yhtyeestä siinä määrin, että se julkaisi albumin maailmanlaajuisesti vuoden 1993 lopulla, ja vuonna 1994 yhtye teki pitkäaikaisen levytyssopimuksen yhtiön kanssa.
"Amok".
Vuonna 1995 Sentenced teki läpimurtonsa "Amok"-albumilla. Verrattuna aikaisempiin albumeihin musiikki oli hitaampaa, melodisempaa ja Jarvan laulutyöskentely oli kehittynyt huomattavasti. Myös levytyssopimus Century Median kanssa osoitti arvonsa. Albumin julkaisua seurasi kaksi pitkää Euroopan-kiertuetta ruotsalaisen Tiamatin ja sveitsiläisen Samaelin kanssa ja kappaleesta ”Nepenthe” tehtiin musiikkivideo. Syksyllä 1995 julkaistiin minialbumi "Love & Death", joka musiikillisesti jatkoi "Amokin" linjaa. Alkuvuodesta 1996 yhtye konsertoi Saksassa englantilaisen Bolt Throwerin kanssa. Juuri kun Sentenced oli saamassa jalansijaa melodisen death metalin markkinoilla, Taneli Jarva yllätti kuuntelijat eroamalla yhtyeestä henkilökohtaisten syiden vuoksi kesällä 1996. Muutamaa vuotta myöhemmin hän perusti uuden yhtyeen, The Black Leaguen.
"Down".
Jarva korvattiin puhtaampiäänisellä laulajalla Ville Laihialalla vuonna 1996 vain kolme viikkoa ennen yhtyeen siirtymistä Saksan Hageniin Woodhouse-studiolle nauhoittamaan neljättä albumiaan "Down" tuottaja Waldemar Sorychtan kanssa. Koska yhtyeessä ei ollut basistia "Downin" nauhoitusten aikaan, soolokitaristi Miika Tenkula soitti bassoraidat albumille. Musiikki muuttui entisestä melodisemmaksi, ja uusi laulaja toi uusia mahdollisuuksia yhtyeen tyylin kehittämiseen. "Down" sai paljon positiivista palautetta alan lehdistöltä, ja saksalaiset Rock Hard ja Metal Hammer valitsivat sen kuukauden levyksi. Myös basisti Sami Kukkohovi liittyi yhtyeeseen näihin aikoihin, mutta aluksi vain sessiojäseneksi konsertteja varten. Keväällä 1997 hänestä tehtiin yhtyeen vakituinen jäsen. Joulukuussa 1996 yhtye kiersi Depressive Agen, Lacrimosan, The Gatheringin ja Dreams of Sanityn ohella Saksaa osana Dark Winter Nights -festivaalikiertuetta. Maaliskuussa 1997 vuorossa oli Out of the Dark -festivaalikiertue Keski-Euroopassa My Dying Briden, Therionin, Orphanagen ja Darkin kanssa, ja toukokuussa yhtye soitti ensimmäistä kertaa Alankomaiden suurella Dynamo-festivaalilla. Myöhemmin vuonna 1997 Century Media julkaisi "Out of the Dark" -kokoelmalevyn, joka sisälsi muiden muassa liveversiot Sentencedin kappaleista ”Bleed” ja ”Dance on the Graves (Lil' Siztah)”.
"Frozen".
Sentencedin viides albumi "Frozen" (1998) nauhoitettiin jälleen Sorychtan tuottamana Woodhouse-studiolla, ja se jatkoi pitkälti siitä, mihin "Down" jäi, mutta tällä kertaa kappaleissa oli enemmän syvyyttä. Laihiala ja Kukkohovi olivat jo ehtineet asettua yhtyeeseen ja täten pystyivät ottamaan osaa kappaleiden sävellys- ja sovitustyöhön. Myöhemmin vuonna 1998 "Frozenista" julkaistiin rajoitettu erikoispainos kultaisilla kansilla, muokatulla kappalejärjestyksellä ja neljällä cover-kappaleella varustettuna.
"Crimson" ja "The Cold White Light".
Seuraava Sentenced-albumi oli vuoden 2000 "Crimson". Kuten myös singlenä julkaistu ”Killing Me, Killing You” osoitti, yhtyeen soundi oli ottanut askeleen kevyempään suuntaan. "Crimson" toi mukanaan myös yhtyeen ensimmäisen albumilistan ykkössijan kotimaassaan. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistu "The Cold White Light" toi yhtyeen esille entistä luovempana. Sanoituksiltaan levy oli pääosin tuttua Sentenced-linjaa, ja aiheet pyörivät menetetyn rakkauden, itsemurhan ja masennuksen ympärillä. Myös "The Cold White Light" sijoittui albumilistan ensimmäiseksi ja myi kultaa pian julkaisunsa jälkeen. Albumilta lohkaistiin single kappaleesta "No One There" b-puolenaan "Blood & Tears". "No One There"-kappaleesta julkaistiin myös musiikkivideo. Syyskuussa 2002 yhtye kiersi Yhdysvaltoja Dark Tranquillityn, In Flamesin ja Killswitch Engagen kanssa, ja lokakuussa Eurooppaa Lacuna Coilin kanssa. Euroopan-kiertueella yhtyeen mukana soitti koskettimia The RMS -yhtyeen Antti Pikkarainen.
Vuonna 2003 Sentenced teki ainoan suomenkielisen kappaleensa, ”Routasydän”, jääkiekkoseura Oulun Kärppien kannatuslauluksi. Kappaleen sanoitukset herättivät paljon kohua: tietyt tahot liittivät toisen säkeistön ensimmäinen rivin ”Sisu, veri ja kunnia” kansallissosialismiin, sillä Hitler-Jugend-järjestö oli käyttänyt sanaparia ”Veri ja kunnia” () mottonaan. Yhtye kiisti syytökset, mutta asiasta nousseen kohun vuoksi seurajohto päätti asettaa kappaleen esityskieltoon Kärppien otteluissa. Yhtye kuitenkin esitti kappaleen 30 000 -päisen yleisön edessä Kärppien kultajuhlissa huhtikuussa 2004. Nyttemmin Routasydän-biisin irrotettu osa on otettu käyttöön Kärppien maalilauluksi joukkueen otteluissa. Sentencedin myöhemmin singlenäkin julkaisema kappale ”Ever-Frost” on sanoitustensa puolesta omistettu kohun aiheuttajille.
"The Funeral Album", lopettaminen.
Alkuvuodesta 2005 Sentenced ilmoitti tulevan "The Funeral Albumiksi" nimetyn albumin olevan sen uran viimeinen. Yhtye soitti kesän ja syksyn aikana joukon jäähyväiskonsertteja Euroopassa ja Etelä-Amerikassa. Sentencedin hautajaisia vietettiin 1. lokakuuta 2005 jäsenten kotikaupungin loppuunmyydyssä Oulun Club Teatrialla. Yhtyeen viimeisestä konsertista kuvattiin konserttielokuva "Buried Alive", joka sai ensi-iltansa Oulun musiikkivideofestivaaleilla 9. syyskuuta 2006 ja julkaistiin 22. marraskuuta 2006. DVD rikkoi sittemmin platinarajan myynnissä.
Sentencedin jälkeen.
Sentencedin jäsenet ovat jatkaneet musiikillista uraansa muissa kokoonpanoissa. Ville Laihiala laulaa ja soittaa kitaraa jo Sentencedin aikana perustamassaan Poisonblackissa, joka julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 2003. Sami Lopakka soittaa kitaraa KYPCKissa, jonka esikoisalbumi ilmestyi keväällä 2008. Sami Kukkohovi on soittanut KYPCKin livekokoonpanossa. Pääasiallinen säveltäjä Miika Tenkula vetäytyi julkisuudesta yhtyeen lopettamisen jälkeen ja kuoli kotonaan Muhoksella 18. helmikuuta 2009. Tenkula ja Vesa Ranta olivat suunnitelleet uuden yhtyeen perustamista. Ranta on sittemmin perustanut The Man-Eating Tree -yhtyeen.


Kilo.
Kilo (tunnus k) on SI-järjestelmän kerrannaisyksikön etuliite, joka tarkoittaa tuhatkertaista (103). Esimerkiksi kilometri (km) on tuhat metriä.
Puhekielessä kilolla tarkoitetaan usein kilogrammaa.
Tietokonetekniikassa kilolla usein harhaanjohtavasti tarkoitetaan määrää 210 = 1 024, erityisesti kyseistä määrää tavuja. Tälle määrälle on sekaannusten välttämiseksi annettu etuliite "kibi", joka on kuitenkin käytännössä jäänyt harvinaiseksi.
Lyhenne kbps tarkoittaa yhtä kilobittiä eli 1000 bittiä sekunnissa.


Milli.
Milli (tunnus m) on SI-järjestelmän kerrannaisyksikön etuliite, joka tarkoittaa tuhannesosaa (10-3 eli 1/1000 eli 0,001). Esimerkiksi millimetri (mm) on metrin tuhannesosa ja milligramma (mg) on gramman tuhannesosa.
Puhekielessä millillä tarkoitetaan usein millimetriä, joskus (erityisesti rahasummien yhteydessä) miljoonaa.


Mikro.
Mikro (tunnus µ) on SI-järjestelmän kerrannaisyksikön etuliite, joka tarkoittaa miljoonasosaa (10−6). Esimerkiksi mikrometri (µm) on miljoonasosa metriä (m) ja siten 1 000 000 μm = 1 m.
Nimi "mikro" johtuu kreikan kielen "pientä" tarkoittavasta sanasta "mikros" (μικρός). Sama sana esiintyy myös esimerkiksi termeissä mikroaallot ja mikrotietokone. Etuliitteen tunnuksena käytettävä mikro-merkki (µ, U+00B5) perustuu kreikkalaiseen myy-kirjaimeen (μ, U+03BC), ja ne ovatkin yleensä melko tarkkaan samannäköisiä. Unicode-merkistö määrittelee ne kuitenkin eri merkeiksi, sillä erityinen mikro-merkki sisältyy jo Latin 1 -merkistöön.
HTML-koodissa mikro-merkki voidaan tuottaa myös nimiviittauksella codice_1 tai Unicode-tunnukseen perustuvalla numeerisella viittauksella (desimaalisena codice_2 tai heksadesimaalisena codice_3). Jos oikeaa µ-merkkiä ei ole käytettävissä, korvikkeena käytetään toisinaan pientä u-kirjainta (esimerkiksi um = mikrometri).


Albert Edelfelt.
a>, "Albert Edelfelt", 1927. Ateneumin puistikko, Helsinki.
Albert Gustaf Aristides Edelfelt (21. heinäkuuta 1854 Porvoo – 18. elokuuta 1905 Porvoo) on yksi merkittävimmistä suomalaisista taidemaalareista ja taide-elämän vaikuttajista. Hän ei ollut taiteen uudistaja vaan menestykseen pyrkivä keskitien kulkija.
Edelfelt opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja yliopiston piirustussalilla 1869–1873. Hän jatkoi Antwerpenin taideakatemiassa 1873–1874, Pariisin École des Beaux-Arts'ssa Jean-Léon Gérômen johdolla 1874–1875 ja 1876–1878 asuen pääasiassa Pariisissa vuoteen 1891 saakka. Pietarin taideakatemiassa hän opiskeli 1881–1882. Edelfelt oli opiskellut myös ja Adolf von Beckerin yksityiskoulussa.
Edelfelt oli lähetetty Antwerpenin taideakatemiaan opiskelemaan tuolloin arvostettua historiamaalausta. Tukijoidensa pettymykseksi hän jatkoi kahden vuoden kuluttua Pariisiin, joka oli taiteen uusien suuntausten keskus.
Edelfelt myös hankki Suomen taiteelle arvostusta ja näkyvyyttä. Hänen ansiostaan suomalaisten työt olivat yhtenä ryhmämä omassa salissaan Pariisin maailmannäyttelyssä. Hän avasi tietä kultakauden muille suomalaistaiteilijoille sekä tuki ja kannusti tavoin nuorempia taiteilijoita.
Taiteellinen ura.
Edelfelt maalasi aluksi historiallisia aiheita ("Kuningatar Blanka; Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista"). Maalaustyyli muuttui vähitellen historiallisesta romantismista naturalistiseksi ("Lapsen ruumissaatto; Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä"). Myöhemmin hän maalasi myös uskonnollisia aiheita. Edelfeltin tunnetuimpia maalauksia ovat "Jumalanpalvelus saaristossa", "Merellä" ja "Luxembourgin puistossa", "Kristus ja Mataleena" ja Helsingin yliopiston juhlasalin maalaus. Edelfelt maalasi myös paljon muotokuvia, esimerkiksi Louis Pasteurin, Aino Acktén ja Nikolai II:n muotokuvat ja jonkin verran maisemamaalauksia muun muassa Imatrankoskesta.
Hän osallistui venäläisten ja suomalaisten taiteilijoiden näyttelyyn Pietarissa ja Mir iskusstvan kansainväliseen näyttelyyn Pietarissa 1899.
Maalariroolin lisäksi Edelfelt oli graafikko ja kuvittaja. 1890-luvulla hän kuvitti tuttavapiiriinsä kuuluneen Johan Ludvig Runebergin Suomen sotaa (1808–1809) käsittelevän runokokoelman "Vänrikki Stoolin tarinat".
Elämänvaiheet.
Edelfelt syntyi Kiialan kartanossa lähellä Porvoota 1854. Ylioppilastutkinnon hän suoritti vuonna 1871. Ensimmäisen taulunsa "Vanha mummo" Edelfelt asetti näytteille 18-vuotiaana. Hänen isänsä oli arkkitehti Carl Albert Edelfelt (kuoli 1869), äiti oli kauppiaan tytär Alexandra Brandt. Hän avioitui vapaaherratar Ellan de la Chapellen kanssa 1888. Heillä oli yksi yhteinen lapsi, Erik (kuoli 1910).
Albert Edelfelt kuoli 18. elokuuta 1905 Porvoon lähellä Haikossa, jossa hänellä oli ateljee. Nykyisin siellä on museo.
Tunnustuksia.
Edelfeltillä oli tunnetuimpana aikakautensa suomalaisena taiteilijana myös useita taide-elämän edustustehtäviä kotimaassa ja ulkomailla. Vuonna 1881 hänet valittiin Venäjän taideakatemian jäseneksi.
Albert Edelfelt oli myös Tukholman ja Kööpenhaminan taideakatemian jäsen sekä toimi Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana 1895–1896 sekä 1898–1904 ja Suomen Taideyhdistyksen puheenjohtajana. Hän oli Ranskan Kunnialegioonan upseeri ja komentaja Edelfeltille myönnettiin Ranskan kunnialegioonan ritarimerkki vuonna 1885 ja mitali toiminnastaan Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyn Suomen osaston hyväksi.


Thomas Jefferson.
Thomas Jefferson (13. huhtikuuta (J: 2. huhtikuuta) 1743 Charlottesville, Virginia – 4. heinäkuuta 1826 Charlottesville, Virginia) oli Yhdysvaltain kolmas presidentti ja yksi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista. Hän toimi ennen presidenttikauttaan muun muassa Yhdysvaltain ja Ranskan suhteita hoitaneena ministerinä, Yhdysvaltain ensimmäisenä ulkoministerinä ja toisena varapresidenttinä.
Thomas Jefferson on edelleen yksi Yhdysvaltain historian merkkihenkilöistä. Hänet on ikuistettu Yhdysvaltain kahden dollarin seteliin, viiden sentin kolikkoon ja Mount Rushmore -vuoreen. Lisäksi Jeffersonin kunniaksi on rakennettu "Jefferson Memorial" -niminen monumentti National Malliin, Washington D.C.:hen.
Nuoruus.
Thomas Jefferson syntyi 13. huhtikuuta 1743 Shadwell-nimisellä plantaasilla Virginiassa lähellä Charlottesvillen kaupunkia. Jeffersonin isä Peter Jefferson (1707/08–1757) oli maanviljelijä ja maanmittari. Hänen äitinsä Jane Randolph Jefferson (1720–1776) oli hienosta virginialaisperheestä. Thomas oli parin kolmas yhteinen lapsi ja ensimmäinen poika. Hänellä oli lopulta yhteensä kuusi siskoa ja yksi veli.
Vuonna 1762 Jefferson valmistui "College of William and Mary" -nimisestä collegesta. Jefferson opiskeli ahkerasti ja harrasti samalla viulun soittoa. Collegen jälkeen hän alkoi opiskella lakia ja aloitti lakimiehenä vuonna 1767. Jefferson oli Virginia's House of Burgessesin jäsen vuosina 1769–1775 ja sai tunnusta kirjoitettuaan Ison-Britannian hallintopolitiikkaa kritisoivan pamfletin "A Summary View of the Rights of British America" ().
Jeffersonin isä kuoli tämän ollessa nuori, ja Thomas peri isänsä maatilan. Vuonna 1768 hän alkoi raivata läheistä vuorenrinnettä perustaakseen sinne uuden tiilitehtaan nimeltään Monticello (italiaa,). Samalla arkkitehtuurista kiinnostunut Jefferson sisusti perimänsä talon uudestaan ja teki hyvin yksityiskohtaisen puutarhan. Hän laajensi ja kunnosti maatilaansa sekä tiilitehdastaan koko elämänsä ajan. Samalla hän piti kirjaa kaikista tilan tapahtumista aina sääoloista orjiensa oloihin.
1. tammikuuta 1772 Jefferson meni naimisiin nuoren lesken Martha Wayles Skeltonin (1748–1782) kanssa. He saivat yhteensä kuusi lasta, joista kuitenkin vain kaksi (Martha ja Mary) selvisivät aikuisikään asti. Martha Skelton kuoli vuonna 1782, vasta 33-vuotiaana, synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin. Jefferson oli kuolemasta hyvin järkyttynyt eikä mennyt koskaan uudelleen naimisiin. Tästä huolimatta epäillään, että hän sai myöhemmin lapsia orjansa Sally Hemmingsin (1773–1835) kanssa.
Vapaussota ja aika ennen presidentin virkaa.
Vuonna 1775 Jefferson kutsuttiin toiseen siirtokuntien kongressiin. Vaikka Jefferson ei ollut hyvä puhuja, hänet tunnettiin hyvänä kirjoittajana, ja hän saikin tehtäväkseen luonnostella Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen. Syksyllä 1776 Jefferson erosi virastaan kongressissa ja hänet valittiin uudelleen Virginian hallintoelimeen "Virginia House of Delegatesiin" (entinen "Virginia House of Burgessess"). Jefferson suunnitteli 1770-luvun lopulla uutta uskonnonvapautta Virginiassa takaavaa lakipykälää, joka yllättäin hyväksyttiinkin vuonna 1786. Tämä oli yksi Jeffersonin uran siihen mennessä suurimmista saavutuksista.
Vuosina 1779-1781 Jefferson toimi Virginian kuvernöörinä ja 1783-1784 hän pääsi toisen kerran kongressiin, joka käytti tuolloin nimeä "konfederaation kongressi". Vuonna 1785 hänet valittiin Benjamin Franklinin seuraajaksi Yhdysvaltain Ranskan-ministerin virkaan. Koska hän hoiti virkaansa Euroopassa, hän ei päässyt itsenäisyysjulistuksen allekirjoitustilaisuuteen Philadelphiaan kesällä 1787. Tästä huolimatta Jefferson osallistui ahkerasti Yhdysvaltain politiikkaan ja kannatti muun muassa perustuslakiin tehtyjä "Bill of Rights" -lisäyksiä ja presidentinkausien rajaamista.
Jeffersonin palattua Yhdysvaltoihin syksyllä 1789 maan silloinen presidentti George Washington nimitti hänet maan ensimmäiseksi ulkoministeriksi. Virassaan Jefferson ajautui kuitenkin törmäyskurssille silloisen valtiovarainministerin Alexander Hamiltonin kanssa. Siinä missä Jefferson olisi halunnut antaa osavaltioille ja paikallishallinnoille paljon valtaa, Hamilton tahtoi tehdä maasta yhtenäisen vahvan, koko maan asioista päättävän hallituksen avulla. Kun Hamilton vuonna 1789 perusti federalistisen puolueen, Jefferson päätti vastata asiaan luomalla pari vuotta myöhemmin oman demokraattis-republikaanisen puolueensa. Vuoden 1796 presidentinvaaleissa Jefferson hävisi federalistien John Adamsille kolmella äänellä ja pääsi näin lähinnä seremonialliseen varapresidentin virkaan.
Jefferson asettui vuoden 1800 presidentinvaaleissa jälleen Adamsia vastaan. Vaalit ajautuivat kahden pääpuolueen, Jeffersonin demokraatti-republikaanien ja Adamsin federalistien taisteluksi. Jefferson voitti vaalit ja nousi näin Yhdysvaltain kolmanneksi presidentiksi.
Presidenttinä.
Jefferson virkaanastujaiset pidettiin 4. maaliskuuta 1801 Washington D.C.:ssä.
Yksi Jeffersonin ensimmäisen presidenttikauden suurimmista saavutuksista oli Louisianan territorion ostaminen Ranskalta 15 miljoonalla dollarilla. Louisianan osto lähestulkoon kaksinkertaisti Yhdysvaltain pinta-alan. Lisäksi Jefferson järjesti Lewisin ja Clarkin tutkimusretken, jonka ansiosta Pohjois-Amerikan länsiosista saatiin piirrettyä karttoja ja kerättyä tietoja. Vuoden 1804 vaaleissa Jefferson uusi virkansa voittamalla federalistien ehdokkaan Charles Pinckneyn yli 70% kannatuksella. Toisella kaudellaan Jefferson yritti pitää Yhdysvallat erillään Euroopassa käydyistä Napoleonin sodista. Kun Ranska ja Iso-Britannia kuitenkin alkoivat häiritä yhdysvaltalaisia kauppalaivoja, Jefferson päätti asettaa maat kauppasaartoon vuonna 1807. Päätös aiheutti suurta epäsuosiota yhdysvaltalaisten keskuudessa ja vaurioitti vakavasti maan taloutta. Laki saatiin kumottua vasta seuraavan presidentin James Madisonin toimesta vuonna 1808.
Toisen kautensa jälkeen Jefferson päätti olla pyrkimättä enää kolmannelle kaudelle. Jeffersonin seuraaja demokraattis-republikaanisen puolueen presidenttiehdokkaana oli James Madison, joka voitti federalistisen puolueen Charles Pinckneyn 64,7% äänisaalilla.
Viimeiset vuodet ja kuolema.
Toisen kautensa jälkeen Jefferson vetäytyi Monticelloon, jossa hän jatkoi arkkitehtuurin, musiikin ja puutarhanhoidon parissa. Jefferson myös auttoi Virginian yliopiston perustamisessa. Vuonna 1815 hän myi 6 700 teosta kattavan yksityiskirjastonsa Yhdysvaltain kongressin kirjastolle, joka oli menettänyt kaikki kirjansa brittien poltettua kirjojen silloisen sijoituspaikan United States Capitolin vapaussodan aikaan.
Jefferson kuoli Monticellossa 4. heinäkuuta 1826, tasan 50 vuotta itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Myöhemmin samana päivänä myös hänen kilpailijansa John Adams kuoli. Jeffersonin omaisuudesta suurin osa myytiin hänen kuolemansa jälkeen.
Jefferson on edelleen yksi Yhdysvaltain historian merkittävimmistä henkilöistä. Jeffersonin kasvot on ikuistettu kahden dollarin seteliin, viiden sentin kolikkoon sekä Mount Rushmoren kivipäihin yhdessä George Washingtonin, Theodore Rooseveltin ja Abraham Lincolnin kanssa. Lisäksi Jeffersonilla on oma muistomonumentti, "The Jefferson Memorial", National Mallissa. Monumentti paljastettiin 13. huhtikuuta 1943, tasan 200 vuotta Jeffersonin syntymän jälkeen.
Suhtautuminen orjuuteen.
Orjien käyttö oli yksi Jeffersonin elämän haasteellisimmista kysymyksistä. Vaikka Jefferson kannattikin laajaa yksilönvapautta, hän käytti tilallaan orjia koko elämänsä ajan. Hänellä oli elämänsä aikana käytössään arviolta 600 orjaa. Yksi Jeffersonin peruste orjille oli se, että hän piti afroamerikkalaisia biologisesti epäsopivina elämään rauhassa valkoihoisten kanssa. Jeffersonin kuoltua vain pieni osa hänen orjistaan vapautettiin ja valtaosa lopuista myytiin eteenpäin.


British Airways.
British Airways () on Britannian kansallinen lentoyhtiö ja yksi maailman suurimmista lentoyhtiöistä. Lentojen lukumäärän, laivaston koon ja kohteiden lukumäärän perusteella British Airways on Britannian suurin lentoyhtiö. Matkustajien lukumäärässä Easyjet ohitti sen vuonna 2008.
Yhtiö kuuluu Oneworld-allianssin perustajajäseniin. Sen solmukohtia ovat Lontoon Heathrow´n ja Gatwickin lentokentät. Yhtiö lentää kaikkiin kuuteen maanosaan.
British Airwaysin tunnuksilla lentävät myös sen tytäryhtiöt BA CityFlyer ja OpenSkies sekä franchise-yritykset Comair (Etelä-Afrikka) ja Sun Air of Scandinavia (Tanska).
British Airways ja Espanjan kansallinen lentoyhtiö Iberia yhdistyivät tammikuussa 2011 ja muodostivat uuden holdingyhtiön International Airlines Group S.A:n, joka omistaa molempien yhtiöiden osakekannan. British Airwaysin osakkeenomistajat saivat uudesta yhtiöstä 56 %:n ja Iberian osakkeenomistajat 44 %:n osuuden. Kumpikin lentoyhtiö jatkaa toimintaansa omalla nimillään ja tunnuksillaan.
Historia.
Maaliskuun 31. päivänä 1924 neljä brittiläistä lentoyhtiötä - Instone Air Line, Handley Page Transport, Daimler Airways ja British Air Marine Navigation - yhdistyivät Imperial Airwaysiksi, joka avasi lentoreitit Aasiaan ja Afrikkaan. Vuonna 1939 Imperial Airways ja silloinen British Airways Ltd sulautuivat kansalliseksi lentoyhtiöksi, British Overseas Airways Corporationiksi (BOAC).
Sodan jälkeen BOAC jatkoi lentoja kaukokohteisiin lukuun ottamatta Etelä-Amerikkaa, jonne lensi BOAC:stä eronnut British South American Airways. Tämä yhtiö liittyi takaisin BOAC:hen vuonna 1949. Manner-Euroopan ja kotimaan lentoja hoiti uusi kansallinen lentoyhtiö British European Airways (BEA).
British Airways muodostettiin 1974 yhdistämällä valtion omistamat BOAC ja BEA. Yhtiö yksityistettiin ja listattiin Lontoon pörssiiin vuonna 1987 Margaret Thatcherin hallituksen päätöksellä.
British Airways lensi Concorde-yliäänikoneella Lontoon ja New Yorkin välistä reittiä vuosina 1976–2003. Lennot lopetettiin vähentyneiden matkustajamäärien ja heikon kannattavuuden takia. Viimeinen kaupallinen lento tapahtui 23.10.2003 New Yorkista Lontooseen.
Vuonna 1997 British Airways otti käyttöön taiteilijoiden suunnittelemat abstraktit maalaukset koneidensa sivuperäsimissä. Maalauksia oli monia erilaisia ja kukin niistä viittasi johonkin yhtiön reittikohteeseen. Maalaukset herättivät paljon vastustusta ja aiheuttivat sekaannuksia lentokentillä, minkä vuoksi niistä luovuttiin parissa vuodessa.
Nykypäivä.
British Airwaysin kotikenttänä toimii Lontoon Heathrow'n lentoasema. Yhtiöllä on hallussaan noin 40 % Heathrow'n lähtö- ja saapumisajoista ("sloteista"), joita se käyttää pääasiassa parhaiten kannattaviin Atlantin ylittäviin lentoihin. Yhtiöllä on hallitseva asema myös Lontoon Gatwickin lentoasemalla.
BA perusti oman halpalentoyhtiön Go Fly’n vuonna 1997, mutta myi sen vuonna 2002 pääomasijoittajalle, jolta se siirtyi seuraavana vuonna Easyjet-yhtiölle.
Saksalainen tytäryhtiö Deutsche BA myytiin vuonna 2003 ja 18,5 %:n osuus australialaisesta Qantas-yhtiössä vuonna 2004.
Vuonna 2007 British Airways myi alueellisia lentoja hoitaneen tytäryhtiönsä BA Connectin (entinen British Airways Citiexpress) halpalentoyhtiö Flybelle ja sai 15 prosentin osuuden tässä yhtiössä.
Laivasto.
thumb


Air France.
Air France () on Ranskan kansallinen lentoyhtiö, jonka kotipaikka sijaitsee Pariisin läheisellä Charles de Gaullen kansainvälisellä lentoasemalla. Muita yhtiölle tärkeitä lentoasemia ovat Orlyn lentoasema Pariisissa, Saint-Exupéryn kansainvälinen lentoasema Lyonissa sekä Rivieran kansainvälinen lentoasema Nizzassa. Lentoyhtiö kuuluu SkyTeam-allianssiin. Air Francella on yhteensä 185 kohdetta 85 maassa, matkustajia se kuljetti 43,3 miljoonaa (huhtikuu 2001 - maaliskuu 2002) ja työntekijöitä sillä on yli 64 000.
Vuonna 2004 Air France listattiin merkittävimmäksi lentoyhtiöksi Euroopassa, se kuljetti 18 prosenttia eurooppalaisista matkustajista.
Laivasto.
Yhtiön laivasto koostuu 393 lentokoneesta ja 105 tilauksessa olevasta koneesta.
Viisi Concordea poistettiin käytöstä 31. maaliskuuta 2003. Concorde F-BVFA (Foxtrot Alpha) on siirretty Washington DC:n ilmailu- ja avaruusmuseoon, jossa se on vierailijoiden nähtävänä. F-BVFB on annettu saksalaiselle museolle, F-BTSD "Musée de l'Air et de l'Espace" -museoon Pariisiin ja F-BVFC palautettiin valmistuspaikalleen, Toulouseen Airbus-yhtiön tehtaille. Viides Concorde tuhoutui onnettomuudessa.
Air France-KLM.
Toukokuussa 2004 Air France yhdistyi hollantilaisen KLM:n kanssa Air France-KLM:ksi, mutta yhtiö jatkaa toimintaansa entisellä nimellään Air France-KLM:n tytäryhtiönä.


Taika-Jim.
Taika-Jim () on yhdysvaltalainen Lee Falkin luoma sarjakuva. Sarjaa on suomeksi julkaistu myös nimillä "Mandrake", "Maaron" ja "Mr Jack".
Historia.
Taika-Jim ilmestyi ensimmäisen kerran päivittäisenä sanomalehtisarjakuvana () 11. kesäkuuta 1934. Hahmo osoittautui niin suosituksi, että sitä levittävä King Features Syndicate halusi siitä myös sunnuntaisarjan ("sunday strip"), joka alkoi ilmestyä 3. helmikuuta 1935. Falk piirsi Taika-Jimiä vain runsaan kahden viikon näytesarjan verran ja uskoi tehtävän sitten Phil Davisille. Davisin kuoltua vuonna 1964 työtä jatkoi Harold "Fred" Fredericks Jr.
Hahmot ja miljöö.
Taika-Jim on tyylikkäästi frakkiin ja silinterihattuun sonnustautuva taikuri, joka käyttää illuusioita ja hypnoosia aseinaan. Hänen arkkivihollisensa on Cobra, joka esiintyi jo ensimmäisessä tarinassa. Cobra, aiemmin "Lucifer" (Luciphor), on Taika-Jimin tiibetiläinen veli, joka on valjastanut kykynsä pahuuden palvelukseen. Taika-Jim ei koskaan saa yliotetta Cobrasta, sillä tämän onnistuu aina viime hetkellä paeta. Välillä Taika-Jim tekee palveluksia Inter-Intelille, salamyhkäiselle kansainväliselle järjestölle, joka taistelee rikollisuutta vastaan kaikkialla. Muita vastustajia ovat rikollisjärjestö "Kasi" johtajanaan arvoituksellinen "Octon". Eräässä tarinassa paljastuu, että järjestön takana onkin Cobra. Konnagalleriaan kuuluvat monikasvoinen mestarivaras "Savikameli", tämän tytär "Messinkiapina" ja maahan tunneleita lasersäteellä tekevä "Myyrämies".
Taika-Jim asuu Xanadussa, vuorenhuipulla sijaitsevassa linnoituksessa, jonne on pääsy vain ansoitettua tietä pitkin. Hänen oikeana kätenään toimii afrikkalainen prinssi "Lothar", jonka hahmo oli ensimmäisiä afroamerikkalaisia sarjakuvissa. Lothar tavataan aluksi leopardinnahkaan pukeutuneena väkivahvana henkivartijana, joka tehtävänä oli palvella isäntäänsä. Hahmo muuttui myöhemmin sivistyneeksi, jalosukuista syntyperää olevaksi herrasmieheksi.
Taika-Jimillä on sisko Leonore, rikoksen polulle sortunut veli Derek ja veljenpoika Eric. Cockaignen prinsessa "Narda" on Taika-Jimin naisystävä. Taika-Jimin isäksi paljastuu Himalajalla sijaitsevan taikurikoulun johtaja "Theron". "Hojo" on Taika-Jimin kokki, Inter-Intelin salainen johtaja.
Vaikutus.
Taika-Jim on sarjakuvana visuaalisesti näyttävä, varsinkin Phil Davisin vanhoissa sunnuntaisarjoissa. Sarjan tieteis- ja fantasiamaailma saa usein surrealistisia piirteitä. Päähenkilö joutuu usein kadonneisiin maailmoihin ja seikkailee jopa avaruudessa. Taika-Jim on vaikuttanut elokuvaohjaaja Federico Fellinin kuvakieleen niin voimakkaasti, että eräässä vaiheessa Fellini jopa halusi tehdä Mandrakesta elokuvan. Hanke ei koskaan toteutunut, mutta elokuvassa "Haastattelu" Marcello Mastroianni nähtiin Taika-Jimin hahmossa.
Columbia Pictures teki vuonna 1939 elokuvan "Mandrake the Magician", joka koostui kahdestatoista episodista. Episodit oli aikaisemmin esitetty sarjaelokuvina.


Bangkok.
Bangkok (, 'Krung Thep Mahanakhon') on Thaimaan pääkaupunki ja talouselämän keskus.
Chao Phraya -joen varrella sijaitseva metropoli on muodostumassa Singaporen ja Hongkongin kilpailijaksi Kaakkois-Aasiassa, mutta kaupunki kärsii hallitsemattoman kasvun aiheuttamista rakenneongelmista. Bangkok on liikemaailman ohella suosittu matkailukohde, ja sen nykyaikainen kansainvälinen lentoasema on Aasian vilkkaimpia.
Kaupungissa asuu vuoden 2008 (tammikuu) väestölaskennan mukaan 9 100 000 asukasta. Sen pinta-ala on 1 568,7 km².
Historia.
Nykyisen Bangkokin paikalla oli asutusta jo kauan ennen kuin siitä tuli pääkaupunki. Paikalla oli pieni kauppakeskus ja satama, jota kutsuttiin nimellä Bang Makok ("Villien oliivipuiden kylä"). Joen vastakkaisella puolella oli Thonburin linnoitus ja asutuskeskus, joka tuolloin oli vielä tulevaa Bangkokia tärkeämpi. Ayutthayan tuhouduttua vuonna 1767 burmalaisten hyökkäyksessä hovi pakeni Thonburiin, josta käsin aloitettiin vastahyökkäys kenraali Taksinin johdolla. Voitettuaan burmalaiset pitkien taisteluiden jälkeen Taksinista tuli kuningas, mutta kenraali Chao Phraya Chakri syrjäytti hänet 1782.
Thonburi toimi väliaikaisena pääkaupunkina vuoteen 1782 asti, jolloin kuninkaaksi julistautunut Chakri (Rama I) halusi erottautua edeltäjästään rakentamalla Bangkokin puolelle uuden pääkaupungin. Alkoi uusi ajanjakso, Chakri-dynastian aika ja Bangkokin kausi, joka jatkuu edelleen. Uutta kaupunkia alettiin kutsua nimellä Krung Thep (Enkelten kaupunki). Bang Makok -niminen kylä lakkasi olemasta, mutta alkuperäinen nimi jäi elämään muissa kielissä. Länsipuolella oleva Thonburi liitettiin myöhemmin Bangkokin kaupunkiin.
Teollistumisen myötä 1900-luvun alussa nousi toimistoja ja tehtaita entisille riisipelloille kiihtyvällä vauhdilla. Vuonna 1932 rakennettiin ensimmäinen silta Chao Phraya -joen yli. Se sai nimen Memorial Bridge. Indokiinan sodan myötä Bangkok alkoi kasvaa myös korkeussuunnassa. Syynä olivat Thaimaahan saapuneet amerikkalaiset sotilaat, jotka jättivät leimansa kaupunkiin. Tänä aikana Bangkok alkoi houkutella myös monia Thaimaan maaseudulla asuvia puoleensa.
Kun 1900-luku lähestyi loppuaan, Thaimaa oli yksi Aasian nopeimmin kasvavista maista. Saatavilla oleva raha sai aikaan valtavan rakennusbuumin, joka muutti Bangkokin aasialaiseksi Los Angelesiksi. Tämän ajanjakson vuoksi kaupunki on nykyään täynnä pilvenpiirtäjiä, terästä ja betonia, jotka kohoavat vanhojen kortteleiden yllä. Ruuhkautuneen liikenteen helpottamiseksi 2000-luvun alussa keskustassa otettiin käyttöön skytrain-pikajuna, joka kulkee nopeasti ja tehokkaasti muun kaupunkiliikenteen yläpuolella. Panostukset joukkoliikenteeseen ovat jatkuneet, ja metro vihittiin lopultakin käyttöön vuonna 2004.
Kaupungin nimi.
Litania opetellaan koulussa, vaikka sen merkitys jää monille epäselväksi, sillä sanat ovat perua muinaisintialaisista kielistä paalista ja sanskritista. Nimi esiintyy tunnetussa Asanee-Wasan Chotikulin (อัสนี-วสันต์ โชติกุล) poplaulussa "Krung Thep Mahanakhon" (กรุงเทพมหานคร), josta monet thait palauttavat hokeman mieleensä.
Hallinto.
Kaksikamarisen kansanedustuslaitoksen vanha rakennus Anantasamakhom Throne Hall (พระที่นั่งอนันตสมาคม) Bangkokissa. Parlamentti muutti uusiin tiloihin 1974.
Hallinnollisesti Bangkok kuuluu Thaimaan 76 provinssin ("changwat") joukkoon. Suur-Bangkokin vaikutusalue ulottuu Bangkokin provinssin rajojen ulkopuolelle naapuriprovinsseihin Nonthaburi, Samut Prakan ja Pathum Thani. Nykyinen provinssi muodostettiin vuonna 1972, jolloin Bangkokin provinssi - "changwat Phra Nakhon" - liitettiin Thonburin provinssiin.
Bangkok on Pattayan ohella ainoa, jossa kuvernööri valitaan vaaleilla. Vuodesta 2004 kuvernöörinä (ผู้ว่าราชการกรุงเทพมหานคร) on toiminut Aphirak Kosayothin (อภิรักษ์ โกษะโยธิน). Hän on demokraattisen puolueen (พรรคประชาธิปัตย์) listoilla. Hänen edeltäjänsä oli Samak Sunthornvet (สมัคร สุนทรเวช) Thaimaan kansanpuolueesta (พรรคประชากรไทย).
Bangkok jakaantuu 50 alueeseen (เขต) - vastaa amphoeta, jotka jakautuvat 154 khvaengiin (แขวง), joka taas vastaa suurin piirtein muiden provinssien tambonia.
Talous.
Bangkok on Thaimaan taloudellinen ja hallinnollinen keskus. Bangkokissa on satama Chao Phraya -joen varrella. Valmisruoka, puutavara ja tekstiilit ovat tärkeimpiä vientituotteita. Teollisuustuotantoon kuuluvat riisimyllyt, sementtitehtaat, sahat, öljynjalostamot ja telakat. Kaupunki on kuuluisa korukeskus, erityisesti hopean ja pronssitöiden oston ja myynnin suhteen.
Tulvat.
Bangkokin läpi virtaava Chao Phraya -joki sivujokineen tulvii vuosittain, ja tulvien ennustetaan pahenevan koko ajan. Tulvien syynä on muun muassa kaupungin maaperän vajoaminen pohjavedenoton vuoksi. Synkimpien arvioiden mukaan kaupunki vajoaa mereen 50 vuoden kuluessa maan vajotessa ja ilmastonmuutoksen nostaessa merenpintaa.
Kulttuuri.
Bangkokin sivistystoimeen (koulutus, kulttuuri) kuuluu useita yliopistoja, taideakatemia, kansallisteatteri ja kansallismuseo.
Chulalongkornin yliopisto on maan vanhin. Sen perusti Rama V:n poika, kuningas Vajiravudh(Rama VI) vuonna 1917. Sitä pidetään Thaimaan parhaimpana opinahjona. Rama IX:n tytär Maha Chakri Sirindhorn valmistui sieltä ensimmäisenä thaiyliopiston käyneenä kuninkaallisena vuonna 1977 (muut olivat aina opiskelleet ulkomailla). Yliopiston kampus sijaitsee aivan Bangkokin ydinkeskustassa lähellä Siam Squarea.
Yöelämä.
Bangkokin yöelämä on maailman kuulu. Alueelta löytyy monenlaista tarjontaa rauhallisista kadunvarsibaareista irkkupubien kautta aamun pikkutunneille asti aukioleviin yökerhoihin. Lain mukaan baarien olisi suljettava ovensa tunti puolen yön jälkeen klo 1:00, mutta monet baarien omistajat eivät noteeraa tätä lakia lainkaan, vaan maksamalla alueesta vastaavalle poliisille kuukausittaisen summan baari voi pitää ovensa auki myöhempään. Myös tupakointi lain mukaan on kielletty, mutta samalla logiikalla tupakointi on mahdollista monissa baareissa ja yökerhoissa. Tosin tupakoinnista voi rapsahtaa 2000THB sakko, joten lupa kannattaa tarkistaa baarikohtaisesti.
Yöelämää on siis joka lähtöön, eli tarjolla on yläluokan kalliimmista paikoista kadunvarren yadong-kuppiloihin. Yläluokan bilealueisiin kuuluuvia alueita ovat mm. Ekamai ja Thonglo, RCA sekä nuoremman yläluokan Rachada. Sukhumvitin alue on keskittynyt lähinnä palvelemaan turistien juhlimistarpeita. Alueen muutamien yökerhojen mm. Soi 11: Q-Bar ja Climax lisäksi alueella on paljon britti- ja irkkupubeja, jotka iltaisin täyttyvät expateista ja turisteista. Sukhumvitin kadunvarsi herää henkiin puolenyön jälkeen kun kaupustelijat ovat keränneet kamppeensa. Laittomat kadunvarsibaarit tarjoavat drinkkejä aamun koittoon asti. Tämä ei kuitenkaan ole Sukhumvitin yksinoikeus, sillä paikallinen väestö nauttii kadunvarsikuppiloiden usein antimia omassa asuinlähiössään, ja joka ilta voi nähdä paikallisia istumassa töitten päätyttyä kadun varrella kaveriporukassa jakamassa pulloa viskiä tai olutta ruokailun yhteydessä.
Prostituutio kuuluu osana Bangkokin yöelämää, ja laittomuudestaan huolimatta ei sitä olla pystytty kitkemään pois. Näiden palveluiden käyttäminen ei ole ainoastaan turistien "etuoikeus", vaan sillä on pitkät perinteet thaimaalaisessa kulttuurissa. Tosin turismikeskusten Patpong, Soi Cowboy ja Nana Entertainment Plaza antavat asiasta ehkä hieman vääränlaisen kuvan, että ainoastaan turistit sekaantuisivat tähän toimintaan. Paikallisilla on kuitenkin omat paikkansa missä käydä, ja kun rikkaampi väestö suuntaa lukuisiin "hieronta- kylpyläkeskuksiin", vähempivarainen väestö istuu paikallisissa "karaokebaareissa". Turistina on kuitenkin hyvä muistaa, että prostituutio on Thaimaassa laitonta, ja siihen osallistumisesta saattaa olla vakavia seurauksia.
Nähtävyyksiä.
Bangkok kuvattuna, joka on Thaimaan korkein rakennus.
Kuninkaallinen palatsialue ja Dusit.
Suuri palatsi ja Wat Phra Kaeo
Alkuperäinen Bangkok sijaitsi muurien ympäröimänä Rattanakosinin (เกาะรัตนโกสินทร์) saarella paikalla, jossa nykyään on kuninkaallinen palatsialue. Osia vanhasta valkoisesta muurista on jäljellä siellä täällä. Kanavat on myöhemmin täytetty, eikä aluetta voi enää tunnistaa veden ympäröimäksi. Useimmat nähtävyydet sijaitsevat vanhassa keskustassa ja Dusitin alueella, joka on 1900-luvun alussa rakennettu länsimaistyylinen laajennus kaupunkiin. Dusitissa sijaitsevat mm. Vimanmekin tiikkipalatsi (Rama V:n koti), Anantasamakhomin valtaistuinsali ja nykyisen kuninkaan Rama IX:n residenssi Chitladan palatsi. Wat Benchamabophit (marmoritemppeli), joka on kuningas Chulalongkornin (Rama V) kuolintemppeli sijaitsee myös Dusitissa. Alueella on myös puistomainen Dusitin eläintarha.
Chinatown ja Pahurat Little India.
Kun Bangkokista tuli pääkaupunki, paikalla asuneet kiinalaiset pakkosiirrettiin omaan kaupunginosaansa muurien ulkopuolelle, josta kehittyi Yaowarat (chinatown). Yaowarat on tunnettu kultakaupoistaan. Charoen Krung -katu, joka johtaa kiinalaiskaupunginosaan palatsialueelta, on alueen valtaväylä. Varkaiden markkinat (Nakhon Kasem), jossa nimensä mukaan ennen vanhaan myytiin varastettua tavaraa, sijaitsee chinatownin pohjoispäässä Yaowarat ja Charoen Krung -katujen välissä. Soi Sampeng on kolmas joensuuntainen katu. Se oli kuulu mafiajengeistään ja oopiumikaupastaan. Nykyään Sampeng on laillisen tukkukaupan keskus. Keskusrautatieasema Hualamphong () on kävelymatkan päässä kiinalaiskortteleista. Alueen hienoimpiin nähtävyyksiin kuuluu Wat Traimitr (Kultaisen Buddhan temppeli).
Kiinalaiskaupunginosan länsipuolella khlongin (kanavan) toisella puolella on intialaisten ja pakistanilaisten perinteinen kaupunginosa Pahurat, jossa on samannimiset tekstiilimarkkinat. Alue rajoittuu Pahurat, Chakraphet ja Triphet-katuihin. Pahurat-katu rakennettiin 1898, jonka jälkeen Bangkokin intialaisyhteisö asettui asumaan alueelle. Pahuratin suurimpia nähtävyyksiä on vaalea kultakupolinen Sikh-temppeli "Gurdwara Siri Guru Singh Sabha". Uutta Pahuratia edustaa Sikh-temppelin vieressä 2007 avattu India Emporium, joka on yksi monista Bangkokin nykyaikaisista ostoskeskuksista. Länteen Pahuratista Chao Phraya -joen rannassa on Pak Khlongin tuoretavaramarkkinat.
Buddhalaiset temppelit.
Kuninkaallinen Wat Phra Kaeo on kaupungin arvokkain temppeli ja pienen, mutta arvostetun Smaragdibuddhan säilytyspaikka. Temppelin rakennustyöt aloitettiin vuonna 1785, kun kuningas Buddha Yodfa Chulalok (Rama I) muutti kaupunkiin. Temppelin päärakennuksessa sijaitsee vihertävä jadesta valmistettu Smaragibuddha, joka pienestä koostaan huolimatta (korkeus 45 cm) on yksi tärkeimmistä pyhäinjäännöksistä thaimaalaisille. Patsas on aivan temppelin katonrajan läheisyydessä, ja sille puetaan ylle eri asu aina vuodenaikojen mukaan. Tarina kertoo, että patsas on alkuaan peräisin Intiasta, josta se ajautui Aamunkoiton temppeliin.
Bangkokin lukuisista temppeleistä suurin ja vanhin, Wat Pho, koostuu useista rakennuksista ja patsaista. Temppelissä on 1500-luvulta peräisin oleva kullattu lepäävä Buddha, joka on 46 metriä pitkä ja noin 15 metriä korkea. Lepäävä Buddha kuvaa Buddhan siirtymistä nirvanaan. Lempeältä näyttävän Buddhapatsaan silmät ja jalat on koristeltu helmiäiskoristein. Helmiupotukset Buddhan jaloissa kuvaavat hänen 108 suopeaa luonteenpiirrettään. Wat Phossa on kaikkiaan yli tuhat Buddhaa kuvaavaa esinettä. Temppelialueen luostarissa toimii tätä nykyä Thaimaan suurin perinteinen hierontakoulu ja sen puutarhat käsittävät noin 80 hehtaaria Suuren palatsin eteläpuolella.
Chao Phraya -joen vastakkaisella puolella sijaitseva kaupungin tunnuskuva Wat Arun (aamunkoiton temppeli). Temppelin mosaiikkipäällysteinen pagodi näkyy kauniisti joelle, ja se on avoinna päivittäin 8.30 - 17.30. Temppelin rakennuttivat 1800-luvun alussa Rama II ja Rama III. Temppelin kuuluisin nähtävyys on 67 metriä korkea tornirakennus eli prang. Päätornia ympäröi neljä pienempää tornimuodostelmaa. Tornien kivipinta on peitetty simpukan kuorilla ja posliinipalasilla.Tornien juurilla on patsaita, jotka kuvaavat sotilaita ja eläimiä. Joen rannassa on kuusi paviljonkia (sala), jotka ovat kiinalaista tyyliä. Rakennelmat ovat vihreätä graniittia ja ne toimivat venelaitureina.
Wat Traimitr (Kultaisen Buddhan temppeli) sijaitsee kiinalaiskaupungiosassa (Chinatown). Buddhapatsas on noin kolme metriä korkea, painaa 5,5 tonnia, ja se on kauttaaltaan puhdasta kultaa. Patsaan arvokas materiaali havaittiin vasta 1950-luvulla, koska se oli peitetty paksulla stukkokerroksella.
Wat Rachanada ei ole yleensä kaupunkikierrosten ohjelmassa, mutta se on silti käymisen arvoinen, sillä temppelin etupihalla myydään thaimaalaisille erittäin tärkeitä amuletteja.
Wat Saket (Kultaisen vuoren temppeli) sijaitsee keinotekoisella kukkulalla, ja sen päällä on iso kullattu chedi. Temppelissä säilytetään Buddhan pyhäinjäännöksiä, jotka Kuningas Rama V sai 1897 Intian varakuninkaalta lordi Curzonilta.
Wat Benchamabophit (Marmoritemppeli) on rakennettu Chulalongkornin hallituskaudella 1900-luvun alussa. Temppeli on italialaista Carraran marmoria. Marmoritemppeli toimii Rama V:n kuolintemppelinä.
Banglamphu ja Khaosan Road.
Rachadamnoen Klang -kadun demokratiamonumentti Banglamphussa
Khaosan-katu (Riisikatu) Banglamphussa lähellä suurta palatsialuetta on suosittu reppumatkaajien kohtaamispaikka. Läheisellä Rachadamnoen-kadulla on itsevaltiuden kukistumisen muistomerkki Democracy monument (Anusavari Prachathipatai). Vuoden 1972 veriset opiskelijamellakat ja 2006 Thaksinin vastaiset mielenosoitukset tapahtuivat siellä.
Silom.
Silom Road Bangkokissa on leveä puistomainen katu
Bangrakin (Silomin) alueelle on keskittynyt paljon liiketoimintaa ja matkailupalveluita, mm. Finnairin toimisto (Worawat Building). Leveän puistokatumaisen Silomin varrella on monia hotelleja (mm. suomalaisten suosima Narai) ja ravintoloita, ja sen sivukadulla Convent Roadilla viihtyisiä kahviloita, sekä katolinen luostari Sisters of St. Paul de Chartres ja protestanttinen kirkko Christ Church. Alueella on miellyttävä kulkea, koska jalkakäytävät ovat leveitä, toisin kuin yleensä Bangkokissa.
Lumphini-puisto Silomin ja Rama IV:n risteyskohdassa on kaupungin vihreät keuhkot. Puistoalue on erittäin laaja: siellä on mm. lampia, joissa on mahdollisuus vuokrata soutu- ja polkuveneitä. Lumphini-puisto on hyvin suosittu aamulla thailaisten keskuudessa. Puiston edustalla on korkealla jalustalla kuningas Vajiravudhin muistomerkki. Lähellä puistoa Rama IV -kadulla sijaitsee maan tärkein thainyrkkeilystadion Lumphini.
Silom-kadun läheisyydessä sijaitseva Pat Pong on tunnettu yöelämästään vaikka vilkkain tyttöbaaritoiminta onkin siirtynyt Nana Plazalle ja Soi Cowboylle Sukhumvit-kadun varrelle.
Sukhumvit ja Ratchathewi.
Sukhumvit-kadun (muuttuu Phloenchit-nimiseksi ennen Siam Squarea) varrelta löytyvät useimmat suurlähetystöt, myös Suomen (Amarin Plaza, 16. kerros). Siam Squarelle Pathumvanin kaupunginosaan on keskittynyt suuria ostoskeskuksia, kuten MBK ja Siam Paragon, sekä elokuvateattereita. Viime aikoina alue on uudistunut perusteellisesti ja sen ultramoderni arkkitehtuuri ällistyttää. Jim Thompsonin, amerikkalaisen silkkikauppiaan, kotitalo edustaa vanhaa thai-arkkitehtuuria eri puolilta maata. Ratchathewin kaupunginosaan ovat sijoittuneet suositut Pratunamin vaatemarkkinat ja jättimäinen viisikerroksinen tietokonemaailma Pantip Plaza. Ilmajunaradan pohjoisen pääteaseman tuntumassa sijaitsevat suuret Chatuchak-viikonloppumarkkinat (BTS-asema: Mochit).
Liikenneyhteydet.
Bangkokin ilmajunarata BTS ja metro
Vesielementti on edelleen olennainen liikkumisen väline Bangkokissa vaikkakin monet kanavat on luotu umpeen autoilijoiden hyväksi. Kaupunkia on joskus sanottu Aasian Venetsiaksi. Chao Phraya-joki on tärkeä kulkuväylä mm. vesibusseille ja tavaraliikenteelle. Kanavat eli khlongit palvelevat nekin vesiliikennettä. Nykyään pitkähäntäveneet on suunnattu pääasiassa turisteja varten.
Jatkuva kasvava autoistuminen asettaa suuria haasteita kaupunkisuunnittelulle. Kaupungin järjen rajat ylittävät liikenneruuhkat ovat maailmankuulut. Vielä 1960-luvulla kaupungissa oli toimiva raitiotieverkko, mutta se poistettiin vanhentuneena. Ruuhkautumista on yritetty lievittää rakentamalla uusia kulkuväyliä, ylikulkusiltoja ja express-teitä, mutta vaikutus on ollut päinvastainen. Kului pitkään poliittisista syistä, ennen kuin Bangkokissa päästiin jälleen nauttimaan nykyaikaisesta joukkoliikenteestä.
Skytrain.
Nykyaikainen ilmajunarata BTS (Bangkok Mass Transit System) eli "skytrain" avattiin kuninkaan syntymäpäivänä 5. joulukuuta 1999. Siihen kuuluu kaksi linjaa - "Sukhumvit Line " ja "Silom Line". Juna kulkee "ilmassa" korkeille pilareille rakennetuilla kiskoilla. Asemille noustaan jyrkkiä rappusia pitkin, tai hissillä. Raiteet ja asemat suunnitteli italialainen insinööritoimisto ja rakensi yhteishankeyhtiö Italian-Thai.
Avauduttuaan BTS on mullistanut kaupungin liikenteen helppokäyttöisyydellään ja nopeudellaan. Junareitin varrella olevien kiinteistöjen hinnat ovat nousseet huomattavasti ja monet ennen saavuttamattomilta vaikuttaneet paikat ovat muutaman minuutin matkan päässä. BTS palvelee kuudesta aamulla puoleenyöhön. Matkan hinnoittelu perustuu matkan pituuteen. Kolikkoautomaatit antavat liput ja henkilökunta vaihtaa setelirahaa tarvittaessa. Myös päiväpasseja on saatavilla. BTS-asema "Siam" toimii kahden linjan välillä vaihtoasemana. Useimmilla asemilla on kauppoja, kampaamoita ja pikaruokapaikkoja.
Skytrainin Silom-line laajenee vuoden 2007 kesäkuussa, jolloin avataan Chao Phraya -joen ylittävä osuus Saphan Taksinin asemalta Thonburiin.
Metro.
Bangkokin maanalainen avattiin 3. heinäkuuta 2004 monien viivästysten jälkeen. Järjestelmää kutsutaan virallisesti nimellä MRTA (Mass Rapid Transit Authority), yleiskielessä "rot faifaa mahaanakhoon" (รถไฟฟ้ามหานคร) tai yksinkertaisesti "rotfai taidin" (รถไฟใต้ดิน). Sen tunnuksena asemilla on M-kirjain. Metron suunnitteli ja rakennutti saksalainen Siemens. Metrosta on hyvin nopeasti tullut suosittu vaikka hinnoittelu on saanut osakseen kritiikkiä. MRTA:n ja BTS:n välillä on vaihtoasemia toistensa verkkoon. Asemat ovat hyvin moderneja. Laiturit ovat keskellä ja vaunut kulkevat reunoilla tunneleissaan. Laitureilla on ovet, jotka ovat kiinni, kun juna ei ole asemalla. Metrossa toimii oma kauppaketju "Metro Mall".
Bussiasemat.
a> ja sen liikenneympyrä on risteävien bussireittien kohtauspaikka. Muistomerkki pystytettiin 1940–1941 käydyn Ranskan ja Thaimaan välisen sodan kunniaksi.
Bangkokista lähtevät bussit kaikkiin ilmansuuntiin. Kaupungissa on kolme bussiterminaalia - Ekkamai (itäinen), Mo Chit-Chatuchak (pohjoinen) ja eteläinen terminaali (Bangkok Noi). Kaupungin sisäinen bussiverkosto on hyvin laaja ja vaikeaselkoinen. Sekamelskaa lisäävät vielä omistussuhteet: kunnalliset, yksityiset ja yhteiskäytössä olevat. Ilmastoiduilla vuoroilla voi olla samoja numeroita kuin tavallisilla, vaikka reitti on erilainen. Liput ovat halpoja, mutta istumapaikat vähissä. Myös bussien määränpäät on kirjoitettu yleensä vain thai-kirjaimin. Tarvitaankin erityinen bussikartta, jotta voi hyödyntää Bangkokin linja-autoreittejä monipuolisesti. Tietyillä osuuksilla, kuten Sukhumvitilla, busseilla on omat kaistansa. Busseissa kulkee rahastaja (krapau-rot-mee) eikä lippuja osteta etukäteen.
Rautatiet.
Hualamphong, Bangkokin päärautatieasema, valmistui 1916
Bangkok on Thaimaan rautateiden solmukohta. Kaupungissa on kolme rautatieasemaa - Hualamphong (päärautatieasema), Vong Vian Yai (Bangkok Noi) Thonburissa ja Bang Sue (pohjoisessa).
Lentoasemat.
Uusi kansainvälinen Suvarnabhumin lentoasema () otettiin 15. syyskuuta 2006 rajoitettuun koekäyttöön Racha Thewassa Bang Phlin alueella Samut Prakanin provinssissa kaupungin kaakkoislaidalla. Se korvasi valmistuttuaan entisen Bangkokin kansainvälisen lentoaseman, jonka tuleva käyttötarkoitus ja kohtalo on vielä varmistamatta. Virallinen avajaispäivä, jolloin vanha kenttä lakkautettiin ja uusi otettiin käyttöön, oli 28. syyskuuta 2006. Vanha Don Muangin lentoasema avattiin uudelleen kotimaan lennoille 25. maaliskuuta 2007, jotta Suvarnabhumin lentoaseman avausongelmat ja ruuhkautuminen rakennusvirheiden korjausten aikana vähenisivät.
Väestöjakauma.
Tarkkaa asukasmäärää Bangkokille on vaikea antaa, koska paljon ihmisiä asuu kaupungissa laittomasti tai ovat kirjoilla synnyinseudullaan. Viimeisin väestölaskenta (2004) antaa luvun 6 500 000. Uudempi väestölaskenta (2006) antaa luvun yli kahdeksan miljoonaa. Todennäköisesti suur-Bangkokin todellinen väkiluku on jo ylittänyt kymmenen miljoonan rajan.
Bangkokin väestöstä suurimman ryhmän muodostavat etniset kiinalaiset (50%), joiden esi-isät saapuivat maahan pääosin 1800-luvulla. Toinen puoli on alkuperäistä thai-väestöä. Intialaisperäisiä ihmisiä on noin 100 000, joista useimmilla on Thaimaan kansalaisuus. Eurooppalaisia asuu kaupungissa 45 000, amerikkalaisia 6000. 92 % asukkaista on buddhalaisia. Muslimit (6 %) ovat seuraavaksi suurin uskontoryhmä. Kristittyjä on vaivaiset 1%. Bangkok ei siis vaikuta miltään kansojen sulatusuunilta, vaan on pilvenpiirtäjien ja länsimaisen pintakiillon alla edelleen hyvin aasialainen ja thaimaalainen ja homogeeninen.
Pommi-iskut 2006.
Uuden vuoden aattona 31.12.2006 usean pommin sarja laukaistiin Bangkokin keskustassa Voiton muistomerkillä ja Khlong Toeyn alueella noin kello 18:30. Myös kahteen katupoliisikojuun heitettiin kranaatteja. Ainakin kaksi ihmistä sai surmansa ja kaksikymmentä loukkaantui. Thaimaan sotilashallitus syytti pommi-iskuista Thaksinin kannattajia, eivätkä ne hallituksen mukaan liittyneet Etelä-Thaimaan muslimikapinointiin. Myöhemmin illalla ilmoitettiin vielä kahdesta uudesta iskusta, joissa loukkaantui ainakin seitsemän ihmistä, joukossa ulkomaalaisia.
Central World Plazan uuden vuoden vastaanottajaiset peruttiin ja juhlijoita kehotettiin palaamaan kotiin.


Kaukana poissa (sarjakuva).
"Kaukana poissa" tai "Harhama" ("The Far Side") on Gary Larsonin luoma yhden kuvan strippisarja. Sitä on julkaistu suomeksi kokoelmakirjoina sekä sanoma- ja aikakauslehdissä.
Ilta-Sanomat julkaisee sarjakuvaa nimellä "Harhama". "Kaukana poissa"sta on tehty myös animaatiolyhytelokuva "Tales from the far side".
Vaikka sarjakuvan aiheet vaihtelevat erittäin paljon, se kierrättää tiettyjä perushahmoja ja tilanteita, kuten


Simpele.
Simpele oli Etelä-Karjalassa sijainnut Suomen kunta. Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 suurin osa siihenastisen Simpeleen alueesta pysyi Suomessa, mutta vähemmistö (28,8 km2) sisältyi Neuvostoliitolle luovutettuihin alueisiin. Simpeleen kunta liitettiin Rautjärveen 1973. Maapinta-ala oli pieni, mutta Simpeleen taajaman väkiluku on yli puolet koko Rautjärven kunnan asukasluvusta. Simpeleellä on oma palolaitos, joka kuuluu Etelä-Karjalan pelastuslaitokseen.
Simpelejärvi on merkittävä virkistyskalastusvesistö, jonka käyttöä hankaloittaa valtakunnanraja. Silti Simpele on tunnettu siioistaan. Laulunsäe "Simpeleen siiat ja Parikkalan piiat" oli varsinkin takavuosina yleisesti kuultu.
Simpeleen asutuskeskuksen lähellä oleva Hiitolanjoki (Kokkolanjoki), johon Laatokan lohi nousee, on merkittävä sekä historiallisena että virkistyskohteena.
Nykypäivänä Simpele tunnetaan vuonna 1906 käynnistyneestä Metsä Boardin (ent. M-real) kartonkitehtaasta ja Marja-Liisa sekä Harri Kirvesniemestä. Simpele on nykyään Rautjärven kuntakeskus.
Eräs merkittävimpiä tapahtumia Simpeleellä on joka kesä järjestettävät, joka on osa Rautjärven kulttuuriviikkoa. Tapahtuma kerää tuhansia antiikin ja keräilyesineiden ystäviä messuille ja kesäpäivän viettoon.
Kyliä.
Kivijärvi, Pitkäjärvi, Sarajärvi, Änkilä, Kangaskoski


Preacher.
Preacher on Garth Ennisin kirjoittama ja Steve Dillonin piirtämä sarjakuva, jota DC Comics on julkaissut Vertigo-luokassaan albumisarjana. Kansitaiteesta Preacherissa vastaa Glenn Fabry.
Sarjakuvan raadollisen väkivaltainen ja poliittisesti varsin epäkorrekti tyyli kantaa eteenpäin mytologialla maustettua juonta. Jesse Custer, entinen saarnaaja jonka luonne ei tunnu sopivan yhteen papin lipereiden kanssa, lähtee etsimään Taivaan jättänyttä Jumalaa kertoakseen tälle painavan mielipiteensä asioiden tilasta. Tarina etenee pyräyksittäin muisteloiden välissä; päähenkilöiden taustoista paljastuu kerroksittain yllättäviä asioita. Hahmot heittelevät elämän suurten mysteerienkin edessä kuivan lakonisia kommentteja, joiden huumori keventää käsiteltäviä, paikoin raskaita aiheita.
Sarjasta julkaistiin 75 numeroa, joihin kuuluivat 66-kuukautista numeroa, viisi erikoisnumeroa ja neljänumeroinen Saint of Killers -sarja. Ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1995 ja viimeinen heinäkuussa 2000. Koko sarja on julkaistu yhdeksänä pehmeäkantisena kirjana. Sarjan keskeisimmät hahmot olivat Jesse Custer, Tulip O'Hare, Proinsias Cassidy, Herr Starr, God, Saint of Killers ja Arseface.
Suomalaisissa kokoelmissa on julkaistu vain seitsemän jaksoa.


Pääoma.
Kirjanpidossa pääoma useimmiten määritetään rahalliseksi omaisuudeksi, jota tarvitaan yrityksen käynnistämiseen tai ylläpitoon. Käytännössä pääoma on aina tuotannontekijä, mutta sijoitettaessa pääomaa yritykseen sijoitus tehdään tavallisesti rahallisessa muodossa. Yritykseen voidaan sijoittaa pääomaa myös omaisuuden muodossa (esimerkiksi koneita tai laitteita vastikkeena yhtiön osakkeista) – tällaista kutsutaan apportiksi. Yritykseen sijoitettu pääoma voi olla vierasta tai omaa pääomaa, erona se, että edellisessä on takaisinmaksuvastuu.
Sijoittaminen on pääoman lisäämistä. Jotta sijoittamista voi tapahtua, on luotava hyödykkeitä, joita ei kuluteta välittömästi vaan käytetään toisten hyödykkeiden tuottamiseen. Sijoittaminen liittyy säästämiseen ja edellyttää säästämistä muun muassa uusklassisen taloustieteen mukaan. Kuitenkin Keynes analysoi, että säästämisessä kaikkea tuloa ei käytetä, kun taas sijoittamisessa tulot käytetään tietynlaisiin kohteisiin, sijoituksiin.
Laajemmassa mielessä pääomaksi voidaan sanoa myös kulttuurista ja sosiaalista pääomaa.


Vapaus.
Vapaus on filosofinen ja poliittinen käsite, jolle on annettu erilaisia sisältöjä. Yksinkertaisimpia ehdotuksia yleiseksi vapauden käsitteeksi on käsitys vapaudesta esteiden puutteena.
Esimerkiksi filosofi Immanuel Kantin mukaan vapaus on vapautta pakottamisesta ja valtiolla ei ole oikeutta rajoittaa kenenkään vapautta muuten kuin estääkseen tätä loukkaamasta toisten vapautta.


Vapaamielisyys.
Vapaamielisyys on suvaitsevuutta, ennakkoluulottomuutta ja avarakatseisuutta. Vapaamielisyys voi olla esimerkiksi poliittista tai uskonnollista.


Keminsaame.
Keminsaame on kuollut saamelaiskieli, jota puhuttiin aiemmin Suomen Lapin eteläisimmissä osissa. Se kuoli 1800-luvulla. Sitä kirjoitettiin latinalaisilla kirjaimilla. Muutamia keminsaamen kielellä laulettuja joikuja on säilynyt. Vuonna 1829 Jacob Fellman julkaisi pienen keminsaamenkielisen sanaston. Myös lukuisia ruotsiksi käännettyjä keminsaamenkielisiä runoja on säilynyt. Säilyneiden kielinäytteiden avulla on päätelty keminsaamen kuuluneen itäsaamelaisiin kieliin inarinsaamen, koltansaamen, akkalansaamen, kildininsaamen ja turjansaamen ohella, mutta muodostaneen oman haaransa itäsaamelaisissa kielissä. Keminsaame oli ilmeisesti läheisintä sukua inarinsaamelle.
Kielinäyte.
Äätj miin, ki lak täivest. Paisse läos tu nammat. Alda pootos tu väldegodde. Läos tu taattot nou täivest, ku ädnamest. Adde miji täb päiv miin juokpäiv laip. Ja adde miji miin suddoit addagas, nou ku miieg addep miin velvolidäme. Ja ale sääte miin kjäusaussi. Mutto tjouta miin pahast. Tälle tu li väldegodde, vuöjme ja kudne ijankaikisest. Amen.


Amphistaff.
Amphistaffit ovat kuvitteellisen Star Wars -maailman Yuuzhan Vong -lajin pääaseita. Ne ovat kädessä pidettäviä käärmeitä, jotka voivat hyökätä monin eri tavoin. Ne ovat keskimäärin 2–3 metriä pitkiä, ja niillä on niin paksu iho, ettei niitä voi läpäistä valosapelilla, ellei niitä ensin ole heikennetty (näin tapahtuu "The Unifying Force" -kirjassa).
Normaalin sauva/keihäs-asetelman lisäksi amphistaffeja voidaan käyttää ruoskana siten, että se kääriytyy kohteen ympärille ja puree.
Amphistaffien kykynä on myös ruiskuttaa myrkkyä. Kuka tahansa, joka käyttää amphistaffia, voi osoittaa sillä ja käskeä sitä ruiskuttamaan tappavaa myrkkyä uhriinsa. Vaikka amphistaffin myrkky on paljon vaarallisempaa ruiskeena, voi myrkky tappaa kohteen pelkästään koskettamalla sen ihoa.
Huippuyliherra Shimrran erikoiset bioinsinöörityöstetyt amphistaffit tunnetaan "Mahtivaltikkana". Se melkein surmaa Luke Skywalkerin "The Unifying Force" -tapahtumien aikana.


Jean-Paul Sartre.
Jean-Paul Charles Aymard Sartre (21. kesäkuuta 1905, Pariisi – 15. huhtikuuta 1980, Pariisi) oli ranskalainen filosofi, kirjailija ja yhteiskuntakriitikko. Hän oli eksistentialismin kuuluisimpia edustajia. Sartre lainasi paljon ajatuksia muun muassa Kierkegaardilta, Heideggerilta ja Husserlilta.
Sartren esikoisromaani ja myös tunnetuin teos on pohdintaa olemassaolon tarkoituksettomuudesta sisältävä romaani "Inho" (ranskankielinen alkuteos "La Nausée", 1938; Juha Mannerkorven suomennos ilmestyi 1947). Hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu romaanien ja novellikokoelmien lisäksi filosofisia teoksia, esseitä, lehtiartikkeleita ja näytelmiä. Sartrelle myönnettiin vuonna 1964 Nobelin kirjallisuuspalkinto, josta hän kuitenkin kieltäytyi, koska se olisi sitonut hänet järjestelmään, jota Sartre arvosteli yksilökeskeisessä eksistentialismissaan.
Sartren elämänkumppani oli Simone de Beauvoir (1908–1986), jonka hän tapasi 1929 pariisilaisessa École Normale Superieure -oppilaitoksessa. Heidän suhteensa oli vapaamuotoinen ja enemmänkin kumppanuudellinen kuin perinteisen "porvarillinen" parisuhde.
Sartren ajattelu.
Ajattelussaan Sartre korostaa äärimmäisyyksiin asti ihmisen väistämätöntä vapautta ja vastuuta. Jumalaa ei ole olemassa, eikä mikään muukaan ihmisen ulkopuolinen voi asettaa arvoja tai päämääriä yksilön elämälle. Arvojen luominen ja tavoitteiden asettaminen on ihmisen tehtävä. Ihminen valitsee itsensä jonkinlaisena jokaisena hetkenä uudestaan ja luo omat arvonsa ja toimii niiden mukaisesti, mutta on silti vapaa valitsemaan ne uudestaan. On itsepetosta ajatella, ettei itseään tai omaa suhtautumistaan mihin tahansa voi muuttaa. Maailma on mieletön paikka. Millään ei ole oikeutusta olla olemassa.
Kaikki asiat ovat olemassa, vain niiden ilmeneminen ihmisille on yksilökohtaista. Yksilön tietoisuus on sidottu ympäröivään todellisuuteen. Siitä ei ole mielekästä puhua todellisuudesta irrotettuna, koska tietoisuus on nimenomaan niiden välistä suhdetta. Tietoisuus on aina tietoisuutta jostain (muusta kuin se itse).
Sartre hylkää mielentutkimuksen näkökannan, jossa yksilö muodostaa aistihavaintojensa pohjalta tietoisuuteensa mielikuvan kohteesta. Tietoisuus ei itsessään ole mitään, vaan se kohdistuu suoraan kohteeseen todellisuudessa, ei sellaisena, millaisena yksilö sen näkee, vaan sellaisena millainen se on. Tulkinnat kohteesta tosin ovat yksilökohtaisia.
Sartre ja kommunismi.
Sartre kapinoi jo nuorena vanhoillisuutta vastaan ja tämä ajoi hänet lähelle vasemmistoa. Toisen maailmansodan aikana hän toimi sosialistisessa vastarintaliikkeessä ja ystävystyi Albert Camus'n kanssa, kunnes tämä vieraantui kommunismista. Lopulta Sartre riitaantui Camus'n kanssa vuonna 1951. Sartre ei kuitenkaan koskaan liittynyt kommunistiseen puolueeseen, ja Unkarin miehityksen myötä hänen luottamuksensa neuvostokommunismiin romahti lopullisesti. Hän kirjoitti pitkän esseen "Le Fantôme de Staline" jossa arvosteli ankarasti paitsi Neuvostoliittoa, myös sitä ymmärtävää Ranskan kommunistista puoluetta. Itse sosialismista Sartre ei kuitenkaan luopunut, vaan pyrki luomaan oman riippumattoman "sartrelaisen sosialisminsa", jota hän yritti sovittaa eksistentialismin kanssa yhteen teoksessaan "Critique de la raison dialectique" (1960).
Rakkauden tekoluonne.
Sarten ja Simone de Beauvoirin yhteishauta
Jos intentionaalisuuden käsitettä sovelletaan rakkauteen, joudutaan hylkäämään ajatus rakkaudesta tunnetilana, sillä se on vain suhde tietoisuuden ja tietoisuuden ulkopuolisen todellisuuden välillä. Tällainen rakkaus säätelee suhdetta todellisuuteen, eli on siis kuin tekemistä. Asennoituminen, tunteminen ja tekeminen säätelevät kaikki suhdetta maailmaan, joten ne ovat rakenteeltaan samanlaisia. Tätä sanotaan rakkauden tekoluonteeksi.
Tunnekuohussa, esimerkiksi voimakkaassa suuttumuksessa, voi tehdä jotain kouriintuntuvaa, tai pitää suuttumuksen sisällä ja olla ulospäin tyynenä, kun tunteet riehuvat sisällä. Ne tunteet säätelevät kuitenkin suhdetta ulkoiseen todellisuuteen samalla tavalla kuin teot. Sartre kieltää ulkoisen toiminnan ja sisäisten tilojen eron, sillä kaikki tietoisuus on aina tietoisuutta jostain. Ajatustunteet eivät ole sattumanvaraisia, vaan tapoja saavuttaa joku tietty päämäärä. Ne muodostavat järjestelmän, joka peittää, korvaa ja hylkää käyttäytymisen, joka on epäedullista päämäärän kannalta.
Valinnanvapaus rakkaudessa.
Rakkaus on siis tekemistä ja tunteet käyttäytymistä. Tästä seuraa, että rakkaus on yksilön vapaa valinta. Rakkaus ei ole intohimoa, joka vaikuttaisi ihmisen valintoihin ja veisi pois hänen vapauttaan, vaan päinvastoin yksilön vapaasti tekemät valinnat vaikuttavat rakkauteen. Sartren ajattelussa keskeistä on, että kaikki arvot ovat ihmisen itsensä asettamia. Rakkauden tunne ei merkitse mitään, ellei sille anneta jotain arvoa. Sillä pitää olla jokin päämäärä tai merkitys tai muuten se on yhdentekevä.
Koetulla rakkaudella ja päätetyllä rakkaudella ei ole mitään eroa. Se että ihminen tahtoo rakastaa ja että ihminen rakastaa ovat sama asia, sillä rakkaus on sitä, että valitsee itsensä rakastavana. Tämä ei tarkoita, että jos päätän haluavani nyt rakastaa, niin se on sama kuin ”itsestään tullut puhdas” rakkaus. Päätös rakastaa on tehty vain eri tasolla, arvopainotteissa. Jos arvomaailmani tukee sitä, niin silloin tietyssä tilanteessa valitsen tiedostamatta rakkauden intentionaaliseksi suhteeksi tietoisuuteni ja todellisuuden välillä, eli toimin rakastuneesti.
Vapaan rakkauden ongelmat.
Sartren rakkauskäsityksen mukaan rakkaus kohdistuu aina toiseen ihmiseen yksilönä. Jos katson toista ihmistä, hän on minulle kohde, mutta rakkauden kohde on tietoisuus, vapaa ja kokeva yksilö.
Kahden vapaan yksilön välisessä suhteessa tulee väistämättä ongelmia. Rakkauden kohde on vapaa yksilö, joka on kaikessa vapaudessaan päättänyt rakastavansa. Tämä tuntuu liian sattumanvaraiselta ja siitä seuraa halu supistaa toisen vapautta, niin että rakkaus olisi välttämätöntä, eikä vapaa valinta. Eihän ole mitään takeita, että rakastettu rakastaisi myös tulevaisuudessa. Sehän on vain valinta, jota voi muuttaa. Rakkauden yleisesti ajatellaan vaativan kummaltakin osapuolelta uhrauksia: molemmat supistavat omaa vapauttaan vähän, niin että rakkaus onnistuisi. Sanaton sopimus: lupaan rakastaa sinua, jos sinä rakastat minua. Sartren mukaan tämä on kuitenkin vain itsepetosta, koska vapaudesta ei voi luopua koskaan. Samaa itsepetosta on kaikki ”ennustettava vapaus”. Jos rakastan toista muka vapaana yksilönä ajatellen, ettei hän kuitenkaan käytä vapauttaan kaikessa laajuudessaan, samalla esineellistän hänet yksilöstä kohteeksi.
Sartre sanoo, että kaksi yksilöä eivät voi koskaan kohdata toisiaan yksilöinä. Rakkaudessa on aina mukana esineellistämistä riippumatta siitä, miten sitä yrittäisi. Tyytyväisyys suhteessa riippuu siitä kuinka lähelle tätä mahdotonta päämäärää päästään. Eli mitä samankaltaisempia henkilön ja tämän rakastetun kuvat toisistaan ovat, sitä lähempänä yksilö-yksilö-asetelmaa ollaan ja sitä tyytyväisempiä osapuolet ovat.


Suomen kansantasavalta.
Suomen kansantasavalta (hallituksen julistuksessa ja avunannon ja ystävyyden sopimuksessa Suomen Kansanvaltainen Tasavalta) oli Neuvostoliiton talvisodassa miehittämilleen alueille perustama sosialistinen nukkevaltio. Valtion toteuttamista varten Neuvostoliitto perusti Suomen Kansanhallituksen eli niin sanotun Terijoen hallituksen.
Moskovan radio ilmoitti, että kansantasavalta on perustettu 1. joulukuuta 1939 Terijoella. Suomalaiset kuitenkin vasta vetäytyivät sieltä tuona päivänä, eikä perustamispaikkaa siksi pidetä todennäköisenä.
Kansantasavalta teki Moskovassa 2. joulukuuta Neuvostoliiton kanssa avunannon ja ystävyyden sopimuksen, jossa muun muassa sovittiin osan Neuvosto-Karjalasta liittämisestä kansantasavaltaan ja osan Karjalankannaksesta Neuvostoliittoon, Hangon niemimaan vuokraamisesta ja Suomenlahden ulkosaarien myymisestä Neuvostoliitolle..
Suomen kansantasavallan päämiehenä toimi Terijoen hallituksen puheenjohtaja ja ulkoasiainministeri Otto Wille Kuusinen 1940 asti, kunnes rauhansopimuksella Suomen luovuttamat alueet yhdistettiin Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan kanssa Karjalais-suomalaiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi. Kuusinen jatkoi kyseisen neuvostotasavallan presidenttinä ja Karjalan asiain ministeri Paavo Prokkonen pääministerinä.


Terijoki.
Terijoki () on Suomen entinen kunta Karjalankannaksella luovutetussa Karjalassa ja nykyisin Pietarin Kurortin piiriin kuuluva kaupunki Venäjällä. Nykyinen Terijoen kaupunki käsittää vain entisen kunnan keskustaajaman. Terijoki sijaitsee Suomenlahden rannalla noin 50 kilometriä Pietarin keskustasta luoteeseen.
Terijoen kunta Suomessa.
Terijoki erotettiin Kivennavasta itsenäiseksi kunnaksi 1911. Se kuului Rajajoen kihlakuntaan ja Viipurin lääniin. Aluksi kuntaan kuuluivat vain Terijoen ja Kellomäen kylät, myöhemmin aluetta laajennettiin sekä Kivennapaan että Uuteenkirkkoon kuuluneilla alueilla. Viimeisenä aluelaajennuksena oli Haukijärven valtionmaan liittäminen vuonna 1936.
Terijoen kyliä olivat Haapala, Kellomäki, Keskikylä (Rällälä), Koivikko, Kuokkala, Käkösenpää, Luutahäntä, Ollila, Ollinpää, Puhtula, Rajajoki, Tulokas ja Tyrisevä.
Nykyään Terijoen entisen kunnan alue kuuluu Pietarin kaupungin alueeseen kuuluvaan Kurortin piiriin, jossa sen alue jakaantuu Terijoen kaupungin sekä Kuokkalan, Kellomäen, Ollilan ja Tyrisevän kunnallishallintoalueiden kesken. Alueelle on noussut viime aikoina runsaasti venäläisten uusrikkaiden omakotitaloasutusta.
Historia.
Historiallisesti Terijoki on kuulunut Venäjän keisarikuntaan 1721–1812 osana Vanhaa Suomea ja sen jälkeen Suomen suuriruhtinaskuntaan 1812–1917 ja vuodet 1917–1940 itsenäiseen Suomeen. Terijoki on ollut suosittu lomakohde pietarilaisten keskuudessa jo vuodesta 1870, jolloin Pietarin–Viipurin rautatie valmistui, ja sinne kehittyi rikas pietarilaisten huvilayhdyskunta. Itsenäisyyden aikanakin paikkakunnan hiekkarannoille tultiin lomalle kaukaakin sisämaasta. Terijokea kutsuttiin "Suomen Rivieraksi".
Suomen sisällissodan tapahtumat.
Sisällissodan varsinaiset sotatoimet päättyivät Terijoen valtaukseen 24. huhtikuuta 1918. Heti taajaman valtauksen jälkeen valkoiset aloittivat järjestelmälliset häätötoimenpiteet venäläisväestöä kohtaan. Saksalaiset nimittivät Terijoen komendantiksi everstiluutnantti Georg Elfvengrenin, joka valitsi väliaikaiseksi poliisipäälliköksi kirjailija Mikko Uotisen. Valtausta seuranneina päivinä venäläisiä teloitettiin varovaisen arvion mukaan 100-150, mahdollisesti jopa yli 200 henkeä. Terijoella ja naapurikunnissa on mahdollisesti teloitettu jopa yli 400 ihmistä.
Talvi- ja jatkosota.
Neuvostoliitto valtasi Terijoen talvisodassa ja se luovutettiin Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa 1940. 1. joulukuuta 1939 Terijoella perustettiin suomalaiskommunistien johtama nukkevaltio nimeltä Suomen Kansanvaltainen Tasavalta, jonka hallituksen puheenjohtajana ja ulkoasiainministerinä toimi Otto Wille Kuusinen. Kyseinen johtoelin tunnetaan paremmin nimellä Terijoen hallitus, ja sotien jälkeen Terijoki onkin pysynyt ihmisten mielissä nimenomaan tästä yhteydestä johtuen.
Terijoen väestö sijoitettiin jatkosodan jälkeen Tuusulaan Uudellemaalle.
Neuvostoliiton ja Venäjän aika.
Terijoki sai kaupunkistatuksen vuonna 1946 ja uuden venäläisen nimen Zelenogorsk 1948. Vuonna 1989 perustettiin Leningradin alueen Terijoen piiri, johon sisältyi rantapaikkakuntia Kuokkalasta alkaen länteen. Tämä piiri yhdistettiin Pietarin kaupungin Kurortin piiriin 1994. Terijoki sai piirin sisällä itsenäisen kaupungin statuksen 1997.
Luterilainen kirkko.
Arkkitehti Josef Stenbäckin suunnittelema Terijoen kirkko valmistui vuonna 1908. Toisen maailmansodan jälkeen kirkko muutettiin elokuvatetatteriksi, jollaisena se toimi 1990-luvulle saakka. Tällöin kirkko luovutettiin takaisin alkuperäiseen käyttöönsä, nyt Inkerin kirkolle, joka aloitti rakennuksen kunnostustyöt vuonna 2000. Rakennus saneerattiin perusteellisesti, ja myös sodan jälkeen purettu kellotorni rakennettiin kunnostuksen aikana uudelleen. Korjaustöiden päärahoittajina olivat suomalaiset Hämeenlinnan rovastikunnan seurakunnat ja Järvenpään seurakunta. Järvenpää osallistui koska juuri sen alueelle oli sijoitettu entiset terijokelaiset vuonna 1940.
Ortodoksinen kirkko.
Terijoen vuonna 1914 valmistunut ortodoksinen kirkko on Pohjoismaiden suurin ortodoksikirkko, kolmealttarinen. Pääalttari on pyhitetty Jumalansynnyttäjän Kasanilaiselle ikonille. Kirkon vihki arkkipiispa Sergij. Se ehti toimia kirkkona ensi vaiheessa neljännesvuosisadan, kunnes se jouduttiin hylkäämään joulukuussa 1939, kun paikkakunta evakuoitiin talvisodan hyökkäyksen tieltä. Kirkon kellotorni räjäytettiin nurin viime hetkellä ennen suomalaisten vetäytymistä, ettei se toimisi vihollisen tykistön tähystyspaikkana.
Terijoen ortodoksinen kirkkoherra rovasti Mikael Orfinskij yhdessä seurakuntalaisten kanssa pelasti tuolloin huomattavan osan kirkon arvokkaasta esineistöstä. Evakuoitu seurakunta rakennutti sotien jälkeen itselleen Järvenpäähän puisen väliaikaiskirkon vuonna 1948.
Sodan jälkeen Neuvostoliitossa Terijoen vaurioitunutta ortodoksista kirkkoa käytettiin perunavarastona aina vuoteen 1977 asti, jolloin se luovutettiin Moskovan patriarkaatille. Korjaustyöt alkoivat heti ja kirkko saatiin hengelliseen käyttöön vuonna 1988.


Terijoen hallitus.
Terijoen hallitus eli Kuusisen hallitus, viralliselta nimeltään Suomen kansanhallitus, oli Neuvostoliiton talvisodan aikana perustama hallitus, jonka kanssa Neuvostoliitto ilmoitti 2. joulukuuta 1939 solmineensa avunantosopimuksen. Hallituksesta oli tarkoitus tulla Neuvostoliiton valtaaman Suomen uusi hallitus. Hallitus perustettiin oikeuttamaan talvisota. Se pyysi Neuvostoliitolta "apua" Suomen kansantasavallan perustamiseksi. Sodan aikana hallituksen tarkoituksena oli osoittaa, ettei Suomea Neuvostoliiton näkökulmasta edustavan hallituksen johtaman Suomen ja Neuvostoliiton välillä ole sotatilaa. Kun talvisota otettiin keskustelun aiheeksi kansainliitossa, ei Neuvostoliiton hallitus osallistunut kokoukseen ilmoittaen, ettei asia sovellu käsiteltäväksi siellä siksi, koska "Neuvostoliitto ei ole sotatilassa Suomen kanssa, eikä uhkaa Suomen kansaa sodalla. Siksi ei ole paikallaan vedota kansainliittosopimuksen mainitun kohdan perusteihin."
Perustaminen.
Ajatuksen Terijoen hallituksen perustamisesta katsotaan syntyneen vasta jokunen viikko ennen talvisodan syttymistä, todennäköisesti marraskuun alussa 1939. Suomen Kommunistisen Puolueen tuolloiselle pääsihteerille Arvo Poika Tuomiselle lähetettiin asiaa käsittelevä kirje Tukholmaan 13. marraskuuta 1939. Hallituksen myöhäinen perustamisajankohta selittynee sillä, että Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin uskoi viimeiseen asti Moskovassa käytyjen neuvottelujen johtavan heidän kannaltaan haluttuun lopputulokseen. Hallituksen johtoon alun perin suunnitellun Arvo Tuomisen kieltäydyttyä muodostamistehtävä annettiin Kominternin toimeenpanevan komitean sihteerille Otto Wille Kuusiselle.
Koska hallituksen piti olla Suomea ja sen kansaa edustava, myös muiksi ministereiksi valittiin Suomesta 1918 Neuvosto-Venäjälle paenneita punaisia, silloisia kommunisteja, Kuusinen, Anttila ja Lehén, sekä myöhemmin Neuvostoliittoon mennyt ryhmä. Rosenberg, Äikiä ja Lehtinen.. Seitsemänneksi ministeriksi valittu Prokkonen oli alun perinkin Venäjän kommunistipuolueen jäsen. Hallituksen tarkoituksena oli hallita Neuvostoliiton talvisodassa valtaamille alueille perustettua Suomen kansantasavaltaa. Moskovan radio tosin väitti hallituksen olevan useiden puolueiden edustajien muodostama.
Hallitusta kutsuttiin Suomessa nimellä Terijoen hallitus, koska sen 1. joulukuuta antama julkilausuma "Suomen Kansanhallituksen julistus" oli Moskovan radion mukaan lähetetty Terijoelta. Suomalaiset kuitenkin vasta vetäytyivät sieltä tuona päivänä, eikä perustamispaikkaa siksi pidetä todennäköisenä. Koska hallitusta johti Otto Wille Kuusinen, sitä sanottiin myös Kuusisen hallitukseksi.
Terijoen hallitus ja suunniteltu Suomen kansantasavalta perustettiin lähinnä houkuttelemaan sosialisteja Suomen armeijan puolelta uuteen sosialistiseen Suomen valtioon. Neuvostoliitto ilmoitti tunnustavansa vain perustamansa Suomen kansanhallituksen, mikä näin ollen oli syynä olla neuvottelematta Risto Rytin johtaman virallisen Suomen hallituksen kanssa. Terijoen hallitus ilmoitti julkilausumassaan olevansa ainoastaan väliaikainen hallitus, jonka kokoonpanoa tultaisiin vahvistamaan myös muiden puolueiden edustajilla sen saavuttua Helsinkiin.
Stalin ei odottanut Suomessa tapahtuvaa vallankumousta tai kansannousua tiedustelutietojensa perusteella, sillä hänellä oli varsin realistinen kuva Suomen sisäpoliittisesta tilanteesta.
Hallituksen toiminta ja julistukset.
Suomen kansanarmeijan upseeri Terijoella joulukuussa 1939
Terijoen hallituksen julistuksen keskeisin kohta oli ilmoitus Suomen kansanarmeijan luomisesta, johon kuului suurimmillaan noin 18 000 miestä. Nämä sotilaat olivat lähinnä asevelvollisia karjalaisia, inkeriläisiä ja muita suomenkielisiä, joista vanhimmat olivat Suomen sisällissodan jälkeen maasta paenneita punaisia. Lisäksi hallituksen ohjelmaan sisältyi lupauksia muun muassa kahdeksan tunnin työpäivästä, työttömyyden lopettamisesta sekä suurtilojen pakkolunastuksesta. Suomen kansanhallituksella oli myös oma raha ja se julkaisi neljää sanomalehteä, Kansan Valta, Kansan Sana, Kansan Armeija ja Suomen Kansan Ääni. Keskeisimmät lehdistä olivat Kansan Valta ja Suomen Kansan Ääni, joita jaettiin lentolehtisinä etenkin rintamalla. Terijoen hallituksen yleisjulistus ei ollut Suomessa uskottava, eikä se juuri levinnyt kansan tietoisuuteen.
Alun perin kansanarmeijaa ei ollut määrä käyttää varsinaisiin taistelutoimiin, vaan sen perimmäiseksi tehtäväksi oli määrätty paraatimainen eteneminen Helsinkiin Neuvostoliiton valloitettua Suomen. Osa kansanarmeijasta joutui kuitenkin olosuhteiden pakosta osallistumaan sotatoimiin esimerkiksi Lunkulansaaren-Salmin alueella. Helsingin sijaan voitonparaati pidettiin helmikuussa 1940 Leningradissa, minkä jälkeen armeija liitettiin puna-armeijan muihin yksiköihin.
Terijoen hallitus esitti ensitöikseen Neuvostoliitolle keskinäisen ystävyys- ja avunantosopimuksen solmimista, joka allekirjoitettiin Moskovassa 2. joulukuuta 1939. Sopimuksen turvin Neuvostoliitto katsoi taanneensa itselleen ne edut, joita se oli tavoitellut aikaisemmin neuvotellessaan Moskovassa Cajanderin III hallituksen edustajien kanssa. Se sai sopimuksen mukaisesti Kuusiselta Karjalankannaksen eteläosat, strategisesti tärkeitä Suomenlahden saaria, Kalastajasaarennon länsiosan, sekä vuokralle Hangon laivastotukikohtan. Sopimuksessa sovittiin myös laajahkon suomensukuisten kansojen asuttaman alueen liittämisestä Kuusisen Suomeen.
Hallituksen loppuvaiheet ja hajoaminen.
Kun Suomi oli alkanut neuvotella Britannian ja Ranskan kanssa sotilasavusta ja kun Neuvostoliitto koki ajan loppuvan, se alkoi tunnustella rauhaa sen jälkeen, kun Suomi oli omin voimin kyennyt torjumaan Neuvostoliiton uuden voimakkaan hyökkäyksen helmikuun lopulla Suomeen.
Yritys muodostaa hallitus, jota kannattamaan suomalaiset siirtyisivät, epäonnistui tavoitteessaan, sillä suomalaiset nousivat yhtenäisinä vastarintaan ja syntyi niin sanottu talvisodan henki. Kun näin ollen Terijoen hallitus oli muodostunut Neuvostoliiton ja Suomen rauhanteon esteeksi, se lakkautettiin 12. maaliskuuta 1940 talvisodan päättyessä. Stalin oli käytännössä luopunut Terijoen hallituksen tukemisesta jo tammikuun lopussa 1940, mikä oli ratkaisevaa Suomen ja Neuvostoliiton rauhanneuvotteluiden kannalta.
Vaikutukset.
Hallituksen vaikutus oli ollut lähinnä päinvastainen suomalaisten keskuudessa. Terijoen hallituksen perustaminen sai Neuvostoliittoa myötäilleet vakuuttuneiksi Neuvostoliiton valloitushaluista. Kun Neuvostoliitto ylitti Tarton rauhan rajan, vastaanotto oli heille suuri yllätys. Suomalaiset siirsivät väestön Karjalasta ja raja-alueilta sisä-Suomeen, joten paikallista väestöä oli hyvin vähän. Suuri osa suomalaisista kommunisteista oli edelleen vankilassa, ja poliittinen toiminta oli ollut kiellettyä jo 1930-luvun alkupuolelta niin sanottujen Kommunistilakien mukaan, joten tukitoimet Suomen Kansanhallitukselle jäivät vähäisiksi.
Neuvostoliiton korkeimman neuvoston ensimmäisen kokoonpanon VI istunnossa 31. maaliskuuta vuonna 1940 hyväksyttiin päätös Neuvostoliitolle siirtyneiden alueiden luovuttamisesta ja tämän muuttamisesta liittotasavallaksi, Karjalais-suomalaiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi.
Kuusista lukuun ottamatta useimmat hallituksen jäsenet toimivat myöhemmin Suomen kommunistisessa puolueessa. Kuusinen itse sai Neuvostoliiton kommunistisessa puolueessa arvostetun aseman eikä päässyt palamaan Suomeen.
Ulkomainen vastaanotto.
Mm. Jawaharlal Nehru, George Bernard Shaw ja John Steinbeck, amerikansuomalainen Työmies-lehti, Hollywoodin musiikkityöntekijät, Coloradon opiskelijat sekä (Neuvostoliiton sopimussuhteessa olleen) Natsi-Saksan lehdistö tukivat kansanvaltaista Terijoen hallitusta ja Neuvostoliiton talvisotaa Suomea vastaan.


Markkinahäiriö.
Markkinahäiriö on taloudellinen tilanne, jossa markkinat eivät allokoi tai tuota tehokkaasti hyödykkeitä. Yleisemmin markkinahäiriö tarkoitaa tilannetta, jossa yksilöiden oman edun tavoittelu johtaa huonoihin seurauksiin yhteiskunnalle. Käsitteen markkinahäiriöstä on ensimmäistä kertaa esittänyt viktoriaanisen ajan filosofi Henry Sidgwick.
Yleistä.
Näitä ongelmia voidaan yrittää ratkoa muun muassa säätelyllä tai muuten valtion puuttumisella. Toisinaan on mahdollista perustaa markkinat sinne mistä ne puuttuvat.
Taloustieteen valtavirran tutkimuksesta huomattava osa liittyy markkinahäiriöiden tutkimukseen. Kaikki taloustieteilijät eivät kuitenkaan ole hyväksy markkinhäiriötä käsitteenä. Niin sanottua laissez-faire-näkemystä kannatavat, lähinnä itävaltalaisen taloustieteen edustajat sekä libertaarit, eivät halua lisätä valtion roolia tai säätelevän markkinoiden toimintaa. Marxilaiset puolestaan tyypillisesti uskovat, että yksilöllinen tuotantovälineiden omistus on ongelma itsessään ja että talouden resurssit pitäisi jakaa muutoin kuin markkinamekanismin kautta. Heidän näkemyksensä siis poikkeaa markkinahäiriön käsitteestä, koska he pitävät kaikkea markkinoiden toimintaa huonona.
Markkinoiden epäoptimaalinen rakenne.
Luonnollisen monopolin tapauksessa yrityksellä on pitkällä aikavällä laskevat keskimääräiset kustannukset. Tällöin monopoli ei ole välttämättä epäoptimaalinen.


Villi Pohjola (televisiosarja).
Villi Pohjola ("Northern Exposure") on yhdysvaltalainen draamakomediallinen televisiosarja. Sitä tuotettiin vuosina 1990-1995 kuusi kautta ja yhteensä 110 jaksoa.
Sarjaa kerrotaan newyorkilaisen lääkärin, Joel Fleischmanin (Rob Morrow) näkökulmasta. Hän joutuu työskentelemään kuvitteellisessa Cicelyn pikkukaupungissa Alaskassa neljän vuoden ajan maksaakseen opintovelkansa takaisin. Sarja keskittyi alun perin Fleischmanin urbaanin ajatusmaailman ja paikallisen rennon kyläyhteisön yhteentörmäykseen, mutta painopiste siirtyi sarjan kehittymisen myötä henkilöhahmoihin yleisesti.
Sarjaa ei kuvattu Alaskassa, vaan pääosin Roslynin pikkukaupungissa, Washingtonin osavaltiossa.
Sarjan jatkuvat unijaksot ja vahva kuvallisuus muistuttavat lapsille sopivaa versiota "Twin Peaksistä", joka jopa kuvattiin samaisella alueella.
Sarja esitettiin Suomessa alun perin 1990-luvun alkupuolelta vuoteen 1996 ja jälleen uusintana vuosina 2000, 2008 - 2010.


Osmanien valtakunta.
Osmanien valtakunta (دولتِ عَليه عُثمانيه, "Devlet-i Âliye-i Osmâniyye", myös "Ottomaanien imperiumi", "Ottomaanien valtakunta", "Turkin sulttaanikunta") oli olemassa 1300-luvulta ensimmäisen maailmansodan loppuun. Osmanit eli ottomaanit olivat muslimeja, mutta valtakuntaan kuului monia kansoja, jotka saivat säilyttää oman kulttuurinsa ja uskontonsa. Valtakunnan hajottua siitä muodostettiin nykyinen Turkin tasavalta.
Nousu.
1300-luvulla turkkilainen Osman I (Uthmān) perusti pienen emiirikunnan Iznikin kaupungin ympärille. Valtakunta laajentui 1300–1400-luvuilla käsittämään Bysantin valtakunnan alueet, nykyisen Turkin, Kreikan, Balkanin ja Krimin. 1500-luvulla siihen liitettiin Selim I:n (1512–1520) alaisuudessa Egypti, Hijaz (Mekan ja Medinan alueet), Palestiina, Algeria ja alueita Punaisen meren rannalta. Suleiman I Suuren (1520–1566) aikana Osmanien valtakuntaan liitettiin lisäksi Välimeren rantakaistale Egyptistä Tunisiaan, Kaksoisvirran maa, Unkari ja alueita Euroopassa aina Wieniin asti.
Osmanien laajeneminen Eurooppaan pysäytettiin Wienin piirityksessä vuonna 1529 ja Lepanton taistelussa 1571 jolloin paavin, Venetsian ja Espanjan laivastot voittivat osmanit.
Wien pelastui uudelleen 1683 ja sen jälkeen osmanit ajettiin lopullisesti Tonavan eteläpuolelle.
Rappeutuminen ja mureneminen.
Osmanien valtakunta rappeutui ja sen valtapiiri Euroopassa murentui 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Valtakuntaa alettiinkin nimittää Euroopan sairaaksi mieheksi. Vuoteen 1913 mennessä aiempi suurvalta oli menettänyt lähes kaikki Euroopassa olevat alueensa sekä myös kaikki Pohjois-Afrikan alueensa. Tähän oli syynä toisaalta valtion sisäinen rappeutuminen, toisaalta Venäjän myötävaikutus ja panslavismi.
Venäjä pyrki 1800-luvun puolesta välistä aktiivisesti laajentamaan alueitaan Balkanilla serbejä tukemalla, koska halusi pääsyn Välimerelle. Venäjän lopullinen tavoite oli Bosporinsalmen ja Konstantinopolin hallinta.
Balkanin sota 1853.
Venäjä aloitti sodan Balkanilla 1853, jolloin Ranska ja Englanti lähettivät joukkoja Krimin niemimaalle, koska halusivat Turkkia tukemalla estää Venäjän mahdin laajenemisen Balkanilla. Itävallan keisarikunta tuki tässä sodassa länsivaltoja. Sota laajeni nopeasti moniin paikkoihin. Sota tunnetaan paremmin Krimin sotana.
Englanti ja Ranska tulittivat laivoista myös Venäjän alaisen Suomen suuriruhtinaskunnan rannikkoa ja laskivat joukkoja maihin joissain kohdissa. Ahvenanmaalla englantilaiset räjäyttivät Bomarsundin linnakkeen. Suomen osalta sota tunnetaan nimellä Oolannin sota. Venäjä kärsi tappion eikä kyennyt laajentamaan valtaansa Balkanilla.
Balkanin sota 1874.
Balkanin kapina Turkkia vastaan alkoi 1874 ja laajeni sodaksi, jossa suomalaisetkin sotilaat "kärsivät vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessaan". Venäjä hyökkäsi Turkin alueelle keväällä 1877 ja valtasi 1878 Bulgariassa sijaitsevan Shipkan vuorisolan, jossa myös Suomen kaarti soti Venäjän puolella. Venäläiset pääsivät noin 10 kilometrin päähän Turkin silloisesta pääkaupungista Konstantinopolista eli nykyisestä Istanbulista.
Serbia ja Montenegro itsenäistyivät, Bulgaria sai autonomian Turkin yhteydessä.
Ensimmäinen maailmansota.
Ensimmäisessä maailmansodassa Osmanien valtakunta taisteli Saksan rinnalla. Venäjä julisti sodan ottomaaneille 5 marraskuuta 1914, seuraavana päivänä seurasivat Ranska ja Britannia. Puolessa vuodessa Osmanien 800 000 miehen armeija oli neljän rintaman sodassa. Sota kesti osmanien osalta neljä vuotta, ja siihen osallistui kaikkiaan 2,8 miljoonaa miestä, joista 325 000 kuoli taisteluissa.
Turkin itsenäisyyssota.
Turkin itsenäisyyssota käytiin vuosina 1919–1923 ensimmäisen maailmansodan jälkinäytöksenä. Se johti nykyisen Turkin tasavallan syntymiseen.
Hallitsijat.
Ensimmäiset hallitsijat kutsuivat itseään nimellä "bey", vuodesta 1383 arvonimi oli "sulttaani". Sulttaanin alaisuudessa maata hallitsivat "visiirit".
Käytettyjen nimien kirjoitustapa vaihtelee käytetyn arabialaisen kirjaimiston translitterointijärjestelmän mukaan.
Kulttuuri.
Osmani oli keinotekoinen hovin ja virkakoneiston käyttämä kieli, jota kirjoitettiin arabialaisin kirjaimin. Vuonna 1928 Turkin tasavallassa otettiin käyttöön Istanbulin alueella käytettyyn puhekieleen pohjaava nykyturkki. Siitä seurasi mm. seuraavia muutoksia: kirjaimisto vaihdettiin latinalaiseksi ja kieltä puhdistettiin arabialaisista ja persialaisista vaikutteista (joidenkin arvioiden mukaan jopa 2/3 osmanin sanastosta oli lainaa näistä kielistä - myös vaikutus kielioppiin oli suuri), sekä luotiin runsaasti uudissanoja. Kielitieteessä sana "osmani" kielen nimenä tarkoittaa osmanivaltiossa käytettyä turkin kieltä, erotukseksi myöhemmästä turkin kielestä tai muista turkkilaisista kielistä.
Aiheesta muualla.
*


Kolmas maailmansota.
Kolmas maailmansota on termi, jolla tarkoitetaan spekulatiivista tulevaisuuden maailmansotaa, jota supervallat käyvät mahdollisesti joukkotuhoasein, kuten ydinasein, biologisin asein tai kemiallisin asein.
Supervaltojen (Yhdysvallat ja Neuvostoliitto) keskinäisen välienselvittelyn uskottiin olevan 1900-luvun jälkipuolella suurin maailmanrauhaa uhkaava tapahtuma. Sen pelättiin usein johtavan lähes koko ihmiskunnan tuhoutumiseen tai sivilisaation romahtamiseen. Toisaalta keskusteltiin myös mahdollisuudesta, että täydellisen tuhon välttääkseen supervallat saattaisivat pitäytyä yhteenotossaan tavanomaisten aseiden käytössä.
Kuuban kriisin yhteydessä reaalisen kolmannen maailmansodan uhkaa pidettiin todellisena.
Joukkotuhoaseilla käydyn kolmannen maailmansodan oletettavat globaalit tuhovaikutukset olisivat verrattavissa supertulivuoren purkaukseen, asteroidin törmäykseen, katastrofinomaiseen ilmastonmuutokseen tai massiiviseen pandemiaan. Näitä voitaisiin pitää lähes sukupuuttotason ilmiöinä.


Mongolit.
Paini on mongolien perinteinen suosikkilaji
Mongolit ovat itäaasialainen kansa, jonka jäsenet puhuvat mongolikieliä. Heitä asuu Mongoliassa, Venäjällä ja Kiinassa, etenkin Sisä-Mongolian autonomisella alueella. Mongoleita on noin 10 miljoonaa, joista 5,8 miljoonaa Sisä-Mongoliassa ja 2,4 miljoonaa Mongoliassa. Lisäksi 500 000 mongolia asuu Venäjällä. Mongolit olivat yksi Mongolivaltakunnan perustaneista heimoista. Ennen Mongolivaltakuntaa tiedot mongoliheimosta ovat vähäiset. Muut merkittävät heimot olivat tataarit (ei nykytataarit), merkiitit, keraiitit ja naimaanit, jotka Temüjinin, myöhemmin Tšingis-kaanin, johtamat mongolit alistivat. Muut heimot eivät välttämättä puhuneet mongolikieliä ja laajentuessaan valtakunnasta tuli yhä monikansallisempi. Mongolivaltakunnan asukkaista ja sotilaista onkin käytetty nimitystä ”mongolit” lähinnä symbolisessa merkityksessä, kuvaamassa valtakunnan yläluokkaa.


Fyysikko.
Fyysikko on henkilö, joka tutkii tai opettaa luonnonilmiöiden toimintaa ja rakenteita. Fyysikko voi myös muuten hyödyntää työssään tietämystään luonnonilmiöistä. Tutkivien fyysikoiden tarkoituksena on löytää lainalaisuuksia ja teoreettisia selityksiä luonnossa esiintyville ilmiöille ja rakenteille, aina pienimmistä alkeishiukkasista maailmankaikkeuteen. Fyysikoiden keräämä tieto ja heidän luomansa teoriat ovat useimpien teknisten sovellusten ja laitteiden taustalla. Fyysikoilla on ollut tärkeä asema nykyisen maailmankuvan kehittämisessä. Fyysikot voidaan jakaa teoreettisiin sekä kokeellisiin fyysikoihin, riippuen siitä millä tavalla he tekevät työtään. Teoreettiset fyysikot johtavat uusia teorioita vanhojen teorioiden ja uusien, ja toistaiseksi selittämättömien, havaintojen pohjalta. Kokeellisten fyysikoiden työ on myös uusien teorioiden kehittämistä mutta se perustuu joko laboratorioissa tai luonnossa tehtäviin mittauksiin. Teoriaa muokataan niin, että se vastaa mittaustuloksia.
Historia.
Fysiikan tutkiminen oli 1900-luvun alussa alkutekijöissään, kun verrataan tilannetta kemiaan. Maailmanlaajuisesti 1900-luvun alussa arvioidaan olleen 1200–1500 yliopistofyysikkoa. Fyysikoiksi lasketaan ne henkilöt, jotka ansaitsevat elantonsa fysiikan opetuksella tai fysiikan tutkimuksen kautta. Monien tieteiden tapaan fysiikkaa tutkittiin lähinnä Euroopassa sekä Yhdysvalloissa. Fysiikan tutkimuksen suurimmat maat 1900-luvun alussa olivat Saksa, Iso-Britannia, Ranska ja Yhdysvallat. Edellisten neljän maan fyysikoiden lukumäärä oli yhteensä 600 eli noin puolet koko maailman fyysikoista. 1900-luvun alun jälkeen fyysikoiden lukumäärä lähti nopeaan kasvuun. Tämä johtui osaltaan siitä, että fyysikoiden tärkeys huomattiin teollistuvassa maailmassa.
Fysiikan opetus Suomessa.
Suomessa fyysikoksi voi opiskella suorittamalla yliopistossa filosofian maisterin tutkinnon fysiikan alalta, tai diplomi-insinöörin tutkinnon teknillisen fysiikan alalta. Muiden luonnontieteellisten alojen tapaan perustutkinnon suorittaminen etenee siten, että noin kolmessa vuodessa suoritetaan luonnontieteen kandidaatin tutkinto ja noin kahdessa vuodessa tämän jälkeen filosofian maisterin tutkinto. Uralle tyypillistä on myös filosofian lisensiaatin tai tavallisemmin filosofian tohtorin jatkotutkinnon suorittaminen, mikä on myös välttämätöntä useimpiin yliopistovirkoihin sekä Suomessa että ulkomailla. Tohtorintutkinnon suorittaminen Suomessa kestää noin neljä vuotta, mutta esimerkiksi Saksassa tohtoriksi valmistutaan yleensä kolmessa vuodessa.
Teknillistä fysiikkaa voi pääaineena opiskella Teknillisessä korkeakoulussa sekä Tampereen teknillisessä yliopistossa.
Fyysikon opinnot sisältävät pääaineena olevan fysiikan lisäksi runsaasti matematiikkaa. Sivuaineen valinnan määrittää tavallisesti valmistumisen jälkeinen suuntautuminen. Esimerkiksi aineenopettajaksi suunnittelevat voivat opiskella sivuaineenaan toisen opetettavan aineen tai astrofysiikkaan perehtyvät tähtitiedettä. Myös englannin opinnot ovat tärkeitä, sillä fysiikan tutkimus on englanninkielistä.
Itse koulutus pidetään tavallisesti suomeksi, mutta usein kurssikirjat ovat englanninkielisiä. Gradutyö tai diplomityö saatetaan tehdä vielä suomeksi, mutta väitöksissä englanti on tavallisin kieli. Englannin kielen merkitys korostuu kuitenkin kaiken aikaa muun muassa ulkomaisten opiskelijoiden määrän lisääntyessä, mutta erityisesti johtuen tutkimuksen kansainvälisyydestä. Suomeksi kirjoittaessa sulkee automaattisesti pois suurimman osan mahdollisista lukijoista.
Fyysikon työ.
Yliopistojen ja tutkimuslaitosten lisäksi fyysikoiksi koulutettuja henkilöitä työllistyy runsaasti teollisuuteen ja erilaisiin asiantuntijatehtäviin kuten vaikkapa sairaalafyysikoiksi. Merkittävä osa fysiikan opinnot aloittaneista valmistuu aineenopettajiksi kouluihin. Fyysikon koulutuksen antama yleinen kyky hahmottaa ja ratkaista ongelmia antaa hyvät edellytykset myös erilaisiin kaupallisiin ja hallinnollisiin tehtäviin.
Kuten muissakin kansainvälisesti harjoitettavissa tieteissä, tutkimustyö tehdään englanniksi ja julkaisut ovat englanninkielisiä.


Nonaggressioperiaate.
Nonaggressioperiaate (NAP) on yhteiskuntafilosofian piirissä esiintyvä oppi, jonka mukaan voimankäyttöä ei pidä aloittaa muiden ihmisten kehoa tai omaisuutta kohtaan: väkivallan käyttö on sallittua vain itsepuolustukseksi ja silloinkin vain kohtuullisessa määrin. Periaatteen esittämät voimankäyttörajoitukset koskevat kaikkia yhteiskunnan osia, myös julkista valtaa.
Nonaggressioperiaate on olennainen osa libertarismia, jossa periaatteen nähdään johtavan täydelliseen kapitalismiin, sillä sen mukaan omistusoikeus on kaikissa oloissa loukkaamaton. Nonaggressioperiaatteesta ei seuraa tiukkaa, kaiken väkivallan kieltävää pasifismia, mutta väkivallan aloittamisen se kieltää aina. Useimpien libertaristien mukaan ennaltaehkäisevä isku rauhan säilyttämiseksi ei kuitenkaan kuulu kiellon piiriin, mutta joidenkuiden mukaan myös tällaiset iskut ovat periaatteen nojalla kiellettyjä.
Kansalaistottelemattomuus on nonaggressioperiaatteen mukaista, koska väkivalta on mahdollista aloittaa myös lain perusteella.
Individualistiset anarkistit, objektivistit ja sosialistiset anarkistit katsovat verotuksen rikkovan nonaggressioperiaatetta. Näkemyksen mukaan valtion veronkanto on moraalitonta toimintaa, ei vain käytännön toimenpide.


Kansalaistottelemattomuus.
__NOTOC__
Kansalaistottelemattomuus on lainvastaista mutta tavoitteidensa takia yleisesti hyväksytty toiminta.
Yhdysvaltalainen Henry David Thoreau kehitti kansalaistottelemattomuuden käsitteen kirjoituksessaan "Resistance to civil government" vuonna 1849. Hän vaihtoi myöhemmin nimeksi "Civil disobedience". Kirjoituksen alkuperäinen ajatus oli riippumattomuus: hänen mielestään oli moraalisesti täysin oikeutettua irrottautua valtiosta. Jos henkilö ei saanut valtiolta mitään, ei henkilöllä myöskään ollut valtiolle velvoitteita. Esseessään Thoreau selittää, että kyse ei ollut verojen vastustamisesta vaan Meksikon sodan ja orjuuden vastustamisesta. Ajatuksena ei ollut väkivalta valtiota tai sen edustajia kohtaan.
Suomessa tunnettu tapaus on myös Vihreän liikkeen aloittanut Koijärven suon kuivattamista vastaan tehty mielenosoitus, johon liittyi työkoneiden käytön estäminen. Koijärvi-liikkeen asiassa nostetun rikosjutun yhteydessä korkein oikeus on arvioinut kansalaistottelemattomuuden merkitystä rikoksen oikeuttamis- tai anteeksiantoperusteena.
Intiassa Ison-Britannian miehityksen alla, Etelä-Afrikassa rotuerottelun aikaan sekä niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin kansalaisliikkeet ovat harrastaneet lakien tai valtion tai miehittävän vallan vaatimusten tai käskyjen noudattamatta jättämistä. Kansalaistottelemattomuuden keinoja ovat olleet muun muassa kutsuntalakot, talojen valtaus, katujenvaltaustapahtumat ja passiivinen vastarinta. Vastalauseille yhteistä on avoimuus ja pyrkimys rakentavaan vuorovaikutukseen vastapuolen kanssa.
Kansalaistottelemattomuus Suomessa.
Venäjän vallan aikana suomalaiset kieltäytyivät kutsunnoista Venäjän armeijaan. Totaalikieltäytyminen ase- ja siviilipalveluksesta on edelleen aktiivinen kansalaistottelemattomuuden muoto. Aseistakieltäytyjäliiton mukaan vuosina 1999–2006 totaalikieltäytyjiä on ollut vuosittain noin 40–80.
Suomessa on käytetty kansalaistottelemattomuutta usein keinona painostaa poliittisia vallanpitäjiä.


Hiukkasfysiikka.
Hiukkasfysiikka on fysiikan osa-alue, joka tutkii aineen ja säteilyn hienorakennetta ja niiden välisiä vuorovaikutuksia. Sitä kutsutaan myös suurenergiafysiikaksi, koska monet alkeishiukkaset eivät esiinny normaaleissa olosuhteissa. Niitä voidaan kuitenkin keinotekoisesti luoda ja tutkia hiukkaskiihdyttimillä.
Teoreettinen hiukkasfysiikka.
Hiukkasfysiikan teoreettinen käsittely rakentuu kvanttimekaniikan ja suppean suhteellisuusteorian pohjalle. Perustyökaluna on kvanttikenttäteoria, josta eri vuorovaikutuksille on rakennettu omat versionsa. Kvanttikenttäteoriassa ainetta kuvataan fermionikentillä ja niiden välisiä vuorovaikutuksia välittävät bosonit.
Tyypillisin laskentamenetelmä on ns. häiriöteoria, missä kunkin prosessin amplitudi lasketaan Feynmanin graafien avulla tuotetusta sarjakehitelmästä. Mitä useampia solmuja graafissa on, sitä pienempi on kyseisen graafin merkitys. Häiriöteorian laskut tuottavat hyvän arvion hiukkasreaktion todennäköisyydelle, jos vuorovaikutuksen kytkentävakio on pieni. Näin on sähkömagneettisissa ja heikoissa vuorovaikutuksissa. Vahvan vuorovaikutuksen osalta häiriöteoriaa voi käyttää suurilla energioilla, jotka vastaavat pientä etäisyyttä, mutta pienillä energioilla sarja hajaantuu eikä sitä voi käyttää.


Speksi.
Speksi on interaktiivista musiikki- ja tanssinumeroilla höystettyä opiskelijateatteria. Speksit ovat juurtuneet osaksi yliopistojen kulttuuritarjontaa.
Historiaa.
Speksin juuret juontuvat 1500-luvun Uppsalaan, jossa ylioppilaille opetettiin latinaa teatterin avulla. Näytelmät perustuivat klassisiin teemoihin ja silloisesta opiskelijoiden sukupuolijakaumasta johtuen näyttelijät olivat kaikki miehiä. He esittivät niin historian suurmiehiä kuin hemaisevia kaunottariakin (mistä perinteestä jotkut pitävät vieläkin kiinni). Seuraavien 300 vuoden kuluessa ruotsalainen speksi sai nykyisen muotonsa. Perinne elää Ruotsissa voimakkaana, ja nykyään lähes jokaisella opiskelijainstanssilla on oma speksinsä.
Suomeen speksin toivat ensimmäisenä 1930-luvulla teekkarit, jotka esittivät speksejä osana tempauksia. Sittemmin tämä perinne hiipui ja heräsi uudelleen vasta 1990-luvun alussa. Pisin katkeamaton speksiperinne Suomessa on Helsingin yliopiston ruotsinkielisten lääketieteen opiskelijoiden Thoraxilla, joka on esittänyt speksejä 1950-luvulta lähtien. 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla speksiperinne laajeni osaksi yliopistojen ja korkeakoulujen opiskelijakulttuuria ympäri Suomea. Suurin osa speksiryhmistä tuottaa näytelmän joka vuosi.
Omstart!
Speksissä yleisö voi ottaa osaa esitykseen huutamalla lavalle "Omstart!". Tämän lisäksi on mahdollista huutaa varsinaisen omstart-huudon perään tarkentavia ideoita siitä, mitä haluaisi näyttämöllä tapahtuvan, esimerkiksi "Omstart, enemmän naurua!". Tällöin speksin interaktiivista traditiota kunnioittava speksiteatteri reagoi huutoon ottamalla äskeiset tapahtumat uudestaan niitä jotenkin varioiden, tarkempien ideoiden tapauksessa uusia ideoita mahdollisuuksien mukaan toteuttaen. Jotta katsoja saa haluamansa ja esiintyjät voivat huomioida hänen toiveensa, tulee omstart-huudon olla selkeä, lyhyt ja ytimekäs. Lisäksi näyttelijöiden repliikkien päälle menevä huuto ei todennäköisesti tule huomioiduksi.
Lisäksi yleisö voi osoittaa suosiotaan onnistuneille suorituksille kuten lauluille, erityisille nokkeluuksille tai näyttäville sisääntuloille huutamalla toistuvasti pelkästään "Omstart! Omstart!". Nämä omstartit ovat erityisesti musiikkinumeroiden tapauksissa yleensä etukäteen suunniteltuja ja saattavat toisinaan olla olennainen osa näytelmää.
Omstart-huudon tulisi olla jotakin toteuttamiskelpoista ja vain kerran huudettua. Hyvää tai huonoa omstartia ei voida määritellä, vaan kyse on mielipiteistä. Eri speksiryhmien innokkuus toteuttaa omstarteja vaihtelee paljon.


Teini.
Teini on suomen kielessä historiallisesti tarkoittanut opiskelijaa. Nykyään sanaa käytetään merkitsemään yleisemmin nuorta ihmistä. Nykyinen käyttö perustuu 1900-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa käyttöön otettuun "teenager"-sanaan, joka on johdettu lukujen 13–19 englanninkielisestä loppuosasta "-teen" ("thirteen, fourteen" jne.) tarkoittamaan vastaavaa ikäkautta 13–19 vuotta.
Kreikan sanasta "diakonos" (’palvelija’; ks. diakoni) periytyy ruotsin kieleen sana "djäkne". Tästä on johdettu suomeen käännös "teini". Mikael Agricolan tiedetään käyttäneen teini-sanaa jo 1500-luvulla tarkoittaen sillä apupappia.
1800-luvulla nuoret rahoittivat opintonsa kerjäämällä (ns. teinirahat) rahaa esittämällä teinilauluja. Teini-sana aloitti uuden kukoistuksen vuonna 1944, jolloin perustettiin Suomen Teiniliitto. Teiniliiton ja lyseoiden/lukioiden teinikuntien kulta-aikaa olivat 1960- ja 1970-luvut, mutta tämän jälkeen opiskelijatoiminnan epäpolitisoituminen marginalisoi ne pian.
Teini-sanaa ei ole johdettu englannin "teen"-sanasta, vaikka se sopisi siihen tarkoitukseltaan hyvin. Tämä merkitys on paljon uudempi kuin suomen kielen "teini". Se pohjaa germaanisten kielten tapaan ilmaista luvut 13–19 omalla erityisellä päätteellään. 1900-luvun alussa amerikkalaiset mainostajat alkoivat kohdella vastaavia ikäluokkia omana erityisenä kuluttajaryhmänään, jonka nimityksenä oli aluksi "teenybopper" ja sittemmin, noin vuosisadan puolivälistä lähtien "teenager". Tämä käsite lainautui myöhemmin ruotsin kieleen muodossa "tonårig" ja vihdoin suomeen, jossa jo vanhastaan käytössä ollut sana sai nyt hieman uudenlaisen merkityksen. Viime vuosina arkipäiväiseen käyttöön yleistynyt "teini-ikä" vastaa siis jotakuinkin 13–19-vuotiaita eli murrosikäisiä nuoria, kun taas vanhastaan "teini" on ollut ehkä noin 16–22-vuotiaiden – siis murrosiän pääosin jo ohittaneiden – opiskelijoiden nimitys.


Suomen Teiniliitto.
Suomen Teiniliitto r.y. oli 1939–1984 toiminut Suomen oppikoulujen oppilaiden valtakunnallinen etujärjestö. Liitto oli voimakkaasti politisoitunut ja ahkera yhteiskunnallinen kannanottaja 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla, ja sen kautta rekrytoitiin politiikkaan monet myöhemmin Suomen tunnetuimmiksi kohonneet poliitikot ja yhteiskunnalliset vaikuttajat. Konkurssiin ajautunut Teiniliitto lakkautettiin käytännössä 1983, virallisesti 1984. Teiniliiton jälkeiseen tyhjiöön perustettiin Suomen lukiolaisten liitto ajamaan lukiolaisten etuja.
Suuruuden päivät.
Teiniliitto perustettiin marsalkka Mannerheimin syntymäpäivänä 4. kesäkuuta 1939 oppikoulujen yläluokkalaisten toverikuntien kattojärjestöksi nimellä "Suomen Oppikoulujen Toverikuntien Liitto". Sanalla '"teini"' haluttiin vaalia vanhoja opiskelijoiden teinilauluperinteitä. Vuonna 1943 nimi muuttui "Suomen Teiniliitoksi". Vuonna 1945 julkaistiin "Teinin Kirja", sen ohella myöhemmin alkoi ilmestyä "Teini-lehti" ja "Teinikalenteri". Järjestö oli pitkään hengeltään kansallis-konservatiivinen ja suhteellisen epäpoliittinen, mutta sen itsetunto kasvoi kun oppikoululaisten määrä paisui nopeasti 1950–60-luvuilla. Teiniliitto alkoi saada avoimen vasemmistolaista sävyä 1960-luvun jälkipuoliskolla, jolloin se aktivoitui muutenkin yhteiskunnallisesti. Taitekohtana oli vuosi 1965, jolloin liiton säännöistä sen tarkoituksen määritelmästä (edistettävien asioiden luettelosta) poistettiin sanat "kansallinen yhteenkuuluvuus" ja "maanpuolustustahto" ja lisättiin tilalle "kansainvälinen yhteisymmärrys".
Vuonna 1964 Teiniliittoon kuului 41 alueellista teiniyhdistystä ja 415 paikallista teinikuntaa, joissa oli yhteensä liki 77 000 jäsentä.
Teiniliitto oli kymmenillä tuhansilla jäsenillään tärkeä vaikuttaja 1960-luvun ja 1970-luvun alun Suomessa. Vuodesta 1966 "Teinilehti" tuli automaattisesti jokaiselle oppikoulun yläluokkalaiselle ja sen levikki oli yli 100 000 – sen sanottiin olevan ainoa lehti joka pystyi levittämään vasemmistolaista ideologiaa porvarillisiin koteihin. Teiniliitto alkoi ajaa kouluihin radikaalia kasvatusmetodien uudistamista Summerhill-koulun hengessä, jonkinlaisena pääideologinaan tuleva tutkija Yrjö Engeström. Liiton toimintaan kuului myös taksvärkkikeräysten valtakunnallinen organisoiminen; aiemmin rahaa oli kerätty kotimaahan muun muassa rajaseudun lapsille, sotainvalideille ja Sibelius-monumenttiin, mutta 1960-luvun lopulta alkaen kolmannen maailman kehitysaputyöhön. Toiminnan hengen muutosta korosti se, että vuonna 1969 tukikohteeksi valittiin tiukan kädenväännön jälkeen Tansaniassa maanpaossa toimiva Mosambik-instituutti, jolla oli kytkös Frelimoon, Portugalin siirtomaavaltaa vastaan taistelevaan marxilais-leninistiseen vapautusliikkeeseen. Keräyskohteessa yhdistyivät köyhien lukutaidon edistäminen ja aseellinen anti-imperialistinen taistelu. Samoihin aikoihin räväköiden mielenosoitusten järjestäminen tuli osaksi Teiniliiton toimintatapoja; 31. tammikuuta 1969 opiskelijoiden oikeusturvan puolesta järjestetyssä mielenosoituksessa kouluhallituksen seinää pommitettiin lumipalloilla ja kananmunilla. Liitto tuki myös Vietnamin sodan vastaisia mielenosoituksia ja keräsi myöhemmin rahaa Vietnamiinkin.
Teiniliitto puoluepolitisoitui 1970-luvun alussa nopeasti ja kommunismin ollessa suosiossa vähemmistökommunistit eli taistolaiset saivat haltuunsa liiton johtopaikat. Monet siihen asti puolueettomat liiton ideologiset suunnannäyttäjät "kääntyivät" taistolaisiksi vuosien 1970–1971 aikana. Virallisesti liittoa johti koko 1970-luvun ajan vasemmiston ja keskustan "yleisdemokraattinen rintama" ja puheenjohtajan paikka kuului vielä vuosikymmenen alkupuolella sosialidemokraateille. Taistolaisilla oli kuitenkin vuodesta 1972 alkaen puolet hallituspaikoista, enemmistö piirisihteereistä ja pääsihteerin paikka. Lopulta he kaappasivat puheenjohtajankin paikan. Parhaimmillaan liiton 18 piiristä 16:tta johti vähemmistökommunisti. Teiniliitosta muodostui näin nuortaistolaisen liikkeen keskeinen rekrytointikanava. Risto Ahosen mukaan 1970-luvulla Teiniliitosta tuli kuitenkin yleispoliittinen lausuntoautomaatti, eikä taistolaisten tavoitteeksi ottama vallankumous johtanut mihinkään hyvään järjestön kannalta. Kontrasti 1960-luvun kansainvälistyvään ja keskustelevaan Teiniliittoon oli suuri.
Teiniliiton kulta-aikaa oli 1970-luvun alkupuoli, jolloin kouluhallituksen johtaja Erkki Aho ja opetusministeri Ulf Sundqvist suhtautuivat vakavasti sen kannanottoihin kouludemokratian kehittämisestä. Teiniliitto onnistui menestyksekkäästi lobbaamaan kouluneuvostot Suomen oppikouluihin, mutta saavutus kääntyi lopulta liittoa vastaan – kun kouluneuvostovaalit vuodesta toiseen osoittivat, ettei liittoa johtaneilla taistolaisilla ollut valtaansa vastaavaa kannatusta "teinien" parissa, alkoi koko organisaation uskottavuus oppikoululaisten äänitorvena kompromettoitua. Kun vielä talouskin mureni 1970-luvun puolivälissä ja jäsenkato paljastui, oli vuosikymmenen loppupuolisko käytännössä järjestölle hidasta kuolemista.
Valtionapujen menetys ja jäsenkato kaatoivat liiton.
1970-luvun puolessa välissä taistolaisten epädemokraattiset menetelmät johtivat pahoihin ongelmiin. Keväällä 1975 kulttuuriministeri Marjatta Väänänen lakkautti Teiniliiton valtionavun, kunnes valtiontalouden tarkastusvirasto olisi tehnyt liitosta perusteellisen selvityksen. Vuonna 1975 puheenjohtajaksi valittu Jussi Kasanen kertoi, että hänen ryhmänsä eli sosiaalidemokraatit aiheuttivat opetusministerin puuttumisen liiton valtionavun käyttöön. Edellinen puheenjohtaja Matti Viialainen arveli puolestaan syyn olevan 1975 liittokokouksen porvarien valtakirjojen hylkäämisessä.
Teiniliiton talousongelmat ja paha jäsenkato paljastuivat selvityksen myötä. Tapaus oli skandaali, sillä liiton johdon epäiltiin ilmoittaneen todellisuuteen nähden moninkertaiset jäsenluvut saadakseen enemmän valtionapuja ja poliittista painoarvoa kannanotoilleen. Todellisten lukujen selvittyä liiton saama valtionapu laski kymmenesosaan ja siitä ulosottajat veivät vielä osansa. Tästä lähtien Teiniliitto kävi eloonjäämistaistelua. Pääosa toimihenkilöistä lomautettiin toukokuussa 1975, piirien työntekijät irtisanottiin ja keskustoimiston työntekijät pakkolomautettiin edelleen kirjanpitäjää ja taloudenhoitajaa lukuun ottamatta lokakuussa. Tarkastusraportti valmistui myös lokakuussa ja se osoitti taloudenhoidossa virheitä ja leväperäisyyksiä, myös taksvärkkirahojen hoidossa. Suoranaisia väärinkäytöksiä ei kuitenkaan paljastunut, mitä poliittisilla tahoilla oli odotettu. Epäilyksiä tosin herätti se, että liiton arkisto katosi salaperäisesti talven 1975–1976 aikana – se löydettiin liiton lakkauttamisen jälkeen 1980-luvun lopulla kätkettynä vallilalaisen kerrostalon kellarista. Vastaselvityksistä huolimatta valtionapu jäi pysyvästi alas ja jäsenkato paheni entisestään. Teiniliiton politiikassa ei tapahtunut kuitenkaan muutoksia ja taksvärkkejäkin järjestettiin vielä joitakin vuosia, viimeinen vuonna 1982.
Teiniliitto yritti 1970-luvun lopussa kerätä rahaa vaihteeksi omaan toimintaansa ja saada kipeästi kaipaamiansa uusia jäseniä. Työtä ei kuitenkaan tehty enää koko sydämellä, sillä jäsenmäärät eivät kiinnostaneet edes liittoa sanottavasti – vuonna 1983 arviot jäsenmäärästä vaihtelivat 500 ja 12 000 välillä. Teiniliitto lakkautettiinkin samana vuonna, virallisesti kuitenkin 1984. Talousongelmien ja -epäilyjen, joita esimerkiksi Mosambikin taksvärkki-rahoista otettu hätälaina olivat omiaan ruokkimaan, ohella lakkauttamiseen vaikutti keskeisesti se, että kannatustaan kouluissa merkittävästi 1980-luvun alussa kasvattaneet kokoomusnuoret katsoivat, että vasemmisto oli pilannut Teiniliiton maineen lopullisesti ylipolitisoituneella 1970-luvulla.
Kokoomusnuorten kamppailu vallasta.
Antti Blåfieldin ja Pekka Vuoriston mukaan jo vuonna 1974 kokoomusnuorten Peter Fagernäs, Ilkka Kanerva, Anders Blom ja Heikki S. von Hertzen olivat päättäneet, että Teiniliiton oli aika mennä. Kokoomusnuoria oli harmittanut pitkään heidän järjestelmällinen sulkeminensa Teiniliiton toiminnassa oppositioon, vaikka he keräsivätkin kouluneuvostovaaleissa jopa 40 prosentin kannatuslukuja. Ben Zyskowiczin joulukuussa 1973 antaman raportin mukaan KNL:n vaikutusvalta Teiniliitossa oli nollassa ja stalinistien valta vain kasvanut. Hänen mukaansa kommunistit halusivat korostaa Teiniliiton itsenäisyyttä poliittisista organisaatioista, jotta saisivat korostettua liiton omaa organisaatiota. Sinänsä myös sosiaalidemokraatit etsivät samoihin aikoihin tahoillaan keinoja murtaakseen taistolaisten valta, jonka käsiin he olivat Teiniliiton menettäneet.
Teiniliiton kaaduttua kokoomusnuoret asettivat vuonna 1983 Matti Niirasen johdolla tavoitteekseen Suomen Lukiolaisten liitto ry:n perustamisen Teiniliiton tilalle, mikä tapahtuikin jo vuonna 1985.
Teiniliittolaisia.
Tunnettuja teiniliittolaisia olivat muun muassa Erkki Tuomioja (varapuheenjohtaja 1967–1968), Ben Zyskowicz, Kimmo Sasi, Ilkka Kanerva, Lauri Ihalainen, Jacob Söderman, Erkki Liikanen, Matti Viialainen, Esko Aho, Leif Fagernäs, ja Satu Hassi. Myös tuleva tutkija Kimmo Rentola oli liitossa aktiivinen 1970-luvulla.
Etenkin sosiaalidemokraateille Teiniliitto oli merkittävä astinlauta, koska he johtivat kansainvälistymistä liiton nousukaudella 1963-1970.
Liiton puheenjohtajat.
Pääsihteerinä 1960–70-lukujen taitteessa oli Marianne Laxén.


Viina.
Viina on yleisnimitys väkeville alkoholijuomille. Erityisesti viina-nimityksellä on viitattu tislattuihin, värittömiin ja maustamattomiin alkoholijuomiin.
Määrittelyjä.
Alkon hinnastossa viinoiksi lasketaan vodkat, maustamattomat viinat, akvaviitit, anisviinat, geneverit, ginit, hedelmäviinat, grapat, tequilat ja calvadosit ja maustetut viinat.
EU-komission päätöksessä viinoilla tarkoitetaan kaikkia väkeviä alkoholijuomia, ja ne jaotellaan kirkkaiksi ja tummiksi viinoiksi. Kirkkaiksi viinoiksi luetaan muun muassa gini ja vodka ja niiden johdannaiset. Tummiksi viinoiksi luetaan muun muassa viski, brandy ja tumma rommi.
Nimityksellä viina on Suomessa perinteisesti tarkoitettu erityisesti vodkaa. Suomessa tunnetuimpia viinoja on Koskenkorva.


Pontikka.
Pontikka on tavallisesti viljasta tai sokerista käyttämällä ja tislaamalla valmistettua viinaa. Prosessia on perinteisesti kutsuttu "viinan polttamiseksi". Viime vuosina on myös pienteollisesti valmistettua viinaa myyty Suomessa pontikan nimellä. Kotipolttoisen viinan valmistustaito levisi Suomessa 1500-luvulta lähtien. Etenkin vanhoina aikoina pontikka tehtiin viljasta tai perunasta. Valtiovallan ajoittaiset yritykset rajoittaa sen valmistamista kohtasivat runsaasti vastarintaa.
Sana pontikka tulee mahdollisesti ruotsinkielisestä sanasta "pontak", joka 1700-luvulla tarkoitti ranskalaista pontaque-nimistä bordeaux-viiniä. Toisten lähteiden mukaan ranskalainen alkujuuri olisi Pontacq tai Pontet-Canet, mikä on sikäli uskottavaa, että ensiksi mainitun niminen kylä sijaitsee Ranskan Pyreneillä Lamarque-Pontacqin kunnassa ja toinen on arvostettu punaviinitila Pauillacin kunnassa Bordeaux'n alueella. Pontacq ei kylläkään ole erityisen tunnettu viinistään, mutta sen mainitaan olleen keltaista ja makeaa. Pontaque -nimistä viiniä ei nykyään tunneta, mutta se mainitaan ainakin Carl von Linnén kirjeenvaihdossa.
Jos Ruotsin vallan aikaisia kotipolttokieltoja ei lasketa, pontikan kotipolttoinen valmistaminen on ollut Suomessa laitonta vuodesta 1866 lähtien. Tämän jälkeenkin pontikkaa, eli ”kotipolttoista”, on usein poltettu salaa. Vuodesta 1995 Suomessa Alkossa myyty ”pontikka” ei sanan varsinaisessa mielessä ole pontikkaa, koska se ei ole kotipolttoista.
Ilta-Sanomat raportoi 26. heinäkuuta 2011, että pontikan keitto on Suomessa nykyään lähes tyrehtynyt, ja sitä harjoitetaan nykyään enää lähinnä harrastusmielessä. Syynä tähän esitetään toisaalta maaseudun rakennemuutos, toisaalta laillisen alkoholin saatavuuden helppous ja huokea hintataso ja toisaalta yleinen elintason nousu. Pontikan valmistusta ei enää pidetä alkoholipoliittisena ongelmana.
Pontikan valmistaminen.
Viinan tislaus perustuu pääosin siihen, että etanolin kiehumispiste (78,4 °C) on selvästi alhaisempi kuin veden (100 °C). Tällöin tislaamalla voidaan erottaa lähes puhdasta alkoholia jopa yksinkertaisin välinein.
Pontikan perusraaka-aineena käytetään perinteisesti viljasta valmistettuja maltaita, mutta myös peruna, marjat ja jopa jäkälät kelpaavat. Pontikkaa valmistettaessa tehdään ensin mäski, eli veden, hiivan, sokerin ja maltaiden seos, jonka annetaan käydä. Käymisen tuloksena sokerista (C6H12O6) tulee reaktiotuotteina etanolia (C2H5OH) ja hiilidioksidia (CO2). Käymisprosessin jälkeen mäskistä erotetaan tislaamalla alkoholia, jota edelleen tislaamalla tisle väkevöityy, toisin sanoen sen alkoholipitoisuus kasvaa. Niin sanotun kolmesti kirkastetun eli kolme kertaa tislatun pontikan alkoholipitoisuus voi olla jopa 96 til-%. Tätä korkeammaksi alkoholipitoisuutta ei saada perinteisillä tislausmenetelmillä, sillä tässä suhteessa etanoli muodostaa veden kanssa atseotrooppisen seoksen.
Pontikan valmistamisen vaaroja.
Miedon alkoholijuoman (≤22%) valmistaminen käymisteitse on tietyissä tapauksissa laillista omaan käyttöön (esimerkiksi viinin valmistus), mutta siitä ei saa tislata alkoholia ilman erityistä lupaa. Pontikan keitto kotioloissa voi olla terveydelle vaarallista ilman asianmukaisia laitteita ja osaamista. Paitsi että viinan tislaaminen on laitonta toimintaa, asiantuntemattomalle on vaarana käymisprosessissa spontaanisti muodostuneen metanolin rikastuminen lopputuotteeseen; koska metanolin kiehumispiste on 65 °C, se tislautuu alkuvaiheessa etanolia suuremmassa suhteessa. Metanoli on myrkyllistä ja voi pieninä määrinä juotuna sokeuttaa, runsaammin nautittuna tappaa. Perinteisesti ensimmäiset tisleet on heitetty pois juuri metanolipitoisuuden takia. Lisäksi valmistuksessa on olemassa useita onnettomuusriskejä jotka tulisi ottaa huomioon, kuten esimerkiksi tulipalo- ja räjähdysriski sekä vesivahingon mahdollisuus.
Pontikkamerkkejä.
Suomalaisina pontikkapitäjinä muistetaan erityisesti Kitee (edellä mainitut merkit), sekä Kinnula, Pihtipudas ja Vöyri.


Purjelentokone.
Purjelentokone (myös liitokone tai purjekone) on ilmaa raskaampi ilma-alus, jolla
lennettäessä hyödynnetään nousevia lämpimiä ilmavirtauksia eli termiikkejä, rinnetuulia ja aaltovirtauksia.
Purjekoneet hinataan ilmaan yleensä moottorilentokoneen tai vintturin, joskus myös auton avulla. Ennen saatettiin käyttää vuoristoisella seudulla myös ihmisvoimin venytettyä kumiköyttä, jolla saatiin riittävä korkeus ja voitiin hyödyntää rinnetuulia. 1930-luvulla koulutukseen käytettiin tätä menetelmää muuallakin, lentojen kestot olivat tällöin vain kymmeniä sekunteja ja lento tapahtui lähellä maanpintaa. Tuolloin ei tunnettu kaksipaikkaisia liitokoneita ja oppilaan ensimmäinen yksinlento oli ensimmäinen liitolento.
Joissakin purjekonemalleissa on pieni moottori lentoonlähtöä tai pelkkää kotiinpaluuta varten. Jotta purjelentokoneen liito olisi moottorin sammuttamisen jälkeen pitkä, moottori vedetään koneen rungon sisään nousun jälkeen. Itsestarttaavat tai paluumoottorilla varustetut koneet luokitellaan voimanlähteestä huolimatta purjekoneiksi. Moottoripurjelentokoneessa (MoPu) moottori ei ole sisäänvedettävä ja sen purjelento-ominaisuudet ovat yleensä heikohkot.
Ilmaa raskaamman ilmailun aloitus.
Alkeellinen purjelentokone on liitokone, joka lentää esim. katapultilla laukaistuna vuoren rinteeltä. Otto Lilienthalin liitokoneet olivat tätä tyyppiä kehittäen lentokonetta merkittävästi. Se oli keksintönä samankaltainen kuin Leonardo da Vincin kehittämä liitokoneen idea. Liitokone jalostui 1900-luvun lopulla riippuliitimiksi.
Tyypit.
Purjekoneita on sekä yksi- että kaksipaikkaisia ja moottoripurjekoneita. Koulukoneet, joilla koulutetaan uusia lentäjiä, ovat nykyään aina kaksipaikkaisia.
Liito-ominaisuudet.
Purjekoneiden liito-ominaisuudet ovat äärimmäisen hyvät. Tyypillinen lentokoneen liitokykyä kuvaava nostovoiman ja vastuksen suhde (L/D), eli liitoluku on moderneilla konetyypeillä yli 40 ja ns. avoimen luokan koneilla jopa yli 60. Liitoluku kertoo matkan, jonka purjekone liitää kilometrin korkeudesta tasaisesti parhaan liitoluvun nopeudella. Tällaisiin suoritusarvoihin on päästy minimoimalla koneen aiheuttama aerodynaaminen vastus: pitkä ja kapea runko, pitkät siivet, optimoitu muototarkka siipiprofiili, sileä pinta, sisäänvedettävä laskuteline jne.
Hyvien liito-ominaisuuksien vuoksi purjekoneissa käytetään lentojarruja laskeutuessa. Lentojarrut heikentävät siiven nostetta, jolloin purjekone vajoaa nopeammin. Lentojarrujen säätelyllä purjekone voidaan tuoda helposti haluttuun laskeutumispisteeseen.
Mittaristo.
Nykyaikaisen purjekoneen mittaristossa on yleensä nopeusmittari, korkeusmittari, mekaaninen ja sähköinen variometri (nousu- ja laskunopeusmittari) sekä kompassi. Yhä useammassa koneessa on myös GPS-vastaanotin. Suorituskykyisistä (ns. tehokone) purjekoneista löytyy lähes aina myös lennontallennin, jonka tallenteen nojalla voidaan vahvistaa ennätyksiä ja kilpailusuorituksia. Muusta lentoliikenteestä poiketen suomalaisissa purjekoneissa käytetään metrisiä mittareita (nopeusmittari km/h, korkeusmittari m ja variometri m/s asteikoilla).
Valmistus.
Liitokoneet olivat 1930-luvulla puuta ja kangasta kehittyen nykyisen kaltaiseen muotoonsa samaan aikaan. Kerhorakentaminen oli tapa hankkia lentokoneita halvemmalla 1950-luvulle asti. Eräissä maissa, muun muassa Puola, Ranska ja Neuvostoliitto, valtio subventoi purjelentoharrastusta ja kerhot saivat ilmaisia koneita. Tämä oli omiaan vähentämään kerhorakentamista. Metalli- ja vanerirakenteet yleistyivät 1950-luvulla. Lasikuiturakenteet valtasivat alaa 1960-luvun alusta alkaen.
Purjekoneet tehdään nykyään pääasiassa lasi- ja hiilikuidulla vahvistetusta lujitemuovista. Myös joitakin alumiinirakenteisia koneita on edelleen tuotannossa.
Saksa on purjekonevalmistuksen johtava maa, ainoastaan Puolassa, Liettuassa ja Slovakiassa on Saksan lisäksi mainittavaa purjekonevalmistusta. Saksalaisia tehtaita ovat: DG Flugzeugbau GmbH (omistaa myös yhtiön Rolladen-Schneider Flugzeugbau GmbH) ja Schempp-Hirth GmbH. Myös Suomessa on valmistettu muutamia purjekonetyyppejä. Yksi ensimmäisistä lasikuiturakenteisia oli KK-1e Utu. Maineikkaimpia suomalaisia purjelentokoneita ovat Polyteknikkojen Ilmailukerhon (PIK) suunnittelemat konetyypit: PIK-3c ”Kajava”, PIK-16 ”Vasama”, ja PIK-20 ”Tiu”. Viimeksi mainittu voitti Räyskälän MM-kisoissa 1976 luokkansa ja sitä valmistettiin kaiken kaikkiaan yli 400 eri malleina (A-,B-,D- ja E-mallit).
Suomessa suurimman osan purjekoneista omistavat ilmailukerhot, joilta kerhon jäsenet vuokraavat koneensa. Myös koneiden huollot tehdään pääosin kerhojen jäsenistön voimin.


Suomen Lukiolaisten Liitto.
Suomen Lukiolaisten Liitto ry (SLL) on uskonnollisesti ja puoluepoliittisesti sitoutumaton lukiolaisten valtakunnallinen etu-, palvelu- ja harrastusjärjestö.
Suomen Lukiolaisten Liitto ry. perustettiin 1985 koululaislakon yhteydessä Mikkelissä aktivoimaan oppilaskuntatoimintaa sekä edistämään ja valvomaan lukiolaisten etuja.
Liitolla on noin 50 000 jäsentä eli 45 % kaikista lukiolaisista. SLL on siten jäsenmäärältään Pohjoismaiden suurin vapaaehtoiseen jäsenyyteen perustuva opiskelijajärjestö.
Toiminta.
Suomen Lukiolaisten Liiton sääntöjen mukaan järjestön tehtävä on edistää oppilaskuntatoimintaa, lukio-opiskelun edellytyksiä sekä ajaa lukiolaisten etuja kaikissa koulutus-, sosiaali- ja nuorisopolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä. Liitto antaa kannanottoja ja lausuntoja, kirjoittaa mielipidekirjoituksia ja kouluttaa lukioiden oppilaskuntia. Se on myös säännöllisesti kuultavana opetusministeriössä tai eduskunnassa asiantuntijana mm. koulutuskysymyksissä. SLL:lla on edustus jokaisessa keskeisessä työryhmässä Opetushallituksessa ja opetusministeriössä, minkä lisäksi liiton johto tapaa päättäjiä ja virkamiehiä sekä lobbaa lukiolaisten mielipiteitä. Järjestö tekee yhteistyötä muiden opiskelijajärjestöjen kanssa sekä on myös jäsenenä lukuisissa sitoutumattomissa järjestöissä. SLL vaikuttaa kansainvälisesti opiskelija- ja koulutusasioissa sekä itsenäisesti että kattojärjestönsä kautta.
Ylintä päätäntävaltaa SLL:ssä käyttää jokavuotinen edustuksellinen liittokokous. Siihen osallistuu vuosittain noin 300 lukiolaista. Liittokokous päättää tavoiteohjelman sekä toimintasuunnitelman ja valitsee liittohallituksen, joka johtaa järjestöä kokouksen päätösten mukaisesti. Hallitukseen kuuluvat puheenjohtaja, kaksi varapuheenjohtajaa ja kuudesta kahdeksaan liittohallituksen jäsentä. Liittohallituksen puheenjohtaja on myös liiton puheenjohtaja, jona vuonna 2012 toimii Veera Svahn.
Suomen Lukiolaisten Liitolla on toimisto Helsingin Pasilassa. Liitolla on puheenjohtajiston lisäksi kahdeksan palkattua työntekijää. Lisäksi liitto palkkaa vuosittain useita promoottoreita, jotka kiertävät Suomen lukioissa kertomassa liitosta ja tapaamassa oppilaskuntia, oppilaskuntien ohjaavia opettajia sekä rehtoreita.
Koko Suomi on jaettu 10 piirijärjestöön, joissa toimii oman alueensa lukiolaiset. Piirit toimivat yhteistyössä liiton toimiston ja liittohallituksen kanssa. Liitolla on myös yksi jäsenjärjestö, FIBS.
Jäsenilleen liitto tarjoaa palveluja, kuten opiskelijakortin, lukiolaisten aikakauslehti Improbaturin sekä neuvontapalvelua kaikkiin opiskeluun liittyvissä kysymyksissä.


Filatelia.
Filatelia eli postimerkkeily on postimerkkien, postilähetysten, postileimojen ja muiden postihistoriaan liittyvien kohteiden keräilyä ja tutkimista. Postimerkkien keräilijää kutsutaan "filatelistiksi". Sana "filatelia" on johdettu kreikan kielen sanoista "philos" ’ystävä’ ja "ateleia" ’maksuvapaus’. Filatelia on yksi suosituimmista ja laajimmalle levinneistä keräilyharrastuksista.
Filatelian historiaa.
Postimerkkien kerääminen alkoi ensimmäisen valtiollisen Isossa-Britanniassa 1840 julkaistun postimerkin myötä. Ensimmäisen merkin, "mustan pennyn" eli Black Pennyn, eri painosten eroavaisuudet antoivat sysäyksen keräilylle ja filatelistiselle tutkimukselle. Ensimmäinen keräilyyn tarkoitettu postimerkkikansio julkaistiin vuonna 1861 Ranskassa. Ensimmäinen postimerkkiaiheinen lehti alkoi ilmestyä Saksassa vuonna 1863. Ensimmäinen postimerkkiluettelo julkaistiin Belgiassa vuonna 1864 ja Suomessa vuonna 1895. Filatelian käsitettä käytti ensimmäisenä ranskalainen M. Herpin vuonna 1864. 1880-luvun lopulla tulivat myyntiin ensimmäiset liimakkeet, joilla merkit kiinnitetään kansioihin. Vuonna 1926 perustettiin kansainvälinen filatelistiliitto "Féderation Internationale de Philatelie FIP". "Suomen Filatelistiliitto" perustettiin vuonna 1947.
Filatelian lajit.
Yleensä postimerkkien keräily aloitetaan keräämällä koko maailman postimerkkejä. Pian keräilijät kuitenkin yleensä erikoistuvat suppeammalle alueelle koko maailman kohteiden runsauden vuoksi. Maakohtaisessa keräilyssä keskitytään keräämään vain jotain tiettyä maata tai maita, ja pidemmälle mentäessä myös tietyn maan tiettyä aikakautta tai tiettyä postimerkkimallia (käyttösarjaa).
Aihekeräilyksi kutsutaan keräilyä, jossa postimerkkejä kerätään niiden kuva-aiheen perusteella, kuten esimerkiksi kasveja, lintuja, junia yms. Pidemmälle edetessä aihevalinta yleensä monipuolistuu: aiheina voivat olla kirjallisuus, rakennustaide, sokeri tai vastaavat enemmän abstraktit aiheet. Postihistoriaksi kutsutaan keräilyä, jossa keräilyn kohteena ovat erilaiset postilähetyksillä olevat leimat, merkinnät, postitaksat ja muut lähetysten käsittelyyn liittyvät merkinnät. Tämä tarjoaa lähes rajattomat mahdollisuudet hyvin monimuotoiseen keräilyyn.
Nykyään filateliaan luetaan myös erilaiset veron maksussa käytetyt leimamerkit. Postilaitokset markkinoivat myös ensipäivänkuorien ja -leimojen keräilyä, mutta tämä ei pidemmälle edetessä ole kovin suosittu keräilyn laji. Filatelia tarjoaa lähes loputtomat erikoistumismahdollisuudet, kun kokoelmasta pyritään saamaan mahdollisimman täydellisen. Keräilyä voi syventää filateelisella tutkimuksella, keskittymällä painomenetelmiin, paperilaatuihin, käytettyihin painoväreihin, vesileimoihin, liimoitteisiin ja postinkuljetukseen.
Postimerkkinäyttelyt.
Postimerkkialan yhdistykset järjestävät säännöllisesti alan näyttelyitä, joissa kokoelmia esitellään yleisölle. Osassa näyttelyjä kokoelmat myös arvostellaan, ja ne kilpailevat keskenään eri luokissa. Näyttelyiden kilpailuluokkia ovat muun muassa perinteinen filatelia, postihistoria, aihefilatelia, leimamerkit ym. Suomessa järjestetään vuosittain yksi tai kaksi kansallista kilpailunäyttelyä ja noin joka viides vuosi yhteispohjoismainen Nordia-näyttely. Kansainvälisesti järjestetään maanosa- ja maailman tason näyttelyitä. Osallistuminen arvostelunäyttelyihin edellyttää jäsenyyttä näyttelytoiminnan piirissä olevassa postimerkkikerhossa. Kansainvälisiin näyttelyihin edellytetään yleensä myös tietyn tasoista aiempaa sijoittumista kansallisisssa näyttelyissä. Suomessa on järjestetty myös Finlandia-näyttelyitä.
Filatelistin välineet.
Postimerkkien ja muiden kohteiden keräilijä ja tutkija tarvitsee erilaisia apuvälineitä, kuten postimerkkiluetteloita, alan kirjallisuutta, taustatietoja kohteista ja postinkulun historiasta, kansioita merkkien ja lähetysten säilyttämiseen, liimakkeita, kortistolaatikoita, säiliökirjoja, atulat merkkien käsittelyyn, suurennuslasin, hammastusmittarin, vesileiman etsijän jne.
Postimerkkiluettelot.
Suomessa on julkaistu postimerkkiluetteloita vuodesta 1895 asti. Nykyään ilmestyvät luettelot ovat Lape ja Norma, jotka ilmestyvät vuosittain. Merkittävin ulkomainen koko maailman merkkien luettelosarja on saksalainen Michel. Muita merkittäviä koko maailman postimerkkiluetteloiden julkaisijoita ovat englantilainen Stanley Gibbons, yhdysvaltalainen Scott ja ranskalainen Yvert&Tellier. Lähes kaikissa maissa ilmestyy lisäksi maakohtaisia paikallisia luetteloita.
Suomessa käytetty on myös ruotsalainen pohjoismaat käsittävä Facit-luettelo.
Kirjallisuus.
Luetteloiden lisäksi useasti tarvitaan syvemmälle menevää tutkimustietoa. Tätä on julkaistu yksin Suomessa satoja nimikkeitä. Perusteos on Suomen filatelistiliiton julkaisema "Suomen Postimerkkien käsikirja" -sarja sekä "Suomen Postileimojen käsikirja" -sarja. Näitä täydentävät lukuisat rajatumpia aiheita käsittelevät teokset. Useimmissa suuremmissa kirjastoissa on kattava valikoima perusteoksia. Postimuseon kirjastossa Helsingissä on maan laajin valikoima filateelista kirjallisuutta.
Lehdistö.
Suomessa ilmestyy säännöllisesti neljä laajempaa ja useita pienempiä filateelisia lehtiä. Suurimmat lehdet ovat Suomen Filatelistiliiton "Filatelisti", Suomen Filatelistiseuran "Suomen Postimerkkilehti", Turun Postimerkkikerhon "Abophil" ja yksityinen "Keräilyuutiset". Lisäksi ilmestyy kymmenkunta pienempää monistetyyppistä kerholehteä.
Huutokaupat.
Merkittävä materiaalin hankintaväylä ovat huutokaupat. Näitä järjestävät alan kauppiaat ja postimerkkiyhdistykset. Useimmilla on nykyään sivusto myös internetissä. Lisäksi internetin myyntipalvelimissa on myynnissä paljon filateelista materiaalia, mutta arvokkaimmat kohteet myydään yleensä erikoishuutokaupoissa. Julkisia postimerkkihuutokauppoja järjestetään lähinnä Helsingissä 3–6 kertaa vuodessa. Useimmissa suuremmissa postimerkkikerhoissa kokousohjelmaan kuuluu huutokauppa osana kokousohjelmaa.
Postimerkkikerhot.
Postimerkkeilijät ovat järjestäytyneet lukuisiin postimerkkikerhoihin, joiden kattojärjestönä toimii Suomen Filatelistiliitto. Pääosin kerhot ovat paikkakuntakohtaisia, mutta myös erikoisalojen kerhoja on muodostunut muun muassa aihefilatelian, postihistorian ja erilaisten työyhteisöjen ympärille.


PEBKAC.
PEBKAC (,) on tietotekniikan teknisen tuen humoristinen termi, jolla viitataan käyttäjävirheisiin, user error.


The 69 Eyes.
The 69 Eyes on vuonna 1989 Helsingissä perustettu rock-yhtye. Sen musiikkityyliin liitetään usein määritelmät sleaze rock ja goottirock.
Yhtyeen vuonna 2004 julkaistu "Devils"-levy sijoittui ensimmäisellä myyntiviikollaan Suomen albumilistan ensimmäiseksi, kuten 69 Eyesin kaksi aiempaa albumiakin ja myöhempi "Angels". Yhtyeen albumeista "Blessed Be", "Paris Kills", "Framed In Blood", "Devils" ja "Angels" ovat myyneet Suomessa kultalevyyn oikeuttavan määrän, "Paris Kills" ja "Devils" myös platinaa. Singleistä kultalevymyyntiin ovat yltäneet "Gothic Girl" ja "Dance D'amour". Kultaa möi myös DVD "Helsinki Vampires".
The 69 Eyesin levy-yhtiönä on EMI. Yhtye on menestynyt Suomen lisäksi myös ulkomailla, esimerkiksi vuonna 2005 The 69 Eyes -yhtyeellä oli lähes 100 esiintymiskertaa 15 eri maassa.
The 69 Eyes teki ensimmäisen kiertueensa Yhdysvalloissa maaliskuussa 2006. Tämän jälkeen yhtye levytti uuden albumin "Angels", joka ilmestyi 28. helmikuuta 2007. Samana päivänä julkaistiin myös "Angels"-erikoispainos, jonka mukana tullut DVD sisältää Perfect Skin -musiikkivideon, viisi live-esitystä (Whisky A Go-Go:sta) sekä On The Route 69 -kuvakoosteen.
Vuonna 2007 The 69 Eyes soitti 125 keikkaa ympäri maailmaa.
5. marraskuuta 2008 The 69 Eyes julkaisi kokoelmaboksin "Goth'n'Roll", joka sisältää kaksi albumia yhtyeen myöhäisemmältä aikakaudelta; albumit "Blessed Be" ja "Paris Kills" ovat remasteroituja ja sisältävät lisäkappaleita. Kolmas levy "Goth'n'Roll Archives" sisältää ennen julkaisematonta materiaalia, miksauksia ja livenauhoituksia, kuten demoversion kappaleesta "Gothic Girl" vuodelta 1998. Kokoelman neljäs levy on DVD "Helsinki Vampires", joka sisältää livenauhoituksen yhtyeen Tavastia Klubin keikalta ja lisämateriaalia.
Yhtye julkaisi yhdeksännen albuminsa 28. elokuuta 2009, jonka nimi on "Back in Blood". Levyltä julkaistiin 8. heinäkuuta single "Dead Girls are Easy".
The 69 Eyesin uusi studioalbumi julkaistaan 28. syyskuuta. Yhtye juhlistaa kymmenettä albumia siten, että levyn nimi on sen järjestysnumero roomalaisittain eli X. Syyskuussa lanseerataan viini, joka kantaa nimeä The 69 Eyes RED.
Taustaa.
The 69 Eyesin basisti Archzie kuului 1980-luvun ensimmäisellä puoliskolla Syyskuu-yhtyeeseen, jonka kotipaikka oli Seinäjoki. Rami Kuusisen ja Kimmo Miettisen levymerkki KuMibeat julkaisi tuolloin Syyskuulta singlen "Susi/Dracula", ja LP:n "Sator". Näin ollen 69 Eyesin juuret ovat syvällä suomalaisen goottirock-genren alkujuurilla.


Teekkari.
Teekkari on teknillisten yliopistojen opiskelijoista käytetty nimitys. Myös monialayliopistojen teknillisten aineiden opiskelijoita ja nykyisen opintorakenteen mukaisia tekniikan kandidaatteja kutsutaan teekkareiksi.
Teekkarikulttuuri.
Teknillisissä yliopistoissa ja tiedekunnissa vallitseva teekkarikulttuuri tunnetaan termeistä, joista osan voi löytää myös muualta yliopistomaailmasta: muun muassa teekkarilakki, wappu, jäynä, kiltatoiminta, speksi, sitsit, ekskursiot, teekkarihaalari ja tempaukset.
Teknillisissä yliopistoissa järjestetään vuoden mittaan paljon erilaisia tapahtumia ja juhlia. Ensimmäisen vuoden opiskelijat, eli "fuksit", keräävät merkintöjä näistä tapahtumista fuksipistevihkoon. Tietyn pistemäärän kerättyään fuksi on oikeutettu painamaan teekkarilakin päähänsä seuraavana vappuna. Pisteitä keräämättömät fuksit saavat tupsulakkinsa vasta äitienpäivän jälkeisenä maanantaina. Tampereella on erityinen perinne kastaa tuoreet teekkarit nosturilla hyiseen Tammerkoskeen ja Lappeenrannassa käydään pulikoimassa Saimaassa. Oulussa fuksit uivat Oulujoen sivuhaarassa. Vaasassa tekniikan fuksit kylpevät kaupungintalon vieressä olevassa suihkulähteessä.
Teekkarit saavat käyttää teekkarilakkia vuosittain toukokuun alusta syyskuun loppuun. Muuna aikana lakkia saa käyttää vain esimerkiksi ekskursioilla, itsenäisyyspäivän soihtukulkueessa sekä vappulehden myynnissä. Yleensä tätä varten tarvitsee anoa erityistä lupaa ylioppilaskunnalta, joka määrittää, mikä on sopiva tilanne käyttää lakkia kesäkauden ulkopuolella. Eri teknillisten yliopistojen lakit ovat erilaisia, ja esimerkiksi Oulun teekkarilakissa on vaikutteita neljän tuulen hatusta (tupsu lähtee reunasta). Lakin kokardina käytetään teknillisissä yliopistoissa ylioppilaskunnan kokardia ja monialaisissa yliopistoissa teekkariyhdistyksen tai killan kokardia.
Vapun lähestyessä teekkarit näkyvät kaupunkikuvassa erityisesti vappulehtiä myymässä. Otaniemen teekkarit kauppaavat parittomina vuosina Äpyä ja parillisina Julkkua. Tampereella Tampilla on pitkät perinteet. Muita teekkarien tekemiä vappulehtiä ovat Oulussa arkkitehtuurin opiskelijoiden Ööpinen, Lappeenrannassa Hässi, Vaasassa Wapina ja Turussa yliopiston tietoteekkarien Pilde&Napander.
Teekkareilla on myös vahva laulukulttuuri. Eri paikkakuntien teekkareilla on omia laulukirjoja, joihin on kerätty perinteisiä akateemisia lauluja. Lappeenrannan teekkarien laulukirja on PunaMusta, Tampereella lauletaan Rasputin-nimisestä kirjasta ja Otaniemessä on lähes jokaisella killalla oma laulukirjansa. Lisäksi Otaniemen ylioppilaskunnalla on oma laulukirjansa nimeltään Teekkarilauluja. Oulussa lauletaan Laulukalusta, joka on Oulun Teekkariyhdistyksen (OTY) julkaisema.
Otaniemen AYY:n soluasunnoissa toimii nykyisin soluyhteisöjä, kuten Bratislawa Youghurt (BY) ja Joutomiehet. Viimeisten vuosikymmenien aikana on ollut toiminnassa ainakin Just Pure Iron (JPI), Ryttylän visa, 51 cl ja Solukyttääjät -nimiset yhteisöt. Teekkarikylä mahdollistaa tehokkaasti opiskelijoiden samanhenkisen ystäväpiirin luomisen.
Teekkarilakki.
Teekkarilakki on ylioppilaslakkia muistuttava päähine, jota teekkarit käyttävät ensimmäisen opiskeluvuotensa vapusta lähtien. Lakkia käytetään ainakin Suomessa ja Ruotsissa. Suomessa lakki on valkoinen ja sen oikealle puolelle on kiinnitetty tupsullinen naru. Naru ja tupsu ovat mustaa silkkiä.
Lakin käyttämisestä on määritelty yksityiskohtaisella ohjesäännöllä, joita Suomessa ylläpitävät kunkin teknillisen yliopiston ylioppilaskunta tai monialaisen yliopiston tapauksessa teekkariyhdistys. Yleisen säännön mukaan teekkarilakki on kesälakki, jonka käyttöaika alkaa vappuna ja päättyy syksyllä lakinlaskijaisiin. Lakin ulkomuoto, lakin käyttöön liittyvät perinteet ja lakkia koskevat säännöt vaihtelevat jonkin verran paikkakunnittain.
Teekkarihaalari.
Teekkarihaalari on teekkarien käyttämä asuste opiskelijatapahtumissa. Teekkarihaalari on helppo asuvalinta erilaisiin opiskelijatilaisuuksiin. Haalareilla voi suojata alla olevia vaatteita lialta ja vaatteiden valintaan ei tarvitse käyttää aikaa.
Haalareiden käyttötavoissa on eroja eri yhdistysten välillä. Jotkut teekkarit käyttävät haalareita yritysvierailuilla, toiset suosivat virallisempaa pukeutumista. Myös yritysvierailun luonne saattaa vaikuttaa haalarien käyttöön: esimerkiksi Otaniemessä on pitkälti tapana, että haalarit puetaan päälle yritysvierailuille lähinnä silloin, kun vierailut ovat osa pidempää matkaa, esimerkiksi muualle Suomeen kohdistuvaa parin päivän ekskursiota.
Haalariin kerätään usein kangasmerkkejä muistoiksi eri opiskelijatapahtumista ja niissä tavatuista muista opiskelijoista, joiden kanssa merkkejä on vaihdettu. Haalarien väritys ilmaisee yleensä kantajansa opiskelupaikan sekä koulutusohjelman. Joissakin opiskelijapiireissä on tapana vaihtaa osa haalarin lahkeesta tai hihasta tyttö- tai poikaystävän kanssa.
Haalarien käyttö on Suomessa levinnyt kattavasti myös muiden opiskelijoiden keskuuteen.


Oikeustiede.
Oikeustiede (juridiikka) on tiede, jonka tehtävänä on oikeusjärjestyksen sisällön tutkiminen ja sen systematisointi eli oikeudellisen informaation jäsentäminen hallittavaan muotoon. Tämän lisäksi oikeustieteen tehtävänä on tuottaa tulkintasuosituksia oikeudellisiin ongelmiin. Näihin tulkintasuosituksiin on puolestaan mahdollista vedota "sallittuina oikeuslähteinä" tuomioistuimissa.
Muun tieteellisen tutkimuksen tavoin myös oikeustieteellinen tutkimus perustuu teoreettisesti yleisen filosofian perustutkimukseen. Oikeusfilosofian tutkimuskohteet ovat monin osin samat kuin esimerkiksi moraalifilosofian. Oikeustiedettä ei kuitenkaan voida pitää yhteiskuntatieteenä, sillä se tarkastelee oikeusjärjestystä normikokonaisuutena eikä yhteiskunnallisena ilmiönä.
Käytännöllisellä, pragmaattisella tasolla oikeustiede jaetaan perinteisesti
Yksityisoikeuteen liittyviä oikeustieteen tutkimuskohteita ovat muun muassa varallisuusoikeus, kauppaoikeus, perhe- ja jäämistöoikeus, kansainvälinen yksityisoikeus ja työoikeus. Julkisoikeuteen liittyviä ovat esimerkiksi valtiosääntöoikeus, hallinto-oikeus ja finanssioikeus. Myös rikos- ja prosessioikeus voidaan systematisoida osaksi julkisoikeutta.
Lisäksi usein puhutaan oikeuden yleistieteistä, joissa oikeutta tarkastellaan muiden tieteenalojen tarjoamien välineiden avulla. Tällaisia ovat esimerkiksi kriminologia, oikeuden ja sukupuolen tutkimus, oikeusfilosofia, oikeushistoria, oikeussosiologia sekä oikeustaloustiede.


Tee se itse.
Tee se itse -ohje on informatiivinen, usein lyhyt kuvaus jonkun asian suorittamiseksi tai rakentamiseksi. "Tee se itse" tarkoittaa sananmukaisesti asian tai esineen tekemistä henkilökohtaisesti. Ohjeet on yleensä tarkoitettu maallikoille, ja niistä on jätetty pois yksityiskohtia jotka ovat tarpeellisia vain ammattilaisille. Tee se itse -ohjeissa on usein paljon kuvia ja selityksiä, jotka helpottavat aiheeseen perehtymistä.
Tee se itse -ohje sisältää usein listan tarvikkeista, joita tarvitaan jonkin asian suorittamiseksi ja rakentamiseksi. Rakennusohjeet vaativat tekijältään sorminäppäryyttä ja hoksaavaisuutta. Ohjeet on pyritty tekemään mahdollisimman yksinkertaisiksi, ja niissä on vältetty käyttämästä vaikeita ammattilaisille suunnattuja sanoja. Ohjeet on suunnattu henkilölle, joka ensimmäistä kertaa tekee asiaa.
Nykyään usein laitteen mukana tulee "pikaopas", joka on tee se itse -ohjeen kaltainen; nämä ohjeet voidaan tehdä myös täysin kuvilla. Muunlaisia ohjeita ovat muun muassa Usein kysytyt kysymykset (eli UKK:t), käyttöohjeet ja oppaat.


Oikeudenkäynti.
Oikeudenkäynti on menettely, jossa tuomioistuin ratkaisee, mikä yksittäisessä asiassa on lainmukaista. Oikeudenkäynnin tuloksena syntynyt tuomio tai päätös pannaan täytäntöön pakolla tarpeen niin vaatiessa.
Suomessa.
Prosessioikeus on oikeudenala, joka keskittyy eri oikeudenkäyntimenettelyihin ja niihin läheisesti liittyviin (konkurssi, ulosotto yms) menettelyihin
Näiden lisäksi erityisen käsittelyryhmänsä muodostavat hakemusasiat, joissa annettavat ratkaisut niin ikään ovat pakolla täytäntöönpantavissa, mutta joissa täysimittainen tuomioistuinmenettely ei ole tarpeenmukaista.
Suomessa oikeudenkäynnit ovat yleisölle julkisia, elleivät siinä käsiteltävät arkaluontoiset seikat erityisesti muuta vaadi.
Suomen oikeuslaitos on yleisten tuomioistuinten osalta kolmiportainen ja se käsittää
Näiden lisäksi on hallinto-oikeudet ja korkein hallinto-oikeus sekä erityistuomioistuimia kuten työtuomioistuin, markkinaoikeus ja vakuutusoikeus ja tapauksittain kokoontuva valtakunnanoikeus
Poissaolo oikeudenkäynnistä.
Poissaolo oikeuden istunnosta tarkoittaa joko tapausta, jossa asianosainen ei saavu lainkaan paikalle eli tapahtuu totaalinen fyysinen poissaolo, tai tapausta, jossa asianosainen käyttää asiamiestä, vaikka on velvoitettu henkilökohtaisesti saapumaan oikeuteen (oikeudenkäymiskaari, 4/1734, 12:29). Myös todistaja tai asiantuntija voi olla poissa oikeuden istunnosta (OK 17:36 ja OK 17:48).
Poissaolo todetaan huudettaessa henkilöä sisään istuntosaliin. Poissaolosta seuraa sanktio, ellei henkilö voi esittää laillista estettä. Sanktiojärjestelmä on riita-asiassa ja rikosasiassa erilainen. Dispositiivisessa riita-asiassa voidaan joissakin tapauksissa antaa yksipuolinen tuomio tai käyttää asianosaisia kohtaan uhkasakkoa tai noutoa (OK 12:7 ja OK 12:19). Indispositiivisessa riita-asiassa ei voida antaa yksipuolista tuomiota, mutta vastaajaa kohtaan voidaan käyttää uhkasakkoa tai noutoa. Jos kantaja on poissa, asia jätetään sillensä. Kummassakin riita-asiatyypissä asia jätetään sillensä, jos molemmat asianosaiset ovat poissa (OK 12:9).
Rikosasiassa sanktiot poissaolosta riippuvat siitä, onko henkilö asianomistaja vai vastaaja, ja kutsussa esitetystä uhkasta. Sanktiona voidaan käyttää uhkasakkoa ja noutoa. Asian ratkaiseminen vastaajan poissa ollessa on mahdollista hyvin harvoin. Poisjäänyttä todistajaa voidaan uhata uhkasakolla tai noudolla (OK 17:36). Asiantuntijaa ei voida noutaa oikeuteen, vaan hänelle voidaan määrätä vain uhkasakko (OK 17.48).


Derivaatta.
Matematiikassa derivaatta kuvaa funktion paikallista tai hetkellistä muutosnopeutta. Geometrisesti derivaattaa voidaan havainnollistaa funktion kuvaajan tangentin (sivuajan) kulmakertoimena. Täsmällisesti derivaatta määritellään raja-arvon avulla. Sanalla derivaatta ymmärretään usein myös funktiota, jonka arvo joka pisteessä on toisen funktion derivaatta. Derivaatan arvon määrittämistä tai funktion derivaattafunktion määrittämistä kutsutaan "derivoinniksi".
Derivaatan käsitteen esittivät ensimmäisenä Isaac Newton ja Gottfried Leibniz 1600-luvulla. Sanan derivaatta ("johdos") otti käyttöön Joseph-Louis Lagrange 1700-luvun lopulla.
Derivaatalla on monia hyödyllisiä sovelluksia fysiikassa, insinööritieteissä, taloustieteissä ja kaikkialla, missä joudutaan tarkastelemaan toisista suureista riippuvien suureiden muuttumisominaisuuksia.
Derivoinnin käänteisoperaatio on integrointi, jolla määritetään integraali.
Derivaatan täsmällinen määritelmä.
Olkoon formula_1 reaali- tai kompleksimuuttujan reaali- tai kompleksiarvoinen funktio. Jos formula_1 on määritelty pisteen formula_3 ympäristössä (eli avoimessa joukossa, joka sisältää formula_3:n), niin sen derivaatta pisteessä formula_3 on funktion erotusosamäärän
formula_6
formula_7
Derivaatta pisteessä formula_3 on luonnollisesti olemassa vain, mikäli kyseinen raja-arvo on olemassa eli
Toisin sanoen kaikille formula_10 löytyy formula_11 siten, että erotusosamäärän arvot ovat alle formula_12:in päässä raja-arvosta eli derivaatan arvosta, kun muuttujan arvot ovat alle formula_13:n päässä tarkasteltavasta pisteestä.
Mikäli funktiolla formula_1 on derivaatta, eli erotusosamäärän raja-arvo pisteessä formula_15, sanotaan että formula_1 on "derivoituva" pisteessä formula_3. Jos derivaatta on olemassa kaikissa formula_1:n määrittelyjoukon pisteissä, niin sanotaan, että formula_1 on derivoituva määrittelyjoukossaan. Tällöin myös funktiota
kutsutaan formula_21:n derivaattafunktioksi.
Merkintätapoja.
Derivaattafunktiolle on käytössä useita eri merkintöjä, esimerkiksi formula_22, formula_23, formula_24 ja formula_25. Viimeistä käytetään erityisesti silloin, kun formula_1 on jokin ajan funktio.
Funktion derivaattaa pisteessä formula_27 merkitään vastaavasti formula_28, formula_29, formula_30 tai formula_31.
Jos myös formula_1:n derivaattafunktio on derivoituva, niin funktiota formula_1 kutsutaan "kahdesti derivoituvaksi", ja vastaavasti "toiselle derivaatalle" käytetään merkintöjä formula_34, formula_35 ja formula_36. Yleisemmin, jos formula_1:n formula_38:s derivaattafunktio on derivoituva, niin funktio on "formula_39 kertaa derivoituva", ja sen "formula_39:ttä derivaattaa" merkitään formula_41, formula_42 ja formula_43.
Jos funktion (formula_39:s) derivaatta on olemassa ja jatkuva, niin funktion sanotaan olevan (formula_39 kertaa) jatkuvasti derivoituva. Mikäli funktion formula_39:s derivaattafunktio on olemassa ja jatkuva, sanotaan, että funktio on formula_47-funktio. Jos funktio on äärettömän monta kertaa derivoituva ja sen jokainen derivaattafunktio on jatkuva, niin funktion sanotaan olevan formula_48-funktio.
Vakiofunktio.
Olkoon formula_82, missä formula_83 on vakio. Tämän derivaatta on määritelmän mukaan
formula_84
Potenssifunktio.
Edelleen tiedetään, että formula_87 on muotoa
missä formula_89 vastaa kunkin termin binomikerrointa. Tiedetään myös, että ensimmäinen binomikerroin formula_90 ja toinen binomikerroin on formula_91. Saadaan siis
Tämän todistuksen ja summaussäännön perusteella voidaan helposti todistaa polynomifunktion formula_93 derivaatta.
Sovelluksia.
Derivointi on hyödyllinen matemaattinen apuneuvo myös teknisissä tieteissä. Seuraavassa yksinkertainen esimerkki derivaatan käytöstä fysiikassa. Oletetaan, että halutaan selvittää vaikkapa putoamiskiihtyvyys formula_94, kun mitataan putoavan pallon putoama matka formula_95 ajan formula_96 funktiona. Tiedetään, että matka voidaan ilmaista
ja nopeus formula_98 on matkan derivaatta ajan suhteen
Kun mitattu etäisyys derivoidaan ajan suhteen numeerisesti, saadaan kiihtyvyys. Ajan suhteen derivoitaessa saatetaan joskus myös käyttää derivaatan merkkinä pistettä derivoitavan suureen päällä formula_102 ja formula_103.


Olav Kyrre.
Olav Kyrre (n.1050–1093) oli Norjan kuningas 1067–1093. Olav oli Norjan kuninkaan Harald Ankaran poika, ja hän seurasi isäänsä valloitusretkelle Englantiin vuonna 1066. Harald kuitenkin kaatui Stamfordin sillan taistelussa ja Olavkin pelastui vain pakenemalla. Hänen onnistui palata Norjaan, missä hänestä tuli veljensä Maunu Haraldinpojan kanssahallitsija ja sai vastuulleen valtakunnan itäosan. Maunu kuoli vuonna 1069, jolloin Olav alkoi hallita yksin aina kuolemaansa, vuoteen 1093 asti. Hänen aikanaan maa eli suhteellisen rauhassa ja kristinusko levisi tasaisesti. Olavin hallituskaudella maa jaettiin pysyviksi hiippakunniksi, joiden ympärille Bergeniin, Osloon ja Nidarosiin (nykyään Trondheim) alkoi kasvaa kaupunkeja. Näistä Nidaros oli pääkaupunki, johon haudattiin Norjan kuninkaat Olavi Pyhästä lähtien. Saagat kertovat kuninkaan olleen iloinen ja sävyisä juomaveikko ja että hänen aikanaan tulivat yhteispidot yleisiksi kauppakaupungeissa. Hänen sisarensa Ingegerd meni naimisiin Tanskan kuninkaan Olavi Sveninpojan kanssa. Myöhempi kuningas Maunu Paljassääri oli Olav Kyrren poika.


Mihail Gorbatšov.
Mihail Sergejevitš Gorbatšov (; 2. maaliskuuta 1931 Privolnoje) on venäläinen poliitikko, joka toimi viimeisenä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerinä 1985–1991 ja Neuvostoliiton presidenttinä vuosina 1988–1991.
Hänen uudistuspyrkimyksensä johtivat liennytykseen ja vaikuttivat kylmän sodan päättymiseen, josta hän sai Nobelin rauhanpalkinnon, mutta samalla Neuvostoliiton kommunistinen puolue menetti aikaisemman poliittisen valta-asemansa, mikä lopulta aiheutti Neuvostoliiton hajoamisen.
Lapsuus ja nuoruus.
Mihail Sergejevitš Gorbatšov syntyi 2. maaliskuuta 1931 Privolnojen kaupungissa Neuvostoliitossa. Hänen perheensä koki Josif Stalinin poliittiset vainot, ja hänen isoisänsä tuomittiin yhdeksäksi vuodeksi gulagille. Kun toisessa maailmansodassa natsi-Saksa miehitti Privolnojen 1942, Gorbatšovin perhe pakeni vuoden 1943 helmikuussa natsimiehityksen alta pois kaupungista. Teini-ikäisenä Gorbatšov toimi vuosien 1946 ja 1950 välisenä aikana leikkuupuimurin kuljettajana Stavropolin aluepiirin kollektiivin maatiloilla, minkä takia hän keskeytti koulunkäyntinsä voidakseen avustaa perhettään peltotöissä. Jo teini-ikäisenä hän sai Punalipun työkunniamitalin, kun hän avusti isäänsä saavuttamaan ennätyksellisen sadon vuonna 1948.
Vuonna 1950 Gorbatšov onnistui pääsemään arvostettuun Moskovan yliopistoon, jossa hän kiinnostui erityisesti historiasta ja matematiikasta. Hän kuitenkin opiskeli lakia, koska hän uskoi lakiopinnoista olevan hyötyä tulevassa elämässä. Hän pääsi jo koulussa vuonna 1950 kommunistipuolueen koejäseneksi ja täysjäseneksi 1952. Yliopistossa Gorbatšov myös kohtasi tulevan vaimonsa Raisa Titarenkon, joka opiskeli filosofiaa. He menivät naimisiin vuonna 1953, ja yliopistosta valmistumisen jälkeen pariskunta muutti asumaan Gorbatšovin kotiseudulle Stavropoliin vuonna 1955.
Poliittinen ura.
Gorbatšov valmistui agronomi-ekonomiksi vuonna 1966. Hänen uransa lähti nopeaan nousuun, ja vuonna 1966 hänestä tuli Stravopolin ensimmäinen sihteeri ja 1970 alueen sihteeri. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin kommunistisen puolueen keskuskomiteaan. Vuonna 1972 hän johti Neuvostoliiton valtuuskuntaa Belgiaan ja 1974 pääsi korkeimman neuvoston jäseneksi ja nuorisoasioiden komission puhemieheksi. Hän nousi politbyroon varajäseneksi 1979, jossa hän pääsi KGB:n johtajan Juri Andropovin suojelukseen. Pääsihteeriksi Brezhnevin jälkeen marraskuussa 1982 noussut Andropov yritti nimittää Gorbatšovin seuraajakseen, mutta sen sijaan häntä seurasi Konstantin Tšernenko. Tämä ei haitannut Gorbatšovin uraa, sillä iäkäs Tšernenko oli liian sairas osallistumaan työskentelyyn ja kuoli vain 13 kuukauden kuluttua. Tšernenkon kuollessa nimitettiin tuolloin 54-vuotias Mihail Gorbatšov yksimielisesti puolueen pääsihteeriksi 11. maaliskuuta 1985.
Virka NKP:ssa antoi mahdollisuuden matkustaa ulkomaille, vuonna 1975 Gorbatšov johti valtuuskuntaa Länsi-Saksaan ja 1983 Kanadaan.
Johtoasemaan noustuaan Gorbatšov teki henkilövaihdoksia, joista jotkut osoittautuivat onnistuneiksi. Yllätys oli pitkäaikaisen ulkoministeri Andrei Gromykon erottaminen ja Gruusian puoluesihteeri Eduard Ševardnadzen nimitys ulkoministeriksi. Toinen yllätysnousija oli Aleksandr Jakovlev, joka ei ollut edes keskuskomitean varajäsen Gorbatšovin valtakauden alussa, mutta jo kesällä 1987 politbyroon täysjäsen ja keskuskomitean sihteeri.
Vuonna 1985 hän tapasi pääministeri Margaret Thatcherin Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Ronald Reaganin Genevessä 19–20. marraskuuta 1985. Hän puhui Genevessä Reaganin "Tähtien sota" -suunnitelmaa vastaan.
Gorbatšov aloitti kommunistisen puolueen uudistuskampanjan kolmella iskulauseella: "glasnost" (avoimuus), "perestroika" (uudistukset) ja ulkopolitiikassa "uusi ajattelu" (novoje mnenije). Nämä tavoitteet julkistettiin puolueen 27. yleiskokouksessa helmikuussa 1986. Tammikuussa 1987 Gorbatšov ehdotti, että puolueosastojen johtajat valittaisiin alhaaltapäin, sen sijaan että heidät nimitettiin ylhäältä. Tämän hän pani toimeen kuitenkin vasta maaliskuussa 1989.
Glasnostin arvostelu alkoi kärjistyä syksyllä 1987. Gorbatšovin entinen tukija politbyroossa ja asteikossa toisella sijalla ollut Jegor Ligatšov puolusti kommunistisen puolueen johtavaa asemaa. Vastaavasti Gorbatšovin politbyrooseen Sverdlovista nostama Boris Jeltsin painosti nopeampiin uudistuksiin kuin Gorbatšov pyrki. Keskuskomitean tapaamisessa lokakuussa 1987 Jeltsin hyökkäsi Ligatšovia vastaan syyttäen tätä uudistusten sabotoinnista ja syytti Gorbatšovia hidastelusta.
Gorbatšovin kohdatessa vastarintaa puoleen paikallisosastoista hän irrotti kannatuspohjansa puolueesta. Maaliskuussa 1989 järjestettiin Kansainedustajain kongressin vaalit. Kaksi kolmasosaa kansanedustajista valittiin kansanvaalilla ja yhden kolmasosan nimittivät puolue ja muut järjestöt. Kansanedustajain kongressista tuli julkisen keskustelun foorumi, jonka istunnot televisioitiin koko maahan. Kansanedustajien demokraattista ryhmittymää johti Andrei Saharov. Puolueelle uskolliset ainekset pitivät hallussaan suurinta osaa paikoista, mutta Saharovin oppositio pakotti heidät puolustuskannalle, Gorbatšovin harmiksi. Hänen otteensa glasnostista ja uudistuksista alkoivat lipsua. Saharovin kuoltua joulukuussa hänen tilalleen nousi Jeltsin.
Gorbatšovin uudistusten merkittävä este oli talouskasvun taantuminen. Sen lisäksi Neuvostoliiton merkittävän vientituotteen, öljyn, hinta oli vuosina 1985–1986 välillä 10–12 Yhdysvaltain dollaria barrelilta.
Vuonna 1988 Gorbatšov julisti Neuvostoliiton hylkäävän Brežnevin opin ja sallivan demokraattiset uudistukset Itä-Euroopassa. Näiden tarkoituksena oli vahvistaa Neuvostoliittoa, joka oli alkanut uhkaavasti natista liitoksistaan, mutta valtion rakenteet eivät kestäneet uudistuksia. Tämä johti sarjaan vallanvaihdoksia Euroopassa 1989 alkaen ja sosialistisen järjestelmän romahtamiseen. Romaniaa lukuun ottamatta vallanvaihdokset olivat rauhanomaisia, ja kylmä sota Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä päättyi. Gorbatšov sai Nobelin rauhanpalkinnon 1990. Gorbatšov valittiin Neuvostoliiton ensimmäiseksi virkaatekeväksi presidentiksi 15. maaliskuuta 1990.
Mullistus Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa herätti myös vastustusta, ja Neuvostoliiton johdon vanhoillinen siipi aloitti vallankaappauksen elokuussa 1991 suistaakseen Gorbatšovin vallasta. Hänet vangittiin kolmeksi päiväksi 19.–21. elokuuta loma-asunnollaan Krimillä. Kaappauksen aikana Baltian neuvostotasavallat julistautuivat itsenäisiksi, sekä Ukraina että Venäjä Boris Jeltsinin johdolla 24. elokuuta. Gorbatšov joutui erottamaan ja vangitsemaan suuren joukon politbyroota, mukaan lukien vallankaappausta Gennadi Janajevin johdolla yrittäneen kahdeksan kovan linjan kannattajan ryhmän.
Neuvostoliiton kommunistinen puolue lakkautettiin 29. elokuuta 1991 ja Gorbatšov erosi virastaan Neuvostoliiton presidenttinä 25. joulukuuta 1991. Seuraavana päivänä korkein neuvosto päätti Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton purkamisesta.
Neuvostoliiton valtion laillinen seuraajavaltio on Venäjän federaatio. Venäjän federaation ja yleisesti Gorbatšovin seuraajaksi tuli hänen entinen poliittinen kilpailijansa Boris Jeltsin.
Neuvostoliiton jälkeen.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Gorbatšov on luennoinut erilaisissa tilaisuuksissa sekä kirjoittanut useita kirjoja. Hän kertoo menettäneensä kaikki rahansa vuoden 1998 pankkikriisin yhteydessä, kun pankki, jossa hänen säästönsä olivat, meni konkurssiin.
Gorbatšov joutui esiintymään mm. erilaisissa mainoksissa. Vuoden 1998 esiintymistä yhdysvaltalaisen Pizza Hutin mainoksessa pidetään hänen uransa noloimpana vaiheena. Gorbatšov mainosti myös saksalaista Gorbatschow-votkaa. Puoliso Raisa Gorbatšova kuoli leukemiaan syyskuussa 1999.
Vuonna 2001 Gorbatšov perusti Venäjän sosiaalidemokraattisen puolueen, mutta erosi sen johtajan virasta toukokuussa 2004 erimielisyyksien jälkeen. Puolue poistettiin myöhemmin rekisteristä vähäisen jäsenmäärän vuoksi.
Gorbatšov osallistui 9. kesäkuuta 2004 Yhdysvaltain entisen presidentin Ronald Reaganin hautajaisiin Washingtonissa.
Gorbatšov pyrki Venäjän presidentiksi 1996, mutta sai vain 0,5 % äänistä. Hän ei ollut enää Venäjällä suosittu, sillä häntä pidettiin Neuvostoliiton hajottajana. Gorbatšov itse syytti Jeltsiniä "maan menettämisestä" sekä seuranneesta yleisestä kaaoksesta, ja oli hyvillään, kun hänestä päästiin eroon. Gorbatšov on pääasiassa tukenut presidentti Vladimir Putinia.
Lokakuussa 2007 Gorbatšov perusti uuden Sosiaalidemokraattien liiton. Se ei ole puolue, eikä siten ota osaa vaaleihin. Gorbatšov julisti sen taistelevan "ääriliikkeitä" ja "kielteisiä tendenssejä" sekä korruptiota vastaan.
Syyskuussa 2008 Gorbatšov ilmoitti palaavansa politiikkaan yhdessä liikekumppaninsa Aleksandr Lebedevin kanssa muodostamalla oman puolueen, jonka on tarkoitus osallistua vuoden 2011 parlamenttivaaleihin.
Gorbatšov levytti 2009 vaimonsa Raisa Gorbatšovan lempilauluja. Levyn ainoa myyntikappale myytiin 100 000 eurolla lasten leukemian hoidon hyväksi Raisa Gorbatšovan nimeä kantavan säätiön hyväntekeväisyysillallisten huutokaupassa.
Gorbatšov fiktiossa.
Mihail Gorbatšovin hahmo on ymmärrettävästi kiehtova haaste monille fiktiokirjoittajille. Stuart Woods ehti eräänä ensimmäisistä: kirjassa "Deep Lie" (suom. "Syvä kuolema") hän sijoittaa yhden olennaisen kohtauksen Neuvostoliiton politbyroon kokoukseen jossa puhetta johtaa luonnollisesti pääsihteeri - joka kuvataan muita jäseniä huomattavasti nuoremmaksi mieheksi. Kyseessä on siis mitä ilmeisimmin Gorbatšov, ja hänen pari fiktiivistä repliikkiään vahvistavat ajatuksen.
Tom Clancy käyttää muutamassa teoksessaan Gorbatšovin hahmoa Neuvostoliiton johtajana: teoksissa "Punaisen Lokakuun metsästys", "Kremlin kardinaali" sekä "Peloista pahin" esiintyy Neuvostoliiton johtaja Andrei Iljtš Narmonov, jonka päähenkilö Jack Ryan tapaa lyhyesti yhden kirjan loppusivuilla. Keskustelujen ja yleisten tuntomerkkien perusteella on varsin selvää, että kysymyksessä oleva fiktiivinen hahmo perustuu vahvasti Gorbatšoviin. Selkein viite on kirjassa "Kremlin kardinaali": siinä tuodaan ohimennen esille se että Narmonov oli siirtynyt korkeimmalle paikalle maataloudesta vastaavan ministerin tehtävistä - aivan kuten Gorbatšovkin.
Videopelissä, Mihail Gorbatšov toimii Neuvostoliiton presidenttinä, tosin ei juurikaan vaikuta pelin kulkuun ja hänet mainitaan vain muutamassa välivideossa. Hänestä puhutaan eräässä radiolähetyksessä Glasnostin ja Perestroikan alullepanijana.
Muuta.
Gorbatšovin tuntomerkkeihin kuuluu hänen päälaellaan oleva iso maksaläiskä.


Binäärijärjestelmä.
Binäärijärjestelmä, binaarijärjestelmä eli 2-järjestelmä on kantalukujärjestelmä, jonka kantaluku on kaksi. Toisin sanoen siinä on käytössä vain kaksi eri merkkiä lukujen esittämiseen. Tyypillisesti käytetyt symbolit ovat 0 ja 1. Binäärijärjestelmän toteuttaminen elektronisilla piireillä on suoraviivaista, ja tästä syystä muun muassa käytännössä kaikki nykyiset tietokoneet perustuvat siihen. Prosessoreissa ja muissa digitaalipiireissä nolla ja yksi esitetään usein kahtena eri jännitetasona.
Yleisessä kymmenjärjestelmässä on binäärijärjestelmästä poiketen käytössä kymmenen eri numeroa, eli symbolit 0:sta 9:ään. Kaikkien ykköstä suurempien lukujen binääriesitys vaatii siten enemmän merkkejä kuin vastaava esitys kymmenjärjestelmässä. Esimerkiksi luku 2 on binääriesityksenä "10" ja luku 6 on "110". Luvun 999 esittämiseen binäärijärjestelmässä tarvitaan kymmenen binäärinumeroa (eli "bittiä"): "1111100111".
Esimerkiksi luvun 6 binääriesitys on kahden potensseiksi aukikirjoitettuna seuraava: 1·22 + 1·21 + 0·20 eli siis 4 + 2 + 0.
Laskutoimitukset tapahtuvat kuten kymmenjärjestelmässä. Muistaa vain pitää, että esimerkiksi 1+1=10 (eikä 2).
Binäärilukujen pituuden vuoksi niiden kanssa paljon tekemisissä olevat ihmiset käyttävät usein tiiviimpää oktaali- tai heksadesimaali-merkintää. Muunnos binääristä oktaali- tai heksadesimaaliluvuksi on helppoa: binääriluvut ryhmitellään oikealta alkaen kolmen (oktaali) tai neljän (heksadesimaali) bitin ryhmiin, ja kukin ryhmä muutetaan vastaavaksi kahdeksan- tai 16-kantaiseksi luvuksi.


Mikrotaloustiede.
Mikrotaloustiede muodostaa uusklassisen taloustieteen teorian perustan. Se tutkii, miten ihmiset, kotitaloudet ja yritykset tekevät päätöksiä ja allokoivat niukkoja resursseja. Yleensä tarkastelun kohteena on jokin markkinoista, joilla hyödykkeillä käydään kauppaa.
Mikrotaloustiede tarkastelee eri toimijoiden päätöksien vaikutusta hyödykkeiden kysyntään ja tarjontaan. Kysyntä ja tarjonta määräävät hyödykkeiden hinnan, joka taas ohjaa tulevaa tuotantoa. Mikrotaloustiede tarkastelee yksittäisten toimijoiden päätöksiä ja niiden yhteisvaikutusta. Makrotaloustiede taas tarkastelee taloudellisten toimien summaa, yleensä valtion tasolla.
Teoreettisesta näkökulmasta mikrotaloustieteen yhtenä päämääränä on analysoida markkinamekanismeja, jotka asettavat hyödykkeiden suhteelliset hinnat ja allokoivat niukat resurssit eri käyttötarkoitusten välillä. Mikrotaloustiede analysoi markkinahäiriötä, kun markkinat epäonnistuvat tuottamaan tehokkaan tuloksen. Toisaalta se tarkastelee täydellisen kilpailun vaatimia teoreettisia ehtoja. Mikrotaloustieteen tärkeitä tutkimusalueita ovat epäsymmetrisen informaation tilanteet, valinta epävarmuuden vallitessa ja peliteorian taloudelliset sovellukset.
Teorian lähtökohta.
Kysynnän ja tarjonnan teoria olettaa yleensä täydellisen kilpailun markkinat. Tämä tarkoittaa, että on markkinoilla on suuri määrä ostajia ja myyjiä ja että yhdelläkään heistä ei ole yksinään merkittävää vaikutusta hintoihin. Todellisuudessa tällainen tilanne vallitsee harvoin. Tällöin tarkastellaan epätäydellisen kilpailun tilanteita. Teoria toimii kuitenkin hyvin yksinkertaisissa tilanteissa.
Taloustieteen valtavirta perustuu uusklassiseen teoriapohjaan. Se ei oleta lähtökohtaisesti, että markkinat ovat parempi kuin jokin muu sosiaalisen järjestäytymisen muoto. Itse asiassa suuri osa analyysista on keskittynyt tarkastelemaan tilanteita, joissa markkinahäiriöt johtavat resurssien allokaatioon, joka on jollakin kriteerillä tarkasteltuna epäoptimaalinen. Näissä tapauksissa tutkimuksen tavoitteena on löytää toimintamuoto, joka vähentää tuhlausta. Näitä ovat esimerkiksi valtion suora kontrolli tai epäsuora säätely, joka ohjaa markkinoilla toimijat käyttäytymään sosiaalisen hyvinvoinnin mukaisesti. Jos on mahdollista, voidaan luoda markkinat sinne mistä ne aikaisemmin puuttuivat, jotta saavutetaan tehokkaampi ratkaisu.
Ihmisten kysynnän hyödykkeille ajatellaan yleensä olevan hyödynmaksimoinnin tulos. Tämän tulkitaan siten, että ottaen huomioon resurssirajoitteet ja kysynnän määrän ja hinnan riippuvuus, kuluttaja tekee valinnan, joka tekee hänet onnellisimmaksi. Vastaavasti yritysten oletetaan maksimoivan toimintansa voittoa.


Luettelo Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijoista.
Tämä on luettelo Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijoista. Vuotta 911 edeltävät hallitsijat löytyvät sivulta luettelo frankkien kuninkaista.
Keskiajalla Saksan kuningas sai keisarin tittelin vasta paavin kruunauksella Roomassa. Matkan raskauden ja jopa vaarallisuuden vuoksi läheskään kaikki hallitsijat eivät hakeneet kruunausta, vaan jäivät Saksan kuninkaiksi. Vuonna 1508 Maksimilian I ilmoitti ottavansa "valitun keisarin" tittelin sen jälkeen kun yritys matkustaa kruunattavaksi Roomaan oli epäonnistunut. Hänen seuraajansa Kaarle V oli viimeinen Roomassa kruunattu keisari. Tämän jälkeen valtakunnan hallitsijat käyttivät vaaliruhtinaiden myöntämää "valitun keisarin" titteliä ilman Rooman kruunausta.
Habsburg-Lothringenin suku.
Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan hallitsijat
*


Bitti.
Bitti (engl. "bit" eli "binary digit", ’binäärinumero’) on informaatioteoriassa informaation määrän mitta ja tietotekniikassa tiedon tai tietovuon pienin käsiteltävä osa. Bitistä voidaan käyttää lyhennettä b – jota ei pidä sekoittaa tavun () lyhenteeseen B – mutta toisinaan käytetään merkintää bit.
Jos halutaan koodata kaikki Suomen asukkaat yksikäsitteisesti, tarvitaan siis jokaista suomalaista kohti vähintään 23-bittinen koodi (n. 8 miljoonaa vaihtoehtoa).
Spekuloiduissa kvanttitietokoneissa käytetään bittien asemesta kubitteja. Kun bitti voi olla vain joko tilassa 0 tai 1, niin kubitti voi samanaikaisesti olla molemmissa tiloissa eli näiden tilojen superpositiossa.
Tavu koostui aikaisemmin vaihtelevasta määrästä bittejä, mutta nykyään sen koko on vakiintunut kahdeksaan bittiin.
Bittimäärä yksikkönä.
Toisinaan näillä bittimäärillä tarkoitetaan kuitenkin vastaavia kahden potensseja (kilobitti 1024 bittiä). Lyhenteinä esiintyy myös muotoja tyyliin Mb, jolla tarkoitetaan megabittiä, mutta se sekaantuu helposti megatavuun - MB. Bittimääriä sekuntia kohti käytetään etenkin tiedonsiirtonopeuksista puhuttaessa (bit/s).
Bittisyys käsitteenä.
Bittisyydestä puhuttaessa tarkoitetaan yleensä sitä, kuinka monesta bitistä koostuvissa palasissa tietoa käsitellään. Käsitteen vaihtelevat ja epäjohdonmukaiset käyttötavat aiheuttavat kuitenkin usein sekaannuksia.
Binääriluvun bittisyys tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, kuinka monesta bitistä (eli binäärinumerosta 1 tai 0) luku koostuu: 8-bittisellä binääriluvulla voi ilmaista 256 mahdollista arvoa, esimerkiksi kokonaislukujen 0–255 vastineet.
Muistipaikan tai väylän bittisyys viittaa siihen, kuinka monta bittiä siihen mahtuu rinnakkain. Jos jossain laitteessa on esimerkiksi 32-bittinen dataväylä, pystyy muistin ja suorittimen välillä siirtämään korkeintaan 32 bittiä leveän sarjan kerrallaan. 64 bittiä pitkä tieto on tällaisessa koneessa siirrettävä kahdessa palasessa.
Pelikonsolit.
Pelikonsolit jaotellaan usein harhaanjohtavasti teknologiasukupolviin "bittisyyden" mukaan. Jaottelu on kuitenkin lähinnä markkinointipuhetta, sillä bittisyydet voivat viitata hyvinkin erilaisiin asioihin. Usein laitteesta on tarkoituksellisesti etsitty markkinointikäyttöä varten leveimmät rekisterit tai väylät ja julistettu sen perusteella tietty "bittisyys".
Grafiikka.
Tietokonegrafiikassa värien "bittisyys" viittaa yleensä värisyvyyteen eli siihen, kuinka monta bittiä yhden pikselin tallentamiseen käytetään. Esimerkiksi 8-bittisellä värisyvyydellä voi kullakin pikselillä olla 256 mahdollista väriä, kun taas 16-bittisillä väreillä mahdollisia värejä on 65536. Nykyisin yleisin käytössä oleva värisyvyys on 24 bittiä, mikä mahdollistaa kaikkiaan 16 777 216 väriä.
Näytönohjainten tapauksessa bittisyydellä tarkoitettiin aiemmin usein suurinta mahdollista värisyvyyttä, mutta nykyisin yleisemmin sisäisen muistiväylän leveyttä. Joskus näkee kuitenkin harhaanjohtavia mainoslauseita, kuten ”256-bittinen 3D-grafiikka”, vaikka väylän leveys ei vaikuta grafiikan luonteeseen mitenkään.
Äänentoisto.
Digitaalisessa äänentoistossa bittisyydellä tarkoitetaan yleensä yksittäisen ääninäytteen erottelutarkkuutta. Esimerkiksi CD-levyllä kukin ääninäyte vie tilaa 16 bittiä, joten mahdollisia signaalin tasoja on 65 536.
Salaus.
Kryptografiassa bittisyys viittaa yleensä salausalgoritmissa käytetyn avaimen pituuteen. Mitä pitempi avain on, sitä vaikeampaa salausta on yleensä murtaa.


BBS.
Tietokoneet, joilla keskisuomalainen FinBox BBS toimi aikoinaan. Näytöllä ylläpitäjän näkymä.
Bulletin Board System, suomeksi puhekielessä purkki, boksi tai kannu, on lankapuhelinverkkoon liitetty tietokone, jonka erityinen ohjelmisto vastaanottaa datapuheluita käyttäjien eli asiakkaiden tietokoneilta. Purkeissa oli yleensä erilaisia keskustelualueita ja tiedostoalueita ja ne toimivat tiedon ja ajatusten vaihtopaikkoina ja ajanvietteenä Internetin tavoin.
Yleisin purkkityyppi oli tietokoneharrastajan korvauksetta ylläpitämä ja yksi- tai kaksilinjainen. Suurimmat ja siten myös tunnetuimmat olivat usein yritysten ylläpitämiä ja käsittivät kymmeniä tai jopa satoja puhelinlinjoja tietokoneineen ja lähiverkkoineen. Laite- ja ohjelmistovalmistajat saattoivat tarjota esimerkiksi tuotetukea tai päivityksiä purkkiensa kautta.
Purkkien kulta-aika oli kotitietokoneiden yleistymisestä 1980-luvun lopusta Internetin yleistymiseen 1990-luvun puolivälissä. Purkkien ympärillä toimi oma kulttuurinsa, johon liittyi sosiaalisia yhteisöjä. Edullisten laajakaistayhteyksien markkinoille tuloa 2000-luvun vaihteessa pidetään usein lopullisena kuoliniskuna purkkikulttuurille. Internet tarjoaa laajat mahdollisuudet bulletin boardien tarjoamiin palveluihin kuten tiedostojen latausmahdollisuuksiin, keskustelufoorumeihin, tiedotteisiin ja chätteihin.
Purkin käyttö.
Keskusteluryhmät, ns. messut (), olivat hyvin olennainen osa purkkeja
Purkkiin otettiin yhteys yleensä modeemilla tai ISDN-sovittimella merkkipohjaista pääte- eli terminaaliohjelmaa käyttäen. Purkkien käyttöliittymät perustuivat yleensä valikoihin, joista kulloinkin haluttu toiminto valittiin näppäilemällä toimintoa vastaava numero tai kirjain, joskin edistyneemmät käyttäjät saattoivat myös kytkeä valikot pois päältä ja käyttää komentoriviä. Purkin ulkoisesta olemuksesta tehtiin usein merkkipohjaisuuden puitteissa mahdollisimman näyttävä värikkään ANSI- ja ASCII-grafiikan avulla.
Purkkiin soitettaessa tuli yleensä ensimmäisenä vastaan kirjautumisruutu. Jos käyttäjää ei ollut olemassa, käyttäjän täytyi rekisteröidä itsensä kyseiseen purkkiin. Maailmalla oli tapana käyttää handlea eli nimimerkkiä, mutta Suomessa oli yleinen vaatimus käyttää omaa nimeä. Jotkin purkit päästivät käyttäjän heti sisään rekisteröitymisen jälkeen. Toisissa purkeissa uusilta käyttäjiltä kysyttiin yksityiskohtaisia tietoja, ja perusoikeudet purkin käyttöön sai vasta, kun SysOp oli tarkastanut tiedot.
Vaikka useimmat ei-kaupalliset purkit olivatkin avoimia kaikille soittajille, oli joillakin purkeilla tapana rajata käyttäjäkunnasta pois ne, jotka eivät olleet riittävän vihkiytyneitä purkin erikoistumisalaan. Etenkin piraatti- ja demoskene-purkeissa käyttöoikeuksien saaminen vaati usein vastaamista kyselyyn, jossa piti muun muassa määritellä termejä ja selvittää taustaansa purkin edustamassa alakulttuurissa. Usein käyttäjäkunnan laajenemista rajoitettiin myös tunnussanalla, joka uuden käyttäjän piti ottaa selville puhelinnumeron lisäksi.
Useimmissa purkeissa sisäänkirjautumista seurasi vaihteleva määrä erilaisia ilmoitusruutuja, kuten ylläpitäjien tiedotukset sekä listat edellisistä soittajista ja uusista viesteistä. Monesti näiden joukossa oli myös niin sanottu "oneliner"-ruutu, johon käyttäjät saattoivat sisään tullessaan lisätä omia yksirivisiä viestejään. Alkuruudut läpi käytyään käyttäjä pääsi purkin päävalikkoon.
Jotta purkin ylläpitäjä sai purkkiinsa uusia käyttäjiä kiinnostavia uusia tiedostoja, oli toisissa purkeissa käytössä "file-ratio" eli imurointisuhde. Esimerkiksi suhde 1:5 tarkoitti sitä, että kun käyttäjä tuo purkkiin 1 kilotavun tiedoston, hän pystyi lataamaan eli "imuroimaan" itselleen purkista 5 kilotavua tiedostoja.
Purkin samanaikaisten käyttäjien määrää rajoitti yleensä puhelinlinjojen määrä: yksilinjaisessa purkissa pystyi olemaan sisällä SysOpin lisäksi vain yksi käyttäjä. Tämän takia purkeissa oli käyttäjille usein päivittäinen aikaraja, joka oli Suomessa tyypillisesti 45—90 minuuttia. Päivittäisen aikarajan lisäksi joissakin purkeissa oli viikoittainen käyttöaika. Purkkien käyttö keskittyi iltoihin ja viikonloppuihin, jolloin puhelinlaskut olivat halvempia (pääkaupunkiseudulla ilta- ja viikonloppupuhelut olivat jonkin aikaa jopa kertaveloitettuja). Yhteydet ulkomaisiin purkkeihin olivat harvojen tapa kalliiden ulkomaanpuheluiden vuoksi.
Tyypillinen modeemin yhteysnopeus oli purkkien kultakauden alkupuolella 300, 1200 tai 2400 bittiä sekunnissa. Näillä nopeuksilla satakilotavuisenkin tiedoston siirtäminen kesti pitkään, mahdollisesti ylittäen käyttäjän oikeuden varata linja, joten tiedostojen vaihtelu oli monilla käyttäjillä teknisistä syistä toisarvoinen asia. 1990-luvulla yleisiksi nopeuksiksi vakiintuivat 14 400 ja 28 800 bittiä sekunnissa, jotka ovat nekin erittäin hitaita nykyiseen Internetissä tapahtuvaan tiedonsiirtoon verrattuna.
Julkiset purkit ilmoittivat puhelinnumeronsa ja aukioloaikansa purkkilistoille, joita pidettiin yllä harrastajien voimin. Purkkilistoja julkaistiin myös tietokonelehdissä. Kulta-aikaan purkkeja oli Helsingin seudulla (silloisella 90-alueella) toista sataa.
Lähes kaikki purkit ovat lopettaneet toimintansa, mutta muutamia on vieläkin toiminnassa. Näihin voi yleensä ottaa yhteyden modeemilla tai Internetin kautta telnet- tai ssh-ohjelmalla.
Tavallinen yhteyskerta purkkiin.
Purkeissa oli usein erilaisia pelejä, joita käyttäjät saattoivat pelata
Purkkeihin otettiin yhteys käyttäjän koneen terminaaliohjelmalla. Se soitti modeemin kautta puhelinnumeroon, johon oli kytketty bulletin board -järjestelmä. Yksityisten henkilöiden ylläpitämissä purkeissa oli tavallisesti vain yksi soittolinja. Ja sekin usein käytössä vain ilta- ja yöaikaan kun samaa puhelinlinjaa käytettiin päiväsaikaan tavallisiin äänipuheluihin.
Yhteyden aikaraja.
Koska purkeissa oli rajallinen määrä soittolinjoja, yhden käyttäjän linja-aika oli rajoitettu. Näin muutkin halukkaat pääsivät käymään purkissa linjojen vapauduttua. Suositut purkit olivat hyvin usein varattuja. Siksi käyttäjän terminaaliohjelman soittotoiminnossa oli tavallisesti automatiikka uudelleensoittoon joko haluttu määrä soittoja tai niin kauan kunnes purkin linja vapautui ja yhteys onnistui. Terminaaliohjelmissa oli yleisesti soittolista, jota ohjelma kävi läpi kokeillen jokaista numeroa.
Aikaraja oli monesti riippuvainen kellonajasta. Suosittuun soittoaikaan klo 20 - 23 linja-aikaa sai vähemmän kuin aamuyöllä.
Purkissaoloaikaa oli rajoitettu myös käyttäjäkohtaisesti vuorokausikohtaisesti tai viikkokohtaisesti.
Ratio.
Yleinen rutiini yhteyden avauduttua oli kirjautua sisään, katsoa uudet tiedostot ja lukea keskustelualueilta uudet viestit. Monesti purkin ylläpitäjä halusi hyötyä kävijästä. Järjestelmät toimivat usein siten, että kun toi itse tiedostoja, sai purkista ladata itselle uusia tiedostoja. Latauksia sai tehdä suhdeluvun eli ration mukaisesti. Esimerkiksi tuomalla 1 kB tiedostoja sai ladata vastaavasti 5 kB tiedostoja (ratio 1:5).
Offline.
Alkuaikoina viestit oli luettava ja kirjoitettava puhelun aikana. Tämä tuli kalliiksi, jos kirjoittaja halusi pohtia rauhassa kirjoittamaansa tekstiä tai jos asioiden tueksi piti hakea faktatietoa esimerkiksi tietosanakirjasta. Kalleutta lisäsi huomattavasti puhelinlinjojen kalliit kaukopuhelumaksut. 1990-luvulla yleistyi tapa imuroida kaikki viestit kerralla, lukea ne vasta kun yhteys oli poikki, kirjoittaa uudet viestit ja jättää ne seuraavan yhteyden aikana. Lukemiseen ja kirjoittamiseen käytettiin niin sanottuja etälukuohjelmia (offline-ohjelmia), joiden käyttämistä viestipakettiformaateista ehkä yleisin oli nimeltään QWK.
Muut alueet.
Useimmissa purkeissa oli tiedosto- ja viestialueiden lisäksi myös erilaisia pelejä. Suosituimmat pelit olivat useamman pelaajan vuoroittain pelattavia strategiapelejä. Oli myös uhkapelejä, joissa pelattiin linjallaoloajalla.
Joissakin purkeissa oli saatavana tiedostoja cd-levyltä. Käyttäjä pystyi jopa pyytämään Sysopilta haluamaansa CD-ROM -levyä asemaan, jotta hän pystyi lataamaan halutun tiedoston.
Joissakin purkeissa oli chättejä. Ne olivat suosittuja. Ylläpitäjän kannalta huonoja, sillä ne kuluttivat runsaasti soittolinjojen yhteysaikaa.
Purkit sosiaalisina yhteisöinä.
Purkkeja voidaan pitää yhtenä nykyisten Internet-yhteisöjen esikuvista, esimerkiksi purkkien viestialueilla keskustelu muistutti teknisessä mielessä nykyisiä WWW-keskustelufoorumeita, ja isommissa purkeissa onnistui Internetin chattien tapaan reaaliaikainen keskustelu. Monet purkit erikoistuivat tietyntyyppisistä aiheista kiinnostuneiden käyttäjien kokoontumispaikoiksi: vaikka useimmat aiheet sivusivatkin tietotekniikkaa, oli Suomessa muun muassa useita eri harrastuksiin, taiteenaloihin ja jopa uskontoon ja okkultismiin keskittyneitä purkkeja. Etenkin pitkäikäisempien purkkien käyttäjäkunnat muodostivat usein tiiviitä sisäpiirejä.
Purkkien kulta-aikakautena ne eivät olleet tunnettuja yleisesti yhteiskunnassa. Lainsäädäntö ei ohjannut erityisesti purkkikulttuuria ollenkaan. Vallalla olivat yhteiset kirjoittamattomat säännöt. Esimerkiksi tekijänoikeudet ja ihmisoikeudet eivät aina toteutuneet siinä muodossa kuin ne tunnetaan 2000-luvulla Internetin kehittymisen jälkeen.
Yleisesti pidettiin hyvänä radioamatöörien hyväksi havaitsemia periaatteita: Eetterissä (radioaalloilla) ei saa keskustella politiikasta, seksistä eikä uskonnosta. Ne aiheuttivat usein riitoja.


Kubitti.
Kubitti (eli "quantum bit", "kvanttibitti") on kvanttitietokoneen bitti.
Kubitti on kahden kvantti-tilan lineaarinen superpositio. Tämä erottaa sen normaalista, digitaalisesta bitistä, joka on diskreetti ja voi saada vain arvot 0 tai 1.
Tilat on yleensä merkitty kvanttikmekaniikan bra-ket merkintätavan mukaisesti formula_1 ja formula_2.
Kubitin tärkeä ominaisuus, joka erottaa sen normaalista bitistä, on kuitenkin tilojen lomittuminen monien kubittien välillä. Tämä mahdollistaa sen, että sarja kubitteja voi ilmaista samaan aikaan superposition useista binääriluvuista.
Kubitit voidaan yhdistää kubittirekisteriksi ja kvanttitietokone toimii manipuloimalla näitä rekistereitä.
Kubitin tila-avaruus voidaan kuvata geometrisesti Blochin pallolla.


Tavu (tietotekniikka).
Tavu () on tietotekniikassa käytetty mittayksikkö tallennuskapasiteetille, joka on riippumaton tallennetun datan tyypistä. Tavua tai sen kerrannaisia käytetään ilmoittamaan tietokoneen keskusmuistin tai tallennuskapasiteetin määrä. Tavu on pienin tietokoneen muistiosoitteella osoitettava yksikkö. Se on myös yleinen tietotyyppi ohjelmointikielissä.
Tavun koko on kahdeksan bittiä. Aiemmissa tietokonejärjestelmien arkkitehtuureissa on käytetty myös kuuden, seitsemän, yhdeksän, kymmenen ja kahdentoista bitin tavuja. Epäselvyyksien ehkäisemiseksi kahdeksan bitin tavusta käytetään muun muassa tietoliikenteessä nimeä oktetti (lyh. o). Nykyisin harvemmin käytetty termi "puolitavu" tarkoittaa nimensä mukaisesti puolikasta tavua, eli käytännössä neljän bitin jonoa.
Kahdeksan bitin tavuun voi tallentaa kokonaisluvun väliltä 0–255 (28). Tavun sisällön merkityksen voi tulkita usealla tavalla, esimerkiksi yhtenä kirjaimena tietyssä merkistössä. Tavun sisältö ilmoitetaan usein heksadesimaalijärjestelmässä.
Tavu lyhennetään tyypillisesti t (vain suomenkielinen lyhenne), mutta toinen yleinen ja täysin pätevä tapa, myös suomenkielisessä tekstissä, on kansainvälinen tavun yksikkö B (varsin usein myös virheellisesti b, joka on bitin lyhenne). Englanniksi tavua kutsutaan nimellä "byte", joka on muunnos sanasta "bite" (haukkaisu). Puolitavu sen sijaan on englanniksi "nibble" (näykkäisy). Suomessa termiksi on muodostunut "tavu" lähinnä siksi, että tietokoneesta riippuen kahdesta tai useammasta "tavusta" muodostuu "sana" (engl. "word"). Sanan pituudesta bitteinä käytetään termiä bittisyys, esimerkiksi 8-bittinen tai 64-bittinen.
Tavun monikerrat.
Tavun monikertoina ei tulisi käyttää SI-järjestelmän mukaisia kymmenkantaisia kerrannaisyksiköitä kilo-, mega-, giga-, jne. vaan binäärijärjestelmän kahden potensseja kibi-, mebi-, gibi-, ja niin edelleen, koska tämä on yksikäsitteistä.
Binäärikantaisten yksiköiden lyhenteet ovat Ki, Mi, Gi jne. "kibitavu" ("KiB") on 210 = 1 024 tavua, "mebitavu" ("MiB") 220 = 1 048 576 tavua ja gibitavu ("GiB") 230 = 1 073 741 824 tavua. Binäärikerrannaisyksiköt kuuluvat IEC:n vuonna 1998 hyväksymään standardiin.
Binääristen etuliitteiden käyttö ei ole kuitenkaan levinnyt laajalle. Monissa ohjelmistoissa, esimerkiksi Microsoft Windowsissa ja joissakin Linuxin ohjelmistoissa, käytetään edelleen merkinnöissä megaa, vaikka kyse olisi binäärimegatavuista (binäärinen megatavu, mebitavu) ja yksikkönä tulisi olla MiB.
Eri kerrannaisyksiköitä käytetään laajasti sekaisin: yleensä tietokoneiden keskusmuistin kapasiteetti ilmoitetaan kahden potensseissa ja kiintolevyjen kapasiteetti ja tiedonsiirron nopeudet kymmenen potensseissa, mutta tästäkin säännöstä on paljon poikkeuksia. Lisäksi kilotavusta käytetään tavallisesti lyhennettä k.


Kingston Wall.
Kingston Wall oli suomalainen yhtye, joka soitti englanniksi laulettua psykedeelistä ja progressiivista rockmusiikkia. Yhtyeen musiikillisena johtohahmona toimi Petri Walli (laulu/kitarat), jonka kiinnostus intialaiseen kulttuuriin toi yhtyeen musiikkiin intialaisia vaikutteita. Kingston Wall perustettiin Helsingissä vuonna 1987 ja se hajosi joulukuussa 1994. Yhtyeen toimimisaikana Kingston Wall sai kulttisuosiota, ja sen maine on kasvanut vähitellen. Yhtyeen esikuvina on mainittu varsinkin Jimi Hendrix, Cream, Led Zeppelin ja Pink Floyd. Muita esikuvia olivat muun muassa Yes, Ozric Tentacles ja Wigwam.
Yhtyeen vaiheet ja tuotanto.
Kingston Wall perustettiin vuonna 1987 Helsingissä. Alkuperäinen kokoonpano oli nelihenkinen. Rumpaleina yhtyeessä toimivat aluksi Petteri Ståhl ja sen jälkeen Timo Joutsimäki. Yhtye nauhoitti debyyttialbuminsa ensimmäisen version Joutsimäen kanssa, mutta toisen ja tunnetumman kokoonpanonsa synnyttyä yhtye nauhoitti sen kokonaan uudelleen. Tämä "klassinen" kokoonpano syntyi, kun rumpali Sami Kuoppamäki liittyi yhtyeeseen jouluna 1990 Petri Wallin otettua häneen yhteyttä. Liittyessään yhtyeeseen Kuoppamäki joutui pitkittämään musiikinopiskelujaan Yhdysvalloissa. Yhtye jatkoi tällä kokoonpanolla loppuun saakka. Yhtye esiintyi lähinnä pääkaupunkiseudulla, varsinkin Tavastia-klubilla.
Kingston Wall julkaisi toimintansa aikana vain kolme levyä omalla Trinity-levymerkillään, "Kingston Wall I" (1992), "Kingston Wall II" (1993) sekä "Tri-Logy" (1994). Ensimmäisellä albumilla kuullaan psykedeelis-progressiivista rockia. Cover-versio Jimi Hendrixin kappaleesta "Fire" sai jopa jonkin verran radiosoittoa. Albumin avaava kappale "With My Mind" on noussut vuosien saatossa jonkinlaiseksi suomalaisen rockin klassikoksi.
Toisella levyllä on runsaasti folk-musiikista otettuja vaikutteita. Kappaletta "Shine on Me" pidetään suurena suomalaisena rock-klassikkona, mutta Donna Summer -lainakappale "I Feel Love" herätti ihailijoissa hieman ristiriitaisia tunteita. Albumilla yhtye siirtyi huomattavasti monimutkaisempaan ja progressiivisempaan ilmaisuun. Kolmas levy sisälsi runsaasti vaikutteita elektronisesta musiikista. Albumin kappaleesta "Another Piece of Cake" tehtiin yhtyeen ensimmäinen musiikkivideo, joka debytoi silloisessa musiikkiohjelmassa "Jyrki". Albumi sisältää paljon viitteitä Wallin ystävän Ior Bockin teokseen "Bockin perheen saaga". Albumin päättää psykedeelis-progressiivinen "The Real Thing".
Jo ensilevynsä aikoihin Kingston Wallilla oli vankka ihailijapiirinsä, ja kolmoslevyn myötä yhtye nousi myös viralliselle albumilistalle. Yhtye esitti varsinaisen viimeisen julkisen esiintymisensä 5. joulukuuta 1994 kuuluisassa Helsingin rock-klubi Lepakossa. Päivä tämän jälkeen yhtye esitti viimeisen keikkansa Sörnäisten vankilassa, jolloin he ilmoittivat vetäytyvänsä määrittelemättömän mittaiselle tauolle. 28. kesäkuuta 1995 Kingston Wallin tarina sai lopullisen ja samalla traagisen päätöksen, kun yhtyeen keulahahmo Petri Walli teki itsemurhan hyppäämällä Helsingissä Töölön kirkon tornista. Yhtyeen Trinity-merkillä julkaistut levyt on myyty sittemmin loppuun, ja niistä on tullut keräilyharvinaisuuksia.
Suosion kasvu ja uudelleenjulkaisut.
Zen Garden julkaisi vuonna 1998 Kingston Wallin albumit uudelleenmasteroituina painoksina, jotka sisälsivät bonus-CD:n. Näitä painettiin ainoastaan tuhat kappaletta per albumi, ja ne on myyty loppuun. Uusintajulkaisujen myötä yhtyeen on löytänyt entistä laajempi yleisö, ja sen suosio on jatkunut 2000-luvulla. Jotkut asianharrastajat pitävät Kingston Wallia yhtenä kaikkien aikojen parhaista suomalaisista rock-yhtyeistä. Von Hertzen Brothers -yhtyeen on katsottu saaneen Kingston Wallilta suuria vaikutteita.
Vuonna 2000 julkaistiin myös Kingston Wall -kunnianosoitusalbumi "Freakout Remixes", joka sisältää kotimaisten konemuusikkojen Kingston Wallin kappaleista tekemiä trance-remixejä. 21. syyskuuta 2005 SonyBMG julkaisi kolmen CD-levyn konserttitaltiointikoosteen "Real Live Thing", jonka basisti Jukka Jylli on koonnut yhtyeen vanhoista nauhoista. Levy nousi heti ilmestyttyään Suomen albumilistalle sijalle 8.
Vierailevat muusikot.
Lisäksi Kingston Wallin levyillä ja taustahahmoina toimi Suomen rock- ja jazz-piirien suuria nimiä. Levyillä vierailivat muun muassa Sakari Kukko (saksofoni/klarinetti - soitti kuuluisassa "Shine on Me" sekä "The Real Thing" -kappaleissa), Kimmo Kajasto (syntetisaattorit) sekä Ufo Mustonen (viulu). Yhtyeen kolmoslevyä olivat miksaamassa Tom Wuori ja Robert Palomäki.
Albumit.
Albumeista "I", "II" ja "Tri-logy" julkaistiin 1998 remasteroidut CD-erikoisversiot, jotka kaikki sisältävät albumin lisäksi bonuslevyn sisältäen ylimääräisiä studiokappaleita ja livemateriaalia. Nämä levyt ovat nykyisin kuitenkin alkuperäisten albumien tapaan keräilyharvinaisuuksia. Zen Gardenin remasteroidut CD-versiot, jotka eivät sisällä bonuslevyä, ovat edelleen yleisessä myynnissä.
Albumin perään merkitty ainoastaan korkein listasijoitus.


Prakseologia.
Prakseologia on ihmisen toiminnan tieteellistä tutkimusta. Termiä käytti Alfred Espinas vuonna 1890 (ks. aikakauskirjassa "Revue philosophique" (15. vuosikerta, numero 30) julkaistu artikkeli "Les Origines de la technologie", sivut 114-115 ja vuonna 1897 julkaistu samanniminen Espinasin kirja) mutta yleisemmin termi liitetään Ludwig von Misesiin ja häntä seuranneeseen Itävaltalaiseen taloustieteeseen.
Mises yritti löytää taloustieteiden käsitteellisen lähtökohdan prakseologialla. Klassisen taloustieteen edustajien tavoin hän hylkäsi tarkkailun taloustieteellisen analyysin lähtökohtana, vedoten ihmisten toiminnan olevan liian monimutkaista minkäänlaiselle osiin jakamiselle ja liian itsetietoista, jottei yksistään tarkkailu vaikuttaisi toimintaan. Ihmisen toiminnan tarkkailu tai tilastollisten faktojen erottelu olisi aina ylimalkaista unohdettujen muuttujien takia, toisin kuin luonnontieteissä.
Jotta välttyisimme historiallisen ja tilastollisen analyysin subjektiiviselta luonteelta, Mises ehdottaa, että keskittyisimme ihmisen toiminnan logiikkaan. Koko argumentti liittyy laajempaan kiistaan, ks. methodenstreit.
Prakseologiasta Mises päättelee, että kaikki ihmisen tietoinen toiminta tähtää hänen tyytyväisyytensä parantamiseen. Eritoten hän painotti, ettei prakseologiaa kiinnosta henkilön subjektiivinen näkemys toivotusta lopputuloksesta, vaan toimenpiteet joihin hän ryhtyy. Henkilö parantaa tyytyväisyyttään poistamalla epäonnellisuuden lähteen. Koska tulevaisuus on epävarma, jokainen toimenpide on spekulatiivinen.
Toimivaksi henkilöksi prakseologia kelpuuttaa kenet tahansa, joka kykenee loogiseen päättelyyn. Muutoin prakseologia palaisi behavioristiseen ihmiskuvaan, jossa organismi reagoi ärsykkeisiin vaistonvaraisesti. Yhtä lailla henkilön tulee uskoa, että hänellä on jonkinlainen epäonnellisuuden lähde, jonka hän voi poistaa, jotta hän toimii.
Mises tuli myös lopputulokseen, että ihminen tekee päätöksiä järjestelmällisesti sarjassa. Mieli pystyy käsittelemään tehtäviä vain yksi kerrallaan. Vaikka se kykenisikin ratkomaan tehtäviä nopeasti, se ratkoo niitä peräkkäin. Ihminen aloittaa siis polttavimmasta tarpeestaan ja jatkaa vähemmän tärkeisiin.
Ratkaistuaan tärkeimmän ongelmansa henkilö jatkaa toisiksi tärkeimpään, ja niin edespäin. Tosiasiassa toisiksi tärkein tehtävä on aina vähemmän tärkeä kuin tärkein, joten tehtävä tehtävältä hyöty laskee. Tämä on laskevan rajahyödyn käsite.
Ihmisyhteisössä suuri osa toiminnasta on vapaaehtoisia vaihtokauppoja, joissa henkilö pitää toisen henkilön omistusta omaansa arvokkaampana, ja päinvastoin. Tämä prakseologian osa-alue on nimeltään katallaktiikka, ja liittyy käytännönläheisemmin markkinatalouteen ja taloustieteisiin.


Ihmisen toiminta.
Ihmisen toiminta on monenlaisen selittämisen kohteena. Psykologia tutkii yksilön toimintaa, kun taloustiede tutkii lähinnä ryhmiä. Sosiologia keskittyy molempiin.
Psykologia.
Psykologia on yrittänyt tulkita yksittäisten ihmisten toimintaa. Kuten taloustieteissä, ei psykologiassakaan voida järjestää tieteellisiä eristettyjä kokeita. Tällaisissa kokeissa ihmiseen kohdistuva tarkkailu usein saa hänet toimimaan eri tavoilla kuin yleensä.
Aiheesta muualla.
*


Avoin välityspalvelin.
Avoin välityspalvelin (tai "public proxy", joskus myös "open proxy") on välityspalvelimena toimiva tietokone, joka hyväksyy kaikkien internetin käyttäjien pyyntöjä.
Esimerkiksi verkkoalueeseen esimerkki.org kuuluva avoin sähköpostipalvelin välittää myös sellaisia sähköpostiviestejä eteenpäin, jotka tulevat verkkoalueen esimerkki.org ulkopuolelta ja joiden "kohdeosoite ei kuulu" verkkoalueeseen esimerkki.org.
Avoin välityspalvelin on myös vaikkapa WWW-proxy, joka vastaanottaa pyyntöjä mistä päin hyvänsä maailmaa ilman käyttäjätunnistusta. Useimpia tällaisia välityspalvelimia ei ole tarkoitettu avoimiksi, vaan ne on konfiguroitu virheellisesti.
Avoimia välityspalvelimia käytetään esimerkiksi roskapostin välittämiseen.


Lavatanssi.
Lavatanssiksi kutsutaan tanssilavoilla ja -paikoissa tapahtuvaa tanssimista ja niissä erityisesti harrastettavia tanssityylejä. Suomessa yleisimpiä lavatansseja ovat foksi (foxtrot), tango, valssi ja humppa. Lisäksi lavatansseissa soitetaan yleensä kerran pari vanhempia perinteisiä tanssilajeja, eli: jenkka, polkka ja masurkka.
Nykyisin lavojen tanssiohjelmistoon kuuluvat myös rock 'n swing -tanssit. Rock 'n swing -tansseilla eli kädenalitansseilla tarkoitaan yleisnimityksenä seuraavia lavoilla tanssittavia tansseja: jive, fusku (käytetään myös sanaa lavajive), bugg ja boogie woogie, lindy hop, discoswing (käytetään myös nimiä disco-jive tai samba-jive). Näistä tansseista käytetään myös nimityksiä jenkkitanssit tai rokkitanssit.
Näiden lisäksi lavoilla tanssitaan myös latinalaistansseja eli "lattareita" kuten samba, rumba (bolero) ja cha-cha. Näistä rumba ja cha-cha ovat paikallaan tanssittavia tansseja ja sambaa tanssitaan periteisemmin lavaa kiertäen.
Lavatansseissa ei ole kirjoitettuja sääntöjä siitä, mitä tanssilajia mihinkin kappaleeseen tanssitaan. Tästä syystä onkin tyypillistä, että eri parit tanssivat samaan aikaan eri lajeja ja tanssipari voi jopa vaihtaa tanssittavaa tanssia kesken kappaleen. Esimerkiksi foksia ja fuskua tanssitaan tyypillisesti samaan aikaan, mahdollisesti joku saattaa tanssia jiveä, boogie woogieta tai lindy hoppiakin samaan aikaan. Monista tansseista onkin sekä vartalokontakti- että kädenaliversio, joissa usein askelten rytmitys pysyy samana. Tällaisia pareja ovat esimerkiksi foksi ja fusku, ja polkka ja swingpolkka
Musiikki.
Tanssia säestää yksi tai useampi orkesteri. Settien välillä soitetaan tanssimusiikkia levyiltä. Orkesteri soittaa yleensä 45 minuuttia kerrallaan tai sen aikaa kuin tanssien järjestäjä pyytää. Sen jälkeen on 15 minuutin tauko, jonka aikana soitetaan tanssimusiikkia levyltä. Musiikki soi myös taukojen aikana samalla tavalla – aina kaksi saman tanssilajin kappaletta peräkkäin. Orkesterit ottavat jossakin määrin vastaan toiveita soitettavasta musiikista ja sijoittavat ne sopivaan kohtaan ohjelmistoa. Tavallisesti siihen kuuluu valmiina suosittuja tyylejä.
Mikäli orkestereita on kaksi, orkesteria vaihdetaan tavallisimmin 45 minuutin välein, kunnes kumpikin on soittanut repertuaarinsa läpi tai kunnes tanssit loppuvat. Orkesteri ilmoittaa illan viimeiset kappaleet.
Yleisimpiä lavatanssimusiikissa käytettäviä soittimia ovat harmonikka, basso, kitara, rummut ja kosketinsoittimet. Joissakin yhtyeissä on myös puhaltimia.
Miesten haku.
Tanssilavoilla on pääasiassa miesten haku. Tämä tarkoittaa, että naiset odottavat tanssiinkutsua hakurivissä tanssilavan reunalla. Kun orkesteri kuuluttaa seuraavan tanssin, mies hakee sopivaksi katsomaansa daamia.
Naisten haku.
Useimmilla tanssipaikoilla tietty aika illasta on varattu naisten haulle. Tämä kestää yleensä noin tunnin verran, ja tänä aikana tanssiin haku tapahtuu päinvastoin – miehet odottavat, ja naiset käyvät hakemassa heitä. Muut roolit pysyvät silti ennallaan: mies vie silti kaikki tanssit, ja mies palauttaa naisen kuten yleensäkin.
Naisten haku ilmoitetaan kyltillä tai valotaululla, sekä orkesteri tiedottaa naisten haun alkamisesta ja loppumisesta. On myös naistentansseja, joissa hakuvuoro on päinvastainen koko illan mahdollisesti pois lukien hetki, jolloin kyltillä ilmoitetaan miesten hausta.
Tanssiminen lavalla.
Tanssittaessa salia kierretään vastapäivään. Mikäli lava on tarpeeksi suuri, nopeimmat tanssivat ulkokehällä ja hitaimmat sisempänä. Paikoillaan tanssittavia tansseja (kädenalitanssit, lattarit) tanssitaan joko lavan keskellä, tai niille saattaa olla varattuna tila jossain salin reunalla.
Miehen tehtävä on viedä naista, ja tähän luonnollisesti kuuluu myös ympäristön tarkkailu. Nainen seuraa miehen tanssin mukaisesti joten miehen tulee parhaansa mukaan pitää huoli törmäysten välttämisestä ja ottaa se vastaan. Törmättäessä on miehen tehtävä pyytää anteeksi, ei naisen koska hän seuraa vientiä. Miehen ei tulisikaan tanssia selkä menosuuntaan enempää kuin pari askelta kerrallaan. Jos nainen huomaa esteen, jota mies ei ole nähnyt, hän voi antaa tästä merkin käden painalluksella.
Tanssitavan valintaan voi vaikuttaa myös tanssijoiden määrä erityisesti lavoilla joilla ei ole määritelty tilaa eri tyyleille. Pienillä lavoilla tila muodostuu tavallisesti keskemmälle muiden tanssijoiden noudattaessa kiertosuuntaa.
Muuta.
Tanssilavoilta ja -paikoilta löytyy yleensä jonkinlainen ruoka- ja juomatarjoilu – joko kahvila, baari tai molemmat.


Teekkarilakki.
Tamperelainen teekkarilakki edustaa Suomessa tavallisinta otaniemeläistä teekkarilakkityyppiä. Tämä yksilö on kulunut käytössä, mistä todistavat päällisen kuohuviinitahrat.
Teekkarilakki on ylioppilaslakkia muistuttava päähine, jota teekkarit käyttävät ensimmäisen opiskeluvuotensa vapusta lähtien. Lakkia käytetään Suomessa ja Ruotsissa. Suomessa lakki on valkoinen ja sen oikealle puolelle on kiinnitetty tupsullinen naru. Naru ja tupsu ovat mustaa silkkiä.
Lakin käyttämisestä on määritelty yksityiskohtaisella ohjesäännöllä, joita Suomessa ylläpitävät kunkin teknillisen yliopiston ylioppilaskunta tai monialaisen yliopiston tapauksessa teekkariyhdistys. Yleisen säännön mukaan teekkarilakki on kesälakki, jonka käyttöaika alkaa vappuna ja päättyy syksyllä lakinlaskijaisiin. Lakin ulkomuoto, lakin käyttöön liittyvät perinteet ja lakkia koskevat säännöt vaihtelevat jonkin verran paikkakunnittain.
Historia.
Ensimmäinen suomalaisten teekkareiden oma lakki, niin sanottu kuntalakki, otettiin käyttöön vuonna 1874 Teknologföreningenin piirissä, mutta jo vuonna 1876 perustettiin komitea, jonka tarkoitus oli muuttaa lakkia. Komitean mietinnön mukaan lakista tulisi myssy, jonka sivulla heiluisi tupsu, mutta jäsenistö äänesti myssyä vastaan ja halusi sen sijaan palata lakkiin. Toisessa äänestyksessä luovuttiin tupsustakin. Lopulta päädyttiin käyttämään mustaa ylioppilaslakin tapaista päähinettä, jossa olisi hopeinen kokardi mutta ei tupsua.
Kun vuonna 1884 Teknologföreningen jakaantui ruotsinkieliseen Teknologföreningeniin ja suomenkieliseen Polyteknikkojen Yhdistykseen, uusi järjestö ensi töikseen muutti teekkarilakkia: kokardi vaihtui kultaiseksi ja lakin päällinen harmaaksi silkiksi. Lakkia kiersi musta samettinauha, ja siihen kuului harmaa tupsu. Tupsun käytöstä oli alkuaikoina paljon kiistaa, ja vaikka Polyteknikkojen Yhdistyksen puheenjohtaja huomautti jäsenille, että polyteekkarilakkia ei saisi kantaa ilman tupsua, myönnettiin vuonna 1891 joillekin jäsenille oikeus käyttää tupsutonta lakkia.
Vuonna 1893 lakin päällinen muutettiin valkoiseksi sametiksi ja tupsu mustaksi, ja tässä muodossa sitä käytetään Otaniemessä edelleen. Kun lakin ulkoasusta keskusteltiin vielä vuonna 1895 todettiin, että "erittäinkin tupsu miellyttää naisia".
Suomalaiset teekkarilakit.
Teekkarilakkeja valmistaa helsinkiläinen E.R. Wahlman Oy.
Otaniemen teekkarilakki.
Otaniemen eli Teknillisen korkeakoulun teekkarilakki on lakeista vanhin. Se on kuusikulmainen, ja sen päällinen on ommeltu kahdesta kappaleesta. Tupsun naru on kiinnitetty lakin keskikohtaan ja reunukseen oikealle puolelle. Lakista on kaksi hieman eriävää versiota.
Solmu otaniemeläisen lakin tupsun narussa on yleensä merkki avioitumisesta. Kummankin kesälakin käyttöaika on 1. toukokuuta kello 0.00 — 30. syyskuuta kello 24.00. Varttuneemmat henkilöt käyttävät monesti tätäkin lakkia jo vappuaattona kello 18.00 alkaen, mikä on yksiselitteisesti vastoin teekkarilakin käyttötarkoitusta, ellei Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan Teekkarijaosto ole myöntänyt lakinkäyttölupaa.
TKY-Teekkarilakki.
"Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan" (TKY) myöntämä lakki on Otaniemessä yleisempi, ja sen ensimmäisen opiskeluvuoden vappuna saamiseksi vaadittavien esteettömyystodistusten myöntämisestä vastaavat killat. Esteettömyystodistuksen saamisen vaatimukset vaihtelevat killoittain, mutta yleensä ensimmäisen vuoden opiskelijan eli fuksin tulee kerätä fuksipisteitä tutustumalla teekkarikulttuuriin esimerkiksi erilaisten tapahtumien kautta.
Lakin vuori on tekniikanpunainen, ja sen kokardina käytetään TKY:n merkkiä. Kokardin halkaisija on 15 millimetriä. Kesäkauden ulkopuolella lakinkäyttöoikeutta voi anoa Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan Teekkarijaostolta.
TF-Teekkarilakki.
"Teknologföreningenin" (TF) eli Aalto-yliopiston ruotsinkielisen osakunnan jäsenet ovat pitäneet omanlaista teekkarilakkia vuodesta 1923. Suurimmat erot suomenkielisten teekkareiden käyttämään lakkiin ovat hieman suurempi kokardi (halkaisija 21 millimetriä) sekä lakin vuori, joka on TF-lakissa viininpunainen ja keltainen. Teknologföreningenillä on käytössä myös talvipäähine; ympärileikattu knalli. TF-lakin saamiseksi fuksivappuna tarvittavat fuksipisteet myöntää TF.
Tamperelainen teekkarilakki.
Kun Tampereen teknillinen yliopisto aloitti Teknillisen korkeakoulun sivutoimipisteenä vuonna 1965, sen opiskelijat käyttivät otaniemeläistä teekkarilakkia. Yliopiston itsenäistyttyä vuonna 1972 lakki säilyi muuten entisellään, mutta sen kokardi vaihdettiin paikallisen ylioppilaskunnan tunnukseksi, jossa esiintyvät vasara ja hammasratas. Lakin jakamisesta vastaa "Tampereen teknillisen yliopiston ylioppilaskunta" (TTYY). Lakin käyttöaika on Suomen neidon lakituksesta (1. toukokuuta) lakinlaskijaisiin (30. syyskuuta). Muina aikoina lakkia saa käyttää erikoisluvalla, jonka myöntää TTYY:n hallitus tai kiireellisessä tapauksessa pääsihteeri tai hallituksen teekkarivastaava.
Oululainen teekkarilakki.
Oululainen teekkarilakki otettiin käyttöön vappuna 1960 Oulun yliopiston rehtorin ja hallintokollegion vastustuksesta huolimatta. Oululainen teekkarilakki on saanut vaikutteita ruotsalaisesta teekkarilakista sekä pohjoisesta neljäntuulenhatusta. Oululainen lakki on pyöreä, ja tupsu on kiinnitetty sen oikealla reunalla olevaan ulkonemaan. Lakin vuori on sinivalkoinen ja lakki on materiaaliltaan puuvillasamettia.
Lakin kokardina käytetään kunkin killan omaa kokardia. Tupsun juureen liitetään lisäksi hallituskokardi, mikäli lakin kantaja toimii tai on toiminut jonkin oululaisen teekkarikillan tai Oulun teekkariyhdistyksen hallituksessa. Oululaiset teekkarit solmivat lakkinsa tupsun naruun solmun jokaisen vietetyn vapun merkiksi. Viidennestä vapusta alkaen solmut korvataan lenkillä tai yhdellä isolla solmurykelmällä. Solmut avataan teekkarin valmistuessa diplomi-insinööriksi tai arkkitehdiksi.
Nykyisin lakin jakamisesta vastaa "Oulun Teekkariyhdistys ry" (OTY). Fuksikaste (ja tarvittavat fuksipisteet) oikeuttavat fuksin noutamaan Teekkarilakkinsa vappupäivän aamuna kello 04.30 Rauhalassa alkavassa lakituksesta. Muille fukseille lakki jaetaan myöhemmin erityisessä surulakituksessa. Lakin saamisen myötä fuksi saa myös teekkarin arvonimen. Lakin käyttöaika on 30. huhtikuuta kello 12:00 — 30. syyskuuta kello 24:00. Muina aikoina lakin käyttöön vaaditaan OTY:ltä anottava lakkilupa. Tarkemmin lakin käytöstä on määrätty erityisessä lakkilaissa ja -asetuksessa.
Lappeenrantalainen teekkarilakki.
Lappeenrannan teekkarilakki on seitsenkulmainen, ja sen vuori on karjalaisittain punamusta. Muuten se muistuttaa Otaniemen lakkia. Kokardina käytetään ylioppilaskunnan tunnusta, aalef-kirjainta, jota ympäröi hammasratas. Lakin myöntää "Lappeenrannan teknillisen yliopiston ylioppilaskunta" (LTKY). Lakin käyttöaika alkaa "wappurauhan rikkomisesta", joka tapahtuu Kurkipatsaan lakituksen yhteydessä (30. huhtikuuta kello 12), ja päättyy syksyllä vietettäviin lakinlaskijaisiin. Muina aikoina lakkia saa käyttää ylioppilaskunnasta anottavalla erikoisluvalla.
Turkulaiset teekkarilakit.
Turussa teekkareita opiskelee kahdessa eri yliopistossa, joten lakkejakin on kahta tyyppiä.
Åbo Akademin teekkareiden lakki muistuttaa ulkoisesti tavallista ylioppilaslakkia, mutta senkin oikeaan reunaan on liitetty tupsu. Lakin vuori on keltamusta ja sen kokardina käytetään Åbo Akademis Studentkårin kokardia. Lakkia myöntävät "Kemistklubben vid Åbo Akademi rf" ja "Datateknologerna vid Åbo Akademi rf". Lakki on ollut käytössä vuodesta 1960.
Turun yliopiston teekkareiden lakki on lähes samanlainen kuin Åbo Akademin lakki. Sen vuori on kuitenkin sinivalkoinen, ja kokardina on "Turun yliopiston ylioppilaskunnan" kokardi. Lakit myöntää "Digit ry" sekä "Nucleus ry". Turun yliopistossa lakkia on käytetty vapusta 2000 alkaen.
Vaasalainen teekkarilakki.
Vaasalainen teekkarilakki on teekkarilakeista tuorein: ensimmäiset vaasalaiset teekkarit saivat oman lakkinsa vappuna 2004. Lakki on malliltaan Otaniemen lakin kaltainen, mutta sen vuori on punakeltainen ylioppilaskunnan (VYY) värien mukaisesti ja kokardina käytetään yhdistyksen omaa kokardia.
Lakin käyttöoikeuden myöntää "Tutti ry". Lakin nostajaisia vietetään vapunpäivänä (1. toukokuuta kello 00) ja laskiaisia syyskuun viimeisenä päivänä (30. syyskuuta). Muina aikoina lakkia saa käyttää Tutti ry:n hallituksen erikoisluvalla.
Teekkarilakki Ruotsissa.
a>in teekkareiden käyttämä teekkarilakki on harmaa. Vaaleanpunaiset pienet pallot eli "spegatit" kertovat lakin omistajan opiskelevan tietokonetekniikkaa.
Ruotsissa teekkarilakki, tai "teknologmössan", juontaa juurensa Chalmersin tekniseen korkeakouluun jossa sitä alettiin käyttää vuonna 1878. Lakin inspiraationa oli ehkä ollut norjalainen tupsullinen ylioppilaslakki. Ruotsin ja Norjan unionin aikana Chalmersilla ja KTH:lla opiskeli paljon norjalaisia. Alkuperäinen lakki oli valkoinen, kuten ylioppilaslakkikin, mutta nykyään eri kouluilla on käytössä muitakin värejä.
Lakissa on yleensä kokardi, joka joskus myös vaihdetaan koulusta riippuen johonkin muuhun merkkiin. Lakin naruun laitetaan yleensä pieniä palloja joiden nimi on "spegat". Pallot symboloivat aloitettuja lukuvuosia ja niiden värit kertovat mitä lakin kantaja opiskelee, ja ne poistetaan väliaikaisesti hatusta vakavammissa tilaisuuksissa kuten hautajaisissa. Koulusta riippuen lakkia pidetään niin frakin kuin teekkarihaalareiden kanssa. Teekkarilakki on myös ainut lakki, jota tradition mukaan saa pitää päässään sisätiloissa.


São Paulo.
São Paulo on Brasilian suurin kaupunki ja samannimisen osavaltion pääkaupunki. São Paulon metropolialueella asuu yli 22 miljoonaa ihmistä, ja se muodostaa eteläisen pallonpuoliskon suurimman väestökeskittymän. Itse kaupungin asukasluku on noin 11,5 miljoonaa (2008).
São Paulo on Brasilian taloudellinen keskus ja se kilpailee Rio de Janeiron kanssa asemasta Brasilian kulttuurin ja urheilun pääkaupunkina. Matkailukohteena se ei kuitenkaan ole yhtä suosittu kuin Rio de Janeiro.
Maantiede ja ilmasto.
São Paulo sijaitsee trooppisella vyöhykkeellä lähes 800 metrin korkeudessa merenpinnasta. Kaupungin sää on vaihteleva ja sateinen erityisesti joulu–helmikuussa, jolloin Brasiliassa on kesä. Kaupunki oli aikaisemmin kuuluisa sumuistaan, mutta ne ovat vähentyneet ilman keskilämpötilan kohottua viimeisten 40 vuoden aikana.
Väestö.
Monikulttuurista kaupunkia on joskus verrattu New Yorkiin; se on siirtolaisten myötä saanut paljon vaikutteita mm. italialaisesta, japanilaisesta, portugalilaisesta ja arabikulttuurista. Kaupungissa asuu kolme miljoonaa ihmistä, jotka ovat suorasti tai epäsuorasti portugalilais- tai italialaisalkuperää. Noin 1,5 miljoonaa ihmistä on suorasti tai epäsuorasti afrikkalaista alkuperää, japanilais- ja saksalaistaustaisia ihmisiä asuu kaupungissa kumpiakin miljoona, lisäksi libanonilaistaustaisia ihmisiä on kaupungissa 850 000. São Paulossa asuu myös huomattava määrä espanjankielisiä ihmisiä muista Latinalaisen Amerikan maista. Monilla sãopaulolaisilla onkin etnisesti sekoittunut alkuperä, yllä olevat luvut saattavat laskea joitakin ihmisiä useampiin ryhmiin.
Liikenne.
São Paulon metron ensimmäinen linja avattiin 1974. Kaupungin lentoliikennettä palvelee kaksi kansainvälistä lentoasemaa, São Paulo-Guarulhosin kansainvälinen lentoasema ja Congonhas-São Paulon kansainvälinen lentoasema.
Rikollisuus ja köyhyys.
São Paulo on vauras, mutta kaupungissa on myös paljon köyhyyttä. "Faveloissa" asuu iso määrä köyhiä ihmisiä vieretysten rikkaiden kanssa. Alueet on saatettu eristää sähköaidoin ja erilaisin turvajärjestelmin, koska rikkaat pelkäävät köyhien tekemiä rikoksia. Rikollisuus onkin São Paulossa maailman huippuluokkaa. Rikkaiden ja köyhien välinen suuri eriarvoisuus aiheuttaa kaupungissa valtavan määrän rikollisuutta. Eniten tehdään kidnappauksia, ryöstöjä ja murhia. Sen takia monet liikemiehet lentävät helikoptereilla töihin ja kulkevat luodinkestävillä autoilla. São Paulossa on ennätysmäärä helikoptereita ja erillinen lentoliikennejärjestelmä helikoptereita varten. Poliiseista on huutava pula. São Pauloon on luotu erityinen erikoisryhmä kidnappauksia vastaan, mutta silti voimavarat ovat vähissä. Rikollisuuden kasvun yhtenä syynä voidaan pitää väärin käytettyä varallisuutta. Rahaa ei ole käytetty perusasioihin ja köyhyyden kitkemiseen, joten moni faveloissa asuva ei pääse nuorena töihin ja joutuu täten helposti rikoksen poluille.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana väkivaltatilanne on kuitenkin parantunut tilastojen valossa huomattavasti São Paulossa. Asukaslukuun suhteutetuissa väkivaltatilastoissa kaupunki on turvallisempi kuin Rio de Janeiro sekä useimmat muut Brasilian metropolit.
Urheilu.
Kuten koko Brasiliassa, jalkapallo on São Paulossa suosituin urheilulaji. Kaupungin merkittävimmät jalkapalloseurat ovat Corinthians, Palmeiras, ja Sao Paulo FC.
Formula 1:n Brasilian osakilpailu järjestetään São Paulossa, Interlagosissa.
Muita suosittuja urheilulajeja kaupungissa ovat koripallo, lentopallo, käsipallo ja tennis.
Aiheesta muualla.
*


Mark Helprin.
Mark Helprin (s. 28. kesäkuuta 1947) on yhdysvaltalainen romaanikirjailija ja journalisti, joka on palkittu lukuisilla palkinnoilla viime vuosikymmenten aikana. Helprin tunnetaan mielikuvituksellisista tarinoistaan, monikerroksisista rakenteista romaaneissaan ja rikkaasta sanankäytöstään.
Hänen tunnetuimpia menestysromaanejaan ovat "A Winter's Tale" (Eva Siikarlan suomennos "Talvinen Tarina", Tammi), "Memoirs from Antproof Case", "A Soldier of the Great War", novelleja: "Ellis Island and Other Stories", "A Dove of the East and Other Stories" sekä lastenkirjatrilogia: "Swan Lake", "A City in Winter" ja "The Veil of Snows".


Victor Hugo.
Victor Hugo (26. helmikuuta 1802 Besançon – 22. toukokuuta 1885 Pariisi) oli ranskalainen kirjailija ja runoilija romantiikan ajalta. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat "Pariisin Notre-Dame" (1831) ja "Kurjat" (1862).
Victor Hugo oli myös innokas ihmisoikeuksien puolustaja, vaikkakin hänen poliittiset aatteensa vaihtelivat ajan kuluessa. Nuorena hän oli hyvin konservatiivinen, mutta kääntyi vuosikymmenten kuluessa yhä enemmän vasemmalle. Hänen intonsa ihmisoikeuksien puolesta oli kuitenkin jatkuvaa, ja näistä tunteista syntyi myös hänen teoksensa "Kurjat", joka ilmestyi vuonna 1862 ja saavutti suuren menestyksen heti ilmestyttyään. Käsikirjoitus "Kurjiin" syntyi alun perin jo vuosia ennen ilmestymistä, mutta koska Hugon aatteet – ja asenteet muun muassa kirkkoa kohtaan – olivat muuttuneet, kirjoitti hän koko kirjan uudelleen. "Kurjien" ilmestymisen aikaan Victor Hugo oli maanpaossa Guernseyssä, koska hän oli ankarasti arvostellut Napoleon III:n vallankaappausta.
Poliittinen toiminta ja maanpakolaisuus.
Victor Hugo valittiin Ranskan akatemian jäseneksi vuonna 1841, mikä vahvisti hänen asemansa Ranskan merkittävimpiin kuuluvana kirjailijana. Tämän jälkeen hän alkoi osallistua myös politiikkaan ja kannatti Ranskan muuttamista tasavallaksi. Hän vastusti muun muassa kuolemanrangaistusta ja yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta ja kannatti painovapautta. Hän ilmaisi tukevansa myös Puolan itsehallintoa. Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1848 hänet valittiin Ranskan toisen tasavallan lakiasäätävän kansalliskokouksen jäseneksi.
Victor Hugo Jerseyssä, jossa hän oli maanpaossa 1853–1855.
Kun presidentiksi valittu Louis Napoleon (Napoleon III) vuonna 1851 teki vallankaappauksen ja saattoi voimaan ei-parlamentaarisen valtiosäännön, Hugo arvosteli häntä ankaraksi ja julisti hänet Ranskan petturiksi. Hugo joutui tämän vuoksi lähtemään maanpakoon, ensin Brysseliin, sitten Jerseyyn ja lopulta Guernseyn saarelle, jossa hän asui vuoteen 1870 saakka. Hugo kirjoittikin monet teoksensa, muun muassa "Kurjat", Guernseyssä.
Maanpakonsa aikana Hugo julkaisi Napoleon III:ta vastaan myös poliittiset pamfletit "Napoléon le Petit" (”Napoleon Pieni”) ja "Histoire d'un crime" (”Erään rikoksen historia”). Näiden pamflettien levittäminen Ranskassa oli kiellettyä, mutta niillä oli silti huomattava vaikutus.
Victor Hugo vaikutti osaltaan myös siihen, että Britannian hallitus päätti olla teloittamatta kuutta irlantilaista, joita syytettiin terrorismista. Hän vaikutti osaltaan myös siihen, että kuolemanrangaistus poistettiin Genevessä, Portugalissa ja Kolumbiassa.
Vuonna 1859 Napoleon III päätti armahtaa kaikki maasta lähteneet poliittiset pakolaiset ja sallia heidän palata kotimaahansa. Victor Hugo kuitenkin kieltäytyi palaamasta, ennen kuin Napoleon vuonna 1870 oli kukistettu vallasta ja Ranska oli jälleen muutettu tasavallaksi. Pian sen jälkeen hänet valittiin Ranskan kansalliskokouksen ja senaatin jäseneksi.
Victor Hugo otti monesti kantaa myös taiteilijoiden ja kirjailijoiden tekijänoikeuksia koskeviin kysymyksiin. Hän olikin yksi Association Littéraire et Artistique Internationale -järjestön perustajajäsenistä ja vaikutti osaltaan siihen, että asiasta vuonna 1886 tehtiin kansainvälinen Bernin sopimus.
Aiheesta muualla.
Historiallisten romaanien kirjoittajat


Dante Alighieri.
Dante Alighieri (monesti vain Dante; 1265 – 13./14. syyskuuta 1321) oli italialainen kirjallisuushistorian maineikkaimpiin lukeutuvan "Jumalainen näytelmä" -eepoksen kirjoittanut kirjailija ja runoilija. Teoksensa hän kirjoitti kansankielellä, italiaksi. Italiankielisen tuotantonsa vuoksi Dantea pidetään ”italian kirjakielen isänä”, koska kieli oli vielä tuossa vaiheessa varsin nuori, ensimmäinen tunnettu italiankielinen teksti on 900-luvulta. Hän poikkesi muista keskiajan kirjailijoista ja runoilijoista, jotka käyttivät tuotantonsa pääkielenä latinaa kansan kielen sijasta, joskin Dantenkin tuotannosta löytyy latinankielisiä teoksia.
Dante kirjoitti myös teoreettisia tekstejä, joiden aihevalinnat vaihtelivat retoriikasta moraalifilosofiaan ja politiikkaan. Esimerkkeinä tällaisista teoksista ovat ajan poliittista tilannetta pohtiva "De monarchia" sekä kansankielisyyden ja latinan kielen suhdetta kartoittava "De vulgari eloquentia". Danten toinen tunnetuksi tullut teos on hovirakkautta käsittelevä "prosimetrum"-muotoinen eli runollista sekä suorasanaista tekstiä yhdistelevä "Vita nuova".
Danten tuotannon ehdoton pääteos on hänen vuosina 1308–1321 kirjoittamansa "Jumalainen näytelmä" (). Se on allegorinen kertomus kristityn kuolemanjälkeisestä elämästä. Dante kertoo teoksessa kulkemisestaan helvetin ja kiirastulen läpi paratiisin kirkkauteen. Helvetissä ja kiirastulessa hänen oppaanaan toimii Vergilius, ja hän näkee niissä suuren joukon historiallisia henkilöitä ja aikalaisiaankin. Paratiisissa Danten oppaana on hänen rakastettunsa Beatrice.
Danten kuva on italialaisessa kahden euron kolikossa.
Sukutausta.
Dante uskoi olevansa Pohjois-Italian Arno-joen seudun roomalaisten sotilaiden perillinen. Historiallista tukea tälle väittämälle ei ole olemassa. Varhaisin tunnettu Danten esi-isä on Adamo Elisei, jonka kahdesta pojasta toinen oli firenzeläinen toiseen ristiretkeen osallistunut Cacciaguida degli Elisei. Ilmeisesti hän sai surmansa kesken ristiretkeä Pyhällä maalla, nykyisen Israelin seudulla.
Cacciaguida avioitui Aldighiera degli Alighierin kanssa. Suhteeseen syntyneen Alighiero I Elisein jälkeläiset Bello ja Bellincione olivat suvun ensimmäisiä, jotka omivat isoäitinsä suvun nimen Alighieri. Tästä eteenpäin suvun jäsenet olivat Alighierejä. Bellincione sai kolme jälkeläistä, joista Alighiero II tulisi olemaan Danten isä ja Donna Bellan hänen ensimmäinen puoliso ja samalla Danten äiti. Bellan sukulaisyhteyksistä ei ole kunnollisia lähteitä. Hänen isänsä kuitenkin tiedetään olleen Durante Scolaro.
Nuoruusvuodet.
Danten synnyinpäivästä ei ole olemassa suoraa mainintaa. Danten teoksia tutkimalla on kuitenkin onnistuttu selvittämään, että hän syntyi noin toukokuun ja kesäkuun loppujen välisenä aikana vuonna 1265. "Jumalaisen näytelmän" Helvetti-osa alkaa sanoilla ”"Elomme vaelluksen keskitiessä ma harhaelin synkkää metsämaata"”, minkä katsotaan tarkoittavan Danten olevan 35-vuotias, sillä Raamatun mukaan ihmisen elämän pituus on 70 vuotta. Tarinan tiedetään alkavan pitkäperjantaina vuonna 1300 eli synnyinvuodeksi saadaan pääteltyä 1265. "Jumalaisen näytelmän" osa "Paratiisi" sisältää mahdollisen viitteen siitä, että Dante olisi syntynyt Auringon saapuessa kaksosten tähdistöön: ”"Se soppi, josta meill' on kiista tuima, myös näkyi merineen ja vuorinensa, kun kiersin kanssa iki-Kaksoisien."” (22. laulu, säkeet 151–154) Tällöin Dante olisi siis syntynyt noin 21. toukokuuta – 20. kesäkuuta.
Hänet kastettiin San Giovannin kastekappelissa Firenzessä vuonna 1266 ja ristittiin Durante degli Alighieriksi ("Durante Alighierin suvusta"). Danten nuoruusvuosista on olemassa äärimmäisen vähän tietoja, mutta tietoa on saatu muun muassa hänen teoksistaan.
Danten ollessa 14-vuotias hänen äitinsä menehtyi ja isä meni uusiin naimisiin Lapa di Chiarissimo Cialuffin kanssa. Uuteen suhteeseen syntyivät Francesco-poika ja Gaetana-tytär. Näiden kahden sisarpuolen lisäksi Dantella oli isänsä ensimmäiseen avioliitoon syntynyt, mutta nimeltään tuntemattomaksi jäänyt sisko, joka avioitui Leone Poggi -nimisen miehen kanssa. He saivat Andrea-pojan, joka oli yhtenä lähteenä kun Giovanni Boccaccio laati Danten elämäkertaa. On mahdollista, että Danten lapsuus oli onneton ja että hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Hän oli sitä vastoin äärimmäisen kiinnostunut eri taiteen aloista. Hänen kerrotaan muistaneen Vergiliuksen "Aeneis"-eepoksen ulkoa ja harrastaneen musiikkia sekä kuvataiteita. Myöhemmässä elämänsä vaiheessa Dante opiskeli filosofiaa kerjäläissääntökunnan ylläpitämässä koulussa. Filosofian vaikutus on ilmeinen, sillä hän lainaa Aristotelesta teoksissaan lähes 300 kertaa. Samaan aikaan Dante kiinnostui logiikasta ja luonnontieteistä.
Danten elinaikana Firenzen poliittista ilmapiiriä sävytti guelfien ja ghibelliinien välinen taistelu. Guelfit ajoivat paavillista valtaa kun ghibelliinit katsoivat vallan kuuluvan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan maallisille hallitsijoille. Tilanne oli ollut vielä 1260-luvun alussa guelfien kannalta tappiollinen (Montapertin taistelu), mutta vuonna 1266 Ranskan ja paavin tuella guelfit onnistuivat kääntämään tilanteen voitolliseksi Beneventossa. Dante oli taisteluissa mukana guelfien puolella ratkaisevassa Campaldinon taistelussa Arezzon ghibelliinejä vastaan vuonna 1289. Ghibelliinit olivat nyt lyöty, mutta guelfit joutuivat sisäisiin ristiriitoihin. Guelfit jakaantuivat kahteen leiriin: Vieri dei Cerchi johtamiin valkoisiin ja Corso Donatin mustiin guelfeihin. Valkoiset, joihin Dantekin kuului, ajoi Roomasta vapaampaa hallintoa kun mustat tukivat paavin valtaa.
Danten äidin kuolemasta oli kulunut vasta neljä vuotta, kun hänen isänsä kuoli vuonna 1283. Isä jätti perinnöksi mittavan omaisuuden. Dante avioitui 18-vuotiaana lapsuudenystävänsä ja kihlattunsa Gemma di Manetto Donatin kanssa. Kuten tuohon aikaan oli tapana, olivat avioliitot järjestettyjä ja aviopuolisoiden todelliset ihastuksenkohteet olivat muualla. Näin oli Dantenkin tapauksessa, sillä hän oli rakastunut Portinari-naapuriperheen häntä itseään vuotta nuorempaan Beatrice-tyttäreen (Bice), jota kohtaan Danten rakkaus oli syntynyt jo 9-vuotiaana. Danten ja Beatricen välistä rakkautta kuvastaa se, kuinka Dante viittaa häneen runoissaansa. Donatista taas ei löydy mainintaa yhdestäkään runosta.
Isänsä kuoleman aikaan hän sai kirjoitettua ensimmäisen sonetin "Vita nuova" -teosta varten. Hän sai muutamilta kulttuurihenkilöiltä palautetta siitä, mukaan lukien Guido Cavalcantilta, josta tuli ajan myötä Danten parhain ystävä. Teoksensa hän sai valmiiksi joskus vuosina 1292–1294, jota ennen hän oli opiskellut runoutta. Hän laati teosta yhteensä lähes kymmenen vuoden ajan. Prosimetrum-muotoinen, italiankielinen hovirakkausteos sisältää 42 lyhyttä proosamuotoista kappaletta kommentaareineen 25 teoksen sonetista, joiden lisäksi yksi "ballata" ja neljä "canzonea". Teos kuvaa Danten Beatricen välistä platonista rakkautta ja heidän ensitapaamistaan sekä Danten kokemaa kurjuutta, kun ei kyennyt naimaan häntä. Viimeisessä, kesken jääneessä canzonessa Dante kuvaa Beatricen kuolemista. Hänet Dante kuitenkin tapaa vielä uudelleen "Jumalaisessa näytelmässä". Teos on hyvin henkilökohtainen ja jopa elämäkerrallinen Danten nuoruusvuosista. Käyttämänsä kielellisen ilmaisun hän oli saanut vaikutteita Guido Guinizzellilta.
Maanpaossa.
Dante aloitti poliittisen uransa vuonna 1295 päästyään Firenzen hallintovirkamieheksi sekä diplomaatiksi. Virkamiehenä hän muiden muassa johti hetken aikaa alueen teidenkunnostushankkeita. Aluksi Firenzen politiikassa valkoiset guelfit näyttivät olevan niskan päällä, mutta paavi Bonifatius VIII lupasi tukea mustia valtaamalla Firenzen heille takaisin.
Vuonna 1301 Valois’n Kaarle matkasi Toscanaan rauhanneuvottelijana. Matkallaan hänen odotettiin pistäytyvän myös Firenzessä. Firenzessä oltiin epäileviä sen suhteen, sujuisiko Kaarlen käynti ilman ongelmia. Epäiltiin liittoa paavin, mustien ja Kaarlen välillä, mikä johtaisi mustien hyökkäykseen kaupunkiin. Tätä varten kaupunginvaltuusto lähetti lähettiläitä Roomaan selvittämään paavin aikeita. Yksi näistä lähettiläistä oli Dante.
Danten ollessa vielä Anagnin kaupungissa Rooman läheisyydessä Kaarle hyökkäsi (1. marraskuuta 1301) Firenzeen tehden tuhotöitä kuuden päivän ajan. Uusi hallitus muodostettiin ja Dante määrättiin kahdeksi vuodeksi maanpakoon sekä maksamaan sakko. Sakkoa hän ei suostunut maksamaan, koska ei katsonut olevansa syyllinen mihinkään ja myös siksi, että mustat guelfit olivat ottaneet hänen Firenzeen jääneen omaisuutensa haltuunsa. Dante langetettiin elinikäiseen maanpakoon. Jos hän palaisi vielä Firenzeen, tultaisiin hänet uhkauksen mukaan polttamaan roviolla. Rangaistus peruutettiin vuonna 2008, lähes 700 vuotta Danten kuoleman jälkeen.
Maanpakonsa aikana Dante vaelsi pitkin Pohjois-Italiaa asuen etupäässä Veronassa ja Ravennassa, missä sittemmin kuoli. Dante toimi maanpakonsa aikana aktiivisesti valkoisten riveissä suunnitelleen vielä muutamia yrityksiä kaapata Firenze. Yritykset epäonnistuivat petosten vuoksi. Dante ei unohtanut kirjallisuutta, vaan kirjoitti "De vulgari eloquentia" -teoksen ja "Il Convivio" -tietokirjan. Jälkimmäinen teos oli italiankielinen ja se oli aidosti tarkoitettu koko kansalle, myös oppimattomalle väestölle. Samalla hän valottaa omia poliittisia ja filosofisia ajatuksiaan. Lisäksi hän viittaa kerran vanhempiinsa "Il Convivio" -teoksessa, selittäen kirjoittavansa italiaksi, koska hänen vanhempansa käyttivät sitä tutustuessaan toisiinsa. Hän tunsi sen vuoksi kiitollisuudenvelkaa italiaa kohtaan, koska ilman sitä häntäkään ei olisi ollut. Tämä ei ehkä pidä täysin paikkaansa, sillä Danten Cavalcanti-ystävällä oli ilmeisen suuri osa kielen valinnassa. 1310-luvun alussa Dante sai valmiiksi monarkiaa puolustavan "De Monarchia" -teoksen. Dante ryhtyi samalla myös laatimaan "Jumalaista näytelmää".


Enid Blyton.
Enid Blytonin talo. Bourne End, Buckinghamshire, UK.
Enid Mary Blyton (11. elokuuta 1897 Lontoo – 28. marraskuuta 1968 Lontoo) oli englantilainen kirjailija, joka tunnetaan etenkin lastenkirjailijana.
Blyton on kirjoittanut useita lapsille ja nuorille tarkoitettuja teossarjoja, muun muassa "Viisikko"-, "Salaisuus"-, "Sos"- ja "Seikkailu"-sarjat. Blyton kirjoitti yli 600 lasten- ja nuortenkirjaa 40 vuotta kestäneen kirjailijauransa aikana. Lisäksi hän kirjoitti vuosikausia tarinoita lehtiin. Hänen kirjojaan on käännetty yli 40 kielelle ja niitä on myyty miljoonittain. Blyton on yksi 1900-luvun suosituimmista ja menestyneimmistä lasten- ja nuortenkirjailijoista.
Varhaiset vaiheet ja yksityiselämä.
Blyton syntyi kauppiasperheeseen Lontoon Southwarkissa. Lapsena Blyton haaveili pianistin ammatista, mutta meni 19-vuotiaana opettajakouluun. Hän opetti viisi vuotta ja kirjoitti vapaa-ajallaan. Hänen esikoisteoksensa oli runokokoelma "Child Whispers" (1922). Blyton meni naimisiin majuri Hugh Alexander Pollockin kanssa 1924. He muuttivat Buckinghamshireen ja myöhemmin Beaconsfieldiin ja saivat kaksi tytärtä. Avioliitto ajautui vaikeuksiin ja 1941 Blyton tapasi lontoolaisen kirurgin Kenneth Fraser Darrell Watersin, jonka myöhemmin nai.
Teokset.
Enid Blytonin kirjat onnistuivat kiehtomaan alle murrosikäisten lasten mielikuvitusta. Rakenteena niissä on usein mysteeri ja sen ratkaisu. Hänen kirjoissaan lapset ovat usein lomalla koulusta ja vapaita seikkailemaan ja tutkiskelemaan maailmaa ilman aikuisten sekaantumista. Tarinoiden perheet ovat pääsääntöisesti vajaita, yleensä isät puuttuvat kuten useissa sarjakuvaperheissä. Samat lapsisankarit esiintyvät kymmenissä kirjoissa. Tapahtumapaikkana on Englannin idyllinen maaseutu ja lapset tekevät pyöräretkiä, piknikkejä, syövät jäätelöä ja maukasta kotiruokaa ja seikkailevat meren rannalla ja saarilla. Henkilö- ja luonnonkuvaus on hyvin vähäsanaista, mutta kirjojen viaton ja lämmin ilmapiiri ja jännittävästi kuvatut seikkailut ovat lapsille miellyttävää eskapismia. Viittauksia useiden kirjojen kirjoitusajan toiseen maailmansotaan on vain harvoissa teoksissa.
Nuoremmille lapsille on suunnattu, animaatiosarjanakin esitetty Lelumaan Niksu. Muutamat Blytonin kirjasarjoista ovat yhä suomentamatta. "St. Clare"-sarjan tapahtumapaikkana on sisäoppilaitos. Lisäksi Blyton on kirjoittanut satu- ja fantasiaelementtejä sisältävät sarjat "The Faraway Tree", "Wishing Chair" ja "Enchanted Tales", sekä 14-osaiset sarjat Vanhan ja Uuden testamentin tarinoita vuosina 1949 ja 1953.
1950-luvulla kirjoitetut kirjat kuvastavat selvästi ajan henkeä, brittiläistä luokkajärjestelmää ja perinteisiä sukupuolirooleja. Kun Englanti muuttui 1960–1970-luvulla yhä monikulttuurillisemmaksi yhteiskunnaksi, useat kirjastot poistivat hyllyistään Blytonin teoksia pitäen niitä sanavarastoltaan heikkoina, rasistisina, seksistisinä ja snobistisina. Blytonin kirjojen "poliittinen epäkorrektisuus" ei kuitenkaan ole vähentänyt niiden valtavaa suosiota koko maailman lapsilukijoiden keskuudessa, vaikka niiden ilmestymisestä on kulunut jo yli viisikymmentä vuotta.
Uudella vuosituhannella kustantaja on muuttanut useita kirjoja uusien painosten myötä. Yksi Viisikko-kirjoissa esiintyvä lapsi, Dick, on saanut uuden nimen Rick, koska sana "dick" tarkoittaa englannin puhekielessä nykyään penistä, ja niissä esiintyvästä Fanny-tädistä on tullut Frannie, koska "fanny" tarkoittaa nykyään brittienglannin puhekielessä vaginaa ja amerikanenglannin puhekielessä naisen takapuolta. Bessie on saanut nimen Beth, koska Bessie on nykyään harvinainen lempinimi Elizabethille, ja Jo on Joe, koska se on tyypillisempi nimi pojalle. Lisäksi kirjoissa myös pojat tekevät nykyisin keittiötöitä, eikä tuhmia lapsia lyödä. Arvosteluja on kerännyt osakseen päätös muuttaa nimet Mary ja Jill muotoon Zoe ja Pippa ja sana "biscuits" (keksit) amerikkalaiseen muotoon "cookies" pyrkimyksenä vedota yhdysvaltalaiseen kohderyhmään.
Blytonin tytär luovutti syksyllä 2010 huutokaupattavaksi Blytonin käsikirjoituskokoelman, josta on löytynyt "Mr. Trumphy's Caravan" -nimisen julkaisemattoman teoksen käsikirjoitus. Kokoelman osti huutokaupasta newcastlelainen lasten kirjallisuuskeskus Seven Stories. 180-sivuinen teos kertoo taikakaravaanista.


Elmer Diktonius.
Elmer Rafael Diktonius (20. tammikuuta 1896 Helsinki – 23. syyskuuta 1961 Kauniainen) oli suomenruotsalainen kirjailija, runoilija ja säveltäjä.
Elämä ja ura.
Diktonius edusti suomenruotsalaista modernismia. Hän kuului Tulenkantajiin ja kirjoitti Ultra-lehteen.
Diktonius oli tuotannossaan modernisti, ja erityisen vahvana hänen teoksissaan näkyvät ekspressionismi ja imagistinen kuvakäsitys. Diktoniuksen on arvioitu vieneen runomuotojen vapautumista eteenpäin ja pidemmälle kuin toinen suomenruotsalainen modernisti Edith Södergran, jonka jalanjäljissä Diktoniuksen on katsottu kulkeneen. Samalla Diktonius mursi viimeisetkin rakenteelliset yhteydet perinteiseen runouteen.
Diktonius soitti myös viulua, ja erityisesti Edith Södergranin vieraana tämä hänen taitonsa antoi uutta elinvoimaa jo varsin huonokuntoiselle runoilijattarelle. Diktoniuksen musiikinopettajana toimi Helsingin musiikkiopiston rehtori Erkki Melartin. Säveltäjänä Diktonius ei menestynyt, koska hänen sävelkieltään pidettiin radikaalina; ensikonsertti toukokuussa 1920 oli lähes fiasko.
"Min dikt" (1921; suom. "Runoni") oli Diktoniuksen esikoisteos ja samalla hänen ohjelmanjulistuksensa. Nimestään huolimatta teos on enemmän proosaruno- tai aforismikokoelma kuin perinteinen runokokoelma. Teoksessaan Diktonius selvittelee suhdettaan taiteeseen. Hän esittää yleisön ja kriitikot varsin kriittisessä valossa ja korostaa uutta ihmisyyttä; samoja teemoja Diktonius käsittelee lehtikirjoituksissaankin.
Diktoniuksen tunnetuimpia teoksia on "Janne Kubik" (1932; tekijän itsensä suomentamana "Janne Kuutio"). Alaotsikon "Ett trädsnitt i ord" (suom. "Puupiirros sanoin") mukaan teos kertoo kuvamaisin katkelmin Jannesta, joka kulkee historian pyörteissä milloin punakaartilaisena, milloin tukkijätkänä, milloin pirtutrokarina. Tässä suhteessa hänessä voi nähdä yhtäläisyyksiä F. E. Sillanpään "Hurskaan kurjuuden" Toivolan Juhaan, joka myös ajautuu olosuhteiden uhrina punakaartiin. "Janne Kubik" nosti esiin Suomen sisällissodan punaisen päähenkilön kautta, joskin Janne hahmona on kaikkea muuta kuin ihanteellinen kuva punakaartilaisesta. Samoin Jannen myöhempi elämä puukkosankarina ("Suomalainen tango"), lapualaiskyyditsijänä ("Monologi muilutusautossa") saati loppu lakonrikkurina satamassa ("Lastiluukku") ovat kaikkea muuta kuin hyvän miehen elämää; tosin Jannen viimeiset ajatukset hänen pudotessaan kuolemaansa kohdistuivat kaipaavina punakaartilaisystävä Järviseen ja "Suomalaisen tangon" aikakauden rakastettuun Elinaan. Kirjailija itse kutsuu teostaan "rumimmaksi ja rakkaimmaksi työkseen".
Tärkeä proosateos on myös "Medborgare i republiken Finland", joka ilmestyi kaksiosaisena 1935 ja 1940.
Diktonius oli yhteiskunnallisesti aktiivinen, vasemmistolaisesti suuntautunut ja tunsi muun muassa Otto Wille Kuusisen. Diktonius opetti Kuusiselle sävellystä ja Kuusinen Diktoniukselle runoutta. Diktonius oli suomenruotsalaisten modernistien joukossa poikkeus siinä mielessä, että hän kirjoitti myös suomeksi, vaikka suurin osa teoksista ilmestyikin ruotsiksi.
Diktonius toimitti postuumisti Edith Södergranin kokoelman "Landet som icke är". Hänen myöhäisvuosiaan varjostivat alkoholismi ja Alzheimerin tauti.


Lavansaari.
Lavansaari (, "Voimakas",, vuoteen 1951) on yksi itäisen Suomenlahden ulkosaarista ja entinen Suomen kunta. Nykyään Lavansaari kuuluu Venäjän Leningradin alueen Jaaman piiriin.
Saaren maantiede ja kallioperä.
Lavansaari on Suomenlahden ulkosaarista toiseksi suurin, ja suurin saari omassa saariryhmässään, johon kuuluu 22 saarta kokonaisalaltaan 15,9 neliökilometriä. Näistä asuttuja ovat Lavansaari ja Peninsaari. Lavansaaren pinta-ala on 15,3 neliökilometriä ja saaren korkein kohta 30 metriä merenpinnasta on Puokinmäki.
Lavansaari sijaitsee Suomenlahden itäosassa, 70 kilometriä Kotkasta ja noin 60 kilometriä Viron rannikolta. Venäjän Inkerin rannikolle on matkaa noin 30 km. Saari on suurimmaksi osaksi hieta- ja hiekkakangasta. Viljeltyä maa-alaa oli aikanaan noin 150 ha. Saaren metsät ovat pääasiassa kuusi- tai mäntymetsääSaaren kosteikot ovat joko kuusta kasvavaa korpea tai puuttomiksi soistuneita. Saaressa oln lisäksi pienehkö sisäjärvi nimeltään "Suurjärvi".
Luonto.
Alavana saarena Lavansaarella esiintyy rämesoita. joissa pohjakasvina rahkasammalta ja suovarpuja kuten variksenmarjaa, juolukkaa ja suopursua. Hiekkaisessa maaperästä löytyy hiekka- ja savikiviä. Saaren hiekkaisesta maaperästä hyötyy muurahaisleijona.
Historia.
Ensimmäiset merkit asutuksesta ovat Suursuonmäen kalmistosta ja ne ajoittuvat esiroomalaiselle rautakaudelle (noin 500 eaa. - 0). Vakituisen ruotsinkielisen asutuksen saari sai viimeistään 1300-luvun alkupuolella. Nämä asukkaat karkotti ja tuhosi Ruotsin ja Moskovan Venäjän välisen sodan, pitkän vihan alkaminen 1570. Uudet, suomenkieliset asukkaat alkoivat muuttaa saarelle 1630-luvun lopulla nykyisen Kotkan ja Viipurin väliseltä rannikolta.
Lavansaarelaiset olivat alkuun kalastajia ja hylkeenpyyntäjiä. Pietarin ja Viipurin kaupunkien voimakas rakentaminen sekä saaren erinomainen, suojainen satama tarjosivat mahdollisuuden 1800-luvun loppupuolelta alkaen myös kukoistavaan kauppamerenkulkuun. Lavansaaren kauppalaivastoon kuului enimmillään 132 purjealusta, etupäässä kaljaaseja ja jahteja. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin vähensi saarelaisten kauppamerenkulkua.
Venäjän bolsevikkivallankaappaus ja Suomen itsenäistyminen 1917 aiheuttivat sen, että lavansaarelaisten parhaita nuottakalastuspaikkoja Venäjän puolella ei enää voinut käyttää. Suomen ja Venäjän neuvottelemassa Tarton rauhassa 1920 sovittiin, että Lavansaari ja Peninsaari muiden Suomenlahden ulkosaarten tapaan jätettiin linnoittamatta. 1920-luku oli köyhää sopeutumisen aikaa, jolloin kehitettiin tehokkaampia kalastusmenetelmiä, perattiin uusia nuotanvetopaikkoja, perustettiin kalanjalostamoja, alettiin kehittää matkailua elinkeinoksi ja jotkut osallistuivat kieltolain aikana jopa viinan salakuljetukseen hengissä pysyäkseen. Enimmillään asukkaita oli 1335 vuonna 1925 keskittyen Lavansaaren pohjoisosaan.
1930-luvun lopulla vaurastuminen oli päässyt jälleen hyvään alkuun ja asukasluku oli vakiintunut noin 1200:een. Kuitenkin kaikki oli jätettävä lokakuussa 1939 kahden tunnin varoitusajalla sodan uhatessa. Talvisodan sytyttyä Neuvostoliiton puna-armeija miehitti Lavansaaren ja Peninsaaren, kunnes Suomen oli luovutettava ne Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa 1940.
Matkailu.
Muiden kuin Neuvostoliiton tai Venäjän kansalaisilla ei ole ollut pääsyä Lavansaareen ja Peninsaareen vuoden 1944 jälkeen, lukuun ottamatta kesää 1992.
Lavansaaren kunta.
Lavansaari kuului aiemmin Koiviston maalaiskuntaan, josta se erotettiin vuonna 1904 omaksi kunnakseen.
Kylät.
Lavansaaren kylät olivat Klausinkylä, Lounatkylä ja Pohjakylä sekä Peninsaari jossa oli oma kylänsä. Vuonna 1778 Pohjakylässä oli 15 savua, Lounatkylässä (+Klauksenkylä) 22 savua sekä Peninsaaressa 5 savua.
Lavansaaren seurakunta.
Lavansaaren seurakunta perustettiin 1896 ja se kuului Savonlinnan hiippakunnan Viipurin rovastikuntaan. Oma pappi saarelle tuli 1897. Kirkko Lavansaaressa oli ollut jo 1700-luvulla ja uudempi rakennettiin "Pohjankylään" 1783, kun vanha oli rapistunut korjauskelvottomaan kuntoon.
Elinkeinot.
Merenkulku on ollut Lavansaaressa tärkeä elinkeino. Tätä on edesauttanut saaren suojaisa luonnonsatama joka mahdollisti laivojen talvisäilytyksen. Muita tärkeitä elinkeinoja ovat olleet kalastus ja hylkeenpyynti.


Gabrielin torvi.
Gabrielin torvi on Evangelista Torricellin keksimä geometrinen kappale, jolla on äärellinen tilavuus mutta ääretön pinta-ala.
Gabrielin torvi on pyörähdyskappale, joka muodostuu kun käyrä formula_1 "(x ≥ 1)" pyörähtää kolmessa ulottuvuudessa x-akselin ympäri. Kappaleen pinta-ala välillä formula_2 (jotta vältetään asymptootti kohdassa formula_3) ja formula_4 on formula_5 ja tilavuus formula_6. Kun "a" lähestyy ääretöntä, pinta-ala lähestyy ääretöntä ja tilavuus lähestyy π:tä.
Kun Torricelli keksi kappaleen, sitä pidettiin paradoksina. Näennäinen paradoksi syntyy siitä, että jos tällainen kappale olisi olemassa, sen sisäpinnan maalaamiseen tarvittaisiin ääretön määrä maalia, koska pinta-ala on ääretön. Toisaalta koska tilavuus on äärellinen, torven voisi vain täyttää maalilla, jolloin myös sisäpinta maalautuisi. Paradoksi ratkeaa sillä, että torvi kapenee jatkuvasti ja viimeistään kun torvi on kapeampi kuin maalimolekyyli, ei torveen kaadettu maali enää maalaa sisäpintaa siitä pisteestä eteenpäin. Jos taas ajatellaan, että maalikerros olisi äärettömän ohut, riittäisi pisarakin maalia maalaamaan koko torven.


Suursaari.
Suursaari (;, aiemmin "Högland";) on Suomenlahden itäosassa sijaitseva saari ja entinen Suomen kunta. Nykyään saari kuuluu Venäjälle, Leningradin alueen Jaaman piiriin. Suursaari on Suomenlahden ulkosaarista pinta-alaltaan suurin. Se sijaitsee noin 40 kilometriä etelään Manner-Suomesta ja 55 kilometriä pohjoiseen Virosta 27. pituuspiirin ja 60. leveyspiirin leikkauksen vieressä.
Maantiede.
Kartta Suursaaresta. Korkeuskäyrät osoittavat pinnanmuodot 30 metrin välein.
Suursaari, kuten muutkin Suomenlahden ulappasaaret, on jäänne noin 1700–1800 miljoonaa vuotta sitten syntyneestä Alppien kaltaisesta Svekofennidien poimuvuoristosta. Tämän vuoksi tytärsaaren kuten muidenkin Suomenlahden ulappasaarten kallioperä poikkeaa Viron ja Suomen rannikon kallioperästä.
Suursaari on noin 11 kilometriä pitkä ja 1,5–3 kilometriä leveä (kapeimmillaan pohjoispäässä) ja koostuu enimmäkseen karusta peruskalliosta. Saaren pinta-ala on noin 21 neliökilometriä, josta noin 14 hehtaaria on järviä. Saarella on neljä vuorenhuippua, Pohjoiskorkia (113 metriä korkea), Mäkiinpäällys (126 m), Haukkavuori (142 m) ja Lounatkorkia (176 m), jotka näkyvät kauas merelle. Kallioperä idässä ja korkeammilla kukkuloilla on porfyyriä, lännessä gneissiä sekä liusketta. Muualla kalliossa on leveitä, vaaleampia graniittivanoja. Kukkuloiden välisissä laaksoissa on moreenia ja useita pirunpeltoja eli suuria alueita, joissa on pelkkää kiveä. Saaren itäosassa on muutamia hiekkarantoja.
Suursaaressa on neljä pientä järveä. Liivalahdenjärvi on noin 400 metriä pitkä ja 75 metriä leveä, ja sen syvyys on vain 1,5 metriä. Veteljärvi on kooltaan 250 × 100 metriä ja sen suurin syvyys on 2,3 metriä. Sillä on yhteinen laskujoki Liivalahdenjärven kanssa Selkäapajanlahteen länsirannikolle. Länsirannikolle Maahellinlahteen laskeva Lounatjärvi on kooltaan 500 × 200 metriä, ja sen suurin syvyys on 13 metriä. Ruokolahdenjärvi on kooltaan 350 × 200 metriä, ja sen suurin syvyys on 5 metriä. Se laskee mereen saaren itärannassa Kiiskinkylän kohdalla.
Mäkiinpäällyksellä on kaksi venäläistä kolmiomittauspistettä, "Mäkiinpäällys", 60° 04' 27" N, 26° 58' 11" E ja "Totška Z", 60° 05' 07" N, 26° 57' 40" E. Ne ovat saaren pohjoisen ja eteläisen kolmioketjun solmukohtia ja kuuluvat maailmanperintökohteeseen Struven ketju.
Luonto.
a> Liivalahdenjärveltä päin nähtynä vuonna 1936.
Suursaari on pääasiassa peruskalliota, jolla kasvaa harvakseltaan mäntyjä. Matalammissa osissa on taigatyyppistä havumetsää. Havumetsän lisäksi on alavammilla alueilla jonkin verran lehtipuita, etupäässä pihlajaa, tervaleppää ja raitaa, mutta saaren eteläpäässä myös koivuja ja yksittäisiä tuomia, haapoja sekä saarnia. Osa kasveista kuuluu toiseen kasvillisuusvyöhykkeeseen, mutta on säilynyt ilmaston muututtua, esimerkiksi myrkkykatko.
Maanisäkkäistä saarella on nykyisin vain pikkujyrsijöitä ja lepakoita. Todennäköisesti saarella on esiintynyt aiemmin myös kettuja ja jäniksiä, jotka pääsivät sinne helposti jäiden yli talvella. Talvimerenkulun lisääntyessä 1900-luvulla niiden vaellukset ovat kuitenkin vaikeutuneet. Merilintuja on saaren ympäristössä runsaasti ja joistakin paikallisista paikannimistä päätellen siellä on esiintynyt aiemmin useita suuria petolintulajeja. Lähistön matalilla saarilla on ollut suuria määriä harmaahylkeitä ja itämerennorppia.
Esihistoria.
Suursaari sijaitsee pohjois–etelä-suunnassa melko tarkkaan keskellä Suomenlahtea.
Suursaaren kalliot ovat niin korkeita, että niiden on täytynyt olla korkeammalla kuin Baltian jääjärvi silloin kun mannerjää vetäytyi alueelta noin 10 000 vuotta sitten. Korkeimmalla olevat muinaiset rantavallit olivat 86 metrin korkeudella nykyisestä merenpinnasta. Varsinaisia muinaisjäännöksiä tunnetaan hyvin vähän. Kahden tai kolmen kiviröykkiön arvellaan olevan pronssikautisia hautoja, ja Kumpelkalliossa on kalliopiirrokselta vaikuttava piirros. Ympäristön rikkaita kalastusvesiä ja hylkeenhoukuttelumaita ovat varmasti hyödyntäneet satunnaiset kävijät jo muinaisista ajoista, ja he ovat saattaneet yöpyä Haukkavuoren ympärillä olevissa pienehköissä luolissa. Asia jää vielä vahvistettavaksi arkeologisissa tutkimuksissa. Osa rannoilla olevista kivikasoista saattaa olla varhaisia pyyntisuojia.
Ruotsin vallan aika.
Suursaaresta esitti ensimmäisenä vaatimuksia Ruotsin kruunu, ja siitä tuli osa kuningaskuntaa vuoteen 1721 asti. Saari oli aluksi Viipurin linnaläänin alainen ulkosaari, joka kuului Vehkalahden pitäjään. Varhaisimmat kirjalliset lähteet pysyvästä asutuksesta ovat 1400-luvulta, jolloin Suursaaren kalastajat selvittivät verojaan Viipurin seurakunnalle. 1600-luvulta on olemassa muutamia manttaaliluetteloita, joista selviää, että saarella on asunut vakituisesti muutamia satoja ihmisiä ja että he kaikki olivat suomenkielisiä. Kielitieteilijöiden mukaan saarella 1800-luvulla puhuttu murre viittaa siihen, että väestö oli lähtöisin Vehkalahden seudulta ja lähiympäristöstä.
Saksalainen diplomaatti ja kirjailija Adam Olearius haaksirikkoutui Suursaarelle marraskuussa 1635. Hän kirjoitti sen jälkeen runon, joka tihkui hirvitystä tästä kylmästä, pimeästä ja myrskyisestä saaresta sekä sen asukkaista, jotka elivät äärimmäisessä köyhyydessä.
Vanhan Suomen aika.
Venäläisjoukot valloittivat saaren suuren Pohjan sodan aikana, ja se siirtyi Venäjän haltuun virallisesti Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721. Pietari Suuri antoi Suursaaren, Tytärsaaren ja Lavansaaren läänitykseksi hovinarrilleen Johan (Jan) da Costalle jo vuonna 1718. Da Costa oli katolilaisuuteen kääntynyt juutalainen ja asui Lavansaarella rakennuttamassaan kartanossa ja oli ankara verottaja. Hänen saamaansa läänitystä on pidetty jonkinlaisena Pietari Suuren pilana narrilleen. Da Costan kuoltua 1740 saaret jäivät vielä muutamaksi vuodeksi hänen vaimolleen.
Suursaari liitettiin Viipurin seurakunnan alaiseen Kakin kappeliin, joka itsenäistyi myöhemmin Johanneksen pitäjänä. Kirkko rakennettiin vuonna 1768 hirrestä, ja siinä oli erillinen kellotapuli. Se sijaitsi Suurkylän länsipuolella. Tarinan mukaan ja nimestä "Kappelniemi" sekä vanhasta kylän viereisellä niemellä olleesta kivijalasta päätellen saarella oli ollut kirkko jo kauan ennen sitä.
Voimakas itämyrsky 15.lokakuuta 1758 ajoi kerralla kahdeksan laivaa haaksirikkoon Suursaaren koilisnurkalle. Haverissa oli mukana kaksi venäläistä, kaksi ruotsalaista, kaksi hollantilaista ja brittiläinen ja rostocilainen alus. Pohjoiskorkian loiston hoitaja aliperämies Feodor Proskurakov venekuntineen pyrki estämään paikallisasukkaiden "hylynryöstöä" vaikka nämä omien sanojensa mukaa olivat paikalla pelastustarkoituksessa.. Seuraavina yöina aluksista katosi paljon irtötavaraa mikä johti oikeudenkäyntiin rantarosvoudesta. Kaikkiaan 13 Suursaarelaista talonpoikaa sai vankeustuomion. Tämä oli noin kolmasosa saaren aikuisesta miesväestöstä.
Saarelaiset ovat eläneet aina jokseenkin eristyksissä, paitsi ajoittain, kun saari on ollut mukana historian tapahtumissa. aikana vuonna 1788 saaren ja mannermaan välisellä alueella käytiin suuri meritaistelu, jota kutsutaan Suursaaren taisteluksi. 15 ruotsalaisen aluksen laivasto oli 17. heinäkuuta 1788 matkalla hyökkäämään Pietariin mutta kohtasi 17 Venäjän laivaston aluksen kaaderin Suursaaren kohdalla. Kun kanuunatulta oli vaihdettu kokonainen päivä, lähteiden mukaan yksikään alus ei ollut uponnut, mutta kumpikin osapuoli oli onnistunut kaappaamaan yhden toisen osapuolen aluksista. Sekä Ruotsi että Venäjä julistautuivat taistelun voittajiksi. Ruotsin yritys hyökätä itään oli kuitenkin tällä kertaa tehty tyhjäksi. Vaikka yksikään alus ei uponnut, hylkytavaroita syntyi kuitenkin melkoisesti. Saarelaiset hyödynsivät niitä ja saivat hylkytavaroita keräämällä täydennystä niukalle toimeentulolleen. Hylkytavarat olivat arvokkaita, vaikka historialliselta ajalta ei ole todisteita siitä, että asukkaat olisivat houkutelleet tarkoituksella aluksia karille.
Suursaaren kunta Suomessa.
Suomen siirryttyä vuonna 1809 Suomen sodassa Ruotsin valtakunnasta Venäjälle Suursaari liitettiin muun Vanhan Suomen kanssa vuonna 1812 muodostettuun Viipurin lääniin Suomen suuriruhtinaskunnassa. Vuonna 1817 Suursaari liitettiin Kymin pitäjään. Kymin kirkon palon jälkeen vuonna 1837 Suursaaren ja Tytärsaaren asukkaat eivät halunneet osallistua uuden kirkon rakentamiseen. Molemmissa saarissa oli jo oma kirkko.
Suursaari itsenäistyi yhdessä Tytärsaaren kanssa omaksi pitäjäkseen vuonna 1838. Siihen kuului silloin yhteensä noin 700 henkeä. Tytärsaari itsenäistyi Suursaaresta 1899. Suursaaren väkiluku oli 1920-luvulla lähes 900 ja talvisodan edellä tehdyn evakuoinnin aikana vajaa 800.
Kun saarelle rakennettiin kansakouluja, luovuttiin koulukinkereistä. Ensin koulun sai Suurkylä 1885 ja sitten Kiiskinkylä 1892. Kummallakin koululla oli 30–50 oppilasta, joskin määrä vaihteli vuosittain.
Vuonna 1892 Suursaaren kirkon huojuvaksi todettu kellotapuli purettiin, ja tilalle rakennettiin uusi saarella syntyneen arkkitehti Vilho Penttilän piirustusten perusteella.
Marraskuussa 1899 panssarilaiva General-admiral Apraksin ajoi karille Suursaaren lähistöllä, ja Amiraliteetti palkkasi langattomalla lennättimellä kokeita tehneen venäläisen fyysikon Aleksandr Popovin, joka tammikuussa 1900 muodosti Suursaaren ja Kymin Kuutsalon välille yhden maailman varhaisimmista radioyhteyksistä pelastustöitä varten.
Suomi julistautui itsenäiseksi vuonna 1917 ja Tarton rauhassa vuonna 1920 vahvistettiin Suomen ja neuvosto-Venäjän välinen raja. Maat pääsivät yksimielisyyteen siitä, että Suursaari kuuluu Suomelle sillä ehdolla, että saari demilitarisoidaan.
Kylät.
Suursaarella oli kaksi kylää, Suurkylä ja Kiiskinkylä, jotka sijaitsivat saaren itärannalla. Kylät olivat lähes yhtä isoja: vuonna 1939 merkittiin Suurkylässä muistiin 78 taloa ja Kiiskinkylässä 62. Suurkylällä oli kuitenkin hieman parempi satama, jolla oli myös aallonmurtaja vuodesta 1900. Sillä kylällä oli siksi enemmän yhteyksiä ulkomaailmaan. Suurkylän vuonna 1841 rakennetussa pappilassa asuivat nimismies ja pappi. Taloja oli hyvin tiheään, ja ne olivat vaatimattomia, mikä johtui osaksi vaatimattomista luonnonvaroista, osaksi raakapuun puutteesta. Suurin osa saaren metsästä oli tuhoutunut kovassa myrskyssä 1824, ja saarelaisten oli siksi pakko turvautua joko ajopuuhun tai mantereelta tuotuihin tukkeihin.
Elinkeinot.
Suursaarella ei ollut juuri ollenkaan peltomaata, joten käytännössä vilja ja muut pellon tuotteet piti tuoda mantereelta. Kylien ympärillä oli tarpeeksi niittyä, jotta useimmat talot pystyivät pitämään yhden tai kaksi lehmää. Kanojakin oli jonkin verran. Ammoisista ajoista asti suursaarelaiset olivat elättäneet itsensä kalastuksella ja hylkeenpyynnillä sekä ajoittain hylkytavaroilla.
Kalastus.
Kalastusta harjoitettiin vielä 1900-luvun puolella pääasiassa nuotalla, koska veneet olivat pieniä ja meri suuri, mutta vähitellen saarelaiset hankkivat suurempia veneitä, ensin purjejahteja ja myöhemmin moottoriveneitä. Tilastot vuodelta 1934 kertovat, että molemmissa kylissä oli noin 100 venettä, joista 47 oli moottorilla varustettuja. Myöhemmin asukkaat kalastivat uittoverkolla. Ilmenneeseen tarpeeseen saarelle perustettiin Suomen ensimmäinen vapaaehtoinen meripelastusasema vuonna 1857.
Merenkulku.
Koska saarelaiset olivat hyviä merimiehiä, he pääsivät helposti töihin kauppa-aluksille ja luotseiksi, ja he harjoittivat myös vaatimatonta tavaramerenkulkua Suomen ja Viron välillä. Perinteisesti verot maksettiin pitkään hylkeenrasvalla ja suolasilakalla. Käteisvaroja ylläpidettiin muun muassa myymällä saaren tunnettuja hylkeennahkakintaita. Mukulakivi oli myös hyvä vientiartikkeli. Tämän lisäksi myytiin vähäisiä määriä porfyyriä kuvanveistäjille ja rakennuskiveksi. Yleisesti ottaen yhdyskunta eli enimmäkseen luontaistaloudessa.
Suursaaren majakat.
Suursaarella on merenkulultaan tärkeänä Suomenlahden paikkana ollut kolme majakkaa. Suurkylän puolella aivan Suursaaren pohjoisosassa on ollut Pohjoisrivi-nimisessä paikassa yksi, toinen Pohjoiskorkialla edellisen lounaispuolella ja aivan saaren eteläpuolella Lounatrivissä yksi.
Saaren kaupat.
Maakauppa saarelle avattiin vuonna 1859. Liike lopetti toimintansa 1891, oletettavasti sen omistajan Eerik Tommolan korkean iän vuoksi. Osuuskauppa Suurkylään perustettiin 1906, ja tällä oli myymälöitä molemmissa kylissä siihen asti kunnes Kiiskinkylä sai oman osuuskaupan 1917. Kylien väliset kuljetukset hoidettiin enimmäkseen meritse, ja koko saarella oli vain 1–2 hevosta ja aina ei niitäkään. Pitkäaikaisten keskustelujen jälkeen rakennettiin lopulta yksinkertainen soratie kylien väliselle 5,8 kilometrin matkalle 1934. Luultavasti saarelle ei ollut koskaan rekisteröityneenä autoja, mutta lähteet mainitsevat, että suomalaisajan lopussa siellä olisi ollut joku yksittäinen auto.
Matkailu.
Matkailu alkoi kehittyä, kun hyvin toimeentulevat mannersuomalaiset alkoivat hakeutua Suursaarelle vapaa-ajan viettoon. 1800-luvun alussa saarelle tuli yksittäisiä perheitä asumaan vuokralle asukkaiden luokse. Toimeliaat saarelaiset avasivat kahviloita, ja vuonna 1925 perustettiin osuuskunta organisoimaan yöpymispaikkoja. Osuuskunnan konttori sijaitsi satamassa. Myös Suomen matkailijayhdistys näki Suursaaren mahdollisuudet ja perusti Suurkylään ravintolan vuonna 1921. Säännölliset laivayhteydet mantereelta käynnistettiin 1914, ja niitä oli kahdesti viikossa. Ensimmäisen maailmansodan ajaksi toiminta keskeytettiin, mutta vuonna 1920 Kotkasta, Viipurista ja Helsingistä kulki saareen säännöllisesti jo useita höyrylaivavuoroja. Vuonna 1927 Merenkulkulaitos asetti monitoimialuksen "S/S Suursaari" paitsi matkustajaliikenteeseen, myös huolehtimaan postin kuljetuksesta ja tavaraliikenteestä. Alus oli jäävahvistettu, ja sillä oli mahdollisuus hinata pulaan joutuneita kalastusveneitä. "S/S Suursaari" jatkoi tehtäväänsä saaren evakuointiin asti.
Kappelniemessä oli hieno hiekkaranta, johon oli rakennettu uimakoppeja vieraille. Sinne rakennettiin kasinon sisältävä ravintola 1926, mutta se paloi 1930. Vuonna 1937 rakennettiin uusi kaksikerroksinen kasino-tanssiravintola, jossa oli tilaa 350 vieraalle. Siitä tuli hyvin suosittu, ja siellä viihtyivät sekä saarelle tulleet huvipurjehtijat että kesävieraat. Vikkainpina kesinä kävi Suursaaressa yli 10000 lomailijaa matkailukautena.
Matkailuelinkeino sai kuitenkin äkillisen lopun, kun sota syttyi vuonna 1939. Kirkko tuhoutui jo sodan aikana, ja sen jälkeen vanhat rakennukset purettiin ja korvattiin uusilla betonitaloilla, joihin saaren uudet asukkaat muuttivat.
Suursaaren komendantti.
Porvoon suojeluskunta-aktiivi T.J. Ketonen pyrki keväällä 1918 vapauttamaan Suursaaren siellä olevasta venäläisestä varuskunnasta, jossa oli enintään 20 miestä. Ketonen kulki Suomenlahden jään yli saksalaisten esikuntaan Tallinnaan ja sai sieltä valtuudet Suursaaren valtaukseen ja nimityksen saaren komendantiksi. Ketonen ei kuitenkaan saanut komentoonsa yhtään saksalaisia joukkoja, ja hän pyysi 5. maaliskuuta 1918 Säyvössä tapaamiaan hylkeenpyynnissä ollutta paria tusinaa tytärsaarelaista mukaan Suursaaren vapauttamiseen. Kun tytärsaarelaiset havaisivat, ettei Ketosen "joukossa" ollut enempää kuin neljä suursaarelaistakaan (kaksi opettajaa, luotsi ja laivuri), he eivät lopulta osallistuneet valtaukseen.
Suursaaren haltuunotto.
T.J. Ketonen jatkoi ryhmänsä kanssa Suursaareen. Venäläisille he tekeytyivät saksalaisupseereiksi jotka olivat tulleet vaatimaan saaren ja lennätinaseman luovuttamista Saksalle Brest-Litovskin rauhansopimuksen perusteella. Juoni onnistui ja venäläinen varuskunta poistui Suursaaresta. Ketosen yllätykseksi saarelaisia ei kuitenkaan kiinnostanut järjestyä suojeluskunnaksi hänen alaisuuteensa saaren puolustamiseksi. Saaren kuitenkin ollessa jo Ketosen hallussa saksalaiset suostuivat lähettämään saareen pari ryhmää joukkoja ja varoja saaren puolustuksen vahvistukseen.
Rankki jää punaisille.
Saksalaisia saapui Suursaareen lisää pääsiäisenä jäänmurtaja Tarmolla. Tarkoitus oli turvata saksalaisten maihinnousu Kotkaan valtaamalla venäläisten Rankin saarella olevat rannikkopatterit. Ketonen valittiin tehtävän johtoon. Saarelaiset pitivät yritystä mahdottomana jäiden heikentymisen vuoksi, mutta heidän kokemustaan ei otettu huomioon. 20 kilometrin matka Suursaaresta Rankkiin kesti Ketosen ryhmältä pitkään vaikeiden jääolojen ja sumun vuoksi. Yhdeksässä tunnissa ryhmä pääsi vasta Lupin kallioluodolle jolla uupunut ryhmä yöpyi. Kuultuaan Rankin olevan 200 punakaartilaisen miehittämä ryhmä luopui hyökkäysaikeistaan. Punaiset olivat miehittäneet Rankin 22. maaliskuuta 1918 venäläisten tykkimiesten poistuttua saarelta. Koska Rankki oli yhä uhkana saksalaisten maihinnousulle Kotkaan, piti maihinnousu siirtää Loviisaan.
Suomen radiotiedustelu sai alkunsa Suursaaressa.
Sodan jälkeen Suomenlahden saarten venäläiset "kipinälennättimet" haluttiin ottaa suomalaisten haltuun. Toukokuussa 1919 Suursaareen lähetettiin vääpeli Reino Hallamaan johtama ryhmä joka kunnosti radiolaitteet. Kuunnellessaan venäläisten sanomia he onnekkaasti mursivat venäläisten koodin, kun eräs venäläisradisti pyysi salatun viestin lähettämistä uudelleen selväkielisenä. Salakielistä ja salaamatonta viestiä vertaamalla venäläisten salakielikoodi avattiin.
Aluevaatimukset ja evakuointi.
Vuosina 1938–1939 Neuvostoliitto lähetti Suomelle useita nootteja, joissa vaadittiin Suomelta tukikohtia ja alueluovutuksia. Suursaari, joka hallitsee meriväylää Pietariin, kuului aluevaatimuksiin. Lokakuussa 1939, kun sodan uhka oli jo tuntuva, koko väestö evakuoitiin nopeasti. Siviilien omaisuudesta saatiin evakuoitua vain osa. Muun muassa hylkeenpyyntiin jalostettuja koiria saatiin mantereelle vain muutamia.
Talvisota.
Talvisodan alettua Neuvostoliiton ilmavoimat hyökkäsivät saarelle 1. joulukuuta 1939. Saaren pieni, muutaman kymmenen hengen vartiosto katsoi parhaaksi seurata asukkaiden esimerkkiä ja lähteä saarelta. Samana iltana neuvostojoukot nousivat saarella maihin ja valtasivat tyhjän saaren 3. joulukuuta oman laivaston 3. joulukuuta - 4. joulukuuta 1939 ankaran pommituksen ja tykkitulen tukemana. Sodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 Suursaaresta tuli Neuvostoliiton aluetta.
Jatkosota.
Jatkosodassa neuvostojoukot lähtivät saarelta joulukuussa 1941, minkä jälkeen suomalaisjoukot ottivat sen haltuunsa. Suomalaiset pysyivät saarella muutaman kuukauden ja vetäytyivät tammikuussa 1942, kun parin sadan sotilaan vahvuinen neuvostoliittolaisosasto hyökkäsi saarelle. Valtauksen yhteydessä kuoli kuusi kalastajaa, jotka olivat palanneet koteihinsa Suurkylään. Valtauksen jälkeen operatiivinen tilanne Itä-Suomenlahdella muuttui Neuvostoliiton eduksi. Kun jäät lähtisivät, sen laivastoyksiköt voisivat käyttää Suursaarta tukikohtanaan, mikä aiheuttaisi vaikeuksia Suomen rannikkopuolustukselle sekä uhkaisi Saksan ja Suomen toteuttamaa Suomenlahden sulkua. Helmikuussa 1942 Suomen sodanjohto päätti vallata saaren takaisin ennen kuin neuvostoliittolaiset ehtisivät linnoittaa saaren. Suursaaren valtaus valmisteltiin erittäin huolellisesti etukäteen. 26. maaliskuuta noin prikaatin vahvuiset, ilmavoimien ja tykistön tukemat suomalaisjoukot ryhmittyivät Suomenlahden jäälle ja valtasivat saaren noin pataljoonan vahvuisilta neuvostojoukoilta kahden päivän kiivaiden taistelujen jälkeen. Venäläisten tappiot Suursaaren taistelussa olivat noin 250 miestä kaatuneina ja vankeina. Suomalaisten tappiot olivat 170 miestä kaatuneina ja haavoittuneina.
Sodan loppuvuosina Suursaarta linnoitettiin voimakkaasti. Rantakallioille valettiin tykkilavetteja ja luolia räjäytettiin varastoiksi sekä väestönsuojiksi – demilitarisoinnista ei ollut enää puhettakaan.
Saksalaisten valtausyritys.
Suomen ja Neuvostoliiton solmiessa aselevon syyskuun alussa 1944 Saksan joukot olivat vetäytyneet Virossa Narvan tasalle. Suomen vetäytyminen sodasta avasi Neuvostoliiton laivastolle vapaan kulkutien Itämerelle. Jotta neuvostolaivaston liikkeitä voitaisiin rajoittaa, saksalaiset päättivät miehittää Suursaaren. Tätä varten oli jo aiemmin laadittu suunnitelma, koodinimeltään oli Tanne Ost. Aamuyöllä 15. syyskuuta 1944 Suurkylän lähelle ilmestyi kymmenkunta saksalaisalusta. Suomalais- ja saksalaiskomentajien välillä lienee käyty keskustelu, jossa Saksa ilmoitti halunsa ottaa saaren haltuun rauhallisin keinoin. Kun suomalaiset eivät suostuneet, syttyi taistelu, joka loppui myöhään samana iltana saksalaisten menetettyä kymmenkunta alusta ja noin 1 400 sotilasta kaatuneina, haavoittuneina ja vankeina. Suomalaisten tappiot olivat noin sata sotilasta. Taistelun aikana suomalaiset saivat voimakasta ilmatukea Neuvostoliiton ilmavoimilta. Taistelussa saadut saksalaiset sotavangit jätettiin rauhansopimuksen mukaisesti Neuvostoliitolle. Moskovan välirauhassa Suomi luopui Suursaaresta, mikä vahvistettiin lopullisesti Pariisin rauhassa vuonna 1947.
Internointileiri.
Jatkosodan aikana saarella toimi internointileiri, johon oli koottu Suomessa asuvat juutalaispakolaiset.
Nykyaika.
Toisen maailmansodan jälkeen Suursaari on kuulunut rajavyöhykkeeseen, minkä vuoksi se on ulkomaalaisilta kiellettyä aluetta. Saarella käyneet ovat kertoneet, että suurin osa asutuksesta on ränsistynyt ja että saaressa asuu vain kymmenkunta henkeä: majakanvartijoita, meteorologeja ja rajavartijoita. He asuvat Suursaaren pohjois- ja eteläkärjissä.
Toisen maailmansodan jälkeen saarelle miehitysjoukon jälkeen asettuivat Neuvostoliiton rajavartiojoukot, joiden vahvuus oli noin 200 sotilasta. Suurin osa vahvuudesta väheni lähivuosien kuluessa. Saaren majakoista kaksi on edelleen toiminnassa. Neuvostoliiton aikana alueelle on rakennettu merivalvontatutkia, joista uusimmat 2000-luvulla osana Suomenlahden merivalvonnan tehostamista Venäjän osalta.
Vanha kasino 1930-luvulta on edelleen pystyssä, mutta ränsistyneenä. Sitä on aiemmin käytetty päiväkotina, mistä päätellen väkiluku on ollut aiemmin suurempi. Vanhoista kalastajakylistä on jäljellä lähinnä raunioita. Valokuvista näkyy, että jokunen yksittäinen, alkuperäinen talo on edelleen jäljellä Kiiskinkylässä, mutta Suurkylään on rakennettu riveittäin keskenään samantapaisia rakennuksia, mahdollisesti sotilasrakennuksia tai jonkinlainen kalastuskolhoosi.
Kesällä 2004 osa Suursaaresta avattiin risteilyturisteille Viipurista. Samana vuonna saarelle avattiin hotelli, joka toimii entisessä neuvostoupseerien asuinrakennuksessa. Varustamot ovat osoittaneet kiinnostusta sille, että Suursaaresta tehtäisiin välisatama Suomen ja Viron välisille risteilyaluksille. Siten laivalla voitaisiin myydä verovapaita tuotteita. Syksyllä 2006 voimaan astuneiden Venäjän turvallisuuspalvelun rajavyöhykemääräysten mukaan Suursaari on edelleen osa Venäjän rajavyöhykettä, ja ulkomaalaisten liikkuminen alueella on ilman erityislupaa kielletty. Retkiä saarelle järjestettiin jälleen vuonna 2008.
Espoo-Suursaari purjehduskilpailu.
Suursaaren ympäri on purjehdittu kilpaa vuosittain jo vuodesta 1991. Kilpailu on alkuperäiseltä nimeltään Espoo Suursaari Race, vuodesta 2006 pääyhteistyökumppanin mukaan Volvo Suursaari Race. Kilpailun järjestää neljä espoolaista seuraa: Espoon Pursiseura, Espoon Merenkävijät, Kivenlahden Venekerho ja Esbo Segelförening. Alkuperäisen nimensä mukaisesti kilpailun startti on ollut Espoon Haukilahden edustalta ja maaliintulo eri espoolaisten veneseurojen satamien edustalla (vuosina 1991–1992 Espoon Kivenlahdessa, vuosina 1993–2005 Espoon Pentalassa ja vuodesta 2006 Espoon Haukilahdessa).
Kilpailun lähtö on aina kesäkuun ensimmäisen perjantain iltana. Nopeimmat veneet tulevat maaliin jo lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Kilpailusta on tullut jo todellinen massatapahtuma – vuosittain veneitä on yli 150 ja purjehtijoita yli 1000.
Kilpailun perusajatus on aina sama eli kierretään myötäpäivään Venäjän puolella sijaitseva Suursaari. Saaren kiertäminen on aina taktisessa mielessä erittäin haastava. Korkea saari teettää aina yllätyksiä.
Kilpailun nopeimman yksirunkoisen veneen titteliä, nimeltään Volvo Trophy, pitää edelleen hallussaan Ludde Ingvallin Royal Blue vuodelta 2001. Ingvallin venekunta käytti silloin radan kiertämiseen 19 tuntia 21 minuuttia 1 sekuntia. Ingvall on 2000-luvulla voittanut toisilla veneillään kahdesti mm. arvostetun Sydney Hobart kilpailun nopeimman veneen tittelin.


Seiskari.
Seiskari (,) on itäisen Suomenlahden ulkosaari, joka kuuluu nykyisin Venäjän Leningradin alueen Jaaman piiriin. Ennen sotia Seiskari kuului Suomeen, mutta saari luovutettiin Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa 1940. Seiskari oli vuodesta 1903 Viipurin lääniin kuulunut Suomen kunta. Sitä ennen Seiskari kuului Koiviston maalaiskuntaan.
Seiskari oli Suomen tiheimmin asuttuja kuntia: vuonna 1921 Seiskarissa oli kirkonkirjojen mukaan 848 asukasta, 212 ihmistä neliökilometrillä.
Maantiede.
Seiskarin etäisyys Koivistolta on 35 kilometriä, eteläiseltä Inkerin rannikolta 22 kilometriä ja Lavansaaresta 28 kilometriä. Muihin Suomenlahden ulappasaariin verrattuna Seiskari on matala. Sen saariryhmään kuului 1900-luvun yleiskartan mukaan 33 saarta. Koska saarta ympäröivät sorasärkät, siellä ei ole luonnonsatamia. Saaren satama sijaitsi länsirannalla. Saaren korkein paikka oli nimeltään Sysimäki.
Luonto.
Seiskari on hiekkakankainen saari. Ennen sotia saaresta oli noin 60% metsää, lähinnä mäntykangasta ja kuusikkoa. Saaren itärannalla on iso hiekkadyynialue. Seiskarissa kasvavista kasvilajesta erityisiä ovat vanukehirvenjuuri ("Inula britannca") ja rantalitukka, jota tutkijat pitävät saariston jääkaudenjälkeisenä pioneerilajina.
Ruotsi ja Venäjä 1395-1812.
Seiskari on ensimmäinen Suomenlahden ulkosaarista, joka mainitaan asiakirjoissa. Vuonna 1395 tallinnalaiset kauppiaat ajautuivat vahingossa Seiskariin, josta he jatkoivat matkaa Retusaareen (nykyiseen Kronstadtiin). Koska heillä ei ollut asianmukaista lupaa kaupantekoon, heidät otettiin kiinni luvattomasta idänkaupasta Viipurin linnanisännän Erengisle Niilonpojan vartioalukselle ja heidän lastinsa takavarikoitiin. Tapahtumasta on säilynyt selonteko, jonka Niilonpoika laati Tallinnan raadille.
Talvella 1556 Ruotsi ja Venäjä kävivät lyhyen sodan. Tällöin Iivana Julman sotajoukot tekivät hävitysretken Seiskariin tehden laajaa tuhoa saarella.
Vuosina 1570–1595 käyty pitkä viha autioitti Suomenlahden ulkosaaret. Venäjä hyökkäsi sotatalvena 1571 Seiskarin ja Lavansaaren kautta Suomeen, Pernajasta Karjalankannakselle ulottuvalle rannikolle. Kostoretket seurasivat toisiaan ja Seiskari autioitui ilmeisesti jo heti sodan alussa. Tämä katkaisi hetkellisesti saarten 300-vuotisen asutushistorian.
Suuri pohjan sota ja sitä seurannut isoviha (1700-1721) pakotti seiskarilaiset pakenemaan kotisaarestaan. Levottoman ajan vuoksi ulkosaarien henkikirjoissa on yli parin vuosikymmenen aukko. Osa seiskarilaisista muutti rauhallisempaan Tytärsaareen, osa muualle. Uudenkaupungin rauhassa 1721 Kaakkois-Suomi liitettiin Venäjään. Tilanteen rauhoituttua kesti vuosia, ennen kuin väkiluku palautui ennalleen.
Asutus 1550-1818.
Henkikirjoitettujen aikuisten määrä Seiskarissa ennen isovihaa
Henkikirjoitettujen aikuisten määrä Seiskarissa isonvihan jälkeen
Krimin sota 1854–1855.
Sekä Krimin sodan ensimmäisenä että toisena vuotena kesä-heinäkuussa englantilais-ranskalainen laivasto piiritti Pietaria Seiskarin lähivesillä uskaltamatta hyökätä kaupunkiin Kronstadtin linnoitussaaren ohi. Kronstadtia vahvistettiin Kannakselta louhituilla kiviaineksella ja englantilaiset tyytyivät häiritsemään louhinta- ja kuljetustyötä. Sodan jälkeen Pietarin kaupunki jatkoi kasvuaan ja loi osaltaan kasvavat markkinat talviselle verkki- ja rysäkalastukselle Seiskarilaisille. Talvinen hylkeenpyynti alkoikin taantua Seiskarissa talvikalastuksen vuoksi.
1900-luvun alku.
Talollinen Vilho Eskola perusti 1914 Seiskariin työväenyhdistyksen jossa oli perustamisvuonna 29 jäsentä.Työväenyhdistyksen toiminta ja jäsenmäärä hiipui kuitenkin jo seuraavana vuonna.
Marraskuussa Seiskarin kansakoulunopettaja Juho Leppälä perusti Lavansaaren opettajan Ilo Jalmari Kaupin kehoituksesta Seiskariin suojeluskunnan. Seiskarissa ei ollut venäläisiä sotilaita tai vierastyövoimaa mantereelta, joten sen toiminta ei herättänyt vastaavaa närää kuin Lavansaaren suojeluskunta. Suojeluskuntaan liittyi kuutisenkymmentä miestä, myös työväenyhdistyksen pääosa.
Itsenäistyminen ja sisällissota.
Suomen itsenäisyysjulistus 6. joulukuuta 1917 ei herättänyt Suomenlahden ulkosaaristolaisissa liikehdintää. Yhä useammat venäläiset karkasivat asemapaikoiltaan ennen kelirikkoa. 23. joulukuuta kelirikko alkoi ja Seiskari jäi eristyksiin muusta maailmasta. Työväenyhdistyksen puheenjohtaja, joka oli valittu Seiskarin poliisikonstaapeliksi, toimi maltillisesti eikä halunnut lietsoa eripuraa saarelaisten kesken. Hän ei halunnut muuttaa työväenyhdistystä punakaartiksi ja muutenkin pyrki pitämään saaren olot rauhallisina. Hän ehdotti myös Seiskarin suojeluskunnan nimen muuttamista urheiluseuraksi, mikä tyrmättiin suojeluskunnan taholta.
Seiskarilainen kalastaja Juho Herrala (1898–1918) saapui Seiskariin 14. maaliskuuta Koivistolta hevosella ja reellä punaisen lipun kanssa. Hän uhkasi perässään tulevan Koivistolta 200 punakaartilaista, jotka pakottaisivat seiskarilaiset liittymään punakaartiin ja sitten valloittamaan Lavansaaren. Hän lisäsi Venäjän sotalaivaston olevan matkalla Helsingistä Lavansaareen punakaartia tukemaan. Venäjän Helsingissä oleva laivasto olikin liikkeellä, mutta ei Lavansaarta valloittamaan vaan pakenemassa Kronstadtiin. Herralan uhkausten seurauksena Seiskarin miehet lähtivät pakoon Inkerinmaan Soikkolaan. Kun he parissa päivässä näkivät Venäjän sotalaivaston olevan pakosalla, he palasivat Seiskariin. Juho Herrala pakotti pari pakolaista kyyditsemään itsensä takaisin mantereelle. Matkalla nämä surmasivat Herralan ja kätkivät hänet jään alle.
Kuultuaan Seiskarin "kuohunnasta" Lavansaaren suojeluskunta lähetti Seiskariin noin 50-miehisen joukon Väinö Ruokosen johdolla. Kymmenkunta työväenyhdistyksen miestä vangittiin, mutta suurin osa vapautettiin jo seuraavana päivänä. Työväen yhdistyksen puheenjohtaja Eskola pakeni suojeluskuntalaisia Inkerinmaalle..
Seiskarilla määrättiin yleinen liikekannallepano ja miehet velvoitettiin liittymään suojeluskuntaan. Seiskarin suojeluskunnalla oli 21. maaliskuuta 1918 vain 44 toimivaa kivääriä 178 suojeluskuntalaisen käytössä. Lavansaaren suojeluskuntalaiset eivät kuitenkaan liiemmin luottaneet seiskarilaisiin ja epäröivät aseiden jakamista näille. 27. maaliskuuta Lavansaaren ylipäällikkö Hjalmar Lempiäinen kävi viimein Seiskarissa ja salli sikäläisille toimitettavan 125 kivääriä, ampumatarvikkeita sekä muonavaroja. Näillä seiskarilaiset suojeluskuntalaiset suorittivat vartiopalvelusta, kunnes olot rauhoittuivat.
Tarton rauha 1920.
14. lokakuuta vuonna 1920 allekirjoitettu Tarton rauhansopimus jätti Suomenlahden ulkosaaret Suomelle, mutta siinä oli määrätty saarten demilitarisoinnista tietyin ehdoin ja takuin. Käytännössä takuita ei koskaan saatu eikä niinollen kyseisiä artikloja ratifioitu.
Itsenäinen Suomi 1920–1939.
Sotien välinen aika koetteli Seiskaria. Varsinkin talvikalastus kärsi merkittävästi, sillä talvinuotta-alueet olivat suurelta osin jääneet Neuvostoliiton rajan puolelle ja talviverkkokalastusalueetkin olivat merkittävästi vähentyneet. Suurin isku talvikalastukselle oli kuitenkin Pietarin seudun markkinoiden sulkeutuminen suomalaisilta kalastajilta. Myös merenkulku kärsi, ja ylimääräistä aluskantaa jouduttiin myymään pois rahtipurjehduksen vähentyessä oleellisesti. Kesämatkailu Suomesta nousi merkittäväksi tulonlähteeksi Seiskarissa 1930-luvun alussa.
Evakuointi 1939.
Seiskarin väestö evakuoitiin meriteitse Kotkaan jo lokakuussa 1939, talvisotaa edeltäneiden neuvottelujen alkuvaiheessa. Saareen jäi kuitenkin majakkamestari Toivo Rytkölä yhden majakanvartijan kanssa. Neuvostoliittolaiset ottivat heidät sotavangeiksi, ja he pääsivät palaamaan Suomeen vasta välirauhan tultua.. Seiskarista joutui lähtemään kaikkiaan noin 700 ihmistä, ja heistä suurin osa sijoitettiin lounaissaaristoon, Rymättylään, Merimaskuun ja Kustaviin. Rymättylään muutti kymmeniä perheitä.
Seiskari jäi lopullisesti Neuvostoliiton halttuun talvisodan evakuoinnin jälkeen. Jatkosodassa Seiskaria ja Lavansaarta ei yritettykään vallata takaisin, toisin kuin Suursaarta ja Tytärsaarta.
Toisen maailmansodan jälkeen.
Saari on pysynyt käytännössä suljettuna toisen maailmansodan jälkeen, ja saarella on asunut vain majakanvartijoita perheineen. Kesäkuussa 1991 suomalaiset saivat luvan vierailla Seiskarissa. Seiskarin kylä kirkkoineen ja muine rakennuksineen oli kadonnut, ja ainoastaan majakka ja majakanvartijoiden rakennukset olivat jäljellä. Majakkamestari Anatoli Piskunov toimi Seiskarin majakan esimiehenä ja työskenteli kuuden muun majakanvartijan kanssa. Majakkaa oli muutettu kaksilinssinen sähkökäyttöinen valolaitteisto ja majakkamestarin talo oli muutettu kolmen diselgeneraatorin sijoituspaikaksi.
Vuonna 2004 Seiskariin rakennettiin uusi automatisoitu valo- ja radiomajakka.
Seiskari on osana kauan vireillä ollutta Inkerinmaan luonnonpuisto -hanketta, joka tähtää tiukasti rauhoitetun, useita ulkosaaria käsittävän luonnonsuojelualueen perustamiseen.
Majakka.
Seiskarin majakka vuoden 1917 postikortissa
Seiskarin Sysimäellä oli jo 1700-luvun alussa poltettu merkkitulia. Venäjän amiraaliteetti kollegio päätti rakennuttaa avotulella valaistun kruununloiston ja muutamaa vuosikymmentä myöhemmin paikalle oli rakennettu noin 7 metriä (20 jalkaa) korkea majakka. Se oli toiminnassa jo ennen pikkuvihaa (1742–1743) Venäläiset rakensivat viimein Seiskarin pohjoiskärkeen 28 metriä korkean, Venäjän ensimmäisen rautamajakan vuonna 1858. Majakan loiston korkeus merenpinnasta oli 30 metriä.
Seiskarin kunta.
Seiskari erotettiin Koiviston maalaiskunnasta omaksi kunnakseen vuonna 1903. Seiskari kuului Lavansaaren-Peninsaaren-Seiskarin nimismiespiiriin, Koiviston-Johanneksen-Seiskarin-Lavansaaren-Peninsaaren käräjäkuntaan sekä Rannan tuomiokuntaan. Seiskarin satama sijaitsi Kukkoorin ja pääsaaren välissä. Se oli suojaton etelä- ja länsituulilla ja niin matala, että kookkaammat alukset joutuivat viettämään talvet vierassatamissa.
Seiskarin kylät.
Seiskarissa oli 1800-luvun puolivälissä kolme kylää: Pohjakylä, Välikylä eli Kuussalonkylä ja Lounatkylä eli Seiskarinkylä. Ne kuitenkin kasvoivat yhteen suurkyläksi saaren asujamäärän kasvaessa. Seiskariin perustettiin Osuuskauppa vuonna 1905.
Elinkeinot.
Seiskarilaisten tärkein elinkeino oli merenkulku. Vuonna 1923 saarelaiset omistivat 22 jahtia, 6 kaljaasia ja yhden kuunarin. Muita elinkeinoja olivat kalastus ja hylkeenpyynti. Seiskarissa harjoitettiin myös laajasti talvikalastusta, eritoten nuotanvetoa, jonka pääsaalis oli silakka. Vientitavaroita olivat silakka, hylkeenrasva ja hylkeennahat. Karjaa seiskarilaisilla oli runsaasti, jos vertaa Viipurin läänin rannikkopitäjiin.
Seiskarin seurakunta.
Seiskarin seurakunta kuului Viipurin hiippakunnan Viipurin tuomiorovastikuntaan. Seiskarissa oli vanhastaan ollut rukoushuone, mutta kun se oli rapistunut korjauskelvottomaksi, Seiskariin rakennettiin puukirkko noin vuonna 1770. Varat hankittiin kolehdilla, jonka Haminan ja Viipurin konsistorit keräsivät ulappasaarien seurakuntia varten.


Tytärsaari.
Tytärsaari (;;) on itäisen Suomenlahden ulkosaari, joka kuuluu nykyisin Venäjän Leningradin alueen Jaaman piiriin. Tytärsaari kuului aikanaan Suomen suuriruhtinaskuntaan ja sittemmin itsenäiseen Suomeen, mutta luovutettiin Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa vuonna 1940. Tytärsaari oli erillinen Viipurin lääniin kuulunut Suomen kunta vuodesta 1899 alkaen.
Tytärsaari ("Tyterskär") ja Pien-Tytärsaari ("Lilla Tyterskär") Suomenlahden keskiosassa Suursaaren ("Hogland") eteläpuolella ruotsinkielisessä kartassa vuodelta 1926.
Saaren maantiede ja kallioperä.
Tytärsaari eli Suur-Tytärsaari on pyöreähkö saari Suomenlahden itäosassa, 75 kilometriä Kotkasta etelään ja noin 18 kilometriä Suursaaresta eteläkaakkoon. Saaren läpimitta on noin 3 kilometriä ja pinta-ala 8,3 neliökilometriä. Saari on suurimmaksi osaksi mäntyä kasvavaa hiekkakangasta. Saaren kosteikot ovat joko kuusta kasvavaa korpea tai puuttomiksi soistuneita. Rannoilla esiintyy leppämetsiköitä. Saaren korkein kohta on "Kaunismäki", joka on 50 metriä merenpinnasta. 10 kilometriä tytärsaaresta kaakkoon on Tiukrunnin matalikko. Sen ja Tytärsaaren välitse kulki Pietarin laivaväylä.
Tytärsaari, kuten muutkin Suomenlahden ulappasaaret, on jäänne noin 1 800–1 700 miljoonaa vuotta sitten syntyneestä Alppien kaltaisesta Svekofennidien poimuvuoristosta. Tämän vuoksi saarten kallioperä poikkeaa Viron ja Suomen rannikon kallioperästä.
Luonto.
Saaren itärannikkoa pitkin kulkee leveä lentohiekka-alue, joka siirtyy hitaasti länteen päin. Hiekkadyyni on ihmisten rantahakkuiden synnyttämä. Dyyni liikkuu noin metrin vuodessa sisämaahan päin. Aallokko kasaa suojaisille rannoille kasvismassaa eli hatrua, joka muodostuu pääasiassa rakkolevästä mutta myös muista erilaisista levistä ja kasvisaineksesta. Hatru voi kasautua jopa metriseksi kerrostumaksi rannalla ja on hyvin typpipitoista.
Tytärsaaren länsi- ja luoteisosassa on myös paljasta kalliota. Saaren korkein kohta on noin 50 metrin korkeudella merenpinnasta. Saaresta löytyy myös hiidenkirnuja ja pirunpeltoja.
Suomesta oletettavasti hävinneellä tammihiirellä on pieni ja eristynyt, mutta elinvoimainen kanta nykyisin asumattomalla Tytärsaarella. Tytärsaarelaiset kutsuivat jyrsijää "mettärotaksi" ja tiesivät sen taitavaksi kiipeilijäksi. Tammihiiren vahva kanta Tytärsaaressa osaltaan estää muiden pikkujyrsijöiden kotoutumisen saarelle. Myös apolloperhoskanta on saarella säilynyt.
Pien-Tytärsaari eli "Säyvö".
Tytärsaaresta 15 kilometriä länsilounaaseen sijaitsee yksinäinen ja asumaton Pien-Tytärsaari eli Säyvö (), moreenisoran muodostama 2,5 km pitkä, kapea ja matala asumaton saari. Saaresta ulkonee noin 1,5 km:n mittainen, vain muutaman metrin levyinen hiekkasärkkä. Säyvöstä kerättiin merinätkelmää ja jopa jäkälää rehuksi Tytärsaaren talojen karjalle. Merinätkelmää pidettiin arvossa, koska se kasvoi lähes pelkällä hietikolla ja sitä jopa levitettiin tarkoituksella. Säyvössä kerrottiin kasvavan oma ruusulaji "Säyvön ruusu" saaristossa ja rannikoilla yleisten kurttulehtiruusun ja okaruusun lisäksi, mutta siitä ei löydy mainintaa tieteellisistä kasvioista.
Tytärsaaren solki.
Vuonna 1896 löytyi Tytärsaaren itäosan lentohiekka-alueelta, Kaunismäeltä hopeinen kullattu solki. Löytäjä oli tytärsaarelainen kalastaja Emil Perheenmies. Solki on pituudeltaan 174 mm, ja sen on arvioitu olevan noin 500-luvulta jaa. Se on esillä Suomen kansallismuseossa. Kansallismuseon tutkijat kävivät löytöpaikalla ensimmäisen kerran vasta 1909. 75 metrin päästä soljen löytöpaikasta löydettiin kiviaineksinen kumpu, poltettuja luita ja hiiltä sekä poltettujen saviastioiden palasia. Tällöin pääteltiin, ettei solki ole irtolöydös vaan lähtöisin todennäköisesti kalmistosta. Paikalle palattiin uudestaan 1910, mutta löydökset olivat tällöin vaatimattomia, hiiltä ja saviastianpaloja. Kesävieras Greda Holmström löysi kuitenkin vuonna 1926 läheltä soljen löytöpaikkaa heloja, jotka olivat samaa tyyliä Perheenmiehen löytämän soljen kanssa.
1970-luvun tutkimuksissa solki todettiin taiten valmistetuksi, mutta käytössä kuluneeksi ja kömpelösti korjatuksi. Soljessa esiintyy paljon kristillistä symboliikkaa muistuttavaa koristelua, ja se on kuluneisuudestaan päätellen kuulunut mahtihenkilön asustukseen pitkähkön ajan. Tytärsaaresta löytyneet viitteet polttokalmistosta taas viittaavat pakanalliseen hautaustapaan. Solki ajoittuu kansanvaellusaikaan 500-luvun alkupuolelle. Sen alkuperän epäillään olevan ruotsalainen ja sen germaaninen eläinornamentiikka on norlantilaista tyyliä. Pohjanmaan Vöyristä löydetyn Vöyrin Gulldyntin soljen arvellaan myös olevan samaa perua.
Tytärsaaren keskiaika.
Keskiajalla saksalainen Kalparitaristo valloitti alaa Baltiassa. Tämä ajoi puolestaan tanskalaisia valloittamaan nykyisen Viron alueen, koska he pelästyivät saksalaisten menestystä ja halusivat siksi tukevoittaa valtaansa alueella. Suomenlahden saaret eivät kuitenkaan kiinnostaneet tanskalaisia eivätkä saksalaisiakaan. Novgorodin voimat olivat tuolloin sidotut itäisen mongoliuhkan vuoksi, ja Ruotsi käytti tilaisuutta hyväkseen kasvattaakseen vaikutustaan Suomenlahdella ja riistääkseen sitä Novgorodilta. Pähkinäsaaren rauha vuonna 1323 tunnustikin Suomenlahden saaret Ruotsin valtapiiriin. Asumattomat ulkosaaret piti kuitenkin asuttaa, jotta Ruotsi saisi niistä pitävän otteen.
Varhainen uusi aika Tytärsaarella.
Vaasa-aikana, 1500-luvun keskivaiheilla, saaren tilat hävitettiin ja itse saari autioitui. Uskonpuhdistus murensi kalparitariston vallan, ja syntynyttä valtatyhjiötä seurasivat epävakaat ja rauhattomat ajat. Tallinnan porvarien palveluksessa ollut kaappari "Peter Haapanen" pakkoverotti Suomenlahden saarelaisia 1555–1557. Venäläiset taas tekivät vuosina 1570–1590 talvisin neljä hyökkäystä Kymenlaaksoon Suomenlahden yli käyttäen Suomenlahden saaria tukikohtinaan.. Suomenlahden saarten rakennukset venäläiset polttivat joka retken jälkeen Viroon palatessaan. Tytärsaari pysyi asumattomana noin puoli vuosisataa, mutta 1600-luvun alussa se oli jo uudestaan asutettu Ruotsin vallan aikana (1638–1710) Ruotsi hallitsi sekä Suomenlahden etelä- ja pohjoispuolta, Baltiaa sekä Suomenlahden pohjukkaa, joten olosuhteet Suomenlahden saarilla olennaisesti rauhoittuivat
Isoviha muutoksen tuojana.
Henkikirjoista käy ilmi että Tytärsaaren asukkaat ryhmittyivät ennen isovihaa 4–9 suurtalouteen. Kun tilastointi 1720-luvulla isovihan jälkeen jatkui, oli saaren asujamisto jakautunut 26 perhekuntaan. Asutus ei Tytärsaaressa katkennut isonvihankaan aikana eikä saari siis autioitunut. Mahdollisesti saarelle oli tullut pakolaisia muista saarista, sillä vaikka saaren asukasluku oli isonvihan jälkeen suurin Suomenlahden saarista, se väheni 1730-luvulla. Saari oli kuitenkin karu ja kuiva, eivätkä niityt pitäneet yllä kuin kolmisenkymmentä lehmää, mikä on vain 2/3 Seiskarin vastaavasta karjasta 1500-luvulla.
Henkikirjoitettu aikuisten määrän muutos Tytärsaaressa ennen isovihaa
Tytärsaarelta on viranomaisten rippikirjoissa mainittu seitsemän numetotilaa
Lisäksi tilat "Kaja" ja "Mustasilmä" mainittu ensimmäisen kerran 1778
Henkikirjoitettu aikuisten määrän muutos Tytärsaaressa isonvihan jälkeen
1700- ja 1800-luku.
Tytärsaaren asutus lisääntyi 1700-luvun alussa, jolloin Suuri Pohjan sota levitti rauhattomuutta Baltiaan, Viroon ja Suomeen. Silti olot Suomenlahden ulappasaarilla säilyvät tänä aikana rauhallisina. Pietari Suuri antoi Suursaaren, Tytärsaaren ja Lavansaaren läänitykseksi hovinarrilleen Johan (Jan) da Costalle jo vuonna 1718. Da Costa asui Lavansaarella rakennuttamassaan kartanossa ja verotti saarelaisia ankarasti. Läänitys oli ilmeisesti Pietari Suuren pila narrilleen.
Kun Suomi oli siirtynyt vuonna 1809 Suomen sodassa Ruotsin valtakunnasta Venäjän osaksi, Suursaari liitettiin muun Vanhan Suomen kanssa Suomen suuriruhtinaskuntaan ja vuonna 1812 muodostettuun Viipurin lääniin. Vuonna 1817 Tytärsaari liitettiin Kymin pitäjään. Kymin kirkon palon jälkeen vuonna 1837 sekä Suursaaren että Tytärsaaren asukkaat eivät halunneet osallistua Kymin uuden kirkon rakentamiseen, koska molemmissa saarissa oli jo oma kirkko.
Suursaari itsenäistyi Kymistä vuonna 1838 omaksi pitäjäkseen, johon myös Tytärsaari tuli kuulumaan. Tytärsaari itsenäistyi Suursaaresta 1899. Kunnalle on jälkikäteen (1991) suunniteltu vaakuna, joka esittää Tytärsaaren majakan yläosaa.
Suomen sisällissota 1918.
Toisin kuin Suursaaressa ja Lavansaaressa, Tytärsaaressa ei ollut merkittävää punaista tai valkoista liikehdintää. Saksalaisilta valtuudet saanut Toivo Ketonen pyysi 5. maaliskuuta 1918 tytärsaarelaisia osallistumaan Suursaaren vapauttamiseen siellä olevasta venäläisestä varuskunnasta, jossa oli enintään 20 miestä, mutta kukaan ei lopulta lähtenyt mukaan.
Suomen itsenäisyyden alkuvuodet.
Tytärsaarelaiset elivät eristynyttä elämää lähempänä Viron kuin Suomen rannikkoa. Saarelaiset elivät kalastuksesta ja saaliit olivat itsenäisyyden kahtena ensimmäisenä vuosikymmeneneä yhä kohtuullisia tai jopa hyviä. Muutamat tytärsaarelaiset yhdessä Lavansaarelaisten kanssa rakensivat Tytärsaareen kalansavustamon 1918. Ensimmäiset hailit savustettiin siinä 9 syyskuuta 1918. Lavansaarelaiset kuljettivat savustetut hailit Inkeriinmaalle. "Suitsutuslaitos" tuhoutui kuitenkin pian 24 marraskuuta 1922 riehuneessa hirmumyrskyssä.
Viron ja Suomen välinen vuonna 1930 solmittu perunan tuontitullisopimus kumottiin Suomenlahden ulkosaarelaisten osalta vuonna 1932. Ulappasaarten asukkaat saivat oikeuden vaihtaa Virossa suolasilakkaa 150 kiloa ruista ja 400 kiloa perunaa tullivapaasti per asukasta. Suomenlahden rannikom seprakaupalle tulli tiesi lopullista kuolliniskua seprakaupalle mutta Tytärsaarelaiset harjoittivatkin kuitenkin vaihtokauppaa vuoteen 1939 syksyyn asti Saatuaan väliaikaisen tullivapauden rukiille ja perunoille rahtavivat Tytärsaarelaiset 1930-luvun silakan vaihtokaupassa saamaansa perunaa myyntiin Suomen rannikolle asaiten siitä lisäelantoa.
Toinen maailmansota.
Ennen talvisotaa Neuvostoliitto oli vaatinut Suomenlahden ulkosaarten luovuttamista. Saaren asukkaat evakuoitiin ennen sodan alkua 11. lokakuuta 1939. Kotieläimet haettiin proomulla pari viikkoa myöhemmin.
Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksensä aamulla 30. marraskuuta 1939 ja valtasi samana päivänä ulkosaarista Seiskarin, Peninsaaren ja Lavansaaren Seuraavana päivänä neuvostojoukot miehittivät Somerin ja Narvin luodot, nousivat maihin Suursaarelle 3. joulukuuta ja viimeiseksi valtasivat sotilaallisesti vähemmän tärkeän Tytärsaaren 4. joulukuuta. Saari jäi Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa 1940.
Jatkosodan aikana suomalaiset pitivät saata hallussaan lyhyen aikaa joulukuussa 1941. Saksalaiset sen sijaan valloittivat Tytärsaarta yli kahden vuoden ajan 9.4.1942-18.9.1944, kun Suursaari puolestaan oli suomalaisten hallussa. Evakot eivät päässeet tuolloin palaamaan Suomenlahden ulkosaarille.
Neuvostoliittolaiset polttivat saaren koulut perääntyssään 1942. Saksalaiset linnoittivat saaresta vahvan rannikkotykistötukikohdan, jossa oli noin 70 tykkiä ja yli 3000 miestä ja runsaasti ammusvaroja. Linnoitusten ulkopuoliset alueet miinoitettiin. Vetäytyessään Virosta syksyllä 1944 saksalaiset poistuivat saarelta ilman vastarintaa ja jättivät jälkeensä räjähteet ja miinoitetun saaren. Saari jäi Neuvostoliitolle Pariisin rauhassa 1947.
Sodan jälkeen.
Räjähde- ja miinavaaran takia koko saari jäi Neuvostoliitossa käytännössä autioksi ja käyttämättömäksi vuosikymmenten ajaksi, lukuun ottamatta saarella elänyttä majakanvartijaa. Räjähteiden raivaukseen ryhdyttiin useaan otteeseen, mutta kuolemantapausten takia kaikki yritykset keskeytettiin; miinoitetut saaret tunnettiin "kuoleman saarina". Vasta toista kymmentä vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen räjähteitä ryhdyttiin laajassa mitassa raivaamaan vuonna 2005 yhdessä ruotsalaisten asiantuntijoiden kanssa. Räjähteitä arvioitiin olevan neljättä kymmentä tuhatta.
Suomalaiset saivat luvan tytärsaaressa vierailuun vuonna 1992. Vaikka sataman päälaituri oli kunnossa oli Tytärsaaren kylän sadasta sauintalosta jäljellä vain yksi ja sekin kesken jääneen purkutyön jäljiltä. Saaren kouluista löytyivät kivijalat. Venäläiset polttivat molemmat koulut vuonna 1992. Kylän kirkko on nykyään romahtamaisillaan mutta sen lähellä sijaitseva Saarenpään kaivo oli vielä vuonna 1992 käyttökunnossa ja käytössä. Ainoastaan satamasta majakalle johtava tie on jäljellä, muut ovat kasvaneet umpeen.
Useita Suomenlahden ulkosaaria, mukaan lukien Pieni ja Suuri Tytärsaari, on kaavailtu sisällytettäväksi suunniteltuun Inkerinmaan luonnonpuistoon, jota koskeva hanke on ollut vireillä jo vuodesta 1989. Tiukasti suojellun luonnonsuojelualueen on määrä kattaa noin 190 neliökilometriä itäisen Suomenlahden vesialueita ja mm. turvata harvinaistuvien norppien ja harmaahylkeiden lisääntymismahdollisuuksia.
Tytärsaaren kunta.
Suurtytärsaari ja Pientytärsaari eli Säyvö muodostivat Suomelle kuuluessaan Viipurin läänin eteläisimmän kunnan, erottuaan Suursaaresta 1899. Tytärsaaren kunta kuului Kymin kihlakuntaan ja tuomiokuntaan, Kymin–Haapasaaren–Suursaaren–Tytärsaaren käräjäkuntaan ja Suursaaren–Tytärsaaren nimismiespiiriin. Tytärsaaren asukasluku vuonna 1939 oli 436. Lähimmät naapurikunnat Suomenlahdella olivat Suursaari pohjoispuolella ja Lavansaari itäpuolella. Tytärsaaren luterilainen seurakunta kuului Viipurin hiippakunnan Haminan rovastikuntaan.
Tytärsaaren kylä.
Tytärsaaren ainoa kylä sijaitsi Suurtytärsaaren etelärannalla. Kylän itäosassa sijaitsi vuonna 1772 valmistunut Tytärsaaren kirkko. Kirkko oli rakennettu Tytärsaarelle 1700-luvulla ajautuneista tukeista. Tytärsaaren kansakoulu perustettiin vuonna 1900, ja koulurakennukset valmistuivat vuosina 1901 ja 1933. Saaressa oli ilmatieteen laitoksen havaintoasema ja merivartioasema. Tytärsaaressa toimi vuodesta 1895 tulliasema, joka oli alistettu Kotkan tullikamarille. Aseman miehitys oli tullipäällikkö ja kaksi tullimiestä. Vuonna 1919 valmistunut nuorisoseurantalo sijaitsi koulujen vieressä. Tytärsaaren kylässä oli 101 asuintaloa vuonna 1939.
Saaren kansakoulu.
Kansakoulu aloitti Tytärsaaressa vuonna 1899, mutta jo vuodesta 1872 oli saarella ollut Suursaaren kanssa yhteinen kiertokoulunopettaja.
Liikenne.
Suomenlahden keskiosassa noin 75 kilometrin päässä Manner-Suomesta sijainnut Tytärsaari oli liikenneyhteyksien kannalta hyvin eristyksissä. Saaren etelärannalla Tytärsaaren kylässä sijaitsi Tytärsaaren satama, jonka alue oli 230 metriä pitkä ja 80 metriä leveä. Satama-altaan erottaa merestä vedenpäällinen kiviriutta, jossa on vain yksi noin 10 metriä leveä ja vain puoli metriä syvä aukko, jonka vuoksi sataman liikennöinti on hankalaa. Postilähetykset Tytärsaarelle kulkivat Suursaaren kautta, mistä oli säännöllinen postiyhteys Kotkaan. Kevättalvien kelirikkoaikaan Tytärsaari oli kuitenkin olosuhteiden pakosta lyhemmän tai pidemmän ajan eristettynä..
Saaren satama.
Tytärsaaren satama oli avoimena altis tuulille ja alle metrin syvynen. Usein alukset jouduttiin keventämään esimerkiksi painolastista ja köysillä mastoista kyljelleen jotta saataisiin alus satamaan. Ennen syysmyrskyä alukset tavallisestikin vietiin Suursaaren Suurkylän satamaan taliviteloille. Huonot satamaolot helpottivat vasta vuonna 1928 jolloin uusi satama rakennettiin.
Saaren tiestö.
Sisäistä liikennettä varten saarella risteili noin 10 kilometrin verran pikkuteitä, jotka eivät tosin kokonaisuudessaan vastanneet nykykäsitystä tiestä. Kyläteiksi näistä luokiteltiin 1920-luvun alkupuolella noin viisi kilometriä. Saaren päätie oli 2,4 kilometrin mittainen satamasta majakalle johtava Majakantie, jota kutsuttiin humoristisesti myös "Valtakaduksi". Majakalta tie jatkui Kuokkamaantienä Kuokkaniemeen saaren pohjoiskärkeen. Tytärsaaren tärkein väylä oli kuitenkin Rantamaantie, joka kulki rannan suuntaisesti Tytärsaaren sataman ja kylän välistä ja kaartoi lenkin nuorisoseuran talolle. Luonnollisesti myös Tytärsaaren poliisi- ja merivartioasema sijaitsi sataman tuntumassa tämän tien varrella. Tytärsaaren kirkko sijaitsi Niitunkujan ja Koppelkujan risteyksessä kylästä itään ja hautausmaa Koppelkujan pohjoispuolella. Koulut ja pappila sijaitsivat kylästä pohjoiseen. Käytännössä kylän asutus mahtui 50 hehtaarin alalle.
Saaren rautatie.
Saarella oli myös kapearaiteinen rautatie, joka kulki saaren luoteisrannikolla sijaitsevan Antiniemen eteläpuolelta saaren sisäosaan majakalle. Radan pituus oli noin kilometri. Radalla kulki kesäisin lomajunia.
Majakka.
Venäläiset rakensivat saaren luoteisosaan 24 metriä korkean Suur-Tytärsaaren tiilimajakan vuonna 1904. Majakan loiston korkeus merenpinnasta oli 75 metriä. Majakan miehitys oli majakkamestari ja neljä majakanvartijaa. Tytärsaaren majakan valonlähteenä toimi petrolilamppu, jossa oli kaksi sydäntä. Vilkkulaitteena toimi neljään pääilmansuuntiin erilaista valomerkkiä lähettävä, ruotsalainen "von Otterin" tekniikasta kopioitu monimutkainen laitteisto. Se vaati jatkuvaa valvontaa, ja venäläiset sijoittivatkin majakkamestariksi eläkkeellä olevan kenraalin. Vuonna 1918 majakkamestari korvattiin suomalaisella, ja 1930-luvulta majakkaa hoitivat tytärsaarelaiset eikä ulkopaikkakuntalaisia enää käytetty. Nykyisin venäläisten sähköistämän majakan valotunnus on 360 astetta kattavat, 15 sekunnin välein näkyvät kolme valkoista vilkkua. Näkyvyys on käytännössä 20 meripeninkulmaa.
Elinkeinot.
Tytärsaarelaisten elinkeinoja olivat kalastus ja hylkeenpyynti. Vientitavaroita olivat silakka, hylkeenrasva ja hylkeennahat.
Keskiajalta asti harjoitettu tavaranvaihtoon perustuva, Suomenlahden yli käyty seprakauppa oli tytärsaarelaisille tärkeää. Tytärsaarelaiset olivat suursaarelaisten ohella aktiivisimpia suomalaisia seprakaupassa ja kävivät "Viron seproissa" syksyyn 1939 asti. Vaihtokauppaa käytiin sepramarkkinoilla joille Tytärsaarelaiset purjehtivat kolmesta neljään kertaan vuodessa. Vuoden ensimmäinen matka tehtiin ennen juhannusta jolloin kauppatavarana oli vähärasvainen kutusilakka. Toinen matka tehtiin lokakuun alussa perunannostoaikaan ja kolmas marraskuussa Martin päivän aikoihin. Vuoden viimeinen sepramatka tehtiin marras- joulukuun vaihteessa Katariinan päivän tienolla.
Seprakaupankäyntiin kuuluivat vakiokauppakumppanit eli seprat (sóber – ystävä), jotka vaihtoivat keskenään tavaraa kiinteiden vaihtosuhteiden mukaan vuodesta ja jopa sukupolvesta toiseen. Tytärsaarelaisilla oli tavallisia kauppaseproja, jotka saattoivat vaihtua vuosittain, sekä sukupolvesta toiseen samojen perheiden välillä periytyneitä seproja nk. "ikuisia seproja" (igavesed sóbrad). Seprojen tavatessa toisensa sepramarkkinoilla, suoritettiin julkinen rituaali, kuten kuorenkalan ja maitopullon vaihto, jolla haluttiin osoittaa muulle markkinaväelle, että seprojen ystävyys on rikkumatonta ja vaihtokaupat on vahvistettu.. Saarelaisten tärkein vaihtotavara olivat suolasilakat, joita vaihdettiin muun muassa viljaan, lähinnä rukiiseen, mutta myös perunoihin. Saarelaisten taiten parkitsemat hylkeennahat olivat myös arvossaan ja samoin naisväen pitsityöt.
Omavaraisviljely on Tytärsaaressa mullansekaisessa hiekkamaassa vähäistä. Karjakin oli vähemmän kuin muissa Suomenlahden ulkosaarissa heinämaan puutteen vuoksi. Tytärsaaren ja Säyvön heinäsato ei riittänyt talviruokintaan vaan rehua oli hankittava. Tytärsaaren karja oli kahdessa karjassa, "Anttilan karja" saaren itäpuolella ja "Pärttylän karja" saaren länsipuolella. Lehmät lypsettiin aamuin ja illoin mutta ne olivat laitumella yötkin. Tällöin niitä kutsuttiin "metsureiksi".
Vuoden 1889 Haapasaaren tullitilaston perusteella tytärsaarelaiset suosivat sepramatkoja Viron pohjoisrannikon vanhimpaan kylään, Mahuun. Tytärsaaelaiset kävivät seprakauppaa säännöllisesti myös Viron Purtseassa ja Ontikkaassa.
Hylkeenpyynti.
Tytärsaari oli tärkein itäisen Suomenlahden hylkeenpyyntisaarista. Suomenlahdella käytettiin ampumispyynnin lisäksi useita hylkeiden avantopyyntitapoja. Yli puolet tytärsaarelaisten hyljesaaliista vielä 1920-1930-luvuilla saatiin harppuunalla avantopyynnistä. Ensimmäiset kiväärit ja hyljepyssyt saatiin Tytärsaareen vasta 1917. Aseiden leviämistä hidasti Venäjän tiukentunut valvonta Suomenlahdella, jonka takana oli mm. SS John Grafton-aselaivan yritys vuonna 1905 tuoda aselastia aktivisteille. Tytär- ja Lavansaaressa olivat Suomenlahden puhdasrotuisimmat hyljekoirat.
Koska hylkeenpyynti oli rasittavaa ja vaarallista, vaati se pyyntikunnalta huomattavaa yhteishenkeä. Tämä oli omiaan lujittamaan pyyntikuntien sosiaalisia suhteite varsinkin eristyneissä Suomenlahden saarissa kuten Tytärsaari. Eritoten jäältäpyynti oli rankkaa ja 40-50-vuotiasta miestä pidettiin yleensä liian vanhana ja kankeana jäältäpyyntiin.
Tytärsaaren murre.
Saarelaisten murre luetaan nykyisin suomen kielen itämurteisiin, vaikka joissakin murrekartoissa Suomenlahden saarelaismurteet on jätetty määrittelemättä länsi- tai itämurteisiin.


Osman I.
Osman I (1258 – 1324) (osmaniksi عُثمَان ʿUthmān) oli Osmanien valtakunnan virallinen perustaja. Hän syntyi vuonna 1258 vähäpätöiseen islaminuskoiseen turkkilaissukuun ja nousi isänsä Ertuğrulin kuoltua heimonsa päälliköksi ("bey") ja Söğütin kylän hallitsijaksi. Valtakunnan kasvu alkoi turkkilaisen Eskenderumin heimon ja Eskişehirin (turkiksi "Vanha kaupunki") valloituksella 1301–1303, vaikka Osman olikin julistanut itsenäisyyden Seldžukien valtakunnasta ja perusti "Ottomaanien ruhtinaskunnan".
Bysanttilaisen linnoituksen, Yenişehir ("Uusi kaupunki"), kukistumisen jälkeen turkkilaiset olivat valmiita piirittämään suuria bysanttilaisia kaupunkeja Proussaa (nykyinen Bursa) ja Nikeaa (nykyinen Iznik). Osman kuoli vuonna 1324, kaksi vuotta ennen kuin Bursan kukistui. Kuolemansa jälkeen hänelle annettiin titteli ghāzī ("Uskonsoturi"). Kun uusi sulttaani astui valtaistuimelle, ihmiset sanoivat "Tulkoon hänestä yhtä mahtava kuin Osmanista". Osmanien valtakunta saikin nimensä Osmanin nimestä.


Paukkumaissi.
Paukkumaissi on suomalainen lastenmusiikkiyhtye. Sen debyyttialbumi "Paukkumaissi" voitti Emma-palkinnon vuoden 2006 lastenlevynä, ja myös "Popkornitorni" oli Emma-ehdokkaana samassa kategoriassa kaksi vuotta myöhemmin.
Diskografia.
Paukkumaissi esiintyy myös "Ipanapan talvilaulut" -albumilla.


Julkinen moraali.
Julkinen moraali on se moraalin osa-alue, joka koskettaa kaikkia kansalaisia. Julkinen moraali määrittää, mikä on valtion ja sen valvoman lainsäädännön asema.
Julkisen moraalin vastakohta on yksityinen moraali. Jokainen toteuttaa yksityistä moraalia henkilökohtaisessa elämässään päättäessään, kuinka paljon rahaa vaikkapa hyväntekeväisyyteen tulisi käyttää.
Julkinen moraali asettaa puitteet, joissa yksityistä moraalia saa toteuttaa.


Turingin kone.
Turingin kone on teoreettinen malli sille miten tietokone toimii. Mallin kehitti matemaatikko Alan Turing vuonna 1936 määritelläkseen tarkasti käsitteen algoritmi. Turingin kone muistuttaa varhaista mekaanista tietokonetta, vaikkakaan yhtään ohjelmoitavaa tietokonetta ei vielä ollut sen keksimishetkellä rakennettu. Turingin kone on tarkoitettu algoritmisen ratkaisun mahdollisuuksien rajojen tarkkailuun.
Turingin kone, joka pystyy simuloimaan mitä tahansa muuta Turingin konetta siihen ladattavien ohjeiden mukaan, on nimeltään "universaali Turingin kone".
Turingin koneen voi käsittää tietokoneohjelmana, joka toimii tietyn syötteen mukaan, ja universaalikoneen ohjelmoitavana tietokoneena.
Rakenne.
Jos siirtymäfunktion voi lukea syötenauhalta ennen siirtymäfunktion perässä tulevaa varsinaista syötettä ja sitten laskea varsinaista syötettä syötteen alusta luetun siirtymäfunktion perusteella, kyseessä on universaali kone.
Nauhan pituus on määritelty rajattomaksi, tämä ei kuitenkaan haittaa. Nauhan pituus on aina pienempi tai yhtä suuri kuin ohjelman suoritukseen kuluneen ajan määrä. Tämä tiedetään siitä, että kone suorittaa yhden operaation yhdessä aikayksikössä ja voi siirtyä yhden symbolin eteen- tai taaksepäin nauhalla. Nauhojen määrää ei sinänsä ole rajattu, mutta yksinauhainen Turingin kone pystyy aina jäljittelemään useampinauhaista konetta. Yleensä Turingin koneeseen liittyvien ongelmien ratkaisussa on kuitenkin helpompaa käyttää konetta, joka lukee ohjelmansa yhdeltä nauhalta ja kirjoittaa toiselle.
Nauhalla olevien mahdollisten symbolien joukko, "aakkosto", on rajallinen, kuitenkin siten että siinä on vähintään kaksi symbolia, joista toinen on tyhjä merkki. Laskenta koneella tapahtuu syöttämällä siihen nauha, jossa koneen toimintaa ohjaavat ohjeet ovat.
Myös koneen tilojen määrä on määrätty. Erikoistiloja ovat "alkutila", jossa kone on laskennan käynnistyessä ja kaksi "lopputilaa", hyväksyvä ja hylkäävä. Erillisiä tiloja ei kuitenkaan tarvitse olla kuin kaksi. Tilan vaihtumista määräävät siirtymäfunktiot, joka riippuvat koneen sen hetkisestä tilasta ja symbolista jonka kone lukee nauhalta lukupään kohdalta. Siirtymässä kone voi siirtyä nauhalla yhden symbolin oikealle tai vasemmalle, tai kirjoittaa nauhalle uuden symbolin. Jos tilasiirtymää ei ole määrätty, koneen laskenta pysähtyy.
Kirjallisuudessa on koneesta useita eri muunnelmia, joiden erot eivät ole oleellisen suuria.
Tarkoitus.
Kone ratkaisee tehtäviä, joissa nauhalle aluksi kirjoitettuun syötteeseen liitetään koneen suorittaman laskennan kautta enintään yksi tuloste. Jos tietyllä syötteellä alkanut laskenta pysähtyy koneen saavuttaessa jonkin hyväksyvän lopputilan formula_1-joukosta, tuloste on se nauhalla oleva formula_2-syöteaakkosten jono, joka sijaitsee vasemmalle ja oikealle äärettömyyteen jatkuvien formula_3-jaksojen välissä. Tällöin tulosteeksi voi tulla myös tyhjä sana, jos tällöin nauhalla on pelkkiä formula_3-merkkejä. (Tyhjässä sanassa ei ole merkkejä ja sen pituuden voi ajatella olevan 0.) Tietyllä syötteellä tulostetta ei tule, jos tällä syötteellä koneen laskenta ei pysähdy ("Laskenta jatkuu äärettömyyteen."), pysähtyessään koneen tila ei kuulu hyväksyviin lopputiloihin tai tuloste on väärää muotoa eli sellainen, jossa myös syöteaakkosten välissä on tyhjämerkkiä formula_3.
Toisinaan käytetään menettelyä, jossa tulostetta varten on varattu aivan oma nauhansa, sillä vain yhdellä nauhalla laskettaessa ennen hyväksymistilaan menemistä koneen on erikseen "siivottava" nauhalta (Peitettävä formula_3-symboleilla.) laskennan välivaiheet, jolloin lopulta nauhalle jää vain tarkoitettu tuloste. Kuten Turingin koneiden kohdalla yleensäkin, kirjallisuudessa on syöte/tuloste-määrittelystä useita muunnelmia, mutta mitään oleellisia eroja niiden välillä ei ole. Tehtävänratkaisun erikoistapauksena ovat "päätöstehtävät", joihin vastaus on kyllä tai ei. Päätöstehtäviä ovat esimerkiksi "onko luku 3 suurempi kuin 10?" tai "onko 745 alkuluku?". Näiden kohdalla voidaan menetellä esimerkiksi niin, että kyllä-syötteet ovat ne, joilla laskenta antaa tulosteeksi formula_7 ja ei-syötteet ovat ne, joilla tulosteeksi tulee formula_8.
Toisaalta päätöstehtävien kanssa voidaan toimia myös ilman tulosteiden laskemista niin, että kyllä-syötteet ovat ne, joilla laskenta pysähtyy formula_9-joukon hyväksyvään lopputilaan ja ei-syötteet ovat ne, joilla laskenta pysähtyy johonkin muuhun tilaan. Yleisessä tapauksessa on kuitenkin käytettävä tulosteita. Esimerkki tehtävästä, joka ei ole päätöstehtävä: "Mikä luvuista 1, 3 ja 10 on pienin?". On huomattava, että syötteen ja tulosteen määrän rajaaminen yhteen ei ole rajoitus, sillä vaikka äskeisessä esimerkissä voisi ajatella olevan 3 syötettä (luvut 1,3 ja 10) siinä on todellisuudessa vain yksi syöte, nimittäin 8-pituinen merkkijono "(1,3,10)", jolloin annettuun tehtävään nähden oikea tuloste on 3-pituinen merkkijono "(1)".
Koneen toiminnan tarkoituksen esittäminen tehtävän ratkaisuksi on kuitenkin hieman epämääräistä sikäli, että valittaessa mielivaltaisesti jokin Turingin kone sille ei yleensä ole olemassa mitään "luonnollista" tehtävää (Esim. jo mainittu syötteeksi annettujen lukujen minimin löytäminen.), jonka juuri kyseisen koneen syöte/tuloste-parit ratkaisisivat. Aina voidaan kuitenkin ajatella, että valitun koneen tehtävänä on "toimia itsenään" eli liittää kuhunkin syötteeseen sama mahdollinen tuloste minkä kyseinen mielivaltaisesti valittu Turingin kone siihen liittäisi.
On huomattava, että on olemassa tehtäviä, joissa kuhunkin syötteeseen liitetään tehtävän ratkaisuksi enintään yksi tuloste, mutta mikään Turingin kone ei kykene tehtävän oikeaa tulosteratkaisua löytämään kaikilla mahdollisilla syötteillä. Tällaisia Turingin koneella ratkeamattomia tehtäviä on jo pelkkien päätöstehtävien joukossa, ja tästä kerrotaan lisää artikkelin Ratkeamattomuus-kappaleessa. Turingin koneilla kyetään siis ratkaisemaan päätöstehtäviä, mutta niillä ei kyetä ratkaisemaan kaikkia mahdollisia päätöstehtäviä. Sama tietysti pätee siis myös yleisempiin syöte/tuloste-tehtäviin.
Yksinauhaisen Turingin koneen formaali määritelmä.
Turingin koneelle on useita erilaisia formaaleja määritelmiä. Näennäisistä eroistaan huolimatta yhden määritelmän avulla havaitut ominaisuudet ovat voimassa myös muissa Turingin koneen määrittelyissä. Hopcroft ja Ullman
määrittelevät Turingin koneen seitsikkona formula_10, missä
Koneen suorittama laskenta pysähtyy, jos se tulee tilanteeseen, jossa koneen sen hetkinen tila ja lukupään kohdalla oleva symboli ovat sellaisia, että annetussa siirtymäfunktiossa ei ole määritelty siirtymää tälle tila/symboli-parille. Erityisesti lopputilojen joukon tilat ovat sellaisia, että niiden kohdalla ei ole määritelty siirtymää, oli lukupään kohdalla oleva symboli silloin mikä tahansa.
Määritelmä yleistyy helposti myös useampinauhaisiin koneisiin, sillä niilläkin on laskentansa aikana koko ajan vain yksi tila, mutta formula_19-siirtymäfunktion on nyt luettava formula_20-symbolit kullakin nauhalla erikseen nauhalla olevan lukupään kohdalta ja näiden symbolien yhteisjonon sekä koneen vanhan tilan perusteella päätettävä se mitä kullakin nauhalla oleva lukupää nauhalleen kirjoittaa, mihin suuntaan nauhan lukupää kirjoittamisen jälkeen nauhalla siirtyy ja se mihin uuteen tilaan kone päätyy kaikki lukupäät siirrettyään. Useampinauhaisen koneen laskentaa kuvattaessa kaikkien nauhojen lukupäiden kirjoittamisen ja sitä seuraavan siirtymisen ajatellaan tapahtuvan samanaikaisesti. On huomattava, että eri nauhoilla olevat lukupäät saavat menetellä eri tavoin, vaikka formula_19-siirtymäfunktio toimiikin kaikista nauhoista lukupäiden kohdilta kertyneen yhteissymbolijonon perusteella ja siksi eri lukupäiden toiminta ei ole toisten lukupäiden lukemista symboleista riippumatonta. Kyseessä on siis oleellisesti sama menettely kuin yhdellä nauhalla laskettaessa, mutta nyt formula_19-siirtymäfunktio perustaa toimintansa koneen tilan lisäksi useammalta kuin yhdeltä nauhalta lukupäillä luettuun formula_20-symbolien jonoon.
Merkitys.
Churchin-Turingin teesin mukaan Turingin koneella laskettavissa olevien ongelmien joukko on täsmälleen sama kuin algoritmeilla laskettavien ongelmien joukko. Yleisesti oletetaan teesin olevan totta, mutta oletetaan myös ettei teesiä voi todistaa oikeaksi. Sen sijaan on mahdollista, että se joskus osoitetaan vääräksi. Universaali Turingin kone voi simuloida mitä tahansa olemassa olevaa tietokonetta ja päinvastoin, eikä tähän mennessä ole pystytty kehittämään laskentalaitetta, jota Turingin koneella ei voisi jäljitellä. Vahvin viite Churchin-Turingin teesin oikeellisuuteen onkin erilaisten kehitettyjen universaalien formalismien osoittautuminen yhtä vahvoiksi. Jos ohjelmointikieli on "Turing-vahva" tai "Turing-täydellinen", se voi oletuksen mukaan simuloida minkä tahansa muun tietokoneen tai ohjelman toimintaa.
Ratkeamattomuus.
David Hilbert esitti vuonna 1900 23 ongelmaa, joista kymmenennen voi ilmaista: "onko mielivaltaisella polynomilla nollakohtaa jonka juuret ovat kokonaislukuja". Jo tätä ennen oli pyritty etsimään menetelmää ratkaista algoritmisesti, onko matemaattisella väitteellä todistusta vai ei. Tätä haastetta nimitettiin saksankielisellä nimellä: "Entscheidungsproblem" eli päätösongelma.
Tähän liittyy Kurt Gödelin vuonna 1931 esittämä epätäydellisyyslause, jonka mukaan matematiikassa on väistämättä paradokseja, jotka johtavat siihen että matematiikan ristiriidattomuutta ei voi todistaa. Tämä johtaa siihen, että on olemassa lauseita, jotka ovat tosia, mutta niitä ei voi todistaa.
Turing perusti työnsä Gödelin lauseeseen, ja todisti lopulta 1936, ettei ole olemassa yleistä menetelmää määrittää, mitkä ongelmat ovat ratkaistavissa, ja mitkä ratkaisemattomia. Turing perusti työnsä Gödelin teoreemaan ja kehitti todistuksen pysähtymisongelman ratkeamattomuudelle.
Pysähtymisongelma on päätöstehtävä, joka kysyy, pysähtyykö simuloitava kone annetulla syötteellä. Turing osoitti, ettei tätä voi välttämättä ratkaista algoritmisesti.
Koska Turingin kone on mekaaninen vastine matemaattiselle algoritmille, ja Universaali kone pystyy simuloimaan muita koneita, voidaan konetta ja ohjelmaa ajaa universaalikoneessa ja katsoa pysähtyykö se. Kuitenkin, jos löydetään ohjelma, joka väittää pystyvänsä ratkaisemaan pysähtymisongelman, voidaan kehittää kone, jolle ongelman ratkaiseva ohjelma ei toimi. Kone voi lukea pysähtymisongelman ratkaisun etukäteen ja toimia päinvastoin.
Hilbertin kymmenes ongelma on myös esimerkki algoritmisesti ratkeamattomasta ongelmasta, jota ei siis voi ratkaista Turingin koneella, tämä todistettiin 1970.
Turingin kone on edelleen tietojenkäsittelyteorian perusasiaa. Sen merkitys on kuitenkin vähentynyt, koska mikään nykyaikainen tietokone ei muistuta vähääkään Turingin mallia. Tilalle ovat nousseet uudemmat mallit kuten rajattoman muistin kone. Tämä ei kuitenkaan poista Turingin koneella saavutettujen teoreettisten tulosten merkityksellisyyttä.
Vuonna 1950 Alan Turing väitti että myös ihmisaivot ovat deterministiset, ja siten simuloitavissa Turingin koneella. Tekoälyn määrittämiseen hän esitti nykyisin Turingin kokeen nimellä tunnettavan testin, jolla määritellään onko toimija älykäs.
Turingin malliin perustuvaa konetta ei aikoinaan rakennettu, vaan jo vuonna 1944 olivat käytössä elektroniikkaan perustuvat Colossus-tietokoneet. Ensimmäisen oikean Turing-koneen rakensi vuonna 1986 saksalainen professori Karl Scherer.


Hämähäkkimies.
Hämähäkkimies (oikealta nimeltään Peter Benjamin Parker, alun perin nimeltään Martin Pike) on Marvelin sarjakuvissa esiintyvä supersankari. Hän esiintyi ensimmäisen kerran Stan Leen sekä Steve Ditkon piirtämänä "Amazing Fantasy" -lehden 15. numerossa vuonna 1962.
Hämähäkkimies on klassinen ja kenties kuuluisin Marvelin sarjakuvahahmo. Vaikka hänellä on käytössään uskomattomia lahjoja ja voimia, tavalliset arjen vaikeudet haittaavat jatkuvasti hänen elämäänsä. Hän kykenee voimiensa avulla tekemään hyvää muille, mutta ne eivät paranna hänen omaa elämänlaatuaan. Hämähäkkimies-sarjakuvien teemana on ”suuri voima tuo suuren vastuun”.
Hämähäkkimies on suosittu hahmo useissa sarjakuvissa, elokuvissa, televisiosarjoissa sekä sarjakuvastripeissä.
Tulkinnat, teemat ja niiden tausta.
Hämähäkkimiehen hahmo on erittäin moniulotteinen ja siitä on osoituksena eri kirjoittajien näkemykset. Tarinat eivät useimmiten keskity ainoastaan sankarin ja vastustajien väkivaltaisiin edesottamuksiin, vaan Hämähäkkimiehen yksityiselämä ja arki ovat erottamaton osa tarinoita. Ns. mainstream universumin Hämähäkkimies aloitti uransa hyvin nuorena, jonka vuoksi alkuaikojen Hämähäkkimies tarinoissa nähdään teini-ikäisen nuoren miehen ongelmia ja sielunmaailmaa, kuten koulukiusaaminen, kiinnostus tyttöihin, itsenäistyminen, kouluelämä, vastuunotto, muiden saman ikäisten hyväksyntä ja suhde aikuisiin. Koska Peter Parker on erittäin kiintynyt tätiinsä May Parkeriin, on hän joutunut pitämään sekä Hämähäkkimiehen identiteetin salassa tältä, että myös jatkuvasti huolissaan tämän taloudellisesta ja terveydellisestä hyvinvoinnista. Kaiken tämän lisäksi Peter Parkerilla on huolenaan valtava vastuuntunto Hämähäkkimiehenä. Ben-sedän kuoltua Peter Parker on vakaasti päättänyt, että ei aio olla sivustakatsojana tilanteissa, joissa kykenee auttamaan muita.
Myöhemmässä vaiheessa Hämähäkkimies-tarinoiden kattavaksi teemaksi tuli myös oman vastuun torjuminen, kun Peter Parker pyrki hankkiutumaan eroon niin Hämähäkkimiehen voimista, kuin identiteetistä. Jokaisella kerralla Peter Parker huomasi, että yritys välttää vastuuta, johti usein suurempiin ongelmiin, kuten moraalikriisiin, itsepetokseen ja ongelman pakenemisesta syntyneisiin alkuperäisen ongelman kasvamiseen. Tästä esimerkkinä Kuuden käden saaga, jossa Peter Parkerin yrittäessä hankkiutua eroon hämähäkkivoimista, hänen hämähäkkimäiset piirteensä lisääntyivät kuuden käden myötä.
Voimat ja varusteet.
Hämähäkkimies on ruumiillisilta ominaisuuksiltaan tavallista ihmistä moninkertaisesti voimakkaampi, nopeampi ja ketterämpi. Ennen uudelleensyntymistä, josta kerrotaan myöhemmin lisää, hän nosti noin 10 tonnia, ja pystyi hyppäämään useiden metrien loikkia. Hänellä on hyvin tarkat refleksit. Hämähäkkimies kykenee parantamaan nopeasti saamiaan haavoja ja vammoja. Hän kykenee myös kiipeämään seiniä pitkin. Hän voi roikkua jopa katossa putoamatta.
Hämähäkkimiehen taistelutapoihin kuuluu myös samankaltainen psykologinen sodankäynti, jota Matkijalintu harrastaa: hän pyrkii pilkkaamaan vastustajaansa katkeamattomalla vauhdilla (esimerkiksi ”"Mitenkö löysin teidät: katsoin keltaisilta sivuilta kohdasta Isot Tyhmät Apinat!"” – tai ”"Voi hyvät roistot, älkää nyt suuttuko vaikka otankin aseenne pois!"”) – ja useimmat vastustajat turhautuvat tästä ja menettävät otteen taistelusta harkintakyvyn kadotessa vimmaan: esimerkiksi yliluonnollisen voimakas Titania menetti ensi yhteenottonsa Salattujen Sotien aikana täysin harkintakykynsä tällaisen pilkanteon johdosta ja Hämähäkkimies pyyhki hänellä lattiaa.
Hämähäkkimiehen tunnetuin supervoima on ”hämähäkkivaisto”. Se on eräänlainen kuudes aisti, joka varoittaa häntä uhkaavasta vaarasta. Yhdistettynä hänen reflekseihinsä ja ketteryyteensä hämähäkkivaisto tekee Hämähäkkimiehestä vaikean maalin käsiaseille. Myöhemmin on osoitettu, että Hämähäkkimiehen hämähäkkivaistosta voi olla myös haittaa, mikäli pitää viedä samanaikaisesti suojaan useampi kuin yksi henkilö.
Kuoriainen-niminen superroisto yritti kerran analysoida tallentamiaan Hämähäkkimiehen taistelukonsteja – mutta sai todeta karvaasti, että Hämähäkkimies ei käyttänyt kahta kertaa samaa konstia vaan tuntui säveltävän temput lennossa; tämähän johtui hänen vaistostaan, seikka jota Kuoriainen ei koskaan ymmärtänyt.
Hämähäkkivaisto on pelastanut Hämähäkkimiehen hengen lukemattomia kertoja, mutta jotkut hänen vihollisistaan ovat keksineet keinon lamauttaa se. Vihreä Menninkäinen on käyttänyt kerran Peter Parkeriin kaasua, joka lamautti hämähäkkivaiston. Hämähäkkivaisto ei kykene tunnistamaan Venomia, ennen kuin Hämähäkkimies on suoraan heidän edessään. Hämähäkkivaisto varoittaa vain osittain Carnagesta.
Yliluonnollisilta voimiltaan Hämähäkkimies kuuluu tunnettujen supersankarien keskiraskaaseen sarjaan. Esimerkiksi Batman on ruumiillisilta avuiltaan Hämähäkkimiehen rinnalla hyvin inhimillinen; toisaalta vaikkapa Ihmeneloset ovat Hämähäkkimieheen verrattuna ylivoimaisia – mittaamattoman vahvoista Hulkista ja Teräsmiehestä puhumattakaan. Hämähäkkimiehen hahmon kannalta olennaista onkin, miten supervoimia käytetään, ei se, kuinka paljon niitä on. Hän on esimerkiksi voittanut Hulkin ja kaikki Ihmenelosten jäsenet oveluudellaan, ja taidoillaan.
Seittisingot.
Seittisingot ovat ranteisiin kiinnitettävät laitteet, jotka ampuvat ohuita seittisäikeitä korkeapaineella. Joutuessaan kosketuksiin ilman kanssa tämä hieman nailonia muistuttava liuos jähmettyy ja muodostaa erittäin kestävän kuidun, joka tarttuu voimakkaasti lähes kaikkiin pintoihin. Yhtyessään happeen seitti menettää tarttuvuuttaan ja noin 1–2 tunnin kuluttua se muuttuu jauheeksi. Koska seittinestettä sisältävät säiliöt ovat täysin ilmatiiviit, eivät seittisinkojen suuttimet pääse tukkeutumaan.
Seittisinkojen rannekkeet ja seittinestesäiliöt ovat mellotettua pronssia, toimintaosat ruostumatonta terästä ja synteettistä safiiria. Varasäiliöitä Hämähäkkimies säilyttää vyössään, joka on valmistettu nahasta ja messingistä, ja johon mahtuu kerrallaan 30 säiliötä.
Itse seittisinkojen laukaisin on sijoitettu lähelle ranteen sisäpintaa vahingonlaukausten välttämiseksi. Syöksyessään suuttimen aukoista erilliset seittisuihkut joutuvat keskinäiseen adheesioon muodostaen monimutkaisia, luonnossa tavattavien hämähäkinseittien kaltaisia kuvioita.
Hämähäkkimiehellä on ollut ainakin kahdesti orgaaniset seittisingot. Ensimmäinen kerta oli, kun hänellä oli musta symbioottipuku, ja toinen kerta oli, kun hän oli Kuningatar-nimisen vastustajan vuoksi muuttunut hetkeksi aikaa valtavaksi oikeaksi hämähäkiksi, ja sitten taas takaisin ”ihmiseksi”. Hän huomasi välittömästi, että kykeni nyt tuottamaan itse seittiä käsissä olevien, elokuvan vastaavia muistuttavien orgaanisten seittisinkojen avulla.
Elokuvissa "Spider-Man – Hämähäkkimies", "Spider-Man 2 – Hämähäkkimies 2" ja "Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3" Peterillä ei ole ollut alusta astikaan seittisinkoja, vaan hänen käsissään ovat hämähäkin verkkoa muistuttavat seittikudokset, orgaaniset seittisingot, joista Peter voi ampua seittiä. Elokuvassa the Amazing Spider-man Peter tekee isänsä muistiinpanojen perusteella itselleen seittisingot.
Viholliset.
Hämähäkkimiehellä on yksi sarjakuvien tunnetuimmista roistogallerioista. Suurin osa näistä vastustajista sai alkunsa jonkinlaisessa tieteellisessä onnettomuudessa tai tieteellisen vastuun väärinkäyttämisessä. Useimmiten Hämähäkkimiehen vastustajat käyttävät jonkin eläimen mukaan teemoitettuja pukuja ja voimia (Korppikotka ja Lisko). Hämähäkkimiehen viholliset ovat usein hyvää tarkoittavan motivaation varassa toimivia tai eivät kykene mielenterveydellisistä (Anti-Venom) tai muista syistä hallitsemaan itseään (Lisko). Osa, kuten Elektro ja Norman Osborn, on joskus näyttänyt kansan silmissä sankarilta, mikä on saanut Hämähäkkimiehen näyttämään rikolliselta.
Sivuhenkilöt.
Hämähäkkimies on lopulta tietenkin tavallinen Peter Parker ja sarjakuvat keskittyvät suuresti myös hänen siviilielämäänsä, perheeseensä ja romansseihinsa yhtä paljon kuin supersankariseikkailuihinkin.
Hämähäkkimies-perhe.
Hämähäkkimies-perhettä käytetään lehdistä, jotka ovat spin-offina tai muulla tavalla olennainen osa Hämähäkkimies-universumia. Hämähäkkimies-perheen lehdissä voidaan viitata Hämähäkkimiehen omiin julkaisuihin, ja ne saattavat usein myös vaikuttaa niiden tapahtumiin.
Kun esimerkiksi Quentin Beck, Mysteerio, kuoli Daredevilin ”Guardian angel” -tarinassa tehdessään itsemurhan, oli Quentin Beck kuollut myös Hämähäkkimies-lehdissä. Lisäksi Hämähäkkimies-julkaisujen ja muiden Hämähäkkimies-perheen julkaisujen sivuhahmot saattavat luoda läheisemmän suhteet keskenään, kuten esimerkiksi kävi kun Hämähäkkimies-lehdistä Harry Osbornin entisen vaimon, Liz Allenin, ja Daredevil julkaisuista tutuksi tulleen Foggy Nelsonin välille kehittyi parisuhde. Suhteen etenemistään seurattiin kummankin hahmon lehdissä aina eroon asti.
Vaikka Hämähäkkimies-perheen lehtien tapahtumat muodostavat yhteisen kokonaisuuden, on se silti osa Marvel-universumia, johon kuuluu mm. Rautamies, Thor, Mutantti, Kapteeni Amerikka, Hulk, Aaveajaja ja Kostajat.
Hämähäkkimies-perhe on Marvelin vastine Batman-perheelle. Hämähäkkimies-perheellä oli hetken Amerikassa myös oma siihen keskittyvä lehti "The Amazing Spider-man Family". Hämähäkkimies perheen jäsenet seikkailevat kaikki pääasiassa New Yorkissa ja useimmat myös asuvat siellä.
Rinnakkaishahmot ja tiimit.
Rinnakkaishahmot ja tiimit ovat omissa lehdissään seikkailevia hahmoja ja ryhmiä jotka usein kohtaavat Hämähäkkimiehen joko Hämähäkkimiehen omissa tai kyseisten hahmojen ja ryhmien lehdissä.
Spin-off-hahmot ja tiimit.
Musta Kissa (Felicia Hardy) - entinen murtovaras josta myöhemmin tuli Hämähäkkimiehen rakastaja ja kumppani taistelussa rikollisuutta vastaan. Nykyisin pelkkä ystävä ja yksityisetsivä. On usein auttanut Hämähäkkimiestä, ja saanutkin apua. Tiesi hetken aikaa Hämähäkkimiehen henkilöllisyyden.
Hämähäkkiyhteisö.
Hämähäkkiyhteisö on hämähäkkivoimaisista supersankareista koostuva ryhmä, jonka perusti Ezekiel, joka myöhemmin kääntyi Hämähäkkimiestä vastaan, kun tämä paljasti koko ajan halunneensa Hämähäkkimiehen voiman ja aseman itselleen. Organisaation nykyinen tilanne on tilapäisesti epäselvä.
Hämähäkkiklaani.
Hämähäkkiklaani koostuu joukosta hämähäkkivoimaisia ihmisiä. Ezekielin uskomuksen mukaan heidät valittiin saamaan hämähäkkien kykyjä muistuttavat voimat Hämähäkkijumalan toimesta. Kaikilla heillä on jokin side Hämähäkkimieheen jonka kanssa he yhdessä muodostavat kyseisen klaanin. Klaanin vihollisiin kuuluu Sinister 666, Kraven klaani ja Morlun.
Varhaiset vuodet.
Tällaista oli Peter Parkerin elämä ennen hämähäkin puremaa.
Peter Benjamin Parker on työskennelleiden Richard ja Mary Parkerin poika. Hänen
agenttivanhempansa kuolivat Punakallo -nimistä superrikollista koskevassa tehtävässä. Peter jäi tätinsä May Parkerin ja setänsä Ben Parkerin huostaan New Yorkin Queensiin, Forest Hillsiin. Vanha pari rakasti Peteriä, mutta tämä kasvaessaan tajusi, ettei ollut suosittu ikäistensä joukossa. Asiaa ei auttanut setä, joka oli liian vanha liittyäkseen mukaan kaikkiin Peterin aktiviteetteihin, eikä ylihuolehtiva täti. Peter kasvoi vähemmän fyysisten harrastusten, kuten sarjakuvien, valokuvauksen ja kotikemian parissa. Hänestä kasvoi yksinäinen, mutta poikkeuksellisen älykäs teini-ikäinen, jonka vahvuus ilmeni erityisesti tieteissä. Hän oli usein suositumpien ikätovereiden, kuten Flash Thompsonin, vitsien ja kiusaamisen kohteena.
Eräänä päivänä Peter meni tiedenäyttelyyn, jossa häntä puri radioaktiivinen hämähäkki. Peter tajusi saaneensa hämähäkkien kykyjä muistuttavat voimat, joihin kuului seinäkiipeily, yli-inhimilliset fyysiset voimat, nopeus ja ketteryys, sekä vaarasta varoittava hämähäkkivaisto.
Peter päätti heti lähteä hankkimaan mainetta ja kunniaa voimillaan, tarkoituksenaan voittaa Murskaaja Hogan painiottelussa. Tuolloin Peter vielä käytti amatöörimäisempää asua, joka ei muistuttanut paljonkaan Hämähäkkimiehen nykyistä asua. Voitettuaan ottelun, hän sai kutsun omaan televisiosarjaan naamioituna sankarina. Peter kehitti ohjelmaa varten nimen, puvun ja seittisingot. Peter saavutti nopeasti haluamansa julkisuuden, mutta eräänä päivänä esiinnyttyään ohjelmassa kassan varastanut murtovaras muutti hänen elämänsä. Peter antoi murtovarkaan juosta ohitseen yrittämättä pysäyttää tätä, vastaten raivostuneelle poliisille, ettei murtovaras ole hänen ongelmansa. Hän sai kuitenkin myöhemmin katua laiminlyöntiänsä huomattuaan, että sama murtovaras oli myöhemmin tappanut hänen Ben-setänsä, ainoan isähahmonsa.
Tajuttuaan aiheuttaneensa setänsä kuoleman, syyllisyydentuntoinen Peter päätti omistaa elämänsä taistelulle rikollisuutta vastaan. Nyt hän viimein ymmärsi setänsä käyttämän lausahduksen ”Suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun”, ja on tuosta päivästä lähtien pitänyt sitä eteenpäin vievänä voimanaan.
Peter Parker oppii kantapään kautta, että suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun.
Hämähäkkimiehen ensimmäinen urotyö tapahtui, kun hän pelasti J. Jonah Jamesonin astronauttipojan, John Jamesonin, tämän syöksyessä raketillaan kohti maata. Hämähäkkimiehen ensimmäinen urotyö sai paljon julkisuutta, ja pääsi kaikkiin sanomalehtiin. Tästä lähtien J. Jonah Jameson on vihannut Hämähäkkimiestä, joka sai enemmän julkisuutta ja kunniaa kuin hänen avaruusmatkalla ollut poikansa.
Hämähäkkimies pelastaa J.Jonah Jamesonin pojan.
Peter Parker jatkoi kaikesta huolimatta opiskelua Midtownin lukiossa. Hämähäkkimiehen ensimmäinen kohtaaminen muiden supersankarien kanssa tapahtui, kun hän lähti rahanpuutteessa hakemaan töitä Ihmeneloset -sankariryhmältä. Ihmeneloset kuitenkin kertoivat, etteivät he saa palkkaa sankaritöistään. Hämähäkkimies jatkoi kuitenkin tiivistä suhdettaan Ihmenelosiin – yhdestä ryhmän jäsenestä Liekistä on tullut vuosien varrella Hämähäkkimiehen paras supervoimainen ystävä ja leikkimielinen kilpailija.
Hämähäkkimiehen ensimmäinen kohtaama vastustaja oli Kameleontti, joka yritti Hämähäkkimieheksi naamioituneena ryöstää pankin. Hämähäkkimiehen onnistui kuitenkin oveluudellaan päihittää hänet.
Hämähäkkimies on juuri kohdannut ensimmäistä kertaa Ihmeneloset ja kohtaa seuraavaksi Kameleontin.
Ben-sedän kuolemasta asti May-täti ja Peter olivat kärsineet vakavista rahaongelmista, joten Peter tarvitsi kipeästi työtä. Peter sai kuulla, että Hämähäkkimiestä vihaava Daily Buglen omistaja J. Jonah Jameson tarjosi rahaa kuvista talojen katoilla terrorisoivasta Korppikotkasta. Peter otti työn, koska uskoi Hämähäkkimiehenä saavansa kuvat helposti. Pienien vaikeuksien jälkeen hän lopulta voitti Korppikotkan, ja sai haluamansa kuvat. Samoihin aikoihin Hämähäkkimies kohtasi myös ensimmäistä kertaa Tinurin, jonka oli palkannut Mysteerio.
Hämähäkkimiehen ensikohtaaminen Tri. Mustekalan kanssa oli jäädä hänen viimeisekseen.
Kohdattuaan nämä haasteet oli Hämähäkkimiehen ura supersankarina alkanut. Hän ei ollut kuitenkaan kertaakaan kohdannut vielä yhtä voimakasta superroistoa kuin Tohtori Mustekala. Tämän vuoksi Tohtori Mustekala saikin Hämähäkkimiehen helposti päihitettyä. Järkyttyneenä valtavasta tappiosta, Peter aikoi lopettaa Hämähäkkimiehen uran. Ihmenelosten Liekin pitämä puhe kuitenkin sai Peterin käsittämään, ettei hänen tulisi luovuttaa. Peter otti Hämähäkkimiehen pukunsa ja lähti taistelemaan Tohtori Mustekalaa vastaan, lopulta voittaen tämän. Tästä hetkestä lähtien ovat Hämähäkkimies ja Tohtori Mustekala käyneet loputonta taistoaan, jonka ainoa syy on Tohtori Mustekalan uteliaisuus ja haasteiden sekä jännityksen etsiminen. Vastustajat ovat aina tästä kyseisestä päivästä lähtien kunnioittaneet toisiaan erilaisista syistä.
Hämähäkkimies kohtasi Liskon, Tri. Doomin ja Hiekkamiehen.
Peterin ensimmäinen seurustelusuhde alkoi J. Jonah Jamesonin sihteerin, Betty Brantin kanssa. Samalla hän sai koulunsa suosituimman oppilaan, Flash Thompsonin, tyttöystävän kiinnittämään häneen huomiota. Samoihin aikoihin Hämähäkkimies ehti kohdata Hiekkamiehen ja Tohtori Doomin. Hämähäkkimies Curt Connorsiin ja tämän perheeseen, kun Curt Connorsin muuttui Liskoksi ja kidnappasi oman poikansa. Hämähäkkimies pelasti tilanteen, ja siitä lähtien ovat Curt Conners ja Hämähäkkimies olleet hyviä ystäviä.
Sähköisen superkonna Elektron ilmaantuessa New Yorkiin, J. Jonah Jameson väitti häntä naamioituneeksi Hämähäkkimieheksi. Lopulta kuitenkin löytyi todisteita, että nämä ovat kaksi eri henkilöä, heidän kamppaillessa toisiaan vastaan julkisella paikalla. Ennen kuin Hämähäkkimies aloitti opiskelunsa yliopistossa, hän kohtasi Suostuttelijat, hänen henkilöllisyytensä paljastui Tohtori Mustekalalle ja hän kohtasi Mysteerion.
Vaihtoehtoiset versiot.
Alkuperäisen niin sanotun mainstream universumin inkarnaationsa lisäksi Hämähäkkimiehestä on ollut useita eri muita tulkintoja ja eri universumin versioita niin Marvel Comicsin itsensä tuottamana, kuin myös muiden tekijöiden tuottamia. Nämä versiot esiintyvät eri universumissa kuin itse varsinainen Hämähäkkimies. Ne saattavat olla vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta tai kokonaan eri maailmasta.
Ultimate-universumi.
Ultimate Hämähäkkimies on modernisoitu versio teini-ikäisen Peter Parkerin tarinasta, joka alkaa aivan alusta hetkistä ennen hämähäkin puremaa ja sen jälkeen. Tämä Brian Michael Bendisin kirjoittama tulkinta keskittyy täysin Hämähäkkimiehen teini-ikään. Sen teemoina ovat niin epäröinnit, vastuunkantaminen, läheisen kaipuu, aikuisten maailman julmuus ja erilaisuus. Ultimate version alkuperäinen tarkoitus oli saada nuoret lukijat helpommin mukaan Hämähäkkimies lehtien pariin ilman jatkumon tai liian aikuismaisten teemojen taakkaa. Sarjassa hahmojen luonteet ja visuaalinen ilme eroavat paikoin suunnattomasti kuten myös juonikuviot. Esimerkiksi Vihreä Menninkäinen ja Tohtori Mustekala saivat voimansa samasta aineesta josta Hämähäkkimies, ja heihin keskitytään enemmän. Lisäksi Vihreän Menninkäisen ulkonäkö on Vihreänä Menninkäisenä enemmän epäinhimillisempi ja hirviömäisempi. Vuonna 2009 Marvel aloitti uuden Ultimate Spider-Man-sarjan, jonka Hämähäkkimiehen henkilöllisyys ja taustat eivät ole vielä paljastuneet.
MC2-universumi.
MC2-universumissa Peter Parker on sivuhahmona päähenkilönä olemisen sijaan. Tässä aikalinjassa Peter Parker on menettänyt jalkansa Vihreää Menninkäistä vastaan taistellessaan, mutta samalla Vihreä Menninkäinen kuolee. Peter Parkerin ja Mary Janen tytär May paljastuu olevan elossa (alun perin May kuoli Vihreän Menninkäisen tappamana), ja Peter päättää elää perhe-elämää jättäen Hämähäkkimiehen uran taakse. Vuosien päästä hän liittyy New York Cityn poliisin labraan. Pelastettuaan isänsä Normie Osbornin (Harry Osbornin poika) käsistä, Peterin tytär, May ”Mayday” Parker ottaa itselleen Hämähäkkitytön identiteetin ja Ben Reillyn käyttämän Hämähäkkimies asun, aikeinaan jatkaa isänsä uraa. Tämä versio Hämähäkkimiehestä siis käsittää teinitytön elämää, toisin kuin muut versiot, jotka käsittävät joko aikuisen miehen elämää tai teinipojan elämää.
2099-universumi.
2099-universumi sijoittuu kauas tulevaisuuteen, jossa Miguel O’Hara on ottanut Hämähäkkimiehen roolin.
2211-universumi.
2211-vuoden Hämähäkkimies eli tri. Max Borne esiintyi ekan kerran yhden lehden "Spider-Man/Spider-Man 2099" tarinassa. Hänen tyttärensä Robin on Mörkö 2211. Hän kuoli myöhemmin 2211 Kameleontin käsistä.
1602-universumi.
Peter Parquagh niminen 1602-vuoden Hämähäkkimies esiintyi ensimmäistä kertaa "Marvel 1602":ssa Sir Nicholas Fury nimisen vakoojamestarin palveluksessa. Hän saa pureman hyvin erikoisluontoisilta hämähäkeiltä, ja jatko-osassa, "1602: New World", hän ottaa Hämähäkki identiteetin. Myöhemmin hänen henkilöllisyytensä paljastuu ja Norman Osborne tappaa hänen rakastettunsa Virginia Daren.
John Byrnen Hämähäkkimies.
Minisarjallaan "Spider-Man: Chapter One" () John Byrne koitti kirjoittaa mainstream Hämähäkkimiehen historian uusiksi Teräsmiehen tapaan, mutta johtuen huonosta suosiosta ja tarinassa esiintyvistä ristiriidoista minisarjan tapahtumat eivät ole enää kaanonia. John Byrne kirjoitti myös hetken matkaa itse varsinaisia Hämähäkkimies lehtiä ja nämä on tulkittu olevan Frank Millerin Batman tuotannon ohella kaksoisjatkumon omaavia, niin että kuuluvat kahteen eri universumiin samaan aikaan. Hämähäkkimiehen tapauksessa mainstream universumiin ja John Byrne universumiin.
Reign-universumi.
"Spider-Man: Reign" -minisarja kertoo tarinan tulevaisuuden Hämähäkkimiehestä, joka on luopunut Hämähäkkimiehen urasta, mutta saa vastaansa vanhoja vihollisiaan, ja joutuu palaamaan takaisin Hämähäkkimiehen tehtäviin.
Bullet Points -universumi.
Bullet Points minisarjassa Ben-setä on kuollut ennen kuin ehti kasvattaa Peteriä. Ilman isähahmoa, Peteristä on tullut kuriton koulunsa keskeyttävä teini. Peter päätyy gamma pommin testaus alueelle jossa hänestä tulee gamma-annostuksen vuoksi Hulk. Bruce Banner lähtee etsimään Peterille lääkettä ja saa radioaktiivisen hämähäkin pureman, tullen Hämähäkkimieheksi. Peter myöhemmin kuolee Galactuksen vuoksi, mutta saa kuolemallaan Hopeasurffarin taistelemaan Galactusta vastaan.
Noir-universumi.
Tässä versiossa Hämähäkkimies elää 1930-luvun New Yorkissa. May-täti on ihmisoikeuksien puolesta puhuva mielenosoittaja ja Ben-sedän tappoi Norman Osbornin, Menninkäisen, rikollissyndikaatti. J. Jonah Jamesonin murhasta syytetty Peter saa oudon hämähäkin pureman ja mystiset hämähäkkivoimat Hämähäkkijumalalta. Hän pukee ylleen mustan naamion, hanskat ja takin, ja käy Normanin jengiä vastaan. Videopelissä ' esiintyy tämä versio Hämähäkkimiehestä.
"Marvel Zombies" -universumi.
Maapallo-Z:n Hämähäkkimies on muuttunut zombieksi muiden sankareiden tapaan. Hän sai tartunnan kyseisen universumin Kapteeni Amerikalta, "Colonel America" nimiseltä zombieksi muuttuneelta supersankarilta. Vaikka Hämähäkkimies kärsii muiden zombien tapaan nälästä, hän kärsii silti jatkuvasti syyllisyyttä kaikesta tekemästään, kuten Mary Janen ja May-tädin syömisestä. Ensimmäisen tarinan lopussa Hämähäkkimies on yksi niistä zombie supersankareista, jotka syövät Galactuksen ja saavat tämän kosmiset voimat.
"Marvel Zombies 2":ssa hänellä cyborgi jalka tavallisen jalan tilalla. Hänen nälkänsä on alkanut kadota, ja hän on ensimmäisten joukossa kääntymässä nälkäisiä kanssa zombie supersankareitaan vastaan. Lopussa Hämähäkkimies on niiden harvojen joukossa, jotka selviävät Hulkin hyökkäykseltä, ja lähtevät rakentamaan Wakandaa uusiksi, haudaten taistelussa kuolleet. Myöhemmin Hämähäkkimies teleportataan uuteen maailmaan, jossa hän kohtaa Kuuden Koplan, ilman kosmisia voimiaan ja seittisingot tyhjänä. Hän joutuu tekemään itselleen aseen omista ruumiinosistaan, jonka hän kokee tuskallisena, vaikka Maapallo Z:n zombieiden ei pitäisi tuntea tuskaa. Lopulta Hämähäkkimies joutuu Hiekkamiehen tappamaksi. Mutta selviytyykin häntä seuranneen Jättiläisen avulla. Hämähäkkimies pääsee takaisin Maapallo Z:lle, ja saa kostettua May-tädin ja Mary-Janen kuoleman tappamalla itsensä uudestaan Hiekkamiehen käsiin.
Televisio.
Hämähäkkimiehen 1994 alkaneen animaatiosarjan logo.
Hämähäkkimiehestä on tehty lukuisia animaatiosarjoja, joista tunnetuin lienee 90-luvulla Suomenkin televisiossa esitetty Hämähäkkimies animaatiosarja. Sarja pyöri yhteensä viisi tuotantokautta (65 jaksoa). Animaatiosarja alkoi 9. marraskuuta 1994 ja päättyi 31. tammikuuta 1998. Käsikirjoittajina sarjassa toimi John Semper Jr. ja sen tuotti Marvel Films Animation. Kääntäjänä toimi Semicin Hämhäkkimies julkaisujen suomentajana, ja kirjepalstalla mainetta niittänyt ”Mail-man”.
Hämähäkkimies (uusi animaatiosarja) alkoi vuonna 2003. Sitä tehtiin 13 jaksoa. Se alkoi 11. heinäkuuta 2003 ja se loppui 12. syyskuuta 2003.
Elokuvat.
Vuonna 2002 sai ensi-iltansa Sam Raimin ohjaama elokuva "Spider-Man – Hämähäkkimies". Elokuva oli vuoden menestynein elokuva, ja se voitti lipputuloissa jopa '. Sitä seurasi 2004 ensi-iltansa saanut jatko-osa, "Spider-Man 2 – Hämähäkkimies 2".
Kolmas osa, "Spider-Man 3 – Hämähäkkimies 3" ilmestyi elokuvateattereihin 4. toukokuuta 2007. Kaikissa kolmessa elokuvassa Hämähäkkimiestä esittää Tobey Maguire. Peterin naisystävää Mary-Jane Watsonia on elokuvissa esittänyt Kirsten Dunst.
Vuonna 2012 saa ensi-iltansa uusi elokuva, "The Amazing Spider-Man". Elokuvan pääosissa ovat Andrew Garfield, Emma Stone ja Rhys Ifans.


Jääkiekon SM-liiga.
SM-liiga on Suomen jääkiekon pääsarja. Liiga on perustettu vuonna 1975 korvaamaan vanha SM-sarja, jota pelattiin vuosina 1928–1975. SM-liiga toimii erillään Suomen jääkiekkoliiton toiminnasta.
Historia.
Liiga perustettiin 24. toukokuuta 1975 Tampereella korvaamaan SM-sarja, jota oli pelattu vuodesta 1928 alkaen. Käänteentekevässä organisaatiouudistuksessa pääsarja erotettiin muusta sarjakiekkoilusta, josta jäi huolehtimaan Suomen Jääkiekkoliitto. Liitto huolehtii myös jääkiekon perustyöstä sekä valmennus- ja kasvatustyöstä sekä Suomen maajoukkueista.
Liigauudistus merkitsi mestaruuden ratkaisemista play offeilla eli pudotuspeleillä. Aluksi SM-liigassa oli 10 seuraa. Myöhemmin se laajennettiin 12 joukkueen laajuiseksi.
Sarja paisui edelleen 13 joukkueen suuruiseksi ja kaudella 2005–2006 Suomen jääkiekon pääsarjassa pelasi 14 joukkuetta.
Liiga suljettiin vuonna 2000 siten, etteivät joukkueet voineet pudota liigasta tai vastaavasti nousta SM-liigaan alemmasta sarjasta. Karsinnat palautettiin kaudeksi 2008–2009. Edellytyksenä nousulle karsinnat selvittäneen Mestis-joukkueen olisi kuitenkin pitänyt ostaa hävinneen liigajoukkueen osake liigan määrittelemällä hinnalla. Muussa tapauksessa hävinnyt liigajoukkue olisi jatkanut pelaamista liigassa.
Kauden rakenne.
SM-liiga on jaettu kahteen lohkoon, joissa kummassakin on seitsemän joukkuetta. Kaikki joukkueet kohtaavat toisensa kahdesti kotona ja kahdesti vieraissa. Lisäksi lohkojen sisällä pelataan yksinkertainen sarja. Näiden lisäksi on vielä seitsemän paikallispeliparia, joissa esimerkiksi Lukko ja Ässät sekä Ilves ja Tappara kohtaavat toisensa vielä kahdesti. Näin kukin joukkue kohtaa runkosarjassa parinsa seitsemästi ja muut joukkueet viidesti sekä pelaa yhteensä 60 ottelua. Runkosarjassa sijoille 7–10 sijoittuneet joukkueet pelaavat pudotuspelikarsinnat, joista jatkoon pääsee kahdella voitolla. Pudotuspeleissä jatkoon pääsee neljällä voitolla. Suomen mestari on se joukkue, joka voittaa neljä ottelua finaalisarjassa. Välierien häviäjät ottelevat pronssista yksiosaisessa pronssiottelussa.
Tuomarit.
Jääkiekon SM-liigaa tuomaroi kaudella 2008–2009 yhteensä 22 päätuomaria sekä 34 linjatuomaria. SM-liigaa tuomitaan neljän tuomarin järjestelmällä (2 päätuomaria ja 2 linjatuomaria). Eniten tuomaroineet tuomarit ovat tuomaroineet yli 500 SM-liigaottelua. 500 ottelun rajan ovat rikkoneet Timo Favorin (527), Markku Kruus (523), Antti Hämäläinen (518) sekä Jyri Rönn (511). Eniten pelejä on kuitenkin tuomaroinut Reijo Ringbom 849 ottelullaan. SM-liigan jokaisessa ottelussa tuomaroi neljä tuomaria: 2 päätuomaria, sekä 2 linjatuomaria.
Parhaaksi tuomariksi pelaajat ovat äänestäneet Jari Levosen ja parhaaksi linjatuomariksi Juha Suoraniemen.
SM-liigan tuomaristoa ollaan arvosteltu kovasti eri medioissa. Erityisesti liigan suhtautumista päähän kohdistuviin taklauksiin pidetään vanhentuneena suhteessa esimerkiksi NHL:ään. Media eikä yleisö kuitenkaan usein huomioi sitä seikkaa, että Suomessa ei ole ainuttakaan ammattilaistuomaria, toisin kuin taas esimerkiksi NHL- ja KHL-liigoissa.
Televisiointi.
Vuoteen 2005 asti MTV3 televisioi sunnuntaisin runkosarjan yhden ottelun maksuttomana, jolloin selostajina toimivat Mika Saukkonen ja Timo Jutila. Pudotuspelien osalta MTV3 lähetti suorana huhtikuun loppuottelut. Jääkiekkolähetyksiä kutsuttiin myös nimellä "Hockey Night". Lisäksi MTV3 tarjosi parina viimeisenä televisiointivuonnaan lisää otteluita maksullisella MTV3+ -kanavalla.
Kaudeksi 2005–2006 esitysoikeudet siirtyivät Neloselle, joka esitti suorana huhtikuun finaalipelit. Tämän lisäksi viikoittain Nelosella esitettiin aiemmin viikkomakasiini sekä joka pelipäivä illan päätteeksi kierroksen kaikki maalit. Runkosarjan pelejä sekä puolivälieriä esittää suorina maksullinen Canal+, ja kommentaattoreina toimivat J-P Jalo ja Juhani Tamminen. Kaudesta 2007–2008 lähtien Nelonen lähetti myös yhden runkosarjaottelun suorana joka kuukausi, mutta viikkomakasiini lopetettiin tuolle kaudelle kierrosten maalikoosteiden säilyessä.
Kaudella 2009–2010 SM-liiga siirtyi ensimmäistä kertaa sen historian aikana kokonaan maksukanavien puolelle. Otteluja televisioi pääasiassa URHOtv, jonka lisäksi Nelonen siirsi aiemmin ilmaisen kuukauden pelin Urheilukanavalta Nelonen Sport Pro:lle. Kausi oli myös ensimmäinen, jolloin finaalipelejä ei nähty Suomen televisiossa muualta kuin maksukanavilta, sillä ne nähtiin vain Nelonen Sport Pro:lla. Vaikka asioiden yhteyttä ei ole tutkittu, totuus on se, että kaudella 2010-2011 SM-liigaottelujen katsojamäärät putosivat suurimmalla osalla joukkueista. Vain Jokerit, Kärpät ja Ässät saivat runkosarjan päätteeksi nousua katsojakeskiarvoonsa edellisvuoteen verrattuna.
Voittajat.
Vuonna 1930 ei mestaruutta jaettu liian leudon talven vuoksi. Vuosina 1940, 1942 ja 1944 sota esti kilpailemisen.
Henkilökunta.
SM-liigan ensimmäinen toimitusjohtaja oli Kalervo Kummola.
Aiheesta muualla.
*


Uuno Kailas.
Uuno Kailas (29. maaliskuuta 1901 Heinola – 22. maaliskuuta 1933 Nizza, Ranska), alkuperäiseltä nimeltään Frans Uuno Salonen, oli suomalainen runoilija ja kirjailija. Kailas tunnetaan parhaiten runokokoelmistaan, mutta hän myös suomensi paljon.
Henkilöhistoria.
Uuno Kailas syntyi Heinolassa Kailasen ratsutilalla hämäläiseen talonpoikaissukuun. Kailas oli kaksivuotias pikkupoika, kun hänen äitinsä Olga Josefiina Salonen (o.s. Honkapää) kuoli. Isästä Johan Evert Salosesta ei ollut poikansa huolehtijaksi, joten tämä jäi isoäitinsä Maria Fredrikan vastuulle ja asui useissa sukulaisperheissä. Poika sai isoäidiltä ankaran uskonnollisen kasvatuksen, joka vaikutti häneen läpi koko elämän, ja sillä oli vaikutuksia myös runotuotantoon.
Kailas kävi koulunsa Heinolassa ja pääsi ylioppilaaksi Heinolan keskikoulun jatkoluokilta keväällä 1920. Hän oli kirjoilla Helsingin yliopistossa vuosina 1920–1926 mutta suoritti vain hajanaisia opintoja estetiikasta ja nykyiskansain kirjallisuudesta. Kailas osallistui vuoden 1919 Aunuksen retkeen, jossa hänen läheinen ystävänsä Bruno Schildt sai surmansa. Kailaan tämän vuoksi tuntema syyllisyys näkyy novellissa "Bruuno on kuollut".
Opintojen sijaan Kailas keskittyi kirjoittamiseen, ja hänen arvostelujaan ja suomennoksiaan julkaistiin muun muassa "Helsingin Sanomissa" ja "Nuori Voima" -lehdessä. Esikoiskokoelma "Tuuli ja tähkä" ilmestyi 1922. Kriitikot pitivät kokoelmaa varsin hajanaisena, eikä se saavuttanut suurta arvostelumenestystä. Kailas itsekin suhtautui esikoiskokoelmaansa kriittisesti ja kelpuutti siitä myöhempään Runoja-kokoelmaansa vain joitakin runoja.
Kailaan ystäväpiiriin kuului monia tulenkantajia – muun muassa toinen nuori runoilija Katri Vala – mutta Kailas itse vieroksui jossain määrin heidän näkemyksiään. Silti esimerkiksi Kailaan runokokoelmasta "Purjehtijat" (1925) voi löytää samanlaista eksotiikkaa kuin tulenkantajilla, ja mieltymyksen ekspressionismiin Kailas jakoi tulenkantajien kanssa. Kailas tutustui tähän aatevirtaukseen suomentaessaan saksalaista runoutta Goethesta aina ekspressionisteihin saakka. Kailas suomensi myös Edith Södergrania.
Vuosina 1923–1925 Kailas palveli armeijassa. 1920-luvun lopulla hän työskenteli Suomen ilmoituskeskuksessa ja "Kuluttajain lehdessä". Näihin aikoihin hän nousi suosituksi nuorten runoilijoiden keskuudessa ja onnistui herättämään konservatiivisissa piireissä paheksuntaa teoksensa "Silmästä silmään" (1926) eroottisilla teemoilla.
Vuonna 1929 Kailas joutui mielisairaalaan skitsofrenian vuoksi. Sairastumiseen vaikuttivat ilmeisesti osaltaan lapsuuden traumat ja homoseksuaalisuuden tukahduttaminen. Kailaalla todettiin myös keuhkotuberkuloosi. Vaikka nuori runoilija pääsi jonkin ajan kuluttua pois sairaalasta, tuberkuloosi vei hänet hautaan 1933 Nizzassa, minne hän oli lähtenyt parantumaan. Kailaan ruumis tuhkattiin ja tuotiin takaisin Suomeen ja Helsinkiin, minne hänet haudattiin.
Kailaan tunnetuimpiin runoihin kuuluva "Suomalainen rukous" sai vuosia myöhemmin aivan erityisen merkityksen. Se esitettiin Taneli Kuusiston alun perin kuorolle säveltämänä ensimmäisen kerran julkisesti vain muutamaa päivää ennen talvisodan puhkeamista Helsingin messuhallissa marraskuussa 1939. "Suomalainen rukous" on vuodesta 1986 lähtien kuulunut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjaan numerolla 584.


Veikko Huovinen.
Veikko Johannes Huovinen (7. toukokuuta 1927 Simo – 4. lokakuuta 2009 Sotkamo) oli suomalainen kirjailija.
Elämä ja ura.
Veikko Huovinen syntyi Simon kunnassa 1927. Hänen ollessaan puolivuotias perhe muutti Sotkamoon, missä hän asui kuolemaansa saakka. Lapsena hänen kerrotaan olleen ilkikurinen ja hulluja tarinoita kertova poika mutta pohjimmiltaan kunnollinen. Huovisten kotona luettiin paljon, ja Veikkokin kahlasi lapsena läpi kaikki Tarzanit ja Robinson Crusoen.
Huovinen kävi Kajaanin yhteislyseota. Koulun katkaisi sota, johon Huovinen osallistui vapaaehtoisena ilmatorjuntamiehenä jatkosodan loppuvaiheessa kesällä 1944. Hänen isänsä Juho Huovinen oli mielipiteiltään antifasistinen, mikä jäi pojan mieleen. Veikko Huovinen suoritti ylioppilastutkinnon sodan jälkeen 1946, oli metsätöissä ja lähti sitten opiskelemaan Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan, mistä hän valmistui metsänhoitajaksi 1952. Opiskeluaikanaan hän oli hiljainen ja eristäytynyt, ja sellaisena hän piti itseään myöhemminkin. Yli viidenkymmenen kirjailijavuotensa aikana hän esiintyi julkisuudessa vain harvoin.
Huovinen työskenteli metsänhoitajana vuosina 1953–1956, ja näihin aikoihin hän tapasi tulevan puolisonsa, hammaslääkäri Hilkka Hemmingin. Pari avioitui vuonna 1958. Tämän jälkeen Huovinen jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi. Kirjoittamisen ohella hän toimi myös kirjojen toimittajana ja kuvateosten tekstien tekijänä. Hän sai professorin arvonimen 1999 pitkäaikaisesta työstään suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin parissa. Kirjallisuuden valtionpalkinnon hän sai kolmesti. "Puukansan tarina" -kirjastaan (1984) hän sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon, ja teos oli ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi. Hän sai Pro Finlandia -mitalin 1969.
Veikko Huovinen kuoli vaikeaan sairauteen Sotkamossa 4. lokakuuta 2009.
Kirjallinen tuotanto.
Huovinen aloitti uransa kirjoittamalla kertomuksia ja tarinoita lehtiin. Ollessaan opiskeluaikana kesällä 1949 palovartijana Vuokatissa hän alkoi kirjoittaa tosissaan. Näin syntyi novellikokoelma "Hirri" (1950), hänen esikoisteoksensa. Kokoelma sai lehdissä lämpimän vastaanoton ja Huovisen esikuva Pentti Haanpää lähetti tekijälle kannustavan kirjeen. Jo esikoisen perusteella Huovista alettiin pitää omaperäisenä kansankuvaajana, joka jatkoi Joel Lehtosen ja Ilmari Kiannon perinnettä.
Vuonna 1952 ilmestyi "Havukka-ahon ajattelija", joka nousi Huovisen tunnetuimmaksi teokseksi. Havukka-ahon lämmin huumori ja luonnonkuvaus vetosivat suomalaisiin ja tekivät hänestä hetkessä yhden Suomen rakastetuimmista kertojista. Kirjan sankari, mustaviiksinen ”korpifilosofi” Konsta Pylkkänen harrastaa näkäräisiä, piipunpolttoa ja suuria ajatuksia. Hänellä on läheinen suhde luontoon, ja hän elää sen kanssa sopusoinnussa. Konstasta Huovinen kirjoitti muitakin kirjoja, kuten teokset "Konstan Pylkkerö" (1961) ja "Konsta Pylkkänen etsii kortteeria" (2004).
Huovisen teosten ilmapiiri on useimmiten elämänmyönteinen, ja niiden huumori on iloista ja tarttuvaa. Esimerkki tästä on romaani "Hamsterit" (1957), joka kertoo keski-ikäisen miehen Hamsterin ja hänen naapurikseen muuttavan Rurikin suunnitelmasta kerätä elintarvikkeita ja selviytymistarpeita talven kovia pakkasia varten. Toinen samanhenkisellä huumorilla kirjoitettu tunnettu teos on "Lampaansyöjät" (1970). Se on tarina kahdesta miehestä, jotka lähtevät erämatkalle Kainuuhun, Koillismaalle ja Lappiin. Aivan tavallisesta erämatkasta tosin ei ole kyse, sillä metsästyksen kohteena ovat lampaat, ja lisäksi erämiehet yöpyvät hotelleissa ja syövät ravintoloissa. Kirja kuvaa, millaisia ovat miesten puheet, kun he ovat irrallaan, luonnon helmassa ja humalassa. 1970-luvun voimakkaasti politisoitunutta ilmapiiriä Huovinen kommentoi monissa "lyhyitä erikoisia" sisältävissä kokoelmissaan, kuten "Rasvamaksassa" (1973).
Myöhemmissä teoksissa Huovisen huumori muuttuu mustemmaksi ja satiirisemmaksi. Tätä huumorin lajia edustavat kolmea pirullista viiksiniekkaa kuvaavat, tosiasioita ja mielikuvitusta sekoittavat "Veitikka: A. Hitlerin elämä ja toiminta" (1971), "Joe-setä: aikalaisen kertomuksia Josef Stalinista" (1988) ja "Pietari Suuri hatun polki" (1995). Näissä teoksissa Huovinen keksii omia historioitaan ja parodioi historiankirjoitusta. Etenkin "Veitikka" sai hämmentyneen vastaanoton, kun lukijat eivät ymmärtäneet, mikä kirjassa on totta ja mikä ei. Chaplinin "Diktaattorin" tavoin "Veitikan" tarkoitus oli opettaa nauramaan hirmuhallitsijoille, näkemään heidän valheidensa läpi. Historian hirmuhahmojen edesottamuksia saattelee Huovisella väliin rehevä, väliin kolea nauru.
Huovisen viimeiseksi teokseksi jäi oman lapsen masennuksesta ja itsemurhasta kertova "Pojan kuolema". Kirjailija toivoi sen olevan avuksi muille saman kokeneille.
Erilaisten huumorin asteiden kirjo ja kainuulainen murre antavat Huovisen kansanomaiselle ilmaisulle ja yhteiskuntakritiikille syvyyttä. Hän kirjoitti yli kolmekymmentä teosta, ja niitä on käännetty lukuisille kielille.


Kari Hotakainen.
Kari Matti Hotakainen (s. 9. tammikuuta 1957 Pori) on suomalainen kirjailija. Kirjoittamisen Hotakainen aloitti toimittajana Porissa, mutta on asunut Helsingissä jo vuodesta 1986. Hän siirtyi vapaaksi kirjailijaksi vuonna 1996. Hän on myös ollut tekstisuunnittelija ja Helsingin Sanomien kolumnisti. Toimittajana hän on työskennellyt Savon Sanomissa ja STT:llä.
Hotakainen aloitti kirjailijanuransa 1980-luvun alussa runoudella. Esikoisteos "Harmittavat takaiskut" ilmestyi vuonna 1982. Runoudesta Hotakainen siirtyi lasten- ja nuortenkirjojen kautta romaaneihin. Ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään Hotakainen työskenteli muun muassa uutistoimittajana sekä WSOY:n mainososastolla. Hotakaisen varsinainen läpimurtoteos oli vuoden 1997 Finlandia-ehdokas, osin omaelämäkerrallinen "Klassikko". Hotakaisen vuonna 2002 ilmestynyt romaani "Juoksuhaudantie" sai Finlandia-palkinnon, ja kirjasta tehtiin myös elokuva. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon Hotakainen sai 2004 romaanista "Juoksuhaudantie" ja pohjoismaisen näytelmäkirjailijapalkinnon näytelmästään "Punahukka" 2006. Romaani "Huolimattomat" oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi 2006. Vuonna 2011 Hotakaisen teokselle "Ihmisen osa" myönnettiin ranskalainen Prix Courrier International -palkinto parhaasta käännöskirjasta.
Hotakainen on kirjoittanut myös lastennäytelmiä, kuunnelmia ja kolumneja sekä käsikirjoittanut kymmenenosaisen televisiosarjan "Tummien vesien tulkit".
Kirjallisuus.
Hotakainen aloitti kirjailijanuransa 1980-luvun alussa runoudella. Hänen esikoisteoksensa on vuonna 1982 julkaistu runokirja "Harmittavat takaiskut", joka on tunnelmaltaan, miljööltään sekä aiheiltaan hyvin suomalainen. Vuonna 1985 ilmestynyt teos "Kuka pelkää mustaa miestä" esittelee arkisia aiheita. Kirjojen teemoja ovat yksinäisyys ja rakkaus, mutta runojen perussävy ei ole pessimistinen tai surullinen, vaan lähinnä ironinen. Runoudesta Hotakainen siirtyi lasten- ja nuortenkirjojen kautta romaaneihin. Ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään Hotakainen työskenteli muun muassa uutistoimittajana sekä WSOY:n mainososastolla.
Runokokoelmat "Hot" (1987) ja "Runokirja" (1988) ovat edellisiäkin vauhdikkaampia, arkisempia ja humoristisempia. Niissä on sama henki kuin hänen aikaisemmissa teoksissaan. Hotakaista on kutsuttu jo esikoiskokoelmastaan asti ”velmuksi kielipeluriksi”, joka käyttää paljon vertauksia ja sanaleikkejä ja vie niiden käytön pitkälle.
Vuonna 1990 runoilijan titteliä kantanut Hotakainen julkaisi "Lastenkirjan", jonka on kuvittanut virolainen graafikko ja animaatio-ohjaaja Priit Pärn. Lastenkirja sopii hyvin sekä aikuisille että lapsille, sillä se vie aikuisen lasten maailmaan. Hotakainen tuntuu yhdistävän aikuisten maailman sekä lapsen ymmärryksen.
"Buster Keaton – elämä ja teot" (1991) voitti Savonia-palkinnon vuonna 1993 ja se oli myös Runeberg-palkintoehdokkaana. Se on tiiviimpi ja keskittyneempi kuin Hotakaisen muu tuotanto. Kirja on pienoisromaani ja sen kielellinen huumori on Hotakaista parhaimmillaan. Hän itse toteaakin eräässä haastattelussaan löytäneensä omalaatuisen kirjoittamistapansa vasta Lastenkirjassa, jossa vaistonvaraisuuteen sisältyy ajatuksia. Sama tapa hahmottaa maailmaa ja tehdä rinnastuksia on säilynyt läpi koko hänen tuotantonsa.
Romaani "Bronks" (1993) eroaa Hotakaisen muusta tuotannosta pituutensa vuoksi. Se on myös perussävyltään pessimistisempi kuin hänen aikaisemmat teoksensa. "Bronks" sijoittuu aikaan, paikkaan ja maailmaan, jota ei voi määritellä, mutta josta voi silti selvästi tunnistaa nyky-yhteiskunnan piirteitä. Se on yhteiskunnallinen romaani sekä kritiikki vallitsevia järjestelmiä kohtaan. Hotakainen ei kuitenkaan esitä yhteiskuntakritiikkiään realismin normaaliromaanin puitteissa, vaan on valinnut lajityypikseen fantasian ja tieteiskirjallisuuden sekamuodon.
Hotakainen Helsingin kirjamessuilla vuonna 2009.
Hotakaisen muissa romaaneissa ollaan arjessa, tavallisessa Suomessa. Hän kuvaa kirjoissaan maaseutua tai lähiöelämää sekä ruumiillista työtä tekeviä ihmisiä. "Syntisäkki" (1995), "Klassikko" (1997) ja "Iisakin kirkko" (2004) ovat kaikki kuvauksia suomalaisista miehistä. Hotakaisen Klassikko-romaanista on tehty myös elokuva vuonna 2001, ja se on Hotakaisen varsinainen läpimurtoteos ja vuoden 1997 Finlandia-ehdokas. "Näytän hyvältä ilman paitaa" (2000) on tarinakokonaisuus helsinkiläisistä nuorista ja heidän elämästään. Kirja palkittiin Topelius-palkinnolla vuonna 2000. Hotakaisen vuonna 2002 ilmestynyt romaani "Juoksuhaudantie" sai Finlandia-palkinnon, ja kirjasta tehtiin myös elokuva. Kirjan päähenkilö haluaa keskitasoisen, järkihintaisen omakotitalon, mutta Helsingin asuntomarkkinoilla se on melkein mahdotonta. Kun valtaosa suomalaisista haluaisi asua omassa talossa, romaani osuu suureen unelmaan. Kirja on käännetty myös muun muassa unkarin kielelle, ja se onkin herättänyt kiinnostusta unkarilaisten lukijoiden keskuudessa. Ritva Valkama on lukenut YLE Radio Suomen äänikirjaksi Hotakaisen Ihmisen osa -teoksen.
Kari Hotakainen on saanut myös muita palkintoja, muiden muassa Savonia- ja Suomi-palkinnot vuonna 1993. Hän on toiminut myös kommentaattorina "Ensi-ilta"-ohjelmassa.
Hotakaisen teoksista on koottu aforismikokoelma "Asialliset", jonka on toimittanut Esa Silander.
Yksityiselämä.
Hänen vanhempansa ovat kauppias, valokuvaaja Keijo Hotakainen ja myyjä Meeri Ala-Kuusisto. Kari Hotakainen kirjoitti ylioppilaaksi Rautalammin yhteislukiosta vuonna 1976. Hän on koulutukseltaan humanististen tieteiden kandidaatti. Pääaineena hänellä oli kotimainen kirjallisuus. Hotakainen on kahden lapsen isä ja ollut naimisissa äänitarkkailija Tarja Laaksosen kanssa vuodesta 1983 asti.
Hotakainen loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa Hämeenlinnan Rengossa 3. maaliskuuta 2012, kun vastaantuleva auto ajautui Hotakaisen auton eteen.


Laila Hirvisaari.
Laila Ellen Kaarina Hirvisaari (vuosina 1958–2004 Hietamies; s. 7. kesäkuuta 1938 Viipuri) on suomalainen kirjailija. Hänen tuotantoonsa kuuluu laajoja romaanisarjoja sekä näytelmiä ja televisiosarjoja, joissa liikutaan niin Karjalankannaksella ja Laatokan Karjalassa kuin Venäjällä, Intiassa ja Roomassakin. Syksyyn 2008 mennessä on Laila Hirvisaaren kirjoja painettu yli 4 miljoonaa.
Elämä ja ura.
Laila Hirvisaari syntyi 7. kesäkuuta 1938 Viipurissa. Hirvisaaren isä Aarne kaatui jatkosodassa Lailan ollessa vasta kolmevuotias. Laila Hirvisaari avioitui vuonna 1958 kirjailija Heikki Hietamiehen kanssa ja otti samalla käyttöön miehensä sukunimen Hietamies. Heillä on kolme tytärtä: Kristiina (s. 1958), Eveliina (s. 1964) ja Anuliina (s. 1968). Tyttäristä Eve on myös kirjailija ja käsikirjoittaja. Laila ja Heikki Hietamies erosivat vuonna 1985 asumuseron kautta, virallisesti he erosivat vuonna 1991. Laila Hietamies otti 9. joulukuuta 2004 yhdessä kolmen serkkunsa kanssa tyttönimensä takaisin ja on siitä pitäen julkaissut romaaninsa nimellä Laila Hirvisaari.
Hirvisaaren (Hietamiehen) ensimmäinen romaani "Lehmusten kaupunki" ilmestyi 1972 ja aloitti Lappeenrannasta kertovan romaanisarjan, jonka seitsemäs osa ilmestyi syksyllä 2004. Sarja kertoo Lappeenrannasta ja lappeenrantalaisista aina 1920-luvulta lähtien. Toinen tunnettu romaanisarja, "Kannas"-sarja (1980–1984) kertoo Kannaksella sijaitsevan Suontaan kylän asukkaiden vaiheista 1920–1940-luvuilla. Sarja sisältää muun muassa evakkokokemuksia Länsi-Suomessa. "Lehmusten kaupunki" ja "Kannas"-sarjojen välissä ilmestynyt kaksiosainen "Hamina"-sarja kuvaa ensiksi pienen kylän ihmisten elämää ja sen jälkeen elämää Haminassa. Kuusiosainen "Laatokka"-sarja (1986–1991) kertoo Vienan Karjalasta ja vallankumouksen kokemasta Venäjästä. "Sonja"-sarja (1993–1997) pureutuu yläluokkaisen venäläistytön Sonjan ja hänen lähipiirinsä elämään edellisessä vuosisadanvaihteessa ja antaa toisenlaisen näkökulman Venäjän vallankumouksesta. Kolmiosainen "Anni"-sarja kuvaa pientä Metsäkylän kylää sekä sen asukkaiden värikästä elämää, joka heittelee ihmisiä Viipuriin sekä sodan jälkeen Virolahdelle.
Laila Hirvisaari asui vuoteen 1974 saakka Lappeella ja Lappeenrannassa, kunnes muutti Helsingin Vuosaareen. Vuonna 1985 hän muutti Tuusulan Rantatielle, jossa asuu nykyisin.
Teoksia.
Laila Hirvisaari on julkaissut 41 romaania, useita näytelmiä sekä novelleja ja muita julkaisuja. Ensimmäisen kirjansa Hirvisaari (Hietamies) julkaisi vuonna 1972. "Kallis kotimaa" jäi viimeiseksi Laila Hietamiehen nimellä julkaistuksi romaaniksi, sen jälkeen ilmestyneet teokset on julkaistu nimellä Laila Hirvisaari. Kirjat on kustantanut Otava lukuun ottamatta vuonna 1985 ilmestynyttä Joulumuisto-novellia, jonka on julkaissut Gummerus. "Grand Hotel" oli Suomen vuonna 2007 toiseksi myydyin kaunokirja 118 500 kappaleellaan.
Vuodesta 2002 Laila Hirvisaaren nimeä kantava rahasto on jakanut vuosittain 5000 euron apurahan aloittelevalle kirjailijalle.
Laila Hirvisaaren miljoonas kirja painettiin vuonna 1982, toinen miljoona meni rikki vuonna 1992, kolmas vuonna 2002 ja neljäs vuonna 2008.
Näytelmät.
Laila Hirvisaari Helsingin Kirjamessuilla 2009
Aiheesta muualla.
*


Saima Harmaja.
Saima Rauha Maria Harmaja (8. toukokuuta 1913 Helsinki – 21. huhtikuuta 1937 Helsinki) oli suomalainen kirjailija ja runoilija. Harmaja muistetaan traagisesta elämäntarinastaan ja varhaisesta kuolemastaan sekä elämää ja kuolemaa kuvaavista tunteikkaista runoistaan.
Elämä ja ura.
Saima Harmajan vanhemmat olivat kansantaloustieteilijä, filosofian tohtori ja kanslianeuvos Leo Harmaja (alk. "Schadewitz", 1880–1949) ja filosofian maisteri Laura Harmaja (o.s. "Genetz", 1881–1954). Perheessä oli kaikkiaan neljä lasta, joista Saima oli toiseksi vanhin. Saiman pikkuveli oli lentäjä ja kirjailija Tapani Harmaja ja heidän äidinpuoleinen isoisänsä oli runoilija ja senaattori Arvid Genetz.
Saima Harmaja alkoi kirjoittaa runoja ja suorasanaisiakin kertomuksia heti lukemaan opittuaan. Hän liittyi 15-vuotiaana Nuoren Voiman Liittoon, joka oli jo pari vuotta aikaisemmin rohkaissut häntä jatkamaan kirjoittamista. Liiton jäsenenä Harmaja itsekin myöhemmin arvosteli nuorten kirjailijanalkujen tekstejä ja rohkaisi heitä pysymään valitsemallaan tiellä.
Harmajan murrosikää varjosti paitsi nuorille tyypillinen maailmantuska, myös ruumiillinen tuska: keuhkotauti, joka antoi ensi oireitaan 1929. Harmajan ensimmäinen runokokoelma "Huhtikuu" ilmestyi 1932. Nuori runoilija eli elämänsä onnellisinta aikaa, sillä hän koki palavan runoilijan kutsumuksensa saaneen vihdoin julkisen hyväksynnän. Myös rakkaus astui ensimmäistä kertaa tuoreen ylioppilaan elämään, ja hän kihlautui. Haaveet onnellisesta tulevaisuudesta sulhasen kanssa elivät vahvoina Harmajan mielessä. Onni ei kuitenkaan ollut pitkäkestoinen. Harmajan sulhanen etääntyi yhteisistä tulevaisuudenkuvista. Harmajan kirjallisuudenhistorian yliopisto-opinnot keskeytyivät, kun keuhkotauti paheni. Parempiakin hetkiä sairaudessa oli, niin että Harmaja pääsi matkustamaan muun muassa Italiaan ja hän pystyi osallistumaan Tarton yliopiston opetukseen syyslukukaudella 1933.
Harmajan elämänhalu katosi lopullisesti hänen sisarensa Outin kuoltua synnytykseen 1936. Äitinsä mukaan nimetty tyttövauva Outi kuitenkin oli ilahduttamassa Harmajan viimeistä elinvuotta. Harmaja kuoli tuberkuloosiin 23-vuotiaana 1937. Hänet on haudattu Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle kortteliin U6-27-16. Harmajan muistoa vaalimaan on perustettu Saima Harmaja -seura.
Viljo Tarkiaisen "Finsk litteraturhistorian" mukaan Harmaja kuului Tulenkantajiin, joka oli 1900-luvun alun merkittävin kirjailijaryhmä ja johon kuuluivat myös muun muassa Mika Waltari ja Olavi Paavolainen. Kerttu Saarenheimo kuitenkin arvostelee Tarkiaisen väitettä kirjassaan "Tulenkantajat" ja toteaa, että Harmaja tuntuu tässä "olevan vieraassa seurassa". Harmajan runoista on selvästi aistittavissa sairaan ja yksinäisen nuoren tytön kärsimys ja tuska. Vaikutuksia runoihinsa Harmaja sai paitsi aikalaisistaan kuten Uuno Kailaalta, myös aikaisemmilta suurilta runoilijoilta, kuten Aleksis Kiveltä ja Dantelta.
Saima Harmaja sai Valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1935 ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon vuonna 1936.


Anja Snellman.
Anja Snellman, ent. Kauranen, (s. 23. toukokuuta 1954 Helsinki) on suomalainen kirjailija.
Snellman kasvoi Helsingin Kalliossa. Hän kävi koulua Aleksis Kiven koulussa ja Alppilan Yhteislyseossa. Vuosina 1973–1981 Kauranen opiskeli Helsingin yliopistossa. Syksyllä 1980 hän kirjoitti yhdessä Esa Saarisen kanssa "Ylioppilaslehteen" kirjoituksen, jossa arvosteli jyrkästi ajan suomalaista romaanitaidetta. Seuraavana vuonna 1981 julkaistiin hänen esikoisromaaninsa "Sonja O. kävi täällä", joka muodostui Kaurasen kirjalliseksi läpimurroksi. Hänen kirjailijanuransa on kestänyt sen jälkeen kolme vuosikymmentä ja yli kaksikymmentä julkaistua teosta, romaaneja sekä kaksi runokokoelmaa.
Kirjailijan teoksia on käännetty 20 kielelle. Vuonna 2011 kirjailija viettää 30-vuotiskirjailijajuhlavuottaan.
Kirjailija on 1990-luvun alusta lähtien asunut ja työskennellyt osan vuodesta toisessa kodissaan Kreetalla Haniassa.
Kun Anja Kauranen ja Saska Saarikoski menivät vuonna 1997 naimisiin, he ottivat sukunimen Snellman, ja sillä nimellä Kaurasen teokset on sen jälkeen julkaistu. Hänen nykyinen puolisonsa on Jukka Orma. Anja Snellmanilla on liitostaan Saska Saarikosken kanssa kaksi tytärtä, Alma ja Elsa.
Vuosina 2001-2006 Snellman toimi Helsingin kirjamessujen ohjelmatoimikunnan puheenjohtajana. Vuosina 2007-2009 hän oli Vasa Litteraturfestin taiteellinen johtaja Vaasassa.
Snellman on myös journalisti. Hän on kirjoittanut vuosien varrella kolumneja lukuisiin lehtiin Kaks Plussasta Suomen Kuvalehteen, Fitness-lehdestä Lemmikki-lehteen ja Annasta Veikkaajaan. Snellman on myös kirjoittanut radiokolumneja Yleisradiolle. Tällä hetkellä Snellmanin poliittinen kolumni ilmestyy joka tiistai Iltalehdessä.
Vuodesta 2008 lähtien Snellman on toimittanut torstaiaamuisin Lauri Karhuvaaran kanssa MTV3:n "Huomenta Suomi" -ohjelmassa mediakriittistä Mediakokki-ohjelmaa. Syksyllä 2010 Snellman aloitti nimeään kantavan keskusteluohjelmasarjan "Anja Snellman: Saanko esitellä?", jota esitettiin maanantai-iltaisin suorana lähetyksenä.
Snellman palkittiin kirjallisesta urastaan Pro Finlandia -mitalilla vuonna 2007. Seuraavana vuonna 2008 Snellmanille myönnettiin Helsinki-mitali ansioistaan Helsingin kuvaajana.


Artturi Leinonen.
Artturi Aleksanteri Leinonen (15. joulukuuta 1888 Ylihärmä – 26. helmikuuta 1963 Vaasa) oli opettaja, sanomalehtimies, poliitikko ja kirjailija. Varsinaiselta koulutukseltaan ja ammatiltaan hän oli kansakoulunopettaja. Artturi Leinonen kuvasi varsinkin pohjalaisten talollisten elämää. Hän kirjoitti 17 romaania ja parikymmentä näytelmää.
Leinonen oli Maalaisliiton kansanedustaja 1936–1939 ja 1941–1945 sekä puoluehallituksen jäsen 1931–1963. Hän seurasi Santeri Alkiota Ilkka-lehden päätoimittajana, jossa tehtävässä hän toimi 1930–1957. Vuonna 1958 hänelle myönnettiin professorin arvonimi.
Kirjailija Artturi Leinonen.
Artturi Leinosen ura kirjailijana alkoi vuonna 1914, julkaistuaan silloin ensimmäisen näytelmänsä. Sen jälkeen ilmestyneissä lukuisissa näytelmissään ja romaaneissaan hän useimmiten palaa kotiseutunsa Etelä-Pohjanmaan kyläyhteisöön, sen uskonnollisiin, yhteiskunnallisiin sekä moraalisiin ongelmiin. Uskonnolliset kysymykset ja Artturi Leinosen suosima historiallinen aihe yhdistyvät hänen romaanissaan "Profeetta" (ilm. 1926). Artturi Leinosen 1930-luvun alkupuolella julkaistua romaanisarjaa "Hakkapeliitat" (1932–1934, 3 osaa), hallitsee voimakas kansallinen ja historiallinen henki. Teosten kerronta on Leinoselle ominaisen asiallista ja teokset etenevät yksitasoisina, sekä yksityiskohtien kannalta historiallisesti mahdollisimman todenmukaisina jaksoina. Useissa teoksissaan Leinonen käsittelee varsin voimakkaasti yhteiskunnan säätyvastakohtia. Romaanissaan "Lakeuksien lukko", Leinonen asettuu todella voimakkaasti talonpoikien kannalle, julistaen samalla alkiolaista isäntähenkeä. Omissa muistelmateoksissaan "Maalaispojan matkaanlähtö", "Vuosikymmenten valinkauhassa" ja "Kohtalo miestä kuljettaa" (julk. 1959–1960) Leinonen kertoo mielenkiintoisella ja elävällä tyylillään elämäntaipaleensa nahkurin pojasta kansalliseksi vaikuttajaksi.
Järjestömies ja poliitikko Artturi Leinonen.
Nuoruudessaan Artturi Leinonen toimi innokkaasti erilaisissa isänmaallisissa ja kulttuurillisissa järjestöissä. Hän oli Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuraliikkeen johtavia voimia. Leinonen toimi Etelä-Pohjanmaalla jääkäriliikkeen värvärinä ja joutui siitä toiminnastaan vangituksi sekä toimitetuksi pietarilaiseen Špalernajan tutkintovankilaan, kunnes hänet ja muut "kalterijääkärit" vapautettiin helmikuun vallankumouksen jälkeen 1917.
Leinonen siirtyi muiden mukana Saksaan; Suomessa myöhemmin hän otti osaa sisällissotaan lähinnä takarintamalla.
Maalaisliitossa Artturi Leinonen oli Santeri Alkion lähimpiä tukijoita ja työtovereita. Maalaisliiton riveistä hänet valittiin kansanedustajaksi vuosiksi 1936–1939 sekä 1941–1945. Presidentin valitsijamiehenä hän oli vuosina 1931, 1937, 1940, 1943
Lapuanliikkeen syntyvaiheden ja alkuaikojen toiminnassa Leinonen oli innolla mukana, mutta asettui sitten vastustamaan Lapuan liikettä sen toiminnan käännyttyä sen radikalisoiduttua. Lapualaismielisten järjestämän ja Lapuan liikkeen tukeman Mäntsälän kapinan aikaan 1932 Artturi Leinonen yhdessä Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntien päällikön, jääkärieversti Matti Laurilan kanssa mahdollisesti esti uuden sisällisodan puhkeamisen. Laurila oli myös Lapuan liikkeen aktiivi, mutta ei suostunut päästämään suojeluskuntajoukkojaan kapinallisten tueksi. Laurila syrjäytettiin piirijohtajuudestaan ollessaan virkamatkalla Helsingissä 1. maaliskuuta 1932. Leinonen, Laurila ja muutamat muut onnistuivat vesittämään kapinallisen Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin lähettämiä käskyjä, jolloin pohjalaiset suojeluskuntalaiset eivät saaneet lähdetyksi Seinäjoen asemalta Mäntsälään. Torstaina 3. maaliskuuta Laurila palasi Leinosen tuella Helsinkiin ja otti kapinoivan suojeluskuntapiirin takaisin haltuunsa.
Yhteenveto.
Artturi Leinonen on vaikuttanut Suomen itsenäistymisen, sekä itsenäisyyden ajan historiaan monella eri tasolla ja tavalla. Koulutukseltaan ja ammatiltaan hän oli kansakoulunopettaja. Hänen vaikutuksensa suomalaisen nuorison sivistykselliseen kehittymiseen kansakoululaitoksen sekä nuorisoseuratoiminnan kautta on merkittävä.
Artturi Leinosen on kirjallisen tuotantonsa kautta tuonut tunnetuksi maaseutuväestön ja talonpoikien asemaa, elämistä sekä ennen kaikkea tuonut eteläpohjalaista kulttuuria lukijakuntansa tietoisuuteen. Artturi Leinosen ura kirjailijana on Suomen itsenäisyyden ajan historiassa yksi merkittävimmistä.
Artturi Leinosen eri työt (toimittaja, päätoimittaja ja poliitikko) liittyvät oikeastaan kiinteästi yhteen. Hänen toimintansa Ilkka-lehden pitkäaikaisena päätoimittajana oli kiinteä osa hänen poliittista toimintaansa, sillä olihan Ilkka-lehti silloisen Maalaisliiton pää-äänenkannattaja ja sitä kautta Ilkka-lehden päätoimittajana Leinonen käytti melkoista poliittista vaikutusvaltaa.
Artturi Leinosen toiminta kansanedustajana jäi kahteen yksittäiseen kauteen, vuodet 1936–1939 ja 1941–1945. Varsinaisella politiikan saralla hänen toimintansa eteläpohjalaisena Urho Kekkosen vahvana tukimiehenä oli ehkä merkittävämpi kuin hänen varsinainen kansanedustajauransa. Hänen toimintansa Etelä-Pohjanmaalla, Urho Kekkosen valitsemiseksi tasavallan presidentiksi, oli todella merkittävä.


Ilkka Remes.
Ilkka Remes (oikealta nimeltään Petri Pykälä; s. 13. joulukuuta 1962 Luumäki) on suomalainen kirjailija, joka tunnetaan jännitysromaaneistaan. Remes on suosituimpia suomalaisia kirjailijoita. Remeksen teosten myynti ylitti kesäkuun 2006 alussa miljoonan kappaleen rajan. Remestä on verrattu jännityskirjallisuuden kuuluisimpiin nimiin. Kirjailija on sanonut käyttävänsä salanimeä, koska ei halua profiloitua vain jännityskirjailijaksi ja haluaa tulevaisuudessa kirjoittaa muutakin.
Elämä ja ura.
Petri Pykälä syntyi Luumäellä vuonna 1962, missä hän myös kirjoitti ylioppilaaksi (Taavetin lukio). Remes valmistui kauppatieteiden maisteriksi Turun kauppakorkeakoulusta. Hän on myös opiskellut viestintää Lontoossa. Hän on työskennellyt viestintäalalla Suomessa ja ulkomailla. Hänen perheeseensä kuuluu vaimo ja kaksi lasta. Hän asui Belgiassa, mutta nykyisestä asuinpaikasta ei ole varmaa tietoa.
Hän aloitti uransa ja kansainvälisen tason trillerisarjansa romaanilla "Pääkallokehrääjä" vuonna 1997. Remeksen "6/12" on Suomen 2000-luvun myydyin kotimainen romaani ja "Ikiyö" toiseksi myydyin.
Tuotanto.
Kirjoissa tavalliset ihmiset joutuvat keskelle suuria tapahtumia. Jotkin päähenkilöt esiintyvät vain yhdessä kirjassa, mutta osaa Remes on käyttänyt uudestaan. Anti-terrorismiyksikön poliisi Antti Korpi esiintyy monessa romaanissa ("Ikiyö", "Hiroshiman portti", "Nimessä ja veressä", "6/12", "Isku ytimeen" ja monet nuortenkirjat). Muita toistuvia hahmoja ovat poliisipsykologi Johanna Vahtera ("Ruttokellot", "Nimessä ja veressä", "6/12") ja kovaotteinen huumepoliisi Riku Tanner ("Shokkiaalto", "Teräsleijona").
Teoksessa "Pääkallokehrääjä" Remes kuvaa fiktiivistä kommunistivaltiota, Suomea, joka syntyi Neuvostoliiton vallattua Suomen 1944.
"Karjalan lunnaissa" pääaiheena on Karjalan palautus.
"Pedon syleilyssä" venäläinen vakooja suunnittelee Carl Gustaf Emil Mannerheimin salamurhaa.
"Ruttokelloissa" venäläinen rikollisryhmä aiheuttaa hämminkiä Suomen presidentinvaalin aikaan.
"Uhrilennossa" päähenkilö joutuu keskelle suurvallan salailuoperaatiota.
"Itäveressä" Venäjän presidenttipeli ja Suomen poliitikkojen suomettuneisuus ja Tiitisen lista kietoutuvat toisiinsa.
"Ikiyössä" luonnonsuojelijat suunnittelevat terroritekoa.
"Hiroshiman portissa" arkistoista löytyneestä disketistä paljastuu Suomen presidentin menneisyydestä raskauttavia tietoja ja samalla muutakin, joka vie tapahtumat suurvaltojen salaiseen operaatioon.
"Nimessä ja veressä" kertoo Pudasjärvellä tehtyjen lestadiolaisnaisten murhien selvittämisestä yhtä aikaa Irakissa tapahtuneen ihmiskaappauksen selvittelyn kanssa.
"12:ssa" serbialainen rikollisryhmä tunkeutuu Linnan juhliin ja kaappaa kutsuvieraat panttivangeiksi.
"Pyörteessä" autolautta Estoniaan liittyvää salaliittoa selvitellään yhtäaikaa murhatapauksen kanssa.
"Isku ytimeen" kertoo laivakaappauksesta itämerellä sekä iskusta huippuluokan kokoukseen, jossa maailman vaikutusvaltaisimpia ihmisiä neuvottelee maailman globalisaatioasioista.
"Shokkiaallossa" suomalaisten poliitikkojen salaisuudet itäyhteyksistä uhkaavat paljastua.
"Teräsleijona" kertoo suomalais-venäläisen perheen huoltajuuskiistasta, joka leviää maiden suhteisiin vaikuttavaksi tapahtumaksi ja samanaikaisesti jännitteet maahanmuuttokysymyksessä uhkaavat purkautua väkivaltaisesti.
Ilkka Remeksen nuortenromaanit kertovat Aaro Korpi -nimisen pojan seikkailuista. Aaro Korpi on Antti Korven poika.
Remeksen kirjoista kahdeksan on käännetty saksaksi: "Ikiyö" (Ewige Nacht, 2005), "Hiroshiman portti" (Das Hiroshima-Tor, 2006), "Nimessä ja veressä" (Höllensturz, 2006), "Pahan perimä" (Das Erbe des Bösen, 2007), "6/12" (Die Geiseln, 2007), "Uhrilento" (Hochzeitsflug, 2009), "Pyörre" (Tödlicher Sog, 2010) ja nuortenkirja "Pimeän pyöveli" (Heiße Ware über dem Eismeer, 2009). Englanniksi on käännetty nuortenkirja "Piraatit" (Operation ocean Emerald, 2010).
Kritiikki.
"Karjalan lunnaiden" kritiikissään Jake Nyman arvioi Remeksen tuotantoa sanoen "Remestä on turha verrata enää lajityypin ulkomaisiin huippunimiin – itse asiassa tomclancyt ja kenfollettit saavat olla mielissään, jos heitä verrataan Ilkka Remekseen".
Silloinen ulkoministeri Erkki Tuomioja pahoitteli omilla kotisivuillaan tammikuussa 2001 luettuaan kirjan "Ruttokellot", että Remeksen koko tuotannossa kaikki pahuus näyttää liittyvän Venäjään ja venäläisiin.
Brittiläistynyt neuvostoliittolaissyntyinen kirjailija Viktor Suvorov katsoi eräiden Remeksen "Pedon syleily" -romaanin kohtien olevan plagiaatteja Suvorovin "Akvaario"-romaanista. Remes vastasi kritiikkiin kertomalla, että on ilmoittanut "Akvaarion" lähteekseen kirjansa lopussa. Remes sanoi yllättyneensä siitä, että kuvaus GRU:n vakoojan koulutuksesta olisikin Suvorovin sepitettä eikä aito kuvaus.


Atomimassayksikkö.
Atomimassayksikkö (tunnus u, joskus myös amu) on massan yksikkö, kun mitataan atomimassoja. Atomimassayksikkö on SI-järjestelmän lisäyksikkö ja sen suuruus on 1,660540·10-27 kg. Se määritellään 1/12-osaksi hiili-12:n atomin massasta.
Avogadron luku NA ja mooli on määritelty siten, että mooli ainetta, jonka atomimassa on 1 u, painaa 1 gramman.


Atomimassa.
Atomimassasta puhutaan, kun käsitellään yksittäisten atomien massoja. Atomimassan yksikkönä käytetään atomimassayksikköä, jonka tunnus on u tai amu. 1 u on määritelty olevan kahdestoistaosa hiili-isotoopin 12C massasta (1,660540·10−27 kg). 12C atomimassa on siten 12,0 u.
Avogadron vakio NA ja mooli on määritelty siten, että mooli ainetta, jonka atomimassa on 1 u, painaa 1 gramman.
Lähes aina puhuttaessa jonkin alkuaineen atomimassasta, käytetään todellisuudessa suhteellista atomimassaa. Suhteellinen atomimassa on alkuaineen isotooppiseoksen erimassaisten atomien atomimassojen pitoisuuksilla painotettu keskiarvo.


Lassi ja Leevi.
"Lassi ja Leevi" () on Bill Wattersonin luoma sarjakuva, jossa seurataan kuusivuotiaan Lassin ja hänen lelutiikerinsä Leevin seikkailuja. Watterson piirsi ja käsikirjoitti kaikki stripit. Ensimmäinen "Lassi ja Leevi" -strippi julkaistiin 18. marraskuuta 1985. Enimmillään sarjakuvaa julkaistiin yli 2 400 lehdessä ympäri maailmaa, ja stripeistä koostettuja sarjakuvakirjoja on painettu maailmanlaajuisesti noin 30 miljoonaa kappaletta. Watterson piti sarjan ilmestymisen aikana kaksi pitkää taukoa: Ensin toukokuusta 1991 helmikuuhun 1992, ja toisen kerran huhtikuusta joulukuuhun 1994. Monien kuukausien mittaiset tauot olivat vielä tuolloin ennenkuulumattomia päivittäistä sarjakuvaa tehtäessä. Yleensä sarjoja tehdään etukäteen valmiiksi enemmän, jotta piirtäjä saisi pitää lomaa. Viimeisen "Lassi ja Leevi" -sarjakuvan Watterson piirsi joulukuussa 1995 ja omistautui sen jälkeen "muille taiteenaloille". Yhteensä strippejä valmistui 3160.
Lelutiikeri Hobbesin nimi tulee 1600-luvun brittiläiseltä filosofilta, Thomas Hobbesilta, jolla Wattersonin mukaan "oli aika synkkä ihmiskuva". Päähenkilön Calvinin nimi tulee puolestaan 1500-luvun jumaluusoppineelta Jean Calvinilta, ennaltamääräytymisopin ankaralta kannattajalta ja kalvinismin perustajalta. Suomalaiset nimet tulevat oletetusti Lars Levi Laestadiukselta, lestadiolaisuuden perustajalta. Ilta-Sanomissa ja Kodin Kuvalehdessä sarjan hahmoista on käytetty myös nimiä Paavo ja Elvis, missä Paavo viittaa Paavo Ruotsalaiseen, joka oli 1800-luvun alkupuolella suomalaisen herännäisyyden johtohahmoja. Elvis puolestaan viittaa Elvis Presleyyn.
Wattersonin mukaan "Lassin ja Leevin" syntyyn ja kehittymiseen vaikuttivat ennen kaikkea kolme sarjakuvaa: Charles M. Schulzin "Tenavat", Walt Kellyn "Pogo" ja George Herrimanin "Krazy Kat".
Watterson ei ole antanut lupaa "Lassi ja Leevi" -hahmojen kaupalliseen käyttöön lukuun ottamatta sarjakuva-albumeja. Siten "Lassi ja Leevi" -oheistuotteet, esimerkiksi T-paidat, rikkovat tekijänoikeutta.
Lassi.
Lassi on 6-vuotias koululainen, joka pohdiskelee monenlaisia asioita. Lassin vauhdikas käytös hermostuttaa usein hänen vanhempiaan, joille riittääkin töitä Lassin kylpyyn, kouluun tai nukkumaan saamisessa. Lassi on utelias ja kyselee paljon. Toisinaan kysymyksissä ei ole mitään järkeä: "Mitä jos ihmiset olisivat kannibaaleja? Olisivatko lapset silloin kuin broileria?" Joskus hän kysyy isältään järkeviäkin, mutta vastaukset saattavat olla omituisia. Lassi ei menesty koulussa, ja yksinkertaiset matikantehtävätkin tuottavat hänelle hankaluuksia, koska hän ei jaksa opiskella. Lassilla on vilkas mielikuvitus, niin vilkas, että hän saattaa kesken matikankokeenkin vaipua ajatuksiinsa. Hän on leikkinyt olevansa Ällistysmies, avaruusmies Spiff, dinosaurus, tai etsivä Tracer Bullet.
Leevi.
Vaikka Leevi onkin tiikeri, se usein käyttäytyy kuin ihminen – se kävelee kahdella jalalla ja puhuu. Leevin käytöksessä ja luonteessa on kuitenkin eläimellisetkin puolensa. Leevi ei missään nimessä haluaisi olla ihminen vaan se on ylpeä ollessaan tiikeri. Yksi sarjan suurimpia mysteereitä onkin juuri se, mikä Leevi on; Lassi näkee sen tiikerinä, joka puhuu, syö ja leikkii hänen kanssaan. Kaikki muut hahmot taas näkevät Leevin pehmoleluna. Watterson itse sanoo Leevin olevan enemmän oikea tiikeri kuin lelu tai mielikuvitushahmo, mutta on myös kertonut, ettei hän koe tehtäväkseen selvittää tätä asiaa lukijalle, vaan antaa kaikkien muodostaa oman mielipiteensä ja lukea sarjakuvaa sen mukaan.
Leevin hahmon luonne sarjakuvassa on hyvin arvokas ja järkevä, ja Leevi joutuu siksi usein henkisesti kamppailemaan Lassin päätöntä innokkuutta ja kokeilunhalua vastaan.
Leevin mallina ja esikuvana toimi piirtäjän oma kissa nimeltä Sprite.
Lassin vanhemmat.
Watterson ei antanut Lassin vanhemmille nimiä, koska he ovat tärkeitä vain Lassin vanhempina. Vain isä käy töissä, joten lastenkasvatus on jäänyt äidin harteille. Se ei olekaan ihan helppoa, sillä Lassi on hyvin eloisa poika.
Useimmiten Lassin vanhemmat esiintyvät stripeissä, kun Lassi on tehnyt jotakin pahaa, ja antavat siksi lukijalle varsin ärtyisän
kuvan itsestään. Watterson itse tiedostaa tämän ja onkin paitsi pahoitellut tätä piirrettä, myös sarjoissaan näyttänyt vanhemmat
hyväntuulisena heidän puuhastellessaan harrastustensa parissa, ennen kuin Lassi kirmaa paikalle.
Susanna Pääkkönen.
Lassin naapurissa asuva Susanna Pääkkönen () on yksi niistä hänen harvoista luokkatovereistaan, jotka esiintyvät stripeissä säännöllisesti. He tulevat huonosti toimeen keskenään, ja Lassi heittelee häntä lumi- ja vesi-ilmapalloilla koulumatkoilla ja välitunneilla. Toisinaan Leevi kiusoittelee Lassia hänen ja Susannan väitetyllä ihastumisella, mikä saa Lassin aina suunniltaan raivosta. Leevi itse taas nauttii Susannan huomiosta.
Nipa.
Nipa () on Lassin kanssa suunnilleen samanikäinen, mutta vaikuttaa huomattavasti vanhemmalta kokonsa, voimakkuutensa ja väkivaltaisen käytöksensä vuoksi. Hän on myös hyvin kömpelö ja hidasälyinen. Lassi ei pidä hänestä, mikä on ymmärrettävää, sillä Nipa tuuppii ja vie hänen taskurahansa välitunneilla. Lassin mielestä Nipan aggressiivinen käytös johtuu hänen liian nopeasti toimivasta aivolisäkkeestään.
Opettaja.
Lassin opettaja () yrittää alituiseen pitää Lassin keskittyneenä tunneilla. Se on kuitenkin hankalaa, sillä tylsät aineet saavat mielikuvituksen valtaamaan Lassin ajatukset helposti. Opettajan englanninkielinen nimi Miss Wormwood on peräisin C. S. Lewisin kirjasta "The Screwtape Letters".
Lassin koulusta on esitelty opettajan lisäksi myös rehtori, jonka puhutteluun Lassi satunnaisesti joutuu.
Riitta.
Lassin lapsenvahti Riitta (). Toisinaan Lassin vanhemmat käyvät ulkona, ja silloin kutsutaan lapsenvahti katsomaan Lassin perään. Riitta esiintyy yleensä vain jatkosarjoissa. Riitta on yksi niistä harvoista jotka pystyvät saamaan Lassin pelkäämään häntä.
Muodonmuutoskone.
Hienosti sarjan henkeä ilmentää Lassin keksimä muodonmuutoskone. Tavallinen pahvilaatikko, joka 6-vuotiaan mielikuvituksella voi muuttaa hänet miksi tahansa. Kun Lassi esitteli ensi kerran koneen, muutti hän samassa sarjassa itsensä mm. tiikeriksi Leevin rinnalle. Myöhemmissä jaksoissa Lassi muutteli muodonmuutoskonetta tarpeen mukaan myös monistuskoneeksi ja aikakoneeksi. Lassi on tehnyt myös variaation muodonmuutoskoneesta, muodonmuutospistoolin.
Lassipallo.
Peli, jota Lassi ja Leevi pelaavat. Lassi on usein todennut inhoavansa urheilua ja joukkuelajeja mm. lukuisten sääntöjen takia. Tästä syystä Lassin lempilajiksi onkin muodostunut hänen itse keksimänsä laji, Lassipallo. Pelin erikoisuus on ettei siinä ole valmiita sääntöjä, vaan niitä keksitään samalla kun peliä pelataan. Samoja sääntöjä ei myöskään koskaan käytetä kahdesti. Yleensä kaikki urheilulajit, joita Lassi ja Leevi harrastavat muuttuvat ennen pitkää Lassipalloksi. Leevin lisäksi myös lapsenvahti Riitta on ottanut osaa peliin sarjan loppupuolella, ja pärjäsikin oikein hyvin sisäistettyään pelin tärkeimmän ajatuksen, "pudottuaan viisauden lähteeseen".
HIT.
HIT ("Häipykää Inhottavat Tytöt") on Lassin ja Leevin puumajassa pitämä kerho, jonka tarkoitus on laatia sotasuunnitelmia tyttöjä (yleensä Susannaa) vastaan. Lassi on kerhon "elinikäinen diktaattori" ja Leevi "ykköstiikeri". Päähineenä heillä on sanomalehdistä taitellut hatut.
Julkaisut.
Kaikki Lassi ja Leevi-stripit sisältyvät englanninkielisinä The Complete Calvin and Hobbes -julkaisussa.


Ville Itälä.
Ville Heimo Antero Itälä (s. 10. toukokuuta 1959 Luumäki) on suomalainen kokoomuspoliitikko ja Euroopan tilintarkastustuomioistuimen jäsen. Koulutukseltaan hän on oikeustieteen kandidaatti ja saanut hovioikeudelta varatuomarin arvon. Hän on asianajaja ja asianajotoimisto Astrea Oy:n osakas. Sotilasarvoltaan Itälä on reservin yliluutnantti. Itälä toimi Kokoomuksen puheenjohtajana vuosina 2001–2004.
Liberaalipoliitikko Jaakko Itälä on Ville Itälän setä. Itälällä on kolme lasta.
Poliittinen ura.
Turun kunnallispolitiikassa Itälä oli mukana kaupunginvaltuutettuna 1985–1996 sekä kaupunginhallituksen jäsenenä 1992 ja edelleen kaupunginhallituksen puheenjohtajana vuosina 1993–1995.
Kansanedustajana välillä 1995–2004 hän oli perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana 1996–2000 sekä suuren valiokunnan puheenjohtajana 2003–2004. Itälä oli sisäasiainministerinä 1. syyskuuta 2000 – 17. huhtikuuta 2003 ja pääministerin sijainen 2001–2003 Lipposen toisessa hallituksessa. Europarlamenttiin Ville Itälä valittiin vuoden 2004 vaaleissa. Itälä toimi EPP–ED-ryhmän varapuheenjohtajana 13. heinäkuuta 2004 – 10. tammikuuta 2007. Hän oli budjettivaliokunnan ja suhteista Japaniin vastaavan valtuuskunnan jäsen sekä kansalaisvapauksien sekä oikeus- ja sisäasioiden valiokunnan ja EU:n ja Venäjän parlamentaarisen yhteistyövaliokunnan valtuuskunnan varajäsen.
Kokoomuksessa hän on ollut puoluevaltuuston jäsenenä 1985–1990 ja varapuheenjohtaja 1999–2001. Hänet valittiin puheenjohtajaksi vuonna 2001. Itälän seuraajaksi valittiin kokoomuksen silloinen varapuheenjohtaja Jyrki Katainen Seinäjoen puoluekokouksessa 5. kesäkuuta 2004.
Itälä sai vuoden 2009 europarlamenttivaaleissa 66 033 ääntä. Hän jatkoi Euroopan parlamentin jäsenenä maaliskuuhun 2012, jolloin hän aloitti Euroopan tilintarkastustuomioistuimen jäsenenä. Itälän paikalle europarlamenttiin nousi Petri Sarvamaa.


Melaniemi.
Melaniemi on osittain 1980-luvulla rakennettu omakotialue Vaasassa. Vaasan kaupunki osti metsät Strömberg Oy:ltä ja myi ne omakotitonteiksi. Alueella on edelleen paljon luonnonvaraista metsää ja hyvät ulkoilumahdollisuudet. Matkaa Vaasan keskustaan on noin viisi kilometriä.


Kimmo Sasi.
Kimmo Kalevi Immeri Sasi (s. 21. helmikuuta 1952 Tampere) on suomalainen kokoomuslainen poliitikko. Sasi on naimisissa ja hänellä on yksi tytär.
Työura.
Koulutukseltaan hän on oikeustieteen kandidaatti (1974), diplomiekonomi (1975) ja Master of Laws (1978, Columbian yliopisto).
Sasi työskenteli vuosina 1972–1973 kouluasiainsihteeri ja vuosina 1975–1977 kansainvälisen yksityisoikeuden assistenttina. Myöhemmin hän toimi lakimiehenä ja poliisiasiain neuvottelukunnan sihteerinä.
Vuosina 1997–1998 Sasi toimi Pohjola-Nordenin liittohallituksen puheenjohtajana.
Poliittinen ura.
Sasi on toiminut keskeytyksettä kokoomuksen kansanedustajana vuodesta 1983 lähtien. Hän oli liikenneministerinä Lipposen I hallituksessa kolmen kuukauden ajan vuonna 1999 sekä Lipposen II hallituksessa ulkomaankauppaministeri 1999–2002 ja liikenne- ja viestintäministeri 2002–2003. Liikenne- ja viestintäministerinä toimitusministeriövaiheessa hän vaihtoi hallituksen. Seuraava liikenne- ja viestintäministeri Leena Luhtanen palautti VR:n hallituksen aikaisempaa hallituspohjaa vastaavaksi.
Vuosina 2003–2011 hän on toiminut perustuslakivaliokunnan ja vuodesta 2011 valtiovarainvaliokunnan puheenjohtajana. Vuoden 2007 huhtikuussa hänet valittiin Svenska Finlands folktingin toiseksi varapuheenjohtajaksi.
Sasi on kannattanut tasavallan presidentin valtaoikeuksien karsimista ja valtion omistuksen purkamista pörssiyhtiöistä. Hän on vastustanut ministereiden tueksi suunniteltuja poliittisia valtiosihteereitä. Keväällä 2009 hän myös ehdotti kansanedustajien määrän vähentämistä 200:sta 150:een.
Eduskunnan perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana Sasi esitti, että yhteiskunta voisi Britannian tavoin tukea uskonnollisen šariaa sovittelijan käyttöä riitatilanteissa, jossa molemmat osapuolet henkilöt haluavat sitä ja se ei ole Suomen lain kanssa ristiriidassa. Sasi kritisoi Helsingin Sanomia tavasta, jolla se esitti hänen tukevan šaria-lakia.
Keskustan ympäristöministeri Paula Lehtomäen perheen kaivosomistuksien tultua julkisuuteen Sasi vaati ministereitä julkistamaan puolisoiden omistukset.
Muuta.
Sasi joutui 5. maaliskuuta 2007 auto-onnettomuuteen Kolmostiellä Ylöjärvellä, jossa häneltä murtui solisluu sekä nilkka. Sasin auto ajautui vastaantulevien kaistalle. Nokkakolarin toisista osapuolista yksi menehtyi ja toinen loukkaantui. Sasi itse ei muistanut kolarista mitään, mutta epäili väsymyskohtausta, joka johtui verenpaineen äkillisestä laskusta, hän oli juuri saanut uudenlaista verenpainelääkettä. Sasi tuomittiin kuolemantuottamuksesta ja liikenneturvallisuuden vaarantamisesta 70 päiväsakkoon ja lisäksi hän joutui korvaamaan 1200 euroa todistelu- ja ruuminavauskustannuksia.


Vene.
Vene on vedessä kulkeva alus, joka on laivaa pienempi. Laivan ja veneen erosta ei tiettävästi ole virallista määritelmää, mutta erään näkemyksen mukaan pituudeltaan yli 24-metrisiä aluksia voidaan pitää laivoina, koska niiden kuljettamiseen vaaditaan Suomessa tutkinto. Veneet jaetaan käyttövoimansa perusteella moottoriveneisiin, purjeveneisiin ja soutuveneisiin.
Vuonna 2005 valmistuneessa Veneilyraportissa veneiden määräksi Suomessa ilmoitetaan yli 737 000, joista moottorittomia soutuveneitä runsas kolmasosa.
Euroopan unionin huvivenedirektiivissä tarkoitetaan ”huviveneellä” urheiluun tai vapaa-ajan viettoon tarkoitettua venettä, jonka rungon pituus on 2,5 metristä 24 metriin, tyypistä tai kuljetuskoneistosta riippumatta.
Runkotyypit.
Veneet jaotellaan usein siten pystyykö vene liukumaan.
Uppoumarunkoinen vene.
Perinteinen vene syrjäyttää painonsa verran vettä ja on "uppoumarunko". Uppoumarunkoisen käytännällinen nopeus on sidottu veneen pituuteen ja sitä sanotaa runkonopeudeksi. Veneen saavutettua runkonopeuden tehon lisäyksellä saavutettu nopeuden lisäys voi olla marginaalinen suhteessa polttoaineen kulutukseen.
Runkonopeus lasketaan siten, että otetaan neliöjuuri vesilinjan pituudesta ja tästä saatu luku kerrotaan 2,43. Vesilinjan pituus on se pituus joka mitataan veneen keskilinjasta, joka koskettaa vettä. Runkonopeus on siis se nopeus, jonka uppoumarunkoinen vene voi teoriassa saavuttaa. Mutta suurempia nopeuksia voidaan toki saavuttaa saamalla runko edes osittain liukuun.
Liukuvarunkoinen vene.
"Liukuvavene" on venetyyppi, joka liukuu veden päällä, "liukuu", eikä täydessä vauhdissa syrjäytä massaansa vastaavaa määrää vettä. liukuvanveneen pohja usein terävä V-pohja tai terävämpi kuin uppoumaveneissä, mikä mahdollistaa ohjattavuuden suurissa ja hitaissa nopeuksissa. Liukuveneet saavuttavat liukuominaisuutensa johdosta suurempia nopeuksia kuin uppoumarunkoiset veneet. Niiden käyttö tosin edellyttää suhteessa painoon ja pituuteen suuritehoisempaa moottoria kuin esimerkiksi uppoumarunkoisessa veneessä. Myös joillakin urheilullisilla köliveneillä, purjejollilla ja purjekatamaraaneilla on mahdollista liukua.
Puoliliukuva vene.
Joidenkin veneiden runkotyyppi on puoliliukuva, tämä tarkoittaa sitä että vaikka vene ei nouse täysin liukuun pystyy se kuitenkin nousemaan hiukan ja ylittämään runkonopeutensa selvästi ilman suurta tehon lisäystä.


Valtiosääntöoikeus.
Valtiosääntöoikeus on oikeudenala, joka tutkii valtiosääntöä eli niiden keskeisten oikeussääntöjen kokonaisuutta, jotka sääntelevät perusoikeuksia, ylimpien valtioelinten toimintaa ja niiden valitsemista sekä valtion aluetta ja kansalaisuutta. Nykyisin valtiosääntöoikeus tutkii myös Euroopan integraation ja kansainvälisen yhteistyön vaikutuksia valtiosääntöön. Valtiosääntöoikeus on osa julkisoikeutta.


Piia-Noora Kauppi.
Piia-Noora Pauliina Kauppi (s. 7. tammikuuta 1975 Oulu) on suomalainen finanssijohtaja, joka on toiminut Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtajana vuoden 2009 alusta lähtien. Koulutukseltaan hän on oikeustieteen kandidaatti.
Kauppi toimi Euroopan parlamentin jäsenenä vuosina 1999–2009. Kokoomusta edustava Kauppi valittiin ensimmäisen kerran Euroopan parlamenttiin vuonna 1999 ja uudelleen vuoden 2004 vaaleissa 62 914 äänellä.
Poliittinen toiminta.
Piia-Noora Kauppi liittyi lukioaikoina Kokoomukseen, koska Kokoomus oli myönteinen Euroopan liittoutumista kohtaan. Ylioppilaslehden haastattelussa hän kertoi päätöksestään ”Muuten puolue olisi voinut olla yhtä hyvin keskusta, mutta kokoomuksen EY-kanta sai minut liittymään siihen”.
Kauppi on ollut Euroopan parlamentin talous- ja raha-asioiden valiokunnan, lakivaliokunnan ja naisten oikeuksien valiokunnan jäsen vuosina 2004–2006.
Kauppi oli Kiinan kansantasavallan-valtuuskunnan jäsen, jossa hän pyrki pitämään esillä ihmisoikeuskysymyksiä sekä edistämään kestävän ratkaisun löytymistä Tiibetin kysymykseen. Kauppi tuki myös iranilaista Kansan mujahedin -järjestöä ja sen poistamista EU:n terroristijärjestöjen listalta.
Kauppi on ollut jäsenenä Kuolemantuomion vastustaminen -ryhmässä, Seksuaalivähemmistöt-ryhmässä, Vammaiset-ryhmässä, Itämeri-ryhmässä, Ydinenergianuoret-ryhmässä ja Metsä-ryhmässä.
Finanssialan keskusliitto nimesi Kaupin kesäkuussa 2008 toimitusjohtajakseen. Voittoa tavoittelematon tutkimus- ja kampanjaryhmä Corporate Europe Observatory antoi Kaupille Vuoden pahin eturistiriita -palkinnon. CEO väittää, että Kaupilla oli läheiset suhteet finanssialalle, ja että Kaupin tultua valituksi Finanssialan keskusliiton toimitusjohtajaksi muodostui jääviysongelma, kun Kauppi oli nimityksestään huolimatta osallistunut finanssialaa koskeviin keskusteluihin, mikä ilmenee myös parlamentin istunnon pöytäkirjasta. 2009 alusta tehtävässä aloittaneen Kaupin tilalle Euroopan parlamenttiin nousi Eva-Riitta Siitonen.
Piia-Noora Kauppi tunnetaan suorasanaisuudesta. Haastatteluissa hän on arvostellut muun muassa kansanedustajien Nato-kannan panttaamista ja sellaista perusturvaa, jossa on liian vähän kannustusta opiskeluun, työhön ja yrittämiseen.
Vuonna 2005 The Wall Street Journal syytti Kauppia EU:n rahanpesulain vesittämisestä.
Yksityiselämä.
Kaupin kotipaikka on Oulu, mutta hän asuu myös Vantaalla. Hänen miehensä Jussi Järvinen työskentelee veroasiantuntijana. Perheessä on kolme lasta.
Syyskuussa 2010 Kauppi sai törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta 60 päiväsakon tuomion sekä neljän kuukauden ajokiellon. Hän oli ajanut 100 km/h nopeusrajoituksen alueella enimmillään 168 km/h lapsi kyydissään.


Eija-Riitta Korhola.
Eija-Riitta Anneli Korhola (o.s. Nieminen, s. 15. kesäkuuta 1959 Lahti) on kokoomuslainen poliitikko ja nykyinen Euroopan parlamentin jäsen EPP-EDssä. Koulutukseltaan Korhola on filosofian lisensiaatti. Teoreettisen filosofian lisäksi hän on opiskellut teologiaa. Hän valmistelee väitöskirjaa ilmastopolitiikasta Helsingin yliopistoon.
Korhola on nuorin viidestä lapsesta. Hän on asumuserossa professori Atte Korholasta ja heillä on kolme aikuista lasta, kaksi tytärtä ja poika. Lapsista vanhin on muusikko Reeta-Leena Vestman. Korhola asuu Raaseporissa, osan viikosta asuu Brysselissä.
Korhola on työskennellyt oman yrityksen parissa 1996–1999 sekä järjestänyt yrityskoulutusta ja viestintää muissakin muodoissa. Hän on ollut Kirkon ulkomaanavun koulutussihteeri (1993–96) Plan Internationalin projektitiedottaja 1998–1999 ja Ylähuone-ohjelman toimittaja ja researcher televisiokanava Nelosella vuosina 1997–1998. Korhola on ollut First Step Forum -ihmisoikeusjärjestön puheenjohtaja vuodesta 2002.
Poliittinen ura.
Vuonna 1999 Korhola valittiin sitoutumattomana ehdokkaana Kristillisdemokraattien edustajaksi 27 984 äänellä Euroopan parlamenttiin. Korhola toimi myös Kristillisdemokraattien puoluesihteerinä 2003. Hän loikkasi lokakuussa 2003 Kokoomukseen. Europarlamentissa hän on edustanut jatkuvasti Euroopan kansanpuolue EPP:ta. Korhola on Euroopan parlamentin ympäristövaliokunnan ja ihmisoikeuksien alivaliokunnan jäsen 2004–2006. Hän on myös parlamentin ulkoasiainvaliokunnan vuodesta 1999 ja budjettivalvontavaliokunnan varajäsen vuodesta 2004, sekä teollisuusvaliokunnan varajäsen vuodesta 2007. Vuonna 2006 hän vastasi kattopuolue EPP:n energiaraportista, ja seuraavana vuonna ilmastoraportista. Euroedustajan toimensa ohella Korhola ehti toimia 2003 eduskuntavaalien aikaan joitakin kuukausia Kristillisdemokraattien puoluesihteerinä ennen puolueesta eroamistaan. Korhola valittiin Europarlamenttiin toistamiseen vuonna 2004, jolloin hän keräsi 35 198 ääntä. Hänet valittiin jatkokaudelle vuoden 2009 europarlamenttivaaleissa puolueensa toiseksi suurimmalla äänimäärällä, 51 508 äänellä.
Korhola ilmoitti kannattavansa Sauli Niinistöä vuoden 2006 presidentinvaalissa. Kokoomuksen vuoden 2006 puoluekokouksessa hänet äänestettiin puolueensa varapuheenjohtajaksi. Korhola on ilmoittanut tärkeimmiksi poliittisiksi tavoitteikseen ”kolme iitä” – ilmasto, Itämeri ja ihmisoikeudet.
Korhola tunnetaan ahkerasta lehtikirjoittelustaan. Hän on kirjoittanut myös kirjan "Olkapäämepin kantapääkausi", jonka WSOY julkaisi syksyllä 2002.
Korhola oli suomalaismeppien ahkeruustilastojen kärjessä. Hänen saavutuksiin kuului 166 täysistuntopuhetta, (aktiivisin suomalaisista) ja 130 päätöslauselmaesitystä (aktiivisin suomalaisista).
Lokakuussa 2009 Eija-Riitta Korhola nimitettiin ehdolle vuoden ansioituneimpien meppien MEP Awards -palkinnon saajaksi energia-alalla.
Korhola ilmoitti huhtikuussa 2010 eroavansa Kokoomuksen varapuheenjohtajan paikalta. Hän sanoi syyksi pettymyksen hallituksen energiapakettiin, jossa sovittiin tuista uusiutuvalle energialle. Korholan mukaan sen ylimitoitetuilla toimilla tuhotaan Suomen saaristomaisemat, ajetaan alas kestävä metsäpolitiikka ja talous.
Poliittisia kannanottoja.
Korhola ei usko että hiilidioksidipäästöjä voi vähentää samalla tavoin kuin muita päästöjä. Hän vastustaa lyhyen aikavälin päästöjen vähentämistavoitteita ja painottaa teknologioiden kehittämistä fossiilisten polttoaineiden korvaamiseksi ja pienhiukkaspäästöjen välitöntä vähentämistä.
Hän on myös vastustanut tuulivoiman rakentamista valtioiden tuella ja arvostellut rajusti "tuulivoimateollisuuden lobbausta".
Korhola on vaatinut Suomea kampanjoimaan Itämeren suojelemiseksi. Korhola on kuitenkin Suomen luonnonsuojeluliiton tekemän vertailun mukaan toiminut Euroopan parlamentissa pääosin "ympäristövastaisen" politiikan puolesta. Kolmestatoista vertailun kohteena olleesta yksittäisestä äänestyksestä, kaikkiaan yhdeksässä Korhola on toiminut SLL:n kriteerien mukaan ympäristövastaisesti. Vertailun kohteina olivat REACH-kemikaalidirektiivi, Ilmanlaatudirektiivi, Ilmailualan sisällyttäminen päästökauppaan, maatalouden torjunta-ainedirektiivi ja päästövähennykset vuoteen 2050 mennessä. Korhola on kirjoittanut joutuneensa ympäristöjärjestöjen silmätikuksi, kiristämäksi ja uhkailemaksi.
Korhola on painottanut tutkimukseen sijoittamista: "Tutkimuksen ja kehityksen alalle suunnattavat rahat ja hankkeet generoivat uusia innovaatioita ja säteilevät useille yhteiskunnan ja yrityselämän sektoreille. Ne luovat myös uskoa ja toivoa nuorille ja koulutetuille ihmisille. Kyseessä olisi aivan toisenlainen satsaus tulevaisuuteen: sijoitus, joka maksaa itsensä takaisin ja herättää toivoa. Lisäksi T&K-aloilla naisilla on merkittävä ja kasvava rooli".
Pakistanin oppositiojohtaja Benazir Bhutto kutsui Korholan vierailemaan vuonna 2007. Samalla reissulla Korhola työskenteli ihmisoikeusasioissa. Vuonna 2009 Pakistanin vähemmistöministeri Shahbaz Bhatti kiitti Korholaa hänen ihmisoikeustyöstään.
Korholan täysistuntopuhe otti kantaa Mauritanian vallankaappaukseen ja vaati EU:ta tukemaan demokratiakehitystä: "Tiukan linjan ottaminen ei tietenkään tarkoita elintarvikeavun ja humanitaarisen avun poistamista mauritanialaisilta. Hallitsevaa sotilasjunttaa on kuitenkin tarpeellista muistuttaa Cotonoun sopimuksesta ja siitä, että mikäli vuoropuhelua demokraattisen järjestyksen palauttamisesta ei saada aikaan, tulee EU:n rahoitus jälleen kerran katkeamaan".
Aiheesta muualla.
Korhola, Eija-Riitta
Korhola, Eija-Riitta
Korhola, Eija-Riitta
Korhola, Eija-Riitta


Messierin luettelo.
Messierin luettelo on 110 syvän taivaan kohdetta käsittävä luettelo, jonka laati ranskalainen tähtitieteilijä Charles Messier 1700-luvulla. Luettelo julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1774. Se sisältää lähinnä näennäisen sumumaisia kohteita, kuten avoimia ja pallomaisia tähtijoukkoja, galakseja ja kaasusumuja. Se on yhä tähtitieteen harrastajien suosiossa. "Messiermaratonilla" tarkoitetaan kaikkien 110 kohteen havaitsemista yhdessä yössä.
Messierin varsinainen tehtävä oli etsiä komeettoja, mutta hän turhautui löytäessään sumumaisia kohteita, jotka muistuttivat komeettoja, mutta eivät niitä kuitenkaan olleet. Näistä kohteista hän muodosti luettelon, joka tunnetaan nykyisellä nimellään. Luettelon ensimmäinen versio sisälsi vain kohteet M1–M45. Valmis luettelo julkaistiin 1781. Vuonna 1967 luetteloon lisättiin vielä M110. Useat kohteista tunnetaan yhä Messierin numeron mukaan, mikäli niille ei ole syntynyt erityistä omaa nimeä.
Messierin luetteloon pujahti myös muutamia virheitä. Ursan kirja "Messierin luettelo" tuntee viisi virhettä, kuten M40, M73 ja M102.
Nimen oikeaoppinen kirjoitusasu on "Messier'n luettelo" (lausutaan [messieen]), mutta tässäkin artikkelissa käytetty nimi on hyvin vakiintunut suomenkieliseen kirjallisuuteen. Usein Messier lyhennetään pelkäksi M-kirjaimeksi kohteen nimessä.
Messierin luettelon kohteet tyypeittäin.
Osassa kohteista luokitus voi olla häilyvä.
Avoimet tähtijoukot
Pallomaiset tähtijoukot
Planetaariset sumut
Elliptiset galaksit
Epäsäännölliset galaksit


Jari Vilén.
Jari Pekka Olavi Vilén (s. 17. huhtikuuta 1964 Kemi) on kokoomuslainen poliitikko ja diplomaatti. Vilén on toiminut kansanedustajana ja ministerinä sekä Lapin liiton maakuntasihteerinä. 1. elokuuta 2007 Vilénistä tuli Suomen suurlähettiläs Unkarissa. Koulutukseltaan Vilén on kasvatustieteen maisteri.
Poliittinen toiminta.
Vilén valittiin Lapin vaalipiirin kansanedustajaksi eduskuntavaaleissa 24. maaliskuuta 1999 ja uudelleen neljä vuotta myöhemmin.
Vilén toimi Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerinä 4. tammikuuta 2002 – 17. huhtikuuta 2003 Lipposen toisessa hallituksessa. Vilénin ministerivastuisiin ulkomaankauppaministerinä kuuluivat mm. kauppa-,kilpailu- kuluttaja- sekä matkailupolitiikka. Eurooppaministerinä Vilén vastasi EU:n laajentumisneuvotteluista.
Vilén toimi Euroopan unionin perustuslakia valmistelleen tulevaisuuskonventin jäsenenä 9. toukokuuta – 10. heinäkuuta 2003. Vilén korvasi konventissa silloisen pääministerin Matti Vanhasen.
Vilén toimi eduskunnan suuren valiokunnan puheenjohtajana 18. kesäkuuta 2004 alkaen vuoden 2007 eduskuntavaaleihin asti. Hän on aktiivinen Eurooppa- ja turvallisuuspoliittinen keskustelija ja hän on myös toimittanut kaksi kirjaa Euroopan unionin tulevaisuudesta.
Alkuvuodesta 2006 Vilén piti Suomen Sisun julkaisemien Muhammad-pilapiirrosten julkaisua vastuuttomana ja vaati kuvien poistamista ennen kuin ne tekevät korvaamatonta vahinkoa Suomelle ja suomalaisille.
Vilén on myös ollut Kemin kaupunginvaltuuston jäsen vuosina 1993–1996 sekä Rovaniemen kaupunginvaltuuston jäsen vuosina 2004–2007. Hänet valittiin ylimääräisissä Rovaniemen kaupungin ja maalaiskunnan kuntaliitoksen johdosta pidetyissä kunnallisvaaleissa 23. lokakuuta 2005 myös uuden yhtyneen Rovaniemen kaupunginvaltuutetuksi.
Vilénin muita luottamustehtäviä ovat muun muassa Eurooppalainen Suomi ry:n sekä Kansallinen sivistysliitto ry:n puheenjohtaja. Vilén on myös toiminut muun muassa Suomen Opettajaksi Opiskelevien Liitto SOOL ry:n puheenjohtajana 1988–1989, Kokoomuksen puoluevaltuuston varapuheenjohtaja 1995–2000, Pohjoismaiden Neuvoston Konservatiiviryhmän puheenjohtajana 2001, ja Kemijärven Kuvanveisto- ja Kulttuurisäätiön puheenjohtajana 2006-.
Työura.
Vilén on toiminut Oulun yliopiston assistenttina 1991–1992 ja Suomen Akatemian apurahatutkijana Vrije Universiteitissa Brysselissä Belgiassa 1992–1994. Vuodesta 1995 vuoteen 1999 Vilén toimi Lapin liiton maakuntasihteerinä.
Ulkoasiainhallinto.
Vilén ilmoitti 9. joulukuuta 2006 Lapin Kokoomuksen piirihallituksen kokouksessa luopuvansa ehdokkuudesta vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Vilén kertoi tuolloin, että hän ei koe moraalisesti mahdolliseksi olla ehdolla tilanteessa, jossa hän mahdollisesti heti vaalien jälkeen kesän aikana olisi siirtymässä kansainvälisiin tehtäviin.
Tasavallan presidentti Tarja Halonen päätti 2. maaliskuuta nimittää Jari Vilénin Suomen Budapestin suurlähetystön päällikön virkaan 1. elokuuta 2007 lukien. Vilén siirtyi ulkoministeriön palvelukseen 1. huhtikuuta 2007 ja ryhtyi valmistautumaan tehtäväänsä.
17. helmikuuta 2012 presidentti päätti nimittää Vilénin Varsovassa, Puolassa olevan Suomen suurlähetystön päällikön tehtävään 10. syyskuuta 2012 lähtien.
Opinnot.
Vilén on valmistunut kasvatustieteen maisteriksi Oulun yliopistosta 1990. Hän on suorittanut jatko-opintoja Irlannissa Trinity Collegessa ja toiminut opettajana St. Andrews Collegessa 1990–1991. Vilén on toiminut myös Oulun yliopiston assistenttina 1991–1992 ja Suomen Akatemian apurahatutkijana Vrije Universiteitissa Brysselissä Belgiassa 1992–1994.
Pro gradu -skandaali.
Tammikuussa 2002 Oulun yliopiston selvitysryhmä totesi Vilénin pro gradu -opinnäytetyön olevan pääosin suoraa lainausta aiemmista teoksista ilman asianmukaisia lähdeviitteitä. Työryhmän mukaan vuonna 1989 hyväksytyn gradun tekstiosuuden 45 sivusta yli puolet on plagioitu. Työryhmä katsoi vastuun työstä olevan tekijällään, mutta myös Vilénin graduohjaaja ja tiedekuntaneuvosto saivat asiasta moitteita. Vilén ja hänen ensisijainen graduohjaajansa katsoivat, että gradu oli vallinneeseen käytäntöön nähden asiallisesti arvioitu jo sitä hyväksyttäessä ja Vilén vakuutti toimineensa vilpittömästi. Työryhmä totesi, että tutkielman hyväksymisen purkamiselle ei ole lain edellyttämiä perusteita. Kohun aloitti kirjoitus keskustalaisessa sanomalehti Suomenmaassa joulukuussa 2001.
Perhe.
Vilén meni vuonna 2005 naimisiin kansanedustaja Janina Anderssonin entisen eduskunta-avustajan Janina Kosken kanssa. Vuonna 2009 he ilmoittivat eroavansa.
Vilén avioitui uudelleen 11.6.2011 Budapestissa kabinettipäällikkö Eva Söregin kanssa. Eva Söregi työskentelee Unkarin parlamentissa entisen puhemies Katalin Szilin kabinettipäällikkönä.


Jari Koskinen.
Jari Antero Koskinen (s. 11. kesäkuuta 1960 Hauho) on Kansallista Kokoomusta edustava suomalainen poliitikko ja nykyinen Suomen maa- ja metsätalousministeri. Aiemmin hän toiminut kansanedustajana vuosina 1996–2009 ja maa- ja metsätalousministerinä ajalla 31. toukokuuta 2002 – 17. huhtikuuta 2003 Lipposen toisessa hallituksessa. Kevään 2011 vaaleja seuranneiden hallitusneuvotteluiden jälkeen Koskinen valittiin nimitettäväksi maa- ja metsätalousministeriksi Jyrki Kataisen hallitukseen eduskunnan ulkopuolelta. Koskinen on valmistunut valtiotieteiden maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1988. Polliittisten tehtäviensä ohella ohella Koskinen on maanviljelijä.
Hämeen vaalipiiriä (vuoteen 1999 nimeltään Hämeen läänin eteläinen vaalipiiri) edustanut Koskinen oli kokoomuksen kansanedustaja vuodesta 1996 (varapaikalta Iiro Viinasen tilalle), ja puolueensa varapuheenjohtaja vuosina 2001–2008. Eduskuntavaalien 2007 jälkeen, Jyri Häkämiehen siirryttyä ministeriksi, Koskiselle ehdotettiin eduskuntaryhmän puheenjohtajan paikkaa, mutta koska hän ei ollut käytettävissä, tuli eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi Pohjois-Karjalan vaalipiiristä valittu toisen kauden kansanedustaja Pekka Ravi. Syyskuussa 2009 Koskinen siirtyi Lontooseen Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin johtokunnan jäseneksi. Hänen tilalleen eduskuntaan nousi orimattilalainen ylikonstaapeli Kalle Jokinen.
Koskinen on naimisissa varatuomari Minna Koskisen (o.s. Törmä) kanssa, ja heillä on kaksi lasta, Anniina (1991) ja Juhani (1993). Koskisen harrastuksiin kuuluvat muun muassa golf, salibandy sekä jääkiekko. Vuosina 1989–1996 hän oli HPK-edustusjääkiekko ry:n toimitusjohtaja.


Maija Perho.
Maija Riitta Perho (e. "Perho-Santala", s. 29. toukokuuta 1948 Ypäjä) on suomalainen poliitikko, joka on toiminut Kokoomuksen kansanedustajana 1991–2007 sekä sosiaali- ja terveysministerinä 1999–2003 (Lipposen II hallitus). Perho oli ehdokkaana myös vuoden 2007 eduskuntavaaleissa, mutta ei tullut valituksi. Perho on koulutukseltaan valtiotieteen maisteri.
Maija Perhon isä, agronomi Heikki Perho toimi Kokoomuksen kansanedustajana vuosina 1975−1991.


T-55.
T-54- ja T-55-panssarivaunut suunniteltiin Neuvostoliitossa korvaamaan toisen maailmansodan aikainen T-34-panssarivaunu. T-54 ja T-55 -mallit ovat lähes samanlaiset, T-54:stä puuttuu T-55:ssä oleva infrapuna-pimeä-tähtäys/näköjärjestelmä sekä ajajan käyttämä 7,62 mm:n konekivääri ja pääaseen savunpoistin.
Ensimmäiset T-54-mallit korvasivat harvinaisemman tuotannossa jo vuonna 1947. Alkuaikoina T-54 oli paremmin panssaroitu ja aseistettu kuin läntiset sodanjälkeiset vastineensa Centurion ja M46 Patton. T-55 suunniteltiin 1958 ja siinä oli uusi, vahvempi tornin panssarointi ja infrapunatähtäysjärjestelmä, joka mahdollisti pimeätoiminnan. T-55 -mallien valmistus jatkui Neuvostoliitossa vuoteen 1981. Mallia valmistettiin myös Tšekkoslovakiassa, Puolassa ja Kiinassa nimellä tyyppi 1959, josta kehitettiin edelleen tyyppi 1969, jota valmistetaan edelleen. Kiinalaisvalmisteisia panssareita myytiin tuhansittain Iraniin ja Irakiin 1980-luvulla. T-55:stä kehitettiin edelleen T-62. T-55AGM on modernisoitu versio vanhoista T-54, T-55, T-59 ja T-62 tankeista. AGM on paranneltu monilta osin: siinä on tehokkaampi moottori, suurempi huippunopeus ja se on varustettu reaktiivipanssarilla. T-55AGM voidaan varustaa 120 mm tai 125 panssarivaunukanuunalla.
Suomen puolustusvoimat.
a> maalivaunuksi päätynyt puolustusvoimain T-54 kesällä 1997.
Suomen puolustusvoimilla oli pitkään käytössä T-55-vaunut, jotka modernisoitiin 1990-luvun alussa (uusi tyyppimerkintä T-55M). Modernisoinnin tärkein osa on ajanmukainen ammunnanhallintajärjestelmä, jossa vanhan infrapuna-pimeänäköjärjestelmän tilalle asennettiin valonvahvistimeen perustuva yötoimintajärjestelmä sekä tarkka ballistiikkalaskin. Muita parannuksia ovat muun muassa kuminiveltelat, telapyörästön suojalevyt, pääaseen putken lämpösuojus, valoraketinheitin sekä kalustolaatikot tornin takaosassa.
Kaikki armeijan T-54/T-55 -vaunut on jo poistettu käytöstä. T-55M -panssarivaunut jäävät tulevaisuudessa pois myös sodan ajan taistelukalustosta. Niiden käyttöikää pidentää 90-luvulla tehty modernisointi, joka tekee vaunusta melko tehokkaan jalkaväen tukivaunun.
T-54:t ja T-55:t saatetaan myydä Vietnamille. Vaunujen purkaminen Suomessa olisi erittäin kallista, koska niissä on asbestia, mikä vaatii asbestityöluvan.
Koulutuskäytössä T-55-pioneeripanssarivaunut säilynevät vielä pitkään. Viimeinen T-55M:lle koulutettu panssarivaunukomppania kotiutui vuoden 2002 alussa Panssarivaunupataljoonan 1. Panssarivaunukomppaniasta. Viimeiset 2 asentaja/miehistö ryhmää kotiutuivat heinäkuussa 2003 Vekaranjärveltä.
Lisäksi Puolustusvoimien käyttämä Ilmatorjuntapanssarivaunu 90 Marksman on rakennettu tarkoitusta varten Puolasta hankituille T-55-alustoille


Suvi Lindén.
Suvi Helmi Tellervo Lindén (s. 19. huhtikuuta 1962 Helsinki) on suomalainen poliitikko ja entinen kansanedustaja. Hän oli kokoomuksen kansanedustaja Oulun vaalipiiristä vuosina 1995–2011. Lindén toimi kulttuuriministerinä vuosina 1999–2002 Lipposen toisessa hallituksessa, mutta hän joutui eroamaan kesällä 2002 kohun jälkeen. Vanhasen toisessa hallituksessa ja Kiviniemen hallituksessa hän oli viestintäministerinä. Vuoden 2011 vaaleissa Lindén jäi valitsematta eduskuntaan.
Oulusta kotoisin oleva Lindén on toiminut useissa luottamustehtävissä Oulun seudulla ja kansainvälisesti.
Lindén on koulutukseltaan filosofian maisteri ja hän on valmistunut Oulun yliopistosta tietojenkäsittelytieteen laitokselta. Lindén on naimisissa Timo Mehtälän kanssa. Heillä on Kiinasta vuonna 2007 adoptoitu Leonoora-tytär.
Luottamustehtävät.
Lindén on ollut Oulun kaupunginvaltuuston jäsen vuodesta 1989. Hän on ollut keväästä 2005 lähtien Oulun seudun koulutuskuntayhtymän hallituksen puheenjohtaja. Tämän lisäksi hän on toiminut useissa maakunnallisissa luottamustehtävissä kuten maakuntavaltuuston puheenjohtajana ja Pohjois-Pohjanmaan Kokoomuksen puheenjohtajana.
Valtakunnallisia luottamustehtäviä Lindénillä on ollut muun muassa kehityspoliittisessa toimikunnassa ja rahapelifoorumeilla. Hän on ollut tietoyhteiskunta-asiain neuvottelukunnan puheenjohtaja 2002, WADA, World Antidoping Agency Board Euroopan unionin toinen edustaja 2000–2002, WADA, World Antidoping Agency Executive Committee Euroopan edustaja 2000–2002, poliisiasiain neuvottelukunnan jäsen 1995–1998, asuntoneuvoston jäsen 1995–1999, Suomen kaukalopalloliiton puheenjohtaja 1998–1999, Kokoomuksen Naisten Liiton varapuheenjohtaja 1998–1999.
Muita nykyisiä ja entisiä luottamustehtäviä: Suomen kulttuuriperintösäätiön hallituksen jäsen, Suomen alppihiihdon tuki ry:n hallituksen jäsen, Raha-automaattiyhdistyksen hallituksen jäsen, Nordean valvoja, Suomen Benelux-instituutin säätiön neuvottelukunnan puheenjohtaja, Kansallisen Sivistysliiton varapuheenjohtaja ja Kärppä-säätiön hallituksen jäsen.
Lindén on ollut muun muassa Suomen kansallisteatterin hallintoneuvoston jäsen 2003–2006, Naisten sosiaaliyhdistyksen puheenjohtaja 1997–1999, Oulun Puhelin Oy:n hallituksen jäsen 1997–1999, VR-yhtymä Oy:n hallintoneuvoston varapuheenjohtaja 1995–1999, Oulun uimarit -73 puheenjohtaja 1994–1999, Kokoomuksen puoluehallituksen jäsen 1992–1995 ja Arina-yhtymän hallintoneuvoston jäsen 1990–1999.
Ero hallituksesta 2002.
27. toukokuuta 2002 Ilta-Sanomat julkaisi uutisen, jossa kerrottiin kulttuuriministeri Lindénin myöntäneen valtionapua golfkentälle, jossa hän perheineen oli osakkaana. Lindén ilmoitti erostaan yllättäen eduskunnan kyselytunnilla torstaina 30. toukokuuta. Hän myönsi virheensä ja kertoi, ettei ollut tajunnut, että golfosake katsotaan sijoitukseksi, ennen kuin luki asiasta Ilta-Sanomista. Jo ennen eroamispäätöstä tutkimuksensa aloittanut oikeuskansleri Paavo Nikula antoi Lindénille huomautuksen virheellisestä menettelystä 12. kesäkuuta. Ilta-Sanomien toimittaja Sanna Ukkola sanoi, että hän löysi tiedon ministerin kytkennöistä osin sattuman kautta. Hän oli tekemässä juttua Maskun golfkentän saamista avustuksista, mutta saikin Maskusta tiedon oululaisen Sankivaaran kentän huomattavasti suuremmista tuista. Ukkola päätti tällöin tarkastaa, oliko kyseessä ministerin kotikenttä, ja näin asia olikin. Tapauksen johdosta käytiin keskustelua myös esimerkiksi siitä, tuliko golfkenttiä yleensäkään tukea valtion varoin.
Ilta-Sanomien artikkelin ja oikeuskanslerin tutkinnan synnyttämä kohu nosti Lindénin muutamaksi päiväksi keskeiseksi valtakunnalliseksi uutisaiheeksi. Tieto erosta otettiin lehdistössä vastaan myönteisesti. Tiedotusvälineiden suhtautumista ministereiden eroamisiin tutkinut Henna Virkkunen on pitänyt Lindénin tapausta esimerkkinä siitä, kuinka erolla voidaan muuttaa skandaalista aiheutunutta julkisuutta. Lindén onnistui nopealla toiminnallaan yllättämään poliitikot ja toimittajat, ja ratkaisu sai positiivisen vastaanoton seuraavan päivän lehdistössä.
Palvelujen siirto nettiin.
Suvi Lindén on ehdottanut suuremman osan palveluista siirrettävän Internetiin. Hänen mielestä ”Palveluissa ihmisten työpanos on kohdennettava sinne, missä niiden tuottamiseen tarvitaan oikea ihminen. Muunlainen asiointi tulee pystyä hoitamaan yhä useammin myös sähköisesti tietoverkoissa”.
Lindénin mielestä vanhuksien nettitaitojen kouluttamiseen pitäisi saada lisää resursseja.
Valokuituyhteydet.
Suvi Lindén on patistanut valokuituyhteyksien laajentamista: ”Yhteisrakentamisen hyödyt ovat selvät. Rakentamisen osuus valokuituyhteyksien kokonaiskustannuksista on 80 prosenttia. On tärkeää, että esimerkiksi uusia liikenneväyliä rakennettaessa asennetaan samalla valokuitukaapeli tai sen myöhemmän rakentamisen mahdollistava suojaputkitus”.
Kohu estolistasta.
Lindénin edeltäjä, SDP:n viestintäministeri Susanna Huovinen oli valmistellut Suomen Internet-sensuurijärjestelmää. Lindén ministerinä ajoi sen läpi lapsipornoon vedoten.
Helmikuussa 2008 Lindén puolusti arvostelua herättänyttä lapsipornosivujen sensurointia. Lindénin mukaan nettisivu rinnastuu painotuotteeseen: ”Jos ajatellaan, että kirjakaupassa olisi lapsipornoa tai lapsipornoon viittaavaa materiaalia, niin poliisi kävisi hakemassa sen pois. Ihan samalla tavalla pitää toimia sähköisessä ympäristössä.” Lindénin kommentit joutuivat heti kiivaan kritiikin kohteeksi ja hänen eroaan vaadittiin Internet-adressissa. Adressin oli neljän päivän aikana 26. helmikuuta 2008 mennessä allekirjoittanut 11 442 ihmistä. Tietokone-lehden Kari Haakana kirjoitti, että Lindén on joko ymmärtänyt keskustelun täysin väärin tai ei ole seurannut sitä ollenkaan, sillä keskustelu ei ole lapsipornon levittämisestä vaan siitä, miten sen estämiseksi luodut keinot ovat paitsi tehottomia, myös haitanneet perusoikeuksiin kuuluvaa sananvapautta. Helmikuussa 2008 viestintäministeriö perusti myös neuvotteleva virkamies Kirsi Miettisen johtaman mediafoorumi-työryhmän arvioimaan median ja internetin roolia lasten ja nuorten arjessa. Foorumin kokoonpanossa on lastensuojelujärjestöjä, mediaa sekä sähköisen viestinnän toimijoita.
Eduskuntauran jälkeen.
Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Lindén ei tullut valituksi kansanedustajaksi ja hän jäi varasijalle 2 934 äänellään, kun valituksi kokoomuksesta tuli kajaanilainen Eero Suutari. Lindén ei jättänyt (vapaaehtoista) vaalirahoitusilmoitusta Valtiontalouden tarkastusvirastolle tekemästään vaalikampanjasta ennen vaaleja.
Toimiessaan Oulun seudun koulutuskuntayhtymän (OSEKK) yhtymähallituksen puheenjohtajana elokuussa 2011, OSEKK:n hallitus päätti muuttaa Lindénille maksettavan noin 5 000 euron vuosipalkkion erilaisiksi toimenpidepalkkioiksi, jotta hänen saamansa kansanedustajan sopeutumiseläke ei pienenisi. Lindén itse piti järjestelyä oikeudenmukaisena eikä kikkailuna.
Muuta.
Lindén arvosteli Yleisradiota sekavasta digiaikaan siirtymisestä.
Helmikuussa 2009 Suvi Lindén virheellisesti sanoi, että yritykset voivat jo nykyisen lainsäädännön mukaan tarvittaessa pakottaa työntekijänsä ruumiintarkastukseen.
Syksyllä 2007 suomalaisessa mediassa käsiteltiin useasti Lindénin adoptiota ja siitä seurannutta kohua, jossa hänen päätöstään hoitaa ministerintoimensa etätyönä arvostelivat etenkin muutamat oppositiopoliitikot. Päätös herätti myös paheksuntaa oikeuskanslerin virastossa. Lindénin oman näkemyksen mukaan hän on toiminut asiassa oikein ja hän koki käydyn keskustelun loukkaavana.
Eduskuntavaaleissa 2007 Lindén sai vaalitukea Kehittyvien maakuntien Suomi ry:ltä 5 000 €. Vaalien jälkeinen kohu vaalituesta aiheutti myös lahjontaepäilyjä.
Kesällä 2009 Lindén puolusti voimakkaasti televisiomaksun korvaajaksi aiottua mediamaksua. Maaliskuussa 2010 hän kuitenkin ilmoitti lykkäävänsä päätöksen maksusta seuraavan hallituksen päätettäväksi.
Kansalaisten sähköisiä oikeuksia valvova Electronic Frontier Finland ry (EFFI) jakoi vuoden 2009 Isoveli-palkinnon Suvi Lindénille ihmisten oikeuksien polkemisesta.
Lindén on naisten ponnahduslautahyppyjen SM-pronssimitalisti vuodelta 1978.


Kaarina Dromberg.
Ritva Kaarina Dromberg (s. 22. toukokuuta 1942 Elimäki) on nykyisin Vantaan Kivimäessä asuva kokoomuksen entinen kansanedustaja. Hän oli eduskunnassa vuosina 1983–2007. Koulutukseltaan hän on ylioppilasmerkonomi.
Dromberg toimi Paavo Lipposen II hallituksessa kulttuuriministerinä 5.6.2002–16.4.2003. Vantaan kaupunginvaltuustossa Dromberg istui vuosina 1981–2004, joista valtuuston puheenjohtajana vuosina 1995–2002.
Dromberg toimii muun muassa, sekä puheenjohtajana.
Maanantaina 7. elokuuta 2006 Dromberg ilmoitti, ettei aio asettua ehdolle vuoden 2007 eduskuntavaaleihin.
Dromberg sai valtiopäiväneuvoksen arvonimen vuonna 2007.


Ben Zyskowicz.
Ben Berl Zyskowicz (lausunta [zɨskoviʧ]) (s. 24. toukokuuta 1954 Helsinki) on suomalainen poliitikko. Zyskowicz on toiminut Kansallisen Kokoomuksen kansanedustajana vuodesta 1979. Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajana hän toimi vuosina 1993–2006 ja eduskunnan pankkivaltuuston jäsenenä 1999–2005. Zyskowicz on koulutukseltaan oikeustieteen kandidaatti.
Zyskowicz oli Helsingin ääniharava eduskuntavaaleissa 2007 ja kunnallisvaaleissa 2000 ja 2004.
Perhetausta.
Ben Zyskowicz syntyi Kampissa, Helsingissä. Hänen isänsä puolanjuutalainen Abram Zyskowicz (1917–1960) joka oli kotoisin Kielcestä, Puolasta työskenteli ahtaajana, ja äiti, niinikään juutalainen Ester Fridman (1920–2002) oli Pauligin puhelinvaihteen työntekijä.
Benin isä Abram oli selvinnyt Sachsenhausenin ja Maidanekin keskitysleireistä ja saapunut Ruotsiin pakolaisena. Ruotsissa hän oli tavannut Benin äidin Esterin. Heille syntyi lisäksi tytär Carmela vuonna 1952, ja perhe muutti sitten Suomeen. Abram Zyskowicz hukkui uintiretkellä, kun Ben oli kuusivuotias.
Ben kävi Helsingin juutalaista koulua, kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1973 Töölön yhteiskoulusta ja valmistui oikeustieteen kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1978.
Zyskowiczin puoliso on vuodesta 1982 lähtien ollut suomentataari Rahime Husnetdin-Zyskowicz. Heillä on kaksi tytärtä Daniela (s. 1983) ja Dinah (s. 1985). Zyskowiczit asuvat Helsingin Haagan kaupunginosassa Lassilassa. Rap-artisti Uniikki on Zyskowiczin siskonpoika.
Zyskowicz politiikassa.
Puolueensa oikeistosiipeen sijoittuva Zyskowicz on piikitellyt omankin puolueensa toimijoita, kuten Ilkka Kanervaa, näiden suomettuneesta politiikasta Kekkosen ajan loppuvaiheissa. ”Remonttimiesten” suomettuneisuuden korostamiseen liittyvään länsimaiseen oikeistoprofiiliin liittyy myös kriittisyys Paavo Väyrystä kohtaan Jukka Tarkan hengessä.
Zyskowiczin ulkoiseen imagoon kuuluvat tietynmalliset viikset ja etukirjaimien B ja Z käyttö vaalimainonnassa. Hän on käyttänyt myös hyväkseen yhdennäköisyyttä kuuluisan koomikon, Groucho Marxin, kanssa.
Käsitteeksi on muodostunut myös ”Benin talli”, jolla tarkoitetaan kokoomuksen pääkaupunkiseudulla asuvien nuorten – pääasiassa naispoliitikkojen – valmistamista kansallisen tason poliittisiin tehtäviin. Tallin tunnetuin ”oppilas” on luultavasti Kirsi Piha. Muita Ben Zyskowiczin urallaan edistämiä poliitikkoja ovat poliitikot Piia-Noora Kauppi, Sari Sarkomaa ja Jan Vapaavuori, joista edellinen toimi opetusministerinä ja jälkimmäinen toimii asuntoministerinä. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Zyskowicz tuki julkisesti Fatbardhe Hetemaj'ta ja Laura Rätyä.
Ben Zyskowicz on julkaissut päiväkirjansa nimeltä "Eduskunnasta menin Baakariin" (ISBN 951-37-4286-5).
Zyskowicz on absolutisti.
Hän on sanonut, ettei ole pyrkinyt ministeriksi, koska kärsii kroonisesta migreenistä.
27. huhtikuuta 2011 Zyskowicz valittiin eduskunnan puhemieheksi silloin meneillään olleiden hallituneuvotteluiden ajaksi.


Hallinto-oikeus.
Hallinto-oikeus on oikeustieteen tutkimusala, joka tutkii ja jäsentää kansallista ja eurooppalaista hallinto-oikeutta.
Kansallinen hallinto-oikeus jakautuu mm. kunnallisoikeuteen ja valtion hallinto-oikeuteen. Valtion hallinnosta hallinto-oikeuteen kuuluvat valtioneuvoston (VN) yleisistunnon alapuolella olevat valtion hallinnon päätöksentekoelimet. Valtioneuvostoa ja sen tasoisia toimielimiä tutkii valtiosääntöoikeus, jonka tutkimuskohde on myös eduskunta. Hallinto-oikeus selvittää viranomaistoiminnan oikeudellisia perusteita ja eri viranomaisten toimivaltaa. Niin ikään se tutkii hallintomenettelyä, hallintolainkäyttöä ja hallinnon oikeusturvakeinoja.
Oikeuslaitoksen osana hallinto-oikeus tarkoittaa hallintotuomioistuinta, josta haetaan muutosta hallintoviranomaisten ratkaisuihin. Hallinto-oikeus käsittelee hallintoriita-asioita ja muita hallintolainkäyttöasioista. Hallintoriita koskee julkisoikeudellista maksuvelvollisuutta, kuten veroa, tai muuta julkisoikeudellisesta oikeussuhteesta kuuluvaa maksuvelvollisuutta. Riidassa on siis toisena asianosaisena useimmiten valtio tai kunta.
Suomessa on kahdeksan alueellista hallinto-oikeutta, jotka sijaitsevat Helsingissä, Hämeenlinnassa, Kouvolassa, Kuopiossa, Oulussa, Rovaniemellä, Turussa ja Vaasassa. Lisäksi Ahvenanmaalla on oma hallinto-oikeutensa. Hallinto-oikeuden ratkaisuihin voi pääsääntöisesti hakea muutosta korkeimmalta hallinto-oikeudelta, jos se myöntää valitusluvan. Eräissä asiaryhmissä valituslupaa ei kuitenkaan tarvita.
Eräissä tapauksissa muutosta voidaan hakea ylimääräisin muutoksenhakukeinoin, joita ovat mm. kantelu ja purku.


Liidin.
Liidin on ilmassa liikkumiseen tarkoitettu enintään kaksipaikkainen moottoroimaton tai moottoroitu ilmaa raskaampi laite, jonka tyhjämassa on korkeintaan 70 kg, ja jonka lentoonlähtö ja laskeutuminen tapahtuvat jaloin.
Suomessa käytettävät liitimet ovat varjoliidin ja riippuliidin.
Moottoroitu varjoliidin on kevein itsenäinen lentolaite.


Vaihdannaisuus.
Kommutatiivisuus eli vaihdannaisuus on algebrallinen käsite. Se tarkoittaa sitä, että tietyn operaation operandien järjestyksellä ei ole väliä.
Kommutatiivisuus voidaan määritellä seuraavasti: Olkoon formula_1 joukko ja formula_2 ja formula_3 sen alkioita. Operaatio formula_4 on kommutatiivinen, jos kaikilla formula_2 ja formula_3 toteutuu formula_7.
Esimerkkejä kommutatiivisista operaatioista.
Luonnollisten lukujen yhteen- ja kertolasku ovat kommutatiivisia operaatioita, sillä a + b = b + a ja c * d = d * c kaikilla luonnollisilla luvuilla a, b, c ja d.
Esimerkkejä ei-kommutatiivisista operaatioista.
Vähennyslasku ja jakolasku eivät ole kommutatiivisia operaatioita, sillä 4 - 3 ≠ 3 - 4, ja 8 ÷ 2 ≠ 2 ÷ 8.


Luettelo kansanedustajista.
Luettelo kansanedustajista vuodesta 1907 alkaen. Luettelo on järjestetty eduskuntaryhmittäin. Sama henkilö on voinut olla useammassa ryhmässä, jolloin hänet on merkitty kaikkien edustamiensa ryhmien kohdalle. Nimien perässä suluissa olevat luvut ilmaisevat vuosia, joina kansanedustaja on toiminut otsikon mukaisessa ryhmässä. Mikäli edustaja on vaihtanut ryhmää vaalikauden aikana tai heti vaalikautta seuraavissa vaaleissa, tämä on ilmaistu nuolella (→). Merkinnöillä "aik." ja "myöh." tarkoitetaan tilannetta, jossa edustaja on päässyt eri puolueesta eduskuntaan yksien vaalien yli aiemmin tai myöhemmin. Näiden merkintöjen osalta luettelo on vajaa ja joitakin näitä on vielä merkitty kolmella pisteellä (...).
Eduskuntaryhmä Virtanen.
Puolue: Ekologinen puolue Vihreät / Kirjava "puolue" – Elonkehän puolesta
Kansallinen Kokoomus.
Edustajat on jaoteltu sen mukaan, millä vuosikymmenellä he ovat nousseet ensimmäistä kertaa eduskuntaan (edustajauransa toisessa puolueessa aloittaneet on sijoitettu sen mukaan, minä vuonna he aloittivat toisen puolueen edustajana).
Suomen Keskusta.
Edustajat on jaoteltu sen mukaan, minä vuonna he aloittivat kansanedustajana.
Aiheesta muualla.
*


Nordkapp.
Nordkapin, Knivskjelloddenin ja Kinnaroddenin sijainti.
Nordkapp (, saameksi "Davvinjárgga") on Magerøyan saarella sijaitseva kunta Finnmarkin läänissä. Pohjois-Norjassa. Magerøyan saarelta on tieyhteys mantereelle 6 870 m pitkän tunnelin kautta.
Kunnan kuuluisin paikka, jonka mukaan se on nimetty, on Nordkapp. Se on Huippuvuoria (Svalbardia) lukuun ottamatta Norjan ja samalla myös Manner-Euroopan pohjoisin maanteitse saavutettava paikka (71°10'21"N ja 25°47'40"E) Pohjoisen jäämeren rannalla. Kunnan keskustaajama Honningsvåg on eräs maailman pohjoisimpia kaupunkeja.
Noin 200 000 turistia vierailee paikassa vuosittain. Hieman pohjoisempana sijaitsee Knivskjellodden, 71°11′08″ N, mutta se ei kuitenkaan ole yhtä suosittu vaatimattomamman näköalan ja maantien puutteen vuoksi.
Nordkapp tuli kuuluisaksi kun englantilainen tutkimusmatkailija Richard Chancellor kiersi sen vuonna 1553 etsiessään koillisväylää. Hollola on Nordkappin suomalainen ystävyyskunta.
Kyliä ja paikkoja.
Kelviika (Kjelvik), Makaravjo (Magerøya), Makreija (Magerøya), Oppana (Opnan), Riisvuono (Risfjorden), Porsanginvuono (Porsangen)


Kronstadt.
Laivaston katedraali ja Ikuinen tuli Kronstadtissa. Kuva toukokuulta 2005.
Kronstadt () on Pietarin kaupungin piiri. Se sijaitsee Retusaaren () itäpäässä Pietarin edustalla.
Historia.
Kronstadt perustettiin vuonna 1703 Venäjän linnoitukseksi suuren Pohjan sodan aikana. Kronstadtin laivasto perustettiin 18. toukokuuta 1704 ja kaupungin perustamishetkeksi katsotaan 18. lokakuuta 1723, jolloin Pietari I Suuri antoi julistuksen linnoituskaupungista. Suunnittelutöihin osallistui tsaarin Hollannista palkkaama vara-amiraali Cornelius Cruys. Kronstadt tarkoittaa Kruununkaupunkia. "Stadt" on saksaa ja tarkoittaa kaupunkia, ja "Kron(e)" tarkoittaa kruunua.
Linnoituksen vanha osa koostui kolmesta bastionista ja niitä yhdistävästä muurista. Saarelle rakennettiin myös oma telakka ja kanavia. Venäjän sodat Ranskan, Britannian ja Ruotsin kanssa edistivät linnoituksen kehittämistä edelleen Pietarin suojaksi Itämereltä.
Tulvasta kivirakentamiseen.
Marraskuussa 1824 myrsky nosti vedenpintaa neljä metriä Pietarissa ja Kronstadtissa kolme ja puoli metriä. Kronstadtissa oli tuolloin noin 17 500 sotilasta ja 7 300 muuta asukasta. Asuinoloista johtuen sairastavien sotilaiden jatkuva rivivahvuus oli vain 90 % kirjavahvuudesta, 10 % sairasti jatkuvasti. Tulvatuhojen jälkeen Kronstadtia alettiin rakentaa kivestä kestävämmäksi.
Oolannin sodasta koskemattomana.
Oolannin sodassa Kronstadt ei kohdannut merkittävää uhkaa kauppasaartoa valvovan brittiläisen tai ranskalaisen laivaston taholta niin kuin Suomen Pohjanlahden ja Suomenlahden satamat sekä Ahvenanmaan ja Suomenlahden merilinnoitukset, minkä vuoksi se jäi koskemattomaksi.
Tekosaaria ja betonia.
Vuosina 1890–1917 alettiin Kronstadtin varustamisessa käyttää betonia. Uudet linnakkeet Obrytsev ja Totleben rakennettiin kilometrin mittaisille keinotekoisille saarille ja niiden betoniosat nousivat kymmenen metrin korkeuteen meren pinnasta. Yhteensä viisitoista linnoitusta rakennettiin 17 keinotekoiselle saarelle.
Venäjän sisällissota.
Kun brittilaivasto tuki Baltian itsenäisyystaistelua, se sai tukikohdan Suomelta Karjalankannakselta Koivistolta. Seitsemän brittiläistä moottoritorpedovenettä hyökkäsi elokuussa Kronstadtin sisäsatamaan upottaen Pamjat Azovan, taistelulaiva Petropavlovskin sekä panssarilaiva Andrei Petro-Pervozvannyin. Britit menettivät kolme moottoritorpedovenettä, 15 kaatunutta ja yhdeksän sotavankia.
Kronstadtin merilinnoitus oli kuitenkin riittävän vahva estämään suurhyökkäykset sitä itseään ja Pietarin kaupunkia vastaan.
Kronstadtissa oli yhteiskunnallista liikehdintää 1905–1907 Venäjän–Japanin sodan pettymyksen takia, ja siitä seurasi demokratiavaatimuksia autokraattisella Venäjällä sekä 1921 Kronstadtin kapina.
Laivastotukikohdan matruusit, jotka olivat vuonna 1917 tukeneet Venäjän Lokakuun vallankumousta, nousivat kapinaan Leninin johtamaa bolševikkihallitusta vastaan; kapinan kukistuttua monet kapinalliset pakenivat saarelta Suomeen.
Toinen maailmansota.
Toisessa maailmansodassa Leningradin piirityksen aikana 1941–1944 Kronstadt pysyi Neuvostoliiton hallussa koko ajan ja linnoitus esti Saksan pääsyn Leningradiin. Saksalaiset upottivat taistelulaiva Marat’n syöksypommittamalla sitä.
Markkinatalouden aika.
Kronstadtiin on alkanut muodostua myös kaupallista toimintaa. Mm. Islantilais-suomalainen Containerships Group perusti 50 hehtaarin alueelle Moby Dick -nimisen tavaraterminaalin Kotlinin saarelle. Terminaalin suunniteltu enimmäiskäsittelykapasiteetti on 500 000 vuodessa. Vuodesta 1997 on alueella ollut kaksi linjaa, joiden kapasiteetti on 180 000 konttia vuodessa. Alueen hallinnasta on käyty kiistoja Venäjän federaation rakennusvalvontaviraston Luoteis-Venäjän piirin ja Moby Dick -yhtiön () välillä. Pietarin kaupungin omaisuuskomitean Kronstadtin piiri päätti ottaa osan alueesta takaisin kaupungin haltuun padonrakentamisen edistämiseksi.
Maailmanperintö.
Kronstadtin sotilasalueluonteen vuoksi sinne alkoi vapaa pääsy vasta marraskuussa 1996, jolloin aluetta alettiin ajatella myös turistikohteena. Osa Kronstadtin linnoituksesta on liitetty Unescon maailmanperintöluetteloon.
Nykyisin Kronstadtia on avattu myös matkailulle.
Luterilainen seurakunta.
"Retusaaren seurakunta", ”Kronstatti”, oli virolais-suomalais-ruotsalainen ja se perustettiin 1836. Kirkkona toimi Nikolain kirkko. Väkiluku oli 540 suomalaista, 1 400 virolaista ja 90 ruotsalaista vuonna 1913. Seurakunta oli olemassa 1920-luvulle asti, mutta Kronstadtin kapinan tukahduttamisen jälkeen luterilaista asutusta ei juuri jäänyt Retusaarelle.


Satelliitti.
Satelliitti on taivaankappaletta kiertävän pienemmän kappaleen nimitys. Satelliitti voi olla joko "luonnollinen satelliitti", esimerkiksi jonkin planeetan kuu, tai "keinotekoinen satelliitti". Tässä artikkelissa käsitellään keinotekoisia satelliitteja. Toinen nimitys keinotekoiselle satelliitille on "tekokuu". Satelliitin rataa keskuskappaleen ympäri kutsutaan kiertoradaksi.
Kaunokirjallisuus.
Kiinalaiset kehittivät ja käyttivät ruutiraketteja ja kuvasivat rakettien käyttöä useita satoja vuosia sitten. Tarinoissa on kuvattu muun muassa yritys lähettää mandariini rakettilennolle.
Cyrano de Bergerac jätti keskeneräisen avaruusmatkatarinan jälkeensä vuonna 1657 - englanniksi tarinan nimi on "Other World: The Comical History of the States and Empires of the Moon". 1700-luvulla Paroni von Münchhausenin tarinoihin kuuluu myös matka Kuuhun. Ensimmäinen eurooppalainen fiktiivinen kuvaus satelliitin laukaisusta kiertoradalle on Edward Everett Halen novelli, "The Brick Moon". Tarina ilmestyi "The Atlantic Monthly" -lehdessä 1869 alkaen. Seuraavan kerran idea esiintyi Jules Vernen Begumin 500 miljoonaa teoksessa vuonna 1879. Vernen "Maasta kuuhun" -kirja, jossa pyritään toteuttamaan miehitetty avaruuslento (ts. kuuluotain) tykkilaukaisun avulla, on ollut usean avaruustekniikan pioneerin ja ehkä nykyajankin ammattilaisen innoituksen perusta.
Tiede.
Vuonna 1903 venäläinen Konstantin Tsiolkovski (1857–1935) julkaisi koosteensa tutkimuksistaan Исследование мировых пространств реактивными приборами ("Kosmisen avaruuden tutkimus reaktiivisia laitteita käyttäen"). Se on ensimmäinen raketteja avaruusalusten laukaisuun käyttämistä käsittelevä tieteellinen julkaisu. Osa materiaalista oli julkaistu venäläisissä tieteellisissä lehdissä 1880-luvun lopulta alkaen. Tsiolkovski määritti Maan kiertoradalle pääsemiseen vaadittavan ratanopeuden, joka on noin 8 km/s. Hän päätyi lopputulokseen, että Maan kiertoradalle pääsy olisi mahdollista monivaiheisilla raketeilla, jotka käyttäisivät nestemäistä ajoainetta. Hän ehdotti nestemäisen vedyn ja nestemäisen hapen käyttöä, joka on edelleen paras käytössä oleva ajoaine. Elinaikanaan hän julkaisi yli 500 avaruuslentoihin liittyvää teosta mukaan lukien tieteisromaaneja. Töihin kuului myös ohjausraketeilla varustettujen rakettien, monivaiheisten rakettien, avaruusasemien, ilmalukkojen sekä avaruussiirtokuntien ruoan ja hapen tuottamiseksi tarkoitettujen suljettujen biologisten systeemien suunnitelmia.
Vuonna 1928 Herman Potočnik (1892–1929) julkaisi kirjansa "Das Problem der Befahrung des Weltraums - der Raketen-Motor" ("Avaruusmatkustuksen ongelma - Rakettimoottori"), joka oli suunnitelma avaruuden valloittamiseksi ja pysyvän ihmisasutuksen synnyttämiseksi sinne. Hän hahmotteli yksityiskohtaisen avaruusaseman ja laski sen geostationaarisen radan. Hän kuvaili kiertorataa kiertävän avaruusaluksen siviili- ja sotilaskäyttöä maan havainnoinnissa sekä selvitti, kuinka avaruuden erikoisolosuhteet voisivat olla hyödyllisiä tieteellisissä kokeissa. Kirja käsitteli myös geostationaarisen kiertoradan satelliittien käyttöä radioviestintään.
Vuonna 1945 "Wireless World" -lehden artikkelissa englantilainen scifikirjailija Arthur C. Clarke (s. 1917) toi Potočnikin idean tietoliikennesatelliittien käytöstä joukkotiedotukseen länsimaiden tietoon.
Clarke tutki satelliittien laukaisun logistiikkaa, mahdollisia kiertoratoja ja muita maailmanlaajuisen tietoverkon kehittämiseen liittyviä asioita. Geometrian perusteella hän totesi, että koko Maan kattavuuteen tarvittaisiin vain kolme geostationaarista satelliittia.
Toteutuksen valmistelua.
Toukokuussa 1946 yhdysvaltalainen Project RAND julkaisi "Preliminary Design of an Experimental World-Circling Spaceship" -raportin, jossa esitettiin, että sopivilla tieteellisillä laitteistoilla varustetut satelliitit tulevat olemaan yksiä kaikkein oleellisimmista tieteellisistä työkaluista 1900-luvulla.
Yhdysvallat oli suunnitellut vuodesta 1946 lähtien laukaisevansa satelliitin kiertoradalle merivoimiensa Bureau of Aeronautics -osaston ollessa yksi aloitteen tekijä. Yhdysvaltain ilmavoimien Project RAND julkaisi raportin aiheesta, mutta siinä ei uskottu, että satelliitit voisivat olla potentiaalisia aseita vaan että ne olisivat pikemminkin soveliaampina tieteeseen, politiikkaan ja propagandaan. Vuonna 1954 Yhdysvaltain puolustusministeri väitti, ettei hän ”ole kuullut amerikkalaisesta avaruusohjelmasta”.
29. heinäkuuta 1955 Valkoinen talo ilmoitti, että Yhdysvallat aikoo laukaista satelliitin kevääseen 1958 mennessä. Tämän hankkeen nimeksi tuli Project Vanguard (onnistuneet laukaisut "Vanguard 1", "Vanguard 2" ja "Vanguard 3"). 31. heinäkuuta 1955 Neuvostoliitto ilmoitti laukaisevansa satelliitin syksyyn 1957 mennessä. Molemmat ilmoitukset liittyivät kansainväliseen geofysiikan vuoteen 1957–1958. Vuonna 1955 American Rocket Societyn, Kansallisen tiedesäätiön ja kansainvälisen geofysiikan vuoden painostamana Yhdysvaltojen ilmavoimat ja merivoimat alkoivat työskennellä yhdessä Project Orbiterissa. Siinä Jupiter-C-raketilla pyrittiin laukaisemaan satelliitti kiertoradalle.
1957–2008.
Ensimmäinen ihmisen tekemä satelliitti oli Neuvostoliiton 4. lokakuuta 1957 laukaisema Sputnik 1. Tämä aloitti avaruustoiminnan ja noin 20-vuotisen sotilaallis-poliittisen avaruuskilvan Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välillä.
Project Orbiterin perussuunnitelmien pohjalta Yhdysvallat laukaisi ensimmäisen Naval Reserach Laboratoryn kehittämän Explorer 1 -satelliittinsa Yhdysvaltain armeijan kehittämällä Juno 1 -kantoraketilla 31. tammikuuta 1958. Tätä edelsi ja seurasi lukuisia epäonnistumisia, joilla oli avaruustoiminnan budjettia kasvattava vaikutus.
Tämän jälkeen satelliitteja on laukaistu Maata kiertävälle radalle noin seitsemän tuhatta, joista suurin osa kiertää Maata edelleen avaruusromuna tai on palanut ilmakehässä. Toimivia satelliitteja avaruudessa on noin 800.
Maan lähiavaruuden kappaleiden seuranta.
Yhdistyneiden kansakuntien COPUOS-komitea kerää tiedot kaikkien maiden avaruuteen yltävistä ohjus- ja rakettilaukaisuista. YK ylläpitää luetteloa satelliiteista ja niiden radoista. Poikkeuksena ovat sotilaalliset satelliitit, joista etenkin Yhdysvallat kieltäytyy ilmoittamasta niiden rataelementtejä. YK:lla ei ole omaa valvontaverkostoa, vaan se luottaa jäsenmaidensa ilmoituksiin.
United States Space Surveillance Network (SSN) on seurannut kiertoradalla olevia kappaleita vuodesta 1957 lähtien, kun Neuvostoliitto aloitti avaruusajan laukaisemalla Sputnik-1. SSN on osa Yhdysvaltain ja Kanadan ilmapuolustusjärjestelmää (NORAD). Se seuraa Maata kiertäviä keinotekoisia kappaleita, kuten satelliitteja, avaruusaluksia, kantoraketteja ja niiden jäännöksiä, jotka ovat kooltaan yli 10 cm. Seuranta tapahtuu sekä tutkien että optisten teleskooppien avulla. Valtaosa Maan lähiavaruuteen jääneestä avaruusromusta palaa Maan ilmakehään ja tuhoutuu. Noin seitsemän prosenttia avaruuskappaleista on toimivia satelliitteja. Loput ovat avaruusromua. USSTRATCOM on ensisijaisesti kiinnostunut toimivista satelliiteista, mutta seuraa myös avaruusromua, joka palatessaan ilmakehään saattaisi aiheuttaa vaaraa asutuille alueille.
Venäjällä on Yhdysvaltain tavoin samankaltainen ilmapuolustukseen liittyvä avaruuden seurantajärjestelmä. Ranska toi vuoden 2007 lopulla oman sotilaallisen lähiavaruuden seurantajärjestelmänsä julkisuuteen. Siihen kuuluu muun muassa GRIMES-tutkajärjestelmä.
Avaruusvaltiot.
Avaruusvaltio on tässä valtio, joka on laukaissut omalla kantoraketillaan oman satelliitin kiertoradalle.
Taulukosta puuttuu Italia, koska se käytti 26.4.1967 oman San Marco 2-satelliittinsa laukaisuun omalta San Marco-laukaisukeskuksesta Kenian rannikolla yhdysvaltalaista Scout B-kantorakettia. Australia on usein virheellisesti mainittu tällä listalla: sen WRESAT-satelliitti on laukaistu yhdysvaltalaisella Redstone-kantoraketilla. Pohjois-Korean kaksi satelliittilaukaisuyritystä (1998 ja 2009) ovat liian kiistanalaisia päästäkseen listalle.
Tyypit.
Suurin osa keinotekoisista siviilisatelliiteista on Maata kiertäviä tietoliikennesatelliitteja. Pääosan siviilisatelliiteista ovat laukaisseet Neuvostoliiton avaruusohjelma ja Yhdysvaltain NASA (Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallinto) Euroopan avaruusjärjestön ollessa kolmantena. Vielä suuremman määrän ovat laukaisseet Neuvostoliiton, Venäjän ja Yhdysvaltain asevoimat. Amatöörisatelliitteja (AMSAT, eräässä mielessä yliopistojen opiskelijoiden rakentamat satelliitit) on tehty joitakin suuruusluokkaa sata kappaletta 50 vuodessa.
Miehittämättömiä avaruusaluksia, jotka poistuvat Maan vetovoimasta, nimitetään avaruusluotaimiksi.
Maan lähiavaruuteen jääviä avaruusaluksia kutsutaan satelliiteiksi, joita ovat eräässä mielessä
Eteläkorealainen insinööri ja artisti Song Hoju pyrkii joulukuussa 2012 laukaisemaan hänen mukaansa ensimmäisen yksittäisen ihmisen suunnitteleman, rakentaman ja rahoittaman kotitekoisen satelliitin. Yhden kilogramman painavan Opensat-satelliitin rakentaminen maksoi Songille hieman yli 400 euroa, laukaiseminen avaruuteen maksaa lähes 90 000 euroa.
Satelliittien tekniikkaa.
Satelliitti muodostuu satelliittirungosta "(satellite bus)" ja hyötykuormasta "(payload)".
Satelliitin laukaisu ja kiertoradat.
Satelliitti saadaan Maata kiertävälle radalle laukaisemalla se maanpinnalta raketilla tai avaruussukkulalla.
Satelliiteilla on erilaisia kiertoratoja. Kiertorata valitaan käyttötarkoituksen mukaan. Joidenkin satelliittien on pysyttävä jatkuvasti Maasta katsottuna samalla paikalla. Tällöin satelliitin kiertonopeus on täsmälleen sama kuin Maan pyörähdysnopeus oman akselinsa ympäri. Tällaisia satelliitteja nimitetään geostationaarisiksi satelliiteiksi. Esimerkiksi televisio-ohjelmia koteihin välittävät satelliitit ovat geostationaarisia.
Satelliitin korkeus maanpinnasta saattaa olla hyvinkin suuri. Kun matalimmat radat ovat vain parin sadan kilometrin korkeudella, voivat etäämmällä kiertävät satelliitit olla jopa useiden tuhansien kilometrien etäisyydellä. Geostationaarisen satelliitin radan etäisyys Maasta on noin 35 800 km.


Anekdootti.
Anekdootti eli kasku on viihteellinen tarina henkilöstä tai tapahtumasta. Anekdootti on yleensä liioiteltu, pelkistetty tai karrikoitu. Anekdootti ei voi olla keksitty. Sen viihteellinen arvo perustuu yleensä siihen, että se vaikuttaa uskottavalta ja vangitsee kohteestaan jonkin olennaisen tai tutun piirteen. Anekdoottiin sisältyy usein humoristinen sutkaus tai lentävä lause.
Anekdootin alalajeja ovat esimerkiksi niin sanotut kaupunkitarinat, tornihuhut tai vaikkapa vitsit.


Toimen Pojat.
Toimen Pojat - Unga Fribyggare on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti toiminut partiolippukunta. Perustajina toimivat ylioppilas Kurt Erik Stenius sekä kasvatustieteilijä ja libristi Bruno Alexander Boldt. Toiminnan katsotaan alkaneen Helsingissä 11. syyskuuta 1910, jolloin pidettiin ensimmäinen retki Kurt Steniuksen johdolla. Toiminta jatkui salaisesti vuosina 1911-1917, kun partioliike oli Venäjän käskystä Suomessa kiellettyä. Venäläiset olivat keränneet partiojohtajia poliisilaitokselle allekirjoittamaan sitoumuksen partioharrastuksen lopettamisesta, mutta koska Kurt Stenius oli unohdettu kutsua asemalle, hän saattoi johtaa toimintaa rikkomatta mitään sitoumuksia.
Lippukunnalla on kaksikin historiallista erivapautta: se saa käyttää omaa khakiväristä sinisin nauhoin varustettua leirilakkiaan sekä kantaa I ja II luokan merkkejään pienoismerkkeinä kaulahuivissa. Nämä erivapaudet pohjautuvat routavuosiin, jolloin partiotoiminta oli kielletty. Ruskeapohjainen leirilakki ei herättänyt huomiota, toisin kuin sinivalkoinen jota pidettiin liian suomalaiskansallisena.
Kaksikielisenä aloittanut lippukunta muutti 1970-luvun alussa Kauniaisiin ja toimii tätä nykyä siellä. Jäsenmäärä on noin sata.


Ranvika.
Ranvika on Pohjois-Norjan Etelä-Varangin kunnan suurin lintuvuori. Vuori sijaitsee lähellä Pykeijan kylää, josta sinne on puolentoista tunnin kävelyrupeama. Lintuvuorella pesii vuosittain jopa 10 000 lokinsukuista pikkukajavaparia. Ranvika on tunnettu lintuharrastajien matkailukohde.


FreeDOS.
FreeDOS on ilmainen DOS-käyttöjärjestelmä (Disk Operating System), joka on kirjoitettu korvaamaan MS-DOS-käyttöjärjestelmä Microsoftin lakattua tukemasta sitä 6.22-version jälkeen, vuonna 1994. FreeDOSin käyttö perustuu komentoriviin ja tavallisten DOS-komentojen käyttöön. Komentotulkki on tosin OpenCOM, command.comin avoin versio. FreeDOSin etuja ovat sen keveys sekä monipuolisuus. FreeDOS tukee FAT32-tiedostojärjestelmää ja siten pitkiä tiedostonimiä, ja sen voi ladata esimerkiksi cd-levyltä. Freedosin mukana tulee myös avoin GEMiin pohjautuva graafinen käyttöliittymä, OpenGEM. Osa Freedosin versioista on suoraan cd-levyltä käynnistettäviä.
FreeDOSin versio 1.0 on julkaistu 3.9.2006. 1.1 versiota kehitetään (2011).


Strippi.
Strippi on lyhyt sarjakuva, jonka pituus on yleensä 2–4 ruutua. Niitä julkaistaan eniten sanomalehdissä ja Internetissä.
Perinteinen strippisarja tehdään nopeasti silmäiltäväksi, sanomalehden kevennyksiksi. Strippi voi olla joko yksittäinen vitsi tai tapahtuma, oivallus tai osa jatkokertomusta. Suurin osa stripeistä on huumorisarjoja, jotka liittyvät arkipäivän komiikkatapahtumiin (Lassi ja Leevi, Jere, B. Virtanen). Sanomalehtistrippeinä julkaistaan myös jatkuvia tarinoita (Mustanaamio, Rip Kirby). Kun jatkokertomusta julkaistaan arkipäivisin, voi yhden kertomuksen ilmestyminen kestää kuukausia. Poliisi- ja jännityssarjojen suosio strippimuodossa on ollut jo pitkään laskussa. Suosittuja strippejä kootaan myös sarjakuvakirjoiksi.
"Sunnuntaistrippi" on kaksi- ja kolmirivinen. Monet aikakauslehdet julkaisevat tällaisia puolen sivun sarjoja.


Kauppaoikeus.
Kauppaoikeus on siviilioikeuden ala, jonka keskeisimpiä alueita ovat yhteisöoikeus, kuluttajaoikeus, kansainvälistä kaupankäyntiä koskevat säännöt (UNIDROIT, CISG) sekä markkinaoikeus. Nykyisin kauppaoikeuteen luetaan vakiintuneesti myös aineettomia oikeuksia käsittelevä immateriaalioikeus, joka aikaisemmin on yleensä mielletty varallisuusoikeuden osaksi. Kauppaoikeuden tehtävänä on myös tutkia yritys- ja elinkeinotoimintaa koskevia lainkäyttö- ja täytäntöönpanonormeja.
Kaiken kaikkiaan kauppaoikeus muodostaa oikeudenalana melko heterogeenisen kokonaisuuden, jonka eri osa-alueiden keskinäiset yhteydet eivät aina ole ilmeiset.
Yhteisöoikeus.
Kauppaoikeuden oikeudenaloista yhteisöoikeus tutkii yritys- ja elinkeinotoiminnan oikeussäännösten sisältöä ja systematiosi niitä. Keskeisimmät ovat säännökset yritys- ja elinkeinomuodoista kuten avoin yhtiö (ay), kommandiittiyhtiö (ky), osakeyhtiö (oy/oyj) ja osuuskunta. Yhteisöoikeuden kannalta mielenkiintoisimpia uudistuksia on valmisteilla oleva osakeyhtiölain uudistus, jonka myötä nykyistä osakeyhtiölakia pyritään selkeyttämään. Yhteisöoikeuden piiriin kuuluvat myös esimerkiksi kirjanpito- ja tilintarkastuslain säännökset.
Kuluttajaoikeus.
Nykyään myös useimmat kuluttajansuojalakia koskevat säännökset kuuluvat kauppaoikeuden alaan. Valitusti systematisointiperusteesta riippuen ainakin niin sanotusta kollektiivista kuluttajaoikeutta käsittelevät kysymykset kuuluvat kauppaoikeuden piiriin. Sen sijaan kuluttajakauppaa käsittelevät oikeussäännöt (erityisesti kuluttajansuojalain 5 luku) on saatettu lukea vaihtoehtoisesti velvoiteoikeuteen.
Kuluttajaoikeuden tarkoituksena on tarkastella kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välisiä suhteita, jolloin lähtökohtana on suojata heikommaksi osapuoleksi katsottavan kuluttajan etuja ja asemaa. Kuluttajansuojalaki on pakottavaa oikeutta, eli elinkeinonharjoittaja ei voi sopimusehdoilla tms. vapauttaa itseään lain säännöksistä. Esimerkiksi takuuajan rajoittaminen ei näin ollen ole mahdollista, vaan kuluttajalla on oikeus vedota tavaran virheeseen "kohtuullisen ajan" kuluessa ostohetkestä lukien. Tämä oikeus kuluttajalla on riippumatta siitä, minkäpituisen takuun myyjä olisi tuotteelle myöntänyt. Kuluttaja voi myös virheen sattuessa vedota mm. kuluttajariitalautakuntaan, jonka käsittely on maksuton ja jossa kuluttaja voi helposti edustaa itse itseään.
Markkinaoikeus.
Markkinaoikeus tutkii terveitä ja toimivia markkinoita häiritseviä ilmiöitä, joista merkittävimpinä ovat kilpailua rajoittavat toimenpiteet sekä määräävän markkina-aseman väärinkäyttö. EU-oikeuden harmonisointi on vaikuttanut myös Suomessa kansallisen kilpailunrajoituslainsäädännön uudistamiseen, joka astui voimaan uusien jäsenmaiden liityttyä jäseniksi 1.5.2004. Uusien säännösten mukaan muun muassa kilpailuviraston tulee soveltaa mahdollisuuksien mukaan Rooman sopimuksen 81 ja 82 artikloissa säädeltyjä Euroopan kilpailusäännöksiä. Markkinaoikeuteen kuuluu myös tavaroiden vapaan liikkuvuuden turvaaminen EU-maiden välillä.


Suomen Partiolaiset.
Suomen Partiolaiset – Finlands Scouter ry on partiotoimintaa harjoittava Suomen suurin nuorisojärjestö. Suomen Partiolaiset on keskusjärjestö, jonka jäsenenä yli on 850 partiolippukuntaa, jotka on jaettu 11 partiopiiriin. Ennen piiriuudistusta piirejä oli 18. Varsinainen viikoittainen partiotoiminta tapahtuu paikallisissa lippukunnissa. Lippukunnat ovat itsenäisiä, rekisteröityjä yhdistyksiä, joilla voi olla taustayhteisönä esimerkiksi ortodoksinen tai evankelisluterilainen seurakunta, oma tai useamman lippukunnan yhteinen tukiyhdistys, Lions Club tai jopa yritys. Partiolaisia Suomessa on kaikkiaan noin 60 000.
Suomen Partiolaisten ylin päättävä elin on joka toinen vuosi kokoontuva jäsenkokous. Kokoukseen osallistuu jokaisesta partiopiiristä jäsenmäärän suhteessa edustajia. Jäsenkokousten välissä valtaa pitää partioneuvosto, jonka jäsenenä on jokaisen piirin johtaja tai varajohtaja. Suomen Partiolaisten hallituksen jäsenet ovat eri valiokuntien puheenjohtajia (vuoden 2006 alusta: koulutus, ohjelma, aluetoiminta, tiedotus, talous, ruotsinkielinen ja kansainvälinen valiokunta). Näiden valiokuntien alla toimii useita erilaisia ryhmiä, jotka kehittävät oman alansa partiotoimintaa.
Partiolaiset järjestävät suurleirejä (Finnjamboree), joista viimeisin oli Kilke Hämeenlinnassa Evolla 28. heinäkuuta - 5. elokuuta 2010. Edellinen oli Tarus Padasjoella 28. heinäkuuta – 5. elokuuta 2004.


Esineoikeus.
Esineoikeus on siviilioikeuden haara, jonka kohteena on irtaimia ja kiinteitä esineitä koskevien varallisuussuhteiden sääntely.


Taikaluotiteoria.
Taikaluotiteoria tai lääkeruiskuteoria on joukkotiedotusvälineiden alkuvaiheita hallinnut ajatus, jonka mukaan viestit osuvat kohteeseensa kuin taikaluoti tai uppoavat ihmiseen kuin lääkeruiskulla annosteltuna.
Nykyisin uskotaan jonkinlaiseen medialukutaitoon. Myös alitajuisten viestien olemassaolo tai vähintään tehokkuus on tieteellisesti kyseenalaista.
Frankfurtin yhteiskuntatieteilijöiden kriittinen koulukunta nousi taikaluotiteorian vallitsevasta paradigmasta yrittäen selvittää tiedon intressejä ja analysoiden tieteellisen tiedon objektiivisuutta. On kyseenalaista, kuinka suurta osaa kriittisestä teoriasta pidetään vielä pätevänä nykyisen viestintätutkimuksen valossa.


Kollektivismi.
Kollektivismi on yhteisöllisyyttä, yhteisöllisyyslähtöisyyttä ja yhteisön korostamista yksilön kustannuksella. Kollektivismi on individualismin eli yksilökeskeisyyden vastakohta.
Kollektivistiset aatteet.
Kollektivismia ovat sosiaalidemokratia sekä vieläkin voimakkaammin fasismi ja etenkin kommunismi, jossa ”yksityisomistus on minimissään ja suunnitelmatalous maksimaalisena”. Kollektivismia ovat myös Jean-Jacques Rousseaun vaatimus yksilöiden alistumisesta ”yleistahdolle” ja G.W.F. Hegelin vaatimus yksilön alistumisesta kansallisvaltion instituutioille.
Anarkokollektivismi on sosialistinen aate, jonka perustajana pidetään Mihail Bakuninia, kun taas osa anarkisteista on anarkoindividualisteja. Kollektivismiin voidaan laskea myös muun muassa kansallissosialismi sekä islamismin kaltaiset teokraattiset aatteet.
Arvostelua.
Kollektivismin katsotaan tukahduttavan yksilöllisyyttä ja moniarvoisuutta vaatimalla yhteistä identiteettiä kuten nationalismia tai rotua. Lisäksi, kun poliittista valtaa käytetään kollektivististen päämäärien edistämiseksi, ihmisten itsemääräämisoikeutta rajoitetaan ja statismia edistetään.
Tunnetuimpia kollektivismin kritiikkejä on Friedrich von Hayekin kirja "Tie orjuuteen" (1944).
Demokraattinen sosialisti George Orwell katsoi kollektivismin johtavan siihen, että jokin ihmisten vähemmistö saa oikeutuksen sortaa enemmistöä vapauden tai jonkin muun ihanteen nimissä.


GIMP.
GIMP (akronyymi sanoista GNU Image Manipulation Program) on avoimeen lähdekoodiin perustuva monipuolinen kuvankäsittelyohjelma, joka on tarkoitettu rasterikuvien muokkaamiseen. Ohjelma toimii useissa käyttöjärjestelmissä, kuten Unixeissa (mm. Linuxissa), Windowsissa ja.
Historia.
Kalifornian yliopiston opiskelijat Spencer Kimball ja Peter Mattis aloittivat projektin 1995 Berkeleyssä. Kuukausien työn tuloksena he julkaisivat ensimmäisen jo täysin toimivan version 0.54 tammikuussa 1996. Ohjelman nimi GIMP tuli alun perin sanoista "General Image Manipulation Program", yleiskuvankäsittelyohjelma, mutta myöhemmin sen nimeksi muutettiin "GNU Image Manipulation Program". Valmistuttuaan 1997 Kimball ja Mattis lähtivät projektista, ja projektin johtoon nousi vähäksi aikaa Federico Mena Quintero. Uutta vapaaehtoista kehittäjäyhteisöä auttoi syntymään 1997 perustettu IRC-kanava #gimp. GIMPiä varten kehitetty käyttöliittymäkirjasto GTK levisi odottamatta laajemmallekin, kun Gnome-projekti otti sen käyttöönsä. Gnome-työpöytää voidaan näin pitää epäsuorasti GIMPin sivutuotteena.
Yleiskatsaus.
Ohjelmaa voi käyttää digitaaligrafiikan ja valokuvien käsittelyyn. Tavallisimmat käyttötavat ovat grafiikan ja logojen luominen, kuvakoon muuttaminen, värien vaihtaminen, kuvien yhdistäminen tasojen avulla, kuvanparannus sekä kuvaformaattien väliset muunnokset. GIMPin avulla voidaan luoda myös yksinkertaisia animoituja kuvia.
GIMP on todennäköisesti ensimmäinen loppukäyttäjille suunnattu suurikokoinen sovellus, joka luotiin vapaan lähdekoodin periaatteella. Aikaisemmat avoimella lähdekoodilla julkaistut ohjelmat olivat ohjelmoijille tarkoitettuja (kuten GCC, Linux-ydin ym). GIMP osoitti, että avoimella lähdekoodilla voi luoda ohjelmia, joita tavalliset ihmiset voivat käyttää luovasti. Tämä tasoitti myöhemmin tietä, GNOMEn, Mozillan ja OpenOffice.orgin kaltaisille sovelluksille.
Skriptikielet.
GIMPin toimintoja voidaan automatisoida makro-ohjelmien avulla. GIMP osaa Scheme-ohjelmointikieltä, ja vaihtoehtoisesti voidaan käyttää Perliä, Pythonia, tai Rubyä.
Kehitys.
GIMP suunniteltiin markkinajohtaja Adobe Photoshopin vapaaksi korvaajaksi.
GIMPin käyttöliittymäkirjastona toimii GTK+. Se kehitettiin suljetun Motif-kirjaston korvaajaksi, josta GIMP oli alun perin riippuvainen. GIMP ja GTK+ suunniteltiin Unixilla ajettavaa X Window Systemiä varten, mutta molemmista on sittemmin käännetty Windows-, 2- ja SkyOS-versiot.
Versiohistoria.
Ensimmäinen GIMP-versio (0.54) ilmestyi vuoden 1996 helmikuussa. Sen jälkeen ilmestyi useita versionumeroita, joista tärkein oli GIMP 1.0, joka julkaistiin 5. kesäkuuta 1998.


BitTorrent.
Jakajan tiedonsiirtokapasiteetin kuormitus vähenee huomattavasti kun tiedostoja lataavat käyttäjät jakavat tiedostoja samanaikaisesti toisilleen.
BitTorrent on tiedostojen siirtoon tarkoitettu vertaisverkon muodostava yhteyskäytäntö. BitTorrent-protokollan ja ensimmäisen sitä käyttävän toteutuksen kehitti yhdysvaltalainen Bram Cohen. Perinteisesti tiedostojen jakamiseen on tarvittu palvelin ja paljon tiedonsiirtokapasiteettia. BitTorrent eliminoi tämän tarpeen, sillä kaikki tiedostoa tai tiedostoja lataavat käyttäjät jakavat tiedostoja samanaikaisesti myös toisilleen. Ensimmäinen täysin toimiva versio julkaistiin vuonna 2003.
7. joulukuuta 2006 virallista BitTorrent-asiakasohjelmaa kehittävä BitTorrent Inc. ilmoitti ostaneensa µTorrent AB:n, suosittua µTorrent-asiakasohjelmaa valmistavan yrityksen. Bram Cohen ja µTorrentin kehittäjä Ludvig "Ludde" Strigeus julkaisivat asiasta yhteisen tiedotteen µTorrentin keskustelualueella. Kaupalla yritykset pyrkivät yhdistämään µTorrentin tehokkaan toteutuksen ja käyttöliittymän BitTorrentin asiantuntemukseen verkkoprotokollista. µTorrentin käyttäjäyhteisöissä uutista ei tosin otettu vastaan kovin tervetulleena.
Rakenne ja toiminta.
BitTorrentilla jaettava tieto koostuu kahdesta osasta: varsinaisista jaettavista tiedostoista sekä pienestä ".torrent"-päätteisestä aputiedostosta, jonka tiedostojen jakaja luo asiakasohjelmansa avulla. Tiedon jakamiseen kuuluu yleensä kolme osapuolta: käyttäjät, seurantapalvelin eli "trakkeri" (engl. "tracker"), sekä WWW-palvelin joka levittää ".torrent"-tiedostoja. Yleensä nämä kaksi jälkimmäistä ovat yksi ja sama palvelin. Tiedonsiirto ilman varsinaista seurantapalvelinta on myös tullut mahdolliseksi laajennusten avulla.
Käyttäjä lataa ".torrent"-päätteisen tiedoston palvelimelta, ja BitTorrent-asiakasohjelma huolehtii sen käsittelystä..torrent-tiedostosta löytyy varsinaisen seurantapalvelimen osoite sekä tiedoston palasten SHA-1-tarkistussummat ja koot. Tämän jälkeen asiakasohjelma ottaa yhteyttä seurantapalvelimeen ja saa sitä kautta selville, missä muita tiedostojen osia tarjoavat käyttäjät ovat ja alkaa hakea heiltä tiedostojen osia.
WWW-palvelimia on tarpeen mukaan monenlaisia; mikään ei estä ".torrent"-tiedostojen laittamista normaaleille WWW-sivuille, mutta esimerkiksi julkiset BitTorrent-seurantapalvelimet tarjoavat monipuolisempia kategorisointi- ja hakutoimintoja. Periaatteessa mikään ei estä muitakaan tapoja levittää ".torrent"-tiedostoja. Niitä voi levittää esimerkiksi IRCissä.
Tiedostojen lataajat tarvitsevat BitTorrent-asiakasohjelman ("client"). Koska BitTorrent on avoimen lähdekoodin protokolla, erilaisia asiakasohjelmia on syntynyt useita. BitTorrentin tekijän virallinen asiakasohjelma on hyvin yksinkertainen, kun taas monipuolisemmissa ohjelmissa on erilaisia latausjono- ja nopeusrajoitusjärjestelmiä.
Käyttötavat.
Perinteisestä vertaisverkkojakamisesta (mm. FastTrack tai eDonkey2000) BitTorrent eroaa siten, että se on tarkoitettu yksittäisten tiedostojen tai tiedostopakettien levittämiseen. Kukin käyttäjä jakaa niitä tiedostoja, joita he itse ovat äskettäin BitTorrentilla ladanneet tai ovat parhaillaan lataamassa. Esimerkiksi useiden Linux-jakelujen CD-kuvatiedostoja (image) on ladattavissa BitTorrentilla. Myös esimerkiksi Opera-selain on ladattavissa BitTorrentilla Opera Softwarelta saatavan torrentin avulla ja Opera 9 -selain sisältää itsessään BitTorrent-tuen. Wikipedian sisällöstä opetuskäyttöön tehty CD tulee jakeluun BitTorrentilla.
Se, että kaikki tiedoston lataajat jakavat samaa tiedostoa muille, mahdollistaa erittäin suuret siirtonopeudet. Varjopuolena on se, että torrentit "kuolevat" nopeasti, usein jo parin viikon päästä torrentin julkaisusta sillä ei ole enää yhtään jakajaa. Uudet lataajat eivät sitten enää saa tiedostoa kuin pyytämällä jotakuta jakamaan tiedostoa uudelleen ("reseed"). Periaatteena on, että se joka kopioi itselleen jotakin, myös lähettää takaisin saman määrän dataa (1:1 suhde), jolloin lähetys on saatavilla myös muille.
BitTorrent sopii mm. tiettyinä aikoina julkaistavien tiedostojen pikaiseen levittämiseen, kun taas esimerkiksi jonkin musiikkikappaleen etsimiseen järjestelmää ei voi käyttää. BitTorrent ei sisällä minkäänlaisia hakumahdollisuuksia.
Microsoftin Windows XP:n Service Pack 2 -päivitys laitettiin ilman lupaa jakoon torrenttina, koska ylikuormittuneilta Microsoftin palvelimilta sitä sai odotella pitkään. Microsoft kuitenkin kielsi sen jakamisen P2P-verkoissa. Saman kohtalon koki myöhemmin myös vistatorrent.com-sivusto, joka yritti helpottaa Windows Vista Beta 2 -kokeiluversion jakelua.
Juridiset ongelmat.
BitTorrent-seurantapalvelimien käytöstä on ollut paljon kiistelyä. BitTorrent-metatiedostot eivät sisällä tiedostojen sisältöä, joten BitTorrent itsessään ei ole laiton. On kuitenkin kiistanalaista, rikkooko BitTorrent-metatiedostojen julkaisija tekijänoikeuksia linkittämällä tekijänoikeuksien alaiseen materiaaliin ilman oikeudenomistajien lupaa.
Seurantapalvelimia pyörittäville verkkosivustoille on langetettu useita tuomioita. Huomiota herättäneitä esimerkkejä ovat Suprnova.org, Torrentspy, LokiTorrent, Mininova ja OiNK.cd. Ruotsalaisen ryhmän perustama.torrent-tiedostoja jakava The Pirate Bay -verkkosivusto on tunnettu "lakiuhkaukset"-osiostaan, jossa julkaistaan sivuston saamia väitettyjä tekijänoikeusrikkomuksia koskevia kirjeitä ja vastauksia niihin. Ruotsin poliisi ratsasi 31. toukokuuta 2006 The Pirate Bayn Ruotsissa sijaitsevat palvelimet MPAA:n esittämien syytösten perusteella. Sivusto sai kuitenkin seurantapalvelimensa toimintaan kolmen päivän kuluttua.
MSE/PE.
Protocol Encryption (PE), Message stream encryption (MSE) ja Protocol header encrypt (PHE) ovat tekniikoita, joita BitTorrent-ohjelmat käyttävät oman protokollansa salaamiseen. Protokollan salauksen tarkoitus on vaikeuttaa palveluntarjoajien käyttämää bittorrent-verkkoliikenteen rajoittamista salaamalla käyttäjien väliset yhteydenotot siten, ettei niitä voida tunnistaa bittorrent-liikenteeksi ja rajoittaa. PE/MSE-tekniikkaa tukevat tällä hetkellä kaikki suosituimmat BitTorrent-asiakasohjelmat: µTorrent, Azureus, BitComet, rtorrent ja KTorrent. Vanhempi PHE-tekniikka oli käytössä vanhoissa BitComet-versioissa.
DHT.
Distributed Hash Table eli torrenttien tiivistetietokannan hajauttaminen Kademlia-tyyppisesti. DHT:tä tukevat asiakasohjelmat osaavat etsiä verkosta käyttäjiä pelkän.torrent-tiedostosta saamansa "info_hash"-tiivisteen avulla. Ohjelma etsii verkosta sellaisen palan tietokantaa, josta löytyy latauksessa olevan torrentin "info_hash"-tunniste ja tätä torrentia jakavien tai lataavien käyttäjien osoitteeet. Näin erillinen seurantapalvelin tulee tarpeettomaksi. Tekniikan ongelmana on useat eri toteutustavat, jotka eivät ole keskenään samassa verkossa. Monet seurantapalvelimet kuitenkin haluavat käyttäjiensä hakevan tiedot toisista käyttäjistä pelkästään omalta palvelimeltaan, jolloin ne lisäävät itse tai pakottavat torrenteja sivustolle lisäävät käyttäjät lisäämään torrenteihin ns. "private"-lipun. Tämä kehottaa asiakasohjelmaa estämään DHT:n käytön tämän torrentin kohdalla.
PeX.
Peer Exchange eli käyttäjien osoitteiden jakaminen käyttäjien keskuudessa. Käyttäjien vaihtoa tukevat ohjelmat vaihtavat listaa tietämistään samaa torrentia lataavista käyttäjistä muiden jo yhteydessä olevien käyttäjien kesken. Myös PeX-toimintoon vaikuttaa sama "private"-lippu kuin yllä olevaan DHT:hen.
Broadcatching.
Broadcatchingillä voidaan yhdistää RSS-syötteet BitTorrentiin. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että asiakasohjelma kirjautuu esimerkiksi syötteeseen, joka listaa jonkin TV-sarjan jaksot heti kun nämä tulevat saataville. Aina kun syötteeseen tulee uusi ilmoitus, lataa ohjelma siinä osoitetun.torrentin ja sitä kautta varsinaisen jakson täysin automaattisesti. Broadcatchingia tukee suosituimmista ohjelmista tällä hetkellä vain µTorrent, joskin se on saatavilla myös Azureukseen lisäosana.
Web seed.
Web-lähteellä tarkoitetaan laajennusta, joka mahdollistaa tavallisen Web-palvelimella olevan tiedoston toimimisen torrentin lähteenä - jakavien käyttäjien ohella. Tämä laajennus helpottaa varsinkin tiedoston julkaisijan työtä, sillä tiedoston jakoon ei näin tarvitse asettaa varsinaista BitTorrent-asiakasohjelmaa. Ensimmäiset torrentin lataajat lataavatkin tiedoston Web-palvelimelta, eivätkä tavanomaisesti joltain jakavalta käyttäjältä. Laajennus ratkaisee web-palvelimen kuormitusongelmat kun lataajia on paljon, mutta mahdollistaa myös tiedoston lataamisen vaikka tavallisia jakajia sille ei enää olisikaan - estäen näin torrentin "kuolemisen".
LPD.
Local Peer Discovery on menetelmä torrentin käyttäjien etsintään lähiverkosta. Usein lähiverkon nopeus on suurempi kuin internet-liittymän nopeus, koska kaikki liikenne tapahtuu operaattorin sisäisessä verkossa tai jopa käyttäjän omassa lähiverkossa. Näin liikenne ei siis kierrä lainkaan ulkoverkon (Internet) kautta. Mikäli sisäverkosta löytyy käyttäjiä, on sillä usein merkittävä vaikutus tiedonsiirron nopeuteen. Lähikäyttäjien haussa "LPD" hyödyntää Multicastia, koska se ei voi reitittyä Internetiin. Näin siis kaikki Multicastilla mahdollisesti löytyvät käyttäjät ovat samassa lähiverkossa kuin hakija.


Lineaarikuvaus.
Matematiikassa ja erityisesti lineaarialgebrassa sanotaan funktion formula_1 olevan lineaarikuvaus, jos se toteuttaa ehdot
jotka voidaan yhdistää yhdeksi riittäväksi ehdoksi
kun formula_5, formula_6 ja formula_7 ovat vektoriavaruuksia. Tällöin sanotaan myös, että funktio formula_8 on "lineaarinen". Määritelmän ehdosta 1 seuraa välttämättä, että formula_9. Huomaa, että lineaarikuvauksen argumentin ei tarvitse olla vektori, riittää, että se on jonkin lineaariavaruuden alkio. Vektoriavaruudet voivat olla myös kompleksisia.
Lineaarikuvaukset ja matriisit.
Jokainen (äärellisulottuvuinen) lineaarikuvaus formula_11 voidaan esittää formula_12 kokoisena matriisina. Matriisin sarakkeiden lukumäärä on lähtöavaruuden vektorien ulottuvuus ja rivien lukumäärä vastaavasti kuvausavaruuden vektorien ulottuvuus. Jos lähtö- ja kuvausavaruuden ulottuvuus on sama, matriisi on neliömatriisi. Jos matriisi on kääntyvä neliömatriisi, lineaarikuvaukselle on olemassa käänteisfunktio. Käänteiskuvaus on matriisin käänteismatriisi. Vektori kuvataan kuvausavaruuteen kertomalla se kaikkien matriisin rivien kanssa sisätulolla. Esimerkiksi kierto, peilaus ja skaalaus koordinaatistossa ovat lineaarikuvauksia.
Esimerkki lineaarikuvauksesta.
Tarkastellaan kuvausta formula_13. Nyt
eli kuvaus "f" toteuttaa ehdot 1 ja 2 ja on siis lineaarikuvaus. Sen sijaan kuvaus formula_16 antaa tulokseksi
Huomataan, että lineaarikuvauksen ehdot eivät toteudu kuvaukselle "g", eikä se siis ole lineaarinen, vaikka kuvaukset "f" ja "g" ovat hyvin samanlaiset.
Huomataan myös helposti, että ainakin reaalisissa tapauksissa, joissa funktio on kuvaus formula_19 ehdosta 2 seuraa ehto 1. Jos oletetaan ehdon 2 pätevän ja formula_20 (kaikki formula_21:t voidaan esittää näin, jos oletetaan, että formula_22 poikkeaa nollasta), saadaan
formula_23
Jos x = 0, niin ehto 1 seuraa triviaalisti
formula_24
Tässä hyödynnettiin ehdosta 2 johdettua tietoa, että nolla-alkio kuvautuu nolla-alkioksi. formula_25.
Lineaarikuvauksen nolla- ja kuva-avaruus.
Lineaarikuvaus formula_26määrää määrittelyjoukkoonsa nolla-avaruuden eli ytimen
Kyseessä on siis eräs määrittelyjoukon aliavaruus. Kyseessä on algebran ydin-käsitteen erikoistapaus. Samaan tapaan muodostuu kuvauksen kuva-avaruus
Toisin sanoen ytimen ja kuva-avaruuden dimensioiden summa on aina yhtä suuri kuin sen vektoriavaruuden dimensio, josta lineaarikuvaus on määritelty.
Lineaariset funktiot, jotka eivät ole lineaarikuvauksia.
Joskus, erityisesti oppikirjoissa käsitteellä lineaarinen funktio tarkoitetaan muotoa formula_34 olevaa yhden reaalimuuttujan reaaliarvoista funktiota, jossa formula_6. Nimitys johtuu siitä, että tällaisen funktion kuvaaja on aina suora eli funktion arvot muuttuvat lineaarisesti. Näin määriteltynä lineaarinen funktio ei ole lineaarikuvaus (vaan affiinikuvaus), paitsi siinä erikoistapauksessa, että formula_36.


John Kerry.
John Forbes Kerry (s. 11. joulukuuta 1943) on yhdysvaltalainen senaattori Massachusettsin osavaltiosta.
Elämä.
John Kerry syntyi 11. joulukuuta 1943 Rosemary Isabel Forbesille ja Richard Kerrylle Aurorassa, Coloradossa. Kerry pääsi senaattoriksi Massachusettsin osavaltiosta 1985 ja hänet valittiin uudelleen 1990, 1996 ja 2002.
Kerry taisteli Vietnamin sodassa luutnanttina vuosina 1966–1970. Hän sai ansioistaan kaksi urhoollisuusmitalia ja kolme Purple Heart -mitalia haavoittumisistaan, mutta myöhemmin profiloitui sodan vastustajana. Hän muun muassa osallistui mielenosoitukseen Yhdysvaltain kongressitalon edustalla.
Kerry vastusti myös presidentti George Bushin hyökkäystä Irakiin 1991. Sen sijaan hän kannatti Yhdysvaltain hyökkäystä Irakiin 2003, mutta kritisoi myöhemmin presidentti George W. Bushia kansan johtamisesta harhaan, kun väitettyjä Irakin joukkotuhoaseita ei löytynytkään.
Yksityiselämä.
Kerryn lempinimi on perhe- ja kaveripiirissä "Johnny". Hän puhuu ranskaa sujuvasti. Hän harrastaa surffausta, jääkiekkoa, metsästystä ja kitaransoittoa. Hän on naimisissa Teresa Heinz-Kerryn kanssa joka omistaa ketsuppiyhtiö Heinzin.
Hänellä on kaksi tytärtä Alexandra Kerry ja Vanessa Kerry.
Presidenttiehdokkuus.
Kerry oli Yhdysvaltojen demokraattisen puolueen presidenttiehdokas vuoden 2004 vaaleissa, varapresidenttiehdokkaanaan John Edwards. 2. marraskuuta pidetyssä vaalissa Kerry sai 48,3 prosenttia äänistä ja 251 valitsijamiestä vastaan George W. Bushin 50,7 prosenttia ja 286 valitsijamiestä.
Yhtenä ratkaisevana tekijänä häviössä pidettiin mustamaalauskampanjaa, jossa kyseenalaistettiin Kerryn ansiot Vietnamin sodassa. Vietnamin sodan veteraaneista koottu "Swift Boat Veterans for Truth" esitti paljon julkisuutta saaneita väitteitä, jotka olivat täysin ristiriidassa Kerryn tukijoiden ja laivaston asiakirjojen kanssa. Järjestö sai runsaasti varoja Bushin kampanjatoimistolta. Mustamaalauskampanjasta vakiintui poliittiseen slangiin termi "swiftboating".
Kerryn sukujuuret johtavat neljään eri Yhdysvaltain presidenttiin. Mielenkiintoista on, että Kerry on äitinsä puolelta kaukaista sukua myös silloiselle vaalivastustajalleen George W. Bushille.


John Edwards.
John Reid Edwards (s. 10. kesäkuuta 1953) on yhdysvaltalainen demokraattipoliitikko, joka oli John Kerryn varapresidenttiehdokas vuoden 2004 Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Edwards oli ehdolla vuoden 2008 presidentinvaaleissa, mutta luopui ehdokkuudesta. Sittemmin hänen poliittinen uransa päättyi seksiskandaaliin.
Varhainen elämä.
Edwards syntyi Senecan pikkukaupungissa Etelä-Carolinassa, kolmen osavaltion rajamailla. Hän syntyi keskiluokkaiseen perheeseen ja oli sukujuurtensa ensimmäinen jäsen, joka pääsi yliopistoon. Edwards valmistui tekstiililaatujen kehittäjäksi 1974 ja valmistui lakimieheksi myöhemmin Pohjois-Carolinan yliopistosta.
John Edwards aloitti erittäin menestyksekkään lakimiehen uransa 1980-luvulla.
Poliittinen ura.
Hän pyrki ja pääsi Pohjois-Carolinan senaattoriksi 1998. Yhdysvaltain presidentinvaalien demokraattipuolueen esivaaleissa 2004 Edwards sai monet yllättävän määrän ääniä ja tuli valituksi kompromissivaihtoehtona John Kerryn varapresidenttiehdokkaaksi myöhemmin samana vuonna. Kerry hävisi varsinaiset vaalit Bushille prosenttiluvuin 51-48.
Ollessaan ehdolla demokraattien presidenttiehdokkaaksi vuosien 2004 ja 2008 vaaleissa Edwards korosti olevansa työläisperheen kasvatti vaatimattomista oloista, joka oli lakimiehenä ajanut tavallisten ihmisten etuja suuria yhtiöitä vastaan saattaen nämä vastuuseen laiminlyönneistään. Kampanjoissa asianajajataustan mukanaan tuoma vakuuttava esiintymis- ja puhetaito olivatkin Edwardsin vahvuuksia.
Vuonna 2008, sen jälkeen kun Edwards oli jo luopunut tavoittelemasta demokraattien presidenttiehdokkuutta, paljastui, että hänellä oli ollut avioliiton ulkopuolinen suhde ja yhteinen lapsi kampanjatyöntekijänsä kanssa. Edwards kielsi ensin suhteen olemassaolon myöntäen sen myöhemmin. Hän kuitenkin edelleen kielsi olevansa lapsen isä myöntäen senkin lopulta alkuvuonna 2010. Skandaali johti sekä Edwardsin poliittisen uran että hänen avioliittonsa kariutumiseen.
Hän tuki Barack Obamaa Yhdysvaltain presidentiksi vuoden 2008 vaaleissa.
Yksityiselämä.
Edwards meni naimisiin yliopistossa ollessaan Elizabeth Edwardsin kanssa vuonna 1977 ja heillä on nykyään kolme lasta: Cate (s. 1982), Emma (s. 1998) ja Jack (s. 2000). Edwardsien ensimmäinen lapsi Wade (s. 1979) kuoli auto-onnettomuudessa 1996. Vuonna 2007 Edwards ilmoitti, että hänen vaimonsa Elizabeth sairastaa parantumatonta rintasyöpää, joka hänellä diagnosoitiin ensimmäisen kerran vuonna 2004.
Huhtikuussa 2012 John Edwards joutui oikeudessa vastaamaan kahden rahoittajansa lahjoitusvarojen käytöstä vuoden 2008 kampanjassa. Syyttäjän mukaan Edwards oli käyttänyt näitä lahjoituksia avioliiton ulkopuolisen suhteensa peittämisen aiheuttamiin kuluihin. Edwards voidaan tuomita vuosikausiksi vankilaan, jos pystytään osoittamaan hänen käyttäneen kampanjarahoiksi tietämiään varoja edellä mainittuun tarkoitukseen. Lakiasiantuntijoiden mukaan Edwardsia on kuitenkin erittäin vaikea osoittaa syylliseksi, koska hän voi puolustautua vedoten tietämättömyyteensä lahjoitusten varsinaisesta tarkoituksesta. Tästä vaikeudesta kieli jo sekin, että Edwards kieltäytyi vaihtamasta oikeuskäsittelyä ehdotettuun sovintoratkaisuun, jossa hän olisi tunnustanut syyllisyytensä saaden muutaman kuukauden vankeustuomion menettämättä lakimiesoikeuksiansa.


Henkilöntarkastus.
Henkilöntarkastus on pakkokeinolaissa määriteltyä "henkilöön kohdistuva etsintää". Se voi olla henkilöntarkastus, jossa selvitetään mitä tarkastettavalla on vaatteissaan tai muutoin yllään tai henkilönkatsastus, joka käsittää katsastettavan ruumiin tarkastamisen, verinäytteen ottamisen tai muun ruumiiseen kohdistuvan tutkimuksen.
Henkilöntarkastus.
"Henkilöntarkastus" voidaan tehdä takavarikoitavan taikka väliaikaiseen hukkaamiskieltoon tai vakuustakavarikkoon pantavan esineen tai omaisuuden löytämiseksi tai muutoin sellaisen seikan tutkimiseksi, jolla voi olla merkitystä rikoksen selvittämisessä. Henkilöntarkastus voidaan tehdä sille, jota on syytä epäillä
Se, jota ei ole syytä epäillä rikoksesta, saadaan tarkastaa vain, jos erittäin pätevin perustein voidaan olettaa, että tarkastuksessa saatetaan löytää takavarikoitava taikka väliaikaiseen hukkaamiskieltoon tai vakuustakavarikkoon pantava esine tai omaisuus taikka muutoin saada selvitystä rikoksesta.
Henkilönkatsastus.
Henkilönkatsastus saadaan kohdistaa siihen, jota todennäköisin syin epäillään rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on enemmän kuin kuusi kuukautta vankeutta, taikka rattijuopumuksesta tai huumausaineen käyttörikoksesta. Jollei epäilyyn ole todennäköisiä syitä, epäilty saadaan katsastaa vain, jos erittäin pätevin perustein voidaan olettaa, että katsastuksessa saatetaan löytää takavarikoitava taikka väliaikaiseen hukkaamiskieltoon tai vakuustakavarikkoon pantava esine tai omaisuus taikka muutoin saada selvitystä rikoksesta.
DNA-tunnisteen määrittäminen.
Jos on tehty rikos, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta, saadaan DNA-tunnisteen määrittämiseksi tai muun vastaavan tutkinnan suorittamiseksi tarpeellinen henkilönkatsastus tehdä henkilöille, joita ei epäillä kyseisestä rikoksesta, jos tutkinnalla on erittäin suuri merkitys rikoksen selvittämiselle sen vuoksi, että rikoksen selvittäminen olisi mahdotonta tai olennaisesti vaikeampaa käyttämällä tutkinnan kohteiden oikeuksiin vähemmän puuttuvia keinoja. DNA-tunniste sekä muut vastaavat tutkintatulokset on hävitettävä ja säilytetyt näytteet tuhottava, kun asia on lainvoimaisesti ratkaistu tai jätetty sillensä.
Henkilöön kohdistuvan etsinnän toimittaminen.
Henkilöön kohdistuvasta etsinnästä on soveltuvin kohdin voimassa, mitä kotietsinnästä säädetään. Jos etsintä on perusteellinen, se on toimitettava sitä varten varatussa huoneessa. Milloin etsinnän toimittaa muu kuin terveydenhuoltohenkilöstöön kuuluva, siinä on, mikäli mahdollista, oltava saapuvilla etsinnästä päättäneen virkamiehen kutsuma todistaja.
Lääketieteellistä asiantuntemusta vaativan tutkimuksen saa suorittaa vain lääkäri.
Vartijan oikeus tarkastukseen.
Myös yksityisistä turvallisuuspalveluista annetussa laissa tarkoitetulla vartijalla on tietyissä tilantessa oikeus määrätynlaiseen turvallisuustarkastukseen. Tällaisella vartijalla on vartioimistehtävää suorittaessaan oikeus ottaa kiinni verekseltä tai pakenemasta tavattu rikoksentekijä, jos rikoksesta saattaa seurata vankeutta tai jos rikos on lievä pahoinpitely, näpistys, lievä kavallus, lievä luvaton käyttö, lievä moottorikulkuneuvon käyttövarkaus, lievä vahingonteko tai lievä petos. Vartija saa ottaa kiinni myös sen, joka on viranomaisen antaman etsintäkuulutuksen mukaan pidätettävä tai vangittava. Kiinni otettu on viipymättä luovutettava poliisille.
Vartijalla on kiinniotto-oikeutta käyttäessään oikeus tarkastaa kiinni otettu ja hänen mukanaan olevat tavarat sen varmistamiseksi, ettei kiinni otetulla ole hallussaan esineitä tai aineita, joilla hän voi aiheuttaa vaaraa itselleen tai muille. Vartijalla on oikeus ottaa pois tarkastuksessa tavatut vaaralliset esineet tai aineet. Pois otetut esineet tai aineet on vartijan luovutettava viipymättä poliisille.


Porttiteoria.
Porttiteoria on teoria, jonka mukaan mietojen huumeiden käyttö toimii "porttina" kovempiin aineisiin, eli johtaa ennen pitkää siihen, että niiden käyttäjä alkaa käyttää vaarallisempia huumeita. Tyyppiesimerkkeinä pidetään yleensä alkoholia, tupakkaa ja kannabista, sekä usein ylipäätään kaikkia riippuvuutta aiheuttavia aineita. Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa ne nuoret, joilla ei oltu havaittu muita käytöshäiriöitä ja jotka olivat käyttäneet alkoholia tai tupakkaa viimeisen kuukauden aikana käyttivät 30 kertaa todennäköisemmin kannabista. Ne jotka olivat kokeilleet myös kannabista käyttivät 17 kertaa todennäköisemmin kokaiinia, heroiinia tai LSD:tä.
Porttiteorian todisteita.
Yleisin selitys porttiteorialle on, että mietoja huumeita täytyy ostaa samoilta välittäjiltä, jotka myyvät vaarallisempia huumeita. Näin käyttäjät joutuvat aina silloin tällöin tilanteeseen jossa välittäjä sanoo, että käyttäjän haluama kannabis on loppu mutta esimerkiksi amfetamiinia löytyy. Näin laittomuus johdattaa käyttäjiä kovempiin huumeisiin. Tämä onkin kannabiksen laillistamista kannattavien käyttämä argumentti.
On myös esitetty, että erilaiset riippuvuutta aiheuttavat aineet herkistävät aivojen mielihyväkeskusta ja saavat ne "kaipaamaan" kovempia päihteitä.
Käsitys porttiteoriasta, jossa miedot huumeet johtavat koviin huumeisiin, on kyseenalainen. Tutkimustulokset aiheesta ovat ristiriitaisia. Muun muassa hiirikokeissa on todettu geenien muuttumiseen perustuva mekanismi, joka tukee porttiteoriaa. Ihmisellä tätä ei ole vahvistettu.
Huumevalistajat käyttivät porttiteoriaa yleisesti 1970-luvulla, nykyään porttiteorian käyttö on vähentynyt.


Rayman (pelisarja).
Rayman on ranskalaisen videopelikehittäjä Ubisoftin tasohyppelypelisarja, jonka pääosassa on Rayman-hahmo. Sarjan ensimmäinen peli, Rayman, julkaistiin vuonna 1995 ja se oli perinteinen 2D-tasohyppelypeli. Sarjan pelit on julkaistu monella eri alustalla, mm. PC, Playstation ja Nintendo.
Sarjan pelit.
Rayman on pelisarjan ensimmäinen osa, joka julkaistiin vuonna 1995. Se on kaksiulotteinen tasohyppelypeli. on pelisarjan toinen osa, joka julkaistiin vuonna 1999. Rayman 2 on kolmiuloitteinen peli. Siinä Raymanin tehtävä on pelastaa maailma ilkeiden Robo-Merirosvojen käsistä. Rayman Revolution julkaistiin vuonna 2000. -pelissä Raymanin pitää pelastaa maailma ilkeiltä Hoodlumeilta, jotka ovat muuttaneet punaiset Lum oliot hoodlumeiksi. sijoittuu Hoodlum Havocin tapahtumien jälkeen. Peli on vain Game Boy Advance -konsolille. Rayman Origins
-pelissä pelaajan täytyy auttaa Raymania, Globoxia ja muutamia Teensies-olentoja pelastamaan Raymanin maailma ja kaikki vaaleanpunaisen väriset Electoonit ilkeitä Darktoon-nimisiltä olennoilta.


Harri Holkeri.
Harri Hermanni Holkeri, KBE, (6. tammikuuta 1937 Oripää – 7. elokuuta 2011 Helsinki) oli suomalainen valtioneuvoksen arvonimen saanut poliitikko. Hän toimi Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajana vuosina 1971–1979, Suomen pääministerinä vuosina 1987–1991 (Holkerin hallitus) ja Suomen Pankin johtokunnassa.
Kansainvälisissä yhteyksissä Holkeri toimi Yhdistyneiden kansakuntien 55. yleiskokouksen, Millennium Assemblyn, puheenjohtajana 5. syyskuuta 2000 – 11. syyskuuta 2001. Viimeisinä aktiivivuosinaan Holkeri toimi YK:n rauhanneuvottelutehtävissä.
Kokoomusjohtajana Holkerin keskeisiin saavutuksiin kuului puolueen suhteiden normalisoiminen niin presidentti Urho Kekkoseen kuin Neuvostoliittoonkin.
Nuoruus ja opiskelu.
Harri Holkeri syntyi Oripäässä, Varsinais-Suomessa, konstaapeli (myöhemmin kamreeri) Antti Edward Holkerin ja Maire Kyllikki Holkerin (o.s. Ahlgren) perheeseen. Perhe muutti Toijalaan, jossa Harri Holkeri vietti lapsuutensa ja nuoruutensa valmistuen vuonna 1957 ylioppilaaksi Toijalan yhteiskoulusta. Holkeri toimi myös partiossa, Toijalan Eräveikoissa. Suoritettuaan asepalveluksen 1958 Holkeri aloitti opinnot Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa, josta hän valmistui maisteriksi vuonna 1962.
Siirtyminen politiikkaan.
Vuonna 1961 Harri Holkeri toimi Urho Kekkosen kaatamiseen tähdänneen niin sanotun Honka-liiton tiedottajana. Tämä ei estänyt häntä luomasta toimivia suhteita Kekkoseen myöhemmin.
Holkeri toimi opiskeluaikoinaan ja valmistuttuaan Kokoomuksen Nuorten Liiton ja puoluetoimiston virkailijana kuuden vuoden ajan, kunnes vuonna 1965 Kokoomuksen silloinen puheenjohtaja Juha Rihtniemi kutsui hänet puoluesihteeriksi.
Puoluesihteerinä Holkeri teki harkitun ulosmarssin Ylen Sirkus Pasila -ohjelmasta. Televisiota nuori kokoomuspoliitikko osasi käyttää hyväkseen kaiken kaikkiaan varsin taitavasti.
Kansanedustajaksi Holkeri valittiin vuonna 1970. Rihtniemen kuoltua 1971 Holkeri valittiin puoluekokouksessa Kokoomuksen puoluejohtajaksi, ja oli valituksi tultuaan Euroopan nuorin konservatiivipuolueen johtaja.
1970-luvulla kokoomus oli varsin toraisa puolue. Holkeri piti etäisyyttä niin puolueen radikaaliin nuorisosiipeen kuin vanhoilliseen oikeistoonkin ja onnistuikin säilyttämään puolueen jotenkuten koossa. Kokoomuksen kannatus kasvoi tasaisesti Holkerin puheenjohtajakauden ajan. Viimeisissä Holkerin johdolla käydyissä eduskuntavaaleissa vuonna 1979, puolueen kannatus ylsi ensimmäistä kertaa yli 20:een prosenttiin ja Kokoomus saavutti siihen asti historiallisen toiseksi suurimman puolueen aseman.
Yhteiskunnallinen vaikuttaja.
Holkeri luopui puheenjohtajuudestaan ja kansanedustajan paikastaan 1979 tullessaan valituksi Suomen Pankin johtokunnan jäseneksi.
Presidenttiehdokkaana Holkeri oli kahdesti, vaaleissa 1982 ja 1988. Kummatkin vaalit päättyivät Mauno Koiviston voittoon. Ensimmäisellä kerralla Holkeri sai toiseksi eniten valitsijamiehiä, jälkimmäisellä kerralla Holkerin ohi kiri oppositiojohtaja Paavo Väyrynen. Presidentin valitsijamiehenä Holkeri oli vuoden 1978 presidentinvaalissa.
Holkeri nousi ensimmäiseksi kokoomuslaiseksi pääministeriksi 43 vuoteen vuonna 1987, kun presidentti Mauno Koivisto nosti hänet hallitustunnustelijaksi ohi keskustan, kokoomuksen ja kassakaappisopimuksen sen sisällön paljastuttua Koivistolle. Hallitusohjelmassa sovittiin talouspoliittisista uudistuksista, joista käytettiin nimitystä hallittu rakennemuutos. Holkerin hallituksen alkuvaiheessa elettiin taloudessa nousevien osakekurssien, kulutusjuhlan ja kasinotalouden aikaa. 1990-luvun koittaessa talous alkoi ajautua taantumaan ja idänkauppa hiipui. Eduskuntavaaleissa 1991 pääoppositiopuolue keskusta sai suuren voiton ja Holkeri jättäytyi uuden Esko Ahon hallituksen ulkopuolelle.
Pääministerinä ollessaan Holkeri herätti julkista kohua suosittelemalla edullista silakkaa hyväksi ruokakalaksi. Keskusta käytti tätä lausumaa vaalimainonnassa häntä vastaan. Klassiseksi lentäväksi lauseeksi muodostui Holkerin Kokoomuksen puoluetilaisuudessa vuonna 1990 lausuma ärsyyntynyt kommentti toimittajan kysymykseen hänen mahdollisesta presidenttiehdokkuudestaan vuoden 1994 vaaleissa: "Minä juon nyt kahvia."
Pääministerikautensa päätyttyä Holkeri palasi Suomen Pankkiin ja työskenteli siellä vuoteen 1997 – aina eläkkeelle jäämiseensä saakka. Hän toimi Paasikivi-seuran puheenjohtajana vuosina 1995−2000.
Holkeri toimi myös Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajana vuosina 1981–1987.
Sotilasarvoltaan Harri Holkeri oli reservin majuri (1991).
Suomen Pankin johtaja Harri Holkeri soitti maailman ensimmäisen GSM-puhelun 1.7.1991 Radiolinjan järjestämässä avajaistilaisuudessa Helsingissä. Puheluun vastasi Tampereen apulaiskaupunginjohtaja Kaarina Suonio.
Ongelmallinen mediasuhde.
Kolumnisti Risto Uimonen on käsitellyt Holkerin ongelmallista mediasuhdetta. Uimosen mukaan Holkeri ei nauttinut poliitikkovuosinaan laajaa yhteiskunnallista arvostusta. Holkeri johti Kokoomusta presidentti Urho Kekkosen kaudella, jolloin presidentin valtakautta jatkettiin neljä vuotta poikkeuslailla. Poikkeuslaki jakoi Kokoomusta, samoin kuin suhde Kekkoseen ja Neuvostoliittoon. Holkerin väheksyntä mediassa alkoi hänen puheenjohtajakautensa lopulla: Holkeria syytettiin ”kulmikkuudesta”, hampaiden kiristelystä, hän ei avautunut journalisteille, ja häntä syytettiin pinnallisuudesta. Holkerin pankinjohtajakaudella häntä syytettiin johtajaksi, jonka "täytyi hiihtää myös työaikana, sillä muuten hän ei olisi saanut hiihdettyä vuotuisia hiihtokilometrejään".
Uimosen mukaan Holkerista tuli pääministeri vuonna 1987 presidentti Mauno Koiviston manuaalisen valinnan seurauksena: Holkeri sai pääministerin salkun, jonka piti mennä porvaripuolueiden johtajien (Ilkka Suominen ja RKP:n puheenjohtaja Christoffer Taxel) ja Nokian Kari Kairamon salaisen kassakaappisopimuksen mukaan Paavo Väyryselle. Valitsemalla Holkerin Koivisto sivuutti silloisen Kokoomuksen puheenjohtajan Ilkka Suomisen, mistä seurasi sittemin Kokoomuksen sisäistä polemiikkia. Myös erityisesti Suomen Yhdyspankki oli Holkerin talouspolitiikkaa vastaa, joka leimasi vakaan markan puolustaminen seurauksella, että Holkerin oli erittäin vaikea saavuttaa laajaa poliittista arvostusta. Holkerin vähättelyssä kunnostautuivat erityisesti "Iltalehti" ja "Uusi Suomi"; syntyi myytti huonosta mediajulkisuudesta. Holkerin kommenteista ”minä juon nyt kahvia” kuvastanee hankalaa suhdetta joukkotiedotusvälineisiin.
Kansainvälinen rauhantekijä.
Kotimaisen poliittisen uransa lisäksi Holkeri toimi YK:n tehtävissä ja oli Pohjois-Irlannin rauhankomitean jäsenenä, kun ns. "Pitkäperjantain sopimus" solmittiin keväällä 1998.
Vuonna 2000 Holkeri toimi puheenjohtajana ja vielä samana vuonna johti järjestön 10. hätäkokousta. 2001 hän toimi 25. ja 26. erikoiskokouksen puheenjohtajana. Elokuussa 2003 Holkerista tuli YK:n siviilihallinnon UNMIK:n päällikkö Kosovossa, mutta hän joutui eroamaan tehtävästä terveydellisistä syistä seuraavana keväänä.
Ryntäämisonnettomuus.
Holkeri mursi lonkkansa marraskuussa 2008, kun kruununhakalaisesta Alepa-myymälästä rynnännyt varas kaatoi hänet. Hänet vietiin ensin Töölön ja sitten Peijaksen sairaalaan, jossa hänet leikattiin heti. Holkerin kaatanut varas antautui poliisille myöhemmin tammikuussa 2009. Helsingin käräjäoikeus tuomitsi marraskuun alussa 2009 varkaan maksamaan Holkerille 8 400 euron korvaukset kivusta ja särystä sekä pysyvästä haitasta. Holkeri ilmoitti heti oikeudenkäynnin jälkeen lahjoittavansa korvaussumman Suomen Punaisen Ristin katastrofirahastolle ja Kirkon ulkomaanavulle.
Kuolema.
Harri Holkeri kuoli 7. elokuuta 2011 pitkäaikaisen sairauden murtamana. 11. elokuuta Valtioneuvosto päätti, että Holkerille järjestetään valtiolliset hautajaiset, jotka pidettiin 27. elokuuta 2011 Helsingin tuomiokirkossa.
Kuvanveistäjä Pekka Jylhä suunnitteli Holkerille hautamuistomerkin, joka pystytettiin Hietaniemen hautausmaalle syyskuussa 2012. Veden muisti -teoksessa esitetään joutsen aallokossa ja sitä koristaa Holkerin nimikirjoitus.
Yksityiselämä.
Holkeri avioitui Marja-Liisa Lepistön kanssa vuonna 1960, ja perheeseen syntyivät lapset Jukka ja
Katju vuosina 1962 ja 1964.
Harri Holkeri tunnettiin innokkaana kuntoilijana, jota lähellä oli erityisesti hiihto.
Tunnustuksia.
Työstään Pohjois-Irlannin rauhankomitean jäsenenä Holkeri sai kuningatar Elisabet II:lta Brittiläisen imperiumin ritarin arvoa vastaavan kunnianosoituksen ("Honorary Knight Commander of the Order of the British Empire", KBE). Suomessa Holkeri on palkittu vuonna 1998 valtioneuvoksen arvonimellä.
Mauri Sariola -seura ry. myönsi 23.10.2009 Harri Holkerille arvonimen Vuoden Susikoski 2010. Valintaperusteluissa korostettiin Holkerin olevan suorasanainen ja isänmaallinen ihminen kuten Mauri Sariolakin.


Juha Rihtniemi.
Juha Rihtniemi (28. elokuuta 1927 Helsinki – 12. tammikuuta 1971 Helsinki) oli suomalainen poliitikko, Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja 1965–1971 ja puoluesihteeri 1959–1960. Kymen läntisestä vaalipiiristä valittuna kansanedustajana hän toimi vuosina 1958–1971. Hänen aikanaan aloitettiin 1968 presidentinvaalin jälkeen remonttimiesten voimin Kokoomuksen uudelleen asemointi suomalaiseen sisäpolitiikkaan Kekkos-kriittisestä puolueesta myös ”ulkopoliittisesti kelvolliseksi” hallituspuolueeksi.
Elämä.
Juha Rihtniemi syntyi Suomenlinnassa, Helsingissä 28. elokuuta 1927. Hänen isosiskonsa ja vanhin lapsi Irma oli syntynyt 27. maaliskuuta 1926 myös Suomenlinnassa. Irma Rihtniemi-Koski toimi vuosina 1978–1979 Kokoomuksen Naisten Liiton puheenjohtajana ja Kansallisen Kokoomuksen kansanedustajanana vuosina 1975–1980. Lisäksi hän toimi Kokoomuksen puoluehallituksen ja -valtuuston jäsenenä. Juha Rihtniemen isä oli yksi Kansallisen kokoomuksen perustajajäsenistä vuonna 1918 ja aktivistien johtohahmoista, everstiluutnantti Elja Rihtniemi, joka toimi 1920-luvulla Suomenlinnan komendanttina. Elja Rihtniemi oli toiminut luutnantin arvolla sisällissodassa maineikkaana Kajaanin Sissi-Rykmentin päällikkönä ja tämän jälkeen suojeluskuntavaikuttajana. Elja Rihtniemen isä, Juha Rihtniemen isoisä Volter Rihtniemi oli aikanaan ollut yksi jääkäriliikkeen aktivisteista. Elja Rihtiniemi oli 1930-luvun alussa Kansalliseen Kokoomukseen kuuluneen presidentin P. E. Svinhufvud luottomies. Elja Rihtniemen vaimo eli Juhan äiti oli Doris Ingrid (os. Gruene).
Suomenlinnasta Rihtniemet muuttivat kantakaupunkiin Suojeluskuntien taloon Merikatu 5:een. Isä Elja Rihtniemi menehtyi varhaisessa iässä vuonna 1935 ja leskeksi jäänyt Doris lapsineen muutti ensin Tehtaankatu 9:ään ja sitten Tehtaankatu 5:een. Sodan jälkeen suojeluskuntalaiset joutuivat vaikeuksiin, eikä suojeluskuntatoimintaan aktiivisesti osaaottaneilla Rihtniemillä ollut helppoa.
Rihtniemi pääsi ylioppilaaksi vuonna 1946. Hänen ensimmäinen luottamustehtävänsä oli toimi Suomen oppikoulujen Karjala-seurojen pääsihteerinä. Lisäksi hän oli Teini-lehden toimitussihteeri ja toimi Helsingin Kokoomuksen Nuorten toiminnanjohtaja vuoteen 1947. Vuonna 1953 Rihtniemestä tuli valtiotieteen kandidaatti ja 1956 valtiotieteen maisteri. Sotilasarvoltaan Rihtniemi oli luutnantti ja toimikin Reserviupseerikoulun 80. kurssin oppilaskunnan puheenjohtajana.
Sota-aikana teini-ikäiset Juha Rihtniemi ja hänen tuleva puolisonsa Anna-Liisa Birgitta Silvo ottivat osaa ilmavalvontatehtäviin ja muuhun sota-ajan vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön. Juha Rihtniemi tapasi Anna-Liisa Silvon sotasyyllisyysoikeudenkäyntien aikana 1945–1946, jolloin Rihtniemi toimi lähettinä ja Silvo puolustuksen konekirjoittajana. Lähettinä Juha Rihtniemi vei syytettyjen puolustusasianajajajan ministeri Hjalmar Procopén asiakirjoja muun muassa Risto Rytille konttorilta Katajanokan vankilaan ja toisin päin.
Vuonna 1948 avioituneen pariskunnan Juha ja Anna-Liisa Rihtniemen ensimmäinen yhteinen asunto sijaitsi Meilahdessa Mannerheimintie 93:ssa "White Ladyn" talossa. Asunnon koko oli 40 m². Pariskunnan ensimmäinen lapsi Suvi Rihtniemi syntyi 8. huhtikuuta 1954. Suvi Rihtniemi on nykyisin Helsingin seudun liikenne -kuntayhtymän toimitusjohtaja ja Helsingin kaupunginvaltuuston entinen kokoomuslainen puheenjohtaja. Vuonna 1956 Rihtniemet muuttivat arava-asuntoon Pohjois-Haagaan, jossa hän asui vaatimattomissa oloissa kuolemaansa saakka.
Kansanedustaja ja puoluejohtaja.
Vuonna 1958 Rihtniemi valittiin Kymen läntisestä vaalipiiristä Kansallisen Kokoomuksen kansanedustajana. Vuodet 1959–1960 valtiotieteen maisteri Rihtniemi toimi Kansallisen Kokoomuksen puoluesihteerinä. Samaan aikaan vuosina 1955–1965 puheenjohtajana toimi Jussi Saukkonen. Rihtniemelle oli itsestään selvyys kuulua Kansalliseen Kokoomukseen, jota perhe oli kautta-aikain oli kannattanut. Lisäksi perheen vahva isänmaallinen ja suojeluskuntalainen tausta antoivat syyn kuulua Kansalliseen Kokoomukseen. Kuitenkin Rihtniemi ei kuulunut perinteistä kokoomusta edustaneeseen oikeistosiipeen, jonka voimahahmo oli Suomen politiikkaa liiasta neuvostomyötäilystä arvostellut Tuure Junnila. Toisin kuin Saukkoseen, Kekkonen ei luottanut Rihtniemeen. Saukkonen oli luonteeltaan vakaa eli luotettava ja paikallaan junnaava, Rihtniemi taas oli Kekkosen mielestä epäluotettava ja ailahteleva. Kekkonen tyrmäsikin toistuvasti 1960-luvulla Rihtniemen pyrkimykset ministeriksi.
Vuoden 1965 puoluekokouksessa Juha Rihtniemi valittiin Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajaksi. Tässä tehtävässään Rihtniemi saavutti legendaarisen maineen, osittain persoonallisen luonteensa ansiosta. Tuure Junnila oli haastanut puheenjohtajaäänestyksessä aikanaan Saukkosen ja haastoi hyvin myös Rihtniemen.
Presidentinvaalissa 1968 Rihtniemen johtama Kansallinen Kokoomus suunnitteli asettavansa maltillisen ja kekkosmielisen ehdokkaan, mutta ehdokkaaksi valittiinkin pankinjohtaja Matti Virkkunen. Virkkunen haastoikin Kekkosen tosissaan ja tiukasta kampanjasta tuli kekkosvastainen. Kekkonen kuitenkin voitti pääasiassa muiden puolueiden avulla, mutta hän katsoi Kokoomuksen pettäneen hänet. Kekkonen oli mielestään koko 1960-luvun auttanut Kokoomusta tekemällä siitä hyväksytympää puoluetta Moskovassa, mutta puolue lähtikin vaalitaistelussa vastustamaan häntä. Kekkonen luotti tällöin Rihtniemeen vielä vähemmän. Rihtniemi päätti yrittää tehdä Kokoomuksesta Kekkoselle ulkopoliittisesti kelpaavan puolueen. Rihtniemestä tulikin yksi remonttimiehistä.
Maaliskuun 1970 eduskuntavaaleissa Rihtniemi johti Kansallisen Kokoomuksen murskaavaan vaalivoittoon. Kokoomus nousi ensi kerran toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja ohitti kannatuksellaan sekä Keskustapuolueen että Suomen Kansan Demokraattisen Liiton. Rihtniemi yritti nousta vaikka väkisin pääministeriksi, mutta Kokoomus ei kelvannut hallituskumppaniksi kuin kansanpuolueille, RKP:lle ja LKP:lle. Tässä käytännössä mahdottomassa tilanteessa Rihtniemi ehdotti Kekkoselle Kokoomuksen, RKP:n ja LKP:n muodostamaa porvarillista vähemmistöhallitusta. Ehdotukseen Kekkonen vastasi Rihtniemelle: "Olette helvetin rohkea mies, jos sen teette". Lopulta Kekkonen muodosti Auran virkamieshallituksen, johon kuitenkin pääsi varapääministeriksi ja valtiovarainministeriksi Kokoomuksen vasemmistosiipeen kuulunut Päiviö Hetemäki. Kekkosen mielestä Neuvostoliitto olisi suhtautunut kielteisesti kokoomusjohtoiseen vähemmistöhallitukseen, joten Rihtniemi ei päässyt koskaan pääministeriksi.
1970 vaalien aikana Rihtiniemi oli sairastunut keuhkokuumeeseen ja hän kävi toipilaana erittäin raskaita hallitusneuvotteluita. Keuhkokuumeen ja väsymyksen murtama Rihtniemi menehtyi 12. tammikuuta 1971.


Oikeusasiamies.
Eduskunnan oikeusasiamies on oikeuskanslerin ohella ylin laillisuusvalvoja Suomessa. Heidän toimivaltuutensa ovat muuten samat, mutta oikeusasiamies ei voi puuttua hallituksen eikä asianajajien valvontaan. Oikeusasiamiehen rinnalla on myös kaksi apulaisoikeusasiamiestä.
Oikeusasiamiehen toimivalta.
Oikeusasiamiehen tehtävä on valvoa, että viranomaiset ja virkamiehet noudattavat lakia ja täyttävät velvollisuutensa. Hän valvoo myös muita henkilöitä silloin, kun he hoitavat julkista tehtävää.
Työssään oikeusasiamies seuraa erityisesti, että perus- ja ihmisoikeudet toteutuvat. Hänellä on lisäksi erityistehtävänä valvoa, miten poliisi käyttää telepakkokeinoja ja peitetoimintaa. Eduskunnan toivomuksesta hän seuraa myös lasten oikeuksien toteututumista.
Oikeusasiamies valvoo laillisuutta etupäässä tutkimalla hänelle tulleita kanteluita. Hän voi puuttua epäkohtiin myös omasta aloitteestaan.
Toimenkuvaan kuuluvat lisäksi tarkastukset virastoissa ja laitoksissa, erityisesti vankiloissa, varuskunnissa ja muissa suljetuissa laitoksissa. Näin hän seuraa vankien, laitoksiin suljettujen ja asepalvelusta suorittavien sekä rauhanturvaamishenkilöstön kohtelua.
Oikeusasiamiehen tehtävät on määritelty perustuslaissa ja laissa eduskunnan oikeusasiamiehestä.
Kantelu eduskunnan oikeusasiamiehelle.
Kantelu tehdään kirjallisesti, mutta erityisiä muotovaatimuksia ei ole, ja sen voi tehdä helposti myös internetissä.
Eduskunnan oikeusasiamies ei voi muuttaa viranomaisen tekemiä ratkaisuja eikä toimia ylimääräisenä muutoksenhakuelimenä. Väärin menetelleelle virkamiehelle voidaan sen sijaan antaa huomautus. Vakavissa tapauksissa oikeusasiamies voi määrätä syytteen nostettavaksi, mutta tämä on erittäin harvinaista.
Katso myös.
Euroopan oikeusasiamies


Ilkka Suominen.
Ilkka Olavi Suominen (s. 8. huhtikuuta 1939 Nakkila) on
suomalainen kokoomuspoliitikko ja kokoomuksen kunniapuheenjohtaja vuodesta 2012. Hän on koulutukseltaan nahkakemian insinööri ja valtiotieteiden maisteri. Vuosina 1960−1979 hän työskenteli perheensä yrityksessä J. W. Suominen Oy:ssä eri tehtävissä, lopuksi toimitusjohtajana.
Suominen toimi kansanedustajana kahteen otteeseen: ensin Turun läänin pohjoisen vaalipiirin edustajana 1970−1975, sitten Helsingin vaalipiirin edustajana 1983−1994. Eduskunnan puhemies hän oli lyhyen ajan vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen ja sitten 1991−1994. Suominen kuului Kokoomuksen Kekkosta ja Neuvostoliittoa ymmärtäviin niin sanouttuihin remonttimiehiin, jotka pyrkivät tekemään puolueesta hallituskelpoista.
Suominen valittiin kokoomuksen puheenjohtajaksi 1979 Harri Holkerin jälkeen. Hän luovutti tehtävän vasta 12 vuoden jälkeen 1991. Pääministeriä hänestä ei kuitenkaan tullut, vaikka hänen puheenjohtajuuskaudellaan kokoomuksen 21-vuotinen oppositiokausi päättyi. Ennen vuoden 1987 eduskuntavaaleja Suominen, keskustan puheenjohtaja Paavo Väyrynen ja ruotsalaisen kansanpuolueen Christoffer Taxell solmivat salaisen niin sanotun kassakaappisopimuksen porvarihallituksen muodostamisesta. Tästä vihastunut presidentti Mauno Koivisto nimitti Holkerin hallituksenmuodostajaksi. Suominen toimi kauppa- ja teollisuusministerinä Holkerin hallituksessa 1987−1991.
Suominen jätti eduskunnan kesken kauden siirtyäkseen Alkoon pääjohtajaksi 1994. Sen jälkeen hän toimi Euroopan parlamentin jäsenenä yhden kauden ajan 1999−2004.
Suominen on ollut naimisissa kahdesti ja hänellä on kolme lasta. Presidentti myönsi hänelle ministerin arvonimen 1998.


Pertti Salolainen.
Pertti Edvard Salolainen (s. 19. lokakuuta 1940 Helsinki) on suomalainen poliitikko. Hän on toiminut Yleisradion toimittajana, kansanedustajana, ministerinä, suurlähettiläänä sekä kokoomuksen puheenjohtajana. Hän on koulutukseltaan ekonomi. Hänen harrastuksiaan ovat muun muassa luonnonsuojelu, valokuvaus, uinti, hiihto ja tennis. Salolainen on toiminut WWF:n Suomen rahaston kunniaperustajana vuodesta 1972. Hänellä on Suomen Leijonan ritarikunnan suurristi.
Perhetausta.
Pertti Salolainen syntyi 19. lokakuuta 1940 Helsingissä välirauhan aikana ylikonstaapeli Edvard Salolaisen ja liikkeenharjoittaja Ella Salolaisen (o.s "Lundqvist") pojaksi.
Salolainen aloitti uransa Yleisradion tv-uutisten lukijana ja toimittajana vuosina 1962–1965 ja oli Yleisradion taloudellisten ohjelmien tuottaja vuosina 1965–1966 sekä BBC:n toimittaja Lontoossa 1966 ja Yleisradion Lontoon kirjeenvaihtaja vuosina 1966–1969.
Salolaisen puoliso oli vuodesta 1964 laborantti Anja Salolainen (e. "Sonninen"), joka kuoli vuonna 2005. Heillä on kaksi lasta: Maarit (s. 1966) ja Markus (s. 1969). Vuodesta 2000 Salolainen on ollut sotilasarvoltaan majuri.
Kansanedustajuus.
Salolainen on ollut eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja vuodesta 2007. Hän on ollut varapuheenjohtajana myös sosiaalivaliokunnassa 1970–1975 ja puheenjohtajana valtiovarainvaliokunnassa 1979–1987.
Salolainen valittiin eduskuntaan ensimmäisen kerran vuoden 1970 eduskuntavaaleissa.
Salolainen oli myös Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen vuosina 1972–1984.
Hän jätti eduskunnan lokakuussa 1996 siirryttyään Suomen suurlähettilääksi Lontooseen, jossa hän oli vuoteen 2004. Salolaisen tilalle nousi Pirjo-Riitta Antvuori.
Salolainen suostui kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen toivomuksesta puolueen Helsingin listoille vuoden 2007 eduskuntavaaleihin, vaikka oli ehtinyt kieltäytyä jo kahteen otteeseen. Hän palasi eduskuntaan neljänneksi suurimmalla äänimäärällä kokoomuksen listoilta. Aiemmissa vaaleissaan Salolainen oli ollut suurimpia ääniharavia. Salolainen oli varapääministerinä Suomen EU-sopimuksen pääneuvottelija. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Salolainen nousi jälleen eduskuntaan 6205 äänellä.
Salolainen sai kyseenalaista julkisuutta 1989 olemalla ensimmäinen valtiovieras Kiinassa Taivaallisen rauhan aukion verilöylyn jälkeen. Päätös matkasta oli tosin tehty hallituksessa yksimielisesti myös tasavallan presidentin hyväksymänä.
Vuonna 2010 Salolainen väitti hyvitysmaksukertymän laskeneen sen takia, että laillinen kopiointi on siirtynyt uusille laitteille, joista hyvitysmaksua ei kerätä. Näillä perusteillä Salolainen vaati hyvitysmaksun laajentamista uusille laitteille, kuten tallentaville puhelimille, puhelimen muistikortteille, ulkoisille kovalevyille ja USB-muisteille. Stefan Wallin vastauksessaan osoitti kertymän laskeneen tallentavien digisovittimien myynnin laskun johdosta.


Emätin.
Emätin () on naaraspuolisen nisäkkään ulkoisia sukupuolielimiä ja kohtua yhdistävä putkimainen elin. Emättimellä on keskeinen rooli lisääntymisessä ja seksuaalisuudessa. Se toimii naaraan yhdyntäelimenä ja synnytyskanavan osana. Naisen sukupuolielimiin kuuluvat emättimen lisäksi muun muassa munasarjat eli munarauhaset, munanjohtimet, kohtu sekä ulkoiset sukupuolielimet.
Anatomia.
Emätin on tunnusteltavissa emätinaukon kautta.
Emätin on putkimainen ja lihaksikas elin, joka ulottuu kohdun suulta sukupuoliaukkoon. Se on joustava, joten se venyy esimerkiksi yhdynnässä ja synnytyksessä. Synnytyksen jälkeen emätin palautuu normaaliin kokoonsa. Emättimen herkin alue on ulkosuun seutu ja emättimen etuseinämässä aivan emättimen aukon lähellä sijaitseva G-piste. Suurin osa emättimestä on melko tunnotonta.
Emätin on itsepuhdistuva elin ja se erittää puhdistuakseen valkovuodoksi kutsuttua nestettä. Valkovuotoa alkaa erittyä usein jo runsas vuosi ennen kuukautisten alkamista.
Emätin on noin 8-10 cm pitkä normaalitilassa, mutta joustaa huomattavasti yhdynnän ja synnytyksen yhteydessä.
Immenkalvo.
Immenkalvo on kudos, joka verhoaa osittain emättimen suuta. Lähes jokaisella naisella on syntyessään jonkinlainen immenkalvo, vaikka se voi olla myös hyvin pieni. Immenkalvo voi repeytyä ja venyä rikki ensimmäisessä yhdynnässä, mutta se voi myös repeytyä itsetyydytyksen, tamponin, kuukautiskupin käytön, urheilun tai onnettomuuden seurauksena. Immenkalvon jäänteitä voi olla sen repeytymisen jälkeenkin emättimen ympärillä. Useat yhdynnät tai lapsen synnytys vähentävät näitä jäänteitä entisestään.
Seksuaalisuus.
Emättimeen liittyy voimakkaita seksuaalisia mielleyhtymiä ja sillä on tärkeä rooli yhdynnässä, synnytystiehyenä sekä kuukautisveren poistokanavana. Seksuaalisen kiihottumisen myötä emättimen limakalvot kostuvat yhdynnän helpottamiseksi.
Kuukautiset.
Kuukautisten aikana kohdun vanha limakalvo poistuu ja sen myötä pieni määrä verta. Kuukautisvuoto valuu emättimen kautta ulos. Kuukautisten aikana käytetään kuukautissuojia, jotka imevät itseensä vuodon. Suojia ovat esimerkiksi terveyssiteet, tamponit ja kuukupit. Siteitä käytetään ulkoisesti, tamponi ja kuukuppi taas asetetaan emättimeen sisään.
Synnytys.
Normaalissa alatiesynnytyksessä emätin toimii synnytyskanavana. Emätin on hyvin joustava, ja siksi normaalisti syntyvä lapsi mahtuu kulkemaan emättimen läpi. Alatiesynnytyksessä joudutaan joskus tekemään välilihan leikkaus, joka tehdään emättimen aukeamisen helpottamiseksi juuri ennen lapsen pään ilmestymistä emättimen suulle. Kiinniommellun leikkaushaavan paranemiseen menee muutama viikko.
Emättimen sairauksia.
Emätintulehdusta (vaginiitti, kolpiitti) aiheuttavat bakteerit, sienet ja virukset. Tavallisimpia emätintulehduksia ovat hiivasienitulehdus, bakteerivaginoosi ja vaihdevuosien jälkeinen estrogeenivajauksesta johtuva niin sanottu atrofinen vaginiitti. Usein sekä hävyn seutu että emätin ovat tulehtuneita, mitä kutsutaan vulvovaginiitiksi. Mahdollisia oireita ovat muun muassa valkovuoto, emättimen limakalvon punoitus ja sen haavaumat sekä kutina hävyn seudussa. Myös virtsatessa saattaa tuntua kirvelyä.
Vulvodynia on krooninen, emättimen eteiseen liittyvä yliherkkyys- ja kiputila, johon voi liittyä myös kirvelyä. Taudin aiheuttajaa ei tunneta ja sen diagnosointi on vaikeaa.
Emättimen syöpä on olemassa harvinaisena; tavallisempi se on yli 60-vuotiailla. Papilloomavirus nostaa sairastumisvaaraa.
Sukupuolitaudit.
Sukupuolitaudit ovat joko bakteerin tai viruksen aiheuttamia tartuntatauteja. Tällaisia tauteja ovat muun muassa: klamydia, tippuri, kuppa, herpes, HIV, hepatiitit sekä papilloomaviruksen aiheuttamat sukupuolitaudit, kuten kondylooma. Emättimeen asennettavia ehkäisyvälineitä ovat ehkäisyrengas ja pessaari, jotka ehkäisevät raskaaksi tulemisen, mutta eivät estä sukupuolitautien leviämistä. Kondomin käyttö suojaa tehokkaasti sukupuolitaudeilta vaikkei annakaan sataprosenttista suojaa.


Sirpa Pietikäinen.
Sirpa Maria Pietikäinen (s. 19. huhtikuuta 1959 Parikkala) on kauppatieteiden maisteri (KTM) ja suomalainen poliitikko. Vuosina 1983–2003 hän toimi Kokoomuksen kansanedustajana. Vuosina 1991–1995 hän oli ympäristöministerinä Esko Ahon hallituksessa. Hän oli Reilun Kaupan edistämisyhdistyksen puheenjohtaja 1999–2005, Suomen YK-liiton puheenjohtajana 1998–2007 ja YK-liittojen maailmanjärjestön WFUNA:n puheenjohtajana 2000–2005.
Pietikäinen jäi vuoden 2004 europarlamenttivaaleissa varasijalle. Hän nousi europarlamenttiin Alexander Stubbin tilalle tämän ryhdyttyä Suomen ulkoasiainministeriksi huhtikuussa 2008.
Ura.
Pietikäinen kirjoitti ylioppilaaksi Hämeenlinnan Yhteiskoulun lukiosta. Hän suoritti kauppatieteiden maisterin tutkinnon Helsingin kauppakorkeakoulussa vuonna 1986.
Pietikäinen nousi eduskuntaan 24-vuotiaana vuonna 1983 Hämeen eteläisestä vaalipiiristä (nykyinen Hämeen vaalipiiri). Hän toimi myös presidentin valitsijamiehenä vuonna 1988.
Pietikäinen toimi Kokoomuksen varapuheenjohtajana vuosina 1989–1993 ja ympäristöministerinä Ahon hallituksessa vuosina 1991–1995, missä suurin kysymys liittyi viidennen ydinvoimalan perustamispäätökseen, jota kauppa- ja teollisuusministeri Kauko Juhantalo sekä Seppo Kääriäinen kannattivat ja Pietikäinen vastusti. Kansanedustaja Matti Vanhanen lopulta torjui jo hallituksen periaatteessa hyväksymän ratkaisun esittämällä energiaponnen, joka hyväksyttiin. Vuoden 1995 vaaleissa Pietikäinen sai 11 148 ääntä Hämeen eteläisessä vaalipiirissä.
Hän oli sähköistä osallistumista edistävän e-Parliament johtoryhmän jäsen 2000–2003.
Pyrkiessään jatkoon vuoden 2003 vaaleissa Pietikäinen vetäytyi kampanjoinnista jäätyään kiinni törkeästä rattijuoppoudesta Hämeenlinnan rautatieaseman pysäköintialueella. ”Selvin päin en olisi humalassa auton rattiin lähtenyt”, selitti Pietikäinen tapausta lehdistölle. Hämeenlinnan poliisin mukaan Pietikäisen veren alkoholipitoisuus oli yli 1,2 promillea, joka on törkeän rattijuoppouden raja. Hänet tuomittiin 40 päivän ehdollisen vankeusrangaistukseen, 15 päiväsakkoon sekä ajokieltoon viideksi kuukaudeksi.
Pietikäinen sai vuoden 2004 europarlamenttivaaleissa 30 042 ääntä ja jäi ensimmäiselle varasijalle. Vuonna 2008 Pietikäinen nousi europarlamenttiin Alexander Stubbin siirtyessä europarlamentaarikosta ulkoasiainministeriksi. Hänet valittiin jatkokaudelle vuoden 2009 europarlamenttivaaleissa.
Pietikäinen on edistänyt Alzheimer-asiaa Muistiliitto r.y (Alzheimer-keskusliitto) liittovaltuuston varapuheenjohtajana.
Pietikäinen valittiin 27. helmikuuta 2006 alkaen uutena jäsenenä Kone Oyj:n hallitukseen.
Hänen elämänkumppaninsa on Joensuun yliopiston ympäristöoikeuden professori Tapio Määttä.


Hiilivoima.
Hiilivoima on sähköntuotantoa voimalaitoksella, jonka primäärienergia saadaan polttamalla kivi- tai ruskohiiltä. Fossiilista hiiltä käytetään erityisesti lauhdesähkön tuotantoon.
Maailman energian kokonaiskulutuksesta hiilen osuus oli vuonna 2004 toiseksi suurin öljyn jälkeen. Syynä on kivihiilen halpa hinta ja suuri määrä: arvioidaan että maankuoressa on hiiltä noin 10 000 miljardia tonnia, josta noin 10 % voidaan hyödyntää taloudellisesti. Hiili tuottaa palaessaan paljon lämpöä, joten sen käyttö voimaloissa tulee halvaksi.
Hiilivoiman haittoja ovat suuret rikki- ja hiilidioksidipäästöt sekä erilaisten typen oksidien pääsy ilmakehään. Jatkuvat päästöt aiheuttavat ympäristövahinkoja ja saastuneilla alueilla vakavia sairauksia. Öljyhuippu saattaa johtaa ehtyvien maaöljy- ja maakaasuvarojen korvaamiseen hiilivoimaa lisäämällä.
IAEA:n julkaisemien arvioiden mukaan hiililauhdevoiman tuottaminen synnyttää kasvihuonekaasuja koko elinkaaren aikana 210–360 g hiiliekvivalenttia/kWh sähköä (760–1300 g CO2-ekvivalenttia/kWh sähköä). Näissä luvuissa ovat mukana paitsi hiilen polton päästöt, myös polttoaineen tuotannon, varastoinnin ja kuljetuksen päästöt sekä voimalaitoksen rakentamisen ja rakennusmateriaalien tuotannon epäsuorat päästöt. Vaihteluvälin alapäähän voidaan päästä vain uusimmalla tekniikalla, jossa hiilivoiman sähköntuotannon hyötysuhde on 50–55 %.
Toimintaperiaate.
Hiilivoimalan toimintaperiaate voidaan kertoa lyhyesti seuraavalla tavalla: hiiltä poltettaessa lämpö höyrystää valtavassa kattilassa olevan veden. Paineistettu höyry pyörittää puolestaan turbiinia, jonka liike-energian generaattori muuttaa sähköenergiaksi.
Hiilen energiakäyttö alueittain.
Vuosina 1990-2008 hiilen energiakäyttö maailmassa kasvoi 48 %. Suurinta kasvu oli Kiinassa ja muualla Aasiassa.


Polkupyörä.
Arkikäyttöön sopiva niin sanottu hollantilainen polkupyörä, jossa on hyvin suojatut ketju ja takaratas, sekä tukeva seisontajalas.
Polkupyörä on lihasvoimalla toimiva ajoneuvo, jonka rakenne perustuu yleensä kahteen peräkkäiseen pyörään, jotka yhdistää runko. Polkupyörää liikutetaan pyörittämällä polkimia jaloilla. Polkimista voima siirtyy ketjun välityksellä takapyörään. Voimansiirrossa on käytetty myös nivelakselia ja polkimet voidaan asentaa suoraan pyörän akselille. Kuljettaja joko istuu polkupyörän satulalla, istuimella tai seisoo polkimilla. Polkupyörää ohjataan kääntämällä ohjaustankoa sekä kallistamalla koko pyörää. On olemassa myös yksi- ja kolmipyöräisiä, sekä käsikammista liikevoimansa saavia polkupyöriä.
Polkupyörän hyötysuhde on hyvä koska kaikki käytettävä voima ohjataan renkaan pyörittämiseen ja liikekitka on pieni. Pyöräily kuluttaa matkaan nähden huomattavasti vähemmän energiaa kuin esimerkiksi juokseminen tai kävely. Kilometrin matkalla vauhdilla 16 km/h pyöräilevä kuluttaa 0,9 kilojoulea energiaa jokaista kehon kilogrammaa kohti, kun vastaavasti juoksija kuluttaa 4,0 kilojoulea.
Vuonna 1995 polkupyöriä tuotettiin 107 miljoonaa kappaletta. Samana vuonna autoja valmistettiin noin 37 miljoonaa kappaletta.
Vuonna 2001 tehdyn arvion mukaan maailmassa on 1,4 miljardia pyörää ja 340 miljoonaa autoa.
Historia.
Kirjallisuudessa on ristiriitaisia tietoja siitä, mistä polkupyörä on saanut alkunsa. Erään lähteen mukaan sumerilaiset keksivät polkupyörän 5500 vuotta sitten. Euroopasta löytyi merkkejä polkupyörän alkumuodosta jo 1500-luvulta. Varsinaisesti polkupyörän historian katsotaan alkavan 1800-luvun taitteesta.
Potkupyörä.
Potkupyörä oli polkupyörän esimuoto, jota ei poljettu, vaan eteenpäin päästiin ottamalla maasta vauhtia. Tällaisia potkulautoja, joita kutsuttiin nimellä "Velocifere" oli 1800-luvulla. Niitä oli käytössä paljon Pariisissa. "Draisine" muistutti Velociferea, mutta siinä oli kääntyvä etupyörä. Sen keksi saksalainen vapaaherra Karl von Drais vuonna 1816 ja patentoi sen seuraavana vuonna. Keksijänsä mukaan nimetyn Draisinen vienti ulottui Pohjois-Amerikkaan asti.. Tästä pyörämallista puuttuivat polkimet, ja liikkeelle päästiin potkimalla maasta vauhtia. Potkupyörä ja sen lukuisat jäljitelmät 1800-luvulla saivatkin nopeasti englantilaisilta pilkkanimen "keikarinhevonen" (engl. "dandy-horse") juuri tämän epäkäytännöllisen liikkumatavan vuoksi.
Velosipedi.
Joidenkin väitteiden mukaan takapyörää vivuilla käyttävät polkimet keksi polkupyörään jo vuonna 1839 skotlantilainen seppä Kirkpatrick MacMillan. Vuonna 1861 ranskalainen vaunuseppä Pierre Michaux asensi kooltaan takapyörää suuremman etupyörän napaan siihen kiinteästi liittyvät poljinkammet ja laitteen patentoi hänen palveluksessaan toiminut Pierre Lallemet vuonna 1866 Yhdysvalloissa. Niiden etupyörän halkaisija saattoi olla jopa 150 cm ja takapyörän noin 50 cm.
Polkupyörälle, jossa ei ole ketjuja ja jonka polkimet on yhdistetty etupyörään vipuvarsin, vakiintui myöhemmin termi "velosipedi". Venäjän kielessä kuitenkin sana "velosiped" tarkoittaa edelleen kaikkia polkupyöriä, myös nykyaikaisia. Venäläisen sepän Efim Artamonovin väitetään rakentaneen myös polkimellisen polkupyörän jo vuonna 1801, mutta väitteen tueksi ei ole todisteita.
Englantilaiset nimitykset "ordinary" sekä "penny-farthing" annettiin velosipedistä parannetuille malleille, joissa etupyörä oli vielä huomattavasti suurempi kuin takapyörä. Tähän hullunkuriselta näyttävään pyörämalliin päädyttiin, koska polkupyörän saattoi saada kulkemaan nopeammin, kun iso pyörä kulkee yhdellä kampikierroksella pitemmän matkan kuin pieni. Nopeuden havaittiin olevan hyödyksi etenkin kilpailuissa.
Ennen 1880-lukua polkupyörää kutsuttiin Suomessa velosipediksi, velocipediksi, pikarattaaksi, polkurattaaksi tai pikakulkuriksi. Vaikka sanaa käytettiin jo ennen vuotta 1886, valokuvaaja, kirjailija, kääntäjä ja toimittaja I.K. Inha mainitaan yleensä polkupyörä-sanan keksijänä. Inha matkusti erikoisvalmisteisella polkupyörällä kuvausmatkoillaan ja välitti englantilaisia polkupyöriä myytäväksi 1880-luvulla..
Turvapyörä.
Vaikka "ordinary" oli erittäin nopea huomattiin pian, että se oli myös hyvin epävakaa. Sitä oli hankala pitää pystyssä ja se aiheutti paljon loukkaantumisia ja jopa kuolonkolareita. "Turvapyörä" kehitettiin tarpeeseen saada vastaavannopeuksinen kulkuneuvo, mutta samalla myös turvallinen liikenneväline.
Turvapyörän kehitti englantilainen John Starley vuonna 1885. Siinä oli ketjuveto, eikä polkupyörän vakauttaminen ei ollut enää kiinni ajajan jalkojen pituudesta. Poljinkoneisto oli sijoitettu itse runkoon, ja voimansiirto takapyörään. Aikaisemmissa malleissa voimansiirto oli pelkän akselivetoisen etupyörän varassa. Etu- ja takapyöristä tuli samankokoisia. Välityksiä voitiin myös muuttaa erikokoisilla vaihdettavilla hammasrattailla. Turvapyörä, "The Safety" muistutti paljon nykyistä peruspolkupyörää.
Starley oli käyttänyt jo aiemmin tuotenimeä Rover valmistamissaan pyörissä ja muutti 1896 yhtiönsä nimen muotoon The Rover Cycle Company Ltd. Yhtiö aloitti jo 1904 myös Rover-autojen tuotannon.
Vuonna 1888 irlantilainen eläinlääkäri John Boyd Dunlop keksi ilmatäytteisen renkaan. Myöhemmin tästä kehitettiin sisä- ja ulkorengas. Vuonna 1896 Hodkinson keksi ketjuvaihteen.
Polkupyöriin saatettiin asentaa myös apumoottoreita, joista kehittyi vähitellen kokonaan itsenäinen ajoneuvotyyppi, moottoripolkupyörä.
Nykyaikainen polkupyörä.
Pyörään saa myös paljon varusteita. Kuvassa retkipyörä, jossa on laukkuja.
Polkupyörä kehitettiin melko valmiiksi välineeksi jo 1920- ja 1930-luvuilla. Tämän jälkeen varsinaisia suuria teknisiä läpimurtoja ei tapahtunut, vaan polkupyörän kehitys jäi odottamaan uusia teknisiä ja metallurgisia keksintöjä, jotka liittyivät materiaaleihin, jousitukseen, vaihteisiin ja jarruihin.
Polkupyörän keskeiset osat, runko, pyörät ja vanteet sekä vapaanavat ja keskiöt pysyivät suhteellisen muuttumattomina aina 1970-luvulle asti.
Nojapyörän kehitys.
Nojapyöriä alettiin kehittää jo ennen kuin niin sanottu timanttirunkoinen polkupyörä tuli vallitsevaksi 1890-luvulla.
Kaksipyöräisen nojapyörän rakensi vuonna 1932 ranskalainen Charles Mochet. Sillä ajanut kokenut kilpapyöräilijä Francis Fauré alkoi murskata ennätyksiä erilaisissa polkupyöräkilpailuissa. Vuonna 1934 Kansainvälinen pyöräilyunioni UCI muutti sääntöjä niin, että polkupyörän keskiön piti sijaita pystysuunnassa satulan nokan takapuolella. Tämä esti nojapyörien kilpailemisen teknisesti huonompia vastustajiaan vastaan ja oli tuntuva takaisku polkupyörän kehitykselle.
Käytännössä nojapyörät unohdettiin aina näihin päiviin asti. Ainoa toisen maailmansodan jälkeen nojapyörää kehittänyt oli leipzigiläinen insinööri Paul Rinkowski, joka rakensi useita nojapyöriä hyvin vaatimattomista materiaaleista. Hänen keksintöjään ei kuitenkaan hyödynnetty DDR:ssa. Teollinen nojapyörien valmistus aloitettiin vuonna 1979 Yhdysvalloissa ja 1980-luvulla nojapyörien teollinen tuotanto käynnistyi useassa maassa.
Esimerkiksi Hollannissa nojapyörät ovat yhä suositumpia ja myös katetut nojapyörät valtaavat alaa. Niiden etuna on suoja säältä, etenkin sadetta vastaan. Nojapyöriä esittelee Suomessa vuonna 1999 perustettu Kevytkulkuneuvojen ystävät r.y.
Maastopolkupyörä.
Maasto-olosuhteisiin sopiva polkupyörämalli syntyi 1970-luvun alussa, kun joukko nuoria sanfranciscolaisia huomasi, kuinka hauskaa oli ajaa moottoripyörällä alas 748 metrin korkuisen Mount Tamalpais -vuoren rinteitä, Marinin piirikunnassa Kaliforniassa. Viranomaiset eivät hyväksyneet raskaiden pyörien aiheuttamaa eroosiota ja meluhaittoja. Nuoret korvasivat moottoroidut ajoneuvot vanhoilla, raskaiksi ja kestäväksi tehdyillä paksurenkaisilla "Schwinn Excelsior"-pyörillä, jotka oli tehty aikoinaan lapsille moottoripyörien korvikkeiksi. Nämä pyörät saattoivat painaa jopa 27 kiloa ja usein niissä ei ollut kuin yksi vaihde ja jalkajarru, mutta sen ei koettu olevan este, sillä näillä pyörillä ajettiin ainoastaan alamäkeen ja ylös päästiin kuorma-auton kyydillä.
Lajin aktiiviset harrastajat, kuten Joe Breeze, Gary Fisher, Charlie Cunningham, Keith Bontrager ja Tom Ritchey alkoivat kehittää 1970-luvulla monipuolisemmin maastoon sopivia, vieläkin kestävämpiä pyörämalleja, joilla pystyttiin ajamaan ensimmäisiä pyöräkilpailuja Kalifornian kukkuloilla. Maastopyöräilystä tuli suosittu laji 1980-luvulla ja Atlantan olympialaisissa vuonna 1996 siitä tuli olympialaji.
Ominaisuuksien kehitys.
Polkupyörälle on eri aikoina haluttu kehittää ominaisuuksia, jotka tekisivät siitä entistä käytännöllisemmän, turvallisemman ja paremman kulkuneuvon. Seuraavassa luettelo tärkeimmistä eri aikakausina kehitetyistä teknisistä ominaisuuksista.
Sähköavusteinen polkupyörä.
Sähkömoottorilla varustettu polkupyörä, jossa moottori on etunavassa ja akut tavaratelineellä.
Suomessa Ajoneuvolain 19 pykälän mukaan polkupyörällä tarkoitetaan yhden tai useamman henkilön tai tavaran kuljettamiseen valmistettua, vähintään kaksipyöräistä, polkimin tai käsikammin varustettua moottoritonta ajoneuvoa. Polkupyöräksi katsotaan myös sellainen enintään 250 W:n tehoisella sähkömoottorilla varustettu ajoneuvo, jonka moottori toimii vain poljettaessa ja kytkeytyy toiminnasta viimeistään nopeuden saavuttaessa 25 kilometriä tunnissa.
Muut sähkömoottoriavusteiset polkupyörät, skootterit, mopedit tai potkulaudat eivät suomessa ole polkupyöriä.
Polkupyörän rakenne.
Yksinkertaisimmillaan polkupyörä koostuu rungosta ja siihen liitetyistä kahdesta kapeasta renkaasta. Runkoon kiinnitetyt eturatas ja poljinkammet on liitetty takarattaaseen ketjulla, joka toimii välikappaleena siirtäessä ajajan jalkojen voiman takapyörälle ja edelleen liike-energiaksi. Takapyörässä on vapaanapa, joka sallii pyörän pyörimisen vaikka poljinkoneisto olisikin liikkumattomana. Etupyörä, kiinnitettynä etuhaarukkaan ja sitä kautta ohjainkannattimeen/tankoon muodostaa pyörän "keulaosan", jonka avulla pyörän kulkusuuntaa voidaan muuttaa. Enemmän hallittavuutta ajoon saa vaihteiston ja jarrujen avulla.
Runko.
Polkupyörän runko, etuhaarukka, ohjaustanko, satulaputki, keskiöratas ja poljinkammet.
Runko yhdistää polkupyörän osat toisiinsa. Sen kestävyys, paino, jäykkyys ja geometriset ominaisuudet - puhutaan joskus runkoarkkitehtuurista - vaikuttavat pyörän ajettavuuteen.
Tavallisimmat pyörän rungon ja etuhaarukan materiaalit ovat teräs tai alumiini, mutta runkoja valmistetaan myös hiilikuidusta, titaanista tai jopa magnesiumista. Jotkut ovat valmistaneet polkupyörän runkoja myös puusta, bambusta tai lujitemuovista. Terästä voidaan seostaa useilla aineilla, yleisimpinä ovat kromi, molybdeeni ja mangaani. Alumiinia seostetaan muun muassa sinkillä, kuparilla, magnesiumilla ja skandiumilla.
Runko valmistetaan joko juottamalla putket yhteen joko suoraan tai muhvien avulla tai hitsaamalla rungon kappaleet toisiinsa. Yleisin menetelmä nykyään on TIG-hitsaus. Hiilikuiturungot voidaan valmistaa useilla tekniikoilla, joko liimaamalla putket välikappaleiden (hiilikuitua, titaania tai alumiinia) avulla yhteen tai muottiin laminoimalla. Melko yleistä kilpakäyttöön tarkoitetuissa polkupyörissä on materiaalien yhdistely, jolloin osa rungosta voi olla jotain metallia, osa hiilikuitua.
Oikea runkokoko on ratkaiseva pyöräilymukavuuden kannalta. Oikea koko riippuu kuljettajan pituudesta, sekä polkupyörätyypistä. Oikean koon voi selvittää muun muassa seisomalla hajareisin pyörän päällä. Näin selviää, paljonko jalkatilaa jää vaakaputken ja nivustaipeen väliin (naistenpyörissä vaakaputki täytyy kuvitella). Koon voi selvittää asiantuntevassa pyöräliikkeessä ja sen voi varmistaa koeajolla.
Polkupyörän satulan oikea korkeus määräytyy siten, että polkimen ollessa keskiasennossa (suoraan eteenpäin) ja päkiän ollessa polkimella, polven etuosa on samalla pystylinjalla polkimen keskikohdan kanssa.
Pyörät.
Pyörät koostuvat vanteesta, navasta, niitä yhdistävistä puolista (pinnat) sekä sisä- ja ulkorenkaasta (avorengas). Joissakin kilpapyörissä sisä- ja ulkorengas on yhdistetty (tuubirengas) ja puolien tilalla voi olla kiekko.
Polkupyörässä käytetään pinnoituskuvioltaan erilaisia renkaita sen mukaan millainen maasto on kyseessä. Maastorengas leveänä ja nappulakuvioisena sopii parhaiten huonokuntoisille ajoreiteille ja metsäpoluille. Maastorenkaissa käytetään suhteellisen pientä rengaspainetta, yleisesti 2-4 bar. Maastopyörissä on yleistynyt myös sisärenkaaton UST Tubeless -järjestelmä, jossa ulkorengas tiivistyy suoraan vanteelle ilman sisärengasta.
Maantie- ja citypyörissä käytetty sileä ja kapea asfalttirengas tarjoaa pienimmän vierintävastuksen tasaisilla tiepinnoilla. Näissä käytetty rengaspaine on yleisesti 6-10 bar.
Yleisrengas on kahden viimeksi mainitun välinen kompromissi, jota käytetään hybridipyörissä ja joissain retkipyörissä.
Talviajoa varten valmistetaan nastoitettuja renkaita, jotka lisäävät oleellisesti ajoturvallisuutta jäisellä ajoalustalla. Äärimmäistä talvipitoa haluavat rakentavat itse ruuvirenkaita
, joissa renkaan rungon läpi sisältä ulos porataan pelti- tai koneruuveja niin, että niiden kärjet tulevat esiin kulutuspinnasta. Vierintävastus näillä on huomattavan suuri, ne soveltuvat parhaiten lähinnä esim. alamäkikäyttöön hiihtokeskuksissa.
Ohjauslaitteet.
Etupyörä on kiinnitetty etuhaarukkaan, joka rungossa olevan putken (emäputken) kautta on yhdistetty ohjaustankoon.
Vaihteisto.
Vaihteiston tehtävänä polkupyörässä on muuttaa rattaiden välitystä maaston ja tien pituuskaltevuuden sekä ajajan kunnon ja tarpeiden mukaisesti. Mitä vaikeammasta maastosta on kyse sitä enemmän vaihteiden suuresta lukumäärästä on hyötyä.
Polkupyörän vaihteisto koostuu itse vaihdelaitteesta ja vaihteen valitsijasta sekä näitä yhdistävästä vaijerista. Vaihdelaite on joko pyörän navan sisään rakennettu napavaihde tai nykyisin yleisemmin ketjuvaihde, jossa rattaiden viereen asennetulla vaihteensiirtäjällä liikutetaan ketjua erikokoisten taka- tai keskiörattaiden välillä.
Useimmissa tavallisissa kaupunki- tai työmatkapyöräilyyn tarkoitetuissa polkupyörissä on napavaihde, jossa on kolmesta kahdeksaan erilaista välitystä. Ketjuvaihteisissa pyörissä on yhdestä kolmeen erikokoista keskiöratasta ja viidestä kymmeneen takaratasta. Eri välitykset (vaihteet) saadaan näiden yhdistelminä. Retki- ja kilpailukäyttöön tarkoitetuissa pyörissä vaihteita voi olla 5–30. Maastopyörissä ja hybrideissä on nykyisin usein 24 tai 27 vaihdetta, joskus myös 21. Käytännössä varsinaisia eri välityksiä on huomattavasti vähemmän, koska eri rattaiden yhdistelmät voivat tuottaa useita lähes samoja välityksiä. Käyttökelpoisia välityksiä vähentää myös se, että vaihteiden toiminnan ja kulumisen takia ei ole järkevää käyttää kaikkia ratasyhdistelmiä; esimerkiksi yhdistelmä pienin ratas edessä ja pienin ratas takana vaatii ketjun olevan sen verran vinossa että sekä rattaat että ketju kuluvat nopeammin.
Intensiivisessä käytössä, kuten pitkillä päivittäisillä työmatkoilla, pyörän ketjuvaihteiden kuluminen tarkoittaa, että yksittäisiä rattaita, rataspakkoja sekä ketjuja on vaihdettava mahdollisesti useampiakin kertoja vuodessa. Lisäksi ketjuvaihteet tarvitsevat ajoittain säätöä. Vaihteettomassa pyörässä ja napavaihdepyörässä ketjut ja rattaat kuluvat selvästi hitaammin ja uudet osat maksavat selvästi vähemmän. Napavaihdepyörissä noin sadan euron arvoinen napa kuitenkin kestää muutamia tuhansia kilometrejä, jonka jälkeen se on vaihdettava uuteen. Talvella ketjujen, rattaiden ja napavaihteiden kuluminen on kylmyyden takia noin kolme kertaa nopeampaa kuin kesällä. Toisinaan harrastelijat muuntavat kevytrunkoisia pyöriä yksivaihteisiksi "sinkuloiksi". Vaihteettoman pyörän etuna on osien selvästi hitaampi kuluminen ja varaosien halvempi hinta.
Jarrut.
Suomessa polkupyörässä tulee olla ainakin yksi tehokas jarrulaite. Kolmi- tai useampivaihteisessa polkupyörässä, sekä tavarankuljetukseen tarkoitetussa tai perävaunulla varustetussa polkupyörässä tulee olla kaksi erillistä, tehokasta jarrulaitetta.
Yleinen jarrutyyppi on vannejarru, jossa jarrupalat painetaan ohjaustangossa olevan jarrukahvan ja vaijereiden avulla pyörän vanteeseen. Yleinen vannejarru on niin sanottu V-jarru. Harraste- ja kilpakäyttöön tarkoitetuissa maastopyörissä hydrauliset tai mekaaniset levyjarrut ovat standardi, harvemmin näkyy myös hydraulisia vannejarruja. Levyjarrut ovat yleistyneet myös hintavammissa käyttöpyörissä, sillä pyörän napaan kiinnittyvinä ne eivät ole herkkiä vanteen sivuttaisheitolle, eivätkä ne kuluta vannetta ja jarrupaloja likaisellakaan kelillä.
Kolmivaihteiset pyörät on usein varustettu vaijerivälitteisillä, navan sisäpuolisilla niin sanotuilla rullajarruilla. Pyörän takanavan sisään rakennetut rumpujarrut ovat yleisiä varsinkin vaihteettomissa pyörissä. Niissä jarrutus tapahtuu polkemalla taaksepäin, jolloin. Vanhemmissa pyörissä käytettiin vipujarruja.
Jousitus.
Useimmissa maastopyörissä on jousitus etuhaarukassa. Myös ns. hybridipyörissä (maasto- ja kaupunkipyörän risteytys) saatetaan käyttää lyhytjoustoista etuhaarukkaa.
Muita varusteita.
Suomen laissa määrätään, että polkupyörässä tulee olla äänimerkinantolaitteena soittokello. Muita hyödyllisiä polkupyörään saatavia lisävarusteita ovat esimerkiksi ajovalot, heijastimet, tavaratelineet sekä laukut, lokasuojat, matkamittari ja lukkopolkimet. Näistä ajovalot, heijastimet, lokasuojat ja jonkinlainen tavarateline ovat yleensä mukana arkikäyttöön tarkoitetuissa pyörämalleissa. Ilman lokasuojia tien pinnassa sateella oleva vesi ja hiekkateillä märkä kura linkoutuvat pyöräilijän päälle, joten lokasuojat ovat tarpeelliset, mikäli pyörällä on tarkoitus ajaa säännöllisiä matkoja säästä riippumatta.
Maantiepyörä.
Kilpapyörän tai maantiepyörän tunnistaa kevyestä varustelusta.
Maantiepyörä on pyörämalleista kaikkein vanhin ja perinteikkäin. Sille ominaista ovat kapeat, suuripaineiset renkaat, matala ajoasento ja keveys, joilla tavoitellaan suurempaa nopeutta. Maantiepyörästä on ajansaatossa muokattu harraste- ja kilpailukäyttöön useita muita sitä enemmän tai vähemmän muistuttavia pyörätyyppejä kuten aika-ajopyörä, ratapyörä, triathlonpyörä, audax-pyörä ja cyclocross-pyörä. Lyhyille matkoille optimoituun aika-ajopyörään verrattuna maantiepyörä tarjoaa ajajalleen mukavamman matkan myös tunteja kestävillä matkoilla.
Citypyörä.
Citypyörä on kaupunkiajoon tarkoitettu pyörämalli. Sopii lyhyille kauppa- ja työmatkoille.
Retkipyörä.
Heijastimilla ja ajovaloilla varustettu retkipyörä, jossa on muun muassa etu- ja takalaukut.
Retkipyörä on pitkille matkoille ja retkille suunniteltu polkupyörätyyppi, johon on mahdollista lastata kiinni suuriakin tavarakuormia.
Tämän nimikkeen alle menee hyvin monenlaisia polkupyöriä. Ääripäissä lähes kilpapyörän malliset laitteet joihin voi lastata päivän/parin retkelle tai sisämajoitukseen riittävät varusteet ja ajaa vauhdikkaasti pitkiäkin päivämatkoja. Toisessa päässä on sitten suoratankoisia paksurenkaisia laitteita, joihin voi todella pakata tavaraa useita kymmeniä kiloja. Pyöräretkeilyyn sopii toki mikä tahansa pyörä, jolla on mukava ajaa ja tarpeelliset tavarat saa mukaan, nykyään myös hybridit ja maastopyörät ovat suosittuja pyöräretkivälineitä.
Maastopyörä.
Etu- ja takajousin varustettu maastopyörä.
Haastaville poluille ja vaikeaan maastoon suunniteltu polkupyörätyyppi. Maastopyörän rakenteessa on pyritty huomioimaan ennalta arvaamattoman maaston epätasaisuudet vankentamalla runkoa, leventämällä renkaita ja tehostamalla jarruja. Ajoasento on pystympi kuin maantiepyörässä, jotta kuljettajan raajoilla olisi mahdollista vastata paremmin vastaantuleviin töyssyihin ja kuoppiin. Ajomukavuutta lisää myös useimpiin maastopyöriin kuuluva jousitus. Maastopyörästä on ajansaatossa muokattu vaativaan harraste- ja kilpailukäyttöön useita muita sitä enemmän tai vähemmän muistuttavia pyörätyyppejä kuten kilpamaastopyörä, alamäkipyörä, freeridepyörä, trail-pyörä, dual-slalompyörä, dirt/street-pyörä, BMX-pyörä ja trial-pyörä. Vaihteita maastopyörissä on pyörätyypistä riippuen 1-30.
Hybridipyörä.
Hybridipyörät ovat eräänlaisia maantiepyörän ja maastopyörän yhdistelmiä.
Yleensä hybrideissä on 622 mm (28") vanteet maastopyörissä yleisesti käytettävien 559 mm (26") vanteiden sijasta. Muu tekniikka on samankaltaista maastopyörien kanssa, joskin pelkästään hybrideihin tarkoitettuja osiakin on olemassa. Rungon mitoitus hybrideissä vaihtelee melko paljon, jotkut mallit ovat pitkähköjä, maantieretkiin sopivia, jotkut taas hyvinkin pystyssä ajettavia parhaiten lyhyille matkoille ja kaupunkiin sopivia. Pyörätyyppi on varsin suosittu koska se soveltuu monenlaiseen ajoon.
Fitnesspyörä.
Jos hybridi on maantiepyörän ja maasturin välimuoto, fitnesspyörä on jotain hybridin ja maantiepyörän väliltä. Ne ovat yleensä kapearenkaisia, kevyitä pyöriä, joita ei ole suunniteltu kuormattuna ajoon. Käytännössä fitnesspyörä onkin usein kuin suoratankoinen maantiekilpapyörä. Fitnesspyörä sopii hyvin maantielenkkeilyyn henkilölle, joka vierastaa maantiepyörien käyrää ohjaustankoa. Fitnesspyörä soveltuu myös parempikuntoisille hiekkateille.
Cyclocross-pyörä.
Cyclocross-pyörä on erityisesti cyclocross-kisoja varten tehty pyörä. Pyörä muistuttaa maantiepyörää. Suurimmat erot ovat rungon geometriassa, sillä cyclocross-pyörässä on enemmän maavaraa ja ajoasento on hieman pystympi. Lisäksi rungon vaakaputki voi olla vaakasuunnassa litistetty, jotta pyörää olisi mukavampi kantaa olkapäällä, eikä varsinkaan kisakäyttöön suunnitelluissa cyclocross-pyörissä useinkaan ole kiinnikkeitä juomapullotelineitä varten. Cyclocross-pyörän haarukat ovat maantiepyörää väljemmät suurempia renkaita ja niiden mukanaan nostamaa maa-ainesta varten. Renkaat ovat normaalisti nappulakuvioiset.
Suomessa jotkut pitävät cyclocross-pyöriä hyvinä talvipyörinä, sillä niihin sopivat nastarenkaat ja lokasuojat toisin kuin maantiepyöriin. Leveiden renkaiden ansiosta cyclocross-pyörästä voi myös rakentaa retkipyörän paremmin kuin maantiepyörästä, mutta ainakin puhtaat kisacrossarit voivat olla ajo-ominaisuuksiltaan melko äkkinäisiä, mikä ei ole matka-ajossa kaikkien mieleen.
Ratapyörä.
Ratapyörällä ajetaan soikeaa, kallistettua rataa (velodromi). Ratapyörässä on kiinteä välitys eikä siinä ei ole jarruja tai vaihteita. Ratapyörässä ei ole vapaaratasta, joten pyörien pyöriessä myös polkimet aina pyörivät.
Tandempyörä.
Tandempyörä on kahden- tai jopa kolminkeskiseen ajoon samalla pyörällä suunniteltu polkupyörätyyppi. Ulkonäöllisesti tämän pyörän erottaa tavallisesta pyörästä pidempi runko, jossa on satulanpaikat ja polkimet kullekin ajajalle erikseen.
Tandempyöräversioita löytyy kahden ajettavan perusversion lisäksi aina kuuden polkijan menopeleinä (www.santanatandem.com)
Taittopyörä.
Taittopolkupyörät ovat taittuvarunkoisia, kokoontaitettavia ja melko keveitä polkupyöriä. Ne ovat käteviä tilanteissa, joihin tavanomainen polkupyörä ei sovi. Taittopyörän voi ottaa käsimatkatavarana mukaan kaikkiin joukkoliikennevälineisiin ilman lisämaksua. Siksi se on suosittu työmatkapyöränä, jolloin osa matkasta voidaan tehdä bussilla, junalla, metrolla jne. Taittopyörän säilyttäminen on helppoa sekä kotona että työpaikalla, sillä sen voi ottaa mukaan sisätiloihin. Se on suosittu myös veneilijöiden ja karavaanarien keskuudessa, sillä veneissä ja matkailuajoneuvoissa on vähän säilytystilaa. Korkealaatuiset taittopyörät sopivat hyvin yleispyöriksi jokapäiväiseen käyttöön.
Nojapyörä.
Nojapyörien ilmanvastus on pienempi kuin pystypyörän, jolloin ne myös kulkevat nopeammin.
Nojapyörä on maantiepyörän kaksi- tai useampipyöräinen sukulainen, jolla ajetaan matalassa makuuasennossa tai myös melko pystyssä asennossa. Nojapyörää (englanniksi "recumbent bicycle" tai "recumbent tricycle") poljetaan jalat edellä nojatuolia muistuttavalla istuimella eikä satulalla. Nojapyörä voidaan varustaa myös katteella, jolloin sitä voidaan Suomessa kutsua myös "kinneriksi" (englanniksi "HPV (Human Powered Vehicle)" tai "velomobile"). Nojapyöräilijät erottelevat nojapyörät ja perinteisen malliset polkupyörät usein kutsumalla jälkimmäistä pystypyöräksi. Nojapyörä on pienemmän ilmanvastuksen takia nopeampi tasaisella ja alamäessä, mutta ylämäet päästään tavallista pyörää hitaammin ylös.
Yksipyöräinen.
Yksipyöräisessä on nimensä mukaisesti vain yksi pyörä, jonka päällä istutaan hieman 1800-luvun ordinary-pyörän tapaisesti. Yksipyöräistä käytettiin yleensä sirkustempuissa, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana on kehitelty useita uusia yksipyöräilyn muotoja, eikä suurimmalla osalla yksipyöräilijöistä ole nykyisin mitään tekemistä sirkuksen kanssa.
Kolmipyöräiset.
Pienille lapsille on kolmipyöräisiä polkupyöriä, joissa takana on kaksi akselilla yhdistettyä pyörää. Polkimet ovat joko etupyörässä tai satulan alapuolella, jolloin liike välitetään taka-akselille ketjuilla. Kolmipyöräisiä käyttävät myös monet ryhmät, joilla on ongelmia tasapainon kanssa, kuten vanhukset ja kehitysvammaiset.
Taakka- eli rahtipyörä.
Taakka- tai rahtipyörät ovat kaksi-kolmipyöräisiä, vahvarakenteisia polkupyöriä, joissa on tilavat korit, kuljetuslaatikko tai kaukalo tavaroiden tai ihmisten kuljetukseen. Kolmipyöräiset taakkapyörät ovat suosittuja pientavaran kuljetukseen lyillä matkoilla esim. ympäristössä, jossa painavaa tavaraa on kuljetettava autotta paikasta toiseen, sekä teollisuuslaitosten sisä- ja ulkotiloissa. Kolmipyöräisissä rahtipyörissä kaksi pyörää on yleensä sijoitettu eteen, jossa myös rahti pääasiassa kulkee. Kaksipyöräiset taakkapyörät on tyypillisesti suunnattu kaupungissa tehtävään sanomalehtien ja muun tavaran kuljetukseen.
Euroopassa on viime vuosina ryhdytty suunnittelemaan taakkapyöriä erityisesti lapsiperheiden käyttöön. Tällöin rahtipyörään rakennetaan istuimet ja turvalaitteet lasten kuljetusta varten.
Polkupyörän tulevaisuus.
Polkupyörä on maailmassa eniten käytetty tekninen liikenneväline. Sen etuihin kuuluvat edullisuus, terveellisyys, saasteettomuus sekä ketteryys etenkin ahtaiden kaupunkiympäristöjen valtavissa ruuhkissa. Erityisen suosittua pyöräily on Benelux-maiden, Saksan, Ranskan, Italian ja Espanjan suurkaupungeissa. Myös Skandinaviassa, erityisesti Tanskassa pyöräily on suosittu liikenne- ja liikuntaväline.
Polkupyörä ja kehitys.
Afrikassa polkupyörä merkitsee monessa tapauksessa pääsyä työhön, kouluun tai sosiaalipalvelujen ja puhtaan veden äärelle. Monesti ne paikkaavat vielä kehnossa jamassa olevaa julkista liikennettä. Afrikkalaisille pyörä on usein suuri sijoitus, johon jotkut käyttävät mikroluottoja. Lisätuloja pyörän hankkineet saavat esimerkiksi kuljettamalla matkustajia. Länsimaista polkupyöriä on lähetetty lahjoituksena. Sambiassa Zambikes-järjestö on kehittänyt "zambulansseja" hoitamaan pyörillä tehtäviä sairaankuljetuksia.


Roope Ankka.
Roope Ankka eli Roope-setä (, tai "Uncle Scrooge") on sarjakuvataiteilija Carl Barksin vuonna 1947 luoma animaatio- ja sarjakuvahahmo, joka asuu ja seikkailee Disneyn sarjakuvamaailmassa. Roope oli alun perin tarkoitettu pelkäksi kertakäyttöhahmoksi, mutta nykyisin hänestä on muotoutunut yksi ankkauniversumin huomattavimmista vakiohahmoista. Alun perin Roope oli vain vanha erakko, mutta hän "nuorentui" Don Rosan tarinassa Ankkapalatsin erakko. Roopea pidetään yleisesti Barksin lukuisista luomuksista merkittävimpänä. Vuodesta 1952 lähtien Roopella on ollut Yhdysvalloissa oma nimikkolehti nimeltä Uncle Scrooge, ja vuonna 1978 julkaistiin Suomessa Roope-setä -lehden ensimmäinen numero.
Roope Ankka on maailman rikkain ankka joka elää Ankkalinnassa Calisotan osavaltiossa ja säilyttää valtaisia rahavarojaan Rahasäiliössä. Roope Ankka on väittänyt omistavansa Ankkalinnan kaupungin. Hänhän on kaupungin suurin veronmaksaja. Roope Ankka on ammatiltaan liikemies, pankkiiri ja sijoittaja. Roope Ankka omistaa suurimman osan Ankkalinnan yrityksistä ja kaupoista. Suuresta omaisuudestaan huolimatta Roope on hyvin saita, ja kuluttaa rahojaan erittäin harvoin. Hän sijoittaa vain tuottoisiin kohteisiin. Hänen rakkain rahansa on ensilantti, kolikko jonka hän ansaitsi ensimmäisenä työnteolla. Toisinaan Roope-tarinat kuvaavat seikkailuja, joissa Roope sukulaistensa Aku Ankan sekä Tupun, Hupun ja Lupun kanssa metsästää muinaisia aarteita. Yleisestä harhaluulosta huolimatta Roope on Akun eno eikä setä. Suomennoksessa Roopesta käytetään toisinaan kiertoilmaisuja "saituri", "kitupiikki" ja "vanha visukinttu". Barksin mukaan syy Roopen suosioon ovat hänen rahavaransa, jotka kiehtovat ihmisten mieliä.
Roope Ankan suomenkielisiä ääninäyttelijöitä ovat olleet muun muassa Pekka Autiovuori, Seppo Mäki ja Matti Ranin.
Historia.
Roope Ankka esiintyi ensimmäisen kerran Carl Barksin piirtämässä ja käsikirjoittamassa tarinassa "Joulu Karhuvuorella" joulukuussa 1947. Roopen englanninkielinen nimi "Scrooge McDuck" on viittaus Charles Dickensin Joulukertomuksessa esiintyvään rikkaaseen kitupiikkiin Ebenezer Scroogeen, joka epäilemättä oli yksi Roopen esikuvista. Ensiesiintymisessään Roope ei vielä muistuttanut nykyistä itseään: hän oli raihnas ja silmälasipäinen ankkarahjus, jolla oli nyky-Roopen pulisonkien sijasta eräänlainen poskiparta. Hän asui valtavassa loistokartanossa palvelijoittensa ympäröimänä. Yksi Roopen muista mahdollisista esikuvista oli "Citizen Kane" -elokuvassa nähty lehtikeisari Charles Foster Kane.
Barks loi Roopen kertakäyttöhahmoksi, mutta hahmosta tuli niin suosittu, että Barks päätti tehdä toisenkin Roope-tarinan, kesäkuussa 1948 ilmestyneen "Vanhan linnan salaisuuden". Siinä Roope lähtee sukulaistensa kanssa vanhaan sukulinnaansa Skotlantiin etsiäkseen esi-isänsä Rikhard Ankanmielen kätkemän aarrearkun. Tarinassa Roope kärsi rahapulasta, mutta myöhemmissä tarinoissa hänellä ei enää ollut tällaista ongelmaa. Myöhemmin samana vuonna nähty tarina "Kettujahdissa" käytti Roopesta ensimmäisen kerran titteliä "maailman rikkain ankka".
Elokuussa 1949 ilmestynyt tarina "Aku Ankka ja zombi" vihjasi ensi kerran Roopen nuoruuteen. Sen mukaan afrikkalainen voodoo-poppamies ja heimopäällikkö Fuula Tsuula lähetti Roopen perään Bombi-nimisen zombin kostoksi siitä, että Roope oli tuhonnut hänen heimonsa kylän. Roope kuitenkin onnistui välttelemään Bombia vuosikymmeniä, ja lopulta zombi antoikin voodoo-nukkensa Akulle, joka muistutti suuresti nuorta Roopea. Tarina kuitenkin sisältää ristiriitoja myöhempiin tarinoihin: Roopen puheiden perusteella hän tuhosi kylän vuonna 1879, mutta vuonna 1867 syntyneenä hän olisi ollut silloin vasta 12-vuotias; lisäksi hän sanoo olleensa kylän tuhoamisen aikoihin ansaitsemassa toista miljardiaan, mutta nykyisten tietojen mukaan hän rikastui vasta Klondiken kultaryntäyksessä 1890-luvun loppupuolella. Niinpä Don Rosa sittemmin sijoitti kylän tuhoamisen vuoteen 1909.
"Taikatiimalasi" vuodelta 1950 paljastaa, että Roope omistaa suurimman osan Ankkalinnasta. Tarinassa Roope muistelee, että hän syntyi köyhään perheeseen ja työskenteli jo lapsena karjalaivalla. "Taikatiimalasi" kuitenkin myös väittää, että Roopen vauraus olisi hänen Marokosta ostamansa tiimalasin taikavoimien ansiota. Myöhemmissä tarinoissa Roope toteaa, ettei hänen rikkautensa ole taikuuden, vaan ahkeruuden ja uutteruuden ansiota.
Marraskuussa 1951 Barks esitteli Karhukoplan, rikollisjärjestön joka havittelee Roopen omaisuutta. Seuraavassa Karhukopla-tarinassa, "Roope-sedän uusi rahasäiliö", Barks esitteli myös rahasäiliön, jossa Roope säilyttää rahavarojaan.
Nykyinen Roopen hahmo muotoutui tarinassa "Ovela Roope-setä" vuodelta 1952. Tarina "Takaisin Klondikeen" kertoi Roopen osallistuneen Klondiken kultaryntäyksen Yukonissa vuosina 1896–1899. Vuonna 1961 Barks esitteli "Midaan kosketuksessa" Milla Magian, velhottaren, joka yrittää kaapata Roopen ensilantin ja tehdä siitä taika-amuletin uskoen, että sen voimilla hänestä tulisi maailman rikkain henkilö. 1956 Barks loi Roopen vihamieheksi Kulta-Into Piin.
Roope tähditti 1967 elokuvaa Roope Ankka ja raha ("Scrooge McDuck and money"), joka julkaistiin 2006 uudelleen nimellä Roope Ankan talousoppia. Siinä Roope opetti ankanpojille liiketaloutta. Piirtämisestä eläkkeelle jäänyt Barks jatkoi vielä viemällä käsikirjoituksia muille, joista hienoin lienee Tony Stroblin "Korakarumin ruhtinas" v.1967.
Vuosina 1970–1974 Barks kirjoitti tukun sudenpentutarinoita, joissa Roope sai usein toimia kapitalistina. Näitä tarinoita piirsivät Tony Strobl ja Kay Wright. Mutta 1970-luvulla piirtäjäksi ryhtynyt Daan Jippes piirsi tarinansa aitoon barksmaiseen tyyliin. Roope-sedän vaiheista alkoivat kiinnostua myös Marco Rota ja Vicar. Syyskuussa 1978 Roope-setä alkoi ilmestyä Suomessa. Elokuussa 2004 tuli täyteen Roope-sedän 300. numero.
Barks palasi Roope-sedän pariin vielä uudelleen 1980-luvulla. Silloin Barks maalasi 12 öljyvärityötä, jotka pohjautuivat erääseen käyttämättä jääneeseen tarinaideaan vuodelta 1968. Vuonna 1980 Roope palasi taas eläviin kuviin. Vuonna 1983 Roope "näytteli" elokuvassa Mikin jouluaatto "Mickey's Christmas carol", joka pohjautui saituri Ebenezer Scroogen joulukuvaelmaan. 1987–1990 kehittyikin uusi Roope-sarja, Ankronikka.
Vuonna 1997 ilmestyi kovakantisena Don Rosan piirtämä ja käsikirjoittama "Roope Ankan elämä ja teot", 12-osainen sarjakuvakirja, joka kertoo Roopen elämäkerran. Kirjan tarinat sisältävät erittäin paljon viittauksia Barksin tarinoiden mainintoihin Roopen nuoruudesta. Rosa palkittiinkin teoksestaan Yhdysvalloissa vuonna 1995 parhaan sarjamuotoisen tarinan Eisner-palkinnolla.
Roopen luoja Carl Barks kuoli elokuussa 2000, 99-vuotiaana. Monet piirtäjät jatkavat tosin yhä Roope-seikkailujen tekoa Carl Barksin jalanjälkiä seuraten.
Perhe ja sukulaiset.
Roope Ankka syntyi vuonna 1867 Glasgow’ssa Skotlannissa. Hänen vanhempansa olivat Fergus ja Lauha MacAnkka. Roopella oli myös kaksi pikkusiskoa, Matilda ja Hortensia. Roopen sedät olivat Jake MacAnkka ja Angus "Hiidenkirnu" MacAnkka. Hänen tunnetuimmat sukulaisensa kuitenkin ovat sisarenpoika Aku Ankka sekä tämän sisarenpojat Tupu, Hupu ja Lupu.
Kun Roope oli kymmenenvuotias, hänen isänsä Fergus MacAnkka antoi hänelle syntymäpäivälahjaksi kengänkiillotusvälineet. Hän meni välineidensä kanssa kadulle ja sai ensimmäisen asiakkaan: ojankaivajan. Ojankaivaja antoi Roopelle palkaksi amerikkalaisen kymmensenttisen, joka on mikäs muu kuin Roope Ankan ensilantti.
Vaikka Aku sekä Tupu, Hupu ja Lupu usein kutsuvatkin Roopea suomenkielisessä käännöksessä sedäkseen, Roope on todellisuudessa Akun eno. Virhe johtuu siitä, että englanninkielinen sana "uncle" merkitsee sekä setää (isän veli) että enoa (äidin veli). Myös esimerkiksi ruotsalaisessa käännöksessä ("Farbror Joakim") Roopea on virheellisesti kutsuttu sedäksi. "Roope Ankan elämä ja teot" -kirjan viimeisen luvun suomennoksessa Aku – kohdatessaan Roopen ensimmäistä kertaa 17 vuoteen – kutsuu tätä sedäkseen, jolloin ankkavanhus toteaa olevansa oikeastaan Akun eno, mutta sanoo ”Roope-sedän” käyvän yhtä hyvin. Alkuteoksessa sananvaihto on erilainen.
Joidenkin – erityisesti italialaisten piirtäjien suosimien – tulkintojen mukaan Roope olisi Mummo Ankan veli. Marco Rotan mukaan Mummo ja Roope löysivät maantieltä munan, josta orpo Aku Ankka kuoriutui. Carl Barksin ja Don Rosan mukaan Roope ja Mummo eivät kuitenkaan ole sukua toisilleen, vaan Roopen Hortensia-sisko meni naimisiin Mummon pojan Aaron Ankan kanssa, ja näiden lapset olivat Aku ja Della Ankka.
Myös muut piirtäjät kuin Barks ja Rosa ovat luoneet Roopelle sukulaisia. Romano Scarpan Aku Ankka -sarjakuvissa esiintyi muutaman kerran Roopen velipuoli Teodor McAnkka. William Van Horn on luonut Roopelle serkun, Unkka T. Kumiankan.
Roope on ollut mukana monissa historian tapahtumissa: Hän oli matkustajana Titanicilla ja mukana monissa muissakin tapahtumissa. Roope muutti Klondikeen noin 30-vuotiaana ja löysi sieltä suurimman kultahippunsa, ”Hanhenmunahipun”, joka teki hänestä kertaheitolla Klondiken rikkaimman miehen. Noin 50-vuotiaana Roope muutti Ankkalinnan kaupunkiin Calisotaan, missä hän on kasvattanut omaisuuttaan yötä päivää.
Luonteenpiirteitä.
Roope on luonteeltaan kärttyisä ja äärimmäisen saita, ehkä myös vähän häijy. Varsinkin varhaisissa Barksin Roope-tarinoissa hän huijaa sukulaispoikaansa Akua julmillakin tavoilla ja kohtelee tätä säälimättömästi. Myös italialaistaiteilijoiden taskukirjatarinoissa Roopen tehtävänä tuntuu olla Akulle vihollinen, kun taas Carl Barks laittoi Roopen, Akun ja poikien maailmalle aarteita etsimään hyvässä hengessä. Roope ei kuitenkaan toimi yhtä roistomaisesti ja häikäilemättömästi kuin esimerkiksi vastustajansa Kulta-Into Pii, joka ansaitsi omaisuutensa nimenomaan epärehellisin keinoin. Monissa tarinoissa Roope heltyy ja hänen kovan kuorensa alta paljastuu tunteellinen henkilö. Roope on aina ollut myöhemmissä tarinoissa seikkailunhaluinen, ja jokainen hänen rahasäiliönsä lantti on muisto seikkailusta. Roope siis voi olla sukulaispoikansa Akun tavoin yhtä hyvin tarinan sankari tai konna, toisin kuin esimerkiksi aina hyveellinen Mikki Hiiri. Hän on myös sitkeä ja periksiantamaton, joka lannistuu ani harvoin. Roope voi olla myös hyvin aggressiivinen. Hänellä on toimistossaan buurisodan (suomennoksissa Suomen sodan) aikainen kanuuna eli ´´Pertta`` sekä väkipyssy eli ”tussari”, jota hän käyttää monessa tarinassa.
Roope on oikeastaan hyvin yksinäinen. Hän suhtautuu rahaan itseisarvona eli se ei merkitse hänelle minkäänlaista välinettä. Roopelle rikkaus ja kaipuu rahoihin − joita ei koskaan kuluteta − on yksinäisyyden tuoman tuskan metafora. Roopella ei ole ystäviä saati paljon iloja ja hänen rahojaan voisi verrata kenties puhtaaseen hengitysilmaan, kaipuuseen, kotiin ja turvallisuuteen. Siksi hän on herättänyt niin paljon empatiaa lukijoissaan. On myös paljastunut, että Roopen pahin painajainen ei ole esim. Milla Magia, vaan se että hänellä ei olisi sukulaisia, joten hän joutuisi suojelemaan ensilanttiaan ja rahojaan yksin.
Kielet.
Roope puhuu äidinkielenään englantia. Vuosikausien matkustamisen ansiosta hän kuitenkin on oppinut puhumaan myös monia muita kieliä, kuten arabiaa, espanjaa, indonesiaa, suomea, ruotsia, hollantia, saksaa, polynesiaa ja useita kiinalaisia murteita sekä monia fiktiivisiä kieliä. Hän osaa myös lukea arabialaista kirjaimistoa ja egyptiläisiä hieroglyfejä. Suomennoksessa Roope tietysti puhuu suomea, kieltä, jota hän "Sammon salaisuuden" mukaan oppi aikoinaan käydessään porokauppaa Lapissa.
Vauraus.
Roope Ankka on maailman rikkain ankka sekä Miljardööriklubin vaurain ja arvostetuin jäsen. Hänen omaisuutensa määrästä on eri tarinoissa erilaisia lukemia, joissa on usein kuvitteellisia lukusanoja: esimerkiksi englanniksi "three skyrillion dollars" tai "250 umptillion fabulatillion dollars". "Taikatiimalasi" sisältää tunnetun väitteen, jonka mukaan Roope kohtaisi konkurssin 600 vuoden päästä, mikäli hän menettäisi miljardin minuutissa; tämä tarkoittaisi noin 300 000 biljoonan omaisuutta. Don Rosan mukaan Roopella olisi 5 multibiljoonaa, 9 absurdiljoonaa, 7 fantastriljoonaa ja 16 penniä. Vuonna 2005 arvostettu talouslehti Forbes valitsi Roope Ankan kaikkien aikojen kuudenneksi rikkaimmaksi fiktiiviseksi henkilöksi. Vuonna 2006 hän sijoittui samaisella listalla kolmanneksi, ja seuraavana vuonna hän oli ensimmäinen jättäen taakseen muun muassa Lucius Malfoyn ja Bruce Waynen.
Liikeimperiuminsa Roope rakensi vuosikymmenien työskentelyn tuloksena. Hän lähti noin 13-vuotiaana karjalaivalla pois kotoaan Skotlannissa voidakseen rikastua Amerikassa, koska hänen perheensä oli rutiköyhä eikä kotona ollut mahdollisuutta vaurastua. Hän kierteli ympäri maailmaa etsien aarteita, mutta rikastui varsinaisesti vasta Klondiken kultaryntäyksessä, jossa hän myös kohtasi Kultu Kimalluksen, johon Roopen sittemmin on uskottu rakastuneen. 1900-luvun alkupuolella Roope kartutti omaisuuttaan muiden muassa myymällä sadelakkeja Adenissa, tuulta tuulimyllyntekijöille Hollannissa ja ruohonleikkureita Saharassa.
Roopen kallein ja arvokkain esine on hänen ensilanttinsa, ensimmäinen raha jonka hän ansaitsi elämässään työskentelemällä. Lanttia kutsutaan toisinaan erheellisesti "onnenrahaksi", vaikkei Roopen mukaan se tuonut hänelle onnea vaan innostusta. Jotkut henkilöt, kuten Milla Magia, uskovat kuitenkin lantin taikavoimaan.
Roope säilyttää rakkaimpia rahojaan kuuluisassa rahasäiliössään Rahasäiliökukkulalla samalla paikalla, jossa Ankkalinnan perustajan Julle Ankanpään Ankkalinnake aikoinaan sijaitsi. Rahasäiliössä sanotaan olevan kolme kuutioeekkeriä kylmää käteistä. Roope nauttii rahoistaan uimisesta, koska hän voi omien sanojensa mukaan "sukeltaa niissä kuin pyöriäinen, möyriä kuin myyrä ja kylpeä rahasateessa." Hänellä on rahasäiliössään jopa hyppylauta rahoissa uimista varten.
"Roope Ankan elämä ja teot" -kirjan viimeisen luvun mukaan suurin osa hänen varoistaan ei kuitenkaan ole itse säiliössä, vaan pankkitalletuksina ja arvo-omaisuutena eri puolilla maailmaa, ja säiliössä olevat rahat ovat ns. muistorahoja, jotka hän on itse ansainnut kiertäessään maailmaa. Barksin tarinoiden mukaan Roope omistaa muun muassa lohipurkittamon Alaskassa, kuparilouhoksen Arizonassa, rautakaivoksen Patagoniassa, teeviljelmän Intiassa ja taidelasitehtaan Ruotsissa.
Roope ei ole pelkästään liikemies vaan myös jonkinlainen amatööriarkeologi. Hän on Akun, Tupun, Hupun ja Lupun kanssa löytänyt aarteenmetsästysmatkoillaan muiden muassa viisasten kiven, kultaisen taljan, Tšingis-kaanin kruunun ja kuningas Salomonin kaivokset. Roopella on rahasäiliössään suuri kirjasto, ja Barksin ja Rosan tarinoiden mukaan laaja kokoelma espanjalaisten ja hollantilaisten aarrelaivastojen lokikirjoja, jotka auttavat häntä etsimään uponneita aarrekaljuunoita.
Vihamiehet.
Elämänsä aikana Roope on hankkinut itselleen monia vihamiehiä. Maailman rikkaimman miehen tittelistä hänen kanssaan kilpailevat jatkuvasti Kulta-Into Pii ja Kroisos Pennonen, mutta Roope onnistuu jatkuvasti voittamaan kilpailijansa. Roopen mittavia rahavaroja yrittää jatkuvasti varastaa konnajoukkio Karhukopla. Velhotar Milla Magia yrittää kaapata Roopen ensilantin, sulattaa sen Vesuviuksen uumenissa ja tehdä siitä voimakkaan taika-amuletin, joka antaisi hänelle Midaan kosketuksen. Don Rosan luoma ranskalainen mestarivaras Arpin Lusène alias Musta Ritari yrittää varastaa Roopen rahat, tai ainakin saada ne katoamaan, jotta lehdistö pitäisi häntä historian suurimpana varkaana. Roopesta on myös kiinnostunut italialaisissa tarinoissa esiintyvä Riitta Hanhi, jonka tavoitteena on mennä naimisiin Roopen kanssa.
Muita maininnan arvoisia Roopen vastustajia ovat S. Petkunterä, P. J. Petkunterä, Nikke Näykkä, Junttapurin maharadža ja Kasperi Ketkunkerä.
Roope Ankan elämän aikajana.
Roope Ankan "elämäkerrasta" on Aku Ankka -sarjakuvien tekijöillä monia erilaisia versioita ja näkemyksiä. Jo Carl Barksin sarjakuvissa Roope kertoi tuon tuostakin aikaisemmista elämänvaiheistaan. Tällaisten viittausten pohjalta Don Rosa laati myöhemmin sarjakuvakirjan nimeltä "Roope Ankan elämä ja teot". Siinä olevat, hänen piirtämänsä ja käsikirjoittamansa sarjat käsittelevät Roopen elämänvaiheita Rosan olettamassa kronologisessa järjestyksessä ennen vuotta 1947, jolloin Roopen hahmo ensimmäisen kerran esiintyi sarjakuvissa. Tässä kirjassa Don Rosa pyrki ottamaan huomioon jokaisen pienenkin maininnan menneisyydestä, joka jossakin Barksin sarjassa oli esiintynyt. Koska eri sarjoissa olleiden viittausten välillä kuitenkin oli myös ristiriitoja, hänen oli hylättävä niistä muutamia ja muutettava eräitä muitakin jonkin verran.
Rosa ei aina luota aikajanaansa. Jos Roope syntyi vuonna 1867, hänen pitäisi olla nykyisin yli 140-vuotias, mikä hänen sitkeytensä huomioon ottaen tosin ei olisi mikään ihme. On myös huomionarvoista, että Roopen hahmon kehittänyt Carl Barks vetäytyi eläkkeelle 1966 ja että viimeinen uusi Barksin piirtämä Roope-tarina julkaistiin juuri vuonna 1967. Rosa kuitenkin sijoittaa tarinansa 50-luvulle. Rosa on lisäksi piirtänyt kuvan, missä Aku, Iines ja Tupu, Hupu ja Lupu ovat hänen haudallaan. Hautakivessä on vuodet 1867-1967, sekä teksti "Fortuna favet fortibus" ("Onni suosii rohkeaa"). Iineksellä ja Akulla on kuvassa molemmilla, vasemmassa nimettömässä sormus. Tämä viittaa heidän todennäköisesti avioituneen.
Teossarjassa "Don Rosan kootut" Rosa kuitenkin on selventänyt piirroksen taustaa. Hänen mukaansa kuva oli alun perin pilapiirros, mutta se on ollut vuodesta 1990 hänen ongelmanaan sen luvattoman käytön vuoksi. Don Rosan ihailijat törmäävät siihen erityisesti verkkosivustoilla, jotka eivät ole pyytäneet häneltä lupaa sen käyttöön. Alkujaan Rosa osallistui piirroksella erään fanzine-lehden projektiin, jossa useilta piirtäjiltä oli pyydetty tulkintaa lauseeseen "Hei Iines, kuinka Roopen kävi?". Tuotokset esitellyt artikkeli oli humoristinen, ja eri piirtäjien lausahduksesta keksimien kummalisten tulkintojen oli tarkoitus naurattaa. Rosa kuitenkin suhtautui ankkahahmoihin vakavasti, ja esitti kohtauksen Roopen haudalta tulevaisuudesta. Koska Rosan sarjat sijoittuvat 50-luvulle, Roope ei mitenkään voisi olla enää hengissä tehtyään kaiken Carl Barksin sarjoissa aikaan saamansa. Jotkut ottivat Rosan piirroksen talteen ja sitä alettiin julkaista ilman lupaa ja asiayhteydestä erillään, jolloin syntyi ajatus jonka mukaan Rosa halusi vain esittää masentavan kohtauksen.
Perilliset.
Roopen mittavalla omaisuudella oli tietysti paljon haluajia. Carl Barksin piirtämässä "Ruukullinen kultaa sateenkaaren päässä" -tarinassa Tupu, Hupu ja Lupu pukkaavat kottikärryssä sateenkaaren päästä löydettyä aarretta ja sanovat Roope-sedän nimenneen heidät koko omaisuutensa ainoiksi perillisiksi.
Kohtaamiset historiallisten henkilöiden kanssa.
Useissa Don Rosan tarinoissa Roope kohtaa nuoruudessaan merkittäviä historiallisia henkilöitä. Näistä merkittävin on 26. Yhdysvaltain presidentti Theodore Roosevelt, jonka Roope on kohdannut ainakin kolmesti. Roosevelt esitetään sarjakuvissa Roopen hyvänä ystävänä.
Roope Ankka piirretyissä.
Disney-piirretyissä Roope Ankka teki ensiesiintymisensä lyhytanimaatiossa "Roope Ankka ja raha" vuodelta 1967 ääninäyttelijänään Bill Thompson. Roope sittemmin nähtiin myös animaatioelokuvassa "Mikki Hiiren jouluaatto" vuodelta 1983. Siinä Roopen ääninäyttelijä oli Alan Young, joka sittemmin toimi hahmon äänenä myös 1990-luvun suositussa piirrossarjassa "Ankronikassa". Alan Young esitti Roope Ankkaa myös Mikin klubi -nimisessä piirrossarjassa 2000-luvulla.
"Ankronikassa" Roopesta tulee Tupun, Hupun ja Lupun huoltaja, kun Aku liittyy Yhdysvaltain laivastoon. Sarjassa Roope on paljon ystävällisempi ja kiltimpi hahmo kuin sarjakuvissa; hän ei ole enää yhtä ahne ja saita, ja eräässä jaksossa hän jopa maksaa ankanpojille viikkorahaa. Roope ei myöskään asu rahasäiliössä, vaan suuressa kartanossa, jossa hänen palvelijoitaan ovat lastenhoitaja Rouva Taateli ja hovimestari Ankenström. "Ankronikan" ja lyhytelokuvan "Potkupallo Hessu" suomenkielisessä versiossa Roopen ääninäyttelijä on veteraaninäyttelijä Pekka Autiovuori.


Kiinnitys.
Kiinnityksellä tarkoitetaan tavallisesti kiinteään omaisuuteen kohdistuvaa, lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriin tehtävää merkintää kiinteän omaisuuden käyttämiseksi velan tai muun saamisen vakuutena. Kiinteää omaisuutta (engl. immovable property, real property, immovables) ovat maa-alueet ja rakennukset, muu omaisuus on irtainta omaisuutta. Ennen kiinnityksen hakemista kiinteistölle on haettava lainhuuto, jolla varmennetaan, että kiinnityksen hakija on todella kiinteistön omistaja.
Kiinnitystä tarvitaan kiinteistön panttaamista varten, kun omaisuutta halutaan käyttää luoton vakuutena. Vain lainhuudon saanut omistaja voi pantata kiinteistön.
Kiinnitys ja siitä todistukseksi annettu panttikirja ovat voimassa pysyvästi ellei kiinnitystä erikseen kuoleteta. Kiinteistön kiinnitykset rekisteröidään maanmittaustoimistossa, ja voimassaolevat kiinnitykset selviävät rasitustodistuksesta.
Kiinnitystä haetaan siitä maanmittaustoimistosta, jonka toimialueella kiinteistö sijaitsee.


Avaruusluotain.
Avaruusluotain on Maasta Maan kiertorataa edemmäs avaruuteen laukaistu miehittämätön avaruusalus, jonka on tarkoitus suorittaa mittauksia. Sitä ohjataan Maassa olevasta lennonohjauskeskuksesta.
Kun avaruusluotain laukaistaan avaruuteen, saa se raketilta tarpeeksi suuren pakonopeuden pystyäkseen poistumaan Maan painovoimakentästä. Avaruusluotaimet lähetetään yleensä tutkimaan yhtä tai muutamaa tiettyä kohdetta avaruudessa, joista tiedemiehet haluavat lisää tietoa. Planeettoja tutkivat luotaimet asettuvat monesti satelliittiksi planeettaa kiertävälle radalle, josta ne voivat tutkia laajaa aluetta planeetan pinnasta.
Luotaimet saattavat myös sisältää laskeutujan, joka – luotaimen saavutettua kohteensa – irtoaa luotaimesta ja laskeutuu tutkittavan kohteen pinnalle. Tällöin pinnalle laskeutunut tutkimuslaite voi välittää tietoa kiertoradalle jääneeseen luotaimeen, joka edelleen välittää tiedon Maahan. Laskeutujan oma radiolähetin ei yleensä ole tarpeeksi voimakas välittämään tietoa suoraan Maahan. Hyvä esimerkki tällaisesta yhteistyöstä on Saturnusta ja sen kuuta Titania tutkimaan lähetetty "Cassini-Huygens". Myös Marsiin lähetetyt kulkijat "Spirit" ja "Opportunity" voivat viestiä Maahan jo aikaisemmin Marsin kiertoradalla lähetetyn "Mars Global Surveyor" -kiertolaisen kautta.
Avaruusluotainten perustyypit.
Näiden yhdistelmät ovat tavallisia. Esimerkiksi Saturnusta kiertävä Cassini-Huygens on kiertolais-laskeutumisluotain.
Mars.
Kaikkiaan on tehty noin 30 avaruuslentoa kohti Marsia, joista valtaosa on epäonnistunut.
Aurinkoa tutkivat avaruusalukset.
Osa aurinko tutkivista avaruusaluksista on satelliitteja (niitä ei ole listattu alla), osa kiertää Aurinkoa yleensä siten että alus pysyy Maan ja Auringon välissä Lagrangen L1-pisteessä, osa on vielä selkeämmin Aurinkoa kiertäviä avaruusluotaimia.


Braunschweig.
Braunschweig on 248 867 asukkaan (2010) kaupunki Ala-Saksin osavaltiossa Saksassa. Kaupunki sijaitsee Harz-vuoristosta pohjoiseen Okerjoen varrella.
Braunschweig lienee perustettu vuoden 1000 tienoilla, mutta tuli kuuluisaksi Baijerin ja Saksin ruhtinas Henrik Leijonan tehtyä siitä osavaltionsa pääkaupungin. Henrik rakennutti kaupunkiin myös Braunschweigin katedraalin sekä itselleen linnan. Molemmat ovat edelleen kaupungin nähtävyyksiä.


Amadeus (elokuva).
Amadeus on tšekkiläissyntyisen Miloš Formanin fiktiivinen elokuva vuodelta 1984. Elokuvan käsikirjoitus perustuu Peter Shafferin samannimiseen menestysnäytelmään, jossa käytettiin hyväksi Mozartista ja Salierista syntyneitä tarinoita. Elokuvasta tuli suurmenestys heti sen ilmestyttyä, ja se aiheutti melkoisen Mozart-villityksen eri puolilla maailmaa. Elokuva voitti kahdeksan Oscar-palkintoa.
Tuotanto.
Filmi kuvattiin Wienissä ja Prahassa. Sen lavasteet ovat poikkeuksellisen uskottavat.
Juoni.
Elokuva alkaa vuonna 1823, kun iäkäs Salieri (F. Murray Abraham) yrittää itsemurhaa viiltämällä oman kurkkunsa auki. Samalla hän anoo äänekkäästi anteeksiantoa siitä, että hän tappoi Mozartin vuonna 1791. Salieri viedään itsemurhayrityksen seurauksena mielisairaalaan, missä hän saa vieraakseen nuoren papin (Richard Frank), jolle ripittäytyä. Ensi alkuun Salieri on ynseä ja välinpitämätön, mutta lopulta hän alkaa lämmetä papille ja ”ripittäytyy” tälle pitkän kaavan mukaisesti hänen ja Mozartin (Tom Hulce) välisestä suhteesta. Kun elokuvassa palataan myöhemmin Salierin ja papin väliseen keskusteluun, käy ilmi, että Salierin ripittäytyminen kestää pitkälle yöhön ja seuraavaan aamuun asti. Keskustelusta syntyy tarina Mozartin elämästä, jota elokuva seuraa takaumina.
Salieri muistelee nuoruuttaan ja erityisesti omaa omistautumistaan Jumalalle ja rakkauttaan musiikkiin. Hän muistelee, miten hän lupasi Jumalalle pidättyä kaikista sukupuolisuhteista voidakseen omistaa elämänsä musiikille. Salieri kertoo, että hänen isänsä (Peter DiGesu) toivoi hänestä liikemiestä, mutta hän uskoo, että isän yllättävä kuolema (tämä tukehtui kesken aterian) oli ”ihme”, jonka ansiosta hän sai ryhtyä säveltäjäksi. Seuraavaksi Salieri nähdään aikuisena, ja hänestä on tullut osa 1700-luvun Wienin eli ”muusikoiden kaupungin” kulttuurista kermaa. Salieri omistautuu musiikille ja uskoo kykynsä ja menestyksensä säveltäjänä olevan Jumalan lahja vastineeksi hänen hurskaudestaan. Salieri on hyvin tyytyväinen asemaansa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarin, Joosef II:n (Jeffrey Jones), hovisäveltäjänä.
Mozart saapuu Wieniin yhdessä suojelijansa kreivi Hieronymus von Colloredon eli Salzburgin arkkipiispan (Nicholas Kepros) kanssa. Salieri seuraa Mozartia salaa arkkipiispan palatsissa, mutta heitä ei esitellä toisilleen. Salieri saa nähdä, että omissa oloissaan Mozart on julkea ja rietas nuori mies. Salieri on myös ensimmäinen ihminen, joka käsittää Mozartin sävellyksiä kuunnellessaan tämän suunnattomat kyvyt. Vuonna 1781 Mozartin tavatessa keisari Joosefin Salieri esittää Mozartille pienen ”Tervetulomarssin”, jonka eteen hän on saanut tehdä kovasti töitä. Tapaamisen aikana Mozartin suusta kuullaan ensimmäistä kertaa tälle ominainen lapsellinen ja korkeaääninen nauru, jota kuullaan tästä lähin aina vähä väliä koko loppuelokuvan ajan. Kuultuaan marssin ainoastaan kerran Mozart soittaa sen itse (ja osoittaa erästä kohtaa sanoen: ”Tämä ei oikein toimi, vai mitä?”). Hän korjaa kohdan vaivattomasti muuttaen Salierin ”pikkusävellyksen” ”"Non piú andrai"” -marssiksi, joka on tuttu hänen oopperastaan "Figaron häät".
Salieri on varma, että Jumala puhuu lapsellisen ja kiukuttelevan Mozartin kautta, jonka musiikkia hän pitää ihmeellisenä. Ennen pitkää Salierin usko Mozartiin kuitenkin hiipuu. Hän uskoo, että Jumala nauraa Mozartin nerouden kautta julmasti hänen omien kykyjensä keskinkertaisuudelle. Elokuva näyttää Salierin käymien sisäisten kamppailujen lomassa kohtauksia myös Mozartin omista koetuksista ja vaikeuksista Wienissä. Mozart on ensi alkuun ylpeä musiikkinsa saamasta arvostuksesta, mutta keisarin hovin italialaiset suhtautuvat häneen ikävästi ja saavat hänet tuntemaan epäuskoa ja vihaa. Onnea Mozartin elämään tuovat hänen vaimonsa Constanze (Elizabeth Berridge) ja poikansa Karl (Milan Demjanenko). Mozartin isän, Leopoldin (Roy Dotrice), kuolema tuottaa Mozartille kuitenkin myös suurta surua. Mozartille koittavat lopulta vaikeat ajat, kun hänen perheensä menot kasvavat ja hänen omat palkkionsa vähenevät. Kun Salieri saa kuulla Mozartin taloudellisista hankaluuksista, hän uskoo löytäneensä viimein keinon kostaa käyttämällä hyväkseen ”Jumalan rakastettua” (”Amadeuksen” oikea merkitys).
Salieri kehittelee monimutkaisen juonen saadakseen lopullisen voiton Mozartista ja Jumalasta. Hän pukeutuu samanlaiseen naamioon ja viittaan, jollaisia Leopold aiemmin tapasi käyttää. Valeasussaan Salieri määrää Mozartin säveltämään sielunmessun maksaen tälle osan palkkiosta etukäteen. Hän lupaa maksaa säveltäjälle vielä paljon enemmän sitten, kun sielunmessu on valmistunut. Mozart alkaa säveltää messua, "Requiemia d-mollissa", tietämättä sen salaperäisen tilaajan todellista henkilöllisyyttä ja aikomuksia. Salieri aikoo nimittäin tappaa Mozartin tavalla tai toisella sitten, kun sielunmessu on valmis. Pohtiessaan eri tapoja murhata Mozartin Salieri ryhtyy samalla varautumaan kollegoidensa ja hovin ihailuun; kun kuulijat osoittavat suosiotaan upealle "Requiemille", Salieri aikoo väittää säveltäneensä teoksen itse. Lopulta vain Salieri itse ja Jumala tietäisivät asioiden todellisen laidan eli sen, että Mozart on säveltänyt oman sielunmessunsa. Jumala voi vain seurata sivusta, kun Salieri saa viimein ansaitsemansa maineen ja kunnian.
Mozartin rahavaikeudet jatkuvat, ja sekä "Requiemin" että "Taikahuilun" yhtäaikainen säveltäminen ajavat hänet uupumukseen. Constanze jättää miehensä ja ottaa poikansa mukaan. Mozartin terveys alkaa horjua, ja hän romahtaakin kesken "Taikahuilun" ensiesityksen. Salieri vie lamaantuneen Mozartin kotiin ja taivuttelee tämän jatkamaan työtä "Requiemin" parissa. Mozart päätyy sanelemaan Salierille "Requiemin" nuotteja läpi yön. Kun Constanze palaa miehensä luokse seuraavana aamuna, hän käskee Salieria lähtemään. Constanze laittaa "Requiemin" luonnoksen Salierin vastusteluista huolimatta lukkojen taakse. Kun hän sitten ryhtyy sitten herättelemään miestään, hän saa huomata tämän olevan kuollut. "Requiem" on jäänyt keskeneräiseksi, ja Salieri joutuu seuraamaan voimattomana sivusta, miten Mozartin ruumis raahataan ulos Wienistä ja haudataan kerjäläisten joukkohautaan.
Elokuva päättyy Salierin viimeistellessä kertomustaan silminnähden järkyttyneelle nuorelle papille. Salieri toteaa, että Jumala tappoi Mozartin mieluummin kuin antoi hänen saada edes osan tämän kunniasta ja että hänet on tuomittu olemaan ”keskinkertaisuuden suojeluspyhimys”. Salieri julistaa papin vapaaksi hänen omasta keskinkertaisuudestaan ja siunaa potilastoverinsa ennen kuin hänet sitten viedään pyörätuolissa pois. Ennen lopputekstejä kuullaan vielä viimeisen kerran Mozartin korkeaääninen nauru.
Elokuva esittää Mozartin lapsinerosta suureksi säveltäjäksi kasvaneena muusikkona. Kuva on varsin realistinen, toisin kuin Antonio Salierista maalattu visio. Salierin elokuva esittelee lahjattomana ja kateellisena miehenä, vaikka tosiasiassa Salieri oli aikansa arvostetuimpia muusikoita, erittäin vaikutusvaltainen säveltäjä, jolla oli kollegiaalinen suhde aikansa muihin säveltäjiin.


Valtakunnanoikeus.
a>, jossa valtakunnanoikeus on tähän mennessä aina kokoontunut.
Valtakunnanoikeus käsittelee syytteen, joka nostetaan virkatoimessa lainvastaisesti menetellyttä valtioneuvoston jäsentä, oikeuskansleria, eduskunnan oikeusasiamiestä tai korkeimpien oikeuksien presidenttiä tai jäsentä vastaan. Syyttäjänä toimii valtakunnansyyttäjä, valtioneuvoston oikeuskansleri tai eduskunnan oikeusasiamies.
Lisäksi valtakunnanoikeus käsittelee tasavallan presidentin rikosoikeudellista vastuuta koskevan syytteen. Valtakunnanoikeuden päätös on lopullinen. Armahdus tuomiosta voidaan myöntää vain oikeuden itsensä esityksestä.
Suomen perustuslaki kieltää satunnaiset tuomioistuimet. Valtakunnanoikeus ei kuitenkaan loukkaa tätä kieltoa, sillä se on pysyvä tuomioistuin, jonka tuomarit on nimitetty ennen minkään jutun tuloa käsittelyyn. Valtakunnanoikeutta ei siis perusteta tiettyä juttua varten, se vain kokoontuu käsittelemään sitä. Kynnys valtakunnanoikeuden kutsumiseksi koolle on varsin korkea ja se onkin joutunut kokoontumaan vain neljästi.
Valtakunnanoikeuden kokoonpano.
Valtakunnanoikeuteen kuuluvat korkeimman oikeuden presidentti puheenjohtajana sekä korkeimman hallinto-oikeuden presidentti ja kolme virkaiältään vanhinta hovioikeuden presidenttiä sekä viisi eduskunnan valitsemaa jäsentä, joiden toimikausi on neljä vuotta tai kunnes nämä täyttävät 67 vuotta. Tämä tarkoittaa, että asiaa käsittelemässä on yhtä monta parlamentaarisin perustein valittua ja tuomioistuintaustaista tuomaria. Kullakin eduskunnan valitsemalla jäsenellä on henkilökohtainen varajäsen. Korkeimpien oikeuksien presidenttien varajäseninä toimivat näiden tuomioistuinten virkaiältään vanhimmat jäsenet. Hovioikeuksien presidenttien varajäsenenä toimii vanhin hovioikeuden presidentti, joka ei ole valtakunnanoikeuden jäsen. Tuomioistuimen varapuheenjohtaja on korkeimman hallinto-oikeuden presidentti. Jos molemmat korkeimpien oikeuksien presidentit ovat estyneitä, valtakunnanoikeuden puheenjohtaja on vanhin hovioikeuden presidentti.
Ennen vuoden 1999 perustuslakiuudistusta valtakunnanoikeuteen kuului kuusi eduskunnan valitsemaa jäsentä, nykyiset oikeusoppineet jäsenet sekä yksi Helsingin yliopiston valitsema oikeustieteen professori.
Valtakunnanoikeus on "tuomionvoipainen" eli kykenevä käsittelemään ja ratkaisemaan asioita, jos kahdeksan jäsentä on saapuvilla.
Eduskunta valitsi 2. joulukuuta 2011 valtakunnanoikeuteen viisi jäsentä ja heille varajäsenet vuosiksi 2012–2015.
Jäseniksi valittiin toimitusjohtaja Jyrki Järventaus (varajäsenenään ohjelmistoalueen johtaja Olli-Pekka Heinonen), suurlähettiläs Päivi Luostarinen (varajäsenenään johtaja Teija Tiilikainen), apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen (varajäsenenään hallintopäällikkö, OTT Kaijus Ervasti), oikeustieteen lisensiaatti, varatuomari Lasse Lehtinen (varajäsenenään varatuomari Ari Korhonen) ja varatuomari, kansanedustaja Esko Kiviranta (varajäsenenään oikeustieteen kandidaatti Seija Turtiainen). Virkansa puolesta valtakunnanoikeuden puheenjohtajana on korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo, varapuheenjohtajana korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Vihervuori sekä jäseninä kolme virka-iässä vanhinta hovioikeuden presidenttiä, jotka ovat Esko Oikarinen (Rovaniemen hovioikeus), Antero Palaja (Turun hovioikeus) ja Pertti Nieminen (Kouvolan hovioikeus).
Asian vireilletulo.
Valtakunnanoikeudessa voidaan nostaa syyte virassa tehdystä rikoksesta valtioneuvoston jäsentä, oikeuskansleria, eduskunnan oikeusasiamiestä, jommankumman korkeimman oikeuden presidenttiä tai jäsentä tai, tietyin rajoituksin, tasavallan presidenttiä vastaan. Ministeriä vastaan syyte voidaan nostaa, mikäli tämä "tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta on olennaisesti rikkonut ministerin tehtävään kuuluvat velvollisuutensa tai menetellyt muutoin virkatoimessaan selvästi lainvastaisesti". Tämä tarkoittaa, että syytekynnys on tavanomaista korkeampi ja edellyttää jo selkeää lainrikkomusta. Tasavallan presidenttiä vastaan syyte voidaan nostaa ainoastaan, mikäli rikos on maanpetos tai valtiopetos tai rikos ihmisyyttä vastaan. Muista tasavallan presidentin virkarikoksista rikosoikeudellisen vastuun kantaa asian hänelle esitellyt ministeri tai virkamies, mikäli hän ei ole jättänyt eriävää mielipidettä presidentin päätökseen.
Syytteen nostamisesta valtakunnanoikeudessa huolehtii eduskunnan perustuslakivaliokunta. Tämä ottaa asian käsiteltäväksi
Ennen kuin oikeuskansleri tai oikeusasiamies tekevät ilmoituksen perustuslakivaliokunnalle, heidän on tullut tehdä asiaa valtioneuvostossa käsiteltäessä huomautus päätöksen laittomuudesta ja merkityttää se pöytäkirjaan. Vasta jos muistutus on jätetty huomiotta, laillisuusvalvoja voi ryhtyä toimenpiteisiin asian viemiseksi perustuslakivaliokuntaan.
Perustuslakivaliokunta suorittaa asian tutkinnan, mihin se voi pyytää valtakunnansyyttäjän apua, mikäli on tarpeen käyttää tavanomaisia esitutkinnallisia keinoja. Tutkinnan kohteena olevaa henkilöä on välittömästi tutkinnan alettua kuultava ja hänelle on varattava tilaisuus antaa lausunto kaikesta tutkinta-aineistosta ennen perustuslakivaliokunnan päätöksen tekemistä.
Kun tutkinta on suoritettu, perustuslakivaliokunta vie asian eduskuntaan, joka voi päättää syytteen nostamisesta tavanomaisella enemmistöpäätöksellä. Presidenttiä vastaan nostettavasta syytteestä on kuitenkin päätettävä kolmen neljäsosan enemmistöllä. Mikäli tällainen syyte päätetään nostaa, presidentin on pidättäydyttävä virkatoimistaan syytteen käsittelyn ajaksi, jolloin hänen sijaisenaan toimii pääministeri.
Ylimpiä laillisuusvalvojia eli oikeuskansleria ja oikeusasiamiestä vastaan nostettava syyte nostetaan kuten ministeriä vastaan, mutta syytekynnys on tavanomainen. Sen sijaan korkeimpien oikeuksien presidenttiä tai jäseniä vastaan voi nostaa syytteen joko oikeuskansleri tai oikeusasiamies ilman eduskunnan myötävaikutusta.
Oikeusprosessi.
Syyttäjänä valtakunnanoikeudessa toimii valtakunnansyyttäjä, paitsi jos syytettynä on korkeimman oikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden jäsen. Tällöin syyttäjänä voi toimia myös oikeuskansleri tai oikeusasiamies. Kun päätös syytteen nostamisesta on toimitettu oikeuden puheenjohtajalle (yleensä KKO:n presidentti), hän kutsuu valtakunnanoikeuden koolle. Tämän jälkeen valtakunnanoikeus antaa haasteen tiedoksi syytetylle.
Oikeudenkäynti toteutetaan noudattaen tavanomaisesta rikosoikeudenkäynnistä annettua lainsäädäntöä. Myös rangaistusasteikko on tavallinen ja määräytyy rikoslain mukaan. Kuitenkin yksityiskansalaisten henkilökohtaisten tunteiden vaikutusta valtiolliseen asiaan on rajattu siten, että yksityisoikeudelliset vaatimukset voidaan rajata käsiteltäväksi erillisessä oikeudenkäynnissä valtakunnanoikeuden tuomion jälkeen. Syyttäjällä ei ole myöskään velvollisuutta ajaa asianomistajien yksityisoikeudellisia vaatimuksia.
Asian tultua vireille valtakunnanoikeus voi käyttää kaikkia pakkokeinolain sallimia pakkokeinoja samoin perustein kuin käräjäoikeus. Tämä tarkoittaa, että valtakunnanoikeuden puheenjohtaja voi mm. välittömästi syytteen nostamisen jälkeen määrätä syytetyn vangittavaksi, mikäli tähän on perusteita yleisen lainsäädännön nojalla.
Valtakunnanoikeus äänestää virkaikäjärjestyksessä, puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja viimeisinä. Äänestyksessä tuomioksi tulee enemmistön kanta, tasatilanteessa kuitenkin syytetyn kannalta lievempi tuomio.
Tuomion täytäntöönpano ja muutoksenhaku.
Valtakunnanoikeuden tuomio pannaan täytäntöön tavanomaista lainsäädäntöä noudattaen. Päätöksestä ei voi valittaa, mutta valtakunnanoikeus voi päättää poistaa tuomionsa tai purkaa sen asianomaisen hakemuksesta tuomiovirheen perusteella oikeudenkäymiskaaren 31 luvun mukaisin perustein.


Luettelo tieteiselokuvista.
__NOTOC__
Z.
Tieteiselokuvat


Päättely.
Päättely on ajattelua, joka tavallisesti etenee oletuksista johtopäätökseen. Usein päättelylle annetaan perusteluja. Päättelyn perusteiden ja todistusketjujen esittämistä kutsutaan argumentaatioksi. Argumentaatio rakentaa yhteyden päättelyn perusteiden ja päättelyn johtopäätöksen välille. Johtopäätös on väite, jonka puolesta päättelyssä argumentoidaan.
Filosofian osa-aluetta, joka tutkii muodollisesti pätevää päättelyä, kutsutaan logiikaksi. Logiikan alueella perusteita, joista päättelyn johtopäätös johdetaan, kutsutaan premisseiksi.
Logiikka ei tutki, kuinka ihmiset päättelevät, vaan sitä, kuinka ihmisten tulisi päätellä, jos halutaan että päättely on pätevää. Pätevässä päättelyssä oletusten totuus antaa halutun varmuuden johtopäätöksen totuudesta. Jos perusteet tai päättelyn lähtökohdat ovat epätosia, ei johtopäätöksen totuudesta voi olla varmuutta, vaikka päättely olisi muodollisesti moitteetonta.
Perinteisesti päättely jaotellaan tekemällä ero dialektisen päättelyn, deduktiivisen päättelyn, induktiivisen päättelyn, hypoteettis-deduktiivisen päättelyn, analogiapäättelyn ja abduktiivisen päättelyn välille. Arkipäivässä ihmiset käyttävät erilaisia päättelytapoja usein tiedostamattaan.
Dialektinen päättely.
Päättely tapahtuu tavallisesti ihmisten välisessä keskustelussa. Keskustelevaa perustelemista kutsutaan dialektiikaksi. Aristoteleen mukaan dialektiikka lähtee liikkeelle ihmisten yleisesti hyväksymistä näkemyksistä. Tämänkaltaisessa keskustelussa keskustelun lähtökohtien ei tarvitse olla varmoja. Keskustelun lähtökohdat voivat olla toistensa kanssa ristiriidassa. Keskustelussa punnitaan erilaisia näkökohtia ja mietitään erilaisten näkemysten perusteluja, johtopäätösten puolesta ja niitä vastaan.
Dialektista päättelyä käytetään hyväksi silloin, kun mikään valmis päättelymalli ei sovellu keskusteltavan aiheen tarkastelemiseen, tai erilaisista menetelmistä on vaikea valita sopivaa. Kun tieteilijä joutuu tarkastelemaan kriittisesti erilaisten tieteellisten teorioiden pätevyyttä, hän käyttää hyväkseen dialektiikkaa. Tämänkaltaisessa tilanteessa tieteilijä pyrkii punnitsemaan erilaisten teorioiden hyviä ja huonoja puolia.
Dialektinen päättely toteutuu kahden tai useamman ihmisen välisessä keskustelussa. Keskustelun tarkoituksena on kumota epätodet uskomukset. Jäljelle jäävät ainoastaan ne uskomukset, joihin keskustelussa pystytään löytämään vahvoja perusteita. Ne näkemykset, joihin keskustelijat eivät löydä perusteita, kumotaan. Kumoaminen tapahtuu epäsuorasti johtamalla epätodet uskomukset niistä seuraaviin ristiriitaisiin johtopäätöksiin.
Koska dialektinen päättely ei lähde liikkeelle varmoista lähtökohdista, keskustelussa korostuu myös retoriikan osuus. Keskustelijoiden vakuuttavuuteen vaikuttaa, argumenttien lisäksi, heidän kykynsä esittää näkemyksensä ihmiset vakuuttavalla tavalla. Dialektisen menetelmän isänä pidetään tavallisesti Sokratesta, joka kehitti ns. sokraattisen menetelmän.
Deduktiivinen päättely.
Deduktiivisessa päättelyssä tosista premisseistä seuraa välttämättä tosi johtopäätös. Toisinaan deduktiivinen päättely määritellään esittämällä, että päättely etenee johtamalla yleistyksestä yksittäistapausta koskeva johtopäätös. Sana 'deduktio' tulee latinan kielen sanasta "deduco", joka tarkoittaa 'johtaa esiin'. Nimensä mukaisesti deduktiivinen päättely ei anna meille uutta tietoa, vaan johtaa esiin annettuihin premisseihin sisältyvän oletuksen. Tällä tarkoitetaan sitä, että deduktiivinen päättely on päättelyä tunnetuista tapauksista toisiin tunnettuihin tapauksiin.
Selitys: Ensimmäisessä premisissä tehdään yleistys kaikkien ihmisten kuolevaisuudesta. Toisessa premisissä esitetään väite, että Sokrates kuuluu ihmisten luokkaan. Näistä perusteista päätellään, että Sokrates, joka on ihminen, on myös kuolevainen. Johtopäätös ei lisää tietoamme, sillä kaikki siinä esitetty tieto sisältyy jo premisseihin.
Deduktiivisessa päättelyssä tosista premisseistä ei voi koskaan seurata epätotta johtopäätöstä. Deduktiivinen päättely ja rationalismi liitetään usein yhteen. Rationalismilla tarkoitetaan tietoteoreettista näkemystä, joka pitää tiedon lähteen pätevyyden ratkaisijana järkeä, ei kokemuspohjaista havainnointia.
Induktiivinen päättely.
Induktio on päättelymuoto, joka lähtee liikkeelle yksittäisestä havaintojoukosta ja muodostaa niistä yleistyksen tai teorian. Oletus, jonka mukaan aurinko nousee huomenna on induktiivinen, usein tiedostamaton yleistys aikaisemmasta kokemuksestamme. Kaikki fysiikan lait ovat tämänkaltaisia tottumukseen perustuvia yleistyksiä.
Arjen keskellä teemme induktiivisia yleistyksiä jatkuvasti. Induktio ei ole varmaa, vaan todennäköistä päättelyä, sillä uusi havaintoaineisto voi kumota aikaisemman havainnoista tehdyn yleistyksen. Tämä tarkoittaa sitä, että emme voi olla koskaan absoluuttisen varmoja siitä, onko aikaisempi induktiivisesti johdettu päättelymme totta. Tätä kutsutaan induktion ongelmaksi.
Induktiota luonnehditaan toisinaan päättelyksi, joka etenee tunnetuista tapauksista tuntemattomaan. Tällä tarkoitetaan sitä, että yleistys, joka yksittäisistä havainnoista tuotetaan, väittää lisäävänsä tietoamme. Induktio tuottaa uutta tietoa. Sana 'induktio' on muodostettu latinan kielen sanoista "in + duco", jotka tarkoittavat 'johtaa sisään'.
Selitys: Tutkija kerää itselleen havaintomateriaalia joutsenista. Tätä materiaalia käytetään perusteena väitteelle. Tutkija tekee päätelmän havaitsemastaan määrästä joutsenia ja toteaa, että kaikki joutsenet ovat valkoisia. Näin hän on tehnyt induktiivisen yleistyksen.
Esimerkissä tutkija väittää, että valkoisuus kuuluu joutsenien luokkaan kuuluvien kaikkien lintujen ominaisuudeksi. Tähän johtopäätökseen hän on päätynyt tekemistään havainnoista. Tutkija ei kuitenkaan ole havainnut kaikkia olemassa olevia joutsenia. Tämän vuoksi hänen tietonsa ei ole varmaa, vaan todennäköistä.
Tätä esimerkkiä käytetään sen vuoksi, että on olemassa myös mustia joutsenia. Väite "kaikki joutsenet ovat valkoisia" kumoutui, kun Australiasta löytyi mustia joutsenia. Uusi havainto mustista joutsenista kumoaa tutkijan yleistyksen, jonka hän on muodostanut kaikkien joutsenien luokkaan kuuluvien lintujen valkoisuudesta. Esimerkki tuo esiin todennäköisyyspäättelyyn liittyvän ongelman.
Loogisen empirismin mukaan kaiken luotettavan päättelyn tulee perustua induktioon eli kokemuspohjaisista yksittäistapauksista johdettuihin yleistyksiin. Induktiivisen tieteenkäsityksen mukaan tärkeää on mahdollisimman laajan havaintoaineiston kerääminen.
Sosiologiassa induktiiviseen päättelyyn nojaavaa tutkimusta kutsutaan kvantitatiiviseksi eli määrälliseksi tutkimukseksi.
Hypoteettis-deduktiivinen päättely.
Hypoteettis-deduktiivinen päättely lähtee liikkeelle teoriasta, joka selittää jotakin ilmiötä tai ilmiöiden joukkoa. Hypoteettista teoriaa ei tarvitse etukäteen perustella empiirisellä havaintoaineistolla. Hypoteesista johdetaan ennustuksia, joiden pätevyyttä testataan havainnoimalla.
Hypoteesia pyritään testaamaan mahdollisimman monella eri tavalla. Jos teoriasta johdetut ennustukset pitävät paikkansa, teoria saa vahvistusta. Ennustusten paikkansapitävyys ei välttämättä vielä takaa teorian totuutta. Paikkansapitävät ennustukset tukevat eli konformoivat teoriaa. Jos oletukset osoittautuvat virheellisiksi, teoriaa tulee korjata paremmaksi.
Hypoteeseille voidaan esittää ennakkovaatimuksia, jotka niiden on täytettävä, että teoriaa voidaan pitää pätevänä. Perusvaatimuksena on kyky selittää tarkasteltavaa ilmiötä. Hypoteettis-deduktiivisessa päättelyssä mielikuvitukselliset, rohkeat arvaukset ovat tärkein tutkimustyön instrumentti.
Karl Popper on kehittänyt hypoteettis-deduktiivista tieteenkäsitystä, jonka mukaan todellinen tieteellinen tutkimustyö ei ole tilastollisten yleistysten ja empiiristen luetelmien tekemistä, vaan tieteellisten teorioiden vääräksi todistamista eli falsifiointia. Sosiologiassa hypoteettis-deduktiiviseen päättelyyn nojaavaa tutkimusmenetelmää kutsutaan kvalitatiiviseksi eli laadulliseksi tutkimukseksi.
Abduktiivinen päättely.
Abduktiivista päättelyä kutsutaan päättelyksi joka pyrkii "parhaaseen saatavilla olevaan selitykseen". Abduktiossa pyritään arvauksen avulla selittämään premissit tai saatavilla oleva todistusaineisto. Abduktio on päättelyä, jossa pyritään seurauksista päättelemään syitä. Abduktio lähtee liikkeelle yksittäisistä tosiasioista, ilman, että niitä yhdistäisi yhteinen teoria. Abduktiivinen päättely ei ole deduktiivisesti pätevää, sillä tarjolla olevasta todistusaineistosta on mahdollista päätyä myös toisenlaiseen johtopäätökseen.
Abduktiivisessa päättelyssä saatavilla olevien todistusaineistojen pohjalta ei voida arvioida onko toinen johtopäätös pätevämpi. Tätä tarkoittaa se, että abduktiivisessa päättelyssä johtopäätös ei seuraa premisseistä loogisella välttämättömyydellä. Abduktio voi olla hyödyllinen päättelytapa silloin, kun ollaan luomassa teoriaa täysin tuntemattomasta aihepiiristä. Tällöin "sivistyneet arvaukset" voivat olla hyvä lähtökohta teorian muodostukseen. Sana abduktio tulee latinan kielen sanasta "abducere", joka tarkoittaa 'viedä pois'. Sana on peräisin C. S. Peirce -nimiseltä pragmaattisen tieteenfilosofian edustajalta.
Analogiapäättely.
Sana "analogia" on muodostunut kreikan kielen sanasta "analogos", joka tarkoittaa samankaltaisuutta, vastaavuutta ja verrattavuutta. Analogia-päättelyssä lähdetään liikkeelle siitä, että tutkittavat ilmiöt ovat tarkasteltavan aiheen kannalta relevanteissa suhteissa samanlaiset. Näistä suhteista päätellään, että ilmiöillä on myös muissa suhteissa samanlaisia ominaisuuksia, vaikka niitä ei olisi vielä havaittu.
Analogiapäättely olettaa, että mikäli tarkasteltavat ilmiöt ovat samanlaiset tunnettavien ominaisuuksien suhteen, niiden täytyy olla samanlaisia myös tuntemattomien ominaisuuksien suhteen. Oikeudellisessa päättelyssä analogia-päättelyä käytetään silloin, kun tuomari laajentaa normin kattamaan myös uutta tapausta, siitä huolimatta, että se ei vielä kuuluisi lakitekstin alaan.
Virheellinen analogia tarkoittaa argumentaatiovirheenä asioiden rinnastamista, jotka eivät ole yhteismitallisia.


Paradigma.
Paradigma viittaa tieteellistä toimintaa ohjaaviin ajatuskulkuihin tai muihin tietoteoreettisiin näkökulmiin. Selkokielellä paradigma tarkoittaa oikeana pidettyä, yleisesti hyväksyttyä ja auktoriteetin asemassa olevaa teoriaa tai viitekehystä, kuten esimerkiksi evoluutioteoriaa tai suhteellisuusteoriaa. Paradigma tulee kreikan sanasta "παράδειγμα" ("paradeigma"), "malliesimerkki", "esimerkki", "näyte".
Paradigman sisältö.
Kuhnin mukaan tiede ei niinkään esiinny yksittäisten teorioiden kehityksenä vaan paradigman vaihdoksina. Paradigman käsitteen sekaantuesssa hän itse alkoi käyttää muun muassa termiä normaalitiede.
Ollakseen koko tieteessä merkittävä, uusi paradigma on perusteellinen ja selvä muutos tavassa hankkia tietoa. Tässä mielessä usko, järki (tavanomainen tiede, osien tutkiminen) ja tietokoneen mahdollistama kompleksisuutta hallitseva tiede (kokonaisuuden tutkiminen) ovat hyvin perustavaa laatua olevia ja suuria muutoksia tiedon tekemisessä, maailman selittämisessä.
Paradigman muutoksen seurauksia.
Uusi paradigma sisältää yleensä vanhan erikoistapauksena. Uusi tapa tehdä tiedettä on siis laajempi: se selittää enemmän ja paremmin. Eräs esimerkki on kvanttimekaniikka suhteessa klassiseen mekaniikkaan. Teorioiden korvautuminen paremmilla on yleistä tieteen perusolemusta, tieteen täydentymistä. Uudesta teoriasta tulee paradigma vasta silloin, kun se on perustavaa laatua oleva muutos tieteellisessä selityksessä ja se edustaa laajempaa muutosta ajattelussa.
Koska vanhassa paradigmassa on taustalla suuri määrä valtaa ja yhteiskunnallisia suhteita ja erilaisten tieteellisten organisaatioiden olemassaolo voi olla kiinni jostain paradigmasta, paradigman vaihtumisen tunnustaminen ei ole aina helppo ja nopea tapahtuma. Lopulta uusi paradigma muuttaa kuitenkin tiedettä, sitten teknologiaa ja lopulta ihmisten elämää ja yleistä näkemystä olemassaolosta. Esimerkiksi Galileo Galilein voidaan katsoa romuttaneen tai asettaneen epäilyksen alaiseksi ihmisten uskon kirkon erehtymättömyyteen ja ihmisen ainutlaatuiseen asemaan luonnossa. Samaa tekivät Charles Darwin ja DNA:n löytäjät.


Sauron.
Sauron on fiktiivinen hahmo J. R. R. Tolkienin fantasiakirjassa "Taru sormusten herrasta". Hän on kirjan antagonisti, mutta ei varsinaisesti esiinny yhdessäkään kirjan kohtauksessa. Tolkien nimesi "Tarun sormusten herrasta" Sauronin mukaan, sillä hän oli ”Sormusten herra”. Sauron esiintyy myös sivuhahmona "Silmarillionissa". "Hobitissa" mainittu Synkmetsässä asuva paha Noita paljastui "Tarussa sormusten herrasta" Sauroniksi.
Ensimmäisellä Ajalla.
Sauron oli alkujaan "maia", muinainen henkiolento, jonka tehtävänä oli palvella "valaria", kaikista Ardan asukkaista suurimpia. Hän oli muun "maiar"in tavoin olemassa jo ennen maailman luomista. Hän oli Aulën, vuoret, kalliot ja kääpiöt tehneen "vala"n palvelija. Hän oppi Aülelta paljon takomisesta ja luomisesta. Hän käytti myöhemmin Aülen opissa saamiaan taitoja Valtasormuksen ja muiden mahtisormusten taonnassa.
Melkor, "valar"in ja "maiar"in pettänyt kapinallinen vala, turmeli Sauronin puolelleen. Sauron hylkäsi Aulën ja ryhtyi Melkorin apuriksi. Hänestä tuli Melkorin suurin palvelija ja lopulta hänen seuraajansa. Melkor asui Utumnossa ja antoi Sauronille Angbandin linnoituksen. "Valar" tuhosivat Utumnon Mahtien Mittelössä ja veivät Melkorin vankina pois Valinoriin, mutta Sauron piileskeli Angbandin uumenissa ja selvisi.
Kolme Aikaa myöhemmin Melkor vapautettiin, mutta hän tuhosi "Valar"in Puut, varasti Silmarilit ja pakeni takaisin Keski-Maahan. Melkor otti Angbandin haltuunsa ja Sauron lähti pois. Sauron loi ihmissudet vangitsemalla pahoja henkiä susien ruumiisiin. Vuonna 457 Ensimmäistä Aikaa Sauron hyökkäsi ihmissusien armeijan avulla Tol Sirionin haltialinnoitukseen ja valloitti sen. Tol Sirionista tuli Tol-in-Gaurhoth, ”Ihmissusien saari”. Sauron asui linnoituksen tornissa.
Melkor, joka oli saanut uuden nimen Morgoth, käski Sauronia tappamaan Barahirin, sillä tämä vastusti heitä. Sauron sai petoksella Gorlimin, yhden Barahirin ystävistä, paljastamaan Barahirin olinpaikan. Gorlim petti Barahirin, mutta Sauron tappoi hänet. Sauronin palvelijat tappoivat Barahirin ja leikkasivat hänen sormestaan Barahirin sormuksen. Sormuksesta tuli myöhemmin "dúnedain"in perintökalleus.
Barahirin poika Beren tappoi Sauronin palvelijat ja otti sormuksen itselleen. Sauronin palvelijat hyökkäsivät Berenin kimppuun, jolloin tämä pakeni Doriathin haltiavaltakuntaan. Siellä Beren kohtasi haltianeito Lúthienin ja rakastui häneen. Lúthienin isä Thingol lupasi antaa tyttärensä käden, jos Beren hakisi Silmarilin Morgothin kruunusta. Beren lähti matkalle kymmenen haltian kanssa, mutta Sauron kaappasi heidät ja taisteli haltia Finrod Felagundia vastaan. Felagund hävisi taistelun ja Sauron heitti heidät ihmissusien ruuaksi. Lopulta jäljellä oli vain Beren.
Lúthien tuli susikoira Huanin kanssa pelastamaan Bereniä. Sauron lähetti ihmissusia Huanin kimppuun, mutta se tappoi kaikki ihmissudet. Lopulta Huan tappoi Draugluinin, Sauronin suurimman palvelijan ja ihmissusien johtajan. Ennen kuolemaansa Draugluin kertoi Sauronille, että Huan oli Tol-in-Gaurhothin porteilla. Sauron muuttui ihmissudeksi ja taisteli Huania vastaan. Lopulta Huan voitti ja Sauron joutui luovuttamaan linnoituksen Lúthienille. Sauron muuttui vampyyrilepakoksi ja pakeni.
Vihan Sodassa "valar"in armeija hyökkäsi Angbandiin ja hävitti Morgothin lohikäärmeet, balrogit, peikot ja örkit. Angband tuhoutui ja Beleriand vajosi meren pohjaan. Morgoth karkotettiin maailmasta ja paiskattiin Tyhjyyteen. Ensimmäinen Aika päättyi ja Eönwë, Manwën airut, antoi Sauronille mahdollisuuden palata Valinoriin ja hyvittää tekonsa. Sauron katui tekojaan, mutta ylpeys sai vallan hänessä ja hän pakeni.
Toisella Ajalla.
Vuonna 500 Toista Aikaa Sauron alkoi taas liikehtiä Keski-Maassa. Hän käännytti etelän ja idän ihmiset palvelemaan häntä ja valitsi vuonna 1000 Mordorin maan valtakunnakseen. Hän aloitti linnoituksensa Barad-dûrin, ”Mordorin Mustan Tornin”, rakentamisen ja käytti Tuomiovuoren tulia noituuteen. Hän kuitenkin pelkäsi númenorilaisia, Númenorin saarella asuvia haltioille uskollisten Ensiajan ihmisten jälkeläisiä.
Sauron ei uskaltanut hyökätä númenorilaisten kimppuun, mutta hän halusi tuhota Keski-Maahan jääneet haltiat. Vuonna 1200 Hän otti kauniin ulkomuodon ja meni Annatar-nimisenä Lindoniin. Haltiakuningas Gil-galad ei tunnistanut häntä, mutta ei luottanut Annatariin ja kielsi häntä pääsemästä Lindoniin. Sauron meni seuraavaksi Eregioniin, haltiaseppojen maahan. Haltiat toivottivat hänet tervetulleeksi, sillä ”Annatar” halusi opettaa haltioille takomista. Hän opetti haltioille kuinka taotaan mahtisormuksia.
1600 Sauron vetäytyi takaisin Mordoriin ja takoi Tuomiovuoren uumenissa, Sammath Naurin äärimmäisessä kuumuudessa Valtasormuksen, joka hallitsisi muita mahtisormuksia ja niiden omistajia. Sauron vuodatti Sormukseen vallanhimonsa, julmuutensa ja pahansuopuutensa. Hän myös vuodatti Sormukseen suurimman osan elinvoimastaan ja mahdistaan. Sormuksen voimalla Sauron sai Barad-dûrin valmiiksi.
Sauron laittoi Sormuksen sormeensa, mutta silloin haltiat saivat selville ”Annatarin” todellisen henkilöllisyyden ja luonteen. He ottivat omat mahtisormuksensa pois sormistaan eivätkä käyttäneet niitä. Sauron raivostui ja hyökkäsi Eregioniin vuonna 1695. Haltiaseppojen johtaja, Celebrimbor, surmattiin ja Eregion hävitettiin. Elrond tuli haltia-armeijan kanssa Lindonista, mutta Sauronin örkkiarmeija oli paljon suurempi ja vahvempi. Elrondin joukot pakenivat ja kääpiöt sulkivat valtakuntansa Khazad-dûmin portit ulkopuolisilta. Sauronin joukot valloittivat Eriadorin vuonna 1699. Lindon oli Sauronin joukkojen hyökkäyksen alaisena, mutta númenorilaiset toivat suuren laivaston ja armeijan. Sauronin armeija tuhottiin ja vuonna 1701 hän pakeni Mordoriin henkivartiokaartinsa kanssa.
2251 Toista Aikaa ilmestyivät Nazgûlit eli sormusaaveet, yhdeksän kuolematonta aavetta, jotka palvelivat Sauronia. Myöhemmin paljastui, että sormusaaveet olivat olleet ihmisruhtinaita, joille Sauron oli jakanut ihmisten yhdeksän mahtisormusta. Vuosisatojen aikana sormusten mahti oli muuttanut heidät epäkuolleiksi kummituksiksi, jotka olivat Sauronin orjia.
Sauron jälleenrakensi armeijansa ja alkoi hyökkäillä númenorilaisten siirtokuntiin. Hän halusi kostaa heille sen, että he olivat tuhonneen hänen armeijansa Eriadorissa. Ar-Pharazôn, Númenorin kuningas, lähti suuren armeijan kanssa Mordoria vastaan. Sauron antautui númenorilaisille. Númenorilaiset olisivat voineet tappaa Sauronin, mutta veivät hänet ylpeinä Númenoriin. He kuvittelivat nöyryyttäneensä häntä, mutta Númenorissa Sauron turmeli kuningas Ar-Pharazônin ja hänen seuraajansa. Pian hänestä tuli kuninkaan neuvonantaja ja hän valehteli kuninkaalle, että ihmisuhraus Morgothille tekisi heistä kuolemattomia. Númenorilaiset uhrasivat ihmisiä ja palvoivat Morgothia, mutta pysyivät kuolevaisina.
Sauron väitti, että Kuolemattomat Maat valtaamalla númenorilaiset saisivat ikuisen elämän. Ar-Pharazôn rakensi valtavan laivaston ja hyökkäsi Valinoriin vuonna 3319. Silloin "valar" kutsuivat Erua, ja Ar-Pharazôn tuhoutui laivastonsa kanssa. Númenor upposi ja kaikki sen asukkaat kuolivat. Kuolemattomat Maat otettiin pois näkyvistä ja vain haltialaivat kykenivät purjehtimaan sinne. Sauronin ruumiillinen olomuoto tuhoutui, mutta hänen henkensä pakeni Mordoriin. Hän kuitenkin menetti kykynsä ottaa kaunis ulkomuoto.
Númenorilaisruhtinas Elendil ja hänen poikansa Isildur ja Anárion perustivat Arnorin ja Gondorin valtakunnat Keski-Maahan vuonna 3320. Sauron raivostui ja hyökkäsi Gondorin kimppuun. Minas Ithil valloitettiin, mutta hyökkäys pysäytettiin Osgiliathissa. Ihmiset ja haltiat yhdistivät armeijansa ja hyökkäsivät Mordorin kimppuun. 3434 Sauronin armeija lyötiin Dagorladin taistelussa ja Musta Portti tuhottiin. Haltiain ja Ihmisten Viimeinen Liitto marssi Gorgorothin tasangon yli ja aloitti Barad-dûrin piirityksen. Paljon númenorilaisia ja haltioita kuoli piirityksessä, mukaan lukien Anárion. Vuonna 3441 Sauronin oli kuitenkin pakko tulla ulos tornistaan. Hän taisteli Gil-galadia ja Elendiliä vastaan ja tappoi heidät. Kuollessaan Elendil mursi miekkansa Narsilin. Isildur otti Narsilin ja katkaisi Sauronin sormen, jossa Sauron piti Valtasormusta. Sauron ja nazgûlit katosivat varjoihin ja Barad-dûr kaadettiin.
Kolmannella Ajalla.
Isildur kuitenkin uskoi Sauronin lopullisesti kuolleen ja kieltäytyi tuhoamasta Sormusta. Isildur oli ahne ja säästi sormuksen perintökalleudeksi. Kolmannen Ajan vuonna 2 örkit tappoivat Isildurin Kurjenmiekkakentällä ja Sormus upposi Anduin-jokeen. Se makasi siellä noin 2 500 vuotta.
Sauron piileskeli voimattomana henkiolentona 1 000 vuotta Keski-Maassa. Barad-dûr oli tuhottu ja Mordor gondorilaisten vartioima, joten hän meni 1050 Kolmatta Aikaa Suureen Vihermetsään ja lopulta rakennutti Dol Guldurin linnoituksen. Suuresta Vihermetsästä tuli Synkmetsä ja sinne muutti paljon hämähäkkejä ja örkkejä. Ne eivät saaneet ajetuksi pois metsässä asuvia salohaltioita, mutta haltiat eivät kyenneet karkottamaan pahuutta pois. Kukaan ei tiennyt Sauronin palanneen, joten he kutsuivat Dol Guldurissa asuvaa pahaa voimaa Noidaksi.
Sormusaaveet palasivat ja niiden johtaja meni Angmariin vuonna 1300. Nazgûlien herra sai nimen Angmarin Noitakuningas. Noitakuningas soti 600 vuotta Arnorin ihmisiä vastaan ja lopulta tuhosi heidän valtakuntansa. Arnor oli jo ehtinyt heikentyä ja hajota kolmeen maakuntaan. Noitakuninkaan joukot tuhottiin vuonna 1975, mutta Arnor oli raunioina ja Noitakuningas pääsi pakenemaan.
1636 mahdollisesti Sauronin aikaan saama Suuri Rutto tappoi ihmisiä ja hobitteja Keski-Maassa, erityisesti Gondorissa.
1851 Sauronin lähettiläät houkuttelivat Vaunumiehinä tunnetun itäläiskansan hyökkäämään Gondorin kimppuun, mutta vuonna 1944 Eärnil, Gondorin eteläisen armeijan johtaja, löi Vaunumiehet ja ajoi heidät Kalmansoille.
Mordor oli hylätty ja Nazgûlit kerääntyivät sinne. Örkit valloittivat Mordorin rajavartioasemat ja hyökkäsivät Minas Ithiliin. Sormusaaveet ja örkit valloittivat sen ja Minas Ithilistä tuli Minas Morgul, Nazgûlien tyyssija. Ne veivät myöhemmin Minas Ithilin "palantírin" Mustaan Torniin. Vuonna 2050 Gondorin viimeinen kuningas Eärnur katosi Minas Morgulissa ja Gondoria alkoivat hallita käskynhaltijat.
Örkit lisääntyivät Sumuvuorilla ja alkoivat tappaa matkamiehiä. Khazad-dûmissa nousi balrog, jonka Sauronin pahuus ehkä oli herättänyt. Balrog tappoi kääpiöiden kuninkaan ja ajoi kääpiöt pois valtakunnastaan. Örkkejä muutti Khazad-dûmiin, joka sai uudeksi haltiakieliseksi nimekseen Moria eli Musta kuilu.
Sauronin valta ja mahti kasvoivat. Vuonna 2063 velho Gandalf Harmaa uskalsi mennä Dol Gulduriin ja kohtasi Sauronin. Gandalf ajoi hänet pois Synkmetsästä. Sauron palasi takaisin vuonna 2460.
2463 hobitit Déagol ja Sméagol löysivät Valtasormuksen. Sméagol murhasi Déagolin ja pakeni Sormuksen kanssa Sumuvuorten alaisiin luoliin. Sormuksen voima turmeli nuoren hobitin ja Sméagol muuttui Klonkkuna tunnetuksi olennoksi.
Mordorista hyökkäsi uudenlaisia örkkejä, joita kutsuttiin nimellä "uruk-hai". "Urukit" olivat suurempia ja vahvempia kuin tavalliset örkit. Ne valloittivat Ithilienin ja tuhosivat Osgiliathin.
Sauron teki liiton "balcothiksi" kutsutun itäläisheimon kanssa. Vuonna 2510 "balcoth" hyökkäsivät Gondorille kuuluvaan Calenardhonin maakuntaan. Gondorin käskynhaltija Cirion lähetti armeijan, mutta Sumuvuorten örkit hyökkäsivät gondorilaisten kimppuun. Gondor oli häviöllä, kunnes éothéodina tunnettu pohjalaisheimo tuli gondorilaisten avuksi ja tappoivat kaikki örkit ja itäläiset. Cirion antoi éothéodille Calenardhonin, josta tuli Rohan, ”hevosten maa”.
Vuonna 2845 Sauron kaappasi kääpiökuningas ja vei hänet Dol Gulduriin. Hän kidutti Thráinia ja otti häneltä viimeisen kääpiöiden seitsemästä mahtisormuksesta. 2850 Gandalf löysi Thráinin vankityrmästä ja ymmärsi Noidan olevan Sauron. Thráin II kuoli kidutukseen, mutta Gandalf pakeni ja pyysi Valkoista Neuvostoa hyökkäämään Dol Gulduriin. Velho Saruman Valkoinen, Neuvoston johtaja, kuitenkin kieltäytyi. Saruman nimittäin itse yritti salaa löytää Sormuksen ja nousta Keski-Maan hallitsijaksi.
2885 Sauronin lähettiläät saivat "haradrim"in hyökkäämään Gondoriin. He valloittivat Ithilienin, mutta gondorilaiset ja heidän liittolaisensa rohanilaiset ajoivat heidät pois. Örkit hyökkäilivät Ithilieniin ja kaikki sen asukkaat pakenivat.
2941 Gandalf taas neuvoi Valkoista Neuvostoa hyökkäämään Dol Gulduriin. Tällä kertaa Saruman suostui ja Neuvosto karkotti Sauronin pois Synkmetsästä. Sauron pakeni Mordoriin. Hän aloitti Barad-dûrin ja Mustan Portin jälleenrakentamisen ja keräsi ympärilleen suuret armeijat örkkejä, peikkoja, eteläisiä ja itäläisiä. Nazgûlit asuivat Minas Morgulissa, mutta Sauron lähetti niistä kolme Dol Gulduriin. 2951 Sauron julisti palanneensa ja Tuomiovuori purkautui taas liekkeihin. Sauron oli luonut uudenlaisen peikkorodun, "olog-hai", joka olivat tavallisia peikkoja älykkäämpiä ja kestivät auringonvaloa.
Samoihin aikoihin, kun Sauron pakeni Dol Guldurista, hobitti Bilbo Reppuli löysi Sormusten Sormuksen. Sormus oli hylännyt Klonkun, kunnes Bilbo otti sen maasta ja vei sen kotiinsa Kontuun. Gandalf sai selville Bilbon ”taikasormuksen” olevan Suurin Sormus. Gandalfin saavutusten avulla Laakson kuninkaan perijä, Bard Jousimies, tappoi lohikäärme Smaug Kultaisen. Muuten Sauron olisi voinut alistaa Smaugin palvelijakseen.
Sauron alkoi käyttää Mustaan Torniin vietyä Minas Ithilin "palantíria". Sen avulla hän käännytti Orthancin Näkykiveä käyttäneen Sarumanin palvelijakseen. Hän käytti Sarumania tuhoamaan Rohanin ihmiset. Hän myös otti yhteyden Minas Tirithin "palantír"iin, mutta ei saanut alistettua sitä käyttänyttä käskynhaltija. Sauron kuitenkin näytti Denethorille Mordorin mahtia ja teki lopulta hänestä hullun.
Vuonna 3017 Klonkku joutui Sauronin vakoojien vangiksi ja vietiin Mordoriin. Klonkkua kidutettiin ja kuulusteltiin Barad-dûrissa, kunnes Sauron kuuli sanat Reppuli ja Kontu. Hän päästi Klonkun vapaaksi, jotta se johdattaisi hänen palvelijansa Sormuksen luokse. Aragorn kuitenkin kaappasi Klonkun ja vei hänet haltiakuningas Thranduilin vangiksi.
Sauron lähetti sormusaaveet Kontuun etsimään Sormusta. He saivat selville, että Sormusta kantoi Frodo Reppuli, Bilbon veljenpoika. Frodo ja hänen ystävänsä pakenivat Rivendelliin ja Kohuveden kahlaamolla suuri tulva vei mukaan nazgûlit. Sormusaaveiden hevoset kuolivat, mutta nazgûlit palasivat Mordoriin ja Sauron antoi heille ratsuiksi Siivekkäät Pedot.
Rivendellissä päätettiin, että Suurin Sormus tuhottaisiin Tuomiovuoren tulessa. Frodo ilmoittautui Sormuksen Viejäksi, ja häntä suojelemaan valittiin kahdeksan Sormuksen ritaria.
Mordorin örkit kohtasivat Rautapihan "uruk-hai"ta, joilla oli vankeina kaksi Frodon ystävää, hobitit Merri ja Pippin. Örkkikapteeni Grishnákh lähetti Mordoriin viestin, mutta Éomerin johtamat ratsumiehet tappoivat kaikki örkit. Merri ja Pippin pakenivat Fangornin metsään.
Pippin katsoi Orthancin "palantír"iin ja näki Sauronin. Sauron luuli Pippiniä Sormuksen Viejäksi ja uskoi Sarumanin saaneen Sormuksen. Hän raivostui ja päätti hankkia sen takaisin. Seuraavana aamuna Aragorn katsoi Näkykiveen ja paljasti olevansa Isildurin perillinen. Aragorn näytti Sauronille Narsilin, joka oli uudelleentaottu Anduríriliksi. Sauron uskoi Sormuksen olevan Aragornilla.
Sauron lähetti suuren armeijan Gondorin kimppuun. Minas Morgulista marssi Noitakuninkaan johdolla sotajoukko, johon kuului 200 000 örkkiä, peikkoa, eteläistä ja itäläistä. Mustalta Portilta tuli toinen armeija, joka valloitti gondorilaisen varuskunnan Cair Androsissa. Mordorista tullut savupilvi peitti Gondorin ja Rohanin maat pimeyteen. Osgiliath ja Rammas Echor valloitettiin ja Minas Tirith joutui piirityksiin. Kaupunkia pommitettiin katapulteilla ja portit murrettiin Grond-nimisellä muurinmurtajalla.
Denethor näki "palantír"issa Sauronin luoman näyn, jossa merirosvojen laivasto tuli Pelargiristä Mordorin armeijan apuun. Denethor joutui epätoivon valtaan ja poltti itsensä roviolla. Todellisuudessa Aragorn oli kaapannut laivat ja miehittänyt ne lisäjoukoilla.
Rohanin Ratsastajat tulivat gondorilaisten apuun. Noitakuningas tappoi kuningas Théodenin, mutta aseneito Éowyn ja Merri surmasivat Noitakuninkaan. Sauron oli menettänyt suurimman palvelijansa. Aragorn saapui ja Sauronin armeija kärsi tappion. Kaikki joukot tapettiin tai ajettiin pakosalle.
Sauron oli kuitenkin menettänyt Pelennorin Kentillä vain pienen osan armeijastaan. Suurin osa hänen sotajoukoistaan oli Mordorissa. Gandalf, Aragorn, Èomer ja Imrahil marssivat Mustalle Portille, jotta voisivat hämätä Sauronin Silmän katseen pois Frodosta ja Samista. Frodo oli ollut örkkien vankina, mutta Sam oli pelastanut hänet. Örkit veivät Frodon tavaroita Mustaan Torniin. Sauron ei ymmärtänyt, mitä hobitti teki Mordorissa. Hän kuvitteli Frodoa vakoojaksi.
Sauronin Suu näytti Lännen Armeijalle Frodon tavaroita ja väitti hänen olevan Sauronin vankina. Sauronin Suu vaati, että Gondorin ja Rohanin pitäisi alistua Mordorin vallan alle. Gandalf kieltäytyi ja Sauronin Suu lähetti Mordorin armeijan kohtaamaan Lännen Armeijan. Sauron näytti voittaneen, sillä hänen armeijansa oli paljon suurempi.
Tuomiovuorella Frodo ei enää kyennyt vastustamaan Sormuksen mahtia ja laittoi sen sormeensa. Hän julisti Suurimman Sormuksen omakseen, mutta silloin Sauron ymmärsi typeryytensä ja lähetti sormusaaveet Tuomiovuorelle. Sauron oli kauhuissaan, sillä Sormuksen tuhoutuminen tuhoaisi myös hänet. Klonkku puraisi Sormuksen Frodon sormesta ja putosi Tuomiorotkoon. Sormusten Sormus tuhoutui.
Barad-dûr, Musta Portti ja Hammastornit romahtivat raunioiksi ja Gorgorothin tasanko halkesi maanjäristyksen voimasta. Tuomiovuori purkautui valtaisalla voimalla ja nazgûlit tuhoutuivat. Sauronin örkit ja peikot pakenivat luoliin tai tappoivat itsensä. "Haradrim" ja itäläiset antautuivat. Sauronin henki näyttäytyi Lännen Armeijalle suurena savupilvenä, jonka länsituuli puhalsi pois.
Suurin osa Sauronin elinvoimasta ja mahdista tuhoutui Sormuksen mukana. Hänen ruumiillinen muotonsa tuhoutui lopullisesti, ja hänet pyyhkäistiin iäksi varjoihin. Hänen henkensä haihtui olemattomiin kodittomana ja voimattomana, eikä hän enää koskaan noussut.
Ulkomuoto.
Sauron oli "maia", joten hän kykeni muuttamaan ulkomuotoa. Hänellä oli ruumiillinen olomuoto Ensimmäisellä Ajalla, ja myöhemmin hän muutti itsensä ihmissudeksi taistellakseen Huania vastaan ja sitten suureksi vampyyrilepakoksi Tol-in-Gaurhothista. Toisella Ajalla hän otti kauniin ulkomuodon, jota hän käytti valepukunaan Eregionissa ja myöhemmin Númenorissa. Númenorin tuhossa Sauronin ruumiillinen muoto tuhoutui, eikä hän voinut ottaa enää ikinä kaunista ulkomuotoa. Hän otti Mustan Ruhtinaan ulkomuodon. Tässä muodossa hänellä oli musta haarniska ja kypärä, musta palava iho ja punaiset silmät. Tämä muoto tuhoutui, kun Isildur leikkasi irti hänen sormestaan Sormuksen.
Kolmannella Ajalla Sauron ei kyennyt tuhanteen vuoteen ottamaan ruumiillista olomuotoa. "Tarun sormusten herran" tapahtumien aikana Sauronilla oli ruumiillinen olomuoto. Tämä olomuoto muistutti suurta miestä. Hänen henkensä tai mielensä ilmentymänä oli Punainen Silmä. Se oli suuri liekehtivä silmä, jonka keskellä oli viiru pupilli. Mordorin joukot käyttivät tunnuksenaan Punaista Silmää. Sauronin ruumiillinen olomuoto tuhoutui Mordorin kukistuessa, eikä hän enää ikinä voinut ottaa uutta hahmoa, vaan hänen henkensä vajosi varjoihin.
Luonteenpiirteitä.
Sauron on luonteeltaan vallanhimoinen ja alistava. Hänen viehätyksensä pahan voimia kohtaan teki hänestä yhden Keski-Maan merkittävimmistä henkilöistä. Sauron ei kuitenkaan ollut syntyjään paha, vaan Melkor turmeli hänet pahaksi. Melkor esitteli Sauronille mahtiaan ja houkutteli hänet pahuuden puolelle. Sauron hylkäsi aikaisemman isäntänsä Aülen ja ryhtyi Melkorin seuraajaksi.
Toisin kuin Melkor, Sauron ei halunnut tuhota Ardaa ja sen asukkaita. Hän halusi hallita Keski-Maata ja oli viisaampi kuin herransa. Sauron käytti usein viekkauttaan tuhotakseen vihollisensa käyttämättä raakaa voimaa. Hän esimerkiksi onnistui valheilla turmelemaan ja tuhoamaan númenorilaiset, hänen suurimmat vihollisensa. Sauron lupasi palkita palvelijansa, esimerkiksi hän lupasi antaa "haradrim"ille ja itäläisille takaisin näiden Gondorille menettämänsä maat, jos he taistelisivat hänen puolestaan.
Sauron kuitenkin teki Sormuksen Sodassa yhden virheen, joka koitui hänen kohtalokseen. Hän ei odottanut, että kukaan uskaltaisi saapua Mordoriin Sormuksen kanssa, jotta voisi tuhota sen. Hän huomasi erehdyksensä liian myöhään, sillä Sormus ehti tuhoutua mukanaan Sauron.
Nimet.
Nimi Sauron on suurhaltiakieltä ja merkitsee ”Kammottua”. Hänet tunnettiin myös Ensiajalla nimellä Gorthaur Julma. Nimi Annatar, jota hän käytti itsestään toisella ajalla kulkiessaan haltioiden ja ihmisten mailla vielä kauniissa ja hyvässä asussa, merkitsee ”Lahjojen herraa”. Dol Guldurissa asuessaan häntä kutsuttiin Noidaksi. Sauron kutsui itseään nimillä Sormusten Herra ja Maan Herra. Hänen vihollisensa kutsuivat häntä Varjoksi ja Viholliseksi. Usein hänet kuitenkin tunnettiin nimillä Musta Ruhtinas tai Mordorin Musta Ruhtinas.
"Silmarillionin" esiversiossa Sauron oli Tevildo, ”kissojen herra”. Tevildon nimi muutettiin ja siitä tuli Thû, "noita". Nimeä muutettiin uudelleen ja seuraavana tulivat nimet Gorthû, Sûr ja lopulta Sauron. Sauronin kutsumanimi Gorthaur juontuu Gorthûsta.
Sauron elokuvissa.
Peter Jacksonin ohjaamassa "Taru sormusten herrasta" -elokuvatrilogiassa Sauron esitetään valtavana liekehtivänä silmänä, joka leijuu Barad-dûrin huipulla. Jacksonin näkemyksen mukaan Sauron on henkiolento, joka ei kykene ottamaan ruumiillista olomuotoaan ilman Sormuksen voimaa. Kuten yllä on todettu, Jacksonin käsitys on alkuperäisten teosten vastainen, koska Sauron menetti fyysisen ruumiinsa vasta Sormusten herran tapahtumien jälkeen. Kirjoissa käy myös selvästi ilmi, että ”Sauronin silmä” on henkinen käsite, ei todellinen fyysinen ilmentymä.
"Kuninkaan paluussa" Sauronin Silmän vaikutus näkyy Mordorissa punaisena valonsäteenä. Sauronin tuhoutuessa Silmä räjähtää ja tuhoaa Barad-dûrin.
Elokuvissa Sauronin ruumiillinen olomuoto nähdään "Sormuksen ritarien" prologissa. Siinä hänellä on kasvot peittävä kypärä, piikikäs haarniska ja valtaisa sotanuija. Hän on kaksi kertaa ihmistä pidempi. "Kuninkaan paluussa" piti olla kohtaus, jossa Aragorn taistelee Sauronia vastaan. Kohtaus oli tarkoitus sijoittaa Mustan Portin taisteluun. Kohtauksen alussa Sauron ilmestyy Annatarina, mutta ottaa todellisen ulkomuotonsa ja hyökkää Aragornin kimppuun. Kohtaus kuitenkin hylättiin ja Sauron muutettiin digitaalisesti vuorenpeikoksi, jota vastaan Aragorn taistelee elokuvan lopullisessa versiossa. Sauron oli Morgothin jälkeen kaikkien Keski-maan vapaiden kansojen vihollinen.
Elokuvissa Sauronia esittää uusiseelantilainen näyttelijä Sala Baker.


Deduktiivinen päättely.
Deduktiivinen päättely eli validi päättely on päättelytapa, jossa tosista premisseistä seuraa välttämättä tosi johtopäätös. Toisinaan deduktiivinen päättely määritellään esittämällä, että päättely etenee johtamalla yleistyksestä yksittäistapausta koskeva johtopäätös. Sana 'deduktio' tulee latinankielen sanasta "deduco", joka tarkoittaa "esiin johtaa". Nimensä mukaisesti deduktiivinen päättely ei anna uutta tietoa, vaan johtaa esiin annettuihin premisseihin sisältyvän oletuksen. Tällä tarkoitetaan sitä, että deduktiivinen päättely on päättelyä tunnetuista tapauksista toisiin tunnettuihin tapauksiin.
Selitys: Ensimmäisessä premisissä tehdään yleistys kaikkien ihmisten kuolevaisuudesta. Toisessa premisissä esitetään väite, että Sokrates kuuluu ihmisten luokkaan. Näistä perusteista päätellään, että Sokrates, joka on ihminen, on myös kuolevainen. Johtopäätös ei lisää tietoamme, sillä kaikki siinä esitetty tieto sisältyy jo premisseihin.
Deduktiivisessa päättelyssä tosista premisseistä ei voi koskaan seurata epätotta johtopäätöstä. Deduktiivinen päättely ja rationalismi liitetään usein yhteen. Rationalismilla tarkoitetaan tietoteoreettista näkemystä, joka pitää tiedon lähteen pätevyyden ratkaisijana järkeä, ei kokemuspohjaista havainnointia.


Tulehdus.
Tulehdus on elimistön tapa reagoida kudosvaurioon. Syynä tulehdukseen voi olla virus- tai bakteeri-infektion aiheuttama vaurio, mekaaninen vamma, vierasesine, erilaiset allergeenit tai elimistölle vahingolliset aineet. Myös korkeat lämpötilat, radioaktiiviset aineet ja osa sähkömagneettisen spektrin säteilystä (esimerkiksi UV-säteily) ovat vahingollisia kudoksille ja voivat aiheuttaa palovamman.
Elimistön tyypillinen tapa reagoida tulehdukseen on verisuonimuutokset, kudosnesteen ja tulehdussolujen kertyminen tulehdusalueelle. Verisuonimuutosten seurauksena hiussuonten seinämät muuttuvat läpäisevimmiksi ja tulehdusalueelle kertyy proteiineja ja vettä. Muutaman tunnin kuluessa paikalle kertyy valkosoluja ja tehokkaampia syöjäsoluja, makrofageja.
Tulehdusreaktion tarkoituksena on houkutella infektioalueelle elimistön puolustuksesta ja paranemisesta vastaavia soluja ja aineita. Fagosytoivat solut luovat edellytykset paranemiselle tuhoamalla tai inaktivoimalla vieraat mikrobit. Lisäksi ne puhdistavat alueelta vaurioituneiden kudosten tai solujen jäännökset.
Muistisäännön mukaan tulehduksen oireet ovat "rubor, tumor, calor, dolor" ja "functio laesa", eli punoitus, turvotus, kuumotus, kipu ja toimintakyvyn heikkeneminen.
Tulehdusalueen märkä koostuu tulehdussoluista, taudinaiheuttajista ja osin tuhoutuneesta kudoksesta.
Akuutti tulehdus.
Pikkuvaltimot laajenevat ja tavallista enemmän hiussuonia on avoinna. Näin tulehdusalueelle kulkeutuu enemmän veri- ja kudossoluista vapautuvia tulehdusta edistäviä aineita (entsyymejä, sytokiineja ja muita kudoshormoneja). Nämä aineet vaikuttavat siten, että hiussuonten seinämät muuttuvat läpäisevimmiksi. Tällöin suonista siirtyy tulehdusalueelle proteiineja, pienimolekyylisiä aineita ja vettä.
Muutaman tunnin kuluttua paikalle saapuu neutrofiilisiä granulosyyttejä. Ne löytävät paikalle tulehdusalueella syntyvien aineiden avulla. Paikalle kertyy myös punasoluja sekä makrofageja. Kaikki syöjäsolut hävittävät bakteereja ja kuollutta kudosta.
Krooninen tulehdus.
Akuutissa tulehduksessa tulehduskohdassa ei ole paljon imusoluja eikä plasmasoluja, sen sijaan kroonisessa tulehduksessa niitä on paljon. Ne ovatkin tunnuksenomaisia krooniselle tulehdukselle, esimerkiksi eosinofiilit ovat tunnuksenomaisia erityisesti allergiselle tulehdukselle


Rakkaus.
a> on länsimaisessa kulttuurissa rakkauden symboli.
Rakkaus on syvä kiintymyksen tunne johonkin, useimmiten toiseen henkilöön. Eräissä uskonnoissa jumaluuden ihmiseen kohdistama ja ihmisen jumaluutta kohtaan tuntema sekä uskovien keskinäinen rakkaus ovat keskeisiä elementtejä. Ihminen voi myös sanoa rakastavansa työtään, harrastustaan, taloaan jne.
Rakkauden kokemus vaihtelee kokijan ja olosuhteiden mukaan. Rakkaus on monille uhrautumista. On olemassa erilaisia rakkauden ilmentymiä ja toteutumisen tapoja. Tässä mielessä rakkaus pakenee yleistä määritelmää. Yhteisöissä syntyy vakiintuneita tapoja ilmaista rakkautta. Näihin tapoihin voi kohdistua hyväksymistä, kieltoja tai velvoitteita.
Määritelmiä ja luokitteluja.
Länsimaisessa kulttuurissa rakkaus jaetaan usein Platonin esittelemän kolmijaon mukaan: "eros" (eroottinen rakkaus), "filia" (veljellinen rakkaus), "agape" (jumalallinen rakkaus). P. Cicovacki mainitsee neljäntenä rakkauden muotona "amorin", romanttisen rakkauden. Lancelin ja Lemonnier kiinnittävät huomiota siihen, että rakkaudesta kirjoittaneet filosofit ovat enimmäkseen miehiä. Filosofialle rakkaus on Lancelinin ja Lemonnierin mukaan hankala aihe, koska se usein ilmenee järjen ja järkeilyn vastakohtana, "näyttää vastustavan kaikkinaista rationalisointia".
Biologia.
On esitetty, että rakkaus on ihmisen biologiaan liittyvä ilmiö, jossa ihmiset rakastuvat tietynlaisen feromonituoksun omaavaan ihmiseen. Tätä tukee lähes kaikkien aikuisten joskus kokema ilmiö, jossa hän on kohdannut toisen ihmisen, joka on ollut vaikkapa "täydellinen" ulkonäöltään ja olemukseltaan muttei silti ole "sytyttänyt". Toisaalta sovinnaisesti ajatellen täysin "sopimaton" ihminen on kuitenkin aiheuttanut voimakkaan tunnereaktion ja sitä myötä rakkauden syttymisen.
Islam.
Islamilaisen maailmankatsomuksen mukaan rakkaus on kaikkia uskossa olevia yhdistävä side. Vaikka Jumalaa ei suoraan kutsuta rakkaudeksi, yksi Jumalan eli Allahin nimistä on "Al-Wadud", rakastava, kaiken rakkauden lähde Allah rakastaa jokaista Jumalaan uskovaa, joskin se kuinka uskova itse miellyttää Jumalaa toteuttamalla hänen tahtoaan riippuu yksilöstä itsestään. Jumalan rakkaus ihmiskuntaa kohtaan todentuu yksilölle rukoilun, mietiskelyn ja omistautumista osoittavien tekojen kautta.
Ishq, jumalaisen rakkauden käsite.
Islamin suuntauksessa sufilaisuudessa rakkautta ei pidetä vain Jumalalle kuuluvana jumalallisena piirteenä, vaan se on Jumalan olemuksen ydin. "Ishq", rakkaus, koskee kaikkea olemassa olevaa. Kun sielu sijaitsee ruumissa, sydämessä asuu sielun lisäksi rakkaus. Rakkaus asettuu kaiken maallisen ja järjellisen yläpuolelle. Todellinen rakkaus kahden ihmisen välillä on tie täydelliseen yhteyteen. Rakastuneet toteuttavat jumalan olemassa oloa maan päällä. Sekä rakastavan että rakastetun taustalla on rakkaus. Rakastava onkin "ruh", henki, joka on erotettu rakastetustaan ja joka kaipaa takaisin. Rakastettu on puolestaan "jamal", täydellisen kauneuden ilmentymä, joka näyttäytyy rakastavalle kutsuen tämän takaisin alkulähteeseensä. Rakkaus valtaa rakastuneen sydämen tuhoten sieltä kaiken ylimääräisen; vain rakastettu on tärkeä. Kun rakastava on luopunut omasta itsestään hän saavuttaa "fanan", tilan, jossa suhteellisen olemassaolon tilalle on astunut täydellinen olemassaolo. Tämän metafyysisen tapahtuman mahdollistamana seuraa "tawhid", täydellinen yhteys, tai täydellinen rakkaus.


Seurustelu.
Seurustelu on vakituinen rakkauteen ja yhdessäoloon perustuva suhde ennen kihlausta, avo- tai avioliittoa. Nimitystä seurustelu käytetään myös ihmisten välisestä yhdessä oleskelusta ja keskustelusta.
Nykyään on hyvin yleistä, että seurustelu ei johda ja tavoite ei ole johtaa kihlautumiseen, avo- tai avioliittoon. Nykyisin länsimaissa avoliittoa tai avioliittoa edeltää yleensä seurustelu.


Kondomi.
Kondomi on siittimen päälle vedettävä suojus, joka toimii sekä ehkäisyvälineenä että seksitautien leviämisen estäjänä. Kondomi on valmistettu yleensä lateksista eli luonnonkumista. Lateksiallergiasta kärsiville on tarjolla eri muovityypeistä valmistettuja kondomeja. Kondomi asetetaan paikalleen rullaamalla se auki siittimen päälle ennen yhdyntää. Lauetessa miehen siemenneste jää kondomin kärjessä olevaan säiliöön. Kondomia käytetään koko yhdynnän ajan ja se on kertakäyttöinen.
Kondomi ehkäisee suurella varmuudella raskauden; sen ehkäisyteho on 97–98 prosenttia. Kondomi on ainoa ehkäisyväline, joka estää sukupuolitautien leviämisen. Juuri tämä tekee kondomista kaikkein tärkeimmän ehkäisyvälineen. Kondomin ehkäisyprosentti ei ole sata, koska on mahdollista, että se repeää kesken yhdynnän tai luiskahtaa pois paikaltaan.
Tärkeää on myös huomata, että kondomia on käytettävä aina kun tavoitteena ei ole raskaus. Kuukautiskierrosta riippuen todennäköisyys tulla raskaaksi vaihtelee eri aikoina, mutta todennäköisyys on kuitenkin kaikkina aikoina merkittävän suuri. Myös kuukautisvuodon ja "varmojen päivien" aikana on käytettävä kondomia, mikäli haluaa estää raskauden.
Kondomi heikentää aina hieman peniksen tuntoherkkyyttä, mutta toisaalta tästä ominaisuudesta voi olla hyötyä liian nopean laukeamisen estämisessä. Kondomien käyttömukavuus on viimeisten vuosikymmenien aikana parantunut huomattavasti valmistusmenetelmien kehittyessä.
Koska kondomi on erittäin joustava ja vedenpitävä, käytetään sitä joskus myös muihin käyttötarkoituksiin, kuten veden kuljettamiseen kehitysmaissa, matkapuhelimen suojaamiseen, vedenpitävien mikrofonien rakentamiseen tai kiväärin piippujen tukkeutumisen estämiseen.
Erilaiset kondomit.
Suomessa kondomien yleisvalikoima koostuu ruotsalaisen RFSU:n tuotteista, joita voidaan pitää luotettavina peruskondomeina. Markkinoilla on myös monen muun merkkisiä kondomeja. Hinta ei aina kerro laadusta. Supermarketeissa ja apteekeissa voi olettaa löytävänsä hyvälaatuisia merkkejä. CE-merkki, viimeinen käyttöpäivä ja Väestöliiton suositus ovat myös hyvän laadun takeita. Laadukastakaan kondomia ei tule käyttää viimeisen käyttöpäivän jälkeen.
Kondomeja myydään sekä suorina että muotoiltuina, eli penistä myötäilevinä. Juomukondomi on pintakuvioitu ja tarkoitettu lisäämään naisen nautintoa. Kondomeja saa myös tavallista ohuempina sekä värillisinä. Suuseksin miellyttävyyttä parantamaan on erilaisia makukondomeja. Saatavilla on myös tavanomaista pienempiä ja suurempia kondomeja. Tämän lisäksi lateksille allergisille on olemassa polyuretaani- ja polyisopreenimuovista (joustavampi ja kumimaisempi) valmistettuja kondomeja. Markkinoilla on myös spermisidejä sisältäviä kondomeja.
Suurin osa kondomeista valmistetaan Kaakkois-Aasiassa, sillä kumipuu kasvaa niillä seuduilla.
Kehitteillä oli myös spray-kondomi: peniksen päälle suihkutettaisiin lateksiliuosta, joka kuivuttuaan muodostaa täydellisesti sopivan kondomin. Keksintöä ei kuitenkaan saatu toimimaan etenkin sen takia, ettei lateksi kuivunut tarpeeksi nopeasti. Tällaiseen kondomiin on myös vaikea saada kunnollista siemennestesäiliötä.
Naisen kondomi.
Femidomi on naiselle suunniteltu kondomi, joka tekee naisen riippumattomaksi siitä, suostuuko mies käyttämään kondomia. Femidomeja ei ole vielä yleisessä myynnissä Suomessa. Muutamissa seksikaupoissa on myynnissä femidomeja.
Naisen kondomi on polyuretaanista valmistettu tavallista kondomia pidempi pussi, joka asetetaan emättimen sisään. Se vuoraa emättimen seinämät, ja estää siittiöiden pääsyn kohtuun. Kondomin molemmissa päissä on joustava rengas. Sisempi, suljetussa päässä oleva rengas, toimii kondomin paikalleen asettelussa ja paikallaan pitämisessä; se liukuu paikalleen, ja asettuu kohdunsuun ympärille. Pehmeä ulompi rengas jää emättimen ulkopuolelle, ja peittää emättimen aukon ympärysalueen yhdynnän aikana.
Naisen kondomi voidaan asettaa emättimeen hyvissä ajoin ennen yhdyntää, ja se suojaa sukupuolitautitartunnoilta paremmin kuin miesten kondomit, sillä se peittää osittain myös ulkosynnyttimet. Yhtä aikaa ei saa käyttää miehen kondomia, sillä erilaisten materiaalien välinen kitka saattaa aiheuttaa suojan rikkoutumisen. Oikein käytettynä naisten kondomi suojaa raskaudelta 89–97-prosenttisesti.
Naisen kondomi sopii lateksiallergisille ja niille, joille hormonaalinen ehkäisy ei sovi. Sitä voidaan käyttää myös synnytyksen jälkeen, jolloin limakalvot ovat erityisen herkät.
Historia.
Vuodelta 1813 peräisin oleva kondomi, joka sisältää ohjeet.
Vanhin tunnettu kuvaus kondomista löytyy luolamaalauksesta Combarelles'n alueelta Ranskasta. Toiseksi vanhin piirros on peräisin Egyptistä noin vuodelta 2000 eaa. Kuvassa on pellavainen siittimen suojus. Ei ole kuitenkaan selvää, käytettiinkö kondomeja näin varhain ehkäisyyn. Niiden uskotaan ennemminkin olleen rituaaleissa käytettäviä välineitä tai koristeita.
Vanhimmat varsinaiset löydöt on tehty Englannissa sijaitsevasta Dudleyn linnan raunioista. Ne ovat vuodelta 1640 ja olivat valmistettu eläinten sisäkalvoista.
1500-luvulla kupan yleistyessä Euroopassa oli kondomeille käyttöä. Italialaislääkäri Gabrielle Fallopius kuvaili kirjoituksissaan liinakankaasta tehtyjä pusseja, jotka kyllästettiin suola- tai yrttiliuoksella. Kiinalaismiehet suojautuivat öljytyllä silkkipaperikääreellä.
1700-luvulla esimerkiksi Casanova käytti liinakankaasta tehtyjä pusseja kondomeina. Ne eivät kuitenkaan mahdollisesti olleet tehokkaita, koska kankaan läpi todennäköisesti pystyi leviämään tauteja kantavia viruksia ja mahdollisesti myös siemennestettä.
Kondomien massatuotanto aloitettiin pian vuoden vuoden 1845 jälkeen, kun raakakumin ominaisuuksia huomattavasti parantava vulkanointi keksittiin. Kumista valmistetut kondomit olivat jokseenkin paksuja (2 mm), mikä vähensi seksuaalista nautintoa. Lisäksi ne vanhentuivat nopeasti ja haisivat pahalta.
Edistyksellisemmän saumattoman tavan valmistaa ns. dippaus-metodilla lateksikumista keksi vuonna 1919 Julius Fromm. Lateksista valmistettujen kondomien keksimisen myötä niiden ominaisuudet ja säilyvyys paranivat huomattavasti. Kondomien myynti suorastaan räjähti keksinnön jälkeen.
1957 Durex toi markkinoille liukastetun kondomin. Naisten kondomia on ollut saatavilla vuodesta 1992 Euroopan markkinoilla ja vuodesta 1993 Yhdysvalloissa. 1990-luvulla myös värilliset ja maustetut mallit ilmaantuivat polyuretaanista valmistetun kondomin lisäksi.
Ennen 1900-luvun puoliväliä kondomien myynti oli kiellettyä useissa paikoissa, ja jälkeenpäin niitä myytiin vain "sukupuolitautien estämiseen". Muun muassa Paavi Leo XII vastusti kondomeja, koska kuppa oli Jumalan rangaistus ja Yhdysvalloissa nousi liike, jonka mukaan moraalittomien tuli kärsiä seuraukset. Maissa joissa myynti oli kiellettyä, kondomeja kuitenkin myytiin monilla eri peitenimillä tiskin alta. Roomalaiskatolisuus ei hyväksy raskauden ehkäisyä muulla tavoin kuin pidättäytymisellä. Paavi Benediktus XVI on kuitenkin katsonut vuonna 2010 ilmestyneessä haastattelussaan, että esimerkiksi miesten välisessä yhteydessä kondomin käyttö voi joissain tapauksessa olla perusteltua AIDSia vastaan suojauduttaessa.
Pussimaisen ehkäisyvälineen nimi juontuu mahdollisesti latinan sanasta "condus" (lähinnä "säiliö") tai englantilaisen Condom-nimisen tohtorin sukunimestä, joka oli Englannin kuninkaan Kaarle II:n palveluksessa.
Sukupuolitautien ehkäiseminen suuseksissä.
Sukupuolitautien ehkäisemiseksi kondomia on käytettävä myös suuseksissä, kun penistä stimuloidaan suulla ja kielellä. Kondomia käytetään silloin samaan tapaan kuin yhdynnässä. Kun suuseksiä vastaanottavana osapuolena on nainen, voi kondomin venyttää kelmuksi, jota pidetään kielen ja sukuelinten välissä.
Kondomi ja liukasteet.
Vähentämään kitkaa yhdynnän aikana voi käyttää liukuvoidetta. Luonnonkumista valmistettu kondomi haurastuu ja menee rikki, jos liukuvoide sisältää öljyä tai rasvaa, joten kasvo- ja vartalovoiteet sekä vaseliini eivät sovi liukasteeksi yhdynnässä, jossa käytetään kondomia. Emulsiotkin sisältävät jonkin verran öljyä. Kondomin kanssa tulee käyttää vesi- tai silikonipohjaisia liukasteita. Kondomit, jotka ovat tarkoitettuja kumiallergikoille (polyuretaanikondomit), kestävät myös öljypohjaisia liukuvoiteita.
Kondomi kehitysmaissa.
Kun teollisuusmaissa suositaan lyhytkestoisia ehkäisymenetelmiä, kehitysmaissa suositaan pitkäkestoisia. Suosituimmat ehkäisymenetelmät ovat naisen sterilointi (23 %), kierukka (14 %) ja ehkäisypillerit (7 %). Kondomin suosio on alhainen sen suhteellisen kalleuden ja kertakäyttöisyyden takia. Vähiten moderneja ehkäisymenetelmiä käytetään Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, missä YK:n mukaan joka neljäs nainen ei halua enää tulla raskaaksi, mutta ei silti käytä minkäänlaista ehkäisyä. Taustalla on luottamus raskaudenjälkeiseen steriliteettiin.


Jooga.
Jooga (Sanskrit: योग "yoga") tarkoittaa Intiassa tuhansien vuosien aikana syntyneitä ihmisen ja maailmankaikkeuden fyysistä, psyykkistä ja spirituaalista olemusta koskevia filosofisia pohdiskeluja sekä etenkin niihin liittyviä käytännön harjoituksia. Sana "yoga", suomalaistetussa muodossaan "jooga", on johdettu yhdistymistä merkitsevästä sanskritin verbijuuresta "yuj" (युज्). Yleensä ajatellaan, että joogan tavoite onkin juuri yhdistyminen, erityisesti mielen selkeytyminen ja yhdistyminen tiedostavaan olemukseen. Fyysisiä joogaharjoituksia tehdään terveyden ylläpitämiseksi. Suomessa sana jooga yhdistetään useimmiten varsinkin Hathajoogalle tyypillisiin āsanoihin, jotka ovat suosittuja liikunnallisena harjoituksena ja rentoutumisena.
Jooga voi viitata myös Rajajoogaan, joka on yksi hindulaisen filosofian koulukunnista.
Joogan alkuperäinen merkitys.
Alun perin joogan päämääränä oli tuoda harjoittajansa lähemmäs jumalallista. Joillekin paras keino harjoittaa itsehallintaa on mietiskellä jumalallisen olemusta, toiset palvelevat mieluummin köyhiä. Älyllisesti suuntautuneet ihmiset turvautuvat usein järkeen ja erittelyyn. Näihin tarpeisiin jooga vastaa tarjoamalla erilaisia tyylejä. Neljänä tärkeimpänä joogan haarana pidetään "Karmajoogaa" (epäitsekkään työn jooga), "Bhaktijoogaa "(antaumuksen jooga), "Jñānajoogaa" (tiedon jooga) ja "Rājajoogaa" (henkisen ja fyysisen meditatiivisen harjoituksen jooga), mutta on olemassa myös lukuisia muita tyylejä harjoittaa joogaa. Jooga ei oman määritelmänsä mukaan ole uskonto, mutta toisinaan varsinkin muiden uskontojen edustajat luokittelevat sen kuuluvan intialaiseen uskonnollisuuteen eli hindulaisuuteen.
Joogaharjoitukset.
Miespuolista joogan harjoittajaa kutsutaan joogiksi, naista puolestaan jooginiksi.
Keskittyminen ja meditaatio.
Joogan eri suuntauksille yhteistä on keskittymisen (dharana) ja meditaation (dhyana) harjoittaminen. Keskittyminen tarkoittaa tietoisuuden keskittämistä yhteen pisteeseen. Tietoisuus keskitetään yhteen kohteeseen (kuten sisään ja uloshengitykseen, symboliin tai ajatukseen). Pitkäaikainen keskittyminen (dharana) yhteen pisteeseen johtaa vähitellen jatkuvaan meditaatioon (dhyana), jonka aikana sisäiset kyvyt voivat laajentua ja yhdistyä äärettömään. Meditaation tuloksena voidaan tuntea rauhaa, iloa ja ykseyttä. Meditaation keskittymiskohteena voi olla sydän, "kolmas silmä", rauhan tunne, tai joku persoonallinen jumalan muoto, kuten Shiva tai Krishna. Joidenkin koulukuntien mukaan meditaation kohteena tulisi olla absoluuttisin, jumaluus, vailla ominaisuuksia ja muotoja oleva kosminen tietoisuus.
Tärkeät tekstit.
Joogan perustan muodostavat muinaiset hindulaiset tekstit, sūtrat. Merkittävin näistä on Patañjalin "Yoga Sūtra". Muita tärkeitä kirjoja ovat mm. "Bhagavad Gītā", "Haṭha Yoga Pradīpīka", "Gheraṇḍa Saṃhitā", "Shiva Svarodya", "Yoga Yājñavalkya" ja "Yoga Rahasya".
Joogaharjoituksen terveysvaikutukset.
Yhdysvalloissa vuonna 2008 tehdyn tutkimuskatsauksen mukaan sydän- ja verisuonitautitutkimuksissa havaittiin säännöllisten joogaharjoitusten aiheuttamia positiivisiä muutoksia riskitekijöiden kuten insuliiniresistenssi ja kolesterolitasojen kohdalla, ja säännöllinen joogaharjoitus näytti vähentävän sairastumisriskiä. Jooga ei näyttänyt auttavan epilepsiakohtauksiin tai menopausaalisiin oireisiin.
Jooga auttoi parantamaan ADHD:n, selkävaivojen, rannekanava-syndrooman, masennuksen, MS-taudin, ärtyneen suolen ja reuman oireita. Astman kohdalla ei havaittu kliinisten tulosten parantumista, mutta osin tulokset viittasivat vähentyneeseen lääketarpeeseen.
Katsauksen mukaan jooga ei ollut merkittävä aerobista suorituskykyä kohottava liikuntamuoto.
Iso-Britannialaisessa yliopiston työntekijöiden keskuudessa tehdyn tutkimuksen mukaan yhden viikottaisen joogatunnin sisältänyt joogakurssi kohotti sille osallistuneiden työntekijöiden mielialaa, keskittymistä ja paransi stressinsietokykyä verrattuna kontrolliryhmään.


Ydinfysiikka.
Ydinfysiikka tutkii atomin ydintä ja sen reaktioita.Positroniemissiotomografia.Loviisan ydinvoimalaitos.
Ydinfysiikka tutkii atomien ytimiä, niiden rakennetta, reaktioita ja rakenteisiin vaikuttavia voimia. Ydinfysiikassa keskeisiä tutkimuslaitteita ovat hiukkaskiihdyttimet ja erilaiset säteilyn ilmaisimet. Hiukkaskiihdyttimet ovat tyypillisesti huomattavasti pienempiä kuin hiukkasfysiikassa käytettävät.
Ydinfysiikan sovelluksia löytyy monilta yhteiskunnan osa-alueilta: Ydinvoimalla tuotettiin vuonna 2009 maailman sähköenergiasta 14%. Lääketieteessä käytetään laajalti ydinfysiikkaan perustuvia kuvausmenetelmiä, kuten magneettikuvaus, varjoainekuvaukset ja positroniemissiotomografia, sekä sädehoitoa syöpää vastaan. Yhdeksällä maailman valtiolla tiedetään olevan varastoituina ydinaseita. Geologiassa ja arkeologiassa käytetään radioaktiivisuuteen perustuvia ajoitusmenetelmiä, kuten radiohiiliajoitusta.
Suomessa ydinfysiikkaa tutkitaan Aalto-yliopistossa, Jyväskylän yliopistossa ja Åbo Akademissa. Lisäksi Suomi on mukana kansainvälisen FAIR-tutkimuslaitoksen rakentamisessa.
Ydin.
Atomin ydin on varaukseltaan positiivinen hiukkasmuodostelma, jota atomissa ympäröi varaukseltaan negatiivinen elektroniverho. Lähes koko atomin massa on keskittynyt ytimeen. Ydin koostuu protoneista ja neutroneista, joita sitoo toisiinsa vahva ydinvoima.
Ytimillä on useita eri energiatiloja, joista alinta nimitetään perustilaksi ja muita viritystiloiksi. Ydin voi päätyä johonkin viritystilaansa ydinreaktion tai radioaktiivisen hajoamisen seurauksena. Viritystilat purkautuvat yleensä nopeasti gammahajoamisen avulla, jolloin ydin säteilee suurienergistä sähkömagneettista säteilyä, gammasäteilyä. Jos ytimen viritystila on viritystilaksi hyvin pitkäikäinen (puoliintumisajaltaan yli miljoonasosasekunnin), kutsutaan sitä isomeeriseksi eli metastabiiliksi viritystilaksi.
Ytimen rakennetta ja energiatiloja arvioidaan usein niin sanotun kuorimallin perusteella. Kuorimalli on samankaltainen atomifysiikan Bohrin mallin energiatasojen ja elektronikuorien kanssa.
Historiaa.
Ydinfysiikan historian voi laskea alkavan radioaktiivisuuden löytämisestä vuonna 1896. Tuolloin ranskalainen fyysikko Henri Becquerel havaitsi, että uraanisuolat lähettävät näkymätöntä säteilyä, joka tummentaa lähelle asetettuja hyvin suojattuja valokuvauslevyjä. Tämän löydön motivoimana Marie Curie alkoi tutkia järjestelmällisesti erilaisia metalleja, suoloja, oksideja ja mineraaleja löytäen toriumin radioaktiivisuuden. Yhdessä aviomiehensä Pierre Curien kanssa hän onnistui löytämään ja erottelemaan vuonna 1898 tutkimistaan mineraaleista pieniä määriä kahta radioaktiivista ennestään tuntematonta alkuainetta, radiumia ja poloniumia.
Vuoden 1899 tammikuussa Ernest Rutherford ilmoitti havainneensa Becquerelin löytämän säteilyn koostuvan kahdenlaisista säteistä: helposti absorboituvasta alfasäteilystä ja läpäisevämmästä beetasäteilystä. Tutkimalla magneettikenttien vaikutusta säteilyyn havaittiin, että alfa- ja beetasäteily koostuvat varatuista hiukkasista, ja että näiden lisäksi oli olemassa vielä läpäisevämpi kolmas säteilymuoto, gammasäteily, johon magneettikenttä ei vaikuta. Joseph John Thomson, joka oli löytänyt elektronin vuonna 1897, osoitti tarkoilla mittauksillaan, että beetahiukkaset ovatkin itse asiassa elektroneja. Rutherford tunnisti pian myös alfahiukkaset heliumiksi. Becquerel havaitsi, että alfahiukkaset emittoituivat radioaktiivisesta lähteestä keskenään samalla nopeudella, mutta beetahiukkasten spektri oli jatkuva – Vaikutti siis siltä, että energian säilymislaki ei pätisikään beetahajoamisessa.
Löydettyään elektronin Thomson esitti atomille rusinapullamallin, jossa atomin arveltiin koostuvan positiivisesta massasta, jossa siellä täällä olisi negatiivisesti varautuneita elektroneja. Tämän mallin kumosivat vuonna 1911 Hans Geiger ja Ernest Marsden Rutherfordin johtamana kokeella, joka osoitti, että atomin massa onkin keskittynyt hyvin pienelle alueelle atomin keskustaan, ytimeen. Rutherford onnistui ensimmäisenä myös muuntamaan keinotekoisesti alkuainetta toiseksi ydinreaktion avulla vuonna 1919.
Nykyaikainen käsitys ytimen rakenneosasista muodostui kuitenkin vasta vuonna 1932, kun James Chadwick löysi protonia muistuttavan, mutta neutraalin alkeishiukkasen, neutronin. Italialainen fyysikko Enrico Fermi päätteli, että varauksettomuutensa ansiosta neutroni olisi erityisen helppo saada törmäämään ytimeen. Hän suoritti työtovereineen 1930-luvulla lukuisia kokeita, joissa hän tutki neutroneiden aikaansaamia ydinreaktioita. Kun Otto Hahn ja Fritz Strassmann havaitsivat 1939, että pommittamalla uraania neutroneilla saadaan uraaniytimet fissiohajoamaan, Fermi arveli, että uraanin fissiossa syntyisi myös vapaita neutroneita. Tämä johti ajatukseen ketjureaktiosta, jonka avulla uraanista voisi saada vapautumaan suuria määriä energiaa.
Fission löytyminen tapahtui samana vuonna toisen maailmansodan puhkeamisen kanssa, ja sen mahdollinen sovellus sodankäynnissä tunnistettiin nopeasti. Jo vuonna 1939 Albert Einstein ja kolme muuta merkittävää tiedemiestä ottivat yhteyttä Yhdysvaltain presidentti Franklin Rooseveltiin kertoen, että voisi olla mahdollista rakentaa uraanin fissioon perustuva atomipommi. Tämän seurauksena Yhdysvaltain armeijassa aloitettiin tutkimustyö, joka huipentui Manhattan-projektiin ja maailman ensimmäiseen ydinkokeeseen.
Radioaktiivisuus.
Tärkeimmät tunnetut radioaktiivisen hajoamisen muodot ovat alfa-, beeta- ja gammahajoaminen. Radioaktiivisessa hajoamisessa ytimestä emittoituu hiukkasia tai sähkömagneettista säteilyä, ja ydin muuttuu samalla joko toiseksi ytimeksi tai siirtyy matalaenergisemmälle viritystilalleen (tai perustilalleen). Jotkin raskaat ytimet voivat myös fissioitua spontaanisti. Näiden lisäksi tunnetaan myös harvinaisempia hajoamistapoja, kuten sisäinen konversio, neutroniemissio ja kaksoisbeetahajoaminen.
Ydinreaktiot.
Kaikki luonnossa esiintyvät vetyä raskaammat alkuaineet ovat syntyneet erilaisten ydinreaktioiden seurauksena varhaisessa maailmankaikkeudessa, tähtien palamisessa ja supernovaräjähdyksissä. Tätä prosessia kutsutaan nukleosynteesiksi.
Tunnetuimmat ydinreaktiot ovat fissio ja fuusio. Fissioreaktiossa raskas ydin hajoaa kahteen tai useampaan osaan absorboituaan esimerkiksi neutronin. Jos tällaisessa neutroneilla indusoidussa fissiossa syntyy riittävästi neutroneja, voidaan saada aikaan ketjureaktio. Käytössä olevat ydinvoimalat hyödyntävät tätä ilmiötä sähköntuotannossa.
Fuusiossa kaksi atomiydintä yhdistyy törmätessään toisiinsa. Auringon ja muiden tähtien säteilemä energia on peräisin erilaisista fuusioreaktioista, pääasiassa vedyn fuusioitumisesta heliumiksi. Käytännöllistä fuusioreaktoria ei olla vielä onnistuttu rakentamaan sähköntuotantoon, mutta kehitystyötä tehdään mm. kansainvälisen ITER-koereaktorin muodossa.


Operationalisointi.
Operationalisointi tarkoittaa teoreettisen käsitteen yhdistämistä kohteessa havaittaviin mitattaviin ominaisuuksiin. Tavoitteena on pystyä mittaamaan ja havainnoimaan teorian käsittelemiä asioita mahdollisimman tarkasti. Jotta teoriaa voidaan tutkia ja kehittää empirian tasolla, on teorian käsitteet operationalisoitava ja siihen perustuen mitattava. Operationalisointi on välttämätön linkki teorian ja empirian välillä.
Operationalisointi on loogista toimintaa, jonka avulla kiinnostuksen kohteena olevasta ilmiöstä hankitaan mittaamisen tai havaintojen avulla tietoa niin, että ilmiötä voidaan selittää ja ymmärtää. Arkielämässä ja luonnontieteissä on valmiiksi operationalisoituja mittayksiköitä kuten tilavuuden, pituuden, painon, lämpötilan mitat, jne., joita voi heti käyttää ja ymmärtää mittaustuloksia. Operationalisointia tarvitaan, kun vakiintuneita mittoja ei ole käytössä, kuten uuden tutkimisessa, organisaation toiminnan mittaamisessa, ihmisen käyttäytymisen mittaamisessa jne.
Operationalisointi alkaa kiinnostuksen kohteena olevan ilmiön kuvaamisella, etenee käsitteellistämisen ja mallintamisen kautta mittaamiseen tai havainnointiin. Operationalisointi on päättelyketju, jossa tunnistetaan seuraavat vaiheet.
Operationalisointia tarvitaan aina, kun ei ole tarkoitukseen sopivia eli valideja mittoja. Validi mitta on sellainen, joka mahdollisimman tarkasti vastaa ilmiön alkuperämittaa tai ihanteellista mittaa.
Ilmiön kuvaaminen.
Tärkeää on selittää ilmiö siinä ympäristössä, johon se kuuluu. Ilmiö pitää selittää jonkin laajemman kokonaisuuden suhteen. Vygotski varoittaa, että irrotetaan tutkittava asia siitä kokonaisuudesta, jonka oleellinen osa se on, ja vain tätä osaa tutkimalla päädytään yleensä virheellisiin johtopäätöksiin. Esimerkki valaisee liian suppean tarkastelun vaaroja. Jos halutaan tutkia veden ominaisuuksia tulen sammuttamisessa ja valitaan kokonaisuuden kannalta liian pieni yksikkö tarkastelun kohteeksi, tässä tapauksessa alkuaineet happi ja vety, päädytään johtopäätökseen, että vety on räjähdysaltis kaasu ja happi palamista hyvin ylläpitävä kaasu ja tästä syystä mitä ilmeisimmin niiden yhdistelmä räjähtää käsiin, eikä siten sovellu tulen sammuttamiseen. Virhepäätelmä johtuu tietenkin siitä, että tarkastelun kohteeksi on otettu liian pieni ja kokonaisuudesta irrotettu osa, josta puuttuvat kokonaisuudelle ominaiset piirteet.
Käsitteellistäminen.
Käsite on jonkin ilmiön tiivis kuvaus. Käsite on ilmiölle ominaisten piirteiden kokonaisuus, joka voidaan joskus kuvata muutamalla sanalla tai lauseella, joskus kuvaus edellyttää laajempaa selostusta. Käsite on määriteltävä positiivisin termein ilmaisemalla mitä se on ja vältettävä määrittelyä negatiivisin termein, mitä se ei ole. Käsitteelle annetaan lyhyt nimi, jotta sitä olisi helpompi käyttää normaalissa toiminnassa.
Käsitteen määrittelyssä on tärkeää itse käsitteen kuvaamisen lisäksi se, mihin laajempaan pääkäsitteeseen se kuuluu ja mitkä käsitteet ovat sen kanssa rinnakkaisia eli pääkäsitteen alakäsitteitä. Näin hyvä määrittely kuvaa sen käsiteperheen, johon tarkasteltava käsite kuuluu. Täsmällisessä määrittelyssä käsiteperheen kuvaus on voitava suorittaa peittävin ja toisensa poissulkevin käsittein. Peittävä tarkoittaa samaa kuin aukottomuus. Toisensa poissulkeva tarkoittaa, etteivät käsitteet ole edes osittain päällekkäisiä.
Palapelin kokoamisen säännöt antavat valaisevan esimerkin. Palapelin kuva on oikea ja valmis vasta kun se on aukoton, jokainen pala on saatu oikealle paikalleen ja sen lisäksi palaset eivät saa olla päällekkäisiä vaan niiden välisen rajapinnan on oltava ”teräväreunainen”. Palapelissä kunkin palan reunaviiva vastaa täsmälleen palaa sivuavien palojen reunaviivaa.
Käytännön tilanteissa käytetään paljon käsitteitä, jotka eivät täytä vaatimusta peittävyydestä ja toisensa poissulkevuudesta, mutta ovat kuitenkin hyödyllisiä, koska ne palvelevat tarkoitustaan riittävän hyvin. Tällöin on hyvä tuntea kuinka paljon nämä lähikäsitteet ovat keskenään päällekkäisiä.
Mallintaminen.
Malli on todellisuutta kuvaava esitys, usein todellisuutta yksinkertaisempana, ja sen avulla pyritään saamaan ymmärrettäväksi ja hallittavaksi muutoin liian epämääräinen tai moninainen ilmiö. Kun ilmiö on kuvattu ja määritelty käsittein, on sen käsitteet mallinnettava mittaamista varten. Mittaukseen tarkoitetut mallit esitetään tavallisesti matemaattisin suurein ja itse malli kuvaa näiden suureiden välillä vallitsevia vaikutussuhteita, riippuvuuksia.
Mittauksen toteuttaminen, tulosten analysointi ja johtopäätökset.
Mittaaminen on ilmiöiden ymmärtämisen ja selittämisen oleellinen keino. Mittaamisen avulla saatu tieto johtaa ilmiön parempaan ymmärtämiseen ja sitä kautta ilmiön parempaan hallintaan tai sen huomioon ottamiseen päätöksenteossa. Hyvässä toimintaa koskevassa teoriassa käsitteiden on oltava sellaisia, joihin voidaan ”tarttua” käytännön ohjaustyössä. Soveltajan on voitava ymmärtää tekemisen tasolla olevien asioiden ja teorian käsitteiden välillä vallitsevia riippuvuuksia. Teoriasta on saatava käytännössä toimiva väline. Teoreettinen työ tavallaan kulminoituu kehitettyyn malliin. Sen jälkeen on käytännön vuoro ja siinä on vastattava miten mittaukset toteutetaan, miten tuloksia pitää analysoida ja miten johtopäätöksiä tehdään.
Teorianmuodostus.
Operationalisointi on oleellinen keino teorianmuodostuksessa. Operationalisointi on välttämätön linkki teorian ja empirian välillä. Ellei ilmiötä voida ymmärtää, ei niistä voi kehittää teorioitakaan. Teoria on yleinen, monia yksityistapauksia koskevan tiedon esitys. Teorian hyvyys riippuu sen pätevyydestä ja sovellusten hyödyllisyydestä. Yleensä teoria on sitä parempi ja arvokkaampi, mitä suurempi on sen yksinkertaisuus verrattuna sen kuvaamien asioiden lukumäärään ja moninaisuuteen. Teoriat pyrkivät selittämään ilmiöiden merkityksiä ja säännönmukaisuuksia. Teorian hyöty on ilmiöiden merkityksen ja säännönmukaisuuksien ymmärtäminen ja sen perusteella toimiminen. Teoria voidaan kuvata kirjallisesti, mistä syystä sitä voidaan hyödyntää eri tahoilla ja eri aikaan sen kirjalliseen esittämiseen ja kuvaukseen perustuen.
Teoriaa lähellä oleva käytännönläheinen käsite on kokemus. Kokemus on käytännön työssä opittua säännönmukaisuutta, johon sisältyy usein myös toiminnallinen valmius käyttää säännönmukaisuutta hyväksi. Teorian ja käytännön ero on niiden hyödyntämisen laajuudessa. Kokemus on yleensä yksilöihin sidottua ja sitä voi parhaiten hyödyntää se, joka kokemuksen on hankkinut. Teoriaa voidaan soveltaa tehokkaasti ja laajasti, koska se on yleensä ilmaistu täsmällisesti kirjallisessa muodossa.


Operationalismi.
Operationalismin mukaan jokainen tieteellinen käsite pitää määritellä operationaalisesti eli tietyn mittauksen avulla. Esimerkiksi lämpötila määritellään operationaalisesti suureeksi, jota mitataan lämpömittarilla.
Operationalismin mukaan erilaiset mittaustavat, esimerkiksi elohopea- ja kaksoismetallilämpömittarit, määrittelevät eri käsitteet. Tieteessä käytetään kuitenkin vain yhtä lämpötilan käsitettä ja lämpötilaa voidaan mitata eri tavoin.
Operationalismia muotoili muiden muassa P. W. Bridgman (1882 - 1961).


Methodenstreit.
Methodenstreit oli itävaltalaisten ja saksalaisten taloustieteilijöiden kiista tieteellisistä metodeista, joilla taloustiedettä tulisi tutkia, sekä yleisesti ottaen ihmisten toiminnan selittämisen epistemologisesta muodosta. Methodenstreit on saksaa ja tarkoittaa kiistaa menetelmistä.
Gustav von Schmoller ja historiallinen koulukunta uskoivat, että taloustieteilijät kykenivät päättelemään uusia ja parempia sosiaalisia lakeja tilastoista ja historiallisesta materiaalista. He eivät luottaneet taloustieteellisiin teorioihin, jotka eivät pohjautuneet historiallisiin tutkimuksiin.
Carl Menger ja muut itävaltalaiset taas uskoivat, että ihmisten toiminta on palautettavissa filosofiseen logiikkaan eikä niinkään monimutkaista asiaa kuin ihmisten motiiveja ja sosiaalista yhteistyötä voi tutkia laveista yleisistä tilastoista.
Yleisesti ottaen käsite "itävaltalaisen taloustieteen koulukunta" syntyi Schmollerin käytettyä sitä kriittisessä kirja-arviossaan. Hän tarkoitti käsitteellä lähinnä hämäryyttä ja takaperoisuutta.


Ranskan ympäriajo.
Ranskan ympäriajo (, puhekielessä usein pelkkä "Tour") on maailman tunnetuin vuosittain järjestettävä pyöräilykilpailu. Se ajettiin ensimmäisen kerran vuonna 1903 ja on siitä lähtien järjestetty joka vuosi paitsi maailmansotien aikana 1915–1918 ja 1940–1946. Ranskan ympäriajo on yksi kolmesta suuresta pyöräilyn kolmiviikkoisesta etappikilpailuista (kaksi muuta ovat Italian ympäriajo ja Espanjan ympäriajo).
Kilpailun reitti vaihtelee vuodesta toiseen; viime vuosina kilpailun kokonaispituus on ollut 3 000 ja 4 000 kilometrin välillä. Maaliin päässeiden ajajien keskinopeus koko kilpailun ajalta on noin 40 kilometriä tunnissa, eli ajassa mitattuna satulassa on viime vuosina istuttu lähes sata tuntia. Kilpailua pidetään yleisesti yhtenä maailman rankimpina yhtäjaksoisina urheilusuorituksina jo pelkästään vuoristo-osuuksiensa takia joita ovat Pyreneet ja Alpit. Valtaosa etapeista ajetaan yhteislähtönä, jolloin joukkuetaktiikka on tärkeässä roolissa. Muutama etappi ajetaan henkilökohtaisena aika-ajona yksin kelloa vastaan ja nimenomaan aika-ajoetapit ovat siivittäneet monet ajajat kokonaiskilpailun voittoon.
Kilpailun voittajan on kuitenkin oltava pyöräilyn varsinainen monilahjakkuus, sillä käytännössä voittajan on oltava vahva sekä vaativissa vuoristonousuissa että aika-ajossa. Moni vahva ajaja, jolla on heikkouksia joissakin näistä osa-alueista keskittyykin kokonaiskilpailun voiton sijasta yksittäisillä etapeilla pärjäämiseen mikä selittääkin sen että joidenkin ajajien unelmana voittaa "Tourilla" pelkästään ainakin yksi etappi. Valtaosalla ajajista tehtävänä on kuitenkin ensisijaisesti oman tallin vahvimpien ajajien tukeminen.
Kokonaiskilpailun johtaja pitää yllään keltaista paitaa, "maillot jaune'a". Parhaan mäkiajajan, "vuorten valtiaan", päällä taas on "maillot à pois rouges", punapilkkuinen valkoinen paita. Paras kirimies kantaa päällään vihreää paitaa, "maillot vert" ja kokonaiskilpailussa parhaiten sijoittuneella nuorella ajajalla on valkoinen paita, "maillot blanc".
Menestyneimpiä ajajia ovat olleet Jacques Anquetil, Eddy Merckx, Bernard Hinault ja Miguel Indurain. Suomalaisista kilpailuun ovat ottaneet osaa Joona Laukka vuosina 1997–1998, Kjell Carlström vuosina 2005–2007 ja Jussi Veikkanen vuonna 2009.
Tourin menestynein kilpailija oli muutamien vuosien ajan seitsemään voittoon pyöräillyt yhdysvaltalainen Lance Armstrong. Vuonna 2012 USADA esitti kuitenkin yli tuhatsivuisessa raportissaan todisteita Armstrongin dopinginkäytöstä. Tämän perusteella Armstrongin kaikki voitot mitätöitiin. Vuosien 1998-2005 Toureille päätettiin olla nimeämättä uusia voittajia hänen tilalleen.
a> sijoittui vuoden 2004 kokonaiskilpailussa toiseksi, vaikkei ollut edes joukkueensa kapteeni.
Tilastoja.
Eddy Merckx on ainoa kilpailija, joka on voittanut mäkikilpailun, yhdistelmäkilpailun, pistekilpailun ja kokonaiskilpailun sekä aggressiivisimman ajajan palkinnon samana vuonna (1969).
Useimmin Ranskan ympäriajoon on osallistunut Joop Zoetemelk. Hän osallistui kilpailuun yhteensä 16 kertaa, voitti kokonaiskilpailun sekä yhdistelmäkilpailun kerran. 10 parhaan joukkoon hän sijoittui 12 etapilla. Hän ei keskeyttänyt kilpailua kertaakaan. Neljä ajajaa, Lucien van Impe, Guy Nulens, Viatcheslav Ekimov ja George Hincapie ovat osallistuneet ympäriajoon 15 kertaa. van Impe ja Ekimov eivät keskeyttäneet kertaakaan. Hincapiella on ennätys useimmasta peräkkäisestä kilpailusta.
Ranskan ympäriajon alkuvuosina kilpailijat ajoivat yksinään ja säännöissä toisinaan kiellettiin ryhmässä ajaminen. Tämä johti suuriin aikaeroihin kilpailun voittajan ja toiseksi tulleen välillä. Nykyään kilpailijat ajavat ryhmässä, joten aikaerot ovat pienentyneet. Alla olevassa taulukossa on listattu kymmenen pienintä aikaeroa voittajan ja toiseksi tulleen välillä. Suurin aikaero oli vuoden 1903 Ranskan ympäriajossa, jolloin kilpailun voitti Maurice Garin 2h 49m 45s ennen Lucien Pothieriä.
Etappivoitot.
32 ajajaa on voittanut vähintään 10 etappia (mukaan lukien puolitetut etapit ja pois lukien joukkueaika-ajot). Vielä aktiivisten ajajien nimet on lihavoitu.
Nopeimmat etapit.
Ranskan ympäriajon nopein etappi ajettiin vuoden 1999 kipailussa Lavalista Blois'in. Etapin pituus oli 194,5 km ja sen voitti Mario Cipollini ajalla 3h 51m 45s. Cipollinin keskinopeus oli 50,34 km/h. Nopein täysymittainen aika-ajoetappi oli vuoden 2005 avausetappi Fromentinesta Noirmantier-en-l'lle (19 km). Sen voitti David Zabriskie, jonka keskinopeus nopeus oli 54,676 km/h. Chris Boardman ajoi vuoden 1994 prologissa tätäkin nopeammin. Hänen keskinopeutensa 7,2 kilometrin mittaisella etapilla oli 55,152 km/h. Kaikkein nopein etappi Ranskan ympäriajossa on ollut vuoden 2005 67,5 kilometrin mittainen kilpailun joukkueaika-ajo. Etapin voitti Discovery Channel -joukkue, jonka keskinopeus oli 57,32 km/h.
Kirjallisuus.
*


Lateksi.
Lateksi eli luonnonkumi on monista puukasveista saatavaa maitiaisnestettä, joka koaguloituu joutuessaan kosketuksiin ilman kanssa. Lateksista valmistetaan kautsua, joka on kumiteollisuuden raaka-aine. Lateksia voidaan valmistaa myös synteettisesti pinta-aktiivisilla aineilla käsiteltyjä monomeereja polymerisoimalla.
Lateksin merkitykseksi arkikielessä on tullut vesiohenteisen maalin sideaine tai siveltävä ilmassa jähmettyvä muovimassa (käyttökohteena esimerkiksi: lateksimaskit ja kondomit). Maaliteollisuuden raaka-aineena synteettiset lateksit ovat usein akryylipohjaisten polymeerien vesiseoksia eli dispersioita.
Lateksi voi ihokosketuksessa aiheuttaa allergisia reaktioita. Lateksia, joka ei synnytä allergisia reaktioita, valmistetaan Guayale ("Parthenium argentatum") puun maitiaisnesteestä.


Seksuaalisen hyväksikäytön tapaukset katolisessa kirkossa.
Seksuaalisen hyväksikäytön tapaukset katolisessa kirkossa ovat 1900-luvun jälkipuoliskolla ja 2000-luvun alussa ilmenneitä tapauksia, joissa katoliset papit ovat käyttäneet hyväksi alaikäisiä henkilöitä, enimmäkseen murrosikäisiä poikia. Penn State yliopiston professori Philip Jenkins 30 vuoden tutkimus paljasti yhden 2252 papista syyllistyneen pedofiliaan.Tutkimus osoittaa että Katoliset papit eivät syyllisty pedofiliaan enempää kuin muut miesryhmät. Esimerkiksi isät, opettajat ja jopa protestanttiset pastorit syyllistyvät tutkimusten mukaan pedofiliaan katolisia pappeja useammin.. Julkisuus joka on vahvasti suunattu Katoliseen kirkkoon on herättänyt kysymyksiä Median puolueettomuudesta ja tapaa esittää asiaa tiedotusvälineissä. Kirkon oppien mukaan seksuaalinen hyväksikäyttö on kuolemansynti.
Kirkon reagointi.
Useissa tapauksissa katolisen kirkon paikallinen hallinto suhtautui epäilyihin seksuaalisesta hyväksikäytöstä tavalla, joka myöhemmin todettiin maallisen ja kirkkolain perusteella rikolliseksi. Eräät piispat nimittäin tyytyivät siirtämään seksuaalisesta hyväksikäytöstä epäillyt papit seurakunnasta toiseen sen sijasta, että heidät olisi saatettu oikeuden eteen vastaamaan syytteistään. Hallinnon suurimpana virheenä onkin pidetty haluttomuutta ilmoittaa väärinkäytöksistä poliisille ja tapahtumien systemaattista salaamista. Tämän johdosta väärinkäytökset ovat jatkuneet jopa vuosikymmeniä. Hiippakunnat ovat mieluummin maksaneet uhreille rahallisia korvauksia kuin suostuneet juttujen käsittelyyn oikeudessa. Esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä Dublinin arkkipiispa Connel lainasi rahaa papille, joka oli käyttänyt hyväkseen alttaripoika Andrew Maddenia. Raha käytettiin korvauksen maksamiseen, jotta Madden ei olisi ilmoittanut tapahtuneesta poliisille. Arkkipiispa kielsi lainanneensa rahaa nimenomaan tähän tarkoitukseen ja sanoi tarkoittaneensa lainan vain rahavaikeuksiin joutuneelle papille.
Vyyhdin alettua purkautua tuli päivänvaloon jatkuvasti uusia tapauksia, ja Yhdysvalloissa Portlandin arkki­hiippa­kunta anoi 6. heinäkuuta 2004 konkurssisuojaa. Hiippakunta oli ratkaissut osapuolten sopimuksella yli sata oikeusjuttua ja suostunut yhteensä 53 miljoonan dollarin korvauksiin. Myös Tucsonin arkkihiippakunta Arizonassa ilmoitti heinäkuussa 2004 harkitsevansa konkurssisuojaa. Asiaa tutkineiden tahojen mukaan tulossa on vielä suuri määrä pimennossa olevaa tietoa.
Tilastollisten tutkimusten mukaan seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyneiden määrä katolisen papiston keskuudessa ei ole keskimääräistä korkeampi. Tutkimus Chicagon arkkihiippakunnan 2 200 papin keskuudessa arvioi 1,8 % papeista syyllistyneen asemansa jonkinlaisiin väärinkäyttöön, ei kuitenkaan välttämättä rikoksiin. Näistä 40 papista 39:n arvioitiin mahdollisesti syyllistyneen alaikäisten hyväksikäyttöön, ja yhden pedofiiliaan.
Vuoden 1990 jälkeen kahdeksan katolisen kirkon piispaa on eronnut Yhdysvalloissa ja 11 muualla maailmassa seksiskandaalien vuoksi, joko omalta osaltaan tai seurakuntiensa pappien toimien vuoksi. Tapauksia on ollut Itävallassa, Sveitsissä, Skotlannissa, Walesissä, Puolassa, Irlannissa, Tanskassa ja Saksassa. Mainittakoon, että katolinen kirkko ja paavi ovat tuominneet teot jälkeenpäin.
Irlannin hallituksen määräämissä tutkimuksissa paljastui vuosikymmeniä kestänyt katolisten pappien harjoittama lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ja sen salailu katolisessa kirkossa. Asiasta nousi laaja kansainvälinen keskustelu marraskuussa 2009, kun hallituksen teettämä raportti osoitti kirkon johtajien salanneen laajalle levinnyttä katolilaispappien harjoittamaa lasten hyväksikäyttöä vuosina 1975-2004. Irlannin pedofiilipappien uhrien lukumääräksi on ilmoitettu 14500 henkeä.
Vatikaani julkaisi 20. maaliskuuta 2010 paavi anteeksipyynnön irlantilaisille hyväksikäytön uhreille. Paavin mukaan hyväksikäyttöön syyllistyneiden pappien tulee vastata teoistaan maallisessa oikeudessa. Kyseinen kirje oli paavin ensimmäinen virallinen teksti koko aiheesta. Kotimaassaan Saksassa sekä Hollannissa ja Itävallassa puhjenneista skandaaleista kirje vaikeni. Monet uhrit eri maissa ilmaisivat pettymyksensä paavin kirjeeseen. Julkisuudessa on käyty keskustelua myös paavin omasta osuudesta rikosten peittelyyn. esimerkiksi New York Times on raportoinut, että paavin ollessa Münchenin piispa Joseph Ratzinger alueella ilmenni hyväksikäyttötapauksia, joita ei viety oikeuteen. Samaten kardinaali Ratzinger johti myös yli 20 vuotta katolisen kirkon opin puhtautta valvovaa yksikköä, jolle mm. eräät yhdysvaltalaiset piispat olivat raportoineet laajasta kuurojen lasten hyväksikäytöstä. Ratzinger ei kuitenkaan puuttunut asiaan.
29. maaliskuuta 2010 uutisten mukaan Italiassa muutoshaluiset katolilaiset sanovat, että pappien naimattomuuspakon ja pedofiliataipumusten välillä on olemassa selvä yhteys. Milanon entinen arkkipiispa, kardinaali Carlo Maria Martini kehotti kirkkoa harkitsemaan uudestaan luopumista katolisten pappien selibaattipakosta. Kirkkoa ja itse paavia syytetään siitä, ettei katolinen kirkko ole ottanut riittävän vakavasti eri puolilla maailmaa paljastuneita pappien pedofilia-tapauksia. Tiettävästi nykyinen paavi Benedictus XVI vastustaa keskustelua selibaattipakon poistamisesta.
Suomen katolisessa kirkossa papit pysyvät edelleen naimattomina. Muutokseen ei kirkon piirissä nähdä tarvetta, toteaa sanoo Helsingin piispa Teemu Sippo.
Kaiken kaikkiaan katolinen kirkko on maksanut tähän mennessä Amerikassa vahingonkorvauksia 2,6 miljardia dollaria. Irlannissa korvaukset ovat olleet 1,1 miljardia euroa.


LucasArts.
LucasArts Entertainment Company on tietokonepelien kehittäjä sekä julkaisija ja elokuvayhtiö tytäryhtiö. Se tunnetaan erityisesti seikkailupeleistään, mutta nykyään se tuottaa lähinnä Tähtien sota- ja Indiana Jones-elokuvasarjoihin perustuvia pelejä.
Alku.
Yhtiö sai alkunsa vuonna 1982 perustetusta George Lucasin elokuvayhtiö Lucasfilmin peliosastosta (Games Group). Lucas halusi laajentaa yhtiötään uusille viihteen alueille ja yhteistyössä Atarin kanssa peliosasto tuotti ensimmäiset pelinsä kuten "Ballblazer" ja "Rescue on Fractalus". Näitä ei kuitenkaan julkaistu, sillä laittomat kopiot peleistä levisivät kuukausia ennen suunniteltuja julkaisupäivämääriä. Pelit löysivät tiensä kauppojen hyllyille vasta myöhemmin, kun Epyx ilmaisi kiinnostuksensa niihin. Vuonna 1984 pelit julkaistiin Lucasfilm Games -nimen alla.
Seikkailupelit.
Ensimmäisen seikkailupelinsä, "Labyrinth"in, Lucasfilm Games julkaisi vuonna 1986. Se perustui samannimiseen Lucasfilmin elokuvaan. Seuraavana vuonna julkaistiin Maniac Mansion, joka oli varsinainen lähtölaukaus yhtiön maineelle tasokkaiden seikkailupelien kehittäjänä ja joka käytännössä aloitti koko "point-and-click" (osoita-ja-klikkaa) -seikkailupelien lajityypin. Maniac Mansionia seurasi "Zak McKracken and the Alien Mindbenders". Sekä "Maniac Mansion" että "Zak McKracken" saivat osittain ristiriitaisen vastaanoton, mutta niillä on nykyään jonkinlainen kulttimaine. 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa LucasArts julkaisi myös arvostettuja toisen maailmansodan lentosimulaattoreita, "Battlehawks", "Their Finest Hour" sekä "Secret Weapons of Luftwaffe".
Vuonna 1990 Lucasfilm Gamesista tuli osa uutta LucasArts Entertainment Companya yhdessä Industrial Light & Magic ja Skywalker Sound -yhtiöiden kanssa. Myöhemmin ILM ja Skywalker Sound yhdistyivät Lucas Digital Ltd.:ksi, jolloin LucasArtsista tuli entisen peliosaston virallinen nimi.
1990-luvulla LucasArts julkaisi useimmat tunnetuimmista seikkailupeleistään, kuten Monkey Island -sarjan neljä osaa sekä Indiana Jones and the Fate of Atlantis, Day of the Tentacle, Sam & Max Hit the Road, The Dig ja Grim Fandango -seikkailut. Näitä pelejä pidetään edelleen parhaina lajityyppinsä edustajina ja alan harrastajat ovat luoneet pelien käyttämästä pelimoottorista, SCUMMista, virtuaaliversion ScummVM:n, joka mahdollistaa vanhojen pelien pelaamisen nykyaikaisilla koneilla, toisilla käyttöjärjestelmillä ja jopa erilaisilla laitealustoilla (esimerkiksi PocketPC).
Tähtien sota -pelit.
Lucasfilmin omistamaan Tähtien sota -lisenssiin LucasArts koski pelien kehittäjänä ensimmäisen kerran vasta 1990-luvun alkupuolella julkaistessaan avaruustaistelusimulaattori X-Wingin. Vain CD-ROM:lla julkaistu multimediapeli Rebel Assault oli yksi yhtiön suurista menestyksistä ja sitä pidettiin yleisesti yhtenä CD-asemien myyntiä suuresti vauhdittaneena pelinä Mystin ohella. LucasArtsin myöhempiä Tähtien sota -julkaisuja ovat muun muassa TIE Fighter, Dark Forces sekä ja vuosituhannen vaihteesta alkaen uuden Tähtien sota -trilogian tapahtumiin perustuvat pelit. Tietokoneroolipeli Knights of the Old Republic on kerännyt jonkin verran kiitosta. Suosituin Lucasartsin tuottama peli on Star Wars Battlefront. Se valmistui vuonna 2004 ja myi platinaa. Battlefront sai jatko-osan marraskuussa 2005. Samoin yksi uusimmista vuonna 2008 tehty Tähtien Sota -peli on '.


Tapiola.
Tapiola () on Espoon kaupunginosa.
Tapiolan historia.
Tapiolan rakennutti pääosin Asuntosäätiö 1950- ja 1960-luvulla puutarhakaupungiksi. Alueen alkuperäisen asemakaavan laati Otto-Iivari Meurman. Myöhemmin Asuntosäätiö teetti asemakaavaan huomattavia muutoksia, ja antoi suunnittelun arkkitehtiryhmälle, jota johti Aarne Ervi. Kukin ryhmän jäsen suunnitteli alueen osan ja sen rakennukset. 1960-luvun puoleen väliin mennessä rakennettiin moderni puutarhakaupunki, joka nosti suomalaisen kaupunkisuunnittelun maailmanmaineeseen.
Myöhemmin Tapiolan liikekeskusta on huomattavasti laajennettu rakentamalla sinne liike- ja toimistorakennuksia alkuperäisestä Tapiolasta poikkeavaan tapaan.
Tapiola on myös Espoon kulttuurinen keskus, sillä Espoon kulttuurikeskus (jossa mm. Tapiola Sinfonietta toimii), kaupunginmuseo (WeeGee-talossa) sekä Espoon Kaupunginteatteri sijaitsevat Tapiolassa. Kulttuurikeskuksen yhteydessä toimii Tapiolan kirjasto.
Tapiola on saanut nimensä Asuntosäätiön järjestämässä nimikilpailussa. Ruotsinkielinen nimi Hagalund johtuu Hagalundin kartanosta, jonka maihin nykyisen Tapiolan aluekin aikaisemmin kuului, joskin kartanon päärakennus sijaitsee nykyisen Otaniemen alueella, jonka Kehä I erottaa Tapiolasta. Alkuperäisen Tapiolan pohjoisin osa on myöhemmin erotettu omaksi kaupunginosakseen, jonka nimi on Pohjois-Tapiola,
Museovirasto on inventoinnissaan vuonna 2009 määritellyt Tapiolan yhdeksi Suomen valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä. Uudenmaan liiton maakuntahallitus valitsi vuoden uusmaalaiseksi kyläksi Tapiolan 1990.
Palvelut.
Kauppakeskus Heikintori, avattiin Tapiolassa 1968. Tapiolan keskustassa on monipuolinen palveluvalikoima: tavarataloja (Stockmann ja Sokos), kirjakauppoja (Akateeminen ja Suomalainen Kirjakauppa), ruokakauppoja (S-Market, K-Supermarket, Stockmann Herkku), Alko, posti, pankkien konttoreita (Tapiola Pankki, Nordea, Sampo Pankki, Aktia, Osuuspankki, Ålandsbanken, Handelsbanken, Nooa Säästöpankki ja Suupohjan Osuuspankki), Forex, pesuloita, urheiluliikkeitä, valokuvausliikkeitä, parturi-kampaamoja sekä muita pienehköjä kauppaliikkeitä.
Julkisista palveluista mainittakoon Tapiolan terveyskeskus, kirjasto, työvoimatoimisto, Kela, Espoon maistraatti ja Pääkaupunkiseudun verotoimiston Tapiolan palvelupiste. Tapiolasta löytyy myös Espoon Matkailun, Länsimetro Oy:n, Tapiolan kehittämisprojektin sekä Suurpellon Markkinointiyhtiön yhteinen infopiste.
Liikuntapalvelut.
Tapiolan keskustassa sijaitsee vastikään uusittu uimahalli sekä Tapiolan keilahalli. Keskustan tuntumassa on lisäksi Tapiolan tennispuisto. Tuulimäen väestönsuojassa voi harrastaa painia, judoa, ammuntaa (ilma-aseet ja jousi), pöytätennistä, telinevoimistelua ja miekkailua. Väestönsuojassa on myös skeittihalli ja kuntosalin yhteydessä nyrkkeilykehä. Läntisessä Tapiolassa sijaitsee Tapiolan urheilupuisto, jossa on muun muassa jääkiekkoseura Espoo Bluesin kotihalli Barona-areena sekä palloilu- ja kuntoilukeskus Esport Center.
Rakennukset.
Tapiolan keskustan keskusallas ympäristöineen on suurelta osin arkkitehti Aarne Ervin suunnittelemaa. Aarne Ervin käsialaa ovat 1960-luvun aikana valmistuneet Tapiolan uimahalli ulkoaltaineen, Heikintori, Keskustorni ja sen viereinen Tapiontorin ostoskeskus, sekä vuonna 1974 valmistunut Tapiola Garden -hotelli.
Itäkartanon alue Tapiolan keskuksesta itään on kuuluisa 1950-luvulla rakennetuista kerrostaloistaan, joihin arkkitehdit ympäri maailman käyvät tutustumassa. Itäkartanon osakeskus toimi koko Tapiolan keskuksena ennen nykyisen keskusalueen rakentamista. Tästä muistona alueen pääkadun Mäntyviidan varrella on edelleenkin mm. elokuvateatteri Kino Tapiola ja liikehuoneistoja. Alue on otettu mukaan Museoviraston laatimaan valtakunnallisesti merkittävien kulttuuriympäristöjen luetteloon. Alueen korkein ja vanhin talo on 11-kerroksinen, valkoinen Mäntytorni.
Puistokaupunkina maineensa luoneesta Tapiolasta löytyy myös useita viheralueita, kuten Tapiolan keskuksesta pohjoiseen sijaitseva Silkkiniitty, laaja ruohokenttä, joka ulottuu Pohjois-Tapiolaan asti.
Tapiolassa sijaitsevat muun muassa Finnforestin, M-realin, Tapiola-ryhmän sekä TNS Gallup -markkinatutkimuslaitoksen (entinen "Suomen Gallup Oy") pääkonttorit. Etelä-Tapiolaan Länsiväylän varrelle valmistui syksyllä 2005 Euroopan korkein puurakenteinen toimistorakennus, Modular-officeksi nimetyn rakennuksen käyttäjänä toimii Finnforest.
Tulevaisuus.
Tapiolan liikekeskuksen kehittäminen jatkuu edelleen. Uutta tilaa toimistoille, kulttuurille ja palveluille saadaan, kun pysäköinti ja huolto siirretään maan alle 3000 auton pysäköintilaitokseen. Myös Espoon Kaupunginteatteri siirtyy uusiin tiloihin liikekeskustan tuntumaan. Uudistus liittyy myös tulevaan metroon, sillä Tapiolan metroasema tulee kalliopysäköintiluolan alapuolelle. Rakentaminen alkaa aikaisintaan 2010.
Myös asuntokantaa ja ympäristöä korjausrakennetaan. Tapiolan tärkeimpinä peruskorjaamishankkeina ovat Mäntyviidan julkisen kaupunkitilan ilmeen parantaminen ja nykyisen asuntokannan peruskorjaaminen. Tavoitteena on kehittää Tapiolaa viihtyisänä puutarhakaupunkina sekä asuinalueena ja parantaa sen keskustan vetovoimaa toimivana palveluiden, liike-elämän ja kulttuurin kaupunkikeskuksena.
Liikenne.
Tapiolan liikennettä palvelevat pääosin Kehä I, Länsiväylä sekä lukuisat pienemmät pääkadut itse Tapiolassa. Bussiliikenne on runsasta, ja busseilla joukkoliikenne pääosin Tapiolassa hoituukin. Espoon kaupungin valtuusto päätti toukokuussa 2008 metron rakentamisesta eteläisen Espoon joukkoliikenteen rungoksi. Rakentaminen alkoi vuoden 2009 lopulla ja metro valmistunee 2015. Ruoholahdesta Matinkylään ulottuva länsimetro tuo metroaseman Tapiolaan, mikä parantaa julkisia liikenneyhteyksiä sekä Tapiolan saavutettavuutta ylipäätänsä. Nykyiset Espoon suorat Länsiväylää kulkevat seutulinjat korvautuvat Länsimetron asemille päättyvillä liityntälinjoilla. Samalla myös Tapiolan keskustan läpi kulkevia kevyen liikenteen väyliä parannetaan uusilla pyöräily- ja kävelyraiteilla.


Moskovan teatterikaappaus.
Moskovan teatterikaappaus oli tšetšeeniterroristien 23.–26. lokakuuta 2002 Moskovan Duprovkassa teatterissa tekemä panttivankikaappaus. Tšetšeenien "Islamilaisen erikoisrykmentin" noin 40 jäsentä ottivat teatteriyleisön 850 ihmistä panttivangeiksi ja vaativat Venäjän välitöntä vetäytymistä toisen Tšetšenian sodan lopettamiseksi.
Tapahtumapaikka ja kaappaus.
Tapahtumapaikka oli Valtion kuulalaakeritehtaan teatterikeskus numero 1, jossa esitettiin loppuunmyytyä näytelmää "Nord-Ost".
Kaappaajat vapauttivat muslimipanttivangit ja osan lapsista, kaappauksen aikana yhteensä noin 200 henkeä, mutteivät yleisön joukossa olleita ulkomaalaisia. Osa panttivangeista pakeni ikkunoiden kautta; yksi ammuttiin hänen yrittäessään paeta, kuten myös teatteriin ulkopuolelta tunkeutunut nainen. Puhelinkeskusteluista teatterissa olleiden kanssa saatiin tietää terroristien aseistautuneen kranaatein ja räjähtein, joita myös asetettiin rakennuksen eri puolille.
Kaappauksen loppu.
Kaappaus loppui sisäministeriön OSNAZ-erikoisjoukkojen tainnutettua kaikki rakennuksen sisällä olijat kaasulla. Kaasun koostumusta ei tiedetä varmuudella, mutta sen epäillään sisältäneen karfentaniilia tai 3-metyylifentanyyliä, jotka ovat fentanyyli-johdannaisia. Aerosolina annosteltuna aineet ovat erittäin tehokkaita narkoottteja (karfentaniilin terapeuttinen indeksi 10600 vs. fentanyylin 300). Kaasu tappoi virallisten tietojen mukaan 129 panttivankia, mutta Venäjällä on liikkunut tietoja kuolleitten kokonaismäärän nousseen jo 200:aan, kun huomioidaan myöhemmin vuoden sisällä kaasun aiheuttamiin terveysongelmiin menehtyneet.
Kaappaajat eivät yrittäneet räjäyttää teatterissa olleita pommeja, joiden aitoudesta ei ole varmuutta. Venäjän erikoisjoukot teloittivat kaikki tajuttomat kaapparit ampumalla päähän. Tekoa pidettiin julmana, mutta sen kerrottiin olevan ainoa tapa estää kaappaajia räjäyttämästä mahdollisesti hallussaan olleita räjähteitä.
Presidentti Vladimir Putin puolusti vapautusiskua televisiopuheessa ja väitti sen silti säästäneen satojen ihmisten hengen ja julisti päivän kansalliseksi surupäiväksi.
Tietoja kaappaajista.
Tiedot kaapparien lukumäärästä vaihtelivat välillä 15–50. Virallinen lukema on 36. Noin puolet kaappareista oli naisia. Joukossa oli myös yksi arabitaustainen taistelija, joka oli ajanut partansa, ettei herättäisi huomiota Moskovassa.
Kaapparien johtajana oli Movsar Barajev (alun perin Suleimenov), joka oli kuuluisan edesmenneen tšetšeenikidnappaajan Arbi Barajevin sukulainen.
Kapinallinen tšetšeenikomentaja Šamil Basajev otti myöhemmin kaappauksen vastuulleen ja sanoi Tšetšenian hallituksen ja presidentti Aslan Mashadovin irti tapahtuneesta. Venäjän hallitus väittää saaneensa puhelinkuuntelulla selville Mashadovin tietäneen tapahtuneesta etukäteen.
Mihail Trepaškin, entinen FSB-everstiluutnantti ja sittemmin lakimies ja yksityinen tutkija, jota Venäjän hallitusta vastustavat liikemiehet ovat tukeneet, on kertonut julkisuudessa varoittaneensa FSB:tä (Venäjän turvallisuuspalvelua) tulevasta terrori-iskusta jo edellisessä heinäkuussa. Trepaškin joutui pian sen jälkeen korkeimman oikeuden sotilaskollegion eteen laittomasta aseen hallussapidosta ja vakoilusta syytettynä ja tuomittiin 4 vuodeksi vankeuteen.
Kaappauksen vaikutukset.
Kaappaus tapahtui vain pari päivää ennen Kööpenhaminassa alkavaa tšetšeenien maailmankongressia, ja Venäjä yritti painostaa Tanskan hallitusta kieltämään kongressin järjestämisen. Venäjän painostuksesta Tanska kuitenkin pidätti Tšetšenian presidentin Aslan Mashadovin rauhanneuvottelijan Ahmed Zakajevin, mutta myöhemmin hänet vapautettiin ja hän sai poliittisen turvapaikan Britanniasta. Kaikki rauhantunnustelut Tšetšenian ja Venäjän välillä lopetettiin, ja monet valtiot sekä EU tuomitsivat jyrkin sanoin tšetšeeniterrorismin. Kaappaus vaikutti myös lakiin, jolla kielletään Venäjän lehdistöä uutisoimasta terroristien sanomisia.


Asterix seikkailee.
"Asterix seikkailee" (ranskaksi "Astérix") on ranskalaisen piirtäjä Albert Uderzon ja käsikirjoittaja René Goscinnyn Asterix-aiheisten sarjakuva-albumien nimi. Sarja on tunnettu lukuisista alluusioistaan ja sanaleikeistään. Goscinnyn kuoltua vuonna 1977 Uderzo jatkoi sarjojen tekemistä yksin vuoteen 2011, jolloin hän ilmoitti lopettavansa.
Asterix ilmestyi ensimmäisen kerran ranskalaisessa Pilote-lehdessä 29. lokakuuta 1959. Se sai ristiriitaisen vastaanoton. Negatiivinen kritiikki syytti sarjaa sovinismista ja rasismista. Kun kustannusyhtiö Dargaud osti Piloten 1961, se julkaisi ensimmäisen Asterix-seikkailun albumina. Ensimmäinen painos oli vaatimattomat 6 000 kappaletta. Sarjasta tuli pian maailmanmenestys ja Asterix-albumeja on myyty 350 miljoonaa kappaletta. Niitä on julkaistu 107 eri kieli- ja murreversiona.
Sarja sijoittuu noin vuoteen 50 eaa., jolloin Julius Caesarin johtamat roomalaiset olivat valloittaneet koko Gallian yhtä gallialaiskylää lukuun ottamatta. Tarinat kertovat tässä kylässä asuvista kumppanuksista Asterixista ja Obelixista. Roomalaiset eivät ole saaneet vallatuksi kylää, sillä tietäjä Akvavitix valmistaa yli-inhimilliset voimat antavaa taikajuomaa. Kylää ympäröi metsän lisäksi neljä roomalaisleiriä jotka joutuvat aina koville Asterixin ja Obelixin toimesta.
Hahmoja.
Sarjakuvan gallialaisten mieshenkilöiden nimien sananloppu "-ix" on saatu muun muassa Caesarin teoksessa "Gallian sota" esiintyvistä gallialaisnimistä, joista kuuluisin on "Vercingetorix". Asterix-albumeissa nimet ovat sanaleikkejä, ja niiden käännöstapa vaihtelee kielen mukaan. Päähenkilöistä yleensä Asterix ja Obelix ovat tämän nimisiä myös käännöksissä (kirjoitusasu on joissakin kielissä "-iks"), mutta muut nimet on usein korvattu käännöskielen omilla sanaleikeillä.
Julius Caesar
Historiallinen tausta.
Caesar kuvaa Gallian tapahtumia pääteoksessaan "Gallian sota". Asterixin tapahtumat sijoittuvat likimain kirjoja seuraavaan aikaan. Sarja lainaa monin paikoin Caesarin teoksia ja monet tarinat pohjautuvat teoksissa kerrottuihin tapauksiin.
Historiallisin osin Asterixin kuvaus ei ole aivan tarkka. Roomalaisten ote Galliasta ei ollut niin tiukka kuin Asterixissa annetaan ymmärtää: Edes Caesar ei propagandistisessa kirjoituksessaan väitä näin, vaan gallit kapinoivat usein. Caesarin asema Roomassa ei ollut aivan vakiintunut. Asterixissa kuvataan monin paikoin roomalaisten välisiä erimielisyyksiä ja sisällissotia, mutta ilmeisesti kahtiajako Roomassa oli tätäkin syvempi. Caesar ei myöskään koskaan ollut Rooman keisari.
Colosseum on jo sarjakuvassa olemassa, vaikka oikeasti se rakennettiin vasta yli sata vuotta myöhemmin. Itse Roomakin oli vaatimattomampi kuin sarjakuvissa esitetty.
Caesarin kirjoituksissa monilla galleilla on rix-päätteinen nimi, joka ilmeisesti viittaa näiden henkilöiden korkeaan asemaan, mahdollisesti kuninkuuteen. Kyseessä ei ole ilmeisesti kaikille gallimiesten nimille yhteinen piirre, kuten Asterixista voisi ymmärtää.
Trubadurixin hahmossa on viitteitä muinaisten kelttien bardeihin, jotka olivat sekä laulajia että opettajia, eräänlaisia alemman tason tietäjiä.
Asterix-maailmaan on tuotu humoristisia elementtejä, jotka ovat lähtöisin nykypäivästä. Esimerkiksi kansalliset stereotypiat tai viittaukset ensimmäiseen maailmansotaan ovat tavallisia. Useasti viitataan humoristisesti nykyisen liike-elämän piirteisiin.
Asterix-albumit.
Idean synty (1962), Obelisc'h (1963), Gallian kevät (1966), Koulu alkaa Galliassa (1966), Mistelin alla (1967), Maskotti (1968), Ennennäkemätön Asterix (1969), Mini, Midi, Maxi (1971), Latinaa ja lätinää (1973), Vuonna 50 eKr (1977), Parisium ja olympialaiset - Paris 1992 (1986), Mistä he keksivät tuon kaiken? (1993), sekä Kiekulix Gallian kukko (2003)
Elokuvat ja teemahuvipuisto.
Pariisin lähellä on sarjaan pohjautuva teemahuvipuisto Parc Astérix.


Lasse Virén.
Lasse Artturi Virén (s. 22. heinäkuuta 1949 Myrskylä) on suomalainen nelinkertainen olympiavoittaja. Hän on ainoana voittanut sekä 5 000 että 10 000 metrin juoksumatkat kaksissa peräkkäisissä olympiakisoissa. Virén on viimeisin juoksulajeissa olympiavoiton saavuttanut suomalainen.
Lasse Virén on ammatiltaan poliisi, minkä vuoksi Veikko Huovinen kirjoitti kirjaansa Rasvamaksa luvun siitä, miten riistapoliisi Virén ajaa takaa kahta salametsästäjää, jotka ovat hänen ulkomaiset kilpakumppaninsa kesäolympialaisista.
Poliisina toimimisen jälkeen hän toimi Tiger-juoksukenkien maahantuojana sekä Suomen Yhdyspankin nuorisotyön projektipäällikkönä, jonka jälkeen hän toimi suvun kuljetusliikkeessä, joka ajaa liikennepolttoaineita. Nykyään Virén-Yhtiöt Ky toimittaa itse louhimiaan maa- ja kiviaineksia omalla kuljetuskalustolla.
Kansanedustajana Lasse Virén toimi 1999–2007 ja 2010–2011. Hän on myös toiminut kotikuntansa Myrskylän kunnanvaltuuston puheenjohtajana vuodesta 1993 alkaen. Kansanedustaja-aikanaan hän oli Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmän jäsen.
Uran alku ja kotikisat.
Virén voitti ensimmäisen aikuisten Suomen-mestaruutensa 5 000 metrillä Helsingissä 1969. Ensimmäisessä aikuisten maaottelussaan Brysselissä hän oli samana vuonna 5 000 metrillä viides ajalla 13.54,1 – ennen vuotta 1969 hänen ennätyksensä oli ollut vain hieman alle 15 minuuttia. Saman vuoden Suomi–Ruotsi-maaottelussa Tukholmassa hän voitti 5 000 metriä.
Rolf Haikkola alkoi valmentaa Viréniä kesällä 1970, jolloin Virén voitti Helsingin Suomi–Ruotsi-maaottelussa jälleen 5 000 metriä ja lisäksi Prahan maaottelussa 10 000 metriä. Helsingin EM-kisoissa 1971 hän jäi vielä kaksoisvoittaja Juha Väätäisen varjoon oltuaan 5 000 metrillä seitsemäs ja 10 000 metrillä 17:s. Syy lienee ollut liian myöhään jääneessä tyhjennysharjoituksessa, lisäksi häntä tönittiin 5 000 metrin viimeisen kierroksen alkaessa ja hän lähes kaatui. Heti kotikisojen jälkeen Virén pystyi huippuaikoihin rikkoen Heinolassa Väätäisen Suomen ennätyksen 5 000 metrillä ajalla 13.29,8. Vuonna 1971 Virén voitti 5 000 metrin maaottelujuoksut Helsingissä, Göteborgissa ja Wuppertalissa.
Ensimmäinen olympiamenestys.
Kovalla korkean paikan harjoittelulla Thompson Fallsissa Keniassa Virén viritti itsensä huippukuntoon kaudelle 1972. Harjoituskilometrejä kertyi kaikkiaan 7 300, lähes kaksinkertaisesti vuoteen 1970 verrattuna. Heinäkuun lopulla hän voitti Helsingin kolmimaaottelussa Britanniaa ja Espanjaa vastaan 5 000 metriä Suomen ennätys -ajalla 13.19,0, joka oli maailman kaikkien aikojen kolmanneksi paras aika. Kaksi päivää myöhemmin hän paransi Oulussa 3 000 metrin Suomen ennätystä yli kymmenen sekuntia aikaan 7.43,2. Elokuun alussa hän juoksi Oslossa 10 000 metrin Suomen ennätyksen 27.52,4. Kalevan kisoissa hän voitti kultaa 1 500 metrillä ja rikkoi seuraavana päivänä, 14. elokuuta, Tukholmassa 2 mailin maailmanennätyksen ajalla 8.14,0. Lasse Viréniä pidettiin Münchenin kisojen mahdollisena mustana hevosena.
Virén loi maineensa henkisesti vahvana juoksijana, kun hän ei antanut periksi huolimatta kaatumisestaan Münchenin kesäolympialaisten 10 000 metrin matkalla 3. syyskuuta 1972 törmättyään Mohammed Gammoudin kanssa. Hän nousi ylös ja voitti uudella maailmanennätysajalla 27.38,4, joka löi Ron Clarken seitsemän vuotta vanhan, vahvana pidetyn ajan. Virén juoksi viimeisen kierroksen aikaan 56,4 ja viimeisen kilometrin 2.29,2. 5 000 metrin loppukilpailun alkuvauhti oli – toisin kuin 10 000 metrillä – melko verkkainen. Virén johti viimeisen kierroksen alkaessa, joutui päästämään takasuoralla Mohammed Gammoudin ja Steve Prefontainen ohitseen, mutta nousi uudelleen johtoon viimeisessä kaarteessa voittaen toisen kultamitalinsa ajalla 13.26,42. Myöhemmin elokuussa hän voitti Helsingissä 5 000 metrillä maaottelujuoksun ja teki 14. syyskuuta samassa paikassa 5 000 metrin maailmanennätyksen 13.16,4.
Olympiakisojen välivuodet.
Virén voitti vuonna 1973 10 000 metrin maaottelujuoksut Tukholmassa ja Helsingissä, mutta jäi Edinburghin Euroopan cupin finaalissa 5 000 metrillä viidenneksi. Seuraavana vuonna hän loukkasi jalkansa, mutta lähti kuitenkin Rooman EM-kilpailuihin, joissa sijoittui 10 000 metrillä seitsemänneksi ja saavutti 5 000 metrillä pronssia ajalla 13.24,57. Hän voitti 1974 lisäksi 10 000 metrin maaottelujuoksut Helsingissä ja Sotšissa sekä Kalevan kisoissa kultaa 1 500 metrillä.
Virénin reisi leikattiin tammikuussa 1975. Hän voitti kauden aikana 10 000 metrin maaottelujuoksut Helsingissä ja Palermossa, mutta jäi Nizzan Euroopan Cupin finaalissa 5 000 metrillä viidenneksi.
Toinen olympiamenestys ja uran loppuvuodet.
Harjoiteltuaan talven 1976 Myrskylässä Virén lähti Kenian Thompson Fallsiin, jossa hän juoksi parhaimmillaan jopa 250 kilometriä viikossa. Huhtikuussa hän juoksi Kaivopuistossa 25 kilometriä maailman kaikkien aikojen nopeimmassa ajassa 1.14.21. Kärsittyään välillä poskiontelotulehduksesta hän juoksi Helsingin Maailmankisoissa kesäkuussa 10 000 metriä 27.43,1. Kalevan kisoissa hän voitti kultaa 5 000 metrillä.
Virén kantoi Suomen lippua Montrealin olympialaisten avajaisissa. 10 000 metrillä hän saavutti uransa helpoimman olympiavoiton: hän ohitti ainoan uhkaajansa, Portugalin Carlos Lopesin 450 metriä ennen maalia ja voitti kultaa uransa toiseksi parhaalla ajalla 27.40,38. Kilpailun jälkimmäisen puoliskon hän juoksi aikaan 13.31. Lasse Virén tunnettiin omintakeisesta, kilpailijat melkein huomaamatta uuvuttavasta, hitaan mutta pitkän kirin taktiikasta, jonka teki mahdolliseksi hänen erinomainen nopeuskestävyytensä. Paras näyte tästä saatiin Montrealin olympialaisten 5 000 metrin juoksussa, kun suomalainen loppusuoralla pystyi pitämään takanaan mailerimaisesta nopeudestaan tunnetut uusiseelantilaiset juoksijat voittaen neljännen olympiakultansa ajalla 13.24,76. Seuraavana päivänä Virén osallistui uransa ensimmäiselle maratonille, ja sijoittui viidenneksi runsaat kolme minuuttia kultamitalisti Waldemar Cierpinskille hävinneenä ajalla 2.13.10,8.
Virén osallistui kolmansiin olympiakisoihinsa Moskovassa 1980. Hän oli reisikivuista johtuen keskenkuntoinen, mutta sijoittui 10 000 metrillä silti viidenneksi, alittaen viimeisen kerran 28 minuutin rajan. Maratonilla hän joutui keskeyttämään.
Menestyksen syitä.
Osoitus Virénin ja hänen valmentajansa Rolf Haikkolan analyyttisestä suhtautumisesta kilpailemiseen oli niin sanotun kaarrematematiikan hyödyntäminen; se perustui havaintoon, että juoksemalla pitkillä matkoilla toista tai kolmatta rataa kerää kilpailussa tarpeettomia lisämetrejä.
Mauno Saaren Virén-kirjan mukaan Lasse Virénin poikkeuksellisuuden yksi syy saattoi olla luteinisoivan hormonin luontaisen tuotannon omituinen piikki, joka syntyi aina kilpailutilanteen yhteydessä. Juoksijan luontainen hormonitaso oli sen seurauksena poikkeuksellisimmillaan isoissa kisoissa. Kehon omaa testosteronin tuotantoa säätelevä hormoni oli Virénillä korkeimmillaan olympiakisoissa ja matalammalla kansallisen tason kisoissa.
Juoksija tunnettiin kyvystään ajoittaa kuntohuippu tärkeimpiin koitoksiin eli olympiakisoihin.
Elokuussa 2005 Lasse Virén kertoi Hufvudstadsbladetille tehneensä ennen vuoden 1972 olympialaisia Eläintarhan kentällä Helsingissä viimeistelyharjoituksen, jossa ilman kiriapua juoksi täyttä vauhtia ja löysennettyä vauhtia vuorotellen 100×50 metrin matkan aikaan 13.13 eli alle silloisen 5 000 metrin maailmanennätyksen.
Virénin voitot palauttivat monien mielestä Hannes Kolehmaisen, Paavo Nurmen ja Ville Ritolan 1920-luvulla luoman ”Lentävien suomalaisten” ("The Flying Finn") maineen. Vuoden 1980 kesäolympialaisiin päättyneen huippu-urheilu-uransa lisäksi hän on toiminut poliisina, Tiger-urheilukenkien maahantuojana, Suomen Yhdyspankin nuoriso- ja urheilutyön PR-päällikkönä, veljensä kanssa nestemäisten polttoaineiden kuljetusyrittäjänä sekä osallistunut kunnallispolitiikkaan ja valtakunnanpolitiikkaan.
Ura poliitikkona.
Virén on toiminut Myrskylän kunnanvaltuuston puheenjohtajana vuodesta 1992 lähtien. Kansallisen Kokoomuksen kansanedustajana Uudenmaan vaalipiiristä hän on ollut vuosina 1999–2007 ja uudelleen vuosina 2010–2011 noustuaan eduskuntaan Espoon kaupunginjohtajaksi siirtyneen Jukka Mäkelän tilalle. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa hän ei enää ollut ehdolla. Ennen kokoomukseen siirtymistään Virén oli tasavallan presidentti Urho Kekkosen valitsijamiesehdokkaana Liberaalisen Kansanpuolueen listalla.


Kesäolympialaiset 1972.
Vuoden 1972 kesäolympialaiset (26. elokuuta 1972 – 11. syyskuuta 1972) järjestettiin Münchenissä, Saksan liittotasavallassa. 121 kansakunnan 7 123 urheilijaa kilpailivat 23 urheilumuodossa. Urheilullista sisältöään paremmin kisat muistetaan Münchenin verilöylystä: palestiinalaiset Musta syyskuu -järjestön terroristit ottivat 11 israelilaista olympiaedustajaa panttivangiksi. Epäonnistunut vapautusyritys johti kaikkien kymmenen panttivangin sekä viiden terroristin ja yhden poliisin kuolemaan.
Urheilullisella puolella Yhdysvaltain Mark Spitz voitti uinnissa seitsemän kultaa. Suomen Lasse Viren voitti 10 000 metrin juoksun ja teki uuden maailmanennätyksen sekä myöhemmin vielä 5 000 metrin kilpailun. Neuvostoliiton Olga Korbut aloitti voimistelussa "lapsinaisten" aikakauden. Koripallossa Neuvostoliitto katkaisi Yhdysvaltojen voittokulun dramaattisessa ja suorastaan skandaalinkäryisessä finaalissa.
Aiheesta muualla.
*


Kesäolympialaiset 1976.
XIIX olympiadin kisat pidettiin Montrealissa, Kanadassa 17. heinäkuuta — 1. elokuuta 1976. Turvatoimet olivat ennennäkemättömät edellisissä kesäolympialaisissa koetun Münchenin verilöylyn vuoksi.
28 valtiota boikotoi kisoja Uuden-Seelannin osallistumisen vuoksi, koska se oli kisannut Etelä-Afrikan kanssa rugbyssä samana vuonna. Kansainvälinen olympiakomitea (KOK) ei katsonut voivansa sulkea Uutta-Seelantia kisoista, koska rugby oli tuolloin olympialaisten ulkopuolinen laji. Seuraavat valtiot eivät osallistuneet vuoden 1976 kesäolympialaisiin: Algeria, Kamerun, Keski-Afrikan tasavalta, Tšad, Kongon kansantasavalta, Egypti, Etiopia, Gabon, Gambia, Ghana, Guyana, Irak, Kenia, Libya, Lesotho, Madagaskar, Malawi, Mali, Marokko, Niger, Nigeria, Sudan, Swazimaa, Tansania, Togo, Tunisia, Uganda, Ylä-Volta ja Sambia.
Kiinan tasavalta ja Kiinan kansantasavalta boikotoivat kisoja nimikiistan takia. KOK tunnusti marraskuussa Kiinan kansantasavallan osaksi KOK:ta. Vuonna 1979 KOK päätti, että Kiinan tasavallan tulisi käyttää nimeä Kiinalainen Taipei kaikissa olympiakisoissa.
Tapahtumia.
Kisoja boikotoineet maat keltaisella, vihreällä ja oranssilla.
Aiheesta muualla.
*


Tieteiskirjallisuus.
Tieteiskirjallisuus eli science fiction -kirjallisuus on kirjallisuudenlaji, joka käsittelee tieteen ja tekniikan vaikutusta ihmisiin ja koko yhteiskuntaan.
Historia.
Vuonna 1884 ilmestynyt pilakuva Jules Vernestä.
Termi "science fiction" on amerikkalaisen tieteislehtien toimittajan Hugo Gernsbackin keksimä. Suomessa termin tieteiskirjallisuus loi tohtori Eino Kauppinen 1950-luvun alkupuolella.
Tieteiskirjallisuudelle on laadittu erilaisia määritelmiä, jotka ovat paikoitellen ristiriitaisia. Tieteiskirjallisuuden rajat eivät ole yksiselitteisen selkeät. Tieteiskirjallisuus lähenee monia kirjallisuudenlajeja, erityisesti kauhu- ja fantasiakirjallisuutta. Näillä kolmella lajilla onkin yhteiset juuret 1800-lukua edeltävässä ei-realistisessa kirjallisuudessa.
Nykyään esillä on ollut myös termi spekulatiivinen fiktio, joka viittaa laajasti kauhuun, fantasiaan ja tieteiskirjallisuuteen. Tarkemmin sanottuna spekulatiiviseen fiktioon kuuluvat kaikki teokset, joissa esiintyy jokin yliluonnollinen, realismin rajoja rikkova piirre.
Tieteiskirjallisuus oli alun alkujaan viihteellisin keinoin tieteellisiä faktoja kertovaa tietokirjallisuutta. Edgar Allan Poen (1809–1849) mukaan lajityypissä oli kyse ikään kuin ”vilkaisusta puoliksi suljettujen luomien ali tulevaisuuteen, läpi ajan ja avaruuden”. Vaikka lajityyppi mielletään yleisesti angloamerikkalaiseksi, tieteiskirjallisuus oli levinnyt jo 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ympäri maailman. Esimerkiksi Kiinassa esiteltiin 1900-luvun ensimmäisinä vuosina ’kexuo xiaoshuo’ – karkeasti käännettynä tieteistarinat, ja sekä latinalaisessa Amerikassa että Australiassa ensimmäiset tieteisteokset julkaistiin jo 1800-luvun puolella.
Mary Shelleyn vuonna 1818 julkaisemaa kirjaa "Frankenstein, or The Modern Prometheus" pidetään yleisesti varhaisen tieteiskirjallisuuden merkkipaaluna, sillä se kuvaa tieteellisen kokeen ennakoimattomia seurauksia. Teos mainitaan yleensä myös goottilaisen kauhuromantiikan eräänä merkkiteoksena, ja liitetään usein kauhukirjallisuuden genreen.
Tieteiskirjallisuuden keksijänä pidetään usein virheellisesti ranskalaista Jules Verneä, jonka kirjoissa esiintyvistä keksinnöistä monet ovat myöhemmin toteutuneetkin. Hän esitti esimerkiksi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, että ilmaa raskaammat lentolaitteet (lentokoneet) tulevat olemaan suurempi menestys kuin ilmaa kevyemmät (kuumailmapallot). Kuitenkin jo ennen Verneä Ranskassa oli ilmestynyt yli 100 tieteiskirjallisuudeksi luokiteltavaa teosta.
Proto-scifi tarkoittaa niitä tieteisteoksia, jotka on kirjoitettu ennen varsinaista lajityypin syntyä. Shelleyn ja Vernen teokset kuuluvat niihin, samoin kuin antiikin ajoista saakka moninaiset teokset: Lukianoksen (125–200) satiirit, kuten "Tosi tarina"; Voltairen (1694–1778) "Mikromegas"; William Godwinin (1756–1836) "Man on the Moon" tai Jonathan Swiftin (1667–1745) "Gulliverin matkat".
Yleistäen voidaan sanoa, että tieteiskirjallisuus alkoi muotoutua omaksi lajikseen vasta 1800-luvun lopulla, jolloin teollisen vallankumouksen ja Darwinin kehitysopin vaikutukset heijastuivat kirjailijoiden, muun muassa Jules Vernen ja H. G. Wellsin tuotantoon. Monet tieteiskirjallisuuden yksittäiset ainekset ja piirteet olivat kuitenkin esiintyneet jo aiemmassa kirjallisuudessa. Varsinaisen tieteiskirjallisuuden – lajin sisäisistä käytänteistä tietoisen kirjallisuuden – kirjoittaminen käynnistyi laajemmin vasta 1920-luvulla. Erityisesti 1900-luvun alun Amerikassa ja Englannissa lajityyppi keskittyi tähtitieteen ja avaruusmatkailun popularisointiin kaunokirjallisuuden keinoin, mutta mukana olivat myös monenlaiset muut vaikutteet, kuten psykologiset, poliittiset ja utopistiset teemat.
Suomeen tieteiskirjallisuus rantautui maailmankirjallisuuden myötä, mutta erityinen nousukausi koettiin 1950-luvulla, jolloin kustantajat päättivät alkaa tarjota nuorille pojille angloamerikkalaisen mallin mukaisia "avaruusseikkailuja". Vuonna 1955 ilmestyi Mitä missä milloin-kirjassa laaja ja asiantunteva lajityypin esittely aina antiikin kirjallisuudesta saakka. Ensimmäisenä suomalaisena tieteiskirjailijana pidetään 1911 kuollutta Edvin Christiansonia.
Myös poliittiset utopiat ja dystopiat koetaan tieteiskirjallisuudelle läheiseksi. Platonin (427–347 eaa.) "Valtiosta" Ursula K. Le Guinin (1929–) "Osattomien planeettaan" voidaan vetää linjoja taolaisuuden ja anarkian kautta marxilaisuuteen, kun taas esimerkiksi George Orwellin "Vuonna 1984" on ankaraa neuvostomallisen diktatuurin kritiikkiä.
Lajityyppi on kokenut monia vaiheita 1950-luvun tummasävyisestä maailmanlopun kirjallisuudesta 1970-luvun feministisyyteen ja 1980-luvun kyberpunkin virtauksiin. Nykyisin tieteiskirjallisuus, joka on ollut monessa suhteessa nykykirjallisuuden edelläkävijä, sisältää moninaisia alalajeja. Silmiinpistävää on myös se, että valtavirtakirjallisuus käyttää yhä enenevässä määrin tieteiskirjallisuuden elementtejä, kuten esimerkiksi Merete Mazzarella romaanissaan "Marraskuu".
Avaruusooppera-sanan juuret ovat saippuaoopperassa, väljimmillään sillä tarkoitetaan mitä tahansa avaruuteen sijoittuvaa seikkailua, mutta toisaalta sillä voidaan viitata myös kyseisen alalajin laatuun: toimintapainotteiset, liioittelevat tai viihteelliset avaruusseikkailut leimataan monesti avaruusoopperoiksi. Parhaimmillaan avaruusoopperat ovat taidokkaita luomuksia, mutta ne voivat myös parodioida lajin militaristisia puolia.
Tieteiskirjallisuuden lajeja.
a> on suomalainen kansainvälisesti menestynyt tieteiskirjailija.
Tunnettuja tieteiskirjailijoita.
Tunnetuimpia suomalaisia tieteiskirjailijoita ovat Erkki Ahonen, Boris Hurtta, Osmo Ilmari, Risto Isomäki, Kimmo Lehtonen, Johanna Sinisalo sekä Tero Niemi ja Anne Salminen.


Luettelo paaveista.
Tämä on luettelo paaveista Vatikaanivaltion virallisen kalenterin ("Annuario Pontificio 2001") kanssa. Varhaiset vuosilukutiedot ovat suuntaa-antavia.
Aiheesta muualla.
Paavit


Luettelo vaalikauden 2003–2007 kansanedustajista.
Tämä on luettelo vaalikauden 2003–2007 kansanedustajista eduskuntaryhmittäin. Tässä luettelossa on eduskunnan kokoonpano sellaisenaan, kuin se oli ennen vaalikauden päättymistä. Luettelon lopuksi on luetteloituna edustajanvaihdokset. Suurin osa edustajista valittiin vaaleissa 2003, mutta osa nousi eduskuntaan varaedustajan paikalta. Eduskunnan toimikauden aikana toimi kolme hallitusta: Jäätteenmäen ja Vanhasen I hallitus ja lisäksi alussa toimitusministeristönä Lipposen II hallitus.
Eduskunnan keski-ikä oli 3. helmikuuta 2007 51 vuotta. Nuorimmat kansanedustajat olivat vihreillä, joiden 11 kansanedustajan keski-ikä oli 39 vuotta. Korkein keski-ikä oli Ruotsalaisen kansanpuolueen edustajilla, 53 vuotta. Nuorin kansanedustaja oli vihreiden Oras Tynkkynen, 29 vuotta, ja vanhin RKP:n Jörn Donner, 74 vuotta. Ennen häntä ikäpuhemies oli kauden aikana kokoomuksen Kalevi Lamminen.
Vuonna 2003 järjestetyissä eduskuntavaaleissa valittiin Suomen eduskuntaan 200 kansanedustajaa 15 vaalipiiristä. Valituista 62 ei ollut aiemmin toiminut kansanedustajana. Eduskuntaan palasivat Arto Bryggare ja Sinikka Hurskainen. Suurimman äänimäärän keräsi SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen. Vähiten ääniä valituista sai Pertti Salovaara.
Uuden eduskunnan valtakirjat tarkastettiin maanantaina 24. maaliskuuta ja ensimmäinen täysistunto pidettiin seuraavana päivänä. Valtiopäivät 2003 avattiin keskiviikkona 26. maaliskuuta.


Anneli Taina.
Anneli Kristiina Taina (s. 21. kesäkuuta 1951 Imatra), maaherra, on Etelä-Suomen aluehallintoviraston ylijohtaja vuodesta 2010.
Taina on syntynyt Imatralla, mutta asunut pitkään Tampereella. Hän toimi kokoomuksen kansanedustajana Pirkanmaan vaalipiirin edustajana vuosina 1987–1999. Taina oli lyhyen aikaa asuntoministerinä Ahon hallituksessa vuonna 1995. Vuoden 1995 eduskuntavaalien jälkeen Tainasta tuli Suomen toinen naispuolinen puolustusministeri Elisabeth Rehnin jälkeen Lipposen I hallitukseen 1995–1999.
Jätettyään eduskunnan Taina valittiin Etelä-Suomen läänin maaherraksi vuonna 2004. Läänien lakkauttamisen myötä valtioneuvosto nimitti Tainan Etelä-Suomen läänin tilalle perustetun Etelä-Suomen aluehallintoviraston ylijohtajaksi vuonna 2009.


Käytettävyys.
Perustason esimerkki käyttöliittymän suunnittelemisesta käytettävyydeltään paremmaksi.
Käytettävyys () on apuvälineen tai muun valmistetun esineen, palvelun tai ympäristön helppokäyttöisyyttä tietyn tavoitteen saavuttamiseksi. Käytettävyydellä voidaan myös viitata helppokäyttöisyyttä mittaaviin menetelmiin sekä oppiin niistä periaatteista joita soveltamalla tuotteesta, palvelusta tai ympäristöstä saadaan helppokäyttöisempi.
Ihmisen ja koneen välisessä vuorovaikutuksessa käytettävyydellä viitataan yleensä tietokoneohjelmiston tai verkkosivun helppokäyttöisyyteen.
Käytettävyydellä () voidaan myös viitata aikaan, jonka laitteet kuten palvelimet ja paperikoneet ovat käytössä.
Käytettävyys (usability).
ISO 9241-11 -standardi määrittelee käytettävyyden seuraavalla tavalla: "Se vaikuttavuus, tehokkuus ja tyytyväisyys, jolla tietyt määritellyt käyttäjät saavuttavat määritellyt tavoitteet tietyssä ympäristössä".
Näillä tekijöillä voidaan osaltaan luoda puitteita käytettävyyden mittaamiselle ja luoda epämääräiseksi ja mielipiteenomaiseksi koetusta asiasta konkreettinen ja hallittava.
Nielsen on saattanut käytettävyysnäkökulman suuremman yleisön tietoisuuteen. Hänen teoksiinsa viitataan suurimmassa osassa käytettävyyteen liittyvissä artikkelissa.
Käytettävyydessä voidaan soveltaa myös Claude Shannonin informaatioteoriaa, tavoitteena kasvattaa tieto–häly-suhdetta. Tämä onnistuu kasvattamalla tiedon osuutta ja vähentämällä hälyn osuutta. Paul Fitts puolestaan on esittänyt Fittsin lain, jonka mukaan
Fittsin lain mukaan tietokoneen näytöllä helpoimmin osoitettavat alueet ovat näytön kulmat, reunat ja kursorin kunkin hetkinen sijainti.
MacKenzie on esittänyt, että Fittsin laki on johdettavissa Shannonin informaatioteoriasta.
Käyttäjäkeskeisiä suunnittelumenetelmiä pidetään lähtökohtana sille, että tuotteista saadaan suunniteltua mahdollisimman käytettäviä. Käyttäjäkeskeisessä suunnittelussa on usein konkreettisena kohteena nimenomaan käyttöliittymäsuunnittelu, mutta yhä useammin käyttäjäkeskeisessä suunnittelussa otetaan kantaa laajemminkin käyttötilanteiden ja käyttökokemuksen suunnitteluun. Tällöin käyttöliittymäsuunnittelua usein edeltää käyttäjätutkimus, jossa on tarkoituksena ymmärtää paremmin käyttäjän tavoitteet, toimintaympäristö ja kartoittaa tarkasti mahdolliset nykyiset työvälineet ja -tavat. Käyttäjäkeskeisiä menetelmistöjä on paljon ja ne painottuvat eri tavoin. Esimerkkejä menetelmistä ovat muun muassa Soren Lauesenin Virtual Windows -menetelmä, John M. Carroll:n Scenario-based design, Alan Cooperin Goal-Directed Design sekä Karen Holzblattin ja Hugh Beyerin esittelemä Contextual Design -menetelmäpaketti.
Käytettävyys liitetään usein tietotekniikkaan, jolloin siihen kuuluvat paitsi käyttöliittymät ja verkkosivut, myös laitteiden (esimerkiksi matkapuhelimet) ja ohjainten muotoilu. Käytettävyyteen liittyvät myös esteettömyys ja käyttäjäkokemus. Käytettävyyteen ja sen suunnitteluun liittyykin läheisesti useita tieteenaloja kuten tietotekniikka, psykologia, kognitiivinen psykologia ja kognitiotiede sekä myös teollinen muotoilu. On väärin rajoittaa käytettävyys koskemaan vain ohjelmistoja, koska lopulta käytettävyys on määritelmänsä mukaisesti sitä, että tuote tai palvelu on sopiva käyttötarkoitukseensa. Käytettävyyteen panostetaan myös teollisuusyrityksissä. Käytettävyys tieteenalana on erittäin poikkitieteellinen ja usein parhaat käytettävyyteen erikoistuneet tiimit syntyvät eri koulutustaustan omaavista käytettävyyteen erikoistuneista osaajista.
Käytettävyys ei ole vain maali, jolla tuote projektin lopussa päällystetään vaan teräskehikko, jonka varaan yksityiskohdat kiinnitetään (Ben Schneiderman). Käytettävyys liittyy vahvasti tuotteen toiminnallisuuteen ja usein käyttäjätutkimuksia voidaan tehdä myös markkinatutkimuksien lisäksi tukemaan ja syventämään niistä saatuja tietoja. Uusimpien viime aikoina virinneiden ajatusten myötä on alettu puhua myös käytettävyyden nostamisesta strategiselle tasolle päätöksentekoon. Puhutaan käytettävyysstrategiasta. Määrittelemällä tavoite käytettävyystyölle organisaatiossa ja askeleet miten tavoitteeseen päästään lyhyellä ja pidemmällä aikavälillä saadaan käytettävyyden tavoitteet laajemmin tunnetuksi organisaatiossa. Se, missä laajuudessa käytettävyyttä otetaan osaksi tuotesuunnittelua yrityksissä vaihtelee. Osa yrityksistä nostaa käytettävyyden hyvin tärkeäksi osaksi tuotekehitystään, toisissa yrityksissä on ehkä tunnistettu tarve työlle, mutta rakenteita ei ole vielä olemassa.
Käytettävyyden opetusta annetaan useissa yliopistoissa ja keskiasteen oppilaitoksissa.
Käytettävyys (availability).
Tuotantoympäristöissä käytettävyydellä tarkoitetaan yleensä järjestelmien teknistä toimivuutta ja toimivuusastetta. Toinen tästä yleisesti käytetty termi on saavutettavuus. Monissa organisaatioissa käytettävyys-termin käyttöä saavutettavuudesta on alettu välttää, jottei se sekoittuisi käyttäjäkokemuksen yhteydessä käytettyyn termiin, ks. artikkelin alku.
Saatavuudella viitataan siihen, kuinka suuren osan vuorokaudesta järjestelmä on toiminnassa ja käyttäjien saatavilla. Esimerkiksi jonkun järjestelmän saatavuus voi olla 99%, jolla tarkoitetaan sitä, että järjestelmä on ollut toimintakykyinen 99% ajasta.
Teknisissä standardeissa (esimerkiksi PSK 6201) käytettävyydellä (availability) tarkoitetaan vain käytettävyyttä ajan suhteen. Saatavuus-termin käyttäminen esimerkiksi paperikoneen tai robottijärjestelmän toiminta-asteen suhteen johtaa väärinkäsityksiin, koska robottijärjestelmän saatavuus käsitetään kuvaamaan kyseisen järjestelmän hankinnan vaikeutta. Käytettävyys-termi käsitettynä toimintakuntona ajan suhteen on tuhansissa tuotantokapasiteetin kauppasopimuksissa määritelty laskukaavojen tarkkuudella, koska monet sopimussakot ovat perustuneet siihen.
Käytettävyyden toisen merkityksen (usability), tullessa yhä merkittävämmäksi on ehdotettu otettavaksi käyttöön myös termi aikakäytettävyys kuvaamaan käytettävyyttä ajan suhteen. Olennaista tässä terminologiaviidakossa olisikin olla sekoittamatta merkityksiä keskenään. Jos sekoittumisen vaara on ilmeinen, kannattaa englanninkieliset vastineet liittää mukaan kuvaukseen tai käyttää termiselityksiä.


Veikkausliiga.
Veikkausliiga on miesten jalkapalloilun korkein sarjataso Suomessa. Sitä on pelattu kaudesta 1990 alkaen, jolloin se korvasi Mestaruussarjan. Menestynein seura on yhdeksän mestaruutta voittanut Helsingin Jalkapalloklubi, joka on 25 Suomen-mestaruudellaan myös maan kaikkien aikojen menestynein seura.
Liigan lisäksi joukkueet osallistuvat Liigacupiin ja Suomen cupiin. Parhaiten liigassa menestyneet joukkueet pääsevät mukaan Euroopan jalkapalloliiton (UEFA) kansainvälisiin seurajoukkuekilpailuihin Mestarien liigaan ja Eurooppa-liigaan. Liigasta seuraava alempi sarjataso on nimeltään Ykkönen.
Liigaa hallinnoi seurajohtoinen Jalkapalloliiga ry, ja sen pääsponsori on rahapeliyhtiö Veikkaus.
Historiaa.
Jalkapallon Suomen-mestaruuus ratkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1908, ja sarjamuotoisesti mestaruudesta on pelattu muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta vuodesta 1930 lähtien. Vuonna 1989 perustettiin Palloliitosta erillinen seurajohtoinen organisaatio, joka otti hallinnoitavakseen korkeimman sarjatason. Liiga korvasi SM-sarjan, ja sen ensimmäinen kausi oli 1990, jolloin sen nimi oli Futisliiga. Liigan avauskierros pelattiin 29. huhtikuuta 1990. Kaudesta 1992 lähtien se on tunnettu nimellä Veikkausliiga pääyhteistyökumppani Veikkauksen mukaan.
Liigan joukkuemäärä on vaihdellut alkuperäisestä 12 joukkueesta pienimmillään 10 joukkueeseen ja suurimmillaan 14 joukkueeseen. Kausi 2006 pelattiin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen 13 joukkueella Allianssin liigalisenssin eväämisen vuoksi. Myös sarjajärjestelmä on vaihdellut. Ensimmäisellä kaudella 1990 mestaruus ratkaistiin pudotuspeleillä, joihin pääsi kahdeksan parasta joukkuetta. Myöhemmin on neljänä kautena käytetty myös järjestelmää, jossa varsinaisen runkosarjan jälkeen joukkueet on jaettu sijoituksiensa mukaan ylempään ja alempaan jatkosarjaan, joissa lopulliset sijoitukset on ratkaistu. Useimmiten on kuitenkin pelattu pelkkä runkosarja. Ajoittain sarja on pelattu kolminkertaisena eli joukkueet ovat kohdanneet toisensa kolmesti kauden aikana. Pisimmillään tämä on tarkoittanut 33 ottelukierroksen pituista kautta vuosina 1991–1992, 2000–2001 ja uudelleen vuodesta 2011 alkaen, jolloin sarjassa oli 12 joukkuetta.
Liigassa on 22 kauden aikana pelannut yhteensä 37 seuraa, joista ainoastaan HJK on pelannut sarjassa jokaisena kautena. Eniten liigamestaruuksia on voittanut HJK (8). Haka voitti mestaruuden kolmesti peräkkäin kausina 1998–2000 ja HJK kausina 2009–2011, mitkä ovat pisimmät mestaruusputket. Yhteensä mestaruuden on voittanut kahdeksan eri seuraa.
Sarjajärjestelmä.
Liigassa on 12 joukkuetta kaudella 2012. Kausi alkaa huhtikuussa ja päättyy lokakuussa. Joukkueet pelaavat kolminkertaisen sarjan eli jokainen joukkue kohtaa toisensa kolmesti kauden aikana. Joukkueet pelaavat ensin toisiaan vastaan koti- ja vieraskentällä. Kolmannella kierroksella edelliskauden kuusi parasta joukkuetta saavat kuusi kotiottelua ja muut viisi kotiottelua. Liigan voittaja on Suomen-mestari.
Voitosta saa kolme pistettä ja tasapelistä yhden. Mikäli kauden päätyttyä kaksi tai useampi joukkuetta on tasapisteissä, paremmuuden ratkaisee maaliero tai sen ollessa sama tehtyjen maalien määrä. Liigassa viimeiseksi sijoittunut joukkue putoaa suoraan Ykköseen, jonka voittaja puolestaan nousee suoraan liigaan. Osallistuvilta seuroilta vaaditaan muun muassa taloudellisia edellytyksiä sekä olosuhdeohjelman pykälien täyttämistä liigalisenssin myöntämiseksi.
Liiga oli kansainvälisellä kilpailukaudella 2011–2012 Euroopan jalkapalloliiton (UEFA) sarjarankingissa sijalla 30. Liigan voittaja pääsee UEFAn Mestarien liigan toiselle karsintakierrokselle. Toiseksi sijoittunut pääsee Eurooppa-liigan (aik. UEFA-cup) toiselle karsintakierrokselle ja kolmanneksi sijoittunut ensimmäiselle karsintakierrokselle. Lisäksi Suomen cupin voittaja pääsee Eurooppa-liigan toiselle karsintakierrokselle. Mikäli sama joukkue voittaa sekä liigan että Suomen cupin, cupin voitosta saatu Eurooppa-liigan paikka siirtyy cupin loppuottelun hävinneelle joukkueelle. Mikäli cupin voittaja sijoittuu liigassa sijoille 2–3, siirtyy liigasijoituksesta saatu Eurooppa-liigan paikka liigan neljänneksi sijoittuneelle.
Talvella ennen liigakauden alkua joukkueet pelaavat Liigacupia.
Hallinto.
Liigaa hallinnoi Jalkapalloliiga ry, jonka hallituksen puheenjohtaja on Lasse Lehtinen. Hallituksessa istuu yksi jäsen kustakin liigaseurasta. Alempien sarjatasojen toiminnasta vastaa Palloliitto ja sen piirit. Liigan toimitusjohtaja on Timo Marjamaa, ja henkilöstöön kuuluu myös viestintäpäällikkö, kehityspäällikkö, kilpailupäällikkö ja markkinointipäällikkö. Liigan toimisto sijaitsee Helsingissä Sonera Stadiumin tiloissa.
Liigalla on päätäntävalta muun muassa markkinointi- ja televisiointisopimuksistaan. Sarjajärjestelmän hyväksyy Palloliitto liigan esityksestä. Seurojen liigalisenssien myöntämisestä päättää liigahallituksen ja Palloliiton liittohallituksen yhteinen liigalisenssikomitea.
Liiga on eurooppalaisten jalkapallon ammattilaisliigojen yhteistyöjärjestön EPFL:n jäsen.
Mestaruuspatsas.
Liigan mestaruuspatsas on naantalilaisen taiteilijan Timo Iivosen suunnittelema ja toteuttama, ja se on ollut käytössä ensimmäisestä liigakaudesta 1990 lähtien. 15 kilogrammaa painava ja 80 senttimetriä korkea patsas esittää kahta jalkapalloilijaa pallontavoittelutilanteessa. Patsas on hitsattu yhteen noin 300 osasta.
2000-luvun alkuun asti patsas tunnettiin nimellä Futura-patsas yhteistyökumppani Nesteen mukaan, mutta sittemmin patsaasta on käytetty vain nimeä Veikkausliigan mestaruuspatsas. Taiteilija Iivonen työskenteli liigan perustamisen aikoihin Naantalin Neste-huoltoasemalla, mitä kautta patsasprojekti tuli hänen toteutettavakseen.
Televisio ja radio.
Kaudesta 2010 alkaen liigan otteluita esitetään Suomessa television ja internetin välityksellä lähettämänä. Liigan ja URHOtv:n syyskuussa 2009 tekemä viisivuotinen sopimus kattaa kaudet 2010–2014. URHOtv:llä otteluita on tarkoitus esittää suorina lähetyksinä ”useita” viikossa. Lisäksi liiga näkyy ja esitettävässä "Futis+"-erikoisohjelmassa. Koko sopimuksen arvo on Yle Urheilun tietojen mukaan noin kuusi miljoonaa euroa.
Aikaisemmin liigaa on televisioitu Nelosen, Urheilukanavan, Yleisradion ja kanavilla.
Radiossa liigan ottelutapahtumia seurataan Yle Radio Suomen "Jalkapallokierroksessa".
Populaarikulttuuri.
Liigan perustamisen kunniaksi Timo Kojo ja pelaajista koostunut Hat Trick -kuoro äänittivät singlenäkin julkaistun kappaleen ”Se on liigaa” vuonna 1990. Kappaleen sävelsi Kojo ja sanoitti Markku Salo.
Maalikuninkaat.
¹ Kimmo Tarkkio pääsi samaan maalimäärään pudotuspelien jälkeen.
20-vuotistähdistöjoukkue.
Liiga ja Veikkaus valitsivat liigan 20-vuotisjuhlavuonna 2009 liigan siihenastisen historian tähdistöjoukkueen. 11 pelaajan lisäksi valittiin valmentaja, joukkueenjohtaja ja erotuomari.


Ykkönen (jalkapallo).
Ykkönen () on miesten jalkapallon toiseksi korkein sarjataso Suomessa. Sarja perustettiin 1973. Alun perin sarjan nimi oli I divisioona. Ykköseksi nimi muuttui vuonna 1995.
Kaudeksi 2006 otettiin Ykkösessä käyttöön olosuhdeohjelma Veikkausliigan malliin.
Historia.
I divisioona syntyi 1973, kun Suomeen päätettiin luoda mestaruussarjan alapuolelle maanlaajuinen sarjataso. Aiemmin mestaruussarjan alapuolella oli Suomensarja (1970–1972 nimeltään "II divisioona"). Uuteen sarjaan otettiin mestaruussarjasta pudonneet kolme joukkuetta ja sijoille 2–4 sijoittuneet joukkueet kolmesta II divisioonan alueellisesta lohkosta.
Sarjaa pelattiin vuosina 1973–1995 yhdessä koko maan kattavassa lohkossa. Alkujaan joukkueita oli 12 ja vuonna 1994 määrä kasvoi 14 joukkueeksi. Kausina 1996–2002 Ykkönen pelattiin kahdessa lohkossa, etelä- ja pohjoislohkossa, joissa oli molemmissa yleensä 10 joukkuetta. Kausina 2003–2010 sarjaa pelattiin yhtenä koko maan kattavana 14 joukkueen kaksinkertaisena sarjana. Voittaja nousi suoraan Veikkausliigaan ja toiseksi sijoittunut karsi Veikkausliigassa toiseksi viimeiseksi sijoittuneen joukkueen kanssa (poikkeuksena kausi 2006). Kausina 2007–2010 kolme viimeistä putosivat Kakkoseen. Kaudella 2011 sarja pelattiin poikkeuksellisesti 13 joukkueella ja kaudesta 2012 lähtien se pelataan 10 joukkueen kolminkertaisena sarjana.
Voittajat.
Eniten Ykkösen voittoja on saavuttanut Kuopion Palloseura ja Mikkelin Palloilijat, joilla on yhteensä neljä mestaruutta.


Modaalilogiikka.
Modaalilogiikka ("aleettinen modaalilogiikka") on logiikan alue, jolla tutkitaan aleettisten modaliteettien eli välttämättömyyden ja mahdollisuuden loogisia piirteitä. Usein termi "modaalilogiikka" ymmärretään kokonaisnimityksenä kaikkien modaliteettien loogiikoille. Muita modaliteetteja ovat muun muassa episteeminen, temporaalinen ja deonttinen.
Modaalilauselogiikan syntaksi.
symbolien lisäksi merkinnät välttämättömyydelle (on välttämätöntä, että
p) ja mahdollisuudelle (on mahdollista, että p).
Seuraavassa rekursiivisessa määritelmässä määritellään kaikki
Muita modaalilogiikoita.
Muita modaalilogiikoita ovat mm. episteeminen logiikka,
temporaalinen logiikka ja deonttinen logiikka.


Julkisen valinnan teoria.
Julkisen valinnan teoria on taloustieteiden ala, joka tutkii demokraattisen päätöksenteon toimintaa ja ongelmia modernin taloustieteellisen analyysin avulla. Poliittinen taloustiede on laajempi termi, jolla on julkisen valinnan kysymyksien lisäksi myös historiallinen merkitys. Julkisen valinnan teoriassa tarkastellaan äänestäjiä, poliitikkoja ja hallintoa useimmiten itsekkäinä toimijoina. Tarkoituksena on analysoida heidän päätöksentekoa itsessään tai vaihtoehtoisten äänestysjärjestelmien alaisuudessa. Menetelminä käytetään tavanomaista hyödynmaksimointia, peliteoriaa, päätöksentekoteoriaa tai jotain muuta lähestymistapaa ongelman luonteesta riippuen. Julkisen valinnan teoria on yleensä selkeästi positiivista analyysia.
Julkisen valinnan moderni kirjallisuus alkoi vuonna 1948, jolloin Duncan Black loi perustan mediaaniäänestäjän teorialle. Muun muassa Gordon Tullock on kutsunut häntä julkisen valinnan teorian isäksi. James M. Buchanan ja Tullock julkaisivat vuonna 1962 kirjan "The Calculus of Consent: Logical Foundations of Constitutional Democracy", jonka myötä julkisen valinnan teoria varsinaisesti syntyi. Buchanan oli pitkään George Masonin yliopistossa professorina, ja vuonna 1986 hänet palkittiin Nobelin taloustieteen palkinnolla.
Myös muut taloustieteilijät kuten Paul Krugman ovat korostaneet politiikan vapaamatkustajan ongelmaa: demokratia toimii heikosti, koska yksittäisen ihmisen ei kannata perehtyä riittävästi poliitikkojen tekemisiin, sillä järkevän äänestämisen hyödyt koituvat kaikille kansalaisille eikä perehtyvälle äänestäjälle itselleen.
Teorian sovelluksia.
Julkisen valinnan teoriaan viitataan usein kun keskustellaan, miksi poliittinen päätöksenteko johtaa toimiin, jotka ovat kansan toiveiden vastaisia. Esimerkiksi siltarumpupolitiikka ei ole tavallisesti demokratian edun mukaista, mutta poliitikkojen on kuitenkin toisinaan hyödyllistä tukea tällaisia projekteja. Tähän voi olla monia syitä, kuten se, että he tuntevat itsensä merkittäviksi, he saattavat saada epäsuoraa taloudellista hyötyä, lisätä kannatustaan paikallistasolla tai saada kampanjatukea. Poliitikoille ei synny tällaisesta politiikasta merkittäviä kustannuksia, koska he käyttävät julkisia verorahoja.
Myös etujärjestöt ja lobbaajat toimivat rationaalisesti. Heidän tavoitteenaan on usein saada hallinnon miljoonien arvoinen tuki hankkeelleen verrattain pienillä lobbauskustannuksilla. Heitä uhkaa myös häviäminen kilpailijoille, jos he jättävät lobbauksen tekemättä. Edelleen myös veronmaksaja käyttäytyy rationaalisesti kannattaessaan omalle alueelleen kohdistuvaa hanketta, koska hankkeen kustannukset jakautuvat kaikille veronmaksajille, mutta paikallisesti hyödyt voivat olla suuria. Näin ollen on mahdollista, että demokratiassa tehdään äänestäjille epäedullista politiikkaa, vaikka kaikki toimivat rationaalisesti.
Kritiikki.
Taloustieteen nobelisti Amartya Sen on kuvaillut teorian absurdiivisutta seuraavalla esimerkillä: "Missäpäin on rautatieasema?", kysyi muukalainen. Paikallinen osoitti päinvastaiseen suuntaan, kohti postikonttoria. "Voisitko viedä tämän kirjeen postiin mennessäsi?". "Tottahan toki", vastasi muukalainen, penkoen kirjeen mennessään etsiessään jotain varastettavaa.


HCI.
HCI () tarkoittaa ihmisen ja tietokoneen välistä vuorovaikutusta ja sen tutkimusta. Kyseessä on monitieteinen tutkimusalue, jossa ihmisen ja tietokoneen toimintaa tarkastellaan useista eri näkökulmista. Tällaisia ovat esimerkiksi kognitiivinen psykologia, tietojenkäsittelytiede, käyttöliittymät, käytettävyys ja ohjelmistot. Nämä kaikki liittyvät läheisesti HCI:hin. Joissakin aihealueen perusoppikirjoissa jaotellaakin sisältöä esittelemällä ihmisen toiminta (esimerkiksi havaitsemisen ja ymmärtämisen perusrakenteet), tietokoneen tapa tarjota vuorovaikutuksellisia rakenteita vuorovaikutusvälineineen, sekä vuorovaikutuksen mallittaminen. Ihmisen ja tietokoneen välisen vuorovaikutuksen tutkimuksen tavoitteena on kehittää yhä luontevampia ja luonnollisempia vuorovaikutustekniikoita ja -rakenteita luomaan yhä helpompia ja monipuolisemmin ihmisen piirteitä huomioon ottavia vuorovaikutusratkaisuja.
Ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutusta on tutkittu aktiivisesti 1970-luvulta alkaen, vaikka jo aiemminkin ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutuksesta on esitetty vahvoja ajatuksia (esimerkiksi J. C. R. Licklider vuonna 1960 kirjassaan Man-Computer Symbiosis). 1980-luvun alussa puitteissa perustettiin aihealuetta tarkasteleva ryhmä SIGCHI (CHI = Computer-Human Interaction), jolla on nyttemmin myös suomalainen vuonna 2001 perustettu paikallisyhdistys.
1990-luvulla itsenäiseksi käsitteeksi muodostuneella käytettävyydellä on vahvaa taustaa ihminen-tietokone-vuorovaikutuksen tutkimuksessa.
Suomessa alan tutkimusyksiköitä ovat muun muassa Tampereen yliopiston HCI-yksikkö TAUCHI (Tampere Unit for Computer-Human Interaction) ja Tampereen teknillisen yliopiston ihmiskeskeisen teknologian yksikkö (IHTE).
Viitteet.
*


Käyttöliittymä.
Käyttöliittymä on se laitteen, ohjelmiston tai minkä tahansa muun tuotteen osa, jonka kautta käyttäjä käyttää tuotetta. Esimerkiksi tietokoneohjelmassa käyttöliittymä tarkoittaa sitä ohjelman osaa, jonka käyttäjä näkee tietokoneen näytöllä, ja sitä tapaa (hiiri, näppäimistö), jolla hän käyttää ohjelmaa.
Käyttöliittymä voidaan määritellä myös tuotteen viesteistä ja käytännöllisistä osatuotteista (esimerkiksi valikoista, painikkeista ja näytöistä) koostuvaksi kokonaisuudeksi. Ohjelmistotuotteen käytön osaaminen perustuu käyttöliittymän havaitsemiseen ja ymmärtämiseen. Jotta ihminen voisi toimia vuorovaikutuksessa koneen kanssa, hänen on paitsi nähtävä käyttöliittymä myös osattava tulkita sen sanallisia, kuvallisia ja äänellisiä viestejä. Käyttöohjeen käyttötarpeen määrä yhdistettynä käytön nopeuteen on hyvä mittari käyttöliittymän tasosta.
Tuotteen ominaisuudet on monesti mielekästä jakaa kahteen tasoon: toiminnallisuuteen ja käyttöliittymään. Esimerkiksi matkapuhelimen toiminnallisia ominaisuuksia ovat puheluiden soittaminen ja niihin vastaaminen, tekstiviestien lähettäminen jne. Matkapuhelimen käyttöliittymä taas koostuu itse puhelinlaitteesta, sen muodosta, näytön ja painikkeiden sijoittelusta, koosta, väristä jne. Toiminnallisuuden ja käyttöliittymän käsitteellisestä erottamisesta huolimatta niitä ei käytännössä voida suunnitella erillään toisistaan. Ei voida ajatella tuotetta tai järjestelmää, jossa olisi pelkkä ’toiminnallisuus’ ilman käyttöliittymää.
Historiaa.
Tietokoneissa käyttöliittymät olivat aluksi mekaanisia katkaisijoita, joilla syötettiin bittejä, käytännössä numeroita, jotka sovitulla (käyttöohjeessa kuvatulla) tavalla tarkoittivat tietokoneen ohjelmakäskyä tai tietoa, jota haluttiin käsitellä, aluksi yleensä laskea. Tietokoneen käyttöliittymät kehittyivat käsin lävistetyn reikäkortin kautta näppäimistöksi ja kirjoittimeksi.
Ensimmäiset graafiset näyttölaitteet kehitettiin 1960-luvun alussa. Ne hyödynsivät vektorigrafiikkaa ja perustuivat näyttölistaan, jota erityinen grafiikkaprosessori tulkitsi. Tämä mahdollisti valokynäksi kutsutun interaktiolaitteen, jolla oli mahdollista osoittaa ja tunnistaa jokin kuvan osa.
Sittemmin saatiin rakennettua aiempiin nähden ylivertainen tulostuslaite, rasterinäyttö. Kun näytön erottelutarkkuus kasvoi niin suureksi, että siihen saatiin piirrettyä ikkunoita ja muita graafisen käyttöliittymän osia, osoittautui näppäimistö kankeaksi työkaluksi. Tarvittiin jonkinlainen osoitinlaite ja tämän tarpeen myötä kehitettiin kosketusnäytöt ja hiiret.
Näihin aikoihin tietokoneisiin alettiin liittää myös erilaisia multimedialaitteita, kuten kaiuttimet, kuvanlukija ja tulostin, joilla voidaan syöttää ja tulostaa ääntä ja kuvaa. Pelejä varten kehitettiin polkimet, ratit ja joystickit.
Tietokoneiden monipuolisuudesta johtuu, ettei kaikkia käyttöliittymälaitteita ole kehitetty nykyiseen yleisimpään käyttöönsä, vaan uusi laite mahdollistaa uuden ohjelman luomisen ja uuden käyttötavan, tietokoneeseen liitetyn kameran kautta toimiva ilmakitara on tästä hyvä esimerkki, tietoa syötetään liikuttelemalla käsiä ja tieto tulostetaan kaiuttimen kautta äänenä.


Subsidiariteettiperiaate.
Subsidiariteettiperiaate eli läheisyysperiaate on periaate, jonka mukaan julkisen vallan päätökset tulisi tehdä mahdollisimman lähellä ihmisiä ja byrokratiassa käsitellä alhaisimmalla mahdollisella tasolla. Ylemmille tasolle tulisi viedä vain sellaiset päätökset, joita ei alemmilla tasoilla voida tehdä.
Subsidiariteettiperiaate on yksinkertaisesti byrokratian vähentämistä, ja sitä pidetään yleisellä tasolla julkisissa virastoissa toivottavana asiana. Subsidiariteettiperiaatteen mukainen uudistus Suomessa olisi esimerkiksi Kelan päätösten tekemistä konttorikohtaisesti.
Julkisen valinnan teorian mukaan ihmisten läheisyydestä kauemmas karkaavalla vallalla on tapana byrokratisoitua. Vallan toimiessa kunnallistasolla ihmisillä on vielä mahdollisuus jopa äänestää jaloillaan vaikkapa ikävien kaupunginsääntöjen tapauksessa.
Lisäksi läheisyysperiaatetta perustellaan usein hajautetun ja hiljaisen tiedon idealla, jonka mukaan päätös tulee tehdä mahdollisimman lähellä sitä koskevaa ympäristöä, jotta päätöksentekijöillä on mahdollisimman paljon paikallista tietoa ja mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tutustua paikallisiin olosuhteisiin.
Euroopan unionissa on subsidiariteettiperiaatteen mukaisesti "alueiden komitea".
Subsidiariteettiperiaate on "persoonan" ja "solidaarisuuden" ohella yksi katolisen kirkon sosiaalietiikan kolmesta periaatteesta. Nämä kolme periaatetta määritteli paavi Pius XI sosiaaliensyklikassa "Quadragesimo anno" vuonna 1931. Subsidiaarisuuden periaatteen mukaan valtion tulisi hajauttaa valtaansa pienille paikallisille ja toimialaltaan rajatuille kansalaisjärjestöille. Tämä "lähipäätösperiaate" oli myös suunnattu totalitaarisia järjestelmiä, erityisesti kommunismia vastaan.


Jarkko Oikarinen.
Jarkko Oikarinen (s. 16. elokuuta 1967 Kuusamo), IRC:ssä "WiZ", on ensimmäisen internetin keskusteluverkon, IRC:n ("Internet Relay Chat"), kehittäjä. Hän loi ensimmäisen palvelimen ja asiakasohjelman ("client") elokuussa 1988. Aluksi sen tarkoituksena oli korvata ohjelma nimeltä MUT ("MultiUser Talk") OuluBox-nimisellä BBS:llä ("Bulletin Board System"). Oikarinen sai inspiraation IRC:n luomiseen Bitnet Relay Chatista, jota käytettiin Bitnet-verkossa.
Jarkko Oikarinen väitteli filosofian tohtoriksi Oulun yliopistosta vuonna 1999. Hän on tehnyt tutkimuksia pääasiassa tietokonegrafiikasta ja lääketieteellisestä kuvantamisesta. Hän on nykyään Googlen palveluksessa ja osallisena Google Hangouts -palvelun kehittämisessä.
Oikarinen on saanut vuonna 2005 Millennium-säätiön erikoistunnustuksen IRC:n kehittämisestä ja vuonna 1997 Dvorak-palkinnon.


Kielikello.
"Tämä kielikello ei tietenkään ole juorulehti — kuten nimi hieman ilkikurisesti saattaa erehdyttää uskomaan — vaan se haluaa kiinnittää lukijoidensa huomiota kielenkäyttökysymyksiin ja välittää tietoa Suomen Akatemian kielitoimiston suosituksista. Se pyrkii myös avaamaan lukijoille näkymiä kielen maailmaan." ("Kielikello" 1/1968, s. 2.)
"Kielikello" ilmestyy nykyään neljä kertaa vuodessa. Lehden pitkäaikainen päätoimittaja on ollut Sari Maamies. Nykyinen päätoimittaja on Riitta Eronen
Painetun "Kielikellon" rinnalle on vuonna 2001 avattu sähköinen Verkko-Kielikello.


Hammasteknikko.
Hammasteknikko valmistaa erilaisia hammasproteeseja yhteistyössä hammaslääkärin kanssa, jolloin hammaslääkäri vastaa työstä potilaalle. Nykyinen, vuodesta 1995 alkaen ammattikorkeakoulutasoinen hammasteknikon koulutus 210 op on kestoltaan nykyisellään kolme ja puoli vuotta. Tätä ennen Suomessa oli vain opistotason koulutusta, joka vaihteli 2,5v 80 op (1980 asti) - 3v 100 op (1987) ja 3,5v (YO-pohjainen linja) - 4,5v peruskoulupohjainen linja (1990- 1995) 160 op.
Aiemmin 1970-luvulla hammasteknikkokoulutusta on annettu Helsingissä Aleksis Kiven kadulla, jolloin se oli hammasteknikkokoulu. Opiskelu tuolloin oli erittäin käytännönläheistä. Myöhemmin erityisesti 1990-luvulla opetussuunnitelmiin lisättiin yleisivistäviä aineita kuten kieliopinnot ja matematiikka, psykologia ym.
Valtakunnallisesti ainoana hammasteknikko-koulutusta tarjoaa tällä hetkellä vain Metropolian ammattikorkeakoulu Hammastekniikan koulutusohjelmassa Helsingissä. Aiemmin koulutusta on ollut myös Kuopiossa.
Lisä- ja jatkokoulutukset.
Hammasteknikon kliinisen erikoistumisen jatkokoulutus 30 op sekä erillinen varsinainen tutkintoon johtava jatkokoulutus (ylempi ammattikorkeakoulututkinto) YAMK 90 op, kestoltaan 2-2,5 v vuotta toteutetaan ammattikorkeakouluissa (mm. Metropolia).
Ylempi ammattikorkeakoulututkinto koostuu ammattikorkeakoulutukinnosta (210 op) ja ylemmästä ammattikorkeakoulututkinnosta (90 op), joiden yhteen laskettu tutkintopistemäärä on 300 op, sisältäen gradutyön tekemisen.
Oltuaan viisi vuotta työelämässä hammasteknikko voi lisäkoulutuksella valmistua erikoishammasteknikoksi. Erikoishammasteknikko valmistaa irrotettavia kokoproteeseja täysin hampaattomaan terveeseen suuhun suoraan potilaalle. Tämän vuoksi erikoishammasteknikot toimivat omilla vastaanotoillaan myös ilman hammaslääkärin lähetettä itsenäisinä yrittäjinä, jolloin henkilökohtainen suhde luodaan suoraan potilaan kanssa (kliininen työ). Tällöin vuorovaikutukselliset käsittelytaidot korostuvat.


Päivölän Kansanopisto.
Päivölän kansanopiston vanha päärakennus kesäisessä pihapiirissä Päivölän Kansanopisto on Valkeakoskella sijaitseva yksityinen ja riippumaton sisäoppilaitos. Sillä on takanaan yli 110-vuotinen historia. Vakituisten matematiikka-, matkailu-, kieli- ja oikeustieteen linjojen lisäksi Päivölässä järjestetään vuosittain yli sata lyhytkurssia. Syksyllä 2010 opisto aloitti lisäksi uuden kansanperinteen linjan. Lukiolaisten kansainvälisiin matematiikkaolympialaisiin tähtäävä matematiikkavalmennus järjestetään myös Päivölässä. Päivölänmäellä on 18 eri-ikäistä asuin- ja muuta rakennusta. Opiston tiloissa on mm. Suomen suurin yksityinen Mannerheim-kokoelma.
Historia.
Opisto toimi eri paikoissa kunnes se sai lahjoituksena tilaa Solbergin mäeltä, jolle myös perustettiin Päivölän maamieskoulu 1900-luvun alussa. Maamieskoululle rakennettiin oma rakennus 1928. Sodan aikana opistossa toimi koulutuskeskus.
Maamieskoulu erosi Päivölän Kansanopistosta 1956, ja maatalousoppilaitos siirtyi valtiolle 1968. Sääksmäen maatalousoppilaitos lakkautettiin 1990-luvun alussa.
Päivölässä on aikaisemmin toiminut esimerkiksi teatterilinja, PR-linja sekä hoitoalan linja.
Nykyiset opintolinjat.
Kansanperinteen linja yhdistää vanhat käsityötavat, kansanrunouden ja -musiikin, ITE-taiteen, kansanlääkinnän, arkeologian, historian, kielitieteen ja kirjallisuuden. Juhlat kekristä juhannukseen rytmittävät vuoden kulkua. Päivölän Kansanperinteen linja on Suomessa ainoa laatuaan.
Kielilinjalla opiskellaan joko 4kk:n tai 8,5kk:n ryhmässä englantia ja/tai espanjaa. Espanjaa opiskellaan alkeista lähtien alkeisryhmässä, englantia opiskellaan peruskoulun tai lukion taitojen pohjalta. Opetus on lähiopetusta. Opiskelijoina on niin lukiosta vastavalmistuneita kuin työelämässä olleitakin.
Matematiikkalinjalla yhdistyvät työharjoittelu Nokian tutkimuskeskuksessa sekä lukio-opinnot Valkeakosken lukiossa. Linjan kaksi opintovuotta sisältävät laajat matematiikan opinnot, runsaasti tietotekniikkaa, fysiikkaa ja kemiaa sekä mahdollisuuden yliopistokurssien suorittamiseen.
Matkaopaskoulussa koulutetaan matkaoppaita toimimaan ulkomaan lomakohteessa Suomessa toimivien valmismatkanjärjestäjien palveluksessa.
Oikeustieteen linja valmistaa yliopistollisiin jatko-opintoihin ja työelämään. Itä-Suomen yliopiston oikeustieteen laitoksen perus- ja aineopintoja opiskellaan avoimen yliopiston kautta. Opiskelu kestää pääsääntöisesti lukuvuoden, ja on toteutettu osittain lähiopetuksena ja osittain verkko-opetuksena.


Historisismi (relativismi).
Historisismi on Saksasta lähtöisin olevan historiantutkimuksen filosofinen suuntaus, jonka mukaan kutakin aikakautta tulisi tutkia nimenomaan sen omien arvojen, ideoiden ja kontekstin mukaan, eikä yleispätevistä laeista lähtien.
Samantapaisessa merkityksessä "historisismi" (tai "uusi historisismi") esiintyy myös postmodernissa kirjallisuudentutkimuksessa ja filosofiassa suuntauksena joka korostaa ettei ole olemassa ikuisia objektiivisia totuuksia, vaan ainoastaan historiallisia ajatuksia, teorioita ja uskomuksia.


Trolli (internet).
Trolli on internet-slangisana, jolla tarkoitetaan viestiä tai henkilöä, jonka ensisijainen tarkoitus on ärsyttää ihmisiä, aiheuttaa ristiriitoja, turhien viestien kirjoittamista ja saada vastaukseksi fleimejä tai ennalta-arvattavia viestejä taikka peittää kirjoittajan puutteet käsiteltävänä olevan asian tuntemuksessa. Samaa tarkoittava suomenkielisillä palstoilla syntynyt sana on "provo", sanasta provokaatio.
Trollaus (suomennokseksi on ehdotettu "peikkoilua" tai "rölläämistä") on trollien kirjoittamista uutisryhmiin, keskustelupalstoille, irkkiin tai wikeihin. Termin alkuperä ei kuitenkaan ole skandinaavisten, ja myöhemmin englannin, kielten "peikkoa" tarkoittava sana, vaan se juontuu vetouistelua merkitsevästä englannin sanasta "trolling". Termiä "trolling" ei suomennosehdotuksesta huolimatta pidä sekoittaa englannin kielen sanaan "trawling", joka tarkoittaa troolausta.
Trollaava henkilö kuvainnollisesti vetää viehettä saalisparven läpi toivoen, että joku tarttuu siihen. Myös viestejä, jotka näyttävät kokemattoman tai lapsellisen kirjoittajan postaamilta, on syytä epäillä, sillä tyhmää esittäviä trolleja esiintyy keskustelupalstoilla ja irkissä jatkuvasti. Trollaukseen voi liittyä myös viestien massalähetystä, jolloin trolli lisää foorumeille tahallaan useita samoja puheenvuoroja toisten keskustelijoiden ärsyttämiseksi.
Sanaa käytetään usein väärin tahattomasti, mutta joskus myös tahallisesti lyömäaseena kanssakirjoittajia vastaan. Pelkkä kritiikki tai eriävä mielipide, radikaalikaan sellainen, ei vielä ole trollausta, ellei tavoitteena ole ärsyttäminen.
Termiä trollaus käytetään nykyisin myös paljon vähäpätöisemmissäkin tilanteissa, jolloin sanan merkitys muuttuu. Sana on levinnyt myös internetin ulkopuolelle.
Älä ruoki trollia!
Netiketti suosittelee olemaan ruokkimatta trollia. Tämä tarkoittaa käytännössä trollin jättämistä omaan arvoonsa ja suhtautumista trollaaviin viesteihin tai viestiketjuihin ikään kuin niitä ei olisi koskaan kirjoitettukaan. Tämä on usein vaikeaa, sillä muutaman ihmisen "trollaantuminen" saattaa aiheuttaa trollaustarkoituksessa aloitetun keskustelun laajenemisen tai olemassa olevan keskustelun väärille urille ajautumisen.


Radiomafian sata parasta biisiä.
Radiomafian sata parasta biisiä oli Radiomafian vuonna 2000 järjestämä nettiäänestys 1990-luvun parhaasta kevyen musiikin kappaleesta. Tulokset julkistettiin takaperoisessa järjestyksessä yhdeksäntuntisessa lähetyksessä 1. kesäkuuta 2000.


Skootteri.
Piaggion X8 400ie on esimerkki nykyään suosituista maksiskoottereista. Istuimen alla on tila kypärälle ja muille tavaroille.
Skootteri on pienipyöräinen moottoripyörä, jossa on metallinen runko (monokokki) kuten Vespassa tai erillinen putkirunko, johon suojapellit on kiinnitetty (Lambretta). Skootterin moottori, jonka iskutilavuus on yleensä ollut 98–200 cm³, sijaitsee perinteisissä malleissa takapyörän lähellä ja on täysin koteloitu. Uudemmissa skoottereissa moottori on istuimen alla, ja sylinterin tilavuus on jopa 800 cm³ (Gilera gp800). Voimansiirtotapa on hammaspyörillä toteutettu suoraveto takapyörään tai toisiovetoketju tai hihna, ja moottori on samalla kiinteä osa iskunvaimennusta. Vaihteisto on joko manuaalinen tai täysin automaattinen variaattori.
Ajoneuvotyypin alkuvaiheissa suunnitteluperiaatteena oli antaa auton mukavuus ja suojaavuus säätä vastaan kaksipyöräisen hinnalla. Skootteri onkin mielletty edulliseksi jokapaikan kulkimeksi, joka sopii myös hameeseen pukeutuneille naisille. Viime aikoina skootteri-nimitys on laajentunut käsittämään myös 50-kuutioiset moposkootterit.
Historia.
Lambretta oli pitkään Vespan pahin kilpailija skootterimarkkinoilla. Kuvassa Lambretta 125 LD (1957).
Skootterin idea saattoi syntyä jo ensimmäisten motorisoitujen ajoneuvojen mukana 1800-luvun lopulla. Hildebrand & Wolfmüller rakensi 1894 ensimmäisen kaksipyöräisen, jossa oli läpiastuttava runkorakenne. 1900-luvun alussa skootteriksi kutsuttavia laitteita tehtiin kummallakin puolella Atlanttia. Ranskassa oli Auto-Fauteuil jo 1902 ja Yhdysvalloissa Motoped 1910-luvulla. Ensimmäisen maailmansodan aikana ja heti sen jälkeen oli markkinoita halvoille ajoneuvoille. Yhdysvalloissa esiteltiin Autoped 1914 ja Britteinsaarilla Skootamota ja Unibus, sekä Saksassa DKW:n Lomos 1920-luvulla. 1930-luvun lamakaudella Yhdysvalloissa kehitettiin uusia entistä parempia skoottereita, kuten Salsburyn "Motor Glide" (1936) ja Cushman, joita valmistettiin 1936–1965.
Toisen maailmansodan jälkeen oli jälleen tilaus yksinkertaiselle ja huokealle skootterille, mutta nyt kehityksen etujoukko siirtyi Eurooppaan, jossa Italiassa miltei samanaikaisesti esiteltiin Piaggion Vespa (1946) ja Innocentin Lambretta (1947). Monzalainen Gianca aloitti jo ennen Piaggiota Nibbiollaan, mutta merkin taival päättyi nopeasti. Italialaiset skootterit osoittautuivat erittäin onnistuneiksi. Vasta Vespan ja Lambrettan myötä skootterista voidaan sanoa tulleen täysi-ikäinen, kaikkien saavutettavissa oleva ja suosittu kulkuneuvo.
Lukemattomat muut valmistajat seurasivat perässä omilla versioillaan: Iso, Guizzo, NSU, Heinkel, Triumph, Maico, Zündapp - jopa Harley-Davidson kokeili skootterinvalmistusta kulmikkaalla "Topperillaan" (1960–1965). Lähestulkoon kaikilla aikaansa seuraavilla tehtailla oli pakko olla oma skootterimalli kuumimpaan aikaan. Suomessa Tunturipyörä tuotti maahan omalla tuotemerkillään varustettuja Puch-skoottereita.
Itäblokissa valmistettiin skoottereita Neuvostoliitossa (Vjatka), Tšekkoslovakiassa (CŽ) ja (IWL). Vjatka oli olemukseltaan suoranainen kopio Piaggion Vespasta.
Skootteri, erityisesti Vespa, oli myös Suomessa suosittu 1960-luvulla, mutta varallisuuden kasvaessa autot syrjäyttivät sen ensisijaisena kulkupelinä. Nykyään 1950- ja 1960–lukujen "klassiset skootterit" ovat haluttuja keräilykohteita.
Vespoja valmistettiin lisenssillä Italian ulkopuolella Ranskassa, Espanjassa, Englannissa ja Saksassa. Yhdysvalloissa Sears, Roebuck & Company myi Vespaa tavarataloketjussaan nimellä "Allstate", mutta nimeä on käytetty myös muiden valmistajien tuotteiden markkinointinimenä. Intiassa tehdään yhä Vespaan perustuvia Bajaj- LML-skoottereita, sekä jatkettiin Lambretan valmistusta vielä pitkään emoyhtiön konkurssin jälkeen (1971). Kolmipyöräisiä skoottereita käytetään Italiassa pienliiketoiminnassa (Ape, Vespa Commercial), Thaimaassa (tuk-tuk) ja Intiassa takseina.
Japanissa tehtiin skoottereita jo varhain. Honda valmisti klassisiin skoottereihin lukeutuvia malleja jo 1950-luvulla, mutta luopui tuoteryhmästä kahdeksikymmeneksi vuodeksi, koska keskitti huomionsa Cub-moottoripyöräänsä. Fuji ja Mitsubishi olivat 1960-luvulla hallitsevat merkit Japanin kotimarkkinoilla. Yamahakin kokeili skoottereita samoihin aikoihin. Piaggion laiminlyödessä mallistonsa uudenaikaistamisen 1980-luvun vaihteessa Honda astui uudelleen skootterimarkkinoille NH-mallisarjallaan. Erityisesti Hondan 250-kuutioinen Helix (Spazio, Fusion, CN250) oli uraauurtava "maksiskootterien" edeltäjänä. Hondan vanavedessä myös muut kaukoidän valmistajat suuntasivat Euroopan ja Yhdysvaltojen vientimarkkinoille putkirunkoisilla muoviskoottereillaan, mistä syntyi uusi "modernien skootterien" luokka klassisen rinnalle.
Nykyaikaiset skootterit.
Nykyaikainen moposkootteri. Kuvassa kaksitahtinen Gilera Runner PJ 50 (2007).
Ketteränä ja halpana kulkuvälineenä skootteri on säilyttänyt asemansa esimerkiksi Aasiassa ja Euroopan ruuhkaisissa suurkaupungeissa. Suomessakin on koettu sen renessanssi uusien maxiskootterien myötä. Ominaisuuksiltaan ja ulkonäöltään nämä lähenevät jo perinteisiä moottoripyöriä.
Skoottereissa on nykyään useimmiten automaattinen variaattorivaihteisto ja automaattinen kytkin, joten kuljettaja voi keskittyä pelkästään ajamiseen. Perinteisissä malleissa voimansiirto tapahtui manuaalisella vaihteistolla, vaihteiden vaihtaminen tapahtui ohjaustangossa olevalla valitsimella. Nykyaikaisissa skoottereissa moottorin iskutilavuus vaihtelee 49cm³ ja 650 cm³ välillä ja moottorit ovat kaksi- tai nelitahtisia.
Nykyisin markkinoilla on myös kasvava joukko sähkömoottorilla eli akkuvirralla toimivia sähköskoottereita.
Lainsäädännössä skootteria käsitellään moottoripyöränä tai mopona, joten niitä koskevat samat ajokorttiluokat ja tieliikennemääräykset kuin vastaavia ajoneuvoja.


Vespa.
a> 200 Electronic (tuotannossa 1972–1979) on esimerkki isorunkoisista Vespoista.
Vespa () on italialainen Pontederassa toimivan vuonna 1946 esittelemä skootterimerkki. Yhtiö valmistaa edelleen klassisia monokokkirunkoisia Vespoja, joita on 60 vuoden aikana esitelty yli sata mallia. Ensimmäinen Vespa oli käsivaihteinen kaksitahtinen 98 cm³ moottorilla varustettu "Vespa 98" ja viimeisin on 278-kuutioinen nelitahtinen automaattivaihteinen "Vespa GTS 300 Super". Vespa oli 50- ja 60-luvulla niin yleinen, että siitä on tullut käytännöllisesti katsoen kaikkien skootterien synonyymi. Vespa on 2000-luvulla jälleen arvostettu tuotemerkki, ja vanhat mallit ovat haluttuja keräilykohteita.
Taustaa.
Vastoin yleistä käsitystä Vespa ei ollut ensimmäinen motorisoitu skootteri. On vaikea sanoa, kuka keksi skootterin, mutta Britteinsaarilla tehtiin skoottereita jo varhain. Brooklandsissä toiminut All British Engine Company (ABC) valmisti "Skootamota"-nimisiä skoottereita 1920-luvun vaihteessa. Gloucestershiressä tehtiin 1920-1922 "Unibus"-merkkisiä skoottereita, joita mainostettiin "autoksi kahdella pyörällä". Yhdysvalloissakin Cushman Motor Works toi markkinoille ensimmäisen skootterinsa "Auto-Gliden" vuonna 1937. Italiassa "Nibbio"-skootteri syntyi samoihin aikoihin kuin Vespa. Piaggion Vespa oli kuitenkin ensimmäinen skootteri, josta tuli suosittu. Vespan maailmanvalloitukseen vaikuttivat ennen kaikkea sopiva ajoitus ja onnistunut suunnittelu, sekä massatuotannon hyötynä saavutettu edullinen hinta.
Vespa syntyy.
Vespa 125 Hoffmann (1950), jossa vielä moottoripyörämäinen paljas ohjaustanko ja ajovalo etulokasuojassa.
Toisen maailmansodan jälkeen Italian teollisuus ja liikennevälineet olivat raunioina ja kansan varallisuus niukkaa. Vanha raskaan teollisuuden edustaja Piaggio, joka oli valmistanut junia ja lentokoneita, etsi vallinneessa tilanteessa tuotetta, joka saisi kansakunnan jälleen pyörille kohtuullisella hinnalla. Joidenkin epäonnistuneiden skootterihahmotelmien (pilkallisesti kutsuttu nimellä "Paperino" – Aku Ankka) jälkeen Enrico Piaggio antoi tehtävän lentokoneinsinööri Corradino D'Ascaniolle, joka sanojensa mukaan vihasi moottoripyöriä.
"Nykyaikainen liikenneväline, joka on yleinen kuin polkupyörä, suorituskykyinen kuin moottoripyörä ja mukava kuin auto" – oli D'Ascanion ohjenuora suunnittelutyössään. Hän otti lähtökohdaksi tuolin, jolla istui ihminen, ja piirsi sille kaksi pyörää ja ohjaustangon, sekä asetti moottorin taakse – näin uusi ilmiö, jolla ei vielä ollut edes nimeä, oli syntynyt.
Vallankumouksellista uudessa skootterissa oli kantava peltirunko, sivuposket, jotka kätkivät tekniikan ja taakse sijoitettu moottori, jolloin jalkatilasta voitiin tehdä tilava, pienet 8" pyörät, jotka tekivät pyörästä matalan ja helpon käyttää, sekä etuosan polvisuoja. Etupyörä oli lisäksi ripustettu lentokoneen laskupyörän tavoin toispuolisesti ja vanteet halkesivat kahtia pultit irrottamalla, mikä helpotti renkaanvaihtoa. Moottoripyörän rengasta pienempi rengaskoko mahdollisti varapyörän mukanaolon ja vielä eteen ja taakse sopivan ja varsin helposti vaihdettavan.
Syyskuussa 1945 nähdessään prototyypin (MP6) Enrico Piaggio huudahti legendan mukaan "Sembra una vespa!" ([Sehän on] aivan kuin ampiainen!). Patenttihakemus jätettiin 23. huhtikuuta 1946. Tuotantomalli sai iskutilavuuden mukaisesti nimekseen "Vespa 98", ja ensimmäiset kappaleet tulivat hihnalta huhtikuussa 1946. Vespa oli heti ilmestyessään suuri menestys, osittain koska tehdas avitti myyntiä osamaksusuunnitelmalla (uutukaisen hinta oli 68 000 liiraa). Alkuperäisestä mallista tehtiin neljä versiota ja se pysyi tuotannossa vuoden 1947 loppuun, jona aikana sitä myytiin 18 000 kappaletta.
Kehitys.
a>, oli tuotannossa 1977–2008. Kuvassa P 200 E (1981). Taustalla mallisarjan edeltäjä Rally 200.
Jo vuonna 1948 iskutilavuus nostettiin 125 kuutioon ("Vespa 125") ja 1955 150 kuutioon mallissa "Vespa GS", jota pidetään Vespoista kaikkein tyylikkäimpänä ja halutuimpana. Vuonna 1953 valmistui viidessadastuhannes Vespa, ja vuoteen 1956 mennessä Vespoja oli myyty huikeat miljoona kappaletta, minkä kunniaksi julkaistiin postimerkki 28. huhtikuuta 1956. Yhtiö turvautui pahimman myyntikuumeen aikana lisenssivalmistajiin, joita olivat Hoffmann ja Messerschmitt Saksassa, ACMA Ranskassa, Douglas Britteinsaarilla ja Bajaj Intiassa.
Vuonna 1948 esiteltiin kolmipyöräinen "Ape" (), joka tunnetaan myös markkinointinimellä "Vespa Commercial". Tästä mallista juontavat juurensa lukemattomat Aasiassa edelleen käytetyt autoriksamukaelmat, kuten intialainen "Bajaj". Vuonna 1957 Piaggio halusi osansa kääpiöautomarkkinoista esittelemällä nelipyöräisen "Vespa 400":n, jota valmistettiin 1957–1961 Ranskassa ACMA:n tehtailla Fourchambaultissa. 1963 yhtiö toi markkinoille ensimmäisen 50 cm³ Vespan ("Vespa 50"), joka oli samalla viimeinen Corradino D'Ascanion suunnittelema malli. "Vespina" () oli Piaggion vastaus vuoden 1962 lainmuutokseen, joka vaati kaikki yli 50-kuutioiset ajoneuvot rekisteröitäviksi Italiassa.
Vespan kehitys oli hyvin nopeaa 1950- ja 1960-luvulla, josta kiitos lankeaa tehtaan pahimmalle kilpailijalle milanolaisen Innocenti-yhtiön Lambrettalle. Lambretta-skootteri hävisi markkinoilta 1970-luvun alussa, jonka jälkeen Vespan evoluution voidaan sanoa pysähtyneen pitkäksi aikaa 1977 esiteltyyn P-sarjaan ("Nuova linea"). P-sarjan Vespojen valmistus lopetettiin vuonna 2008, koska malli ei enää täyttänyt kiristynyttä Euro III -päästödirektiiviä. P-sarjan Vespojen, kuten PX 200:n, perusratkaisut pysyivät samankaltaisina kolme vuosikymmentä.
Nykyaika.
Vespa ET4 125 (1996) oli ensimmäinen nelitahtinen Vespa.
Vasta kaukoidän tuotteiden vallattua markkinat 1990-luvulla alkoi Piaggiolla uuden nykyaikaisen nelitahtimalliston kehitystyö. Vuonna 1996 Piaggio esitteli tuotemerkin 50-vuotisjuhlan kunniaksi aivan uuden Vespan, variaattorivälitteisen ET-sarjan. "Vespa ET4" 125 oli ensimmäinen nelitahtinen Vespa, mutta ei suinkaan merkin ensimmäinen automaattiskootteri (joka oli PK 125 vuonna 1984).
Vuonna 2003 julkaistu GT-sarja ("Granturismo 200") korvasi PX-sarjan isorunkoisten lippulaivana. 2005 julkaistun LX-sarjan jälkeen (korvasi ET-sarjan) Vespalla on jälleen tuotannossa kaksi rinnakkaista mallistoa (isorunkoiset ja pikkurunkoiset). 2006 Vespan 60-vuotisjuhlamalleina esiteltiin kolme uutta mallia: LXV, GTV ja rajoitettu painos GT60°, josta tehdään 999 numeroitua kappaletta.
Viime vuosina Piaggio on kiinnittänyt suurta huomiota Vespa-tuotemerkkiinsä, josta esitellään yhä tiuhemmin uusia malleja, usein vain kosmeettisin muutoksin. Brändin ympärille on myös kehitetty aktiivinen jälkimarkkinointi ja tarjolla on suuri oheistuotevalikoima kypäristä kirjallisuuteen.
Kulttuuri-ilmiö.
1950-luvulla Italiassa vallitsi varsinainen vespamania, joka levisi halki Euroopan. Ajankuva tallentui osuvasti filmille William Wylerin elokuvassa Loma Roomassa (1953), jossa Audrey Hepburn ja Gregory Peck ajavat 125-kuutioisella Vespalla kaupungin vilinässä. Monet muutkin filmitähdet poseerasivat mielellään Vespan satulassa, kuten John Wayne ja Charlton Heston. 1960-luvulla nuorisoalakulttuuri modit ottivat Vespan omakseen Britteinsaarilla. Tyypillinen mod-Vespa oli ylenkoristeltu peileillä, Yhdistyneen kuningaskunnan lipulla ja maalitaulukuviolla. Vuonna 1979 ilmiöstä tehtiin The Who -yhtyeen levyn "Quadrophenia" innoittamana modien ja rockersien yhteenottojen sävyttämä elokuva, jossa sivuosassa näytellyt poplaulaja Sting ajoi Vespa GS:llä.
Tärkeimmät mallit.
Vespa Primavera 125, joka esiteltiin vuonna 1967, kuuluu pienirunkoisiin Vespoihin.
Vespa Granturismo 200 korvasi PX-sarjan 2003.
Piaggio on 60 vuoden aikana valmistanut Vespa-nimikkeellä 140 mallia, ja Vespoja on myyty 17 miljoonaa kappaletta. Joukossa on useita vain rajoitetun ajan myynnissä olleita juhlamalleja (Limited Edition), kuten Vespa PX 200 Serie Speciale (2002), Vespa PX 150 Ltd ja Vespa GT60° (2006).
Eri markkina-alueilla on myös myyty eri malleja eri aikoina, kuten Japanissa vuoteen 2000 asti "Classic"-mallia (melko lailla kuin Vespa Primavera, jonka myynti loppui Euroopassa 1983). 1985-1990 tuotannossa oli PX 125:stä terästetty versio "T5 Pole Position", joka on tehokkain Vespa luokassaan. 150-kuutioisena löytyy useita malliversioita GS, GL, Sprint, Sprint Veloce.
Vuodeksi 2007 Piaggio esitteli uuden mallin "Vespa S", jonka retromainen muotokieli on haettu 70-luvulta. Sitä aiotaan valmistaa 50- ja 125-kuutioisena. Kaksitahtisen Vespa PX -mallin 30-vuotisen tuotannon päättymisen kunniaksi Piaggio toi lokakuussa 2007 myyntiin viimeisen tuhannen kappaleen erän 125-kuutioista mallia erikoisvarusteltuna versiona "P125X Ultima Serie".
Alla luetellaan tärkeimmät virstanpylväät Vespan kehityskaaressa.


Supersymmetria.
Supersymmetria on hiukkasfysiikassa ehdotettu teoria. Sen mukaan jokaisella bosoneihin ja fermioneihin kuuluvalla hiukkasella on superkumppani, "superpartneri", joka on fermionille samamassainen bosoni ja bosonille samamassainen fermioni. Koska samanmassaisia superpartnereita ei ole, on supersymmetria rikkoutunut luonnossa, jos sitä on olemassa. Yhtään supersymmetriateorian ennustamaa hiukkasta ei ole havaittu, mutta se on yksi varteenotettavimpia hiukkasfysiikan standardimallia täydentäviä teorioita supersäieteorian ohella. Usein käytetty lyhennys teorialle on SUSY.
Minimaalinen supersymmetrinen standardimalli (MSSM).
Hiukkasfysiikan standardimallin minimaalinen supersymmetrinen laajennus sisältää standardimallin hiukkasten lisäksi jokaiselle hiukkaselle supersymmetrisen partnerin, kuitenkin niin, että sekä fermioneilla että bosoneilla on yhtä monta vapausastetta. Siten esim. kunkin kvarkin kahta spintilaa vastaa kaksi spin-nolla superpartneria (vasen skvarkki sekä oikea skvarkki).
Lisäksi standardimallin yhden Higgsin bosoni -dubletin lisäksi on otettava toinen dubletti, jotta saadaan massat kaikille kvarkeille ja teoria ei sisällä ns. anomalioita. Tällöin sähköheikon vuorovaikutuksen symmetriarikon jälkeen malli sisältää viisi fysikaalista Higgsin hiukkasta. Bosoniset superpartnerit on nimetty lisäämällä hiukkasen nimen alkuun s-kirjain (tulee sanasta "skalaari"). Esimerkiksi kvarkin superpartneri on "skvarkki", joka on bosoni. Vastaavasti neutriinon partneri on sneutriino, myonin smyoni, taun stau ja niin edelleen. Fermioniset superpartnerinimet johdetaan vastaavasta standardimallin nimestä lisäämällä pääte "-ino". Esimerkiksi Higgsin bosonin superpartneri on nimeltään "higgsino", joka siis on fermioni.
Vaikka hiukkasten superpartnereita ei toistaiseksi ole onnistuttu löytämään, ei tämä välttämättä ole osoitus teorian paikkansapitämättömyydestä. Epäillään, että superhiukkasten tuottamiseen tarvittaisiin niin korkeaenergisiä törmäyksiä, ettei niitä pysty havaitsemaan nykyisillä hiukkaskiihdyttimillä. CERNiin rakennetun Large Hadron Collider -hiukkaskiihdyttimen eräs tehtävä on supersymmetrian tutkiminen.
Kevein supersymmetrinen hiukkanen.
Tavallisimmin oletetaan, että supersymmetriset hiukkaset esiintyvät hiukkasreaktiossa pareittain. Esimerkiksi, jos reaktion alussa reaktioon osallistuu yksi supersymmetrinen hiukkanen, reaktion lopussa on myös oltava jäljellä pariton määrä supersymmetrisiä hiukkasia (tavallisimmin yksi), jolloin reaktion supersymmetristen hiukkasten kokonaislukumäärä on parillinen.
Koska hiukkaset voivat hajota vain kevyemmiksi hiukkasiksi, kevyin supersymmetrinen hiukkanen (LSP, "Lightest Supersymmetric Particle") ei voi enää hajota; sen täytyy olla stabiili. Tämän takia kevein supersymmetrinen hiukkanen on erityisasemassa. LSP saattaa muodostaa pimeän aineen, joka on havaittu galakseissa ja jota ei voida selittää standardimallin hiukkasilla. LSP voi luonnollisesti reagoida toisen LSP:n tai supersymmetrisen hiukkasen kanssa, jolloin reaktion lopussa ei tarvitse enää olla supersymmetrisiä hiukkasia. Tällaisen reaktion todennäköisyys on kuitenkin suhteellisen pieni, joten kaikki LSP:t eivät ole annihiloituneet tähän päivään mennessä.
Koska supersymmetriaa ei ole kokeellisesti havaittu, ei voida varmuudella sanoa, onko tällainen supersymmetrinen pariteetti (R-pariteetti) todella olemassa. R-pariteetin rikkovissa malleissa superpartnerit voivat esiintyä myös parittomina, jolloin LSP:kään ei enää ole absoluuttisesti stabiili. Jotta LSP voisi edelleen olla pimeän aineen kandidaatti, sen elinajan tulee olla maailmankaikkeuden tämänhetkisen eliniän suuruusluokkaa.
Koska supersymmetria ennustaa identtiset massat standardimallin hiukkasen sekä sen supersymmetrisen partnerin välille, täytyy supersymmetrian olla "rikkoutunut symmetria" (sillä esimerkiksi elektronin massaista "selektronia" ei ole havaittu). Teoreettisesti on hankala löytää sopivaa mekanismia supersymmetrian rikkomiseksi. Osittain tästä syystä on olemassa useita malleja, joissa supersymmetrian rikkomekanismi vaihtelee. Kussakin mallissa hiukkasten massaspektri on erilainen. Lisäksi tuntemattomat mallin parametrit muuttavat massaspektriä kunkin mallin sisällä. Tästä syystä ei osata ennustaa, mikä supersymmetrisistä hiukkasista on LSP.


Marxismi-leninismi.
Käsite marxismi-leninismi syntyi 1920-luvun lopun Neuvostoliitossa tarkoittamaan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikit) (NKP[b]) virallista ideologiaa, jonka nähtiin pohjautuvan Karl Marxin ja Vladimir Leninin ajatuksille. Kommunistisen internationaalin (Komintern 1919–1943) välityksellä marxismi-leninismi levisi jokaiseen maanosaan ja siihen liitetyt merkitykset moninaistuivat.
Marxilais-leniniläiset ovat pitäneet teoriaansa ideologisena perusteluna muun muassa sosialismille ja kommunismille. Kommunistiset puolueet, NKP:n esimerkkiä seuraten, ovat puolestaan usein vaatineet itselleen näiden käsitteiden ainutta oikeaa tulkintaa.
Synty.
Marx, Engels ja Lenin kuvattuna lippuun.
Käsite leninismi syntyi 1920-luvun Neuvostoliitossa V.I.Leninin (1870-1924) sairastumisen ja kuoleman jälkeisen valtataistelun aikana tarkoittamaan niitä eri tulkintoja, joita Leninin seuraajat NKP:n johdossa esittivät entisen johtajansa avoimia kysymyksiä jättäneistä ajatuksista. Yhtenäiselle esitykselle koettiin tarvetta, vaikkei Lenin itse koskaan mitään tällaista pyrkinyt kirjoittamaan.
Jo 1924 ilmestyi useita johtavien bolševikkien Lenin-tulkintoja kirjallisessa muodossa. Esimerkiksi Lev Trotski (1879-1940), Grigori Zinovjev (1883-1936), Lev Kamenev (1883-1936), Nikolai Buharin (1888-1938) ja Josif Stalin (1878-1953) rakensivat omat, osittain kilpailevat, Lenininsä. Voittajaksi selviytyi lopulta Stalin, joka hankkiutui vastustajistaan eroon yksitellen. Aate nimettiin marxismi-leninismiksi, josta tuli (lähes) koko kansainvälisen kommunistisen liikkeen aate ja teoria. Stalinin saatua haltuunsa yhä enemmän valtaa NKP:ssa muodostui marxismi-leninisminkin sisältö pitkälti Stalinin versioksi marxismista ja leninismistä. Stalin muotoili opin tärkeimmät lähtökohdat ensi kerran systemaattisesti jo 1924 kirjoittamassaan teoksessa "Leninismin perusteet".
Käyttö.
Marxismi-leninismi-käsitteen synnyn jälkeen sitä alettiin käyttää koko ajan uusissa merkityksissä eikä mitään "oikeaa" tulkintaa ole mahdollista esittää. Neuvostoliiton politiikka uudistui ja kansainvälisesti alkoi ilmaantua kilpailevia marxismi-leninismejä. Kun Neuvostoliitto ei enää ollut ainoa marxilais-leniniläisten hallinnoima valtio, alkoi käsite laajeta koskemaan useiden eri sosialistisiksi itsensä määritelleiden valtioiden vaihtelevia käytäntöjä.
On ongelmallista kutsua stalinismia marxismi-leninismin synonyymiksi, koska stalinismi viittaa ideologian lisäksi myös työväenvallan, proletariaatin diktatuurin, nimissä toteutettuun sortavaan hallintojärjestelmään. Toisaalta varsinkin Stalinin aikana oli marxilais-leniniläisiä, jotka ylpeästi ilmoittivat olevansa stalinisteja. Stalinismin jouduttua huonoon maineeseen halusivat monet kommunistit päästä eroon myös siihen kytkeytyneestä marxismi-leninismistä. On puhuttu esimerkiksi pelkästään "marxismista ja leninismistä".
Teoria.
Marxilais-leniniläinen teoria perustuu luonnollisesti Karl Marxin ja Vladimir Iljitš Leninin ajatuksille. Lenin kuitenkin muotoili uudelleen Marxin ja aikansa marxilaisten käsityksiä joiltakin osin, väittäen tosin aina vain puolustavansa oppi-isiensä periaatteita. Leninin seuraajat puolestaan näkivät Marxin, Engelsin ja Leninin kirjoituksista muodostuvan yhtenäisen opin, jonka periaatteita oli mahdollista johdonmukaisesti puolustaa. Marxismi-leninismiä pidettiin marxilaista perinnettä seuraten ainoana tieteellisenä maailmankatsomuksena. Leninin erityisansiona oli marxismin kehittäminen uudelle asteelle, imperialismin aikakaudelle soveltuvaksi.
Kommunismi.
Kommunismi eli luokaton yhteiskunta on marxilais-leniniläisten tavoite ja marxilaisen historiakäsityksen mukaisesti koko yhteiskunnallisen kehityksen suunta. Viime kädessä kaikki marxilais-leniniläinen politiikka on oikeutettava kommunismin päämäärällä. Kommunistinen yhteiskunta on marxilais-leniniläisille tulevaisuuden järjestys, jota yhdessäkään marxilais-leniniläisten hallitsemassa valtiossa ei ole katsottu saavutetun. Neuvostoliitto sen sijaan tulkitsi jo 1930-luvulla saavuttaneensa sosialismin. Kommunismiin siirryttäessä tarvitaan "proletariaatin diktatuuria" ja ohjausta oikeaoppiselta marxilais-leniniläiseltä puolueelta. Käsitykset vaihtelevat siitä, millä tavoin siirtymisen kommunismiin ja sosialismiin tulisi tapahtua. Osa on painottanut aseellisen vallankumouksen merkitystä toisten tyytyessä rauhanomaisempiin keinoihin.
Puolue.
Keskeisellä sijalla marxismi-leninismissä on leniniläinen puolueteoria eli demokraattinen sentralismi, jossa kommunistinen puolue ymmärretään työväenluokkaa kohti sen historiallista päämäärää johtavaksi etujoukoksi. Marxilais-leniniläinen puolue on onnistuvan vallankumouksen välttämätön edellytys, minkä aatteen kannattajat ovat katsoneet varsinkin venäläisten kokemuksen (Lokakuun vallankumous 1917) todeksi osoittaneen. Tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottu bolševikkien kokemus yleistettiin tietyin varauksin muillekin sopivaksi ja Kominternin ehdottaman mallin mukaisia kommunistipuolueita perustettiin ympäri maailmaa. NKP:n muille puolueille esittämä puolueen malli oli tiukasti keskitetty ja kurinalainen kaaderiorganisaatio.
1930-luvun Neuvostoliitossa alettiin korostaa Leninin luoneen "uudentyyppisen puolueen," jonka ilmentymäksi NKP(b) nähtiin. Toisen maailmansodan ja Stalinin kuoleman jälkeen nostettiin Leninin "Mitä on tehtävä?"-kirja puolueteorian keskiöön, vaikkei Lenin itse maininnut teostaan vuoden 1907 jälkeen ja oli puhunut uudentyyppisestä puolueesta vain syyttääkseen sellaisesta kriitikkojaan.
Valtio.
Kun kävi ilmeiseksi, ettei sosialistinen vallankumous ollut voittamassa muualla kuin Venäjällä, alkoi Neuvostoliitto rakentaa "sosialismia yhdessä maassa", mitä esimerkiksi trotskilaiset voimakkaasti kritisoivat. Stalin kehitti teorian syksyllä 1924 ja pian käsite alkoi tarkoittaa Neuvostoliiton kohtalon riippumattomuutta maailmanvallankumouksesta. Sosialismin ja kommunismin rakentamisesta tuli ensisijaisesti valtioon sidottu projekti. Sosialisoiminen tarkoitti valtiollistamista ja suunnittelu keskusjohtoisia 5-vuotissuunnitelmia. Neuvostoliitto pyhitettiin esimerkiksi muiden maiden kommunisteille, vaikka kansallisia erityispiirteitä aina jaksettiinkin korostaa. NKP:n linjan seuraamisesta tehtiin varsin onnistuneesti ainoan oikean kommunismin osoitus.
Toisen maailmansodan aikana "neuvostopatriotismiksi" kutsuttu venäläinen nationalismi yhdistyi Stalinin politiikkaan ja kylmän sodan aikaista marxismi-leninismiä leimasi sitoutuminen Neuvostoliiton ja muiden sosialististen maiden valtiollisiin etuihin. Trotskilaiset leimasivat Neuvostoliiton "valtiokapitalistiseksi" tai "rappeutuneeksi työväenvaltioksi". Kiinan ja Albanian kritisoidessa Neuvostoliittoa, ne esittivät itsensä alkuperäisen Neuvostoliiton perillisiksi. Myös leniniläinen "anti-imperialismi" on usein pelkistynyt valtiollisten etujen ajamiseksi.
Valtion hävittäminen on yksi marxilais-leniniläisen opin keskeisiä tavoitteita, sillä valtio on marxilaisen teorian mukaan erityinen eriarvoisuudesta syntynyt luokkaherruuden väline. Valtio tosin kuoleutuu vasta sen jälkeen, kun on hävitetty yhteiskuntaluokat muuttamalla valtion perusrakennetta niin, ettei luokkien syntyminen ole enää mahdollista. Tuotantovälineiden siirtäminen yhteisomistukseen on keskiössä tässä prosessissa, jonka ajatellaan sitten heijastuvan ns. ylärakenteeseen.
Imperialismi.
Karl Marx ei kehitellyt teoriaa imperialismista, vaikka puhui kolonialismista kapitalismin historian osana. Marxilais-leniniläiset ovatkin pitäneet Leninin tärkeimpänä lisänä marxismiin juuri teoriaa imperialismista, jota myös monet ei-leniniläiset marxilaiset ovat arvostaneet.
Lenin puhui imperialismista erityisesti 1900-luvun alussa syntyneenä monopolikapitalismin korkeimpana vaiheena. Teoria painottaa taloudellisia riippuvuussuhteita, alueen tai ryhmän toiseen kohdistamaa riistoa. Lenin katsoi kehittyneiden maiden kapitalistien ostavan omien maidensa työläiset hiljaisiksi maltillisilla uudistuksilla, joita kykenivät köyhiltä riistämillään suurvoitoilla toteuttamaan. Imperialismin kukistamisesta kehittyvissä maissa tuli erittäin tärkeä osa kehittyneidenkin maiden vallankumouksellista taistelua, jopa sen välttämätön edellytys.
Marxilais-leniniläiset ovat aina pitäneet Leninin analyysia imperialismista ajankohtaisena ja monille anti-imperialismi on ollut aatteen keskiössä. Tällöin on liittouduttu ensisijaisesti kaikkien anti-imperialistisiksi katsottujen voimien kanssa. Tulkinnat näistä ovat johtaneet liittoihin myös jyrkän kielteisesti marxilais-leniniläisten muihin päämääriin suhtautuneiden kanssa.
Henkilöityminen.
Synnystään asti on marxismi-leninismi (jo itse nimestä lähtien) on henkilöitynyt voimakkaasti. Tätä on tapahtunut niin kommunistien itsensä kuin myös vastustajien toimesta, vaikka marxilais-leniniläisen historiakäsityksen mukaan henkilöillä onkin vain suhteellinen merkitys tapahtumissa ja johtajat ikään kuin nousevat asemaansa vallankumouksellisen tilanteen ansiosta. NKP(b):n intresseissä 1920- ja 1930-luvuilla oli tehdä puolueesta itseoikeutettu Leninin työn jatkaja, ja siinä sivussa ainoa todellinen Marxin tulkitsija. Lenin-kulttia korostettiin muun muassa balsamoimalla kuollut johtaja. Samanaikaisesti Stalin alettiin propagandassa esittää Leninin perillisenä. Stalinista tehtiin johtaja, jonka palvominen sai uskonnollista ritualismia muistuttavia piirteitä. Stalin ei suinkaan jäänyt viimeiseksi marxilais-leniniläisen "jumaloinnin" kohteeksi. Monissa maissa nousi vastaavia karismaattisia tapauksia kuten Mao Zedong, Fidel Castro, Kim Il-Sung, Ho Tši Minh, Enver Hoxha tai Abimael Guzmán.
Neuvostoliitto.
85pxMarxismi-leninismi säilyi NKP:n virallisena ideologiana aina Neuvostoliiton lakkauttamiseen (1991) asti. Puolueen teot oikeutettiin vetoamalla Karl Marxin, Friedrich Engelsin ja Vladimir Iljitš Leninin teksteihin. Lukijan vakuuttaminen tekstin marxilais-leniniläisyydestä muodosti keskeisen osan kommunistien teksteissä ja tämä tapahtui muun muassa siteeraamalla niitä, jotka varmasti tunnettiin marxilais-leniniläisiksi. Marxismi-leninismi oli retoriikassa mahdollistanut saavutetut voitot ja sille oli pysyttävä ehdottoman uskollisena. NKP:n päätösten nähtiin olevan osoitus tämän tieteen matemaattisen tarkasta soveltamisesta. Oikean lopputuloksen ei nähty olevan tulkitsijasta riippuvainen vaan “objektiivisesti tosi”. Tässä mielessä tulkittuna marxismi-leninismin historia seuraa siis Neuvostoliiton valtiollista historiaa.
Stalin.
Stalin kehitti teorian sosialismista yhdessä maassa syksyllä 1924 ja pian käsite alkoi tarkoittaa Neuvostoliiton kohtalon riippumattomuutta maailmanvallankumouksesta. Valtion rooli alkoi yhä korostua 1920-luvun loppupuolella ja vuoden 1936 perustuslaissa sosialismi julistettiin saavutetuksi, jolloin tämä kysymys jäi pois päiväjärjestyksestä. Stalin näki kommunismin kaukaisena tavoitteena, joskin ennen kuolemaansa ajatteli kehityksessä siirrytyn selvästi eteenpäin, uuteen vaiheeseen. Stalin ajatteli yleensäkin kehityksen etenevän monien erilaisten vaiheiden kautta. Tässä mielessä Stalinin tulkinta poikkeaa jyrkästi Marxin ja Engelsin tulkinnasta, jonka mukaan valtio alkaa kuoleutua ja sen on alettava kuoleutua samalla kun valtiovalta siirtyy työväenluokalle. Stalinin marxismi myös lähes unohti Marxille keskeiset vieraantumisen ja kieltämisen kieltämisen käsitteet.
Stalinin ajan hallinnollisilla järjestelyillä oli syvä vaikutus marxismi-leninismin järjestöllisten käytäntöjen muotoutumiseen. Se johtui Stalinin aikana tapahtuneesta ennen näkemättömän nopeasta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Alikehittyneistä agraarivaltioista muodostui 25. vuodessa (toisen maailmansodan valtavista inhimillisistä ja aineellisista menetyksistä huolimatta) sotilaallinen, taiteen, tieteen ja talouden suurvalta, Neuvostoliitto.
Stalinin aikana marxismi-leninismi -käsitteen käyttö laajeni pikkuhiljaa kuvaamaan lähes kaikkea toimintaa, johon kommunistisen puolueen nähtiin vaikuttavan ja sama kehitys jatkui Neuvostoliitossa myöhemminkin.
Hruštšov.
1956 Stalin-kritiikillä Nikita Hruštšov katkaisi Neuvostoliiton henkisen selkärangan. Seurauksena oli yhteiskunnan mittaisia uskottavuus- ja tuotanto-ongelmia ja katteettomia lupauksia. Tekopyhä marxismi-leninismin, sosialististen ja kapitalististen maiden välisen "rauhanomaista rinnakkainelon"korostaminen loivat maaperän Neuvostoliiton hajottamiselle. Kehittyi ajatus Neuvostoliitosta "koko kansan valtiona", vaikka esimerkiksi Marxin, Engelsin ja Leninin teksteissä valtio ilman luokkia oli mahdoton ajatus. Vuosina 1958-1959 julkaistiin marxismi-leninismistä uudet perusteokset, joiden pääarkkitehtina toimi Otto Wille Kuusinen. Syntyi teoria "valtiomonopolistisesta kapitalismista". Vuonna 1961 hyväksytty uusi puolueohjelma tuli tunnetuksi perusteettomasta väitteestä, jonka mukaan Neuvostoliitossa siirrytään kommunismiin vuoteen 1981 mennessä.
Brežnev.
Leonid Brežnevin Neuvostoliitossa oltiin yhtä varmoja maan marxilais-leniniläisestä oikeaoppisuudesta kuin oli aiemmin oltu Stalinin ja Hruštšovinkin aikoina. Kommunistien taistelemat voitot, suuret saavutukset ja hieno historia osoittivat kaiken arvostelun olevan turhaa. NKP jakoi tuomioita harhaoppisuudesta niille, jotka rohkenivat epäillä "Leninin puolueen" analyysin tasoa.
Mao Tse Tungin Kiinalle neuvostoliittolaiset toverit eivät suoneet ymmärtämystä, sillä maolaisuutta pidettiin adventuristisena vasemmistopoikkeamana. Huolta aiheuttivat kuitenkin myös varsinkin Länsi-Euroopan oikeistorevisionistit, joita myös eurokommunisteiksi kutsuttiin. Muutaman vuoden välein kutsuttiin koolle kansainvälisiä "kommunististen ja työväenpuolueiden neuvottelukokouksia", joissa Neuvostoliitolle uskollisen kansainvälisen kommunistisen liikkeen edustajat saivat evästystä toimintaansa.
Brežnevin aikana viittauksista kommunismin saavuttamiseen lähitulevaisuudessa luovuttiin. 1970-luvun alusta alkaen alettiin puhua silloisesta vaiheesta "kehittyneenä sosialismina", jonka perusta oli luotu 1930-luvulla ja varmistettu 1950-luvun loppuun mennessä. Kehittynyt sosialismi oli erillinen välivaihe, jolla oli omat lakinsa ja piirteensä.
Gorbatšov.
Mihail Gorbatšov kritisoi edeltäjiensä otteita ja puhui stagnaatiosta, pysähtyneisyydestä, joka oli ohitettava. Tätä varten tarvittiin uudistuksia ja uudistuspolitiikkaa (perestroika) sekä avoimuutta (glasnost). Gorbatšovin yritys uudistaa marxismi-leninismiä johti Neuvostoliiton lakkauttamiseen. Voidaan arvioida, että Neuvostoliiton virallinen luokka-analyysi omassa maassaan oli virheellinen alkuperäisen Marxin yhteiskuntaluokkien määritelmän valossa.
Kominternin oppositio.
1919 perustetun Kommunistisen internationaalin ottamaa suuntaa vastaan nousivat 1920-luvulla vastustamaan muun muassa Lev Trotski ja Amadeo Bordiga, jotka kokivat edustavansa todellista leninismiä Stalinin petturuuden vastakohdaksi. Lenin ei tietenkään itse ollut koskaan kutsunut itseään leninistiksi, vaan koki olevansa Marxin ajatusten tulkitsija. Pyrkiessään välttämään assosiaatioita stalinismiksi kutsumaansa marxismi-leninismiin trotskilaiset kutsuivat itseään "bolševikki-leninisteiksi". 1938 Trotski perusti kannattajineen 4. internationaalin, joka myöhemmin jakautui lukuisiin suuntauksiin. Vain harva trotskilainen on koskaan kutsunut itseään marxilais-leniniläiseksi.
Anti-revisionistit.
Stalinin kuoltua 1953 Neuvostoliitto joutui mullistusten kouriin ja parin vuoden valtataistelun jälkeen Hruštšov “julkisti” Stalinin aikana tehtyjä lukuisia vääryyksiä. NKP:n linjaa alettiin muuttaa, mutta käsitteestä marxismi-leninismi ei luovuttu. 1950-luvun lopussa Neuvostoliiton suuntaa nousivat vastustamaan muun muassa Kiinan (KKP) ja Albanian (ATP) hallitsevat marxilais-leniniläisiksi itseään kutsuneet puolueet, joiden mielestä vallan NKP:ssa olivat saaneet revisionistit. Kiinan johtaja Mao Zedong nousi 1960-luvulla kansainvälisen anti-revisionistisen marxilais-leniniläisen liikkeen keulakuvaksi. Lukuisiin maihin perustettiin kilpailevia maolaisia kommunistipuolueita, jotka usein ilmoittivat sitoutumisensa marxismi-leninismiin jo nimissään. Maolaiset ylistivät Stalinia, vaikkeivät aivan kaikessa samaa mieltä olleetkaan.
Maon alettiin nähdä teoreettisilla aikaansaannoksillaan korottaneen marxismin jälleen uuteen vaiheeseen, "marxismi-leninismi-Mao Zedongin ajatteluun". 1980-luvulla osa maolaisista alkoi itsekin kutsumaan itseään maolaisiksi ja alettiin puhua "marxismi-leninismi-maoismista". Esimerkiksi tämän hetken ehkä vaikutusvaltaisimman maolaispuolueen nimi on Nepalin kommunistinen puolue (maolainen).
Maon kuoltua (1976) Enver Hoxhan johtama Albania joutui törmäyskurssille lähimmän liittolaisensa Kiinan uuden johdon kanssa ja koki olevansa nyt ainut todellisen marxismi-leninismin edustaja. Anti-revisionistiset puolueet jakautuivat maolaisiin ja hoxhalaisiin.
Eurokommunismi.
Varsinkin Stalinin ajan jälkeen alkoi länsieurooppalaisista kommunistipuolueista kuulua vaatimuksia itsenäisemmästä asemasta suhteessa NKP:hen. 1970-luvulla tätä muun muassa Italian (IKP), Ranskan (RKP), Espanjan (EKP) ja Suomen (SKP) puolueissa vaikuttanutta kriittistä suuntausta alettiin kutsua eurokommunismiksi. Näin Neuvostoliiton kommunistisen johdon automaattisena pidetty ylivertaisuus sai vakavan haasteen. Harva kuitenkaan identifioi itseään eurokommunistiksi, sillä käsitteeseen liitettiin usein varsin negatiivinen sävy Neuvostoliiton tuomitsevasta asenteesta johtuen.
Sissiliikkeet.
1960- ja 1970-luvuilla marxismi-leninismiä kokivat edustavansa lukuisat ns. kolmannen maailman, mutta myös lännen, vapautus- ja sissiliikkeet. Jotkut näistä pääsivät myös toteuttamaan visioitaan, jolloin marxismi-leninismi saattoi tarkoittaa hyvinkin erilaisia käytäntöjä.
Uusvasemmisto.
1960-lukulaisen uusvasemmiston piiristä nousi monissa maissa vuosikymmenen lopulla marxilais-leniniläisen ideologian omaksuneita nuorisoliikkeitä. Maolaisuus oli suosittua, mutta länsimaissa syntyi myös aseellisia marxilais-leniniläisiä ryhmittymiä, tunnetuimpina Punaiset prikaatit Italiassa ja Punainen armeijakunta Saksassa.
Marxismi-leninismi Suomessa.
Suomen kommunistinen puolue (SKP) oli yks Kommunistisen (3.) internationaalin (Komintern) perustajapuolueista ja marxismi-leninismin tärkein lipunkantaja Suomessa 1920-luvulta 1980-luvulle. Kansainvälisissä asioissa SKP seurasi aina 1960-luvulle asti NKP:n linjaa varsin tiiviisti, mutta puoluejohdon uudistuessa vuosikymmenen puolivälissä otettiin hieman itsenäisempi asenne. Uudistuksia nousi kritisoimaan puolueoppositio, joka sai polttoainetta etenkin Varsovan liiton 1968 suorittamasta Tšekkoslovakiaan miehityksestä, jonka SKP tuomitsi. Oppositio puolusti Neuvostoliiton johdolla tehtyjä toimenpiteitä.
SKP:n puolueriita jatkui pitkälle 1980-luvulle ja kilpailevia marxismi-leninismejä esiintyi puolueen jäsenten keskuudessa. 1970-luvulla oikeaoppista marxismi-leninismiä kokivat Suomessa edustavansa SKP:n Aarne Saarisen johtaman enemmistön lisäksi edellä mainittu oppositio (ks. taistolaiset) sekä maolaiset, joiden järjestönkin nimi oli Marxilais-leniniläiset ryhmät (MLR). Lisäksi edellä mainittujen ryhmien sisällä oli erilaisia näkemyksiä.
Vanha SKP jätti maininnat marxismi-leninismistä pois 21. edustajakokouksessaan 1987 eikä sen ja SKDL:n raunioille 1990 perustettu Vasemmistoliitto puhu edes sosialismista. Nykyään myös vähemmistö suomalaisista kommunisteista kutsuu itseään marxilais-leniniläiseksi. Yrjö Hakasen johtaman nykyisen SKP:n edeltäjä SKPy luopui käsitteen käytöstä Neuvostoliiton kaatuessa ja tukeutuu ainoastaan "Marxismin ja Leninismin kehittämiseen". Vuonna 1988 perustettu Rauhan ja sosialismin puolesta - Kommunistinen työväenpuolue (KTP) on ainoa rekisteröity marxilais-leniniläinen puolue. KTP:sta 2002 erotettujen perustama Kommunistien liitto tosin toimii puolueen tavoin ja kokee olevansa marxilais-leniniläisempi.


Fermioni.
Fermionit ovat hiukkasia, joiden spin on puoliluku. Tavallinen aine koostuu fermioneista. Ryhmä on nimetty Enrico Fermin mukaan. Fermionit noudattavat Fermin-Diracin statistiikan mukaista käyttäytymistä. Tämä tarkoittaa sitä, että kaksi samanlaista fermionia ei voi olla täsmälleen samassa kvanttitilassa (ns. Paulin kieltosääntö). Mikäli systeemin energiatilat ovat kvantittuneet, joutuvat fermionit miehittämään energiatiloja alhaalta lähtien. Tämä aiheuttaa sisäisen paineen, jonka takia aine ei luhistu kokoon. Tästä johtuvat aineen ominaisuudet kuten tilavuus ja kovuus.
Näistä leptonit ja kvarkit ovat hiukkasfysiikan standardimallin mukaan alkeishiukkasia, kun taas baryonit koostuvat kolmesta kvarkista ollen yhdistelmähiukkasia.
Kaikki alkeishiukkaset ovat joko fermioneja tai bosoneja. Bosoneja, esimerkiksi fotoneja Paulin kieltosääntö ei koske, vaan niitä voi olla useita samassa kvanttitilassa, minkä vuoksi niihin sovelletaan Bosen–Einsteinin statistiikkaa.


Punk.
Punk on 1970-luvulla syntynyt nuoriso- tai vastakulttuuri, johon on usein yhdistetty anarkistisesti sävyttynyt arvomaailma ja elämäntapa. Punk-kulttuuriin kuuluu kiinteästi rockmusiikin tyylilaji, jolle on luonteenomaista nopea tempo, yksinkertaiset kappalerakenteet, aggressiivinen esitystapa, rosoinen soundi ja tekninen viimeistelemättömyys. Sanoituksiltaan punkrock on usein kantaaottavaa.
Punkrockin synty.
Punkrockin esimuotoja ja edelläkävijöitä löytyy jo 1960-luvun rockmusiikista (esimerkiksi The Who, amerikkalainen garage rock, The Stooges, Velvet Underground, MC5 sekä muut proto-punk-yhtyeet). Vastaavasti punk-liikkeen kaltaista asennoitumista yhteiskuntaa kohtaan esiintyi 1960-luvun protesti- ja underground-liikkeen radikaaleimmassa päässä. Suomen 1960-lukulaisissa underground-piireissä muun muassa Suomen Talvisota 1939–1940 -ryhmän on sanottu ennakoineen punkin auktoriteettivastaista ja provosoivaa henkeä.
Varsinainen punk-liike ja punkrock syntyivät New Yorkissa vuosien 1974 ja 1976 välillä. Ged Dunn, John Holmstrom ja Legs McNeil perustivat lehden, jonka aiheena oli New Yorkin uusi ja tuntematon underground-musiikkikulttuuri. Lehdelle annettiin nimeksi Punk, sillä miehet olivat päättäneet kutsua kyseistä musiikkia tällä ”katujätkää” tai ”retkua” tarkoittavalla sanalla. Lehteä julkaistiin loppuvuodesta 1975 alkaen ja se teki punk-termistä tunnetun. Yhtyeitä joista lehti etupäässä kertoi olivat muun muassa Ramones, Blondie, Patti Smith, Television, New York Dolls, Dead Boys ja myöhemmin Johnny Thunders and The Heartbreakers sekä Richard Hell and The Voidoids. Näistä Ramones antoi eniten vaikutteita myöhempään brittiläiseen punkrockiin, jonka myötä punk-käsite varsinaisesti yleistyi.
Punkrockin synty liittyi tilanteeseen, jossa osa nuorisosta oli turhautunut tuolloin vallalla olleen progressiivisen rockmusiikin ja metallimusiikin pitkiin kappaleisiin ja kitarasooloihin. Monien oli vaikea samaistua virtuoosien lailla soittaviin muusikoihin, ja osa nuorista koki rockmusiikin etääntyneen kuuntelijoistaan. Pintaan nousi tällöin halu palata rockin juurille, 1950-luvun yksinkertaiseen, raakaan, ja kapinalliseen rock and rolliin, jossa kappaleet olivat lyhyitä eivätkä vaatineet täydellistä soittotaitoa.
Punk-kulttuuri muotoutuu Britanniassa.
Englantilainen Malcolm McLaren manageroi hetken edellä mainittua New York Dolls -yhtyettä, kunnes palasi Lontooseen toukokuussa 1975 ja perusti SEX-nimisen liikkeen, joka myi antimuotia T-paidoista fetissivaatteisiin. Pian hän alkoi manageroida Lontoossa yhtyettä nimeltään The Swankers, josta hän lanseerasi tunnetuimman brittipunkyhtyeen The Sex Pistolsin.
Uusi brittiläinen punk-kulttuuri muodostui vuoden 1976 kuluessa.
Ramones soitti Lontoon Roundhousessa heinäkuun 4. päivä 1976. Tämän jälkeen The Sex Pistolsin vanavedessä syntyivät sellaiset yhtyeet kuin The Clash, Joy Division, Siouxsie & the Banshees, The Adverts, Generation X, The Slits, X-Ray Spex, The Jam, The Vibrators ja Buzzcocks. Syyskuussa 1976 australialainen The Saints debytoi Englannissa singlellään ”(I`m) Stranded”. Lokakuussa 1976 brittiläinen punkyhtye The Damned debytoi singlellään ”New Rose”. Marraskuussa ilmestyi The Sex Pistolsin single ”Anarchy in the U.K.”. Tuolloin marraskuussa The Saints oli jo tehnyt Englannissa kolme LP-levyä kattavan sopimuksen EMI-yhtiölle.
New Yorkin alkuperäinen punkliike pyöri ainoastaan musiikin ympärillä. Britanniassa musiikkiin kuitenkin kuroutui tietynlainen yhteiskuntaan kantaa ottava, anarkistinen ja kaoottinen asenne, joka sai henkisen taustansa lamakaudesta, nuorisotyöttömyydestä ja 1960-luvun hippi-idealismin romahduksesta. Brittipunkin sanoitukset heijastelivat käsitystä ”mädästä” ja epäoikeudenmukaisesta yhteiskunnasta, joka tuottaa kurjuutta ja ahdistusta.
Punkin ideologiaa ilmaisi myös uusi pukeutumistyyli, johon kuuluivat olennaisesti esimerkiksi irokeesi ja piikkitukkakampaukset, hakaneulat ja kloriittifarkut. Myös lävistykset olivat suosittuja. Punkkarit ilmaisivat protestiaan välillä shokeeraavilla, makaabereilla ja väkivaltaisillakin tavoilla, välillä karnevalistisen huumorin keinoilla.
Punkin jatkokehitys: uusi aalto ja hardcore.
Vuosina 1977–1980 punk sekä musiikkityylinä että nuorisoliikkeenä yleistyi, levisi Isosta-Britanniasta muualle maailmaan ja kaupallistui. Monien keskeisten yhtyeiden osalta (mm. The Clashin "London Calling" -albumi) punkin kehitys kulki kohti rock-musiikin uutta aaltoa, samaan aikaan punkin kanssa erityisesti Talking Heads -yhtyeen viitoittamalla tiellä käynnistynyttä suuntausta. Tältä pohjalta kehittyivät edelleen erilaiset 1980-luvun alun kokeelliset post-punk-tyylit (mm. Johnny Rottenin seuraava yhtye Public Image Limited).
Näiden vastapainoksi epäkaupallisen ja kantaaottavan punkrockin kehitystä jatkoi monissa maissa aggressiivinen hardcore punk. Tätä tyyliä edustivat muun muassa yhdysvaltalaiset Black Flag, Dead Kennedys, Bad Brains ja Minor Threat ja kanadalainen D.O.A. Englantilaisten hardcore-yhtyeiden joukkoon lukeutuivat muun muassa Discharge, The Exploited, Amebix, Charged GBH, Broken Bones, Attak ja The Varukers. Näihin aikoihin syntyi myös toisenlainen punktyyli nimeltä horror punk. Musiikillisesti se oli hyvin samankaltaista kun alkuperäinenkin punkrock, mutta siinä hyödynnettiin synkeitä kauhuteemoja. Tämän tyylin merkittävin edustaja oli Misfits.
Punk Suomessa.
Suomessa ensimmäisenä punklevytyksenä pidetään Briardin esikoissingleä "I Really Hate Ya" vuodelta 1977, vaikkakin vanhemmat yhtyeet kuten Sleepy Sleepers ja Dead End Five julistautuivat tuolloin punkyhtyeiksi. Sleepy Sleepersin kohdalla kyse oli lähinnä punkin humorististen elementtien parodioimisesta.
Suosituimmiksi punknimiksi nousivat Pelle Miljoona kantaaottavine sanoituksineen (”Väkivalta ja päihdeongelma”, ”Olen työtön”...), Eppu Normaali (”Poliisi pamputtaa taas”, ”Rääväsuita ei haluta Suomeen”) ja Maukka Perusjätkä kappaleella ”Säpinää”, jota huudettiin Suomessa vuosina 1979-1980. Pelle, Eput ja monet muut muuttivat tyylinsä alkuaikojen punkista populaarimmaksi uuden aallon musiikiksi. Punk nähtiin underground-musiikkina ja Suomeen kehittyi ja juurtui hardcoreksi, HC:ksi tai ”hooseeksi” kutsuttu punkin rajumpi ja nopeatempoisempi alalaji. Hardcore punkin tunnetuimmat yhtyeet Suomessa ovat yhä Terveet Kädet, Kaaos, Lama, Pyhäkoulu, Kohu-63, Riistetyt, Bastards, Rattus ja Appendix. Hardcore-tyylilaji on heti syntymisensä jälkeen saanut aikaan eri tyylilajeja muun muassa metallimusiikin keskuudessa. Nyt lukuisten hardcoren omien alalajien, kuten emo, d-beat ja crust punk, ohessa on jo kymmeniä eri tyylilajeja grindcoresta rapcoreen. Monet metallimusiikkia soittavista suomalaisista seuraajista ovat saaneet hyvinkin suosiota ulkomailla.
Kaupallinen punk-kulttuuri oli Suomessa hyvin lyhytaikainen ilmiö, ja nuorison massakulttuurina se hiipui 1980-luvun puoliväliin mennessä. Varsinainen punk-kulttuuri kehittyi tästä huolimatta tai juuri siksi eteenpäin ja säiliytti vankan asemansa muotivirtauksien ulkopuolella. Nykyään suomalaiset punk-yhtyeet tekevät kiertueita maailmanlaajuisen, ruohonjuuritasolla toimivan DIY-punkverkoston avulla niin Euroopassa, USA:ssa, Etelä- Amerikassa kuin Japanissakin. Erityisesti suomalaiset, legendaarisiksi mielletyt 1980-luvun hardcore-punk-yhtyeet muistetaan edelleen hyvin punkpiireissä ympäri maailmaa, tästä todistavat esimerkiksi japanilaisen Laukaus-yhtyeen kaltaiset tribuuttiyhtyeet, jotka pyrkivät kuulostamaan autenttisilta 1980-luvun suomalaisilta hc-kokoonpanoilta.


Rock.
Rock eli rokki on 1950-luvulla syntynyt populaarimusiikin tyyli, joka jakautuu useisiin alalajeihin. Rockmusiikin keskeisimpiin soittimiin kuuluvat rummut, sähköbasso ja erityisesti sähkökitara. Sana "rock" on lyhennys termistä "rock and roll", joka on rockin ensimmäisen suuntauksen nimi. Rock on muun populaarimusiikin ohessa keskeinen osa länsimaista nuorisokulttuuria.
Rockin synty 1950-luvulla.
Rock and roll syntyi Yhdysvalloissa 1950-luvulla. Se perustui tyylinä rhythm and blues -musiikin räväköiden piirteiden korostamiseen. Rockille myöhemmin tyypillinen särjetty kitarasoundi ei vielä kuulunut 1950-luvun musiikkiin, mutta rockin perusasenne - vauhdikkuus, räväkkyys ja tiukka yhteys nuorisokulttuuriin - oli jo musiikissa läsnä. 1950-luvun rock and rollin edustajia olivat esimerkiksi Chuck Berry, Bo Diddley, Elvis Presley ja Buddy Holly. Vuosikymmenen lopussa syntyi myös Dick Dalen ja Duane Eddyn johdolla instrumentaalinen, letkeää rytmiä painottanut rockin suuntaus, jota kutsutaan surf-musiikiksi.
1960-luvun monet muutokset.
1960-luvulla rock muutti muotoaan. Tärkeä muutos rockin soundissa oli se, että särjetty sähkökitaran soundi tuli nyt keskeiseen asemaan. Sähköbasso korvasi akustisen kontrabasson.
Rhythm and bluesista otettiin edelleen paljon vaikutteita. Monet artistit varsinkin Englannissa hakivat vaikutteensa vielä kauempaa vanhasta bluesista. Vuosina 1963–1965 brittiläinen rockmusiikki nousi sekä innovatiivisuudessa että kaupallisessa menestyksessä maailman huipulle. Merkittäviä brittiyhtyeitä olivat muun muassa The Beatles ja The Rolling Stones.
Folkmusiikki oli myös tärkeä vaikutin rockmusiikille. Folkin uusi tuleminen ja siihen perustuva folk rock olivat 1960-luvun musiikin keskeisiä ilmiöitä. Nykyaikaisen, vakavasti otettavan rocklyriikan isänä pidetään folkartistina aloittanutta Bob Dylania. The Byrds oli toinen amerikkalaisen folk rockin klassikko. Tunnettu on myös duo Simon & Garfunkel.
Blues- ja folk-vaikutteisen rockin rinnalle syntyi vuosina 1966–1967 hippikulttuurin myötä psykedeelinen rock, jossa tietoisesti tavoiteltiin omaperäisiä sävellyksiä, sanoituksia ja soundeja. Psykedeelisen rockin suuriin nimiin lukeutuivat esimerkiksi yhdysvaltalainen kitarataituri Jimi Hendrix ja brittiläinen Cream. Näiden antamalla esikuvalla oli suuri merkitys kokeelliselle rockille ja raskaalle rockille.
Muita amerikkalaisia 1960-luvun rocklegendoja olivat muun muassa ensimmäinen naispuolinen rocktähti Janis Joplin, synkeä The Doors ja hippihenkinen Jefferson Airplane. 1960-luvun amerikkalaisen rockin historiaan kuuluvat myös ns. kulttiyhtyeet, joiden musiikki oli usein liian hyökkäävää 1960-lukulaiseen makuun, ja jotka alkoivat saada laajaa huomiota osakseen vasta toimintansa jo päätyttyä. Tällaisia olivat esimerkiksi The Velvet Underground ja MC5.
1970-luvun alun uudet tyylit.
1960- ja 1970-luvun vaihteessa rockissa yhä lisääntyvä kokeellisuus johti progressiivisen rockin syntymiseen. Progressiivinen rock jatkoi psykedeeliselle rockille tyypillistä musiikin tietoisen omaperäisen kehittämisen linjaa. Kappaleet venyivät usein LP:n puoliskon mittaiseksi ja ne olivat sävellyksinä ja soundiensa puolesta monimutkaisia. Monet alkoivat pitää rockia taiteena. Progressiivista rockia edustivat esimerkiksi King Crimson, Yes, Jethro Tull, Pink Floyd ja Genesis.
Toinen psykedeelisen rockin perillinen oli heavy metal, joka syntyi Led Zeppelinin, Black Sabbathin ja Deep Purplen kaltaisten yhtyeiden myötä. Heavy metalissa tärkeää oli raskaan soundin painottaminen. Jo varhain synkkä tematiikka tuli erottamattomaksi osaksi heviä. Se erkani pian omaksi metallimusiikin traditiokseen, joka nähdään usein muusta rockista selvästi erillisenä.
1970-luvun alussa myös monet jazzmuusikot innostuivat rocksoundista ja ns. fuusiojazzin parissa perustettiin jazz-rockia soittavia yhtyeitä, monet näistä Miles Davisin oppilaiden johdolla. Jimi Hendrixin aloittaman funk rockin parissa myös mustat artistit, merkittävimpänä Funkadelic-yhtye, kokeilivat rockmusiikin soundeja. Tämä suuntaus tosin jäi jonkinlaisena väliinputoajana varsin pieneen rooliin.
1970-luvun alkupuoliskon ilmiöihin lukeutui myös melodramaattinen glam rock, joka korosti rockin visuaalisuutta ja tähtikulttia, usein ironisella ja seksuaali-identiteettejä sekoittavalla tavalla. Musiikillisesti glam rock lähestyi toisinaan heavy metalia. Tyylin kuuluisimmat edustajat olivat David Bowie ja Marc Bolanin yhtye T. Rex, glam-henkisen hard rock -suuntauksen puolella Kiss ja Queen. Glam rockin varhaisena edelläkävijänä pidetään esimerkiksi jo 1960-luvulla kiiltäviä vaatteita ja silmämeikkiä käyttänyttä Alice Cooperia.
Yhdysvalloissa säilyi folk rockin perinne, jota 1970-luvulla vaalivat muun muassa Joni Mitchell ja Neil Young. The Eagles popularisoi country rockin. Bruce Springsteen vei kantaaottavan lauluntekijän perinnettä urbaanimpaan suuntaan. Carlos Santana teki suosituksi latinalaisamerikkalaisen populaarimusiikin ja rockin fuusion. Yhdysvaltojen "syvästä etelästä" nousi southern rock, jota edustivat muun muassa Allman Brothers Band, Creedence Clearwater Revival ja Lynyrd Skynyrd.
Punk rock ja muut 1970-luvun lopun ilmiöt.
1970-luvun puolivälin jälkeen progressiivinen rock alkoi menettää vauhdilla suosiotaan. Samalla päätään nosti yksinkertaisempi punk-musiikki, joka otti taas vaikutteita perinteisestä rock and rollista ja amerikkalaisesta underground-musiikista. Punkia voitiin soittaa joko humoristisella tai poliittisella asenteella. Musiikki synnytti uuden alakulttuurin muodon, jonka edustajia kutsutaan punkkareiksi. Tärkeimpiä punk-yhteitä olivat yhdysvaltalainen Ramones, Patti Smith sekä brittiläiset Sex Pistols ja The Clash. Punkin rinnalla kehittyi hillitympi uuden aallon rock, jonka pohjalta syntyi monenlaisia tyylisuuntia. Esimerkkejä suosituista uuden aallon edustajista olivat urbaanin kovapintainen The Jam, synkeän goottirockin pioneeri Joy Division ja muodikkaita reggae-vaikutteita hyödyntänyt The Police.
1970-luvun puolestavälistä 1980-luvulle saakka nousi suureen suosioon myös hard rock, joka käyttää tavanomaisien rock-kaavojen soittamista raskaammalla tyylillä. Tämän tyylilajin tunnetuin edustaja 1970-luvulla oli DC.
Vaikka 1970-luvun loppu nykyisin muistetaan ennen kaikkea punk rockin aikakautena, suuri yleisö kuunteli silti usein rauhallisempaa musiikkia. Vuosikymmenen lopun menestyksekkäisiin stadionrock-yhtyeisiin lukeutui muun muassa Dire Straits.
1980-luku.
1980-luvun alkua rockin kentällä hallitsivat vielä uuden aallon perilliset. Kaupallisen uuden aallon vastapainoksi oli kehittynyt 1970-luvun lopulta alkaen hardcore-punk. Vuosikymmenen jälkipuolella rockin valtavirtaan nousivat muun muassa Bon Jovin suurieleinen stadionrock ja Guns N' Rosesin sleaze-henkinen hard rock. Yksi 1980-luvun hallitsevista uusista tyylilajeista oli glam metal eli "tukkahevi". Sitä edustivat muun muassa amerikkalaiset Ratt, Skid Row, Poison, Mötley Crue ja Twisted Sister, sekä brittiläinen Def Leppard. The Smiths oli vuosikymmenen arvostetuimpia brittiläisiä yhtyeitä. 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa huomiota herätti The Stone Roses, joka heijasteli aikaisempien vuosikymmenten musiikkia hyödyntävien kierrätystyylien kasvavaa merkitystä rockissa. Mustan populaarimusiikin (R & B) ja rockin fuusiota edusti muun muassa Prince.
Myös uuden nousun kokenut ja moniksi eri tyylilajeiksi hajonnut metallimusiikki oli 1980-luvulla erittäin suosittua. Hardcore punkin vaikutuksesta kehittyi thrash metalin kaltaisia entistä hyökkäävämpiä tyylejä, joiden edustajista tunnetuin on Metallica. Perinteisen melodisen heavy metalin uutta suuntausta edusti muun muassa Iron Maiden.
1990-luku ja 2000-luvun alku.
1990-luvun alun ehkä merkittävimmät rock-tyylit olivat Nirvanan esiin nostamat grunge ja muu vaihtoehtorock, jotka syrjäyttivät 1980-luvulla hallinneen "tukkahevin". Vaihtoehtorock sisälsi monia erilaisia tyylejä, joka olivat kehittyneet Yhdysvalloissa 1980-luvun mittaan ja nousivat nyt rockin valtavirtaan. Esimerkkejä 1980-luvulla aloittaneista, mutta vasta nyt suuren yleisön tietoisuuteen lopullisesti nousseista vaihtoehtorockin edustajista olivat Red Hot Chili Peppers ja R.E.M.. Ensin mainittu sekoitti 1970-luvun alusta juontuvaan funk rockiin rapvaikutteita ja jälkimmäinen edusti vaihtoehtorockin pehmeämpää, folkhenkistä suuntaa. Metallican ja Faith No Moren kaltaiset yhtyeet (jotka olivat nekin aloittaneet toimintansa jo edellisen vuosikymmenen aikana) puolestaan viitoittivat raskaan rockin uusia suuntaviivoja. Metallimusiikin kenttää leimasi 1990-luvun edetessä pirstaloituminen monenlaisiin alatyyleihin.
1990-luvun mittaan rockissa saivat yhä suuremman jalansijan kierrätystyylit, jotka jäljittelevät aikaisempien vuosikymmenten musiikkia. 1990-luvulla pinnalle nousi uudestaan punk (esimerkiksi yhtyeet Offspring ja Green Day) sekä 1960-luvun tyylinen brittipop (esimerkiksi yhtyeet Oasis ja Blur). Kierrätyshenkeä jatkoivat 2000-luvun alussa glam rock, garage rock ja post-punk.


Bosoni.
Bosoniksi sanotaan alkeishiukkasia ja niiden yhdistelmiä, joiden spin on kokonaisluku. Bosonit on nimetty Satyendra Bosen mukaan. Useita bosoneja käsittävä systeemi noudattaa Bosen–Einsteinin statistiikkaa.
Yleisesti ottaen hiukkaset voidaan jakaa kahteen luokkaan spinin mukaan: Mikäli spin on puoliluku (useimmiten +1/2, -1/2, +3/2 tai -3/2), kutsutaan hiukkasta fermioniksi ja spinin ollessa kokonaisluku (0, 1, 2), on kyseessä bosoni.
Bosoni vai fermioni?
Hiukkasten erottelu bosoneihin ja fermioneihin perustuu kvanttimekaniikkaan. Fermioneja koskee Paulin kieltosääntö, jonka mukaan kahta tai useampaa saman lajin fermionia ei voi olla samassa kvanttilukujen määrittämässä kvanttimekaanisessa tilassa. Bosoneja tämä kieltosääntö ei koske, vaan niitä voi olla samassa kvanttitilassa kuinka monta tahansa.
Ero bosonien ja fermionien välillä perustuu viime kädessä niiden aaltofunktion käyttäytymiseen kahden hiukkasen vaihdossa. Kahden identtisen fermionin aaltofunktio on antisymmetrinen, bosonien tapauksessa symmetrinen. Tällöin kahden samassa tilassa olevan samanlaisen fermionin yhdistetty aaltofunktio häviää identtisesti, joten tällainen kokonaistila ei ole mahdollinen.
Erona bosonien ja fermionien välillä on myös se, että fermionien eri ryhmille kuten baryoneille ja leptoneille on voimassa lukumäärän säilymislaki. Tällaista säilymislakia ei ole bosoneille, vaan niitä voi eri vuorovaikutustapahtumissa syntyä ja hävitä.
Bosonit.
Bosonit jakaantuvat kahteen ryhmään: perusvuorovaikutusta välittäviin alkeishiukkasiin ja yhdistelmähiukkasiin.
Alkeishiukkasbosonit.
Mittabosonit ovat alkeishiukkasia eikä niillä siis ole omaa sisäistä rakennetta, ja ne toimivat fermioneiden välillä perusvuorovaikutusten välittäjinä. Hiukkasfysiikan standardimallin mukaisesti mittabosoneita ovat
Myös gravitaatiovuorovaikutuksen hypoteettinen välittäjähiukkanen, gravitoni, on teorian mukaan bosoni, samoin kuin standardimallin ennustama Higgsin hiukkanen on bosoni. Standardimallin muut hiukkaset ovat fermioneja.
Yhdistelmäbosonit.
Yhdistelmähiukkaset koostuvat pienemmistä hiukkasista ja eivät täten ole alkeishiukkasia. Yhdistelmähiukkaset kuuluvat joko bosoneihin tai fermioneihin. Fermionien (esimerkiksi kvarkkien) spin on puoliluku. Yhdistäessä parillinen määrä spin-½-hiukkasia saadaan yhdistelmähiukkanen, jonka spin on kokonaisluku. Tällainen yhdistelmähiukkanen on siis bosoni, vaikka se koostuukin fermioneista.


Pidgin (pikaviestin).
Pidgin (entinen Gaim) on avoimeen lähdekoodiin perustuva pikaviestinohjelma, joka tukee lähes kaikkia yleisesti käytettyjä pikaviestinprotokollia ja -palveluita sekä IRCiä. Pidgin toimii muun muassa Windowsilla, Linuxilla ja. Vuonna 2007 sillä arvioitiin olevan yli 3 miljoonaa käyttäjää.
Arkkitehtuuri.
Pidgin rakentuu libpurple-kirjaston päälle ja käyttää GTK+-käyttöliittymäkirjastoa. Pidginiä varten kehitetty libpurple (entinen libgaim) on pikaviestinohjelmien ytimeksi tarkoitettu kirjasto, joka muun muassa hoitaa yhteydenpidon eri pikaviestinverkkoihin sekä hallinnoi käyttäjätilejä ja asetuksia. Siihen perustuvien ohjelmien, kuten Pidginin tehtäväksi jää toteuttaa käyttöliittymä ja vuorovaikutus käyttäjän kanssa. Muita libpurplea käyttäviä ohjelmia ovat ainakin tekstitilassa toimiva Finch sekä Mac OS X:lle tarkoitettu Adium.
Nimeämiskiista.
Alun perin Pidgin tunnettiin nimellä GTK+ AOL Instant Messenger, mutta painostuksesta nimeksi vaihdettiin Gaim. Myöhemmin AOL rekisteröi tavaramerkin "AIM" ja alkoi painostaa Gaimin kehittäjiä. Lopulta 6. huhtikuuta 2007 Gaimin kehitystiimi julkaisi pitkän välienselvittelyn tuloksen, ja Gaim nimettiin uudelleen toistamiseen, tällä kertaa "Pidginiksi".


Siemenkasvit.
Siemenkasvit ("Spermatophyta") ovat putkilokasveja ("Tracheobionta"), jotka nimensä mukaisesti lisääntyvät siemenistä. Siemenkasvi koostuu tyypillisesti varresta, lehdistä sekä yhdestä tai usemmasta kukasta. Siemen kehittyy kukan emiössä olevasta siemenaiheesta. Siemen sisältää alkion ja yleensä varastoravintoa, ja sitä ympäröi siemenkuori. Siemenkasvien kukkalehdet eivät muistuta kasvulehtiä, esimerkiksi männyn käpy. Värikkäitä kehälehtiä on kuitenkin vain osalla koppisiemenisistä.
Muut kasvit kuin siemenkasvit ovat yhteiseltä nimeltään itiö­kasveja.
Luokittelu.
Aikaisemmassa luokittelussa Cycadophyta, Gingkophyta, Gnetophyta ja Pinophyta sijoitettiin kaikki paljassiemenisiin ("Gymnospermae"), mutta tarkempi tutkimus on osoittanut, että ne eivät muodosta monofyleettistä ryhmää, sillä niiden yhteinen kantamuoto on myös paljassiemenisiin kuulumattomien kasviryhmien kantamuoto.


Kopete.
Kopete on KDE-työpöytäympäristön pikaviestinohjelma, joka tukee useita protokollia. Tällä hetkellä tuettuina ovat AIM-, Gadu-Gadu-, ICQ-, IRC-, Jabber-, MSN- ja Yahoo-protokollat. Näiden lisäksi Kopete tukee myös viestien lähettämistä Windows-lähiverkoissa (WinPopup) sekä tekstiviestien lähettämistä Internetin kautta.
Ominaisuudet.
Esimerkki monen protokollan käytöstä ja yhteystietojen ryhmittelemisestä
Liitännäiset.
Liitännäisiä voi ottaa käyttöön menemällä pääikkunasta "Asetukset > Aseta liitännäisiä..."


Varallisuus.
Varallisuus tarkoittaa tyypillisesti ihmisen, kotitalouden tai suuremman kokonaisuuden, kuten kansan tai yrityksen, omaisuuden rahallista arvoa. Länsimaissa huomattava osa ihmisten varallisuudesta koostuu kiinteistöjen omistuksesta. Varallisuuden kehittyneintä osaa voi kutsua rikkaudeksi. Köyhyyttä voi pitää aineellisessa mielessä rikkauden vastakohtana.
Varallisuutta voidaan mitata useilla tavoilla riippuen siitä, mitä omaisuuslajeja otetaan mukaan tarkasteluun. Erityisesti kun tehdään vertailua maiden välillä, vaikuttaa julkisen omaisuuden ja etenkin eläkevarojen laskutapa lopputulokseen.
Suomalaisten varallisuus.
Suomalaisten henkeä kohti laskettu varallisuus nousi vuoden 2004 lopussa keskimäärin 73 387 euroon. Lähes kaksi kolmasosaa eli 246,5 miljardia euroa kotitalouksien varallisuudesta koostui asunnoista ja vapaa-ajan asunnoista. Kotitaloudet omistivat selvityksen mukaan asuntoja 212,8 miljardin euron arvosta ja vapaa-ajan asuntoja 33,7 miljardin euron arvosta.
Varallisuus on Suomessakin jakautunut tuloja huomattavasti epätasaisemmin. Tällä hetkellä varakkaimman viiden prosentin hallussa on noin neljännes koko varallisuuden arvosta. Rikkaimman huipun, yhden prosentin hallussa, on kymmenesosa koko varallisuuden arvosta. Jakauman vinous tulee toisin päin katsottaessa vielä ilmeisemmäksi: puolet kotitalouksista omistaa ainoastaan 11 prosenttia varallisuudesta. Varallisuuserot ovat kasvaneet Suomessa 1990-luvun alun jälkeen.
Capgeminin ja Merrill Lynchin selvityksen mukaan vuonna 2008 Suomessa oli 19 700 rikasta, kun rikkaaksi luettiin henkilö, jolla on kiinteistöt pois lukien omaisuutta vähintään miljoonan dollarin verran. Rikkaiden määrä oli laskenut 23 prosentilla edellisvuoden 25 600:sta.
Talletukset.
Suomalaisilla yrityksillä, kotitalouksilla ja muilla oli tammikuussa 2012 talletuksia 123 miljardia euroa ja sijoitusrahastoissa 57,7 miljardia euroa, yhteensä 181 miljardia euroa. Jokaista suomalaista kohti tämä tarkoittaa noin 35 000 euroa.
Lainat.
Suomalaisilla yrityksillä, kotitalouksilla ja muilla oli tammikuussa 2012 lainaa 181,5 miljardia euroa. Jokaista suomalaista kohti tämä tarkoittaa noin 36 000 euroa.
Rikkaimmat ihmiset.
Ennen teollista vallankumousta ja kansainvälisen kaupan kehittymistä poliittinen valta oli tärkein avain rikkauteen. Esimerkiksi Julius Caesar oli uransa huipulla Rooman valtakunnan ja todennäköisesti koko silloisen maailman rikkain mies.
Uudemmalla ajalla maailman rikkaimman ihmisen titteliä tai ainakin arviota tällaisesta asemasta ovat pitäneet hallussaan muun muassa John D. Rockefeller, Jean Paul Getty ja Bill Gates. Erityisen rikkaita kutsutaan upporikkaiksi.
Forbes-lehti arvioi alkuvuodesta 2007 seuraavat henkilöt maailman rikkaimmiksi, 2011 julkaistiin meksikolaisen Carlos Slimin olevan maailmanrikkain ihminen toista kertaa peräkkäin. (luvut miljardeina euroina): Forbes-lehden luettelo perustuu henkilöiden omistamien osakkeiden yhteisarvoon arviointihetkellä.


TCL.
TCL ("Tool Command Language") on John Ousterhoutin luoma tulkattava ohjelmointikieli. Sen nimi voidaan lausua englanniksi ”tickle”. TCL:ää pidetään helposti opittavana, mutta silti tehokkaana työvälineenä oikeissa käsissä. TCL:ää käytetään yleensä nopeiden prototyyppien luomiseen, ohjelmien komentosarjakielenä, graafisissa käyttöliittymissä ja testauksessa. TCL on vuoden nuorempi kuin Perl.
Esimerkkejä.
”»”-merkkijono kuvaa ohjelman antamaa tulostetta eikä kuulu TCL:ään.
"#"-merkki rivin alussa on kommenttirivin merkki eli tulkki jättää kyseisen rivin huomioimatta.
TCL ja olio-ohjelmointi.
Vaikka TCL:ssä itsessään ei ole olio-ohjelmointirajapintaa, sitä voi laajentaa tukemaan uusia ominaisuuksia tarpeen mukaan. Kieleen on tehty monia C-laajennuksia, jotka mahdollistavat olio-ohjelmoinnin, esimerkiksi XOTcl ja incr Tcl. Myös kokonaan TCL:llä tehtyjä olioperustaisia laajennuksia on. Tästä esimerkkinä Snit.
TCL:ää käyttäviä ohjelmistoja.
TCL:ää käyttäviä ohjelmia ovat aMSN, eggdrop, x-chat ja BitchX.


Kansanpuolue (maalaisten).
Kansanpuolue oli vuosina 1917–1918 toiminut suomalainen puolue.
Puolueen takana oli vaikuttajia (varsinkin maataloustuottaja-aktiiveja) sekä Vanhasuomalaisesta että Nuorsuomalaisesta puolueesta. Perustajat pitivät porvarikentän kahtiajakoa turhana ja haitallisena. Loppukesällä 1917 perustetun Kansanpuolueen oli tarkoitus kerätä kahden puolueen kannattajat. Yhdistymistä ei kuitenkaan tapahtunut. Porvarillista kenttää jakoi konservatismin ja liberalismin välinen ero, joka nousi pian esille Suomen valtiomuotoa pohdittaessa.
Vuoden 1917 eduskuntavaaleissa Kansanpuolue oli vaaliliitossa nuorsuomalaisten ja vanhasuomalaisten kanssa. Puolue sai viisi kansanedustajaa, joista kolme nousi eduskuntaan Mikkelin läänin vaalipiiristä. Kansanpuolue keräsi kannatuksensa pääasiassa porvarilliselta maalaisväestöltä, kuten tilanomistajilta.
Osa Kansanpuolueesta ryhmittyi 1918 monarkian kannattajiin, osa tasavallan. Porvarikentän yhdistäjäksi perustettu puolue oli siten itsekin hajalla. Enemmistö päätti 8. joulukuuta 1918 sulauttaa puolueen Kansalliseen Edistyspuolueeseen. Puolueen kansanedustajista tasavaltalaiset Taavetti Heimonen, Erkki Pullinen ja Kaarlo Vuokoski liittyivät Edistyspuolueeseen ja monarkistit Jussi Puumala ja August Tanttu Kokoomukseen.
Edistyspuolueessa moni aiemmista kansanpuoluelaisista asemoitui 1920-luvulla konservatiiviseen siipeen (niin sanottu Pullisen–Viljasen linja). Edistyspuolueen muovauduttua yhä kaupunkilaisemmaksi sekä kuluttaja-asioille ja virkamiesluokalle myönteiseksi, siirtyi puolueen jäsenistä runsas joukko (mm. Erkki Pullinen) Maalaisliittoon, joka oli lähellä Kansanpuoluetta niin aatteellisesti kuin poliittisestikin. Tällöin edistyspuolue menetti suuten osan Mikkelin vaalipiirin kannatuksestaan Maalaisliitolle.


MAC.
"Salauksessa MAC voi myös tarkoittaa termiä Message Authentication Code."
MAC "(Media Access Control)" on IEEE 802-verkoissa (esimerkiksi Ethernet) verkon varaamisen ja itse liikennöinnin hoitava osajärjestelmä. Kaikkien IEEE 802-standardien siirtoyhteyskerros koostuu samanlaisesta LLC-kerroksesta "(Logical Link Control)" ja verkkotyypistä riippuvasta MAC-kerroksesta.
Ethernetin MAC-kerroksella huolehditaan myös verkkokortin MAC-osoitteista.
Muu lähiverkon kone.
Etsi saamastasi listasta kyseinen IP ja vastaava MAC


Muistikortti.
Muistikorteissa tietoa tallennetaan elektroniseen Flash-muistiin. Tällaiset muistit ovat käytössä mm. digitaalikameroissa, PDA -laitteissa sekä useimmissa matkapuhelimissa. Myös useisiin tietokoneisiin voidaan liittää erityyppisiä muistikortteja. Useimmissa uusissa PC-koneissa on muistikortinlukija valmiina.
Muistikorttien käsittely ja tietojen säilyminen.
Muistikortit ovat näppäriä ja kestäviä, mutta väärällä käsittelyllä kortti saattaa tulla lukukelvottomaksi. Yleensä seuraavat syyt aiheuttavat tietojen häviämistä tai kortin muuttumisen lukukelvottomaksi joko osittain tai kokonaan: sormien rasva kontaktipinnoilla, kosteus, hankaussähkö, taivutus ja rajut lämpötilan vaihtelut. Yleisin tiedostojen hukkaamistapa on kuitenkin kortin käyttäjä itse; vahingossa tehdyt tiedostojen tuhoamiset, kortin tahaton alustus tai epäonnistunut siirto toiselle laitteelle ovat yleisiä. Tietojen hukkuminen ei läheskään aina ole lopullista, vaan sopivilla laitteilla ja ohjelmilla tiedot pystytään usein kaivamaan esiin. Tiedot eivät varsinaisesti katoa kortilta, vaan niiden lukemiseen tarvittavat tiedot ovat näissä tapauksissa saattaneet vioittua.


DHCP.
DHCP () on verkkoprotokolla, jonka yleisin tehtävä on jakaa IP-osoitteita uusille lähiverkkoon kytkeytyville laitteille. Ylläpitäjä antaa tietyn IP-osoiteavaruuden, jolloin jokainen laite pyytää käynnistyksen yhteydessä DHCP-palvelimelta oman IP-osoitteen. Annettu osoite on voimassa ennalta määrätyn ajan. Menettely yksinkertaistaa asiakaskoneiden asetuksien hallintaa huomattavasti.
DHCP-palvelin voi jakaa asiakkaille myös muita asetuksia, kuten oletusyhdyskäytävän ja nimipalvelimen (tai nimipalvelimien) IP-osoitteen. Käytännössä DHCP-palvelin voi jakaa lähes mitä tahansa asetuksia, kuten reitittimille käyttöjärjestelmän lataamiseen käytetyn TFTP-palvelimen osoitteen.
DHCP Relay.
DHCP-protokolla ei reitity. IP-osoitteita jakava DHCP-palvelu voi kuitenkin sijaita eri verkossa. Tällöin IP-osoitepyynnöt voidaan välittää verkkojen välillä DHCP Relay -toiminnon avulla. DHCP Relay määritetään reitittävän laitteen konfiguraatioon. DHCP Relay toiminnosta voidaan puhua myös DHCP-helper tai IP-helper -address nimillä. DHCP-helper nimeä käytetään toiminnosta joka nimenomaan käsittelee DHCP-pyynnöt eteenpäin. IP-helper käsittää useiden toimintojen käsittelyä, joista yksi on DHCP-Relay.
Kun DHCP-pyyntöjä käsittelevä laite saa pyyntöjä eri verkkoalueilta, päättelee se oletusyhdyskäytävän IP-osoitteesta sen, mihin verkko-alueeseen IP-osoitevaraus tehdään.


Lähiliikennevaunu.
Lähiliikennevaunulla tarkoitetaan rautatien vaunukalustossa sellaista henkilöliikenteen vaunua, joka on suunniteltu käytettäväksi veturivetoisissa junissa. Lähiliikennevaunun ovien sijoittelu ja ovijärjestelmät ovat sellaisia, että matkustajien nousu junaan ja poistuminen junasta on nopeaa, vaivatonta ja mahdollisimman väljää. Vaunuja käytetään pääasiassa ruuhka-ajan veturivetoisissa junissa.
Suomessa käytetään nykyään ruuhka-ajan lähijunissa Eil- ja Eilf-sarjojen vaunuja. Ne on rakennettu 1980-luvulla. 1980-luvun lopulle asti oli käytössä myös puukorisia 1950-luvulla rakennettuja Ei-vaunuja, joihin oli muutostyönä tehty kumpaankin päähän pariovet matkustajaruuhkien helpottamiseksi.


UDP.
UDP () on ns. yhteydetön protokolla, joka ei vaadi yhteyttä laitteiden välille, mutta mahdollistaa tiedostojen siirron.
UDP eroaa TCP:stä monin tavoin. Muun muassa paketin perillemenoa ei varmisteta päästä päähän (alempi taso kyllä varmistaa seuraavaan solmuun asti). UDP:ta käytetään esimerkiksi DNS-pyyntöjen lähettämiseen, verkkopeleissä ja reaaliaikaisen videon ja äänen välittämiseen. UDP:n yleisrasite on pienempi kuin TCP:n, siinä ei suoriteta alkukättelyä, pakettien kuittailua eikä kolmivaiheista yhteyden lopettamista. Se ei silti välttämättä ole nopeampi kuin TCP, koska TCP:n liikkuva ikkuna (sliding window) kompensoi tehokkaasti kuittausten viemää aikaa.
UDP-paketin perusmuoto.
Vaaleanpunaisella taustalla näkyvät kohdat eivät ole pakollisia. Data-osion teoreettinen maksimikoko on 65,527 tavua.
UDP-paketti IPv6-verkossa.
Hyötykuorma tarkoittaa datan pituutta IPv6-paketin otsakkeen jälkeen, siihen lasketaan pakettiin lisänä tulevat ylimääräiset otsakkeet.
Standardointi.
UDP on IP-protokolla numero 17. UDP-porttien numerointi löytyy artikkelista "portti".


SQL.
Structured Query Language (SQL) on IBM:n kehittämä standardoitu kyselykieli, jolla relaatiotietokantaan voi tehdä erilaisia hakuja, muutoksia ja lisäyksiä. Käytännössä kaikki relaatiotietokannat ymmärtävät SQL-kieltä.
SQL ei määritä verkkoprotokollaa tai standardia, jolla SQL-komentoja välitetään. ODBC tarjoaa jonkinnäköisen tietokantariippumattoman ajuriratkaisun, mutta sekin vaatii samaisen ODBC-ajurin jokaiselle asiakasohjelmalle. LDAP on esimerkki tietokannasta, jossa myös verkkoprotokolla on standardoitu.
ISO/IEC on standardoinut SQL:n, uusimman standardin ollessa SQL-2008. Tärkeimmät käyttökäskyt ovat SELECT, UPDATE, INSERT ja DELETE. Tärkeimmät tiedon määrittelykäskyt ovat CREATE TABLE, CREATE VIEW, joilla luodaan uusia tietokantaobjekteja (taulu ja näkymä, vastaavasti). ALTER-käskyllä voidaan muuttaa objektia (esim. lisätä tauluun jälkeenpäin uusi sarake).
Esimerkkejä.
SELECT id, tietue FROM taulu WHERE quux = 'xyzzy' ORDER BY id DESC;
UPDATE taulu SET kentta = 'esimerkki' WHERE id = 42;
INSERT INTO taulu (kentta,toinenkentta) VALUES ('tietoa', 5);
DELETE FROM taulu WHERE kentta = 123;
SQL-palvelimia.
"Suljettu lähdekoodi"
"Avoin lähdekoodi"


ARP.
ARP () on protokolla, jolla Ethernet-verkoissa selvitetään IP-protokollaa käytettäessä IP-osoitetta vastaava Ethernet- eli MAC-osoite.
Jotta laite voisi liikennöidä toisen laitteen kanssa Ethernet-verkossa, sen täytyy tietää tuon toisen laitteen MAC-osoite. Niinpä ennen liikennöintiä kone lähettää verkkoon ARP-kyselyn, johon se liittää haluamansa IP-osoitteen. Kaikki koneet kuulevat viestin ja se, jolla on kyseinen IP-osoite, lähettää ARP-vastausviestissä oman MAC-osoitteensa. Liikennöivä kone tallentaa tuon vastauksen myös välimuistiin (ARP cache), joten ARP-kyselyä ei tarvitse tehdä ennen jokaista liikennöintiä. Unix-ympäristössä komento codice_1 näyttää tuon välimuistin sisällön.
Koska MAC-osoite on yksilöllinen joka laitteelle, on verkkoon lisättäviä laitteita mahdollista seurata codice_2-nimisellä daemonilla, joka lähettää ylläpitäjälle sähköpostin aina, kun verkkoon tulee uusi, aiemmin tuntematon laite.
ARP-protokolla on hyvin haavoittuvainen hyökkäyksille ja sen avulla on mahdollista salakuunnella jopa kytkentäisiä lähiverkkoja, ks. ARP-väärennös.
Joskus tarvitaan myös käänteistä ARP-protokollaa eli RARP-protokollaa.


NSA.
National Security Agency (suom. "Kansallinen turvallisuusvirasto") eli NSA on 4. marraskuuta 1952 perustettu Yhdysvaltain tiedusteluelin ja virasto, jonka erikoisaloja ovat kryptoanalyysi, kryptografia ja signaalitiedustelu. NSA:n tehtäviin kuuluvat vieraiden kielten osaaminen, sähköinen salakuuntelu, salakirjoituksen purku sekä Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden ylläpitäminen yhteistyössä liittovaltion poliisin FBI:n kanssa.
NSA organisaationa.
NSA:n historia juontaa juurensa vuodelle 1949, jolloin Yhdysvallat perusti AFSA:n, jonka tehtävänä oli harjoittaa elektronista tiedustelua ja ohjata Yhdysvaltain asevoimien eri puolustushaarojen tiedusteluosastojen tietoliikennettä. Virastolla oli kuitenkin vain vähän vaikutusvaltaa, ja 10. joulukuuta 1951 silloinen CIA:n johtaja Walter Bedell Smith esitti AFSA:n korvaavan tiedustelupalvelun perustamisesta. Smithin ehdotus hyväksyttiin 13. kesäkuuta 1952, ja NSA:n perustamiseen valtuuttavat oikeudet myönsi presidentti Harry S. Truman. Vaikka NSA muodostettiin 24. lokakuuta 1952, virallisesti se perustettiin 4. marraskuuta 1952.
NSA harjoittaa erilaisia kryptografisia ja kryptoanalyyttisiä toimia, joiden tarkoituksena on virallisesti suojella Yhdysvaltain tietoliikennettä. Sääntöjensä mukaan NSA saa salakuunnella vain sellaista viestiliikennettä, joka tapahtuu Yhdysvaltain ulkopuolella tai on tulossa Yhdysvaltoihin.
NSA on historiansa aikana kehittänyt erilaisia sähköisiä salausjärjestelmiä, mukaan lukien EKMS tavanomaisille sähköisille tietojärjestelmille, SINCGARS Yhdysvaltain ja sen liittolaisten asevoimien yhteysjärjestelmille, STE puhelinkeskusteluille sekä TACLANE Internet-yhteyksille. NSA:lla on myös huomattava rooli maailman suurimmassa sähköisessä valvontajärjestelmä ECHELON:ssa.
NSA:n olemassaolo oli pitkään "julkinen salaisuus", minkä johdosta yhdysvaltalaisten keskuudessa tunnetaan vitsi, että "NSA" olisi lyhenne sanoista "No Such Agency" ("Ei ole tällaista virastoa"). Nykyisin NSA on kuitenkin ottanut aikaisempaa julkisemman roolin, ja sen on tiedetty antaneen yhdysvaltalaisille yrityksille neuvoja tietojärjestelmien turvaamisesta erityisesti ulkomailta tulevia uhkia vastaan. NSA:n budjetti on yhä salainen, mutta NSA:n antamien tietojen mukaan se kuuluisi Yhdysvaltain 50 suurimman yrityksen joukkoon, mikäli se olisi viraston sijasta yritys.
Virallisten tietojen mukaan NSA:lle työskentelee maailmanlaajuisesti arviolta 30 000 työntekijää. NSA:n on sanottu olevan Yhdysvaltain ja mahdollisesti koko maailman suurin matemaatikkojen työnantaja. NSA:n päämaja Marylandin Fort Meadessä, Baltimoren lentoaseman läheisyydessä, on Marylandin osavaltion suurimpia työnantajia ja toiseksi suurin sähkön kuluttaja.
Viime aikoina NSA on herättänyt kiistelyä sen takia, että syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen presidentti George W. Bush myönsi laittomasti NSA:lle valtuudet valvoa Yhdysvaltain sisäistä tietoliikennettä ja salakuunnella tavallisten Yhdysvaltain kansalaisten puhelinkeskusteluja.
Populaarikulttuurissa.
Kun NSA muuttui 1990-luvulle mennessä julkisemmaksi, virasto on ollut siitä lähtien mukana monissa vakoiluaiheisissa kirjoissa, elokuvissa ja tietokonepeleissä. NSA kuitenkin kuvataan niissä usein hyvin epätarkasti, ja että virasto suorittaisi kryptografia ja kryptoanalyysin sijasta mittavia ja riskialttiita tiedusteluoperaatioita, jotka todellisuudessa kuuluisivat keskustiedustelupalvelu CIA:lle tai Yhdysvaltain asevoimien puolustushaarojen erikoisjoukoille.
NSA:n merkittäviin esiintymisiin populaarikulttuurissa kuuluvat muiden muassa Dan Brownin esikoisteos "Murtamaton linnake", joka käsittelee NSA:n salauksenpurkujärjestelmiä; vuoden 2002 James Bond -elokuva "Kuolema saa odottaa", missä Bond-tyttö Giacinta "Jinx" Johnson on James Bondin kanssa työskentelevä NSA-agentti; sekä Ubisoft-pelitalon suosittu "Splinter Cell" -pelisarja, jonka päähenkilö Sam Fisher on NSA:n fiktiivisen operatiivisen osaston Third Echelonin kenttäagentti. Näistä Dan Brownin teos on lähinnä NSA:n todellista toimialaa.


Bob Bemer.
Robert William Bemer (tunnetaan paremmin nimellä Bob Bemer) (s. 8. helmikuuta 1920 – k. 22. kesäkuuta 2004) oli yhdysvaltalainen tietotekniikan kehittäjä. Hän oli ASCII-merkistöjärjestelmän kehittäjä.


Heikki A. Ollila.
Heikki Antero Ollila (s. 26. toukokuuta 1950 Kangasala) on kokoomuslainen poliitikko, kansanedustaja ja maanviljelijä. Koulutukseltaan hän on yhteiskuntatieteiden kandidaatti ja hänen asuinkuntansa on Kangasala. Heikki A. Ollila kuului Kokoomuksen remonttimiehiin 1970-luvulla ja toimi lyhyen aikaa myös Kokoomuksen puoluesihteerinä.
Ollilalla on puoliso Pirkko-Liisa ja lapset Kalle (1969) ja Kaisa (1979).


Harri Jaskari.
Harri Matti Jaskari (s. 26. maaliskuuta 1964 Virrat) on kansanedustaja, hallintotieteiden lisensiaatti, Tampereen kauppakamarin entinen toimitusjohtaja ja Kokoomuksen entinen puoluesihteeri. Hän oli Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjan kampanjapäällikkö vuonna 2006.
Jaskari on toiminut tutkijana muun muassa Tampereen yliopistossa, Suomen akatemiassa ja Edinburghin yliopistossa. Hänet valittiin kansanedustajaksi vuoden 2007 vaaleissa.
Jaskari meni naimisiin Helsingin Kaupunginteatterin tuottaja Marinella Vartiaisen kanssa kesällä 2008.
Poliittisia näkemyksiä.
Jaskari kirjoitti Kokoomuksen perustuloa pohtivaan kirjaan "Sisällä vai ulkona - kohti perustuloa?". Jaskarin mielestä syrjäytyminen ja huono-osaisuuden lisääntyminen ovat vakava uhka suomalaiselle yhteiskunnalle. Hän on huolissaan siitä, että väestö ikääntyy nopeasti ja työmarkkinoille tulevat ikäluokat ovat yhä pienempiä. Korkea työllisyysaste on edellytys pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan säilymiselle.
Vaatinut hyvitysmaksun yleistä laajentamista perustellen lisärahan tarvetta laskeneilla radiosoittokorvausten määrillä.
Entisen naisystävän väitteet.
Lokakuussa 2006 Jaskarin entinen naisystävä Eva Roosmaa syytti Jaskaria parituksesta ja pahoinpitelystä. Hän perui myöhemmin syytökset parituksesta. Esitutkinnan ajaksi Jaskari erosi puoluesihteerin tehtävistä. Hänen sijalleen valittiin Kokoomuksen Naisten Liiton pääsihteeri Taru Tujunen. Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen ilmoitti marraskuussa 2006, ettei Jaskarilla ole edellytyksiä palata puoluesihteeriksi. Esitutkinnan jälkeen Helsingin kihlakunnan syyttäjä päätti syyttää Jaskaria yhdestä laittomasta uhkauksesta, josta Tampereen käräjäoikeus tuomitsi Jaskarin 55 päiväsakkoon. Jaskari itse kiisti uhanneensa. Hän ei kuitenkaan valittanut päätöksestä, koska ei uskonut mahdollisuuksiinsa saada muutosta tuomioon.


Marjo Matikainen-Kallström.
Marjo Tuulevi Matikainen-Kallström (s. 3. helmikuuta 1965 Lohja) on entinen suomalainen hiihtäjä, moninkertainen arvokisavoittaja, entinen eurokansanedustaja, Kokoomuksen kansanedustaja ja Espoon kaupunginvaltuutettu. Hän oli puolueensa varapuheenjohtaja kesäkuuhun 2006 asti. Koulutukseltaan Matikainen-Kallström on diplomi-insinööri; hän valmistui Teknillisestä korkeakoulusta 1992. Hänen työpaikkojaan ovat olleet Imatra Steel, Neste Oy, IVO ja Posiva. Matikainen-Kallströmillä on kolme lasta puolisonsa Arne Matias Kallströmin kanssa.
Matikainen voitti hiihdossa olympiakultaa, useita MM-mitaleja ja valittiin Vuoden urheilijaksi 1986, 1987 ja 1989. Hän voitti naisten hiihdon maailmancupin kokonaiskilpailun vuosina 1986, 1987 ja 1988.
Huhtikuussa 2008 Nelosen uutiset kertoi, että Matikaisen pöydällä oli ollut EPO-hormonipullo hiihtomaajoukkueen leirillä vuonna 1988. Nelosen uutiset sanoi tietojensa perustuvan kahden maajoukkueen jäsenen lausuntoihin, jotka he voivat tarvittaessa todistaa oikeudessa. Matikainen-Kallström kiisti olleensa koskaan uransa aikana tekemisissä EPO-hormonin tai muidenkaan kiellettyjen aineiden kanssa ja vakuutti, ettei itse ollut nähnyt pulloa pöydällään. Kesäkuussa myös Suomen maastohiihdon entinen päävalmentaja Kari-Pekka Kyrö väitti Matikaisen käyttäneen dopingia saavuttaakseen hiihtomenestystä. Myös tämän väitteen Matikainen-Kallström kiisti. EPO on ollut Kansainvälisen Olympiakomitean kiellettyjen aineiden listalla vasta vuodesta 1990. Matikainen lopetti suomalaisten yllätykseksi huippuhiihdon jo keväällä 1989, vain 24-vuotiaana.
Matikainen muistetaan myös huudostaan "Havuja, perkele!" Oberstdorfin vuoden 1987 MM-kisoista.


Ari Vatanen.
Ari Pieti Uolevi Vatanen (s. 27. huhtikuuta 1952 Tuupovaara) on suomalainen oikeistopoliitikko, maailmanmestaruuden saavuttanut ralliautoilija, autoteknikko ja maanviljelijä. Hän toimi Euroopan parlamentin jäsenenä vuosina 1999–2009.
Vatanen syntyi ja vietti lapsuutensa Tuupovaarassa. Nykyään hän asuu Etelä-Ranskassa. Hän aloitti ralliautoilun vuonna 1971 ja voitti ensimmäisenä suomalaisena rallin maailmanmestaruuden Ford Escort RS1800:lla vuonna 1981, lukuun ottamatta Markku Alénin vuonna 1978 voittamaa FIA Cupia. Vuonna 1985 hän joutui Argentiinan rallissa vakavaan onnettomuuteen, mutta palasi toivuttuaan takaisin huipulle.
Ranskalaisen Metro-lehden kyselyssä Ari Vatanen oli kymmenenneksi suosituin eurooppalainen ranskalaisten keskuudessa. Arvostetun Le Monde-lehden mukaan Vatanen on ”äärimmäisen suosittu” MEPpien keskuudessa.
Autourheilu.
Pariisi-Dakar-rallin Vatanen on voittanut Peugeot'lla kolmesti, vuosina 1987, 1989 ja 1990, ja Citroënillä vuonna 1991. Vuonna 1988 hän voitti Pikes Peak -ajon Peugeot'lla kilpailun ennätysaikaan. Hänen ajostaan tehtiin palkittu lyhytelokuva "Climb Dance". Vuonna 1997 hän voitti aavikkorallien maailmanmestaruuden. Vatanen osallistui vuoden 2007 Dakar-ralliin Volkswagenin Race Touareg -mallilla. Kartanlukijana toimi italialainen Fabrizia Pons.
Kaikkiaan Vatanen ajoi rallin MM-sarjassa 101 kilpailua, joista voitti kymmenen. Nykyään hän ajaa vielä aavikkoralleja. Vatasen autoihin on kuulunut myös legendaarinen Opel Manta- i400 -malli. Kyseistä Vatasen käyttämää autoa kaupattiin 110 000 eurolla.
Vatanen oli vuonna 2009 ehdokkaana kansainvälisen autourheilun kattojärjestön puheenjohtajaksi puheenjohtaja Max Mosleyn vetäytyessä tehtävästä. Vaikka Mosley antoi tukensa Vatasen kilpailijalle, Jean Todtille, sai Vatanen taakseen muun muassa Saudi-Arabian moottoriliiton. Vatanen kuitenkin hävisi äänestyksen 135–49.
Poliittinen ura.
Vuosina 1999–2009 Vatanen oli Euroopan parlamentin EPP–ED-ryhmän jäsen. Hänet valittiin 1999 Euroopan parlamenttiin Kansallisen Kokoomuksen listalta, ja vuonna 2004 Ranskasta, Union pour un Mouvement Populairen listalta Sud-Estin vaalipiiristä. Eurovaaleissa 2009 hän oli ehdolla jälleen kokoomuksen listalla, mutta ei tullut valituksi 17 806 äänellään.
Vatanen on tunnettu myös siitä, että hän vastustaa aborttia ja eutanasiaa, eikä hänen mielestään asiasta pitäisi päättää EU-tasolla.
Vatanen on tukenut egyptiläistä oppositiojohtajaa Ayman Nouria. Vuoden 2009 eurovaaleissa hän kampanjoi Garri Kasparovin kanssa.
Vatanen kannattaa Turkin, Ukrainan ja Moldovan EU-jäsenyyttä kunhan liittymiskriteerit täyttyvät.
Ilmastonmuutoskohu.
Toukokuussa 2009 Vatanen herätti huomiota ilmastonmuutosta koskevilla lausunnoillaan. Hän sanoi 23. toukokuuta 2009, että käsitys ihmisen vaikutuksesta ilmaston lämpenemisessä on valheellisten ja väärennettyjen tutkimustulosten seurausta. 27. toukokuuta 2009 hän julkaisi verkkosivuillaan oikaisun, jossa hän totesi muun muassa, että "olemme joka tapauksessa menossa kohti seuraavaa jääkautta."
Kesäkuussa 2009 kokoomuksen pitkäaikainen poliitikko ja kansanedustaja Ben Zyskowicz arvosteli Vatasta toukokuussa esitettyjen ilmastonäkemysten johdosta ja väitti, että näkemykset veivät puolueelta ääniä tuolloin pidetyissä Euroopan parlamentin vaaleissa.
Yksityiselämä.
Vatanen on naimisissa Rita Helen Holmborgin kanssa. Hänellä on neljä lasta: Kim (1972), Ria (1980), Tua (1982) ja Max (1990). Kim Vatanen toimii rallikuski Sebastien Ogierin managerina yhdessä Graig Pollockin kanssa. Vatanen hoitaa muun muassa myös Jukka Ketomäen ja Jari Ketomaan asioita.


Portti (tietoliikenne).
Portit ovat IP:tä käyttävissä tietokoneissa olevia numeroituja palvelupisteitä. Palvelu voi kytkeytyä odottamaan yhteyttä johonkin hyvin tunnettuun porttiin. Käyttäjätkin joutuvat varaamaan portin siitä koneesta, josta he ottavat yhteyttä. Tämä porttinumero on satunnainen.
Asiakaspään TCP-yhteydelle arvotaan satunnainen porttinumero, johon serveripää lähettää paluupaketit.
Suurin sallittu porttinumero on 65535. Unix-tyyppisissä käyttöjärjestelmissä porttien, joiden numero on alle 1024, avaamiseen tarvitaan pääkäyttäjäoikeudet. Näitä portteja käytetään siis yleensä "hyvin tunnettuina portteina" ja muita portteja yhteydenottoihin ulospäin. Porttinumeron 0 käyttö on sallittu, mutta usein sillä pyydetään järjestelmää valitsemaan vapaa portti.
Portit ovat yhteinen mekanismi sekä TCP- että UDP-protokollille. TCP-portti 80 ei ole sama kuin UDP-portti 80. Yleinen käytäntö on kuitenkin se, että jos TCP-portti 80 on varattu jollekin protokollalle (HTTP) niin vastaavaa UDP-porttia 80 pidetään varattuna samaan käyttötarkoitukseen, vaikkei protokolla sitä tarvitsisikaan.
Yleisimmät portit.
1 TCPMUX (TCP Port Service Multiplexer)
13 DAYTIME (Time of the day)
17 QUOTE (Quote of the day)
18 MSP (Message Send Protocol)
42 NAMESERV (Host Name Server)
49 LOGIN (Login Host Protocol)
53 DNS (Domain Name Server)
67 BOOTPS (Bootstrap Protocol Server)
68 BOOTPC (Bootstrap Protocol Client)
80 HTTP (Hypertext Transfer Protocol)
179 BGP (Border Gateway Protocol)
194 IRC (Internet Relay Chat)
199 SMUX (SNMP UNIX Multiplexer)
209 QMTP (Quick Mail Transfer Protocol)
213 IPX (Internetwork Packet Exchange)
444 SNPP (Simple Network Paging Protocol)
1080 SOCKS (SOCKS Proxy Server)
Nämä ovat vain vakioportteja — mikään taho ei pakota esimerkiksi ajamaan HTTP-palvelinta juuri portissa 80. Tällöin portti on kuitenkin tiedettävä, esim. on käytettävä URL:ia "http"://"yritys.fi:8080" ottamaan yhteyttä HTTP-palvelimeen, joka odottaa yhteyksiä vaihtoehtoisessa HTTP-portissa 8080.
TCP-portteihin otettu yhteys on yleensä selväkielistä. Monia protokollia voi kokeilla Telnet-pääteohjelmalla mainitsemalla portin.
otetaan yhteys koneen yritys.fi porttiin 80 (HTTP). Telnet-komento löytyy useimmista Windows- ja Linux/Unix-käyttöjärjestelmillä varustetuista tietokoneista. (Useimmat HTTP-palvelimet vastaavat esimerkiksi yksinkertaiseen syöteriviin "GET /").


Voi.
Voi on meijerituote, joka on valmistettu kirnuamalla maitoa, hapatettua kermaa tai niiden sekoitusta. Voi on päivittäiselintarvike lähes kaikkialla maailmassa. Voi koostuu maitorasvasta, jota ympäröivät pienikokoiset vesi- ja maitoproteiinipisarat. Lehmänmaidosta valmistettu voi on tavallisinta, mutta voita voidaan valmistaa myös muiden nisäkkäiden, esimerkiksi lampaan, vuohen, puhvelin tai jakin maidoista. Suola on yleisin voin mauste. Voihin voidaan joskus lisätä säilöntäaineita, aromeja ja väriaineita. Voita käytetään maun antajana ja sitä lisätään ruoanvalmistuksessa estämään kiinnipalamista leivonnassa, kastikkeiden valmistuksessa ja paistamisessa. Poistamalla voista kiintoaineita ja vettä saadaan kirkastettua voita, jota on esimerkiksi Intiassa käytettävä ghee.
Voi on kylmässä kovaa, huoneenlämmössä se pehmenee nopeasti ja on levitettävissä helposti voileivälle. Kun voita lämmitetään 32–35 celsiusasteeseen, se sulaa ohueksi nesteeksi. Voin väri on tavallisesti vaaleankeltainen, mutta vuodenaikojen ja käytetyn rehun vaikutuksesta se voi vaihdella syvän keltaisesta lähes valkoiseen. Väriaineita annatto ja betakaroteeni lisäämällä voidaan saada haluttu tasainen väri ympäri vuoden. Suomessa voita ei enää nykyisin värjätä.
Suomessa sanaa "voi" ei EU-direktiivin mukaan saa käyttää muusta kuin maitorasvasta valmistetusta tuotteesta. Säännös johti esimerkiksi siihen, että Valion piti luopua tuotenimestä Voimariini, koska tuote sisälsi myös kasvirasvaa. Tuote nimettiin uudestaan Oivariiniksi. Sanaa voi käytetään kuitenkin edelleen osana nimeä kasvirasvoista kaakaovoi sekä maapähkinävoi, mutta tavallisesti kun puhutaaan voista tarkoitetaan meijerivoita. Meijerivoi-nimityksen tarkoituksena on ollut, silloin kun sekaannuksen vaara on olemassa, tehdä ero sen ja kotivoin välillä. Näiden laatujen välillä saattoi olla voin meijerivalmistukseen siirryttäessä suuria eroja kuluttajan makutottumusten kannalta: "Vanha Elviira ei ollut suostunut syömään meijerin "keitettyä" voita, ja kotivoi maistui Inkerinkin suussa paremmalta", kirjoittaa Yrjö Kokko romaanissa Täydennysmies (1962). Sana voi on peräisin hyvin varhaisilta ajoilta ja esimerkiksi unkarin kielessä käytetty "vaj" on samaa alkuperää. Viroksi voi on või.
Voin valmistus.
Homogenoimaton maito ja kerma sisältävät maitorasvaa pieninä palloina, joista jokainen on ympäröity fosfolipideistä ja proteiineista koostuvalla kalvolla. Kalvo estää maidon rasvan kerääntymisen yhteinäiseksi massaksi. Voin valmistuksessa kermaa käsitellään niin, että kalvot vahingoittuvat ja rasvapalloset kerääntyvät yhteen ja erottuvat maitoherasta. Kerman erilaisilla käsittelyillä saadaan erilaisia voivalmisteita. Voi sisältää rasvaa kolmessa eri muodossa: vapaana maitorasvana, maitorasvakiteinä ja alkuperäisinä rasvapallosina. Valmiissa voissa näiden suhteelliset osuudet voin koostumuksesta määräävät sen rakenteen. Voi joka sisältää enemmän kiteitä, on kovempaa kuin voi, jossa on vapaata rasvaa.
Lähes kaikki kaupallinen voi valmistetaan nykyisin pastöroidusta kermasta, joka on kuumennettu noin 80°C. Ennen kirnuamista kerma jäähdytetään 5°C asteeseen ja se jätetään tuohon lämpötilaan vähintään 8 tunniksi, jolloin noin puolet maitorasvasta kiteytyy. Kiteytynyt rasva toimii apuna rasvapallosten rikkomisessa ja kirnuamisprosessi nopeutuu.
Kirnuaminen tuottaa pieniä rasvajyväsiä, jotka kerääntyvät kirnupiimän pinnalle. Kirnupiimä juoksutetaan pois ja kerääntynyttä rasvaa huuhdotaan vedellä kirnupiimäjäämien poistamiseksi. Tämän jälkeen kerätty rasva työstetään vaivaamalla ja tuloksena saadaan kiinteää voita jossa voihin jäänyt vesi jakaantuu pieniksi pisaroiksi voin sisälle.
Meijerivoi sisältää nykyisten säännösten mukaan vähintään 80 % rasvaa ja noin 15 % vettä. Perinteisesti kirnuttu maalaisvoi on rasvapitoisuudeltaan vaihteleva ja maitorasvan määrä saattaa olla jopa vain 65 %. Maitorasva koostuu monista tyydyttyneistä rasvahappoketjuista. Maitorasva on rakenteeltaan triglyseridi eli esteri, joka koostuu gryserolista ja kolmesta rasvahaposta. Voi pilaantuu helposti väärin säilytettynä ja härskiytyy eli voin rasvahappoketjut murtuvat ja jakaantuvat pienempiin osiin kuten voihapoksi ja diasetyyliksi.
Erilaiset voityypit.
Ennen nykyaikaista voin tehdasvalmistusta kerma kerättiin useista lypsyistä. Tämä aiheutti sen, että pastöroimaton kerma ehti hapantua ennen kirnuamista. Voista joka on valmistettu happamoituneesta kermasta käytetään Suomessa nimitystä voi. Happamoitumisen aikana tietyt bakteerit muuttavat maitosokerin maitohapoksi. Hapantuminen tuottaa myös aromiaineita esimerkiksi diasetyyliä, joka tuottaa voille sen tunnusomaisen "voimaisen" maun. Nykyaikana ei enää luoteta spontaaniin hapantumiseen vaan tulos varmistetaan käyttämällä puhtaaksi viljeltyjä "lactococcus" - ja "leuconostoc" -bakteerikantoja.
1970-luvulla kehitettiin toinen tapa valmistaa hapatettua voita. Siinä voi valmistettiin tuoreesta kermasta ja voihin lisättiin bakteeriviljelmiä ja maitohappoa. Tuloksena oli voi, joka sai kylmävarastoinnin aikana voille tyypillisen maun vähitellen. Valmistajille menetelmä oli taloudellisesti kannattava, sillä kerman hapattamiseen tarkoitettua tilaa ei tarvittu. Samankaltainen ja vielä taloudellisempi menetelmä oli lisätä maitohappoa ja makuaineita suoraan valmiiseen imelävoihin. Vaikka menetelmällä saavutettu voin maku on lähes aito, niin tuote ei kuitenkaan ole aitoa hapatettua voita.
Nykyisin lähes kaikki meijerituotteet tehdään pastöroiduista raaka-aineista haitallisten bakteerien ja muiden patogeenien välttämiseksi. Pastöroidusta tuoreesta kermasta valmistettua voita kutsutaan imelävoiksi. Imelävoin tuotanto tuli tavalliseksi vasta 1800-luvulla kun teollinen jäähdytys ja separointikoneet kehittyivät. Pastöroimattomasta kermasta valmistettua voita ei enää valmisteta teollisesti vaan kaikki valmistus on joko kotitarvevalmistusta tai pienmeijeritoimintaa.
Hapatettu voi on tavallisinta manner-Euroopassa, kun taas imelävoi hallitsee Yhdysvalloissa ja Britteinsaarilla.
Kaikkia voityyppejä valmistetaan sekä suolattuina että suolaamattomina. Suolatussa voissa suola lisätään kiteisenä tai liuoksena voin vaivaamisen aikana. Myös imelävoi suolataan usein. Paitsi maun antajana, suola toimii myös säilyvyyttä parantavana aineena. Suomessa myydään hapatettua suolatonta, normaalisuolaista ja voimakassuolaista voita. Teollisuus ja leipomot käyttävät myös imelävoita, mutta vähittäismyynnissä sitä ei Suomessa ole.
Voin rasvamäärä on asetuksella määrätty ja se perustuun EU:n direktiiviin. Voissa pitää olla maitorasvaa vähintään 80 % painosta, jotta tuotetta saa kutsua voiksi. Rasvan määrä vaihtelee hieman Euroopan eri maissa.
Kirkastettu voi on voita, josta on poistettu lähes kaikki maidon osat ja vesi. Tuloksena on kirkas, lähes 100 % rasva, jota voi hyvin käyttää ruoanvalmistukseen. Valmistus tapahtuu kuumentamalla voita jolloin siitä erottuu hera ja rasva sekä kiinteä aine. Nämä erotellaan pois joko heti kuumana tai vasta kun tuote on jäähtynyt.
Historia.
Keskiajalla voita kirnuttiin, mutta se oli kallista. Pohjois-Ranskassa, Englannissa ja Alankomaissa voita käytettiin joskus paistamiseen öljyn sijaan. Monien mielestä voi sopi vain barbaareille huonon säilyvyytensä takia. Ehkä sen takia euroopassa voin merkitys oli suurin pohjoismaissa, josta sitä myös vietiin Keski-Eurooppaan myytäväksi. Suomessa voi maustettiin valkosipulilla ja kätkettiin maahan maustumaan. Leivän päälle voita ei ollut tapana levittää, vaan sitä sipaistiin nokare leivän kärkeen, joka sitten haukattiin pois. Joka suupalaa varten voita ei kuitenkaan pistetty, vaan ainoastaan muutamalle palalle leivästä.
Voin lisäksi saatettiin leivällä käyttää laardia eli sianrasvaa. Itse kirnuttu voi on ollut hyvin suolaista, koska suolaamattomana se olisi pilaantunut nopeasti. Liika suola pestiin voista pois jääkylmällä vedellä, mutta se jäi silti hyvin suolaiseksi. Itse kirnutussa perinteisessä voissa on hieman hapan maku, jollaista teollisessa voissa ei ole.
Terveysvaikutukset.
40 % ravinnon transrasvoista saadaan maitovalmisteista kuten voista ja kermasta. Maitorasva sisältää luonnostaan transrasvoja.
Finelin mukaan suomalainen margariini sisältää transrasvaa 0,3-0,5 %, voi 2 % ja kasviöljy 0 % painosta.


MAC-osoite.
MAC-osoite ("Media Access Control") on verkkosovittimen ethernet-verkossa yksilöivä osoite. Se on useimmiten fyysisesti kirjoitettu jo tehtaalla kortille, mutta sitä voi myös vaihtaa ohjelmallisesti jälkikäteen. Osoite koostuu kuudesta kaksinumeroisesta heksadesimaalisesta luvusta, joista kolme ensimmäistä on valmistajan itselleen varaama etuliite ja kolme jälkimmäistä on juokseva sarjanumero.
Erityisiä MAC-osoitteita käytetään multicast-lähetysten välittämiseen. Niitä kutsutaan multicast-ryhmiksi.
RARP muuntaa MAC-osoitteet IP-osoitteiksi ja ARP päinvastoin.


Duplex.
Duplex on tietoliikenteen käsite, jolla tarkoitetaan yhteyden tai järjestelmän kaksisuuntaisuutta. Vastakohtana on simplex, jolloin järjestelmässä on lähettäjä ja vastaanottaja, joiden roolit eivät muutu.
Vuorosuuntaisessa (engl. half duplex, HD) järjestelmässä lähettäviä osapuolia voi olla vain yksi kerrallaan, mutta lähettäjä voi vaihtua, jolloin kukin lähettäjä toimii omalla vuorollaan tai tarpeen mukaan, ja yhteys on eriaikaisesti kaksisuuntainen. Kaksisuuntaisessa (engl. full duplex, FD) järjestelmässä lähettäminen ja vastaanotto voivat tapahtua samanaikaisesti, yleensä kahden osapuolen välillä.
Käytännön esimerkki vuorosuuntaisesta kommunikaatiosta on kahden tai useamman ihmisen kesken käytävä keskustelu. Myös radiopuhelinliikenne on vuorosuuntaista, koska sekä lähettäminen että vastaanotto tapahtuvat samalla taajuudella.
Kaksisuuntaisia järjestelmiä käytetään mm. tietokoneverkoissa, jolloin esimerkiksi 100 Mbit/s Ethernet-verkon tehollinen nopeus on samanaikaisesti lähetettäessä ja vastaanottaessa 200 Mbit/s. Tällöin myös vuorosuuntaisen verkon edellyttämä vuoronvarausmenetelmä käy tarpeettomaksi, eikä verkko kärsi mahdollisten törmäysten ja niitä seuraavan uudelleenlähettämisen aiheuttamasta suorituskyvyn heikkenemisestä.
Termejä full duplex ja half duplex käytetään myös tietokoneen äänipiirien tai -sovittimien kohdalla osoittamaan, tukeeko piiri saman- tai eriaikaista toistoa ja digitointia.
Radioliikenteessä duplex-luku kertoo mistä taajuusparin toinen kanava löytyy suhteessa käytettyyn kanavaan. Duplex-luku ilmoitetaan esimerkiksi muodossa +4.6, jolloin kanavaparin toinen kanava sijaitsee 4,6 MHz kyseistä taajuutta korkeammalla taajuudella.


Kytkin (tietoliikenne).
Kytkin (engl. "Network switch") on laite, joka yhdistää pakettikytkentäisen paikallisverkon osia. Se perustuu moniporttiseen siltaukseen, ja mahdollistaa sekä fyysisesti että loogisesti tähtimäisen rakenteen. Kytkimillä korvataan yleensä moniporttitoistin, eli keskitin (engl. "hub"), koska se välittää liikennettä tehokkaammin.
Kytkimen toiminta.
Kytkin voi yhdistää Ethernet, Token Ring tai muita pakettikytkentäisiä verkon osia toisiinsa, jotta saadaan muodostettua yhtenäinen OSI-viitemallin kerroksella kaksi (siirtoyhteys) toimiva verkko.
Paketin saapuessa kytkimelle, kytkin tallentaa saapuvan paketin lähettäjän MAC-osoitteen ja portin kytkimen osoitetauluun. Tämän jälkeen kytkin vertaa paketissa olevaa vastaanottajan MAC-osoitetta osoitetauluun ja lähettää paketin eteenpäin oikeaan porttiin. Jos vastaanottajan osoitetta ei löydy taulusta, tai kyseessä on yleislähetys- tai ryhmälähetys-paketti, kytkin lähettää paketin kaikkiin portteihin. Jos vastaanottajan portti on sama kuin lähettäjän portti, paketti hävitetään.
Kytkimien ansiosta on mahdollista käyttää full-duplex -liikennöintiä. Jokaisella portilla on oma kaistansa, jolloin 8-porttinen 10/100 Mbit/s-kytkin pystyisi teoriassa välittämään jopa 1,6 Gbit/s. Yleensä rajoittavaksi tekijäksi muodostuu kuitenkin kytkimen taustaväylän nopeus. Niin sanotuissa wire-speed-kytkimissä taustaväylän nopeus ei rajoita liikenteen nopeutta.
Kytkimen käyttötarkoituksia.
Yhdistämällä kytkimiä toisiinsa voidaan verkkoa laajentaa suuremmaksi. Kytkimessä on tavallisimmin kahdeksan, kuusitoista tai kaksikymmentäneljä porttia.
Kytkimillä voidaan parantaa verkon suorituskykyä ja tietoturvallisuutta jakamalla eli segmentoimalla verkko pienempiin osiin. Virtuaalisia lähiverkkoja (VLAN) käyttämällä verkon jako ei ole sidottu fyysisiin kytkinlaitteisiin ja kaapelointeihin.
Kytkimen avulla voidaan myös yhdistää toisiinsa samanlaisia, mutta eri nopeudella toimivia verkkoja. Esimerkiksi niin sanottuun Gigabit-Ethernet -kytkimeen voidaan liittää 1000 Mbps laitteiden lisäksi vanhempia 100 Mbps ja 10 Mbps laitteita.
Rajoituksia ja muita ominaisuuksia.
Kaikkiin portteihin toistettavat Broadcast-paketeista aiheutuvan liikenteen suuri määrä voi muodostaa rajoituksen lähiverkon koolle. Tällöin verkkoa voidaan jakaa useisiin osiin esimerkiksi reitittimien avulla.
Jotkut kytkimet sisältävät edellä kuvatun perustoiminnallisuuden ohella laajan joukon lisäominaisuuksia, joilla voidaan valvoa ja hallita kytkimen toimintaa. Esimerkiksi tietyntyyppiselle liikenteelle voidaan määritellä ensisijaisuus muuhun liikenteeseen nähden tai kytkinten välille voidaan muodostaa esimerkiksi varmennettuja yhteyksiä. Yhteyden vioittuessa kytkimet voivat muodostaa automaattisesti uuden yhteyden varayhteyksien avulla. Yhdistämisellä voidaan myös kasvattaa kahden kytkimen välillä olevan yhteyden nopeutta.


Toistin.
Toistin () on tietoliikennetekniikassa käytetty verkon komponentti, joka ottaa signaalin vastaan ja lähettää sen edelleen muuttamattomana. Toistin toimii OSI-mallin kerroksella yksi (fyysinen kerros). Toistimen avulla voidaan esimerkiksi pidentää kaapeloinnin pituutta.
Kaksiporttisten toistinten lisäksi käytetään "moniporttitoistimia", jotka ottavat signaalin vastaan yhdestä tulosta, portista, ja lähettävät sen edelleen jokaiseen porttiin. Niitä käytetään keskittiminä (), joilla voidaan koota verkon liikenne yhteen paikkaan, ja siten vähentää kaapeloinnin määrää.
Toistin on myös radiotekniikassa käytetty releasema.


Eggdrop.
"Eggdrop" on UNIX-järjestelmissä (Windows: Windrop) toimiva modulaarinen IRC-bottiohjelma. Sen on kirjoittanut Robey Pointer vuonna 1993 alun perin EFnetin kanavaa #gayteen varten. Se on kirjoitettu C:llä, ja sen toiminnallisuutta voi laajentaa skripteillä ja moduuleilla. Skripteissä käytetään TCL-kieltä.
Nykyään eggdrop on suosituin IRC-botti. Useimmat normaalien käyttäjien (eli siis ei esimerkiksi IRC-operaattoreiden, jotka ajavat verkkopalveluja kuten ChanServ ja NickServ) ajamista boteista ovat eggdroppeja.
Eggdrop-botti käyttää tyypillisesti Linux-koneen resursseja hyvin vähän. Virtuaalista keskusmuistia kuluu noin 2 MB ja se kasvaa käyttäjätietokannan koosta riippuen. Prosessoriaikaa Eggdrop-botti kuluttaa minimaalisesti verrattuna Linux-koneen muihin prosesseihin.
Skriptit ja moduulit.
Suosionsa takia eggdropille on saatavilla runsaasti erilaisia skriptejä eri käyttötarkoituksiin. Useimmat skriptit ovat eggdrop-käyttäjien kirjoittamia. Skriptien tarkoituksena on yleensä esimerkiksi TV-ohjelmien näyttäminen, uusimmat uutiset, google-haku, erilaiset statistiikat, tiedostojen jakaminen (yleensä DCC-protokollalla) sekä vaikkapa tietokilpailun pitäminen kanavalla.
Skriptien lisäksi Eggrop-bottiin voi kirjoittaa omia C-kielisiä moduuleita. Moduulien etuna on nopeampi toiminta, sillä skriptit suoritetaan tulkkausmenetelmällä.
Partyline sekä botin hallinta.
Partyline on yksi eggdropin suurin vahvuus sen suuren suosion ohella. Partyline mahdollistaa botin täydellisen hallinnan dcc-menetelmällä (direct client to client), joka on tuettu kaikissa yleisimmissä irc-asiakasohjelmissa. Partyline avautuu privaattikeskusteluksi botin ja käyttäjän välillä ja on täysin irrallinen irc-verkosta. Bottiin lisätyt käyttäjät voivat kirjautua partylineen, mikäli heille on asetettu oikeudet siihen ja asetettuna henkilökohtainen salasana. Käyttäjät voivat keskustella partylinessä toistensa kanssa sekä hallita kanavia, mikäli omistavat tarvittavat oikeudet siihen. Botin saa myös raportoimaan partylineen erikseen määriteltyjä tapahtumia kuten esimerkiksi sen kun kanavalle asetetaan joku tietty kanavamoodi. Erittäin monipuolinen partyline on ehkä yksi syy siihen, että eggdrop-botti ei sisällä ainuttakaan ns. public-komentoa puhtaan asennuksen jälkeen sillä kaikki hallinta voidaan tehdä turvallisemmin ja paremmin privaatissa partylinessä. 'seen' komento on pysynyt ainoana ns. public-komentona eggdropissa, mutta se pitää erikseen aktivoida partylinen kautta kanavakohtaisesti. Public-komentojen määrittäminen skriptien avulla nopeuttaa hallintaa ja samalla tuo botin ominaisuuksia käytettäväksi niille käyttäjille, joilla ei ole oikeutta partylineen. Bottiin voidaan lisätä käyttäjä, jolla on vain oikeus käyttää partylineä, mutta ei oikeuksia millään kanavalla tai muualla.
Kanavien hallinta.
Bottiin on valmiiksi ohjelmoitu kaikki kanavan hallintaa koskevat ominaisuudet, joista merkittävimpiä ovat muun muassa: flood-rajoitukset (kaikissa seuraavissa tapahtumissa: kanavalle liittyminen, nimimerkin vaihto, kanavalaajuisen ctcp-komennon (client to client protocol) käyttö, muiden käyttäjien potkiminen (kick) kanavalta, kanavalle lähetettyjen rivien määrä), kanavan omistajien ja tunnettujen käyttäjien hallinta tarkoin sovitussa hierarkiassa, kanavan asetusten ylläpitäminen, kuten kanavamoodin pakottaminen. Lisäksi kanavakohtaisesti voidaan määritellä useita turvallisuutta koskevia asetuksia, kuten asetus joka estää bottiin lisäämättömien käyttäjien saavuttaa operaattorin statusta kanavalla, tai ystäväksi lisättyjen käyttäjien suojeleminen.
Eggdrop voi hallita useita kanavia samaan aikaa. Kanavien määrään ei tiettävästi ole rajoitusta mutta irc-verkot usein rajoittavat tämän asiakas-kohtaisesti. Eggdrop kuitenkin hidastuisi huomattavasti jos siihen lisättäisi esimerkiksi satoja kanavia joissa on paljon toimintaa, tai vastaavasti vaikeuttaisi kanavien hallintaa ylläpitäjän kannalta. Tosin yhdellä botilla voi olla useita ylläpitäjiä.
Toistaiseksi eggdrop pystyy hallitsemaan ainoastaan yhtä irc-verkkoa kerrallaan.
Jononhallinta.
Eggdroppissa on sisäänrakennettu jononhallinta sen lähettäessä käskyjä irc-verkkoon. Esimerkiksi, jos käyttäjä on kirjoittanut skriptin, joka virheellisesti lähettää tietoa irc-verkkoon monta kertaa lyhyessä ajassa, botti ei lähetä komentoa verkkoon täysin reaaliajassa, vaan se käy jononhallinnan läpi, jossa botti muun muassa tutkailee onko sama tieto jo lähetetty verkkoon tai onko kulunut sopiva aika siitä, kun viime viesti on lähetetty. Näin mahdollistetaan se, että irc-verkko ei katkaise botin yhteyttä liian nopean tiedon lähettämisestä johtuen (Excess flood). Jononhallinta koostuu kolmesta erilaisesta jonosta, joissa kahdessa on viive ja muuta tarkkailua ja kolmannessa tieto välitetään suoraan verkkoon. On siis käyttäjän harkinnan alla, mitä jonoa käytetään ja minkälaisessa tilanteessa. Tämä kuitenkin tulee kysymykseen vasta sitten kun kirjoitetaan omia skriptejä.
Asetustiedosto.
Käynnistyessään botti lukee suuren, noin tuhannen rivin config-tiedoston, jonka yhteydessä myös ladataan käyttäjä- ja kanava-tiedostot, joihin on määritelty lisätyt käyttäjät sekä kanavat, joihin botti liittyy verkkoon päästyään. Config-tiedoston muokkaaminen aloittelijalle on usein hieman kivulias toimenpide, mutta kokenut käyttäjä tekee sen muutamassa minuutissa. Kaikki asetukset on hyvin dokumentoitu ja useista on myös hyviä esimerkkejä configissa. Config-tiedostoa voidaan muokata ns. lennossa ja se voidaan ladata uudelleen partylinessä, jolloin uudet asetukset tulevat voimaan. Config-tiedosto käsittää käytännössä kaiken sen miten botti käyttäytyy, mitä moduuleita tai skriptejä ladataan ja muita lukemattomia asetuksia.
Botnet.
Eggdroppia käytetään usein myös botnettien tekemiseen. Botnetit ovat IRC-bottien verkkoja, joiden avulla linkitetään kaksi tai useampi botti yhteen. Toinen irc-kanavalla oleva botti voi kutsua toisen botin invite-only-kanavalle tai avaimella suojatulle kanavalle, jolloin tulevaan bottiin ei tarvitse erikseen asettaa kulloistakin avainta. Botit voivat jakaa toisillensa käyttäjätiedot. Silloin bottien toiminta yhdellä kanavalla on yhtenäistä, eikä tule bottisotia.
Botnettejä käytetään myös muun kuin käyttäjätietojen jakamiseen. Kanavan muutettu käyttäjärajoitus (limit) voidaan välittää kanavan kaikille boteille botnetin kautta. Idle-kick-aikaa voidaan myös vaihtaa, ja botnetin kautta kaikki kanavan botit saavat uudet tiedot. Botteja voidaan asettaa käynnistämään uusia botteja, jos jokin botti kanavalla tulee toimintakelvottomaksi tai häviää.
Botnetin botit voivat bannata käyttäjiä synkronoidusti. Käyttäjät, joka yhdistävät botnettiin bottien kautta DCC-chatilla tai telnetillä, voivat kommunikoida botnetissä monilla kanavilla, eli periaatteessa "pienemmässä" IRC:ssä. Netsplit ei katkaise botnetin omaa chattia.
Yksi suosittu botnet-skripti Eggdropille on "netbots". Siinä on ominaisuuksia bottien kanavallekutsumiseen, netsplit-opsien väärinkäytön estäminen, bottien irc-palvelimien kontrollointi, kanava-asetusten säätö koko botnetissä, käyttäjätietojen kontrollointi (esimerkiksi liian monta host-tietoa), yms.
Laajemmissa botneteissä on botteja hierarkkisissa tasoissa. Ylemmän tason botit eivät ole ollenkaan IRC-neteissä vaan ohjaavat IRC-neteissä olevia botteja. Näiden etuna on nopeampi toiminta kun irc-moduulia ei tarvita. Näitä kutsutaan Eggdrop-terminologiassa "tandem"-boteiksi tai "limboiksi".
Tuki.
Virallinen eggdropin tukikanava on #eggdrop UnderNetissä.
Eggdrop-apua on saatavilla myös #egghelp-kanavalla esimerkiksi freenodessa ja IRCNetissä ja #eggdrop kanavalla IRCNetissä sekä #eggdrop.support Quakenetissä.
Eggdropin TCL-skriptaukselle on myös apukanava #tcl UnderNet sekä Quakenet verkoissa


Naisten rauha.
Naisten rauha oli 3. elokuuta 1529 Cambrain kaupungissa solmittu rauhansopimus Ranskan kuningas ja välillä. Kaarle oli Espanjan kuningas ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija. Nimensä sopimus sai siitä, että Ranskan puolelta neuvottelijana oli Fransin äiti, Savoijin Louise, ja Kaarlen puolelta tämän täti, Alankomaiden käskynhaltija Margareeta Itävaltalainen. Margareeta oli lisäksi ollut aikaisemmin naimisissa Louisen veljen, Savoijin herttua kanssa.
Naisten rauha katkaisi italialaissodat. Edellinen Fransin ja Kaarlen välinen rauha oli solmittu Madridissa 14. tammikuuta 1526, mutta taistelut puhkesivat uudestaan jo seuraavana kesänä. Aluksi ranskalaiset sotivat menestyksekkäästi, mutta loppuvuonna 1528 sotaonni kääntyi ja he kärsivät menetyksiä. Ranskalaisten vaikeuksien vuoksi sodassa alkoi aselepo joulukuussa 1528. Aselepoa seurasivat heinäkuussa 1529 alkaneet rauhanneuottelut Cambraissa. Neuvotteluiden ilmapiiri oli hyvä. Frans pysytteli neuvottelujen aikana Cambrain lähistöllä, mutta tätinsä neuvottelutaitoihin täydellisesti luottanut Kaarle oli Genovassa. Kaarlen tärkeimpänä tavoitteena oli rauha Italiassa, joka saavutettaisiin solmimalla rauha Ranskan kanssa. Margareeta saavutti neuvotteluissa kaikki tavoitteensa ja rauha solmittiin 3. elokuuta 1528.
Rauhansopimuksen ehdot olivat lähes samat aikaisemman Madridin rauhan kanssa. Frans luopui vaatimuksistaan Napolin kuningaskuntaan, Milanon herttuakuntaan, Genovaan ja Astiin ja oikeuksistaan Flanderissa, Artois'ssa ja Tournaissa. Hänen ja Eleanor Itävaltalaisen Madridin sopimuksessa sovittu kihlaus pidettiin voimassa. Lisäksi Fransin ja Kaarlen piti toteuttaa yhteinen ristiretki muslimeja vastaan. Ainoana erona Madridin sopimukseen Frans ei luovuttanut Burgundin herttuakuntaa Kaarlelle. Koska Frans oli rikkonut Madridin sopimuksen törkeästi ja koska hän sai uudessa sopimuksessa pitää Burgundin tuli hänen maksaa kaksi miljoonaa kultaécua. Fransin muodostaman Kaarlen vastaisen Cognacin liigan muut jäsenet jätettiin sopimuksen ulkopuolelle.
Fransin kaksi poikaa olivat vuodesta 1526 Madridin rauhan panttina Madridissa. Cambrain sopimuksen mukaan pojat vapautettaisiin vasta kun Frans täyttäisi uuden rauhansopimuksen ehdot ja samoin Eleanor lähtisi Ranskaan vasta kun ehdot olisi täytetty. Tämä tapahtui vasta 1. heinäkuuta 1530, koska Fransilla oli vaikeuksia kerätä rahasumma sopimuksen täyttämiseksi. Yhteisestä ristiretkestä ei koskaan tullut mitään, joten 1535 Kaarle hyökkäsi Tunisin merirosvoja vastaan ilman Fransin apua.
Rauha katkaisi italialaissodat marraskuuhun 1535 asti, jolloin Milanon herttua Francesco II Sforza kuoli. Helmikuussa 1536 Fransin joukot miehittivät Savoijin herttuakunnan ja etenivät maaliskuussa Piemonteen. Kesällä 1536 Kaarle teki vastahyökkäyksen Ranskaan.


+. '.
Koodiesimerkki.
] Aloitussilmukka joka asettaa hyödyllisiä arvoja taulukkoon
Ensimmäinen rivi kasvattaa taulukon ensimmäisen solun arvoon 10, eli codice_12. Rivien 2—4 silmukka alustaa muiden solujen arvot lähelle hyödyllisiä arvoja: a[1] = 70 (lähellä 72:ta, joka on H-kirjaimen ASCII-koodi), codice_13 (lähellä 101:tä, 'e'), codice_14 (lähellä 32:ta, välilyönti) ja codice_15 (rivinvaihto). Silmukka toimii kertomalla solun codice_16 arvoa, codice_17, seitsemällä, kymmenellä, kolmella ja yhdellä, tallentaen tulokset muihin soluihin. Silmukan päättyessä codice_18.
Sen jälkeen  siirtää osoittimen kohtaan codice_19 jossa nyt on tallennettuna arvo codice_20, lisää siihen kaksi, jolloin solun arvo on 72 eli H-kirjaimen ASCII-koodi, ja tulostaa sen.
Seuraava rivi siirtää osoittimen kohtaan codice_21, lisää siihen yhden (jolloin codice_22, 'e') ja tulostaa sen.
Pieni-l on seitsemäs kirjain e:n jälkeen, joten ohjelma lisää soluun codice_21 seitsemän (codice_24) ja tulostaa sen kahdesti (codice_25).
Pieni-o on kolmas kirjain l:n jälkeen, joten codice_21:ta kasvatetaan kolme kertaa ja tulostetaan se (codice_27).


Vehnä.
Vehnä eli leipävehnä ("Triticum aestivum") on vehnien sukuun kuuluva tuulipölytteinen viljalaji, josta tehdään muun muassa leipää ja pastaa.
Vehnänviljelyn historia.
Vehnän lähisukulaiset yksijyvävehnä ("Triticum monococcum") ja emmervehnä ("Triticum turgidum") ovat maailman vanhimpia viljelyskasveja. Molempien villimuotoja kasvaa Lähi-idässä, jossa molemmat on otettu viljelykseen jo 10 000 vuotta sitten. Molemmista on olemassa useita toisistaan poikkeavia viljelysmuotoja, mutta nykyisin niiden viljelys on vähäistä, lukuun ottamatta emmervehnästä kehittynyttä durumvehnää ("Triticum durum") eli makaronivehnää, jota viljellään runsaasti varsinkin Välimeren maissa ja käytetään etupäässä makaronien ja pastojen valmistukseen.
Nykyisin eniten viljelty vehnälaji, leipävehnä ("Triticum aestivum"), on ilmeisesti syntynyt emmervehnän sekä Kaspianmeren ympäristössä ja Keski-Aasiassa luonnonvaraisena kasvavan heinälajin "Aegilops squarrosa" risteytymänä. Arkeologisten todisteiden mukaan sitä on viljelty ainakin jo 6. vuosituhannella eaa. Antiikin Roomassa leipä oli perusravintoa, aikuinen mies söi kilon vehnäleipää päivässä.
Lounais-Suomessa vehnää on viljelty jonkin verran jo vuosisatoja, mutta yleiseksi vehnän viljelys tuli Suomessa vasta 1900-luvun kuluessa.
Vehnänviljely nykyisin.
Vehnä on riisin ja maissin ohella yksi maailman kolmesta eniten viljellystä viljalajista, ja vuosittain sitä tuotetaan maailmassa noin 600 miljoonaa tonnia. Se on eniten viljelty viljalaji lauhkeassa vyöhykkeessä, kuten suuressa osassa Eurooppaa, Yhdysvaltojen pohjoisosissa, Kanadassa, Pohjois-Kiinassa ja myös eteläisellä pallonpuoliskolla esimerkiksi Argentiinassa. FAOn tilastoissa vuosilta 2002-2004 vehnä oli maailman selvästi laajimmalla alalla (yli 200 miljoonaa hehtaaria) viljelty viljalaji.
Suomessa vehnän viljely rajoittuu pääasiassa maan lounaisosiin, koska vehnä tarvitsee pidemmän kasvukauden kuin ohra ja kaura ja on myös maaperän suhteen vaativa kasvatettava. Syysvehnän pohjoisraja on Etelä-Suomessa, kevätvehnää viljellään suotuisilla paikoilla Oulun läänin korkeudelle asti.
Suomessa viljellään kahdentyyppisiä vehnälajikkeita, syysvehniä ja kevätvehniä. Syysvehnät kylvetään syksyllä ja ne talvehtivat oraana. Kevätvehnät kylvetään vasta keväällä. Vuonna 2008 syysvehnän viljelyala Suomessa oli 21 180 hehtaaria ja kevätvehnän 182 694 hehtaaria. Vuotuinen vehnäsato on noin 700–800 miljoonaa kiloa.
Vehnä ravintona.
Puolikarkeissa vehnäjauhoissa on sataa grammaa kohden 1408 kJ (336 kCal) energiaa. Hiilihydraatteja on 70 %, rasvaa 1,2 % ja proteiineja 10,2 %.
Vehnän kuten muidenkin viljavalmisteiden terveellisyys riippuu siitä, mitä jyvän osia viljatuotteeseen on käytetty. Täysjyväviljassa on enemmän kivennäisaineita kuin "valkoisissa jauhoissa", joihin käytetään pelkästään jyvän ydinosaa. Ytimessä on B-ryhmän vitamiineja, erityisesti riboflaviinia, niasiinia ja pantoteenihappoa.
Vehnä ei sovi keliakiaa sairastaville sisältämänsä gluteenin takia. Myös vähähiilihydraattista dieettiä noudattavat välttelevät vehnän käyttöä.
Vehnänjyvistä tehdään jauhamalla ja seulomalla erilaisia tuotteita: mannasuurimoita, graham-, ydin- ja hiivaleipäjauhoja, leseitä, hiutaleita ja kuskusta. Parhaan pastan valmistukseen käytetään erityisen kovaa durumvehnää, jonka valkuaispitoisuus on 15 % ja sakoluku ainakin 300.


Leipä.
Leipä on viljasta valmistettua ruokaa. Se leivotaan taikinasta, joka paistetaan uunissa, jonka jälkeen siitä voidaan leikata palasia tai murtaa leipä paloiksi. Yleensä leipätaikinaan lisätään hiivaa tai käytetään taikinajuurta, jotta taikina nousisi. Leipäjauhojen tärkein viljalaji on länsimaissa vehnä.
Historia ja merkitys.
Leipä on yksi vanhimmista ruuista, se on tunnettu jo neoliittisellä kaudella. Muinaisessa Egyptissä leivän leipominen oli yksi tärkeimmistä ruuanvalmistuksen aloista, oluen valmistuksen ohella, ja sillä oli myös uskonnollinen merkitys. Leipä on ollut Euroopassa pääruokalaji ainakin 1000-luvulta eaa. nykypäiviin. Viljaa on käytetty ruoaksi jo 10 000 vuoden ajan, aluksi veteen sekoitettuna puurona.
Suomessa leipää on leivottu vehnän lisäksi yleisesti myös rukiista, tapa lienee perua kaskiviljelystä, jossa tärkein viljeltävä viljalaji oli korpiruis. Pohjoisessa Suomessa myös ohra on ollut tärkeä leipävilja. Joka puolella maapalloa syödään erilaisia puuroja ja leipiä. Suomessa viljellään monia viljalajeja, joista saadaan erimakuisia leipiä. Suomen maantieteellinen sijainti lännen ja idän välissä on vaikuttanut maamme rikkaan leipäkulttuurin syntymiseen.
Itse leipä-sana on germaanista alkuperää. Jo ensimmäisen Raamatun käännöksessä tunnetaan sana "hlaifs" ja vanhempi muoto "hlaiba", jotka ovat muinaisesta gootin kielestä 300-luvulta (jaa.). Ennestään Suomessa leipä-sanana käytettiin "kyrsä" ja "rieska".
Markkinoilla on monenlaisia erikoisleipiä, muun muassa vähähiilihydraattinen leipä, jossa jauhot korvataan siemenillä, kuidulla, rasvalla tai proteiinilla..
Kulttuurinen ja uskonnollinen merkitys.
Leivällä on tärkeä uskonnollinen merkitys juutalaisuudessa ja kristinuskossa. Kristinuskon piirissä leipää käytetään myös ehtoollisleipänä.
Osittain Raamatun vaikutuksesta leipä merkitsee länsimaisissa kielissä kuvaannollisesti myös ylipäänsä ravintoa tai laajemmassa merkityksessä toimeentuloa, esimerkiksi sanonnoissa "pitää perhe leivässä" ja "leipälaji" sekä englannin sanassa "breadwinner" = perheen elättäjä. Myös Isä meidän-rukouksessa esiintyy lause "Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme", jonka Luther selitti Vähässä Katekismuksessa tarkoittavan "kaikkea, mitä ruumiimme ravinnoksi tai muuten välttämättä tarvitsee"; ruoan ja muiden aineellisten hyödykkeiden lisäksi siihen kuuluu hänen mukaansa myös muun muassa "kunnolliset ja luotettavat esimiehet, hyvä hallitus, hyvät säät, rauha, terveys, järjestys, kunnia, hyvät ystävät, luotettavat naapurit ja muu sellainen.
Suomalaisia leipälajeja.
Suomessa tehdään monenlaisia leipiä, koska maassa kohtaavat itäinen ja läntinen kulttuuri.
Tiedottaminen.
Vuosittain vietetään kansainvälistä leipäpäivää (World Bread Day), joka on vuonna 2011 16. lokakuuta 2011. Suomessa vietetään lisäksi leipäviikkoa viikolla 37. Tiedottamisessa on joka vuosi jokin teema ja aikaisemmilta teemavuosilta mahdollisesti periytyviä 3-6 vuoden pituisia kouluihin suunnattuja kampanjoita.


QuakeNet.
QuakeNet on maailman suurin IRC-verkko. Uusin ennätyslukema tuli 8. helmikuuta 2005, jolloin verkossa oli 243 394 yhtäaikaista yhteyttä. QuakeNet oli alun perin Quaken pelaajien verkko, jonka takia siellä on nykyäänkin paljon klaanitoimintaa, mutta myös kaikenlaista muuta toimintaa. QuakeNet ei salli piratismia, pornoa eikä mitään muutakaan laitonta tai käyttäjiä häiritsevää toimintaa.
Verkkopalvelut.
Toisin kuin esimerkiksi IRCnetissä, QuakeNetissä on verkkopalveluita, jotka näkyvät IRC-botteina. Osa verkkopalveluista on tarkoitettu auttamaan kanavan ylläpidossa, ja sellaisen botin voi saada omalle kanavalle.
Erikoisuudet.
QuakeNet hoitaa verkkokatkojen jälkeen tapahtuvan yhdistämisen arvojärjestyksen aikamerkinnöillä (timestamp-järjestelmä eli TS). Ongelmana on vielä se, että IRC-palvelimet saattavat olla eri mieltä tilanteesta, ennen kuin yhdistäminen on mennyt kokonaan loppuun ja moodit asetettu. Verkkokatkon tunnistaa QuakeNetissä siitä, että kanavalta lähtee käyttäjiä syyllä "*.net *split". Jotta palvelunestohyökkäyksien kiinnostavuus vähenisi, ei myöskään käyttäjien käyttämää palvelinta kerrota muille käyttäjille. QuakeNet on kuitenkin nykyään usein palvelunestohyökkäyksien kohteena, joten siellä esiintyy viiveitä tai verkkokatkoja aika usein.
Kanavan hallussapito on luotettavaa, jos siellä on Q-botti ja käyttäjät pitävät omat Q-tunnuksensa salasanan omana tietonaan eivätkä anna oikeuksia ihmisille, joihin eivät luota. Suurehko ongelma QuakeNetissä on mainosbotit — siihen ei ole vielä kunnollista ratkaisua.
QuakeNetissä ei ole nimimerkkipalvelua. Tämä tarkoittaa sitä, että nimimerkkiään ei voi rekisteröidä vaan se on kaikkien saatavilla heti sen vapauduttua. Mutta jos vaihdat oman nimimerkkisi QuakeNetin palvelun tai IRC-operaattorin nimimerkin kaltaiseksi, sinut poistetaan verkosta tai sinulle voidaan asettaa lyhyt pääsykielto verkkoon. QuakeNet tarkistaa aina verkkoon liityttäessä, onko koneella avonaisia välityspalvelimia. Tämä on varotoimi häirintäbotteja vastaan. QuakeNetiin ei pääse root-käyttäjätunnuksella, ja se rajoittaa yhdestä IP-osoitteesta tulevien yhteyksien määrän viiteen, jos käyttäjällä ei ole erikoisoikeuksia. Muutamien palveluntarjoajien kohdalla, joilta tulee suurin osa häiriköinnistä, on tämä rajoitus asetettu kahteen yhteyteen. Tämän voi ylittää hetkellisesti, mutta siitä saa helposti lyhyen pääsykiellon QuakeNetiin.


Arbi Barajev.
Arbi Barajev toimi ensimmäisessä Tšetšenian sodassa 1994–1996 silloisen Itškerian tšetšeenitasavallan varapresidentin Zelimhan Jandarbijevin henkivartijana. Barajev oli tuolloin vain hieman yli kaksikymmentävuotias. Jandarbijevin rahoituksella Barajev muodosti myöhemmin šariapataljoonan, joka myöhemmin muutettiin "islamilaiseksi erikoisrykmentiksi."
Arbi Barajev oli merkittävä wahhabiitti, Saudi-Arabiasta peräisin olevan islam-tulkinnan kannattaja. Vuonna 1997 vaaleissa valittu presidentti Aslan Mashadov sääti asetuksen, jolla Barajevin rykmentti alistettiin Itškerian tšetšeenitasavallan sisäministeriölle. Barajev kieltäytyi ja tämä johti avoimeen välirikkoon presidentin kanssa. Rikollisuus ja kidnappaukset lisääntyivät päättyneen sodan jälkeen "de facto" itsenäistyneessä maassa ja Arbi Barajev oli yksi pahamaineisimmista kidnappaajista. Itškerian tšetšeenitasavallan varapääministeri Turpal-Ali Atgerijev syytti julkisesti Barajevia 1998 neljän televiestintäinsinöörin (kolme brittiä ja yksi uusiseelantilainen) kidnappaamisesta ja murhasta.
Vuoden 1998 kesällä tilanne maassa kiristyi äärimmilleen ja Gudermesin kaupungissa johti aseelliseen taisteluun Barajevin miesten ja hallituksen joukkojen välillä. Presidentti Mashadov julisti osittaisen liikekannallepanon, mutta ei sisällissodan pelossa uskaltanut ryhtyä päättäväisiin toimiin Barajevia vastaan. Jo tuolloin epäiltiin Barajevin työskentelevän yhteistyössä venäläisten kanssa maan destabilisoimiseksi.
Toisen Tšetšenian sodan alettua syksyllä 1999 presidentti Mashadov antoi Barajeville hänen sotilasarvonsa ja rykmenttinsä takaisin. Epäilykset hänen yhteistyöstään venäläisten kanssa kuitenkin kasvoivat, sillä huolimatta venäläisten suorittamasta maan miehittämisestä Barajev jatkoi avoimesti asumista kotitalossaan Alhan-Kalassa Groznyin liepeillä. Barajevilla sanotaan liikkuneen ympäri maata täysin esteettä venäläisten myöntämän kulkuluvan ja FSB:n henkilöpaperien turvin. Hän joutui myös useita kertoja pidätetyksi, mutta vapautettiin ylempää tulleen käskyn nojalla. Sodan aikana Barajev nähtiin useita kertoja Moskovassa ja hänen kerrotaan tavanneen salaisesti Kremlin henkilöstöpäällikkö Voloshinia. Samaan aikaan Arbi Barajev oli virallisten venäläisten tietojen mukaan yksi etsityimmistä terroristeista.
Barajevin kuolemasta 23.6.2001 on ristiriitaisia tietoja. Virallisen venäläisen version mukaan hän kuoli onnistuneen armeijan erikoisoperaation seurauksena. Tutkiva journalisti Sanobar Shermatova puolestaan kertoo, että Barajev piileskeli Alhan-Kalassa juuri armeijan päämajassa, mistä tšetšeenivihamiehistä koostunut GRU-osasto (Venäjän sotilastiedustelu) hänet vangitsi. Barajevia kuulusteltiin 11 tuntia, minkä jälkeen hänet teloitettiin.


Pernaruttokirjeet.
Senaattori Tom Daschlelle lähetetty kirjekuori joka sisälsi pernaruttoa.
Syyskuun 11. 2001 terrori-iskujen jälkimainingeissa tapahtunut pernaruttokirjeiden lähettäminen yhdysvaltalaisille kongressiedustajille ja tiedotusvälineille sai aikaan paniikkia kansalaisten keskuudessa. Kirjeissä oli suhteellisen vaaratonta Ames-tyypin pernaruttobakteeria sisältänyttä valkoista jauhetta. Bakteerin alkuperäksi varmistui pian Yhdysvaltain asevoimien laboratorio Fort Detrick tai joku sen alihankkijoista, joille samaa Ames-tyyppiä oli toimitettu.
Kirjeissä toistui sama teema, kaikissa julistettiin että ”Allah on suuri.” Kuitenkaan tutkinnassa ei paljastunut mitään muslimiterroristeihin tai ulkovaltoihin viittaavaa. Nimetön ilmianto tehtiin Fort Detrickin egyptiläisestä tutkijasta Ayaad Assaadista, mutta todettiin aiheettomaksi. FBI piti pääepäiltynä myös laitoksen entistä työntekijää Steven Hatfilliä, mutta syytteet hylättiin myöhemmin.
Tutkivat journalistit ovat nimenneet epäillyiksi myös laitoksesta erotetun everstiluutnantin Philip Zackin ja Yhdysvaltoihin loikanneen entisen Neuvostoliiton bioasetutkimuslaitoksen Preparat varajohtajan Kanatjan Alibekovin (alias Ken Alibek), nykyisen Hadron Advanced Biosystemsin johtajan.
Kaksi tapausta tutkinutta biologisen sodankäynnin asiantuntijaa professori Barbara Hatch Rosenberg ja professori Francis Boyle ovat yhtä mieltä siitä, että FBI tietää kuka kirjeet lähetti, mutta ei ryhdy toimenpiteisiin, koska syyllisellä on kytkentä Yhdysvaltojen hallitukseen ja sen bioasehankkeisiin.
Pernaruttokirjeitä pidetään yhtenä syynä siihen, että terrorismia vastaan suunnattu ja kansalaisvapauksia rajoittava "Patriot Act" -laki läpäisi kongressin, vaikka sen tekstistä ei ollut saatavilla kuin tiivistelmä. Pernaruttoa vastaan kehitetyn Zipro-antibiootin suuret myyntiluvut pelastivat Baier-konsernin vararikolta ja Yhdysvaltojen bioasetutkimus sai vuositasolla seitsemän miljardin dollarin lisärahoituksen.
Pernaruttokirjeiden vaikutuksesta viisi henkilöä menehtyi ja 17 loukkaantui. Ainakin yksi ihminen, tohtori Leonard Horowitz, varoitti viranomaisia kaksi viikkoa etukäteen kirjeiden lähettämisestä.
Lähettäjän henkilöllisyys.
Elokuussa 2008 FBI ilmoitti selvittäneensä kirjeiden lähettäjän. Lähettäjä on FBI:n mukaan mieleltään häiriintynyt bioasetutkija Bruce Ivins, joka teki itsemurhan 29. heinäkuuta 2008.
Monet alan tutkijat ja Ivinsin kollegat ovat kuitenkin kyseenalaistaneet FBI:n johtopäätöksen. Yhdysvaltain kansallinen tutkimusneuvosto (National Research Council) katsoi raportissaan vuonna 2011, ettei pernaruttokirjeitä ole pystytty yhdistämään Ivinsiin käytettävissä olevan tieteellisen todistusaineiston perusteella.
Pernaruttokirjeet Suomessa.
Terrori-iskujen jälkeen Suomessakin intouduttiin lähettämään valkoista jauhetta sisältäneitä kirjeitä. Näissä ei kuitenkaan ollut pernaruttoa.


Albania.
Albania eli Albanian tasavalta (eli kotkien maa) on tasavaltainen valtio Balkanilla, Euroopassa. Sen rajanaapureita ovat Montenegro, Makedonia, Kreikka, Kosovo ja Serbia. Lännessä Albania rajoittuu Välimereen.
Albania on Yhdistyneiden kansakuntien, Pohjois-Atlantin liiton, ETYJin ja WTO:n jäsen. Maa hakee Euroopan unionin jäsenyyttä.
Varhaishistoria, osmanit ja italialaiset.
Nykyisen Albanian alueella asui jo antiikin aikana illyrialaisia, joista nykyiset albaanit polveutuvat. Illyrialaiset alistuivat Rooman valtaan ajanlaskumme alun tienoilla ja säilyivät sittemmin Itä-Rooman eli Bysantin vallan alla keskiajalle asti.
1300-luvun lopulla Ottomaanien valtakunta alkoi levittäytyä Albaniaan, mutta Albanian kansallissankari Skanderbeg yhdisti 1400-luvulla albaanit vastarintaan vuosiksi 1443–1478. Skenderbegin kuoleman jälkeen Albania joutui osaksi Ottomaanien valtakuntaa ja suurin osa väestöstä omaksui vähitellen islaminuskon.
1800-luvun lopulla albaanien toiveet itsenäistymisestä alkoivat nousta ja lopulta 1912 Ensimmäisen Balkanin sodan yhteydessä Albania itsenäistyi.
Ensimmäisen maailmansodan aikana Albania joutui sotanäyttämöksi ja sodan jälkeen Albania pyrki nojautumaan Italian suojeluun. Vuonna 1928 konservatiivinen klaanipäällikkö ja pääministeri Ahmed Zogu julistettiin maan kuninkaaksi nimellä Zogu (Zog) I. Italian vaikutusvalta maan asioihin kuitenkin jatkoi kasvuaan. Huhtikuussa 1939 Mussolinin joukot miehittivät maan ja liittivät sen osaksi Italiaa.
Toinen maailmansota ja Hoxhan kausi.
Toisen maailmansodan aikana kommunistiset ja kansallismieliset sissit taistelivat Albaniassa italialaisia ja saksalaisia miehitysjoukkoja sekä toisiaan vastaan. Titon Jugoslavian tuella Enver Hoxhan johtamat kommunistit selviytyivät voittajiksi ja maa julistettiin kansantasavallaksi 1946. Sodan jälkeen ideologiset ristiriidat Jugoslavian kanssa syvenivät, ja maa haki tukea ensin vuodesta 1948 alkaen Stalinin Neuvostoliitosta ja Stalinin kuoleman jälkeen vuodesta 1962 alkaen Maon Kiinasta. Albania tuomitsi Tšekkoslovakian miehityksen ja erosi syksyllä 1968 Varsovan liitosta; sosialististen maiden talousyhteisöstä SEVsta maa oli eronnut jo aiemmin. Lopulta Maon kuoltua ja ns. neljän koplan kukistuttua 1970-luvun lopulla välit myös Kiinaan huononivat ja maa siirtyi tiukalle eristäytymislinjalle. Albania oli ainoa eurooppalainen valtio, joka ei osallistunut Helsingissä kesällä 1975 pidettyyn Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokoukseen ETYK:iin.
Hoxhan ympärille alkoi muodostua nopeasti henkilökultti ja 1960-luvulle tultaessa se oli kehittynyt pitemmälle kuin missään muussa sosialistisessa maassa, ehkä lukuun ottamatta Pohjois-Korean Kim Il-Sungia tai Kiinan Mao Zedongia. Vuonna 1967 toteutettiin aggressiivinen uskontojen vastainen kampanja ja maa julistettiin ateistiseksi valtioksi. Kirkot ja moskeijat suljettiin ja otettiin muuhun käýttöön tai purettiin.
Hoxha pelkäsi paranoidisti Varsovan liiton tai NATO:n hyökkäystä maahan. Vuoden 1968 jälkeen maan rajoille, rannikoille ja sisämaahan rakennettiin kahdeksan vuoden aikana 700 000 teräsbetonista bunkkeria torjumaan mahdollista hyökkäystä.
Amnesty Internationalin uraauurtavan, vuonna 1984 julkaistun raportin mukaan Albanian ihmisoikeustilanne oli Hoxhan aikana hyvin huono. Hallitus esti ihmisten ilmaisu-, uskonharjoittamis-, liikkumis- ja järjestäytymisvapauden, vaikka vuonna 1976 hyväksytty perustuslaki periaatteessa takasi nämä oikeudet. Vuonna 1981 Hoxha määräsi useita johtavassa asemassa olevia puoluevirkailijoita teloitettavaksi puhdistuksessa. Pääministeri Mehmet Shehun ilmoitettiin tehneen itsemurhan.
Hoxhan jälkeen.
Hoxhan kuoltua 1985 ja sosialismin murruttua Itä-Euroopassa, myös Albanian hallitus taipui monipuoluevaaleihin 1991. Entisten kommunistien muodostama Sosialistinen puolue voitti ensimmäiset vaalit, mutta yleislakon ja levottomuuksien jälkeen pidetyissä uusissa vaaleissa 1992 valtaan nousi opposition Demokraattinen puolue. Jopa satojentuhansien albanialaisten menetettyä rahansa valtavassa pyramidihuijauksessa kapinointi kaatoi Demokraattisen puolueen hallituksen 1997 ja nosti Sosialistipuolueen uudelleen valtaan.
Vuoden 2005 parlamenttivaaleissa valtaan nousi entisen presidentin Sali Berishan johtana Demokraattipuolue.
Demokraattipuolue säilytti aseman vuoden 2009 vaaleissa, joiden jälkeen opposition aktivistit vaativat pitkään äänenlaskennan uusimista väitetyn vaalivilpin vuoksi. Tammikuussa 2011 hallituksen vastaisissa mielenosoituksissa Tiranassa kuoli kolme. Mielenosoittajat vastustivat hallituksen korruptiota.
Presidentinvaaleissa 2012 uudeksi presidentiksi valittiin sisäministeri Bujar Nishani.
Politiikka.
Albanian valtionpäämies on presidentti, jonka parlamentti valitsee viisivuotiseksi kaudeksi (korkeintaan kahdeksi kaudeksi). Presidentti nimittää pääministerin, joka puolestaan ehdottaa hallitusta, jonka presidentti nimittää ja parlamentti hyväksyy. Parlamentissa on 140 kansanedustajaa, joista 100 valitaan suoralla vaalilla, 40 suhteellisella tavalla. Parlamenttivaalikausi on neljä vuotta.
Vuoden 2009 vaalien jälkeen parlamentin paikkajako on Sali Berishan johtama Demokraattinen puolue (PD) 68 paikkaa, Sosiaalidemokraatit (PS) 65, Sosialistinen integraatioliike (LSI) 4 ja muut 3 paikkaa.
NATO ilmoitti 3. huhtikuuta 2008 kutsuvansa Albanian ja Kroatian jäsenikseen.
Maantiede.
Rannikkoalangot ovat Albanian ruoka-aitta, sillä kapea rannikkokaistale on maan ainoaa viljelyskelpoista aluetta. Osa rannikosta on soistunutta. Vuoristot peittävät suurinta osaa maata. Maan pohjoisosassa sijaitsee Albanian Alpit ja etelä- ja keskiosat ovat korkeaa ylänköä. Ylängöiltä saavat alkunsa monet Adrianmereen laskevat joet, joista tärkeimmät ovat Semani, Drini ja Vijose. Maan suurin järvi on Shkodër ja korkein kohta on Maja e Korabit (2 753 metriä).
Valtion vuoristoisuudesta johtuen sen alueella on monia eri ilmastonaloja. Rannikolla on tyypillinen välimerenilmasto, kun taas vuoristossa on mantereinen viileämpi ilmasto.
Alangolla on leudot talvet keskilämpötilan ollessa 7 °C. Kesällä vastaava lämpötila on 24 °C, kosteusprosentti on korkea. Eteläisillä alangoilla vastaavat lämpötilat ovat noin 5 °C korkeampia läpi vuoden. Ero on hieman suurempi kuin 5 °C kesäisin ja hieman pienempi talvisin.
Sisämaassa korkeus on suurempi tekijä ilmastoon kuin leveysaste tai mikään muu. Matalan lämpötilan vuoristossa aiheuttaa mantereen päällä oleva ilmamassa, joka hallitsee Itä-Euroopan ja Balkanin säätä. Kesälämpötilat ovat keskimäärin matalampia vuoristossa kuin rannikolla, mutta paikalliset erot ovat suuria.
Sademäärät vaihtelevat rannikon 1000—1500 mm vuoriston 1800—2500 mm vuodessa. Rannikon sateesta 95 % tulee talvella. Vuoristossa vuodenaikojen erot eivät ole yhtä suuret.
Aluejako.
Albania jakautuu kahteentoista maakuntaan eli "qarku"un. Maakunnat jakautuvat 36 hallintoalueeseen eli "rrethe"en. Jokaisen maakunnan pääkaupungilla on erikoisasema. Kuntia Albaniassa on yli 2980.
Väestö.
Asukkaista 95 prosenttia on etnisesti albaaneja ja CIA:n mukaan noin kolme prosenttia kreikkalaisia. Arvio on vuodelta 1989, ja silloin arviot kreikkalaisten osuudesta vaihtelivat virallisesta yhdestä prosentista kreikkalaisjärjestöjen kahteentoista prosenttiin.
Noin seitsemänkymmentä prosenttia väestöstä on muslimeja, kaksikymmentä prosenttia ortodokseja ja kymmenen prosenttia katolisia. Luvut ovat arvioita, koska virallisia tilastoja ei ole. Kaikki kirkot ja moskeijat suljettiin vuonna 1967 ja uskonnonharjoittaminen kiellettiin aina vuoteen 1990 asti.
Albanian kansalaista kutsutaan Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen mukaan nimellä albanialainen. Nimitys "albaani" viittaa kansallisuuteen.
Vuonna 2007 arvioitiin, että Albania saavuttaa todennäköisesti kolme: nälän ja köyhyyden poistamiseen, lapsikuolleisuuteen ja HIV/AIDSiin liittyvät tavoitteet.
Talous.
Albania luopui viimeisenä Euroopan maana kommunismista. Markkinatalouteen siirtyminen johti maan köyhyyden kierteeseen ja pahensi ruokapulaa. Maan taloutta vaivaavat teollisuuden kehittymättömyys, huonot kulkuyhteydet ja entisen Jugoslavian alueelta maahan siirtyneet albaanipakolaiset. Albanian joet eivät sovellu tavaran kuljettamiseen, rautatiet eivät yllä naapurimaihin ja rannikon suot haittaavat kulkua, minkä vuoksi Albania on varsin eristäytynyt valtio. Maan teollisuus palveleekin pääasiassa vain kotimaan markkinoita.
Suurin osa väestöstä saa elinkeinonsa viljelemällä maata rannikolla. Tärkeimmät viljelyskasvit ovat maissi, vehnä, ohra ja hedelmät, joista vain hyvin pieni osa saadaan vientiin. Useilla alueilla muuli ja hevonen ovat edelleen yleisimmät kulkuvälineet.
Albanialla on paljon hyödyntämättömiä luonnonvaroja. Merkittävimmät luonnonvarat ovat öljy, maakaasu, kivihiili ja eri metallit kuten kromi.
Merkittävimmiksi vientituotteiksi luetellaan tekstiilit, jalkineet, asfaltti, metallit, öljy, vihannekset, hedelmät ja tupakka. Tärkeimpiä kauppakumppaneita ovat Italia, Kreikka, Turkki, Kosovo, Saksa ja Kiina..
Kulttuuri.
Albanian kansallinen symboli on kautta aikain ollut kotka. Kotka on kuvattu kivikaiverrukseen vuodelta 1190. Sen jälkeen kotka on ollut monen hallitsijasuvun vaakunassa, ja nykyisinkin albanialaiset viittaavat itseensä "kotkanpoikina".
Perinteinen arkkitehtuuri hävisi lähes tyystin kaupunkikuvasta stalinistisen diktatuurin vuosina, jolloin kaupunkien keskustat täyttyivät sosialistisen realismin betonilaatikoista, ja kirkot ja moskeijat purettiin tai muutettiin urheiluhalleiksi ja elokuvateattereiksi. Poikkeuksena ovat Berat ja Gjirokastra, jotka onkin julistettu sittemmin museokaupungeiksi ja Unescon maailmanperintökohteiksi.
Stalinismi ja sitä seurannut köyhyys tuhosi myös ruokakulttuuri, ja perinneruokia valmistavatkin nykyisin innokkaimmin ulkomailla asuvat albanialaissiirtolaiset. Juhla-ateriaan kuuluu paljon lihaa ja rakia, paikallista viinaa. Uskonnollisten juhlapäivien perinneleivonnaiset ovat säilyneet jotenkuten: ortodokseilla pääsiäispaaston alottava laskiaisvanukas tai löysä pannukakku eli "qumështor" ja musllimeilla paaston päättävä mausteinen vanukas "ashura".
Gjergj Fishta (1871–1940) oli aikansa kansallisrunoilija, mutta hänen työnsä kiellettiin kommunistiaikoina. Uusista kirjailijoista kansainvälistä mainetta on saanut Ismail Kadare (s. 1936).
Albanialainen musiikki on monipuolista ja monikulttuurista. Maan eteläosassa on kehittynyt erityinen moniääninen laulutapa, joka muistuttaa bysanttilaista kirkkomusiikkia. Pohjoisosan laulut ovat yleensä yksiäänisiä. Çifteli eli ciftelia on kaksikielinen kielisoitin. Maa on osallistunut Eurovision laulukilpailuun vuodesta 2004.
Urheilu.
Albanian suosituin urheilulaji on jalkapallo, jota pelaa yli 150 000 maan asukasta. Maan miesten edustusjoukkue oli maaliskuussa 2011 jaetulla sijalla 73 yhdessä Kap Verden kanssa. Tunnettuja albanialaisia jalkapalloilijoita ovat muun muassa Dritan Stafsula, Alban Bushi ja Foto Strakosha.
Albania osallistui olympialaisiin ensimmäistä kertaa vuonna 1972, mutta ei ole saanut kisoista mitaleita. Maalla on ollut eniten edustajia painonnostossa, jossa on ollut mukana yhdeksän eri albanialaiskilpailijaa.


RPM Package Manager.
RPM Package Manager (alkuaan Red Hat Package Manager eli RPM) on
Red Hatin luoma paketinhallintaohjelma, joka hoitaa asennuksen käyttäjän puolesta ja asentaa tiedostot oikeille paikoilleen. Kussakin paketissa on jokin ohjelmisto, joka on testattu, konfiguroitu (käännetty) ja valmiina käytettäväksi.
RPM-paketteja käytetään Red Hatin Linux-jakeluiden lisäksi myös monissa muissa Linux-jakeluissa, kuten esimerkiksi Mandriva Linuxissa, SUSEssa ja Fedorassa. Nykyinen RPM-ohjelmiston pääkehittäjä on suomalainen Panu Matilainen, joka työskentelee Red Hat:llä.


Mandriva Linux.
Mandriva Linux (aiemmin Mandrake Linux ja Mandrakelinux'") on ranskalaisen Mandriva S.A.:n (aiemmin MandrakeSoft) julkaisema Linux-käyttöjärjestelmä. Se kuuluu kymmenen suosituimman jakelun joukkoon.
Mandriva Linuxia pidetään helppokäyttöisenä ja siten sopivana varsinkin uusille, vielä kokemattomille käyttäjille. Sen mukana toimitetaan joukko graafisia asetustyökaluja, jotka helpottavat järjestelmän hallinnointia. Mandriva Linux on käännetty yli 70 kielelle, joihin suomen kieli lukeutuu.
Historiaa.
Mandriva Linuxin (tuolloin Mandrake) ensimmäinen julkaisu heinäkuussa 1998 perustui Red Hat Linuxin versioon 5.1, jossa oli lisänä KDE 1.0. Julkaisu on sittemmin haarautunut Red Hatista ja sisältää omia työkalujaan ("drakxtools") järjestelmän ylläpitoon. Julkaisun loi alun perin Gaël Duval.
Ensi versiostaan versioon 8.0 nimi oli Linux-Mandrake ja versiosta 8.1 versioon 9.2 Mandrake Linux. Versiosta 10.0 alkaen se oli Mandrakelinux. Huhtikuussa 2005 MandrakeSoft ilmoitti ostaneensa brasilialaisen Conectivan. Fuusion jälkeen yritys vaihtoi nimensä Mandrivaksi käytyään pitkällisen oikeusjutun Mandrake-nimen oikeuksista Hearst Corporationin kanssa Taika-Jim (”Mandrake the Magician”) -sarjakuvahahmon vuoksi. Samalla Mandriva vaihtoi aikaisemmin käyttämänsä MandrakeLinux- ja Mandrake Linux -tuotenimet Mandriva Linuxiksi.
Editiot.
Tällä hetkellä Mandriva Linuxista on tarjolla neljä erilaista painosta kuluttajille.
Mandriva Linux Free on ilmainen, koostuu vain avoimen lähdekoodin ohjelmista ja sitä suositellaan pääasiassa edistyneemmille käyttäjille. Tarjolla ovat 32- ja 64-bittiset versiot.
One on ilmaisen jakelun LiveCD-versio, jolta Mandriva Linuxia voi kokeilla ja asentaa, ja se sisältää joitain suljetun lähdekoodin ohjelmia, kuten Adobe Flashin. One on myös ilmainen, mutta tarjolla on vain 32-bittinen versio.
Powerpack on kaupallinen painos, joka sisältää Mandrivan täyden tuotetuen, ohjekirjan ja kaupallisia ajureita ja sovelluksia. Mukana toimitetaan mm. Acrobat Reader, Skype ja Opera. "Nauttiaksesi Mandriva Linuxista täysin", mainostaa Mandriva Powerpackia.
Flashon kaupallinen, USB-muistille räätälöity toteutus Mandriva Linuxista. Sen avulla Mandriva Linux voidaan käynnistää lähestulkoon miltä tahansa tietokoneelta ja lisäksi mukana toimitetaan erillinen käynnistys-CD vanhempia koneita varten, jotka eivät USB-käynnistystä tue.


Puijo.
Puijon torni ja Puijon Maja kesällä 2006
Puijo on mäki ja luonnonsuojelualue Kuopion kaupungin ruutukaavan reunalla. Puijo ja sen laella sijaitseva Puijon torni ovat myös Kuopion tunnetuimpia matkailunähtävyyksiä. Kaupunkilaisten liikuntakeskuksena pidetyltä Puijolta on alkanut aikojen kuluessa myös monen talvilajin Suomen valloitus.
Suuri osa Puijosta on ollut luonnonsuojelualuetta jo vuodesta 1928 lähtien. Se oli Suomen ensimmäinen suojelualue, joka perustettiin yksityismaille. Vanha luonnonsuojelualue kattoi 63 hehtaaria. Nykyisin suojeltua metsää on Puijolla 208 hehtaaria, josta suurin osa kuuluu Natura-ohjelmaan. Alueen merkittävimmät osat ovat Puijon selänteellä sijaitsevat Satulanotkon ja Antikkalanrinteen lehdot sekä Kokonmäen kuusikot. Asutuksen keskellä on myös kolmen hehtaarin aarnimetsäalue.
Urheilu- ja liikuntakeskussuunnitelmat.
Puijonlaaksoon suunniteltiin 1950-luvulta lähtien laajaa urheilukeskusta, sisältäen muun muassa pikaluisteluradan, urheilutalon ja avouimalan, jääkiekko- ja tenniskenttiä sekä hiihtostadionin. 1960-luvulla päätettiin järjestää kaksi suunnittelukilpailua, joiden pohjalta alue jaettiin urheilu- ja virkistysalueeseen. Rakentaminen alkoi 1960-luvun lopussa. 1970-luvulla rakennettiin reittejä, polkuja ja harjoituskenttiä, 1980- ja 1990-luvuilla hyppyrimäet sekä 2000-luvulla pesäpallostadion. Puijonlaakson väestönsuojia otettiin liikuntakäyttöön 1970-luvulla.
Puijon alue oli mahtipontisissa visioissa mitä täydellisin liikuntaympäristö. Käytännössä kuitenkin liikuntapaikkarakentaminen oli ongelmallista. Suojellut metsät ja muut, vuosi vuodelta korostuneet ympäristöarvot estivät suuremman rakentamisen. Kiire ja muut kasvavat kaupunginosat vetivät myös aika ajoin tiettyjä kohteita muualle. Esimerkiksi jäähalli sijoitettiin Niiralaan, vaikka se oli aiemmissa suunnitelmissa sijoitettu Puijolle. Niiralaan kasvoikin urheilukeskus uimahallin (1960-luvun loppu), tekojääradan, jäähallin ja keilahallin myötä (1970-luku). Viimeisimpänä se täydentyi 1990-luvulla vielä Kuopio-hallilla. Puijo-suunnitelmat toteutettiin täysimittaisesti oikeastaan vain talvilajien ja kuntoilun osalta.
Talviurheilun kehto.
Puijon vanha ja uusi torni vuonna 1963
Puijon hyppyrimäet.
Puijon vaaran korkeus merenpinnasta on 232 m. Vaaran laella sijaitsee Puijon torni ja sen vieressä muun muassa pujottelurinne sekä mäkihyppytornit (K120, K90, K64 ja K28).
Puijon pujottelurinne.
Puijon hyppyrimäkien vierustalla on 400-metrinen pujottelurinne. Korkeuseroltaan 93-metristä ja jyrkkyydeltään (H/L) 24 %:sta rinnettä käytetään alppilajien tekniikkarinteenä. Sen ankkurihissien kapasiteetti on 1 200 henkilöä tunnissa. Sijainti luonnonsuojelualueella estää rinteen korottamisen tai lisärinteiden rakentamisen.
Puijolla järjestetään muun muassa alppilajien alueleirejä. Rinnettä pyörittää Soinisen perheyritys.
Golfkenttä.
Puijon mäen rinteillä sijaitsee myös 9 väylän par 3 golfin harjoituskenttä.
Puijon pesäpallostadion.
Kesällä 2008 Puijolle, noin kilometri hyppyrimäistä kaupunkiin päin, valmistui uusi pesäpallostadion. 2,4 miljoonaa euroa maksaneella Puijon pesäpallostadionilla on 1 400 katsomopaikkaa, joista katettuja on yli 1 000. Talvella hiihtolatu kulkee stadionin lävitse, jolloin sitä voidaan käyttää talvikatsomona sekä huoltotilana.
Kolme tornia sitten vuoden 1856.
Puijon ensimmäinen puutorni vuonna 1900
Mäellä on ennen nykyistä Puijon tornia sijainnut kaksi muutakin tornia. Näistä ensimmäisen, 16-metrisen puisen tornin rakennutti raatimies C. R. Dahlström jo vuonna 1856. Seuraava, arkkitehti J. V. Strömbergin suunnittelema 24-metrinen, tiilestä rakennettu graniittijalkainen torni valmistui 1906.
Puijon Pirtti valmistui puretun ensimmäisen puutornin paikalle vuonna 1907. Pirtti toimi taukotupana retkeilijöille ja matkailijoille. Vuonna 1936 tehdyn laajennuksen myötä siitä tuli Puijon Maja.
Toisessa Puijon tornissa oli toisen maailmansodan aikana ilmavalvonta-asema. Se purettiin vuonna 1963, kun nykyinen torni valmistui.
14. lokakuuta 2006 vietettiin Puijon tornien 150-vuotisjuhlaa.
Nykyinen Puijon torni rakennettiin 1963.
Nykyisellä arkkitehti Seppo Ruotsalaisen suunnittelemalla tornilla on korkeutta 75 metriä. Se valmistui vuonna 1963. Tornista käytetään myös nimityksiä suurtorni, linkkitorni ja "pottunuija". Tornia on saneerattu vuosien varrella useita kertoja, joista viimeisin päättyi vuonna 2004. Sitä käytetään matkailun ohella myös langattoman tietoliikenteen linkkiasemana ja puhelinpalvelujen tukiasemana.
Tornin alapuolella kallion sisällä on yleisöltä suljettu luolasto, joka on toiminut muun muassa Posti-Telen ja Soneran varastona.
Pyörivä ravintola.
Puijon nykyinen torni oli valmistuessaan Pohjoismaiden ensimmäinen pyörivällä ravintolalla varustettu näköalatorni. Se toimi myös Tampereen silloisen kaupunginjohtajan Erkki Lindforsin innoituksena aloittaa Näsinneula-rakennushanke.
Uuden tornin pyörivää ravintolaa varten rakennettiin suunnittelijansa, tuolloin 22-vuotiaan kuopiolaisen Kyösti Helinin mukaan vielä nykyäänkin maailman suurin hammasrataskoneisto. Se on pyörittänyt ravintolaa luotettavasti rakentamisestaan vuonna 1963 lähtien. Täysi kierros ympäri kestää vaihteesta riippuen joko puoli tuntia tai tunnin. Helinin konepajan lisäksi tarjouskilpailuun osallistui mm. Kone Oy.
Matkailukäyttö.
Muutaman euron sisäänpääsymaksulla pääsee näkemään Kuopion panoraaman 224 metriä Kallaveden yläpuolella. Tornissa toimii ravintola, kahvio sekä tornin juurella matkamuistomyymälä. Ylin yleisölle avoin kerros on näköalatasanne. Nykyisessä tornissa on käynyt yli 5,5 miljoonaa vierasta.
Tornin lisäksi myös Puijon Majassa on ravintola. Molemmat on matkamuistomyymälän ohella vuokrattu kaupungilta liiketoimintaa varten, jota on pyörittänyt toukokuusta 2009 alkaen Puijon Huippu Oy.
Kvartsiittikallio.
Kuopion vuoristot kuluivat tasangoksi noin 2 500 miljoonaa vuotta sitten. Silloisen meren rantaan kulkeneista rapautumisaineksista syntyi 2 400 – 2 100 miljoonaa vuotta sitten kvartsihiekkaa. Hiekkakerrostumat kiteytyivät 1 900 – 1 850 miljoonaa vuotta sitten kvartsiitiksi. Puijon länsirinteellä kvartsiittia on lähes yhtenäisenä vyöhykkeenä. Kova kivilaji suojasi osin Puijon mäkeä mannerjään hiovalta kulutukselta. Kallion metsänpuoleinen vastasivu ja hyppyrimäen puoleinen rosoinen suojasivu kertovat mannerjään liikkuneen luoteesta kaakkoon.


LOL (lyhenne).
LOL on ääneen nauramista tarkoittava akronyymi eli lyhennesana, joka on muodostettu englannin kielen sanoista "laughing out loud" ().
Kuten monia muitakin nettislangi-ilmauksia, LOL-lyhennettä käytetään puheessa toisinaan tilkesanana tai mitään tarkoittamattomana kommenttina. Ilmauksella voidaan sarkastisesti myös vähätellä toisen saavutuksia tai piikitellä.
LOL on BBS-yhteisöistä levinnyt tapa ilmaista selkeästi humoristista suhtautumista. Nykyään sitä käytetään muun muassa verkkopeleissä, IRCissä ja keskustelufoorumeilla. LOL on jossakin määrin saanut sijaa myös puhekielessä varsinkin nuorten tietokoneen käyttäjien keskuudessa.
Lyhenteellä voidaan tarkoittaa myös englanninkielisiä ilmauksia "lots of love" () ja "lots of luck" ().


Neilikkavallankumous.
Neilikkavallankumous () oli lähes veretön nuorten vasemmistoradikaalien upseerien Lissabonissa alkanut sotilasvallankaappaus Portugalissa 25. huhtikuuta 1974. Kaappaus kaatoi maata hallinneen autoritaarisen oikeistolaisen sotilasjuntan, joka oli syntynyt maahan itsevaltaisen pääministerin António de Oliveira Salazarin luovuttua vallasta 1968. Radikaalisosialistiupseerien johtama sotilasjuntta pysyi vallassa kaksi vuotta vallankumouksen jälkeen. Tänä aikana käytiin poliittinen taistelu kommunistien ja sosialistien (sosiaalidemokraattien) välillä. Portugalista ei tullut kommunistista valtiota, osittain länsimaiden, muun muassa Länsi-Saksan Willy Brandtin, asiaan puuttumisen takia.
Vallankumous sai nimensä sen symbolina käytetyistä neilikoista, joita hallitusta vastustavilla sotilailla oli kiväärinpiipuissa.
Vallankumous alkaa.
Salazarin yksinvaltainen hallinto Estado Novo () oli Marcello Caetanon johdolla yrittänyt Salazarin kuoltua 1970 epätoivoisesti jatkaa siirtomaasotia kansallisia itsenäisyysliikkeitä vastaan huonolla menestyksellä. Länsi-Euroopassa vuonna 1968 riehuneet laajat opiskelijamielenosoitukset koskettivat myös Portugalia. Tuolloin mielenosoitukset lopetettiin kutsumalla lähes kaikki radikaaliopiskelijat armeijaan. Monet armeijaan kutsutut radikaaliopiskelijat ylenivät nopeasti armeijassa heidän taustallaan olevan koulutuksen ansiosta, mistä johtuen Portugalilla oli pian laaja vasemmistoupseeristo. Siirtomaasotien tappioista johtuen vasemmistoon suuntautuneet upseerit olivat radikalisoituneet ja perustaneet salaisesti "Movimento das Forças Armadasin" (MFA) vuonna 1973. MFA:n johtajana toimi Otelo Saraiva de Carvalho, ja liikkeen tavoitteena oli vallankumous. Vallankumouksen merkittävänä johtohahmona on pidetty myös kenraali Francisco da Costa Gomesia.
Vallankumouksen tunnukseksi oli sovittu kaksi merkkiä. Merkit olivat kaksi musiikkikappaletta, jotka soitettiin radiossa. Ensimmäisen kappaleen oli tarkoitus olla kapinallisille upseereille ja sotilaille merkkinä vallankumouksen aloittamisesta. Kappale oli Paulo de Carvalhon "E depois do adeus". Toinen kappale oli José Afonson "Grândola, Vila Morena". Jälkimmäinen oli tärkeämpi, sillä se kertoisi ja varmistaisi, että toiminta oli alkanut ja vallankumous eteni vääjäämättä.
25. huhtikuuta 1974 kello 00.15 Portugalin kansallisessa radiossa soitettiin "Grândola, Vila Morena" ja MFA otti haltuunsa kaikki strategiset kohteet. MFA määräsi ulkonaliikkumiskiellon, mutta silti tuhannet ihmiset riensivät neilikoita heilutellen kadulle. Sotilaat ilmoittivat vallankumouksen olevan veretön marssimalla kaduille neilikoilla koristeltujen aseiden kanssa. MFA piiritti Lissabonin sotilaspoliisiaseman, jonne Caetano oli paennut. Caetano karkotettiin heti Brasiliaan.
Monet sotilasvallankaappaukseen osallistuneet ovat sanoneet vasemmistolaisuuden haihtuneen Portugalin politiikasta, mikä osittain pitää paikkansa. Kun kommunistiset upseerit hävisivät poliittisen taistelun, on politiikka siirtynyt oikeammalle. Neilikkavallankumouksen vuosipäivä eli Vapauden päivä on kansallinen vapaa- ja juhlapäivä.
Vallankumouksen jälkeen.
ja Angola, Mosambik, Guinea-Bissau, Kap Verde, Itä-Timor, ja São Tomé ja Príncipe itsenäistyivät 1974–1975. Tuhansia poliittisia vankeja vapautettiin, ja toteutettiin maareformi, joka lakkautti Etelä-Portugalin lähes feodaalisen maanomistuksen. Viikkoa myöhemmin maassa vietettiin ensimmäisen kerran laillisesti toukokuun 1. päivää eli työn päivää, suomalaisittain vappua. Vallankumousta oli Lissabonissa juhlimassa silloin miljoona ihmistä. Portugalin neilikkavallankumouksen katsotaan kuuluvan "demokratisoitumisen kolmanteen aaltoon". Maan politiikka on sittemmin ollut linjaltaan liberaalidemokraattista. Maata ovat johtaneet vasemmistolainen Sosialistipuolue ja oikeistolainen Sosiaalidemokraattinen puolue. Puolueiden sosialistiset nimet juontuvat vallankumouksen ajoilta.


Suuntanumerouudistus.
12. lokakuuta 1996 tehtiin Suomessa puhelinverkon suuntanumerouudistus. Alla on lista, jossa on kunnittain sekä vanha että uusi suuntanumero.
Uudet ja vanhat numerot.
A B D E
F G H I J K L M
N O P R S T U
V Y Ä
Listassa oleva "-merkki tarkoittaa samaa kuntaa kuin edellä mainittu (esimerkiksi jos kahden verkkoryhmän tai telealueen raja on kunnanrajojen välissä). Kuntatiedot ovat vuoden 1996 alun mukaiset.
Ä.
Listassa oleva "-merkki tarkoittaa samaa kuntaa kuin edellä mainittu.
A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
Muut muutokset.
__NOTOC__


Moldova.
Moldovan tasavalta () eli Moldova () on sisämaavaltio Itä-Euroopassa. Se sijaitsee Romanian ja Ukrainan välissä. Maan pinta-ala on 33 851 neliökilometriä ja siellä on noin 4,3 miljoonaa asukasta. Moldovan pääkaupunki on Chișinău.
Moldova kuuluu Itsenäisten valtioiden yhteisöön. Se on yksi Euroopan köyhimmistä maista. Asukkaista pääosa on etniseltä taustaltaan moldavialaisia ja romanialaisia ja uskonnoltaan ortodokseja. Viininviljely on ollut tärkeä osa Moldovan taloutta ja kulttuuria vuosisatojen ajan.
Maantiede.
Moldova sijaitsee Dnestr- ja Prutjoen välissä lähellä Mustanmeren luoteiskulmaa. Maalla ei kuitenkaan ole omaa merenrantaa, mutta yhteys Mustallemerelle on maan eteläosista Tonavan rannalta Giurgiuleştin vapaasataman kautta. Sillä on rajaa Romanian kanssa 450 kilometriä ja Ukrainan kanssa 940 kilometriä.
Moldovan pinta-ala on 33 851 neliökilometriä. Maasta yli 54 prosenttia on maanviljelykäytössä, metsät peittävät yhdeksän prosenttia pinta-alasta. Maan korkein kohta Dealul Balanesti kohoaa vain 430 metriin merenpinnasta.
Maasto on kumpuilevaa, syvien jokien ja laaksojen rikkomaa tasankoa. Ilmasto on leudon mantereinen, kesät ovat pitkiä ja lämpimiä, keskilämpötila noin 20 °C ja talvi lyhyt Mustanmeren läheisyyden ansiosta. Tammikuun keskilämpötila on noin -4 °C. Vuoden keskimääräinen sademäärä on etelässä 400 mm, pohjoisessa 600 mm.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Moldovan ensimmäinen kansallispuisto Ala-Dniestrin kansallispuisto on valmisteilla. Se sijaitsee Dniestrjoen varrella lähellä Ukrainan rajaa, ja sen pinta-alaksi tulee noin 50 000 neliökilometriä. Maassa on jo muita suojelualueita kuten Codrun luonnonsuojelualue, jossa on tavattu 924 kasvilajia, 138 lintulajia ja 45 nisäkäslajia.
Varhaiset vaiheet.
Moldovan kulttuuriperintö alkaa ajoilta, jolloin Rooman valtakunta valloitti Daakian ja valloittajien vaikutteet sekoittuivat paikallisiin perinteisiin. Roomalaisten jälkeen alueen yli pyyhkäisi monia usein väkivaltaisia kansoja: hunnit, itägootit, bulgaarit, madjaarit ja mongolit. 1200-luvulla Unkari linnoitti aluetta Siretuljoelle asti ja hallitsi sitä kunnes 1349 ruhtinas Bogdan perusti Moldovan ruhtinaskunnan. Sitä kutsuttiin aluksi Bodganiaksi, ja se ulottui Karpaateilta Dnestrjoelle. Sen nimeksi annettiin Moldova nykyisin Romanialle kuuluvan Moldovajoen mukaan.
Ruhtinaskunnasta vieraan vallan alle.
1400-luvun loppupuolella ottomaanit lisäsivät painetta Kaakkois-Euroopassa. Vaikka Tapani IV Suuri voitti useita taisteluita, Moldovan ruhtinaskunta joutui lopulta alistumaan vuonna 1512 ottomaanien imperiumin vasallivaltioksi. Vuonna 1775 itävaltalaiset valtasivat Pohjois-Moldavian ja liittivät sen valtakuntaansa Bukovinan nimellä. Venäjä puolestaan liitti vuonna 1812 Moldaviasta itseensä Prutjoen itäpuoliset osat. Tämä Venäjän valtakunnassa Bessarabiana tunnettu alue vastasi suurimmalta osin nykyistä Moldovan tasavaltaa. Moldovan itsenäisenä säilynyt länsiosa yhdistyi Valakian ruhtinaskunnan kanssa 1861 ja muodosti uuden Romanian valtion.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1918 Bessarabia liittyi yhdessä Bukovinan ja Transilvanian kanssa Romaniaan.
Neuvostoaika.
Toisen maailmansodan yhteydessä Neuvostoliitto liitti Bessarabian itseensä. Pohjois-Bukovina ja kaistale Mustanmeren rannikkoa liitettiin suoraan Ukrainan neuvostotasavaltaan. Valtaosa Bessarabiasta yhdistettiin kuitenkin Dnestrjoen itäpuolisen, alaisen Moldovan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan kanssa Moldovan sosialistiseksi neuvostotasavallaksi. Mustanmeren rannikko liitettiin Ukrainan neuvostotasavaltaan, jolloin Moldaviasta tuli sisämaavaltio.
Kesäkuussa 1941 saksalaiset ja romanialaiset hyöökkäsivät Moldavian ja Ukrainan neuvostotasavaltoihin. Saksalaiset antoivat asveljelleen Romanialle entisen Bessarabian lisäksi kaistaleen Dnestrjoen toiselta puolelta, jonka romanialaiset nimesivät Transnistriaksi. Järjestely jatkui vuoteen 1944 asti, jolloin Neuvostoliitto valtasi Trasnistrian ja Bessarabian takaisin. Ne siirtyivät virallisesti osaksi Neuvostoliittoa vuonna 1947, ja vanhat rajat ja venäläisperäiset paikannimet palautettiin käyttöön. Sodan jälkeen alkoi voimakas venäläistämispolitiikka, ja siteitä Romaniaan pyrittiin häivyttämään. Etnisiä venäläisiä ja ukrainalaisia rohkaistiin muuttamaan varsinkin Transnitrian alueelle, ja romaniasta eriytetyssä moldovan kielessä otettiin käyttöön kyrilliset kirjaimet. Leonid Brežnev toimi Moldovan kommunistisen puolueen pääsihteerinä 1950–1952, ja valtakaudellaan hän tukahdutti romanialaisten kapinayrityksen. Vasta Mihail Gorbatšovin perestroikan aikana kansallismielisten tuntojen ilmaiseminen vapautui.
Itsenäisyys.
Moldovan sosialistinen neuvostotasavalta julistautui itsenäiseksi vuonna 1991 nimellä Moldovan tasavalta. Nuoren valtion ensimmäinen presidentti Mircea Snegur käytti ilmaisuja, jotka liittivät maan Romanian yhteyteen mutta vastusti silti välitöntä yhdistymistä Romaniaan. Moldovan kansanrintama hajosi kysymyksen vuoksi, ja Snegur lähti itsenäisenä ehdokkaana lokakuun 1991 vaaleihin ja voitti ne. Liittymisinnostus katosi nopeasti – joidenkin kyselyjen mukaan 70 prosenttia vastusti yhdistymistä 1992 – ja Moldova alkoi etääntyä Romaniasta. Transnistrian alueen separatistit julistautuivat erilliseksi valtioksi 1990, ja venäläisjoukot tukivat alueen itsenäisyyttä. Vuonna 1992 solmittiin aselepo. Myös kristityt turkinsukuiset gagauzit ovat hakeneet itsenäisyyttä, ja heidän alueilleen on myönnetty autonomia. Vuonna 1994 hyväksytyssä uudessa perustuslaissa maan viralliseksi kieleksi määriteltiin romanian sijaan moldova.
Tyytymättömyys maan tilaan johti kommunistipuolueen murskaavaan vaalivoittoon 2001: se sai 71 edustajanpaikkaa 101:stä, ja presidentiksi nousi kommunisti Vladimir Voronin. Voronin lisäsi varoja sosiaaliturvaan ja jatkoi Lucinschin yksityistämisohjelmaa. Voroninin kaudella välit Romaniaan huononivat edelleen. Vuonna 2003 maa vetäytyi Venäjän neuvottelemasta liittovaltiosopimuksesta Transnistrian kanssa.
Huhtikuun 2009 vaaleissa hallitseva kommunistipuolue sai parlamenttiin enemmistön mutta ei presidentin nimittämiseen tarvittavaa määräenemmistöä. Hävinneet puolueet ryhtyivät mielenosoitukseen, joka kääntyi väkivaltaiseksi mellakaksi ja presidentinkanslian ja parlamentin ryöstelyksi. Voronin syytti mellakoiden lietsomisesta Romanian hallitusta. Kun hallitusta ja presidenttiä ei saatu nimitettyä, vaalit uusittiin heinäkuussa. Venäjä ja Kiina lupasivat uusintavaalien alla suuria lainoja, minkä arveltiin auttavan kommunisteja. Kommunistit kuitenkin menettivät enemmistön. Marraskuun 2010 vaaleissa kommunistit menettivät edelleen paikkoja, ja virkaa toimittavaksi presidentiksi nousi Marian Lupu. Viimein 16. maaliskuuta 2012 parlamentti onnistui valitsemaan presidentiksi pitkän linjan juristin, eurooppamyönteisen Nicolae Timoftin.
Politiikka.
Moldovassa on yksikamarinen, 101-jäseninen parlamentti (Parlamentul), jonka jäsenet valitaan suhteellisella vaalitavalla nelivuotiskaudeksi. Valtionpäämies on presidentti, jonka valitsee parlamentti. Presidentti nimittää parlamentin kanssa neuvoteltuaan pääministeriehdokkaan, jonka on saatava hallitukselleen parlamentin luottamus 15 päivän kuluessa.
Vaikka valtaosa Moldovan valtiosta on historiallisen Moldovan itäosassa, sen yhdistyminen historialliseen Moldovan länsiosaan, ja näin Romaniaan, ei ole ajankohtainen maiden huonojen välien vuoksi. Myös muun muassa Transnistrian tilanne ja vähemmistökysymykset vaikeuttavat yhdistymistä. Yhdistymisen kannattajat ovat "unionisteja (unioniști)" ja itsenäisyyden kannattajat ovat "moldovisteja (moldoveniști)". Syksyllä 2006 tuhannet moldovalaiset alkoivat anoa Euroopan unioniin liittymässä olleen Romanian passeja. Anomuksia tehtiin ainakin 530 000.
Vuonna 2003 arvioitiin, että viidesosa moldovalaisista työskenteli ulkomailla. Maan köyhyys on johtanut myös ihmiskauppaan. jonka kitkemiseksi maa toivoo kansainvälistä yhteistyötä esimerkiksi Euroopan unionin kanssa, ja maa on allekirjoittanut ja ratifioinut ihmiskaupan kieltävän ja sen kitkemiseen pyrkivän Palermon sopimuksen. Ongelma on kuitenkin se, että Moldovan viranomaisten tosiasiallinen toimivalta ei ulotu yksipuolisella julistuksella maasta irtautuneen Transdnistrian alueelle, ja sitä kautta ihmiskauppa voi käytännössä onnistua.
Alue- ja paikallishallinto.
Moldova jakautuu 32 hallintopiiriin ("raioane", yksikkö "raion"), kolmeen itsehallinnolliseen kaupunkiin (Chișinău, Bălți ja Tighina/Bender), yhteen itsehallinnolliseen alueeseen (Gagauzia) ja yhteen Moldovasta irtautuneeksi julistautuneeseen alueelliseen yksikköön, Transnistriaan.
Talous.
Bruttokansantuotteella (BKT) mitaten Moldova on Euroopan köyhimpiä valtioita. Vuonna 2009 sen väestöstä 26,3 prosenttia eli köyhyysrajan alapuolella eli alle kahdella dollarilla päivässä. Moldovan valuutta on leu (MDL), joka jakaantuu sataan baniin. Helmikuussa 2009 valuuttakurssi oli 1 EUR = 13,5 MDL. Valtion ostovoimakorjattu bruttokansantuote vuonna 2011 oli 11,9 miljardia Yhdysvaltain dollaria eli 3 400 dollaria henkeä kohti. Inflaatio vuonna 2011 oli 7,6 prosenttia. Maan tärkeimmät luonnonvarat ovat ruskohiili, fosforiitti, kalkkikivi ja viljelysmaa.
Modovan tärkeimpiin teollisuustuotteisiin kuuluvat elintarvikkeet, maatalouskoneet, jääkaapit, pakastimet, pesukoneet, kengät ja tekstiilit. Tärkeimmät vientituotteet ovat viini, elintarvikkeet, tekstiilit, koneet ja laitteet, kun taas maahan tuodaan öljyä ja kaasua, koneita ja laitteita, kemianteollisuuden tuotteita, tekstiilejä, metalleja ja metallituotteita. Merkittävimmät kauppakumppanit ovat Venäjä, Ukraina, Romania, Saksa ja Italia.
CIA:n arvion mukaan vuonna 2005 maatalous työllisti 27,5 prosenttia työvoimasta ja vuonna 2011 se tuotti 16,1 prosenttia bruttokansantuotteesta. Maaperä on ilmeisesti Euroopan hedelmällisintä mustaamultaa, mutta maanviljely on nykyään tehotonta, sillä maanviljelyskoneet ja -laitteet ovat verrattain vanhoja. Lannoitteista ja muista maataloudessa käytettävistä kemikaaleista on puutetta, ja monin paikoin viljely täyttää luomun määritelmän. Maanviljely kärsii lisäksi työvoimapulasta maaseutuväestön hakeuduttua laajoin joukoin töihin pääkaupunkiin ja ulkomaille. Maalle tärkeä viininviljely ja tuotanto kärsi pahoin Venäjän huhtikuussa 2006 asettamista moldovalaisten ja georgialaisten alkoholituotteiden tuontikielloista. Tuontikieltoja perusteltiin terveydellisillä syillä, mutta länsieurooppalaisen lehdistön mukaan syyt olivat poliittiset.
Moldovalla on EU:n kanssa kauppaa helpottava ATP ("Autonomous Trade Preferences to Moldova") -sopimus. Noin puolet ulkomaankaupasta kohdistuukin EU:n alueelle. Maa kuuluu myös Itsenäisten valtioiden yhteisöön (IVY), ja se liittyi 26. heinäkuuta 2001 Maailman kauppajärjestön (WTO) jäseneksi. Monen muun entisen neuvostotasavallan tavoin maan taloutta yksityistettiin aluksi valikoiden, ja siten maahan muodostui hyvin rikkaiden henkilöiden oligarkia.
Maahan yritetään houkutella ulkomaisia yrityksiä ja sijoituksia alhaisella yritysverotuksella (voittovero 15 prosenttia). Arvonlisäverotus on yleisesti 20 prosentissa, mutta se on alennettu tai poistettu kokonaan monilta maan infrastruktuurille tärkeiltä tuotteilta, samoin kuin elintarvikkeilta. Yritystoimintaa suosisi varmasti myös maan erittäin alhainen palkkataso (vuonna 2008 keskipalkka oli noin 188 euroa kuukaudessa).
Syksyllä 2007 avattiin Moldovan eteläosaan, Tonavan laaksoon hollantilaisyhtiöiden ja Euroopan investointipankin rahoittama Giurgiulestin öljyterminaali, josta on Mustanmeren kautta yhteys Kaukasian ja Kaspianmeren öljykentille. Terminaali ja vapaasatama palvelee ensi kädessä Moldovan omaa energiahuoltoa, mutta rakenteilla oleva rautatieterminaali mahdollistaa toimitukset myös muualle Eurooppaan. Moldovalla on maan eteläosassa Cahulin alueella myös pienet, arviolta 2–3 miljoonan tonnin hyödyntämättömät öljyvarat sekä jonkin verran maakaasua.
Liikenne.
Moldovassa on 11 lentokenttää, joista yhdellä on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Rautatietä on 1 190 kilometriä ja päällystettyä maantietä 8 810 kilometriä. Vesiväyliä on 558 kilometriä Tonava-, Dniester- ja Prut-joilla.
Rautatieverkon ydin on luotu jo 1800-luvulla. Sitä käytetään etenkin rahtiliikenteeseen.
Väestö.
Vuonna 2011 väkiluvuksi arvioitiin noin 4,3 miljoonaa. Vuoden 2004 väestönlaskennassa etnisiä moldovalasia ja romanialaisia oli 78,2 prosenttia, ukrainalaisia 8,4 prosenttia, venäläisiä 5,8 prosenttia, gagauzeja 4,4 prosenttia, bulgarialaisia 1,9 prosenttia ja muita 1,3 prosenttia väestöstä. Virallinen kieli on romaniaa lähellä oleva moldovan kieli, jota puhuu 72 prosenttia väestöstä. Uskontoryhmistä suurimman muodostavat ortodoksit 98,5 prosenttia ja juutalaiset 1,5 prosenttia. Baptisteja ja muita on yhteensä 0,5 prosenttia.
Vuonna 2011 arvioitu vastasyntyneiden eliniänodote on miehille 67,68 vuotta, naisille 75,28 vuotta.
Pääkaupunki Chișinăun lisäksi muita merkittäviä kaupunkeja ovat Transnistrian alueen pääkaupunki Tiraspol sekä Bălți ja Tighina eli Bender.
Kulttuuri.
Moldovan alue on kuulunut alueen suurempien kulttuurien valtapiireihin vuorotellen, ja sen oma kulttuuri on saanut vaikutteita niin idästä, lännestä kuin etelästäkin. Moldovalaiseen ruokaperinteeseen kuuluvat monet kasvisruoat, kana ja lampaanliha. Vuohenmaidosta tehtyä juustoa, brynzaa, syödään sellaisenaan ja käytetään ruoanvalmistuksessa. Toinen perinneherkku on polentaa muistuttava maissileipä, mamaliga.
Perinteinen kulttuuri on erityisesti voimissaan perhejuhlissa kuten häissä ja ristiäisissä. Niissä tanssitaan perinteistä piiritanssa, horaa, ja soitetaan kansanmusiikkia. Perinteisiä musiikki-instrumenttejä ovat țîmbal, cimpoi, fluer, nai, cobza ja toba. Lauluperinnettä edustavat lähes 2000 vuotta vanha lyyrinen surulaulu doina sekä colinda-laulut, joita esitetään kulkien ovelta ovelle joskus kansallis- tai roolipukuihin pukeutuneina.
Viiniköynnös on kasvanut Moldovan alueella jo kauan, ja keskiajalla siitä tuli maan merkittävin vientituote. Viininviljelyyn liittyvät perinteet ja sen säilyttämiseen ja nauttimiseen liittyvät keramiikka-astiat ovat säilyneet hyvin Moldovassa. Muita perinteisiä käsityön lajeja ovat puukaiverrukset ja kirjonta.
Tapani IV Suuri rakennutti monia hienoja luostareita ympäri Moldovaa 1400-luvulla. Hän on Moldovan kansallissankari, jonka patsas on keskellä Chișinăuta. Hänen mukaansa on nimetty katuja, ja hänen kuvansa koristaa seteleitä.
Länsi-Moldaviassa syntynyttä Mihai Eminescua pidetään kansalliskirjailijaina niin Moldovassa kuin Romaniassakin. Muita kirjailijoita ovat Alexei Mateevici, Vasile Alecsandri, Ion Creangă ja historioitsija Alexandru Hâjdeu. Nuorempaa kirjailijapolvea edustavat Ion Druța, Nicolae Dabija, Leonida Lari, Dumitru Matcovschi ja Grigorie Vieru.
O-Zone on kolmen moldovalaismiehen muodostama eurodance-yhtye, joka nousi suosioon ympäri Eurooppaa vuosina 2003–2005. Vuonna 2010 se kutsuttiin Moldovan Euroviisukarsintoihin.
Urheilu.
Moldovan jalkapallomaajoukkue ei ole selviytynyt MM- eikä EM-turnauksiin. Marraskuussa 2011 se oli FIFAN rankingissa sijalla 135.
Olympialaisiin maa on osallistunut vuodesta 1994 alkaen. Sillä on seitsemän olympiamitalia kahdeksan urheilijan tuomana. Mitalisteja ovat nyrkkeilijät Vaeceslav Gojan ja Vitalie Grușac, ampuja Oleg Moldovan, painija Sergei Mureico, melojat Nicolae Juravschi ja Victor Reneischi sekä painonnostajat Anatoli Ciricu ja Cristina Iovu.


KDE.
KDE on avoimen lähdekoodin yhteisö, jonka tuottama ohjelmistokokonaisuus "KDE Software Compilation" (KDE SC) koostuu "KDE-työtilasta" (KDE Workspace), "KDE-ohjelmistoalustasta" (KDE Platform) ja "KDE-sovellusohjelmista" (KDE Apps). Alun perin "KDE" (kirjainlyhenne nimestä K Desktop Environment) tarkoitti erityisesti työpöytäympäristöä, mutta version 4.4 julkaisun yhteydessä se brändättiin uudelleen, niin että KDE tarkoittaa ensisijaisesti yhteisöä, jonka ylläpitämää ja kehittämää ohjelmistokokonaisuutta markkinoidaan nimellä KDE SC. Versiota 4.4 edeltäneisiin työpöytäympäristön versioihin viitataan yhä nimellä KDE.
KDE SC on saatavilla useille Unixin kaltaisille käyttöjärjestelmille, kuten Linuxille, Solarikselle ja BSD-järjestelmille, mutta myös sovitustyö Windows NT:lle ja XNU-käyttöjärjestelmille (Mac OS X) on meneillään. KDE SC on tehty Qt-käyttöliittymäkirjastolla, jonka on kehittänyt ja vapaalla GNU LGPL-lisenssillä julkaissut Nokian tytäryhtiö Qt Development Frameworks.
Historia.
KDE-projektin aloitti vuonna 1996 saksalainen Matthias Ettrich, joka tuolloin opiskeli Tübingenin yliopistossa. Hän ilmoitti hankkeestaan uutisryhmäviestissä, joka herätti runsaasti kiinnostusta. Ettrich valitti viestissään sitä, että Unix-työpöytien sovellusohjelmat eivät muistuttaneet lainkaan toisiaan. Hän esitti, että pitäisi luoda kokonainen, ulkonäöltään ja toiminnaltaan yhdenmukainen ja helppokäyttöinen työpöytäympäristö.
Ettrich tarjosi projektille nimeä KDE, jonka hän selitti tulevan sanoista "Kool Desktop Environment" ("kool" on slanginomainen muunnelma englannin sanasta "cool" ’viileä, siisti, tyylikäs’). Nimi oli leikkisä muunnos vanhemman Unix-työpöytäympäristön nimestä Common Desktop Environment eli CDE. KDE:n viralliseksi merkitykseksi vakiintui kuitenkin pelkästään "K Desktop Environment" eli "työpöytäympäristö K", jossa K-kirjain ei varsinaisesti tarkoittanut mitään.
Hankkeen käyttämäksi ohjelmakirjastoksi Ettrich valitsi Qt:n, jonka oli kehittänyt norjalainen ohjelmistoyritys Trolltech (nykyään Qt Development Frameworks). Muut ohjelmoijat ryhtyivät kirjoittamaan Qt-sovelluksia KDE:lle, ja vuoden 1997 alussa julkaistiin ensimmäiset laajat KDE-sovellukset. Vuoden 1997 puolivälissä GNU-hanke ilmaisi kuitenkin olevansa tyytymätön Trolltechin tarjoamiin lisensseihin, joihin ei sisältynyt täysin vapaata vaihtoehtoa. Meksikolainen Manuel de Icaza ilmoitti pian sen jälkeen ryhtyvänsä kehittämään GNOME-työpöytäympäristöä käyttäen GNU GPL-lisenssillä julkaistua GTK+-grafiikkakirjastoa, joka oli tehty GIMP-kuvankäsittelyohjelmaa varten.
Vuonna 2000 Qt julkaistiin myös GNU GPLv2 lisenssillä, lopettaen osapuolten välisen lisenssikiistan. Trolltechin vuonna 2008 ostanut Nokia julkaisi pian hankinnan jälkeen Qt:n myös GNU LGPL -lisenssillä, joka mahdollistaa ohjelmakirjaston käytön sekä vapaissa että sen linkittämisen suljettuihin ohjelmistoihin.
Yhteisö.
KDE on suuri yhteisö, joka tuottaa ohjelmistoja ja tietokonegrafiikkaa KDE SC:lle. Sivusto "KDE-Look.org" tarjoaa erilaisia teemoja, ikkunoiden reunuksia, tyylejä, taustakuvia ja kuvakkeita. Sisarsivusto "KDE-Apps.org" puolestaan esittelee sovellusohjelmia. Muita KDE-yhteisön tekemiä ja sille suunnattuja sivustoja ovat muun muassa uutissivusto "KDE News", kehittäjien blogi-sivusto "Planet KDE", KDE-foorumi sekä KDE:n ylläpitämä opastietokanta.
Projektin maskotti on vihreä lohikäärme Konqi, jota käytetään KDE-tapahtumissa ja työpöydällä KDE-projektin tunnuksena.
Ohjelmistokokonaisuus.
Muita keskeisiä teknologioita ovat Phonon (multimedia-kerros) sekä Solid (laitteisto-kerros). Phonon on standardi KDE-sovelluksen käyttämä multimediarajapinta, jonka käyttäminen mahdollistaa multimediatuen lisäämisen sovelluksiin helposti ilman, että kehittäjän pitää itse huolehtia taustalla toimivasta ääni- tai videojärjestelmästä. Phononin tarkoituksena on tarjota vakaa kehys, jonka ansiosta kehittäjien ei tarvitse välittää muualla tapahtuvista teknisistä muutoksista, kuten äänijärjestelmän muuttuminen toiseen käyttöjärjestelmän versioiden välillä.
Vastaavasti Solid mahdollistaa eri laitteiden tuen lisäämisen KDE-sovelluksiin välittämättä siitä, mitä ohjelmakirjastoja tai ajureita ne vaativat, kunhan niille on lisätty tuki Solidiin sen kehittäjien toimesta. Esimerkiksi digitaalikamerat, digi-TV-virittimet, bluetooth-laitteet, wlan ja 3G-modeemit ovat tuettuja Solid-rajapinnan kautta.
KDE:n ulkoasu on pyritty saamaan mahdollisimman yhtenäiseksi: kun KDE SC:n ulkoasua muutetaan, kaikki siihen kuuluvat sovellukset vaihtavat ulkoasuaan samalla kertaa. Näin työpöydän ja sovellusten ulkoasu säilyy yhtenäisenä. KDE SC:n kehityksen alussa 2006 projektiin otti osaa useita taiteilijoita tarkoituksenaan luoda uusi ulkoasu kehittyvälle työpöytäympäristölle. Lopputuloksena vakioteemaksi valittiin Oxygen ("happi"). Yhtenäiseen Oxygen-teemapakettiin kuuluvat taustakuvien lisäksi Kwin-ikkunamanagerin kehykset, painikkeet, ääniteema sekä kuvakkeet. Teeman vallitseviksi väreiksi valittiin sininen, harmaa ja valkoinen.
Ulkoasun ja käytettävyyden kehittämiseksi luotiin myös uudet ohjeet (), jolla pyritään saavuttamaan yhtenäinen ilme työpöydän ja eri sovellusten välillä.
Lokalisointi.
Viimeisin julkaistu versio on numero 4.7 ja se on käännetty yli 55:lle eri kielelle, myös suomeksi. Kaikkiaan KDE SC on käännetty täysin tai osittain yli sadalle kielelle. Työpöytäympäristöä lokalisoidaan suomeksi vapaaehtoisvoimin kde-fi.orgin alaisuudessa.


Dm12.
Dm12 on elokuussa 2001 Tšekistä tilaamien moottorijunien kalustosarjatunnus. Dieselkäyttöisiä moottorijunia tilattiin 16 yksikköä, ja optiona voidaan tilata 20 lisää. VR käyttää Dm12-sarjan junia taajamajunina.
Kaupallinen koeliikenne alkoi 17. toukokuuta 2005 reitillä Pieksämäki–Joensuu. Pieniä korjaustöitä tehtiin heinäkuussa 2005, jolloin moottorijuniin muun muassa vaihdettiin istuimet.
Moottorijunia voidaan liittää maksimissaan kolme yhteen, jolloin ruuhka-aikana saadaan lisäkapasiteettia. Junayksiköissä on invanostimet. Rahastuksen suorittaa konduktööri, kuten myös muun muassa jarrujen tarkastuksen useammalla yksiköllä liikennöitäessä. Vähäliikenteisille radoille suunnitellut moottorijunat ovat ympäristöystävällisempiä, hiljaisempia ja taloudellisempia kuin veturin ja vaunujen yhdistelmät. Veturijunia parempi kiihtyvyys on mahdollistanut myös kahden pysäyksen (Orivesi keskusta ja Kolho) lisäämisen reitille Tampere–Haapamäki.
Dm12-sarjan moottorijunan lempinimiksi ovat vakiintumassa "Lipokas", "Peräkylän Pendolino", tyyppimerkinnästä johdettu "Demari" sekä "Skoda" ja "Vankka", joista jälkimmäiset on johdettu moottorijunan valmistajan nimestä ČKD Vagonka. Valmistajayhtiö on ollut Škodan omistuksessa tammikuusta 2005 lähtien ja sen nykyinen nimi on "CKD Škoda Vagonka".
Moottorijunien ongelmia.
Moottorijunat ovat saaneet osakseen arvostelua siitä, että niitä käytetään rataosuuksilla, jotka on tarkoitettu pikajunaliikenteeseen. Esimerkiksi matka Joensuusta Pieksämäelle kestää yli kaksi tuntia. Matkustajien mielestä moottorijunat ovat lyhyille matkoille, kaupunkien lähiliikenteeseen sopivia junia. Istuimet ovat pitkille matkoille kovat ja ahtaat, ja matkatavaroille on niukasti tilaa.
Kesäaikataulukaudelle 2007 Jyväskylä–Seinäjoki-osuudella palattiinkin käyttämään kaikissa vuoroissa vetureita ja sinisiä vaunuja. Kyseisellä välillä yhden Dm12-moottorijunan kapasiteetti oli usein liian pieni ja viikonloppuvuorot ajettiin jo tuolloin nelivaunuisilla veturijunilla. Matkan pituus oli myös liian pitkä matkustusmukavuutta ajatellen. Myös Joensuu–Pieksämäki-osuudella on jouduttu toisinaan käyttämään veturijunia, kun riittävää määrää moottorijunia ei ole ollut käytettävissä täyttämään matkustajamäärien tarpeita.
Kesäkuussa 2012 VR otti moottorijunat väliaikaisesti pois käytöstä ja korvasi ne sinisillä taajamajunilla. Kiskobussit otettiin varotoimena pois liikenteestä, koska kahdessa kiskobussissa oli ollut tulipalo junan moottoritilassa. Tulipalot johtuivat polttoainevuodoista. Polttoaineletkujen uusimisen jälkeen junat palasivat liikenteeseen.


Keltainen.
Keltainen on väri, jonka ihminen aistii silloin, kun silmän verkkokalvolle tuleva valo saa pitkän (L) ja keskipitkän (M) aallonpituuden tappisolut reagoimaan suunnilleen yhtä voimakkaasti, samalla kun lyhyen (S) aallonpituuden tappisolut eivät reagoi juuri lainkaan.
Keltainen väriaistimus syntyy esimerkiksi monokromaattisesta valoärsykkeestä, jossa on pelkästään 575 nanometrin aallonpituutta (spektrin keltainen). Toisaalta keltainen väriaistimus syntyy myös sekoituksesta, jossa on sopivassa suhteessa esimerkiksi 530 nanometrin vihreää ja 650 nanometrin punaista valoa. Silmään tuleva valo on siis näissä tilanteissa aivan erilaista, mutta ihminen näkee molemmat keltaisina. Ilmiötä kutsutaan metameriaksi.
Tyypillisiä keltaisia kohteita luonnossa ovat sitruuna, kananmunan keltuainen sekä monet kukat kuten voikukka. Monet myrkylliset eläimet varoittavat myrkyllisyydestään keltaisella värillä, muun muassa ampiaiset, gilaliskot ja monet nuolimyrkkysammakot.
Keltaisen värin tuottaminen tekniikassa.
Televisiossa ja tietokonenäytöissä käytetyssä RGB-värimallissa keltainen väriaistimus saadaan aikaan näyttämällä vihreää ja punaista valoa niin lähekkäin, että ne ihmisen näköjärjestelmässä sekoittuvat. Paperille painettaessa tai tulostettaessa käytetään usein CMYK-mallia, jossa yksi musteista on keltainen.


Vihreä.
Vihreä on väri, joka havaitaan valon koostuessa enimmäkseen aallonpituudeltaan noin 520–570 nanometrin pituisesta sähkömagneettisesta säteilystä. Additiivisessa värijärjestelmässä (RGB) vihreä on yksi kolmesta pääväristä. Subtraktiivisessa värijärjestelmässä vihreä muodostetaan sekoittamalla keltaista ja syaania tai – historiallisista syistä – keltaista ja sinistä.


Harmaa.
Harmaa on sellaisen pinnan väri, joka heijastaa kaikkia eritaajuisia näkyviä valoaaltoja suunnilleen samassa suhteessa. Harmaa ei siis ole spektrin väri eikä se vastaa mitään tiettyä valon aallonpituutta. Valkoinen ja musta voidaan käsittää mahdollisimman vaalean ja tumman harmaan rajatapauksiksi.
Värikoordinaatit.
Käytettäessä 24-bittistä RGB-esitystä harmaan sävyjä on yhteensä 256 kappaletta. Ne esitetään arvoilla, joissa punaisen, sinisen ja vihreän komponenttien arvot ovat yhtä suuret, esimerkiksi #f1f1f1. Tämä esitys osoittaa havainnollisesti, miten musta ja valkoinen voidaan käsittää harmaan eri sävyjen ääripäiksi.


Violetti.
Violetti on väri, jonka ihminen aistii, kun silmään tulee valoa, jonka aallonpituus on 390-420 nanometriä.. Violetti valo on kaikkein lyhyt­aaltoisinta näkyvää valoa, ja näkyvän valon spektrissä violetti on reunimmainen "syvänsininen" väri. Vielä lyhytaaltoisempi säteily on näkymätöntä ultraviolettisäteilyä.
Violettia saadaan sekoittamalla sinistä ja punaista väriainetta.
Sana violetti johtuu ranskan kielen orvokkia merkitsevästä sanasta "violette", sillä useimpien orvokkilajien kukat ovat violetin värisiä. Violetti oli suomenkielessä pitkään vieras sana. Vielä 1900-luvun puolenvälin jälkeenkin sinipunainen oli tutumpi nimitys värille kuin violetti. Kansankielessä violettia on kutsuttu myös gretliiniksi, retliiniksi ja kretuliiniksi. Varsinkin vaaleasta violetista käytetään myös nimitystä liila.


Musta.
Musta kissa, joita on perinteisesti pidetty huonon onnen aiheuttajina.
Musta on sävy, jonka ihminen aistii, kun kohteesta ei heijastu eikä säteile juuri lainkaan valoa. Heijastamisen sijasta musta pinta imee (absorboi) lähes kaiken valon itseensä.
Mustan näköaistimus syntyy helposti, kun pienehkön tumman näkökohteen ympärillä on riittävän valoisa ympäristö. Esimerkiksi tämän kuvaruudun teksti ja oheinen tumma neliö ovat valomittarilla mitattuna vai niin tummia kuin tämä kuvaruutu on ollessaan sammutettuna. Toinen esimerkki mustan havaitsemisesta syntyy, kun piirtoheittimellä heijastetaan valoa läpäisemätön tekstin varjo valkokankaalle. Tosiasiallisesti mustana näyttäytyvä tekstin varjo on yhtä ”tumma” kuin vaalea valkokangas. Mustan aistiminen syntyy siis riittävän suuren valoisuuseron vaikutuksesta.
Fysiikassa musta kappale on idealisoitu kohde, joka ei lainkaan heijasta valoa vaan absorboi kaiken siihen kohdistuvan säteilyn. Se voi kuitenkin säteillä näkyvää valoa kirkkaastikin ns. mustan kappaleen säteilynä, jolloin sen näkyvä väri ei ole musta.
Kaiken valon imevää mustaa pintaa, josta valomittarilla ei voisi löytää valon heijastumaa lainkaan, ei ole teknisesti vielä pystytty valmistamaan.
Käyttö ja symboliikka.
Valkoisen vastakohtana musta on kuoleman, pimeyden ja surun väri. Se yhdistetään usein synkkyyteen ja vakavuuteen. Liturgisena värinä mustaa käytetään pitkänäperjantaina ja hautajaisissasekä katolisessa sielunmessussa. Länsimaissa miesten juhlavaatteet ovat tyypillisesti mustia, kun taas naiset ovat perinteisesti käyttäneet mustaa juhlapukua ainoastaan surun ilmaisuna, lähinnä hautajaisissa.
Länsimaissa ja Japanissa musta on juhlallinen väri, ja muodolliset juhlavaatteet ovat usein osittain tai kokonaan mustia. Naisten hääpuvut tapasivat ennen kokovalkoisen muotiin tulemista olla kokomustia: hääpukuna toimi usein muutoinkin käytetty paras juhlapuku.
Politiikassa mustaa on käytetty fasismin ohella myös anarkismin tunnusvärinä. Musta paita on ollut poliittisena voiman symbolina käytössä muun muassa natsi-Saksan SS-joukoilla, inkvisiittoreilla, merirosvoilla ja fasisteilla sekä Suomessa muun muassa.
Musta väri on yhdistetty perinteisesti myös pimeyden voimiin ja pahuuteen; perinteisen käsityksen mukaan okkultistisiin rituaaleihin tarvitaan mustaa kissaa tai mustaa kukkoa. Kielikuvana sanan "musta" käyttö on hyvin laajaa. Ikäville ja dramaattisille tapahtumille annetaan joskus mustaan liittyviä nimiä, kuten vuoden 1929 pörssiromahduksen yhteydessä käytetty "musta torstai". "Musta" esiintyy myös monien kiellettyjen tai tabuihin liittyvien asioiden nimissä: esimerkiksi "musta lista", "musta magia", "musta pörssi", "musta kirja", "musta raamattu". Haittaa tuottavan perättömän tiedon levittämistä kutsutaan kohteen "mustamaalaamiseksi".


Äärellinen automaatti.
Äärellinen automaatti on tietojenkäsittelytieteen automaattiteoriassa, kieliteknologiassa ja generatiivisessa kielitieteessä käytetty käsite, joka viittaa tehtävän, kielen tai vaikkapa tietojoukon mallintamiseen eräänlaisena tilojen ja niiden välisten relaatioiden tai siirtymien joukkona. Äärellinen automaatti on malli äärellistilaiselle tietokoneelle, joka saa syötteen merkki kerrallaan.
Automaatit jaetaan niiden tilasiirtymien ominaisuuksien mukaan kahteen ryhmään: epädeterminisissä äärellisissä automaateissa on tyhjiä kaaria, joita merkitään joko lambdalla 'λ' tai epsilonilla 'ε', ja kutsutaan sovellusalueesta riippuen vaikkapa vapaiksi siirtymiksi, tai tyhjäksi syötteeksi. Tällaisen kaaren tarkoitus on mahdollistaa vapaa siirtyminen tilasta toiseen, joka usein helpottaa automaatin kokoamista. Toinen erikoistapaus kaaren paino tai todennäköisyys, jotka viittaavat siirtymän valintaan jonkinasteisen sattuman mukaan.
Äärellisiä automaatteja tyypillisesti kuvataan graafisesti siten, että tiloja merkitään ympyröillä tai ellipseillä, ja tilojen välisiä siirtymiä merkitään nuolilla. Sekä tilat, että siirtymät ovat nimettyjä. Tilojen nimet kirjoitetaan tässä ympyrän sisälle, ja siirtymien nimet kaaren päälle tai sen läheisyyteen.
Deterministinen äärellinen automaatti.
Deterministinen äärellinen automaatti, lyh. "DFA" ("engl. deterministic finite-state automaton") on tila-automaatti, jossa kustakin tilasta voi olla vain yksiselitteisiä tilasiirtymiä muualle. Tällaisen automaatin erottamisen peruste on, että näin voidaan koneellisesti tai mekaanisesti läpikäydä automaattia ilman epäselvyyksiä tai välivaiheita.
DFA:n määrittely.
DFA voidaan esittää graafisesti graafina, jolloin automaatin tila piirretään solmuina, alkutila merkitään siihen tyhjästä osoittavalla nuolella, ja hyväksyvät lopputilat kaksinkertaisilla ympyröillä. Tilasiirtymät piirretään kaarina tilojen välille. Kaaret nimetään kielen aakkoston mukaan, samasta tilasta voi olla vain yksi samanniminen lähtökaari.
DFA:n toiminta.
DFA aloittaa toimintansa alkutilasta q̂ ja lukee syöteaakkostoon kuuluvia merkkejä. Merkin lukemisen seurauksena voi tapahtua kaksi asiaa: jos siirtymä δ(q, a) on määritelty, automaatti siirtyy tilaan δ(q, a), muutoin automaatti lakkaa olemasta missään tilassa.
Deterministinen äärellinen automaatti D hyväksyy kielen merkkijonon α jos ja vain jos α:n lukeminen vie D:n alkutilasta johonkin lopputilaan.
Äärellinen automaatti kuvaa siis yleensä kaikkia mahdollisia siirtymäreittejä alkutilasta lopputilaan oikeina ratkaisuina, kun taas mikä tahansa automaatin seuraaminen joka päätyisi muualle kuin lopputilaan antaisi virheellisen tuloksen.
DFA:n operaatioita.
DFA:n osittainen tilasiirtymäfunktio δ voidaan täydentää täydelliseksi. Tämä tapahtuu lisäämällä uusi hylkäävä tila, nimeltään vaikkapa qr (R = "reject"), ja vetämällä kaari (qr, a, qr) jokaiselle a ∈ Σ ja (q, a, qr) jokaiselle q ∈ Q ja a ∈ Σ, joille δ(q, a) ei ole määritelty.
DFA:n voidaan komplementoida, jolloin aakkostosta Σ muodostetun kielen ℒ komplementti ℒ - Σ* on ne merkkijonot, jotka eivät kuulu ℒ:ään. Tämä tapahtuu muuntamalla kaikki lopputilat ei-lopputiloiksi ja ei-lopputilat lopputiloiksi. Ennen tätä operaatiota DFA:n tilasiirtymäfunktio on muutettava täydeksi.
Saavuttamattomien tilojen poisto: jos DFA:ssa on tiloja, joita ei voida saavuttaa alkutilasta, ne voidaan poistaa kielen muuttumatta. Tämä onnistuu valitsemalla joukkoon Q' vain ne tilat, joihin on polku alkutilasta.
Automaatin minimointi: saman kielen hyväksyviä automaatteja on äärettömän monta. Niitä voidaan konstruktoida vaikka lisäämällä loputtomasti tiloja, joihin ei ole kaaria mistään. Saavuttamattomien tilojen poisto tekee osan minimoinnista, mutta ei täydellistä. Automaatin minimointi tapahtuu etsimällä tilojen joukkoja, "lohkoja", jotka hyväksyvät saman kielen. Lohkot voidaan yhdistaa tiloiksi, ja lohkojen väliset siirtymät näiden tilojen välisiksi siirtymiksi.
Minimoitu DFA, josta on poistettu saavuttamattomat tilat on yksikäsitteinen, ja hyväksyy saman kielen kuin alkuperäinen DFA.
Epädeterministinen äärellinen automaatti.
Epädeterministinen äärellinen automaatti, lyh. "NFA" ("engl. non-deterministic finite-state automaton") on tila-automaatti, jossa kustakin tilasta voi olla samalla aakkosella tilasiirtymiä useampaan kuin yhteen tilaan. Nimessä oleva osa epädeterministinen tulee siitä, että saman ratkaisun tuottavat tilat voidaan käydä lävitse useampaa kuin yhtä polkua pitkin kulkemalla. NFA:n ilmaisuvoima ei ole suurempi kuin DFA:n, mutta tietyntyyppiset DFA:t voi ilmaista huomattavasti yksinkertaisemmilla tilakoneilla NFA:ta käyttäen. Mielivaltaisesta epädeterministisestä äärellisestä automaatista voidaan muodostaa algoritmisesti saman kielen hyväksymä vastaava deterministinen automaatti.
NFA:ssa DFA:n osittainen tilasiirtymäfunktio δ korvataan tilasiirtymärelaatioilla, joka merkitään Δ. NFA on "ystävällisesti epädeterministinen", ja hyväksyy merkkijonon α, jos on olemassa polku q̂─α→q, jossa q ⊂ F.
Sovellutuksia.
Äärellisillä automaateilla voidaan mallintaa formaaleja kieliä. Tällöin äärellinen automaatti muodostetaan siten, että siirtymäkaaret ovat kielen aakkoston symboleita, ja kaikki onnistuneet matkat alkutilasta lopputilaan kuvaavat siirtymäjoukoillaan kaikkia kielen sallittuja ilmauksia. Automaatin tunnistama kieli on sen hyväksymien syötteiden joukko.


Ylitornion kunta.
Ylitornio (,) on kunta Pohjois-Ruotsissa, Norrbottenin läänissä ja Norrbottenin maakunnassa. Kunta sijaitsee Tornionlaaksossa, Haaparannan pohjoispuolella. Vuoden 2011 lopussa kunnassa oli 4 810 asukasta ja sen pinta-ala oli 2 362,07 km².
Kunnan keskustaajama ja kirkonkylä, Matarenki (aikaisemmin Matarengi), sijaitsee Tornionjoen länsirannalla vastapäätä Aavasaksaa. Sinne johtaa Suomen puolelta joen ylittävä silta. Yleisimmin paikalliset kuitenkin ovat omaksuneet kunnalle ruotsinkielisen nimityksen "Övertorneå", joka nimi ruotsin kielessä tarkoittaa sekä kuntaa että sen keskustaajamaa.
Valtaosa kunnan asukkaista hallitsee meänkieltä tai suomea. Myös kylien ja luonnonpaikkojen nimet ovat suomenkielisiä tai suomenkielisten alkuperäisten nimien ruotsinnoksia. Ruotsin Ylitornio ja Suomen Ylitornio ja Pello olivat yksi ja sama pitäjä vuoteen 1809 saakka.
Kuntajaon kehitys.
Ylitornion pitäjä erotettiin Tornion pitäjästä vuonna 1482, jolloin sen nimenä oli "Särkilax". Nykyisen nimen pitäjä sai vuonna 1620. Vuonna 1602 pitäjästä erotettiin Tornion lappalaisseurakunta (käsitti osia nykyisten Ruotsin, Suomen ja Norjan pohjoisosista), vuonna 1617 Hietaniemen pitäjä, Kengiksen ruukinseurakunta 1655 ja vuonna 1725 Pajalan pitäjä.
Alkuperäinen Ylitornion pitäjä sijaitsi Tornionjoen molemmilla puolilla. Jäljelle jääneen Ylitornion pitäjän itäosan Ruotsi luovutti Venäjälle Haminan rauhassa vuonna 1809. Nykyisin tällä alueella sijaitsevat Suomen Ylitornion (aiemmin "Alkkula") ja Pellon (aiemmin Turtola) kunnat. Pitäjän länsiosasta erotettiin vielä Korpilompolon pitäjä vuonna 1856. Loppuosasta pitäjää tuli Ylitornion maalaiskunta vuoden 1862 kuntauudistuksessa. Nykyiset rajansa Ylitornion kunta sai vuonna 1969, jolloin Hietaniemi liitettiin siihen takaisin.
Kyliä.
Aapua, Allkula (Alkullen), Haapakylä, Hepokangas, Jänkisjärvi, Koivukylä, Korva (Torakankorva), Kuivakangas, Lampisenpää, Luppio (Niemis), Maaherra (Aili ja Kieri), Maunu, Neistenkangas, Niskanpää, Orjasjärvi, Pello, Poikijärvi, Potila, Pudas, Päkkilä (Bäckesta), Rantajärvi, Ruskola, Turtola (Svanstein), Valkeakoski, Vitsaniemi (Risudden), Vyöni, Yli Kuittasjärvi
Kunnanvaltuusto.
Ruotsissa valitaan joka neljäs vuosi edustajat valtiopäiville, maakäräjäkuntien valtuustoihin ja kunnanvaltuustoihin. Seuraavassa taulukossa on esitetty valtiopäivillä edustettuina olevien puolueiden ääniosuudet ja paikat Ylitornion kunnanvaltuustossa viimeksi pidettyjen kunnallisvaalien perusteella.
Aiheesta muualla.
*


Intel 8086.
Intel 8086 (eräissä Intelin omissa teksteissä "iAPX 86") on Intelin vuonna 1978 kehittämä suoritin. 8086 käytti sisäisesti 16-bittistä tekniikkaa ja siinä oli 16-bittinen oheislaiteväylä. 8086 oli ensimmäinen x86-arkkitehtuurin suoritin. Se suunniteltiin edeltäjänsä Intel 8080:n pohjalta, jonka assemblylähdekoodi voitiin pienellä vaivalla muuttaa 8086:lle.
Säästääkseen kustannuksia Intel kehitti prosessorista 8-bittisellä ulkoisella väylällä varustetun version, jolle annettiin nimeksi Intel 8088. IBM valitsi 8088-prosessorin IBM PC -tietokoneensa suorittimeksi, jolloin sen menestys oli taattu.
Prosessorin ohjelmointi on melko monimutkaista. Siinä on neljä melkein yleiskäyttöistä 16-bittistä rekisteriä ja neljä indeksirekisteriä, joista yksi varataan pinorekisteriksi. Monet käskyt toimivat jonkun tietyn rekisterin kanssa, mikä vaikeuttaa rekisterien varausta. Yksi konekielikäsky vie 1–6 tavua.
Muistinhallinta on toteutettu 64 kilotavun segmenteillä, joita varten on neljä segmenttirekisteriä. Ohjelma voi osoittaa indeksirekisterillä 64 kilotavua dataa, ohjelmakoodia tai pinoa kerralla. Muistiosoite saatiin shiftaamalla segmenttirekisteriä neljä bittiä, johon lisättiin indeksirekisteri. Tämä mahdollistaa osoitettavan muistin määräksi yhden megatavun + 64 kB - 16 tavua. Yhtä muistiosoitetta voi osoittaa 4096:lla rekisterien yhdistelmällä.
Muistinhallintaa parannettiin 8086:n seuraajissa Intel 80286 ja Intel 80386 -suorittimissa, jotka tarjosivat käyttöön lineraalisen muistimallin ja muistinsuojauksen. Kuitenkin alkuperäiset 8086:n rajoitukset vaikuttivat pitkälle 1990-luvun puoliväliin ja sen jälkeen, koska kaikki MS-DOSin ohjelmat käyttivät uudemmissakin koneissa 8086-yhteensopivaa tilaa. Tästä johtui myös DOSin kuuluisa 640 kilotavun muistirajoitus (DOS antoi osan 1 MB:n muistiavaruudesta oheislaitteiden käyttöön).
Intel 8086:n kellotaajuudet olivat välillä 4,77 MHz ja 10 MHz.
8086 ei tukenut liukulukumatematiikkaa, vaan siihen tarvittiin erillinen lisäprosessori. Yleisin oli Intel 8087, mutta myös Weitek tarjosi omaa malliaan eri käskykannalla.
NEC kloonasi 8086:n ja tuotti NEC V20, V25 ja V30 -malleja.
Viitteet.
8086


Intel 4004.
Intel 4004 on Intelin ensimmäinen mikroprosessori. Se on myös maailman ensimmäinen kaupalliseen käyttöön tehty yhdelle piisirulle integroitu mikroprosessori. Suoritin julkaistiin 15. marraskuuta 1971. Se on 4-bittinen ja koostuu 2300 transistorista. Se oli alun pitäen suunniteltu japanilaisen Busicomin taskulaskimiin; Busicom oli tilannut Inteliltä alun pitäen heidän itsensä suunnitteleman monimutkaisen erikoispiirisarjan, mutta Intel ei voinut tuottaa sitä sen aikaisella teknologialla.
Nykyisin siruilla on keräilyarvoa jopa 1 000 dollaria.
15. marraskuuta 2006 Intel julkaisi suorittimen 35. juhlavuoden kunniaksi prosessoria koskevaa teknistä materiaalia, kuten valmistuskaaviot.
Historia.
Marcian ”Ted” Hoff osallistui vuonna 1969 MCS-4:n arkkitehtuuriseen esittelyyn, mutta ei osallistunut sen suunnitteluun tai kehittämiseen. Suunnittelu käynnistyi myöhemmin, huhtikuussa 1970 kun Italiassa syntynyt fyysikko Federico Faggin meni Intelille projektinjohtajaksi ja MCS-4 tuoteperheen suunnittelijaksi. Faggin oli ensimmäinen suunnittelija, joka onnistui integroimaan prosessorin yhdelle sirulle (maailman ensimmäinen mikroprosessori) vuonna 1970-1971.
Fagginin hyvä tuntemus piihila-teknologiasta (silicon gate technology), uudesta tekniikasta, jonka hän kehitti Fairchildissa 1968 ja hänen Olivetilta Italiassa 1961 saatu kokemuksensa tietokoneiden suunnittelusta olivat tärkeitä tämän tehtävän suorittamisessa. 1968 Fairchildissa työskennellessään Faggin teki myös maailman ensimmäisen kaupallisen piihila-teknologiaa käyttävän integroidun piirin: Fairchild 3708.
Seuraavat Federico Fagginin tekemät innovaatiot olivat tärkeitä ensimmäisen mikroprosessorin (Intel 4004) syntymisen kannalta: Piihilallisten logiikkapiirien suunnittelu-metodit (silicon gate design methodology), mitä ei vielä ollut olemassa, koska SGT oli uusi ja sitä oli käytetty vain muistien tekemiseen. Monikiteisen piin ja liitosten välille tehtävä suora kontakti mahdollisti kaksi yhteyskerrosta, piin ja alumiinin; Idea, joka aiemmin oli mahdotonta saavuttaa. Innovatiivinen asettelu; monen erityisen piirin keksiminen, esimerkiksi uuden staattisen MOS siirtorekisterin, uudentyyppisen laskurin ja uuden automaattisen resetointipiirin (power-on reset)(patentti 3,753,011)
Masatoshi Shima Busicomin ohjelmisto- ja logiikkasuunnittelu-insinööri avusti Fagginia (ilman aiempaa kokemusta MOS suunnittelusta) MCS-4:n kehittelyssä ja liittyi myöhemmin Zilogiin, ensimmäiseen yritykseen joka omistautui syvällisesti mikroprosessoreihin. Zilogin perustivat Federico Faggin ja Ralph Ungermann vuoden 1974 lopussa. Faggin ja Shima kehittivät yhdessä Z80-mikroprosessorin joka on tänäkin päivänä tuotannossa.
Viitteet.
4004


Lappo.
Lappo eli imujuoksutin eli sifoni on polvelle taivutettu putki nesteen juoksuttamiseksi astiasta toiseen edellisen reunan yli. Toiminnan edellytys on, että nestepinta
astiassa, josta nestettä juoksutetaan, on ylempänä kuin lapon vapaa alapää tai nestepinta toisessa astiassa. Lappo on ensin täytettävä nesteellä esimerkiksi imemällä. Kaksipolvinen lappo alkaa toimia itsestään, kun sen toisen polven nestepatsaan päiden välille saadaan aikaan paine-ero. Lappoa käytetään muun muassa akvaarion tai suuren nesteämpärin tyhjentämiseen, esimerkiksi tehdessä kotiviiniä tai kiljua.


Jeskola Buzz.
Jeskola Buzz on äänekoskelaisen Oskari Tammelinin (Jeskola) vuonna 1997 kehittämä ilmainen musiikinteko-ohjelma Windows-käyttöjärjestelmälle.
Jeskola Buzziin voi ohjelmointitaitoinen käyttäjä lisätä uusia efektejä tai ääniä tuottavia koneita. Buzz tukee myös VST-laitteita.


Al-Qaida.
Al-Qaida (,) on nimi, joka on annettu militantille ääri-islamistiselle terroristijärjestölle. Sitä on syytetty monista suurista ja paljon uhreja vaatineista iskuista, joista parhaiten muistetaan syyskuun 11. päivän terrori-iskut New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneihin.
Järjestöä on syytetty monista iskuista myös World Trade Centeriin tehdyn iskun lisäksi muun muassa iskuista Yhdysvaltain suurlähetystöihin Itä-Afrikassa 1998, sotalaivaan 2000, Balin pommi-iskuista 2002, Istanbulin pommi-iskuista 2003, Madridin pommi-iskuista 2004 ja Balin pommi-iskuista 2005.
Al-Qaida ei ole niinkään järjestö vaan useiden toisistaan riippumattomien pienten terroristijärjestöjen ja solujen käyttämä yleisnimitys. Yhtä ja yhtenäistä al-Qaida-organisaatiota ei ole. Kriittisimmät ovatkin esittäneet al-Qaida-käsitteen olevan lähinnä vain median ylläpitämä fiktio.
Al-Qaidan perustaja Osama bin Laden kuoli 2. toukokuuta 2011 Yhdysvaltain erikoisjoukkojen ampumana Pakistanin Abbottabadissa Islamabadin koillispuolella.
Kesäkuussa 2011 Al-Qaida nimesi järjestön kakkosmiehenä toimineen egyptiläisen Aiman al-Zawahrin Osama bin Ladenin seuraajaksi.
Järjestö.
Nimi ”al-Qaida” tarkoittaa paitsi ”tukikohtaa” myös ”tietokantaa” (ja emästä). Entinen Britannian ulkoministeri Robin Cook väitti sen tarkoittavan alun perin tietokantaa, tietokonetiedostoa, johon oli tallennettu tiedot Afganistaniin neuvostoliittolaisten vastaiseen taisteluun värvätyistä mujahideeneista.
Järjestöä johtaa Aiman al-Zawahri, mutta rakenteeltaan se on hajautettu verkosto, jonka osat voivat toimia itsenäisesti. Bin Laden (K.I.A) lähimpineen ei enää voi käyttää esimerkiksi digitaalisia viestintäkeinoja sähköisen tiedustelun takia. Aiheeseen erikoistunut asiantuntija Jason Burke on kertonut Iltalehden mukaan The Observer -lehdessä 10. heinäkuuta 2005, että kun bin Ladenin ote järjestön johdossa on heikentynyt, eri terroristisolujen aikeet ja motiivit ovat tulleet entistä arvaamattomammiksi. Burke uskoo, että Lontoon heinäkuun 2005 iskujen tekijät ajattelevat käyvänsä suurta sotaa oikean ja väärän, sivistyksen ja barbarian välillä. Silloin heidän mielestään kaikki keinot olisivat sallittuja.
Irakin al-Qaida.
Abu Musab al-Zarqawin johtama ”Jama’at al-Tauhid wal-Jihad” (”Ykseys/yksijumalaisuus ja Pyhä Sota”) -järjestö ilmoitti 17. lokakuuta 2004 liittyneensä al-Qaidaan ja otti uudeksi nimekseen ”Kaksoisvirran maan (Irakin) al-Qaida”. Ryhmä on julistanut tehneensä lukuisia iskuja niin Yhdysvaltain Irakissa olevia joukkoja kuin Irakin uuden hallinnon edustajia vastaan. Sen on katsottu olevan vastuussa myös lukuisista šiiamuslimeihin kohdistetuista terrori-iskuista joissa on kuollut satoja siviilejä. Irakin al-Qaida on saavuttanut mainetta myös kaapattujen yhdysvaltalaisten ja muiden ulkomaalaisten murhilla. Ryhmä on levittänyt julkisuuteen videoita, joissa kaapattuja tapetaan leikkaamalla heiltä pää irti.
Al-Zarqawin saatua surmansa Yhdysvaltain ilmaiskussa kesällä 2006 Irakin al-Qaidan johtajaksi nousi egyptiläinen Abu Ayyub al-Masri joka tunnetaan myös nimellä Abu Hamza al-Mujahir.
Historia.
Al-Qaida perustettiin vuonna 1989, kun Neuvostoliitto vetäytyi Afganistanista. Järjestön perustana oli 1980-luvulla maahan saapuneiden vapaaehtoisten taistelijoiden verkosto. He kävivät Neuvostoliiton vastaista jihadia ja saivat rahoitusta sekä Yhdysvalloista että Saudi-Arabiasta. Vuodesta 1985 vuoteen 1992 arviolta 12 500 ulkomaalaista sai koulutusta pommien teossa, sabotaasissa ja kaupunkisodankäynnissä leireillä, jotka perustettiin avustuksella. On epäilty, että CIA olisi kouluttanut myös Osama bin Ladenia. 1990-luvun alussa al-Qaida toimi Sudanissa, mutta vuoden 1996 jälkeen sen päämaja ja harjoitusleirit muutettiin Afganistaniin, missä Osama bin Laden loi kiinteät suhteet talebanien kanssa.
Itä-Afrikan pommi-iskujen jälkeen 1998 Yhdysvallat iski risteilyohjuksin al-Qaidan koulutusleireihin Afganistanissa sekä lääketehtaaseen Sudanissa (tehdasta syytettiin kemiallisten aseiden tuotannosta al-Qaidalle, mutta ilmeisesti virheellisesti).
Al-Qaida on periaatteessa ollut pääkohde Yhdysvaltojen presidentti George W. Bushin syyskuussa 2001 julistamassa sodan terrorismia vastaan. Yhdysvallat hyökkäsi loppuvuodesta 2001 Afganistaniin ja kukisti sitä johtaneen ääri-islamilaisen Taliban-ryhmittymän näiden kieltäydyttyä luovuttamasta Osama bin Ladenia ja al-Qaidaa Yhdysvalloille. Osama bin Ladenin onnistui kuitenkin ilmeisesti päästä pakoon. Monia al-Qaidan jäseniä kuitenkin piileskelee Afganistanissa ja Pakistanin Afganistanin vastaisella rajaseudulla.
Vuonna 2007 al-Qaidan on arvioitu vahvistaneen asemiaan etenkin Libanonissa, Syyriassa ja Jordaniassa. Gazassa Hamasiin pettyneet palestiinalaismilitantit ovat siirtyneet radikaalimman al-Qaidan kannattajiksi. al-Qaida on myös värvännyt tehokkaasti tukijoita Libanonissa ja Syyriassa edelleen pakolaisleireillä elävien palestiinalaisten joukosta. Toukokuussa al-Qaidaan yhteyksissä ollut Fatah al-Islam, jonka jäsenet ovat entisiä maltillisen ja sekulaarin Fatahin kannattajia, ottivat yhteen Libanonin armeijan kanssa, ja liike on nousemassa jopa Hizbollahin vastavoimaksi.
Al-Qaidan varakomentaja Aiman al-Zawahri piti sotaa Yhdysvaltain joukkoja vastaan Irakissa jo voitettuna, ja kehotti laajentamaan toimintaa muihin Lähi-idän maihin. Hänen poliittisena päämääränään on nykyiset Syyrian, Libanonin ja Palestiinan käsittävän Suur-Syyrian jälleenperustaminen, syrjäyttää Syyrian baathistipresidentti Baššar al-Asad ja estää Hizbollahin vahvistuminen Libanonin hallituksen kustannuksella.
Tavoitteet.
Turvallisuusratkaisuihin ja terrorismin torjuntaan erikoistuneen ICP-Groupin toimitusjohtaja Will Geddes arvioi, että alqaidalaisten terroristien tarkoitus on kirjaimellisesti levittää kauhua () vihollisessa. Iskemällä metropoleihin järjestö laskee saavansa uhreja ja julkisuutta. Peruspyrkimyksiä järjestölle on Geddesin mukaan saada Yhdysvallat ja muut läntiset valtiot, yritykset ja intressit poistumaan Lähi-idästä ja muilta muslimien pyhiltä paikoilta. Politiikkaa voi kenties pitää myös eräänlaisena arabinationalismin äärimuotona. Toinen tavoite on asettaa islamiin pohjautuvia hallituksia maallisten tilalle.
Brittihallituksen raporttien mukaan al-Qaida värvää maassa 2000-luvulla liberaalin tai maallisen taustan omaavia muslimeja. Moskeijoiden jäätyä maltillisten muslimien haltuun järjestö tekee pestuutyötä jopa pubeissa ja diskoissa. Myös eurooppalaisia pyritään saamaan mukaan.
Syyskuun 11. päivän terrori-iskut.
11. syyskuuta 2001 kaksi matkustajakonetta lensi päin World Trade Centerin kaksoistorneja New Yorkissa. Tornit sortuivat myöhemmin virallisen tiedon mukaan ”kerosiinin palamisen aiheuttaman pannukakkuteorian” takia surmaten noin 3 000 ihmistä. Yhdysvaltain hallituksen virallisen selonteon mukaan kaappaajat olivat Al-Qaidan jäseniä ja koko iskun pääsuunnittelija järjestön johtohahmo Osama bin Laden, josta tuli iskun myötä etsittyjen listan ykkönen. Yhdysvaltain hallitus pitää iskuja Afganistanin ja Irakin sodan yhtenä syynä.
FBI ei löytänyt pitävää todistetta Osama Bin Ladenin syyllisyydestä iskuihinsta, eikä häntä etsintäkuulutettu. Lokakuussa 2004, neljä päivää ennen Yhdysvaltain presidentinvaaleja, al-Jazeera lähetti nauhoituksen, jossa bin Laden myönsi osallisuutensa iskuihin.
Egyptin Šarm al-Šaikhin autopommit 2005.
Šarm al-Šaikhin lomakohteessa räjähti 23. heinäkuuta 2005 kolme autopommia, jossa kuoli 153 ja loukkaantui 350.
Lontoon pommiräjähdykset.
Lontoossa tapahtui useita pommiräjähdyksiä 7. heinäkuuta 2005 samaan aikaan kun Edinburghissa, Skotlannissa järjestettiin läntisten teollisuusmaiden ja Venäjän G8-kokous. Yli 50 ihmistä kuoli ja useita loukkaantui.
Egyptin Bagdadin-suurlähettilään sieppaus.
Egyptin suurlähettiläänä Irakissa toimiva Ihab al-Šarif kidnapattiin 3. heinäkuuta 2005. Sieppaajaksi ilmoittautui Irakin al-Qaida. Sieppaajien julkaisemaksi uskottu arabiankielinen viesti kertoo, että Britanniaa on varoitettu Irakin miehittämisestä ja että Tanskaa ja Italiaa vaaditaan vetämään joukkonsa Irakista. Ihab al-Šarifin on 7. heinäkuuta 2005 ilmoitettu kuolleen.


Myytti.
Myytti eli jumalaistaru (, 'puhe', 'kertomus', 'tarina') on jumalia, yliluonnollisia olentoja, kaikkeuden syntyä tai muuta vastaavaa aihetta käsittelevä kertomus. Myös suuresti ihailtuja, tarunomaisia henkilöitä kutsutaan joskus myyteiksi tai myyttisiksi. Myytti kuuluu yleensä kiinteästi johonkin laajempaan mytologiaan eli jumaltarustoon.
Kreikan sana "mythos" piti alun perin sisällään useita erilaisia merkityksiä, kuten 'puhe', 'sana' ja 'kertomus'. Myöhemmin sana "logos" peri sanan "mythos" merkityksiä, ja viimeksi mainittu alkoi yhä useammin viitata valheeseen totuuden vastakohtana. Arkikielessä myytillä tarkoitetaan tarunomaista asiaa, kuvitelmaa, uskomusta, harhakäsitystä tai jotain järkiperusteita vailla olevaa.
Myyttien piirteitä.
Myyttejä kuvaavat yleisesti seuraavat piirteet: Myytti on muodoltaan dramatisoitu kertomus, jolla on pyhiä (uskonnollisia) ominaisuuksia; ei teoretisoiva esitys. Myytit kuvaavat joitakin tapahtumia symbolisessa muodossa, eivätkä myyteissä esiintyvät tapahtumat tai hahmot ole olemassa muutoin kuin myytin omassa todellisuudessa. Myyttinen kertomus viittaa yleensä johonkin alkuaikojen tapahtumiin.


Aliohjelma.
Aliohjelma (kutsutaan eri yhteyksissä myös termeillä proseduuri, funktio, metodi tai rutiini) on ohjelmoinnissa itsenäinen ohjelman osa, joka suorittaa tietyn toiminnon ja jota voidaan kutsua eri puolilta pääohjelmaa tai muista aliohjelmista. Aliohjelman suorituksen jälkeen ohjelman suoritus jatkuu kutsuvassa ohjelmassa aliohjelmakutsua seuraavasta lauseesta.
Ohjelmoinnissa esiintyy usein tilanne, että samanlaista toimintoa tarvitaan ohjelman useassa eri kohdassa. Jos sama toiminto kirjoitettaisiin ohjelmaan yhä uudelleen, ohjelmakoodi pitenisi ja tulisi epäselväksi, virheiden mahdollisuus kasvaisi ja korjaukset ohjelmakoodiin pitäisi tehdä useaan paikkaan. Aliohjelmat myös lisäävät ohjelman modulaarisuutta, koska ne mahdollistavat ohjelmakoodin jakamisen pienempiin itsenäisiin osiin ja parantavat siten ohjelmiston luettavuutta, testattavuutta ja ylläpidettävyyttä.
Proseduraalisessa ohjelmointikielessä aliohjelmia kutsutaan "proseduureiksi" tai "funktioiksi", jos ne palauttavat jonkin arvon. Olio-ohjelmoinnissa oliossa olevia funktioita nimitetään "jäsenfunktioiksi" tai "metodeiksi". Aliohjelmaa voidaan "kutsua" useassa kohdassa ohjelmaa, ja antaa sille "argumenttina" käsiteltävä arvo, tai joissakin kielissä (esimerkiksi C++-kielessä), viittaus käsiteltävään arvoon. Aliohjelman määrittelyn yhteydessä esitellään joukko muuttujia, joiden avulla aliohjelmakutsun yhteydessä annettuja argumentteja on aliohjelman ohjelmakoodista käsin mahdollista käsitellä. Näitä muuttujia kutsutaan aliohjelman "parametreiksi".
Lisäksi aliohjelmalla voi olla "paikallisia muuttujia", jotka näkyvät ja ovat käytettävissä vain aliohjelman alueella ja ovat jokaiselle kutsukerralle erillisiä.
Aliohjelman kutsu on toteutettu nykyisissä suorittimissa jo käskytasolla: konekielinen käsky tallentaa senhetkisen ohjelmalaskurin arvon pinoon ja hyppää toiseen kohtaan ohjelmaa. Kun aliohjelma päättyy, paluuosoite haetaan pinon päältä. Tilaa jonne osoite tallennetaan kutsutaan aliohjelman aktivaatiotietueeksi. Siihen tallennetaan lisäksi aliohjelman käyttämät paikalliset muuttujat. Jos aliohjelma kutsuu itseään useaan kertaan, eli toimii rekursiivisesti, aktivaatiotietueita on useampi pinon päällä.


Tiedostopääte.
Tiedostopääte on tietokoneessa tiedoston nimeen liittyvä mutta siitä pisteellä erotettu, useimmiten kolmikirjaiminen tunnusosa, jonka avulla erityyppiset tiedostot erottuvat toisistaan. Esimerkiksi codice_1 tiedostonimen lopussa osoittaa, että kyseessä on tekstitiedosto, kun taas tiedostopäätteet codice_2, codice_3 ja codice_4 viittaavat erityyppisiin kuvatiedostoihin. Usein myös eri ohjelmien omiin tiedostomuotoihin liittyy tunnusmerkillinen tiedostopääte.
Jotkin käyttöjärjestelmät vaativat tiedostopäätteen, jotta ne osaisivat suorittaa tiedoston tai avata sen oikealla ohjelmalla. Toisissa järjestelmissä tiedostopäätteet eivät ole teknisesti välttämättömiä, mutta ne voivat auttaa käyttäjää tunnistamaan tiedostotyypin. Tiedostopäätteiden käyttö on laajentunut myös verkottumisen myötä, kun tiedostoja on pitänyt voida siirtää järjestelmästä toiseen sujuvasti.
Microsoftin käyttöjärjestelmät.
Tiedostopäätteet yleistyivät erityisesti Microsoftin MS-DOSin ja Windowsin myötä, sillä niissä tiedostopäätteet olivat joissain tapauksissa välttämättömiä. Esimerkiksi tiedostopäätteet codice_5, codice_6, codice_7 ja codice_8 tarkoittavat ohjelmatiedostoa.
Microsoftin DOS-käyttöjärjestelmä mahdollisti korkeintaan kahdeksan merkin pituisen tiedostonimen, jota sai seurata kolmen merkin pituinen tiedostopääte. Tämä rajoitus oli jäänne DOSin esikuvasta, M-käyttöjärjestelmästä. Lisäksi DOS ei hyväksynyt pienaakkosia. DOSissa tiedostonimi ja pääte erottimena oli joissain tilanteissa piste, vaikka se ei tallentunut levylle eikä näkynyt hakemistolistauksessa. DOSin komentotulkki command.com käytti kuitenkin pistettä tiedostomaskin määrittämiseen, kuten komennossa codice_9.
Microsoft otti käyttöön pitkät tiedostonimet Windows 95:n FAT-tiedostojärjestelmän VFAT-laajennuksen myötä. Windows 95 myös sementoi vanhan tiedostopäätteisiin perustuvan käytännön käyttöjärjestelmän osaksi. Windows Explorer tunnistaa tiedostojen tyypit ja yhdistää ne käsittelevään ohjelmaan tiedostopäätteiden avulla. Ainakin Windows XP:stä lähtien Windows kuitenkin oletusarvoisesti piilottaa tiedostopäätteet käyttäjältä.
Unix.
Unix-käyttöjärjestelmä tunnisti suoritettavat ohjelmat suoritusoikeusbitin perusteella, joten tiedostopäätteet eivät yleensä olleet tarpeen. Esimerkiksi make-ohjelma käytti tiedostopäätettä codice_10, joten asetustiedostot oli yleensä nimetty rc-päätteellä, mutta muuten tiedostopäätteisiin nojaaminen oli hajanaista. Esimerkiksi maken säännöt olivat tiedostossa nimeltään "Makefile".
Macintosh.
Applen Macintosh-tietokoneissa ei käytetty tiedostopäätteitä, vaan käyttöjärjestelmä tallensi tiedoston yhteyteen tiedon sen luoneesta ohjelmasta osatakseen myöhemmin käynnistää tiedoston samalla ohjelmalla. Käyttöjärjestelmän uudemmat versiot, mukaan luettuna nykyinen versio Mac OS X, tunnistavat tiedostot tarvittaessa myös tiedostopäätteen mukaan.
Standardisoituminen.
Vähitellen tiedostopäätteet standardoituivat ohjelmien tunnistamiksi. Esimerkiksi Microsoftin Word-tekstinkäsittelyohjelma tunnisti vain codice_11-päätteiset tiedostot. Toisaalta eräät DOS-ajan suositut ohjelmat, kuten WordPerfect, eivät käyttäneet mitään vakioitua tiedostopäätettä.
Internet-ajan myötä tiedostopäätteet laajenivat kolmesta merkistä, kun Macintosh- ja Unix-käyttäjät alkoivat käyttää codice_12-päätettä HTML-tiedostojen tunnuksena. Windows-käyttäjät käyttivät yleensä kolmikirjaimista codice_13-päätettä, koska järjestelmä ei pitempiä sallinut. Sun Microsystemsin Java-ohjelmointikieli muodostui ongelmaksi, koska se vaati käytettäväksi codice_14-päätettä ohjelmakoodille ja tuotti codice_15-päätteisiä käännettyjä tiedostoja. Muun muassa tästä syystä Microsoft-käyttäjät kritisoivatkin Javaa voimakkaasti. Ongelma helpottui vähitellen Windows 95:n myötä, kun ohjelmat korvautuivat uusilla versioilla, jotka kykenivät käsittelemään pitkiä tiedostonimiä.


Transport Tycoon.
Transport Tycoon ja Transport Tycoon Deluxe ovat tietokonepelejä, joissa pelaaja hallitsee kuljetusyhtiötä. Pelaaja kilpailee muiden tietokone- tai ihmispelaajien kanssa (voi pelata myös ilman vastustajaa) mahdollisimman suurista tuotoista kuljettamalla matkustajia, postia ja useita muita tavaroita autoilla, junilla, laivoilla tai lentokoneilla.
"Transport Tycoon Deluxe" on saatavilla sekä MS-DOSille että Windowsille. Pelistä on myös kehitetty avoimen lähdekoodin klooni, OpenTTD, jossa pelin perusidea on säilytetty ennallaan, mutta siihen on lisätty useita uusia ominaisuuksia.
Yleisesitys.
Jotta pelaaja voisi rakentaa kuljetusverkon, pitää hänen ensiksi rakentaa asema, satama tai lentokenttä. Useammat kuljetustyypit voivat jakaa saman aseman eli "terminaalin". Asemalle kerääntyy matkustajia tai tavaroita, kunnes ne lastataan ja viedään muualle. Tehokkuus, jolla tavaroita lastataan, tallentuu. Mitä parempi tehokkuus, sitä enemmän kuljetettavaa asemalle tulee muiden kilpailevien asemien sijaan.
Muita pakollisia osia kuljetusverkossa ovat kuljetusvälineet. Kuljetusvälineet rakennetaan kullekin tyypille tarkoitetulla varikolla. Tarvitaan myös teitä tai rautateitä. Kaupungeilla on omat tieverkostonsa, mutta lisää teitä tarvitaan niiden yhdistämiseksi.
Kun matkustajat tai tavarat on lastattu asemalta ja sitten kuljetettu toiselle asemalle, jolla on kysyntää (esimerkiksi kaupunki ottaa vastaan matkustajia), niin yhtiösi saa tuottoa matkan, ajan ja määrän perusteella. Näiden suhteet vaihtelevat kuljetettavan tyypin mukaan. Pelissä on tilastoruutu, mistä näkee kuinka paljon kuinka paljon mistäkin rahtityypistä maksetaan.
Avustukset ovat pelin yksi tapa kannusta pelaajaa laajentamaan kuljetusverkkoa. Aina välillä avustus tarjotaan tietyn rahtityypin kuljettamisesta kahden paikan välillä. Ensimmäinen yhtiö, joka tämän toteuttaa, saa avustuksen vuodeksi. Tällä reitillä kuljetettavasti rahtityypistä maksetaan moninkertainen summa.
Ajan kuluessa kaupungit kehittyvät ja laajentuvat, uusia tehtaita, maatiloja ja muita laitoksia rakennetaan. Syntyy uusia reittejä, joista pelaaja voi saada tuottoa. Myös uusia, parempia kuljetusvälineitä tulee käytettäväksi ja myöhemmin ne korvaavat vanhat mallit.
Pelin julkaisi alun perin Microprose. Kun Transport Tycoon poistui tuotannosta, pelin luoja Chris Sawyer julkaisi pelin vapaasti ladattavaksi. Latausmahdollisuus poistui, kun peli tuli uudestaan markkinoille.
Sawyerin uusin luomus, "Locomotion", julkaistiin syksyllä 2004 ja sitä pidetään jatkona "Transport Tycoonille". Monet pelaajat tosin sanovat, että peli sisältää monia viittauksia Sawyerin toiseen suosittuun pelisarjaan, "RollerCoaster Tycooniin". Muun muassa teiden ja rautateiden rakentamisvalikot on toteutettu molemmissa peleissä samantyylisesti.
TTDPatch.
Monet harrastelijakehittäjät ja kokeneet pelaajat alkoivat pian kaivata peliin lisää toimintoja ja totesivat että pelissä oli muutenkin paljon parantamisen varaa. Ensimmäisten korjausten kehittäminen alkoi vuonna 1999. Josef Drexler halusi korjata joitakin pelin virheitä ja tuoda siihen uusia ominaisuuksia. Samalla hän oppi pelin ohjelmakoodista yhä enemmän ja enemmän. Esimerkiksi junien uudet merkkivalot, vetureiden yhdistäminen moninvetoon, tyyli ja nopeus ovat kaikki paranneltuja tai eteenpäin kehiteltyjä.
Ajan kanssa TTDPatch houkutteli viimein lisää kehittäjiä. Kuten erästä kuljetuspeliä Simutransia, myös TTDPatchia kehittää nykyisin joukko ohjelmoijia ja aktiivinen yhteisö tukee heidän työtään luomalla uusia ajoneuvoja, grafiikoita ja jopa kokonaisia paketteja (mm. Suomen junamallien kokoelma on kehitteillä, joten jossain vaiheessa tulevaisuudessa voi olla mahdollista pelata VR:n junilla — niin uusilla kuin vanhoilla).


Versiohallinta.
Versiohallinta on tekniikka, jolla pidetään kirjaa tiedostoihin (ja joskus myös paperiasiakirjoihin) tehdyistä muutoksista ja säilötään niiden vanhemmat versiot. Versiohallinnan kohteina voivat olla esimerkiksi CAD-piirustukset, erilaiset dokumentit tai ohjelmoinnissa lähdekoodi.
Koneenpiirustuksessa versiohallinta on ollut normaali menettelytapa jo vuosikymmeniä.
Versiohallinta tietotekniikassa.
Tietotekniikassa versiohallintaa käytetään yleisesti ohjelmistoja kehitettäessä. Hyvän toimintatavan mukaan lähdekoodi pyritään pitämään versiohallinnassa, jossa muilla kehittäjillä on siihen pääsy ja päällekkäisten muutosten mahdollisuus vähenee. Ohjelmiston versiohallinta tallentaa myös tiedostojen aikaleiman ja tiedoston tallentajan nimen, joka on tärkeää jo tietoturvankin kannalta. Versiohallinnassa voidaan määrittää tietty versio ohjelmasta koostuvaksi tiettyjen tiedostojen tietyistä versiosta, ja kehittää eri versioita rinnan.
Suuremmissa järjestelmissä on yleistä pitää myös konfiguraatiotiedostoja versiohallinnassa, jolloin muutoksia ja niiden tekijöitä voidaan seurata.
Useissa avoimen lähdekoodin ohjelmistoprojekteissa versiohallinta on yleisesti myös projektin ulkopuolelta luettavissa, jolloin käyttäjillä on mahdollisuus noutaa välittömästi uusimmat muutokset ja osallistua ohjelman kehittämiseen.


FICIX.
FICIX eli Finnish Communication and Internet Exchange - FICIX ry on Suomen Internet-palveluntarjoajien yhdysliikennepiste. Suurin osa Suomen operaattorien välisestä Internet-liikenteestä kulkee FICIXin kautta.
FICIXin jäsenten on oltava autonomisia järjestelmiä, eikä FICIXin kautta saa kuljettaa liikennettä, josta jäsenet veloittavat toisiaan. Siten FICIXin kautta ei kulje ulkomaanliikennettä. Yhdistys toimii omakustannusperiaatteella voittoa tavoittelemattomana organisaationa.
Jäsenet.
FICIXin jäsenet 23.11.2009. Numero nimen perässä tarkoittaa autonomista järjestelmää.


Tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö.
Tarkkaavaisuushäiriö ADD () sekä tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö ADHD () ovat yleisimmin diagnosoituja neurologisia tai neuropsykologisia poikkeavuuksia. Tarkkaavaisuushäiriötä saatetaan kutsua myös keskittymishäiriöksi, koska tarkkaavaisuuden ongelmilla tarkoitetaan keskittymisvaikeuksia.
Tarkkaavaisuushäiriötä (ADD) esiintyy 4–7 prosentilla väestöstä. Osalla tarkkaavaisuushäiriöön yhdistyy myös ylivilkkaushäiriö (HD), jolloin puhutaan ADHD:stä. Kun puhutaan molemmista ryhmistä yhtä aikaa, voidaan käyttää lyhennettä AD/HD.
AD/HD:ta pidettiin aikaisemmin ensisijaisesti lastentautina, koska osalla tarkkaavaisuushäiriöstä kärsivistä oireet lievenevät aikuistumisen jälkeen. Oireita jää eri arvioiden mukaan kuitenkin 50–70:lle prosentille aikuisista. Nykyisin ADHD diagnosoidaankin yhä useammin aikuisilta. ADHD:ta esiintyy 3–6 prosentilla suomalaisista lapsista..
ADHD on liitetty tyypillisesti poikiin ja miehiin, mutta viimeisimpien tutkimusten mukaan ADHD on lähes yhtä yleinen naisilla.
Useiden eri geenien on arveltu lisäävän alttiutta ADHD:n syntyyn. AD/HD:n taustalla on sekä geneettisiä, anatomisia että neurofysiologisia poikkeavuuksia. Etenkin otsalohkojen etuaivokuoren toiminta poikkeaa AD/HD-potilailla normaalista. ADHD:tä pidetään keskushermoston toiminnasta johtuvana ominaisuutena. Keskushermoston välittäjäaineista dopamiinin lisäksi ainakin noradrenaliini ja serotoniini vaikuttavat ADHD-piirteisiin. Stimulanttilääkitus lieventää usein monia AD/HD-oireita, mutta se ei sovi kaikille.
AD/HD-ihmisten mieli on usein poikkeuksellisen luova ja epäjärjestelmällisyyden ja hajamielisyyden keskeltä saattaa pilkahtaa säkenöivää intuitiivista älyä.
ADHD ja ADD ovat olleet vilkkaan keskustelun ja osin erimielisyyksienkin kohteena.
AD/HD:n ilmeneminen eri sukupuolilla.
Tytöillä ja naisilla ADHDn ilmenee tyypillisesti alivilkkautena ja omiin ajatuksiin vaipumisena, mitä kutsutaan ADHD:n inattentiiviseksi muodoksi. Tytöillä leimaa-antavina piirteinä ovat keskittymysvaikeudet ja taipumus vaipua omiin mietteisiin, jolloin asiat jäävät kesken tai unohtuvat. ADHD-tyttöjen ulospäin näkyvä käyttäytyminen voi olla hyvinkin rauhallista ja törmäykset muiden kanssa poikia harvinaisempia. ADHD-tytöt antavatkin usein kiltin tai ujon vaikutelman. Pojat saavat ADHD-diagnoosin kuitenkin tyttöjä useammin, koska helpommin havaittava impulsiivinen ja ylivilkas käyttäytyminen on heillä yleisempää.
AD/HD:n ilmeneminen.
ADHD oireilee lisäksi levottomuutena tai hermostuneen oloisena energisyytenä, joka purkautuu esimerkiksi vaelteluna, sormilla naputteluna, istuma-asennon vaihteluna, toistuvana pöydästä tai huoneesta poistumisena, paikallaan olon aiheuttamana ärtyisyytenä tai ylettömänä puhumisena ja jatkuvana ”menossa olemisena”.
Oirelistan neljässä ensimmäisessä alakohdassa lueteltuja oireita kutsutaan toiminnanohjauksen vaikeuksiksi, koska ne vaikeuttavat yleisesti ihmisen jokapäiväistä toimintaa.
AD/HD-ihmisellä saattaa ilmetä taipumusta sanoa mitä mieleen juolahtaa harkitsematta huomautuksen ajoitusta tai tilanteeseen sopivuutta. Impulsiivisuus saattaa ilmetä myös toiminnassa esimerkiksi impulsiivisena rahankäyttönä, suunnitelmien äkillisenä muuttamisena tai taipumuksena ottaa suuria riskejä.
AD/HD lisää riskiä riippuvuutta aiheuttavaan käyttäytymiseen kuten liialliseen työntekoon, shoppailuun, rahapelien pelaamiseen, syömiseen tai päihteiden käyttöön.
Ylivikkaushäiriö lisää myös tapaturmavaaraa etenkin lapsilla.
Lapsuuden ylivilkkaus voi vähentyä aikuistuessa, mutta keskittymisvaikeudet kuitenkin säilyvät. Stressi, masennus, epäedulliset elämänolosuhteet, ikääntyminen, vaihdevuodet ja aivo-orgaaniset sairaudet (yleisin esimerkiksi alkoholin aiheuttama aivovaurio) lisäävät oirehtimista.
Keskittymisvaikeudet haittaavat usein opiskelua. Tästä syystä useimmat alisuoriutuvat opinnoissaan suhteessa älykkyyteensä. Opintojen keskeyttäminen tai venyminen on hyvin tyypillistä.
Usein ylivilkkaus ja ulospäin näkyvä levottomuus vähenevät ihmisen aikuistuessa, tai ihminen sosiaalistumisensa myötä oppii muuttamaan käyttäytymistään. Sen sijaan monesti esiintyvä sisäinen levottomuus, impulsiivisuus, työmuistin häiriöt, ylikeskittyminen ja organisoimisen vaikeudet eivät häviäkään ja voivat aiheuttaa huomattavaa haittaa toiminnanohjauksen heikkouden, organisaation ongelmien ja muistitoimintoihin liittyvien ongelmien vuoksi.
Monet aikuisuudessa tarkkaavaisuushäiriöstä (tai toiminnanohjauksen häiriöstä kuten jotkut ongelmasta kärsivät mieluummin sanovat) kärsivät ovat olleet kouluaikoina ns. inattentiivisesta tarkkaavuushäiriöstä kärsiviä. Tyypillisesti heidän tarkkaavuutensa on saattanut oppimisen sijaan keskittyä siihen, mitä luokassa tai omissa mielikuvissa tapahtuu. He ovat saattanneet lahjakkuudellaan kompensoida tarkkaavuuden ongelmiaan ja ovat menestyneet riittävän hyvin.
Viimeisimpien tutkimusten mukaan ADHD on lähes yhtä yleinen naisilla kuin miehillä, tosin oireena ylivilkkaus ei ole tytöillä niin yleistä, joten pojat saavat diagnoosin useammin. Usein tytöt eivät ole koulussa olleet häiritsevästi käyttäytyviä, vaan ovat saattaneet olla opettajienkin mielestä hyvin kilttejä ja jopa vetäytyviä.
Kaikilla AD/HD-ihmisillä ei ole samoja oireita. AD/HD-ihminen voi olla esimerkiksi tapaturma-altis ylivilkas ”sählääjä”, impulsiivinen ”koheltaja”, flegmaattinen ”unelmoija” tai näiden yhdistelmä.
ADHD voi aiheuttaa myös unihäiriöitä ja haastavaa käytöstä. Unirytmi on tyypillisesti sekaisin siten, että nukkumaanmeno viivästyy ja herääminen on tuskallista ja varsinkin aamulla toimintakyky on heikompi vilkastuen sitten iltaa kohti.
AD/HD-ihmisillä esiintyy muuta väestöä useammin muitakin neurologisia oireyhtymiä, kuten levottomat jalat -oireyhtymää ja Aspergerin oireyhtymää enemmän kuin muulla väestöllä. Myös mielenterveydelliset ongelmat kuten masennus ovat yleisiä. Monesti masennus johtuu usein siitä, että oireiston aiheuttamista epäonnistumisista opiskelussa tai työelämässä, joten se saattaa parantua samalla kun ADHD:tä ryhdytään hoitamaan.
AD/HD on erittäin yleinen vankien keskuudessa. Lähes puolella Suomen vangeista on arvioitu olevan ADHD. Myös päihteiden väärinkäyttäjistä monella on diagnosoimaton ADHD.
Tautiluokitus ja kriteerit.
ADHD:n ydinoireita ovat keskittymisen ja tarkkaavaisuuden ongelmat sekä ylivilkkaus (haastakäytös) ja impulsiivisuus. Nämä ydinoireet voivat esiintyä joko yhdessä tai erikseen, ja potilaalla voi olla kaikkia oireita samanaikaisesti tai ensisijaisesti joko tarkkaavuushäiriö tai ylivilkkautta ja impulsiivisuutta. ADHD:n liitännäisoireina havaitaan usein unihäiriöitä, oppimisvaikeuksia, käytöshäiriöitä, masennusta ja ahdistuneisuutta. Unettomuutta ja päiväaikaista väsymyksen tunnetta esiintyy liitännäisoireena jopa 70 prosentilla ADHD-potilaista. Univaje johtaa keskittymiskyvyttömyyteen ja siten liitännäisoireena pahentaa ADHD-oireita.
Kansainvälisessä ICD-10 tautiluokituksessa ADHD diagnoosinumero on F90.0.
Diagnoosi edellyttää vähintään kuusi kohdan 1 tai 2 oiretta. Joidenkin oireiden tulee ilmetä jo ennen seitsemää ikävuotta. Oireiden tulee esiintyä vähintään kahdessa ympäristössä, esimerkiksi sekä kotona että koulussa. Täytyy olla selkeitä kliinisiä vaikeuksia sosiaalisessa, kouluympäristössä tai työelämän toiminnassa.
Tarkkaavaisuushäiriöiden sijaan Suomessa on aikaisemmin etenkin lapsilla käytetty lyhennettä MBD. Nykyisin se on korvattu kansainvälisesti käytetyllä ADHD-lyhteellä. MBD tulee englannin kielestä minimal brain dysfunction eli lievä aivotoiminnan häiriö. MBD:llä tarkoitettiin neurologisen oireyhtymän aiheuttamaa tarkkaavaisuushäiriötä. Lääketieteellisenä diagnoosina tarkkaavuushäiriö on ollut tunnettu noin sata vuotta, vaikka luotettavat oireiden kuvaukset ovatkin vanhempaa perua. Monet vaihtuvat yhteiskunnalliset suuntaukset ovat vaikuttaneet diagnoosin ymmärtämiseen ja sen kehittymiseen.
ADHD:n syyt.
On todennäköistä, että häiriöllä on montakin erilaista taustatekijää. Häiriön aiheuttavat tekijät ovat vielä pääosin selvittämättä, mutta geneettinen perimä saattaa olla mahdollista, ja sitä pidetään merkittävimpänä syynä. Westermarck-efekti ja kaksostutkimus ovat osoittaneet, että geeneillä voi olla suurempi vaikutus yksilön persoonallisuuteen ja käyttäytymiseen kuin lapsuuden kokemuksilla. Geenivirheet haittaavat muun muassa rasvojen aineenvaihduntaa, jonka seurauksena ADHD:tä potevilla on johdonmukaisesti havaittu olevan puutetta omega-3-rasvahapoista, vaikka niiden saanti ruoasta on normaalia. Myös uusimmissa tutkimuksissa on näyttöä aivojen eri alueiden mahdollisista glukoosiin liittyvistä puutteista. Geenivirheet saattavat estää rasvahappojen aineenvaihduntaa säätävien saturaasi- ja elongaasientsyymiien toimintaa maksassa ja aivoissa. Muita mahdollisia tekijöitä ovat aivojen hapen puute. Aikaisemmin epäiltiin, että ADHD:n voisi laukaista myös päähän kohdistunut isku, mutta enemmistöllä tautipotilaista ei ole tähän liittyvää fysikaalista historiaa, jolla teoria olisi voitu todistaa. Myös runsasta raskaudenaikaista alkoholinkäyttöä epäillään tarkkaavaisuushäiriön syytekijäksi. Viime aikoina on myös nostettu esille, että osa tarkkaavaisuushäiriöisiksi epäillyistä lapsista yksinkertaisesti nukkuu liian vähän, jolloin unideprivaatio selittäisi osan oireista. Ympäristömyrkkyjen ja ruoan lisäaineiden, kuten aspartaamin ja natriumglutamaatin, vaikutusta pidetään kiistanalaisena mutta ei poissuljettuna vaihtoehtona.
Hollantilaisen tutkimuksen mukaan osalla lapsilla syynä voivat olla ruoka-aineallergiat. Tutkimuksessa oli sata lasta, joista osa sai tiukan ruokavalion, joka koostui riisistä, lihasta, kasviksista, päärynöistä ja vedestä. Verrokkiryhmä sai syödä vapaasti. Viiden viikon jälkeen tehdyssä analyysissä 60 prosentilla oireet vähenivät. Oireet palasivat, kun ruokavaliota alettiin laajentaa.
Tarkkaavuushäiriöstä käytävä kansainvälinen keskustelu on 2000-luvulla voimakkaasti kärjistynyt. Diagnoosin vastustajien mukaan tarkkaavuushäiriö on ylidiagnostisoitu eikä lääkitystä pidetä turvallisena hoitotapana. Häiriön lisääntyminen johtuu heidän mukaansa ympäristötekijöistä, esimerkiksi yhteiskunnan rakennemuutoksista, liian suurista koululuokista ja siitä, ettei vanhemmilla ole työelämän puristuksissa enää tarpeeksi aikaa lastensa kasvattamiseen. Diagnoosin puolustajien mukaan diagnoosin lisääntyminen johtuu paremmasta ja tarkentuneesta diagnoosista ja lääkkeiden käyttämistä pidetään turvallisena. Tutkija Sauli Suomisen mukaan kysymys ei tässä välttämättä ole mielipiteiden vastakkain asettumisesta, vaan erilaisista näkökulmista, joiden kautta samaa ilmiötä voidaan tarkastella.
Genetiikka.
Kaksostutkimukset indikoivat että tämä häiriö on taipuvainen periytymään, ja että geeniperimä on faktori 75 prosenttia kaikista tapauksista. Hyperaktiivisuuskin on ensisijaisesti geneettistä, mutta muitakin aiheuttajia on tunnistettu. Tutkijat uskovat että suurin osa ADHD tapauksista johtuu useiden eri geenejen kombinaatioista, useat jotka vaikuttavat dopamiinin kuljettimeen.
ADHD:n hoito.
ADH:ta voidaan hoitaa lääkkeillä ja psykososiaalisilla hoitomuodoilla kuten neuvonnalla ja henkilökohtaisella ohjauksella. Lääkehoito voidaan aloittaa samanaikaisesti muun hoidon kanssa tai jos psykososiaalisista hoidoista ei ole ollut riittävästi apua. Alle kouluikäisillä käytetään ensisijaisesti psykososiaalisia hoitomuotoja. Jotkut saattavat hyöytä myös ravintolisistä.
Ennen kuin ADHD:tä hoidetaan tulee diagnoosin olla varmistettu. Nykykäytännön mukaan diagnoosiin vaaditaan, että oireita on esiintynyt häiritsevinä jo lapsuusaikana. Käytäntönä on, että ennen hoidon aloitusta tehtäisiin myös neuropsykologiset tutkimukset ja että niidenkin perusteella kyse olisi AD/HD:stä.
ADHD:n yhteydessä esiintyy usein samanaikaisesti esimerkiksi masentuneisuutta ja valitettavan usein päihdeongelmaa. On syytä yrittää hoitaa nämä ennen ADHD:n hoitamista. ADHD:n hoitaminen vaatii asiaan perehtynyttä ihmistä, jolla mielellään on tukenaan moniammatillinen työryhmä. Lääkehoidon aloittaminen vaatii, että päihdeongelma on riittävästi ”hallinnassa”.
Vaikka aikuisten ADHD:n lääkehoito onkin vielä kiistanalaisempi ja vähemmän tutkittu kuin lasten ADHD:n hoito, potilaiden lääkehoidosta saama hyöty on usein merkittävä. Stimulantit vaikuttavat kuitenkin ainoastaan silloin, kun niitä käyttää. Yllättävää on se, että ADHD:stä kärsivä ei itse välttämättä huomaa lääkehoidon tehoa, vaan sen huomaa paremmin joku asiaa läheltä seuraava omainen tai tuttu. Vaikka aikuisten lääkehoitoa on vähemmän tutkittu, toisaalta lääkkeiden käyttö aikuisille on ehkä turvallisempaa, koska keskushermosto on aikuisilla kehittynyt ”loppuun”, vaikka luonnollisesti uusia yhteyksiä syntyy ja aivot ovat dynaamiset. Jotkut potilaat, joita on pitkään yritetty hoitaa masennuksen tai muiden mielenterveyden häiriöiden vuoksi melko tuloksetta, ovat hyötyneet merkittävästi ADHD-lääkityksestä siten, että tarkkaavuushäiriön oireiden vähennyttyä myös masennus ja ahdistus ovat lievittyneet.
ADHD:n hoidossa käytetyt lääkkeet sitoutuvat dopamiinin ja noradrenaliinin siirtäjiin hermosolujen solukalvolla ja estävät niiden takaisinottoa soluun. Suomessa yleisin hoitoon käytetty lääke on metyylifenidaatti. Lääkevalmisteita ovat Concerta, joka on lääkkeen kapselirakenteen vuoksi hitaammin imeytyvänä pitempivaikutteinen (noin 12 tuntia) kuin aiemmin eniten käytetty Ritalin (noin 1,5–4 tuntia). Concertan etu on vaikutuksen pitkäkestoisuus, joka kuitenkin joitakin häiritsee. Ritalin on paremmin säädeltävissä, mutta sitä käyttäessä lääkeainepitoisuudet vaihtelevat enemmän. Metyylifenidaattihoidon on todettu parantavan vireystilaa, aloite- ja keskittymiskykyä sekä tarkkaavaisuutta. Lääkehoidolla voidaan tosin vain lievittää oireita, ei parantaa sairautta. Lisäksi osa ADHD:n hoitoon käytetyistä lääkkeistä saattaa aiheuttaa haittavaikutuksia. Aikuisten pitkäaikaisesta metyylifenidaattilääkehoidosta on niukasti tutkimuksia.
Dekstroamfetamiinia käytetään vieläkin ikävä kyllä kovin harvakseltaan vaikka metyylifenidaatti lääkitys ei antaisikaan riittävää hoitovastetta tai metyylifenidaatista tulisi liikaa haittavaikutuksia. On otettava myös huomioon se ongelma, että erittäin harva psykiatri tai neurologi suostuu määräämään dekstroamfetamiinia. Suurin ongelma löytyy julkisen sektorin terveydenhuollosta. Useimmiten syy tähän löytyy sanasta amfetamiini, joka on kirosana monelle lääkärille. Tämän vuoksi suurinosa deksamfetamiinin käyttäjistä ovat hankkineet lääkemääräyksensä yksityiseltä lääkäriasemalta omavalinteiselta psykiatrilta tai neurologilta.
Yleisesti kokeillaan ensimmäisenä Concertaa ja jos tämä ei anna hyvää hoitovastetta, siirrytään useimmiten strattera lääkkeeseen joka ei ole stimulantti. On yleisesti myös tiedossa se, että ennen deksamfetamiinia kokeillaan useimmiten koko kirjo lääkkeitä läpi. Näihin lääkkeisiin kuuluvat useimmiten Concerta, Medikinet, Equasym Retard, Voxra, Provigil, Ritalin Depot tai jopa Risperdal, joka on antipsykoottinen lääkeaine. On myös lääkäreitä, jotka tekevät lopullisen diagnoosin sen perusteella miten Concerta toimii. Yleinen slogani näillä lääkäreillä on ”jos potilaalla on ADHD niin tämä lääke osoittaa viimeistään sen onko potilaalla ADHD vai ei”.
Tässä ongelmaksi muodostuu se että moni ADHD-lääke väärällä annostuksella voi itseasiassa lisätä adhd-oireita. Täytyy myös ottaa huomioon se että concerta ei ole sopiva lääke jokaiselle potilaalle. ADHD:n hoitoon käytetyt lääkkeet eivät ole rauhoittavia vaan stimuloivia. Stimuloivat lääkeaineet rauhoittavat oikealla annostuksella ADHD:n omaavaa ihmistä. Useimmat vaativat huumereseptin, ja niiden käyttöä valvotaan erityisen tarkkaan. On esitetty, että aktivoiva stimulaatiovaikutus kohdistuu aivoalueisiin, joiden toiminnan vilkastuminen vähentää haitallisia oireita. Unettomuutta esiintyy liitännäisoireena 70 prosentilla potilaista ja univaje pahentaa häiriön oireita. Tämä tulee ottaa huomioon potilaita hoidettaessa.
Historiaa.
ADHD on tunnettu jo pitkään. Alexander Crichton esitteli ”rauhattoman mielen” kirjassaan vuonna 1798.
Oireiden nimitys on aikojen saatossa muuttunut usein. Aikaisemmin se tunnettiin nimellä MBD (nimitys tulee sanoista minimal brain dysfunction, joka tarkoittaa lievää aivotoiminnan häiriötä). Usein käytettyjä nimityksiä ovat myös oppimisvaikeus ja hyperaktiivisuus.
Vuodesta 1968 käytettiin termejä tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö ja ADD. Vuonna 1987 ADD todettiin omaksi oireistokseen, ja ADHD omakseen. Lääkehoitoa on käytetty ADHD oireiden hoitoon vuodesta 1937.
ADHD:n aiheuttamat vaikeudet.
Monet ADHD-ihmisen kokemat vaikeudet ovat samanlaisia kuin esimerkiksi Aspergerin oireyhtymästä kärsivillä, ja on myös melko yleistä, että nämä kaksi poikkeavuutta esiintyvät päällekkäisenä.
Monilla ADHD-henkilöillä on myös tai -aliherkkyyksiä, jotka voivat vaikeuttaa jokapäiväistä elämää. Myös muita neurologisia vaikeuksia, sekä mielenterveydellisiä ongelmia on enemmän suhteessa muuhun väestöön, esimerkiksi levottomat jalat (Restless Legs Syndrome) sekä masennus ovat yleisiä ADHD:n lisänä. Monesti masennus liittyy ADHD:hen ja epäonnistumisen tunteeseen, ja joskus päästään masennuksesta samalla kun ADHD saadaan hoitoon.
ADHD on erittäin yleinen vankien keskuudessa. Lähes puolella Suomen vangeista on arvioitu olevan ADHD. Myös päihteiden väärinkäyttäjistä monella on diagnosoimaton ADHD.
Dopamiinitutkimus ihmisellä.
Vuonna 2009 julkaistu tutkimus on tuonut uutta tietoa siitä, miten ADHD-henkilön aivot toimivat. Amerikkalainen tutkija Nora D. Volkow on ihmisillä tehdyillä tutkimuksilla voinut ensimmäisen kerran osoittaa, että ADHD-henkilöillä on signaaliaine dopamiinia vähemmän kahdella alueella aivojen keskiosassa. Niillä alueilla aivoissa on aivojen palkitsemiskeskus, joka ohjaa ihmisen toimintamotivaatiota. Dopamiini kuljettaa palkitsemisjärjestelmän solujen välisiä signaaleja. Tutkimuksessa käytettiin PET-kuvausta. 53 ADHD-koehenkilön tuloksia verrattiin 44 tutkittavaan henkilöön, joilla ei ollut ADHD:ta. Dopamiiniaktiivisuuden vähyys selittää impulssikontrollissa ilmenevät keskittymisvaikeudet ja ongelmat. Normaalisti aistivaikutelmat lisäävät ihmisellä dopamiinin määrän huippuunsa hetkellisesti. Myös ADHD-henkilöllä tapahtuu nousu, mutta heti uuden aistivaikutelman tullessa se vähenee nopeasti. Palkitsemisjärjestelmä reagoi siis ADHD-henkilöillä nopeammin. Havainto selittää senkin, miksi adhd-henkilöt ovat muita useammin huumeidenkäyttäjiä. Tulosten ansiosta voidaan kehittää uusia hoitomenetelmiä, sekä lääkkeellisiä että käyttäytymisterapioita.
Keskittymishäiriö ilman ylivilkkautta.
Pelkkää keskittymishäiriötä ilman hyperaktiivisuutta kutsutaan myös nimellä ADD eli attention deficit disorder.


Amiga.
Amiga on tietokoneperhe, jota Commodore valmisti vuodesta 1985 vuoteen 1994. Tietokoneen kehitystyön oli aloittanut Amiga Corporation vuonna 1982. Amigasta tuli seuraaja Commodoren menestyksekkäälle Commodore 64 -tietokoneelle. Amiga oli Suomessa ja monissa osissa Eurooppaa PC:n ohella suosituin pelaamisessa ja muussa tietokoneharrastelussa käytetty tietokone 1990-luvun alkaessa, ja amigakäyttäjien parista sai pitkälti alkunsa tietokoneharrastelijoiden "demoskene". Lisäksi Amigaa käytettiin apuvälineenä ammattilaiskäytössä esimerkiksi grafiikan ja musiikinteossa.
Amigan käyttöjärjestelmä, AmigaOS oli aikoinaan edistyksellinen. Se yhdisti graafisen käyttöliittymän moniajoon. Ääni- ja grafiikkaominaisuuksiltaan Amiga oli myös aikanaan huipputasoa. Sen äänipiiri tukee DMA-pohjaista 28 kilohertsin 8 bitin digitoitua stereoääntä ja siinä oli tarkka kuvan resoluutio ja laaja väripaletti. Prosessoreinaan Amigat käyttivät Motorolan 16/32-bittistä 68k-sarjaa.
1985–1990.
Ensimmäinen Amiga -tietokone tuli markkinoille vuonna 1985, siitä alettiin myöhemmin käyttää nimeä Amiga 1000. Commodore markkinoi sitä seuraajana ja Apple Macintoshin kilpailijana. Suhteellisen halpaan 1 295 dollarin hintaan Amiga kykeni näyttämään 4 096 väriä ja tuottamaan 8-bittistä stereoääntä, mitkä olivat pitkään koneen merkittäviä valtteja sen kilpailijoita (Macintosh, IBM PC ja Atari ST) vastaan. Amigasta ei tullut välitöntä menestystä Commodoren aiempien tietokoneiden myynnin jatkuessa. Commodore teki jopa uuden 8-bittisen koneen, Commodore 128, joka ei kuitenkaan menestynyt sekään, sekä omia IBM PC -kloonejaan.
Vuonna 1987 Commodore julkaisi Amiga 500 -mallin, joka oli suunnattu kilpailemaan halpahintaista Atari ST:tä vastaan. Molemmissa koneissa oli Amiga 1000:sta poiketen näppäimistö ja varsinainen tietokone yhdistetty toisiinsa. Samoin vuonna 1987 ilmestyi vaativampaan käyttöön suunnattu Amiga 2000, jossa oli suurempi kotelo ja näin ollen enemmän laajennustilaa. Amiga 1000:tta halvempi Amiga 500 tuli menestyneimmäksi Amiga-malliksi, ja se myi selvästi Atari ST:tä enemmän kilpailijan etumatkasta huolimatta. Amiga 2000 sai laajennusmahdollisuuksiensa ja genlock-laajennettavuutensa ansiosta suosiota grafiikka- ja videokäsittelijöiden keskuudessa. IBM PC ja Apple Macintosh olivat kuitenkin nousseet jo aiemmin toimistokoneiden ykkösvaihtoehdoiksi, eikä näitä pystytty syrjäyttämään asemastaan.
1990–1994.
Vuonna 1990 Commodore julkaisi ensimmäisen tekniikaltaan selvästi parannellun Amiga-tietokoneen, Amiga 3000, jossa oli paranneltu piirisarja (ECS) sekä selvästi uudistettu versio käyttöjärjestelmästä, 2.0. Commodore oli jo aiemmin saanut kritiikkiä siitä, ettei se ollut parannellut jo viisi vuotta vanhaa Amigaa tarpeeksi. Amiga 3000 ei hiljentänyt kriitikoita, vaan ECS nähtiin turhan vaatimattomana prosessoriteholtaan ja erikoispiireiltään verrattuna etenkin tuolloin päätään PC-puolella nostaneisiin VGA- ja SuperVGA-kortteihin. Laite jäikin kehityksessä välivaiheeksi, joka ei innostanut kuluttajia.
Vuonna 1990 Commodore julkaisi myös epäonnistuneen CDTV-laitteen, joka oli periaatteessa CD-ROM-asemalla ja kaukosäätimellä varustettu Amiga 500. Tähän aikaan monet laitevalmistajat uskoivat CD:n mahdollisuuksiin, mutta kuluttajat eivät innostuneet laitteesta, joka oli Amigaa ja pelikonsoleita selvästi kalliimpi, ja CDTV:stä tuli paljon resursseja ja aikaa syönyt floppi Commodorelle.
Näihin aikoihin Amiga oli kuitenkin flopeista huolimatta suosionsa huipulla Amiga 500 -mallin jatkuvan menestyksen takia. Amigasta oli tullut merkittävä tietokoneharrastajien keskuudessa, koska Commodore 64:n ympärille muodostuneen laajan harrastajapiirin jäsenistä monet siirtyivät 1980-luvun lopulla Amigaan. Tämä ilmiö toteutui erityisen voimakkaasti Suomessa, jossa myös Commodore 64:n suosio oli ollut suhteellisen suurta.
Menestystä Amigalle tuli selvästi enemmän Euroopassa kuin Atlantin toisella puolen. Yhdysvalloissa Commodorea pidettiin halpojen pelikoneiden valmistajana. Tätä vaikutelmaa lisäsi entisestään se, että koneita myytiin Yhdysvalloissa lelukaupoissa ja mainokset eivät puhutelleet kohdeyleisöään.
Vuoden 1992 alussa ilmestyi Amiga 500+, joka oli hieman paranneltu Amiga 500, ja pian sen jälkeen Amiga 600, joka oli Amiga 500:n riisuttu versio pienemmällä näppäimistöllä (siitä piti tulla A500:aa halvempi malli, mutta hintaa ei saatu painettua alemmas). Näihin aikoihin Commodore lopetti epäonnistuneena yrityksensä saada jalansijaa IBM PC -kloonien markkinoilla. Amiga 600 ei myynyt merkittävästi, koska kuluttajat odottivat jo seuraavia, teknologisesti kehittyneempiä Amiga-malleja, ja vielä samana vuonna Commodore joutui sulkemaan Australian toimistonsa vähentyneen myynnin takia.
Vielä samana vuonna, 1992, ilmestyivätkin markkinoille seuraavan sukupolven Amigat, Amiga 1200 ja Amiga 4000. Näissä oli uusi AGA-piirisarja sekä käyttöjärjestelmän kolmas versio. Amiga 1200:n ominaisuuksilla ei kuitenkaan voinut enää pysäyttää IBM PC -kloonien voittokulkua. Alkuperäisen Amigan oli ilmestyessään nähty olleen hintalaatusuhteeltaan edellä muita oman aikansa koneita, mutta vuonna 1992 oli selvästi vaikeampaa tuottaa hinnaltaan kilpailukykyistä teknologiaa massiiviseksi paisunutta PC-teollisuutta vastaan, ja Amiga 1200 vaatikin turbokortin ja näytönohjaimen ollakseen sen ajan PC-koneiden tasolla.
Vuonna 1993 ilmestyi teknisesti Amiga 1200:n kaltainen pelikonsoli CD32, jonka ominaisuudet vastasivat suuresti Amiga 1200:sta, johon oli lisätty CD-ROM-asema ja Akiko-piiri. CD32 oli maailman ensimmäinen 32-bittinen pelikonsoli, ja jonkin aikaa se menestyi Isossa-Britanniassa kohtalaisesti, mutta se ei poistanut Commodoren ongelmia. Viimeiseksi Amiga-malliksi jäi vuonna 1994 julkaistu A4000T.
1994-.
Vuoden 1994 toukokuussa Commodore vapaaehtoisesti hakeutui USA:n konkurssilain 11 luvun mukaiseen menettelyyn, joka antaa firman saneerata ja maksaa velkansa. Commodore oli mennyt saneeraukseen jo aiemmin pari kertaa, mutta firman johtohahmoihin kuulunut Irving Gould oli maksanut velat ilman konkurssilakiin turvautumista. Tällä kertaa oikeus kuitenkin nimitti konkurssilain mukaisesti luottamushenkilöt myymään Commodoren osakkeet pois.
Joidenkin Amiga-käyttäjien vankka uskollisuus merkkiään kohtaan piti huolen siitä, että "amiga-skene" jatkoi toimintaansa vielä vuosia senkin jälkeen, kun viimeinen Amiga oli myyty. Lopulta IBM PC -yhteensopivista koneista tuli Euroopassakin kotitietokoneeksi vaihtoehto, jolle ei ollut vakavaa haastajaa.
Oikeudet Amiga-tietokoneisiin myytiin Escomille, joka oli ostanut suurimman osan Commodoren osakkeista, ja myöhemmin Gateway 2000:lle. Escom meni itse konkurssiin Amigaan liittymättömistä syistä hyvin pian. Tätä ennen Escom oli jatkanut Amiga-tekniikan tuottamista jonkin aikaa, muttei kehittänyt uusia tietokonemalleja. Oikeudet Amigaan saanut Gateway ei osannut oikein päättää, mitä tehdä hankinnoillaan. Vuonna 1999 uusi yritys, Amiga Inc., perustettiin USA:ssa, ja se sai Gatewaylta lisenssin Amigaan liittyviin patentteihin ja tavaramerkkeihin.
Tämän yrityksen aikana tehtiin useita tuotejulkaisuja, jotka eivät liity alkuperäiseen Amigaan oikein mitenkään. Näistä suurin osa jäi flopeiksi tai ei koskaan realisoitunut. Kuitenkin AmigaOS-käyttöjärjestelmä on kehittynyt tänä aikana. Vuonna 2001 Amiga Inc. antoi järjestelmän kehitystyön belgialais-saksalaiselle Hyperion Entertainment -yritykselle. Tässä yhteistyössä oli aluksi mukana myös Englantilainen Eyetech. Uutta laitekantaa saatiin hitaasti ja rajatusti markkinoille nimellä AmigaOne. Yritysten väliset riidat kuitenkin estivät järkevän kehityksen, ja lopputuloksena oli vain useita sekavia omistajavaihdoksia ja oikeuskäsittelyjä; kunnes lokakuussa 2009 Hyperion Entertainment pääsi sopuun Amiga Inc. yrityksen kanssa AmigaOS 4 -käyttöjärjestelmän jatkokehittämisestä itsenäisesti.
Laitteisto – OCS-piirisarja.
1980-luvun Amigojen piirisarjasta käytetään nykyään nimitystä Original Chip Set eli OCS. Sen seuraajina olivat hieman paranneltu ECS-piirisarja (Enhanced Chip Set) ja suuresti paranneltu AGA-piirisarja (Advanced Graphics Architecture). Alkuperäistä piirisarjaa käytettiin Amiga 1000:ssa, Amiga 2000:ssa ja Amiga 500:ssa.
Yleiskatsaus piireihin.
Piirisarja, joka antoi Amigalle sen tunnusomaiset graafiset ominaisuudet, koostui kolmesta erikoispiiristä, "Agnus", "Denise", ja "Paula". "Gary"-piiri oli virallisesti osa piirisarjaa, mutta siihen viitataan harvemmin, sillä se oli ei-ohjelmoitava O-piiri. Kahta CIA-piiriä (Complex Interface Adapter) ei myöskään lasketa mukaan piirisarjaan, sillä niitä käytettiin jo aikaisemmin Commodore 64:ssa ja 128:ssa, eli aikana ennen Amigaa.
Agnus.
Amiga 1000 – ensimmäinen malli (1985)
Piirisarjan vääntövoiman keskeisenä tekijänä on se, että kaikki operaatiot ovat tahdistettuja kuvasignaalin kanssa. Tämä sisältää pääsyn sisäänrakennettuun keskusmuistiin, joka tunnetaan nimellä "Chip RAM", sillä pelkästään piirisarjalla on suora pääsy siihen. Suoritin ja piirisarjan muut jäsenet joutuvat pyytämään "Agnukselta" pääsyä. Järjestelmäarkkitehtuurisesti tämä tunnetaan nimellä suora muistinkäyttö (DMA - Direct Memory Access), ja Agnus on tässä tapauksessa muistiohjain (DMA-ohjain).
Agnus omaa monimutkaisen prioriteettipohjaisen muistinkäsittelymenetelmän. Esimerkiksi bittitason tiedonhaut ovat paljon tärkeämpiä kuin blitterisiirrot. Nimittäin alkuperäinen Amigoiden suorittimena toiminut Motorola 68000 pystyi käsittelemään muistia vain joka toisella kellojaksolla; Agnus pyörittää järjestelmää, jossa aikakriittiset erikoispiirit saavat parittoman kellojakson ja suoritin parillisen — suoritin ei jää muistikäsittelyn ulkopuolelle ja näytä siten hidastuvan. Aikakriittiset erikoispiirien toiminnot, kuten blittersiirrot, voivat kuitenkin käyttää käyttämättömät parilliset ja parittomat kellojaksot, ja jos "BLITHOG" (blitter hog) -lippu on merkitty, Agnus käyttää jopa parillisetkin kellojaksot suorittimelta blitterin hyödyksi.
Agnuksen ajoitukset mitattiin 280 nanosekunnin "värikelloissa". Tämä oli suoraan verrannollinen kahteen lowres-pikseliin (140 ns) tai neljään hires-pikseliin (70 ns). Kuten Denisen, nämä ajoitukset suunniteltiin kodin televisioita varten ja ne voidaan tahdistaa ulkoiseen kellolähteeseen.
Blitter.
"Blitteri" — "blit" on lyhenne sanoista "block image transfer" (tai "bit blit"). Blitteri on muistisiirron ja loogisten operaatioiden rinnakkaisyksikkö. Sillä on kolme toimintatilaa: muistiosioiden (käytännössä useimmiten bittikartan) kopiointi, niiden täyttäminen (esim. polygonin täyttö) ja viivojen piirtäminen.
Copper.
"Copper" on lyhenne sanasta "co-processor" (apusuoritin), se on ohjelmoitava äärellinen automaatti. Sen kytkeytyessä päälle sillä on kolme vaihetta: se joko lukee käskyn, suorittaa sen tai odottaa tiettyä videosignaalin kohtaa. Copper ajaa ohjelmaa nimeltä "copperlista" rinnakkain keskussuorittimen kanssa. Se on tahdistettu videosignaalin kanssa ja sitä voidaankin käyttää useiden toimitusten tahdistamiseen videosignaalin kanssa. Yleensä copperia käytetään videoulostulon ohjaamiseen, mutta sillä voidaan kirjoittaa tietoa mihin tahansa piirisarjan rekisteriin ja siten käyttää äänirekisterien asettamiseen tai suoritinkeskeytyksiin.
Copperilla pystyy muun muassa muuttamaan väripalettia jokaisella vaakarivillä, jolloin ruutuun saadaan huomattavasti enemmän värejä samanaikaisesti kuin 32/64 ilman, että tarvitsee käyttää HAM-tilaa. Copperilla pystyy myös vaihtamaan bittikarttaosoittimet jokaisella vaakarivillä (pikselin tarkkuudella), jolla saa tehtyä erilaisia graafisia efektejä (kuten ruudun vierittäminen vaakariveittäin). Copper-efektit olivatkin käytettyjä etenkin Amigan demoskenessä.
Amigan pelien näytön vieritys, jota pidettiin Atari ST:n versioihin verrattuna pehmeänä ja monipuolisena, tehtiin yleensä Copperin ja Blitterin yhteistyöllä siten, että Copperilla muutettiin bittikarttaosoittimia ja Blitterillä kopioitiin grafiikkaa ruudun vielä näkymättömään osaan.
Ääniominaisuudet yleisesti.
Paula tarjoaa käyttäjälle stereoäänen ja ohjelmoijalle 4 DMA-pohjaista 8-bittistä äänikanavaa. Kaksi DMA-kanavaa yhdistetään vasempaan ääniulostuloon ja toiset kaksi oikeaan. Kanavat yhdistetään toisiinsa yhteenlaskemalla niiden arvot.
Laitteiston tukema näytteistystaajuus ylettyy 28 867 hertsiin. Äänilaitteiston toiminnallisuus liittyy läheisesti kuvalaitteiston ajoituksiin sillä tavalla, että uusi näytepari voidaan hakea jokaisen piirretyn vaakaviivan aikana. Tästä syystä on mahdollista kaksinkertaistaa enimmäisnäytteenottotaajuus ECS/AGA-koneissa valitsemalla sopiva näyttötila, jossa vaakaviivojen määrä on kaksinkertainen. DMA-pohjaisen soittamisen lisäksi on mahdollista käyttää ohjelmistopohjaista näytteistystä, jolloin DMA:ta ei käytetä. Tällöin ei rajoituta 28 867 hertsin näytteenottotaajuuteen tai kuva-ajoituksiin, mutta suoritinaikaa kuluu suoraan verrannollisesti näytteenottotaajuuteen nähden.
Lisäksi laitteisto sallii kahden kanavan kytkemisen yhteen siten, että toinen kanava muokkaa toisen kanavan taajuutta tai voimakkuutta. Tätä mahdollisuutta voidaan käyttää tremolo- tai vibrato-efektien saavuttamiseen, mutta niin harvoin tehtiin.
Laitteisto sisältää myös analogisen alipäästösuotimen, jonka tarkkoja tietoja ei tunneta. 7 kHz:n kohdalla suodin vaimentaa volyymitasoa ainakin 15 desibelin voimalla. Suodinta voidaan käyttää kaikilla kanavilla yhtä aikaa niin haluttaessa. Laitteistopohjaisilla kanavilla ei ole erillisiä suotimia.
Paula-piiri lukee suoraan koneen RAM-muistipiiriä käyttämällä suoraa pääsyä muistiin ("direct memory access, DMA"), jolloin äänentoisto on mahdollista ilman prosessorin väliintuloa ja tehon hävikkiä.
Amigan "power"-LED-valon kirkkaus näyttää alipäästösuotimen statuksen. Kun suodin on päällä, ledi on kirkas, ja kun se on pois päältä, ledi on himmeä. Vanhimmissa Amiga 500 -koneissa ledi sammui kokonaan filtterin ollessa pois päältä. Amiga 1000 -koneessa power-valo ei liity suotimen statukseen, ja filtterin pystyi sammuttamaan vain juottamalla johto äänipiirin kahden pinnin välille.
Vaikka 1980-luvun Amigoissa on vain neljä äänikanavaa, voivat jotkut ohjelmat, kuten musiikkiohjelma Octamed, käyttää kahdeksaa tai jopa useampaa virtuaalista kanavaa. Tätä käytettiin myös jossain peleissä. Lisäksi ohjelmat pystyivät miksaamaan kaksi äänipiirin kanavaa saadakseen aikaan yhden näytetarkkuudeltaan 14-bittisen kanavan säätämällä kanavien äänenvoimakkuutta tietyllä tavalla.
Äänipiiriä voi kontrolloida myös keskeytyksillä ja saada näin 14-bittinen ääni kaikille neljälle kanavalle. Näin voidaan myös miksata kaksi kanavaa molemmille puolille ja saada 15-bittinen ääni. Nämä temput kuitenkin vievät paljon prosessoriaikaa.
Amigan tuottaman äänen laatu ja äänipiirin helppokäyttöisyys ohjelmallisesti oli yksi Amigan keskeisiä valtteja muita kotikoneita vastaan vuosien ajan. Ulkoisia äänikortteja Amigoissa ei juuri käytetty, mutta tällaisia on saatavilla, ja niiden avulla saadaan mukaan DSP-ominaisuudet, suora moniraitanauhoitus, lisää äänikanavia ja korkeampia näytetarkkuuksia.
Levyasemaohjain.
Levyaseman ohjaus on Paulan vastuulla. Paula tarjoaa ohjelmoijalle sekä DMA- että rekisteripohjaisen I/O:n. DMA-pohjainen I/O on yleisin käytetty siirtotapa sekä lukemiseen että kirjoittamiseen. Paula tukee sekä GCR- että MFM-koodattuja levyjä.
Tavallisesti levykkeelle kirjoitettiin 80 sylinteriä. Sylinteri tarkoittaa kahta uraa, jotka ovat levyn eri puolilla. Jokainen ura koostuu 11 sektorista ja jokainen sektori on 512 tavua. Tämä tekee yhteensä 880 KiB. Nämä arvot eivät ole kuitenkaan kiinnitettyjä Paulan puolesta, vaan ohjelmoija voi halutessaan nostaa tai laskea niitä. Amiga-käyttöjärjestelmälle oli saatavilla levyajureita, jotka käyttivät levystä jopa 984 KiB (82 sylinteriä, 12 sektoria). Toimivuus ei kuitenkaan ole taattu Commodoren puolesta, mikäli 880 KiB raja ylitetään.
AGA-piirisarja.
Amiga 1200 (kuvassa) sekä Amiga 4000 käyttivät AGA-piirisarjaa
AGA-piirisarja oli suora seuraaja Amigan toisen sukupolven ECS-piirisarjalle. Se esiteltiin Amiga 4000:n julkistamisen yhteydessä vuonna 1992. Toisin kuin vain pikkuparannuksia sisältänyt ECS, AGA oli selvästi alkuperäistä OCS-piirisarjaa kehittyneempi. Piirisarja kykeni näyttämään erityisessä Hold and Modify -moodissa jopa 262 144 väriä (18 bittiä), OCS-piirisarja kykeni vain 4 096 värin näyttämiseen. Normaalimoodissa AGA pystyi esittämään samanaikaisesti 256 väriä, OCS 32. Väripaletti koostui 16 777 216 väristä (24 bittiä), OCS:llä paletti oli 4 096.
Suurimpana muutoksena värimäärän ja erottelutarkkuuden lisääntymisen lisäksi oli pahasti ruuhkautetun Agnus-piirin jakaminen kahteen erilliseen piiriin, "Aliceen" ja "Lisaan". AGA-piirisarjaa käytettiin Commodoren Amiga 1200-, Amiga 4000- ja Amiga CD32 -laitteissa.
AGA vastasi värimäärältään PC:n VGA-standardia, mutta eräänä erona oli se, että kun VGA:n 256-värinen kuvainformaatio esitettiin tavutaulukkona, jossa yksi tavu vastasi yhden pikselin 8-bittistä väri-indeksiä (chunky-grafiikka), esitettiin AGA:n 8-bittinen kuvainformaatio kahdeksana erillisenä bittitasona. Tämä johtui ilmeisesti yhteensopivuussyistä, ja periytyi OCS:stä ja muista vanhoista kotikoneratkaisuista: kun värejä oli selvästi vähemmän kuin 256, ei pikselin tallettamiseen kannattanut käyttää kokonaista tavua. Bittitasografiikka oli kuitenkin chunkygrafiikkaan verrattuna tehotonta käsitellä pikselitason operaatioissa, ja sen käyttö heikensi Amigoiden suorituskykyä esimerkiksi tekstuurimappauksessa.
Amiga pelikoneena.
1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa Amiga oli Euroopassa yksi keskeisiä pelikoneita ja myös Yhdysvalloissa yksi teknisesti vakuuttava vaihtoehto eri pelikoneiden joukossa.
Monet peleistä tehtiin samaan aikaan Atari ST:lle ja Amigalle siten, että koodi ja grafiikka tehtiin ST:llä ja käännettiin eli "portattiin" Amigalle. Tällöin Amigan grafiikkaominaisuudet jäivät hyödyntämättä. Äänet piti kuitenkin tehdä uudestaan, koska koneiden äänipiirit olivat liian erilaiset suoraan porttaukseen, ja tällöin Amigan ja Atari ST:n peleissä oli usein juuri erona Amigan version äänet, jotka perustuivat digitoitujen ääninäytteiden käyttöön. Syynä ST-porttauksiin oli Atari ST:n alkuvuosina suurempi käyttäjäkunta sekä tietysti yleisemmin pelintekemisen nopeuttaminen. Atari ST:n teknologia (esimerkiksi grafiikkapiirit) olivat myös lähempänä aiempia tietokoneita, mikä teki ne helpommin omaksuttavaksi ohjelmoijille ja houkuttelevaksi portata ST:n koodi Amigaan. 1980-luvun loppuvuosilta alkaen pelit alettiin tehdä usein enemmän suoraan Amigalla. Atari vastasi haasteeseen uudemmalla Atari STE- mallilla, jossa oli aiempaa paremmat teknologiset ominaisuudet, mutta tälle mallille ei alettu tehdä juuri pelejä, koska vanhemmilla Atareilla oli selvästi suurempi käyttäjäkunta.
Osa Amiga-harrastusta oli kaupallisten pelien "kräkkääminen" ja kopiointi. Tämä muodosti omituisen noidankehän, jossa pelien kopioitavuus lisäsi Amigan ja muiden tietokoneiden suosiota suhteessa pelikonsoleihin, mutta samalla pelien valmistajat eivät saaneet tuotoksiaan myydyksi. Kräkkäily ja introjen tekeminen johtivat varsinaisen demoskenen syntymiseen alun perin nimenomaan Amiga-harrastajien parissa.
Tunnettuja alun perin Amigalle (joissakin tapauksissa samalla ST:lle) tehtyjä pelejä, jotka on käännetty monille muille laitteille, ovat esimerkiksi Cannon Fodder, Lemmings (1 & 2), Speedball (1 & 2) Settlers (ensimmäinen osa), Pinball Dreams (jatko-osineen), Sensible Soccer, Formula One Grand Prix, Another World, Flashback, Worms, Lotus Turbo Challenge (I-III), The Chaos Engine, James Pond (1–3), Populous (1 & 2) ja Kick Off (1 & 2). Kuuluisa Turrican tehtiin ensin Commodore 64:lle, mutta tuli tunnetuksi Amiga-pelinä. Kuuluisan SimCityn ensimmäinen versio julkaistiin alun perin Amigalle ja Apple Macintoshille (joskin C64-version kehitys aloitettiin ensimmäisenä). Dungeon Master tehtiin alun perin ST:lle, mutta oli suosittu myös Amigalla, jonka versioon lisättiin kolmiulotteiset äänet. 16-bittisten pelien pioneereihin kuuluneen Cinemawaren elokuvamaisista peleistä suosiota saivat esimerkiksi "Wings" ja "It Came from the Desert".
Suosittuja Amiga-pelejä olivat niin ikään teknisesti alkuperäisversioinakin vaatimattomat, mutta pelattavuudeltaan ylistetyt kolikkopelit, kuten New Zealand Story, Klax, Rainbow Islands ja Bubble Bobble. 8-bittisten koneiden menestyspeli, Elite, käännettiin alkuperäisversiolle suht uskollisena käännöksenä Amigalle ja Atari ST:lle vuonna 1988. Sitä enemmän tai vähemmän jäljitteleviä Amigalle tehtyjä "avaruussimulaattoreita" olivat esimerkiksi Warhead, Starglider 2, Damocles ja itse Eliten jatko-osa. Amigan teknologisia puolia hyödyntäneitä, ilmestymishetkellään teknisesti vaikuttavina pidettyjä pelejä olivat esimerkiksi A-18 Interceptor ja Shadow of the Beast. Samoin suomalaisten tekemät Elfmania ja Stardust tunnetaan teknisesti loisteliaina tuotoksina.
Amigalla suosittuja olivat myös Sierran ja Lucasartsin seikkailupelit, vaikka ne oli tehty alun perin IBM-PC:llä, ja varsinkin alkuaikoina niiden porttaukset Amigalle (ja Atari ST:lle) olivat teknisesti surkeita. Muita alun perin IBM-PC:lle tehtyjä suosittuja Amiga-käännöksiä olivat Civilization ja Colonization.
Tunnettuja Amigan parissa työskennelleitä pelintekotiimejä olivat esimerkiksi Bitmap Brothers, Sensible Software ja Magnetic Fields. Amigalla (ja ST:llä) aloittaneita ja myöhemmin IBM-PC:llä tai konsoleilla mainetta niittäneitä pelitiimejä tai julkaisijoita ovat esimerkiksi DMA Design (nykyiseltä nimeltään Grand Theft Autosta tunnettu Rockstar Games), Sonyyn sulautetut Psygnosis ja Factor 5 sekä Peter Molyneuxin Amiga-aikana luotsaama Bullfrog. Myös suomalainen Housemarque aloitti Amigalla.


Motorola 68000.
Motorola 68000 ("MC68000", "m68k", "68k") on Motorolan valmistama mikroprosessori, joka julkistettiin vuonna 1979. Se oli aikanaan suosittu suoritin, jota käytettiin mm. Commodore Amiga -, Atari ST -, Apple Macintosh - ja Sinclair QL -tietokoneissa. Se on sisäisesti 32-bittinen ja ulkoisesti 16-bittinen. Muita saman sarjan suorittimia ovat 68008, 68010, 68020, 68030, 68040, 68060 eri muunnoksineen. Nimitystä 68000 käytetään joskus myös yleisesti koko sarjasta ja sen toteuttamasta CISC-suoritinarkkitehtuurista.
Käyttökohteet.
68000:ta käytettiin aluksi kalliissa järjestelmissä, kuten monenkäyttäjän mikroissa ja yhden käyttäjän työasemissa. Kotitietokoneissa sitä käytettiin ensiksi 1980-luvun alkupuolella Applen Lisassa ja Macintoshissa. Näitä seurasivat Commodore Amiga, Atari ST ja Sharp X68000. Suoritinta käyttivät jo 1980-luvun alkupuolelta useat kolikkopelijärjestelmät ja hieman myöhemmin pelikonsolit, kuten Sega Megadrive ja Neo-Geo. Jotkut uudemmat konsolit kuten Sega Saturn ja Atari Jaguar käyttivät 68000:ta vielä apusuorittimena. Texas Instruments käyttää 68000:aa laskimissaan TI-89 ja TI-92.
Menestyksekkäin 68000 oli kuitenkin ohjaustehtävissä. Lasertulostimissa sitä käytettiin ohjaimena ensimmäistä kertaa jo vuonna 1981, läpi 1980-luvun yleisesti ja vielä pitkälle 1990-luvulla halvoissa malleissa. Sitä käytettiin ja käytetään edelleen paljon myös teollisuusjärjestelmissä ja ohjelmoitavissa logiikoissa.
Sarjan muistinhallintayksiköllä varustettuja suorittimia Motorola 68030 ja 68040 käytettiin useissa Unix-työasemissa.
Suoritinarkkitehtuurin epäviralliseksi seuraajaksi tuli Applen, IBM:n ja Motorolan suunnittelema PowerPC, johon aiemmin m68k -suorittimia käyttänyt Applen Macintosh siirtyi vuonna 1994. Sitä käytetään myös useissa Amigan turbokorteissa.
Käskykannan ominaisuuksia.
M68k-arkkitehtuurissa on kahdeksan 32-bittistä datarekisteriä sekä kahdeksan 32-bittistä osoiterekisteriä. Käskykanta on melko ortogonaalinen, eli siinä ei ole suuremmalti rajoituksia siinä, mitä rekisterejä pystyy käyttämään minkäkin käskyn yhteydessä, paitsi että osa käskyistä operoi vain datarekistereillä, osa vain osoiterekistereillä.
32-bittiset osoiterekisterit mahdollistivat suuren muistimäärän suoran osoittamisen ilman hankalia segmentointeja, joita kilpaileva x86 tarvitsi yli 64 kilotavun käyttämiseen. Ensimmäisissä 68k-suorittimissa oli vain 24-bittinen ulkoinen osoiteväylä, minkä johdosta jotkut ohjelmoijat käyttivät osoiterekisterien ylimpiä kahdeksaa bittiä ylimääräisen datan säilömiseen. Tämä aiheutti myöhemmin yhteensopivuusongelmia suorittimien uudempien mallien kanssa, joissa oli leveämpi ulkoinen osoiteväylä tai virtuaalimuistia.
m68k:n käskykanta on muutenkin melko johdonmukainen ja siten assembly-kieleksi helppoa ohjelmoida, ja ohjelmoijat pitivät sille ohjelmoimisesta, mitä ei voinut sanoa kilpailevasta x86-arkkitehtuurista. Suuresta rekisterimäärästä ja käskykannan ortogonaalisuudesta johtuen konekieli vei enemmän tilaa kuin kilpailevan x86:n konekieli.


CISC.
CISC () on yleisnimitys sellaisille tietokoneiden käskykannoille, joissa konekielen käskyt ovat rakenteeltaan monimutkaisia ja yksi käsky voi sisältää useita alkeistason operaatioita.
Esimerkiksi IA-32:n käsky "add [ebx+ecx*4],eax" laskee summan ebx+ecx*4, lukee sitä vastaavasta osoitteesta sanan, summaa sen tulokseen eax-rekisterin sisällön ja kirjoittaa tuloksen takaisin alkuperäiseen muistipaikkaan. Moderneissa CISC-suorittimissa tällaiset käskyt joudutaan pilkkomaan RISC-tyylisiksi alkeiskäskyiksi, jotta ne voisi suorittaa tehokkaasti.
Tunnettuja CISC-arkkitehtuureita ovat mm. x86 (IA-32), Motorola 68000, VAX, 360 ja PDP-11.
CISC-arkkitehtuurin vastakohta on RISC-arkkitehtuuri, jossa käskykanta on pyritty pitämään mahdollisimman yksinkertaisena ja tehokkaana.


Al Taliaferro.
Charles Alfred "Al" Taliaferro () oli yhdysvaltalainen sarjakuvapiirtäjä, joka tunnetaan parhaiten Aku Ankka -piirtäjänä. Hän opiskeli piirtäjäksi kirjekurssilla.
Taliaferro saapui Disneyn studiolle vuonna 1931. Aluksi hän puhtaaksipiirsi Floyd Gottfredsonin kaksisivuisia Mikki Hiiri -strippejä. Hän piirsi Silly Symphonies -animaatioiden pohjalta sarjakuvaa, jonka käsikirjoittajana oli Ted Osborne.
Taliaferro teki käsikirjoittaja Bob Karpin kanssa Aku Ankka -sanomalehtistrippejä vuodesta 1938 vuoteen 1965 saakka. Tavalliset päivästripit olivat noin puolen sivun pituisia ja sunnuntaistripit sivun pituisia. Taliaferron päivästrippejä on julkaistu Suomessa Aku Ankka Päivästä Päivään -kokoelmissa. Sunnuntaistrippejä on puolestaan julkaistu Aku Ankan Sunnuntaisarjat -albumeissa. "Hassunkuriset sinfoniat" on julkaistu Juice Leskisen suomentamana.
Al Taliaferron luomia hahmoja ovat muun muassa Tupu, Hupu ja Lupu, Pulivari, Hansu Hanhi ja Mummo Ankka. Hänet nimitettiin Disney-legendaksi 2003. Viimeisin Taliaferron sarjakuvastrippi julkaistiin 15 päivää ennen hänen kuolemaansa. Taliaferro otti hahmoihinsa mallia sukulaisistaan. Mummo Ankka (joka oli alussa ”oikea pirttihirmu”) oli pilaversio hänen anopistaan. Iines puolestaan käyttäytyi (Taliaferron omien sanojen mukaan) kuin hänen vaimonsa Lucy. Eräässä tarinassa Taliaferro käytti Akun puhelinnumerona omaansa, mikä johti pilapuheluvyöryyn.


QNX.
QNX (ent. "Quick Unix", nyk. pelkkä QNX) on reaaliaikainen UNIX-käyttöjärjestelmä. Sitä käytetään mm. ydinvoimaloissa. Ensimmäinen QNX:n versio julkaistiin vuonna 1982 Intel 8088 -suorittimelle. Se on ehkäpä menestyksekkäin palvelin-asiakas arkkitehtuurin käyttöjärjestelmä mikrokernelillä.
Palvelin-asiakas arkkitehtuurin käyttöjärjestelmänä QNX hyödyntää alkuperäistä ideaa ajaa suurinta osaa käyttöjärjestelmästä suojatuissa prosesseissa suoritettavia ohjelmistoja, jotka tunnetaan "palvelimina" tai "moduuleina". Tämä eroaa perinteisistä monoliittisistä käyttöjärjestelmistä, joissa käyttöjärjestelmä toimii suurena yksittäisenä ohjelmistona, jolla on erityisiä ominaisuuksia. QNX:n tapauksessa palvelimien/moduulien käyttö antaa käyttäjien (kehittäjien) kytkeä pois toimintoja, joita he eivät tarvitse, ilman että muuttaisivat käyttöjärjestelmän arkkitehtuuria tai käyttöjärjestelmää itsessään.


Yuuzhan Vong.
Yuuzhan vongit on kuvitteellinen avaruusolentorotu, joka esiintyy Star Wars -aiheisessa "New Jedi Order" -kirjasarjassa.
Yuuzhan vongit olivat kotoisin toisesta galaksista, mutta joutuivat hylkäämään sen ja etsimään uutta kotia. He aloittivat hyökkäyksensä Uutta Tasavaltaa vastaan 25 vuotta Yavinin taistelun jälkeen.
Muukalaisvalloittajat onnistuivat siinä, missä Imperiumin rippeet olivat epäonnistuneet. He jopa valloittivat galaksin pääkaupunkiplaneetan Coruscantin ja muokkasivat sen omille elinoloilleen sopivaksi.
New Jedi Orderin viimeisessä kirjassa, "The Unifying Forcessa", yuuzhan vongit lopulta lyötiin. Heidän johtajansa Shimrra ja Onimi saivat surmansa ja loput henkiin jääneistä yuuzhan vongeista joutuivat antautumaan. Viisi vuotta kestänyt sota loppui ja Uusi Tasavalta antoi heidän lähteä Zonama Sekot -planeetalle etsimään uutta kotia.
Aiheesta muualla.
Vong, Yuuzhan


VLIW.
VLIW () on suoritinarkkitehtuuri, joka on suunniteltu hyödyntämään tehokkaasti käskytason rinnakkaisuutta. VLIW-tekniikkaa hyödyntäviä suorittimia ovat mm. Transmetan suorittimet sekä monet signaaliprosessorit (DSP). Myös Intelin IA-64-käskykannassa, jota käyttävät Itanium-perheen suorittimet, on oleellisia VLIW-piirteitä, vaikkei se kovin puhdasverinen VLIW-käskykanta olekaan.
VLIW:n kantava ajatus on useiden konekielikäskyjen niputtaminen yhteen jo käännösvaiheessa. Tällöin suoritin saa aina suorittaa yhden nipun käskyt rinnakkain eikä sen tarvitse tarkastaa näiden käskyjen välisiä riippuvuuksia. Käskyjen välisten rinnakkaisuuksien tarkastaminen jätetään kääntäjän tehtäväksi.
Perinteisillä suoritinarkkitehtuureilla (CISC, RISC) suorittimen suorittama konekieli on täysin peräkkäistä (sarjamuotoista), ja suorittimet tarkastavat itse, mitkä käskyt voidaan ajaa rinnakkain laskennan tulosta muuttamatta. Näiden tarkastusten tekeminen on kuitenkin monimutkainen operaatio, ja sen tekeminen suorittimella monimutkaistaa suoritinta eikä käytännössä mahdollista kaikkien periaatteessa rinnakkaistuvien käskyjen rinnakkaista suoritusta. VLIW mahdollistaa näin paremman rinnakkaisuuden hyödyntämisen ja potentiaalisesti yksinkertaisemmat suorittimet.
Koska yhden käskyn pituus VLIW-arkkitehtuurissa on pidempi kuin perinteisillä suoritinarkkitehtuureilla, käännetty ohjelmakoodi vie yleensä paljon tilaa. Lisäksi VLIW-suoritin ei osaa sopeutua muuttuviin tilanteisiin (esimerkiksi välimuistihutiin, engl. "cache miss"), mikä heikentää suorituskykyä koodilla, jossa on paljon dynaamisuutta. Nämä haittapuolet rajoittavat sen soveltuvuutta yleiskäyttöisissä suorittimissa, ja parhaiten VLIW soveltuukin hyvin suoraviivaiseen numeronmurskaukseen DSP- ja tieteellisellä puolella.


ScanBurger.
ScanBurger on suomalainen pikaruokaketju, joka aloitti toimintansa vuonna 1996 Pohjois-Suomesta. ScanBurger laajenee kohti etelää ja nykyään ScanBurger-hampurilaisravintoloita on lähes 90 ympäri Suomea, eteläisin ravintola on Helsingissä ja pohjoisin Inarissa. Muista ketjuista ScanBurger poikkeaa siten, että se ei peri franchising-maksuja eikä aloitusmaksuja.


Graafinen käyttöliittymä.
Graafinen käyttöliittymä (engl. "Graphical User Interface", GUI'"), tarkoittaa tekstiin, kuviin ja käyttöliittymäelementteihin perustuvaa tapaa käyttää tietokonetta tai tietokoneohjattua laitetta. Graafinen käyttöliittymä koostuu käyttöliittymäelementeistä (kuten ikkunoista, valikoista, valinta­napeista, valinta­laatikoista ja kuvakkeista), joita käytetään näppäimistön lisäksi osoitinlaitteella (kuten hiirellä, kosketuslevyllä tai osoitinpallolla). Elementit saadaan useimmiten käyttöön käyttöliittymäkirjastosta. Näitä graafisen käyttöliittymän osia voidaan korostaa käyttämällä nimitystä WIMP, joka tarkoittaa ikkunoita, kuvakkeita, valikkoja ja osoitinlaitetta ("engl." Windows, Icons, Menus, and Pointing device). Nykyaikaisen tietokoneen käyttöliittymä koostuu yleensä työpöytäympäristöstä ja sen kautta käytettävistä graafisista ohjelmista.
Historiaa.
Graafisen käyttöliittymän edeltäjä kehitettiin Stanford-yliopiston tutkimuskeskuksessa tekstipohjaisten (Hyperlinkit), hiirellä käytettävien on-line -järjestelmien kehityksen yhteydessä. Xerox PARCin tutkijat laajensivat hyperlinkkien konseptia myös grafiikkaan sovellettavaksi. He käyttivät graafista käyttöliittymää Xerox Alto -tietokoneen pääasiallisena käyttöliittymänä. Useimmat yleiskäyttöiset graafiset käyttöliittymät on johdettu tästä järjestelmästä. Tästä syystä tätä käyttöliittymätyyppiä voidaan nimittää englannin kielessä myös nimellä "PARC User I'"nterface" (PUI). Xeroxin tapa esitellä patentoimatonta teknologiaa kilpailijoilleen johti siihen, että Apple, Commodore ja Microsoft kopioivat keksinnön itselleen.


Tähtien sota.
"Tähtien sota" () on yhdysvaltalaisen elokuvaohjaaja George Lucasin luoma kuuden tieteiselokuvan sarja, joka on lajityyppinsä kuuluisimpia teoksia ja on saavuttanut kulttimaineen.
Yksi suositeltu elokuvasarjan katselujärjestys on seuraavanlainen: ' (1999), "Episodi II – Kloonien hyökkäys" (2002), "Episodi III – Sithin kosto" (2005) jonka jälkeen siirrytään katsomaan alkuperäistä trilogiaa: "Episodi IV – Uusi toivo" (1977), "Episodi V – Imperiumin vastaisku" (1980) ja viimeisenä osana "Episodi VI – Jedin paluu" (1983). Toisten mielestä ensin pitäisi katsoa alkuperäinen trilogia (IV, V, VI), sillä se on alkuperäinen kulttimaineen saavuttanut trilogia jota on luonnehdittu yhdeksi maailman tunnetuimmista elokuvatrilogioista. Noin kuusitoista vuotta myöhemmin aloitetun trilogian (I, II, III) sanotaan usein painottuvan liikaa digitaalisiin erikoistehosteisiin juonen jäädessä sivuun, mutta nämäkin elokuvat ovat alkuperäisen trilogian maineen ansiosta taloudellisesti tuottoisia.
Filmikuusikon pohjalta on tehty muun muassa leluja, kirjoja, sarjakuvia ja videopelejä.
Disney ilmoitti lokakuussa 2012 ostaneensa Lucasfilmin, ja tekevänsä uuden Tähtien Sota-elokuvan.
Maailma.
Tämän osion tiedot perustuvat elokuvissa, kirjoissa ja sarjakuvissa esitettyihin tietoihin.
Historia.
"Tähtien sodan" universumin tapahtumat sijoittuivat kaukaiseen aikaan kaukaisessa galaksissa. Galaksia hallitsi alun perin Galaktinen tasavalta, jota johti senaatti ja sen johdossa toimiva ylikansleri. "Pimeään uhkaan" mennessä Tasavallasta oli kuitenkin tullut vanha ja korruptoitunut. Kloonisodat käynnistyvät separatistien ja Tasavallan välillä. "Sithin kostossa" tasavalta muuttuu Galaktiseksi imperiumiksi, jonka johdon otti itsensä keisariksi julistanut kansleri Palpatine. Alkuperäinen trilogia (osat IV–VI) kertoo sisällissodasta, jossa Imperiumi ja sitä vastustava Kapinaliitto taistelevat galaksin kohtalosta. Keisarin kukistuttua Galaksiin palaa rauha.
Voima.
Yksi tärkeimmistä elementeistä "Tähtien sodan" universumissa on Voima (). Voimalla on hyvyyttä edustava valoisa puoli ja pahuutta edustava pimeä puoli. Valoisaa puolta käyttävät jedit ja pimeää puolta sithit sekä mustat jedit. Valoisa puoli vaatii käyttäjältään myötätuntoa ja rohkeutta. Jedit eivät saa rakastaa yksilöidysti sillä kiintymys ja omistaminen on kiellettyä. Menetyksen pelko johtaa pimeälle puolelle. Voiman valoista puolta voi käyttää vain puolustamiseen, ei koskaan hyökkäykseen. Pimeälle puolelle johtavat pelko, suuttumus, viha ja aggressiivisuus. Voiman pimeä puoli on houkuttelevampi ja helpompi, kuin valoisa puoli, muttei vahvempi. Jedien vahvuus sitheihin verrattuna on myös heidän määrällinen ylivoimansa uudessa trilogiassa. Vanhassa trilogiassa kaikki jedit on tuhottu Tasavallan lopussa. Lopulta se turmelee mielen ja ruumiin. Voiman avulla jedit ja sithit voivat esimerkiksi lukea ajatuksia, siirtää esineitä ajatuksen voimalla, hyppiä jopa kymmenien metrien loikkia sekä ennustaa tulevaisuutta.
"Tähtien sota" ("Tähtien sota: Episodi IV – Uusi toivo", 1977).
Ensimmäinen "Tähtien sota" -elokuva oli alkuperäiseltä nimeltään "Tähtien sota", mutta uudelleenjulkaisussa se muutettiin muotoon "Tähtien sota: Episodi IV – Uusi toivo". George Lucasin, joka lopulta myös ohjasi elokuvan, oli aluksi tarkoitus tehdä tieteiselokuva Alex Raymondin luomasta sarjakuvasankari Flash Gordonista, mutta hän ei saanut lisenssiä. Niinpä Lucas päätti tehdä oman tieteiselokuvansa. Elokuvan käsikirjoittaminen alkoi vuonna 1974. Ensimmäinen käsikirjoitusversio oli nimeltään "Adventures of Luke Starkiller". Elokuva sijoittui 3900-luvulle ja kertoi kenraali Luke Starkillerin seikkailuista. Lucas kuitenkin huomasi, että elokuvassa oli liian paljon tapahtumia, ja hän lyhensi sen kolmasosaan.
Aluksi Lucasilla oli vaikeuksia saada elokuvalleen rahoitusta. Monet elokuvayhtiöt uskoivat, että "Tähtien sota" ei menestyisi. Lopulta hän onnistui saamaan 20th Century Fox -studiolta luvan ja rahoituksen tehdä elokuva. "Tähtien sota" sai ensi-iltansa elokuvateattereissa 25. toukokuuta 1977. Lucas oli vaimonsa kanssa San Franciscossa ravintolassa, kun hän näki pitkän jonon elokuvateatterin edessä. Hän meni kysymään ihmisiltä, mitä elokuvaa he olivat menossa katsomaan. Hänelle vastattiin, että he jonottivat, jotta pääsisivät näkemään "Tähtien sodan".
"Tähtien sodasta" tuli yksi maailman menestyneimmistä ja kuuluisimmista elokuvista. Elokuvassa oli aikanaan näyttävät erikoistehosteet, jotka oli suunnitellut John Dykstra ja toteuttanut Lucasin tarkoitusta varten perustama tehosteyhtiö Industrial Light & Magic (ILM). "Tähtien sota" voitti seitsemän Oscar-palkintoa muun muassa erikoistehosteistaan, musiikistaan ja puvustuksestaan. Se oli ehdolla myös parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen sarjoissa.
"Imperiumin vastaisku" ("Tähtien sota: Episodi V – Imperiumin vastaisku", 1980).
"Imperiumin vastaisku", uudelta nimeltään "Tähtien sota: Episodi V – Imperiumin vastaisku", ilmestyi vuonna 1980. Monet fanit pitävät sitä parhaimpana "Tähtien sota" -elokuvana. Se oli vähemmän vauhdikas kuin "Uusi toivo", mutta myös teemoiltaan synkempi ja kypsempi. Elokuva voitti neljä Oscaria.
Elokuvan ohjasi Irvin Kershner.
"Jedin paluu" ("Tähtien sota: Episodi VI – Jedin paluu", 1983).
"Jedin paluu", uudelta nimeltään "Tähtien sota: Episodi VI – Jedin paluu", ilmestyi vuonna 1983. Elokuvan nimeksi piti alun perin tulla "Revenge of the Jedi" eli "Jedin kosto". Se vaihdettiin "Jedin paluuksi", sillä kostaminen ei Lucasin mukaan kuulu jedien maailmankatsomukseen. Nykyisen selityksen mukaan elokuva nimettiin aluksi "Revenge of the Jediksi", jotta voitaisiin tunnistaa myöhemmin ilmestyvät elokuvaan pohjautuvat piraattituotteet. "Jedin paluu" menestyi ja sai kolme Oscaria. Elokuvan on sanottu toistavan liiaksi "Uuden toivon" juonta ja aineksia.
"Tähtien sota: Episodi I – Pimeä uhka" (1999).
Vuonna 1994 Lucas sanoi tekevänsä uuden "Tähtien sota" -elokuvan. Se sijoittuisi aikaan ennen alkuperäistä trilogiaa ("Uusi toivo", "Imperiumin vastaisku" ja "Jedin paluu"). Jo "Imperiumin vastaiskun" ilmestyessä sen ja myös alkuperäisen elokuvan alkuun oli lisätty episodin numero. Jo 1980-luvun alusta saakka oli siis osattu aavistella, että Lucas joskus kertoisi tarinan alun.
Vuonna 1999 ilmestyi '. Sen saamasta kiinnostuksesta kertoo, että arviolta noin 2,2 miljoonaa yhdysvaltalaista jäi pois töistä ja koulusta nähdäkseen sen heti kun mahdollista. Siitä tuli maailman tuottoisin ensi-ilta-elokuva, kunnes "Spider-Man – Hämähäkkimies" (2002) rikkoi ennätyksen.
"Pimeän uhan", kuten jatko-osatkin, ohjasi sarjan luoja George Lucas, joka oli ennen tätä ohjannut vain ensimmäisen "Tähtien sodan".
"Tähtien sota: Episodi II – Kloonien hyökkäys" (2002).
Vuonna 2002 ilmestyi elokuvasarjan viides – tarinan aikajärjestyksessä toinen – osa, joka sai nimen '. Sen vastaanotto oli parempi kuin edellisen osan, vaikka moni kritisoi Anakin Skywalkerin ja Padmé Amidalan rakkaustarinan kömpelyyttä.
"Tähtien sota: Episodi III – Sithin kosto" (2005).
Elokuva julkistettiin Cannesin elokuvajuhlilla 15. toukokuuta 2005 (kilpailun ulkopuolella) ja tuli elokuvateattereihin 19. toukokuuta 2005, on nimeltään '. Lucas itse oli etukäteen kertonut, että elokuva olisi paljon synkempi ja väkivaltaisempi kuin edeltäjänsä. Elokuva on kerännyt arvostusta ja sitä on jopa kehuttu parhaaksi saagan osista. Monien mielestä "Sithin kosto" nosti elokuvat takaisin alkuperäisen trilogian korkealle tasolle.
"Star Wars: The Clone Wars" (2008).
tehtiin mainostamaan samannimistä televisiosarjaa ja sijoittuu ajallisesti episodien II ja III väliin. Se on ensimmäinen animoitu "Tähtien sota" -elokuva.
Yhdeksän elokuvan myytti.
Ensimmäisen "Tähtien sota" -elokuvan suosion rohkaisemana Lucas päätti jatkaa sarjaa alkuperäisestä käsikirjoituksesta yli jääneellä materiaalilla. Hän kuitenkin suunnitteli tekevänsä näille kolmelle ensimmäiselle elokuvalle kolme jatko-osaa ja niille vielä kolme jatko-osaa. Näin syntyi käsitys yhdeksästä elokuvasta. "Jedin paluuseen" mennessä Lucas typisti tarinaa ja Luke Skywalker kohtasi keisari Palpatinen jo kuudennen osan lopussa. Osia seitsemästä yhdeksään ei siis ole olemassa eikä niitä todennäköisesti tulla tekemäänkään. Liikkeellä on edelleen huhuja, joiden mukaan Lucas suunnittelisi vielä kolmea uutta elokuvaa, mutta Lucasfilm on kieltänyt tämän tiedon. Myös Lucas itse on monta kertaa vakuuttanut, ettei elokuvia tehdä kuutta enempää.
Tällä hetkellä Lucasfilm työstää kuitenkin kahta uutta televisiosarjaa: animaatiota ja näytelmää. Arvioitiin, että sarjat voitaisiin nähdä televisiossa vuonna 2009. Kaikki kuusi elokuvaa on julkaistaan myös 3D-versioina; "Pimeän uhan" 3D-versio sai ensi-iltansa helmikuussa 2012. Vuoden 2008 elokuussa ilmestyi uusi piirroselokuva, joka toimii animoidun piirrossarjan esittelynä.
Tähtien sota -elokuvien ja -sarjojen aikajana.
Ajat ilmaistu vuosina ennen ja jälkeen Yavinin taistelun. Yavinin taistelussa Luke Skywalker ja muut kapinalliset tuhoavat ensimmäisen Kuolemantähden. BBY = "Before Battle of Yavin", Ennen Yavinin taistelua. ABY = "After Battle of Yavin", Yavinin taistelun jälkeen.
"The Star Wars Holiday Special".
Vuonna 1978 Yhdysvalloissa CBS-televisiokanava esitti "The Star Wars Holiday Specialin", jonka ohjasivat David Acomba ja Steve Binder. Ohjelman käsikirjoittivat George Lucasin tarinan pohjalta Pat Proft, Leonard Ripps, Bruce Vilanch ja Rod Warren. "The Star Wars Holiday Special" sisälsi 1970-luvun laulajien ja näyttelijöiden, kuten Diahann Carrollin ja Harvey Kormanin, esiintymisiä ja laulunumeroita. Mukana oli myös piirroselokuva, jossa nähtiin ensi kertaa palkkionmetsästäjä Boba Fett - varsinaisesti vasta "Imperiumin vastaiskussa" esiintynyt hahmo.
Monet "Tähtien sota" -fanit eivät lainkaan pidä "Star Wars Holiday Specialista". George Lucas itse on sanonut, että tuhoaisi sen jokaisen kopion, jos asia olisi hänen vallassaan. Holiday Specialia ei ole koskaan julkaistu virallisesti videolla tai DVD:llä, eikä näin luultavasti tule tapahtumaankaan.
"Ewoks"-elokuvat.
Vuonna 1984 ilmestyi "Jedin paluussa" esiintyneiden ewokien seikkailuista kertova elokuva "The Ewok Adventure". Sille ilmestyi vuonna 1985 myös jatko-osa "Ewoks: Battle for Endor". 1980-luvulla ilmestyi myös lapsille suunnattu "Ewoks"-piirrossarja.
"Droids"-piirrossarja.
"Droids"-piirrossarja kertoo seikkailuista, joita "Tähtien sodassa" esiintyneet droidit C-3PO ja R2-D2 kokivat ennen "Uuden toivon" tapahtumia.
"Clone Wars" -piirrossarja.
Vuonna 2003 Cartoon Network -televisiokanavalla esitettiin, jonka tuotti muun muassa "Samurai Jack" -piirretyistä tunnettu Genndy Tartakovsky. Jaksot kestivät noin kolme minuuttia. "Clone Wars" voitti vuonna 2004 Emmy-palkinnon. "Clone Wars" kertoi "Kloonien hyökkäyksen" ja "Sithin koston" väliin sijoittuvista tapahtumista. "Clone Warsia" tuotettiin kaksikymmentäviisi jaksoa. Vuonna 2008 julkaistiin piirrossarjan jatko-osa '.
"Star Wars: Underworld".
Vuonna 2006 Lucas ilmoitti tekevänsä uuden tv-sarjan Tähtien sodasta. Sarja tulee sijoittumaan "Sithin koston" ja "Uuden toivon" välille. Vuonna 2011 käsikirjoitettua materiaalia oli 50 tunnin verran, mutta projekti jäissä liian suurten tuotantokustannusten takia.
Parodiat.
Yksi tunnetuimmista "Tähtien sota" -aiheisista parodioista on Mel Brooksin ohjaama elokuva "Avaruusboltsit" vuodelta 1987.
Kirjat.
Ensimmäinen "Tähtien sota" -kirja oli vuonna 1976, puoli vuotta ennen elokuvaa, julkaistu "Tähtien sodan" romaaniversio. Kirja ilmestyi George Lucasin nimissä, mutta sen todellinen tekijä on Alan Dean Foster. Foster kirjoitti myöhemmin "Tähtien sota" -aiheisen kirjan "Splinter of the Mind’s Eye", joka ilmestyi Suomessa 1980-luvulla nimellä "Mustan lordin paluu".
1990-luvulla ilmestyi paljon "Tähtien sota" -kirjoja, kuten Timothy Zahnin "Thrawn"-trilogia ja Kevin J. Andersonin "Jediakatemia" -trilogia. Nämä kirjat kertoivat "Jedin paluun" jälkeisestä ajasta. Monet "Tähtien sota" -fanit pitävät "Thrawn"-trilogiaa laadukkaana, mutta yleisesti ottaen "Tähtien sota" -kirjojen tasoa pidetään heikkona.
Vuonna 1999 ilmestyivät "Vector Prime" ja "New Jedi Order" -kirjasarjan ensimmäinen osa. "New Jedi Orderiin" kuuluu 24 kirjaa, joita ovat kirjoittaneet esimerkiksi R. A. Salvatore, Michael A. Stackpole, James Luceno ja Sean Williams. "New Jedi Orderin" tapahtumat alkavat 25 vuotta Yavinin taistelun jälkeen. Ne kertovat toisesta galaksista saapuneen Yuuzhan Vong -lajin hyökkäyksestä "Tähtien sodan" galaksiin. Kirjasarjan aikana kuolee useita merkittäviä "Tähtien sota" -hahmoja. Sarja päättyy teokseen "The Unifying Force" (30 vuotta Yavinin taistelun jälkeen).
Jedi Knight -peleistä tuttu Kyle Katarn, joka varasti Kuolemantähden piirustukset Imperiumilta ja joka voitti taistelussa ja surmasi Jerecin, Darth Vaderiakin voimakkaamman pahan jedin ja joka myös voitti ja tappoi Desannin ja kymmeniä voimakkaita pimeyden jedejä, Imperiumin sotilaita ja palkkasotureita, ja joka on Luke Skywalkerin jediakatemiassa opettajana, auttaa uutta tasavaltaa New Jedi Orderissa taistelussa Yuuzhan Vong -lajia vastaan on myös pääsankarina Star Wars Dark Forces kirjassa, joka ei nimestä huolimatta perustu samannimiseen "Tähtien sota" -peliin.
"Tähtien sodasta" on myös julkaistu monia tietoteoksia, kuten elokuvissa ja Expanded Universessa esiintyvistä avaruusaluksista, aseista ja tekniikasta erittäin yksityiskohtaisesti kertova "Essential Guide of Vessels and Vehicles".
Sarjakuvat.
Ensimmäiset "Tähtien sota" -sarjakuvat julkaisi Marvel Comics vuosina 1977–1986. Niitä piirsivät muun muassa Archie Goodwin, Howard Chaykin, Al Williamson, Carmine Infantino, Walt Simonson, Michael Golden, Chris Claremont, Whilce Poratio, Jo Duffy ja Ron Frenz. Archie Goodwin ja Al Williamson piirsivät myös sanomalehdissä julkaistuja "Tähtien sota" -sarjakuvastrippejä vuosina 1979–1984.
1990-luvulta lähtien "Tähtien sota" -sarjakuvia on julkaissut Dark Horse Comics. Vuodesta 2004 lähtien kustantamo on julkaissut "Tähtien sota" -sarjakuvalehtiä, joiden nimet ovat "Star Wars Republic", "Star Wars Empire", "Star Wars Jedi" ja "Star Wars Tales".
Suomessa Kustannus Oy Semic julkaisi Marvel Comicsin sarjakuvia vuosina 1983–1987. Lehtiä ilmestyi yhteensä 31 kappaletta ja ne kaikki olivat 52-sivuisia. Dark Horse Comicsin sarjakuvia julkaisi Suomessa vuosina 1999–2003 Egmont Kustannus, mutta niiden julkaiseminen lopetettiin lukijoiden vähäisyyden vuoksi. Lisäksi Jalava on julkaissut kolme albumia Star Wars-sarjakuvastrippejä ("Käärmemestarit", "Petturin peli" ja "Jedin kosto").
Videopelit.
Vuodesta 1983 lähtien on julkaistu yli 120 "Tähtien sota" -aiheista videopeliä. Joukossa on niin ammunta-, seikkailu-, strategia- kuin roolipelejäkin.
Vuonna 1983 ilmestynyt Atarin kolikkopeli "Star Wars" oli eräs merkittävimmistä tuon ajan peleistä. Peli oli pilotin näkökulmasta kuvattu vektorigrafiikalla toteutettu ammuntapeli, jossa ammuttiin TIE-hävittäjiä sekä lennettiin pitkin Kuolemantähden pintaa. Sille tehtiin myös "Imperiumin Vastaiskuun" pohjautuva jatko-osa.
1990-luvun alkupuolella ilmestyivät PC:lle "Tähtien sotaan" perustuvat ja Lucasartsin julkaisemat lentosimulaattorit ', ', ' ja '. Nämä pelit olivat erittäin suosittuja. Tietokoneiden historian kannalta merkittävänä voidaan pitää myös Lucasartsin vuonna 1993 julkaisemaa CD-ROM -peliä "Rebel Assault", joka hyödynsi CD-levyn suurta tallennuskapasiteettia koko ruudun kokoisten videoiden sekä digitoitujen äänten muodossa. Pelinä se oli yksinkertainen, mutta se merkitsi CD-aikakauden alkua paitsi LucasArtsille, myös koko pelialalle. Yksi toinen suosittu Tähtien Sota-lentosimulaattori oli vuonna 1998 a PC:lle julkaistu ', jossa pääosassa oli Luke Skywalkerin johtama kapinallislaivue Rogue Squadron (suom. Konnalaivue). Pelistä tuli niin suosittu, että se sai kaksi jatko-osaa, vuonna 2001 ja "n" vuonna 2003.
Pisin pelisarja on ollut "Dark Forces" -videopelisarja, jonka päähenkilönä toimii palkkasoturi ja jediritari Kyle Katarn. Sarja alkoi vuonna 1995 pelillä "Dark Forces". Seuraava peli oli nimeltään " " ja sen lisäpaketti
"Mysteries of the Sith", jota seurasivat ' ja '. "Dark Forces"-pelit ovat ensimmäisen persoonan ammuntapelejä.
Vuonna 1999 PlayStationille julkaistiin "Pimeä uhka" -elokuvaan perustuva peli ja ', jossa pelaajan oli mahdollista pelata Qui-Gon Jinninä, Obi-Wan Kenobina, Plo Koonina, Mace Winduna tai Adi Galliana. Lisäksi julkaistiin myös ', joka perustui elokuvassa nähtyyn rakettirekikisaan. Vuonna 2005 julkaistiin myös "Tähtien sota" -elokuvaan perustuva peli. "Star Wars Episode 3: Revenge of the Sith" -pelissä pelaaja pääsi ohjaamaan niin Anakin Skywalkeria kuin Obi-Wan Kenobia läpi elokuvan tapahtumien. Pelissä oli yksinpelin lisäksi kahden pelaajan moninpeli. Yksi tunnetuimpia "Tähtien sota" -pelejä on Xboxille ja Microsoft Windowsille vuonna 2003 julkaistu ' -roolipeli, joka voitti yli 40 erilaista pelipalkintoa. Pelin jatko-osa, ' ilmestyi Xboxille joulukuussa 200 ja Windowsille tammikuussa 2005.
Vähemmän tunnettu peli on vuonna 2002 julkaistu '. Windowsille ja Xboxille ilmestyi helmikuussa 2005 ensimmäisen persoonan kuvakulmasta toteutettu '. Tällöin ilmestyi myös ' PlayStation 2:lle ja Nintendo GameCubelle. Nimensä mukaisesti peli keskittyy kuuluisaan palkkionmetsästäjään Jango Fettiin.
Joulukuussa 2003 kauppoihin ilmestyi Windowsille "Star Wars Galaxies", joka on moninpelattava verkkoroolipeli. Pelissä pelaaja pääsi pelaamaan yllättävän laajaan "Tähtien sota" -galaksiin, joka sisälsi 12 planeettaa ja 13 tähtivyöhykettä. Pelille julkaistiin kolme laajennusosaa: "Jump to Lightspeed" vuonna 2004, "Rage of the Wookiees" vuonna 2005 ja "Trials of Obi-Wan" samana vuonna. Joulukuussa 2004 julkaistiin maailmalla parhaiten myynyt "Tähtien sota" -peli '. Se ilmestyi Windowsille, PlayStation 2:lle, Xboxille ja Nintendo GameCubelle. Vuonna 2005 on julkaistu jopa platinaa myyneen "Tähtien sota" -pelin jatko-osa '. "Battlefront II" julkaistiin PlayStation 2:lle, Xboxille, Windowsille, GameCubelle, ensimmäistä kertaa PlayStation Portablelle ja jopa matkapuhelimille. Vuonna 2007 ilmestynyt ' julkaistiin vain PSP:lle. Siinä pelaaja pystyi tekemään omia hahmoja.
' oli yksi ensimmäisistä täysin kolmiulotteisista ja reaaliaikaisista strategiapeleistä ja samalla myös ensimmäinen reaaliaikainen Tähtien Sota-strategiapeli. Samasta muotista tehtiin myös vuonna 2001 ilmestynyt ', joka käytti "Age of Empires 2" -pelin pelimoottoria. Peli sai myös lisä-osan vuonna 2002, "Clone Campaings". Lisä-osa toi mukanaan mahdollisuuden ohjata kloonisotilaita. Lisäksi helmikuussa 2006 ilmestyi uusi ', jossa pelaaja pääsee johtamaan joukkoja alkuperäisen trilogian elokuvista tuttuihin taisteluihin, avaruustaistelut ovat mahdollisia sekä pelissä voi myös komentaa elokuvista ja kirjoista tuttuja hahmoja kuten Darth Vader, Boba Fett ja Mara Jade. Samaan peliin ilmestyi syyskuussa 2006 lisäosa, "Star Wars: Empire At War: Forces of Corruption".
"Tähtien sota" -peliksi voidaan lukea myös huhtikuussa 2005 julkaistu ', jossa liikutaan Lego-hahmoiksi muutetuilla "Tähtien sota" -hahmoilla. Peli käsittää episodit "Pimeä uhka", "Kloonien hyökkäys" ja "Sithin kosto" (ja yhden kentällisen "Uutta toivoa", jossa voi pelata sekä Darth Vaderina että Imperiumin sotilaana). "Lego Star Warsille" julkaistiin jatko-osa ' syyskuussa 2006. Peli käsittää alkuperäisen trilogian. Vuonna 2007 julkaistiin ', jossa olivat molemmat pelit. 25. maaliskuuta 2011 ilmestyi pelisarjan kolmas osa, ', joka keskittyy 1. ja 2. tuotantokausiin.
Vuonna 2006 Ubisoft julkaisi ' -pelin ja PlayStation Portablelle. Pelissä pelataan twi’lek-rotuisella hahmolla, Rianna Sarenilla ja hänen droidillansa, Zeeolla. Pelissä
kohdataan monia tuttuja hahmoja kuten Darth Vader ja Kyle Katarn.
Vuoden 2008 syyskuussa julkaistiin ', jossa pelaaja pääsee ohjaamaan Darth Vaderin salaista oppipoikaa, Starkilleriä. Pelille tuli myös lisäosa marraskuussa 2009 ja jatko-osa ' ilmestyi lokakuussa 2010.
Vuonna 2012 julkaistiin "Kinect Star Wars", joka koostuu erilaisista minipeleistä, ja on sen takia suunnattu enimmäkseen lapsille. Minipeleinä on muun muassa kiiturikisaa, valomiekkailua, ja tanssipeliä tutuilla Tähtien sota -hahmoilla.
Teemat.
Yksi "Tähtien sodan" keskeisimmistä teemoista on perinteinen hyvän ja pahan välinen taistelu. "Tähtien sota" on saanut vaikutteita esimerkiksi aasialaisista wuxia-elokuvista, roomalaisesta mytologiasta ja Akira Kurosawan samurai-elokuvista.
Tavarat.
Yhdeksi "Tähtien sodan" tavaramerkeistä on muodostunut jokaisessa sarjan elokuvista käytetty kuvitteellinen ase, valosapeli. Muita leluksi päätyneitä ovat myös sarjaan pohjautuvat toimintafiguurit sekä pahuuden valtias Darth Vaderin musta maski.
Aiheesta muualla.
*


BBBS.
Näiden lisäksi BBBS on saatavilla myös Amigalle.


PCBoard.
PCBoard on amerikkalaisen Clark Development Companyn 1980-luvulta lähtien kehittämä purkkiohjelmisto DOS-käyttöjärjestelmälle. Yhtiö meni konkurssiin vuonna 1997 ja ohjelmiston viimeiseksi versioksi jäi 15.4 beta. Betaversiossa oli kuukauden aikarajoitus, jonka jälkeen se ei enää toiminut. Entinen PCBoardin ohjelmoija kuitenkin julkisti tiedot siitä, kuinka kyseinen rajoitus ohitetaan.
PCBoardia pystyi laajentamaan PPE-komentosarjoilla ja lukuisilla purkkikäyttöön suunnitelluilla oviohjelmilla. (eng. "doors").
Suomalainen MBnet-niminen BBS omisti PCBoardin maailman suurimman tuhannen noden lisenssin.
PCBoardilla toimivat myös Forgotten Realms BBS (telnet://fr.bbs.fi/) ja HAM-BOX BBS (018-130 68,63).


Aivastaminen.
Aivastaminen on refleksi, jossa tapahtuu nopea uloshengitys. Yleisimmin aivastuksen laukaisee nenän limakalvojen ärsytys esimerkiksi pölyn vuoksi. Aivastuksessa ulos pakenevan ilman nopeus on noin 120 km/h. Ennätys mitatuista koetilanteessa on 167 km/h.
Aivastelu liitetään yleisesti vilustumiseen tai influenssaan, jolloin useimmilla esiintyy aivastelua. Aivastaessa on hyvä peittää suun ja nenän alue bakteerien ja virusten leviämisen välttämiseksi.
Fotogeeninen aivastus.
Kirkkaasta valosta aivastelevia ihmisiä on tutkimusten mukaan merkittävä osa väestöstä. Ilmiön englanninkielinen nimi on "photic sneeze reflex". Fotogeeninen aivastusrefleksi on periytyvä ominaisuus. Sitä tukee se, että 20–30 prosentilla ihmisillä asia vaivaa. Aivastelua ei aiheuta valon tietty aallonpituus, vaan valon voimakkuuden vaihtelu. Hävittäjälentäjillä tehdyt kokeet osoittavat, ettei esimerkiksi aurinkolasien käyttö estää aivastelua.
Fotogeenisen aivastuksen mekanismista on kaksi teoriaa. Ensimmäisen mukaan silmät vetistyvät auringonvalosta ja vesi valuu nenään aiheuttaen mekaanisen aivastusrefleksin. Tätä ei pidetä todennäköisimpänä vaihtoehtona, sillä on vaikea selittää, miten vesi ehtii laskeutua.
Toinen teoria on voimakas näköhermon ärsytys, joka saisi aikaan aivojen alapuolella kolmoishermon ärsytyksen. Tällöin aivastus tulisi nopeasti.


Herodotos.
Herodotos (, noin 485 eaa. – noin 420 eaa.) oli antiikin kreikkalainen historioitsija. Hän syntyi Halikarnassoksessa (nykyisin Bodrum Turkissa). Hän matkaili paljon mutta ilmeisesti asettui lopulta Ateenaan. Herodotosta pidetään kreikkalaisen historiankirjoituksen isänä. Hän oli ensimmäinen, joka kirjoitti historiasta muuten kuin eepos- tai kronikkamuodossa, ja lisäksi hän oli tiettävästi ensimmäinen historijoitsija, joka pyrki todella selittämään historiallisia tapahtumia esittäen erilaisia versioita ja vertaillen näiden tapahtumien todenperäisyyttä. Herodotosta toisaalta syytettiin jo antiikissa liiasta ateenalaismyönteisyydestä.
Herodotos sai jo vanhalla ajalla "historian isän" kunnianimen. Toisaalta hänen arvostelijansa ovat lähes yhtä kauan nimittäneet häntä "valheiden isäksi".
Historiateos.
Herodotoksen "Historiateos" käsittelee ennen kaikkea 400-luvulla eaa käytyjä persialaissotia, joissa Persia yritti valloittaa Kreikan. Teos jakaantuu yhdeksään kirjaan. Ensimmäinen käsittelee muun muassa Kreikan ja Lyydian historiaa ennen Kyyroksen aikaa, jolloin Persia äkillisesti nousi suurvallaksi. Toinen kirja käsittelee Egyptiä. Neljä seuraavaa kirjaa kertovat Persian valtakunnan kasvusta. Kuudes kirja päättyy Persian tappioon Marathonin taistelussa vuonna 490 eaa. Kolme seuraavaa kirjaa kertovat Persian kuninkaan Kserkseen yrityksestä vallata Kreikka. Teos päättyy Plataiain taisteluun vuonna 479 eaa., johon Persian yritys Kreikan valloittamiseksi päättyi lopullisesti.
Teoksen sisältö ja arviointia.
a>n eli asutun maailman kartasta noin vuodelta 450 eaa.
Herodotoksen teos tarjoaa runsaasti tietoa hänen aikansa maailmankuvasta ja tietämyksen tilasta, mutta hän esittää monesta asiasta myös omia arvelujaan.
Herodotos mainitsee esimerkiksi, että Niilin vuotuisten tulvien selitettiin yleisesti johtuvan lumen sulamisesta joen lähteillä, kaukana etelässä, mutta hän itse väitti tätä selitystä mahdottomana, koska hänen mukaansa Afrikassa, tunnetun maailman kuumimmassa osassa, ei voinut olla lunta. Tämän vuoksi hän esittikin niille oman selityksensä, jonka mukaan ne johtuvat autiomaan tuulista ja auringon liikkeestä.. Herodotos kertoo myös foinikialaisten meren­kulkijoiden purjehtineen Afrikan ympäri Egyptin faarao Neko II:n toimeksi­annosta, mutta ei uskonut väitteisiin, jonka mukaan he olisivat nähneet auringon oikealla puolellaan (siis pohjoisessa) kulkiessaan Afrikan etelä­kärjen ohi idästä länteen. Eteläiselle pallon­puoliskolle aurinko kuitenkin todella paistaa pohjois­suunnasta, minkä vuoksi juuri tätä mainintaa on pidetty todisteena siitä, että matka on todella tehty.
Herodotoksen maininnat Intiasta ovat vanhimpia ulkopuolisten kertomuksia intialaisesta kulttuurista.
1800-luvun lopulta lähtien tehdyt tutkimukset ovat vahvistaneet Herodotoksen väitteitä oikeiksi. Hänen kuvaustaan Skyytiassa sijainneesta Gelonuksen kaupungista, joka oli tuhansia kertoja Troijaa suurempi, ei pidetty uskottavana ennen kuin se löydettiin vuonna 1975. Arkeologiset tutkimukset Egyptin Herakleionissa ja Naukratiksen steelen löytyminen ovat myös vahvistaneet, että tämä kaupunki todella perustettiin Egyptin uuden valtakunnan aikana, mitä aikaisemmin ei pidetty uskottavana.
Herodotos mainitsee Egyptin 26. dynastian (672–525 eaa.) hallitsijat oikeassa aikajärjestyksessä. Sen sijaan varhaisemmista faaraoista, joita hänen mukaansa oli ollut yli 300, hän mainitsee nimeltä vain muutamia ja teki myös karkeita kronologisia virheitä. Esimerkiksi hän sijoitti Kheopsin pyramidin rakentamisen aivan liian myöhäiseen ajankohtaan.
Yhtenä kummallisimmista Herodotoksen kertomuksista on pidetty sitä, että Persian valtakunnan itäisimmissä osissa elää ketun kokoisia muurahaisia, joilla on turkki. Hänen mukaansa alue on hiekka-autiomaata, josta jättiläismuurahaiset löytävät usein kultahiekkaa kaivaessaan sinne käytäviä, ja alueen asukkaat keräsivät muurahaisten löytämän kullan talteen. Ranskalainen kansatieteilijä Michel Peissel on kuitenkin löytänyt nykyisin Pakistaniin kuuluvasta osasta Kashmiria eläinlajin, oravan sukuisen himalajanmurmelin, jota Herodotos on mahdollisesti tarkoittanut. Seudun maaperässä todella on kultaa, ja Peisselin mukaan alueen asukkaat ovat vahvistaneet, että siellä todella on kerätty talteen murmelien löytämää kultaa. Peissel on lisäksi arvellut, että Herodotos olisi sekoittanut toisiinsa persian kielen murmelia ja vuoristomuurahaista tarkoittavat, äänteellisesti toisiaan muistuttavat sanat.


RAID (tietotekniikka).
Redundant Array of Independent Disks (RAID) on tekniikka, jolla tietokoneiden vikasietoisuutta ja/tai nopeutta kasvatetaan käyttämällä useita erillisiä kiintolevyjä, jotka yhdistetään yhdeksi loogiseksi levyksi. RAID-tekniikkaa käytetään etenkin siellä, missä levyjen vasteajat tai virheettömyys ovat tärkeitä, kuten levy- ja tietokantapalvelimissa.
Nykyisen RAID5:n kaltaisen tekniikan patentoi IBM:n Ken Ouchi jo vuonna 1978 (U.S. patent 4,092,732). Termin RAID keksivät Berkeleyn yliopiston David A. Patterson, Garth A. Gibson ja Randy Katz julkaisussaan "A Case for Redundant Arrays of Inexpensive Disks (RAID)" kesäkuussa 1988 SIGMOD:issa, jossa he esittelivät RAID1–5-tekniikat. Tekniikan idea on tuoda halvoilla (inexpensive) levyillä kalliita kaupallisia levyjärjestelmiä vastaava vikasietoisuus ja nopeus.
Tekniikkaa voidaan soveltaa useilla eri tavoilla, joista seuraavat ovat tavallisimmat. Käytössä on N kappaletta C-kokoisia levyjä.
RAID-tekniikan vaatiman suoritintehon vuoksi se tehdään yleensä tarkoitukseen varatulla ohjainkortilla, jolloin kyseessä on laitetasolla tehty RAID. Toisaalta minkä tahansa RAID-tekniikan voi tehdä myös puhtaasti käyttöjärjestelmän levyajureissa. Halvemmat laitepohjaiset RAID-ratkaisut itse asiassa käyttävät laskentaan kuitenkin koneen omaa prosessoria, joten niitä ei välttämättä voi pitää puhtaina laitepohjaisina RAIDeina.
RAID-tekniikoita on näiden lisäksi muitakin, ja olemassa olevia voidaan yhdistellä. Kehittyneemmissä palvelimissa rikkoutuneen levyn voi vaihtaa konetta sammuttamatta (hot-swap) ja rekonstruktoida RAID-järjestelmän. Yleensä osa levyistä voidaan varata lennossa käyttöön otettavaksi (hot-spare) jolloin levyn rikkoontuessa varalevy aktivoituu automaattisesti.


Vuorovesi.
Vuorovedeksi kutsutaan Kuun ja Auringon painovoiman aiheuttamaa merenpinnan laskua ja nousua. Auringon painovoiman vaikutus on noin puolet Kuun painovoiman vaikutuksesta. Vedenpinnan korkeinta vaihetta kutsutaan vuokseksi ja matalinta vaihetta luoteeksi.
Vuorovesi-ilmiö esiintyy myös ilmakehässä ja Maan kiinteissä osissa. Merenpinnan korkeuden vaihteluita synnyttävät myös tuulet ja ilmanpaine-erot. Paikalliset maantieteelliset tekijät voivat johtaa jopa yli kymmenen metrin vuorovesivaihteluun.
Vuorovesien synty.
Yksinkertaistettu vuorovesimalli selittää vuorovedet Kuun (ja Auringon) painovoimalla. Todellisuudessa tällainen malli ei selitä havaittuja vuorovesiä, vaan mukaan on otettava muita tekijöitä.
Kuun vetovoiman vaikutus on suurimmillaan siinä pisteessä Maan pinnalla, jossa Maan pinta on lähinnä Kuuta. Tämä saa vesimassat kaikkialla maapallolla liikkumaan kohti tuota pistettä, jolloin valtamerten pinta kohoaa näillä alueilla. Jos Maa ja Kuu eivät liikkuisi toistensa suhteen, vesi virtaisi kohti tätä pistettä, kunnes paine kohonneiden vesimassojen alla merenpohjassa asettuisi samalle tasolle ympäröivän merenpohjan kanssa. Näin muodostunut vuorovesipullistuma pysyisi paikallaan Maan pintaan nähden eikä vuorovettä syntyisi. Pelkästään Maan pyöriminen tässä tilanteessa merkitsisi sitä, että vuorovesi vaihtelisi täsmälleen Maan pyörimisen tahdissa eli vuoksi ja luode olisivat kerran vuorokaudessa.
Toinen vuorovesipullistuma syntyy, koska Maa ja Kuu kiertävät yhteistä massakeskipistettään, joka on Maan sisällä, Maan Kuun massakeskipisteet yhdistävällä suoralla, noin 4700 km:n päässä Maan omasta massakeskipisteestä. Koska vesi on irtonaista, se pyrkii jatkamaan tällaisessa kiertoliikkeessä suoraviivaista liikettä poispäin Maa-Kuu-systeemin massakeskipisteestä. Maan vetovoima riittää kuitenkin pitämään veden Maan pinnalla, mutta jäljelle jäävä pinnansuuntainen nopeuskomponentti johtaa veden kasautumiseen kohti Maata ja Kuuta yhdistävän linjan ja Maan pinnan leikkauspisteitä.
Kaksi Maahan ja Kuuhun nähden paikallaan pysyvää vuorovesipullistumaa saa aikaan vuoroveden, jolla on tavanomainen maksimi ja minimi kahdesti vuorokaudessa, kun Maa pyörii tämän tasapainotilassa olevan merenpinnan alla. Vastaavasti Maan ja Auringon painovoima ja keskinäinen kiertoliike synnyttävät omat tasapainopintansa. Koska Maa, Kuu ja Aurinko liikkuvat toistensa suhteen, merenpinta ei ehdi koskaan saavuttaa melkein jatkuvasti muuttuvaa tasapainotilaa.
Näin syntyvä avoimen valtameren vuorovesi olisi korkeimmillaankin vain joitakin kymmeniä senttejä.
Tässä vuorovesimallissa oletetaan, että Maa on aluksi tasasyvyisen meren peitossa. Todellisella Maapallolla merenpohjan muoto, mantereet sekä erilaiset kitkavoimat estävät vapaat virtaukset. Tämä johtaa siihen, että rannikoille syntyy eteneviä vuorovesiaaltoja, jotka tuottavat selvästi avomerta suuremmat vuorovedet. Nämä tekijät ovat myös syynä siihen, että vuoksi ei välttämättä ajoitu samalle hetkelle, jona Kuu on havaintopaikalla korkeimmillaan.
Täydenkuun ja uudenkuun aikana Aurinko, Maa ja Kuu ovat samalla suoralla. Tällöin Kuun ja Auringon synnyttämät vuorovesihuiput osuvat samaan aikaan, syntyy tavanomaista voimakkaampi vuorovesi eli "tulvavuoksi" ja -luode. Sitä vastoin Kuun ensimmäisen ja viimeisen neljänneksen aikana nousuvesi jää tavallista matalammaksi eli esiintyy "vajaavuoksi".
Vuoroveden merkitys.
Vuorovesi aiheuttaa voimakkaita virtauksia, jotka muokkaavat rannikoita ja jokisuita määräten rannikoilla elävien eliöiden elämänrytmin. Jopa 5 metriä sekunnissa oleva vuoroveden virtausta voidaan käyttää hyväksi merenkulussa vaikuttaen mm. satamaliikenteeseen: osaan satamista voidaan liikennöidä vain vuoksen l. nousuveden aikana. Voimakkaasti pakeneva vuorovesi voi kuljettaa veneet tai uimarit ulapalle aiheuttaen vaara- ja onnettomuusriskin. Vuoksen vaikutuksesta esim. Amazonjoen vesi voi nousta hyökyaaltoina jopa 800 km jokien yläjuoksulle. Vuoroveden virtauksia käytetään hyväksi vuorovesivoimaloissa.


Arkhimedes.
Arkhimedes Syrakusalainen (, noin 287 eaa.–212 eaa. tai 211 eaa.) oli kreikkalainen filosofi, fyysikko, tähtitieteilijä, matemaatikko ja insinööri. Hän oli yksi suurimmista antiikin Kreikan tieteilijöistä. Arkhimedeen tieteellinen tutkimus käsitti hyvin laajan kirjon eri tieteen osa-alueita. Hän oli ensimmäisten joukossa, joka käytti matematiikkaa luonnonilmiöiden tutkimiseen eli häntä voidaan kutsua ”matemaattisen fysiikan isäksi”.
Arkhimedes oli niin matematiikassa kuin tekniikassakin aikalaisiaan edellä. Hänen menetelmänsä enteilivät jo differentiaali- ja integraalilaskentaa, joka kuitenkin syntyi vasta 1 800 vuotta myöhemmin. Arkhimedeen tiedetään ensimmäisenä laskeneen päättymättömien sarjojen summia. Hänen käyttämäänsä menetelmää käytetään edelleen. Arkhimedes loi pohjan hydrostatiikalle (Arkhimedeen laki), statiikassa hän selitti vivun tasapainoehdot ja tutki pyknometriaa eli kappaleen tiheyttä tai tilavuutta tutkivaa fysiikan haaraa. Arkhimedeen tulokset olivat niin uraauurtavia, että hänet rinnastetaan Isaac Newtoniin ja Friedrich Gaussiin.
Elämä ja maine.
Arkhimedes syntyi Sisilian saaren kaakkoisosasa sijaitsevassa Syrakusan kaupungissa. Hänen isänsä oli Feidias-niminen tähtitieteilijä, joten hän sai jo lapsena vahvan kosketuspinnan tieteeseen. Arkhimedeen isästä ei tiedetä juuri mitään, ainoa maininta hänestä on Arkhimedeen teoksessa "Psammites". Myöskään Arkhimedeen äidistä tai mahdollisista veljistä, siskoista eikä jälkeläisistä ole jäänyt mainintoja nykypäivään asti. Arkhimedeen ystävä Herakleides kirjoitti kyllä Arkhimedeestä elämäkerran, mutta se on hävinnyt. Sydänkeskiajalla eläneen historioitsija Johannes Tzetzesin "Historioiden kirjan" mukaan Arkhimedes oli kuolleessaan 75-vuotias, mistä on päätelty hänen synnyinvuodekseen 287 eaa.
Arkhimedes oli hyvissä väleissä Syrakusan kuninkaan Hieron II:sen kanssa, ja nautti tämän suojeluksesta tämän hallituskaudella (n. 271 eaa.–216 eaa.). Ei ole myöskään poissuljettua Arkhimedeen olleen sukua Syrakusan kuninkaalle. Arkhimedes vietti lähes koko elämänsä Syrakusassa, ja hänet tunnetaankin lisänimellä Syrakusalainen. Hän opiskeli Aleksandriassa ja oli kirjeenvaihdossa useiden aikakautensa luonnonfilosofien kanssa. (Näiden joukossa muun muassa Eratosthenes). Suurimmat saavutuksensa hän teki synnyinseudullaan. Arkhimedeellä oli suuri merkitys Syrakusan kaupungille, kun roomalaiset yrittivät miehittää kaupungin vuonna 213 eaa. Hänen keksintönsä auttoivat ratkaisevalla tavalla Syrakusaa puolustautumaan valloittajilta. Tarinoissa Arkhimedes onkin jäänyt elämään roomalaisten hyökkäyksiä vastaan käytettyjen erikoisten sotakoneiden keksijänä.
Plutarkhoksen mukaan Arkhimedes oli kuolinpäivänään tutkimassa erittäin keskittyneesti erästä probleemaa. Hän oli keskittänyt ajatuksensa ja silmänsä niin syvälle probleemaan, ettei noteerannut kenraali Marcelluksen johtamien roomalaisten hyökkäystä kaupunkiin. Eräs roomalainen löysi Arkhimedeen ja käski tätä tulemaan hänen mukaansa. Arkhimedes ei kuitenkaan suostunut lähtemään mihinkään ennen kuin probleema oli ratkaistu. Suutuksissaan sotilas surmasi ajatuksiinsa uppoutuneen matemaatikon. Plutarkhos kertoo myös, että toisen tarinan mukaan sotilas veti miekkansa esiin uhaten tappaa Arkhimedeen ja Arkhimedes pyysi sotilasta odottamaan vielä hetken, jottei hänen tarvitsisi jättää ongelmaa vain osittain ratkaistuksi. Sotilas ei ymmärtänyt häntä vaan tappoi Arkhimedeen siihen paikkaan. Kolmas kertomus väittää Arkhimedeen olleen matkalla Marcelluksen luokse mukanaan laatikollista tieteellisiä instrumenttejä. Jotkut roomalaissotilaat kuvittelivat Arkhimedeellä olevan hallussa aarre, ja ahneuksissaan tappoivat hänet.
Plutarkhos, eikä myöskään hänen aikalaisensa Livius, mainitse sanallakaan Arkhimedeen viimeisistä sanoista. Ensimmäinen maininta viimeisistä sanoista tulee Valerius Maximukselta, joka väittää Arkhimeen pyytäneen sotilaalta: ”Voisitko olla häiritsemättä.” (). Kertomukset viimeisistä sanoista elivät vielä jonkin aikaa omaa elämäänsä, kunnes se vakiintui nykyiseen muotoonsa: ”Älä sotke ympyröitäni!” ().
Ennen kuolemaansa Arkhimedes oli pyytänyt läheisiään -Tzetzesin mukaan- laittamaan hautaansa sylinterin, jonka sisällä olisi mahdollisimman suuri pallo (siis sylinterin kohtisuoran leikkauksen pyörähdyskuvio). Marcelluksen kuultua Arkhimedeen kuolemasta hän hautasi hänet sukuhautaansa ja ilmeisesti toteutti Arkhimedeen toiveen sillä Ciceron tultua etsimään hautaa hän löysi juuri tällaisen haudan.
Kultainen kruunu.
Laajalti tunnetun tarinan mukaan Syrakusan kuningas Hieron II:lle oli taottu uusi kultainen kruunu, jota Vitruvius kuvailee pikemminkin kultaiseksi seppeleeksi. Kuningas oli kuitenkin epäuskoinen sen suhteen oliko päähine puhdasta kultaa vai olisiko kultaseppä huijannut häntä ja lisännyt joukkoon halvempaa hopeaa. Tehtävän ratkaiseminen uskottiin Arkhimedeen kontolle. Hänellä ei ollut kuitenkaan lupaa vahingoittaa kruunua millään tavoin, joten kruunun sulattaminen säännöllisen muotoiseksi kappaleeksi oli poissuljettua.
Mennessään kylpyyn Arkhimedes huomasi vedenpinnan kohoavan. Hän ymmärsi ilmiön tarkoittavan sitä, että hänen kehonsa syrjäyttämän veden tilavuus oli sama kuin hänen kehonsa tilavuus. Samalla tavalla upottamalla kruunu veteen hän voisi määrittää epäsäännöllisen muotoisen päähineen tilavuuden ja mitattuaan päähineen massan hän saisi tietää lopulta tiheyden ja päähineen valmistuksessa käytetyn materiaalin. Arkhimedes oli löydöstä niin innostunut, että ryntäsi kaupungille alastomana huutaen samalla: ”Heureka!” (Olen löytänyt sen!).
Tarina ei löydy Arkhimedeen säilyneistä teoksista, mutta "Kelluvista kappaleista" -teoksessa hän kuvaa nykyisin Arkhimedeen lakina tunnetun hydrostatiikan lain, jonka mukaan nesteeseen upotettuun kappaleeseen kohdistuva noste on yhtä suuri kuin kappaleen syrjäyttämän nestemäärän paino. Laki ilmaistaan usein myös niin, että kappale menettää painostaan syrjäyttämänsä nesteen painon verran. Arkhimedeen laki pätee myös kaasuihin sovellettuna, eli yleisesti fluideihin.
Arkhimedeen ruuvi.
Iso osa Arkhimedeen tekniikan töistä ovat saaneet alkunsa hänen kotikaupunkinsa tarpeiden tyydyttämisestä. Näin oli myös niin kutsutun Arkhimedeen ruuvin kohdalla, jonka keksimistä kreikkalainen kirjoittaja Athenaios kuvaa seuraavasti. Kuningas Hieron II pyysi Arkhimedestä suunnittelemaan suuren laivan nimeltä "Syracusia", joka soveltuisi niin yleellisille matkoille, tarvikkeiden kuljettamiseen kuin sodankäyntiinkin. Syracusian sanotaan olleen koko antiikinaikaisista laivoista kookkain. Athenaioksen kirjoituksen mukaan laivaan mahtui 600 ihmistä, yksi gymnasion ja Afrodites-jumalalle omistettu temppeli. Laivan pilssiveden varalle Arkhimedes rakensi laitteen, jolla vesi saataisiin nopeasti ja tehokkaasti pois, Arkhimedeen ruuvin. Laite koostui sylinteristä, jonka sisällä oli paikallaan pyörivä ruuvinmuotoinen osa. Koje toimi käsivoimalla. Arkhimedeen ruuvia käytetään monissa paikoissa edelleen kuljettamaan nesteitä tai kiinteitä aineita, kuten vaikkapa leikkuupuimureissa tai kasteluveden nostamiseen kehitysmaissa.
Matematiikka.
Matemaattisia keksintöjä olivat mm. paikkanumerojärjestelmä, jolla hän pystyi ilmoittamaan lukuja aina 1064 saakka sekä vanhin tunnettu geometrisen sarjan käyttö. Arkhimedes osoitti, että ympyrän kehän ja halkaisijan pituuksien suhde (pii) on lukujen formula_1 ja formula_2 (eli n. 3,1408–3,1429) välillä.
Kirjallinen tuotanto.
Meille on säilynyt Arkhimedeen teksteistä yhdeksän kreikan kielellä, tämän lisäksi hänen yksi varmasti ja kaksi mahdollisesti kirjoittamaansa tekstiä on säilynyt arabialaisten käännösten kautta (ks. alla). Lisäksi yksi mahdollisesti hänen kirjoittama tekstinsä on säilynyt latinaksi arabialaisen käännöksen kautta välittyneenä (Lemmojen kirja). Hänen astronomiaa käsittelevät kirjoituksensa ovat kadonneet yhtä lukuun ottamatta (Hiekanlaskija). Lisäksi tunnetaan mainintoja tai sitaatteja yhteensä kuudesta meille muuten tuntematomasta Arkhimedeen tekstistä, jotka käsittelevät taivaankappaleiden etäisyyksien mittaamista, planetaariota, monisärmiöitä, alkeismekaniikkaa, peiliheijastusta sekä eräänlaista neliönosituspeliä.


Tyhjä joukko.
Tyhjä joukko on joukko-opillinen kokonaisuus, joka ei sisällä yhtään alkiota. Tyhjän joukon merkki on isohko poikkiviivallinen ympyrä ∅, mutta vaihtoehtoisesti tyhjää joukkoa voidaan merkitä myös tyhjillä aaltosulkeilla  tai joskus pienellä epsilon-kirjaimella ε. Epätyhjä joukko A puolestaan on joukko, joka ei ole tyhjä joukko. Tällöin merkitään A ≠ ∅.
Koska tyhjässä joukossa ei ole yhtään alkiota, on tyhjän joukon jokaiselle alkiolle jokainen väite tosi. Tämä helpottaa monesti tyhjää joukkoa koskevien lauseiden formalisointia. Sen sijaan tyhjälle joukolle kaikki väitteet eivät ole tosia. Epätosi on esimerkiksi väite ”tyhjässä joukossa on alkio”.
Tyhjän joukon merkit tietokonejärjestelmissä.
Tyhjän joukon merkki sisältyy Unicode-merkistöön, jossa sen tunnus on U+2205. Koska tyhjän joukon merkkiä on kuitenkin hankala tuottaa tavanomaisella näppäimistöllä eikä se edes sisälly kaikkiin merkistöihin tai fontteihin, korvikkeena voidaan käyttää Latin 1 -merkistöönkin sisältyvää suuraakkosta Ø (U+00D8), joka tosin ei yleensä ole muodoltaan täydellinen ympyrä. Melkein samannäköinen kuin tyhjän joukon merkki mutta pienempi on halkaisijan merkki ⌀ (U+2300).
Teknisesti turvallisin tyhjän joukon merkintätapa ovat aaltosulkeet, sillä ne sisältyvät jo Ascii-merkistöön ja toimivat siis käytännöllisesti katsoen tilanteessa kuin tilanteessa.
Vaihtoehtoinen tyhjän joukon merkki ε on kreikkalainen pienaakkonen epsilon. Unicodessa on myös jokseenkin samannäköinen latinalainen epsilon, viralliselta nimeltään "avoin e", jota käytetään muun muassa kansainvälisessä foneettisessa kirjaimistossa (IPA).


Heksadesimaalijärjestelmä.
Heksadesimaalijärjestelmä on kantalukujärjestelmä, jonka kantaluku on 16. Sitä käytetään yleisesti tietotekniikassa, koska yksi 16-kantaisen järjestelmän merkki vastaa suoraan binäärijärjestelmän neljää peräkkäistä bittiä. Näin esimerkiksi 8-bittisen tavun arvo voidaan ilmaista kahden merkin pituisella heksadesimaaliluvulla.
Heksadesimaalijärjestelmä käyttää tavallisten numeroiden 0–9 lisäksi kirjainmerkkejä A–F merkitsemään lukuja 1010–1510. Lukujen alaindeksissä oleva luku ilmoittaa lukujärjestelmän kantaluvun. Laskenta tapahtuu samalla tavoin kuin kymmenkantaisessa desimaalijärjestelmässä. Muunnos heksadesimaalijärjestelmästä kymmenkantaiseen tapahtuu kertomalla luvun paikkaa vastaava numero vastaavalla 16:n potenssilla, niin että oikeanpuoleisimman paikka on nolla. Esimerkiksi luku ”FF16” on desimaalisena 16¹×15+160×15=16×15+15=25510. Pidempi luku ”ABCD16” on desimaalisena 16³×10+16²×11+16¹×12+160×13=43 98110.
"Hexadecimal"-sanan otti ensimmäisenä käyttöön IBM, joka halusi korvata aiemman sexidecimal-sanan.
Väriarvojen merkintä heksadesimaalijärjestelmällä.
Heksadesimaalijärjestelmää käytetään hyvin usein tietotekniikassa ja ohjelmoinnissa väriarvojen merkitsemiseen siten, että kuusinumeroisesta heksadesimaaliluvusta kaksi ensimmäistä lukua ilmoittavat punaisen (R) määrän, kaksi seuraavaa vihreän (G) määrän ja kaksi viimeista sinisen (B) määrän. Tässä tapauksessa luku erotetaan yleensä laittamalla risuaitamerkki(#) luvun eteen.
"tekstiä" komennolla pystytään määrittelemään tekstin väri HTML-kielellä, kunhan vain korvataan "tekstiä"-kohta haluamallasi tekstinpätkällä ja "tähän väriarvo"-kohta haluamallasi väriarvolla.
Esimerkiksi sinivihreää tekstiä näkyy näin: sinivihreää tekstiä


Demoskene.
Demoskene on tietokoneisiin yhteydessä oleva alakulttuuri, jossa keskitytään ohjelmoimaan tietokoneelle näyttäviä visuaalisia efektejä tuottavia ohjelmia, "demoja", joihin kuuluu myös oleellisena osana ohjelmointisuorituksen lisäksi musiikki ja graafinen toteutus. Demot jaetaan ryhmiin, joita on rajoitettu jollain tavalla, esimerkiksi rajoittamalla ajettavan ohjelman koko 4 tai 64 kilotavuun. Tällainen pienempi demo on "intro". Yleensä teokset julkaistaan vapaaseen levitykseen.
Sana demoskene itsessään muodostuu englannin sanoista "demonstration" ja "scene", tarkoittaen demoihin liittyvää alakulttuuria.
Historia.
Demoskenen juuret ovat 1980-luvun kotitietokoneiden pelejä ja muita ohjelmia kopioineissa ja levittäneissä piraattipiireissä. Pelin kopiosuojauksen murtaneet kräkkerit alkoivat lisätä murrettujen pelien alkuun omia tunnuksiaan, joista eräät varhaisimmat esimerkit nähtiin Apple II:lla 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa. Ne olivat aluksi pelkkiä lyhyitä tekstejä ja staattisia ruutuja, mutta joihin tuli myöhemmin mukaan myös graafisia efektejä ja musiikkia. Nämä niin kutsutut "cracktrot" eli "crack-introt" tulivat erityisen tutuiksi monille Commodore 64- ja Amiga -kotitietokoneiden käyttäjille.
Demoskene alkoi syntyä niihin aikoihin, kun osa piraattiryhmistä alkoi kilpailla kräkkäystaitojen ja levittämisnopeuden lisäksi myös introjen paremmuudella ja julkaista niitä myös erillään ohjelmakopioista. Ensimmäisiä varhaisia tapauksia demoskeneryhmistä olivat alankomaalaiset "1001 Crew" (alun perin 1001 & the Cracking Crew) ja "The Judges". Tuolloin olemassa olevat ryhmät kilpailivat tiiviisti ensimmäisinä luoduista ohjelmointisaavutuksista, joita mainostettiin kovaan ääneen joko itse tuotoksessa tai sitä levittäessä.
Vielä 1980-luvun alussa ei ollut olemassa selvää jakoa demoskenen ja piraattipiirien välillä. Useimmat ryhmät työstivät vielä omia kopiosuojausmurtojaan ja levittivät ohjelmia eteenpäin. Kuitenkin 1980-luvun puolivälissä kuvio alkoi hitaasti muuttua, kun introja alettiin levittää itsenäisinä teoksina. Demojen teon osa-alueita alettiin jakaa ryhmän jäsenten kesken, ja niin syntyi nykyäänkin vallitseva kolmijako "ohjelmoijiin", "graafikoihin" ja "muusikoihin". Demoja vaihdettiin osittain samojen levityskanavien kautta kuin piraattiohjelmiakin, eli lähinnä postitse ja BBS-järjestelmien välityksellä. Postitse tapahtuvaa tuotosten välittämistä kutsutaan "swappaamiseksi" ja parhaimmat swappaajat vaihtoivatkin levykkeitä kymmenien ihmisten kanssa postitse viikoittain. Viitseliäimmät liittivät pakettiensa mukaan omaa kansitaidettaan ja terveisiä vastaanottajalle.
Hiljalleen toiminta alkoi järjestäytyä ja ryhmät alkoivat järjestää alan tapaamisia, "copypartyja", jossa vaihdettiin tuotoksia, piraattiohjelmistoa ja kuulumisia. Copypartyt olivat tuolloin suhteellisen pieniä, mutta kuitenkin tiiviin yhteisön kansoittamia. Ensimmäisiä copypartyja järjestivät muun muassa tanskalainen "Danish Gold" ja saksalainen "RADWAR".
1980-luvun lopulla "copypartyille" ilmestyivät kilpailusarjat, jossa tuolloiset ryhmät kilpailivat ohjelmointisaavutustensa parhaimmuudesta. Suomen ensimmäinen demokilpailu järjestettiin elokuussa 1988 järjestetyllä "Byterapers Grendelparty"illä, jonka voittaja oli "Finnish Gold"in "Contest-Demo".
1990-luvulle saapuessa demoskenen kehitys alkoi suuntautua kohti nykyistä malliaan. Ryhmät alkoivat keskittyä pelkästään demojen luomiseen tai perustivat erillisen jaoston niiden tuottamiseen. Tapahtumien järjestäjät alkoivat ajan myötä kieltää laittomien ohjelmien levittämisen, jolloin nykyisten demopartyjen toimintamallin voidaan katsoa alkaneeksi. Piratismin jäädessä sivualalle demoskene oli kehittynyt omaksi alakulttuurikseen.
Amiga 500:n ja Atari ST:n yleistymisen myötä myös demoskene alkoi siirtyä uusiin 16/32-bittisiin koneisiin ja perehtyä niiden graafisiin ja ohjelmoinnillisiin ominaisuuksiin samaan tapaan kuin aiemmin 8-bittisillä koneilla. Uusien laitteiden ollessa yhteensopimattomia vanhojen koneiden kanssa, ryhmien sisälle saattoi syntyä eri nurkkakuntia, jotka kehittivät vain tietylle laittelle suunnattuja demoja. Kulttuurinen ero syntyi eri koneiden käyttäjille, useimmat tietyn alustan kannattajat eivät saattaneet tuntea toisella laitteella aktiivisia ryhmiä. Tämä johti kiivaisiin konesotiin ja tietylle laitteistolle erikoistumista.
Varhaiset demot koostuivat usein monista täysin erillisistä osista ("part"), joiden välillä siirryttiin esimerkiksi näppäinpainalluksilla. Tällainen demo on "multipart"-demo, ja hyvin monta osaa sisältävästä demosta on vanhastaan käytetty nimitystä "megademo". Hiljalleen efektien esittelyä alettiin yhdistää yhtenäiseen teemaan tai musiikin tahtiin. Tätä aikaa voikin kutsua demoskenen kultaiseksi aikakaudeksi: demot muuttuivat efektien esittelystä hiljalleen kokonaisuuksiksi, jossa ohjelmallinen, graafinen ja musiikillinen yhteistyö nivoutuivat toisiinsa. Tämän kehityksen kantaisänä pidetään nykyään Scoopexin vuonna 1990 julkaisemaa "Mental Hangover"ia, joka muutti trendin pätkittäisistä megademoista nykyiseen suuntaan. Toinen mainitsemisen arvoinen ryhmä on Amigalla toiminut Melon Dezign, joka yhtenä ensimmäisistä ryhmistä painotti tyyliä ja suunnittelua vähintään yhtä antaumuksellisesti kuin ohjelmallisia seikkoja.
Uusimmat saavutukset nähtiin useimmiten juuri Amigalla, mikä johtui laiteominaisuuksien ylivoimaisuudesta vanhentuneeseen C64:ään ja toimistokoneena pidettyyn PC:hen nähden. Peruslaitteisto oli aika lailla yhtenäistä kaikilla kotitietokoneilla, joka antoi omaa liikkumavaraa rajojen hakemiseen, koska lähtökohdat olivat kaikilla samat. PC:llä taasen tilanne ei ollut näin yksinkertainen, koska sille ohjelmoiminen oli oma haasteensa juuri laitteiston vaihtuvuuden takia. Tilanne kuitenkin helpottui, kun laitetehot kasvoivat ja ensimmäiset kuluttajamallit äänikorteista saapuivat markkinoille.
Laitesodat Amigan ja PC:n välillä alkoivat kuumentua, kun PC:llä toimivat ryhmät ottivat tavoitteekseen näyttää, että heidän koneillaan kykenee luomaan samantasoista materiaalia kuin Amigallakin. Amigan tarkat näyttötilat olivat kuitenkin vielä vuosia edellä PC:n VGA-tekniikkaa. Ensimmäiset vakavat PC-demoyritykset nähtiin vuosien 1991 ja 1993 välillä. Tunnetuimpia olivat Ultraforcen Vectordemo, Renaissancen Amnesia, Future Crew'n Second Reality ja Tritonin Crystal Dreams II.
1990-luvun puolivälin tienoilla PC-demot alkoivat muistuttaa näyttävyydeltä jo Amigan vastaavia ja seuraavana demojen kehityksenä olivat entistä monimutkaisempien 3D-mallien animoiminen, jolloin PC:n raaka laskentateho pääsi näyttämään kyntensä. Commodoren konkurssi vuonna 1994 ja siten laitealustan kehityksen päättyminen johti lopulta siihen, että PC ajoi Amigasta ohi pääkehitysalustana.
PC-koneilla suurin mullistus nähtiin 1990-luvun lopussa, kun suurin osa PC-demontekijöistä siirtyi DOS-alustalta Microsoft Windowsiin. Samoihin aikoihin sijoittui myös aikansa suurimman demokirjaston, "Hornet Archiven", sulkeutuminen ja sen aiheuttama kriisi yhteisön keskuudessa. Tapahtumat ovat kytköksissä toisiinsa siten, että Hornet-ryhmän jäsenten mielestä Windowsiin siirtyminen tappoi PC-demoskenen pakottamalla ohjelmoijat käyttämään valmiita rajapintoja laitteiston suoran ohjelmoinnin sijaan.
Nykytilanne.
Laitetehon huima parantuminen sekä 3D-grafiikkakiihdyttimien ja niihin liittyvien renderöintirajapintojen (muun muassa DirectX ja OpenGL) markkinoilletulo on aikaansaanut sen, että osa ohjelmointityöstä, joka ennen suoritettiin itse, tapahtuu nyt ohjelmointirajapinnan toisella puolella. Tämän ansiosta ohjelmoijat voivat käyttää aikaansa muihin innovatiivisiin ratkaisuihin. Ohjelmoinnillisia haasteita haetaan nykyään enemmän tiiviiseen pakattujen introjen kuin suurikokoisten demojen luomisesta. Merkittävänä uutena tekijänä on myös mainittava mobiililaitteistolle (kännykät, kämmenmikrot, käsikonsolit) luodut demot. Näiden tekniikka muistuttaa suuresti 1990-luvun puolivälin koneita ja osa demoista lainaakin vaikutteitaan suuresti juuri kyseiseltä aikakaudelta. Kuitenkaan C64:ää ja Amigaa ei ole unohdettu, vaan näille järjestetään yhä omia kilpailusarjoja demojen, grafiikan ja musiikin saralla.
Demoja luodaan myös yhä useille vanhoille laitealustoille, joiden moni on jo uskonut hiipuneen unohdukseen, kuten esimerkiksi 8-bittisistä koneista Commodore VIC-20, ZX Spectrum, MSX, Amstrad CPC ja Game Boy. Vanhojen alustojen käytössä ei ole välttämättä kyse nostalgiasta tai kehitysvastarinnasta vaan pikemminkin halusta kohdata haasteita.
Aiemmin demoskene jakautui käytetyn laitteiston mukaan tiukemmin erilaisiin alaryhmiin kuten PC-, Amiga- ja C64-skeneihin. Nykyisin emulaattorit ja videotiedostot mahdollistavat myös vieraiden laitteiden demojen seuraamisen, eikä entisenlaista konesotaa tai eri laitteiden käyttäjien pitäytymistä omissa leireissään ole juuri havaittavissa. Nykyaikaisten pöytäkoneiden demot voivat myös olla saatavilla useille koneille ja käyttöjärjestelmille kuten Windowsille, Linuxille (ja muille unixeille) sekä Mac OS X:lle. Valtaosa nykyisistä PC-demoista on kuitenkin saatavilla pelkästään Windowsille, eikä lähdekoodin jakaminen kuulu useimpien demontekijöiden tapoihin.
Kilpaileminen.
Demoskene on hyvin kilpailuhenkinen alakulttuuri, ja demojen teossa kilpaillaankin ryhmien kesken etenkin erityisissä demotapahtumissa, joihin kuuluu useita kilpailuja eli kompoja. Voittajat valitaan yleensä yleisöäänestyksellä, jossa yleisö äänestää yhtä tai useampaa suosikkiteostaan kustakin kilpailusta. Yleensä kaikki teokset esitetään julkisesti, mutta suuremmissa tapahtumissa on usein tarpeen olla tuotoksien määrän vuoksi myös erillinen valitsijamiehistö, joka valitsee kilpailuun osallistuvat teokset. Etenkin 1990-luvulla oli suosittua tavoitella huippusijoja myös eri "diskmagien" järjestämissä äänestyksissä, joiden perusteella esimerkiksi parhaat ohjelmoijat, graafikot ja muusikot asetettiin paremmuusjärjestykseen. Listoista käytettiin nimitystä "charts".
Mitään selkeitä kriteereitä parhaiden demojen valinnalle ei ole, vaan demojen katsoja äänestää yleensä henkilökohtaisten mieltymystensä mukaan niitä tuotoksia, jotka tekivät häneen jollain tasolla suurimman vaikutuksen. Alkuaikoina vaikutus pyrittiin yleensä tekemään ohjelmointiteknisellä paremmuudella, esimerkiksi rikkomalla ennätyksiä ruudulla kerralla näkyvien liikkuvien hahmojen tai 3d-pisteiden määrässä. Vuosien saatossa ohjelmointisaavutusten painottaminen on kuitenkin enemmälti vaihtunut taiteelliseen ulosannin yhtenäisyyden ja näyttävyyden arvostamiseen. Suurissa tapahtumissa yleisöön kuuluu usein paljon demoskeneen perehtymättömiä henkilöitä, mistä johtuen kilpailuja on usein voitettu myös pelkkään vitsikkyyteen tai muuhun "massojen kosiskeluun" perustuvilla teoksilla. Tätä ei yleensä pidetä suotavana, sillä yleisen käsityksen mukaan demojen paremmuutta ovat päteviä arvioimaan vain ne, jotka ovat itse osallistuneet demojen tekemiseen. Parhaat demot ovat kuitenkin yleensä tehneet vaikutuksen sisäpiirin lisäksi myös laajempaan yleisöön.
Vuodesta 2003 alkaen on järjestetty "Scene.org Awards", joka pyrkii olemaan Oscar-palkintojen demoskene-vastine. Esikuvansa tapaan myös Scene.org Awardeissa jaetaan tunnustuspalkintoja vuoden parhaille tuotoksille ja niiden tekijöille. Palkinnot on tähän mennessä jaettu keväisin Breakpoint-tapahtuman yhteydessä.
Demoparty.
Demopartyjen tunnelmaa Assembly 2004 -tapahtumassa.
Demopartyt ovat tapahtumia, jotka kokoavat alan ihmisiä yhteen ja järjestävät kilpailuja eli kompoja, joissa ryhmät kilpailevat eri sarjoissa tuotoksillaan. Demopartyjen esiasteena voidaan pitää ns. "copypartyjä", jossa pääpaino oli aluksi suoranaisesti tuotosten vaihtamisessa ja ihmisten tapaamisessa, eikä vielä niin ikään kilpailemisessa. Suomen ensimmäinen demokompo pidettiin "Byterapers Grendelparty"illa elokuussa 1988, palkintoja ei ollut vielä tapana jakaa voittajille.
Ajan myötä tämä kuitenkin muuttui, tapahtumat kasvoivat muutamassa vuodessa yhä suuremmiksi, jopa 100–200 henkilön tapahtumiin. Tapahtumille haettiin sponsoreita ja palkintoja ilmestyi kilpailusarjoihin. Merkittävämpinä tältä ajalta mainittakoon yhdysvaltalainen "Gravis", joka lahjoitti useita Ultrasound-äänikorttejaan tapahtumissa. Seurauksena kehittäjät omaksuivat kortin nopeasti ja siitä muodostuikin de facto -standardi 1990-luvun alun PC-tuotannoissa.
Demopartyjen historiaan kuuluvat myös olennaisena osana kutsudemot, eli "invtro" ("invitation intro"), joissa tiedotetaan muille henkilöille tapahtumasta, sen sijainnista ja tapahtuma-ajasta. Internetin yleistymistä edeltävänä aikana tämä olikin yleisin tapa tiedottaa tapahtumasta ja nykyään niiden tekeminen onkin jo vähentymään päin.
Suomen ensimmäiset partyt olivat Jyväskylässä pidetty "Finnish Gold/The Jezebels Union party" vuonna 1987. Suomen (ja maailman) suurin demoparty on Assembly. Muista kansainvälisistä demopartyistä huomionarvoinen oli Saksassa vuosina 2003-2010 järjestetty Breakpoint.
Demopartyt ovat yleensä viikonlopun yli kestäviä tapahtumia, joihin kuuluu olennaisesti pimeä tila, jossa on videotykki tuotosten esittämistä varten. Tapahtumat ovat tavallisesti keskeytyksettömiä, ja useimmat kävijät myös yöpyvät paikan päällä. Monet ottavat tapahtumiin mukaan myös omia tietokoneitaan tuotosten viimeistelyä tai ajanvietettä varten, minkä vuoksi päätilassa on sähköistettyä pöytätilaa ja yleensä myös lähiverkko. Osa demopartyistä muistuttaakin läheisesti tietokonepelaajien "LAN-partyjä", ja etenkin suuremmat tapahtumat ovatkin usein yhdistettyjä demo- ja pelitapahtumia.
Musiikki.
Demojen musiikki luotiin 1980-luvulla vielä itsetehdyillä ohjelmilla ja ohjelmakoodilla, tai kopioitiin suoraan esimerkiksi jostain pelistä. Finnish Goldin vuonna 1988 julkaisema "Future Composer" oli yksi ensimmäisistä C64-käyttäjien keskuuteen levinneistä sävellysohjelmista. Ohjelman alkuperä oli kuitenkin "Maniacs of Noise" -ryhmään kuuluneen Charles Deenenin soittorutiineissa, jotka lainattiin häikäilemättä suoraan Future Composeriin.
Itse tehty musiikki oli kuitenkin suhteellisen harvinaista 1980-luvun lopulla. Tämä kuitenkin muuttui Amigalle ilmestyneiden "tracker"-musiikkiohjelmien myötä. Tracker-musiikki olikin demoskenen hallitseva musiikkimuoto koko 1990-luvun ajan.
Demojen ja yksittäisten musiikkijulkaisujen lisäksi ryhmät julkaisivat myös yhdelle tai useammalle disketille jaettuja "musicdiskejä", jossa graafinen soittorutiini toisti ryhmän muusikoiden kappaleita. Suomalaisia musicdiskejä mainittakoon Byterapersin "Muzzax"it 1–7, "Complex"in "Book of Songs", Future Crew'n "Journey"t ja "da Jormas"in lukemattomat tuotokset.
Amigan verrattain hyvien ääniominaisuuksien takia se oli suunnannäyttäjä äänentoiston saralla 1980- ja 1990-luvun taitteen ajan. Kuitenkin ajan myötä tämä alkoi muuttua, kun Amigan peruslaitteistossa ei tapahtunut juuri lainkaan merkittäviä muutoksia.
Ensimmäiset viritelmät laadukkaamman äänen ulostuomiseen PC:stä olivat pääasiassa harrastelijoiden rakentamia digitaali/analogimuuntimia, jotka liitettiin koneen rinnakkaisporttiin. Ohjelmoijien havaitessa vuonna 1990 perus-PC:n olevan tarpeeksi tehokas soittamaan ja miksaamaan ohjelmallisesti yhtä aikaa neljää digitaalista äänikanavaa, syntyivät koneille ensimmäiset trackerohjelmistot. Ääntä ei tarvinnut enää toistaa PC:n sisäisen kaiuttimen kautta, vaan demot pystyivät nyt kuulostamaan miltei yhtä hyvältä kuin Amigallakin.
Äänikorttien kehittyessä ja laskentatehon kasvaessa PC:lle luotiin kehittyneempiä tracker-ohjelmistoja. Yksinkertaisimmat äänikortit eivät pysyneet tahdin mukana, kun Scream Tracker 3 yleisti 16-kanavaisen tracker-musiikin PC:n puolella. Gravisin Ultrasound oli kuin suunnattu tracker-musiikin luontiin 32 erillisen äänikanavansa ja sisäisen muistinsa avulla. Kappaleiden sävellys- ja soittorutiinit latasivat kappaleiden instrumentit suoraan kortin muistiin, mikä vapautti keskusmuistia muuhun käyttöön, ja laitteistopohjainen miksaaminen säästi vaivan vastaavalta ohjelmalliselta toteutukselta. Myöhemmin tietokoneiden tehojen kasvaessa laitteistotasolla tapahtuvan äänenkäsittelyn merkitys pieneni, ja suurempiakin kanavamääriä alettiin toteuttaa ohjelmallisesti
Kehittyneiden syntetisaattoriohjelmistojen ilmestyessä ja MP3-pakkausmuodon yleistyessä muusikot rupesivat hiljalleen siirtymään kehittyneempiin tapoihin kuten sekvensointiin, mutta tracker-musiikkia pidetään yhä eräänä demoskenen tunnusmuotona. Vähemmän tehokkaiden laitteiden demomusiikki luodaan edelleen yleensä trackereilla, välillä jopa hyväksikäyttäen laitteiston omia äänigeneraattoreita. Myös pienikokoisemmissa demoissa (kuten 4 ja 64 kilotavun introissa) käytetään edelleen usein tracker-formaatteja, joskin myös ohjelmallisten syntetisaattorien ("software synthesizer", "softasyna") käyttö valmiiksi tallennettujen ääninäytteiden sijaan on yleistä. Tracker-tyylistä sekvensointia pidetäänkin demomusiikille tunnusomaisempana kuin äänisynteesin toteutustapaa.
Tyypillinen kokoonpano.
Ryhmä koostuu usein muutamasta tiettyyn tehtävään erikoistuneesta henkilöstä.
On kuitenkin suhteellisen yleistä, että sama henkilö on erikoistunut useammalle eri osa-alueelle, esimerkiksi monet ohjelmoijat tekevät myös musiikkia. Monesti keskittyminen ohjelmointiin kuitenkin jättää muut osa-alueet varjoonsa, mistä syystä esimerkiksi musiikillisesti mitäänsanomatonta ja keskinkertaista demomusiikkia kutsutaan usein "kooderimusiikiksi" ja vastaavasti tyylitajuttomia väripaletteja "kooderiväreiksi" tai "kooderipaleteiksi".
Maat.
Maantieteellisesti demoskene on hyvin eurooppakeskeinen. Euroopassa järjestetään esimerkiksi useita kymmeniä demotapahtumia joka vuosi, kun vaikkapa Pohjois-Amerikassa on yhteensä koskaan pidetty vain kymmenkunta tapahtumaa. Vaikka demoskene onkin kokonaisuutena hyvin kansainvälinen, erottuvat eri maat kuitenkin varsin selvästi toisistaan, ja alan ihmisten kesken voidaankin puhua muun muassa "suomiskenestä".
Suomessa on perinteisesti ollut paljon kansainvälisesti arvostettuja demoryhmiä, joiden ansiosta Suomi on ollut pitkään yksi merkittävimmistä demoskenemaista muiden pohjoismaiden ja Saksan ohella.
Suomalaisia ryhmiä ovat muun muassa Ananasmurska, Komplex, Byterapers, Kooma, Damage, Matt Current, Damones, mfx, Dekadence, Moppi Productions, Extend, Orange, Faktory, Parallax, flo, Paranoids, Future Crew, PWP, HiRMU, RNO, ISO, tAAt, Jumalauta, Tpolm, Halcyon, CNCD, Traction, wAMMA ja Kewlers. Ulkomaalaisia demoryhmiä ovat muun muassa ACiD, Melon Dezign, ASD, Oxyron, Black Maiden, Pulse, Calodox, Ram jam, Cocoon, Rebels, Conspiracy, Sanity, Darkage, Scoopex, Dual Crew & Shining, Sunflower, Ephidrena, Surprise!Productions, Fairlight, The Black Lotus, Farbrausch, The Silents, Haujobb, Triad, Kolor ja TRSI.
Merkitys.
Vaikka demoskene on vieläkin varsin pitkälti underground-kulttuuria ja demontekijät muodostavat edelleen valtaosan omasta yleisöstään, ovat demot vaikuttaneet huomattavasti esimerkiksi tietokonepeleihin ja nykyiseen mediataiteeseen.
Jo 1980-luvulta alkaen monet menestyneet peliohjelmoijat, -graafikot ja -muusikot ovat saaneet oppinsa demoskeneltä. Esimerkiksi valtaosa kansainvälisesti menestyneistä suomalaisista tietokonepeliyrityksistä on demontekijöiden perustamia, kuten Remedy Entertainment, Housemarque ja Bugbear Entertainment. Pohjoismaalaisista peliyhtiöistä ennen kaikkea "The Silents"in jäsenien perustama Digital Illusions CE on kerännyt mainetta 1990-luvun alusta lähtien. Demoskeneläisiä työskentelee paljon myös muissa IT-yrityksissä sekä esimerkiksi TV-yhtiöissä graafikkoina.
Toisinaan demoskenen ulkopuoliset pelikehittäjät ovat nimenneet demot vaikutteekseen, kuten SimCityistä tuttu Will Wright mainitsi uuden pelinsä Sporen saaneen suuresti ideoita demoskenen ohjelmointitavoista.
Demokulttuuria on yritetty tuoda suuremman yleisön ja taidepiirien nähtäville muun muassa erilaisten näyttelyiden ja demonäytäntöjen kautta. Esimerkiksi Kiasmassa on järjestetty demonäyttely "demoskene.katastro.fi" ja saksalaisella "Bitfilm Festivalilla" on myös ollut oma demonäytös yleisöäänestyksineen. Samoin yhdysvaltalaisen SIGGRAPH-tapahtuman yhteydessä demoskenen antia on tuotu usein esille paneelikeskusteluiden ja esittelyiden muodossa.
Demoskene on myös silloin tällöin noussut julkisuuteen erilaisten ohjelmoinnillisten taidonnäytteiden kuten saksalaisen "Farbrausch"-ryhmän julkaiseman 96 kilotavun kokoisen ".kkrieger"-räiskintäpelin kautta.
Suuren yleisön silmissä demoskenen tunnettavuutta karsii ennen kaikkea sen epäkaupallisuus, mutta esimerkiksi vuonna 2006 Intel järjesti valikoidulle määrälle demoryhmiä oman sponsorikilpailunsa.


Elite.
Elite on avaruustaistelu- ja kaupankäyntipeli, joka ilmestyi 1984 BBC Micro- ja Acorn Electron -kotitietokoneille. Pelin kehittivät David Braben ja Ian Bell. Elite oli yksi ensimmäisistä 3D-grafiikkaa käyttävistä kotitietokonepeleistä.
a> -tietokoneella. 16-bittisiä versioita lukuun ottamatta kappaleiden pinnat olivat läpinäkyviä. Kuvassa pyörivä Coriolis-avaruusasema.
Elite käännettiin sittemmin esimerkiksi Commodore 64:lle, Commodore Amigalle, Atari ST:lle, Acorn Archimedekselle, Amstrad CPC:lle, Apple II:lle, Commodore Plus 4:lle, MSX:lle, Nintendo Entertainment Systemille, PC:lle ja ZX Spectrumille. PC-koneille on myöhemmin ilmestynyt myös EGA- ja MCGA-grafiikkaa tukeva "Elite Plus".
Braben teki myös kaksi jatko-osaa pelille (Frontier: Elite II, 1993, ja Frontier: First Encounters, 1995). Niistä ei kuitenkaan tullut läheskään niin suosittuja kuin alkuperäisestä pelistä. Kumpikin julkaistiin vastoin Brabenin tahtoa pahasti keskeneräisinä. Braben haastoi tämän takia niiden julkaisijan Gametekin oikeuteen, jossa hän voitti.
Pelin kulku.
Pelaajan lentämän avaruusaluksen tyyppi oli Cobra Mk III, joka oli vain yksi kymmenistä eri pelissä tavattavista alustyypeistä. Alusten joukossa oli pieniä, ketteriä hävittäjiä sekä valtavia rahtialuksia. Pelaajan alus oli muihin nähden keskikokoa suurempi rahtialus.
Pelin vaarallisimmat viholliset olivat thargoid-nimisiä olentoja, joiden kahdeksankulmaiset lentävää lautasta muistuttavat taistelualukset laukaisivat pieniä hävittäjiä Cobra-pilotin pään menoksi.
Itse pelissä ei ollut varsinaista juonta, vaan pelaaja sai vapaasti lennellä pitkin kahdeksaa galaksia ja tuhansia tähtijärjestelmiä, käydä kauppaa, tuhota ja ryöstää rahtialuksia, käydä avaruustaisteluita ja myös suorittaa muutamia erikseen ohjelmoituja erikoistehtäviä, joiden määrä ja laatu vaihteli eri versioiden mukaan - useimmissa Eliten versioissa näitä tehtäviä, joihin vain parhaat pääsivät käsiksi, oli viisi.
Elitessä oli erikoinen pistelaskujärjestelmä, jonka perusteella pitkään hengissä selvinnyt pelaaja sai arvonimiä. Pisteitä sai vihollialuksia tuhoamalla. Korkein arvonimi oli ELITE.
Eliten inspiroimat pelit.
Elite 2 - Frontier (Amiga). Asutuskeskuksia kupujen alla, ilmakehältään hapettoman kuun pinnalla. Taustalla kaasuplaneetta, jota kyseinen kuu kiertää.
Monet pitivät Eliteä 1980-luvulla kaikkien aikojen parhaana tietokonepelinä, ja monet pelitalot sekä harrastajat pyrkivät luomaan itse vastaavanlaisia pelejä. Eräs tunnetuimmista "elitentappajista" oli "FOFT" (Federation of Free Traders), josta kohuttiin paljon etukäteen, mutta joka julkaistiin pahasti keskeneräisenä eikä muutenkaan täyttänyt siihen kohdistuneita odotuksia. Tuon ajan johtaville pelikoneille, Amigalle ja Atari ST:lle, julkaistut "Warhead", "Starglider 2" sekä "Damocles" olivat sen sijaan erittäin onnistuneina pidettyjä ja klassikoksi muodostuneita avaruussimulaatioita, mutta peli-idealtaan ne olivat hieman erilaisia kuin vapaamuotoista kaupankäyntiä painottanut Elite.
Tietokonepelimaailman mullistava elitentappaja oli aiheena myös MikroBitti-lehden vuoden 1989 aprillipilassa. Pilassa esiintyneen kuvitteellisen pelin nimi oli Illuminatus ja sen oli suunnitellut kuvitteellinen "Jürgen Sternreise". Todellisuudessa artikkelin oli laatinut pääasiassa Niko Nirvi. Myöhemmin suomalaisen demoryhmän Future Crew'n jäsenet rupesivat tekemään peliä tuon artikkelin innoittamina, mutta projekti jäi heiltä kesken.
CCP Gamesin mukaan verkkopeli "EVE Online" on saanut paljon inspiraatiota Elitestä.
Elite 4.
David Brabenin perustama pelitalo Frontier Developments on kehitellyt uutta Elite-sarjan peliä työnimellä "Elite 4" vuodesta 1998 alkaen. Kehitystyö on tapahtunut suuren hiljaisuuden vallitessa, mutta ilmeisesti projekti on kohdannut monenlaisia ongelmia eikä peli ole valmistumassa ainakaan pian.
Oikeusjutut.
Ian Bellin ja David Brabenin välillä on vuosien varrella ollut useita lakiteknisiä välienselvittelyjä, joista tuorein on vuodelta 2005 Brabenin vaatiessa, että Bell poistaa kotisivuiltaan Elite-tiedostot, joita hänellä ei ole lupa levittää.


Byterapers.
Byterapersin C64-demo "Unsound Minds - Follow the Sign III" vuodelta 1996
Byterapers on vuonna 1986 perustettu demoskene-ryhmä. Yli kahdenkymmenen vuoden iällään se on yksi vanhimmista toimivista demoryhmistä.
Ryhmän synty.
Byterapers perustettiin neljän tietokoneharrastajan toimesta Iisalmessa vuonna 1986 ja tunnetaan parhaiten Commodore 64:lle suunnatuista tuotoksistaan. Alussa ryhmä toimi ajan mukaisesti sekä laillisien että laittomien julkaisujen parissa, kun selvää rajaa crack- ja demoskenen välillä ei ollut vielä olemassa, mistä kielivät ryhmän lukemattomat julkaisut (yli 1 000 kpl).
Tunnetuimpia tuotoksia.
Byterapers on menestynyt demo- ja muissa kilpailuissa lukuisilla demopartyilla Suomessa ja ulkomailla. Ryhmän demoista "Extremes" voitti Assembly '95:n C64-demokilpailun ja "Limbo" Assembly '02:n mobiilidemokilpailun.


Lassi Nikko.
Lassi Nikko (taiteilijanimi Brothomstates) on suomalainen musiikintekijä, joka saavutti huomattavan maineen demoskenen piireissä nimimerkillä Dune Orange-demoskeneryhmässä. Nykyään hän on eräs arvostetuimmista muusikoista demoskenen keskuudessa. Hän solmi levytyssopimuksen maineikkaan brittiläisen Warp Recordsin kanssa vuonna 2001.
BrothomStates on tehnyt myös remixin Shponglen Remixed-levylle.


Bouvet’nsaari.
Bouvet’nsaari () on Norjalle kuuluva asumaton vulkaaninen saari antarktisella alueella, Etelä-Atlantilla Etelä-Afrikan Hyväntoivonniemestä lounaaseen.
Saaren pinta-ala on 58,5 km². Se on lähes kokonaan jäätiköiden peitossa. Bouvet’nsaari on vaikeasti lähestyttävissä; satamia siellä ei ole. Saaren korkein huippu, "Olavtoppen", on 780-metrinen.
Bouvet’nsaaren löysi ranskalainen Jean-Baptiste Charles Bouvet de Lozier 1. tammikuuta 1739. Hän ei kuitenkaan kiertänyt saarta eikä määrittänyt sen tarkkaa sijaintia. Norjalaiset asensivat saarelle automaattisen säähavaintoaseman vuonna 1977. Vuonna 1979 saaren lähellä havaittiin Etelä-Afrikan tekemäksi epäilty ydinkoe, jota kutsutaan Etelä-Atlantin välähdykseksi. Vaikka saari on asumaton, sillä on kuitenkin Internetin ylätason verkkotunnus .bv.


Kommunistinen Työväenpuolue – Rauhan ja Sosialismin puolesta.
Kommunistinen Työväenpuolue – Rauhan ja Sosialismin puolesta KTP on vuonna 1988 perustettu suomalainen marxilais-leniniläinen puolue. KTP:llä ei ole koskaan ollut kansanedustajia eikä sillä ole nykyisin yhtään kunnanvaltuutettua. Puolue poistettiin puoluerekisteristä eduskuntavaalien 2011 jälkeen kolmannen kerran, mutta rekisteröitiin uudelleen elokuussa 2012 kerättyään siihen tarvitut 5 000 kannattajakorttia.
Perustaminen.
Päätös KTP:n perustamisesta tehtiin syksyllä 1987 Matinkylän pirtillä pidetyssä seminaarissa, jossa perustettiin Kommunistien keskusneuvosto. Neuvosto alkoi alkuvuodesta 1988 julkaista äänenkannattajaansa Työkansan Sanomat ja puolue perustettiin toukokuussa 1988 Vantaalla. Perustajat olivat Suomen kommunistisessa puolueessa (SKP) ja sen opposition riveissä aiemmin toimineita, jotka riitautuivat Tiedonantaja-liikkeen enemmistön kanssa sen järjestäydyttyä Suomen kommunistiseksi puolueeksi (yhtenäisyys) (SKPy) vuosina 1986–1987. KTP:n perustajien mielestä SKPy oli etääntynyt liian kauas marxilais-leniniläisistä aatteellisista periaatteista. Perustajat halusivat turvata itsenäisen marxilais-leniniläisen puolueen olemassaolon, kun SKPy nähtiin tähän kyvyttömäksi, ”gorbatšovilaisten ja kolmaslinjalaisten” virtausten, puolueeksi. Marxismi-leninismistä kiinni pitäneet kokivat tulleensa syrjityiksi SKPy:n Dipolin edustajakokouksesta (1987) alkaen.
KTP:n perustavaan kokoukseen osallistui 188 SKPy:hyn pettynyttä kommunistia, joista suurin osa edusti ä. Piirijärjestöä vuosina 1964–1986 johtanut entinen kansanedustaja Markus Kainulainen oli KTP-hankkeen keskeinen organisaattori. Puolueen jäseniä on kutsuttu kainuslaisiksi. KTP osallistui vuoden 1988 kunnallisvaaleihin Demokraattisen Vaihtoehdon listoilla.
1990-luvun alussa KTP vastusti Saksojen yhdistymistä ja se kannatti DDR:n säilyttämistä itsenäisenä. Tammikuussa 1991 KTP antoi tukensa Neuvostoliiton asevoimien toimenpiteille Liettuassa.
Marraskuussa 1990 KTP sai Taloustutkimuksen gallupissa 0,4 prosentin kannatuksen.
Kiista liittoutumisesta.
Vuonna 2002 KTP hajosi kysymykseen liittolaissuhteista. Puolueen keskusneuvosto torjui äänin 18–9 siirtymisen uuteen Muutosvoimat Suomi -vaalijärjestöön, johon pyrittiin kokoamaan sekä oikeistolaisia että vasemmistolaisia EU:n vastustajia. Tappiolle jäänyttä linjaa kannatettiin erityisesti Helsingin piirijärjestössä, joka liittyi uuteen puolueeseen ja erotettiin kokonaan KTP:stä. Lähteä saivat muun muassa puoluesihteeri Heikki Männikkö, Työkansan Sanomien päätoimittaja Reijo Katajaranta ja entinen varapuheenjohtaja Pekka Tiainen. Erotetut perustivat 14. syyskuuta 2002 Kommunistit-yhdistyksen, jonka nimi myöhemmin muutettiin Kommunistien liitoksi.
KTP on pitänyt etäisyyttä entisiin tovereihinsa, jotka toimivat aluksi osin yhteistyössä SKP:n kanssa. Syksyllä 2006 Kommunistien liitto liittolaisineen perusti Suomen Työväenpuolueen. Eduskuntavaaleissa 2007 KTP oli STP:n kanssa vaaliliitossa yhdessä vaalipiirissä ja kunnallisvaaleissa 2008 yhdessä kunnassa.
Vaaliliitot SKS:n kanssa.
Kunnallisvaaleissa 2004 KTP sai valtakunnallista julkisuutta, kun kävi ilmi, että puolueen Turun ja Raision osastot olivat tehneet vaaliliiton Olavi Mäenpään johtaman kansallismielisen ja äärioikeistolaiseksi väitetyn Suomen Kansan Sinivalkoiset -puolueen kanssa. KTP:n puheenjohtaja Hannu Harju piti tapauksia paikallisena ”sooloiluna”. Vaaliliitoista ei ollut keskusteltu puolueen keskuselimissä ja KTP irtisanoutui niistä olemalla mainostamatta kolmea ehdokastaan. KTP:n turkulaisaktiivi Esko Luukkonen sanoi vaaliliittoja vain teknisiksi. KTP sai Turussa 25 ja Raisiossa 16 ääntä. KTP:n kaikista vastuutehtävistä vaalien jälkeen pudotetun Luukkosen äänimäärä putosi edellisistä yrityksestä.
Politiikka.
KTP:n perustajat olivat entisen SKP:n opposition ja sen aatteellisesti jyrkimmän siiven kannattajia ja puolue on siten jatkoa taistolaiselle liikkeelle.
Neuvostoliiton loppuaikojen kritiikki on ollut osa puolueen retoriikkaa alusta alkaen. KTP:llä ei ollut perustettaessa virallisia suhteita Neuvostoliiton kommunisteihin. NKP vastusti KTP:n muodostamista. Alkuvuonna 1991 KTP arvioi, että Neuvostoliitossa oltiin luovuttu sosialismin tavoitteista, asemista ja päämääristä. KTP:n mielestä (1998) Neuvostoliitossa 1970–1980-luvuilla ”tehdyt arviot aikakauden luonteesta ja vallankumousprosessin etenemisestä” eivät olleet enää ”oikeita ja realistisia.” KTP kritisoi 1980-luvulla myös kommunistisen liikkeen liiallista sitoutumista opiskelijoihin, ja työväen ensisijainen asema tuotiin esiin puolueen nimessäkin.
Euroopan unioni.
KTP vastustaa Suomen jäsenyyttä Euroopan unionissa ja vaatii unionista eroamista. Jo vuoden 1988 perustavassa kokouksessa KTP ilmoitti vastustavansa eurooppalaisen integraation syventämistä ja Suomen jäsenyyttä Euroopan neuvostossa. KTP vastusti jyrkästi liittymistä Euroopan talousalueeseen. Vuonna 1992 KTP julkaisi Pekka Tiaisen kirjan "Miksi ei Euroopan yhteisö, Miksi ei Euroopan unioni?"
KTP pitää myös europarlamenttivaaleihin osallistumista tukena EU:lle ja se on boikotoinut kaikkia Suomessa järjestettyjä eurovaaleja. Vaaleissa 1999 KTP:n johtoon kuulunut Pekka Tiainen asettui ehdolle SKP:n listalla, mutta KTP tuomitsi menettelyn.
Suhde SKP:hen.
KTP pitää Suomen Kommunistista Puoluetta harhaoppisena. KTP:n mukaan SKP:n periaatteet eivät vastaa tieteellisen sosialismin vaatimuksia, koska SKP:ltä puuttuu marxilais-leniniläinen teoria ja luokka-analyysi. KTP:tä perustettaessa SKP tuki Mihail Gorbatšovin uudistuksia eli perestroikaa, joka KTP:n käsityksen mukaan oli luonteeltaan sosialismin ja marxismi-leninismin vastaista. Eroista johtuen KTP ei pidä puolueiden yhdistämistä mahdollisena. SKP pyysi KTP:tä mukaan puolueen uudelleenrekisteröimiseen, mutta KTP torjui ajatuksen. Varauksista huolimatta KTP on tehnyt yhteistyötä SKP:n kanssa. Puolueet ovat solmineet teknisiä vaaliliittoja eduskunta-, kunnallis- ja osuuskuntavaaleissa.
Vaatimus itsenäisestä ja oikeaoppisesta marxilais-leniniläisestä puolueesta on leniniläisen puolueteorian kulmakivi ja keskeinen KTP:lle. KTP ei halua, että kommunistinen puolue haudataan SKDL:n tai Deva:n kaltaisiin liittoumiin. Uuden KTP:n johtajista tuolloin SKP:n vähemmistössä eli ns. taistolaisissa vaikuttanut Markus Kainulainen kannatti uutta puoluetta jo vuonna 1969.
Organisaatio.
KTP:n korkein päättävä elin on edustajakokous, joka kutsutaan nykyisin koolle kahden vuoden välein. Kokous valitsee puolueen johdon ja keskusneuvoston, joka valitsee poliittisen toimikunnan.
Puolueen puheenjohtaja on vantaalainen sähköasentaja Hannu Harju. Harju valittiin tehtävään KTP:n 9. puoluekokouksessa vuonna 1997, jolloin tehtävästä luopui perustavassa kokouksessa valittu Timo Lahdenmäki. Hän jätti tehtävän siirryttyään Ruotsiin töihin.
Puolueen jäsenten on osallistuttava säännöllisesti puoluetoimintaan. Vähäinen aktiivisuus voi olla peruste erottamiselle.
Puheenjohtaja Lahdenmäki kertoi vuonna 1991 KTP:llä olevan vajaa tuhat jäsentä ja 70 osastoa. Vuonna 1992 KTP ilmoitti jäsenmääräkseen yli tuhat. Helsingin Sanomat kertoi jäsenmääräksi noin 400 vuonna 2003.
Kansainväliset suhteet.
KTP ei kuulu mihinkään kansainväliseen järjestöön, mutta puolue pitää yhteyttä monien maiden kommunistisiin puolueisiin. KTP on tehnyt läheistä yhteistyötä varsinkin Viktor Tjulkinin johtaman Venäjän kommunistisen työväenpuolueen – Vallankumouksellisen kommunistien puolueen (VKTP-VKP) kanssa. KTP, ruotsalaisten SKP, norjalaisten NKP ja tanskalaisten KPiD ovat järjestäneet pohjoismaiden kommunistipuolueiden tapaamisia. KTP on osoittanut solidaarisuutta Belgian työväenpuolueen vuosittain järjestämille kommunistipuolueiden seminaareille.
KTP tukee Korean demokraattista kansantasavaltaa ja maassa kehitettyä Juche-aatetta. Puolueen jäsenistö osallistuu Korea-toimintaan ja Työkansan Sanomissa julkaistaan Pohjois-Korean politiikkaa tukevia artikkeleita. KTP:n valtuuskunta on tehnyt Pohjois-Koreaan puoluetason vierailuja. KTP:n näkemyksiä julkaistaan usein kansantasavallan virallisen KCNA-tietotoimiston uutisissa. KTP on julkaissut Kim Jong-Ilin kirjoituksia erillisinä kirjasina. KTP:n puheenjohtaja Hannu Harju vieraili maassa Korean työväenpuolueen kutsusta syyskuussa 2010. Käymiensä keskusteluiden yhteydessä hän ilmaisi puolueensa tuen Kim Jong Ilin Songun- eli armeija ensin -politiikalle.
KTP on tukenut Filippiinien kommunistisen puolueen/Uuden kansanarmeijan taistelua Filippiinien hallitusta vastaan. Puolue on antanut tukensa myös Kolumbian FARC-EP-sissiliikkeelle.
Tiedonvälitys.
KTP:n pää-äänenkannattaja on 15 kertaa vuodessa ilmestyvä Työkansan Sanomat, joka sai nimensä SKP:n 1940- ja 1950 -luvuilla ilmestyneeltä sanomalehdeltä. Lehden päätoimittaja on vuodesta 2003 alkaen ollut Hannu Tuominen, jota edelsivät Marja Eronen ja Reijo Katajaranta.
Pääkaupunkiseudulla kuultavassa Kansan radioliiton Lähiradiossa KTP:lla on keskiviikkoisin 20:00–20:30 "Työväen puolituntinen" -ohjelma (lukuun ottamatta kuukauden viimeistä keskiviikkoa).
Vaalit.
KTP osallistuu omalla listallaan eduskunta- ja kunnallisvaaleihin. Puolue on osallistunut myös ammattiliitojen ja osuuskuntien vaaleihin. Puolue boikotoi europarlamenttivaaleja. KTP:llä ei ole nykyisin yhtään kunnanvaltuutettua. Kansanedustajan paikoista puolue on aina jäänyt kauas.
KTP osallistui vuoden 1994 presidentinvaaleihin asettamalla ehdokkaakseen Pekka Tiaisen. Eduskunnan ulkopuolisena puolueena KTP:n oli kerättävä 20 000 nimeä valitsijayhdistyksen perustamiseksi. Projekti toteutettiin tunnusten alla. Tiainen sai 7 320 ääntä (0,2 %) ja hän jäi viimeiseksi yhdentoista ehdokkaan joukossa. Vuoden 2006 presidentinvaaleissa KTP ei antanut tukeaan kenellekään ehdokkaista.
Eduskuntavaaleissa KTP on asettanut ehdokkaita kaikissa vaalipiireissä. Vuonna 2007 puolueella oli yhteensä 60 ehdokasta, joiden keski-ikä oli 55,6 vuotta. KTP on solminut vaaliliittoja, Ekologisen puolueen ja kanssa.
Kunnallisvaaleissa KTP on asettanut ehdokkaita parhaimmillaan 45 kunnassa (1992). Vuoden 2008 vaaleissa puolueen lista nähtiin 27 kunnassa. KTP:n edustajia on valittu Nokian (1992/1996), Ristijärven (1996/2000) ja Kemin (2000/2004) valtuustoihin. Historiansa korkeimman kannatusosuuden (7,3 %) puolue sai vaaleissa 2000 Ristijärvellä.
Pekka Tiainen toimi Elannon valtuustossa KTP:n listalta valittuna vuosina 1991–2003. Vuonna 1991 KTP sai edustajistoon kaksi paikkaa ja 1995 yhden. Vaaleissa 2008 puolue oli samalla listalla SKP:n kanssa. Tiainen oli myös Vantaan kaupunginvaltuustossa vuosina 1985–1992. Vaaleissa 1988 hänet valittiin Demokraattisen Vaihtoehdon listalta. Kunnallisvaaleissa 2000 Tiainen jäi 15 äänen päähän Helsingin valtuustopaikasta.
Vuonna 2000 KTP:n lista sai 2,2 prosenttia äänistä Kemianliiton liittovaaleissa. Tulos oikeutti yhteen edustajaan.


OpenTTD.
Kuvankaappaus, jossa käytetään vapaita "OpenGFX"-grafiikoita.
OpenTTD on avoimen lähdekoodin kopio Chris Sawyerin pelistä Transport Tycoon Deluxe. Peliin on tosin kehitelty huomattavasti uusia ominaisuuksia ja vanhoja kehitetty alkuperäiseen peliin nähden. Se toimii ainakin Mac OS X-, Microsoft Windows-, FreeBSD- ja Linux-käyttöjärjestelmillä. Tällä hetkellä se käyttää suurimmaksi osaksi Transport Tycoon Deluxen grafiikoita ja ääniä, mutta beta-versio, jossa myös grafiikat ja äänet ovat vapaita, on julkaistu. OpenTTD on kirjoitettu lähes kokonaan C-ohjelmointikielellä, osin hyödyntäen Transport Tycoon Deluxesta disassembloitua ohjelmakoodia. OpenTTD on lokalisoitu jo yli kymmenelle eri kielelle, myös suomeksi.
Ennen versiota 1.0.0 peli vaati alkuperäiset Transport Tycoon Deluxen grafiikat. Pelistä julkaistiin huhtikuussa 2010 versio 1.0.0, jossa myös kaikki grafiikka ja äänet on tehty uudelleen ja julkaistu samalla lisenssillä kuin OpenTTD. Tällöin koko peliä voidaan levittää vapaasti ja sitä pääsevät pelaamaan myös ne, jotka eivät ole hankkineet kopiota Transport Tycoon Deluxesta. Pelissä voidaan yhä käyttää alkuperäisen Transport Tycoon Deluxen datatiedostoja, joita ei voida levittää lisenssin perusteella OpenTTD:n mukana.
Pelin kulku.
Pelin alussa pelaajalla on ainoastaan rahaa käytettävissä, tosin sekin on lainattua. Pelaaja joutuu välittömästi aloittamaan rautateiden, linja-autoreittien, kuorma-autoreittien, laiva- tai lentoliikenteen rakentamisen kaupunkien tai teollisuuslaitosten välillä saadakseen yrityksen kannattavaksi. Tyypillisesti aloitetaan rautateiden tai linja-autoreittien rakentamisella (rautatiet ovat näistä yleensä tuottoisampia, mutta vaativat enemmän rahaa toiminnan alkuun saamiseksi). Reiteillä voi kuljettaa useita erilaisia rahtityyppejä, esimerkiksi matkustajia, postia, arvotavaroita, kivihiiltä, öljyä, tavaroita tai puutavaraa. Kunkin rahtityypin tuotto riippuu kuljetusetäisyydestä ja -nopeudesta. Erittäin lyhyet reitit eivät usein ole tuottoisia eivätkä myöskään erittäin pitkät, koska tällöin kuljetuksen liian pitkä kesto vähentää saatavaa rahaa.
Tyypillisesti pelin kestettyä muutaman vuoden (vuosi kestää noin 15 minuuttia) pelaajalla on jo useita reittejä raaka-aineita tai matkustajia/postia kuljettavilla reiteillä. Toisaalta varsinkin vaikeammilla vaikeusasteilla alussa saattaa liiketoiminta olla heikosti tuottavaa, jolloin laajentuminen on miltei mahdotonta ja rahan kertymistä täytyy odottaa. Pelin edelleen edetessä uusia kulkuneuvoja tulee mahdolliseksi ostaa, joten reittejä joutuu rakentamisen jälkeen useinkin kehittämään. Vanhat kulkuneuvot myös lopulta saavuttavat käyttöikänsä (tämän voi tosin pelin asetuksista poistaa), jolloin ne on syytä vaihtaa paremman toimivuuden takaamiseksi. OpenTTD mahdollistaa myös vanhentuneiden kulkuneuvojen automaattisen uusiutumisen. Tämä kuitenkin vaatii rahaa.
Strategia.
Pelissä on huomattavaa strategista syvyyttä varsinkin moninpelissä. Mikäli tavoite on saada kaikkein korkein tuotto, tulee kuljetettavien rahtimäärien olla suuria ja kulkuneuvojen melko nopeita. Tämä asettaa haasteita myös rautateiden rakentamiseen – mitä suorempi ja tasaisempi rata, sitä nopeammin juna pääsääntöisesti kulkee. Myös käytettävien kulkuneuvojen valinta vaatii strategista ajattelua – vaihtoehtoina ovat usein edullinen ja hitaahko sekä kallis ja nopea vaihtoehto, kuin myös useita ääripäiden välissä.
Pelin ehkä haastavin osuus on reittien suunnittelu ja järjestäminen mahdollisimman toimiviksi. Esimerkiksi rautatien toteuttamiseksi on useita eri ratavaihtoehtoja – kaksiraiteinen rata (kallis rakentaa, mutta erittäin tehokas), yksiraiteinen rata (mahdollistaa käytännössä ainoastaan yhden junan liikennöimisen reitillä) sekä näiden yhdistelmä, kohtauspaikoilla varustettu yksiraiteinen rata. Rahtia on myös mahdollista siirtää kesken reitin kulkuneuvosta toiseen, esimerkiksi junasta laivaan.
Omaa vaihtelua peliinsä tuo myös kaupunkien kasvu ja pelaajan yhtiön suhteet kaupunkiin. Huonoilla suhteilla esimerkiksi kaupungin alueelle rakentaminen voi muuttua mahdottomaksi. Tällöin tosin viranomaiset voidaan yrittää lahjoa.


Advance Australia Fair.
Advance Australia Fair on Australian kansallislaulu, se esitettiin ensimmäisen kerran Sydneyssä 1878. Kansallishymni siitä tuli 1984, jolloin sanoitusta muutettiin vähemmän brittivaltaa korostavaksi. Laulun on säveltänyt ja sanoittanut skotlantilaissyntyinen Peter Dodds McCormick.


Australian dollari.
Australian dollari (merkki: $; tunnus: AUD'") on Australiassa käytettävä rahayksikkö. Se on myös Kiribatin, Naurun ja Tuvalun virallinen rahayksikkö. Vuonna 1996 siitä tuli maailman ensimmäinen rahayksikkö, jonka kaikki setelit on tehty polymeerimuovista paperin sijaan. Yksi dollari jakautuu 100 senttiin ("cent").
Australian dollari on maailman 6. vaihdetuin valuutta (1. Yhdysvaltain dollari, 2. euro, 3. jeni, 4. Englannin punta, 5. Sveitsin frangi).
Historia.
Australian dollari on ollut Australian rahayksikkönä vuodesta 1966, jolloin se korvasi aiemman rahayksikön, Australian punnan. Australian silloisen pääministerin Robert Menziesin vaikutuksesta uuden rahayksikön nimeksi oli tulla "Royal". Joitakin koevedoksia "royal"eista ehdittiin painattaa, mutta erikoinen nimi osoittautui epäsuosituksi ja nimi vaihdettiin "dollari"ksi.


Kallio (Helsinki).
Diakoniapuisto Kallion länsiosassa uudistettiin 2000-luvun alussa. Taustalla tyypillisiä kalliolaisia kerrostaloja 1960-luvulta.
Kallio () on Helsingin 11. kaupunginosa itäisessä kantakaupungissa, Pitkänsillan pohjois- ja Töölönlahden itäpuolella. Kallion peruspiiriin kuuluu Kallion kaupunginosan lisäksi sen itäpuolella oleva Sörnäinen, joka on 10. kaupunginosa.
Miljöö.
Kallio on aiemmin tunnettu työväestön asuinalueena. 1960-luvulle asti kaupunginosan pienissä yksiöissä ja kaksioissa asui lapsiperheitä, jotka muuttivat tuolloin varallisuuden salliessa muualle. Nykyään Kallio on profiloitunut erityisesti opiskelijoiden ja taiteilijoiden kaupunginosaksi. Tämä on asuntojen edullisuuden, hyvän viihdetarjonnan, keskeisen sijainnin ja hyvien julkisten kulkuyhteyksien ansiota. Kalliossa, jossa asukkaiden vaihtuvuus on kaupungin suurinta, keskimääräinen asumisaika on noin 3,5 vuotta ja vain 23 prosenttia asukkaista on syntyjään helsinkiläisiä. Asunnon Kalliosta hankkivat yleensä ensiasuntoa tarvitsevat opiskelijat tai työn perässä Helsinkiin muuttavat yksineläjät.
Palvelut ja liikenne.
Kallion asunnot ovat pieniä, useimmat yksiöitä tai kaksioita. Suomen tiheimpiin kuuluva asutus ja väestörakenne mahdollistaa Helsingin parhaimpiin kuuluvan lähipalvelutarjonnan. Kivijalkakauppoja ja muita palveluja on lähes jokaisen talon alakerrassa. Liikenneyhteydet ovat hyvät. Kalliota palvelee kaksi metroasemaa (Hakaniemi ja Sörnäinen), kuusi raitiovaunulinjaa ja noin 60 Helsingin sisäistä ja seudullista linja-autolinjaa. Lisäksi Sturenkadulta Alppiharjusta pääsee Lahdenväylän ja Tuusulanväylän kaukobusseihin ja Junatieltä Vallilasta Itäväylän kaukobusseihin. Julkisia palveluja Kalliossa on terveysasema, kirjasto ja alakoulu sekä Helsingin Diakonissalaitoksen sairaala. Lisäksi alueella sijaitsee Metropolia Ammattikorkeakoulu, Teatterikorkeakoulu, ilmaisutaitoon erikoistunut Kallion lukio sekä kuvataideopetusta painottava Helsingin kuvataidelukio. Kallion kirkko on yksi Helsingin näkyvimmistä maamerkeistä. Kalliossa on lukuisia puistoja, Eläintarhanlahden rannalla olevan Tokoinrannan puistoalueen lisäksi muun muassa Karhupuisto, Torkkelinpuistikko, Diakoniapuisto ja Tauno Palon puisto.
Kallion alue.
Helsingissä on eri yhteyksissä käytössä kaksi virallista aluejakoa, kaupunginosa- ja peruspiirijako. Näissä Kallio on määritelty eri tavalla. Kaupunginosajaon mukaan Kallion (11. kaupunginosan) rajoina ovat etelässä Siltavuorensalmi ja sen ylittävä Pitkäsilta sekä Kaisaniemenlahti, lännessä Töölönlahti, pohjoisessa Helsinginkatu, idässä Hämeentie, Näkinkuja ja Hakaniemen silta. Se jakautuu kolmeen osa-alueeseen, jotka ovat Siltasaari (vuoden 2009 alussa noin 2 300 as.), Linjat (noin 9 200 as.) ja Torkkelinmäki (noin 6 900 as.). Siltasaaren osa-alueeseen kuuluu Hakaniemen tori ympäristöineen. Linjojen osa-alueen nimi johtuu alueen kaduista, numeroiduista linjoista (Ensi-Viides linja), mutta niiden välisten kortteleiden lisäksi siihen kuuluu myös Töölönlahden rannalla oleva Linnunlaulun huvila-alue, joka eroaa kuitenkin luonteeltaan täysin muusta Kalliosta.
Kallion peruspiiriin sitä vastoin kuuluu myös Hämeentien itäpuolella oleva Sörnäinen eli 10. kaupunginosa, siihen kuuluvat Merihaka, Hanasaari ja Sompasaari mukaan luettuina. Käytännössä, joskaan ei virallisesti, Kalliolla tarkoitetaan usein laajempaakin aluetta, johon voidaan laskea kuuluvaksi myös Helsinginkadun toisella puolella sijaitseva, Alppiharjun kaupunginosaan kuuluva Harjun alue eli Vaasankadun ja Brahen­kentän (Kallion urheilukentän) ympäristö.
Kallio populaarikulttuurissa.
Kallio on usein esiintynyt suomalaisessa populaarikulttuurissa. Kallio toimii tapahtumapaikkana muun muassa vuonna 1975 ilmestyneessä Pirkko Saision esikoisromaanissa "Elämänmeno". Teoksen päähenkilö asuu Fleminginkadulla ja kirjan tapahtumat sijoittuvat pitkälti Kallion ja Sörnäisten rajamaille. Tämä antaa kirjalle ”eräänlaisia kortteli- ja kaupunginosaromaanin piirteitä”.. Myös Juha Vuorisen "Juoppohullun päiväkirja" -teosten päähenkilö Juha asuu Kalliossa. Lisäksi Mikko Rimmisen vuonna 2004 ilmestynyt teos "Pussikaljaromaani" sijoittuu kokonaisuudessaan Kallion kaduille ja baareihin. Kallio esiintyy myös suomalaisissa televisiosarjoissa ja elokuvissa. Draamasarja "Kotikadun" päähenkilöt muuttivat tuotantokauden 2004–2005 aikana Ullanlinnasta Kallioon lähelle Karhupuistoa. Kallion ideologinen merkitys helsinkiläisyydelle korostuu Aki Kaurismäen ohjaamassa elokuvassa Calamari Union (1985), jossa 15 Frank-nimistä henkilöä lähtevät matkalle Kalliosta Eiraan paremman elämän toivossa. Myös Tapio Piiraisen ohjaaman "Raid-"televisiosarjan tapahtumat sijoittuvat paljolti Kallioon ja erityisesti Linjoille. Kallio on myös Pekka ja Pätkä -elokuvien taustamiljöö talomies pikkaraisineen.
Musiikissa Kallio mainitaan muun muassa Happoradion kappaleessa ”Pois Kalliosta”, Lapinlahden Lintujen kappaleissa ”Kalliossa” ja ”Tyttö huutaa hii!”, Plutonium 74:n kappaleessa ”Kallioon” sekä Fredin esityksessä ”Kolmatta linjaa takaisin”. Myös Jontin & Shakan kappaleessa ”Kolmatta linjaa” ja Heikki Kuulan useammassa kappaleessa käsitellään Kalliota. Tuomari Nurmion slangikappaleessa ”Tonnin stiflat” liikutaan Kalliossa, ”"luudataan Hesarilla ja dallataan Hagikseen"”. Myös useat Sir Elwoodin Hiljaiset Värit -yhtyeen kappaleiden sanoitukset liittyvät Kallioon (esimerkiksi ”Flemarilla tuulee”, ”Kaduilla Kallion” ja ”Ohut kosketus”). Myös Kaija Koon kappaleen ”Yhtä kaikki” toisessa säkeistössä liikutaan Kalliossa. Säkeistössä mainitaan muun muassa Karhupuisto ja kalliolainen ravintola Cella. Laineen Kasperin sekä Julma-Henrin kappaleissa mainitaan myös Kallio.


Tietoliikennetekniikka.
Tietoliikennetekniikka on tietotekniikkaan liittyvä aihealue, joka käsittelee tietoliikenteeseen tarkoitettujen verkkojen tekniikoita, suunnittelua ja ylläpitoa.


Oklahoma Cityn pommi-isku.
Oklahoma Cityn pommi-iskuksi kutsutaan Yhdysvaltojen liittovaltion Alfred P. Murrah Federal Buildingiin Oklahoma Cityssä 19. huhtikuuta 1995 tehtyä pommi-iskua. Räjähdyksen seurauksena 168 kuoli ja yli 800 loukkaantui. Lisäksi rakennus koki osittaisen sortuman ja tulipalon.
Virallisen tutkimusraportin mukaan tuhon aiheutti rakennuksen eteen pysäköidyssä Ryder-kuorma-autossa räjähtänyt noin 2 300 kg ammoniumnitraattipommi. Liittovaltion poliisin FBI:n mukaan syylliset olivat Timothy McVeigh ja Terry Nichols, joista McVeighillä oli kytkentöjä militanttiin äärioikeistoon. McVeigh tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin. Nichols tuomittiin eliniäksi vankeuteen ilman ehdonalaisen mahdollisuutta.
Pommi-iskuun liittyviä salaliittoteorioita on esitetty useita.
Iskun suunnitellut ja toteuttanut McVeigh pidätettiin vain kaksi tuntia räjähdyksen jälkeen Oklahoma Cityn ulkopuolella, tosin muista syistä epäiltynä. McVeighin pakoautossa ei ollut ollenkaan rekisterikilpiä ja poliisi pysäyttikin hänet. Pysäyttämisen ohessa McVeighilta löydettiin ladattu laiton pistooli ja hänet pidätettiin epäiltynä autovarkaudesta ja laittoman aseen hallussapidosta.
FBI pääsi jäljille, kun he löysivät pommirekan akselin, joka oli säilynyt räjähdyksessä. Akselin tiedoista saatiin selville, että rekka oli vuokrattu Junction Cityssa, Kansasissa. Autovuokraamon myyjä pian kuvailikin poliisille Terry Nicholsin ja Timothy McVeighin tuntomerkit. Nichols pidätettiin pian ja samoin myös McVeigh, joka oli tuolloin jo muutenkin pidätettynä muista rikoksista.
Salaliittoteorioita.
Paikalliset TV-kanavat raportoivat tuoreeltaan raunioista löytyneistä räjähtämättömistä pommeista ja silminnäkijät kertoivat kuulleensa kaksi tai kolme erillistä räjähdystä. Todellisuudessa "räjähtämättömät pommit" olivat rakennuksessa sijainneessa FBI:n toimistossa säilytettyjä pommikoirien koulutukseen käytettyjä laitteita. Muutamaa kuulohavaintoa lukuun ottamatta merkkejä useista räjähdyksistä ei ole löytynyt.
Ilmavoimien räjähdysaineasiantuntija, prikaatikenraali evp Benton K. Partin teki pommi-iskusta oman raporttinsa, joka on liitetty asiaa koskeviin USA:n kongressin dokumentteihin. Partinin mukaan rakennukselle aiheutuneet vauriot eivät ole voineet aiheutua kuorma-autossa räjähtäneestä pommista, koska vauriot rakennukselle olivat epäsymmetrisiä suhteessa väitettyyn räjähdyksen keskipisteeseen ja koska kantavissa rakenteissa havaittiin vaurioita, joissa teräsbetonipilarin betoni oli pulverisoitunut jättäen jäljelle pelkän raudoituksen. Tällainen vaurio voi aiheutua ainoastaan silloin, kun räjähdyspanos sijaitsee kiinni kyseisessä rakenteessa. Kenraali Partinin raportin mukaan rakennuksessa on täytynyt olla hävityspanoksia useissa ratkaisevissa kohdissa.


Lähdekoodi.
Lähdekoodilla tarkoitetaan ohjelmoinnissa tietokoneohjelman tekstimuotoista ohjelmointikielistä listausta. Useimmilla ohjelmointikielillä työskennellessä ohjelman lähdekoodi on käännettävä kääntäjäksi kutsutulla tietokoneohjelmalla ensin suoritettavaan muotoon ennen kuin se voidaan ajaa. Ennen varsinaista suorituskelpoista ohjelmaa lähdekoodi käännetään objektimuotoiseksi ohjelmaksi. Tähän objektimuotoiseen ohjelmaan linkitetään valmiit kirjastomoduulit ja tuloksena syntyy suorituskelpoinen ohjelma.
Lähdekoodia voidaan suorittaa myös "tulkkausperiaatteella". Tulkkauksessa lähdekoodia luetaan ja suoritetaan yksi lauseke kerrallaan. Tämä tapa on huomattavasti hitaampi suorituksessa, mutta etuna on aikaavievän käännöksen poisjäänti. Tulkkaavaa suoritusta voidaan käyttää ohjelman kehitystyössä ja protoilussa, jossa tärkeintä on valmiin toimivan prototyypin nopea kokeilutestaus kehityksen lomassa.
C-kieli.
codice_1
Java.
codice_2
PHP.
PHP-lähdekoodin tarkasteleminen ei onnistu kuin muokatessa tiedostoa, koska PHP on kieli joka suoritetaan palvelimen puolella, joten lähdekoodia ei missään vaiheessa lähetetä käyttäjälle. PHP tulostuu lähdekoodiin HTML-kielenä.
codice_3
Lähdekoodin muokkaus.
Lähdekoodia muokataan yksinkertaisella "editoriksi" kutsutulla tekstitoimittimella. Editorin tärkeimpiä ominaisuuksia on, että se ei lisää tavallisen tekstinkäsittelyohjelman ohjauskoodeja tekstin sekaan (joita kääntäjä ei osaa käsitellä).
Ohjelmakoodia kirjoitetaan myös ohjelmankehitysympäristöissä. Niissä on monia ohjelmointia helpottavia ja nopeuttavia automatisoituja rutiineja. Tällaisia ovat esimerkiksi virheiden paikallistaminen, kirjastomoduulien ennakoiva kirjoitus, debuggaus, versionhallinta ja suoritusnopeuden profilointi.


Metodinäytteleminen.
Metodinäytteleminen tarkoittaa joukkoa menetelmiä, joilla pyritään vahvaan roolihenkilöön eläytymiseen ja maneerien karsimiseen. Näyttelijät pyrkivät näillä menetelmillä kehittämään itsessään roolihenkilön ajatuksia ja tuntemuksia, jotta esitys olisi todenmukaisempi. Metodinäyttelemistä voi verrata klassisempiin näyttelemisen muotoihin, joissa näyttelijät simuloivat ajatuksia ja tunteita ulkonaisempien keinojen, kuten äänenkäytön ja ilmeiden avulla. Kaikessa metodinäyttelemisessä ei sovelleta samaa lähestymistapaa, mutta metodinäyttelemisellä viitataan usein Lee Strasbergin luomiin käytäntöihin, joiden avulla näyttelijät hyödyntävät omia tunteitaan ja muistojaan rooleissa. He käyttävät apunaan harjoituksia, jotka liittyvät tunne- ja liikemuistiin.
Lee Strasberg opetti keskittymään luonnollisuuteen ja eläytymään rooliin omien tunteiden kautta. Konstantin Stanislavskin mukaan roolihahmon tunnetiloja tuli johtaa näyttelijän omista kokemuksista.
Alun perin teatterimaailman ilmiönä syntynyt metodinäytteleminen tuli suuren yleisön tietoisuuteen teatteriohjaajana toimineen Elia Kazanin siirryttyä elokuvaohjaajaksi. Metodinäyttelemistä teki tutuksi hänen Actors Studio -oppilaistaan etenkin Marlon Brando.
Jack Nicholson on tunnettu neuroottisista roolihahmoistaan, ja hän onkin opettanut metodinäyttelemistä. Muita tunnettuja metodinäyttelijöitä ovat muun muassa Robert De Niro, Al Pacino, Dustin Hoffman sekä Dieter Laser.
Jouko Turkan metodi perustui emotionaalisesti ja fyysisesti raskaisiin harjoituksiin, joilla näyttelijä pyrki yhdentymään roolihahmonsa kanssa tuottaakseen mahdollisimman luonnollisen tulkinnan, jossa roolihahmon eleet ja puhetapa tulevat hänestä esiin.
James Dean käytti kaikissa tärkeimmissä elokuvissaan eli Eedenistä itään, Nuori kapinallinen ja Jättiläinen
metodinäyttelemisen tekniikoita, joita hän oppi mm. ihailemaltaan Marlon Brandolta. Metodinäyttelemisessään James Dean
yhdisti omat varhaiset kokemuksensa kuhunkin roolihahmoonsa.


Portage.
Portage on Gentoo Linuxin paketinhallintajärjestelmä (ohjelma, jolla asennetaan järjestelmään muita ohjelmia). Sen toiminta-ajatus vastaa BSD:n ports-puuta: kaikki (avoimen lähdekoodin) ohjelmat käännetään itse (automatisoidusti) lähdekoodista. Portagea on kiitelty siitä, että se välttää riippuvuussuhteen, johon monissa Linux-jakelupaketeissa usein törmätään.


Gentoo Linux.
Gentoo Linux on edistyneille harrastajille suunnattu Linux -käyttöjärjestelmän jakelupaketti. Gentoon paketinhallintajärjestelmä on nimeltään Portage. Gentoo eroaa monista Linuxjakeluista siinä, että sen ohjelmat asennetaan kääntämällä ja optimoimalla ne suoraan lähdekoodista vaikkakin binääripakettejakin on saatavilla.
Säädettävyys.
Gentoon hyviin puoliin kuuluu sen joustavasta pakettienhallinnasta seuraava järjestelmän muokattavuus ja säädettävyys. Gentoon epävirallisena tunnuslauseena onkin "Gentoo is all about choice", Gentoossa on kyse valinnan mahdollisuudesta. Paketinhallinta tukee kääntäjäoptioiden eli CFLAGien sekä linkittäjäoptioiden eli LDFLAG:ien asettamista globaalisti ja pakettikohtaisesti. Tästä syystä Gentoo onkin saanut suosiota virittelijöiden keskuudessa.
Näitä ehkä merkittävämpänä säätövarana on ns. USE-flagit. Näillä optioilla valitaan asennettavista paketeista ominaisuuksia käyttöön tai jätetään niitä pois. USE-flageja voi asettaa niin globaalisti kuin pakettikohtaisestikin. Esimerkiksi USE-flagilla "xvid" otetaan käyttöön tuki XviD-videokoodekille. Vastaavasti lipulla "-xvid" määrätään paketinhallinta jättämään kyseinen tuki pois.
Säädettävyydellä on tietenkin haittansa. Ilmeisin niistä on se, että ohjelmien kääntämisessä kuluu huomattavan paljon aikaa myös nykytietokoneilla: suurohjelmistojen kuten OpenOffice.orgin kääntäminen voi viedä lähes kymmenen tuntia, mutta suurimmille ohjelmistoille on olemassa myös valmiiksi käännettyjä binääripaketteja.
Versiohistoria.
Itse Gentoolla ei ole erillistä versionumerointia, vaan jokainen asennettava ohjelma päivittyy omaa tahtiaan. Joskus versiota määrittämään käytetään ns. profiilin versiota (samat kuin asennus-CD-levyjen versionumerot), mutta järjestelmän kannalta oleellisempia ovat Portagen tai Baselayoutin versiot. Profiilin valinta vaikuttaa lähinnä oletuksena aktiivisiin USE-flageihin ja epävakaaksi merkittyjen pakettien määrään.
Kun tietokoneen Gentoo-järjestelmä päivitetään uusimpaan versioon, järjestelmää ei tarvitse asentaa tyhjästä uudestaan. Verkosta päivittämisen lisäksi on erityisiä asennus-CD:itä, jotka perustuvat Gentoon suurempiin julkaisuihin.
20. joulukuuta 2008 lähtien on Gentoon peilipalvelimilla jaettu edellämainittujen julkaisujen lisäksi myös viikottaisia automaattisesti tehtyjä julkaisuja minimaalisesta asennuslevystä sekä asennuksessa tarvittavasta ns. stage3-paketista. Julkaisut on tehty tuoreimpien vakaaksi merkittyjen pakettien mukaan. Niiden hyödyntäminen asennuksessa vähentää versioiden merkitystä entisestään.
Gentoo Linuxiin perustuvat jakeluversiot.
Yksi melko suurehko Gentoohin perustuva jakelu on italialainen Sabayon Linux, jossa on useita eri
työpöytäohjelmistoja perusratkaisuna toimivan KDE:n lisäksi.
Funtoo Linux on Gentoon kehittäjän Daniel Robbinsin myöhemmin Gentoohon perustuva Linux-jakeluversio.
SystemRescueCD ei sinänsä ole oma jakeluversionsa vaan Live CD, jonka pääasiallinen tarkoitus on järjestelmän korjaaminen tai tietojen palauttaminen esimerkiksi levyrikon, viruksen tai muun ongelman sattuessa. Levyllä on tuki niin Linuxin kuin Windowsin huoltotoimille.


Paintball.
Paintball eli värikuulapeli on urheilulaji. Paintballissa käytetään merkkainta, jolla ammutaan värikuulia. Vastustajat pyritään eliminoimaan pelistä merkkaamalla heidät värikuulan osumalla.
Peliformaatteja on useita: juonellisia eli niinsanottuja skenaariopelejä, erilaisia lipunryöstöpelejä, kilpailumuoto/turnauksia. Jokaisessa pelaajat joutuvat juoksemaan, liikkumaan ja väistelemään pysyäkseen merkkaamattomana, samalla kun tarkoituksena on joko suorittaa pelin tavoite tai merkitä vastustajan pelaajat.
Historia.
Paintball sai alkunsa 1970-luvulla, jolloin kehitettiin ensimmäiset värikuulamerkkaimet. Merkkaimet oli suunniteltu metsureiden ja karjankasvattajien avuksi puiden ja eläimien merkkaamiseen. Ensimmäinen paintballissa käytetty merkkain oli James Halen keksimä sekä kehittämä.
Ensimmäinen paintball-peli syntyi vuonna 1981, jolloin Hayes Noel ja Charles Gaines ideoivat miten pystyttäisiin mittaamaan kenellä on paras taistelutilanteessa tarvittava hiiviskely- ja paineensietokyky sekä tiukassa paikassa tarvittava kylmähermoisuus. Heidän kaverinsa George Butler näki eräässä maatalouslehdessä Nelspot 007 -merkkaimen mainoksen ja kolmikko päätti heti, että näillä pystytään mittaamaan erilaisten ihmisten selviytymiskykyä.
Suomen paintball saavutti 80-luvun puolessa välissä, jolloin 12 gramman hiilidioksidikapseleilla toimivia merkkaimia tuotiin Suomeen ulkomailta. Ensimmäinen suomenmestaruus (Survival Game -nimen alla) ratkottiin vuonna 1988 Imatralla 15-henkisin joukkuein. Turnauksen voitti Jyväskylän joukkue, joka voitti loppuottelussa Helsingin joukkueen.
Nykyaikainen kilpapaintball.
Nykyaikainen kilpapaintball poikkeaa voimakkaasti metsäpeleistä, vaikka kisapuolenkin juuret ovat alun perin olleet myös metsäkentillä. Turnausmuotoinen pelaaminen on kehittynyt viime vuosina voimakkaasti ja nyt voidaankin puhua urheilulajista.
Nykyisin lähes kaikki turnaukset järjestetään tasaisella nurmella, jolle kootaan yleensä ilmatäytteisistä suojista (ns. Sup Air) erimuotoisia kenttiä. Kenttien koko on myös pienentynyt kovasti, nykyisin normaalia on että käytännössä kaikista suojista voi ampua kaikkiin suojiin etäisyyden puolesta, eli kentällä ei ole "rauhallisia" paikkoja lainkaan.
Ulkoisista eroista huolimatta pelin perusidea on kuitenkin sama, eli vastustajat pyritään poistamaan pelistä eliminoimalla heidät siten että osuneesta värikuulasta jää jälki. Tämän lisäksi käytetään myös edelleen lippuja, vaikkakin niiden pelillinen merkitys on pienentynyt huomattavasti. Kisapeleissä lippuihin kosketaan harvoin, ellei kaikkia vastustajia ole jo saatu ulos kentältä, jolloin ottelu on käytännössä ratkennut.
Kisoissa pelit ovat huomattavasti nopeatempoisempia kuin harrastepuolella, esimerkiksi SM-liigassa yhden erän pituus on yleensä vain muutamia minuutteja.
Vuoden 2008 alusta alkaen SM-liiga ja 1. ja 2. divisioonan ottelut on pelattu ns. X-Ball monieräformaatilla. Aikaisemmin käytössä olleesta yhden erän ottelusta on siirrytty viiden minuutin ajalla ja kolmen pisteen rajoittamaan monieräotteluun.
Merkkaimet.
Merkkain eli värikuula-ase toimii joko paineilmalla tai hiilidioksidilla. Varhaisimmat merkkaimet, joilla lajia USA:ssa pelattiin, oli tarkoitettu puiden ja lehmien merkaamiseen, kunnes maajussit alkoivat pelata toisiaan vastaan. Nykyiset merkkaimet ovat erityisesti lajia varten suunniteltuja, ja markkinoilla on runsaasti merkkejä ja malleja.
Merkkaimet jakaantuvat pumpputoimisiin, mekaanisiin puoliautomaatteihin ja sähkötoimisiin.
Pumppumerkkaimissa latausliike suoritetaan erillisellä kahvalla jonka jälkeen merkkain on valmis laukaistavaksi. Ensimmäiset merkkaimet olivat pumpputoimisia mutta ne vähenivät paljon puoliautomaattien tullessa kentille. Nykyisin pumpputoimiset merkkaimet ovat tulossa taas kentille, erityisesti metsäpeleissä niitä näkee.
Mekaaniset puoliautomaatit lataavat itsensä laukaisun jälkeen ja ovat sen jälkeen uudelleen laukaistavissa.
Elektropneumaattisissa laukaisu tapahtuu sähköllä toimivan pneumaattisen solenoidin avulla. Koska elektroniikka ohjaa toimintaa, voidaan laukaisuun lisätä erilaisia toimintoja, kuten kauden 2009 alkaessa kilpailuissa käytössä oleva 10 bps (balls per second, palloa sekunnissa) katto. Edellisenä vuonna se oli vielä 12 bps.
Kilpailuissa käytettävistä merkkaimista käytännössä kaikki ovat elektropneumaattisia, eikä pumpputoimisia tai puoliautomaattisia merkkaimia näe kuin niinsanotuissa metsäpeleissä.
Värikuulat.
Värikuulat ovat värikuula-merkkaimen ammuksia. Ne koostuvat elintarvikeväristä, limettihedelmästä, liivatteesta, PEG:istä (polyetyleeniglygolista) ja vedestä. Kuulat ovat täten periaatteessa jopa syömäkelpoisia, ne eivät vain ole erityisen hyvänmakuisia. Kuula on halkaisijaltaan n. 17 mm eli kaliiperi on.68. Haljennut värikuula hajoaa kokonaan luonnossa noin kuukaudessa. Ehjäksi jäänyt kuula voi sitä vastoin säilyä luonnossa jopa puoli vuotta. Värikuulan "maali" on vesiliukoista ja lähtee pesussa pois vaatteista.
Osa edullisemmista, lähinnä Aasiassa valmistetuista kuulista on myös niinsanottuja öljypohjaisia.
Kuulavaihtoehtoja on useita erikokoisia, joista kannattaa valita omalle merkkaimen piipulle parhaiten sopiva koko eli bore. Jos piipun ja kuulan boren sopivuutta ei tiedetä voi sen todeta helpolla puhalluskokeella. Kokeessa kuula pudotetaan irrotettuun piippuun. Jos kuulan bore on liian pieni, kuula tipahtaa suoraan piipun läpi. Boren ollessa liian suuri kuula ei tule piipusta läpi edes puhaltamalla piippuun. Kuulien laadussa on eroja, ja yleensä laadukkaimmissa kuulissa kokoerot ovat mahdollisimman pieniä.
Linkin takana video, jossa kerrotaan seikkaperäisesti värikuulien valmistuksesta. Video on englanninkielinen ja noin 10 vuotta vanha, mutta itse tekniikka ei ole juurikaan muuttunut.
Suojavarusteet.
Tärkein ja pakollinen suojavaruste on maski. Maski suojaa silmät, kasvot ja korvat. Maskia pidetään aina päässä kentällä ollessa, eikä sitä saa ottaa pois missään tilanteessa. Maskeina ei saa käyttää aurinkolaseja, suojalaseja, motocrosslaseja, taktisia laseja tai muitakaan kasvosuojia, jotka eivät ole varta vasten suunniteltu paintball-käyttöön. Aina ennen peliä on hyvä tarkistaa linssin kunto, maskin kireys sekä suoritettava mahdollinen huurteenesto. Jos on syytä epäillä maskin soveltuvuutta paintball-käyttöön, voi tarkistaa standardin ASTM F-1776 mukaan hyväksytyt tuotteet tai kysyä paintball-kauppiailta.
Paintball-käyttöön on tarjolla myös muita suojavarusteita. Näitä ovat muun muassa alasuoja, kaulasuoja, kengät, hansikkaat, kyynärsuojat, polvisuojat, alussortsit (sliding pants), rintasuojukset sekä erilaiset päähineet. Alasuoja, kaulasuoja sekä hansikkaat suojaavat tehokkaasti kehon arkoja paikkoja. Polvisuojat, kyynärsuojat ja kengät suojaavat iskuilta, ruhjeilta sekä naarmuilta. Alussortsit suojaavat pesäpallosyöksyissä lonkkaa ja ulkoreittä kevyillä toppauksilla. Rintasuojuksilla taas pyritään suojaamaan rinta ja selkä mustelmilta. Suojat tuovat paintball-lajiin mukavuutta sekä vähentävät pelissä syntyvien mustelmien ja naarmujen määrää.
Pelityypit.
Pelityyppejä on monenlaisia. Peruspelissä yritetään eliminoida kaikki vastakkaisen joukkueen pelaajat merkkaamalla heidät värikuulalla. Lipunryöstössä yritetään hakea lippu vastustajan päädystä ja tuoda se omaan päätyyn. Keskilipussa lippu pitää hakea kentän keskeltä ja viedä vihollisjoukkueen päätyyn. Päätylippupelissä pyritään pääsemään vastustajan päätyyn lippulle. Ensin lipulle pääsyt voittaa erän.
Reball.
Viime vuosiana Suomeenkin on tullut sisäpeliareenoita joissa pelataan kiinteällä ns. reball-kuulalla. Kiinteästä kuulasta ei tule maalia rakenteisiin ei lattiaan jolloin hallin ylläpito helpottuu huomattavasti. Osuman rekisteröinti tosin jää pelaajan varaan. Viimeisenä tässä kehityksessä on jossa yhdistetään Megazonea ja paintball-peliä. Pelissä on liivit jotka laskevat reball-kuulan osumat. Reball-hallit mahdollistavat pelaamisen ympäri vuoden, Suomen ilmasto kun ei ole paras mahdollinen talvella ulkona pelaamiseen.


Digital Millennium Copyright Act.
Digital Millennium Copyright Act (DMCA) on Yhdysvalloissa 28. lokakuuta 1998 voimaan tullut laki, joka muun muassa
Kritiikkiä.
Electronic Frontier Foundation (EFF) ja monet muut kansalaisjärjestöt ovat kritisoineet lakia siitä, että se antaa sisällöntuottajille ja -levittäjille täydet oikeudet määrätä, kuinka kuluttaja voi tuotettaan käyttää, ja että laki sisältää monia kilpailua haittaavia kohtia.


Lähdeviittaus.
Lähdeviittaus ja siihen liittyvä lähdeluettelo määrittelevät tieteellisessä tai sellaiseen rinnastettavassa tekstissä käytetyn lähdemateriaalin. Lähteiden nimeäminen tapahtuu listaamalla ne lähdeluettelossa, joskus myös tekstin alaviitteissä. Lähteiden käyttö ja merkitseminen liittyvät sekä tieteellisen tutkimuksen jäljitettävyyden että toistettavuuden vaatimuksiin ja tieteen edistyvyyteen. Muussakin tekstissä voi olla tarpeen ilmoittaa kirjoittajan käyttämät lähteet, jotta lukija voi halutessaan etsiä häntä kiinnostavan aineiston käsiinsä. Lähteestä onkin kerrottava niin tarkat tiedot, että lukija pystyy löytämään sen saamiensa tietojen perusteella.
Tarkoitus.
Käytetyt lähteet ilmoitetaan tekstissä lähdeviitteinä (tekstiviitteinä). Esimerkiksi tutkimuskirjallisuudessa lähdeviite on tekstissä oleva lyhyt viittaus lähdeluettelossa mainittuun täydellisempään viitteeseen. Lähdeviittausten tarkoituksena on ilmoittaa lukijalle kenen tekstiin tai ajatuksiin viitataan. Viittaukset on merkittävä sekä referoidun että sanasanaisen (ns. suoran) lainauksen yhteyteen. Tekstissä pitää käydä ilmi, mikä osa on tekijän omaa ja mikä toiselta lainattua, olipa tämä lainaus sitten suora sitaatti, tiivistävää referointia (ks. referaatti) tai toisen tekstin omin sanoin sanomista (parafraasi). Ne tekstin osat, joihin ei ole merkitty viittausta mielletään kirjoittajan omiksi päätelmiksi.
Periaatteet.
Lähteiden merkintätavat ovat sopimuksenvaraisia ja niitä on käytössä varsin monia. Yleisiä tapoja lähdeviitteiden merkitsemiseen ovat nimi-vuosijärjestelmä (Harvard-järjestelmä) ja numerojärjestelmä (Vancouver-järjestelmä). Nimi-vuosijärjestelmässä viitteessä käytetään tekijän sukunimeä ja julkaisuvuotta sekä mahdollisesti sivunumeroa, esimerkiksi (Einstein 1912, 25–26). Numerojärjestelmässä viittaukset merkitään numeroilla, esimerkiksi [25].
Lähdeviittaus tekstissä voidaan ilmoittaa myös numeroin yläindeksissä. Viitenumero sijoitetaan tekstissä siihen kohtaan, johon lähteestä hankittu tieto päättyy, yleensä virkkeen tai kappaleen loppuun. Viitenumero voidaan sijoittaa myös virkkeen sisään, jolloin se viittaa edelliseen sanaan tai lauseen lopussa edeltäneeseen lauseeseen. Lähdeviitteen sisältö sijoitetaan kunkin sivun loppuun numerojärjestyksessä alaviitteeksi. Tämän viittausjärjestelmän etuna on varsinaisen tekstin luettavuus, mutta tarvittaessa viittaukset lukija voi saada helposti selville alaviitteistä.
Merkitys.
Kaikessa tieteellisessä tekstissä on erittäin tärkeää, että lähteet, joita tekstiä kirjoitettaessa on käytetty, mainitaan asianmukaisesti. Lähteiden käytön pääasiallisen merkityksen eli käsiteltyyn asiaan liittyvien tai sen perustana olevien tekstien löytämisen ohella lähdeviittauksilla on huomattava tekijänoikeudellinen merkitys. Moraaliset ja usein taloudellisetkin tekijänoikeudet jäävät automaattisesti tekstin tuottajalle. Viittaamatta jättäminen voi siksi pahimmillaan johtaa plagiointisyytöksiin eli toisen oikeuksien loukkaamiseen.


Mozilla Firefox.
Mozilla Firefox on Mozilla-projektin tekemä vapaa, avoimen lähdekoodin www-selain, joka on saatavilla Windowsille, Linuxille, Mac OS X:lle ja Androidille. Yhteensopiva sähköpostiohjelma on Mozilla Thunderbird. Firefox on saatavilla myös suomeksi. Firefox käyttää Gecko-selainmoottoria.
Historia.
Mozilla Firefox tunnettiin aiemmin nimillä "Phoenix" ja "Mozilla Firebird".
Ohjelman kehitys alkoi, kun Dave Hyatt ja Blake Ross alkoivat karsia mielestään turhia ominaisuuksia Mozilla Suitesta. Ensimmäinen julkinen testiversio julkaistiin syyskuussa 2002 nimellä Phoenix. 14. huhtikuuta 2003 ohjelman nimi vaihdettiin Mozilla Firebirdiksi, koska BIOS-valmistaja "Phoenix Technologies" näki nimen rikkovan heidän tavaramerkkiään. Lopulta 9. helmikuuta 2004 nimi sai lopullisen muotonsa Mozilla Firefox, tai lyhyemmin vain Firefox. Nimenmuutos johtui siitä, että monet pelkäsivät Firebird-nimen sekoittuvan Firebird-nimiseen tietokantaohjelmistoon. Johtuen näistä tapauksista, ja tarpeesta suojella selaimen brändiä, Firefox on nykyisin Mozilla Foundationin tavaramerkki.
Firefoxia kehittävät Mozilla Corporation ja monet vapaaehtoiset.
Ohjelmaversiot.
Osaa ilmoitetuista ominaisuuksista ei välttämättä ole kaikissa beta-versioissa.
Firefox päivittyy uuteen versioon kuuden viikon välein.
Käyttöjärjestelmien mukana tulleet versiot ovat tuettuja niin kauan, kuin itse järjestelmä (esim. Linux-jakelupaketeissa).
Personas.
Personas mahdollistaa uusien teemojen asentamisen Firefoxiin helpommin kuin edellinen teemajärjestelmä. Personas oli alun perin Firefoxin lisäosa, mutta se on sisäänrakennettuna versiosta 3.6 lähtien. Personat voivat vaihtaa vain selaimen tilarivin ja yläosan taustakuvaa, toisin kuin Firefoxin sisäänrakennetut teemat. Personas helpottaa uusien teemojen luomista, koska teemojen tekeminen on yksinkertaisempaa.
Suosio.
Selain saavutti huomattavaa suosiota jo kehitysvaiheessaan. Se saavutti 200 miljoonan latauksen rajapyykin 31. heinäkuuta 2006.
Lokakuussa 2011 Firefoxin maailmanlaajuisen markkinaosuuden arvioitiin olevan noin 22 prosenttia. Suurin markkinaosuus selaimella on Suomessa, jossa se on noin 45,9 prosenttia (maaliskuun 2008 tilanne). Puola seuraa heti perässä 44,0 prosentilla. Firefoxin markkinaosuus on toiseksi suurin heti Microsoftin Internet Explorerin jälkeen, jonka markkinaosuus oli lokakuussa 2011 noin 52 prosenttia.
Firefoxia käyttää Euroopassa (28,8 %) ja Oseaniassa (31,2 %) useampi kuin muualla (maaliskuun 2008 tilanne).
Firefox 3:n virallinen julkistamispäivä oli 17. kesäkuuta 2008. Vuorokauden aikana yritettiin tehdä uusi ohjelmatiedoston lataamisen maailmanennätys. Tarkoituksena oli, että mahdollisimman moni noutaisi Firefox 3 -selaimen 24 tunnin sisällä 17.6.–18.6.2008. Ennätykseksi tuli 8 002 530 eri koneilta loppuun suoritettua latausta. Ennätys kirjattiin Guinnessin ennätysten kirjaan.
Firefox Mobile.
Mozilla on julkaissut Firefoxista myös oman versionsa puhelimille. Firefox Mobile päivittyy samoihin versionumeroihin kuin työpöytäversio.
Firefox Mobile on julkaistu Googlen Androidille sekä Nokian MeeGolle. Selaimen mobiiliversio muistuttaa työpöytäversiota, sillä ominaisuudet ovat pitkälti samat. Firefox Mobilen ominaisuuksiin lukeutuvat muun muassa synkronointi työpöytä- sekä mobiiliselaimen välillä, lisäosat ja hakuja helpottava älykäs osoitepalkki.
Brändi ja tavaramerkit.
Nimi Firefox on rekisteröity tavaramerkki, ja ohjelman logon käyttöä koskevat tietyt ehdot. Firefoxin logoa ja nimeä saa käyttää vain lähdekoodiltaan muuttamattomissa versioissa ja Mozilla-säätiön virallisella luvalla. Levittäjä voi muuttaa selaimen nimen helposti vaihtamalla kääntämisvaiheessa asetuksia. Esimerkiksi Debian-projekti tekee Firefoxiin useita omia päivityksiään ja näki että he eivät voineet käyttää alkuperäistä kuvaketta sen käyttörajoitusten takia. Mozilla-säätiö pyysi heitä myös lopettamaan tämän takia Firefox-nimen käytön, sillä logoa ja nimeä saa käyttää vain yhdessä. Nykyisin Debianin Firefox-selain on nimeltään Iceweasel. Vastaavasti Debianiin perustuva Ubuntu käyttää vain uudelleenpaketoitua versiota, joten he saavat käyttää alkuperäistä nimeä ja logoa. Selaimissa ei kuitenkaan ole merkittäviä käytännön eroja.


Gecko.
Gecko on Mozilla-projektin avoimen lähdekoodin selainmoottori. Netscape aloitti sen kehityksen vuonna 1997, ja kun Mozilla-projekti perustettiin vuonna 1998, sen lähdekoodi julkaistiin avoimella lisenssillä.
Gecko on kirjoitettu C++-kielellä ja toimii useissa käyttöjärjestelmissä, kuten Windowsissa, Linuxissa ja Mac OS X:ssä.


Internet-käyttäjät ikuisesti.
Internet-käyttäjät ikuisesti IKI ry on keväällä 1995 perustettu suomalainen aatteellinen yhdistys, joka tarjoaa jäsenilleen pitkäaikaisia sähköposti- ja kotisivuosoitteita. Pääideana on tarjota pysyvä sähköpostiosoite eli nk. "ikiosoite", joka pysyy samana, vaikka jäsen vaihtaisikin sähköpostipalvelunsa tarjoajaa.
IKI antaa jäsenelleen kaksi tai useampia sähköpostialiaksia tyyppiä esimerkiksi etunimi.sukunimi@iki.fi tai tunnus@iki.fi. Käyttäjän on annettava toimiva sähköpostiosoite, johon IKI ohjaa ikiosoitteella saapuneet sähköpostit. Mikäli jäsen vaihtaa sähköpostipalveluaan, riittää vain ilmoitus uudesta sähköpostiosoitteesta IKI:lle, niin saapuneet viestit ohjataan uuteen osoitteeseen ikiosoitteen pysyessä samana. Jäsen voi ohjata ikiosoitteella tulleet sähköpostit myös useampaan sähköpostiosoitteeseen. Vastaavasti IKI tarjoaa kotisivuosoitteelle aliaksen, tyyppiä www.iki.fi/etunimi.sukunimi/ tai www.iki.fi/tunnus/ (myös linkit muotoa www.iki.fi/~tunnus/ toimivat), joka ohjautuu jäsenen haluamaan WWW-osoitteeseeen.
IKI:n jäsenmäärä ylitti 10 000 vuonna 2003, 15 000 vuonna 2006 ja yli 20 000 vuonna 2011. Vuoden 2012 alussa IKI ry:llä oli yli 22 000 jäsentä. Yhdistyksen puheenjohtaja vuonna 2008 on Hannu Aronsson.


Nintendo Entertainment System.
Nintendo Entertainment System (yleisesti NES, alkup. nimi Nintendo Family Computer (), yleisesti Famicom (ファミコン)) on Nintendon kehittämä ja alun perin 1983 julkaisema 8-bittinen videopelikonsoli. Pelikonsoli julkaistiin 1985 Pohjois-Amerikassa ja 1987 Euroopassa. Pelikonsolia myytiin maailmanlaajuisesti yli 60 miljoonaa kappaletta, ja se auttoi palauttamaan henkiin Yhdysvalloissa vuoden 1983 videopelilaman seurauksena romahtaneet videopelimarkkinat. NES asetti standardin senaikaisille pelikonsoleille aina pelisuunnittelusta (ensimmäinen nykyaikainen tasohyppely "Super Mario Bros." oli laitteen ensimmäinen suurmenestys) liiketoimintaratkaisuihinsa asti.
Historia.
Nintendon menestyttyä kolikkopeleissä 1980-luvun alussa yritys suunnitteli kehittävänsä pelikonsolin, jonka pelit olisivat vaihdettavilla kaseteilla. Tämä ominaisuus puuttui Nintendon aikaisemmista Color TV Game -konsoleista. Uuden konsolin suunnittelusta vastasi Masayuki Uemura, ja laite julkaistiin Japanissa 15. kesäkuuta 1983 14 800 jenin hintaan. Julkaisun yhteydessä laitteelle julkaistiin kolme kolikkopelikäännöstä, jotka olivat "Donkey Kong", "Donkey Kong Jr.", ja "Popeye". Nintendo Family Computer saavutti suosionsa hitaasti: ensimmäisen vuotensa aikana sitä kritisoitiin epäluotettavaksi, sillä se oli altis ohjelmointivirheille ja jatkuvalle jähmettymiselle. Tästä syystä myymättömät laitteet vedettiin myynnistä ja niiden viallinen emolevy vaihdettiin. Suosio kasvoi, ja Famicomista tuli vuoden 1984 loppuun mennessä Japanin parhaiten myyvä pelikonsoli. Menestyksen myötä Nintendo suuntasi katseensa Pohjois-Amerikan markkinoille.
Nintendo aloitti neuvottelut Atarin kanssa Famicomin julkaisusta ulkomailla nimellä "Nintendo Enhanced Video System". Sopimus kuitenkin kariutui, ja Atari päätti keskittyä tulevaan 8-bittiseen Atari 7800 -konsoliinsa. Seuraava, myös epäonnistunut suunnitelma oli julkaista laite nimellä "Nintendo Advanced Video System"; muunneltuun Famicomiin olisivat kuuluneet muun muassa langaton peliohjain, näppäimistö ja BASIC-ohjelmointityökalu.
Viimein kesäkuussa 1985 Nintendo paljasti Yhdysvaltojen version Famicomista Consumer Electronics Show -messuilla. Laiteen ulkonäköä oli muutettu täysin ja nimi oli vaihtunut Nintendo Entertainment Systemiksi. NES osoittautui samanlaiseksi menestystuotteeksi Yhdysvalloissa kuin Japanissakin ja näytteli suurta osaa yhdysvaltalaisten videopeliteollisuuden elvytyksessä. Aluksi laite julkaistiin lokakuussa 1985 New Yorkissa vain 50 000 yksikön voimin; menestyksen myötä maanlaajuinen julkaisu koitti 1986. Julkaisun yhteydessä markkinoille tuli samanaikaisesti 18 julkaisupeliä: "10-Yard Fight", "Baseball", "Clu Clu Land", "Donkey Kong Jr. Math", "Duck Hunt", "Excitebike", "Golf", "Gyromite", "Hogan's Alley", "Ice Climber", "Kung Fu", "Mach Rider", "Pinball", "Stack-Up", "Super Mario Bros.", "Tennis", "Wild Gunman", ja "Wrecking Crew".
Nintendo oli vuosikymmenen loppuun asti markkinajohtaja Yhdysvaltojen ja Japanin markkinoilla ja yrityksen pelit rikkoivat myyntiennätyksiä. Konsoli ei kuitenkaan saavuttanut samanlaista suosiota muualla läntisessä maailmassa. Euroopassa ja Australiassa NES julkaistiin kahdella markkinointialueella A ja B. B-alueen jakelusta vastasivat useat yritykset, Nintendon hoitaessa useimpien peliensä julkaisun; suurin osa alueen maista saivat NES:n markkinoille vuonna 1986. Mattel hoiti laitteen jakelun A-alueella, mutta vasta seuraavana vuonna B-alueen julkaisusta. Vasta vuonna 1990 Nintendon luoma Euroopan jaosto hoiti koko Euroopan kattavan julkaisun, mikä antoi Nintendon kilpailijalle Segalle mahdollisuuden suoriutua paremmin Master System -konsolinsa kanssa monissa maissa. Tästä huolimatta NES:stä oli tullut toiseksi parhaiten myynyt pelikonsoli videopelihistoriassa.
1990-luvun alkaessa NESin menestyksen tie oli kuitenkin tulossa päätepisteeseensä, sillä markkinoille oli tullut kehittyneempiä, 16-bittisiä kilpailijoita, kuten Sega Mega Drive. NES jäi myös Nintendon seuraavan konsolin Super Nintendo Entertainment Systemin varjoon, ja seurauksena laitteen käyttäjäkunta kapeni. Nintendo kuitenkin jatkoi laitteen tukemista Yhdysvalloissa vuosikymmenen puoliväliin saakka ja julkaisi jopa uuden version konsolista, NES 2:n. Uusi versio korjasi lähes kaikki aikaisemmassa konsolissa olleet suunnitteluvirheet. Jatkuvien alennusmyyntien ja uusien pelein puutteessa NES:n tukeminen lopetettiin vuonna 1995. Silti Japanin Nintendo jatkoi NES:n tuottamista aina vuoteen 2003 asti, kunnes tuotantolinja lopetettiin. NES:llä näkivät päivänvalon useat nykyisinkin suositut pelisarjojen avaukset, kuten Nintendon omat "Super Mario Bros.", "The Legend of Zelda" ja "Metroid", Capcomin "Mega Man" -pelisarja, Konamin "Castlevania" -pelisarja ja Square Enixin "Dragon Quest" ja "Final Fantasy" -pelisarjat.
Alueelliset eroavaisuudet.
Nintendon pelikasetteihin on merkitty niin sanottu aluekoodi. Kuvassa oleva pelikasetti toimii Euroopassa julkaistuissa Nintendo Entertainment System-konsoleissa.
Ohjaimet.
Sekä Famicomissa että NES:ssä käytettävässä peliohjaimessa on tiilimäinen muotoilu ja neljä painiketta: kaksi pyöreää "A"- ja "B"-painiketta sekä "Start"- ja "Select"-painikkeet. Lisäksi molemmissa ohjaimissa on ristiohjain. Ristiohjaimen oli kehittänyt Nintendolla työskennellyt Gunpei Yokoi Game & Watch -pelejä varten korvatakseen aikaisemmissa peleissä käytetyn joystickin.
Alkuperäisessä Famicomissa on kaksi laitteen taakse pysyvästi kiinnitettyä ohjainta. Toisesta ohjaimesta puuttuvat "Start"- ja "Select"-painikkeet mutta se sisältää sisäänrakennetun mikrofonin. Vain harva peli käytti tätä ominaisuutta hyväkseen. Varhaisimmissa Famicomin ohjaimissa on neliönmuotoiset A- ja B-painikkeet. Nämä vaihdettiin pyöreisiin, sillä neliönmuotoiset painikkeet jäivät alas painettaessa kiinni aukkojensa reunoihin. NES:n ohjaimet ovat irrotettavia. Niitä varten laitteen etuosassa on kaksi 7-pinnistä ohjainporttia. NES:n ohjaimet ovat kuitenkin keskenään samanlaiset, sillä toisessa Famicomin ohjaimessa oleva mikrofoni on jätetty pois; sen paikalla on "Start"- ja "Select"-painikkeet.
Laitteelle julkaistiin useita erikoisohjaimia, tosin vain harva niistä menestyi. Näihin lukeutuivat muun muassa NES Zapper (valopyssy), Power Pad, R.O.B. ja Power Glove. Alkuperäisessä Famicomissa on DA-15-laajennusportti laitteen edessä, johon useimmat oheislaitteet kiinnitetään. NES:ssä oheislaitteet kiinnitetään yleensä toiseen laitteen etuosassa sijaitsevista ohjainporteista.
AV Famicomin ja NES 2:n julkaisun yhteydessä ohjainten ulkoasua muokattiin hieman. Vaikka alkuperäisten painikkeiden paikat säilytettiin, ohjaimen kotelon ulkoasu muuttui tiilimäisestä koiranluun muotoiseksi, joka muistuttaa Super Nintendo Entertainment Systemin ohjainta. Lisäksi AV Famicom seurasi ulkomaisen versionsa jalanjälkiä jättäen pysyvästi kiinnitetyt ohjaimet pois. AV Famicomin ohjainten johdot ovat kuitenkin kaksi kertaa lyhyemmät kuin NES:n ohjainten.
NES:n tiilimäisestä ohjaimesta on tullut laitteen tunnistetuimpia symboleita. Nintendo on käyttänyt ohjaimen muotoilua hyväkseen muutamissa mainonnallisissa tuotteissaan ja Game Boy Advance SP - ja Game Boy Micro -käsikonsolien rajoitetuissa erikoisjulkaisuissa.
Oheislaitteita.
Muutamissa tavarataloissa oli mahdollisuus pelata konsolin pelejä ennen ostopäätöstä. Kuvassa olevaan laitteeseen on asetettu pelikasetit valmiiksi, joista pelaaja pystyi valitsemaan, mitä peliä halusi pelata.
NES Suomessa.
NES (Myös "Nintendo", "8-bittinen" tai molemmat yhdistettynä "8-bittinen Nintendo") saapui Suomeen vuonna 1987. NESin suureen suosioon vaikuttivat monet syyt – pelien laatu, hyvä markkinointi sekä vuokratoiminta (konsolia oli mahdollista kokeilla vuokraamalla sellainen peleineen).
Emulaattorit.
Nintendo Entertainment System -emulaattorit mahdollistavat kyseisen koneen pelien pelaamisen muilla koneilla, kuten PC:llä. NES-emulaattorit ovat suosittuja, koska niitä voi ladata internetistä ilmaiseksi ja laillisesti. Tosin niiden käyttämät ROM-tiedostot eli pelit ovat laittomia, koska ne rikkovat tekijänoikeuksia.
NES-emulaattoreita ovat mm. NESten, RockNES, FCEUX (entinen FCE Ultra), VirtuaNES, Nestopia ja Nesticle.
Aiheesta muualla.
*


Nintendo.
Nintendo () (,) on japanilainen monikansallinen pääosin videopelikonsolien valmistamiseen sekä videopelien kehittämiseen ja julkaisuun keskittynyt yritys.
Ensimmäinen Nintendon videopelikonsolituote oli kasetiton Color TV Game, joka julkaistiin 1970-luvun lopulla Japanissa. Pohjois-Amerikan ja Euroopan markkinoille Nintendo lähti 1980-luvulla ensimmäisellä kasettipohjaisella konsolillaan, NES:llä, joka saavutti suuren suosion maailmanlaajuisesti. Sitä seurasivat konsolit SNES, Nintendo 64 ja Nintendo GameCube. Nintendon uusin konsoli on Wii, joka julkaistiin vuoden 2006 loppupuolella.
Nintendo on myös julkaissut useita käsikonsoleita, joista tunnetuimmat ovat Game Boy -sarja ja uusimpana Nintendo 3DS. Yrityksen konsoleita on myyty maailmanlaajuisesti yli 470 miljoonaa yksikköä ja pelejä noin 2,7 miljardia kappaletta 2. lokakuuta 2008 mennessä. Nintendo on tullut tunnetuksi laitteittensa lisäksi monista pelinimikkeistään, kuten "Mario", "Donkey Kong", "Metroid", "Pokémon" ja "The Legend of Zelda".
1889–1968: Syntyvaiheet.
Nintendon tuottamia Hanafuda-kortteja esitteillä lasivitriinissä.
Fusajirō Yamauchi perusti Nintendon 23. syyskuuta 1889 nimellä "Nintendō koppai". Nimi "Nintendo" on japania ja tarkoittaa suomeksi "jätä onni taivaaseen". Yritys perustettiin Kiotoon, Japaniin, ja se tuotti sekä markkinoi Hanafuda-pelikortteja. Japanilaisen mafian Yakuzan otettua kortit käyttöönsä peliluolissaan korttien suosio kasvoi, ja pian yritykseen palkattiin lisää väkeä. Nintendosta tuli ensimmäinen menestynyt länsimaisia pelikortteja valmistanut yritys Japanissa.
Vuonna 1929 Yamauchi vetäytyi yhtiöstä päästäen vävynsä Sekiryō Yamauchin johtajaksi. 1933 Yamauchi toteutti yhdistymisen toisen firman kanssa, ja uudeksi nimeksi tuli "Yamauchi-Nintendō"; myös päämaja siirrettiin toiseen rakennukseen. Myöhemmin vuonna 1947 Yamauchi järjesti "Marufuku"n levittämään Hanafuda-kortteja sekä useita muita korttimerkkejä, jotka Nintendo oli esitellyt.
Sekiryō Yamauchin lapsenlapsi, Hiroshi Yamauchi, tuli Nintendon johtajaksi vuonna 1949. Hän vaihtoi yrityksen nimeksi jälleen "Nintendō koppai". Myös Marafukun nimi vaihdettiin, ja nimeksi tuli "Nintendō Karuta". Vuonna 1959 Nintendo teki sopimuksen Disneyn kanssa mahdollistaakseen Disneyn hahmojen käyttämisen Nintendon korteissa. Sopimus oli tuottoisa, ja kortteja myytiin yhdessä vuodessa ainakin 600 000 kappaletta.
Vuonna 1963 yrityksen nimi yksinkertaistui muotoon "Nintendō", ja Nintendo alkoi toimia myös muilla osa-alueilla vaihtelevalla menestyksellä. Vuosina 1963–1968 Nintendo perusti taksifirman sekä "rakkaushotellin", valmisti leluja ja pelejä sekä useita muita hyödykkeitä, kuten pikariisiä. Pikariisistä ei tullut odotetunlaista hittituotetta, eivätkä myöskään taksifirma ja "rakkaushotelli" menestyneet, joten niiden toiminta lopetettiin.
Vuonna 1965 yritykseen palkattiin Gunpei Yokoi, joka tunnetaan nykyään muun muassa Game Boyn sekä "Metroid"-pelisarjan luojana.
1969–1982: Leluista pelihalleihin.
Nintendolla alkoi uusi aikakausi. Gunpei oli kokeillut uutta leluteknologiaa ja kehitti 1960–1970-lukujen vaihteessa mekaanisen lelun nimeltä Ultra Hand, josta tuli yli miljoonan kappaleen myynneillä Nintendon ensimmäinen menestynyt lelu. Yamauchi huomasi Gunpein potentiaalin ja siirsi hänet pois liukuhihnalta: Gunpei sai tästä lähtien kertoa ideansa suoraan Yamauchille. Pian hän kehitti lisää menestyneitä leluja, kuten "Love Tester" -laitteen ja Baseball-heitto-syöttö-pelin.
Yokoi askaroi iltaisin elektronisten komponenttien parissa, ja yksi harrastuksen tuloksista oli "Love Tester" -kone (Rakkauden testauskone). Laite mittasi epätieteellisin keinoin vastakkaisten sukupuolten välillä olleen rakkauden, kun pari piti kiinni laitteeseen kiinnitetyistä metallisista palloista, vapaiden käsien ollessa yhdessä. Yksi laitteen menestyksen syistä oli juuri kädestä kiinnipitäminen, joka fyysisydessään oli japanilaisten nuorten keskuudessa tabu.
Eräänä päivänä Gunpein luokse tuli Masayuki Uemura Sharpista. Hän halusi esitellä Gunpeille Sharpin kehittämiä aurinkokennoja, ja keskustelun myötä he saivat uusia ideoita missä teknologiaa voitaisiin käyttää hyödyksi. Pian tästä Uemura palkattiin Sharpilta Nintendolle. Yokoin ideana oli käyttää kennojen valontunnistusta hyväksi ammuntapeleissä; valopistoolilla ammuttaessa kohteeseen tapahtuisi erinäisiä asioita, kuten kuuluisi leijonan karjuntaa. Ideasta syntynyttä "Beam Gun Games" -peliä myytiin yli miljoona kappaletta. Yokoi jalosti ideaansa kiekkoammuntaan, ja Nintendo hankki tyhjiä keilaushalleja kiekkoammuntaa varten. Oikeiden kiekkojen sijasta käytettiin simuloituja kiekkoja, jotka havaitsivat aurinkokennojen avulla osuman. "Laser Clay Range" esiteltiin menestyneesti vuonna 1973, mutta sen suosio kuitenkin taantui Japanin öljypulan vuoksi. Yamauchi tarvitsi uutta läpimurtotuotetta..
Yamauchi huomasi, kuinka Atarin "Pong" ja Magnavoxin kotikonsoli Odyssey menestyivät Yhdysvaltain markkinoilla, ja onnistui tekemään sopimuksen Magnavoxin kanssa Odysseyn jakelusta Japanissa. Sopimuksen synnyttyä Nintendo aloitti yhteistyön Mitsubishi Electronicsin kanssa tuottaakseen oman videopelikonsolinsa. Vuonna 1977 julkaistiin Color TV Game 6, joka sisälsi kymmenen eri variaatiota "Pongista". Se myi Japanissa menestyksekkäästi, ja sitä seurasivat Color TV Game 15 ja myöhemmin muita versiota. Othellon sisältänyt Computer TV Game oli viimeinen näistä kasetittomista pelikonsoleista, ja se julkaistiin vuonna 1980.
1980 Nintendo perusti Yhdysvaltoihin "Nintendo of American", joka vastaisi Nintendon liikeasioista meren toisella puolen. 1980-luvun alussa Amerikan Nintendo tarvitsi kipeästi uutta kolikkopeliä taantuneille markkinoille. "Radar Scopen" piti olla ratkaisu ongelmaan, mutta innostus pelin ympärillä laantui pitkän toimitusajan vuoksi. Tarvittiin taas uutta peliä. 1970-luvulla yritykseen oli palkattu Shigeru Miyamoto, josta myöhemmin tuli yksi Nintendon tärkeimmistä videopelikehittäjistä. Yamauchi päätti antaa uuden peliprojektin Miyamoton huostaan ja määräsi Gunpein hänen ohjaajakseen. Miyamoton työn tuloksena syntyi "Donkey Kong", ja parin vuoden päästä markkinoille tuli "Mario Bros."; molemmat olivat menestyksiä ja julkaistiin sekä pelihalleissa että usealla kotikonsolilla. Tämän lisäksi Nintendo kokeili myös elektroniikkapelimarkkinoita Game & Watch -peleillään.
1983–1989: Ensimmäinen kotikonsoli.
Heinäkuussa 1983 Nintendo julkaisi Japanissa Famicom-järjestelmänsä ("Family Computer"), joka oli yrityksen ensimmäinen pelikasettipohjainen videopelikonsoli. Famicom oli erittäin suosittu ja myi 500 000 kappaletta kahdessa kuukaudessa. Konsoli oli myös teknisesti parempi ja edullisempi verrattuna kilpailijoihinsa. Kuitenkin muutaman kuukauden jälkeen julkaisusta Nintendo sai valituksia konsolien jähmettymisestä joitakin pelejä pelatessa. Vika löytyi toimintahäiriöisestä mikrosirusta, ja Nintendo päätti vetää vielä hyllyissä olevat laitteensa pois myynnistä, mikä maksoi yritykselle melkein puoli miljoonaa dollaria
Vuoteen 1984 mennessä Famicom oli yhä erittäin suosittu Japanissa. Yllättävä suosio kuitenkin toi Nintendolle ongelmia, sillä resursseja ei ollut tarpeeksi vastaamaan pelien kysyntään. Sen vuoksi Yamauchi jakoi työntekijänsä kolmeen ryhmään: Research & Development 1:een (R&D 1), R&D 2:een ja R&D 3:een. Näitä ryhmiä käyttäen Yamauchi toivoi Nintendon tuottavan pienen määrän hyviä pelejä sen sijaan että se tuottaisi suuren määrän keskinkertaisia.
Tällä ajanjaksolla Nintendo oli ilmaissut toivomuksensa julkaista Famicomin Yhdysvalloissa. Koska Nintendolla oli niin vähän kokemusta Yhdysvaltojen markkinoista, yritys yritti solmia sopimuksen Atari'n kanssa konsolin jakelusta. Jakelusopimus piti allekirjoittaa vuoden 1984 Consumer Electronics Show -messuilla, mutta Atarin nähtyä ColecoVisionille lisensoidun "Donkey Kong" -pelin Coleco ADAMilla yritys kieltäytyi tukemasta Nintendon konsolia. Ongelma selvitettiin, mutta sopimus jäi tekemättä, kun Atari alkoi kohdata taloudellisia ongelmia. Syynä oli vuosien 1983 ja 1984 vaihteessa tapahtunut videopelilama, joka vei suuren osan Yhdysvaltojen videopelimarkkinoista. Nintendo jäi omilleen ilman Atarin apua.
Atari ei ollut kontrolloinut tarpeeksi pelikehittäjiänsä eikä laitteelle julkaistavia pelejä. Tämä johti valtavaan surkeiden videopelien tulvaan Yhdysvalloissa ja lopulta muiden tekijöiden ohella videopelilamaan. Nintendo ei halunnut tehdä samaa virhettä kuin Atari. Tästä syystä Nintendo asetti peleilleen laatuvaatimukset, jotka niiden pitäisi täyttää. Luotiin Nintendo Seal of Quality (laadun sinetti), ja 10NES-mikrosirun avulla lisensoimattomia pelejä estettiin toimimasta Famicomilta. Nintendo myös rajoitti kolmannen osapuolen yritysten vuosittaisen pelimäärän viiteen kappaleeseen.
Nintendo ilmoitti vuoden 1985 CES-messuilla julkaisevansa Famicomin Yhdysvalloissa – tosin nimellä Nintendo Entertainment System (NES) ja erilaisella ulkoasulla. Markkinoille NES sukelsi ensi kertaa joulukuussa 1985, kun Nintendo myi ja markkinoi laitetta koemielessä New Yorkin alueella. Suuren suosion saavuttelemana konsolia ruvettiin myymään maanlaajuisesti vuonna 1986 20:n eri pelin voimin. 1985 julkaistiin myös "Super Mario Bros." Famicomille Japanissa, ja se nautti suurta suosiota. Muita nykyisin menestyneiden pelisarjojen avauksia olivat vuoden 1986 "Metroid" ja "The Legend of Zelda".
1989 Nintendo julkaisi Game Boy -käsikonsolinsa, jonka mukana tuli "Tetris". Game Boy menestyi markkinoilla kilpailukykyisellä hinnalla, suosituilla peleillä ja kilpailijoita alhaisemmalla virrankulutuksella. Myöhemmin laitteelle julkaistiin "Super Mario Land", jota myytiin 14 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti. Vuonna 1989 Nintendo myös paljasti Famicomin seuraajan, jota kutsuttiin nimellä Super Famicom.
Yritysten oli usein vaikea noudattaa Nintendon tiukkoja julkaisusääntöjä. Konami, yksi NESille pelejä julkaisseista kolmannen osapuolen yrityksistä, kiersi sääntöä luomalla sivuyhtiön nimeltä Ultra Games voidakseen julkaista lisää pelejä vuodessa. Toinen tunnettu sääntöjä kiertänyt yritys oli Atarin luoma sivuyritys Tengen. Tengen tuotti NESille lisensoimattomia pelejä, mutta Nintendo ei pystynyt lopettamaan sen toimintaa.
1990–1995: Yhteistyötä ja epäonnistumisia.
Super Famicom julkaistiin Japanissa marraskuussa 1990, ja se myytiin kolmessa päivässä loppuun. Elokuussa 1991 laite julkaistiin Yhdysvalloissa nimellä Super Nintendo Entertainment System (SNES). SNES seurasi edeltäjänsä jalanjälkiä edullisella hinnallaan ja hyvällä suorituskyvyllä aikalaisiinsa nähden, vaikkakin SNES:n keskussuoritin oli hitaampi kuin Sega Mega Driven Motorola 68000. Japanissa SNES otti helposti johtoaseman videopelimarkkinoilla, mutta Yhdysvalloissa myöhäisen julkaisun sekä Segan voimakkaan kampanjoinnin vuoksi SNES jäi Mega Drivelle aluksi alakynteen. Vaikka SNES lopulta myikin maailmanlaajuisesti paremmin, ei sen kokonaismyynti Euroopassa yltänyt Mega Driven tasoihin. Mariosta oli kuitenkin ehtinyt muodostua Yhdysvalloissa erittäin tunnettu: valtakunnallinen tutkimuksen mukaan yhdysvaltalaiset lapset tunnistivat Marion useammin kuin Mikki Hiiren. Vuonna 1993 Mariosta tehtiin Hollywood-elokuva, jota tähditti Bob Hoskins.
1992 Gunpei Yokoi alkoi R&D1:n kanssa suunnitella uutta konsolia nimeltä Virtual Boy. Samana vuonna Hiroshi Yamauchi osti baseball-joukkue Seattle Marinersin osakkeita; nykyisin Amerikan Nintendolla on joukkueesta osake-enemmistö. Samana vuonna SNES julkaistiin myös Euroopassa.
1990-luvun alussa Nintendo alkoi kehitellä SNES:lle SNES CD-ROM -lisäosaa. Ensimmäinen yhteistyökumppani projektissa oli Sony, jonka kanssa Nintendo oli tehnyt jo vuonna 1988 sopimuksen äänen ohjainpiirin tuottamisesta NES:lle. Samassa sopimuksessa sovittiin, että Sony saa oikeuden kehittää Nintendolle CD-ROM-aseman ja että SNES-pelit tulevat toimimaan Sonyn tulevalla CD-pohjaisella konsolilla. Kun Nintendolla tajuttiin että sopimus takasi Sonylle kontrollin kaikkiin julkaistaviin CD-peleihin, Nintendo vaihtoi yhteistyökumppaninsa Philipsiin. Samalla Philips sai lisenssin Nintendon pelihahmoihin, ja Philipsin CD-i:lle ilmestyikin muun muassa "Mario"- ja "The Legend of Zelda" -pelejä. Pelejä sanottiin huonolaatuisiksi, eivätkä ihailijat laske niitä kuuluvaksi pelisarjoihin.
Yhteistyö Philipsinkin kanssa kariutui, mutta Nintendo, Sony ja Philips yrittivät vielä kehittää lisälaitetta uudestaan yhdessä. Lopulta vuonna 1993 Nintendo kertoi lopettaneensa SNES-CD:n kehityksen. Syihin projektin hylkäämiseen voi laskea muun muassa Segan Mega CD:n kaupallisen tappion sekä sen, että Nintendo ansaitsi pelikaseteillansa hyvin. Sony lopulta kehitti PlayStationin, mutta konsolin rakenteella ei ollut mitään tekemistä aikaisempien versioiden kanssa.
SNES-CD-projektin hylkäämisen jälkeen Nintendo kertoi suunnitelmistaan kehittää uusi 64-bittinen konsoli koodinimeltään "Project Reality", joka pystyisi näyttämään henkilöt ja ympäristön täysin 3D-grafiikalla. 1994 Nintendo ilmoitti konsolin tulevan Yhdysvaltojen markkinoille nimellä "Ultra 64". Pian Nintendo huomasi antaneensa konsolille väärän nimen, sillä oikeudet siihen olivat Konamilla. Niinpä vuonna 1995 Nintendo kertoi konsolin uudeksi nimeksi tulevan Nintendo 64 ja konsolin julkaistavan vuonna 1996. Vuonna 1995 Nintendo myös hankki osan Rareware-yhtiöstä, mikä myöhemmin osoittautui viisaaksi teoksi. Rareware kehitti yksiä Nintendon tunnetuimpia pelejä, kuten "Donkey Kong" -sarjan uusia osia.
Vuonna 1995 Nintendo julkaisi Virtual Boyn Japanissa, mutta vastoin odotuksia se myi huonosti. Nintendo silti jatkoi pelien tekemistä sille ja julkaisi laitteen Yhdysvalloissa, mutta sitä ei mennyt kaupaksi juuri ollenkaan. Virtual Boyta ei lopulta julkaistu heikon myyntinsä takia ollenkaan Euroopassa. Syitä kaupalliseen tappioon oli monia: Silmillä pidettävän Virtual Boyn grafiikat olivat punamustia, ja laitteeseen lisätyt varoitukset aiheuttivat pelkoa silmävahingoista; laitteella oli myös kova hinta verrattuna sen pelien laadukkuuteen. Samana vuonna Nintendo oli joutunut kilpailutilanteeseen; Sega oli julkaissut 32-bittisen Sega Saturnin sekä Sony 32-bittisen PlayStationin.
1996–2001: Nintendo pysyy kaseteissa.
Nintendo 64 julkaistiin Japanissa kesäkuussa 1996, ja se myi yli 500 000 kappaletta ensimmäisenä päivänä. Pohjois-Amerikkaan laite ehti saman vuoden syksyksi, mutta Eurooppaan vasta vuotta myöhemmin. Nintendo päätti jatkaa kasettiaikakautta vielä N64:llä, vaikka kilpailijat olivat jo siirtyneet pelien tallennuksessa CD-ROM-aikakauteen. Usea kolmannen osapuolen kehittäjä valitsi mieluummin Sonyn PlayStationin julkaisualustakseen, sillä CD-ROM:lle mahtui paljon enemmän dataa. Nintendo perusteli päätöstään lyhyillä latausajoilla, sillä data oli tallennettu suoraan kasettiin. Esimerkiksi Square Enix on myöntänyt, että CD-ROM:n suurempi tallennuskapasiteetti sai pelitalon vaihtamaan "Final Fantasy VII:n" julkaisun PlayStationille.
Nintendo 64:n julkaisuvuonna Nintendo julkaisi Game Boy Pocketin, joka oli pienempi versio alkuperäisestä Game Boysta. Noin viikko julkaisun jälkeen Nintendolla vuosia työskennellyt Gunpei Yokoi erosi tehtävästään. Hän auttoi eron jälkeen kilpailevan käsikonsolin WonderSwanin valmistuksessa käyttäen hyödyksi Game Boyn valmistuksesta tulleita taitoja. Nintendo 64:lle julkaistiin vuonna 1999 lisäosa nimeltä Nintendo 64DD, mutta se ei menestynyt kaupallisesti. Suuri osa vielä sille vielä kehitteillä olleista peleistä julkaistiin joko Nintendo 64:lle tai GameCubelle, ja joitakin keskeneräisiä ideoita hyödynnettiin muun muassa "Nintendogsin" kehityksessä. 64DD:tä ei julkaistu Japanin ulkopuolella, ja siitä tulikin Virtual Boyn ohella yksi Nintendon heikoimmin menestyneistä tuotteista.
Vuonna 1996 Japanissa julkaistiin menestyneesti "Pokémon" (Japanissa Pocket Monsters). Satoshi Tajirin luoma "Pokémon" on ollut todella suosittu ja sarjan pelejä on myyty maailmanlaajuisesti 23. huhtikuuta 2008 mennessä yli 175 miljoonaa kappaletta. Lokakuussa 1998 julkaistiin Game Boy Color Euroopan ja Yhdysvaltojen julkaisujen tullessa kuukautta myöhemmin. "Pokémon" auttoi Game Boyta pysymään käsikonsolimarkkinoiden huipulla, ja tähän päivään mennessä Game Boyn eri variaatioita on myyty maailmanlaajuisesti yli 200 miljoonaa yksikköä. Noin vuosi ennen Game Boy Colorin julkaisua Gunpei Yokoi, alkuperäisen Game Boyn suunnittelija, menehtyi 57-vuotiaana auto-onnettomuudessa.
Vuonna 2001 Nintendo hankki paljastamattoman osuuden liikkeentunnistimiin erikoistuneesta Gyration Inc. -yhtiöstä. Saman vuoden maaliskuussa Game Boy Advance julkaistiin Japanissa, ja Eurooppaan sekä Yhdysvaltoihin käsikonsoli ehti kesäkuuksi. Samana vuonna julkaistiin myös Nintendo GameCube, Nintendon neljäs kotikonsoli. Euroopassa GameCube julkaistiin vasta vuonna 2002. 6. sukupolven konsolisodassa Xboxin ja PlayStation 2:n kanssa GameCube piti kolmatta sijaa PS2:n ollessa ensimmäisellä sijalla, kun verrataan konsoleiden myyntilukuja. Maaliskuun 31. päivään 2007 mennessä GameCubea oli myyty maailmanlaajuisesti 21,59 miljoonaa kappaletta.
2002–nykypäivä: Uusi kohdeyleisö.
2002 Hiroshi Yamauchi luopui johtajuudestaan luovuttaen paikkansa Satoru Iwatalle. Tänä vuonna myös Nintendo ja amerikkalais-kiinalainen tiedemies, tohtori Wei Yen, perustivat iQue-yhtiön, joka tuottaa ja markkinoi Nintendon konsoleja iQue-merkin nimellä Kiinan markkinoille. Samana vuonna Nintendo myi omistamansa osakkeet Rarewaresta Microsoftille, sillä yrityksen pelit eivät enää nauttineet tarpeeksi suurta suosiota.
Vuonna 2002 Nintendon Euroopassa toteuttama aggressiivinen liiketaktiikka kävi yritykselle kalliiksi. Euroopan unioni päätti, että Nintendo oli harjoittanut kilpailuhengen vastaista hintatason ylhäällä pitämistä jakelijoidensa välityksellä seitsemässä unionin maassa. Toimintaa oli tapahtunut aina 1990-luvun alusta lähtien vuoteen 1998. Tämän vuoksi Nintendolle määrättiin 149 miljoonan euron sakot.
Toukokuussa 2004 Nintendo paljasti suunnitelmansa julkaista uudenlainen käsikonsoli, jolla ei olisi mitään tekemistä Game Boyn kanssa. Kosketusruudullisen Nintendo DS:n loppuvuoden 2004 julkaisu sai yli miljoona ennakkovarausta. Seuraavan vuonna Nintendo julkisti ilmaisen Nintendo Wi-Fi Connection -verkkopalvelun, jonka kautta voi pelata DS:n nettimoninpelejä. Tammikuussa 2006 Nintendo julkaisi Japanissa Nintendo DS:stä uuden version, DS Liten, johon oli suunniteltu kevyempää rakennetta ja kirkkaampaa näyttöä. Lite julkaistiin Yhdysvalloissa ja Euroopassa saman vuoden kesäkuussa. DS Liten seuraaja DSi julkaistiin Japanissa 2008 ja muualla maailmassa 2009. Nintendo ilmoitti 23. maaliskuuta 2010 tuovansa maaliskuussa 2011 markkinoille 3D-version Nintendo DS:stä, jonka kolmiulotteisen kuvan tuottamiseen ei tarvita erillisiä laseja. Laite paljastettiin saman vuoden E3-messuilla nimellä 3DS. Nintendo kertoi laitteen ilmestyvän ennen huhtikuuta 2011.
Seuraavan kotikonsolin Wiin prototyyppi "Revolution" paljastettiin puolestaan vuoden 2005 E3-messuilla. Wii julkaistiin loppuvuodesta 2006, ja se on myynyt joulukuun 2009 loppuun mennessä yli 67 miljoonaa kappaletta, enemmän kuin kilpailijansa Xbox 360 ja PlayStation 3. Nintendo pitää myös käsikonsolimarkkinoita hallussaan Nintendo DS:llä yli 125 miljoonalla myydyllä kappaleella. Satoru Iwata on kertonut, että Nintendo ei ajattele kilpailevansa Sonyn kanssa vaan pyrkii saamaan uusia ihmisiä kohdeyleisökseen. Wii on onkin vedonnut perheisiin, naisiin ja vanhuksiin, jotka ovat aiemmin pääasiassa jääneet videopelikohderyhmien ulkopuolelle. Wiin seuraaja Wii U julkistettiin vuoden 2011 E3-messuilla
Jaostot.
Nintendo of American päämajan edusta Redmondissa, Washingtonissa.
Nintendon kehitysyksikköjen rakenne koki muutoksen Hiroshi Yamauchin jäätyä eläkkeelle vuonna 2002. Satoru Iwata jakoi vuonna 2005 kehitysyksiköt neljään jaostoon; sitä ennen vuonna 2000 jaostoja oli yhteensä kuusi kappaletta. Iwata halusi keskittää mahdollisimman paljon resursseja Shigeru Miyamotolle, ja hänen johtama EAD-tiimi saikin siipiensä alle kaikki pelikehittäjät. Research & Development 1, Research & Development 2, ja Nintendo-Special Planning & Development lakkasivat jaostouudistuksen myötä olemasta; jaostojen kehittäjät sulautettiin EAD-tiimiin, joka puolestaan jakaantui moneen yksikköön. Vuodesta 2005 jaostot ovat jakautuneet neljään pääjaostoon: Nintendo Integrated Research & Development, Nintendo Technology Development Ltd, Nintendo Software Production & Development ja Nintendo Entertainment Analysis & Development. Näiden lisäksi toimii on myös jaosto Nintendo Licensing Business.
Genyo Takedan johtama Nintendo Integrated Research & Development (IRD) on vastuussa pääasiassa laitteiston kehityksestä. IRD tunnettiin aiemmin nimellä Research & Development 3. Nintendo Technology & Development keskittyy laitteiston suunnitteluun ja kehitykseen, ja se koostuu entisistä Research & Development 2:n laitteistopuolesta ja Nintendo Research & Engineeringstä.
Shigeru Miyamoton ja Takashi Tezukan yhdessä johtama Nintendo Entertainment Analysis and Development jakautuu viiteen ryhmään joista jokaisella on oma vastuualueensa. Kaikki ryhmät ovat keskittyneet videopelien kehitykseen. Ryhmistä profiloituinein on "The Legend of Zelda" -pelisarjaa kehittävä numero kolme, jota johtaa Eiji Aonuma. Näiden ryhmien lisäksi Tokiossa sijaitsee Nintendo EAD Tokio, joka on kehittänyt muun muassa "Super Mario Galaxyn". Nintendo Software Production & Development (SPD) vastaa erityisesti videopelien kehityksestä Japanin ulkopuolella, ja sille on alistettu ensimmäisen osapuolen kehittäjistä muun muassa Retro Studios, Kuju Entertainment ja n-Space. SPD jakautuu kolmeen ryhmään, joista ryhmät 1 ja 2 tekevät yhteistyötä japanilaisten ensimmäisen osapuolen kehittäjien kanssa. Yoshio Sakamoton johtama ryhmä 1 tekee yhteistyötä Intelligent Systemsin kanssa ja Hitoshi Yamagamin johtama ryhmä 2 Tosen kanssa. Kensuke Tanaben johtama ryhmä 3 tekee yhteistyötä ulkomaisten ensimmäisen osapuolen kehittäjien kanssa.
Näiden jaostejen lisäksi usea pelitalo tekee pelejä Nintendon laitteille; yritykset ovat joko Nintendon omistuksessa tai tekevät pelejä Nintendon pelinimikkeistä sopimuksen mukaan. Tunnettu kokonaan Nintendon omistuksessa oleva pelitalo on yhdysvaltalainen Retro Studios, joka on kehittänyt "Metroid Prime" -trilogian Nintendon konsoleille. Toinen tunnettu talonsisäinen pelikehittäjä on "Paper Mario" -peleistä tunnettu Intelligent Systems, joka myös Gunpei Yokoin johdolla kehitti Game Boyta. Sopimuksen alaisista toisen osapuolen kehittäjistä HAL Laboratory on kehittänyt suositut "Super Smash Bros." - ja "Kirby" -pelisarjat, Game Freak "Pokémon"-pelit ja Camelot Software Planning "Mario"-urheilupelit.
Hallitus.
Nintendon hallituksen sisäpiiriin kuuluvat toimitusjohtaja Satoru Iwatan lisäksi Tatsumi Kimishima, Genyo Takeda, Shigeru Miyamoto, Yoshihiro Mori, Shinji Hatano, Masaharu Matsumoto, Nobuo Nagai ja Eiichi Suzuki. Muita hallituksen jäseniä ovat Kazuo Kawahara, Takao Ohta, Kaoru Takemura ja Koji Yoshida sekä tilintarkastajat Ichiro Nakaji, Minoru Ueda, Yoshiro Kitano, Katsuo Uamada ja Naoki Mizutani. Maaliskuussa 2009 päättyneen tilikauden aikana hallitus kokoontui yhteensä 13 kertaa. Hallituksen jäsenet valitaan vuosittain.
Talous.
Nintendo listautui Osakan ja Kioton pörsseihin tammikuussa 1962.
Nintendon liikevaihto maaliskuun lopussa 2009 päättyneellä tilikaudella oli 1 838 622 miljoonaa jeniä (n. 16 455 miljoonaa euroa). Liikevaihdosta 37 % (675 596 miljoonaa jeniä) tuli ohjelmistomyynnistä (videopelit) ja 63 % (1 159 748 miljoonaa jeniä) laitteistomyynnistä (pelikonsolit ja muut laitteet). Nintendo myy myös pelikortteja, mutta niiden osuus liikevaihdosta oli häviävän pieni, vain 3 277 miljoonaa jeniä. Vuonna 2004 liikevaihto oli 515 292 miljoonaa jeniä, joten kasvua on tullut viiden vuoden aikana 257 %.
Sijainnit.
Nintendon vanha logo, jota yhä käytetään joissain yhteyksissä. Harmaa logo otettiin käyttöön vuonna 2005.
"Nintendo Company, Limited":n ("NCL") päämaja sijaitsee perustamiskaupungissaan Kiotossa, Japanissa. "Nintendo of America"n ("NOA", Amerikan Nintendo) päämaja sijaitsee Redmondissa, Washingtonissa. Sen jakelukeskukset sijaitsevat Atlantassa, Georgiassa, ja North Bendissa. "Nintendo of Canada, Limited":n ("NOCL", Kanadan Nintendo) päämaja sijaitsee Richmondissa, Brittiläisessä Kolumbiassa, ja sen jakelukeskus sijaitsee Torontossa, Ontariossa. "Nintendo of Australia"n (Australian Nintendo) päämaja sijaitsee Melbournessa, Victoriassa. "Nintendo of Europe"n (Euroopan Nintendo) päämaja sijaitsee Großostheimissa, Saksassa. Lisäksi Nintendolla on Euroopassa jaostot Nintendo France ja Nintendo Benelux. Suomen Nintendon toimijana toimii Amo Oy, jonka päämaja sijaitsee Vantaalla. Amo tuo maahan Nintendon pelejä ja konsoleita. iQue, Ltd.:n päämaja sijaitsee Kiinassa, ja se markkinoi Nintendon tuotteita iQue-brändin nimellä Kiinan markkinoilla. Heinäkuussa 2006 Nintendo perusti Etelä-Korean pääkaupunkiin Souliin alajaoston nimeltä Nintendo of Korea.
Ympäristöystävällisyys.
Nintendo on Greenpeacen mukaan vähiten ympäristöystävällinen elektroniikkavalmistaja, ja on ollut Greenpeacen ylläpitämän "Guide to Greener Electronics" -listan viimeisellä sijalla jo kahdeksan kertaa peräkkäin. Nintendon kilpailijoista Microsoft on pudonnut uusimmalla, joulukuussa 2009 julkaistulla listalla toiseksi viimeiselle sijalle ja Sonyn sijoitus on seitsemännes. Yrityksiä arvioidaan muun muassa kemikaalien käytön, PVC:n käytön, hiilijalanjäljen, uusiutuvan energian hyödyntämisen, energiatehokkuuden ja kierrätyksen perusteella. Nintendo oli listalla ainoa yritys joka sai arvosanan "huono" tai "osittain huono" jokaisessa kategoriassa. Nintendo on vastannut kritiikkiin kertomalla ottavansa ympäristöasiat huomioon tuotantonsa jokaisessa vaiheessa ja huomioimalla Wiin olevan nykyisen konsolisukupolven energiatehokkain konsoli.
Nintendo Suomessa.
Nintendon ensimmäinen konsoli Nintendo Entertainment System tuli Suomeen vasta vuonna 1987. Erikoisuutena oli, että konsolin pystyi vuokraamaan käyttöönsä kokeillakseen sitä. Nintendon ensimmäinen virallinen maahantuoja, Markus Selinin omistama Funente Oy, markkinoi laitetta voimakkaasti, perusti Suomeen virallisen Nintendo-kerhon ja jakeli kerhon jäsenille pelitiedotteita.
Funente Oy ajautui konkurssiin vuonna 1993 Nintendon ja Segan 16-bittisten konsoleiden sodan aikana. Super Nintendo ei myynyt aluksi aivan odotetulla tavalla. Yhtenä ongelmana laitteelle olivat pelien kalliit hinnat. Nintendon seuraavaksi viralliseksi maahantuojaksi tuli ruotsalaisen Bergsalan tytäryhtiö Bergsala Fun Oy. Bergsala Fun kuitenkin lopetti Nintendon maahantuonnin vuonna 1999, jolloin viralliseksi edustajaksi vaihtui Agerex Oy, joka vaihtoi nimensä yrityskauppojen yhteydessä vuonna 2003 "Amo Oy":ksi.
"Nintendo-lehti" oli Suomen virallinen Nintendo-pelejä käsittelevä aikakauslehti, jota julkaistiin vuosina 1990–1994. Lehden julkaisijana toimi Semic. Loppuvaiheessaan lehti yhdistyi saman yrityksen kustantaman "Super Power" -lehden kanssa. Lehti oli paikallinen versio pohjoismaisesta "Nintendo-magasinet"-lehdestä ja sen sisältö oli suurelta osin eri maiden toimitusten yhteistuotosta, joskin suuri osa Suomen lehden sisällöstä tuli muun muassa Ruotsista. Suurin osa lehdestä koostui erilaisista sarjakuvista, jotka olivat peräisin yhdysvaltalaisista Nintendo-lehdistä, kuten "Nintendo Power".


Liivinmaa.
Liivinmaa (latinaksi "Livonia", liiviksi "Līvõmō", latviaksi "Livonija", venäjäksi "Ливония/Livonija", viroksi "Liivimaa", saksaksi "Livland") on historiallinen alue, joka käsitti nykyisen Etelä-Viron ja Pohjois-Latvian. Liivinmaalla eläneet itämerensuomalaiset ja balttilaiset väestöryhmät liitettiin kristillisen kirkon alaisuuteen ristiretkillä vuosina 1184–1227. Käännytys oli aluksi rauhallista, mutta muuttui veriseksi vuonna 1198 paavin julistaessa Liivinmaan ristiretkien kohteeksi ja piispan saadessa tuekseen sotajoukon.
Puola-Liettuan alue. Liivinmaa ja Kuurinmaa on merkitty keltaisella värillä.
Liivinmaan nimi johtuu liiviläisistä, jotka aikoinaan ovat muodostaneet merkittävän osan alueen väestöstä. Nykyään liiviläisiä kuitenkin asuu enää vain Latvian länsi­osissa, Kuurinmaalla, ja sielläkin he ovat aivan pienenä vähemmistönä.
Saksalaiset perustivat vuonna 1201 Riian kaupungin Väinäjoen (Daugava) suulle ja pohjoisessa tanskalaiset Räävelin. Idästä yrittivät alueelle juurruttaa ortodoksista uskoa Novgorodin, Pihkovan ja Polotskin ruhtinaskunnat. Saaliinjaolle saapui myös etelästä Liettuan pakanallinen kuningaskunta, joka käännytettiin vasta 1300-luvulla.
Saksalaisten Baltian siirtokuntien suojaksi ja kristinuskon levittämiseksi perustama Kalpaveljesten ritarikunta aloitti 1200-luvun alussa pitkän ja verisen valloitus- ja käännytyssodan pakanallisia virolaisia ja latvialaisia vastaan. Saksalaisen papin kirjoittama Henrikin Liivinmaan kronikka (lat. "Heinrici chronicon Livoniae") kertoo käännyttämisestä: "Poltimme ja hävitimme kaiken, tapoimme kaikki miehet, otimme naiset ja lapset vangeiksi ja ryöstimme paljon karjaa ja hevosia."
Viimeisenä Baltiassa kukistettiin Saarenmaan maakunta 1227. Kalpaveljien kärsittyä raskaan tappion liettualaisille 1236, ritarikunta sulautui Saksalaiseen ritarikuntaan, joka otti Liivinmaan hallintaansa.
Vuosina 1558–1582 Liivin sodassa alueesta taistelivat Ruotsi, Venäjä, Tanska ja Puola-Liettua.
Sota alkoi Venäjän tsaarin Iivana IV:n hyökkäyksellä 1558. Ritarikunnan maamestari haki Puolan suojelusta ja 1562 puhkesi sota Venäjän ja Puola-Liettuan välille. Ruotsi piiritti ensin Venäjän Narvaa, mutta liittyi sitten Venäjän liittolaiseksi Puolaa ja Tanskaa vastaan. Vuonna 1561 Ruotsi sai siihen saakka Puola-Liettualle kuuluneen Liivinmaan. Sitä vastoin nykyisen Latvian eteläosa, Kuurinmaan ja Semigallian herttuakunta, oli Puola-Liettuan vasallivaltio vuoteen 1795 asti.
Vuoden 1629 Altmarkin rauhassa Ruotsi sai koko Liivinmaan Väinäjokea myöten ja 1645 Tanskalta Saarenmaan. Vuonna 1721 Pietari Suuren Ruotsi luovutti Liivinmaan Venäjälle, joka myöhemmin, Venäjä Puolan jaossa 1795, sai myös Kuurinmaan. Virosta, Liivinmaasta ja Kuurinmaasta käytettiin yhteisnimitystä Itämerenmaakunnat.
Venäjän helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 Liivinmaan pohjoisosat yhdistettiin Viron kuvernementtiin ja muodostettiin Viron autonominen kuvernementti, joka seuraavana vuonna itsenäistyi samoin kuin Latviakin. Näin ollen Liivinmaa tuli jaetuksi Viron ja Latvian kesken.
__NOTOC__


EMule.
eMule on GNU GPL-lisenssin alaisuudessa julkaistu vertaisverkko-ohjelma, joka toimii eDonkey-verkossa. eMule tarjoaa uusia ominaisuuksia verrattuna alkuperäiseen eDonkey-asiakasohjelmaan. eMule toimii Microsoft Windows -käyttöjärjestelmissä. Koska eMulen lähdekoodi on vapaassa levityksessä, on sille kehitetty lukuisia modeja, jotka sisältävät uusia ominaisuuksia, joita ei löydy vielä virallisesta eMulesta syystä tai toisesta. Liikkellä on myös modeja, jotka rikkovat lisenssiä, lisäävät haitallisia ominaisuuksia ja lisäävät käyttäjän toimia seuraavia osia ohjelmaan. Myös käännöksiä muille käyttöjärjestelmille on, esimerkiksi aMule.
eMule- eli eDonkey-verkon vahvin puoli on tiedostojen pitkä ikä, verkosta voi löytää hyvinkin vanhaa tavaraa. Lisäksi verkko on keskittynyt enemmän suuriin tiedostoihin.
Historia.
eMule projekti aloitettiin 13. toukokuuta, 2002 Hendrik Breitkreutzin toimesta (tunnetaan myös nimellä Merkur), koska hän oli tyytymätön alkuperäiseen eDonkey2000 ohjelmaan. Ajan kuluessa lisää kehittäjiä liittyi projektiin. Lähdekoodi julkaistiin ensimmäisen kerran 0.02 versiosta ja SourceForge sivustolla 6. kesäkuuta, 2002.
eMule julkaistiin ensimmäisen kerran binaarisena 4. elokuuta, 2002 versiona 0.05a. Ansiojärjestelmä toteutettiin ensimmäistä kertaa 14. syyskuuta, 2002 versiossa 0.19a. eMule projektin internet-sivu laukaistiin 8. joulukuuta, 2003. Sen julkaisun jälkeen, eMulea on ladattu yli 405 miljoona kertaa (11. toukokuuta, 2008), tehden siitä ylivoimaisesti ladatuimman projektin SourceForge sivustolla.
Nykyiset versiot (v0.40+) eMulesta ovat lisänneet tuen Kad verkolle. Tässä verkossa on toteutus Kademlia protokollasta, joka ei ole riippuvainen oleellisista servereistä kuten eDonkey on, mutta on totetus tiivistetietokannan hajauttamisesta.
Lisättyjä ominaisuuksia viimeaikaisissa versioissa oli kyky hakea käyttämällä unicodea, joka sallii tiedostojen haun ei-Latinan kielisillä aakkosilla, ja kyky hakea servereiltä valmiita lähteitä keskeneräisiin tiedostoihin Edonkey verkossa.
Uusissa versioissa lisättiin lista "huonoille lähteille". Ohjelma lisää IP-osoitteen listaan yhden epäonnistuneen yhteydenottoyrityksen jälkeen. Kun IP-osoite on lisätty "huonojen lähteitten listaan", ohjelma käsittelee tämän IP-osoitetta kuolleena IP:nä. Ei saatavilla olevat IP:t bannataan 15-45 minuutiksi. Jotkut käyttäjät ovat valittaneet että se johtaa aktiivisten lähteitten menetykseen ja sittemmin hidastaa latausnopeutta.
Muita viimeaikana lisättyjä ominaisuuksia: kyky suorittaa eMule käyttäjätunnukselta, jolla on rajoitetut käyttöoikeudet (lisäten turvallisuutta), ja älykkään korruptuneiden tiedostojen käsittelyn (siten että korruptoitunutta tiedostoa ei tarvitse ladata uudelleen).
0.46b versio lisäsi mahdollisuuden luoda ja hallita "eMule kokoelma" tiedostoja, jotka sisältävät joukon linkkejä tiedostoihin jotka on tarkoitettu ladattavaksi yhdessä.
Moni Internet-palveluntarjoaja on häirinnyt oletusarvoisia P2P portteja johtaen hitaisiin latausnopeuksiin. 0.47b versio lisää protokollan obfuskoinnin; eMule automaattisesti valitsee kaksi porttia satunnaisesti käynnistyessään.
eMulea pidetään nykyään vakaana tuotteena, ja uusia versioita ei julkaista enää niin tiheään kuin ennen; viidestä kuuteen kuukauteen on nyt tyypillinen aikaväli julkaisujen välissä. Viimeisin versio on 0.50a joka julkaistiin alkuvuodesta 2010.
Ominaisuudet.
Versiossa v0.40 ja siitä eteenpäin eMulessa on myös ollut oma toteutus palvelimettomasta "Kademlia" (Kad)-verkosta.
MODit.
eMulesta on monia eri modauksia, kuten aMule, xMule ja iMule. Näistä iMule käyttää Kad-verkkoa ja anonyymiä I2P-verkkoa. Siinä eDonkey-verkon käyttö ja serverit on kokonaan poistettu. iMule lataa ja jakelee paljastamatta käyttäjän IP-osoitetta ja identiteettiä.
Huijaussivustot.
Huijaussivusto sijaitsee osoitteessa eMule.com joka pyytää käyttäjää soittamaan 900-numeroon asennuksen yhteydessä, tarkoituksena maksaa asennuskoodista. Asennusohjelma on lähes identtinen oikean kanssa. Myös toinen huijaussivusto on osoitteessa eMule.org joka pyytää käyttäjän email-osoitetta jotta voi liittyä jäseneksi.
Kolmas sivu sijaitsee osoitteessa official-emule.com joka jakaa päivitettyä versiota eMulesta joka asentaa mainosohjelman ja lähettää tietoja ulkopuolisille servereille, toisin kuin virallinen versio.


EVVK.
EVVK on lyhenne sanoista "ei vois(i) vähempää kiinnostaa". Lyhenteeseen voi törmätä esimerkiksi arkielämän puhekielessä tai IRC:ssä. Lyhenne lyhennetään myös EWK.
Ilmauksen teki tunnetuksi Lapinlahden Lintujen sketsisarja "Kuudesti laukeava" (1992). Tieteissarja Star Trekiä parodioineissa "Tähtireki"-sketseissä esiintyi avaruusaluksen miehistö, joka oli kehittänyt uuden, tehokkaamman tavan kommunikoida. Tämä perustui pelkkiin sanojen alkukirjainten sanomiseen (sketsit oli tekstitetty suomeksi). Sketsit päättyivät yleensä lähestyvään katastrofiin, johon aluksen masentunut kapteeni totesi lakonisesti: "E.V.V.K."
Idean näihin sketseihin Linnut saivat vieraillessaan Lähi-idässä viihdytyskiertueella suomalaisten YK-joukkojen (Libanon, Golan) luona vuonna 1991. EVVK oli joukoissa yleinen vastaus epämiellyttäviin tehtäviin.
Klamydialla on EVVK-niminen kappale (1995). MTV3:lla esitettiin vuonna 2004 myös samannimistä viihdeohjelmaa.
On myös harvemmin käytetty lyhennettä EVVVK, jossa ylimääräinen V-kirjain tarkoittaa vittua: "ei vois(i), vittu, vähempää kiinnostaa".
Lähteet.
EVVK


Klaani.
Klaani on sukuyhteisö, joka katsoo polveutuvansa jostakin määrätystä kantavanhemmasta, yleensä isälinjoja pitkin (patrilineaarinen klaani), joissakin tapauksissa äitilinjoja pitkin (matrilineaarinen klaani). Kantavanhempi saattaa olla myös myyttinen olento, esimerkiksi jumala tai eläin. Klaaniin kuuluu yleensä useita rinnakkaisia linjasukuja, joiden välillä saattaa vallita arvojärjestys. Puhekielessä termiä on joskus käytetty muunkinlaisista sukuyhteisöistä.
Sana "klaani" tulee englannin kautta iirin tai Skotlannin gaelin kielen sanasta "clann", joka tarkoittaa jonkun lapsia tai jälkeläisiä. Irlannin ja Skotlannin ylämailla klaani käsitti yhden tai useampia päämiehen johtamia sukuja, jotka katsoivat polveutuvansa samasta yhteisestä kantaisästä. Klaani muodosti sukunimensä liittämällä kantaisänsä nimeen sana "mac" (poika) tai "ua" (pojanpoika, englanniksi "o).
Klaanit saattavat muodostaa yhdessä laajemman etnisen kokonaisuuden, kuten heimon.


Guru Meditation.
Virheilmoitusta on kutsuttu myös Intian matkaksi. Hiiren napin painalluksen jälkeen tietokone nollautui.


Pyörimisnopeus.
Pyörimisnopeus eli kierrostaajuus, joskus myös kierrosnopeus tai kierrosluku (tunnus "n") on suure, joka ilmoittaa, montako kierrosta jokin kappale pyörähtää akselinsa ympäri jossakin ajassa. Tasaisessa pyörimis­liikkeessä pyörimis­nopeus on samalla pyörähdysajan käänteisarvo.
Samantapainen suure on kulmanopeus, mutta se kertoo kierroksien sijaan kulmamuutoksen aikaa kohti. Pyörivässä liikkeessä kulmanopeus saadaan kertomalla pyörimisnopeus 2 π:llä.
SI-järjestelmässä pyörimis­nopeuden yksikkönä on kierros sekunnissa ("s-1" tai "r/s"). Vaihtoehtoisesti yksikkönä voi olla kierros minuutissa ("min-1" tai "r/min"), josta esimerkiksi moottoreiden käyntinopeutta kuvattaessa käytetään usein lyhennettä RPM (englanniksi "rotations per minute" tai "revolutions per minute").


BSoD.
BSoD (Blue Screen of Death, suom. "sininen kuolemanruutu") on Microsoft Windows -käyttöjärjestelmän virheilmoitusruutu, joka näytetään, kun järjestelmä kohtaa sellaisen virheen, josta se ei voi palautua. Microsoftin kotikäyttöjärjestelmissä, kuten, ja on myös toinen samantyyppinen virheruutu, jonka laukaisee virtuaalisen laiteajurin virhe; sellaisen ruudun jälkeen tietokone voi kuitenkin jatkaa toimintaansa. BSOD tunnetaan myös puhekielessä termeillä "sininen ruutu" tai "blue screen". Tietokoneen voi uudelleenkäynnistää sinisestä ruudusta painamalla Control+Alt+Deleteä yhtä aikaa. saattoi tulla virheruutu, jos painoi Control+Alt+Deleteä yhtä aikaa, mutta tietokone pystyi jatkamaan toimintaansa. Punainen kuolemanruutu (RSoD) on käynnistysvirhe, joka saattoi tulla jos käynnistyksessä oli ongelma. Windows XP:ssä, Windows Vistassa ja Windows 7:ssa BSoD johtaa yleensä uudelleenkäynnistykseen, kun taas 3.1, 95, 98 ja ME:ssä piti painaa Control+Alt+Deleteä yhtä aikaa, jotta tietokone käynnistyi uudelleen.


Ruotsi-Suomi.
Ruotsi-Suomi on termi, joka on kehitetty Suomen historiankirjoituksessa jälkikäteen kuvaamaan sitä valtakuntaa, johon kuuluivat pääosa nykyisestä Ruotsista sekä ainakin pääosa nykyisestä Suomesta viimeistään 1200-luvulta vuoteen 1808 saakka. Historiallisen epätarkkuutensa vuoksi tätä 1920-luvulla syntynyttä termiä käytetään nykyisin enää vain harvoin.
Ruotsi-Suomi ei ollut kahden valtakunnan yhteenliittymä samaan tapaan kuin Tanska-Norjan personaaliunioni, vaan Suomi on käsittänyt kahdeksan ruotsalaista maakuntaa. 1500-luvulta lähtien käytettiin satunnaisesti käsitettä Suomen suuriruhtinaskunta. Tällä käsitteellä alkoi kuitenkin olla hallinnollista merkitystä vasta sen jälkeen, kun Ruotsi joutui luovuttamaan Suomen alueen Venäjälle Suomen sodan tuloksena Haminan rauhassa 1809. Ruotsin vallan aikana Suomen suuriruhtinaskunnan käsitettä käytettiin lähinnä siksi, että Ruotsin kuninkaan arvonimiin oli lisätty "Suomen suuriruhtinas".
Joskus Suomen ja Ruotsin välille tosin tehtiin käsitteellinen ero jo Ruotsin vallan aikana: esimerkiksi 1500-luvun asiakirjoissa Kustaa Vaasa käytti usein mainintaa "Ruotsin ja Suomen kaupungeille" tai toisinaan pelkkää muotoa "Ruotsin kaupungeille". Asiakirjoissa esiintyy myös erikseen maininta "Suomen kaupungeille". Käsite "Suomi" tosin sisälsi silloisessa yhteydessä useimmiten vain Varsinais-Suomen ja Satakunnan, ei esimerkiksi Hämettä tai Karjalaa.


Bosnia ja Hertsegovina.
Bosnia ja Hertsegovina (bosn., BiH, БиХ, "BiH") ja vuosina 1990–1995 Bosnia ja Hertsegovinan tasavalta on valtio Balkanilla. Sen rajanaapureita ovat Kroatia, Montenegro ja Serbia. Bosnia ja Hertsegovinan valtio jakautuu kahteen entiteettiin: Bosnia ja Hertsegovinan federaatioon sekä Serbitasavaltaan. Erillisinä käsitteinä sekä Bosnia että Hertsegovina ovat historiallis-maantieteellisiä eikä niillä nykyään ole hallinnollista merkitystä.
Historia.
left
Serbit asuttivat Bosnia ja Hertsegovinan alueen 600-luvulla ja 800-luvulla hallinta jakautui Serbian ja Kroatian kuningaskuntien kesken. 1100-luvulla alue tuli Unkarin kuningaskunnan hallintaan ja itsenäistyi omaksi kuningaskunnakseen noin vuonna 1200. Bosnia säilyi itsenäisenä vuoteen 1463, jolloin se liitettiin turkkilaisten johtamaan Osmanien valtakuntaan. Osmanien vallan aikana monet asukkaat kääntyivät islaminuskoon.
1800-luvun lopulla slaavilaiset nationalistiliikkeet alkoivat voimistua Bosnia ja Hertsegovinassa ja vuonna 1875 maassa puhkesi kristittyjen talonpoikien kapina osmanien hallintoa vastaan. Serbian, Montenegron ja Venäjän tultua kapinallisten avuksi osmanit luovuttivat Berliinin sopimuksessa vuonna 1878 Bosnia ja Hertsegovinan Itävalta-Unkarin hallintaan, vaikka muodollisesti alue säilyi osana Osmanien valtakuntaa. Vuonna 1908 Bosnia ja Hertsegovina liitettiin osaksi Itävalta-Unkaria.
Serbiopiskelija Gavrilo Principin murhattua arkkiherttua Franz Ferdinandin Sarajevossa 28. kesäkuuta 1914 Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle ja Eurooppa ajautui ensimmäiseen maailmansotaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Bosnia ja Hertsegovinasta tuli osa uutta valtiota, jonka nimeksi tuli vuonna 1929 Jugoslavian kuningaskunta.
Kun Jugoslavia oli joutunut Saksan miehittämäksi vuonna 1941, Bosnia ja Hertsegovina alistettiin kroaattinationalistiselle Ustaša-liikkeen hallinnolle. Ustašan hallinto tappoi tuhansia serbejä, juutalaisia ja romaneja. Josip Broz Titon johtamat kommunistiset partisaanit ja monarkistiset četnikit taistelivat Ustašaa ja saksalaisia miehitysjoukkoja vastaan. Toisen maailmansodan jälkeen Bosnia ja Hertsegovinasta tuli yksi kommunistisen Jugoslavian liittovaltion kuudesta tasavallasta.
Slovenian ja Kroatian erottua Jugoslaviasta vuonna 1991 myös Bosnia ja Hertsegovinassa alkoivat kypsyä itsenäistymispyrkimykset. Samalla etnisten ryhmien väliset jännitteet kiristyivät. Parlamentin bosniakeista ja kroaateista muodostunut enemmistö julisti Bosnia ja Hertsegovinan itsenäiseksi 5. huhtikuuta 1992, ja serbit julistivat oman Serbitasavaltansa perustetuksi 7. huhtikuuta ja niin oltiin nopeasti verisessä Bosnia ja Hertsegovinan sisällissodassa. Sodan sekavuutta ja verisyyttä lisäsi bosniakkien ja kroaattien kääntyminen toisiaan vastaan vuonna 1993. Kaikki kolme osapuolta syyllistyivät sotarikoksiin, joista ehkä suurin oli serbiarmeijan toimeenpanema Srebrenican kaupungin noin 8 000 miespuolisen asukkaan joukkoteloitus heinäkuussa 1995. Yhdistyneet kansakunnat on tuominnut Srebrenican joukkoteloituksen kansanmurhana. Sota loppui 21. marraskuuta 1995 allekirjoitettuun Daytonin rauhansopimukseen. Sisällissodassa kuoli tai katosi yli 100 000 ihmistä. Rauhansopimuksen seurauksena maassa on vielä eurooppalainen sotilasjoukko Eufor, joka korvasi Nato-johtoisen Sforin 2. joulukuuta 2004. Lisäksi maassa toimivat edelleen eurooppalaiset poliisivoimat (European Union Police Mission).
Politiikka.
Bosnia ja Hertsegovinan poliittisesta järjestelmästä sovittiin vuonna 1995 Daytonin rauhansopimuksessa. Maa ei ole täysin itsenäinen, vaan sitä valvoo kansainvälinen yhteisö kautta. Kansainvälisen yhteisön Korkein edustaja () käyttää huomattavaa määräysvaltaa maassa.
Maassa on lisäksi eurooppalainen sotilasjoukko EUFOR, joka korvasi NATO-johtoisen:in 2. joulukuuta 2004. Euroopan unioni päätti 7. maaliskuuta 2007 vähentää joukon vahvuutta seuraavien kolmen kuukauden aikana 6 500 miehestä 2 500:aan. Lisäksi maassa on eurooppalaiset poliisivoimat (European Union Police Mission).
Maa koostuu kahdesta poliittisesta kokonaisuudesta, Bosnia ja Hertsegovinan federaatiosta (51 prosenttia maasta) ja Serbien tasavallasta (49 prosenttia). Tämän lisäksi federaatio on jaettu kymmeneen kantoniin. Federaatiolla ja serbitasavallalla on omat parlamenttinsa, presidenttinsä ja hallituksensa sekä kantoneilla kansanedustajistot ja hallintonsa. Maassa on yhteensä 700 vaaleilla valittua edustajaa ja yli 140 ministeriä. Hallintojärjestelmän ylläpitoon kuluu noin 60 prosenttia valtion budjetista.
Keskushallituksen parlamentissa ("Parlementarna Skupština Bosne i Hercegovine") on kaksi kamaria. Ylähuoneessa eli Kansojen talossa ("Dom Naroda Bosne i Hercegovine", Дом народа) on 15 jäsentä: viisi jokaisesta kansallisuudesta. Sen jäsenet nimittävät serbitasavallan ja federaation parlamentit. Kansojen talo varmistaa, ettei mikään laki tule säädetyksi ilman, että kaikki ryhmät hyväksyisivät sen.
Edustajainhuoneessa ("Predstavnički Dom", "Zastupnički Dom" eli "Представнички Дом") on 42 jäsentä, jotka valitaan suhteellisella listavaalilla. Edustajista 28 tulee federaatiosta ja 14 serbitasavallasta. Edustajien kausi on neljä vuotta. 1. lokakuuta 2006 pidetyissä vaaleissa edustajainhuoneeseen valittiin edustajia 12 puolueesta.
Valtionpäämiehenä toimii yksi kolmijäsenisen presidenttineuvoston jäsenistä kahdeksan kuukautta kerrallaan. Jokainen jäsen edustaa eri kansallisuutta. Presidentit valitaan suoralla vaalilla nelivuotiskausiksi. Serbien presidentti valitaan serbitasavallasta sekä bosniakkien ja kroaattien presidentit federaatiosta.
Bosnia ja Hertsegovinan parlamentti vahvisti 9. helmikuuta 2007, neljä kuukautta vaalien jälkeen, maan pääministeriksi 4. tammikuuta virkaansa astuneen Nikola Špirićin, joka on serbien Itsenäisten sosiaalidemokraattien (Савез независних социјалдемократа) edustaja. Maan hallitukseen kuuluu vuosien 1992–1995 sodat päättäneen sopimuksen mukaisesti edustajia maan kolmesta suurimmasta etnisestä ryhmästä. Serbejä edustaneen Špirićin hallitus oli ensimmäinen maassa ilman kansainvälistä valvontaa toiminut sitten 1992–1995-sodan. Špirićin hallitus erosi lokakuun 2007 lopulla vastalauseeksi Korkean edustajan Miroslav Lajčákin vaatimuksille vahvistaa keskushallitusta ja ajaa läpi uudistukset, jotka mahdollistaisivat maan pääsyn Euroopan unioniin. Serbian mielestä vallan siirto keskusvallalle johtaisi muslimien ylivaltaan maassa. Hänet nimitettiin kuitenkin uudelleen 10. joulukuuta.
Vaalit järjestettiin 3. lokakuuta 2010. Sen jälkeen hallituksen muodostaminen on venynyt yli vuoden mittaiseksi.
Maantiede.
Herzegovina on kolmiomainen alue maan eteläosassa, kolmion yksi kärki koskettaa Adrianmerta niin että maalla on lyhyt rantaviiva. Bosnian pohjoisosa on tasankoa, ja siellä sijaitsee suuri osa viljelymaista. Etelä- ja keskiosat ovat vuoristoisia. 39 % maasta on metsien peitossa. Dinaariset alpit ulottuvat etelään Serbian ja Montenegron puolelle. Vuoristossa on hiihtokeskuksia, kuten Sarajevo.
Vuoristossa talvet ovat kylmiä ja kesät viileitä ja sateisia. Muualla talvet ovat leudompia ja kesät kuumia ja kuivia. Rannikolla vallitsee välimerenilmasto.
Maassa on kolme kansallispuistoa: Sutjeskan kansallispuisto maan eteläosassa lähellä Montenegron rajaa, Kozaran kansallispuisto metsäalueella pohjoisosassa ja Unan kansallispuisto Una-joen varrella maan länsirajalla. Maan korkein vuori Maglic (2386 m) sijaitsee Sutjeskan kansallispuiston alueella. Maan korkein putous Skakavac on 98 metriä korkea.
Talous.
Bosnia ja Hertsegovinan valuutta on Bosnian ja Hertsegovinan vaihdettava markka (konvertibilna marka/конвертибилна марка). Se otettiin käyttöön vuonna 1996; se oli alkuun sidottu Saksan markkaan suhteessa 1:1. Euron käyttöönoton jälkeen se on sidottu kiinteällä kurssilla euroon.
Bosnia ja Hertsegovinan taloudellisesti merkittävimmät luonnonvarat ovat kivihiili, rauta, bauksiitti, mangaani, kupari, kromi ja puu. Muita luonnonvaroja ovat alumiini, lyijy ja sinkki. Merkittävimmät vientituotteet ovat tekstiilit ja puutavara. Päävientimaat ovat Italia (29 %), Kroatia (18,5 %), Saksa (17,3 %), Itävalta (9,3 %), Slovenia (6,7 %). Päätuontimaat ovat Kroatia (24,3 %), Slovenia (15,5 %), Saksa (13,6 %), Italia (12 %), Unkari (7,6 %), ja Itävalta (6,6 %).
Rautakaivos Ljubija, joka sijaitsee kymmenen kilometrin päässä Prijedorista, oli jo Jugoslavian aikana Euroopan suurimpia rautakaivoksia. Vuonna 2006 Ljubija tuotti 1,2 miljoonaa tonnia rautamalmia.
Väestö.
Vuoden 1991 väestölaskennassa Bosnia ja Hertsegovinan väestöstä 44 prosenttia oli bosniakkeja, 31 prosenttia serbejä, 17 prosenttia kroaatteja ja 6 prosenttia ilmoitti olevansa "jugoslaaveja". Vuonna 2000 arvioitiin väestöstä olleen 48 prosenttia bosniakkeja, 37,1 prosenttia serbejä, 14,3 prosenttia kroaatteja ja 0,6 prosenttia muita. Bosniakit ovat uskonnoltaan muslimeja, serbit ortodokseja ja kroaatit katolisia. Suurin osa väestöstä kutsuu itseään kuitenkin bosnialaisiksi, jotta vältyttäisiin uskonnon sekoittamista arkeen. Suomen kielen kielenhuollon kannalta Bosnia ja Hertsegovinan asukkaat ovat kuitenkin bosniahertsegovinalaisia.
Vuonna 2007 arvioitiin, että Bosnia ja Hertsegovina saavuttaa todennäköisesti viisi, ja muiden kahden saavuttaminenkin on mahdollista. Nämä kaksi ovat peruskoulutukseen ja kestävään kehitykseen liittyvät tavoitteet.
Kulttuuri.
Bosnialaisessa ruokakulttuurissa on vaikutteita sekä Turkista että Itä-Euroopasta. Kaalia ja lihaa syödään paljon, "Bosanski Ionac" on liha-kaalipata. Cevapcici-lammasmakkaroita syödään litteän leivän kanssa, ja suolaisia ja makeita piiraita leivotaan monenlaisia.
Unescon Maailmanperintöluettelossa on Bosniasta ja Hertsegovinasta kolme kohdetta: Visoko-kaupungissa sijaitseva pyramidien laakso, Mehmed Paša Sokolovićin silta Višegradissa sekä Mostarin vanha kaupunki ja vanha silta.
Urheilu.
Bosnia ja Hertsegovinan historian tärkein kansainvälinen urheilutapahtuma oli Sarajevossa 7.-19. helmikuuta 1984 järjestetyt XIV talviolympialaiset.
Maan suosituin urheilulaji on jalkapallo. Laji sai alkunsa vuonna 1903 mutta sen suosio kasvoi huomattavasti toisen maailmansodan jälkeen. Sarajevo (1967 ja 1984) ja Željezničar (1972) ovat molemmat voittaneet Jugoslavian mestaruuden. Entisen Jugoslavian jalkapallomaajoukkueessa pelasi useita bosnialaisia kuten Josip Katalinski, Dušan Bajević, Miroslav "Ciro" Blažević, Ivica Osim, Safet Susic, ja Mirsad Fazlagić. Merkittävimpiä nykyisiä bosnialaispelaajia ovat muun muassa Vedad Ibišević, Edin Džeko, Sejad Salihović ja Zvjezdan Misimović
Bosnia ja Hertsegovina oli mestari lentopallossa vuoden 2004 paralympialaissa. Monet joukkueen pelaajista olivat menettäneet jalkansa Bosnian sodassa.
Aiheesta muualla.
*


Elias Lönnrot.
Elias Lönnrot (joskus muodossa "Lönnroth", 9. huhtikuuta 1802 Sammatti – 19. maaliskuuta 1884 Sammatti) oli Suomen kansalliseepoksen, "Kalevalan", ja "Kantelettaren" kokoaja, kielentutkija, lääkäri ja suomalaisen kasvitieteen uranuurtaja. Lönnrot oli suomen kielen uudistaja, useiden sanakirjojen toimittaja ja ensimmäisen suomenkielisen aikakauslehden kustantaja sekä toimittaja. Hän julkaisi useita kansaa valistavia terveys- ja tiedejulkaisuja.
Lönnrotin suku.
Lönnrotin suku tunnetaan melko heikosti, vaikkakin yhtä isänpuoleista sukuhaaraa voidaan edetä aina yhdeksänteen polveen asti. Sukuhaara johtaa Tolpo-sukuun, jonka jäsenet olivat 1600-luvun Turussa porvareita ja joka oli Niska-suvun kanssa ainoita sukuja, jotka säilyttivät sukunimen suomenkielisenä. Eräs toinen sukuhaara, myös isänpuoleinen, johtaa Sammatin Lohilammen ratsutilan omistajiin.
Yleisesti Lönnrotin esi-isiä voidaan pitää pieneläjinä. Heistä on jäänyt tietoja hyvin vähän. Hänen isoisänsä isä oli Erik Losten, joka oli Lohjantaipaleella vuonna 1717 syntynyt Prunkan ratsutilan ruotusotilas Uudenmaan jalkaväkirykmentin Kaartin komppaniassa. Erik Losten oli osallisena muun muassa Viaporin linnoituksen rakennustöissä sekä Pommerin sodassa vuonna 1758. Losten-sukunimi saatetaan joissakin yhteyksissä kirjoittaa myös kahdella o-kirjaimella ja joskus myös kahdella e-kirjaimella. Losten meni naimisiin Lohilammen ratsutilan isännän tyttären Marketan kanssa vuonna 1736. Avioliittoon syntyi yksi poika, Matti. Mustapää-Matti, joksi häntä kutsuttiin tumman ihon ja hiusten takia, vietti nuoruutensa Lohilammen Prunkalla, jossa hän oppi räätälin ammatin. Noin vuonna 1770 Matti Losten muutti sukunimensä muotoon Lönnrot. Sukunimi ei ollut aivan uusi 1700-luvulla, joskin melko harvinainen.
Nuoruus ja opintovuodet.
Elias Lönnrotin syntymäkoti Paikkarin torppa Sammatissa
Lönnrot syntyi Sammatissa, Paikkarin torpassa vuonna 1802 räätälin Fredrik Johan Lönnrotin ja hänen vaimonsa Ulrika Wahlbergin neljänneksi lapseksi. Suomessa 1800-luvulla oli hankala saada koulusivistystä, mutta hänen vanhin veljensä, Henrik Johan Lönnrot, huomasi veljensä kiinnostuksen kirjallisuutta kohtaan ja päätti lähettää hänet Tammisaaren pedagogioon lokakuun lopussa vuonna 1814. Lönnrot kävi Turun katedraalikoulua vuodet 1816–1818, missä hän oppi muun muassa ruotsia, jota hän vielä kolme lukuvuotta koulussa oltuaankin puhui kankeasti ja virheellisesti, sekä latinaa.
Talous oli nuorella opiskelijalla tiukoilla. Hän hankki rahansa ompelemalla vaatteita ja kiertelemällä ympäriinsä laulavana teininä. Ilmeisesti Lönnrot myös menestyi opinnoissaan, mikä tulee ilmi merkinnöistä koulun papereissa ja hänen koulutoverinsa Israel Weurlanderin muisteluksista. Tästä huolimatta rahat eivät riittäneet ja hänen oli pakko lopettaa koulunkäynti, vaikkakin on myös mahdollista että lähtö johtui uskosta parempiin menestysmahdollisuuksiin toisaalla. Sammatin kappalaisadjunkti (eli kappalaisen apulainen) Johan Lönnqvist auttoi vuonna 1820 Lönnrotia opiskelemaan Porvoon lyseoon. Epävarman rahatilanteen takia Lönnrot päätti pian muuttaa Hämeenlinnaan, jossa apteekkari Lorenz Johan Bjugg palkkasi latinaa osaavan apteekkarioppilaan. Pian kuitenkin piirilääkäri Johan Erik Sabelli ja Hämeenlinnan triviaalikoulun rehtori Henrik Långström järjestivät Lönnrotin opiskelemaan rehtorin johdolla itsenäisesti ja työsopimus apteekissa lopetettiin.
Elias Lönnrotin vaikutus suomalaiseen lääketieteeseen on ollut suuri
Långström kirjoitti Lönnrotille vuonna 1822 päästötodistuksen, joka antoi nuorelle opiskelijalle mahdollisuuden jatkaa opintojaan Turun Akatemiassa. Samoihin aikoihin samaan oppilaitokseen kirjautuivat opiskelemaan myös Johan Ludvig Runeberg ja J. V. Snellman. Lönnrot hankki tuloja kotiopettajana, ensin nimismies T. M. Höckertin luona Eurajoella ja sitten turkulaisen professorin Johan Agapetus Törngrenin luona. Törngren oli kirurgian ja synnytysopin professori ja hän asui kesäisin Laukon tilallaan, joka sijaitsee Tampereen eteläpuolella Vesilahdella. Lönnrotille ja Törngrenin perheen välille syntyi tiivis suhde. Törngrenin vaimo ja Lönnrot pitivät yllä kirjeenvaihtoa kunnes rouva Törngren kuoli. Juuri Törngrenien luona Lönnrotin kiinnostus runoja ja suomen kieltä kohtaan heräsi. Vuonna 1827 Lönnrot väitteli Väinämöisestä filosofian kandidaatin tutkintoa varten. Kandidaatin tutkinto oli suoritettava ennen kuin pääsi lukemaan lääketiedettä.
Filosofian kandidaatin tutkinnon jälkeen Lönnrot aloitti lääketieteen opinnot. Opinnot jatkuivat Turun palon jälkeen vuonna 1828 Helsingissä. Odotellessaan opetuksen aloittamista Helsingissä, Lönnrot päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen tehdäkseen ensimmäisen runonkeruumatkansa. Matka alkoi huhtikuussa ja suuntautui Hämeeseen ja Savoon. Matkareitti ulottui kuitenkin Pohjois-Karjalaan ja Valamoon saakka. Matkan kohokohdaksi osoittautui Juhana Kainulaisen kohtaaminen Kesälahdella. Lönnrot kirjoitti muistiin Kainulaisen lauluja ja loitsuja kolmen päivän ajan. Retkeltä Lönnrot kirjoitti matkapäiväkirjan nimeltä "Vaeltaja" (), jossa hän kuvaa suomalaisten elintapoja. Lönnrot päätti matkansa syyskuussa Laukoon mukanaan yhteensä 6 000 säettä. Syksyn hän vietti Laukossa järjestellen keruutuloksiaan painokuntoon. Täällä hän kuuli myös vienankarjalaisen laukkukauppiaan laulavan hänelle eeppisiä runoja. Näin hän sai uuden todisteen siitä, mistä runolaulua parhaiten voisi tavoittaa. Lönnrot kokosi ja julkaisi keruumatkansa tuotoksista neljä "Kantele"-vihkoa. Tuotokset julkaistiin omakustanteina vuosina 1829–1831. Tarkoitus oli julkaista vielä viides teos, mutta se jäi julkaisematta.
Keski-ikä.
Pilakuva Lönnrotista hänen ollessaan keruumatkoillaan. Lönnrot oli noussut alemmasta säädystä ylempään säätyyn. Tämän takia oli huvittavaa, että hän kulkee paljain jaloin. Kuvan tekstissä lukee "Unus homo nobis currendo restituit rem" (Yksi ainoa mies meille juoksemalla korjasi kaiken).
Lönnrot jatkoi matkansa jälkeen lääketieteen opintoja Helsingissä, mutta hänen rakkain harrastuksensa oli edelleen työ kansanrunojen parissa. Hänen tavoitteenaan oli tallentaa vanhoja suomalaisia kansanrunoja sekä edistää suomen kielen käyttöä. Tätä asiaa varten perustettiin alkuvuonna 1831 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Lönnrot oli mukana perustamassa seuraa. Seura tuki Lönnrotin kansanrunouden keruu- ja julkaisutoimintaa. Lönnrot aloitti toisen runonkeruumatkansa toukokuussa vuonna 1831. Matka kuitenkin keskeytyi koleraepidemian takia ja viranomaiset kutsuivat Lönnrotin takaisin Helsinkiin. Lönnrot työskenteli kolerapotilaiden parissa Hietalahden lasaretissa.
Lönnrotista tuli vuonna 1830 lääketieteen kandidaatti ja vuoden 1832 toukokuussa lääketieteen lisensiaatti. Runsas kuukausi myöhemmin hän väitteli itsensä tohtoriksi. Väitöskirja, "Om Finnarnes magiska medicin", oli ainoastaan 16-sivuinen. Lönnrot teki väitöskirjansa suurella kiireellä koska halusi välttämättä olla mukana yliopiston promootiotilaisuudessa. Promootio oli erityisen juhlallinen, sillä samaan aikaan yliopiston päärakennus vihittiin käyttöön. Väitöskirjansa esipuheessa Lönnrot huomauttaa, että kirjoitus on osa laajempaa tutkimusta, jonka hän aikoo julkaista myöhemmin. Täydellinen tutkielma ilmestyi vuonna 1842 sarjassa "Finska Läkaresällskapets Handlingar", vasta aloitetun sarjan ensimmäisenä artikkelina. Lönnrotin tutkielma ja E. A. Willebrandin kuvaus Ahvenanmaan verenvuototaudista ovat sarjan lainatuimpia artikkeleita.
Lönnrot haki vuonna 1832 vakituista työpaikkaa. Suomi oli jaettu 25 lääkäripiiriin, joiden virat olivat useimmiten täyttämättä. Lönnrot toivoi saavansa sellaisen paikan, josta hän pystyisi tekemään myös runonkeruumatkoja. Tammikuussa 1833 hän haki piirilääkärin sekä linnanlääkärin virkoja Kajaanista. Tätä aiemmin hän oli toiminut lääkärinä Oulussa, jossa hän kohtasi vaikeuksia kokemattomuuden takia. Oulussa raivosi nälänhädän lisäksi lavantauti. Lönnrotin esimies, Herman Carger, kuoli myös lavantautiin. Alueella oli myös iso- ja tulirokkoa. Samoja kulkutauteja oli myös Kajaanissa, jossa oli tuolloin alle 400 asukasta. Kajaanissa ei ollut edes sairaalaa, jossa potilaita olisi voinut hoitaa. Lönnrot sairastui itsekin lavantautiin, jonka johdosta hän makasi kuusi viikkoa. Helsingissä hänen luultiin jo kuolleen. Lönnrotilla oli hoidettavana tuhansia potilaita. Työtä hankaloitti se, että potilaat olivat levittäytyneet hyvin laajalle alueelle. Lönnrot halusikin koota potilaat sairaalaan, jota ei Kajaanissa ollut. Toistuvista anomuksista huolimatta Lönnrot ei saanut tahtoaan läpi ja sairaalaa ei perustettu.
Lönnrotin mielialoja voidaan tutkia tehokkaasti hänen laajan kirjeenvaihtonsa ansiosta. Lääkäri ei päässyt irtautumaan työstään muutoin kuin virkavapaiden aikaan. Kajaanissa olon aikana hän ehti tehdä neljä keruumatkaa: Karjalaan, Pohjoisen napapiirin alueelle, Kuolan niemimaalle ja Baltiaan. Merkittävimpiä Kalevalan runojen lähteitä ovat Lönnrotin Vuonnisen kylässä tapaamat Ontrei Malinen ja Vaassila Kieleväinen sekä latvajärveläinen Arhippa Perttunen.
Tautien ennalta ehkäiseminen oli Lönnrotin mukaan halvempaa ja yksikertaisempaa kuin tautien hoitaminen. Lönnrotin mielestä homeopatia oli täyttä hölynpölyä. Hän kirjoitti myös vuonna 1839 julkaistun "Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri"-kirjan. Kirjassa Lönnrot korostaa raittiuden, hygienian ja rokotusten merkitystä. Lönnrot myös ymmärsi, että oli tärkeää, ettei asuttu liian ahtaasti ja että imeväisille annettiin rintamaitoa. Kirjassa Lönnrot myös tuomitsee taikauskon ja kertoo, että sairauksilla on luonnolliset syyt.
"Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista" ilmestyi kahdessa osassa 1835–1836. Lönnrot jatkoi edelleen keräysmatkojaan ja "Kanteletar" ilmestyi kolmena kirjana 1840. Kalevalan toinen, täydennetty painos, ilmestyi vuonna 1849. Kouluopetuksessa ja käännöksissä käytetään tätä jälkimmäistä versiota.
Lönnrot ja hänen perheensä 1860-luvulla
Lönnrot meni naimisiin vuonna 1849, 47-vuotiaana, Maria Piponiuksen kanssa. Piponius oli oululaisen värjärimestarin Elias Piponiuksen tytär. Lönnrot ja Piponius saivat yhteensä viisi lasta, joista vain Ida-tytär saavutti aikuisiän. Muut lapset kuolivat tartuntoihin.
Myöhemmät vuodet.
1854–62 hän toimi Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston (Helsingin yliopiston) järjestyksessään toisena suomen kielen professorina (edeltäjä Matthias Alexander Castrén, seuraaja August Ahlqvist). Kun Lönnrot oli saanut suomen kielen professuurin, hän oli silti valmis jatkamaan lääkärinä. Lönnrot otti vastaan potilaita kotiseudullaan Sammatissa, jonne hän oli muuttanut. Lönnrot antoi potilaille jopa ilmaisia lääkkeitä, jotka hän oli itse valmistanut kasveista.
Lönnrotin vaimo kuoli tuberkuloosiin vuonna 1868, ja nyt Lönnrotin piti hoitaa pientä perhettä yksin. Lönnrot itse kuoli synnyinpaikkakunnallaan vuonna 1884.
Monipuolinen tiedeura.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran satavuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1931 julkaistu postimerkki, joka esittää Lönnrotia.
Kirjallisuus.
Ylivoimaisesti parhaiten Lönnrot tunnetaan Suomen kansalliseepoksen, "Kalevalan", kokoamisesta. Vanha Kalevala on runokokoelma, jossa on yhteensä 32 runokoostetta ja 12 078 säettä. Uudessa Kalevalassa eli toisessa painoksessa on 22 795 säettä, jotka on jaettu 50 runoon. Kalevalan sisarteoksena pidetään Kanteletarta, joka ilmestyi yhdeksän vuotta aikaisemmin Kalevalaa eli vuonna 1840. Ennen Kalevalaa hän julkaisi useita ns. esiteoksia "(Kts. Kalevalan runojen kerääminen ja julkaiseminen)"
Lönnrot oli ajatellut tehdä useita yhtenäisiä pienoiseepoksia. Suunnitelma kuitenkin muuttui runonkeruumatkoilla saatujen tietojen mukaan. Lönnrotin pyrkiessä saamaan selville kansanrunojen aikajärjestystä ja luontevan jäsentelyn hän noudatti myös taiteellista näkemystään yhdistellen eri runonlaulajien antamia aineksia sekä sepittämällä itse säkeistöjä. Kansanrunojen katkelmien väliin hän rakensi kokonaan uusia runoja eri aineksista, vaihtoi henkilöihin ja tapahtumiin liittyviä piirteitä. Lönnrot uskoi kansanrunojen tapahtumien olleen todellisia historiallisia tapahtumia ja että niiden sisältö on ajan mukaan säilynyt samana, vaikka muoto on muuttunut erilaiseksi. Vanha Kalevala, Kalevalan ensimmäinen painos, rakentuu kahden kansan, Kalevalan ja Pohjolan, vastakkainasetteluun. Kalevalan julkaisun jälkeen syntyi kansallinen innostus. Varsinainen Suomen kansalliseepos on Kalevalan toinen painos eli uusi Kalevala.
Lönnrot tunnetaan runoilijana myös yksittäisten runojen käännösten tekijänä. Hän teki runoja myös virsien pohjalta. Lönnrotin runoja ovat muun muassa "Neijon laulu" eli "Kultani kukkuu, kaukana kukkuu". Hän myös käänsi ruotsiksi kansanrunoutta ja suomensi taiderunoutta, niin Homerosta kuin Johan Ludvig Runebergiäkin.
Lönnrot liittyi virsikirjakomitean jäseneksi vuonna 1863. Hän ryhtyi uudistamaan suomalaista virsirunoutta. Lönnrot julkaisi omia virsikokeilujansa joka 1864–1880. Uusi virsikirjalaitos ilmestyi kolme vuotta myöhemmin. Vuoden 1886 virsikirjan virsistä 17 oli Lönnrotin omia virsiä, 64 oli hänen suomentamiaan ja 25 virressä oli Lönnrotin kirjoittamia säkeistöjä. Hänen nimiinsä on kirjattu yhteensä 206 virttä. Sata vuotta nuoremmassa virsikirjassa, vuodelta 1986, Lönnrotin itse kirjoittamia virsiä oli jäljellä yhdeksän sekä näiden lisäksi kuutisenkymmentä virttä, joita Lönnrot oli mukana tekemässä. Lönnrot oli itse varsin etevä muusikko. Hän kehitti suomalaista musiikkisanastoa ja kanteleenrakentajana Heikki Laitisen mukaan mullistavan keksinnön, kromaattisen kanteleen. Lönnrot kehitti myös yksinkertaisen nuottijärjestelmän.
Filologia.
Suomen kirjakieli oli ennen Lönnrotia lähes samalla tasolla kuin Mikael Agricolan luotua sen lähes 300 vuotta aiemmin. Agricolan uskotaan käyttäneen noin 6 000–8 000 sanaa. Lönnrot julkaisi eläkepäivillään vuonna 1880 "Suomalais-Ruotsalainen Sanakirjan", joka käsitti yli 200 000 sanaa. Teos oli hyvin merkittävä tuon ajan suomen kielelle sillä nykypäivän suomenkielinen sanakirja (vuodelta 1960) sisältää noin 10 000 sanaa enemmän kuin Lönnrotin kirjoittama.
Lönnrot loi vahvan pohjasanaston eri tieteenaloille sekä yleiskieleen. Tieteenaloille kuten esimerkiksi lääketieteeseen, oikeustieteeseen ja kasvitieteeseen Lönnrot kehitti sanastoa. Lönnrotin keksimiä sanoja ovat muun muassa kansallisuus, kirjallisuus, kuume, laskimo, valtimo, muste, pöytäkirja, esitys, itsenäinen, kieltolaki, mietelmä, monikko, yksikkö, sivistys, sopimus, tasavalta, toisinto ja äänioikeus.
Journalismi.
Lönnrot kirjoitti lehtiin noin 60 vuoden ajan. Lisäksi hän avusti useita lehtiä. Lisäksi hän oli Mehiläisen, Litteraturbladin, Oulun Wiikko-Sanomien vastaava päätoimittaja. sekä toimi lehtimiehenä yli 40 vuoden ajan.
Lönnrot oli ensimmäisiä, jotka kykenivät kirjoittamaan ja puhumaan sujuvasti sekä suomeksi että ruotsiksi. Hän tuotti valistavia suomenkielistä kirjoituksia suomalaisille talonpojille, mutta samalla ruotsinkielisiä tieteellisiä julkaisuja ruotsinkieliselle sivistyneistölle.
Mehiläinen oli ensimmäinen suomenkielinen aikakauslehti sekä viides suomeksi ilmestynyt sanomalehti. Yleistajuisia kirjoituksia hän julkaisi Oulun Wiikko-Sanomissa sekä J. V. Snellmanin toimittamassa Maamiehen Ystävässä.
Lääketiede.
Lönnrot oli ammatiltaan lääkäri ja valmistui lääkäriksi Helsingin yliopistosta. Opinnot hän oli aloittanut Turun Akatemiassa, mutta Turun palon jälkeen oppilaitos siirrettiin Helsinkiin. Ennen valmistumistaan hänet määrättiin koleraepidemian aikaan kesken runonkeruumatkansa Helsinkiin hoitamaan potilaita Hietalahden lasarettiin. Sairaalassa oli 40 vuodepaikkaa, jotka olivat kaikki täynnä. Myös Lönnrot sairastui epidemian aikana, mutta parani. Hän myös huomasi, että herrasväestä hyvin harva sairastui koleraan. Ansioidensa vuoksi Lönnrot sai Venäjän keisarilta kunnianosoituksen, briljanttisormuksen.
Lönnrotin elinaikana lääketiede kehittyi varsin huomattavasti. Akateemista opetusta ja tutkimusta olivat siihen asti hallinneet spekulatiiviset opit. Opit saattoivat aiheuttaa toimenpiteitä, jotka nykytietämyksen mukaan olivat joko merkityksettömiä tai vahingollisempia kuin itse hoidettava tauti. Vielä 1800-luvulla oli käytössä antiikista peräisin oleva hoitokeino, suoneniskentä. Suoneniskennän ja kuppauksen tarkoituksina olivat poistaa likaiseksi luultu veri. Ruumiita puhdistettiin myös oksennusaineilla. Hypnotisoinnilla, homeopatialla ja luonnonfilosofialla oli vielä ajoittain vahva asema, mutta Lönnrotin aikana menetelmiin suhtauduttiin kriittisemmin.
Lönnrot vältti opiskeluaikoinaan pahimman indoktrinaation, mutta vielä tuolloinkaan ei osattu hoitaa tai määritellä tauteja. Lääketieteen tärkeimmät läpimurrot, kuten vastustuskyvyn ja bakteerien keksiminen, tapahtuivat vasta Lönnrotin jälkeen.
Lönnrotin aikoihin harrastettiin hyvin paljon taikuuteen pohjautuvaa taudin hoitoa. Lönnrot sai vaikutteita luonnonfilosofiasta, mutta moderniutensa hän osoittaa suhtautumalla suoneniskentään kielteisesti, vaikkei koululääketiede menetelmää ollut hylännyt. Lönnrotin mukaan psyykellä oli suuri merkitys somaattisissa sairauksissa, ja voimakkaat psyykkiset kokemukset saattoivat parantaa potilaan taudista. Nykyään tiedetään, että aineet tai menetelmät, joilla ei ole objektiivisesti katsoen merkitystä tautiin, voivat vaikuttaa myönteisessä mielessä tautiin tai jopa parantaa sen (kts. lumelääke). Lönnrotin sanotaan pitäneen eniten kirurgisista töistä, joissa hänen sanotaan myös olleen varsin hyvä. Hänen kerrotaan poistaneen mulkosilmän, jossa oli kasvain.
Lönnrot oli saanut hyvin vähän opetusta kliinisestä lääketieteestä. Varsinaisesta lääketieteestä hän ei tiennyt juuri mitään. Vaikka Lönnrot oli synnynnäinen tiedemies, hänellä ei ollut minkäänlaista kokemusta kokeellisesta tieteestä.
Raittius oli Lönnrotin mukaan terveellistä ja viinan sijasta olisi hyvä juoda kaivovettä. Hän perusti myös Pohjolan ensimmäisen raittiusyhdistyksen, jonka ensimmäinen sääntöluonnos perustui täysraittiuteen.
Homeopatia oli Lönnrotin mukaan täyttä hölynpölyä. Hän toimi aktiivisesti terveydellisen ja hygieenisen kansanvalistuksen puolesta. Hänen mukaansa sairauksien ennaltaehkäisy on yksinkertaisempaa ja halvempaa kuin niiden parantaminen. Erityisesti ennaltaehkäisyn hyvät puolet tulisivat esiin pienissä ja köyhissä maissa kuten Suomessa. Lönnrot puhui rokotuksen puolesta. Hänen mukaansa oli tärkeämpää, että ihmiset noudattivat epidemian aikaan säädöksiä kuin se, että heille jaettaisiin lääkkeitä.
Kasvitiede.
Lönnrot muistetaan myös ensimmäisen suomenkielisen kasvion, "Flora Fennica" (), kokoamisesta. "Flora Fennica" ilmestyi vuonna 1860. Teos herätti myös ulkomaalaisen tiedeyhteisön kiinnostuksen. Se oli ensimmäisen suomenkielisen kasvion lisäksi ensimmäinen suomenkielinen luonnontieteellinen teos. Teos on 1 240 sivua pitkä ja käsittää noin 900 näytettä, 650 kuvaa, 450 näköispainossivua sekä täydellisen hakemiston. Herbaarion kasvit kattavat hyvin laajan otannan kasvistosta; harvinaisuuksista aina peltojen rikkaruohoihin. Kasvistossa on myös kasveja, jotka ovat hävinneet kokonaan tai selvästi harvinaistuneet Suomen luonnossa. Lönnrot uudisti teoksensa helmikuussa 1866. Uuden painoksen hän oli tehnyt Thiodolf Saelanin kanssa ja siinä oli viisi uutta kasvisukua ja 52 uutta lajia. Toisen painoksen nimeksi tuli juurikin Suomen kasvisto, jota hän oli jo ajatellut ensimmäiselle painokselle.
Flora Fennica perustuu ruotsalaisen Carl Hartmanin kaksi vuotta aiemmin julkaisemaan kasvioon, "Handbok i Skandinaviens Flora". Lönnrot käänsi kasvion suomenkieliseksi ja sovelsi sen Suomen kasvillisuutta vastaavaksi. Työssä häntä auttoi William Nylanderin ja Thiodolf Saelanin vuotta aiemmin julkaisema "Herbarium Musei Fennici" -luettelo. Lönnrot noudatti luettelon mukaista kasvimaantieteellistä jakoa ilmoittaessaan kasvien esiintymispaikkoja. Lönnrot dokumentoi samalla kasvioonsa joukon harvinaisia kasvilajeja Venäjän ja Äänisen alueilta. Suomenkielistä kasvitieteellistä kirjallisuutta oli hyvin vähän, joten Lönnrotin piti aloittaa kasvien nimeäminen "tyhjän päältä". Flora Fennica on Lönnrotin kasvitieteellisten julkaisujen pääteos. Hän kuitenkin julkaisi vuonna 1858 luettelon, jonka nimi oli "Kasvikon oppisanoja". Tähän hän kokosi itse luomaansa kasvitieteellistä sanastoa.
Vaikka Lönnrotilla ei ollut minkäänlaista koulutusta kasvitieteeseen, hän oli parempi kuin moni aikansa ammattilainen. Perusteellinen perehtyminen tärkeimpiin kasvisystematiikan julkaisuihin oli Lönnrotin hyvän kielitaidon ansiota. Lönnrotin omassa kirjastossa oli kolmisenkymmentä kasvitieteellistä teosta. Lisäksi hän lainasi muuta kirjallisuutta yliopiston kirjastosta.
Aiheesta muualla.
Lönnrot, Elias


Tietojenkäsittelyteoria.
Tietojenkäsittelyteoria kehittää ja soveltaa matemaattisia menetelmiä tietojenkäsittelytehtävien systemaattiseen mallintamiseen, analysointiin ja ratkaisuun. Tietojenkäsittelyteoreettisilla menetelmillä on keskeinen asema esimerkiksi ohjelmointikielten ja niiden kääntäjien kehittämisessä, ohjelmistojärjestelmien suunnittelutekniikoissa, rinnakkaisten tietokonearkkitehtuurien suunnittelussa, kryptografiassa, tietoliikenneverkkojen reititysalgoritmeissa ja protokollissa sekä VLSI-suunnittelussa.
Klassisia tietojenkäsittelyteorian osa-alueita ovat mm. formaalit kielet ja kieliopit, algoritmiteoria ja laskettavuus, automaattiteoria, sanojen kombinatoriikka, formaalit menetelmät, rinnakkaislaskennan mallittaminen ja verifiointi sekä laskennallinen logiikka.


Suomi – Isänmaa.
Suomi – Isänmaa oli lahtelaisen Väinö Kuisman johtama äärioikeistolainen puolue. Järjestö perustettiin vuonna 1993 nimellä Isänmaallinen Oikeisto. Vuosina 2002–2003 se tunnettiin nimellä Suomi Nousee – Kansa Yhdistyy. Vuonna 2006 Matti Järviharjun johtaman Isänmaallisen Kansallis-Liiton aktiivit saivat organisaation haltuunsa. Järjestö nimettiin Suomen Isänmaalliseksi kansanliikkeeksi ja se otti käyttöön IKL:n ohjelman. Kuisma muiden ohella erosi puolueesta.
Isänmaallista Oikeistoa edelsi Kuisman johtama uusnatsistinen Arjalainen Germaaniveljeskunta. IO-nimellä aloittaessaan liike luopui natsisymboleista, ja inspiraatiota alettiin hakea suomalaisesta mytologiasta kuten Kalevalasta. IO:n jätettyä rekisteröintihakemuksen yhdistysrekisteritoimisto pyysi Suojelupoliisilta lausuntoa yhdistyksen taustoista. Vastauksessaan Supo totesi läheiset yhteydet kansallissosialistiseen AGV:hen. IO hyväksyttiin yhdistysrekisteriin elokuussa 1994. Vuonna 1996 IO kertoi AGV:n olleen huumoritempaus.
Isänmaallinen Oikeisto julkaisi "Kansallinen Rintama" -lehteä (ISSN 1236-8210) vuodesta 1993 alkaen. Vuosina 1995–2000 lehti ilmestyi säännöllisesti kuusi kertaa vuodessa. IO:lla oli toimintaa pääasiassa Lahdessa. IO:n Turun paikallisosasto järjesti muun muassa White Power -henkisiä konsertteja.
Puoluerekisteri.
IO pyrki puoluerekisteriin 1990-luvulla siinä onnistumatta. Tavoite ilmoitettiin jo vuonna 1993 jätetyssä yhdistysrekisterihakemuksessa, ja kortteja kerättiin aktiivisesti vuosina 1994–1995 ja 1999. Vuosituhannen alussa IO oli mukana "Sinivalkoinen puolue" -hankkeessa, johon osallistuivat myös Olavi Mäenpään Kansallinen Rintama ja Järviharjun IKL. Projektin epäonnistuttua Kuisma oli hetken Suomen Kansan Sinivalkoisten (ent. KR) puoluesihteeri, mutta hänet erotettiin toukokuussa 2002. Kuisman SNKY merkittiin puoluerekisteriin marraskuussa 2002.
Ohjelma.
Puolueen ohjelmaan on kuulunut muun muassa pakolaisvastaisuus, vapaan talouden (markkinavoimien) vastustaminen, suomalaisuuden korostaminen, juutalais-, amerikkalaisvastaisuus, sekä Väinö Kuisman usein korostama juurien ja voiman löytäminen Kalevalasta. Kuisman aikoihin jotkut pitivät puoluetta myös suorastaan kansallissosialistisena.
Vaalit.
Puolue osallistui eduskunta-, euro- ja kunnallisvaaleihin. Sen ehdokkaita ei valittu eduskuntaan tai valtuustoihin yksissäkään vaaleissa. Maaliskuussa 2005 Suomi – Isänmaa sai kuitenkin ensimmäisen valtuutettunsa, kun hartolalainen Janne Kujala erosi kokoomuksen valtuustoryhmästä muodostaen SI:n ryhmän. Saman vuoden elokuussa Kujala kuitenkin ilmoitti saaneensa työpaikan ulkomailta, ja hän anoi eroa poismuuton vuoksi.
Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa SNKY:llä oli oma lista Helsingin, Hämeen, Kymen, Pirkanmaan, Pohjois-Savon ja Uudenmaan vaalipiireissä. Korkeinta kannatus oli Hämeessä (0,4%). Puolue asetti yhteensä 30 ehdokasta, joiden keski-ikä oli alle 30 vuotta. Ehdokkaista vain yksi oli nainen. Helsingin kaupungin, Hämeen ja Pirkanmaan vaalipiireissä ehdokkaina olivat muun muassa niin sanotut Euran Daltonit eli Koistisen veljekset Lasse, Leevi ja Pekka. Heidän saamansa äänimäärät jäivät vaatimattomiksi. Koististen veljet listaan haki vankilasta puolueen ehdokkaana ollut Seppo Lehto, joka oli itse tuolloin etsintäkuulutettu maksamattomien liikennesakkojen takia.
Kunnallisvaaleissa 2004 Suomi – Isänmaa asetti ehdokkaita viidessä kunnassa (Espoo, Hollola, Lahti, Raisio, Vantaa), joissa sen kannatus oli 0,1–0,3 prosenttia.


Suomen Kansan Sinivalkoiset.
Suomen Kansan Sinivalkoiset – Finlands Folkets Blåvita (SKS) oli suomalainen kansallismielinen puolue, jota johti turkulainen kaupunginvaltuutettu, entinen yksityisetsivä ja eläinsuojeluvalvoja, Olavi Mäenpää. Yhdistys ilmoitti päämääräkseen Suomen "kansallisen olemassaolon turvaamisen muukalaistulvan ja yhteiskunnallisen rappion uhatessa".
Mäenpään johtama liike perustettiin nimellä "Sitoutumaton kansanrintama" 15. huhtikuuta 1993 ja rekisteröitiin 10. maaliskuuta 1994. Vuonna 1997 nimeksi vaihdettiin "Kansallinen Rintama", ja SKS otettiin käyttöön 2001. Yhdistys oli puoluerekisterissä vuosina 2002–2007. Puolueen kannatus ja toiminta keskittyivät Turkuun, mutta SKS:llä oli paikallisjärjestöjä eri puolilla maata.
Järjestöä on pidetty radikaalioikeistolaisena. Puolueen rekisteröitymistiedotteessa (2002) tuomittiin äärioikeistolaisuus ja kerrottiin järjestön olevan ”työläisten ja vähäosaisten asialla – Edesmenneen Veikko Vennamon tapaan”. Puheenjohtaja Mäenpää sijoitti puolueen vasemmistoon helmikuussa 2007 pienpuolueiden vaalitentissä. Sen sijaan varapuheenjohtaja Manninen ilmoitti eduskuntavaalikampanjassa olevansa "oikeasti oikealla".
Kansallinen Rintama.
Sitoutumattomien listalta vaaleissa 1996 Turun valtuustoon valitut Olavi Mäenpää ja Peter Åberg ottivat tammikuussa 1997 käyttöön nimen Kansallinen Rintama. Ensitöikseen ryhmä protestoi lautakuntavalintoja äänestyttämällä kaikista mahdollisista paikoista. KR hajosi pian ja Åberg perusti oman "Turku 2000" -valtuustoryhmänsä.
Kansallisella Rintamalla oli toimisto osoitteessa Linnankatu 14. KR:n varapuheenjohtaja oli 2000-luvun alussa Arvo Ollikainen ja sihteeri Jorma Aaltonen. Voimailija Ilkka Nummisto oli Turun käräjäoikeuden lautamies KR:n mandaatilla.
Vuoden 2000 vaalien jälkeen Mäenpää ryhtyi syömälakkoon, kun KR jätettiin kokonaan ilman lautakuntapaikkoja.
Vuonna 2001 Turun käräjäoikeus antoi Olavi Mäenpäälle 80 päiväsakkoa kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Syynä oli Kansallisen Rintaman kotisivuilla ollut islamia solvaavasti ja vihamielisesti käsitellyt kirjoitus sekä sen yhteydessä ollut esitystavaltaan törkeä pilakuva. Kyseessä oli Suomen ensimmäinen rasistisen aineiston levittämisestä internetissä annettu tuomio.
Suomen Kansan Sinivalkoiset.
2000-luvun alussa Kansallinen Rintama oli mukana "Sinivalkoinen puolue" -hankkeessa, jossa vaikuttivat myös Isänmaallisen Oikeiston Väinö Kuisma sekä Matti Järviharju. Mäenpää ja Kuisma jättivät pian järjestön riitauduttuaan Järviharjun kanssa. Elokuussa 2001 KR:n nimi vaihdettiin SKS:ksi, ja järjestön puoluesihteeriksi nousi Kuisma. Järviharjun Sinivalkoinen puolue syytti SKS:ää nimensä ja noin 2 000 kannattajakortin varastamisesta, mutta se hävisi asian oikeudessa. Järviharju joutui maksamaan SKS:lle korvauksia sekä oikeuskulut. Kuisma erotettiin SKS:stä jo toukokuussa 2002 ja hän perusti oman Suomi Nousee – Kansan Yhdistyy -puolueensa.
Varapuheenjohtaja Timo "Betoni" Virtanen erotettiin puolueesta joulukuussa 2004. Turun kaupunginvaltuustossa Virtanen ryhtyi sitoutumattomaksi. Helmikuussa 2005 Virtanen valittiin SKS:n edustajaksi Varsinais-Suomen maakuntavaltuustoon, vaikka hän ei enää edustanut puoluetta. Mäenpää vei asian oikeuteen ja Turun hallinto-oikeus tuomitsi päätöksen lainvastaiseksi marraskuussa 2005. Korkein hallinto-oikeus vahvisti tuomion heinäkuussa 2006, ja Mäenpää nousi Virtasen tilalle maakuntavaltuustoon.
SKS:n rekisteröinti puolueeksi on tuottanut ongelmia. Vuonna 2002 oikeusministeriö havaitsi osan kannattajakorttien allekirjoituksista olevan silmiinpistävän samankaltaisia. KRP:n laboratorio vahvisti epäilyt. Esitutkintaa ei kuitenkaan aloitettu. Myös vuonna 2008 jätetyistä kannattajakorteista paljastui epäselvyyksiä. Tutkituista 600 kortista 225:ssä oli ongelmia, ja niiden laskeminen keskeytettiin. Mäenpää syytti perussuomalaisia korttikampanjan sabotoinnista. Poliisi tutki asiaa, koska sinivalkoisten entinen aktiivi kertoi medialle, että hänet oli käsketty väärentämään kortteja. Esitutkinta keskeytettiin, koska jatkamisen kustannukset arvioitiin suuremmiksi kuin käräjöinnistä saatava hyöty. Syksyllä 2009 puolue aloitti uuden korttikampanjan.
Maaliskuussa 2009 Mäenpää tuomittiin käräjäoikeudessa 50 päiväsakkoon kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tuomio tuli eduskuntavaalien 2007 alla järjestetystä Yleisradion pienpuolueiden vaalitentistä, jossa puoluettaan edustanut Mäenpää esitti näkemyksiään muun muassa maahanmuuttajista ja pakolaisista.
Vuonna 2009 SKS kävi neuvotteluja yhdistymisestä osaksi Muutos 2011 -puoluetta. Vuoden lopussa SKS kuitenkin totesi, ettei yhdistymiselle ole perusteita. Sinivalkoisten tiedotteessa kritisoitiin hanketta utopistisuudesta ja maahanmuuttokeskustelun vaientamisesta. SKS:n entinen puoluesihteeri Ari Laakso liittyi kannattajineen Muutokseen kesällä 2010, mutta joukko erosi jo syksyllä. Syyskuussa 2010 Olavi Mäenpää ilmoitti siirtyvänsä Vapauspuolueeseen. SKS:n Turun valtuustoryhmä vaihtoi nimensä Vapauspuolueen ryhmäksi, ja Mäenpää ilmoitti SKS:n toiminnan loppuvan vähitellen. Myös Laakso ilmoitti siirtyvänsä Vapauspuolueeseen.. Vuoden 2012 kunnallisvaaleihin Mäenpää on sanonut muodostavansa Sinivalkoiset - Sitoutumattomat -nimisen ehdokaslistan, eikä lähde Vapauspuolueen ehdokkaaksi. Vapauspuolueen valtuustoryhmä muuttuu Sinivalkoisten ryhmäksi.
Vaalit.
Suomen Kansan Sinivalkoiset osallistui omilla listoillaan eduskunta-, europarlamentti- ja kunnallisvaaleihin.
Mäenpään johtama yhteislista osallistui eduskuntavaaleihin Varsinais-Suomen vaalipiirissä vuosina 1995 (sitoutumattomat) ja 1999 (Kansallinen Rintama). Vaaleissa 1995 ehdokkaita oli viisitoista ja 1999 kuusi. Vuonna 2003 SKS osallistui vaaleihin kolmessa vaalipiirissä (Pirkanmaa, Uusimaa, Varsinais-Suomi). Korkeimman kannatuksensa (1,6 %) puolue sai Varsinais-Suomessa. Vaaleissa 2007 puolueella oli lista seitsemässä vaalipiirissä (Helsinki, Häme, Oulu, Pirkanmaa, Pohjois-Savo, Satakunta, Varsinais-Suomi). Kannatus oli jälleen vahvinta Varsinais-Suomessa (1,3 %).
SKS:n puheenjohtaja Olavi Mäenpää on istunut Turun kaupunginvaltuustossa vaaleista 1992 lähtien. Aiemmin Mäenpään ryhmittymä on tunnettu nimillä "Puolueisiin Sitoutumattomat" (vaaleissa 1992), "Turun Parhaaksi – Yhteislista Sitoutumattomat" (1996) ja "Kansallinen rintama" (2000). Vuonna 2000 KR sai Turussa 3 189 ääntä (4,4 %) ja 3 valtuutettua.
Vuoden 2004 kunnallisvaaleihin SKS osallistui kahdeksassa kunnassa, mutta menestystä tuli vain Turussa, jossa puolue sai 3,6 prosenttia äänistä ja kaksi valtuutettua. Mäenpää oli koko kaupungin ääniharava. Puolue oli vaaliliitossa ja kanssa. Turun menestys oikeutti myös yhteen paikkaan Varsinais-Suomen maakuntavaltuustossa sekä Turun seutuvaltuuskunnassa. Kunnallisvaaleihin 2008 SKS osallistui omalla yhteislistallaan neljässä kunnassa (Kokkola, Masku, Oulu, Turku). Mäenpää valittiin kaupungin- ja maakuntavaltuustoon. Kuntavaaleihin 2012 Sinivalkoiset osallistuvat yhteislistoillaan ainakin Turussa, Oulussa ja Kokkolassa.
SKS osallistui seurakuntavaaleihin Turun Mikaelin ja Maarian seurakunnissa vuonna 2006. "Sinivalkoiset Seurakuntalaiset" -listoilta ei valittu edustajia.


Richard D. James.
Richard David James (s. 23. elokuuta 1971, Limerick, Irlanti) on muusikko, joka on tunnettu yhtenä elektronisen musiikin edelläkävijöistä. James vietti lapsuutensa Cornwallissa, minkä vuoksi häntä pidetään irlantilaisen sijasta ensisijaisesti brittiläisenä muusikkona.
James on käyttänyt tuotannossaan muun muassa nimiä Aphex Twin, AFX, Caustic Window, Polygon Window, Q-Chastic, Power Pill, GAK ja Bradley Strider.
Elämäkerta.
Richard D. James syntyi walesilaisille vanhemmille Irlannin Limerickissä vuonna 1971. Hän aloitti musiikin tekemisen 12-vuotiaana ja toimi teini-iässään DJ:nä Cornwallissa. Jamesin ensimmäinen levytys oli 12" vinyyli-EP "Analogue Bubblebath", jonka kaksi viimeistä kappaletta hän teki Tom Middletonin kanssa.
James perusti oman, acid house -musiikkiin silloin suuntautuneen levy-yhtiönsä Rephlex Recordsin vuonna 1991 Grant Wilson-Claridgen kanssa. Vuosien 1991 ja 1993 välillä Richard D. James julkaisi nimellä AFX kolme "Analogue Bubblebath" -EP:tä ja kaksi "Bradley Strider"- sekä kolme "Caustic Window" -EP:tä. Hänen ensimmäiset julkaisunsa nimellä Aphex Twin olivat "Xylem Tube EP" ja techno-klassikoksi muodostunut "Digeridoo".
Uransa alkuvaiheessa James muutti Lontooseen opiskelemaan elektroniikkaa, mutta jätti opiskelunsa kesken. James pysyi silti Lontoossa ja julkaisi Warp Recordsilla sekä muutamilla pienemmillä levy-yhtiöillä levyjään eri nimien alla. Ensimmäinen Aphex Twin -albumi "Selected Ambient Works 85–92" julkaistiin 1992 R&S Recordsilla. Levy oli kriitikoiden ylistämä, ja esimerkiksi musiikkijulkaisu Rolling Stonessa Aphex Twiniä kutsuttiin ambient-musiikin edelläkävijäksi.
Vuonna 1994 julkaistu "Selected Ambient Works Vol. 2" oli rauhallisempi kuin edeltäjänsä ja muistutti enemmän Brian Enon varhaisia ambient-teoksia.
Albumi "...I Care Because You Do" (1995) oli Jamesin viimeisiä levytyksiä analogisella laitteistolla. Samana vuonna James alkoi säveltää musiikkia tietokonetta apuna käyttäen, jolloin hän suuntautui enemmän drum'n'bass-soundiin, johon hän sekoitti monia kokeellisia elementtejä. "Hangable Auto Bulb" -EP:llä James loi omaperäisen drill'n'bass-tyylin, jota hän jatkoi vuonna 1996 julkaistulla "Richard D. James Album"illa.
1990-luvun lopulla Jamesin musiikki nousi julkisuuteen, kun hän julkaisi kaksi singleä "Come to Daddy" (1997) ja "Windowlicker" (1999). Chris Cunningham ohjasi näille kappaleille omalaatuiset videot, joita esitettiin tiuhaan tahtiin.
Vuonna 2001 Aphex Twin julkaisi albumin "drukqs", joka koostui kahdesta CD:stä. Tällä albumilla James otti jälleen käyttöön uudenlaisia työskentelytapoja säveltäen kappaleita mm. John Cagen kehittämää preparoitua pianoa hyväksikäyttäen. Levyllä James säilytti tavaramerkikseen muodostuneen hektisen drill'n'bass-tyylinsä, mutta lisäsi siihen myös vanhemmista levyistä tuttuja rauhallisia ambient-elementtejä.
Vuonna 2005 James julkaisi Rephlex Recordsilla 11 osasta koostuvan "Analord"-vinyylisarjan. Levyt olivat paluu Jamesin juurille, sillä niiden säveltämiseen ei käytetty tietokoneita, vaan ainoastaan vanhoja rumpukoneita ja analogisia syntetisaattoreita.
Richard D. James käyttää levytaiteessaan usein omia kasvojaan, jotka ovat usein muotoiltu epämiellyttäviin ja kieroutuneisiin muotoihin. Jamesin kasvot saa näkyviin myös "Windowlicker"-singlen toisen kappaleen ääntä tietokoneen spektrianalysaattorilla tutkittaessa.


Roland Corporation.
Roland Corporation on japanilainen elektronisten soitinten valmistaja. Se perustettiin vuonna 1972 Osakassa, Japanissa.


Luettelo Nokian tuotteista.
Tämä on luettelo Nokian kuluttajatuotteista. Aiemmin Nokia on valmistanut myös mm. ADSL-päätelaitteita, televisioita, videonauhureita ja digitaalisovittimia. Ennen Nokian elektroniikka- ja tietoliikenneaikakautta yritys tunnettiin mm. kumisaappaistaan, autonrenkaistaan ja kaapeleistaan.
Matkapuhelinten nimeämislogiikka.
Ennen Nokian nimetessä puhelimet insinöörityylisillä numeroilla ensimmäinen numero kertoi puhelimen kohderyhmän. 3000-sarjan puhelimet ovat viihteellisempiä, ns. nuorisopuhelimia ja niissä on harvoin viimeisintä tekniikkaa. 6000-sarjan mallit ovat pitkään olleet liike-elämän suosimia. Ne ovat rauhallisesti muotoiltuja, ominaisuuksissa on painotettu työkäyttöä, malleissa on ollut laaja hinta- ja ominaisuusvalikoima. 7000-sarjan mallit ovat olleet muotoilultaan rohkeampia ja ne ovat poikenneet ominaisuuksiltaan 6000-sarjan malleista. 8000-sarjan mallit ovat kalliita premium-malleja.
Nokia ilmoitti 7. syyskuuta 2006 alkavansa nimetä puhelimiaan myös sanallisesti. Syy tähän oli mitä ilmeisimmin kilpailijan Motorolan saama menestys Razr-puhelimellansa. Nykyään Nokia myös nimeää puhelimia kirjainten mukaan N-, E-, C-, X, ja S-sarjoihin. N-sarja tarkoittaa Nokian niin kutsuttuja lippulaivatuotteita eli kalliita huippupuhelimia, E-sarja on bisnespuhelimia hyvillä sähköpostiominaisuuksilla yrityskäyttäjille, C-sarja on edullisia peruspuhelimia ja X-sarja on viihde- ja musiikkipuhelimia. S-sarja tarkoittaa huippukalliita erikoispuhelimia. Uusien puhelimien perässä oleva numero kertoo puhelimen hintaluokasta, siten että 1 on halvin ja yksinkertaisin ja 9 on kallein ja laadukkain.
Internet-päätelaitteet.
Nokia valmisti Internet-selailuun soveltuvia Internet Tablet-laitteita, jotka toimivat WLAN-verkoissa. Niissä ei ollut sisäänrakennettua puhelinosaa. Näiden seuraajassa, sellainen on.
Aiheesta muualla.
Nokian tuotteet


Suojelupoliisi.
Suojelupoliisin päämaja Helsingissä Ratakadun ja Fredrikinkadun risteyksessä.
Suojelupoliisi (lyh. Supo, aikaisemmin Suopo) (, kansainvälisissä yhteyksissä Finnish Security Intelligence Service) on Suomen valtion sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta vastaava sisäasiainministeriön alainen poliisiyksikkö. Supo on operatiivinen turvallisuusviranomainen, jonka ydintoiminta-alueita ovat terrorismintorjunta, vastavakoilu ja turvallisuustyö.
Suojelupoliisin päällikkönä toimii Antti Pelttari.
Organisaatio.
Suojelupoliisissa organisaatio uudistui 1. tammikuuta 2009, ja nykyään organisaatiossa on viisi operatiivista tulosyksikköä. Nämä ovat terrorismintorjunnan yksikkö, vastavakoiluyksikkö, turvallisuusyksikkö (joka sisältää myös turvallisuusselvitys- ja lausuntotoiminnot), kenttävalvontayksikkö ja alueyksikkö. Edellä mainitut yksiköt muodostavat operatiivisen toimialan, jota johtaa operatiivinen apulaispäällikkö Hannu Moilanen. Strategisen toimialan tulosyksiköitä ovat kansainvälinen yksikkö, tilannekuvayksikkö ja sisäisten palvelujen yksikkö. Toimialaa johtaa strateginen apulaispäällikkö Petri Knape, jonka vastuualueseen kuuluvat myös lakiasiat ja laillisuusvalvonta.
Terrorismin torjuntaan keskittyneen yksikön johtajana toimi syyskuussa 2007 Lasse Anttila, 54. Kenttävalvontayksikön päällikkönä oli puolestaan Paavo Selin, ja vastavakoiluyksikköä johti Harri Sarvanto.
Henkilöstö ja budjetti.
Suojelupoliisissa työskentelee noin 420 henkilöä. Henkilöstöstä 55 prosenttia on poliisikoulutuksen saaneita ja muuta henkilöstöä 45 prosenttia. Muusta henkilöstöstä noin puolet on erityisasiantuntija- ja asiantuntijatehtävissä sekä toinen puoli ammatti-, toimisto- ja tukitehtävissä. Kaikki suojelupoliisissa vakinaisesti työskentelevät ovat virkamiehiä ja kaikkiin suojelupoliisin virkoihin vaaditaan Suomen kansalaisuus. Korkeakoulututkinnon on suorittanut noin kolmasosa henkilöstöstä. Keski-ikä on hieman alle 44 vuotta.
Vuoden 2005 alussa Euroopan unionin neuvoston tilannekeskuksessa (SitCen) aloitti työskentelynsä Supon virkamies. Syksystä 2007 Suojelupoliisi on hoitanut Valtioneuvoston tilannekeskuspäivystystä, jonka tehtävä on turvata valtionjohdon tiedonsaanti kaikissa olosuhteissa kellon ympäri.
Vuonna 2001 Supon budjetti oli hieman alle 11 miljoonaa euroa. 2007 budjetti oli kasvanut hieman alle 14 miljoonaan euroon. Vuonna 2009 Supon budjetti on 16 miljoonaa euroa.
Toimintavaroista käytetään suurin osa vastavakoiluun ja terrorismintorjuntaan, joista kummatkin nielevät noin kolmanneksen resurssijakaumasta. Valtion sisäisen turvallisuuden uhkien torjuntaan budjetista kuluu 9 prosenttia. Varoista 10 prosenttia käytetään ennalta estävään turvallisuustyöhön, 8 prosenttia tilannekeskukseen ja loput 7 prosenttia turvallisuusvartiointiin.
Etsivä keskuspoliisi.
Supon edeltäjä valtiollinen poliisi (Valpo) sai alkunsa valkoisten kesällä 1918 perustamasta yleisesikunnan Osasto III:sta, jonka tehtävänä oli sotilaallinen tiedustelu ja sisäisestä turvallisuudesta vastaaminen. Vuoden 1919 alusta sisäisen tiedustelun tehtävää hoitanut yleisesikunnan passiosasto siirtyi sisäministeriön alaisuuteen. Organisaation uudistuksia jatkettiin kesällä 1919 perustamalla etsivä keskuspoliisi (EK), jonka vakinaistettiin vuoden 1927 lopulla. Joulukuussa 1937 annetulla asetuksella yksikön nimeksi muutettiin "valtiollinen poliisi" (Valpo). Pitkäaikaisin yksikön päällikkö oli Esko Riekki vuosina 1923–1938.
Etsivän keskuspoliisin henkilöstö kutsui ironisesti yksikköään ohranaksi (). Termiä oli aikaisemmin käytetty Venäjän tsaarinaikaisesta salaisesta poliisista (). Nimitys levisi myös talon ulkopuolelle, ja erityisesti vasemmistolaiset poliitikot ja lehtimiehet käyttivät samaa nimitystä myös EK:n seuraajasta, valtiollisesta poliisista (Valpo I).
Valpo I.
Kansallissosialistien noustua valtaan Saksassa Valpon johto solmi henkilökohtaiset suhteet ja Saksan turvallisuuspoliisin uusiin johtohenkilöihin. Jatkosodan aikana Valpo teki yhteistyötä natsi-Saksan SD-tiedustelupalvelun Einsatzkommando Finnland -erityisyksikön kanssa, asettaen vuosina 1941-1942 sen käyttöön 12-miehisen sotavankien kuulustelijoista ja tulkeista koostuvan komennuskunnan. Valpon johto ja komennuskunta olivat tietoisia siitä, että saksalaisten sotavankeja teloitettiin kuulustelutulosten perusteella, ja yksittäisissä tapauksissa Valpon henkilökuntaa osallistui itse teloituksiin.
1. helmikuuta 1938 lähtien Valpon päällikkönä toimi Paavo Säippä kunnes 1. helmikuuta 1941 hänen tilalleen asetettiin saksalaismieliseksi tunnettu Arno Anthoni. Valtioneuvoston määräyksellä 15. heinäkuuta 1941 Valpo alistettiin Päämajan käskyvaltaan ”sodan loppuun asti”. Saksan tappio Stalingradin piirityksessä talvella 1943 heikensi saksalaismielisten asemaa hallinnossa, jolloin eräiden muidenkin virkamiesvaihdosten mukana Anthoni korvattiin Paavo Kastarilla 29. helmikuuta 1944. Valpossa toiminnasta jätettiin tarkoituksellisesti asiakirjat laatimatta.
Valpo II, punainen Valpo.
Vuosina 1944–1949 erityisesti Otto Brusiinin päällikköaikana erotettiin Valposta paljon aiempaa henkilökuntaa, joka korvattiin kommunisteilla ja muilla neuvostomielisillä. Joka kymmenes henkilökuntaan kuuluva oli saanut tuomion joko maan- tai valtiopetoksesta. Brusiinin päällikköaikana palvelukseen otettiin myös lähes 80 henkilöä joilla oli takanaan rikoksista saatu vankeustuomio. Kautta kutsuttiin yleisesti "Punaiseksi Valpoksi", virallisemmin "Valpo II" tai "Uusi Valpo". Punaisen Valpon syntyyn vaikutti valvontakomission ja kommunistisen sisäministerin Yrjö Leinon lisäksi asekätkentäjutun paljastuminen. Sosiaalidemokraattisen hallituksen noustua valtaan Valpo II hajoitettiin vuonna 1948.
Supo.
Tilanne Valpossa alkoi rauhoittua Erkki Tuomisen tullessa päälliköksi ja Risto Höltän apulaispäälliköksi tammikuussa 1948, vakinaisiksi maaliskuussa 1948. Heti vaalitappion jälkeen alettiin valmistella Valpon lakkauttamista ja henkilöstöltään huomattavasti pienemmän Suojelupoliisin (Supo) perustamista vuoden 1949 alusta.
Etsivän Keskuspoliisin ja Valpon arkisto on noin vuoteen 1948 asti julkinen ja sen säilytyspaikka on Kansallisarkisto. Supon vuoden 1949 arkisto avautui ensimmäistä kertaa kaikelle kansalle 1. tammikuuta 2009.
Supon päälliköt.
Pitkään sairauslomalla ollut Seppo Nevala jäi eläkkeelle 1. joulukuuta 2007 lähtien. Eroilmoitusta edelsi kohu DDR:n tiedustelupalvelun nk. Stasi-arkistosta ja Rosenholz-aineistosta. Aineiston saamisesta käytiin neuvotteluja USA:n kanssa vuonna 2000, jolloin poliittinen johto päätti aineiston asianosaisjulkiseksi sekä luovutettavaksi tutkijoiden käyttöön. Sittemmin ilmeni, että aineisto oli jo tuolloin Supon hallussa, mutta sitä ei luovutettu edes tuomioistuimille. Stasi-aineistosta Tiitisen listaa on vaadittu julkiseksi.
Suojelupoliisin päällikön virka oli ensimmäistä kertaa avoimessa haussa. Hakijoita oli yli 20. Valtaosa hakijoista oli arvostettuja poliisin tai oikeuslaitoksen edustajia. Valtioneuvosto kuitenkin nimitti 1. marraskuuta 2007 sisäministeri Anne Holmlundin (kok) erityisavustajan, varatuomari Ilkka Salmen (kok) turvallisuuspoliisin uudeksi päälliköksi. Salmi on kotoisin Turusta ja hän aloitti ylitarkastajana vastavakoiluyksikössä vuonna 2002.
Vuodesta 2011 alkaen 15. helmikuuta 2015 asti Supon väliaikainen päällikkö on Salmen sijaisena Antti Pelttari.
Työpaikkakiusaaminen.
Loppuvuodesta 2010 oli julkisuudessa Supon työpaikkakiusaaminen. Ylitarkastaja Matti Mikkola kertoi joutuneensa järjestelmällisen syrjinnän ja kiusaamisen kohteeksi ja kiusattuja olevan muitakin.
Paavo Selin.
Entinen terrorismiyksikön päällikkö ja sittemmin kenttävalvontayksikön päällikkö Paavo Selin istui päivät pitkät ilman työtehtäviä. Hänellä ei ollut oikeutta edes päästä johtamansa yksikön tiloihin, hänelle ei voi lähettää sähköposteja eikä puheluita yhdistetä. Poliisiylijohtaja Mikko Paateron mukaan kyse on yksittäistapauksista.
Selinin tilanteen taustalla on esitelmä syyskuulta 2005, jonka mukaan Euroopassa Natolla ei ole merkitystä terrorismin torjunnassa. Lausunto suututti silloisen oppositiojohtaja Jyrki Kataisen, joka soitti silloiselle Supon päällikölle Seppo Nevalalle, joka puolestaan haukkui alaisensa kovasanaisesti puhelimessa. Katainen syytti tuolloin Supoa yrityksestä suistaa hänet puoluejohtajan tehtävästä. Nevala määräsi Selinin vastoin tämän tahtoa toisiin tehtäviin maaliskuussa 2007, kun Kokoomus oli voittanut eduskuntavaaleissa. Myöhemmin Supon uudeksi päälliköksi nimitettiin kokoomuslainen Ilkka Salmi. Syyskuussa 2009 tuli julkisuuteen nauha keskustelusta, jossa Nevala haukkuu Seliniä, ja Selinin eristäminen työpaikallaan alkoi. Poliisihallitus teetti asiasta selvityksen, jossa ei tullut esille kiusaamista tai epäasiallista toimintaa. Selvityksen mukaan kyseessä oli väärinkäsitys. Selinin jäätyä sairaslomalla hänen kulkuoikeutensa poistettiin turvaamistoimenpiteenä, josta ei tehty kirjallista päätöstä.
Myöhemmin sisäministeriö moitti Supon toimintaa Selinin asiassa hyvän hallintotavan vastaiseksi. Lisäksi kihlakunnansyyttäjä kertoi käynnistävänsä Supoa koskevan esitutkinnan entistä ylitarkastajaa koskevassa jutussa, jossa oli myös kyse kulkulupien ja tietojärjestelmien käytön estämisestä.
Selin on saanut Supolta varoituksen osallistuttuaan suurlähettiläs Alpo Rusin kirjan julkistamistilaisuuteen lokakuussa 2011.


Roland TR-909.
TR-909 on Rolandin vuonna 1983 julkaisema osin analoginen, osin sample-pohjainen rumpukone. Sen suunnitteli Tadao Kikumoto ja se oli tarkoitettu muusikoille apuvälineeksi soittoharjoitteluun. Kuitenkin sen tuottamat rumpuäänet ovat jokseenkin kaukana aidoista, joten muusikot hylkäsivät laitteen nopeasti. Nykyiseen suosioon laitteen nostivat 1980-luvun lopulla tekno- ja housemuusikot, jotka ihastuivat laitteen tuottamiin ääniin ja ohjelmoitavuuteen.


Sysop.
Sysop (engl. "System Operator") on nimitys BBS-järjestelmän ylläpitäjälle. Sysop on purkkinsa valvoja. Useimmiten purkki on oma ja henkilökohtaisella tietokoneella. Järjestelmässä ollut käyttäjä pystyi yleensä kutsumaan Sysoppia reaaliaikaiseen chat-keskusteluun.
Joissakin BBS-ohjelmistoissa Cosysop on tarkoitettu Sysop:in apulaiseksi hieman vähemmin oikeuksin.
Sysopin tehtäviin kuuluu järjestelmän (niin laitteiston kuin ohjelmiston) ylläpito. Laitteiston hallinnan ongelmakenttiä ovat laiterikot kuten dial-up -modeemien rikkoontumiset (esimerkiksi salaman vaikutuksesta) ja kiintolevyjen rikkoutumiset. Ohjelmistopuolen ylläpidon suurimpia tehtäviä on uusien BBS-ohjelmistoversioiden asentaminen.
Käyttäjänhallinta on yksinkertaisimmillaan uusien käyttäjien hyväksymisestä aina monitahoisiin sosiaalisiin suhteisiin painottuvaa hallintaa. Sysop valvoo omaa purkkiaan, hyväksyy uusia käyttäjiä, evää tai laskee huonosti käyttäytyvien käyttäjien oikeustasoa.
Sysopin tehtäviin kuuluu myös tiedostojen lisäys ja poisto tiedostoalueilta, jos tehtävää ei ole delegoitu muille. BBS:n tiedotteiden eli bulletiinien ylläpito kuuluu myös Sysopille.


MBnet.
MBnet on tietokonelehti MikroBitin lukijoilleen tarjoama sähköinen viestintäjärjestelmä. Se oli alkuvaiheessa lankapuhelinmodeemilla käytettävä BBS-järjestelmä eli purkki, mutta nykyisin nimitystä käytetään lähinnä MikroBitin WWW-sivustosta. Se oli aikoinaan maailman suurin purkki ja myös ainoa purkki, jolla oli hallussaan tuhannen linjan eli noden lisenssi PCBoard-ohjelmistoon.
WWW-pohjainen MBnet nykyään.
Vuoden 2007 alussa uudistettu MBnet sisältää IT-maailmaan liittyviä uutisia, tietoa MikroBitti-lehdestä, "nettijatkoja" lehden artikkeleihin sekä artikkeleita PDF-versioina MikroBitin tilaajille, jotka ovat rekisteröityneet sivuston käyttäjiksi. Sivustolla ilmestyy myös NET.NYT-blogi, joka käsittelee yleensä tietokonemaailman sen hetkisiä kuumia keskustelunaiheita. Rekisteröityneet voivat myös kommentoida näitä blogeja. Etusivulla julkaistaan päivittäin vaihtuvat päivän peli, päivän ohjelma, päivän linkki sekä päivän kysymys.
Lehden tilaajilla on myös pääsy apaja-osioille, jossa on lukematon kokoelma ohjelmia, pelejä sekä muita tiedostoja. Ajuri-apaja, jossa on suuri kokoelma laiteajureita, on avoin myös muille sivuston käyttäjille.
Sivusto tarjoaa lisäksi kaikille avoimen hintaseurannan, joka kattaa lähes kaikenlaiset tietokonekomponentit ja -ohjelmistot sekä oheislaitteet. Hintaseurannan hintatiedot tulevat Suomen tietotekniikkaliikkeistä ja nettikaupoista. Hintaseurannassa voi myös koota oman tietokonepaketin haluamistaan osista. Lisäksi hintaseurannassa on keskustelualue tilaajille, jotka haluavat kommentteja ostosuunnitelmistaan tai muista tietotekniikkaan liittyvistä asioista.
Tilaajat voivat myös myydä omia tietokoneita, komponentteja ja ohjelmistoja MBnetin Bittipörssi-sivustolla.
Tilaajat saavat paikan neljälle kotisivulle, ja niitä onkin valtava määrä MBnetin palvelimilla.


Mikael Psellos.
Mikael Konstantinos Psellos nuorempi, eräs Bysantin keisarikunnan merkittävimmistä filosofeista, syntyi vuonna 1018 vauraaseen keskiluokan perheeseen Nikomediassa. Hän kuoli luultavasti vuonna 1078.
Konstantinos IX:n kausi.
Psellos opiskeli Ateenassa ja Konstantinopolissa, missä hänelle opetti lainoppia Johannes Ksifilinos, josta tuli hänen elinikäinen ystävänsä. Konstantinos IX Monomakhoksen valtakaudella 1042–1054 hänestä tuli yksi Bysantin keisarikunnan vaikutusvaltaisimmista kansalaisista. Toimiessaan Konstantinopolin yliopiston filosofian professorina, hänen panoksensa platonilaisuuden uuteen herättämiseen oli merkittävä, sillä hänen aikanaan Aristotelesta arvostettiin yleisesti ottaen enemmän filosofian saralla. Yhdistettynä hänen viehtymykseensä pakana-ajan Kreikkaan, tämä oli omiaan luomaan epäilyksiä hänen omistautumisesestaan ortodoksiselle kirkolle. Suosionsa huipulla hänet kuitenkin kutsuttiin hoviin, toimimaan valtakunnansihteerinä ("protosekretis") ja hänelle annettiin kunnianosoituksena arvonimi filosofien prinssi ("Hypatos ton filosofon"). Konstantinos IX:n valtakauden loppupuolella Psellos joutui vaikeuksiin oikeudessa ja katsoi parhaaksi vetäytyä syrjään julkisesta elämästä joksikin aikaa. Seuraten ystävänsä Johannes Ksifilinoksen esimerkkiä, hän lähti Olympoksen luostariin, Bithynian maakuntaan, jossa otti käyttöön nimen Mikael. (Aiemmin hän oli käyttänyt pääasiassa nimeä Konstantinos) Hyvin pian osoittautui, että hänen kirjalliset työnsä eivät sopineet yhteen luostarielämän kanssa ja seurasi yhteenottoja munkkien kanssa. Pian Psellos palasikin takaisin Konstantinopoliin. Siellä hän jatkoi julkista uraansa.
Psellos vallankäyttäjänä.
Psellos oli yksi niistä lähettiläistä, joita lähetettiin Konstantinos IX Monomakhoksen puolesta vastaamaan kapinoivalle Isaak I Komnenokselle. Kuitenkin, pian jälkeen Komnenoksen triumfinomaisen saapumisen Konstantinopoliin, Mikael vannoi Isaakille uskollisuutta. Isaak Komnenoksen (1057–1059) ja Konstantinos X Dukaksen(1059–1068) valtakaudella hän käytti suurta vaikutusvaltaa. Hän muun muassa laati syytteen vuonna 1059 silloista Konstantinopolin patriarkkaa Mikael Kerullariosta vastaan, osana keisari Komnenoksen suunnitelmaa takavarikoida entistä suurempi osa vauraan kirkon rahavaroista valtakunnan käyttöön. Suunnitelma kuitenkin petti, sillä Kerullarios kuoli matkalla vankeuteensa. Psellos kirjoitti Kerullarioksen hautajaisoratorion, jossa ylisti tämän saavutuksia. Hän nousi pääministeriksi Eudokia Makrembolitissaa valtaistuimelle seuranneen oppilaansa Mikael VII Dukaksen valtakaudella (1071–1078). Hän kuoli luultavasti pian Dukaksen valtakauden päättymisen jälkeen.
Pselloksen saavutukset.
Psellos osoitti olevansa niin hyvässä kuin pahassa aikakautensa kaltainen mies. Hän oli tarpeettoman turhamainen, taipuvainen juonitteluun, työssään usein huolimaton, ruumiiltaan heikko ja nöyristeli ylempiään orjamaisesti. Mutta kirjailijana hänen lahjansa olivat kiistattomat. Huomiokyvyssä, tyylin monipuolisuudessa, kirjallisessa tuotannossa ja tietämyksen tasossa häntä on verrattu Voltaireen. Parhaiten hänen kuitenkin muistetaan suurien renessassin uusplatonistien edelläkävijänä. Pitkän ja tuottoisan uransa aikana Psellos käsitteli töissään politiikkaa, astronomiaa, lääketiedettä, musiikkiteoriaa, teologiaa, oikeustiedettä, fysiikkaa, kielioppia ja historiaa.
Pselloksen työt.
Hänen lukuisista töistään suurta osaa ei ole vielä julkaistu. Julkaisemattomien töiden joukossa on "Chronographia" (kirj. 976–1077), joka huolimatta selvästä puolueellisuudestaan Dukaksia kohtaan on erittäin arvokas historiakuvaus Pselloksen aikaisen Bysantin sisäisestä politiikasta. Psellokselta on aikaamme säilynyt kolme Epitafia ("Epitafoi", muistokirjoitus) edesmenneille patriarkoille Kerullariokselle, Likhudekselle ja Ksifilinokselle. Myös demonologiaa käsitteleviä teoksia on säilynyt aikaamme, niiden joukossa Pselloksen luokittelu erilaisista demoneista. Hänen kirjeensä, joita on aikaamme säilynyt lähes 500, tarjoavat myös paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia aikakaudesta. Johann Albert Fabricius on listannut teoksessaan "Bibliotheca graeca" kaikki aikaamme säilyneet Pselloksen teokset.
Lähteet.
Tarkempaa henkilökohtaista profiilia hakevan kannattaa tutustua Leo Allatiuksen "De Psellis et eorum scriptis" (f 634); E Eggerin "Dictionnaire des sciences philosophiques" (1875); A Rambaudin "Revue historique" (1877); PV Bezobrazovin "Michel Psellos" (1890); C Neumannin "Die Weitsiellung des byzantinischen Reiches vor den Kreuzzugen" (i 894); Karl Krumbacherin "Geschichte der byzantinischen Literatur" (1897); JE Sandyn, "Hist. of Classical Scholarship" (1906), i. 411.


Sony.
Sony Corporation (ソニー) on japanilainen viihde-elektroniikkavalmistaja. Sen perustivat 7. toukokuuta 1946 Masaru Ibuka (井深大 1908–1997) ja Akio Morita (盛田 昭夫 1921–1999).
Historiaa.
Yritys kantoi aluksi nimeä Tokyo Tsushin Kogyo (Tokion telekommunikaatiotekniikka). Ensimmäinen kuluttajille suunnattu tuote oli lautapeli ja vuotta myöhemin riisinkeitin. Tokyo Tsushin Kogyon harkitessa länsimaissa käytettävää nimeä etusijalla oli "TTK", mutta, koska Tokiossa oli jo lähes samanniminen rautatieyhtiö TKK, nimeksi valittiin latinan sanan "sonus" (ääni) ja englannin "sonny" (kutsumanimi pojalle) pohjalta Sony. Tuohon aikaan oli outoa, että japanilainen yritys kirjoittaisi nimensä latinalaisella aakkostolla tai edes katakanalla kiinalaisperäisten merkkien sijaan. Akio Morita, toinen Sonyn perustajista, pysyi kuitenkin lujana eikä hyväksynyt nimeen edes toimialaa rajoittavaa määrettä.
Vuonna 1949 yhtiö kehitti magneettisen nauhan ja myi 1950 ensimmäisen nauhurin Japanissa. Vuonna 1957 se kehitti taskukokoisen radion, jolloin nimi muutettiin Sonyksi. Vuonna 1960 se kehitti ensimmäisen transistoritelevision maailmassa. 1961 Sony oli ensimmäinen japanilainen yhtiö, joka noteerattiin New Yorkin pörssissä. Vuonna 1988 Sony laajensi elokuvamarkkinoille ostamalla CBS:n Columbia Recordsin, josta tuli "Sony Music Entertainment". Vuonna 1994 pitkäaikainen johtaja Morita ilmoitti vetäytyvänsä eläkkeelle.
2000 Sonyn ja ruotsalaisen Ericssonin matkapuhelinyksiköt yhdistyivät Sony Ericsson -nimiseksi yhteisyritykseksi. Sony osti Aiwan 2002. EU hyväksyi Sony Music Entertainmentin ja Bertelsmann Music Groupin (BMG) yhdistymisen 20. heinäkuuta 2004. Uudesta yhtiöstä tuli Sony BMG Music Entertainment ja se hallitsee Universalin kanssa 60 prosenttia maailman musiikkiteollisuudesta.
Maaliskuussa 2008 päättyneenä tilivuonna Sonyn myynti oli 88,7 miljardia dollaria ja sen palveluksessa oli 180 500 henkilöä.
Kartelli.
Sony, Fuji ja Maxell saivat Euroopan komissiolta 75 miljoonan euron sakot videonauhojen kartellista 1999-2002. Sonyn sakkoja korotettiin kolmanneksella sen häirittyä tutkimuksia. Sonyn työntekijä kieltäytyi vastaamasta kuulusteluissa ja toinen työntekijä silppusi asiakirjoja ratsian aikana.


Commodore.
Commodore (alkujaan Commodore Business Machines, myöhemmin Commodore International) on konkurssin tehnyt kotitietokonevalmistaja. Vuonna 1954 Torontossa perustettu yritys oli alun perin kirjoituskonekorjaamo.
Yrityksen perusti puolalaissyntyinen Jack Tramiel, jolla oli jo aiemmin ollut pieni kirjoituskoneita korjannut
Yrityksen mielenkiinto kääntyi taskulaskimiin 1960-luvulla. 1970-luvun puolivälissä Commodore osti puolijohdealan yrityksen, joka myöhemmin kehitti 6502-suorittimen. Vuonna 1982 Commodore julkaisi Commodore 64:n, josta tuli maailman myydyin kotitietokone. Yhtiö teki konkurssin vuonna 1994 yritettyään turhaan elvyttää Amiga-mallistoaan.
Commodore kilpaili aluksi Applen kanssa mikrotietokonekaupan herruudesta pienillä koti- ja yrityskäyttöön tarkoitetuilla koneillaan. Commodore PET 2001 oli ensimmäinen kotikäyttöön tarkoitettu laite ja se julkaistiin samaan aikaan kilpailijoiden Applen ja TRS-80-koneen kanssa.
Vaikka 2001-mallista puuttuivat kokonaan sekä tarkkuusgrafiikka että äänet ja koneen laajennusmahdollisuudet olivat lähes olemattomat, tuli siitä yllättäen Amerikassa varsin suosittu laite harrastajien keskuudessa. Koneen suosion johdosta julkaistiin laitteesta paranneltuja malleja: 4000-, 8000-, ja 9000-sarjat. Näitä koneita myytiin Suomessakin melkoisesti yrityskäyttöön, jotka kuitenkin myöhemmin joutuivat M- ja MS-DOS-koneiden syrjäyttämiksi.
Commodoren täydellinen läpimurto ja suurin hitti olivat kuitenkin pienet kotimikrot: ensin Commodore VIC-20 ja myöhemmin Commodore 64 ja Commodore Amigat. Commodore 64:stä ja Amiga 500:sta tuli omien tietokonesukupolviensa parhaiten menestyneet mallit. Suomessa nämä tietokoneet olivat suhteessa vielä suositumpia kuin muissa maissa.
Commodoren konkurssiin vuonna 1994 voidaan hakea monia syitä. Monien muiden laitevalmistajien tapaan Commodore haaskasi merkittävien tuotteiden ohella resursseja vähempiarvoisempiin malleihin ja epäonnistuneisiin kokeiluihin. Keskeinen syy oli kuitenkin ilmeisesti IBM PC -yhteensopivien koneiden maailmanvalloitus. IBM oli tehnyt virheitä tekijänoikeuskysymyksissä sillä seurauksella, että jo varhain 1980-luvulla huomattiin, että markkinoille pystyi tuomaan IBM -yhteensopivia tietokoneita ilman ongelmia. PC-markkinoiden kasvaessa suunnattomiksi niitä varten tehdyt komponentit halpenivat, eikä ollut enää helppoa tehdä huokeahintaisia ja vastaavantehoisia tietokoneita, jotka perustuivat johonkin muuhun teknologiaan. Näin ollen Commodoren uudet 1990-luvun alussa julkaistut mallit eivät hinnallaan eivätkä suorituskyvyllään olleet samaan tapaan aikaansa edellä kuin esimerkiksi vuoden 1985 ensimmäinen Amiga-malli.
Commodoren tavaramerkin osti konkurssin jälkeen aluksi saksalainen jälleenmyyjä Escom, jonka jälkeen se kävi usean hollantilaisen yrityksen hallussa. Myöhemmin se on ollut Commodore Gaming -nimisen yrityksen hallussa, joka myi merkillä tehokkaita PC-pelikoneita.


Jaettu kirjasto.
Jaettu kirjasto tai ajonaikainen kirjasto on tietotekniikassa useiden käyttöjärjestelmien tapa jakaa ohjelmakoodia ja dataa useiden ohjelmien kesken.
Jaettujen kirjastojen etuna on keskusmuistin ja levytilan säästö. Levytilaa säästyy koska samaa ohjelmakoodia ei tarvitse linkittää jokaiseen ohjelmaan erikseen, vaan ne ladataan ajonaikana yhteisestä kirjastosta. Keskusmuistia säästyy jos käyttöjärjestelmä osaa jakaa kirjaston myös keskusmuistissa. Tällöin kahden tai useamman ohjelman käyttäessä samaa kirjastoa, ladataan siitä jaettuun muistiin vain yksi kopio ja kaikki käyttävät samaa jaettua muistialuetta.


Tavujärjestys.
Tavujärjestys tietokoneessa tarkoittaa sitä, missä järjestyksessä tietokoneen suoritin käsittelee suurempia kuin yhden tavun pituisia kokonaisuuksia.
Esimerkiksi neljästä 8-bittisestä tavusta muodostuva 32-bittinen sana voidaan tallentaa tietokoneen muistiin useilla eri tavoilla (asian havainnollistamiseksi eri tavuihin kuuluvat bitit on tässä merkitty kirjaimin A–D, joista "A" edustaa suurinta eli "eniten merkitsevää" tavua).
Tämä vastaa normaalisti käyttämiämme lukujärjestelmiä, joissa suurin eli eniten merkitsevä arvo ilmoitetaan ensimmäisenä (esimerkiksi luvussa 256 numero 2 edustaa satoja, joten se on merkitsevämpi kuin kymmeniä edustava numero 5, joka puolestaan merkitsee enemmän kuin ykkösiä edustava numero 6). Tällaista tavujärjestystä käyttävät monien tietokonevalmistajien suorittimet, ja se on myös Internetissä käytettävän IP-protokollan otsikkotiedoissa käytetty tavujärjestys ().
Tämän voi rinnastaa tyypilliseen suomalaiseen tapaan esittää päivämäärät järjestyksessä, jossa ensin ilmoitetaan päivä, sitten kuukausi ja lopulta vuosiluku. Tällaista tavujärjestystä käyttävät Intelin suorittimet, PDP-11, VAX ja useat sulautetut järjestelmät.
Tavujärjestys on oleellista tietää käsiteltäessä binäärimuodossa olevia tiedostoja. Unicoden myötä sama tarve on tullut esiin myös tekstitiedostoissa.


Creative Technology.
Creative Technology on singaporelainen multimedialaitteita, kuten äänikortteja (Sound Blaster), tietokonekaiuttimia (Gigaworks, Inspire) ja kannettavia MP3-soittimia (Zen, Muvo) valmistava yritys. Yhtiön perusti 1981 Sim Wong Hoo Singaporessa, ja sen nimi on useimmissa länsimaissa Creative Labs. Nykyisin yhtiöllä on yli 5 000 työntekijää ympäri maailmaa. Sim toimii yhä toimitusjohtajana. Amerikan alaosasto tunnetaan nimellä Creative Labs, Inc.
Vuonna 1987 Creative julkaisi äänikortin IBM PC -tietokoneille nimellä "Creative Music System (C/MS)". Kortti ei kuitenkaan pärjännyt kilpailussa Yamahan FM-synteesiä käyttävälle AdLib-kortille, ja Creative julkaisi marraskuussa 1989 samaan piiriin perustuvan Sound Blaster -kortin, jossa oli lisäksi mahdollisuus toistaa digitoituja ääniä.
AdLibin ohella Creativen äänikorttien merkittävin kilpailija 1990-luvun alussa oli Gravis Ultrasound.
Äänikortit.
Creativen Sound Blaster tuotesarja on yksi hallitsevista nimistä äänikorttien saralla. Vuonna 1987 "Creative Music System" julkaistiin ensimmäisenä äänilaitteena yhtiöltä. Vuonna 1988 yhtiö otti Creative Music Systemin ja markkinoi sitä Radioshackissa nimellä "Game Blaster". Seuraavana vuonna Sound Blaster 1.0 julkaistiin, jota auttoi täydellinen sopivuus silloisen markkinajohtaja Ad Lib, Inc.in äänikortin kanssa. Vuoteen 1992 mennessä Sound Blaster oli ottanut haltuunsa markkinat ja AdLib haki konkurssiin. Tämän hetkinen Sound Blaster tunnetaan nimellä Sound Blaster X-Fi. X-Fi teknologiaa löytyy monista muista Creativen tuotteista.
Sound Blaster Live! Player 5.1
MP3-soittimet.
Creative ZEN nimeä käytetään yhtiön käteensopivien medialaitteiden nimenä. Ne ovat NOMAD tuotesarjan seuraajia. Tuotesarja on voittanut monia palkintoja, mm. kolme "CES Best of Show" palkintoa. Yhtiö käyttää MuVo nimeä pienemmillä, flash pohjaisilla laitteillaan.
Vado videokamera.
Vuoden 2008 Toukokuussa, Creative julkisti Vado videokameransa. Vado on käteen sopiva videokamera, joka on suunniteltu kannettavuus mielessä. Se on suora kilpailija LG:n Flip Mini videokameralle. Joulukuussa 2008, Creative ilmoitti, että Vadosta tulisi HD versio, Vado HD. Tämä kamera oli ensimmäisiä todella pieniä ja kannettaviksi suunniteltuja videokameroita. Vado HD sai 89/100 arvosanan PC World lehdeltä.


IRCQuotes.
IRCQuotes eli IRC-sitaatit on bash.orgin suomenkielinen vastine. Sinne kerätään IRCistä lainattuja humoristisia keskustelunpätkiä, joita sivuston käyttäjät voivat lukea ja äänestää. Sisältö kattaa myös urbaaneja legendoja, joiden todenmukaisuutta on vaikea todentaa.
Tekninen tausta.
Ylläpitäjänä toimii Santeri "Santzes" Tarvainen. Sivustolla on noin 2,5 miljoonaa sivulatausta kuussa. Rekisteröityneitä käyttäjiä on yli 35000 ja hyväksyttyjä lainauksia yli 11300 (tammikuussa 2010). Sivusto on toteutettu MySQL-tietokantaa käyttäen.


GRE.
Generic Routing Encapsulation (GRE) on Ciscon kehittämä IP-tunnelointiprotokolla. Sen sisällä tunneloidaan tavallisesti VPN-yhteyksiä ja aivan tavallisia IP-paketteja, mutta se osaa siirtää myös multicast- ja IPv6-liikennettä.
Protokolla sinällään on hyvä hyötysuhteeltaan ja monet sitä käyttävät toteutukset ovat nopeita ja tehokkaita. Protokollan tuki on kuitenkin edelleen monissa laitteissa keskeneräinen. Tämän takia GRE:tä käyttävät VPN-sovellukset saattavat toisinaan käyttäytyä verkosta riippuen hyvinkin ennalta-arvaamattomilla tavoilla. Yleisin ongelma on yhteyksien jumittuminen, jolloin VPN-palvelin tai asiakkaan ja palvelimen välissä oleva palomuuri voivat lakata sallimasta uusia yhteyksiä. Tällaiset virhetilanteet ovat hyvin kiusallisia ja ylläpitäjän on lähes mahdottonta havaita niitä, saati sitten korjata.


QoS.
QoS () on termi, jolla tarkoitetaan tietoliikenteen luokittelua ja priorisointia. Priorisoinnin perusteella osaa liikenteestä voidaan hidastaa tai jopa pudottaa kokonaan pois, mikäli linjojen välityskyky ei riitä. Liikennettä voidaan priorisoida sovellusten, käyttäjien tai käytettyjen tietokoneiden perusteella.
QoS-tekniikoita on kahdenlaisia. Luokittelutekniikat keskittyvät QoS-tiedon jakamiseen ja liikenteen luokitteluun, kun taas suodintekniikat ovat erilaisia algoritmeja itse reitittimissä, jotka toteuttavat itse suodatusta ja priorisointia.
QoS-termiä käytetään kaikessa tietoliikenteessä, mutta seuraava koskee IP-protokollia.
Luokittelutekniikat.
Nykyisen Internet-protokollan kanssa käytetään DiffServiä eli eriytettyjä palveluita, jossa liikenteeseen kiinnitetään prioriteettilappu. Aktiivisempi vaihtoehto on IntServ, yhdistetyt palvelut, jossa erillisellä kontrolliprotokollalla varataan kaistanleveyttä.


Cisco Systems.
Cisco Systems on reitittimiä, kytkimiä ja muita verkkolaitteita valmistava tietoliikenne- ja elektroniikkateollisuusyritys. On arvioitu, että jopa 80 % kaikesta Internetin liikenteestä kulkee Ciscon valmistamien reitittimien kautta. Ciscon reitittimissä käytetään Internetwork Operating System (IOS) -käyttöjärjestelmää. Vuonna 2010 Apple osti oikeudet iOS-tavaramerkkiin, joka nykyään tarkoittaa käyttöjärjestelmää iPhone-puhelimille, iPad-laitteille ja iPod touch -multimediasoittimille.
Cisco sai nimensä San Franciscon kaupungista. Yrityksen perustivat Len Bosack ja Sandy Lerner vuonna 1984.


Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys.
Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys (lyhenne SEKL) on vuonna 1967 perustettu kristillinen yhdistys, joka tekee lähetystyötä Suomessa ja ulkomailla. Kansanlähetys järjestää Raamattuopetusta sekä erilaisia tapahtumia toimintakeskuksessaan Ryttylässä.
Liikkeenä SEKL toimii Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä, mutta toisinaan myös kritisoi kirkon toimintaa silloin kun kirkon käytäntöjen katsotaan poikkeavan Raamatusta. SEKL on uuspietistisistä liikeistä laajimmalle levinnyt.
Kansanlähetyksen vuotuinen pääjuhla "Kansanlähetyspäivät" järjestetään aina heinäkuun ensimmäisenä kokonaisena viikonloppuna, ja se kerää noin 6 000–10 000 osallistujaa. Liikkeen juhlavuosina Kansanlähetyspäivät järjestetään yleensä Ryttylässä. Muina vuosina tapahtuma kiertää eri puolilla maata.
Liikkeen motto on "Evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja".
1960-luku.
Monet Kansanlähetyksen perustajajäsenistä olivat olleet mukana Suomen Raamattuopiston, Helsingin Raamattukoulun ja Ylioppilaslähetyksen (nykyisen OPKOn) toiminnassa. Järjestöt päättivät vuonna 1964 perustaa "Uusi tie" -sanomalehden evankeliomistyönsä välineeksi. Kansanlähetys perustettiin 29. toukokuuta 1967 Ylioppilaslähetyksen tiloissa Helsingissä katto-organisaatioksi pienemmille uuspietistisille järjestöille. Kesällä järjestettiin ensimmäiset kansanlähetyspäivät. Samana vuonna perustettiin slaavilaistyön osasto, jonka tehtävänä oli avustaa rautaesiripun takaista vainottua seurakuntaa ja liikkeen ylläpitämä lähetyskoulu aloitti toimintansa Jämsän vanhan kunnansairaalan tiloissa. Vuoden 1968 kansanlähetyspäivillä Lahdessa siunattiin ensimmäiset lähetystyöntekijät työhönsä. Lokakuussa 1968 Kansanlähetys osti Hausjärven kunnalta tyhjäksi jääneen koulukodin tilat Ryttylästä. Lähetyskoulu siirtyi Ryttylään. Yhteistyössä Norjan luterilaisen lähetysliiton kanssa Kansanlähetys aloitti lähetystyön Japanissa ja Etiopiassa.
1970-luku.
Alkuvuosinaan liike kasvoi varsin nopeasti, ja 1970-luvun alkuvuosina sillä oli toimintaa 171 paikkakunnalla. Ennen Matti Väisäsen valintaa liikkeen ensimmäiseksi pääsihteeriksi, Kansanlähetyksellä ei ollut kaikkien tunnustamaa johtajaa, minkä vuoksi radiolähetysjärjestö Sanansaattajat irtautui omaksi järjestökseen vuonna 1973 ja Lähetysyhdistys Kylväjä vuotta myöhemmin. Suuri osa Kansanlähetyksessä silloin palveluksessa olleista läheteistä siirtyi näiden järjestöjen palvelukseen. Ryttylään ja Sääminkiin perustettiin omat koulutuskeskukset, minkä lisäksi Ryttylään suunniteltiin oman radio- ja televisioaseman perustamista vastapainona Yleisradion ohjelmistolle. Kirkkohistorioitsija Eino Murtorinteen mukaan Uuden tien Kristilliselle liitolle antama tuki auttoi puoluetta saamaan yhden edustajan läpi vuoden 1970 eduskuntavaaleissa.
Vuonna 1971 Kansanlähetys hyväksyttiin kirkon viralliseksi lähetysjärjestöksi tietyin rajoituksin, jotka koskivat työtä Neuvostoliitossa ja Euroopassa. Vuonna 1972 muutamat uskovat lähtivät Itä-Eurooppaan salakuljettamaan Raamattuja maanalaisille seurakunnille autojen bensatankeissa. Raamattujen salakuljetustoiminta laajeni Neuvostoliittoon ja myöhemmin välitettiin myös kirjapainokoneita. Työ Italiassa, Saksassa ja Englannissa aloitettiin. Lähetyskoulun teologinen kurssi muutettiin Lähetyskorkeakouluksi, joka toimi vuosina 1972-1982. 1979 aloitettiin työ Sudanissa, josta poistuttiin 1980-luvulla sisällissodan vuoksi.
1980-luvulta nykypäivään.
30. joulukuuta 1980 lähetystyöntekijät Erik ja Eeva Barentsen surmattiin Kabulissa. Vuonna 1982 Kansanlähetys lähetti ensimmäiset raamatunkääntäjät Keniaan. Seuraavina vuosina aloitettiin raamatunkäännöstyö Indonesiassa, Etiopiassa ja Papua-Uudessa-Guineassa. 1987 perustettiin Suomen teologinen instituutti kuuden muun herätysliikkeen kanssa. Vuonna 1989 allekirjoitettiin SEKL:n ja Länsi-Japanin evankelisluterilaisen kirkon välinen yhteistyösopimus. Neuvostoliiton hajottua lähetystyö aloitettiin Venäjällä ja Virossa. Raamatunkäännöstyössä valmistui burum-mindikin kielinen Uuden testamentin käännös vuonna 1996.
2000-luvun alussa Venäjällä valmistui tataarinkielinen, Etiopiassa konsonkielinen, Papua-Uudessa-Guineassa borongin- ja mendenkieliset raamatunkäännökset. Ryttylässä pidettiin yhteiskristillinen nuorten lähetyskonferenssi 2006 Nuorten kesä -tapahtuman yhteydessä.
20. maaliskuuta 2010 rovasti Matti Väisänen vihittiin Missionsprovinsenin piispaksi Suomeen, jossa hän toimii Luther-säätiön pappien sielunhoitajana. Lähetysjohtaja Timo Rämä, Väisäsen seuraaja Kansanlähetyksen johtajana, pitää säätiön ratkaisua ongelmallisena, mutta ei silti sulje kokonaan pois mahdollisuutta toimia kirkkojärjestyksestä välittämättä mikäli yhteistyö seurakuntien kanssa vaikeutuu.
Rämän seuraajaksi Kansanlähetyksen lähetysjohtajaksi valittiin pastori Mika Tuovinen, joka aloittaa toimessa 1.1.2012.
Kansanlähetyksen oppiperusta ja teologia.
Kansanlähetys pitää Raamattua kaiken elämän ja opin ylimpänä perusteena. Liike on voimakkaasti kritisoinut radikaaleiksi katsomiaan opillisia linjauksia. Virallisesti SEKL ei hyväksy naispappeutta, mutta suurin osa sen työntekijöistä tekee yhteistyötä naispappien kanssa.
Kotimaantyö.
Kansanlähetys toteuttaa kotimaisen työnsä 18 piirijärjestön kautta, joista yksi on Ruotsin suomenkielinen evankelisluterilainen kansanlähetys. Vapaaehtoisten panos on tärkeää kaikessa toiminnassa. Monet piirit järjestävät omia sunnuntaijumalanpalveluksiaan, joista käytetään kahta nimeä: F5 tai Leipäsunnuntai. Varojenkeruu lähetystyölle kuuluu kotimaantyön vastuualueeseen. SEKL tuottaa ohjelmia kristilliselle radioasema Radio Deille ja televisio-ohjelmia Taivas TV7:lle.
Piirijärjestöt.
Etelä-Pohjanmaan piirijärjestössä oli vuonna 2009 jäseniä 1118 ja 2330 sai piirin ystäväkirjeen. Pienryhmiä oli 141 ja toimintaa 91%:ssa alueen seurakunnista.
Etelä-Saimaan piirijärjestössä oli vuonna 2009 jäseniä 168 ja 595 sai piirin ystäväkirjeen. Pienryhmiä oli 22 ja toimintaa 93%:ssa alueen seurakunnista.
Helsingin piirijärjestössä oli vuonna 2009 jäseniä 208 ja 1684 sai piirin ystäväkirjeen. Pienryhmiä oli 37 ja toimintaa 40%:ssa alueen seurakunnista.
Hämeen piirijärjestössä oli vuonna 2009 jäseniä 180 ja 2541 sai piirin ystäväkirjeen. Pienryhmiä oli 42 ja toimintaa 81%:ssa alueen seurakunnista.
Kainuun piirijärjestössä oli vuonna 2009 jäseniä 74 ja 187 sai piirin ystäväkirjeen. Pienryhmiä oli 28 ja toimintaa 100%:ssa alueen seurakunnista.
Keski-Pohjanman piirijärjestössä oli vuonna 2009 jäseniä 208 ja 651 sai piirin ystäväkirjeen. Pienryhmiä oli 25 ja toimintaa oli 45%:ssa alueen seurakunnista.
Keski-Suomen piirijärjestössä oli vuonna 2009 jäseniä 127 ja 1286 sai piirin ystäväkirjeen. Pienryhmiä oli 22 ja toimintaa oli 48%:ssa alueen seurakunnista.
Kymenlaakson piirijärjestössä oli vuonna 2009 jäseniä 124 ja 660 sai piirin ystäväkirjeen. Pienryhmiä oli 21 ja toimintaa oli 100%:ssa alueen seurakunnista.
Lapin piirijärjestössä oli vuonna 2009 jäseniä 52 ja 276 sai piirin ystäväkirjeen. Pienryhmiä oli 2 ja toimintaa oli 20%:ssa alueen seurakunnista.
Pohjois-Karjalan piirijärjestössä oli vuonna 2009 jäseniä 77 ja 600 sai piirin ystäväkirjeen. Pienryhmiä oli 20 ja toimintaa oli 63%:ssa alueen seurakunnista.
Pohjois-Pohjanmaan piirijärjestössä oli vuonna 2009 jäseniä 53 ja 355 sai piirin ystäväkirjeen. Pienryhmiä oli 19 ja toimintaa oli 52%:ssa alueen seurakunnista.
Pohjois-Savon piirijärjestössä oli vuonna 2009 jäseniä 166 ja 741 piirin ystäväkirjeen. Pienryhmiä oli 42 ja toimintaa oli 92%:ssa alueen seurakunnista.
Päijät-Hämeen piirijärjestössä oli vuonna 2009 jäseniä 136 ja 679 sai piirin ystäväkirjeen. Pienryhmiä oli 22 ja toimintaa oli 100%:ssa alueen seurakunnista.
Satakunnan piirijärjestössä oli vuonna 2009 jäseniä 204 ja 1696 sai piirin ystäväkirjeen. Pienryhmiä oli 22 ja toimintaa oli 93%:ssa alueen seurakunnista.
Savon piirijärjestössä oli vuonna 2009 jäseniä 146 ja 811 sai piirin ystäväkirjeen. Pienryhmiä oli 21 ja toimintaa oli 100%:ssa alueen seurakunnista.
Uudenmaan piirijärjestössä oli vuonna 2009 jäseniä 94 ja 670 sai piirin ystäväkirjeen. Pienryhmiä oli 18 ja toimintaa oli 56%:ssa alueen seurakunnista.
Varsinais-Suomen piirijärjestössä oli vuonna 2009 jäseniä 143 ja 1490 sai piirin ystäväkirjeen. Pienryhmiä oli 17 ja toimintaa oli 74%:ssa alueen seurakunnista.
Ruotsin piirijärjestössä oli vuonna 2009 jäseniä 58 ja 230 sai piirin ystäväkirjeen. Pienryhmiä oli 7.
Kansanlähetysopisto.
Opetusministeriön myöntämä kansanopiston ylläpitämislupa tuli voimaan 1.1.2001. Kansanlähetysopisto korostaa toiminnassaan keskeisenä asiana raamattuopetusta. Opistossa voi opiskella raamattulinjalla, teologisella linjalla, nuorisotiimilinjalla, kristillisellä taidelinjalla, kansainvälisyyslinjalla ja lähetystyöntekijälinjalla.
Raamattulinjan opinnoissa luodaan yleiskuva koko Raamatusta ja perehdytään lähetystyöhön ja kristinuskoon liittyviin kysymyksiin. Teologisella linjalla opiskellaan lisäksi teologisia aineita, ja monet opiskelijat pyrkivät linjan jälkeen teologisiin tiedekuntiin Helsingin tai Joensuun yliopistoihin. Nuorisotiimilinjalla annetaan valmiuksia toimia vastuunkantajana kristillisessä nuorisotyössä. Nuorisotiimi osallistuu myös valtakunnallisten nuorisotapahtumien suunnitteluun ja toteuttamiseen. Kansainvälisyyslinjalaiset syventyvät muutamasta kuukaudesta lähes vuoteen kestävällä ulkomaan opiskelujaksollaan vieraisiin kulttuureihin ja lähetystyöhön. Taidelinjan oppiaineita ovat Raamattu, musiikki, teatteri ja tanssi. Lukuvuoden päätteeksi kukin opiskelija valmistaa taiteellisen lopputyön. Linjojen lisäksi opisto tarjoaa useita lyhytkursseja ja tapahtumia.
Ryttylän lähetyskeskus.
Alueen historia tunnetaan 1500-luvulta saakka. Vuosina 1923–61 paikka toimi Helsingin kaupungin poikakotina. Ryttylässä sijaitseva lähetyskeskus on ollut kansanlähetyksen omistuksessa vuodesta 1969.
Nuorisotyö.
Kansanähetyksen nuorisotyössä käytetään Nuorten Maailma -nimeä
Kansanlähetyksen nuorisotyö jakaantuu kahteen osa-alueeseen, jotka ovat varsinainen nuorisotyö (15–19 -vuotiaat) ja nuorten aikuisten työ (20–29 -vuotiaat).
Työmutoja ovat rippikoulutyö, aktiotyö, musiikkitoiminta, nuorten parissa tehtävä DOK-työ, nuorten aikuisten Kolme kohtaamista -työ ja valtakunnalliset nuorisotapahtumat, joista tärkein on Nuorten kesä.
Nuorten maailma on mukana julkaisemassa myös Suomen vanhinta ja suurinta kristillistä nuortenlehteä Nuottaa, jolla on noin 3 200 tilaajaa. Se on ilmestynyt vuodesta 1979 ja sitä julkaisevat Suomen Luterilainen evankeliumiyhdistys ja Kansanlähetys..
Musiikkitoiminnasta vastaavat yhtyeet Bass'n Helen, Mikko goes to Heaven ja G-Powered kiertävät esiintymässä kouluissa ja nuorisotapahtumissa.
Lähetystyö.
Kansanlähetys suuntaa lähetystyönsä erityisesti sellaisten kansojen pariin, joissa kristillinen todistus on vähäistä. Työn päämääränä on itsenäisten kansallisten luterilaisten kirkkojen syntyminen ja kasvaminen. Valtaosa näistä kansoista sijaitsee ns. 40-ikkunan alueella. Muita tärkeitä painopistealueita ovat raamatunkäännöstyö, juutalaistyö ja siirtolaistyö Euroopassa. Kansanlähetyksellä oli yhteensä 91 lähetystyöntekijää 31.12.2006. Seurakuntien talousarviomäärärahat lähetystyölle muodostavat 25–30 % liikkeen tuloista. SEKL sai tukea ulkoasianministeriöltä kehitysyhteistyöhankkeisiin Etiopiassa ja Lähi-idässä vuodelle 2007 yhteensä 340 000 euroa.
Lähi-itä ja Afrikka.
Turvallisuussyistä Kansanlähetys ei yleensä kerro, missä maissa sillä on Lähi-idässä työntekijöitä, poikkeuksena Israel. Kansanlähetyksellä on alueella monenlaisia terveydenhuolto-, koulutus-, ja kehitysyhteistyöprojekteja. SEKL:in tärkein yhteistyöjärjestö alueella on SAT-7, joka on toukokuussa 1996 lähetyksensä aloittanut arabiankielistä, kristillistä ohjelmaa lähettävä satelliittitelevisiokanava.
Etiopiantyössä Kansanlähetys tekee yhteistyötä Mekane Yesus -kirkon kanssa neljällä alueella: Addis Abebassa, Airassa, Arba Minchissä ja Jimmassa. South West -synodissa on käynnissä raamatunkäännösprojekti gidolen kielelle. Lounais-Etiopiassa valmistui yhteistyössä Suomen ulkoministeriön kanssa kolmivuotinen vesi,- hygienia- ja kouluhanke, jossa annettiin paikalliselle väestolle hygieniakoulutusta, rakennettiin vesihuoltojärjestelmää ja uudistettiin koulurakennuksia.
Eurooppa.
Työ Saksassa on keskittynyt ELRIM-instituutin tekemään islamtutkimukseen. Instituutin tavoitteena on edistää islamilaisen uskonnon ja kulttuurin tuntemusta kirkkojen ja muitten kristillisten yhteisöjen parissa ja tehdä akateemista uskonto- ja lähetysteologista tutkimusta. Tutkimustyöstä vastaa teologian tohtori Martti Vaahtoranta.
Kansanlähetys tekee Venäjällä työtään Inkerin kirkon parissa Karjalassa, Länsi-Siperiassa, Pietarissa ja Mordvan alueella. Vähemmistökielille on myös raamatunkäännösprojekteja.
Englannintyö on keskittynyt Lontoon alueelle, jossa tehdään diakoniatyötä maahanmuuttajien parissa ja julkaistaan The Light Noor -lehteä.
Japani.
Kansanlähetys on alusta asti tehnyt työtä Länsi-Japanin evankelisluterilaisen kirkon parissa. Työalueina ovat Nishinomiya, Fukuyama, Sumoto ja Otsu.
Papua-Uusi-Guinea.
Kansanlähetyksen raamatunkäännöstyö Papua-Uudessa-Guineassa tehdään yhteistyössä Summer Institute of Linguistics -järjestön kanssa. 2005 Papua-Uusi-Guinean työssä valmistui mendenkielinen Uusi testamentti. Työtä jatketaan mape-kielen parissa.
Talous.
Vuoden 2009 tuloksessa oli 42 000 euroa alijäämää. Lähetystyön menot kasvoivat 470 000 eurolla edellisvuodesta.
Kustannus Oy Uusi tie.
Uusi Tie -yhtiö vastaa Kansanlähetyksen julkaisutoiminnasta. Kristillisen kirjallisuuden lisäksi se julkaisee Uusi tie-, Vie sanoma-, Donkki- ja Nuotta-lehtiä. Uusi tie -lehteä on julkaistu vuodesta 1965 lähtien. Sen nykyinen päätoimittaja on Leif Nummela.
Vuonna 2005 toiminnan aloitti Operaatio Mediaenkeli -verkkosivu, jonka kautta voi tilata Uusi tie -lehden lahjaksi julkisiin laitoksiin, kuten kirjastoihin, vanhainkoteihin ja terveyskeskuksiin.


Tampereen Kaupunkiliikenne.
Tampereen Kaupunkiliikenne Liikelaitos eli "TKL" (aiemmin "Tampereen Kaupungin Liikennelaitos") on Tampereen kaupungin omistama linja-autoliikenteen tuottaja. Talvikaudella 2012 TKL liikennöi suurimman osan Tampereen kaupungin sisäisestä joukkoliikenteestä.
TKL ajaa lisäksi joitain tilausajoja, lähinnä isommilla teli- ja nivelbusseilla suurten ihmismäärien kuljetuksia.
TKL:n kalusto koostuu nykyään 138:stä linjaliikennebussista, jotka ovat kaikki matalalattiaisia Volvoja ja Scanioita. TKL:llä on näiden lisäksi myös yksi tilausajolinja-auto.
Aikaisemmin kalustoon on kuulunut myös kotimaisia Sisu- ja Vanaja-autoja sekä brittiläisiä AEC-busseja − TKL oli suurin kyseisen automerkin käyttäjä Suomessa −, sekä lisäksi vielä joitakin yksittäiskappaleita muita automerkkejä kuten M.A.N. tai Volkswagen. TKL:n kalustohankinnat viime vuosina ovat koostuneet jäähdytysilmastoiduista Volvo 8700LE -linja-autoista, joissa uusimmissa on mahdollista kuljettaa myös raskaita sähköpyörätuoleja.
Eniten linja-autoja liikennelaitoksella on ollut vuonna 1981, jolloin niitä oli 247.
Volvo 8907 RLE 6x2, kolmiakselisia diesel-telibusseja
Virstanpylväitä.
1, 3, 4, 5, 6, 11, 12, 13, 16, 18, 19, 21, 23, 24, 25, 26, 28, 29, 30, 31, 36, 37, 38, 39, Y2, Y3, Y17, Y21, Y23, Y28 ja Y35.


Kirkko.
Kirkko on kristillisten seurakuntien muodostama, uskontunnustuksen tai opinkäsitysten yhdistämä kokonaisuus. Laajimmassa merkityksessään sanalla kirkko viitataan kaikki kristityt kattavaan yhteisöön.
Käsitystä kirkon hengellisestä merkityksestä kutsutaan teologiassa kirkko-opiksi eli ekklesiologiaksi. Eri kirkkokuntien kirkko-opillisia käsityksiä tutkitaan dogmatiikassa.
Kirkko organisaationa.
Kristilliset kirkkokunnat jaetaan organisaation perusteella kahteen pääluokkaan: piispallisiin eli episkopaalisiin kirkkoihin sekä kongregationalistisiin kirkkoihin.
Piispallisia kirkkoja ovat katolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko sekä reformaatiossa syntyneistä kirkkokunnista luterilainen kirkko ja anglikaaninen kirkko. Piispallisissa kirkoissa piispan johtama hiippakunta muodostaa järjestön ylärakenteen seurakuntien yläpuolelle. Kirkon hengellisissä asioissa piispoilla ja hiippakunnilla on suurtakin valtaa. Yleensä erityisesti pappisvirkaa johdetaan ja valvotaan piispallisesti.
Kongregationalistisia kirkkoja ovat useat reformaatiossa ja sen jälkeen syntyneet vapaakirkot. Kongregationalistisessa organisaatiossa pidetään oikeana kirkon järjestysmuotoa itsenäistä paikallista seurakuntaa.
Katolinen kirkko.
Suomessa katolisen kirkon toiminta oli kielletty reformaation jälkeen vuodesta 1520. Viimeinen katolinen piispa ennen reformaatiota oli Arvid Kurki (1464–1521).
Ensimmäinen katoliset messut Suomessa reformaation jälkeen pidettiin vuonna 1796. Kolme vuotta myöhemmin perustettiin Viipurin katolinen seurakunta. Vuonna 1860 katolinen kirkko sai ensimmäisen kirkkonsa Helsingissä. Vuonna 1903 sai vihkimyksen Adolf Carling, ensimmäinen suomalaissyntyinen pappi reformaation jälkeen. Vuonna 1977 vihittiin nykyinen katolinen piispa, Teemu Sippo, papiksi. 1980-luvulla saapuivat Suomeen ensimmäiset neokatekumenaaliyhteisön ja Opus Dein jäsenet.
Vuonna 2009 Teemu Sippo sai piispavihkimyksen. Hän on ensimmäinen suomalaissyntyinen katolinen piispa 1500-luvun jälkeen. Hän on tällä hetkellä Suomen Katolisen kirkon pää. Hänen valtaistuimensa on helsinkiläisessä Pyhän Henrikin katedraalissa.
Suomessa on noin 10 000 rekisteröityä katolilaista.
Ortodoksinen kirkko.
Suomen ortodoksinen kirkko muodostuu piispojen johtamista hiippakunnista, joita on kolme: Karjalan, Helsingin ja Oulun. Karjalan hiippakuntaa johtaa Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko koostuu hiippakunnista, jotka ovat piispan johtamia kirkollisia hallintoalueita. Hiippakunta koostuu rovastikunnista, jotka koostuvat seurakunnista. Hiippakunnan keskuskirkko on tuomiokirkko, jonka kirkkoherraa nimitetään tuomiorovastiksi.
Arkkipiispa on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa puheenjohtaja piispojen kokoontuessa, mutta valvonta- tai johtotehtäviä hänellä ei ole. Arkkipiispa hoitaa kuitenkin kirkon suhteita toisiin kirkkoihin koti- ja ulkomaille. Arkkipiispan arvonimi on käytössä Suomen lisäksi Ruotsin, Latvian ja Viron luterilaisissa kirkoissa. Suomen kirkon arkkipiispa on Turun arkkipiispa (Turulla on kaksi piispaa: piispa ja arkkipiispa).
Helluntaikirkot.
Helluntaiherätys on suurin kristinuskon protestanttisista suunnista maailmassa. Se koostuu kulloisessakin maassa eri tavalla ja sillä on vahva paikallisseurakunta identiteetti, joka Suomessa ilmenee pastorin ja seurakunnan vanhempien merkittävällä roolilla. Helluntaiherätyksen syntymiseen ja sen omaksumiin opillisiin näkemyksiin vaikuttivat merkittävästi metodistit ja pyhitysliike. Vuonna 1914 perustettu Assemblies of God on kansainvälisesti merkittävin helluntaikirkko. Suomessa on nykyisin oma Helluntaikirkko. Helluntaikirkolla on myös jäsenseurakuntia, jonka jäsenillä on mahdollisuus kuulua tai olla kuulumatta Helluntaikirkkoon. Perinteisesti helluntaiseurakunnat ovat toimineet itsenäisesti yhdistyspohjalta.


Vanha kirkko (Helsinki).
Helsingin vanha kirkko on nimensä mukaisesti Helsingin kantakaupungin vanhin kirkko. Se on vihitty käyttöön 17. joulukuuta 1826
Vanhakirkko oli alun perin tarkoitettu vain väliaikaiseksi ratkaisuksi Ulrika Eleonoran kirkon saadessa purkutuomion Senaatintorin tieltä. Vanhaankirkkoon siirrettiin Ulrika Eleonoran kirkosta mm. kattokruunu ja penkkejä; Vanhankirkon nykyinen saarnastuoli on vielä tuota perua. Helsingin tuomiokirkko oli jo rakenteilla, mutta valmistui vasta 1852. Väliaikaisuuden vuoksi Vanhakirkko rakennettiin puusta eikä sinne hankittu edes kelloja. Myöhemmin kirkonkelloja korvaamaan on hankittu sähköinen kellolaite.
Alttaritauluna kirkossa on Robert Wilhelm Ekmanin "Jeesus siunaa lapsia". Heleävärinen teos oli alkujaan tarkoitettu tuomiokirkon alttaritauluksi, mutta keisari Nikolai I piti sitä liian lempeänä ja lahjoitti tuomiokirkkoon synkän "Kristuksen ristiltäoton".
Vanhaakirkkoa ympäröi Vanha kirkkopuisto, joka oli entinen hautausmaa ja sellaisena käytössä jo kauan ennen Vanhaakirkkoa. Sitä kutsutaan joskus myös "ruttopuistoksi", koska hautausmaalle haudattiin runsaasti isovihan aikana vuonna 1710 Helsinkiä koetelleen ruton uhreja. Hautauksia puistoon ei ole tehty sitten vuoden 1919, ja nykyisin puisto on lähes yksinomaan virkistyskäytössä ja läpikulkutilana. Kirkko sijaitsee puiston pohjoisreunassa Lönnrotinkadun varrella. Puistoon johtaa Bulevardilta Engelin suunnittelema portti, josta alkaa kirkolle johtava leveä ja suora puistokäytävä. Sen päästä johtaa kirkkoon kuitenkin vain sivuovi, sillä kuten useimmissa muissakin vanhoissa kirkoissa, Vanhassakirkossakin on pääovi länsipäässä ja alttari itäpäässä.
Vanha kirkko oli pitkään koko Helsingin vanhin kirkko, kunnes vuonna 2009 osa Sipoota liitettiin osaksi Helsinkiä ja samalla Östersundomin kirkko siirtyi Helsingin puolelle ollen näin uusi Helsingin vanha kirkko.
Hautausmaan koilliskulmassa on kauppias Johan Sederholmin hautakappeli.
Vanhassakirkossa on noin 1 200 istumapaikkaa. Se kuuluu Helsingin tuomiokirkkoseurakuntaan.
Vanhakirkko on erittäin suosittu kaste-, vihki- ja siunauskirkko. Vuonna 1998 kirkossa vietettiin silloisen pääministerin Paavo Lipposen toiset häät. Vanhassakirkossa hautaan siunatuista henkilöistä kenties tunnetuimmat ovat valtioneuvokset K. A. Fagerholm ja Johannes Virolainen sekä mm. pääministerinä ja talvisodan aikaisena ulkoministerinä toiminut Väinö Tanner.


Vanha kirkkopuisto.
Vanha kirkkopuisto ja kesäpäivän viettäjiä
Vanha kirkkopuisto (myös Vanhankirkon puisto tai "Ruttopuisto") on Helsingin keskustassa sijaitseva, Vanhaa kirkkoa ympäröivä puisto ja historiallinen hautausmaa. Se on helsinkiläisten suosituimpia piknik-paikkoja viihtyisyytensä ja sijaintinsa vuoksi. Vanha kirkko sijaitsee puiston reunassa Lönnrotinkadun varrella. Muilta puolilta puistoa rajoittavat Annankatu, Bulevardi ja Yrjönkatu.
Portilta johtaa kirkolle leveä puistokäytävä. Lisäksi puiston halki kulmittain johtavat myöhemmin rakennetut, jalankulkijoiden läpikulkureitteinä toimivat käytävät.
Hautausmaana.
Muistotaulu vuoden 1710 ruttoepidemian uhreille Vanhan kirkkopuiston portilla.
Nykyisen Vanhan kirkkopuiston alueella ja sen läheisyydessä on sijainnut useita hautausmaita. Jo suurten kuolonvuosien aikana 1695–1697 haudattiin vainajia tilapäiseen hautausmaahan kaupungin ulkopuolelle Kamppiin, ei tosin aivan nykyisen puiston paikalle vaan nykyisen Bulevardin ja Fredrikinkadun risteyksen tienoille. Syksyn 1710 suuren ruttoepidemian aikana kuolleita haudattiin edellämainitun paikan viereen, nykyisen Annankadun tienoille. Tämän muistoksi on puiston reunalla sijaitsevaan hautausmaan porttiin kiinnitetty 1938 Helsinki-Seuran aloitteesta suomen- ja ruotsinkieliset muistotaulut, joissa sanotaan "tällä paikalla" olleeseen hautausmaahan haudatun 1185 helsinkiläistä. Hattujen sodan aikana 1741 kuolleita Helsinkiin sijoitetun ruotsalaisen tykistörykmentin sotilaita haudattiin myös kuolonvuosien ja ruttoepidemian aikaisten tilapäisten hautausmaiden viereen. Puiston nykyinen liikanimi Ruttopuisto viittaa alueelle haudattuihin ruttoepidemian uhreihin.
Vuosina 1790–1829 alue toimi Helsingin virallisena hautausmaana nimellä Kampin hautausmaa. Päätöksen uuden hautausmaan perustamisesta oli tehnyt kirkolliskokous vuonna 1786, sillä Ulrika Eleonoran kirkon kirkkomaa oli tullut jo aivan täyteen. Koska uusi hautausmaa sijaitsi kaupungin ulkopuolella, joutui seurakunta ostamaan ruumisvaunut, kun aiemmin oli pärjätty pelkillä kantopaareilla. Nelisenkymmentä vuotta toiminut hautausmaa oli nykyistä kirkkopuistoa laajempi ja kaikki puistokorttelia ympäröivät kadut kulkevat osittain entisen hautausmaa-alueen päällä.
Kaupungininsinööri Anders Kocke laati hautausmaalle vuonna 1816 asemakaavan, johon sisältyi käytäväverkosto. Tuolloin aikaisemmin rakennettu kiviaita purettiin osittain ja laajennetun hautausmaan ympärille rakennettiin säleaita. Tarjouskilpailun voittanut porvari Henrik Brorström sai Kocken suunnitelmaan sisältyneet istutukset ja puut valmiiksi vuonna 1828. Samana vuonna valmistui uusi ympärysaita sekä Bulevardin varrella oleva Carl Ludvig Engelin suunnittelema hautausmaan pääportti, joka on säilynyt tähän päivään saakka. Kampin hautausmaa poistettiin käytöstä 1829 Hietaniemen hautausmaan tultua käyttöön, joskin sinne haudattiin vielä 1918–1919 Suomen sisällissodassa kaatuneita valkoisia ja saksalaisia sekä Viron vapaussodassa kuolleita suomalaisia vapaaehtoisia. Engelin suunnittelema Vanha kirkko oli valmistunut hautausmaan alueelle jo vuonna 1826. Se rakennettiin, jotta vanha Ulrika Eleonoran kirkko ja hautausmaa voitaisiin hävittää Senaatintorin tieltä.
Helsingin kaupunginarkiston johtaja Sirkka Impolan arvion mukaan Vanhan kirkkopuiston alueelle haudattiin reilun 130 vuoden aikana yli 10 000 vainajaa.
Puistona.
Hautausmaakäytön päätyttyä syksyllä 1829 alue muutettiin seurakunnan ylläpitämäksi puistoksi, jonka ympärille kaupunki samoihin aikoihin kasvoi. Aluksi vain portilta kirkolle johtavaa pääkäytävää hoidettiin ja muu osa jätettiin villiintymään, jolloin käytävät kasvoivat umpeen. Myöhemmin puistoa alettiin hoitamaan paremmin kaupunkilaisten aloitteesta ja mm. 1850-luvulla istutettiin uusia puita ja koristekasveja. Puutarhurimestari M. G. Stenius laati 1870-luvulla uuden puistosuunnitelman. Puisto siirtyi 1900 seurakunnalta kaupungin haltuun, jolloin sitä ympäröivä puuaita purettiin ja puistokäytävät saivat nykyiset linjauksensa. Nykyään puistossa on noin 200 lehti- ja 40 havupuuta.
Vanha kirkkopuisto sekä Lönnrotinkadun toisella puolella oleva Lönnrotin puistikko on merkitty asemakaavaan historiallisina puistoina. Kaavoituksessa ne ovat suojeltuja ja niiden ylläpidossa pyritään säilyttämään niiden historiallinen arvo.
Haudat.
Puistossa on säilynyt 48 hautakiveä vuosilta 1790–1829. Kauppaneuvos Johan Sederholm, Sederholmin talon rakennuttaja, haudattiin kuoltuaan vuonna 1805 aluksi vanhalle Ulrika Eleonooran kirkon kirkkomaalle. Kun kyseinen hautausmaa myöhemmin hävitettiin Senaatintorin tieltä, hänen jäännöksensä siirrettiin Kamppiin, johon valmistui C. L. Engelin suunnittelema hautakappeli. Se oli Sederholmin suvun omistuksessa vuoteen 1890, jolloin senaattori Theodor Cederholm luovutti sen seurakunnalle. Se toimi myöhemmin myös väliaikaisena ruumishuoneena. Rakennus on yhä jäljellä puiston pohjoisessa kulmassa. Aivan sen vieressä on kenraalimajuri ja senaattori Heribert Conrad Reuterskjöldin hautamuistomerkki. Entiselle Kampin hautausmaalle on haudattu myös muun muassa arkkitehti Pehr Granstedt sekä alueen asemakaavan suunnitellut Anders Kocke. Heidän hautakivensä ovat säilyneiden joukossa.
Lisäksi ovat kolme sankarihautamuistomerkkiä itsenäisyyden alkuvuosilta. Sisällissodassa Helsingin valtauksessa kaatuneet 54 saksalaista sotilasta haudattiin tänne 16. huhtikuuta 1918 ja 16 suomalaista valkokaartilaista kolme päivää myöhemmin. Haudoille pystytetyt muistomerkit paljastettiin samanaikaisesti 31. lokakuuta 1920. Kilpailun pohjalta saksalaisten hautamuistomerkin suunnittelivat Gunnar Finne ja J. S. Sirén, suomalaisten muistomerkin Elias Ilkka ja Erik Bryggman. Kolmannessa haudassa on 31 Viron vapaussodassa valkoisten puolella kaatunutta suomalaista vapaahetoista, jotka haudattiin tänne 16. helmikuuta 1919. J. S. Sirénin ja Into Saxelinin suunnitteleman muistomerkin paljasti Viron ulkoministeri Hellet 27. toukokuuta 1923.


Majoneesi.
Majoneesia ja tarvikkeet sen tekemiseen
Majoneesi on paksua emulsiokastiketta, joka valmistetaan ruokaöljystä, kananmunasta (kokonaisista tai keltuaisista), etikasta ja mausteista. Etikan sijaan käytetään usein myös sitruunaa.
Valmistus.
Majoneesin valmistusta pidetään melko vaativana toimenpiteenä, sillä kastike juoksettuu helposti. Erään koulukunnan mukaan olennaista majoneesin valmistamisessa on se, että raaka-aineet ovat kylmiä, toisten painottaessa raaka-aineiden huoneenlämpöisyyden tärkeyttä. On myös tärkeää, että öljy lisätään etenkin alkuvaiheessa hyvin pieninä määrinä kerrallaan samalla, kun kastiketta vatkataan voimakkaasti. Nykyään tehosekoitin ja sauvasekoitin auttavat tässä paljon. Jos sekoittaminen tapahtuu käsin, niin kananmunista on käytettävä vain keltuaiset.
Tarjoilu.
Majoneesi on kylmä kastike, jota käytetään salaateissa, lihan kera sekä voileiville. Myös hampurilaisiin majoneesi sopii hyvin. Belgiassa ja Hollannissa on tapana tarjota ranskalaiset perunat (oikeammin vlaamse frites eli flaamilaiset perunat) majoneesin ja sinapin kanssa.
Ravintosisältö.
Majoneesi sisältää erittäin paljon energiaa; 100 g majoneesia sisältää noin 3 100 kJ. Keltuaisista johtuen majoneesissa on myös paljon kolesterolia (noin 250 mg/100g).
Historia.
Herttua Richelieun kokki kehitti kastikkeen juuri ennen Baleaareihin kuuluvalla Menorcan saarella sijaitsevan Port Mahonin valloituksen alkua 1756. Tästä juontuu alkuperäinen nimike mahonnaise (mahonilainen tai Mahonin tapaan), josta se myöhemmin ranskan kielen ääntämyksen vuoksi (h:ta ei äännetä) muotoutui nykyiseen muotoonsa mayonnaise.


Huumausainerikos Suomessa.
Suomen huumausainerikoksia koskeva lainsäädäntö on siirretty huumausainelaista rikoslakiin. Käytännön lainsoveltamisen helpottamisen lisäksi siirrolla rikoslakiin tahdotaan osoittaa selvästi se, "että yhteiskunta ei hyväksy huumausaineiden käyttöä". Tämän lisäksi nimenomaisesti lain esitöissä korostetaan myös lastensuojelua siten, että lasten ja nuorten on helpompi ymmärtää huumausaineiden käytön olevan kiellettyä, kun se on rangaistavaa.
Rikoslaissa määritellyt toimet muodostavat kuitenkin vain yhden osan Suomen huumausainepolitiikasta, sillä huumerikollisuuteen ei voi vaikuttaa pelkästään rangaistuksia säätämällä ja tuomitsemalla säädösten mukaan. Sen vuoksi harjoitetaan lisäksi ennalta ehkäisevää rikoksentorjuntaa ja pyritään auttamaan huumeongelmaisia. Tähän pyritään esimerkiksi päihdepolitiikan avulla. Myös rikoslaissa on annettu mahdollisuus jättää "käyttörikokseen" syyllistynyt henkilö syyttämättä tai tuomitsematta, jos hän on huumeongelmansa vuoksi hakeutunut hoitoon. Terveydellisten näkökohtien lisäksi erityisesti suonensisäisten huumeiden käyttäjien "onnistuneella hoidolla on merkittävä omaisuusrikollisuutta vähentävä vaikutus"
Kansainväliset sopimukset.
Suomen huumausainevalvonta perustuu kansalliseen lainsäädäntöön, jonka pohjana ovat kolme Yhdistyneiden kansakuntien (YK) huumausaineyleissopimusta: 1) huumausaineyleissopimus, 1961 2) psykotrooppisia aineita koskeva yleissopimus, 1971 ja 3) laitonta huumausainekauppaa koskeva yleissopimus, 1988. Huumausaineyleissopimus korvasi aiemmin käytössä olleen kansainvälisen oopiumisopimuksen.
Kaikki Euroopan unionin (EU) maat ovat hyväksyneet huumausainepolitiikan pohjaksi edellä mainitut YK:n yleissopimukset. Sopimukset kieltävät yksiselitteisesti huumausaineluettelon mukaisten aineiden tuotannon muihin kuin tieteellisiin ja hoidollisiin tarkoituksiin, mutta toisaalta jättävät sopimuksiin sitoutuneille maille harkinnanvaraa tavassa suhtautua huumeiden käyttöön ja käyttäjiin. Maat voivat itsenäisesti päättää missä suhteessa huumeiden torjunnassa painotetaan rikosoikeudellisia rangaistuksia, ennaltaehkäisyä ja hoitoa.
Huumausaineen määrittely.
Rikoslain tarkoittamana "huumausaineena" pidetään huumausainelaissa (1289/93) tarkoitettua huumausainetta. Tuon huumausainelain mukaan huumausaineiden ja niiden valmistuksessa käytettävien aineiden valvonta kuuluu sosiaali- ja terveysministeriön alaiselle lääkelaitokselle.
Suomessa "laittomat huumausaineet määritellään sosiaali- ja terveysministeriön päätöksessä (1709/1993) huumausaineista ja huumausaineen valmistuksessa käytettävistä aineista". Huumausaineluettelon perusta muodostuu YK:n vuoden 1961 huumausaineyleissopimuksessa mainituista aineista. Luetteloa huumausaineena pidettävistä aineista päivitetään tarpeen niin vaatiessa.
Erittäin vaarallinen huumausaine.
Erittäin vaarallisella huumausaineella tarkoitetaan rikoslaissa huumausainetta, jonka käyttöön liittyy virheellisestä annostelusta johtuva hengenvaara, lyhytaikaisestakin käytöstä johtuva vakavan terveydellisen vaurion vaara tai voimakkaat vieroitusoireet.
Esimerkiksi amfetamiini on tyypillinen sellainen huumausaine, joka voi johtaa yliannostuskuolemaan. Useat muutkin aineet voivat hyvin suurina määrinä aiheuttaa kuoleman. Tässä ei kuitenkaan tarkoiteta sellaista teoreettista mahdollisuutta, joka liittyisi vaikkapa suunnattoman suolamäärän syöntiin, vaan yliannostuskuoleman mahdollisuutta tavallisen käytön yhteydessä.
Lyhytaikaisestakin käytöstä johtuva terveydenvaara voi tarkoittaa keskushermoston vaurioita, jotka syntyvät kertakäytöstä tai joistakin käyttökerroista. Tällaisten tiedetään liittyvän esimerkiksi LSD:hen (ei vaikuta keskushermostoon vaurioittavasti mutta voi olla henkisesti hyvin vaarallista) tai "crack" (kemiallisesti muutettua kokaiinia). Vakava terveydellinen vaurio voi kuitenkin kohdistua muuhunkin kuin keskushermostoon. Esimerkiksi amfetamiinin ja kokaiinin tiedetään suhteellisen lyhytaikaisellakin käytöllä vaurioittavan monipuolisesti elimistöä.
Huumausaineen määrittelyä "erittäin vaaralliseksi" tulkitaan aineen ominaisuuksia
koskevan tiedon perusteella. Luonnollisesti käyttäjät pyrkivät torjumaan näitä vaikutuksia. Se, että joku käyttäjä onnistuu pitempäänkin käyttämään ainetta ilman terveydellisiä vaurioita, ei tarkoita, ettei se olisi tarkoitetussa mielessä vaarallinen. Sitä vastoin tietyssä tilanteessa nautittuihin huumausaineisiin liittyvä terveydellisen vaurion vaara, esimerkiksi sikiön terveydelle aiheutetut vauriot odottavan äidin käyttäessä huumausainetta, ei vielä sellaisenaan tee huumeesta säännöksessä tarkoitettua "erittäin vaarallista huumausainetta".
Voimakkaat vieroitusoireet tarkoittavat aineista aiheutuvaa fyysistä riippuvuutta. Vieroitusoireet on kuitenkin täsmällisempi ilmaisu kuin riippuvuus, jonka tulkinta on epäselvää siksi, että riippuvuus voi olla henkistä ja sosiaalistakin laatua. Esimerkiksi kokaiini aiheuttaa hyvin voimakasta henkistä, eikä niinkään fyysistä riippuvuutta. Vieroitusoireet ilmenevät kipu- ja tuskatiloina, jotka ovat selvemmin havaittavissa. Sellaisia aiheutuu esimerkiksi oopiumista tehdyistä huumausaineista mutta ei kannabiksesta.
Huumausaineen määrittelyn erittäin vaaralliseksi tekee oikeus hankittuaan asiasta selvityksen. Selvityksessä pyritään perusteellisuuteen, sillä rikosoikeudessa vallitsevan syytetyn suosimisperiaatteen vuoksi erittäin vaaralliseksi huumausaineeksi määrittely edellyttää, että aineen erityisestä vaarallisuudesta on kaiken järkevän epäilyn ulkopuolella oleva näyttö. Epäselvissä tapauksissa lausunto huumausaineen ominaisuuksista pyydetään käytännössä nykyisin ainakin Kansanterveyslaitoksen huumelaboratoriolta ja usein Lääkelaitokselta. Muutakin selvitystä oikeudessa saa esittää. Käytännössä oikeus luottaa eniten virkavastuulla annetuihin lausuntoihin.
Oikeuskäytännössä erittäin vaaralliseksi huumausaineeksi on katsottu ainakin heroiini, gamma, kokaiini, Subutex, ekstaasi, LSD, psilosybiinisienet ja amfetamiini johdannaisineen.
Huumausainerikokset rikoslaissa.
Huumausaineiden hallussapidosta ja käytöstä voidaan kansallisen lainsäädännön perusteella rangaista. Rikoslain 50. luku sisältää viidenlaisia huumausainerikoksia, joita ovat
Huumausainerikos.
Huumausainerikokseen (RL 50:1 §) syyllistyy henkilö, joka laittomasti
Huumausainerikokseen syyllistynyt voidaan tuomita "sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi"
Rangaistuksen mittaamisesta.
Tuomioistuin ei kuitenkaan ole sidottu mihinkään em. kaltaiseen taulukkoon, vaan se harkitsee rangaistuksen tapauskohtaisesti rikoslain vähimmäis- ja enimmäisrajojen puitteissa.
Törkeä huumausainerikos.
ja huumausainerikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä huumausainerikoksesta vankeuteen "vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi".
Rangaistuksen mittaamisesta.
Tuomioistuin ei luonnollisesti tässäkään tapauksessa ole sidottu mihinkään em. kaltaiseen taulukkoon, vaan se harkitsee rangaistuksen tapauskohtaisesti rikoslain vähimmäis- ja enimmäisrajojen puitteissa. Vuoden 2001 jälkeen oikeuskäytäntö on selvästi ankaroitunut Tämä voi johtaa myös entistä pienemmän määrän katsomiseksi törkeäksi huumausainerikokseksi.
Huumausaineen käyttörikos.
Huumausaineen käyttörikokseen syyllistyy se, joka laittomasti käyttää taikka "omaa käyttöä varten" pitää hallussaan tai yrittää hankkia vähäisen määrän huumausainetta. Huumausaineen käyttörikoksesta tuomitaan "sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi".
Oleellista säädöksen soveltamiselle on siis, että "huumausaine on tarkoitettu omaan käyttöön". Sitä vastoin pienenkin määrän hallussapito voi johtaa tuomitsemiseen huumausainerikoksesta sakkoon, jos syyttäjä voi osoittaa huumausaineen olevan tarkoitettu levitykseen.
Syytteestä tai tuomitsemisesta luopuminen.
Lainsäätäjä pitää huumausaineista riippuvaisen rikoksentekijän saamista asianmukaiseen hoitoon sekä hänen itsensä että yhteiskunnan kannalta tärkeänä. Muun muassa tämän korostamiseksi rikoslaissa on erityissäännös, jonka mukaan hoitoon hakeutunut rikoksentekijä voidaan jättää tuomitsematta tai syyte rikoksesta nostamatta.
Huumausaineen käytöstä ja siihen tähtäävästä toiminnasta voidaan jättää syyte nostamatta tai rangaistus tuomitsematta, jos rikosta on huumausaineen määrä ja laatu, käyttötilanne sekä olosuhteet muutoinkin huomioon ottaen pidettävä kokonaisuutena arvostellen vähäisenä. Syyte voidaan myös jättää nostamatta tai rangaistus tuomitsematta, jos tekijä on hakeutunut sosiaali- ja terveysministeriön hyväksymään hoitoon.
Hyväksyttävä hoito.
Rikoksentekijän on oman terveytensä vuoksi ja mahdollisesti rikosseuraamuksen välttämiseksi hakeuduttava hoitoon huumeongelmastansa selvitäkseen. Mikä tahansa hoito toimenpiteistä luopumiseksi ei kuitenkaan ole rikoslain mukaan hyväksyttävää. Hyväksyttävää hoitoa ovat julkisella rahoituksella järjestetyt tai julkista rahoitusta saavat sosiaali- ja terveydenhuollon hoitopalvelut. Tällöin ovat monipuolisesti yleisesti käytössä olevat sosiaali- ja terveydenhuollon hoitopalvelut sekä hoidot lääkärin, psykologin tai psykoterapeutin yksityisvastaanotolla. Sosiaali- ja terveysministeriö antaa tarkemmat yleisohjeet siitä, mikä on hyväksyttävää hoitoa.
Tärkeää on huomata, että hoitoon hakeutuminen ei ole mikään "automaatti", jolla rikosoikeudellisesta seuraamuksesta ja toimenpiteistä luovutaan. Syyttäjällä ja tuomioistuimella on itsenäinen harkintavalta arvioida onko syyttämättä tai tuomitsematta jättäminen perusteltua mikäli rikoksentekijä on hakeutunut hoitoon. Hyväksyttyyn hoitoon hakeutuneen rikoksentekijän etu koskien rangaistusta on useimmiten kuitenkin vain lievempi tuomio.
Huumausainerikoksen valmistelu.
Huumausainerikoksen valmisteluun syyllistyy se, joka tehdäkseen edellä tarkoitetun rikoksen valmistaa, tuo maahan, hankkii tai vastaanottaa tällaisen rikoksen tekemiseen soveltuvan välineen, tarvikkeen tai aineen, on tuomittava huumausainerikoksen valmistelusta "sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi".
Säätämällä jo valmistelun rangaistavaksi, lainsäätäjä tahtoo osoittaa suhtautuvansa erityisen paheksuvasti huumausainerikokseen. Samalla helpotetaan taistelua ammattirikollisuutta vastaan. Esimerkiksi huumelaboratorion olemassaolon todistaminen oikeudessa voi olla melko helppoa kotietsinnän tulosten perusteella, kun taas laboratorion käyttöä ja sen laajuutta on vaikeampi osoittaa. Tällöin syyttäjä saa kuitenkin laboratorion omistajlle rangaistuksen jo valmistelu-pykälän perusteella, mihin yleensä liittyy laboratorion menetys valtiolle.
Yleensä rikoksen valmistelu ei ole Suomen rikoslaissa rangaistavaa. Esimerkiksi murhaa voi valmistella rankaisematta, sillä vasta murhan yritys on rangaistava teko. Eräänä syynä on rikosten erilainen luonne ja niihin syyllistyvien asema yhteiskunnassa. Huumausainerikoksen valmisteluun liittyvä "soveltuva väline, tarvike tai aine" on jotain, mitä tavallisella kansalaisella ei yleensä ole hallussaan hyväksyttävästä syystä vaan kyseessä on laboratoriolaitteisto tai teollinen kemikaali. Tuomioistuin voi erittäin suurella varmuudella erottaa tavallisen keskiluokkaiseen elämän tai hyväksyttävän teollisen toimeliaisuuden rikollisena pidetyn alakulttuurin toiminnasta. Toisaalta murhat ja muut väkivaltarikokset tehdään Suomessa yleensä laillisilla aseilla tai joka kodista löytyvillä työkaluilla, joiden hallussapitoon on lukuisia hyväksyttäviä syitä. Lisäksi tämäntapaiset rikokset ovat yleensä huomattavasti helpompia tutkia, joten niihin ei tarvitse puuttua jo varhaisessa vaiheessa.
Huumausainerikoksen edistäminen.
Huumausainerikoksen edistämisestä on tuomitaan jollei teko ole rangaistava osallisuutena huumausainerikokseen tai törkeään huumausainerikokseen, huumausainerikoksen edistämisestä "sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi".


Uno Cygnaeus.
Uno Cygnaeus (12. lokakuuta 1810 Hämeenlinna – 2. tammikuuta 1888 Helsinki) oli suomalainen pappi, joka tunnetaan Suomen kansakoulun isänä. Hän toimi 1861–1888 Suomen kansakoulujen ylitarkastajana. Cygnauksella oli vahva kutsumus Suomen koululaitoksen kehittämiseen, samoin myöhemmällä iällään vahva uskonnollinen vakaumus. Ruotsinkielisyydestään huolimatta Cygnaeus oli myös suomenmielinen.
Varhainen ura.
Uno Cygnaeus kuului Cygnaeusten tunnettuun pappissukuun. Hänen isänsä oli Hämeen läänin veromestari Jakob Cygnaeus, joka kuoli pojan ollessa kahdeksanvuotias, ja äitinsä Johanna Fredrika, omaa sukua Aejmelaeus. Isoisä Zacharias Cygnaeus ja setä Zacharias Cygnaeus nuorempi olivat molemmat luterilaisia piispoja. Kansallisena herättäjänä tunnettu Fredrik Cygnaeus oli Uno Cygnaeuksen serkku.
Uno Cygnaeus sai ensimmäisen opetuksensa Granfelt-suvun kotiopettaja Abraham Melleniukselta Ryttylän kartanossa. Tämä suosi ankaria rangaistuksia, joista lievimmän on sanottu olleen rangaistavan komentaminen pöydän alle muiden potkittavaksi. Käytyään Hämeenlinnan triviaalikoulun Cygnaeus ehti aloittaa yliopisto-opintonsa vain 16-vuotiaana vuonna 1827 ja suunnitteli itselleen lääkärin uraa. Opiskeluaika kuitenkin venyi yhdeksän vuoden mittaiseksi hänen vaihtaessaan useasti pääainetta ja viettäessään riehakasta opiskelijaelämää sekä elättäessään itsensä yksityisopetusta antamalla. Cygnaeus luki muun muassa kasvi- ja eläintiedettä, fysiikkaa, historiaa, kaunopuheisuutta ja runoutta, kreikkalaista ja itämaista kirjallisuutta sekä matematiikkaa ja tähtitiedettä. Hänet promovoitiin maisteriksi keväällä 1836. Päätettyään ryhtyä papiksi hän liitti oppiaineisiin teologian ja valmistui siitä yhdessä vuodessa.
Papinuransa Cygnaeus toimi 1837–1839 Viipurissa kirkkoherran apulaisena, mutta syyllistyi melko pian tuolloin paheksuttuun avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen. Hän siirtyi venäläis-amerikkalaisen kauppakomppanian palvelukseen ja suomalaissyntyisen Alaskan kuvernööri Arvid Adolf Etholénin valitsemana juuri perustettuun Alaskan luterilaisen seurakunnan saarnaajan virkaan Novo-Arkangeliin Sitkan saarelle, jossa oli vuodet 1840–1845. Kolmannes Venäjälle tuolloin kuuluneen Alaskan siirtokunnan asukkaista oli luterilaisia. Cygnaeus matkusteli pinta-alaltaan valtavan mutta vain satajäsenisen seurakuntansa alueella ja rakennutti Novo-Arkangeliin 24.8.1843 vihityn Alaskan ensimmäisen protestanttisen kirkon. Sitkan vuosinaan hän kiinnostui entisestään opetustyöstä.
Palattuaan Siperian halki Cygnaeus toimi 1846–1858 Pietarin ruotsalaisessa Pyhän katariinan seurakunnassa pappina ja suomalaisessa Pyhän Marian seurakunnassa kirkkokoulun opettajana. Vuonna 1854 hän meni naimisiin helsinkiläisen pankkivirkailijan tyttären Anna Diederichsin (1817–1912) kanssa. Heillä oli neljä lasta, joista Kuopion lääninsairaalan ylilääkäri Walter Cygnaeus (1856–1930) sai aikanaan professorin ja Johan Jakob Cygnaeus (1858–1914) maanviljelysneuvoksen arvon.
Kansakoulun kehittäjä.
Vuonna 1856 Suomen senaatti pyysi tuomiokapituleilta lausuntoja yleisen koululaitoksen järjestämisestä ja lausunnot julkaistiin kansalaisten kommenttin saamiseksi. Lausunnoissa ehdotettiin maaseudulle lukkarien johtamia kansakouluja, joiden tehtävä olisi ollut lähinnä rippikouluun valmistaminen. Kun Cygnaeuksen kiinnostus oli siirtynyt papin tehtävistä kansansivistykseen, hän laati 1857 kannanoton, jossa esitti oman ohjelmansa kansakoulun järjestämisestä. Hän kannatti yleissivistävää ja myös käytännöllisiä oppiaineita sisältävää kansakoululaitosta, joka edistäisi yksilöiden henkistä ja fyysistä kehitystä. Kouluopetusta oli annettava sekä tytöille että pojille, säätyyn katsomatta. Tämä kaikki lisäisi myös kansakunnan aineellista hyvinvointia. Hänen ajatuksensa seurasivat Johann Heinrich Pestalozzin kehittelemiä teemoja. Cygnaeus tähdensi myös asiaselitysten merkittävyyttä kieliopin opetuksen sijaan, sillä hänen mielestään lukutaidon opetus ei kehittänyt tarpeeksi luetun ymmärtämistä.
Cygnaeus sai tukea ajatuksilleen useilta senaatin jäseniltä sekä erityisesti J. V. Snellmanilta. Cygnaeus tekikin 1858–1859 senaatin kustannuksella opintomatkan useisiin Skandinavian ja Keski-Euroopan maihin, kuten Saksaan. Palattuaan hän puolusti itsenäiseen kehitykseen tähtäävää Friedrich Fröbelin kasvatusfilosofiaa, mitä Snellman ei enää hyväksynyt vaan tyrmäsi Cygnaeuksen ajatukset Litteraturbladetissaan marraskuussa 1860. Snellmannin vastustus ei enää kuitenkaan voinut katkaista kansakoulu-uudistuksen etenemistä Cygnauksen viitoittamalla tiellä. Cygnaeus laati senaatin pyynnöstä aikanaan vallankumouksellisen ehdotuksen Suomen kansakoulutoimesta, jonka mukaan kansakoulusta tulisi kaikille yhteiskuntaluokille ja molemmille sukupuolille yhteinen valtion koulu, jossa opetettaisiin sekä teoreettisia että käytännöllisiä aineita. Vuonna 1861 hänet nimitettiin kansakoulujen ylitarkastajaksi, missä tehtävässä hän jatkoi kuolemaansa saakka, suosien yllättävien pistotarkastusten tekemistä.
Cygnaeuksen suunnitelmaan sisältyi kansakoulunopettajaseminaarin perustaminen Jyväskylään, mikä toteutettiin vuonna 1863. Cygnaeus toimi virkansa ohella ensimmäisenä johtajana vuoteen 1869 saakka. Ensimmäinen kansakouluasetus annettiin 17. toukokuuta 1866, kansakoulujen perustaminen maaseudulle tosin eteni sen jälkeenkin hyvin hitaasti. Cygnaeus tuli myös vuonna 1870 toimintansa aloittaneen kouluhallituksen jäseneksi.
Cygnaeuksen aikana perustettiin toinen suomenkielinen seminaari Sortavalaan 1880. Cygnaeuksen aloitteesta koulutettiin ja nimitettiin myös joukko kansakoulujen tarkastajia valvomaan opetuksen tasoa kouluissa, millä Cygnaeus pyrki poistamaan erityisesti kirkon ja papiston tuolloin vielä vahvat epäluulot kansakoulua kohtaan.
Cygnaeus ehti saada arvonantoa jo elinaikanaan ja 1877 hänet vihittiin Uppsalan yliopiston filosofian kunniatohtoriksi.
Muut saavutukset.
Uno Cygnaeus teki ajalleen varsin radikaaleja ehdotuksia, jotka olivat poliittisesti kauaskantoisia, mutta eivät aluksi muuttaneet niin kutsuttua "kansan koulupohjaa". Kansakoululaitoksen kehittäjänä tunnetun Cygnaeuksen tavoitteet toteutuivat pitkän ajan kuluessa. Käsityö sai koulun tuntijaossa ja käytännöissä maailmanlaajuisesti harvinaisen lujan aseman, samoin joissain määrin liikunta, ja myös naiskysymys nousi tärkeäksi niin Suomessa kuin sen koululaitoksessa.
Cygnaeus pyrki luomaan käsityön opetuksesta yleissivistävän oppiaineen, joka samalla lisäisi käytännön työn kunnioitusta ja antaisi oppilaille valmiuksia suoriutua aiempaa paremmin 1800-luvun Suomen maatalousyhteisössä tarpeellisista teknisistä töistä.
Cygnaeuksen käsityöaineessa tärkeimmäksi oppisisällöksi muodostuikin erilaisten maataloustyökalujen valmistaminen puu- ja metallityön keinoin. Metallityön korostaminen antoi kuitenkin oppilaille valmiuksia toimia myös teollistuvassa yhteiskunnassa. Tyttöjen käsityönopetus muodostui vastaavalla tavalla palvelemaan kotitalouden naisellisiksi katsottuja tehtäviä.
Uno Cygnaeuksen ihmisihanne ruumiillistui opettajaseminaarien opetusohjelmassa. Musiikillista lahjakkuutta pidettiin erittäin tärkeänä ja seminaarilaisilta vaadittiin hyvää laulutaitoa jo pääsyvaatimuksena. Soittotaito opeteltiin seminaarissa. Toisaalta myös käden taitojen kehittäminen muodostui erittäin tärkeäksi ja siihen käytettiin useita tunteja viikossa jokaisena opiskeluvuotena. Nämä ainekset yhdessä vahvan, kristilliseen arvomaailmaan perustuneen kasvatusihanteen ja voimakkaan isänmaallisen hengen kanssa muodostivat Cygnaeuksen käsityksen tasapainoisesta ihmisestä, jollaiseksi tuore kansakoulunopettaja haluttiin kasvattaa.
Cygnaeus halusi myös korostaa uskonnon merkitystä kansansivistyksessä, mitä on jälkeenpäin korostettu vähemmän.
Jälkimaine ja huomionosoitukset.
Uno Cygnaeuksen hauta on Helsingin Hietaniemen hautausmaan uudella alueella ja haudalla sijaitsee Ville Vallgrenin veistämä iso enkeliveistos.
Cygnaeuksen mukaan on nimetty kouluja useissa kaupungeissa, muun muassa Jyväskylässä (Cygnaeuksen koulu ja Cygnaeus-lukio), sekä Porissa. Jyväskylässä on hänen mukaansa nimetty Cygnaeuksenpuisto. Siellä on vuonna 1899 valmistunut Ville Vallgrenin veistämä Uno Cygnaeuksen rintakuva. 1965 on valmistunut Harry Kivijärven suunnittelema muistomerkki hänen synnyinkaupunkiinsa Hämeenlinnaan ja 1966 Armas Hutrin suunnittelema hänen lapsuuden kotipaikkakunnalleen Janakkalaan.
Erik Wahlström on kirjoittanut Cygnaeuksen elämän pohjalta romaanin Tanssiva pappi (2004, Alkuteos "Den dansande prästen").


Armas Launis.
Armas Emanuel Launis (vuoteen 1900 Lindberg; 22. huhtikuuta 1884 Hämeenlinna – 7. elokuuta 1959 Nizza, Ranska) oli suomalainen säveltäjä, kansanmusiikintutkija, musiikinopettaja, kirjailija ja toimittaja.
Säveltäjä.
Launis keskittyi säveltäjänä oopperaan, joita hän sävelsi kymmenen omiin librettoihinsa. Näistä on esitetty "Seitsemän veljestä" (Suomalaisessa Oopperassa vuosina 1913 ja 1923), "Kullervo" (Suomalaisessa Oopperassa 1917-1934, yhteensä 22 esitystä, lisäksi osittainen radioesitys talvisodan aikana, esitys myös Ranskassa) paikallisena tuotantona talvisodan aikana, "Aslak Hetta" (Sakari Oramon johdolla kantaesitys 2004) sekä otteita "Jehudithista" (Eugène Bigot Ranskan radiossa 1954). Muu tuotanto käsittää kamarimusiikkia, yksin- ja kuorolauluja, muutaman orkesterisarjan sekä elokuvamusiikin etnografiseen filmiin "Häiden vietto Karjalan runomailla" (1921). Launis kuului ennen Ranskaan muuttoaan menestyneimpiin suomalaisiin säveltäjänä, mutta jäi sen jälkeen lähes tyystin unohduksiin.
Vasta vuonna 2004 kantaesityksensä saanut "Aslak Hetta" perustuu musiikillisesti kuuteen saamelaiseen joikuun, ja sen aiheena on saamelainen kansanperinne, erityisesti kuhlajaiset, uskomukset, loitsut ja rituaalitanssit. Ooppera on julkaistu myös äänitteenä 2005.
Musiikintutkija.
Launis oli ensimmäisiä pohjoissaamelaisen joiun tutkijoita ja tallentajia. Hänen joiusta tekemiään huomioita on toistettu tutkimuksesta toiseen, ja hänen keruumatkojensa tulokset olivat siihen astisista suurimmat. Lapissa tekemiensä keruumatkojen (1904, 1905 sekä Petsamoon 1922) lisäksi hän keräsi uudempia kansanlauluja Kainuussa (1902) ja runosävelmiä Raja-Karjalassa (1905) ja Inkerissä (1903, 1906). Erityisen merkittäviä olivat Launiksen Inkerissä tekemät huomiot laulutilanteista ja laulajien itsensä käyttämistä laulujen nimityksistä. Raja-Karjalassa ja myöhemmällä Inkerin matkalla hänellä oli mukanaan äänityslaite, fonografi. Näiden ja muiden kokoamien aineistojen pohjalta hän toimitti teokset "Lappische Juoigos-Melodien" (1908), "Suomen Kansan sävelmiä" -kokoelman osat IV:I (Inkerin runosävelmät, 1910) ja IV:II (Karjalan runosävelmät, 1930) sekä "Eesti runoviisid" (Tartto 1930).
Launis opiskeli vuosina 1901–1907 Helsingin orkesterikoulussa sävellystä Jean Sibeliuksen ja sellonsoittoa Ossian Fohströmin johdolla ja jatkoi 1907 alkaen sävellysopintoja Berliinissä. Hän valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1906 ja tohtoriksi vuonna 1911. Ilmari Krohnin ohjaamassa väitöskirjassa "Über Art, Entstehung und Verbreitung der Estnisch–Finnischen Runenmelodien" hän analysoi ja luokitteli siihen mennessä kerätyt suomalais-karjalais-virolaisen alueen kalevalamittaiset runosävelmät. Hän toimi vuosina 1918–1922 musiikkianalyysin ja kansanmusiikin tutkimuksen dosenttina Helsingin yliopistossa ja osallistui tuolloin keskeisiin kansainvälisiin keskusteluihin kansansävelmien luokittelun mahdollisuuksista.
Opettaja.
Launis toimi musiikinopettajana 1906–1915 Helsingin filharmonisen seuran orkesterikoulussa ja Helsingin musiikkiopistossa. Hän laati toimintaperiaatteet Helsingissä vuonna 1922 perustetulle kansankonservatoriolle, toimi joitakin vuosia sen johtajana ja teki vastaavat suunnitelmat maaseutukonservatorioiden perustamiseksi.
Musiikkielämää Ranskassa.
Matkusteltuaan lähes koko 1920-luvun eri puolilla Eurooppaa säveltämässä Launis asettui vuonna 1930 lopullisesti Nizzaan. Hän osallistui aktiivisesti ranskalaiseen musiikkielämään, edisti Ranskan ja Suomen välistä musiikkivaihtoa ja kirjoitti säännöllisesti ranskalaisesta kulttuurista suomalaisiin lehtiin.


Puoliintumisaika.
Puoliintumisaika on aika, jonka kuluessa puolet aineesta on hajonnut, esim. radioaktiivisen aineen atomiytimistä on hajonnut toisiksi atomiytimiksi. Biokemiassa tai lääketieteessä puoliintumisajaksi nimitetään aikaa, jonka kuluessa puolet aineen molekyyleistä on hajonnut elimistössä ym. biologisessa systeemissä.
Joidenkin radioaktiivisten aineiden puoliintumisajat ovat sekunnin murto-osia, joidenkin taas miljardeja vuosia. Useimpien fissiotuotteiden puoliintumisajat ovat alle 100 vuotta, ja suurin osa läpitunkevaa säteilyä (gammasäteilyä) lähettävistä aineista häviää tuhannessa vuodessa. Esimerkiksi ydinenergian tuotannossa käytettävä uraanin isotooppi 235U puoliintuu noin 700 miljoonassa vuodessa. Vastaavasti fission tuloksena syntyvä Cesium-137 puoliintuu 30 vuodessa.
Aineen radioaktiivisuutta mitataan hajoamisten lukumäärällä aikayksikköä kohti. Yhden becquerelin aktiivisuus tarkoittaa yhtä hajoamista sekunnissa. Puoliintumisajan pituus ei kerro, kuinka vaarallista aine on. Käytännössä radioaktiivisuuden määrä ja haitallisuus riippuu tietysti myös säteilyn luonteesta.
Yhtälö.
Merkitään radioaktiivisen aineen puoliintumisaikaa kirjaimella formula_1 ja aineen alkuperäistä määrää kirjaimella formula_2. Tällöin ajan formula_3 kuluttua radioaktiivisen aineen määrä on
Samaa yhtälöä voidaan käyttää myös muiden kuin radioaktiivisten aineiden määrien laskemiseen.
Yhtälöstä voidaan myös ratkaista puoliintumisaika formula_5, jos tiedetään hajaantuvan aineen alkuperäinen määrä formula_2 sekä aineen määrä formula_7 hetkellä formula_3.
Keskimääräinen radioaktiivisen atomiytimen elinikä on:formula_10.


Roland.
Roland on miehen etunimi, joka on tullut laajalti tunnetuksi keskiaikaisesta ranskalaisesta eepoksesta Rolandin laulu. Runon sankarin, Rolandin esikuvana on tiettävästi ollut Kaarle Suuren veljenpoika, Bretagnen prefekti Roland, joka kaatui vuonna 778 taistelussa baskeja vastaan.
Nimi Roland on mahdollisesti muinaissaksalaista alkuperää ja yhdistelmä sanoista "hruod", maine, ja "nand", rohkea, joskin loppuosa saattaa olla myös sana "land", maa. Toisaalta nimen on myös arveltu johtuvan kelttiläisestä "miekkamiestä" tarkoittavasta sanasta.
Suomessa nimi Roland on 1900-luvun alusta vuoden 2009 loppuun mennessä annettu 1264 miehelle ja muutamalle naiselle. Nimeä ei ole suomen­kielisessä kalenterissa, mutta suomen­ruotsalaisen kalenterin mukaan Rolandin nimipäivä on 4. syyskuuta.


Tuotantotalous.
Tuotantotalous on yritysten taloudellista ja tuotannollista toimintaa, erityisesti tuotannonjohtamista, logistiikkaa, laatujohtamista, laskentatoimea, rahoitusta, markkinointia, teknologiajohtamista, henkilöstövoimavarojen johtamista, tuotekehitystä ja logistiikkaa sekä liikkeenjohdon strategiaa tarkasteleva oppiaine. Tarkastelualueeseen kuuluu myös ympäristövaikutusten hallinta, esimerkiksi kierrätys, ja sen kannattavuus. Tuotantotalous käsittää aiheita yrityssuunnittelua ja tuotantolinjan ohjaukseen. Se käsittelee ihmisistä, materiaaleista, informaatiosta, laitteista ja energiasta koostuvia järjestelmiä, niiden suunnittelua, käyttöönottoa ja kehittämistä.
Tuotantotalous suhteessa muihin insinööritieteisiin.
Tuotantotalous, englanniksi industrial management, erottuu muista insinöörien perinteisistä osaamisalueista siinä, että sitä voidaan soveltaa kaikkiin tuotannon aloihin, kuten teollisuuteen, yritysten, kuntien ja kolmannen sektorien toimintaan (panosten muuttamista tuotoksiksi). Esimerkkejä tuotantotalouden soveltamiskohteista ovat huvipuiston jonojen lyhentäminen, leikkaussalin toiminnan tehostaminen, tuotteiden jakelukanavien hallinta, sekä halvempien ja luotettavampien autojen valmistaminen. Tyypillisesti tuotantotalouden osaajat tehostavat prosesseja, kehittävät tuotteiden valmistettavuutta ja laatua sekä kehittävät koko toiminnan tuottavuutta.
Tuotantotalous kohdistaa huomionsa tehokkaaseen suunnitteluun sekä tuotannon tai palvelun hallintaan käsittelemällä sekä tuotekehitystä, tietojärjestelmiä, laatujohtamista, tuotannon johtamista, varaston hallintaa, kirjanpitoa sekä muita organisaation toimintaan vaikuttavia aihealueita. Oleellista on, että nämä arvoa tuottavat luovat toiminnot kohdennetaan markkinoilla tunnistettujen mahdollisuuksien pohjalta.
Kansainväliset vastineet.
Kansainvälisesti tuotantotaloutta vastaa usein ilmaisu Industrial Engineering tai Operations Management. Industrial ja Operations Management ovat alun perin keskittyneet lähinnä tuotteiden tai palveluiden tuottamiseen ja toimittamiseen. Nykyisin oppeja sovelletaan kuitenkin laajemmin, esimerkiksi valtion ja kunnanhallintoon (mm. terveydenhuoltoon). Saksankielisissä maissa tuotantotaloutta vastaava termi on Wirtschaftsingenieurwesen. Ruotsissa suomalaisia tuotantotalouden yliopisto-opintoja vastaa industriell ekonomi (Norjassa industriell økonomi).
Tyypillisiä alueita, joita käsitellään ovat tuotannonohjaus, sisäinen laskentatoimi, strategia, laatujohtaminen, tuotekehitys ja innovaatiojohtaminen, logistiikka, ostotoiminta (supply management) ja ergonomia. Näiden lisäksi myös erilaisten tietojärjestelmien, esimerkiksi toiminnanohjausjärjestelmien (ERP) rooli korostuu.
Euroopppalaisissa yliopistoissa tuotantotaloutta opiskelevilla on oma kattojärjetö, ESTIEM, johon kuuluu noin 47 000 opiskelijaa 25 eri maassa.
Tuotantotalouden opintosuunnan opetusohjelma lukuvuonna 1968-69 I-III vsk
Historia.
Helsingin teknillisen reaalikoulun aloittaessa toimintansa vuonna 1849 jo heti alkuvaiheessa opetettiin myös kirjanpitoa. Sitä voidaan pitää tuotantotalouden piiriin kuuluvan opetuksen alkuna. Oppilaitoksen kehittyessä vuonna 1879 Suomen polyteknilliseksi opistoksi lisättiin sen opetusohjelmaan kirjanpidon lisäksi kansantalous ja teollisuuslainsäädäntö. Opiston muuttuessa Suomen Teknilliseksi Korkeakouluksi vuonna 1908 perustettiin heti teollisuustalouden lehtoraatti ja kansantalouden professuuri. Teollisuustalous sai professuurin vuonna 1921, silloin yhdistettynä yleisen koneopin ja teollisuustalouden professuurina. Työpsykologian opetus alkoi vuonna 1947 erikoisopettajan voimin, josta kehittyi sitten vuonna 1951 työpsykologian ja työnjohto-opin professuuri. Tähänastisen kehityksen lähtökohta oli nähtävästi se, että tekniikan piirissä toimivat tarvitsevat myös näiden aineiden antamia tietoja.
Tuotantotalouden nimellä kulkeva käsite on syntynyt Suomessa 1960-luvulla ulkomaisten esikuvien mukaisesti tarkoittamaan tietoainesta, jonka pohjalta tähdätään yritysten toiminnan taloudellisuuteen ja kannattavuuteen. Osana insinööritehtävien hoidon edellyttämiä tietoja se on alun perin liittynyt lähinnä teollisuudessa esiintyviin kysymyksiin. Sittemmin se on laajentunut käsittämään muitakin aloja, joilla insinöörikoulutuksen pohjalta voidaan toimia.
Tuotantotalouden opintosuunnan opetusohjelma lukuvuonna 1968-69 IV vsk
Tuotantotalouden opintosuunta perustettiin Teknilliseen korkeakouluun sen koneinsinööriosastolle vuonna 1966. Silloin syntyi tuotantotalouteen alusta alkaen erikoistava korkeakouluinsinöörien koulutus ja siitä vastaava Tuotantotalouden laitos Koneinsinööriosastolla. Tuotantotalous-käsitteen sisältö vakiintui tämän seurauksena. Vuoden 1979 tutkinnonuudistuksessa sai opintosuunta nimen tuotantotalouden koulutusohjelma. Tuotantotalouden laitos muodostettiin vuonna 1996 tuotantotalouden osastoksi, jolloin se irrotettiin Konetekniikan osastosta itsenäiseksi.
Vuodesta 1966 alkaen opiskelijat valittiin opintosuunnalle jo korkeakoulun opiskelijavalinnan yhteydessä. Opintosuunnan alkuvuosina valittiin aloittajia noin kaksikymmentä vuosittain. Sittemmin valittujen määrä on vähitellen kasvanut noin kuuteenkymmeneen. Opinnot koostuivat aluksi koneinsinööriosaston teknisistä aineista ja tuotantotalouden omista aineista. Vähitellen teknisiä opintoja on voinut valita muidenkin osastojen teknisistä aineista. Muutenkin valinnanmahdollisuudet ovat lisääntyneet myös tuotantotalouden opinnoissa. Tuotantotalouden opetuksen keskeiseksi rooliksi Teknillisessä korkeakoulussa on asetettu kaikkien korkeakoulun opiskelijoiden taloudellishallinnollisen opetuksen tarjoaminen, ei vain "omien" opiskelijoiden koulutus. Se onkin muodostanut opiskelijoiden määrän pääosan. Tuotantotalouden aineisiin ovat muiden koulutusohjelmien opiskelijat tunteneet lisääntyvää mielenkiintoa.
Uusiin teknillisiin korkeakouluihin on perustettu Teknillisen korkeakoulun esikuvan mukaan tuotantotalouden opetusta niiden edellyttämine laitoksineen ja virkoineen. Näin on tapahtunut Lappeenrannan ja Tampereen teknillisissä korkeakouluissa sekä Oulun yliopiston teknillisessä tiedekunnassa ja Vaasan yliopistossa ekonomikoulutukseen liittyvänä. (Olkkonen 1997) Tuotantotalous kuuluu myös useiden ammattikorkeakoulujen opetusohjelmaan.
Opintojen sisältö.
Tuotantotalouden opinnot ovat yhdistelmä taloutta, tekniikkaa, johtamista, työpsykologiaa, kansainvälisyyttä ja informaatioteknologiaa ja viime kädessä opintojen sisältö on aina opiskelijasta ja koulusta kiinni.
Yliopistokoulutus.
Yliopistoissa tuotantotalouden koulutusohjelmat ovat Teknillisessä korkeakoulussa Otaniemessä, Tampereen ja Lappeenrannan teknillisissä yliopistoissa sekä Oulun että Vaasan yliopistoissa. Helsingin kauppakorkeakoulussa on mahdollista valmistua ekonomiksi (maisteritutkinto) tuotantotalouden koulutusohjelmaa pitkälti vastaavasta Logistiikan ja Palvelutalouden koulutusohjelmasta sekä englannin kielisestä Logistics and Service Economics -koulutusohjelmasta. Tuotantotaloudessa pääaineeksi voi valita esimerkiksi teknillisessä korkeakoulussa teollisuustalouden, työpsykologian ja johtamisen, strategian ja kansainvälinen liiketoiminnan, teollisuuden kehittämisen ja johtamisen tai ympäristöjohtamisen ja vastuullisen liiketoiminnan. Yliopistossa tuotantotaloudesta voi suorittaa tekniikan kandidaatin ja diplomi-insinöörin tutkinnon; Vaasassa tuotantotalouden tutkinto on kauppatieteiden kandidaatin/maisterin tutkinto, jossa suuntautumisvaihtoehdot ovat joko tuotekehitys/laatujohtaminen tai tuotannonohjaus/logistiikka. Vaasan yliopistossa on tarjolla myös englanninkielinen tuotantotalouden maisteriryhmä.
Lappeenrannan teknillisen yliopiston tuotantotalouden yksikkö on valittu jo kolmannen kerran Suomen vuosiksi 2010-2012. Se on ollut valtakunnallisen yliopistokoulutuksen laatuyksikkö myös vuosina 2001-2003 ja 2004-2006. Valinnat tekee Suomen sisäministeriön alainen korkeakoulujen arviointineuvosto KKA. Yliopistokoulutuksen laatuyksiköitä on Suomessa kymmenen, ja ne valitaan uudelleen kolmen vuoden välein. Sama yksikkö ei voi tulla valituksi kolmea kertaa peräkkäin.
Ammattikorkeakoulutus.
Ammattikorkeakouluissa tuotantotalouden insinöörikoulutusohjelmat ovat Varkaudessa Savonia-ammattikorkeakoulussa, Metropolia Ammattikorkeakoulussa, Imatralla Saimaan ammattikorkeakoulussa, Hämeen ammattikorkeakoulussa (HAMK) Valkeakoskella, Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulussa Ylivieskassa, Satakunnan ammattikorkeakoulussa, Kemi-Tornion ammattikorkeakoulussa ja Turun ammattikorkeakoulussa.
Jatkokoulutus.
Tuotantotalouden valtakunnallinen tutkijakoulu toimii Teknillisessä korkeakoulussa Otaniemessä. Se kouluttaa tekniikan tohtoreita ja lisensiaatteja, joiden tutkimus suuntautuu tuotantotalouteen.
Helsingin kauppakorkeakoulussa koulutetaan logistiikan ja palvelutalouden tohtoreita logistiikan aineen tohtoriohjelmassa. Logistiikan väitöskirjojen aiheet liittyvät koko toimitusketjun strategiseen, taktiseen ja operatiiviseen suunnitteluun sisältäen hankintatoimen, tuotannonsuunnittelun ja jakelun. Väitöskirjoissa kehitellään sekä yleisempiä liiketoimintamalleja että spesifimpiä, numeeriseen mallintamiseen ja optimointiin perustuvia malleja.
Lisäksi Metropolia Ammattikorkeakoulussa ja Savonia-ammattikorkeakoulussa Varkaudessa voi opiskella ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon tuotantotaloudesta (Master's Degree in Industrial Management).


Itseisarvo.
Matematiikassa itseisarvo kuvaa luvun suuruutta riippumatta sen etumerkistä.
Reaaliluvun itseisarvo.
Itseisarvon kuvaaja origon läheisyydessä. Kuvaajasta ilmenee, ettei itseisarvo voi saada negatiivisia arvoja.
Reaaliluvun itseisarvo on sen etäisyys lukusuoran nollasta riippumatta, onko luku positiivinen tai negatiivinen. Luvun formula_1 itseisarvoa merkitään formula_2. Itseisarvon muodollinen määritelmä on
formula_3
Positiivisen reaaliluvun ja nollan itseisarvo on luku itse, negatiivisen reaaliluvun itseisarvo on luvun vastaluku eli luku kerrottuna luvulla −1. Esimerkiksi luvun kolme itseisarvo merkitään formula_4 ja se on 3. Miinus kahden itseisarvo puolestaan on kaksi, formula_5. Helpoiten negatiivisen lukuarvon itseisarvon saa lasketuksi poistamalla miinusmerkin.
Kompleksiluvun itseisarvo.
Kompleksiluvun "c = a + ib" itseisarvo on
formula_6. Tämä on sama kuin kompleksilukua "c" kompleksitasolla vastaavan pisteen etäisyys origosta.
Muita itseisarvoja.
Vektorin itseisarvosta käytetään tavallisesti nimitystä normi ja se vastaa vektorin euklidista pituutta. Tavallisen kolmiulotteisen vektorin v pituus on
Kvaternion itseisarvo määritellään analogisesti vektorien kanssa
Itseisarvon ominaisuuksia.
Itseisarvolle voidaan todeta pätevän seuraavat laskusäännöt. Olkoon formula_9. Tällöin pätee


Hietalahden kauppahalli.
Hietalahden kauppahalli on Helsingissä Hietalahdentorin reunalla sijaitseva vanha kauppahalli. Selim A. Lindqvistin 1903 piirtämän rakennus oli alun perin venäläisten hevoskasarmi. Hallitoiminta alkoi 1906. Halli tunnettiin pitkään laadukkaista elintarvikkeista.
Kun Hietalahdentori sai 1990-luvulla julkisuutta ulkomaalaisten turistien harjoittamasta alkoholin ja tupakan salakaupasta, vaikeutti tämä osaltaan myös hallin toimintaa. Vuosituhannen vaihteessa perinteinen hallikauppa lopetettiin, halli korjattiin ja sen sisustus entisöitiin. Joulukuussa 2001 halli avattiin niin sanottuna luomuhallina, jossa myytiin pääasiassa luomuelintarvikkeita. Tämä liikeidea ei kuitenkaan menestynyt. Vuoden 2003 lopussa Suomen Taidekauppiaat ry:n ja Suomen Taide- ja Antiikkikauppiaiden Yhdistys STAY ry:n perustajajäsen Kauko Korpela vuokrasi Hietalahden kauppahallin keskihallin Helsingin kaupungilta. 1. joulukuuta 2003 alkaen Hietalahden Antiikki- ja Taidehalli on keskittynyt taide-, antiikki- ja keräilyesineiden kauppaan.
Hallissa toimii lisäksi ravintola, kahvila ja pikasuutari.


Hakualgoritmi.
Hakualgoritmilla voidaan tarkoittaa mitä tahansa algoritmia, jolle kerrotaan ongelma ja joka etsii siihen vastauksen. Yleensä merkitys on suppeampi, ja haulla tarkoitetaan arvon etsimistä tietorakenteesta. Tällaiset hakualgoritmit ovat keskeisiä ohjelmoinnissa ja tietojenkäsittelytieteessä, ja niitä on hyvinkin monenlaisia käytettävästä tietorakenteesta riippuen.
Yksinkertaisin ja yleiskäyttöisin hakualgoritmi on peräkkäishaku, joka etsii etsii arvoa säiliöstä käymällä peräkkäin läpi jokaisen alkion. Se toimii jokaisessa tietorakenteessa, joka sallii alkioiden läpikäynnin ja yhtäsuuruusvertailun. Tyypillisesti sitä käytetään järjestämättömiin taulukoihin ja linkitettyihin listoihin.
Jos tietorakenteen alkioista tiedetään jotakin erityistä, algoritmi voi käyttää tätä tietoa hyväkseen. Suuruusjärjestyksessä olevaan taulukkoon puree puolitushaku eli binäärihaku (). Jos alkiot ovat vielä jakautuneet jokseenkin säännöllisesti, interpolaatiohaku () voi nopeuttaa hakua entisestään.
Puun läpikäyntialgoritmit liittyvät kiinteästi kyseisiin tietorakenteisiin. Alkeellisin esimerkki on binäärihakupuu, jossa jokaisessa solmussa on kaksi alipuuta: vasemmassa on vain solmua pienempiä alkioita ja oikeassa solmua suurempia alkioita. Tämä mahdollistaa nopean hakualgoritmin, jos puu on tasapainoinen.
Graafin eli verkon läpikäyntialgoritmit etsivät arvon lisäksi lyhimmän polun lähtösolmun ja etsittävään solmun välille. Ne ovat siis samalla polunhakualgoritmeja. Koska puutkin ovat verkkoja, niiden läpikäyntialgoritmeissa on paljon yhteistä.


Lajittelualgoritmi.
Lajittelualgoritmit eli järjestämisalgoritmit ovat varsin keskeisiä algoritmeja ohjelmistotekniikassa. Lajittelualgoritmin tarkoitus on järjestää lista sovittuun järjestykseen, esimerkiksi numero- tai aakkosjärjestykseen. Lajittelualgoritmeilla on keskeinen merkitys sovelluksissa, jotka käsittelevät suuria tietomääriä. Lajittelualgoritmien nopeutta on tutkittu ohjelmistotekniikassa verrattain paljon niiden merkittävyyden vuoksi. Parhaiden yleiskäyttöisten lajittelualgoritmien asymptoottinen suoritusaika on luokkaa O("n"log "n").
Yleisimpiä lajittelualgoritmeja.
Sopivan algoritmin valinta riippuu käytettävän tietojoukon koosta, tietojoukon sisällön arvojakaumasta, käytössä olevan muistin määrästä ja tavoitteena olevasta suoritustehosta. Lopputuloksen kannalta oleellista on tietää halutaanko lajittelualgoritmin olevan "vakaa" vai riittääkö "epävakaa" -algoritmi.
Lajittelualgoritmien luokittelu.
ruutu 9, pata 10, hertta 9, hertta 11
hertta 11, hertta 9, pata 10, ruutu 9
hertta 9, ruutu 9, pata 10, hertta 11
Kortit ovat nyt numerojärjestyksessä ja jokainen numero on omalta kohdaltaan myös aakkosjärjestyksessä.
Suoritusajoista.
Yleisesti voidaan todeta, että luokkaa "O(n2)" olevat algoritmit ovat liian tehottomia käytettäväksi. Logaritmifunktio taas kasvaa niin hitaasti, että "O(n log n)" luokkaa olevat algoritmit ovat jo kelvollisia - näissä termin log n painoarvo siis vähenee syötteen kasvaessa. "O(n)" luokkaa olevat algoritmit toimivat erittäin nopeasti, mutta vaativat vastaavasti usein lisätilaa/lisäinformaatiota järjestämiseen.
Lajittelualgoritmin oikea valinta on erittäin tärkeää. Mikäli tiedetään ennalta syötteen kasvavan suureksi, ei käytetä hitaita algoritmeja. Vastaavasti, jos tiedetään syötteen jäävän useimmissa tapauksissa pieneksi, voidaan käyttää hitaampia (yksinkertaisempia) toteutuksia: hajautustaulujen alkioiden ketjutuksessa esiintyvän linkitetyn listan järjestäminen tehdään usein lisäyslajittelulla, sillä alkioiden määrä jää usein pieneksi.
Voidaan todistaa, että suuruusarvojen vertailuun perustuvan lajittelualgoritmin asymptoottinen suoritusaika on aina vähintään kertaluokkaa "O(n log n)", jossa "n" on lajiteltavien alkioiden lukumäärä. (Kuitenkaan esimerkiksi Counting sort ei toimi vertailulla.)
Esimerkiksi lomituslajittelu on vakaa, mutta ei toimi paikallaan vaan vaatii alkioille "O(n)" lisämuistia. Sen suoritusnopeus on kuitenkin aina "O(n lg n)". Sen sijaan Insertion sort on vakaa ja toimii paikallaan, mutta sen suoritusnopeus on pahimmillaan kertaluokkaa "O(n2)".
Yleinen pikalajittelu vaatii keskimäärin "O(n log(n))" vertailua, mutta pahimmassa tapauksessa "O(n2)", jos järjestettävät alkiot ovat jo valmiiksi järjestyksessä. Pikalajittelu on kevyt ja nopea lähes kaikilla suorittimilla, joka tekee siitä nopeamman kuin muut "O(n log(n))"-algoritmit. Pikalajittelun tilavaatimus on "O(log n)" keskimäärin ja "O(n)" pahimmassa tapauksessa. Pikalajittelun pahimman tilanteen välttämiseksi voidaan siihen liittää algoritmi, joka ennen järjestämistä sekoittaa järjestettävät alkiot epäjärjestykseen.
Laskentalajittelu toimii hyvin nopeasti, "O(n)" ajassa, mutta vaatii tilapäisvektorin tallennustilaksi käsiteltävän lukuavaruuden suurimman ja pienimmän arvon erotuksen verran lisämuistia. Kantalukulajittelu hyödyntää laskentalajittelua - tällöin riittää tietää tietotyypin minimi ja maksimi, ja tämän jälkeen käsitellä kokonainen syöte käyttäen kantalukua. (Esimerkiksi tekstirivit saadaan aakkosjärjestykseen kantalukulajittelulla, kun sen käyttämän laskentalajittelun apuvektorin kooksi asetetaan aakkoset, esimerkiksi a-z.) Näin laskentalajittelun lisämuistitarve saadaan vähennettyä siedettäväksi samalla kun lajittelun suoritusaika pysyy luokassa "O(n)".


Ohjelmistotekniikka.
Omana tieteenhaaranaan ohjelmistotekniikka on vielä verrattain nuori. Esimerkiksi Tampereen teknillisessä korkeakoulussa 1980-luvulla ohjelmistotekniikkaa opiskellut diplomi-insinööri valmistui matematiikan tai elektroniikan laitokselta.
Ohjelmistotekniikka on kuitenkin eriytynyt omaksi tieteenhaarakseen erityisesti ehkä kahdesta syystä; ensinnäkin ohjelmistot ovat nykyään monta kertaluokkaa laajempia kuin ohjelmistot 30 vuotta sitten. Ohjelmistojen koot ovat kasvaneet tuhansista lähdekoodiriveistä jopa kymmeniä miljoonia rivejä käsittäviksi mammuteiksi, ja niiden mutkikkuus on kasvanut arviolta samassa suhteessa. Toiseksi ennen ohjelmistot olivat lähes poikkeuksetta numeerista laskentaa suorittavia sovelluksia; matematiikka oli sikäli hyvin keskeistä. Nykyään ohjelmistot tekevät lähestulkoon mitä hyvänsä, eikä niiden sovellusalueeseen liity välttämättä mitään numeerista laskentaa.
Ohjelmistotekniikka on nykyään kiinnostunut laajoista ohjelmista ja silti ohjelmistokehityksen paradigma on muuttunut nopeammin tuotettaviin ohjelmistoihin. Nopeus ja kiire on tuonut mukanaan ketterät menetelmät ja web-ohjelmistosuunnittelun. Ohjelmistotekniikan juurilta on syntynyt myös web-ohjelmistotekniikka, joka tutkii miten web-sovelluksia pitäisi kehittää.


Splinter Cell (pelisarja).
"Tom Clancy’s Splinter Cell" on Ubisoftin kehittämä ja julkaisema kolmannen persoonan hiiviskelypelisarja, jonka ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 2002. Pelillä on neljä jatko-osaa: "Pandora Tomorrow", "Chaos Theory", "Double Agent" ja "Conviction". Sarjan kuudes osa ' on kehityksessä. Julkaisupäivää ei ole vielä ilmoitettu, mutta se tulee tämänhetkisen tiedon mukaan sijoittumaan vuoden 2013 toiselle neljännekselle.
Sarjassa seurataan kenttäagenttia, Samuel ”Sam” Fisheriä, joka työskentelee operatiiviselle "Third Echelon" -yksikölle. Peleissä käsitellään paljon maailmanlaajuisia kriisejä, kuten kolmannen maailmansodan uhkaa, joiden selvittelyyn ei sotilaallinen interventio käy päinsä. Ratkaisua täytyy siis hakea hiljaisemman lähestymistavan kautta. Fisherin tehtävänä on soluttautua mahdottomalta tuntuviin paikkoihin ja kerätä elintärkeää tietoa NSA:lle. Tilanteen vaatiessa hän joutuu myös turvautumaan varastamiseen, kidnappauksiin tai jopa murhiin kansallisen turvallisuuden nimissä.
Päähenkilö.
Pelisarjan protagonisti ja NSA:n operatiivisen (fiktiivisen) yksikön "Third Echelonin" ensimmäinen kenttäagentti.
Fisherin menneisyydestä tiedetään vähän. Hän palveli 1980-luvulla Yhdysvaltain sotilastukikohdassa Saksassa. Hän osallistui vuonna 1991 Persianlahden sotaan Navy SEAL -kommandona, olettavasti ryhmänsä tarkka-ampujana. Hän myös toimi eräässä vaiheessa CIA-agenttina, mutta hän inhosi työtään. Fisher meni naimisiin Regan Burnsin kanssa vuonna 1984. Avioliiton seurauksena heille syntyi yksi tytär, Sarah Fisher. Vaimo kuitenkin kuoli syöpään vuonna 1989.
Fisher on toiminut Third Echeloninille tärkeimpien viimeaikaisten kriisien aikana, ja kerännyt paljon kokemusta salaisesta tiedonkeruusta. Hän ei ole ainoastaan selvinnyt vaarallisista tilanteista, vaan onnistunut tehtävissään loistavasti. Fisher on hiljainen, tutkiva persoona; kuin joku joka katselee tilanteita ulkoapäin. Hänen elämäänsä on aina varjostanut taistelu, vakoilu ja jatkuva koulutus. Third Echelonin määräämiä tehtäviä suorittaessaan Fisher on matkustanut ympäri maailmaa. Hän on suorittanut vakoilutehtäviä muiden muassa Georgiassa, Etelä-Koreassa, Pohjois-Koreassa, Indonesiassa, Israelissa, Japanissa, Myanmarissa, Perussa, Ranskassa ja Venäjällä.
Luonteeltaan Fisher on vaatimaton ja kyyninen, ja hänellä on usein tapana kommentoida sarkastisin toteamuksin ja lausahduksin huippusalaisen ja yleensä epäilyttävän työnsä luonnetta. Hän ei ole kiinnostunut maineesta ja kunniasta, mutta hän on hyvin isänmaallinen eikä voi sietää sitä, että terroristit tappavat amerikkalaisia siviilejä.
Sam Fisherin pomona toimii Yhdysvaltain armeijan eversti Irving Lambert, joka toimii Third Echelonin johtajana ja neuvoo Fisheriä kertomalla tälle tehtävän tavoitteet. Lambertin ohella Fisheriä avustaa joukko muita NSA:n työntekijöitä, kuten tietotekniikkaan perehtynyt Anna Grimsdóttír. Fisherin varustuksesta vastasi Vernon Wilkes Jr., mutta tämän kuoltua tilalle tuli Frances Coen ja myöhemmin William Redding.
Sam Fisherin äänenä toimii veteraaniääninäyttelijä Michael Ironside.
Juoni.
Pelien juonet ovat samankaltaisia; Yhdysvaltain kansalaisia uhkaa jokin vaara, ja NSA:n täytyy estää se. Pelien juonia ei ole kirjoittanut Tom Clancy, kuten nimen perusteella voisi päätellä, vaan Clancy on ainoastaan vaikuttanut juonen kehitykseen.
"Splinter Cell".
Vuoden 2004 alkupuolella Georgian presidentti (hänen nimeään ei mainita, mutta kyseessä on mahdollisesti Mikheil Saakašvili) menehtyy salaperäisessä pommi-iskussa, minkä jälkeen georgialaismiljardööri Kombayn Nikoladze järjestää verettömän vallankaappauksen ja julistautuu uudeksi presidentiksi. Nikoladze lupaa nostavansa georgialaisten elintasoa ja parantavansa maan suhteita länsimaihin, erityisesti Yhdysvaltoihin. Samoihin aikoihin Sam Fisher, entinen Yhdysvaltain laivaston Navy SEAL -erikoisjoukkojen jäsen, valitaan NSA:n uuden operatiivisen yksikön Third Echelonin ensimmäiseksi kenttäagentiksi.
Fisher saa ensimmäiseksi tehtäväkseen matkustaa Georgian pääkaupunkiin Tbilisiin ja tavata CIA-agentti Thomas Gurgenidze, joka on tutkimassa CIA-agenttien Blausteinin ja Madisonin salaperäisiä katoamisia. Kun Fisher pääsee rakennukseen, jossa hänen on määrä kohdata Gurgenidze, rakennus on sytytetty liekkeihin ja pahoin haavoittunut Gurgenidze kuolee vihjattuaan Fisherille, että Blaustein ja Madison kuolivat saatuaan selville "jotain suurta". Fisher löytää Blausteinin ja Madisonin ruumiit paikalliselta poliisiasemalta, minkä jälkeen hänet lähetetään Georgian puolustusministeriöön. Puolustusministeriössä Fisher salakuuntelee palkkasoturi Vyacheslav Grinkon ja hakkeri Phillip Massen välisen keskustelun, mikä vahvistaa Nikoladzen antaneen käskyn tappaa Blaustein ja Madison. Puolustusministeriössä Fisher myös murtautuu Nikoladzen toimistoon ja saa selville, että Nikoladze on salaa hyökännyt Azerbaidžaniin saadakseen haltuunsa maan valtaisat öljyvarat ja samalla harjoittanut kansanmurhaa paikallisen muslimiväestön keskuudessa.
Fisher lähetetään azerbaidžanilaiselle öljynporauslautalle, jonka Nikoladzen joukot ovat miehittäneet. Kesken Fisherin tehtävän öljynporauslautta joutuu NATO:n hyökkäyksen kohteeksi. Yhdysvaltalaiset suihkuhävittäjien pommittaessa öljynporauslauttaa Fisher jahtaa Piotr-nimistä hakkeria, jonka kantamassa salkussa on arvokkaita Nikoladzea koskevia tietoja. Fisher saa salkun haltuunsa, mutta palatessaan takaisin Yhdysvaltoihin Lambert ottaa yhteyttä Fisheriin ja kertoo hänelle, että Nikoladze on julistanut sodan Yhdysvaltoja vastaan: koska yhdysvaltalaisjoukot karkottivat georgialaissotilaat pois Azerbaidžanista, Nikoladze on kostoksi käyttänyt Massen kehittämiä tietokonealgoritmeja ja lamauttanut niiden avulla sekä Yhdysvaltain tietoliikenteen että viestintäyhteydet. Fisher saa uudeksi tehtäväkseen jäljittää Nikoladze, ennen kuin tämä ehtii käyttämään algoritmeja uudestaan.
Fisherille annetaan tehtäväksi tunkeutua CIA:n päämajaan, missä hän kidnappaa georgialaisille salaa työskennelleen CIA:n työntekijä Mitchell Doughertyn. Doughertyn antamat tiedot paljastavat, että Nikoladzen hakkerit työskentelevät Kalinatek-toimistorakennuksessa Virginiassa, mutta Grinkolle työskentelevät venäläismafiosot ovat saaneet käskyn eliminoida hakkerit peittääkseen jäljet georgialaisten toimista Yhdysvaltain maaperällä. Fisher tunkeutuu Kalinatek-rakennukseen ja kohtaa Ivan-nimisen hakkerin, joka antaa hänelle uusia Nikoladze koskevia tietoja. Ivanin antamien tietojen avulla Third Echelonille ilmenee, että Nikoladze on kontakti Myanmarissa kiinalaisessa suurlähetystössä. Fisher tunkeutuu suurlähetystöön ja paljastaa, että korkea-arvoinen kiinalaiskenraali Kong Feirong kannattaa Nikoladzen antiamerikkalaista terroristikampanjaa. Yhdysvaltain ja Kiinan kansantasavallan välit tulehtuvat ja ihmiskunta on vaarallisen lähellä kolmatta maailmansotaa.
Samoihin aikoihin Nikoladzelle uskolliset georgialaissotilaat sieppaavat yhdysvaltalaissotilaita ja uhkaavat teloittaa heidät suorassa televisiolähetyksessä. Fisher kuitenkin tunkeutuu hylättyyn teurastamoon, jossa yhdysvaltalaisia pidetään panttivankeina. Hän myös kohtaa samalla georgialaisten vangitsemia kiinalaisdiplomaatteja, jotka kertovat, että todellisuudessa Feirong johtaa Kansan vapautusarmeijasta erkanevaa kapinallista ryhmittymää. Samalla hetkellä georgialaissotilaita johtava Grinko antaa joukoilleen määräyksen tappaa sekä yhdysvaltalaiset että kiinalaiset, jolloin Fisher joutuu puolustamaan panttivankeja ja tulitaistelun päätteeksi ampuu Grinkon.
Kun Grinko on kuollut, Nikoladze hylkää Feirongin ja entiselle liittolaiselleen katkeroituneena Feirong antaa sotilailleen käskyn tuhota kaikki todisteet hänen petturuudestaan Myanmarin suurlähetystössä. Fisher kuitenkin tunkeutuu suurlähetystöön ja saa selville, että suurlähetystöstä on lähdössä kaksi rekka-autoa, joiden kuljettamia ydinaseita Feirong on aikeissa käyttää Taiwania vastaan. Fisher tuhoaa molemmat rekat, minkä jälkeen hän lähtee Feirongin toimistoon. Toimistossa Fisher kohtaa humaltuneen Feirongin, joka on alkanut ampua omia sotilaitaan. Fisher pakottaa Feirongin luovuttamaan hänelle tietokoneelta aineistoa, joka paljastaa kenraalin petturuuden, joskin Feirong menehtyy samalla.
Third Echelonille selviää, että Nikoladze on palannut takaisin Georgiaan saadakseen haltuunsa Tbilisin presidentinlinnassa säilytettävän salaperäisen esineen, joka tunnetaan koodinimellä "ARK". Fisher tunkeutuu presidentinlinnaan ja saa selville, että ARK on itse asiassa matkasalkun kokoinen ydinräjähde, jota säilytetään presidentinlinnan kirjaston alapuolella sijaitsevassa holvissa. Kun Fisher saapuu kirjastoon, hän joutuu tulitaisteluun Nikoladzea suojelevien kommandojen kanssa. Hän selviytyy tulitaistelussa voitokkaana ja ottaa holvissa piileskelevän Nikoladzen kiinni, jotta hän voisi avata retinaskannerilla suojatun kassakaapin, joka on Lambertin mukaan ARK:n säilytyspaikka. Kassakaappi kuitenkin paljastuu tyhjäksi ja samalla hetkellä holviin saapuu uuden vastavalitun Georgian presidentin Varlam Cristavin lähettämiä erikoisjoukkoja. Nikoladze kertoo sotilaille, että kassakaapissa on vain ARK:n aktivointiavain ja että pommi itsessään on salakuljetettu Yhdysvaltoihin. Sotilaat vievät Nikoladzen Cristavin luokse, mutta Fisher pakenee holvista ja ampuu Nikoladzen, ennen kuin tämä olisi ehtinyt kertoa Cristaville ARK:ia koskevia tietoja. Kun Nikoladze on kuollut, Fisher pakenee presidentinlinnasta. Fisherin saamien tietojen avulla yhdysvaltalaiset paikantavat ja neutralisoivat ARK:n, mikä samalla päättää kriisin.
"Pandora Tomorrow".
Vuonna 2006 Yhdysvallat päättää perustaa sotilastukikohdan äskettäin itsenäistyneeseen Itä-Timoriin, "maailman nuorimpaan demokratiaan". Vaikka tukikohdan tarkoituksena onkin kouluttaa itätimorilaisia sotilaita, Yhdysvaltain taka-ajatuksena on lyhyt hyökkäysetäisyys Pohjois-Koreaan. Yhdysvaltain sotilaallinen läsnäolo aiheuttaa voimakasta vihamielisyyttä amerikkalaisia kohtaan koko Indonesian alueella ja pahamaineisin Yhdysvaltoja vastustavista sissijärjestöistä on Darah Dan Doa, jota johtaa nuori ja karismaattinen Suhadi Sadono. Sadonon johdolla Darah Dan Doan sissitaistelijat kaappaavat Itä-Timorin pääkaupungissa Dilissä sijaitsevan suurlähetystön ja ottavat panttivangeikseen kymmenittäin yhdysvaltalaisia diplomaatteja ja sotilaita, mukaan lukien Displace International -yksityisarmeijan johtajan ja Sam Fisherin vanhan ystävän Douglas Shetlandin.
Koska Shetlandilla on hallussaan tietoja, jotka eivät saa päätyä Darah Dan Doan haltuun, Third Echelon lähettää Fisherin suurlähetystöön, jossa sissit ovat alkaneet tappamaan panttivankejaan. Fisher kohtaa Shetlandin, joka antaa Fisherille matkapuhelimensa. Matkapuhelimella on Sadonoa koskevia tietoja sisältävä tekstiviesti, mutta koska viesti timorilaista mambai-murretta, Fisherin täytyy tavata suurlähetystössä panttivankina oleva Ingrid Karlthson, joka osaa puhua mambaita. Karlthson kääntää Fisherin tekstiviestin sisällön mambaista englanniksi, minkä jälkeen Fisher poistuu suurlähetystöstä ja Yhdysvaltain armeijan Delta Force -erikoisyksikkö tunkeutuu rakennukseen. Vaikka Delta Force onnistuukin vapauttamaan panttivangit, Sadono sissijoukkoineen pakenee suurlähetystöstä ja katoaa Indonesian sademetsiin suunnittelemaan kostoiskua Yhdysvaltoja vastaan. Yhdysvallat vannoo löytävänsä Sadonon ja nujertavansa Darah Dan Doa, minkä seurauksena Indonesiaan lähetetään tuhansittain yhdysvaltalaissotilaita.
Karlthsonin kääntämä teksti vie Fisherin pariisilaiseen kryoniikkaan erikoistuneeseen laboratorioon, johon on tunkeutunut joukko salaperäisiä ranskalais-syyrialaisten terroristeja. Koska Fisherin tarkoituksena on saada selville terroristien aikeet, hänen tehtävänään on löytää Francois Codeboeuf -niminen vartija, joka on onnistunut ottamaan matkapuhelimensa kameralla valokuvan terroristien johtajasta ja lukinnut itsensä laboratorion tutkimustiloihin. Fisher kohtaa Codeboeufin ja saa haltuunsa matkapuhelimen, jolla oleva valokuva paljastaa terroristijohtajan CIA-agentti Norman Sothiksi. Third Echelon antaa Fisherille uudeksi tehtäväksi soluttautua Pariisista Nizzaan matkalla olevaan luotijunaan, jonka matkustajien joukkoon kuuluu siviileiksi naamioituneiden terroristien suojelema Soth. Junassa Fisher kohtaa Sothin, joka väittää olevansa peitetarinan turvin toimiva CIA:n vakooja, jonka tehtävänä on tarkkailla terroristien toimia. Fisher kuitenkin salakuuntelee Sothin puhelinkeskustelun, joka paljastaa Sothin olevan nykyisin Sadonolle työskentelevä palkkasoturi.
Third Echelon lähettää Fisherin Jerusalemiin, missä Fisherin tehtävänä on hankkia SC-20-rynnäkkökiväärinsä asekauppias Saul Berkovitziltä. Kun Fisher saapuu Berkovitzin asekauppaan, Berkovitz itse on joutunut kahden rosvon uhkailemaksi. Fisher tappaa molemmat rosvot ja saa Berkovitziltä rynnäkkökiväärinsä, jota asekauppias on muunnellut. Kun Fisher on saanut takaisin aseensa, Lambert antaa hänelle uudeksi tehtäväksi kohdata Shin Bet -agentti Dahlia Tal. Tal johdattaa Fisherin syyrialaisten terroristien salaiseen tukikohtaan, missä Fisher varastaa terroristien haltuun joutuneen isorokkonäytteen. Third Echelonille selviää, että Sadono on Sothin avulla ostanut mustasta pörssistä biologisia aseita, ja että hyökkäyksen kryoniikkalaboratorioon tarkoituksena oli hankkia säilytyslaitteita Sadonon hankkimille isorokkoviruksille.
Third Echelon lähettää Fisherin Indonesian viidakkoihin, missä Shetlandin avustama Fisher soluttautuu Darah Dan Doan päämajana toimivaan leiriin. Leirissä Fisher asentaa pommeja Sadonon yksityiseen lentokoneeseen ja saa selville, että sissit jalostavat isorokkovirusta asetarkoituksiin. Hän myös saa selville, että Sadono on käynnistänyt "Pandora Tomorrow" -nimisen operaation: Darah Dan Doa on asentanut isorokolla varustettuja pommeja Yhdysvaltain maaperälle ja joka 24 tunnin välein Sadono tekee puhelinsoittoja, joissa hän estää miehiään laukaisemasta pommeja. Mikäli Sadono vangitaan tai tapetaan, pommit laukaistaan ja miljoonat yhdysvaltalaiset siviilit saavat kuolettavan isorokkotartunnan. Displacen tarkka-ampujien avustama Fisher pakenee leiristä ja Yhdysvallat joutuu vetäytymään Indonesiasta.
Fisher tunkeutuu Darah Dan Doan haltuun joutuneeseen laivastotukikohtaan, missä hänen tehtävänään on tunkeutua sukellusveneeseen ja hankkia aluksen keskustietokoneelta tietoja isorokkopommien sijainneista. Fisher onnistuu tehtävässään ja kun yhdysvaltalaiset saavat selville pommien olinpaikat, pommit deaktivoidaan ja Sadonon suunnitelma epäonnistuu. Yhdysvaltalaiset joukot palaavat takaisin Indonesiaan ja kukistavat Darah Dan Doan, jolloin Sadono ottaa haltuunsa jakartalailaisen televisioaseman ja järjestää amerikkalaisvastaisen puheen televisiolähetyksessä. Ingrid Karlthsonin avustama Fisher kuitenkin kaappaa Sadonon kesken lähetyksen ja toimittaa hänet yhdysvaltalaisten viranomaisten haltuun.
Vaikka Sadono onkin vangittu ja Darah Dan Doa kukistettu, Norman Soth onnistuu saamaan haltuunsa viimeisen isorokkopommin ja päättää laukaista sen Los Angelesin kansainvälisellä lentoasemalla kostoksi siitä, että Yhdysvallat aikoinaan hylkäsi hänet yksin Indonesiaan. Kun pommi laukeaisi, sadat tuhannet ihmiset saisivat välittömästi tartunnan ja isorokko leviäisi lentoreittien kautta ympäri maailmaa, mikä aiheuttaisi yhteensä jopa useita miljoonia kuolonuhreja. Fisher tunkeutuu lentokentälle, eliminoi Sothin kätyreineen ja estää pommin laukeamisen.
Pelin välivideoiden uutislähetyksissä mainitaan pikaisesti kaksi asiaa, jotka myöhemmin näyttelevät suurta roolia "Chaos Theoryn" juonessa: ensimmäinen Abrahim Zherkezin tutkimukset koskien Phillip Massen kehittämiä tietokonealgoritmeja ja toinen japanilaisen Information Self Defense Forcen perustaminen.
"Chaos Theory".
Vuonna 2007 Kiinan kansantasavalta ja Pohjois-Korea julistavat Japanin kauppasaartoon protestoidakseen sitä, että Japani on perustanut uudenlaisen armeijaryhmän, informaatiosodankäynnin torjumiseen erikoistuneen Information Self Defense Forcen eli I-SDF:n. Koska useiden Aasian valtioiden mielestä I-SDF:n perustaminen rikkoo toisen maailmansodan jälkeisiä asevarustelusopimuksia, Kiina ja Pohjois-Korea estävät japanilaisten kauppalaivojen toiminnan Keltaisellamerellä. Kauppasaarron heikentämänä Japani pyytää apua pitkäaikaiselta liittolaiseltaan Yhdysvalloilta, jolloin Yhdysvaltain laivasto lähettää uusimmilla asejärjestelmillä varustetun risteilijä "USS Clarance E. Walshin" pelottelemaan Kiinan ja Pohjois-Korean sotalaivoja.
Samoihin aikoihin Sam Fisher tunkeutuu Perussa sijaitsevaan, espanjalaisten siirtomaa-ajan aikaiseen linnoitukseen, jossa separatistinen People's Voice -sissijärjestö pitää panttivankinaan yhdysvaltalaista insinööri Bruce Morgenholtia. Koska Morgenholt oli mukana Yhdistyneiden kansakuntien Watson-projektissa, jonka tarkoituksena on tutkia Phillip Massen tietokonealgoritmeja, Fisherin tehtävänä on pelastaa insinööri ennen kuin Morgenholt paljastaa sisseille algoritmeja koskevia tietoja. Fisher on kuitenkin epäonnistuu tehtävässään, sillä sissit ovat jo ehtineet kiduttamaan Morgenholtin kuoliaaksi. Morgenholtin kuoltua Third Echelon lähettää Fisherin rahtilaiva "Maria Narcissalle", missä Fisher tappaa People's Voicen johtajan Hugo Lacerdan. Lacerdan kuoleman jälkeen Lambert on vakuuttunut siitä, että toistaiseksi tuntematon taho maksoi Lacerdalle Morgenholtin kidnappauksen järjestämisestä ja haluaa saada arvokkaita tietoja Massen algoritmeista.
Koska "Maria Narcissan" rahtiruumasta löydetyt laatikot vihjasivat Lacerdalla olevan yhteyksiä Panamassa sijaitsevaan pankkiin, Fisher lähetään sinne hankkimaan tietoja Lacerdan rahoittajista. Fisher murtautuu pankkiholviin ja tunkeutuu siellä holvin tietokoneelle, jolloin Grimsdóttír toteaa, että tietokoneelta poistettujen viestien suojaus viittaisi Phillip Masseen. Koska Masse joutui Fisherin tappamaksi, Grimsdóttír pelkää, että jollakulla on hallussaan huippusalaisina pidettyjä, Massen algoritmeihin liittyviä tietoja. Samoihin aikoihin algoritmeja havitteleva tuntematon taho saa haltuunsa Massen algoritmit ja käyttää niitä aiheuttaen sekä Aasian pörssikurssien romahtamisen että Japanin ja Yhdysvaltain itärannikon pimentävän sähkökatkoksen. Sähkökatkoksen turvin Fisher tunkeutuu Abrahim Zherkezin, Watson-projektiin osallistuneen tiedemiehen, yksityisasuntoon Manhattanilla. Zherkezin yksityisasunnossa Fisher kohtaa palkkasotureihin, jotka hänen suureksi hämmästyksekseen työskentelevät Douglas Shetlandin Displace Internationalille. Näihin aikoihin amiraali Toshiro Otomo, I-SDF:n johtaja, ottaa yhteyttä Lambertiin ja sanoo uskovansa, että algoritmeille tehtyjen hyökkäysten takana ovat kiinalaiset ja pohjoiskorealaiset.
Fisher saada tehtäväkseen tutkia Displace Internationalin toimia ja hänet lähetetään yksityisarmeijan päämajarakennukseen. Displacen päämajassa Fisher saa tietää Milan Nedićh -nimisestä Displacen työntekijästä, josta Third Echelonille ei ole minkäänlaisia tietoja. Kun Fisher paljastaa, että Nedićh on Displacen varapääjohtaja, Lambert epäilee Nedićhin olevan vastuussa algoritmeilla toteutetuista hyökkäyksistä. Fisher lähetetään Displacen vuokraamaan hokkaidolaiseen huvilaan, missä Nedićh ja Displacen suojelema Zherkezi oleskelevat. Hän onnistuu eliminoimaan Nedićhin, mutta Lambert ilmoittaa hänelle, että huvila-alueelle on saapunut Douglas Shetlandia kuljettava helikopteri, ja että Shetland on oletettavasti saapunut keskustelemaan Zherkezin kanssa. Fisher salakuuntelee Shetlandin ja Zherkezin välistä keskustelua, minkä päätteeksi Shetland tappaa Zherkezin ja pakenee huvilasta.
4. heinäkuuta, Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä, pohjoiskorealainen risteilyohjus upottaa "USS Clarance E. Walshin" ja samalla sytyttää Yhdysvaltain ja Pohjois-Korean välisen sodan. Pohjoiskorealaiset kiistävät olevansa vastuussa ohjuksen laukaisusta, joten Fisher lähetetään pohjoiskorealaiseen ohjuspatteristoon tutkimaan, pitävätkö pohjoiskorealaisten väitteet paikkansa. Ohjuspatteristossa Fisher paljastaa, että pohjoiskorealaiset ovat syyttömiä, ja että ohjuslaukaisun takana on algoritmeja käyttänyt Douglas Shetland. Samalla hetkellä ohjuspatteristo laukaisee risteilyohjuksen kohti "Nimitz"-luokan lentotukialus "USS Ronald Reagania" kohti, mutta Fisher onnistuu hankkimaan laukaisun keskeytyskoodit ja käyttää niitä deaktivoidakseen ohjuksen taistelukärjen.
Pohjoiskorealaiset joukot ylittävät Pohjois- ja Etelä-Korean välisen rajan ja hyökkäävät Souliin, joka nopeasti muuttuu korealaisten joukkojen väliseksi taistelutantereeksi. Grimsdóttírin mukaan "USS Clarence E. Walshin" tuhoon johtanut "algoritmihyökkäys" johdettiin Soulin telekommunikaatioaseman kautta, joten Fisherin täytyy tunkeutua rakennukseen ja hankkia algoritmeja koskevat tiedot ennen kuin pohjoiskorealaiset pääsevät niihin käsiksi. Kun Fisher on saanut tiedot haltuunsa, hän lähettää ne Soulin yläpuolella lentävään EA-6 Prowler -koneeseen. Kone kuitenkin joutuu pohjoiskorealaisen ilmatorjunnan havaitsemaksi ja pudottamaksi, jolloin Fisherille annetaan käsky paikantaa ja tuhota koneen hylky ennen kuin pohjoiskorealaiset voisivat saada koneen tietokoneelle tallennettuja tietoja algoritmeista.
Third Echelonille ilmenee, että Shetland on järjestänyt Displacen ja tuntemattoman liittolaisensa välille kokouksen tokiolaisessa kylpylässä. Tehtävän aikana Shetlandin liittolainen paljastuu I-SDF:ksi ja Fisher salakuuntelee Shetlandin ja I-SDF:n edustajana toimivan Kanedan keskustelun, jossa Shetlandin tarkoituksena on luovuttaa algoritmeja japanilaisille. Kokouksen päätteeksi Kaneda kuitenkin yrittää tappaa Shetlandin, mutta epäonnistuu ja menettää henkensä. Displacen palkkasotureiden ja I-SDF:n iskusotilaiden taistellessa kylpylän käytävillä Shetland pakenee ja asentaa pommeja, joiden tarkoituksena on tuhota koko rakennus. Fisher kuitenkin purkaa pommit ja rakennuksen katolla käy pitkän keskustelun Shetlandin kanssa. Shetland väittää pitävänsä Yhdysvaltoja liian turmeltuneena, jolloin Fisher joutuu tappamaan vanhan ystävänsä.
Shetlandin kuolemasta huolimatta amiraali Otomo, joka paljastuu keisarillista Japania ihailevaksi äärinationalistiksi, saa haltuunsa algoritmeja ja uskoo niiden voivan tehdä Japanista supervallan. Fisher tunkeutuu Japanin puolustusministeriöön, Kokubo Soshoon, ja paljastaa Otomon salaa manipuloineen Japanin hallitusta. Otomo käy videoneuvottelun Japanin itsepuolustusvoimain kenraalin kanssa ja vaatii häntä määräämään hallitusta luovuttamaan kaiken toimivaltansa Japanin keisarille. Kenraali kuitenkin kieltäytyy ja lähettää joukkojaan pidättämään amiraalin, mutta epäonnistuu ja Otomo käyttää algoritmeja laukaistakseen pohjoiskorealaisen risteilyohjuksen yhteen Japanin suurkaupungeista. Fisher kuitenkin tunkeutuu I-SDF:n vedenalaiseen päämajaan ja estää ohjuksen laukaisun, jolloin epätoivoinen Otomo yrittää seppukua. Fisher kuitenkin pelastaa amiraalin hengen ja Otomo joutuu kansainvälisen rikostuomioistuimen eteen sotarikoksista syytettynä. Otomo ottaa täyden vastuun Aasian sodasta ja konflikti Yhdysvaltain ja Pohjois-Korean välillä ratkeaa rauhanomaisesti.
On maininnan arvoista, että myös eräs toinen Tom Clancyn romaaneihin pohjautuva ja Ubisoftin julkaisema videopeli, "Tom Clancy's Ghost Recon 2" (tarkennettuna pelin PlayStation 2 -versio), sijoittuu vuodelle 2007 ja kertoo Yhdysvaltain ja Pohjois-Korean välisestä sodasta. Pelit eivät kuitenkaan sisällä viittauksia toisiinsa.
"Double Agent".
Edellisistä "Splinter Cell" -peleistä poiketen "Double Agentista" on olemassa kaksi eri versiota, joissa on sama perusjuoni ja hahmot, mutta erilaiset juonenkäänteet ja loppuratkaisut. Versio 1 on Ubisoft Shanghain kehittämä peli, joka julkaistiin PC:lle, Xbox 360:lle ja PlayStation 3:lle. Versio 2 on Ubisoft Montrealin kehittämä peli, joka julkaistiin Xboxille, PlayStation 2:lle, GameCubelle ja Wiille.
Versio 1.
Vuoden 2007 syyskuussa NSA lähettää Sam Fisherin ja Splinter Cell -alokas John Hodgen Islantiin tutkimaan geotermistä sähkövoimalaa, jonka ovat ottaneet haltuunsa muslimiterroristit. Hodge päästää Fisherin voimalan sisälle, mutta terroristit ampuvat hänet ja Fisher joutuu deaktivoimaan risteilyohjuksen, jonka laukaisua terroristit valmistelevat laitoksesta. Tehtävän jälkeen eversti Irving Lambert kertoo Fisherille, että Sarah Fisher on jäänyt rattijuopon alle. Tyttärensä kuolemasta järkyttyneenä Fisher menettää elämänhalunsa, joten Lambert antaa hänelle tehtäväksi soluttautua yhdysvaltalaiseen terroristijärjestöön nimeltä John Brown's Army. NSA lavastaa Fisherin rikolliseksi ja hänet vangitaan Ellsworthin vankilaan Kansasissa. Vankilassa Fisher ystävystyy JBA:n jäsenen Jamie Washingtonin kanssa. Fisher ja Washington aloittavat Ellsworthissä vankilakapinan ja varastavat helikopterin, jolla pakenevat JBA:n päämajaan New Yorkin satamassa. Washington esittelee Fisherin JBA:n terroristijohtajalle Emile Dusfraisnelle, joka värvää Fisherin terroristijärjestöön ja antaa Fisherille käskyn teloittaa Cole Yeagher, joka on Fisherin ja Washingtonin kaappaman helikopterin lentäjä. Jos Fisher tappaa Yeagherin, hän säilyttää JBA:n luottamuksen. Jos Fisher ei ammu Yeagheria, Washington tappaa hänet ja Fisher menettää JBA:n luottamusta.
Dusfraine lähettää Fisherin Ohotanmerelle kaappamaan venäläisen öljytankkerin RSS "Rubikin" Dusfrainen liittolaiselle Massoud Ibn-Yussifille. Ohotanmeren tehtävän jälkeen Fisher, Dusfraisne ja hänen ykkösmiehensä Carson Moss lentävät Shanghaihin, jossa Dusfraine, Moss ja Ibn-Yussif tapaavat pakistanilaisen ydinasetiedemiehen tohtori Aswatin. Ibn-Yussifin terroristijärjestöön soluttautunut CIA-agentti Hisham Hamza pyytää, että Fisher salakuuntelisi Aswatin ja terroristien välisen keskustelun. Fisherin salakuuntelu paljastaa, että terroristit aikovat ostaa Aswatilta punaista elohopeaa, josta voidaan rakentaa kotitekoisia ydinpommeja. NSA antaa Fisherille käskyn varastaa näyte punaisesta elohopeasta ja tappaa Aswat, ja JBA antaa Fisherille käskyn varastaa Aswatin muistiot. JBA rakentaa Aswatilta hankitusta punaisesta elohopeasta pommin ja lähettää Fisherin asentamaan sen Cozumelin edustalle ankkuroituun risteilylaivaan. Fisher voi antaa Dusfraisnen tuhota risteilylaiva pommilla, mutta hän voi myös estää pommin laukaisun häirintäsignaalilla. Fisher voi myös lavastaa JBA:n tiedenaisen Enrica Villablancan syylliseksi pommin toimimattomuuteen. Jos pommi ei tuhoa risteilylaivaa, raivostunut Dusfraine ampuu Villablancan. Fisher ja Dusfraine lähtevät Kinshasaan, jossa Fisher salakuuntelee Dusfrainen, Ibn-Yussifin ja Alejandro Takfirin välisen keskustelun. Terroristit suunnittelevat räjäyttävänsä pommit New Yorkissa, Los Angelesissa ja Méxicossa. Dusfraisne antaa Fisherille käskyn tappaa Hamza radiotornista kiikarikiväärillä, mutta Fisher voi myös pelastaa hänen henkensä ja päästää Hamzan pakoon.
Kun Fisher palaa JBA:n päämajaan, Dusfraisne antaa hänelle käskyn tappaa Lambert, jonka Washington on napannut hiiviskelemässä. Jos Fisher ampuu Lambertin sijasta Washingtonin, hän paljastuu terroristeille kaksoisagentiksi. Jos Fisher ampuu Lambertin, hän säilyttää JBA:n luottamuksen. Molemmissa ratkaisuissa Lambert pyytää, että Fisher deaktivoi ydinpommin JBA:n päämajan pohjakerroksessa. Jos Villablanca on elossa, hän päästää Fisherin hissillä pohjakerrokseen, koska hän ei halua Dusfraisnen laukaisevan pommia. Pohjakerroksessa Fisherille paljastuu, että Dusfraisne aikoo tuhota New Yorkin räjäyttämällä ydinpommin välittömästi. Fisher tappaa Dusfraisnen ja deaktivoi pommin. SWAT-yksikkö iskee JBA:n päämajaan, mutta jos Fisher pelasti risteilylaivan, Hamzan ja Lambertin tai vaihtoehtoisesti kaksi kolmesta kohteesta ja säilytti NSA:n luottamuksen 33 prosentin yläpuolella, hän välttää pidätyksen ja pakenee päämajasta. Lopputeksteissä kerrotaan uutislähetyksessä, että terrori-iskut ydinpommeilla on vältetty ja John Brown's Armyn jäsenet, Ibn-Yussif ja kaikki muut terroristit on pidätetty, paitsi Carson Moss. "Hyvässä" loppuratkaisussa on lopputekstien jälkeen ylimääräinen tehtävä, jossa Fisher eliminoi Mossin ja deaktivoi viimeisen ydinpommin Manhattanin edustalla.
Versio 2.
"Double Agent" sijoittuu aikaan hieman "Chaos Theory"n jälkeen. Fisher lähetetään suorittamaan tehtävää Islantiin, geotermiseen voimalaan. Fisherin esimies Lambert kuitenkin keskeyttää tehtävän ja vetää Fisherin pois Islannista. Helikopterissa matkalla pois Islannista Lambert kertoo, että Sarah, Fisherin ainoa tytär, on jäänyt rattijuopon ajaman auton alle ja kuollut. Fisher vaipuu syvään masennukseen ja hän jättäytyy pois tehtävistään.
Muutaman kuukauden päästä Lambert ehdottaa Fisherille uutta tehtävää saadakseen hänet takaisin jaloilleen. Lambert ehdottaa Fisherille vaarallista tehtävää kaksoisagenttina "John Brown's Army (JBA)" -nimisessä terroristijärjestössä. Koska Fisherillä ei ole mitään menetettävää, hän suostuu tehtävään ja hänelle luodaan tekaistu rikosrekisteri. Fisher sijoitetaan samaan vankilaan kuin eräs JBA:n jäsen nimeltään Jamie Washington. Yhdessä Washingtonin kanssa he luovat suunnitelman ja pakenevat vankilasta. Paon jälkeen Washington esittelee Fisherin JBA:n johdolle ja Fisher otetaan mukaan JBA:n toimintaan.
JBA:n tukikohdassa ollessaan Fisher lukee sähköpostin, jossa JBA:n jäsen Cole Yeagher kertoo aikeistaan kaapata vallan JBA:ssa. Fisherin täytyy valita, lähettääkö hän viestin NSA:han, jolloin NSA hakee Yeagherin kuulusteluihin, vai lähettääkö hän viestin Dufraisnelle, jolloin Yeagher murhataan ja heitetään läheiseen jokeen.
Fisher lähetetään New Yorkiin kaappaamaan rahankuljetusjunaa, joka kuljettaa suurta määrää rahaa, jalokiviä ja kultaa. Koska Lambert esiintyy asevälittäjänä JBA:lle, Fisher saa tavalliset varusteensa, kuten SC-20K rynnäkkökiväärin, käyttöönsä. Fisher pääsee junan ohjaamoon ja Washingtonin avulla pysäyttää junan. JBA varastaa junan sisällön, ja saa rahaa "punaisen elohopean" ostoon, jota käytetään kolmessa ydinpommissa.
Dufraisne haluaa testata ydinasettaan, ja valitsee risteilylaivan tähän tarkoitukseen. Fisherin täytyy valita, antaako hän pommin räjähtää tappaen laivalla olevat 2000 matkustajaa, vai estääkö hän pommin räjähdyksen, jolloin Dufraisne tulee epäileväksi.
Tämän jälkeen Fisher lähetetään Venäjälle, Ohotanmerelle palkkasotilaiden harjoitusleirille, jossa on jäissä kiinni iso tankkeri. Dufraisne haluaa Fisherin kaappaavan sen, sillä JBA tarvitsee sitä myöhemmin.
Dufraisne lähtee Kinshasaan, Kongon demokraattiseen tasavaltaan tapaamaan liittolaisiaan, ja ottaa Fisherin mukaansa turvakseen. Tehtävän aikana Fisher tapaa Hamzan, ja hänen täytyy valita tappaako vai pelastaako hän vanhan ystävänsä.
Fisher palaa takaisin JBA:n päämajaan ja hänelle selviää, että JBA on ottanut Lambertin vangikseen. Fisherin täytyy valita, paljastaako hän Lambertin, jolloin hänen oma peitetarinansa on turvattu, mutta jolloin Lambert tapetaan, vai pelastaako hän Lambertin, jolloin Dufraisnen epäilyt saattavat kääntyä Fisheriin. Fisherin on myös valittava purkaako hän kaksi "punaista elohopeaa" sisältävää ydinasetta, joista toinen on lähdössä varastetulla tankkerilla Los Angelesiin ja toinen Nashvilleen, jossa presidentti on vierailulla. Kaksi muuta pommia ovat menossa New Yorkiin.
JBA:lle paljastuu, että Fisher on kaksoisagentti, ja kaikki JBA:n jäsenet määrätään tappamaan Fisher. Fisherin tehtävänä on purkaa kaksi ydinasetta New Yorkin pilvenpiirtäjässä sekä neutraloida kaikki JBA:n jäsenet. Toista ydinaseista vartioi Carson Moss, Dufraisnen oikea käsi, mukanaan ryhmä JBA:n jäseniä. Ryhmällä on käytössään yönäkölasit, joten Fisherin on oltava varovainen. Fisher onnistuu tappamaan kaikki Mossin ryhmän jäsenet ja purkamaan pommin.
Toista pommia vartioi Dufraisne ja Villablanca. Fisher tappaa kaikki jäljellä olevat JBA:n jäsenet, lopulta myös Dufraisnen, ja purkaa toisen pommin. Fisher ei kuitenkaan halua tappaa Villablancaa, ja NSA lähettää toisen splinter cell -agentin tappamaan Enrican. Agentti ampuu Enrican, ja hän kuolee Fisherin käsiin. Fisher tappaa agentin, leikkaa NSA:n kanssa kommunikointiin tarkoitetun sisäkorvaimplanttinsa pois ja vannoo kostoa NSA:lle.
Pelaaminen.
Pelit on kuvattu enimmäkseen kolmannen persoonan näkökulmasta. Kameraa pystyy pyörittämään vapaasti pelihahmon ympärillä, mikä mahdollistaa ympäristön tarkan tutkimisen. Kun Fisher ottaa aseen esille, kuvakulma vaihtuu olan yli näkymään. Tässä tilassa kamera pysyy koko ajan Fisherin olkapäällä ja seuraa asetta.
"Tom Clancy's Splinter Cell: Essentialsia" lukuun ottamatta kaikki "Splinter Cell" -pelit käyttävät Epic Gamesin kehittämää Unreal Engine 2 -pelimoottoria.
Tekoäly.
Alkuperäisen "Splinter Cell" -pelin ja "Pandora Tomorrow"n vihollisten tekoäly oli alkeellista tasoa. Kun pelaaja esimerkiksi lähti joltakin alueelta, peli tarkasti koko alueen ja teki heti hälytyksen jokaisesta ruumiista jota ei oltu piilotettu. "Chaos Theory" paransi huomattavasti vihollisten tekoälyä ja toi mukaan uusia pelillisiä elementtejä. Nyt vihollisten täytyi löytää ruumiit ennen hälytystä. Parannuksen jälkeen viholliset pystyvät huomaamaan pelaajan esimerkiksi lattialta löytyvästä ruumiista, päälle jääneestä valosta tai rikotusta lukosta.
Vihollisten valppaustaso myös muuttuu. Esimerkiksi rikottu lukko vain kummastuttaa vihollisia, pelaajan juoksemisesta kuuluva ääni saa viholliset hyökkäysvalmiuteen ja esimerkiksi pelaajan näkeminen saa viholliset avaaman tulen. Viholliset myös muistavat aikaisempia tapahtumia. Hälytyksen tullessa viholliset muuttuvat valppaammiksi, ja saattavat käyttää luodinkestäviä liivejä ja kypäröitä. "Double Agentissa" hälytystasojen myötä myös erilaiset turvatoimet, kuten liikkeentunnistimet, aktivoituvat.
Hiiviskely.
Pelaajan on suoritettava määrättyjä tehtäviä täysin hiljaa ja huomaamatta. Toiminta perustuu varjoissa hiipimiseen ja vihollisen yllättämiseen vaivihkaa. Pelien kantava ajatus on Third Echelonin termi "Fifth Freedom", joka tarkoittaa oikeuttaa tekemään mitä tahansa kansallisen turvallisuuden nimissä. Se ei kuitenkaan päde kaikissa tilanteissa, ja joissakin tehtävissä kuolettavan voiman käyttö on jopa kiellettyä.
Pelaaja käyttää tärkeimpänä työkalunaan hiljaisissa toimissaan yhdistettyä yönäkö- ja lämpökameralaseja. "Chaos Theoryssa" ja "Double Agentissa" mukaan on tuotu myös elektromagneettisia kenttiä havaitsevat lasit. Lasien avulla pelaaja näkee mihin sähköisiin laitteisiin hän voi vaikuttaa. "Chaos Theory" toi peliin mukaan äänimittarin, josta pelaaja näkee tuottamansa äänen verrattuna ympäristön tuottamiin ääniin. Äänimittari on mukana myös "Double Agentissa".
Pelaaja käyttää erilaisia niskalukkoja ja lyöntejä vihollisen hiljaiseen tainnuttamiseen. Vihollisia voi myös kuulustella, jolloin heiltä voi saada hyödyllisiä vinkkejä. Kahdessa ensimmäisessä pelissä ainoastaan muutamia vihollisia saattoi kuulustella, mutta "Chaos Theoryssä" ja "Double Agentissa" Fisher kykenee kuulustelemaan miltei jokaista hahmoa.
"Double Agentissa" Fisher saa käyttöönsä SC-303 laukaisimen. Laukaisin on tavallisen pistoolin kokoinen. Fisher käyttää sitä tehtävissä, joissa ei saa tappaa. Laukaisin pystyy ampumaan kumiluoteja, tainnutusnuolia, tarrakameroita (eng. "sticky camera"), EMP-ammuksia ja kaasukranaatteja. Laukaisimessa on myös OCP.
Taistelu.
Joka kerta tehtävät eivät kuitenkaan suju täydellisesti ja on käytettävä tappavaa voimaa. Peli kuitenkin panostaa voimakkaasti hiiviskelyyn: Fisher on aseistettu, mutta hän kykenee kantamaan ainoastaan vähän ammuksia, ja useimmissa kentissä lisäammuksia ei edes ole. Tähdätessään Fisherin liikkuminen hidastuu merkittävästi, ja liikehdintä vaikeuttaa suuresti tähtäämistä. Lisäksi viholliset ovat vähintäänkin yhtä hyvin aseistettuja kuin Fisher itse. Fisher on useimpiin toimintapelien sankareihin verrattuna melko heikko, sillä jo muutama osuma riittää tappamaan hänet. Käsikranaatin tai maamiinan räjähdys surmaa hänet välittömästi.
Pelaajalla on käytössään SC-pistooli ja SC-20K-monitoimirynnäkkökivääri. Molemmat aseet ovat tehokkaasti äänenvaimennettuja, mutta ne herättävät silti huomiota. Aseiden tulivoimaisuudesta huolimatta viholliset ovat sen verran kestäviä, että ainoa keino tappaa vastustaja yhdellä osumalla on tähdätä päähän. Fisherin käytössä on myös erilaisia käsikranaatteja savukranaatista tappavaan sirpalekranaattiin.
SC-pistooli on Fisherin kahdesta aseesta tehottomampi ja epätarkempi, mutta siinä on parempi äänenvaimennin. "Pandora Tomorrow" lisää pistooliin tähtäämistä helpottavan laser-tähtäimen. "Chaos Theoryssä" laser-tähtäin on kuitenkin poistettu, mutta tilalle on tullut OCP-mikroaaltolähetin, jonka avulla Fisher kykenee sammuttamaan lamppujen ja turvakameroiden kaltaisia elektronisia laitteita. OCP on mukana myös "Double Agentissa".
SC-20K-rynnäkkökivääri on pistoolia tulivoimaisempi ja tarkempi, mutta myös paljon äänekkäämpi. Siinä on tähtäämistä helpottava kiikaritähtäin, ja sillä voi laukaista tarrakameroiden ja savukranaattien kaltaisia vakoilu- ja hämäyslaitteita. "Chaos Theoryssä" ja "Double Agentissa" kivääriin voi pultata vakoiluvälineitä varten tarkoitetun laukaisimen ohelle myös tarkempaa tulitusta ampuvan pidennetyn piipun, lähitaistelussa tuhoisan haulikon tai panssarinläpäiseviä ammuksia laukaisevan parannellun tarkkuuskiväärin.
"Chaos Theoryssä" ja "Double Agentissa" Fisherin asearsenaaliin kuuluu myös tehokas taistelupuukko hiljaista tappamista varten (puukko on itse asiassa Yhdysvaltain merijalkaväen suosima KA-BAR -veitsi). Koska Fisher iskee aina vastustajan sydämeen tai henkitorveen, hän kykenee tappamaan jopa luotiliivejä käyttäviä vihollisia yhdellä ainoalla iskulla. Veistä voi myös käyttää lukkojen murtamiseen, pommien purkamiseen, ohuiden materiaalien, kuten kankaiden, leikkaamiseen, sähkölaitteiden rikkomiseen, jään murtamiseen sekä vakoilulaitteiden asentamiseen.
Luottamus.
"Double Agent" tuo mukaan uuden pelillisen elementin, luottamuksen. Third Echelon ja JBA antavat kummatkin Fisherille tehtäviä, ja usein ne ovat vastakkaisia keskenään. Esimerkiksi JBA käskee Fisherin räjäyttämään risteilylaivan testatakseen uutta räjähdettään, kun taas Third Echelon käskee Fisheriä estämään räjäytyksen ja pelastamaan laivalla olevat 2000 matkustajaa. Jos pelaaja toteuttaa vain toisen osapuolen käskyjä, toinen osapuoli tulee epäileväksi. Pelaajan tekemät valinnat vaikuttavat pelin kulkuun eri tavoin.
Moninpeli.
"Pandora Tomorrow"issa, "Chaos Theoryssa" ja "Double Agentissa" on kaikissa samankaltainen moninpeli "Spies versus Mercenaries", jossa vakoojat suorittavat tehtäviä samalla kun yrittävät pysyä näkymättömissä palkkasotilaiden katseilta.
Vakoojat joutuvat tekemään joko hakkerointi-, kovalevyn varastus - tai pommitustehtäviä ja pysyä piilossa palkkasotilailta. Heidän tarkoituksensa ei saisi koskaan olla palkkasotilaiden tappaminen (paitsi Deathmatchissa) ja jotta tämä onnistuisi, heillä on vain yksi ei-tappava ase, Shocker Gun. Osuma lamaannuttaa palkkasotilaaseen noin 5 sekunniksi ja sammuttaa puolustusjärjestelmän, esimerkiksi kameran tai lasersäteen, noin minuutin ajaksi. Vakoojien pääsy on erittäin rajoitettu, sillä he eivät välttämättä pääse tietyistä ovista, vaan heidän on seurattava palkkasotilasta tai hakkeroitava ovi. Joskus tietyt tehtävät saattavat avata ovia eteenpäin. Vaikka pääsy on rajoitettu vakoojat pääsevät alueille jonne palkkasotillat eivät pääse, sillä palkkasotilas voi kiivetä vain tikkaita. Palkkasotilaat ovat paremmin aseistettuja ja tappavampia kuin vakoojat mutta heidän taitonsa ovat heikot. Heidän tehtävänsä on joko tappaa vakoojat tai suojella kohteita kunnes aika loppuu.
Storyssa vakoojien tarvitsee tehdä heille annetut tehtävät (objectives) jotka ovat hakkerointi, kovalevyn varastus ja tietyn kohdan räjäytys. Hakkeroinnissa täytyy hakkeroida tietokone jolloin tästä tulee viesti joka pelaajalle, että hakkerointi on käynnissä ja missä. Jos on pakko lopettaa hakkerointi niin tietokoneelle voi tulla uudestaan ja jatkaa siitä mihin jäi. Kovalevyn varastuksessa täytyy löytää tietokone ja varastaa siinä oleva kovalevy. Tästä tulee viesti joka pelaajalle, että se on varastettu ja jos varastava vakooja liikkuu liian nopeasti hän näkyy palkkasotilaiden tutkassa. Kovalevy lähettää aina valoa liikkuessa. Kovalevy täytyy viedä vihreää valoa vilkuttavaan salkkuun joka on sillä hetkellä auki. Palkkasotilaat voivat viedä kovalevyn takaisin paikalleen tappamalla vakoojan ja kävelemällä kovalevyn yli. Räjäytyksessä vakooja asettaa pommin tiettyyn kohtaan jolloin pelaajat saavat viestin siitä. Jos pommiin ammutaan tai se irrotetaan pommi täytyy asettaa uudelleen. Diskhuntissa vakoojien pitää saada tietty määrä kartalle levitettyjä levyjä. Jos vakooja kuolee levyt tippuvat maahan ja siirtyvät sattumanvaraiseen paikkaan.
Splinter Cell -kirjasarja.
Hyvin menestynyt pelisarja loi vuonna 2004 ensimmäisen Splinter Cell -romaanin. Se aloitti Splinter Cell -kirjasarjan, johon kuuluu kaikkiaan kolme kirjaa. Kaikki sarjan kirjat on kirjoitettu salanimellä David Michaels. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa kirjan oikea kirjoittaja on myös James Bond -kirjoistaan tunnettu Raymond Benson. Sarjan viimeisimmän kirjan kirjoittaja on tällä hetkellä tuntematon. Yhtäkään kirjasarjan kirjoista ei ole suomennettu.


Analyysi (matematiikka).
Analyysi on matematiikan osa-alue, joka käsittelee reaalilukuja ja kompleksilukuja ja niiden funktioita. Sen tavoitteena oli alun perin kehittää jatkuvuuteen liittyville käsitteille eksaktit matemaattiset määritelmät. Siinä tutkitaan muun muassa jatkuvuutta, integroituvuutta ja derivoituvuutta.
Historia.
Analyysi sai alkunsa 1600-luvulla, Newtonin ja Leibnizin toisistaan riippumattomista keksinnöistä. 1600-luvulla ja 1700-luvulla analyysin aiheet kuten variaatiolaskenta, differentiaaliyhtälöt, osittaisdifferentiaaliyhtälöt, Fourier'n analyysi ja generoivat funktiot kehitettiin enimmäkseen käytännön sovelluksia varten. Analyysin tekniikoita käytettiin menestyksekkäästi approksimoitaessa diskreettejä ongelmia jatkuvilla vastineillaan.
Koko 1700-luvun ajan funktion määritelmä oli väittelyn kohteena matemaatikkojen keskuudessa. 1800-luvulla Cauchy oli ensimmäinen, joka antoi analyysille tarkan loogisen pohjan määrittelemällä Cauchy-jonon. Hän myös aloitti formaalin funktioteorian tutkimisen. Poisson, Liouville, Fourier ja muut tutkivat osittaisdifferentiaaliyhtälöitä ja harmonista analyysiä.
Vuosisadan puolivälissä Riemann esitteli integroimisteoriansa. 1800-luvun viimeisellä kolmanneksella Weierstrass aritmetisoi analyysin. Hän luuli, että geometrinen perustelu oli luonnostaan harhaanjohtava. Koska analyysissa aikaisemmin käytetyt, infinitesimaaleihin perustuneet määritelmät ja todistelut olivat alttiina loogisille vastaväitteille, hän esitti uuden määritelmän (ε-δ-määritelmän) raja-arvolle ja sen mukaisesti muillekin analyysin peruskäsitteille. Matemaatikot alkoivat kuitenkin huolestua siitä, että he olettivat reaalilukujen jatkumon olemassaolon ilman todistusta. Dedekind sittemmin konstruoi reaaliluvut Dedekindin leikkauksen avulla. Tuolloin yritykset parantaa Riemann-integroinnin teoreemoja johti reaalifunktioiden epäjatkuvuuspisteiden muodostaman joukon mahtavuuden tutkimiseen.
Myös "hirviöitä" (ei-missään jatkuvia funktioita, jatkuvia, mutta ei-missään derivoituvia funktioita, avaruuden täyttäviä käyriä) alettiin kehittää. Sen vuoksi Jordan kehitti mittateoriansa, Cantor kehitti naiivin joukko-opin, ja Baire todisti Bairen lauseen. 1900-luvun alussa analyysi formalisoitiin käyttämällä joukko-oppia. Lebesgue kehitti mittateoriansa ja Hilbert esitteli Hilbert-avaruuden, jonka avulla voitaisiin ratkaista integraaliyhtälöitä. Normitetun vektoriavaruuden ajatus oli jo olemassa, ja 1920-luvulla Banach loi funktionaalianalyysin.


Janus.
Kaksikasvoinen Janus. Roomalainen veistos. Vatikaanin museo.
Janus () oli roomalaisen mytologian alkujen, loppujen ja muutoksen sekä ovien ja porttien jumala. Janusta palvottiin kylvöajan alussa, satoa korjatessa, häissä, syntymäpäivinä ja muissa tärkeissä aluissa ihmisen elämässä.
Ulkoasu.
Janus kuvattiin usein kaksikasvoisena, kasvot katsomassa eri suuntiin, toinen menneisyyteen ja toinen tulevaisuuteen. Alun perin toinen kasvo oli parraton ja toinen parrakas, mahdollisesti symboloimassa Kuuta ja Aurinkoa, mutta myöhemissä kuvissa molemmilla kasvoilla oli parta. Januksen oikeassa kädessä oli avain.
Kaksikasvoinen Janus oli kuva-aiheena useissa roomalaisissa kolikoissa.
Symbolismi.
Mytologian mukaan Janus hallitsee kaikkia alkuja: jokaisen päivän ensimmäistä tuntia, jokaisen kuun ensimmästä päivää ja jokaisen vuoden ensimmäistä kuukautta. Roomalaisissa kodeissa päivä aloitettiin aamurukouksella Janukselle. Latinan kielessä vuoden ensimmäinen kuukausi tammikuu "(Ianuarius)" nimettiin Januksen mukaan, mistä se myöhemmin levisi germaanisiin kieliin (esimerkiksi englannissa "January", ruotsissa "Januari" ja saksassa "Januar").
Alkujen, loppujen ja ovien lisäksi Janus symboloi muutosta alkukantaisesta elämästä sivilisaatioon ja maatalousyhteiskunnasta kaupunkivaltioon. Hän myös piti yllä tasapainoa sodan ja rauhan sekä nuoruuden ja vanhuuden välillä.


Hermes.
Hermes () oli kreikkalaisessa mytologiassa alkujaan luonnon ja paimenten jumala. Myöhemmin hän oli jumalten sanansaattaja. Hermestä palvotaan muun muassa matkustajien, paimenten, kirjallisuuden, runoilijoiden, urheilijoiden, kauppiaiden ja varkaiden suojelijana sekä jumalten viestinviejänä. Hermestä vastasi roomalaisessa mytologiassa Mercurius. Hermes oli Zeuksen ja Maia-nymfin poika.
Hermeellä oli kultaiset siivekkäät sandaalit, joiden avulla hän kuljetti viestejä jumalilta toisille. Vain hänen oli lupa kulkea tämän maailman ja manalan välillä. Toinen tunnusmerkki on hänen valtikkansa, jota hän kantaa mukanaan. Koska Hermes oli matkustavaisten suojelija, hänet esitettiin usein matkahattu päässään. Hermeen äly oli vertaansa vailla: hän keksi mm. aakkoset, tähtitieteen, sävelasteikon, noppa- ja korttipelit, mitat sekä tulevaisuuden ennustamisen. Tässä suhteessa Hermes oli saanut piirteitä egyptiläiseltä Thot-jumalalta (kreikkalaisten Hermes Trismegistos), joka vastasi viisaudesta.
Hermes on nyky-Kreikan postilaitoksen symboli.
Brittiläinen kirjailija Terry Pratchett käyttää laajasti hyväkseen Hermeeseen liittyvää tarustoa romaanissaan "Going Postal".


Suomen kirkkoarkkitehtuuri.
Suomen kirkkorakennuksia alettiin rakentaa kristinuskon levittyä Suomeen. Suomen vanhimmat säilyneet rakennukset ovat Ahvenanmaan kirkkoja 1200-luvun lopulta. Muualla Suomessa kivikirkkoja alettiin rakentaa 1400-luvun alussa.
Materiaalit.
Suomessa on käytetty aina eniten puuta talojen rakennusmateriaalina. Luultavasti jo 800-luvulla venäläis-bysanttilaisesta vaikutuksesta vakiintui rakennustavaksi vaaka- eli lamasalvostekniikka. Suurimmat hongat käytettiin kirkkoihin. Niin kutsuttuja sauvakirkkoja ei Suomeen ole rakennettu tai ainakaan niistä ei ole säilynyt luotettavia tietoja. Tärkein työkalu oli pitkään kirves, jolla puut salvottiin, eikä sahaa hirsirakentamisessa tarvittukaan. Vasta sahateollisuuden kehittyessä 1700-luvulla kirkkoja alettiin verhoilla laudoituksella.
Puurakentamisen suosioon kivirakentamisen kustannuksella on vaikuttanut se, että helposti muokattavia, pehmeitä kivilajeja ei ole. Maissa, joista rakennustyylit Suomeen keskiajalla saapuivat, tiili oli huokea rakennusmateriaali, ja koristeita oli helppoa muotoilla pehmeästä kalkki- tai hiekkakivestä. Suomalainen graniitti puolestaan oli lähes mahdotonta työstää, ja myös tiilenvalmistus oli hankalaa monilla seuduilla. Siksi keskiaikaisten kirkkojen seinät rakennettiin luonnonkivestä ja ikkunoiden, ovien ja päätyjen koristeet rakennettiin tiilestä. Niinpä materiaalien käyttö oli täysin päinvastaista esikuviinsa nähden. Työstettävyysongelmat jatkuivat pitkään, mutta kiveä pidettiin suomalaisena rakennusaineena. Kivellä oli symbolinen merkitys etenkin kansallisromantiikan aikaan. Vilho Penttilä kirjoitti Suomen Teollisuuslehdessä vuonna 1896, että tiilen pitäisi olla Suomessa pääasiallisena rakennusaineena, koska se voisi korvata pehmeät kivilajit. Tästä huolimatta tiiliteollisuuden tila oli huono vielä monen vuoden ajan.
Rakennustyypit ja niiden osat.
Perinteisesti kirkkorakennukset Suomessa ovat pitkäkirkkoja tai ristikirkkoja, joiden esikuva on renessanssin keskeisrakennus. Pitkäkirkoissa pohjapiirroksessa on pituussuunta vallitseva. Pitkäkirkon pääosat ovat runkohuone, sakaristo, asehuone ja usein torni. Ristikirkko saapui Suomeen 1660-luvulla. Ristikirkkomuodin aikana pitkäkirkolla oli väheksytty asema ja seurakunnat saivat usein ristikirkon, kun taas kappelikunnat saivat tyytyä pitkäkirkkoon. Pitkäkirkkoja ryhdyttiin rakentamaan enemmän 1800-luvun puolivälistä lähtien, kun varhaiskristillistä kirkkoperinnettä alettiin arvostaa uudestaan.
Luterilaiseen kirkkorakennukseen kuuluvat sakasti, alttari, kirkkosali ja eteinen. Saarnastuoli ja penkit siihen ilmaantuivat 1600-luvulla. Mahdollisesti luterilaisessa kirkossa on myös urkuparvi ja sivuparvia.
Ortodoksisen kirkkorakennuksessa alttarin ja kirkkosalin erottaa toisistaan ikonostaasi eli ikoniseinä. Ortodoksikirkossa ei ole urkuparvea ja venäläisen perinteen mukaan istuimia on vain heikkokuntoisia vanhuksia varten. Kirkkorakennuksen lähettyvillä on kellotapuli. Kellojen soitolla viestitetään kutsua jumalanpalvelukseen ja niitä soitetaan myös kuolleiden ilmoittamisen yhteydessä. Kirkon lähettyvillä voi olla hautausmaa.
Keskiaikaiset kirkot.
Suomeen rakennettiin ensimmäisiä kirkkoja jo 1100-luvulla, mahdollisesti jo 1000-luvun jälkipuoliskolla. Aluksi kirkkojen rakennusmateriaalina käytettiin puuta. Varhaisimmat kirkot saattoivat olla valtamiesten taloryhmiensä piiriin rakennuttamia yksityisiä kirkkoja, mutta niistä ei ole säilynyt jälkiä missään. Kirkkorakentamisessa tapahtui murros vuosien 1220 ja 1250 välisenä aikana, jolloin perustettiin seurakuntia. Puisia seurakuntakirkkoja rakennettiin todennäköisesti noin 40 paikkakunnalle. Vanhimmat tunnetut jäljet seurakuntakirkoista ovat Nousiaisten Sontamalasta 1200-luvun alusta ajalta, jolloin Nousiaisten piispankirkko siirrettiin Koroisiin. Muut puukirkkojäännökset on ajoitettu aikaisintaan 1300-luvulle.
Myöhemmin keskiajalla tärkeimmäksi kirkkojen rakennusmateriaaliksi nousi kivi. Kivikirkkojen perusmalli oli suorakaiteen muotoinen. Kirkon pohjoispuolella, lähellä itäpäätyä oli sakaristo ja kirkon eteläpuolella, lähellä länsipäätyä asehuone. Alttari sijaitsi kirkon itäosassa. Kirkon pohjoispuolella ei ollut ikkunoita, sillä silloin uskottiin pahan tulevan sieltä. Kirkoissa oli yleisesti teräväharjainen paanukatto ja päätykolmiot koristeltiin tiilillä ja ristikomeroilla. Ahvenanmaalla vanhimpiin kirkkoihin rakennettiin länsitorneja. Muualla niiden sijasta tavallisesti rakennettiin kellotapuli kirkkomaan aidan yhteyteen.
Kirkkojen seinillä on myös kalkkimaalauksia, joita on pääasiassa kahdentyyppisiä. Rakentajamaalaukset ovat alkukantaisilta vaikuttavia maalauksia, joita todennäköisesti kirkkojen rakentajat maalasivat telineiltään. Toisen maalausryhmän muodostavat ammattilaisten tekemät maalaukset, joita tehtiin valmiisiin kirkkoihin, joskus rakentajamaalausten päälle. Yleisiä maalausten aiheita olivat köynnökset ja kasvit. Lisäksi erityisesti ammattimaalarit tekivät Raamattuun ja pyhimyskertomuksiin liittyviä henkilö- ja tapahtumakuvia.
Suomessa kivikirkkoja alettiin rakentaa keskiajalla 104 paikkakunnalla. Niistä 51 on säilynyt suurin piirtein alkuperäisessä muodossaan. Laajoja muutoksia on tehty 14 kirkossa. Raunioita on viisi. 30 on purettu kokonaan ja joistakin kohteista ei tiedetä, rakennettiinko kivikirkkohankkeen käynnistänyt sakaristo vai ei.
Kirkot reformaation jälkeen.
Viimeiset katolisen ajan kirkot vihittiin 1550-luvulla. Tämän jälkeen suuri osa kirkon verotusoikeudesta poistettiin, minkä vuoksi kivikirkkojen rakentaminen päättyi. Monet kivikirkot jäivät kesken, eikä uusia hankkeita aloitettu vuosikymmeniin. Kirkkoja kuitenkin rakennettiin edelleen puusta, jota oli käytetty läpi keskiajan kiven rinnalla. Kirkot edustivatkin reformaation jälkeen lähes pelkästään hirsirakentamista aina 1800-luvun puoliväliin saakka. Vanhojen kirkkojen sisustusta uudistettiin luterilaisen reformaation mukaiseksi ja kirkoista poistettiin kruunulle arvotavaraa ja uskonnon kannalta tarpeettomiksi käyneitä rakenteita. Kirkkojen sisustus muuttui kuitenkin vain vähän, sillä luterilaisen kirkon käsitys kirkonsisustuksesta on varsin lähellä katolista. Seinämaalaukset jäivät pääosin ennalleen. 1600-luvulla pääalttari siirrettiin monessa kirkossa seinän viereen ja kastemalja siirrettiin keskikäytävältä lähelle alttaria.
Vaikka puukirkot olivat yleisiä 1600-luvulla, joitakin kivikirkkoja rakennettiin. Ensimmäinen keskiajan jälkeen rakennettu kivikirkko muurattiin Uuteenkaupunkiin 1623–29. Samalla vuosisadalla muurattiin myös Askaisten, Mietoisten, Paimion ja Tammisaaren kivikirkot. Keskiaikaiseen tapaan kirkko oli edelleen suorakaiteen muotoinen ja varsinkin pohjalaisiin puukirkkoihin lisättiin länsitorni, jotka olivat hyödyllisiä merimerkkeinä. Puukirkoista tukipilarikirkolla oli vahva asema. Pitkäkirkkojen rinnalle tuli ristikirkko, joiden vanhimmat toteutukset ovat 1660-luvulta. Uusi ristikirkkomuoti ei syntynyt Suomessa spontaanisti, vaan suurvallan johtava kirkkoarkkitehtuuri vaikutti siihen.
Suuri osa kirkoista rakennettiin aatelisten ja porvarien aloitteesta, mutta syrjäisemmillä paikkakunnilla puukirkon rakentaminen vaati Lars Petterssonin mukaan kruunun tehokasta myötävaikutusta. Aatelisto lahjoitti kirkkojen koristamiseksi erilaisia esineitä, muun muassa vaakunakilpiä ja miekkoja, joita säilytettiin käytön jälkeen kirkon seinillä. Tällaista on nähtävissä muun muassa Askaisten, Hollolan, Pernajan ja Sauvon kirkossa.
1700–luku.
1700-luvulla puukirkkojen rakentaminen siirtyi yksittäisten kansanmestarien tehtäväksi. Kirkoista tuli tornillisia pitkäkirkkoja ja ristikirkkoja. 1700-luvulla rakennettiin 11 kivikirkkoa ja 130 puukirkkoa. Rakentaminen painottui vuosisadan loppupuolelle, joka oli ristikirkkojen kulta-aikaa. Esikuvia olivat Tukholman kirkot, kuten Katariinan kirkko, jota vuodesta 1656 lähtien rakennettiin 1690-luvulle asti. Pohjalaiset mestarit siirtyivät ristikirkkoihin vasta 1700-luvulla, mutta kehittivät lopulta monia kekseliäitä muunnelmia, kuten kaksikymmentäneljäkulmaisen kirkon. Itä-Suomessa ristikirkkoja pyrittiin avartamaan omien esikuvien mukaan. Yleisiä olivat kahtamoiset eli kaksoisristikirkot, jossa ristin sisäkulmiin on rakennettu tilaa väljentävät ulokkeet.
Kirkon sisäseinien ja katon maalauksissa kuvattiin ihmishahmoja. Tuon ajan kuuluisin sisätilojen kirkkomaalari oli Mikael Toppelius. Maalausten aiheina oli Vanhan Testamentin tapahtumia, sekä Kristuksen elämään ja kärsimykseen liittyviä aiheita. 1700-luvun lopulla Etelä-Suomen kirkkojen sisätilojen maalaukset vähenivät, värisävyt vaalenivat ja alttaritaulu saatettiin korvata pelkällä puuristillä. Kirkko ei enää ollut hautapaikka, vaan alettiin rakentaa erillisiä hautakappeleita hautausmaineen. Tuon ajan tyypillisiä kirkkoja ovat muun muassa Keuruun ja Purmon kirkko.
Vuodesta 1776 lähtien kirkkojen, kuten kaikkien julkisten rakennusten rakentamista, valvoi Tukholmasta käsin yli-intendentti.
Autonomian aika.
a> tuntemattoman pietarilaisen arkkitehdin luonnoksen pohjalta.
Kustavilaisesta klassismista pietarilaiseen empireen.
Autonomian ajalla Suomeen perustetulla rakentamista valvovalla intendentinkonttorilla oli lähes samanlainen asema kuin Ruotsin yli-intendentinvirastolla. Kuninkaan valta siirtyi keisarille, joka kuitenkin delegoi sen senaatin talousosastolle. Intendenttikonttorin johtosäännössä määrättiin, että puisia julkisia rakennuksia saisi rakentaa vain erillisestä anomuksesta, ja että konttorin piti tuottaa kirkkojen ja tapulien suunnitelmia ilman korvausta, jos seurakunta ei pystynyt niitä hankkimaan. Intendentteinä toimivat Charles Bassi 1810–24, Carl Ludvig Engel 1824–40 ja Ernst Bernhard Lohrmann 1841-65. Itsenäiset kirkonrakentajat siirtyivät toteuttamaan konttorin suunnitelmia, mutta 21 kirkkoa rakennettiin ilman niitä.
Bassin kaudella rakennettiin 43 kirkkoa, joita voidaan pitää kustavilaiseen klassismiin kuuluvana. Bassin merkittävimmäksi kirkkorakennukseksi on arvioitu puinen Tampereen Vanha kirkko. Lisäksi Bassin konttori suunnitteli lukuisan määrän nykyaikaistettuja muunnelmia seurakuntien ehdottamista kansanomaisista kahtamoisista.
Engelin aikana siirryttiin niin sanottuun pietarilaiseen empiretyyliin, ja kirkkoja rakennettiin 44. Engelin empireajan tunnusomaisimpana kirkkotyyppinä on pidetty sisäviisteistä ristikirkkoa, johon kuuluu korkea kahdeksankulmainen attika ja siihen liittyvä kupoli lanterniineineen. Näitä kirkkoja edustavat 1826–49 rakennetut Alajärven, Lapuan, Isojoen, Pyhäjoen, Heinäveden, Saarijärven, Luumäen, Vetelin ja Kymin kirkot. Engelin kaudella intendentinkonttori syventyi myös uusgotiikkaan. Töysän ja Ylihärmän tapulit olivat ensimmäisiä uusgoottilaisia töitä ennen Turun tuomiokirkon ennallistusta Turun palon jälkeen. Engelin päätyö kirkkojen osalta on Helsingin tuomiokirkko, joka oli alkuperäisessä asussaan edustamansa tyypin hiotuimpia esimerkkejä. Myöhemmin Engelin vastustuksesta huolimatta kirkon edustalta purettiin päävartiorakennus monumentaaliportaiden tieltä ja Lohrmannin kaudella kirkkoon lisättiin kulmatornit kupoleineen.
Hajoava klassismi ja kertaustyylit.
Ernst Lohrmannin intendentinkaudella selkeä empiretyyli hajosi ilmeeltään vaihtelevammaksi. Kirkkoja rakennettiin kaiken kaikkiaan 72, ja klassismin ihanteet korvautuivat historistisilla romantiikan ja gotiikan aiheilla. Tähän vaikuttivat ajan berliiniläiset esikuvat ja suunnittelijoiden lisääntynyt määrä. Lohrmann suunnitteli paljon länsitornillisia pitkäkirkkoja, joista esimerkkinä on tiilestä ja harmaakivestä rakennettu Ylistaron kirkko. Kerimäelle rakennettiin maailman suurin puukirkko. Kerimäen kirkko edustaa eräänlaista empiregotiikkaa, jossa näkyy Euroopassa tuolloin suositun pyörökaarityylin vaikutus. Pyörökaarityyli () yhdisteli aineksia varhaiskristillisestä, bysanttilaisesta, normandialaisesta, romaanisesta ja varhaisrenessanssin arkkitehtuurista. Tällä sekatyylillä on keskeinen asema ajan suomalaisessa kirkkoarkkitehtuurissa, ja monet uusgoottilaisiksi nimetyistä kirkoista ovat paremminkin sen edustajia. Lohrmannin kauden kirkoista ainoastaan G. T. Chiewitzin ja Carl Johan von Heidekenin suunnittelema Keski-Porin kirkko on verrattavissa Keski-Euroopan puhtaasti uusgoottilaisiin katedraaleihin.
Kertaustyylien aikakaudella, 1890-luvun lopulle asti, keskiajan tyylejä pidettiin kirkkoihin parhaiten soveltuvina. Myös uusrenessanssin ollessa muussa arkkitehtuurissa suosittua kirkkoihin sovellettiin romaniikkaa ja gotiikkaa, joita oli suositellut Saksan evankelisten kirkonrakentajien käyttämä "Eisenacherin säännöstö", joka oli ilmestynyt 1861. Uusgotiikkaa käytettiin erityisesti kaupungeissa, kun haluttiin rakentaa näyttävästi. Myös huokeammissa puukirkoissa gotiikan tyylipiirteitä sovellettiin siten, että suippokaarivaikutelmaa jäljiteltiin kolmiomuotojen, ruusustojen ja ikkunoiden vinoneliöruutujen avulla.
Kansallisromantiikka ja jugend.
Esiin tulivat jugend-tyyli ja kansallisromantiikka. Tämän ajan merkittävimpiä kirkkoja ovat Lars Sonckin Tampereen Tuomiokirkko, Turun Mikaelinkirkko, sekä Helsingin Kallion kirkko. Kansallisromanttisen kirkkoarkkitehtuurin tuotteliain arkkitehti lienee Josef Stenbäck, jonka suunnittelemina rakennettiin muun muassa Nilsiän, Raahen ja Koiviston kirkot.
1900-luku.
1900-luvulla kirkonrakentamisessa oli näkyvissä funktionalismi. Kirkot rakennettiin monikäyttöisiksi seurakuntasaleineen ja harrastetiloineen. Pohjapiirrokset olivat hyvin monimuotoisia. Sisätiloista tuli pelkistettyjä.
Aiheesta muualla.
*


Propositiologiikka.
Propositiologiikka eli lauselogiikka on symbolisen logiikan alue, jossa tutkitaan propositiosymboleja ja loogisia konnektiiveja sisältävien formaalikielen lauseiden ominaisuuksia. Näistä ominaisuuksista keskeisimpiä ovat totuus ja lauseiden väliset päättelysuhteet.
Propositiosymboleina käytetään formaalikielessä yleensä merkkejä formula_1, formula_2, formula_3 jne. Eri propositiosymbolien voidaan tulkita edustavan toisistaan riippumattomia asiantiloja. Loogisille konnektiiveille käytetään usein merkkejä kuten formula_4. Nämä vastaavat karkeasti ottaen luonnollisen kielen lausekonnektiiveja, esimerkiksi "ei", "ja" ja "tai".
Propositiologiikan syntaksi.
formula_5. Lausemuuttujina käytetään suuria kirjaimia formula_6. Lausemuuttujat kuvaavat mielivaltaisia tai toistaiseksi määrittelemättömiä lauseita.
Propositiosymboleista voidaan rakentaa monimutkaisempia ilmaisuja loogisten operaattoreiden eli "konnektiivien" avulla. Joskus osa konnektiiveista voidaan korvata määrittelemällä ne muutaman valitun konnektiivin avulla. Yleensä konnektiiveja esitellään seuraavat viisi, mutta on olemassa myös pari muuta konnektiivia: Shefferin viiva ja Peircen nuoli.
Seuraavassa rekursiivisessa määritelmässä määritellään kaikki propositiolauseet.
Määritelmän 1 perusteella propositiolauseet voidaan purkaa osatekijöikseen yksiselitteisellä tavalla (katso propositiologiikan rakennepuu). Tällöin edetään vastakkaiseen suuntaan. Jos
formula_16 on propositiolause, niin se on välttämättä muotoa
formula_34,
formula_35,
formula_36,
formula_37,
formula_38 tai
formula_39.
Muussa tapauksessa sitä ei ole muodostettu määritelmän mukaisesti. Tämä mahdollistaa matemaattisen induktion soveltamisen logiikkaa koskevissa todistuksissa.
Päättely propositiologiikassa.
Propositiologiikassa (kuten formaalissa logiikassa muutenkin) voidaan erottaa kaksi päätapaa tutkia päättelyä: "Päättelysäännöt" (syntaktinen näkökulma) ja "totuusarvon laskeminen" (semanttinen näkökulma). Päättelysäännöt sinänsä eivät takaa sitä, että päättely säilyttää totuuden. Tämän takaa vasta sellaisten päättelysääntöjen käyttäminen, joiden "eheys" (katso eheyslause alempana) on todistettu. Päättelysääntöjen sinänsä soveltaminen on ainoastaan uusien lauseiden johtamista jo oletetuista. Sen sijaan, jos tiettyjen päättelysääntöjen eheys on todistettu, voidaan päättelyn pätevyys todistaa jo pelkästään näihin päättelysääntöihin nojautuen. Eheydestä käytetään usein myös nimityksiä "validius" ja "korrektisuus".
Totuusjakauma ja propositiolauseen totuusarvo.
Totuusjakauma formula_40 on kuvaus
formula_41, jossa
formula_42"tosi" ja
formula_43"epätosi".
formula_44.
Symboli formula_40 esiintyy määritelmässä 4 kahdessa merkityksessä: totuusjakauman symbolina yhtäläisyysmerkin vasemmalla puolella ja propositiolauseen totuusarvon määrittäjänä oikealla puolella.
Nyt formula_51
Propositiologiikan konnektiivit ovat "totuusfunktionaalisia". Kutakin funktion määrittelyjoukon totuusarvoa, kaksipaikkaisten konnektiivien tapauksessa totuusarvoparia, vastaa arvojoukossa täsmälleen yksi totuusarvo. Selkeä tapa määritellä täsmällisesti konnektiivien merkitykset on "totuusarvotaulukko".
Negaatio määrittää lauseen vastakohdan. Lause on tosi joss (jos ja vain jos) sen negaatio on epätosi. Konjunktio on tosi jos molemmat sen yhdistämät ilmaisut ovat tosia.
'formula_60'.
Implikaatiolla ilmaistaan totuuden "riittävää" tai "välttämätöntä" edellytystä. Lauseen
'formula_61' mukaan formula_16 on formula_19:n riittävä edellytys ja formula_19 formula_16:n välttämätön edellytys.
Ekvivalenssi on tosi joss sen yhdistämien ilmaisujen totuusarvot ovat samat.
Määritelmien 4 ja 6 perusteella voidaan laskea minkä tahansa propositiolauseen totuusarvo millä tahansa totuusjakaumalla.
Lasketaan propositiolauseen formula_32 totuusarvo. Olkoon totuusjakauma formula_40 kuten esimerkissä 5.
Määritelmän 4 nojalla formula_68 ja formula_69. Määritelmän 6 toisen rivin ja kuudennen sarakkeen mukaan formula_70. Kolmannen rivin ja kuudennen sarakkeen mukaan
formula_71. Kolmannen rivin ja seitsemännen sarakkeen mukaan siis formula_72. Edelleen kolmannen sarakkeen mukaan formula_73.
Totuustaulua voidaan käyttää myös apuvälineenä propositiolauseen totuusarvon laskemiseksi. Seuraavassa esimerkissä Arvo-riville on merkitty kunkin elementin totuusarvo ja Laskujärjestys-riville järjestys, jossa ne on merkitty.
Propositiolauseen totuus riippuu (tietenkin sen rakenteen ohella) ainoastaan propositiosymbolien totuusarvoista. Koska jokaisella oikein muodostetulla propositiolauseella on yksiselitteinen rakennepuu, voidaan propositiolauseen totuusarvo yksiselitteisesti laskea sen sisältämien propositiosymbolien totuusarvojen perusteella, kuten esimerkeistä 7 ja 8 nähdään. Jos propositiosymbolin totuusarvo tiedetään, niin se voidaan korvata esityksessä totuusarvollaan. Myös propositiosymbolia kompleksisempi propositiolauseen osa voidaan korvata totuusarvollaan.
Propositiologiikan täydellisyys- ja eheyslause.
Propositiologiikan täydellisyyslauseen mukaan lause on tautologia, jos ja vain jos sillä on päättely. Eheyslauseen mukaan jos A:lla on päättely, jonka oletukset ovat lausejoukossa S, niin tällöin S:n ja A:n totuusjakaumat ovat samat.


Predikaattilogiikka.
Predikaattilogiikka on symbolisen logiikan osa-alue, jolla tutkitaan tietynlaisia formaalikieliä. Predikaattilogiikka jakautuu ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikkaan ja korkeampien kertalukujen predikaattilogiikoihin. Jälkimmäisten kohdalta mielenkiinto kohdistuu yleensä vain toisen kertaluvun predikaattilogiikkaan.
Ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikka, joskus lyhyemmin pelkästään predikaattilogiikka, tutkii kieliä, jotka mallintavat luonnollisen kielen subjekti-predikaattimuodon lauseita, loogisia operaatioita näillä lauseilla sekä näiden lauseiden yleistyksiä. Mallintaminen voi olla kiinnostavaa esimerkiksi matemaattisista, filosofisista tai kielitieteellisistä syistä. Esimerkkinä muutama predikaattilogiikan lause ja vastine luonnollisessa kielessä.
formula_1
2. Jos pii on negatiivinen, niin kuu on juustoa
formula_2
formula_3
Tarkempi kuvaus predikaattilogiikan kielestä löytyy alakohdasta syntaksi.
Toisen kertaluvun predikaattilogiikka ja korkeampien kertalukujen predikaattilogiikat eroavat ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikasta siinä, että jälkimmäisissä voidaan puhua olioiden ominaisuuksista (2. kl.), olioiden ominaisuuksien ominaisuuksista (3. kl.) ja niin edelleen.
Syntaksi.
Syntaksi on se osa predikaattilogiikkaa, jossa kiinnostuksen kohteena ovat vain merkkijonot ja niiden ominaisuudet (ks. myös kalkyyli). Pelkästään syntaktisten piirteiden perusteella voidaan määritellä millaisia lauseet ovat ja millaista on pätevä päättely predikaattilogiikassa.
Aakkosto.
Määritelmä. Predikaattilogiikan aakkosto koostuu seuraavista
formula_12, tai symboleilla "A", "B"....
Kaavat.
formula_15
Päättely.
Nyt voidaan esittää, millaista on pätevä päättely predikaattilogiikassa. Ajatuksena on, että kun tunnemme konnektiivit, tunnemme lauseiden deduktiiviset seuraukset.
Aikojen kuluessa on esitetty useita toisistaan hiukan poikkeavia päättelysysteemejä. Ehkä helpoimmin ymmärrettävissä on nk. luonnollisen päättelyn systeemi predikaattilogiikalle.
Luonnollinen päättely.
formula_23
formula_24
formula_25
Huomautuksia: *) Jos "B" on hylkäämätön oletus, se voidaan hylätä. **) Muuttuja "x" ei saa esiintyä vapaana missään kaavan "A" todistuksen hylkäämättömässä oletuksessa.
Todistusteoria.
Todistusteoria keskittyy lauseen syntaktiseen "todistettavuuteen" (eli
johdettavuuteen tai päättelyyn) toisista lauseista tiettyjen sääntöjen
mukaisesti. Totuuden käsite on syntaktisen todistuksen suhteen
merkityksetön. Tulkinta on totuuden välttämätön edellytys eikä
todistettavien lauseiden ei tarvitse olla tulkittuja.
On tietenkin mielekästä, jos todistus on määritelty siten, että se on
totuuden säilyttävää ja siis tosista lauseista voidaan todistaa vain
tosia lauseita, mutta se on eri asia. Syntaktisen todistuksen
tarkoituksena on ainoastaan johtaa jo saaduista lauseista, viime kädessä
Todistusteorian tärkeitä nimiä: Gerhard Genzen, David Hilbert.
Ks. myös Genzenin luonnollisen päättelyn systeemi.
Semantiikka.
Malliteoriassa tarkastellaan kieltä semanttisesta näkökulmasta. Malli on
joukko-opillinen struktuuri, joka toimii logiikan
kaavojen tulkintana Tarskin totuusmääritelmän mukaisesti.
formula_41
on joukko formula_26-kaavoja ja formula_43 kaikilla formula_44, niin merkitään formula_45.
Malliteoriassa todistukselle rinnakkainen käsite on "looginen
formula_46
formula_47,
formula_48,
formula_49,
formula_19
formula_41.
formula_52.
Malliteorian tärkeä nimi: Alfred Tarski.
Eheys- ja täydellisyyslauseet.
Logiikassa pyritään eheään ja täydelliseen aksiomaattiseen
järjestelmään. Eheydellä tarkoitetaan sitä, että tosista lauseista tietyn
päättelysysteemin nojalla päätellyt lauseet ovat nekin tosia.
Täydellisyydellä taas tarkoitetaan sitä, että kaikki ne lauseet, jotka
ovat aina tosia tiettyjen lauseiden ollessa tosia, ovat jälkimmäisistä
pääteltävissä. Jos tietty logiikan järjestelmä on sekä eheä että
täydellinen, vastaavat todistusteoria ja malliteoria toisiaan tässä
ensimmäisenä Kurt Gödel vuonna 1930.
Predikaattilogiikka ja ohjelmointi.
Logiikkaohjelmointi on ohjelmointiparadigma, jossa predikaattilogiikalla on keskeinen rooli. Logiikkaohjelmoinnin tärkein kieli on Prolog.


Atlas (mytologia).
Atlas () on eräs kreikkalaisen mytologian titaani, Iapetoksen ja nymfi Klymenen poika ja Prometheuksen veli. Atlas johti taistelua sodassa titaanien puolella Olympos-vuoren jumalia vastaan. Voitettuaan titaanit Zeus rankaisi Atlasta antamalla taivaankannen hänen kannateltavakseen.
Yhtenä urotekonaan Herakles huijasi Atlaksen hakemaan hesperideiltä kultaisia omenoita tarjoutumalla pitämään taivaankantta sen aikaa. Kun Atlas palasi omenoiden kanssa, hän päätti ettei ota taivasta takaisin Herakleelta. Herakles huijasi häntä taas suostumalla ottamaan tämän paikan, jos Atlas pitäisi taivaankantta vielä sen aikaa, että Herakles saisi taitettua viittansa harteidensa pehmusteeksi. Atlas suostui ja Herakles poistui paikalta. Myöhemmin kun Herakles kuoli ja hänen kuolematon puolensa pääsi Olympokselle, Atlaksen kerrottiin horjahtaneen Herakleen tuomasta ylipainosta.
Myöhemmässä traditiossa myytti Atlaksesta taivaankantajana sekottui muihin tarinoihin ja konkretisoitui edelleen. Hänet esitettiin vaikutusvaltaisena ja suurikokoisena kuninkaana, jolla oli laaja tietämys tähtitieteestä. Kun Perseus saapui hänen luoksensa pyytäen suojaa päänsä päälle sitä kuitenkaan saamatta, Perseus muutti mukanaan kantamallaan Medusa-hirviön päällä Atlaksen valtavaksi vuoreksi. Näin kreikkalaiset selittivät Atlasvuorten syntyneen.
Atlas on usein käytetty ikoni länsimaisessa kulttuurissa ja symboloi voimaa ja kestävyyttä. Hänet kuvataan usein polvistuneena toiselle polvelle kannattelemassa harteillaan maapalloa. Tällainen kuva on mm. Yrjö Karilaan laatiman tietokirjan Pikku jättiläisen tunnus. Atlantti tarkoittaa Atlaksen merta. Atlas on myös yritysten ja tuotteiden usein käyttämä nimi.


Minos.
Minos () oli kreikkalaisessa mytologiassa Kreetan kuningas, Zeuksen ja Europan poika, sekä Ariadnen, Androgeoksen, Deukalionin, Faidran, Glaukoksen, Katreuksen, Akakalliin ja usean muun isä. Kreikkalaiset historioitsijat kuten Thukydides pitivät häntä todella eläneenä henkilönä. Ei kuitenkaan ole varmaa, oliko "minos" nimi vai kreetalainen kuningasta tarkoittava sana. Erään teorian mukaan kyseessä alkujaan oli hallitsijan nimi, mutta hänen seuraajansa käyttivät sitä arvonimenään, samaan tapaan kuin Rooman hallitsijat Caesar-nimeä. Ilmeistä kuitenkin on, että kertomukset Minoksesta pohjautuvat alkujaan Kreetan muinaista kukoistusajasta säilyneeseen perimätietoon, joskin niihin on liittynyt myös tarunomaisia piirteitä. Hänen mukaansa on annettu nimi minolaiselle kulttuurille.
Minotauros on saanut nimensä Minokselta ("Minotaurus = "Minoksen härkä"). Minotauros oli Minoksen vaimon Pasifaeen ja Poseidonin merestä lähettämän valkoisen härän lapsi. Minoksen piti uhrata härkä Poseidonille, mutta ei sitä tehnyt. Rangaistukseksi Poseidon antoi härän paritella Pasifean kanssa. Minos suuttui vaimonsa suhteesta ja käski puuseppä Daidaloksen rakentaa labyrintin, jonne Minotauros vangittiin.
Minos hallitsi Kreetaa kolme sukupolvea ennen Troijan sotaa. Häntä pidettiin Kreetan merivallan perustajana. Hänestä kreikkalaisilla oli erilaisia käsityksiä. Toisten mukaan hän oli viisas lainlaatija, joka sai Zeukselta hallinnollisia ohjeita yhdeksän vuoden välein. Toisen käsityksen mukaan hän taas oli julma hallitsija, joka vaati ateenalaisia lähettämään määrävälein ihmisiä Minotaurokselle uhrattaviksi.
Minos kuoli Sisiliassa, jonne hän oli mennyt jahdatessaan Daidalosta, joka oli antanut Ariadnelle ohjeen kuinka auttaa Theseusta selviytymään labyrintista. Daidalos oli paennut kuningas Kokaloksen suojaan, ja kun Minos löysi tämän Sisialasta ja vaati häntä luovutettavaksi, Kokalos surmasi Minoksen kiehuvan kuumassa kylvyssä.
Kreikkalaisen mytologian mukaan Minoksesta tuli kuoltuaan yksi Manalan Tuomareista. Tämä käsitys periytyi kristilliseenkin kirjallisuuteen. Esimerkiksi Dante Alighierin Jumalaisessa näytelmässä hänet mainitaan helvetissä toimivana tuomarina, joka päättää, mihin piiriin kadotetut vainajat joutuvat ja miten kutakin rangaistaan.


Novosibirsk.
Novosibirsk () on 1,4 miljoonan asukkaan kaupunki Ob-joen yläjuoksulla Novosibirskin alueella Siperiassa Venäjällä. Kaupunki on myös Novosibirskin alueen ja Siperian liittovaltiopiirin hallinnollinen keskus ja Venäjän kolmanneksi suurin kaupunki.
Ilmasto.
Novosibirsk sijaitsee Länsi-Siperian alangon kaakkoisosassa. Ilmasto on erittäin mantereinen kylmine ja lumisine talvineen sekä kuumine ja kuivine kesineen. Lämpötila on kesällä noin 20–22 °C ja talvella -18–20 °C, mutta voi laskea talvella -47:ään ja nousta kesällä 35 asteeseen. Sää on suurimman osan vuotta aurinkoinen.
Historia.
Novosibirsk perustettiin vuonna 1893, kun Obin yli alettiin rakentaa siltaa Siperian rautatietä varten. Kaupunki siitä tuli 1903. Vuoteen 1925 saakka kaupungin nimi oli Novonikolajevsk tsaari Nikolai II mukaan.
Väestö.
Nykyään Novosibirsk on asukasluvultaan Siperian suurin ja Venäjän kolmanneksi suurin kaupunki.
Teollisuus.
Tärkeimmät teollisuudenalat ovat koneenrakennus- ja metalli-, elintarvike- ja tekstiiliteollisuus.
Liikenneyhteydet.
Novosibirsk on tärkeä liikenteellinen solmukohta. Se sijaitsee Siperian radalla ja sieltä erkanee rata etelään Barnauliin. Kaupungissa on myös jokisatama ja kaksi lentokenttää. Novosibirskin metro avattiin vuonna 1985
Kaupungissa on kaksi siltaa Obin yli. Kolmannen sillan rakennus aloitettiin vuonna 2010.
Oppilaitokset ja kulttuuri.
Leninin patsas Novosibirskin teatterin edustalla
Novosibirskissä on monia korkeakouluja ja tutkimuslaitoksia sekä kaksi yliopistoa. Kaupungissa on myös ooppera, baletti sekä useita teattereita, museoita ja taidegallerioita.
Urheilu.
Novosibirskistä on kotoisin useita palloiluseuroja. Jääkiekkoseura Sibir pelaa KHL-liigassa ja jääpalloseura Sibselmaš Venäjän jääpallon superliigassa. Kaupungista on kotoisin myös jalkapalloseura FK Sibir Novosibirsk, lentopalloseura Lokomotiv, koripalloseura BC Novosibirsk ja futsaljoukkue Sibirsk. Palloiluseurat ovat historian aikana olleet hyvin riippuvaisia Novosibirskin teollisuuskaupungin tehtaiden rahoituksesta.
Muuta.
Novosibirskissä on Inkerin kirkon Siperian rovastikuntaan kuuluva seurakunta.


ICMP.
ICMP () on IP-pinon kontrolliprotokolla, jolla lähetetään nopeasti viestejä koneesta toiseen. Arkkitehtuurisesti ICMP-protokolla toimii IP:n päällä. ICMP on kuitenkin niin merkittävästi sidoksissa IP-protokollan toimintaan, että OSI-mallissa se on määritetty jokseenkin hämäävästi IP-protokollan rinnalle.


Traceroute.
Traceroute on yleinen IP-protokollaa käyttävä työkalu, joka selvittää, mitä reittiä protokollan paketit siirtyvät määrättyyn koneeseen. Traceroute selvittää reitin lisäämällä lähettämiensä pakettien Time to Live -arvoa yksi kerrallaan, aloittaen yhdestä. Näin ensimmäinen lähetetty paketti palaa takaisin ensimmäisen reitittimen jälkeen, toinen palaa toisen reitittimen jälkeen ja niin edelleen. Lopputuloksena on luettelo koneista, jotka muodostavat kuljetun reitin. Kahden koneen siirtoväliä kutsutaan "hop"iksi.
Traceroute-ohjelma on alun perin kotoisin BSD unix -järjestelmistä. Monet Linuxit nykyisin eivät enää sisällä traceroute-komentoa, vaan matt's traceroute -ohjelman, jota ajetaan mtr-komennolla. Windows-koneilla traceroute-komennon nimi on tracert.


Ping.
Ping on IP-protokollan työkalu, joka kokeilee määrätyn laitteen saavutettavuutta. Ping lähettää laitteelle ICMP "echo request"-paketin, johon etätietokone vastaa omalla "echo reply" -paketilla.
Tyypillisesti työkalu tulostaa sekä lähetettyjen ja vastaanotettujen pakettien määrän että latenssin.
Nykyään suuri osa verkkoon kytketyistä koneista ei vastaa ping-paketteihin, sillä vieraiden koneiden pingaaminen on harvinaista muutoin kuin tietomurtoa edeltävässä kartoituksessa. Myös jotkin Internet-madot etsivät saastutettavia koneita ping-pakettien avulla. Tämän vuoksi suurin osa verkoista suodattaa ping-paketit, joiden kohteina on verkon työasemat, ja jopa osa tärkeistä sähköposti- ja web-palvelimista jättää vastaamatta niihin.
"Echo request" pyyntöihin vastaamatta jättäminen rikkoo kuitenkin Internet-standardia RFC 1122, joka suosittaa jokaisen verkon laitteen kuuntelemaan ja vastaamaan pyyntöihin. Vastaamatta jättäminen on ongelmallista kun ping-ohjelmaa pyritään käyttämään sen alkuperäiseen käyttötarkoitukseen, verkko-ongelmien selvittämiseen.
Kaikkien verkkojen tulisi suodattaa sisään tulevat ping-paketit, joiden kohdeosoitteena on verkon yleislähetysosoite. Muutoin verkkoa voi käyttää alustana smurf-hyökkäyksessä.
ICMP "echo request"-pakettien suodattamisen yhteydessä asiaan perehtymättömät ylläpitäjät usein suodattavat myös muuta ICMP liikennettä. ICMP liikenne on kuitenkin välttämätöntä verkon kunnolliselle toiminnalle ja tämän vuoksi monissa verkoissa on hyvin oudosti käyttäytyviä ongelmia johtuen vääristä suodatinsäännöistä jotka estävät IP-protokollan standardien mukaista toimintaa.
Esimerkkituloste.
PING wikipedia.com (66.230.200.100) 56(84) bytes of data.
64 bytes from rr.pmtpa.wikimedia.org (66.230.200.100): icmp_seq=1 ttl=52 time=180 ms
64 bytes from rr.pmtpa.wikimedia.org (66.230.200.100): icmp_seq=2 ttl=51 time=172 ms
64 bytes from rr.pmtpa.wikimedia.org (66.230.200.100): icmp_seq=3 ttl=52 time=172 ms
64 bytes from rr.pmtpa.wikimedia.org (66.230.200.100): icmp_seq=4 ttl=52 time=168 ms
64 bytes from rr.pmtpa.wikimedia.org (66.230.200.100): icmp_seq=5 ttl=52 time=176 ms
5 packets transmitted, 5 received, 0% packet loss, time 4000ms


Jää.
Jää on veden kiinteä olomuoto. Kaiken kaikkiaan veden kiinteitä faaseja tunnetaan 14 erilaista, mutta yleensä jäällä tarkoitetaan luonnossa esiintyvää kiderakenteeltaan kuusikulmaista jäätä. Lumi ja rakeet ovat myös jäätä. Normaalipaineessa vesi jäätyy 0  (273,15 K, 32 °F) lämpötilassa. Jäätymispiste riippuu myös veden suolaisuudesta: suolainen merivesi voi jäätyä vasta −4 °C:ssa. Itämeren vähäsuolainen vesi jäätyy noin −0,3 °C:ssa. Sataessa vesi saattaa olla alijäähtynyttä eli alle 0 °C, mutta silti nestemäistä.
Valtaosa maapallon jäästä on jäätiköissä. Jääkaudella jäätiköt levittäytyvät laajoille alueille ja jättävät vetäydyttyään jälkeensä monenlaisia luonnonmuodostumia. Jäätiköt muodostuvat, kun lumi puristuu jääksi päälle satavan lumen painon vuoksi. Lumi muuttuu jääksi, kun sen sisältämät ilmahuokoset umpeutuvat ilmakupliksi: tällöin lumen tiheys on noin 0,83 kg/dm³. Jäätä löytyy myös muilta taivaankappaleilta, kuten komeetoilta.
Ainoastaan vesi jäätyy ja muodostaa jäätä. Muut aineet jähmettyvät ja muodostavat kiinteitä olomuotoja. Siitä huolimatta arkikielessä jäällä voidaan viitata muihin aineisiin kuin veteen. Esimerkiksi hiilihappojäällä tehdään teatterinäytösten savuefektejä tai kylmennetään ylikellotettavia tietokoneita.
Jään tiheys.
Tavallisen heksagonaalisen jään tiheys on jään tilaa vievän kuusikulmaisen kiderakenteen vuoksi veden tiheyttä pienempi, joten se kelluu tiheämmän veden pinnalla. Samasta syystä veden tiheysmaksimi on makeassa vedessä poikkeuksellisesti jäätymispisteen yläpuolella +4 °C:ssa: kun lämpötila laskee tämän alapuolelle, vesimolekyylit alkavat jo hakeutua kuusikulmaiseen muotoon, jolloin tiheys pienenee. Puhtaan jään tiheys on noin 0,9 kg/dm³. Koska vesi laajenee jäätyessään, jäätyminen aiheuttaa muun muassa kivien rapautumista. Veden jäätyessä jäälinsseiksi maaperässä tapahtuu routimista yleensä keväisin, kun jäälinssiä ympäröivä maaperä sulaa nopeammin.
Jään merkitys ihmisille.
Suomessa järvet ja meri jäätyvät tavallisesti talvella, mistä on sekä hyötyä että haittaa ihmisille. Laivaliikennettä varten on käytettävä jäänmurtajia laivaväylien tekemiseen. Toisaalta etenkin saaristossa jää mahdollistaa nopeamman ja vaivattomamman liikkumisen jääteillä.
Jään paksuus ei välttämättä kerro jään kantavuutta. Keväällä jää on erilaista kuin syksyllä, ja virtauspaikoissa on jää usein ohuempaa kuin lähellä olevassa vähemmän virtaavassa paikassa. Veden suolapitoisuus vaikuttaa myös jään kantavuuteen.
Koska veden jäätymispiste riippuu sen suolaisuudesta, voidaan hyvin kylmässä (alle 0 °C) avomeressä ajelehtivilla jäävuorilla havaita ilmiö, jossa jäävuori jättää taakseen ohuen "jäävanan", pintaan juuri muodostuneen jääkerroksen. Tämä johtuu siitä, että jäävuori on muodostunut makeasta vedestä, joka jäätyy lähempänä nollaa astetta kuin merivesi. Näin ollen mereen joutunut jäävuoren massa pysyy jäänä eikä sula veteen kuten normaalisti.
On yleinen harhaluulo että luistimien ja suksien luistavuus perustuu siihen, että niiden paine sulattaa niiden alla olevan jään muodostaen sen pinnalle liukkaan vesikalvon. Paineen sulattava vaikutus on kuitenkin pieni, joten uskottavampi teoria on että jään pintakerroksen molekyylit eivät sitoudu kunnolla sisäosien kanssa vaan jäävät osittain nestemäiseen tilaan.
Jäät ovat erityisen heikkoja syksyllä ja kevättalvella. Syksyllä jää voi olla vaarallisen heikkoa keskellä järveä, vaikka se olisi turvallista lähellä rantaa. Keväällä aurinko sulattaa jäätä nopeasti, ja aamulla kantava jää voi pettää illalla. Keskitalvella vaarallisia ovat esimerkiksi salmissa, jokien suistoissa ja niemenkärjissä olevat virtauspaikat, joissa on avantoja.
Jää- ja lumipeite vähentävät ilmaston lämpenemistä, sillä ne heijastavat auringonsäteitä takaisin avaruuteen. Tämä on yksi syy, miksi tutkijat ovat huolestuneita ilmaston lämpenemisen seurauksena häviävistä jääpeitteistä.
Jään merkitys eläimille.
Koska 0-asteinen vesi on kevyempää kuin 4-asteinen, alkaa vesistöjen jäätyminen veden pinnasta. Veden pinnalla oleva jää- ja lumikerros toimii eristeenä, mikä parantaa elämän mahdollisuuksia napa-alueiden vesistöissä. Talvella eläimet voivat vaeltaa laajemmalle alueelle etsimään ravintoa kantavan jään ansiosta.
Vesieliöiden on täytynyt myös sopeutua elinympäristöönsä, joka talvisin peittyy jäällä. Jääpeite vaikuttaa eri tavoin vedenalaiseen elinympäristöön, koska jääpeite
Jää hyötykäytössä.
Etelämantereella ja Grönlannissa olevista vanhoista jääkerroksista voidaan tutkia maapallon ilmaston muutoksia jopa kymmenien tuhansien vuosien takaa, koska lumi sulkee sisäänsä ilmakuplia puristuessaan jäätikköjääksi.
Jääkuutioita käytetään yleisesti virvoitus- tai alkoholijuomien seassa pitämään juoman nautiskeluajan kylmänä. Jäätä käytetään myös apuna urheiluvammojen ensihoidossa. "Tekojää" on urheilupaikkojen pinnoitus, jonka päällä voidaan harjoittaa luistelulajeja.


Lumi.
Lumi on jääkiteiden ja ilman muodostamaa kuohkeaa ainetta, jota syntyy pilvissä ja sataa maahan talvipuolella vuotta. Puhdas lumi on valkoista ja läpinäkymätöntä. Lumi muodostaa maan pinnalle valkoisen, eristävän peitteen, joka voi säilyä jopa kuukausia, kunnes lämpötila nousee nollan yläpuolelle ja lumi sulaa. Jos lumi ei kesälläkään ehdi sulaa, se kovettuu vähitellen jäätiköksi.
Monet eläimet ovat sopeutuneet lumi-ilmastoon, ja niiden talvehtimisen onnistumiseen vaikuttaa lumen määrä. Lisäksi monien eläinten talviturkki on valkoinen, ja lumi suojaa myös useiden kasvien talvehtimista. Ihmisen toimintaan lumella on sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia. Lumipeite helpottaa esimerkiksi hiihtäen tai potkukelkalla liikkumista, mutta toisaalta sakea lumipyry saattaa aiheuttaa liikennekaaoksen ja lumi liukastumisia. Lumi mahdollistaa kuitenkin myös monet talviurheilulajit ja erilaiset harrastukset.
Lumen synty.
Lumihiutaleet syntyvät sadepilvissä. Muualla kuin tropiikissa kaikki merkittävä sade, paitsi tihku, syntyy jäätyneessä olomuodossa. Sadepilven yläosassa, missä lämpötila on 12–40 pakkasastetta, on pieniä jääkiteitä ja alijäähtyneitä vesipisaroita. Näistä kasvaa lumihiutaleita. Kun hiutaleet kasvavat niin isoiksi, ettei pilven muodostanut nousuliike enää kannattele niitä, ne putoavat alempiin ilmakerroksiin, missä on tyypillisesti lämpimämpää ja kosteampaa. Samalla ne kasvavat. Jos hiutaleet putoavat tarpeeksi kauan ilmassa, jonka lämpötila on nollan yläpuolella, ne sulavat osittain rännäksi tai kokonaan vesisateeksi.
Lumikiteiden muoto riippuu lämpötilasta ja kosteudesta sekä niiden syntypaikassa että matkalla maan pinnalle. Jääkiteiden rakenteen takia niistä voi tulla kuusikulmaisia levyjä, neulasia tai haaroittuvia tähtiä. Japanilainen Ukichiro Nakaya kasvatti 1930-luvulla lumihiutaleita kaniininkarvojen päässä laboratoriossa ja tutki systemaattisesti kosteuden ja lämpötilan vaikutusta. Lähellä nollaa syntyi levyjä, 3–12 pakkasasteessa pilareita, sitten taas levyjä ja kylmemmässä kuin −22 asteessa jälleen pilareita. Mitä vähemmän kosteutta oli, sitä yksinkertaisempia kiteistä tuli. Monihaaraiset, tähtimäiset kuviot vaativat suuren kosteuden. Sopivissa oloissa lumikiteet tarttuvat toisiinsa ja muodostavat lumihiutaleita, joissa voi olla satoja toisiinsa takertuneita lumikiteitä.
Runollisen sanonnan mukaan koskaan ei synny kahta samanlaista lumihiutaletta. Yhdysvalloissa sanonta yhdistetään Wilson Bentleyiin, joka kuvasi samalla kalustolla 46 vuoden aikana yli 5 000 lumihiutaletta, joista jokainen oli erilainen. Se, onko lause totta, riippuu lumihiutaleen määritelmästä. Samanlaisissa oloissa syntyneet yksittäiset kiteet, esimerkiksi pienet jääneulaset, ovat varsin samannäköisiä. Mutta silloin kun useat lumikiteet muodostavat yhden lumihiutaleen, rakenteessa on niin monta vaihtoehtoa, että pidetään erittäin epätodennäköisenä, että niitä syntyisi kaksi aivan samanlaista.
Lumihiutaleiden putoamisnopeus riippuu niiden muodosta ja huurtumisasteesta, ja on tyypillisesti 1–2 m/s. Tätä voi verrata sadepisaroiden putoamisnopeuteen, 6–7 m/s.
Lumisateen ohella lumikiteitä muodostuu pieniä määriä myös jääsumun kehittyessä. Uusia lumikiteitä muodostuu runsaasti myös ilmakehän vesihöyryn asettuessa uusiksi jääkiteiksi suoraan olemassa olevan lumi- tai jääpeitteen, tai vaikkapa pakkasella olevan ikkunalasin päälle (kuuran synty). Pintakuuran kehittyminen voi myös muuttaa lumipinnan fysikaalisia ominaisuuksia (esimerkiksi albedo, suksen luisto lumella), vaikka lumen määrään sillä on yleensä vain pieni vaikutus. Mikäli lumipeite kasvaa pintaan ilmavirtauksen myötä iskeytyvien nestemäisten pilvi- tai sumupisaroiden johdosta, on kyseessä huurteen muodostuminen. Erityisesti tuntureilla, vuoristossa sekä meren tai avointen vesien (joet, järvet) äärellä huurtuminen on erittäin merkittävä lumipeitteen syntytapa.
Lumisade ja lumen sulaminen.
Satelliittikuva lumikuuroista merellä Korean lähistöllä.
Lunta sataa yleensä silloin, kun lämpötila on pakkasen puolella tai hyvin lähellä nollaa celsiusastetta. Vaikka lämpötila maanpinnan lähellä olisi nollan yläpuolella, lunta voi sataa silti, koska ylhäällä pilvien korkeudella on kylmempää eikä lumi aina ehdi sulaa matkalla.
Keskileveysasteiden manneralueilla lunta sataa eniten lämpimän rintaman yhteydessä. Kylmän rintaman yhteydessä ja jälkipuolella sataa vain lumikuuroja. Merellä ja rannikoilla puolestaan avoveden vaikutus lumisateeseen tuo suurimmat lumimäärät, sillä järven tai meren aiheuttama pyry voi jatkua päiväkausia. Mantereilla lumikuuroja syntyy silloin, kun troposfäärin keski- ja yläosiin virtaa kylmää ilmaa ja ilmakehän stabiilisuus pienenee. Ilmakehän rajakerroksen lämpenemisen aiheuttama epävakaus ei ole talvella merkittävää, koska aurinko ei juuri lämmitä lumista maata. Korkeapaineen vallitessa voi inversiokerrokseen muodostua sumupilvi tai kumpukerrospilvi, josta sataa pieniä määriä lunta. Kovalla pakkasella lumikiteitä voi myös härmistyä vesihöyrystä ilman pilvipisaravaihetta, erityisesti vuoristo- ja napajäätiköillä. Härmistymällä syntyneitä hyvin pieniä ja kiiltäviä kiteitä kutsutaan timanttipölyksi. Voimakas tuuli ja sopiva lämpötila synnyttää lumituiskua, jolloin maahan äskettäin satanut lumi voi nousta uudelleen ilmaan.
Kun lumi alkaa sulaa, nestemäinen vesi sitoutuu jääkiteisiin niin kauan kuin sen osuus on riittävän pieni. Kun osuus ylittää 2–5 % tilavuudesta, vettä alkaa vapautua. Sen jälkeenkään kaikki sulanut lumi ei valu vetenä pois, vaan osa lumesta sublimoituu vesihöyryksi ja osa voi jäätyä uudelleen. Lumen sulamisessa keväällä on selvä vuorokausivaihtelu: eniten lunta sulaa iltapäivisin klo 12:n ja 18:n välillä. Nopeimmillaan lunta voi sulaa 3–4 millimetriä tunnissa. Viileän ilmaston alueella talven sateet varastoituvat lumipeitteeseen, lähtevät keväällä liikkeelle ja aiheuttavat tulvia. Enimmillään lumipeitteeseen on varastoituneena 15–30 % vuoden sademäärästä.
Lumipeite, sen tutkimus ja mittaaminen.
Ellei maahan satanut lumi sula heti, siitä muodostuu maan pinnalle lumipeite, kunnes se sulaa tai haihtuu. Jos kaikki lumi ei kesälläkään ehdi sulaa ja sitä kertyy maahan joka vuosi lisää, se kovettuu vähitellen jäätiköksi. Napa- ja vuoristojäätiköt ovatkin syntyneet näin.
Maassa oleva lumi on kolmen aineen, jääkiteiden, nestemäisen veden ja kostean ilman, seosta. Kiteiden muoto, koko ja sidostuneisuus muuttuvat koko ajan. Muuttumista eli metamorfoosia on kolmea lajia: sulamis-jäätymismetamorfoosia, hajottavaa metamorfoosia ja rakentavaa metamorfoosia. Viimeksi mainitussa muodostuu sokerimaista syväkuuraa, kun kosteasta ilmasta härmistyy kuuraa vanhojen jääkiteiden pintaan. Kevättalvella lumikerroksen pinta sulaa päivisin mutta jäätyy öisin ja muodostaa kovan kuoren. Lumi muuttuu myös tuulen vaikutuksesta tai pakkautuessaan liikenteen tai vaikkapa latukoneen alla.
Lumitutkimuksessa maassa oleva lumi luokitellaan kuuteen lumiluokkaan: tundralumi, taigalumi, vuoristolumi eli alppilumi, preerialumi, merilumi ja ajoittainen eli efemeraalinen lumi. Luokitus perustuu lumen fysikaalisiin ominaisuuksiin eli paksuuteen, tiheyteen, lämmönjohtavuuteen, kerrosten lukumäärään ja nestemäisen veden osuuteen. Tundralumi on kylmää ja ohutta, ja se koostuu syväkuurasta ja tuulen tiivistämistä kiteistä. Tuuli pakkaa myös preerialunta, mutta siinä on vähemmän syväkuuraa. Taigalumi on syvää, huokoista ja koostuu lähes pelkästään syväkuurasta. Merilumelle on ominaista se, että se sulaa ja jäätyy useita kertoja talven aikana ja syväkuuraa muodostuu vähemmän kuin muissa tyypeissä. Puuterilumi on puolestaan tyynellä ilmalla ja kovalla pakkasella satanutta lunta, johon metamorfoosi ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa.
Kun lumi säilyy maassa pitempään kuin yhden talven, sitä aletaan kutsua "ylivuotiseksi lumeksi". Jäätikkötieteessä se jaetaan vielä kahteen osaan: kun osittain sulaneen ja uudelleenkiteytyneen lumen tiheys on 0,5 g/cm3, sitä sanotaan névé-lumeksi, kun taas vielä tiheämmän, yleensä yli 0,55 g/cm3 lumen nimitys on firn. Jos firn tiivistyy edelleen siitä tulee jo jäätä. Muuttuminen névé-lumesta jäätiköksi kestää tyypillisesti 25–100 vuotta. Jäätikköjen jäässäkin on aina ilmakuplia; tuhansia vuosia vanhoista jäätiköistä kairattujen näytteiden ilmakuplista voidaan tutkia menneiden aikojen ilmakehää.
1900-luvulla sataneen lumen määrää mitattiin lähinnä niin, että lumen annettiin kertyä sademittariin, missä se sulatettiin ja kaadettiin mittalasiin. Näin saatiin tietää sataneen lumen vesimäärä eli massa. 2000-luvulla ovat yleistyneet punnitsevat sademittarit, jotka voivat mitata saman asian sulattamatta lunta. Lumen syvyyttä on perinteisesti mitattu lumikepillä, jonka varressa on mitta–asteikko. Uudet menetelmät ovat eräänlaisia kaikuluotaimia, jotka perustuvat ultraääneen. Lumen syvyyden muutos ei kuitenkaan ole sama kuin sataneen lumimäärän summa esimerkiksi kuukauden aikana, koska lumi maassa ollessaan tiivistyy, sulaa ja muuntuu kiderakenteeltaan. Lumen kaukokartoitus on ainoa tapa selvittää laajojen alueiden lumipeitteen muutoksia.
Lumen tiheydellä tarkoitetaan sataneen lumen vesimäärän ja lumensyvyyden muutoksen suhdetta. Perinteinen meteorologiassa käytetty arvio tästä suhteesta on 1:10, jolloin millimetri vettä vastaa senttimetriä lunta. Lumen tiheys vaihtelee kuitenkin säätilanteen mukaan. Kuohkeinta lunta sataa −15 asteen vaiheilla, mutta ratkaiseva ei ole pelkästään lämpötila maanpinnan lähellä vaan koko lumihiutaleen elinkaaren aikana pilvestä alkaen. Myös tuulen nopeus vaikuttaa lumen tiheyteen.
Lumen vesiarvo kertoo, kuinka paksua vesikerrosta tietyn paksuinen lumikerros vastaa. Lumen tiheys vaikuttaa sen vesiarvoon. Vesiarvo voidaan mitata lumivaa'alla. Toisin kuin usein luullaan, ei lumen massa lisäänny suojasäällä. Sen sijaan lumen tiheys muuttuu ja tiiviimpää suojalunta mahtuu enemmän samaan tilaan kuin tiheydeltään harvempaa pakkaslunta. Jos siis vaikkapa katolla on paljon pakkaslunta ja lämpötila nousee plussan puolelle, ei katolla olevan lumen massa lisäänny yhtään. Jotta massa lisääntyisi, on lunta tai vettä tultava lisää katolle. Veden osalta käy vielä yleensä niin, että se vain nopeuttaa katolla olevan lumen sulamista, joten lumikuorma voikin päinvastoin entisestään keventyä.
Lumi ja ilmasto.
Animaatio lumen levinneisyydestä vuodenajan mukaan.
Lumipeite heijastaa merkittävästi enemmän auringon lyhytaaltoista säteilyä kuin paljas maa. Vastasatanut puhdas kuiva lumi heijastaa 80–90 % säteilystä, kun paljaan maan heijastuskyky eli albedo on noin 10 %. Lumi siis vaikuttaa talvella valoisuuteen, sillä korkean heijastuskykynsä vuoksi se lähes kaksinkertaistaa valon määrän. Syksypuolen pilvisiä hämäriä päiviä tuore lumi valaisee merkittävästi. Aurinkoisella säällä keväthangen häikäisy on voimakasta auringonsäteiden heijastuessa hangelta. Lumen sulaessa märkä ja ehkä likainenkin lumi ei enää heijasta valoa yhtä voimakkaasti.
Maapallolla on lunta jatkuvasti napa- ja vuoristojäätiköissä. Vuosittain sulavasta lumipeitteestä 98 % on pohjoisella pallonpuoliskolla. Maaliskuussa lumipeite ulottuu Ruotsissa ja Norjassa keskimäärin hiukan Suomen eteläkärjen eteläpuolelle. Lumialueen raja jatkuu Viron eteläpuolelta Valko-Venäjälle ja kaartaa keskellä Euraasian mannerta etelämmäs. Vuoristoseuduilla, etenkin Alpeilla, Pyreneillä ja Balkanilla sekä Turkin Anatolian ylängöllä, mutta myös Kreikan ja Italian korkeammilla alueilla on omat lumialueensa. Aasiassa lumipeite ulottuu Siperiasta Himalajalle ja kattaa Kiinan ja Japanin pohjoisosat. Pohjois-Amerikassa pysyvän lumen raja ulottuu suunnilleen Suurille järville. Eteläisen pallonpuoliskon talvi vaihtuu kevääksi syyskuussa, ja silloin lunta on Etelämantereen lisäksi Etelä-Amerikan eteläosassa sekä Uuden-Seelannin, Etelä-Australian ja Etelä-Afrikan ylänköalueilla.
Kaiken kaikkiaan keskitalvella 49 % pohjoisen pallonpuoliskon maanpinnasta on yleensä lumen peitossa, mutta ilmaston lämpeneminen on saanut lumipeitteisen alueen pienenemään jo 7,5 % vuosien 1922 ja 2005 välillä. Satelliittihavainnoilla on voitu osoittaa lumen määrän vähentyneen pohjoisella pallonpuoliskolla vuosien 1966 ja 2005 välillä. Väheneminen on ollut voimakkainta keväällä ja kesällä. Se vähentää heijastumista, mikä taas kiihdyttää lämpenemistä. On arvioitu, että lumipeite vähenee Suomessa ilmastonmuutoksen vuoksi etenkin etelässä ja alku- ja lopputalvesta, mutta keskitalvella ja pohjoisessa muutos ei ole niin suuri. Keski-Suomessa lumimäärän arvioidaan olevan 2050-luvulla noin 70 % vuosien 1971–2000 keskiarvosta. Mikäli kasvihuonekaasujen päästöt jatkavat nykyistä kasvuaan, vuosisadan lopulla Suomessa olisi lunta vain noin 30 % nykyisestä. Samaan aikaan lumen määrän ennustetaan lisääntyvän niillä alueilla, missä nykyisin sademäärät jäävät vähäisiksi kylmyyden vuoksi. Lumipeitteen lisääntyminen ja väheneminen seurailee suunnilleen rajaa, jolla nykyilmastossa maaliskuun keskilämpötila on -20 °C. Lumen määrä lisääntyy siis lähinnä Pohjois-Amerikan ja Euraasian koillisosissa eli Alaskassa ja Siperiassa.
Vuoristoseuduilla esiintyy lumivyöryjä useimmiten rinteillä, joiden kaltevuus on ainakin 35 astetta (metrin matkalla rinne laskee 70 cm). Karkea, lohkareinen maanpinta ja varpukasvillisuus estävät vyöryjä alkutalvesta. Vyöryvaara on suurin silloin, kun lumi muuttuu kerrokselliseksi, ja alimmat kerrokset ovat sokerimaista ryynilunta. Lumivyöryjä sattuu myös Suomessa, missä tehdään nykyisin lumivyöryennusteita kuudelle tunturialueelle.
Jään päälle satava lumipeite hidastaa järvien jäiden paksunemista. Lumipeitteinen jää paksunee 30–50 % hitaammin kuin lumeton jää samoissa lämpötiloissa.
Lumen merkitys eliöstölle.
Monet eläimet ovat sopeutuneet lumi-ilmastoon, ja niiden talvehtimisen onnistuminen riippuu lumen määrästä. Esimerkiksi metsäjänis vaihtaa turkkinsa valkoiseen talvikarvaan suojautuakseen pedoilta, ja hylkeiden pienet poikaset ovat valkokarvaisia. Lumikenkäjäniksen takakäpälien anturat ovat pitkien jäykkien karvojen peittämät ja levittäytyvät lumikenkien tapaan niin, että lumi kannattaa eläintä paremmin. Ahman jaloissa on samantapainen rakenne. Riekko ja muut pohjoisen kanalinnut osaavat kiepauttaa lumikolosta suojan, johon ne vetäytyvät kovalla pakkasella. Myös urpiaiset, hömötiaiset ja lapinsirkut voivat yöpyä lumen sisässä. Selkeänä ja tyynenä pakkasyönä lumen sisässä voi olla 10, jopa 40 astetta lämpimämpää kuin sen pinnalla. Lumipeitteen alla lämpötila pysyy lähellä nollaa, joten pienet jyrsijät voivat liikkua siellä paleltumatta. Lumi haittaa myös jyrsijöitä syövien petojen liikkeitä. Lunta käyttää hyväkseen myös saimaannorppa, joka synnyttää poikasensa lumen suojaan.
Hirvet kokoontuvat paksun lumipeitteen aikana taimikoihin ja pysyttelevät pienellä alueella, sillä liikkuminen kuluttaisi liikaa energiaa. Myös porot vaihtavat laidunnusalueitaan lumipeitteen kehityksen mukaan: kun korkeilla paikoilla hanki lopputalvesta paksunee, porot siirtyvät laiduntamaan ohutlumisille alaville metsämaille. Huhtikuussa ne nousevat kovaa hankea pitkin tunturien tuulenpieksämäkankaille, mihin aurinko pian sulattaa ensimmäiset pälvet.
Lumi suojaa maanrajassa eläviä kasveja paleltumiselta, ja monen lajin lehtiruusukkeet talvehtivat vihreinä sen alla. Keväällä ohuen lumikerroksen läpi tulee sen verran valoa, että ainavihannat varpukasvit kykenevät yhteyttämään jo ennen lumen sulamista. Lumi vaikuttaa myös kasvitautien, kuten lumihomeen leviämiseeen, kasvien paleltumiseen ja keväiseen kuivumiseen. Vuoristoissa kasvuston korkeus saattaa määräytyä lumipeitteen mukaan. Jotkut kasvit varistavat siemenensä lumelle ja leviävät uusille alueille, kun siemenet ajelehtivat sulamisvesien mukana.
Liikkuminen.
Ihmisen liikkumisen kannalta lumesta on sekä hyötyä että haittaa. Hiihtämällä, reellä tai potkukelkalla liikuttaessa käytetään hyväksi sitä, että lumi vähentää kitkaa. Lumen kitka riippuu sen lämpötilasta. Lumi myös peittää maanpinnan pienet epätasaisuudet, jolloin esimerkiksi metsässä pääsee liikkumaan suksilla tai lumikengillä paremmin kuin kävellen sulan maan aikana.
Pyörillä kulkevalle liikenteelle lumi on haitta, ja tieliikenteessä lumen liukkautta vähennetään auraamalla, hiekoittamalla tai suolaamalla. Tiesuolan vesiliuos pysyy nestemäisenä enintään −6 asteeseen asti, joten sitä kylmemmässä täytyy turvautua hiekkaan. Suolaa levitetään toisinaan tielle jo ennen lumisateen alkua, jotta lumi ei tarttuisi tiehen kiinni. Varsinkin alueilla, missä lumentuloon ei ole totuttu, äkillinen pyry voi aiheuttaa liikennekaaoksia. Esimerkiksi alkuvuonna 2009 Englannin lento- ja tieliikenne oli useita päiviä ongelmissa 5–30 senttimetrin lumentulon takia. Keskileveysasteiden liikkuvan matalapaineen aiheuttama pyry kestää harvoin yli 12 tuntia, mutta avoin meri voi luoda päiväkausia jatkuvan lumipyryn, kuten joulukuun alussa 1998, jolloin Ruotsissa Gävlen seudulla satoi 150 cm lunta.
Liukastumistapaturmat ovat ongelma niilläkin alueilla, joilla lumeen on totuttu. Esimerkiksi Suomessa kirjataan vuosittain noin 50 000 liukastumistapaturmaa, joista 10–20 johtaa kuolemaan. Jalankulkijat liukastelevat erilaisissa säätilanteissa kuin autoliikenne, kuten silloin, kun jään päälle sataa lunta. Suomessa on arvioitu, että kaatumis- ja liukastumistapaturmista koituu vuosittain menetettyjen työpäivien ja sairaanhoidon kulujen vuoksi noin 400 miljoonan euron kustannukset, ja näistä tapaturmista kaksi kolmasosaa sattuu lumisella tai jäisellä alustalla. Kanadassa Ottawan kaupunki julkaisee riskiryhmille, kuten vanhuksille ja maahanmuuttajille, ohjeita turvallisesta talviliikkumisesta.
Lumimäärän taloudelliset vaikutukset.
Rakenteiden päälle kertyvä lumi voi vaurioittaa rakennuksia. Esimerkiksi Suomessa rakennusohjeissa on määräyksiä siitä, kuinka isoja lumikuormia kattojen pitää kestää. Rajat vaihtelevat eri alueilla: Suomen pienimmät rajat ovat Lounais-Suomessa 140 kg/m2 ja suurimmat Itä-Lapissa 240 kg/m2. Kun lunta kertyy yli tämän rajan, sitä pitää lapioida vähemmäksi. 2000-luvun alussa Suomessa romahti useita kattoja ja julkisuudessa käytiin keskustelua, olivatko romahduksiin syynä poikkeukselliset sääolot vai kattojen rakenneviat. Vesiarvo voi kasvaa keväällä hiukan, kun ilmasta tiivistyy vesihöyryä lumipintaan, mutta massan lisäys on hyvin pientä. Sen sijaan lumen lapioiminen käy raskaammaksi kevättä kohti, kun lumi painuu kasaan ja sen tiheys kasvaa.
Toisaalta rakentamisessa voidaan käyttää hyväksi lumen lämpöä eristävää vaikutusta esimerkiksi silloin, kun siitä tehdään igluja. Niissä lämpötila pysyy pelkän ihmisten ruumiinlämmön avulla kymmeniä asteita ulkoilmaa korkeammalla.
Lumella on suuri merkitys myös metsätaloudelle. Vaikka kylmätalvisen ilmastoalueen metsät ja metsänhoitotavat ovat periaatteessa sopeutuneet lumi-ilmastoon, ääriolot aiheuttavat ongelmia. Kun sataa kosteaa lunta, joka takertuu oksiin, ja sen jälkeen tuuli voimistuu, puut voivat katkeilla. Sitä tapahtuu varsinkin, jos lumisateet alkavat ennen kuin lehtipuut ovat karistaneet lehtensä. Kun puut kaatuvat tai oksat katkeilevat sähkölinjojen päälle, voi syntyä laajojakin sähkökatkoja. On arvioitu, että Suomen runsaslumisimmilla alueilla on talven aikana keskimäärin kymmenen sellaista vuorokautta, jolloin oksat voivat katketa lumen painosta. Jos lumi sataa aikaisin tai sitä on paljon, maa ei routaannu ja metsäkoneilla on vaikeuksia liikkua turvemailla. Toisaalta lumen puutekin voi haitata metsässä liikkumista.
Harrastukset ja urheilu.
Lumi mahdollistaa monia talven harrastuksia ja urheilumuotoja. Nollan asteen vaiheilla lumi muovautuu helposti lumipalloiksi, joilla voi käydä lumisotaa tai joista voi rakentaa lumilinnoja ja lumiukkoja. Hiihtäminen ja kelkkailu ovat suosittuja liikunta- ja urheilumuotoja. Talviurheilu on perinteisesti riippuvaista lumiolosuhteista, vaikka monille lajeille on kehitetty vaihtoehtoja lumettomiin oloihin. Hiihtokauden pidentämiseksi käytetään monissa laskettelukeskuksissa tykkilunta, jonka avulla rinteitä voidaan lumettaa silloin, kun lämpötila on pakkasen puolella. Lämpimillä alueilla hiihtokeskukset ovat jopa peittäneet rinteitä täysin keinotekoisella, lunta muistuttavalla aineella. Lumen virkistyskäytöllä on suuri taloudellinen merkitys esimerkiksi Alpeilla ja Lapissa. Kemin lumilinna ja Ruotsin jäähotellit houkuttavat myös ulkomaisia matkailijoita.
Lunta on jään ohella käytetty ruokien ja juomien jäähdytykseen, minkä takia sitä on varastoitu ja kuljetettu jo tuhansien vuosien ajan. Antiikin kreikkalaiset sekoittivat lunta viiniin, ja roomalaiset käyttivät ilmeisesti jäähdytysastiaa, jossa lumi pysyi viiniastian ulkopuolella.
Lumi kulttuurissa.
Lumeen liittyy vahvoja mielikuvia ja symboliikkaa. Talvea ja kylmyyttä kuvataan usein lumihiutaleen merkillä, ja lumi kuuluu joulukoristeisiin jopa Australiassa, jossa joulu sattuu kesälomien aikaan.
Lumi on tärkeässä roolissa monissa kirjallisissa teoksissa. Joskus lumi henkilöityy suorastaan yhdeksi päähenkilöistä. H. C. Andersenin satu "Lumikuningatar" ja Tove Janssonin "Taikatalvi" kuvaavat kumpikin lumen kauniina, ylväänä kuningattarena, jolla on valta tappaa. Peter Høegin menestysromaanissa "Lumen taju" rikoksen ratkaisu liittyy Grönlannissa kasvaneiden ihmisten kykyyn tulkita lumeen jääneitä jälkiä. Lumikki sai nimensä ihostaan, joka oli valkea kuin lumi.
Lumi on myös vaikuttanut pohjoisen kansojen kielenkäyttöön. Inuiteilla on omat sanansa muun muassa lumilajeille "apuhiniq" (tuulen pakkaama lumi) ja "qanik" (isoina hiutaleina hitaasti satava lumi). Sama ilmiö näkyy myös saamessa sekä suomen kielessä. Suomen kielessä on esimerkiksi sellaisia lunta tarkoittavia sanoja kuin "sohjo", "räntä", "tykky", "viti, nuoska, kohva" ja "tiera".


Nižni Novgorod.
Nižni Novgorod () on 1,25 miljoonan asukkaan suurkaupunki, Venäjän kaupungeista viidenneksi suurin. Se sijaitsee Volgan ja sen sivujoen Okan yhtymäkohdassa, runsaat 400 km Moskovasta itään. Nižni Novgorod on Volgan liittovaltiopiirin ja Nižni Novgorodin alueen hallinnollinen keskus.
Historia.
Kaupungin perusti vuonna 1221 Vladimirin ruhtinas Juri Vsevolodovitš. Vuosina 1932–1990 Nižni Novgorodin nimi oli Gorki kaupungissa syntyneen kirjailija Maksim Gorkin mukaan.
Toisinajattelija ja ydinfyysikko Andrei Saharov oli kaupungissa sisäisessä karkotuksessa.
Väestö.
"Venäjän keisarikunnassa järjestettiin väestönlaskenta 1897 ja Neuvostoliitossa 1926, 1939, 1959, 1970, 1979, 1989 ja Venäjän federaatiossa 2002 ja 2010."
Elinkeinoelämä.
Kaupungissa on GAZ:n eli Gorkovski avtomobilnyi zavodin ("Gorkin autotehtaan") tehdas, joka valmistaa Gazel-paketti- ja -avolava-autoja ja joka on aiemmin valmistanut Volga-henkilöautoja. Kaupungissa on myös suuri lasitehdas sekä Kaskol-lentokonetehdas.
Urheilu.
Kaupungin jääkiekkoseura Torpedo pelaa KHL-liigassa, jääpalloseura Start pelaa Venäjän jääpallon superliigassa, ja jalkapalloseura FK Volga pelaa Venäjän valioliigassa.
Kaupunki on yksi vuoden 2018 jalkapallon mm-kisojen isäntäkaupungeista.
Aiheesta muualla.
*


SourceForge.net.
SourceForge.net on maailman suurin avoimen lähdekoodin ohjelmistokehittäjien yhteisö. Sivuston omistaa Geeknet, Inc. SourceForge tarjoaa projekteille WWW-sivutilaa sekä työkaluja mm. versionhallintaan (CVS, Subversion) ja ohjelmistovirheiden käsittelyyn.
SourceForgeen on rekisteröity yli 230 000 projektia ja sivustolla käy yli kaksi miljoonaa kävijää kuukaudessa.


Fallout (pelisarja).
Fallout-sarja on alun perin Interplayn julkaisema videopelisarja.
Historia.
julkaistiin vuonna 1997 ja vuosi sen jälkeen 1998 Interplay julkaisi jatko-osan "Fallout 2". Se oli laajempi kuin edeltäjänsä ja käytti samaa pelimoottoria. Black Isle Studios, joka oli kehittänyt ensimmäisen, mainittiin ensimmäistä kertaa kehittäjänä, koska vasta 1998 se otti nimensä käyttöön. Black Islen alkuperäistä ', joka tunnetaan nykyään vain koodinimellään "Van Buren", alettiin tehdä heti "Fallout 2":n jälkeen, mutta keskeytettiin pian Black Islen hajotessa. "Van Buren" oli projektin päättyessä miltei täysin valmis julkaisua varten. Sittemmin verkkoon on vuotanut useita variaatioita keskeneräisestä, mutta silti täysin pelattavasta kehitysversiosta.
Maaliskuussa 2001 Micro Fortén kehittämä ' julkaistiin. Se oli kolmas Fallout-maailmaan sijoittuva peli, muttei ollut edeltäjiensä tavoin roolipeli, vaikka käyttikin samanlaista hahmonkehitystä ja muita roolipelielementtejä. Pääpaino oli taisteluissa. Tammikuussa 2004 julkaistu toimintaroolipeli ' oli neljäs Fallout-peli ja sarjassa ensimmäinen joka ilmestyi ainoastaan konsoleille.
Talousvaikeuksiin päätynyt Interplay myi heinäkuussa 2004 Bethesda Softworksille oikeudet tuottaa "Fallout 3", varauksilla ostaa "Fallout 4" ja "Fallout 5". Interplay säilytti vielä oikeudet Falloutin online-peleihin. 8. huhtikuuta lähtien Bethesda on omistanut täyden Fallout-lisenssin, Interplayn säilyttäessä oikeudet vielä "Fallout ".
"Fallout 3" julkaistiin 28. lokakuuta 2008. Lokakuussa 2010 Bethesda julkaisi sarjan viimeisimmän pelin.
Pelaaminen.
' ja "Fallout 2" ovat roolipelejä, kun taas ' on strategiapeli, jossa on roolipelielementtejä. Myös Fallout-sarjan kolmas osa, "Fallout 3", on kahden ensimmäisen osan lajityypistä poiketen toimintaroolipeli. Varsinainen pelimaailma on kuvattu isometrisestä 3/4-perspektiivistä, mutta muista sarjan peleistä poiketen, "Fallout 3" on kuvattu vaihtoehtoisesti joko ensimmäisestä persoonasta tai kolmannesta persoonasta. Kaikille peleille on kuitenkin yhteistä se, että pelaaja valitsee valmiista hahmoista mieleisensä tai voi halutessaan luoda kokonaan uuden hahmon. Hahmonluonnissa pelaajalla on mahdollisuus valita useita erilaisia taitoja, kykyjä ja ominaisuuksia, joilla jokaisella on oma merkityksensä. Hahmon valinta vaikuttaa tavallaan myös pelin kulkuun. Esimerkiksi älykäs elektroniikka- ja tietokonehahmo osaa korjata käden käänteessä elektronisia laitteita sekä käyttää tietokoneita. Karismaattinen sankari hyvillä puhe- ja kaupankäyntitaidoilla voi puolestaan helposti puhua ihmisiä ympäri ja ostaa tavaraa halvemmalla.
Pelien taistelujärjestelmä on toteutettu vuoropohjaisesti, vaikka peli onkin muuten reaaliaikainen. Poikkeuksena "Fallout 3" ja spin-off ', joissa taistelut käydään reaaliaikaisesti, vaikkakin Fallout Tacticsessa on myös mahdollista halutessa pelata vuoropohjaisesti. Kun taistelu alkaa, peli muuttuu taistelutilaan ja toimii tällöin vuoropohjaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että jokainen taistelualueella oleva hahmo saa toimia vain omalla vuorollaan, omien toimintapisteiden edellyttämän määrän mukaisesti. Pelaaja voi vihollisen kimppuun hyökätessään valita mihin ruumiinosaan hän tähtää vihollista. Tällä on oma vaikutuksena, sillä jalkaan haavoittunut vihollinen ei pysty juoksemaan ja silmiinsä osuman saanut ei enää osu yhtä tarkasti ampuessaan. Päähän tulleesta osumasta hahmolta voi lähteä taju tai pahimmassa tapauksessa hahmo saattaa kuolla välittömästi.
Pelien sisältämän väkivallan verisyyttä ja voimasanojen käyttöä voi säätää pelin asetuksista. Pelin eurooppalaiset versiot ovat sensuroituja versioita alkuperäisistä amerikkalaisista. Muun muassa lapset on poistettu pelien euro-versioista kokonaan.
Joissakin Fallout-peleissä on myös runsaasti viittauksia muihin teoksiin, esimerkiksi "Mad Max" -elokuviin, Monty Pythonin sketseihin ja "Linnunradan käsikirja liftareille" -kirjoihin.
Special.
SPECIAL on hahmonluonti ja -statistiikkajärjestelmä. Special on akronyymi "Fallout"-pelien hahmojen seitsemästä ominaisuudesta: Strength (voima), Perception (havaintokyky), Endurance (kestävyys), Charisma (karisma), Intelligence (älykkyys), Agility (notkeus/ketteryys) ja Luck (onni). Special pohjautuu paljon, joka alun perin oli tarkoitettu olemaan peleissä käytetty hahmonluontijärjestelmä. Kumminkin GURPS:ta luovuttiin, sillä Interplayn tekemä sopimus GURPS:n kehittäjän Steve Jacksonin kanssa antoi hänelle luvan vaikuttaa ensimmäisen pelin sisältöön, eikä hän hyväksynyt sen suunnittelua (eli pelin erittäin väkivaltaista olemusta), jonka seurauksena pelin pääsuunnittelija Tim Cain päätti kehittää SPECIALIN. SPECIAL-järjestelmää on tähän asti käytetty seuraavissa Fallout-peleissä: "Fallout", "Fallout 2", ' ja "Fallout 3". "Fallout"-pelien ulkopuolella muunneltua SPECIAL-järjestelmää on käytetty muun muassa ' -pelissä ja muutamassa muussa videopelissä.
SPECIAL-järjestelmä sisältää kolme pääominaisuutta: Attributes (lueteltuna ylempänä) eli ominaisuudet ovat hahmon synnynnäisiä kykyjä. Ominaisuudet pysyvät muuttumattomina läpi koko pelin, vaikkakin niitä voi väliaikaisesti muuntaa käyttämällä pelissä lääkkeitä. Ne voivat myös muuttua ikuisesti eri olosuhteissa, kuten käyttämällä Power Armoria, muutamien läsnä ollessa tai saadessa pelissä kriittisen iskun hahmon silmiin. Näiden lisäksi on vielä mahdollista, että ominaisuudet muuttuvat pysyvästi joissain kohdissa peliä, kun pelaaja käyttää eri tavaroita tai valitsee tietyn lisäedun (perk, selitetty alempana).
Skills eli taidot kuvaavat ja määräävät sen, miten hyvin hahmo tulee suoriutumaan tekemästään asiasta (kuten aseella ampumisesta tai lukon tiirikoimisesta). Ne kuvaavat onnistumisprosenttia, vaikkakin nämä prosentit voivat jatkua paljon yli odotetun sadanprosentin. Taidot tehtiin alun perin kaavamaisesti ja johdettiin ominaisuuksista, mutta niitä voi myöhemmin parantaa taitopisteillä (skill points), joita saa jokaisen hahmon saavutetun uuden tason (level) jälkeen. Hahmonluonnissa pelaaja valitsee myös kolme erikoistaitoa (tag skills), joihinka tulee tuplasti enemmän prosenttipisteitä kuin muihin tavallisiin taitoihin verrattuna. Erikoistaidot mahdollistavat pelaajaa tekemään vapaamuotoisen hahmon.
Perks eli lisäedut ovat erikoisominaisuuksia, jotka mahdollistavat pelaajaa "muovailemaan" pelin sääntöjä samantapaisesti kuin Dungeons & Dragonsissa. Uusi lisäetu valitaan aina joka kolmannen tai neljännen tason jälkeen (Fallout 3:ssa saa perkin joka tasolla). Lisäetujen lisäksi pelaaja saa valita myös kaksi erikoislisäetua (traits), kuten vaikkapa erikoislisäedun, joka antaa enemmän toimintapisteitä (action points) pelaajalle, joita käytetään pelissä vuoropohjaisen-taistelutilan ollessa päällä. Nämä erikoislisäedut on valittava pelin alussa, mutta jos jossain vaiheessa peliä pelaaja ottaa "Mutate!"-lisäedun, saa pelaaja tällöin vaihtaa yhden alussa valitsemastaan erikoislisäedusta johonkin toiseen haluamaansa.
Asetelma.
Pelin tarinassa ydinsota alkoi Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä näiden taistellessa hupenevista luonnonvaroista. Pelissä jätetään kuitenkin kertomatta, kuka ampui ensimmäisen ohjuksen, sillä tarinan mukaan kukaan ei edes tiedä sitä.
Ydinsodasta selviytyneet ovat rakentaneet vanhan maailman raunioista kyliä ja muodostaneet omia yhteisöjä. Osa ihmisistä on asustanut ydinsodan ajan niin sanotuissa Vaulteissa, holveissa, jotka ovat massiivisia pommisuojia. Nämä holvit oli rakennettu siten, että ihmiset kykenisivät asumaan niissä kymmeniä tai jopa satoja vuosia, odottamaan laskeuman ohi menemistä ja ympäristön radioaktivisuuden normalisoitumista. Suurin osa Vaulteista oli todellisuudessa niiden kehittäjän, Vault-Tecin testejä, joissa oli asetettu erilaisia haasteita ja eriskummallisia olosuhteita asukkaille. Esim. eräässä Vaultissa oli järjestelmät suunniteltu alusta lähtien rikkoutumaan muutamien kuukausien välein, ja vaikka viat olivat korjattavissa, se asetti rasitteita asukkaille, ja sillä testattiin ihmisten selviämistä sellaisissa olosuhteissa.
Laskeuma, säteily ja saasteet ovat jättäneet jälkensä myös luontoon. Falloutin maailma onkin täynnä toinen toistaan ihmeellisempiä otuksia. Osa ihmisistäkin on kärsinyt näistä seikoista ja näin ovat mutatoituneet. Ihmismutantteja peleissä on kahdentyyppisiä, keinotekoisesti luotuja supermutantteja ja ympäristön säteilyn vioittamia, niin sanottuja ghouleja.
Hahmot.
Dogmeat on koira, joka toimii peleissä pelaajan apurina. Dogmeat esiintyy kaikissa pääsarjan peleissä, joskin "Fallout 2:ssa" se on mukana pääsiäismunana. Dogmeat on rodultaan Australiankarjakoira ja sillä on heterokromia.
Pääsarjan pelit.
' on Interplayn vuonna 1997 julkaisema roolipeli. Se sijoittuu Yhdysvaltoihin Los Angelesin pohjoispuolelle. Peli alkaa, kun Vault 13:ssa sattuu onnettomuus, jonka seurauksesta vedenpuhdistussiru menee rikki. Kyseisen sirun tarkoituksena oli taata Vaultin asukkaille puhdasta vettä. Pelaajalle tehtäväksi annetaan löytää vastaavanlainen siru ulkomaailmasta ennen kuin vesivarastot hupenevat. Aikaa hänellä on 150 vuorokautta. Vault 13:n ylipäälikkö ehdottaa aloittamaan etsinnän lähimmästä tietokonearkistoihin rekisteröidystä Vaultista, joka on numeroltaan 15. Pelin ensimmäinen versio sisältää useita bugeja, mutta suurin osa näistä on korjattavissa päivitysten avulla.
"Fallout 2" on Interplayn vuonna 1998 julkaisema tietokoneroolipeli. Se sijoittuu edeltäjänsä tavoin Yhdysvaltojen länsirannikolle, San Franciscon pohjoispuolelle, 80 vuotta ensimmäisen osan jälkeen. Pelaajan tehtävänä on pelastaa heimonsa kylä, joka kärsii kuivuudesta. Kylänviisain kertoo pelaajalle esineestä nimeltä G.E.C.K. (Garden of Eden Creation Kit), jonka avulla voidaan muuttaa aavikko viljelykelpoiseksi puutarhaksi. Näitä esineitä annettiin holveihin, jotta ihmiset voisivat aloittaa maanviljelyn saadakseen ruokaa, kun he poistuvat holveista. Kylänviisain kertoo, että tällainen esine voisi löytyä Vault 13:sta.
"Fallout 2" on huomattavasti laajempi kuin ensimmäinen osa. Pelin maailma on valtava ja kaupunkeja on lukuisia erilaisia. Pääjuonen lisäksi pelissä on runsaasti pikkutehtäviä. Pelaamista voi jatkaa vaikka pääjuoni olisi saatu päätökseen. "Fallout 2" on toteutettu samalla tavalla ja pelimoottorilla kuin ensimmäinen osa ja peli onkin ulkoisesti samankaltainen. Pelin teosta ja kehittämisestä vastasi ensimmäisen Falloutin tavoin Black Isle Studios. Edeltäjänsä tavoin, peli sisältää paljon bugeja, mutta nämä ovat lähes täysin korjattavissa päivitysten avulla.
Alun perin Interplayn Black Isle Studios kehitti "Fallout 3:sta" "Van Buren" -työnimellä, mutta projekti keskeytyi 8. joulukuuta 2003, kun Black Isle Studios lakkautettiin. Peli sisälsi muun muassa parannellun pelimoottorin, uusia paikkoja, kulkuneuvoja ja muokatun version SPECIAL-järjestelmästä. Tarina poikkesi kahden ensimmäisen osan Chosen One -asetelmasta, ja keskittyikin peliin vangin asemasta. Pelin suunnitelmiin kuului myös se, että siinä olisi ollut mahdollista kuulua eri ryhmiin ja vaikuttaa niiden toimintaan. Van Burenista on saatavilla maaliskuussa 2007 nettiin vuotanut teknologiademo.
Spin-offit.
' (lyhyemmin "Fallout Tactics") on 14 Degrees Eastin vuonna 2001 julkaisema kolmas "Fallout"-sarjan peli ja poikkeaa aiemmista Fallouteista huomattavasti pelityypiltään. Vaikka SPECIAL-järjestelmä on mukana ja muun muassa perkit ja traitit on implementoitu, "Fallout Tactics" on enemmän taktinen, Jagged Alliancen kaltainen peli, jossa tehtävien ratkaisemisen ja roolipelaamisen sijasta keskitytään vain ja ainoastaan taisteluun. Kuvakulma on aiempien osien tavoin isometrinen.
"Fallout Tactics: Brotherhood of Steel" sijoittuu ensimmäisen Falloutin jälkeiseen aikaan, jolloin osa Brotherhood of Steelistä jatkaa perääntyvän supermutanttiarmeijan jahtaamista Kalliovuorten yli. Myrskyn seurauksena osa retkikunnasta tekee pakkolaskun lähelle Chicagoa ja perustaa sinne tukikohtansa. Pelaaja on Brotherhood of Steel -nimisen veljeskunnan värväämä soturi. Brotherhood of Steel on Yhdysvaltain armeijan jäänteistä syntynyt teknologiaa suojeleva ja kehittävä järjestö, joka pyrkii pitämään sodan jälkeisen maailman kurissa keinoja kaihtamatta, samalla kun tavoittelee omia etujaan. Fallout-sarjan aiemmista osista poiketen "Fallout Tactics"essa on myös mahdollista kamppailla reaaliaikaisesti, ottaa erilaisia ajoneuvoja haltuun ja käyttää niitä sekä liikkumiseen että taistelemiseen. Myös moninpeli on mahdollista niin netissä, kuin lanissa.
"Fallout Tactics: Brotherhood of Steel"issä pelaaja voi värvätä ja varustaa itselleen 6-henkisen ryhmän erilaisista sotureista. Kokoamallaan ryhmällä pelaaja suorittaa erilaisia tehtäviä juonen edetessä. Tarjolla olevien sotilaiden määrä kasvaa pelin edetessä ja niiden laatu vaihtelee pelaajan karisman mukaan.
' (lyhyemmin "BoS") oli Interplayn ainoastaan konsoleille julkaisema "Fallout"-peli kun se julkaistiin vuonna 2004. Pelin päätehtävänä on löytää Brotherhood of Steelin kadoksissa olevat paladiinit. BoS sijoittuu kolmeen eri paikkaan: Carbonin kyliin, Losiin ja Vaultiin. BoS:ssa ei ole NPC-tovereita, jotka auttavat taisteluissa, toisin kuin kaikissa muissa Fallout-sarjan peleissä. Myös muita erilaisuuksia löytyy muihin Fallout-sarjan peleihin verrattuna. BoS:ssa musiikkina toimii eri heavy metal -yhtyeitä, kuten Slipknot ja Killswitch Engage, kun taas sarjan aiemmissa osissa kuultiin The Ink Spotsin ja Louis Armstrongin musiikkia. "Fallout: Brotherhood of Steel" oli viimeinen Interplayn julkaisema "Fallout"-peli.
' on vuoden 2010 syksyllä PC:lle, PlayStation 3:lle ja Xbox 360:lle ilmestynyt videopeli, jota oli tekemässä osittain entisestä Black Isle Studiosista koostuva Obsidian Entertainment.


Venäjän rupla.
Venäjän rupla () on Venäjän rahayksikkö. Yksi rupla jakautuu sataan "kopeekkaan" (). Ruplan ISO 4217 -valuuttakoodi on "RUB". Venäjän ruplaa käyttävät myös Abhasia ja Etelä-Ossetia. Käytössä ovat 1, 5, 10 ja 50 kopeekan sekä 1, 2, 5 ja 10 ruplan kolikot. Setelit ovat arvoiltaan 10, 50, 100, 500, 1 000 ja 5 000 ruplaa. Toistaiseksi 10 ruplan metalliraha on seteliä harvinaisempi käytössä, mutta Venäjän pankki on ilmoittanut tulevaisuudessa korvaavansa setelin kolikolla kokonaan.
Rupla on ollut Venäjän rahayksikkönä satoja vuosia. Ruplan nimi tulee venäjän kielen paloittelemista merkitsevästä verbistä "rubit" (рубить); aikoinaan rupla oli hopeaharkosta leikattu määrätyn painoinen palanen. Kopeekan nimi tulee keihästä merkitsevästä sanasta "kopjo" (копьё), joka viittaa kolikoissa olevaan kuva-aiheeseen lohikäärmeen keihästävästä Pyhästä Yrjöstä.
Ensimmäiset maininnat ruplasta vaihdon välineenä ovat Novgorodin tasavallasta vuosilta 1281–1299, jolloin rupla vastasi pientä osaa hopeaharkosta melkein puoleen väliin 1400-lukua. Ensimmäiset ruplan kolikot ilmestyivät Venäjän tsaarikunnassa vuonna 1654 suoritetussa taalerien luetteloinnissa, jolloin rupla koostui 64 kopeekasta. Vuoden 1710 rahauudistuksen jälkeen rupla käsitti 100 kopeekkaa.
Tsaari aikana 1704 rupla määriteltiin 28 grammaksi hopeaa. Hopeakantaisena rupla ei ollut kovin vakaa, mikä Saksan ja Britannian kanssa kone-, paperi- ja elintarvikekauppaa käyneessä Suomen suuriruhtinaskunnassakin huomattiin Krimin sodan aikana. Tämä vahvisti Suomen senaatin pyrkimystä omaan markkaan, joka toteutui hopeakantaisena 1860.
Berliinin kongressin 1878 jälkeen Euroopassa kultakanta yleistyi, mutta Venäjän keisarikunnassa ruplan vakauttaminen kultakantaan 0,774235 kultagramman arvoisena tapahtui vasta valtiovarainministeri Sergei Witten kaudella 1897 hallinnollisin päätöksin.
Ensimmäisen maailmansodan aikana inflaatio riistäytyi ja ruplan arvo heikkeni nopeasti. Lokakuun vallankumouksen jälkeen syttyneen Venäjän sisällissodan aikana 1918–1920 bolševikkihallitusta vastaan taistelleet tasavaltalaisten, monarkistien, nationalistien ja anarkistien joukot laskivat liikkeelle omia rupliaan.
Sisällissodan voitettuaan bolševikit pyrkivät uuteen talouspolitiikkaan, mikä edellytti yksityisen investoimisen vuoksi vakaita rahaoloja. Neuvostoliiton perustamisen myötä valuutan nimeksi muuttui vuonna 1923 "Neuvostoliiton rupla" (SUR). Neuvostojohto vakautti rahaolot 1924 sitomalla ruplan kultakantaan ja vaihtamalla 50 000 vanhaa ruplaa yhteen uuteen ruplaan. Toinen inflaatiokausi sattui toisen maailmansodan aikaan. Vuonna 1947 toteutettiin rahaolojen vakautus leikkaamalla talletuksia.
Kolmas inflaatiokausi alkoi Neuvostoliiton loppu- ja itsenäiseksi nousseen Venäjän alkuaikoina. Neuvostoliiton hajottua 1991 rahayksikön nimeksi palautui Venäjän rupla. Korkeilla koroilla taltutetun inflaation tasoituttua vaihdettiin 1 000 vanhaa ruplaa yhteen uuteen. Runsaan öljyn ja maakaasun viennin vuoksi rupla on kurssikäyttäytymiseltään lähempänä Yhdysvaltain dollaria kuin euroa.
Aiheesta muualla.
Rupla


Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitus.
a>issa, Puolassa. Muistomerkissä on rikkoutunut polkupyörä ja panssarivaunun telaketjun jälki.
Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitukset alkoivat 15. toukokuuta ja päättyivät 4. kesäkuuta 1989 Tiananmenin aukiolla Pekingissä, Kiinassa.
Syyt.
Maailman suurin tori taivaallisen rauhan aukio oli koko 1990-luvun mielipiteiden esityspaikka. Jo vuonna 1986 opiskelijat osoittivat mieltään Deng Xiaopingin arvostellessa uudistusmielistä ja suosittua Hu Yaobangta.
Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteeri Hu Yaobang kuoli 15. huhtikuuta 1989. Hu Yaobangin muistoksi torille tuotiin seppeleitä. Muistotilaisuus ja mielenosoitus jatkuivat ja torille kerääntyi 3000 opiskelijaa nälkälakkoon telttaleiriin.
Mielenosoituksen aloittaneet opiskelijat vaativat poliittisia ja taloudellisia liberaaleja uudistuksia mutta heidän ei ollut tarkoitus yrittää muuttaa Kiinan johtoa, koska he tiesivät, että sellainen ei onnistuisi. Myöhemmin mukaan liittyi muita, ja kaikilla ei ollut samoja tavoitteita.
Mielenosoituksen aiheina olivat korruptio, inflaatio ja tyytymättömyys puoluejohtoon. Osallistujat toivoivat hyvää ja harmonista johtamista. Suurin osa mielenosoittajista ei tuntenut demokratian arvoja. Opiskelijoiden kannattajiin liittyi puoluelehti "Kansan päivälehti" toimittajia ja Pekingin valtiotehtaan työläisiä. Inflaatio oli 20 % ilman, että valtion palkat tai eläkkeet olisivat nousseet.
Panssarijoukot.
Pekingiin julistettiin poikkeustila 20.5.1989. Torille saapui sotilasjoukkoja. Aluksi sotilaat olivat samanikäisiä nuoria samalta seudulta. Kaksi viikkoa myöhemmin hallitus lähetti eliittijoukot Pekingin ulkopuolelta. Panssarivaunurykmentit tulivat sisämaasta ja niillä ei ollut henkilökohtaisia suhteita pääkaupunkiin. 4.6.1989 sotilaat tappoivat aseistamattomia opiskelijoita, työläisiä ja toimittajia aukiolla ja suurimman osan sen pohjoispuolella itä-länsisuunnassa kulkevalla "Ikuisen rauhan kadulla". Aseistamattomat ihmiset pakenivat polkupyörillä "Ikuisen rauhan katua" pitkin. Monet tapetuista olivat työläisiä. Arviot uhrien määrästä vaihtelevat muutamista sadoista useisiin tuhansiin.
Lehdistö tuki mielenosoitusta vaatimalla lehdistön vapautta, joka myönnettiin. Mielenosoittajilla ei ollut selkeitä yhdenmukaisia tavoitteita. He halusivat neuvotella johdon kanssa, mutta alkuvaiheessa johto ei halunnut neuvotella muiden kuin virallisten järjestöjen kanssa. Kuukauden kuluttua johto oli valmis neuvottelemaan kenen tahansa kanssa, mutta liike ei enää ollut kenenkään hallinnassa. Mielenosoitukset levisivät muuallekin maahan ja alkoivat häiritä ulkopolitiikkaa Mihail Gorbatšovin vieraillessa Kiinassa. Osaan Pekingiä julistettiin sotatila ja armeija määrättiin hajottamaan mielenosoitus. Paikalliset sotilaat kuitenkin epäröivät noudattaa käskyjä käyttää voimaa mielenosoitusten hajottamiseksi. Uudet opiskelijajohtajat alkoivat vaatia verenvuodatusta, 4. kesäkuuta 1989 Shikangista tuotiin armeija paikalle.
Tankkien pysäyttäjä.
Mielenosoitusten vertauskuvaksi on jäänyt tuntematon nuori mies, joka aukion tyhjentämisen jälkeisenä päivänä pysäytti tankkien jonon seisomalla niiden edessä. Tapahtuma sattui Pitkän rauhan kadulla lähellä Peking-hotellia, jossa asui useita toimittajia. He olivat aitiopaikalla kuvaamassa tapahtumaa. Miehen henkilöllisyydestä on esitetty arvailuja mutta ei ole tiedossa, mitä hänelle on myöhemmin tapahtunut.
Tilanne Pekingissä rauhoittui varsin pian, mutta levottomuudet muualla maassa, erityisesti Shanghaissa yltyivät. Tilanne päättyi rauhanomaisesti Shanghain silloisen kaupunginjohtajan Zhu Rongjin puheeseen, jossa tämä selitti, ettei kaaos hyödytä ketään. Matkailu länsimaista romahti, diplomaatti- ja kauppasuhteet kärsivät.
Toisinajattelijoita.
Merkittäviin henkilöihin mielenosoituksessa sisältyvät: journalisti Liu Binyan, monikielinen Pekingin yliopiston fyysikko Fang Lizhi, sivilisaatiokriittinen filosofi Liu Xiaobo ja opiskelijajohtajat Wang Dan ja Chai Ling.
Selvitykset.
Kaikki Kiinan johtajat ovat kieltäneet tapahtumien selvitykset, ja hallitus kaunistelee tapahtumia omaksi edukseen. Tiananmenin äidit-järjestö vaatii yhä vastauksia viranomaisilta. Vapaa tiedonvälitys aiheesta on yhä Kiinassa suljettu.
Vangittuja lehtimiehiä.
Toimittaja-aktiivi Yang Tonguan sai 10 vuotta vankeutta kritisoituaan Taivaallisen rauhan aukion verilöylyä vuonna 1989. Sen jälkeen hänet vangittiin pariin kertaan alle vuoden vankeuteen. Nyt hänet on vangittu 2006-2018. Perustelu: ”Sananvapaus ja kokoontumisvapaus ovat perustuslain takaamia oikeuksia kansalaisille, mutta perustuslaki sanoo selkeästi, että käyttäessään näitä oikeuksia kansalaiset eivät saa vaarantaa valtion etuja tai turvallisuutta. Syytteen mukaan Yang vehkeili valtiovallan kumoamiseksi kirjoittamalla ulkomaisille nettisivuille mielipiteitään.
Lu Jianhua tuomittiin 20 vuoden tuomioon vuonna 2005, koska oikeus katsoi hänen toimittaneen tietoja Taivaallisen rauhan aukion verilöylystä toimittajille. Se katsottiin valtionsalaisuuksien vuotamiseksi.
"Ensimmäinen Tiananmenin mielenosoitus".
Tiananmenin aukiolla osoitettiin mieltä ja mellakoitiin myös pääministeri Zhou Enlain kuoltua alkuvuodesta 1976. Silläkin kertaa valtiovalta lopetti kansalaisten spontaanit mielenilmaukset lyhyeen. Ennen vuotta 1989 julkaistuissa lähteissä "Tiananmenin mielenosoituksilla" viitataan kevään 1976 tapahtumiin.
Muistopäivät.
Kiinan Internetin pornosivut aukesivat Tiananmenin aukion 21-vuotispäivänä. Pornosivujen perustamisesta voi saada 11 vuoden vankeusrangaistuksen.


DSL.
Digital Subscriber Line (DSL) eli digitaalinen tilaajayhteys on tietoliikenneyhteys, jossa tavallisella puhelinlinjoilla siirretään tietoa käyttämällä puhetaajuuksia korkeampia taajuuksia. Tavallisin DSL-yhteyden tyyppi on ADSL.
Puhelinjohdot on alun perin suunniteltu välittämään vain puhetaajuuksia, mikä asettaa rajoituksia DSL-tekniikoille. Puhelinkeskus ei saa olla muutamaa kilometriä kauempana tilaajasta, jotta DSL:n käyttämät korkeat taajuudet siirtyvät keskukseen liikaa vaimenematta. Tämän vuoksi DSL-liittymiä ei aina voida tarjota haja-asutusalueilla.
Käyttäjällä on kotonaan DSL-modeemi ja puhelinkeskuksessa on DSL-keskitin eli DSLAM "(DSL Access Multiplexer)", jonka tilaajakortille yhteys päättyy. Rinnakkaisyhteydellä, eli käytettäessä samaa puhelinliittymän tilaajajohtoa sekä puhelin- että DSL-yhteytenä, täytyy puhelinliikenne erottaa dataliikenteestä suotimin eli erottimin DSL-yhteyden molemmissa päissä. Suotimin erotettua data- ja puhelinliikennettä kutsutaan ala- ja yläkaistoiksi. Jos käyttäjän kotona on enemmän kuin yksi analoginen puhelin, on suositeltavaa asentaa jokaiseen puhelimeen suodin, jotta puhelin ei häiritse DSL-liikennettä ja puhelimesta ei mahdollisesti kuulu DSL-yhteyden aiheuttamaa kohinaa.
DSL-yhteydet voivat olla joko symmetrisiä tai asymmetrisiä. "Symmetrisessä" yhteydessä siirtonopeus molempiin suuntiin on sama. Usein kuitenkin voidaan olettaa, että käyttäjä pääasiassa käyttää WWW-sivuja tai lataa tiedostoja verkosta, jolloin nopeuden verkkoon päin ei tarvitse olla kovin korkea. Silloin riittää "asymmetrinen" eli epäsymmetrinen yhteys, jossa nopeus on eri ulos- ja sisäänpäin.
DSL-standardit.
Tavallisin kuluttajille tarjottava ratkaisu on ADSL. Yrityksille suunnattujen SHDSL-yhteyksien nopeus voidaan moninkertaistaa käyttämällä useita kuparipareja yhden sijasta. VDSL-pohjaisilla toteutuksilla saavutetaan jopa 100 Mbit/s symmetrinen nopeus yhdellä parilla.


Temperamentti.
Temperamentilla tarkoitetaan ihmiselle tyypillistä yksilöllistä reagoimis- tai käyttäytymistyyliä, joka erottaa hänet muista. Se perustuu yksilön biologiseen ja geneettiseen rakenteeseen. Jokaisella ihmisellä temperamentti on yksilöllinen ja synnynnäinen.
Temperamentti on persoonallisuuden biologinen perusta. Vasta kasvatus ja ympäristö muokkaavat synnynnäisestä temperamentista persoonallisuuden. Synnynnäinen temperamentti näkyy aina ihmisen tavoissa, mutta kasvun ja kehityksen kautta hänestä voi tulla esiin aivan uusia piirteitä ja hän oppii hallitsemaan temperamenttiaan.
Temperamentti on siis osa ihmisen luonnetta ja persoonallisuutta, joten näitä käsitteitä ei pidä sotkea toisiinsa.
Temperamentin tutkimus on nykyisin hyvin laajaa, silti tutkijat ovat yhä erimielisiä siitä, miten temperamentti kuuluisi määritellä ja mitata. Alexander Thomas ja Stella Chess ovat kehittäneet jo pitkään vallalla olleen teorian. He korostavat temperamentissa käyttäytymisen tyyliin liittyviä piirteitä, kuten aktiivisuutta, sopeutumista ja joustavuutta.
Temperamenttityypit jaetaan kolmeen luokkaan: helppoihin, haastaviin ja hitaasti lämpeneviin. Mikään niistä ei ole toistaan parempi tai huonompi ja siksi niiden tiedostaminen voi auttaa aikuista ymmärtämään ja kunnioittamaan kunkin lapsen yksilöllisiä tarpeita..
Jopa 60 prosenttia joistain temperamenttipiirteistä on voitu osoittaa periytyviksi. Persoonallisuus on hyvin pitkälle geneettinen ominaisuus, joka kehittyy periytymisen osoittamaan suuntaan, jos ympäristö (esim. kotiyhteisö) ei estä tai haittaa kehitystä. Periytyminen voi olla peräisin kaukaisestakin sukupolvesta, ja saman perheen lapset voivat olla täysin erilaisiakin persoonallisuudeltaan (huomautus V. Routamaa).


Suomenlahden ulkosaaret.
Suomenlahden ulkosaarista ja Suomenlahden pohjukka
Suomenlahden ulkosaarista Suursaari (taaempana) erottuu selvästi Suomen rannikolta
Suomenlahden ulkosaaret ovat itäisen Suomenlahden ulkomerellä sijaitseva, useasta kymmenestä saaresta koostuva saaristo Venäjän aluevesillä.
Läntisistä, Suomen ja Viron rannikkojen välissä sijaitsevista saarista suurimmat ovat Suursaari ja Tytärsaari sekä pienempiä Säyvö, Itä-Viiri, Länsi-Viiri ja Ruuskeri, joka on Venäjän läntisin kohta lukuun ottamatta Kaliningradin aluetta.
Itäisen ryhmän muodostavat mm. Lavansaari, Peninsaari, Seiskari ja Koukouri.
Saariryhmät kuuluvat hallinnollisesti Leningradin alueen Jaaman piirin Laukaansuun kuntaan.
Pohjoisempana kolme pientä ulkosaarta Narvi ja Someri sekä muutama pieni luoto kuuluvat Viipurin piirin Koiviston (Primorsk) kuntaan.
Ensimmäinen asiakirjamaininta Suomenlahden saarista on vuodelta 1395, jolloin tallinnalaiset kauppiaat ajautuivat vahingossa Seiskariin, josta he jatkoivat matkaa Retusaareen; heidät otettiin kiinni luvattomasta idänkaupasta Viipurin linnanisännän Erengisle Niilonpojan vartioalukselle ja menettivät takavarikossa lastinsa.. Saaret kuuluivat Suomelle talvisodan päättäneeseen, vuonna 1940 solmittuun Moskovan rauhansopimukseen saakka.
Kaukana mantereelta sijaitsevat myös Vigrund Suomenlahden etelärannikolla sekä pohjoisrannikolla Halli (Hallikartti) ja Itäkivi, mutta johtuen etäisyydestä muihin niitä ei lasketa kuuluviksi Suomenlahden ulkosaariin.
Aiheesta muualla.
*


Motti.
Motti tarkoittaa saarrettua vihollisjoukkoa, laajemmin käytettynä saartorengasta, sen sisällä olevia joukkoja ja renkaan vartijoita. Nimitys on kehittynyt Suomessa talvisodan aikana. Termiä alettiin pian käyttää myös kansainvälisesti.
Mekanisoitujen ja raskaasti aseistettujen neuvostoliittolaisten joukkojen saartaminen metsien kautta tuli välttämättömäksi siksi, ettei suomalaisilla ollut riittävästi voimaa neuvostoliittolaisten pakottamiseksi antautumaan tai heidän voittamisekseen heti, vaan vasta sen jälkeen, kun saarrettujen yhteydet oli katkaistu.
Sotilastermin "motti" alkuperä.
Evl A. Suvantola valottaa motti-sanan syntyä. Hän kertoo, ettei sanaa tunnettu vielä ensimmäisten mottien aikana. Esimerkiksi Koposenmäen mottia vallatessa ei termiä käytetty. Silloin kun suomalaiset joukot olivat vasta Lemetin pohjoispuolella eikä Lemetti ollut vielä saarroksissa, rakennettiin kylän pohjoispuolella sijaitsevaan metsään, Syskyjärveltä Lemettiin johtavan heikon ajoneuvotien varteen, puhelinkeskus, jonka peitenimeksi annettiin Motti. Aluksi vain viestimiehet käyttivät nimeä. Pian Motin merkitys laajeni, koska puhelinkeskuksen alueesta tuli tärkeä joukkojen komento- ja huoltopaikka.
Samoihin aikoihin Lemetin ympärille syntyi vähitellen saartorengas. Tänä aikana tapahtui järjestyksessä toinen merkityksen siirtyminen, Motti-sanaa alettiin käyttää nykyisessä merkityksessä, mutta ainoastaan Lemetin saartorenkaasta. Tuota pikaa puskaradio muutti muutkin saartorenkaat moteiksi. Termi levisi Laatokan Karjalan ulkopuolelle ja lopulta myös ulkomaille. Suvantolan käsityksen mukaan puhelinkeskus Motti rakennettiin joulukuun lopulla 1939 ja motti-sanaa alettiin käyttää nykyisessä merkityksessä tammikuun 1940 toisella puoliskolla.
Talvisodassa sanalle tuli uusi merkitys, kun venäläiset valtasivat uhkarohkealla hyökkäyksellä suomalaisten suuren ja keskeneräisenä vielä pääosin tyhjän tukikohdan, jonka peitenimi oli ”motti”. Sanan keksi talvisodanaikainen kapteeni Reino Merimaa. Pian nimitys alkoi tarkoittaa saarrettua vihollisjoukkoa, jota ei raskaan kaluston, esimerkiksi tykkien ja panssarivaunujen, puutteen vuoksi voitu tehokkaasti tuhota. Toisena syynä oli halu säästää omia joukkoja taistelutappioilta, joita suoraviivainen, saarrettujen vihollisjoukkojen kimppuun käyminen olisi aiheuttanut. Motitetut taistelijat pyrittiin ensin väsyttämään, nälkiinnyttämään ja näin pakottamaan heidät antautumaan. Mottitaktiikalla oli suuri merkitys Suomen menestykseen sodassa.
Motittaminen.
Motitus tapahtui siten, että metsän suojissa liikkuneet suomalaisjoukot pilkkoivat vihollisen marssirivistöt tai taisteluryhmät pieniksi ryhmiksi, jotka sitten voitiin saartaa ja tuhota pienin, nopeasti liikkuvin hiihtojoukoin tai jättää kypsymään eli odotettiin motin ammusten ja elintarvikkeiden loppumista, jolloin motti oli kypsä eliminoitavaksi. Pienen vihollisjoukon motitus ja motin purku kävi nopeasti. Suuria motteja puna-armeija huolsi ilmateitse ja jotkut motit kestivät sodan loppuun asti. Suomalaiset eivät voineet tälle mitään, koska käytettävissä ei ollut käytännössä lainkaan ilmatorjuntakalustoa tai ilmavoimaa.
Suomalaisten kyky hallita motteja talvisodassa perustui muun muassa
Mottien tuhoamista varten suomalaiset kehittivät talvisodan jälkeen muun muassa 300 millimetrin järeää kranaatinheitintä sekä 180 mm raketinheitintä. Niitä oli tosin ehdotettu jo ennen talvisotaa, mutta puolustusmäärärahojen niukkuus esti projektit. Aseet saatiin vain prototyyppiasteelle. Kehitystyöhön panostaminen väheni pian, koska jatkosodan alussa eteneminen oli nopeaa ja ylimielisesti Neuvostoliiton antautumista pidettiin varmana. Saksan kärsittyä takaiskuja unohtuneet aseprojektit saivat uutta huomiota, mutta niiden kehitys oli jo myöhäistä.
Sotahistorian mottitilanteita.
Suurimpia motteja sotahistoriassa on muun muassa Stalingradin taistelussa ollut saksalaisten mottitilanne. Mottitilanne kesti
19. marraskuuta 1942 – 31. tammikuuta 1943 asti. Motissa oli parhaillaan jopa 250 000 piiritettyä akselivaltojen
sotilasta. Motista antautui tammikuun lopulla 1943 puna-armeijalle lopulta noin 90 000 miestä. Suomen sodissa parhaiten muistetaan kenties Raatteentien taistelu, jossa suomalaiset motittivat puna-armeijan 44. divisioonan. Motissa oli arvion mukaan jopa 13 000 puna-armeijan sotilasta. Motin lauettua suomalaiset saivat noin 1 100 antautunutta neuvostosotilasta.


Latenssi.
Latenssi tarkoittaa tietoliikennetekniikassa tavallisimmin sitä aikaa, mikä paketilta kuluu matkaan lähettäjältä vastaanottajalle ja takaisin eli paketin edestakaiseen matkaan kuluvaa aikaa. Yksinkertaisessa lähiverkossa tyypillinen latenssi on alle millisekunnin luokkaa ja kaapelimodeemi- ja ADSL-yhteyksillä noin 8 millisekuntia.
Latenssi ei sisällä sitä aikaa, joka vastaanottajalta kuluu paketin prosessointiin. Useimmissa järjestelmissä meno-paluu viive voidaan mitata ping-toiminnolla. Ping-palvelu ei prosessoi saapuvaa pakettia mitenkään, vaan palauttaa lähettäjälle vastauksen heti paketin saavuttua.
Ratkaisevia ongelmia latenssi aiheuttaa mm. midin kanssa työskenneltäessä, jolloin latenssi on useampia millisekunteja ja hankaloittaa näin esimerkiksi studio-työskentelyssä suoraan livenä sisään soitetun datan synkronisuutta. Monen pelaajan verkkomoninpeleissä latenssia kutsutaan pingiksi.


Miljardi.
Miljardi tarkoittaa tuhatta miljoonaa, eli lukua 1 000 000 000 (=109). Miljardista käytetään lyhennettä mrd. SI-järjestelmässä sitä vastaava kerrannaisyksikkö on giga.
Amerikanenglannissa miljardi on "billion", vaikka useimmissa muissa kielissä se on johdettu sanasta "milliard".
Henkilöä, jolla omaisuutta on yli miljardi rahayksikköä, kutsutaan miljardööriksi.


Triljoona.
Triljoona on miljoonan kolmas potenssi eli 1 000 000 000 000 000 000 formula_1. Sana koostuu osista tr(i)- ja -iljoona, joista alkuosa tarkoittaa kolmea ja loppuosa viittaa miljoonaan. SI-järjestelmässä triljoonaa vastaava kerrannaisyksikkö on eksa.
Amerikanenglannin sana "trillion" tarkoittaa biljoonaa eli lukua 1 000 000 000 000 (1012). Se saattaa joskus aiheuttaa sekaannusta triljoonan merkityksestä suomen kielessä.


Miljoona.
Miljoona on luonnollinen luku 1 000 000, josta käytetään lyhennettä milj. Se tarkoittaa tuhatta tuhatta.
Miljoona voidaan esittää kymmenpotenssimuodossa 106. Binäärijärjestelmässä miljoona on 11110100001001000000 ja heksadesimaalijärjestelmässä F4240. SI-järjestelmässä miljoonaa vastaava kerrannaisyksikkö on mega. Esimerkiksi yksi megawatti MW tarkoittaa miljoonaa wattia.
Miljoona tulee italian sanasta "milione", joka periytyy latinan sanasta "mille", tuhat.
Miljoonan tulo suomen kieleen.
Miljoona on pienin ja ensimmäinen suomalainen luvun nimitys, joka ei perustu kansankieleen, vaan joka on keinotekoisesti luotu kansainvälisen vastineen pohjalta suomen kirjakieleen. Vanhassa kansanperinteessä tunnetaan luvut sata ja tuhat. Sata on arjalainen laina, tuhat balttilainen, molemmat ilmeisesti jo tuhansia vuosia vanhoja.
Henkilöä, jolla on rahaa yli miljoona rahayksikköä, kutsutaan miljonääriksi, joskus myös multimiljonääriksi, jos rahaa on kymmeniä tai satoja miljoonia.


Kvadriljoona.
Kvadriljoona on miljoonan neljäs potenssi (1 000 000 000 000 000 000 000 000) eli formula_1. Sana koostuu osista quadr(i)- ja -iljoona, joista ensimmäinen tarkoittaa neljää ja jälkimmäinen viittaa miljoonaan. SI-järjestelmässä kvadriljoonaa vastaava kerrannaisyksikkö on jotta.
Amerikanenglannin sana "quadrillion" tarkoittaa lukua 1015.
Yhdessä moolissa ainetta on 0,6 kvadriljoonaa atomia.


Pascalin kolmio.
Kolmiossa alapuolella oleva luku on kahden sen yläpuolella olevan luvun summa.
Pascalin kolmio on matematiikassa binomikertoimista kolmion muotoon koottu järjestelmä.
Pascalin kolmio nimettiin ranskalaisen matemaatikon Blaise Pascalin mukaan. Pascal itse ei keksinyt Pascalin kolmion käsitettä, sillä jo muinaiset persialaiset, kiinalaiset, intialaiset ja italialaiset tunsivat sen. Kuitenkin vasta Pascal havaitsi sen käyttökelpoisuuden moninaisissa matemaattisissa ongelmissa.
1 5 10 10 5 1
1 6 15 20 15 6 1
1 7 21 35 35 21 7 1
1 8 28 56 70 56 28 8 1
1 9 36 84 126 126 84 36 9 1
1 10 45 120 210 252 210 120 45 10 1
Kertoimien yhteenlaskusäännön voi täydentää sijoittamalla tyhjille paikoille ykkösten vasemmalle ja oikealle puolelle nollia.
Merkitys.
Binomilauseen mukaan binomin positiivinen kokonaislukupotenssi (a+b)n voidaan kehittää polynomiksi, jonka kertoimet, kun termit järjestetään a:n alenevien potenssien mukaan, saadaan Pascalin kolmion "n+1":nneltä riviltä eli siltä riviltä, jonka toinen luku on "n". Esimerkiksi lausekkeen formula_1 kertoimet ovat 1, 4, 6, 4 ja 1 eli
Pascalin kolmiolla on tärkeä merkitys myös kombinatoriikassa ja sen sovelluksena todennäköisyyslaskennassa. Minkä tahansa "n"-alkioisen joukon sellaisten osajoukkojen lukumäärä, jossa on "k" alkiota, saadaan Pascalin kolmion "n+1":nnen rivin "k+1":nnestä kohdasta. Esimerkiksi neli­alkioisella joukolla on 1 sellainen joukko, jossa ei ole yhtään alkiota (tyhjä joukko), 4 yksi­alkiosta, 6 kaksi­alkioista ja 4 kolmi­­alkioista osaj­oukkoa sekä 1 neli­alkoinen osa­joukko eli alku­peräinen joukko itse.


Nopeus.
Nopeus (, tunnus v) ilmoittaa tietyssä ajassa edetyn matkan pituuden ja suunnan. Nopeuden yksikkö on SI-järjestelmässä m/s eli metri sekunnissa. Nopeus on fysiikassa vektorisuure, koska sillä on suuruuden lisäksi suunta. Tosin termiä nopeus käytetään myös vaikka liikkeen suunta ei olisikaan määritelty. Sekaannuksen välttämiseksi nopeuden itseisarvosta käytetään termiä vauhti.
Pyörivässä liikkeessä nopeutta vastaava suure on kulmanopeus.
Yksiköt.
Kulkuneuvojen nopeudet ilmoitetaan tyypillisesti kilometreinä tunnissa (lyhenne km/h). Esimerkiksi suurin sallittu ajonopeus Suomen tieliikenteessä on 120 km/h. Yksiköiden välinen muunnossuhde on
Nopeiden lentokoneiden nopeuden yksikkönä on usein käytössä "Mach" (äänen nopeus). Merenkulussa nopeus ilmoitetaan yleensä solmuina.
Britanniassa ja Yhdysvalloissa ajoneuvojen nopeudet ilmoitetaan maileina tunnissa (mph).
Matemaattinen muotoilu.
Jos nopeus ei ole vakio, hetkellinen nopeus saadaan mittaamalla hyvin lyhyessä ajassa kuljettu matka ja jakamalla se mittausajalla.
Kiihtyvässä liikkeessä nopeus muuttuu; nopeuden muutosta ajan suhteen kutsutaan kiihtyvyydeksi. Myös nopeuden suunnan muuttuminen on kiihtyvyyttä.
Suurin mahdollinen signaalinopeus on valonnopeus, joka on 299 792 458 m/s. Valonnopeuden merkitsemiseen on vakiintunut tunnus "c" ().


Kiihtyvyys.
Kiihtyvyys (tunnus formula_1) on fysikaalinen suure, joka kuvaa kappaleen nopeuden muutosta tietyssä ajassa. Sen yksikkö on SI-järjestelmässä m/s². Putoamiskiihtyvyydellä maan pinnalla on oma tunnuksensa, joka on formula_2.
Tasaisesti kiihtyvä liike ja sen kiihtyvyys.
Kappaleen kiihtyvyys määritellään matemaattisesti nopeuden ensimmäisenä ja toisaalta paikan toisena derivaattana ajan suhteen
Tasaisessa liikeessä kiihtyvyys on nolla. Tasaisesti kiihtyvässä liikeessä kiihtyvyys on vakio, ja se voidaan yksinkertaisesti laskea kaavalla
Jos tasaisesti kiihtyvässä liikkeessä olevan kappaleen nopeus sovitulla hetkellä t0 on v0 ja kiihtyvyys "a", niin hetkellä "t" sen nopeus on formula_7, ja tässä ajassa se on kulkenut matkan
formula_8.
Tasaisesti kiihtyvän liikkeen kiihtyvyys on siis koko ajan yhtä suuri kuin sen keski­kiihtyvyys. Muussa tapauksessa kappaleen hetkellinen kiihtyvyys saadaan sen keski­kiihtyvyyden raja-arvona, kun tarkasteltava aikaväli on mahdollisimman lyhyt.
Yksiulotteisessa liikkeessä suunta voidaan unohtaa ja kiihtyvyys on suoraan nopeuden kuvaajan formula_10 tangentti. Tasaisesti kiihtyvässä liikkeessä nopeus ajan funktiona piirrettynä antaa suoran, jonka kulmakertoimesta kiihtyvyys voidaan laskea. Kuvaaja voi olla kuitenkin monimutkaisempi, jos esimerkiksi piirretään auton nopeus ruuhkassa ajan funktiona. Tällöin kiihtyvyys ei ole vakio.
Kiihtyvyyttä vastaava suure pyörivässä liikkeessä on kulmakiihtyvyys, jonka tunnus on formula_11.
Tangentiaali- ja normaalikiihtyvyys.
Kappale on kiihtyvässä liikkeessä, kun sen nopeus muuttuu. Nopeuden muutos voi olla joko vauhdin kasvamista tai vähenemistä tai kappaleen suunnan muutos. Kiihtyvyydellä on aina suunta ja suuruus, se on siis vektorisuure. Kiihtyvyys voidaan jakaa kahteen komponenttiin, kappaleen liikkeen suuntaiseen "tangentiaali­kiihtyvyyteen" ja sitä vastaan kohti­suoraan "normaali­kiihtyvyyteen". Tangentiaali­kiihtyvyys merkitsee kappaleen vauhdin muutosta, normaali­kiihtyvyys sitä vastoin sen liike­suunnan muutosta Jos tangentiaalikiihtyvyys on nopeuden suuntainen, kappaleen vauhti kasvaa; jos se taas on.vastakkais­suuntainen, liike hidastuu. Käyrä­viivaista rataa pitkin kulkevalla kappaleella normaali­kiihtyvyys on nollasta poikkeava, vaikka sen vauhti pysyisi vakionakin. Niinpä esimerkiksi tasaisessa ympyrä­liikkeessä olevalla kappaleella on ympyrän keski­pistettä kohti suuntautuva keskeiskiihtyvyys.
Kiihtyvyys törmäyksissä.
Törmäyksessä tapahtuvaa äkkinäistä nopeuden laskua mitataan G-yksiköissä. 1 G on putoamiskiihtyvyys eli maan vetovoiman aiheuttama kiihtyvyys maan pinnalla, joka on noin 9,81 m/s2. Esimerkiksi kirpun kokema negatiivinen kiihtyvyys voi olla jopa 50 G:n suuruinen sen osuessa puunrunkoon siihen hypättyään. Tämä kiihtyvyys on SI-järjestelmän yksiköinä noin 50 · 9,81 m/s2 = 490 m/s2.
Kiihtyvyys ja dynamiikan peruslaki.
Dynamiikan peruslain mukaan kiihtyvyyden aiheuttaa jokin kappaleeseen kohdistuva voima. Voiman kappaleelle antama kiihtyvyys saadaan jakamalla voima kappaleen massalla.


Jälkeen Kristuksen.
Merkintä jKr. on lyhenne sanoista "jälkeen Kristuksen (syntymän)". Vuosiluvun perässä se tarkoittaa, että vuosi on ajanlaskun alun jälkeinen.
Tämä ajanlaskutapa on alkanut perinteisen arvion mukaisesta Jeesuksen syntymävuodesta. Ensin sen otti käyttöön skyyttiläissyntyinen, Rooman valtakunnassakin vaikuttanut Dionysius Exiguus, joka sijoitti Kristuksen syntymän vuoteen 754 "ab urbe condita" (Rooman kaupungin perustamisesta lukien). Dionysius sijoitti ajanlaskunsa alun mukavasti Rooman kirkon silloisen 532 vuotta pitkän pääsiäissyklin alkuun, joten hänen ajoituksessaan on todennäköisesti muutaman vuoden poikkeama. Ajanlaskutapa on nykyisin vallitseva, vaikka sen yleistyminen veikin vuosisatoja kristityssä Euroopassa.
Vuotta 0 ei jostakin syystä ole otettu käyttöön juliaanisessa eikä gregoriaanisessa ajanlaskussa, vaikka normaalisti ajan kulun laskeminen aloitetaan nollasta, kuten kalenterivuorokausi kello 0.00 ja vasta ensimmäisen tunnin kuluttua on kello 1.00. Myös ihmisen syntymästä, jostakin tapahtumasta tai sen alusta mennyt aika ilmoitetaan ajanlaskun alusta kuluneina täysinä vuosina: kun ensimmäinen vuosi (vuosi 0) on mennyt, vasta silloin merkitään 1 tai kun kymmenes vuosi (vuosi 9) on kulunut, on kymmenen vuotta täynnä ja alkaa vuosi 10 alkuhetkestä laskettuna. Ajanlaskun ensimmäisenä pidetty vuosi on 1 jKr., ja vasta sen päätyttyä oli Kristuksen syntymästä kulunut 1 vuosi.
Latinankielinen vastine jKr:lle on "Anno Domini", joka tarkoittaa 'Herran vuonna'. Lyhenne AD merkitään vuosiluvun eteen tai sen jälkeen, mutta suomeksi lyhenteen käyttö ei ole suositeltavaa.
Nykyään lyhenteiden eKr. ja jKr. rinnalla ja vaihtoehtoina käytetään merkintöjä "eaa." ja "jaa." (ennen ja jälkeen ajanlaskun alun). Perusteluna tälle on esitetty uskontoriippumattomuuden lisäksi myös sitä, että joidenkin arvioiden mukaan Jeesuksen syntymä ajoittui vuosiin hieman ennen ajanlaskun alkua.


Ikiliikkuja.
Tavallisimmin ikiliikkujalla tarkoitetaan ensimmäisen lajin ikiliikkujaa. Sellaisia on yritetty rakentaa muun muassa pyöristä, joihin on kiinnitetty pariton määrä vasaroita tai muita muodoltaan epäsymmetrisiä esineitä siten, että pyörän olisi suunnittelijan käsityksen mukaan pitänyt olla aina epätasapainossa. Kaikki yritykset sellaisen rakentamiseksi ovat kuitenkin epäonnistuneet, sillä energian syntyminen tyhjästä ei energian säilymisen lain eli termodynamiikan ensimmäisen pääsäännön mukaan ole mahdollista. Se tosi­asia, että iki­liikkujaa ei lukemattomista yrityksistä huolimatta ole kyetty rakentamaan, onkin osaltaan johtanut tämän lain keksimiseen.
Toisaalta energia ei myöskään häviä. Näin ollen voisi kuvitella, että laite voisi toimia ilman ulkoista energianlähdettä käyttämällä saman energian yhä uudestaan ja uudestaan. Koska todellisuudessa minkä tahansa koneen käyttämä energia kuitenkin muuttuu lopulta lämmöksi, tämän laitteen olisi itse asiassa kerättävä lämpöä ympäristöstään ja muutettava se mekaaniseksi energiaksi aiheuttamatta lämpö­tila­erojen tasoittumista. Tällaista kuviteltua laitetta nimitetään toisen lajin ikiliikkujaksi eli ideaalikoneeksi. Se ei olekaan ristiriidassa energian säilymislain kanssa, mutta termodynamiikan toinen pääsääntö, jonka mukaan entropia kasvaa, tekee myös sen mahdottomaksi. Lämmön avulla voidaan tehdä mekaanista työtä vain, jos on lämpötilaeroja, mutta niiden aikaansaaminen vaatii ulkopuolista energiaa. Lisäksi voidaan osoittaa, lämpövoimakoneen hyötysuhde ei voi olla suurempi kuin tämän lämpö­tila­erotuksen suhde korkeampaan lämpö­tilaan absoluuttisella asteikolla.
Jos johonkin kappaleeseen ei vaikuta kitka, väliaineen vastus eikä muukaan liikettä hidastava voima, mekaniikan ensimmäisen perus­lain mukaan se jatkaa tasaista ja suora­viivaista liikettään loputtomasti. Tällaista kappaletta sanotaan joskus "kolmannen lajin iki­liikkujiksi". Tällainen jatkuva liike edellyttää lisäksi, ettei kappale vuoro­vaikuta minkään toisen kappaleen kanssa luovuttaen energiaa. Todellisuudessa vastustavia voimia kuitenkin esiintyy kaikkialla, jopa avaruudessa, mutta tähtienvälinen aine on niin harvaa, että esimerkiksi planeettojen ja muiden taivaan­kappaleiden liikettä laskettaessa se voidaan käytännössä jättää huomiotta. Eräänlaisina kolmannen lajin iki­liikkujina voidaan kuitenkin pitää supra­johteita, joissa resistanssia ei ole, joten niihin aikaan­saatu sähkövirta jatkuu heikkenemättä lakkaamatta.


Lukuteoria.
Lukuteoria on yksi vanhimmista matematiikan aloista, sillä sen juuret ulottuvat kauas menneisyyteen aina 4 000 vuoden päähän. Alkuperäisessä muodossaan lukuteoria käsitteli luonnollisten lukujen ominaisuuksia, lähinnä niiden jaollisuutta. Nykyään lukuteoria keskittyy myös luonnollisia lukuja huomattavasti laajempien lukujoukkojen tutkimiseen.
Antiikin ajan matemaatikoista Eukleides ja Diofantos mainitaan huomattavimpina lukuteorian tutkijoina ja kehittäjinä. Nykyisen lukuteorian isänä voidaan pitää 1600-luvulla elänyttä ranskalaista lakimiestä ja matemaatikkoa Pierre de Fermat'a. Jälkipolville Fermat'n nimi on tullut tunnetuksi kahdesta hänen nimeään kantavasta ongelmasta, Fermat'n pienestä lauseesta ja Fermat'n suuresta lauseesta.
Fermat tutki Diofantoksen kirjoituksia ja väitti, että yhtälöllä formula_1, jossa "n" on kokonaisluku, joka on vähintään kolme, ei ole sellaista ratkaisua, että "x", "y" ja "z" olisivat positiivisia kokonaislukuja. Fermat kirjoitti Diofantoksen teoksen marginaaliin huomautuksen, jonka mukaan hän oli "löytänyt ihmeellisen todistuksen, mutta se ei mahdu näin kapeaan tilaan". Fermat'n suuri lause on eittämättä ollut matematiikan kuuluisin useita vuosisatoja ratkaisematta säilynyt ongelma. Työskentely ongelman parissa on jopa synnyttänyt uusia matematiikan lajeja, ja nämä aluevaltaukset ovat monesti olleet merkittävämpiä kuin lause itse.
Lukuteoriaa on pitkään pidetty matemaatikkojen harrastamana teoreettisena huvitteluna, mutta nykyään sen tuottamia tietoja käytetään hyväksi muun muassa salauksessa.
Analyyttinen lukuteoria on lukuteorian osa, joka hyödyntää matemaattista analyysiä.


James Cameron.
James Francis Cameron (s. 16. elokuuta 1954 Ontario, Kanada) on kanadalainen elokuvaohjaaja, -käsikirjoittaja, -tuottaja ja tiedemies. Hänen tunnetuimpia elokuviaan ovat "Titanic", "Avatar", "Terminator – tuhoaja" ja "Terminator 2 – tuomion päivä". Hän on ohjannut myös elokuvat "Tosi valheita" ja "Aliens – paluu". Hän on ollut käsikirjoittamassa elokuvaa "Rambo – taistelija 2" ja ollut vastaavana tuottajana "Sanctumissa". "Dark Angel" -televisiosarjan lisäksi hän on keskittynyt dokumenttielokuvien tekoon. Fiktion lisäksi hän on tuottanut dokumentteja hylyistä, kuten Tirpitzistä ja Titanicista. Hänen viimeisin ohjauksensa oli science fiction -elokuvassa nimeltä Avatar, joka sai ensi-iltansa 18. joulukuuta 2009.
Yksityiselämä.
Hän on ollut naimisissa viisi kertaa, Sharon Williamsin (1978–1984), Gale Anne Hurdin (1985–1989), Kathryn Bigelow’n (1989–1991) ja Linda Hamiltonin (1997–1999) kanssa, johon hän tutustui ensimmäisen ja toisen "Terminatorin" aikana. Nykyisen vaimonsa Suzy Amisin hän tapasi "Titanicin" kuvauksissa, mutta Cameron oli vielä naimisissa silloisen vaimonsa Linda Hamiltonin kanssa. Suzylla ja Cameronilla oli suhde ja myöhemmin he menivät naimisiin 4. huhtikuuta 2000. Heillä on kolme yhteistä lasta, Claire (s. 4. huhtikuuta 2001), Quinn ja Elisabeth Rose (s. 29. joulukuuta 2006). Cameronilla on tytär Josephine Archer Cameron (s. 15. helmikuuta 1993) aikaisemmasta avioliitostaan Hamiltonin kanssa.


Lohkominen (tietoliikenne).
Lohkominen Internet-protokollan yhteydessä tarkoittaa tilannetta, jossa reitittimellä on IP-paketti, joka ei mahdu seuraavan 2. kerroksen verkkoon ja se joutuu pilkkomaan se useampaan osaan.
Jottei lohkomista tapahtuisi Internetissä, suurin osa työasemista osaa nykyään Path MTU Discovery -algoritmin, jolla ne pyrkivät löytämään suurimman mahdollisen sallitun IP-paketin koon, jota ei lohkota.
Lohkomisalgoritmit ovat usein todella monimutkaisia, minkä takia erilaisia "hassuja" lohkarerykelmiä lähettämällä saattaa saada koneen jopa kaatumaan IP-pinossa sijaitsevan ohjelmointivirheen takia. Ks. erillinen artikkeli häirintähyökkäyksistä.


Hiilikuitu.
a>en materiaalina käytettävää jäykkää, ohutta hiilikuitukalvoa
Hiilikuitu on hiilisäie tai hiilisäikeistä valmistettu kudos. Arkikielessä hiilikuidulla tarkoitetaan yleensä "hiilikuidulla lujitettuja muoveja" eli komposiitteja, jossa epoksihartsimatriisi lujitetaan hiilikuiduista valmistetulla matolla. Materiaali on lujaa ja kevyttä, mutta myös suhteellisen kallista.
Valmistus.
Hiilifilamentteja valmistetaan oksidoimalla ja pyrolyysillä polyakrylonitriilistä (PAN). Kuumennuksessa polymeeri muodostaa hiiliketjuja, jotka liittyvät pitkiksi kuiduiksi. Lopputuote on 93–95-prosenttista hiiltä.
Käyttö.
Hiilikuituja käytetään varsinkin ilmailualalla ja urheiluvälineissä. Hiilikuidulla lujitettu muovirakenne on painoltaan tyypillisesti puolet vastaavan lujuisen teräsrakenteen painosta.


UPS.
Uninterruptible Power Supply (UPS) on järjestelmä tai laite, jonka tehtävä on taata tasainen virransyöttö lyhyissä katkoksissa ja syöttöjännitteen epätasaisuuksissa. UPS liitetään virtalähteen ja virtaa käyttävän laitteen (esimerkiksi tietokoneen) väliin.
UPS pystyy syöttämään suojaamilleen laitteille sähköä lyhyiden (minuuttiluokan) verkkokatkoksien ajan akustaan. UPS ei ole kuitenkaan varavirtajärjestelmä pitkäaikaisten katkoksien varalle. UPS-laitteistoon on yleensä liitetty joko ohjelmisto, joka ajaa tietokonelaitteistot alas ennen UPS:n akkujen tyhjenemistä, tai erillinen varavoimalaitteisto, jolla syötetään sähköä pitemmän katkoksen aikana.
UPS-laitteita käytetään yleensä suojaamaan tietokoneita ja viestintälaitteita, kuten lennonohjausjärjestelmiä, joissa pienikin sähkökatko voisi aiheuttaa suuria tuhoja. Nykyään UPSeja on saatavilla myös kotikäyttöön.
Toiminta.
Tavallisimmin UPS:ssa on tasasuuntaaja, joka muuntaa verkkovirran vaihtojännitteen tasajännitteeksi. Sen rinnalle on kytketty yksi tai useampia akkuja, jotka syöttävät tasajännitteen sähkökatkon sattuessa. Tasajännite muunnetaan lopuksi vaihtosuuntaajalla vaihtojännitteeksi, joka syötetaan käyttölaitteelle. Jos käyttölaite toimii tasavirralla, voidaan vaihtosuuntaaja jättää pois.
UPS voidaan toteuttaa myös vauhtipyörällä. Tällaisessa ratkaisussa on yhdistetty moottori ja generaattori toisiinsa, ja lisäksi samalla akselilla on raskas vauhtipyörä. Sähkökatkon sattuessa vauhtipyörään varastoitunut energia pyörittää generaattoria.


Crack.
Crack on kiinteä, kemiallisesti emäksiseksi muutettu kokaiinin muoto, joka yleistyi räjähdysmäisesti 1980-luvulla. Crackin valmistaminen on turvallisempaa kuin räjähdysherkän freebasen, ja se on myös halvempi ja yksinkertaisempi prosessi. Kokaiini myös muutetaan crackiksi, koska se höyrystyy matalammassa lämpötilassa (90 °C), mikä mahdollistaa sen nauttimisen kuumentamalla; puhdas kokaiinihydrokloridi höyrystyy vasta 190 °C ja palaa kuumennettaessa. Valmis crack-pala sisältää myös vettä, ja kun sitä nautitaan kuumentamalla piipussa, se tuottaa räsähtelevän äänen, josta myös aineen nimi juontuu. Höyryä hengitettäessä aine pääsee nopeasti verenkiertoon ja alkaa vaikuttaa aivoissa noin kahdeksassa sekunnissa.
Crackia myydään kovina, pieninä, väriltään kellertävinä tai vaaleanruskeina rakeina, joiden hinta on usein verrattain alhainen. Yhdysvalloissa crack-paloja kutsutaan koon mukaan esimerkiksi nimillä nickel (viiden dollarin arvoinen pala) ja dime (10 dollarin arvoinen pala). Crackin lempinimiä ovat mm. paholaisen huume (devil drug) ja kivi (rock).
Vaikutus.
Crack aiheuttaa lyhyen, mutta voimakkaan euforian.
Pääasiallinen vaikutus on suuren dopamiinimäärän vapautuminen, (aivojen kemikaali, joka vaikuttaa euforian tuntemiseen). Tunne säilyy vain 5–10 minuttia, minkä jälkeen dopamiinitasot aivoissa romahtavat, jolloin käyttäjä kokee masennusta ja alakuloa. Kun kokaiinia otetaan suonensisäisesti, sen vaikutus on yhtä nopea kuin crackin polttamisella, ja myös vaikutus on samanlainen.
Tyypillinen käyttäjä ottaa useita crack-annoksia peräkkäin, jolloin aivojen dopamiinivarastot ehtyvät. Siitä johtuu myös se, että uudet annokset eivät enää anna samanlaista vaikutusta kuin ensimmäinen.
Crack voi aiheuttaa sydänpysähdyksen tai hengityselinten lamaantumisen, jotka voivat johtaa kuolemaan. Crackin käytöstä voi myös seurata psykoosi.
Valmistus.
Coc-H+Cl− + NaHCO3 → Coc + H2O + CO2 + NaCl
Coc-H+Cl− + NH4HCO3 → Coc + NH4Cl + CO2 + H2O.
2(Coc-H+Cl−) + (NH4)2CO3 → 2 Coc + 2 NH4Cl + CO2 + H2O.


IP-osoitteen väärentäminen.
IP-osoitteen väärentäminen () tarkoittaa lähdeosoitteen valehtelemista toiselle laitteelle. Tämä on verrattavissa puhelinnumeron toiseksi väittämiseen soitettaessa toiseen puhelimeen.
Soveltuvuus.
Tällainen on lähiverkoissa verrattain helppoa. Yksinkertaisimmat verkkolaitteet, kuten porttitoistimet ja kytkimet tuntevat ainoastaan MAC-osoitteet ja tarvittavat tiedot tällä tasolla pakettien liikuttamiseen. Tällainen räätälöity paketti pysähtyy kuitenkin helposti lähimpään reitittimeen. Todellinen kommunikointi lähdetietoja valehtelemalla kohteen kanssa onnistuu äärimmäisen harvoin. Jo pelkkä staattinen reititystaulu tai DNS-palvelin voi estää tämän.


Tietoisuus.
Tietoisuus tarkoittaa joko yksilön kullakin hetkellä kokemien aistimusten, elämysten, tunteiden, muistikuvien ja ajatusten kokonaisuutta tai yksilön tietoisuutta itsestään ja ympäristöstään.
Tietoisuuteen kuuluu sellaisia ominaisuuksia kuin subjektiivisuus, itsetajunta, aistivuus, äly sekä kyky hahmottaa itsen ja ympäristön välisiä suhteita. Tietoisuus edellyttää muun muassa havannoitsijan kykyä tunnistaa olioita. Ajatellaanpa valvontakameraa, joka näkee peilistä itsensä. Jos kameran takainen muisti ei sisällä tietoa "kamera" ei tunnistusta tapahdu. Vain oppiminen saa aikaan erottelukyvyn (minä-ne).
Tieteessä tietoisuutta tutkitaan muun muassa psykologian (”mielitutkimuksen”), kognitiotieteen (informaatiota prosessoivia systeemejä -mm. ihmismieltä- tutkivia tieteenala) ja neurotieteiden (”aivotutkimuksen”) aloilla. Kysymystä tietoisuudesta on käsitelty myös fysiikassa ja filosofiassa, jossa se liittyy mielenfilosofiaan.
Jotkut mielenfilosofit jakavat tietoisuuden fenomenaaliseen tietoisuuteen, jolla tarkoitetaan subjektiivista kokemusta itseään, ja pääsytietoisuuteen, jolla tarkoitetaan sitä, että mielessä oleva informaatio on aivojen prosessointijärjestelmien saatavilla. Fenomenaalinen tietoisuus on yhtä kuin "olla jotakin", pääsytietoisuus on yhtä kuin "olla tietoinen jostakin".
Ymmärrys tietoisuudesta voi mahdollistaa erilaisten eettisten kysymysten käsittelyn. Tällaisia kysymyksiä ovat mm.: Kuinka vakavasti sairaiden tai vammautuneiden ihmisten tietoisuuteen tulisi suhtautua? Missä määrin muut eläimet kuin ihmiset ovat tietoisia? Missä vaiheessa sikiönkehitystä tietoisuus saa alkunsa? Voivatko koneet saavuttaa tietoisuutta? Nämä kysymykset liittyvät toisten olentojen eettiseen kohteluun, olivat kyseessä sitten eläimet (kysymys eläinten oikeuksista), sikiöt (kysymys abortista) tai koneet.
Arkikielessä tietoisuus viittaa usein tajuntaan: siihen, että yksilö on hereillä ja reagoi aistiärsykkeisiin. Tällöin se erottuu esimerkiksi unitilasta ja koomasta.
Käsitteen historiaa.
Monien kielien tietoisuutta vastaava sana on peräisin latinan kielen sanasta "conscientia", joka tarkoitti erityisesti moraalista tietoisuutta, omatuntoa. Kirjaimellisesti sana tarkoittaa ”yhdessä-tietämistä” eli jaettua tietoa. Se esiintyi ensimmäisen kerran sellaisilla roomalaisilla oikeudesta kirjoittaneilla kirjailijoilla kuin Cicero, ja tarkoitti sellaista tietoa, joka todistajalla oli jonkun toisen teoista. Kristillisessä teologiassa "conscientia" tarkoitti moraalista omatuntoa, johon tekomme ja aikomuksemme rekisteröityvät ja jonka ainoastaan Jumala tuntee täysin. Keskiajan ajattelijat, kuten Tuomas Akvinolainen, kuvasivat "conscientian" teoksi, jossa sovellamme käytännöllistä ja moraalista tietoa omaan toimintaamme.
René Descartesin on sanottu olleen ensimmäinen filosofi, joka käytti termiä "conscientia" merkityksessä, joka ei näytä sopivan yhteen sen aiemman merkityksen kanssa. Tämän vuoksi kääntäjät, jotka käänsivät hänen latinankielisiä teoksiaan ranskan ja englannin kielille, kehittivät uusia sanoja viittaamaan pelkästään fysiologiseen tietoisuuteen. Näin syntyivät esimerkiksi ranskan "conscience", englannin "consciousness" ja saksan "Bewusstsein". Toisaalta John Locken voidaan katsoa olleen ensimmäinen, joka käytti termiä tietoisuus sen nykyaikaisessa merkityksessä teoksessaan "Essay Concerning Human Understanding", vaikkakin hänellä se on edelleen läheisesti yhteydessä omatuntoon. Hänen voidaan kuitenkin katsoa liittäneen tietoisuuden henkilökohtaiseen identiteettiin — identiteetin sai aikaan ja sitä ylläpiti henkilön tietoisuuden jatkumo.
Filosofia.
historia", tomus II (1619), tractatus I, sectio I, liber X, "De triplici animae in corpore visione".
Mielenfilosofiassa on useita erilaisia näkemyksiä tietoisuudesta, samoin kuin mielen luonteesta ja mielen ja ruumiin välisestä suhteesta yleensä. Näitä ovat muun muassa behaviorismi, dualismi, idealismi, funktionalismi, refleksiivinen monismi, fenomenalismi, fysikalismi, emergentismi, mysterianismi ja niin edelleen.
Fenomenaalinen tietoisuus ja pääsytietoisuus.
Fenomenaalinen tietoisuus ("P-tietoisuus"; engl. "phenomenal consciousness", "P-consciousness") tarkoittaa yksinkertaisesti yksilöllistä kokemusta. Se koostuu muuttuvista, liikkuvista ja värikkäistä muodoista, äänistä ja muista aistimuksista, sekä tunteista ja tuntemuksista, joiden keskipisteenä ruumiimme on. Tällaisia subjektiivisia kokemuksia, eriytettynä niiden käyttäytymisen kautta näkyvistä ulkoisesti havaittavista seuraamuksista, kutsutaan nimellä kvalia. David Chalmers määritteli vuonna 1996 niin kutsutun ”tietoisuuden vaikean ongelman”, joka koskee sitä, kuinka fenomenaalisen tietoisuuden tilat voitaisiin selittää niiden neurologisen pohjan kautta.
Pääsytietoisuus ("A-tietoisuus"; engl. "access consciousness", "A-consciousness") tarkoittaa sitä, että mielessämme oleva informaatio on aivojen käytettävissä esimerkiksi puheilmaisulle, järkeilylle ja käyttäytymisen ohjaamiselle. Kun havaitsemme jotakin, informaatio havainnon kohteesta on pääsytietoisuudessa; kun käytämme introspektiota, informaatio omista ajatuksistamme on pääsytietoisuudessa; kun muistamme, informaatio menneestä (esimerkiksi jostain oppimastamme) on pääsytietoisuudessa; ja niin edelleen. Chalmersin mukaan pääsytietoisuus ei ole yhtä mystinen ilmiö kuin fenomenaalinen tietoisuus, joten se kuuluu tietoisuuden helpompiin ongelmiin.
Esimerkiksi Daniel Dennett on kieltänyt kvalioiden olemassaolon ja samalla sen, että tietoisuuden vaikeaa ongelmaa olisi olemassa. Hänen mukaansa fenomenaalinen tietoisuus voidaan selittää pääsytietoisuuden kautta, ja tietoisuus kokonaisuutena sen kautta, miten se vaikuttaa käyttäytymiseen. Tällaisesta tietoisuuden tutkimuksesta hän on käyttänyt nimitystä heterofenomenologia.
Sellaiset mielen tai aivojen tapahtumat, jotka eivät ole fenomenaalisessa eivätkä pääsytietoisuudessa, ovat alitajuisia tapahtumia.
Fenomenaalisen tietoisuuden kuvaukset.
Kun katsomme huonetta jossa olemme tai näemme unta, asiat näyttävät sijaitsevan ajassa ja avaruudessa ja näyttäytyvät ikään kuin yhdestä pisteestä tarkastelluilta. Kuitenkin kun filosofit ja tieteilijät yrittävät selvittää tällaisen fenomenaalisen tietoisuuden ja sen sisältöjen sijaintia, syntyy suuria erimielisyyksiä.
René Descartes ehdotti, että aivotoimintojen sisältö on yhdessä ei-fysikaalisessa paikassa, aineettomassa ajattelevassa substanssissa jolla ei ole avaruudellista ulottuvaisuutta ("res cogitans"). Tämän hän identifioi samaksi kuin sielu. Descartesin "Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta" sisälsi laajoja kuvauksia siitä, millaista on olla tietoinen. Descartes näki tietoisen kokemuksen aika-avaruuteen sijoitettuina yhdestä pisteestä koettuina ajatuksina, joiksi hän luki yhtä lailla mielikuvittelun kuin aistimuksetkin. Tietoisuuden Descartes sijoitti käpyrauhaseen; hänen ”elonhenkensä” puolestaan olivat eräänlaisia neurosähköisen toiminnan edeltäjiä.
Monet muut filosofit, kuten Nicolas Malebranche, Thomas Reid, John Locke, David Hume ja Immanuel Kant, yhtyivät monilta osin Descartesin määrittelyihin, joskin teoria käpyrauhasesta mielen keskuksena ei saanut laajaa kannatusta. Reidin mukaan tietoisuuden sisältönä on maailma itse. Maailmasta tulee tietoinen kokemuksemme jollakin tavalla. Hume ja Kant välttivät esittämästä mitään yhtä paikkaa, josta käsin kokemus koettaisiin.
Kant käsitteli paljon tietoisuutta suhteessa aikaan sekä asioiden ekstensionaalisuutta ajassa. Hänen mukaansa vain edellyttämällä ajan ennakkoon voimme esittää kokemamme asiat joko olemassa olevina yhdellä ajan hetkellä (samanaikaisesti) tai eri ajan hetkinä (peräkkäisesti). Myös mm. William James painotti kokemuksen ekstensionaalisuutta ajassa.
Esimerkiksi George Berkeley esitti, että tietoisuuden sisällöt ovat mielten aspekteja, eikä niihin välttämättä liity lainkaan mitään aineellista. Tämä on eräs idealismin muoto (subjektiivinen idealismi). Gottfried Leibniz puolestaan katsoi, että kaikkeuden jokainen piste on varustettu tietoisuudella. Tämä on eräs panpsykismin muoto. Sen mukaan kaikella aineella, jopa esimerkiksi kivillä, on tietoisuus. Käsitys, jonka mukaan tietoisessa kokemuksessa olevat asiat ovat aivoissa olevia vaikutelmia, on nimeltään representationalismi. Se on eräs epäsuoran realismin muoto.
Joidenkin mielenfilosofien mukaan fenomenaaliseen kokemukseen liittyy ns. ”selitysaukko”. Esimerkiksi Colin McGinn on omaksunut mysterianismin, jonka mukaan sitä ei voida ratkaista. David Chalmers on kritisoinut puhtaasti fysikaalisia selontekoja henkisestä kokemuksesta perustuen siihen, että filosofiset zombit ovat loogisesti mahdollisia. Toiset mielenfilosofit ovat puolestaan ehdottaneet erilaisia spekulatiivisia teorioita, kuten kvanttimieli, erilaisia aika-avaruudellisia ja sähkömagneettisia tietoisuuden teorioita, ja refleksiivinen monismi, selitysaukon täytteeksi selittämään aivotoimintojen ja kokemuksen vastaavuus. Mielenfilosofisen emergentismin mukaan tietoisuus syntyy aivotoimintojen monimutkaisuudesta. ”Emergenssillä” viitataan uusiin ilmiöihin, jotka ”ilmaantuvat” tai ”nousevat esiin” fysikaalisesta perustasta ikään kuin synergisesti ilman, että näiden kahden välistä yhteyttä olisi tarkemmin määritelty.
Tietoisuuden käsitteen filosofinen kritiikki.
1700-luvulta 1900-luvulle monet filosofit keskittyivät ajatteluun sekä erilaisiin suhteisiin ja prosesseihin tietoisuuden tärkeimpinä puolina. Näitä alettiin myöhemmin kutsua pääsytietoisuudeksi. Tämä keskittyminen suhteisiin mahdollisti sen, että sellaiset filosofit kuin Karl Marx, Friedrich Nietzsche ja Michel Foucault saattoivat esittää, että yksilöllinen tietoisuus oli riippuvainen sellaisista tekijöistä kuin sosiaalisista ja poliittisista suhteista ja ideologioista. Samalla muun muassa John Locken ajatus omakohtaisesta identiteetistä, joka rakentui yksilöllisen tietoisen subjektin päälle, kohtasi 1800-luvulla kritiikkiä paitsi Marxin ja Nietzschen myös Sigmund Freudin tahoilta. Nämä esittivät aiheesta erilaisia näkemyksiä. Myös Martin Heideggerin "Daseinin" käsite oli yritys ajatella tietoisen subjektin käsitteen ulkopuolelta.
Marx katsoi, että sosiaaliset suhteet edelsivät ontologisesti yksilöllistä tietoisuutta. Samalla hän kritisoi ajatusta tietoisesta subjektista pitäen sitä ideologisena käsitteenä, johon liberaali poliittinen ajattelu perustui. Marx kritisoi erityisesti Ranskan ihmisoikeuksien julistusta vuodelta 1789, katsoen, että niin kutsutut luonnolliset oikeudet, esim. ensiyön oikeus, olivat ideologista fiktiota, jonka tarkoituksena oli vain peittää yhteiskunnallinen epätasa-arvo. Myöhemmin Louis Althusser kritisoi ”poroporvarillista subjektin ideologiaa” interpellaation (”kutsuminen”) käsitteensä kautta.
Nietzsche puolestaan kritisoi teoksessaan "Moraalin alkuperästä" ajatusta tietoisuuden kehittymisestä syyllisyydentunnon ja kaunan ("ressentiment") seurauksena, ja kirjoitti, että ”he antavat sinulle vapaan tahdon vain syyttääkseen sinua myöhemmin”. Näin Nietzsche käänsi klassisen käsityksen vapaasta tahdosta ylösalaisin. Samalla hän oli ensimmäisiä, joka esitti väitteen, että nykyaikainen ajatus tietoisuudesta oli syypää nykyaikaiseen rankaisemisjärjestelmään, jossa ihmisiä rankaistiin heidän ”moraalisen vastuullisuutensa” mukaan, eli sen mukaan, missä määrin teot olivat yksilöllisen subjektin tietoisesti tekemiä.
Tietoisuus ja kieli.
Koska ihmiset ilmaisevat tietoisuutensa tiloja kielen avulla, olisi houkuttelevaa yhdistää tietoisuus kielellisiin kykyihin. On kuitenkin olemassa puhekyvyttömiä ihmisiä (lapsia, afasiapotilaita, vakavasti autistisia), joiden katsotaan olevan tietoisia, vaikka heillä ei vielä ole kielellisiä kykyjä tai he ovat menettäneet ne. Ei-kielellisten kädellisten, erityisesti makakien, tutkimusta on käytetty apuna, kun tieteilijät ja filosofit ovat etsineet tietoisuuden sisältöjen neuraalisia korrelaatteja.
Psykologi Julian Jaynes on esittänyt teoksessaan "The Origin of Consciousness in the Breakdown of the Bicameral Mind" päinvastaista. Hänen mukaansa kielellisten kykyjen tulee olla kehittyneitä melko korkealle monimutkaisuustasolle, jotta tietoisuus voi syntyä ihmisessä. Jaynesin mukaan inhimillinen tietoisuus nykyaikaisessa merkityksessä syntyi vasta noin vuoden 1300 eaa. tienoilla. Eri aivoalueiden välillä ei olisi ollut tuota ennen vielä samanlaista integraatiota kuin nykyään, vaan ne toimivat osittain toisistaan erillään (aivojen ”kaksikamarisuus”, engl. "bicameralism"). Monet filosofit, kuten W. V. O. Quine, ja neurotieteilijät, kuten Christof Koch, ovat haastaneet tämän hypoteesin, koska sen mukaan inhimillistä kokemusta ei olisi ollut olemassa ennen tätä tietoisuuden ”löytämistä”. Ned Block on katsonut Jaynesin sekoittaneen tietoisuuden "tietoisuuden käsitteeseen", josta jälkimmäinen löydettiin joskus "Iliaksen" ja "Odysseian" välisenä aikana. Daniel Dennettin mukaan tämä ajatus siitä, että tietoisuus kehittyy vasta samalla kun sen käsite, on kuitenkin vallankumouksellinen. Hänen mukaansa tietoisuus on ikään kuin raha: jotta jollakin voi olla rahaa, hänellä on oltava käsitys rahasta.
Fysiikka.
Jo ennen newtonilaista luonnontiedettä mm. Gottfried Leibniz ehdotti fysikaalista teoriaa tietoisuudesta (ennalta-asetettu harmonia). Nykyaikaiset fysikaaliset tietoisuusteoriat voidaan jakaa kolmeen tyyppiin: teoriat, jotka pyrkivät selittämään käyttäytymisen ja pääsytietoisuuden; teoriat, jotka pyrkivät selittämään fenomenaalisen tietoisuuden; ja teoriat, jotka pyrkivät selittämään kvanttimekaanisen kvanttimielen.
Teoriat jotka pyrkivät selittämään käyttäytymistä ovat osa jokapäiväistä neurotiedettä. Jotkut näistä teorioista, kuten Gerald Edelmanin teoria, identifioivat fenomenaaliset tietoisuuden kiistanalaisesti aivojen refleksiivisiin tapahtumiin. Erilaisia teorioita, jotka pyrkivät selittämään fenomenaalisen tietoisuuden suoraan, kuten aika-avaruudelliset ja sähkömagneettiset tietoisuusteoriat, on ollut olemassa lähes sata vuotta, mutta niitä ei vielä ole vahvistettu kokeellisesti.
Teorioihin, jotka pyrkivät selittämään kvanttimekaanisen mittaamisen ongelmia, kuuluvat mm. Karl H. Pribramin ja David Bohmin holonominen aivoteoria, Stuart Hameroffin ja Roger Penrosen Orch-OR -teoria sekä monien mielien tulkinta. Yhtään kvanttimekaanista tietoisuusteoriaa ei kuitenkaan ole vahvistettu kokeellisesti, ja on olemassa joitakin filosofeja, jotka katsovat, ettei kvanttimekaniikalla ole yhteyttä tietoisuuteen.
Tietoisuuden toiminnot.
Ihmiset ovat yleisesti sitä mieltä, että ihmiset ovat tietoisia, mutta paljon alemmat elämänmuodot, kuten bakteerit, eivät ole. Monet ovat valmiita hyväksymään sen, että kehittyneemmillä eläimillä, kuten delfiineillä ja kädellisillä, on tietoisuus. Akateemisessa tutkimuksessa on tutkittu muun muassa sitä, missä määrin eläimet ovat tietoisia. Tietoisuus on mahdollisesti kehittynyt evoluution kautta, koska siitä on ollut hyötyä muun muassa hengissä säilymisen kannalta. Tämän vuoksi tutkimuksessa on pyritty selvittämään muun muassa tietoisuuden toimintoja ja niiden eliölle tuomia hyötyjä.
Muun muassa Bernard Baars on katsonut, että tietoisuudessa on kysymys ”äärimmäisen toiminnallisesta sopeutumisesta”, ja ehdottanut erilaisia toimintoja, joissa tietoisuudella on merkittävä, jos ei oleellinen, osa: vaihtoehtojen priorisointi, ongelmanratkaisu, päätöksenteko, toimintojen ohjaus, virheiden havaitseminen, suunnittelu, oppiminen, sopeutuminen, kontekstin hahmottaminen, sekä pääsy informaatioon. Antonio Damasio on pitänyt tietoisuutta osana organismin selviytymispakkausta, joka mahdollistaa suunnitellun toiminnan pelkkien vaistonvaraisten reaktioiden sijasta. Hän on myös katsonut, että tietoisuus itsestä mahdollistaa huolen omasta selviytymisestä, mikä kasvattaa pyrkimystä selviytyä, vaikkakaan tutkijoiden keskuudessa ei ole yksimielisyyttä siitä, missä määrin tietoisuus ja toiminta ovat yhteydessä toisiinsa. Monet psykologit, kuten radikaalit behavioristit, ja monet filosofit, kuten Gilbert Rylen lähestymistavan kannattajat, ovat sitä mieltä, että käyttäytyminen voidaan selittää ei-tietoisten prosessien kautta. Heidän mukaansa tietoisuus saattaa olla epifenomenaalista tai vain heikosti yhteyksissä toimintaan.
Tietoisen prosessoinnin primaaristen toimintojen suhteen useissa viimeaikaisissa teorioissa on toistunut ajatus, että fenomenaaliset tilat integroivat jollakin tavalla sellaista neuraalista toimintaa ja informaationkäsittelyä, jotka olisivat muuten itsenäisiä. On kuitenkin avointa, minkälaista informaatiota tietoinen integrointi koskee, ja minkälaista informaatiota voidaan integroida tiedostamatta. On selvää, ettei kaikkea organismiin liittyvää informaatiota voida välittää tietoisesti (kuten vegetatiivisiin toimintoihin, reflekseihin ja alemman tason liiketoimintoihin ja havaintoanalyyseihin liittyvä neuraalinen toiminta), ja monenlaista informaatiota voidaan välittää ja yhdistellä toista lajia olevaan informaatioon ilman tietoisuutta, kuten aistien välisessä vuorovaikutuksessa.
Tietoisuuden testaaminen.
Koska tietoisuudelle ei ole tarkkaa määritelmää eikä sen läsnäolon testaamiselle ole empiiristä mittaria, on väitetty, ettei tietoisuudelle voi olla lainkaan empiirisiä testejä. On kuitenkin kehitetty useita testejä, jotka voisivat tarjota tietoisuudelle operationaalisen määritelmän, ja auttaa sen selvittämisessä, voivatko tietokoneet tai muut eläimet kuin ihmiset osoittaa käyttäytymisensä kautta, nämä testit läpäisemällä, olevansa tietoisia.
Turingin testi.
Alan Turingin kehittämä Turingin testi on testi, joka alun perin oli tarkoitettu sen testaamiseen, täyttääkö tietokone älykkyyden operationaalisen määritelmän. Testiä käsitellään usein tekoälystä puhuttaessa. Kokeessa ihminen asetetaan keskustelemaan toisaalta tietokoneen ja toisaalta ihmisen kanssa. Ajatuksena on, että tietokone on älykäs, jos sen vastauksia ei pysty erottamaan ihmisen vastauksista, eli tarkkailija ei osaa sanoa, kumpi keskustelukumppaneista on ihminen ja kumpi kone. Turingin testin läpäisevä tekoäly onnistuu siis ainakin vaikuttamaan ajattelevalta. Jotta kokeen kielellisiä taitoja mittaava universaali luonne säilyisi, toteutetaan se tekstipohjaisesti.
Turingin testi on synnyttänyt paljon keskustelua tutkijoiden keskuudessa. Esimerkiksi Daniel Dennett ja Douglas Hofstadter ovat katsoneet, että mikä tahansa joka läpäisee Turingin testin on välttämättä tietoinen, kun taas esimerkiksi David Chalmers on katsonut, että myös filosofinen zombi läpäisisi testin olematta kuitenkaan tietoinen. John Searle kehitti ajatuskokeen nimeltä kiinalainen huone, jonka tarkoituksena on ollut osoittaa ongelmia Turingin testin ajatuksessa. Searle pyytää lukijoitaan kuvittelemaan huoneen, jossa on kiinaa osaamaton henkilö, joka ottaa toisesta ovesta vastaan kiinalaisia kirjoitusmerkkejä ja palauttaa toisesta ovesta vastaukseksi toisia kiinalaisia kirjoitusmerkkejä sen mukaan, mitä hänellä olevat sääntökirjat sanovat. Ulkoisen tarkastelun perusteella henkilö vaikuttaa osaavan kiinaa, mutta todellisuudessa hän ei osaa. Tästä argumentista on keskusteltu laajasti sen vuonna 1980 tapahtuneen julkaisun jälkeen.
On myös esitetty, että koko kysymys tietoisuudesta on jo luonteeltaan antropomorfinen. Edsger Dijkstra kommentoi, että ”kysymys siitä, voiko tietokone ajatella, ei ole sen kiinnostavampi kuin kysymys, voiko sukellusvene uida”. Tällä hän viittasi siihen näkemykseen, että koneiden toiminnasta käytetään erilaisia sanoja kuin eläinten toiminnasta silloinkin, kun tulokset ovat samoja — aivan kuten sukellusveneiden ei normaalisti sanota uivan.
Turingin testin soveltaminen inhimillisen tietoisuuden testaamiseen on saanut aikaan vuosittaisen kilpailun nimeltään Loebner Prize. Sen pääpalkintona on 100 000 dollaria ja kultamitali ensimmäiselle tietokoneelle, jonka vastauksia ei voida erottaa ihmisen vastauksista.
Peilitesti.
Gordon Gallupin kehittämässä peilitestissä tutkimuksen kohteena on se, voivatko eläimet tunnistaa itsensä peilikuvastaan. Klassisessa esimerkissä testin kohteena olevan yksilön otsaan sijoitetaan värikäs täplä, jonka jälkeen katsotaan, yrittääkö yksilö poistaa sen tai vähintään koskettaa sitä, mikä osoittaisi, että yksilö tunnistaa peilissä näkyvän hahmon olevan se itse. Yli 18-kuukautisten ihmislasten, ihmisapinoiden (paitsi gorilloiden), pullokuonodelfiinien, kyyhkysten ja norsujen on kaikkien havaittu läpäisevän testi.
Testi suoritetaan yleensä niin, että toisaalle yksilöön sijoitetaan samanlainen mutta peilissä näkymättömästä materiaalista valmistettu täplä, sen varmistamiseksi, ettei testin kohde reagoi pelkästään tuntoaistin antamiin ärsykkeisiin. Tietoisuuden vaikean ongelman kannattajat ovat vastanneet testin tuloksiin katsomalla, että peilitesti osoittaa vain sen, että joillakin eläimillä on tarpeeksi kognitiivisia kykyjä ympäristönsä mallintamiseen, mutta se ei osoita fenomenaalisen tietoisuuden olemassaoloa itseään.
Viivetesti.
Eräs tutkijoiden kohtaama ongelma on ei-tietoisten refleksien ja vaistonvaraisten vasteiden erottaminen tietoisista vasteista. Neurotieteilijät Francis Crick ja Christof Koch ovat ehdottaneet ärsykkeen ja vasteen välillä olevan viiveen tarkkailua sen määrittämiseksi, kuinka paljon tietoisuudella on osuutta biologisten organismien toiminnassa.
Kyky viivästyttää vastetta osoittaa, että siihen liittyvä informaatio on talletettu lyhytkestoiseen muistiin, jonka oletetaan olevan tietoisuuteen läheisesti liittyvä perusedellytys. Tällaista testiä voidaan kuitenkin käyttää vain biologisille eliöille. Olisi helppoa ohjelmoida viive tietokoneohjelmaan, mutta se ei kertoisi vielä mitään tietokoneen tietoisuudesta.
Fysikaalinen testaaminen.
Lääketieteessä voidaan käyttää erilaisia neurologisia ja aivokuvaustekniikoita, kuten EEG ja fMRI, mittaamaan aivotoimintoja, joista osa liittyy myös tietoisuuteen. Hyvä esimerkki on EEG-mittaus nukutuksen aikana. Se voi kertoa, kuinka hyvässä nukutuksessa potilas on, vaikkakin sen tarkkuus on edelleen hyvin rajallinen ja riippuu potilaasta ja käytetyistä lääkeaineista.


Pakina.
Pakina on lyhyt, kevyehkö ja huvittava kirjoitus, joka yleensä ilmestyy säännöllisesti vakiopaikalla sanoma- tai aikakauslehdessä. Pakina on usein ajankohtainen mielipideteksti. Pakinassa on kolumnia enemmän sanataiteellisia piirteitä. Pakinan kirjoittajaa kutsutaan pakinoitsijaksi.
Sana "pakina" on johdettu verbistä "pakista", joka on tarkoittanut ’puhisemista’.
Pakinatyyli.
Teoksessaan "Aiotko kirjailijaksi?" Mika Waltari totesi, että ”hyvältä pakinoitsijalta vaaditaan luontaista tyylitaitoa, jota on melkein mahdoton oppia”.
Pakinassa yhdistyy asiapitoinen ja kaunokirjallinen teksti, joten sitä on vaikea luokitella. Pakinat huvittavat monin keinoin: komiikalla, ironialla, satiirilla ja parodialla. Usein pakinat ovat kielellisesti oivaltavia, minkä vuoksi ne muistuttavat runoja. Toisaalta pakinoissa voi olla tarinoita ja vuoropuheluja, jotka ovat näytelmien ainesta.
Pakinatyyli on tuttavallista. Pakinoitsija ikään kuin juttelee lukijan kanssa. Pakinointiin kuuluu olennaisesti normipoikkeama: pakina rikkoo kielen ja tyylin normeja. Muista lehtiteksteistä poiketen pakinassa voidaan liioitella ja vääristellä. Esimerkiksi poliitikko voidaan kuvata täysin kuvitteellisessa tilanteessa.
Kirjallisuudentutkija Kirsti Manninen on jakanut väitöskirjassaan Ylioppilaslehden pakinat faktisiin ja fiktiivisiin. Faktinen pakina tarkastelee todellisuutta suoraan. Fiktiivinen pakina viittaa todellisuuteen keksittyjen tilanteiden ja vertauskuvallisten kertomusten avulla. Lisäksi Manninen erottaa toisistaan sisältä päin osallistuvat emotionaaliset ja ulkopuolelta tarkkailevat rationaaliset pakinat. Edelleen hän jakaa pakinat väitteleviin faktis-emotionaalisiin, tarkkaileviin faktis-rationaalisiin, myötäeläviin fiktiivis-emotionaalisiin ja anarkistisiin fiktiivis-rationaalisiin pakinoihin.
Väittelevä pakina yrittää tehdä vastustajansa ja heidän mielipiteensä naurunalaisiksi. Tarkkaileva pakina on ulkopuolinen ja tarkkailtavien ilmiöiden yläpuolella. Tällaisen pakinan kieli muistuttaa pääkirjoitusten ja artikkelien kieltä. Nykyään tarkkailevan pakinan erottaisi kolumnista lähinnä nimimerkin käyttö.
Myötäelävässä pakinassa pakinoitsija on ikään kuin lukijan ystävä. Pakinassa nauretaan elämän kommelluksille ja vastoinkäymisille. Anarkistisessa pakinassa tapahtumat voivat olla täysin irrationaalisia. Pakinoitsija usein imitoi tai parodioi kielellisiä kankeuksia ja erilaisia ajattelutapoja. Anarkistinen pakinoitsija on sivullinen ja vaikuttaa lukijan mielipiteisiin lähinnä epäsuorasti.
Historia.
Pakinan piirteitä oli jo antiikin kirjailijoiden teoksissa. Kevyiden ja satiiristen esseiden lajityyppi alkoi kehittyä 1600-luvulla. Pakinan kehittymiseen vaikuttivat vahvasti Richard Steelen ja Joseph Addisonin 1700-luvulla perustamat aikakauslehdet "The Tatler" ja "The Spectator". Ranskassa alettiin 1800-luvulla käyttää pakinasta nimitystä "causerie" ’lörpöttely’. Sana lainattiin muun muassa englannin ja ruotsin kieliin.
Suomen sanomalehtiin pakinan katsotaan saapuneen 1700-luvulla. Yksi suomalaisen pakinan uranuurtajista oli Aukusti Mäkelä, joka pakinoi nimimerkillä Kaapro Jääskeläinen 1800-luvun loppupuolelta alkaen. Samoihin aikoihin suomenruotsalaisissa lehdissä kirjoitti Gustaf Mattsson. Runoilija Eino Leino oli merkittävä 1900-luvun alun pakinoitsija. Suomalaisen pakinan päätyypeiksi olivat tuolloin nousseet kulttuuripakina, humoristinen pakina ja poliittinen pakina.
Pakinan asema ulkomailla.
Anglosaksisessa kulttuurissa pakina on nykyään kutakuinkin tuntematon tekstilaji. Pakinatyyliset kirjoitukset luokitellaan esseiksi tai kolumneiksi. Saksassa ja Ruotsissa pakina on tutumpi tekstilaji, mutta kolumni on vallannut siltä alaa.
Englannin kielessä ei ole selvää vastinetta sanalle "pakina". Lähinnä pakinaa on englannissa ”informal essay” tai ”funny story”. Saksassa käytetään pakinasta sanaa "Glosse", ruotsissa sanaa "kåseri".
Suomalaisia pakinoitsijoita.
Tunnettuja suomalaisia pakinoitsijoita ovat muiden muassa Bisquit (Seppo Ahti, Ilta-Sanomat), Olli (Väinö Nuorteva, Uusi Suomi), Origo (Jouni Lompolo, Helsingin Sanomat), Jukka Ukkola (Suomen Kuvalehti), Pikkutakki (Pekka Tiinanen, Iltalehti), Pitko (Matti Pitko Aamulehti) ja Markus Kajo. Satakunnan Kansan pakinoitsija Jonne Jokusta (Eero Harju) pidetään Suomen tuotteliaimpana pakinoitsijana. Hänen pakinoitaan on julkaistu Porissa ilmestyvässä Satakunnan Kansa -lehdessä vuodesta 1962 lähtien yhteensä 11 091 kappaletta.
Monet suomalaiset pakinoitsijat ovat aloittaneet uransa Ylioppilaslehdessä. Lehteen ovat pakinoineet esimerkiksi Olli, Bisquit ja Nenä (Pentti Saarikoski). Myös Urho Kekkonen kirjoitti pakinoita Ylioppilaslehteen nimimerkeillä K-n, Känä ja Lautamies.


Smurf-hyökkäys.
Smurf-hyökkäys on tietotekniikassa palvelunestohyökkäys, joka perustuu kohdekoneen hukuttamiseen ICMP-protokollan paketteihin.
Hyökkäys tehdään kolmannen osapuolen verkon avulla lähettämällä suunnattuja levitysviestejä (directed broadcast), joihin on väärennetty lähettäjäksi hyökättävä kone. Kun esimerkiksi IP-osoitteeseen 192.168.0.255/24 lähetetään ICMP echo request-pyyntö, vastaavat kaikki verkon koneet omilla IP-osoitteillaan. Suurissa verkoissa tämä aiheuttaa valtavasti verkkoliikennettä. Hyökkäyksessä voidaan käyttää myös muita verkkoja muuntamalla TCP/IP paketin metric arvoa esimerkiksi kymmeneen.


Mieli.
Mieli ymmärretään yksilön sisäisenä, henkisenä olemuksena, jossa ajatukset, tunteet ja tietoisuus ilmenevät ja kohdistuvat johonkin. Filosofisena käsitteenä mielellä viitataan useimmiten ajattelun käsitteellisiin toimintoihin, joista muodostuu tietoisuus. Mielen ja ruumiin ongelmassa pohditaan ihmisen toiminnan ja tämän tietoisuuden yhteyttä.
Mielestä ja sen toiminnasta on esitetty useita käsityksiä, joista varhaisimmat ovat antiikin ajalta, sekä kreikkalaisesta että intialaisesta ajattelusta. Teologiassa mieli on perinteisesti liittynyt läheisesti yhteen sielun kanssa tai käsitetty sen kanssa yhteneväksi, kun taas nykyisessä mielenfilosofiassa ollaan yhä enemmän taipuvaisia reduktionistiseen ratkaisuun, jossa sanalla "mieli" tarkoitetaan jotain, mikä on tiivistynyt aivojen ominaisuudeksi.
Filosofit ovat erimielisiä siitä mitkä inhimilliset ominaisuudet kuuluvat mielen alaisuuteen. Jotkut katsovat, että vain ”korkeammat” älylliset toiminnot, ennen kaikkea järki ja muisti, muodostavat mielen. Tämän näkemyksen mukaan esimerkiksi tunteet – rakkaus, viha, pelko, ilo — ovat luonteeltaan ”primitiivisempiä” tai subjektiivisempia ja tulisi nähdä mielestä erillisinä. Jotkut taas katsovat, ettei ihmismielen rationaalisia ja emotionaalisia puolia voi erottaa toisistaan, koska ne ovat samaa alkuperää ja luonteeltaan samanlaisia, jolloin ne tulisi myös lukea yhdessä mielen osiksi.
Mielen tutkiminen on ollut alun perin osa teologiaa (teologinen antropologia) ja filosofiaa (mielenfilosofia). 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella sitä alettiin tutkia myös psykologiassa (kognitiivinen psykologia). Viime vuosikymmeninä mielestä on tullut kognitiivisen neurotieteen, muun muassa kognitiivista psykologiaa, kognitiotiedettä ja neurotieteitä yhdistelevän tieteenalan, keskeinen kohde.
Mielen kyvyt.
Ajattelu on henkinen prosessi, joka mahdollistaa sen, että eliöt voivat muodostaa mielessään abstrakteja malleja todellisuudesta, ja näin käsitellä sitä päämääriensä, suunnitelmiensa ja halujensa mukaisesti. Ajattelussa aivot käsittelevät informaatiota muun muassa muodostamalla käsitteitä, ratkaisemalla ongelmia, päättelemällä ja tekemällä valintoja. Ajatteluprosessien analysointi on osa kognitiivista psykologiaa.
Arkikäytössä ”mieli” toimii usein synonyyminä ajattelulle: sille ”sisäiselle keskustelulle”, jota käymme päämme sisällä. Tähän viittaa muun muassa sanonta ”muuttaa mieltään”. Tässä mielessä eräs mielen keskeisiä ominaisuuksia on se, että se on yksityinen alue, jonne muilla ei ole (ainakaan suoraa) pääsyä. René Descartesin mukaan mielen olemus on ajattelu, kun taas John Locken mukaan mielen olemus on ajattelukyky.
Muisti tarkoittaa eliön kykyä tallentaa, säilyttää ja palauttaa informaatiota. Ihmisen muisti jaetaan sensoriseen muistiin, lyhytkestoiseen työmuistiin ja pitkäaikaiseen säilömuistiin. Muistia ihmisen mielen ominaisuutena tutkii kognitiivinen psykologia.
Mielikuvitus on sisäinen kyky (tai prosessi) keksiä osittaisia tai kokonaisia mielen sisäisiä todellisuuksia ja mielen objekteja, jotka on johdettu ulkoisen yhteisesti jaetun todellisuuden elementeistä.
Mielikuvitusta on muun muassa keino simuloida todellisuutta ja löytää siitä joitain uusia piirteitä tai ilmiöitä, joita ei sisälly kyseisen henkilön aiempaan kokemukseen. Mielikuvitus on näin eri asia kuin muistaminen.
Tietoisuus on mielen ominaisuus, johon luetaan yleensä sellaiset ominaisuudet kuin subjektiivisuus, itsetajunta, aistimiskyky ja kyky havaita oman identiteetin ja oman luonnollisen ympäristön välisiä suhteita. Jotkut filosofit jakavat tietoisuuden fenomenaaliseen tietoisuuteen, joka viittaa subjektiiviseen kokemukseen itseensä, ja pääsytietoisuuteen, joka viittaa siihen, että mielessä oleva informaatio on aivojen prosessointijärjestelmien saatavilla. Fenomenaalinen tietoisuus on yhtä kuin "olla jotakin", pääsytietoisuus on yhtä kuin "olla tietoinen jostakin".
Mieli ja aivot.
Eläimillä aivot ("enkefalon", kreikkaa: ”päässä”) ovat keskushermoston keskus. Suurimmalla osalla eläimistä aivot sijaitsevat päässä ja ovat tärkeimpien aistimien (näkö, kuulo, maku, haju ja tasapaino) lähettyvillä. Siinä missä kaikilla selkärankaisilla on aivot, suurimmalla osalla selkärangattomista ei ole aivoja, tai niillä on useita yksittäisiä hermosolmuja. Yksinkertaisilla eläimillä, kuten sienieläimillä, ei ole lainkaan aivoja.
Ihmisen aivoihin kuuluu yli 100 miljardia neuronia, joista kukin saattaa olla kytkeytynyt 15 000:een muuhun neuroniin. Ihmisen aivoja tutkitaan esimerkiksi neurologiassa ja neuropsykologiassa. Suurin osa aivotutkimuksesta on kuitenkin tehty eläinten aivoja tutkimalla. Suurimmalla osalla tietoisuuden tapahtumista näyttäisi olevan vahva kytkös aivojen sähkökemiallisiin, fyysisiin tapahtumiin.
Mielenfilosofia.
Mielenfilosofia on filosofian osa-alue, joka tutkii mielen luonnetta, henkisiä tapahtumia, toimintoja ja ominaisuuksia, tietoisuutta sekä niiden suhdetta fysikaaliseen ruumiiseen. Mielenfilosofian keskeinen ongelma liittyy mielen ja ruumiin väliseen suhteeseen, eli kysymykseen siitä, kuinka aivot, joka on aineellinen olio, voivat olla tietoiset, mikä on mielen ilmiö. Mielen luonteeseen liittyy kuitenkin myös muita kysymyksiä, jotka eivät liity sen ja ruumiin väliseen suhteeseen.
Uskonnollisia näkökantoja.
Erilaisilla uskonnollisilla suuntauksilla on ollut omanlaisiaan näkemyksiä mielen luonteesta. Monissa perinteissä, erityisesti mystiikassa, oman mielen tai minän voittamista on pidetty sopivana henkisenä tavoitteena.
Juutalais-kristillisessä perinteessä ihmismieli näyttäytyy yhtenä Jumalan luomistyön suurista ihmeistä. Mieli on saatettu nähdä liittyvänä sieluun, mutta joskus se on myös erotettu siitä sekä hengestä. Länsimaisessa esoteerisuudessa puhutaan joskus henkiruumiista, joka sijaitsee muussa kuin fysikaalisessa todellisuudessa.
Hindulaisuuden eri koulukunnat ovat erimielisiä siitä, onko sielu (sanskriitiksi "atman") erillinen vai sama kuin Brahman, jumalallinen todellisuus tai maailmansielu. Buddhalaisuudessa on pyritty erkanemaan tällaisesta metafyysisestä spekuloinnista, ja sen piirissä on esitetty, ettei ihmistä erillisenä olentona ole olemassa. Intialainen filosofi Sri Aurobindo pyrki, samoin kuin monet uususkontojen edustajat, yhdistämään itämaisen ja länsimaisen psykologisen perinteen integraalipsykologiassaan.
Taolaisuus näkee ihmisolennon luonnonvoimien jatkumona, eikä pidä mieltä ja ruumista erillisenä. Kungfutselaisuus katsoo, että mielen on samoin kuin ruumiinkin mahdollista saavuttaa täydellisyys.


Hifi.
Hifi (myös "Hi-Fi") on lyhenne, joka tulee englanninkielisistä sanoista "high fidelity", ”korkea todenmukaisuus”, mikä tarkoittaa äänen tallennuksen ja toiston valiolaatua. Hifi-laitteiden tarkoitus on toistaa tallennettu materiaali muokkaamattomana, alkuperäisen kaltaisena, oli sitten kyse videosta, still-kuvasta tai – kuten yleisemmin hifistä puhuttaessa – äänestä. Samantyyppisiä periaatteita liittyy myös auto-Hifiin, mutta kotioloissa tietyt tavoitteet on mahdollista saavuttaa helpommin. Toiston laadun arviointiin on olemassa mittausmenetelmiä.
Luonnollinen äänentoisto.
CD-soittimissa, vahvistimissa ja myös laadukkaissa levysoittimissa päästään ihmiskorvan toleranssin kannalta tarpeeksi tarkkaan taajuusvasteeseen sekä vähäiseen särön määrään. Tosin edellä mainituissa elektronisissa laitteissa syntyy myös erilaisia dynaamisia säröjä joista mainittavin on Tapio Köykän aikananaan keksimä TIM-särö josta professori Matti Otala teki aikanaan 1970-luvulla myös yliopistotasoista tutkimusta. Todennäköisesti suurin vaikutus äänenlaatuun käytännössä on kuitenkin kaiuttimilla: niiden taajuusvasteella, dynamiikalla, särökomponenteilla ja vaihekoherenssilla.
Huoneakustiikan vaikutus toistoon on myös erittäin olennainen ja mitattavissa oleva suure. Monissa tapauksissa sen vaikutus on suurempi kuin kaiuttimien. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö hyvä kaiutin soisi huonoa paremmin myös huonossa tilassa. Monet kaiutinsuunnittelijat pyrkivät ottamaan huomioon tai minimoimaan akustiikan vaikutuksen.
Hifi jakautuu nykyään 2-kanavaiseen hifiin ja monikanavaiseen äänentoistoon, jota myös kotiteatteriksi kutsutaan. Jälkimmäisessä laitteistoon on liitetty äänen lisäksi myös kuvaa tuottavia laitteita.
Äänilähde.
Nykyisin äänilähteenä on tavallisimmin CD-soitin, jossa on sisäänrakennettu A-muunnin, mutta se on vähitellen korvattu joko DVD-soittimella tai muulla mediasoittimella, jonka perässä saattaa vielä olla erillinen ulkoinen D/A-muunnin. Mediasoittimella tarkoitetaan erilaisia multimediatiedostoja soittavaa laitetta. Osa harrastajista luottaa edelleen LP-soittimeen, mikä onkin lisännyt LP-levyjen keräilyharrastusta hifi-harrastajien piireissä. Äänilähteenä voi toimia myös verkkokovalevyasema josta D/A-muuntimen kautta saadaan ulos CD-tasoinen äänisignaali. Lisäksi äänilähteenä voi olla ULA-viritin (englanniksi FM tuner). Ei pidä myöskään unohtaa kela- tai kasettinauhuria, joista molemmat oikein toteutettuna ovat hifi-tasoisia äänilähteitä.
Esivahvistin.
Esivahvistin (etuvahvistin) on laite, joka vahvistaa äänilähteeltä tulevan äänisignaalin sopivaksi päätevahvistimelle ja äänenvoimakkuussäätimen lisäksi siinä on valintakytkin käytettävälle äänilähteelle. Esivahvistimia on olemassa aktiivisia ja passiivisia, joista varsinkin jälkimmäinen on suosittua tehdä itse rakennussarjasta. Esivahvistin voidaan jättää pois laitteistosta, jos äänilähteessä on äänenvoimakkuussäätö tai jos päätevahvistimen tilalla on integroitu vahvistin, joka sisältää esivahvistimen ja päätevahvistimen samoissa kuorissa. Integroitu vahvistin on siis tavallisin vahvistintyyppi. Esivahvistin voi sisältää transistoreita tai putkia ja kummallakin on vankat kannattajakuntansa.
Päätevahvistin.
Päätevahvistimen tunnistaa siitä, että siinä ei ole ollenkaan äänenvoimakuuden tai äänilähteen valintakytkimiä etulevyssä ja puolijohteilla toteutetun päätevahvistimen ulkonäköä hallitsevat valtavat jäähdytyslevyt, joita tarvitaan huonon hyötysuhteen takia estämään päätetransistorien tuhoutuminen liiallisen lämmöntuoton takia. Yleensä ainoa katkaisin on virtanappi. Päätevahvistimen etuina ovat yleensä helpompi laajennettavuus kuin integroiduilla vahvistimilla. Tehon loppuessa pääte voidaan vaihtaa tehokkaampaan malliin helposti ja esivahvistin jää ennalleen. Päätevahvistin voi olla toteutettu transistoreilla tai putkilla. Nykyään ovat yleistyneet myös täysin digitaalitekniikkaa hyödyntävät päätevahvistimet (englanniksi Class D amplifier tai switching amplifier). Hyvän hyötysuhteen ansiosta näissä ei tarvita suurikokoisia jäähdytyslevyjä ja sen johdosta ne voidaan rakentaa erittäin pienikokoisiksi. Monien hifiharrastajien mielestä parhaiden T-amp -toteutusten äänenlaatu lähestyy parhaiden putkivahvistinten äänenlaatua.
Kaiuttimet.
Jos yksielementtisiä koaksiaali- tai laajakaistakaiuttimia ei lasketa mukaan, yleisin ja yksinkertaisin kaiutintyyppi on 2-tie jalustakaiutin jossa tyypillisesti on bassokaiutin sekä diskanttikaiutin. Se on helppo tehdä hyvin soivaksi ja oikea etäisyys seinästä saadaan 60-70 cm korkealla kaiutinjalustalla, kun kaiutin sijoitetaan vähintään n. 50 cm seinästä. On olemassa myös elekrostaattisia kaiuttimia, joissa värähtelevän, ääntä tuottavan pinnan muodostaa ohut sähköä johtava muovikalvo, joka värähtelee siihen syötetyn musiikkisignaalin tahdissa. Elektrostaattinen kaiutin on kuitenkin rakenteeltaan monimutkaisempi ja siten kalliimpi valmistaa; tässä kaiutintyypissä on myös ongelmia saavuttaa hifikäyttöön riittävän hyvä bassotoisto.
Hifin harrastajat.
Hifiä harrastettiin keskimääräistä enemmän ja ehkä hartaamminkin ennen internetin yleistymistä mutta monissa maissa julkaistaan edelleen alan lehtiä.
Jotkut myös rakentelevat laitteita itse, tai parantelevat olemassaolevia. Toiminnassa (kutsutaan myös tweekkaukseksi) on omat riskinsä jos esim. muuttaa kaiuttimen jakosuodinta, kuumeneeko muutettu rakenne niin paljon että on tulipalon riski? Jotkin tweekkaustavat ovat harmittomampia.


Luettelo suomalaisista pakinoitsijoista.
__NOTOC__
Pakinoitsijat on järjestetty nimimerkin mukaan. Suluissa on pakinoitsijan oikea nimi ja lehtiä, joissa hän on pakinoinut.
A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z Å Ä Ö
Lähteet.
Pakinoitsijat


Luettelo matemaatikoista.
__NOTOC__
W.
Matemaatikoista
Matemaatikoista


Euroopan kansanpuolueen ryhmä.
Euroopan kansanpuolueen ryhmä (lyhenne EPP) on Euroopan kansanpuolueen (EPP) muodostama, vuoden 2009 vaalien jälkeen Euroopan parlamentin suurin ryhmä 265 edustajallaan. Vuosina 1999–2009 ryhmä oli nimeltään "Euroopan kansanpuolueen (kristillisdemokraatit) ja Euroopan demokraattien ryhmä" (EPP-ED). Silloin siihen kuului myös Euroopan demokraattien (ED) ryhmä ja siinä oli 277 edustajaa.
Ryhmään kuuluu merkittävimmät maltilliset keskustalaiset ja keskustaoikeistolaiset poliittiset puolueet Euroopan unionin jäsenvaltioista. Ryhmä perustettiin alun perin kesäkuussa 1953 kristillisdemokraattisena ryhmänä Euroopan hiili- ja teräsyhteisön yleiskokoukseen (joka koostui kansallisten parlamenttien nimittämistä jäsenistä). Vuodesta 1999 se on ollut Euroopan parlamentin suurin ryhmä.
Suurin osa EPP-ED-ryhmän jäsenistä kuuluu EPP:hen, joka oli Euroopan tasolle perustettu ylikansallinen poliittinen puolue. EPP työskentelee "yhdessä edistääkseen kilpailukykyisempää ja demokraattisempaa Eurooppaa, joka perustuu sosiaaliselle markkinataloudelle ja joka on lähempänä kansalaisiaan". Se haluaa "Euroopan, joka luo mahdollisuuksia ja vaurautta sisämarkkinoiden piirissä ja joka on maailmanlaajuisesti kilpailukykyinen, ja joka samaan aikaan edistää kaikkien hyvinvointia, ei pelkästään Euroopassa vaan myös muualla maailmassa, sopusoinnussa kestävän kehityksen periaatteen kanssa, joka on unionisopimukseen kirjattu yhdeksi Euroopan yhteisön tavoitteista."
Pienempi ED, joka ei ole virallinen puolue, suhtautuu skeptisemmin yhdentymiseen. Britannian konservatiivipuolue David Cameronin johdolla jotkut puolueet ovat suunnitelleet noin 70–80 edustajan vahvuista ryhmää, joka kulkee nimellä "Movement for European Reform". Tällä hetkellä siihen kuuluu Britannian suurin puolue Conservative Party, Tsekin suurin puolue Občanská demokratická strana ja Bulgarian Demokraattisten voimien liitto (Съюз на демократичните сили).
Suomesta tähän ryhmään kuuluvat vuoden 2009 vaalien jälkeen kokoomuksen jäsenet Ville Itälä, Eija-Riitta Korhola ja Sirpa Pietikäinen ja kristillisdemokraattien Sari Essayah. Suomessa kristillisdemokraatit ovat suhtautuneet ryhmään skeptisesti ja haluavat tuoda omaa aatteellista pohjaansa selkeämmin esiin europarlamentissa.
Ryhmän puheenjohtaja on ranskalainen Joseph Daul. Euroopan komission puheenjohtaja, portugalilainen José Durão Barroso, oli aiemmin ryhmän jäsen ja vuodesta 2004 on ollut Euroopan unionin komission puheenjohtaja.


José Manuel Barroso.
José Manuel Durão Barroso [ʒuˈzɛ mɐˈnu̯ɛl duˈɾɐ̃u̯ bɐˈʁɔzu] () on Euroopan unionin komission puheenjohtaja. Hän toimi Portugalin pääministerinä vuosina 2002–2004. Barroson ensimmäisen komission toimikausi oli 2004-2009, ja 2009 hänet valittiin komission puheenjohtajaksi uudelle toimikaudelle, joka päättyy 2014.
Barroso opiskeli lakia Lissabonin yliopistossa ja valmistui yhteiskuntapolitiikan ja taloustieteen maisteriksi Geneven yliopistosta. Hän toimi apulaisprofessorina Lissabonin yliopiston lakipuolella ja jatko-opiskelijana Georgetownin yliopistossa Washingtonissa.
Poliittisen uransa Barroso aloitti jo ennen neilikkavallankumousta 1974. Hän oli yksi Portugalin kommunistisen työväenpuolueen johtajia, mutta liittyi vuonna 1980 keskustalais-oikeistolaiseen Portugalin sosiaalidemokraattiseen puolueeseen (PSD).
Vuonna 1985 Barroso pääsi pääministeri Aníbal Cavaco Silvan hallitukseen varasisäministeriksi ja vuonna 1987 kehitysyhteistyöministeriksi seuraavaksi viideksi vuodeksi. Hän oli neuvottelemassa tulitaukoa Angolan sisällissodassa ja tuki Portugalin entisen siirtomaan Itä-Timorin itsenäisyyttä. Vuonna 1992 hänet valittiin ulkoministeriksi, jona hän toimi sosiaalidemokraattisen puolueen vaalitappioon vuonna 1995 asti.
Oppositiossa Barroso valittiin parlamentin ulkoasioiden komitean johtoon, ja vuonna 1999 oman puolueensa puheenjohtajaksi ja siten oppositiojohtajaksi. Vuoden 2002 vaaleissa PSD sai tarpeeksi paikkoja muodostaakseen kokoomushallituksen Portugalin kansanpuolueen kanssa, ja Barroso valittiin pääministeriksi. Vuonna 2003 hän tuki Irakin sotaa, jota suurin osa portugalilaisista vastusti ja vastustaa edelleen. Irakissa on 128 Portugalin lähettämää sotilasta.
Barroso on naimisissa, ja hänellä on kolme lasta.


Hans-Gert Pöttering.
Hans-Gert Pöttering (s. 15. syyskuuta 1945, Bersenbrück, Ala-Saksi, Saksa) on saksalainen kristillisdemokraattista CDU-puoluetta edustava poliitikko, joka valittiin vuoden 2007 alussa Euroopan parlamentin puhemieheksi kesällä 2009 päättyvän vaalikauden loppuun asti. Hän on ollut Euroopan parlamentin jäsen ensimmäisistä suorista vaaleista eli vuodesta 1979. Vuosina 1999–2007 hän toimi Euroopan parlamentin konservatiiviryhmän (EPP-ED) puheenjohtajana.
Filosofian tohtoriksi vuonna 1974 väitellyt ja vuonna 1976 juristiksi valmistunut Pöttering asuu Bad Iburgissa, Ala-Saksin osavaltiossa. Uskonnoltaan katolinen Pöttering on eronnut kahden jo aikuisen pojan isä.


Näytönohjain.
Näytönohjain on tietokoneen komponentti, joka piirtää grafiikan tietokoneen näytölle.
Joissakin näytönohjaimissa on lisäominaisuuksia, mm. kiihdytetty 2D- ja 3D-grafiikan renderöinti, videokaappaus, TV-viritinadapteri, MPEG-2
/MPEG-4-purku, FireWire, valokynäliitäntä, TV-ulostulo ja mahdollisuus yhdistää useita näyttöjä. Nykyään näytönohjaimia käytetään graafisesti vaativiin tarkoituksiin kuten videopelien pelaamiseen.
Näytönohjain voi olla emolevyyn rakennettu eli yhdysrakenteinen tai erillinen laajennuskortti. Pienen ja keskitason hintaluokkaan sijoittuvissa emolevyissä on usein pohjoissillan kehittäjän grafiikkapiiri emolevyyn rakennettuna (esim. nForce-emolevypiirisarja nVidia-näytönohjaimella tai Intel-emolevypiirisarja Intelin näytönohjaimella). Tällaisessa grafiikkapiirisarjassa on yleensä pieni määrä sisäistä muistia minkä lisäksi se ottaa osan tietokoneen keskusmuistista käyttöönsä. Integroitu näytönohjain on ei-toivottu vaihtoehto vaativia 3D-sovelluksia ajaville käyttäjille, sillä integroitujen grafiikkapiirien suorituskyky on alhainen. Lähes kaikissa emolevyissä integroitu grafiikkapiiri voidaan kytkeä pois päältä BIOS-asetuksista ja käyttää AGP- tai PCI Express-väylään liitettävää laajennuskorttimuotoista näytönohjainta paremman suorituskyvyn saavuttamiseksi.
Komponentit.
Nykynäytönohjaimet koostuvat piirilevystä johon komponentit kiinnitetään.
Grafiikkaprosessori.
Grafiikkaprosessori on grafiikan kiihdytykseen optimoitu prosessori. Grafiikkaprosessori on suunniteltu erityisesti liukulukulaskentaa varten, sillä liukulukujen tehokas laskeminen on 3D-grafiikan renderöinnissä hyvin keskeistä. Grafiikkaprosessorin merkittävimmät ominaisuudet ovat sen ytimen kellotaajuus, joka on yleensä 250 MHz - 4 GHz ja pikseli- ja verteksivarjostimien määrä.
Video BIOS.
Video BIOS tai firmware sisältää perusohjelman, joka hallitsee näytönohjaimen toimintoja ja antaa ohjeet joiden avulla tietokone ja ohjelmisto kommunikoivat näytönohjaimen kanssa. Se voi sisältää tietoja muistin ajastuksesta, käyttönopeuksista, grafiikkaprosessorin ja välimuistin jännitteestä ynnä muusta. BIOS-asetuksia on joskus mahdollista muuttaa, mutta näin tekevät yleensä vain ylikellottajat. BIOSin muuttaminen on riskialtista, sillä se voi aiheuttaa näytönohjaimelle peruuttamatonta vahinkoa.
Näyttömuisti.
Näyttömuistiin tallennetaan näytölle piirrettävä kuva. Lisäksi näyttömuistissa voidaan säilyttää muuta tietoa, kuten Z-puskuroinnin dataa, tekstuureja, verteksipuskureita ja käännettyjä varjostinohjelmia.
Modernin näytönohjaimen muistin määrä vaihtelee 128 megatavusta 8 gigatavuun. Koska grafiikkaprosessorin ja mikropiiristön on voitava käyttää näyttömuistia, käytetään yleensä erityisen nopeaa muistityyppiä kuten VRAM, WRAM tai SGRAM. Vuoden 2003 tienoilla käytettiin yleensä DDR-muistiteknologiaa. Myöhemmin valmistajat ovat siirtyneet käyttämään DDR2-, GDDR3-, GDDR4- ja GDDR5-muistityyppejä. Nykyään videomuistin kellotaajuus on tavallisesti 400 MHz - 3,8 GHz.
RAMDAC.
RAMDAC (Random Access Memory Digital-to-Analog Converter) muuntaa digitaaliset signaalit analogiliitäntäisten näyttöjen (kuten kuvaputkinäyttöjen) ymmärtämään muotoon analogisiksi signaaleiksi. Digitaalisten näyttöjen suosio ja RAMDACin integrointi grafiikkaprosessorin ytimeen on aiheuttanut erillisen mikropiiri-RAMDACin katoamisen sen tarpeettomuuden vuoksi.
Ulostuloliitännät.
VGA on 1980-luvun lopulla kehitelty analogipohjainen standardi, joka suunniteltiin kuvaputkinäyttöjä varten. Joitain VGA-standardin ongelmia ovat sähkömagneettinen häiriö, kuvan vääristyminen ja näytteenottovirheet pikseleiden arvioinnissa.
Digitaalinen standardi, joka on suunniteltu litteille näytöille (kuten LCD-, plasma- ja teräväpiirtonäytöille) ja videoprojektoreille. DVI ei kärsi analogitekniikan ongelmista kuten kuvan vääristymisestä ja sähkömagneettisista häiriöistä.
Vuonna 2003 julkaistu digitaalinen äänen ja videon yhteisliitäntä, jota käytetään usein pelikonsoleissa ja DVD-soittimissa näyttölaitteen kytkemiseen. HDMI tukee kopiosuojausta HDCP:n kautta.
Vuonna 2007 julkaistu digitaalinen äänen ja videon yhteisliitäntä, joka on lisenssimaksuton. DisplayPort tukee kopiosuojausta DPCP:n ja HDCP:n avulla. DisplayPortin tavoitteena on syrjäyttää DVI ja HDMI näyttölaitteen tietokoneeseen kytkemisessä.
Mahdollistaa kytkemisen televisioihin, DVD-soittimiin, videonauhureihin ja pelikonsoleihin. VIVO-liitännässä on yleisesti käytössä kaksi 9-pinnisen Mini-Din -liittimen variaatiota. VIVO-jakokaapelissa on yleensä joko 4 liitintä (S-video sisään ja ulos + komposiittivideo sisään ja ulos) tai 6 liitintä (S-video sisään ja ulos + komponentti Pb [sininen] ulos + komponentti Pr [punainen] ulos + komponentti Y [vihreä] ulos + komposiitti sisään).
Virrankulutus.
Näytönohjainten kehittyessä tehokkaammiksi myös niiden energiantarve on kasvanut. Vaikka prosessori- ja virtalähdevalmistajat ovat kehittäneet hyötysuhteiltaan parempia tuotteita, näytönohjaimet kuluttavat yhä enemmän sähköä. Tämän vuoksi näytönohjain voi käyttää enemmän virtaa kuin mikään muu tietokoneen yksittäinen komponentti. Virrankulutuksen pullonkaula on PCI Express-väylä, josta saa enimmillään 75 wattia tehoa. Yli 75 wattia kuluttavan näytönohjaimen tehonsaanti varmistetaan käyttämällä 6 (75W)- tai 8 (150W) -pinnisiä lisävirtaliittimiä näytönohjainmallikohtaisen tarpeen mukaan.
Näytönohjaimen historia.
Ensimmäisen näytönohjaimen, jota myöhemmin käytettiin IBM PC -tietokoneessa, kehitti teknologiayritys IBM vuonna 1981. MDA -nimellä tunnettu näytönohjain sisälsi 4 kilotavua välimuistia ja kykeni tekstitilassa piirtämään näyttöalan, jonka leveys oli 80 saraketta ja leveys 25 riviä.
Vuoden 1981 MDA:n jälkeen julkaistiin useita näytönohjaimia, joista on tiivistelmä oheisessa taulukossa.
Vuonna 1987 julkaistu 2 -tietokone toi mukanaan VGA -näyttöstandardin, joka hyväksyttiin yleiseen käyttöön ja josta kehitettiin uusi standardi SVGA. SVGA kykeni 1024x768 -resoluutioon ja 256 väriin.
1995 ensimmäiset kuluttajille suunnatut, mm. Matroxin, Creativen, ATIn ja S3 Graphicsin kehittämät 2D/3D-näytönohjaimet julkaistiin. Nämä näytönohjaimet seurasivat SVGA-standardia mutta niissä oli myös 3D-toimintoja. Vuonna 1997 3dfx julkaisii kilpailevia tuotteita tehokkaamman Voodoo-grafiikkasirun, jossa oli uusia 3D-ominaisuuksia kuten mipmappaus, Z-puskurointi ja reunanpehmennys. Pian tämän jälkeen julkaistiin useita 3D-näytönohjaimia, muun muassa 3dfx:n Voodoo2 ja Nvidian TNT ja TNT2. Näiden vaatima kaistanleveys koetteli jo PCI-väylän rajoja, minkä vuoksi Intel kehitti moninkertaisesti nopeamman AGP-väylän. Vuonna 2000 Nvidia osti 3dfx:n. Vuodesta 1999 vuoteen 2002 Nvidia hallitsi näytönohjainmarkkinoita GeForce-sarjallaan. Tänä aikana tehdyt parannukset keskittyivät 3D-algoritmeihin ja grafiikkaprosessorin kellotaajuuteen. Myös videomuistia kehiteltiin: DDR-tekniikan käyttöönotto nosti muistin määrää GeForcen 32 megabitistä GeForce 4:n 128 megabittiin.
Näytönohjaimen tulevaisuus.
NVIDIAlla työskentelevä William J. Dally on spekuloinut että vuonna 2015 näytönohjaimen grafiikkapiirissä on noin 5000 varjostinyksikköä. On spekuloitu, että näytönohjaimet valmistettaisiin 11 nm valmistustekniikalla ja suorituskyky olisi n. 20 teraflopsia. Grafiikkapiiri toimisi spekuloinnin mukaan n. 3 gigahertsin kellotaajuudella ja muistiväylän kaistanleveys olisi 1,2 teratavua sekunnissa.
Näytönohjaimen suorituskyky.
Näytönohjaimen suorituskykyyn vaikuttavat useat eri seikat. Suurimmassa määrin näytönohjaimen suorituskykyyn vaikuttavat verteksi- ja pikselivarjostinyksiköiden lukumäärä sekä näytönohjaimen muistin suorituskyky.
Grafiiikkasuorittimen ominaisuudet ratkaisevat kuinka näyttävää grafiikkaa näytönohjain kykenee prosessoimaan jotta se näyttää liikkuvan sujuvasti. Suuresta rinnakkain tapahtuvasta laskennan määrästä johtuen grafiikkasuorittimien transistorimäärä on suurempi kuin keskusprosessoreissa. Keskussuoritin kykenee suorittamaan tyypillisesti 1–8 säikeisiä ohjelmia yhtäaikaisesti siinä missä grafiikkasuorittimen sisällä voi olla kymmenittäin rinnakkain toimivia säkeitä. Näytönohjain huolehtii itse piirrettävän grafiikan jakamisesta eri varjostinprosessoreille Kiihdytinpiirin nopeus koostuu pitkälti varjostinprosessoreiden lukumäärästä, piirin kellotaajuudesta sekä muistiväylän leveydestä ja nopeudesta. Keskussuoritin antaa yleensä runsaasti isoja piirrettäviä alueita näytönohjaimelle. Grafiikkasuoritin kykenee jakamaan piirrettävän alueen pienempiin osa-alueisiin ja kykenee piirtämään sitä samanaikaisesti monesta eri suunnasta. Työstöön grafiikkaprosessori käyttää eri yksiköitä, jotka hoitavat piirtämisen omalla tavallaan. Perinteisessä tavassa yksiköitä on useita samalla näytönohjaimella, mutta uudemmissa näytönohjaimissa pohjataan Unified Shader yksikköön, jossa näytönohjaimen pikselinvarjostin ja verteksivarjostinyksiköt on yhdistetty yhdeksi isommaksi piiriksi. Verteksi ja pikselinvarjostinyksiköiden tehtävänä on pääasiallisesti värittää oikeilla väreillä niille annetut monikulmiot. Varjostinyksiköt myös valaisevat kolmiot varjostinohjelmien määrittelemällä tavalla. Näytönohjaimessa on myös teksturointiyksikkö, joka värittää pikselit. Nopeammalla muistilla varjostinprosessoreiden ei tarvitse odotella niin kauaa grafiikkadatan siirtymistä muistista varjostinyksiköihin tai toisinpäin.
Varjostinsuorittimet on suunniteltu erityisesti 3D-grafiikassa käytettävien matriisilaskujen ja laskutoimituksissa käytettävän ohjelmakoodien suorittamiseen. Ohjelmoitavien varjostinyksiköiden tulemisen myötä näytönohjain sai muitakin tehtäviä kuin monikulmioiden värittäminen annetuilla väreillä. Varjostinohjelma kykenee mallintamaan esimerkiksi veden pinnan käyttäytymistä prosessorin ohjeistaessa että paikassa X on vettä. Tämän jälkeen varjostinohjelma kykenee laskemaan itsenäisesti veden pinnan käyttäytymisen ilman että välitulosten kanssa tarvitsee neuvotella prosessorin kanssa. DirectX10 tulemisen myötä varjostinprosessorit korvasivat aiemmin käytössä olleet pikselivarjostin- ja verteksivarjostinyksiköt. Tämän myötä ohjelmoijan työ helpottui. Ohjelmoitavuus nousi myös uuteen ulottuvuuteen, sillä DirecX10:n myötä mukaan tulivat myös geometriavarjostimet, jotka kykenevät luomaan uusia väritystä vaativia monikulmioita.
Kun varjostinyksiköt ovat värittäneet monikulmiot, kuva päätyy rasterointiyksikölle pikseleiksi muuntamista varten.
Lisäksi näytönohjaimen suorituskykyyn vaikuttaa muistiväylän leveys ja siinä käytettävien muistipiirien kellotaajuus ja sukupolvi. Muistin määrä ratkaisee näytönohjaimen näytettävissä olevien yksityiskohtien määrän. Muistin määrä ja muistin nopeus vaikuttavat näytönohjaimen suorituskykyyn. Muistin suorituskyky riippuu muistiväylän leveydestä ja muistin kellotaajuudesta. Muistiväylän kapeutta voidaan kompensoida käyttämällä korkealla kellotaajuudella toimivia muistipiirejä.
Nykyaikaiset PC-näytönohjaimet toimivat tyypillisesti AGP- tai PCI Express -laiteväylässä, mutta vanhemmissa tietokoneissa on vielä PCI- tai jopa VLB- tai ISA-laiteväylässä toimivia kortteja. Kannettavissa tietokoneissa ja joissakin pöytäkoneissa (myös PC:issä) näytönohjain on integroitu emolevylle. Kotitietokoneissa, pelikonsoleissa ja joissakin vanhemmissa grafiikkatyöasemissa näytönohjauslogiikka on yleensä varsin kiinteästi sidoksissa laitteen muuhun toimintaan, eikä sitä yleensä edes pysty vaihtamaan lisäkortin avulla.
Uusimmat PC-näytönohjaimet toimivat nykyään nopeammassa PCI-Express 16x -väylässä, joka on paranneltu versio vanhasta PCI-väylästä. Pci-e-väylien nopeus voidaan säätää dynaamisesti. PCI-Express 16x on parhaimmillaan monta kertaa nopeampi kuin AGP-väylä ja mahdollistaa NVIDIA:n ja nykyään myös ATI:n näytönohjaimilla niin sanotun SLI-ominaisuuden (ATI:lla CrossFire), joka mahdollistaa usean näytönohjaimen asettamisen rinnakkain moneen eri väylään tuomaan lisää suorituskykyä. Vastaava tekniikka oli myös joissakin Sunin ja SGI:n grafiikkatyöasemissa jo 1990-luvun alkupuolella sekä joissakin 3dfx Interactiven pelikäyttöön tarkoitetuissa Voodoo-näytönohjainperheen malleissa 1990-luvun lopulla.
Tietokonenäyttöjen ongelmana on se että kuva muodostuu kulmikkaista pisteistä. Kaarevien ja vinojen pintojen esittäminen näyttää sen vuoksi aina sahalaitaiselta. Ongelmaa kiertämään on kehitetty useita tapoja joiden perusideana on pyrkiä häivyttämään sahalaitaisuutta sopivan värisillä pisteillä sahalaitakuviossa. Tätä toteutusta kutsutaan reunanpehmennykseksi. Reunanpehmennyksessä piirrettävästä kuvasta tehdään suurempiresoluutioinen versio jonka avustuksella kuvapisteelle lasketaan lähimmän oikean värityksen keskiarvo. Reunanpehmennyksessä käytettävä kerroin kertoo kuinka monta kertaa suurempi pehmennykseen käytettävä kuva on kooltaan. Tämä tekniikka tarvitsee sujuvasti toimiakseen suuren määrän näyttömuistia. Suurempitarkkuuksisen kuvan laskeminen myös vie näytönohjaimelta paljon laskentatehoa.
Toinen yleisesti kuvanlaadun parantamisessa käytetty tekniikka on anisotrooppinen suodatus. Anisotrooppinen suodatus estää kaukaisia objekteja liialliselta sumentumiselta. Reunanpehmennystä voidaan käyttää myös näissä kohteissa mutta laskennallisesti se on liian raskas näytönohjaimille.
Näytönohjaimen suorituskykyyn vaikuttavat piiriarkkitehtuurin lisäksi myös käytetty ajuriversio.
Näytönohjainajurin tehtävänä on peristeisesti välittää ohjelmiston käskyt näytönohjainpiirille ja suorittaa käännöstehtävä näytönohjaimen ymmärtämään muotoon. Ajureilla kyetään tekemään moninaisia muutoksia suorituskyvyn lisäämiseksi. Nvidian ForceWareissa (sittemmin GeForce nimelle vaihtuneet ajurit) ja ATIn Catalysteissa on rutiineja jotka optimoivat ohjelmakoodia paremmin grafiikkapiirille sopivaan muotoon. Aiemmin näytönohjainvalmistajien kesken vallitsi yhteisymmärrys siitä että varjostinohjelmien piirtojärjestystä saa muokata mutta ohjelmien sisältöön ei saa vaikuttaa. Sittemmin tämä raja on hämärtynyt ja ajurit saattavat muuttaa alkuperäistä ohjelmakoodia hyvinkin paljon. Muutoksia luodaan esimerkiksi varjostinohjelmien sisältöön ja z puskurien luontijärjestykseen. Esimerkiksi ATIn Catalyst ajurit sisältävät AI-toiminnon jonka ollessa pois päältä ohjelmistokoodi kulkee kortille kutakuinkin siten kuin ohjelman ohjelmoijat ovat tarkoittaneet. AI-ominaisuuden päälläollessa ajurit vaikuttavat kuvan piirtämiseen jotka asetuksista riippuen tekevät koodiin esiasteisia optimointeja. Ohjelmistokoodi ajetaan eri piirivalmistajien näytönohjelmissa eri tavoin jolloin lopputulokset eivät ole identtisiä keskenään. Koska eri ajurit optimoivat ohjelmakoodia eri tavoin, lopputulokset eivät ole identtisiä keskenään.
Näytönohjainten luokittelu.
Näytönohjaimet voidaan jakaa 2D-näytönohjaimiin ja 3D-näytönohjaimiin.
2D-näytönohjaimet.
Tämäntyyppiset kalliimmat näytönohjaimet on suunniteltu tyypillisesti ammattikäyttöön, missä kuvan sekä värien terävyydelle asetetut kriteerit ovat hyvin korkeat. Useimmissa vanhoissa näytönohjaimissa ei ollut ollenkaan 3D-ominaisuuksia, joten ne luokitellaan myös tähän kategoriaan.
Tunnettu 2D-näytönohjaimien valmistaja on mm. Matrox.
3D-näytönohjaimet.
3D-grafiikan tehokkaaseen piirtoon tarkoitettuja näytönohjaimia on käytetty ammattikäytössä jo 1980-luvulla, mutta nykyisin niiden selvästi laajin käyttökohde on tietokonepelit, joissa on perinteisesti kilpailtu aina vain näyttävämmästä graafisesta annista. Jo pitkään pelien grafiikasta on pyritty tekemään mahdollisimman realistista, ja mitä realistisemmaksi grafiikka halutaan, sitä enemmän laskentaa yksittäisen kuvan piirto vaatii.
3D-näytönohjainten valmistajista tällä hetkellä vain kaksi kilpailee markkinaherruudesta, ATI ja NVIDIA. Myös 3dfx oli tunnettu valmistaja, jonka Voodoo-piirisarjaan perustuva 3D-näytönohjain toi aikoinaan Sony Playstation -tyylisen laitteistotason 3D-peligrafiikan PC-pelaajien ulottuville. Kilpailu kuitenkin osoittautui 3dfx:lle liian kovaksi ja NVIDIA osti sen pian Voodoo 5 -piirin valmistuksen jälkeen.
3D-näytönohjaimen ero 2D-ohjaimeen on se, että 3D-näytönohjain sisältää erityisesti 3D-mallien tehokkaaseen piirtoon tarkoitettuja ominaisuuksia, alun perin mahdollisuuden piirtää teksturoituja kolmioita, nykyään myös mahdollisuuden laskea näiden kolmioiden paikka ruudulla sekä laskea kolmion pikseleille pikselikohtaisia efektejä näytönohjaimella olevilla pikselivarjostinsuorittimilla.
Näin laskentaa ei tarvitse suorittaa tietokoneen omalla suorittimella. Nykyisin vakio-ominaisuuksiin ovat myös PC-puolella tulleet sellaiset oheistoiminnot kuin ulostulo TV:lle, DVD:n rautapohjainen purku, PDIF-liitäntä sekä nk. multi-head-tuki kahdelle tai useammalle monitorille.


Paskahousu.
Kakkonen on paskahousussa arvokkain kortti.
Paskahousu on suomalainen korttipeli, jossa tavoitteena on päästä ensimmäisenä eroon kädessä olevista korteista.
Säännöt lyhyesti.
Paskahousussa jaetaan sääntömuodosta riippuen joko viisi tai kuusi korttia. Pelaaja, jolla on kädessään pienin kortti, aloittaa pelin. Kakkonen on suurin, joten alkaen kolmosesta. Seuraavan pelaajan on aina laitettava vähintään yhtä suuri kortti pinoon. Kortteja on oltava kädessä aina pakan loppumiseen saakka kuusi (tai viisi). Mikäli pelaajalla ei ole kädessään käypäistä korttia, hän voi yrittää lyödä pinoon pakan päällimmäisen kortin. Mikäli sekään ei käy, on pelaajan nostettava kortit itselleen. Pinon saa nostaa myös vapaaehtoisesti, vaikka olisi sopiva lyöntikortti kädessä tai yrittämättä umpipakasta.
Korttien arvo nousee pienimmästä suurimpaan lukuun ottamatta tiettyjä poikkeuksia. Suurin kortti on kakkonen, jota ei voi kaataa ja jonka päälle voi lyödä vain toisen kakkosen. 10 ja ässä ovat "kaatokortteja", jotka lyömällä on mahdollista tyhjentää pöytä korteista. Kympillä pino kaatuu, jos päällimmäinen kortti on 3–9, ja ässällä kaatuvat kuvakortit. Kympin tai ässän saa lyödä vain yksittäin.
Jos lyö kympin tyhjään pöytään käy sen päälle vain kuvakortti. Jos lyö ässän tyhjään pöytään, seuraava joutuu nostamaan ja menettää lyöntivuoron.
Samannumeroisia kortteja on mahdollista lyödä useita kerralla, kuitenkin useimmissa varianteissa kahdeksaa ja suurempia vain yhden kerrallaan. Joissakin muunnelmissa on sääntöjä siitä, minkä arvoisen kortin päälle kuvakortin saa pienimmillään laittaa (yleensä seiskan). Joissakin pelin muunnelmissa neljä samaa korttia päällekkäin kaataa pinon. Ja joissain muunnelmissa kakkosen päälle saa lyödä
minkä vaan kortin, vieläpä niin, että kakkosen lyönyt saa heti lyödä halutessaan uuden kortin. Tällöin kakkosen voi kaataa ässällä tai kympillä tai neljällä samanarvoisella.
Pakan loputtua pelaajat pyrkivät pääsemään eroon kädessään olevista korteista. Pelaaja, jolle jää viimeisenä kortit käteen, häviää pelin ja jää "paskahousuksi".
Kusihousu.
Kusihousussa eli "valepaskassa" säännöt noudattelevat tavallisen paskahousun sääntöjä, mutta kortit lyödään pöytään selkäpuoli ylöspäin. Pelissä lisäaineksena onkin epävarmuus kanssapelaajien rehellisyydestä. Lyödessään kortin pöytään pelaaja kertoo muille, mikä kortti on kyseessä, ja muut pelaajat voivat hyväksyä tämän tai epäillessään katsoa kortin. Mikäli kortti katsotaan ja se on lyöjän mainitsema, joutuu katsoja nostamaan pinon. Mikäli taas lyöjä jää kiinni valheesta, joutuu hän itse nostamaan kortit.
Säppä.
Säppä-peli on erittäin toimiva mukaelma paskahoususta.
Muita muunnelmia.
Muita paskahousun muunnelmia ovat muodot, joissa osa korteista jaetaan pelaajalle pöytään, osa selkäpuoli ylöspäin, jotka hän voi käyttää vasta viimeisenä. Jossakin muunnelmassa jaetaan pelaajille kaikki kortit. Tällaisia muunnelmia kutsutaan esimerkiksi nimillä espanjalainen ja ruotsalainen paskahousu.


Catanin uudisasukkaat.
Catanin uudisasukkaat on Klaus Teuberin kehittämä lautapeli. Se julkaistiin ensimmäisen kerran Saksassa 1995 nimellä "Die Siedler von Catan". Suomeksi peli ilmeistyi syksyllä 2004.
Catan lautapelisarjan osia on myyty yli 15 miljoonaa kappaletta ja se on käännetty 30:lle kielelle. Syy suosioon on se, että peli on helppo oppia ja se tarjoaa monia taktisia vaihtoehtoja yhdistettynä noppatuuriin. Lisäksi koottavan pelilaudan satunnaisuus tuo sopivasti vaihtelua peleihin.
Pelin idea.
Pelaajat edustavat uudisasukkaita, jotka perustavat siirtokunnan aikaisemmin asumattomalla Catanin saarelle. Tavoitteena on laajentaa omaa siirtokuntaa rakentamalla lisää teitä, kyliä ja kaupunkeja, joista saadaan pisteitä. Lisäksi pelaaja voi ostaa kehityskortteja, joilla voi saada ylimääräisiä raaka-ainekortteja, rakentaa armeijaa ritarikorteista tai saada lisäpisteitä. Pelin voittaa pelaaja, joka ensimmäisenä saavuttaa ennen peliä sovitun pistemäärän – yleensä kymmenen pistettä.
Pelilauta.
Saari koostuu 37 erilaisia maastotyyppejä edustavista kuusikulmioista eli heksoista, jotka asetetaan pelin aluksi pöydälle satunnaisessa järjestyksessä. Maastotyyppejä on kuusi, joista jokainen autiomaata lukuun ottamatta tuottaa yhtä viidestä raaka-ainesta. Lisäksi näitten ympärille asetetaan merialueet ja satamat. Tämän jälkeen resurssiheksoihin asetetaan numerot, jotka noudattavat numerolapussa olevaa aakkosjärjestystä. Jokainen pelaaja aloittaa kahdella kylällä, joihin molempiin liittyy yksi tie. Kaikki kylät asetetaan heksojen kulmiin siten etteivät kaksi kylää ole vierekkäisissä kulmissa – toisin sanoen kaikkien kylien välissä on oltava vähintään kaksi heksan sivua. Tiet puolestaan asetetaan heksojen sivuille.
Raaka-aineet.
Jokaisen vuoron alussa heitetään kahta kuusisivuista noppaa, joiden yhteistulos määrää mitkä heksat tuottavat raaka-aineita. Pelaaja, jolla on heitetyn numeron osoittaman heksaruudun kulmassa kylä tai kaupunki, saa heksaruudun maastotyypin tuottamaa raaka-ainetta yhden kappaleen jos hänellä on kylä heksan kulmassa, tai kaksi jos hänellä on kaupunki. Maastotyyppejä on kuusi, joista metsä tuottaa puuta, niitty villaa, pelto viljaa, kukkula tiiltä ja vuori kiveä. Autiomaa ei tuota mitään eikä siinä myöskään ole numeroa.
Raaka-ainekorteilla voidaan rakentaa lisää teitä, kyliä tai kaupunkeja. Lisäksi niillä voidaan ostaa kehityskortteja. Raaka-aineita tarvitaan rakentamiseen seuraavasti
Numero seitsemän ja rosvo.
Jos noppien yhteistulos on seitsemän, joutuu jokainen pelaaja, jolla on yli kahdekan raaka-ainekorttia kädessään, hylkäämään puolet korteistaan pyörisitettynä alaspäin – esimerkiksi yhdeksästä kortista joutuu hylkäämään neljä. Tämän jälkeen tuloksen heittänyt pelaaja asettaa rosvon johonkin heksaruudun numeroon. Näin kyseinen heksa ei tuota raaka-aineita niin kauan, kuin rosvo on sen päällä. Lisäksi rosvon asettanut pelaaja saa varastaa yhden kortin keneltä tahansa pelaajalta, jolla on kylä tai kaupunki yhdessä kyseisen heksaruudun kulmista.
Kaupankäynti.
Raaka-ainekortteilla voidaan myös käydä kaupaa. Kaupanteko on olennainen osa peliä, jossa raaka-aineiden vaihtoarvo määräytyy kysynnän ja tarjonnan perusteella.
Tietyn raaka-aineen satamassa voi vaihtaa kyseistä raaka-ainetta suhteessa 2:1, eli puusatamassa kahdella puulla voi saada mitä tahansa yhden kortin. On olemassa myös satamia, jossa voi vaihtaa mitä tahansa raaka-ainetta suhteessa 3:1. Jos pelaajalla ei ole satamia, hän voi vaihtaa pankissa raaka-ainetta suhteessa 4:1.


Objektivismi (Rand).
Objektivismi on Ayn Randin kehittämä filosofia. Sen kahdesta perusajatuksesta ensimmäinen painottaa yksittäisen ihmishenkilön arvoa. Ihmisen oma onnellisuus ja hyvinvointi ovat hänen elämänsä tavoite, tuottavien saavutusten ollessa jaloin päämäärä, järjen ollessa ainoa ehdoton perusta. Toisen perusajatuksen mukaan arvot eivät ole mitenkään ehdottomia todellisuuden ominaisuuksia, mutteivät ne myöskään ole satunnaisia, henkilöstä riippuvia mielipiteitä. Randin mielestä oikein muotoiltu arvokäsitys siis vain yksinkertaisesti vastaa yksittäisen ihmisen tarpeiden mukaisia.
Randin mielestä jos henkilö hyväksyy objektiiviset tosiasiat ja järjen ylivoimaisuuden, seuraa egoistinen moraalikäsitys. Siitä puolestaan seuraa puhtaan kapitalistisen laissez faire -moraalin kannatus.
Objektivismi henkilöityy niin vahvasti Ayn Randin persoonaan ja opetuksiin, että se on useissa yhteyksissä kuvattu sisältävän uskonnollisen kultin tai henkilöpalvonnan piirteitä.


Luettelo lautapeleistä.
__NOTOC__
Aiheesta muualla.
Lautapelit


Eettinen egoismi.
Eettinen egoismi (sanasta ego, minä) on näkökulma, jonka mukaan ihmisen tulisi toimia oman etunsa mukaisesti, vaikka se olisi (tai näyttäisi olevan) ristiriidassa muiden etujen kanssa. Egoismin vastakohtana on täten altruismi.
Moraaliteoria, jonka mukaan tulisi puhua totta ja kunnioittaa muita, koska se on oman edun mukaista, on egoistinen. Moraaliteoria, jonka mukaan moiset teot ovat yhteisen hyvän mukaisia, mutta toimijan etujen vastaisia, on pikemminkin altruistinen.
Esimerkiksi jotkut muinaisen Kreikan sofisteista todella halusivat hävittää koko tavanmukaisen moraalin.
On myös sanottu, että kanta, joka tahtoo tehdä itsekkyyden kaiken inhimillisen toiminnan pääperiaatteeksi, oikeastaan kumoaa kaiken moraalin. Voidaan todeta, että egoismi ja altruismi vain harvoin ovat esiintyneet täysin puhtaina. Käytännössä joudutaan normaalisti sovittamaan yhteen yksilön etua ja yhteisön etua.
Bernard de Mandeville.
Uudella ajalla erityisesti teollisuuden ja kaupan etujen on nähty vaativan itsekkyysmoraalia. Vuonna 1723 hollantilaissyntyinen lääkäri ja ajattelija Bernard de Mandeville (1670—1733) julkaisi Lontoossa teoksen "The Fable of the Bees: or Private Vices, Publick Benefits" (Tarina mehiläisistä: eli yksityiset paheet, yhteiset edut). De Mandeville julisti: "Tukahduttakaa tai rajoittakaa egoismia, turhamaisuutta, kaikkia moraalia hävittäviä tunteita, niin samalla vahingoitatte teollisuutta ja kauppaa, joitten vaikuttimia ne ovat."
Max Stirner.
Vuonna 1844 julkaisi Kasper Schmidt salanimellä Max Stirner teoksen "Der Einzige und sein Eigenthum" (Yksilö ja hänen omaisuutensa), jonka pääajatuksiin perustui myöhemmin syntynyt Nietzschen "voimamoraali".
Stirnerin mukaan yksilöllä on niin paljon oikeutta kuin hänellä on valtaa ja hän hankkikoon itselleen kaikki, mitä hän kykenee, huolimatta siitä, ovatko hänen keinonsa moraalisia vai eivät. Moraali on harhakuva samoin kuin oikeus ja kaikki muut korkeat aatteet. Se, joka toiminnoissaan antaa sellaisten aatteiden johtaa itseään, on ennakkoluulojen ja taikauskon uhri yhtä paljon kuin se, jota toiminnoissaan ohjaa vanha usko jumaluuteen.
Friedrich Nietzsche.
Samoihin ajatuksiin kuin Stirnerillä perustui myös Friedrich Nietzschen tekemä ero herramoraalin ja orjamoraalin välillä. Herramoraali oli Nietzschen mielestä ainoa oikeutettu. Se ei ollut ainoastaan alkuperäinen, vaan se perustui voimakkaisiin elämälle myönteisiin vaistoihin kun taas orjamoraali lähti elämän kieltämisestä ja vaistomaisesta vihasta voimakkaita ja hallitsevia kohtaan. Herramoraali on "yli-ihmisen" moraalia, se hylkää vallitsevan moraalin säälinormin ja päinvastoin käskee ihmistä tulemaan kovaksi. Yli-ihmisen moraaliin nähden on olemassa se ohje, ettei mikään ole siltä kiellettyä, kaikki on sallittua. Nietzsche kyllä asettaa itselleen velvollisuuksia, mutta ainoastaan kaltaisiaan kohtaan, orjia ja vieraita kohtaan häntä eivät sido mitkään siveelliset lait, hänen moraalinsa on "hyvän ja pahan tuolla puolen".
Stirnerin ja Nietzschen ajatukset eivät olleet oman aikakautensa muista ajatussuunnista irrallisia. Esimerkiksi evoluutioteoria oletti, että olemassaolon taistelussa voimakkaimmat pääsevät voitolle ja häikäilemättömästi polkevat heikompia jalkojensa alle. Politiikan alalla esiintyi yksilön vapauden voimakasta korostamista ja sankareiden palvontaa.
Auguste Comte ja altruismi.
Sanan altruismi keksi puolestaan vanhemman positivismin perustajana tunnettu Auguste Comte (k. 1857). Comte tarkoitti altruismilla egoismin vastakohtaa. Täydellinen altruismi merkitsee oman minän syrjäyttämistä ja antautumista toisten ihmisten hyvää tarkoittavaan toimintaan. Vastakohtana yksilön korostamiselle altruismi korostaa yhteisvastuullisuutta. Comten mukaan altruismi olisi kuitenkin haaveilevaa ja hedelmätöntä ihmisrakkautta ellei se tunnustaisi sitä pyrkimystä henkilökohtaiseen tyydytykseen, joka kuuluu jokaisen ihmisen luontoon. Mutta itsekäs pyrkimys on mukautettava näkökohtiin, jotka tarkoittavat koko yhteisön menestystä, ja tämä tapahtuu älyn ja sympatian asteittaisen kehityksen kautta.


Pulssikoodimodulaatio.
Pulssikoodimodulaatio (PCM, engl. "Pulse Code Modulation") on menetelmä, jolla sähköinen äänitaajuussignaali koodataan digitaaliseen muotoon. Siinä analogisesta signaalista otetaan tasaisin väliajoin näytteitä, jotka ilmaistaan numeerisesti. Näytteen taso voidaan ilmaista joko lineaarisesti tai logaritmisesti.
Digitaalisessa lankapuhelinverkossa käytettävä PCM-koodaus on määritelty ITU:n suosituksessa "G.711". Siitä on kaksi eri varianttia, Euroopassa käytettävä "A-law" ja Amerikassa käytössä oleva "μ-law". Ne eroavat toisistaan vain vähän: molemmat ovat logaritmisia, näytteenottotaajuus on 8000 hertsiä ja kussakin näytteessä on 8 bittiä. Näytteiden logaritmisuus laajentaa dynamiikkaa 36 dB:iin saakka. (Tärkein syy erilaisiin näytteenottolakeihin oli runkoverkossa käytetty linjakoodaus: Amerikassa käytettiin AMI-koodaus-linjakoodausta, joka toimii erittäin huonosti, jos lähetettävänä on pelkkiä nollia.)
Nyquistin teoreeman mukaan taajuuksia, jotka ovat korkeampia kuin puolet "näytteenottotaajuudesta" ei laskostumisilmiön takia voida erottaa tätä taajuutta pienempitaajuisista signaaleista. Siksi signaalit yleensä alipäästösuodatetaan ennen D muunnosta. Toisin sanoen 8000 hertsin näytteenottotaajuudella voidaan tallentaa teoriassa korkeintaan 4000 hertsin ääniä. Käytännössä raja on 3400 hertsissä koska alipäästösuodinta ei voi tehdä kovin jyrkäksi.
Perinteisessä PCM:n määritelmässä äänisignaalia voidaan käsitellä ennen sen digitoimista, mutta pakattu digitaalinen ääni ei enää ole PCM-muodossa.
PCM:sta on monia muunnelmia, jotka nykyaikainen äänenpakkaus on paljolti syrjäyttänyt. Näitä ovat mm. differentiaalinen PCM (DPCM) ja adaptiivinen DPCM (ADPCM).
Ensimmäinen digitaalista PCM-äänisignaalia käyttävä sovellus oli SIGSALY-puheensalaus liittoutuneiden toisen maailmansodan aikaisessa viestinnässä.
Bell Labsin varhainen DS0-standardi määrittelee PCM:n puheen koodauksen 8000 näytteellä sekunnissa ja 8 bitillä, eli 256 tasolla. Tällöin yksi puhekanava on 64 000 bittiä sekunnissa.
CD-levyillä käytettävä PCM-signaali on laadultaan 44 100 näytettä sekunnissa (44,1 kHz) 16 bitin tarkkuudella. DAT-nauhureissa käytetään 48 kHz ja 16 bitin näytteistystä. VHS-kasettia hyödyntävä ADAT käyttää versiosta riippuen 16- tai 24-bittistä näytteytystä. Lineaarisilla 16 bitin näytteillä saavutetaan 96 dB dynamiikka sillä 20•log10(216) = 96 dB.


Lyly Rajala.
Lyly Paavo Juhani Rajala (s. 21. huhtikuuta 1951 Ludvika, Ruotsi) on oululainen Kokoomuksen poliitikko, kansanedustaja vuosina 2003–2011.
Rajala on toiminut aikaisemmin kaupunginvaltuutettuna Oulussa. 1990-luvulla hän ryhtyi vakavasti pyrkimään valtakunnanpolitiikkaan, ensin nuorsuomalaiset-puolueen ehdokkaana, sitten kristillisdemokraattien listalta, jolta hän pääsikin eduskuntaan vuonna 2003, mutta siirtyi jo joulukuun alussa 2003 kokoomuksen eduskuntaryhmään. Hän putosi eduskunnasta vuoden 2011 vaaleissa.
Yksityiselämä.
Ennen poliitikoksi ryhtymistään Lyly Rajala on toiminut muun muassa rumpalina Dannyn orkesterissa, risteilyisäntänä ruotsinlaivalla ja toimittajana Oulun ensimmäisessä paikallisradiossa Radio Megassa. Rajala oli kihloissa laulaja Anna-Maria Jurvelinin kanssa.
27. tammikuuta 2008 eduskunnassa suoritetussa nimettömässä kyselyssä naistyöntekijät nimesivät Lyly Rajalan yhdeksi eduskunnan seksuaalisista häiritsijöistä. Rajala teki asiasta tutkintapyynnön poliisille ja asia eteni esitutkinnan jälkeen syyteharkintaan ja edelleen oikeuteen. Jutun kirjoittajaa ja useita toimituksen esimiehiä syytettiin törkeästä kunnianloukkauksesta. Rajala vaati oikeudessa lehtiyhtiöltä 20 000 euron kärsimyskorvauksia. Oikeus vapautti toimittajan sekä hänen kolme esimiestään syytteistä, ja piti kantelijan vaateita perusteettomina.
Oikeudessa puolustuksen todistajana kuultu eduskunnan tiedotusyksikössä työskennellyt nainen kertoi Pohjoismaiden neuvoston kokousillallisella seisseensä narikkajonossa ja laittaneensa huulikiiltoa, kun Rajala oli ilmoittanut nuolaisevansa huulikiillon pois. Nainen näytti oikeudessa, kuinka Rajala oli ottanut häntä molemmilla käsillään kasvoista kiinni. Puolustuksen toisena todistaja kuultu naistodistaja kertoi kokeneensa Rajalan toiminnan seksuaalisena häirintänä Oulun kaupunginvaltuuston kokouksen yhteydessä vuonna 2007. Tapahtuma-aikaan alle kolmekymppinen nainen toimi tuolloin kaupunginvaltuutettuna. A-studiossa työskentelevä naistoimittaja kertoi puolestaan oikeudessa Rajalan suudelleen häntä yllättäen suulle haastattelutilanteen päätteeksi kun toimittaja haastatteli Lyly Rajalaa Ilta-Sanomien Plussa-liitteen juttuun vuonna 2004.
Syytetyt Helsingin Sanomien toimittajat kutsuivat oikeudenkäynnin päätöspäivänä uuden todistajan Helsingin käräjäoikeuden istuntoon. Todistaja oli Suomen Kuvalehden naistoimittaja, joka kertoi entisen kansanedustajan Lyly Rajalan yrittäneen valokuvata hänen sääriään ilman lupaa kokoomuksen eduskuntaryhmän kesäkokouksessa Jyväskylässä vuonna 2008. Päätöspäivänä kuultiin puolustuksen kutsumana todistajana myös entistä kansanedustajaa Jyrki Kasvia (vihr). Hän kertoi kuulleensa kahdelta naiselta, että Rajala on häirinnyt heitä seksuaalisesti. Kasvi kieltäytyi kertomasta, millaista häirintä oli naisten mukaan ollut, jotta heidän henkilöllisyytensä eivät paljastu. Rajala vaati oikeudessa neljältä toimittajalta ja lehtiyhtiöltä 20 000 euron kärsimyskorvauksia. Oikeus vapautti toimittajan sekä hänen kolme esimiestään syytteistä, ja piti kantelijan vaateita perusteettomina. Helsingin hovioikeus vahvisti käräjäoikeuden päätöksen 30. elokuuta 2012.


Vähimmäispalkka.
Vähimmäispalkka ("minimipalkka") on pienin mahdollinen palkka, joka lain mukaan työntekijälle tulee maksaa. Useimmissa maissa on oma vähimmäispalkkalainsäädäntönsä mutta Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa ei ole yleistä vähimmäispalkkaa. Vähimmäispalkan sanotaan olevan klassinen esimerkki huonosta ajatuksesta, johon hyvä tarkoitus johtaa. Suurin osa USA:n taloustieteilijöistä katsoo minimipalkkojen aiheuttavan työttömyyttä.
Vähimmäispalkka Suomessa.
Suomessa ei ole käytössä vähimmäispalkkaa lakiin kirjattuna minimipalkkana, niin kuin se monissa muissa maissa ymmärretään, vaan täällä vähimmäispalkat määritetään työehtosopimuksissa jokaiselle alalle erikseen. Esimerkiksi talonmiehen työtä koskevan työehtosopimuksen mukaisesti täysin työkykyisen talonmiehen vähimmäispalkka 40 viikkotyötunnin kokoaikatyöstä on 1.10.2009 alkaen 1238,33 euroa kuukaudessa.
Jos alalla ei ole yleissitovaa työehtosopimusta, vähimmäispalkkaa ei periaatteessa ole. Tästä poikkeus on tietysti tilanne, jossa työnantaja ei sovi työntekijän kanssa palkasta, jolloin katsotaan sanattomasti sovituksi, että työntekijälle on maksettava "tavanomaista ja kohtuullista palkkaa". Jos alalla on jokin muu kuin yleissitova työehtosopimus, tavanomaisena ja kohtuullisena voidaan pitää siinä määrättyä palkkaa. Jos alalla ei ole lainkaan työehtosopimuksia, tavanomainen ja kohtuullinen palkka voi perustua esimerkiksi alan järjestöjen palkkasuosituksiin. Ellei näitäkään ole, suositellaan työstä maksettavaksi ainakin niin paljon, että työttömyysturvalain työssäoloehdon mukainen päivärahaoikeus täyttyy. Tämä tarkoittaa kokopäiväisessä työsuhteessa peruspäivärahan 40-kertaista määrää kuukaudessa. Kuukausipalkan tulee tämän mukaan olla vuonna 2009 vähintään 1025,20 euroa kokopäivätyöstä tai 5,95 euroa tunnissa. Vähimmäispalkkojen noudattamista valvovat Suomessa työsuojelupiirit.
virka- ja työehtosopimuksen määrittelemä pienin kokopäivätyöstä maksettu vähimmäispalkka on tällä hetkellä vain 664,58 euroa. Kunnat voivat maksaa tämän suuruista palkkaa toukokuun ja syyskuun välisenä aikana työskenteleville nuorille työntekijöille, "joilta puuttuu alan ammattitutkinto tai ammattitaito".
Keväällä 2009 Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö SAK otti ensimmäistä kertaa tavoitteekseen yhtenäisen työehtosopimuksiin perustuvan minimipalkan ajamisen. Euroopan Unionin jäsenmaista kahdellakymmenellä on lakiin perustuva yleissitova minimipalkka, sen puuttuessa vain Suomelta, Ruotsilta ja Tanskalta.
Viro.
Virossa valtion määräämä minimipalkka oli 33 % keskipalkasta vuonna 2008 (28,5 % vuonna 2000). Vuosia 1995-2000 koskeneen tutkimuksen mukaan minimipalkan nostot ovat vähentäneet työllisyyttä niiden työntekijöiden joukossa, joihin nostoilla on ollut vaikutusta, ts. joiden palkat jäivät korotetun minimipalkan alle, vaikka osalle maksetaankin yhä laittoman pientä palkkaa. Vuosina 2000-2005 palkat nousivat Virossa 8 - 12 %/vuosi.
Viron minimipalkka oli 89 euroa/kk vuonna 2000, 278 euroa/kk vuonna 2008. Mm. Suomessa, Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Saksassa ei ole varsinaisia minimipalkkoja mutta mm. Suomessa monilla aloilla ammattiliiton sopima palkka on lainvoimainen minimipalkka työehtosopimusten yleissitovuuslain vuoksi.
Vähimmäispalkkojen kritiikkiä.
Ammattiliittoilla on tapana asettaa palkat yli työn tasapainohinnan, jolla työn kysyntä ja tarjonta olisivat yhtä suuret, koska liittojen sisäpiiriläisenemmistö hyötyy tällaisesta ulkopiiriläisten jäädessä työttömiksi palkankorotuksen vuoksi. Tämä työttömyys on siis "tahdonvastaista" työttömien mutta "vapaaehtoista" ammattiliiton näkökulmasta.
Ay-liikkeen Palkansaajien tutkimuslaitoksen mukaan pitkän aikavälin työvoiman kysynnän palkkajousto on Suomessa -0,4 (eri yrityksissä 0,1 - 2,1, elintarviketeollisuudessa 0,7 ja vähittäiskaupassa 0,5). Tämä tarkoittaa, että jonkin yrityksen tai alan minimipalkkojen nousu 1 %:n verran vähentää sen yrityksen tai alan työllisyyttä keskimäärin 0,4 %. Kansantaloustieteen oppikirjan mukaan Suomen pitkän aikavälin palkkajousto olisi (miinus) 0,7 - 1, siis vaikutus olisi noin kaksinkertainen.
Työministeriön vasemmistolainen erikoistutkija Pekka Tiainen on laskenut, että viiden prosentin palkka-ale tuo saman verran työpaikkoja kuin dollarin heikentyminen 10 prosentilla vie työpaikkoja.
Jopa monet kuuluisat keynesiläiset taloustieteilijät kuten Nobel-palkinnon saaneet Paul Samuelson, James Tobin (ks. Tobinin vero) ja Gunnar Myrdal ("Ruotsin hyvinvointivaltion isä") vastustivat minimipalkkoja.
Vastustaessaan minimituntipalkan nostoa 1,45 dollarista 2 dollariin Samuelson kirjoitti: "Mitä mustaa nuorta auttaa tietää, että työnantajan pitäisi maksaa hänelle 2 dollaria tunnissa, jos juuri se seikka estää häntä saamasta työtä?"
James Tobin kirjoitti: "Vastustan minimipalkkalakeja ja olen niin sen sanonut. Se vähentää työmahdollisuuksia, ceteris paribus, ja se on tehoton ja sattumanvarainen tulonjaon keino." Tobinin mukaan minimipalkat luovat Phillipsin käyrän ongelman tuottavaa epäsymmetriaa, kun palkat eivät jousta alaspäin vaan työllisyys.
Vaikutus köyhiin ja mustiin.
Roger Koopmanin mukaan eniten minimipalkoista kärsivät kokemattomat nuoret ja taitamattomat köyhät, etenkin mustat. 1950-luvulla mustien nuorten työttömyys oli valkoisten tasoa mutta vuosikymmenten minimipalkkakorotusten ja -laajennusten myötä se nousi 40 %:iin. Hyvin monet vähäistä osaamista vaativat palveluammatit ja muut työuran aloitukseen sopivat tehtävät ovat vähentyneet tai kadonneet yhteiskunnasta.
Alkuunpääsy työuralla.
Musta ekonomisti Walter Williams kertoi, että hänen nuoruusvuosinaan Philadelphian slummissa varhaiset työkokemukset ja niiden myötä saadut työtaidot olivat elämän kululle paljon tärkeämpiä kuin noista töistä saatu matala palkka. Lisäksi nuoren työ ja oma palkka toivat itsekunnioitusta.
"Jos nuori haluaa pestä autoja halvalla saadakseen työkokemusta ja itsekunnioitusta, onko kongressilla oikeutta kieltää se?" Koopman kysyy.
Williamsin mukaan yleensäkin ihmiset hankkivat työtaitoja nimenomaan työskentelemällä matalilla palkoilla. Hänen mukaansa akateemisesti koulutetut lääkäritkin saavat tehdä tätä opiskellessaan mutta köyhien perheiden vähätaitoisilta nuorilta kielletään mahdollisuus päästä alkuun elämässään.
Osmo Soininvaaran mukaan minimipalkat aiheuttavat työttömyyttä, ja siksi köyhiä olisi parempi auttaa matalapalkkatuilla. Hän on myös kirjoittanut, että minimipalkat ovat kuin katkoisi työelämän tikapuista pois ne alimmat puolat, joita huono-osaisimmat tarvitsevat päästäkseen alkuun.
Työehdot huononevat.
Professori Tyler Cowenin mukaan minimipalkan korotus johtaa siihen, että työehtoja kiristetään siten, että työn arvo kohoaa korotetun minimipalkan tasolle, tavalla, johon työnantaja ja työntekijät eivät aiemmin vapaaehtoisesti päätyneet. Joissain tapauksissa korotus johtaa vain siihen, että vähemmän tuottavat työntekijät saavat potkut. Joskus kuitenkin voi olla, että korotuksen vuoksi työnantaja korvaa osan työpaikoista tuottavammilla työtehtävillä. Tällöin ne tehtävät annetaan tyypillisesti niille matalapalkkatyöntekijöille, joilla on parhaat kyvyt, mutta huono-osaisimmat työntekijät jäävät ilman.
Milton Friedmanin mukaan taloustieteilijät tietävät ainakin sen, miten luodaan pula (enimmäishinta) ja ylitarjonta (vähimmäishinta)
Yhdysvalloissa suurin osa ekonomisteista on vuonna 2003 tehdyn kyselyn perusteella sitä mieltä, että työn kysyntä on joustavaa, jolloin minipalkasta aiheutuisi ainakin jonkin verran työttömyyttä. Tämän näkemyksen ovat kuitenkin kyseenalaistaneet tunnetut työn taloustieteen tutkijat David Card ja Alan Kruger. He tarkastelivat vähimmäispalkan noston vaikutusta Yhdysvalloissa ja totesivat, että se ei lisännyt työttömyyttä. Tulos tarkoittaisi, että matalapalkkatyön kysyntä olisi joustamatonta.
Vähimmäispalkan eräs vaihtoehto on palkkatukiainen (tai perustulo). Tällöin valtio maksaa työntekijälle summan, joka nostaa tulotason riittävän korkeaksi katsotulle tasolle. Tukiaisten käytössä on kuitenkin ongelmia. Jos työn tarjonta ja kysyntä ovat joustamattomia (tosin Suomessa työn kysynnän hintajoustoksi arvioidaan pitkällä aikavälillä peräti 0,7 - 1), voivat työnantajat laskea palkkoja vastaavan määrän, jolloin tuki menee yrityksille eikä työntekijät hyödy siitä. Toisaalta tukiainen voi muodostaa kannusteloukun, koska siirtyminen vaativimpiin töihin voi laskea tukiaista, jolloin tulojen lisäys voi jäädä liian pieneksi, mihin ratkaisuksi on esitetty perustuloa, joka ei vähenisi lisätulojen tahdissa.


Rally Trophy.
Rally Trophy on suomalaisen Bugbear Entertainmentin kehittämä, vuonna 2001 julkaistu rallipeli PC:lle. Rally Trophyssa kaahaillaan vanhoilla 60- ja 70-luvun ralliautoilla. Pelissä on 42 erikoiskoetta ja 5 maata, jotka ovat Suomi, Ruotsi, Venäjä, Sveitsi ja Kenia. Kaikki autot ja tasot saa ajettavakseen vasta kisoissa menestymisen jälkeen. Pelistä julkaistiin myös demo joka sisältää yhden radan ja auton. Peliä tehtiin puolitoista vuotta 15 tekijän voimin.
Julkaisu.
Peli julkaistiin 20. marraskuuta 2001 Windowssille ja pelin julkaisu Xboxille peruttiin. Peli sai kriitikoilta positiivisen vastaanoton. Myöhemmin joulukuussa 2002 peliin julkaisiin modaus editori, joka vaatii toimiakseen 3d Studio Maxin.


Asuntojen hintakupla.
Asuntojen hintakupla on tilanne jossa asuntojen hinta eroaa markkinoiden perustekijöiden määräämästä tasapainohinnasta.
Markkinataloudessa kysynnän ja tarjonnan laki saa ihmisten toiminnan kautta asuntojen hinnat sille tasolle, mitä ihmiset ovat valmiita maksamaan. Tämä on yleensä talouden perustekijöiden tilanteen määrittämä tasapainohinta. Kun hinnat poikkeavat tästä puhutaan asuntojen hintakuplasta.
Talouden hintakuplat.
Talouden hintakuplien yhteydessä usein viitataan John Maynard Keynesin osakemarkkinakuvaukseen vuodelta 1936, jossa Keynesin mukaan spekulaattorit "yrittävät ennustaa yleisen mielipiteen kehittymistä", sen sijaan että kiinnittäisivät huomionsa "markkinoiden toiminnan perustekijöihin". Tällöin syntyy talouden toimijoiden itse itseään toteuttavien odotusten aikaan saamia hintamuutoksia. Muutos voi aiheuttaa nousevan hinnan kuplan, joka puhjetessaan aiheuttaa hintojen laskun ja mahdollisesti vastakkaissuuntaisen kuplan, alihintaisuuden.
Useimmat valtavirran taloustieteen edustajat eivät ole hyväksyneet Keynesin teoriaa, joka sisältää erilaisen näkemyksen osakemarkkinoiden toiminnasta kuin heidän oma teoreettinen lähtökohtansa. Keynesin näkemystä vastaan onkin heidän taholtaan esitetty runsaasti kritiikkiä, jonka mukaan kupla voidaan selittää "rationaalisella" taloudellisella käyttäytymisellä.
Hintakupla Robert Shillerin tekemien tutkimuksien valossa.
a>korjatusta asuntojen hintaindeksistä (Home-Price Index), rakennuskustannuksista (Building-Cost Index) sekä väestökehityksestä (Population) ja pitkistä koroista (Yield on 10-Year
Yalen yliopiston kansantalouden professori Robert J. Shiller kirjansa Irrational Exuberance toisessa painoksessa on esittänyt tutkimuksiaan asuntojen hintakehityksestä. Shiller on tunnettu mm. Case-Shiller-asuntohintaindeksin perustamisesta yhdessä Karl Casen kanssa. Hintaindeksiä käyttivät esimerkiksi valtion hallintaan ajautuneet asuntolainoja rahoittaneet Fannie Mae ja Freddie Mac. Alla on lyhyt yhteenveto Shillerin esittämistä havainnoista.
Tutkimuksissaan Shiller muodosti historiatiedoista Yhdysvaltain asuntoja koskevan hintaindeksin ajanjaksolle 1890–2004. Shillerin muodostama hintaindeksi on ilmeisesti pisin koko maata koskeva indeksi. Oheisessa kuvassa on Shillerin esitys Yhdysvaltain inflaatiokorjatusta asuntojen
hintaindeksistä, rakennuskustannuksista sekä väestökehityksestä ja pitkistä koroista. Kuvan asuntojen hintaindeksin kehityksestä voidaan tehdä se merkittävä huomio, että asuntojen hintojen reaalinen muutos ei ole jatkuvasti nouseva. Lukuun ottamatta toisen maailmansodan jälkeistä ja viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunutta hinnan nousua reaalisesti hinnat ovat pysyneet ennallaan tai laskeneet. Koko ajanjaksona, eli 114 vuodessa, reaaliset hinnat nousivat 66 % ja vuodesta 1997 vuoteen 2004 reaaliset hinnat nousivat 52 %. Eli koko ajanjakson 114 vuodessa reaaliset hinnat nousivat vain 0,4 % vuodessa, missä on mukana vuoden 1997 jälkeen tapahtunut poikkeuksellisen nopea nousu. Vuodesta 1890 vuoteen 1996 reaaliset hinnat nousivat vain 9,2 % eli 0,08 % vuodessa.
Varmistaakseen näin pienen reaalisen kehityksen oikeellisuuden Shiller etsi riippumattomia hintaindeksejä muista maista. Amsterdamin yliopiston professorin Piet Eichholtzin aineisto sisältää Amsterdamin Herengracht-kanaalin varrella olevien asuntojen hinnat vuodesta 1628 vuoteen 1973. Näiden asuntojen hintatiedot ovat erityisen hyviä hintaindeksin kehityksen tarkastelulle, sillä asunnot ovat pysyneet huomattavan samanlaisina yli vuosisatojen.
Hintaindeksissä on monia laskuja ja nousuja, mikä on ymmärrettävää esimerkiksi 1600-luvulla tapahtuneen tulppaanimanian takia. Koko ajanjaksona, eli 346 vuodessa, asuntojen reaaliset hinnat noin kaksinkertaistuivat eli reaalinen hinnan nousu vuodessa oli vain 0,2 %.
Näin pienet reaaliset hintojen nousut ovat vastoin yleistä, ja myös virheellistä, käsitystä asuntojen hintojen kehityksestä ja asunnoista hyvinä sijoituskohteina. Tämän ilmeisesti aiheuttaa kodiksi ostettujen asuntojen harvoin tapahtuvat kaupat ja nimellisten tuottojen synnyttämä harha. Jos esimerkiksi osti Yhdysvalloista 16 000 dollarin asunnon vuonna 1948 ja myi sen 190 000 dollarilla vuonna 2004, sijoitus näyttää erittäin kannattavalta. Kuitenkin kyseisenä aikana kuluttajahinnat nousivat kahdeksankertaiseksi eli reaalista tuottoa tuli vain vähemmän kuin yksi prosentti vuodessa. Yleisesti oletetaan, että asuntojen hintojen vaihtelua selittää rakennuskustannukset, väestönkasvu ja/tai korkotason muutokset. Kuitenkin jo kuvasta voidaan huomata, että nämä tekijät pystyvät selittämään heikosti reaalista hintakehitystä. Esimerkiksi niissä ei tapahdu sellaista merkittävää muutosta, joka voisi selittää 1997 alkaneen jyrkän hinnan nousun. Shillerin ja Casen tekemä tilastollinen analyysi osoittaa, että vuoden päästä tapahtuvasta asuntojen hintojen vaihtelusta noin puolet on
ennustettavissa. Eli noin puolta vaihtelusta heidän tutkimuksen mukaan ei pystynyt enustamaan. Lisäksi ennustuksen tekeminen viiden tai kymmenen vuoden päähän (eli lähemmäksi asunnon omistusaikaa) on käytännöllisesti katsoen mahdotonta.
Kuvasta voidaan nähdä, että vuoden 1997 jälkeen tapahtuneesta hintojen nopeasta noususta huolimatta rakennuskustannukset ovat pysyneet lähes ennallaan. Eli asuntojen korkeasuhdanteesta huolimatta kysynnän kasvu ei ole nostanut rakennuskustannuksia, vaikka niin yleisesti oletetaan. Ylipäätään inflaatiota nopeampaa asuntojen hintojen kehitystä selittävät teoriat ovat heikkoja. Yhdysvalloissa asuntojen hintojen reaalinen hinnannousu alittaa myös reaalisen ansiotason kehityksen, joka oli keskimäärin kaksi prosenttia vuodesta 1929 vuoteen 2003. Näin heikkoa reaalista hinnan nousua selittää teknologian kehittyminen, mikä on mahdollistanut rakennusteollisuuden koneistamisen ja automatisoinnin nopeammin verrattuna paljon työllistävään palvelusektoriin nähden. Rakennusteollisuuden teknologisen kehittymisen takia asunnot voidaan rakentaa aikaisempaa halvemmin ja niiden hinnat laskevat suhteessa ansiotason kehitykseen nähden (eli reaalinen asuntojen hintojen
kehitys on hitaampaa kuin reaalinen ansiotulojen kehitys). Inflaation ylittävä, eli reaalinen, hinnan nousu voi selittyä osittain asuntoihin tehdyillä asumusmukavuutta parantavilla investoinneilla (asuntoihin on lisätty keskuslämmitys, suihkuja ja kodinkoneita, taloyhtiöön lisätty
hissi jne.) ja lähiympäristöön tehdyillä investoinneilla (kaukolämpö, metro- ja juna-asemat, tiet jne.)
Jo 1880-luvulla Kaliforniassa asuntojen hintakuplassa ihmiset pelkäsivät, että vapaista tonteista tulee pulaa. Sen jälkeen alueen hohdokkaat kaupungit (kuten esim. Los Angeles) ovat kokeneet monia hintojen laskuja ja nousuja. Vaikka Yhdysvaltain maa-alasta vain 2,6 % on urbaania aluetta (eli tilaa uusille kaupungeille riittää) tonttien hinnat joissakin kaupungeissa ovat kokeneet hintakuplia ihan näihin päiviin asti. Viime aikoina hintakuplat ovat tapahtuneet hämmästyttävän samanaikaisesti - jopa Yhdysvaltain ulkopuolella olevissa kaupungeissa (esim. Lontoo, Sydney, Pariisi). Shiller nimeää tällaiset kaupungit hohdokkaiksi kaupungeiksi ("glamour cities"), joissa asuntojen hintakuplaa ruokkii aina välillä järjetön innostuneisuus. Kuvaavaa hintakehityksessä on, että näissä kaupungeissa ensin asuntojen hintojen nousu on muuta maata nopeampaa, mutta kun hinnat kääntyvät laskuun, lasku on muuta maata nopeampaa (katso esim. kirjan kuvat 2.2 ja 2.3). Niissä kaupungeissa, joiden ympäristössä ei ole rajoitteita tonttien saatavuudessa, ei ole esiintynyt kuplia (esim. Phoenix, Milwaukee). Tällaisia rajoitteita voivat aiheuttaa kaupungin ja sen ympäristön geologiset tekijät (ympärillä meri, vuoristo ja/tai muita kaupunkeja,
juomavettä vain rajoitetusti jne.) tai viranomaisten sääntely (esim. kaavoitus). Jos rajoituksia ei ole, hinnan nousu lisää tarjontaa, mikä taas estää hintakuplan syntymistä.
Jos tonttien saatavuudessa on rajoituksia, tonttien hinnoista muodostuu merkittävä tekijä asuntojen hintoihin. Kun tällaisissa kaupungeissa markkinoihin iskee järjetön innostuneisuus, asuntojen ostajat muuttuvat agressiivisiksi, ja jopa epätoivoisiksi, tekemällä tarjouksia asunnoista, joihin he eivät ole edes kunnolla tutustuneet. Joskus asunnot myydään yli pyydetyn hinnan jo ensimmäisenä päivänä. Hintojen nousu tekee ostajista epätoivoisia ja he alkavat pelkäämään, että kohta hinnat nousevat niin korkealle, ettei heillä ole enää varaa ostaa asuntoa (mikä nostaa hintoja vielä lisää). Vaikka tonttien hinnat muodostavat merkittävän osan asuntojen hinnoista, tällaisissa kaupungeissa järjettömässä innostuneisuudessa ihmiset sortuvat ajattelemaan, että tonttien hinnat jatkavat nousuaan. Tällaista harhaa voi ruokkia alueeseen liittyvät tarinat uudesta aikakaudesta, ostajien liiallinen itsevarmuus (jota on ruokkinut lähihistorian hintojen nousu) ja maaginen ajattelu liittyen alueen hohdokkuuteen.
Hohdokkaalla alueella asumisesta voi olla jotain taloudellistakin hyötyä ja ihmiset nauttivat asua siellä, mutta siellä asuvat sortuvat helposti maagiseen ajatteluun; koska he haluavat asua siellä ja omistavat sieltä asunnon, he ajattelevat kasvavan joukon muitakin ihmisiä haluavan asua siellä ja ostaa sieltä asunnon. Tästä seuraa hohdokkaan alueen muita nopeampi hintatason nousu. Todellisuudessa hohdokkaalla alueella asuva ei saavuta kovin merkittävästi mainetta tai etua. Jos alueen hinnat nousevat niin korkealle ansiotasoon nähden, että ihmisten tulot eivät riitä kunnollisen asunnon ostamiseen, alkavat ostajat kyseenalaistaa hintatasoa. Vaikka jollakin hetkellä näyttäisi jokin yritystoiminta sidotuksi johonkin tiettyyn alueeseen, uusia alueita syntyy jatkuvasti ja liian korkea hintataso toimii hyvänä motivaationa siirtää yritystoiminta halvempaan alueeseen. Lisäksi korkea hintataso luo poliittista painetta rakentamista estävien rajoituksien vähentämiseksi, mikä jossakin vaiheessa lisää tarjontaa ja laskee hintoja.


Eksoplaneetta.
Eksoplaneetta on aurinkokunnan ulkopuolella sijaitseva, eli ekstrasolaarinen planeetta. Ensimmäinen vahvistettu eksoplaneetta löytyi vuonna 1992 ja 2. helmikuuta 2012 mennessä oli löydetty 729 eksoplaneettaa. Eksoplaneetalla ei kuitenkaan ole yleisesti hyväksyttyä määritelmää, joten arviot planeetoiksi laskettavien Aurinkokunnan ulkopuolisten kappaleiden määristä vaihtelevat. Vuonna 2012 julkaistujen tutkimusten mukaan Linnunradassa sijaitsevilla tähdillä on kiertolaisinaan keskimäärin 1,6 planeettaa. Lisäksi galaksissa saattaa olla 100 000 kertaa enemmän tähtienvälisiä planeettoja kuin mitä Linnunradassa on tähtiä.
Eksoplaneetat havaitaan harvoin suoraan, minkä vuoksi niiden havaitsemiseen on kehitetty useita epäsuoria menetelmiä. Menestyneimmät havaintamenetelmät ovat säteisnopeusmenetelmä ja ylikulkumenetelmä. Havaitsemisessa käytetään hyväksi muun muassa NASAn Kepler-luotaimen ja Hubble-avaruusteleskoopin keräämiä aineistoja.
Määritelmä.
Eksoplaneetalle ei siis ole olemassa yleisesti hyväksyttyä määritelmää ja näin ollen eri tahojen määritelmät, ja luvut vahvistettujen eksoplaneettojen määrästä, voivat vaihdella niiden julkaisijasta riippuen. NASAn ylläpitämän eksoplaneettatietokannan hyväksymiskriteeri on alle 30 Jupiterin massan koko. Exoplanet Encyclopaedia lukee planeetaksi lähtökohtaisesti alle 13 Jupiterin massaisen taivaankappaleen, mutta hyväksyy tietokantaansa myös alle 20 Jupiterin massaiset kiertolaiset mikäli saman tähden kiertoradalla on havaittu vähintään yksi toinen planeetta.
Ensimmäiset eksoplaneetat.
On pitkään väitetty, että joidenkin tähtien ympärillä kiertää planeettoja. Esimerkiksi Peter van de Kamp väitti jo 1960-luvun lopulla, että Barnardin tähteä kiertää planeetta, joka aiheuttaa jaksollisia muutoksia Barnardin tähden paikkaan. Muut tutkijat eivät ole kyenneet todentamaan väitettä.
Ensimmäiset vahvistetut eksoplaneetat löytyivät vuonna 1992, kun Aleksander Wolszczan ja Dale Frail havaitsivat planeettoja pulsari ympäriltä. Planeetat aiheuttivat muutoksia millisekuntipulsarin paikkaan ja sitä kautta pulsarin lähettämien radiopulssien saapumisaikoihin. Aikaisemmin oli jo julkaistu väittämiä löydetyistä eksoplaneetoista, mutta niiden olemassaoloa ei ollut voitu vahvistaa. Yksi tällainen oli vuonna 1988 julkaistu tutkimus, jonka mukaan Gamma Cepheillä olisi planeetta. Planeetan olemassaolo vahvistettiin vuonna 2003.
Ensimmäisen auringonkaltaista tähteä kiertävän eksoplaneetan löysivät 1995 sveitsiläiset Michel Mayor ja Didier Queloz. Heidän onnistui mitata spektrometrillä 51 Pegasi -tähtijärjestelmässä sijaitsevan eksoplaneetan vetovoimavaikutus keskustähteensä. Planeetta 51 Pegasi b on kaasuplaneetta, ja se kiertää keskustähteään lähempänä kuin Merkurius Aurinkoa.
Tutkimus kehittyy.
Aluksi havaittujen eksoplaneettojen kiertoradat olivat hyvin soikeita, ja ne sijaitsivat lähellä keskustähteä. Monet löydetyt eksoplaneetat olivat 51 Pegasi b:n kaltaisia kuumia jupitereita, eli karkeasti Jupiterin massaisia jättiläisplaneettoja, jotka kiertävät emotähteään hyvin lähellä. Tämän tyyppisten eksoplaneettojen uskottiin olevan yleisiä, mutta myöhemmät tutkimukset osoittivat niiden olevan huomattavasti harvinaisempia.
Ensimmäinen pääsarjaan kuuluvan tähden ympäriltä löytynyt usean planeetan järjestelmä oli Upsilon Andromedaen järjestelmä, joka vahvistettiin vuonna 1999. Ensimmäisen elinkelpoisella vyöhykkeellä sijaitsevan eksoplaneetan, löytymisestä ilmoitettiin 24. huhtikuuta 2007. Ensimmäiset auringonkaltaista tähteä kiertävät maankokoiset planeetat löydettiin Keplerin keräämän aineiston avulla vuonna 2011.
Ensimmäinen suora kuva eksoplaneetasta oli lähellä infrapunavaloa olevilla taajuuksilla otettu kuva. Ensimmäinen silmin nähtävän valon avulla valokuvattu eksoplaneetta oli pölykiekkotähti Fomalhautia kiertävä eksoplaneetta. Fomalhaut b:n kuvat julkaistiin Science-lehdessä 14. marraskuuta 2008.
Yleisyys.
Vuonna 2012 julkaistun Probing Lensing Anomalies NETworkin keräämän aineiston pohjalta tehdyn tutkimuksen mukaan Linnunradassa sijaitsee yli 100 miljardia planeettaa, joista yli 10 miljardia on kiviplaneettoja. Tutkimuksessa selvitettiin 0,5–10  AU:n päässä keskustähdestään kiertävien planeettojen määrää ja todettiin jokaisella tähdellä olevan keskimäärin 1,6 kiertolaista. Eri planeettatyyppien yleisyydestä todettiin 17 %:lla tähdistä olevan Jupiterin massainen kiertolainen, 52 %:lla kylmä neptunus ja 62 %:lla supermaa.
Galakseissa on tähtien kiertoradoille sidottujen eksoplaneettojen lisäksi myös tähtienvälisiä planeettoja, jotka eivät ole gravitaatiolla sidottuja mihinkään muuhun taivaankappaleeseen. Monthly Notices of the Royal Astronomical Societyssa vuonna 2012 julkaistun tutkimuksen mukaan näitä planeettoja saattaisi Linnunradassa olla jopa 100 000 kertaa enemmän kuin tähtiä.
Jättiläisplaneettoja on huomattu löytyvän yleisemmin tähdiltä, joiden metallipitoisuus on korkea. Pienempien planeettojen esiintymisen ei sen sijaan ole todettu olevan riippuvainen tähden metallisuudesta. Planeettoja omaavilla tähdillä on myös huomattu olevan yleisemmin tavallista vähemmän litiumia.
Nimeäminen.
Eksoplaneettojen valtavan määrän vuoksi niille ei anneta erillisnimiä. Eksoplaneettojen nimikkeet luodaan lisäämällä planeetan keskustähden nimen perään pieni kirjain. Kirjaimet alkavat 'b':stä ja määrittyvät planeettojen löytöjärjestyksen mukaan. Näin ollen planeettakunnan ensimmäisenä löytynyt planeetta on 'b' ja toisena löytynyt 'c'. Planeettojen nimikkeet pysyvät samoina vaikka planeettakunnasta löydettäisiin myöhemmin lisää planeettoja. Elokuussa 2012 aakkosissa viimeinen vahvistetulle planeetalle annettu kirjain oli 'h'.
Ominaisuudet.
Eksoplaneetojen ominaisuuksien tutkimusta vaikeuttaa niiden etäisyys Maasta. Havaintomenetelmien rajoitteet ovat perinteisesti aiheuttaneet otosvääristymän, kun suuret ja lähellä keskustähteään kiertävät planeetat ovat olleet yliedustettuina.
Pienimmät löydetyt eksoplaneetat ovat massaltaan Merkuriusta pienempiä ja suurimmat yli kolmekymmentä kertaa Jupiterin kokoisia. Aurinkokunnan planeettojen tapaa eksoplaneetat voidaan jakaa karkeasti kaasujättiläisiin ja kiviplaneettoihin. Eksoplaneettojen kohdalla planeettatyyppien koot kuitenkin vaihtelevat huomattavasti enemmän kuin Aurinkokunnassa. Pienimpien kaasuplaneettojen massat ovat muutaman Maan massan suuruisia ja suurimpien kiviplaneettojen massat jopa kymmenen Maan massaa. Maata suurempia kiviplaneettoja kutsutaan supermaiksi.
Monien ylikulkumenetelmällä havaittavien planeettojen on huomattu olevan merkittävästi suurempia, kuin mitä tunnettujen fysiikan teorioiden mukaan olisi niiden massa huomioon ottaen todennäköistä. Planeettojen kiertoajat vaihtelevat alle vuorokaudesta satoihin vuosiin. Moniplaneettaiset järjestelmät ovat usein resonanssissa ja planeettojen kiertoratojen eksentrisyys voi olla korkea. Näistä johtuen Keplerin lait eivät kykene selittämään kaikkia eksoplaneetoilla havaittuja liikeratoja.
Havaitseminen.
Eksoplaneettojen suora kuvaaminen on vaikeaa, koska pienemmät kohteet hukkuvat helposti kirkkaan keskustähden valoon. Havaitsemista vaikeuttavat myös tähden ilmakehän rauhattomuus ja teleskooppien huono erotuskyky. Eksoplaneettojen suoran havaitsemisen vaikeuden vuoksi niiden havaitsemiseen on kehitetty useita epäsuoria menetelmiä.
Menetelmät.
Tähteä kiertävä eksoplaneetta voidaan havaita sen kulkiessa keskustähtensä ja maan välistä, sekä kiertolaisen keskustähden kiertorataan aiheuttamista muutoksista.
Säteisnopeusmenetelmä ja ylikulkumenetelmä ovat epäsuoria menetelmiä, joiden avulla on löydetty valtaosa kaikista varmistuneista eksoplaneetoista. Molemmilla menetelmillä löydetyt planeetat sijaitsevat tyypillisesti verrattain lähellä keskustähteään. Säteisnopeusmenetelmä perustuu keskustähden spektriä tarkkailemalla selvitetyn Doppler-ilmiön perusteella tehtyyn säteisliikkeen mittaamiseen. Säteisnopeusmenetelmän avulla on löydetty yli 60 % vahvistetuista eksoplaneetoista (elokuussa 2012). Ylikulkumenetelmän avulla voidaan havaita eksoplaneettoja, kun ne kulkevat keskustähtensä ja Maan välistä. Tähden kiekon yli kulkeva valo pimentää hyvin pienen osan tähdestä säännöllisin väliajoin.
Pulsariajoituksen avulla on mahdollista jäljittää pulsaria kiertäviä taivaankappaleita. Pulsari lähettää tasaisin väliajoin radioaalloista muodostuvia pulsseja. Mahdollinen kiertolainen aiheuttaa muutoksia pulssien ajoitukseen, ja ajoituspoikkeamia voidaan käyttää eksoplaneettojen havaitsemiseen. Astrometrian avulla voidaan havaita eksoplaneetta, kun se ratajaksonsa aikana siirtelee yhteistä painopistettä kiertävää keskustähteään. Mikrolinssien avulla voidaan havaita eksoplaneettoja niiden painovoiman vuoksi taittuneiden valonsäteiden perusteella. Tällä tavalla voidaan löytää planeettoja, jotka sijaitsevat kauempana keskustähdestään kuin säteisnopeus- ja ylikulkumenetelmillä löydetyt planeetat.
Välineet.
Eksoplaneettojen etsimistä varten on rakennettu useita satelliitteja ja luotaimia. Ranskan avaruusjärjestön CNESin CoRoT-satelliitti laukaistiin kiertoradalleen joulukuussa 2006 ja saattaa löytää jopa Maan kokoluokan planeettoja ylikulkumenetelmällä. NASAn Kepler-luotain etsii Maan kokoluokan planeettoja ylikulkumenetelmällä. Kepler laukaistiin kohti Aurinkoa kiertävää rataansa maaliskuussa 2009. Myös Hubble-avaruusteleskoopin ottamista suorista valokuvista on pystytty löytämään useita eksoplaneettoja. Euroopan avaruusjärjestön ESAn Gaia-luotaimen toivotaan löytävän kymmeniätuhansia eksoplaneettoja mittaamalla tähtien sijainnin ja säteisnopeuden muutoksia. Sen laukaisu on suunniteltu tapahtuvan vuonna 2013. Avaruusteleskooppien lisäksi eksoplaneettoja etsitään myös maassa olevilla laitteilla. Näistä menestynein on HARPS, joka oli vuoteen 2011 mennessä löytänyt 150 eksoplaneettaa.


Tyko Brahe.
Tyko Brahe (oikealta nimeltään Tyge Ottesen Brahe; 14. joulukuuta 1546 – 24. lokakuuta 1601) oli tanskalainen tähtitieteilijä. Hän oli omana aikanaan myös tunnettu astrologi ja alkemisti. Hän rakennutti Venin saarelle kaksikin observatoriota, ensin Stjerneborgin ja hiukan myöhemmin isomman ja paremmin varustetun Uranienborgin, mistä tuli varhainen "tutkimusinstituutti". Kummastakaan rakennuksesta ei ole edes peruskiviä jäljellä. Rakennusten ulkonäkö tunnetaan vain niistä tehtyjen piirrosten ja maalausten perusteella.
Julkaisutoiminnan takia hän omisti kirjapainon ja paperimyllyn. Brahen tunnetuin apulainen oli Johannes Kepler.
Elämä.
Tyko Brahe, jonka etunimestä on olemassa useita muotoja (Tyge tanskaksi ja Tycho latinaksi), syntyi 14. joulukuuta 1546 Tanskassa Otto ja Beata Brahen perheeseen. Hän aloitti opintonsa vuonna 1559 Kööpenhaminan yliopistossa, ollen silloin vain 12 vuoden ikäinen, opiskellen ajan hengen mukaisesti retoriikkaa ja filosofiaa. Kolme vuotta myöhemmin Brahe siirtyi Leipzigin yliopistoon opiskelemaan lakia. Näinä vuosina hän myös itse opiskeli tähtitiedettä. Kemiaa hän opiskeli Augsburgissa vuosina 1570–1572. Tyko myös taivutteli setänsä rakentamaan hänelle oma kemian laboratorion Herritzwadin linnaansa. Näinä vuosina Tyko joutui miekkataisteluun, jossa hän menetti nenänsä. Hänelle valmistettiin nenäproteesi hopeasta ja kullasta.
Vuonna 1572 Brahe havaitsi Kassiopeian tähdistössä uuden tähden. Hän tarkkaili sitä tiiviisti ja tuli siihen johtopäätökseen, että kyseessä oli uusi taivaalla paikallaan pysyvä tähti. Seuraavana vuonna hän julkaisi teoksen "De Stella Nova" (lat. uudesta tähdestä). Nyt tiedetään, että kyse oli supernovaräjähdyksestä. Kirja herätti tyrmistystä papiston keskuudessa. Siihen aikaan nimittäin uskottiin vakaasti, että tähdet olisivat jumalaista alkuperää, eikä maailmankaikkeuteen ollut syntynyt mitään uutta sen jälkeen kun Jumala oli lopettanut luomistyönsä. Tuohon aikaan lähes kaikki tähtitietous oli peräisin Aristoteleen ja Ptolemaioksen ajatuksiin perustuvista kirjoista.
Vuonna 1575 Tanskan kuningas Fredrik II antoi hänelle pienen eläkkeen ja elinikäiseksi lahjaksi Juutinraumassa Landskronan lähistöllä sijaitsevan Venin saaren. Brahe rakensi saarelle observatorion ja aloitti tähtitaivaan tarkkailun. Vuonna 1588 hänen suojelijansa Fredrik II kuoli. Hänen seuraajansa Kristian IV lopetti hänen eläkkeensä ja rahavaikeuksien takia Brahen oli pakko lähteä saareltaan vuonna 1597 21 tuloksellisen vuoden jälkeen. Hän jatkoi vähän aikaa työtään Hampurissa, mutta jatkoi sitten Benatkyn linnaan Tšekkiin, jonne hän asettui 1599 Rudolf II:n suojelukseen. Praha oli tuolloin erittäin merkittävä tieteen keskus ja Brahe löysi jatkajan elämäntyölleen. Vuonna 1600 hän tapasi tuolloin varsin tuntemattoman Johannes Keplerin.
Tyko Brahe kuoli seuraavana vuonna (24. lokakuuta 1601). Kepler viimeisteli hänen elämäntyönsä ja julkaisi Brahen tähtiluettelon "Astronomiae Instauratae Progymnasmata", joka sisälsi 777 tähden sijaintitiedot. Tyko Brahe oli ensimmäisiä jotka tajusivat järjestelmällisen havaitsemisen tärkeyden tähtitieteessä. Tätä saavutusta voisi hyvin verrata Galileo Galileihin, joka alkoi ensimmäisenä soveltaa empiiristä tutkimusta. Ilman hänen tutkimustuloksiaan Kepler ei välttämättä olisi keksinyt lakejaan planeettojen radoista.
Kuolema.
Legendan mukaan tähtitieteilijä kuoli virtsarakon pullistumaan juotuaan liikaa viiniä päivällisellä Rosenbergin paronin kanssa. Brahe pelkäsi etikettirikettä niin paljon, ettei poistunut pöydästä.
Nykyisen tietämyksen mukaan Brahe kuoli virtsarakon tulehdukseen. Hänen epäillään yrittäneen hoitaa itseään elohopeaa sisältäneillä lääkkeillä, joka selittää korkean elohopeamäärän hänen elimistössään. Brahe kuoli aamulla yhdeksän ja kymmenen välillä.
On myös esitetty epäilyjä siitä, että Brahen olisi murhannut Kepler. Tämä väite perustuu 1990-luvulla tehtyihin oikeuslääketieteellisiin tutkimuksiin, jotka perustuivat vuonna 1901 haudasta otettuihin hiusnäytteisiin. Vertaamalla hiusten kasvunopeutta Brahen hiuksista löytyneisiin elohopeamääriin on pystytty päättelemään milloin ja minkä kokoisina annoksina Brahe oli elohopeaa saanut. Koska Brahen elämän loppuvaiheista on tarkat päiväkirjat, on voitu osoittaa, että Kepler oli käytännössä ainut mahdollinen henkilö, joka olisi voinut myrkyttää Brahen. Vuonna 2010 hauta avattiin uudelleen, jotta kuolinsyy pystyttäisiin määrittelemään tarkemmin.


Arrow’n paradoksi.
Arrow’n paradoksi tai Arrow’n mahdottomuusteoreema on vaalitapoihin liittyvä teoreema, jonka mukaan mikään sellainen vaalitapa, jossa äänestäjät laittavat osan tai kaikki ehdokkaista suosituimmuusjärjestykseen, ei voi täyttää Arrow’n määrittämiä viittä maalaisjärjen mukaista kriteeriä. Teoreeman kehittäjä Kenneth Arrow voitti tutkimuksiaan esittävällä kirjalla "Social choice and individual values" Nobelin taloustieteiden palkinnon 1972.
Arrow’n teoreema sanoo, että jos äänestäjiä on enemmän kuin kaksi ja valintavaihtoehtoja enemmän kuin kolme, ei mikään vaalitapa voi täyttää kaikkia viittä ehtoa.
Löysentämällä epärelevanttien vaihtoehtojen ehtoa poistamalla Smith-joukon kandidaatit, eräät Condorcet’n vaalitavat täyttävät ehdot.


Neutronitähti.
Neutronitähti on painovoiman vaikutuksesta kokoon luhistunut tähti, joka koostuu pääasiassa neutroneista. Neutronitähtien läpimitta on yleensä muutamien kymmenien kilometrien luokkaa ja massan alaraja 1,4 Auringon massaa. Mikäli massa on tätä pienempi, tähdestä tulee valkoinen kääpiö. Massan ylärajaa ei tiedetä kovin tarkkaan, mutta sen on oltava 2–3 Auringon massaa. Tätä suurempimassainen tähti luhistuisi mustaksi aukoksi tai teoreettiseksi kvarkkitähdeksi. Neutronitähden sisältämä aine on erittäin tiheää: nuppineulan pään kokoinen kappale neutronitähteä painaisi Maan pinnalla miljoona tonnia. Neutronitähden tiheys selittää sen suuren painovoiman, joka on 2×1011 – 3×1012 suurempi kuin Maan. Suuri painovoima aiheuttaa neutronitähden suuren pakonopeuden, noin 150 000 kilometriä sekunnissa (eli noin puolet valonnopeudesta).
Muotoutuminen.
Neutronitähti syntyy raskaan tähden kuollessa, kehityksen loppuvaiheissa, kun tähden ydin romahtaa kokoon ja tähden kuorikerrokset sinkoutuvat avaruuteen muodostaen tähden ympärille nopeasti laajenevan räjähdyspilven. Tähden kuolintapahtuma on havaittavissa laajalle maailmankaikkeuteen supernovana. Neutronitähdet havaitaan pulsareina, jotka pyörivät nopeasti ja joiden pyörähdysaika on tyypillisesti muutamia sekunteja. Joissakin tapauksissa (nuorimmissa pulsareissa) pyörähdysaika voi olla vain muutamia millisekunteja. Tällaista pulsaria kutsutaan millisekuntipulsariksi.
Rakenne.
Neutronitähdillä uskotaan olevan muutaman senttimetrin paksuinen ”kaasukehä”, jonka tiheys vastaa Maapallolla esiintyvää rautaa. Kaasukehä muodostuu raskaista atomeista. Tämän alla on kiinteä vaippa, joka on paljon tiheämpää ja kovempaa kuin mikään tunnettu aine Maassa. Sen alla on ydin, jonka koostumusta ei vielä ole kyetty selvittämään. On arveltu, että ydin koostuisi jonkinlaisesta erittäin hyvin sähköä johtavasta neutronimassasta eli niin sanotusta supranesteestä, joka on täysin kitkatonta. Siinä saattaa olla neutronien lisäksi pioneita ja kaoneita.
Magneettikenttä.
Neutronitähdet muodostavat yleensä ympärilleen voimakkaan magneettikentän, joka aiheutuu tähden erittäin nopeasta pyörimisestä. Tällaisen magneettikentän voimakkuus saattaa suurimmillaan olla ehkä jopa 100 gigateslaa.
Magneettikenttä hidastaa pikkuhiljaa tähden pyörimistä, mistä tähtitieteilijät voivat laskea neutronitähden iän. Mitatut hidastumisnopeudet ovat väliltä 10−10 ja 10−21 sekuntia yhtä kierrosta kohti, mikä tarkoittaa sitä, että neutronitähti joka nyt pyörii kierroksen sekunnissa pyörii miljoonan vuoden päästä kierroksen 1,03 sekunnissa.
Kaksoistähdet.
Arviolta 5 prosenttia neutronitähdistä on osana kaksoistähtijärjestelmää. Toinen komponentti voi olla tavallinen tähti, valkoinen kääpiö, toinen neutronitähti tai jopa musta aukko. Neutronitähden voimakas painovoimakenttä imee materiaa toisesta tähdestä.


Tähtitieteen harrastus.
Tähtitieteen harrastuksella tarkoitetaan tähtitaivaan kohteiden ja ilmiöiden katselua, harrastusluonteista tutkimista ja tähtitieteen tutkimuksen seuraamista omaksi iloksi. Usein tähtiharrastuksen alueelle lasketaan myös avaruustekniikan seuraaminen ja harrastaminen sekä ilmakehän ilmiöiden tarkkailu.
Tähtitieteen harrastus tapahtuu yleensä jonkun tähtiharrastusyhdistyksen puitteissa, Suomessa Ursan tai jonkun paikallisen tähtiyhdistyksen.
Tähtitieteen harrastajat harvemmin pyrkivät tekemään itse tiedettä, vaan useimmiten kiinnostus tähtimaailman ilmiöihin on tiedollisen uteliaisuuden tyydyttämistä ja oman elinympäristön tarkkailua laajassa mittakaavassa. Toki edistyneimmät harrastajat ovat saavuttaneet jopa tieteellisesti merkittäviä tuloksia.
Aiheesta muualla.
*


Väärät ystävät.
Väärät ystävät eli petolliset ystävät (myös sekaannussanat) ovat kahden eri kielen sanoja ja sanontoja, jotka muistuttavat toisiaan ulkoisesti (ääntämykseltään tai oikeinkirjoitukseltaan) mutta tarkoittavat eri asioita. Alun perin termi tulee ranskan ja englannin välisistä () merkitystään muuttaneista lainasanoista. Petolliset ystävät ovat ongelmallisia varsinkin vieraan kielen opiskelijalle, mutta myös kielen ammattilaiset lankeavat joskus niihin. Petolliset ystävät voivat olla sukulaissanoja eli samaa alkuperää tai sattumalta samankaltaisia.
Hyvin harva kielten välinen sanapari tarkoittaa täysin samaa asiaa. Sanan merkitys vaihtelee käyttöyhteyden mukaan. Sanoilla on merkityskenttiä, jotka kertovat miten laajasti sana käsittää jonkun asian tai ilmiön. Esimerkkinä yleisin käännös suomen sanalle "poika" on ruotsiksi "pojke", mutta jos tarkoitetaan jonkun omaa jälkeläistä, on ruotsinnos "son".
Yleensä merkityskentät ovat lähes samoja, mikä on vaarallinen tilanne, sillä silloin merkityskentän rajalla eroa on vaikeinta huomata. Lainasanoilla on taipumus ottaa alkuperäisen sanan merkityskirjosta vain yksi tietty merkitys. Sanojen eri merkityskenttiä selittää myös se, että kielet muuttuvat jatkuvasti ja lainasana, joka olisikin kopioitunut alun perin samanmerkityksisenä, saattaa olla kehittynyt eri suuntaan kuin alkukielinen vastineensa.
On olemassa myös petollisia ystäviä, jotka ovat täysin eri alkuperää, esimerkiksi suomen "siili" ja englannin "seal" [siil] 'hylje'.
__NOTOC__
Etelä – edel ja lounas – lõuna.
Suomen ja viron kielessä etelää ja lounasta tarkoittavien ilmansuuntien nimet ovat keskenään toisin päin. Viron "edel" tarkoittaa suomen 'lounasta' ja vastaavasti viron "lõuna" suomen 'etelää'.
Hallitus ja hallitus.
Suomen kielessä hallitus tarkoittaa 'valtioneuvostoa' tai muun 'organisaation johtoa'. Viron kielessä sana merkitsee 'hometta'.
Tape – teippi.
"Teippi"-sana on laina englannin "tape"-sanasta. Englannissa "tape" kuitenkin tarkoittaa mitä tahansa nauhaa, vertaa esimerkiksi "video tape". Suomen kieleen lainattiin sanan merkitys "adhesive tape" eli kiinnittyvä nauha, liimanauha.
Identity – identiteetti.
"Identity" on hyvä esimerkki väärästä ystävästä ja yleisestä käännösvirheestä. Suomen "identiteetti" on ihmisen käsitys omasta itsestään, kun englannissa "identity" merkitsee myös henkilöyttä.
President – presidentti.
Sana "president" merkitsee (joukon) edessä istuvaa. Yleinen merkitys on 'puheenjohtaja', mutta valtioissa ja ylioikeuksissa 'presidentti'. Siten esimerkiksi Amerikassa yhtiöistä puhuttaessa "president" tarkoittaa 'yhtiön hallituksen puheenjohtajaa'. Moottoripyöräjengit kuitenkin kutsuvat johtajiaan "presidenteiksi".
Minister – ministeri.
Amerikanenglannissa "minister" merkitsee 'pappia', "ministeri" taas on "secretary" ("sihteeri"). Yhdysvalloissa "Secretary of State" on 'ulkoministeri' eikä "valtiosihteeri". Brittienglannissa taas "minister" merkitsee 'ministeriä' kuten myös "Secretary of State".


Atomilause.
Atomilause on logiikassa lause, jonka mikään osa ei voi toimia lauseena. Toisin sanoen, atomilause ei sisällä loogisia konnektiiveja.
Atomilauseet ja predikaattilogiikka.
Predikaattilogiikassa yksilöolioita (eli partikulaareja) kuvaavista yksilövakioista ja yksilömuuttujista sekä ominaisuuksia ja relaatioita (eli universaaleja) kuvaavista predikaateista voidaan muodostaa kahdenlaisia kaavoja: suljettuja ja avoimia. Suljetut kaavat, eli lauseet, eivät sisällä vapaita muuttujia, ja ne ovat joko tosia tai epätosia annetusta tulkinnasta riippuen. Esimerkiksi "Helsinki on Suomen pääkaupunki" ja "7 + 1 = 2" ovat suljettuja kaavoja, ensimmäinen tosi ja jälkimmäinen epätosi.
Avoimet kaavat, eli lyhyemmin kaavat, sisältävät yhden tai useamman vapaan muuttujan, ja niiden totuus riippuu vapaiden muuttujien arvosta (tai arvoista). Esimerkiksi "x on Suomen pääkaupunki" ja "7 + y = 2" ovat avoimia lauseita. Avoimia lauseita voidaan kutsua myös "predikaateiksi".
Avoimesta kaavasta saadaan lause sijoittamalla vapaiden muuttujien paikoille yksilövakioita tai sitomalla ne
formula_7
formula_8
formula_9
formula_10
formula_11


Ylikulkumenetelmä.
Ylikulkumenetelmällä etsitään eksoplaneettoja eli planeettoja, jotka sijaitsevat muualla kuin omassa aurinkokunnassamme. Ylikulkumenetelmä perustuu siihen, että eksoplaneetta kulkiessaan keskustähtensä editse aiheuttaa keskustähtensä kirkkauteen pienen mutta havaittavan muutoksen. Tämä sitten rekisteröidään Maassa ja kyseistä tähteä aletaan seurata. Koska planeetta kulkee emotähtensä editse yleensä useammin kuin kerran, voidaan tästä selvittää planeetan kiertoaika ja siitä edelleen planeetan massa ja etäisyys emotähdestään. Jos planeetalla on kaasukehä, voidaan sen kemiallista koostumusta arvioida havaitsemalla kaasukehän aiheuttamaa pientä jälkeä emotähden spektrissä.
Suomalaiset harrastajat ovat havainneet eksoplaneettoja tällä menetelmällä.


Kieku ja Kaiku.
Kieku ja Kaiku on sarjakuvapiirtäjä Asmo Alhon ja kirjailija Mika Waltarin luoma sarjakuva, joka ilmestyi "Oma Koti" -lehdessä vuosina 1932-1934 (+näytenumero 1931) ja Kotiliedessä vuosina 1934 - 1975. Kieku ja Kaiku oli aikansa suosituimpia sarjakuvia ja ilmestyi monina kokoelmina.
Sarjakuvan päähenkilöt olivat valkea kukonpoika Kieku ja musta kukonpoika Kaiku sekä näiden porsasystävä Possu. Jälkimmäinen nousi ajan mittaan yhä keskeisempään rooliin, ja sarjan nimestä käytettiin joskus myös muotoa "Kieku, Kaiku ja Possu". Päähenkilöt olivat aivan aluksi, kuuden sarjan verran normaaleja kanalintuja, mutta muuttuivat pian antropomorfisiksi eläimiksi jotka elivät ja käyttäytyivät ihmisten tavoin, ja joiden asuinympäristönä oli suomalainen maaseutu. Sivuhahmoina esiintyi muita eläimiä, mm. karhuja ja jäniksiä.
Kieun ja Kaiun maailma oli konservatiivinen, ja siinä opetettiin (lapsi)lukijoille hyviä tapoja ja käyttäytymissääntöjä pienten arkipäiväisten kommellusten avulla. Yhden sivun mittaisissa sarjakuvissa oli tavallisesti jokin opetus, jossa joku päähenkilöistä sai kokea, mitä esimerkiksi ylpeydestä, laiskuudesta tai hätäilemisestä seuraa. Kieku ja Kaiku saattoivat myös opettaa yhteisvastuuta kutsumalla kodittomia eläimiä viettämään joulua kanssaan tai jakamalla ateriansa vähäosaisille. Mukana oli kuitenkin myös puhtaita vitsisarjoja.
Vanhaan eurooppalaisen sarjakuvan tapaan Kieku ja Kaiku ei käyttänyt puhekuplia, vaan tarina kerrottiin ruutujen alle sijoitetuilla, Mika Waltarin riimittelemillä kuvateksteillä. Sarjakuvan tavallinen syntyprosessi oli se, että Asmo Alho keksi tarinaluonnoksen ja Waltari kirjoitti siihen kuvatekstit, joiden pohjalta Alho piirsi sarjakuvan puhtaaksi. Sarjakuvan suosion salaisuus olivat Waltarin nokkelasti riimittelemät tekstit, joissa tavallisesti käytettiin vaikeita kolmitavuisia loppusointuja, kuten "Kissakin jää joskus hiirettä / jos se pitää liian kiirettä" tai "Opetus on oiva tällistä / törmäily on häpeällistä". Muun muassa aikansa kuuluisin runoilija, professori V. A. Koskenniemi, kertoi lukevansa Kiekua ja Kaikua vain nähdäkseen, kuinka paljon kolmitavuisia loppusointuja Waltari pystyy keksimään. Vaikka Waltari lopetti varsinaisen kirjailijannuransa 1964, jolloin häneltä ilmestyi hänen viimeinen romaaninsa, Kieku ja Kaiku - riimejä häneltä syntyi yhä helposti. Sarjakuvan tekeminen päättyi Asmo Alhon poismenoon 1975.
Waltarin lisäksi riimejä kirjoittivat sarjan historian aikana myös Valentin (Ensio Rislakki), Fr. Ruotsalainen ja Viljo Kajava.
Sarjakuvasta on tehty muutamia pastissejakin, joista tunnetuin ja määrätietoisin lienee "Rieku ja Raiku".


Rieku ja Raiku.
Rieku ja Raiku on Jari Lehikoisen kirjoittama, Tomi Riionheimon piirtämä ja Hannu Lajusen värittämä sarjakuva, joka on parodia tai pastissi Asmo Alhon ja Mika Waltarin Kieku ja Kaiku -sarjakuvasta.
Kieku ja Kaiku opettavat konservatiivisia elämänarvoja ja käyttäytymissääntöjä pienillä koko perheelle sopivilla sattumuksilla. Rieku ja Raiku taas toilailivat aluksi viinan, huumeiden, irtoseksin ja kaikenlaisten poikamiehen elämään liittyvien ongelmien parissa, mutta ilmestyessään Me-lehden sivuille olivat tarinat siistiytyneet koko perheelle sopiviksi. Sarjat muuttuivat jossain määrin opettavaisiksi esikuvasarjakuvan tapaan tietyn vinon näkökulman silti säilyttäen.
Rieku ja Raiku -sarjakuvan tekstit on kirjoitettu esikuvansa mukaisesti riimiin.
Ensimmäinen Rieku ja Raiku -sarjakuva julkaistiin Suuressa kurpitsassa vuonna 1988 ja seuraava myöhemmin Pieni kurpitsa -lehdessä. Tekijöiden turhautumisen vuoksi sarja oli jäädä kahteen strippiin kunnes vuonna 1993 sarjakuva ilmestyi ensin Joensuun ylioppilaslehdessä ja sittemmin Helsingin Ylioppilaslehdessä. Näistä sarjoista Jalava julkaisi kokoelman Tiputarhan kuvakirja vuonna 1996. Toinen painos kirjasta julkaistiin vuonna 2005.
Vuosina 1999-2004 pääasiassa Me-lehdessä nähtyjä sarjoja löytyy Ilias- ja Hankikanto-kustantamojen julkaisemasta kokoelma-albumista Me Rieku ja Raiku.
Vuonna 2003 Rieku ja Raiku -sarjakuvan julkaisu aloitettiin Karjalaisessa ja vuonna 2004 Aamulehdessä.
Sarjakuvasta on tehty 13-osainen lyhytanimaatiosarja, jonka ovat ohjanneet Tomi Riionheimo ja Hannu Lajunen ja tuottanut Indie Films. Elokuvat saivat ensiesityksensä televisiossa YLE TV1:n Uusi kino -esityspaikalla kesällä 2003.
Kukkopojat ovat esiintyneet myös tietokonejoulukalenterissa, jonka alkuperäistä versiota jaettiin disketeillä kaveripiirissä. Siitä Arto Kivimäen latinaksi kääntämä versio julkaistiin YLEn www-sivuilla nimellä "Nexus et Plexus".


Kenia.
Kenia (swahiliksi ja), virallisesti Kenian tasavalta (,) on Itä-Afrikassa sijaitseva n. 43 miljoonan asukkaan valtio, joka rajoittuu kaakossa Intian valtamereen, idässä Somaliaan, pohjoisessa Etiopiaan, luoteessa Etelä-Sudaniin, lännessä Ugandaan ja etelässä Tansaniaan. Entinen brittien siirtomaa oli parikymmentä vuotta yksipuoluevaltio. Puoluerajoja tärkeämpiä ovat olleet heimojen väliset erimielisyydet, jotka ovat ajoittain leimahtaneet väkivaltaisuuksiksi. Talouden kulmakiviä ovat maatalous ja matkailu.
Varhainen historia.
Itä-Afrikasta on löydetty proto­hominidien fossiileja noin 20 miljoonan vuoden takaa. Turkana­järven kaivauksissa Keniassa niitä on löydetty 2-4 miljoonan vuoden takaa.
Kuušilaisten kielten puhujat nykyisen Sudanin ja Etiopian alueelta asettuivat nyky-Keniaan noin 2000-luvulla eaa. 1000-luvulla saapuivat niloottisten ja bantu­kielten puhujat, joita on nykyään 2/3 Kenian väestöstä. Arabien kauppa Kenian rannikolla alkoi ensimmäisellä vuosisadalla. Arabian kielestä vaikutteita saanut bantukieli swahili syntyi alueella kaupan myötä.
Arabikauppiaiden vaikutuksen katkaisi portugalilaisten saapuminen 1498. Eurooppalaiset kuitenkin kolonisoivat maan vasta 1800-luvun lopulla. Brittiläinen tutkimus 1800-luvun puolivälistä johti Brittiläisen Itä-Afrikan protektoraatin muodostamiseen 1895. Samana vuonna britit aloittivat rautatien rakentamisen Mmbasasta Viktoriajärvelle. Britit kannustivat eurooppalaisten uudisasukkaiden asettumista hedelmällisille keskiylängöille, mikä johti kikujujen ajamiseen pois heidän asuinalueiltaan. Myös hauta­vajoaman ja länsiylänköjen aluetta otettiin maasailta ja kalenjineilta eurooppalaisten käyttöön. Muulla brittien läsnäolo oli vähäistä.
Siirtomaakausi.
Vuonna 1920 Keniasta tuli virallisesti Yhdistyneen kuningaskunnan siirtomaa. Afrikkalaiset saivat ensimmäistä kertaa äänivaltaa maan hallinnossa 1944, jolloin muutama brittien valitsema paikallinen otettiin parlamenttiin.
Vuosian 1952–1959 siirtomaa oli hätätilassa kikujujen Mau Mau -kapinan vuoksi, joka kohdistui siirtomaavaltaa ja erityisesti sen maapolitiikkaa vastaan. Kymmeniä tuhansia kuoli taisteluissa ja siirtoleireillä. Brittien tappiot olivat 650 miestä. Tänä aikana paikalliset saivat merkittävää äänivaltaa maan asioissa. Ensimmäiset suorat vaalit järjestettiin 1957. Tuleva valtionpäämies Jomo Kenyatta vangittiin kapinan yhteydessä ja vapautettiin kotiarestiin vasta vuonna 1959..
Itsenäisyys.
Keniasta tuli itsenäinen 12. joulukuuta 1963, ja se liittyi seuraavana vuonna Kansainyhteisöön. Tasavalta maasta tuli vuonna 1964.
Kenian ensimmäinen presidentti oli Jomo Kenyatta 1964–1978, oikealta nimeltään Kamau wa Ngengi. Hän oli kikuju ja edusti Kenian Afrikkalainen Unioni -puoluetta (Kenya African National Union; KANU), jolla ei ollut juuri vastustajia. Pieni vasemmistolainen Kenian kansanliitto (Kenya People's Union; KPU) perustettiin 1966, mutta se kiellettiin 1969 ja sen johtajat vangittiin. Kenyattan kuollessa 1978 häntä seurasi hänen varapresidenttinsä Daniel arap Moi, josta tuli KANU:n johtaja ja maan toinen presidentti.
Kesällä 1982 maasta tehtiin virallisesti KANU:n hallitsema yksipuoluevaltio. Kaksi kuukautta myöhemmin ilmavoimien upseerit ja eräät opposition voimat yrittivät vallankaappausta, jonka armeijan uskolliset yksiköt kukistivat. Moin hallituksesta tuli yksi maailman korruptoituneimpia. Moin kaudella Yhdysvallat liittolaisineen tukivat Keniaa, koska se oli etuvartio kommunistien tukemia Etiopiaa ja Tansaniaa vastaan.
Kylmän sodan päätyttyä yksipuoluejärjestelmä poistettiin maan perustuslaista, ja 1992 järjestettiin maan historian ensimmäiset monipuoluevaalit. KANU ja Moi säilyttivät asemansa vuosien 1992 ja 1997 vaaleissa. Vuonna 1997 KANU joutui turvautumaan ensimmäisen kerran muiden puolueiden tukeen pysyäkseen hallituksessa.
Lokakuussa 2002 oppositiopuolueet ja KANU:sta eronneet muodostivat Kansallisen sateenkaarikoalition (National Rainbow Coalition; NARC), ja sen ehdokas Mwai Kibaki valittiin maan kolmanneksi presidentiksi äänivyöryllä.
Keniassa järjestettiin yhdistetyt parlamentti-, paikallis- ja presidentinvaalit 27. joulukuuta 2007. Ääntenlaskennan viivytysten jälkeen presidentti Mwai Kibaki julistettiin presidentiksi toiselle kaudelle 30. joulukuuta 2007. Vaalituloksen tökerö väärentäminen johti opposition protestointiin ja väkivaltaisiin levottomuuksiin, joissa kuoli yli 1500 henkeä. Väkivaltaisuuksia käytiin kikuju- ja luo-heimojen välillä, mikä on jakanut kansan kahtia. Levottomuuksia on esiintynyt koko maassa, ja Kenian poliisille annettiin lupa tappaa. Lisäksi opposition edustaja surmattiin kotiovelleen. Esimerkiksi Kisumussa, Migorissa, Eldoretissa, Kakamegassa ja osassa Mombasaa on ollut erityisen levotonta. Nairobin suurimmissa slummeissa tilanne oli väkivaltainen ja arvaamaton.
Kansanedustajan paikalta putosi esimerkiksi Kibakin hallituksen ministereistä peräti 21. Yleisesti Raila Odingan ODM-puolue oli vaalien suuri voittaja. ODM sai peräti 99 edustajaa uuteen 210-paikkaiseen parlamenttiin. Kibakin edustama PNU-puolue sai vain 46 edustajapaikkaa ja ODM-Kenya 16 paikkaa. KANU-puolueelle, jota aikanaan johti entinen presidentti Daniel Arap Moi, tuli 14 paikkaa.
Kenian maakunnat.
Kenia jakautuu seitsemään maakuntaan ja Nairobin alueeseen. Maakunnat ("Mikoa") on jaettu 71 kuntaan ("Wilaya"), jotka on vielä jaettu 262 piiriin ("Taarafa")
Maantiede.
Maan pinta-ala on 580 367 km². Sillä on maarajaa Etiopian, Somalian, Tansanian ja Ugandan kanssa yhteensä 3 477 km ja rannikkoa 536 km.
Kenian maasto nousee rannikon alavasta tasangosta kohti maan keskiosan vuoriketjuja, joiden korkeimmat huiput kohoavat kolmeen kilometriin. Iso hautavajoama halkoo maata Nairobin pohjoispuolella. Siitä pohjoiseen on kuiva tasankoalue.
Vaikka Kenia sijaitsee päiväntasaajalla, sen sademäärät ovat vähäiset verrattuina sademetsäalueisiin. Sadekausia on kaksi, toinen maalis-toukokuussa, toinen marras-joulukuussa. Vain rannikolla vallitsee tropiikille tyypillinen kuuma ja kostea ilmasto, vuoristoisemmilla alueilla on korkeuden takia viileämpää. Korkeimmilla alueilla kuten Elgon- ja Keniavuorilla on vuosittain pakkasta ja osa sateesta tulee lumena.
Keniassa on 191 lentokenttää, joista 17 kiitotie on päällystetty. Päällystettyjä maanteitä on 11 197 kilometriä ja rautatietä 2 778 kilometriä. Rata jatkuu Tansanian puolelle, mutta kansainvälinen junaliikenne on keskeytetty. Tansaniaan on monia bussiyhteyksiä, samoin Ugandaan ja Etiopiaan. Viktoriajärvellä ei ole kansainvälistä matkustajaliikennettä. Yhteydet Mombasasta Tansanian saarille ovat satunnaisia.
Keniassa elää monia suuria nisäkkäitä kuten elefantteja, leijonia, kirahveja, seeproja ja antilooppeja sekä harvinaisia lintulajeja. Metsästys ja kasvava väkiluku saivat eläinten määrän vähenemään 1900-luvulla. Niinpä valtio rajoitti metsästystä ja perusti suojelualueita jäljellä olevan luonnon suojelemiseksi. Nykyisin Kenian kansallispuistot kuuluvat maan tärkeimpiin matkailukohteisiin. Niistä suosituimpia ovat Nairobin kansallispuisto pääkaupungin liepeillä, Masai Mara jossa monenlainen suurriista on yleistä, Amboselin kansallispuisto ja Tsavo afrikannorsuineen ja Nakurujärven kansallispuisto flamingoineen. Sibiloin kansallispuistossa elää maailman suurin krokotiilipopulaatio."Dendrosenecio keniensis" on Kenian vuorten endeeminen kasvilaji, jonka varsi kasvaa kuusimetriseksi ja kukat voivat kasvaa yli metrin korkuisiksi. Vuorilla kasvaa villeinä myös "Lobelia keniensis". Nämä erikoiset kasvit kestävät sen, että lämpötila laskee öisin pakkasen puolelle.
Talous.
Kenia on Itä-Afrikan suurin talous, mutta se kuuluu silti alhaisen tulotason maihin. Kenian väestöstä suurin osa saa toimeentulonsa maataloudesta. Tärkeimmät viljelykasvit ovat tee, kahvi, maissi, vehnä, riisi, sisal, ananas, pyretriini ja karjataloustuotteet.
Matkailun lisääntyessä turismista on tullut yksi tärkeimmistä talouden sektoreista. Vuonna 2009 se tuotti 807 miljoonaa Yhdysvaltojen dollaria, missä oli lähes 20% kasvua edellisvuoden lukuihin.
Vuodesta 1993 lähtien, jolloin kansainvälisiä asekauppoja alettiin seurata, Kenia on ilmoittanut, ettei se ole ostanut tai myynyt aseita. Tästä huolimatta maahan on YK:n mukaan viety vuonna 2007 77 panssarivaunua, 15 suihkuhävittäjää ja 40 000 rynnäkkökivääriä, jotka on mahdollisesti myyty eteenpäin. Kaupat nousivat laajempaan huomioon kun Ukrainasta 33 panssarivaunua kuljettanut MV Faina joutui merirosvojen kaappaamaksi Somalian rannikolla.
Väestöjakauma.
Keniassa elää yli 40 erilaista etnistä ryhmää aina seitsemän miljoonan ihmisen kikujuista noin 500 hengen kokoiseen El Molo -heimoon. Kenian etniset ryhmät voidaan kielitieteellisesti jakaa kolmeen haaraan: bantukieliin, joita puhutaan maan länsiosassa ja rannikolla, niloottisiin kieliin Viktoriajärven lähistöllä ja kuušilaisiin kieliin maan pohjoisosassa.
Suurimmat etniset ryhmät ovat kikujut (22 prosenttia väestöstä), luhyat (14 %), luot (13 %), kalenjit (12 %) ja kambat (11 %), kisiit (6 %) ja merut (6 %). Muita afrikkalaisia on 15 %, muita kuin afrikkalaisia yhteensä alle prosentti.
Näistä kikujut ovat kaikista eniten edustettuina julkisen elämän sektorilla, hallituksessa, liike-elämässä ja ammateissa. Luot ovat pääasiallisesti kaupustelijoita ja käsityöläisiä. Kambat ovat hyvin edustettuina puolustuksessa ja lainsäädännössä. Kalenjinit ovat pääasiassa maanviljelijöitä (ja juoksijoita). Alkuperäisten afrikkalaisten heimojen lisäksi Keniassa asuu myös arabeja ja itäaasialaisia, pääasiassa keskittyneinä suuriin kaupunkeihin kuten Mombasaan. Arabit ovat lähes poikkeuksetta Kenian kansalaisia ja puhuvat swahilia.
Kenian etninen monimuotoisuus on johtanut usein myös hankaluuksiin. Heimojen välinen kilpailu vallasta ja erityisesti katkeruus kikujujen hallinnoimassa politiikassa ja liike-elämässä on vaikuttanut kielteisesti yhteisen kansallisuustunteen syntymiseen. Se on ajoittain puhjennut myös väkivaltaisuuksiksi.
Ethnologue-kirjan mukaan Keniassa puhutaan 69 eri kieltä.
Kehityksen haasteet.
Vaikka Kenia on yksi alueensa talouskeskuksista, se on edelleen köyhä maa. Vuonna 2000 köyhyysrajan alapuolella eli puolet väestöstä. Köyhien osuus oli kasvanut 1990-luvun aikana.
Äiti- ja lapsikuolleisuus on yleistä, ja lähes 15 000 naista kuolee vuosittain raskauden aiheuttamiin komplikaatioihin, kuten verenvuotoon ja erilaisiin tulehduksiin. Lapsikuolleisuus on kasvanut 1990-luvun aikana. Vuonna 2003 vauvoina kuoli 77 lasta tuhannesta ja ennen viidettä ikävuottaan 115 lasta tuhannesta. Lapsikuolemien syynä ovat yleensä viisi yleistä sairautta (hengitystietulehdukset, ripuli, tuhkarokko, malaria ja aliravitsemus), ja niiden yleistyminen liittyy ainakin osaksi rokotusten vähenemiseen.
Tasa-arvossa Kenia laahaa jäljessä: naisten osuus poliittisessa ja taloudellisessa elämässä on alhaisin Itä-Afrikassa. Kansanedustajista 8,3 % on naisia.
Myös edistystä on tapahtunut. Aidsin leviämistä on saatu hillityksi, ja maan vesi- ja sanitaatiotilanne on osittain parantunut. Peruskoulu muutettiin maksuttomaksi vuonna 2003. Vuonna 2004 ala-asteikäisistä lapsista 82 % oli koulussa. Korruption­vastaisessa työssä on saavutettu hieman edistystä. Maa kuuluu silti edelleen Transparency Internationalin listalla maailman korruptoituneimpien valtioiden joukkoon (vuonna 2009 sijoitus 146.).
Inhimillisen kehityksen indeksillä (HDI) mitattuna Kenian sijoitus on ollut nousussa jo useamman vuoden, vaikka maa sijoittuu edelleen asteikon hännille. Maa kohosi vuoden 2006 sijalta 152 sijalle 146 vuonna 2007. Tämä YK:n kehitysohjelman UNDP:n luoma indeksi mittaa valtioiden kehitysastetta odotettavissa olevan elinajan, lukutaidon, koulutuksen ja elintason perusteella.
HIV/AIDS.
Kenia on onnistunut taistelussa AIDSia vastaan ja viime vuosien aikana uusien tartuntojen määrä on saatu laskuun. Tietoisuus taudista ja sen leviämistavoista on valistusohjelmien ansiosta tavoittanut lähes koko kansan. Lääkitystä saavien osuus on kasvanut dramaattisesti: vuonna 2003 antiretroviruslääkkeitä sai 5 % tarvitsevista, vuonna 2009 jo yli 70 %.
Kenialla ei ole varoja aidsin torjuntaan. Vaikka Kenian hallitus on jo viiden vuoden ajan käyttänyt vuosittain 34 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria AIDSin vastaiseen työhön, tämä ei riitä edes kolmanneksen rahoitusosuuteen, vaan vuonna 2009 yli 70 % kokonaisrahoituksesta saatiin avustuksina.
Maan väestöstä 1,2 miljoonaa elää HIV-tartunnan kanssa. Vuonna 2003 arvioitiin, että 6,7 % aikuisväestöstä oli HIV-positiivisia. HIV on yleisempää naisilla: Vuonna 2008/2009 naisista yli kahdeksan prosenttia ja miehistä neljä prosenttia oli HIV-positiivisia. Kaupungeissa HIV on suhteessa yleisempää kuin maaseudulla, mutta koska valtaosa väestöstä asuu maalla, myös enemmistö HIV-potilaista – noin miljoona henkeä – asuu maaseudulla, kun kaupungeissa heitä asuu alle 400 000.
Joka viides minuutti Keniassa kuolee kaksi ihmistä aidsiin. Maassa on yli miljoona aids-orpoa.
Puhdas vesi.
Vesi ja sanitaatio ovat vahvasti mukana Kenian kansallisessa kehityssuunnitelmassa, ja puhtaan veden saanti onkin parantunut vuosikymmenien kuluessa. Toisaalta 20-40 vuotta sitten avustusrahoilla rakennetut vesi- ja viemärijärjestelmät ovat rappeutumassa ylläpidon puuttuessa. Vuonna 2005 puhdasta juomavettä oli käytössä 89 prosentilla kaupunkien väestöstä ja 49 %:lla maalaisista. Veden tarve kuitenkin kasvaa väestönkasvun ja ilmastonmuutoksen myötä ja maantieteelliset erot veden saannissa ovat suuret. Nairobissa puhdasta juomavettä on saatavilla 92 prosentilla asukkaista, kun läntisessä Keniassa vain 13 %:lla. Samoin erot hygieniassa ovat suuret alueittain. Käymälöitä on Nairobissa lähes jokaisen saatavilla, mutta maan koillisosassa vain joka neljännellä.
Kun puhtaasta vedestä on pulaa ja hygienia on riittämätöntä, saastuneen veden takia sairastutaan moniin tappaviin tauteihin, kuten ripuliin. Puhtaan veden puutteen vuoksi naiset joutuvat kulkemaan usein 10–15 kilometrin matkan veden äärelle. Tytöt osallistuvat usein vedenhakuun, mikä vaikeuttaa heidän mahdollisuuttaan käydä koulua.
Kuivuus.
Keniaa ja sen naapurimaata Etiopiaa vaivaavat toistuvat kuivuusongelmat. Vuoden 2005 kuivuus oli pahin vuosikymmeniin. Vuonna 2009 uutisoitiin, että 2,5 miljoonaa ihmistä sai ruoka-apua ja kuivuuden pahetessa avuntarvitsijoita oli vielä 1,3 miljoonaa lisää.
Arvioiden mukaan maanviljely sekä kahvin ja teen tuotanto vaikeutuu Keniassa ilmastonmuutoksen lisätessä kuivuutta. Ratkaisuja on etsitty uusien viljelyalueiden raivaamisesta käyttöön. Asiantuntijat ovat muun muassa esittäneet, että Mount Kenyan alueen teentuotantoa voitaisiin jatkaa siirtämällä teeviljelmät korkeammalle vuoren rinteelle. Tämä kuitenkin merkitsisi metsien hakkuuta, mikä vahingoittaisi ympäristöä.
YK:n mukaan Keniassa ankarat tulvat, pidentyneet kuivuuskaudet ja epäsäännölliset sateet ovat jo arkea. Keniassa ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät väkivaltaisina konflikteina Ugandan, Etiopian ja Somalian rajojen lähellä. UNDP:n mukaan viime vuosina sateet ovat olleet erittäin epäsäännöllisiä ja monet ihmiset ovat joutuneet myymään koko omaisuutensa selvitäkseen. Kurjuus näkyy alle 5-vuotiaiden aliravitsemuksen kasvuna. Ilmastopakolaiset lähtevät hakemaan elantoa kaupungeista, kuten Nairobi ja Mombasa.
Kehitysyhteistyö.
Avustusrahojen osuus Kenian vuoden 2010 budjetista on noin 5 %.
Kenia on yksi Suomen kahdeksasta kehitysyhteistyön pääkumppanimaasta. Hyvä hallinto, metsätalous sekä energiantuotanto ovat Suomen ensisijaisia kehitysyhteistyön kohteita Keniassa. Suomi tukee myös Keniassa toimivia paikallisia, suomalaisia ja kansainvälisiä järjestöjä. Suomen kehitysyhteistyö Kenian kanssa alkoi jo 1960-luvulla ja sen piiriin on kuulunut muun muassa maaseudun terveydenhuollon, ravinnon ja veden saatavuuden parantamista sekä metsätalouden ja osuuskuntatoiminnan kehittämistä.
Kulttuuri.
Kenian kirjavan etnisen monimuotoisuuden vuoksi maassa ei ole olemassa varsinaista yhtenäistä "kenialaista kulttuuria". Useimmat kenialaiset samaistuvat enemmän heimoonsa tai etniseen ryhmäänsä kuin kokonaiseen kansakuntaan. Kikujuilla, jotka olivat voimakkaasti mukana itsenäisyysliikkeessä, on voimakkaampi kenialainen identiteetti kuin muilla etnisillä ryhmillä. Kullakin heimolla on omanlaisensa kulttuuri niin arkkitehtuurin, keittiön, vaatetuksen, maanviljelyn, metsästyksen, mattojen, aseiden, kilpien, kaiverrusten, kuvanveiston ja muiden osa-alueiden muodossa.
Perinteisiä käsitöitä ja taide-esineitä valmistetaan myös turisteille myytäväksi, ja laatuero on silminnähtävä. Enemmän tai vähemmän taidokkaasti veistettyjä patsaita ja kuvia myydään vaihtelevin hinnoin. Muita turisteille kaupusteltavia tuotteita ovat muun muassa korit ja vuolukivestä veistetyt esineet.
Kaikille Kenian heimoille tärkeitä tavaroita, joita ei ole tarkoitettu turisteille kaupusteltavaksi, ovat käsityöläisten pois viskatuista tavaroista valmistettavat normaalit jokapäiväiset esineet ja tavarat kuten vanhoista öljytynnyreistä valmistetut keittokattilat tai vanhoista renkaista tehdyt sandaalit.
Erityisen näkyvä, monilla väestönosilla esiintyvä kenialainen vaate on "kanga". Se on suuri ja värikäs vaate, jota erityisesti naiset pitävät muun muassa muun vaatetuksen päällä estämässä niitä likaantumasta, tai vaikkapa lasten tai tavaroiden kantamiseen.
Ruokakulttuuri.
Kenialainen keittiö on osa itäisen Afrikan ruokakulttuuria, jossa melkein kaikki ruoka valmistetaan keittämällä vedessä tai kookos­maidossa, uppopaistamalla öljyssä tai grillaamalla avohiilloksella. Ruokaa paahdetaan myös kuumilla kivillä tai rautapannulla. Perinteinen liesi on kolmen kiven keskelle sytytetty nuotio. Polttopuiden niukkuuden takia polttoaineena käytetään myös kuivaa eläinten lantaa. Maissia käytetään paljon, ja siitä valmistettua puuroa, ugalia, syödään koko itäisessä Afrikassa. Ugalia syödään sormin oikealla kädellä, ja sen avulla nostetaan kastiketta tai muhennosta suuhun. Kikujuiden perusruokaa on "irio", herneistä, maissista ja perunasta tehty maustettu sose. Miltei joka ruokalajissa käytetään tomaattia, sipulia, inkivääriä ja chiliä. Rannikkoalueilla kookosmaidon käyttö on myös yleistä. Tilapia-kirjoahven tai pienen silakan näköinen ndaga ovat paikallisia kalalajeja. Kalat yleensä kuivataan ja haudutetaan muhennokseksi.
Kirjallisuus.
Ngũgĩ wa Thiong'o on on kenialainen kikujunkielinen kirjailija, jota on pidetty varteenotettavana Nobelin kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Hän on ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen ja sen takia vankilassa ja maanpaossa. Ngugi aloitti kirjoittamalla englanniksi, mutta siirtyi myöhemmin kikujunkieleen. Muita nykykirjailijoita ovat Marjorie Oludhe MacGoye, Grace Ogot ja Rebecca Njau.
Koulutus.
Keniassa toimii kuusi julkista ja noin 13 yksityistä yliopistoa. Niissä on yhteensä noin 50 000 opiskelijaa, joista 40 000 julkisissa yliopistoissa. Koulunsa päättäneistä noin joka neljäs pääsee jatkamaan korkeakoulussa. Näiden lisäksi maassa on noin 60 000 toisen asteen oppilasta. Vanhin ja suurin yliopistoista on Nairobin yliopisto, joka perustettiin 1956. Kenyattan yliopisto toimii myös Nairobin lähistöllä. Sen historia alkaa vuodesta 1965.
Urheilu.
Kenia tunnetaan hyvin kestävyysjuoksijoistaan, kuten kaikkien aikojen parhaan ajan maratonilla juossut Patrick Makau, ja saman matkan monikertainen arvokisamitalisti Catherine Ndereba. Wilson Kirwa on tunnettu suomalaistunut kenialainen juoksija.
Maa on osallistunut kesäolympialaisiin vuodesta 1956, ja hiihtäjä Philip Boit on edustanut sitä kolmissa talviolympialaisissa. Kip Keino on sanut kaksi kultaa ja kaksi hopeaa 1500 ja 3000 metrin juoksussa.
Keniassa ajetaan vuosittain Safari-ralli, joka kuului myös Rallin maailmanmestaruussarjaan vuosina 1979-2002.
Kenian jalkapallomaajoukkue on voittanut Itä- ja Keski-Afrikan mestaruuden (CECAFA) viisi kertaa. Afrikanmestaruuskisoissa se on jäänyt alkulohkoon, maailmanmestaruuskisoissa se ei ole päässyt lopputurnaukseen asti.
Kenia on saavuttanut huomattavaa menestystä myös kriketissä. Vuoden 2003 MM-kisoissa maa selviytyi välieriin voitettuaan kovista krikettimaista mm. Uuden-Seelannin ja Sri Lankan. Lajin MM-kisat pelataan jalkapallon tavoin neljän vuoden välein.


Paikanmittausmenetelmä.
Paikanmittausmenetelmää käytetään astronomiassa tähtien ja muiden kohteiden etäisyyden määrittämiseen ja eksoplaneettojen etsimiseen.
Menetelmän idea on havaita tähden paikka suhteessa taustataivaan tähtiin ja verrata onko paikka ollut eri aiemmassa mittauksessa. Menetelmän käyttökelpoisuutta rajoittaa se että sitä ei voi soveltaa kovin kaukana sijaitseville kohteille, koska mittausepätarkkuus kasvaa nopeasti etäisyyden lisääntyessä.


2010.
2010 (MMX) oli normaalivuosi (ei karkausvuosi), joka alkoi perjantaista.
Yhdistyneet kansakunnat nimesi vuoden 2010 kansainväliseksi luonnon monimuotoisuuden vuodeksi.
Huhtikuu.
Eyjafjallajökullin purkauksen tuhkapilvi aamulla 17. huhtikuuta.
Lokakuu.
Asteroidin TD54 rata 12. lokakuuta


Eino Leino.
Eino Leino (Armas Einar Leopold Lönnbohm'", 6. heinäkuuta 1878 Paltamo – 10. tammikuuta 1926 Tuusula) oli suomalainen kirjailija, lehtimies ja kriitikko. Leinon laaja ja monipuolinen kirjallinen tuotanto sisälsi runoutta, romaaneja, näytelmiä, esseitä ja lehtipakinoita sekä suomennoksia ulkomaisesta kirjallisuudesta. Leino luetaan Suomen merkittävimpiin kirjailijoihin. Sekä hänen lyriikkansa että mahtavat aaterunonsa ovat vuosikymmenestä toiseen pysyneet laajojen lukijapiirien suosiossa.
Eino Leino kuului sanomalehti "Päivälehden" ympärille muodostuneeseen radikaaliliberalistiseen "Nuoren Suomen" kulttuuripiiriin. Kulttuuripoliittisiin väittelyihin hän osallistui aktiivisesti paitsi "Päivälehden" ja sen seuraajan "Helsingin Sanomien" palstoilla myös veljensä Kasimir Leinon kanssa julkaisemassaan "Nykyajassa", viikkolehti "Päivässä" sekä L. Onervan kanssa toimittamassaan "Sunnuntaissa".
Lapsuus ja nuoruus.
Nuori Eino Leino. Pekka Halosen lyijykynäpiirustus vuodelta 1897.
Eino Leino syntyi 6. heinäkuuta 1878 Paltamon Paltaniemellä (nykyisin osa Kajaania) sivistyneeseen keskivarakkaaseen maalaisvirkamieskotiin. Isä Anders Lönnbohm (alk. Mustonen) oli valtion palveluksessa oleva maanmittari, joka viljeli samalla omistamaansa Hövelön tilaa. Oulujärven välittömässä läheisyydessä sijaitseva maatila oli sama, jossa Elias Lönnrot oli asunut nelisenkymmentä vuotta aikaisemmin Kajaanin vuosinaan. Sekä isän että äidin Anna Emilian (o.s. Kyrenius) kautta Leinon sukujuuret juontavat Liperiin ja Sortavalaan Karjalassa, äidin kautta lisäksi Varsinais-Suomeen.
Lönnbohmien kodissa vaikutti nousevan snellmanilaisen suomalaisuusaatteen henki. Kymmenlapsisen perheen nuorimpana Eino Leinosta kasvoi varhaisvanha poika, joka omaksui aatteellis-kirjallisia vaikutteita vanhemmilta veljiltään Oskarilta ja Kasimirilta. Varsinkin Kasimir Leino välitti sisaruksilleen ajan yleiseurooppalaisia kulttuurivaikutteita. Leinon lapsuuden henkiseen ympäristöön Hövelössä kuului myös vanha kainuulainen tarinaperinne loitsuineen ja runoineen sekä värikkäät kertomukset Isovihan ja Kajaanin linnan aikoihin liittyneistä tapahtumista Pohjois-Pohjanmaalla. Elämän karuista tosiasioista muistuttivat Hövelön rantaan pysähtyneet nälkämailta Ouluun matkaavat tervansoutajat.
Käytyään aluksi Kajaanin alkeiskoulua ja sitten Oulun suomalaista lyseota (1889-90) Leino siirtyi veljensä toimittaja Oskar Lönnbohmin kutsusta Hämeenlinnaan. Hämeenlinnan lyseosta hän valmistui 16-vuotiaana ylioppilaaksi 1895. Leino aloitti opinnot myös Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa Helsingissä, mutta ne jäivät pian taka-alalle kirjallisten harrastusten vuoksi.
Eino Leinon syntymäkoti Hövelö Paltaniemellä. Tilan vanha päärakennus oikealla. Kuva Erkki Mikkola, 1930-luku.
Eino Leinon runokokeilut alkoivat jo kouluvuosina. Ensimmäisen runonsa hän sai julkisuuteen 12-vuotiaana, kun "Kajaanin linna" ilmestyi "Hämeen Sanomissa" syksyllä 1890 – lehden päätoimittajan Oskar Lönnbohmin myötävaikutuksella. Hämeenlinnan lyseon toverikunnan käsinkirjoitettuun "Vasama"-lehteen kirjoitettuja runoja ilmestyi myöhemmin uusina versioina Leinon ensimmäisessä runokokoelmassa "Maaliskuun lauluja" (1896). Hämeenlinnan kouluvuosina Leino kartutti tietojaan maailmankirjallisuudesta. Antiikin kirjailijat tulivat tutuiksi latinan tunneilla. Hän oppi lukemaan alkukielillä myös saksan- ja ranskankielisiä tekstejä – Heinrich Heinea, Friedrich Nietzscheä, Émile Zolaa, Guy de Maupassantia. Riimittelytaitojaan hän hioi suomentamalla Runebergin "Kuningas Fjalaria".
Koti- ja kouluympäristönsä tapahtumia Leino kuvaili elämänsä lopulla henkevän hauskasti muistelmateoksessaan "Elämäni kuvakirja" (1925).
"Päivälehden" kriitikko ja "Helkavirsien" runoilija.
Eino Leino helkavirsikesänä 1903 Otto Mannisen luona Kangasniemellä.
"Helkavirsien" (1903) kansikuvan oli suunnitellut Pekka Halonen.
Helsinkiin saapunut Eino Leino löysi luontevan henkisen kodin nuorsuomalaisen "Päivälehden" aateyhteisöstä. Eero Erkon, Juhani Ahon ja Arvid Järnefeltin aloitteesta 1889 perustettu sanomalehti ajoi äänioikeusuudistusta ja poliittisten oikeuksien laajentamista sekä vastusti vanhemman fennomaanipolven ahdasmielistä kielinationalismia ja kirkollis-konservatiivista aatemaailmaa. Alkavassa Venäjän-poliittisessa kiistassa, joka koski Suomen asemaa Venäjään kuuluvana suuriruhtinaskuntana, lehti edusti perustuslaillista kantaa. Vuonna 1898 Leinosta tuli lehden vakituinen kirjallisuus- ja teatteriarvostelija. Joitakin vuosia myöhemmin hän alkoi kirjoittaa kulttuuripakinoita nimimerkillä "Mikko Vilkastus". Kun Venäjän viranomaiset lakkauttivat "Päivälehden" sen radikaalien kannanottojen vuoksi, tilalle perustettiin "Helsingin Sanomat", jossa Leino jatkoi pakinointiaan "Teemu"-nimimerkillä. Suurlakkovuonna 1905 hän kirjoitti kaikkiaan satakunta pakinaa, joissa ruoskittiin ”venäläismielisiä virastoja ja virkamiehiä, uskonnonvapauden kuristajia, valtiollista urkkija- ja santarmijärjestelmää”, kuten L. Onerva kuvaa Leino-elämänkerrassaan. Pistävänsatiirisen vitsailunsa vuoksi Leino sai mainetta, mutta myös vihamiehiä.
Toimittajan ammattia Eino Leino oli opetellut veljensä Kasimirin kanssa kulttuurilehti "Nykyajassa" (ilm. 1897-99). Lehden perustaneet veljekset ottivat tehtäväkseen esitellä ja kommentoida uusimpia eurooppalaisia taidevirtauksia. Leino kirjoitti lehdessään muun muassa esteettisen kasvatuksen puolesta, vaati korkeatasoisia klassikkosuomennoksia ja ajoi kieliriidoista vapaata ”jakamattoman, yhteisen isänmaan” ihannetta.
Journalistinen tuotteliaisuus ei estänyt Eino Leinoa paneutumasta samanlaisella vimmalla myös runouteen. Ystävystyminen nousevan suomalaisen muusikko- ja taiteilijapolven edustajien kanssa (Axel Gallén, Jean Sibelius, Robert Kajanus, Pekka Halonen, Emil Wikström) toimi yhtenä virikkeenä uudenlaiseen taiteelliseen ilmaisuun. Ajan karelianistis-uusromanttisen valtavirran mukana hän syventyi kalevalaiseen aihepiiriin ja kirjoitti isänmaallisia aaterunoja (kokoelmat "Sata ja yksi laulua" 1898 ja "Ajan aalloilta" 1899). Sellaisissa runoissa kuin "Hymyilevä Apollo" ja "Päivän poika" Leino ilmaisi ihanteellisen lähimmäisenrakkauden ja suvaitsevuuden julistuksensa, mikä vetosi voimakkaasti aikalaisiin. Vuonna 1903 ilmestynyt "Helkavirsiä" luetaan suomalaisen runouden huippusaavutuksiin. Kokoelmassa Leino kalevalaista runomittaa käyttäen loi muinaistyylisiä balladeja ja legendoja, jotka kuitenkin käsittelivät modernin ihmisyyden peruskysymyksiä.
1900-luvun alkuvuosien luomiskautta innoitti rakkaus kielenkääntäjä Freya Schoultziin, jonka kanssa Leino avioitui 1905. Avioliitosta syntyi tytär Helka. Kokoelmassaan "Talviyö" (1905) hän julkaisi rakastetulleen omistamansa "Nocturnen", kesäisen yön mystiikkaa säteilevän kuuluisan runon. Pitkän Pariisiin ja Berliiniin suuntautuneen yhteisen ulkomaanmatkan jälkeen pariskunnan välit alkoivat viilentyä. Vuonna 1908 Leino muutti pois yhteisestä kodista Länsi Rannassa (nyk. Eteläranta 12). Samoihin aikoihin alkoi vahvistua Leinon suhde ja hengenheimolaisuus kirjailijaystävä L. Onervaan.
"Routavuosi"-romaanit, historialliset draamat, "Päivän" kulttuurikritiikki.
Suurlakon jälkimainingeissa Leino ryhtyi laajaan aikakauden tilitykseen ns. routavuosiromaaneissaa – "Tuomas Vitikka" (1906), "Jaana Rönty" (1907) ja "Olli Suurpää" (1908) – joissa hän lehtipolemiikkiaan jatkaen ruoti kansallisia heikkouksia ja eritteli ajanjakson ihmistyyppejä, ihanteettomia aatteidensa luopioita ja anarkismiin päätyviä juurettomia kapinoitsijoita. Myös Leinon palava kiinnostus teatteria kohtaan sai ilmauksen näinä vuosina paitsi teatterikritiikeissä myös omina näytelminä. Ensimmäisiin runonäytelmiinsä Leino oli saanut aiheet Kalevalasta ("Tuonelan joutsen" 1899 ja "Sota valosta" 1900). Nyt hän ihailemansa August Strindberg esikuvanaan paneutui historialliseen keskiaikaan luodaten suomalaisen kansansielun kehitystä näytelmissä "Lalli" (1907) ja "Maunu Tavast" (1908).
Suurlakko, valtiopäiväuudistus ja ensimmäiset eduskuntavaalit 1907 olivat kärjistäneet yhteiskunnallis-poliittisia ristiriitoja ajaen vanhasuomalaiset, ruotsinmieliset, sosialistit ja nuorsuomalaiset repivään taisteluun vaikutusvallasta. Uusi ”routakausi” Venäjän-suhteissa teki tuloaan. Tässä tilanteesta Eino Leino katsoi välttämättömäksi osallistua ajanjakson vilkkaaseen kulttuuris-aatteelliseen keskusteluun. Uudessa viikkolehti "Päivässä", joka yhdisti suomen- ja ruotsinkielisiä aktivistipiirejä ja vasemmistoliberaaleja, ilmestyivät Leinon kuuluisat kirjoitukset "Aleksis Kivi ja Päivä", "Runebergin päivän vietosta sananen" ja "Hedelmättömyyden henki". Niissä hän yritti löytää syitä kansalliseen eripuraisuuteen ja esitti oman ”kulttuurisuomalaisuuden” ohjelmanjulistuksensa. Runebergin ja Snellmanin varaan rakennetun ohjelmasuomalaisuuden tilalle hän asetti Aleksis Kiveen ja Elias Lönnrotiin pohjautuvan syvemmän virran. "Päivään" kirjoittamissaan artikkeleissa Leino arvosteli muun muassa koulujen ”pappilakasvatusta” ja pääkaupungin sivistyneistön ”väsynyttä pessimismiä”. Runebergin päivän juhlinnassa hän näki ”rummunpäristävää humpuukia”.
Italian matka – boheemikausi – "Sunnuntai".
"Onnen orja" (1913) oli viimeinen Eino Leinon Orja-romaanisarjasta
Elokuussa 1908 Eino Leino jätti Suomen ja suuntasi kohti Italiaa. Matkan mahdollisti Suomalaisen kirjallisuuden edistämisvaroista annettu apuraha Danten "Divina Commedia" -teoksen suomentamista varten. Kotiuduttuaan Roomaan Saksassa vietettyjen kuukausien jälkeen Leino ryhtyi intensiivisiin italian opintoihin ja työhön Danten parissa. Talvella 1908–09 Roomassa oleskeli muitakin suomalaisia kirjailijoita ja tutkijoita kuten L. Onerva, Aarni Kouta, Santeri Ivalo, Onni Okkonen, Liisi Karttunen ja Henry Biaudet, joiden yhteiseen seuraelämään Leino otti osaa. Paitsi Dante-suomennosta Leino työsti Rooman aikana näytelmäluonnoksiaan ja kirjoitti matkakirjeitä "Turun Sanomiin". Suomeen hän palasi L. Onervan kanssa keväällä 1909. Vaikka Leinon ja L. Onervan suhde ei vakiintunut avioliitoksi, heidän ystävyytensä ja yhteistyönsä jatkui Leinon kuolemaan asti.
1910-luvulla Eino Leino muuntautui hahmoksi, jollaisena jälkimaailma on oppinut hänet tuntemaan: pyylevöitynyt boheemi pitkine kiharoineen ja viittoineen, ravintoloissa työskentelevä flanööri ja seuramies jolla oli laajat sosiaaliset verkostot. Vuonna 1914 Leino avioitui Robert Kajanuksen tyttären, harpputaiteilija Aino Kajanuksen kanssa, mutta jo seuraavana vuonna hän jätti jälleen taakseen vakiintuneen elämänmenon.
Tänä aikana Leinon kirjallinen tuotteliaisuus tuntui vain kiihtyvän. Danten "Jumalaisen näytelmän" suomennos ilmestyi vuosina 1912–14 ja uudet runokokoelmat seurasivat toinen toistaan. Rooman matkan jälkeen Leino alkoi kirjoittaa kirjallisuushistoriallisia esseitä, joissa hän kartoitti niin koti- kuin ulkomaisen kirjallisuuden kehityslinjoja ja esitteli eri suuntausten edustajia. Aluksi "Helsingin Sanomien" ”alakertoina” ilmestyneistä kotimaisista kirjailijakuvista Leino muokkasi teoksensa "Suomalaisia kirjailijoita" (1909). Hänen taitavat hahmotelmat eri aikojen henkisestä ilmapiiristä ja kulttuuriympäristöstä sekä osuvat kiteytykset eri kirjailijoiden ominaispiirteistä ovat tehneet teoksesta suomalaisen esseistiikan klassikon.
Oman aikakautensa kulttuuris-yhteiskunnallisen läpileikkauksen hän loi "Orja"-romaanisarjassaan (1911-1913), jossa elämänsä merkitystä etsivää päähenkilöä kuljetetaan Berliinistä Pariisiin ja Kööpenhaminan kautta Roomaan. Romaani "Pankkiherroja" (1914) kuvasi vararikkojen ja keinottelun Helsinkiä. Sisäiset tunnot ja oman runoilijakohtalon pohdinta sai vertauskuvallisen ilmaisun eläintarinoissa "Mesikämmen" (1914) ja "Musti" (1916) sekä runollisessa teosofis-panteistisessa tunnustuskirjassa "Alla kasvon Kaikkivallan" (1917).
1910-luvun alku oli Leinolle toimeliasta aikaa myös teatterimiehenä ja esiintyjänä. Kesällä 1912 hän oli perustamassa Seurasaareen ”Helkanäyttämöä”, ulkoilmateatteria omille Kalevala-aiheisille näytelmilleen. Tuhatpäinen yleisö ei kuitenkaan kuullut repliikkejä ja oli pettynyt kaiken teatterirekvisiitan puuttumiseen. Yritys päättyi fiaskoon. Myös ympäri maata ulottuvilla runonlausuntakiertueilla Leino pyrki tuotteistamaan säkeitään lisäansioiden hankkimiseksi. Omia näytelmätekstejä syntyi tasaisena virtana: "Tuomas piispa" (1909) täydensi aikaisempia keskiaikanäytelmiä, "Alkibiades" (1909) oli antiikin aikaan sijoittuva poikkeusihmisen tragedia. Leinon omaan aikaan sijoittuivat keskustelunäytelmät "Kirkon vihollinen" ja vanhasuomalaisten tekopyhyyttä ivaileva "Maan parhaat" (1911). Kalevalamitalla kirjoitettu aatenäytelmä "Karjalan kuningas" (1917) oli herätyshuuto puhtaan ihmisyyden puolesta. Lähes kaikki näytelmätekstinsä Leino julkaisi kuusiosaisessa "Naamioita"-sarjassa (1905-11).
Käsikirjoitusliuska "Helkavirsien" toiseen sarjaan kuuluvasta runosta "Mennyt manner". Kansalliskirjasto.
Vuonna 1915 Leino oli mukana perustamassa "Sunnuntai"-nimistä uutta kirjallista viikkolehteä. Leinon päätoimittaman lehden taustavoiman muodosti joukko pääkaupungin älykköjä, pasifisteja ja teosofeja. Suhteillaan Leino sai sen avustajaksi monia tunnettuja kirjailijoita ja tutkijoita. Lehdessä hän pakinoi maailman menosta "Kanttori Sepeteus" -nimimerkillä ja kirjoitti laajoja pääkirjoituksia ajan valtiollisesta tilanteesta. Niissä hän yritti ylläpitää luottamusta ihmisyyteen maailmansodan melskeiden keskellä.
Loppuvuodesta 1916 painosta ilmestyi "Helkavirsien" toinen sarja, jonka parissa Leino oli painiskellut öisinä hetkinään "Sunnuntain" toimituksessa. Viljo Tarkiaisen mukaan kosmis-mytologiset runonäyt liikkuivat nyt ”milloin pakanallis-samanistisilla, milloin kristillis-panteistisilla, milloin teosofis-haaveellisilla linjoilla”. Runojen on tulkittu heijastavan myös leinolaista aistillisuutta ja erotiikkaa. Samana vuonna 1916 syttyi molemminpuolinen ihailu ja ihastus Aino Kallaksen kanssa. Pahennustakin herättänyt suhde virolaisen tutkijan ja diplomaatin suomalaissyntyiseen kirjailijapuolisoon antoi virikkeen renessanssi-tyyliin sommiteltuun runoelmaan "Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja" (1919). Tätä ensin Turun, sitten Gripsholmin linnassa käytyä runollista vuoropuhelua Leino itse nimitti ”viimeisen romantikon” lahjaksi rakastetulleen. Omaa runoilijankohtaloaan Eino Leino käsitteli "Bellerophon"-runoelmassa (1919). Tulkiten antiikin kreikkalaista myyttiä Bellerofonista ja hänen siivekkäästä ratsustaan Pegasoksesta Leino loi traagis-optimistisen elämänkäsityksensä synteesin.
Vuoden 1918 tapahtumat.
Eino Leino vuonna 1917 ystävänsä Akseli Gallen-Kallelan maalaamassa muotokuvassa.
Jo marraskuussa 1917 Eino Leino oli "Sunnuntaissa" tuskastuneena varoittanut, että sisällissota oli kynnyksellä, ja arvostellut raivokkaasti sosialisteja, jotka olivat lähteneet ”ajamaan asiaansa kansalaisverellä ja vieraan valloittajan pistimillä” (Nro 40-41/1917). Sisällissodaksi puhjennut kiista oli katkera kokemus Leinolle, joka oli aina kirjoittanut suvaitsevuuden puolesta ja arvostanut myös työväenliikettä, jonka piiristä hänellä oli hyviä ystäviä. Kevään 1918 tapahtumat Leino koki punaisessa Helsingissä. Kokemuksiaan hän kuvasi reportaasiromaanissa "Helsingin valloitus" (1918). Etelä-Suomeen tunkeutunutta ja Helsingin valloittanutta saksalaista Itämeren-divisioonaa hän tervehti säkeillään vapauttajana. Mutta toisaalta Leino myöhemmin vaati yleistä armahdusta vankiloissa viruville punaisen puolen rivimiehille ja -naisille.
Sisällissodan tapahtumia Leino kuvasi myös romaanissa "Punainen sankari" (1919) sekä eeppisessä runoelmassa "Vanha pappi" (1921). "Punaisessa sankarissa" päähenkilö, sosialisteihin lukeutuva tuomari, surmaa raakalaismaisen punapäällikön ja säilyttää näin itsekunnioituksensa teloituskomppanian edessä. "Vanhassa papissa" Leino maalaa lavean kuvan hämäläisestä pappilayhteisöstä, joka joutuu punaisten ”kadun rääsyläisten” ja ”esikaupunkien eläinkansan” piinaamaksi. Valkoisten sankariensa ”itseuhria” hän kuvasi runoelmassaan runebergiläiseen tyyliin voimakkaasti ihannoiden.
Vuonna 1918 Eino Leinolle myönnettiin valtion kirjailijaeläke.
Viimeiset vuodet.
1920-luvun alussa Eino Leinon voimat alkoivat ehtyä niin ruumiillisesti kuin henkisesti ja hän joutui viettämään pitkiä aikoja sairaalahoidossa. Osittain tähän oli syynä kauan jatkunut epäsäännöllinen elämä majatalojen ja lepokotien vaihdoksineen sekä ravintolailtoineen. Lamaannus ja levottomuus vaihtelivat Leinon mielessä, samoin asenteet ja mielipiteet. C. G. E. Mannerheimin presidenttiehdokkuuden kannattajasta Leino oli muuttunut K. J. Ståhlbergin ihailijaksi. Ravintoloiden kantavieras ja kieltolain rikkoja laati myös teesejä kieltolain puolesta. Tilapäisrunoissaan hän kirjoitti ylistyksiä niin ”Rauhan Internationaalelle” kuin nuoren tasavallan ”järeälle tykistölle” ja ”Vapaalle Vienalle”.
Kesällä 1921 Leino matkusti Viroon suomalais-virolaisen ystäväpariskunnan Aino ja Gustav Suitsin järjestämälle kirjalliselle kiertueelle. Runoiltoineen, esitelmineen ja juhlineen Tartossa ja Tallinnassa matkasta tuli menestys ja Eino Leino otettiin kaikkialla vastaan merkittävänä runoilijana. Viron matkan jälkeen hän solmi kolmannen avioliittonsa pankkivirkailija Hanna Laitisen kanssa. Epätoivoinen yritys tuen ja turvan saamiseksi päätyi melkein välittömästi puolisoiden asumuseroon.
Viimeisten elinvuosiensa aikana Leino laati muistelmateoksensa "Elämäni kuvakirjan" (1925). Hänen viimeinen asuinpaikkansa oli Tuusulan Nuppulinnassa Riitahuhta-nimisessä talossa ystäväperheen alivuokralaisena. Täällä Eino Leino kuoli 47-vuotiaana tammikuussa 1926.
Kunnianosoituksia.
Leinon syntymäpäivä 6. heinäkuuta nimettiin vuonna 1992 Eino Leinon sekä runon ja suven päiväksi. Se on vakiintunut liputuspäivä. Eino Leinon Seura jakaa vuosittain Eino Leinon palkinnon arvokkaasta teoksesta tai julkaisutoiminnasta.
Esplanadin puistossa Helsingissä on Lauri Leppäsen veistämä Eino Leinon patsas, joka paljastettiin 1953. Patsaaseen on kaiverrettu säe Leinon "Väinämöisen laulu" -runosta: YKSI ON LAULU YLITSE MUIDEN: IHMISEN AATTEHEN HENGEN ANKARA LAULU. Kiintoisa yksityiskohta patsaassa on sen käsi, johon on valettaessa asetettu viiden markan kolikko. Tämä liittyy tarinaan, jonka mukaan Leino lausui eläessään, ettei ole köyhä niin kauan kuin hänellä on markan lantti kädessään.
Myös runoilijan synnyinseudulla Kajaanissa on pystytetty Eino Leinon muistopatsas. Nina Sailon veistos, joka pohjautui hänen miehensä Alpo Sailon luonnostelmiin, sijaitsee Koivukosken kohdalla Rantapuistossa. Leinon puretusta syntymäkodista Hövelöstä Paltaniemellä rakennettiin jäljennös 1978. Nykyisin Kainuun Eino Leino -seuran omistama rakennus sijaitsee lähellä Paltaniemen kuvakirkkoa.
Eino Leinon runoutta säveltäjien tulkitsemana.
Toivo Kuulan sävellys Leinon "Syystunnelmaan" ilmestyi 1911.
Vaikka Eino Leinolla ei aikalaistietojen mukaan ollut varsinaisesti nuottikorvaa, hän osoitti runoudessaan täydellistä rytmin ja kielen musikaalisten ominaisuuksien tajua. Hän oli myös taitava erittelemään kuulemiaan konsertteja. Leinon tekstit – niin laulurunous kuin näytelmät – tarjosivatkin jo hänen elinaikanaan innoituksen lähteen monelle säveltäjälle ja toisaalta sävellettyinä lauluina hänen runonsa tulivat entistä tunnetummiksi. Näin Eino Leino tuli olennaisella tavalla vaikuttaneeksi myös suomenkielisen musiikkikulttuurin kehitykseen.
Tuotteliaimpia varhaisista Leino-tulkitsijoista olivat säveltäjäystävät Toivo Kuula, Leevi Madetoja ja Oskar Merikanto. Kuula sävelsi kaikkiaan 22 Leino-runoa, joista tunnetuimpia ovat "Virta venhettä vie" (1906), läpimurtoteos "Tuijotin tulehen kauan" (ilm. 1907), kantaatti "Kuolemattomuuden toivo" baritonille, kuorolle ja orkesterille (1910) sekä Helkavirsi-ruonoelmat "Merenkylpijäneidot", "Orjan poika" sekä "Impi ja Pajarin poika" (1911). Eino Leinon runoudesta Kuula löysi kaikupohjan mietiskeleville tumman-romanttisille sävelkuvilleen.
Myös Leevi Madetojan ura alkoi Leinon merkeissä; näytelmämusiikki Leinon "Shakkipeliin" (1910) oli hänen ensimmäinen huomiota herättänyt orkesteriteoksensa. Vaativat viisiääniset kuorolaulut, kuten "Iltatunnelma" (1916) ja "Soita somer, helkä hiekka", ovat vakiinnuttaneet paikkansa suomalaisessa kuorokirjallisuudessa. Madetojan viimeiset Leino-sävellykset, kuten valoisaa kesätunnelmaa henkivä "Hän kulkevi yli kukkien", syntyivät vasta 1940-luvulla vähän ennen hänen kuolemaansa. Kuulaan ja Madetojaan verrattuna Oskar Merikannon yksinlaulut edustivat kansanomaisempaa, vaivattoman kaunista melodisuutta. Eräinä kaikkein rakastetuimpina Leino-lauluina ovat pysyneet "Hymyilevän Apollon" säkeisiin pohjautuva duetto "Oi kiitos sa luojani armollinen" (1906) sekä koraalimainen "Oi muistatko vielä sen virren" (1905).
Varhaisia Leino-säveltäjiä oli myös Erkki Melartin. Näyttämömusiikki Leinon näytelmään "Hiiden miekka" syntyi 1906. Hänen kahdentoista Leino-yksinlaulun joukkoon kuuluvat muun muassa "Mirjamin laulut", "Minä metsän polkua kuljen" sekä "Päivän pojan" muutamaan säkeistöön pohjautuva "Päivän laulu" (1903). Turkulaisen säveltäjän Sune Carlssonin pienoisooppera "Väinämöisen kosinta" (1914) pohjautui niin ikään Leinon tekstiin. Jean Sibeliuksen harvoista Leino-sävellyksistä tunnetuin on vuonna 1920 syntynyt "Maan virsi", kantaatti sekakuorolle ja orkesterille.
Itsenäisyyden ensi vuosikymmenillä modernimpaa Leino-tulkintaa tarjosivat muun muassa Aarre Merikannon mieskuorolle ja orkesterille säveltämä "Ukri "(1938–43) sekä Tauno Pylkkäsen ooppera "Simo Hurtta" (1948). Lausujan taustamusiikiksi sävellettyä pianosäestyksellistä melodraamaa edusti muun muassa Lauri Parviaisen "Tumma" (1941).
Aivan uudentyyppiseen eloon monet tunnetut Leinon runot nousivat 1960-luvulla Kaj Chydeniuksen sävellysten ansiosta. "Nocturnen", "Lapin kesän" ja "Lemminkäisen äidin kehtolaulun" herkät mutta sentimentaalisuutta välttelevät melodiat vetosivat 60-lukulaiseen nuorisopolveen. Kehtolaulu sisältyi Ylioppilasteatterille sävellettyyn näytelmämusiikkiin Leinon runonäytelmään "Tuonelan joutsen" (1966). Sittemmin Chydeniukselta on tullut julkisuuteen lukuisia muitakin Leino-sävellyksiä.
Eino Leinon satavuotispäivän tienoilla 1978 julkaistiin uusia Leino-sävelmiä levytyksinä. Suuren suosion saivat Perttu Hietasen iskelmällisen tunteelliset melodiat Leinon runoihin, mitkä Taisto Wesslinin taitavina sovituksina ja Vesa-Matti Loirin ekspressiivisesti tulkitsemina jäivät helposti kuulijoidensa mieleen. ("Eino Leino 1–3" 1978–85). Juhlavuonna 1978 ilmestyi myös Heikki Sarmannon "Moment musical", jolla Maija Hapuoja ja Tapani Kansa tulkitsivat Sarmannon jazz- ja chansonvaikutteisia hyväntuulisia Leino-tunnelmia. Jo vuotta aikaisemmin 1977 oli ilmestynyt Jorma Panulan "Juhana herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja" kamarikuorolle ja solisteille. Panulan moderni melodiikka seuraili runoelman mutkikkaita psykologisia käänteitä.
"Helkavirsiin" perustuvaan kolmiosaiseen animaatiosarjaan (1979-82) sävelsi elektronisen musiikin Jukka Ruohomäki. Helkavirsiin pohjautui myös itävaltalaissyntyisen säveltäjän Johann Strohoferin oratorio "Herramme vapahtajamme", jonka ensiesitys oli 1975. Vuonna 1980 sai ensiesityksensä Ilkka Kuusiston Leinon "Sota valosta" -näytelmään pohjautuva ooppera.
Myös 2000-luvulla Leinon "Helkavirsiä" on säilyttänyt asemansa säveltaiteen innoittajana. Olli Mustosen "Sinfonia no. 1 Tuuri" baritonille ja orkesterille, joka sai kantaesityksensä Tampere Filharmonian tulkitsemana helmikuussa 2012, pohjautuu "Helkavirsien" ensimmäiseen sarjaan sisältyvään "Tuuri"-runoon.
Eino Leino elokuvissa ja TV:ssä.
Leinon elämästä kertoo Jaakko Pakkasvirran ohjaama elokuva "Runoilija ja muusa" (1978), joka valmistui runoilijan syntymän satavuotisjuhlavuonna. Alkutekstien mukaan ”elokuvan kaikki kohtaukset ovat fiktiivisiä, vaikkakin tositapahtumien innoittamia”. Eino Leinoa elokuvassa esitti Esko Salminen. "Runoilija ja muusa" keskittyy kuvaamaan Leinon suhdetta ensimmäiseen vaimoonsa Freya Schoultziin (Katja Salminen) ja samanaikaiseen rakastajaansa L. Onervaan (Elina Salo). Samalla elokuva kuvaa suomalaisten kulttuuripiirien kansallishenkistä liikehdintää Suomen itsenäisyyden kynnyksellä, ja siinä esiintyy lukuisia Suomen taiteen suurmiehiä, kuten Akseli Gallen-Kallela ja Jean Sibelius.
Esko Salmisen lisäksi Eino Leinoa on esittänyt muun muassa Leo Riuttu Ilmari Unhon elokuvassa "Ruusu ja kulkuri" (1948), Kari Hietalahti Timo Koivusalon elokuvassa "Sibelius" (2003) ja Vesa-Matti Loiri Veli-Matti Saikkosen TV-elokuvassa "Tähtikeinu" (2003), joka puolestaan oli kuvaus L. Onervan, Leinon ja Leevi Madetojan välisestä kolmiodraamasta.
Vuonna 1993 Sulevi Peltola ohjasi ja käsikirjoitti yhdessä Helena Ihalan kanssa sarjan "Pankkiherroja", joka perustui Eino Leinon samannimiseen romaaniin. Sarjan pääosaa, Antti Puuhaaraa, näytteli Matti Pellonpää.


Senaatintori.
Senaatintori () on Helsingin ydinkeskustassa sijaitseva tori ja Helsingin historiallinen keskusaukio. Sitä ympäröivät lukuisat arvorakennukset, kuten Helsingin tuomiokirkko, Valtioneuvoston linna ja Helsingin yliopiston päärakennus. Keskellä toria sijaitsee. Senaatintori tuomiokirkkoineen on Helsingin tunnetuin symboli ja yksi kaupungin suosituimpia turistikohteita. Torin reunoja pitkin kulkevat Aleksanterinkatu, Unioninkatu, Snellmaninkatu sekä pohjoisreunassa Tuomiokirkon portaiden editse Hallituskatu.
Senaatintorin loivat 1800-luvun alkupuoliskolla Helsingin monumentaalikeskustan suunnittelijat, asemakaavoittaja Johan Albrecht Ehrenström ja arkkitehti Carl Ludvig Engel, paikalle missä aiemmin oli sijainnut vaatimaton Suurtori rakennuksineen.
Senaatintori ympäristöineen muodostaa Helsingin vanhan ydinkeskustan. Sen alueella sijaitsevat kantakaupungin vanhimmat rakennukset, kuten 1757 valmistunut Sederholmin talo
Vanha Suurtori.
Helsingin keskusta on sijainnut Senaatintorin alueella siitä lähtien, kun kaupunki vuonna 1640 siirrettiin nykyiselle paikalleen. Nykyisen Senaatintorin kaakkoiskulmassa sijaitsi Ruotsin vallan aikana kaupungin keskustori Suurtori, jota reunustivat kaupungin julkiset rakennukset, raatihuone, triviaalikoulu ja päävartio. Sen eteläreunassa kulki pääkatu Suurkatu (nykyinen Aleksanterinkatu) jonka varrella olivat rikkaimpien porvareiden talot. Torin länsipuolella taas oli kaupungin kirkko, jota ympäröi hautausmaa-alue.
Senaatintorin paikalla ehti sijaita yhteensä kolme kirkkoa. Ensimmäinen oli tiilinen Kristiinan kirkko, joka rakennettiin 1640-luvun lopussa, mutta tuhoutui muun silloisen kaupungin mukana tulipalossa 5. elokuuta 1654. Samalla paloi myös alkuperäinen raatihuone. Kivikirkon tuhouduttua tilalle rakennettiin puinen Pyhän Hengen kirkko. Kaupunki tuhoutui uudelleen Isonvihan aikana, kun Helsingistä vetäytyneet ruotsalaiset joukot toukokuussa 1713 polttivat kaupungin. Rauhan tultua rakennettiin Ulrika Eleonoran kirkko, joka vihittiin käyttöön vuonna 1727.
1800-luvun alussa Suurtorin alue oli asussa, jonka se oli saanut edellisen vuosisadan aikana, kaupungin maan tasalle tuhonneen Isonvihan jälkeen. Vaikka kaupunki koostui lähes kokonaan puutaloista, tärkeimmät julkiset rakennukset ja rikkaimpien porvarien talot olivat jo kiveä. Toria hallitsi kaksi kivirakennusta, raatihuone (1804) sen pohjoisreunassa ja triviaalikoulu (1759) itäreunassa. Torin länsireunalla oli matala päävartiorakennus, jonka takaa alkoi hautausmaa-alue. Hautausmaalla kohonnut Ulrika Eleonoran kirkko oli puinen mansardikattoinen ristikirkko, joka oli saanut nimensä Ruotsin kuningattaren mukaan. Kirkkomaa oli tullut täyteen 1780-luvun lopulla, mutta vanhoihin perhehautoihin haudattiin yhä 1800-luvun alussa. Suurkadun varrella torin eteläpuolella oli rivi kivisiä kauppiastaloja, kuten Sederholmin talo ja Bockin talo.
Johan Albrecht Ehrenström ja Senaatintorin suunnittelu.
Kun Helsingistä oli 1812 tehty Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki, siitä ryhdyttiin rakentamaan edustuskelpoista hallintokaupunkia. Tehtävän saivat helsinkiläissyntyinen hovimies Johan Albrecht Ehrenström ja saksalainen arkkitehti Carl Ludvig Engel. Ehrenström toimi Helsingin uudelleenrakennuskomiten johtajana ja piirsi kaupungille uuden, uusklassismin ihanteiden mukaisen ruutuasemakaavan, kun taas Engel suunnitteli tärkeimmät rakennukset.
Ehrenströmin suunnitteleman uuden Helsingin keskipisteenä oli monumentaaliaukio Senaatintori, joka sijoitettiin vanhan Suurtorin paikalle. Aiemmin Suurtorilla harjoitettu torikauppa siirrettiin Kauppatorille ja Senaatintorista tehtiin puhtaasti edustuksellinen tila. Uutta aukiota suunnitellessaan Ehrenström otti vaikutteita uusklassiseen tyyliin toteutetuista eurooppalaisista aukioista, ennen kaikkea Tukholman Kustaa Aadolfin torista. Näiden esikuvien mukaisesti Ehrenström korosti symmetriaa, niin että torin pohjoisreunan tuli olla mittasuhteiltaan symmetrinen, ja myös torin itä- ja länsilaidoille sijoitettavien rakennusten tuli olla julkisivuiltaan symmetriset.
Ehrenströmin alkuperäinen hahmotelma Senaatintoriksi poikkesi lopulta toteutuneesta versiosta. Hän säästi vanhan raatihuoneen torin koilliskulmassa, tosin uusklassiseksi muokattuna, ja sijoitti sen symmetriseksi vastapariksi torin luoteiskulmaan postitalon. Nämä rakennukset yhdisti toisiinsa pitkä ja matala päävartio, ja niiden takana torin pohjoispuolisella kalliolla kohosi luterilainen pääkirkko. Torin itäreunaan Ehrenström sijoitti Senaatintalon ja länsireunaan kenraalikuvernöörin palatsin. Eteläreunan vanhat porvaristalot saivat jäädä, mutta niiden julkisivut tuli modernisoida jotta ne istuisivat torin uusklassiseen miljööseen.
Carl Ludvig Engel ja Senaatintorin rakentaminen.
Senaatintorin rakentaminen merkitsi kaupungin vanhan keskustan hävittämistä. Vanhat julkiset rakennukset Ulriika Eleonooran kirkkoa myöten purettiin vuonna 1827 uuden kirkkorakennuksen (nykyinen Vanha kirkko) valmistuttua ja Suurtorin sekä hautausmaan alue tasoitettiin uuden torin pohjaksi. Hautausmaan vainajia ei siirretty, joten 1600- ja 1700-lukujen helsinkiläisten haudat ovat edelleen torin ja Aleksanterinkadun alla. Luita on tullut esiin vielä 2000-luvullakin rakennustöiden yhteydessä. Vaikka Ehrenström oli alkuperäisessä suunnitelmassaan säästänyt raatihuoneen, sen säilyttäminen koettiin nopeasti ongelmalliseksi, ja se hävitettiin 1830-luvun lopussa eli heti kun kaupungin hallinto pääsi muuttamaan uusiin tiloihin.
Engelin ensimmäinen työ Senaatintorilla oli sen etelälaidan vanhoihin porvaristaloihin kuuluneet Bockin talon uudistaminen väliaikaiseksi kenraalikuvernöörin palatsiksi 1816–1819. Myös muut porvaristalot modernisoitiin Engelin suunnitelmien mukaan. Vuonna 1819 valmistui torin pohjoisreunaan pitkä ja matala päävartiorakennus. Ensimmäinen todellinen voimainponnistus Engelille oli kuitenkin vuosina 1818–1820 rakennetun Senaatintalon suunnittelu. Se oli ensimmäinen torin varrelle suunnitelluista kolmesta monumentaalirakennuksesta ja sen tuli määritellä koko aukion lopullinen arkkitehtoninen luonne. Engel oli tyytyväinen lopputulokseen ja viittasi myöhemmin Senaatintaloon mestariteoksenaan.
Vuonna 1828 yliopisto määrättiin siirtymään Turusta Helsinkiin. Senaatintorin länsireuna oli alun perin varattu kenraalikuvernöörin palatsille, mutta koska väliaikaiseksi palatsiksi tarkoitetun Bockin talon katsottiin riittävän kenraalikuvernöörille, torin länsireuna päätettiin antaa yliopistolle. Yliopiston päärakennus valmistui 1832, ja Ehrenströmin symmetriasäännösten mukaisesti sen julkisivu oli identtinen vastapäisen Senaatintalon kanssa. Päärakennuksen pohjoispuoliseen kortteliin valmistui 1840 yliopiston kirjasto.
Senaatintorin rakennuksista viimeisenä valmistui sen pohjoispuoliselle kalliolle sijoitettu luterilainen pääkirkko. Engel suunnitteli kirkkoa vuosikymmenen ajan ja hioi sen tyylin mahdollisimman elegantiksi ja pelkistetyksi. Kirkon ilme kuitenkin muuttui ratkaisevasti vuonna 1830 aloitettujen, kaksi vuosikymmentä kestäneiden rakennustöiden aikana. Keisarin käskystä ja Engelin harmiksi kirkon eteen rakennettiin Senaatintorille laskeutuvat monumentaaliportaat, joiden tieltä purettiin päävartiorakennus. Tämä rikkoi Ehrenströmin ja Engelin alkuperäisen suunnitelman, jonka mukaan torin tuli olla suljetun rakennusmassan reunustama joka suunnalta. Engelin kuoltua 1840 kirkon rakennustöitä ryhtyi johtamaan Ernst Bernhard Lohrmann, joka teki sen piirustuksiin lisää muutoksia. Kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1852, jolloin Senaatintorin alkuperäisen rakennusvaiheen voidaan katsoa päättyneen.
Muuta.
Ani harva ulkomainen turisti jättää Helsingissä käymättä Senaatintorilla. Lämpimillä ilmoilla kirkon portaat ovat suosittu istuskelupaikka myös paikallisille. Aivan senaatintorin vieressä ovat niin ikään turistien kesäkuumalla kansoittamat kauppatori, Esplanadin puisto ja Uspenskin katedraali.
Osana kaupungin vanhan keskustan elävöittämistoimia on Senaatintorilla korjattu viime vuosina vanhoja arvokiinteistöjä ravintola- ja muuhun liiketoimintaan. Torin eteläpuolella sijaitsevat niin kutsutut "torikorttelit".


MPlayer.
MPlayer - The Movie Player on avoimeen lähdekoodiin pohjautuva mediasoitin. Se kehitettiin alkuaan toimivaksi vain Linuxissa, mutta toimii nykyään myös muissa Unix-tyyppisissä käyttöjärjestelmissä sekä mm. Windowsissa. MPlayeria levitetään GNU GPL -lisenssin alaisena, ja sen alkuperäiset tekijät olivat enimmäkseen unkarilaisia.
MPlayer on peruskäyttöliittymältään komentoriviohjelma. Siinä on myös graafinen käyttöliittymä, jota ei kuitenkaan käännetä oletusasetuksilla. Ohjelmapaketti sisältää myös MEncoder-ohjelman, jolla tehdään uudelleenkoodauksia eri mediamuotojen välillä.
MPlayerin sanotaan osaavan toistaa enemmän videomuotoja kuin minkään muun soitto-ohjelman. Siinä on sisäänrakennettuna suuri määrä koodekkeja. Lisäksi se voi tarvittaessa käyttää Microsoft Windowsin konekielisiä DLL-tiedostoja tai vastaavanlaisia Mac OS X:n Intel-version ohjelmakirjastoja median toistoon.
MPlayerissä on sisäänrakennettu tuki mm. seuraaville video- ja äänikoodekeille: MPEG-1, MPEG-2, MPEG-4 (ml. H.264), WMV/VC-1, Sorenson, VP6, Theora, MP3, WAV, WMA (v1&v2), Ogg Vorbis, AC-3/A52 (Dolby Digital), AAC, Adoben Flash Video. MPlayer pystyy toistamaan myös DVD:n, VideoCD:n ja SVCD:n sisältöjä sekä käyttämään digi-tv- ja radiokortteja.
Siinä on myös laaja laitteistotuki, ja se pystyy näyttämään kuvaa X11-ikkunassa, tukee XVideo-laajennosta ja OpenGL:ää. Se osaa käyttää myös Linuxin graafista konsolia sekä SDL-kirjastoa ja sen tukemia piirtokeinoja. Windowsissa se tukee DirectX:ää ja Macissä Quartz Compositoria. Jos graafista näyttöä ei ole käytettävissä, videota voi näyttää ASCII-grafiikkana aalib-kirjaston avulla. Äänipuolella MPlayer tukee OSS- ja ALSA-äänirajapintoja sekä useita verkkoläpinäkyviä äänipalvelimia.
MPlayerin kehityksen aloitti Árpád Gereöffy (lyhyemmin A'rpi) vuonna 2000, koska ei löytänyt Linuxille kelvollista mediasoitinta. Ensimmäisen mpg12play-nimisen ohjelman hän kirjoitti puolessa tunnissa libmpeg3-kirjaston ympärille. Pian soittimeen lisättiin Win32 DLL -lataaja avifile-ohjelmasta, jonka jälkeen soittimella pystyi näyttämään mediamuotoja, joille Linuxissa tuolloin ei ollut omaa tukea. Marraskuussa 2000 julkaistiin MPlayerin ensimmäinen versio MPlayer v0.3. Alex Beregszászi on ylläpitänyt MPlayeriä vuodesta 2003.
MPlayer pystyy toistamaan Mozilla/Firefox-selaimissa monia WWW-sivuille upotettuja video- ja äänimuotoja käyttäen ia.


Huutomerkki.
Huutomerkki (!) on typografinen välimerkki ja kuuluu isoihin välimerkkeihin eli se päättää virkkeen. Tavallisesti se kirjoitetaan huudahdusten, käskyjen, komentojen, kehotusten, kieltojen, toivomusten ja vetoomusten perään. Huutomerkkiä käytetään myös moniin erikoistarkoituksiin.
Historia.
Huutomerkkiä käytettiin englanninkielisessä kirjoituksessa ensimmäistä kertaa 1400-luvulla. Saksankielisessä ortografiassa sitä käytettiin ensimmäisen kerran Lutherin Raamatussa vuonna 1797.
Merkki otettiin mukaan standardeihin kirjoituskoneisiin vasta 1970-luvulla. Tätä ennen oli huutomerkin asemasta ensin kirjoitettava piste, palauttaa kirjoitin edellisen merkin kohdalle ja kirjoittaa pisteen päälle heittomerkki.
Käyttö.
Huutomerkkiin päättyvä lause on yleensä joko painokas huudahdus, käsky, komento, kehotus, kielto, toivomus tai vetoomus. Sitä ei kuitenkaan käytetä näissäkään tapauksissa joka tilanteessa, vaan esimerkiksi levolliset huudahdukset, käskyt ja kiellot päätetään pisteeseen.
Suomen kielessä huutomerkki esiintyy yleensä virkkeen lopussa lukuun ottamatta sitaateissa, sulkeiden sisällä ja nimien osana. Lainausmerkein erotetun sitaatin sisällä huutomerkki tulee ennen toista heittomerkkiä: "Isä huusi: "Tulkaa jo syömään!" tai "Tulkaa jo syömään!" isä huusi." Kun sitaatti kirjoitetaan repliikkiviivalla, se kirjoitetaan johtolauseen jälkeen ilman pilkkua: "– Tulkaa jo syömään siitä! isä huusi."
Arkikielessä huutomerkkiä saatetaan kolmen pisteen (…) tavoin kirjoittaa useita kertoja peräkkäin, mutta tätä käyttöä ei yleisesti pidetä hyvänä kirjoitustapana. Tällaisessa käytössä huutomerkki menettää nopeasti tehoaan. Huutomerkki saattaa esiintyä myös kysymysmerkin yhteydessä, jolloin kysymystä painotetaan tai se esitetään huudahduksena.
Huutomerkkiä käytetään myös yleisesti varoitusmerkeissä. Suomessa se esiintyy liikennemerkissä 189.
Matematiikassa.
Matematiikassa huutomerkki tarkoittaa termin perään liitettynä termin kertomaa. Esimerkiksi formula_1.
Matematiikassa huutomerkillä voidaan myös osoittaa, että tarkastelun kohteena oleva funktio on yksikäsitteinen.
Tietotekniikassa.
Tietotekniikassa huutomerkki tarkoittaa yleensä jonkin asian loogista vastakohtaa eli negaatiota.


Mega.
Mega (tunnus M) on SI-järjestelmän kerrannaisyksikön etuliite, joka tarkoittaa miljoonakertaista (106). Esimerkiksi yksi megawatti (MW) on tuhat kilowattia eli miljoona wattia. Sana johtuu kreikan sanasta "megas" (μέγας), joka tarkoittaa suurta.
Tietokonetekniikassa megalla usein harhaanjohtavasti tarkoitetaan määrää 220 = 1 048 576, erityisesti kyseistä määrää tavuja. Tälle määrälle on sekaannusten välttämiseksi annettu etuliite "mebi", joka on kuitenkin käytännössä jäänyt harvinaiseksi.
Lyhenne Mbps tarkoittaa megabittiä eli miljoonaa bittiä sekunnissa.


Giga.
Giga (tunnus G) on SI-järjestelmän kerrannaisyksikön etuliite, joka tarkoittaa miljardikertaista (109). Esimerkiksi taajuusyksikkönä gigahertsi (GHz) on tuhat megahertsiä eli miljoona kilohertsiä eli miljardi hertsiä.
Tietokonetekniikassa gigalla usein harhaanjohtavasti tarkoitetaan määrää 230 = 1 073 741 824, erityisesti kyseistä määrää tavuja. Tälle määrälle on sekaannusten välttämiseksi annettu etuliite "gibi", joka on kuitenkin käytännössä jäänyt harvinaiseksi. Gbps tarkoittaa gigabittiä sekunnissa.


Nano (kerrannaisyksikkö).
Nano (tunnus n) on SI-järjestelmän kerrannaisyksikön etuliite, joka tarkoittaa miljardisosaa (10−9). Kerrannaisyksikköä käytetään usein pituuden, esimerkiksi valon aallonpituus, ja ajan ilmoittamisessa. Nano hyväksyttiin kerrannaisyksiköksi vuonna 1960. Nimi tulee kreikankielisestä sanasta νᾶνος, joka tarkoittaa suomeksi kääpiötä. Nano-sanaan liittyy vahvasti nanoteknologia, joka tarkoittaa nano-kokoluokan rakenteiden teknologiaa.


Sentti.
Sentti (tunnus c) on sadasosaa (1/100 eli 0,01 eli 10−2) tarkoittava SI-järjestelmän kerrannaisyksikön etuliite. Esimerkiksi senttimetri (cm) on metrin sadasosa, ja siten 100 cm = 1 m.
Puhekielessä sentillä tarkoitetaan usein senttimetriä, joskus myös senttilitraa.
Rahayksikkönä sentti (lyhenne snt tai c) on mm. euron sadasosa: 100 snt = 1 €. Sentti on myös monien muiden valuuttojen (esimerkiksi useissa maissa käytössä olevan dollarin) sadasosa, ja tällöin käytetään merkkiä ¢.
Sana sentti tulee latinan sataa merkitsevästä sanasta "centum".
Sentti (lyhenne c) on myös oktaavin 1200:s osa.


Desi.
Desi (tunnus d) on SI-järjestelmän kerrannaisyksikön etuliite, joka tarkoittaa kymmenesosaa (1/10 eli 0,1 eli 10-1). Esimerkiksi desilitra (dl) on kymmenesosa litraa (l) ja siten 10 dl = 1 l.


2030-luku.
2030-luku on tuleva vuosikymmen, joka alkaa 1. tammikuuta 2030 ja päättyy 31. joulukuuta 2039. Vuosikymmen on 2000-luvun neljäs vuosikymmen.


2040-luku.
2040-luku on tuleva vuosikymmen, joka alkaa 1. tammikuuta 2040 ja päättyy 31. joulukuuta 2049. Vuosikymmen on 2000-luvun viides vuosikymmen.


WHA.
WHA (World Hockey Association) oli yhdysvaltalais-kanadalainen jääkiekon ammattilaisliiga, joka toimi vuosina 1972–1979. Liigaa oltiin aloittamassa uudelleen kaudella 2004–2005. Hanke sai tuulta alleen, kun samalle kaudelle oli odotettavissa lakko, mikä myös toteutui. WHA ilmoitti aloittavansa pelit 8–12 joukkueen sarjana 29. lokakuuta 2004, mutta suunnitelma ei koskaan toteutunut. Uudelleenperustetussa WHA-liigassa olisi ollut NHL-liigaan verrattuna vaatimaton 15 miljoonan dollarin palkkakatto joukkuetta kohden. Sen sijaan 1970-luvulla WHA-liigaan houkuteltiin pelaajia NHL-liigaa suuremmilla palkoilla.
WHA vuodet 1972–1979.
Dennis Murphy ja Gary Davidson perustivat WHA:n tammikuussa 1971. Ensimmäinen peli WHA:ssa pelattiin 11. lokakuuta 1972. WHA aloitti 12 joukkueen liigana, jonka historian aikana joukkueet muuttivat useasti paikasta toiseen ja osa joukkueista joutui lopettamaan taloudellisten syiden takia. Koko historiansa ajan WHA joutui taistelemaan olemassaolostaan NHL-liigaa vastaan. Vuonna 1977 NHL ja WHA aloittivat neuvottelut liigojen yhdistämisestä. Sopimukseen asiasta päästiin 22. maaliskuuta 1979, jolloin sovittiin neljän joukkueen liittymisestä NHL-liigaan ja WHA:n laukkauttamisesta. NHL-liigaan liittyneet joukkueet olivat Edmonton Oilers, Winnipeg Jets, Québec Nordiques ja New England Whalers (NHL:ssä nimellä Hartford Whalers). Näistä neljästä ainoastaan Edmonton Oilers on välttynyt muuttamiselta toiseen kaupunkiin. Winnipeg Jets muutti Phoenixiin, Arizonaan vuonna 1996 (nimeksi tuli Phoenix Coyotes), Québec Nordiques Denveriin, Coloradoon vuonna 1995 (nimeksi tuli Colorado Avalanche) ja Hartford Whalers Raleighiin, Pohjois-Carolinaan vuonna 1997 (nimeksi tuli Carolina Hurricanes).
1970-luvulla peliasut olivat NHL:ssä hyvin konservatiivisia. WHA:ssa sitä vastoin lähdettiin hakemaan näkyvyyttä varsin räikeilläkin peliasuilla sekä joukkueiden nimillä. Muun muassa New York Golden Blades pelasi nimensä mukaisesti luistimilla, joiden terät olivat kullan väriset. Peli ei aina ollut kovin siistiä ja peleissä olikin tappeluita ajoittain enemmän kuin NHL:ssä. Monenlaisia sääntöuudistuksia myös kokeiltiin, joista monista kuitenkin jouduttiin luopumaan. Tällaisia olivat esimerkiksi oranssi kiekko paremman näkyvyyden aikaansaamiseksi.


Ewokit.
Ewokit ovat fiktiivinen avaruusolentorotu, joka esiintyi "Tähtien sota" -elokuvassa "Jedin paluu". Nämä nallekarhumaiset olennot asuvat Endorin metsäkuussa puissa sijaitsevissa kylissään.
Suuri yleisö piti niistä jopa niin paljon, että Ewokeista tehtiin myöhemmin kaksi omaa elokuvaa; ' (1984) ja ' (1985). Elokuvat ovat kuitenkin jääneet hyvin vähälle huomiolle pääosin siksi, että ne ovat suunnattu lähinnä perheen pienimmille. 1980-luvulla Ewokeista tehtiin myös piirrossarja, jota on esitetty myös Suomessa.
Ewokit käyttävät aseinaan kivikirveitä, nuijia, keihäitä, jousipyssyjä ja katapultteja. Ewokit käyttävät myös erilaisia ansoja. Vaikka ewokien teknologia on alkeellista, ne ovat hyvin kekseliäitä. Normaalisti ewokit kantavat saalistamiensa eläinten hampaita, sarvia ja kalloja voitonmerkkeinä. Ewokit rakentavat kylänsä korkealle vanhimpiin puihin ja yhdistävät asumuksensa puusilloin. Ewokit metsästävät ja kokoontuvat päivisin maan tasalla ja nousevat yöksi kyliinsä, kun metsät vaihtuvat niille todella vaarallisiksi. Endorin taistelussa ewokeista on todella paljon hyötyä kapinallisille. Tunnettuja Ewokkeja ovat muun muassa nuori Wicket, Teebo, päällikkö Chirpa ja kylän shamaani Logray.


Voima (fysiikka).
Voima kuvaa kykyä muuttaa kappaleen liiketilaa. Koska sillä on sekä suunta, että suuruus, sitä voidaan kuvata vektoreilla (nuolet kuvassa).
Voima (, tunnus "F") on fysiikassa vuorovaikutuksen voimakkuutta kuvaava suure, jolla on sekä suuruus että suunta. Voiman yksikkö SI-järjestelmässä on newton, N. Voima on vektorisuure eli sillä on suunta ja suuruus. SI-perusyksiköiden avulla ilmaistuna voiman yksikkö on formula_1
Kappaleeseen kohdistuva kokonaisvoima muuttaa kappaleen liiketilaa. Dynamiikan peruslain mukaan vakiovoima formula_2 antaa kappaleelle, jonka massa on formula_3, kiihtyvyyden formula_4 siten, että formula_5.
Kaikki voimat johtuvat kappaleiden välisistä vuorovaikutuksista. Newtonin kolmannen lain mukaan kahden kappaleen vuorovaikuttaessa keskenään molempiin kohdistuu yhtä suuri, mutta vastakkaissuuntainen voima.
Esimerkiksi Maan läheisyydessä Maan vetovoima vetää kaikkia kappaleita puoleensa. Toisaalta myös kaikki kappaleet vetävät Maata puoleensa yhtä suurella mutta vastakkaissuuntaisella voimalla, mutta Maan suuren massan vuoksi niiden aikaansaama liiketilan muutos on niin vähäinen, ettei sitä voida havaita.
Maan pinnalla oleviin kappaleisiin vaikuttaa Maan vetovoiman lisäksi myös pinnan tukivoima. Kappaleen pysyessä paikoillaan maan pinnalla ovat painovoima ja maan pinnan tukivoima yhtä suuret mutta vastakkaissuuntaiset, jolloin ne kumoavat toistensa vaikutuksen.
Voimat voidaan myös jakaa konservatiivisiin ja häviöllisiin voimiin. Esimerkiksi painovoima on konservatiivinen, liukukitka ja väliaineen vastus häviöllisiä voimia. Jos kaikki jossakin systeemissä vaikuttavat voimat ovat konservatiivisia, systeemin mekaaninen energia säilyy, häviöllisten voimien kuten kitkan vaikutuksesta osa siitä muuttuu lämmöksi.
Voimaa voidaan mitata esimerkiksi jousivaa'alla.
Voimasta saatavia johdannaissuureita ovat impulssi formula_6, joka kertoo liikemäärän muutoksen aikavälillä formula_7 ja työ formula_8.
Pyörivässä liikkeessä voimaa vastaa momentti.
Voimien yhdistäminen ja resultantti.
Jos kappaleeseen vaikuttaa useita voimia ja ne vaikuttavat kappaleen samaan pisteeseen, niiden yhteinen vaikutus saadaan lasketuksi käsittelmällä voimia vektoreina ja laskemalla vektorit yhteen. Jos voimat vaikuttavat kappaleen eri kohtiin, niiden yhteinen vaikutus kappaleen etenemisliikkeeseen voidaan laskea vastaavalla tavalla, mutta laskettaessa momenttia, jolla ne vaikuttavat kappaleen pyörimisliikkeeseen, on niiden vaikutuspisteet otettava huomioon. Tietyin edellytyksin voimille voidaan kuitenkin määrittää resultanttivoima, joka yksinään vaikuttaisi samoin kuin eri voimat yhdessä vaikuttavat.


Stanley Cup.
Stanley Cup on jääkiekon arvostetuin palkintopokaali, joka myönnetään vuosittain jääkiekkoliiga pudotuspelien voittajajoukkueelle. Palkinto tunnetaan myös sen lempinimistä The Cup ja Lord Stanley's Cup, mutta lukuisat urheilutoimittajat ovat käyttäneet mestarijoukkueelle annettavasta palkinnosta myös humoristista nimeä Lordi Stanleyn muki (en. "Lord Stanley's Mug") sen lahjoittajan, Frederick Arthur Stanleyn mukaisesti. Stanley Cupiin liittyy myös lukuisia perinteitä, joista tunnetuin ja vanhin lienee shamppanjanjuonti pokaalista mestaruusjoukkuueen juhlissa. Poiketen muista Pohjois-Amerikan suurten urheiluliigojen (NBA, NFL ja MLB) mestaruuspalkinnoista, uutta Stanley Cupia ei teetetä vuosittain uudelleen vaan voittajajoukkue pitää sen hallussaan kunnes uusi mestari on selvillä. Myös muista palkinnoista poiketen Stanley Cupiin kaiverretaan vuosittain voittajajoukkueen pelaajien, valmentajien, huoltajien sekä koko organisaation työntekijöiden nimet. Tämän vuoksi pokaali on kasvanut vuosien saatossa melkoisesti. Vuonna 1969 pokaalista tehtiin uusi versio, koska alkuperäinen oli niin hauras ja sen pelättiin rikkoutuvan. Alkuperäinen pokaali on näytteillä Hockey Hall of Famessa Torontossa. Pokaali painaa tällä hetkellä noin 15,6 kiloa ja sillä on pituutta noin 89,5 senttimetriä. Nykyinen Stanley Cup on valmistettu nikkelin ja hopean metalliseoksesta, ja sen "kruunu"- tai "hattuosa" on kopio alkuperäisestä Stanley Cupista.
Pokaali tunnettiin alun perin nimellä "Dominion Hockey Challenge Cup", ja silloinen Kanadan kenraalikuvernööri Frederick Arthur Stanley lahjoitti sen vuonna 1892 Kanadan jääkiekkokilpailujen kiertopalkinnoksi. Ensimmäinen palkinnon voittanut seura oli Montreal Hockey Club vuonna 1893. Vuonna 1915 National Hockey Associationnin ja Pacific Coast Hockey Associationnin solmiman sopimuksen mukaan molempien sarjojen parhaat joukkueet ratkoisivat Stanley Cupin voittajan. Vasta vuonna 1926 Stanley Cupista tuli NHL:n mestaruuspalkinto, ja vuonna 1947 komitea teki sopimuksen Stanley Cupista siten, että NHL huolehtii pokaalista ja järjestettävästä kilpailusta sen voittamiseksi.
Kauden 1914-15 jälkeen Stanley Cupin mestaruutta on juhlittu 94 kertaa 17 edelleen aktiivisen joukkueen ja viiden lakkautetun joukkueen parissa, sillä mestaruus on jäänyt selvittämättä vuonna 1919 espanjantaudin aiheuttaman epidemian takia, ja vuonna 2005. Eniten mestaruuksia on kanadalaisella Montreal Canadiensilla, joka on voittanut mestaruuden 24 kertaa seurahistoriansa aikana.
Historia.
Stanley Cupin ensimmäinen voittaja oli Montreal AAA (Amateur Athletic Association) 1893. Kuten ensimmäisen voittajan nimestä voi päätellä, aluksi Cupista pelattiin amatöörijoukkueilla. Joukkueiden alettua maksaa pelaajille Stanley Cup siirtyi ammattilaisjääkiekon palkinnoksi.
Alkuvuosina Stanley Cupia tavoittelivat useat joukkueet useista eri liigoista. Eri liigojen voittajat saivat haastaa kulloisenkin Stanley Cup -mestarin mestaruusotteluun.
Kaudesta 1926–1927 NHL on ollut suurin jääkiekon ammattilaisliiga, jonka pudotuspelien voittaja on voittanut Cupin. Vuonna 1947 komitea teki sopimuksen Stanley Cupista siten, että NHL huolehtii pokaalista ja järjestettävästä kilpailusta sen voittamiseksi. NHL:llä on oikeus palauttaa Stanley Cup komitealle. Samoin, mikäli NHL hajoaa tai perustetaan toinen hallitseva ammattilaisliiga, komitea voi ottaa Cupin uudelleen haltuunsa.
Pokaali.
Cup-kannun jalustaan kaiverretaan voittajien nimet, ja pokaali on kasvanut vuosien varrella kokoa melkoisesti. Pokaali painaa tällä hetkellä noin 15,6 kiloa ja sillä on pituutta noin 89,5 senttimetriä. Cupin saavuttanut pelaaja saa palkintokannun haltuunsa muutamaksi päiväksi pr-tarkoituksiin, ja esimerkiksi Ville Nieminen on käyttänyt sitä Suomessa voitettuaan cupin Colorado Avalanchen riveissä. Myös vuonna 1999 Jere Lehtisen voitettua Stanley Cupin pokaali käytettiin Suomessa. Teemu Selänne toi pokaalin Helsingin Rautatientorille kansanjuhlaan elokuussa 2007. Valtteri Filppula toi kannun Suomeen 2008 ja vei sen kasvattajaseuransa EVU:n jäähallille Vantaan Myyrmäkeen.
Jotta pelaaja voi saada nimensä pokaaliin, hänen on pitänyt pelata Stanley Cupin voittaneessa joukkueessa vähintään 41 runkosarjaottelua kauden aikana tai vaihtoehtoisesti vähintään yhdessä Stanley Cup -finaaliottelussa. Vuodesta 1994 lähtien on kuitenkin sallittu myös poikkeustapauksia.
Stanley Cupin finaali.
Stanley Cup -finaali tunnetaan nykyisin Pohjois-Amerikan kiekkoliigan NHL:n vuosittain pelattavana loppuotteluna. Siinä pelaavat vastakkain Läntisen ja Itäisen konferenssin parhaat joukkueet. Finaalin osallistuvat joukkueet taistelevat maailman tunnetuimman kiekkoliigan voitosta ja näin ollen Stanley Cup -pokaalista. Loppuottelussa pelaaville joukkueille ei jaeta muita palkintoja, mutta useilla voittajajoukkueilla on tapana teettää pelaajilleen Stanley Cup -sormukset.
Ennen NHL-liigan perustamista Stanley Cup -mestarit ratkaistiin siten, että eri liigojen voittajat saivat haastaa sen hetkisen Stanley Cup -mestarin mestaruusotteluun. Kaudesta 1926 – 1927 Stanley Cup on kuitenkin ollut NHL:n voittajalle jaettava palkinto.
Finaaliin pääsy.
Finaaliin pääsyyn vaaditaan yhteensä 12 voittoa NHL:n pudotuspeleissä. Joukkueen pitää voittaa kolmella eri kierroksella oma vastustajansa 4 kertaa.
NHL:n pudotuspeleihin pääsee Itäisen ja Läntisen konferenssin 8 parasta, yhteensä siis 16 joukkuetta. Pudotuspeleissä pelataan samaa joukkuetta vastaan, kunnes toinen joukkueista on voittanut neljä kohtaamista (ns. paras seitsemästä). Pudotuspeleissä ottelut pelataan aina ratkaisuun saakka. Mikäli peli on varsinaisen peliajan jälkeen tasan, pelataan jatkoeriä kunnes voittaja löytyy.
Esimmäisellä kierroksella jatkosta putoaa 8 joukkuetta, jolloin toiselle kierrokselle pääsee 8 parasta. He pelaavat pääsystä konferenssifinaaleihin, joissa pelaavat molempien konferenssien kaksi parasta joukkuetta. Tästä syystä NHL:n välieriä kutsutaan konferenssifinaaliksi. He pelaavat näin ollen paitsi pääsystä Stanley Cupin -finaaleihin, myös konferenssin voitosta aina ratkaisuun saakka. Mikäli peli on varsinaisen peliajan jälkeen tasan, pelataan jatkoeriä kunnes voittaja löytyy.


Jana (geometria).
Jana on geometriassa kahden pisteen välinen suora viiva. Toisin sanoen jana on suoran yhtenäinen osa, jolla on päätepisteinä kaksi suoran eri pistettä. Jana nimetään yleensä sitä rajoittavien pisteiden mukaan. Esim. jos janan toinen pää on pisteessä A ja toinen pää pisteessä B, nimetään jana yleensä tällöin "jana AB".
Janat rajoittavat yleensä myös geometrisia tasokuvioita. Tutkittaessa esim. kolmiota, huomataan, että sen kaikki sivut ovat yleensä janoja.
"Janan keskipiste" on se janan piste, josta on yhtä suuri etäisyys janan päätepisteisiin.


Strategia.
Strategia (’sotaväki’ + ἄγω ’johtaa’ > στρατηγός ’sotapäällikkö’ > στρατηγία ’sodanjohto’) tarkoittaa suunnitelmaa, jolla pyritään saavuttamaan tavoiteltu päämäärä. Lähtökohtaisesti strategian päämääränä kilpailumarkkinoilla on saavuttaa kilpailuetua suhteessa kilpailijoihin. Strategia liittyy erityisesti organisaatioiden johtamiseen: hyvä strategia on tärkeä esimerkiksi sodankäynnissä ja liikkeenjohdossa. Myös shakissa ja muissa strategiapeleissä pelistrategiat ovat keskeisiä.
Strategia tarkoittaa, että osataan jollain tavalla valistuneesti käyttää spontaania järjestystä ja pohtia yksinkertaisia kysymyksiä: toimiiko yrityksemme yhdellä vai usealla toimialalla ja haluammeko toimia vain Suomessa ja myös muualla? Strategia voi sitten ohjeistaa: tuonne päin menette! Suoranainen harhakuva strategiasta on, että siinä olisi kysymys suunnitelmataloudesta.
Sodankäynti.
Varsinainen strategian käsite on lähtöisin antiikin Kreikasta, jossa Kleisthenes (noin 510 eaa.) rakensi kymmenen heimodivisioonan struktuurin. Yhtymässä jokaisen divisioonan johdossa oli "strategos" eli strategi, ja yhdessä nämä muodostivat Ateenan sotaneuvoston. Toisaalla sanan "strategos" kerrotaan tarkoittavan sodanjohtotaitoa, joka on strategin tärkein taito. Kummankin näkemyksen mukaan strategin tehtäväkentäksi muodostui armeijan johtaminen.
Esimerkiksi sodankäynnissä pitää tehdä strategisia päätöksiä: minkätyyppisiä joukkoja käyttää milläkin taistelukentällä, missä vaiheessa hyökätä mihinkin jne. Strategista ajattelua ei tule sekoittaa operatiiviseen tai taktiseen ajatteluun. Nyrkkisääntönä eroista voidaan pitää: ”Strategia on oppi siitä, kuinka sota voitetaan, kun taas taktiikka on oppi siitä, kuinka taistelu voitetaan.”
Sodankäynnissä strategia on lähinnä oppi sodan voittamisesta (asevoimilla). Käsitehierarkiassa strategian yläpuolella on suurstrategia ja alapuolella operaatiotaito. Strategia käsittää myös kaikki sodan valmisteluun liittyvät asiat varsinaisen sodankäynnin lisäksi.
Useita sodankäynnin strategioita sovelletaan myös liiketoiminnan johtamisessa. Eräs tunnetuimmista alun perin sotastrategioihin perehdyttävä teos, jota käytetään paljon liikkeenjohdon strategioiden oppikirjana, on kiinalaisen, yli 2 000 vuotta sitten eläneen kenraali Sunzin teos "Sodankäynnin taito". Sunzi-nimi tunnetaan myös länsimaissa vanhemman ns. Wale-Gyles translitterointijärjestelmän mukaisesti Sun Tzu’na.
Liikkeenjohdon strategia.
Liikkeenjohdon strategialla tarkoitetaan yrityksen tai julkisen palvelun strategiaa, jota se toteuttaa kaikessa toiminnassaan. Strategioita on eritasoisia sen mukaisesti, miten tarkasti ja miten laajaa osaa toiminnoista strategia käsittelee. Käsite ei ole yksiselitteinen, vaan siitä esitetään kirjallisuudessa hyvinkin erilaisia määritelmiä.
Kehittyminen.
Liiketoimintastrategioita julkaistiin kylmän sodan aikana Yhdysvalloissa noin joka toinen vuosi. Pääartikkelissa esitellään niiden pääsuunnat.


Haitin kieli.
Haiti (eli haitin kreoli, "kreyòl ayisyen") on pidginisoitumalla syntynyt, ranskan kielen superstraatti mutta se on saanut voimakkaita vaikutteita myös länsiafrikkalaisista kielistä, portugalista, espanjasta ja englannista. Sitä puhutaan Haitissa, jossa sitä puhuu noin 8,5 miljoonaa ihmistä, ja maastamuuton seurauksena kieltä puhuu noin 3,5 miljoonaa henkeä muissa maissa. Haitin kreoli on äidinkieli valtaosalle Haitin väestöstä ja maan toinen virallinen kieli yhdessä ranskan kielen kanssa. Kieli tunnustettiin viralliseksi kieleksi 1961. Haitin kreoliksi kirjoitettua kirjallisuutta on vähän, mutta sen määrä on lisääntymässä.


Samuus.
Matematiikassa kahden joukon sanotaan olevan samat eli identtiset, kun niissä on samat alkiot, merkitään "M = N". Toisin sanoen joukot M ja N ovat samat, kun jokainen joukon M alkio on joukon N alkio ja jokainen joukon N alkio on joukon M alkio. Formaalisti


Nautintoaine.
Nautintoaine on aine, jonka nauttiminen tuottaa ihmiselle nautintoa. Nautintoaineita ei siten nautita ensisijaisesti niiden ravintoarvon vuoksi.


Antigravitaatio.
Antigravitaatio merkitsee fysiikassa painovoiman vastaista voimaa yhtä suurella voimalla kappaleeseen vaikuttavaa voimaa. Käsitettä antigravitaatio käytetään myös tähtitieteessä vielä tuntemattomasta pimeän energian vaikutuksesta, joka aiheuttaa universumin laajentumisen kiihtymistä.
Tieteiskirjallisuudessa antigravitaatio käsitetään usein lentävinä lautasina, maan vetovoimakentästä vapaana kappaleena tai materiaalina, johon painovoima ei vaikuta. Eräiden hypoteettisten teorioiden mukaan antigravitaatio vaatisi negatiivisen massan, eli painovoimaa hylkivän materiaalin olemassaoloa. Jotkut keksijät ovat johtaneet antigravitaation keksimisestä mahdollisuuden ilmaisen energian (engl. free energy) olemassaoloon.


Mahtavuus.
Joukon mahtavuus eli kardinaliteetti eli "koko" tarkoittaa joukon alkioiden lukumäärää, jota ilmaistaan kardinaaliluvulla. Kardinaaliluku voi olla luonnollinen luku tai jokin ääretön kardinaaliluku. Käsitteet ovat Georg Cantorin esittelemiä vuonna 1874 julkaisemassa joukko-oppia käsittelevissä kirjoitelmassaan.
Johdanto.
Esimerkiksi joukossa alkioita on 3 ja joukossa niitä on "n". Äärellisillä joukoilla eli sellaisilla joukoilla, joissa on äärellinen määrä alkiota, "mahtavuuden" sijasta käytetään usein sanaa 'koko". Kardinaliteetti sen sijaan on sanana neutraali ja käytetään äärellisten ja äärettömien joukkojen yhteydessä.
Kun äärettömässä joukossa on äärettömästi alkioita, ilmoitetaan sen mahtavuus sanalla ääretön. Vaikka ääretön tarkoittaa jotain muuta asiaa kuin lukua, on se hyväksytty mahtavuuden kardinaaliksi, koska se ilmaisee sitä loputtomuutta, mikä alkioiden laskeminen vaatisi.
Joukkojen vertaaminen.
Joukkoja verrataan alkio alkiolta, jotta niiden mahtavuuden erot havaittaisiin. Vertailu on luonnollisesti vain ajatustyötä, jossa mietitään vertailun onnistumista tai epäonnistunista.
Pienten joukkojen vertailussa voidaan käyttää alkioiden laskemista. Kummankin joukon alkiot lasketaan ja verrataan kardinaaleja keskenään. Äärettömillä joukoilla käytetään induktiivista luettelointia. Siinä otetaan joukosta formula_1 alkio ja liitetään siihen toisen joukon formula_2 alkio pariksi. Jos jokaiselle alkiolle molemmissa joukoissa riittää pari, on joukot yhtä mahtavia eli formula_3. Se joukko, jolta parinmuodostuksessa jää alkioita yli, on mahtavampi.
Tarkastellaan esimerkkinä kahta äärellistä joukkoa formula_4 ja formula_5. Vertailu tehdään ensin ottamalla aina joukon formula_2 alkiolle pari joukosta formula_1. Silloin saadaan parit formula_8 ja joukon formula_2 alkiot riittivät. Tämä ei vielä merkitse, että joukot ovat yhtä mahtavia. Parinmuodostus tulee onnistua myös toisin päin. Tällöin muodostetaan jokaiselle kirjaimelle pari numerosta. Tämä ei onnistu, koska kirjaimelle formula_10 ei löydy tyhjentyneestä numerojoukosta paria. Siksi tuomitsemme joukon formula_1 mahtavammaksi kuin joukon formula_2.
Joukon formula_1 mahtavuus merkitään joko formula_14 tai formula_15. Yhtämahtavuus voidaan merkitä myös formula_16 tai formula_17. Jos joukko formula_1 on mahtavampi kuin joukko formula_2, merkitään formula_20.
Viimeinen väite saadaan kahdesta edellisesta tuloksesta Cantorin–Schröderin–Bersteinin lauseen avulla.
Esimerkiksi luonnollisten lukujen joukko formula_27 on yhtä mahtava osajoukkonsa kanssa. Tämä nähdään kahdella tavalla. Parinmuodostuksessa saadaan parijono formula_28, jossa pariksi valitaan toisesta joukosta aina kaksi kertaa suurempi luku. Käänteinen parinvalinta toimii niin, että parillisen luvun pariksi valitaan aina puolet pienempi luku. Tätä voisi jatkaa äärettömän monta kertaa ja siksi todetaankin, että parilliset luvut ja luonnolliset luvut ovat yhtä mahtavat.
Toinen menetelmä on keksiä joukkojen välille kuvaus, jolle löydetään käänteiskuvaus. Tällainen kuvauspari on funktio formula_29 ja sen käänteisfunktio formula_30. Näillä voidaan kuvata kaikki lähtöjoukon alkiot maalijoukon alkioiksi ilman, että yksikään alkio jäisi kuvaamatta. Funktio onkin bijektio, joten se takaakin kuvauksen onnistumisen. Joukot ovat yhtä mahtavia.
Numeroituva ja ylinumeroituva.
Cantor tutki äärettömiä joukkoja ja havaitsi pian että jotkin joukot ovat "enemmän äärettömiä" kuin toiset. Tämä johti kardinaalilukujen vertailuun. Koska luonnolliset luvut tiedetään jo äärettömäksi joukoksi, mertitään niiden mahtavuutta kardinaaliluvulla formula_31 (lue:alef-0). Luonnollisisten lukujen joukosta sanotaan, että se on laskettavasti tai numeroituvasti ääretön, koska sen alkioista voidaan muodostaa alkiopareja verrattavan joukon alkioiden kanssa.
Cantor oletti, että oli olemassa suurempia kardinaalilukuja ja että ne voitiin järjestää suuruusjärjestykseen formula_32. Suurempien joukkojen etsintä tuotti tulosta, kun hän osoitti reaalilukujen olevan suurempi joukko. Vieläkään ei tiedetä, onko reaalilukujen kardinaliteetti formula_33 tai formula_34 vai jokin muu. Toistaiseksi reaalilukujen kardinalilukuna käytetään merkintää "c" tai "C" (engl. continuum) tai joskus formula_35 (lue: "beth"-1) ja se oli ensimmäinen todettu ylinumeroituvasti ääretön lukujoukko. Koska ylinumeroituva lukujoukko on mahtavampi kuin numeroituva joukko, on sen kardinaaliluku aina ääretön.
Mahtavuuden ymmärtäminen.
Ei kuitenkaan voi sanoa, että reaalilukuja olisi "enemmän" kuin vaikkapa kokonaislukuja, koska molempia on äärettömästi. Sen sijaan reaalilukujen joukko on kokonaislukujen joukkoa "tiheämpi". Tiheä joukko on sellainen, että joukon kaikille alkioparien välistä voidaan löytää uusi joukon alkio. Luonnolliset luvut eivät ole tiheä joukko, koska esimerkiksi lukujen 1 ja 2 välistä ei löydy luonnollista lukua. Sen sijaan rationaaliluvut ovat tiheä joukko.
Mahtavuuteen liittyviä yleisiä tuloksia.
Määritelmän mukaan luonnolliset luvut formula_36 muodostavat numeroituvasti äärettömän lukujoukon. Voidaan osoittaa, että kaikki osajoukot formula_37 ovat myös numeroituvia. Jos formula_1 on numeroituva ja ääretön, on olemassa bijektio formula_39 ja joukot ovat yhtä mahtavat formula_40. Jos formula_41 ylinumeroituva ja formula_42, niin myös formula_1 on ylinumeroituva.
Lukujoukkojen mahtavuus.
Kaikki luonnollisten lukujen osajoukot ovat edelliseen viitaten numeroituvia. Erityisesti luonnollisten lukujen äärettömän suuret osajoukot ovat yhtä mahtavia kuin luonnollisten lukujen joukko itse. Tällasia osajoukkoja ovat esimerkiksi parilliset- ja parittomat luvut, kolmioluvut, neliöluvut ja alkuluvut. Siis on formula_44.
Cantor todisti jo 1874, että formula_45. Ne hän todisti luettelamalla kokonaisluvut ja rationaaliluvut tietyn systeemin avulla ja osoitti, että jokaiselle luvulle löytyy pari luonnollisista luvuista. Todistamistavat esitelty artikkelissa numeroituva joukko.
Edelleen Cantor osoitti vuonna 1891 reaalilukujen olevan ylinumeroituvasti ääretön joukko. Koska reaaliluvut koostuvat rationaaliluvuista ja irrationaaliluvuista, ovat myös irrationaaliluvut ylinumeroituvasti ääretön joukko. Reaaliluvut voidaan jakaa nyös algebrallisiin ja transkendenttisiin lukuihin. Algebralliset luvut ovat numeroituvasti ja transkendenttiset luvut ylinumeroituvasti ääretön joukko.


Kvarkki.
Hiukkasfysiikassa kvarkit ovat alkeishiukkasia, joita pidetään nykyisin jakamattomina. Kvarkit muodostavat hadroneja, joista tutuimmat ovat protoni ja neutroni. Kvarkkeja on kuutta eri lajia.
Kvarkkien olemassaolo postuloitiin ensimmäisen kerran vuonna 1964, kun Murray Gell-Mann ja George Zweig ehdottivat, että hadronit ovat pienempien hiukkasten yhdistelmiä. He kutsuivat näitä hiukkasia "kvarkeiksi".
Vaikka kvarkit keksittiin alun perin teoreettisista syistä selittämään löydettyjen hadronien ryhmittyminen, on niistä saatu myös kokeellista todistusaineistoa. Kaikki kvarkit on havaittu hiukkas­kiihdyttimissä. Huippukvarkki löydettiin viimeisenä 23. huhtikuuta 1994. Protonin sisärakenne voidaan myös nähdä antamalla elektronin sirota siitä.
Kvarkit vuorovaikuttavat vahvan vuorovaikutuksen kautta, jota luonnehtiva varaus on värivaraus. Ydinvoimat, joilla protonit ja neutronit ovat sitoutuneet toisiinsa atomi­ytimissä, ovat kvarkkeja toisiinsa sitovan värivoiman jäännösvoimia. Erikoista on se, että kvarkkien sähkövaraus ei ole alkeisvarauksen monikerta, vaan se on alkeisvarauksen murto-osa. Kvarkeilla on myös kuusi antikvarkkia, joilla on vastakkaiset kvanttiluvut kuin kvarkeilla.
Nimet.
Nimitys "kvarkki" on peräisin James Joycen teoksesta Finnegans wake
"Three quarks for Muster Mark! "
"Sure he has not got much of a bark"
"And sure any he has it's all beside the mark."
Tästä Murray Gell-Mann poimi termin nimeksi kehittämilleen, tuolloin hypoteettisille hiukkasille.
Yksittäisten kvarkkityyppien nimet ovat täysin mielikuvituksellisia: "ylös" (up), "alas" (down), "outo" (strange), "lumo" (charm), "pohja" (bottom) ja "huippu" (top). Kahta viimeistä kvarkkia kutsutaan myös nimillä "kauneus" (beauty) ja "totuus" (truth). Tarinan mukaan kolme ensimmäisenä löydettyä kvarkkia tunnettiin fyysikoiden keskuudessa alun perin nimillä "suklaa", "mansikka" ja "vanilja".
Kvarkeista muodostuvia hiukkasia kutsutaan hadroneiksi. Ne puolestaan voidaan jakaa baryoneihin ja mesoneihin siten, että baryonien spin on puoliluku, mesonien kokonaisluku. Nykyään erilaisia hadroneja tunnetaan satoja, tosin useimmat niistä eivät ole vakaita.
Historiaa.
Jo 1960-luvun alussa fyysikot olivat kyenneet tuottamaan useita eksoottisia, hyvin lyhytikäisiä hiukkasia. Vuonna 1963 Murray Gell-Mann ja Yuval Ne'eman havaitsivat, että näitä hiukkasia oli mahdollista ryhmitellä säännönmukaisesti kolmen kvanttiluvun, spinin, isospinin ja outouden perusteella. Tulokseksi saadaan kahdeksan hiukkasen "oktetteja" sekä kymmenen hiukkasen "dekupletteja". Vuonna 1964 Gell-Mann ja George Zweig keksivät toisistaan riippumatta, että ryhmittely voitaisiin selittää, jos kukin hiukkanen rakentuisi kahdesta tai kolmesta pienemmästä hiukkasesta ja/tai sellaisen antihiukkasesta. Tarve saada baryoneille sisärakenne kumpusi myös toisesta suunnasta, sillä neutronilla oli havaittu olevan magneettinen momentti. Neutroni on sähköisesti neutraali, joten magneettisen momentin selittämiseksi neutronin täytyisi muodostua jonkinlaisista varatuista hiukkasista, joiden varaukset kuitenkin kumoavat toisensa kokonaisuutena.
Kvarkkimalli ei perustu pelkkään päättelyyn, vaan matemaattisesti sen pohjana on symmetriaryhmän SU(3) käyttö. Teoriassaan Gell-Mann kykeni sen avulla muodostamaan aaltofunktiot kaikille tuolloin tunnetuille hadroneille.
Alkuperäisessa vuoden 1964 kvarkkimallissa oli kolme kvarkkia: ylös- eli u-kvarkki, alas- eli d-kvarkki sekä outo- eli s-kvarkki sekä näiden antikvarkit. Ylös- ja alas-kvarkkien nimet johdettiin isospinistä, sillä jos u-kvarkki vastaa isospinin ylös-komponenttia ja d-kvarkki alas-komponenttia ja jos protonin kvarkkikoostumus on "uud" ja neutronin "udd", näiden hiukkasten isospinit saadaan selitettyä. Kolmas kvarkki eli outo-kvarkki tarvittiin selittämään kaonien ja eräiden baryonien omituisen hidas hajoaminen. Näitä hiukkasia syntyy helposti protonien törmäyksissä vahvan voiman aiheuttamina, mutta niiden hajoaminen kestää jopa 1013 kertaa kauemmin kuin pitäisi. Selitykseksi hitaalle hajoamiselle kehitettiin ylimääräinen kvanttiluku, jota alettiin kutsua outoudeksi. Hiukkasen outous säilyy vahvan vuorovaikutuksen reaktioissa, muttei heikon vuorovaikutuksen reaktioissa. Niinpä jos hiukkasen rakenteeseen kuuluu outo-kvarkkeja eli niiden outous poikkeaa nollasta, kevyimpien outojen hiukkasten on tavallaan jäätävä odotettamaan hajoamista hitaammin vaikuttavan heikon vuorovaikutuksen kautta, koska hajoaminen kevyemmiksi hiukkasiksi ei vahvan vuorovaikutuksen kautta ole mahdollista. Osoittautui, että näillä kolmella kvarkilla pystyttiin paitsi selittämään kaikkien tuolloin tunnettujen hadronien ominaisuudet, myös ennustamaan vielä löytymättömiä hiukkasia. Merkittävä läpimurto oli kvarkkimallista ennustetun Ω--baryonin löytyminen.
Ongelmana kvarkkimallissa oli, että spin-1/2 -hiukkasina kvarkit ovat fermioneja, jolloin niitä koskee Paulin kieltosääntö. Kieltosäännön mukaan samassa tilassa ei voi olla kahta fermionia, joiden kvanttiluvut ovat samat. Kuitenkin tunnettiin jo tätä sääntöä rikkovia hiukkasia, kuten Δ++, jonka kvarkkirakenne on "uuu". Ongelman selitti Oscar Greenberg ottamalla käyttöön väriksi kutsutun kvanttiluvun, jolla voi olla kolme eri tilaa. Jos kullakin Δ++-hiukkasen u-kvarkilla on eri väri, yksi niiden kvanttiluvuista on erilainen, Paulin kieltosääntö jää rikkoutumatta ja hiukkasen olemassaolo saa selityksen.
Neljännen kvarkin olemassaoloa alettiin pohtia, kun James Björken ja Sheldon Glashow huomasivat kvarkkimallin siistiytyvän, jos kvarkit muodostaisivat kahden kvarkin pareja tuolloin tunnettujen neljän leptonin tapaan. Tätä s-kvarkin oletettua paria alettiin kutsua lumo- eli c-kvarkiksi. C-kvarkin löytäminen kokeellisesti palkittiin Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1976 ja sen avulla kyettiin selittämään c-kvarkin sisältävien hiukkasten hajoamisprosessit hieman samaan tapaan kuin s-kvarkin avulla. Kun vielä tau-leptonin löytymisen jälkeen havaittiin, että leptonit muodostavatkin kolme hiukkasparia, oli luontevaa, että kvarkitkin muodostaisivat kolme paria. Vuonna 1973 Makoto Kobayashi ja Toshihide Maskawa ennustivat kolmannen kvarkkiparin, b- ja t- kvarkkien olemassaolon. Nämä kaksi varsin suurimassaista kvarkkia löydettiin kokeellisesti vasta vuosina 1977 ja 1995. Kobayashi ja Maskawa saivat onnistuneesta ennusteesta Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 2008.
Kvanttiluvut.
Kvanttiluvut ovat ominaisuuksia, jotka yksilöivät kunkin hiukkasen. Hadroneita luonnehtivista kvanttiluvuista ensimmäisinä tunnettiin spin, isospin ja outous, joiden perusteella hadronit keksittiin jakaa kahdeksan hiukkasen oktetteihin tai kymmenen hiukkasen dekupletteihin, mikä puolestaan johti kvarkkimallin syntyyn. Baryonin muodostaa kolme kvarkkia ja antibaryonin kolme antikvarkkia. Mesonit ja antimesonit puolestaan koostuvat yhdestä kvarkista ja yhdestä antikvarkista.
Myöhemmin, kun kvarkkeja löytyi lisää, saatiin vielä kolme uutta kvanttilukua: lumo, kauneus ja totuus. Tämän lisäksi kvarkeilla on oma spininsä, joka on aika 1/2 sekä baryoniluku, joka on aina 1/3. Kvarkin ja antikvarkin kvanttiluvut ovat toistensa vastalukuja.
Kaikilla kvarkeilla on vielä ylimääräinen kvanttiluku, jota kutsutaan väriksi. Kukin kvarkki voi esiintyä jossakin kolmesta mahdollisesta väristä ja anti­kvarkeilla on toiset kolme mahdollista arvoa, "anti­värit". Näillä kvarkkien "väreillä" ei kuitenkaan ole mitään tekemistä tavallisten värien kanssa. Baryoneissa on kaikki eri värit, jolloin ne kumoavat toisensa, mesonissa taas väri ja antiväri. Tämän vuoksi vapaina esiintyvät hadronit ovat aina "värittömiä". Yksittäisen kvarkin väriä ei voida määrittää, sillä väri vaihtuu koko ajan.
missä "Q" on sähkövaraus, "I3" isospinin z-komponentti, "B" baryoniluku, "S" outous, "B kauneus, "C" lumo ja "T" totuus. Kaavalla on suuri merkitys vahvan vuorovaikutuksen välittämissä reaktioissa, sillä kaikki sen suureet ovat tällöin säilyviä.
1. Massojen arviot ovat kiistanalaisia. On ehdotettu että u-kvarkki olisi lähes massaton.
Kvarkki-gluoniplasma.
Yli 170 MeV:n lämpötilassa, joka vallitsi kvarkkiepookkina maailmankaikkeuden alkuhetkillä, kvarkit ja gluonit kuitenkin muodostivat kvarkki-gluoniplasmaa, jossa kvarkit olivat vapaita. Samoin oletetaan olevan kvarkkitähdissä.
Kvarkkien vankeus.
Kvarkkien ei uskota koskaan esiintyvän yksin, vaan aina kahden tai kolmen ryhmissä. Tätä ilmiötä kutsutaan kvarkkien vankeudeksi. Uskomukselle on vahva kokeellinen näyttö, sillä yhdessäkään vuoden 1977 jälkeen suoritetussa kokeessa ei ole havaittu yksittäistä kvarkkia. Sen sijaan tiedetään, että jos vaikkapa mesonista yritetään vetää sen sisältämä kvarkki ja antikvarkki erilleen, tehdään hiukkasten väliseen värivoimakenttään lopulta niin paljon työtä, että kentästä voi materialisoitua uusi kvarkki-antikvarkkipari. Näin kahden erillisen kvarkin sijaan saadaan aikaan energiasta materialisoitunut uusi mesoni.
Kvarkkien vankeuden yksityiskohdat ovat osittain tuntemattomia ja aihepiiri on aktiivisen tutkimuksen kohde.


Oikeusfilosofia.
Oikeusfilosofia on filosofian ja oikeustieteen osa-alue, joka tutkii oikeuteen liittyviä peruskysymyksiä sekä oikeustieteeseen liittyviä tieteenfilosofisia kysymyksiä. Se selvittää kysymyksiä siitä,
Oikeusfilosofia jaetaan usein varsinaiseen oikeusfilosofiaan ja oikeusteoriaan. Oikeusfilosofia soveltaa perinteistä filosofista lähestymistapaa pohtiessaan esimerkiksi oikeuden suhdetta yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen sekä oikeuden yleistä olemusta. Se on hyvin läheisessä suhteessa yleiseen filosofiaan ja erityisesti moraalifilosofiaan. Oikeusteoria on puolestaan lähellä perinteistä "juridiikkaa". Oikeusfilosofian ja oikeusteorian välinen raja on epäselvä ja jatkuvan akateemisen keskustelun kohteena.
Oikeusteoria on lähellä "lainopin" näkökulmaa oikeuteen ja sen alaan kuuluvat muun muassa
Teoreettinen lainoppi.
Teoreettisessa lainopissa pyritään oikeusteorian peruskannanottoihin nojautuen luomaan oikeudenalan ilmiöitä koskevia teorioita ja selvittämään eri oikeudenalojen peruskäsitteitä ja -periaatteita varsinaisen ’’lainopillisen tutkimuksen’’ käyttöön.
Käytännöllinen lainoppi.
Käytännöllinen lainopillinen tutkimus tutkii voimassa olevaa oikeutta sellaisenaan. Lainopillisessa tutkimuksessa on aikojen saatossa vallinnut erilaisia "koulukuntia".
Oikeuspositivistinen koulukunta.
Nykyään vallalla olevaa käsitystä voi kutsua oikeuspositivistiseksi koulukunnaksi. Oikeus on tämän teoreettisen perusnäkemyksen mukaan asetettua eli säädettyä oikeutta, siis ihmistekojen tuotetta. Sen perustana on lainsäätäjän tahto. "Oikeuspositivismi korostaa oikeusnormin muodollista voimassaoloa".
Luonnonopillinen koulukunta.
Aikaisemmista koulukunnista voi mainita luonnonoikeudellisen koulukunnan. Sen mukaan velvoittavaa oikeutta on vain "oikea oikeus". Velvoittavan oikeuden kriteereinä ovat luonnonoikeuden suuntauksesta riippuen joko luojan asettama maailmanjärjestys tai järjen avulla selvitettävät moraaliset normit. Luonnonoikeudellisesti suuntautuneissa teorioissa oikeusnormien voimassaolo ratkeaa siis niiden hyväksyttävyyden perusteella. Vaikka luonnonoikeudelliset teoriat ovatkin joutuneet väistymään moderneissa yhteiskunnissa oikeuspositivististen peruskatsomusten tieltä, ne ovat kuitenkin mukana myös modernin oikeuden tutkimuksessa oikeussäännösten tulkintaa koskevissa normeissa ja valtion vallankäytön rajoituksena ilmenevissä ihmis- ja perusoikeusnormeissa. Luonnonopillisen koulukunnan vaikutusta näkyy esimerkiksi lakikirjan johdantoon kirjoitetuissa Olaus Petrin tuomarinohjeissa.
Oikeusrealistinen koulukunta.
Oikeusrealistisen koulukunnan teorioissa oikeus nähdään inhimillisenä käyttäytymisenä. Tuomioistuinrealistisissa teorioissa oikeutta on tuomioistuimiin kuuluvien viranomaisten käyttäytyminen. Kansalaiskeskeisessä oikeusrealismissa taas tarkastellaan kansalaisten oikeussääntöjen noudattamista. Oikeusnormien voimassaolon kriteeri on näiden suuntausten mukaan siis niiden tehokkuus, ts. tosiasiallinen noudattaminen.
Monipuolistuva oikeusfilosofian kenttä.
Viimeisten vuosikymmenten aikana oikeusfilosofisen ja -teoreettisen tutkimuksen ala on voimakkaasti laajentunut ja useita uusia tutkimussuuntauksia on syntynyt. Monet näistä ovat yhteydessä mannermaisen filosofian eri koulukuntiin, kuten jälkistrukturalismiin, Frankfurtin koulukunnan kriittiseen teoriaan, hermeneutiikkaan, fenomenologiaan ja feministiseen filosofiaan.


Leptoni.
Leptonit ovat alkeishiukkasia. Niitä on kuutta lajia, mutta ainoastaan elektroni on tavallisen aineen rakennusosanen. Leptonien nimet ovat: "elektroni", "myoni", "tau", "elektronin neutriino", "myonin neutriino" ja "taun neutriino".
Leptonit ovat fermioneja eli niiden spin on ½. Elektronin, myonin ja taun sähkövaraus on negatiivinen. Erikoista on se, että neutriinoilla ei ole lainkaan sähkövarausta. Myös niiden massa on hyvin lähellä nollaa. Leptoneilla on kuusi antileptonia, joilla on vastakkainen sähkövaraus kuin leptoneilla.
Leptoneille on voimassa lukumäärän, "leptoniluvun" säilymislaki, erikseen toisaalta elektronille ja elektronin neutriinolle, toisaalta myonille ja myonin neutriinolle. Näitä säilymislakeja sovellettaessa on leptonien antihiukkasten leptoniluku katsottava negatiiviseksi. Esimerkiksi beetahajoamisessa neutroni hajoaa protoniksi, elektroniksi ja antineutriinoksi. Ennen hajoamista neutronin leptoniluku on nolla, hajoamisen jälkeen se on elektronilla +1 ja antineutriinolla −1, joten summa on edelleen nolla.
Leptonien nimi tulee kreikan kielestä ja merkitsee kevyttä, sillä leptonit ovat muihin alkeishiukkasiin verraten erittäin kevyitä.


Valkoinen aukko.
Valkoinen aukko on Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian sallima hypoteettinen alue aika-avaruudessa. Teoriassa valkoisten ja mustien aukkojen välillä voisi olla myös madonreikä jota pitkin mustaan aukkoon imeytynyt materia siirtyisi valkoiseen aukkoon.
Matemaattisesti tarkasteltuna valkoinen aukko on musta aukko jossa aika kulkee taaksepäin. Valkoiseen aukkoon ei pääse mikään, edes valo ja aukko puhaltaa kaiken materian joka olisi kulkeutunut aukkoon madonreiän kautta. Ulostuleva materia ei olisi sama joka joutui mustan aukon ja valkoisen aukon sisäiseen järjestelmään mustan aukon kautta, vaan materiaa joka olisi käynyt läpi mustan aukon ja madonreiän aiheuttamat fyysiset vaikutukset.
Valkoisia aukkoja ei ole havaittu suoraan tai epäsuorasti ja tutkijat pitävät epätodennäköisenä valkoisten aukkojen löytymistä todellisesta universumista.


Riimukirjoitus.
Riimukirjaimet olivat germaanisten kansojen keskuudessa esiintynyt kirjoitusjärjestelmä. Sitä käyttivät muinaiset gootit, muinaissaksilaiset, friisit, alamannit ja muinaisenglantilaiset sekä skandinaavit.
Riimukirjainten historiaa.
Riimukirjoitus syntyi roomalaisella rautakaudella, ilmeisesti 100-luvulla jaa. Vanhimmat tunnetut riimukirjoitukset sisältyvät Vimosen suosta tehtyihin löytöihin Tanskassa ja ajoittuvat noin vuoteen 160 jaa.
Riimukirjainten alkuperästä on erilaisia käsityksiä. Suosituimman teorian mukaan ne perustuivat lähinnä latinalaisiin kirjaimiin, mutta niissä on joitakin viitteitä myös pohjoisitalialaisista ja kreikkalaisista kirjaimista. Esikuvistaan poiketen kaikki riimut olivat kuitenkin suoraviivaisia eikä niissä ollut kaarevia muotoja. Sellaisia oli helpompi veistää puuhun tai hakata kiveen. Lisäksi riimukirjaimilla on kokonaan oma, sekä latinalaisesta että kreikkalaisesta aakkostosta täysin poikkeava aakkosjärjestyksensä. Sen mukaisesti viikinkien käyttämä nimitys riimuille oli "futhark", joka muodostuu kuudesta ensimmäisestä aakkosesta "f-u-þ-a-r-k".
Riimukirjaimistoja oli monia tyyppejä. Manner-Euroopan germaaneilla (gooteilla) oli käytössä 24 merkkiä ja anglosakseilla 30. Pohjolassa käyttöön tuli viikinkiajalla lyhyempi 16 merkin riimukirjaimisto, josta oli tanskalainen ja ruotsalais-norjalainen versio.
Riimukirjoitus katosi kristinuskon myötä manner-Euroopasta ja Britanniasta 700-luvun loppuun mennessä. Pohjolassa sitä käytettiin 800—1100, Gotlannissa vielä 1500-luvulla, ja harvoin jopa vielä 1800-luvun alussa Taalainmaan syrjäseuduilla.
Riimukivien tekstit ovat yleensä lyhyitä ja kaavamaisia. Kuuluisin ja pisin teksti on Rökin kivessä, joka seisoo Itä-Götanmaalla (58.13N-14.40E). Nuorimmat kivet ovat hautakiven tapaisia muistokiviä. Kiviin hakattiin usein kirjainten lisäksi kuvia.
Vanhemmat riimut ja niiden vastineet latinalaisessa kirjaimistossa.
Riimut myyteissä.
Muinaisskandinaavisessa mytologiassa Yggdrasil oli puu, joka yhdisti kaikki Yhdeksän Maailmaa. Odin oli viisauden ja kuoleman jumala, jolla oli sammumaton tiedonjano. Odinin mielestä tieto oli valtaa, ja hän halusi lahjoittaa tiedon lahjana seuraajilleen. Odin halusi selvittää riimujen salaisuuden, ja niinpä hän keihästi itsensä Gungnir-keihäällään Yggdrasil-puun kylkeen, ja riippui puun kyljessä yhdeksän päivää. Jumala uhrasi itsensä itselleen. Yhdeksän oli erittäin merkityksellinen numero muinaisskandinaavisessa taikuudessa (yhdeksän maailmaa), joten hän oppi yhdeksän (myöhemmin kahdeksantoista) maagista laulua ja kahdeksantoista maagista riimua.
Riimuja käytettiin myös ennustamiseen. Tacitus mainitsi ennustamiseen käytetyt merkit jo "Germania"-teoksessaan vuonna 97 jaa.. Ei kuitenkaan ole todisteita, että nimenomaan riimuaakkosto olisi ollut germaanien käytössä jo tällöin.
Vanha merkitys suomen kielessä.
"Riimu" on vanha suomalainen sana siitä huolimatta, ettei suomea ei yleisimmän käsityksen mukaan ole kirjoitettu riimuilla. Ruotsalainen harrastajatutkija Ove Berg väittää kuitenkin vuonna 2003 julkaistussa kirjassaan "Runsvenska: svenska finska" tulkinneensa Ruotsin eteläosista löytyneiden riimukivien tekstejä suomen kielen avulla
Suomen kielessä riimu tarkoitti joissain murteissa viiltoa, naarmua tai raaputusta. "Riimustaminen" oli viillon tekemistä tai naarmutusta. "Riimustus" oli koristekuvio esimerkiksi puussa tai luussa. Riimusauva eli "pirkka" oli puusauva, johon oli merkitty viilletyin kuvioin kalenteri. Riimusauva tosin saattoi saada nimensä myös latinalaisesta primus-sanasta, joka tarkoitti uudenkuun jälkeistä vuorokautta. Kirjoitus tarkoitti myös alun perin koristekuviointia. Monissa kielissä riimua tarkoittavan sanan ”rune” vastine suomen kielessä on ”runo”.


Free State Project.
Free State Project eli vapaa osavaltio -projekti on yhdysvaltalainen kansalaisliike. Vuonna 2001 käynnistetyn projektin tarkoituksena oli saada 20 000 vapaaehtoista muuttamaan New Hampshiren osavaltioon. Heidän laskelmiensa mukaan tuo määrä riittäisi poliittiseen muutokseen, joka tähtäisi libertaariin yövartijavaltioon. Vuoden 2012 kevääseen mennessä muuttaneita on noin tuhat, eli 95% tavoitteesta on vielä toteutumatta. Projektin perustaja Jason Sorens ei ole itsekään muuttanut New Hampshireen.
Projekti valitsi New Hampshiren 2003 kohdeosavaltioksi sen matalimpien verojen ja riippumattomuuden liittovaltion rahoituksesta vuoksi. Järjestäjien mukaan kyse ei siis ole minkäänlaisesta demokraattisesta vallankaappauksesta, vaan kyseessä on lähinnä osavaltion yksilönvapauksiin tähtäävien piirteiden vahvistamisesta.
Mukaan projekti kelpuuttaa kaikki 18 vuotta täyttäneet henkilöt ympäri maailmaa, joilla ei ole rasistisia tai syrjiviä asenteita.


Alkeisvaraus.
Alkeisvaraus (merkitään yleensä formula_1 tai formula_2) on luonnonvakio. Sen tarkin tunnettu arvo on formula_3 coulombia.
Kaikkien itsenäisinä havaittujen hiukkasten sähkövaraukset ovat alkeisvarauksen suuruisia tai sen kokonaisia monikertoja. Esimerkiksi protonilla ja positronilla on yhden alkeisvarauksen suuruinen sähkövaraus. Elektronilla ja antiprotonilla on alkeisvarauksen vastaluvun suuruinen sähkövaraus. Atomifysiikassa alkeisvarausta käytetään yleisesti varauksen yksikkönä, ja tällöin kaikki havaitut sähkövaraukset ovat siis kokonaislukuja.
Kvarkkien ja antikvarkkien sähkövaraukset ovat alkeisvarauksen kolmasosia. Niitä ei kuitenkaan ole havaittu tavanomaisissa olosuhteissa vapaina, vaan ainoastaan sitoutuneina hadroneiksi, joiden varaus alkeisvarausyksikköinä on kokonaisluku.
Ensimmäisenä alkeisvarauksen suuruuden sai kohtalaisella tarkkuudella mitatuksi Robert Millikan vuosina 1909 suihkuttamalla öljypisaroita sähkökenttään. Koejärjestely tunnetaan Millikanin kokeena. Siinä voitiin hyvinkin pienet sähkövaraukset mitata ja todeta niiden aina olevan tietyn vakion, alkeisvarauksen monikertoja.
Monissa kemian teorioissa alkeisvaraus jaetaan matemaattisesti osikseen, sillä näiden niin sanottujen osittaisvarausten käyttö helpottaa useita, muun muassa sähkökemian, laskutoimituksia.


Ultraviolettitähtitiede.
Ultraviolettitähtitiede on tähtitieteen osa-alue, jossa avaruuden kohteita tutkitaan sähkömagneettisen säteilyn ultravioletin aallonpituusalueella. Aallonpituusalueeksi määritetetään tavallisesti 10 - 320 nanometriä.
Koska ilmakehä ei juurikaan päästä ultraviolettisäteilyä (UV) lävitseen, joudutaan havainnot tekemään avaruuteen, ilmakehän ulkopuolelle, kuljetetuilla havaintolaitteilla. Esimerkiksi Hubble-avaruusteleskooppi tekee havaintoja myös UV-alueella.
Ultraviolettihavainnoilla selvitetään tähtienvälisen aineen kemiallista koostumusta, tiheyksiä ja lämpötiloja sekä kuumien nuorten tähtien lämpötiloja ja koostumusta. UV-havainnot antavat oleellista tietoa myös galakseista.
Ultraviolettikaikkeus näyttää varsin erilaiselta verrattuna näkyvän valonkaikkeuteen. Useimpia tähtiä voi pitää varsin viileinä niiden lähettämän säteilyn suhteen arvioituna. Suurin osa tähdistä lähettää pääosin näkyvää valoa mutta merkittävä UV-säteily on merkki suuremmasta lämpötilasta, mikä on tyypillistä tähdille niiden kehityskaaren alku- ja loppupäässä. Jos voisimme katsoa taivasta UV-valossa näkyvän valon sijaan, useimmat tähdet haalistuisivat näkymättömiin ja nähtäisiin joitakin hyvin nuoria massiivisia tähtiä ja joitakin hyvin vanhoja tähtiä ja galakseja. Linnunradan kaasu- ja tomupivet peittäisivät näkymän sen suunnassa.
Hubble-avaruusteleskooppi ja FUSE ovat olleet merkittävimpiä UV-avaruusteleskooppeja mutta myös luotainraketeilla ja avaruussukkuloilla on tehty UV-havaintoja.


Intel 8088.
Intel 8088 on Intelin valmistama Intel 8086:een perustuva suoritin. Siinä on 16-bittiset rekisterit ja 8-bittinen dataväylä. IBM valitsi 8088:n alkuperäiseen IBM PC -tietokoneeseen.
8088 oli tarkoitettu edullisempiin tietokoneisiin kuin 8086, joten siihen valittiin 8-bittinen ulkoinen väylä. Kun suoritin julkaistiin, 16-bittinen väylä oli kallis toteuttaa. Lisäksi 8088:n esinoutojono on 4-tavuinen, kun taas 8086:lla se on 6-tavuinen. 8088:n seuraajat olivat 80186, 80286 ja 80386. Ne ovat mikrokontrollereita, jotka ovat vieläkin käytössä. IBM PC:ssä olevan 8088:n kellotaajuus oli 4,77 megahertsiä.
Alun perin IBM halusi käyttää PC:ssään Motorola 68000 -suoritinta, mutta koska IBM:llä oli oikeus valmistaa 8086-perheen suorittimia, se valitsi 8088:n. Eräs valintaan vaikuttanut tekijä oli se, että 8088 oli yhteensopiva Intel 8085:n kanssa, joten se pystyi käyttämään komponentteja, joita oli jo olemassa. Motorola 68000:een sopivia komponentteja ei taas juurikaan ollut.
NEC valmisti V20-suoritinta, joka oli täysin yhteensopiva 8088:n kanssa. V20 oli noin 20 prosenttia tehokkaampi kuin 8088.
8088


Supergravitaatio.
Supergravitaatioteoria on kenttäteoria, joka yhdistää supersymmetrian ja yleisen suhteellisuusteorian.
Kuten mikä tahansa gravitaation kenttäteoria, supergravitaatioteoria sisältää spin-2-kentän, jonka kvantti on gravitoni. Supersymmetria vaatii, että gravitonikentällä on superpartneri. Tämän kentän spin on 3/2 ja sen kvantti on gravitiino. Gravitiinokenttien lukumäärä on sama kuin supersymmetrioiden lukumäärä. Supergravitaatioteorioiden on uskottu olevan ainoa keino kuvata oikeaoppisesti vuorovaikuttavia spin-3/2-kenttiä.
Supergravitaatioteoria on käytännössä nollapituinen raja supersäieteorialle (siis raja, jossa säie arvioidaan siten, että sen pituus on nolla ja käsitellään kuten dimensiotonta pistemäistä hiukkasta). Ainoana poikkeuksena on "maksimaalinen" 11-ulotteinen supergravitaatio, joka on M-teorian rajana (todennäköisimmin raja, jossa kalvoja käsitellään kuin niiden tilavuus olisi nolla).


Jan Oort.
Laatta Jan Oortin syntymäkodin seinässä.
Jan Oort (28. huhtikuuta 1900 – 5. marraskuuta 1992) oli alankomaalainen tähtitieteilijä, joka erikoistui komeettojen ratalaskelmiin. Hän löysi kaukaa aurinkokuntamme ulkolaidoilta vuonna 1950 Oortin pilven, jonka arvioidaan sisältävän jopa 1000 miljardia komeettaa tai muuta aurinkokunnan pienkappaletta. Oortin pilveä pidetään Auringon läheisyyteen aika ajoin harhautuneiden komeettojen ehtymättömänä varastona. Oortin pilven etäisyydeksi on laskettu jopa satatuhatta Maan aurinkoetäisyyttä, AU (150 milj. kilometriä).


Tähtitieteilijä.
Tähtitieteilijä eli "astronomi" (ja etenkin englanninkielisessä kirjallisuudessa myös "astrofyysikko") on yleisnimitys tutkijalle, joka on erikoistunut tutkimaan (Maan ulkopuolista) avaruutta, kuten Aurinkoa, planeettoja, tähtiä, galakseja, tähtienvälistä ainetta tai maailmankaikkeuden rakennetta sekä näihin liittyviä fysikaalisia prosesseja. Osa tähtitieteellisestä tutkimuksesta sulautuu saumattomasti matematiikkaan, fysiikkaan, teoreettiseen fysiikkaan sekä tietojenkäsittelytieteeseen.
Koulutus.
Tähtitiedettä opetetaan Helsingin, Turun sekä Oulun yliopistoissa. Tähtitiede kuuluu fysikaalisten tieteiden koulutusohjelmaan. Opiskelijat valitaan muiden fysiikan opiskelijoiden mukana ja he erikoistuvat alalle opintojen alkuvaiheessa. Muiden luonnontieteellisten alojen tapaan alan ylempi korkeakoulututkinto on filosofian maisteri, mutta tutkijan uralle suuntautuvilta edellytetään käytännössä tohtorin tutkinnon suorittamista. Alalla työskentelee jonkin verran myös fysiikasta, teknillisestä fysiikasta sekä matematiikasta valmistuneita. Vastaavasti myös tähtitieteilijöitä työskentelee muilla fysikaalisten tieteiden tuntemusta vaativilla aloilla.
Työnkuva.
Perinteisesti kaukoputki on kuulunut tähtitieteilijöiden työvälineisiin. Vaikka havaintojen merkitys on alalla yhä hyvin keskeinen, nykyisin havaitseminen keskittyy yhä voimakkaammin eri puolilla maailmaa sijaitseville suurille teleskoopeille, joilla tutkija käy joko itse suorittamassa havaintoja tai observatorion oma henkilökunta suorittaa ne hänen puolestaan ja lähettää havainnot digitaalisessa muodossa analysoitavaksi. Tietotekniikan kehitys on lisännyt puhtaasti teoreettisen tutkimustyön osuutta merkittävästi. Suurelta osin käytännön työskentely muodostuu tutkimustulosten analysoinnista sekä niiden raportoinnista.


Pienempi kuin.
Pienempi kuin on kaksipaikkainen relaatio, jota käytetään reaalilukujen vertailuun. Sille käytetään merkkiä formula_1 ja formula_2 ovat tosia. Relaatiolle on voimassa transitiivisuus, eli jos formula_3 ja formula_4, niin formula_5.


Kaukoputki.
Kaukoputki on optinen laite, jonka tarkoitus on tuottaa silmälle lähikuva kauempana olevasta kohteesta. Kaukoputket jaetaan tehtävänsä perusteella kahteen ryhmään: maa- ja tähtikaukoputkiin.
Linssikaukoputki.
Linssikaukoputkessa kaukoputken putken päässä oleva linssi eli objektiivi kerää valoa, jonka se taittaa okulaarille putken toiseen päähän. Koska yksielementtinen linssi taittaa eri aallonpituudet eri kohtaan, kaukoputkien objektiivit täytyy tehdä useammasta eri lasilaadusta (kaksi eri lasilaatua: "akromaatti", kolme eri lasilaatua: "apokromaatti") (esimerkiksi kruunulasista ja piilasista). Tämä kasvattaa linssin paksuutta ja sitä myöten hintaa, sillä tarkasti hiottavia pintoja on nyt kahden sijasta neljä tai useampia kappaletta.
Peilikaukoputki.
Linssikaukoputkesta poiketen objektiivin virkaa toimittaa peili putken pohjalla. Kuva heijastetaan "apupeilin" avulla joko putken sivulla sijaitsevaan "okulaariin" tai pääpeilin keskellä olevan reiän läpi putken taakse. Koska peilissä ei ole kuin yksi hiottava pinta, sen valmistus on edullisempaa verrattuna monielementtilinssiin ja lisäksi peili heijastaa kaikkia valon aallonpituuksia samalla tavalla, joten linssikaukoputkesta poiketen värivirhettä ei synny. Tosin peilikaukoputken erotuskyky ei ole yhtä hyvä kuin vastaavan kokoisen linssikaukoputken, koska apupeili on pääpeilin edessä aiheuttamassa diffraktiota kuvaan. Ennen peilit tehtiin metallista, mutta sen huonona puolena oli suhteellisen nopea tummuminen. Sitten siirryttiin käyttämään hopeapinnoitusta, mutta tämäkin tummui liian nopeasti. Nykyään peilit pinnoitetaan alumiinilla, joka ei tummu yhtä nopeasti, noin 5–10 vuodessa. Infra-alueen kaukoputkien peilit päällystetään kullalla, sillä alumiinipinta säteilee paljon voimakkaammin infrapunassa. Peilikaukoputken tyyppejä ovat Newton sekä Cassegrain, jonka alatyyppejä ovat klassinen Cassegrain, Ritchey-Chrétien (kuuluisin tämän lajin kaukoputki on Hubble-avaruuskaukoputki) sekä Dall-Kirkham.
Katadioptrinen kaukoputki.
Katadioptrinen kaukoputki koostuu sekä linsseistä että peileistä. Yleensä putken 'pohjalla' on pääpeili ja edessä korjauslinssi jota kutsutaan meniskukseksi, jonka tarkoitus on poistaa tyypillisiä peilikaukoputken kuvavirheitä, kuten koma ja palloaberraatio. Useimmissa katadioptrisissa kaukoputkissa valo kulkee siten, että pohjassa oleva peili heijastaa valon putken meniskuksessa olevaan apupeiliin ja se taas edelleen pääpeilissä olevan reiän kautta fokusointilaitteeseen. Katadioptrisen putken pituus saadaan näin pieneksi, mutta sen valoakselilla polttoväli suureksi. Yleensä mittakaava noudattaa kaavaa jossa putki on noin viidesosan polttovälistä. Katadioptrisen kaukoputken tyyppejä ovat muun muassa Schmidt-kamera, Schmidt-Cassegrain ja Maksutov-Cassegrain sekä uusimpia innovaatioita ovat Ritchey-Chrétien ja Klevtsov-Cassegrain. Nämä mallit eroavat edellisistä siinä, ettei niissä ole ns. Meniskus-linssiä, vaan aberraation poistaa erityisesti hiottu apupeilin pyöreä pallomuoto. Avaruuskaukoputki Hubble on Ritchey-Chrétien-kaukoputki.
Kaukoputken tärkeimmät osat.
Ehkä tärkein kaukoputken optisista osista on "objektiivi", jonka virkaa toimittaa joko peili tai linssi. Maakaukoputkissa objektiivi voi olla pienempi kuin tähtikaukoputkissa, koska valoa on enemmän saatavilla. Sen tehtävä on kerätä mahdollisimman paljon valoa ja koota se yhdelle alueelle, "fokukseen" (peilikaukoputkissa tähän tarvitaan vielä "apupeili", koska fokus muodostuu muuten peilin eteen). Sitten valo kootaan "okulaarilla" yhdeksi yhdensuuntaiseksi kimpuksi, joka silmän verkkokalvolla luo kuvan kohteesta. "Tarkennuslaitteen" tehtävä on liikuttaa okulaaria (joissakin malleissa liikutetaan objektiivia, näin saadaan suurempi tarkennusvara) pitkin optista akselia mahdollisimman terävän tarkennuksen aikaansaamiseksi. "Jalustan" tehtävä on saada kaukoputken okulaari sille korkeudelle, että sen läpi havaitseminen onnistuu ilman suurempaa akrobatiaa. Toinen jalustan päätehtävistä on suunnata kaukoputken optinen akseli kohti tarkkailtavaa kohdetta. Jalustan kolmas tehtävä on tukea kaukoputkea niin että se ei tärise.
Tähtikaukoputkessa on vielä joitain osia, joita maakaukoputkessa ei ole. "Etsin" on periaatteessa kaukoputken päällä sijaitseva pieni kaukoputki, jonka tehtävänä on osoittaa sinne minne pääkaukoputken optinen akseli osoittaa. Kohteen etsinnän helpottamiseksi etsimen näkökentän on oltava suurempi kuin pääputken. Lisäksi kaukoputken kiinnitys jalustaan eli "ripustus" on erilainen kuin maakaukoputkessa: maakaukoputkissa on yleensä niin sanottu "altatsimutaalinen" (tarkoittaa samaa kuin "atsimutaalinen") ripustus, mikä tarkoittaa sitä että kaukoputkea kierretään vain vaaka- ja pystysuunnassa. Tähtikaukoputkissa on yleensä seurannan mahdollistava "ekvatoriaalinen ripustus", mikä tarkoittaa sitä että kaukoputki seuraa tähtitaivaan ekvaattoria kun kaukoputkea liikutetaan vain vaaka-akselin suunnassa. Atsimutaalisella ripustuksella joudutaan liikuttelemaan molempia akseleita tähden seuraamiseen, joten se on jossain määrin hankalampaa kuin ekvatoriaalisessa ripustuksessa. "Seuranta" on yleensä toteutettu joko "hienoliikuntaruuvilla" tai "seurantamoottorilla". Sen tarkoitus on pitää tarkasteltava kohde kaukoputken näkökentässä Maan pyöriessä. Kolmas tapa, joka on yleisin ja halvin pienemmillä kaukoputkilla, on yksinkertaisesti liikutella sitä käsin.
Erikoisimpiin tähtikaukoputken osiin kuuluu "napatähtäin", joka sijaitsee yleensä kaukoputken ripustuksissa ja osoittaa samaan suuntaan kuin "rektaskensioakseli". Sen ainoa tarkoitus on auttaa suuntaamaan putki oikein eli osoittaa kohti taivaannapaa, joka on lähellä Pohjantähteä. Lisäksi käytetään "Barlow-putkea", joka yleensä kaksin- tai kolminkertaistaa putkessa käytettävänä suurennoksen kasvattamalla teleskoopin "polttoväliä". Lisäksi on vielä erilaisia "suotimia", joiden tarkoitus on parantaa heikkojen yksityiskohtien erottumista kohteessa. Suotimista hyödyllisimpiä ovat "aurinkosuotimet", "H-alfa-suotimet" ja "O(III)-suotimet". Aurinkosuotimet tehdään mylarkalvosta, joka läpäisee heikosti valoa. Tällä saadaan Auringon valo himmenemään niin että kaukoputkella Aurinkoon katselu on turvallista. Auringon katseleminen ilman suotimia saattaa polttaa silmän verkkokalvon toimintakyvyttömäksi ja johtaa sokeutumiseen. H-alfa- ja O(III) -suotimet päästävät lävitseen vain erittäin kapean aallonpituuskaistan ja niiden käyttö rajoittuu siksi vain muutamiin kohteisiin. Kuun havaitsemiseen on myös kehitetty oma suotimensa: se on aurinkosuodinta vastaava, mutta päästää paljon paremmin valoa lävitseen. Täydenkuun aikaan Kuu on nimittäin niin kirkas, että sen katsominen kaukoputken läpi häikäisee epämiellyttävästi vaikkei se vahinkoa aiheutakaan. "Valosaastesuodin" on kehitetty erityisesti kaupunkien lähettyvillä asuvia tähtiharrastajia varten, joita nykyään melko yleinen valosaaste kiusaa. Se ei päästä lävitseen natriumlamppujen tuottamia kapeita aallonpituuskaistoja ja parantaa taustataivaan ja kohteen välistä kontrastia. Koska peilikaukoputkissa kuva on ylösalaisin ja peilikuva, on maakohteiden tarkkailua silmällä pitäen kehitetty okulaaripitimeen kiinnitettävä peili- ja linssijärjestelmä, joka kääntää kuvan oikein päin.
Kaukoputken varhaista historiaa.
Linssejä valmistettiin ehkä jo Kreikassa ja Roomassa. Gotlannista Ruotsista on löydetty 1000-luvulta peräisin olevia linssejä, joita on väitetty kaukoputken osiksi. Roger Baconin sanotaan usein rakentaneen kaukoputken 1200-luvulla, mutta tätä ei ole kyetty todistamaan. Kuperia silmälaseja alettiin valmistaa Italiassa 1200-luvun lopussa, ja keksintö oli ehkä tehty Kiinassa.
Kaukoputken keksijäksi väitetään usein Galileo Galileita, mutta näitä laitteita tehtiin jo ennen häntä. Galilei teki ensimmäiset merkittävät havainnot muun muassa Jupiterin kuista. Englantilaisen Leonard Diggesin sanotaan aikalaiskirjeissä keksineen linssikaukoputken 1570, mutta keksintö ei levinnyt laajalle. Vuonna 1608 saman viikon aikana yritti jopa kolme henkilöä patentoida keksimänsä kaukoputken.
Tavallisemmin ensimmäisen kaukoputken valmistajana pidetään hollantilaista silmälasintekijää, joka rakensi ensimmäisen putkensa 1608.
Jotkut väittävät täksi kaukoputken keksijäksi Hans Lipperheytä, joka eli noin 1570 – noin 1619 ja levitti kaukoputken ajatuksen julkiseen tietoisuuteen. Muita kaukoputken keksijöiksi sanottuja ovat Jacob Metius Alkmaarin kaupungista ja Zacharias Janssen Middelburgista, ja myös Jacob Adriaanszoon. Lipperhey, Metius ja Janssen kaikki hakivat patenttia kaukoputkilleen samoihin aikoihin parin viikon aikana, mutta Nick Pellingin tutkimusten mukaan kukaan heistä ei ollut sen oikea keksijä. Alkuperäisissä hollantilaisissa kaukoputkissa oli kupera ja kovera linssi. Pellingin mukaan Janssen oli ostanut kaukoputkensa sen keksineeltä espanjalaiselta Jaime Galvanylta. Galilei teki kaukoputkensa vasta maaliskuussa 1609 kuultuaan hollantilaisesta keksinnöstä.
Peiliteleskooppeja kehittivät 1600-luvun alussa englantilainen maanmittari Leonard Digges ja italialainen jesuiitta Niccolo Zucchi 1616. James Gregory rakensi "gregoriaanisen peilikaukoputken" 1660-luvulla. Isaac Newton rakensi 1666 ensimmäisen peilikaukoputkensa. Cassegrain loi 1670-luvulla oman peiliteleskooppinsa. Voimakkaita teleskooppeja rakensi ensi kertaa Christiaan Huygens 1600-luvun puolivälissä, ja Giovanni Cassini 1670-luvulla sekä James Bradley 1700-luvun alussa.


Ajokoirat.
Ajokoirat on tähdistö, jonka latinankielinen nimi on "Canes Venatici" ja nimen genetiivi "Canum Venaticorum" ja lyhenne "CVn". Taivaalla tähdistö sijaitsee Otavan 'kauhan' vastakkaisella puolella kuin Pohjantähti. Ajokoirien pinta-ala on 465 neliöastetta, ollen 38:nneksi suurin tähdistö. Ajokoirat on yksi kolmesta tähdistöstä, Ison koiran ja Pikku koiran lisäksi, jotka esittävät koiria.
Tähdet.
Itse tähdistö koostuu lähinnä himmeistä tähdistä, joista kirkkain on todennäköisesti Edmund Halleyn nimeämä muuttuja ja kaksoistähti Cor Caroli eli Kaarlen Sydän. Kaksikon päätähdellä (α²) on voimakas magneettikenttä, joka luo suuren määrän tähdenpilkkuja tähden pinnalle, joka aiheuttaa tähden kirkkauteen muutoksia tähden pyöriessä akselinsa ympäri. Tähtiparin etäisyys meistä on noin 110 valovuotta, ja päätähden kirkkaus vaihtelee välillä +2,84m – +2.94m noin viiden ja puolen vuorokauden jaksolla. Himmeämpi komponentti eli α¹ on noin magnitudia +5,5 ja se on päätähdestä 19,6 kaarisekunnin päässä.
Y CVn, toisinaan myös "La Superbana" tunnettu, on elinkaarensa lopussa oleva epäsäännöllinen muuttuva tähti jonka magnitudi muuttuu välillä 4,7 - 6,2 158 päivän jaksossa. Se on erittäin suuri punainen jättiläistähti, yksi punaisimpia väriltään koko taivaalla. Halkaisijaltaan tähti on noin 2 astronomista yksikköä, eli Aurinkokuntamme keskelle sijoitettuna tähden reunat ulottuisivat Marsiin asti.
Syvän taivaan kohteet.
Ajokoirat sisältää kuusi Messierin kohdetta, joista viisi on galakseja. Yksi huomattavimmista galakseista Ajokoirissa on ensimmäinen tunnistettu kierteisgalaksi M51 eli Pyörregalaksi (NGC 5194) ja sen kumppani, epäsäännöllisen muotoinen galaksi NGC 5195 jonka tähtiä massiivisempi M51 on vetänyt itseensä painovoimallaan.
Muita galakseja ovat ranskalaisen tähtitieteilijä Pierre Méchainin vuonna 1779 löytämä Auringonkukkagalaksi eli M63, joka muodostaa yhdessä Pyörregalaksin, M51:n ja muutaman pienemmän galaksin kanssa M101-galaksijoukon joka leviää Ison Karhun ja Ajokoirien tähdistöjen alueelle.
Vuonna 1781 Méchain löysi kierteisgalaksit M94 ja M106. Jälkimmäinen on aktiivinen Seyfertin galaksi, jolla epäillään olevan keskuksessaan supermassiivinen musta aukko.
Aivan tähdistön etelärajoilla sijaitseva M3 eli NGC 5272 on yksi suurimpia pallomaisia tähtijoukkoja, sen muodostaa noin puoli miljoonaa tähteä. Se on 18′ halkaisijaltaan ja kirkkaudeltaan +6,3m, joten sen voi helposti nähdä vaikka kiikareilla.
Ajokoirat keskellä, sen alla Bereniken hiukset, vasemmalla Karhunvartija, ylhäällä Iso karhu


Yhteenlasku.
Yhteenlasku eli summaus on yksi aritmeettisista peruslaskutoimituksista ja se on ensimmäinen koululaisille opetettavista. Yhteenlaskuoperaatio yhdistää kaksi lukua, summattavaa, kolmanneksi luvuksi, summaksi. Esimerkiksi 1 + 2 = 3 (luetaan yksi plus kaksi on kolme tai yksi ynnä kaksi on kolme). Yhteenlaskun käänteislaskutoimitus on vähennyslasku. Kaikki laskutoimitukset perustuvat yhteenlaskuun.
Formaali määritelmä luonnollisilla luvuilla.
Yhteenlaskuoperaatio + luonnollisilla luvuilla "ℕ" on kuvaus +: ℕ × ℕ → ℕ, +(a, b) = c, jossa a, b, c ∈ ℕ. Tavallisesti merkitään a + b = c.
Ominaisuuksia.
Nämä voidaan todistaa Peanon aksioomien avulla.
Voidaan myös osoittaa, että esimerkiksi ((a + b) + c) + d = a + b + c + d, toisin sanoen, että yhteenlasku voidaan suorittaa useammallekin kuin kahdelle luvulle.
Esimerkkejä.
Vaikka yhteenlasku määritellään formaalisti luonnollisille luvuille, se on usein määritelty vastaavasti myös muissa lukujärjestelmissä. Esimerkiksi vektoreita voidaan laskea yhteen.
Yhteenlasku allekkain.
Yhteenlasku voidaan suorittaa paperilla ns. allekkainlaskuna.
Allekkainlaskussa luvut kirjoitetaan allekkain niin, että vastaavilla paikoilla olevat desimaalit ovat allekkain. Sitten lasketaan yhteen oikealta aloittaen vastaavat luvut.
12 jossa on 0 sataa, 1 kymmentä ja 2 ykköstä
+321 jossa on 3 sataa, 2 kymmentä ja 1 ykköstä
333 jossa on 3 = 2 + 1 ykköstä, 3 = 1 + 2 kymmentä ja 3 = 0 + 3 sataa
Kymmenjärjestelmässä luvun desimaalit ovat numerot nollasta yhdeksään, 0,1...,9. Laskettaessa numeroita yhteen saadaan joskus summaksi yli kymmenen. Tällöin ylimenevä kymmenen on siirrettävä "muistiin" ja lisättävä seuraavana vasemmalla olevaan desimaalien summaan.
Aloitetaan laskeminen oikealta: 6 + 5 = 11 > 10. Nyt merkitään 6 + 5 = 1, muistiin: 1.
Jatketaan: 1 + 5 + 5 = 11 = 1, muistiin: 1.


Pekka Streng.
Pekka Valter Mattias Streng (26. huhtikuuta 1948 Sysmä – 11. huhtikuuta 1975 Helsinki) oli suomalainen muusikko ja lauluntekijä.
Streng julkaisi vain kaksi levyä, "Magneettimiehen kuolema" ja "Kesämaa", jotka kummatkin luetaan nykyään suomalaisen kevyen musiikin klassikoihin. Hän tiesi koko levytysuransa ajan sairastavansa syöpää ja tietoisuus lähestyvästä kuolemasta kuuluu sekä hänen sanoituksistaan että musiikistaan. Silti hänen tuotantoaan luonnehtii valoisuus, kauneus ja optimismi. Hänen tunnetuimpia kappaleitaan ovat "Sisältäni portin löysin" sekä "Puutarhassa", joita tulkitaan yhä uusina versioina. Strengin kuoleman jälkeen, 2009, julkaistiin levy Unen maa, jossa Olympia-orkesteri oli tehnyt uudet sovitukset Strengin demojen päälle.
Streng kuoli vuonna 1975 Helsingissä 26-vuotiaana. Hänet on haudattu Myrskylän hautausmaan uudelle osalle.
Ennen levytysuraa.
Pekka Streng syntyi Sysmässä, mutta perhe muutti Myrskylään Strengin ollessa lapsi. Koulun jälkeen Streng muutti Mikkeliin opiskelemaan nuoriso-ohjaajaksi, joksi hän valmistui 1966. Tämän jälkeen hän muutti Tampereelle opiskelemaan toimittajaksi. Vuonna 1967 Streng joutui suorittamaan asevelvollisuuttaan. Varusmiesaikana Strengillä todettiin syöpä. Strengin ystävän Calle Lindholmin mukaan Streng sairastui armeijassa syöpään hoitovirheen seurauksena.
Armeijan jälkeen Streng muutti Helsinkiin. Helsingissä hän liittyi Ylioppilasteatteriin, jonka esityksiin hän teki musiikkia näyttelemisen ohella. Ylioppilasteatterin kautta Streng pääsi tekemään muutamia radiokuunnelmia Yleisradiolle. Strengillä oli näihin aikoihin myös Calle Lindholmin, Pale Annalan ja Janne Louhivuoren kanssa yhtye "Mursun lämmin henkäys", joka soitti myös Strengin tekemiä kappaleita. Yhtye kuitenkin hajosi pian jäsentensä musiikillisten kiinnostuksen kohteiden erilaisuuden takia.
Kymmenosainen J. M. Barrien samannimiseen lastenkirjaan perustuva kuunnelmasarja "Peter Pan" radioitiin ensimmäisen kerran tammi-helmikuussa 1969 ja Strengin omaan käsikirjoitukseen perustuva kuunnelma "Papiljonttinainen" marraskuussa samana vuonna. Näissä lapsille suunnatuissa kuunnelmissa Strengin lisäksi esiintyy Ellipsi-yhtye. Näiden lisäksi Streng teki Calle Lindholmin, Hectorin ja Kiti Neuvosen kanssa avantgardistisen radio-ohjelman "Kreivi von Krolockin hymyn variaatiot", joka lähetettiin ensimmäisen kerran heinäkuussa 1969. Sen taustayhtyeenä soittaa Soulset. Kuunnelma sisältää varhaisempia versioita joistain Strengin, Calle Lindholmin ja Hectorin myöhemmin levyttämistä kappaleista. Strengillä on pieni rooli Risto Jarvan vuonna 1969 ohjaamassa tieteiselokuvassa Ruusujen aika.
Levytysura.
Streng pääsi levyttämään Love Recordsille, kun Yleisradion Pentti Kemppainen otti yhteyttä Love Recordsin Otto Donneriin. Vuonna 1970 julkaistulla "Magneettimiehen kuolema" -levyllä soittaa taustalla Tasavallan Presidentti, joka on aikansa tunnetuimpia suomalaisia proge-yhtyeitä. Streng soittaa itse levyllä akustista kitaraa ja laulaa.
Pekka Strengin toinen levy "Kesämaa" ilmestyi loppuvuodesta 1972. Albumilla ovat mukana muun muassa Olli Ahvenlahti, Eero Koivistoinen, Hasse Walli ja Pekka Pöyry. Julkisuutta vältellyt Streng antoi ainoaksi jääneen haastattelunsa Musa-lehden toimittaja Tapio Korjukselle alkuvuodesta 1973. Haastattelu julkaistiin kuitenkin vasta Strengin kuoleman jälkeen Soundi-lehdessä.
Streng valmisteli kolmatta albumiaan vuonna 1974. Inspiraation lähteinä olivat muun muassa Emmaus-liike ja J. R. R. Tolkienin "Taru sormusten herrasta". Varattu studioaika jouduttiin kuitenkin perumaan Strengin terveydentilan huononnuttua.
Strengin demojen pohjalta valmistettu albumi "Unen maa" ilmestyi tammikuussa 2009. Levyn alkuperäiset nauhoitukset on tehty monokelanauhurilla ja vanhimmat niistä on äänitetty 1960-luvulla ja viimeisimmät ilmeisesti vuosina 1973–1974. Levyllä on 15 kappaletta, joista kaksi on alkuperäisessä muodossaan ja loput Olympia-orkesterin sovituksina.
Pekka Streng oli ilmeisesti julkista kuvaansa määrätietoisempi taiteilija. Love Recordsin Atte Blom kertoo Magneettimies-elokuvassa, että Streng vetosi syöpäänsä, kun halusi saada jonkin levynsä julkaistua. Tämä myös tehosi.
Menestys ja vaikutus myöhempiin muusikoihin.
Strengin levyt eivät ilmestyessään olleet erityisen suosittuja, mutta myöhemmin ne saavuttivat ensin jonkinlaista kulttisuosiota ja sittemmin jatkuvasti kasvavaa arvostusta. Vaikutteita Strengiltä voi kuulla muun muassa Sielun Veljien, Kuusumun Profeetan, Liekin ja Joose Keskitalon musiikissa. Strengin levyjä myydään edelleen tasaisesti; kysynnän vuoksi vuonna 2003 molemmat levyt julkaistiin uudelleen, ensimmäistä kertaa itsenäisinä CD-albumeina. Soundi-lehden kriitikoiden "50 parasta suomalaista albumia" -listalla "Kesämaa" oli sijalla yhdeksän ja "Magneettimiehen kuolema" sijalla 24.
Strengin kappaleita muiden levyttäminä.
Strengin kappaleita ovat levyttäneet myös monet muut artistit. Ensimmäinen Strengin kappaleen levyttänyt yhtye on Ellipsi, joka levytti Strengin Tove Janssonin runoon säveltämän kappaleen "Pieni juhlija" jo vuonna 1969, ennen kuin Streng oli levyttänyt itse mitään. Ellipsi teki kappaleesta myös toisen version vuonna 1989 albumilleen.
Versioiduin Strengin kappale on Magneettimiehen kuolema -levyn päättävä "Sisältäni portin löysin", jonka ovat levyttäneet Tasavallan Presidentti (ilman Strengiä) vuonna 1972, Matti Salminen vuonna 1987, Eero Raittinen vuonna 1994 ja Vesa-Matti Loiri vuonna 2006. Lisäksi Strengin serkun tytär, Emma Salokoski, on levyttänyt Strengin kappaleen "Puutarhassa" vuonna 2003 levyllään "Puutarhassa" ja kappaleen "Katsele yössä" vuonna 2005 levyllään "Kaksi mannerta".
Piirpauke-yhtyeen alkuperäinen kokoonpano on suunnitellut soittavansa loppuun Strengin kanssa 1970-luvulla Love Recordsille suunnitellun levyn. Strengin laulu- ja kitaraosuudet albumia varten ovat tallella nauhoilla.
Levytykset.
CD:nä kaksi ensimmäistä levyä on julkaistu samalla levyllä vuonna 1990 sekä erikseen vuonna 2003.


Tietokonetekniikka.
Tietokonetekniikka tutkii tietokoneiden yleisrakennetta ja sen eri osajärjestelmien teknologioita, kuten suorittimet, keskusmuisti, massamuistit, syöttö- ja tulostuslaitteet, tietoliikenne-elektroniikka ja eri oheislaitteet. Se kuuluu osana tietotekniikkaan.
Yliopistoissa keskitytään tietokoneen toimintaperiaatteisiin ja tietokonetekniikka liitetään usein digitaalitekniikkaan, jolloin keskitytään piirien ja digitaalijärjestelmien suunnitteluun. Keskiasteen oppilaitoksissa tietokonetekniikka on käytännönläheisempää.


Rapusumu.
Rapusumu eli Äyriäissumu on supernovajäänne Härän tähdistössä. Supernova havaittiin 4. heinäkuuta 1054. Messierin luettelossa se on ensimmäinen kohde, Messier 1. Nykyisen käytännön mukainen nimi sille on "SN 1054".
Supernova.
Härän tähtikuvioon vuonna 1054 ilmestynyt supernova oli aluksi nähtävissä jopa päivänvalossa. Suunnilleen nelinkertaista Venuksen kirkkautta vastanneen ilmiön havainneet kiinalaiset ja japanilaiset historioitsijat kirjasivat havainnon ylös. Sumu sijaitsee noin 6 500 valovuoden päässä, joten itse räjähdys on tapahtunut noin vuonna 5400 eaa.
Sumu on yli 11 valovuotta halkaisijaltaan ja laajenee koko ajan noin 1 500 km/s nopeudella. Räjähdyksen pois sinkoama massa vastaa suunnilleen 10 prosenttia Auringon massasta.
Rapusumun nimesi irlantilainen astronomi William Parsons (paremmin tunnettu Lordi Rossena). Hän tutki kohdetta 0,9 metrin kaukoputkellaan ja piirsi siitä hahmotelman, joka muistutti selvästi rapua. Muutamia vuosia myöhemmin hän tutki samaa kohdetta suuremmalla kaukoputkella (noin 1,8 m), eikä kohde enää ollut ravun kaltainen – mutta nimi ei siitä muuttunut.
Pulsari.
Sumun keskustassa pyörii pulsari, neutronitähti, jonka halkaisija on noin 10 km ja massa noin kaksi Auringon massaa. Itse laajenevan sumun massaksi on laskettu noin 0,1 Auringon massaa. Vuonna 1969 löydetty pulsari pyörii ympäri kerran 33 millisekunnissa eli noin 30 kierrosta sekunnissa.


Ilmakehä.
Ilmakehällä eli atmosfäärillä tarkoitetaan yleensä Maata ympäröivää noin sadan kilometrin paksuista ilmakerrosta. Ilmakehällä voidaan tarkoittaa myös yleisesti planeetan kaasukehää. Ilmakehässä tapahtuu jatkuvasti erilaisia ilmiöitä. Ne määräytyvät monen eri tekijän vaikutuksesta, joista aurinko on kenties tärkein. Auringon säteilemä energia on ilmakehän reaktioiden perimmäinen syy.
Rakenne.
Ilmakehän koostumus riippuu siinä tapahtuvista kemiallisista muutoksista. Koostumus (esim. hapen määrä) muuttuu historian saatossa hitaasti, mutta muuttuminen on viime aikoina teollisuuden seurauksena nopeutunut. Esimerkkinä tästä esim. hiilidioksidipäästöjen merkittävä lisääntyminen ilmakehässä.
Ilma.
Hapen määrän kehitys ilmakehässä Maan olemassaolon aikana.
Ilmakehän kaasuseos, ilma, koostuu typestä (78 %), hapesta (21 %), argonista (0,9 %), hiilidioksidista (0,03 %), pienistä määristä muita kaasuja ja vähäisestä määrästä vesihöyryä.
Alailmakehässä Maan pinnasta noin 80 km korkeuteen kaasut ovat pääasiassa sekoittuneina ja yläilmakehässä kaasut ovat omina kerroksinaan.
Merenpinnan korkeudella ilmanpaine on noin 1,013 bar. Ilmanpaine laskee noustaessa korkeammalle merenpinnan tasolta. Maanpinnan läheisissä ilmakerroksissa 8 metrin nousu korkeussuunnassa merkitsee noin 1 hPa (1 mbar) vähennystä ilmanpaineessa.
Luonnolliset kaasut.
Typpi on runsain ilmakehän kaasuista. Se ei kuitenkaan ole kovinkaan merkittävä erilaisissa reaktioissa eikä ole kasvihuonekaasu.
Happi on luultavasti kaikkein tärkein ilmakehässä oleva kaasu. Se on elämän kannalta välttämätöntä. Se on tärkeä kaasu myös otsonin muodostuessa, sillä otsonia muodostuu hapesta sen hajotessa ilmakehän otsonikerroksessa. Siellä kaksiatominen happimolekyyli hajoaa auringon UV-säteilyn vaikutuksesta ja muuntuu uudelleen otsoniksi. Otsoni heijastaa auringon ihmisille haitallista UV B-säteilyä takaisin avaruuteen. Hapen määrä ilmakehässä on noin 21 %. Jos se olisi alle 15 %, ei palaminen olisi mahdollista. Jos se taas olisi yli 25 %, olisi palaminen liian kiivasta.
Kasvihuonekaasut.
Vesihöyry on näkymätön ilmakehässä esiintyvä kaasu, jota on eniten noin 1-4% maapallon pinnan läheisissä kaasukerroksissa. Se on kaasumaista vettä ja muuttuu näkyväksi vasta tiivistyessään pilvi- tai sumupisaroiksi. Lämpötila vaikuttaa vesihöyryn määrään, sillä lämpimässä ilmassa vesihöyryä on yleensä enemmän kuin kylmässä, ja vesihöyry vaikuttaa ilman lämpötilaan lämpösäteilyä absorboimalla.
Hiilidioksidia on nykyään maapallolla noin 0,0385% eli 385 ppm. Lämpötila vaikuttaa hiilidioksidin määrään, lämpötilan noustessa hiilidioksidia soluhengityksellä tuottavan biosfäärin aktiivisuus kasvaa, ja hiilidioksidi vaikuttaa lämpötilaan lämpösäteilyä sitomalla. Ennen teollista aikaa sen määrä ilmakehässä arvellaan olleen noin 0,0280% eli 280 ppm, joskaan ei tiedetä miten sen pitoisuutta mitattiin tällä tarkkuudella senaikaisin menetelmin. Hiilidioksidia pääsee ilmakehään luonnon kiertokulussa elävien organismien soluhengityksessä, vesistöistä haihtumalla, tulivuorten purkauksissa sekä metsäpaloissa. Ihmisen toiminnasta johtuvia syitä sen ilmakehään pääsemiseen ovat mm. fossiilisten polttoaineiden käyttö, sementin valmistaminen ja liikenne. Hiilidioksidin määrä vähenee pääasiassa kun kasvit, levät ja bakteerit yhteyttävät fotosynteettisesti tai anoksygeenisesti, mutta myös kun sitä liukenee mereen ja sitoutuu soihin, meren suoloihin tai mineraaleihin. Luonnollisessa tasapainotilassa hiilidioksidipäästöt ovat yhtä suuret kuin nämä hiilidioksidinielut. Hiilidioksidin niukkuus ilmakehässä on yksi yhteyttävien kasvien kasvua rajoittavista tekijöistä.
Metaania arvellaan olevan nykyään ilmakehässä noin 2,5 kertaa enemmän kuin ennen teollisuuden syntymistä, joskaan ei tiedetä miten sitä silloin mitattiin miljoonasosan murto-osien tarkkuudella. Luonnollisia metaanilähteitä on mm. biosfäärin toiminta, kuten eläimet ja mätäneminen sekä suot ja tulivuorten purkaukset. Ihminen on myös toiminnallaan lisännyt metaanin määrää ilmakehässä. Ihmisen aiheuttamat metaanilähteet ovat karjatalous sekä kaatopaikkojen ja lietekaivojen mätäneminen. Metaani on kevyt, reaktiivnen kaasu ja hapettuu hiilidioksidiksi.
Ilmakehässä esiintyy myös erilaisia hiukkasia. Osa niistä on luonnollisia hiukkasia, kuten luonnon nostattamat hiekka ja pöly sekä meristä tuleva merisuola. Ihminen aiheuttaa toiminnallaan hiukkaspäästöjä mm. teollisuudessa, liikenteessä sekä energian tuotannossa.
Kasvihuoneilmiö.
Kasvihuoneilmiöllä tarkoitetaan ilmakehässä esiintyvää ilmiötä, jossa "kasvihuonekaasuiksi" kutsutut kaasut heijastavat maan pinnasta heijastuvaa auringon lämpösäteilyä takaisin ilmakehään. Tällä ilmiöllä on ilmakehää selvästi lämmittävä vaikutus, ja ilman sitä maapallon lämpötila olisi noin -15 celsiusastetta.
Lämpösäteilyn vaikutus virtauksiin.
Maapallon lämpösäteily lämmittää pääasiassa maapallon pintaa, ja vain pieni osa siitä lämmittää suoraan ilmakehää. Maaperään varastoituu päiväs- ja kesäaikaan lämpöä, joka vapautuu talvi- ja yöaikaan. Lämpösäteilyn määrä vaihtelee tutkittavan kohteen sijainnista (napojen/päiväntasaajan läheisyys) riippuen. Osan säteilystä pilvet, kaasut sekä hiukkaset heijastavat takaisin avaruuteen. Osa taas imeytyy matkan varrella ilmakehään lämmittämään sitä. Vielä noin kuudesosa maanpinnalle saapuvasta säteilystä heijastuu pois maapallon pinnalta. Yhteensä noin 30 % säteilystä heijastuu pois. Tätä lukemaa kutsutaan "albedoksi".
Maapallon lämpösäteily saa aikaan erilaiset ilmakehän virtaukset. Ne johtuvat erilaisista ilmanpaineista. Ilmakehässä olevat erilaiset ilmanpaineet pyrkivät tasoittamaan toisiaan siten, että korkea- ja matalapaineet pyrkivät neutralisoimaan toisensa.
Coriolis-ilmiön vaikutus virtauksiin.
Maapallon pyörimisestä aiheutuu "coriolisvoima", joka vaikuttaa suurikokoisiin ilmavirtauksiin merkittävästi. Ilman liikkuessa vaakasuuntaisesti siihen vaikuttaa maapallon pyörimisliikkeestä johtuva coriolisvoima siten, että pohjoisella pallonpuoliskolla ilma kaartuu vasemmalle ja Eteläisellä pallonpuoliskolla oikealle. Coriolisvoima on näennäisvoima, joka vaikuttaa kohtisuorasti liikettä vastaan. Sen suuruuteen vaikuttaa liikkuvat kappaleen vauhti. Mitä suurempi vauhti kappaleella on, sitä suurempi on myös siihen vaikuttava coriolisvoima. Se vahvistuu mentäessä lähemmäs napoja ja heikkenee mentäessä lähemmäs päiväntasaajaa.
Virtauksia.
Ilmakehän pohjois-eteläsuuntainen kiertoliike on tärkeä virtaus, sillä se kuljettaa ilmaa päiväntasaajilta navoille. Tätä on tutkinut mm. englantilainen meteorologi George Hadley 1700-luvulla. Hän oivalsi, että auringon lämmittävä vaikutus tropiikissa saa aikaan ilman virtaamista kohti napoja. Tämä tasapainottaa ilmakehän lämpötilaeroja.
Ilmakehän itä-länsisuuntainen kiertoliike, "Walkerin kiertoliike", nimetty englantilaisen tiedemiehen Sir Gilbert Walkerin mukaan, perustuu lämmityseroihin, kuten myös pohjois-eteläsuuntainen kiertoliike. Päivällä auringon paistaessa mantereet lämpiävät meriä nopeammin. Siksi mantereiden yllä ilma alkaa nousta. Yläilmakehässä ilma alkaa kiertää kohti napoja, mikä johtaa pohjois-eteläsuuntaiseen kiertoliikkeeseen. Osa ylävirtauksesta suuntautuu merille, jotka lämpenevät mantereita vähemmän, minkä jälkeen maanpinnan lähellä oleva ilma virtaa takaisin mantereita kohti.
Viiden vuoden välein tässä kierrossa sattuu Päiväntasaajalla Tyynellämerellä häiriö, jota kutsutaan nimellä"El Nino". Siinä lämmintä vettä kohoaa valtameren pintaan ja kylmempää vettä väistyy pohjalle. Tapahtuma johtuu valtameren ja ilmakehän vuorovaikutuksesta. El Ninon vastakkainen tila on La Nina.
Kerrokset lämpötilan mukaan.
Ilmakehän rakenne. Jako lämpötilan mukaan.
Troposfääri.
Troposfäärillä tarkoitetaan ilmakerrosta, joka ulottuu maanpinnasta noin 10–15 kilometrin (Suomessa 9–10 km) korkeuteen. Korkeus vaihtelee vuodenajan, maantieteellisen leveyden ja sään mukana. Tässä kerroksessa lämpötila laskee korkeuden kasvaessa keskimäärin 5–8 °C/km ja on alimmillaan noin −50 °C.
Noin 90 % ilmakehän massasta on keskittynyt troposfääriin. Suurin osa ilmansaasteista on täällä. Suurin osa sääilmiöistä, kuten esimerkiksi tuuli ja sade sekä enimmät pilvet esiintyvät tässä kerroksessa. Troposfäärissä esiintyy myös optisia ilmiöitä.
Troposfäärin yläraja on tropopaussi, joka estää vesihöyryn haihtumisen troposfääristä avaruuteen. Navoilla tropopaussi on alempana kuin päiväntasaajalla.
Stratosfääri.
Stratosfääri on troposfäärin yläpuolella sijaitseva ilmakerros, jonka yläraja on noin 50 kilometrin korkeudessa. Stratosfäärin alaosassa lämpötila on likimain vakio, mutta yläosassa lämpötila nousee korkeuden mukana.
Stratosfääri on hyvin kuiva, koska siellä oleva kylmä ilma ei pysty sisältämään vettä kuin vain minimaalisen vähän.
Maan ilmakehän stratosfäärin kylmyys otsonikerroksen alapuolella aiheuttaa sen, että suuria määriä vesihöyryä ei voi nousta sille korkeudelle, jossa vesi hajoaa vedyksi ja hapeksi.
Stratosfäärissä Auringon ultraviolettisäteily muodostaa otsonia.(O3) Otsonikerros estää haitallisen ultraviolettisäteilyn pääsyn Maan pinnalle. Ilmakehän otsonikerros on tiheimmillään noin 30 kilometrin korkeudella maanpinnasta.
Stratosfäärissä on joskus helmiäispilviä, jotka syntyvät mahdollisesti joissain tapauksissa tulivuoren purkaustuotteista.
Mesosfääri.
Mesosfääri alkaa stratosfäärin yläpuolelta ja jatkuu aina 80 kilometrin korkeuteen. Ilmakehän kylmimmässä kerroksessa lämpötila laskee korkeuden noustessa.
Ilmanpaine mesosfäärissä on vain noin kymmenestuhannesosa siitä mitä se on maan pinnalla. Mesosfäärin yläpuolella ilmakehä vaihtuu vähitellen avaruudeksi.
Meteorit näkyvät yleensä mesosfäärissä. Mesosfäärissä nähdään kesäisin valaisevia yöpilviä.
Termosfääri.
Termosfäärissä mesosfäärin yläpuolella lämpötila nousee korkeuden mukana. Mesosfäärin ja termosfäärin rajoilla on noin 80 km:n korkeudessa, noin -90 C:ssä lämpötilakäyrän mutka jonka jälkeen lämpötila alkaa laskea. Äärimmäisen harvaa ainetta lämmittää Auringon hyvin lyhytaaltoinen ultraviolettisäteily. Koska aine on äärimmäisen harvaa, sillä ei ole lämmittävää vaikutusta.
Ionosfääri.
Ionosfääri sisältää ionisoituneita hiukkasia, jotka keskittyvät neljään vyöhykkeeseen: D, E, F1 ja F2. Ionosfäärin alaosan sähköpotentiaali maanpinnan suhteen on noin +300 kV.
Ilmakehän historiaa.
Ilmakehässä tärkeimpiä ihmiselämän syntyyn vaikuttaneita tekijöitä olivat maapallon jäähtyminen ja sitä kautta vesihöyryn tiivistyminen, merien syntyminen sekä hapen syntyminen.
Noin 4,5 miljardia vuotta sitten maapallon ilmakehä koostui lähinnä vesihöyrystä (H2O), hiilidioksidista (CO2), vedystä (H2) sekä typestä (N2). Happea ei vielä tällöin ollut lainkaan. Hapen määrä ilmakehässä alkoi lisääntyä vasta, kun noin 3 miljardia vuotta sitten ensimmäiset happea tuottavat bakteerit syntyivät. Niillä oli kyky pilkkoa vettä vedyksi ja hapeksi, eivätkä ne vielä tarvinneet happea omiin elintoimintoihinsa, joten happea alkoi vapautua. Pikkuhiljaa hapen määrä ilmakehässä kasvoi ja vapaan vedyn väheni. Tämä kehitys oli hidasta, ja vielä noin 2 miljardia vuotta sitten ilmakehän happipitoisuus oli vielä vain noin sadasosa nykyisestä. Nykyisen happipitoisuutensa ilmakehä saavutti vasta noin 400 miljoonaa vuotta sitten. Se on noin 21 prosenttia ilmakehän tilavuudesta.
Hapen syntyminen ilmakehässä oli tärkeää elämän kannalta, sillä kaikki eliöt tarvitsevat happea elintoimintoihinsa. Se aloitti myös otsonin (O3) syntymisprosessin, sillä otsonia syntyy hapen hajotessa auringon ultraviolettisäteilyn vaikutuksesta yksittäisiksi atomeiksi ja sitten pian taas muodostuessa uusiksi molekyyleiksi. Otsoni on tärkeä molekyyliyhdiste, sillä se suodattaa auringon haitallista UV-säteilyä pois maapallon ilmakehästä.
Historiaa.
Vuonna 1640 saatiin Italian Firenzessä valmistettua pumppulaite, jolla todistettiin että yli 10 metrin korkeuteen oli mahdotonta imeä vettä, oli imutehoa käytettävissä kuinka paljon tahansa. Siihen asti oli vallalla ollut Aristoteleen aikainen käsitys pumpun toimintaperiaatteesta, joka nyt osoittautui vääräksi: vesi kohosi pumppuun siksi, että luonto kammoaisi tyhjiötä ja vesi kiiruhtaisi täyttämään sen.
Evangelista Torricelli, Galileo Galilein oppilas, huomasi pian todellisen syyn pumpun imuvoiman puutteelle: ilmakehän paino painaa veden putkeen, jonka hän todisti oikeaksi kuululla elohopeapatsaalla, joka on vielä nykyäänkin paineen mitta. Samalla hän tuli keksineeksi tavan mitata "ilmakehän paine".
Nykyaika.
Myöhemmin ilmakehän in situ -mittaukset, eli sellaiset joissa anturi koskettaa mittauskohdetta, ulotettiin ylempiin ilmakerroksiin nostamalla mittareita ylös ensin leijojen, myöhemmin kaasuilmapallojen avulla. Vilho Väisälä oli eräs uranuurtajia tässä, ja nykyisin Vaisala Oyj:n mittalaitteita käytetään säähavainnoinnin lisäksi teollisuudessa ja monissa avaruusprojekteissa ja -luotaimissa.
Kaukokartoituslaitteista säätutka on ensimmäisenä saanut jalansijaa ilmakehän luotaamisessa. Erilaisilla tutkilla voidaan tutkia ilmamassojen, pilvien, saderintamien, revontulien ja muiden vastaavien kulkusuuntaa, nopeutta ja muita sääennustukselle tärkeitä ominaisuuksia käyttäen hyväksi mikroaaltojen sirontaa sekä dopplerilmiötä.
Sään ja ilmakehän havainnointiin on omat satelliittinsa. Yhdysvaltojen vuonna 1960 laukaisemaa Tiros 1:ta pidetään ensimmäisenä "oikeana" sääsatelliittina. Nyt kun ilmakehästä saadaan erittäin runsaasti tietoja, on niiden käsittelyssä avuksi otettu tehokkaat supertietokoneet ja monimutkaiset matemaattiset mallit ennustusten tekoon.
Suomessa ilmakehän tutkimusta (samoin kuin revontulienkin) suorittaa Ilmatieteen laitos.
Maan ilmakehän raja.
Maan ilmakehän rajaa on vaikea määrittää.
Miten korkealla ihminen pysyy hengissä.
Ihminen voi hengittää ja asua ilman happilaitteita ainakin 5000 m:n korkeudessa, mutta monille tulee jo 2500 m:n korkeuteen kiivettäessä ohuen ilman aiheuttamaa sairastumista. 3000–5000 m:n korkeudessa oleskelu vaatii yleensä totuttautumista. Viimeistään noin 5500 m:n korkeudessa ihmisiä alkaa kuolla ohueen ilmaan, eikä siellä voi pysyvästi asua.. Noin 6000 metrissä voi oleskella muutamia viikkoja jos on harjoitellut olemaan ohuessa ilmassa, mutta yleensä tämä on hengenvaarallista.
7000 m:n korkeudessa kuolee ihmisistä 4% ja yli 7500 m:n korkeudessa runsaasti. 8850 m:n korkuiselle Mount Everestille on kiivetty ilman happilaitteita, mutta siellä voi harjoittelunkin jälkeen olla vain vähän aikaa. Ilmanpaine Mount Everestin huipulla on noin kolmasosa siitä, mitä se on merenpinnan tasalla.


Karhut.
Karhut ("Ursidae") on petoeläinten lahkoon kuuluva nisäkäsheimo. Karhujen kehitys alkoi koiraeläintä, näätää tai matalaa ilvestä muistuttaneesta "Ursavuksesta", joka eli noin 20–10 miljoonaa vuotta sitten. Etruskikarhu kehittyi ennen suuria jääkausia. Luolakarhu eli viime jääkaudella. Nykyinen karhu kehittyi noin 70 000 vuotta sitten, ja levisi Amerikkaan 70 000–40 000 vuotta sitten.


Dillo.
Dillo on erittäin kevyt Unix/X11-ympäristössä toimiva avoimen lähdekoodin graafinen selain. Se ei toistaiseksi tue Javaa, JavaScriptiä, kehyksiä tai SSL:ää. Dillo soveltuu hyvin sulautettuihin järjestelmiin.


Planckin vakio.
Planckin vakio on modernissa fysiikassa, ja etenkin kvanttimekaniikassa, usein vastaantuleva luonnonvakio, jonka likiarvo on
Määritelmä.
Vakio on nimetty Max Planckin mukaan, joka vuonna 1900 oletti, että sähkömagneettinen säteily syntyy tietyn suuruisina kvantteina, joiden energia on suoraan verrannollinen säteilyn taajuuteen. Tämän ilmaisee lauseke
jossa "E" on kvantin eli fotonin energia, "h" Planckin vakio ja "f" säteilyn taajuus.
Redusoitu Planckin vakio.
Usein on kätevämpää käyttää vakion formula_3 sijasta sen johdannaista formula_4, jonka määritelmä on
missä formula_6 on vakio pii. Vakiota formula_4 kutsutaan puolestaan joko Diracin vakioksi (Paul Diracin mukaan) tai redusoiduksi Planckin vakioksi. Puhekielessä yleisiä ilmauksia ovat myös h-viiva ja englannin kielestä lainattu h-bar [hoobaar]. Tätä vakiota käytettäessä kvantin energian lauseke saa muodon
missä formula_9 on säteilyn kulmataajuus eli taajuus kerrottuna formula_10:llä.
Kvanttiteorian myöhempi kehitys on osoittanut, että redusoitu Planckin vakio formula_4 on perustavampi luonnonvakio kuin alkuperäinen Planckin vakio formula_3. Niinpä hiukkasten rataliikkeen impulssimomentti on aina jokin formula_4:n monikerta, mutta fermionien spin-impulssimomentti on puolet siitä. Redusoitu Planckin vakio esiintyy muissakin kvanttimekaniikan perusyhtälöissä kuten Heisenbergin epätarkkuusperiaatteessa ja Schrödingerin yhtälössä.
Mustan kappaleen säteily.
Oletus kvantista oli alunperin matemaattinen temppu, jolla mustan kappaleen säteilystä saadut koetulokset saatiin sovitettua jollekin käyrälle. Tämä yhtälö, eli Planckin laki, oli ensimmäinen asiayhteys missä Planckin vakio esiintyi. Myöhemmin kuitenkin osoittautui, että energiakvantti (tässä tapauksessa fotoni) oli luonnossa esiintyvä asia, ei ainoastaan matemaattinen oletus. Planckin laki antaa mustan kappaleen säteilyn energiatiheysjakauman formula_14 säteilyn taajuuden formula_15 funktiona
missä "h" on Planckin vakio, "c" valonnopeus, "k" Boltzmannin vakio, sekä "T" mustan kappaleen absoluuttinen lämpötila.
Valosähköinen ilmiö.
Kokeet osoittivat Einsteinin väitteen todeksi: energian ja taajuuden kerroin oli Planckin vakio. Einstein sai Nobelin fysiikan palkinnon vuonna 1921 valosähköisen ilmiön selittämisestä.
Atomien rakenne.
Ernest Rutherfordin atomimallissa elektronit kiersivät atomiydintä, mutta teorian ongelma oli se, että sähkömagneettisessa kentässä liikkuvan elektronin pitäisi menettää energiaa säteilemällä sähkömagneettisena säteilynä. Niels Bohr esitti Planckin tutkimusten perusteella, että atomissa elektronilla oli vain muutama sallittu energiatila, joiden energiat ovat ("n = 1, 2...")
missä "R" on kokeellisesti mitattu Rydbergin vakio, joka mitattiin spektroskooppisilla menetelmillä. Koska atomi pystyy menettämään energiaa vain siirtymällä sallittujen energiatilojen välillä, se ei voi säteillä koko ajan näitä siirtymiä pienempiä määriä energiaa, ja siten atomi pysyy vakaana.
Bohr esitti ensi kertaa redusoidun Planckin vakion. Kulmaliikemäärän sallitut arvot ovat kokonaiskulmaliikemäärälle ("J") ja kulmaliikemäärälle tietyssä suunnassa ("Jz")
Pienin mahdollinen kulmaliikemäärä eli kvantti on siis formula_4, kun formula_21.


Jakob De la Gardie.
Jakob (Jaakko) De la Gardie (20. kesäkuuta 1583, Tallinna – 12. elokuuta 1652, Tukholma) oli ruotsalainen kreivi, sotapäällikkö, valtiomies ja marsalkka. Jakob De la Gardieta kutsuttiin Suomessa nimellä Laiska-Jaakko, koska tämän johtamat joukot miehittivät Novgorodia kuusi vuotta. Tämä sai suomalaisjoukot piruilemaan sanomalla: "Lähti suvi, lähti talvi, vaan ei lähde Laiska-Jaakko".
De la Gardien vanhemmat olivat Pontus I De la Gardie ja Sofia Johansdotter Gyllenhielm, joka oli Juhana III:n ja tämän rakastajattaren Kaarina Hannuntyttären tytär. Sofia kuoli Tallinnassa synnyttäessään poikaansa Jakobia 1583 ja Pontus hukkui Narvan jokeen pari vuotta myöhemmin. Orvoksi jäänyt Jakob de la Gardie lähetettiin Wääksyn kartanoon Kangasalle isoäitinsä hoiviin. Jakob oli naimisissa Ebba Brahen kanssa, jonka kanssa hän sai useita lapsia. Kuuluisimmat heidän lapsistaan olivat Axel Julius De la Gardie ja Magnus Gabriel De la Gardie.
De la Gardie palveli Morits Oranialaisen armeijassa Alankomaissa vuodet 1606–08. Hän oli vastuussa alankomaalaisen taktiikan käyttöönotosta Ruotsin kuningas Kaarle IX:n armeijassa. Aluksi hanke epäonnistui ja tuloksena oli Kirkholman taistelun katastrofi vuonna 1605. Myöhemmin De la Gardie onnistui paremmin ja ruotsalaiset käyttivät taktiikkaa menestyksekkäästi.
De la Gardie johti Ruotsin armeijaa Venäjällä vuosina 1608–13 ja pyrki tukemaan Ruotsin kanssa liittoutunutta tsaari Vasili IV:ää Puola-Liettuaa ja toista Vale-Dmitriä vastaan hyökkäämällä vuonna 1610 Moskovaan Novgorodista käsin. Matkalla De la Gardien pääosin suomalaisista koostuvat joukot purkivat Troitse-Sergijeva lavran piirityksen ja sen jälkeen miehittivät Moskovan. Samana vuonna puolalais-liettualaiset kuitenkin voittivat De la Gardien ja venäläisten joukot Smolenskin lähellä Klušinon taistelussa.
De la Gardie toimi vuosina 1619—1630 Baltiassa kuvernöörinä. Marsalkan arvon hän sai vuonna 1620. Jakob De la Gardie on haudattu Ruotsissa Enköpingissä sijaitsevaan Veckholmin kirkkoon. Ebba Brahen perustama Pietarsaaren kaupunki (ruotsiksi "Jakobstad") on nimetty Jakob De la Gardien mukaan.


Burger Games.
Burger Games on suomalainen roolipelien julkaisija.


Arctic Ranger Productions.
Arctic Ranger Productions on suomalainen roolipelien julkaisija. Risto Hieta on suunnitellut suuren osa yhtiön peleistä.


Taru sormusten herrasta (elokuva).
Taru sormusten herrasta ("The Lord of the Rings") on Ralph Bakshin ohjaama animaatioelokuva vuodelta 1978. Se pohjautuu J. R. R. Tolkienin samannimiseen kirjaan. Elokuva kestää kaksi tuntia neljätoista minuuttia.
Bakshi hyödynsi rotoskooppaustekniikkaa, jossa oikeiden näyttelijöiden päälle animoitiin piirretty hahmo. Tämä tuotti hyvin epätasaista jälkeä. Elokuvan huonon menestyksen myötä sille ei koskaan tehty toista osaa. Elokuva loppuu Helmin syvänteen taisteluun, eli suunnilleen kirjan ja tarinan puoliväliin. Tosin Rankin-Bass Studio, joka loi myös "The Hobbit" -piirroselokuvan 1977, tuotti 1980 oman "The Return of the King" -piirroselokuvan, jossa tapahtumat sijoittuvat pääasiassa kirjan loppupuolelle osioon, jota Bakshin elokuvassa ei käsitelty.


Luettelo toimintaelokuvista.
Toimintaelokuvat


E. Howard Hunt.
Everette Howard Hunt (s. 9. lokakuuta 1918, East Hamburg, New Yorkin osavaltio, Yhdysvallat - 23. tammikuuta 2007 Miami Florida, Yhdysvallat) työskenteli presidentti Richard Nixonin alaisena Valkoisessa talossa, ja oli osallisena Watergate-skandaalissa, mistä hänet tuomittiin murrosta, salaliitosta ja salakuuntelusta 33 kuukaudeksi vankilaan. Häntä epäiltiin myös osallisuudesta John F. Kennedyn murhaan.
Hunt oli yhdessä mm. G. Gordon Liddyn kanssa yksi "Valkoisen talon putkimiehistä", joka oli tietovuotojen estämiseksi perustettu salainen tutkimusryhmä. Tietovuodot olivat aiheuttaneet harmia Nixonin hallinnolle maanpuolustustutkija Daniel Ellsbergin lähetettyä salaisia Vietnamin sotaa käsitteleviä Pentagonin asiakirjoja ("Pentagonin paperit") New York Timesille.
Toisessa maailmansodassa Hunt palveli OSS:ssä. Hän työskenteli CIA:ssa vuosina 1949–1970. Vuonna 1949 hän perusti ensimmäisen sodanjälkeisen CIA:n asemapaikan Mexico Cityyn. Tänä aikana hän kirjoitti useita vakoiluromaaneja: "East of Farewell" (1942), "Limit of Darkness" (1944), "Stranger in Town" (1947), "Bimini Run" (1949) ja "The Violent Ones" (1950).
Hunt organisoi Yhdysvaltojen demokraattisen puolueen kampanjatoimiston salakuuntelun Watergate-virastorakennuksessa, ja hänet todettiin myös syylliseksi Ellsbergin psykiatrin toimiston murtoon.
Yhdysvaltain kongressin asettama Rockefellerin tutkimuskomissio piti vuonna 1974 Huntia ja Watergaten murtoon osallistunutta Frank Sturgisia epäilyksenalaisina vuoden 1963 presidentti John F. Kennedyn salamurhassa.
Hunt hakeutui henkilökohtaiseen konkurssiin vuonna 1995. Hän kuoli tammikuussa 2007 Miamissa, Floridassa.
Hunt, E. Howard
Hunt, E. Howard
Hunt, E. Howard
Hunt, E. Howard


Miniatyyri.
Miniatyyri tarkoittaa erityisen pientä kuvaa. Miniatyyri voi olla myös pienikokoinen reproduktio tai pienempi versio jostakin.


Nelson A. Rockefeller.
Nelson Aldrich Rockefeller (8. heinäkuuta 1908 – 26. tammikuuta 1979) oli New Yorkin kuvernööri 1958–1973 ja Yhdysvaltain varapresidentti (republikaani) 1974–1977.
Nelson oli poika ja John D. Rockefellerin pojanpoika. Hän kulutti suuren osan energiastaan, rahoistaan ja ajastaan Yhdysvaltain presidentiksi pyrkimiseen. Tie kuitenkin nousi pystyyn sen jälkeen, kun Rockefeller oli valittu New Yorkin kuvernööriksi: republikaanisen puolueen 1960-luvulta lähtien nopeasti vahvistunut oikeistosiipi piti häntä moraalittomana ja liian kompromissialttiina kansakunnan johtajaksi.
Hän hävisi republikaanisen puolueen esivaalit vuosina 1964 ja 1968, ensin niukasti railakkaan oikeistolaiselle Barry Goldwaterille ja sitten selvemmin jo 1950-luvulta republikaanien piirissä suosiotaan kasvattaneelle Richard Nixonille. Vuonna 1972 monikaan republikaani ei viitsinyt kyseenalaistaa Nixonin presidenttiyttä, ja Rockefellerkin jätti esivaalin väliin tukeakseen häntä. Rockefeller valittiin kompromissina keskustalaisen republikaanipresidentin Gerald Fordin varapresidentiksi Watergate-skandaalin jälkeen 1974, mutta hänen kohtalonaan oli taas joutua syrjään: Vuoden 1976 esivaalien jälkeen Fordin varapresidenttiehdokkaaksi valittiin puolueen sisällä suositumpi nuori nouseva oikeistosiiven tähti, Bob Dole. Seuraavat presidentinvaalit olisivat olleet 1980, mutta Nelson A. Rockefeller ehti kuolla sydänkohtaukseen 26. tammikuuta 1979.
Katso myös.
Nelson


Eritrea.
Eritrean valtio eli Eritrea on Punaisenmeren rannalla sijaitseva rannikkovaltio Koillis-Afrikassa, Afrikan sarvessa. Maan rajanaapureita ovat Djibouti, Etiopia ja Sudan, joiden kanssa Eritrealla on rajaa yhteensä 1 626 kilometriä. Rannikkoa Eritrealla on 2 234 kilometriä, ja valtioon kuuluu lisäksi Dahlakin saaristo ja muutama saari Hanishsaarista. Valtion pääkaupunki on keskiosissa sijaitseva noin 600 000 ihmisen asuttama Asmara. Koko maassa asukkaita on noin 5,65 miljoonaa ja maan pinta-ala on noin 117 600 km². Maalla ei ole virallista kieltä, mutta valtaosa kansalaisista on tigrinjaa puhuvia kristittyjä. Suuri muslimivähemmistö puhuu arabiaa. Myös englanti ja italia ovat käytössä.
Eritrealla on pitkä yhteinen historia Etiopian kanssa, josta maa itsenäistyi vuonna 1993. Eritrea oli liitetty osaksi Etiopiaa vuonna 1952. Eritrea ja Etiopia ovat sittemmin käyneet sotaa rajakiistasta 1998–2000, eikä kiistaa ole vieläkään saatu ratkaistua YK:n ja erilaisten ulkopuolisten rajasovittelijakomiteoiden osallisuudesta huolimatta. Eritrealla on hallitseva asema Punaisen meren kauppaliikenteessä.
Pinnanmuodollisesti Eritreaan kuuluu osia Etiopian ylängöstä ja Danakilin syvänkö, jossa lämpötila voi kohota jopa 60 Celsiusasteeseen ja joka onkin maailman kuumimpia paikkoja. Muualla maassa on viileämpää ja sateisempaa. Maan syvin kohta on 75 metriä merenpinnan alapuolella Kulul-järven läheisyydessä ja korkein huippu 3 018 metriä korkea Emba Soira. Eritrean talous on maatalousvoittoinen, ja suurin osa teollisuudesta on keskittynyt pääkaupunkiin.
Esihistoria ja Aksum.
Eritrean esihistoria alkaa todella varhain, sillä maasta on löydetty noin miljoonan vuoden ikäinen fossiili, jonka on arveltu olevan "Homo erectus" -ihmisen ja nykyihmisen välimuoto.
Ensimmäiset pysyviä asumuksia rakentaneet ihmiset (nilootit) saapuivat pohjoisesta Niilin vartta pitkin Eritreaan. Myöhemmin Eritreaan asettuivat myös kušilaiset ja noin 1000 eaa. Arabian niemimaasta lähteneet ja Punaisenmeren ylittäneet seemiläiset, jotka perustivat Eritreasta meren yli nykyisen Jemenin alueelle yltäneen Saban kuningaskunnan. Seemiläiset olivat kehittäneet varsin korkeatasoisen kulttuurin ja toivat tärkeitä käsityö- ja maanviljelystaitoja Eritreaan. He toivat myös alueelle ge’ezin kielen, josta Eritreassa puhuttava tigrinja ja monet muut kielet ovat kehittyneet. Kamelit ja lampaat tuotiin lihakarjaksi ja kuormajuhdiksi. Näin Eritreaan muodostui niin sanottu esiaksumilainen kulttuuri, josta myöhemmin kehittyi Aksumin kuningaskunta noin 300 eaa. Aksumin ydinalue sijaitsi nykyisin Etiopialle kuuluvan Tigrén alueella, vajaan 50 kilometrin päässä Eritrean rajasta. Se kävi laajaa ulkomaankauppaa, mikä vaikutti kristinuskon leviämiseen alueelle.
Islamin leviäminen nosti arabit Punaisenmeren kaupankäynnin johtajiksi, mikä verotti Aksumin tuloja, lopulta kenties niin paljon, että valtio lakkasi olemasta 600-luvulla. Seuraavat vuosisadat olivat pääosin sudanilaisten bedža-paimentolaisten valtakautta. Uutena valtaryhmänä mukaan tulivat ottomaanit 1500-luvulla Suleiman Suuren johdolla. He ottivat nopeasti haltuunsa pitkään arabeilla olleen Eritrean rannikon, mukaan lukien Massawan ja Hergigon satamakaupungit. Ottomaanien valtakuntaan kuuluneella Egyptillä oli laaja itsemääräämisoikeus, ja sen hallitsija Muhammad Ali kiinnostui Sudanista, Eritreasta ja Etiopiasta. Ali onnistui suunnitelmissaan hyvin, kunnes kärsi ratkaisevan tappion Etiopian keisari Johannekselle vuonna 1875 Ghundetissa. Egyptiläisten jälkeen Johanneksen seuraava uhka olivat italialaiset, jotka havittelivat Etiopiaa siirtomaakseen.
Siirtomaa-aika ja itsenäisyys.
Italian siirtomaaksi Eritrea joutui vuonna 1890. Eritrea kiinnosti Italiaa sen meriyhteyksien vuoksi. Siitä haluttiin sillanpääasema, josta Italian suunnittelema Etiopian valtaus onnistuisi helpommin. Italialaisia kiinnosti myös Eritrean maanviljely, joka voisi tuottaa raaka-aineita teollisuudelle. Maassa uskottiin olevan hyvät mahdollisuudet, ja italialaiset investoivat runsaasti Eritrean teollistamiseen. Maahan syntyi tärkeä rautatieyhteys Massawasta Asmaraan ja maantieverkosto. Asmara oli ollut pitkään vain pieni kylä, mutta Mussolinin hallintokaudella siitä rakennettiin täysikokoinen kaupunki. Eritrea oli 1930-luvun Afrikan siirtomaista kenties pisimmälle teollistunut, ja se kehittyi hajanaisesta päällikkökuntien joukosta yhtenäiseksi ja järjestäytyneeksi valtioksi.
Toisen maailmansodan alkaessa 1941 Britannia valtasi Eritrean Saksalta, ja vuodesta 1949 Britannia hallinnoi Eritreaa mandaatilla. Vuonna 1952 YK päätti, että Eritrea liitetään Etiopian liittovaltioon. Eritrea ei saanut tavoittelemaansa itsenäisyyttä mutta kuitenkin jonkinlaisen autonomian ja demokraattisia oikeuksia. Näiden oikeuksien riistäminen alkoi kuitenkin välittömästi, ja vuonna 1962 keisari Haile Selassie hajotti yksipuolisella päätöksellä Eritrean parlamentin ja liitti entisen osavaltion Etiopian provinssiksi. Tämä kiihdytti Eritrean vapausliikkeen syntymistä.
Tilanne muuttui radikaalisti, kun vuonna 1974 Etiopian Mengistu Haile Mariam ryhtyi pommittamaan Eritreaa. Mengistu sai aseellista tukea Neuvostoliitolta. Tilanne pakotti Eritrean kansan vapautusrintaman (EPLF) vetäytymään pois sodasta, ja päätös osoittautui yllättävän tärkeäksi ryhmän selviytymisen kannalta. Etiopia suoritti yhteensä kahdeksan suurta sotaretkeä 1978–1986. EPLF onnistui kuitenkin vuodesta 1988 alkaen aiheuttamaan Etiopian armeijalle suuria tappioita. Poliittinen tilanne Etiopiassa oli muuttumassa, kun Mengistun hallinto oli uhattuna Etiopiassa puhjenneen sisällissodan vuoksi. Se pakotti Mengistun jättämään Etiopian ja armeijan laskemaan aseet EPLF:ää vastaan. EPLF saattoi näin miehittää verettömästi pääkaupunki Asmaran.
Itsenäisyys ja nykypäivä.
Kun sota oli päättynyt ja tilanne vakiintunut, Eritreassa järjestettiin huhtikuussa 1993 kansanäänestys itsenäisyydestä. Äänestäneistä 99,81 prosenttia antoi suoran tukensa Eritrean täydelle suvereniteetille, ja jo toukokuun 24. päivänä 1993 Eritrea julistautui itsenäiseksi. Ensimmäiseksi presidentiksi valittiin EPLF:n hajottamisen seurauksena syntyneen riveistä Isaias Afewerki.
Itsenäistymisen jälkeen maan talous ja infrastruktuuri piti rakentaa uudelleen ja perustuslaki säätää. Naisten oikeudet ja AIDS tarvitsivat myös toimivaa ratkaisua. Eritrea alkoi luoda suhteita ulkovaltoihin, kuten Yhdysvaltoihin ja Etiopiaan. Kehitys vaikeutui 1998, kun rajakiista Etiopian kanssa puhkesi täysimittaiseksi sodaksi. Kaksivuotinen sota vaati 70 000 ihmisen hengen.
Eritrean ja Etiopian suhteet kiristyivät jälleen vuoden 2005 lopussa. Lokakuussa maa kielsi rauhanturvaajien helikopterilennot rajan lähellä. Sekä Etiopia että Eritrea siirsivät joukkojaan rajan läheisyyteen, jolloin YK veti marraskuussa työntekijöidensä perheet maasta ja varoitti molempia osapuolia sanktioista, jos ne ryhtyvät voimatoimiin rajariitansa ratkaisemiseksi. 7. joulukuuta Eritrea antoi YK-joukoille kymmenen päivää aikaa poistua maasta. Kiistalle ei ole löytynyt vieläkään molempia osapuolia tyydyttävää ratkaisua. YK on myös moittinut Eritreaa Somalian islamistitaistelijoiden aseistamisesta.
Elokuussa 2010 Etiopiassa tavanneet opposition edustajat sopivat pakolaishallituksen perustamisesta.
Politiikka.
Eritrea oli pitkään ilman voimassa olevaa perustuslakia. Vuonna 1991 kumotun Etiopian sotilashallinnon jälkeen Eritrea toimi poliittisesti itsenäisenä, ja itsenäistymisen jälkeen vuonna 1993 EPLF asetti maata johtamaan väliaikaishallituksen, joka muodosti myös kansalliskokouksen. Kansalliskokoukseen kuului EPLF-puolueen keskushallinnon lisäksi 60 jäsentä, joiden paikoista kymmenen oli varattu naisille. Kansalliskokous valitsi Isaias Afewerkin maan ensimmäiseksi presidentiksi. Hänen toimenkuvaansa kuului myös armeijan ylipäällikkyys. Hän johti valtioneuvostoa ja nimitti sen jäsenet. Väliaikaishallituksen oli määrä toimia, kunnes perustuslaki saadaan hyväksyttyä.
Vuonna 1996 perustuslakikomission laatima luonnos perustuslaista julkaistiin julkista keskustelua varten. Perustuslakiluonnoksessa annettiin länsimaiseen tapaan kansalaisille vapauksia ja hallinnoksi määrättiin monipuoluejärjestelmään perustuva demokratia. Luonnos hyväksyttiin laiksi vuoden 1997 kansanäänestyksessä. Perustuslain mukaisesti vuonna 1998 oli tarkoitus järjestää parlamenttivaalit, mutta Etiopiaa vastaan käyty sota lykkäsi niitä ensin vuoden 2001 loppuun ja sen jälkeen vaaleja on siirretty yhä uudelleen. Syiksi on ilmoitettu kansan tahto ja keskeneräinen rajakiista Etiopian kanssa. Vuonna 2008 presidentti sanoi AL-Jazeeran haastattelussa, että vaaleihin voi mennä yli 30 vuotta.
Riippumattomia uutislähteitä ei juuri sallita, kun syyskuussa 2001 hallitus lopetti kaikki yksityiset lehdet. Ihmisoikeusryhmien mukaan toisinajattelijat pidätettiin ja vangittiin ilman oikeudenkäyntiä. Vuonna 2004 Yhdysvallat julisti Eritrean tarkkailtavaksi alueeksi uskonnollisten vainojen vuoksi. Tähän on kiinnittänyt huomion myös Human Rights Watchin "World Report 2009", jonka mukaan Eritrean 150-henkisen parlamentin jäsenet voivat olla ortodoksikristittyjä, katolisia, luterilaisiin kirkkoihin kuuluvia ja muslimeja. Yli 3 000 muun rekisteröidyn kirkon jäsenet eivät voi tulla valituiksi parlamenttiin.
Eritrean puolueet olivat aluksi Etiopian valtaa vastustavia kapinallisliikkeitä. Suurin oli ELF, josta hieman myöhemmin eriytyi EPLF. Molempiin kuului niin muslimeja kuin kristittyjäkin, mutta liikkeet suhtautuivat eri tavoin uskonnollisiin, etnisiin ja alueellisiin eroihin. ELF esimerkiksi jakaantui voimakkaasti paikallisiin haaroihin, jotka erosivat toisistaan edellä mainittujen piirteiden suhteen, mutta EPLF:n alajaostot eivät eronneet toisistaan uskonnollisista tai etnisistä syistä. Vuoteen 1981 mennessä EPLF oli onnistunut ajamaan ELF:n toiminnan alas Eritreassa. ELF on hajaantunut kymmeneen eri ryhmään, joihin kuuluu myös Eritrean islamilainen jihad, sotilaallinen terroristijärjestö.
EPLF muutti nimeään vuonna 1994 Kansan demokratian ja oikeuden rintamaksi (PFDJ) ja asettui hallitsemaan väliaikaishallitusta. Se kielsi muut puolueet, kunnes perustuslaki hyväksyttäisiin. Vaalit piti pitää 2001, mutta niitä on lykätty toistaiseksi.
Kansanvälisesti Eritrea on tukenut Tšadin, Etiopian ja Sudanin sissiliikkeitä sekä Somalian jihadisteja vahingoittaakseen Etiopiaa. YK:n turvallisuusneuvosto esitti huolestuneisuutensa Somalian asevientikiellon rikkomisesta ja Afrikan unioni vaati 2009 maalle pakotteita, kun islamistit olivat surmanneet AU:n rauhanturvaajia Somaliassa.
Osat.
Eritrea jaetaan kuuteen alueeseen (zoba).
Maantiede.
Eritrea sijaitsee Afrikan sarvessa Punaisenmeren rannalla. Tästä maa on saanut nimensäkin: kreikkalaiset kutsuivat Punaistamerta nimellä Sinus Erythraeus ja roomalaiset Mare Erythraeum, sananmukaisesti Punainen meri.
Eritrean keskusylänkö nousee 1 800–3 000 metriä merenpinnan yläpuolelle. Sen lisäksi maahan kuuluu rannikkoalanko, läntiset alankoalueet ja noin 300 saarta. Maassa ei ole yhtään ympäri vuoden virtaavaa jokea. Dahlakin saaret rannikon edustalla ovat kalastuskohde. Korkein kohta, Soira, sijaitsee 3 018 metriä merenpinnan yläpuolella keskellä maata. Eritreassa on kaksi tulivuorta, jotka ovat olleet aktiivisia historiallisena aikana: Dubbi purkautui viimeksi vuonna 1861, Nabro vuonna 2011.
Tärkeimmät kaupungit ovat pääkaupunki Asmara, satamakaupunki Massawa, Sahelin alueen tärkein kaupunki Nakfa, maanviljelyalueen keskus Keren vuoristossa, Akordat banaaninviljelyalueella Barka- ja Gash-jokien välissä ja Mendefera eli Adi Ugri, joka oli italialaisvallan aikana vastarintaliikkeen keskeinen paikka.
Asmaran (2 300 m) ilmastodiagrammi
Ilmasto on kuuma alavilla alueilla, mutta lauhkea ylängöllä. Vuodessa on kaksi sadekautta: lyhyt helmikuusta huhtikuuhun ja pitempi kesäkuusta syyskuuhun. Maanviljely on mahdollista vain ylätasangolla. Rannikon aavikolla on Afrikan kuumin keskimääräinen minimilämpötila (27 °C). Alue on soratasankoa, jossa kasvaa harvakseltaan heinäkasveja.
Semenawi Bahrin kansallispuiston jyrkillä rinteillä on säilynyt ikivihreää trooppista sekametsää. Alue tunnetaan monipuolisesta linnustostaan.
Vuoteen 2007 mennessä Eritreassa oli tavattu 570 lintulajia, ja uusia havaintoja tehdään edelleen. Nisäkkäiden tilanne ei ole yhtä valoisa. 1900-luvun puolivälissä Eritreassa tavattiin kaikkia Afrikan suuria eläimiä. Nykyisin on jäljellä enää 50-100 elefanttia. Leijonista on ajoittain havaintoja, mutta yhtään varmistettua tapausta ei ole ollut 20 vuoteen. Uhanalaisia abyssinian villiaaseja on alle 500. Leopardi on levinnyt laajalle, mutta niitä nähdään harvoin. Viljelijät tosin ilmoittavat petovahingoista, mutta osa niistä voi olla pienempien kissaeläinten tekemiä. Ylänköalueilla elää pahkasikoja ja paviaaneja.
Dahlakin saarilla on vain vähän ihmisasutusta, ja niiden lähivesillä tavataan monenlaisia merieläimiä. Delfiineitä elää alueella ainakin neljä lajia. Eteläisimmillä saarilla tavataan dugongeja. Myös valashai ja paholaisrausku kuuluvat alueen suurikokoisiin lajeihin. Saarilla lisääntyy kolme merikilpikonnalajia. Saaria ympäröivillä riutoilla korallien vaaleneminen on ollut toistaiseksi vähäistä, ja siellä elää monia keisarikaloja, simppukaloja ja papukaijakaloja.
Talous.
Vuonna 2007 maatalous tuotti noin neljänneksen bruttokansantuotteesta ja työllisti 17% työvoimasta. Maatalous tuottaa vientiin puuvillaa, hedelmiä, nahka- ja lihatuotteita, mutta sen menestys riippuu sademäärästä ja sateiden ajankohdasta. Monien muiden Afrikan maiden tavoin suuri osa väestöstä, noin 80 %, työskentelee maatalouden parissa. Maatalous tuottaa kuitenkin suhteellisen vähän. Eritrean talous on riippuvainen ulkomailla asuvien eritrealaisten maksamista veroista.
Merkittävimmät mineraalivarat ovat kulta, rautamalmi, kupari, suola ja potaska sekä öljy. Öljyä on löytynyt Dahlakin saarten lähistöltä, ja uusia öljy- ja kaasuvaroja etsitään aktiivisesti.
Liikenne.
Eritreassa on 14 lentopaikkaa, joista kahdella on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Rautatietä on 306 km. Italialaisten aikanaan rakentamasta rautatiestä on kunnostettu osa, ja Asmaran ja Nefesitin välisellä osuudella on säännöllistä liikennettä. Kotimaan henkilöliikenne toimii kuitenkin pääasiassa linja-autoilla. Niillä ei ole kiinteitä aikatauluja, vaan ne lähtevät kun ovat täynnä. Pitkiä matkoja varten pitää mennä linja-autoasemalle aamukuudelta.
Väestöjakauma.
Pääasialliset väestöryhmät ovat tigrinjat 55 %, tigret 30 % ja kunamat 2 %, rashaidat 2 % ja bilenit 2 % ja sahot 4 %. Tigrinja, englanti ja arabia ovat viralliset kielet. Kristittyjä on noin 50 %, muslimeja 48 % ja heimouskontojen harjoittajia 2 %. Kristityt ovat pääasiassa kopteja, roomalaiskatolisia ja protestantteja.
Ne eritrealaiset, jotka ovat muuttaneet maasta, joutuvat luovuttamaan 2 % tuloistaan paikalliselle suurlähetystölle. Muuten he eivät saa palata maahan tai omistaa omaisuutta siellä eivätkä voi edes lähettää paketteja maahan.
Kulttuuri.
Eritrean kansallinen identiteetti on muodostunut kamppailuissa naapurimaa Etiopiaa vastaan. Aikanaan väestö oli jakaantunut ylänköalueiden kristittyihin, jotka muodostivat varsin homogeenisen ryhmän, ja alankomaiden heterogeenisiin muslimeihin. Pitkän vapaussodan aikana näiden ryhmien välille syntyi kutenkin kulttuurillisia siteitä.
Maaseudun perinteistä ruokaa on "injera", rieskamaiset leipäset, joita syödään nimellä "wat" tai "tsehbi" kutsutun kastikkeen kanssa.
Maassa on valtiollinen televisiokanava Eri-TV ja radioasema Dimtsi Hafash. Ohjelmaa lähetetään useilla eri kielillä. 18. syyskuuta 2001 hallitus määräsi riippumattoman median lopettamaan toimintansa. Vuonna 2003 arvioitiin, että sähköinen joukkoviestintä on melko merkityksetöntä, koska maassa on vain noin tuhat televisiota eli yksi 5 000 asukasta kohti.
Urheilu.
Eritrea on osallistunut olympialaisiin vuodesta 2000 alkaen. Toistaiseksi ainoan mitalin toi miesten 10 000 metriltä Zersenay Tadese vuonna 2004.
Eritrean jalkapallomaajoukkue ei ole juuri menestynyt kansainvälisesti. Kesäkuussa 2011 se oli FIFAn rankingissa sijalla 186. Maassa arvioidaan olevan 350 000 jalkapallon harrastajaa ja 26 jalkapalloseuraa. Myös pyöräily on suosittu laji tärkeimpänä kilpailunaan Eritrean ympäriajo.


Tyrvään Pyhän Olavin kirkko.
Tyrvään Pyhän Olavin kirkko eli Tyrvään vanha kirkko on noin vuosina 1506–1516 rakennettu myöhäiskeskiaikainen harmaakivikirkko Tyrväällä Sastamalassa. Se sijaitsee Vanhankirkonniemellä Rautaveden rannalla Kallialan kylässä. Kirkolta on matkaa Sastamalan keskustaan kolmisen kilometriä.
Kirkon sijantipaikka kuuluu Suomen kansallismaisemiin.
Muutaman kilometrin päässä Rautaveden rannalla sijaitsee myös harmaakivinen Sastamalan kirkko. Tyrvään vanhan kirkon nimi on säilynyt entisellään, vaikka Tyrvään ja Karkun seurakunnat yhdistyivät 2004 Vammalan seurakunnaksi, josta taas tuli 2009 osa Sastamalan seurakuntaa.
Tyrvään vanha kirkko on tullut tunnetuksi katon paanutalkoiden jälkeisestä tuhopoltosta vuonna 1997 ja kirkon talkoilla uudelleen rakennetuista sisätiloista. Myös Osmo Rauhalan ja Kuutti Lavosen maalaukset uudessa sisustuksessa ovat herättäneet paljon huomiota. Mauri Kunnaksen kirjat ovat osaltaan tehneet kirkkoa tutuksi. Ennen vuoden 1997 paloa kirkko tunnettiin hyvin säilyneistä 1700-luvun sisätiloistaan.
Kirkon vaiheita.
Suomen keskiaikaisia kirkkoja tutkineen Markus Hiekkasen mukaan kirkko on rakennettu vuosien 1506 ja 1516 välissä. Ajankohdan vahvistavat kirkkorakennuksen piirteiden lisäksi kirjalliset lähteet. Kirkon tilikirjan mukaan seurakunta ei saanut näiden vuosien välissä hautamaksuja kirkkoon hautaamisesta, mutta maksoi suuria summia muurareille 1500-luvun alusta 1510-luvun lopulle. Arkeologisten löytöjen mukaan paikka on ollut palvontapaikka jo tuhat vuotta ennen kristillistä aikaa, ja kivikirkon rakentamista edeltäneenä vuosisatana paikalla oli ollut mahdollisesti kaksikin puukirkkoa. Tyrväältä on löytynyt runsaasti rautakautisia jäännöksiä, ja asutus on vähitellen siirtynyt kirkon rakentamisseuduille rautakauden ja keskiajan vaihteessa, jolloin kirkon rakennuspaikalla olisi ollut kalmisto. Tyrväästä lienee muodostunut kappeli 1300-luvun lopulla, jolloin on ilmeisesti rakennettu ensimmäinen puukirkko, ja itsenäinen seurakunta siitä tuli 1504 tai 1520.
Tyrvään Pyhän Olavin kivikirkko valmistui aikanaan talkoovoimin, sillä keskiajalla laki määräsi jokaisen maata omistavan talollisen tuomaan työmaalle sekä tarvikkeita että työvoimaa. Talkoot eivät olleet siten täysin vapaaehtoisia. Kirkko valmistui todennäköisesti aikaisemmin palaneen puukirkon paikalle. Vuonna 1518 piispa Arvid Kurki tarkasti Tyrvään seurakunnan, ja kirkko saatettiin vihkiä samalla matkalla. Kirkko omistettiin Pyhälle Olaville. Asehuone rakennettiin runkohuoneen valmistumisen jälkeen, mutta sen tarkkaa muurausajankohtaa ei tiedetä. Perimätiedon mukaan Nuutilan suku rakensi asehuoneen, ja sen alla on suvun hautapaikka, minkä vuoksi jopa 1600-luku on mahdollinen. 1600-luvun alkupuolella kirkossa oli tulipalo.
Sittemmin Vammaskosken partaalle valmistui uusi kaksikerroksinen kirkkorakennus 1855, jolloin Tyrvään Pyhän Olavin kirkon säännöllinen käyttö ja kaikki korjaus- ja uudistustyöt lopetettiin ja se jäi autiokirkoksi. Kirkon vanha sisustus säilyi siten yli 100 vuotta muuttumattomana. Kirkon vieressä sijainnut vuonna 1793 rakennettu puinen kellotapuli purettiin Tyrvään uuden kirkon valmistuttua ja kellot siirrettiin uuteen kirkkoon. Kirkon eteläsivulla on edelleen Tyrvään seudun Kotiseutuyhdistyksen vuonna 1934 pystyttämä menneiden sukupolvien muistomerkki. Muistomerkki vaurioitui kirkon palossa syksyllä 1997 ja entisöitiin kirkon korjauksen yhteydessä.
Vasta 1960-luvulla kirkkoa korjattiin. Se otettiin uudelleen käyttöön 1970-luvulla, jonka jälkeen siitä tuli suosittu vihkikirkko. Katto korjattiin talkoilla 1995–1997. Haapapaanuista tehdyn eteläisen lappeen, asehuoneen ja sakariston katon valmistumista juhlittiin 31. elokuuta 1997, mutta jo kolme viikkoa myöhemmin 21. syyskuuta 1997 tuhopolttaja raunioitti kirkon. Kirkon ainutlaatuinen 1700-luvun sisustus tuhoutui täydellisesti. Kirkossa olleet harvinainen barokkisaarnastuoli, alttariseinän triumfikrusifiksi, puiset penkkikorttelit ja lehterien peileissä olleet Andreas Löfmarkin 1780 maalaamat Kristuksen kärsimystä esittävät kuvat ja kuoritilassa olleet luomiskertomukseen ja paratiisiin liittyvät maalaukset sekä muutkin palavat osat paloivat. Vain kivi- ja tiilirakenteet säilyivät käyttökelpoisina. Kirkkoa oli aiottu ehdottaa Unescon maailmanperintökohteeksi.
Katon uusimisesta oli talkoolaisille myönnetty vuoden 1997 Kirkon kulttuuripalkinto. Tuhopolton jälkeen kirkko päätettiin rakentaa uudelleen.
Vuosina 1964−1965 tehdyn kirkon perustusten vahvistamisen yhteydessä löydettiin kirkon lattian alta useita vanhoja solkia ja soljen palasia, erilaisia koriste-esineitä sekä yli 700 tunnistettua rahaa vuosien 1363 ja 1921 väliseltä ajalta. Pääosa rahoista oli Ruotsin vallan aikaisia, parikymmentä Venäjän vallan ajalta sekä muutama tanskalainen ja anglosaksilainen raha. Kansallismuseo tutki ja luetteloi kaikki korjauksen aikana löydetyt esineet.
Rakennushistoriallinen tyyli ja alkuperäiset sisätilat.
Kirkko vuonna 2011 tulotieltä kuvattuna.
Tyrvään vanha kirkko on myöhäisgotiikan ajalta. Kirkkoja rakennettiin tuolloin Suomessa paljon, noin 50 kappaletta. Kalmarin unionin aikaiset levottomuudet lisäsivät kirkon merkitystä, ja rakentamista virkisti myös kirkon vauraus katolisena aikana. Uskonpuhdistus romahdutti 1527 jälkeen kirkon talouden ja kirkkojen rakentamisen.
Kirkon suunnittelijana pidetään Huittisten mestaria. Kirkon ulkomitat ovat 27,1 m × 14,5 m, eli se on suhteellisen pieni. Muurauksessa käytetyt kivet ovat suuria ja eri kokoisia. Koillis- ja luoteiskulmissa on kulmakivet, jotka ovat tyypillisiä myöhäiskeskiajan Hämeessä, ja niiden oletetaan olleen tyypillisiä tietylle rakennusmestarille. Poikkeuksellista on että ikkunat ovat säilyneet alkuperäisen muotoisina ja kokoisina.
Kirkon päädyissä on poikkeuksellisen runsas koristelu. Satakuntalaisille kivikirkoille tyypillisen koristekomeron porrasfriisi ja valkoiset ruusukkeet on muurattu 1510-luvulla. Kirkon eteläpuolella on asehuone ja pohjoispuolella sakaristo, jonka alla on pieni viinikellari. Alttarin alla on ollut kolme hautahuonetta. Luterilaisen sisustuksen, penkit ja saarnatuolin, kirkko sai 1600-luvun kuluessa.
Kirkolle on alkujaan ollut tarkoitus muurata kaksi tiiliholvausta. Niitä ei kuitenkaan toteutettu mutta jäljellä ovat muuripolvekkeet, joiden varaan ne piti tehdä. Korkea puuholvaus on Hiekkasen arvion mukaan tuhoutunut 1600-luvun alun palossa. 1748 valmistui puinen tasalakinen tynnyriholvi. Samoihin aikoihin kirkkoon tehtiin renessanssihenkinen koristeellinen paanukatto Antti Piimäsen johdolla. Myös sisätiloja laajennettiin ja maalattiin 1780, jolloin penkkikorttelit rakennettiin ja maalarimestari Andreas Löfmark maalasi lehterin kaiteisiin kahdeksan apostolien kuvaa, 19 kuvaa "Kristuksen kärsimisestä" ja "Viimeisen tuomion". Kirkon perällä oli säilynyt myös aikoinaan käytetty vaimojen penkki.
Maalaukset oli toteutettu akvarellimaisen keveästi. Pohja oli vaaleaa liimamaalia, itse kuvat ohuella temperasivelyllä. 1700-luvun tapaan sisätiloille oli tunnusomaista maalatun ja paljaan puupinnan dialogi, jota hallitsi sininen väri. Maaväripigmenttien lisäksi niissä käytettiin 1704 keksityllä menetelmällä valmistettua preussinsinistä, joka tuli noihin aikoihin muotiin. Keskiaikaisia maalauksia ei sisätiloista ole löytynyt, ja niiden oletetaan tuhoutuneen 1600-luvun alun tulipalossa. Ulkoseinistä sen sijaan on löytynyt muutamia kalkkimaalauksia, jotka lienevät peräisin rakentamisajalta.
Ennen viimeistä tulipaloa kirkon sisätilat olivat säilyneet 1700-luvun asussa. Siellä oli kaunis saarnatuoli vuodelta 1646, ja penkit olivat valmistuneet 1664–1666. Kirkkoa korjattiin jonkin verran vuonna 1965, jolloin tehtiin paljon arvokkaita esinelöytöjä. Kirkossa ollutta vanhaa esineistöä oli siirretty muualle ennen tulipaloa. Suomen kansallismuseon kokoelmissa on keskiaikainen alttarikaappi, Tyrvään uuteen kirkkoon siirrettiin krusifiksi, joka mahdollisesti on 1500-luvulta. Yhteensä keskiaikaisia puuveistoksia on säilynyt seitsemän erillisistä alttarikaapeista ja Preussista peräisin olevasta 1400-luvun alun alttarikaapista useita veistoksia, jotka on liitetty uuteen alttarilaitteeseen 1600-luvun lopulla. Sisustuksen muutoksista luterilaiseksi ei ole toistaiseksi juuri tietoja, mutta se oli säilynyt viimeiseen paloon asti poikkeuksellisen hyvin.
Vuonna 1851 kirkkoherra Antero Warelius löysi kirkon koillisnurkkauksessa olleesta syvennyksestä Kallialan seurakunnan tilikirjat vuosilta 1469−1524. Kyseessä ovat ilmeisesti ainoat keskiaikaa koskevat Suomesta löydetyt tilikirjat ja ne on talletettu Valtionarkistoon. Warelius sai kyseisistä tilikirjoista paljon arvokkaita tietoja vuonna 1853 julkaisemaansa Tyrvään pitäjänkertomukseen.
Jälleenrakennus ja uudet maalaukset.
Jälleenrakennusvaiheesta 1997–2003 tuli suorastaan kansallinen projekti. Seurakunnan hyväksymiä, Museoviraston ja arkkitehti Ulla Raholan suunnitelmia ja piirustuksia ryhtyi toteuttamaan joukko vapaaehtoisia ammatti-ihmisiä. Keräysten ja lahjoitusten avulla kaikkiaan noin 1 200 hengen suuruinen talkooväki osallistui kuuden vuoden aikana jälleenrakentamiseen, jonka pyrkimyksenä oli palauttaa kirkon sisätilojen aikaisempi tunnelma mahdollisimman aidolla tavalla.
Kirkon katon etelälappeen paanut (noin 17 000 kpl) veistettiin talkootyönä tuhopolton takia kahteen kertaan. Myös pohjoislappeen paanut veistettiin uudelleen palon jälkeen. Katto valmistui vuonna 2000. Runsaiden keräyslahjoitusten lisäksi muun muassa Mauri Kunnas lahjoitti kirkon uudelleenrakentamiseen 1997 julkaistun kirjansa "Koiramäen joulukirkko" tuoton (yli 170 000 €).
Sakariston puoleisessa lappeessa on teksti "Talkoilla rakennettu". Rahaa kului noin 1,14 miljoonaa euroa, ja ammatti-ihmisten apu ja talkootyö arvioitiin melkein yhtä suureksi eli miljoonaksi euroksi. "Sui generis, vertaansa vailla", kuvasi arkkipiispa Jukka Paarma ihmisten talkoopanosta. Turun piispa Ilkka Kantola vihki kirkon uudelleen käyttöön 3. elokuuta 2003. Kirkosta on tullut myös matkailunähtävyys, jo jälleenrakennusvaiheessa siellä vieraili 100 000 matkailijaa. Kirkkoon saatiin entisöinnin yhteydessä myös uusi vaivaisukko, joka on lähellä pääovea.
Kirkon sisätilat on suunnitellut 1999–2000 arkkitehti Ulla Rahola, joka sai suunnittelutyöstään Pyhän Henrikin Säätiön vuoden 2010 kulttuuripalkinnon 5 000 euroa. Kirkon uusitut sisätilat valmistuivat 2003, ja kirkkomaalausten maalaustyöt aloitettiin kesällä 2005, jolloin kirkko suljettiin yleisöltä. Maalaustyö valmistui elokuussa 2009. Vammalan seurakunnan päätös oli, että uusien maalausten piti välittää Raamatun sanaa ja niiden tuli pohjautua aikaisempiin maalauksiin. Sisätilojen uudet maalaukset ovat tehneet Kuutti Lavonen ja Osmo Rauhala. Maalausten tuli myös olla esittävää taidetta. Maalaustöiden valmistuttua kirkko avattiin uudestaan käyttöön 15. elokuuta 2009.
Paitsi tulipalon ja sammutuksen vuoksi, myös restaurointitöissä hävisi kirkon seinistä vanhoja jälkiä, kun saumoja piikattiin auki ja pintoja rapattiin.
Elokuva.
Tyrvään kirkko esiintyy Klaus Härön vuonna 2009 valmistuneen "Postia pappi Jaakobille" -elokuvan ulkokuvissa. Kuvaukset tehtiin elokuussa 2008. Elokuvan kirkkoon sijoittuvat sisäkohtaukset on kuitenkin kuvattu Hattulan Pyhän Ristin kirkossa.


Ertra, Ertra, Ertra.
Ertra, Ertra, Ertra on Eritrean kansallislaulu. Laulu otettiin käyttöön pian maan itsenäistyttyä vuonna 1993. Laulun on sanoittanut Solomon Tsehaye Beraki ja sen ovat säveltäneet Isaac Abraham Meharezghi ja Aron Tekle Tesfatsion. Laulu on kirjoitettu tigrinjaksi, jota kirjoitetaan yleensä etiopialaisella ge'ezin kirjoituksella.


Volgograd.
Volgograd () on runsaan miljoonan asukkaan kaupunki Etelä-Venäjällä Volgan varrella Itä-Euroopassa. Se on Volgogradin alueen hallinnollinen keskus. Vuoteen 1925 kaupungin nimi oli Tsaritsyn, vuosina 1925–1961 Stalingrad.
Historia.
Volgograd on perustettu vuonna 1589. Kasakkakapinalliset valloittivat sen kahteen kertaan, Stenka Razin 1670 ja Jemeljan Pugatšov 1774.
Kaupungista käytiin raskaita taisteluja kesällä 1918, jolloin bolševikkien puna-armeija puolusti sitä Anton Denikinin valkoisia vastaan. Punaiset valtasivat sen takaisin 1919.
Kaupungissa käytiin toisessa maailmansodassa kuuluisa Stalingradin taistelu elokuusta 1942 helmikuuhun 1943. Taistelun johdosta Stalingrad nimettiin sankarikaupungiksi (город-герой), ja Britannian Yrjö VI myönsi sille jalokivin koristellun miekan. Pariisissa on Stalingradin mukaan nimetty ainakin tori ja metroasema. Sodan jälkeen Mamajev Kurganin kukkulalle pystytettiin kuuluisa patsas Äiti-kotimaa.
Vuonna 1961 nimeksi palautettiin Volgograd osana Nikita Hruštšovin destalinisaatiokampanjaa. Päätös on edelleen kiistanalainen ja sen peruuttamista on vaadittu, viimeksi vuonna 2007, kun kommunistien Roman Grebennikovin voitti pormestarinvaalin.
Talous.
Volgograd on teollisuuskeskus. Teollisuudenhaaroihin kuuluu laivanrakennus, öljynjalostus, teräs- ja alumiinituotanto, koneenrakennus ja ajoneuvot ja kemianteollisuus. Lähellä kaupunkia sen pohjoispuolella on Euroopan suurin vesivoimala.
Liikenne.
Kaupunki on rautateiden risteysasema, josta on rautatiet Moskovaan, Ukrainan Donbassiin, Kaukasiaan ja Siperiaan. Kaupungin kaukoliikenteen rautatieasema on nimeltään Volgograd-1 ja lähiliikenteen keskus on "Volgograd-2" (edellisestä 4 km lounaaseen); miljoonakaupungissa on useita pienempiä, erityisesti lähiliikennettä palvelevia asemia.
Kaupunki on myös jokiliikennekeskus, josta pääsee vesitse Itämerelle, Keski-Venäjälle, Kaspianmerelle ja Mustallemerelle. Kaupungin eteläosista lähtee kauppamerenkululle tärkeä, Volgan–Donin kanava.
Maantieyhteyksistä merkittävimpiin kuuluu Keski-Euroopasta Kiovan ja Harkovan kautta Volgogradiin saapuva ja edelleen Astrahaniin jatkava eurooppatie E40 (Kiova-Volgograd 1273 km, Volgograd Astrahan 394 km). Venäjällä tämä maantie tunnetaan valtatie M6:na. Toinen kaupunkiin johtava eurooppatie on E119 (valtatie M6, Moskova-Volgograd-Astrahan). Pääkaupunki Moskovasta on sitä tietä pitkin 981 kilometriä Volgogradiin.
Kaupungissa on pikaraitiotielinja (Metrotram), jonka asemista muutama on maan alla.
Volgogradin kansainvälinen lentoasema (Gumrak) sijaitsee noin 15 kilometriä kantakaupungista luoteeseen.
Koulutus ja kulttuuri.
Kaupungin koulutustarjontaan kuuluu Volgogradin valtioyliopisto, valtion teknillinen yliopisto, lääketieteellinen yliopisto, teollisuusyliopisto ja pedagoginen yliopisto.
Maantiede ja ilmasto.
Satelliittikuva Volgogradin alueesta; kaupunki sijaitsee Volgan mutkan länsirannalla
Volgograd sijaitsee etelä-Venäjällä noin 910 kilometriä Moskovasta Venäjän Euroopan-puoleisessa osassa Volga-joen varrella, lähellä Don-jokea. Se kuuluu samaan aikavyöhykkeeseen Moskovan kanssa. Alueen maasto on aroa ja siellä vallitsee erittäin kuiva ja vaihteleva mannerilmasto, jossa talvet ovat vähälumisia ja kesät kuumia ja kuivia. Volgogradissa on vuodessa noin 120 aurinkoista päivää. Keskimääräinen Volgogradin lämpötila tammikuussa on noin -4,5 - -10,7 astetta ja heinäkuussa +18,4 - +29,3 astetta.


Luettelo Suomen luterilaisista kirkoista.
Tässä luettelossa on lueteltu suuri osa Suomessa sijaitsevista luterilaisista kirkoista sekä rauniokirkoista.
Aiheesta muualla.
Suomen kirkkorakennuksista
Kirkkorakennuksista, luterilaisista


Paino.
Paino on voima (vektorisuure), jonka yksikkönä SI-järjestelmässä on newton.
Kappaleen paino "G" saadaan kaavasta formula_1, jossa "m" on kappaleen massa ja "g" gravitaatiokentän aiheuttama putoamiskiihtyvyys.
Arkikielessä painolla tarkoitetaan yleensä kappaleen massaa. Kappale, jolla on massaa yksi kilogramma, painaa maapallon vetovoimakentässä noin 9,81 newtonia.
Vanhassa kirjallisuudessa painoa ja muitakin voimia mitattiin massayksiköissä. Siten yhden kilogramman voima (kgf) tarkoittaa 9,81 N. Vielä nykyisinkin näkee paineen yksikkönä kg/cm2.
Fysikaalisissa tieteissä massa ja paino ovat kappaleen eri ominaisuuksia. Massa kuvaa aineen määrää kappaleessa, mutta paino kuvaa gravitaation kappaleeseen aiheuttamaa voimaa.
Muuttumattoman kappaleen massa on vakio riippumatta siitä, missä se sijaitsee esimerkiksi Maan pinnalla (olettaen, että kappale ei liiku suhteessa tarkkailijaan − katso tarkemmin suhteellisuusteoria). Jos kappale siirretään päiväntasaajalta pohjoisnavalle, sen paino kasvaa noin 0,5 % maan gravitaatiokentän ja Maan pyörimisliikkeestä aiheutuvan nopeusvektorikomponentin erojen vuoksi. Saman kappaleen paino eri puolilla maapallon pintaa vaihtelee jonkin verran myös Maan sisäosien paikallisten tiheysvaihtelujen myötä sekä sen mukaan, millä korkeudella maanpinta on (mitä korkeammalla, sitä vähäisempi painovoima).
Astronautit voivat kellua avaruusaluksessa ja ovat lähes painottomia. Koska kappaleet kuitenkin säilyttävät massan ja inertian, astronautin on käytettävä kymmenkertainen voima, jos hän haluaa siirtää 10 kg massaista kappaletta 1 kg massaisen kappaleen sijaan.


Chișinău.
Chișinău (kyrillisin kirjaimin Кишинэу,) on Moldovan pääkaupunki, jonka arvioitu asukasluku on 920 000 (2002).
Historia.
Kaupunki perustettiin 1436 luostarin ympärille. 1500-luvulla turkkilaiset osmanit valloittivat sen. Vielä 1800-luvun alussa se oli pieni, 7 000 asukkaan kylä. Vuonna 1812 Venäjän keisarikunnan joukot valtasivat kaupungin ja tekivät siitä Bessarabian keskuksen. Väkiluku kasvoi 92 000:een vuonna 1862 ja 125 787:ään 1900. 43 % asukkaista oli tuolloin juutalaisia.
Turkin sodassa 1877–1878 kaupunki oli Venäjän hyökkäyksen pääkohde. Romania piti Chișinăuta hallussaan 1918–1940, sitten se luovutettiin Neuvostoliitolle.
Maantiede ja ilmasto.
Chișinău sijaitsee seitsemällä kukkulalla Bâcjoen, Dnestrin haaran, oikealla rannalla. Siellä vallitsee mannerilmasto. Lämpimimpiä kuukausia ovat heinäkuu ja elokuu, jolloin keskimääräinen ylin lämpötila käy 26 asteen yläpuolella. Kylmin kuukausi on tammikuu, jolloin lämpötila on keskimäärin koko ajan pakkasen puolella, keskimääräinen alin lämpötila -6 astetta. Sateisinta on kesäkuussa. Talvella sataa lunta.
Kulttuuri ja nähtävyydet.
Kaupungin pääkatu on Stefan cel Mare Boulevard. Sen varrella sijaitsevat tärkeimmät hallintorakennukset. Vanhassakaupungissa on yli 700 taloa 1800-luvulta. Museoihin kuuluvat Moldovan kansallismuseo, Etnografinen museo ja Arkeologinen museo.
Koulutus.
Kaupungissa on 12 julkista ja 11 yksityistä yliopistoa ja Moldovan tiedeakatemia. Moldovan valtionyliopisto perustetiin 1946. Siitä erkanivat myöhemmin Tekninen yliopisto (1964), Kauppakorkeakoulu (1991) ja Teologinen akatemia (1996). Muita ovat muun muassa maataloustieteellinen ja kasvatustieteellinen yliopisto
Liikenne ja elinkeinoelämä.
Chișinăussa sijaitsee Moldovan ainoa siviili-ilmailuun tarkoitettu lentoasema. Chișinăun kansainvälisen lentoaseman kansainvälinen tunnus on KIV. Sieltä on säännöllistä liikennettä moniin Euroopan kaupunkeihin.
Maaliikenteen muodoista suosituin on linja-auto. Paikallisliikenteen lisäksi on myös pitkänmatkan reittejä.
Chișinăun rautatieasemalta on yhteydet Bukarestiin, Kiovaan, Minskiin, Odessaan ja Moskovaan. Yhteydet Ukrainaan katkaistiin 2006 Transnistrian kysymyksen neuvottelujen vauhdittamiseksi.
Chișinău on Moldovan teollisuuden keskus, jossa harjoitetaan teknologiateollisuutta, elektroniikkaa, elintarviketeollisuutta, puunjalostusta, nahkatyötä ja painoteollisuutta.


Vasektomia.
Vasektomia tarkoittaa miehen siemenjohtimien katkaisua. Siemenjohdin on putki, jonka kautta siittiöt siirtyvät kiveksistä pois. Vasektomia on siis eräs steriloinnin menetelmä miehille. Vasektomia on mahdollista purkaa, mutta purkamisen onnistumistodennäköisyys on niin huono, että vasektomiaa on pidettävä pysyvänä ehkäisymenetelmänä.
Vasektomian ei ole katsottu vähentävän seksuaalista mielihyvää, eikä se estä siemennesteen muita ainesosia paitsi siittiöitä ejakuloitumasta. Vasektomia ei suojaa sukupuolitaudeilta.


Inhimillisen kehityksen indeksi.
Valtiot inhimillisen kehityksen indeksillä mitattuna vuonna 2011.
Inhimillisen kehityksen indeksi eli HDI () on Yhdistyneiden kansakuntien kehitysohjelman (UNDP) luoma mittari, joka koostuu odotettavissa olevasta elinajasta, lukutaidosta, koulutuksesta ja elintasosta. Sen tavoitteena on tarjota vertailukelpoinen inhimillisen kehityksen mittari eri maiden välille ja kuvata, kuinka hyvän elämän laadun maat pystyvät tarjoamaan asukkailleen.
Mittari on syntynyt tiukan poliittisen kädenväännön tuloksena, ja sitä voidaan helposti kritisoida. Se kuvaa hyvinvointia paremmin kuin pelkkä bruttokansantuote asukasta kohden etenkin kehitysmaiden kohdalla. Toisaalta mittari kuvaa suuret erot hyvin, muttei ole kovin hyödyllinen vertailtaessa maita, joilla on toisiaan lähellä oleva indeksin arvo.


Syntymäpäiväongelma.
Syntymäpäiväongelma on vanha matemaattinen arvoitus. Siitä on useita muunnelmia, mutta keskeinen kysymys kaikissa on seuraava: kuinka monta henkilöä pitää jossakin tilaisuudessa olla koolla, että on yli 50 prosentin todennäköisyys, että ainakin kahdella heistä on sama syntymäpäivä? Oletuksena on, että henkilöiden syntymäpäivät ovat satunnaisia tai tarkemmin sanoen satunnaisia otoksia vuoden päivien tasaisesta jakaumasta. Tämä ei kuitenkaan pidä käytännössä paikkaansa.
Pienehkössä ihmisryhmässä saatetaan joskus todeta hämmästyneenä, että kahdella ihmisellä on sama syntymäpäivä, onhan päiviä sentään 365. Todellisuudessa se henkilöluku, jonka jälkeen on todennäköisempää että kahdella henkilöllä on sama syntymäpäivä kuin että kaikki ovat syntyneet eri päivinä, on yllättävän pieni.
Todistus.
On helppo osoittaa, että jo 23 henkilön ryhmässä on todennäköisempää, että ainakin kahdella henkilöllä on sama syntymäpäivä, kuin kaikilla eri. Tämä voidaan tehdä seuraavasti. Lasketaan miten todennäköistä on, että kaikki ovat syntyneet eri päivinä. Saatu todennäköisyys on kysytyn todennäköisyyden komplementin todennäköisyys, joka saadaan vähentämällä laskettu todennäköisyys yhdestä.
Valitaan yksi henkilö. Hän voi olla syntynyt minä päivänä tahansa vuoden 365 päivästä (ei rajoittavia ehtoja). Valitaan toinen henkilö. Hän voi olla syntynyt minä päivänä tahansa paitsi sinä päivänä, jona ensimmäinen henkilö oli syntynyt, eli jonakin vuoden 364 päivästä. Valitaan kolmas henkilö, joka voi olla syntynyt minä päivänä tahansa paitsi niinä, joina 1. ja 2. henkilö ovat syntyneet, eli jonakin muuna vuoden 363 päivästä. Valitaan samoin neljäs, viides ja niin edelleen aina 23. henkilöön asti. Tuloperiaatteen mukaan päivämäärät voi valita
eri tavalla. Kaikkia mahdollisia tapoja on formula_2 kappaletta. Koska


Hajamielisyys.
Hajamielisyys tarkoittaa tilaa, jossa ajatukset ohjautuvat huomaamatta toisaalle kesken muun ajatustoiminnan. Hajamielinen henkilö toimii helposti irrationaalisesti, tai hän saattaa ajautua suorittamaan tilanteeseen nähden väärää rutiinia, tai suorittaa jonkin rutiininomaisen toimen täysin sitä tiedostamatta.
Hajamieliselle henkilölle on tyypillistä etsiä toistuvasti silmälaseja jotka hän on jo asettanut silmilleen tai ottanut käteensä, ottaa kynä käteen kaupan kassalla maksaessaan poikkeuksellisesti käteisellä, lopettaa puhe kesken ja toistaa samaa sanaa useasti.


Kertolasku.
Kertolasku on yksi aritmetiikan laskutoimituksista ja jakolaskun käänteisoperaatio. Kertolasku on lyhennysmerkintä toistetulle yhteenlaskulle, jossa sama luku lasketaan yhteen monta "kertaa". Esimerkiksi 3 · 2 (luetaan "kolme kertaa kaksi") on sama kuin 2 + 2 + 2, eli kolme kakkosta laskettuna yhteen.
Kertolaskun tuloksesta käytetään nimeä "tulo". Kertolaskun jäsenet ovat "tekijöitä". Kahden luvun kertolaskussa ensimmäinen tekijä on "kertoja" ja jälkimmäinen "kerrottava". Lukujen 1–10 tulot luetellaan kertotaulussa.
Merkintä.
Kertolaskua merkitään tavallisesti rivinkeskisellä pisteellä eli kertopisteellä (·). Vaihtoehtoisesti etenkin yleiskielessä käytetään vinoristiä eli kertomerkkiä (×) tai joskus sen korvikkeena x-kirjainta (jos oikeaoppista kertomerkkiä ei osata kirjoittaa). Varsinkin ohjelmointikielissä kertolaskun merkkinä käytetään asteriskia (*).
Luvuilla laskettaessa kertomerkki merkitään aina näkyviin, mutta algebrassa se jätetään kirjaimella merkityn luvun edestä usein pois. Esimerkiksi x · y = xy, ja 5 · x = 5x, mutta aina kirjoitetaan 5 · 4.
Kertomerkin kummallekin puolelle tulee yleensä välilyönti, mutta välit voidaan jättää pois, jos kerrottavat ovat pelkkiä lukuja tai algebrallisia tunnuksia.
Jos tietokoneella kirjoitettaessa halutaan estää lausekkeen tai yhtälön jakautuminen eri riveille, voidaan käyttää niin sanottuja sitovia välilyöntejä.
Tietokonejärjestelmissä, joissa on käytössä laajennettu suomalainen näppäimistö, rivinkeskinen piste voidaan kirjoittaa pitämällä alhaalla "alt gr" ‑näppäintä ja "shift"- eli vaihtonäppäintä samaan aikaan kun painetaan "x"-kirjaimen näppäintä. Vinoristi puolestaan kirjoitetaan muuten samalla näppäinyhdistelmällä mutta ilman vaihtonäppäintä.
HTML-koodiin rivinkeskinen piste voidaan kirjoittaa myös codice_1‑entiteettinä (joka alkaa &-merkillä ja päättyy puolipisteeseen) ja vinoristi vastaavasti codice_2‑entiteettinä.
Allekkain 1.
Aivan kuten yhteenlasku, kertolasku voidaan suorittaa allekkain.
Allekkain kertolaskussa kerrottava merkitään kertojan yläpuolelle. Toisin kuin yhteenlaskussa, kertolaskussa ei periaatteessa ole merkitystä sillä, ovatko desimaalit kohdakkain. Aluksi kerrottava kerrotaan kertojan oikeimmalla desimaalilla, ja saadun osatulon ykköset merkitään kertovan numeron kohdalle. Näin jatketaan, kunnes on kerrottu koko kertojalla. Saadut osatulot lasketaan yhteen. Samoin kuin yhteenlaskussa, usein joudutaan merkitsemään lukuja "muistiin".
formula_1
Kertominen aloitetaan oikealta: 9 · 6 = 54 = 4; muistiin: 5 ja 7 · 6 = 42 + muistista: 5 = 47 = 7; muistiin: 4, eli 79 · 6 = 474.
formula_2
Jatketaan: 9 · 7 = 63 = 3; muistiin: 6 ja 7 · 7 = 49 = 9; muistiin: 4 + muistista: 6 = 5; muistiin: 5 eli 79 · 7 = 553.
formula_3
Allekkain 2.
Karl Menninger esittelee kirjassaan "Laskemisen taitokeinoja" erilaisen tavan kertoa allekkain. Päinvastoin kuin tavallisessa allekkainlaskussa, kerrotaan ensin kohdakkain olevat numerot ja sitten ristiin viereiset ja niin edelleen. Merkitsemällä kaksinumeroiset osatulot oikeille paikoilleen lasketaan yhteen ja saadaan tulo.
Esimerkki: Lasketaan tulo 123 · 321.
123 S · S = 1 · 3 = 3 → 03
·321 K · K = 2 · 2 = 4 → 04
030403 Y · Y = 3 · 1 = 3 → 03
030403 S·K + K·S = 1·2 + 3·2 = 8 → 08
0808 K·Y + Y·K = 2·1 + 3·2 = 8 → 08
10 S·Y + Y·S = 1·1 + 3·3 = 10
Kertolaskualgoritmeja.
Tietokoneita ohjelmoitaessa on otettava huomioon eri operaatioiden vaatimat erilaiset suoritusajat. Tätä varten on kehitetty allekkain kertolaskua nopeampia menetelmiä, esimerkiksi Schönhagen-Strassenin algoritmi, Karatsuban kertolaskualgoritmi ja nopea Fourier'n muunnoksen algoritmi.


GeoSentric.
GeoSentric (entinen Benefon) on suomalainen pörssiyhtiö, jonka kotipaikka on Salo. Yhtiön perusti vuonna 1988 diplomi-insinööri Jorma U. Nieminen, joka oli aiemmin toiminut Mobiran toimitusjohtajana.
Tuotteet.
NMT-tekniikkaan perustuvien matkapuhelinten kaudella Benefon tunnettiin edistyksellisistä matkapuhelimistaan, joiden hinta oli näin ollen muita matkapuhelimia korkeampi.
Kun Benefon Q:n markkinoille tulo viivästyi, pääosa Benefonin tuloksesta kertyi NMT-puhelimista, joiden markkinoilla kilpailu jatkuvasti koveni ja myyntikatteet pienenivät. Kun NMT-puhelimet poistuivat Pohjoismaiden jälkeen myös merkittävistä vientimaista, Benefon keskittyi paikantamispuhelimiin.
Vuonna 1998 Benefon suoritti Euroopassa kokeiluhankkeen MORE-puhelimellaan. Kokeilun tarkoitus oli lisätä ihmisten turvallisuutta nk. turvamatkapuhelimen avulla. Kokeilujakson myötä kehittyi Benefon Esc, joka tuli markkinoille vuonna 1999. Tämä oli GSM-puhelin, jossa on mukana avustettu GPS-paikannus (AGPS). Puhelin oli ensimmäinen laatuaan maailmassa.
1990-luvun lopulta alkaen Benefon on erikoistunut matkapuhelimiin, joissa on satelliittipaikannin. Benefon määrittelee itsensä GSM/GPS-mobiilitelematiikkapäätelaitteiden ja -ratkaisujen kehittäjäksi.
Vuoden 2000 aikana Benefon alkoi kehittää kaikki tuotteensa telematiikkainstrumenteiksi. Tällöin tuli myyntiin Benefon Track, joka sekin oli lajissaan ensimmäinen maailmassa. Nämä Benefonin valmistamat laitteet huomioitiin etenkin Yhdysvalloissa, jossa Benefon Track Pro NT 2.0 oli hyvin esillä vuonna 2004. Jo aiemmin tieto Benefonin telematiikkatuotteista liittyen mm. henkilökohtaiseen turvallisuuteen huomioitiin Yhdysvaltain tietoliikenneviranomaisen FCC:n raportissa vuonna 2001 syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen.
Talous.
Yrityksen liikevaihto vuonna 2010 oli 54 tuhatta euroa. Yritys on ollut pitkään taloudellisissa vaikeuksissa, ja myös vuonna 2010 se teki tappiota noin 9,5 miljoonaa euroa.
GeoSolutions yhtiön oston myötä Benefon-nimi vaihtuu GeoSentric:iksi.
12.1.2011 GeoSentric myi MBO kaupalla mobiililaitteiden liiketoiminnan yhdellä eurolla GeoSentricin toimivan johdon hallinnoimalle yritykselle Twig Com Oy:lle.
Osake.
GeoSentricin osake on listattu Helsingin pörssissä. Sen suurin omistaja on GeoHolding B. V. (28 %). Osakkeenomistajia yhtiöllä on kaiken kaikkiaan 7499 (2.5.2011).
19.11.2010 GeoSentricin osakkeen arvo Helsingin pörssissä putosi 0,01 euroon eli yhteen senttiin. Vaihto on ollut vähäistä.


Älykkyysosamäärä.
a> mukaan. Älykkyydeltään keskitasoisia on eniten, ÄO-testissä heikosti tai hyvin suoriutuvia vähemmän.
a> ("g"-factor, general intelligence factor) uskotaan liittyvän henkilön suorituskykyyn kaikenlaisissa älyllisissä tehtävissä.
Älykkyysosamäärä eli lyhennettynä ÄO on psykometriikassa standardoidusta älykkyystestistä saadun tuloksen sijainti tilastollisesti älykkyystestin tulosten keskiarvoon suhteutettuna, ja tätä suhteellista sijaintia kuvaava pistemäärä sekä tietyllä tavalla määritellyn älykkyyden mittari. Älykkyystestien tuloksista muodostetaan normaalijakauma, jonka keskiarvoksi on asetettu luku 100 ja keskihajonnaksi valittu joko 15 tai 16 ja joskus myös 24. Älykkyystestejä on useita erilaisia ja älykkyystestien tulokset eivät ole lainkaan vertailukelpoisia, jos eri älykkyystesteissä käytetyt keskihajonnat ovat toisistaan poikkeavia. Nykyään lähes kaikkien älykkyystestien tulokset esitetään käyttämällä keskihajontaa 15, jotta testien tulokset eivät aiheuttaisi sekaannusta. Yleisimmät älykkyystestit ovat aikuisille suunnattu "Wechsler Adult Intelligence Scale" (WAIS), lapsille suunnattu "Wechsler Intelligence Scale for Children" (WISC) ja vuodesta 1916 käytetty "Stanford–Binet Intelligence Scales" (Stanford-Binet). Nämä älykkyystestit ovat keskenään erilaisia, ja niiden tulokset ovat samansuuntaisia, mutta eivät keskenään vertailukelpoisia.
Älykkyystesteissä pyritään mittaamaan psykometrisessä teoriassa tietyllä tavalla määriteltyä älykkyyttä, mutta älykkyystesti toimii vain tämän tietyllä tavalla määritellyn älykkyyden indikaattorina, koska älykkyys on äärimmäisen haastava ominaisuus mitattavaksi ja älykkyystestien avulla voidaan saada vain vihiä todellisesta älykkyydestä. Älykkyystestin tulos pyrkii kuvaamaan testatun henkilön kognitiivisia kykyjä tilastollisesti keskiarvoon 100 suhteutettuna: tulos, joka on alle keskiarvon tarkoittaa keskimääräistä alhaisempaa älykkyyttä ja tulos joka on yli keskiarvon kuvaa keskimääräistä korkeampaa älykkyyttä. Osa testeistä erottelee suoriutumista myös eri osa-alueilla, tyypillisesti matemaattis-loogisessa päättelyssä, kolmiulotteisessa ajattelussa, kielellisessä lahjakkuudessa ja muistitoiminnoissa. Älykkyysosamäärään liittyy testauksessa havaittu säännönmukaisuus, yleisälykkyys ("g-tekijä"), joka kuvaa kaikenlaisiin älykkyyttä vaativiin tehtäviin liittyvää laajaa ja yleistä kykyä erilaisten erityiskykyjen sijaan. Älykkyysosamäärä on tiedemaailmassa laajimman hyväksynnän saanut älykkyyden mittari.
Älykkyyden mittaamisen historiaa.
Alfred Binet (1857–1911) kehitti Ranskan valtion toimeksiannosta ensimmäisen älykkyystestin v. 1903. Se koostui muutamasta kymmenestä tehtävästä, joita oli kokeiltu eri-ikäisillä lapsilla, kehitysvammaisilla ja sotilailla. Testiä käytettiin aluksi erityisopetusta tarvitsevien koululaisten seulomiseen ja kehitysvammaisten luokittamiseen.
Alkujaan älykkyysosamäärän käsite otettiin käyttöön, jotta eri-ikäisten lasten älyllistä suorituskykyä voitaisiin vertailla. Älykkyysosamäärä laskettiin jakamalla lapsen älykkyysikä hänen iällään ja kertomalla näin saatu luku 100:lla. Esimerkiksi jos lapsi oli 10-vuotiaana yhtä kehittynyt kuin 13-vuotiaat keskimäärin, hänen älykkyysosamääränsä oli 130; jos taas hän oli vasta samalla tasolla kuin 8-vuotiaat keskimäärin, älykkyysosamäärä oli 80. Näin määriteltynä käsitettä ei voitu soveltaa aikuisiin, koska aikuisiällä suoriutuminen käytetyissä älykkyystesteissä ei samalla henkilöllä enää sanottavasti muutu iän mukana.
Nykyinen pisteytys perustuu persentiileihin. Vastaukset pisteytetään ja pistemäärää verrataan normaalijakaumaan, jonka keskiarvo on 100 ja keskihajonta tyypillisesti 24, 16 tai 15. Kyvykkyyttä kuvaava pistemäärä suhteutetaan testattavan ikään, eli suoritusta verrataan oman ikäryhmän yleiseen suoritustasoon. Kokeiden pistemäärät ovat nousseet vuosien saatossa (Flynnin ilmiö), joten testit normalisoidaan uudelleen pistemäärien keskiarvon pitämiseksi sadassa. Suurin osa (n. 68 %) ihmisistä asettuu älykkyysosamäärältään välille 85–115, kun keskihajonta on 15. Tällöin ÄO 50–69 merkitsee lievää, 35–49 keskitasoista, 20–34 vaikeaa ja tätä pienempi syvää kehitysvammaisuutta.
Älykkyysosamäärä ja älykkyys.
ÄO-kokeen antamien tulosten yhteydestä älykkyyteen on kiistelty. Älykkyystestit mittaavat monia kognitiivisen toiminnan osa-alueita (esimerkiksi matemaattis-loogista päättelykykyä, kolmiulotteista ajattelua, kielellistä lahjakkuutta, muistitoimintoja). Eri osa-alueilla suoriutumisen pohjalta määrittyy älykkyysosamäärä. Yhtenäisen arvon laskennan mielekkyyttä on arvosteltu. Suoriutuminen eri osa-alueilla on kuitenkin useimmiten melko yhdenmukaista. Älykkyydessä katsotaankin olevan erityinen "g-tekijä" eli yleisälykkyys ("g"-factor, general intelligence factor), joka vastaisi jollain tavalla perinteisesti ymmärrettyä älykkyyttä.
Kriitikkojen mukaan ÄO-testit ovat liian kapea-alaisia ja leimaavia, eivätkä ne mittaa esimerkiksi musikaalista tai sosiaalista lahjakkuutta. Suuri älykkyysosamäärä voi leimata lasta ja häntä voidaan painostaa liiallisiin suorituksiin, kun taas tulokset alhaisesta älykkyysosamäärästä voivat saada ihmiset ajattelemaan että hänestä ei ole mihinkään.
Älykkyysosamäärä korreloi jossakin määrin koulumenestyksen kanssa. Älykkyysosamäärä ei suoraan ole yhteydessä esimerkiksi sosiaaliseen lahjakkuuteen, joka on yhteydessä metataitoihin ja persoonallisuuteen. Usein lahjakkuus ymmärretään samaksi kuin älykkyys. Älykkyys on kuitenkin vain yksi lahjakkuuden puolista.
Testeistä on pyritty tekemään mahdollisimman riippumattomia testattavan kulttuuritaustasta, kielitaidosta tai opinnoista. On kuitenkin havaittu, että koulutus parantaa menestymistä ÄO-tutkimuksessa. Keskustelua on käyty siitä, vaikuttaako esimerkiksi Internetin mahdollistama testiharjoittelu menestymiseen mittaustilanteessa. Yksittäisessä testissä tulokseen voivat vaikuttaa haitallisesti olosuhteet, esimerkiksi krapula, unen puute, masennus tai masentuneisuus. Tunnetuimpia testejä ovat David Wechslerin kehittämät testit aikuisille (WAIS) ja lapsille (WISC) sekä Cattellin ja Cattellin ei-verbaalinen älykkyystesti, jota älykkäiden yhdistys Mensa käyttää jäsenikseen pyrkiviä testatessaan.
Älykkyysosamäärän merkitys.
Älykkyysosamäärän merkitys ja tulkinta on muuttunut aikojen kuluessa. Yhteistä älykkyydestä käytetyille mittauksille on se, että normaali älykkyysosamäärä on 100 ja että älykkyysosamäärän asteikko ei ole absoluuttinen eli suhdeasteikko vaan välimatka-asteikko. ÄO-testien kanssa melko voimakkaasti korreloivat yksinkertaiset kognitiiviset tehtävät (elementary cognitive task, ECT), esimerkiksi reaktionopeustestit, perustuvat kuitenkin absoluuttiseen asteikkoon.
Ensimmäinen älykkyysosamäärän määritelmä tulee Alfred Binetin vuonna 1904 lapsille kehittämästä testistä, joilla hän halusi selvittää oppilaat, joille olisi annettava lisäopetusta. Lapsen älykkyysosamääräksi katsottiin henkinen ikä jaettuna fyysisellä iällä kerrottuna sadalla. Tämän määritelmän vahvuus oli, että se pysyi yleensä muuttumattomana lapsuusiän ajan. Kyseinen määritelmä ei kuitenkaan sovi aikuisten älykkyyden ilmoittamiseen.
Myöhemmin älykkyysosamäärä määriteltiin normaalisti jakautuneeksi, ja älykkyysosamäärän keskiarvoksi valittiin 100. Käytännössä älykkyysosamäärä ei noudata aivan normaalijakaumaa, koska sen määrittelyssä käytetty populaatio on rajallinen eikä riittävän edustava ääripäissä. Niinpä huippupisteitä saavien osuus on korkeampi kuin ÄO-asteikon perusteella ennustaisi.
Nykyinen älykkyysosamäärän tulkinta perustuu persentiileihin, jotka siirretään normaalijakaumalle. Esimerkiksi älykkyys, jonka alle jää 98 prosenttia väestöstä, vastaa normaalijakaumassa pistettä joka on kahden keskihajonnan päässä keskiarvosta.
Älykkyysosamäärän reliabiliteetti ja validiteetti.
Jotta älykkyysosamäärä voisi olla käyttökelpoinen mittari, täytyy älykkyysosamäärätestillä olla riittävä reliabiliteetti ja validiteetti.
ÄO-testin reliabiliteetilla viitataan testin tulosten toistettavuuteen. Reliabiliteettia voidaan mitata teettämällä samoilla henkilöilla useita älykkyystestejä ja vertaamalla samojen henkilöiden tekemien testien tuloksia. Eri testikertojen tulosten välistä korrelaatiota kutsutaan reliabiliteettikertoimeksi. Mitä suurempi tämä kerroin on, sitä suurempi reliabiliteetti testillä on.
ÄO-testin validiteetista puhuttaessa viitataan siihen, miten hyvin testi mittaa haluttua ominaisuutta eli kognitiivisia kykyjä. Validiteettia mitataan vertaamalla ÄO-testin tuloksia ja kognitiivisia kykyjä vaativia suorituksia kuten koulumenestystä.
ÄO-testit ennustavat hyvin opintomenestystä. Englantilaisessa tutkimuksessa havaittiin, että 11-vuotiaana tehdyn ÄO-testin tulokset selittivät suuren osan tulosten vaihtelusta osaamista useissa kouluaineissa mittaavassa GCSE-tutkinnossa, joka suoritetaan 16-vuotiaana. Selittävä osuus vaihteli aineittain siten, että esimerkiksi matematiikassa se oli lähes 60 prosenttia, kieliaineissa noin 40-50 prosenttia ja taideaineissa alle 20 prosenttia.
Schmidtin ja Hunterin meta-analyysin mukaan ÄO on paras yksittäinen työssä menestymistä ennustava tekijä, kun työnhakijoilla ei ole ennestään kokemusta vastaavasta työstä. ÄO korreloi positiivisesti työsuorituksen laadun kanssa kaikissa ammattiryhmissä, joita on tutkittu. Korrelaatio vaihtelee 0,2:n ja 0,6:n välillä. ÄO kuitenkin ennustaa menestystä paremmin tehtävissä, joissa älyllinen panos on keskeinen, kuin tehtävissä, joissa motoriset kyvyt on tärkeitä. Matala ÄO estää tavallisesti tyydyttävän työsuorituksen tutkimus- ja johtotehtävissä, kun taas vähän muodollisia tietoja ja taitoja vaativissa tehtävissä fyysinen kunto ja kehonhallinta ovat yleensä ÄO:ta tärkeämpiä työsuorituksen laadun vaihtelun selittäjiä.
Älykkyysosamäärän ja elämässä menestymisen välillä on havaittu yhteys. Tutkimus Skotlannissa näytti, että 15 pistettä alhaisempi ÄO merkitsisi 20 % pienempää mahdollisuutta ylittää 76 vuoden ikä ja 30 pistettä alempi tulos tarkoittaisi 37 % pienempää mahdollisuutta. Tutkimuksessa ei kuitenkaan selvitetty muiden 'kolmansien tekijöiden' (kuten yleinen terveys) vaikutusta ÄO:n ja kuolemisen välillä, joten älykkyyttä ei voida pitää kuolleisuuden kausaalisena syynä. Charles Murrayn tutkimuksissa ÄO:n ja tulotason väliltä löytyi korrelaatiota.
Älykkyysosamäärän heritabiliteetti.
Älykkyysosamäärän heritabiliteetilla tarkoitetaan sitä osuutta, joka populaation sisäisestä ÄO-tulosten vaihtelusta on selitettävissä perinnöllisillä tekijöillä; muu osa vaihtelusta selittyy ympäristötekijöillä. Heritabiliteettia voidaan tutkia muun muassa adoptio- ja kaksostutkimusten avulla. Tutkimuksissa on havaittu, että perinnölliset tekijät selittävät 40–80 prosenttia ÄO:n vaihtelusta. Varhaisessa lapsuudessa heritabiliteetti selittää vähemmän kuin puolet ÄO:n vaihtelusta populaatiossa, mutta aikuisten ÄO:n vaihtelusta se selittää valtaosan.
Heritabiliteettia koskevat tulokset on saatu länsimaissa ja Japanissa tehdyistä tutkimuksista. Vähemmän kehittyneissä maissa, joissa aliravitsemus ja sairaudet ovat suuria ongelmia, ympäristötekijät saattavat selittää suuremman osan ÄO:n vaihtelusta populaatiossa kuin kehittyneissä maissa.
Sukupuoli ja älykkyysosamäärä.
Monet testit on painotettu niin, että naisten ja miesten keskimäärin saamat tulokset ovat yhtä suuret. On huomattu, että miehet saavat parempia tuloksia kvantitatiivisia ominaisuuksia ja tilallista hahmottamista vaativissa osatesteissä, kun taas naiset pärjäävät paremmin kielellistä lahjakkuutta mittaavissa osatesteissä. Miesten tulosten hajonta on myös suurempi kuin naisten, joten miehet ovat yliedustettuina sekä parhaita että huonoimpia tuloksia saaneiden joukossa.
Sukupuolten ÄO-eroista on tehty monia tutkimuksia ja niiden tuloksista on asiantuntijoiden keskuudessa kiistelty. Joidenkin tutkimusten mukaan miesten ja naisten välillä on keskimäärin noin 4 pisteen keskiarvoinen ÄO-ero miesten hyväksi, mutta useimmissa tutkimuksissa eroa ei ole havaittu. Vuonna 2005 Ian Deary, Paul Irwing, Geoff Der ja Timothy Bates tekivät tutkimuksen, jossa keskityttiin 1292 tyttö-poika sisarusparin ASVAB-tuloksiin. Tutkimuksen mukaan keskimääräinen ÄO on miehillä ja naisilla sama, mutta miehet ovat yliedustettuja molemmissa ääripäissä, kun taas naisilla hajonta on vähäisempi: tutkimuksen mukaan sekä lahjakkaimmassa että heikkolahjaisimmassa 2 %:ssa on kaksi kertaa niin paljon miehiä kuin naisia.
Rotu ja älykkyysosamäärä.
Kirjallaan "The Bell Curve" (1994) R. J. Herrnstein ja Charles Murray saivat aikaan vilkkaan keskustelun rodun ja älykkyyden yhteydestä. Teoksessaan he esittivät muun muassa, että eri ihmisrotujen älykkyydessä on eroja. Heidän mukaansa kaakkoisaasialaiset saivat kokeissa korkeimmat pistemäärät. Kirjan tilastojen mukaan afrikkalaislähtöisten amerikkalaisten ÄO on keskimäärin yhden keskihajonnan (15 pistettä) matalampi kuin eurooppalaislähtöisten. Kirjan julkistuksen aikaan Yhdysvaltain medioissa keskusteltiin runsain mitoin tutkimuksen väittämästä mustien ja valkoisten älykkyyserosta, muttei juuri lainkaan aasialaisten ja valkoisten älykkyyserosta. Sama ilmiö toistui Suomessakin Tatu Vanhasen tutkimuksen kohdalla vuosikymmen myöhemmin.
American Psychological Association (APA) asetti selvitystyöryhmän, jonka tehtävä oli arvioida kysymystä aiheesta tehdyn tutkimuksen valossa. Raportissa päädyttiin johtopäätökseen, että rotujen väliset keskimääräiset älykkyysosamääräerot ovat olemassa, mutta erojen syyt ovat tuntemattomat. Myös Herrnsteinin ja Murrayn käyttämiä tilastoanalyyseja ja lähtöoletuksia on syytetty virheellisiksi. Kirjan kirjoittajat saivat uhkauksia, ja heitä on pitänyt rasisteina muun muassa musta demokraattipoliitikko Jesse Jackson.
Kouluosaaminen ja älykkyysosamäärä.
Professori Pertti Tötön mukaan Lynnin ja Vanhasen määrittämät valtioiden keskimääräiset älykkyysosamääräarviot ennustavat erittäin hyvin valtioiden menestystä kouluosaamista mittaavassa PISA-testissä (korrelaatio 78–92 %). Tötön mukaan tämä viittaa siihen, että nämä valtioittaiset älykkyysosamääräarviot olisivat melko oikeita. Myös yksilötasolla on osoitettu yhteys älykkyyden ja koulumenestyksen välillä.
Korkean älykkyysosamäärän seura on nimensä mukaisesti seura tai organisaatio, johon liittyäkseen tarvitaan korkea älykkyysosamäärä standardoidusta testistä. Tunnetuin on Mensa, jonka jäseneksi pääsemiseen vaaditaan korkeampi tulos kuin 98 prosentilla väestöstä. Toisin sanoen tuloksen tulee olla yli kaksi keskihajontaa keskimääräisen tuloksen eli 100:n yläpuolella. Suomen Mensa siirtyi elokuussa 2007 käyttämään keskihajontaa 15; aiemmin se oli 24. Siten Mensan jäsenyyteen vaaditaan Suomessa nykyisin vähintään tulos 131. On myös olemassa vielä korkeamman älykkyysosamäärän seuroja, esimerkiksi Triple Nine Society, johon pääsee vain, jos älykkyysosamäärä on korkeampi kuin 99,9 prosentilla väestöstä, eli yksi tuhannesosa väestöstä on sinne tarpeeksi älykäs.
Maailman korkein mitattu älykkyysosamäärä Guinness World Recordsin mukaan on yhdysvaltalaisella Marilyn vos Savantilla. Hänen älykkyysosamäärästään on ristiriitaista tietoa, mutta sen arvellaan kuitenkin olevan 228. Vos Savant osallistui 10-vuotiaana älykkyystestiin ja sai 23-vuotiaiden huippupisteet. Vos Savant on ammatiltaan kirjailija ja kolumnisti. Hän on naimisissa tekosydämen kehittäjän Robert Jarvikin kanssa.
Muita poikkeuksellisen älykkäitä henkilöitä tulee julkisuuteen aika ajoin. Vuonna 2009 kaksivuotiaasta brittiläisestä Elise Tan-Robertsista tuli Mensan nuorin jäsen. Hän kehittyi eri alueilla, kuten puhe- ja lukutaidoissa sekä motorisissa kyvyissä huomattavan nopeasti ja hänen ikään suhteutettu älykkyysosamääränsä on noin 156.
Fluoridi ja älykkyysosamäärä.
Harvardin yliopiston teettämän tutkimuksen mukaan fluoridin vaikutus aivoihin alentaa ihmisen älykkyysosamäärää ja että se on kemikaali, josta on todellista näyttöä, että se muodostuu hermomyrkyksi. Lapsilla, jotka asuivat alueella, jossa oli korkeampi kraanaveden fluoridipitoisuus oli huomattavasti alempi ÄO kuin alueella, jossa fluoridipitoisuus oli alhainen.


Häät.
Häät eli vihkiäiset on juhla avioliittoon vihittäessä. Häämenot vaihtelevat paljon eri kulttuurien välillä. Yhteistä kuitenkin useimmille kulttuureille on se, että sekä "morsian" (nainen) että "sulhanen" (mies) pukeutuvat tavallista paremmin, ja häävieraille on varattu paljon herkullisia ruokia. Häävieraita on joskus hyvinkin paljon, kuitenkin yleensä vähintään sekä morsiamen että sulhasen lähisuku.
Suomalaiset häät kautta aikojen.
Suomessa hääperinteet ovat poikenneet paikkakunnittain ja myös suvuttain ja säädyttäin suuresti toisistaan. Häätapoja ja hääkulttuuria on satoja vuosia tallentunut kansanrunouteemme, jota on tutkittu 1800-luvulta asti.
Mitä rikkaampia ja koulutetumpia vihille menevät ovat olleet, sitä paremmin tiedot heidän häistään ovat tallentuneet. Varallisuus ja koulutus on myös vaikuttanut siihen, miten paljon myös muista maista tulleita hääperinteitä hääjuhlissa on noudatettu. Suomalainen sananlasku "Häissä syödähän surutta, eletähän huoletonna" kertoo sekä uskomuksista että siitä, miten hääjuhlissa tuli olla paljon tarjottavaa. Yleensä häät ovat järjestäneet morsiamen vanhemmat.
Käsitys, että nykyiset suomalaiset häät ovat amerikkalaista perua, ei pidä paikkaansa. Suomalaiset hääperinteet ovat kehittyneet jo kauan ennen kuin eurooppalaiset siirtolaiset muuttivat Amerikkaan. Esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla monipuolinen hääkulttuuri kukoisti jo 1700-luvulla, jolloin ongelmana olivat erityisesti kuokkavierailut ja rahahäät, mikä tarkoitti sitä, että niissä myytiin miltei loputtomasti alkoholia. Suomeen saadut vaikutteet ovat siten lähinnä karjalaisia ja ruotsalaisia, koska Ruotsin lakeja ja tapoja on meillä noudatettu pitkään. Myöhemmät vaikutteet ovat Englannista ja Ranskasta.
Sotavuosien niukkuus on vaikuttanut moniin käsityksiin häistä, samoin kuin 1970-luvulla vallinnut minimalistinen kausi, jolloin häitä voitiin viettää hyvinkin huomaamattomasti. Kuitenkin Suomessa aina 1930-luvulle asti häät ovat olleet suuria juhlia, joita saatettiin valmistella jopa vuosia. Mikäli varoja oli, tarjoilut olivat ylenpalttiset ja häitä juhlittiin päiviä, jopa viikkoja ja kaikki oli viimeisen päälle hiottua. Morsiamet valmistivat köyhemmissä perheissä itse kapionsa, mutta rikkaat saattoivat palkata kymmenpäisiä morsiuskökköläisiä niitä tekemään. Tosin alempien luokkien ja köyhälistön parissa saattoi morsiuskökkä eli naisväki, joka valmisti kapioita, kokoontua ruokapalkalla talkoovoimin kapioita tekemään. Morsiamen ei tarvinnut tehdä arjen askareita morsiusaikanaan, joten hän saattoi jopa vuodeksi keskittyä kapioiden tekoon, joita tuli olla paljon. Häälahjoja annettiin niin morsiamen kuin sukulaisenkin häävieraille, jopa kuokkimaan tulleille. Tästä syystä morsiamen tehtävänä saattoi olla useammankin sadan kirjaillun nenäliinan ja sukkaparin tai muun lahjan valmistaminen.
Amerikkalaiset häät.
Amerikkalainen häätilaisuus on järjestetty siten, että ennen vihkimistä sulhanen odottaa isänsä kanssa vihkipaikassa, ja morsiamen isä luovuttaa tyttärensä sulhaselle. Länsimaisissa häissä morsiamen huntua voivat kantaa "morsiusneidot". He ovat nuoria tyttöjä. Sulhasen ystävä "bestman" voi pitää hääjuhlassa puheen. Hääyön jälkeen puolisot voivat antaa toisilleen huomenlahjan.
Kristilliset häät.
Kristillisissä häissä pappi vihkii parin. Kristinuskon mukaan Jumala on asettanut avioliiton miehen ja naisen välille. Kristillisessä hääseremoniassa sulhanen ja morsian vihitään Jumalan kasvojen edessä ja seurakunnan todistaessa avioliittoon.
Siviilihäät Suomessa.
Suomessa yli 40 prosenttia vihkimisistä on maistraatin suorittamia.
Uusimmissa maistraateissa on juhlavia vihkihuoneita. Siviilivihkimisen toimittaa laamanni, käräjätuomari tai henkikirjoittaja.
Todistajien läsnäollessa vihkijä lausuu vihittäville: ”Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi. Avioliitto on tarkoitettu pysyväksi, jotta perheen jäsenet voisivat yhdessä luoda onnellisen kodin.” Kihlakumppaneilta kysytään erikseen seuraavaa (ensin mieheltä): ”Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn Teiltä (nimi): tahdotteko ottaa tämän (nimi) aviovaimoksenne (aviomieheksenne) rakastaaksenne häntä myötä- ja vastoinkäymisissä?” (Vastaus: Tahdon) ”Vastattuanne näin myöntävästi teille esitettyyn kysymykseen totean teidät aviopuolisoiksi.” Jos sormuksia vaihdetaan, lausutaan: ”Ottakaa (nimi) liittonne merkiksi sormus mieheltänne (vaimoltanne).” Lopuksi ilmoitetaan: ”Teidät on nyt vihitty avioliittoon. Puolisoina olette keskenänne yhdenvertaiset. Osoittakaa avioliitossanne toinen toisillenne rakkautta ja keskinäistä luottamusta sekä toimikaa yhdessä perheen hyväksi.”
Vihkimisen jälkeen hääpari voi järjestää hääjuhlan. Pariskunta voi esimerkiksi vaihtaa juhlassa vihkisormuksia. Henkikirjoittaja voidaan myös kutsua vihkimään juhlapaikalle. Vihkikaavan lisäksi vihkijä saattaa pitää puheen tai lausua tilanteeseen sopivan runon. Häissä voivat puhua myös esimerkiksi morsiusparin vanhemmat tai ammattimainen juhlapuhuja. Juhlaan voi kuulua myös musiikkiesitys. Vihkijuhla voi muodostua esimerkiksi seuraavasti: Morsiusparin tai morsiamen sisääntulo musiikin soidessa. Tervetulotoivotus ja johdanto. Lauluesitys tai lausuntaa. Vihkikaava puolisoiksi julistamiseen asti. Sormusten vaihto. Vihkitodistus allekirjoitetaan ja luovutetaan hääparille. Vihkikaavan loppusanat. Vihkipari siirtyy onniteltavaksi.


Älykkyys.
Älykkyys on arkikielen ja psykologian käyttämä käsite, joka viittaa yksilön oppimisen ja sopeutumisen kykyyn. Älykkyys on yksi lahjakkuuden puolista.
Älykkyyden määrittely on vaikeaa eikä siitä ole yksimielisyyttä. Siihen on liitetty sellaisia ominaisuuksia kuin kyky oppia uusia asioita ja soveltaa opittua nopeasti, ratkaista ongelmia, käyttäytyä joustavasti ja tarkoituksenmukaisesti uusissa tilanteissa sekä ymmärtää ja käsitellä abstrakteja käsitteitä. Älykkyyttä on myös pyritty operationaalistamaan niin, että sitä voidaan mitata älykkyystesteillä. Älykkyysosamäärän mittaaminen liittyy psykometriseen teoriaan siitä, mitä älykkyys on.
Määritelmiä.
Jotkin älykkyyden määritelmät korostavat sitä, että älykkyys on yhteydessä ihmisen toimintaan ja toimintakykyyn yleensä, mutta on myös näkemyksiä, joiden mukaan älykkyys on itsenäinen ominaisuus tai kyky. David Weschler, joka on kehittänyt laajasti käytössä olevia älykkyystestejä, on määritellyt älykkyyden (1975) "yksilön kykynä ymmärtää ympärillään olevaa maailmaa ja hänen resurssejaan vastata sen haasteisiin". Suomalainen Lehtovaara tarkensi asian seuraavasti: "kyky uudessa tilanteessa toimia päämäärään pääsevästi edellyttäen, että kysymyksessä ei ole vaistotoiminto. Spearman on puolestaan esittänyt teorian älykkyyden yleisestä g-faktorista, minkä mukaan älykkyys on itsenäinen ominaisuus. Tämäkin määritelmä on useissa tiedesymposiumeissa suomentunut seuraavaksi: "koko ihmiskunnan henkisestä kyvykkyydestä yksilön osaksi tullut kyky valita oikein".
Amerikkalaiset psykometriikan asiantuntijat ovat eräässä tutkimuksessa kertoneet käsityksiään älykkyyteen sisältyvistä tekijöistä. Heidän mukaansa älykkyyteen kuuluu ensinnäkin päättelykyky, toiseksi kyky ratkaista erilaisia ongelmia, ja kolmanneksi oppimiskyky. Suurin osa tutkimusjoukosta (87 prosenttia vastaajista) oli sitä mieltä, että älykkyys on olemassa yleiskäsitteenä. Toisaalta älykkyyttä voidaan myös analysoida osatekijöiden avulla, jotka nekin ovat realiteetteja. Älykkyystesteissä voidaankin erottaa yhteisen, yleisen älykkyystekijä g:n lisäksi joukko älykkyyden osia, jotka liittyvät esimerkiksi matemaattis-tieteelliseen, verbaaliseen tai visuaalis-tekniseen lahjakkuuteen.
Robert Sternberg.
Robert Sternberg on esittänyt yhden tunnetun älykkyyden luokittelun. Hänen mukaansa älykkyys voidaan jakaa kolmeen osaan: Analyyttinen älykkyys on kyky hankkia, vertailla ja arvioida tietoa. Luovaan älykkyys on kyky yhdistellä olemassa olevia tietoja uudella tavalla ja löytää ongelmiin tuoreita ratkaisuja. Käytännöllinen älykkyys on arkisista tilanteista selviytymistä, sosiaalisten taitojen hallitsemista ja kykyä soveltaa tietoja käytännön ongelmiin.
Howard Gardner.
Howard Gardner on luokitellut älykkyyden kahdeksaan, toisistaan riippumattomaan lajiin, mitä kutsutaan Gardnerin moniälykkyysteoriaksi. Näin ymmärrettynä älykkyys koostuu erilaisista lahjakkuuden lajeista.
Psykometrinen näkökulma älykkyyteen.
Kiinnostus vertailevaan psykologiaan syntyi Charles Darwinin evoluutioteorian myötä 1800-luvun lopulla. Matemaatikko ja luonnontieteilijä Francis Galton oli ensimmäinen, joka alkoi selvittää älykkyyseroja psykologisluonteisilla testeillä ("mental tests"). Galton uskoi, että älykkyys on perinnöllistä, ja hän käsitti älykkyyden ennen kaikkea hyväksi havaintokyvyksi. Tämän oletuksen mukaisesti hän testasi Lontoossa 1884 yli 9000 näyttelyvierasta, joilta tutkittiin pään kokoa, reaktioaikoja, havaintokynnystä ja visuaalista muistia. Toisin kuin Galton oli olettanut, tieteenharjoittajia ei voinut erottaa tavallisesta näyttelyvieraasta. Galton kuitenkin kehitti korrelaation laskemisen ja loi näin perustaa psykometriikalle.
Älykkyystestejä alettiin kehittää Ranskassa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, kun siellä otettiin käyttöön yleinen oppivelvollisuus. Oppilaita oli paljon ja heidän kyvyissään oli suuria eroja, joten heitä ei voinut jakaa luokkiin ainoastaan iän perusteella. Hallitus ei myöskään luottanut opettajien arvioihin, koska heidän pelättiin suosivan rikkaiden ja yläluokkaisten perheiden lapsia. Ranskan opetusministeri määräsi Alfred Binet'n työtovereineen kehittämään testin, jolla oppimisvaikeuksia voitaisiin selvittää objektiivisesti.
Binet'n testissä oli joukko tehtäviä, jotka vaativat päättelyä ja ongelmanratkaisua. Taustaoletus oli, että oppimiskyvyn erot johtuivat eroista lasten kehityksessä. Niinpä lapsen kyvykkyyttä kuvattiin älykkyysiällä: jos lapsi selviytyy esimerkiksi tehtävistä, joissa seitsenvuotiaat keskimäärin onnistuvat, hänen älykkyysikänsä on seitsemän vuotta. Testin avulla voitiinkin ennustaa koulumenestystä melko hyvin. Binet ei kuitenkaan juuri pohtinut, mistä lasten väliset erot johtuivat, ja hän suorastaan vastusti ajatusta synnynnäisestä älykkyydestä. Älykkyysiän käsite ei sopinut aikuisten testaamiseen, joten saksalainen psykologi William Stern muutti sen älykkyysosamääräksi.
Älykkyyden mittaamisessa käytetään nykyisin eniten testejä, jotka David Wechsler kehitti 1950-luvulla kehittämää ja joita on sen jälkeen uudistettu ja joista on tehty eri-ikäisille sopivia muunnelmia. Suomessa käytetään aikuisten tutkimiseen vuonna 2005 julkaistua WAIS-III-testiä.


Markkinatakaus.
Markkinatakauksessa yhtiö tekee välittäjän kanssa sopimuksen siitä, että takaaja antaa yhtiön osakkeelle jatkuvasti myynti- ja ostonoteerauksen.
Markkinatakauksen avulla pyritään lisäämään osakkeen likviditeettiä ja pienentämään
osakkeen hinnan volatiliteettia sekä helpottamaan muun muassa piensijoittajien kaupankäyntiä.


Tampere United.
Tampere United (lyh. TamU) on tamperelainen jalkapalloseura, jolla ei tällä hetkellä ole pelioikeutta Palloliiton sarjoissa. Seura on kuitenkin edelleen olemassa yhdistyksenä. Tampere United perustettiin 1998 Ilveksen ja Tampereen Pallo-Veikkojen yhteistyönä, TPV irtautui kuitenkin projektista. Tampere United on voittanut kolmesti Suomen-mestaruuden (2001, 2006 ja 2007) ja kerran Suomen cupin (2007). Kaudella 2007 TamU ylsi myös Mestarien liigan kolmannelle karsintakierrokselle.
Suomen Palloliiton kurinpitovaliokunta sulki 14. huhtikuuta 2011 Tampere Unitedin kaiken kilpailutoiminnan ulkopuolelle kaudeksi 2011.
Tampere United Oy:n entistä johtoa epäillään rahanpesusta. Epäily liittyy Tampere Unitedin vedonlyöntivilpistä epäillyltä singaporelaisyhtiö Exclusive Sports PTE Ltd:ltä vastaanottamaan rahoitukseen, ja se kohdistuu paitsi osakeyhtiön toimitusjohtajaan ja hallituksen puheenjohtajaan, myös muihin vastuuhenkilöihin. Pirkanmaan käräjäoikeus kuitenkin hylkäsi kaikki Tampere Unitedin entistä johtoa vastaan nostetut rahanpesusyytteet, mutta jutun käsittely jatkuu vielä Turun hovioikeudessa.
Tampere United Oy asetettiin konkurssiin kesäkuun lopulla 2011, mutta Jalkapalloseura Tampere United ry on jatkanut toimintaa puheenjohtaja Jyrki Laihon johdolla. TamU haki syyskesällä 2011 paikka kaudelle 2012 ensin Veikkausliigaan ja sitten Ykköseen, mutta Suomen Palloliiton liittohallitus ei ottanut kumpaakaan hakemusta käsittelyyn. Seura ei hae sarjapaikkaa kaudelle 2013, vaan odottaa hovioikeuden päätöstä Tampere United Oy:n johtoa koskevassa jutussa ennen jatkotoimia.
Tampere Unitedin kannattajat pelasivat kaudella 2011 Palloliiton alaisessa harrastesarjassa TamU-K:n nimellä. Kaudella 2012 kannattajat lähtivät ylläpitämään Tampere Unitedia Kutoseen, ja TamU-K nousikin heti ensimmäisellä yrityksellään Vitoseen.
Perustaminen ja nousu Veikkausliigaan.
Tampere United perustettiin vuonna 1998, kun paikalliset seurat Ilves ja TPV yhdistyivät. TamU peri tällöin Ilveksen paikan Ykkösessä. Seuraavana vuonna TPV kuitenkin irtautui uudesta seurasta. Aluksi TamU pelasi kotiottelunsa Tammelan stadionilla.
Ensimmäisellä kaudellaan 1999 TamUn valmentajana toimi Harri Kampman. Kyseisellä kaudella TamU voitti Ykkösen alkulohkonsa, ja loppusarjassakin joukkue sijoittui maalierolla ensimmäiseksi. Tasapisteissä sen täytyi kuitenkin pelata Atlantis FC:tä vastaan uusintaottelu. Ottelu päättyi TamUn 2–0-voittoon, ja seura nousi Veikkausliigaan. Samalla kaudella Ykkösen maalipörssin voitti Dionísio, joka teki kaikkiaan 17 maalia. Suomen Cupissa United eteni ensimmäisellä kaudellaan puolivälieriin eli kahdeksan parhaan joukkoon. Cupissa se voitti muun muassa liigajoukkue FC Hakan.
Ensimmäisellä liigakaudellaan 2000 TamU sijoittui liigassa kuudenneksi, ja Suomen Cupissa joukkue eteni neljännesvälieriin. Joukkueen paras maalintekijä liigassa oli maalintekijätilaston jaetulle toiselle sijalle 14 maalillaan yltänyt Jari Niemi. Vuonna 2000 seuralle perustettiin myös Tampuriini-niminen kannattajaryhmä, joka lopetti toimintansa vuonna 2002. Myöhemmin seuran kannattajaryhmistä suurin oli vuodesta 2003 lähtien toiminut Sinikaarti.
Ensimmäinen mestaruus, pronsseja ja Intertoto-cupia 2000–2005.
Kaudella 2001 TamUn päävalmentajaksi nousi aikaisemmin joukkueen apuvalmentajana toiminut Ari Hjelm. Heti Hjelmin ensimmäisellä päävalmentajakaudella TamU voitti Suomen mestaruuden päättäen samalla FC Hakan kolmen mestaruuden putken. Mestaruus varmistui viimeisellä kierroksella, kun liigan kärjessä ollut HJK pelasi viimeisen ottelunsa tasan. TamU, joka voitti lopulta kauden seitsemän viimeistä otteluaan päästämättä maaliakaan, voitti viimeisen ottelunsa ja nousi Suomen mestariksi. TamU pelasi myös Suomen Cupin loppuottelussa, joka pelattiin seuran silloisella kotikentällä Tammelan stadionilla. TamU hävisi kuitenkin FC Atlantikselle, joka voitti ottelun Adrianon maalilla 1–0.
Seuraavalla kaudella TamU sijoittui liigassa viidenneksi. Mestarien liigan karsinnoissa se putosi ensimmäisellä kierroksella hävittyään armenialaiselle FC Pyunik Jerevanille yhteismaalein 0–6. Kausina 2003, 2004 ja 2005 TamU voitti liigassa pronssia. Se pelasi kyseisinä kausina myös UEFA Intertoto Cupia, jossa se eteni joka kerta kolmannelle kierrokselle. Vuonna 2003 TamUn voitti kroatialainen HNK Cibalia ja vuonna 2004 serbialainen OFK Beograd. Antti Pohja voitti kaudella 2004 liigan maalikuninkuuden, ja hänet valittiin vuoden liigapelaajaksi sekä -hyökkääjäksi. Vuonna 2005 TamU sai Intertoto-cupissa vastaansa italialaisseura SS Lazion, joka voitti ensimmäisen osaottelun kotonaan 3–0. Toinen osaottelu pelattiin Ratinan stadionilla, jonne TamU oli siirtynyt pelaamaan kotiottelunsa kaudesta 2004 alkaen. 10 911 katsojan edessä pelattu ottelu päättyi 1–1-tasatulokseen. TamUn maalin teki Jarkko Wiss.
Kaksi peräkkäistä mestaruutta 2006–2007.
Kaudella 2006 TamU pelasi jälleen Intertoto-cupia pudoten toisella kierroksella ruotsalaiselle Kalmar FF:lle yhteismaalein 3–5. Kauden Suomen mestaruus ratkesi vasta viimeisellä kierroksella: TamU voitti vieraissa sen kanssa mestaruudesta kisanneen 0–3, mikä ratkaisi mestaruuden TamUlle. Suomen cupissa TamU eteni välieriin, missä se hävisi jatkoajalla HJK:lle 2–1. Eniten liigamaaleja (11) kauden aikana teki liigan maalintekijätilastossa jaetulle neljännelle tilalle sijoittunut Ville Lehtinen. Keskikenttäpelaaja Jarkko Wiss valittiin kauden päätteeksi vuoden liigapelaajaksi, ja Mikko Kavén valittiin neljännen kerran vuoden liigamaalivahdiksi.
Joulukuussa 2006 seuran uudeksi toimitusjohtajaksi valittiin Sami Salonen. TamU teki myös farmisopimuksen ykkösessä pelanneen kanssa kauden 2007 ajaksi. Sopimus mahdollisti pelaajaliikenteen seurojen välillä. Kesällä 2007 TamU osallistui Mestarien liigan karsintoihin. Ensimmäisellä karsintakierroksella se pudotti jatkosta sanmarinolaisen SS Muratan yhteismaalein 4–1 ja toisella karsintakierroksella bulgarialaisen PFK Levski Sofian yhteismaalein 2–0. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun suomalaisseura selviytyi pelaamalla Mestarien liigan ensimmäiseltä karsintakierrokselta kolmannelle karsintakierrokselle. Kolmannella karsintakierroksella, jonka voittajat etenivät lohkovaiheeseen, TamU sai vastaansa norjalaisen Rosenborg BK:n, jolle se hävisi yhteismaalein 0–5. Ensimmäinen osaottelu pelattiin loppuunmyydyllä ja seuran ennätysyleisön, 16 800 katsojan, edessä Ratinan stadionilla. Mestareiden liigan kolmannelle karsintakierrokselle edettyään TamU pääsi tappionsa jälkeen vielä UEFA Cupin ensimmäiselle kierrokselle, jossa se kohtasi ranskalaisen Bordeauxin. Ratinassa pelattua ensimmäistä osaottelua TamU johti kahdesti joukkueen toisen maalin synnyttyä Tomi Petrescun lähes puolesta kentästä lauotusta kierrelaukauksesta. Lisäajalla Bordeaux onnistui kuitenkin maalinteossa kahdesti, ja voitti ensimmäisen osaottelun maalein 2–3. Toinen osaottelu Ranskassa päättyi 1–1-tasapeliin, jossa TamUn maalin teki Antti Ojanperä. Bordeaux voitti TamUn yhteismaalein 4–3, mikä lopetti seuran eurocup-ottelut kyseisellä kaudella.
TamU saavutti loppukaudella liigassa 9 ottelun mittaisen tappiottoman putken ja varmisti toisen peräkkäisen mestaruutensa jo ennen kahta viimeistä kierrosta. Lisäksi joukkue voitti Suomen Cupin, jonka loppuottelussa se voitti FC Hongan rangaistuspotkukilpailun jälkeen. Seuran pelaajista Jarkko Wiss lopetti pelaajauransa kauden viimeisessä liigaottelussa tulemalla vaihtoon 14. minuutilla, joka oli myös hänen pelipaitansa numero. Ari Hjelm valittiin toisen kerran vuoden valmentajaksi, ja vuoden liigapelaajaksi ja -keskikenttäpelaajaksi valittiin Juska Savolainen, joka pelasi kauden kaikki liigaottelut ja siirtyi kauden päätteeksi Rosenborgiin.
Liigan keskitasoa 2008–2011.
Talvella 2008 TamU voitti ensimmäisenä tamperelaisjoukkueena Uusi Lahti Cupin. Hallinneena liiga- ja cup-voittajana TamU lähti kauteen 2008 suurin odotuksin, mutta useat loukkaantumiset ja heikosti sujunut alkukausi veivät mahdollisuudet kolmanteen peräkkäiseen mestaruuteen. Etenkin edelliskauden päätteeksi uransa lopettaneen Jarkko Wissin ja Rosenborgiin siirtyneen Juska Savolaisen jälkeen TamUn keskikenttä oli heikentynyt oleellisesti, ja lopulta joukkue sijoittui sarjassa seitsemänneksi. Mestarien liigan karsinnoissa TamU voitti montenegrolaisen FK Budućnost Podgorican yhteismaalein 3–2 ja eteni toiselle karsintakierrokselle, jossa se koki tappion slovakialaiselle FC Artmedia Petržalkalle maalein 3-7. Suomen Cupissa TamU eteni puolivälieriin, jossa se kohtasi edellisvuoden finaalivastustajansa FC Hongan. Ottelu päättyi espoolaisten jatkoaikavoittoon 2-0, minkä johdosta TamUn vuodesta 2002 jatkunut vuosittainen osallistuminen eurooppalaisiin seuraturnauksiin katkesi. Vaikka TamU sijoittui liigassa edelliskausiin verrattuna vaatimattomasti seitsemänneksi, voitti Henri Myntti yhdessä FC Hongan Aleksandr Kokon kanssa liigan maalikuninkuuden.
Kaudella 2008–2009 aloitti toimintansa TamU Akatemia, joka oli Ilveksen,, ja muiden kaupunkiseudun nuorten pelaajien yhteinen talenttiakatemia. TamU Akatemia osallistui Suomen Palloliiton talenttiakatemioiden SM-kilpailuihin. Akatemian tavoitteita olivat muun muassa nuorten pelaajien kehittäminen aikuisten sarjatasoille ja heidän opintomenestyksensä tukeminen. TamU Akatemiaan kuuluvien seurojen yhteenlaskettu juniorimäärä oli noin 6 000.
Kausi 2009 alkoi TamUn voittaessa keväällä Liigacupin ensimmäistä kertaa seuran historiassa. Finaalissa se kaatoi Jonne Hjelmin kahdella maalilla 2-0. Veikkausliigakauden alettua joukkueen ongelmaksi muodostui maalinteko, jota auttoi Rafinhan siirto puolustajasta hyökkäävämmälle pelipaikalle. Kesäkuussa seuran uudeksi toimitusjohtajaksi valittiin Deniz Bavautdin, ja seura aloitti taloutensa kohentamisen muun muassa myymällä pelaajiaan. Taloudellisin keinoin seuraa alkoi tukea myös sen kannattajien perustama yhdistys.
Liigassa TamU sijoittui edelliskauden tapaan seitsemänneksi, mutta Suomen Cupissa joukkue voitti välierässä liigan hopeamiehistön FC Hongan rangaistuspotkukilpailun jälkeen. Finaalissa TamUa vastaan asettui edelliskauden liigamestari FC Inter, joka vei voiton maalein 2–1.
Kauden 2010 TamU avasi voittamalla historiansa toisen Uusi Lahti Cupin, mutta liigacupissa joukkue jäi alkulohkoon, ja Suomen cupista se putosi neljännellä kierroksella. Liigassa tuloksena oli kahden edelliskauden tapaan seitsemäs sija. Kauden 2010 jälkeen joukkueessa tapahtui sukupolvenvaihdos. Muun muassa TamUssa pitkään pelanneet Antti Pohja, Mikko Kavén ja Toni Järvinen lopettivat uransa, ja heidän tilalleen hankittiin edelliskausien tapaan parikymmenvuotiaita tulevaisuudenlupauksia. Vuosikymmenen ajan TamUn päävalmentajana toiminut Ari Hjelm vaihtui aiemmin joukkueessa pelanneeseen Jarkko Wissiin, joka urheilu-uransa jälkeen oli työskennellyt TamUn organisaatiossa. Wissin johdolla TamU sijoittui Uusi Lahti Cupissa toiseksi.
Osakeyhtiön konkurssi ja taistelu olemassaolosta 2011-.
Keväällä 2011 media kiinnitti huomiota TamUn ulkomaalaiseen rahoittajatahoon, vedonlyöntivilppiin ja rahanpesuun liitettyyn Wilson Raj Perumalin johtamaan singaporelaiseen Exclusive Sports PTE Ltd -yhtiöön, jolta seura oli saanut noin 300 000 euroa. Seuraan kohdistuneiden epäilyjen johdosta Suomen Palloliiton kurinpitovaliokunta päätti yksimielisesti kokouksessaan 14. huhtikuuta 2011 sulkea TamUn kaikista Suomen Palloliiton virallisista kilpailuista kaudella 2011 mukaan lukien Liigacupin, Suomen Cupin ja Veikkausliigan. Myöhemmin kuitenkin kurinpitovaliokunta päätti antaa TamUn pelata Honkaa vastaan Liigacupin finaalin, joka päättyi Hongan 3-0 voittoon. TamU valitti sulkemispäätöksestä valitusvaliokuntaan sekä oikeusturvalautakuntaan, mutta ne eivät muuttaneet tilannetta millään lailla. Kaiken lisäksi seuran urheilutoimintaa pyörittävä osakeyhtiö oli ajautunut pahoihin talousvaikeuksiin, koska sillä ei ollut jalkapallon lisäksi muuta toimintaa. Tampere United Oy asetettiinkin lopulta konkurssiin 28. kesäkuuta 2011 Pirkanmaan käräjäoikeudessa.
Jalkapalloseura Tampere United ry on jatkanut toimintaa puheenjohtaja Jyrki Laihon johdolla. TamU ilmoitti kesällä 2011 aikovansa hakea paikkaa Veikkausliigasta kaudelle 2012, mutta Suomen Palloliiton liittohallitus ei antanut sille lupaa paikan hakemiseen vedoten siihen, että TamU:la ei kauden 2011 urheilullisen menestyksen perusteella ole oikeutta liigapaikkaan. Syksyllä 2011 TamU tavoitteli vielä paikkaa Ykköseen kaudelle 2012, mutta ei saanut liittohallitukselta lupaa tehdä tätäkään hakemusta.
Samaan aikaan Tampere United Oy:n entistä johtoa eli toimitusjohtaja Denis Bavaudtinia, hallituksen puheenjohtaja Harri Pyhältöä ja muita hallituksen jäseniä epäillään rahanpesusta. Pirkanmaan käräjäoikeus kuitenkin hylkäsi kaikki Tampere Unitedin entistä johtoa vastaan nostetut rahanpesusyytteet. Jutun syyttäjä valitti päätöksestä, ja tapauksen käsittely jatkuu hovioikeudessa.
Tampere Unitedin puheenjohtaja Jyrki Laiho on ilmoittanut ettei seura hae sarjapaikkaa kaudelle 2013, vaan odottaa hovioikeuden päätöstä Tampere United Oy:n entistä johtoa koskevassa jutussa ennen jatkotoimia.
Yleisömäärät.
Tampere United siirtyi Tammelasta Ratinan stadionille kaudella 2004. Se pelasi kuitenkin yhden kotiottelun Tammelassa 2007 ja 2009.
Kaudesta 2008 lähtien TamU laski yleisömääriinsä vain paikallaolijat - ei esimerkiksi kaikkia kausikortteja automaattisesti mukaan kuten jääkiekon SM-liigassa.
Maajoukkuepelaajat.
Alla on mainittu TamUssa ainakin yhdessä Veikkausliigaottelussa sekä ainakin yhdessä miesten maaottelussa pelanneet jalkapalloilijat. Täydellinen lista TamUssa Veikkausliigassa pelanneista jalkapalloilijoista löytyy artikkelista Luettelo Tampere Unitedissa pelanneista jalkapalloilijoista.
Aiheesta muualla.
*


Paavo Nurmi.
Paavo Johannes Nurmi (13. kesäkuuta 1897 Turku – 2. lokakuuta 1973 Helsinki) oli suomalainen yhdeksänkertainen kestävyysjuoksun olympiavoittaja ja liikemies. Juoksijoiden kuninkaaksi ja Lentäväksi suomalaiseksi ("The Flying Finn") nimetty Nurmi on olympiakultien määrässä mitattuna kesäolympialaisten historian toiseksi menestynein olympiaurheilija yhdessä Carl Lewisin, Larysa Latyninan ja Mark Spitzin kanssa. Vain Michael Phelpsillä on enemmän kultamitaleita, 18. Paavo Nurmea onkin arvioitu niin kaikkien aikojen olympiaurheilijaksi kuin yhdeksi kaikkien aikojen yleisurheilijoistakin.
Yhdeksän kulta- ja kolmen hopeaolympiamitalin lisäksi Nurmen meriitteihin sisältyy 25 henkilökohtaista ja kaksi viestimaailmanennätystä. Hän osallistui noin 300 kilpailuun, joista hävisi vuoden 1919 jälkeen vain viitisentoista. Paavo Nurmi on edelleen ainoa kaikkien 800 m ja 10 000 m välisten juoksumatkojen SM-voittaja, maastojuoksu mukaan lukien.
Nurmi piti sekä 5 000 että 10 000 metrin matkojen maailmanennätyksiä hallussaan 2849 perättäistä päivää. Tämän ennätyksen rikkoi etiopialainen Kenenisa Bekele maaliskuussa 2012.
Lapsuus ja urheilu-uran alku.
Paavo Nurmen kerrotaan aloittaneen juoksuharjoittelun 9-vuotiaana naapuritalojen poikien kanssa, jolloin hän jo osoitti lahjakkuuttaan voittamalla 12-13-vuotiaat harjoittelukumppaninsa. Harjoittelu taukosi useaksi vuodeksi, kun Paavon ollessa 12-vuotias hänen isänsä kuoli ja Paavon täytyi osallistua perheensä taloudenpitoon.
Vuoden 1918 heikohkoja tuloksia selittää sisällissodan aiheuttamat olot, kun taas seuraavana vuonna Nurmi alkoi suorittaa asepalvelustaan, joka paransi hänen harjoitusolosuhteitaan.
Antwerpenin olympialaiset 1920.
Kotimaassaankin lähes tuntematon Nurmi osallistui Antwerpenin olympialaisiin 1920 Suomen joukkueessa. Hänen ensimmäinen kilpailunsa oli 17. elokuuta 1920 juostu 5 000 metrin kilpailu. Nurmi yritti kovalla alkuvauhdilla pudottaa muut juoksijat kyydistä, mutta Ranskan Joseph Guillemot pysyi mukana ja voitti Nurmen loppukirissä. Nurmi kommentoi myöhemmin tappiotaan elämänsä katkerimmaksi. Kaksi päivää myöhemmin ohjelmassa oli 10 000 metrin kilpailu. Nurmi seurasi kilpailun etenemistä joukon keskivaiheilla, kunnes nousi kärkiryhmään kahdeksan kilometrin kohdalla. Guillemot yritti lopussa nykäistä, mutta Nurmi kykeni seuraamaan häntä. Loppusuoran kirikamppailussa Nurmi oli tällä kertaa vahvempi ja näin hän otti uransa ensimmäisen olympiavoiton ajalla 31.45,8.
21. elokuuta 1920 oli vuorossa 8 kilometrin maastojuoksu. Guillemot otti vauhdinpitäjän roolin jo heti juoksun alusta lähtien. Nurmi ja Ruotsin Erik Backman seurasivat häntä. Kuuden kilometrin kohdalla Nurmi kiristi vauhtia, mihin ainoastaan Backman kykeni vastaamaan. Guillemot puolestaan putosi kyydistä ja keskeytti kilpailun hieman tämän jälkeen. Backman onnistui juoksun loppuvaiheessa jopa ohittamaan Nurmen ja saapuikin ensimmäisenä stadionille. Nurmen loppukiri kuitenkin puri ja hän voitti kultaa 0,6 sekunnin erolla Backmaniin. Heikki Liimatainen oli kilpailun kolmas ja Teodor Koskenniemi kuudes, joten Suomi saavutti kultaa myös joukkuekilpailussa.
Vuodet 1921–1923.
Olympialaisten jälkeen Nurmi muutti Helsinkiin ja aloitti opiskelut teollisuuskoulussa sponsoriensa tuella. Seuraavana vuonna hän yritti rikkoa 5 000 metrin maailmanennästystä Tukholmassa 20. kesäkuuta 1921, mutta huonot olosuhteet pilasivat yrityksen. Kaksi päivää myöhemmin 10 000 metrillä hän onnistui juosten uuden maailmanennätyksen ajalla 30.40,2. Samassa juoksussa kuuden mailin väliaika oli 29.41,2, joka oli myös alle silloisen maailmanennätyksen, mutta aikaa ei kuitenkaan ratifioitu. Vuonna 1922 Nurmi palasi ennätysjahtiin. Ensimmäiseksi hän paransi 4. syyskuuta 2 000 metrin maailmanennätystä lukemiin 5.26,3. Hannes Kolehmaisen 1912 Tukholmassa juoksemaa 5 000 metrin maailmanennätystä 14.36,6 pidettiin yleisesti mahdottomana rikkoa. Nurmi otti ajan kuitenkin tähtäimeensä ja laati tarkan aikataulun juoksulle, jonka loppuaika olisi 14.35. Ensimmäisen kerran hän yritti rikkoa ennätystä 10. syyskuuta, mutta rankkasateessa juostu aika 14.48,1 oli vasta maailmantilaston kolmanneksi nopein. Kaksi päivää myöhemmin sää oli hyvä, ja Nurmi yritti ennätystä uudelleen. Juoksun alkuvauhti oli erinomainen, mutta puolimatkassa näytti siltä, että hän kangistuisi. 4 600 metrin väliaika oli 13.33,0, mikä tarkoitti sitä, että aikataulusta oltiin kaksi sekuntia jäljessä. Nurmi onnistui puristamaan viimeisen kierroksen aikaan 62,3, eli loppuajaksi tuli 14.35,3, uusi maailmanennätys. Myöhemmin syksyllä hän teki vielä HIFK:n 25-vuotisjuhlakilpailussa 1 500 metrin juoksun uuden Suomen ennätyksen ajalla 3.59,8. Kyseessä oli ensimmäinen suomalaisen juoksema alle neljän minuutin aika.
Pariisin olympialaiset 1924.
Helsingissä 24.–25. toukokuuta 1924 juostuissa olympiakarsintakilpailuissa Nurmi voitti 1 500 metriä ajalla 4.00,5 ja 3 000 metriä ajalla 8.41,5 ja jäi 10 000 metrin maailmanennätyksen juosseen Ville Ritolan varjoon. Pariisin olympialaisten ohjelmassa oli 1 500:n ja 5 000 metrin juoksujen loppukilpailut sijoitettu samalle päivälle, ja Nurmi kokeili selviytymistään moisesta urakasta kisoissa Eläintarhan kentällä 19. kesäkuuta 1924. Lyhyemmällä matkalla hän aloitti suunniteltua kovempaa juosten ensimmäisen kierroksen aikaan 57,3 sekuntia. Seuraavaan kierrokseen kului 63,7 sekuntia ja kolmanteen 65,0 sekuntia, jolloin Nurmi oli palannut suunnittelemaansa aikatauluun. Loppuaika 3.52,6 oli uusi maailmanennätys. Pidemmän matkan hän juoksi aikaan 14.28,2, joka sekin oli uusi maailmanennätys.
Pariisin olympialaisten alussa Nurmea säästeltiin eikä hän juossut 6. heinäkuuta käytyä 10 000 metrin kilpailua, jonka voitti Ville Ritola. Nurmi juoksi ensimmäiset loppukilpailunsa torstaina 10. heinäkuuta, johon mennessä Ritola oli ehtinyt voittaa myös 3 000 metrin estejuoksun. Nurmi aloitti illan urakkansa 1 500 metrillä ja piti alusta saakka niin kovaa vauhtia, että vain Yhdysvaltain Watson jaksoi seurata kolmannen 500-metrisen kierroksen alkuun ja putosi lopulta seitsemänneksi. Nurmen väliajat olivat 500 metrin kohdalla 1.13,2 ja 1 000 metrin kohdalla 2.32,0, ja 800 metrin väliaika 1.58,5 kertoo hänen juosseen siihen saakka selvästi lujempaa kuin maailmanennätysjuoksussaan. Voiton ratkettua Nurmi löysäsi vauhtia ja voitti kultaa loppuajalla 3.53,6 hopeamitalisti Willy Schärerin päästessä 1,4 sekunnin päähän. Noin tunti myöhemmin oli vuorossa 5 000 metrin loppukilpailu, jonka kärjessä puolimatkaan saakka vuorottelivat Ville Ritola ja Ruotsin Edvin Wide. Siitä eteenpäin Nurmi ja Ritola pitivät vauhtia vuorovedolla ja pudottivat Widenkin kauas taakseen. Loppusuoralla Nurmi piti Ritolan takanaan ja voitti toisen kultamitalinsa ajalla 14.31,2 voittaen Ritolan 0,2 sekunnilla ja pronssimitalisti Widen 30,6 sekunnilla.
Perjantaina Nurmi osallistui 3 000 metrin joukkuejuoksun koe-erään (alkuerään), ja lauantaina oli vuorossa 10 560 metrin pituinen maastojuoksu. Jo kilpailun alkaessa oli varjossa lämpöä 36 astetta, joten kilpailusta tuli erittäin raskas. Nurmi aloitti rauhallisesti, ja vasta 4,5 kilometrin kohdalla hän ja Ritola pudottivat pahimman kilpailijansa Widen vauhdistaan – monien muiden tavoin Wide lopulta keskeytti kilpailun. Nurmi saapui maaliin voittajana ajassa 32.54,8. Ritola hävisi hänelle lähes 85 sekuntia ja pronssimitalisti, Yhdysvaltain Johnson vielä yli minuutin lisää. Maastojuoksun joukkuekilpailussa Suomen kultamitali varmistui vasta, kun Heikki Liimatainen saapui uupuneena maaliin 12:ntena yli viisi minuuttia Nurmen jälkeen – muut suomalaiset olivat keskeyttäneet. Sunnuntaina 13. heinäkuuta Nurmi päätti urakkansa 3 000 metrin joukkuejuoksun loppukilpailussa. Hän piti jälleen kovaa alkuvauhtia ja väsytti ainoana mukanaan roikkuneen yhdysvaltalaisen Joie Rayn niin, että tämä sijoittui lopulta 18:nneksi. Nurmi saapui maaliin ensimmäisenä ajassa 8.32,0 Ville Ritolan ollessa 8,6 sekuntia hitaampi. Tässä lajissa ei jaettu henkilökohtaisia mitaleja, mutta Nurmi, Ritola ja Elias Katz voittivat joukkuekultaa. Näin Nurmen kokonaissaldoksi Pariisin kisoista tuli viisi kultamitalia.
Yhdysvaltain-kiertue 1925.
Nurmi lähti vuoden 1924 lopulla Yhdysvaltoihin ja kilpaili siellä viiden kuukauden aikana 55 kertaa häviten vain kahdesti. Ensimmäinen kilpailu käytiin täyteen myydyssä Madison Square Gardenissa 6. tammikuuta 1925. Nurmi voitti samana iltana mailin ajalla 4.13,6 ja 5 000 metriä ajalla 14.44,6. Molemmat ajat olivat uusia halliennätyksiä. Nurmella oli vastassa jo olympialaisista tuttuja kilpakumppaneita, sillä maililla toiseksi sijoittui Joie Ray ja 5000 metrillä Ville Ritola.
Kiertueen viimeisen hallikilpailunsa Nurmi juoksi 17. huhtikuuta. Osa juoksuista oli tasoituskilpailuja, ja kahdesti tasoituksen saanut juoksija ehti maaliin ennen Nurmea. Muut 45 hallikilpailustaan Nurmi voitti lukuun ottamatta yhtä keskeytystä. Hallikauden jatkoksi hän kilpaili vielä kymmenen kertaa ulkoradoilla 19. huhtikuuta ja 26. toukokuuta välisenä aikana. Yhdeksän ulkokilpailua Nurmi voitti, mutta viimeisessä 880 jaardin kilpailussa New Yorkissa hän hävisi isäntämaan Alan Helffrichille.
Amerikkalaiset ihastuivat mieheen, jolla oli "alhaisin pulssi, mutta korkein taksa", ja antoivat hänelle lempinimien "Phantom". Kiertueesta oli taloudellista hyötyä paitsi Nurmelle, myös hänen kotimaalleen, sillä yleisen käsityksen mukaan Nurmen juoksut vaikuttivat siihen, että Yhdysvallat myönsi Suomelle 400 miljoonan markan lainan.
Amsterdamin olympialaiset 1928.
Amsterdamin 1928 olympialaisissa Paavo Nurmi osallistui kolmelle juoksumatkalle. Pariisin kisojen kultamitalilajeista maastojuoksu ja 3 000 metrin joukkuejuoksu eivät kuuluneet enää kisojen ohjelmaan. Ensimmäisenä kisapäivänä juostiin 10 000 metrin loppukilpailu. Juoksun kärkeen nousi 1 500 metrin kohdalla Ville Ritola, jonka vauhtiin lähti mukaan vain neljä juoksijaa. Heistä yhdysvaltalainen Ray putosi jo ennen kolmen kilometrin kohtaa ja brittiläinen Beavers ennen neljää kilometriä. Puolimatkan väliaika oli 15.07. Ruotsalainen Edwin Wide putosi Ritolan ja Nurmen vauhdista 6 500 metrin kohdalla. Nurmi ohitti Ritolan vasta viimeisellä sadalla metrillä ja voitti kultaa olympiaennätyksellä 30.18,8. Ritola hävisi hänelle 0,6 ja Wide 45,2 sekuntia.
Kaksi päivää 10 000 metrin loppukilpailun jälkeen juostiin 5 000 metrin juoksun alkuerät. Jokaisesta erästä pääsivät neljä parasta loppukilpailuun ja Nurmi hölkötteli kolmannessa erässä juuri tuolle neljännelle sijalle ajalla 15.08,0. Seuraavana päivänä Nurmi osallistui 3 000 metrin estejuoksun toiseen alkuerään. Ensimmäisellä vesiesteellä hänen jalkineensa piikki tarttui tiukasti estepuuhun ja hän kaatui vesihautaan, josta ranskalainen Lucien Duquesne auttoi hänet ylös. Rauhallisesti Nurmi juoksi karkuun päässeet muut juoksijat kiinni ennen kahden kilometrin täyttymistä ja tuli maaliin erän voittajana Duquesnen seuraamana.
Yhden lepopäivän jälkeen Nurmi juoksi 5 000 metrin loppukilpailussa. Hän kärsi edelleen estejuoksun alkuerässä loukkaantuneesta lonkastaan. Hän siirtyi kilpailun johtoon vajaan 800 metrin kohdalla mutta päästi puolimatkassa estejuoksun alkuerissä nilkkansa loukanneen Ville Ritolan kärkeen. Kuusisataa metriä ennen maalia yhdysvaltalainen Lermond ja Ruotsin Wide putosivat viimeisinä Ritolan ja Nurmen vauhdista. Loppusuoralla Ritola jätti Nurmen lopullisesti ja voitti hänet ainoan kerran olympialaisjuoksuissa. Wide tavoitti loppusuoralla Nurmea, joka kuitenkin säilytti hopeatilan 0,2 sekunnin erolla ruotsalaiseen. Nurmen loppuaika oli 14.41,0 ja hän hävisi Ritolalle 3,0 sekunnilla.
Viimeisen olympialaisen kilpailunsa, 3 000 metrin estejuoksun loppukilpailun Nurmi juoksi 5 000 metrin loppukilpailua seuranneena päivänä, lauantaina, 4. elokuuta. Nuori Toivo Loukola karkasi muilta noin 2 000 metrin kohdalla ja Nurmi tyytyi johtamaan pääjoukkoa ja hidastamaan ohitseen pyrkineitten ranskalaisten, Henri Dartiguesin ja Duquesnen vauhtia. Viimeisen kierroksen alkaessa Nurmi irtosi pääjoukosta ja juoksi hopealle 9,0 sekuntia Loukolalle hävinneenä. Ove Andersen hävisi Nurmelle 3,2 sekunnilla ja varmisti Suomen kolmoisvoiton.
Ammattilaistuomio.
Nurmen juoksijanura päättyi skandaalinkäryisesti vähän ennen vuoden 1932 kesäolympialaisia Los Angelesissa. Silloin hänet päätettiin julistaa ammattilaiseksi amerikkalaisissa kilpailuissa, hankkimiensa palkintojen takia ruotsalaisten kansainvälisen olympiakomitean viranomaisten vaatimuksesta, mitä Sigfrid Edström oli eritoten lobannut. Päätös esti Nurmea tavoittelemasta olympiauransa huipennusta maratonjuoksusta. Suomessa valitukset nähtiin ruotsalaisten kateutena, ja Suomi vetäytyi Suomi-Ruotsi-maaottelusta kahdeksaksi vuodeksi välien kiristyessä.
Urheilijaprofiili.
Paavo Nurmen urheilu-uran aikana valmentajien yleinen mielipide oli, että jopa Suomessa oli häntä lahjakkaampia juoksijoita. Hänestä tuli kuitenkin olympiavoittaja kovan työn ja tahdonvoiman avulla. Nurmi oli paitsi säälimätön itseään kohtaan, myös nopea oppimaan. Hän luki urheilukirjallisuutta, kokeili erilaisia harjoitusmenetelmiä ja pyrki tarkkailemaan kehoaan rasituksen alla. Eräs hänen tunnettu keinonsa oli pidentää askelta niin, että hän juoksi junan perässä ja piti kiinni takapuskurista.
Urheilu-uran jälkeen.
Paavo Nurmi sytyttää olympiatulen 1952.
Urheilu-uransa jälkeen juro ja sulkeutunut Nurmi ryhtyi liikealalle; tosin hän oli alkanut sijoittaa palkkioitaan jo uransa loppuvaiheessa. Rakennuspiirtäjän koulutuksen saanut Nurmi perehtyi pörssin toimintaan Finanssilehteä lukemalla ja talouden tuntijoita kuuntelemalla. Hän oli säästäväinen, mutta se ei estänyt häntä ottamasta riskiä osakekaupassa. Arvopaperikaupan käymisen lisäksi Paavo Nurmi rakennutti Helsinkiin nelisenkymmentä taloa. Rakennuttajana hän oli yhtä pedantti kuin urheilijana ja kävi usein rakennustyömaalla valvomassa työntekoa. Hän kiinnitti huomiota rakennusmateriaalin korkeaan laatuun ja työn jälkeen. Vuonna 1936 Nurmi perusti Asusteliike Paavo Nurmi Oy:n 1936 ja toimi sen toimitusjohtajana vuoteen 1973.
Nurmi juoksi julkisesti vielä vuoden 1952 Helsingin olympiakisojen avajaisissa, kun hän sai kunnian tuoda olympiasoihtu stadionille. Hän ei kuitenkaan ottanut tehtävää vastaan täysin kitkatta, sillä hän piti yhä 20 vuoden takaista ammattilaiseksi julistamista vääryytenä ja kantoi kaunaa Kansainväliselle olympiakomitealle. Urheilu-uran jälkeen Nurmi suhtautui tiedotusvälineisiin entistäkin umpimielisemmin. Hänen kerrotaan suostuneen Yleisradion 70-vuotishaastatteluun vain, koska presidentti Urho Kekkonen haastatteli häntä.
Myöhemmällä iällä Nurmi sai aivoveritulpan, mikä sekä katkeroitti häntä että toi esiin inhimillisen puolen. Hän perusti 1968 nimeään kantavan säätiön, joka tutkii sydän- ja verisuonitauteja sekä yleistä kansanterveyttä.
Yksityiselämä.
Paavo Nurmen sukuhauta Turun hautausmaalla.
Paavo Nurmi oli 1932–1935 avioliitossa Sylvi Laaksosen kanssa, ja heille syntyi poika Matti 1932. Jälkipolville Nurmi on jäänyt myyttiseksi hahmoksi, jonka on sanottu avautuneen vain juostessaan. Hänellä oli vain vähän ystäviä ja vielä vähemmän uskottuja. Jopa Matti on tunnustanut, että ei todella tuntenut isäänsä. Paavo Nurmi suhtautui penseästi Matin yleisurheiluharrastukseen ja oli sitä mieltä, että hänestä ei koskaan tulisi kunnon juoksijaa. Matti Nurmi kuitenkin kilpaili keskimatkoilla hyvällä kansallisella tasolla.
Nurmi kirjoitti urheilusta, ja hänen tekstejään julkaisivat Turun Urheiluliiton lehti Kisatorvi, Suomen Urheilulehti ja Associated Press, jonka tilaama juttusarja levisi ympäri maailmaa. Paavo Nurmen kirjoituksia on koonnut antologiaksi Erkki Vettenniemi. Juoksijan mielikirjailijoita olivat F. E. Sillanpää ja Leo Tolstoi.
Paavo Nurmi on haudattu sukuhautaan Turun hautausmaalle.
Huomionosoitukset.
Paavo Nurmi 10 markan setelissä.


Hannes Kolehmainen.
Juho Pietari ”Hannes” Kolehmainen, tunnetaan myös nimellä Johannes Petteri Kolehmainen (9. joulukuuta 1889 Kuopio – 11. tammikuuta 1966 Helsinki) oli suomalainen (1921 myös Yhdysvaltain kansalainen) kestävyysjuoksija ja viisinkertainen olympiamitalisti, johon yhdistetään usein Suomen Urheilulehden 1939 keksimä ilmaus "Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle".
Kolehmainen juoksi Tukholmassa 1912 Suomelle kaikkien aikojen ensimmäisen yleisurheilun olympiakullan. Kisoissa hän voitti kolme kultaa ja yhden hopean, sekä rikkoi kolme maailmanennätystä. Parhaiten Kolehmainen muistetaan 5 000 metrin matkalta, jossa hän alitti ensimmäisenä maailmassa 15 minuuttia ajalla 14.36,6, ja voitti tiukassa kamppailussa viime metreillä ranskalaisen Jean Bouinin. Lisäksi hän voitti 10 000 metrin juoksun ja maastojuoksun. Siihen aikaan Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa, ja vaikka Suomen joukkue oli olympialaisissa omana joukkueena, Venäjän lippu nostettiin salkoon Kolehmaisen voiton kunniaksi. Hänen kuultiinkin sanovan "olisin melkein toivonut etten olisi voittanut". Olympialaisten jälkeen Kolehmainen muutti Yhdysvaltoihin, jossa hän kilpaili Irish American Atletic Club -urheiluseuran väreissä.
Ensimmäinen maailmansota keskeytti Kolehmaisen uran, mutta hän päätti jatkaa urheilua ja keskittyä pitemmille juoksumatkoille, erityisesti maratonille. Hän oli juossut ensimmäisen maratonin jo vuonna 1907. Kolehmainen sijoittui neljänneksi Bostonin maratonilla vuonna 1917. Antwerpenin kesäolympialaisissa 1920 hän voitti maratonkultaa ensimmäisenä suomalaisena. Kolehmainen palasi Suomeen kisojen jälkeen. Hän osallistui vielä maratonille Pariisin kesäolympialaisissa 1924, mutta keskeytti.
Paavo Nurmen ja Ville Ritolan ohella Kolehmaista on kutsuttu nimellä "Lentävä suomalainen" ("The Flying Finn"). Toinen lempinimi oli "Hymyilevä Hannes".
Hänet on haudattu Helsingin Kulosaaren hautausmaalle.
Ura ennen Tukholmaa.
Kasvissyöjänä tunnettu Kolehmainen tuli urheilevasta perheestä, jossa veljet William ja Tatu olivat myös kovia pitkän matkan juoksijoita. Hänen alkuperäinen kotiseuransa oli Kuopion Reipas ja sittemmin Kuopion Riento. Muutettuaan Helsinkiin Kolehmainen urheili Helsingin Kisa-Veikoissa (HKV) vuosina 1909–1911. Alkuvuodesta 1.1.1912 ennen Tukholman olympialaisia Kolehmainen siirtyi Helsingin Jyryyn (HeJy), jota hänen veljensäkin edustivat (Ossi viidan kirjan mukaan). Hänet erotettiin työpaikaltaan jyryläisyytensä takia ennen kisoja. Tuohon aikaan poliittiset mielipiteet olivat jyrkkiä, eikä työläistaustaisen urheilijan valinta Suomen edustusjoukkueseen ollut itsestään selvä. Jyryläiset keräsivät varoja, joiden turvin Hannes pystyi matkustamaan ja valmentautumaan vuoden 1912 olympialaisiin. Suurimmat sankaritekonsa Hannes Kolehmainen teki Helsingin Jyryn edustajana (Helsingin Jyryn kunniajäsen nro 1).
"Juoksi Suomen maailmankartalle".
Hannes Kolehmainen Tukholman olympialaisissa 1912.
Kolehmaisesta väitöskirjan "Hymyilevä Hannes" kirjoittanut Ossi Viita pitää Suomen maailmankartalle juoksua yksinkertaistettuna myyttinä, jota on käytetty muun muassa vahvistamaan suomalaisten uskoa huippu-urheiluun. Viidan mukaan Tukholman olympialaiset eivät koskettaneet koko maailmaa, mutta Suomi ei ollut suinkaan yksin tekemässä siellä menestyneistä voittajistaan universaaleja sankareita.
Menestyksen myötä Kolehmaiseen alettiin suhtautua kaksijakoisesti. Työväestön keskuudessa hänet nähtiin jonkinlaisena luokkapetturina. Valkoiselle Suomelle ja porvarilliselle lehdistölle hän oli puolestaan sankari. Eri intressiryhmät olivat kiinnostuneita ohjailemaan Kolehmaista milloin minkäkin tavoitteen saavuttamiseksi.
Kolehmainen toimi omasta halustaan esikuvana muun muassa nuorisolle ja raittiusaattelle. Hänellä oli myös keskeinen rooli suomalaisten olympiavoittajien keulakuvana.
a>in 5000 metrin juoksussa vuoden 1912 Tukholman kesäolympialaisissa.
Juoksu-uran jälkeinen elämä.
Hän toimi vuonna 1952 Helsingin olympiakisojen olympiatulen sytyttäjänä Helsingin Olympiastadionin torniin 19.7.1952.
Juoksijauransa loppupuolella Hannes oli mukana myös järjestöelämässä mm.
Tunnustukset.
Kolehmainen sai Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun suuren ansioristin vuonna 1947. Hän oli nostamassa olympialippua Paavo Nurmen kanssa Helsingin 1952 kesäolympialaisissa.
Kolehmaisen syntymäkaupungissa Kuopiossa on nimetty katu hänen mukaansa vuonna 1984. Kuopiossa on myös Heikki Konttisen Kolehmaista esittävä patsas vuodelta 1952 Väinölänniemellä.
Hän sai nimikko mitalin vuonna 1966 ja Hannes hölkkä on juostu Kuopiossa vuodesta 1973.


Ville Ritola.
Viljo Eino (Ville) Ritola (18. tammikuuta 1896 Peräseinäjoki – 24. huhtikuuta 1982 Helsinki) oli suomalainen kestävyysjuoksija, jota urheilijapiireissä nimitettiin ansioistaan ”Peräseinäjoen sudeksi” sekä ”Lentäväksi suomalaiseksi” ("The Flying Finn") Paavo Nurmen ja Hannes Kolehmaisen ohella.
Ritola toimi osan elämästään kirvesmiehenä ja työnjohtajana. Hän muutti jo 17-vuotiaana Yhdysvaltoihin, missä hänen seitsemän muuta sisarustaan jo asuivat. Yhdysvalloissa Ritola liittyi suomalais-amerikkalaiseen urheiluseuraan ("Finnish-American Athletic Club") ja harjoitteli siellä yhdessä Hannes Kolehmaisen kanssa, joka oli muuttanut Yhdysvaltoihin jo vuoden 1912 olympiakisojen jälkeen. Kolehmainen yritti saada Ritolan liittymään Suomen vuoden 1920 olympiajoukkueeseen, mutta Ritola ei tuntenut olevansa vielä valmis. Pariisin vuoden 1924 olympiakisoihin hän lähti ja voitti siellä 4 kultamitalia sekä 2 hopeaa. Amsterdamissa 1928 hänen saldonsa oli kultamitali 5 000 metrillä ja hopeaa 10 000 metrillä.
Ritola kilpaili Suomessa ensimmäisen kerran vasta olympiavoittajana vuonna 1924. Siihen mennessä hän oli voittanut kuusi Yhdysvaltain amatöörimestaruutta, joita hän voitti vuosina 1922–1927 kaikkiaan 17. Hän vetäytyi pois urheilumaailmasta vuoden 1928 olympiakisojen jälkeen ja muutti takaisin Suomeen vuonna 1971. Ritola on Suomen kaikkien aikojen parhaita juoksijoita, meriiteiltään toiseksi paras. Hän ei ole koskaan saavuttanut yhtä kulttimaista mainetta kuin kilpakumppaninsa Paavo Nurmi, vaikka voittikin yksissä kisoissa 4 olympiakultaa ja 2 hopeaa, mikä on suurin yleisurheilijan voittama mitalimäärä yksissä olympiakisoissa. Nurmi voitti samoissa kisoissa (Pariisi 1924) 5 kultaa. Pariisissa Ritola voitti ”kuninkuusmatkan” 10 000 m kun Nurmi ei matkalle osallistunut. 5 000 metrin voitosta Amsterdamissa 1928 on kehittynyt sanonta ”ottaa ritolat”, joka aiheutui Ritolan taktisesta vastauksesta Paavo Nurmen irtiottoyritykseen 5 000 m loppusuoran alussa. Nurmi oli tapansa mukaan juossut Ritolan takana aikomuksena ohittaa loppukirissä. Ritola taktiikan tuntien iski ensin aloittaen hämmästyttävän kovan kirin 120 metriä ennen maalia. Nurmi ei kyennyt vastaamaan yllättävän kovaan kiriin vaan taipui hopealle.
Jo aktiiviurallaan hän panosti enemmän kirvesmiehen työhönsä kuin urheiluun ja siksi saattoikin pitää pitkiä harjoitustaukoja.


Heikki Liimatainen.
Heikki Liimatainen (14. maaliskuuta 1894 Saarijärvi – 24. joulukuuta 1980 Porvoo) oli suomalainen olympiavoittaja, juoksija ja liikemies. Hän oli yksi 1920-luvun alun suomalaisia kestävyysurheilun huippunimiä.


TIFF.
TIFF (ja "Tag Image File Format") on kuvien tallennukseen käytetty häviötön tiedostomuoto. Sen on kehittänyt Aldus, ja nykyään sitä hallinnoi Adobe Systems. Formaatti on laajasti tuettu niin kuvankäsittely-, taitto- kuin tekstinkäsittelyohjelmissakin. Sen rakenne ei ole juurikaan muuttunut vuonna 1992 julkaistun TIFF 6.0 -standardin jälkeen.
Historia.
TIFF kehitettiin 1980-luvun puolivälissä erimerkkisten työpöytäskannereiden yhteiseksi tiedostomuodoksi. Koska senaikaiset kuvanlukijat tuottivat binäärikuvia, myös TIFF tuki aluksi vain kahta arvoa pikseliä kohden. Tietokoneiden ja kuvanlukijoiden kehityksen myötä siihen sisällytettiin sittemmin harmaasävyt ja lopulta värit. Tulostin- ja kuvanlukijavalmistajien lisäksi Aldus teki formaatin lanseerauksessa yhteistyötä myös Microsoftin kanssa, joka ei kuitenkaan osallistunut tekniseen kehitystyöhön.
Versio 6.0 jätti pois aiemmin käytetyt "Tagged Image File Format" ja "Tag Image File Format" -määreet, ja tiedostomuodon nimi on nykyään pelkkä TIFF.
Rakenne.
TIFF on monipuolinen tiedostomuoto, jota käyttävät tiedostot voivat sisältää monentyyppistä otsaketiedoin järjestettyä tietoa. Yksi TIFF-tiedosto voi esimerkiksi sisältää useita JPEG- ja RLE-pakattuja kuvia ja vektorimuotoista tietoa niiden rajauksesta. Standardi tukee myös häviötöntä LZW-pakkausta ja kuvatasoja.
Tiedoston kaksi ensimmäistä tavua kertovat aina käytössä olevan tavujärjestyksen: II (heksoissa 49) on little endian ja MM (4D) big endian. TIFF 6.0 edellyttää lukijaohjelmilta tukea molemmille. Seuraavat kaksi tavua esittävät luvun 42, joka on valittu sen ”syvän filosofisen merkityksen” vuoksi.
Standardin avoimuus on aiheuttanut alkuaikoina yhteensopivuusongelmia. Vapaa tagien ja määreiden käyttö johti ohjelmat käsittelemään tiedostoja eri tavoilla. Tämän takia tyypillisestä TIFF-toteutuksesta tuli varsin riisuttu, ja nykyäänkin lähes kaikki TIFF-kuvat ovat pakkaamattomia 32-bittisiä CMYK- tai 24-bittisiä RGB-kuvia. Graafisen alan ammattilaisten kesken tiedostomuodolle syntyi leikkimielinen nimitys ”"TIFF: Thousands of Incompatible File Formats"”. Päällekkäisyyksien välttämiseksi sovelluskehittäjät voivat nykyään varata Adobelta yksityisiä tageja.
Käyttö.
TIFF:n etuna on kyky tallentaa useita kuvia samaan tiedostoon. Tämä helpottaa esimerkiksi kuvasarjojen ja monisivuisten asiakirjojen käsittelyä. Tiedostomuoto onkin ollut laajasti käytössä erityisesti asiakirjojen jäljennyksessä ja arkistoinnissa, esimerkiksi faksipalvelimissa. TIFF-tiedostoja voidaan lisäksi käyttää häviöttömästi, jolloin niiden uudelleentallentaminen muokkaamisen jälkeen ei aiheuta kuvatiedon katoamista toisin kuin JPEG:n kaltaisissa pakkausmenetelmissä.
Versio 6.0:n käyttämän SampleFormat-tagin myötä kuvadata voidaan tallentaa myös liukuluvuin, ja kokonaislukumuodossa sille pystytään varaamaan yli 8 bittiä kanavaa kohden. Tämän seurauksena TIFF-formaattia on käytetty erityistä tarkkuutta vaativissa kohteissa kuten tieteellisissä sovelluksissa.
Tietoturvaongelmat.
TIFF-tiedostoja luetaan kuvadatan sijaintiin osoittavien lyhyiden kuvausosioiden avulla. Tämä poikkeuksellinen rakenne on aiheuttanut joitakin tietoturvaongelmia. Väärät kuvaustiedot voivat saada huonosti suunnitellun ohjelman yrittämään tiedoston lukemista väärästä kohdasta tai kokonaan sen muistialueen ulkopuolelta.
TIFF-kuvien avaamiseen laajasti käytetystä LibTIFF-kirjastosta on löydetty useita puskurin ylivuotovirheitä. Niiden avulla on muun muassa pystytty ajamaan epävirallista koodia erilaisilla kannettavilla laitteilla kuten PlayStation Portablella.


Taisto Sinisalo.
Taisto Jalo Sinisalo (29. kesäkuuta 1926 Kotka – 26. maaliskuuta 2002 Kotka) oli suomalainen poliitikko. Sinisalo toimi kansanedustajana 1962–1979 ja varapuheenjohtajana 1970–1982. Sinisalo johti 1970- ja 1980-luvuilla SKP:n sisäistä oppositiota, joka nimettiin hänen mukaansa taistolaisiksi.
Lapsuus.
Taisto Sinisalo syntyi Kotkassa Jaada Sinisalon aviottomana lapsena. Äiti Sinisalo ja avopuolisonsa Karl Lindstedt olivat aktiivisesti mukana kommunistien salaisessa toiminnassa. Lindstedt oli kaupungin johtavia vasemmistolaisia ja hän istui vuosia vankilassa. Nuori Taisto varttui kotkalaisten kommunistien keskuudessa ja hän oppi politikoinnin aakkoset. Perhe asui aluksi työväentalon vieressä, sitten Katariinan kaupunginosassa.
Sinisalo harrasti lapsena jalkapalloa ja muita lajeja Kotkan Reippaassa. Hän kävi kannattamassa kaupungin työläisseuroja kuten porvareita vastaan.
Talvisodan alettua poliisi teki kotietsinnän Sinisalon perheen asuntoon. Ratsian yhteydessä tutkittiin tarkoin myös 13-vuotiaan Taiston päiväkirja. Perhe lähti kodistaan sotaa pakoon ja oleskeli Metsolassa ja Anjalassa. Välirauhan aikana Sinisalo levitti vasemmistolaista Vapaa Sana -lehteä kotkalaisiin koteihin.
Jatkosodan alkuaikoina Sinisalo työskenteli liike- ja varastoalalla – Gutzeitin laatikkotehtaalla ja Karjakunnassa – kunnes hänet kutsuttiin puolustusvoimien palvelukseen. Sinisalon ikäluokka oli viimeinen sodan aikana armeijaan joutunut ja Sinisalon komennus rannikkotykistössä jäi varsin lyhyeksi. Hän osallistui varsinaiseen sodankäyntiin vain 2–3 päivän ajan häätäessään saksalaisia Suursaaresta.
Nuori aktivisti.
Vuonna 1943 Sinisalo liittyi vanhempiensa kehotuksesta Kotkan sosialidemokraattisiin nuoriin ja hänet valittiin pian järjestön johtokuntaan. Puhetaitoa Sinisalolle opetti osastossa Meeri Kalavainen. Jatkosodan päätyttyä Sinisalo tovereineen lähti SDP:n järjestöstä ja 7. marraskuuta 1944 hän oli perustamassa Kotkan kansandemokraattista nuoriso-osastoa. Uusi yhdistys oli mukana muodostamassa Suomen demokraattista nuorisoliittoa (SDNL) myöhemmin samana vuonna. Sinisalo organisoi SDNL:n osastoja ja järjesti iltamia ympäri maakuntaa. Hän piti ensimmäisen isomman puheensa vappuna 1945 Sippolan Järventaustan työväentalolla.
Sinisalo hyväksyttiin Suomen kommunistisen puolueen jäseneksi Kotkan osaston ensimmäisessä julkisessa kokouksessa. Sinisalo pääsi Helsinkiin perustettuun kommunistien Sirola-opistoon ensimmäisten joukossa syksyllä 1946. Hän suoritti opinnot mallikkaasti ja keräsi kehuja sekä tutustui lähemmin tulevaan puolisoonsa. Sinisalo arvosti suuresti Sirolasta saamiaan teoreettisia valmiuksia. Häntä opettivat muun muassa Antti Hyvönen, Akseli Mod, Eino Gustafsson ja Eino Nevalainen. Valmistuttuaan Sinisalo palkattiin SDNL:n Kymen piirisihteeriksi.
Kunnallisvaaleissa 1950 Sinisalo valittiin Kotkan kaupunginvaltuustoon. Jo tätä ennen hän oli toiminut nuorisolautakunnan puheenjohtajana. Sinisalo istui valtuustossa vuoteen 1972 asti toimien osan ajasta valtuustoryhmänsä puheenjohtajana.
Sinisalo siirtyi SDNL:stä SKDL:n leipiin valistussihteeriksi. Vuonna 1954 Sinisalo sairastui – ilmeisesti ylirasituksen vuoksi. Toivuttuaan hän lähti kesäkuussa 1955 opiskelemaan Moskovan Yhteiskuntatieteiden akatemiaan. Pari vuotta kestäneiden yhteiskuntatieteiden, filosofian, historian ja taloustieteen opintojen aikana ongelmia tuotti esimerkiksi venäjän kieli, jota Sinisalo ei osannut sanaakaan Neuvostoliittoon lähtiessään.
SKP:n luottomies.
Palattuaan Suomeen Sinisalo palkattiin helmikuussa 1957, kun Kauko Sahari luopui toimesta tämän hyväksi. Sinisaloa oli harkittu tehtävään jo vuodesta 1950. Sinisalon tehtäväksi tuli piirin pitäminen luokkakantaisissa käsissä opportunististien ulottumattomissa.
Vuonna 1959 SKDL:n kansanedustaja Toivo Kujala kuoli ja hänen tilalleen nousi Veikko Kansikas. Kansikas esiintyi itsenäisesti ja hän joutui pian piirijärjestönsä epäsuosioon. Piiri halusi tilalle luotettavampana pidetyn Sinisalon. Vuoden 1962 vaaleissa Kansikas syrjäytettiin mainonnassa ja Sinisalosta tehtiin SKP:n pääehdokas. Sinisalo nousi eduskuntaan. Hän uusi paikkansa seuraavissa vaaleissa 6 537 äänellä. Sinisalo valittiin myös presidentin valitsijamieheksi vaaleissa 1962, 1968 ja 1978.
Sinisalo osallistui vuoden 1962 nuorisofestivaalien järjestelyihin Helsingissä. Hänen vastuullaan oli pohjoiskorealaisen delegaation ylläpito.
Sinisalo valittiin SKP:n keskuskomitean varajäseneksi 12. edustajakokouksessa 1960. Maaliskuussa 1965 hän nousi poliittisen toimikuntaan. Alkuvuonna 1966 pidetyssä 14. edustajakokouksesaa Sinisalo oli vähällä tippua keskuskomiteasta. Hänen avukseen tuli kuitenkin Etelä-Karjalan piiri, joka luopui edustajastaan, ja Sinisalo valittiin jatkokaudelle tiukan äänestyksen jälkeen.
Oppositiokommunisti.
Sinisalo ei kuulunut SKP:n opposition näkyvämpiin nimiin 1960-luvun puolivälissä, kun puolue hajosi. Hän oli lähempänä puolueen ”keskustalaisia” kuin ”jyrkkiä” turkulaisia. Tämä näkyi esimerkiksi vuonna 1967, kun Sinisalo suhtautui hallitusyhteistyöhön Aaltosen kannattajia myönteisemmin. Sinisalon kriittisyys kuitenkin lisääntyi. Maaliskuussa 1968 hän vastusti keskuskomiteassa hallitukseen osallistumista ja tulopoliittisia sopimuksia. Vuonna 1968 Tšekkoslovakian tapahtumat pakottivat valitsemaan puolen lopullisesti. SKP:n Kymen piirikomitea puolusti Varsovan liiton toimenpiteitä varauksetta ja niin teki myös Sinisalo. Hän vastusti poliittisessa toimikunnassa lausumaa, jossa SKP tuomitsi operaation. Sinisalon mielestä Tšekkoslovakian tilanne oli mennyt pisteeseen, jossa muuta mahdollisuutta ei ollut. Hän piti erityisen huolestuttavana sitä, että neuvostovastaisia asenteita levisi myös kommunistien keskuuteen.
SKP:n vähemmistö marssi ulos SKP:n 15. edustajakokouksesta huhtikuun 1969 alussa. Myöhemmin samassa kuussa oppositio muodosti Kommunistien maatakäsittävän neuvottelukunnan, jonka työvaliokunnan puheenjohtajaksi valittiin Sinisalo. Sinisalo kuului kommunistien kuusihenkiseen ydinryhmään, joka neuvotteli puoluehajaannuksen lopettamisesta Suomessa ja Moskovassa loppuvuonna 1969. Helmikuussa 1970 SKP piti ylimääräisen edustajakokouksen, jossa solmittiin niin sanottu osapuolisopimus. Se takasi oppositiolle edustuksen puoluejohdossa, ja Sinisalosta tehtiin puolueen toinen varapuheenjohtaja.
Sinisalo oli opposition pääpropagandisti. Hän osasi puhua, kun Markus Kainulainen puolestaan hallitsi organisatorisen puolen ja Urho Jokinen kirjallisen agitaation. Sinisalon kasvot tulivat 1970-luvulla tutuiksi kaikille suomalaisille. Kolmesti kommunistijohtajaa pyydettiin hallituksiin ministeriksi, mutta hän kieltäytyi todetessaan vaikutusmahdollisuudet olemattomiksi.
Sinisaloa arvostettiin myös kansainvälisissä kommunistisissa piireissä. Hän kävi usein kommunistien kansainvälisissä tapaamisissa, jolloin hän tapasi käytännössä kaikki aikansa tunnetut kommunistijohtajat. Sinisalo täytti 50 vuotta ollessaan Berliinissä Euroopan kommunististen ja työväenpuolueiden kokouksessa vuonna 1976. Häntä onnittelivat henkilökohtaisesti muun muassa Erich Honecker ja Leonid Brežnev, jolta päivänsankari sai lahjaksi pikariston.
Vuoden 1975 eduskuntavaaleissa SKDL:n enemmistön Terho Pursiainen vaihtoi Kymen vaalipiiriin tarkoituksenaan tiputtaa Sinisalo. SKDL:n kannatus riitti alueella vain yhteen paikkaan, joten osapuolet keskittivät äänensä kahdelle pääehdokkaalle. Sinisalo vei paikan kymmenellä äänellä. Neljä vuotta myöhemmin asemat vaihtuivat. Pursiainen nousi kansanedustajaksi selvällä erolla, vaikka Sinisalo teki uuden ääniennätyksensä. Tippuminen oli Sinisalolle karvas pettymys.
1980-luvun taitteessa vaatimukset SKP:n johdon uudistamisesta alkoivat voimistua sekä enemmistön että opposition piirissä. Sinisalo sai pitää paikkansa puheenjohtaja Aarne Saarisen tavoin vielä 19. edustajakokouksessa 1981, mutta vuotta myöhemmin molemmat saivat lähteä kolmaslinjalaisten tukeman Jouko Kajanojan noustua puolueen johtoon. Oppositio teki Sinisalon ulosjättämisestä periaatekysymyksen ja se jättäytyi hetkeksi pois SKP:n päättävien elinten toiminnasta. Sinisalo ja oppositio kuitenkin palasivat toimien puolueessa vuoteen 1984 asti.
SKPy ja viimeiset vuodet.
Vuonna 1984 SKP valitsi puheenjohtajaksi Arvo Aallon, joka erotti kapinoivan vähemmistön vuosina 1985–1987. Sinisalon johtama oppositio järjestäytyi nimellä SKP:n järjestöjen toimikunta, jonka johtajaksi tuli Sinisalo. Hän jatkoi tehtävässä, kun toimikunta vuonna 1986 muodosti Suomen kommunistisen puolueen (yhtenäisyys) (SKPy).
Vuonna 1982 Sinisalo peri Ville Pessiltä aseman NKP:ltä SKP:lle tulleiden taloudellisten avustusten vastaanottajana. Sinisalon kautta oppositiokommunistit saivat 1984–1988 vuosittain 5,6–12 miljoonaa markkaa. Asia paljastui vuonna 1992, kun NKP:n kansainvälisen osaston sihteeristöä johtanut Anatoli Smirnov kertoi siitä ja NKP:n arkistot avautuivat. Sinisalo kielsi ottaneensa rahaa. Sinisalo oli 1980-luvulla talouasasioiden merkeissä yhteyksissä myös Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen tovereihin.
Sinisalo johti SKPy:tä kaksi vuotta. Elokuun 1988 puoluekonferenssissa hän jätti paikkansa, ja tilalle valittiin Kajanoja. Puoluesihteeriksi nousi Yrjö Hakanen, Sinisalon aiempi poliittinen sihteeri. Sinisalo jäi edelleen poliittiseen toimikuntaan.
Sinisalo osallistui Vasemmistoliiton perustavaan kokoukseen. Syksyn 1992 kunnallisvaaleissa Sinisaloa ei päästetty Vasemmistoliiton ehdokkaaksi. Hänet poistettiin listalta puoluesihteeri Matti Viialaisen määräyksestä.
Sinisalo jatkoi aktiivista politikointia 1990-luvun loppupuolelle saakka. Hän oli kuolemaansa asti SKPy:tä seuranneen kannattaja. 1990-luvulla Sinisalo kirjoitti myös elämäkerran työväenliikkeen kotkalaisveteraani Väinö Meltistä.
Taistolaisuus.
Taisto Sinisalo on yksi harvoista suomalaisista, joiden mukaan on nimetty poliittinen suuntaus tai liike. Sinisalo itse ei kuitenkaan ollut otettu Helsingin Sanomien 1971 keksimästä lisänimestä taistolaisuus. Käsite koettiin opposition piirissä halventavaksi ja henkilöpalvontaan viittaavaksi. Käsite syntyi kuvaamaan SKP:n opposition ympärille ryhmittynyttä liikettä, johon tulivat näkyvästi mukaan nuoret, opiskelijat ja kulttuurityöläiset. Viittaus liikkeen taistelevaan luonteeseen osoittautui suosituksi ja taistolaisuudesta tuli pysyvä osa poliittista sanastoa. Taistolaisuudesta syytteleminen on edelleen yleistä sekä oikeiston että vasemmiston keskuudessa.
Sinisalo ei ollut yhteyksissä nuoriin radikaaleihin 1960-luvun loppupuolella. Uusvasemmistolaisuus jätti hänet kylmäksi. Suhteet kehittyivät läheisiksi vasta, kun nuoret 1970-luvun alussa, niin sanotun proletaarisen käänteen myötä, ryhtyivät tukemaan SKP:tä. Sinisalo tunsi hyvin poliittisen laululiikkeen taistolaiset esiintyjät, ja hän puhui usein tilaisuuksissa, joissa taiteilijat esiintyivät.
Sinisaloa kutsuttiin usein stalinistiksi. Hän ei pitänyt nimitystä oikeutettuna. Sinisalo tunnusti Stalinin saavutukset sosialismin kehitystyössä ja fasismin kukistamisessa, mutta hän tuomitsi yksilöpalvonnan virheet NKP:n ja SKP:n linjausten tavoin.
SKP:n enemmistö käytti joskus taistolaisuudesta synonyymiä sinisalolaisuus.
Aate.
Sinisalo oli aina marxilais-leniniläisen oikeaoppisuuden ja luokkakantaisuuden vaalija. Hän vastusti kaikenlaisia reformistisia ja revisionistisia poikkeamisia oikealta linjalta. Hän ei kuitenkaan edustanut SKP:n opposition jyrkintä suuntausta.
Sinisalolla oli lämpimät välit Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen eikä hän empinyt käyttää neuvostoliittolaisten vaikutusvaltaa politiikassa. Sinisalo käsitteli usein SKP:n ristiriitoja avoimesti NKP:n edessä, mitä enemmistöjohto piti nolona. Sinisalo kuului Suomi–Neuvostoliitto-Seuran keskushallitukseen, ja hän vastusti tarmokkaasti kaikkea neuvostovastaisuudeksi tulkitsemaansa. Vuonna 1971 Sinisalo teki eduskuntakyselyn neuvostovastaiseksi ja äärioikeistolaiseksi tulkitsemastaan maantiedon oppikirjasta, joka vedettiin sittemmin markkinoilta. Sinisalo kuului myös Suomen Rauhanpuolustajien keskustoimikuntaan.
1980-luvun lopulla Sinisalon aate koki muutoksia NKP:ssä tapahtuneiden uudistusten seurauksena. Gorbatšovin perestroika-politiikka sai Sinisalosta uskollisen tukijan. Sinisalo säilytti kommunistisen vakaumuksensa Neuvostoliiton romahdettua.
Perhe.
Vuonna 1948 Sinisalo avioitui Saara Turkian kanssa. Pari sai 1950-luvun alussa kolme lasta. Sinisalon tapaan myös Turkia oli tunnetusta vasemmistolaisesta suvusta.
Sinisalon eno oli SDP:n kansanedustaja Väinö Sinisalo. Näyttelijä Veikko Sinisalo (Väinön poika) oli Taiston serkku.


Pikku G.
Gee (oikealta nimeltään Henri Vähäkainu, s. 9. maaliskuuta 1987 Nurmijärvi) on suomalainen rap-artisti, joka tuli julkisuuteen vuonna 2003 taiteilijanimellä Pikku G "Räjähdysvaara"-levyllään. Hänen esikoisalbuminsa on ensimmäinen suomenkielinen platinaa myynyt hip hop -levy ja oli vuoden 2003 myydyin äänite Suomessa. Seuraavana vuonna ilmestynyt toinen albumi "Suora lähetys" myi niin ikään platinaa. Nykyään Vähäkainu on markkinointijohtajana AppGyver-yhtiössä, joka on keskittynyt erilaisten mobiiliapplikaatioiden ohjelmointiin.
Ura.
Henri Vähäkainu voitti 15-vuotiaana eli vuonna 2002 silloisen Radiomafian, nykyisen YleX:n, järjestämän Rockin' Da North -demokilpailun, jonka palkintona hän pääsi studioon Rockin da North -ryhmän kanssa. RDN-ryhmä nimitti häntä Pikkujäbäksi, mistä muodostui taiteilijanimi Pikku G (G tarkoittaa hänen breakdance/dj-nimeään Genetic).
Gee opiskeli audiovisuaalista viestintää Helsingin tekniikan alan oppilaitoksessa. Hänestä on julkaistu kirja "Pikku G" (Tammi 2004) jonka kirjoitti toimittaja Carla Ahonius. Hänet valittiin vuonna 2004 vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi.
Vuoden 2006 presidentinvaaleissa Henri Vähäkainu oli Matti Vanhasen tukijoukoissa. Hän oli ehdolla vuoden 2007 eduskuntavaaleissa keskustan listoilla. Eduskuntavaalien alla järjestetyissä nuorisovaaleissa Vähäkainu oli koko Suomen toiseksi suosituin ehdokas heti Juha Miedon jälkeen. Hän päihitti muun muassa Sauli Niinistön ja Matti Vanhasen. Itse eduskuntavaaleissa hän sai 691 ääntä ja jäi valitsematta eduskuntaan.
Nykyään Henri Vähäkainu tuottaa muita artisteja "Coach Beats"-nimisessä tuottajaryhmässään. Ryhmä perustettiin vuonna 2005 ja se on tehnyt kappaleita joillekin kotimaisille rap-yhtyeille ja -artisteille kuten Kapasiteettiyksikölle ja Travis Biclelle. Toukokuussa 2008 Vähäkainu ilmoitti tekevänsä paluun musiikkimarkkinoille käyttäen taiteilijanimeä Gee.
Syyskuussa 2009 Vähäkainu tuomittiin 45 päivän ehdolliseen vankeuteen törkeästä rattijuopumuksesta. Rikokseen hän syyllistyi elokuussa 2009 Nurmijärvellä. Helsingin Sanomat kertoi 24. helmikuuta 2010, että Vähäkainua epäiltiin sekaantumisesta isohkoon kokaiinijuttuun. Myöhemmin maaliskuun lopussa 2010 hänet tuomittiin huumausainerikoksesta sakkoihin Vantaan käräjäoikeudessa. Oikeuden mukaan Vähäkainu saattoi kokaiinin myyjän ja joukon käytöstä kiinnostuneita yhteen.


Julkisen palvelun yleisradiotoiminta.
Julkisen palvelun yleisradiotoiminnaksi kutsutaan valtioiden tukemaa radio- ja tv-toimintaa. Lähes kaikilla maailman mailla on oma valtiollinen yleisradioyhtiö. Yleensä toiminnan malliksi on otettu brittiläinen BBC, jota pidetään yleisesti puolueettomana ja luotettavana uutislähteenä.
Historia.
Valtiollisten yleisradioyhtiöiden historia juontaa juurensa ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin oivallettiin radion mahdollisuudet tukea Eurooppaan muodostuneiden uusien valtioiden kansallista itsetuntoa.
1930-luvulla voimistuneet aatesuuntaukset myös hyödynsivät mahdollisuutta puhua ”kansalle suoraan” ilman välikäsiä (esimerkiksi sanomalehtien päätoimittajia ja kustantajia). Radiosta Euroopassa tuli vahvasti valtiollinen, kun taas Yhdysvalloissa kaupallinen radio kehittyi voimakkaasti. Valtiot pystyivät takaamaan lähetystekniikan rakentamisen radiotoiminnalle pienimuotoista kaupallista tai voittoa tavoittelematonta harrastustoimintaa paremmin.
Suomen ensimmäinen yleisradioasema aloitti insinööri Arvi Hauvosen johdolla toimintansa Tampereella 1.11.1923. Suomessa julkisen palvelun ohjelmatoiminnasta vastaa Yleisradio, joka perustettiin 1926 ja jonka osakkeista valtio omistaa suurimman osan. Yleisradiolla oli vuosikymmenien ajan monopoli radiolähetystoimintaan, joten sen tarjonta oli melkoisen monipuolista ja sillä katsottiin olevan myös kansansivistysvelvoite.
Julkisen palvelun ohjelmatoimintaa rahoitetaan verovaroin, erityisellä veroluonteisella tv-maksulla, tai esimerkiksi säätiöpohjalta.
Yleisradion toimintaa ja palvelua ovat viime vuosina haitanneet taloudelliset vaikeudet ja siksi toimintaa on uudistettu ja osin karsittu.


Arvonlisävero.
Arvonlisävero (ALV) on tuotteen tai palveluksen arvonlisää verottava vero, joka lisätään tuotteen myyntihintaan. Arvonlisäveron suuruus perustuu tuotteen ostomaan verokantaan ja se tilitetään ostomaahan. Arvonlisävero otettiin Suomessa käyttöön vuonna 1994 seuraavan vuoden alussa alkaneen EU-jäsenyyden vuoksi. Suomen yleinen arvonlisäveroprosentti on 23, mutta joillakin hyödykkeillä on alennettu verokanta kuten 13 % tai 9 %.
Periaate.
Arvonlisävero on otettu käyttöön sisämarkkinoiden edistämiseksi. Arvonlisävero kannetaan tuotteesta vain kerran, joten toisin kuin esimerkiksi liikevaihtovero se ei kertaudu, minkä takia tuotantoketjut voivat olla hyvinkin monimutkaisia ja monikansallisia. Se ei myöskään vääristä vientihintoja eikä siten aiheuta paineita verokilpailuun.
Arvonlisävero kannetaan tuotteesta vain kerran siten, että tuotteen myyvä yritys lisää tuotteen myyntihintaan Suomessa 23 % veroa, mutta saa vähentää omien ostojensa sisältämän arvonlisäveron verotilityksestään. Jos yritys on ostanut raaka-aineita, koneita tai muuta arvonlisäveroa sisältäviä tuotteita 246 eurolla (arvonlisäveroton hinta 200 €, arvonlisäveroa 46 €) ja myy valmiin tuotteen 615 eurolla (arvonlisäveroton hinta 500 €, arvonlisäveroa 115 €), sen maksettavaksi jää 115 €−46 € eli 69 €, mikä on 23 % 300 euron arvonlisäyksestä. Tämän veron varsinainen maksaja ko. esimerkin verosummalle 69 € on kuitenkin ko. tuotteen ostaja, koska ko. summa sisältyy tämän maksamaan ostohintaan. Ostohinnassa mukana olevan arvonlisäveron maksaa loppukäyttäjä (kuluttaja, joka ei myy tuotetta uutena eteenpäin), jolla ei Suomen verolakien mukaan ole arvonlisäveron vähennysoikeutta omassa verotuksessaan.
Euroopan unionissa ulkomaankaupassa noudatetaan arvonlisäveron kohdemaaperiaatetta, jolloin arvonlisäveroa ei peritä vientiä harjoittavassa maassa vaan kohdemaassa, jossa tuonnin arvonlisävero on verovähennyskelpoinen edellä mainitulla tavalla. Tällainen järjestelmä ei vaikuta vientiyritysten kilpailukykyyn toisin kuin monet muut verot, minkä takia se on yhä käytössä EU:ssa, vaikka alun perin tarkoitus oli soveltaa alkuperämaaperiaatetta. Verotuksen muuttaminen vaatisi kuitenkin yksimielisyyttä.
Verona arvonlisävero on ns. tasavero eli sen summa on sama riippumatta maksajan tuloista ja/tai varallisuudesta. Lisäksi se on käytännössä tuotteen loppukäyttäjiin (erityisesti kuluttajiin) kohdistuvaa verotusta, koska loppukäyttäjä maksaa omissa ostoksissaan ao. tuotteelle kaupintaketjun eri vaiheissa lisätyn arvonlisäveron kokonaisuudessaan tuotteen ostohinnassa ilman verovähennysoikeutta. Joissakin maissa arvolisäveroa ei ole ollenkaan.
Arvonlisävero Suomessa.
Suomessa arvonlisävero tuli käyttöön 1. kesäkuuta 1994. Samalla lakkautettiin aikaisemmin, vuodesta 1940 saakka peritty liikevaihtovero.
Vuodesta 1998 vuoteen 2010 Suomen yleinen arvonlisäverokanta oli 22 %. Elintarvikkeisiin ja rehuihin sovellettiin lokakuusta 2009 lähtien alennettua 12 %:n arvonlisäveroa (aiemmin 17 %). 8 %:n veron alaisia olivat lääkkeet, kirjat, henkilökuljetus, majoituspalvelut, yleisradion lupamaksut, kulttuuri- ja viihdetilaisuuksien pääsymaksut ja liikuntatilojen käyttömaksut, sekä vuoden 2012 alusta myös sanoma- ja aikakauslehtien tilausmaksut. Sanoma- ja aikakauslehtien tilausmaksuissa vero on vielä vuoden 2011 loppuun asti 0 %. Tilattujen lehtien vapautus arvonlisäverosta juontui 1960-luvulta. Verovapautta perusteltiin lehtien merkityksellä uutisten levittäjänä ja kansansivistyksellisillä seikoilla. Euroopan unioniin liittyessään Suomi sai oikeuden jatkaa tätä menettelyä.
1.7.2010 alkaen yleinen arvonlisävero nousi yhdellä prosenttiyksiköllä 23 prosenttiin ja elintarvikkeiden ja rehujen arvonlisävero vastaavasti 13 prosenttiin. Kirjojen, lääkkeiden, liikunta- tai kulttuuripalveluiden arvonlisävero nousi myös 9 prosenttiin. Ravintola- ja ateriapalveluiden alv laski 22 %:sta 13 %:iin.
Arvonlisäverosta on kokonaan vapautettu mm. eräät terveys- ja vammaishuollon palvelut. 1. tammikuuta 2003 alkaen on taiteilijoiden myymät taideteokset muutettu arvonlisäverolliseksi myynniksi (8 %); taideteosten välityksessä ALV on 22 %.
Yleishyödyllisten yhteisöjen sokeiden ja vaikeavammaisten kohdalla sovelletaan vapautusta arvonlisäverosta. Kenenkään,jonka vuosimyynti on alle 8500 euroa, ei tarvitse maksaa myynnistä arvonlisäveroa.
1.1.2007–31.12.2010 Suomi oli mukana myös EU:n mahdollistamassa kokeilussa, jossa alennettua arvonlisäverokantaa sovellettiin tiettyihin erityisen työvaltaisiin palveluihin. Suomessa näitä olivat parturi- ja kampaamopalvelut sekä eräät pienet korjauspalvelut. Kyseiset palvelut olivat kokeiluaikana 8 %:n arvonlisäverokannan alaisia 22 %:n veron sijaan.
Arvonlisävero Ahvenanmaan ja Suomen välisessä kaupassa.
Suomen EU-jäsenyyden alkaessa Ahvenanmaalle neuvoteltiin itsehallinnon ja elinkeinojen turvaamiseksi erityisasema verotuksen suhteen. Näinollen Ahvenanmaan ei katsota kuuluvan EU:n arvonlisäveroalueeseen, vaikka Ahvenanmaa on EU:n jäsen ja perii arvonlisäveroa. Tämän vuoksi Ahvenanmaalta toimitettaviin vähäarvoisiin tuotteisiin sovelletaan tulliasetuksen 2§:n sääntöä, jonka mukaan alle 10 € määräisiä tulleja ei kerätä, jos lähetyksen kokonaisarvo on alle 22 €. Täten alle 43,48 € hintaisista tuotteista ei peritä ALVia. Eräät postimyyntiyritykset varsinkin viihde-elektroniikan alalla ovat hyödyntäneet tätä sääntöä myymällä arvonlisäverottomia tuotteita Ahvenanmaan varastoistaan postimyyntinä.
Vastaavaa käytäntöä esiintyy muuallakin ei-EU- ja EU-alueiden välisessä kaupassa, muun muassa Britannian ja Kanaalisaarten välillä.
Elintarvikkeet.
EU:ssa elintarvikkeiden ALV vaihtelee eri maissa välillä 0-25 %. Suomen elintarvikkeiden verokanta on 13 %. Ruotsin verokanta on 12 %. Useimmissa maissa on käytössä useampi verokanta, siten että ALV voi olla korkeampi seuraaville tuotteille: alkoholijuomat, teollisuusjuomat, jäätelö, makeiset, suklaa, keksit, jälkiruoat, valmiiksi keitetyt tai pitkälle jalostetut ruoat ja lemmikkieläinten ruoat. Luetteloon tällaisten tuotteiden ALV on merkitty sulkuihin. Edellä mainituin rajoituksin Isossa-Britanniassa, Irlannissa, Kyproksella ja Maltalla elintarvikkeiden ja alkoholittomien juomien ALV on nolla.
Elintarviketeollisuusliitto, SEL, AKT, PAM, päivittäistavarakauppa sekä toimihenkilöunioni esittivät vuonna 2002 elintarvikkeiden ja ruokatarjoilun ALV:n alentamista nykyisestä 17 %:sta samalle tasolle kuin se oli ennen EU:hun liittymistä eli 12 %:n. Heidän mukaansa kotitalouksien ruokamenot ovat 19 % kulutusmenoista.
Valtion taloudellinen tutkimuskeskus (VATT), Pellervon taloudellinen tutkimuskeskus (PTT) ja Turun yliopisto (TY) tutkivat elintarvikkeiden ALV:n muutosten vaikutuksia. Tutkimuksen mukaan suurin osa ALV:n alennuksesta siirtyisi kuluttajahintoihin, mutta työllisyysvaikutus jäisi vähäiseksi. Suomen ALV-tulot olivat 2005 13,7 miljardia euroa, josta kaikkien elintarvikkeiden ja rehuaineiden ALV 1,5 miljardia euroa.
Suomen akatemian ja lääkäriseura Duodecimin kokous lihavuudesta suositteli konsensuslausumassaan vuonna 2005, että alennetaan niiden elintarvikkeiden ALV:tä, joiden kulutusta ravitsemuslautakunta suosittelee lisättäväksi, kuten kasvikset, hedelmät, marjat ja vähäsuolaiset täysjyväviljavalmisteet, ja kevennetään henkilöstöravintoloiden terveellisen ruoan ALV:tä. Lihavuus on keskeinen kansanterveyteen vaikuttava tekijä. Tällä hetkellä 2/3 aikuisista miehistä ja 1/2 aikuisista naisista on ylipainoisia. Professori Markku Pekurinen Stakesista arvioi, että ylipainoisuus aiheuttaa suuremmat kustannukset terveydenhuollolle kuin tupakointi. Tero Kangas arvioi vuonna 1997 lihavuudesta aiheutuvan diabetes 2:n kulut 460 miljoonaksi € vuosittain.
Hedelmien ja vihannesten nauttimisen niukkuus sisältyy World Health Report 2003 mukaan 10 vaarallisimman kuolinsyyn listalle. Niiden kulutusta voi lisätä valistuksella, mainostamisella, saatavuudella, laadulla ja hinnalla (vihannesten ja hedelmien ALV:n poisto).
Ruoan alv-alennus lokakuussa 2009.
Vuoden 2009 joulukuuhun mennessä Suomen elintarvikkeiden arvonlisäveroton hintataso oli kohonnut noin 7 prosenttia vertailumaita korkeammaksi, sen sijaan lokakuun arvonlisäveron alentamisen myötä verollinen hintataso oli noussut vain vähän vuoden 2005 hintatasoon verrattuna. Maatalouden ja teollisuuden tuottajahintojen nousun myötä elintarvikkeiden kuluttajahinnat
kohosivat Suomessa vuoden 2007 tammikuusta vuoden 2009 syyskuuhun 10,9 prosenttia (kuvio 4.11).22 Muissa euromaissa nousu oli keskimäärin 5,9 prosenttia. Suomen kehitys poikkesi vertailumaista siten, että Suomessa elintarvikkeiden kuluttajahintojen nousu jatkui vielä vuoden 2009 alussa. Sen sijaan muissa euromaissa hintojen nousu pysähtyi jo vuoden 2008 aikana. Vuoden 2009 syyskuussa elintarvikkeiden kuluttajahintaindeksi oli
Suomessa vielä 5 prosenttia korkeampi kuin euromaissa keskimäärin, jos lähtökohtana pidetään vuoden 2007 tammikuuta.
Arvonlisäveron kritiikki.
Monet arvostelevat arvonlisäveroa regressiiviseksi veroksi, eli veroksi joka verottaa pienituloisilta eniten. Tämä siksi, että pienituloiset kuluttavat suuremman osan tuloistaan kuin hyvätuloiset ja maksavat tulojaan kohti siten suurempaa veroastetta kuin hyvätuloiset. Jos veropohjaa siirretään tuloveroista kulutusveroihin säästämiseen menevät rahat karkaavat verottajalta ja kulutusverotuksen pitää olla sitäkin ankarampaa saman rahasumman keräämiseksi. Arvonlisäveron kannattajat puolustelevat arvonlisäveroa sanomalla että suurituloiset myös kuluttavat enemmän kuin pienituloiset ja verotus on siksi progressiivista. Siihen esimerkiksi Tax Research UK sanoo että verojen progressiivisuus tai regressiivisyys mitataan lähes yleismaailmallisesti veron määrällä suhteutettuna yksilön tuloihin, ja tällä mittapuulla ALV on selvästi regressiivinen.
Arvonlisävero muissa maissa.
Arvonlisävero on Euroopassa yleinen ja sitä tavataan myös EU:n ulkopuolisissa Euroopan maissa. Yhdysvalloissa ei kanneta arvonlisäveroa, vaan sen tilalla on pienehkö osavaltiokohtainen myyntivero ("sales tax").


United Parcel Service.
UPS (aikaisemmalta nimeltään United Parcel Service) on maailman suurin lähettiyritys; se toimittaa yli 13 miljoonaa toimitusta päivässä yli 200 maahan. Sen pääkonttori sijaitsee Atlantassa Yhdysvalloissa. Yritys perustettiin alkujaan Seattlessa 1907 nimellä "American Messenger Company".
Historia.
Vuonna 1907 19-vuotias Jim Casey perusti America Messenger Companyn Seattleen Washingtonin osavaltioon, lainattuaan ystävältään 100 dollaria tähän tarkoitukseen. Vuonna 1913 Jim Casey ja Evert McCabe päättivät aloittaa yhteistyön ja hankkivat T-mallin Fordin ja antoivat yhtiölle nimen Merchants Parcel Delivery. Vuonna 1919 yhtiö laajensi toimintojaan Seattlen ulkopuolelle Oaklandiin Kaliforniaan ja antoivat yhtiölle uuden nimen United Parcel Service.
Kalusto.
Yhtiön Yhdysvalloissa käyttämät lähettiautot näyttävät varsin vanhoilta muiden lähettiyhtiöiden autoihin verrattuna ja niistä onkin tullut ajan saatossa yhtiön tavaramerkki. Autot valmistaa Grumman-Olson ja ne on suunniteltu yhdessä UPS:n kanssa vuonna 1966. Suomessa yhtiö käyttää Mercedes-Benz Sprinter ja Vario kuorma-autoja. Autot muistuttavat pakettiautoja, mutta ovat kaikki rekisteröity kuorma-autoiksi. UPS toimii lähes koko Suomessa, mutta ostaa alihankintana palvelut muualla kun pääkaupunkiseudulla.
Kritiikki.
UPS:ää on kritisoitu mm. lähetysten huolimattomasta käsittelystä ja lähetysten vakuutusmaksujen saamisen vaikeudesta. Jotkut ovat menneet niin pitkälle että ovat luoneet kokonaisen internet-sivuston UPS-kritiikilleen. Kuuluisin näistä lienee United Package Smashers. Kyseisen sivuston perusti eräs vihainen paketin vastaanottaja Michiganista. Tämän jälkeen sivustolle on lähetetty useita kuvia ja kertomuksia UPS:n kaltoinkohtelemista paketeista. Myös muita internet-sivustoja aiheesta on olemassa, joillakin niistä perustajat kertovat vain itse huonoista kokemuksistaan ja jotkut toimivat United Package Smashersin tavoin.


Puhetta tukeva ja korvaava kommunikaatio.
Puhetta tukeva ja korvaava kommunikaatio (engl. Augmentative and Alternative Communication, lyhenne AAC) tarkoittaa jotakin erityistä viestintämenetelmää, jota henkilö käyttää vamman tai neurologisen poikkeavuuden takia puheen sijaan tai puheen rinnalla.
AAC on tavallisimmin viittomien tai graafiset merkkijärjestelmän (kuva- ja kirjoituskommunikointi) käyttöä. Eräs usein käytetty standardisoitu kuvakommunikaatiojärjestelmä on PCS (Picture Communication Symbols).
AAC on usein käytössä autistisilla ja dysfaattisilla henkilöillä, toisinaan kehitysvammaisillakin henkilöillä, joiden kommunikaatio on vaikeaa. Puhetta tukevia ja korvaavia menetelmiä käyttäyvät myös aikuisiällä vammautuneet ihmiset, jotka ovat menettäneet puhe- tai kielikykynsä esimerkiksi onnettomuuden tai aivojen verenkiertohäiriön seurauksena.
Kommunikaatiomenetelmät ovat nykyään sen verran kehittyneet, että jos ihmisellä on yksikin tahdon alainen lihas, voidaan sen varaan rakentaa kommunikaatiomenetelmä.


Autismi.
Autismi-nimitys tulee muinaiskreikan sanasta "autos" (αὐτός), joka tarkoittaa itseä. Sveitsiläinen psykiatri Eugen Bleuler kehitti sanan vuonna 1916 kuvaamaan kontaktikyvyttömyyttä, omiin maailmoihin uppoutumista ja muita ihmisiä kohtaan tunnettua välinpitämättömyyttä. Sanaa alettiin käyttää 1940-luvulla kuvailemaan, miltä Kannerin ja Aspergerin oireyhtymiin liittyvä käyttäytyminen vaikuttaa ulkoa päin tarkasteltuna. Nykyisin autismilla voidaan viitata edellä mainittuihin tai muihin autismin kirjon oireyhtymiin, mutta usein autismia käytetään myös pelkästään Kannerin oireytymän synonyymina. Tämä artikkeli käsittelee Kannerin oireyhtymää.
Kannerin oireyhtymä johtuu aivojen ja muun keskushermoston synnynnäisestä neurobiologisesta poikkeavuudesta, joka aiheuttaa useimmille oireyhtymän kantajille muun muassa hormonitoiminnan poikkeavuuksia. Oireyhtymän tunnuspiirteet ovat yleensä selvästi havaittavissa jo ennen kolmen vuoden ikää, minkä vuoksi sitä kutsutaan myös infantiiliksi eli varhaislapsuuden autismiksi. Nimitys on kuitenkin sikäli harhaanjohtava, että kyse on pitkälti elinikäisistä ominaisuuksista. Vaatimus joidenkin oireiden alkamisesta ennen kolmen vuoden ikää ei ole myöskään ehdoton, sillä ICD-10-luokituksesta löytyy myös nimike "alkamisiältään epätyypillinen autismi, F84.10".
Puhumattomuuden tai älyllisen kehitysvamman yhteydessä käytetään Yhdysvalloissa usein epävirallista nimitystä LFA ("Low Functioning Autism"), syvä autismi. Muiden Kannerin autistien kohdalla käytetään nimitystä HFA ("High Functioning Autism") eli lievä tai hyvätasoinen autismi. Näiden nimikkeiden käyttö ei ole kuitenkaan vakiintunutta ja lievällä autismilla saatetaan tarkoittaa myös Aspergerin oireyhtymää.
Noin 0,6 promillea suomalaisista on diagnosoituja Kannerin autisteja, joten heitä on Suomessa noin 3000. Oireyhtymä on miehillä noin kolme kertaa yleisempi kuin naisilla
Autistien hormonitoiminta ja muut fysiologiset reaktiot.
Veren seerumin serotoniinipitoisuudet ovat Kannerin syndroomaisilla lapsilla yleensä moninkertaiset verrattuna muihin lapsiin. Korkeiden serotoniinitasojen on myös havaittu korreloivan autististen piirteiden voimakkuuden kanssa. Vain pienellä osalla lievimmistä tapauksista on havaittu olevan normaalit serotoniinitasot.
Kannerin autistien kortisolin vuorokausivaihtelu poikkeaa valtaväestöstä siten että heillä on aamuisin pienemmät ja iltaisin suuremmat kortisolipitoisuudet. Autistien kortisoliprofiilissa on myös huomattavan suuria yksilöllisiä eroja. On myös huomattu, että muiden lasten kanssa leikkiminen nostaa kortisolipitoisuuksia autisteilla, mutta ei valtaväestöllä.
Lievästi autististen ihmisten (LFA) keskushermoston on havaittu reagoivan valtaväestöstä poikkeavalla tavalla katsekontaktiin: suora katsekontakti rauhoittaa valtaväestöllä keskushermoston toimintaa, mutta kiihdyttää sitä lievästi austistisilla ihmisillä.
Kannerin oireyhtymän ominaispiirteet.
Kannerin oireyhtymän ilmenemismuodot ovat yksilöllisiä ja riipuvat muun muassa henkilön älykkyydestä. Tyypillistä on myös se, että oireisto lievenee ainakin jonkin verran iän karttuessa. Yksittäisen autistin kehitystä on kuitenkin mahdoton ennustaa etukäteen.
Kannerin autistien mielenkiinto ei kohdistu luontaisesti muihin ihmisiin, vaan fyysiseen ympäristöön ja sen esinemaailmaan sekä niihin aistimuksiin, joita he kykenevät tuottamaan itselleen oman ruumiinsa avulla sekä vuorovaikutussuhteessa esineiden ja muun materian kanssa.
Ulospäin Kannerin autismi näkyy ennen kaikkea stimmailun kaltaisena poikkeavana itseilmaisuna ja sosiaalisen viestinnän kuten puheen niukkuutena tai poissaolona. Stimmit ovat autisteille tyypillistä elehdintää kuten esimerkiksi käsien räpyttely. Stimmit saattavat merkitä innostumista tai kiihtymistä ja stimmailua käytetään yleisesti myös stressinhallintaan. Stimmailu-termi ("eng. stimming") on vähitellen korvaamassa näistä eleistä aiemmin käytetyt negatiivisesti värittyneet ilmaisut kuten stereotyyppinen, rajoittunut ja toistava käytös tai "motoriset maneerit".
Monella autistilla on myös Touretten oireyhtymä, joka saattaa ilmetä esimerkiksi muiden tai oman puheen toisteluna.
Autismiin liittyy toisinaan myös erityislahjakkuuksia ja autisteilla on usein hyvä visuaalinen muisti.
Kannerin oireyhtymään liittyviä ongelmia.
Kannerin oireyhtymään liittyy tyypillisesti kogniivisen kehityksen viivästymä ja noin 75 prosentilla Kannerin autisteista on merkittävä älyllinen kehitysvamma. Useimmilta Kannerin autisteilta puuttuu spontaanius, aloitekyky ja luovuus vapaa-ajan suunnittelussa ja heillä on vaikeuksia ideointia, soveltamista ja päätöksentekoa vaativissa töissä. Kannerin autistien harjaannuttamisessa saatetaan törmätä siihen ongelmaan, että yksittäisten taitojen oppiminen perustuu pelkkään yksityiskohtaiseen ulkoa opetteluun ilman opeteltavaan asioihin kytkeytyvän kokonaisuuden sisäistämistä. Autisti saattaa esimerkiksi oppia harjaamaan hampaansa oma-aloitteisesti vessan peilin edessä vihreällä hammastahnalla, mutta hän ei osaa tai uskalla harjata hampaitaan, jos hammastahnan väri vaihtuu toiseksi. Autistit saattavat myös tehdä asioita väärässä järjestyksessä, kuten pukea kengät ennen sukkia. Vain noin 10 % aikuisista Kannerin autisteista pystyy elämään itsenäisesti.
Kehitysvammaiset autistilapset suoriutuvat muita kehitysvammaisia lapsia huonommin ns. mielen teoriaa mittaavista testeistä. Mielen teoriassa on pohjimmiltaan kyse kyvystä ymmärtää ja muistaa, että muut ihmiset eivät tiedä automaattisesti kaikkea sitä, mitä itse tietää, eivätkä muiden ihmisten aistimukset, mieltymykset ja reagointitavat ole välttämättä samoja kuin itsellä. Klassisessa mielen teoriaa mittaavassa kokeessa henkilö A laittaa esineen laatikkoon numero 1 koehenkilön nähden. Tämän jälkeen A poistuu ja huoneeseen saapuu henkilö B, joka siirtää esineen laatikosta numero 1 laatikkoon numero 2. Sen jälkeen A tulee takaisin ja koehenkilöltä kysytään, mistä hän luulee A:n etsivän esinettä. Jos koehenkilö vastauksena on laatikko numero 2, tämä tulkitaan johtuvan mielen teorian puutteellisesta hallinnasta.
Kannerin oireyhtymään liittyy tyypillisesti myös vuorovaikutusongelmia. Tutkimusten mukaan noin puolet Kannerin autisteista ei opi puhumaan tai puhe jää vähäiseksi.
Puhuvat autistit oppivat kieliopin keskimäärin muita lapsia hitaammin, ja saattavat ymmärtää vertauskuvalliset ilmaukset hyvin konkreettisesti. Joidenkin autistien puhe on lisäksi erikoista tai äänensävy yksitoikkoinen.
Puhuvillakin autisteilla saattaa olla suuria vaikeuksia ymmärtää puhetta ja ilmaista itseään suullisesti. Jopa sellaisten perusasioiden kuin nälän, janon ja väsymyksen ilmaiseminen ei välttämättä onnistu kielellisesti. Vaikka monilla autisteilla on vaikeuksia ymmärtää ja tuottaa puhuttua kieltä, heillä voi olla kyky ymmärtää ja tuottaa visuaalista kieltä. Jotkut autistit kommunikoivatkin parhaiten viittomien ja kuvien avulla.
Jotkut lapsena puhumattomuudesta kärsineet autistit kertovat jälkeenpäin, että he ymmärsivät lapsena hyvin puhetta, mutta eivät kuitenkaan muistaneet sanoja yrittäessään puhua itse. Toisaalta on olemassa havaintoja myös siitä, että ihmiset olettavat usein autistin ymmärtävän puhetta paremmin kuin tämä todellisuudessa ymmärtää. Tilanteissa, joissa autisti ei pysty prosessoimaan hänelle suunnattua puhetta, nähdään usein agressiivista tai muuta häiriökäyttäytymistä. Itsensä vahingoittaminen esim. rannetta puremalla on yleistä etenkin silloin, kun autismiin liittyy vaikea-asteinen älyllinen kehitysvammaisuus.
Kannerin autistien on havaittu lukevan silmien ilmeitä valtaväestöä huonommin. Toisaalta heidän on todettu havainnoivan enemmän puhekumppanin suuta kuin silmiä ja suun ilmeiden on todettu välittävän niin ikään merkittävää informaatiota toisen ihmisen tunnetiloista.
Autisteilla on havaittu ongelmia myös informaation automaattisessa muistiprosessoinnissa. Episodisen muistin ongelmat saattavat vaikeuttaa pidempien keskustelujen käymistä, jos esimerkiksi 10 minuuttia sitten puhutut asiat ovat jo kadonneet mielestä. Tämä ilmiö saattaisi selittää autisteilla esiintyvää semanttista harhailua.
Myös aistiherkkyys aiheuttaa autisteille usein suuria ongelmia. Puutteellisen kommunikointikykynsä sekä kanssaihmisten puutteellisen aistiyliherkkyystietämyksen vuoksi autistit joutuvat helposti tilanteeseen, jossa he altistuvat aistien ylikuormitusta aiheuttaville ärsykkeille. Jos tilanteesta ei ole ulospääsyä, se saattaa johtaa siihen, että autisti huutaa, rikkoo esineitä tai tönii muita. Kyseistä ilmiötä nimitetään usein "haastavaksi käytökseksi". Haastavan käytöksen syy ei kuitenkaan ole yleensä autismissa sinänsä, vaan se on tilannetekijöistä johtuvaa. Maailman kuuluisimpiin autisteihin lukeutuva Temple Grandin on kuvaillut äärimmäisen ääniherkän ihmisen altistumista melulle kokemuksena, joka muistuttaa sitä, kuin ihminen olisi sidottu ratakiskoihin junan lähestyessä.
Autisteilla esiintyy myös aistien aliherkkyyttä ja unihäiriöitä ja 20–30 prosentilla esiintyy epilepsiaa.
Lorna Wingin kolmijako.
Kahdeksankymmentäluvulla vaikuttanut autismitutkija Lorna Wing jakoi autistit kolmeen sosiaalisen käytöksen perusteella muodostamaansa ryhmään. "Eristäytyvien" autistien kielelliset valmiudet ovat usein vähäiset ja he tarvitsevat usein jatkuvaa apua ja huolenpitoa. Eristäytyvät autistit elävät Wingin mukaan omassa maailmassaan ja heidän on hyvin vaikea toimia jatkuvassa kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa. Muutokset arjen rutiineissa synnyttävät heissä levottomuutta.
"Passiivisten" ryhmään kuuluvilla autisteilla on eristäytyviä parempi kyky kommunikoida, ja heillä on paremmat valmiudet oppia asioita ja hallita käyttäytymistään, mutta äkilliset muutokset ovat heillekin vaikeita sietää. "Aktiivisten ja erikoisten" autistien käytös saattaa puolestaan vaikuttaa estottomalta tai itsekeskeiseltä.
Diagnostiset kriteerit.
Varhaislapsuuden autismille on ominaista ennen kolmen vuoden ikää ilmenevä poikkeava kehitys, eikä lapsella ole ollut tavallisesti edeltävää täysin normaalia kehitysjaksoa. Kannerin oireyhtymälle luonteenomainen poikkeava toiminta ilmenee molemminpuolisessa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja viestinnässä. Lisäksi oireyhtymään kuuluu kapea-alaista, kertautuvaa käyttäytymistä. Erityisesti pieni autistinen lapsi voi olla kovin kiintynyt johonkin epätavalliseen, tyypillisesti kovaan esineeseen. Lapsella voi ilmetä suurta vastustusta esim. kodin koriste-esineiden tai huonekalujen paikan vaihdoksille. Myöhemmin kaavamaisina
kiinnostuksen kohteina voivat olla esim. päivämäärät, reitit tai aikataulut.
Kannerin oireyhtymän syyt ja yleistyminen.
Kannerin autismi johtuu useimmiten yksilön geeniperimän ja raskaudenaikaisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta, mutta toisinaan myös kromosomeissa taikka geeneissä tapahtuneista mutaatioista. Tällä hetkellä tiedetään jo yli sadasta autismiin liittyvästä geenistä. Esimerkiksi äidiltä peritty CNTNAP2-geenin mutaatio liittyy kielen kehityksen viivästymiseen.
Myös äidin hoitamattoman kuumeilun, vauvojen hoitamattoman keltaisuuden ja talviaikaan syntymisen on todettu olevan yhteydessä autismiin.
Autismidiagnoosien kasvu Yhdysvalloissa 1993 - 2003
Kannerin oireyhtymän diagnoosit ovat yleistyneet huomattavasti 1990-luvun alusta. Neljännes oireyhtymän lisääntymisestä on selitettävissä sillä, että kehitysvammaiset autistit saavat nykyisin kehitysvammadiagnoosin lisäksi myös autismidiagnoosin. Myös erotusdiagnoosi psykoosiin ja persoonallisuushäiriöihin on selkeytynyt.
Muita syitä Kannerin oireyhtymän yleistymiseen ovat lastenteon siirtyminen yhä myöhäisemmäksi sekä lisääntynyt masennuslääkkeiden käyttö. Yli 35-vuotiaalla synnyttäjällä on 30 prosenttia suurempi riski saada autistinen lapsi ja myös isän iäkkyys kasvattaa riskiä saada autistinen lapsi.
Raskaudenaikainen masennuslääkkeiden käyttö voi moninkertaistaa riskin saada autistinen lapsi. Myös epilepsian, kaksisuuntaisen mielialahäiriön, migreenin, masennuksen ja skitsofrenian hoitoon käytetyn natriumvalproaatin nauttiminen alkuraskauden aikana lisää sikiön autismiriskiä.
Historiaa.
Ensimmäisiä kuvauksia mahdollisista autistisia piirteitä omaavista henkilöistä löytyy jo antiikin Kreikasta. 1900-luvun puolivälin jälkeen tutkijat ovat pystyneet aiempien kuvausten perusteella diagnosoimaan osan näistä henkilöistä autistisiksi. Esimerkiksi Hippokrates monien muiden kreikkalaisten lääkäreiden ohella ryhmitteli nk. jumalallisiin sairauksiin kuuluviksi kaikki selittämättömät ja vakavat käyttäytymishäiriöt. Usein outoja käyttäytymispiirteitä pidettiin pahojen riivaajien aiheuttamana. Joissakin paikoissa, kuten Venäjän ortodoksisessa kirkossa, näistä samoista käyttäytymispiirteistä kärsiviä pidettiin päinvastoin "siunattuina hulluina" eli uskottiin poikkeavan käyttäytymisen olevan jumalallista alkuperää. Näitä ihmisiä kunnioitettiin suuresti.
Mahdollisesti tunnetuin jälkeenpäin diagnosoitu tapaus on ranskalaisen neurologin, Jean Marie Itardin kuvaus Victor-nimisestä pojasta. Victor löydettiin 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa Aveyronin metsästä, jonka vuoksi Victor tunnetaan myös nimellä "Aveyronin villi poika". Hän oli löytöhetkellä noin 11-vuotias ja hänen arvioitiin eläneen 4-5 vuoden ajan hylättynä metsässä. Itard kiinnostui Victorin kohtalosta ja alkoi intensiivisesti opettaa häntä vuodesta 1801 lähtien. Myöhempien tutkimusten mukaan Victorille ominaiset käyttäytymispiirteet, kuten liikunnallinen ketteryys ja toisaalta sosiaaliseen kontaktiin kykenemättömyys, samoin kuin puhumattomuus ja sensoriset poikkeavuudet ovat ominaisia autistisille lapsille. Kuollessaan 40-vuotiaana hän oli oppinut lukuisia sosiaalisessa elämässä tarvittavia taitoja kuten ilmaista itseään ja tarpeitaan eleillä ja ilmeillä, siistit pöytätavat, vaatteiden pitämisen ja joukossa liikkumisen. Viktorin tapaus osoittaa, että jotkut villilapsista ovat saattaneet joutua autismin johdosta vanhempiensa hylkäämiksi.
Kliinisessä mielessä sanaa autismi käytti ensimmäisen kerran vuonna 1911 sveitsiläinen psykiatri Eugen Bleurer, joka viittasi sillä skitsofrenisiinpotilaisiin, joilla oli taipumus vetäytyä omiin oloihinsa. Itävalalais-amerikkalainen lastenpsykiatri Leo Kanner käytti ensimmäisenä sanaa autistinen kuvaamaan autismia sen nykyisessä merkityksessään. Koska Kanner katsoi, että autismin saattoi havaita jo kahden ensimmäisen ikävuoden aikana, hän nimesi oireyhtymän "varhaislapsuuden autismiksi". Kyseinen oireyhtymä tunnetaan myös nimellä Kannerin syndrooma. Kanner julkaisi vuonna 1943 tutkimuksen, jossa kuvasi yhtätoista lasta, jolla oli varhaislapsuuden autismi. Vuonna 1968 Kanner julkaisi uuden tutkimuksen, jossa raportoi kyseisten henkilöiden elämänkulkua lapsuuden jälkeen.
Kannerin kuvaamat lapset eivät osanneet tehdä yhteistyötä muiden ihmisten kanssa esim. tarttumalla äitiään kaulasta, kun tämä koetti nostaa heitä. Lisäksi lapset välttelivät muiden ihmisten kanssa tapahtuvaa kommunikointia. He ymmärsivät kyllä puhetta, mutta heidän oma puheensa rajoittui yleensä yksittäisten lauseiden ja sanojen toistamiseen. Tämä toistava puhe muodostui yleensä aiemmin kuultujen lauseiden toistelusta, minkä lisäksi he saattoivat hokea itsekseen yksittäisiä sanoja tai absurdeja lauseita, jotka liittyivät usein heidän erikoiskiinnostuksen kohteisiinsa. Varsinainen kommunikatiivinen puhe alkoi yleensä vasta 5-6 vuoden iässä, mutta puhuminen ei tapahtunut silloinkaan oma-aloitteisesti. Osa tutkittavista pysyi täysin puhumattomina elämänsä loppuun asti.
Kannerin kuvaamille lapsille oli tyypillistä, että he vastasivat aikuisten heille kohdistamiin kysymyksiin vasta, kun kysymys oli toistettu monta kertaa. Varhaislapsuudessaan lapset vastasivat myöntävästi yleensä toistamalla kysymyksen sanasta sanaan. Lisäksi oli tavallista, että lapset käyttivät itsestään sanaa sinä ja puhekumppanistaan sanaa minä.
Kannerin kuvaamat lapset saattoivat myös päästellä outoja ääniä ja viihdyttää itseään epätavallisilla, rytmisesti toistuvia liikkeitä, kuten pään heiluttelulla puolelta toiselle. Joillain oli tapana heitellä huvikseen esineitä lattialle. Tämä niin sanottu toistava käyttäytyminen korvautui yleensä myöhemmin intensiivisillä harrastuksilla ja kiinnostuksen kohteilla, joihin liittyen he saattoivat esittää loputtomasti kysymyksiä.
Lapset eivät leikkineet muiden lasten kanssa, vaan olivat onnellisimmillaan saadessaan puuhastella omassa rauhassa. Lapset antoivat lisäksi sellaisen vaikutelman, etteivät katsoisi kanssaihmisiä koskaan kasvoihin tai kiinnittäisi heihin muutenkaan mitään huomiota. Tästä huolimatta jotkut heistä saattoivat muistaa ulkoa jokaisen lapsiryhmän jäsenen silmien värin sekä muita yksityiskohtia heidän ulkonäöstään.
Ympäristössä tai päivittäisten toimien suorittamistavassa tapahtuvat muutokset saattoivat järkyttää syvästi lasten mielenrauhaa, mikä johti joidenkin lasten kohdalla raivokohtauksiin. Taipumus saada raivokohtauksia väheni kuitenkin huomattavasti heidän varttuessaan.
Monilla oli suuria syömisvaikeuksia, johon saattoi liittyä myös oksentelua. Lisäksi lapsilla ilmeni aistiherkkyyttä, joka ilmeni muun muassa kovia ääniä kuten pölynimurin hurinaa kohtaan tunnettuna vastenmielisyytenä.
Tutkittavat menestyivät hyvin visuaalista erottelukykyä mittaavassa Seguinin lautatestissä, ja monet pystyivät muistamaan ulkoa hämmästyttävän tarkasti äärimmäisen laajoja ja monimutkaisia rakenteita. Heillä oli yleensä erinomainen ulkomuisti, ja he saattoivat oppivat jo 2-3-vuotiaina helposti ulkoa loruja ja listoja, kuten Yhdysvaltojen menneiden presidenttien nimet tai aakkoset etu- ja takaperin. Tutkittavien lukemaan oppiminen oli nopeaa, mutta he lukivat monotonisella äänellä. Monilla tutkittavilla oli lisäksi kömpelö kävelytyyli ja huono karkeamotoriikka.
Kaikki Kannerin kuvaamat lapset tulivat älymystöä edustavista perheistä ja lähes kaikilla oli sukulaisia, jotka mainittiin Kuka kukin on -kirjassa tai Yhdysvaltojen kuuluisia tiedemiehiä esitelleessä American Men of Science -teoksessa. Heidän lähisukulaisensa olivat useimmiten henkilöitä, jotka omistivat aikansa lähinnä tieteelliselle, kirjalliselle tai taiteelliselle toiminnalle, eivätkä olleet kovin kiinnostuneita muista ihmisistä.
Äärimmäinen sosiaalinen eristäytyneisyys eli "syvä erakkous" yhdisti suurinta osaa Kannerin kuvaamista lapsista vielä aikuisiällä. Suurin osa heistä ei kommunikoinut aikuisenakaan muiden ihmisten kanssa. Muutama kykeni kouluiässä osallistumaan hyvin yksinkertaiseen keskusteluun, mutta taantui laitoshoidon aikana jälleen täyteen puhumattomuuteen. Kanner kritisoikin valtion sairaaloiden silloista tapaa sijoittaa autistit syvästi kehitysvammaisten tai psykoottisten ihmisten joukkoon, koska se ei antanut heille mahdollisuutta kehittää ja ylläpitää kommunikaatiotaitojaan.
Vain kaksi tutkituista pystyi hankkimaan itselleen kunnollisen koulutuksen ja elämään itsenäistä elämää. Toinen heistä suoritti lukion jälkeen tutkinnon ranskan kielessä, ja elätti sen jälkeen itsensä pankkivirkailijana. Vapaa-ajallaan hän toimi muun muassa erilaisten yhdistysten luottamustehtävissä. Hän oli luotettavan, tarkan, tasapainoisen ja itsenäisen ihmisen maineessa, mutta osallistui vain harvoin vapaamuotoiseen keskusteluun. Toinen työllistyi valtionhallintoon, jossa häntä pidettiin esimerkillisenä työntekijänä. Hänen esimiehensä raportoi hänen olevan työssään luotettava ja huolellinen sekä huomaavainen työtovereitaan kohtaan.
Vanhentuneita käsityksiä autismin syistä.
Varhaislapsuuden autismia luultiin aiemmin usein skitsofreniaksi, koska myös skitsofreenikot saattavat pysytellä omissa oloissaan ja höpistä itsekseen outoja lauseita. Kahta Kannerin kuvailemaa autistia oltiinkin ehditty luulemaan skitsofreenikoiksi. Lorna Wingin mukaan etenkin aktiivisten ja erikoisten alaryhmään kuuluvia autisteja saatettiin luulla psyykkisesti sairaiksi. Kannerin käyttämä skitsofrenian oirekuvauksesta lainattu termi "autistinen" lisäsi vielä käsitteiden sekaantumisen riskiä.
Virhediagnoosin mahdollisuutta lisää edelleen se, että Suomessa käytössä olevan tautiluokituksen mukaan skitsofreniadiagnoosi voidaan antaa pelkän puhumattomuuden ja vähäpuheisuuden perusteella, vaikkei henkilöllä esiintyisikään harha-aistimuksia, vainoharhaisuutta tai kokemuksia yliluonnollisista tapahtumista.
Joillain autisteilla saattaa ilmetä ohimenevää reaktiivista psykoottisuutta, mutta se ei johdu yleensä skitsofreniasta, vaan elimistön äärimmäisestä stressitilasta.
Skitsofrenian sekoittamisesta autismiin seurasi, että autismi sijoitettiin kansainvälisessä tautiluokituksessa skitsofrenian alaluokaksi ja siitä käytettiin rinnakkaisnimitystä varhaislapsuuden psykoosi. Autismi siirrettiin omaksi tautiluokakseen vasta 1980-luvulla, ensin muissa maissa ja lopulta myös luokituksen suomalaisessa versiossa. Autismi oli muista Pohjoismaista poiketen kansainvälisen tautiluokituksen suomenkielisessä versiossa psykoosi-nimikkeen alla silti vielä vuonna 1994.
Itävaltalais-amerikkalainen itseoppinut psykoanalyytikkko Bruno Bettelheim kehitti 1960-luvulla teorian, jonka mukaan autismi johtuu siitä, että lapsen huoltaja tai hoitaja kohtelee häntä huomattavan tylysti, koska toivoo, ettei lasta olisi olemassa. Psykiatrit kautta maailman alkoivat uskoa tähän ns. "jääkaappiäititeoriaan" ja Bettelheimista tuli maailmankuulu. Kaksosilla tehdyt tutkimukset todistivat myöhemmin Bettelheimin teorian vääräksi. Lisäksi Westermarck-efekti ja kaksostutkimukset ovat osoittaneet, että geeneillä on suurempi vaikutus yksilön persoonallisuuteen kuin lapsuuden kokemuksilla.
Vasta yhdeksänkymmenluvulle tultaessa Suomessa alkoi vallita yksimielisyys siitä, että autismissa on kyse neurologisesta poikkeavuudesta eikä mielenterveyden häiriöstä. Tämän myötä vanhempien syyllistäminen loppui, eikä autistisia lapsia suljettu enää laitoksiin. Laitoshoito on kuitenkin edelleen yleistä joillain paikkakunnilla, vaikka kansainvälisissä suosituksissa pitäisi siirtyä perhekeskeiseen avohoitoon.
Aikaisempia käsityksiä autismista on leimannut myös rinnastus persoonallisuushäiriöön.
Persoonallisuushäiriön puhkeamiseen vaikuttavat kuitenkin pääosin ympäristötekijät eivätkä geenit. Lapsen huonot kokemukset ja nuoruusiän kärsimykset aiheuttavat vääristynyttä vuorovaikutusta ympäristön kanssa. Esimerkiksi narsistisessa persoonallisuushäiriössä henkilö elää muiden ihailusta ja huomiosta ja pyrkii käyttämään muita hyväksi oman egon pönkittämisessä ja omien tarpeiden saavuttamisessa. Autisti taas ei yleensä edes ole kovin kiinnostunut siitä mitä muut ajattelevat, koska sosiaalinen huomio ei tarjoa hänelle samanlaista palkintoa kuin narsisteille tai "normaaleille". Narsisteilla on myös yleensä erittäin voimakas kilpailuvietti, joka usein puuttuu taas autisteilta. Narsisti haluaa olla parempi, pystyvämpi, kunnioitetumpi ja nokkimisjärjestyksen huipulla. Hyvätasoinen autisti tajuaa oman erilaisuutensa ja erillisyytensä, eikä ole kiinnostunut sosiaalisesta kilpailusta.
Autismi voidaan joskus sekoittaa heikon kommunikaatiokyvyn takia myös dysfasiaan.
Kansainvälinen autismiliike.
Maailmalla on vietetty vuodesta 2005 lähtien vuosittaista Autistien oikeuksien päivää ja vuodesta 2008 lähtien myös YK:n alaista Maailman autismitietoisuuden päivää.
Kannerin autistien hoito ja kuntoutus.
Autismin aiheuttamiin oireisiin ei ole olemassa toimivaa lääkehoitoa. Melatoniini saattaa lievittää autisteilla esiintyvää pitkää nukahtamisviivettä, mutta se lisää toisaalta yöunen katkonaisuutta.
Kehitysvammaisten Kannerin autistien kuntoutuksen tarkoituksena on parantaa heidän elämänlaatuaan ja itsenäistä selviytymistään. Kuntoutuksessa keskitytään nykyisin tyypillisesti yksilöllisen kommunikointitavan etsimiseen ja vahvistamiseen sekä arjen ja sosiaalisten tilanteiden harjoitteluun. Autisteja kuntoutetaan toisinaan myös taide tai ratsastusterapialla.
Suurin osa Kannerin autisteista saa erityisopetusta, jossa kommunikaatiota pyritään helpottamaan puhetta tukevin ja korvaavin kommunikaatiomenetelmin. Puhevaikeuksista kärsiville autisteille on kehitetty kolmen viime vuosikymmenen aikana kuvallisia ja manuaalisia viestinnän apuvälineitä, joiden tuloksena on ollut sosiaalisen toiminnan paraneminen ja haastavan käyttäytymisen väheneminen..
Norjalais-amerikkalainen psykolgi Ole Ivar Lovaas kehitti 1970-luvulla käyttäytymisterapeuttisen intensiivikuntoutuksen, josta käytetään nimitystä Lovaasin menetelmä tai ABA (Applied behavior analysis). Lovaasin menetelmä perustuu 1900-luvun alkupuolella kehitettyyn behavioristiseen ihmiskäsitykseen ja etenkin B. F. Skinnerin ehdollistamiseen perustuvaan mekanistiseen oppimisteoraan. Skinnerin mukaan ihmisen toivottuja käyttäytymismuotoja tuli palkita ja ei-toivotuista käyttäytymismuodoista tuli seurata rangaistus. Menetelmässä käytettiin rangaistuksena vielä 1990-luvulla jopa fyysistä väkivaltaa kuten läimäyttelyä, nipistelyä, tukistamista ja sähköshokkeja. Rangaistusten käytöstä luovuttiin myöhemmin, mutta ei-toivottu käytös, kuten sormien heiluttelu, pyritään silti edelleen lopettamaan tiukkojen kieltojen ja käskyjen avulla.
Lovaasin menetelmä perustuu tyypillisesti monen vuoden pituiseen terapiajaksoon, jossa lasta kuntoutetaan jopa kahdeksan tuntia päivässä ikävuosina 2-5. Palkkiona käytetään yleensä makupaloja ja mieluisia aistielämyksiä kuten mahdollisuutta seurata hyrrän pyörimisliikettä.
Suomessa autistien kuntoutukseen tarjotaan nykyisinkin Lovaasin menetelmän pohjalta kehitettyä varhis-kuntoutusta. Myös 1950-luvulla kehitettyä sensorisen integraation terapiaa (SI-terapia) on tarjolla, mutta se on tutkimusten mukaan vaikutuksetonta.
Autismikuntoutuksen historiaa.
Saksalais-yhdysvaltalainen itseoppinut psykoanalyytikko Bruno Bettelheim kehitti toisen maailmansodan jälkeen mainetta niittäneen autistilapsille suunnatun psykoanalyyttiseen ihmiskäsitykseen perustuvan kuntoutusmuodon, johon pyrittiin sisällyttämään runsaasti terapeutin ja potilaan välisiä fyysisiä hellyydenosoituksia sekä ulosteilla leikkimistä. Tarkoituksena oli, että potilas kävisi monivuotisen laitoshoitojakson aikana varhaislapsuuteen kuuluvan kehitysvaiheen (ns. "pottavaihe") uudelleen läpi rakastavan ja hyväksyvän terapeutin rinnalla. Bettelheimin terapiaa pidettiin sensaationa ja hänen johtamansa klinikan toimintaa rahoitettiin avokätisesti, koska kyseisellä terapialla hoidettujen lasten autistisuuden väitettiin vähenevän huomattavasti ja joidenkin oireet katosivat kuulema kokonaan. Terapian vaikuttavuudesta ei tehty kuitenkaan ulkopuolisia selvityksiä ja myöhemmin paljastui, että Bettelheimilla oli voimakas taipumus tosiasioiden vääristelyyn. Bettelheimia syytettiin lisäksi muun muassa potilaidensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Kannerin autisteja ollaan yritetty kuntouttaa aiemmin myös psykoterapialla.
Kuuluisia Kannerin autisteja.
Cambridgen yliopiston Autismitutkimuskeskuksen johtajan Simon Baron-Cohenin sekä kehityspsykologi Erik H. Eriksonin mukaan on aihetta epäillä, että myös Albert Einstein oli autismin kirjolla. Koska Einstein oppi puhumaan vasta täytettyään kolme vuotta, hänen diagnoosinsa olisi Kannerin oireyhtymä (HFA).
Aiheesta muualla.
Neurologiset poikkeavuudet


Neurologinen poikkeavuus.
Neurologisiksi poikkeavuuksiksi tai neurobiologisiksi kehityshäiriöiksi ovat lääketieteellisen nykytutkimuksen mukaan osoittautumassa jotkin sellaiset oireistot, joita aikaisemmin pidettiin jopa mielisairauksina tai psykooseina.
Lasten neurologiset poikkeavuudet voivat olla synnynnäisiä tai kehityksellisiä eli lapsuuden kehityksen aikana esille tulevia. Suomessa käytetyssä ICD-10-tautiluokituksessa nämä kuuluvat laaja-alaisiin kehityshäiriöihin (Pervasive Developmental Disorders, PDD). Ruotsissa käytetään DSM-IV-tautiluokitusta.
Neurologisesti poikkeavan vastakohtana etenkin autismin tapauksessa käytetään ilmaisua "neurologisesti tyypillinen", lyhenteenä "NT", engl. "neurologically typical" tai "neurotypical" (epävirallinen ilmaisu). Tausta-ajatuksena on kyseenalaistaa, onko yleinen aina "normaalia".
Lähteet.
*


Fragile-X-oireyhtymä.
Fragile-X-oireyhtymä eli Frax-oireyhtymä on Downin oireyhtymän jälkeen toiseksi tavallisin kehitysvammaisuuden syy. Perinnöllisen kehitysvammaisuuden syistä se on yleisin. Frax-oirehtymä on perinnöllinen sairaus, jonka merkittävin oire on kehitysvammaisuus.
Oireyhtymä periytyy X-kromosomisesti, joten siihen voivat sairastua niin pojat kuin tytötkin. Fragile-X:ää esiintyy pojilla kuitenkin enemmän kuin tytöillä, ja pojilla oireet ovat myös vahvempia. Oireyhtymän aiheuttavan perintötekijän kantajia voivat olla sekä terveet naiset että terveet miehet.
Oireyhtymän esiintyvyydeksi pojilla on arvioitu noin 1:1000-1500 ja tytöillä noin 1:2000-2500. Terveitä perintötekijän kantajia on noin 1:400-500 naisesta. Perintötekijän kantajuuden yleisyydestä miehillä ei vielä ole tietoa. Frax-oireyhtymää on löytynyt kaikista niistä maailman väestöistä, joista sitä on tutkittu.
Oireet.
Fragile-X-oireyhtymän aiheuttamia ulkoisia tunnusmerkkejä ovat suuret korvat, hallitseva leuka ja vaaleansiniset silmät. Näiden lisäksi Fragile-X voi aiheuttaa henkistä jälkeenjääneisyyttä. Vaikka perimä olisi virheellinen, se ei kuitenkaan välttämättä aiheuta varsinaista oireyhtymää. Noin puolet naisista on oireettomia, miehistä 20 prosenttia.


Downin oireyhtymä.
Downin oireyhtymä (Downin syndrooma, varsinkin aiemmin myös mongolismi tai mongoloidi idiotia) on koostava nimitys trisomia 21-nimisen kromosomihäiriön aiheuttamille piirteille. Siihen kuuluu joukko suurempia ja pienempiä selkeästi tunnistettavia rakenteellisia tunnusmerkkejä, kuten pienempi fyysinen koko ja tiettyjä tunnistettavia kasvonpiirteitä. Myös tavallista heikommat älylliset kyvyt kuuluvat Downin syndroomaan, mutta niiden taso vaihtelee paljon ja jotkut Down-ihmiset ovat lähes normaalilla älykkyystasolla.
Oireyhtymä on nimetty vuonna 1866 sen kuvanneen brittiläisen lääkärin John Langdon Downin mukaan. Hän oivalsi ensimmäisenä joitakin heikkolahjaisia potilaita yhdistävät fyysiset piirteet ja kuvasi ne. Hän nimitti oireyhtymän mongolismiksi. Vuonna 1959 ranskalainen lastenlääkäri ja perinnöllisyystieteilijä Jérôme Lejeune tunnisti sen aiheuttajaksi kromosomi 21 trisomian. Ensimmäinen suositus oireyhtymän nykyisestä nimestä annettiin vuonna 1961 Isossa-Britanniassa.
Downin oireyhtymää esiintyy suurin piirtein saman verran kaikkialla maailmassa: yhdellä 650 – 1 100 elävänä syntyneestä lapsesta. Suomessa Downin syndrooma havaitaan arviolta yhdellä 800 tai 1000 syntyvästä lapsesta. Vuosittain heitä syntyy Suomessa noin 100. Äidin korkealla iällä raskauden aikana on voimakas yhteys oireyhtymään, mutta vaihteluun lienee muitakin syitä.
Down-vauva tunnistetaan raskauden aikana lapsivesitutkimuksen avulla tai syntymän jälkeen fyysisten tunnusmerkkien perusteella. Lopullinen tunnistus tehdään verikokeen avulla. Lapsen kasvaessa todetaan usein viivästymiä kaikkien kehitysalueiden suhteen, usein myös vähäisiä tai keskiasteisia kehityshäiriöitä. Ne haittaavat esimerkiksi oppimista, liikkumista ja kielellisiä kykyjä sekä kykyä huolehtia itsestään, asua itsenäisesti tai olla taloudellisesti riippumaton. Pienellä osalla todetaan vakavaa tai syvää henkistä jälkeenjääneisyyttä.
Tunnusmerkkejä.
Down-ihmiset tunnistetaan monista ulkoisista tunnusmerkeistä, vaikka yhtäkään niistä ei tavata kaikilla heistä. Monet yleiset piirteet esiintyvät myös tavanomaisen perimän omaavassa väestössä. Tällaisia ovat muun muassa nelisormipoimu (kämmenen poikki kulkeva yhtenäinen vako), silmän sisänurkkaa peittävän luomipoimun eli epikantuksen aiheuttamat mantelin muotoiset silmät, ylös vinoon suuntautunut ylä- ja alaluomen välinen rako (rima palpebrarum), lyhyemmät raajat, heikko lihastonus (hypotonus), tavallista suurempi ukkovarpaan ja sitä seuraavan varpaan väli ja esiin työntyvä kieli.
Näiden lisäksi down-ihmisillä voi olla edellisten lisäksi yksi tai useampi seuraavista piirteistä: leveä pää ja hyvin pyöreät kasvot, matala nenänselkä, lyhyt kaula, valkeita pilkkuja iiriksessä, liiallista nivelten löysyyttä, mukaan lukien kannattaja-kiertonikamanivelen epävakaus, synnynnäisiä sydänvikoja ja ulnussilmukoita (ts. kyynärluun suuntaan aukeavia silmukoita) sormenjäljissä.
Genetiikka.
Ihmisen solussa on tavallisesti 46 kromosomia, mutta Down-ihmisillä niitä on 47. 95 prosenttia Downin oireyhtymistä johtuu kromosomin 21 trisomiasta, joka syntyy meioosin aikana. Tällöin karyotyyppi on miehellä 46,XY+21 ja naisella 46,XX+21. Neljä prosenttia syndroomista johtuu kromosomin 21 ja kromosomin 13, 14 tai 15 translokaatiosta. Yhdellä prosentilla Downin oireyhtymää sairastavista ihmisistä on kyse mosaikismista, joka syntyy vasta alkion jo kehittyessä. Mosaikismi johtaa siihen, että osassa ihmisen soluissa on trisomiaa ja osassa ei. Heillä saattaa olla muutamia tai kaikkia Downin oireyhtymään liittyviä oireita ja piirteitä.
Syntyvillä lapsilla havaituista trisomioista Downin oireyhtymä on yleisin. Trisomia 16 on vielä yleisempi, mutta se johtaa tavallisesti keskenmenoon. Lapsen riskiä saada Downin oireyhtymä lisää esimerkiksi äidin korkea ikä sekä osassa tapauksista myös perimä. Alle 25-vuotiaan naisen riski synnyttää down-lapsi on 1:2000, 35-vuotiaan riski on 1:300 ja 40-vuotiaan 1:100. 45-vuotiaan naisen riski synnyttää down-lapsi on jo yksi 25:sta. Suomessa vuosittain syntyvistä down-vauvoista puolet havaitaan raskauden aikana. Tällöin vanhemmat joskus pyytävät raskauden keskeytystä. Koska synnyttäjien keski-ikä on noussut viime vuosina, on myös Downin oireyhtymä yleistynyt. Perimän vaikutus on vähäinen, alle kaksi prosenttia.
Seulonnat.
On mahdollista saada selville, onko kehittyvällä sikiöllä Downin syndrooma, ja keskeyttää tämän vuoksi raskaus. Sikiön kromosomimuutosten seulonta perustuu äidin verikokeeseen ja niskapoimu-ultraäänitutkimukseen ensimmäisen raskauskolmanneksen lopulla eli noin 12. raskausviikolla. Mikäli synnyttäjän riski on kohonnut, hän saa halutessaan lapsivesi- tai istukkatutkimuksen, jonka avulla lopullinen diagnoosi tehdään. Tieto down-sikiöstä saadaan keskimäärin 16-18. raskausviikolla. Päätös sikiön kohtalosta on vanhemmille raskas. He toivovatkin usein seulonnan aikaistamista.
Terveys.
Down-henkilöillä on muuhun väestöön verrattuna noin 40 kertaa suuremmalla todennäköisyydellä synnynnäinen sydänvika. Leukemian ja kilpirauhasen vajaatoiminnan riskit kasvavat, ja down-lapset ovat tavanomaista alttiimpia hengitystie- ja korvatulehdukselle. Näiden lisäksi heillä on tavallista suurempi riski saada muun muassa ruokatorven refluksitauti ja uniapnea, sekä mihin hyvänsä ruumiin osaan vaikuttavia vakavia poikkeamia. Sappikivitauti ja keliakia ovat Down-henkilöillä tavallista yleisempiä.
Useiden tutkimusten perusteella leukemian esiintyvyys on Down-henkilöillä 10–20-kertainen muuhun väestöön verrattuna. Leukemian ennuste on kuitenkin heillä parempi kuin muilla. Ilmeisesti tämä johtuu Downin syndroomassa tavattavasta mutaatiosta.
Down-ihmisen tyypillinen älykkyysosamäärä aikuisiälläkin on alle 50. Useimmilla älyllinen kehitysvamma on lievä (ÄO 50-70) tai keskinkertainen (ÄO 35-50), mutta mosaiikkiperimän omaavilla älykkyysosamäärät ovat yleensä 10-30 pistettä korkeammat.
Oireyhtymän arvioidaan vähentävän elinajanodotetta noin 10-30 vuodella, mutta nykyaikana eliajanennuste on selvästi kohonnut. Myös vanheneminen tapahtuu normaaliväestöä nopeammin. Dementiaa saattaa ilmetä verrattain varhain keski-iässä. Oireyhtymän uskotaan nostavan leukemiaan sairastumisen riskiä noin 19-kertaiseksi.
Kehitys.
Downin oireyhtymä on yleisin perintötekijöistä aiheutuvan kehitysvammaisuuden syy. Kaikista kehitysvammaisista noin 10 prosentilla on Downin oireyhtymä. Ei ole olemassa tyypillisesti kehittyvää Down-lasta eikä erityistä, juuri tälle oireyhtymälle sopivaa kuntoutusta. Kuitenkin varhaiskuntoutus, yleisten terveysongelmien seulonta, tarvittaessa lääkehoito, päiväkotihoito ja ammatillinen harjaantumiskoulutus voivat parantaa heidän yleistä kehittymistään ja parantaa elämän laatua.
Downin oireyhtymä ilmenee lapsilla muun muassa normaalia hitaampana kävelyn ja puheen oppimisena. Vain osasta down-lapsista tulee luku- ja kirjoitustaitoisia. He aloittavat koulunkäyntinsä usein harjaantumiskoulussa, mutta heitä on siirretty myös normaaliluokille. Down-aikuinen asuu monesti ohjatussa asuntolassa, mutta jotkut pärjäävät myös itsenäisesti.
Down-ihmiset saattavat olla lahjakkaita musiikin ja yleensäkin taiteen alalla. Tunnettuja Down-näyttelijöitä ovat muun muassa Chris Burke ja Sanna Sepponen. Myös kansainvälisesti menestynyt taiteilija Judith Scott oli Down-ihminen. Jotkut Down-ihmiset, kuten Nigel Hunt, ovat saaneet mainetta julkaisemalla kokemuksistaan omaelämäkerrallisia teoksia.


Partio.
Brownsean saarella oleva partioliikkeen synnyn muistokivi
Partio on maailmanlaajuinen nuorisoliike, jonka tavoitteena on kasvattaa lapsista ja nuorista vastuuntuntoisia kansalaisia.
Historia.
Partioliikkeen perusti kenraalimajuri Robert Stephenson Smyth Baden-Powell (myöhemmin lordi Baden-Powell of Gilwell, partiolaisten keskuudessa B-P tai BP) Englannissa vuonna 1907, jolloin pidettiin ensimmäinen partioleiri Brownsean saarella Englannin etelärannikolla. Ensimmäisellä partioleirillä oli 20 poikaa. Lukuisia tyttöjä pyrki mukaan toimintaan, mutta Baden-Powell päätti 1909, ettei heitä otettaisi mukaan. Tämän vuoksi perustettiin vuotta myöhemmin rinnakkainen "Girl Guides" -liike.
Ideologia.
Tunnus ja ihanteet ovat kaikille maailman partiolaisille yhteiset, joskin monissa maissa ihanteet tunnetaan partiolakina.
Maailmanlaajuinen nuorisoliike.
Nykyään partiolaisia on 216 maassa yhteensä noin 38 miljoonaa. Maailmanjärjestöjä on kaksi: Partioliikkeen Maailmanjärjestö (WOSM, World Organization of the Scout Movement) ja Partiotyttöjen Maailmanliitto (WAGGGS, World Association of Girl Guides and Girl Scouts). Suomalaisten partiolaisten kansallinen järjestö Suomen Partiolaiset ry on yhteisjärjestö, joka on molempien maailmanjärjestöjen jäsen.
Partio Suomessa.
Suomessa oli vuonna 2012 noin 60 000 partiolaista, jotka toimivat noin 820 lippukunnassa. Valtakunnallisena kattojärjestönä toimii Suomen Partiolaiset ry, johon kuuluu 11 maakuntajakoa mukailevaa partiopiiriä. Ruotsinkielisten lippukuntien muodostama partiopiiri Finlands Svenska Scouter r.f. on valtakunnallinen.
Historia.
Partio tuli Suomeen vuonna 1910. Alkuaikoina toiminta oli organisoimatonta, uusia partioryhmiä syntyi sinne tänne itsestään. Vuonna 1911 Suomessa järjestettiin ensimmäiset partioleirit. Samana vuonna tsaari Nikolai II julisti partion laittomaksi, koska liikkeen suojissa pelättiin tapahtuvan salaista sotilaskoulutusta – mutta toiminta jatkui monin paikoin salassa. Huomattavimmat tuolloin maan alla toimineet lippukunnat ovat yhä toiminnassa: ne ovat helsinkiläinen Toimen Pojat sekä Vaasan Metsäveikot. Näillä kahdella lippukunnalla on perinteisiä erivapauksia asusteiden ja luokkamerkkien suhteen: molemmilla on oma leirilakkinsa joka Toimen Pojilla on khakivärinen sinisin nauhoin ja Vaasan Metsäveikoilla sininen punaisin nauhoin. Lisäksi Toimen Pojat saavat edelleen käyttää routavuosilta peräisin olevia I ja II luokan merkkejään, jotka ovat partiohuivissa kannettavia metallisia pienoismerkkejä. Uusia erivapauksia ei ole myönnetty.
Vaikka perinteitä kunnioitetaankin, jotkut vanhat tavat ja käytännöt ovat kadonneet. Eräs sellainen on partiosauva: se oli kullekin omistajalleen erikseen tehty puinen, pituusmittayksiköin varustettu sauva joka ulottui omistajansa nenän korkeudelle. Sauvat tehtiin yleensä itse puhdetyönä ja sen teko-ohje on edelleen olemassa uutena painoksena julkaistussa Partiopojan kirjassa, joskin nykyään ei sauvojen tekotalkoita järjestetä kuin aivan sattumoisin leireillä, jos johtajaksi sattuu tällaisesta kiinnostunut. Yleisestä käytöstä sauva on kuitenkin poistunut eikä sitä mainita ohjeissa.
Keväällä 1917 partio sallittiin jälleen ja toiminta alkoi uudelleen. Toukokuussa 1917 perustettiin Suomen Partioliitto, partiolaisia oli tuolloin lähes 18 000.
Nykyinen keskusjärjestö Suomen Partiolaiset perustettiin vuonna 1972, kun 1940-luvun alussa syntyneet Suomen Partiopoikajärjestö ja Suomen Partiotyttöjärjestö yhdistyivät.
Aate.
Suomen Partiolaisten peruskirjan mukaan partiointi on toimintaa, jossa nuorilla on mahdollisuus kunkin yksilöllisten ominaisuuksiensa rajoissa kasvaa persoonallisuudeltaan tasapainoisiksi, terveiksi, vastuuntuntoisiksi ja itsenäisesti ajatteleviksi yhteiskunnan jäseniksi. Partiotoimintaan kuuluu myös uskonnollinen kasvatus. Suomen Partiolaisten uskonnollisessa kasvatuksessa noudatetaan Suomen evankelisluterilaisen ja Suomen ortodoksisen kirkon tunnustusta, mutta muuta uskontoa tunnustaville partiolaisille varataan mahdollisuus saada tunnustuksensa mukaista kasvatusta. Peruskirjan mukaan partioaatteen arvopohjan lähtökohtana on "ihmiskuva, jossa ihmisellä on velvollisuuksia suhteessa jumalaan, omaan itseen, muihin ihmisiin, yhteiskuntaan ja ympäristöön", ja "Suhde jumalaan merkitsee myönteistä asennetta uskontoon, hengellisyyden etsimistä ja elämistä oman hengellisen vakaumuksen ja yhteisön mukaisesti".
Metsänkävijälippukuntien perustaja Ilmari Vainio oli badenpowellilaisen partiofilosofian tunnetuimpia kannattajia Suomessa ja vastusti Suomen valtionkirkon tunnustuksellisuuspyrkimyksiä partioliikkeessä.
Toiminta.
Käytännössä toiminta koostuu pääasiassa viikoittaisista kokouksista, joissa harjoitellaan partiotaitoja, sekä 1–3 vuorokauden mittaisista retkistä ja yli 4 vuorokautta kestävistä leireistä ja vaelluksista. Erätoiminta on suomalaisessa partioliikkeessä kansainvälisesti arvioiden korkealla sijalla.
Partiotoiminnan perusyksikkö on lippukunta, johon laumat, vartiot ja vaeltajaryhmät kuuluvat. Lippukunnat ovat itsenäisiä, yleensä rekisteröityjä yhdistyksiä, kooltaan noin 30–350 jäsentä. Lippukuntaa johtaa lippukunnanjohtaja (lpkj) apunaan lukuisia muita johtajia, kuten sudenpentutoiminnasta vastaava akela, vartiotoiminnasta vastaava sampo ja vaeltajatoiminnasta vastaava valtermanni. Lippukunnat pyörivät lähes poikkeuksetta vapaaehtoisvoimin. Joillakin paikkakunnilla esimerkiksi seurakunnan nuorisotyöntekijän työnkuvaan kuuluu myös partiotyö, mikä on esimerkiksi seurakunnan tukeman lippukunnan hallinnon hoitamista.
Uuden ohjelman mukaan Sudenpennut ovat yhä laumoissa. Seikkailijat suorittavat neljä ilmansuuntaa, jotka kestävät puoli vuotta ja ovat seikkailijajoukkueissa. Tarpojat suorittavat tarppoja ja pausseja. Samoajat toimivat vertaisjohtajansa avulla.
Historiaa.
Ennen uudistusta 7–11-vuotiaita kutsuttiin pääsääntöisesti kolkkapojiksi ja tyttöjä tontuiksi. Kolkkapoikien tunnus oli mustaan vinoneliöön sijoitettu, kolkkanuolella eli vasamalla ladattu, paaluttain asetettu jännitetty kultainen kaarijousi. Kolkkajohtajalla tunnus oli lehvänvihreäpohjainen ja ohuella keltaisella reunalla varustettu.
Nimike otettiin käyttöön siksi, että tuolloin haluttiin korostaa suomalaisuutta. Suomen historiaan kuuluva oravanmetsästäjän apulainen eli kolkkapoika katsottiin olevan esimerkillisen suomalainen nimitys nuoresta oppipojasta. Tämän vuoksi tunnukseksikin valittiin oravanmetsästäjän ase eli tylpällä oravan nahkaa vahingoittamattomalla kolkkanuolella ladattu kaarijousi.
Lisäksi sudenpentu-nimitys koettiin ulkoa tuotuna, ei vähiten suden tuolloin liioitellun pahan maineen vuoksi. Osmo Vesikansan Kolkkapojan kirjassa alkuosan tarinassa "Kolkkapoikien maassa" (s. 23 - 27) sudet jopa leimataan ihmistä vainoaviksi luihuiksi, kamaliksi ja julmiksi pedoiksi, aivan pahan vertauskuviksi.
Muutamissa lippukunnissa oli kuitenkin sudenpentuja, joiden tunnus oli pystyyn mustaan soikioon sijoitettu, edestä kuvattu punainen sudenpää.
Kaikille yhteinen oli ohut sininen villapaita, jossa kannettiin tunnuksia ja päällä partiovyötä ja kaulahuivia. Kaulahuivin käyttöoikeuden sai lupauksenannon jälkeen eli käytännössä oltuaan vuoden ns. "arkajalka"na. Samalla kertaa jaettiin myös jousitunnukset ja yleensä myös ensimmäiset vuositähdet.
Lupauksenannot pyrittiin ajoittamaan vuosittain viikko ennen Pyhän Yrjön päivää (23. huhtikuuta) pidettyä suurta paraatia - näin siksi että uudet kolkkapojat ehtivät kiireettä saada uudet tunnuksensa ommelluiksi: näin voitiin esitellä ihkauusia kurinalaisia partiolaisia paraatin vastaanottajalle, joka Helsingissä oli yleensä tasavallan presidentti.
Huivit olivat lippukuntakohtaisia, joskin lipunsininen oli varsin yleinen. Yksiväriseen huiviin liittyi lähes aina takakolmiossa pidetty lippukunnan merkki. Huivi kiinnitettiin osmonsolmulla tai erillisellä parvi-, vartio- tai lippukuntakohtaisella soljella. Jos joku oli saanut lahjana ulkomaisen huivisoljen, sitäkin sai käyttää. Lisäksi johtajilla on edelleen käytössä olevia omia solkimallejaan.
Kolkkien päähineenä oli leirilakki, koska tummansininen, keltaisin terein varustettu sudenpentulakki katsottiin epäsuomalaiseksi. Vesipartiokolkat käyttivät jollaa. Sarjakuvista tuttua pesukarhunnahkalakkia ei Suomessa ole koskaan käytetty.
Lupauksenanto oli parvi- ja lippukuntakohtainen. Rajamäen Metsäkävijät noudatti hyvin laajalle levinnyttä tapaa: kolkkapojan lupaus annettiin kirkossa vartiolaisten jälkeen. Se toteutettiin niin, että arkajalat tarttuivat kukin vasemmalla kädellä köyteen, josta oli tehty silmukka yhdistämällä päät lyhytpujonnalla. Kolkkajohtaja piti myös vasemmalla kädellään tästä köydestä, kaikki tekivät kunniaa oikealla kädellä ja johtajan lausuessa lupaussanat
vannojat toistivat ne perässä. Tämän jälkeen vannoneille jaettiin huivit ja he saivat kuulla rohkaisevan puheen.
Tonttujen asu oli tummansininen, sotilasmallinen hiukan polven alapuolelle ulottuva mekko. Sen päällä pidettiin partiovyötä jonka keskiössä oli tyttöjärjestön apilatunnus. Huivia tontut käyttivät solmion tapaan sidottuna, eivät soljella kuten pojat. Huivin solmuun kiinnitettiin sinikultainen metallinen lupausmerkki, jossa oli sinisellä pohjalla kultainen kolmiapila kultaisen reunusrenkaan sisällä. Vartioikäiset tytöt käyttivät tummansinistä puolihametta, valkoista paitapuseroa ja huivin paikalla lupausmerkillä kiinnitettyä sinistä nauhaa. Tonttujen koulutus ja muu toiminta ei juurikaan poikennut kolkista, vaan hekin juoksivat metsissä ja pelasivat pallopelejä samalla tavoin kuin pojatkin. Tosin taitomerkkisuoritukset painottuivat - aikakauden yleishengen mukaan - enemmän ruuanlaittoon, käsitöihin ja kotitalouteen. Suomessa tosin ei välitetty englantilaisesta "tyttömäisyyden" korostuksesta läheskään yhtä paljon: partiotyttöjärjestön perustamiselle yllättävä hidaste oli se, että aikakauden englantilaisäitejä kauhistutti ajatus että heidän tyttäristään tulisi rasavillejä - koska Suomessa taas äidit inhosivat ajatusta tyttöjen "neitimäisyydestä".
Samoin osastojen alajako poikkesi nykyisestä: kolkkapojat ja tontut toimivat parvissa, jotka jakautuivat yleensä 4–5 pivoon. Pivojen tunnukset olivat värejä ja ne ilmaistiin huopakankaisella, pivon tunnusvärisellä kolmiolla, jota kannettiin vasemman hihan puolivälissä kärki ylöspäin. Sen alla oli pivon varajohtajalla yksi, pivonjohtajalla kaksi ja parven vanhimmalla kolme noin 6 cm:n pituista ja 1 cm:n levyistä valkoista nauhaa. Olkapääsauman alla oli paikkakunnan nimi painettuna tai ommeltuna sinisessä nauhassa valkoisin kirjaimin. Sen ja pivomerkin välissä kannettiin partiopoikapiirin merkkiä, jos sellainen oli olemassa - läheskään kaikilla piireillä ei ollut. Taitomerkit kannettiin oikeassa hihassa.
Varsinainen kolkkapojan tunnus, jonka sai lupauksenannon jälkeen, kiinnitettiin rintaan vasemmalle puolelle noin sydämen korkeudelle. Sen yläpuolelle tulivat kupariset tai hopeiset nuolimerkit ja niiden yläpuolelle vuositähdet. Kupariset nuolimerkit suoritettiin omana prosessinaan kolmena kolmen osion jaksona, hopeamerkit sai suorittamalla 2 - 3 taitomerkkiä kutakin kohti. Taitomerkit jakautuivat niin ikään kolmeen osioon: hopeinen T-nuoli kattoi osion "Touhut", A-nuoli osion "Ammatti" ja P-nuoli osion "Palvelu".
Kun kolkkapoika siirtyi vartioon tai vesipartiossa venekuntaan, hän sai khakivärisen, rintataskuilla ja kahdella napilla suljettavilla kalvosimilla varustetun sotilasmallisen partiopaidan. Vesipartiossa paita oli hyvin nykyisen näköinen tummansininen. Samoin vartiossa ensimmäinen vuosi kolmannen luokan loppututkintoon asti oltiin ilman kaulahuivia. Uuden ja laajemman partiolupauksen jälkeen - yleensä ryhmittäin - etukäteen hankitut huivit sai laittaa kaulaan. Moni lippukunta järjesti lupaustilaisuuden kirkossa, jolloin lupaukset annettiin yksi kerrallaan, Suomen lipusta kiinni pitäen. Käytäntö näissä asioissa oli lippukuntakohtainen.
Partiolupauksen antaminen edellytti III luokan suorittamista, koska kyseinen luokkamerkki oli myös lupausmerkki. Vartiolaisilla se oli noin tuuman läpimittainen vihreäpohjainen kultaisella köysireunuksella varustettu pyöreä merkki, jossa reunuksen sisällä on valkoinen paaluttain asetettu partiolilja. Merkkiä kannettiin vasemmassa hihassa hiukan kyynärpään yläpuolella.
Vartiossa käytettiin päähineenä khakiväristä, sinivalkoisella liljatunnuksella varustettua venelakkia paitsi vesipartiossa sinistä barettia, joka oli myös kolkkajohtajien, eräpoikien ja vaeltajien päähine. Eräpojat lisäsivät vielä partiopaitaansa khakiväriset olkaimet, joskin he käyttivät partiopaitaa yleensä vain paraatissa, muulloin vihreää tai tummansinistä sarkapuseroa. Jo sotavuosien jälkeen oli luovuttu alkuperäisestä englantilaismallisesta partiohatusta, leveälierisestä ns. metsänvartijanhatusta eli "Baden-Powell"ista, koska se koettiin epäkäytännöllisenä.
Johtajilla oli maapartiossa sotilasmallinen lippalakki ja vesipartiossa ns. Vega-lakki jossa purjehduskauden aikana 1.5. - 30.9. käytettiin valkoista päällistä.
Omissa kuvioissa, kuten esimerkiksi lippukunnan omalla leirillä, sai käyttää myös ulkomaisia partiopäähineitä, jos oli sellaisen saanut esimerkiksi vaihtamalla jollain suurella kansainvälisellä leirillä. Niistä ensimmäinen Suomessa pidetty oli Sauvossa 6. - 16.8.1965 ollut HAKKIS-suurleiri, jonka kaukaisimmat osanottajat tulivat Espanjasta ja Kreikasta.
Muissa ikäkausissa oli samoin eroja: 16 vuotta täyttäneet olivat eräpoikia ja siirtyivät käyttämään partiopuseron sijasta tummanvihreätä sarkapuseroa tai vesipartiossa tummansinistä. Eräpoikien johtajat puolestaan olivat vaeltajia. Sarkapuserossa ei yleensä pidetty muita tunnuksia kuin Metsänkävijä-lippukuntien hopeista karhutunnusta.
Nykyään.
Partio on vapaaehtoistoimintaa, jossa vanhemmat partiolaiset johtavat nuorempia. Partion johtamisjärjestelmässä vastuuta annetaan hyvin nuorille. Monilla yhteiskunnan johtotehtävissä toimivilla onkin partiotausta. Muita keskeisiä periaatteita partiotoiminnassa ovat yhdessä päättäminen, elämyksellisyys, ryhmässä toimiminen, tekemällä oppiminen ja toiminta luonnossa.
Partioon kuuluu keskeisenä osana kouluttautuminen. Johtajakoulutusta ovat mm. vartionjohtajan perus- ja jatkokurssi, laumanjohtajakurssi, sampokurssi, partiojohtajan peruskurssi, Kolmiapila-Gilwell eli partiojohtajien jatkokurssi ja koulutusohjaajakurssi. Lippukunnat, piirit ja Suomen Partiolaiset järjestävät myös monenlaista taitokoulutusta, erätaidoista yhdistyshallintoon.


Luettelo valtioista inhimillisen kehityksen indeksin mukaan.
Valtiot inhimillisen kehityksen indeksillä mitattuna vuonna 2010.
Tämä on luettelo valtioista inhimillisen kehityksen indeksin mukaan. Indeksi on "korkea", jos se on vähintään 0,800, "keskitasoa", jos se on 0,500–0,799 ja "matala", jos se on korkeintaan 0,499. Tuoreimmat tiedot on julkaistu vuoden 2011 raportissa.
Katso myös.
Valtioista inhimillisen kehityksen mukaan


Säilöönotto.
Säilöönotto tarkoittaa vapaudenmenetystä, joka ei perustu rikosepäilyyn tai rangaistukseen.
Ulkomaalaisen säilöönotto.
Ulkomaalaisten säilöönottoa sovelletaan usein turvapaikanhakijoihin joiden henkilöllisyydessä tai matkareitissä Suomeen on epäselvyyksiä. Arviolta noin 10-15 prosenttia turvapaikanhakijoista otetaan vuosittain säilöön. Myös kielteisen päätöksen saanut eli käännytettävä turvapaikanhakija tai muutoin karkotettava ulkomaalainen voidaan ottaa säilöön ennen hänen maastapoistamistaan.
Säilöönotosta päättää kihlakunnan poliisilaitoksen, keskusrikospoliisin, suojelupoliisin tai liikkuvan poliisin päällystöön kuuluva virkamies, lyhyessä säilöönotossa myös rajavartiolaitoksen vähintään majurin arvoinen upseeri. Säilöönottopäätös on käsiteltävä käräjäoikeudessa viimeistään neljän vuorokauden kuluessa sen alkamisesta ja sen jälkeen päätös on uudistettava oikeudessa kahden viikon välein. Käytännössä tuomistuin yhtyy aina poliisin vaatimukseen säilöönoton jatkamisesta (Streng, 2000). Säilöönoton kestolle ei ole säädetty takarajaa. VAHO:n selvityksessä (2000) keskimääräinen säilöönottoaika oli 22,3 vuorokautta.
Säilöönottoyksikkö on laitos joka toimii säilöönotettujen ulkomaalaisten sijoituspaikkana. Suomen ensimmäinen säilöönottoyksikkö toimi syksystä 2002 alkaen Katajanokan entisen vankilan tiloissa Helsingissä. Nykyään säilöönottoyksikkö toimii vastaanottokeskuksen ohessa Metsälässä vanhassa toimistorakennuksessa.


DC++.
DC++ on avoimen lähdekoodin vertaisverkko-ohjelma, joka käyttää Direct Connect -protokollaa. Ohjelmaa levitetään GNU GPL -lisenssillä. Useimpien arvioiden mukaan DC++ on suosituin Direct Connect -asiakasohjelma.
Koska DC++:n lähdekoodi on kaikkien saatavilla, siitä on tehty versioita, jotka väärinkäyttävät vertaisverkkoa esimerkiksi ilmoittamalla jaossa olevan materiaalin määrän suuremmaksi kuin se todellisuudessa on. DC++:n lähdekoodia on myös käytetty GPL-lisenssin vastaisesti suljetun lähdekoodin Direct Connect -ohjelmassa rmDC++. DC++ on ohjelmoitu C++-ohjelmointikielellä.
Käyttääkseen DC++:aa on yhdistettävä jonkin palvelimen "aulaan" ja sieltä valittava mieleiset hubit eli varsinaiset tiedostonsiirtopalvelimet, joilla voi olla jopa kymmeniä tuhansia käyttäjiä. Näiltä käyttäjiltä etsitään sitten tiedostoja hakusanoilla, ja hubi listaa haun tuloksen käyttäjiltä keräämiensä tiedostolistojen perusteella. Kun mieleinen tiedosto on valittu, tiedoston lataus alkaa. Tämä edellyttää vapaana olevaa latauspaikkaa tiedostoa jakavalla koneella. Latauspaikkojen määrä on tiedostoa jakavan koneen käyttäjän valittavissa. Useimmiten DC++:aa käytetään tekijänoikeuksilla suojatun musiikin, elokuvien, televisiosarjojen, tietokoneohjelmien, kuvien ja tietokonepelien laittomaan vaihtamiseen. Joillakin hubeilla voi olla jakamista koskevia rajoituksia.
DC++ on saatavilla suomeksi kielipaketilla ja versiossa 0.705 sekä uudemmissa suomennos tulee mukana.


Hardcore.
Hardcore (HC) on käsite, jota käytetään usein kuvaamaan jotain ilmiötä, joka edustaa tyylilajinsa kovempaa tai äärimmäistä linjaa.


ACME.
ACME () tarkoittaa kuvitteellista valmistajaa, joka tuottaa käytännössä mitä tahansa tuotteita. Yhtiö on erityisen tuttu "Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä" -piirroselokuvista, joissa se toimitti Kelju K. Kojootille kaikkea mahdollista räjähtävistä tennispalloista jättimäisiin sähkömagneetteihin. ACME on tuttu yhtiö myös "Väiski Vemmelsääri" -lehdessä, jossa yritys valmistaa mm. räjähtäviä lihapullia ja uuneja. ACME esiintyy myös Arnold Schwarzeneggerin tähdittämän elokuvan The last action hero kohtauksessa, jossa pahikset pommittavat Arnoldin hahmon autoa. Elokuvassa Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? on Marvin Acme henkilö joka on tehtaan yrittäjä ja valmistaa pilailutuotteita lähellä Toon Townia.


Saaga.
"Poltetun Njálin saagan" käsikirjoitus noin vuodelta 1350.
Saagat ovat suullisiin perimätietoihin pohjautuvia kaunokirjallisia kertomuksia, jotka liittyvät Islannin ja Norjan historiaan viikinkiajalla ja varhaisella keskiajalla. Kirjoituskielenä on muinaisnorja. Saagoja kirjoitettiin Islannissa 1100-luvulta 1300-luvulle.
Saagat ovat yleensä varsin romantisoituja kertomuksia sankariteoista ja tärkeistä henkilöistä. Niitä käytetään historiantutkimuksen ja uskontotieteen lähteinä, mutta tällöin on noudatettava huolellista lähdekritiikkiä.


Pirkkalaiset.
Pirkkalaiset eli pirkkamiehet tai pirkat () olivat keskiajalla Pohjanlahden pohjoispuolella, lähinnä Pohjois-Ruotsin jokilaaksoissa asunut ihmisryhmä, joka oli organisoitunut kaupankäyntiä ja Lapin verottamista varten. Heillä oli huomattava vaikutus keskiajan pohjoisessa Fennoskandiassa. Pirkkalaiset olivat osittain hämäläisten ja satakuntalaisten uudisasuttajien jälkeläisiä.
Yhden teorian mukaan nimi viittaa skandinaaviseen sanaan "birk", joka tarkoittaa ”erivapautta”. Mahdollisesti kuningas Maunu Ladonlukko (Magnus Ladulås) oli 1200-luvun lopulla antanut pirkkalaisille erioikeuden pohjoisessa tapahtuvaan kaupankäyntiin ja verottamiseen. Nämä oikeudet säilyivät aina Kustaa Vaasan aikaan asti. Pirkkalan pitäjään pirkkalaisilla ei liene mitään erityistä yhteyttä, vaikka aikaisemmin historiantutkijat (muun muassa Jalmari Jaakkola) näin otaksuivat. Tästä syystä jotkut nykyajan historiantutkijat ovat ehdottaneet, että 1800-luvulla käyttöön tullut birkarl-sanan suomennos ”pirkkalainen” korvattaisiin sanalla ”pirkkamies”.
Eino Leinon ”Orjan poika” -runossa "Pirkka puuhkalakki" lähtee miehineen ”Lapin kylihin, Lapin lasta velkomahan”.
Katso myös.
Hämeensillan Pirkkalaisveistokset


Johann Strauss nuorempi.
Johann Strauss nuorempi (25. lokakuuta 1825 Wien – 3. kesäkuuta 1899 Wien (Itävalta-Unkarin aikana)), saksaksi Johann Strauss II tai Johann Strauss Sohn, oli itävaltalainen säveltäjä ja orkesterinjohtaja, joka sävelsi maailman kuuluisimmat valssit sekä muita tansseja ja marsseja orkesterille, yhteensä lähes 500 kappaletta, ja lisäksi muun muassa 17 operettia.
Lapsuus ja nuoruus.
Johann Strauss nuorempi oli wieniläisen muusikkosuvun tunnetuin jäsen. Muita sukuun kuuluvia säveltäjiä olivat hänen isänsä Johann Strauss vanhempi, nuoremmat veljensä Josef ja Eduard sekä Eduardin poika Johann Strauss III. (Saksalainen säveltäjä Richard Strauss, joka myös sävelsi joitakin valsseja, ja wieniläisoperettien säveltäjä Oscar Strauss eivät olleet sukua Johann Straussille.)
Johann-poikansa syntymän aikaan vanhempi Johann Strauss oli jo huomattava tanssisäveltäjä, joka oli juuri perustanut oman orkesterinsa. Koska hän tiesi, ettei muusikon elämä ollut aina ruusuilla tanssimista, hän halusi poikiensa pysyvän erossa musiikista ja hankkiutuvan turvallisiin ammatteihin. Vanhimmalle pojalleen hän oli suunnitellut pankkiirin uraa. Äitinsä avulla pojat pystyivät kuitenkin opiskelemaan salaa viulunsoittoa ja myöhemmin säveltämistä. Kun vanhempi Johann Strauss hylkäsi perheensä 1842, hänen poikansa saattoivat lopulta omistautua vapaasti musiikille.
Nuorempi Johann Strauss esiintyi ensi kerran orkesterinjohtajana vuonna 1844, ja seuraavana vuonna hän perusti oman tanssiorkesterin, joka kilpaili suosiosta hänen isänsä orkesterin kanssa. Samoihin aikoihin hän julkaisi ensimmäiset sävellyksensä. Isänsä kuoleman jälkeen 1849 hän yhdisti orkesterit saavuttaen siten kiistattoman valta-aseman wieniläisessä tanssimusiikissa. Hänen veljensä Josef ja Edvard johtivat samaa orkesteria vuorotellen hänen kanssaan.
Valssikuningas.
Seuraavien vuosikymmenten aikana Straussin – joka ei muuten koskaan itse tanssinut – maine ”valssikuninkaana” kasvoi jatkuvasti. Hän sävelsi tuotteliaasti uusia valsseja, polkkia, galoppeja ja marsseja ja teki niitä tunnetuiksi myös ulkomaankiertueillaan, jotka ulottuivat naapurimaiden lisäksi Venäjälle ja Englantiin asti. Viimeistään menestyksekäs Yhdysvaltain kiertue 1872 toi hänelle niin maailmanlaajuisen kuuluisuuden kuin sen ajan eurooppalaiselle muusikolle oli mahdollista. Straussin ehtymätön melodinen kekseliäisyys takasi hänen sävellyksilleen kaikkien kansanluokkien suosion. Vakavat säveltäjät kuten Wagner, Verdi ja Brahms (ja myöhemmin Richard Strauss ja Schönberg) tunnustivat hänen neroutensa. Brahms oli myös hänen hyvä ystävänsä.
Strauss meni naimisiin 1862 laulajatar Henrietta (Jetty) Treffzin kanssa, jonka innostava vaikutus edisti hänen sävellystensä taiteellisen laadun voimakasta nousua. Hänen valssiensa esikuvana oli hänen isänsä ja Joseph Lannerin luoma yksinkertainen ketjuvalssityyppi, jossa valssisävelmät seurasivat toisiaan ennalta-arvattavan kaavan mukaan, mutta hän kehitti sitä monipuolisempaan suuntaan. 1860-luvun lopulla syntyivät monet hänen hienoimmista valsseistaan, sellaiset kuin "Geschichten aus dem Wienerwald" ("Wienerwaldin tarinoita"), "Künstler-Leben" ("Taiteilijaelämää"), "Wein, Weib und Gesang" ("Viini, laulu ja naiset") ja kuuluisin kaikista valsseista, "An der schönen, blauen Donau" ("Tonava kaunoinen").
Strauss oli kuitenkin kiinnostunut myös näyttämömusiikin säveltämisestä, ja 1871 esitettiin Wienissä hänen ensimmäinen operettinsa "Indigo und die vierzig Räuber". Sen menestys jäi vähäiseksi, mutta hänen kolmas operettinsa "Lepakko" (Die Fledermaus, 1874) saavutti välittömän suursuosion ja siitä on tullut kaikkein suosituin wieniläisoperetti. Straussin toinen näyttämömusiikillinen mestariteos on operetti "Mustalaisparoni" (Der Zigeunerbaron, 1885), josta oli alun perin tarkoitus tulla ooppera. Sen muuttuminen operetiksi kesken sävellystyön saattoi olla onnekas käänne, sillä Straussin ainoa ooppera "Ritter Pásmán" (1891) tyrmättiin täysin.
Viimeiset vuodet.
Straussin ja Brahmsin haudat Zentralfriedhofissa
Suuren menestyksen ohella Strauss koki 1870-luvulla myös henkilökohtaisia vastoinkäymisiä. Hänen äitinsä ja Josef-veljensä kuolivat 1870 ja hänen vaimonsa 1878. Selvitäkseen jälkimmäisestä iskusta Strauss meni pian naimisiin paljon nuoremman näyttelijän Angelika Dittrichin kanssa, mutta tämä avioliitto osoittautui epäonnistuneeksi ja jäi lyhyeksi. Vuonna 1887 solmittu kolmas avioliitto Adele Deutschin kanssa oli onnellinen, joskin Strauss joutui sitä varten eroamaan katolisesta kirkosta ja luopumaan Itävallan kansalaisuudesta, koska hän ei voinut saada avioeroa toisesta vaimostaan. Straussin kaikki avioliitot jäivät lapsettomiksi.
Kolmannesta vaimostaan Strauss sai samanlaisen innostavan tukijan kuin ensimmäisestä, ja viimeisinä vuosinaan hän jatkoi väsymättä wieniläisvalssin kehittämistä yhä sinfonisempaan suuntaan. Monet hänen myöhäisistä valsseistaan kuten "Kaiser-Walzer" ("Keisarivalssi") ja Brahmsille omistettu "Seid umschlungen, Millionen" ovat yhä selvemmässä määrin konserttivalsseja, joita ei ole tarkoitettu tanssittaviksi. Strauss pysyi aktiivisena myös näyttämömusiikin alalla, ja sairastuessaan kuolemaansa johtaneeseen keuhkokuumeeseen hän oli juuri säveltämässä ensimmäistä balettiaan, joka jäi keskeneräiseksi. Strauss haudattiin Wienin Keskushautausmaalle (Zentralfriedhof) Brahmsin ja Schubertin väliin. Samalle hautausmaalle on haudattu myös Beethoven.


Hyvä elämä.
Hyvän elämän käsite on perinteinen etiikan kysymys, joka koskee sitä, millainen inhimillinen elämä on hyvää.
Georg Henrik von Wrightin näkemys.
Georg Henrik von Wright käsittelee päämäärärationaalisuuden pulmaa kirjassaan "Filosofisia tutkielmia". Wrightin mukaan tuntuisi oudolta väittää, että kun ihmiset jo nuoresta pitäen asettavat itselleen päämääriä ja onnistuvat silti saavuttamaan ne valitsemiensa keinojen kautta, he eivät tunne tyydytystä elämästään. Toisin sanoen hän asetti elämänsä varrella päämääriä itselleen jatkuvasti arvojensa pohjalta, ja rationaalisesti onnistui saavuttamaan nuo päämäärät. Ongelmana onkin, että vanhempana miettiessään elämänsä laatua hän "arvioi uudelleen" toimintansa aiemman päämäärän hänen "hyväänsä" liittyvän harkinnan valossa. Tällaisen harkinnan puuttuminen alkuperäisen päämäärän valinnasta teki valinnasta rationaaliselta kannalta vajavaisen.
Henkilö osoitti aristoteelisen käytännöllisen viisauden (phronesis) puutetta. Ongelmana ei ollut päämäärien rationaalisuus sinällään, henkilö ei vain osannut ennakoida arvojensa muuttumista vuosien varrella. Hän ehkä toivoo, että olisi silloin arvostanut samoja asioita kuin myöhemmin arvostaa. Luonnollisesti kaikkien päämäärien saavuttamiseen tarvittaviin keinoihin liittyy erilaisia hintoja, kielteisiä asioita kuten uurastusta ja työtä, ja myöhemmässä valossa tuo hinta ei vaikutakaan enää palkkion arvoiselta.
Mihály Csíkszentmihályi ja "flow".
Mihály Csíkszentmihályi on kirjoittanut "flow"-käsitteestään sarjan kirjoja. Hänen mukaansa suuri osa myöhemmin ihmisten arvostamista asioista on klassisia kulttuurin mukana syntymiä arvostuksia. Ei loppujen lopuksi ole kovin vaikea päätellä, mitä asioita tulee vanhempana arvostamaan, jos on rehellinen itselleen. Kaikessa toiminnassa on enemmän tai vähemmän hyödyllinen ja nautinnollinen näkökulma. Siivoaminen on esimerkki toiminnasta, joka on pelkästään hyödyllinen mutta useimmille ei nautinnollinen, kun taas videopelien pelaaminen on esimerkki päinvastaisesta. Paras ratkaisu olisi, jos kykenisi täyttämään elämänsä asioilla, jotka tuovat mielihyvää, mutta tuntuvat silti oman arvomaailman mukaan hyödyllisiltä. Videopelien pelaaminen vie nopeasti mukaansa ja kivaa kuin se onkin, kesäloman lopulla voi harmittaa kovasti, jos koko kesäloma on mennyt siihen. "Myy televisiosi ja opettele soittamaan pianoa" onkin Csíkszentmihályin ehdotus, pianonsoitto kun voi olla oikein nautinnollista, samalla kun vanhoilla päivilläänkin voi vielä olla ylpeä itsestään tai tuntea ainakin oppineensa hyödyllisen taidon. "Tie onnellisuuteen ei löydy mielettömästä hedonismista, vaan rationaalisesta muutoksesta."
Csíkszentmihályin ajattelu ei poikkea paljoakaan ikivanhasta itämaisen filosofian perinteestä, jossa ykseys vastaa enemmän tai vähemmän samoja asioita.


Ennakkoluulo.
Ennakkoluulolla tarkoitetaan tavallisesti perusteetonta torjuvaa tai tuomitsevaa ennakkokäsitystä.
Ennakkoluulo on käsitys kohteesta ennen kuin on tutustuttu kohteeseen. Ennakkoluulo muodostuu tarkkailijan omien käsitysten ja arvostusten tai muualta saatujen tietojen perusteella. Tavallisesti ennakkoluulolla tarkoitetaan käsitystä, joka on ristiriidassa todellisuuden kanssa.


Klassinen mekaniikka.
Klassisen mekaniikan avulla voidaan ennustaa kappaleiden paikka tietyllä ajan hetkellä.
Klassinen mekaniikka on fysikaalinen teoria, joka kuvaa makroskooppisten kappaleiden liikettä ja siihen liittyviä ilmiöitä. Sen perusteet esitti Isaac Newton vuonna 1687 julkaisemassaan teoksessa "Philosophiae Naturalis Principia Mathematica" (usein lyhyesti "Principia". Newtonin mekaniikkaa pidetään usein synonyymina klassiselle mekaniikalle, mutta todellisuudessa se on vain yksi klassisen mekaniikan muotoiluista, joista muita ovat Lagrangen mekaniikka ja Hamiltonin mekaniikka.
Ennen Newtonin aikaa oli oletettu, että "kuunylinen" eli taivaankappaleiden liike noudattaa aivan eri lakeja kuin maanpäällisten kappaleiden "kuunalinen" liike. Newton kuitenkin osoitti, että samat mekaniikan peruslait sekä gravitaatiolaki koskevat kumpaakin. Klassiseen mekaniikkaan perustuvatkin sekä suuri osa teknologiaa että taivaankappaleiden liikkeiden laskenta eli taivaanmekaniikka. Sitä voidaan soveltaa niin ammusten liikkeisiin ja kaikkinaisten koneiden toimintaan kuin planeetojen, tähtien ja galaksienkin liikkeisiin. Klassien mekaniikan eräitä erikoisaloja sovelletaan myös nesteiden ja kaasujen liikkeisiin.
Klassinen mekaniikka kuvaa kappaleiden liikettä huomattavan suurella tarkkuudella edellyttäen, että kysymys on huomattavasti yksittäistä atomia suuremmista kappaleista ja että niiden nopeus on paljon pienempi kuin valonnopeus. On kuitenkin osoittautunut, että hyvin suurella nopeudella (suunnilleen yli yksi kymmenesosa valonnopeudesta) liikkuviin kappaleisiin Newtonin mekaniikka ei sovellu, vaan tällöin on sovellettava suppeaa suhteellisuusteoriaa. Pienellä nopeudella liikkuviin kappaleisiin sovellettuna suhteellisuusteoria johtaa kuitenkin suurella tarkkuudella yhtäpitäviin tuloksiin Newtonin mekaniikan kanssa, jota tämän vuoksi voidaan edelleen käyttää. Yleinen suhteellisuusteoria taas kuvaa gravitaatiota tarkemmin kuin Newtonin gravitaatiolaki. Klassinen mekaniikka ei myöskään sovellu atomin suuruusluokkaa oleviin tai vielä pienempiin kappaleisiin, vaan tällöin on käytettävä kvanttimekaniikkaa.
Nimitys "klassinen mekaniikka" tuli käyttöön 1900-luvun alkupuolella sen jälkeen, kun suhteellisuusteoria ja kvanttimekaniikka olivat tulleet tunnetuiksi. Termillä tarkoitettiin mekaniikkaa sellaisena kuin se oli ollut tunnettu ennen näitä fysiikan perusteita suuresti muuttaneita teorioita. Nykyisin luetaan usein suhteellisuusteoriakin osaksi klassista mekaniikkaa, joka tällöin käsitetään nimenomaan kvanttimekaniikan vastakohdaksi.
Osa-alueet.
Klassinen mekaniikka voidaan jakaa kolmeen eri osa-alueeseen: kinematiikkaan, dynamiikkaan ja statiikkaan.
Kinematiikan peruslakeja ovat matkan, nopeuden, vauhdin sekä kiihtyvyyden määrittelyt. Dynamiikan peruslakeja ovat Newtonin kolme lakia: jatkavuuden laki, voiman ja sen aiheuttaman kiihtyvyyden keskinäinen riippuvuus sekä voiman ja vastavoiman laki. Statiikan peruslähtökohtana on, että kappaleeseen vaikuttavien voimien summan on oltava 0, jotta kappale olisi tasapainossa.
Nesteiden mekaniikkaa sanotaan hydromekaniikaksi (hydrostatiikka ja virtausdynamiikka), kaasujen aero-mekaniikaksi (aerostatiikka ja aerodynamiikka).


Raimo Ilaskivi.
Raimo Ilaskivi (vuoteen 1947 Hämäläinen, s. 26. toukokuuta 1928 Ruokolahti) on kokoomuslainen kansanedustaja, ylipormestari, europarlamentaarikko ja presidenttiehdokas. Ilaskiven poliittista uraa on vahvasti leimannut markkinatalouden puolustaminen.
Lapsuus.
Raimo Ilaskivi syntyi Tainionkosken Niskalammilla 26. toukokuuta 1928. Hän syntyi valekuolleena, mutta kätilö sai Ilaskiven vetämään keuhkot täyteen happea. Vanhemmat konttoripäällikkö Ragnar Alfred Hämäläinen ja kansakoulunopettaja Elli Aleksandra Lahtinen pelästyivät tapausta kuitenkin niin, että veivät 1-vuotiaan Raimon lääkäriin Helsinkiin tarkastettavaksi, jossa hänet todettiin terveeksi. Raimon ollessa 4-vuotias, perheeseen syntyi toinen lapsi, Virpi.
Ilaskivi harrasti nuoruudessa viulunsoittoa. Hän oli myös mukana yhteiskoulun teinikunnan viihdytyskiertueissa Rauhan sotasairaalassa. Sotien päätyttyä perhe muutti isän työn mukana Raumaan.
Opinnot.
Ilaskivi kirjoitti Rauman lyseosta ylioppilaaksi vuonna 1947. Ilaskiven opinnot jatkuivat nopeassa tahdissa Helsingin yliopistossa. Valtiotieteiden maisteriksi hän valmistui 1950, lisensiaatiksi 1954 ja tohtoriksi 1958. Väitöskirjan aiheena oli "Finanssijärjestelmän automaattinen vastavaikutus suhdanteiden vaihtelussa".
Työura.
Jo maisterina 1951 Ilaskivi sai paikan Pohjoismaiden yhdyspankista tilastovirkailijana. Tointa hän hoiti vuoteen 1954 saakka. Siviiliammatin ohessa Ilaskivi oli Helsingin yliopiston kansantaloustieteen assistenttina 1952–1953.
Lisensiaatintyön valmistuttua Ilaskivi siirtyi Suomen pankkiyhdistyksen palvelukseen, jonka tiedotusosaston päällikkönä hän toimi 1954–1960, asiamiehenä 1961–1972 ja lopulta toimitusjohtajana 1972–1979. Samaan aikaan Ilaskivi oli myös Suomen teollisuuspankin toimitusjohtaja 1957–1979, Helsingin arvopaperipörssin varajohtajana ja johtajana 1961–1979 sekä Vientiluotto Oy:n toimitusjohtaja 1956–1962. Helsingin yliopiston kansantaloustieteen dosentti Ilaskivi oli 1959–1979.
Poliittinen ura.
Ensimmäinen poliittinen virka, jota Ilaskivi hoiti oli pääministerin sihteeriys 1958. Kansanedustajaksi Ilaskivi valittiin eduskuntavaaleissa 1962. Eduskunnassa hän istui vuoteen 1975, eduskuntaryhmänsä puheenjohtaja hän oli 1971–1973 ja 1975. Presidentin valitsijamiehenä Ilaskivi toimi vuosien 1968, 1978 ja 1982 vaaleissa. Vielä eläkeläisenä Ilaskivi valitiin Euroopan parlamenttiin vuosiksi 1996–1999. Helsingin kaupunginvaltuutettu hän oli 1957–1979 ja kaupunginhallituksen jäsen 1959–1979.
Monet Ilaskiven tehtävät päättyivät, koska hänet valittiin vuonna 1979 Helsingin kaupunginjohtajaksi. Seuraavana vuonna hän sai ylipormestarin arvon. Tehtävää hän hoiti vuoteen 1991. Ilaskivi oli kokoomuksen presidenttiehdokkaana vuoden 1994 vaaleissa.
Monien virkojen, toimien ja luottamustoimien ohella Ilaskivellä on ollut useita eri yritysten hallintoneuvostojen jäsenyyksiä.
Vuosina 1999–2009 Ilaskivi oli kansainvälisen, ekumenisen, Aleksandrian ja Koko Afrikan patriarkan ja paavin Theodoros II:n suojeleman Konstantinus Suuren Ritarikunnan kansleri. Vuonna 2009 hänet kutsuttiin Ritarikunnan varasuurmestariksi.


Jyrki Otila.
Jyrki Ilari Otila (2. syyskuuta 1941 Helsinki – 14. huhtikuuta 2003 Tampere) oli tunnettu TV-visailutuomari ja europarlamentin jäsen.
Koulutukseltaan hän oli ekonomi. Otila tuli tunnetuksi useiden suosittujen tietokilpailujen tuomarina televisiossa. Otila toimi Yleisradion apulaiskonttoripäällikkönä 1965–70, YK:n tehtävissä Dar es Salaamissa Tansaniassa 1970–73, Yleisradiossa 1974, Ulkoasiainministeriössä kehitysyhteistyöasiantuntijana Tansaniassa 1975–77 ja Orion Yhtymän tehtaanjohtajana Arushassa Tansaniassa 1977–80.
Otila laati kysymyksia Yleisradion TV2:n Thilia Thalia Tallallaa -visailuun vuodesta 1982 ennen siirtymistään uuden Kolmoskanavan visailujen tekijäksi. Hän toimi Oy VipVision Finland Ltd.:n hallituksen varapuheenjohtaja vuodesta 1995. Thilia Thalian tekemistä jatkettiin jälleen 1998. Kolmos- ja neloskanavilla Otila oli mukana Kolmosvisa-, Tietopörssi- ja Nelosvisa-visailujen tuottamisessa. Hänen juontajaparinaan ohjelmissa oli tavallisesti Reijo Salminen. Otila oli itsekin tasokas tietokilpailija ja sijoittui 1994 kolmanneksi Suomen Tietoviisas -tietokilpailussa.
Otila valittiin Euroopan parlamentin jäseneksi Suomesta vuosiksi 1996–1999 (Kokoomus). Hän oli parlamentissa aluepoliittisen valiokunnan jäsenenä ja maatalousvaliokunnan varajäsenenä.
Jyrki Otila menehtyi pitkäaikaisen syöpäsairauden murtamana 14. huhtikuuta 2003.


Ritva Laurila.
Ritva Tellervo Laurila (o.s. Toivonen, s. 13. huhtikuuta 1932 Helsinki) on entinen kansanedustaja ja Euroopan parlamentin jäsen. Hän edustaa Kokoomusta. Koulutukseltaan hän on filosofian maisteri (1953).
Helsinkiläinen Laurila oli kansanedustaja vuosina 1978–1995 ja Euroopan parlamentin jäsen vuosina 1995–1996 ja 1999.
Hän on kokoomuksen eläkeläisjärjestön Kansalliset Seniorit puheenjohtaja, ja HUS-ryhmän hallituksen puheenjohtaja.


Kirsi Piha.
Kirsi Katariina Piha (s. 14. lokakuuta 1967 Helsinki) on suomalainen poliitikko. Hän oli Helsingin kaupunginvaltuustossa vuosina 1992–1996, Kokoomuksen kansanedustajana vuosina 1994–1996 ja 1999–2003 sekä Euroopan parlamentin jäsenenä vuosina 1996–1999. Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa hän ei asettunut ehdolle. Nykyään hän on viestintäkonsultti ja Ellun kanat -viestintätoimiston omistaja ja toimitusjohtaja.
Vuonna 2003 Piha toimitti yhdessä Pauli Aalto-Setälän kanssa tv-ohjelmaa nimeltä "Vaarallinen risteys", jonka tarkoituksena oli haastatella kohuttuja julkisuuden henkilöitä ja käsitellä yhteiskunnan tabuja. Vuoden 2004 europarlamenttivaaleissa hän toimi Suomessa toiseksi eniten ääniä keränneen Alexander Stubbin kampanjapäällikkönä.
Piha piti Helsingin Sanomille kirjallisuusaiheista Lukupiiri-blogia vuosina 2006–2011. Lisäksi hän toimi vuosina 2008–2010 ulkoministeri Alexander Stubbin perustamassa maabrändivaltuuskunnassa.
Koulutukseltaan Kirsi Piha on kauppatieteiden maisteri. Pihan aviomies on entinen tv-tuottaja Saku Tuominen.


Ferdinand de Saussure.
Ferdinand-Mongin de Saussure (26. marraskuuta 1857 Geneve, Geneven kantoni, Sveitsi – 22. helmikuuta 1913 Vufflens-le-Château, Vaud, Sveitsi) oli sveitsiläinen indoeurooppalaisten kielten tutkija, jonka esittämät ajatukset vaikuttivat suuresti kielen tieteellisen tutkimuksen painopisteen muuttumisessa rakenteellisen kuvauksen suuntaan. Häntä on pidetty strukturalismin ja semiotiikan edelläkävijänä sekä suunnannäyttäjänä siirryttäessä historiallis-vertailevasta kielentutkimuksesta nykyaikaiseen kielitieteeseen.
Nykyään Saussure muistetaan ennen kaikkea kirjasta "Cours de linguistique générale" (1916), jonka hänen nuoremmat kollegansa Charles Bally ja Albert Sechehaye julkaisivat. Kirja perustuu ajatuksiin, joita Saussure oli esittänyt kolmella yleistä kielitiedettä käsittelevällä luentokurssillaan. Saussuren kuoleman jälkeen Bally ja Sechehaye keräsivät opiskelijoiden luennoilla tekemät muistiinpanot ja kokosivat kirjan niiden pohjalta.
Tausta.
Saussure syntyi perheeseen, jolla oli jo pitkään ollut hyvin huomattava asema geneveläisessä yliopistomaailmassa. Hänen isänsä Henri de Saussure (1829–1905) oli taustaltaan mineralogi, mutta teki tieteellisen uransa entomologina. Saussuren äiti Louise s. de Pourtalès (1837–1906) oli geneveläistä ylhäisaatelia. Perheeseen syntyi kaikkiaan yhdeksän lasta, joista Ferdinand oli vanhin. Muita kuuluisuuksia sisarusparvessa olivat sinologina ja erityisesti kiinalaisen astrologian asiantuntijana tunnettu Léopold de Saussure (1866–1925) sekä kansainvälisten apukielten kehittäjänä kuuluisaksi tullut matemaatikko René de Saussure (1868–1943).
Kuuluisin Saussuren sukulaisista lienee kuitenkin Horace-Bénédict de Saussure (1740–1799), Ferdinandin isoisän isä, poliitikko ja monialainen luonnontieteilijä, jota on usein pidetty mm. Alppien tieteellisen tutkimuksen perustajana. Kemisti ja kasvifysiologian tutkija Nicolas-Théodore de Saussure (1767–1845) oli Horace-Bénédicten poika ja siis Ferdinandin isosetä.
Nuoruus ja opinnot.
Saussure oli jo nuorena kiinnostunut kielistä, mutta perheen perinteiden mukaisesti hän kirjoittautui Geneven yliopistoon luonnontieteiden opiskelijaksi. Jo ensimmäisen vuoden jälkeen, vuonna 1876 hän kuitenkin siirtyi Leipzigiin opiskelemaan kielitiedettä. Juuri samaan aikaan Leipzigin yliopistossa alkoi kehkeytyä vuosisadan loppupuolen tärkein kielitieteellinen koulukunta nuorgrammaatikot ("Junggrammatiker" tai "die Jungrammatische Richtung"). Saussurea ei kuitenkaan yleensä pidetä tämän koulukunnan edustajana. Opiskeltuaan Leipzigistä kaksi vuotta, hän siirtyi vuodeksi Berliiniin täydentämään sanskritin opintojaan.
Joulukuussa 1878 Saussure julkaisi ainoaksi jäävän täysimittaisen tieteellisen monografiansa: "Mémoire sur le système primitif des voyelles dans les langues indo-européennes" ('Tutkielma indoeurooppalaisten kielten alkuperäisestä vokaalijärjestelmästä'). Tämä nuoruudentyö oli uraauurtava niin metodologisesti kuin sisällöltäänkin: Saussure postuloi siinä täysin formaaleihin menetelmiin perustuen indoeurooppalaiseen kantakieleen vokaalin, joka ei ollut säilynyt yhdessäkään tuolloin tunnetussa kielessä. 1920-luvulla tulkittujen heetinkielisten piirtokirjoitusten on usein katsottu tukevan Saussuren kirjassaan esittämää hypoteesia. Osittain näihin Saussuren esittämiin ajatuksiin pohjautuen kehitettiin historiallis-vertailevassa kielitieteessä paljon keskustelua herättänyt laryngaaliteoria.
Väitöskirjansa Saussure kirjoitti sanskritin syntaksista ("De l’emploi du génitif absolu en sanscrit", 'Absoluuttisen genetiivin käytöstä sanskritissa', 1881). Se oli kuitenkin selvästi "Mémoirea" vaatimattomampi työ. Väiteltyään keväällä 1880 Leipzigissa Saussure teki kenttätyömatkan Liettuaan, tutkiakseen heikosti dokumentoituja murteita siellä missä niitä todella puhuttiin. Liettuan kieli kiinnosti noihin aikoihin kovasti indoeurooppalaisten kielten tutkijoita: sitä pidettiin nimittäin poikkeuksellisen vanhakantaisena ja siten sen ajateltiin tarjoavan erityisen arvokasta aineistoa indoeurooppalaisen kantakielen rekonstruointia silmällä pitäen.
Aika Pariisissa.
Samana syksynä Saussure muutti Pariisiin. Hän oli liittynyt jo vuonna 1876 arvovaltaisen Pariisin kielitieteellisen seuran ("Société de Linguistique de Paris") jäseneksi. Pariisissa Saussure aluksi täydensi opintojaan kuuluisassa "École pratique des Hautes Études" -korkeakoulussa (EPHE), mutta jo seuraavana vuonna, syksyllä 1881 hänet kutsuttiin kouluun opettamaan.
Aluksi virka rajattiin gootin ja muinaisyläsaksan opetukseen, mutta jo muutaman vuoden kuluttua kielirajoitus poistettiin ja Saussure laajensi opetuksensa sisältämään myös latinan, klassisen kreikan sekä liettuan kursseja.
Kaiken kaikkiaan Saussure toimi opettajana EPHE:ssä yhdeksän vuotta ja menestyi tehtävässään varsin hyvin: hänellä oli huomattavan paljon oppilaita, joiden joukkoon lukeutui myös useita seuraavan sukupolven tärkeimpiin kuuluneita ranskalaisia kielitieteilijöitä, kuten Antoine Meillet ja Maurice Grammont.
Paitsi opettajana, Saussure toimi Pariisissa myös kielitieteellisen seuran apulaissihteerinä sekä seuran aikakausjulkaisun ("Mémoires de la Société de Linguistique de Paris") vastaavana toimittajana. Tänä aikana Saussure myös julkaisi pääosan tieteellisistä artikkeleistaan, joista useimmat tosin ovat varsin lyhyitä etymologisia katsauksia yksittäisiin sanoihin.
Paluu Geneveen.
Vuonna 1891 Saussure palasi kotikaupunkiinsa Geneveen, jonka yliopistoon hänelle perustettiin henkilökohtainen ylimääräinen professuuri. Opetusalaksi määriteltiin "indoeurooppalaisten kielten historia ja vertailu". Käytännössä hänestä tuli yliopiston sanskritin professori.
Pian paluunsa jälkeen Saussure avioitui Marie Faeschin (1867–1950) kanssa. He saivat kolme poikaa, joista vanhimmasta Jacques de Saussuresta (1892–1969) tuli diplomaatti ja poliitikko, keskimmäisestä Raymond de Saussuresta (1894–1971) tuli huomattava psykoanalyytikko, nuorin André kuoli vain kolmen kuukauden ikäisenä vuonna 1895.
Geneveen paluunsa jälkeen Saussure ei enää juurikaan julkaissut. Ainoat laajempaa huomiota herättäneet tutkimukset olivat kaksi 1890-luvun puolivälin paikkeilla julkaistua liettuan aksentuaatiota käsittelevää artikkelia. Artikkeleissa muotoillaan säännönmukaisuus, josta on sittemmin käytetty myös nimeä "Saussuren laki".
Opetus Genevessä.
Mutta jos Saussure ei enää julkaissutkaan, niin hän opetti sitäkin enemmän: tärkein opetusala oli sanskrit, jonka kursseja hän opetti joka vuosi kuolemaansa saakka, muita keskeisiä olivat latina, klassinen kreikka, germaaniset kielet sekä nykyranska.
Lisäksi Saussure opetti koko joukon kursseja satunnaisemmista aiheista. Näistä tärkeimmät ovat kuuluisat yleisen kielitieteen kurssit. Vuonna 1906 Geneven yliopiston kielitieteen ja vertailevan filologian professori Joseph Wertheimer (1833–1908) jäi eläkkeelle ja hänen virkansa opetusvelvoitteisiin kuulunut kielitieteen kurssi ("Linguistique") määrättiin Saussuren opetettavaksi.
Kaikkiaan Saussure opetti kurssia kolmeen otteeseen, vuosina 1907, 1908–1909 ja 1910–1911. Kaikki kolme kurssia olivat sisällöltään erilaisia ja sikäli kuin Saussure käsitteli samoja aiheita, hänen eri kursseilla esittämänsä näkemykset monesti vaihtelivat.
Kesällä 1912 Saussure sairastui ja joutui anomaan virkavapautta koko seuraavaksi lukuvuodeksi. Syksyn mittaan sairaus vain paheni ja 22. helmikuuta 1913 hän kuoli. Kuolinsyynä oli todennäköisesti valtimokovettumatauti yhdistyneenä influenssaaan.
Cours de linguistique générale.
Saussure itse ei julkaissut mitään yleisestä kielitieteestä. Hänen omien säilyneiden muistiinpanojen ja kirjeenvaihdon perusteella on kuitenkin ilmeistä, että hän oli suunnitellut 1890-luvulla kirjoittavansa kirjan kielentutkimukseen liittyvistä yleisistä ongelmista. Vuosisadan vaihteeseen mennessä hän kuitenkin oli mitä ilmeisimmin lopullisesti luopunut näistä haaveista ja suunnannut huomionsa toisiin aiheisiin. Kun hänet sitten vuonna 1906 määrättiin opettamaan kielitieteen kurssia, kyse oli pikemminkin siitä, että hän joutui palaamaan aiheisiin, jotka oli jo jättänyt taakseen, kuin siitä että hän olisi saanut tervetulleen mahdollisuuden esittää itselleen tärkeitä ajatuksia, kuten Bally ja Sechehaye antavat ymmärtää "Cours de linguistique généralen" esipuheessa.
Kirjan keskeisiksi teoreettisiksi oivalluksiksi nostettiin jo ensimmäisistä arvosteluista lähtien tietyt uudet teoreettiset käsitteet sekä vastakkainasettelut. Valitettavan usein Saussuresta puhuttaessa nämä vastakkainasettelut on tulkittu kategorisina ja kärjistetymmin kuin mihin kirja oikeastaan antaa aihetta. Vastakkainasetteluiden keskinäisiä suhteita ei ole myöskään aina osattu nähdä kovin selkeästi. Historiallisesti tärkeimmät Saussuren nimeen yhdistettävistä käsitteistä ja erotteluista ovat seuraavat: "kielenkäytön", "kielen" ja "puheen" erottaminen sekä käsitys kielestä merkkien järjestelmänä; "diakronisen" ja "synkronisen" lähestymistavan erottaminen; kielen ja kirjoittamisen erottaminen; ajatus "semiologiasta" eli yleisestä merkkiopista; "merkin", "muodon" ja "merkityksen" erottaminen; kielellisen "merkin arbitraarisuus" ja "merkitsevän yksiulotteisuus"; kielellisen merkin "arvo"; "syntagmaattisten" ja "assosiatiivisten suhteiden" erottaminen.
Näitä aiheita käsitellään lähinnä kirjan johdanto-osassa sekä ensimmäisessä ("Yleiset periaatteet") ja toisessa osassa ("Synkroninen kielitiede"). Niiden lisäksi kirjassa käsitellään laajasti myös esimerkiksi historiallis-vertailevaa kielitiedettä (kolmas osa: "Diakroninen kielitiede") ja murremaantiedettä (neljäs osa: "Maantieteellinen kielitiede"). Nämä osuudet ovat laajuudestaan huolimatta monesti ohitettu, eikä niissä esitettyjä ajatuksia ole pidetty mitenkään erityisesti Saussurelle tyypillisinä. Kirjassa on myös Saussuren hahmottama foneettinen teoria, joka on jäänyt varsin vähälle huomiolle (johdanto-osan liitteenä oleva "Fonologian" "periaatteet"). Myöskään Saussuren peräänkuuluttamat metateoreettiset kysymyksenasettelut (esimerkiksi kielitieteen "tutkimuskohteesta" ja sen suhteesta tutkimuksessa käytettyyn "aineistoon") eivät välttämättä ole saaneet kielitieteen sisällä kovin suurta huomiota osakseen.
Joskus Saussuren teoriassa esiintyvien erotteluiden ja termienparien yhteydessä on käytetty termejä "antinomia", "dikotomia", "dualismi", ("binaarinen") "oppositio" tai "antiteesi", jotka korostavat kaksijakoisuutta sekä termien keskinäistä vastakkaisuutta ja poissulkevuutta. Varsinkin Saussuren omien muistiinpanojen, mutta myös "Course de linguistique généralen" valossa tällaisten termien käyttäminen on usein vähintään kyseenalaista. Kaikissa tapauksissa kyse ei ole vain kahden termin vastakkainasettelusta (esim. "kieli" ja "puhe" ovat ymmärrettävissä vain suhteessa "kielenkäyttöön"), tai ne eivät ole toisiaan poissulkevia vaan päinvastoin edellyttävät toisensa(esim. "merkitty" ja "merkitsevä"), puhumattakaan siitä, että "saussurelaiset" termiparit eivät suinkaan olen kaikki luonteeltaan samanlaisia.
"Kielenkäyttö", "kieli" ja "puhe".
Eräs keskeisimpiä erotteluita Saussuren kieliteoriassa tehdään käsitteen "kielenkäyttö" sisällä. "Kielenkäyttö" ("le langage") on Saussurella tekninen termi, jolla hän tarkoittaa kaikkia mahdollisia kielen ilmenemismuotoja, eli sitä kokonaisuutta, johon usein viitataan arkisemmissa yhteyksissä sanalla "kieli". Pohdittaessa kysymystä siitä mitä kielitiede tutkii, tai mikä on sen tutkimuskohde, tullaan Saussuren mukaan nopeasti huomaamaan, ettei kielenkäyttö voi olla vastaus tähän kysymykseen. Se on luonteeltaan yksinkertaisesti liian monimuotoinen ja häilyvä, jotta se voisi toimia tieteellisen tutkimuksen kohteena. Tämän ongelmallisen tilanteen Saussure katsoo voivansa ratkaista esittämällä kielitieteen tutkimuskohteeksi selkeästi määriteltävissä olevan asian, josta hän käyttää termiä "kieli" ("la langue"). Kieli on Saussurelle osa kielenkäyttöä, se on "yhtä aikaa sekä kielikyvyn sosiaalinen tuote että joukko välttämättömiä konventioita, jotka sosiaalinen yhteisö omaksuu, jotta yksilöt voisivat käyttää tuota kykyä". Saussurelle kieli on siis nimitys sille järjestelmällisyydelle ja säännönmukaisuudelle, joka kieltä käytettäessä ilmenee. Toisin sanoen se on luonteeltaan sosiaalinen konventio.
Mutta jos kielenkäyttö ja kieli eivät tarkoita Saussurelle samaa, niin mikä ne erottaa toisistaan? Saussuren muistiinpanoissa olevan kuuluisan kaavan mukaan "kielenkäyttö" = "kieli" + "puhe". "Puheella" ("la parole") Saussure tarkoittaa kaikkea sitä, mikä kielenkäytössä on luonteeltaan yksilöllistä ja satunnaista. "Puhe" on toisin sanoen kielenkäytön se osa, jota kielen järjestelmä eli kieli ei määrää. On kuitenkin syytä huomata, että kielen ja puheen erottelussa on kyse ennen kaikkea käsitteellisestä erottelusta, jonka Saussure tekee taatakseen kielitieteelle legitiimin tutkimuskohteen, joka voidaan määritellä riippumatta kielenkäytön todellisuuteen liittyvästä monimuotoisuudesta. Vaikka voitaisiin ajatella, että kieli näin määriteltynä olisi vain abstraktio kielenkäytöstä, Saussure kuitenkin vakuuttaa että "kieli on luonteeltaan konkreettinen" ja että jopa kielelliset merkit ovat luonteeltaan konkreettisia koska ne ovat kollektiivisen kokemuksen vahvistamia.
Saussuren teoriassa kieli on merkkien järjestelmä. Tämä ei tarkoita, että kielen voisi ajatella rakentuvan yksittäisistä kielellisistä merkeistä ikään kuin niiden summana, vaan kieli on päinvastoin aina lähtökohtana, koska viime kädessä kielelliset merkit saavat "arvonsa" pelkästään suhteessa toisiin merkkeihin eli ne voidaan käsittää vain kielen kautta. Tällä tavoin saussurelaiseen käsitys kielestä merkkien järjestelmänä nivoutuu tiiviisti tiettyyn hänen teoriaansa merkistä ja merkin arvosta. Kielellisen merkin "arvo"-käsitteen kautta käsitys kielestä merkkien järjestelmänä liittyy edelleen kiinteästi esimerkiksi Saussuren tekemään erotteluun "synkronisen" ja "diakronisen" näkökulman välillä.
"Diakroninen" ja "synkroninen" näkökulma.
Toinen keskeinen jako, jonka merkitys kirjan myötä vakiintui kielitieteelliseen keskusteluun, oli "diakronisen" ja "synkronisen" näkökulman välinen erottelu. Usein tämä erottelu on samaistettu erontekoon "historiallisen" ja "kuvailevan" tutkimuksen välillä niin, että sanaa "diakroninen" on toisinaan jopa käytetty "historiallisen" synonyyminä. Saussurelle asia ei ollut aivan näin yksinkertainen.
Saussure esitti "diakronisen" ja "synkronisen" välisen eron nimenomaan "näkökulmaerona", siis kahtena erilaisena tapana tarkastella kielenkäyttöä. Erottelua hän havainnollisti yksinkertaisella kuviolla, jossa "synkroniaa" kuvaavan vaakasuoran janan läpi kulkee 90 asteen kulmassa nuoli, joka puolestaan kuvaa "diakroniaa". Vaakasuora, samanaikaisuutta hahmottava akseli kuvaa kielessä tietyllä hetkellä olemassa olevien asioiden keskistä suhdeverkostoa, josta aika on suljettu pois; kun taas pystysuora, eli perättäisyyden akseli kuvaa vaakasuoran akselin yksittäisen yksikön muuttumista suhteessa aikaan. Synkronisesta kielitieteestä puhuttaessa kyse on aina monien merkkien suhteista toisiinsa "kielen" – eli merkkien järjestelmän – sisällä, kun taas diakronisesta näkökulmasta asioita tarkasteltaessa kyse on aina yhden yksikön suhteesta itseensä – eli identiteetistä – ajan tarjoaman viitekehyksen sisällä. Asioita synkronisesta näkökulmasta tarkasteltaessa, abstrahoidaan kielenkäytön todellisuuden kuvauksesta ajan välttämättä mukanaan tuomat muutokset, jolloin kielenkäyttöä voidaan tarkastella kieltä käyttävän subjektin olennaisesti "ahistoriallisesta" näkökulmasta. Diakronisesta näkökulmasta asioita tarkasteltaessa taas joudutaan uhraamaan kielen käyttäjän näkökulmalle olennainen kielen järjestelmällisyys – ja sitä myöten myös "merkityksellisyys" – jotta kielen historiallisen muuttumisen prosessi voidaan tehdä näkyväksi.
1800-luvun kielentutkimusta oli hallinnut luonnontieteistä omaksuttu "alkuperän" ja "kausaalisten muutosten" merkitystä korostava käsitys tieteellisestä selittämisestä, jonka seurauksena "tieteellisenä" pidetty kielentutkimus keskittyi hyvin pitkälle juuri kielen historiallisten muutosketjujen rekonstruoimiseen. Saussuren yhtenä tavoitteena koko erottelun esittelemisessä epäilemättä olikin juuri yritys tehdä myös ei-historiallisesta kielentutkimuksesta tieteellisesti kunniallista. Implisiittisesti erottelu oli tietysti ollut olemassa viimeistään siitä lähtien, kun kielen historiallista muutosta oli alettu tutkia. Vaikka 1800-luvun kielitiedettä hallinnut historiallis-vertaileva suuntaus saattaakin ensi näkemältä vaikuttaa läpikotaisin "diakroniselta", niin esimerkiksi "kantakielen" käsitteen kautta myös synkronisesti kielentila oli kuin olikin läsnä myös tuon ajan tutkimuksessa. Tämä seikka ei vain ollut tuolloin yhtä ilmeinen kuin myöhemmästä näkökulmasta asioita tarkasteltaessa.
"Kielen" ja "kirjoituksen" erottaminen.
"Cours de linguistique généralen" johdanto-osassa omistetaan koko kuudes luku "kielen" ja "kirjoituksen" suhteen käsittelylle. Nykyisestä näkökulmasta katsottuna se vaikuttaa hiukan yllättävältä. Erottelu "kielen" ja "kirjoituksen" välillä ei kuitenkaan ole niin itsestään selvä, kuin helposti ajatellaan. Vaikka tieteellinen kielentutkimus oli periaatteessa jo 1800-luvun alkupuolelta lähtien – epäilemättä ainakin osittain romantiikan vaikutuksesta – korostanut puhutun kielen merkitystä, esimerkiksi kansanrunouteen kohdistetun kiinnostuksen myötä, ei erottelu puheen ja kirjoituksen välillä ollut mitenkään itsestään selvä. Kiinnostus kielten historian rekonstruointiin pakotti usein turvautumaan kirjallisiin lähteisiin, jolloin oli suuri kiusaus tulkita "kirjainten" ja "äänteiden" suhde yksiselitteisenä ja vakaana. Viime kädessä vasta "fonetiikan" synnyn myötä saatiin selkeät teoreettiset välineet äänteiden identifioimiseksi neutraalilla tavalla ja siten myös keinon erottaa ne yksiselitteisesti kirjaimista.
Saussure ottaa kirjassa asiaan hyvin yksiselitteisen kannan: kirjoitus ja kieli ovat kaksi erillistä merkkien järjestelmää ja kirjoituksen olemassaolon ainoa oikeutus on kielen kuvaaminen Koska esimerkiksi tiede on hyvin pitkälle nojautunut juuri kirjoitettuun kieleen, on kirjoituksen merkitys kulttuurissamme jo hyvin kauan ollut keskeinen. Saussuren mukaan kuitenkin juuri tämä kirjoituksen ja sen kautta kirjoitetun kielen arvovalta puhuttuun kieleen nähden saattaa saada meidät toisinaan unohtamaan, että puhuttu kieli on kuitenkin näistä kahdesta alkuperäinen ja ensisijainen. Tästä unohduksesta johtuva kirjoituksen ylenmääräinen arvostus, sekä kyvyttömyys pitää näitä kahta järjestelmää selvästi erillisinä on puolestaan tuottanut paljon väärinkäsityksiä myös kielentutkijoiden piirissä.
Kirjoituksen "Cours de linguistique généralessa" saama suuri huomio vaikutti käytännössä myös siihen, että kielentutkijoiden piirissä kirjoituksen huomio väheni 1900-luvun mittaan entisestäänkin. Kirjoituksen tulkitsemista sekundaarisena puhuttuun kieleen nähden on usein pidetty nimenomaan yhtenä saussurelaisen kieliteorian leimallisena piirteenä. Niinpä esimerkiksi Jacques Derrida hyökkäsikin jyrkästi esimerkiksi Saussurea vastaan teoksessaan "De la grammatologie" (1967) syyttäen tätä kirjoittamisen marginalisoimisesta.
"Merkitsijä" ja "merkitty".
Saussurelaisen merkkikäsityksen mukaan "merkin" ("signe") voidaan tulkita muodostuvan kahdesta osatekijästä, jotka ovat "merkitsijä" "(signifiant)" ja "merkitty" ("signifié"). Sanalla "merkitsijä" viitataan merkin akustiseen puoleen ("image acoustique" tai "image verbale"), kun taas "merkitty" viittaa sen käsitteelliseen puoleen ("concept" ("verbal")). Nämä puoliskot määrittävät toisiaan vastavuoroisesti, eikä niiden siis voi sanoa olevan edes olemassa muuten kuin merkin elementteinä ja suhteessa merkin "merkityksellisyyteen" ("signification"). Merkin molemmat puoliskot ovat luonteeltaan psyykkisiä, ja ne määrittyvät tai rajautuvat paitsi suhteessa toiseen puoliskoon – eli merkitty suhteessa merkitsijään ja merkitsijä suhteessa merkittyyn – niin myös suhteessa muiden merkkien elementteihin – eli merkitty suhteessa ympärillä oleviin toisiin merkittyihin ja merkitsijä suhteessa toisiin merkitsijöihin.
Toisinaan niitä on verrattu stoalaisten filosofien esittelemiin käsitteisiin "sēmaĩnon" ja "sēmainómenon". Tämä vertaus ei kuitenkaan ole osuva, sillä stoalaiselle merkkiteoriassa on keskeisenä elementtinä merkkijärjestelmän ulkopuolella olevan "tarkoitteen" käsite ("tugkhánon"), joka puolestaan on saussurelaisen merkkiteorian kannalta toisarvoinen. Sen sijaan Saussuren ajattelussa korostuu ajatus elementtien yhdessä muodostamasta kokonaisuudesta, eli merkistä, sekä edelleen merkkien "järjestelmästä" ("système"), eli "kielestä" ("langue"). Aivan samoin kuin merkitty ja merkitsijä vastavuoroisesti määrittävät toisiaan ja muodostavat tällä tavoin merkin, voidaan myös merkkien ajatella määrittävän toisiaan ja muodostavan tällä tavoin merkkien järjestelmän eli kielen.
Louis Hjelmslevin terminologiassa "ilmauksen muoto" ("form of expression") vastaa merkitsijää ja "sisällön muoto" ("form of content") taas merkittyä.
Kielellisen "merkin arbitraarisuus" ja "merkitsevän lineaarisuus".
"Cours de linguistique généralen" mukaan kielessä on kaksi keskeistä periaatetta, joilla on lukuisia pitkälle meneviä seurauksia, mutta joita kielentutkijat eivät kuitenkaan ole osanneet ottaa tarpeeksi hyvin huomioon. Nämä periaatteet ovat "merkin arbitraarisuus" ("arbitraire du signe") sekä "merkitsevän lineaarinen luonne" ("caractère linéaire du signifiant").
Aina kirjan ilmestymisestä saakka on käyty vilkasta keskustelua, siitä kuinka arbitraarisuus tulisi ymmärtää. Kirjassa esitetyn määritelmän mukaan "Merkitsevän ja merkityn yhdistävä side on arbitraarinen, tai – koska ymmärrämme merkin merkitsevän ja merkityn yhteenliittymänä – voimme jopa sanoa yksinkertaisemmin, että "kielellinen merkki on arbitraarinen"." Kielellisen merkin arbitraarisuus ei siis Saussuren teoriassa tarkoita sanan – tai sen äänteellisen ilmiasun – ja sanan tarkoitteen välistä satunnaisuutta, kuten usein ajatellaan, vaan kyse paljon syvemmällä tasolla vaikuttavasta ilmiöstä. Toki merkin sisällä toteutuvan perustavanlaatuisen motivoitumattomuuden seurauksena myös sanan ja sen mahdollisen kielenulkoisen tarkoitteen välinen suhde näyttäytyy kielenkäyttäjälle motivoitumattomana, mutta kyse on pikemminkin arbitraarisuuden seurauksesta kuin arbitraarisuudesta itsestään.
Arbitraarisuuskäsityksensä vuoksi Saussure ei myöskään halunnut käyttää kielellisestä merkistä termiä "symboli"; hänen näkemyksensä mukaan "Symbolin luonteeseen kuuluu, ettei se ole koskaan täysin arbitraarinen; se ei ole tyhjä, siinä on aina säilyneenä jäänne merkitsevän ja merkityn välisestä luonnollisesta suhteesta."
Arbitraarisuutta ei kuitenkaan tule tulkita niin, että kyse olisi puhujan vapaasta valinnasta; siitä että olisi jotenkin mahdollista päättää, mitä esimerkiksi sanat merkitsevät. Kielen muokkautuminen tietynlaiseksi tapahtuu kielenkäyttämisen sosiaalisissa käytännöissä, jotka puolestaan muovautuvat hyvin pitkälle ulkopuolisesta ohjailusta riippumatta. Lopulta ihmiset kuitenkin puhuvat niin kuin haluavat, varsin pitkälle riippumatta siitä miten esimerkiksi kielenhuollossa kieltä haluttaisiin muokata. Paradoksaalista kyllä, paitsi että kielen arbitraarisuus estää muuttamasta kieltä tietoisilla päätöksillä, se samalla aiheuttaa ajan mittaan tapahtuvan kielen muuttumisen: koska jonkun tietyn merkitsevän suhde vastaavaan merkittyyn ei ole yhtään "luonnollisempi" kuin johonkin muuhun merkittyy, ei myöskään ole mitään estettä sille, että merkityn ja merkitsevän välisessä suhteessa tapahtuu siirtymiä.
Tämän yllä kuvatun ns. "radikaalin" tai "absoluuttisen arbitraarisuuden" ohella kirjassa puhutaan myös toisenlaisesta, "suhteellisesta arbitraarisuudesta". Tällä termillä kuvataan sitä hyvin tunnettua ilmiötä, että osa kielen merkeistä rakentuu toisten merkkien yhdistelmistä, jolloin näiden voidaan ajatella olevan "suhteellisesti motivoituneita". Usein mainittuja esimerkkejä ovat erityyppiset lukusanat: "kolme" vs. "kaksikymmentäyksi", joista ensin edellinen on absoluuttisesti arbitraarinen, mutta jälkimmäinen vain suhteellisesti, koska se voidaan tulkita rakentuneeksi kolmesta absoluuttisesti arbitraarisesta merkistä ("kaksi" + "kymmentä" + "yksi"). Myös suhteellinen arbitraarisuus on kuitenkin arbitraarisuutta, sillä vaikka kompleksisen merkin voidaan tulkita muodostuneen yksinkertaisten merkkien pohjalta, ei vastaavasti rakentumisen logiikka ole tyypillisesti yhtään "luonnollisempi" kuin radikaalisti arbitraarisen merkin sisäinen rakenne; kompleksisen merkin merkitystä ei esimerkiksi voi päätellä varmasti sen osina toimivien merkkien merkityksistä.
"Merkitsevän lineaarisuus" puolestaan on jäänyt paljon vähäisemmälle huomiolle, vaikka sillä Saussuren mukaan on yhä paljon seurauksia kuin arbitraarisuudella. Hän itsekin huomauttaa, että vaikka tämä periaate on ilmeinen, jätetään yleensä aina mainitsematta "epäilemättä koska se on liian yksinkertainen". Puhutun kielen merkkien merkitsevä nojaa kuuloaistimukseen ja siksi sillä on tiettyjä aikaan liittyviä ominaisuuksia: a) ensinnäkin se voidaan esittää "ulottuvuutena" ("étendue") ja b) tämä ulottuvuus on mitattavissa yhdellä dimensiolla, joka on jana. Toisin kuin siis esimerkiksi näköön perustuvien merkkien ollessa kyseessä, puhutun kielen merkitsevät ovat välttämättä toisiinsa nähden seuraamissuhteessa; kahden merkin merkitsevät eivät voi koskaan esiintyä yhtä aikaa, vaan ne muodostavat aina ketjun, jossa yksi edeltää toista. Tätä periaatetta vastaan on joskus hyökätty esittämällä esimerkiksi äänenlaatuun liittyvien ilmiöiden osoittavan sen vääräksi, toteutuuhan niissä varsinaisen äänteen kanssa yhtäaikaisesti ikään kuin useampia merkityksellisiä ilmiöitä. Saussure kuitenkin vastasi tähän kritiikkiin jo esitellessään periaatteen, esittäessään vaikkapa tavun ja sille lankeavan sanapainon muodostavan yhden, eikä kahta toisistaan erillistä ääntämistapahtumaa. Painollisessa tavussa ei siis ole kahta erillistä asiaa päällekkäin, vaan se kontrastoi muiden tavujen aivan samalla tavalla kuin painottomatkin tavut kontrastoivat keskenään.
Vaikutus myöhemmälle tutkimukselle.
Saussure tarkasteli kieltä tapahtumana ("parole") ja merkkijärjestelmänä ("langue"). Sanan "langue" voidaan katsoa tarkoittavan kieltä myös abstraktina järjestelmänä, joka koostuu normeista ja säännöistä. "Parole" (= puhe, puhetapahtuma) taas kuvaa kielen käyttöä kommunikaatiossa. Lisäksi de Saussure jaotteli kielen "diakroniseen" (historialliseen) ja "synkroniseen" tasoon, jossa kieltä tarkastellaan simultaanina systeeminä tiettynä aikajaksona.
Saussuren teoria perustuu binaarisille käsitepareille, kuten "langue/parole". Kieli on merkki, joka koostuu kahdesta osasta: "signifiant signifié" (englanniksi: "signifier/signified"). Ferdinand de Saussure osoitti, ettei sanan ja asia välillä ole välttämättä suoranaista yhteyttä, vaan merkki on mielivaltainen
Amerikkalainen kirjallisuustieteilijä Jonathan Culler julkaisi vuonna 1976 teoksen "Saussure" (suom. "Ferdinand de Saussure", 1994), jonka loppusanoissa ylistetään 'uuden tieteen’ syntymistä, joka mullisti monia muitakin erikoisaloja kuin kielitiedettä fysiikasta maalaustaiteeseen. "Tavallisia kohteita tukeva kolmiulotteinen avaruus murtuu yrityksessä representoida perspektiivien ja suhteiden moninaisuutta samanaikaisesti. Vastaavasti modernissa kirjallisuudessa voidaan havaita siirtymä, jonka myötä sekä runous että romaani menettävät suoraviivaista mimeettisyyttään ja kiinnostustaan representoida tunnistettavissa olevia kohteita ja kohtauksia. Sen sijaan ne kiinnostuvat yhä enemmän yhteyteen asettamisen vaikutuksista. Niinpä suhteelliset arvot - sanojen ja eri diskurssityyppien suhteet - muodostuvat taideteoksen ensisijaisiksi rakenneosiksi."
Lingvistiikasta alkanut strukturalismi keskittyy kielen, varsinkin kielen rakenteen tutkimiseen, kuten jo nimikin (struktuuri = rakenne) sanoo. Kieli on kuitenkin vain yksi ihmisen käyttämistä monista eri merkkijärjestelmistä, vaikkakin yksi keskeisimmistä. Strukturalismiin liittyy läheisesti yleinen merkkitiede, semiologia tai semiotiikka, jossa tarkastellaan mitä tahansa merkkejä, olivatpa ne sitten mainoksia, maalauksia tai myyttejä. Strukturalismiin lukeutuu monenlaisia teoreetikkoja, kuten Roland Barthes, Gérard Genette, Julia Kristeva, Jacques Lacan ja Tzvetan Todorov. Myös Claude Lévi-Strauss ja hänen kehittämänsä strukturalistinen antropologia, jonka vaikutus myös muihin tieteen aloihin oli huomattava 1950-luvulla, lasketaan usein strukturalismiin, vaikka hän onkin kiistänyt yhteyden.


Helsingin Sanomat.
Helsingin Sanomat on levikiltään Suomen suurin tilattava sanomalehti. Vuonna 2010 lehden levikki oli 365 994 ja sunnuntailevikki 416 163. Lukijoita sillä oli keskimäärin 905 000. Lehden arkinen käyttönimi on Hesari, ja usein käytetään myös lyhennettä ”HS”. Helsingin Sanomat on levikiltään Pohjoismaiden suurin sanomalehti. Sen omistaa Sanoma Oyj.
Helsingin Sanomien liitteenä ilmestyy aikakauslehtimäinen Kuukausiliite sekä perjantaisin ilmestyvä Nyt-liite. Levikintarkastuksen mukaan näillä liitteillä on keskimäärin lukijoita varsinaista lehteä enemmän.
Historia.
Lehti perustettiin nimellä "Päivälehti" vuonna 1889 alun perin nuorsuomalaisten äänenkannattajaksi. Lehden perustajia olivat muun muassa Eero Erkko, Juhani Aho ja Arvid Järnefelt. Ensimmäinen näytenumero ilmestyi 16. marraskuuta 1889, mutta säännöllinen ilmestyminen kuusi kertaa viikossa alkoi vasta vuoden 1890 alkupuolella. Vuonna 1894 päivälehteläisten ”nuorten” piirissä perustettiin nuorsuomalainen puolue.
Viranomaiset lakkauttivat Päivälehden 3. heinäkuuta 1904 sen viitattua epäsuorasti mutta hyväksyvästi kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murhaan. Jo keväällä 1903 Bobrikov oli karkottanut lehden perustajan Eero Erkon maasta yhdessä muiden johtavien perustuslaillisten kanssa. Päivälehden tilalle perustettiin kuitenkin saman tien "Helsingin Sanomat", jonka ensimmäinen numero ilmestyi 7. heinäkuuta 1904. Samalla perustettiin myös kustannusyhtiö Sanoma Osakeyhtiö (nyk. Sanoma News), joka kuuluu nykyisin Sanoma-yhtymään.
Valtiollisen tilanteen muututtua Bobrikovin murhan jälkeen Eero Erkko saattoi palata Suomeen 1905, ja hän astui seuraavana vuonna Helsingin Sanomien johtoon. Suomen suurin lehti Helsingin Sanomista tuli vuonna 1914, jolloin se alkoi ilmestyä seitsenpäiväisenä. Lehti oli ensimmäisinä vuosikymmeninään suomenkielinen liberalismin lippulaiva. Se oli 1904–1918 Nuorsuomalaisen puolueen ja 1918–1932 Kansallisen Edistyspuolueen pää-äänenkannattaja. Lehteen kirjoitti aktiivisesti useita tunnettuja Edistyspuolueen poliitikkoja, kuten K. J. Ståhlberg, Rudolf Holsti ja Heikki Ritavuori.
Lehden perustaja-päätoimittaja Eero Erkko kuoli 1927. Hänen paikkansa peri poika Eljas Erkko, josta tuli sekä Helsingin Sanomien päätoimittaja että Sanoma Osakeyhtiön toimitusjohtaja. Eljas Erkon aikana Helsingin Sanomat julistautui puolueettomaksi lehdeksi 1932, joskin sen linja säilyi lähellä Edistyspuoluetta aina tämän 1951 tapahtuneeseen hajoamiseen saakka. Helmikuussa 1932, Mäntsälän kapinan sytyttyä, lehdelle luotiin nopeasti oma iltapainos "Ilta-Sanomat". Erkko arvioi kapinan olevan niin suuri ja tärkeä uutinen, että vanhanaikaiset kaupungilla kiertävät sähkösanomat eivät riitä sen raportoimiseen. Kapinauutisoinnissaan lehti esiintyi laillisuusrintaman ja hallituksen tukijana. Ilta-Sanomat ilmestyi Helsingin Sanomien iltapainoksena vuoteen 1949, jolloin se irtautui omaksi lehdekseen. Eljas Erkko luopui päätoimittajuudesta 1938 noustessaan Cajanderin hallituksen ulkoministeriksi, ja uudeksi päätoimittajaksi valittiin ulkomaantoimittaja Yrjö Niiniluoto.
Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet olivat Helsingin Sanomille pitkän kasvun aikaa. Vuonna 1954 siitä tuli Pohjoismaiden suurin tilauslehti yli 236 000 kappaleen arkilevikillä ja lähes 260 000 kappaleen sunnuntailevikillä. Lehteä yli kaksi vuosikymmentä johtaneen Yrjö Niiniluodon kuoltua 1961 päätoimitus uudistettiin: entisen yhden päätoimittajan tilalle tulivat vastaava päätoimittaja sekä yhdestä kolmeen alempaa päätoimittajaa. Vuonna 1967 perustettiin oma toimittajakoulu Sanomain ammattikoulun yhteyteen. Vuoteen 1977 asti lehteä painettiin toimituksen vieressä Ludviginkadulla, mutta tuona vuonna painatus koki teknisen vallankumouksen, kun Sanomalan painolaitos vihittiin käyttöön Vantaan Martinlaaksossa. Lehden sivut siirrettiin Ludviginkadulta Sanomalaan sähköisesti radiolinkin kautta.
Helsingin Sanomista tuli Pohjoismaiden suurin aamulehti 1981, kun sen arkilevikki ylitti 400 000 kappaleen rajan. Seuraavien vuosikymmenten aikana sille perustettiin kaksi liitettä. Vuonna 1983 aloitti ilmestymisensä pitkiä aikakauslehtimäisiä artikkeleita sisältävä, kiiltävälle paperille painettu "Kuukausiliite". Viihteellisempi, nuorekkaalle lukijakunnalle tarkoitettu viikkoliite "Nyt" alkoi ilmestyä 1995. Lehden internet-versio avattiin vuonna 1996 nimellä Verkkoliite. Verkkopalvelun nimi ja verkko-osoite muuttuivat muotoon "HS.fi" vuonna 2006.
Vuonna 2005 perustettiin Helsingin Sanomat Oy, joka sulautui takaisin emoyhtiöönsä Sanoma News Oy:hyn 2009. Vuonna 2005 Helsingin Sanomat osti Radio Helsingin.
Sunnuntain 8. lokakuuta 2006 pääkirjoituksessa päätoimittaja Janne Virkkunen ilmoitti lehden tukevan Suomen NATO-jäsenyyttä.
Vuonna 2007 Aatos Erkko toivoi Helsingin Sanomien jatkavan "liberaalilla linjallaan". Samalla hän ilmoitti, ettei puutu lehden toimitukseen. Helsingin Sanomat paljasti 30. lokakuuta 2011 pääkirjoituksessaan suhtautuvansa vuoden 2012 presidentinvaalien suhteen myönteisesti vihreiden ehdokkaaseen Pekka Haavistoon, jota lehti luonnehti älykkäiden ja koulutettujen ihmisten ehdokkaaksi.
Marraskuussa 2011 ilmoitettiin, että Helsingin Sanomien ja Nelosen uutistoimitoimitukset yhdistyvät.
Sanoman hallitus päätti 31. heinäkuuta 2012, että lehti siirtyy tabloidikokoon tiistaista 8. tammikuuta 2013 alkaen. Tuotantoteknisistä syistä muutosta edeltävän maanantain lehteä ei julkaista, joten sunnuntain 6. tammikuuta lehti jää viimeiseksi, joka käyttää broadsheet-kokoa.
Päätoimittajat.
Vuoteen 1961 asti Helsingin Sanomilla oli yksi päätoimittaja, poikkeuksena 1920–30-lukujen vaihde, jolloin Eljas Erkko ja W. W. Tuomioja jakoivat päätoimittajuuden neljän vuoden ajan. Vuodesta 1961 eteenpäin lehdellä on ollut vastaava päätoimittaja sekä yhdestä kolmeen alempaa päätoimittajaa.
Aiheesta muualla.
*


Heraldiikka.
Hyghalmen-rullassa on saksalaisia vaakunoita 1500-luvulta.
Heraldiikka eli vaakunaoppi on oppi vaakunoista ja lipuista. Heraldiikka jakautuu kahteen päähaaraan: historialliseen ja taiteelliseen heraldiikkaan. Historiantutkimuksena vaakunaoppi käsittää genealogisen ulottuvuuden, taiteena kuvataiteen ja erityisen heraldisen selitystaidon. Lisäksi vaakunoilla on perinteinen yhteisölliseen asemaan liittyvä merkitys. Sillä on oma keskitetty sääntöjärjestelmänsä ja käsitteistönsä. Nimitys heraldiikka tulee ranskan kielen airutta tarkoittavasta sanasta "hérault". Englannin kielessä sama sana on "herald".
Heraldiikan synty.
Liput ja joukko-osastotunnukset ovat olleet tärkeä osa historiallisen sodankäynnin johtamisjärjestelmässä. Tästä syystä oli tärkeää, että tunnukset näkyivät kauas ja erottuivat toisistaan. Antiikin Rooman asevoimat käyttivät taistellessaan kuvallisia tunnuksia ("vexillum") ja näistä on saanut nimensä erityisesti lippuihin keskittynyt heraldiikan haara veksillologia.
Varhaiskeskiajalta lähtien suuret armeijat olivat kadonneet ja Euroopassa sotiminen oli ritareiden heiniä. Myöhemmin Euroopan vauraus mahdollisti jälleen isompia armeijoita, ja tällöin tunnusten merkitys alkoi kasvaa. Heraldiikan juuret ovatkin sydänkeskiajalla. Nykyiseen muotoonsa eurooppalainen heraldiikka tuli noin 1000–1100-lukujen taitteessa, jolloin ritarilaitoksen ja turnajaisten myötä se saavutti suurimman kukoistuksensa niin määrällisesti kuin taiteellisestikin. Ritarilla oli yksilöivä, periytyvä sukuvaakuna.
Heraldiikka nykymuodossaan syntyi noin vuoden 1150 tienoilla. Haarniskan kehitys oli johtanut koko pään ja kasvot peittävään patakypärään, jota käytettäessä ei enää voitu erottaa omia vihollisista. Niinpä ainoa tapa erottaa taistelijat toisistaan olivat kilpi ja sen kuviointi, sekä samaan aikaan yleistynyt, haarniskan päällä pidettävä hihaton asetakki, "surcot". Sekä kilpeen että asetakkiin alettiin kirjailla kuvioita heraldisten sääntöjen mukaisesti. Tämän asetakin englanninkielisestä nimestä "coat of arms" on saanut alkunsa englannin vaakunaa tarkoittava sana.
Heraldiikan ydinaika.
Heraldiikan säännöt ovat peräisin taistelukentältä, ja ne ovat taistelukentän käytännön sanelemia. Tämä heraldiikan säännöt keskiajalla luonut käytäntö pakotti tunnukset ja kilpikuviot selkeiksi, yhdellä vilkaisulla erottuviksi ja näyttäviksi - patakypärä peittää käyttäjänsä kasvot, ja vaakunan oli erotuttava tunnistettavasti yhdellä vilkaisulla nuolenkantaman päähän.
Heraldiikan kulta-aika kesti kolme vuosisataa, 1200-luvun alusta 1400-luvun loppuun. Tuona aikana heraldinen suunnittelu ja sommittelu oli saavuttanut huippunsa: kuviot olivat yksinkertaisia, selkeitä ja näyttäviä. Suurin osa nykypäivän valtakunnan- ja kaupunginvaakunoista ovat tuolta ajalta. Suosituimpia kuvioita olivat erilaisten kilven jakojen ja airutkuvioiden ohella leijona, kotka, lilja, risti, miekka ja monet helposti tunnistettavat esineet tai olennot.
Tuliaseiden kehittymisen myötä myös ritarit hävisivät taistelukentiltä, mutta kukoistava ritarikulttuuri ylläpiti vielä turnajaisperinnettä jonkin aikaa. Tällöin heraldiikka lähti rappeutumaan. Renessanssi ja barokki vaikuttivat myös heraldiikkaan, ja 1800-luvulle tultaessa heraldiikka oli rapautunut tasolle, jota nykypäivänä pidetään pohjanoteerauksena.
Heraldiikan rappiokausi.
Aikaa tuliaseiden yleistymisen jälkeen on kutsuttu heraldiikan rappioksi. Ritarien merkitys taistelukentillä väheni ja heraldiikka siirtyi turnajaisiin. Taistelukäytännöllisyys ei ollut enää tärkeää.
Renessanssin ja barokin aikana vaakunoihin alkoi ilmestyä erilaisia lisukkeita ja kilven paikka takan ylläpuolella näkyi myös jalustan ja kilvenkannattajien mukaantulona. 1700-luvulla kilpi ei muistuttanut taistelukenttien suojavarustetta lainkaan, vaan enemmänkin koristeellisia peilin kehyksiä. Tällöin myös kilpeen alkoi ilmestyä epäheraldisia osia.
1800-luvun heraldiikkaa on pidetty myöhemmin heraldikkojen keskuudessa huonona aikana. Vaakunoissa oli usein kirjoitusta ja hyvinkin yksityiskohtaisesti piirrettyjä tunnuksia. Vaakunoihin liittyvä sosiaalisen statuksen merkitys oli synnyttänyt koostevaakunoita, joissa saattoi olla jopa kymmeniä alkuperäisen vaakunan kilpiä yhdessä kolmasti nelijakoisessa kilvessä. 1900-luvun alkupuolella heraldiikkaa ei arvostettu kovinkaan laajalti.
Heraldiikan elpyminen.
Uusien kansallisvaltioiden syntyminen 1900-luvulla synnytti tarpeen suunnitella uusia vaakunoita. Vaakunasuunnittelijat alkoivat pyrkiä alkuperäisiin sääntöihin. Suomessa heraldiikka koki äkillisen nousun, kun kunnille asetettiin mahdollisuus hankkia oma vaakuna. Suomessa 1900-luvun heraldiikka omaksui tyylipuhtaan linjan, ja 1960-luvulla kuntien saadessa omia vaakunoita luotiinkin heraldisissa piireissä arvostettu selkeä puhdas tyylisuunta. Samalla lähes kaikkien jo olemassa olleiden kaupungin- ja kunnanvaakunoiden asu uudistettiin heraldiikan sääntöjen mukaiseksi. Maailman vaakunaoppineiden keskuudessa Suomen nykyheraldiikkaa onkin pidetty maailman parhaimpien joukossa olevana.
Elävän historian toiminta sekä liveroolipelit ovat nykypäivänä omalta osaltaan vaikuttaneet heraldiikan tuntemuksen uudelleenelpymiseen. Heraldiikan säännöt ja suunnittelu on nopeasti opittu uudelleen taistelukentän ja sen asettamien vaatimusten kautta.
Sääntöjä.
Vaikka vaakunat ovat kuvallisia tunnuksia, on heraldiikassa ratkaisevassa osassa sanallinen vaakunaselitys. Siinä tunnus kuvataan heraldiikan kieltä käyttäen siten, että heraldiikkaan perehtynyt taiteilija voi alkuperäistä kuvaa näkemättä piirtää vaakunan oikein.
Tinktuurit.
kulta, hopea, punainen, sininen, vihreä, purppura ja musta
Heraldiset värit eli tinktuurit jaetaan kolmeen ryhmään. Jokaisella värillä on lisäksi normanniranskaan perustuva nimi, jota usein käytetään vaakunaselityksessä eli blasonoinnissa ("blazon") varsinkin anglosaksisissa maissa. Mustavalkoisessa kuvallisessa esityksessä jokaiselle värille on varattu vakiintunut viivakuvaus eli skraffeeraus.
kärpännahka, vaihtovärinen kärpännahka, oravannahka, kaksoisoravannahka ja juovikas oravannahka
Värisävyjä ei ole tarkasti määrätty, mutta heraldiikassa käytettäväksi väriksi sopii parhaiten kylläinen värin kirkas keskisävy.
"Damaskointia" ei tule sekoittaa skraffeeraukseen.
Vaakunan suunnittelu.
Vaakunaa suunniteltaessa tavoitteena on selkeys ja näkyvyys. Nyrkkisäännön mukaan vaakunan on oltava sellainen, että se on tunnistettavissa nuolenkantaman (200 m) päästä. Heraldiikan säännöt ovat syntyneet taistelukentän vaatimuksista, ja ne on opittu nopeasti elävän historian toiminnan kautta uudelleen - umpinaista, kasvot peittävää patakypärää käytettäessä on tärkeää kyetä erottamaan oma ja vastustaja yhdellä ainoalla vilkaisulla. Tärkein sääntö on tinktuurisääntö: ei väriä värin eikä metallia metallin viereen. Tämä siksi, että kaksi väriä muodostaa tumman ja yhtenäisen pinnan, ja tinktuureja on vaikeaa erottaa toisistaan; samoin kaksi metallia yhdessä muodostavat voimakkaasti heijastavan pinnan - tästä syystä liikennemerkeissä ei käytetä valkoista ja keltaista yhtäaikaisesti. Samoin voimakkaasti naturalistinen ja realistinen kuvaus on huonoa heraldiikkaa - naturalistisesti suunniteltua vaakunaa on mahdotonta hahmottaa yhdellä vilkaisulla, mikä voi taistelukentällä koitua kohtalokkaaksi.
katkoinen, halkoinen, lohkoinen, vastalohkoinen, nelijakoinen ja viirijakoinen
tai mikä tahansa näiden yhdistelmä. On kuitenkin pyrittävä välttämään liian täyteenahdettua vaakunaa: pelkistäminen merkitsee selkeyttä. Kuvioiden tulee olla sellaisia, että ne erottuvat kaksiulotteisina pintakuvioina. Kolmiulotteisuus ei kuulu heraldiikkaan, ja myös käyttögrafiikassa ja semiotiikassa kolmiulotteisuutta pidetään ei-toivottavana.
Vaakunaselitys.
Vaakunaselitys eli blasonointi tarkoittaa vaakunan kuvaamista sanallisessa muodossa. Vakiintuneen suomalaisen käytännön mukaan ensimmäisenä kuvataan kilven tinktuuri ja mahdolliset kilven jaot, tämän jälkeen kuviot ja niiden tinktuurit ja viimeisenä saatekuviot sekä varukset ja niiden tinktuurit. Tarkoituksena on aikaansaada yksiselitteinen kuvaus vaakunasta niin, että kuvauksen pohjalta on mahdollista piirtää vaakuna tinktuureineen ilman lisätietoja tai näkemättä itse vaakunaa.
Heraldisten värisääntöjen mukaisesti kuviot, joiden tinktuurina on metalli, sijaitsevat oletusarvoisesti värikentässä, ja kuviot, joiden tinktuurina on väri, sijaitsevat metallikentässä.
Heraldisen tunnuksen suunnittelijan kymmenen käskyä.
Nämä 'käskyt' on laatinut Jukka Suvisaari ja korjannut ja muutoksin varustanut Suomen Heraldisen Seuran johtokunnan asettama työryhmä, johon kuuluivat Kimmo Kara, Juhani Vepsäläinen ja Jukka Suvisaari, huhtikuussa 1990.


Nollavoimakanta.
Nollavoimakanta (engl. "Zero Insertion Force", "ZIF") on suoritinkanta, johon suoritin asetetaan paikalleen ja lukitaan se vivulla.
Useita satoja nastoja sisältävissä suorittimissa tämä on välttämätöntä, koska piiriä kantaan työnnettäessä tarvittaisiin voima, joka voisi helposti halkaista koko piirin ja vahingoittaa sen nastoja. Lukitusmekanismilla piiri saadaan lukittua ja vapautettua nopeasti ja helposti ilman vaurioitumisen riskiä.
Nollavoimakantaa käytetään myös erilaisissa muisti-, logiikka- ja suoritinpiirien ohjelmointilaitteissa.


Alfa Centauri.
Alfa Centaurin tähtien koot ja värit Aurinkoon verrattuna (Eivät toistu täysin oikeanlaisina)
Alfa Centauri, suom. myös Alfa Kentauri, (α Centauri, α Cen) eli Rigil Kentaurus ("Rigil Kent") tai Toliman on Aurinkoa lähimpänä oleva tähtijärjestelmä. Se on hyvin kirkkaana näkyvä, eteläisellä taivaanpallolla sijaitseva kolmoistähti, jonka etäisyys Maasta on noin 4,395 valovuotta.
Aurinkoa lähin tähti Alfa Centaurin järjestelmässä on sen pienin ja himmein komponentti, punainen kääpiötähti Proxima Centauri, jonka etäisyys Maasta on 4,22 valovuotta. Toiset kaksi komponenttia ovat keltainen, auringonkaltainen Alfa Centauri A ja edellistä pienempi, oranssi Alfa Centauri B, jotka muodostavat itsessään noin 80 vuodessa toisiaan kiertävän kaksoistähtijärjestelmän.
Alfa Centaurin näennäinen kirkkaus V on −0,01 magnitudia.
Hyvin lähellä keltaoranssia Alfa Centauri B:tä kiertää vuonna 2012 julkaistujen spektrimittausten mukaan
kuuma planeetta, joka on hieman Maata suurempi.
Sijainti.
Alfa Centauria ei voi nähdä Suomesta, koska se sijaitsee syvällä eteläisellä taivaanpallolla.
Koska Alfa Centauri on lähellä Aurinkoa, monet tähtikuviot, kuten Iso Karhu ja Orion, näyttäisivät Alfa Centaurista katsottuna suunnilleen samalta kuin täältä katsottuina. Jotkut kirkkaat lähitähdet, kuten Sirius ja Procyon, siirtyisivät huomattavasti. Aurinko näyttäisi muodostavan yhden sakaran Kassiopeian tähdistöön sijoittuen vasemman puolen äärimmäisestä tähdestä vasemmalle alas. Tämä sijainti on Alfa Centaurin koordinaattien vastakohta taivaanpallolla, ns. antipodi. Aurinko näkyisi 0,5 suuruusluokan tähtenä.
Alfa Centauri AB.
Alfa Centaurin rata maasta katsottuna on kallellaan, ja näyttää sen takia kapeammalta soikiolta kuin todellinen rata.
Alfa Centaurin kaksi päätähteä Alfa Centauri A ja B muodostavat kaksoistähden. Suurempi kaksoistähden osapuoli, Alfa Centauri A, on samankaltainen Auringon kanssa, mutta hivenen isompi ja kirkkaampi.
Maahan Alfa Centaurin keltainen A-tähti näkyy kirkkaudella −0,01m ja oranssi B-tähti 1,35m. Tähdet kiertävät toisiaan elliptisesti 79,90 vuoden jaksoissa, niiden välisen keskietäisyyden ollessa 23,7 AU. Tämä on vähemmän, kuin matka Auringosta Neptunukseen. Hyvin elliptisen radan eksentrisyys on 0,519 ja tähtien välinen etäisyys vaihtelee välillä 11,2–35,6 AU.
Alfa Centauri A.
Kentaurin tähdistön kirkkaimman tähden Alfa Centaurin nimi on Rigil Kentaurus (usein lyhennettynä muotoon Rigil Kent), joka on peräisin arabiankielisestä sanonnasta "kentaurin jalka", mutta Johannes Bayerin antamaa nimeä Alfa Centauri käytetään useimmiten.
Keltaisen, melko paljon Aurinkoa muistuttavan Alfa Centauri A:n massa on 1,09–1,10; läpimitta 1,227 ja kirkkaus 1,519–1,60 kertaa suurempi kuin Auringon. Alfa Centauri A:n absoluuttinen kirkkaus on 4,34–4,38 ja pintalämpötila 5 790 kelviniä (jos Auringon 5 770 kelviniä) sekä väri-indeksi B-V +0,60. Kuten Auringon, sen spektriluokitus on G2 V. Tähti on hitaasti pyörivä. Jotkut arvioivat tähden pyörähdysajaksi 27–29 vuorokautta, toiset 22. Auringonpilkkujaksoa vastaavaa aktiivisuusjaksoa ei ole tähdellä havaittu tutkimuksista huolimatta.
Jos Alfa Centauria kiertäisi täsmälleen maankaltainen planeetta, se olisi noin 1,25 AU:n päässä. Tätä vastaava kiertoaika on 1,34 vuotta. Oranssi B-tähti loistaisi selvästi Kuuta kirkkaammin kuvitteellisella keltaista A-tähteä kiertävällä planeetalla kirkkaudella −18,1 – −20,6.
Alfa Centauri B.
Keltaoranssin tai oranssin Alfa Centauri B:n spektriluokka on K0-1 V, pintalämpötila 5 260 kelviniä, väri-indeksi B-V +0,85. Oranssin tähden massa 0,907; säde 0,865 ja kirkkaus 0,45–0,52 kertaa Auringon vastaavat sekä absoluuttinen kirkkaus 5,70–5,74. Ei ole täysin varmaa, olisiko keltaoranssi Alfa Centauri B yhtä sopiva elokelpoisen planeetan keskustähti kuin mitä melko auringonkaltainen A on.
Keltainen, Aurinkoa kohtalaisen paljon muistuttava A-tähti näkyisi oranssia B:tä kiertävältä radalta hyvin kirkkaana. Sen näennäinen kirkkaus olisi −21,9 – −19,4 eli huomattavasti täysikuuta kirkkaampi.
0,73–0,74 AU:n etäisyydellä oranssista Alfa Centaurin B-komponentista lämpötila on sama kuin Maassa.
Alfa Centaurin planeetat.
16.10.2012 tutkijat vahvistivat, että Alpha Centauri B:tä kiertää maan kokoinen planeetta. Planeetta kiertää lähellä tähteä, eikä ole elinkelpoinen.
Jos nykyinen teoria planeettojen synnystä pitää paikkansa, Alfa Centauri A:lla tai B:llä ei ole jättiläisplaneettoja, koska kaksoistähdet estävät painovoimallaan jättiläisplaneettojen synnyn Jupiteria ja Saturnusta vastaaville etäisyyksille. Maankaltaisia planeettoja tähdille voisi syntyä. Tämä edellyttäen, että nykyinen teoria kaasujättiläisten muodostumisesta on pätevä. Tiedetään kuitenkin joillain melko ahtailla kaksoistähdillä olevan eksoplaneettoja, mikä viittaisi jättiläisplaneettojen voivan syntyä myös varsin lähellä keskustähteään.
Laskelmien mukaan Alfa Centaurilla voisi olla elokehässään l. ekosfäärissään planeettoja, jotka olisivat kohtalaisen vakailla radoilla, mikäli niiden ratojen kaltevuus on sama kuin kaksoistähden ratakaltevuus. Jos planeetta sijaitsisi Alfa Centauri A:n ja B:n kiertoratojen tasossa, vakaita ratoja olisi 3 AU:n päähän asti jommastakummasta komponentista. Taannehtivalla radalla voisi olla planeetta jopa 4 AU:n päässä A:sta tai B:stä.
Mutta jos radan kaltevuus olisi 90 astetta A:n ja B:n ratoja vastaan, se voisi olla vakaa vain 0,23 AU:n päässä. Jos planeetta kiertäisi molempia tähtiä, sen tulisi olla 70 AU:n päässä.
Toisen arvion mukaan kiertävä rata on vakaa, jos se on enintään viidennes kaksoistähden komponenttien lähimmästä etäisyydestä joka on ehkä 11 AU. Tällöin vakaa vyöhyke olisi 2 AU:n sisään. Eräät tutkijat ovat spekuloineet Alfa Centaurin mahdollisten maankaltaisten planeettojen olevan kuivia, sillä on mahdollista, että Jupiter ja Saturnus ovat näytelleet tärkeää osaa ohjatessaan komeettoja sisäplaneettoja kohti ja siten myötävaikuttaneet veden lähteen muodostumiseen. Toisaalta on mahdollista, että komeettojen ohjaajan roolissa on toiminut kaksoistähdistä pienempi eli Alfa Centauri B.
Eksoplaneettojen etsintää.
Vuonna 2008 planeettatutkija Gregory Laughlin kollegoineen esitti Alfa Centaurin järjestelmän ja erityisesti Alfa Centauri B:n olevan lupaava kohde Maan kokoluokkaa olevien eksoplaneettojen löytämiseksi 3–5 vuoden aikana, kokoamalla säteisnopeusmenetelmällä noin 200 sekunnin välein spektrejä, joista voi sitten laskea keskiarvojen perusteella mahdollisen planeetan vaikutus tähteen. Tietokoneella kokeiltiin havaitsemista ja koemallinnuksissa todettiin että jopa 0,6 Maan massainen planeetta erottuisi tähden säteisnopeushavainnoista. Maan massainen planeetta heiluttaisi Alfa Centauria noin 0,1 m/s joka on hyvin pieni nopeus, alle kävelyvauhdin. Professori Jack Lissauer epäili vuonna 2008 eksoplaneettojen löytymistä ehdotetuilla havaintojärjestelyillä joissa oli tarkoitus käyttää 1,5 metrin läpimittaista käyttämätöntä CTIO:n telaskooppia.
Alfa Centaurin spektristä tehtäviä säteisnopeushavaintoja häiritsee muun muassa se, että spektrissä tapahtuu itse tähdestä, ei mahdollisesta planeetasta johtuvia muutoksia. Gregory Laughlinin työpari Javiera Guedes teki tietokonemallinnoksia, joiden mukaan Alfa Centauri B:lle syntyisi 1–4 jopa kahden Maan massaista eksoplaneettaa 0,5–1,5 AU:n eli suunnilleen samoille etäisyyksille kuin sisäplaneetat ovat aurinkokunnassamme. Esimerkiksi kaksi viidestä simulaatiosta sisälsi planeettoja selvästi elinkelpoisella vyöhykkeellä, ja toiset kaksi viidestä elinkelpoisen vyöhykkeen rajoilla.
Laughlinin ja Gueldesin ryhmän lisäksi elokuusta 2008 alkaen alkoi kilpaileva Mayorin ryhmä tehdä vastaavia havaintoja 2,5 m kaukoputkella jossa on planettojen etsintään suunniteltu tarkkusspektrografi HARPS.
Syksyllä 2009 alkoi kolmaskin ryhmä etsiä eksoplaneettaa Alfa Centaurilta. Mahdollisista tuloksista ei vielä lokakuuhun 2010 mennessä ollut kuulunut mitään.
Eksoplaneetta Alfa Centauri Bb.
Vuonna 2012 löytyi spektrimittauksista Alfa Cebtauri B:tä hyvin lähellä kiertävä planeetta, joka on hieman Maata suurempi ja kuuma, yli 1200 °C. Eksoplaneetta Alfa Centauri Bb:n etäisyys keskustähdestään on noin 6 miljoonaa kilometriä eli suunnilleen 0,04 AU.
Planeetan kiertoaika noin 3,2 vuorokauttaja massa ainakin 1,13 kertaa niin iso kuin Maan.
Planeetta ei näy suoraan, vain sen keskustähden heilutus kyetään havaitsemaan spektroskoopilla. Planeetta huojuttaa painovoimallaan keskustähteään kiertäessään
tätä noin 1.8 km/h eli 0,55 m/s nopeudella. Tämä on juuri ja juuri käytetyllä La Sillan HARPS-laitteella mitattavissa, kun tehdään satoja mittauksia jotka käsitellään tietokoneella kohinan suodattamiseksi pois. Joskus eksoplaneettojen löytäjät ovat antaneet jaksollisten häiriöiden ja kohinan takia "vääriä planeettahälytyksiä". Löytäjien mukaan nyt tehdyistä tähden säteisnopeuskäyrämittaukista voi päätellä jo 99,9% varmuudella, että löydetty eksoplaneetta todella on olemassa.
Proxima Centauri.
4,22 valovuoden eli 1,295 parsekin päässä oleva punainen kääpiötähti Proxima Centauri on 270 000 kertaa kauempana meistä kuin Aurinko.
Proxima sijaitsee vain 13 000 astronomisen yksikön päässä Alfa Centaurista (tämä on vain 0,21 valovuotta eli 1/20 Alfa Centaurin ja Auringon etäisyydestä ja 400 kertaa Auringon ja Neptunuksen välimatka) ja saattaa kiertää tätä 500 000 tai vielä useamman vuoden jaksossa.
Maasta katsoen Proxima on 2 asteen päässä Alfa AB:stä. On syytä mainita, että ei ole täysin varmaa, kiertääkö se kaksoistähteä, vaikka se jakaakin suurin piirtein saman liikesuunnan avaruudessa kuin kaksoistähtikin.
Proxima Centaurin parallaksi on 772,33 ± 2,42 millikaarisekuntia. Säteisnopeus −20,3 km/s; ominaisliike rektaskension suunnassa −3,77564 kaarisekuntia vuodessa; deklinaation suunnassa 0,76816 kaarisekuntia vuodessa.
Proxima Centauri eli V645 Centauri on punainen kääpiö, jossa tapahtuu voimakkaita roihupurkauksia. Tähden kirkkaus on vain 0,000138 Aurinkoa.
Proximan näennäinen kirkkaus on 11,05m ja absoluuttinen kirkkaus 15,49m. Koska tähti on 7 000 – 19 000 kertaa Aurinkoa himmeämpi, sitä olisi vaikea havaita Maasta paljain silmin, jos se olisi Auringon paikalla. Tähden luminositeetti on 5–12 × 10−5 Aurinkoa. Tähden spektriluokka on M5,5Ve, väri-indeksi B-V 1,90 ja pintalämpötila 3 040 kelviniä. Tähden massa 0,123 Auringon massaa ja läpimitta 0,145 Auringon läpimittaa. Tähden kromosfääri eli keskimmäinen kaasukehä on aktiivinen ja pyörähdysaika 31,5 ± 1,5 päivää. Metallipitoisuus 0,1 Auringon metallipitoisuudesta.
Proximan ikä lienee 5–6 miljardia vuotta tai toisen tiedon mukaan vain miljardi vuotta. Jotta tähteä kiertävä planeetta olisi elinkelpoinen eli elokehässä, sen olisi oltava 0,02–0,06 AU:n päässä keskustähdestään.
Alfa Centauri AB:n läheltä Proxima näkyisi himmeänä 4,5 suuruusluokan tähtenä. Jotkut tutkijaryhmät ovat 1990-luvulla spekuloineet Proxima Centaurin planeetalla, mutta varmoja todisteita tästä ei ole. Jos Proxima Centauriin matkattaisiin nopeimmalla ihmisen rakentamalla avaruuslaitteella, Helios II -luotaimella nopeudella 70,2 km/s, matka veisi 18 000 vuotta. Vertailun vuoksi esim. Voyager 1 loittonee aurinkokunnasta nopeudella 17,2 km/s.


Puoluerekisteri.
Puoluerekisteri on valtiollinen rekisteri (luettelo), jota ylläpidetään lain nojalla ja velvoittamana yhdistyksistä, jotka pyrkivät vaikuttamaan valtiollisiin asioihin ja jotka täyttävät puoluerekisteriin merkitsemisen vaatimukset. Puoluerekisterissä olevat yhdistykset ovat siis rekisteröityneitä puolueita.
Suomen puoluerekisteri.
Suomessa puoluerekisterin pitäminen tuli välttämättömäksi 10. tammikuuta 1969 hyväksytyn puoluelain vuoksi. Helmikuun alussa 1969 perustettuun puoluerekisteriin merkittiin kaikki silloiset eduskuntapuolueet: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Keskustapuolue, Suomen Kansan Demokraattinen Liitto, Kansallinen Kokoomus, Ruotsalainen Kansanpuolue, Liberaalinen Kansanpuolue, Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto ja Suomen Maaseudun Puolue sekä Suomen Kommunistinen Puolue.
Oikeusministeriö ylläpitää rekisteriä, joten sen tulee tarkistaa puoluerekisterissä olevien yhdistysten säännöt.
Rekisteröidyllä puolueella on oikeus asettaa ehdokkaita eduskuntavaaleihin, kunnallisvaaleihin ja Euroopan parlamentin vaaleihin. Ne yhdistykset, jotka eivät ole rekisteröityjä puolueita oikeusministeriön puoluerekisterissä, eivät voi asettaa ehdokkaita, vaan ehdokkaille on koottava erikseen kullekin oma valitsijayhdistyksensä kulloisenkin vaalin säädösten mukaisesti.
Puolueen rekisteröimiseksi vaaditaan 5 000 vaalikelpoisen äänestäjän allekirjoittamat kannattajakortit, jotka eivät saa olla vuotta vanhempia. Jos puolue ei kaksissa perättäisissä eduskuntavaaleissa onnistu saamaan kansanedustajia, se poistetaan puoluerekisteristä. Monet pienpuolueet toimivat tämän takia vuoron perään tavallisina aatteellisina poliittisina "yhdistyksinä" ja "rekisteröityneinä puolueina". Uusin suomalainen rekisteröity puolue on vuonna 2010 rekisteröity Vapauspuolue (VP) – Suomen tulevaisuus.
Jos jokin rekisteröity puolue päättää itse lopettaa toimintansa, se voidaan poistaa rekisteristä omasta hakemuksestaan. Näin on menetelty muutaman kerran, mm. vuonna 1973 Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton ja vuonna 2001 Remonttiryhmän osalta. Suomen Maaseudun Puolueen toiminta päättyi konkurssiin vuoden 1995 eduskuntavaalien jälkeen, mutta puoluerekisteristä SMP poistettiin vasta vuoden 2003 vaalien jälkeen, koska puolue ei itse ollut anonut poistoa rekisteristä. Vuonna 1990 toimintansa lopettaneet Suomen Kansan Demokraattinen Liitto ja Demokraattinen Vaihtoehto säilyivät samasta syystä rekisterissä kaksien eduskuntavaalien yli vuoteen 1995 saakka.
Uuden yhdistyslain mukaan yhdistysten rekisterissä oloa kuvaava merkintä on ilman pisteitä (ry), mutta puoluelain mukaan puoluerekisterissä olon tunnuslyhenne merkitään yhä pisteillä (r.p., "rekisteröity puolue" tai "registrerat parti"). Puoluelain mukaan yhdistyksestä, joka on rekisteröity puoluerekisteriin, ei käytetä sen yhdistysnimeen kuuluvaa ry-tunnusta, vaan r.p.
Puolueiden nimissä osalla puolueista on kaksiosainen nimi, joista toinen osa on suomea ja toinen ruotsia. Joillain puolueilla taas on sekä suomenkielinen että ruotsinkielinen nimi. Vihreällä liitolla on suomenkielinen, ruotsinkielinen ja saamenkielinen nimi.
Puoluerekisteristä poistettiin eduskuntavaalien 2007 jälkeen kahdeksan puoluetta: Suomen työväenpuolue, Itsenäisyyspuolue, Liberaalit, Muutosvoimat Suomi, Köyhien Asialla, Yhteisvastuu puolue, Suomen Isänmaallinen kansanliike ja Suomen Kansan Sinivalkoiset. Näistä Suomen Työväenpuolue, Itsenäisyyspuolue ja Köyhien Asialla palasivat kuitenkin myöhemmin puoluerekisteriin näiden saatua uudestaan vaadittavat 5 000 kannattajakorttia.
Vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen puoluerekisteristä poistettiin Suomen Kommunistinen Puolue, Kommunistinen Työväenpuolue ja Suomen Senioripuolue. SKP hyväksyttiin takaisin rekisteriin joulukuussa 2011 ja KTP elokuussa 2012. Suomen Senioripuolue päätti kesäkuussa 2012 liittyä Itsenäisyyspuolueen jäsenyhdistykseksi.
Yhdistyneen kuningaskunnan puoluerekisteri.
Vuonna 2000 säädetyn puolue-, vaali- ja kansanäänestyslain nojalla yhdistyksen on oltava puoluerekisterissä, jotta äänestyslipukkeissa voisi olla ehdokkaan nimen lisäksi myös puolueen nimi. Tämä koskee Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentin, Skotlannin parlamentin, Walesin kansalliskokouksen, Pohjois-Irlannin lainsäädäntöelimen ja Euroopan parlamentin vaaleja sekä paikallisvaaleja paitsi Englannin, Walesin ja Skotlannin kunta- ja seurakuntavaaleja.
Yhdistyneen kuningaskunnan keskusvaalilautakunta ylläpitää erikseen puoluerekisterejä Pohjois-Irlannille ja Isolle-Britannialle. Britannian rekisteriin ilmoittautuessaan puolue saa päättää, rekisteröityykö se Englannissa, Walesissa vai Skotlannissa vai niissä kaikissa. Rekisteröitymisvaatimuksen tavoitteena on varmistaa, että puolueiden rahoitusta säädellään ja tarkkaillaan asianmukaisesti.
Vaalilautakunta voi hylätä puolueen rekisteröinnin, jos puolueen nimi muistuttaa hämäävästi jo olemassa olevan puolueen nimeä tai jos rekisteröintihakemuksessa ei ole kaikkia tarvittavia tietoja. Vaalilautakunta veloittaa rekisteröintimaksun.


Tarhaomenapuu.
Tarhaomenapuu ("Malus domestica") on omenapuiden ("Malus") sukuun kuuluva kasvi. Sen hedelmä, "omena", on valkeamaltoinen ja syötävä. Kypsänä pinta on punainen, vihreä tai keltainen tai niiden sekoitus.
Tarhaomenapuu kasvaa villinä varsinkin Keski-Aasiassa. Sitä viljellään yleisesti lähes kaikkialla lauhkeassa ilmastovyöhykkeessä.
Kasvitieteellisesti omena on epähedelmä, koska sen pääosa ei ole muodostunut emin sikiäimestä vaan kukkapohjuksesta. Kun omenapuun kukkapohjus kasvaa omenaksi, sikiäin ja siinä olevat siemenet jäävät sen sisään ja siitä tulee omenan siemenkota, joka siis on omenapuun varsinainen hedelmä termin kasvitieteellisessä merkityksessä.
Omena on ainoa Suomessa hyvällä menestyksellä viljeltävä hedelmä.
Lajikkeet.
Yleisiä omenalajikkeita ovat esimerkiksi " Royal Gala", "Golden Delicious", "Red Delicious" ja Granny Smith.
Suomeen soveltuvia lajikkeita.
Omenat jaotellaan kesä-, syys- ja talvilajikkeisiin hedelmien kypsymisajankohdan mukaan. Kesäomenat säilyvät n. 1–2 viikkoa, syysomenat 1–2 kuukautta, mutta talviomenat vain paranevat säilöttäessä. Kesäomenista saadaan 2–3 satoa, talvi- ja syyslajikkeista yksi sato.
Historia.
Ensimmäisenä omenapuita alettiin viljellä Keski-Aasiassa. Nykyään omenoita kasvatetaan suurimmassa osassa maapallon viileähköjä osia.
Omenanviljelyn historia Suomessa.
"Warasta mies Toisen puutarhast omenit eli muita hedhelmä, Tule Talonpoika ia käsittä hänen sijtä, nijn ottakan hänen waatteens merkixi, taita hän tunnusta cahden miehen Todhistoxella nijn maxakan 3. ma~rka ia wahingon iällens, ia ei mahda hän saadha sitä wariella. Tule miehen Tappo, haauat eli Sinist taicka punaist heidhän waihellens olkan se caxi maxos quin Isände saapi, ia se maxamatt quin se saapi ioka tuli warkais.
"Hacka mies omenapuun mahan eli muun hedhelmäitzeuän puun, puu Tarhas, maxakan 3. ma~rka. Mwrta hän oxan hedhelmä puusta, maxakan 6. äyri, ios hän tyköä otetan tunnustaiain cansa, Nytt soimatan se hänelle, warielkan 12. miehelle, eli maxakan quin ennen on sanottu."
Novgorodin ja sittemmin Moskovan Venäjän hallussa olleilta Inkerinmaalta ja Karjalankannaksen itäosasta on asiakirjamainintoja omena- ja hedelmätarhoista jo keskiajalta ja myös 1500-luvulta.
1600-luvulla kreivi Pietari Brahe hankki omena- ja kirsikkapuun taimia Ristiinan ja Tarvasjoen kartanoihinsa.
Juho Kurki, Turun hovioikeuden presidentti, on ensimmäisiä menestyneitä hedelmänviljelijöitä Suomessa. Hän perusti maatilalleen Aurajoen rannalle suuren hedelmätarhan vuosina 1635-40. Satoa tuli niin paljon, että hän toimi Tukholman hovin hedelmänhankkijana.
Vuonna 1709 oli kova pakkastalvi, jonka seurauksena lähes kaikki Pohjoismaiden ja jopa Pohjois-Saksankin hedelmäpuut tuhoutuivat. Suomenkielisten Tieto-Sanomien 11. numeron artikkeli vuoden 1776 kesäkuulta kertoo valtiovallan halusta innostaa kansalaisia aivan kilvoitukseen saakka viljelemään omenoita. Lehti kirjoitti: "Kilwoitus aine Kunnia-palkkioon. Kuninkall. Isän Maata holhowa Seura Ruotzisa lupaa yhden kaunistetun Hopia-Rahan sille, joka kaswattaa, ja taikka itze pitä eli muille myy sata wesaa eli wähää Omena- taikka Päärynä-Puuta, kuuden wuoden wanhaa taikka myöskin wanhempaa."
Suomen valtionarkistossa on professori Böckerin keräämä tilasto, jonka mukaan Suomessa oli 1820-luvulla 3 942 hedelmätarhaa. Näistä 2 472 oli Turun ja Porin läänissä. 1920-luvulla pomologi Olavi Collanin tilaston mukaan Suomessa oli vähintään 1 680 000 hedelmäpuuta 5 900 hehtaarilla ja vuoteen 1939 mennessä määrän arvioidaan nousseen jo kolmeen miljoonaan puuhun. Suomessa omenan viljely oli suurimmillaan 1930-luvun lopulla, mutta sota-ajan kylminä pakkastalvina suurin osa omena- ja päärynäpuista tuhoutui ja jäljelle jäi vain kolmannes puutarhapuista. Nyt Suomessa on taas yhtä paljon hedelmäpuita kuin ennen sotia ja vuosittain istutetaan lähes 100 000 tainta lisää pääosin kotipuutarhoihin.
Ongelma Suomeen tuoduissa puutarhapuissa oli pitkään se, että puut tuotiin eteläisemmistä maista, eivätkä ne olleet tottuneet Suomen olosuhteisiin. 1800-luvulla avautuivat kauppasuhteet Pietariin, josta venäläiset omenalajikkeet levisivät Suomeen ja ne olivatkin kestävyydeltään parempia kuin etelästä tulleet serkkunsa. Suurin osa silloisista Suomeen tuoduista uusista lajikkeista tuotiin professori Regelin taimistolta Pietarista. Vielä nykyäänkin suosituimpien lajikkeiden joukossa ovat Harlamovski, Antonovka, Sokerimiron ja kanelit. Venäläiset lajikkeet ovat ilmeisesti risteytyneet jossain vaiheessa "Malus baccata"n eli marjaomenan ja "Malus prunifolia"n eli siperianomenan kanssa, joilta ne ovat saaneet talvenkestävyyttä. Ruotsalaiset ja saksalaiset lajikkeet ovat polveutuneet "roomalaisista kannoista". Talvikestävyyttä on parannettu kotimaisten perusrunkojen käytöllä. Suomessa yleisin kotipuutarhojen perusrunko on yhä Antonovkan siemenestä kasvatettu, mutta ammattitarhoissa on pari viime vuosikymmentä käytetty paljon kotimaista perusrunkoa, joka on "Malus baccata"n vapaapölytteinen jälkeläinen.
Tietojen ja taitojen kasvaminen on myös parantanut omenien viljelymahdollisuutta Suomessa. Valtiopomologin virka perustettiin Suomessa vuonna 1893. Viran ensimmäinen haltija oli vaasalainen Aleksandra Smirnoff, jonka pääteos nimeltään "Suomen pomologiian käsikirja" ilmestyi vuonna 1894. Perustettiin sekä puutarhaseuroja että puutarhakouluja, joista valmistui ammattilaisia. Omenatietoutta jaettiin kansalle ja kohta oli joka talon pihassa yksi omenapuu tai useampia. Suunnitelmallinen ja ammatillinen risteytystoiminta aloitettiin 1800-luvun puolella ja Turun Ruissaloon perustettiin ensimmäinen suomalainen hedelmäpuutaimisto Suomen Talousseuran toimesta vuonna 1861. Parikymmentä vuotta myöhemmin Suomen puutarhayhdistys perusti oman taimistonsa Helsinkiin. 1800-1900-lukujen taitteessa myös Viipurin puutarhayhdistys kasvatti omenapuuntaimia ja oli yhteistyössä muiden muassa pietarilaisen Regelin puutaimiston kanssa. Tehokkaaseen jalostukseen päästiin 1950-luvun lopulla, jolloin aloitettu ohjelma jatkuu yhä. Tuolloin valittiin 17 lähinnä venäläistä, kanadalaista ja kotimaista emolajiketta, joita sittemmin valvotusti risteytettiin keskenään. Näin syntyi n. 10 000 tainta, joista nyttemmin n. 200 käytetään emopuuna jatkojalostusta varten.
1980-luvulla taimituotanto keskittyi Helsinki-Turku-Tampere-alueelle taloudellisista syistä. Pohjoisten vyöhykkeiden lajikkeita poistettiin käytöstä ja ne olivat lähellä hävitä sukupuuttoon, jolta niitä ryhdyttiin pelastamaan 1980-luvun lopulla. Pohjoisemmilla vyöhykkeillä usein epäonnistuttiin yritettäessä kasvattaa liian eteläisiä lajikkeita. Epäonnistumisen seurauksena monet menettivät kiinnostuksensa omenanviljelyyn. Tilanne muuttui 1990-luvulla nopeasti, jolloin perustettiin paljon uusia, paikallisia, hedelmäpuihin erikoistuneita taimistoja. Nyt saatavilla on taas n. 300 omenalajiketta, joista 10 menestyy jopa Lapin läänin alueella. Suomalainen omenalajikkeisto on maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen. Ainoastaan Kanadan kylmien seutujen omenalajikkeisto on siihen verrattava.
Suomen liityttyä Euroopan unioniin omenan tullisuoja poistui ja suomalaiselle omenanviljelykselle ennustettiin jopa kadotusta. Kuluttajat ovat kuitenkin arvostaneet kotimaista omenaa ja ostaneet sitä huolimatta siitä, että se on hinnakkaampaa kuin ulkomainen kilpailijansa. Ammattiviljelyksillä omenaa tuotetaan Suomessa pääosin Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla. Sato on vuosittain 2,5-3 miljoonaa kilogrammaa. Suomeen tuodaan omenia vuodessa 40-50 miljoonaa kilogrammaa ja kotitarveviljelystä on vain arvioita, jotka liikkuvat muutamassa kymmenessä miljoonassa kilogrammassa.
Ammattiviljelmillä on viime vuosina Suomessa alettu käyttää ns. kääpiöiviä ja puolikääpiöiviä omenapuita, jotka kasvavat ainoastaan 2-2,5 metriä korkeiksi. Ne ovat runsassatoisia ja niiden tuottamien hedelmien poiminta ja hoitotoimet ovat vähemmän työtäitä, kuin korkeilla, isoksi kasvavilla omenapuilla. Lisäksi hedelmät ovat niissä suurempia, paremmin värittyneitä ja muotopuhtaampia. Satoikä alkaa kääpiökasvuisilla omenapuilla varhain, jo 3-4-vuotiaina. Kääpiöpuut ovat tuettava salkoon tms., sillä niiden heikko juuristo ei jaksa yksinään pitää puuta pystyssä. Lisäksi ne ovat vaateliaampia kastelun ja lannoituksen suhteen. Istutusvälinä käytetään nykyään n. 1 metriä ja rivivälinä 3-4 metriä. Myös kotipuutarhoissa kääpiökasvuiset omenapuut valtaavat nykyään yhä enemmän alaa suurilta, paljon tilaa vieviltä, omenapuilta.
Omenanviljelijöiden päälajike on Lobo, tosin uusissa istutuksissa käytetään paljon myös muita lajikkeita.
Käyttö.
Omenoita voi syödä sellaisenaan. Tämän lisäksi niitä voi käyttää leivonnaisissa, alku-, pää- ja jälkiruoissa hyvin monipuolisesti. Omenahilloa valmistetaan keittämällä omenat pehmeiksi. Omenoista valmistetaan myös mehua ja siideriä. Omenan tummumista voi estää sitruunan mehulla. Suomalaiseen makuun tutut omenan kanssa yhdistetyt maut ovat vanilja ja kaneli.
Parhaat piiraat, hillot ja siiderin saa happamista omenoista. Myöhään kypsyvänä lajikkeena Antonovka on tähän käyttöön erinomainen. Se on hyvää myös kuivattuna. Tuoremehuun kannattaa käyttää useita eri lajikkeita.
Omena on terveyden kannalta hyvä syötävä: se on vähäkalorinen (noin 40 kilokaloria/100 grammaa) ja kypsänä se sisältää B1-, B2-, B6-, C- ja E-vitamiineja sekä mm. rypäle-, hedelmä- ja ruokosokeria. Lisäksi se sisältää mm. kalsiumia, magnesiumia, kaliumia, pektiiniä ja kuituja - flavonoideista puhumattakaan. Omenan maku syntyy sen sisältämien happojen yhdisteistä. Noin 85-prosenttisesti omena on vettä.
Omenansiemenet ovat jonkin verran myrkyllisiä, koska niissä on pieni määrä syanidin sokeriyhdistettä, amygdaliinia. Siemeniä tarvitsisi kuitenkin pureskella suuri määrä, ennen kuin myrkytysoireita taikka tukehtumisvaaraa ilmenisi.
Omena säilytetään +1 - +2-asteessa huomioiden se, että omena erittää etyleeniä. Ne kasvikset, jotka kärsivät etyleenistä, on syytä sijoittaa erilleen omenasta.


Knuut.
Knuut (,,) on ollut nimenä usealla Tanskan ja Ruotsin kuninkaalla. Nimi esiintyy eri muodoissaan myös etunimenä ruotsin, tanskan ja norjan kielissä. Etunimen suomenkielinen muoto on Nuutti.


Valumaefekti.
Valumaefekti on poliittinen käsite, jonka mukaan ylimpienkin tuloluokkien verotuksen lieventäminen parantaa myös köyhimpien asemaa tulojen ja pääomien "valuessa" alaspäin. Tämän ei odoteta tapahtuvan minkäänlaisen hyväntekeväisyyden kautta, vaan tavallisen markkinatalouden mekanismien kautta rikkaiden kuluttaessa rahansa tuotteisiin, joita myös köyhät valmistavat tai sijoittaen rahojaan pääomiksi yrityksiin, jotka täten kykenevät tuottamaan köyhienkin käyttämiä tuotteita halvemmalla.
Efektin todenmukaisuudesta on useita käsityksiä, koska myös itse efekti ymmärretään useasti eri tavoin. Eräs online-lehti määrittää, että valumaefekti on "teoria, jonka mukaan talouden tulisi antaa kukoistaa, voittojen valuessa hiljalleen alemmille tuloluokille ja koko taloudelle". Toisten mukaan se on "sama asia kuin tuotantopuolen taloustiede - - jossa yritysten lisääntyneet tulot hyödyttävät myös keskimmäisiä ja alimpia tuloluokkia lisääntyneen taloudellisen toiminnan ja vähentyneen työttömyyden myötä".


Peruna.
Peruna ("Solanum tuberosum") on koisokasvien ("Solanaceae") heimoon kuuluva kasvi, jonka mukulaa käytetään ravintona. Peruna on yksi eniten käytetyistä ravintokasveista Euroopassa ja Etelä- sekä Pohjois-Amerikassa. Peruna kuuluu niiden yhdeksän viljelykasvin joukkoon, joiden avulla tuotetaan 75 prosenttia ihmisravinnosta.
Perunakasvi on kooltaan pieni mutta suurilehtinen. Perunan mukulat kasvavat maan alla. Useimmiten perunan kuori on ruskea tai keltainen, mutta se voi olla myös violetti, punainen tai vaaleanpunainen. Sisältä peruna on usein vaalea, mutta on mahdollista, että se on sisältäkin kuoren värinen. Se sisältää noin 10 - 15 % tärkkelystä, vajaat 2 % proteiinia, ja tuoreena myös kohtalaisesti c-vitamiinia, joka kuitenkin osittain tuhoutuu useita kuukausiakin kestävän varastoinnin aikana. Maanpäällisessä osassa saattaa olla myös marjoja, jotka ovat solaniinipitoisuutensa vuoksi myrkyllisiä.
Suomessa perunat istutetaan yleensä toukokuun loppupuolella ja sato korjataan syys- ja lokakuun vaihteen aikoihin. Poikkeuksena ovat varhaisperunat, joista ensimmäiset, silloin vielä varsin pienikokoiset, saatetaan nostaa jo toukokuun lopulla.
Perunaa syödään monella tavalla valmistettuna kuten keitettyinä, paistettuina tai perunamuhennoksena. Kaikkein jauhoisimmat perunat, jotka keitettäessä rikkoontuisivat keitinveteensä, suositellaan höyrytettäviksi kiehuvan veden päällä, mikä on mahdollista välipohjallisella kattilalla, jossa välipohjan muodostaa ritilä.
Teollisuus jalostaa perunaa esimerkiksi ranskalaisiksi perunoiksi ja perunalastuiksi eli sipseiksi. Joistakin perunalajikkeista valmistetaan myös perunajauhoa, joka on puhdasta tärkkelystä.
Nimet Euroopassa.
Perunan nimitys suomen kielessä tulee ruotsin sanasta "päron", päärynä, sillä ruotsin kielessä on perunaa aikaisemmin kutsuttu maapäärynäksi, "jordpäron". Maapäärynän lisäksi perunaa on pidetty myös maaomenana. Ranskankielinen sana "pomme de terre" samoin kuin hollannin kielen "aardappel" tarkoittavat maaomenaa.
Useissa eurooppalaisissa kielissä nykyiset perunaa tarkoittavat sanat kuten englannin "potato", ruotsin "potatis" ja norjan "potet" sekä myös suomessa kansanomaisesti käytetty sana "potaatti" tulevat tainonkielisestä sanasta "patata", joka kuitenkin tarkoittaa toista kasvia, bataattia (latinaksi "Ipomoea batatas"). Myös espanjan kielessä sana patata tarkoitti alkujaan bataattia.
Saksan kielen ja venäjän kielen perunaa tarkoittavat sanat "Kartoffel" ja "kartofel" (puhekielessä "kartoška") tulevat italiankielisestä sanasta "tartufoli", joka tarkoittaa tryffeliä. Espanjan kielen "papa" on lähtöisin Andeilla asuneiden intiaanien kielestä ja tarkoittaa mukulaa. Myös englannin kielessä perunaa on kutsuttu mukulaksi, "tuber", tarkoittaen maan alla kasvavaa tryffelisienen mukulaa.
Vanhasta ruotsin kielen "jordpäron"- eli "maapäärynä-" nimityksen lisäksi Suomessa on perunaa kutsuttu myös nimillä: perna, pärinä, pääry, pääly, potaatti, pottu, omena, maaomena ja kartohka.
Käyttö ravintona.
Suomessa syödään perunoita 62,5 kg henkeä kohti vuodessa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana kulutus on noussut 3,3 kg henkeä kohden. Suomessa suhteellisesti eniten perunoita syödään Pohjanmaalla, vähiten Etelä- ja Itä-Suomessa. Euroopan maista Suomen perunankulutus henkeä kohden on kahdeksas, Ruotsin viides. Ruotsissa syödään perunoita 84 kg henkeä kohden. Eniten Euroopassa perunoita syödään Liettuassa ja Irlannissa, joissa perunankulutus on miltei kaksinkertainen henkeä kohden Suomen määrään verrattuna. Peruna sisältää vähemmän proteiinia kuin riisi tai pasta.
Myrkyllisyys.
Peruna on koisokasvi, ja heimon useimpien muiden kasvien tavoin se sisältää luonnostaan glykoalkaloidia (solaniiniglykosidit, kuten α-solaniini ja β-kakoniini), jotka ovat ihmiselle myrkyllisiä. Solaniinipitoisuutensa vuoksi sen maanpäälliset osat kuten lehdet ja marjat ovatkin syötäväksi kelpaamattomia ja kitkerän makuisia.
Solaniinia on runsaasti myös perunan useimpien Etelä-Amerikassa villeinä kasvavien perunoiden mukuloissa. Sitä vastoin viljellyissä perunalajikkeissa sitä on vain mitättömän pieninä, vaarattomina pitoisuuksina. Mukuloiden solaniinipitoisuus kuitenkin nousee selvästi, jos ne kesken kasvukauden joutuvat päivänvaloon, jolloin ne samalla tulevat vihreiksi.
Suomessa perunan keskimääräinen glykoalkaloidipitoisuus on 82 mg / kg, joskin uudet perunat, pienimukulaiset perunat tai varastoitaessa tai noston yhteydessä kolhiintuneet perunat saattavat sisältää huomattavasti suurempia pitoisuuksia. Pitoisuus vaihtelee myös merkittävästi eri lajikkeiden välillä.
- perunan glykoalkaloidin suurin sallittu pitoisuus on 200mg / kg
Lajikkeet.
Lajikkeet on ryhmitelty kiinteämaltoisiin perunoihin, yleisperunoihin ja jauhoisiin perunoihin. Myös päätyyppien väleille lukeutuvia perunoita on. Teollisuutta varten on lisäksi olemassa tärkkelysperunoita, joita ei ole vähittäiskaupassa.
Suomessa käytettävistä lajikkeista suurin osa on peräisin Alankomaista tai Saksasta.
Historia.
Peruna on peräisin Etelä-Amerikasta Andien alueelta. Siellä sitä on varsinkin vuoristoalueilla viljelty jo tuhansien vuosien ajan.
Espanjalaiset valloittajat toivat 1500-luvulla perunan Eurooppaan. Ensimmäiset varmasti perunaa tarkoittavat maininnat ovat vuodelta 1588. Jo sitä ennen vuonna 1573 oli Espanjassa viljelty samalla nimellä kutsuttua kasvia, mutta todennäköisemmin kyseessä oli bataatti, jota nykyäänkin kutsutaan myös "makeaksi perunaksi" (,). Se kuitenkin vaatii paljon lämpimämpää ilmastoa kuin peruna, minkä vuoksi sitä ei suurimmassa osassa Eurooppaa voida viljellä.
Vielä tämän jälkeen pitkät ajat vain harvat ihmiset Euroopassa viljelivät tai söivät perunaa, jonka viljelys kohtasi varsin voimakasta vastustustakin. Varsinkin kirkollisissa piireissä levitettiin huhua, että kasvi olisi myrkyllinen tai muuten vahingollinen sielulle. Monet papit ja uskovaiset jopa väittivät, että koska Raamatussa ei ole siitä merkintää, Jumala ei ole hyväksynyt sitä, vaan että maan alla kasvava kasvi kuului pirulle. Väitteissä kasvin myrkyllisyydestä oli perääkin, sillä sen vihreät osat, myös vihertynyt mukula, sisältävät myrkyllistä solaniinia.
Perunan voittokulku alkoi vasta, kun Preussin kuningas Fredrik II Suuri vuonna 1763 määräsi käskykirjeellä 57 000 talonpoikaa viljelemään perunaa. Muutamissa osissa Eurooppaa, erityisesti Irlannissa se pian muodostui kasvavan väestön lähes ainoaksi päivittäiseksi ravinnoksi. Vuonna 1845 Irlantiin kuitenkin levisi perunarutto, joka tuhosi koko perunasadon. Seurauksena olikin katastrofaalinen nälänhätä.
Ruotsiin peruna saapui 1655, jolloin lääkäri ja luonnontieteilijä Olof Rudbeck istutti perunaa Uppsalan kasvitieteelliseen puutarhaan. Jonas Alströmer puolestaan vakiinnutti englannin kielestä lainaamansa sanan "potatis" perunan nimeksi. Suomessa perunoita on nähty ainakin 1720-luvun lopulta, jolloin niitä tuli Inkooseen Fagervikin kartanoon saksalaisten peltiseppien mukana. Perunanviljelyä edisti erityisesti Asikkalan seurakunnan kappalainen Axel Laurell, joka kehui perunoita jokaisen saarnansa yhteydessä. Hän julkaisi myös opaskirjan perunan viljelystä vuonna 1773. Peruna vei pian nauriin aseman suomalaisten tärkeimpänä viljelys- ja ruokajuureksena. Naurista on viljelty Suomessa jo esihistoriallisena aikana. Nykyisin peruna mielletään suomalaisten perinteiseksi perusravinnoksi.
Suomessa on Perunantutkimuslaitos Hämeenlinnan Lammilla.
Tuotanto eri maissa.
Suomessa tuotetaan perunaa noin 26 000 peltohehtaarilla. Elokuussa 2009 perunasta tuottajalle tarjottu hinta oli noin 0,10–0,15 €/kg


Didgeridoo.
Didgeridoo (tai didjeridu) on erikoislaatuinen Pohjois-Australian aboriginaalien puhallinsoitin. Sitä kuvataan joskus luonnon puutrumpetiksi. Soittimen ääni on erikoinen tasainen pörinä johon lisätään nyansseja ja efektejä eri soittotekniikoilla.
Didgeridoo on yleensä sylinterin tai kartion muotoinen putki, jolla on pituutta 1-2 metriä. Yleisin pituus on lähellä 1,5 metriä. Yleistäen sävelkorkeus on sitä matalampi mitä pidempi soitin on. Sävelet D:stä F#:een ovat suosituimpia perinteisessä aboriginaalimusiikissa. Didgeridoon perussävelkorkeus on kaksi oktaavia vastaavaa pianon keskisävelkorkeutta alempana (esimerkiksi C on 2 oktaavia keski-C:n alapuolella).
Didgeridoon iästä ei ole olemassa tarkkaa tietoa, mutta yleisen käsityksen mukaan se on maailman vanhin puhallinsoitin. Arkeologiset luolamaalausten tutkimukset Pohjois-Australiassa osoittavat että aboriginaalit Kakadun alueella ovat käyttäneet didgeridoota noin 1500 vuoden ajan. Nykyisin didgeridoot valmistetaan yleensä puusta, mutta luolamaalausten perusteella on arveltu varhaisimpien soitinten olleen bambua.
Nimi.
"Didgeridoo" käsitetään yleisesti onomatopoeettiseksi länsimaiseksi sanaksi, mutta on myös ehdotettu mahdollisuutta että se voisi olla lähtöisin iirinkielisestä, muun muassa torvensoittajaa, puhaltajaa ja hyräilijää tarkoittavasta sanasta "dúdaire" (tai "dúidire"), yhdistettynä sanaan "dubh", musta (tai "duth", alkuperäinen). Sana esiintyy ensimmäisiä kertoja painettuna vuoden 1919 "Australian National Dictionary":ssä ja Herbert Basedown teksteissä vuodelta 1926.
Pohjois-Australian aboriginaaleilla on useita nimiä tälle soittimelle, joista "yirdaki" on yksi tunnetuimpia länsimaissa. "Yirdaki" (tai "yidaki") viittaa tietyntyyppiseen Koillis-Arnheminmaasta kotoisin olevan Yolngu-kansan valmistamaan ja käyttämään soittimeen. Täten nimeä ei voi käyttää suoraan "didgeridoon" vastineena. Länsi-Arnheminmaassa yleisempi nimi on "mago", joka ei myöskään ole yleisnimi. Yleinen konsensus onkin että alkuperäisnimiä käytetään vain alkuperäistarkoituksessa vaikka soitinmyyjät ovat ottaneet näitä nimiä markkinointikäyttöön myydessään geneerisiä turisteille valmistettuja soittimia.
Valmistus ja soitto.
Aitoja aboriginaali-didgeriduita tuotetaan perinteitä vaalivissa yhteisöissä Pohjois-Australiassa. Tyypillisimmät materiaalit ovat kovat puulajit, erityisesti alueelle tyypilliset eri eukalyptuslajit, joita termiitit kovertavat ontoiksi. Myös bambua käytetään. Eukalyptuspuusta käytetään yleensä runko, mutta joskus myös oksia. Aboriginaalikäsityöläiset käyttävät paljon aikaa etsiessään sopivaa puuta didgeridoon valmistukseen. Vaikeinta on löytää puu jossa termiittien syömä onkalo on sopivan kokoinen. Jos onkalo on liian suuri tai liian pieni, ei soittimen laatu ole riittävän hyvä. Taitava soitinvalmistaja löytää sopivan puun äänen perusteella koputtamalla runkoa. Sopivuus varmistetaan vielä soittamalla juuri kaadettua runkoa.
Kun sopiva puu on löydetty ja kaadettu, sahataan siitä talteen didgeridooksi kelpaava osa. Puusta poistetaan kaarna veitsellä ja päät siistitään. Soittimen voi maalata tai jättää käsittelemättä. Joskus suukappaleeksi tarkoitetun pään ympärille lisätään kerros mehiläisvahaa parantamaan soittomukavuutta ja ilmatiiviyttä. Mehiläisvahan käyttö on yleisempää massatuotetuissa didgeriduissa, alkuperäiset yleensä soivat helposti ilmankin. Hyväksi havaittu ja kestävämpi vaihtoehto on myös sorvata puusta sopivankokoinen suukappale.
Muoviputkia käytetään joskus didgeridoon valmistamiseen. Ne ovat halpoja hankkia, kevyitä ja ne voidaan helposti virittää halutulle sävelkorkeudelle. Tällaisen soittimen äänenlaatu ja soitettavuus eivät vastaa alkuperäisiä soittimia, mutta ne ovat hyviä soiton opetteluun. Tosin huippusoittajatkin käyttävät muoviputkia muun muassa levytyksissä pienen massan takia jolloin rytmityksistä tulee tarkempia ja nopeampia.
Didgeridoota soitetaan värisyttämällä huulia suukappaletta vasten tasaisen huminan tuottamiseksi käyttäen samalla erityistä kiertoilmahengitystä. Tekniikka vaatii samanaikaista sisäänhengitystä nenän kautta ja uloshengitystä suun kautta käyttäen kieltä ja poskia. Kieli sulkee kurkunpään ja eristää suuhun (poskiin) jääneen ilman, jolloin voidaan hengittää sisään nenän kautta ilman että ilma kulkeutuu suuhun. Tekniikka mahdollistaa jopa tuntien yhtäjaksoisen soiton. Oikean opetuksen alaisena kiertohengityksen voi oppia noin 15 minuutissa.
Kulttuuriset merkitykset.
Pohjois-Australian aboriginaaliryhmille didgeridoo on olennainen osa seremoniaa, sillä se säestää laulua ja tanssia uskonnollisissa rituaaleissa. Didgeridoota soitetaan myös joskus soolona harrastustarkoituksessa. Kovapuusta veistetty keppipari (clapsticks) antaa tempon laululle seremonian aikana. Didgeridoon rytmi ja "melodia" ja clapsticksien tempo muodostavat tarkkoja kuvioita, joita siirretään perimätietona sukupolvelta toiselle. Vain miehet soittavat didgeridoota ja laulavat seremonioissa kun taas naiset ja miehet tanssivat yhdessä. Seremonioiden ulkopuolella naisetkin joskus soittavat didgeridoota.
Väärinymmärryksiä ja legendaa.
Yleisesti luullaan etteivät naiset saa soittaa didgeridoota, vaikka legendan mukaan kyse on siitä, että naisten ei tarvitse soittaa mutta miesten tarvitsee.
Lyhennettynä versiona tämä juontaa juurensa perimätiedosta jonka mukaan avaruudesta saapui kolme sisarusta. Miehet seurasivat naisia rannikolta rannikolle ja eräänä yönä varastivat heiltä pussukan, josta löytyi didgeridoo. Koska miehet varastivat naisten salaisuuden, niin heidän täytyy soittaa.
Joidenkin Aboriginaaliheimojen mukaan didgeridoon soittaja siirtyy toiseen ulottuvuuteen, josta hänen tilallensa tulee soittajan kaksoisolento joka rauhoittaa kuuntelijat.
Didgeridoo osana länsimaista musiikkia.
Länsimaihin didgeridoo alkoi tehdä tuloaan pääasiallisesti 80-luvun lopulla Trance Missionin (Stephen Kent) sekä Aboriginaaliyhtye Yothu Yindin levytysten myötä. Suomeen didgeridoo rantautui yksilötasolla samoihin aikoihin mutta konserteissa ja levytyksissä sitä esiintyi vahvasti vasta 90-luvun puolenvälin aikoihin. Kotimaassamme edelläkävijäyhtyeitä didgeridoon suhteen olivat Kalkutan Konepaja, El otro yo, Suburban Tribe ja Kyyria.
Suomen vahvimpia didgeridoo-skenejä esiintyi Lepakolla jossa konserttien lisäksi didgeridoo-kursseja vedettiin vuodesta -95 aina vuoteen 2000 saakka.
Didgeridoon soittajia ja/tai harrastajia suomessa on arvioiden mukaan noin 1 000 – 2 000.
Nykyajan didgeridoo-teollisuus.
Suurin osa kaupoista löytyvistä didgeriduista ei ole autenttisia soittimia. Ne on yleensä massatuotettu tehtaissa tai korjattu massoina Australian metsistä, usein muiden kuin aboriginaalien toimesta, mutta joskus myös aboriginaalit ovat mukana toiminnassa. Myös muita kuin perinteisiä materiaaleja, kuten agavea, yuccaa, muovia, nahkaa, lasia ja lasikuitua käytetään soitinten valmistuksessa.
Autenttisen soittimen määrittely on hankalaa. Yksi määritys on että aboriginaalididgeridoo on valmistettu termiittien kovertamasta eukalyptuspuusta, jonka on kaatanut aboriginaalikäsityölainen, joka on itse viimeistellyt ja koristellut soittimen heimonsa perinteiden mukaisesti. Myös joku toinen aboriginaali voi koristella soittimen. Alkuperäinen aboriginaalididgeridoo myös soi helposti "yliäänellä", jota käytetään usein muun muassa Koillis-Arheminmaan perinteisessä soittotyylissä.
Modernit versiot.
1900-luvulla kehitettiin useita "modernisoituja" versioita didgeridoosta. Australialaisen didgeridoon soittaja Charlie McMahonin kehittämä Didjeribone (kutsutaan myös nimillä "slideridoo" ja "slidgeridoo") rakentuu kahdesta sisäkkäisestä muoviputkesta, joita voi liu'uttaa vetopasuunan tavoin. Tällä tavoin voi vaihtaa didgeridoon päätaajuutta helposti soiton aikana.
Salt Lake Citystä kotoisin oleva didgeridoon soittaja ja soitonopettaja Marko Johnson puolestaan kehitti, pienikokoisen soittimen joka toimii samoilla periaatteilla kuin perinteinen didgeridoo. Soittimella on pituutta alle 60 senttiä ja se on patentoitu USA:ssa numerolla #6664454
Triviaa.
British Medical Journalin vuonna 2005 julkaisema tutkimus huomasi että didgeridoon soitto auttaa vähentämään kuorsausta ja uniapneaa, kuten myös väsyneisyyttä päiväsaikaan. Tutkimuksen mukaan tämän aiheuttaa yläilmatien lihasten vahvistuminen, mikä taas vähentää niiden taipumusta romahtaa nukkuessa.
Fysioakustisen terapiatuolin kehittäjä, edesmennyt Petri Lehikoinen oli kertomansa mukaan saanut idean tuoliinsa muun muassa didgeridoosta joka toistaa samoja taajuuksia. Lehikoinen teki myös hieman tutkimusta miten fysioakustinen tuoli vaikuttaa didgeridoon soittajaan.


Kirjoitusvirhe.
Kirjoitusvirhe on kirjoitusprosessin aikana tehty tahaton virhe, jonka seurauksena sana kirjoitetaan väärin. Kirjoitusvirheitä nimitetään myös typografisiksi virheiksi, ladontavirheiksi, mistä tulee nimi ”typo”.
Yleensä lukija osaa päätellä, mitä kirjoittaja on alun perin tarkoittanut, mutta sopivassa paikassa oleva kirjoitusvirhe voi tehdä tekstin täysin ymmärtämiskelvottomaksi, varsinkin silloin, jos lukijana on ihmisen asemasta tietokone.
Kirjoitusvirheet on joskus helppo huomata, koska ne häiritsevät aivoja luettaessa.


Sverker.
Sverker on muinais­skandinaavinen miehen etunimi, joka on esiintynyt muun muassa kahdella Ruotsin keskiaikaisella kuninkaalla. Nimen alkuperästä ei ole varmaa tietoa, mutta sen on arveltu johtuvan sanoista "svart ger", musta keihäs.
Suomessa nimi Sverker annettiin 1900-luvulla alle 60 henkilölle, 2000-luvulla sitä ei ole ole annettu kenellekään.
Suomen­ruotsalaisen kalenterin mukaan Sverkerin nimipäivä on 14. joulukuuta.


Kalervo Kummola.
Kalervo Juhani Kummola (s. 21. marraskuuta 1945 Raisio) on suomalainen jääkiekkovaikuttaja ja entinen kansanedustaja.
Koulutukseltaan Kummola on merkonomi (1965). Keskikoulun hän suoritti vuonna 1963. Kummola on pelannut jalkapalloa Åbo IFK:n reservijoukkueessa.
Siviilissä Kummola toimi Tampere-talon toimitusjohtajana vuodesta 2004 vuoteen 2011. Kummola toimii Suomen Jääkiekkoliiton puheenjohtajana. Hän oli vuonna 1979 perustamassa Suomen Jääkiekkomuseo ry:tä. Suomen Jääkiekkomuseo aateloi Kummolan Suomen Jääkiekkoleijonaksi numerolla 106.
Kummola on ollut perustamassa Tampere Unitedia ja on seuran osakkeenomistaja. Kalervo Kummolaan on kohdistunut arvostelua jääkiekon maailmanmestaruuskilpailujen 2012 johdosta. Häntä arvostelleet paloturvallisuutta uhkaavat maiden lippujen kokoiset lakanakankaat on käsketty poistaa katsomoiden sisätiloista, mutta myös joissain tapauksissa ulkoa pihalta.


Tampere-talo.
Tampere-talo on vuonna 1990 valmistunut Pohjoismaiden suurin konsertti- ja kongressikeskus, joka sijaitsee Tampereen keskustassa Yliopistonkatu 55:ssä Sorsapuiston eteläkulmassa. Tampere-taloa vastapäätä Kalevantiellä sijaitsee yliopiston päärakennus. Rautatieasema on noin 0,5 kilometrin päässä. Tampere-talon rakentaminen maksoi 307 miljoonaa markkaa. Ensimmäisen konsertin siellä piti Juice Leskinen yhtyeineen.
Tampere-talossa pidetään myös pienimuotoisia messutapahtumia sen keskeisen sijainnin takia. Myös Tampereen Ooppera ja Tampere Filharmonia toimivat siellä.


Leena Harkimo.
Leena-Kaisa Harkimo (o.s. Alamäki, s. 28. maaliskuuta 1963 Pori) on suomalainen Kokoomuksen kansanedustaja. Hän oli (vuodesta 1997 Jokerit HC Oyj:n) toimitusjohtaja 1994–1999. Hän luopui virasta tultuaan valituksi kansanedustajaksi 1999 Uudenmaan vaalipiiristä. Harkimo on koulutukseltaan yo-merkonomi. Hän on työskennellyt myös mallina.
Perhe.
Aviopuolisona oli vuodesta 1989 liikemies Hjallis Harkimo, josta hän erosi vuonna 2002. Lapsia on kaksi, Joel Harkimo (s. 1990) ja Leo Harkimo (s. 2001). Hänen isoveljensä Matti Alamäki on moninkertainen rallicrossin Euroopan mestari. Harkimo seurustelee Timo Kousan kanssa


Ralli.
Ralli on moottoriurheilulaji, jossa kilpailuvälineinä toimivat tavallisiin tuotantoautoihin pohjautuvat autot. Teknisesti rallikilpa-autot ovat kuitenkin hyvin kaukana tavallisesta autosta. Rallikilpailut käydään useimmiten etappikilpailuina yleisillä teillä, johon kuuluu sekä siirtymätaipaleita että suljetuilla teillä käytäviä pikataipaleita eli erikoiskokeita, joiden ajat ratkaisevat lopputulokset.
Rallia voidaan ajaa kaikilla alustoilla kuten asvaltilla, soralla, lumella ja jäällä. Englannin kielen sana "rally" merkitsi alun perin kokoontumisajoja.
Suomen kielessä, erityisesti puhekielessä, sana ralli voi merkitä myös laulua, usein kevyttä rallatusta, tai myös oven edustalla olevaa metallikehikkoa johon pyyhitään jalat.
Ralliautojen ryhmäjako.
a> yksi maailman menestyneimmistä ralliautoista. (Yllä Escort mk2)
WRC / A-ryhmä.
Subaru Impreza WRC Monte Carlon rallissa 2005
WRC-autossa ("World Rally Championship") lähtökohtana on sarjatuotantoauto, jota on vuoden aikana valmistettu vähintään 25 000 kappaletta. Korin pitää säilyä alkuperäisen näköisenä, vaikka esimerkiksi puskureiden ja siipien vaihtaminen on sallittua. Auton vähimmäispituus on 4 metriä, ja vähimmäispaino 1230 kg. Autoon saa rakentaa nelivedon, vaikka siihen ei olisi sarjatuotantomallina sellaista saatavilla. Moottorilohko pitää olla sarjatuotantomallista, mutta sen saa ahtaa. Maksimitilavuus on 2000 cm³, ja ahtoilman virtausta rajoitetaan 33 mm kuristimella, jolla moottorien tehot jäävät jonkin verran yli 300 hevosvoiman.
Vuonna 2011 siirrytään 1600 cm³ turbomoottoreihin ja lisäksi autojen elektroniikkaa, esimerkiksi tasauspyörästöjen lukkojen tietokoneohjausta, karsitaan kulujen vähentämiseksi.
Tällä hetkellä uusien osien luokittelu MM-sarjan autoihin on valmistajien, Citroenin ja Fordin, herrasmiessopimuksen mukaisesti jäissä, jotta resurssit riittäisivät ensi vuoden uusien autojen kehitykseen.
Super 2000.
Super 2000 -luokka sijoittuu virityssäännöiltään suurin piirtein A- ja N-ryhmän välimaastoon. Auto on nelivetoinen, moottori on kaksilitrainen vapaasti hengittävä ja käyntinopeudeltaan enintään 8500 k/min. Autossa on tehoa noin 280 hevosvoimaa ja vääntöä noin 250 newtonmetriä. Voimansiirto on mekaaninen.
Hinnaltaan Super 2000 -autot ovat huomattavasti WRC-autoja edullisempia. Vuonna 2007 Super 2000 -luokan autoilla ryhdytään kilpailemaan N-ryhmän rinnalla tuotantoautojen maailmanmestaruudesta. Lisäksi SM-sarjassa ryhdytään käyttämään Super 2000 -kalustoa. Vuonna 2011 rallin MM-sarjassa siirrytään S2000-autoihin perustuviin 1600-kuutioisiin, turbomoottorisiin kilpureihin.
N-ryhmä.
N-ryhmäluokituksessa täytyy olla vuoden aikana valmistettu vähintään 2 500 samanlaista sarjatuotantohenkilöautoa. Muutoksia sallitaan vähemmän kuin A-ryhmässä. Ahtoilman rajoitin on N-ryhmässä 32 mm. FIA esitteli N-ryhmän vuonna 1982 korvaamaan silloisen numeroluokituksen ryhmä 1:n.
F-ryhmä.
F-ryhmä on Suomessa toimiva suosittu luokka kaksivetoisille ja ilman turboa toimiville 1- 2- N- ja A-ryhmiin luokitelluille ralliautoille, joiden FIA:n kansainvälinen luokitus on päättynyt. Näin F-ryhmään tulee koko ajan uutta kalustoa, kun autojen kansainvälinen luokitus on voimassa ainoastaan seitsemän vuotta sen valmistuksen päättymisestä.
Erityisessä suosiossa F-ryhmässä ovat perinteisesti olleet Ford Escort MkI&II, Toyota Starlet, Toyota Corolla Coupe GT, Opel Manta, Opel Ascona, Opel Kadett, Opel Astra, Volvo 240 ja VW Golf I-III.
B-ryhmä.
Ford RS200 (B-ryhmän ralliauton sarjatuotantoversio)
B-ryhmä on nykyään ralliautoilussa kielletty luokka, joka oli voimassa 1980-luvulla. Luokitukseen tuli valmistaa vuoden aikana vähintään 200 sarjatuotantoautoa, evoluutioversioon 20. Melko väljien autonrakentelusääntöjen johdosta autoista kehittyi liian nopeita, mikä johti vakaviin onnettomuuksiin ja johti luokan kieltämiseen rallissa kauden 1986 jälkeen.
Tähän vaikutti erityisesti suomalaisen rallikuljettajan Henri Toivosen ja hänen kartanlukijansa Sergio Creston kuolemiin johtanut traaginen onnettomuus Korsikan MM-osakilpailussa 1986.
Huomattavaa on, että vaikka tehokkaiden ja kevyiden B-ryhmän "superautojen" nopeudet olivat näennäisesti huimia, nykyiset WRC-autot ovat huolimatta pienemmästä moottoritehosta erikoiskokeilla nykyisin nopeampia. Suurin syy tähän on alusta- ja rengastekniikan kehittyminen.
Kakkoskuljettaja ja nuotit.
Ralliauton miehistö eli autokunta koostuu kahdesta henkilöstä: autoa ajavasta kuljettajasta ja kakkoskuljettajasta eli kartanlukijasta. Tarvittaessa myös kartanlukija voi ajaa auton maaliin, tosin tämä on nykypäivänä hyvin harvinaista. Aikaisemmin, kun rallikilpailut käytiin pääasiassa paikasta toiseen kulkevilla yleisillä teillä, kartanlukija luki kirjaimellisesti karttaa. Nykyään kartanlukijan asema on muuttunut merkittävästi. Hänen tehtävänsä on lukea nuottivihkoon kirjoitetut nuotit oikeassa rytmissä erikoiskokeen edetessä. Hän myös huolehtii autokunnan oikea-aikaisesta saapumisesta aikatarkastusasemille sekä tähän liittyvistä asiakirjoista. Ralleja voi myös nuotittaa vaikkei osallistuisi kisaan. Tällöin nuotit tehdään varastoon tulevaisuutta varten.
Pääsääntöisesti rallin erikoiskokeet saa nuotittaa. Tämä on käytäntö esimerkiksi SM- ja MM-sarjoissa.
Nuotit ovat kuljettajakohtaisesti tyyliltään vaihtelevia ajo-ohjeita, jotka sisältävät sanoja ja numeroita. Yksittäisen nuotin tarkoitus on ilmaista esimerkiksi tietyn mutkan muoto, sen etäisyys jo ajetusta mutkasta sekä mahdollisia erityispiirteitä. Esimerkiksi 200 metrin päässä oleva lähes täyskaasulla ajettava, urainen, ja sisämutkaan piiloutuneita kiviä sisältävä mutka voisi nuotissa kuulua: 200 oikea täys miinus urat kiviä sisällä.
Suurin osa rallikuljettajista käyttää mutkien jyrkkyydestä sanallista asteikkoa, joka perinteisesti etenee loivimmasta jyrkimpään seuraavasti: täys (kaasu pohjassa ajettava), eri, nopee, koo (90 asteen mutka) ja serpo (neulansilmämutka). Jyrkkyyksiä voidaan tarkentaa lisäämällä perään plussia tai miinuksia (eri plus=hieman eriä nopeampi). Tunnetuimpia numeropohjaisten jyrkkyyksien käyttäjiä ovat suomalaisista Jari-Matti Latvala ja Kimi Räikkönen. Ulkomaalaisista edesmennyt skotti Colin McRae käytti jyrkkyyksistä numeroasteikkoa, hänen tapauksessaan 1-6, joista 6 oli loivin.
Mutkien erityispiireistä mainitaan yleensä läheisyydessä olevat kivet, puut, paalit tai muut esteet sekä urat, lika ja mutkan kaltevuus.
Hyppyihin liittyy tavanomaisesti nuotti "sido", joka tarkoittaa lyhyttä jarrutusta ennen ilmalentoa. Hypyille ja nypyille ajamiseen on nuotissa usein myös ohjeita ajolinjasta (keskeltä, oikea laita yms.).
Persoonallisia lisäyksiä nuotteihin ovat kuljettajan itselleen suunnittelemat ilmaisut halutusta toimintamallista tyyliin Toni Gardemeisterin "usko" ja Mikko Hirvosen "mene ja käännä".
Nuotituksessa autokunta ajaa erikoiskokeet kilpailun ulkopuolella läpi käyttäen alhaisia, rajoitusten mukaisia nopeuksia. Kuljettaja sanelee ajamisen ohessa mieleisensä nuotit, joilla hän pyrkii mahdollisimman tarkalla, mutta yksinkertaisella tavalla kuvaamaan reitin kulkua. Kartturi kirjaa nuotit ylös. Nuotituksen toisella ajokerralla kartturi lukee nuotit kuljettajalle, joka sanelee niihin haluamansa korjaukset. Nuotteja korjataan myös kisan aikana, mikäli siihen on tarvetta. Jos käytössä on ns. etuauto, tekee sen miehistö täsmäkorjaukset ja -lisäykset kilpakuljettajan nuotteihin juuri ennen erikoiskokeen alkua.
Kuljettajat käyttävät tavallisesti vanhoja nuottejaan pohjana vuodesta toiseen, mikäli mahdollista. Esimerkiksi auton vaihtuminen erilaiseen tai muu vastaava poikkeavuus aikaisemmasta ajosta saattaa johtaa täysin uusien nuottien tekemiseen.
Kilpailuja, joissa nuottien käyttö on kielletty, kutsutaan yleisesti "pimeiksi". Tällaisen kilpailun reittiin ei tavallisesti saa käydä muutenkaan tutustumassa.
Huolto.
Ralliin kuuluu myös erikoiskokeiden välissä suoritettavat huollot, jotka suoritetaan niille määrätyillä paikoilla esimerkiksi isoilla piha-alueilla. Huollon aikana on mahdollista säätää autoa ja korjata erikoiskokeiden aikana tulleita mahdollisia vaurioita. Yleensä tämän hoitaa varikkohenkilökunta, johin kuuluu mekaanikkoja ja muita huoltoon osallistuvia henkilöitä, esimerkiksi insinöörejä (yleisimmin korkeammilla tasoilla kuten MM-sarjassa).
Kilpailuja.
Rallissa on kilpailtu virallisesti vuodesta 1973 lähtien ensin vain autonvalmistajien mestaruudesta ja vuodesta 1979 lähtien myös kuljettajien maailmanmestaruudesta. Rallin MM-sarja koostuu lukuisista eri puolilla maailmaa ajettavista etappikilpailuista. Hieman poikkeavia rallikilpailuja ovat maastorallit kuten Pariisi–Dakar ja Minskistä Vladivostokiin kulkeva Expedition Trophy.


Latex.
LaTeX () on Leslie Lamportin kehittämä ladontajärjestelmä. Järjestelmä itse tulostaa nimen muodossa \LaTeX. Latex koostuu joukosta makroja, jotka on rakennettu TeX-järjestelmän päälle. Se soveltuu erityisesti matemaattisen materiaalin latomiseen. Latex tukee lukuisia kieliä, myös suomea.
Monet luonnontieteelliset julkaisusarjat edellyttävät niissä julkaistavien tieteellisten artikkelien olevan kirjoitettu LaTeXia käyttäen. Näissä sarjoissa myös artikkelien muotoilu tapahtuu myös poikkeuksetta LaTeX-pakettien avulla, vaikka artikkeli lähetettäisiinkin eri muodossa. Myös Wikimedian matemaattinen tekstinsyöttö vastaa olennaisilta osin LaTexin syntaksia.
Yleistä.
LaTeX:in ajatuksena on yksinkertaistaa ladontaa TeX:iin verraten ja ohjata kirjoittaja kiinnittämään huomiota enemmänkin tekstin rakenteeseen kuin ulkoasuun. LaTeX:iin löytyy hyvin laaja joukko erilaisia dokumenttityyppejä, minkä ansiosta kirjoittajan ei useinkaan tarvitse itse huolehtia dokumenttien muotoilusta. LaTeX huolehtii automaattisesti esimerkiksi rivin- ja sivunjaosta, kuvien asettelusta, dokumentin sisäisistä viittauksista ja sisällysluettelosta.
LaTeX-dokumentin tuottaminen koostuu kahdesta vaiheesta: kuvauskielisen dokumentin kirjoittamisesta ja dokumentin kääntämisesta. Käännettäessä Latex tuottaa DVI-tiedoston, jonka voi edelleen muuntaa PDF- tai Postscript-tiedostoksi.
Esimerkki.
Alla on esimerkki LaTeX-dokumentin lähdekoodista. Esimerkissä käytetty koodin väritys on ainoastaan luettavuuden parantamiseksi, eikä sillä ole merkitystä lopputuloksen kannalta.
\LaTeX on \textbf, joka rakentuu \TeX-järjestelmän
päälle. Se huolehtii automaattisesti esimerkiksi rivin- ja sivunjaosta, kuvien
ja taulukoiden asettelusta, dokumentin sisäisistä viittauksista ja
% Tämä on kommentti, eikä näy lopullisessa dokumentissa.
% Seuraavassa on demonstroitu matemaattisten kaavojen esittämistä.
Ääkkösistä.
Tekstin ollessa hyvin pitkä, ei kirjainten erikseen koodaminen ole kumminkaan järkevää. Tällöin usein ilmenee ongelma, että ladontavaiheessa suoraan näppäimistöltä kirjoitetut ääkköset katoavat tekstistä. Tämä johtuu siitä että editorin merkistökoodausoletus ei ole sama kuin preambulissa ilmoitettu, esim utf8. Tällöin pitää vaihtaa joko ohjelman oletus tai preambulin ilmoitus, tai molemmat. Esim. ilmainen ja avoin TeXmaker 1.9.9 oletuksen voi muuttaa valikosta
Jos koodaukseksi valitsee ISO-8859-1, eli latin1, on LaTeX-dokumentin alkuun kirjoitettava
jos taas valitsee utf8-koodauksen, kirjoitetaan preambuliin
Tekstieditorien Latex-tuki.
Useimmissa suosituissa Unix-alustalla käytettävissä tekstieditoreissa on tuki Latex-dokumenttien kirjoittamiseen. Nämä helpottavat käyttäjää esimerkiksi värittämällä Latex-merkkikielessä käytetyt elementit omilla väreillään, ja tarjoavat lyhyitä näppäinyhdistelmiä makrojen kirjoittamista varten. Esimerkiksi tekstieditoreissa (X)Emacs ja Vim on laaja Latex-tuki. Myös Windowsille on olemassa Latex-editoreja/-kehitysympäristöjä, kuten Texniccentter, sekä Tex-implementaatioita, kuten Miktex. Lyx puolestaan on käyttökelpoinen Latexia tulostukseen käyttävä wysiwyg-tekstinkäsittelyohjelma.
Texshop (, GPL) -- Mac OS X.
Texworks (, GPL) -- Windows, GNU/Linux, Mac OS X.
Viiteluettelon ylläpitoa voi Latexissa helpottaa käyttämällä Bibtexiä. Humanistis-yhteiskuntatieteellisissä teksteissä on syytä käyttää Jurabib-laajennusta.


Pikseli.
Pikseli (, lyhenne px) on bittikarttagrafiikassa kuvan pienin yksittäinen osa, suomeksi myös "piste" tai "kuvapiste". Pikselillä ei ole kiinteää fyysistä kokoa, muotoa tai väriä lukuun ottamatta nestekidenäyttöä, jossa pikseleiden paikka ja koko ovat fyysisen rakenteen johdosta kiinteät. Kuvatiedoston koko näytöllä riippuu useasta tekijästä – kuvatiedoston sisältämien pikselien määrästä, näyttölaitteen koosta sekä näytön resoluutiosta. Pikselit ovat kuvassa suorakulmion muotoisia: joko litistyneitä tai neliömäisiä.
Termiä resoluutio (eli erottelukyky) käytetään puhuttaessa tietokoneiden näytöistä, digitaalikameroiden säädöistä ja kuvankäsittelyohjelmassa kuvatiedoston pikselien määrästä. Resoluutio tarkoittaa pikselien määrää näytöissä ja televisioissa; näytön yksityiskohtien erottelutarkkuutta. Resoluutio 1 600 × 1 200 tarkoittaa, että kennossa on 1 600 pikseliä leveyssuunnassa ja 1 200 pikseliä korkeussuunnassa.
Termiä megapikseli käytetään yleisimmin näyttöjen ja digitaalikameroiden yhteydessä. Megapikseli tarkoittaa miljoonaa pikseliä. Kolmen megapikselin kameran CCD-kenno (oikeammin 2 048 × 1 536 = 3 145 728, eli 3,1 megapikseliä) tuottaa 2 048 × 1 536 pikselin kuvatiedoston. Digitaalikameroissa yksi pikseli pystyy kuitenkin yleensä tallentamaan vain yhden päävärin RGB-järjestelmässä, tyypillisesti siten, että puolet pikseleistä tunnistavat vihreää väriä ja 1/4 punaista ja sinistä. Lopullinen kuva luodaan näistä näytteistä algoritmien avulla.
Pikseleiden väri määräytyy käytettävästä värimallista, yksi pikseli voi sisältää pelkästään harmaasävyarvon, indeksiviitteen vakioituun väripalettiin tai suoran väriarvon, joka määräytyy kuvan muodosta.
RGB-väritilassa väri määritellään näytöllä esitettävänä punaisen (R;red), vihreän (G;green) ja sinisen (B;blue) kanavan arvona (kukin kanava saa 24-bittisessä RGB-esityksessä jonkin arvon väliltä 0 - 255). Tässä tapauksessa musta pikseli on arvoiltaan (0,0,0) ja valkoinen (255,255,255).
Väliin jäävät arvot määräytyvät värilämpötilasta, gammakorjauksesta, värintoistoprofiilista, jne. RGB-tilaan voidaan yhdistää myös kuvan pikselien peittävyys (läpinäkyvyys).


Pythagoras.
Pythagoras (, 582–496 eaa.) oli antiikin Kreikassa elänyt filosofi ja tutkija. Hän perusti filosofis-uskonnollisen koulukunnan, pythagoralaisuuden, jonka yli 600 oppilasta omistautuivat matemaattisluonteiselle tutkimukselle ja henkiselle itsensä kehittämiselle.
Elämä.
Pythagoras syntyi kauppiasperheeseen Samos-saarella Kreikassa. Hänen ajattelunsa juuret ovat joonialaisessa luonnonfilosofiassa – hänen kerrotaan olleen Anaksimandroksen oppilas, ja kerrotaan, että hän olisi tavannut nuorena myös Thaleksen juuri ennen tämän kuolemaa. Näin hän sai perustiedot filosofiassa ja matematiikassa. Hänen kerrotaan olleen myös Ferekydeen oppilas, mutta tämän tiedon todenperäisyyttä on epäilty.
Kertoman mukaan Thales kehotti Pythagorasta matkustamaan Egyptiin syventääkseen filosofista ja matemaattista koulutustaan. Egyptissä hän eli 15 vuotta pappien keskuudessa opiskelemassa. Siihen aikaan hän vaihtoi myös kreikkalaisen nimensä, Mnesarkhos, Pythagoraaksi, joka tarkoittaa "sitä, joka tuntee Jumalan kuin auringon". Egyptin lisäksi hänen kerrotaan käyneen myös Babyloniassa.
Palattuaan Samossaarelle noin vuonna 530 eaa. hän perusti filosofisen koulun, mutta se ei saavuttanut menestystä. Siksi hän lopetti sen ja lähti Etelä-Italiaan, joka kuului Suur-Kreikkaan, ja perusti uuden koulun, joka menestyi. Koulu yhdisti matematiikan uskonnolliseen mystikkaan, ja toimi kuin salaseura. Pythagoras opetti vain yöaikaan, jotta vain harvat ja valitut olisivat nähneet hänen kasvonsa.
Pythagoraan koulu oli avoin sekä miehille että naisille. Pythagoras vaati oppilaitaan elämään askeettisesti, keskittymään tieteiden opiskeluun, taipumaan aina hänen tahtoonsa, olemaan vaiti ulkopuolisille, ja omistamaan osan elämästään julkiselle toiminnalle ja osan opetustoiminnalle. Iamblikhoksen mukaan elämä koulussa koostui uskonnollisesta opetuksesta, yhteisistä aterioista, urheilusta, lukemisesta ja filosofian opiskelusta. Suurin osa opiskelijoista oli tämän vuoksi aristokraatteja, koska tällainen opiskelu vaati varallisuutta ja vapaa-aikaa. Koulun jäsenet asuivat koulussa, eivät omistaneet yksityisiä tavaroita ja söivät vain kasviksia.
Myös musiikki oli oleellinen osa koulun elämää: oppilaat lauloivat säännöllisesti hymnejä Apollonille, lyyran soittoa käytettiin sairauksien parantamiseen, ja runojen ulkoaopettelua ja siteerausta harjoitettiin ennen ja jälkeen unen muistin parantamiseksi. Pythagoralaiset käyttivät tunnuksenaan pentagrammia ja noudattivat monia elämäntapaan liittyviä sääntöjä. Esimerkiksi papujen syöminen ja aurinkoon päin virtsaaminen oli kiellettyä.
Pythagoralaisten elämässä keskeinen käsite oli henkinen ja ruumiillinen puhtaus. Matemaattisten ongelmien pohdiskelun ajateltiin puhdistavan mieltä ja valmistavan sitä yhteyteen jumaluuden kanssa. Vastaavasti kaiken ruumiiseen ja mieleen vastaanotetun tuli olla puhdasta, oli se sitten puhetta, musiikkia, ruokaa tai juomaa. Sisäpiiriin otettujen oppilaiden edellytettiin opin puhtauden vaalimiseksi olevan täysin puhumatta useiden vuosien ajan.
Pythagoraan ollessa 70-vuotias demokratian kannattajat alkoivat horjuttaa koulun asemaa juuri siksi, että suurin osa sen oppilaista oli aristokraatteja. Lopulta Pythagoraan koulukunta hajosi, ja vallanpitäjät yrittävät vangita Pythagoraan voidakseen syyttää häntä nuorison turmelemisesta. Pythagoras pakeni Metapontioniin, missä hän kuoli eri tarinoiden mukaan joko vanhuuteen, paastoon tai murhaan jonkin verran yli 80-vuotiaana.
Filosofia.
Pythagoras opetti jälleensyntymisoppia eli reinkarnaatiota, jonka mukaan sielut vaeltavat välttämättömässä kierrossa elävästä olennosta toiseen. Hän uskoi itsekin olleensa ennen useissa ruumiissa. Hän väitti olleensa aiemmin Aithalides, Hermeen poika. Tältä hän olisi saanut lahjan, että hän muistaa läpi elämän ja kuoleman kierron kaikki hänelle tapahtuneet asiat. Aithalideen jälkeen hän siirtyi Euforboksen ruumiiseen, sitten Hermotimokseen, sitten Pyrrhokseen ja lopulta Pythagoraaseen. Pythagoraana hän siis saattoi muistaa kaiken tämän.
Monet symboloista olivat erilaisia maagisia sääntöjä, jotka käsittelivät primitiivisiä tabuja. Esimerkkinä ohjeet siitä, kuinka tulee kohentaa tulta, tai asettaa kengät ennen kuin käy nukkumaan, sekä mitä ei tule syödä. Useat ohjeista ja kielloista ovat kuitenkin enemmän vertauskuvallisia. Tutkijat ovat väitelleet esim. siitä, tarkoittiko hänen kieltonsa "älä kajoa papuihin" todellakin ruokavaliota, vai ainoastaan käytännön varovaisuutta. Mustia ja valkoisia papuja käytettiin nimittäin Suur-Kreikassa (Kaakkois-Italiassa) äänestämiseen, ja näin ollen "älä kajoa papuihin" voisikin tarkoittaa "älä sekaannu politiikkaan". Toisen tulkinnan mukaan pavut vatsassa ilmaa muodostavina ovat osallisia ihmisen sielusta. Näin niiden syömättä jättäminen on paitsi parempi vatsalle, myös tekee unet miellyttävimmiksi. Esoteerisemman tulkinnan mukaan papuja ei olisi saanut syödä niiden muodon vuoksi. Pythagoralaisilla oli muitakin oppeja, kuten ettei saisi kävellä keskellä tietä.
Myöhemmin pythagoralaiset jakaantuivat kahteen leiriin. Toinen puoli, "akousmatikoi", pitäytyi näissä symboloissa mestarinsa opetuksen ytimenä. Toinen puoli, "mathematikoi", lisäsi tutkimukseen geometrian, musiikin teorian, tähtitieteen, mekaniikan ja muita tieteitä. Jälkimmäiset sanoivat, että edelliset tunsivat ainoastaan opin ulkoisen puolen, mutta he itse tuntevat myös sen sisäisen puolen. Edelliset taas syyttivät jälkimmäisiä siitä, että he lisäsivät asiaankuulumatonta materiaalia alkuperäisiin opetuksiin. Nykyäänkään tutkijat eivät voi yksiselitteisesti määrittää mikä oli "oikea" pythagoralainen oppi.
Pythagoraasta säilyneet elämäkertatiedot heijastavat tätä jakoa: hänet kuvataan joko maanläheisenä poliittisena uudistajana, tieteen pioneerina, tai villinä shamaanina.
Luonnontieteet.
Luonnontieteelliset vaikutteensa Pythagoras sai enimmäkseen egyptiläisiltä. Tuohon aikaan egyptiläiset olivat kreikkalaisia pidemmällä sekä matematiikassa että tähtitieteessä. Monet tutkijat uskovat, että egyptiläiset käyttivät Pythagoraan teoreemoja joissakin arkkitehtonisissa hankkeissaan ennen 500-lukua eaa.
Pythagoras ja hänen oppilaansa uskoivat, että kaikki maailmassa liittyy matematiikkaan, ja että kaikki voidaan ennustaa ja mitata rytmisesti toistuvina sykleinä. Matematiikassa Pythagoras keskittyi ennen kaikkea geometriaan ja aritmetiikkaan. Kerrotaan, että hänen huomattuaan suorakulmaisen kolmion hypotenuusan neliön olevan yhtä suuri kuin sen kahden muun sivun neliöiden summa (ns. Pythagoraan lause), hän uhrasi härän havainnon kunniaksi. Samantyyppistä tarinaa kerrotaan tosin myös Thaleksesta.
Tähtitieteessä pythagoralaiset olivat hyvin perillä jaksoittaisista ja numeerisista suhteista planeettojen, kuun ja auringon välillä. Taivaallisten kehien liikkeiden ajateltiin tuottavan harmoniaa, jota kutsuttiin "sfäärien musiikiksi". Tällä tarkoitettiin enemmän matemaattista konseptia kuin kuultavissa olevaa musiikkia. Johannes Kepler käytti myöhemmin pythagoralaisia ideoita hyväkseen kehittäessään teoriaa aurinkokunnan toiminnasta. Myös pythagoralaiset uskoivat, että maa itsessään on myös liikkeessä.
On vaikea määritellä, mitkä ajatukset olivat Pythagoraan alkuperäisiä opetuksia, ja mitkä hänen seuraajansa ovat lisänneet myöhemmin. Vaikka hänen tiedetään painottaneen geometriaa, klassiset kreikkalaiset kirjoittajat pitävät alan varsinaisena pioneerina kuitenkin Thalesta. Pythagoraan maine matematiikan keksijänä tulee lähinnä roomalaiselta ajalta.
Joka tapauksessa on selvää, että hän oli musiikin teorian pioneeri, sillä hän havaitsi numeeriset suhteet, jotka määrittelevät musiikillisen sävelasteikon. Tällä on tärkeä rooli pythagoralaisessa perinteessä, eikä aiemmista kreikkalaisista tai egyptiläisistä musiikin teorioista ole tietoa. Toinen tärkeä ja omintakeinen pythagoralainen havainto oli se, että neliön halkaisijan pituus ei ole yhteismitallinen sen sivun kanssa, toisin sanoen niiden suhde ei ole ilmaistavissa kahden kokonaisluvun osamääränä, mikä johti irrationaalilukujen keksimiseen. Tämä järkytti kreikkalaisia matemaatikkoja, ja myös pythagoralaisten omaa ajatusmaailmaa – he olivat uskoneet, että pelkästään kokonaisluvut ja niiden suhteet riittäisivät määrittämään kaikki geometriset kuviot.
Pythagoraalla on ollut vaikutusta myös matematiikan ulkopuolella. Hän tutki myös esim. lääketiedettä, ja Hippokrateen valan juuret ovat Pythagoraan koulukunnan valassa, jonka keskeisin idea oli pahan tekemisen välttäminen.
Teokset.
Pythagoraan teoksia ei ole säilynyt nykyaikaan. Antiikin aikana kiersi useita hänen nimiinsä laitettuja teoksia, mutta jo Aristoteles ja Aristoksenos sanoivat niiden olevan väärennöksiä. Myös Pythagoraan oppilaat korostivat opettajansa opetusten sanallista perimätietoa – he viittasivat hänen opetuksiinsa aina "autos efe" ('hän itse sanoi').


Moldovan leu.
Moldovan leu (, mon. "lei") on Moldovan rahayksikkö. Sen ISO 4217 -standardin mukainen koodi on MDL. Yksi leu jakautuu 100 baniin (, mon. "bani"). Moldovan leu poikkeaa nimellisarvoltaan selvästi Romanian leusta, mikä varsinkin Romanian tai Moldovan alueella matkustavien on syytä huomata. 19.7.2004 yksi euro oli 14,7622 leuta ja yksi Yhdysvaltain dollari 11,9571 leuta.
Moldovan leu otettiin käyttöön vuonna 1993 Moldovan itsenäistyttyä Neuvostoliitosta. Vuodesta 1940 alueella käytettiin Neuvostoliiton ruplaa ja sitä ennen Romanian leuta.


Syvä taivas.
Syvä taivas () on harrastelijatähtitieteessä käytetty termi, jolla viitataan aurinkokunnan ulkopuolella sijaitsevaan avaruuden osaan ja siellä oleviin kohteisiin.
Syvän taivaan kohteisiin luetaan lähes kaikki havaittavissa olevat kaukaisemman avaruuden kohteet yksittäisiä tähtiä ja muuttuvia tähtiä lukuun ottamatta. Kaksois- ja moninkertaisten tähtien kuulumisesta syvän taivaan kohteisiin on näkemyseroja.
Tyypillisiä syvän taivaan kohteita ovat erilaiset tähtijoukot ja -sumut sekä galaksit.
Monia syvän taivaan kohteita voidaan pitää ns. "pintakohteina", eli niillä on havaittava pinta, toisin kuin tähdillä, jotka suurillakin kaukoputkilla näkyvät pistemäisinä.
Syvän taivaan havaitseminen.
Koska syvän taivaan kohteet ovat yleensä melko kaukaisia ja himmeitä, tarvitaan silmälle apuvälineeksi kiikari tai kaukoputki keräämään valon fotoneita. Kuitenkin monet syvän taivaan kohteet ovat havaittavissa jo paljain silmin. Kaikki eivät tyydy vain katselemaan ja ihastelemaan kohteita, vaan piirtävät ja kuvaavat niitä kameroilla ja CCD-kennoilla mahdollistaen tieteellisen tarkat havainnot. Esimerkiksi monet viime aikojen supernovista ovat harrastajien löytämiä.
Luettelot.
Syvän taivaan kohteista on olemassa useita yleisessä käytössä olevia luetteloita, joissa jokainen kohde on saanut oman tunnuksensa. Messierin luettelon 110 kohdetta ovat kaikki keskivertoharrastajan ulottuvilla. NGC ("New General Catalogue") sisältää rektaskension mukaan numeroituina yli 7000 syvän taivaan kohdetta ja sen lisäluettelo IC ("Index Catalogue") noin 5 000 kohdetta.
Historiaa.
Syvää taivasta on havaittu hamasta muinaisuudesta asti. Lukuisat kohteet tunnettiin jo antiikin aikana, mutta niiden todellista luonnetta alettiin ymmärtää vasta 1600- ja 1700-luvuilla kaukoputkien kehityksen myötä. Ensimmäisiä syvän taivaan havaintoja kaukoputkella teki Galileo Galilei, joka havaitsi muun muassa tähtijoukkoja, ja huomasi Linnunradan koostuvan lukuisista tähdistä. 1700-luvulla Charles Messier teki ensimmäisen syvän taivaan kohteiden luettelon, joka sisälsi 109 kohdetta. Luettelo tunnetaan nykyään Messierin luettelona, ja suurin osa sen kohteista on suhteellisen helppoja ja kirkkaita, ja ovat helposti näkyvissä pienelläkin kaukoputkella. Messierin jälkeen kohteita tutkivat ja luetteloivat muun muassa William Herschel ja hänen poikansa John Herschel. 1800-luvulla Rossen Jaarli William Parsons havaitsi aikansa suurimmalla kaukoputkella muun muassa Ajokoirien tähdistössä sijaitsevaa ”pyörregalaksia” ja havaitsi ensimmäisenä galaksin kierteisrakenteen.


Supernovajäänne.
Supernovajäänne (SNR) on sumu, joka syntyy tähden räjähtäessä supernovana. Räjähdys voi johtua kahdesta eri syystä. Massiivinen tähti voi lopettaa fuusioenergian tuottamisen ytimessään ja romahtaa sisäänpäin oman painovoimansa vaikutuksesta. Toinen mahdollisuus on, että valkoinen kääpiö kerää toiselta tähdeltä niin paljon materiaalia, että se saavuttaa kriittisen massan ja romahtaa neutronitähdeksi. Kummassakin tapauksessa tuloksena on supernova. Räjähdyksen voimasta tähdestä poistuva materiaali muodostaa laajentuvan kaasupilven, jonka me näemme supernovajäänteenä.
Ehkä kaikkein tunnetuimpia ja eniten havaittuja supernovajäänteitä on SN 1987A, tuore jäänne Suuressa Magellanin pilvessä. SN 1987A on myös meitä lähin supernova sitten Johannes Keplerin vuoden 1604 supernovan SN 1604. Muita tunnettuja supernovajäänteitä ovat Messierin luettelon ensimmäinen kohde Rapusumu, vuoden 1054 supernova. Vuoden 1572 supernovan SN 1572 jäänne on nimetty sitä havainnoinneen Tyko Brahen mukaan.
Aurinko on vanhan supernovajäänteen sisällä ns. "paikallisessa kuumassa kuplassa", jossa on hyvin harvaa, kuumaa tähtienvälistä kaasua.


Gestuno.
Gestuno on keinotekoinen, kansainvälinen viittomakieli. Aloite kansainvälisestä viittomakielestä tehtiin Kuurojen Maailmankongressissa 1951. Tarkoitus oli tehdä esperanton kaltainen yleiskieli, jonka avulla eri viittomakieliä käyttävät kuurot voisivat kommunikoida keskenään.
Vuonna 1973 komitea loi kansainvälisten viittomien järjestelmän pohjan. Se valitsi selkeimpiä viittomia eri viittomakielistä, jotta kieli olisi helppo oppia. Vuonna 1975 komitea julkaisi sanakirjan, jossa on noin 1 500 viittomaa.
Gestunossa ei ole tarkkaan määriteltyä kielioppia, eli se ei ole varsinaisesti kieli. Gestunolla on tarkoitus pystyä kommunikoimaan käyttäen minkä tahansa viittomakielen kielioppia.
Varsinkin 1980-luvulla gestuno antoi pohjan kansainvälisen viittomisen synnylle. Kansainvälinen viittominen on pieni kokoelma yleisesti tunnettuja viittomia ja yksinkertaista kielioppia, jota ei ole koskaan varsinaisesti kirjoitettu muistiin. Alkuperäisen gestunon käyttö on nykyään lähestulkoon olematonta.


Kiinteistö.
Kiinteistö on maanomistuksen yksikkö, johon kuuluu rajoiltaan määritelty osa maapallon pintaa.
Kiinteistön määritelmä Suomessa.
Maakaaressa ei ole varsinaista kiinteistön määritelmää. Lain esitöissä sanotaan, että kiinteistöllä tarkoitetaan "itsenäistä maanomistusyksikköä" samassa merkityksessä kuin käsitettä käytetään kiinteistölainsäädännössä. Kiinteistönmuodostamislain mukaan kiinteistö on sellainen itsenäinen maanomistuksen yksikkö, joka on "merkittävä kiinteistönä" valtakunnalliseen kiinteistörekisteriin. Kiinteistörekisteriin merkitään kiinteistöinä 1) tilat, 2) tontit, 3) yleiset alueet, 4) valtion metsämaat, 5) luonnonsuojelulainsäädännön nojalla perustetut suojelualueet ("suojelualue"), 6) lunastuksen perusteella erotetut alueet ("lunastusyksikkö"), 7) yleisiin tarpeisiin erotetut alueet, 8) erilliset vesijätöt sekä 9) yleiset vesialueet.
Näistä tärkeimpiä ovat tilat ja tontit. Ne ovat vaihdanta- ja panttauskelpoisia, ja niitä on Suomen pinta-alasta noin kaksi kolmasosaa. Kiinteistörekisterissä oli vuoden 2004 lopussa noin 2 094 000 tilaa ja 335 000 tonttia.
Kiinteistön ulottuvuus Suomessa.
Kiinteistöön kuuluvat sen tilukset eli yksilöity osa maapohjaa. Tilukset voivat olla yhtenä tai useampana erillisenä alueena eli palstana. Kiinteistöön kuuluvat myös sen ainesosat ja tarpeisto.
"Ainesosia" ovat maapohjan substanssi (esimerkiksi multa ja sora) ja kasvu (esimerkiksi metsä ja vilja) sekä sellaiset rakennukset, jotka kuuluvat kiinteistöön sen ainesosina, kuten kiinteistön käyttötarkoitusta pysyvästi palvelemaan tarkoitetut kiinteistönomistajan rakennukset. Ainesosia ovat myös kiinteät rakennelmat ja laitteet, kuten johdot ja kaivot. Sen sijaan toisen maalla olevat rakennukset eivät yleensä ole kiinteistön ainesosia eivätkä kuulu kiinteistöön. Ainesosien määrittämisellä on usein merkitystä kiinteistöjen vaihdannassa.
"Tarpeistoa" ovat kiinteistön käyttöä palvelemaan tarkoitetut irtaimet esineet, kuten avaimet, tikkaat, öljysäiliössä oleva öljy jne. Kiinteistöön voi tarpeistona kuulua myös "erityisiä etuuksia", "osuuksia yhteisistä alueista" (usein vesialueista) sekä rasiteoikeuksia, jotka sijaitsevat toisen kiinteistön alueella. Tyypillinen rasiteoikeus on tieoikeus.
"Haamutilaksi" kutsutaan kiinteistöä, johon ei kuulu lainkaan omia tiluksia, vaan vain osuuksia yhteisiin alueisiin. Haamutiloja syntyy esimerkiksi silloin, kun tilan koko alue liitetään yhteismetsään. Kiinteistö jää tällöin ilman tiluksia, mutta sen olemassaolo jatkuu yhteismetsän osakastilana.
Kiinteistön pystysuuntaista ulottuvuutta ei Suomen lainsäädännössä ole määritelty. Kiinteistöjen rajat määritellään maan pinnalla kaksiulotteisesti. Yleisesti tulkitaan, että kiinteistön omistus ja käyttövalta ulottuu myös maanpinnan ylä- ja alapuolelle siinä määrin, kuin se on taloudellisesti ja maankäytön ohjauksen (kuten kaavoituksen) puitteissa mahdollista. Eräissä muissa maissa, kuten Ruotsissa ja Norjassa, laki tuntee mahdollisuuden määritellä kiinteistön rajat kolmiulotteisesti.
Kiinteistötoimitukset Suomessa.
Kiinteistöjaotusta voidaan muuttaa erilaisissa kiinteistötoimituksissa, joita ovat muun muassa lohkominen, halkominen, tilusvaihto ja vesijätön lunastus. Näistä ylivoimaisesti yleisin on lohkominen.
Kiinteistöjen kauppa Suomessa.
Kiinteistöjen vaihdanta ja käyttö on monin tavoin tarkemmin säädeltyä kuin irtaimen omaisuuden. Kiinteistön kauppa, vaihto ja lahjoitus on tehtävä kirjallisesti julkisen kaupanvahvistajan läsnä ollessa. Kiinteistön omistukseensa saanut on velvollinen hakemaan lainhuutoa säädetyssä ajassa toimivaltaisesta maanmittaustoimistosta. Kiinteistön määräalaan ja määräosaan sovelletaan monissa suhteissa samoja sääntöjä kuin kokonaiseen kiinteistöön.
Sanan käyttö.
"Kiinteistö" voi puhekielessä tarkoittaa myös pelkkää rakennusta kuten lauseessa "tämä kiinteistö puretaan ensi perjantaina".


ReactOS.
ReactOS on vapaa ja avoin Microsoft Windows NT -sarjan (NT, 2000, XP) kanssa yhteensopivaksi suunniteltu käyttöjärjestelmä. ReactOS pystyy valmistuessaan ajamaan Windows-ohjelmia ja -ajureita.
ReactOS on enimmäkseen kirjoitettu C-ohjelmointikielellä. Joitakin ominaisuuksia on kirjoitettu C++-kielellä, muun muassa WWW-selain ReactOS Explorer.
Useat ReactOSin osista on lisensoitu GNU GPL-, GNU LGPL- ja/tai BSD-lisenssillä.
ReactOS:n versio 0.3.8 julkaistiin 4. helmikuuta 2008. Se sisältää IP-verkko-ominaisuudet ja tukee suosituimpia WWW-selaimia kuten Internet Explorer ja Mozilla Firefox.
ReactOS:ille on myös kehitteillä suomalaisten ReactOS-käyttäjien yhdistys, FRUG.


Jääkärimarssi.
Jääkärimarssi op. 91a (alun perin "Jääkärien marssi") on Jean Sibeliuksen säveltämä sotilasmarssi vuodelta 1917 suomalaisen jääkärin Hilfsgruppenführer Heikki Nurmion (1887–1947) kirjoittamiin sanoihin. "Jääkärimarssi" sävellettiin alun perin mieskuorolle ja pianolle, ja Sibelius sovitti sen myöhemmin mieskuorolle ja sinfoniaorkesterille.
Jääkärimarssi on Puolustusvoimien monien yksiköiden kunniamarssi. Jääkärimarssi on itsenäisyyspäivän vastaanoton ensimmäinen musiikkikappale, jonka aikana Mannerheim-ristin ritarit kättelevät ensimmäisinä vieraina tasavallan presidenttiä.
Historia.
Nurmio kirjoitti sanat Libaussa, palvellessaan 1. maailmansodan aikana jääkärijoukoissa Saksan keisarikunnan suomalaisista koostuvassa Kuninkaallisessa 27. Preussin jääkäripataljoonassa. Pataljoona hankki sotilaskoulutuksen lisäksi sotakokemusta taistelemalla 1916–1917 itärintamalla Venäjän keisarikuntaa vastaan, johon Suomen suuriruhtinaskunta tuolloin vielä itse autonomisena alueena kuului. Jääkärikoulutuksen tarkoituksena oli tuleva mahdollinen aktiivinen taistelu Suomen itsenäistymisen puolesta. Aluksi suomalaisille oli määrä antaa koulutusta ainoastaan erilaisten tuhotöiden suorittamiseen, mutta heinäkuussa 1915 heille päätettiin antaa täysimittaista sotilaskoulutusta, joka antaisi valmiuden käsitellä suuriakin sotilasyksiköitä. Syksyllä 1915 syntyi ensin Lockstedtin harjoitusjoukko (Ausbildungstruppe Lockstedt) ja sen pohjalta edelleen suomalaismiehistä koottu Kuninkaallinen Preussin 27. Jääkäripataljoona. Saksaan jääkärikoulutukseen partiopoikien, Pfadfinderien, salanimellä lähteneistä vapaaehtoisista sai alkunsa kehitys, joka johti itsenäisen Suomen armeijan, nykyisten Puolustusvoimien syntymiseen.
Liepājassa (saks. Libau) palvelleiden jääkärien keskuudessa oli miesten mielialan kohottamiseksi järjestetty lokakuussa 1917 kilpailu parhaasta marssilaulun tekstistä. Kilpailun voitti luutnantti, myöhemmin eversti ja historioitsija Heikki Nurmio. Marssin sanat salakuljetettiin Suomeen, jossa Sibelius sai ne korvalääkäriltään Wilhelm Zilliacukselta. Sibelius otti ehdotuksen innoissaan vastaan ja laati sävellyksen kolmessa päivässä Järvenpään huvilassaan Ainolassa, omien sanojensa mukaan korkean isänmaallisen tunteen valtaamana.
Marssi esitettiin ensimmäisen kerran Liepājassa 28. marraskuuta 1917 pataljoonan miehistölle tarkoitetussa illanvietossa. Se julkaistiin joulukuussa 1917 kirjoitettuna mieskuorolle ja pianolle ilman mainintaa säveltäjästä ja sanoittajasta. Marssi esitettiin Suomessa nähtävästi ensimmäisen kerran suuremmalle kuulijakunnalle itsenäisyysmiesten Uuden Päivän klubin juhlassa ravintola Ylä-Oopriksella Helsingissä 8. joulukuuta 1917. Sen esitti Laulu-Miesten kvartetti. Jääkärien marssin varsinainen kantaesitys oli 19. tammikuuta 1918 Helsingissä, esittäjänään Olof Wallinin johtama Akademiska Sångföreningen. Samana päivänä puhkesivat Karjalassa punaisten ja valkoisten ensimmäiset taistelut, jotka liittyivät Pietarista punaisille tuleviin asetoimituksiin. Sisällissota alkoi viikkoa myöhemmin "tammisunnuntaina" 27. tammikuuta 1918.
Alun perin Jääkärimarssissa laulettiin: "Viro, Aunus, Karjalan kaunis maa, yks' suuri on Suomen valta." Myöhemmin sanat muutettiin: "Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa, yks' suuri on Suomen valta"; Mikko Uolan mukaan näin siksi, että Viron katsottiin kuuluvan Saksan eikä Suomen reviiriin ja sanoituksen loukkaavan saksalaisia.


Kroatia.
Kroatian tasavalta eli Kroatia () on valtio Etelä-Euroopassa, Adrianmeren rannalla. Sen ovat valloittaneet vuorotellen niin roomalaiset, venetsialaiset, turkkilaiset kuin Habsburgitkin. Toisen maailmansodan jälkeen se oli yksi Jugoslavian tasavalloista ja itsenäistyi vuonna 1991. Nykyisin Kroatiassa on noin neljä ja puoli miljoonaa asukasta. Suotuisan ilmaston, historiallisten nähtävyyksien ja monimuotoisen saariston ansiosta matkailusta on tullut tärkeä elinkeino.
Historia.
Kroatiassa Adrianmeren rannikoilla oli maanviljelyä ehkä jo 7000-luvulla eaa. Kroatian ensimmäiset tunnetut asukkaat olivat illyyrit, joiden keskus oli Kvarnerinlahden seuduilla. Kreikkalaiset ja roomalaiset saapuivat alueelle, ja slaavit vasta 600-luvulla jaa. Yksi heimoista oli "Hrvat", jonka nimestä tulee myös Kroatian nimi (kroatiaksi Hrvatska). Itse sanan "hrvat" on katsottu mahdollisesti olevan persialaista alkuperää, mikä viitannee joko kontakteihin persialaisten kanssa tai jopa siihen, että heimo oli persialainen ja omaksui slaavilaisen kielen myöhemmin. Slaaveja saapui rannikoille ja sisämaahan. Kaarle Suuren frankit valtasivat Dalmatiaa 800-luvulla ja kastoivat kroaatteja kristinuskoon. Kaarle Suuren kuoltua 814 Pannonian kroaatit kapinoivat turhaan frankkien valtaa vastaan. Samaan aikaan rannikko oli Bysantin valtapiiriä.
Kroaatit perustivat oman hallinnon jo 700-luvulla sisämaahan ja itsenäistyivät 879. Kuningas Tomislavista (vallassa 910-928) tuli koko Kroatian kuningas 925, ja hän sai Dalmatian Bulgarian Simeonilta ja yhdisti näin Kroatian. Kroatia oli 1058–1089 eräänlainen paikallinen suurvalta Adrianmerellä, mutta Unkarin mahti oli jo nousussa. Kroaatit tunnustivat Unkarin kuninkaan hallitsijakseen vuonna 1102. Kroatia heikkeni Unkarin vallan alla, ja feodaalihallinto vahvistui heikentäen maalaisten asemaa. Mongolit hyökkäsivät Kroatiaan 1242 ja aiheuttivat suurta hävitystä. Ennen vuotta 1400 Venetsian valta ulottui rannikolle. Venetsian valta oli säälimätöntä, sillä suolan ja oliiviöljyn hintasäännöstely ajoi paikalliset kauppiaat vararikkoon, metsät hakattiin laivanrakennustarpeiksi ja kroatialaisilta kiellettiin omien veneiden ja laivojen teko. Kouluja ja tieverkkoa ei rakennettu lainkaan.
Turkkilaiset laajensivat valtaa alueella varsinkin 1400-luvulla ja 1500-luvun alussa. Unkarin jouduttua osmanien eli turkkilaisten valloittamaksi ja Kroatian jäädessä rajaseuduksi Kroatian valtiopäivät kutsuivat Habsburgien Kroatian hallitsijaksi. Habsburgien sotilaat pysäyttivät turkkilaiset 1593. Tältä ajalta on peräisin niin sanottu sotilasraja, Habsburgien luoma linnoitettu rajavyöhyke ("Vojna Krajina"), joka rakennettiin turkkilaisia vastaan.
1700-luvulle mennessä suurin osa Kroatiasta oli vapautettu osmanivallasta, mutta rannikkoalue Dalmatia oli Venetsian hallussa. Habsburgien valtakautta pidetään huonona aikana, sillä tuolloin ainoastaan rannikon Dubrovnik oli itsenäinen. Napoleon I hallitsi aluetta 1800-luvun alussa.
Dalmatia liitettiin Itävalta-Unkariin vuoteen 1815 mennessä. 1830-luvulla maahan levisi illyrismi, ajatus eteläslaavien yhteisestä valtiosta, joka oli varhaista jugoslavismia. 1800-luvulla Kroatia oli aluksi Unkarin vallan alla, mutta 1848 valta siirtyi Itävallalle ja taas Unkarin vallan alle Itävalta-Unkarin synnyttyä 1867. Tällöin jugoslavismin lisäksi oli syntynyt serbivastaisia, kansallismielisiä ajatuksia itsenäisestä Kroatiasta.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kroatia julistautui itsenäiseksi vuonna 1918 ja liittyi Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskuntaan, josta tuli Jugoslavia 1929.
Toisessa maailmansodassa Jugoslavia valloitettiin ja Kroatiasta tehtiin itsenäinen fasistinen nukkevaltio nimeltään Itsenäinen Kroatian valtio, jota johti ustaša-puolue. Ustaša vainosi ankarasti varsinkin serbejä. Toisen maailmansodan päätyttyä akselivaltojen häviöön Jugoslavia koottiin uudelleen ja siitä tuli sosialistinen valtio Josip Broz Titon tiukan kontrollin alla. Sodan jälkeen Jugoslaviaan liitettiin sitä ennen Italialle kuulunut Istrian niemimaa, joka jaettiin Kroatian ja Slovenian tasavaltojen kesken.
Kroatia julistautui itsenäiseksi Jugoslaviasta kesäkuun lopulla 1991, mistä seurasi Kroatian sota. Itsenäisyysjulistuksen jälkeen maan itäosan serbit karkottivat kroaatteja alueelta Jugoslavian armeijan tuella. 1992 YK toi maahan 14 000 rauhanturvaajaa ja loi neljä suoja-aluetta. Merkittäviä taisteluja Kroatian sodassa olivat Vukovarin ja Dubrovnikin piiritykset. Kroatia oli mukana myös Bosnia-Hertsegovinan sodassa. Kroatian sodan kiivaimmat taistelut käytiin vuoden 1991 lopulla. Virallisesti sota loppui 1992, mutta varsinaisesti sota päättyi vasta Daytonin rauhanneuvotteluihin 1995. Vielä vuonna 1995 Kroatian joukot valtasivat kolme YK:n neljästä suoja-alueesta. Serbienemmistöinen Vukovar jäi YK:n suojelukseen vuoteen 1998 asti.
Presidentti Franjo Tuđmanin kuoltua 1999 uusi koalitiohallitus toteutti Daytonin rauhansopimuksen ehtoja ja edisti alueellista yhteistyötä ja demokratiaa, ja pakolaiset palasivat vihdoin koteihinsa.
Vuonna 2009 Jadranka Kosorista tuli Kroatian ensimmäinen naispääministeri. Hänen hallituksensa on keskittynyt talousuudistukseen ja korruption kitkemiseen. Tammikuussa 2010 Ivo Josipović valittiin presidentiksi.
Sisäpolitiikka.
Perustuslain hyväksymisen jälkeen, vuonna 1990, Kroatia on ollut demokraattinen tasavalta. Vuosien 1990 ja 2000 välillä Kroatiassa oli puolipresidentiaalinen järjestelmä, mutta presidentti Tuđmanin kuoltua valtaa siirrettiin parlamentille ja käytössä on ollut parlamentaarinen järjestelmä.
Valtionpäämies on tasavallan presidentti, joka valitaan suorilla kansanvaalilla viideksi vuodeksi kerrallaan ja jonka valta on rajoitettu perustuslaissa kahteen kauteen. Presidentti toimii armeijan ylipäällikkönä ja nimittää pääministerin parlamentin "(Sabor)" suostumuksella.
Kroatian parlamentti, Sabor, on yksikamarinen lainsäädäntöelin. Saborissa on 100–160 edustajaa, jotka valitaan yleisillä vaaleilla neljäksi vuodeksi kerrallaan. Istuntokaudet Saborissa ovat tammikuun 15. päivästä kesäkuun 15. päivään sekä syyskuun 15. päivästä joulukuun 15. päivään. Vuosien 1990 ja 2001 välillä parlamentti oli kaksikamarinen, jolloin toiminnassa oli vielä ylähuone "Zupanijski Dom", mutta tämä lakkautettiin perustuslain muutoksella.
Kroatian hallitus Vladaa johtaa presidentin nimittämä pääministeri. Hallituksen tehtävänä on käyttää ylintä toimenpanovaltaa, antaa ehdotukset lainsäädännöstä ja budjetista parlamentille sekä vastata tasavallan sisä- ja ulkopolitiikasta.
Ulkopolitiikka.
Kroatia liittyi jäseneksi 30. marraskuuta 2000. Se anoi Euroopan unionin jäsenyyttä 2003, ja hyväksyttiin virallisesti vuonna 2004 hakijavaltioksi. Jäsenyysneuvottelujen ehtona oli yhteistyö entisen Jugoslavian alueen kansainvälisen rikostuomioistuimen ICTYn kanssa. Liittymisneuvottelut alkoivat syksyllä 2005 samanaikaisesti Turkin kanssa ja päättyivät 2011.
Kroatiassa järjestettiin 22. tammikuuta 2012 kansanäänestys sen liittymisestä Euroopan Unionin jäseneksi. Äänioikeutetuista 44 % kävi äänestämässä, joista kaksi kolmasosaa kannatti liittymistä Euroopan Unioniin. Kroatian liittyminen EU:hun tapahtunee vuoden 2013 heinäkuun alusta.
NATO ilmoitti 3. huhtikuuta 2006 kutsuvansa Kroatian sekä Albanian jäsenikseen.
Kroatian armeijan vahvuus on rauhanaikana 23 100 henkilöä, joista 18 100 on kantahenkilökuntaa, 3 000 virkamiehiä ja tukitoimissa ja 2 000 vapaaehtoisia. Lisäksi maassa on 6 000 reserviläistä. Armeijan puolustushaaroja ovat maavoimat, merivoimat ja ilmavoimat.
Maantiede.
Kroatian erikoisen, puolikuuta tai hevosenkenkää muistuttavan muodon vuoksi sillä on monta naapurivaltiota: Slovenia, Unkari, Serbia, vuonna 2006 itsenäistynyt Montenegro, Bosnia ja Hertsegovina sekä Adrianmeren vastakkaisella puolella Italia. Kroatialla on lähes 1 800 kilometriä rantaviivaa. Bosnia-Hertsegovinan lyhyt 20 kilometrin pituinen rantakaistale jakaa Kroatian manneralueen kahteen toisistaan erillään olevaan alueeseen niin, että Dubrovnik lähiympäristöineen on enklaavina erillään muusta Kroatiasta.
Kroatian maasto on vaihtelevaa, ja sen voi karkeasti jakaa kolmeen osaan. Etelässä on kivikkoinen rannikkokaistale, jossa sijaitsee yli 600 hajallaan olevaa kallioista saarta. Pohjoisen ja koillisen sisämaan tasangot ovat osa viljavaa Pannonian alankoa. Alueen poikki virtaavat Tonava-, Drava- ja Savajoet, ja lisäksi aluetta leimaavat järvet sekä aaltoilevat mäet. Rannikon ja alangon väliin jäävä alue on tiheämetsäistä vuoristoa.
Ilmasto.
Kroatian ilmasto vaihtelee alueittain, mutta pääosin ilmasto on lauhkeaa. Pohjoisessa ja idässä vallitsee mantereinen ilmasto, jonka takia talvet ovat kylmiä ja kesät lämpimiä. Lumipeite viipyy talvella pitkään sisämaan korkeilla alueilla.
Sisämaan Osijekissa talven kylmimmän kuukauden, eli tammikuun keskimääräinen alin lämpötila on -4,2 astetta, kesän kuumimman heinäkuun keskimääräinen ylin on 28,0 astetta. Kesäkuun sadesumma on suurin, keskimäärin 81,8 mm.
Rannikolla vallitsee välimerenilmasto. Suurin osa sateista ajoittuu talveen, mutta kesällä esiintyy ukkoskuuroja. Dubrovnikissa talven kylmimmän kuukauden eli helmikuun keskimääräinen alin lämpötila on +6,5 astetta, kesän kuumimman elokuun keskimääräinen ylin on 28,7 astetta. Lokakuusta joulukuuhun sataa yli sata milimetriä kuukaudessa, heinäkuussa vain 24 mm.
Varsinkin Kroatian pohjoisosissa puhaltaa talvisaikaan joinakin päivinä vuorilta kylmä, puuskainen valumatuuli bora.
Luonto ja luonnonsuojelu.
Krotiassa on kahdeksan kansallispuistoa: 14 saaresta koostuva Brijunin kansallispuisto, 89 pikkusaaren Kornatin kansallispuisto, Krkan kansallispuisto samannimisen joen varrella, Mljetin kansallispuisto maan eteläosassa, Paklenican kansallispuisto metsäalueella meren ja vuorten välillä, Plitvicen järvien kansallispuisto, jossa on 16 pientä järveä metsän keskellä, Risnjakin kansallispuisto samannimisellä vuorella ja Pohjois-Velebitin kansallispuisto karskimaalla.
Risnjakin alueella tavataan paljon hirvieläimiä, karhuja, metsäkissoja ja ilveksiä. Satunnaisesti nähdään myös susia ja villisikoja. Plitvicen järvien kansallispuisto on susien suojapaikka. Siellä, samoin kuin Krkassa, suojellaan myös saukkoja. Krka on keskeinen muuttolintujen levähdysalue, samoin kuin Kopacki Ritin luonnonpuisto maan itäosassa. Cresissä elää suuria hanhikorppikotkia.
Aluejako.
Kroatia jaetaan neljään suuralueeseen ja nämä edelleen yhteensä kahteenkymmeneenyhteen piirikuntaan eli "županiin". Piirikuntien kroaatinkieliset nimet ovat muotoa "Zagrebačka županija" (Zagrebilainen piirikunta). Idästä alkaen suuralueet ja niihin kuuluvat piirikunnat ovat
Talous.
Matkailu on merkittävä tulonlähde kesäpuolella vuotta; vuonna 2006 maassa kävi yli kymmenen miljoonaa turistia, joista noin 8,6 miljoonaa ulkomaalaisia. Eniten matkailijoita tuli Saksasta ja Italiasta.
Teollisuudenaloista vahvimpia ovat laivanrakennus, elintarviketeollisuus ja kemianteollisuus. Teollisuus työllistää noin neljänneksen työvoimasta ja tuottaa viidenneksen bruttokansantuotteesta. Vuosina 1996–2006 maan seitsemän telakkaa tuottivat yhteensä 199 alusta. Viidesosa väestöstä saa toimeentulonsa maanviljelystä. Kroatiassa viljellään eri viljalajeja ja kasvatetaan hedelmiä ja tupakkaa laajalti. Myös lampaankasvatus on yleistä. Maassa on runsaasti metsävaroja ja hiili- ja rautakaivostoimintaa.
Kroatialla on pienet omat öljy- ja maakaasuvarat, mutta sen sijainti rannikolla tekee siitä mahdolliseen polttoaineiden kauttakulkumaan. Öljy- ja kaasuputkistojen laajentamista suunnitellaan. Maassa on potentiaalia ja paikkoja vesivoimalle, tuulivoimaloille, biopolttoaineelle ja aurinkovoimalle. Ydinvoimalaprojekti lopetettiin Tšernobylin onnettomuuden jälkeen, mutta mahdollista uutta projektia käsitetellään parlametissa vuoden 2012 aikana.
Liikenne.
Kroatiassa on 69 lentokenttää, joista kahdella on yli kolmen kilometrin kiitotie. Rautatieverkkoa on 2 722 km ja moottoriteitä yli tuhat kilometriä.
Italiasta ja Sloveniasta tulee matkustajalaivoja Kroatiaan. Naapurimaiden kautta on myös bussi- ja junaliikennettä. Junamatka esimerkiksi Budapestistä Zagrebiin kestää 5,5 - 7,5 tuntia.
Matkailu.
Kroatian matkailu on kokenut uuden nousun 2010-luvulla. Kroatian rantakohteisiin järjestetään runsaasti pakettimatkoja myös Suomesta. Suosittuja kohteita ovat Dubrovnikin ja Splitin kaupungit sekä pääkaupunki Zagreb. Lisäksi matkailukohteisiin kuuluvat rannikon lukuisat saaret kuten Hvar, Krk, Korčula ja Mljet.
Väestö.
Vuonna 2007 kroatiassa oli 4 493 312 asukasta, joista lähes 90 % oli kansallisuudeltaan kroaatteja. Serbejä oli 4,5 % ja muita lähes 6 %. Suurin uskonnollinen ryhmä on roomalaiskatoliset, joita on 87,8 %. Ortodokseja on noin neljä prosenttia väestöstä.
Vuonna 2005 kroatialaisten vastasyntyneiden elinajanodote on 75,3 vuotta, mikä on maailmassa 44:ksi korkein, ja alhaisempi kuin Meksikossa mutta korkeampi kuin Puolassa. Aikuisten lukutaitoprosentti oli 98,1 %, mikä on maailmassa 23. sijalla.
Vuoteen 2006 mennessä maassa oli raportoitu yhteensä 249 AIDS-tapausta ja 488 HIV-tartuntaa.
Koulutus.
Koulunkäynti on pakollista 6-15 vuotiaille. Kahdeksanvuotinen peruskoulu on jaettu nelivuotisiin ala- ja yläkouluun. Niiden jälkeen voi jatkaa ammattikouluun, lukioon tai taidekouluun. Kouluvuosi kestää lokakuusta kesäkuuhun. Maassa toimii kuusi yliopistoa.
Zagrebin yliopisto on perustettu 1669. Se on Kaakkois-Euroopan vanhin yliopisto. Sen nykyinen opiskelijamäärä on yli 50 000.
Kulttuuri.
Maan pohjois- ja keskiosien arkkitehtuurissa näkyy Itävallan ja Unkarin vaikutus. Kaupungeissa on kävelyalueita, suuria sankarien mukaan nimettyjä aukioita ja siistejä puistoja. Keltainen ja kulta ovat yleisiä värejä. Rannikolla arkkitehtuuri on välimerellistä, valkoiseksi kalkituissa taloissa on punatiilinen katto. Joissakin Zagrebin lähiöissä on neuvostotyylisiä kerrostaloja.
Ivo Andrić oli vuoden 1961 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut kroatialaissyntyinen kirjailija. Nykypolven kroatialaisia kirjailijoita ovat Slavenka Drakulić, Dubravka Ugrešič, Miroslav Krleža ja Predrag Matvejević. Drakulić on kirjoittanut naisten asemasta Itä-Euroopasssa ja Jugoslavian hajoamissotien ajasta. Hänen näytelmäänsä "Aivan kuin minua ei olisi" on esitetty myös Suomessa. Dragutin Tadijanović oli kroatialainen runoilija.
Eurovision laulukilpailussa Kroatia on ollut mukana joka vuosi itsenäistymisestään alkaen. Vuonna 2007 se ei päässyt finaaliin.
Kroatiassa on seitsemän Unescon maailmanperintökohdetta, joista Plitvicen kansallispuisto on luontokohde, ja kulttuurikohteita ovat
Dubrovnikin vanha kaupunki, Eufrasiuksen basilikan episkopaalinen rakennusryhmä Porečin kaupungin historiallisessa keskustassa, Historiallinen Trogirin kaupunki, Pyhän Jaakobin katedraali Šibenikissä, Stari Gradin kulttuurimaisema, Splitin historiallinen rakennusryhmä ja Diocletianuksen palatsi.
Urheilu.
Kroatian jalkapallomaajoukkue saavutti pronssia MM-kilpailuissa 1998. EM-kilpailuissa joukkue on edennyt puolivälieriin 1996 ja 2008. Kroatian käsipallomaajoukkue on voittanut olympiakultaa 1996 ja 2004. MM-kilpailuissa se on saanut kultaa 2003 sekä hopeaa 1995, 2005 ja 2009. EM-kilpailuissa joukkue on saavuttanut hopeaa 2008 ja 2010 sekä pronssia 1994 ja 2012.
Kroatian koripallomaajoukkue saavutti olympiahopeaa 1992. Lisäksi se on saanut pronssia MM-kilpailuissa 1994 sekä EM-kilpailuissa 1993 ja 1995. Kroatian vesipallomaajoukkue voitti maailmanmestaruuden 2007 sekä sai MM-pronssia 2009 ja 2011. Joukkue on saavuttanut myös olympiahopeaa 1996, voittanut Euroopan-mestaruuden 2010 sekä saanut EM-hopeaa 1999 ja 2003. Naisten lentopallomaajoukkue saavutti EM-hopeaa 1995, 1997 ja 1999.
Kroatia voitti tenniksen Davis Cupin mestaruuden vuonna 2005. Iva Majoli voitti Ranskan avoimen tennisturnauksen 1997 ja Goran Ivanišević Wimbledonin tennisturnauksen 2001.
Kroatia on saavuttanut olympialaisissa seitsemän kulta-, 11 hopea- ja yhdeksän pronssimitalia. Janica Kostelić voitti alppihiihdossa neljä olympiakultaa ja kaksi hopeaa. Lisäksi hän voitti viisi maailmanmestaruutta ja kolme maailmancupin kokonaiskilpailua. Hänen veljensä Ivica Kostelić on kolminkertainen olympiahopeamitalisti, pujottelun maailmanmestari 2003 sekä maailmancupin kokonaiskilpailun voittaja kaudella 2010–2011. Bulgarialaissyntyinen Nikolai Pešalov voitti olympiakultaa painonnoston alle 62 kilon sarjassa 2000. Blanka Vlašić on voittanut korkeushypyn maailmanmestaruuden 2007 ja 2009 sekä saanut olympiahopeaa 2008. Kroatia on saanut olympiamitaleja lisäksi ammunnassa, ampumahiihdossa, soudussa, taekwondossa, telinevoimistelussa, tenniksessä ja uinnissa.


Bruce Willis.
Walter Bruce Willis (s. 19. maaliskuuta 1955 Idar-Oberstein, Saksa) on yhdysvaltalainen näyttelijä, tuottaja ja muusikko. Hänen uransa alkoi televisiossa 1980-luvulla ja jatkui toiminta-, komedia- ja draamafilmeissä. Hän on tunnettu osastaan John McClanena "Die Hard" -elokuvasarjassa, joka on ollut kaupallinen menestys. Hän on esiintynyt yli 60 elokuvassa, joihin kuuluvat menestysfilmit "Pulp Fiction – Tarinoita väkivallasta" (1994), "12 apinaa" (1995), "The Fifth Element" (1997), "Armageddon" (1998), "Kuudes aisti" (1999), "Sin City" (2005) ja "Red" (2010).
Elämäkerta.
Bruce Willis syntyi sotilastukikohdassa Saksassa nelilapsisen perheen esikoisena. Hänen äitinsä Marlene Willis on saksalainen ja isänsä David Willis yhdysvaltalainen. Hänellä on sisar Flo ja veli David, joka on tuottanut useita Willisin elokuvia. Willisin toinen veli Robert kuoli haimasyöpään vuonna 2001.
Willis kasvoi Penn Grovessa, New Jerseyssä, jonne hän muutti perheineen vuonna 1957 Saksasta kun hänen isänsä sai vapautuksen armeijasta. Willis kärsi pienempänä änkytyksestä. Näyttelijän uran Willis aloitti lukionsa näyttämöllä. Lukiossa Willis toimi myös oppilaskunnan puheenjohtajana. Lukion jälkeen Willis ei jatkanut yliopistoon vaan aloitti työnteon, muun muassa tekemällä töitä baarissa tarjoilijana ja henkivartijana. Lisäksi Willis soitti huuliharppua R&B-yhtyeessä Loose Goose. Myöhemmin Willis päätti palata näytelmien pariin ja kirjautui sisään Montclair Staten yliopistoon, jossa hänen pääaineenaan oli teatteritaide.
Yliopistossa Willis oli mukana useissa näytelmissä. Willis kuitenkin päätti jättää yliopiston taakseen ja muutti New Yorkiin saadakseen parempia rooleja elokuvista. New Yorkissa Willis teki baarimestarin hommia Manhattanilla Café Central -ravintolassa elättääkseen itsensä. Viimein Willis sai roolin Off Broadway -näytelmästä "Heaven and Earth". Sen jälkeen Willis sai enemmän kokemusta näytelmästä "Fool for Love" ja vierailusta televisiosarjassa "Miami Vice". Willis esiintyi uransa alkuaikoina myös erilaisissa mainoksissa, kuten Leviksen kampanjassa ja erään viinijuoman mainoskampanjassa yhdessä Sharon Stonen kanssa. Sen lisäksi Willis on esiintynyt japanilaisessa Subaru Legacyn televisiomainoksessa.
Yksityiselämä.
Willis oli naimisissa näyttelijä Demi Mooren kanssa 1987–2000, ja heillä on kolme yhteistä lasta, Rumer (s. 1988), Scout (s. 1991) ja Tallulah (s. 1994). Willis on seurustellut muun muassa Lara Flynn Boylen ja Maria Bravo Rosadon kanssa. Willis oli kihloissa Brooke Burnsin kanssa, mutta pari päätti erota vuonna 2004 kymmenen kuukauden seurustelun jälkeen.
Willis avioitui maaliskuussa 2009 valokuvamalli Emma Hemingin kanssa. Pariskunnan ensimmäisen yhteisen lapsen odotetaan syntyvän alkuvuonna 2012.
Vuonna 2006 Willis muutti Los Angelesista New Yorkiin, Trump Toweriin. Lisäksi Willis omistaa talon Malibussa, Kaliforniassa, maatilan Montanassa ja useita asuntoja Sun Valleyssa Idahossa. Haileyn Idahossa Willis myös omistaa "The Mint Barin" ja "The Liberty Theaterin".
Willis on osaomistajana Planet Hollywood -yhtiössä, jonka lisäksi hänellä on oma elokuvatuotantoyhtiö nimeltä "Cheyenne Enterprises".
Ura muusikkona.
Willis aloitti muusikon uransa lukion jälkeen soittamalla huuliharppua R&B-yhtyeessä Loose Goose. 1980-luvulla Willis levytti albumin nimeltä "The Return of Bruno", jonka singlestä "Respect Yourself" tuli hitti. Myöhemmät kappaleet eivät menestyneet, vaikka Willis palasi studioon aina silloin tällöin. Willis on kuitenkin jatkanut muusikon uraansa ja esiintyi vuonna 2003 Irakissa Yhdysvaltain sotilaille yhtyeensä kanssa.
Ura näyttelijänä.
Bruce Willis tervehtii yhdysvaltalaisia sotilaita vuonna 2002.
Willis teki läpimurtonsa televisiosarjassa "Konnankoukkuja kahdelle" ("Moonlighting", 1985–1989), jossa hän näytteli etsivätoimisto "Blue Moonin" toista etsivää. Sarja oli suosittu ja Willis voitti roolistaan ensimmäisen Emmy-palkintonsa. Elokuvanäyttelijänä hänen uransa lähti tosissaan käyntiin vasta "Die Hard – vain kuolleen ruumiini yli" -toimintaelokuvan pääroolin johdosta. Willis esitti elokuvassa New Yorkissa poliisina työskentelevää John McClanea, joka on sattumalta eräässä Los Angelesin pilvenpiirtäjässä tapaamassa vaimoaan, kun terroristit iskevät sinne. "Die Hard" oli menestys ja se sai vuonna 1990 jatko-osan "Die Hard 2 – vain kuolleen ruumiini yli". 1980-luvun lopussa Willis oli jo yksi kaikkien aikojen kovapalkkaisimmista Hollywood-näyttelijöistä.
1990-luvun alussa Willisin elokuvaura kärsi pahan takaiskun muutamien taloudellisesti heikohkojen elokuvien, kuten "Jokikyttä" ja "Hudson Hawk – varkaista parhain", takia. Vuonna 1994 Willis sai roolin Quentin Tarantinon elokuvasta "Pulp Fiction – Tarinoita väkivallasta", joka antoi hänen uralleen tarvittavan piristeen. "Pulp Fictionin" ansiosta hän sai roolit muun muassa Terry Gilliamin "12 apinasta", Luc Bessonin "The Fifth Element – puuttuva tekijästä" ja Michael Bayn "Armageddonista", joka oli Yhdysvalloissa vuoden 1998 menestynein elokuva. Roolistaan "Armageddonissa" Willis sai myös vuoden miesnäyttelijän Razzie-palkinnon (huomionarvoista on, että Razzie on nimenomaan huonoimmalle elokuvalle annettu ”palkinto”). 1990-luvun lopulla Willis ajautui vähemmän menestyneisiin elokuviin kuten "Sakaali" ja ' ja hänen tähteytensä himmentyi.
Vuonna 1999 Willis sai roolin M. Night Shyamalanin elokuvasta nimeltä "Kuudes aisti". "Kuudennen aistin" jälkeen Willis esiintyi M. Night Shyamalanin elokuvassa "Unbreakable – särkymätön", joka yhdessä "Kuudennen aistin" kanssa ansaitsivat pelkästään Pohjois-Amerikassa runsaat 400 miljoonaa dollaria.
Vuonna 2000 Willis vieraili "Frendit"-televisiosarjassa ja voitti vierailustaan sarjassa Emmy-palkinnon. Willis on voittanut myös toisen Emmyn vuonna 1987 televisiosarjasta "Konnankoukkuja kahdelle".
Vuonna 2001 Willis ilmoitti, ettei halua enää tehdä toimintarooleja, mutta on myöhemmin joutunut perumaan puheensa. 2000-luvulla hän sai mainetta Robert Rodriguezin "Sin City" -elokuvasta poliisi Hartiganina. Vuonna 2010 hänet nähtiin Sylvester Stallonen "The Expendables" -elokuvassa. Willis myös näytteli elokuvan jatko-osassa.
Lokakuussa 2006 Willis sai tähden Hollywoodin Walk of the Famelle. Tähti sijaitsee Hollywood Bulevardilla Graumanin kiinalaisen teatterin edustalla osoitteessa 6915 Hollywood Blvd. Willis on kertonut, että hänen ainoa tehtävänsä on viihdyttää. Willis on saanut myös Ranskan valtiolta tunnustuksen työstään näyttelijänä.
Triviaa.
Bruce Willis esiintyi Irakissa yhdysvaltalaisille sotilaille yhtyeensä kanssa vuonna 2003.
Elokuva ja televisio.
Lisäksi Willis on ollut ehdolla Golden Globen saajaksi kolme kertaa vuosina 1986, 1988 ja 1990.


Viitottu puhe.
Viitottu puhe on kommunikaation väline, joka on luotu kuuroutuneiden ja huonokuuloisten kuulon tai huuliltaluvun tueksi.
Viitotussa puheessa viittomat tukevat puhuttua kieltä. Puhumisen aikana samaan aikaan viitotaan sanoja lähiten vastaavat viittomakielen viittomat. Sidos- ja pikkusanoja kuten "ja", "että", "vaan" ei viitota, vaan ne on luettava huulilta. Tärkeintä on selkeä huulio.
Vaikka viitottu puhe kommunikointimenetelmänä ei ole varsinainen kieli, jotkut viittomakielen rekisterit ovat hyvin lähellä viitottua puhetta. Viittomakielen ja viitotun puheen viittomat ovat pääosin samoja, mutta kielen rakenteen erilaisuudesta johtuen viittomakielinen ja viitottua puhetta käyttävä henkilö eivät välttämättä ymmärrä toisiaan.


Itävallan keisari.
Itävallan keisari -arvonimen julisti itselleen 1804 Habsburg-suvun Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Frans II, pelätessään menettävänsä keisarintittelinsä Napoleonin valloitusten alla. Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta hajosikin 1806.
Arvonimi säilyi vuoteen 1918, mutta Itävallan keisarikunnan rajat eivät koskaan vakiintuneet.
Itävalta oli ollut arkkiherttuakunta 1400-luvulta asti, mutta muilla keisarin hallitsemilla mailla oli omat instituutionsa ja historiansa. Yhtenäistämistoimenpiteitä yritettiin unkarilaisten kapinan jälkeen vuosina 1848—1859, mutta viimein Unkarille jouduttiin antamaan kuningaskunnan asema, johtaen Itävalta-Unkarin syntyyn 1867. Keisarikunta hajosi lopullisesti ensimmäisen maailmansodan lopuksi vuonna 1918, kun Itävallasta tuli tasavalta ja muut Keisarillisessa neuvostossa edustetut maat itsenäistyivät tai jaettiin naapurimaiden kesken.
Arvonimiluettelo.
Seine Kaiserliche und Königliche Apostolische Majestät
von Gottes Gnaden Kaiser von Österreich,
König von Ungarn und Böhmen, von Dalmatien, Kroatien, Slawonien, Galizien, Lodomerien und Illyrien;
Herzog von Lothringen, von Salzburg, Steyer, Kärnten, Krain und der Bukowina;
Großfürst von Siebenbürgen, Markgraf von Mähren;
Herzog von Ober- und Niederschlesien, von Modena, Parma, Piacenza und Guastalla, von Auschwitz und Zator, von Teschen, Friaul, Ragusa und Zara;
Gefürsteter Graf von Habsburg und Tirol, von Kyburg, Görz und Gradisca;
Markgraf von Ober- und Niederlausitz und in Istrien;
Graf von Hohenems, Feldkirch, Bregenz, Sonnenberg etc.;
Herr von Triest, von Cattaro und auf der Windischen Mark;
Historiallisina jäänteinä varhaisemmilta ajoilta tässä arvonimiluettelossa mainittiin joukko sellaisiakin maita, maakuntia ja paikkakuntia, jotka eivät enää tuohon aikaan olleet Habsburg-suvun hallinnassa.
Suomennos.
Hänen keisarillinen ja kuninkaallinen apostolinen majesteettinsa
Unkarin, Böömin, Dalmatian, Kroatian, Slavonian, Galitsian, Lodomerian ja Illyrian kuningas;
Jerusalemin kuningas jne.;
Toscanan ja Krakovan suurherttua;
Lothringenin, Salzburgin, Steyerin, Kärntenin, Krainin ja Bukovinan herttua;
Ylä- ja Ala-Sleesian, Modenan, Parman, Piacenzan ja Guastallan, Auschwitzin ja Zatorin, Teschenin, Friaulin, Ragusan ja Zaran herttua;
Habsburgin ja Tirolin, Kyburgin, Görzin ja Gradiscan hallitseva kreivi;
Ylä- ja Ala-Lausitzin ja Istrian maakreivi,
Hohenemsin, Feldkirchin, Bregenzin ja Sonnenbergin kreivi,
Triesten, Cattaron ja windiläisen maan herra;
Serbian voivodikunnan suurvoivodi


Huuliltaluku.
Huuliltaluku tai huulioluku on puheen ymmärtämistä puhujan suun liikkeitä seuraamalla. Kielen äänteistä suurin osa muodostetaan suulla tai suu osallistuu äänteen tuottamiseen, mikä mahdollistaa huuliltaluvun. Termiä huulioluku käytetään useimmiten viittomakielten huulion tulkitsemisesta.
Huuliltaluku ei ole koskaan täysin varmaa, sillä jotkut äänteet, kuten h-äänne, eivät näy huuliossa. Siten yksittäiset sanat näyttävät täysin samalta, kuten tahti ja tatti. Suurin osa huuliltaluvusta on arvaamista ja päättelyä. Jos tuntee keskustelun aiheen, huuliltaluku on helpompaa.
Huuliltalukua käyttää pääasiallisena kommunikointikeinonaan suurin osa kuuroutuneista ja huonokuuloisista. Siksi on väärin huutaa kuuroille korville, sillä huutaessa huulio vääristyy ja huuliltaluku vaikeutuu.
Myös kuulevat käyttävät tietämättään huuliltalukua hyödykseen puhutun viestin ymmärtämisessä. Koska jokainen näkevä on nähnyt koko elämänsä suun liikkeitä, alitajuisesti kaikki osaavat yhdistää äänteet ja suun liikkeet toisiinsa. Tämän huomaa silloin, kun huulten liike ja puhe eivät vastaa toisiaan, kuten dubatuissa elokuvissa. Varsinaiseen huuliltalukuun ilman ääntä tarvitaan kuitenkin harjoitusta.


Isänmaallinen Kansanliike (1993).
Isänmaallinen Kansanliike (lyh. IKL) on suomalainen äärioikeistolainen järjestö. IKL pitää esikuvanaan vuosina 1932–1944 toiminutta Isänmaallista kansanliikettä. Organisaatio perustettiin keväällä 1993 nimellä Isänmaallinen Kansallis-Liitto. IKL:n puheenjohtaja on alusta alkaen ollut Matti Järviharju. IKL julkaisi 1990-luvulla lehteä "Ajan Suunta".
IKL teki 1990-luvulla yhteistyötä ranskalaisen Front National -puolueen, belgialaisen Vlaams Blokin ja Ruotsidemokraattien kanssa. IKL:n nuorisotoimintaa vetämässä oli mm. Teemu Lahtinen, joka esitti Ajan Suunta lehdessä "Sinimustat" nuorisojärjestön perustamista. Lahtisen mukaan nuorisojärjestö ei edennyt suunnitelmia pidemmälle.
Suomen viranomaiset suhtautuivat uuden IKL:n rekisteröintiin epäillen, koska vanha IKL oli kielletty Moskovan välirauhansopimuksessa (vahvistettu Pariisin rauhansopimuksessa). Tämän vuoksi yhdistysrekisteriin merkittiin Isänmaallinen Kansallis-Liitto. Järjestö on ajanut muun muassa luovutetun Karjalan ja muiden talvi- ja jatkosodassa Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden palauttamista. IKL vastustaa Suomen jäsenyyttä Euroopan unionissa. Liitto ilmoitti vastustavansa antisemitismiä ja rasismia, mutta sen lehdessä hyökättiin usein mustaihoisia, romaneja ja pakolaisia vastaan. IKL on korostanut suomalaisuuden kulttuurisia piirteitä pohjoismaisen rodun sijaan. IKL on käyttänyt tunnusta ”Oma kansa ensin”.
IKL:n ensimmäinen liittosihteeri oli Arto J. Rinne, tunnettu paremmin taiteilijanimellään William Korwenkoski. Myöhemmin tehtävässä toimi Merja Muronen. Järjestön kenttätoiminta hiipui vuonna 2001. Järjestön varsinaisena perustajana voidaan pitää Rinnettä, jonka riitautui puheenjohtaja Järviharjun kanssa jo vuonna 1994. Kesällä 1998 IKL kertoi jäsenmääräkseen 700. Syyskuussa 1993 IKL ilmoitti keränneensä jäsenmaksun noin 500 kannattajalta. Suojelupoliisin mukaan järjestö liioitteli jäsenmääräänsä.
Toiminta.
Talvella 1993 Rinne laittoi Seinäjoella ilmestyvään Etelä-Pohjanmaa-lehteen ilmoituksen: "Kansallinen kutsu! Suomi suomalaisille -IKL-." Ilmoitus johti useisiin yhteydenottoihin. Rinne katsoi Järviharjun olevan sopivin järjestön puheenjohtajaksi aikaisemman poliittisen kokemuksen perusteella. Perustava kokous valitsi Järviharjun puheenjohtajaksi ja järjestön nimeksi vahvistettiin Isänmaallinen Kansallis-Liitto.
Vuoden 1994 presidentinvaalien alla Venäjä jätti Suomelle nootin IKL:n ja Tampereella toimivan Suur-Suomi-yhdistyksen toiminnasta. Media uutisoi nootista presidentinvaalien aattona. Puheenjohtaja Järviharju oli tuolloin tavoittamattomissa, joten liittosihteeri otti johdon käsiinsä ja järjesti seuraavaksi päiväksi tiedotustilaisuuden. Rinne onnistui tekemään nootista kansainvälisen uutisen, joka levisi aina Yhdysvaltoja ja Australiaa myöten. Suur-Suomi -yhdistyksen johtaja Seppo Lehto epäili MTV3:n uutisissa, että kyseessä olisi ollut ehdokas Paavo Väyrysen "tilaustyö", jolla pyrittiin kääntämään vaalit kyseisen ehdokkaan hyväksi. Väyrynen syytti Mainostelevisiota mediapelistä. JSN antoi asiasta myöhemmin langettavan päätöksen. IKL:n johto kutsuttiin Venäjän suurlähetystöön muutama viikko nootin jälkeen. Venäjän suurlähettiläänä toiminut Juri Derjabin keskusteli Rinteen, Järviharjun ja varapuheenjohtaja Esko Autin kanssa IKL:n tarkoitusperistä ja esiin nostettiin muun muassa Karjalan palautus.
Myöhemmin samana vuonna Rinne erosi liittosihteerin tehtävistä ja koko järjestöstä Kauhavalla järjestetyn kriisikokouksen jälkeen. Hän syytti Järviharjua julkisuushakuisuudesta ja epäpätevästä toiminnasta puheenjohtajana. Järviharju puolestaan syytti Rinnettä epädemokraattisesta toiminnasta ja pyrki leimaamaan Rinteen "väkivaltasiiven" edustajaksi. Myöhemmin Rinne osallistui politiikkaan muun muassa Perussuomalaisten kansanedustajaehdokkaana Vaasan vaalipiirissä 2003. Nykyisin Rinne on irtisanoutunut puoluepolitiikasta.
IKL järjesti 1990-luvulla tilaisuuksia muun muassa Kalevalan päivänä, vapaussoturien muistopäivänä, itsenäisyyspäivänä ja Vihtori Kosolan syntymäpäivänä.
Vuonna 2007 puolue vastusti Rantasalmen kunnan aikeita myydä tontti leirikäyttöön Qatarin valtion edustajille. IKL:n mukaan alueesta oli tarkoitus tehdä terroristien koulutusleiri. IKL tarjosi alueesta tuhat euroa enemmän kuin Qatarin valtio. Kunta ei lopulta myynyt aluetta qatarilaisille. Tätä perusteltiin sillä, että alue on arvokkaampi kuin tarjous.
Vaalit.
IKL on pyrkinyt puoluerekisteriin, mutta se ei ole onnistunut keräämään 5 000 kannattajakorttia. IKL keräsi kortteja vuosina 1993–1994 ja 1997–1998. Kesällä 1998 yhdistys jätti oikeusministeriöön kortteja, mutta niitä oli liian vähän ja osa hylättiin epäselvyyksien vuoksi.
1990-luvulla IKL:n jäseniä esiintyi sitoutumattomina Perussuomalaisten, kokoomuksen ja listoilla. Järviharju oli vuosien 1995 ja 2003 eduskuntavaaleissa Yhteisvastuu puolueen listoilla ja Europarlamenttivaaleissa 2004 Suomen Kansan Sinivalkoisten ehdokkaana. Kunnallisvaaleissa 2004 Järviharju valittiin Ilmajoen kunnanvaltuustoon Perussuomalaisten listalta. Vuonna 2006 Järviharjun johtama ryhmä sai vallan Väinö Kuisman puoluerekisteriin kuuluneessa Suomi – Isänmaa -järjestössä ja sen nimi vaihdettiin Suomen isänmaalliseksi kansanliikkeeksi. IKL osallistui vuoden 2007 eduskuntavaaleihin neljässä vaalipiirissä. Puolueen viisi ehdokasta saivat yhteensä 821 ääntä (0,03 %). Järjestö poistettiin rekisteristä vaalien jälkeen.
Helmikuussa 1995 viisi IKL:n hallituksen jäsentä yritti poistaa Järviharjun ja tämän tukijat puolueesta, koska puheenjohtaja oli mennyt Yhteisvastuu puolueen ehdokkaaksi vaaleissa.


Huulio.
Huulio on huulten ja huuliaukon muodostama kokonaisuus. Huuliolla on tärkeä tehtävä puhuttujen kielten äänteiden muodostuksessa, ja siten mahdollistaa huuliltaluvun.
Viittomakielinen huulio.
Huulio on myös viittomakielten kieliopillinen osa. Suurimmassa osassa suomalaisen viittomakielen substantiivisia viittomia huulio on sama kuin puhutun kielen vastaava sana. Verbeissä käytetään usein viittomakielisiä huulioita, kuten viittomassa LÄHTEÄ, jossa huulio on VIUH. Idiomaattisissa viittomissa huulio on lähes aina viittomakielinen, esimerkiksi viittomassa SIITÄS-SAIT huulio on POO.


Polio.
Polio eli lapsihalvaus eli "Heine-Medinin tauti" ("poliomyelitis") on viruksen aiheuttama sairaus. Valtaosa tartunnoista on oireettomia ja useimmilla tartunnan saaneilla oireet ovat lieviä, kuten kuumetta, kurkkukipua ja huonovointisuutta. Vakavampia oireita kuten halvausta tai aivokalvontulehdusta esiintyy noin yhdellä prosentilla tartunnan saaneista. Halvaukseen sairastuneilla kuolleisuus on noin 5–10 %; puolet halvaukseen sairastuneista toipuu kokonaan ja lopuilla esiintyy pysyviä haittoja. Halvausoireita tartunnan saaneista arvioidaan esiintyvän yhdellä neljästäsadasta. Aikoinaan käytetty nimi "lapsihalvaus" tulee siitä, että tauti tarttuu noin 600 kertaa todennäköisemmin lapsiin kuin aikuisiin, joskin aikuisilla tauti on vakavampi.
Poliota nimitetty toisinaan Heine-Medinin taudiksi Jakob Heinen ja Oskar Medinin mukaan. Medin osoitti, että tauti on tarttuva ja esiintyy epidemioina.
Poliovirus.
Sairauden aiheuttaa kehoon ruoansulatusjärjestelmän kautta tunkeutunut "poliovirus". Sairaus saattaa levitä verenkiertoon ja keskushermostoon aiheuttaen lihasheikkoutta ja vakavimmassa tapauksessa halvauksen. Poliovirus (PV) on pikornaviruksiin kuuluva hyvin pienikokoinen ja erittäin virulentti RNA-virus, joka on sukua hepatiitti A:lle. Viruksesta on olemassa 12 alatyyppiä, joista kolme aiheuttaa taudin. Immuniteetti yhdelle alatyypille ei suojaa muita alatyyppejä vastaan.
Polio leviää ulosteen ja ilmassa olevien hiukkasten avulla. Ensimmäisen tehokkaan rokotteen poliota vastaan kehitti Jonas Salk; rokote otettiin käyttöön vuonna 1954. Poliotartunnan saaneet pienet lapset selviävät sairaudesta todennäköisimmin lievin oirein ja saattavat saada immuniteetin sairautta vastaan. Polion itämisaika on 3-35 vuorokautta, ja tartunnan jälkeen virusta esiintyy potilaiden eritteissä. Poliovirus etsiytyy keskushermoston motorisiin hermoihin, jotka sijaitsevat selkäytimen ja ydinjatkoksen harmaassa aineessa (kreikan "πολιοσ", harmaa).
Sairauden kulku.
Noin 90 % tartuntatapauksista poliovirus ei aiheuta minkäänlaisia oireita. Potilas ei edes tiedä saaneensa tartunnan, mutta hänen eritteissään kuitenkin on viruksia.
Noin 5 % tartuntatapauksista tauti aiheuttaa lievän flunssan kaltaisen tilan, johon sisältyy kuumeilua (38 - 39 °C), väsymystä, lihasheikkoutta ja yleisiä vilustumisen oireita. Tätä tilaa kutsutaan "abortiiviseksi polioksi", ja ilman laboratoriokokeita sitä on lähes mahdotonta erottaa tavanomaisesta flunssasta.
4 %-5 % tartuntatapauksista kehittää "ei-paralyyttisen polion". Heillä tauti muistuttaa vakavaa influenssaa, johon liittyy korkea kuume, oksentelua, ripulointia, väsymystä, lihasoireita ja vatsaoireita, ja tauti menee ohi noin 2-7 vuorokaudessa. Virus on aiheuttanut taudin, mutta elimistön immuunijärjestelmä on saanut siitä nopeasti yliotteen, ja tauti paranee ilman halvausoireita.
Joskus harvoin tauti kuitenkin pahenee. Noin 0,25 % (0,1 % lapsilla, 1,3 % aikuisilla) tartunnoista seurauksena on "paralyyttinen" (halvaannuttava) "polio". Virus lisääntyy nopeammin kuin immuunijärjestelmä kykenee tuottamaan vasta-aineita, ja virus tuhoaa selkäytimen etusarven motorisia hermosoluja. Tautiin liittyy hyvin korkea, yli 40 °C kuume, joka voi kestää viisikin vuorokautta. Taudin akuutti vaihe voi kestää noin kolme viikkoa. Seurauksena on hermosoluston tuhoutuminen ja niihin liittyvien vartalon ja raajojen lihasten halvaantuminen. Halvaantuneet raajat jäävät veltoiksi, mutta niissä säilyy tunto. Noin 79 % halvaannuttavista poliotapauksista (noin 0,2 % kaikista) halvaukset rajoittuvat raajoihin, yleensä alaraajoihin. Mahdollista on myös vatsalihasten tai selkälihasten halvaantuminen. Noin 50 % paralyyttisistä poliotapauksista halvausoireet paranevat noin puolessa vuodessa terveinä säilyneiden hermosolujen kasvattaessa uusia aksoneja lihaksiin ja korvatessa tuhoutuneet hermosolut. Paraneminen voi jatkua aina kahteen vuoteen asti.
Mikäli potilaalla ei ole ollut minkäänlaista luontaista vastustuskykyä poliota vastaan, polio voi levitä selkäytimestä ydinjatkokseen ja aivoihin. Tällöin seurauksena on hengitystä, nielemistä ja kasvojen lihaksia käyttävien hermojen tuhoutuminen ja halvaantuminen. Nämä "bulbaarioireet" ovat erittäin vakavia, sillä hengityselimistön halvaantuminen johtaa kuolemaan. Bulbaarioireita esiintyy noin 19 % kaikista paralyyttisistä poliotapauksista, ja ennen ylipainehengityslaitteen käyttöönottoa 25 %-75 % heistä kuoli; ylipainehengityslaitteilla kuolleisuus saatiin laskemaan noin 15 % tienoille. Noin 2 % tapauksista halvausoireet rajoittuvat vain bulbaarioireisiin. Vaikka noin 20 % paralyyttisistä poliotapauksista pallea ja muut hengityslihakset halvaantuvat ja heidän hoidossaan joudutaan turvautumaan hengityslaitteeseen, vain noin joka tuhannennelle paralyyttiselle poliopotilaalle hengityshalvaus jää pysyväksi.
Ennuste.
Miehillä kuolleisuus on suurempaa kuin naisilla, mutta henkiinjääneistä miehet paranevat useammin työkykyisiksi. Paralyyttisistä poliotapauksista kaikkiaan
Halvauspotilaan hoito.
Halvauspotilaan hoitoon voidaan ryhtyä välittömästi taudin akuutin vaiheen väistyttyä. Ensisijalla on fysioterapia. Mikäli kyseessä on hengityselimistön halvaus, hoitoon voidaan ryhtyä kun potilas kykenee itse hengittämään, yleensä noin 2-6 kuukauden jälkeen.
Australialainen sairaanhoitaja Elizabeth Kenny (1880-1952) hoiti poliota fysioterapian keinoin ennen rokotteen keksimistä. Häntä pidetään poliopotilaiden fysioterapian uranuurtajana. Terapian tarkoituksena on saada terveinä säilyneet hermot kasvattamaan uusia aksoneita ja saattamaan lihakset jälleen toimintakuntoon, ja toisaalta estää lihasten surkastuminen (lihasdystrofia). Ennuste on yleensä hyvä, ja useimmat potilaat paranevat noin puolessa vuodessa. Mikäli halvaus kestää yli vuoden, halvaus on todennäköisesti jäänyt pysyväksi.
Useimmat poliosta selvinneet kykenevät elämään täysin normaalia elämää ilman minkäänlaisia ongelmia. Mikäli halvausoireet jäävät pysyviksi, ne yleensä esiintyvät alaraajoissa (paraplegia) tai toisella puolella kehoa (hemiplegia). Neliraaja- tai hengityshalvaus esiintyy noin 0,1 prosentissa paralyyttisistä poliotapauksista. Vuonna 2006 Suomessa oli elossa 1950- ja 1960-lukujen polioepidemioista vielä neljä poliopotilasta, jotka joutuvat turvautumaan hengityslaitteeseen. Ensimmäinen käyttökelpoinen hengityslaite oli 1929 kehitetty alipaineresipiraattori, rautakeuhko, joka pysyi käytössä 1950-luvulle. Nykyisin yleisimmin käytetyssä ylipainehengityslaitteessa laite puhaltaa letkulla kurkkuavanteen kautta lämmitettyä ja kostutettua ilmaa keuhkoihin.
Eräissä tapauksissa polion sairastaneet voivat saada uudelleen oireita (yleensä lihasheikkoutta) vuosikymmeniä tartunnan jälkeen. Tätä kutsutaan "polion myöhäisoireiksi". Niitä esiintyy noin puolella kaikista paralyyttisen ja 30 % kaikista ei-paralyyttisen polion sairastaneilla. Joissakin tapauksissa myös abortiivinen polio voi aiheuttaa myöhäisoireita. Myöhäisoireiden synty ei tällä hetkellä (2006) ole täysin selvillä, mutta syyksi oletetaan hermoston luontainen kuluminen ja "ylirasitettujen" hermojen väsyminen ja loppuun palaminen. Ainoa hoito on lepo ja lihaksiston ylirasittamisen välttäminen.
Polion torjunta.
Koska kyseessä on virustauti, taudin akuuttia vaihetta ei voida hoitaa. Samoin, koska hermosolut uusiutuvat hyvin hitaasti, tuhoutuneita hermosoluja ei voida korvata. Tulevaisuudessa halvausoireita ehkä voidaan hoitaa kantasoluhoidoilla, mutta painopiste on ennaltaehkäisyssä ja rokotuksissa.
Ensimmäisen toimivan poliorokotteen keksi Jonas Salk 1954. Muutaman vuoden päästä Albert Sabin laski markkinoille oman rokotteensa. Salkin rokote sisältää tapettuja viruksia, ja se annetaan pistoksella; Sabinin elävää mutta heikennettyä virusta sisältävä rokote voidaan ottaa suun kautta esimerkiksi sokeripalaan imeytettynä ("sokeripalarokote"). Salkin rokote on turvallinen, mutta antaa vain osittaisen suojan; Sabinin rokotteeseen liittyy tartuntariski (noin 0,00001 %) mutta sen avulla saadaan pysyvämpi immuniteetti kuin Salkin rokotteella. Rokotteilla polio saatiin hävitettyä teollisuusmaista 1950- ja 1960-luvuilla.
1970-luvulla polio iski takaisin kehitysmaissa. Elintason kohotessa ihmisten luontainen vastustuskyky oli heikentynyt, ja polioepidemiat iskivät nyt Intiassa, Aasiassa ja Afrikassa. Miljoonat ihmiset kuolivat tai halvaantuivat loppuiäkseen. Rotary International käynnisti kampanjan poliorokotusten organisoimiseksi ja polion torjuntaan. Rokotusten ansiosta poliotartunnat on saatu rajattua.
Vuonna 2004 Maailman terveysjärjestö julkisti kolmen miljardin dollarin kampanjan polion hävittämiseksi maapallolta vuoteen 2006 mennessä. Tällä hetkellä sairaudesta kärsitään lähinnä Intiassa ja Nigeriassa. Alkuvuonna 2006 poliota oli enää neljässä maassa.
Polion esiintyminen.
Poliota on suurimmassa osassa maailmaa pidetty jo hävitettynä tautina. Kuitenkin rokoteperäiseen polioon sairastuminen on Kansanterveyslaitoksen mukaan Suomessakin mahdollista kattavista rokotuksista huolimatta.


Lainhuuto.
Lainhuuto tarkoittaa kiinteistön, kiinteistön määräalan tai määräosan, taikka tiettyjen yhteisten alueiden omistusoikeuden kirjaamista. Kaikki tällaisen omaisuuden siirtymiset omistajalta toiselle on lainhuudatettava.
Lainhuudon oikeusvaikutukset.
Lainhuudatuksella on kiinteistöoikeudessa suuri merkitys. Lainhuutomerkintä luo "omistajaolettaman", johon muun muassa kiinteistön ostaja ja velkoja voivat luottaa. Lainhuudolla on siis "konstitutiivinen" merkitys eli lainhuuto "luo" oikeuden. Se ei ole monen muun rekisterimerkinnän tapaan vain toimenpide jolla oikeus todetaan ja tehdään julkiseksi (nk. deklaratiivinen merkintä). Jos esimerkiksi kiinteistö myydään (oikeudettomasti) kahdelle ostajalle, lainhuudolla on merkitystä: kiinteistö voi jäädä myöhemmän luovutuksensaajan omistukseen, mikäli ensimmäinen luovutuksensaaja ei ole hakenut saannolleen lainhuutoa eikä myöhempi luovutuksensaaja ole tiennyt aikaisemmasta luovutuksesta. Lainhuuto on siis saajan omankin edun mukaisesti syytä tehdä mahdollisimman nopeasti saannon jälkeen.
Merkittävä vaikutus on myös sillä, että saantokirjan eli tavallisesti kauppakirjan tai muun sopimuksen "muotovirheeseen" ei voi vedota enää sen jälkeen, kun kiinteistölle on myönnetty lainhuuto.
Lainhuudon hakeminen.
Lainhuudon hakemisen määräaika on pääsäännön mukaan kuusi kuukautta luovutuskirjan tekemisestä. Jos kiinteistö on saatu perinnönjaossa, osituksessa tai testamentilla, alkaa lainhuudatusaika, kun perinnönjako, ositus tai testamentti on saanut lainvoiman. Jos perinnönjako on testamentin toteuttamiseksi tarpeen, alkaa siitä kun perinnönjako on saanut lainvoiman. Jos henkilö perii kiinteistön yksin, alkaa lainhuudatusaika perunkirjoitusajan päättymisestä eli tavallisesti kolmen kuukauden kuluttua perittävän kuolemasta.
Lainhuudatuksen laiminlyönti on sanktioitu varainsiirtoveron korotuksella. Jos luovutuksensaaja ei hae lainhuutoa saannolleen säädetyssä ajassa, nousee varainsiirtoveron määrä kahdellakymmennellä prosenttiyksiköllä kuuden kuukauden välein, kuitenkin viiden kerran jälkeen kahden ja puolen vuoden kuluessa enintään kaksinkertaiseksi. Vastikkeettomissa saannoissa vastaavaa tehostetta ei ole. Kirjaamisviranomainen voi määrätä luovutuksensaajan sakon uhalla hakemaan lainhuutoa. Käytännössä tämä on kuitenkin erittäin harvinaista.
Lainhuudon saamisen edellytyksenä on tavallisesti kirjallinen hakemus ja selvitys saannon lainmukaisuudesta. Yleensä edellytetään myös tiettyjä lupia ja suostumuksia, selvitystä maksetusta varainsiirtoverosta sekä asiakirjakopioita.
Selvitys saannon lainmukaisuudesta voi edellyttää erityisasiantuntemusta, kun kyse on perintönä saadusta kiinteistöstä taikka kun kiinteistön aiemmassa omistuksessa on epäselvyyksiä. Mikäli tarvittavaa selvitystä ei ole saatavilla, voidaan turvautua kuulutuslainhuutoon.
Eräissä tapauksissa lainhuuto tulee jättää lepäämään määräajaksi. Tällöin lainhuuto tulee lopulliseksi mikäli tietty ennalta määrätty seikka toteutuu. Lainhuuto jätetään lepäämään esimerkiksi silloin, kun ostetaan kiinteistö perustettavan yhtiön lukuun, kiinteistön sijaintikunnan luopumisesta etuosto-oikeudestaan ei ole esitetty selvitystä tai saanto on ehdollinen.
Vuoden 2010 alusta alkaen lainhuutoa on pitänyt hakea siitä maanmittaustoimistosta, jonka toimialueella kiinteistö sijaitsee. Aiemmin lainhuutoa haettiin kiinteistön sijaintipaikan käräjäoikeudelta.
Lainhuutotodistus.
Lainhuutodistus on asiakirja, jossa todetaan vahvistettu lainhuuto. Lainhuutotodistus sisältää kiinteistön rekisteriyksikön kiinteistötunnuksen, lainhuudon rekisteröintipäivämäärän ja rekisteriyksikön pinta-alan ja siitä ilmenee viimeinen lainhuuto päivämäärän, asianumeron, omistusosuuden osalta sekä lainhuudon saajan tiedot kuin myös se, miten rekisteriyksikkö on saatu, esimerkiksi perintönä, lahjana, kauppana.
Koska lainhuudon käsittelyyn menee aikaa, kirjataan lainhuutotodistukseen myös vireillä olevat lainhuutohakemukset, jotka saattavat valmisteilla olevassa kiinteistökaupassa olla riski. Yleensä ei käytetä kolmea kuukautta vanhempaa lainhuutodistusta ja kiinteistökaupan päivänä tai sitä edeltävänä päivänä kiinteistönvälittäjä saattaa ostajan oikeuksien turvaamiseksi tilata sähköisesti vielä uuden lainhuutotodistuksen, jotta selonottovelvollisuus tulee täytetyksi siltä varalta, että myyjästä johtuvista syistä tai häneen vaikuttavista viranomaissyistä esimerkiksi kiinteistön konkurssiin luovuttamisen vuoksi tai ulosottosyystä kiinteistön myyjän asema kaupanteon aikana on muuttunut myytävään kiinteistöön nähden.
Sisältää rekisteriyksikön perustiedot kuten kiinteistötunnuksen, rekisteröintipäivämäärän ja pinta-alan. Tuotteesta käy ilmi rekisteriyksikköön viimeksi myönnetty lainhuuto. Lainhuutotiedot sisältävät mm. lainhuudon päivän ja asianumeron, omistusosuuden, lainhuudon saajan tiedot sekä saantotiedot (esim. perintö tai kauppa). Jos jokin kirjaus on maanmittaustoimistossa vielä ratkaisematta, tulostuu tuotteelle teksti esim. lainhuutohakemus, vireillä. Tuotteelle tulee maininta myös mahdollisesta huudattamattomasta luovutuksesta.


Windows 98.
Windows 98 (tunnettiin koodinimellä "Memphis") on Microsoftin Windows 95 -käyttöjärjestelmää seurannut seuraava 9x-ytimeen perustuva, 25. kesäkuuta 1998 julkaistu graafinen 32-bittinen käyttöjärjestelmä. Se toi mukanaan mm. AGP- ja USB-tuet. Muita ominaisuuksia ovat usean näytön tuki ja WebTV-tuki. Internet Explorer 4.0 on myös sisäänrakennettu Windowsin koodiin eikä selainta voinut poistaa.
Järjestelmä.
Windows 98 on huomattavasti laajempi kuin edeltäjänsä Windows 95. Laitteistovaatimus oli 486 DX2 66 MHz tai nopeampi suoritin ja 16 MB RAM-muistia (24 MB suositeltiin). Levytilavaatimus kymmenkertaistui 500 megatavuun, ja asennus vaati tyypillisesti 210 MB. Windows 98 käytti myös FAT32-tiedostojärjestelmää, joka salli yli 2 gigatavun levyosiot. PC-tietokoneiden BIOS rajoitti tuetut kiintolevyt kuitenkin useimmiten 32 gigatavuun, eikä Windows tukenut yli 128 GB levyjä. Windows 98 ei myöskään välttämättä suostu käynnistymään, jos tietokoneessa on yli 1 GB muistia, mikä ei sen käyttöiän aikana ollut ongelma.
Windows 98 tuki ensimmäistä kertaa uusimpien 3D-näytönohjainten AGP-väylässä tukemaa AGP-teksturointia, jossa näytönohjain voi käyttää tietokoneen muistia tekstuurimuistina näytönohjainkortin muistin lisäksi. Windows 95 oli tukenut AGP:ta vain nopeampana PCI-väylän korvikkeena. Ominaisuus osoittautui kuitenkin pelien kannalta liian hitaaksi AGP-väylän ja tietokoneen muistin hitauden vuoksi, verrattuna kortin omaan muistiin, eikä juurikaan käytetty.
Pelejä oli tukemassa Windows 98:n mukana tullut DirectX 5.2. Uusien pelien mukana toimitettiin uudempia versioita rajapinnasta, ja Windows 98:n voi päivittää DirectX 9.0c:hen asti. Windows 98:ssa oli myös OpenGL-tuki.
Windows 98 tuki ensi kertaa Windows Driver Model (WDM) -mallin mukaisia laiteajureita, joita myös Windows 2000 myöhemmin käytti. Laitevalmistajat jatkoivat kuitenkin enimmäkseen Windows 95:n ja Windows 3.x:n käyttämien VxD-laiteajurien kehittämistä.
Windows 98:n eniten mainostettu uutuus oli PnP ("Plug and Play"), jonka tarkoituksena oli tehdä oheislaitteiden ja laajennuskorttien liittäminen helpoksi. PnP:n keskeinen innovaatio oli ISA-väylän laajennuskorttien automaattinen keskeytys- ja IO-osoitteiden jako. Uuden määritelmän tekemisen hyöty oli kuitenkin kyseenalainen, koska ISA-kortit olivat jo väistymässä. Uudemmat PCI- ja USB-väylät tukivat jo itsessään vastaavia ominaisuuksia. Täyden hyödyn ottaminen ominaisuudesta vaati sekä BIOS-tukea, että laajennuskorttien suunnittelemista uudelleen.
Alkuperäisessä Windows 98:ssa olikin huomattavasti yhteensopivuus- ja vakausongelmia. Vaikkakin 98 myi hyvin heti julkaisemisensa jälkeen, yleinen mielipide ammattilaisten keskuudessa oli, ettei päivitys välttämättä ollut tarpeeksi hyvä.
Esittelytilaisuus.
Windows 98:n esittelytilaisuudessa huhtikuussa 1998 käyttöjärjestelmä kaatui tuottaen BSODin.
Windows 98 SE.
Windows 98 SE (Second Edition) julkaistiin 10. kesäkuuta 1999. Se sisälsi lukuisia parannuksia ja päivityksiä alkuperäiseen Windows 98:n nähden. Windows 98 SE muun muassa päivitti Internet Explorer -selaimen versiosta 4 versioon 5. Myös USB -tukea paranneltiin. Windows 98 SE lisäsi myös Netmeeting 3:n, mahdollisuuden jakaa Internet-yhteys muille lähiverkon koneille sekä DVD-ROM-tuen. DirectX oli päivitetty versioon 6.1.
Kritiikki.
Windows 98:a kritisoitiin innovatiivisuuden puutteesta, mutta kritiikistä huolimatta siitä tuli menestystuote. Windows 98 SE:tä puolestaan kritisoitiin, koska se ei ollut ilmainen päivitys niille, jotka olivat jo ostaneet Windows 98:n ensimmäisen version. Windows 98 SE:ssa suurin osa alkuperäisen version ongelmista korjattiin ja se oli myös huomattavasti vakaampi kuin seuraajansa Windows Me.
Vuoden 2003 lopulla ja vuoden 2004 alussa nousi erimielisyyksiä, koska Microsoft suunnitteli lopettavansa tuen Windows 98:lle 16. tammikuuta 2004. Koska Windows 98 oli tuohon aikaan vielä suhteellisen suosittu, Microsoft päätti jatkaa tukea 30. kesäkuuta 2007 saakka. Windows Me:n tuki päättyi samana päivänä, vaikka sen tuki oli alun perin määrä loppua 31. joulukuuta 2004.
Triviaa.
"Miten tästä eteenpäin? Microsoft on itse ilmoittanut, että Windows 98 jää lajinsa viimeiseksi. Jatkossa perinteinen Windows-malli poistuu ja jäljelle jää vain Windows NT, johon tulevat mukaan kaikki Windows 98:n ominaisuudet peli-, multimedia- ja akkukäytön ominaisuuksia myöten. Merkittävä askel tähän suuntaan on WDM - Windows Driver Model - jota noudattavat ajurit toimivat molemmissa järjestelmissä."


Aleksander Järnefelt.
August Aleksander (Alexander) Järnefelt (2. huhtikuuta 1833 Tohmajärvi - 15. huhtikuuta 1896 Helsinki) oli suomalainen kenraaliluutnantti, topografi, kuvernööri, senaattori ja suomalaisuustaistelija.
Aleksanderin vanhemmat olivat kruununvouti Gustav Adolf Järnefelt ja Aurora Fredrika Molander. Aleksander Järnefelt vihittiin Pietarissa 22. joulukuuta 1857 vapaaherratar Elisabethin (o.s. Clodt von Jürgensburg) kanssa. Heidän lapsensa olivat Kasper, Arvid, Erik, Ellida, Ellen, Armas, Aino, Hilja ja Sigrid. Sisaruksista Armas oli säveltäjä, Arvid kirjailija, Eero kuvataiteilija ja Kasper kriitikko. Aino Järnefeltistä tuli säveltäjämestari Jean Sibeliuksen puoliso.
Järnefeltin työuraa hallitsivat topografiset työt. Hänen johdollaan valmistettiin 1870-luvulla Suomen topografikartasto mittakaavassa 1:21000 koko Uudenmaan lääni, Viipurin läänin eteläosa ja suurin osa Turun ja Porin lääniä. Turkin sodan (1877-1879) aikana hän kartoitti myös Venäjän Turkilta valtaamia alueita.
Järnefelt toimi kuvernöörinä Mikkelin läänissä vuosina 1883-1884 ja
Kuopion läänissä vuosina 1884-1888 ja Vaasan läänissä vuosina 1888-94. Vuodesta 1894 hän toimi myös senaatin sotilasasiain toimituskunnan päällikkönä. Hän oli myös valtiopäivillä aatelissäädyn
edustajana vuosina 1872, 1877-78 ja 1882. Hän kuoli Helsingissä 15. huhtikuuta 1896 halvaukseen.


Eero Järnefelt.
Erik (Eero) Nikolai Järnefelt (8. marraskuuta 1863 Viipuri – 15. marraskuuta 1937 Helsinki) oli suomalainen taidemaalari ja professori (1912). Järnefeltin tunnetuimpia töitä ovat maalaukset Kolin maisemista ja muotokuvat aikansa merkkihenkilöistä.
Elämänvaiheita.
Järnefeltin vanhemmat olivat kenraaliluutnantti, kuvernööri ja senaattori August Aleksander Järnefelt ja vapaaherratar Elisabeth (o.s. Clodt von Jürgensburg). Hänellä oli kahdeksan sisarusta: Kasper, Arvid, Ellida, Ellen, Armas, Aino, Hilja ja Sigrid. Valmistuttuaan ylioppilaaksi Helsingin yksityisestä suomalaisesta alkeisopistosta 1881 Järnefelt opiskeli maalausta Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1874 ja 1878, sekä Pietarin taideakatemiassa 1883-86 ja 1886–1888 Pariisissa Académie Julianissa. Hän teki opintomatkoja 1894–1895 Italiaan ja Krimile 1899. Järnefelt sai vaimonsa Suomalaisen teatterin näyttelijä Saimi Swanin kanssa viisi lasta, joista Heikki tunnetaan tutkijana.
Hän osallistui 1889 Pietarissa järjestettyyn Venäläisten ja suomalaisten taiteilijain näyttelyyn, sekä Mir iskusstvan järjestämään Kansainväliseen näyttelyyn Pietarissa 1899.
Järnefelt toimi Helsingin yliopiston piirustussalin opettajana 1902–1928. Hän sai professorin arvonimen 1912 ja oli myös Suomen Taideakatemian jäsen ja puheenjohtaja. Eero Järnefelt oli vastaanottavainen 1800-luvun naturalistisille virtauksille. Hänen tuotantonsa oli korkeatasoista ja hän oli työssään kunnianhimoinen. Hänen sukutaustansa, joka yhdisti suomenkieliset kulttuuripyrinnöt ja pietarilaisen aristokratian taidepiirit, oli omiaan luomaan paatoksellisia ja runollisia teoksia.
1890-luvulla Järnefelt vietti useita kesiä Lapinlahden Väisälänmäellä Rannan-Puurulan talossa ja maalasi siellä teoksensa "Isäntä ja rengit" sekä viimeisteli "Kaski"-nimisen maalauksensa. Pohjois-Karjalan Kolilla Järnefelt kävi ensimmäisen kerran taiteilija Venny Soldan-Brofeldtin ja kirjailija Juhani Ahon kanssa 1892 ja palasi sinne myöhemmin useita kertoja, viimeisen kerran 1936. Järnefelt maalasi useita teoksia Kolin maisemista esimerkiksi maalauksen "Syysmaisema Pielisjärveltä" vuonna 1899.
Eero Järnefelt rakennutti Tuusulanjärven rantaan arkkitehti Usko Nyströmin suunnitteleman Suviranta-nimisen taiteilijakodin joka valmistui 1901. Järnefelt asui perheineen Suvirannassa ympärivuotisesti vuoteen 1917 saakka jolloin perhe muutti Helsinkiin. Tämän jälkeen he viettivät aikaa Suvirannassa vain kesäisin ja juhlapäivinä.
Eero Järnefeltin 1800-luvun lopun taiteesta on nähtävissä samanaikaisen venäläisen, realistiseen ja iskevään kuvaukseen pyrkivän taiteen piirteitä. Hänen pääteoksekseen mainittu maalaus "Kaski", toiselta nimeltään "Raatajat rahanalaiset", on harvoja tuona aikana Suomessa tehtyjä maalauksia, joissa maaseutuväestön ankeaa elämää kuvattiin ihannoimatta.
Järnefelt tavattiin säännöllisesti muun sukunsa tavoin keskustelujen parissa Minna Canthin salongissa.
Raahen kirkon alttaritaulu "Heräävä toivo" vuodelta 1926 oli Eero Järnefeltin viimeiseksi jäänyt suuri työ.
Järnefelt on haudattu Helsingin Hietaniemeen: U28-5-13.
Teosten myyntejä.
Guassimaalaus "Pihapiiri", myytiin Hagelstamin huutokaupassa marraskuussa 1997 39 000 markalla.
Maalauksen Pyykkiranta, 1889 osti Anders Wiklöf 630 000 euron hintaan joulukuussa 2007. Tätä kalliimpia ovat olleet Helene Schjerfbeckin seitsemän teosta.


Pythagoraan lause.
Pythagoraan lause on matemaattinen teoreema, yksi kaikkein tunnetuimmista. Sen avulla voidaan laskea suorakulmaisen kolmion tuntemattoman sivun pituus, jos muiden sivujen pituudet tunnetaan. Se on käytännön sovellusten kannalta tärkeimpiä matematiikan yksittäisiä tuloksia, mm. siksi, että se mahdollistaa suorakulmaisen koordinaatiston pisteiden etäisyyden määrittämisen pisteiden koordinaattien avulla. Lause on nimetty kreikkalaisen matemaatikon Pythagoraan mukaan. Lauseen sisältö on kuitenkin tunnettu jo mesopotamialaisessa laskennossa noin 2000 eaa., ja vuoteen 1650 eaa. ajoitetun Rhindin papyruksen perusteella voidaan päätellä sen olleen tunnettu myös Egyptissä. Lause kuuluu: "Suorakulmaisen kolmion kateetit sivuina piirrettyjen neliöiden alojen summa on yhtä suuri kuin hypotenuusa sivuna piirretyn neliön ala".
Pythagoraan lauseen sisältö voidaan ilmaista yhtälönä formula_1, jossa formula_2 ja formula_3 ovat suoran kulman muodostavien sivujen eli kateettien pituudet ja formula_4 pisimmän sivun eli hypotenuusan pituus.
formula_5,     formula_6   ja  formula_7.
Pythagoraan lause on erikoistapaus kosinilauseesta. Kosinilausetta kutsutaan usein myös laajennetuksi Pythagoraan lauseeksi.
Lauseen todistaminen.
Eräs Pythagoraan lauseen todistus animoituna.
Todistus: Olkoon suorakulmaisen kolmion hypotenuusa formula_4 ja kateetit formula_2 sekä formula_3. Osoitetaan, että hypotenuusan neliö on yhtä suuri kuin kateettien neliöiden summa.
Piirretään neliö formula_11, jonka yhden sivun pituus on suorakulmaisen kateettien summa eli formula_12. Valitaan neliön sivuilta pisteet formula_13, formula_14, formula_15 ja formula_16 niin, että formula_17. Silloin formula_18, ja suorakulmaiset kolmiot formula_19, formula_20, formula_21 ja formula_22 ovat yhteneviä. Siis formula_23. Edelleen formula_24 ja formula_25. Koska kolmio formula_19 on suorakulmainen, formula_27. Siis formula_28. Samalla tavalla nähdään, että nelikulmion EFGH muutkin kolme kulmaa ovat suoria kulmia. Nelikulmio formula_29 on siis neliö, ja sen ala on formula_30.
Jokaisen neljän yhtenevän suorakulmaisen kolmion ala on formula_31. Neliön formula_11 ala on
formula_33. Toisaalta neliön formula_11 ala on formula_35. Siis formula_36.
Yksinkertaisin todistus. Luultavasti yksinkertaisin Pythagoraan lauseen todistus nojautuu tietoon, jonka mukaan yhdenmuotoisten monikulmioiden alojen suhde on sama kuin niiden minkä tahansa vastinsivujen neliöiden suhde. Jos suorakulmaiseen kolmioon formula_37, missä formula_38, piirretään korkeusjana formula_39, niin kolmiot formula_37, formula_41 ja formula_42 ovat yhdenmuotoisia suorakulmaisia kolmioita. Niissä formula_43, formula_44 ja formula_45 ovat vastinsivuja. Kolmioiden alat ovat formula_46, formula_47 ja formula_48, missä formula_49 on jokin verrannollisuuskerroin. Koska kolmioista ensimmäisen ala on sama kuin kahden jälkimmäisen alojen summa, on
formula_50.
Kun formula_49 supistetaan pois, saadaan Pythagoraan lause.
Vielä eräs tapa Pythagoraan lauseen todistamiseksi on esitetty ohessa animaationa.
Pythagoraan lauseen käänteislause.
Pythagoraan lauseelle käänteinen väittämä on myös voimassa: jos kolmion kahden lyhemmän sivun neliöiden summa on yhtä kuin pisimmän sivun neliö, on kolmio suorakulmainen. Esimerkiksi formula_52, joten on olemassa suorakulmainen kolmio, jonka sivut ovat 3, 4 ja 5 yksikköä pitkät. Tätä tietoa on arveltu egyptiläisten pyramidien rakentajien käyttäneen suoran kulman määrittämiseen: lenkiksi liitetty pitkä solmunaru, jossa oli yhteensä 12 solmua tasavälein, vedettiin kolmioksi, jossa oli kolmen, neljän ja viiden solmuvälin sivut, ja näin saatiin aikaan suora kulma.
Pythagoraan lauseen käänteislause on helppo todistaa epäsuorasti Pythagoraan lauseeseen nojautumalla.


Polttiaiseläimet.
Polttiaiseläimet ("Cnidaria") on eläinkuntaan kuuluva pääjakso, johon kuuluvat polyyppieläimet ("Hydrozoa"), meduusat ("Scyphozoa"), kuutiomeduusat ("Cubozoa"), pikarimeduusat ("Staurozoa") ja korallieläimet ("Anthozoa"). Kaiken kaikkiaan polttiaiseläimiä on noin 10 000. Suurin osa lajeista on merieläimiä jotka elävät etenkin matalilla ja lämpimillä merialueilla, harvemmat viihtyvät pohjoisissa sisävesissä tai murtovesiympäristöissä. Polttiaiseläimet lisääntyvät joko suvullisesti hedelmöityksen kautta tai suvuttomasti silmikoitumalla.
Rakenne.
Polttiaiseläimet ovat rakenteeltaan yksinkertaisia selkärangattomia. Muodoltaan ne ovat säteittäissymmetrisiä eli ne voidaan jakaa monensuuntaisilla tasoilla kahteen symmetriseen puoliskoon. Solukkorakenteeltaan polttiaiseläimet ovat diploblastisia eli kaksikerroksisia. Ne rakentuvat ulommasta (ektodermi) ja sisemmästä (endodermi) solukerroksesta.
Polttiaiseläinten elämänkierrossa voi esiintyä kaksi päävaihetta (yksilömuotoa): pohjaan kiinnittynyt polyyppi ja vapaana uiva meduusa. Useissa ryhmissä (esim. korallit, merivuokot) meduusavaihetta ei kuitenkaan ole. Joiltakin lajeilta taas polyyppivaihe puuttuu.
Polttiaissolut.
Polttiaiseläinten saalistaminen perustuu eläimen "polttiaissoluissa" olevaan myrkkyyn. Joillakin lajeilla myrkky voi olla ihmisellekin vaarallista, se sisältää ihokuoliota ja verenvuotoa aiheuttavia ja sydämen toimintaan vaikuttavia yhdisteitä. Polttiaissoluissa sijaitsee kapselimainen poltinrakko, josta kosketuksen tai kemiallisen ärsykkeen johdosta kerällä ollut ontto karva laukeaa suoraksi singoten väkäsillä varustetun siiman saalista (tai vahingossa eläintä koskenutta ihmistä) kohti. Siima lävistää saaliin pinnan tai kiertyy sen ympärille samalla vapauttaen myrkkyä. Pienemmät saaliseläimet kuolevat melkein välittömästi. Ihmiselle vaarallisia lajeja tunnetaan "vain" noin sata..
Suomen polttiaiseläimet.
Suomessa säännöllisesti tavattavia polttiaiseläinlajeja on ainakin kuusi sekä joitakin satunnaisesti tavattuja. Itämeren korvameduusa on ainoa varsinaisiin meduusoihin kuuluva säännöllisesti esiintyvä laji. Itämeren polyyppieläimiä ovat vesikasveihin, kallioihin sekä erinäisiin rakenteisiin kiinnittyvät ja varsinkin loppukesästä tavattavat, suurina yhdyskuntina esiintyvät "Obelia loveni" ja kaspianpolyyppi "Cordylophora caspia". Yksinkertaisia, pieniä lajeja Itämeressä ovat "Pelmatohydra oligatis" ja "Protohydra leucarti". Sisävesissä elää lampipolyyppi "Hydra".


Elisabeth Järnefelt.
Elisabeth Järnefelt, "o.s. Clodt von Jürgensburg" (11. tammikuuta 1839 Pietari – 3. helmikuuta 1929 Helsinki) oli suomalaisen taiteen ja kulttuurin innoittaja ja kannustaja.
Elisabeth Järnefeltin vanhemmat olivat vapaaherra, kenraalimajuri Konstantin Clodt ja Catharina Vigné. Hänet vihittiin Pietarissa 22. joulukuuta 1857 kenraali August Aleksander Järnefeltin kanssa, joka toimi kuvernöörinä ja senaattorina. Heidän lapsiaan olivat kriitikko Kasper Järnefelt (1859-1941), kirjailija Arvid Järnefelt (1861-1932), kuvataiteilija Eero Järnefelt (1863-1937), Ellida Järnefelt (1865-85), Ellen Järnefelt (1867-1901), säveltäjä Armas Järnefelt (1869-1958), Aino Sibelius (os. Järnefelt, säveltäjä Jean Sibeliuksen puoliso, 1871-1969), Hilja Järnefelt (1873-79) ja Sigrid Järnefelt (1875-76).
Taiteellisuus tuli Järnefeltien sukuun Elisabeth Järnefeltin vanhempien, alkujaan baltialaisen ja sittemmin venäläistyneen Clodt von Jürgensburgin suvusta. Hänen setänsä, Pjotr Karlovitš Clodt oli 1800-luvun Venäjän merkittävimpiä kuvanveistäjiä. Hänen veljensä Mihail Konstantinovits Clodt oli puolestaan maisemamaalari ja Pietarin taideakatemian professori.
Elisabeth Järnefelt kannusti omia lapsiaan taiteen, kulttuurin ja suomalaisuuden pariin. Hän kannusti myös Juhani Ahoa löytämään oman tyylinsä kirjailijana.


Polyyppieläimet.
Polyyppieläimet tai "hydropolyypit" ("Hydrozoa") on noin 3 500 tunnettua lajia käsittävä polttiaiseläinten pääjaksoon ("Cnidaria") kuuluva eläinluokka. Monien polyyppieläinten elämänkaaressa vuorottelee kaksi erilaista ja erinäköistä elomuotoa, pohjaan kiinnittynyt polyyppi ja vapaana uiva meduusa - samoin kuin varsinaisten meduusoidenkin luokassa. Monilta polyyppieläinryhmiltä meduusavaihe kuitenkin puuttuu, ja ne elävät vain pohjaan kiinnittyneinä polyyppeina. Toisaalta on myös ryhmiä joilta polyyppivaihe puuttuu. Polyyppieläinten meduusavaihetta sanotaan "hydromeduusaksi".
Polyyppieläimet ovat etupäässä merieläimiä, mutta myös sisävesissä tavataan joitakin lajeja.
Rakenne.
Polyyppieläinten polyyppivaihe on joillakin lajeilla yksittäin elävä organismi (esim. lampipolyyppi "Hydra"), toisilla lajeilla polyypit taas muodostavat toisiinsa ketjuttuneita runkokuntia, joissa yksittäisillä polyypeilla on erilaistuneita tehtäviä, kuten ravinnonotto (ravinnonnottopolyypit eli "gastrotsooidit"), saalistus ja puolustaminen ("daktylotsooidit") ja lisääntyminen ("gonotsooidit"). Esimerkkinä tällaisesta runkokuntapolyypista on murtovesipolyyppi ("Cordylophora"). Saalistavilla polyyppiyksilöillä on polttiaissolulliset pyyntilonkerot, lisääntyvillä taas ei. Runkokunnan yksilöiden ruuansulatus- eli "gastraaliontelot" ovat yhteydessä toisiinsa "keenosarkki"-putkiston kautta, ja yksilöitä voi peittää yhteinen putkimainen kitiinisuojus, "perisarkki". Runkokunnan yksittäisä polyyppeja taas voi suojata oma kitiinituppensa tai -kuppinsa, lisääntumispolyypilla "gonoteekki", ravinnonottopolyypilla "hydroteekki".
Runkokunnat voivat olla myös vapaasti uivia, kuten portugalinsotalaivalla.
Lisääntymiskierto.
Polyyppieläimet ovat kaksisukuisia, toisin sanoen niillä on erilliset naaras- ja koirasyksilöt. Niillä lajeilla, joilla on meduusavaihe, meduusat ovat suvullisesti lisääntyviä eläimiä. Naaras- ja koirasmeduusat laskevat sukusolunsa veteen, jossa tapahtuu hedelmöitys ja syntyy vapaana uiva "planula"-toukka. Toukka kiinnittyy ennen pitkää pohjaan, ja siitä kehittyy polyyppi. Polyypit puolestaan lisääntyvät suvuttomasti: niistä kuroutuu uusia meduusoja. Meduusattomilla lajeilla lisääntymispolyypit, gonotsooidit, tuottavat suoraan sukusoluja. Peruselinkierrosta on erilaisia muunnelmia.
Luokittelu.
"Hydroidolina" Collins & Marques, 2004
"Trachylinae" Haeckel, 1879


Meduusat.
Meduusat ("Scyphozoa", myös liuskameduusat tai varsinaiset meduusat'") on yksi polttiaiseläinten pääjakson luokista. Merissä elävät kupolimaiset meduusat uivat verkkaisesti supistamalla ja laajentamalla hyytelömäistä uimakelloaan, jonka alta purkautuva vesi työntää niitä eteenpäin. Toisaalta meduusat kulkeutuvat paljolti veden virtausten mukana ja ne ovat makroeläinplanktonin suurimpia eläimiä.. Varhaisimmat tunnetut meduusoiden fossiilit ovat yli 600 miljoonan vuoden takaa prekambrikaudelta.
Rakenne.
Aikuisen meduusan pyöreän uimakellon reunassa on pyyntilonkeroiden sarja. Kellon alapuolella keskellä on suu joka johtaa ontelovatsaan, ja suun ympärillä neljä ulos työntyvää suuliuskaa. Meduusoilla ei ole varsinaisia elimiä kuten sydäntä tai aivoja, vain yksinkertainen hermosto. Kuten muilla polttiaiseläimillä meduusoilla on kaksi solukerrosta, sisäinen endodermi ja ulkoinen ektodermi, ja niiden välissä runsas hyytelömäinen mesoglea jossa on säikeitä ja jonkin verran soluja. Ravinnon lopullinen sulatus tapahtuu pieninä hiukkasina mesogleassa olevien yksittäisten solujen sisällä.
Juurimeduusoiden lahkon meduusoilla kuten tykinkuulameduusalla ei ole pyyntilonkeroita ollenkaan, vaan suuliuskat ovat muuntuneet siivilämäiseksi rakenteeksi.
Elämänkierto ja lisääntyminen.
Useimpien meduusojen elämänkaari jakautuu kahteen päävaiheeseen: merenpohjaan kiinnittyneeseen polyyppivaiheeseen ja vapaaseen meduusavaiheeseen. Termi meduusa voi tarkoittaa näin joko ko. taksonomista eläinluokkaa tai planktista kellomaista yksilömuotoa. Meduusavaihe esiintyy myös muiden polttiaiseläinluokkien elämänkierrossa (kuutiomeduusat, polyyppieläimet).
Meduusojen sukusolut kehittyvät ruoansulatusontelon katossa taskumaisissa pullistumissa, sukupuolirauhasissa. Lisääntyäkseen saman lajin yksilöt kerääntyvät yhteen isoiksi ryhmiksi, jotta jälkikasvu turvattaisiin mahdollisimman hyvin.
Koiras laskee siittiöt veteen rihmana, jonka naaras syö. Rihma hedelmöittää naaraan sukusolut. Hedelmöittyneistä munasoluista kehittyy värekarvoilla vedessä liikkuvia planula-toukkia. Planulat uivat veden pohjaan ja muuttuvat polyyppimaisiksi yksilöiksi, skyfistomeiksi. Ne ottavat ravintoa planktonista ja alkavat yleensä alkukesästä kuroutua vaakasuorassa pieniksi lautasmaisiksi efyratoukiksi. Efyrat kehittyvät noin kuukaudessa aikuisiksi meduusoiksi. Useilla meduusalajeilla on ruumiin alapinnassa taskuja, joissa toukat saattavat kehittyä hetken aikaa, ennen kuin ne kiinnittyvät pohjaan. Skyfistomin tyviosa voi elää vuosia veden pohjassa ja jatkaa suvutonta lisääntymistä. Tyviosasta voi myös irrota osia, joista kehittyy uusia skyfistomeja.
Saalistus.
Kaikki meduusat ovat petoja. Ne saalistavat pyyntilonkeroilla, joiden polttiaissolut laukeavat, kun planktoneläin, pieni kala tai äyriäinen on kosketuksessa niihin tai ui lonkeroiden läheltä. Meduusan lonkeroissa olevista polttiaissoluista, nemoatokystoista, iskeytyy saaliiseen pieniä kiinnityssiimoilla varustettuja myrkkyharppuunoita, jotka lamaannuttavat saalistuksen uhrin. Kiinnityssiimat estävät saalista pakenemasta. Kun uhri on lamaannutettu, siirtävät pyyntilonkerot sen hitaasti meduusan suuhun, joka johtaa eliön ruoansulatusonteloon. Useimpien meduusojen myrkky on ihmiselle vaaratonta, mutta osa lajeista voi aiheuttaa tuskallisia oireita.
Seuralaiset.
Eräät litteät meduusat tarjoavat suotuisat elinolot symbioottisille zooksantellileville. Kun meduusa pitää lonkeronsa pintaan päin käännettynä, levät pääsevät yhteyttämään auringonvalon avulla. Levät luovuttavat yhteyttämisessä syntyneitä sokereita isännälleen.
On myös joutakin katka- ja taskurapulajeja, jotka elävät meduusoiden pinnalla ja osittain niiden sisällä.
Levinneisyys.
Suomen vesialueilla Itämeressä elää vakituisesti yksi meduusalaji, korvameduusa ("Aurelia aurita"). Sitä tavataan syksyisin. Itämeren suolapulssien mukana on rannikollemme satunnaisesti ajautunut myös hiusmeduusoita ("Cyanea capillata"), viimeksi vuonna 1978.
Meduusat ja ihminen.
Suurin osa meduusoista on ihmiselle vaarattomia tai aiheuttavat pieniä vammoja.
Meduusoita on näytteillä monissa yleisöakvaarioissa, kuten Helsingin Sea Lifessä. Niitä voi myös hankkia lemmikiksi yksityiseen akvaarioon. Meduusoja käytetään ruuanlaittoon muun muassa Vietnamissa, missä niistä voidaan valmistaa salaattia tai keittoa.
Meduusat voivat aiheuttaa myös haittaa kalankasvatuksille.


Kuutiomeduusat.
Kuutiomeduusat ("Cubozoa") on yksi meressä elävien polttiaiseläinten pääjakson ("Cnidaria") luokista. Varsinaisia meduusoita paremmin uivat kuutiomeduusat ovat saaneet nimensä kuutiomaisen muotoisesta uimakellostaan.
Kuutiomeduusat tunnetaan erityisesti joistakin hyvin myrkyllisistä lajeista, joiden polttiaissolujen myrkky on erittäin voimakasta ja ihmisellekin kohtalokasta. Näistä Australian rannikkovesissä elävä australiankuutiomeduusa ("Chironex fleckeri") on aiheuttanut eniten kuolintapauksia ja myrkytyksiä. Toinen vaarallinen laji on irukandji ("Carukia barnesi").
Kuutiomeduusojen neljä pyyntilonkeroa saattavat olla jopa kymmeniä kertoja niiden uimakelloa pidempiä. Irukandjin halkaisija on 12-25 mm, mutta pyyntilonkerot saattavat olla jopa metrin pituiset. Pienen koon takia vahvasti myrkyllistä lajia on vaikea havaita ja epäilläänkin, että monet irukandjin aiheuttamat myrkytykset on aikaisemmin luokiteltu väärin muiden syiden aiheuttamiksi.
Toisin kuin varsinaisilla meduusoilla, kuutiomeduusoiden planula-toukasta kehittyy vain yksi polyyppiyksilö. Kuutiomeduusoiden luokassa on vain yksi lahko, "Cubomedusae", johon kuuluu kaksi heimoa.
Ensiapu.
Ensiapuna viinietikka on auttanut pelastamaan tuhansia ihmishenkiä myrkkymeduusan pistoilta.
Meduusan pistokohtaan tulisi mahdollisimman pian kaataa ainakin 30 sekunnin ajan viinietikkaa, jonka hapot estävät myrkyn kulkeutumista verenkiertoon.
Tunnettuja oireita ovat vakava kipu, pahoinvointi, päänsärky, oksentelu, ripuli; ihon haavaumat, pistokohdan turpoaminen; hengitys- sekä nielemisvaikeudet, hikoilu; epätasainen pulssi, sydänoireet.
Yleinen käytäntö on runsas viinietikan (vinegar) käyttö ennen ja jälkeen meduusan poiston. Poisto suoritetaan käyttäen apuna pyyhettä.


Sello.
Sello on jousisoitin, joka muistuttaa jossakin määrin viulua. Sello on kuitenkin paljon suurempi, ja toisin kuin viulua, sitä soitetaan pystyasennossa. Soittaja istuu ja pitää selloa jalkojensa välissä. Sello tuetaan maahan sen pohjassa olevan metallisen piikin, eli stakkelin avulla. Sellisti liikuttaa joustaan vaakatasossa kielten päällä.
Sellonuotit on yleensä kirjoitettu basso- eli F-avaimelle, mutta korkeimmille äänille käytetään myös tenoriavainta tai jopa G-avainta. Sellossa on neljä kvintin välein viritettyä kieltä: C (matalin), G, d ja a.
Selloa käytetään lähinnä länsimaisessa taidemusiikissa. Se on osa sinfoniaorkesteria ja jousikvartettia sekä usein mukana myös muissa kamarimusiikkiryhmissä. Sellolle on sävelletty lukuisia konserttoja ja sonaatteja. Populaarimusiikissa sello on harvinaisempi. Vaikka sello saattaa olla mukana joissakin kappaleissa tai levytyksissä, on harvinaista, että se kuuluisi yhtyeen tavalliseen kokoonpanoon. Poikkeus tästä on Apocalyptica, nelihenkinen suomalainen sellistiryhmä, joka tunnetaan parhaiten kuuluisien heavy metal -kappaleiden versioinneistaan.


Korallieläimet.
Korallieläimet ("Anthozoa") on polttiaiseläinten ("Cnidaria") pääjaksoon kuuluva luokka, johon suurin osa polttiaiseläinlajeista kuuluu.
Korallieläimiä on ollut merissä jo prekambrikaudella 500 miljoonaa vuotta sitten, joten ne ovat pisimpään säilynyt polttiaisluokka. Korallieläimet ovat säteittäissymmetrisiä, ja ne jaetaan symmetriatasojen mukaan kahteen alaluokkaan: sulkakoralleihin ("Octacorallia") ja kukkakoralleihin ("Hexacorallia"). Kukkakoralleissa suuta ympäröi kuusi tai kuudella jaollinen määrä pyyntilonkeroita ja niillä on kuusi täydellistä väliseinää ruoansulatusontelossaan, kun taas sulkakorallit omistavat kahdeksan pyyntilonkeroa ja täydellistä väliseinää ontelovatsassa. Kukkakoralleihin kuuluvat myös merivuokot.
Korallit elävät joko kovalla alustalla tai liejussa ja hiekassa meren pohjassa. Korallieläimet viihtyvät parhaiten trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla päiväntasaajan molemmin puolin merialueilla, joissa veden lämpötila pysyy yli +20-asteisena ympäri vuoden. Ne ovat useimmiten hyvin kauniita ja värikkäitä, tähtimäisiä ja kasvinnäköisiä riuttaeliöitä.
Kivikorallit ("Scleractinia") kuuluvat kukkakoralleihin, kun taas pehmytkorallit ("Alcyonacea") ovat sulkakoralleja.
Kaksi lahkoa, "Antipatharia" ja "Ceriantharia", luokitellaan joko kukkakoralleihin tai omaksi alaluokakseen "Ceriantipatharia"
Ravinto.
Ravinnokseen korallieläimet käyttävät pääasiassa planktonia. Jotkut korallit kuitenkin saalistavat selkärangattomia eläimiä ja pikkukaloja suulonkeroiden polttiaissoluilla. Suulonkeroiden välissä on putkimainen nielu, joka jakautuu ruoansulatuslokeroihin osittaisilla tai täydellisillä väliseinillä, jolloin ravintoa sulattava pinta on suurempi. Väliseinissä on myös ruoansulatusentsyymejä erittäviä soluja, polttiaissoluja sekä puolustamiseen tarkoitettuja lihaksia ja sukupuolirauhaset.
Lisääntyminen.
Lisääntyessään korallieläimet vapauttavat sukusolut ontelovatsan ja nielun kautta. Hedelmöittyneistä munasoluista muodostuu planula-toukkia, jotka kiinnittyvät meren pohjaan ja joista muodostuu uusia polyyppejä. Korallieläinpolyyppi voi lisääntyä myös sekä suvuttomasti jakautumalla kahtia että silmikoimalla uusia yksilöitä, jotka jäävät emonsa luo kasvattamaan runkokuntaa.
Koralliriuttojen laaja kasvu perustuu monilta osin niissä eläviin symbioottisiin zooksantellileviin, jotka saavat koralleilta suojaa ja fotosynteesiin tarvittavia ravinteita, kuten hiilidioksidia. Isäntänä koralli hyötyy levien tuottamasta energiasta ja saa näin paremmat kasvumahdollisuudet. Korallit sijaitsevat suhteellisen matalilla alueilla, joten riutoilla olevat levät saavat hyvin valoa ja näin myös korallieläimet hyötyvät valon määrästä.
Uhat.
Ilmaston lämpeneminen uhkaa koralliriuttoja sekä merenpinnan nousun että varsinkin pintaveden lämpötilan nousun kautta. Jos merivesi lämpenee 1-2 astetta, lämmönsietokykynsä äärirajoilla elävät korallit vaalenevat. Jos lämpötila nousee 3-4 astetta, koko riutta voi tuhoutua.


Portugalinsotalaiva.
Portugalinsotalaiva ("Physalia physalis") on polyyppieläimiin ("Hydrozoa") kuuluva polttiaiseläinlaji. Se on yksi parhaiten tunnetuista ja ihmiselle vaarallisimmista polttiaiseläimistä. Sitä tavataan lämpimillä merialueilla tavallisimmin Golfvirran alueella Pohjois-Atlantilla, Intian valtamerellä sekä Tyynellämerellä. Portugalinsotalaiva ei ole yksilö, vaan se on useista erikoistuneista polyypeista koostuva yhdyskunta.
"Physalia urticulusta" pidetään joskus samana lajina portugalinsotalaivan kanssa. "P. urticulus" esiintyy Tyynellä ja Intian valtamerellä.
Tuntomerkit.
Portugalinsotalaivalla on noin 15 cm vedenpinnan yläpuolelle kohoava, 9–35 cm pitkä, typpi-happi-hiilimonoksidi-kaasuseosta täynnä oleva ja sulkijalihaksella varustettu kelluke, joka toimii purjeen tavoin auttaen liikkumisessa. Veden alla sillä on pitkät lonkerot, joissa on ravinnonhankinnassa käytettävät polttiaissolut. Portugalinsotalaiva voi levittää lonkeronsa jopa 30 metrin päähän.
Kovassa merenkäynnissä portugalinsotalaiva tyhjentää uimakellukettaan kaasusta, jolloin se painuu pinnan alle turvaan pahimmalta aallokolta. Lisääntyminen tapahtuu tavallisesti suvuttomasti eli silmikoitumalla; yksittäisiä polyyppeja irtoaa yhdyskunnasta omiksi uusiksi yhdyskunnikseen.
Ravinto.
Ravinnokseen portugalinsotalaiva käyttää pikkukaloja, joita se lonkeroidensa polttiaissoluilla lamauttaa ja tappaa, minkä jälkeen ne nostetaan ruuansulatuspolyyppien käsiteltäviksi. On kuitenkin muutamia lajeja, jotka ovat immuuneja portugalinsotalaivan polttiaissolujen myrkylle, ja ne elävätkin turvassa lonkeroiden lomassa houkutellen muita pieniä kaloja saaliiksi ja syöden niiden jäännöksiä sekä kuolleita lonkeroita. Näitä lajeja ovat esimerkiksi polyyppikala ("Nomeus gronovii"), "Glaucus marinus" –merietana ja violettikotilo ("Janthina janthina").


Kaisa (biljardi).
Kaisa eli karoliina on yksi biljardin lajimuodoista. Kaisa-biljardia pelataan lähinnä vain Suomessa, mutta myös jonkin verran Venäjällä.
Kaisan erikoisuus on, että kummallakin pelaajalla on oma lyöntipallo, eli kivi. Yhteensä pelissä on viisi palloa; keltainen pallo (Kaisa), kaksi punaista palloa ja kaksi valkoista palloa (pelaajien kivet). Pallojen läpimitta on vain hieman pienempi kuin pussien suuaukko, mikä tekee pussituksesta esimerkiksi pool-pelejä vaikeamman.
Viralliset pelipallot ovat 68 mm halkaisijaltaan ja painoltaan 220g-230g. Virallinen kaisapöydän koko on 10 jalkaa (3050 millimetriä), jossa kulmapussien leveys on 71-72 mm ja keskipussien leveys 81-82 mm.
Kaisabiljardissa käytettävät biljardikepit ovat pidempiä ja painavampia verrattaessa tavalliseen pool biljardiin.
Ensimmäiset Kaisan maailmanmestaruuskilpailut pelattiin Kotkassa huhtikuussa 2010.
Pisteytys.
Peliä pelataan 60 pisteeseen. Pisteitä saa pallojen pussituksista ja lisäpisteitä pussituksen yhteydessä hankituista lisäkosketuksista muihin palloihin, eli ”nakeista”. Jokaista lyöntiä ennen pitää etukäteen ilmoittaa eli ”maalata”, mitä palloa yrittää ja mihin pussiin. Myös osumat valleihin ja toisten pallojen kautta lyömiset täytyy maalata. Nakkeja ei tarvitse erikseen maalata.
Erityisin Kaisa-pelin lyönti on "kaisa yli keskelle", eli kaisa vallin/vallien kautta (maalattuna tietenkin) keskipussiin. Tästä lyönnistä saa 12 pistettä. Lyönnin voi lyödä hyväksytysti myös siten, että aluksi oma lyöntipallo osuu valliin ja vasta sitten se osuu kaisaan, joka menee keskipussiin.
Lisäksi pelaaja saa lisäpisteitä sen pallon arvoisesti mikä/mitkä menevät nakin jälkeen pussiin. Esim. Kaisan pussitus ja punaisen nakki, jolloin punainen uppoaa säkkiin myös = 15
Mikäli pallo pussitetaan ratsulla/kyydillä tai karalla(muun pallon kautta), ei nakkeja sillä lyönnillä lasketa.
Mikäli oma pallo menee pussiin, seuraa siitä niin monta miinuspistettä kuin mihin palloon pelaaja on lyöntivuorollaan ensimmäiseksi osunut. Siten esimerkiksi kaisaan osuttua oman pallon pussiin meneminen vähentää pelaajalta kuusi pistettä.
Muistisääntöjä.
Huom! Nämä muutokset lopullisiin pisteisiin tehdään vain kerran lyöntiä kohti, vaikka nakkeja olisi tullut useampia.
Valkoinen pussitetaan, nakit kaisaan ja punaiseen, punainen menee myös pussiin: 2 + 6 + 3 + 3 - 1 = 13.


Pool.
Pool on biljardipeli, jonka yleisimmät pelimuodot ovat: 8-pallo, 9-pallo, 10-pallo, 14.1 eli "straight pool", Killeri, One pocket ja Rotaatio.
Pool-peleissä käytetään yleensä 16 palloa: valkoinen lyöntipallo sekä 15 kohdepalloa. Kohdepallot on numeroitu yhdestä viiteentoista. 9-palloa pelataan palloilla 1-9 ja valkoisella lyöntipallolla, ns. "kivellä". 8-palloa pelatessa palloja nimitetään usein "yksivärisiksi" tai "pieniksi" (pallot 1–7) ja "raidallisiksi" tai "isoiksi" (pallot 9–15). Lisäksi pussitettavana on musta 8-pallo. Poikkeuksina ovat mm. 9-pallo, jossa käytetään vain sarjan 9 ensimmäistä palloa (kaikki yksiväriset, musta 8 ja keltaraitainen 9) ja 10-pallo, jossa käytetään 10 ensimmäistä palloa.
Etiketti.
Pool-peleissä aloittaja voidaan valita kolikkoa heittämällä, tai enemmän taitoperusteisesti, teikkaamalla. Teikkausta (ja kolikonheittoa) käytetään yleensä ensimmäisessä pelissä ja seuraavan pelin aloittaa edellisen pelin voittaja, ellei ole sovittu pelattavan vuoroaloituksin, eli pelaajien (tai joukkueiden) aloittavan vuorotellen voittajasta riippumatta. Pelin aloittajan ei tulisi olla pallopakan asettaja. Pakan tulisi olla tuomarin asettama. Ilman erillistä tuomarina toimivaa henkilöä, kulloinkin lyöntivuorossa olevan pelaajan vastustajan katsotaan olevan tuomari.
Pelipöytään ei tulisi pelin aikana koskea muiden kuin lyöntivuorossa olevan pelaajan. Vastapelaajaa ei pidä häiritä, esimerkiksi seisomalla tämän tiellä, tai lyöntilinjalla tämän näkökentässä.
Jos pelaaja avaa pelissä käyttämänsä kepin liitoksen, tämä katsotaan pelin luovuttamiseksi. Sääntöä ei sovelleta pelaajan keppiin, jota hän käyttää yksinomaan erikoislyönteihin, kuten aloitus-, hyppy- ja masselyönteihin, joista kahteen jälkimmäiseen tarkoitukseen yhdistelmäkeppi on suunniteltu lyhennettäväksi.
8-pallo.
8-pallossa toinen pelaajista pussittaa yksivärisiä palloja ja toinen raidallisia palloja. Aloituspakassa 8-pallon tulee olla kolmannen rivin keskimmäinen pallo, muuten aloituspakan pallot saavat olla sattumanvaraisessa järjestyksessä lukuun ottamatta lähinnä kulmaa olevat kaksi palloa kolmion nurkissa oltava eri väriset, toinen "iso" ja toinen "pieni". Mikäli aloituslyönnissä menee numeropallo pussiin, saa aloituksen lyöjä jatkaa lyöntivuoroaan. Aloituslyönnin jälkeen valitaan joko yksiväriset tai raidalliset pallot ensimmäisellä laillisella lyönnillä, jolloin pallo sekä pussi on maalattu.
Kun pelaaja on pussittanut kaikki kohdepallonsa, hän yrittää pussittaa 8-pallon laillisella lyönnillä. 8-pallo voidaan maalata kuten kaikki pallot lyöntivuoron alussa mihin tahansa pöydän pussiin.
8-pallo on spottaamaton peli, eli mitään palloa ei nosteta takaisin pilkulle. Mikäli kohdepallo lentää pöydältä, on kyseessä virhe ja vastustajalle vapaa käsipallo, pöydältä lentänyt pallo katsotaan pussitetuksi. Paitsi jos aloituksesta menee 8-pallo sisään, silloin 8 nostetaan alapisteelle tai lähimpään vapaaseen pisteeseen alapisteestä katsoen.
Turvalyönti.
Pelaaja voi lyödä turvalyönnin samalla pussittamalla oman kohdepallonsa, ilmoittamalla kilpailun johtajalle "safety" tai "ei maalausta". Turvalyönnin jälkeen lyöntivuoro vaihtuu. Turvalyöntiä käytetään yleensä tilanteessa, jossa kohdepallot ovat "jäätyneet" eli kiinni toisissaan, eikä vastustajalla ole pussituksen jälkeen mahdollisuutta pussittaa palloa.
Virheet.
Poikkeuksena käsipallon sijoittamisesta on aloituslyönnin jälkeinen tilanne, "scratch". Jos aloituksessa tapahtuu virhe, käsipallo on lyötävä ylälinjan takaa. Myöhemmissä pelitilanteissa käsipallon sijoitus on vapaa. Sitä ei kuitenkaan saa laittaa täysin kiinni kohdepalloon.
9-pallo.
9-pallo on kansainvälisesti arvostetuin poolbiljardimuoto, ja suurin osa isoista pool-turnauksista keskittyy siihen.
9-palloa pelataan yhdeksällä pussitettavalla pallolla. Molemmat kilpailijat pussittavat samoja palloja, ja voittajan ratkaisee se, kumpi pussittaa pallon numero 9. Lyöntivuorolla lyöntipallon on kuitenkin aina osuttava ensimmäisenä pöydän pieninumeroisimpaan palloon, joten ysi pitää pussittaa joko jonkin muun pallon avulla (ratsastaminen), kimmokkeella (karalla) muuten laillisella lyönnillä tai kaikkein viimeisimpänä. Muiden pallojen pussittamisesta ei ole pelaajalle mitään muuta hyötyä kuin se, että hän pääsee jatkamaan vuoroaan.
9-palloa ei tarvitse missään pelin vaiheessa maalata, joten etenkin aloittelevilla pelaajilla voi tuurilla
olla suuri merkitys pelin lopputulokseen 9-pallon mennessä vahingossa pussiin.
Peli vaatii kuitenkin vähemmän taktikointia kuin 8-pallo. Pelaajan on pyrittävä jatkamaan vuoroaan tai piilotettava kivi muiden pallojen taakse niin, että vastustaja ei voi osua seuraavaksi lyöntivuorossa olevaan palloon. Virhelyönnistä seuraa käsipallo, jolloin vastustaja voi nopeasti pelata tilanteen omaksi edukseen. Jos pallo lentää pois pöydältä, se nostetaan pussiin ja peli jatkuu. Poikkeuksena ysipallo, joka spotataan alapisteelle.
Myös suomalaiset ovat pärjänneet kansainvälisillä areenoilla. Vuonna 2001 Mika Immonen voitti 9-pallon maailmanmestaruuden. Vuotta myöhemmin, vuonna 2002, turkulainen Jouni Tähti voitti pyörätuolisarjassa 9-pallon maailmanmestaruuden.
2006 Markus Juva voitti ensimmäisen Eurotour-osakilpailun, ja samana vuonna Aki Heiskanen voitti EM-hopeaa häviten finaalin Saksan Oliver Ortmannille. Sen lisäksi Immosella on 9-pallon avoimia mestaruuksia 3, Japanista -08 ja Yhdysvalloista -08 sekä -09
10-pallo.
10-pallo on 8- ja 9-pallon risteytys, jossa pakassa on 10 palloa, jotka muodostavat 4 rivin kolmion kympin ollessa keskellä ja ykkösen kärjessä. Säännöt ovat muuten normaalit 9-pallon säännöt, paitsi voimassa on maalauspakko, eikä palloja spotata, paitsi kymppi virheellisellä lyönnillä tai väärällä maalauksella tai pöydältä lentäessä. Mika Immonen voitti 10-pallon maailmanmestaruuden 2009.
14.1.
14.1 eli "straight pool" on peli, jossa kaikki pallot ovat sallittuja kohdepalloja lyöntipallo pois lukien. Pelin voittoon tarvitaan ennalta sovittu pistemäärä, joka saavutetaan pussittamalla palloja. Peliä pelataan niin, että kun pöydällä on jäljellä enää yksi kohdepallo, kootaan loput 14 palloa uudelleen kolmioon alapisteelle. Pelaaja voi siten pussittamalla viimeisen kohdepallon samalla yrittää osua pakkaan ja irrottaa siitä palloja jatkaakseen lyöntivuoroaan, mahdollisesti myös lyödä suoraan pakasta pussiin. Turvalyönnit ja taktikointi ovat merkittävä osa peliä. Kaikki lyönnit maalataan.
Aloituslyönti.
Aloituslyönti voi olla joko pussituslyönti tai turvalyönti. Mikäli pelaaja valitsee turvalyönnin, on vähintään kaksi palloa pakasta osuttava valliin. Kaikki turvalyönnin aikana pussitetut pallot pilkutetaan ja lyöntivuoro vaihtuu.
Pistelasku.
Jokaisesta oikein maalatusta sekä pussitetusta pallosta saa pisteen. Jos oikein maalatun pallon lisäksi pussittaa muita kohdepalloja, näistä saa yhden pisteen pussitettua palloa kohti. Virheestä vähennetään yksi piste, ellei kyseessä ole aloitusvirhe jolloin vähennetään 2 pistettä. Kolmannesta peräkkäisestä virheestä vähennetään yhden pisteen lisäksi vielä 15 pistettä. Tahallisesta virheestä menettää pisteen. Pelin voittaa pelaaja joka ensimmäisenä saavuttaa ennaltasovitun pistemäärän, kilpailupeleissä usein 150.
Killeri.
Killeri on normaaleista pool-peleistä poiketen mielekkäämpää useamman kuin kahden pelaajan pelinä, joskin sitä voi pelata myös kahdestaan.
Pelissä käytetään normaalien pool-välineiden lisäksi tavallista, länsimaista korttipakkaa. Pelin alussa jokaiselle pelaajalle jaetaan viisi korttia, joita ei tule tässä vaiheessa näyttää muille pelaajille. Korttien numeroarvojen katsotaan vastaavan pallojen numeroarvoja: Ässä on 1-pallo, kahdeksikko on 8-pallo, jätkä on 11-pallo, kuningatar kaksitoista ja kuningas kolmetoista. Pallojen 14 ja 15 katsotaan olevan lisäpalloja, joilla on mahdollista ansaita lisäpisteitä.
Pelin tarkoitus on pussittaa pöydältä ne pallot, joita vastaavat kortit ovat kädessä. Pelaajat pelaavat lyöntivuoronsa pelin alussa valitsemassaan järjestyksessä ja onnistuneista pussituksista ansaitsee uuden lyönnin. Kaikki pallot ovat kohdepalloja, myös pallot, joiden kortteja itsellä ei ole, sekä 14 ja 15. Pelin voi voittaa niin omalla kuin vastustajan lyöntivuorolla, näyttämällä omat korttinsa, kun yhtään käden korttien vastaavista palloista ei enää ole pöydällä.
Pelin taktisia elementtejä on pyrkiä päättelemään, mitä kortteja vastustajilla on ja vastavuoroisesti estämään oman kätensä paljastumista, esimerkiksi pelaamalla vain yhtä palloa kerrallaan, tai yrittämällä näennäisesti palloa, jota omissa korteissa ei ole. Tuurielementtinä käteensä voi saada useampia samanarvoisia kortteja, jolloin yhden pallon pussitus kattaa useamman kortin.
Killeriä arvostetaan enemmän viihdepelinä, eikä siitä järjestetä turnauksia.


Provinssirock.
Provinssirock on yksi Suomen suurimmista rockmusiikkifestivaaleista. Kolmipäiväinen festivaali järjestetään kesäkuun puolessa välissä Seinäjoen Törnävänsaarella.
Tapahtuman järjestää Seinäjoen elävän musiikin yhdistys (SELMU ry). Ensimmäinen Provinssirock järjestettiin vuonna 1979, jolloin festivaali oli yksipäiväinen ja käytössä oli vain yksi esiintymislava. Vuoden 2008 Provinssirockissa oli viisi lavaa: Päälava, Saarilava, X-Stage, Rumba Tent sekä Zanzibar.
Vuonna 2008 vietettiin Provinssirockin 30-vuotisjuhlavuotta ja festivaalikävijöitä oli tuolloin ennätysmäärä. Kaikki liput myytiin ennakkoon loppuun, joka päivälle 25 000 lippua. Viikonlopun kokonaiskävijämäärä oli peräti yli 80 000. Yleisradio lähetti historiallisen 30-vuotisviikonlopun aikana suoraa videostreamia internetissä festivaalin X-Stage ja Rumba Tent -lavoilta.
Provinssirock on aiemmin avannut Suomen kesän rockfestivaalikauden, mutta viime vuosina tämä asema on siirtynyt kesäkuun alkupuolella järjestettävälle Sauna Open Air -festivaalille.
Euroopan festivaalijärjestö Yourope myönsi Provinssirockille Green'n'Clean -ympäristötunnustuksen vuonna 2008.


Huhtala.
Huhtala on Seinäjoen läntinen kaupunginosa keskustan ja Kyrkösjärven välissä. Sen pohjoispuolella on Jouppilan ja Marttilan kaupunginosat, eteläpuolella Simunan ja Törnävän.
Metsäinen Huhtala nousee melko jyrkästi kohti Kyrkösjärven tekoallasta.
Huhtalan alueella sijaitsee valtaosa Seinäjoen terveyspalveluista eli keskussairaala ja terveyskeskus. Oppilaitoksista alueella on Seinäjoen ammattikorkeakoulun terveysalan yksikkö. Alueella sijaitsee yksi kolmesta Seinäjoen teknologiakylä Trianon yksiköistä, terveysteknologiakeskus Mediwest. Lisäksi alueelta alkaa Kyrkösjärvi. Tämä tekojärvi yltää myös Ilmajoen puolelle.


Kapernaumi.
Kapernaumi on Seinäjoen kaupunginosa. Alue rajautuu Kuortaneentien, Ruukintien ja valtatie 18 väliin. Etelässä alueen rajaa Siipipyöränkatu ja Kivistöntie.
Kapernaumin ensimmäiset talonrakentajat ja asukkaat olivat rautatieläisiä 1920-luvun alussa. Asutus alkoi muodostumaan aluksi rautatien ja Ruukintien väliselle alueelle ja rautatien välittömään läheisyyteen sen pohjoispuolella. Alueella sijaitsee vielä nykyäänkin Seinäjoen vanhimpia omakotitaloja.
Alueen koillinen osa on kokonaan teollisuusaluetta. Se rajoittuu Kuortaneentiehen, ratapihaan ja Roveksen teollisuusalueeseen.


Triano.
Triano on Seinäjoen teknologia- ja innovaatiokylä.
Kylän fyysisinä ytiminä palvelee kolme rakennuskokonaisuutta: Foodwest-talo kaupungin pohjoispäässä, terveysteknologiakeskus Mediwest keskussairaalan naapurissa sekä kampusalueen vastarannalle kaupungin keskustan tuntumaan valmistunut teknologia- ja innovaatiokeskus Frami yrityspuistoineen.


Törnävä.
Törnävä on Seinäjoen vanhin asuinalue. Alueella sijaitsevat muun muassa Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseo, Törnävän kirkko, Hotelli Stuertti, psykiatrinen sairaala ja Törnävän leirintäalue.
Törnävän alueella järjestetään muun muassa Provinssirock-festivaali. Alue on myös Törnävän kesäteatterin pitopaikka.
Seinäjoen maalaiskunnan aikana sen kuntakeskus oli Törnävällä.


Oikeudenkäynti riita-asiassa Suomessa.
Oikeudenkäynti riita-asiassa eli siviiliprosessi on Suomessa oikeudenkäyntimenettely, jota noudatetaan silloin, kun asiaa ei ole ratkaistava rikosprosessissa tai kyse ei ole hakemusasiasta. Siviiliprosessi tuomioistuinmenettelynä perustuu siihen, että kaksi lähtökohtaisesti tasavahvaa osapuolta käy oikeutta puolueettoman ja suhteellisen passiivisen oikeuden edessä. Tuomioistuin ei saa puuttua asian materiaaliseen kysymyksen juuri lainkaan, vaan "asianosaisten, siis kantajan ja vastaajan, on tuotava esiin kaikki vaatimukset, tosiasiat ja todisteet tuomioistuimen tietoon". Tuomioistuin ei voi perustaa päätöstään sisällöllisesti mihinkään muuhun kuin mitä oikeudenkäynnissä on julkilausuttu. Jos oikeudessa on esimerkiksi unohdettu vaatia viivästyskorkoa sopimuksen rikkomista koskevassa jutussa, niin oikeus ei viivästykorkoa voi tuomita maksettavaksi, vaikka siihen lain mukaan kantajalla olisi oikeus.
Alkutoimet.
Siviiliprosessi alkaa Suomessa haastehakemuksella, jonka perusteella oikeus päättää haasteen antamisesta vastaajalle. Kantajan on esitettävä jo haastehakemuksessa yksilöity vaatimuksensa, sen perusteet ja ilmoitettava ne todisteet, joita hän haluaa kanteensa tueksi esittää. Kantajan "haastehakemus valmistelussa esitettyine tarkennuksineen muodostaa ne asialliset rajat, joita käsittelyssä noudatetaan". Tämä näkyy myöhemmin käsittelyn aikana "kanteenmuutoskieltona". Myöhemmin ei voi vaatia enää muuta kuin mitä haastehakemuksessa on ilmoitettu vaadittavaksi. Tuomioistuin huolehtii haastehakemukseen perustuvan haasteen tiedoksiannosta vastaajalle. Mikäli haastehakemus on puutteellinen, niin oikeus kehottaa täydentämään haastehakemusta. Mikäli kehotusta ei noudateta ja haastehakemus on niin puutteellinen, ettei sitä voida asettaa oikeudenkäynnin perusteeksi, niin oikeus voi jättää haastehakemuksen tutkimatta. Oikeus voi myös hylätä kanteen haastetta antamatta, jos kantajan hakemus on selvästi perusteeton. Haasteen johdosta kantajaa kehotetaan antamaan kirjallinen vastaus haasteeseen. Haastehakemuksen jättämisestä kantajan vastineen käsittelyyn kuuluvaa osaa prosessista kutsutaan myös "kirjalliseksi valmisteluksi"
Valmistelu.
Valmistelun tarkoituksena on nimensä mukaisesti pääkäsittelyn valmistelu. Asia voidaan kuitenkin myös ratkaista valmistelussa. Näin voidaan tehdä asiassa, jossa sovinto on sallittu mikäli vastaaja, jota on kehotettu vastaamaan kirjallisesti asiassa,
Kanne hyväksytään tällöin yksipuolisella tuomiolla. Siltä osin kuin kantaja on luopunut kanteesta tai se on selvästi perusteeton, kanne hylätään tuomiolla.
Yksipuolinen tuomio saadaan antaa, vaikka kantaja ei ole sitä vaatinut. Asia voidaan valmistelussa ratkaista myös siten, että vahvistetaan sovinto asianosaisten kesken.
Mikäli asiaa ei ratkaista valmistelussa, niin asia siirtyy pääkäsittelyyn
Pääkäsittely.
1. istunnon alussa tuomioistuimen on lyhyesti yhteenvedon avulla selostettava, mihin asian valmistelussa on päädytty, sekä tiedusteltava, vastaavatko valmistelussa esitetyt vaatimukset edelleen asianosaisten kantaa;
2. asianosaisten on vuorollaan perusteltava kantaansa ja lausuttava vastapuolen perustelujen johdosta;
3. tuomioistuimen on otettava vastaan todistelu; sekä
Asianosaisten kuulustelu todistelutarkoituksessa on toimitettava ennen kuin muuta suullista todistelua otetaan vastaan siitä kysymyksestä, jota kuulustelu koskee. Tuomioistuin voi määrätä, että tiettyä seikkaa koskeva todistelu otetaan vastaan ennen muuta todistelua.
Tuomioistuimen rooli.
Siviiliprosessi on nykyään kokonaan suullista. Tämä merkitsee sitä, että kaikki materiaali on esitettävä suullisesti oikeudelle. Oikeus ei ole velvollinen ottamaan vastaan mitään kirjallista materiaalia.


Luottamusmies.
Luottamusmies on ammattiliiton ja siihen kuuluvien työntekijöiden edustaja työpaikalla. Luottamusmiehen tehtäviä on muun muassa
Luottamusmies on useimmiten ammattiliittoon kuuluvien työntekijöiden suoraan valitsema, mutta toisinaan luottamusmiehen nimittää esimerkiksi ammattiosaston tai liiton hallitus. Luottamusmiesten asema perustuu työntekijä- ja työnantajajärjestöjen keskinäisiin sopimuksiin. Mm. yhteistoimintalaissa luottamusmies nimetään kuitenkin työntekijöiden edustajana. Koska luottamusmies edustustehtävänsä takia on usein vaarassa joutua työnantajan painostuksen tai syrjinnän kohteeksi, on luottamusmiehellä myös lakisääteisesti parempi irtisanomissuoja. Luottamusmiehet on usein osittain tai kokonaan vapautettu normaaleista työtehtävistään luottamustoimen hoitoon. Luottamusmiehellä on yleensä myös työehtosopimukseen perustuvat oikeudet saada työntekijöiden asemaan liittyvää tietoa ja käyttää työpaikan tiloja, puhelimia, kopiokoneita ym. tehtäviensä hoidossa. Mikäli saman työnantajan palveluksessa on esimerkiksi eri osastoilla tai toimipisteissä useita luottamusmiehiä, valitaan myös "pääluottamusmies" joka edustaa kaikkia työntekijöitä.
Suomalaista keskustelua.
Suomen Yrittäjien kokoomuslainen puheenjohtaja Eero Lehti on esittänyt luottamusmiesten irtisanomissuojan heikentämistä, siten että luottamusmies irtisanottaisiin ensimmäisenä, kun henkilöstöä vähennetään. Lehden mukaan pääluottamusmiehen pitää olla yritykselle resurssi, ei rasite. Ammattiliitot tyrmäsivät ajatuksen. SAK:n Lauri Lylyn mukaan "ehdotus osoittaa, ettei SY:stä ole sopijaksi, sotijaksi kyllä." Palkansaajat ovat jo pitkään vaatineet luottamusmiesten aseman parantamista. Asia nousi esille myös Eduskunnan käsittelyssä. Eduskunnan työelämävaliokunnan puheenjohtaja Jukka Gustafsson sanoi Lehden esityksen olevan "ennätyksellisen röyhkeä ja loukkaava, ja yhteiskunnan velvollisuus on tuomita se". Mikko Kuoppa kysyi "kenen kanssa Lehti aikoo neuvotella kun hän ensiksi potkii pois luottamusmiehen - vaimonsako?" Yleisesti ajatus herätti Eduskunnassa voimakasta vastarintaa ja kaikki puolueet Kokoomus mukaan lukien sanoutuivat irti Lehden esityksestä.


Konjektuuri.
Konjektuuri on matemaattinen väite, jonka arvellaan olevan tosi, mutta jota kukaan ei ole vielä todistanut todeksi tai epätodeksi. Kun konjektuuri on osoitettu todeksi, siitä tulee teoreema eli lause.
Konjektuurin kumoaminen.
Matemaattisen konjektuurin voi kumota esittämällä vastaesimerkin. Vaikka monet konjektuurit on laskettu tietokoneella valtavien lukujen päähän, se ei silti ole tae siitä, että konjektuuri olisi tosi.
Konditionaaliset todistukset.
Ennen pitävää todistusta konjektuureista ei voi johtaa muiden lauseiden todistuksia, sillä jos konjektuuri todistetaan epätodeksi, se romuttaa myös muut sitä käyttäneet todistukset. Jotkin todisteet kuitenkin käyttävät esimerkiksi Riemannin hypoteesia, vaikka sitä ei ole näytetty toteen. Silloin kyseessä on konditionaalinen todistus, joka on "tosi sillä ehdolla, että hypoteesi x on tosi".
Ratkeamattomat konjektuurit.
Konjektuurit voidaan todistaa toden ja epätoden lisäksi ratkeamattomaksi. Esimerkiksi Georg Cantorin kontinuumihypoteesi on todistettu ratkeamattomaksi: se on aksiomaattisen järjestelmän ulkopuolella, ja se voidaan hyväksyä joko todeksi tai epätodeksi ja uudeksi aksioomaksi.
Joistain konjektuureista tiedetään, että ne eivät voi olla ratkeamattomia. Esimerkiksi Goldbachin konjektuuri (kaikki kakkosta suuremmat parilliset kokonaisluvut ovat kahden alkuluvun summa) on tällainen. Jos Goldbachin konjektuuri olisi ratkeamaton, se olisi myös tosi, sillä jos sitä ei voi todistaa epätodeksi, ei ole olemassa paritonta kokonaislukua, joka ei ole kahden alkuluvun summa, mikä taas on konjektuurin väite.


Seinäjoen keskusta.
Seinäjoen keskusta on Seinäjoen kantakaupungin keskeinen osa, joka rajoittuu pohjoisessa ja koillisessa Valtionkatuun, idässä Ruukintiehen ja ratapihaan, etelässä Kirkkokatuun ja Aaltokeskukseen ja lännessä Vapaudentiehen. Alue on kaupungin ja monessa mielessä koko Etelä-Pohjanmaan maakunnan erikoisliikkeiden, liikenteen ja viihdetarjonnan keskus.
Keskustassa sijaitsee Suomen ensimmäinen matkakeskus, joka valmistui 1970. Siinä toimivat sekä Seinäjoen rautatie- että linja-autoasemat. Keskustassa on myös mm. elokuvateatteri Marilyn, tori, "Vekseliaukio" pankkeineen, sekä ostoskeskukset Torikeskus, Epstori, Megakeskus ja Lehtisen kauppakeskus. Alueella sijaitsee myös valtaosa Seinäjoen hotelleista ja ravintoloista. Oppilaitoksista keskustaan ovat sijoittuneet Marttilan koulu (alakoulu), Seinäjoen lyseo (yläkoulu) ja kansalaisopisto (entinen Tiklaksen tehdas Vapaudentiellä). Pääkirjasto, teatteri, kaupungintalo ja Lakeuden Ristin kirkko sijaitsevat Aaltokeskuksessa keskustan ja Uppan rajalla.
Historiaa.
Seinäjoen nykyisen keskustan kehitys alkoi, kun Östermyran kartano teki konkurssin 1890 ja seudun kauppatoiminta alkoi siirtyä Törnävältä pohjoisemmaksi. Sopivaksi kauppapaikaksi muodostui ensin Nygårdin talosta nimensä saanut Nyykoolinmäki, nykyinen Itikanmäki, joka sijaitsi Ylistaroon, Ilmajoelle ja Nurmoon johtavien teiden risteyksessä. Sinne nousi yksityisten kauppiaiden puotien lisäksi vuosisadan vaihteen tienoilla Seinäjoen Osuuskaupan päämyymälä, joka toimi siinä kunnes uusi funkkis-osuuskauppa rakennettiin 1936 nykyiseen Keskus- ja Koulukadun risteykseen. Nyykoolin- tai Itikanmäelle nousi 1925 myös Matti Visannin piirtämät kunnantalo, sittemmin kauppalantalo, ja säästöpankin talo.
Rautateiden risteys.
Seinäjoen rautatieasema valmistui Tampere–Vaasa-rautatien varrelle 1883, minkä seurauksena Seinäjoen taajama-asutuksen painopiste alkoi siirtyä uudelle asemanseudulle. Vuosina 1883–1886 rakennetun Oulun-radan valmistuminen merkitsi Seinäjoen muuttumista tärkeäksi risteysasemaksi. Seuraavan kerran asema-alue laajeni, kun Suupohjan rata Kaskisiin ja Kristiinankaupunkiin valmistui 1913. 1970-luvulla Parkanon rata nopeutti matkaa Tampereen ja Seinäjoen välillä, ja vanha puinen asemarakennus sai tehdä tietä uudelle betoniselle matkakeskukselle.
1920-luvun lopulla pelkästään rautatiehenkilökuntaa oli Seinäjoella jo yli 450. Monet heistä rakensivat itselleen talon paikkakunnalle, muun muassa keskustan kaakkoispuolella sijaitsevalle Kapernaumin alueelle. Asemanseudulle alkoi ilmaantua yhä enemmän liikkeitä palvelemaan niin rautatieläisiä, matkustavaisia kuin lähiseutujen asukkaita. Kauppaliikkeitä alkoi Itikanmäen ohella nousta aseman kohdalle Puskantien ja Kalevankadun välimaastoon, sekä Törnävälle johtavalle Vapaudentielle. Asemanviertä kulkevalle Valtionkadulle alkoi syntyä ravintoloita, kahviloita sekä autokauppoja. Säästöpankki pysyi pitkään Itikanmäellä, mutta aseman liepeille nousi muun muassa Walter Thomén suunnittelema Pohjoismaiden Yhdyspankin talo.
Seinäjoen keskustan vilkastumiseen vaikuttivat myös sen laitamille syntyneet teollisuusyritykset ja muut suuret työnantajat. Keskustan lounaispuolelle vanhan vesitornin ympärille syntyi Seinäjoen Kehruu- ja Kutomotehdas, Seinäjoen Saha Oy sekä Mallaskosken panimo ja virvoitusjuomatehdas. Nyykoolinmäelle nousi monien muiden teollisuuslaitosten ohella Itikan teurastamo (nykyinen Atria), nahkimo ja lapikastehdas, ja paikan nimikin muuttui kansan suussa Itikanmäeksi. Marttilaan, Vapaudentien ja joen väliin valmistui vuonna 1931 valtava lääninsairaala, joka nyt on pääosin Seinäjoen ammattikorkeakoulun sosiaali- ja terveysalan kampuksena.
Kun rautatietoiminta oli huomattavasti kasvattanut Seinäjoen asemanseutua, vuonna 1931 Seinäjoen kirkonkylä jaettiin Seinäjoen kauppalaksi (nykyinen keskusta ja ympäröivä kantakaupunki) ja maalaiskunnaksi (nykyinen Törnävä). Vuoden 1959 alussa maalaiskunta liitettiin Seinäjoen kauppalaan, ja kaupungiksi Seinäjoki nimettiin vuonna 1960.
Kurakauppalasta kävelykeskustaksi.
Vilkkaasta kauppatoiminnasta huolimatta Seinäjoen kauppalan keskustan kadut olivat pitkään päällystämättömiä ja savisia ja varustettu parhaimmillaan vain puusta tehdyillä jalkakäytävillä. Siitä syntyi haukkumanimi "kurakauppala". Viimeistään 1960-luvulla kadut saivat asfalttipäällysteen, ja kivi oli jo aiemmin syrjäyttänyt puun talojen rakennusmateriaalina.
Muiden kaupunkien tapaan alkoi 1960-luvulla myös vanhojen puutalojen purkuvimma ja korvaaminen uusilla, Seinäjoella yleensä vain 2–3-kerroksisilla kivitaloilla.
Seinäjoen ydinkeskustan isommista puutaloista on nyt jäljellä enää lähinnä Pollarin talo "Vekseliaukion" kulmalla, entinen rautatieläisten talo (nyt hotelli Alma) sekä Alvar Aallon nuoruudentyö, Kauppakadun suojeluskuntatalo. Vanhoista kivitaloista komeimpiin kuuluu Matti Visannin piirtämä ja hiljattain kunnostettu vanha Seurahuone, jonka ohi kulkeva kävelykatu Puistopolku nimettiin uudelleen Matti Visannin kujaksi. Visannin jäljiltä ovat yhä pystyssä myös Puskantien vanha "kivikoulu", nykyinen Nuorisokeskus, sekä Marttilan koulu. Pienempi kivitalo, punainen Talvitien talo Kauppakatu 7:ssä, on jäänyt Epstorin ostoskeskuksen kainaloon.
Viime vuosina Seinäjoen keskustan tyhjille tonteille on alkanut nousta entistä korkeampia rakennuksia, uusia hissillä varustettuja asuinkerrostaloja. Keskustan katuverkostoa ollaan muuttamassa paremmin jalankulkua ja pyöräilyä, huonommin turhaa autoilua palvelevaksi muun muassa kävelypainotteisten katujen ja maanalaisten pysäköintihallien avulla.


Uppa.
Uppa on Seinäjoen keskustan eteläpuolella keskustan välittömässä läheisyydessä oleva asuinalue. Pääosin kerrostaloasutuksesta muodostuvalla alueella sijaitsee mm. Mallaskosken olutpanimo, taidehalli ja Seinäjoen ammattikorkeakoulun liiketalouden yksikkö ja Seinäjoen keskusurheilukenttä. Alueella on myös Pajuluoman varren hoidettu puisto- ja ulkoilualue.
Alueella on merkittävä kulttuurihistoriallinen Alvar Aallon suunnittelema hallintokeskus, jossa on teatteri, kirjasto, virastotalo ja Lakeuden ristin kirkko. Aaltokeskus on Alvar Aallon yhtenäisin rakennuskokonaisuus ja Seinäjoen merkittävin turistinähtävyys.
Uppalla sijaitsee myös Uppalan kartano, joka on toiminut ensin Wegelius-suvun ja sittemmin Björkqvist-Koivusalo-suvun kantatilana. Talon viimeisen isännän Jussi Talan mukaan se tunnettiin myös Talan talona. Kartano kuuluu nykyään yksityiselle ravintoloitsijalle, joka pitää siinä ravintolaa nimeltä Uppalan kartano. Vapaudentien varressa sijaitsevan kartanon vieressä on Talankuja ja asuntoyhtiö Tala.


Vanhasen I hallitus.
Vanhasen I hallitus oli Suomen tasavallan 69. hallitus, joka toimi 24. kesäkuuta 2003 – 19. huhtikuuta 2007. Kun pääministeri Anneli Jäätteenmäki (kesk.) erosi menetettyään luottamuksen niin sanotun Irak-skandaalin vuoksi, puolustusministeri Matti Vanhanen (kesk.) nousi hallituksen johtoon ja uudeksi puolustusministeriksi nousi eduskunnan varapuhemies, entisenä kauppa- ja teollisuusministerinä hallituskokemusta jo hankkinut Seppo Kääriäinen.
Vanhasen hallitus jatkoi näitä muutoksia lukuun ottamatta samalla pohjalla ja hallitusohjelmalla kuin Jäätteenmäen hallitus. Vanhasen hallitus oli "punamultahallitus", joka perustui Suomen keskustan ja Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen yhteistyön vahvistettuna Ruotsalaisella kansanpuolueella.
8. syyskuuta 2005 SDP päätti vaihtaa ministereitään puolueen puheenjohtajaksi nousseen Eero Heinäluoman aloitteesta siten, että hallitukseen nousivat Heinäluoma itse (valtiovarainministeriksi) ja kansanedustaja Susanna Huovinen (liikenne- ja viestintäministeriksi) ja aiempien SDP:n ministerien (Antti Kalliomäki, Tuula Haatainen ja Leena Luhtanen) salkut vaihtuivat. Vanhoista ministereistä Johannes Koskinen ja Sinikka Mönkäre jättivät hallituksen. Nimitykset astuivat voimaan 23. syyskuuta.
Vaihdoksen jälkeen ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran Suomen hallituksesta puuttui oikeustieteellisen (aikaisemmin lakitieteellisen) tutkinnon suorittanut ministeri, mikä oli mahdollista uuden perustuslain mukaan. Oikeusministeriksi nimitettiin oikeustieteen kandidaatti Johannes Koskisen jälkeen Eero Heinäluoman ministerikierrätyksessä valtiotieteen maisteri Leena Luhtanen.
RKP:n uusi puheenjohtaja Stefan Wallin tuli Jan-Erik Enestamin tilalle hallituksen ympäristöministeriksi 1. tammikuuta 2007. Wallinista tuli RKP:n puheenjohtaja kesäkuussa 2006, mutta ministerivaihdos lykättiin vuodenvaihteeseen, jotta siitä ei olisi aiheutunut haittaa Suomen toimimiselle Euroopan unionin puheenjohtajana syksyllä 2006.
Valtioneuvoston jäsenillä oli avustajinaan erityisavustajia ja valtiosihteereitä.


Manikealaisuus.
Manikealaisuus eli manilaisuus oli yksi suurista Persian alueella alkunsa saaneista uskonnoista, joka levisi lännessä aina Rooman valtakunnan länsiosiin ja idässä aina Kaakkois-Kiinaan saakka. Manikealaisuus on hävinnyt lähes kokonaan järjestäytyneenä uskontona, tosin sen elvyttämistä on yritetty neomanikealaisuuden nimellä. Kuitenkin suurin osa uskonnon perustaneen profeetta Manin kirjoituksista on hävinnyt tai hävitetty. Jäljellä on vain katkelmia ja jonkin verran toisenkäden kirjoituksia. On esitetty, että manikealaisuuden perintö on osittain jatkunut kristinuskon ja buddhalaisuuden eräissä suuntauksissa. Mani itse kuvaili uskontoaan merenä, johon muut uskonnot kuten zarathustralaisuus, kristinusko ja buddhalaisuus yhtyvät.
Manikealaisuuden alkuperä.
Manikealaisuuden perusti 200-luvulla profeetta Mani, joka eli ja vaikutti Persiassa Sassanidien valtakaudella. Manin syntymän aikoihin hänen isänsä liittyi erään Al Hasihin perustamaan uskonnolliseen yhteisöön, jolla saattoi olla yhteyksiä mandealaisuuteen, toiseen gnostilaiseen uskontoon. 12-vuotiaasta lähtien Mani sai uskonnollisia näkyjä, joissa jumalaiseksi kaksoseksi kutsuttu henki ilmestyi hänelle. Jumalainen kaksonen paljasti Manille uskonnollisia totuuksia, joista oli muotoutuva manikealaisuuden opinkappaleita, ja kehotti häntä julistamaan uskontoa.
Manikealaisuus on synkretistinen uskonto, johon Mani yhdisti vaikutteita juutalaisuudesta, kristinuskosta, zarathustralaisuudesta, buddhalaisuudesta ja mahdollisesti muistakin filosofisista suuntauksista. Mani julisti olevansa viimeinen profeettojen sarjassa johon kuuluivat mm. Zarathustra, Buddha, Hermes, Platon ja Jeesus. Mani tunsi erityisen suurta kunnioitusta Jeesusta kohtaan. Hän kutsui itseään "Jeesuksen apostoliksi", mutta manikealaisuuden ei katsota kuuluvan kristinuskon piiriin. Itse asiassa kristinusko, sellaisena kuin se nykyään tunnetaan, haki vielä muotoaan Manin elinaikana. Eräs tunnetuimmista manikealaisista on sata vuotta myöhemmin elänyt kirkkoisä Augustinus, joka oli manikealainen ennen kuin hän kääntyi kristinuskoon ja tuli yhdeksi sen johtavista teologeista.
Kun Mani alkoi levittää oppiaan zarathustralaisuus oli Persian valtionuskonto. Hän kuitenkin pääsi kuningas Šahpur I:n suosioon ja sai kuninkaallisen luvan levittää uskontoaan Persiassa. On arveltu että kuningas oli suosiollinen, koska hän arveli muita uskontoja suvaitsevan manikealaisuuden olevan sopivampi uskonto laajalle valtakunnalleen kuin omaan perinteeseensä nojaava zarathustralaisuus. Zarathustralaiset saivat kuitenkin yliotteen, kun Bahram I nousi valtaistuimelle. Pian sen jälkeen Mani vangittiin ja hänen seuraajiaan alettiin vainota. Mani kuoli vankeudessa vuonna 276 tai 277.
Manikealaisuus oli hyvin hierarkkinen ja voimakkaasti lähetystyötä tekevä uskonto. Kristinuskon saavutettua valtionuskonnon aseman Roomassa ja zarathustralaisuuden nauttiessa samaa arvovaltaa Persiassa manikealaisuus joutui vainon uhriksi lännessä. Mani itse kuoli Persiassa vankeudessa. Manikealaisuus kuitenkin selviytyi vielä satojen vuosien ajan idässä nykyisen Kiinan alueella, jossa se hiljalleen sulautui buddhalaisiin ja taolaisiin suuntauksiin. Suurin osa Manin kirjoituksista on nykypäivään mennessä hävinnyt.
Manikealainen maailmanselitys.
Manikealainen maailmanselitys sisältää opit kahdesta alkuperästä ja kolmesta vaiheesta.
Manikealaisuuden todellisuuskäsityksessä keskeistä on voimakas kaksijakoisuus eli dualismi. Kaksi alkuperää tarkoittaa valoa ja pimeyttä, jotka ovat toisistaan riippumattomia elementtejä. Yleisen tulkinnan mukaan valo tarkoittaa henkeä ja pimeys tarkoittaa ainetta. Kyse ei siis ole suoranaisesti hyvän ja pahan vastakkainasettelusta toisin kuin joskus luullaan.
Ensimmäisessä vaiheessa valo ja pimeä olivat kokonaan erillään toisistaan ja toisiaan tiedostamattomia. Toisessa vaiheessa pimeä havaitsi valon ja alkoi himota sen ominaisuuksia. Pimeä hyökkäsi valon valtakuntaan ja syntyi suuri taistelu, jossa osa valosta joutui pimeän nielemäksi. Näin valo antoi aineelle elämän henkäyksen. Manikealaisuuden mukaan kaikissa elävissä olennoissa on valoa pimeän vankina. Manikealaisten tehtävä on vapauttaa valoa toimimalla valon eikä pimeän periaatteiden mukaan. Kolmannessa vaiheessa lähes kaikki valo on vapautettu, jolloin valo ja pimeä ovat jälleen erillään toisistaan.
Kertomus kolmesta vaiheesta eli kolmesta ajasta on voimakkaasti mytologisoitu manikealaisissa teksteissä, joissa sekä valo että pimeys personoidaan lukuisiksi jumaluuksiksi ja muiksi yliluonnollisiksi olennoiksi. Mytologisesta luonteestaan johtuen manikealaisuutta on pidetty myös monijumalaisena uskontona.
Uskonnollinen järjestys.
Manikealaisuuden seuraajat jaettiin kahteen luokkaan, valittuihin ja kuulijoihin, joilla oli eri velvollisuudet. Valitut toimittivat uskonnollisia rituaaleja, tekivät lähetystyötä ja opettivat uskontoa kuulijoille. Kuulijat vuorostaan tukivat valittuja aineellisesti.
Lisäksi valittujen piti paastota seitsemän päivää joka kuukausi.
Kuulijoita sitoi kymmenen käskyä, joissa kiellettiin epäjumalien palvonta, valehtelu, ahneus, tappaminen, aviorikos, opetuksen turmeleminen, varastaminen, taikuus, uskonnon kieltäminen ja laiskuus. Manikealaisuuden moraalisäädökset olivat siis hyvin lähellä yleisiä moraalisia periaatteita, jotka ilmenevät myös kristinuskon kymmenessä käskyssä. Toisaalta näkemystä yleisistä moraalisista periaatteista on arvosteltu siitä, että se ottaa annettuna kristinuskon moraaliperiaatteet muttei tunnusta niiden alkuperää.
Manikealaisuus ja kristinusko.
Pohjoisafrikkalainen kirkkoisä Augustinus oli ennen kristinuskoon kääntymistään manikealainen. Vaikka Augustinus kääntymyksensä jälkeen oli manikealaisuuden tiukka vastustaja, on manikealaisten vaikutteiden väitetty vaikuttaneen hänen kauttaan myös kristinuskon kehitykseen. Toisaalta on myös esitetty ettei Augustinuksen aiempi manikeolaisuus olisi vaikuttanut kristinuskon kehitykseen.


Suomen valtioneuvosto.
Valtioneuvosto () on Suomessa ylintä toimeenpanovaltaa käyttävä elin. Se käsittää pääministerin ja ministerien muodostaman hallintovallan keskittymän ja laajemmassa merkityksessä sillä tarkoitetaan valtioneuvoston yleisistunnon ja ministeriöiden muodostamaa hallitus- ja hallintoasioiden päätöksentekoelintä. Toimeenpanovalta kuuluu perustuslain mukaan valtioneuvostolle, toisin sanoen se panee eduskunnan ja tasavallan presidentin päätökset täytäntöön ja antaa asetuksia. Valtioneuvostolla on oikeus antaa asetuksia laissa säädetyissä asioissa.
Parlamentarismin periaatteen mukaisesti valtioneuvoston on nautittava eduskunnan luottamusta (PeL 3 §).
Valtioneuvosto antaa yhdessä presidentin kanssa esitykset eduskunnalle ("hallituksen esitys"). Hallituksen istunnosta käytetään nimitystä "presidentin esittely".
Kesäkuun 22. päivästä 2011 alkaen valtioneuvoston muodostaa Kataisen hallitus.
Nimitystä valtioneuvosto on käytetty vuoden 1918 lopulta, Ingmanin I hallituksen muodostamisesta lähtien. Sitä ennen Suomen hallituksista oli käytetty nimeä senaatti.
Koostumus.
Valtioneuvostoa johtaa pääministeri, hänen apunaan on valtioneuvoston kanslia, ministeriö, joka vastaa pääministerin johdolla hallitusohjelman toimeenpanon valvonnasta ja avustaa pääministeriä valtioneuvoston johtamisessa. Valtioneuvoston kanslia vastaa Suomen EU-politiikan yhteen sovittamisesta ja käsittelee EU:n kehittämistä. Valtioneuvoston kanslia turvaa kaikissa olosuhteissa pääministerin ja hallituksen toimintaedellytykset.
Presidentti nimittää ministerit pääministerin esityksestä. Ministeriksi nimitettävien on oltava lain mukaan "rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja" Suomen kansalaisia. Ministerien ei tarvitse olla kansanedustajia. Ministerit ovat virkatoimistaan vastuullisia eduskunnalle, ministerien ja koko hallituksen on nautittava eduskunnan luottamusta.
Suomessa on nykyisin 12 ministeriötä. Ne vastaavat toimialallaan lainsäädännön valmistelusta ja valtioneuvostossa päätettävien asioiden valmistelusta.
Valtioneuvostossa voi olla myös enemmän ministereitä kuin ministeriöitä on. Osin tämä johtuu tehtävien jakamisesta ja osin salkuttomista ministereistä, joita nimitetään valtatasapainon takia.
Valtioneuvoston jäsenten palkkiot ja etuudet.
Valtioneuvoston jäsenille maksetaan tehtävän asianmukaisen hoitamisen vaatima palkkio. Palkkio vastaa suuruudeltaan eduskunnan varapuhemiehelle maksettavaa palkkiota, joka on 1. toukokuuta 2011 alkaen 9 729 euroa kuukaudessa. Pääministerin palkkio on kuitenkin 11 675 euroa kuukaudessa. Palkkio on veronalaista ansiotuloa.
Valtioneuvoston jäsenellä on kalenterivuosittain oikeus vuosilomaan rinnastettavaan 30 päivän vapaaseen, jonka sijoittumisesta päättää valtioneuvoston yleisistunto. Jos valtioneuvoston jäsen ei voi pitää vapaataan, se korvataan hänelle rahamääräisenä. Valtioneuvoston jäsenelle maksetaan myös lomarahaa.
Valtioneuvoston jäsenen virka-autopalvelusta sekä kuljetus- ja turvallisuusjärjestelyistä määrätään valtioneuvoston kanslian päätöksellä.
Valtioneuvoston jäsenelle korvataan tehtävien hoitamisesta aiheutuneet ylimääräiset kohtuulliset kustannukset valtioneuvoston kanslian päätöksellä.
Valtioneuvoston jäsenen tehtävään liittyy oikeus maksuttomaan matkustamiseen. Tämä ei ole veronalaista tuloa. Valtioneuvoston jäsenten virkamatkat korvataan samankaltaisella tavalla kuin valtion virkamiesten matkakustannusten korvaamisesta on sovittu.
Oikeuskanslerinvirasto.
Valtioneuvoston yhteydessä toimiva oikeuskansleri ja oikeuskanslerinvirasto valvoo valtioneuvoston, sen jäsenten ja presidentin päätösten ja toimenpiteiden lainmukaisuutta.
Valtioneuvoston toiminnan laillisuusvalvonta suoritetaan ensisijaisesti tarkastamalla yleisistuntojen ja tasavallan presidentin istuntojen esittelylistat ennakolta siten, että havaitut virheet voidaan korjata.
Vuonna 2003 tarkastettiin noin 2 300 lista-asiaa.


Aaltokeskus.
Kirjaston vuosittaiset poistokirjamyyjäiset Aaltokeskuksen Kansalaistorilla
Lakeuden risti on toinen Seinäjoen kirkoista. Sen kellotornin korkeus on 65 metriä.


Jouppila.
Jouppila on Seinäjoen keskustan läheisyydessä sijaitseva asuinalue. Alueella on Seinäjoen korkein kohta, Jouppilanvuori (118 metriä merenpinnasta) ja urheilukeskus, jossa on muun muassa tenniskentät, kaksi jäähallia ja täysimittainen luistelustadion. Jouppilan alueella joen rannassa on myös Seinäjoen teknologia- ja yliopistokeskus Frami. Jouppilan asuinalueella on pääasiassa omakotitaloja.


Rautaruukki.
Rautaruukki tarkoittaa varhaista, raudan valmistukseen ja jalostukseen erikoistunutta tehdaslaitosta. Suomen teollinen kehitys alkoi rautaruukeista, joista ensimmäisiä perustettiin jo 1600-luvulla.
Suomalaisten rautaruukkien masuunit käyttivät järvimalmia pitkälle 1800-luvun lopulle, kunnes rautakaivosten rautamalmi syrjäytti sen raudan raaka-aineena.
Rautaruukkien ympärille kehittyi kokonaisia kyläyhteisöjä. Nykyäänkin tunnettuja, kunnostettuja ruukkialueita ovat mm. Pohjassa sijaitsevat Fiskarsin, Antskogin ja Billnäsin ruukit.


Taloustieteen koulukunnat.
Taloustieteessä on useita erilaisia koulukuntia, joilla on erilaisia käsityksiä taloustieteen metodologiasta, teoreettisesta perustasta tai talouden toiminnasta. Puhuttaessa koulukuntien näkymyseroista viitataan yleensä näkemyseroihin makrotaloustieteestä. Siinä tunnetuin jako syntyi 1970-luvulla, jolloin monetaristit kyseenalaistivat siihen asti vallinneen keynesiläisen teorian.
Nykyään taloustieteen voi katsoa jakautuvan valtavirran hyväksymään teoriapohjaan, jota opetetaan lähes kaikissa yliopistoissa sekä useisiin pieniin koulukuntiin. Valtavirtana mikrotaloustieteessä uusklassisen koulukunnan yhtenäistä teoriaa yksittäisten taloudellisten toimijoinen käyttäytymisestä ja niiden aggregoimisesta koko kansantalouden tasolle. Yleensä taloustieteilijät hyväksyvät markkinahäiriöiden olemassaolon.
Makrotaloustieteessä katsotaan yleisesti, että teorialla tulee olla mikrotaloudelliset perusteet. Makroteorian hajanaisuuden vuoksi erilaisille lähestymistavoille on enemmän tilaa kuin mikroteorian puolella. Valtavirtana voidaan pitää uusklassisen koulukunnan ja keynesiläisen koulukunnan yhdistelmää. Valtavirran sisällä on erilaisia näkemyksiä on siitä, kuinka tehokasta keynesiläinen elvytyspolitiikka on. Monetaristit Milton Friedmanin johdolla suhtautuvat elvytykseen erityisen krittisesti. Uuskeynesiläiset ovat taas omaksuneen uusklassisen teoriapohjan malleilleen, mutta painottavat analyysissaan keynesiläisiä teemoja kuten hinta- ja palkkajäykkyyttä.
1960-luvulla keynesiläiset ja monetaristit kiistelivät inflaation syistä ja vaikutuksesta työllisyyteen (ks. Phillipsin käyrä), rahan kysynnän korkojoustosta ja siitä, onko finanssipolitiikalla toivottua vaikutusta kokonaiskysyntään. Professori Vesa Kanniaisen mukaan empiiriset tosiasiat ratkaisivat kiistan monetarismin voittoon ja keynesiläisten usko rahapolitiikan ylivertaiseen kykyyn hoitaa työttömyysongelma on kuollut.
Vuosien 2007-2008 finanssikriisin jälkeen jotkut taloustieteilijät kuten Nouriel Roubini ovat arvioineet, että onnistunutta talouspolitiikkaa ei voida harjoittaa, jos otetaan johtotähdeksi vain toinen näistä teorioista.
Heterodoksiset koulukunnat.
Heterodoksisia koulukuntia yhdistää se, että niillä on jyrkästi valtavirtataloustieteestä poikkeavia näkemyksiä. Niiden keskinäiset näkemyserot ovat vielä suurempia. Monet koulukunnista syntyivät marginalismin vallankumouksen jälkeen 1800-luvun lopussa. Useat niistä ovat edelleen olemassa, mutta niiden vaikutus on hyvin heikko verrattuna valtavirtaan. Tärkeimmät näistä koulukunnista ovat institutionaalinen taloustiede, marxilainen taloustiede ja itävaltalainen taloustiede.
John Hicksin muodostaman keynesiläisyyden ja uusklassisen taloustieteen synteesin jälkeen keynesiläisyys siirtyi osaksi taloustieteen valtavirtaa. Tiukimmat keynesiläiset valtavirran kriitikot ovat muodostaneet jälkikeynesiläisen koulukunnan.
Useimmat heterodoksisista koulukunnista ovat kapitalsmin kriitikoita, mutta itävaltalainen taloustiede on näistä poikkeus. Itävaltalaisen taloustieteen edustajat, pääosassa Ludwig von Mises, kehittivät prakseologiaksi kutsutun opin, jonka mukaan ihmisen toiminta on redusoitavissa filosofisen logiikan perusteisiin. Nykyään tyypilliset itävaltalaisen taloustieteen kannattajat ovat rothbardilaisia anarkokapitalisteja, mutta useimmat liberaalit taloustieteilijät kuten Bryan Caplan ja Milton Friedman ovat argumentoineet koulukunnan keskittyvän liian vähän valtavirtataloustieteelliseen empiiristen havaintojen käsittelemiseen ja teoretisointiin.
Historiallinen tai preussilainen koulukunta puolestaan puolusti näkemystä, jota he kutsuivat historisismiksi. Sen mukaan historian tarkastelu on yhteiskunnan ja talouden lainalaisuuksien selvittämisen päälähde. Koska talouden toiminta on kulttuurista riippuuvaista eivät he hyväksyneet taloustieteen teoreemoista johdettuja tuloksia.
Tuoreempia koulukuntia ovat muun muasssa evolutionaarinen, feministinen, vihreä taloustiede ja Ekonofyysikot.


Kalevan kirkko.
Kalevan kirkko on vuosina 1964–1966 rakennettu moderni kirkkorakennus Kalevan kaupunginosassa Tampereella. Sen suunnittelivat arkkitehtipariskunta Raili ja Reima Pietilä. Kalevan kirkko on Kalevan ja koko Tampereen tunnetuimpia nähtävyyksiä.
Historia.
Kalevan seurakunta perustettiin Tampereelle vuonna 1953, mutta seurakunta sai oman kirkon vasta 1966.
Vuonna 1959 Tampereen evankelis-luterilaisten seurakuntien kirkkohallintokunta julisti kilpailun, jossa arkkitehteja pyydettiin suunnittelemaan Kalevassa sijaitsevalle Liisankalliolle suuri, monumentaalinen kirkkorakennus Kalevan seurakunnan käyttöön. Kilpailuun otti osaa kaikkiaan 49 työtä. Näiden töiden joukosta valittiin jatkokäsittelyyn arkkitehti Reima Pietilän suunnittelema ehdotus "Hellitä mäkivyötä, meridiaani". Ehdotuksessa oli otettu vaikutteita kristillisestä symbolista: kirkon pohjapiirros muistuttaa kalaa.
Raili ja Reima Pietilän suunnittelema kirkko on yksi Suomen omaperäisimmistä kirkkorakennuksista ja kuuluu Tampereen kuuluisimpiin nähtävyyksiin.
Varsinaisen suunnitteluvaiheen Reima Pietilä hoiti yhdessä vaimonsa arkkitehti Raili Pietilän kanssa. Kirkko on kokonaisuudessaan, sisustusta myöten Pietilöiden suunnittelema. Toteutusvaiheessa rakennusta pienennettiin kilpailuehdotuksesta noin 15 prosenttia.
Kirkon rakennustyöt aloitettiin 1964, ja rakennus valmistui vuonna 1966. Kalevan kirkko vihittiin lopulta käyttöön elokuussa 1966, kun seurakunnan perustamisesta oli kulunut jo kolmetoista vuotta.
Kirkkorakennus.
Kalevan kirkko on Suomen mittakaavassakin varsin omaperäinen rakennus ja se suojeltiin vuonna 2006. Museovirasto on luonnehtinut sitä seuraavasti: "uudemman kirkkoarkkitehtuurin monumentaalisin esimerkki Suomessa". Kirkon seinät ovat pystysuorat ja korkeat. Sisätiloissa on käytetty paljon puupintoja ja rakennuksen ulkoseinien väri on sama kuin valkaisemattomalla pellavalla. Pystysuorat, lattiasta kattoon yltävät ikkunat antavat runsaasti valoa ja korostavat seinien katedraalimaista korkeutta. Kirkolle onkin ominaista avaruus, valoisuus ja pitkät sisänäkymät.
Kirkkoa on sen ulkomuodon vuoksi kutsuttu myös nimillä "Sielujen siilo" tai "Viljasen (vilja)siilo" silloisen Kalevan kirkkoherran Paavo Viljasen mukaan.
Pinta-alaa kirkossa on 3 600 m², kokonaistilavuus on 47 000 m³. Salin lisäksi rakennuksessa on kokoontumistiloja ja muita tiloja. Kalevan kirkko on suosittu ehtoollis- ja jumalanpalveluskirkko, joka tarjoaa mahdollisuuksia myös muuhun seurakuntatyöhön.
Rakenne.
Kalevan kirkko on rakennettu betonista liukuvalumenetelmällä. Menetelmä oli 1960-luvulla poikkeuksellinen erityisesti sakraalirakennuksiin käytettynä. Rakennuksen rungossa on betonia kaikkiaan 4 500 m³ ja terästä 150 tonnia. Seinien liukuvalu kesti 12 vuorokautta.
Rakennuksen teräsbetonisten kattopalkkien leveys on neljä metriä, ja niitä on kymmenen metrin välein. Pisin palkeista on 35-metrinen. Kirkossa on kaikkiaan 18 lattiasta kattoon ulottuvaa suurta ikkunaa, joiden ruudut ovat umpiolaseja, kaikki eri kokoisia. Myös ulko-ovia on 18 kappaletta.
Kirkon koko julkisivu on vaaleaa tiiltä. Tiilet on poltettu seitsemästä erilaisesta englantilaisesta savilajista. Tiiliskiviä tarvittiin kaikkiaan 8 000 m² eli 150 000 kappaletta. Kilpailuehdotuksessa rakennus oli betonipintainen ja tiilet oli sijoitettu kirkon ulkoseinien sisäpintaan, mutta ne siirrettiin rakennuksen julkisivuun, kun kävi ilmeiseksi, että betoniraudoitukset olisivat ajan kuluessa aiheuttanut ulkoseiniin ruostevalumia.
Kirkossa on ilmakeskuslämmitys. Ulkoseinän ja lattian taitteessa on rakoja, joista lämmitysilma puhalletaan sisään. Kirkkosalissa ilmanpoisto tapahtuu keskikäytävän penkkien alla olevien laatikkomaisten venttiilien kautta.
Julkisivun kaartuvaa, korkeaa seinäpintaa ja ikkuna.
Kalevan kirkon alttari ja urut. Vasemmalla näkyy alttariveistos Särkynyt ruoko.
Koko.
Kirkkosalin tilavuus on 36 000 m³ ja kokonaispinta-ala 1 200 m². Korkeutta salilla on vaikuttavat 30 metriä, ja istumapaikkoja löytyy 1 120 kappaletta, näistä 115 kuoron käyttöön.
Kirkkosalin pääovelta kertyy alttarille matkaa noin 50 metriä. Salin lattia laskee puoli metriä alttaria kohti kuljettaessa. Tämä varmistaa hyvän näkyvyyden kaikista salin osista. Kirkkosalin lattiatiilet on valmistettu Suomessa, ja ne muistuttavat väriltään kosteaa rantahiekkaa.
Sisustus.
Kalevan kirkon alttari ja alttariveistos "Särkynyt ruoko".
Pietilät suunnittelivat kirkkorakennuksen ohella myös kirkkosalin sisustuksen ja alttariveistoksen. Alttari, penkit ja urkufasadi on valmistettu suomalaisesta männystä. Myös kirkon sisällä voi huomata perinteisestä poikkeavan tyylin. Alttarin risti ei ole suora, vaan sillä on hieman kumartuva asento, joka symboloi siunausta ja suojaamista. Alttarikaide poikkeaa perinteisestä, koska se kaartuu kohti kirkkosalia eikä alttaria, kuten tavallisesti. Alttarivaatteessa ovat kirjaimet alfa ja omega, kreikkalaisten aakkosten ensimmäinen ja viimeinen kirjain, jotka merkitsevät, että Jeesus on ensimmäinen ja viimeinen.
Alttariveistos on vuodelta 1969 Reima Pietilän "Särkynyt ruoko", ja veistoksen innoitus on tullut Raamatun jakeesta Jesajan kirjasta:"Särjettyä ruokoa hän ei muserra".
Valot on suunnattu joko ylhäältä alas tai alhaalta ylös ja niiden kirkkautta voidaan säädellä. Salin seinissä on muutama luukku aputiloihin mahdollisia televisiokuvauksia varten.
Ikkunoiden puhdistuksessa käytetään apuna käsikäyttöistä huoltohissiä. Ikkunasyvennyksissä on tikkaat, joita käytetään apuna vaihdettaessa kirkon lamppuja.
Urut ja äänentoisto.
Kalevan kirkon urut on valmistettu Kangasalan urkutehtaassa. Niissä on 41 äänikertaa, kolme sormiota ja jalkio. Urkujen 16 metriä korkea julkisivu on Pietilöiden suunnittelema. Urkujen koneisto on osittain mekaaninen ja osittain sähköpneumaattinen. Uruissa on kaikkiaan 3 500 pilliä, joista suurin on 6,3 metriä pitkä. Pienimmällä on pituutta vain 1,5 senttiä.
Kirkkosalissa on myös kahdeksan kaiutinta ja 5–6 jumalanpalveluksissa käytettävää mikrofonia.
Kellotorni.
Kalevan kirkon laella kohoaa ristimäiseksi muotoiltu kellotorni. Se toimittaa tavallaan kirkon katolla yhtä aikaa sekä kellotornin että ristin virkaa, sillä rakennuksen ulkosivulla ei ole nähtävissä yhtään tavanomaista ristiä. Kellotornissa on kolme Länsi-Saksassa valmistettua kelloa, jotka painavat 1 300 kg, 840 kg ja 550 kg. Kellojen äänet ovat e-g-a, ja niillä soitetaan joka päivä kello 12 "Rauhankelloiksi" kutsutut lyönnit, jotka ovat lainaus unkarilaisesta perinteestä.
Sijainti.
Kalevan kirkko sijaitsee keskellä avointa puistoaluetta. Kirkon viereen pystytetty Kalevala-muistomerkki näkyy kuvassa rakennuksen vasemmalla puolella.
Kalevan kirkko sijaitsee Liisankalliolla Kalevan kaupunginosassa Teiskontien ja Sammonkadun välissä. Kirkkoa ympäröivä Liisanpuisto on avointa aluetta, jolla on vain vähän puita. Tämä antaa kirkolta hyvän näkyvyyden lähiympäristöön. Hyvää näkyvyyttä korostaa entisestään se, että kirkko kohoaa ympäristöään korkeammalla pienen mäen päällä.
Kalevala-muistomerkki.
Liisanpuistossa Kalevan kirkon länsipuolella kohoaa 4,5 metriä korkea Kalevala-muistomerkki, jonka on suunnitellut Terho Sakki. Pronssisen veistoksen valmistusta siirrettiin Kalevan kirkon rakennustöiden takia ja se paljastettiin 30. syyskuuta 1973. Veistos kuvaa maailman syntyä sotkan munasta. Sakki sai ajatuksen veistoksensa ulkonäköön sen vieressä kohoavalta kirkolta. Kuvanveistäjä halusi luoda veistoksessaan vastakohdan kirkon pystysuorille pinnoille. Ulkonäkönsä vastakohtaisuuden lisäksi Kalevan kirkossa ja Kalevala-muistomerkissä kohtaavat Kalevala ja luterilainen kristinusko.
Aiheesta muualla.
Kirkko


Ilkka-Yhtymä.
Ilkka-Yhtymä Oyj on eteläpohjalainen viestintäyhtymä, jonka toimipaikat sijaitsevat Seinäjoella ja Vaasassa. Konsernin liikevaihto on 50 miljoonaa € ja liikevoitto oli 17,6 milj. € (2011). Toimitusjohtajana toimii Matti Korkiatupa.
Ilkka-Yhtymä Oyj toimii emoyhtiönä kustannusyhtiö I-Mediat Oy:lle (Ilkka-Yhtymä-konsernin kolmessa eri yhtiössä, Vaasa Oy, Sanomalehti Ilkka Oy, Pohjanmaan Lähisanomat Oy, harjoitettu kustannustoiminta keskitettiin yhteen kustannusyhtiöön 1.1.2010.)sekä painotoimintayhtiö I-print Oy:lle.
Ilkka-yhtymä omistaa mediakonserni Alma Mediasta noin 30 prosenttia.


Syndikalismi.
Syndikalismi on sosialistisen työväenliikkeen aatesuunta, joka perustuu ammattiyhdistystoimintaan. Syndikalismi syntyi Ranskassa 1800-luvun lopulla jatkona anarkisti Pierre-Joseph Proudhonin perustamalle ammattiyhdistyssosialismille. Se pyrkii tuotantovälineiden haltuunottoon voimakeinoin ja poliittiseen valtaan käyttäen keinonaan ammattiyhdistysten joukkovoimaa, sekä sitä kautta toteuttamaan sosialismin.
Syndikalistinen ammattiyhdistysliike on ollut toimintatavoiltaan radikaalinen ja suosinut pitkällekin menevää suoraa toimintaa tavoitteidensa saavuttamiseksi. Sen tärkeimpinä keinoina ovat olleet lakot, jotka tapaavat olla yllättäviä ja joilla usein pyritään aiheuttamaan vahinkoa, sekä jopa suoranainen sabotaasi ja vastaava. Kaikesta tästä huolimatta aate pysyi suhteellisen maltillisena, luottaen pikemminkin ammattiliittojen yhdistämien työläisten joukkovoimaan painostuskeinona ennemmin kuin suoranaiseen vallankumouksellisuuteen. Syndikalismin ero kahteen muuhun tasa-arvoa ajavaan liikkeeseen, sosialismiin ja kommunismiin, ilmeni sen painottumisena työväestön yhteiskunnalliseen toimintaan osana teollisen työ ammattiliittoa, toisin kuin muiden korostamassa työväestön poliittisessa toiminnassa puolueissa ja kansanliikkeissä.
Tärkein vaikuttaja syndikalismin teoriaan oli ranskalainen filosofi Georges Sorel, jonka näkemyksen mukaan proletariaatin myöntyminen sopimuksiin porvariston kanssa ei ollut oikea tie tasa-arvoiseen yhteiskuntaan. Sen sijaan ammattiliittojen tulisi lakkojen ja yleislakon avulla horjuttaa porvarien ja kapitalistien valtaa johtaen yhteiskunnan kriisiin. Kriisi johtaisi tuotantovälineiden siirtymiseen yhteisomistukseen, ja tämän uuden tuotantojärjestelmän yhteenliittymä, syndikaatti, muodostaisi uuden yhteiskunnan taloudellisen perustan. Sana syndikaatti (, alkujaan kreikkaa) tarkoittaa yhteenliittymää, työväenyhdistystä ja ammattiliittoa.
Syndikalismin aate levisi 1900-luvun alussa laajalle ammattiyhdistyspiireissä etenkin Ranskassa. Sillä oli paljon kannatusta myös useissa Etelä-Euroopan maissa, Latinalaisessa Amerikassa sekä Yhdysvalloissa. Syndikalismi oli merkittävä aatesuunta koko 1900-luvun ensimmäisen puoliskon ajan, mutta useimmissa maissa se alkoi nopeasti jäädä syrjään jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen, menettäessään asemiaan marxilaisille suuntauksille. Lisäksi fasismi ja muut oikeistolaiset liikkeet pitivät sitä yhtenä päävihollisistaan. Toisen maailmansodan alettua syndikalismi käytännöllisesti katsoen hävisi.
Syndikalismista eronneista liikkeistä huomattavin on anarkosyndikalismi, yhdistelmä anarkismia ja syndikalismia. Ranskalaisen syndikalismin eräillä vaikuttajilla (esimerkiksi Fernand Pelloutier) oli yhteyksiä anarkismiin, ja tämä yhdistelmä tuotti uuden vallankumouksellisen poliittisen suunnan, joka osittain jopa jätti edeltäjänsä varjoonsa. Anarkosyndikalismi keskittyi Espanjaan, jossa se jo 1900-luvun alussa nousi yhdeksi tärkeimmistä poliittisista voimista, ja oli tässä asemassa vielä Espanjan sisällissodassa. Sittemmin syndikalismi ja sen sivujuonne ovat lähestyneet toisiaan, ja niiden yhteisenä kansainvälisenä ammattiliittona on 1905 perustettu IWW.


Valio.
Valio Oy on 18 suomalaisen maidontuottajaosuuskunnan omistama yritys, joka jalostaa ja markkinoi pääasiassa maitopohjaisia tuotteita. Valioryhmään näistä 18:sta osuuskunnasta kuuluu yhdeksän osuuskuntaa, joissa on noin 8 400 maidontuottajaa. Valio on Suomen suurin maidonjalostaja ja vastaanottaa 86 prosenttia Suomessa tuotetusta maidosta. Liikevaihdosta, joka oli 1,9 miljardia euroa vuonna 2011, yli kolmannes kertyy ulkomaantoiminnoista. Päätuoteryhmät ovat tuoremeijerituotteet, juustot, rasvat, mehut, maitojauheet ja demineralisoidut herajauheet sekä suurkeittiötuotteet. Vuonna 2011 Valio teki päätöksen, että kaikki maitopohjaiset Suomessa Valio-tuotemerkillä myytävät tuotteet valmistetaan suomalaisesta maidosta. Pakkausmerkinnästä voi todentaa tuotteen pakanneen meijerin. Pääkonttori sijaitsee Helsingin Pitäjänmäessä. Toimitusjohtajana on toiminut Pekka Laaksonen elokuusta 2007 alkaen.
Valio työllisti vuonna 2010 Suomessa ja ulkomailla noin 4 500 henkilöä, ja sillä on Suomessa 15 tuotantolaitosta. Virossa tuotantolaitoksia on kaksi ja lisäksi Moskovassa on jakeluterminaali ja sulatejuustola.
Valio erosi vuoden 2012 alusta Elintarvikeliitosta ja perusti itse uuden etujärjestön, Maidonjalostajien ja meijeritukkukauppiaiden liitto (MML). Muutoksen tavoitteena on hakea parempia vaihtoehtoja Valion etujen ajamiseksi. Tutkimuksessa tehdään yhteistyötä yliopistojen kanssa maidon terveysvaikutusten selvittämiseksi. Valion terveysvaikutteinen maitohappobakteeri on lisensoitu LGG-brändillä kymmeniin maihin. Suomessa tätä probioottia käytetään Valio Gefilus -tuotteissa. Valio on myös Suomen suurin lämpötilasäädeltyjen tuotteiden jakelija.
Historia.
Yrityksen entinen logo 1990-luvulta vuoteen 2008.
Valion perusti 1905 17 osuusmeijeriä tavoitteena edistää ja valvoa vientivoin laatua. Silloinen nimi oli "Voivienti-osuusliike Valio r.l." Toiminta alkoi Hangossa ja tärkein vientimaa oli Englanti.
Toimiala laajeni voista muihin maitotuotteisiin 1909, ja vasta 1920-luvulla Valion kotimaan kauppa oli laajempaa kuin ulkomaan kauppa. Nykyään tuotteita on noin 1100.
Nobelin kemianpalkinnon ainoa suomalainen saaja Artturi Ilmari Virtanen oli Valion laboratorion johtaja noin 50 vuotta ja Valion tutkimuksen ja tuotekehitysperinteen luoja. Professori Virtanen palkittiin Nobel-palkinnolla 1945, aiheena erityisesti AIV-rehun valmistusmenetelmä ja sen pH-periaate. Säilörehun merkitys karjataloudelle ja sitä kautta koko kansanravitsemukselle pulavuosina tiedostettiin laajalti.
Liikkeen nimi muutettiin vuonna 1955 muotoon "Valio Meijerien Keskus­osuus­liike". Se oli osuuskunta vuoteen 1992 saakka, jolloin se muutettiin Valio Oy -nimiseksi osakeyhtiöksi.
Valio myi jäätelöliiketoimintansa vuonna 2004 sveitsiläiselle elintarvikealan yritykselle Nestlélle. Nestlé sai samalla pitkäaikaisen sopimuksen Valiojäätelö-nimen käyttämiseen. Samana vuonna Valio myi lastenruokaliiketoimintansa hollantilaiselle Royal Numicolle.
Vuonna 2005 avattiin Kampin keskukseen Valion baari. Toinen Valion baari avattiin Helsingissä Linnanmäellä vuonna 2007. Baareissa käytettävän Kukkamaito-kuosin on suunnitellut Paola Suhonen. Molemmat Valion baarit suljettiin myöhemmin.
Tytäryhtiöt.
Valio Oy:llä on ulkomailla seitsemän tytäryhtiöitä; Venäjällä, Ruotsissa, Virossa, Yhdysvalloissa, Latviassa, Liettuassa ja Kiinassa. Valion henkilöstöstä noin 800 työskentelee ulkomailla.
Valion tuotteita.
Valion levitteitä ovat Valio Oivariini ja Valio KevytLevi. KevytLeviä on valmistettu vuodesta 1987 lähtien. Vuonna 1999 Voilevin nimi muutettiin KevytLeviksi voimaan tulleen EU-säädöksen takia, joka kielsi rasvatuotteiden harhaanjohtavan markkinoinnin. Esimerkiksi voin kaltainen tuote, joka ei ole tehty kokonaan maidosta, ei saa olla nimetty siten, että sitä voisi luulla voiksi. Koska Voimariini ja VoiLevi eivät ole voita, vaan maitorasva-kasviöljyseoksia Valio muutti niiden nimet Oivariiniksi ja KevytLeviksi.
1990-luvun lopulla Valio tutki ja kehitti laktoosittomien tuotteiden valmistusmenetelmää. Ensimmäinen laktoositon tuote, kevytmaitojuoma, tuli myyntiin 2001. Koska laktoosi on maidon merkittävä aineisosa, EU-lainsäädäntöä on tulkittu niin että laktoositonta maitoa tulisi kutsua maidon sijaan laktoosittomaksi maitojuomaksi. Seuraavina vuosina laktoositon tuoteperhe laajeni sisältämään muun muassa ruuanvalmistustuotteita ja välipaloja.
Vuonna 2010 markkinoille tuli enemmän proteiinia, kalsiumia ja D-vitamiinia sisältävä Valio Plus Maito sekä Valio Olo -jogurtti.
Vuonna 2012 Valio aloitti jälleen imeväisikäisten tuotteiden valmistuksen Turengin tehtaassaan.
Muita tuotteita.
Suluissa vuosi, jolloin tuote on tullut markkinoille.


RuneQuest.
RuneQuest on roolipeli, jonka suomennos julkaistiin ensimmäisen kerran 1988. RuneQuestin säännöt liittyivät alun perin myyttiseen fantasiamaailma Gloranthaan, jossa taikuus ja jumalat ovat todellisia. RuneQuest sopii silti myös muiden fantasiamaailmojen pelaamiseen, ja on sitä sovellettu jopa historiaan, nykymaailmaan ja tulevaisuuteen sijoittuvissa peleissä.
Säännöt.
Seuraava sääntöjen kuvaus koskee Ace-Pelien julkaisemaa suomenkielistä RuneQuestin versiota. Se eroaa RuneQuestin englanninkielisestä toisesta versiosta joiltakin osin.
RuneQuestin sääntöjen pyrkimyksenä on mallintaa simuloida realistista todellisuutta yksinkertaisesti. RuneQuestissa on seitsemän hahmoa kuvaavaa ominaisuutta: voima (VMA), ruumiinrakenne (R-R), koko (KOK), äly (ÄLY), mahti (MHT), näppäryys (NPP) ja ulkonäkö (ULK). Ominaisuuksien arvo on ihmisellä tavallisesti 3:n ja 18:n välillä mutta voi olla suurempi tai pienempikin. Mitä suurempi ominaisuus on, sitä enemmän ihminen on ominaisuutta kuvaavan asian kaltainen, esimerkiksi suurikokoinen tai älykäs.
Ominaisuuksien perusteella lasketaan useita muita muuttujia, jotka vaikuttavat hahmon kykyihin, kestävyyteen, maagiseen voimaan jne. Kyvyt kuvaavat RuneQuestissa hahmon osaamia taitoja, ja niiden prosenttiarvot ovat yleensä 0:n ja 100:n välillä; joskus ne voivat olla jopa yli 100:n. Jälleen korkeampi kykyarvo tarkoittaa paremmin hallittua kykyä. Kykyjä ovat esimerkiksi Kiipeily, Puhetaito, Yleistieto, Laadi, Kuuntelu ja Hiipiminen. Myös aseiden käyttämiseen käytetään samantapaisia kykyjä.
Kun hahmo yrittää tehdä jotakin kykyä käyttämällä, toimen onnistuminen ratkaistaan arpomalla nopilla luku 1:n ja 100:n väliltä. Jos luku on alle kykyarvon tai sama kuin kykyarvo, tekeminen onnistuu. Mikäli heitto on yli kykyarvon, se epäonnistuu. Erittäin matalilla ja korkeilla arvoilla on erityisiä seurauksia: kriittisiä tai erikoisia onnistumisia tai kompurointeja.
RuneQuestissa taikuus on varsin yleistä. Taikuutta mallinnetaan loitsuilla, joiden kuvaukset kertovat, mitä tietyn taian tekemisestä seuraa. RuneQuestin perustaikuuslajit ovat hengiltä opittava henkitaikuus, jumalien tarjoama riimutaikuus ja maailmankaikkeuden lakien tuntemiseen perustuva velhotaikuus.
Historia.
RuneQuestin ensimmäinen version julkistettiin Origins '78 -tapahtumassa, ja sen julkaisija oli yhdysvaltalainen peliyritys Chaosium. RuneQuestin kehittäjiä ovat mm. Steve Perrin, Ray Turner, Steve Henderson, Warren James, Greg Stafford, Lynn Willis, Sandy Petersen ja Charlie Krank.
RuneQuestissa oli julkaisuhetkellä joitakin aivan uusia piirteitä: säännöissä ei ollut hahmoluokkien rajoituksia, kyvyt kehittyivät käytettyjen taitojen mukaan, ja pelihahmoilla ja ei-pelihahmoilla saattoi molemmilla olla täydelliset numerotiedot. Myös maailman kuvaus oli yksityiskohtaista ja lukuisista kulttuureista vaikutteita ammentavaa.
RuneQuestin englanninkielinen ensimmäinen ja toinen versio olivat sidoksissa Gloranthaan, joka oli esiintynyt jo aikaisemmin Chaosiumin julkaisemissa lautapeleissä White Bear and Red Moon ja Nomad Gods. Chaosium julkaisi RuneQuestiin lukuisia lisäkirjoja, jotka kuvasivat Gloranthan maailmaa RuneQuestin sääntöjen kautta.
1980-luvun alkupuolella Chaosium solmi Avalon Hill -peliyrityksen kanssa sopimuksen RuneQuestin kolmannesta versiosta. Avalon Hill julkaisi 1984 RuneQuestin kolmannen version, joka poikkesi useissa suhteissa ensimmäisestä ja toisesta versiosta. Kolmannessa versiossa kykymekaniikka oli muutettu täysin prosenttipohjaiseksi, Glorantha ei ollut enää oletusmaailma ja velhotaikuus oli luotu uudeksi taikuuslajiksi. Uudistukset jakoivat fanien mielipiteet: jotkut siirtyivät uuteen versioon, jotkut pitäytyivät vanhassa.
Avalon Hill julkaisi monia lisäosia RuneQuestiin, osa RuneQuestin toisen version kirjojen uusia. Vaikka monet kirjat liittyivät Gloranthaan, Avalon Hill julkaisi myös huomattavan määrän kirjoja, jotka sijoittuivat geneeriseen Fantasiamaahan. Avalon Hillin RuneQuest-version pohjalta Ace-Pelit julkaisi myös suomennetun fantasiaroolipeli RuneQuestin.
1990-luvun puolivälissä Chaosiumin ja Avalon Hillin välit rikkoutuivat, eikä suunnitteilla ollut RuneQuestin neljäs versio koskaan ilmestynyt. Avalon Hill ryhtyi suunnittelemaan uutta peliä nimeltä, jolla ei ollut mitään yhteyttä Gloranthaan. RuneQuest: Slayers jäi Avalon Hilliltä julkaisematta, mutta se laitettiin myöhemmin Internetiin ladattavaksi ilmaiseksi.
Gloranthaa varten uusi yritys nimeltä Issaries, Inc. loi oman uuden sääntösysteeminsä Hero Warsin, joka eroaa suuresti RuneQuestista ja painottaa tarinankerronnallisuutta ja elokuvamaisuutta. Pelin uusi versio on HeroQuest, jonka nimi viittaa jo RuneQuestissa lupailtuun heroquestingiin, sankarimatkaamiseen. Vaikka HeroQuest-kirjat eivät ole säännöiltään yhteensopivia RuneQuestin kanssa, niitä voi käyttää taustamateriaalina RuneQuestin pelaamiseen Gloranthassa.
Nykytilanne.
Chaosium kehitti RuneQuestin pohjalta useita muita roolipelejä, joita ovat mm. Cthulhun kutsu, Basic Role-Playing ja Stormbringer ja joista kaksi ensimmäistä ovat yhä myynnissä. Lisäksi RuneQuestin sääntömekaniikat ovat inspiroineet roolipelaajia luomaan omia RuneQuestin kaltaisia roolipelisääntöjään.
Moon Design Publication on julkaissut Chaosiumin luvalla joitakin RuneQuestin toisen version aikaisia kirjoja. Myös RuneQuestin fanit ovat kirjoittaneet paljon epävirallista materiaalia fanilehtiin ja Internet-sivuilleen. Kansainväliset postituslistat puolestaan liittävät RuneQuest-harrastajia yhteen.
Suomessa RuneQuestia Gloranthan, Hero Warsin ja HeroQuestin ohella tukee Kalikos – Suomen Glorantha-seura ry. Kalikos julkaisee omaa The Zin Letters -nimistä englanninkielistä lehteä. Suomessa monista muista maista poiketen RuneQuestin kirjoja on yhä hyvin saatavilla roolipeliliikkeistä.
Mongoose Publishing julkaisi uuden version RuneQuestistä elokuussa 2006. Uudet säännöt ovat Open Game License alaisia ja sääntödokumentit ovat ladattavissa vapaasti Mongoose Publishingin sivuilta. Mongoose Publishingin Runequestiin viitataan yleisesti lyhenteellä MRQ. Pelin nimi ja sen maailma Glorantha ovat lisensoitu Issaries, Inc. -yritykseltä.
Mongoose Publishing käyttää Runequest-sääntöjä myös muissa kuin Gloranthaan sijoittuvissa peleissään. Näitä ovat Lankhmar ja Slaine (vaativat Runequestin perussäännöt) sekä Hawkmoon ja Elric of Melniboné (sisältävät säännöt eivätkä vaadi muita kirjoja).


Olaus Petri.
Olaus Petri, latinalaistettu, alkuaan "Olof Persson",(6. tammikuuta 1493 – 19. huhtikuuta 1552) oli Wittenbergissä opiskellut ruotsalainen uskonpuhdistaja ja pappi. Hän saarnasi uskonpuhdistuksen puolesta ja käänsi Raamatun ruotsiksi. Olaus Petriä pidetään ruotsin kirjakielen isänä samaan tapaan kuin aikalaistaan Mikael Agricolaa suomen kielen isänä. Olaus Petri toimi 1531–33 Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan kanslerina. Häntä pidetään yleisesti Pohjoismaiden merkittävimpänä renessanssiajattelijana.
Olaus Petri laati lukuisia uskonnollisia kirjoituksia, mutta parhaiten hänet tunnetaan tuomarinohjeistaan, jotka julkaistiin ensi kerran painettuina vuonna 1616. Olaus Petrin tuomarinohjeet ovat olleet jo runsaan 360 vuoden ajan lakikirjan johdantona sekä Ruotsissa että Suomessa. Vuosisatojen kuluessa tuomarinohjeista on tullut olennainen osa pohjoismaista oikeusperinnettä. Oikeusfilosofiassa hänen ajatuksensa luetaan usein luonnonoikeudelliseen koulukuntaan kuuluviksi.
Olaus Petrin tuomarinohjeet.
Olaus Petrin tuomarinohjeet kuuluvat pitkään tuomareille annettavien ohjeiden perinteeseen, jonka edustajia löytyy jo Vanhasta testamentista ja Muinaisen Egyptin teksteistä. Ohjeet ovat Raamattun, roomalaiseen ja kanoniseen oikeustraditioon sekä germaanis-pohjoismaisiin perinnäistapoihin liittyviä, ja monet niissä esitetyt periaatteet ovat voimassa nykyisessäkin lainsäädännössä. Erityisesti mukana olevat jo kirjoittamishetkellä vanhat sananlaskut ovat muodostuneet suomalaisen kansanperinteen osaksi: "Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei voi olla lakikaan."
Tuomarinohjeita ei ole koskaan sellaisenaan vahvistettu lakiteksteiksi, mutta vanhan tavan mukaisesti nämä tuomarinohjeet painetaan nykyäänkin Ruotsissa ja Suomessa lakikirjojen alkusivuille.
Historioitsija.
Olaus Petri, humanisti ja uskonpuhdistaja, teki merkittävää työtä myös historiankirjoituksen parissa. Hänen työnsä rakentui antiikin ja keskiajan perinteille, mutta hän harrasti edeltäjiään ja aikalaisiaan vahvempaa lähdekritiikkiä, analysoi aiempaa laajemmin syy-seuraussuhteita ja vaati kaikkien henkilöiden toiminnan puolueetonta kuvaamista. Olaus Petri käytti ruotsia latinan sijasta ja kirjoitti akateemista yhteisöä laajemmalle yleisölle käyttäen selvää ja yksinkertaista kieltä.
Olaus Petrin näkökulmasta historioitsijan tehtävä oli kertoa totuuden kaikki puolet, niin hyvät kuin pahatkin. Historioitsijan velvollisuus Jumalaa kohtaan oli kertoa tapaukset niin kuin ne olivat sattuneet. Koska Jumala oli kaikkitietävä ja kaikkivaltias, olisi loppujen lopuksi pahasta väännellä totuutta. Olaus Petri arvosti empiriaa. Kun lähteet olivat niukkasanaisia tai epäselviä, oli parempi olla spekuloimatta. Kuulopuheita ja suullisia kertomuksia hän piti epäluotettavina ja niin helppoina vääristellä, että niitä ei voinut käyttää luotettavina lähteinä. Olaus Petri kiinnitti huomiota siihen, että ajan saatossa muistot haalistuvat ja että kertoja ei koskaan kerro tarinaa juuri siten kuin hän on sen kuullut. Keskiaikaiset historioitsijat puolestaan selvittivät kyllä joitain syysuhteita, mutta he eivät katsoneeet historioitsijoiden tehtävänä olevan kysyä, miksi jokin asia tapahtui. Sen sijaan heidän tehtävänään oli kertoa opettavainen ja mieluiten mukava kertomus. Yhteensattumusten tulkinta kuului filosofeille ja teologeille.
Juridisen kokemuksensa pohjalta Olaus Petri vaati historioitsijalta pitkälti samoja asioita kuin tuomarilta. Tuomarinohjeissaan hän määritteli nämä hyväksi yleissivistykseksi, asiantuntemukseksi, oikeudenmukaiseksi todistusten (lähteiden) arvioinniksi, tunteettomaksi puolueettomuudeksi ja syyttömyysoletukseksi. Olaus Petrin merkittävin ero antiikin historioitsijoihin, vaikka tämä ei ollutkaan hänelle ainutlaatuista, oli se, että hän käsitti historian lineaariseksi, eteneväksi prosessiksi, ei sykliseksi. Jumala oli kerran aloittanut maailman ja jonain tulevana hetkenä maailma myös loppuisi.
Olaus Petri vastusti katolista kirkkoa. Tämä näkyy siinä, miten hän irrottautui aiemmista historioitsijoiden tavoitteista. Olaus Petri ei hyväksynyt keskiaikaista ajatusta, jonka mukaan lähteen luotettavuus voitaisiin ratkaista sillä, että kirkko siunasi sen. Uskonpuhdistajana Olaus oli vapaampi paljastamaan korkeiden henkilöiden puolueellisia näkemyksiä, joita aiemmin pidettiin koskemattomina. Sovellettu yksilökohtainen metodi vaati historioitsijalta entistä suurempaa tutkimus- ja analysointipanosta. Esimerkkinä konkreettisesta asettumisesta aiempaa perinnettä vastaan toimii kuningas Maunu Eerikinpojan kuvaus. Historioitsijat olivat aiemmin katsoneet, että tämän kuninkaan hallituskausi oli alkanut hyvin, mutta muuttunut huonommaksi, kun kuningas lakkasi kuuntelemasta hengellisiä neuvonantajiaan, muun muassa pyhää Birgittaa. Pääasiallisena lähteenä tähän kritiikkiin oli "Revelationes coelestes", Birgitan ilmestysten muistiinpanot, jotka myöhemmin johtivat Birgitan kanonisointiin. Tässä yhteydessä Birgitta oli jäävi, sillä hänellä oli yhteiset intressit kuningas Maunua vastustaneen aatelin kanssa. Teoksessaan "En svensk krönika" Olaus Petri katsoikin suurimman osan kritiikistä aiheettomaksi esittämällä Birgitan näkemykset puolueellisena kiistakirjoituksena, jonka ainoana perusteena olivat ilmestykset. Näitä hän piti luterilaisen tulkinnan mukaisesti lähinnä ylitulkittuina unina. Birgitan neuvojen huomiotta jättämistä Olaus Petri ei myöskään pitänyt aiheena kritisoida kuningasta, sillä neuvot olivat lähinnä "naisen hataraa rupattelua" (), katolisen mystikon merkityksentöntä hourailua.
Olaus Petri halveksui myös Ruotsissa vallinnutta verhoamatonta ylpeyttä kunniakkaasta, mutta pohjimmiltaan myyttisestä ja spekulatiivisesta menneisyydestä. Silloisen näkemyksen mukaan gootit, jotka keskiajan alussa kulkivat läpi Euroopan perustaen useita kuningaskuntia ja ryöstäen Rooman, olisivat tulleet Ruotsista. Olaus Petri kritisoi näkemystä siksi, ettei sille ollut mitään todisteita. Hän katsoi myös, ettei ollut missään tapauksessa aihetta ylistää "joukkoa lurjuksia ja tyranneja, jotka ottivat toisten maita ja kaupunkeja, joihin heillä ei ollut mitään oikeutta." Itse hän piti parempana, ettei otettaisi kantaa kysymyksiin, joissa lähteet olivat liian epäluotettavia tai -selviä.


Arvid Järnefelt.
Arvid Järnefelt (s. 16. marraskuuta 1861 Pietari – k. 27. joulukuuta 1932 Helsinki) oli varatuomari ja kirjailija. Järnefeltin isä oli kenraali ja maaherra August Aleksander Järnefelt ja äiti vapaaherratar Elisabeth Järnefelt omaa sukuaan Clodt von Jürgensburg. Hänen sisaruksiaan olivat Aino Sibelius, taidemaalari Eero Järnefelt ja säveltäjä Armas Järnefelt. Arvid Järnefelt meni naimisiin Emilia Fredrika Parviaisen kanssa Jyväskylässä 6. syyskuuta 1884. Heillä oli viisi lasta: Eero, Liisa, Anna, Maija ja Emmi.
Järnefelt oli 1900-luvun vaihteessa huomattavin suomalainen aatehistoriallinen kirjailija. Kuvaukset ajan aateliston elämästä Suomessa ovat suomalaisen kirjallisuuden klassikoita.
Vuonna 1889 Arvid perusti ystäviensä Eero Erkon ja Juhani Ahon kanssa Päivälehden edistämään nuorsuomalaisten aatetta. Päivälehti tunnetaan nykyisin nimellä Helsingin Sanomat.
Arvid Järnefelt kiinnostui tolstoilaisuudesta osaksi äitinsä Elisabethin kautta. Myöhemmin, kun Arvid oli nuorena juristiharjoittelijana Vaasassa, hän tutustui omakohtaisesti Tolstoin teksteihin. Lukiessaan niitä hän koki uskonnollisen murroksen. Sen jälkeen Arvid yksinkertaisti elämänsä: hän jätti juristintyön ja siirtyi maanraivaajaksi ja viljelijäksi Virkkalaan Rantalan tilalle. Hän halusi osoittaa, ettei tolstoilaisuus ollut eristäytymistä ja haaveellista mietiskelyä vaan lähimmäisten ja koko maailman rakastamista ja käytännön tekoja. Hän olikin vankien, köyhien ja sorrettujen auttaja.
Virkkalassa sijaitseva yläkoulu Järnefeltin koulu on nimetty Arvidin mukaan.
Elämäkerrat.
Juhani Niemi: Arvid Järnefelt. Kirjailija ajassa ja ikuisuudessa, SKS 2005


Seinäjoen seutukunta.
Seinäjoen seutukunta (vuoteen 2004 Pohjoisten seinänaapurien seutukunta) on yksi Suomen seutukunnista. Se sijaitsee Etelä-Pohjanmaan maakunnassa. Siihen kuuluu kuusi kuntaa ja sen LAU 1 (NUTS 4) -numero on 142. Seinäjoen seutukunnan asukasluku oli.


Rastila.
Rastila () on pientalovaltainen osa-alue Helsingin Vuosaaressa. Alueella asuu 4282 asukasta (1.1.2005), työpaikkoja se tarjoaa 328 (31.12.2003) ja sen maapinta-ala on 1,09 km².
Rastilan eli Rastbölen historia juontaa juurensa keskiajalle, jolloin alueella sijaitsi Rassbölen tila. Nimi muuttui sittemmin Rastböleksi. Myöhemmin 1600-luvulta lähtien alueella toimi veroratsutila ja noin 1700-luvun puolesta välistä Rastilan kartano. Nykyinen kartanon päärakennus on rakennettu 1800-luvun alkupuolella. Se sijaitsee leirintäalueella ja palvelee ravintolana. Vielä 1900-luvun alussa kartano toimi vilkkaana ja suurena maalaiskartanona. Suomenlinnan rakentamisen aikoihin Rastilassa toimi tiilitehdas. Noin 6000-7000 vuotta sitten Rastilan alueella lainehti Litorinameri, josta on vielä jäänteenä ajan tärkeä muistomerkki, rantakivikko, joka sijaitsee Rastilan ulkoilumajan pohjoispuolisilla kallioilla noin 25 nykyisen merenpinnan yläpuolella. Vanttikallion alueella on jääneitä pronssikautisesta hautaröykkiöstä.
Usein puhekielessä Rastila-nimellä viitataan hieman epätäsmällisesti Meri-Rastilaan, joka sijaitsee Vuotien toisella puolella, Rastilasta etelään. Alueen itäpuolella sijaitsee Keski-Vuosaari. Kaakkoon mentäessä viereinen osa-alue on Kallahti.
Rastilan metroasema avattiin syksyllä 1998. Vilkas asema palvelee Rastilaa ja Meri-Rastilaa. Matka Rautatientorille Helsingin keskustaan kestää noin 20 minuuttia. Metroaseman laiturihallissa on taiteilija Timo Heinon 16 teräslevystä koostuva teos "Nonstop".
Rastilankallion uusia kerrostaloja ja sisäänkäynti metroasemalle
Rastilassa sijaitsee Helsingin ainoa leirintäalue. Kaupungin omistama kolmen tähden leirintäalue on yksi Suomen vilkkaimmista, ja siellä yöpyy matkailijoita joka puolelta maailmaa. Rastilan leirintäalueen rannassa on myös yksi kaupungin talviuintipaikoista.
Rastilassa on myös suosittu uimaranta, joka sijaitsee leirintäalueen vieressä Vartiokylänlahden rannalla. Läheisten asuinalueiden ja metroaseman ansiosta pieni hiekkaranta on aurinkoisina kesäpäivinä yleensä täynnä ihmisiä.
Rastilan eteläreunaa on täydennetty vuosina 1998-2002 rakentamalla metroaseman pohjoispuolelle, leirintäalueen viereen kerrostaloalue, noin 2000 asukkaan Rastilankallio.
Rastilassa on yksi koulu, Vuosaaren peruskoulu (entinen Karavaanin koulu), joka sijaitsee metroaseman läheisyydessä. Koulu valmistui vuonna 1999. Lisäksi alueella on vuonna 2007 neljä kunnallista päiväkotia (Vankkuri, Karavaani, Keula ja Rantakivi).


Oikeudenkäynti rikosasiassa Suomessa.
Oikeudenkäynnillä rikosasiassa tarkoitetaan laajassa mielessä tuomioistuinkäsittelyn lisäksi myös sitä edeltävää rikoksen tutkintavaihetta. Suomessa rikoksen esitutkinnan suorittavat poliisiviranomaiset ja syyteharkinnan syyttäjäviranomainen. Myös tulli ja rajavartiolaitos suorittavat omalla alallaan esitutkintaa. Rikosasian käsittely on oikeudessa huomattavasti enemmän viranomaisjohtoisempaa kuin oikeudenkäynnissä riita-asioissa. Tämä johtuu siitä, että rikos katsotaan loukkaukseksi myös valtiota kohtaan – ei siis pelkästään loukkaukseksi rikoksen uhria kohtaan. Myös syytetyn perus- ja ihmisoikeuksien turvaaminen edellyttää riitaprosessia pakottavammin säänneltyä menettelyä.
Esitutkinta.
Esitutkinnan tarkoituksena on selvittää syytteen nostamista ja oikeudenkäyntiä varten onko rikosta tapahtunut, ketkä ovat epäiltyjä ja asianomistajia ja rikokseen liittyvät olosuhteet sekä millaista todistusaineistoa on olemassa oikeudenkäyntiä varten. Eräissä erikseen määritellyissä tapauksissa esitutkintaa ei tarvitse järjestää. Näitä ovat esimerkiksi rikokset, joiden maksimirangaistus on sakko ja asianomistajarikokset, joista asianomistaja ei vaadi rangaistusta.
Esitutkinta voi alkaa joko niin, että poliisiviranomainen epäilee omien havaintojensa perusteella rikoksen tapahtuneen tai joku tekee rikoksesta poliisille ilmoituksen. Esitutkintaa johtaa tutkinnanjohtaja. Esitutkinnassa käytetään sekä rikosteknisiä tutkintakeinoja että erityisiä oikeudellisesti säänneltyjä keinoja. Näistä tärkein on rikokseen liittyvien henkilöiden kuulustelu. Kuulusteltaville on ilmoitettava mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, kuullaanko heitä todistajana, asianomistajana vai rikoksesta epäiltynä. Tutkinnan kohteeksi joutuvalla on oikeus käyttää avustajaa.
Tutkinnan yhteydessä voidaan käyttää myös ns. rikosprosessuaalisia pakkokeinoja, joista osa on tutkintaviranomaisten määrättävissä, osa taas vaatii tuomioistuimen luvan tai päätöksen. Pakkokeinoja käytettäessä pakkokeinojen kohteeksi joutuneiden suojattuja oikeuksia ei saa loukata enempää kuin on tarpeen. Pakkokeinojen käytön edellytyksenä on aina, että voidaan tietyllä todennäköisyydellä olettaa, että on tapahtunut rikos. Pakkokeinojen tulee olla tarpeen rikosoikeudenkäynnin häiriöttömän kulun turvaamiseen, todisteiden hankkimiseen ja turvaamiseen tai rikosprosessuaalisten vaatimusten täytäntöönpanon turvaamiseen kannalta. Kunkin laissa mainitun pakkokeinon käytölle on lisäksi säädetty erityiset edellytykset, joihin sisältyy pakkokeinon tarkoitus. Pakkokeinoja saadaan käyttää vain siinä laajuudessa, kuin ne ovat tarpeen edellä mainittujen tarkoitusten toteuttamiseen. Voimakkain pakkokeinoista on vangitseminen, joka voidaan kohdistaa vain rikoksesta epäiltyyn.
Syyteharkinta.
Syyteharkinnassa virallinen syyttäjä tekee ratkaisun syytteen nostamisesta eli rikosasian viemisestä tuomioistuinkäsittelyyn. Virallisella syyttäjällä on syytepakko; syyttäjän on virkavastuun uhalla nostettava syyte, jos rikoksesta ja tietyn henkilön syyllisyydestä on riittävä näyttö. Syyttäjän on toiminnassaan myös noudatettava tasapuolisuusvaatimusta, ts. hänen on asiaa harkitessaan otettava huomioon sekä rikosepäilyä tukevia että sitä vastaan puhuvia seikkoja. Syytepakosta on myös erikseen säädettyjä poikkeuksia, joiden nojalla syyte voidaan jättää nostamatta seuraamusluontoisena toimenpiteistä luopumisena. Tämä tarkoittaa sitä, että syyttäjä tosin katsoo rikoksen tapahtuneen, mutta on olemassa anteeksiannettavia syitä olla nostamatta syyte, eikä yleinen etu vaadi syytteen nostamista. Epäillyllä on tällöin oikeus saattaa tuomioistuimen ratkaistavaksi kysymys siitä onko hän rikoksen tehnyt vai ei.
Rikosasian käsittely oikeudessa.
Rikosasian käsittely on oikeudessa huomattavasti enemmän viranomaisjohtoisempaa kuin oikeudenkäynnissä riita-asioissa. Tämä johtuu siitä, että rikos katsotaan loukkaukseksi myös valtiota kohtaan – ei pelkästään loukkaukseksi rikoksen uhria kohtaan. Myös syytetyn perus- ja ihmisoikeuksien turvaaminen edellyttää riitaprosessia pakottavammin säänneltyä menettelyä.
Rikosasian käsittely tuomioistuimessa on järjestetty akkusatorisen periaatteen mukaan. Sillä tarkoitetaan sitä, että syyttäjän tehtävänä on esittää rangaistusvaade ja huolehtia sen tueksi tarvittavan oikeudenkäyntimateriaalin hankinnasta ja esittämisestä. Rikosasia tulee vireille pääsääntöisesti syyttäjän jättäessä haastehakemuksen oikeuden kansliaan. Mikäli syyttäjä päättää olla nostamatta syytteen, niin myös asianomistaja voi vaatia oikeudessa rangaistusta toissijaisen syyteoikeutensa nojalla.
Haastehakemuksen perusteella tuomioistuin antaa haasteen. Haaste muodostaa perustan, jonka pohjalta syytetty voi valmistella puolustuksensa. Syyttäjällä ei tämän vuoksi ole enää pääsääntöisesti oikeudenkäynnin kuluessa oikeutta muuttaa rikosnimikettä tai teonkuvausta syytetyn vahingoksi. Tämä tarkoittaa, että syyttäjä ei voi esittää haastettaessa syytettä esimerkiksi pahoinpitelystä, mutta muuttaa syytettä oikeudenkäynnin kuluessa törkeäksi pahoinpitelyksi. Syyttäjä tai oikeusistuin voivat kuitenkin muuttaa rikosnimikettä, jos vaadittu tai tuomittava rangaistus ei nouse haasteessa esitetyn rangaistusvaatimuksen yli. Mikäli tapaus on monimutkainen, syyttäjä voi esittää useita vaihtoehtoisia syytteitä. Esimerkiksi henkirikosasiassa syyttäjä voi ensisijaisesti vaatia tuomiota murhasta, toissijaisesti taposta. Tuomioistuin ei kuitenkaan ole sidottu rikosnimikkeeseen: se voi esimerkin tapauksessa päättää tuomita esimerkiksi törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta.
Yksinkertaisissa ja selvissä asioissa järjestetään suullinen pääkäsittely ilman suullista tai kirjallista valmistelua. Jos asia vaatii lisäselvitystä, asianosaiset velvoitetaan joko antamaan kirjallista lisäselvitystä tai osallistumaan suullisen valmistelun istuntoon. Syytetyn on ilmoitettava joko kirjallisesti tai suullisessa käsittelyssä kantansa syytteeseen ja muihin esitettyihin vaatimuksiin ja ilmoitettava todisteet, joita hän haluaa esittää. Rikosoikeudenkäynnin valmisteluvaiheessa tuomioistuimen on tarkistettava, että edellytykset asian käsittelylle ovat olemassa.
Syytetty ja asianomistaja voivat aina käyttää apunaan asianajajaa tai muuta oikeudenkäyntiavustajaa. Mikäli asianosainen ei kykene suoriutumaan oikeudenkäynnin ja avustajan käytön aiheuttamista kustannuksista, hänellä on tietyin edellytyksin oikeus julkiseen oikeusapuun.
Pääkäsittelyssä asia käsitellään keskitetysti, suullisesti ja välittömästi. Jos asianosaisten tai muiden henkilöiden läsnäolo käsittelyssä on tarpeen, käsittely voidaan joutua peruuttamaan heidän poissaolonsa vuoksi. Mikäli syytetyn tai todistajan epäillään pakoilevan istuntoa, heidät voidaan määrätä tuotaviksi. Tällöin poliisi ottaa tuotavan henkilön huostaansa ennen oikeudenkäyntiä ja toimittaa tämän oikeudenkäyntiin.
Pääkäsittely koostuu alkukeskustelusta, todisteiden esittämisestä ja loppukeskustelusta. Alkukeskustelussa esitetään syyte ja muut siihen liittyvät vaatimukset ja niiden perusteet. Syytetty tai hänen avustajansa esittää vastaavasti tässä yhteydessä vastauksensa ja sen perusteet. Todisteluvaiheessa esitetään asiaan liittyvä näyttö. Rikosasiassa todistamistaakka eli velvollisuus esittää langettavaan tuomioon riittävä näyttö on syyttäjäpuolella. Loppukeskustelussa asianosaiset esittävät käsityksensä asiasta esitetyn oikeudenkäyntimateriaalin perusteella.
Tuomioistuin muodostaa ratkaisunsa salaisessa päätösneuvottelussa. Tuomion perusteina saadaan käyttää vain sellaista oikeudenkäyntiaineistoa, joka on esitetty pääkäsittelyssä. Syytettyä ei voida tuomita enemmästä tai muusta kuin syytteessä esitetystä teosta. Tämä tarkoittaa, ettei rangaistus saa ylittää haasteessa esitettyä rangaistusvaatimusta. Päätöksen teon jälkeen tuomio julistetaan suullisesti tai laajemmissa asioissa annetaan kansliatuomio kahden viikon kuluessa pääkäsittelystä. Tuomiosta on käytävä ilmi, mihin seikkoihin ja oikeudelliseen päättelyyn ratkaisu perustuu ja oikeuden kanta esitettyyn näyttöön.
Tuomiosta voi valittaa ylempään oikeusasteeseen, Suomessa käräjäoikeudesta hovioikeuteen. Ylemmässä tuomioistuimessa toimitetaan pääsääntöisesti uusi pääkäsittely, jossa kuullaan samat todisteet kuin alioikeudessakin. Sen sijaan siellä ei voida esittää uusia todisteita, jolleivät nämä ole tulleet käytettäviksi vasta alioikeuskäsittelyn jälkeen. Syyttäjä ei myöskään voi muuttaa vaatimuksiaan syytetyn vahingoksi, jollei uutta todistusaineistoa ole tullut käytettäväksi.


Wigwam (yhtye).
Wigwam on Helsingissä vuonna 1969 perustettu suomalainen rockyhtye, joka tyylillisesti yhdistetään lähinnä progressiiviseen rockiin. Wigwam oli 1970-luvulla suomalaisen rockin merkittävinpiä kokoonpanoja. Se oli myös ensimmäinen ulkomaisilla areenoilla läpimurtoa yrittänyt ja mainetta niittänyt suomalainen yhtye. Wigwam on vielä nykyäänkin säilyttänyt kulttimaineensa ja suosionsa.
Yhtyeen historia 1970-luvulla jaetaan kahteen päävaiheeseen. Vuosina 1969–74 vaikuttanut kokoonpano edusti musiikillisesti kunnianhimoista ja monimutkaista progressiivista rockia, kun taas vuosien 1975–78 kokoonpano esitti yksinkertaisempaa taiderockia. Wigwamin jäsenet tekivät myös soololevyjä ja soittivat taustoja useiden muiden artistien levyillä. 1990-luvulta lähtien yhtye on tehnyt useita väliaikaisia comebackeja.
Progressiivisen rockin kausi: 1969–1974.
Wigwam muodostui vuoden 1968 lopulla ja 1969 alussa rumpali Ronnie Österbergin ympärille muusikoista, jotka olivat soittaneet aiemmin muun muassa The Roosters- ja Blues Section -yhtyeissä. Alun perin soittajia koottiin Kristianin taustayhtyeeksi, mutta kokoonpano ehti esiintyä hänen kanssaan vain kerran. Wigwamin alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat laulaja-kosketinsoittaja Jim Pembroke, rumpali Ronnie Österberg, kitaristi Vladimir ”Nikke” Nikamo sekä basisti Mats Huldén. Alkukesällä yhtyeeseen liittyi kosketinsoittaja-laulaja Jukka Gustavson, jonka Wigwamin jäsenet olivat kuulleet soittavan Roostersin ja Wigwamin yhteisellä Lapin-kiertueella.
Yhtyeen debyyttialbumi "Hard N' Horny" ilmestyi joulukuussa 1969. Albumi jakautuu kahteen osaan: Gustavsonin työstämään filosofisen pohdiskelevaan A-puoleen sekä B-puolen täyttävään Pembroken ”Henry's”-teokseen, joka on humoristinen kertomus Henry-nimisestä miehestä muodostaen eräänlaisen pop-oopperan. "Hard N' Hornyn" ensimmäisen 400:n kappaleen painoksen kannet tehtiin "tee se itse" -menetelmällä. Kansi koostui kahdesta yhteen niitatusta pahvinpalasta, johon yhtyeen jäsenet piirtelivät ja kirjoittelivat huopakynillä. Lopulta kun jäsenet eivät enää jaksaneet piirrellä(?), Love Records painatti oikeat kannet. Aktiivisen keikkailun myötä albumia myytiin tasaisesti pitkin kevättä. ”Luulosairas”-single, joka julkaistiin samanaikaisesti albumin kanssa, saavutti kohtuullisen hyvän kaupallisen vastaanoton
Levyttämisen lisäksi yhtyeellä riitti muitakin projekteja. Wigwam soitti Ruotsalaisen teatterin esittämässä Hair-musikaalissa syksyllä 1969. Yhtye myös teki Jim Pebroken säveltämää musiikkia Jaakko Pakkasvirran ohjaamaan elokuvaan "Kesäkapina" sekä ruotsinkieliseen tv-näytelmään "Gråttan", jossa pääosaa näytteli rumpali Ronnie Österberg.Lehtonen 1983 s.656.
Vuoden 1970 alussa ilmestyi single, Jukka Gustavsonin kirjoittama ”Pedagogi”, jonka kaupallinen menestys kuitenkin jäi heikoksi. Kappaleessa soitti viulua Pekka Pohjola, joka liittyi Wigwamin basistiksi huhtikuussa Mats Huldénin erottua opiskelukiireidensä vuoksi.Lehtonen 1983 s.656-657.
"Tombstone Valentine" -albumin työstö aloitettiin ja sen tuotti yhdysvaltalainen Kim Fowley. Hän kiinnostui Wigwamista luettuaan Rolling Stone -lehdestä yhtyeen "Hard 'N Horny" -esikoisalbumin arvostelun, jossa levyn sanottiin jatkavan The Beatles -yhtyeen ”Abbey Road” ja The Who -yhtyeen ”Tommy” -albumien perintöä. Fowleyn yrityksenä olikin tehdä Wigwamista uusi The Beatles. Kesken äänitysten kitaristi Nikke Nikamo erosi, koska ei tullut toimeen Fowleyn kanssa. Niinpä kitaraa albumilla soittivat Tasavallan Presidentin Jukka Tolonen ja studiomuusikko Heikki Laurila. "Tombstone Valentinen" musiikissa ilmenivät yhtyeen esikuvat, joita olivat muun muassa The Band, Traffic, The Beatles ja Procol Harum. Laulukieleksi oli vakiintunut englanti. Myös kitara oli esikoisalbumia enemmän esillä yhtyeelle tyypillisen urkusoundin ollessa enemmän taka-alalla. Fowley onnistui suhteillaan järjestämään albumin julkaisun Yhdysvalloissa Velve Forecast -yhtiön kautta. Kyseessä oli tupla-albumi, joka sisälsi myös yhdeksän Blues Sectionin kappaletta, joista kappaleen ”Anna suukko vain” laulaa Kirka.Lehtonen 1983 s.657.
Seuraava studioalbumi, tupla-LP "Fairyport", ilmestyi loppuvuodesta 1971. Levyn materiaali on eri säveltäjien myötä hyvin hajanaista. Studioäänitteiden lisäksi albumille sisältyi Hämis-klubilla livenä äänitetty ”Rave-Up for the Roadies”, joka täytti kokonaan kakkoslevyn B-puolen.Lehtonen 1983 s.657-658. "Fairyportin" merkittävimpänä tuotoksena on pidetty Gustavsonin kirjoittamaa neliosaista teosta ”Joined to Consience”, joka on uskonnollispohjainen sävel- ja runokokonaisuus. "Fairyportin" ilmestyttyä Wigwam ei julkaissut uutta studioalbumia kolmeen vuoteen. Vuonna 1972 ilmestyi Love Recordsin halpasarjassa kokoelma-albumi "Wigwam" ja samana vuonna Pekka Pohjola ja Jim Pembroke julkaisivat ensimmäiset sooloalbuminsa.Lehtonen 1983 s.658.
Vuonna 1973 Wigwam aloitti työskentelyn suurta albumikokonaisuutta varten. Saman vuoden keväällä kitaristi Pekka "Rekku" Rechardt soitti yhtyeessä kolmen keikan ajan Jim Pembroken vieraillessa samanaikaisesti vanhempiensa luona Englannissa. Tämä kokeilu sai Wigwamin pohtimaan mahdollista vakituisen kitaristin hankkimista, joten yhtye harjoitteli Janne Ödnerin kanssa. Lopulta kitaristin hankkimisesta luovuttiin, vaikka yhtyeen manageri Norman Hines sellaista vaatikin. Marraskuussa uuden albumin äänitykset olivat valmiit, jolloin Rechardtia pyydettiin jälleen yhtyeen kitaristiksi. Hänen toivottiin selkeyttävän ja puhdistavan Wigwamin sisäisiä ristiriitoja, joita oli levytysprosessin aikana ilmaantunut.Lehtonen 1983 s.659.
Wigwamin neljäs albumi, arvostelumenestys "Being", ilmestyi lopulta helmikuussa 1974. Albumia pidettiin ilmestyessään ennennäkemättömän korkeatasoisena suomalaisessa rockmusiikissa ja siitä muodostui pian kulttilevy. Levyn materiaalista suurin osa oli Jukka Gustavsonin käsialaa ja hänen syvälliset tekstinsä arvostelivat niin vasemmistolaista kuin oikeistolaistakin politiikkaa. Albumi on hyvin kosketinvoittoinen Gustavsonin soittamien syntetisaattoreiden muodossa. "Being" herätti huomiota myös Britanniassa, missä New Musical Express -lehden Ian McDonald ylisti levyä. Hän totesi samalla Wigwamin olevan paras yhtye Britannian ja Yhdysvaltojen ulkopuolella.Lehtonen 1983 s.659.
"Being" oli kärjistänyt yhtyeen sisäisiä jännitteitä, eikä Rekku Rechardtin liittyminen kitaristiksi enää auttanut. Huhtikuussa 1974, ennen Tasavallan Presidentti -yhtyeen kanssa suoritettavaa Englannin-kiertuetta, Jukka Gustavson ja basisti Pekka Pohjola ilmoittivat jättävänsä yhtyeen kesäkuussa. Viimeiset keikat päätettiin nauhoittaa ja tuloksena oli livealbumi "Live Music from the Twilight Zone". Wigwamin konserttiohjelmisto koostui enimmäkseen vieraasta materiaalista ja albumilla olivat muun muassa cover-versioina The Beatlesin ”Let It Be”, The Bandin ”The Moonstruck One” sekä John Lennonin ”Imagine”. Sen sijaan vanhaa keikkasuosikkia, versiota Jean Sibeliuksen Finlandia-hymnistä, ei levylle tallennettu.Lehtonen 1983 s.660.
Uuden kokoonpanon myötä melodisempaan ilmaisuun: 1974–1978.
Kitaristi Pekka ”Rekku” Rechardt liittyi yhtyeeseen vakituisesti vuonna 1974. Kuva on samalta vuodelta.
Hetkellisen hajoamisen jälkeen Jim Pembroke ja rumpali Ronnie Österberg pyysivät yhtyeeseen mukaan Rekku Rechardtia sekä Tasavallan Presidentissä soittanutta basisti Måns Groundstroemiä. Kesä 1974 vietettiin Porvoon saaristossa harjoitellen. Uudeksi nimeksi oli ehdolla Wigloo, mutta lopulta päätettiin pysyä vanhassa Wigwam-nimessä. Yhtye oli saavuttanut arvostelumenetyksiä Britanniassa, joten vanhalla nimellä oli helpompi pyrkiä ulkomaisille markkinoille. Manageriksi pyydettiin Tapio Korjus. Uusi kokoonpano esiintyi elokuussa 1974 Helsingin juhlaviikkojen festivaaliklubilla. Musiikillisesti uusi Wigwam oli selväpiirteisempi, jykevämpi ja rentoutuneempi.Lehtonen 1983 s.660. Suunnitelmissa oli myös toisen kosketinsoittajan hankkiminen. Esa Kotilainen liittyikin yhtyeeseen vierailevana jäsenenä, ja tammiikuussa 1975 Wigwam matkusti Marcus Music -studioille Tukholmaan äänittämään uutta albumia.Lehtonen 1983 s.661.
Uudelta levyltä julkaistiin keväällä 1975 etukäteen single ”Freddie Are You Ready” ja itse albumi "Nuclear Nightclub" saapui markkinoille kesäkuussa. Levyllä oli eniten esillä kitaristi Rechardt, joka sävelsi suurimman osan kappaleista, ja levy oli muutenkin kitaravoittoinen. Albumista tuli niin kaupallinen kuin taiteellinen menestys. Wigwam sai albumista ainoan kultalevynsä, ja se sai hyvää palautetta kriitikoilta. "Nuclear Nightclub" muun muassa voitti ylivoimaisesti Yleisradion äänestyksen kaikkien aikojen merkittävimmästä suomalaisalbumista.Lehtonen 1983 s.661.
Yhtyeeseen liittyi keväällä 1975 vakituiseksi kosketinsoittajaksi Heikki "Hessu" Hietanen. Samoihin aikoihin manageri Tapio Korjus ja Love Recordsin johtaja Atte Blom vierailivat Lontoossa, ja tuloksena oli viiden vuoden levytyssopimus Virgin Recordsin kanssa Britannian markkinoille. Virgin järjesti "Nuclear Nightclub" -levyä varten historiansa siihen mennessä suurimman mainoskampanjan; muun muassa The Marquee Clubilla vietettiin Wigwam-iltaa, jossa DJ kehui albumia sekä jaettiin Wigwam-tuotteita, kuten tarroja ja julisteita. "Nuclear Nightclubiin" panostaminen näkyi myös Lontoon levykaupoissa, joissa se oli esimerkiksi asetettu erikoispaikalle. Yhtye itse järjesti menestyksekkään kiertueen Pohjoismaissa ja elokuun lopulla 1975 yhtye esiintyi ilmaiskonsertissa Lontoon Hyde Parkissa.Lehtonen 1983 s.661. Konsertin jälkeisenä päivänä Wigwam levytti Virginin liikkuvalla Manor Mobile -studiolla uuden singlen "Tramdriver", joka ilmestyi Suomessa vuoden lopulla. Menestyksekkään vuoden johdosta yhtye sai apurahaa Georg Malmstén -rahastolta.Lehtonen 1983 s.662.
Wigwamin jäsenistöllä oli vaikeuksia sopeutua ajatukseen musiikintekemisen kaupallisesta näkökulmasta, jota "Nuclear Nightclubin" Britanniassa julkaissut Virgin-yhtiö odotti. Yhtye ei esimerkiksi konserteissaan tarjonnut juuri mitään nähtävää vaikka ne musiikillisesti olivat korkeatasoisia. Yhtyeelle ehdotettiin myös muuttoa Britanniaan tai Alankomaihin asioiden hoidon helpottamiseksi. Tätä yhtye ei kuitenkaan tehnyt osaksi henkilökohtaisista ja osaksi taloudellisista syistä. Love Records -yhtiöllä ei ollut varaa tukea muuttoa. Toisaalta yhtiössä uskottiin, että järjestelyt onnistuisivat myös Suomesta käsin. Tammikuussa 1976 Wigwam äänitti uutta "Lucky Golden Stripes and Starpose" -albumiaan Virginin Manor-studiolla. Nauhoitukset veivät kaikkiaan neljä viikkoa Englannin maaseudulla. Keväällä 1976 ilmestynyt "Lucky Golden Stripes and Starpose" oli edeltäjäänsä "Nuclear Nightclubia" yhtenäisempi kokonaisuus, mutta vain harvojen yksittäisten kappaleiden on katsottu nousevan edellislevyn parhaimmiston tasolle. Levyn ilmestymisen aikoihin Wigwam lähti Englannin-kiertueelle lämmittelemään Gong-yhtyettä ja kesällä yhtye esiintyi eri puolilla Keski-Eurooppaa, kuten Roskilden festivaaleilla Tanskassa.Lehtonen 1983 s.662.
"Lucky Golden Stripes and Starpose" -albumi oli osoittautunut epäkaupalliseksi, mikä merkitsi Wigwamille ongelmia. Vuodenvaihteen 1976–77 yhtye oli käytännössä rahaton ja kevään kuluessa syntyi lopulta päätös yhtyeen hajoamisesta. Helmikuussa 1977 oli aloitettu uuden albumin äänitykset Finnlevyn uuden studion ensimmäisenä asiakkaana. Levyn valmistuessa yhtyeen Britannian levy-yhtiö Virgin Records ei kuitenkaan suostunut julkaisemaan albumia sellaisenaan, koska piti levyä tunnelmaltaan liian masentuneena. Niinpä sisällöstä pudotettiin pois 9-minuuttinen ”Grass for Blades” sekä Jim Pembroken kirjoittama valssiballadi ”Turn Stone to Bread”. Kesällä 1977 äänitettiin Love Recordsin studiolla tilalle kolme uutta kappaletta.Lehtonen 1983 s.662. Virgin ei kuitenkaan ollut enää kiinnostunut Wigwamista, joten yhtye erotettiin sen alaisuudesta vuoden 1977 ”suurpuhdistuksen” seurauksena. Elokuussa 1977 Wigwamin esiintyminen Ruisrockissa piti olla samalla yhtyeen viimeinen keikka, mutta toimintaa päätettiin vielä jatkaa amatööripohjaisesti työtilaisuuksien mukaan. Kitaristi Rekku Rechardt siirtyi päätoimisesti Freemanin yhtyeeseen ja rumpali Ronnie Österberg Madame Georgeeen. Jim Pembroke kokeili muun muassa yhtyeistyötä Royals-yhtyeen kanssa ja Måns Groundstroem toimi äänittäjänä Love Recordsin studiolla. Wigwamin toiminta hiipui hiipumistaan. Keväästä syksyyn 1977 yhtye esiintyi kokoonpanolla, jossa oli jatkuvasti mukana eri vierailijoita. Vielä vuoden 1977 lopulla Wigwam teki huonoissa tunnelmissa sujuneen Pohjoismaiden-kiertueen.Lehtonen 1983 s.663.
Jouluna 1977 ilmestyi lopulta nimen "Dark Album" saanut uusi albumi. Tummasävyisestä ja vakavasta kannestaan huolimatta "Dark Album" oli musiikillisesti edellisiä levyjä vapautuneempi ja lauluvoittoisempi. Albumin ilmestyessä kosketinsoittaja Hessu Hietanen oli jo lähtenyt yhtyeestä M.A. Nummisen säestäjäksi. Parilla raidalla urkuja soittikin yhtyeen entinen jäsen Jukka Gustavson.Lehtonen 1983 s.663.
"Dark Albumin" ilmestymisen johdosta yhtye keikkaili vielä vuonna 1978 tehden muun muassa 10-vuotisjuhlakonsertin Punkarockissa. Heinäkuussa 1979 Virgin Records julkaisi Britanniassa tupla-LP-kokoelman "Rumours on the Rebound", joka sai ylistävää palautetta paikallisessa lehdistössä. Esimerkiksi Melody Maker kehui yhtyeen kappaleiden olevan kuolemattomia popklassikoita.Lehtonen 1983 s.663. Albumi sisälsi kappaleita "Nuclear Nightclub-" (1975), "Lucky Golden Stripes and Starpose-" (1976) ja Britanniassa julkaisemattomalta "Dark Album" (1977) -levyiltä sekä Jim Pembroken kolmannelta soololevyltä "Corporal Cauliflowers Mental Function" (1977).Lehtonen 1983 s.663-664.
Myöhempiä vaiheita: 1991–2006.
Österbergin menehdyttyä vuonna 1980 loput jäsenet erkaantuivat pitkäksi aikaa omille urilleen. Yhtye koottiin uudelleen 1990-luvun alkupuolella, mistä lähtien se on jatkanut toimintaansa pitäen kuitenkin välillä pitkiä taukoja. Edesmenneen Österbergin korvasi rumpupallilla Jan Noponen, jonka tilalle vakiintui kuitenkin muutaman vuoden kuluessa Jari Kettunen. Kosketinsoittajina toimivat 1990-luvulla vuorotellen Heikki "Hessu" "Pedro" Hietanen sekä Mikko Rintanen. Heidät kuitenkin korvasi 2000-luvun alussa yhtyeeseen palannut Esa Kotilainen, joka oli ollut yhtyeessä 1970-luvulla epävirallisena jäsenenä. Lähes 30 vuotta yhtyeessä bassoa soittaneen Måns Groundstroemin jättäydyttyä vuonna 2003 sairauseläkkeelle hänet korvasi yhtyeen alkuperäisbasisti Mats Huldén. Viime vuosina yhtyeeltä on julkaistu muutamia kokoelmalevyjä, livelevy "Wigwam Plays Wigwam – Live" (2001) sekä studiolevyt "Titans Wheel" (2002) ja "Some Several Moons" (2005). Yhtye soitti viimeisimmän konserttinsa elokuussa 2006. "Light Ages" -levyn kokoonpano ilman Jim Pembrokea esiintyi alkuvuodesta 2008 Mikko Rintasen ja syyskuussa 2008 Jan Noposen syntymäpäivillä. Saman kokoonpanon soittajat ovat esiintyneet viime aikoina myös BigJam-yhtyeessä soittaen puoliakustisia versioita Wigwamin lauluista.
Jäsenet.
Yhtyeen kokoonpano on vaihtunut useita kertoja. Kuuluisimmat kokoonpanot ovat levyillä "Tombstone Valentine", "Fairyport" ja "Being" soittanut kokoonpano Gustavson / Pembroke / Pohjola / Österberg sekä levyillä "Nuclear Nightclub", "Lucky Golden Stripes And Starpose" ja "Dark Album" soittanut kokoonpano Groundstroem / Pembroke / Rechardt / Österberg.
Jim Pembroke & Wigwam.
Seuraavilla Jim Pembroken soololevyillä soittajina on Wigwamin kokoonpano ilmestysaikanaan.


Circle.
Circle on Jussi Lehtisalon johtama rockyhtye, joka on perustettu Porissa vuonna 1991. Yhtyeen musiikkityyli on vaihdellut vuosien aikana suuresti, mutta on aina ollut kokeellista. Useimmiten Circlen kappaleet ovat pitkiä ja perustuvat hypnoottisiin toistoihin. Yhtye on yhdistetty muun muassa seuraaviin tyylisuuntauksiin: krautrock, metalli, space rock, post-rock ja kokeellinen musiikki.
Jäsenet.
Yhtyeen jäsenistö ja koko on vaihdellut suuresti. Yhtye oli alun perin trio, jonka jäseninä toimivat Jussi Lehtisalo (kitara, laulu), Marko Taipale (basso) ja Juha Ahtiainen (rummut).
Los Angelesissa asuva Bruce Duff on toiminut laulajana Circlen Earthworm EP:llä (2006) ja Hollywood-albumilla (2008). Lehtisalo tutustui Duffiin, kun Ektro Records uudelleenjulkaisi Duffin aiemman bändin Jesters of Destinyn vuoden 1986 albumin Fun at the Funeral.
Circlen entisiä jäseniä ovat mm. Teemu Elo, Tomi Harrivaara, Teemu Niemelä, Janne Peltomäki, Ville Raitio, Petri Hagner, Juha-Pekka Hietaniemi, Mauri Päivistö, Pike Kontkanen, ja Jyrki Laiho.


Jussi Lehtisalo.
Jussi Lehtisalo (s. 1972) on suomalainen muusikko. Hän pyörittää Porissa pientä Ektro Records -levy-yhtiötä. Sen lisäksi hän soittaa useissa yhtyeissä, kuten Circle, Pharaoh Overlord, Rättö ja Lehtisalo, Kirvasto, Eturivi, Ektroverde, Doktor Kettu, Steel Mammoth, Tractor Pulling, Leppästick, Krypt Axeripper, Rakhim, Motorspandex, Arkhamin Kirjasto, Susi-Unto ja Lusiferiinin Armosta. Hänen pääinstrumenttinsa on bassokitara, mutta joissain kokoonpanoissa hän soittaa kitaraa ja jonkun verran muita soittimia.


Fotoni.
Fotoni eli valokvantti on sähkömagneettisen vuorovaikutuksen välittäjähiukkanen (mittabosoni). Tyhjiössä fotoni kulkee vakionopeudella "c" = 299 792 458 m/s, eli noin 300 000 km sekunnissa. Fotonilla ei ole lepomassaa eikä sähkövarausta (tai varaus on ainakin alle 10−46 kertaa alkeisvaraus).
Sen kuljettama energia ja liikemäärä ovat verrannollisia säteilyn taajuuteen. Materian kohdatessaan fotoni hidastuu tai absorboituu. Fotoneilla on sekä aaltoliikkeen että hiukkasten ominaisuuksia. Fotonin spin on 1.
Näkyvä valo koostuu fotoneista, kuten kaikki sähkömagneettinen säteily: radioaallot, infrapuna- ja ultraviolettivalo sekä röntgen- ja gammasäteily. Fotoneilla on erilaisia aalto- ja hiukkasluonteen yhteisiä ominaisuuksia. Niitä ovat mm. emissio, absorptio, taittuminen ja heijastuminen.
Modernin fotonin mallin kehitti Albert Einstein vuosien 1905 ja 1917 välillä selittämään kokeiden tuloksia, jotka eivät käyneet yhteen perinteisen valon aaltomallin kanssa. Erityisesti fotoniteoria sisälsi energian riippuvuuden valon aallonpituudesta ja selitti aineen ja säteilyn kyvyn olla termodynaamisessa tasapainossa. Muut fyysikot yrittivät selittää näitä puoliklassisilla malleilla, joissa valoa kuvattiin edelleen Maxwellin yhtälöillä, mutta valoa emittoivat tai absorboivat esineet oli kvantisoitu. Vaikka puoliklassiset mallit edistivät kvanttimekaniikan kehitystä, kokeet osoittivat todeksi Einsteinin hypoteesin valon hiukkasluonteesta.
Fotoniteorian keksiminen mahdollisti teoreettisen ja kokeellisen fysiikan edistysaskeleet kuten laserin, Bose–Einstein-kondensaatin, kvanttikenttäteorian ja kvanttimekaniikan todennäköisyystulkinnan. Hiukkasfysiikan standardimallin mukaan fotonit tuottavat kaikki sähkö- ja magneettikentät ja ovat itse tulosta avaruusajan symmetrian vaatimuksesta. Fotonien ominaisuudet – varauksen, massan ja spinin – määrittää mittasymmetria.
Nimestä ja merkinnöistä.
Fotonin alkuperäinen nimi oli Einsteinin tekstissä "valokvantti" (das Lichtquant). Nykyinen termi 'fotoni' tulee kreikan kielen valoa tarkoittavasta sanasta φῶς. Sen otti käyttöön 1926 kemisti Gilbert Newton Lewis, joka julkaisi spekulatiivisen teorian, jonka mukaan fotonit olivat tuhoutumattomia ja niitä ei ollut mahdollista luoda. Lewisin teoriaa ei hyväksytty, ja se oli ristiriidassa havaintojen kanssa, mutta uusi termi otettiin lähes välittömästi käyttöön.
Fysiikassa fotonia merkitään kreikkalaisella gamma-kirjaimella γ. Symboli on todennäköisesti peräisin gammasäteilystä, jonka havaitsi ja nimesi vuonna 1900 Paul Ulrich Villard ja osoittivat valon muodoksi 1914 Ernest Rutherford ja Edward Andrade. Kemiassa ja optiikassa fotoneja merkitään usein formula_2, joka merkitsee fotonin energiaa. Tässä formula_3 on Planckin vakio ja formula_4 on fotonin taajuus. Vaikka fotonilla ei ole lepomassaa on sillä kuitenkin energiasta riippuva relativistinen liikemassa, jonka suuruus voidaan laskea relaatiosta formula_5.
Fysikaaliset ominaisuudet.
Fotoni on massaton, sillä ei ole sähkövarausta, eikä se hajoa spontaanisti. Fotonilla on kaksi mahdollista polarisaatiotilaa ja sitä kuvataan kolmella parametrillä: aaltovektorilla, joka määrittää aallonpituuden formula_6, ja kulkusuunnalla. Fotoneja syntyy luonnossa monissa prosesseissa: esimerkiksi kun sähkövarausta kiihdytetään, atomi tai ydin putoaa matalammalle energiatilalle, tai kun hiukkanen ja antihiukkanen annihiloituvat. Fotoneja absorboituu noiden ilmiöiden T-käänteisissä tapahtumissa, esimerkiksi hiukkas–antihiukkasparin syntyessä tai atomin tai hiukkasen siirtyessä korkeampaan energiatilaan.
Koska fotoni on massaton, se liikkuu tyhjiössä nopeudella formula_7 ja sen energia
formula_8 ja liikemäärä formula_9 ovat suhteessa formula_10. Vertailun vuoksi lepomassallisilla hiukkasilla suhde on erityisen suhteellisuusteorian mukaan formula_11.
Fotonin energia ja liikemäärä riippuvat vain taajuudesta formula_4 tai yhtäpitävästi aallonpituudesta formula_6.
jossa formula_17 on Diracin vakio, formula_18 aaltovektori (jonka aaltoluku on formula_19) ja formula_20 kulmataajuus. formula_18 osoittaa fotonin etenemissuuntaan.
Fotoni kantaa myös spin-impulssimomenttia, joka ei riipu sen taajuudesta. Spinin itseisarvo on formula_22 ja aaltovektorin suuntainen komponentti (helisiteetti) formula_23. Tämä vastaa fotonin kahta mahdollista polarisaatiotilaa.
Tämän merkitys on, että hiukkasen ja sen antihiukkasen annihiloituessa "täytyy" syntyä ainakin kaksi fotonia: törmäävillä hiukkasilla ei ole liikemäärää niiden massakeskipistekoordinaatistossa, kun taas fotonilla on. Täten liikemäärän säilymislain mukaan kahden syntyvän fotonin liikemäärän täytyy olla nolla.
Klassisen teorian sähkömagneettisen säteilyn energia ja liikemäärä voidaan ilmaista fotonien muodossa: esimerkiksi säteilypaine johtuu fotonien liikemäärän sitoutumisesta kohteeseen.
Säteilyn ja aineen vuorovaikutus.
Emissio: Kun atomin energiatila muuttuu, saattaa vapautuva energia emittoitua yhtenä fotonina. Valoemissio on mahdollinen myös kun vapaan elektronin energia muuttuu kiteen energiavyön sisällä. Sähkömagneettinen aalto emittoituu aina kun sähkövaraus on kiihtyvässä liikkeessä.
Absorptio: Kun fotoni törmää atomiin, se saattaa siirtää energiansa atomille, joka virittyy.
Prosessi on mahdollinen vain, jos atomissa on tilojen energiaero, joka on sama kuin fotonin energia. Fotonin absorptiossa on kaiken energian siirryttävä tai prosessia ei tapahdu; fotoni ei siis voi absorboitua osittain.
Sironta: Fotoni voi sirota atomista niin, että atomi abosrboi fotonin ja emittoi toisen fotonin.
Heijastuminen: Jos valo lähetetään kohti tasoa, osa siitä heijastuu takaisin. Tasoon tulevan ja tasosta heijastuvan valon kulma on tason normaaliin nähden sama.
Taittuminen: Kun valonsäde siirtyy väliaineesta toiseen, sen kulkusuunta muuttuu, ellei tulosuunta ole pinnan normaalin suuntainen.


Ektro Records.
Ektro Records on porilaisen Jussi Lehtisalon pyörittämä pieni levy-yhtiö.


Keuhkot (yhtye).
Keuhkot on suomalainen yhtye, jonka ainoa jäsen on pomarkkulainen Kake Puhuu (oik. Kalevi Rainio). Ensimmäisellä EP:llä soittaa Kaken lisäksi myös Olli "POW-POW-POW" Pauke (liimanarinakitarat) ja D.W. Ojala (rummut ja huuto). Yhtyeen musiikki yhdistelee rumpukoneita, akustisia instrumentteja sekä erilaisia etnisiä soittimia (kuten kamanjah, kottikärry ja partakone). Keuhkojen sanoitukset vaihtelevat pistävästä sosiaalikritiikkijulistuksesta sur(u)realismiin, ja musiikillisesti voidaan puhua post-punkista, industrialista tai antimusiikista. Yhtyeen omalaatuisilla keikoilla on esiinnytty mm. suuresta linnunpöntöstä käsin tai viime aikoina nuijan kanssa puhujapöntöstä.


Blogi.
Blogi (sanasta weblog) on verkkosivu tai -sivusto, johon yksi tai useampi kirjoittaja kirjoittaa enemmän tai vähemmän säännöllisesti niin, että uudet tekstit ovat helposti löydettävissä (yleensä sivun yläreunassa), ja niin että vanhat tekstit säilyvät luettavina ja muuttumattomina uusista teksteistä huolimatta. Blogin kirjoittaja on "bloggari" tai "bloggaaja".
Blogissa voidaan julkaista sisältöä tekstin lisäksi myös kuvien, videokuvan tai äänen muodossa. Tiedon esityksessä blogeille tunnusomaista muihin www-sivuihin verrattuna on ajan, linkityksen ja henkilökohtaisen näkökulman painotus. Muita tunnusomaisia piirteitä blogeille on kommentointimahdollisuus, kirjoitusten pysyvät verkko-osoitteet (engl. permalinks) ja RSS- tai Atom-syötteet, joiden avulla voidaan helposti ohjelmallisesti seurata ja levittää blogin sisältöä.
Mikään yksittäinen piirre ei ole vaadittu tai tee blogista blogia, mutta mitä useampi niistä toteutuu sen "blogimaisempi" se on.
Sana "blogi" on lainasana englannin kielisestä sanasta "blog", joka on typistymä sanasta "weblog". Blogi alkaa olla vakiintunut nimitys tällaisille sivustoille; muita käytössä olevia nimiä ovat weblogi, verkkoblogi, netlog, loki, verkkopäiväkirja ja nettipäiväkirja, vaikkakin kaksi viimeistä sopivat paremmin nimeksi vain sille blogien alalajille, jossa kirjoittaja kirjoittaa päivittäin omasta elämästään.
Yleistä.
Uusin kirjoitus on blogissa ensimmäisenä esillä, mutta myös vanhat kirjoitukset ja niiden saamat kommentit ovat luettavissa. Kronologisen esittämisjärjestyksen lisäksi blogille on tyypillistä, että blogin omistaja voi kontrolloida kommentteja. Blogin tyylilajille on tunnusomaista ajankohtaisuus, spontaanius ja henkilökohtaisuus.
Kaikki blogit eivät ole yleispäiväkirjoja, vaan keskittyvät johonkin aiheeseen. Jotkut kirjoittavat myös useita blogeja yhtä aikaa. Yhdessä voidaan esitellä esimerkiksi kirjoittajan tekemiä käsitöitä, toisessa pohditaan parisuhteen kipupisteitä.
Blogia on sanottu myös aivan uudeksi mediaksi. Bloggarit seuraavat ja kommentoivat usein muiden kirjoittamia blogeja ja voivat viitata niihin omassa blogissaan. Tätä blogien ja niiden kirjoittajien muodostamaa yhteisöä kutsutaan myös blogistaniksi tai blogosfääriksi (eng. "Blogosphere").
Suomessa julkisuuden henkilöiden, etenkin poliitikkojen, verkkojulkaisuja nimitetään usein verkkopäiväkirjoiksi, ja niissä julkaistu nousee usein puheenaiheeksi myös lehdissä ja televisiossa. Yhdysvalloissa politiikassa hyvin merkittäviksi osoittautuneiden blogien kaltainen saattaa olla Suomessa entisen pääministeri Matti Vanhasen verkkopäiväkirja, kun taas Erkki Tuomioja on pysytellyt perinteisessä kotisivustossa, jota päivitetään ahkerasti.
Suomen blogosfäärissä alkoivat 2006–2007 näkyä myös verkkokirjoittajat, jotka olivat jo saaneet nimeä kirjailijoina tai tutkijoina. Kansanedustaja Jyrki J. J. Kasvi (Kasvi), valtiotieteen tohtori Jari Sedergren (Sedis) ja kehityspäällikkö Kari Haakana (Kari Haakana) ovat blogeja tilastoivien ohjelmien mukaan luetuimpia ja vakiintuneimpia yleisiä aiheita käsitteleviä kirjoittajia. Tunnettuja ajankohtaisia aiheita käsitteleviä, myös blogia fooruminaan käyttäviä kirjoittajia ovat lisäksi esimerkiksi professori Jukka Kemppinen sekä poliitikot Osmo Soininvaara ja Erkki Tuomioja.
Vaikka blogi muotona ei vaadi minkään tietyn työkalun tai palvelun käyttöä, suurta osaa blogeista ylläpidetään blogipalvelun tai itse asennetun ohjelmiston kautta.
Blogit taipuvat myös yritysten työkaluiksi. Blogia voi kirjoittaa julkisesti asiakkaille ja sidosryhmille tai julkaista vain yrityksen työntekijöiden luettavaksi intranetissä. Molemmista löytyy jo Suomesta esimerkkejä: yrityksen sisäisessä intranetissä blogia kirjoittavat Finnairin toimitusjohtaja Jukka Hienonen ja Nokian ex-toimitusjohtaja Olli-Pekka Kallasvuo.
Julkisessa yritysbloggaamisessa F-Secure on edelläkävijä Suomessa. Sen blogi "News from the Lab" kertoo tietoturva-alan kuulumisia. Suomessa blogeihin ovat voimakkaimmin tarttuneet viestintäyritykset, kuten sanomalehdet ja televisiokanavat.
Yritysblogissa on kyse persoonallisista kirjeistä asiakkaille, henkilökunnalle ja sidosryhmille – tai kenelle tahansa alasta kiinnostuneelle.
Käsitykset blogien merkityksestä ja tulevaisuudesta hajoavat. Ilmiö on kasvanut hyvin nopeasti niin että aktiivisia blogeja on useita kymmeniä miljoonia. Tämä on nähty merkkinä median kentän mullistumisesta. Toisaalta on puhuttu myös muoti-ilmiöstä, joka menee ohi. Ehkä asiaa on kuitenkin tarkasteltava rinnan sanoma- ja aikakauslehtien nyt (2007)tapahtuneen verkkoon siirtymisen kanssa. Aikaisempina vuosina tavallisten näytteiden sijasta netissä on nyt hyvin kattavasti perinteisiä graafisia julkaisuja, ja myös yleisradioyritykset ovat alkaneet panostaa myös blogeihin. Tätä kehitystä on luultavasti vauhdittanut RSS, jota käyttäen kymmenien tai satojen verkko-osoitteiden seuraaminen on käytännössä mahdollista ja jopa yksinkertaista.
Tilastojen mukaan Yhdysvalloissa oli 2009 noin 452 000 päätoimista bloggaajaa ja kaikkiaan bloggaajia tuolloin 20 miljoonaa.
Blogityyppejä.
Blogikirja ovat kirjamuotoon toimitettuja blogisisältöjä. Tunnettuja blogikirjoja on muun muassa Turcker Maxin känniblogiin perustuva I Hope They Serve Beer in Hell ja toisen Irakin sodan jälkeisestä elämästä kertova Baghdad Burning. Suomessa kirjoiksi päätyneitä blogeja ovat ainakin Selibaattipäiväkirjat ja Hollannin muistikirja sekä Tuomas Kilven alusta lähtien kirjaksi tähdännyt blogikirja-projekti, jonka tulos julkaistiin Blogit ja blogaaminen -tietokirjana.
Kirjablogi on kirjoihin ja kirjallisuuteen keskittyvä blogi. Kirjablogeja pitävät yksityiset lukemista harrastavat henkilöt tai kirja-alan eri toimijat, kuten esimerkiksi kustantamo, julkaisija tai kirjakauppa, joiden edustajana bloginpitäjä voi toimia.
Käsityöblogi on yleensä omistettu blogin pitäjän omille käsityöprojekteille, kuten neulomiselle, korujen tekemiselle tai ompelemiselle.
Lifestyleblogi on blogi, jonka kirjoittaja kertoo elämästään.
Linkkiblogi ("linkblog") on historiallisesti varhaisin blogimuoto. Linkkiblogin yksittäinen merkintä koostuu lähinnä kirjoittajan huomioilla varustetusta linkistä.
Löydösblogi ("tumblelog") on linkkiblogia laajempi blogi, johon kirjoittaja kerää netistä löytämiään linkkejä, kuvia, videoita tai muuta sisältöä.
Mikroblogit ovat blogeja, joiden merkinnät ovat lyhyitä, tavallisesti korkeintaan 140 merkin mittaisia. Niitä käytetään yleensä tilannetietojen ilmoittamiseen; käyttäjä voi kertoa lyhyesti mitä tekee tai ajattelee. Sivustoille tunnusomaista on myös mahdollisuus seurata omalta sivultaan haluamiensa käyttäjien päivityksiä. Mikroblogit on yleensä suunniteltu niin, että niitä voidaan päivittää erityisillä asiakasohjelmilla, pikaviestiohjelmilla, sähköpostitse ja tekstiviestien kautta, jolloin käyttäjä voi päivittää tilannetietoja missä vain. Twitter on kansainvälisesti käyttäjämäärältään selvästi suurin mikroblogipalvelu, jonka pääkilpailijoina voidaan mainita Plurk ja Jaiku. Eräitä muita mikroblogisivustoja ovat yritysmaailmaan keskittyvä Yammer ja vapaata StatusNet-ohjelmistoa käyttävä Identi.ca. Alun perin suomalaisen, mutta nykyään Googlen omistuksessa olevan Jaikun lisäksi suomalaisia mikroblogipalveluita ovat Miggi ja Qaiku. Myös monet muut sivustot, jotka eivät varsinaisesti ole mikroblogipalveluja (kuten MySpace ja Facebook) sisältävät myös mikroblogien tyyppisiä ominaisuuksia. Maaliskuussa 2009 Facebook muutti etusivun käyttöliittymäänsä huomattavasti mikroblogisivustoja enemmän muistuttavaksi.
Hääblogi kertoo morsiusparin hääjärjestelyistä. Usein hääblogeja lähdetään kirjoittamaan jopa vuosi pari ennen juhlapäivää heti hääsuunnittelujen alkumetreillä.
Muotiblogi on suosittu blogityyppi, jossa blogin sisältöön kuuluu muotimaailman ilmiöiden esittely ja usein myös blogin pitäjän oman pukeutusmistyylin esittely asukuvineen.
Ruokablogi esittelee esimerkiksi kirjoittajan omia ruuanlaitto- tai leivontakokemuksia. Usein blogeissa on myös runsaasti kuvia. Ruokablogit ovat Suomessa varsin suosittuja.
Sarjakuvablogi on päiväkirja sarjakuvamuodossa. Blogin ja verkkosarjakuvan risteytykseen ei kirjoitella, vaan sanottava ilmaistaan sarjakuvamuodossa. Tyyli on usein nopeaa ja ilmeikästä, toisinaan viimeistellympää. Aiheet dokumentoivat enimmäkseen tekijän elämää ja välittävät tuntemuksia. Suomalaisia sarjakuvablogeja on esimerkiksi Milla Paloniemellä ja Ville Rannalla. 200 suomalaista sarjakuvablogia yhteen kokoava palvelu sarjakuvablogit.com palkittiin Kemin Sarjakuvapäivillä Lehti-Lempi-palkinnolla keväällä 2009.
Uutisblogi välittää ja kommentoi uutisia ja ajankohtaisia tapahtumia.
Valokuvablogi ("photoblog") on blogi, jonka sisältönä ovat valokuvat ja niihin liittyvät kommentit.
Videoblogi ("video blog, vlog") on blogi, jonka sisältönä on videokuvaa. Esimerkiksi YouTube mahdollistaa videoblogin pitämisen joko käyttäjän itsensä tai muiden lähettämien videoiden pohjalta.
Yritysblogi (englanniksi corporate blog) on verkkosivu tai -sivusto, jossa yrityksen edustaja tai edustajat kirjoittavat eri asioista melko säännöllisesti.


Los Natas.
Los Natas on argentiinalainen kolmihenkinen rockyhtye, joka on aiemmin toiminut nimellä Natas (ilman Los-etuliitettä).
Monet yhtyeen kappaleista ovat täysin instrumentaaleja. Niissä kappaleissa joissa lauletaan, käytetään kielenä yhtyeen äidinkieltä, espanjaa. Genremäärityksenä yhtyeelle sopinee parhaiten kategoria stoner rock.


Pharaoh Overlord.
Pharaoh Overlord on kolmihenkinen porilainen yhtye, joka aloitti soittaen hypnoottista, yhden kitarariffin junnaavaan toistoon perustuvaa instrumentaalista rockmusiikkia. Yhtye perustettiin Jussi Lehtisalon mukaan siksi, että heidän pääyhtyeensä Circlen musiikista oli tullut liian vapaata ja viihteellistä. Yhtyeen ensimmäisen levyn kansitarrassa on yhtyeen musiikki määritelty näin: "hypno-improv-stoner-rock from Finland (file under psychedelic)". Yhtyeen kaksi viimeistä studioalbumia ovat laajentaneet musiikillista kirjoa: #4-albumilla on heavy metal -vaikutteita sekä laulua. "Siluurikaudella"-albumi sen sijaan on avantgardistinen kokeilu.


Glorantha.
Glorantha on erityisesti useista rooli- ja lautapeleistä tunnettu fantasiamaailma, jossa taikuus ja jumalat ovat todellisia. Gloranthan maailmaa kansoittavat ihmisten lisäksi monet mielikuvitusolennot, kuten haltiat, kääpiöt, peikot, kentaurit ja jättiläiset, jotka usein poikkeavat tolkienilaisista esikuvistaan.
Historia.
Glorantha sai alkunsa Greg Staffordin kirjoittamasta tarinasta 1960-luvulla. Ensimmäinen julkaistu Glorantha-tuote oli Chaosiumin julkaisema lautapeli White Bear & Red Moon, joka kuvasi Sartarin barbaarien ja suuren Lunarin imperiumin kamppailua keskenään. Nomad Gods -lautapeli laajensi aihetta.
1978 ilmestyi RuneQuest-roolipelin ensimmäinen versio, jonka sääntökirjaan oli liitetty tiiviisti Gloranthan maailma. RuneQuestin miltei kahdenkymmenen julkaisuvuoden aikana ilmestyi runsaasti roolipelikirjoja, jotka kuvasivat Gloranthaa RuneQuestin sääntöjen kautta. Tosin sääntöjen osuus saattoi joissakin kirjoissa olla hyvin pieni ja itse sanallisen kuvauksen osuus suuri.
RuneQuestin julkaisemisen ajautuessa ongelmiin 1990-luvun puolivälissä Issaries, Inc. kehitti kokonaan uuden Glorantha-roolipelin: Hero Warsin. Hero Wars ja sen uudempi versio HeroQuest jatkoivat Gloranthan kuvaamista ja pelimateriaalin tarjoamista. Issariesin julkaisemia kirjoja on ilmestynyt jo toistakymmentä, ja lisää on tulossa tulevina vuosina.
Gloranthan ympärille on vuosien saatossa syntynyt voimakas fanijoukko, joka on julkaissut omia epävirallisia Glorantha-lehtiä, kuten brittiläistä Tales of the Reaching Moonia, saksalaista Tradetalkia ja suomalaista The Zin Lettersiä. Muutamassa maassa on oma Glorantha-yhdistyksensä, kuten saksalainen RuneQuest Gesellschaft ja suomalainen Kalikos – Suomen Glorantha-seura ry. Epävirallisemmin faneja ovat yhdistäneet Internetin kansainväliset ja kansalliset postituslistat ja keskustelufoorumit.
Vaikka Glorantha on liittynyt alun perin rooli- ja lautapeleihin, sitä koskevien tuotetyyppien määrä on laajentunut muuallekin. Tietokonepeli King of Dragon Pass sijoittuu Gloranthaan, ja sen suunnittelijat David Dunham, Greg Stafford ja Robin D. Laws ovat tunnettuja Glorantha-kirjoittajia. Gloranthaan sijoittuvaa kaunokirjallisuutta puolestaan edustavat Widow’s Talen kaltaiset romaanit ja sarjakuvalehtisarja The Path of the Damned.
Luonne.
Gloranthassa painottuu vahvasti sen myyttinen luonne. Gloranthan jumalat, henget ja muut mahtiolennot ovat osa Gloranthan todellisuutta, vaikkakin melko kaukaisia tavallisille ihmisille. Jumalat edustavat monia erilaisia asioita ja voimia. Sopivaa jumalaa palvomalla ihminen voi saada heiltä taikavoimia, esimerkiksi taikuutta, jolla hän voi hallita tuulia tai parantaa peltonsa tuottavuutta.
Gloranthaa kansoittavat lukuisat olennot ja rodut, joilla on oma myyttinen menneisyytensä. Aina eivät kansojen myyttisen käsitykset sovi yhteen toistensa kanssa, jolloin voi pahimmillaan syntyä pahoja konflikteja. Kansat eivät ole myöskään suoranaisesti hyviä tai pahoja: heillä on omat uskomuksensa, joiden mukaan he pitävät jotakin oikeana ja jotakin vääränä, kuten meidän maailmamme historialliset kansatkin tekivät.
Eivät ainoastaan Gloranthan kansojen myytit ole maagisia, vaan koko Gloranthan maailma on maaginen: sen kasvit kätkevät sisäänsä henkiä, sen maantieteellisiin paikkoihin liittyy tiettyjä henkiä tai jumalia, sairaudet ovat oikeasti pahojen henkien aiheuttamia, pahat teot voivat tuoda maagista turmiota yhteisöön, ja jopa Gloranthan taivaankappaleiden sanotaan olevan jumalia tai jumalien ruumiillistumia.
Gloranthan kansojen tavoissa ja myyteissä on ammennettu paljon meidän maailmamme kansojen tavoista ja myyteistä, mutta niitä ei ole suoraan lainattu vaan yhdistelty hedelmällisenä pidetyllä tavalla. Myöskään Gloranthan haltiat, peikot ja kääpiöt eivät ole kovin suoraan toisista fantasiamaailmoista kopioituja vaan varsin omanlaisiaan. Omaleimaisuudessa ja syvällisyydessä Gloranthaa on verrattu J. R. R. Tolkienin luomaan Keski-Maahan.
Alueet ja kansat.
Glorantha on muodoltaan jättimäinen kuutio, joka kelluu vesien keskellä. Ylhäällä on valoisa taivas ja alapuolella synkkä alamaailma. Useiksi alueiksi jakautuneen kuution pinnan keskimmäiset alueet ovat kuolevaisten kansojen asuttamia, kun taas sen reunoilla asuvat kuolemattomat kansat.
Gloranthan pintamaailma jakautuu kahteen suureen mantereeseen: Genertelaan ja Pamaltelaan. Genertela on pohjoinen manner ja ihmisten vahvasti asuttama. Pamaltela puolestaan sijaitsee etelässä, ja ei-ihmiset ovat siellä vahvempia. Kahden mantereen väliin jää meri, jossa on useita saaria, kuten läntinen Jrustela, keskinen Teleos ja idässä sijaitsevat Itäiset saaret. Keskellä mantereita on valtava Magastan pyörre, joka yltää aina alamaailmaan asti.
Genertela jakautuu useisiin erilaisiin alueisiin. Genertelan läntisiä osia asuttavat suureksi osaksi monoteistiset malkionit, joiden kulttuurissa on paljon vaikutteita kristinuskosta ja keskiaikaisesta Euroopasta. Suurimmat valtakunnat lännessä ovat etelässä sijaitseva Seshnela ja pohjoisessa sijaitseva Loskalm. Ralios on hajanaisempi alue, joka jakautuu lukuisiin pieniin ruhtinaskuntiin.
Idässä sijaitsee Kralorelan valtakunta, jonka asukkaat ovat läheisissä suhteissa lohikäärmeiden kanssa ja muistuttavat monilta osin muinaisia kiinalaisia. Kralorelan lounaispuolella sijaitsee Teshnos, joka norsuineen ja sielunkierto-oppeineen on lähellä Intiaa.
Kralorelasta länteen sijaitsee hevospaimentolaisten asuttama Pent. Heissä näkyy piirteitä historian paimentolaiskansoista, esimerkiksi mongoleista. Pentin eteläpuolella Autiomaassa puolestaan asuu toisenlaisia paimentolaisia, jotka ratsastavat monilla erilaisilla eläimillä.
Genertelan keskiosassa sijaitsee laaja Lunarin imperiumi, jonka asukkaat palvovat kuun- ja auringonjumalia. Heissä on piirteitä muun muassa antiikin kreikkalaisista, roomalaisista, persialaisista ja neuvostoliittolaisista. Lunarin imperiumin pohjoispuolella on valtava Valindin jäätikkö, joka toimii kuolevaisten maailman rajana.
Etelässä ja muiden alueiden lomassa asuu barbaarisia orlanthilaisia, jotka palvovat myrskynjumalia. Heissä on paljon samaa kuin viikingeissä ja kelteissä.
Pamaltelan pohjoisosassa sijaitsee suuria haltioiden metsiä. Pohjoisosien rannikoille keskittyvät myös Pamaltelan suurimmat ihmiskulttuurit. Keskisiä tasankoja asuttavat mustaihoiset alkuasukkaat, agimorit, joiden kulttuurissa on yhtäläisyyksiä afrikkalaisten heimojen, esimerkiksi zulujen ja Australian aboriginaalien kanssa. Heidän esi-isänsä Pamaltin mukaan manner on saanut nimensä. Kaikkein eteläisimmät osat ovat ihmisille elinkelvottoman kuumia, mutta niillä asustaa tarunomaisia olentoja ja kuolemattomia kansoja.
Itäiset saaret ovat Genertelan ja Pamaltelan itäpuolella sijaitseva lukemattomista pienistä saarista koostuva saaristo. Niiden asukkaiden keskuudessa on erittäin monia erilaisia kulttuureita ja jumalia. Osa muistuttaa Tyynenmeren pikkusaarien kulttuureja.


Rättö ja Lehtisalo.
Rättö ja Lehtisalo on porilaisten Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon muodostama projektiluontoinen yhtye. Sen musiikkia on kuvattu muun muassa krautrockiksi, "avaruusrockiksi" ja psykedeliaksi.


HeroQuest (roolipeli).
HeroQuest on fantasiaroolipeli, jota julkaisee Greg Staffordin perustama roolipelikustantamo Issaries. "HeroQuestin" ensimmäinen versio "Hero Wars" julkaistiin vuonna 2000. Säännöt on suunniteltu erityisesti fantasiamaailma Gloranthaa varten, jossa taikuus ja jumalat ovat todellisia. Ne painottavat erityisesti tarinankerrontaa ja elokuvamaisuutta.
"HeroQuestin" säännöt ovat kevyet ja hyödyntävät samaa perusmekaniikkaa niin taisteluissa kuin neuvotteluissa. Noppana käytetään kaksikymmensivuista noppaa (d20). Hahmonluonti on hyvin vapaamuotoinen. Pelihahmojen eli sankarien (heroes) numerotiedot muodostuvat ominaisuuksista (abilities), joihin vaikuttavat hahmojen kotimaiden perusteella saadut avainsanat (keywords). Ominaisuudet voivat olla mitä tahansa fyysisistä ja mentaalisista ominaisuuksista luonteenpiirteisiin.
"HeroQuestin" ja "Hero Warsin" välillä on pieniä eroja, mutta niissä on pohjimmiltaan sama sääntöjärjestelmä, jota on "HeroQuestissa" virtaviivaistettu. "HeroQuestiin" ja "Hero Warsiin" on ilmestynyt toistakymmentä lisäosaa Issariesin julkaisemina ja vielä enemmän fanien kirjoittamina. Osassa kirjoista on hyvin vähän sääntötekniikkaa, toisissa taas enemmän. Varsinaisten peleihin tarkoitettujen kirjojen lisäksi muutakin Glorantha-materiaalia voi käyttää pelissä, esimerkiksi "RuneQuest"-roolipelin aikaista materiaalia.
"HeroQuest"-roolipelillä ja "HeroQuest"-lautapeleillä ei ole mitään yhteistä keskenään.


Mika Rättö.
Mika Rättö (s. 5. huhtikuuta 1973 Pori) on Kuusumun Profeetan laulaja ja kosketinsoittaja. Rättö toimii lisäksi useissa muissa yhtyeissä kuten Ektroverde, Circle, Rättö ja Lehtisalo ja Eleanoora Rosenholm. Hänen tuorein projektinsa on Kauko Röyhkän ja Circle-basisti Jussi Lehtisalon kanssa perustettu yhtye Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo.
Mika Rättö on toiminut musiikin ohella myös muilla taiteen aloilla, muun muassa teatterissa ja maalaustaiteen parissa. Hänen kirjallinen esikoisteoksensa "Tihkuluodon kuiskaajat" (Teos) ilmestyi maaliskuussa 2009. Porissa syntynyt Rättö asuu edelleen kotikaupungissaan ja on Porin keskeisimpiä kulttuurivaikuttajia.
Koulutukseltaan Mika Rättö on sähköasentaja, tämän koulutuksen hän hankki Satakunnan ammattikoulussa vuosina 1989–1992. Toisen koulutuksensa hän hankki Kankaanpään taidekoulussa vuosina 1993–1996.


Aseksuaalisuus.
Aseksuaalisuus tarkoittaa seksuaalisen kiinnostuksen tai halun puuttumista. Yksinkertaisimmillaan aseksuaali on henkilö, jota seksi tai siihen liittyvät asiat eivät kiinnosta, tai jossa seksiin liittyvät asiat (esim. pornografia) eivät herätä tunteita, kiinnostusta tai toimintaa.
Termin määritelmästä on monia versioita, koska ei ole yksiselitteisesti hahmoteltavissa, onko aseksuaalisuus seksuaalinen häiriö vai seksuaalisen suuntautumisen muoto. Monien aseksuaaleiksi itsensä määrittelevien mielestä kyse on vain seksuaalisesta suuntautumisesta, koska seksuaalisen halun puuttuminen ei aiheuta heille mitään ongelmia.
Aseksuaalisuus eroaa selibaatista siten, että selibaatti on henkilön päätös pidättäytyä seksistä, mutta aseksuaalilla ei ole alun perinkään halua, mistä kieltäytyä. Aseksuaalit tosin voivat halutessaan harjoittaa seksiä, vaikka eivät saisikaan siitä itselleen mitään nautintoa. On myös mahdollista, että aseksuaali ei saa seksistä sekä fyysistä että psyykkistä nautintoa, vaan ainoastaan jompaakumpaa, ja määrittelee itsensä tämän perusteella aseksuaaliksi.
Varsinaisen seksuaalisen halun puuttumisesta huolimatta aseksuaali saattaa haluta elää pitkäaikaisessa romanttisessa suhteessa.
Tutkimukset.
Aseksuaalisuutta on tutkittu hyvin vähän, koska se ei ole kovin yleistä. Englannissa vuonna 2004 tehdyssä kyselyssä 1 prosentti vastaajista ilmoitti, ettei ole koskaan tuntenut seksuaalista kiinnostusta ketään kohtaan.
Tunnettuja aseksuaaleja.
Aseksuaaliksi oletettu tunnettu henkilö oli 1800-luvun säveltäjä Frédéric Chopin.


Luettelo ratkaisemattomista matemaattisista ongelmista.
Tämä on luettelo tärkeimmistä ratkaisemattomista matemaattisista ongelmista.
Clay-instituutin seitsemän ratkaisematonta ongelmaa.
Clay-instituutti on luvannut minkä tahansa edellä mainitun ongelman ratkaisijalle miljoona Yhdysvaltain dollaria. Instituutti ilmoitti lehdistötiedotteessaan 18. maaliskuuta 2010 palkitsevansa venäläisen matemaatikko Grigori Perelmanin Poincarén konjektuurin todistamisesta.


PC-DOS.
PC-DOS on käyttöjärjestelmä, jota myytiin 1980- ja 1990-luvuilla. Se sai alkunsa, kun Microsoft ja IBM sopivat yhteisen koodialustan, jolle molemmat yhtiöt alkoivat rakentaa omaa käyttöjärjestelmäänsä. Alun perin sitä ei myyty erikseen vaan se tuli IBM PC -tietokoneen mukana. Nykyään PC-DOS on melkein samanlainen kuin MS-DOS, mutta se vie hieman vähemmän muistia ja sen mukana tulee hieman enemmän hyötyohjelmia.
PC-DOSista on olemassa ainakin versiot 3.30, 4.01,
5.0, 6.1, 6.3, 7.0 ja
2000 (7.01).


DR-DOS.
DR-DOS (NovellDOS, OpenDOS) on DOS-käyttöjärjestelmä,
jolla on ollut useita kehittäjätahoja. Niitä ovat ainakin Digital Research, Novell, Caldera ja Lineo.
Novell osti DR-DOSia kehittäneen Digital Researchin vuonna 1991. Sitä alettiin kehittää vauhdikkaasti ja DR-DOS kilpaili Microsoftin MS-DOSin kanssa. Microsoft puolestaan vastasi tähän kampittamalla kilpailijaansa lisäämällä Windows 3.1:een koodia, joka antoi ylimääräisen virheilmoituksen, jos ikkunointia ajettiin kilpailijan DOS-käyttöjärjestelmällä. Kun keino paljastettiin Dr. Dobbs-lehdessä, koodi poistettiin Windowsin julkaisuversiosta.
Versio 7.0 julkaistiin nimellä Novell DOS 7.0. Novell myi käyttöjärjestelmän Caldera Systemsille 400 000 dollarilla kesällä 1996, jolloin käyttöjärjestelmällä oli enää vähän kaupallista arvoa. Caldera sai kuitenkin oikeuden nostaa syytteen Microsoftia vastaan epäreilusta kilpailusta, jonka sen tekikin käyttöjärjestelmän oikeudet saatuaan. Calderan uskotaan saaneen Microsoftilta vähintään 150 miljoonaa dollaria korvauksia vuonna 2000.
Caldera julkaisi DR-DOSin versiot 7.01 ja 7.02 avoimena lähdekoodina nimellä Caldera OpenDOS 7.01 ja Caldera DR-OpenDOS 7.02. Myöhemmin Caldera siirsi kehityksen tytäryhtiö Caldera Thin Clientsille, josta tuli Lineo. Lineo julkaisi version 7.03 sekä sulautetun Caldera DR DOS 7.04/7.05:n, joka sisälsi ainoastaan ytimen ja komentotulkin.
Avoimena julkaistua DR-DOS/OpenDOS 7.01:ta kehittää eteenpäin The DR-DOS/OpenDOS Enhancement Project.
Lineo puolestaan meni myyntiin ja osa sen entisestä johdosta perusti uuden yhtiön DeviceLogics ja osti DR-DOSin oikeudet. DeviceLogics julkaisi DR-DOS 8.0:n version 7.03 ytimellä. DeviceLogics jaettiin myöhemmin kahtia Devicelogicsiksi ja DRDOS Inc.:ksi. DRDOS Inc. julkaisi version 8.1. Sekä versio 8.0 ja 8.1 sisälsivät vapaan FreeDOS-projektin sekä Enhanced DR-DOS:in työkaluja sekä kernelin julkaisematta lähdekoodia ja rikkoivat siten GNU GPL -lisenssiä. Valitusten jälkeen DRDOS Inc. veti molemmat versiot jakelusta.


Knut Hamsun.
Knut Hamsun (4. elokuuta 1859 — 19. helmikuuta 1952) oli norjalainen kirjailija, joka lukeutuu tunnetuimpiin hahmoihin maansa kirjallisuuden historiassa. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1920.
Hamsun oli köyhän perheen poika, eikä hän käynyt koulua kuin runsaat 250 päivää. Hän sai kuitenkin kirjallisia herätteitä sukulaismieheltä, joka piti kirjastoa, ja hän päätti tulla kirjailijaksi jo teini-iässä. Amerikkalaisuudesta kiinnostunut Hamsun oli nuorena sekalaisissa töissä Yhdysvalloissa, mutta hän pettyi siellä vallinneeseen rahakeskeiseen materialismiin ja pinnalliseen kulttuurin. Ainoa hyvä puoli maan kulttuurissa oli hänen mielestään Mark Twain.
Hamsunin läpimurtoteos oli "Nälkä", jonka norjankielinen alkuteos "Sult" ilmestyi 1890. Se on omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä romaani nuoresta kirjailijasta, joka vajoaa hulluuden partaalle köyhyyden ja nälän seurauksena. Kirjan on sanottu aavistelleen Franz Kafkan tulevaa tuotantoa, ja sen vaikutusta 1900-luvun kirjallisuuteen pidetään hyvin merkittävänä. Muusta tuotannosta joitakin tunnetuimpia teoksia ovat "Mysteerioita" ("Mysterier", 1892), "Pan" (1894), "Viktoria", "Syystähden alla", "Maankiertäjät", sekä "Maan siunaus" ("Markens Grøde", 1917), joista varsinkin viimeisen on sanottu vaikuttaneen lopulta ratkaisevasti Nobel-palkinnon saantiin.
Myöhemmin Hamsunin maine Norjassa ja muualla kärsi hänen tuettuaan Norjan natsimiehittäjiä toisen maailmansodan aikana. Hänet saatettiin jopa mielisairaalaan, jossa hänen todettiin olevan täydessä ymmärryksessä. Hän myös menetti kuulonsa noihin aikoihin.
Suomalaisista kirjailijoista Hamsun on vaikuttanut ainakin F. E. Sillanpäähän (joka toimitti Hamsunin novellikokoelman "Pensasto" suomeksi), Joel Lehtoseen ja Väinö Linnaan. Hamsun asui jonkin aikaa myös Helsingissä tutustuen tänä aikana mm. Albert Edelfeltiin, Akseli Gallen-Kallelaan ja Jean Sibeliukseen. Hänen nimensä löytyy Helsingin vuoden 1899 väestörekisteristä.
Bibliografia.
Knut Hamsun ja puoliso Marie Hamsun (o.s. Andersen) n. 1909


Holismi.
Holismi (, "holos"; ’kokonaisuus’) on filosofinen ja ontologinen käsite. Holismin arkimääritelmän mukaan kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, mutta täsmällisemmin ilmaistuna holismilla tarkoitetaan, että jonkin kokonaisuuden ominaisuudet ovat enemmän kuin sen osien ominaisuuksien summa. Kokonaisuuteen sanotaan syntyvän emergenttejä ominaisuuksia, joita ei esiinny yhdessäkään sen osassa sinänsä. Holismin vastakohtana on reduktionismi tai ehkä dekonstruktio.
Holismin kannalta kolmas kysymys on oleellisin ja myös vaikein.
Koska kokonaisuutta systeeminä ei voi ymmärtää tutkimatta sen ympäristöä, on mainituissa kysymyksissä otettava huomioon myös kokonaisuuden (systeemin) ympäristö. Viimeistään tässä tullaan kompleksisuuden hallintaan jopa yksinkertaisissakin ongelmissa.
Jo Aristoteles esitti ajatuksen, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Termi holismi esiintyi kuitenkin ensimmäisen kerran vasta Jan Smutsin kirjassa vuonna 1926. Kvanttifyysikoista mm. David Bohm kannatti holismia.
Aiheesta seuraavana tieteen paradigmana on kirjoittanut mm. amerikkalainen filosofi ja fyysikko Heinz R. Pagels.


Emergenssi.
Emergenssi () on alun perin filosofinen ja nykyään yhä voimakkaammin olemassaolon systeemeihin liittyvä käsite, joka tarkoittaa tietystä kokonaisuudesta nousevaa ja syntyvää uutta ilmiötä, ominaisuutta tai toiminnan tasoa. Emergentismillä tarkoitetaan filosofiassa ontologista kantaa, jossa johonkin fysikaaliseen systeemiin ilmestyy uusia ominaisuuksia. Muutosta alatason (yksinkertaisista) säännöistä ylätason (kompleksiseksi) kehittyneeksi järjestelmäksi kutsutaan emergenssiksi. Emergenssin luonnetta ja ehtoja tutkii emergenssioppi.
Holismi ja emergenssi.
Holismin mukaan kokonaisuus on tiettyjen edellytysten vallitessa enemmän kuin osansa tai enemmän kuin osiensa summa, ja kokonaisuudesta kehkeytyy (engl. "emerge") silloin ominaisuuksia, joita ei ole havaittavissa sen osissa. Esimerkiksi yksittäisellä kulta-atomilla ei ole ulottuvaisuutta, muotoa eikä väriä, mutta lukuisien kulta-atomien muodostamalla kokoomalla, kultahipulla, on mainitut ominaisuudet.
Emergenssi ja filosofia.
Emergentti materialismi on ontologinen kanta, jossa esimerkiksi tietoisuutta ja mieltä ei pyritä palauttamaan – redusoimaan tai eliminoimaan – fyysisiksi tai fysiologisiksi ominaisuuksiksi. Tietoisuus kehkeytyy aivojen, ihmisolennon ja ympäristön vuorovaikutuksessa. Muun muassa tietoisuus nähdään siis todellisuuden emergentiksi ominaisuudeksi.
Emergenssin lähtökohtina voidaan pitää muun muassa filosofi Georg Wilhelm Friedrich Hegelin käsitystä määrällistä muutosta (jossain vaiheessa) seuraavasta laadullisesta muutoksesta. Myös filosofit Auguste Comte ja Herbert Spencer sekä biokemisti ja tieteen historioitsija Joseph Needham ovat käsitelleet aihetta. 1900-luvulla emergenssioppia ovat käsitelleet eri näkökulmista esimerkiksi filosofit Karl Popper, Ilkka Niiniluoto, Sami Pihlström ja Leo Näreaho.
Tietoisuuden jäsentäminen.
Emergenteistä ilmiöistä filosofeja on eniten kiinnostanut tietoisuus: kuinka aivot (aineellinen olio) voivat olla tietoiset? Tätä kutsutaan mieli–ruumis-ongelmaksi tai psykofyysiseksi ongelmaksi. Samanlaisia ongelmia voidaan kuitenkin erottaa myös muilta ontologian tasoilta: yhtä hyvin voitaisiin puhua atomi–molekyyli-ongelmasta tai solu–elin-ongelmasta. Ongelman jäsentämistä vaikeuttaa se, että ruumiista tulee tietoisia vähintään kahden emergentin siirtymän kautta: elävä hermosto → tajuisuus → tietoisuus. Näissä on kysymys vahvasta emergenssistä. Emergenssin ohella tietoisuuden ongelmaa on koetettu ratkaista seuraavin keinoin, joita periaatteessa voitaisiin soveltaa muillekin emergenssiasteille: reduktionismi, dualismi ja panpsykismi.
Emergenssi ja olemassaolon systeemit.
Yksinkertainen emergentti ilmiö on esimerkiksi veden kiehuminen 100 asteessa, eli nesteen kiehuminen ja muuttuminen kaasuksi, siirtyminen uuteen olomuotoon. Vesi ei muutu heti lämpötilan noustessa kaasuksi, koska haihtuminen vaatii paljon enemmän energiaa kuin veden lämpötilan nostaminen sataan asteeseen.
Toinen esimerkki lukumäärän lisääntymisen oleellisesta vaikutuksesta on todennäköisyys. Kun heitämme noppaa, meillä ei ole mitään mahdollisuuksia tietää, mikä kuudesta numerosta tulee nopan arvoksi. Kun heitämme nopaa 1000 kertaa, voimme suurella varmuudella sanoa, että kutakin nopan arvoa esiintyy noin kuudesosa kokonaismäärästä. Lukumäärä lisää siis tietämistä.
Yleisesti emergenssi näkyy loivana S-käyränä: Ensin ei pitkään aikaan tapahdu juuri mitään Y:n arvolle X:n arvon kasvaessa. Tietyllä X:n arvolla Y:n arvo alkaa nousta nopeasti, Y siirtyy uudelle tasolle. Sitten Y vakiintuu jälleen matalan kasvun tasolle. Emergenssiin tarvitaan siis (suurta) määrää, kompleksisuutta. Kompleksisuus on (yksi) emergenssin, uusien systeemien lähde, prosessuaalisuus toinen.
Edellä esitetyn S-käyrän muutoksen kohdat riippuvat systeemin yksityiskohtaisesta rakenteesta ja ominaisuuksista. Siis esimerkiksi
Joseph Needham on käsitellyt emergenssiä termin "Integrative levels" alla, kuten myös professori Tom Wilson.
Kompleksisuustutkija Stuart Kauffman käsittelee teoksessaan "At Home in the Universe: The Search for the Laws of Self-Organization and Complexity" kompleksisuuden ja emergenssin välistä suhdetta. Teos on ensimmäisiä yrityksiä luoda emergenssin teoriaa.
Ensimmäinen syntyy kun verkon solmujen välillä on keskimäärin alle kaksi yhteyttä per solmu. Järjestynyt kokonaisuus on kokonaisilmiönä stabiili, muuttumaton.
Kaaottinen kokonaisuus syntyy kun verkon solmujen välillä on keskimäärin yli kaksi yhteyttä per solmu. Kaaottinen kokonaisuus on nimensä mukaisesti kaaottinen, ilman järjestystä missään vaiheessa.
Mielenkiintoisin systeemi on siirtymävaiheen kokonaisuus. Se syntyy kun verkon solmujen välillä on keskimäärin kaksi yhteyttä. Siirtymävaiheen kokonaisuuden ominaisuuksia on stabiilien, mutta muuttumiskykyisten alikokonaisuuksien, hahmojen, muodostuminen systeemiin. Tämä ominaisuus viittaa vahvasti evoluutioon. Kyse on järjestyksestä kaaoksen rajalla. Mm. elämä on Kauffmanin mukaan juuri sitä.
Stabiilien mutta muuttumiskykyisten alikokonaisuuksien, hahmojen, syntyminen kompleksiseen järjestelmään on emergenssiä. Aivoissa hahmon voidaan ajatella olevan jollain tasolla ajatus, biologiassa yksi solun reaktioketju (ja ketjujen verkko solun aineenvaihdunta), taloudessa yritys (ja yritysten verkkotalous), teknologiassa järjestelmä (ja järjestelmien verkkoteknologia) jne. Erityyppisiä emergenttejä ilmiöitä ei kuitenkaan voida samastaa suoralta kädeltä keskenään.
Kauffmanin mukaan Charles Darwinin luonnon valinnan rinnalle on nostettava itseorganisoitumisen periaate. Biologia, talous ja tekniikka noudattavat Kauffmanin mukaan mitä ilmeisimmin mainittuja periaatteita.
Suomalainen fyysikko Kari Enqvist (1998) toteaa emergenssistä: "Emergenssiä on olemassa, mutta se on osoitus kuvailun karkeudesta, ei sen kohoamisesta uusiin, tuntemattomiin sfääreihin." Tämä on yhteneväinen Kauffmanin "order for Free" -periaatteen kanssa. Myös Enqvist esittää saman idean. Vaikka hahmoja, ylätason kokonaisuuksia syntyy, ne ovat aina vain alatason ilmiöitä, joskin kompleksisesti niistä johtuvia. Hahmot on saatavissa näkyviin karkeistamalla näkymää, hukkaamalla tietoa, kuten Enqvist toteaa.
Uuden tason saaminen näkyviin olisi siis vain abstraktiotason nostamista, tiedon hukkaamista. Ymmärryksen ja viisauden luominen on periaatteessa samanlainen ilmiö. Tarvitaan paljon alatason ilmiöitä ja sitten paljon prosessointia niiden yhtäläisyyksien löytämiseksi ja siis tiedon hukkaamiseksi, yksinkertaistamiseksi. Ilmiö näkyy myös oppimisessa alkuvaiheen oppimistasanteena ja sitten tarpeellisen prosessoinnin ja oikeiden havaintojen jälkeen oivalluksena, oppimisen uutena tasona. Palaset loksahtavat paikalleen.
Myös ahvenanmaalainen tietotutkija Jan Kåhre toteaa em. periaatteen kirjassaan "The Mathematical Theory of Information": Tiedon luomisessa on tärkeämpää tiedon hävittäminen (näkymän karkeistaminen) kun jatkuva yksityiskohtien kerääminen. Kyse on puu–metsä-ilmiöstä. Kun yhdistää tuhat puuta (yksityskohtaa), näkee yhden metsän, puiden metatason.
Soveltamalla emergenssiä eli yhdistämällä lukuisia alatason elementtejä suuremmaksi kokonaisuudeksi on ratkottu muun muassa ohjelmointiongelmia. Monesti ohjelmien toiminta on ollut hyvin vaikea ymmärtää, vaikka ne ovat ratkaiseet alkuperäisen ohjelmointiongelman.
Ajatellaan ensin jotain mielivaltaisten aineellisten olioiden joukkoa, jolla ei ole paljonkaan kausaalista mielekkyyttä: oikean peukaloni kynsi, Kyösti Kallion patsas ja Jupiterin kuu Io. Nämä muodostavat ilmeisen mielivaltaisen, määrittelyyn perustuvan joukon "S"1, ja sellaisia voitaisiin luoda loputon määrä. Jos sen sijaan määrittelemme joukon, jonka jäseniä ovat esimerkiksi keltainen ja punainen lasilevy sekä valkoisen valon lähde, tämä on selvästi kiinnostavampi kokooma, ja tietyissä oloissa tämä joukko "S"2 saa aikaan oranssin lasialan. Tavallinen joukon määrittely esittää vain luettelona joukon alkiot "S" =, mutta prosessuaalisen joukon "S"P määritelmä määrittää myös alkioiden keskinäiset suhteet: "S"P =. Niinpä emergentit ilmiöt voidaan kuvata prosessuaalisten joukkojen avulla, ja nämä joukot ovat multiplikatiivisia, eivät additiivisia: jos yhdenkin jäsenen arvo on nolla, on kokonaisuus nolla.
Lång on myös jakanut emergenssin heikkoon ja vahvaan emergenssiin seuraavasti: Heikko emergenssi tarkoittaa, että kehkeytynyt ominaisuus kuuluu ontologisesti samalle jäsennystasolle kuin aineelliset syyt, esimerkiksi oranssi valo on väriä samalla tavoin kuin punainen ja keltainen ovat. Vahvasta emergenssistä voidaan puhua silloin kun aineelliset syyt ja seuraus kuuluvat eri tasoille, esimerkiksi kun atomit muodostavat molekyylin tai molekyylit kiinteän kappaleen tai mekaanisilla osilla on ominaisuus ”mittaa aikaa” (kello). Sekä heikko että vahva emergenssi on tulkittava monistisesti, sillä kummassakaan ei ole kyse uudenlaisen itseisaineksen (substanssin) syntymisestä maailmaan vaan vuorovaikutuksesta ja sen seurauksista.
Emergenssi, paikallisuus ja globalisuus.
Emergenssin perustana ovat paikalliset, irralliset, yksinkertaiset ja yksityiset ilmiöt, esimerkiksi tuhannet muurahaiset. Ne luovat kompleksista käyttäytymistä globaaliin ja yleiseen tasoon; esimerkiksi voidaan mainita muurahaispesän toiminta kokonaisuutena.
Emergenssi ja uudet ilmiöt.
Kun systeemien määrä ja niiden keskinäisriippuvuudet kasvavat ja kun niiden selkeä hierarkkinen rakenne muuttuu yhä epäselvemmäksi, syntyy uusia emergenttejä ilmiöitä. Ilmiö on ilmeisesti herkkä lukumäärälle, kuten yllä on todettu. Pieni määrä elementtejä on jäykkä, hierarkkinen. Suuri määrä elementtejä on alati muuttuva, kaaos. Kiinnostavat järjestelmät, joissa on "sopiva" määrä elementtejä, ovat kaaoksen rajalla. Niissä on muuttumiskykyistä pysyvyyttä.


Reduktionismi.
Reduktionismi on filosofinen oppi, jonka mukaan tietty kokonaisuus on palautettavissa eli redusoitavissa osiinsa.
Reduktionismin eri muodot.
Ontologisen reduktionismin mukaan ylemmän tason kokonaisuus ei todellisuudessa ole muuta kuin alemman tason kokonaisuuden ilmiöitä. Voidaan ajatella myös, että kokonaisuus ei ole enempää kuin osiensa summa ja emergenteiltä vaikuttavat ilmiöt ovat tosiasiassa sen osien ominaisuuksia.
Teoreettisessa reduktiossa jonkin teorian lainalaisuuksien osoitetaan olevan toisen teorian lainalaisuuksien ilmenemismuotoja.
Loogisessa reduktiossa jotakin ilmiökenttää kuvaavat väitteet palautetaan jotakin toista ilmiökenttää koskeviin väitteisiin.
Kausaalisessa reduktiossa jonkin entiteetin kausaalisten vaikutusten osoitetaan olevan selitettävissä jonkin toisen entiteetin kausaalisilla vaikutuksilla.
Epistemologisessa eli tieto-opillisessa reduktiossa ajatellaan, että ylemmän tason kokonaisuudesta saadaan tietoa analysoimalla se alemman tason kokonaisuuden avulla. Reduktionismi on holismin vastakohta.
Ernest Nagelin mukaan ylemmän tason teoria redusoituu alemman tason teoriaan, mikäli ylemmän tason teorian väitteet voidaan johtaa alemman tason teorian väitteistä deduktiivisesti ns. siltalakien avulla.
Reduktionistinen materialisti katsoo, että kaikkeus on täysin palautettavissa atomeihin ja muihin pienempiin hiukkasiin, eikä ilmiöiden taustalla ole viime kädessä mitään muuta.


Sulkeistaminen.
Epokhe (, "epokhē") on antiikin kreikkalaisen filosofian termi, joka tarkoittaa arvostelusta pidättymistä. Sulkeistaminen on sen fenomenologiassa käytetty vastine.
Antiikin filosofiassa.
Antiikin filosofiassa "epokhē" tarkoitti teoreettista hetkeä, jolloin kaikki uskomukset todellisuuden olemassaolosta ja todellisuuden tapahtumista ovat pysähtyneet. Tällöin yksilön oma tietoisuus on suoran kritiikin kohteena, niin että kun uskomukset palautuvat, niillä on tukevampi pohja.
Käsitteen kehitti Aristoteles. Se oli merkittävässä roolissa antiikin skeptikoiden ajattelussa. Pyrrhon katsoi, että emme tiedä mitään. Hänen mukaansa suositeltu asenne oli "epokhe", kaikista arvostelmista pidättäytyminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettei olisi ollut mahdollista tehdä mitään valintoja, eikä siten toimetonta elämää. Pyrrhonilaisten skeptikoiden mukaan ihmisten tuli elää tapojen, lakien ja perinteiden mukaan. Skeptikoiden näkökanta ei myöskään tarkoittanut dogmaattista näkemystä siitä, etteä emme voi koskaan tietää mitään, koska tämä olisi kumonnut myös itsensä.
"Epokhe" oli käytössä myös myöhemmässä skeptisismissä, kuten René Descartesin metodologisessa epäilyssä.
Fenomenologiassa.
"Fenomenologinen epokhe" eli "sulkeistaminen" on fenomenologiassa käytetty termi, joka tarkoittaa tietyn osa-alueen rajaamista tutkimuksen ulkopuolelle. Nimi sulkeistaminen tulee yksinkertaisesti sulkeismerkkeihin asettamisesta.
Fenomenologia tutkii noemaa ja havaintokokemusta, eikä ole niinkään kiinnostunut havainnon materialistisesta kohteesta ja sen olemassaolosta. Se ei kiistä tai vahvista sitä, vaan se sulkeistaa havainnon ihmisen ulkopuolisen osion, koska sitä ei kiinnosta se.
Edmund Husserl otti antiikin filosofian termin käyttöön fenomenologia teoksessaan "Méditations cartésiennes" (1931). Tavoitteena oli todellisuuden ”kadottaminen sen uudelleen löytämiseksi” "epokhen" avulla, eli sulkeistamalla todellisuus.


Salva veritate.
Salva veritate (lat.: "totuus säilyen") on logiikan filosofinen termi, joka tarkoittaa kahden loogisen lausekkeen totuusarvojen samankaltaisuutta. Se tarkoittaa usein myös totuusarvon muuttumattomuutta, jos lauseeseen tehdään muutoksia. Jos esimerkiksi propositiot a ja b voidaan korvata toisillaan totuuden säilyessä, on kyseessä substituutio "salva veritate".
Esimerkiksi pitkään uskottiin, että lauseen totuusarvo ei muutu, jos lauseen eteen lisätään "on totta, että". Lause "sataa" voidaan laajentaa lauseeksi "on totta, että sataa" "salva veritate". Georg Henrik von Wright on todistanut, että kyseinen väite ei tosiasiassa pidä paikkaansa, koska lauseen totuusarvo "voi" muuttua, jos sen eteen lisätään kyseinen toteamus, nimittäin mikäli lause on mieletön. Sinänsä lause "matkalaukku on moraalisempi kuin koripallo" on logiikan kannalta mieletön, mutta "on totta, että matkalaukku on moraalisempi kuin koripallo" sitä vastoin on epätosi lause.


Totuusarvo.
Totuusarvo on kaksiarvoisessa logiikassa formaalikielen lauseen ominaisuus, joko "tosi" tai "epätosi"; totuusarvoja merkitään usein myös "t" ja "e" tai "1" ja "0". Moniarvologiikoissa totuusarvoja voi olla kolme tai useampia.
Logiikassa on tutkittu myös kieliä, yleensä kaksiarvoisia, joiden joiltakin lauseilta puuttuu totuusarvo. Tämä ilmiö on ollut kiinnostuksen kohteena erityisesti filosofisessa logiikassa. Ehkä ääritapauksena voidaan mainita loogiset empiristit, joista useat sovelsivat formaalia logiikkaa siten, että totuusarvottomien lauseiden nähtiin edustavan niitä mielettömiä, epätieteellisiä metafysiikan väitteitä, joita he eivät voineet hyväksyä (verifikationistinen merkitysteoria). Toisaalta esimerkiksi Michael Dummett on kielifilosofian, metafysiikan ja filosofisen logiikan alaan kuuluvissa tutkimuksissaan samastanut totuusarvottomat lauseet mielekkäisiin, mutta todentamismahdollisuuksiemme ulkopuolelle jääviin väittämiin, joista esimerkkinä keskellä kaukaista aavikkoa väitetty "tähän ei koskaan rakenneta kaupunkia". Vastaavanlaisia filosofisia näkemyksiä on esitetty esimerkiksi etiikan väittämien luonteesta.


Wilbur Smith.
Smith jakamassa nimikirjoituksiaan vuonna 2007.
Wilbur Addison Smith (s. 9. tammikuuta 1933 Broken Hill, Pohjois-Rhodesia) on Afrikka-aiheisista romaaneistaan kuuluisaksi tullut kirjailija.
Henkilöhistoria.
Smith varttui Pohjois-Rhodesiassa (nyk. Sambia), missä hänen vanhemmillaan Herbert James Smithillä ja Elfreda Smithillä (os. Lawrence) oli suuri maatila. Smith oli kuolla 18 kuukauden ikäisenä aivomalariaan, mutta toipui siitä. Isänsä kannustamana Smith tutustui Afrikan luontoon ja kansoihin. Teini-ikäisenä hän kulki metsästysretkillä paikallisten alkuperäisasukkaiden kanssa. Ensimmäisen kiväärinsä Smith sai 13-vuotiaana ammuttuaan karjaa tappaneen leijonan.
Kiinnostuksen kirjoja kohtaan Smith omaksui äidiltään jo nuorena; hänen isänsä puolestaan ei arvostanut kirjallisuutta vaan piti sitä turhuutena. Smith opiskeli Natal Universityssä ja Rhodes Universityssä. Hän valmistui vuonna 1954 Bachelor of Commerceksi (vastaa kauppatieteiden kandidaattia).
Smith oli kiinnostunut lehtimiehen työstä, mutta hänen isänsä väheksyi sellaista ammattia ja käski poikaansa ”hankkimaan oikean ammatin”. Smith taipui isänsä toiveisiin, ja hänestä tuli kirjanpitäjä. Vuosina 1954–1958 työnantaja oli eteläafrikkalainen Goodyear Tyre and Rubber Co. Sieltä Smith siirtyi vuosiksi 1958–1963 Rhodesiaan H.J. Smith and Sonille, jossa hänen isänsäkin työskenteli.
Smith meni naimisiin vuonna 1964 Jewell Sabbertin kanssa, mutta avioliitto ei ollut onnellinen. Sen aiheuttama masennus sai Smithin pakenemaan todellisuutta kirjoittamiseen. Hänen ensimmäinen teoksensa "The Gods First Make Mad" jäi julkaisematta. Seuraava käsikirjoitus sen sijaan hyväksyttiin ja Smithistä tuli täysipäiväinen kirjailija vuonna 1964.
Smithin toinen avioliitto Annen kanssa ei onnistunut yhtään paremmin kuin ensimmäinenkään. Siksi Smith on ollut haluton kertomaan siitä juuri mitään. Toisen avioliiton aikana syntyivät tytär Christian (1967) ja poika Shaun (1968). Avioliitto päättyi eroon vuonna 1971, ja lasten ja isän välit jäivät etäisiksi.
Avioeronsa jälkeen Smith meni kolmannen kerran naimisiin. Morsian oli Danielle Antoinette Thomas, jonka lempinimi oli Dee-Dee. Kolmas avioliitto onnistui paljon edellisiä paremmin. Daniellen ensimmäisestä avioliitosta peräisin olevan pojan Dieter Schmidtin kanssa Smith tuli hyvin toimeen. Heillä oli samoja mielenkiinnonkohteita, sillä molemmat pitivät kalastuksesta, metsästyksestä ja eläintensuojelusta.
Daniellen sanotaan vaikuttaneen suuresti Smithin kirjoitustyyliin ja erityisesti romanttisiin painotuksiin; "The Sunbird" -romaanin Smith kirjoitti tavattuaan Daniellen. Smith omisti kaikkiaan 22 romaania Daniellelle. Daniellesta itsestäänkin tuli kirjailija, kun hän julkaisi ensimmäisen teoksensa vuonna 1990.
Vuonna 1993 Daniellella todettiin aivokasvain, joka muutti hänen persoonallisuutensa täysin. Hän ja Smith etääntyivät toisistaan, erityisesti Daniellen viimeisenä elinvuotena. Danielle kuoli viimein vuonna 1999. Pian Daniellen kuoleman jälkeen Smithin ja Daniellen pojan Dieterin välit menivät poikki.
Smith kohtasi uuden rakkauden joulukuussa 1999, kun hän tapasi kirjakaupassa 30-vuotiaan Mokhiniso Rakhimovan. Mokhiniso, lempinimeltään Niso, oli köyhä opiskelija, uskonnoltaan muslimi ja alun perin kotoisin Tadžikistanista. Vaikka Mokhinisolla ja Smihillä oli ikäeroa 38 vuotta ja Mokhinison englannintaito ei ollut kehuttava, he menivät naimisiin toukokuussa 2000 Kapkaupungissa. Mokhinisosta tuli Smithille Daniellen veroinen innoittaja. Smith omisti "Niilin noidan" nuorelle vaimolleen. Pariskunta asuu Lontoossa mutta matkustelee paljon.
Tuotanto.
Smithin ensimmäinen julkaistu romaani oli "When the Lion Feeds", joka on suomennettu nimellä "Kun leijona metsästää" (WSOY 1964). Teos aloittaa Courtneyn suvun tarinan 1800-luvun Afrikassa. Sarjan muut osat "Ukkosen kumu", "Elämän ja kuoleman laakso", "Polttava rannikko", "Vihan ja rakkauden perintö", "Palava maa", "Kultakettu" ja "Noiduttu safari" tuovat mukaan lisää Courtneyn suvun jäseniä, jotka joutuvat mukaan historiallisten tapahtumien pyörteisiin. Sarja päättyy lähelle nykypäivää.
Smithin uudemmat romaanit "Petolinnut", "Monsuuni" ja "Siintävä horisontti" sijoittuvat aikoihin ennen "Kun leijona metsästää" -teosta. Tapahtumien polttopisteessä on Courtneyn suvun esi-isiä, joiden vaiheisiin sisältyy niin kaapparielämää merillä kuin romantiikkaa Aasian puolella.
Toinen Smithin sukukronikka kertoo Ballantynen suvusta, joka edustaa Courtneyn tavoin Afrikan valkoista kansanosaa. Sarjan ensimmäistä osaa "A Falcon Flies" ei ole suomennettu. Sitä seuraavat osat sen sijaan ovat saatavilla suomeksi. Ne ovat nimeltään "Kivihaukka", "Valkoiset miehet" ja "Leopardi kulkee yössä".
Vuonna 2005 ilmestynyt "Auringon voitto" yhdistää Courtneyn ja Ballantynen sukujen tarinaa käsitellen lähinnä muissa kirjoissa mainitsemattomia suvun jäseniä. Myös joissakin aiemmissa Courtney-sarjan romaaneissa on ohimennen viitatty Ballantyneihin.
Smith on sijoittanut romaanien aiheita myös kaukaisempaan menneisyyteen. Hänen teoksensa "Joen jumala" sijoittuu muinaiseen Egyptiin, ja sen päähenkilönä on nokkela eunukkiorja Taita. "Kätketyn haudan arvoitus" jatkaa kertomusta, joskin nykyajan kautta: päähenkilöt ovat arkeologeja. "Niilin noita" -teoksessa palataan taas muinaiseen Egyptiin, ja Taita nousee taas päähenkilöksi.
Toisiinsa liittyvien kirjojen lisäksi Smith on kirjoittanut lukuisia yksittäisiä kirjoja, joiden aihepiirit vaihtelevat merelle sijoittuvista romaaneista Afrikka-seikkailuihin. Smithin kirjoista suurin osa on suomennettu, mutta muutama romaani on saatavilla vain englanniksi.
Valittujen Palojen Kirjavaliot-sarjassa on ilmestynyt kolme lyhennelmää romaaneista, joita ei ole suomeksi julkaistu muuten. Näistä "Aurinkolintu" on mainitsemisen arvoinen, sillä se sijoittuu puoliksi nykyisyyteen ja puoliksi menneisyyteen Afrikkaan muuttaneiden karthagolaisten pariin. Kirja muistuttaa jossakin määrin "Kätketyn haudan arvoitusta", vaikka erojakin toki on runsaasti.
Smithin kirjat ovat saavuttaneet varsin suurta suosiota ympäri maailmaa. Hänen kirjojaan on julkaistu ainakin 27 maassa ja myyty kymmeniä miljoonia kappaleita. Smithin kirjoittamasta 29 kirjasta on julkaistu suomeksi 24 ja vielä kolme lyhennelminä. Suomennoksia julkaisi aluksi WSOY, mutta tällä hetkellä hänen kustantajansa on Otava.
Yleistä teoksista.
Smithin suosion salaisuutena on luultavasti hänen taitonsa kertoa tarinaa hyvin elävästi, luoda kiinnostavia henkilösuhteita henkilöhahmojen välille ja tarjota jännitystä. Smithin ihmiset ovat usein varsin voimakkaita persoonia, jotka eivät kaihda käyttää tarvittaessa likaisiakaan keinoja päämääriensä edistämiseen, kuten Smithin ensimmäisen teoksen päähenkilö Sean Courtney. Silti Smithin tuotannossa on myös jollakin tavalla ruumiillisesti vajavaisina pidettyjä hahmoja, kuten "Joen jumalan" eunukki Taita ja "Aurinkolinnun" kyttyräselkäinen arkeologi Benjamin Kazin.
Teoksen henkilöiden kautta ilmentyvät myös historia ja aikakauden aatteet. Valkoisen ja mustan ihmisen raja on pitkään kaikkea muuta kuin veljellinen ja tasavertainen, vaikka varsin monilla Smithin valkoisilla miehillä onkin tapana suhtautua alentavan toverillisesti mustaihoisiin. Missä määrin kirjat heijastavat kirjailijan omia näkemyksiä, sitä on vaikea sanoa. Silti etenkin Smithin myöhäisemmässä tuotannossa tuntuu olevan ehkä hiukan enemmän valkoisten ylivallan kyseenalaistavaa problematiikkaa.
Afrikka on Smithin useimpien kirjojen tapahtuma-alueena. Sen kautta Smithin Afrikka-tietämys pääsee oikeuksiinsa ja luo lukijalle hyvin elävän kuvan miljööstä. Afrikan heimojen monimuotoisuus ja keskinäinen kitka näkyy kertomuksissa. Erityisesti historiallisia romaanejaan varten Smith onkin kerännyt tieto matkustelemalla ja lukemalla lähdekirjallisuutta, ja sen vaikutus on nähtävissä kirjojen sisällössä. Myös Mika Waltarin "Sinuhe, egyptiläinen" oli lähdeaineistona "Joen jumalaa" varten.


Nousuvarjo.
Nousuvarjo, toiselta nimeltään vetovarjo, on etelän rannoilta monelle tuttu pyöreä varjotyyppi, jota hinataan esimerkiksi autolla, moottoriveneellä, vesiskootterilla tai moottorikelkalla. Hinausköysi pidetään koko lennon ajan kiinni hinaavassa ajoneuvossa ja näin lentäjältä ei edellytetä koulutusta tai ilmailulupakirjaa. Suomessa käytetään yleensä 100–200 metrin köysiä. Lentokorkeus riippuu hinausköyden pituudesta ollen 65–140 metriä. Nousuvarjolla lennetään ympäri vuoden ja sääolosuhteet tulevat melko harvoin esteeksi.
Ilmailuviranomaiset eivät määrittele nousuvarjoa ilma-alukseksi tai muuksi ilmaan tarkoitetuksi laitteeksi, eikä nousuvarjon käyttäjiltä näin ollen vaadita viranomaisten järjestämää koulutusta eikä lupakirjoja. Suomessa suurin osa nousuvarjoa lennättävistä henkilöistä on kuitenkin saanut Suomen Nousuvarjo- ja Leijaliitto ry.:n antaman koulutuksen.
Suomen Nousuvarjo- ja Leijaliitto ry. on riippumaton lajin harrastajien muodostama järjestö, joka kehittää koulutusjärjestelmiä ja pyrkii jatkuvasti parantamaan lajin turvallisuutta. Koulutus lisää turvallisuutta ja on suositeltavaa, että ilman koulutusta ei nousuvarjoa lennätettäisi.
Koulutusjärjestelmä on monitasoinen lennättäjäharjoittelijasta kouluttajaan ja ansiolennättäjään.
Suomen Nousuvarjo- ja Leijaliitto ry. myös ylläpitää ja kehittää kilpailutoimintaa, johon harjoittelu sekä osallistuminen on nousuvarjoilun harrastetoimintaa. Lentopaikkoja ovat järvet, pellot ja lentokentät. Suomen Nousuvarjo- ja Leijaliitto ry on Suomen Ilmailuliiton jäsenjärjestö.


P=NP.
Vaativuusluokat NP, P ja NP-täydellinen.
P = NP? on laskennan vaativuusteorian kuuluisimpia ratkaisemattomia ongelmia. Ongelmassa yritetään ratkaista vaativuusluokkien P ja NP suhdetta. P = NP? -ongelma voidaan ilmaista "Jos jonkin ongelman ratkaisu voidaan tarkastaa tehokkaasti, niin voidaanko ongelma myös ratkaista tehokkaasti?".
Luokkaan P ("polynomial") kuuluvat kaikki ongelmat, jotka tiedetään voitavan ratkaista "tehokkaasti" eli polynomisessa ajassa. Luokkaan NP ("non-deterministic polynomial") taas kuuluvat ongelmat, joiden ratkaisun oikeellisuus voidaan tarkastaa tehokkaasti. Määritelmän perusteella P ⊆ NP.
NP-täydelliseksi kutsutaan sellaista luokan NP-ongelmaa, jolle polynomisessa ajassa toimivan ratkaisun löytyminen merkitsisi sitä, että kaikkiin luokan NP-ongelmiin löytyisi polynomisessa ajassa toimiva ratkaisu. NP-täydellisiin ongelmiin kuuluu mm. kauppamatkustajan ongelma ja lukuisia muita tärkeitä ongelmia. Nykyisin kaikki tunnetut NP-täydellisten ongelmien ratkaisualgoritmit ovat ylipolynomisia, eli niiden vaativuus kasvaa erittäin nopeasti ongelman suuruusluokan kasvaessa.
Vaativuusteorian kuuluisimpia ongelmia on näiden kahden luokan välinen suhde eli "onko P = NP?".
Clay-instituutti lupasi miljoona dollaria tämän ongelman ratkaisemisesta. Vinay Deolalikar väitti ratkaisseensa ongelman 11. elokuuta 2010. Deolalikarin todistus joutui kuitenkin heti kritiikin kohteeksi. Käytännössä pidettiin jo etukäteen todennäköisenä, ettei lause P = NP pidä paikkaansa eikä NP-täydellisille ongelmille siten voida löytää tehokkaita ratkaisualgoritmeja nykyisenkaltaisille tietokoneille.


Hajauttaminen.
Hajauttaminen on sijoittamiseen ja säästämiseen liittyvä termi. Sijoituksia voidaan hajauttaa maantieteellisesti (eri maihin ja maanosiin), eri toimialojen yrityksiin ja eri sijoitusinstrumentteihin sekä ajallisesti (ajoitetaan sijoitusten hankinnat/myynnit pidemmälle aikavälille). Hajautuksella haetaan pienempää riskiä yksittäisen sijoituskohteen huonon menestyksen varalta.
Toimintojen hajauttamisella voidaan viitata hallinnon, tukipalvelujen tai esimerkiksi valtion virastojen jakamiseen pienempiin osiin ja/tai niiden hajasijoittamiseen eri alueille. Tavoitteena voi olla esimerkiksi yhteen sijaintipaikkaan tai suureen kokoon liittyvien riskien pienentäminen ja työpaikkojen luominen. Negatiivisina vaikutuksina se voi muun muassa lisätä kustannuksia tai vähentää tehokkuutta, muun muassa välimatkojen kasvaessa.
Päätösvallan hajauttamisella tai jakamisella viitataan tilanteeseen, jossa keskitettyä hallinnollista päätöksentekoa jaetaan pienempiin osiin, tai tilanteeseen jossa organisaatiossa annetaan mahdollisuus päättää useammista asioista joko itse tai alueellisesti. Positiiviset vaikutukset voivat syntyä muun muassa byrokratian vähenemisestä, paikallisen tilanteen paremmasta tuntemisesta ja reaktionopeudesta. Negatiivisia puolia ovat esimerkiksi "omaan pussiin pelaaminen" ja mahdollinen tasaveroisten ja ristiriitaisten osapuolien synnyttämä valtataistelu päätöksenteon ympärillä.
Tietoteknisellä hajauttamisella tarkoitaan tietojenkäsittelyprosessien jakamista useammalle tietokoneelle. Tällä voidaan tavoitella muun muassa parempaa virheensietokykyä tai helpompaa konetehon lisäämistä (lisätään ryhmään uusi tietokone sen sijaan että päivitettäisiin vanhaa tietokonetta tehokkaammaksi).


PTS-DOS.
PTS-DOS on venäläisen PhysTechSoftin kehittämä MS-DOS-yhteensopiva käyttöjärjestelmä. Nykyisin omaa versiotaan PTS-DOS:sta kehittää myös joidenkin entisten PhysTechSoftin ohjelmoijien perustama saksalainen Paragon GmbH.
PTS-DOSista on olemassa ainakin versiot "Paragon DOS Pro 2000" ja "PTS-DOS 2000". PhysTechSoft jatkoi PTS-DOS:n kehittämistä ja julkaisi lopulta version "PTS-DOS 32":n, joka on 32-bittinen DOS.


Jukka Gustavson.
Jukka Rainer Gustavson (s. 17. lokakuuta 1951 Sipoo) on suomalainen urkuri, laulaja, säveltäjä ja sanoittaja. Suomi-Progen pioneerina pidetty Gustavson tunnetaan erityisesti Wigwam-yhtyeen lauluntekijänä ja urkurina.
Gustavsonin ensimmäisiä yhtyeitä olivat porvoolainen Hollymakers ja Toj Limited, joita seurasi vuosina 1967–1969 The Roosters. Kesällä 1969 Gustavson liittyi Wigwamiin, joka oli alun perin perustettu Kristianin taustayhtyeeksi. Ronnie Österbergin, Mats Huldénin ja Nikke Nikamon trioon oli liittynyt laulajaksi englantilainen Jim Pembroke. Gustavson soitti Wigwamissa vuosina 1969–1974 ja oli mukana yhtyeen neljällä ensimmäisellä levyllä. Wigwamin "Being"-levyä on luonnehdittu joskus Gustavsonin ensimmäiseksi soololevyksi, sillä hän on säveltänyt ja sanoittanut suurimman osan sen materiaalista. Vuonna 1977 Gustavson vieraili Wigwamin "Dark Albumilla" ja on soittanut Wigwamin joillakin paluukeikoilla.
Jukka Gustavson on julkaissut 11 sooloalbumia. Kokoonpanoja ovat olleet Jukka Gustavson Yksin Yhdessä orkesteri (6 albumia 1978–1999), Jukka Gustavson Organ Fusion Band (2 albumia 2003–2005), Jukka Gustavson & Hottoe (2 albumia 2006–2009) sekä vuonna 2012 levyttänyt Jukka Gustavson Organ Fusion Band (1 albumi 2012). Muita levyttäneitä kokoonpanoja ja artisteja, joiden yhtyeissä Gustavson on soittanut ovat SF-Blues, Markus Nordenstreng, Hoedown, Björn Krause, Helge Tallqvist & Jukka Gustavson Band ja Hiljaistenmiestenlaakso. Lisäksi hän on vieraillut muun muassa muun muassa Maarit Hurmerinnan, T. T. Oksalan, Jussi Raittisen ja Remu Aaltosen albumeilla.
Gustavsonia pidetään yhtenä Suomen taitavimmista kosketinsoittajista. 1970-luvulta lähtien hän on käyttänyt soittaessaan muun muassa Fender Rhodes -sähköpianoa, syntetisaattoreita sekä erityisesti sähköurkuja – aikaisemmin Lowreytä ja 1990-luvun lopusta lähtien Hammondia. Levyillä hän kuitenkin soittanut Finnvoxin Hammond-urkua jo aiemmin. Gustavsonin esikuvia ovat esimerkiksi Steve Winwood, Jimmy Smith ja Stevie Wonder. Gustavsonin tekemä kappale "In Gratitude" Wigwamin "Tombstone Valentine" -albumilla on omistettu Winwoodille.
Gustavsonin puoliso on tanssija-koreografi Leena Gustavson, jonka tanssiteoksiin hän on säveltänyt musiikkia. Gustavson on kuulunut vuodesta 1979 Jehovan todistajiin.


Rahoitusinstrumentti.
Rahoitusinstrumentti on väline, jonka avulla yrityksen on mahdollista kerätä rahoittajilta pääomaa molemmille osapuolille sopivilla ehdoilla. Rahoitusinstrumentit jaetaan tavallisesti kolmeen: omaan pääomaan, vieraaseen pääomaan ja välirahoitusinstumentteihin. Oman pääoman ehtoisista instrumenteista tavallisin on osake, vieraan pääoman ehtoisista taas laina.
Muita rahoitusinstumentteja ovat esimerkiksi optiot, warrantit ja debentuurit.
Jälkimarkkinakelpoisilla rahoitusinstrumenteilla voidaan käydä kauppaa pörssissä.


Pörssi.
Pörssi on säännelty ja organisoitu julkinen kauppapaikka. Ensimmäinen pörssi maailmassa oli Amsterdamin pörssi jossa kaupankäynti alkoi 1602. Vuonna 1688 Loistavan vallankumouksen myötä hollantilaiset vaikutteet ja innovaatiot siirtyivät Britanniaan ja 1688 alkoi kaupankäynti osakkeilla Lontoon pörssissä. Helsingin pörssin ensimmäinen liike tehtiin 7. lokakuuta 1912. Vuonna 2003 Helsinki Stock Exchange (HEX) fuusioitui ruotsalaisen OM:n kanssa OMX (Aktiebolaget Optionsmäklarna)-konserniksi. Vuonna 2007 yhdysvaltalainen Nasdaq hankki OMX-konsernin ja Helsingin pörssistä tuli osa Nasdaq OMX Groupin pörssejä.
Kaupankäynti on julkista, eli tehtyjen kauppojen määrät, hinnat ja välittäjät ovat julkisia. Pörssissä noteeratuille hyödykkeille määräytyy pörssikurssi kysynnän ja tarjonnan mukaan. Kaupankäynti pörssissä perustuu välittäjien pörssiin toimittamiin asiakkaidensa osto- ja myyntitoimeksiantoihin. Pörssin toimintaa säätelee lainsäädäntö, joka määrittelee mm. pörssinoteeratuille yrityksille velvollisuuksia.
Useimmiten pörssillä viitataan arvopaperipörssiin, jossa käydään kauppaa pörssiyhtiöiden osakkeilla. Pörssinoteeratut yritykset ovat yleensä suuryrityksiä, joita virallisemmin tässä yhteydessä kutsutaan listayhtiöiksi.
Pörssikauppaa käydään myös muilla rahoitusinstrumenteilla tai hyödykkeillä (ns. raaka-ainepörssi). Pörssejä ovat arvopaperipörssien lisäksi muun muassa sähköpörssi, öljypörssi ja turkispörssi.


Uskonnonvapaus.
Uskonnonvapaus on oikeus tunnustaa ja harjoittaa haluamaansa uskontoa tai olla tunnustamatta mitään uskontoa. Ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauden ilmaisevat kansainväliset ihmisoikeussopimukset, kuten Yhdistyneitten kansakuntien ihmisoikeuksien julistus ja Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus. Ajatuksen, uskonnon ja elämänkatsomuksen vapaus koskee sekä uskonnollisia että ateistisia käsityksiä.
Historia.
Uskonnosta vapaata ajattelua, joka suhtautuu arvostelevasti kirkkoon ja sen yhteiskunnalliseen vaikutukseen ja pyrkii täydelliseen uskonnon ja ateismin vapauteen, on kutsuttu vapaa-ajatteluksi. Vapaa-ajattelua ovat edustaneet yleensä ateistit Vapaa-ajattelua kehittivät valistuksen ajan ajattelijat.
Vapaa-ajattelijaliike järjestäytyi 1800-luvun loppupuolella Britanniassa, Yhdysvalloissa, Saksassa, Ranskassa ja muualla Länsi-Euroopassa. Vapaa-ajattelijain maailmanliitto, alkuaan Kansainvälinen vapaa-ajattelijaliitto perustettiin vuonna 1880 Brysselissä. Liiton tarkoituksia oli pyrkiä ajatuksenvapauden turvaamiseen. Jäsenjärjestöjä ovat eri maiden kansalliset liitot. Vapaa-ajattelijaliike vaati kirkon ja valtion erottamista, koulun ja kirkon erottamista sekä täydellisen ajatuksen, omantunnon, uskonnon ja ateismin vapauden toteuttamista. Liikkeen suuri hetki oli kirkon ja valtion ero Ranskassa 1905.
Uskonnonvapauden historiaa Suomessa.
Uskonnonvapauslain säätämisen jälkeen 1923 Suomessa on saanut vapaasti perustaa uusia uskonnollisia yhdyskuntia, ja myös kaikkien uskontokuntien ulkopuolelle jääminen on sallittua. Vasta uskonnonvapauslaki antoi uskonnottomille täydet kansalaisoikeudet. Vaatimus valtion ja kirkon erottamisesta ei kuitenkaan toteutunut, minkä Jussi Pikkusaari on väitöskirjassaan tulkinnut tappioksi sosiaalidemokraattien katsomuspolitiikalle.
Valtio-oikeuden ja kansainvälisen oikeuden professori, Åbo Akademin Ihmisoikeusinstituutin johtaja Martin Scheinin toteaa, että myös Suomen valtiokirkkoon kuuluvilla tulee olla uskonnonvapaus, johon sisältyy oikeus päättää siitä, harjoittaako uskontoa vai ei.
Kirkon ja valtion eron kannattajien kuten vapaa-ajattelijoiden mielestä Suomessa on kaksi valtiokirkkoa, Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja Suomen ortodoksinen kirkko, jotka tulee muuttaa tavallisiksi yhdistyksiksi. Nämä perisivät jäsenmaksunsa kuten muutkin yhdistykset eivätkä kirkollisveron kautta. Kirkoilla ei heidän mukaansa tulisi olla julkisoikeudellista asemaa eikä mitään erioikeuksia.
Osa suomalaisista wiccoista järjestäytyi "Suomen vapaa wicca-yhdyskunta" -nimiseksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Yhdyskunta haki opetusministeriöltä virallisen uskontokunnan asemaa vuonna 2001. Ministeriö ja edelleen korkein hallinto-oikeus hylkäsivät hakemuksen sillä perusteella, että wiccalaisuudessa ei ole ”yhtenäistä ja vakiintunutta, esimerkiksi uskontunnustukseen, pyhiin kirjoituksiin tai muihin pyhinä pidettyihin perusteisiin perustuvaa oppijärjestelmää”. Yhdyskunnan vähäinen toiminta loppui kielteiseen päätökseen ja päätöksestä ei tehty valitusta.
Vuonna 2000 julkaistun Suomen luterilaisen kirkon tutkimuksen mukaan 67 % suomalaisista koki uskonnonvapauden toteutuvan Suomessa hyvin, ja 2 % suomalaisista koki sen toteutuvan huonosti.
Oikeudelliset perusteet.
Uskonnonvapautta Suomessa koskevia säädöksiä ovat Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, Euroopan Neuvoston ihmisoikeussopimus, Suomen perustuslaki sekä uskonnonvapauslaki.
Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus.
Sopimuksen 26 artiklan 3 momentin mukaan ”"Vanhemmilla on ensi sijassa oikeus valita heidän lapsilleen annettavan opetuksen laatu."”
Euroopan ihmisoikeussopimus.
Sopimuksen 14. artiklan syrjintäkielloissa mainitaan uskontoon perustuva syrjintä.
Ihmisoikeussopimuksen ensimmäisen lisäpöytäkirjan 2. artiklassa todetaan, että
Sopimuksen mukaan lapsen vanhemmilla on "oikeus varmistaa" lapsilleen uskontonsa ja vakaumuksensa mukainen opetus. Valtion tulee tätä oikeutta "kunnioittaa" järjestäessään kasvatusta ja opetusta.
Suomen perustuslaki.
Suomen perustuslain (731/1999) 11 §:n mukaan
Uskonnonvapauslaki.
Uskonnonvapaudesta on Suomessa säädetty erikseen uskonnonvapauslaissa (453/2003).
Keskeisin uskonnonvapautta koskeva säännös on lain 3 §. Sen mukaan ”"jokaisella on oikeus päättää uskonnollisesta asemastaan liittymällä sellaiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan, joka hyväksyy hänet jäsenekseen, tai eroamalla siitä"Uskonnonvapauslaki.
Lapsen uskonnollisesta asemasta päättävät huoltajat yhdessä. Äidillä on kuitenkin vuoden ajan oikeus yksin päättää lapsen liittymisestä uskonnolliseen yhdyskuntaa, mikäli huoltajat eivät sovi asiasta. Kaksitoista vuotta täyttäneen lapsen uskonnollista asemaa voidaan muuttaa vain hänen omalla suostumuksella. Näin ollen tämän ikäinen lapsi seuraa esimerkiksi uskonnollista yhdyskuntaa vaihtavia vanhempiaan vain omalla suostumuksellaan. Viisitoista vuotta täyttänyt lapsi voi itse liittyä tai erota uskonnollisesta yhdyskunnastaan vanhempien suostumuksella.
Uskonnonvapauslain perusteluissa (3.1. Tavoitteet) on ilmaistu että ”"Lapsen uskonnollista asemaa koskevassa sääntelyssä lähtökohtina ovat perheen uskonnollisen yhtenäisyyden tukeminen, lapsen uskonnollisen aseman pysyvyyden ja lapsen myötämääräämisoikeuden turvaaminen sekä alaikäisen suojelu."”
Lain mukaan (6 §) oikeudesta saada uskonnon opetusta säädetään erikseen. Asiasta on säädetty perusopetuslaissa ja lukiolaissa.
Muut lait.
Opetushallitus on antanut muistion "Perusopetuslain muutoksen vaikutukset uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetukseen sekä koulun toimintaan". Muistion mukaan "Opetussuunnitelman perusteiden mukaisesti järjestetty uskonnon opetus ei ole Suomen perustuslain (731/1999) 11 §:ssä tarkoitettua uskonnon harjoittamista." ja "Perustuslakivaliokunnan kannanoton mukaan uskontoon perehtymiseen kuuluu myös tutustuminen uskonnonharjoittamisen muotoihin ja tapoihin."
Eläinsuojelulaki sallii muutoin kielletyt teurastustavat uskonnollisista syistä. Esimerkkinä tästä islamin vaatima halal-teurastus. Laki on jonkinlainen kompromissi: islamin vaatimusten mukaan eläin teurastetaan viiltämällä kaula auki, normaalissa teurastuksessa eläin ensin tainnutetaan, ja lain mukaan rituaaliteurastus on sallittu jos eläin tainnutetaan samanaikaisesti kaulan aukaisun kanssa.
Naisten sukupuolielimien silpominen on ehdottomasti kielletty, vaikka sen syynä olisikin uskonnollinen tapa. Poikien ympärileikkaus on ollut käytännössä sallittua ilman nimenomaista poikkeussäännöstä rikoslaissa. Elokuussa 2007 korkein oikeus antoi valitusluvan asiassa, jossa syyttäjä vaati pojan ympärileikkauksesta rangaistusta, käräjäoikeus tuomitsi korvauksia mutta ei rangaistusta ja hovioikeus vapautti syytetyn.
Jehovan todistajat, joiden oppi ehdottomasti kieltää asepalveluksen ja jotka katsovat siviilipalveluksen olevan vain asevelvollisuuden korvike, on vapautettu asepalveluksesta. Tämän on katsottu rikkovan yhdenvertaisuutta, joten se on säädetty poikkeuslakina.
Jumalanpilkkalait.
Suomessa vuoden 1734 lain rikoskaari määräsi jumalanpilkasta kuolemantuomion. Vuoden 1889 rikoslaissa oli jumalanpilkkaa koskeva pykälä. Vuodesta 1890 eteenpäin enimmäisrangaistus jumalanpilkasta oli neljä vuotta vankeutta ja vuodesta 1970 eteenpäin kaksi vuotta. Vuonna 1999 tuli voimaan Suomen rikoslain 17 luvun 10 § uskonrauhan rikkomisesta. Lain mukaan uskonrauhan rikkomisesta voidaan tuomita sakkoihin tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Uskonrauhan rikkomiseen syyllistyy mikäli ”julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta.” Uskonnonvapauslain 2 §:n mukaisesti uskonnollisella yhdyskunnalla tarkoitetaan evankelis-luterilaista tai ortodoksista kirkkoa tai rekisteröityä uskonnollista yhdyskuntaa. Vapaa-ajattelijain liitto on arvostellut rikosnimikettä tarpeettomana, koska muut lait suojelevat uskonnon harjoittamista häiritsemiseltä.
Uskonnonvapaus varhaiskasvatuksessa.
Suomessa lasten päivähoidossa annetaan uskonnollista kasvatusta. Uskontokasvatuksen määrää lain lasten päivähoidosta toinen pykälä, joka lisättiin lakiin vuonna 1983. Kasvatuksessa on kunnioitettava lapsen huoltajien vakaumusta. Uskontokasvatuksen vaihtoehtona on elämänkatsomustietokasvatus. Perustuslain 11 § turvaamaa oikeutta vakaumuksen vapauteen käyttää esiopetusikäisten kohdalla huoltaja, joka valitsee joko uskontokasvatuksen tai elämänkatsomustietokasvatuksen. Esiopetuksen eettinen kasvatus on koko esiopetusryhmälle yhteistä.
Uskonnonvapaus koulussa.
Perustuslain 11 §:n 2 momentin perusteella ketään ei voida velvoittaa osallistumaan vakaumuksensa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Tämän perusteella oppilasta ei voida velvoittaa osallistumaan jumalanpalvelukseen, uskonnolliseen päivänavaukseen tai muuhun uskonnolliseen tilaisuuteen.
Nykyinen käytäntö on, että oppilaan huoltaja ilmoittaa, jos oppilas ei osallistu uskonnon harjoittamiseen. Ilmoituksen voi tehdä kertaluontoisesti esimerkiksi kouluun ilmoittauduttaessa tai tapauskohtaisesti. Ilmoituksen jälkeen koulun on huolehdittava siitä, että oppilas ei osallistu kyseisiin tilaisuuksiin. Koululla on vastuu oppilaan turvallisuudesta myös silloin, kun oppilas ei osallistu koulun järjestämään uskonnolliseen tilaisuuteen. Koulu järjestää oppilaalle tilaisuuden ajaksi muuta toimintaa. Lukiossa ilmoituksen tekee opiskelija itse.


Hansaliitto.
Hansaliitto (muinaisyläsaks. sanasta "hansa": ryhmä, joukko) - myös "dudische Hanse" ja "deutsche Hanse", - oli pohjoiseurooppalaisten kaupunkien (varhaisvaiheissa yksittäisten kauppiaiden) liitto, joka hallitsi kauppaa Itämeren ja Pohjois-Saksan alueella 1200–1400-luvuilla. 1300-luvun alkupuolella Hansaliitto oli myös puolustusliitto ja se tiivistyi vuosisadan puolivälissä Lyypekin johtamaksi suurvallaksi.
Synty.
Viikinkien vallan kadottua pohjoisen kaupankäynnin keskus siirtyi saksalaistuvalle Itämeren etelärannikolle. Merkittävä vaihe tässä oli Lyypekin perustaminen 1158. Lyypekin nousun taustalla oli sijainti, jossa itämeren kauppa ja etelästä tulevat kauppareitit kohtasivat. Lisäksi se pystyi hyödyntämään Skoonen edustalla uivia silliparvia, ja näin vastaamaan Euroopan sillikysyntään. Katolisessa Euroopassa syötiin kalaa aikoina, jolloin lihansyönti oli kielletty. Varhaisimmat erityisoikeutensa saksalaiskauppiaat saivat Lontoossa 1157, pian seurasivat erityisoikeudet Gotlannissa, Novgorodissa ja Bruggessä.
Aluksi kauppiaat muodostivat pieniä yhteenliittymiä puolustamaan etujaan, lähinnä saman kaupungin kauppiaiden kesken. Samaan aikaan saksalaisia siirtyi itään päin Puolaan, jolloin syntyi uusia markkina-alueita. Vuonna 1241 Hampurin ja Lyypekin kauppiaat muodostivat liiton eli hansan ja poistivat tullimaksut keskinäisestä kaupastaan. Kaupungit sopivat myös toistensa alueen ja etujen tarvittaessa aseellisesta suojelusta. Pikkuhiljaa yksittäisistä kauppiashansoista siirryttiin kohti kaupunkihansaa. Kauppiashansoja ja kaupunkihansaa ei voidakaan selvästi erottaa toisistaan.
Liitto toi taloudellista etua jäsenilleen, minkä vuoksi toisia kaupunkeja liittyi pian mukaan. Liiton kasvettua sen jäsenkaupungit alkoivat neuvotella sopimuksia yhdessä ja ne perustivat eri puolille Pohjois-Eurooppaa hansakonttoreita. 1300-luvun alkupuolella kauppa- ja puolustusliitto, jota myöhemmin kutsuttiin hansaliitoksi, oli jo täysin vakiinnuttanut asemansa. 1300-luvun puolivälissä siinä oli mukana noin 70 kaupunkia Flanderista Venäjälle. Liiton jäsenistä ei koskaan laadittu kattavaa jäsenluetteloa, joten liiton laajuutta eri aikoina on hankala selvittää täsmällisesti. Lisäksi löyhästi liittoon liittyi noin 130 muuta kaupunkia.
Vuonna 1356 siihen asti löyhä kaupunkiliitto tiivistyi Lyypekin johdolla entistä tiiviimmäksi suurvallaksi. Edelleenkään liitolla ei ollut varsinaisia jäsenlistoja, ei perustuslakia eikä tiukkaa organisaatiota, ei yhteistä taloutta tai virkamiehiä. Mainitusta vuodesta alkaen Hansan päätökset tehtiin hansapäivillä yksinkertaista enemmistöä seuraten.
Loppuaika.
Hansan valta hiipui 1500- ja 1600-luvuilla muun muassa hollantilaisten ja englantilaisten vahvistaessaan asemiaan Pohjanmeren kaupassa. Toisaalla taas Itämeren kauppa siirtyi hiljalleen Tanskan ja Ruotsin käsiin. Toinen merkittävä syy Hansan vallan hiipumiselle oli Amerikkojen löytyminen, joka siirsi kaupankäyntiä Atlantille. Uskonpuhdistuksen myötä katolilaisuus katosi Pohjois-Euroopasta ja sen myötä tärkeän kauppa-artikkelin, suolasillin kysyntä pieneni. Lisäksi usein erimieliset ja toisilleen epälojaalit kaupungit eivät kyenneet esiintymään yhtenäisenä rintamana suhteissaan vahvistuviin territoriaalivaltioihin nähden, minkä vuoksi niitä ei enää pidetty luotettavina neuvottelukumppaneina. Esimerkiksi Westfalenin rauhaan johtaneisiin rauhanneuvotteluihin Hansan edustajia ei kutsuttu lainkaan. Viimeisille hansapäiville 1669 osallistui yhdeksän jäsentä ja vain kolme (Lyypekki, Hampuri ja Bremen) pysyivät jäseninä lopulliseen purkautumiseen (1862) asti.
Toiminta.
Hansakauppiaat osallistuivat monen kaupungin hallintoon. Esimerkiksi Ruotsin keskiaikaisessa lainsäädännössä määrättiin tarkoin, kuinka monta saksalaista sai kuulua kaupungin raatiin ja monenko piti olla kotimaisia.
Hansakaupan merkityksen kannalta keskeistä oli uuden laivatyypin, koggin, kehittäminen. Koggeihin mahtui varhaisempiin laivatyyppeihin verrattuna huomattavasti enemmän rahtia. Tärkeitä vientitavaroita olivat suola, kankaat ja taloustavarat. Ruotsista saatiin rautaa, Suomesta kalaa ja turkiksiakin, Norjasta kalaa ja Venäjältä turkiksia ja mehiläisvahaa kirkon kynttilöihin. Lisäksi Hansa välitti eurooppalaisia vaikutteita, kieltä, kirjallisuutta ja muotia pohjoiseen.
Hansa keskittyi pääasiassa kauppaan, mutta sillä oli myös sotilaallista voimaa. Se puolusti jäsentensä etuja aikana, jolloin ei ollut olemassa yhtenäistä Saksaa, joka olisi kyennyt antamaan takeet kaupankäynnin turvallisuudesta. Tanska jatkoi itsenäistä kaupankäyntiä Itämerellä vielä viikinkiajan jälkeenkin, ja Tanskan kuninkaan aikana (1340–1377) hansan oli kahdesti puolustauduttava Tanskan yrityksiltä puuttua liiton asioihin.
Hansakaupunkeja.
Hansaliiton aika näkyy edelleenkin muun muassa paikannimissä. Hampurista ja Bremenistä, jotka kumpikin muodostavat Saksassa erilliset osavaltiot, käytetään yhä virallisesti nimityksiä "Freie und Hansestadt Hamburg" ja "Freie Hansestadt Bremen". Monissa näihin kaupunkiin osoittavissa tieopasteissakin on pelkästään lyhenteet HH (Hansestadt Hamburg) ja HB (Hansestadt Bremen). Sama pätee myös kyseisissä kaupungeissa rekisteröityjen moottoriajoneuvojen kilpiin.
Englantilaisten hopearahojen nimityksen ”sterling” on joskus otaksuttu juontuvan hansakaupunkilaista tarkoittavasta sanassa ”easterling”. Tätä kuitenkin pidetään nykyään erehdyksenä.
Uuden ajan Hansa.
Ensimmäiset Uuden Ajan Hansapäivät järjestettiin vuonna 1980 Hollannin Zwollessa, jossa koolla oli 43 kaupunkia. Tapahtuma järjestetään vuosittain yhdessä Euroopan hansakaupungeista, joita on nykyisin yli 200. Suomesta Uuden Ajan Hansaliittoon kuuluvat Turku ja Ulvila (vuodesta 2012). Ensimmäisen kerran hansapäivät järjestettiin Turussa vuonna 2004. Useimpina vuosina Hansapäiville on osallistunut noin 100 kaupunkia.


Kesäpäivä Kangasalla.
Kesäpäivä Kangasalla (ruotsinkielinen alkuperäisnimi "En sommardag i Kangasala"), jota joskus kutsutaan ensimmäisen säkeensä mukaan nimellä Mä oksalla ylimmällä, on Zacharias Topeliuksen 1853 kirjoittama runo ja osa Sylvian laulut -sarjaa. Runosta on kaksikin käännöstä suomeksi, yleisemmin käytetty P. J. Hannikaisen (1854–1924) käännös ja harvinaisempi Otto Mannisen (1872–1950) käännös.
Gabriel Linsén sävelsi runon lauluksi 1864. "Kesäpäivä Kangasalla" nimettiin Pirkanmaan maakuntalauluksi 1995 ja sitä lauletaan kesäisenä kotiseutulauluna Kangasalla. Laulu tunnetaan ympäri Suomea, sillä se on ollut vanhastaan yksi suosituimpia koululauluja. Lauluversioissa on yleensä mukana vain runon ensimmäinen, viides ja kuudes säkeistö. Laulu on myös soitinteoksena tunnettu Oskar Merikannon pianoimprovisaationa.
Laulussa esiintyviä paikkoja ovat mm. Längelmävesi- sekä Roine-nimiset järvet ja Harjulan seljänne.
"Kesäpäivä Kangasalla" on levytetty useaan otteeseen. Laulettuja levytyksiä ovat tehneet mm. tamperelainen Nekalan tyttökuoro ja yksinlauluna Mauno Kuusisto sekä pianolla Eero Heinonen ja Izumi Tateno.
Kesäpäivä Kangasalla on myös vuonna 2007 aloitettu Mobilian ranta-alueella kesäkuussa järjestettävä tapahtuma kesäasukkaille ja Kangasalan kuntalaisille.


Harju.
Harju on sulavan jäätikön sisällä virranneen joen pohjaan syntynyt kerrostumamuoto.
Harjut kulkevat mannerjään etenemissuunnan mukaisesti.
Harjun muodostuminen.
Harju syntyy virtaavan jäätikköjoen kuljettaman maa-aineksen laskeutuessa kanavassaan jäätikön sisällä, ja jäätikköjoen suulla. Jäätikköjoen purkautuessa mereen sen suulle vedenpinnan alle voi kerrostua maa-aineksesta "delta" (suisto) tai maan pinnalle purkautuessa "sanduri" (kuivan maan delta). Harjujaksot muistuttavat karttakuvissa jokisysteemiä, joka kuvastaa jäätikkökielekkeen muotoa.
Leveää ja loivarinteistä deltaa muodostuu jos jäätikkö ei vetäydy, ja jyrkempirinteistä ja kapeampaa harjua jäätikön vetäytyessä. Harju (ent. pitkittäisharju) muodostuu jäätikön "vetäytymissuuntaiseksi".
Talvi ja kesä vaikuttivat eri lailla sulamisvesien virtauksiin ja sen seurauksena maa-aines koostuu erilaisista hiekka- ja sorakerrostumista. Pohjimmaiseksi kasautui isoja, jäätikköjoen virtauksessa pyöristyneitä kiviä ja päällimäiseksi hiekkaa.
Harjut polveilevat, koska maaperän muodostumat (esim. kukkulat) ovat vaihtaneet jäätikkövirtojen suuntaa.
Harjuja Suomessa.
Jääkauden lopulla yli 9000 vuotta sitten syntyneet soraharjut ovat Suomelle tunnusomaisia maastonmuotoja. Soraharjuja on käytetty paljon soranottoon, mutta nykyään harjumaisemia on alettu suojella.
Suurin yhtenäinen soraharjujono (vetäytymissuuntaisia) Suomessa ulottuu Etelä-Pohjanmaalta Lahden seudulle. Pohjoispäässä harjumuodostelmaa on Etelä-Pohjanmaalla Pohjankangas, sen jälkeen Hämeenkangas. Pyynikin harju jatkuu länteen päin Tahmelana tunnettuna kallioisena harjuna ja itään päin harju nousee Tampereen kaupunkiasutuksen jälkeen Kalevankankaaksi. Kangasalla harjumuodostelma jatkuu Kirkkoharjuna ja Keisarinharjuna. Harjujono päättyy Salpausselkään.
Punkaharju Saimaan Puruveden eteläosassa on suosittu matkailukohde.
Luonto.
Petäjät eli männyt ovat vallanneet suurimman osan harjujen rinteitä ja keväisin varsinkin Etelä- ja Keski-Suomessa sinivuokot koristavat sinisillä ja sinipunaisilla kukillaan etelän puoleiset rinteet. Soraharjut ovat luonnonkauniita maisemallisesti.
Soraharjuilla on usein suppia. Suppa syntyy jäälohkareen joutuessa kasautuvan aineksen sisään ja lopulta sulaessa satojen vuosien aikana, jolloin paikalle muodostuu kuoppa.
Radon.
Monet soraharjut ovat hyvin radonpitoisia. Radon on radioaktiivinen kaasu, joka helposti tunkeutuu suojaamattomiin asuntoihin. Asunnot on rakennettava siten, että niiden pohjan alle jää riittävän paljon vapaata tilaa ja siten ilmanvaihto poistaa radonkaasun niin ettei se pääse asuinhuoneisiin. Talon pohja on rakennettava niin tiiviiksi, ettei kaasu pääse sen läpi. Tutkimuksissa on todettu, että radonkaasu lisää (keuhko)syöpäriskiä huomattavasti.


Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut.
Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut on Kansainvälisen jääkiekkoliiton alaisille maajoukkueille järjestettävä turnaus. Se järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1920; nykyään kisat pidetään vuosittain.
Ensimmäiset kisat olivat Antwerpenin kesäolympialaisten yhteydessä. Vuonna 1983 Kansainvälinen jääkiekkoliitto julisti nämä kisat ensimmäisiksi virallisiksi MM-kilpailuiksi, sillä ottelut oli pelattu ennen varsinaisia olympialaisia näytösotteluina. Vastaavasti vuonna 1930 liitto päätti, että vuosien 1924 ja 1928 talviolympialaisissa pidetyt turnaukset saisivat MM-kilpailujen arvon. Samassa kokouksessa päätettiin myös pitää MM-kilpailut joka vuosi, mikäli mukana olisi ainakin yksi Euroopan ulkopuolinen maa. Toisen maailmansodan aikana kisoja ei järjestetty.
Vuodesta 1972 lähtien MM-kisat on pidetty myös olympiavuosina. Poikkeuksia olivat vuodet 1980, 1984 ja 1988, jolloin MM-kisoja ei pidetty. Vuodesta 1972 lähtien myös ammattilaispelaajat ovat voineet osallistua jääkiekon MM-kilpailuihin. Vuosina 1998–2005 MM-kisoissa oli "Kaukoidän kiintiöpaikka". IIHF järjesti silloin erillisen Kaukoidän karsintasarjan, jonka voittaja pääsi kiintiöpaikalle MM-kisojen pääsarjaan. Karsinnan hävinneet maat jatkoivat omalla sarjatasollaan. Japani saavutti tämän paikan joka vuosi kiintiön olemassaolon ajan. Kun kiintiö lakkautettiin, Japanilla olisi ollut mahdollisuus säilyä suoraan pääsarjassa sijoittumalla vähintään 14:nneksi, mutta ei tässä onnistunut.
Nykyään kilpailussa on neljä tasoa, jotka ovat pääsarja sekä ensimmäinen, toinen ja kolmas divisioona. Pääsarjassa pelaa kuusitoista maajoukkuetta. Sen voittaja julistetaan jääkiekon maailmanmestariksi, ja kaksi viimeistä joukkuetta putoaa ensimmäiseen divisioonaan. Sekä ensimmäisessä että toisessa divisioonassa pelaa kaksitoista joukkuetta kahteen, eri maissa pelattavaan kuuden joukkueen lohkoon jaettuna.
Eniten MM-voittoja on ottanut Neuvostoliitto/Venäjä. Toisena tilastossa on Kanada. Kansainvälinen jääkiekkoliitto ylläpitää jääkiekon maailmanrankingia, joka perustuu maajoukkueiden menestykseen neljissä viimeisissä MM-kisoissa ja viimeisissä olympialaisissa.
Neuvostoliiton maailmanmestaruus vuodelta 1986 on viimeisin isäntämaan voittama maailmanmestaruus.
Joukkueet 2013.
Joukkueet MM-turnauksessa 2013, turnaus pelataan Tukholmassa ja Helsingissä.
Mitalitaulukko.
Tilanne vuoden 2012 kilpailuiden jälkeen.


IIHF.
International Ice Hockey Federation (IIHF) eli "kansainvälinen jääkiekkoliitto" on jääkiekon kattojärjestö, joka hallinnoi jääkiekon MM-kilpailuja ja järjestää myös jääkiekon osalta olympialaiset. Liitto ylläpitää jääkiekon maailmanrankingia. IIHF perustettiin vuonna 1908 ja sen päämaja sijaitsee Zürichissä Sveitsissä. Liitto järjestää vuosittain miesten, naisten, sekä nuorten MM-kisat. Se järjestää myös talviolympialaisten jääkiekko-otteluja yhdessä NHL:n kanssa.
IIHF:n lajivalikoimaan kuuluu myös rullakiekko, jonka MM-kisat se järjestää vuosittain.
IIHF:n puheenjohtaja on sveitsiläinen René Fasel ja yksi varapuheenjohtajista suomalainen Kalervo Kummola.


Avco Cup.
Avco Cup (myös Avco World Trophy) oli WHA-liigan mestaruuspalkinto, jonka voitti pudotuspelien voittaja.
Kolme suomalaista on voittanut Avco Cupin: Heikki Riihiranta, Markus Mattsson ja Veli-Pekka Ketola.


Søren Kierkegaard.
Søren Aabye Kierkegaard (5. toukokuuta 1813 Kööpenhamina – 11. marraskuuta 1855 Kööpenhamina) oli tanskalainen teologi ja filosofi, joka on vaikuttanut merkittävästi sekä kristilliseen teologiaan, fenomenologiaan että eksistentialismiin.
Elämä.
Kierkegaard syntyi seitsenlapsisen perheen nuorimpana. Hän suoritti teologian kandidaatin tutkinnon vuonna 1840 ja väitteli teologian maisteriksi vuonna 1841. Kierkegaard ei kuitenkaan hakeutunut papin uralle. Kierkegaard eli enimmäkseen kauppiasisänsä Michael Kierkegaardin hankkimalla varallisuudella, jonka turvin hän kykeni kirjoittamaan ja julkaisemaan teoksiaan ja "Øieblikket"-sanomalehteä. Kierkegaard teki koko elämänsä aikana vain kolme kuukautta palkkatyötä – nekin latinan opettajana.
Eräs Kierkegaardin elämään ja tuotantoon voimakkaasti vaikuttanut seikka oli hänen purkautunut kihlauksensa Regine Olsenin kanssa. Kierkegaard oli ilmeisesti syvästi rakastunut, mutta kuitenkin oma-aloitteisesti purki kihlauksen tuntemattomasta syystä.
Ajattelu ja tuotanto.
Valtaosa Kierkegaardin tuotannosta keskittyy pohtimaan yksilön suhdetta kristinuskoon ja Jumalaan. Kierkegaard hyökkäsi erityisesti silloista hegeliläisyyttä ja Tanskan valtiokirkkoa vastaan. Toisaalta Kierkegaardin tuotantoa on vaikea luonnehtia kokonaisvaltaisesti: hän kirjoitti valtaosan teoksistaan salanimillä, jotka saattoivat nähdä todellisuuden hyvin erilaisilla tavoilla. Omalla nimellään ja eri salanimillään Kierkegaard kirjoitti kolmisenkymmentä teosta. Kierkegaardin salanimiä olivat esimerkiksi Viktor Eremita, Constantin Constantius ja Johannes Climacus.
Kierkegaardia on myöhemmin kutsuttu fideistiksi, sillä hän hylkää järjen todellisuuden perusteiden etsinnässä ja sen sijaan kääntyy ihmisen sisäisen tunteen puoleen. Kierkegaard pitää kristinuskoa suurimpana mahdollisena paradoksina, joka on mahdollista omaksua vain "uskon hypyllä". Kristillistä kirkkoa hän arvosteli sen orjuuttavuudesta, ja kannustikin ihmisiä löytämään ”oman uskonsa”. Teoksessaan "Pelko ja vavistus" (1843) Kierkegaard ihannoi Abrahamia, joka luottaa Jumalaan niin syvällisesti, että on Jumalan käskystä valmis uhraamaan oman poikansa Iisakin. Kierkegaardin pääteoksena pidetään yleensä "Päättävää epätieteellistä jälkikirjoitusta" (1846), jossa Kierkegaard käy läpi ajattelunsa tärkeimpiä teemoja ja selventää käsitystään esteettisestä, eettisestä ja uskonnollisesta olemisen tasosta.


Helsingin pörssi.
Helsingin pörssin rakennus Fabianinkadulla kesällä 2007.
Helsingin pörssi eli NASDAQ OMX Helsinki on suomalaisten arvopapereiden markkinapaikka, jossa arvopaperivälittäjät käyvät kauppaa muun muassa osakkeilla, optioilla, warranteilla ja joukkovelkakirjalainoilla. Helsingin pörssi on perustettu vuonna 1912 ja se kuuluu nykyään ruotsalaiseen OMX-konserniin. OMX siirtyi yhdysvaltalaisen Nasdaqin omistukseen vuonna 2007 tehdyllä kaupalla ja muodosti 2008 NASDAQ OMX Groupin. Vuonna 2012 Pörssi täyttää 100 vuotta. Sen edeltäjä, Helsingin Pörssiyhdistys, perustettiin 150 vuotta sitten vuonna 1862.
Listatut osakkeet on jaettu 2. lokakuuta 2006 lähtien kolmeen ryhmään markkina-arvon mukaan: suuret (Large Cap), keskisuuret (Mid Cap) ja pienet yhtiöt (Small Cap). Samalla muodostettiin yhteinen Pohjoismainen lista, jossa on samoin ryhmiteltynä myös ruotsalaiset ja tanskalaiset yhtiöt samalla listalla.
Pörssin yleistä kehitystä kuvaavissa OMXH-, OMXH CAP- ja OMX Helsinki 25 -indekseissä otetaan huomioon kaikkien kauppojen yhteenlaskettu kurssikehitys. Cap-indeksissä yksittäisen osakkeen korkein mahdollinen painoarvo on 10 prosenttia ja OMX Helsinki 25 -indeksissä huomioidaan ainoastaan 25 vaihdetuinta yhtiötä.
Helsingin pörssissä tehdyillä kaupoilla on verovapaus varainsiirtoverosta, joka pitää suorittaa pörssin ulkopuolella tehdyissä kaupoista.
Huhtikuussa 2006 pörssi ilmoitti luopuvansa pörssieristä ja 25. syyskuuta 2006 lähtien kauppaa on käyty yksittäisillä osakkeilla.
Osakkeilla käydään jatkuvaa kauppaa noin kello 10:stä kello 18.20:een. Jatkuvaa kaupankäyntiä edeltää avaushuutokauppa ja sen jälkeen on päätöshuutokauppa, jonka päättyessä kello 18.30 määräytyy osakkeen päivän päätöskurssi. Sopimuskauppojen raportointi on mahdollista kello 19.00 asti.
Pörssitalo.
Helsingin Fabianinkadulla sijaitsevan, kansallisromanttista tyylisuuntaa edustavan pörssirakennuksen suunnitteli Lars Sonck. Se valmistui vuosina 1911–1912 ja meklarit jättivät sen 1990-luvulla, kun pörssi siirtyi sähköiseen arvopaperikauppaan.


Luettelo suomalaisista pörssiyhtiöistä.
Tämä on luettelo Helsingin pörssissä noteeratuista pörssiyhtiöistä. Yhtiöt on luokiteltu pörssin toimialaluokituksen mukaisesti. Lisäksi yhtiöt jaettu pörssin luokituksen mukaisesti markkina-arvoltaan suuriin (yli 1 mrd €), keskisuuriin (yli 150 milj. €) ja pieniin (alle 150 milj. €).
Pääosa yhtiöistä on suomalaisia, mutta joukossa on myös 3 ruotsalaista yhtiötä: Sotkamo Silver, Nordea ja TeliaSonera.
Aiheesta muualla.
*
Pörssiyhtiöt
Suomalaiset pörssiyhtiöt


Nokia (yritys).
Nokia Oyj on suomalainen maailmanlaajuisesti toimiva tietoliikennealan yhtiö, joka tunnetaan parhaiten matkapuhelimistaan. Yhtiö valmistaa myös muita tietoliikennetuotteita. Jorma Ollilan toimitusjohtajakautena 1992–2006 yhtiö nousi maailman johtavaksi ja suurimmaksi matkapuhelinyhtiöksi. Nokian pääkonttori sijaitsee Espoon Keilaniemessä. Yhtiön toimitusjohtaja on Stephen Elop ja hallituksen puheenjohtaja Risto Siilasmaa. Nokia oli Suomen suurin yritys henkilöstömäärän ja liikevaihdon mukaan mitattuna vuonna 2011.
1865–1990-luvulle.
Nokian edeltäjiä olivat "Nokia Aktiebolag", "Suomen Gummitehdas Oy" ja "Suomen Kaapelitehdas Oy".
Vanhin näistä kolmesta yhtiöstä oli Nokia Aktiebolag, jonka historia alkaa Fredrik Idestamin vuonna 1865 Tammerkoskelle, Tampereelle perustamasta puuhiomosta. Vuonna 1868 Idestam perusti toisen tehtaan Nokianvirran rannalle Nokialle, ja vuonna 1871 yritys muutettiin osakeyhtiömuotoon saaden nimekseen Nokia Aktiebolag (Nokia Osakeyhtiö). Enemmistöosakkaaksi tuli Idestam ja perustajaosakkaisiin kuului muiden muassa tuleva senaattori Leo Mechelin. Myöhemmin yhtiön osakkaaksi ja hallituksen jäseneksi tuli muiden muassa C. G. E. Mannerheim.
Nokia Aktiebolag oli vararikon partaalla 1910-luvulla, jolloin sen osti 1898 Helsingissä perustettu kalosseja valmistava Suomen Gummitehdas Oy. Tehdas oli muuttanut Nokiankosken rannalle vuonna 1904 ja se sai käyttövoimansa puuhiomon voimalaitoksesta. Turvatakseen energiansaantinsa Gummitehdas osti konkurssikypsän puuhiomon 1918.
Suomen Gummitehdas käytti tuotemerkkinään "Nokia" heti muuton jälkeen korostaakseen tuotteiden suomalaisuutta venäläisiä kilpailevia kalossituotteita vastaan. Yhtiö laajentui myöhemmin valmistamaan muitakin kumituotteita, tunnetuimpina kumisaappaat ja autonrenkaat.
Vuonna 1922 Suomen Gummitehdas osti, joka valmisti puhelin- ja lennätinkaapeleita.
Nokia Aktiebolagin nimi muutettiin vuonna 1944 muotoon Nokia Osakeyhtiö – Nokia Aktiebolag ja Gummitehtaan nimi vaihtui vuonna 1959 Suomen Kumitehdas Oy:ksi.
Vuodenvaihteessa 1966–1967 Suomen Kumitehdas, Nokia Osakeyhtiö ja Suomen Kaapelitehdas fuusioitiin Oy Nokia Ab:ksi, josta tuli nykyisen Nokia-konsernin emoyhtiö Nokia Oyj.
Kaapelitehtaalle oli perustettu elektroniikka-osasto vuonna 1960 ja vuonna 1964 tehdas julkaisi ensimmäisen VHF-puhelimensa. Samaan aikaan Salora kehitti oman VHF-puhelimensa ja seitsemän vuotta myöhemmin autoradiopuhelimen. Vuonna 1979 Nokia ja Salora perustivat Mobira-yhtiön. Vuorineuvos Kari Kairamon johdolla monialayhtiö alkoi kehittää NMT-tekniikkaa. Mobira julkaisi ensimmäisen NMT-puhelimensa 1982. Nokia osti Saloran 1984. Vuonna 1986 Mobiran nimi muutettiin Nokia-Mobiraksi osoittamaan Nokian yksinomistusta. GSM-tekniikan kehitysvaiheessa yhtiöstä lähtenyt Jorma Nieminen kumppaneineen perusti Benefonin (nyk. GeoSentric). Vuonna 1989 Nokia-Mobiran nimeksi muutettiin Nokia Mobile Phones ja kahta vuotta myöhemmin Nokia julkisti ensimmäisen GSM-puhelimensa.
Samanaikaisesti puhelinlaitteiden kanssa yhtiössä kehitettiin myös puhelinverkkoja. 1970-luvulla yritys julkaisi Nokia DX200 -nimisen Euroopan ensimmäisen digitaalisen puhelinvaihteen. 1977 perustettu Telefenno Oy oli valtionyritys Televa Oy:n ja Nokia Oy:n yhteisyritys, joka jatkoi puhelinverkkojen kehitystä. 1981 yrityksen nimeksi vaihtui Telenokia Oy ja radiopuhelintoiminnot siirrettiin 1983 Mobira Oy:lle. Valtio myi osuutensa Telenokia Oy:stä Nokia Oy:lle, ja 1992 yrityksen nimeksi vaihdettiin Nokia Telecommunications.
Nokia kehitti ja valmisti myös tietokoneita ja niiden oheislaitteita, muiden muassa Mikko- ja MikroMikko-tuotenimillä. 1990-luvulla Nokia käytti resurssinsa hyvin pitkälle pelkästään matkapuhelimiin, niiden verkkotuotteisiin ja muihin tietoliikennealan järjestelmiin. Tällöin se luopui televisio- ja tietokonetoiminnoistaan. Puunjalostus myytiin 1989–1991, kumiteollisuus 1988–1995, tietokoneet ICL:lle 1991, kaapelituotanto 1995 NKF:lle ja televisiot 1996 Semi-Techille.
1990-luvusta tähän päivään.
Jorma Ollila toimi Nokian toimitusjohtajana vuosina 1992–2006, jolloin yhtiö nousi maailman johtavaksi ja suurimmaksi matkapuhelinyhtiöksi. 1990-luvulla matkapuhelimet yleistyivät eri puolilla maailmaa ennennäkemättömällä vauhdilla. Nokiassa ennustettiin oikein Kiinan ja Intian kaltaisten maiden merkitys tulevaisuudessa. Vuosi 1999 oli erittäin menestyksellinen, ja markkinat arvioivat yhtiön peräti 203 miljardin euron arvoiseksi. 2000-luvulla on aina vain leimaa-antavampaa ollut Nokian laajentuminen puhelinten ja verkkojen valmistajasta palvelubisnekseen.
19. kesäkuuta 2006 Nokia ja Siemens ilmoittivat verkkoliiketoimintojen yhdistämisestä. Yhteisyrityksen nimeksi tuli Nokia Siemens Networks, ja se aloitti toimintansa 1. huhtikuuta 2007. Alun perin yhteisyrityksen oli tarkoitus aloittaa toimintansa vuoden 2007 alussa, mutta Siemensin lahjussyytteiden takia aloitusta lykättiin.
Saksan Bochumin tehdas suljettiin kesäkuussa 2008 ja yhtiö ilmoitti marraskuussa 2008 aloittavansa neuvottelut Turun toimipisteen lopettamisesta tammikuussa 2009. Helmikuussa 2009 Nokia ilmoitti sulkevansa Jyväskylän toimipisteensä (320 työntekijää), joka siirrettiin Jyväskylään 1990-luvun lopulla Äänekoskelta.
Yhtiön palveluksessa oli vuoden 2011 lopussa yli 130 000 henkilöä. Liikevaihto vuonna 2011 oli 38,7 miljardia euroa ja liiketappio noin miljardia euroa. Vuoden 2010 helmikuussa Nokialla oli 10 matkapuhelintuotantolaitosta yhdeksässä eri maassa (Manaus Brasilia, Fleet Britannia, Masan Etelä-Korea, Chennai Intia, Peking ja Dongguan Kiina, Reynosa Meksiko, Cluj-Napoca Romania, Salo Suomi, Komárom Unkari). Tutkimus- ja tuotekehityshenkilöstöä Nokialla oli joulukuussa 2008 yli 39 000. Nämä toimivat 16 eri maassa.
Syyskuussa 2010 Olli-Pekka Kallasvuo irtisanottiin ja hänen seuraajakseen tuli kanadalainen Stephen Elop. Pian sen jälkeen ilmoitti irtisanoutumisestaan Nokian Mobile Solutions -yksikköä johtava, yrityksen toinen vahva henkilö, Anssi Vanjoki, joka oli ollut vahva ehdokas Kallasvuon seuraajaksi. Kilpailu globaaleilla älypuhelinmarkkinoilla on kiristynyt. Nokia hallitsee maailmanlaajuisia markkinoita, mutta uudet kilpailijat uhkaavat Yhdysvalloissa ja halpamarkkinoilla. Vuodesta 2007 lähtien Nokian osakkeen hinta onkin romahtanut.
Nokia ilmoitti vuonna 2011, että se luopuu älypuhelimissaan Symbian-käyttöjärjestelmästä ja alkaa yhteistyöhön Microsoftin kanssa ja kehittämään älypuhelimia ensisijaisesti Microsoftin Windows Phone 7 -käyttöjärjestelmällä.
Samoihin aikoihin Nokia luopuu Ovi-brändistään. Nokian sovelluskauppa Ovi-Store muuttuu Nokia Storeksi. Myös Ovi-Maps:n nimi muutetaan Nokia Maps:ksi.
Pian Nokia ilmoitti 6800 työpaikan vähentämisestä tutkimuksesta ja tuotekehityksestä ja myöhemmin 3500 työpaikan vähentämisestä tuotannosta. Yhtiön ensimmäiset Windows Phone -puhelimet olivat Nokia Lumia 800 ja Lumia 710, jotka esiteltiin Nokia World -tapahtumassa Lontoossa 26. lokakuuta 2011.
Organisaatio.
Nokian organisaatio koostuu 1. heinäkuuta 2010 alkaen kolmesta toimialaryhmästä, jotka ovat Mobile Solutions, Mobile Phones ja Markets.
Näiden lisäksi keskeisessä asemassa ovat tytäryhtiöt Nokia Siemens Networks ja Navteq.
Nokian hallinto.
Nokian toimitusjohtajana toimii tällä hetkellä kanadalainen Stephen Elop. Hän siirtyi Microsoftilta Nokialle syyskuussa 2010, kun hänen edeltäjänsä Olli-Pekka Kallasvuo erotettiin toimitusjohtajan tehtävästään.
Nokian brändiarvo.
Markkinatutkimusyritys Millward Brownin mukaan vuonna 2009 Nokialla oli maailman 13. arvokkain tuotemerkki. Edellisestä listauksesta Nokia-brändi oli laskenut neljä sijaa. Nokian tuotemerkin arvo oli Millward Brownin laskelmien mukaan 35,2 miljardia dollaria. Tuotemerkin arvo oli laskenut viidenneksen edellisvuodesta, jolloin se oli ollut lähes 44 miljardia dollaria. Vuonna 2007 tuotemerkin arvo oli 31,7 miljardia dollaria. Nokia oli maailman arvokkain ei-yhdysvaltalainen brändi, sijalla 8.
Yhdysvaltalainen BusinessWeek-lehti puolestaan arvioi Nokian maailman viidenneksi arvokkaimmaksi tavaramerkiksi vuonna 2007 ja laski sen brändin arvoksi tuolloin 33,7 miljardia dollaria (noin 25 miljardia euroa). Interbrandin raportin mukaan Nokia oli vuonna 2009 viidenneksi paras globaalinen brändi maailmassa. Nokia oli samalla sijalla vuodesta 2007. Nokian markkinaosuus oli vuoden 2009 viimeisellä neljänneksellä arviolta 39%.
Fortune-lehden vuosittaisen ihailluimpien yhtiöiden vertailun mukaan Nokia katosi vuonna 2011 maailman 350 ihailluimman yrityksen joukosta, vaikka yhtiö oli vielä edellisenä vuonna listalla 41. sijalla.
Nokia tippui sadan arvostetuimman brändin listalta vuonna 2012.
Osake.
Nokian osake noteerataan Helsingin ja New Yorkin pörsseissä. Nokia Oyj on liikevaihdoltaan Helsingin pörssin suurin yritys, ja sen osake on Helsingin pörssin vaihdetuin osake. Vuoden 2010 syyskuussa 15,6% yhtiön osakkeista oli suomalaisten omistuksessa, ja rekisteröityjä osakkeenomistajia oli yli 122 000. Nokian osakekannan markkina-arvo vuoden 2011 lopussa oli 14 mrd. € (2010: 28,7 mrd. €, 2009: 33 mrd. €, 2008: 41 mrd. €, 2007: 102 mrd. €). Nokian osake on ollut korkeimmillaan 65 euroa ja matalimmillaan 2000-luvulla 1,33.
Soittoääni.
Nokia-puhelinten soittoääni "Nokia tune" perustuu espanjalaisen muusikon Francisco Tárregan kitaralle tekemään sävellykseen Gran Vals. Soittoäänen nimenä yrityksen matkapuhelimissa oli vuoteen 1998 "Grande Valse", mistä lähtien se on tunnettu nimellä "Nokia Tune".
Nokian toiminnan arvostelu.
Yhtiön alihankkijoiden kautta on tullut tietoa, että Nokia harjoittaisi sanelupolitiikkaa, ja työntekijöiden edustajat ovat julkisuudessakin arvostelleet yhtiön toimintatapoja.
Saksassa Nokian toiminta kuumensi mielipiteitä alkuvuodesta 2008, kun yhtiö sulki matkapuhelintehtaan Bochumissa (300 työpaikkaa) ja siirsi tuotannon halvemman työvoiman Romaniaan. Sosiaalidemokraattien puheenjohtaja Kurt Beck sanoi Bild am Sonntag -lehden haastattelussa, että "hänen kodissaan ei tästä lähtien ole Nokian puhelimia". Saksan ammattiliittojen keskusjärjestö DGB kehotti boikotoimaan Nokian tuotteita, ja liittokansleri Angela Merkel vaati Nokialta selitystä, miksi Bochumin tehdas oli suljettu. Saksassa keskusteltiin myös siitä, että Nokian saamat tuet pitäisi periä takaisin. Bochumin tehtaan ammattiosaston johto järjesti mielenosoituksia, ja tehtaassa oli ainakin yksi täydellinen työnseisaus. Nokian Bochumin tehdas oli viimeinen Saksassa oleva minkään yhtiön matkapuhelintehdas.
Taloustoimittaja Risto Pennanen on arvellut, että Bochumin tehdasta olisi tuskin lopetettu yhtä "tökerösti", jos Nokia olisi miettinyt asiaa paitsi juridiikan ja talouden, myös viestinnän kannalta. Hänen mukaansa Nokia yrittää kaikin voimin näyttää tehokkaalta ja kannattavalta. Sijoittajille se onkin tärkeää, mutta syntynyt imago ei kuitenkaan houkuttelee ihmisiä ostamaan matkapuhelimia.
Myös Nokian alihankintaketjussa tapahtuvia työntekijöiden oikeuksiin liittyviä puutteita on arvioitu. Selvityksissä ongelmalliseksi on todettu työntekijöiden epävarmat työsuhteet ja elämiseen riittämättömät palkat.
Nokian 11. maaliskuuta 2008 julkaisema musiikkikauppa saa osakseen arvostelua siitä, että palvelu toimii ainoastaan Internet Explorer -selaimella ja musiikki on DRM-suojattua. Aikaisemmin Nokiaa on arvosteltu siitä, että Nokia PC Suite -ohjelmistoa ei ole käännetty muille käyttöjärjestelmille kuten Linuxeille ja.
Nokia-kirjan "Menestyksen hinta" kirjoittaja Ari Hakkarainen arveli syksyllä 2009, että Nokia ei ole menestynyt online-bisneksessä. Syynä voi olla sekin, ettei Nokialla ole globaaliin hankkeeseen tarvittavaa kärsivällisyyttä, kun vuosineljännestulokset ovat usein tärkeämpiä kuin pitkälle tähtäävät hankkeet.


Bahai-usko.
Bahai-usko (myös kirjoitusmuodoissa bahá’í-usko, baha'i-usko'") on monoteistinen uskonto, jonka perusti Baha’ullah Persiassa vuonna 1863 ja joka korostaa ihmiskunnan hengellistä yhtenäisyyttä. Uskonnolla on noin kuusi miljoonaa kannattajaa ympäri maailman.
Bahai-uskon juuret ovat islaminuskon šiialaisen haaran šaikhilaisessa koulukunnassa. Se uskoi kätketyn imaamin, Mahdin, ilmestymiseen, joka merkitsisi ylösnousemuksen ja ihmiskunnan uuden aikakauden alkua. Vuonna 1844 Bab perusti šaikhilaisuuden ympärille baabilaisen uskonnollisen liikkeen. Hänet teloitettiin poliittisten selkkausten johdosta vuonna 1850. Baabilaisen liikkeen johtajaksi tuli Baha’ullah, joka julisti olevansa Babin ennustama uusi profeetta. Baha’ullah joutui monien vaiheiden jälkeen karkotetuksi Palestiinaan ja perusti baabilaisuuden jatkoksi bahai-uskon vuonna 1866.
Baha’ullahin jälkeen uudeksi johtajaksi nousi Abdulbaha’, joka levitti bahai-uskoa Lähi-idän ulkopuolelle. Hänen seuraajansa Shoghi Effendi tulkitsi uskontoa niin, että se sai nykyiseen muotonsa, ja perusti neuvostoja ohjaamaan bahai-uskoa. Effendi kuoli vuonna 1957. Alkuaikojen väljästi järjestäytynyt liike alkoi 1930-luvulta lähtien järjestäytyä muiden uskontojen tavoin teokraattisesti. Vuonna 1963 valittiin ensimmäinen Yleismaailmallinen oikeusneuvosto johtamaan uskontokuntaa Israelin Haifasta käsin.
Eniten bahaita asuu Intiassa, missä heitä on noin miljoona. Uskonnon synnyinmaassa Iranissa asuu noin 300 000–350 000 uskonnonharjoittajaa. Lisäksi heitä on huomattavasti Latinalaisessa Amerikassa ja osissa Pohjois-Amerikkaa, mutta Eurooppassa suhteellisen vähän. Bahaita on vainottu monissa islamilaisissa maissa, erityisesti Iranissa.
Bahai-uskon voimakkaana piirteenä on pyrkimys ihmiskunnan yhdistämiseen ja maailmanrauhaan. Uskonnolla ei ole pappeja. Bahait opettavat, että kaikki uskonnot edustavat samaa jumaluutta, jonka ilmentymiä ovat olleet muun muassa Abraham, Zarathustra, Buddha, Jeesus ja Muhammad. Uskovien velvollisuuksia ovat muun muassa päivittäiset rukoukset, paastoamiset, bahai-kalenteri ja puoluepolitiikan välttäminen. Uskonto sisältää vähän rituaaliperinteitä.
Juuret šiialaisuudessa.
Bahai-uskon juuret ovat islaminuskon šiialaisen haaran šaikhilaisessa koulukunnassa. Se uskoi kätketyn kahdennentoista imaamin – Qaimin tai Mahdin, profeetta Muhammadin seuraajan – ilmestymiseen, mikä merkitsisi ylösnousemuksen sekä ihmiskunnan uuden, onnellisen ja oikeudenmukaisen aikakauden alkua. Vuonna 1844 nuori persialainen kauppias Sayyid Ali Muhammad Shirazi ilmoitti ensimmäiselle opetuslapselleen olevansa portti ("Bab") ŝiialaisten kätkettyyn imaamiin. Tämän hän antoi ymmärtää myös ensimmäisessä kirjassaan "Qayyum al-asma’", mistä baabilaisuus alkoi eriytyä vähitellen omaksi uskonnolliseksi liikkeekseen. Vuonna 1847 Bab ilmoitti itse olevansa kätketyn imaamin paluu, mikä irrotti liikkeen lopullisesti šiialaisuuden valtavirrasta.
Vuonna 1848 baabilaiset nousivat aseelliseen kapinaan kuningasta vastaan, minkä seurauksena Bab teloitettiin vuonna 1850. Pian liike joutui vainojen kohteeksi ja tuhansia sen kannattajia surmattiin. Babin kuoleman jälkeen ilmaantui useita henkilöitä, jotka ilmoittivat olevansa liikkeen ennustama profeetta. Bab oli nimittänyt seuraajakseen teheranilaiseen aatelissukuun kuuluvan Mirza Yahya Nurin, myöhemmältä nimeltään "Subh-i azal". Vuonna 1852 šaahi Nasiraddania vastaan tehtiin murhayritys, ja seuraavana vuonna baabilaisten johtohenkilöt karkotettiin Osmanien valtakuntaan kuuluvaan Bagdadiin.
Bahai-uskon perustaminen.
Vuonna 1856 Subh-i azalin vanhempi velipuoli Mirza Husain Ali Nuri, myöhemmin "Baha’ullah", astui käytännössä liikkeen johtoon. Viimeistään vuonna 1866 Baha’ullah ilmoitti julkisesti, että hän oli Babin mainitsema "Se, jonka Jumala tuo esiin". Tosin hänen väitetään kertoneen asian lähipiirilleen jo vuonna 1863, saatuaan ilmestyksen Ridvanin puutarhassa. Merkittävä osa baabilaisista hyväksyi julistuksen, mutta osa kannattajista kiisti sen. Varsinaisen bahai-uskon katsotaan syntyneen tästä julistuksesta. Vuonna 1868 uskonnon kannattajat siirrettiin Akkon rangaistussiirtolaan Palestiinaan – nykyiseen Israeliin.
Bahá’ullahin kirjallinen tuotanto käsittää yli sata teosta ja muistiota. Hänen julkaisuistaan tärkeimmäksi osoittautui Akkon vankila-aikana kirjoitettu maailmansiviilisaation peruskirja Kaikkein pyhin kirja ("al-Kitab al-aqdas"). Bahá’ullah vietti elämänsä viimeiset vuodet kotiarestissa ja kuoli 1892.
Uskonto leviää ja vakiintuu.
Bahá’ullah nimitti seuraajakseen vanhimman poikansa Abdulbaha’n, joka järjesti maailmanlaajuisen lähetystyön. Samalla uskontulkintaan liitettiin myös kristillisiä ja länsimaisia humanitaarisia piirteitä. Bahai-usko oli aluksi vain väljästi järjestäytynyt, eikä käännytettyjä pakotettu etenkään länsimaissa luopumaan omasta uskontokunnastaan. Abdulbaha’ kuoli vuonna 1921. Hänen testamenttinsa perusteella liikkeen ylivalvojaksi nousi tyttärenpoika Shoghi Effendi. Hänet julistettiin Uskon suojelijaksi, jonka tulkintojen vastustaminen tulkittiin Jumalan vastustamiseksi.
Effendin johdolla herätysliike muuttui järjestäytyneeksi uskonnoksi 1930-luvulta lähtien. Hänen toimikautenaan valmistuivat muun muassa Babin hautapyhäkkö ja Kansainvälinen arkistorakennus. Vuonna 1944 Effendi kirjoitti bahai-historian sata ensimmäistä vuotta käsittävän teoksen, "God passes by". Hänen toimiensa ansiosta bahai-usko saavutti vuonna 1948 ei-valtiollisiin järjestöihin kuuluvan aseman Yhdistyneissä kansakunnissa. Effendi kuoli vuonna 1957, minkä jälkeen johtajuus on ollut pikemminkin ryhmällä kuin yksittäisellä henkilöllä. Vuonna 1963 valittiin ensimmäinen Yleismaailmallinen oikeusneuvosto johtamaan uskontokuntaa Israelin Haifasta käsin.
Uskomukset.
Bahait uskovat, että heidän uskontonsa on kaikkien maailman uskontojen täyttymys. Jumala on monoteistinen ja hän on ilmaissut itseään eri sanansaattajien välityksellä. Bahai-uskon kolme keskeisintä ydinteemaa ovat Jumalan, uskontojen ja ihmiskunnan ykseys.
Mystinen Jumala.
Jumala on Bahai-uskossa ylimaallinen, eikä häntä voi tuntea suoraan. Jumala on ilmaissut itseään eri sanansaattajien kautta, joista viimeisin oli Baha’ullah. Bahai-uskon mukaan Jumala on yksi ja koko kaikkeus kuuluu hänelle. Hän on kaikkivaltias ja täydellinen. Maailmanhistoriassa on ollut vain yksi Jumala ja eri uskonnot ovat kutsuneet Häntä eri nimillä. Ihmisen rajallinen mieli ei voi ymmärtää Jumalaa. Bahaiden mukaan ainoa asia, mitä tiedämme Jumalasta on, että hän on olemassa.
Sanansaattajat.
Ylimaallinen Jumala on ilmaissut itseään eri sanansaattajien muodossa, ja jokainen heidän perustamistaan uskonnoistaan on johtanut ihmiskunnan aina korkeammalle tasolle. Bahait hyväksyvät kaikki suurten maailmanuskontojen perustajat ja keskushahmot. Heihin kuuluvat muun muassa Abraham, Mooses, Krishna, Buddha, Zarathustra, Jeesus ja Muhammad sekä kaiken ilmoituksen huipentumana Bab ja Baha'ullah. Jumalalta saatujen muistioiden ilmaisemisen ketju alkaa jo muinaisista maageista ja aiempien uskontojen kirjoituksissa profeetoiksi mainitaan muun muassa Aatami, Nooa, Hud ja Salih.
Uskontojen ykseys.
Bahait uskovat, että maailmassa on ainoastaan yksi uskonto, joka on ”Jumalan uskonto”. Kaikki maailman suuret uskonnot ovat erilaisia lähestymistapoja tähän uskontoon. Bahait hyväksyvät muut uskonnot, eikä niiden harjoittajia syrjitä, vaan bahait pyrkivät rauhaan ja sopusointuun muiden uskontojen kanssa.
Bahaiden lopullisena tavoitteena on viimeisten aikojen lopullinen rauha, Suurin Rauha ("sulh-i a’azam"), joka koittaa kaikkien uskontojen löydettyä täyttymyksen bahai-uskossa, mutta sitä ennen tavoitteena on Pienempi Rauha ("sulh-i akbar"), maailmanrauha nykyisten hallitusten johdolla. Suurimman Rauhan aikana toteutuu itsestään myös bahai-laki, joka koostuu Baha’ullahin teoksesta Kaikkein pyhin kirja sekä Abdulbaha’n erillisistä kirjeistä.
Bahaiden mukaan heidän uskontonsa ei ole viimeinen ja täydellinen Jumalan ilmoitus, mutta he uskovat, että bahai-usko on nykyaikana lähimpänä totuutta. Bahai-uskon mukaan on kaksi syytä, miksi uskonnot ovat erilaisia. Ensinnäkin eri yhteisöissä ja eri aikoina on ollut erilaisia tarpeita, ja toiseksi ihmiskunnalle esitetään totuus sen kulloisenkin henkisen kypsyyden mukaan.
Bahai-usko pitää itseään erillisenä uskontona, mutta siinä näkyy islamin vaikutteita. Bahai-uskon mukaan Koraani tallettaa Jumalan sanan luotettavammin kuin Raamattu. Syynä tähän on, että Koraanissa on enemmän profeetta Muhammadin suoraa tekstiä kuin Raamatussa Jeesuksen omaa opetusta. Toinen syy on Koraanin myöhäisempi syntyaika. Baha’ullah viittasi kirjoituksissaan usein Koraanin jakeisiin, mutta muuten tekstisisältö erosi täysin. Hän viittasi myös Uuteen testamenttiin, persialaisiin hengellisiin runoihin sekä antiikin Kreikan filosofiaan.
Ihmiskunnan ykseys.
Bahai-uskossa korostuu pyrkimys kansojen yhteenliittämiseen Baha’ullahin nimessä, jolloin syntyisi yleismaailmallinen poliittinen, sosiaalinen ja uskonnollinen rauhan valtakunta, jossa olisi yksi uskonto, yksi kulttuuri ja yksi kansainvälinen apukieli. Bahai-uskon mukaan mikään ryhmä ei ole toista ylivertaisempi vaan kaikki ovat tasa-arvoisia. Bahait tekevät työtä rasismia ja ennakkoluuloja vastaan. Vaikka uskonto pyrkii ykseyteen, se kuitenkin kannattaa eri kansojen tapoja ja kulttuureja, kunhan ne eivät ole syrjiviä. Samaten kannatetaan sukupuolten tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia.
Sielu.
Bahait uskovat, että jokaisella on kuolematon sielu. Se on ihmisen henkinen osa, joka ei kuole vaan jatkaa olemassaoloaan toisessa muodossa. Sielu ei asu ruumiissa, vaan se yhdistyy ihmiseen heti hedelmöittymisvaiheessa. Mikäli kaksi ihmistä on elänyt hyvän avioliiton, heidän sielunsa jatkavat yhdessä myös kuoleman jälkeen.
Bahai-uskon mukaan taivas ja helvetti eivät ole palkkio- tai rangaistuspaikkoja, jotka saavutettaisiin ruumiin kuoleman jälkeen, vaan ennemminkin ihmissielun tai mielen tiloja. Taivas on läheisyyttä Jumalaan, mikä syntyy läheisyydestä uskonnon ilmaisijaan hänen opetustensa tutkimisen, ymmärtämisen ja noudattamisen kautta. Helvetti on vastaavasti etäisyyttä niistä. Toisin kuin monissa muissa uskonnoissa, bahait eivät näe ihmisessä pahuutta. Kaikki Jumalan luoma on pohjimmiltaan hyvää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei ihminen kykenisi tekemään julmia tekoja kanssaihmisiään ja ihmiskuntaa kohtaan.
Rituaalit.
Bahai-usko näkee itsensä rauhan ja ykseyden tuojana. Uskonnossa ei ole pappeja eikä sakramentteja, ja rituaaleja on vain vähän. Kuitenkin bahai-uskon tapoja säätelevät Baha’ullahin laatimat lait, jotka edellyttävät päivittäisiä rukouksia, paastoa sekä pyhien kirjoitusten opiskelua. Pakollisten rukousten lisäksi tapakulttuuri sisältää ainoastaan hautajaisrituaalin sekä yksinkertaisen hääseremonian.
Rukoukseen liittyy islamin tapaan määrätyt vuorokaudenajat, asennot sekä rukoussuunta kohti Baha’ullahin hautapyhäkköä. Jokainen 15 vuotta täyttänyt on velvollinen suorittamaan päivittäisen yksityisen rukouksen. Joka päivä tulisi valita yksi kolmesta vaihtoehdosta: lyhyt rukous vuorokauden valoisana aikana, keskipitkä rukous kolmesti vuorokauden aikana tai pitkä rukous mihin vuorokauden aikaan tahansa. Ennen rukousta peseydytään.
Rituaalien vähäisyyteen bahait mainitsevat kaksi syytä: Rituaalit voivat rapauttaa ja häivyttää niiden takana olevan henkisen tarkoituksen. Toiseksi rituaalit voivat johtaa kulttuuri-imperialismiin ja tuhota eri kulttuurien rikkaan monimuotoisuuden. Rituaalien vähäisyys ei tarkoita juhlapäivien ja erityistilaisuuksien unohtamista. Bahailaisia rohkaistaan yhteisiin kokoontumisiin, joissa rukoileminen ei ole pakollista. Rukous nähdään enemmän yksityisenä tapahtumana. Bahait eivät käytä alkoholia, mutta uskonto ei sisällä islamin tapaan ruokasäädöksiä.
Kalenteri ja pyhäpäivät.
Bahait käyttävät erityistä bahai-kalenteria. Uskonnon mukaan Bab antoi kalenterin, jonka Baha’ullah vahvisti alkamaan vuodesta 1844. Kalenteri perustuu aurinkovuoteen, eli siinä on 365 päivää, viisi tuntia ja noin viisitoista minuuttia.
Bahai-vuodessa on 19 kuukautta, joista jokainen on yhdeksäntoista päivän pituinen. Kahdeksannentoista ja yhdeksännentoista kuukauden väliin on jätetty tavallisena vuonna neljä ja karkausvuonna viisi välipäivää, jotta kalenteri voidaan sovittaa aurinkovuoteen. Pyhäpäivien viettoon ei ole säädetty mitään erityisiä juhlamenoja. Bahai-kuukauden ensimmäisenä päivänä bahait viettävät yhdeksäntoista päivän juhlaa, jossa on sekä henkistä, hallinnollista että sosiaalista sisältöä. Paasto alkaa 2. päivä maaliskuuta ja kestää yhdeksäntoista päivää. Vuosi vaihtuu kevätpäiväntasauksen aikaan eli 21. maaliskuuta..
Perhe-elämä.
Bahaille perhe on yhteisöjen ja kansojen perusyksikkö, sillä vahvat ja rakastavat perheet muodostavat toimivan yhteisön ytimen. Avioliitto nähdään sekä ruumiin että sielun yhdistymisenä, ja se on tasa-arvoinen miehen ja naisen kesken. Kuitenkaan naimisiinmeno ei ole elämän tärkein päämäärä eikä avioliiton ulkopuolella eläviä syrjitä. Järjestettyjä avioliittoja ei suvaita, vaan jokaisen täytyy löytää oma sielunkumppaninsa. Avioeroihin suhtaudutaan kielteisesti, mutta nekään eivät ole kiellettyjä. Jos aviopari ilmoittaa haluavansa erota, seuraa vuoden mittainen harkinta-aika. Tänä aikana parin tulee hakea neuvoja paikalliselta neuvostolta avioliiton pelastamiseksi.
Lahjoittaminen ja käännytystyö.
Bahai-uskon toiminta rahoitetaan jäsenien lahjoituksilla, ja yhteisön ulkopuolinen rahoitus on kielletty. Uskonnon kannattajia rohkaistaan ylläpitämään bahai-rahastoa säännöllisin lahjoituksin, mutta lahjoitukset ovat kuitenkin täysin vapaaehtoisia ja kunkin jäsenen yksityisasia. Kannattajia rohkaistaan kertomaan uskostaan kanssaihmisille, ystäville ja sukulaisille tai muuttamaan uudelle alueelle eräänlaisena edelläkävijänä. Käännytystyössä henkinen tai fyysinen painostaminen on kielletty, sillä jokaisen tulee ymmärtää totuus itsenäisesti.
Maailmankeskus ja neuvostot.
Bahait valitsevat edustajansa vapailla vaaleilla, mutta siitä huolimatta järjestelmä on teokraattinen. Bahain maailmankeskus on uskonnon henkinen ja hallinnollinen keskus, ja se sijaitsee Israelin Haifassa. Keskuksessa on hallintojärjestelmän korkein taso, yhdeksänhenkinen Yleismaailmallinen oikeusneuvosto. Sen tehtävänä on pitää uskonto yhtenäisenä. Lisäksi jokaisessa maassa on henkiset neuvostot kansallisella ja paikallisella tasolla. Kahden viimeksi mainitun tason henkilöt valitaan vaaleilla, joihin voivat osallistua kaikki 21 vuotta täyttäneet bahait. Eri maiden kansalliset neuvostot kokoontuvat kerran viidessä vuodessa valitsemaan Yleismaailmallisen oikeusneuvoston jäsenet.
Temppelit.
Bahai-temppelit ovat rukoukseen ja mietiskelyyn tarkoitettuja hiljentymispaikkoja. Ne eroavat perinteisistä kirkoista, temppeleistä, synagogista ja moskeijoista siten, että niiden sisustus on äärimmäisen pelkistetty eikä niissä pidetä saarnoja tai muita jumalanpalvelusmenoja. Bahai-temppelit ovat avoinna kaikkien uskontojen seuraajille. Niissä lausutaan pyhiä kirjoituksia ja rukouksia kaikista maailmanuskonnoista, ja tarkoitus on, että jokainen voi hiljaa mietiskellen nauttia henkisestä ilmapiiristä itselleen sopivalla tavalla. Temppelit on suunniteltu yksilöllisesti, mutta yhteistä kaikille on yhdeksän sisäänkäyntiä ja keskuskupoli. Tällä hetkellä bahai-uskolla on seitsemän temppeliä, jotka sijaitsevat Australiassa, Saksassa, Intiassa, Panamassa, Samoalla, Ugandassa ja Yhdysvalloissa.
Kanonisoidut kirjoitukset.
Bahai-usko perustuu Babin, Baha’ullahin ja Abdulbaha’n kanonisiin teoksiin, joita tulkitsi ja selitti Shoghi Effendi. Tavallinen bahai-uskovainen saa johdatuksensa yhteisöltä ja kanonisoiduista teoksista, ja bahai-uskon alkuaikojen esoteerisuus ja spiritismi on hylätty. Effendin kuoleman jälkeen bahai-uskon tulkinnat on tehnyt Yleismaailmallinen oikeusneuvosto aikaisempien kirjoitusten pohjalta.
Levinneisyys.
a> houkuttelee noin 4 miljoonaa kävijää vuodessa.
Bahai-uskolla on eri arvioiden mukaan 5–7 miljoonaa kannattajaa. Eniten bahaita on Intiassa, noin miljoona, ja toiseksi eniten Iranissa, noin 300 000–350 000. Yhdysvalloissa on vajaat 200 000 uskonharjoittajaa, joista etelävaltiossa asuvat ovat pääsääntöisesti afroamerikkalaisia. Bahai-usko kasvaa nopeimmin Etelä-Aasiassa ja Afrikassa. Alueittain bahaita on arvioitu olevan eniten Etelä-Aasiassa, yli kaksi miljoonaa. Itä-Afrikassa bahaita on yli miljoonan ja Euroopassa yli 100 000.
Vainot.
Bahai-uskoa on vainottu sen perustamisesta saakka monissa islamilaisissa maissa, erityisesti Iranissa. Iranin arviolta 300 000–350 000 jäsenen bahai-yhdyskunta on maansa suurin uskonnollisista syistä vainottu vähemmistö. Uskonto kärsi alkuvuosinaan ankarista vainoista, mutta ne laantuivat vähitellen. Muutos huonompaan tapahtui jälleen vuonna 1979, kun Iranissa tehtiin islamilainen vallankumous. Tämän jälkeen satoja bahailaisia on kidutettu ja teloitettu sekä tuhansia vangittu. Iranin valtio ei tunnusta bahai-uskoa itsenäiseksi uskonnoksi juutalaisuuden ja kristinuskon tapaan.
Bahai-usko Suomessa.
Bahai-usko tuli Suomeen eri lähteiden mukaan 1920-luvulla tai 1930-luvun lopulla amerikansuomalaisten mukana. Säännöllinen toiminta aloitettiin vuonna 1938, mutta ensimmäinen järjestö, "Helsingin Bahai Seura ry", perustettiin vuonna 1952. Vielä tässä vaiheessa useimmat jäsenet eivät ajatelleet järjestöä erillisenä uskontona. 1960-luvun alussa perustettiin paikallishallinnot Tampereelle, Lahteen ja Turkuun, ja valtakunnallinen seura rekisteröitiin uskonnolliseksi yhdyskunnaksi vuonna 1963 nimellä "Suomen Bahai-yhdyskunta". 1970-luvulla yhdyskunta aloitti aktiivisen lähetystyön muun muassa lentolehtisin ja musiikkiryhmien esityksillä, ja yhdyskunnan jäsenmäärä kaksinkertaistui vuosien 1972 ja 1973 aikana. Nykyisin yhdyskunnalla on 568 jäsentä (2010). Tunnettuja suomalaisia bahaita ovat vaatturi ja juontaja Arman Alizad, juontaja-toimittaja Aram Aflatuni sekä bahai-yhteisön tiedottaja, toimittaja Soheila Mikkonen.


Bon Jovi.
Bon Jovi on vuonna 1983 New Jerseyssä perustettu yhdysvaltalainen hard rock -yhtye. Yhtye henkilöityy useimmiten sen keulakuvaan, laulaja Jon Bon Joviin. Yhtyeen nykyiseen kokoonpanoon kuuluvat hänen lisäkseen kitaristi Richie Sambora, kosketinsoittaja David Bryan sekä rumpali Tico Torres. Yhtyeen epävirallisia jäseniä ovat myös basisti Hugh McDonald, kiertueilla soittava kitaristi Bobby Bandiera sekä viulisti Lorenza Ponce. Yhtyeen varsinainen kokoonpano on pysynyt samana lähes koko sen olemassaolon ajan, lukuun ottamatta alkuperäisen bassokitaristin Alec John Suchin lähtöä yhtyeestä vuonna 1994.
Bon Jovi tuli 1980-luvun puolivaiheilla tunnetuksi kirjoittamistaan rockin "tunnuskappaleista". Vaikka yhtyeen debyyttialbumin, "Bon Jovin" singlejulkaisu "Runaway" saavutti jo paljon suosiota, yhtyeen läpimurto tapahtui vasta vuonna 1986 julkaistulla hittialbumilla "Slippery When Wet". Albumin julkaisun jälkeen yhtye nousi yhdeksi 80-luvun suurimmista sensaatioista, mutta jättäytyi tauolle vuonna 1990. Yhtye palasi kuitenkin parrasvaloihin vuonna 1992. Yhdysvalloissa yhtyeen suosio oli päässyt kuitenkin hiipumaan jo hieman, kun taas Euroopassa mentiin vastakkaiseen suuntaan ja suosio oli jopa kasvanut entisestään. 90-luvun aikana yhtye julkaisi kuitenkin ainoastaan kaksi studioalbumia.
2000-luvun alussa yhtye teki näyttävän paluun "Crush"-albumilla ja megahitillä "It's My Life". Vuosituhannen vaihteen jälkeen yhtye tuli tunnetuksi myös siitä, että osasi käyttää kappaleissaan erilaisia tyylisuuntia. Hyvänä esimerkkinä tästä voidaan pitää vuonna 2007 julkaistua kantrirockin tyylisuuntaa edustavaa albumia "Lost Highway". Yhtyeen uusin studioalbumi, "The Circle" julkaistiin 10. marraskuuta 2009.
Yhtye on uransa aikana julkaissut 11 studioalbumia, 3 kokoelma-albumia sekä 1 livealbumin ja boksin. Yhtye on myynyt maailmanlaajuisesti yli 130 miljoonaa albumia. Lisäksi yhtye on soittanut yli 2 600 konserttia 50 eri maassa yli 34 miljoonalle fanille. Vuonna 2010 yhtye oli myös ehdolla pääsystä Rock and Roll Hall of Fameen, muttei onnistunut tavoitteessa.
Aika ennen Bon Jovia.
New Jerseystä kotoisin oleva John Francis Bongiovi kiinnostui musiikista toden teolla ollessaan 13-vuotias. Hän alkoi käydä kitaratunneilla naapurinsa luona ja kuunteli musiikkia päivittäin tuntikaupalla. Jonin idoleita ja esikuvia olivat tuolloin muun muassa Elton John sekä New Jerseyn suuruudet Bruce Springsteen ja Southside Johnny. Hän alkoi itsekin haaveilla rocktähteydestä, ja oli valmis tekemään mitä vain unelmansa eteen.
Ensimmäisen bändinsä hän perusti ollessaan 16. "Raze" jäi kuitenkin varsin lyhytikäiseksi. Jon soitti erilaisissa ja eritasoisissa yhtyeissä New Jerseyn klubeilla lähes joka ilta, ja tapasikin klubiympyröissä Bon Jovin tulevan kosketinsoittajan David Bryanin. Yhdessä he perustivat 10-henkisen yhtyeen nimeltä "Atlantic City Expressway". Se oli huomattavasti Jonin aikaisempia bändiviritelmiä tasokkaampi, ja pääsi kerran esiintymään jopa Springsteenin kanssa tämän hypättyä lavalle kesken keikan. Kun bändin jäsenet alkoivat valmistua high schoolista ja lähteä yliopistoon, se hajosi.
18-vuotiaana, vuonna 1980 Jon oli saanut koulunsa päätökseen ja muutti New Yorkiin. Hän pääsi töihin Power Station-studiolle, jossa hänen serkkunsa Tony Bongiovi oli osaomistajana. Työtehtäviin kuului siivousta ja juoksupojan hommia, ja samalla Jon sai tilaisuuden nähdä läheltä musiikkibisneksen toimintaa ja tavata alan tähtiä. Hän pääsi öisin studioon äänittämään omia sävellyksiään, ja viettikin lähes kaiken vapaa-aikansa kirjoittamalla uusia kappaleita.
Tuohon aikaan Jon kirjoitti myös "Runawayn". Hän uskoi, että kappale voisi menestyä, ja halusi äänittää sen huolella. Jon kasasi studiomuusikoista väliaikaisen kokoonpanon, johon kuuluivat hänen lisäkseen basisti Hugh McDonald, kosketinsoittaja Roy Bittan, rumpali Frankie LaRocka ja kitaristi Tim Pierce. Demonauhalle äänitettiin lisäksi kolme muuta Jonin kappaletta, ja hän toimitti demonsa henkilökohtaisesti lähes kaikkiin Yhdysvaltain itärannikon levy-yhtiöihin. Missään ei kuitenkaan oltu Jonista kiinnostuneita.
Vuoden 1982 lopulla Jonin onni kääntyi. Hän vienyt kappaleensa kuunneltavaksi uudelle newyorkilaiselle radioasemalle WAPP FM:lle, eikä olisi voinut osua paikalle parempaan aikaan. Asemalla oli käynnissä "Rock To Riches" -kykyjenetsintäkilpailu, johon Jon osallistui. "Runaway" voitti paikallisen alkuerän, ja palkinnoksi kappale otettiin radiokanavan sponsoroimalle kokoelmalevylle nimeltä "New York Rocks 1983". Pian kappale alkoi saada soittoaikaa muillakin kanavilla, ja yhtäkkiä "Runaway" tunnettiin koko maassa. Levy-yhtiöt alkoivat tarjota Jonille levytyssopimuksia - ne samat jotka aiemmin olivat torjuneet hänet. Jon oli epätavallisessa tilanteessa, sillä hänellä oli hittibiisi, mutta ei vakituista bändiä eikä manageria. Hän valitsi levy-yhtiökseen Polygramin ja ryhtyi kokoamaan itselleen yhtyettä, kriteerinään jäsenten valinnassa mahdollisuus täysipäiväiseen sitoutumiseen. Jon soitti ensimmäisenä ystävälleen David Bryan Rashbaumille, joka oli juuri päässyt arvostettuun musiikkikouluun, "Juilliard School of Musiciin". Opiskelupaikan hylkääminen ei ollut Davidille helppoa, mutta hän suostui Jonin pyyntöön siitä huolimatta.
Seuraavaksi yhtyeeseen liittyivät basisti Alec John Such ja hänen suosituksestaan rumpali Tico Torres. Kitaristina toimi tuolloin Jonin nuoruudenystävä Dave Sabo, joka ei kuitenkaan ollut varsinaisesti bändin vakiojäsen. Kokoonpano kiersi paikallisilla klubeilla, ja eräs heidän keikoistaan teki suuren vaikutuksen itseoppineeseen kitaristiin Richie Samboraan, joka tiesi oitis haluavansa liittyä bändiin. Richie lähestyi Jonia suorasukaisesti keikan jälkeen, mutta väsynyt Jon halusi vain päästä pian kotiin. Richie ei luovuttanut, vaan yritti uudestaan seuraavalla keikalla. Tällä kertaa Jon kutsui hänet kokeeksi bänditreeneihin. Richie onnistui vakuuttamaan kaikki taidoillaan, ja hänet hyväksyttiin jäseneksi.
Tämän kokoonpanon Jon esitteli Polygramille. Levy-yhtiön ehdotuksesta bändin nimeksi tuli Bon Jovi sen keulakuvan mukaan - Jon joutui myös muuttamaan nimensä showbisnekseen sopivammin Jon Bon Joviksi.
Varhaiset vuodet (1984-1985).
Uuden managerinsa, Doc McGheen avustuksella yhtye pääsi nauhoittamaan debyyttialbumiaan. "Bon Jovi"-nimen saanut debyyttialbumi julkaistiin 21. tammikuuta 1984. Albumilta julkaistiin kaksi singleä; "Runaway" ja "She Don’t Know Me". Lisäksi Japanissa julkaistiin myös kolmas single, "Burning For Love". "She Don’t Know Me" on myös Bon Jovin historian ainoa kappale, jonka kirjoittamiseen Jon Bon Jovi ei ole osallistunut.
Kesällä 1984 yhtye kiersi Scorpionsin ja Kissin lämmittelijänä ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Lisäksi yhtye esiintyi Japanissa herättäen suurta kiinnostusta. Samana vuonna yhtyeen debyyttialbumi myi kultaa Japanissa, ja ylsi samaan suoritukseen vuotta myöhemmin Yhdysvalloissa.
20. huhtikuuta 1985 Bon Jovi julkaisi toisen albuminsa, "7800° Fahrenheitin". Albumin nimi viittasi lämpötilaan, jossa kivi nesteytyy. Levyltä julkaistiin kolme singleä; "Only Lonely", "Silent Night" sekä pienoiseksi hitiksi noussut "In And Out Of Love". Albumi oli ilmestymisviikollaan Billboard 200-listan sijalla 37 ja saavutti kultalevyn myyntirajan kotimaassaan ja Japanissa, jossa Bon Jovin suosio oli kasvanut entisestään.
Hittialbumit ja supersuosio (1986-1990).
Huhtikuussa 1986 yhtye muutti väliaikaisesti Vancouveriin nauhoittamaan kolmatta studioalbumiaan. Puoli vuotta kestänyt studiosessio tuotti pian tulosta, kun 18. elokuuta 1986 julkaistu, supersuosion saavuttanut studioalbumi "Slippery When Wet" ilmestyi kauppojen hyllyihin. Albumilta julkaistiin neljä singleä, joista kaikki sijoittuivat listoilla kymmenen parhaan joukkoon. Megahittejä säveltänyt hittitrio Jon Bon Jovi, Richie Sambora ja Desmond Child ovat jatkaneet sävellysyhteistyötään nykypäivään asti.
Melodisen voiman ohella Slipperyn When Wetin menestystä selittää yhtyeen erinomainen soveltuvuus Music Televisioniin, joka pyöritti "Slippery When Wetin" singlejen videoita lähes tauotta ja levitti sanaa nopeasti. "You Give Love A Bad Name", "Never Say Goodbye", "Wanted Dead Or Alive" ja "Livin' on a Prayer" -kappaleista tehdyt musiikkivideot kuvattiin aidoissa konserttitilanteissa, ja niistä ilmeni yhtyeen energinen ja iloinen lavaolemus. Nopean menestyksen taustalla on huomattava myös erityisesti Jon Bon Jovin komea ulkonäkö, joka vetosi naispuoleiseen yleisöön.
Slippery When Wetiä seurasi massiivinen maailmankiertue, jonka nostattama hysteria muistutti ainakin Pohjois-Amerikassa The Beatlesin aikaansaamaa mediakohua 60-luvun alussa. Kiertue oli fyysisesti raskas, ja laittoi bändin jäsenet koville. Kiertueen lähetessä loppuaan erityisesti Jonin terveys alkoi olla jo varsin heikossa jamassa, mutta hän ei antanut sen hidastaa itseään.
"Slippery When Wetin" menestyksen jälkeen yhtye palasi suoraan kiertueelta studioon ja äänitti albumin seuraajan, "New Jerseyn" vuonna 1988. Levyllä oli suuri merkitys yhtyeen uran kannalta, koska edellisen albuminsa jälkeen yhtyeen oli aika todistaa Bon Jovin pysyvämpi maine rockmaailman huipulla. Jon Bon Jovilla ja Richie Samboralla oli suuret paineet toistaa edellisen hittialbuminsa menestys. Uutta materiaalia syntyi niin paljon, että yhtye harkitsi jopa tupla-albumin julkaisemista. Levy-yhtiö kuitenkin päätyi yhden levyn julkaisuun peläten, ettei uusi albumi täyttäisi toivottuja myyntivaatimuksia ja tuottaisi samankaltaista voittoa kuten edeltäjänsä. "New Jersey" myi lähes yhtä hyvin kuin edeltäjänsä ja lujitti Bon Jovin maineen rockmaailman kiintotähtenä. Desmond Childin kanssa kirjoitettiin jälleen useita lauluja, joista asenteellisesti ja musiikillisesti lähimpänä "Slippery When Wetiä" ollut "Bad Medicine" onnistui parhaiten tehtävässään toistaa edellisten hittisinglejen menestys. "Bad Medicine" oli levyn ensimmäinen single, ja tarttuvan kertosäkeensä siivittämänä se nousi Yhdysvaltain singlelistan kärkeen. Sittemmin siitä on tullut eräs Bon Jovin rakastetuimmista klassikoista "Slippery When Wetin" hittien ohella.
Yhtyeen valtavasta suosiosta 80-luvun lopulla kertoo, että kaikki levyltä julkaistut singlet nousivat Top 10:neen Yhdysvalloissa ("Bad Medicine", "Born To Be My Baby", "I’ll Be There For You", "Lay Your Hands On Me" ja "Living In Sin"). "I´ll Be There For You" oli ensimmäinen listaykköseksi päässyt Bon Joviin kappale, jossa ei ollut mukana yhtyeen ulkopuolista kirjoitusapua. Menestys ei kuitenkaan ollut täysin samaa luokkaa kuin parin vuoden takaisen huuman aikana. Tälle oli useita syitä: uudella levyllä Bon Jovin linja oli selvästi aiempaa lähempänä keskitien rockia kuin Slippery When Wetin korkealta laulettu, dramaattisempi hard rock. Viittaukset Bruce Springsteeniin alkoivat olla ilmeisiä, ja kohderyhmä oli laajenemassa teini-ikäisistä ylöspäin. Rockmaailma oli jo muuttumassa kohti 90-lukua ja 80-lukulainen, Bon Joville ominainen romanttinen ja melodinen rock oli alkanut hiipua pois muodista. Samaan aikaan katu-uskottavamaksi tulkittu Guns N' Roses oli noussut maailmanmaineeseen verottaen osaltaan Bon Jovin monopoliasemaa rockmaailman huipulla. New Jerseytä seurannut maailmankiertue oli menestyksekäs, mutta pitkä ja raskas. Se johti yhtyeen jäsenten tarpeeseen laittaa Bon Jovi määrittämättömäksi ajaksi tauolle. Bändin jäsenten keskinäiset ihmissuhteet rakoilivat, ja he olivat helpottuneita päästessään eroon toisistaan.
Kukaan ei tiennyt, mitä Bon Joville tapahtuisi - media retosteli jäsenten riidoilla, ja näytti todennäköiseltä, että yhtye hajoaisi lopullisesti.
Bon Jovin ollessa tauolla yhtyeen jäsenet keskittyivät rauhassa omiin projekteihinsa. Jon julkaisi oman soololevynsä, "Blaze Of Gloryn", joka oli myös soundtrack elokuvaan "Nuoret sankarit 2". Myös Richie keskittyi omaan soololevyynsä, "Stranger In This Towniin". David sävelsi pääasiassa musiikkia elokuviin oman sooloalbuminsa, "The Netherworldin" ohella.
Tico keskittyi pääasiassa maalaamiseen ja Alec kulutti vapaa-aikansa moottoripyörien parissa, ja loukkasi myös kätensä harrastuksensa parissa. Tämän seurauksena hän joutui opettelemaan uuden soittotavan.
Vuonna 1992 Jon kutsui bändinsä koolle. Hän ei ollut vielä valmis luovuttamaan, ja pyysi paikalle myös puolueettoman sovittelijan. Sovittelijan ansiosta kaikki saivat äänensä kuuluviin, ja yhtyeen jäsenet saivat vihdoinkin tilaisuuden kertoa, mikä oli vialla. Varsinkin Richien mielestä Jon hallitsi liikaa yhtyeen julkisuuskuvaa ja jätti muut varjoonsa. "New Jersey" -kiertueella myös työtahti oli ollut epäinhimillinen - bändi kiersi maailmaa kuukaudesta toiseen, ja se oli muuttunut hauskanpidosta pakkopullaksi.
Ongelmat saatiin selvitettyä, ja Bon Jovi oli valmis palaamaan esiintymislavoille.
Esiintymislavoille palaaminen (1992-1999).
Yhtye palasi parrasvaloihin vuonna 1992 julkaistessaan viidennen pitkäsoittonsa, "Keep the Faithin". Kahden vuoden tauon aikana grunge oli kuitenkin alkanut saada jalansijaa musiikkialalla ja Bon Jovin tapaiset 80-luvun ”tukkabändit” pysyivät pinnalla vain muuttamalla tyyliään aikuisempaan suuntaan.
Vuonna 1994 yhtye julkaisi kokoelmalevyn "Cross Road", joka sisälsi vanhojen hittien lisäksi kaksi uutta kappaletta: Always ja Someday I'll Be Saturday Night. "Cross Roadia" myytiin Suomessa yli 120 000 kappaletta, ja se on kaikkien aikojen kolmanneksi eniten myydyin ulkomaalainen äänite Suomessa.
Ennen uuden albumin julkaisua bassokitaristi Alec John Such erotettiin yhtyeestä. Päätös ei ollut helppo, sillä bändin jäsenet olivat keskenään kuin veljeksiä. Viisikosta tuli pysyvästi nelikko, sillä Bon Jovi ei koskaan ottanut uutta virallista basistia. Levyillä ja kiertueilla bassosta huolehtii Jonin hyvä ystävä Hugh McDonald, joka soitti bassoa jo "Runaway"n ensimmäisessä versiossa. Albuminkansissa ja haastetteluissa esiintyy kuitenkin aina ainoastaan Jon-Richie-Tico-David -tiimi.
1995 yhtye julkaisi uuden studioalbuminsa. "These Days"-nimen saanut albumi tuotti muutaman radiosoittoa saaneen kappaleen ja yhden listahitin. Albumin tyyli oli aikaisempaa rauhallisempi ja kypsempi.
Vuoden 1996 alussa yhtye piti kiertuetaukoa ja Jon Bon Jovi keskittyi näyttelemiseen esittäen pääosaa elokuvassa "The Leading Man - petoksen näyttämö". Kiertue jatkui toukokuussa viidellä Japanin konsertilla, joiden jälkeen yhtye suuntasi Eurooppaan viimeistelemään pitkän kiertueen. Yhtyeen pitkä maailmankiertue päättyi Helsingin Olympiastadionille 19. heinäkuuta.
Vuonna 1997 Jon Bon Jovi julkaisi toisen sooloalbuminsa nimeltään "Destination Anywhere". Levy oli jotain täysin muuta kuin mitä oltiin totuttu kuulemaan. Levy menestyi listoilla vain kohtalaisesti, mutta Jon sai jalansijaa toisenlaisissa musiikkipiireissä.
Seuraavana vuonna myös Richie Sambora julkaisi oman toisen soololevynsä "Undiscovered Soul". Levy oli hieman rock-henkisempi kuin edeltäjänsä, joka oli pääasiassa blues-tyyppistä.
Pitkän tauon aikana yhtyeen jäsenet keskittyivät jälleen kaikki omiin projekteihinsa. David Bryan julkaisi toisen soololevynsä ja kirjoitti musikaaleja. Tico Torres keskittyi jälleen kerran maalaamiseen, ja lanseerasi oman lastenvaate-mallistonsa "Rock Star Baby".
Uusi vuosituhat.
Bon Jovi palasi parrasvaloihin vuoden 2000 albumilla "Crush". Muutos These Days -levyn tyyliin nähden oli suuri: Varttuneempi, hillitympi ja romanttisempi linja sai väistyä aiemman, radioystävällisen stadionrockin tieltä. Jon Bon Jovi ja Richie Sambora käyttivät Crushilla selkeästi aiempaa enemmän yhtyeen ulkopuolista laulunkirjoitusapua. Jo 80-luvulla hittisäveltäjä Desmond Childin kanssa kehitetty laulunkirjoitustyyli kulminoitui useilla levyn rocklauluilla kuten "It´s My Life" tai "One Wild Night". Iskevä ja melodisella kertosäkeellä varustettu "It´s My Life" (joka oli tosin kirjoitettu Britney Spearsillekin säveltäneen Max Martinin kanssa) oli tyylipuhdas Bon Jovi -laulu, joka osoittautui erääksi yhtyeen uran menestyneimmistä singleistä. 80-luvun lopun jättihitti "Livin' On A Prayerin" vaikutus kuuluu selvästi niin sävellyksessä kuin sovituksessakin. Levyn muut singlet "Say It Isn’t So" ja "Thank You For Loving Me" eivät nousseet suuriksi hiteiksi. Seuraavana vuonna, kesken pitkän ja menestyksekkään maailmankiertueen julkaistiin live-levy "One Wild Night 1985-2001", jonka kaupallinen menestys jäi vaatimattomaksi. Bon Jovi -fanien pitkään toivoma livealbumi osoittautui keskeneräiseksi ja varsin rajatuksi näkemykseksi Bon Jovin siihenastisesta urasta. 80-luvun äänityksiä on mukana hyvin niukasti.
Syksyllä 2002 julkaistiin albumi "Bounce", jonka teemana olivat esimerkiksi Syyskuun 11. päivän iskut. Laulunkirjoitusapua oli saatu Desmond Childin lisäksi Andreas Carlssonilta ja Billy Falconilta. "Bouncen" ensimmäinen ja vaatimattomasti menestynyt single oli "Everyday". Muita levyn singlejä olivat "Misunderstood" ja "All About Lovin' You". Bouncen soundimaailma oli aikaisempia albumeja raskaampi, mutta kuitenkin bändin tyylille uskollinen. Levy nousi Billboard-listalla parhaimmillaan toiseksi.
Vuonna 2003 tuli kuluneeksi 20 vuotta bändin perustamsesta. Sen kunniaksi Bon Jovi levytti monista hiteistään uudelleen sovitetut versiot. Akustisen kokoelman nimeksi tuli "This Left Feels Right". Pitkää yhteistä taivalta juhlistamaan julkaistiin myös "100,000,000 Bon Jovi Fans Can't Be Wrong"-boksi vuonna 2004.
Hardcore-faneille suunnattu boksi sisälsi 50 ennenjulkaisematonta, arkistoista kaivettua kappaletta yhtyeen koko uran ajalta, kappaleiden syntyhistoriaa valottavan kirjasen sekä tunnin pituisen dvd:n.
Syyskuussa 2005 julkaistiin uusi studioalbumi "Have a Nice Day", jonka ensimmäinen single on albumin nimikappale. Levy oli selkeätä paluuta Bon Jovin aiempaan stadionrock -tyyliin melodisiin, korkealla kulkeviin kertosäkeineen. Albumille yhtye hankki tuottajaksi John Shanksin, joka toi merkittävää ulkopuolista näkökulmaa Bon Jovi -kaavaan ja jonka kanssa Jon Bon Jovi ja Richie Sambora myös kirjoittivat useita levyn lauluista. Lisäksi yhteistyö Desmond Childin kanssa jatkui. Levyn muut singlet olivat "Welcome to wherever you are", joka ei menestynyt odotetusti, sekä "Who says you can't go home". Jälkimmäisestä tehtiin kaksi versiota - Have a nice day -levylle päätynyt rock-sovitus sekä countryvaikutteinen duetto Jennifer Nettlesin kanssa. Se nousi nopeasti listaykköseksi country-kategoriassa, inspiroiden näin osaltaan bändin seuraavaa albumia.
19. kesäkuuta 2007 yhtye julkaisi uuden studioalbuminsa "Lost Highway". Ainakin osittain edellisen levyn "Who Says You Can´t Go Home"-singlen menestyksen innoittamana Nashvillessa äänitetty "Lost Highway" sisältää countryvaikutteita, joskaan kovin suuresta muutoksesta perinteiseen Bon Jovin rocktyyliin nähden ei ole kyse. Levy on sävelletty ja tuotettu yhteistyössä John Shanksin ja Desmond Childin kanssa, joskin sävellysapua on saatu myös muilta tahoilta.
Jon Bon Jovin mukaan omaelämäkerrallinen nimikappale "Lost Highway" on eräs yhtyeen uran merkityksellisimmistä lauluista. Albumin kappaleiden sanoitukset olivat aiempaa aikuisempia ja tyyli rauhallisempi. Heti ilmestyttyään albumi nousi Yhdysvaltain Billboard-albumilistan kärkeen. Saavutus oli Bon Joville ensimmäinen sitten vuoden 1988. Yhtye aloitti sittemmin laajalle ulottuvan Lost Highway -maailmankiertueen, joka pysähtyi myös Suomessa Helsingin Olympiastadionilla kesäkuun 16. päivä 2008. Loppuunmyytyä konserttia oli todistamassa yli 43 000 katsojaa.
Bon Jovi oli luvannut levy-yhtiölleen ennen Lost Highwayn julkaisemista tekevänsä lähitulevaisuudessa kokoelma-albumin. Jon ja Richie aloittivat kappaleiden säveltämisen tätä levyä varten, mutta inspiroituivat kirjoittamaan kokonaisen albumin. "The Circle" julkaistiin 10. marraskuuta 2009. Sen singlet olivat We weren't born to follow, Superman tonight sekä When we were beautiful. Levy nousi listaykköseksi muun muassa Isossa-Britanniassa, Japanissa, Kanadassa ja Saksassa. Albumin deluxe-versio sisälsi lisäksi dokumenttielokuvan When we were beautiful, joka seuraa bändiä vuoden 2008 Lost Highway -kiertueella. Yhtye julkaisi myös samannimisen kirjan, joka sisältää bändin jäsenten ajatuksia pitkältä taipaleelta Bon Jovin kanssa.
Helmikuussa 2010 Bon Jovi lähti kiertueelle. Kesken pitkän kiertueen yhtye julkaisi kauan odotetun kokoelmalevynsä, "Greatest Hits"in, joka sisältää tuttujen hittien lisäksi neljä uutta kappaletta. Kiertue jatkui tämän jälkeen Greatest Hits -kiertueena, joka ulottui myös Suomeen 17.6.2011. Kiertue jatkui heinäkuun 2011 loppuun, ja Bon Jovi on ilmoittanut jäävänsä kiertueen jälkeen tauolle pariksi vuodeksi - uusi levy on kuitenkin jo tekeillä.
Aiheesta muualla.
*


Pohjola Vakuutus.
Pohjola Vakuutus Oy on vuonna 1891 perustettu vakuutusyhtiö ja Pohjola-pankin tytäryhtiö. Sen pääkonttori sijaitsee Helsingin Lapinmäentiellä.
Pohjola-vakuutuksen, A-vakuutuksen ja eurooppalaisen sekä Baltiassa toimivien Seesam-yhtiöiden muodostava Pohjola-konsernin vahinkovakuutustoiminta on Suomen johtavia vahinkovakuuttajia. Vuonna 2007 tulos ennen veroja oli 181 miljoonaa euroa. Pohjola liittyi osaksi K-ryhmän K-Plussa -kanta-asiakasohjelmaa keväällä 2007.
Pohjolan vahinkovakuutustoiminnassa on kaikkiaan 295 konttoria, joista 279 toimii samoissa tiloissa Osuuspankkien kanssa myös asiamiesten hoitaessa vakuutusasioita. Vuoden 2007 lopussa vahinkovakuutustoiminnassa oli yhteensä 2 247 henkilöä, joista Suomessa 2 023 ja Baltian maissa 224.
Pohjola-vakuutuksen toimitusjohtaja on Jouko Pölönen.
Historiaa.
Suomalaiskansallinen Pohjola-vakuutus Oy perustettiin vuonna 1891 nimellä Palovakuutus-Osakeyhtiö Pohjola ja muutamaa vuotta myöhemmin sen sisaryhtiöksi Tapaturmavakuutus-Osakeyhtiö Kullervo. Pohjola-yhtiön osakkeita alettiin noteerata Helsingin pörssissä vuodesta 1912.
Pohjolan kaksi suurinta omistajaa, Suomi-yhtiö ja Salama fuusioituivat Suomi-Salamaksi vuonna 1970, jolloin myös matkavakuutusyhtiö Eurooppalaisesta tuli Pohjolan tytäryhtiö. 1970-luvun puolivälissä Pohjola ja Suomi-Salama muodostivat "Pohjola-yhtiöt" ja Kullervo fuusioitiin Pohjolaan.
Vuonna 1984 vakuutusyhtiö Sampo luopui omistuksestaan eläkevakuutusyhtiö Ilmarisesta ja siitä tuli Pohjolan tytäryhtiö. 1988 Pohjola sopi ristiinomistuksesta ruotsalaisen vakuutusyhtiö Skandian kanssa.
1997 Suomi-yhtiö myi henkivakuutusyhtiönsä Salaman Pohjolalle, jolloin muodostui "Pohjola-Yhtymä". Vuonna 1999 Merita Pankki myi Kansallispankin myötä saamansa Pohjolan osakkeet Skandialle. Pohjola liittyi Skandian ja Storebrandin muodostamaan pohjoismaiseen vakuutusyhtiö Ifiin. Vielä samana vuonna Skandia myi Pohjolan osakkeensa edelleen Sampo-Leonialle (ent. ja nyk. Sampo), joka sai määräysvallan Pohjolan yhtiökokouksessa. Suomi-yhtiö puolestaan myi pääosan omista Pohjolan osakkeistaan Ilmariselle ja Osuuspankkiryhmälle, joista tuli toinen pääomistaja.
Sampo-Leonia myi Pohjolan osakkeensa Suomi-yhtiölle ja Ilmariselle vuonna 2000. Samalla Pohjola irrottautui If-yhteistyöstä. Vuonna 2001 henkivakuutusyhtiö Pohjolan myynti Suomi-yhtiölle saatettiin loppuun sekä Pohjolan, Ilmarisen, Suomi-yhtiön ja Osuuspankkiryhmän yhteistyö päättyi, Pohjola osti A-vakuutuksen ja Conventum fuusioitiin Pohjolaan. Pohjola aloitti yhteistyön Säästöpankkien kanssa 2002. Pohjola palasi henkivakuutusliiketoimintaan vuonna 2004 perustamalla Henkivakuutusosakeyhtiö Pohjolan ja ostamalla alkuvuodesta 2005 Suomi-yhtiöltä sen noin 1,2 miljardin euron henkivakuutuskannan. Samalla Pohjolan ristiinomistus Suomi-yhtiön ja Ilmarisen kanssa purettiin.
Pohjola-yhtymä oli yksi Suomen suurimmista vakuutusyhtiöistä. Konsernilla oli 1,6 miljoonaa asiakasta. Sen liikevaihto oli 1 191 miljoonaa euroa ja vakuutusmaksutulot 798 miljoonaa euroa vuonna 2004. Rahastoissa hallinnoitavat varat olivat noin 1,5 miljardia euroa. Osakkeenomistajia oli noin 19 000 ja työtekijöitä n. 2 650 henkilöä (2004).
Syksyllä 2005 OKO (nykyinen Pohjola-pankki) ilmoitti ostavansa enemmistön Pohjola-yhtymä Oyj:n osakkeista ja vakuutuskonsernista tuli pankin tytäryhtiö. Yhteensä yli 2 miljardin euron kauppa on ollut suurimpia Suomessa tapahtuneita yrityskauppoja. Pohjola-yhtymän osakkeiden noteeraus Helsingin Pörssissä päättyi vuonna 2006 ja Pohjola-yhtymä sulautui emoyhtiöönsä.


Atria-yhtymä.
Atria on suomalainen Helsingin pörssissä noteerattu liha-alan konserni, joka on Suomen suurin lihajalostaja ja yksi tuoreruoka-alan johtavista yrityksistä Pohjoismaissa, Baltian maissa ja Venäjällä. Atria-konserni on jaettu neljään maantieteelliseen liiketoiminta-alueeseen: Atria Suomi, Atria Skandinavia, Atria Venäjä ja Atria Baltia.
Emoyhtiö Atria Oyj noteerataan Helsingin Arvopaperipörssissä. Atrian juuret ulottuvat vuoteen 1903, jolloin perustettiin sen vanhin omistajaosuuskunta.


Monivaiheinen unirytmi.
Monivaiheinen unirytmi tai Ubermanin unirytmi on vaihtoehtoinen nukkumistahti, jossa keskimääräisten 8 tunnin yöunien sijaan tiivistetään nukkumisen tarve kahdesta viiteen tuntiin päivässä. Tähän päästään levittämällä yöunet lyhyisiin 20-45 minuutin nokosiin pitkin vuorokautta. Seurauksena on luonnollisesti valveillaoloajan lisääntyminen.
Tämä toimii siten, että unessa kaikista tärkein vaihe on REM-vaihe, johon vajoamiseen kuluu tavallisesti pitkä aika. Kun aivot kokevat unitilan tarpeeksi usein ehtimättä kuitenkaan syvimpään vaiheeseen, alkaa REM-tila tulla paljon nopeammin nukahtamisen jälkeen. Pikkuhiljaa lyhyistäkin nokosista alkaa suurempi ja suurempi osa olla REM-vaihetta. Ubermanilaisten itsensä mukaan sopeutuminen unirytmiin tapahtuu aivojen puolesta keskimäärin 10 päivän kuluttua, mutta unirytmiä kokeilevan kannattaa kuitenkin varata vähintään kuukausi rytmiin pääsemiseen.
REM-univaiheen estämisen tunnetaan aiheuttavan vakavia oireita niin eläimillä kuin ihmisilläkin. Kun eläimiltä on estetty REM-vaihe, ne ovat tutkimusten mukaan kuolleet 3-8 viikon aikana. Monivaiheisen unirytmin harrastajien pitäisi kuitenkin saada saman verran REM-unta kuin pitkien yöunienkin nukkujat, jolloin heillä kuuluisi olla myös samanlaiset energiatasot.
Pelkkä REM-uni ei kuitenkaan riitä. Syvät unen vaiheet (unitasot 3-4) ovat tärkeitä hormonaalisen tasapainon kannalta, mm. kasvuhormoonin erittymisen takia.
Pidempään Ubermanin unirytmiä harjoittaneiden unijärjestys muotoutuu siten että he ehtivät myös syvän unen vaiheeseen 20 minuutin torkun aikana. Ennenkuin tämä on mahdollista, saattaa Uberman-harjoittelija (erityisesti aamuyöstä) olla heräämättä herätyskelloihin tai kokea muistinmenetyksiä tai kognitiivisen toiminnallisuuden merkittävää heikentymistä. Uberman ei ole kuitenkaan ainoa monivaiheisen unirytmin muoto. Esimerkiksi Everyman unirytmi sallii henkilön nukkua yöllä pidemmän jakson, tyypillisesti 1.5-3.5 h, jonka aikana syvä unen tila on helpommin saavutettavissa, syvästä unesta ei tule niin puutetta, ja kognitiivisia häiriötiloja tai muistinmenetyksiä ei välttämättä ilmene lainkaan. Mm. tästä syystä Everyman on huomattavasti helpommin opittavissa kuin Uberman.
Aihetta ei kuitenkaan ole tutkittu tarpeeksi, jotta aiheesta olisi muuta kuin anekdotaalista kokemusta. Monet lääketieteelliset asiantuntijat pelkäävät, että muiden univaiheiden vähemmälle jääminen saattaisi aiheuttaa neurologisia tai henkisiä ongelmia, mutta tästä ei ole empiiristä tutkimusta suuntaan eikä toiseen. Yleisesti ottaen unenpuute aiheuttaa immuunijärjestelmän heikkenemistä sekä heikentää kasvuhormonien tuottamista ja kehon kykyä polttaa sokeria.
Monivaiheisessa unirytmissä tunnetaan myös esiintyvän enemmän unen kontrollointia.
Kuuluisuuksien, kuten Leonardo da Vincin ja Thomas Alva Edisonin väitetään käyttäneen monivaiheista unirytmiä. Myös Seinfeld -televisiosarjan Kramer-hahmo yrittää eräässä jaksossa sopeutua tällaiseen rytmiin.


Atria.
Atria Suomi Oy on tytäryhtiö, joka vastaa konsernin kotimaan toiminnoista. Yritys kehittää, valmistaa ja markkinoi suomalaiseen lihantuotantoon pohjautuen lähinnä lihaa, liha-pohjaisia valmisteita ja ruokia sekä niihin liittyviä palveluita.
Atrian tuotantolaitokset sijaitsevat Seinäjoella, Kuopiossa, Forssassa, Kauhajoella ja Karkkilassa. Lisäksi yrityksellä on asiakaspalvelukeskus ja muita toimistotiloja Seinäjoella ja myyntikonttorit Tampereella ja Helsingissä. Atrian ruokatehdas sijaitsee Seinäjoen Nurmossa ja salaattitehdas Forssassa. Muut tehtaat ovat teurastamoja.
Atria Suomen toimitusjohtaja on Mika Ala-Fossi.
Atria on osakas monikansallisessa Fennovoimassa.


México.
México (eli "Meksikon kaupunki") on Meksikon pääkaupunki. Suomessa kaupungista käytetään usein myös englanninkielistä nimeä Mexico City'".
Maantiede ja ilmasto.
Kaupungin ydin sijaitsee Meksikon osavaltioista erillisellä liittovaltion alueella ("Distrito Federal de México" tai "México, D.F."), jonka asukasluku oli vuonna 2010 noin 8,85 miljoonaa. Kaupungin pinta-ala on 1 485 km² (Distrito Federal). Metropolialueella asui vuonna 2009 noin 21,2 miljoonaa ihmistä.
Kaupungin keskimääräinen korkeus merenpinnasta on 2 240 metriä. Se sijaitsee ympäröivän vuoriston keskelle jäävässä maljassa, mikä pahentaa alueen vakavaa ilmansaasteongelmaa. Kaupunkia uhkaavat myös maanjäristykset: viimeksi vuonna 1985 suurta tuhoa aiheutti järistys, jonka voimakkuus oli 8,1 Richterin asteikolla.
México sijaitsee aiemman atsteekkien pääkaupungin Tenochtitlánin paikalla.
Liikenne.
Méxicon pääkatu on Paseo de la Reforma, kaupungin halkaiseva 12 kilometriä pitkä puistokatu.
Méxicon liikenne on vilkasta kaupungin asukastiheyden ja yksityisautojen määrän vuoksi.
Yksityisautoilun haittoja pyritään pienentämään "Hoy No Circula" -ohjelmalla, joka rajoittaa auton käyttöä eri viikonpäivinä auton rekisterinumeron mukaan. Mielipiteet ohjelman toimivuudesta vaihtelevat, sillä ohjelmaa voi kiertää esimerkiksi hankkimalla useamman auton.
Kaupungin metrojärjestelmää käyttää päivittäin neljä miljoonaa matkustajaa, ja se on maailman vilkkaimpia. Lipulla voi matkustaa metrossa, kunnes poistuu porteilla eristetyltä alueelta. Sarja- tai kuukausilippuja ei ole. Vaikka metrolinjoja on paljon, ei metro tavoita lähellekään koko jatkuvasti kasvavaa kaupunkia. Tämän ongelman helpottamiseksi tietyillä pääteasemilla metroverkon laidoilla matkaa pääsee jatkamaan paikallisjunalla. Aamun ja iltapäivän ruuhka-aikoina osa vaunuista on rajattu naisten ja lasten käyttöön.
Méxicossa takseina käytetään edelleen vihreitä ja valkokattoisia Volkswagen Kuplia, joita valmistettiin Pueblan kaupungissa vuoteen 2001 asti.
Urheilu.
Kaupungissa järjestettiin kesäolympialaiset vuonna 1968.


Malmin lentokenttä.
Malmin lentokenttä () on Malmin peruspiiriin kuuluva osa-alue Koillis-Helsingissä, pääradan varrella sijaitsevan Tapanilan itäpuolella ja Lahdenväylän pohjoispuolella. Lentokentän lisäksi siihen kuuluu myös sen länsipuolella oleva pientaloalue, joka 1920-luvulta saakka on tunnettu myös nimellä "Malmin Sunnuntaipalstat".
Malmin lentokentän osa-alueella asuu nykyisellään noin 2 500 henkeä. Työpaikkoja alue tarjosi 483:lle (31. joulukuuta 2003).
Alueen naapurikaupunginosia ovat Ala-Malmi kentän etelä- ja länsipuolella, Tapanila ja Puistola alueen pohjoispuolella sekä työpaikka-alueena toimivat Tattarisuo ja Tattariharju alueen itäsivustalla. Lisäksi vieressä on Kivikon kaupunginosa Lahdenväylän itäpuolella.
Malmin lentokentän palvelutarjonta kunnallisten peruspalvelujen osalta on vähäistä. Alueella sijaitsee lähinnä nuorisotila. Muiden palvelujen (kuten päiväkotien, koulujen, terveyspalvelujen ja kirjaston) osalta lentokenttäläiset joutuvat kääntymään erityisesti Tapanilan ja Ala-Malmin palvelutarjonnan puoleen.
Alueliitoksessa vuonna 1946 Malmin lentokenttä liitettiin muun Malmin yhteydessä Helsinkiin. Alueen tulevaisuudesta, erityisesti alueen keskeisimmän toiminnan eli Helsinki-Malmin lentoaseman lentotoiminnan jatkumisesta ja vastaavasti asuntorakentamisen lisäämisestä, on käyty kiivaitakin keskusteluja vuosien saatossa. Monia lentokentän toiminnoista ja työpaikoista pidetään tärkeinä pääkaupunkiseudulle ja koko maalle.


Neperin luku.
Neperin luku on matemaattinen vakio, jonka likiarvo viidentoista desimaalin tarkkuudella on formula_6 ja jolle on kiinnitetty merkintä formula_7. Neperin luku on luonnollisen logaritmifunktion kantaluku. Se on saanut nimensä skotlantilaisen matemaatikon John Napierin mukaan. Napier itse ei käyttänyt kantalukua formula_7, mutta jälkeenpäin on huomattu, että hänen logaritmien laskujärjestelmänsä on liittynyt luonnolliseen logaritmiin.
Neperin luku on irrationaalinen ja transsendenttinen. Transsendenttisuustodistuksen antoi Charles Hermite vuonna 1873.
Neperin luku on määritelmän mukaan formula_9
Eksponenttifunktio.
Neperin luvulla on tärkeä merkitys eksponenttifunktion "ex" kantalukuna.
Tällä funktiolla on se ominaisuus, että funktion derivaatta on sama kuin funktio itse.
Kun nimittäin eksponenttifunktion "cx" kantalukuna on positiivinen luku "c", niin tällaisen funktion derivaatta on funktio itse kerrottuna vakiotekijällä.
formula_13
eli tämä luku "e" on sama kuin Neperin luku.
osamäärän raja-arvo = osoittajan raja-arvo jaettuna nimittäjän raja-arvolla.
Vaihtoehtoisia esitysmuotoja.
Funktion formula_14 ja x -akselin rajoittama pinta-ala on tasan yksi välillä formula_15.
Koska kertoma formula_17 kasvaa luvun "n" kasvaessa sangen nopeasti, voidaan tämän sarjan avulla melko nopeasti laskea hyviä Neperin luvun likiarvoja.
Sovelluksia.
Kuvitellaan, että pankki maksaa vuodessa 100 % koron. Jos pankkitilin alkusaldo on 1 €, niin vuoden kuluttua saldo on 1 €×2,0 = 2 €. Jos pankki maksaisikin 50 % koron kaksi kertaa vuodessa ja jälkimmäisellä kerralla korkoa korolle, olisi loppusaldo 1 €×1,52 = 2,25 € ja jos taas 33,3… % koron 3 kertaa vuodessa: 1 €×(1,333…)3 ≈ 2,370 €. Kun pankki maksaa 1/n-kertaisen koron n kertaa vuodessa, on loppusaldo
1 €×(1+1/n)n. Kun 1/n lähestyy nollaa eli maksukertojen määrä lähestyy ääretöntä, niin lähestyy termi (1+1/n)n "e":tä. Samaan tapaan jos alkuperäinen korkoprosentti olisi "x" % ja maksukertojen lukumäärää vastaavalla tavalla tihennettäisiin, saataisiin raja-arvona loppusaldoksi "ex/100 €".
Myös luonnossa esiintyy kasvuilmiöitä, jotka noudattavat samantapaista matemaattista lakia. Tällaista sanotaan eksponentiaaliseksi kasvuksi. Likimääräisenä esimerkkinä tällaisesta voidaan mainita puun kasvu.


Komplementti.
Komplementti sanana tarkoittaa "täydentävä" ja tarkoittaa kohdetta, joka tekee viitatun kohteen kokonaiseksi tai täydelliseksi.


Helsinki-Malmin lentoasema.
Pienlentokoneita ja helikoptereita Malmin lentoasemalla.
Helsinki-Malmin lentoasema (usein lyhyesti "Malmin lentokenttä") on lentoasema Malmin kaupunginosassa Koillis-Helsingissä noin kymmenen kilometriä Helsingin keskustasta koilliseen. Vuonna 1936 valmistunut lentoasema oli vuoteen 1952 saakka Helsingin päälentoasema lukuun ottamatta vuosia 1944–1946, jolloin kenttä oli valvontakomission hallinnassa. Tuona aikana päälentoasemana toimi Hyvinkään lentokenttä. Vuoteen 1946 saakka Helsinki-Malmin lentoaseman alue kuului Helsingin maalaiskuntaan.
Nykyisin lentoaseman toiminta koostuu lentokoulutuksesta, yleisilmailusta ja viranomaislennoista. Laskeutumisten määrällä mitattuna Helsinki-Malmin lentoasema on Helsinki-Vantaan jälkeen Suomen toiseksi vilkkain.
Helsingin kaupunki on pitkään suunnitellut Malmin lentoaseman sulkemista ja sen maa-alueen ottamista asuntorakentamiseen. Kentän lakkauttaminen on kuitenkin ollut hyvin kiistanalainen hanke, eikä sen tulevaisuudesta ole varmuutta. Suomen valtiolla on Helsingin kaupungin kanssa lainvoimainen maanluovutussopimus, joka on voimassa vuoteen 2034.
Historia.
Helsingin ensimmäinen lentokentän, Helsingin lentoaseman, rakennustyöt alkoivat vuonna 1935 ja valmistui toimintakuntoon seuraavana vuonna Helsingin maalaiskunnan Malmin alueella olevalle Tattarisuolle vuonna 1936. Kenttäalue oli hyvin vetistä ja sen muokkaaminen lentokentäksi oli vaikeaa. Väliaikaiseen käyttöön kenttä otettiin 16. joulukuuta 1936. Ensimmäisenä laskeutui lentomestari Heiskalan ohjaama VL Tuisku, toisena Suomen Ilmapuolustusliiton De Havilland Moth "Pilvetär" (OH-ILD) ohjaimissaan everstiluutnantti Ahonius. Varsinaisen lentoliikenteen avasi kolmas kone, Ernst Rollin lentämä ruotsalaisen Aerotransportin Junkers Ju 52 "Södermanland". Aero O/Y:n, nykyisen Finnairin, lentokoneet muutettiin kellukkeilta pyörille viipymättä, ja ne siirtyivät yleisilmailukoneiden kanssa uudelle kentälle. Vuonna 1937 kentän pinta käsiteltiin öljyimeytyksellä ruiskuttamalla siihen kaksi kilogrammaa öljyä neliömetrille muun muassa pölyämisen vähentämiseksi. Samana vuonna kentälle asennettiin Telefunken-yhtiön valmistamat mittarilähestymislaitteet. Dag Englundin ja Vera Rosendahlin suunnittelema, funktionalistista tyyliä edustava terminaalirakennus valmistui vuonna 1938, ja lentoaseman juhlalliset avajaiset pidettiin 15. toukokuuta 1938. Kesällä 1939 kiitotiet ja kenttärakennusten edusta kestopäällystettiin paikalla valetuilla betonilaatoilla.
Malmin lentokenttä suunniteltiin alusta lähtien kansainväliseksi lentoasemaksi yhtenä ensimmäisistä maailmassa. Sen kautta Helsinkiin ja Helsingistä voitiin matkustaa paljon aiempaa nopeammin. 1930-luvun lopulla kotimaan reitit kattoivat jo suurimmat kaupungit, ja vuonna 1940 lentämällä pääsi aina Petsamoon saakka.
Talvisota keskeytti siviili-ilmailun Malmilla, ja kenttä siirtyi Ilmavoimien käyttöön. Siviililentotoiminta hoidettiin muilta kentiltä. Jatkosodassa Malmilta lennettiin sekä siviililiikennettä että sotilaslentoja. Kun jatkosota päättyi syyskuussa 1944, lentoasema siirtyi liittoutuneiden valvontakomission haltuun ja palautettiin takaisin suomalaisten hallintaan vasta vuoden 1946 lopussa.
Sodan aikana ilma-alukset olivat kehittyneet suuremmiksi ja painavammiksi, ja sodan jälkeen matkustajalentokoneteollisuus ja -lentotoiminta alkoivat kukoistaa. Tämä asetti myös Malmin lentoaseman uuden tilanteen eteen. Huomattiin, että syvään savikkoon alun perin soiselle maaperälle rakennetut kiitotiet vaatisivat huomattavia taloudellisia panostuksia, jotta ne kestäisivät entistä suurempien koneiden aiheuttaman rasituksen. Kustannuslaskelmat osoittivat, että kiitoteiden pidentäminen, paaluttaminen ja muut vahvistavat työt tulisivat liian kalliiksi, joten suunnitelmista luovuttiin.
Suomeen saatiin uusi kansainväliset mitat täyttävä kenttä vuonna 1952, kun nykyinen Helsinki-Vantaan lentoasema valmistui Seutulaan. Kaikki säännöllinen lentoliikenne siirtyi Malmilta asteittain uudelle kentälle. Malmin kenttä toimi vielä useita vuosia kaupallisen ilmailun uuden aluevaltauksen, seuramatkojen palveluksessa.
Nykypäivä ja tulevaisuus.
Nykyään Malmin lentoasema on yleisilmailukäytössä. Siellä on sekä ammattilentokoulutusta ja ammattimaista lentotoimintaa että yksityisilmailua ja lentokerhoja. Kaikesta liikenteestä koulutuslentoja on 75–80 prosenttia, ja vuonna 2002 Helsinki-Malmin lentoasemalla koulutettiin puolet kaikista Suomen lentäjistä ja kaksi kolmasosaa ammattilentäjistä. Rajavartiolaitoksen vartiolentolaivueen Helsingin vartiolentueen tukikohta on Malmilla. Malmin lentoasema toimii poikkeustilanteissa myös Helsinki-Vantaan lentoaseman varakenttänä kevyemmälle kalustolle. Suurille liikennekoneille Malmin lentoasema ei sovellu.
Kentän ympäristö on melko luonnonmukainen ja kenttäalueen laitoja kiertää suosittu ulkoilureitti. Kentällä järjestettävät ilmailutapahtumat ja muut yleisötapahtumat vetävät vuosittain kymmeniä tuhansia katsojia. Malmin lentoaseman poikkeuksellisen hyvin säilynyt sotia edeltävän ajan ilmailumiljöö on saanut myös kansainvälistä tunnustusta: Se otettiin World Monuments Fundin julkaisemalle maailman sadan uhanalaisimman kulttuurikohteen listalle vuosina 2004 ja 2006. Malmin lentoasema kokonaisuutena kuuluu myös modernin arkkitehtuurin merkittäviä kohteita kartoittavan ja säilyttävän kansainvälisen DoCoMoMo-työryhmän Suomen kohdelistalle.
Malmin lentoaseman tulevaisuus on epävarma, sillä Helsingin kaupunki on havitellut aluetta asuinrakentamiseen. Kaupungin 1990-luvun lopulla merkittävästi lisääntynyt aktiivisuus asiassa on sittemmin vähentynyt meneillään olevien suurten aluerakentamishankkeiden ja Sipoon Östersundomin laajan alueliitoksen myötä.
Liikenne- ja viestintäministeriö (LVM) antoi kesäkuussa 2005 Ilmailulaitokselle uuden toimeksiannon selvittää päävaihtoehtoina Malmin lentoaseman toiminnan jatkamista ja/tai uuden korvaavan lentoaseman rakentamista pääkaupunkiseudulle. Helmikuussa 2008 LVM päätti käynnistää yleisilmailukentän sijaintivaihtoehtojen ympäristövaikutusten arvioinnin (YVA). Valmisteluvaiheessa ongelmaksi muodostui, ettei ministeriöllä eikä millään muullakaan taholla ollut tässä vaiheessa hanketta uuden lentokentän rakentamiseksi. LVM teki eri osapuolille alkuvuodesta 2011 esityksen yhteistoiminnan järjestämisestä YVA:n toteuttamiseksi. Saamiensa vastausten perusteella ministeriö katsoi, että YVA-prosessia ei jatketa ilman maankäytön suunnittelusta vastaavien viranomaisten osallistumista hankkeeseen, ja sijaintikysymys siirretään ratkaistavaksi maakuntakaavassa. Todennäköisesti Helsinki-Malmin lentoaseman toiminta jatkuu ainakin 2020-luvulle.
Aiheesta muualla.
Lentoasema Malmi
Lentoasema Malmi
Lentoasema Malmi


Deus Ex.
"Deus Ex" on Ion Stormin kehittämä sekä Eidos Interactiven ja Aspyrin vuonna 2000 julkaisema toimintaroolipeli. Pelissä on julkaisuajankohtaansa nähden poikkeuksellisen suuret mahdollisuudet valita etenemistapansa. Samat tehtävät voidaan suorittaa joko toiminnallisena ammuskeluna tai varovaisena hiiviskelynä. Pelaaja voi muun muassa päättää tappaa, tainnuttaa, hämätä tai kiertää vihollisensa. Vain harvassa tehtävässä on määrätty etenemistapa ja joissain on useita ratkaisuja. Peli on julkaistu nimellä "Deus Ex: The Conspiracy".
Juoni.
Pelin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2052, jolloin maailman tilanne on ajautunut entistä huonompaan suuntaan, ja Harmaaksi surmaksi kutsuttu virus on tarttunut moniin ihmisiin. Virukseen on jo valmistettu lääke nimeltään Ambrosia, mutta se on erittäin kallista, ja vain vaikutusvaltaisilla ja rikkailla henkilöillä on mahdollisuus saada sitä. Tämän seurauksena terroristijärjestö NSF (National Secessionist Forces) on ryhtynyt käymään valtiovaltaa vastaan ja tavoitteenaan onkin lääkeannosten varastaminen ja kuljettaminen siviileille, väkivaltaisin ottein. Pelin ensimmäisenä vihollisena esitetäänkin NSF, jota vastaan Yhdistyneiden kansakuntien terroristinvastaisen yksikön UNATCO:n (The United Nations Anti-Terrorist Coalition) agentti JC Denton lähetetään.
Pelissä tapahtuu kuitenkin juonenkäänne, jonka seurauksena peli keskittyy salaliittoteorioihin ja Harmaan surman parantamiseen, jossa aiemmin esitetyt käsitteet muuttavat merkitystään, ja peli saa kokonaan uuden päätavoitteen.
Jatko-osat.
Pelille on olemassa jatko-osa '. Sarjan kolmas osa ' julkaistiin 26. elokuuta 2011. Juonellisesti "Human Revolution" sijoittuu ennen alkuperäisen Deus Exän tapahtumia, kun taas Invisible War tapahtuu sen jälkeen. Pelit muodostavat yhden yhtenäisen tarinan, vaikka niissä pelataan eri henkilöillä.


Metal Gear Solid.
"Metal Gear Solid" (yleisesti "MGS", myös jap. メタルギアソリッド) on Konamin kehittämä ja alun perin 1998 PlayStation-konsolille julkaisema "Metal Gear"-hiiviskelytoimintapelisarjan videopeli.
"Metal Gear Solid" saavutti heti ilmestymisensä myötä suuren suosion maailmanlaajuisesti. Peliarvostelijat kehuivat pelin hyvin laadittua pelimekaniikkaa, elokuvamaisia välianimaatioita ja monimutkaista juonta. "Metal Gear Solidia" pidetään yhtenä PlayStationin parhaista peleistä, ja se myös teki "Metal Gear" -sarjasta maailmanlaajuisesti tunnetun. Peliä on myyty maailmanlaajuisesti yli kuuden miljoonan kappaleen verran.
Pelaaminen.
Vihollinen on huomannut Solid Snaken, mikä näkyy hälytystilan laskennan alkamisesta tutkanäytössä.
"Metal Gear Solid" oli "Metal Gear" -sarjan ensimmäinen kolmiulotteisella grafiikalla toteutettu peli, mutta graafisen ulkoasun uudistuksesta huolimatta pelimekaniikka on pysynyt samankaltaisena kuin kahdessa edellisessä pelissä, "Metal Gearissa" ja "ssa".
Pelaajahahmo on veteraaniagentti nimeltä Solid Snake, ja pelaajan tarkoituksena on navigoida hänellä erilaisten pelialueiden läpi vihamielisten sotilaiden huomaamatta. Peli on painottunut vahvasti hiiviskelyyn ja vihollisten välttelyyn, koska pelaajahahmo ei kestä kauan suorassa taistelussa vihollisten kanssa, vaan todennäköisesti hän menehtyy ellei onnistu pakenemaan. Mikäli Snake kuitenkin joutuu vihollisten huomaamaksi, hälytystila käynnistyy ja pelaajan on paettava sotilailta, joita lähetetään pelialueelle tappamaan hänet. Jotta hälytystila päättyisi ja Snake voisi jatkaa hiiviskelyä normaalisti, pelaajan täytyy löytää huomaamaton piilopaikka. Kun pelaaja on pysynyt piilossa tarpeeksi kauan, vihollinen alkaa etsiä Snaken piilopaikkaa. Mikäli sotilaat eivät löydä pelaajan piilopaikkaa, heidät kutsutaan pois ja pelaajan hiiviskely jatkuu normaalisti. Sotilaiden ohella pelissä on myös muita esteitä, kuten ansaluukkuja, liiketunnistimia ja valvontakameroita.
Pelaaja pystyy hyödyntämään Snaken kykyjä ja peliympäristön elementtejä, jotta hiiviskely helpottuisi. Pelaaja voi esimerkiksi piiloutua pahvilaatikkoon, hämätä vartijoiden huomiota koputtamalla seiniin tai ryömiä ilmastointikanavissa ja suurikokoisten esineiden alla. Pelin alussa Snakella on käytössään vain kiikarit, mutta pelin edetessä pelaaja voi löytää muita esineitä ja varusteita, kuten lämpökameran ja kaasunaamarin. Taistelutilanteita varten pelaajalla on pelin aikana kasvava asearsenaali, joka alkaa Socom-pistoolista ja FAMAS-rynnäkkökiväärista ja päättyy C-4-muoviräjähteisiin ja FIM-92 Stinger -raketinheittimeen. Pelimekaanikka tukee aseiden käyttämistä vain hälytystilanteessa ja pomotaisteluissa, koska muussa tapauksessa aseiden melu voi herättää partioivien sotilaiden huomion. Ainoa poikkeus on heikkotehoinen pistooli, johon pelaaja voi löytää äänenvaimentimen. Snake kuitenkin pystyy myös lähitaisteluun, jonka avulla hän kykenee hetkellisesti tainnuttamaan vartijoita.
Peliruudun yläreunassa on tutka, jossa pelaaja näkee Snaken ja vihollisten liikkeet ja näkökentän. Hälytystilassa tutka kuitenkin sammuu ja pelaaja näkee tavallisesti tutkanäkymän sijasta laskennan, joka osoittaa hälytystilan keston. Kun hälytystila on päättynyt, tutka palaa takaisin toimintatilaan. Tutka sammuu myös tilanteissa, joissa pelaajan heittämä, elektronisten laitteiden toimintaa häiritsevä silppukranaatti räjähtää. Korkeimmilla vaikeusasteilla tutkaa ei ole pelinäytössä, jolloin pelaajan on suunnistettava ja välteltävä vartijoita omien näkö- ja kuulohavaintojensa perusteella.
Pelaajan varustukseen kuuluu myös radiokoodekki, jonka kautta Snaken tukiryhmä ottaa yhteyden häneen pelin määrittelemissä tilanteissa. Pelaaja itse voi myös ottaa yhteyden tukiryhmän jäseniin, jotka antavat hänelle tärkeitä tietoja esimerkiksi pelin juonesta, peliympäristön piirteistä tai jopa pelikontrolleista. Pelaaja myös tallentaa lopettamansa pelin radiokoodekin kautta. Koodekin keskusteluilla on merkittävä rooli pelin juonenkuljetuksessa, samoin kuin lukuisilla pelimoottorilla tehdyillä välianimaatioilla, jotka usein edeltävät pomotaisteluita tai muita juonen kannalta tärkeitä tilanteita. Koodekki on hyödyllinen varuste myös pomotaisteluiden pelimekaniikan kannalta, koska Snaken tukiryhmän jäsenet paljastavat hänelle tietoja vastustajan mahdollisista heikkouksista, joita pelaaja voi hyödyntää vihollista vastaan.
Pelin päättymisen jälkeen pelaajalle myönnetään "koodinimi", joka ansaitaan pelin läpipelaamisen taidokkuuden kautta. Koodinimeen vaikuttavat muiden muassa pelin läpipelaamisen nopeus ja pelaajan tappamien vartijoiden lukumäärä.
Hahmot.
Snake keskustelee Campbellin kanssa koodekin välityksellä"Metal Gear Solid"in päähahmo on Solid Snake, legendaarinen soluttautuja ja sotilas. Tehtävän aikana Snake saa taustatukea radion avulla. Eversti Roy Campbell, Solid Snaken entinen komentoupseeri tukee Snakea neuvomalla tätä tehtävissä ja taistelutekniikoissa. Campellin lisäksi taustajoukoissa toimivat lääkintävastaava Naomi Hunter, ase-ekspertti Nastasha Romanenko, sekä Mei Ling, joka tallentaa pelaajan etenemisen muistikortille.
Pelin päävihollinen on Liquid Snake, joka on Foxhound-erikoisjoukon johtaja ja geneettinen vastine Solid Snakelle. Foxhound-erikoisjoukkueen erikoislaatuisiin jäseniin kuuluvat aseenkäsittelijä ja kuulustelija Revolver Ocelot, tarkka-ampuja Sniper Wolf, suurikokoinen alaskalainen inuiittišamaani Vulcan Raven, kaasunaamaria käyttävä psyykkisiä voimia hallitseva Psycho Mantis sekä taitava naamioituja Decoy Octopus.
Muita hahmoja ovat Roy Campbellin veljentytär Meryl Silverburgh, Metal Gear Rexin pääkehittäjä Dr. Hal "Otacon" Emmerich sekä kyborgininja (Gray Fox), mysteerinen kyberneettisesti vahvistettu agentti, joka ei ole kummankaan, Solid Snaken tai Foxhoundin puolella.
Juoni.
Vuoden 2005 tammikuussa (kuusi vuotta n tapahtumien jälkeen) Next Generation Special Forces –yksikön sotilaat ryhtyvät terroristeiksi ja kaappaavat vallan Foxhound-erikoisjoukon komentajan Liquid Snaken johdolla Alaskan Foxsaariin kuuluvalla Shadow Moses –saarella, jossa sijaitsee ydinaseiden loppusijoitusta varten
tarkoitettu laitos. Samalla he saavat haltuunsa kävelevän tankin nimeltään Metal Gear Rex, joka on varusteltu tutkalle näkymättömillä ydinohjuksilla. He myös ottavat kaksi merkittävää panttivankia, DARPA-päällikkö Donald Andersonin sekä ArmsTech yhtiön pääjohtaja Kenneth Bakerin. Terroristit vaativat itselleen Big Bossin maallisia jäännöksiä ja miljardin Yhdysvaltain dollarin lunnaita vuorokauden sisällä, tai muuten he käyttävät REXin ydinohjuksia tuhoamaan yhden Yhdysvaltain suurkaupungeista.
Yhdysvaltain puolustusministerin pyynnöstä Foxhoundin entinen johtaja, eversti Roy Campbell, kutsuu eläkkeelle vetäytyneen eliittisotilaan Solid Snaken takaisin palvelukseen, koska hän on Foxhoundin historian kyvykkäin jäsen sen perustajan Big Bossin jälkeen. Snake onnistuu tunkeutumaan saarelle SDV:llä (swimmer delivery vechile) ja selvittämään tiensä Donald Andersonin luokse maanalaiseen vankilaan. Kerrottuaan Snakelle Metal Gear Rexin laukaisemisen estämisestä, Anderson kuolee yllättäen sydänkohtaukseen. Snake pakenee vankilasta viereisen sellin vangin avustuksella ja jatkaa etenemistään Andersonin ohjeen avulla toisen panttivangin, Kenneth Bakerin, luo. Hänen luonaan Snake kohtaa Revolver Ocelotin, joka käytti Bakeria syöttinä saadakseen Snaken paikalle. Snaken ja Ocelotin taistelun kuitenkin keskeyttää mystinen kyborgininja, joka katkaisee miekallaan Ocelotin oikean käden. Ocelot pakenee ja ninja poistuu paikalta saatuaan jonkinlaisen kohtauksen, jättäen Snaken yksin Bakerin luo. Snake saa lisätietoja Metal Gear -projektista Bakerilta, mutta Andersonin tapaan hänkin kuolee sydänkohtaukseen. Baker ehtii kuitenkin kertoa antaneensa ydinohjuksen laukaisemisen estävät kolme avainkorttia sellissä olleelle naiselle, joka paljastuu Roy Campbellin veljentyttäreksi, Meryl Silverburghiksi.
Snake saa otettua yhteyden Meryliin, joka kehottaa häntä etsimään REXin pääsuunnittelija Hal Emmerichin. Matkalla hänen oletettuun olinpaikkaansa, maanalaiseen laboratorioon, Snake saa vastaansa Vulcan Ravenin ohjaaman M1 Abrams -taistelupanssarivaunun. Hän kuitenkin selviytyy taistelusta hengissä ja jatkaa matkaansa laboratorioon, jossa hän taistelee kyborgininjaa vastaan. Ninja paljastuu Gray Foxiksi, jonka Snake uskoi tappaneensa kuusi vuotta sitten. Ninjan poistuttua paikalta, Emmerich kertoo Snakelle olleensa tietämätön REXin ydinvarustelusta ja murtuu ymmärtäessään jatkaneensa perheensä historiaa USA:n ydinaseohjelmiin liittyen. Hän kehottaa Snakea jatkamaan Metal Gear REXin maanalaiseen säilytyshalliin, jossa Snake pystyisi keskeyttämään ydinohjuksen laukaisemisen. Lopuksi hän pyytää Snakea kutsumaan häntä Otaconiksi.
Tämän jälkeen Snake tapaa Merylin naisten vessassa, mutta FOXHOUNDin jäsen Psycho Mantis ottaa vallan Merylistä. Snake onnistuu voittamaan Mantisin, joka viimeisillä voimillaan kertoo Snakelle salaoven sijainnin, koska hänen mielestään Snake on samanlainen kuin hän. Snake ja Meryl eivät kuitenkaan ehdi jatkaa matkaansa pitkään, kun he joutuvat Sniper Wolfin yllättämiksi, joka saa ammuttua Meryliä vakavasti haavoittaen. Snake joutuu pakenemaan saadakseen Heckler & Koch PSG1 -kiikarikiväärin, mutta palatessaan hän huomaa, että Meryl on joutunut terroristien vangiksi. Vaikka Snake voittaa Sniper Wolfin, hän ei onnistu tappamaan vastustajaansa ja terroristit vangitsevat hänetkin. Snake viedään Liquid Snaken luokse kuulusteluja varten.
Ollessaan terroristien vankina Liquid kertoo Solidille, että he ovat Yhdysvaltain hallituksen käynnistämässä huippusalaisessa "Les Enfants Terribles" -projektissa syntyneitä Big Bossin klooneja. Liquid kertoo vihaavansa Snakea, koska hän uskoo Snaken perineen Big Bossin geeneistä dominoivat ominaisuudet. Liquid kuvittelee saaneensa vain resessiiviset ominaisuudet, minkä takia hän haluaa osoittaa "paremmuuteensa" veljeään kohtaan tappamalla hänet. Liquid kuitenkin jättää veljensä Revolver Ocelotin kidutettavaksi, minkä jälkeen Snake viedään vankiselliin, jossa on jo mädäntynyt Donald Andersonin ruumis. Snake kuitenkin pakenee selliosastolta ja menee torniin, jossa hän joutuu Mil Mi-24 Hind D -taisteluhelikopterilla lentävän Liquidin hyökkäyksen kohteeksi. Snake kuitenkin ampuu helikopterin alas FIM-92 Stinger -raketinheittimellä, minkä jälkeen hän joutuu toiseen kaksintaisteluun Sniper Wolfia vastaan. Taistelun päätteeksi Sniper Wolf haavoittuu vakavasti ja pyytää Snake tappamaan hänet. Wolfiin rakastuneen Otaconin pyynnöistä huolimatta Snake päättää toteuttaa vastustajansa toivomuksen ampumalla hänet.
Snake pääsee lopulta Shadow Mosesin maanalaiseen tukikohtaan, jonka kylmähuoneessa hän tapaa jälleen Vulcan Ravenin. Snake voittaa Ravenin, joka ennen kuolemaansa paljastaa, että Snaken kohtaama sydänkohtaukseen kuollut Donald Anderson oli todellisuudessa valepukuinen FOXHOUNDin jäsen Decoy Octopus. Täten Snaken kidutukseen jälkeen vankisellissä ollut DARPA-päällikkö oli oikea Anderson, joka menehtyi kesken Revolver Ocelotin kidutuksen. Näihin aikoihin McDonnel Miller ottaa yhteyden Snakeen ja kertoo, että Naomi Hunter on FOXHOUNDille työskentelevä vakooja, joka ennen tehtävän alkamista ruiskutti Snaken verenkiertoon keinotekoisen FOXDIE-viruksen. FOXDIE on "ohjelmoitu" tappamaan vain FOXHOUNDin jäsenet ja ArmsTechin pääjohtaja, joten Decoy Octopus ja Baker kuolivat viruksen aiheuttamaan sydänkohtaukseen. Eversti Campbell määrää Naomin pidätettäväksi, jolloin hän tunnustaa olevansa Gray Foxin adoptiosisar, joka halusi kostaa Foxin kuoleman Snakelle, mutta kuullessaan Snaken menneisyydestä meneillään olevan tehtävän aikana, hän ei enää pystynyt tappamaan Snakea suoraan, vaan ohjelmoi viruksen uudelleen.
Snake saa haltuunsa Bakerin mainitsemat avaimet ja päättää Millerin neuvomana deaktivoida Metal Gear REXin, kunnes hän huomaa vahingossa käynnistäneensä sen. Tällöin Miller paljastaa olevansa valepukuinen Liquid Snake, joka kertoo manipuloineensa tehtävän kulkua sen käynnistymisestä lähtien. Kun Liquid menee Metal Gear REXin ohjaamoon, Snaken ainoaksi vaihtoehdoksi jää REXin tuhoaminen. Otaconin ja Gray Foxin avustuksella Snake onnistuu tuhoamaan Metal Gear REXin, vaikka Fox uhraa henkensä Snaken puolesta. Liquid kuitenkin selviytyy hengissä ja haastaa Snaken nyrkkitappeluun, jonka päätteeksi Snake pudottaa Liquidin alas romuttuneen Metal Gear REXin huipulta. Vaikka Metal Gear REX on tuhottu, Campbell ottaa yhteyden Snakeen ja kertoo, että hän ei enää johda operaatiota puolustusministeri Jim Housemanin käskystä. Houseman ottaa myös yhteyden Snakeen ja kertoo hänelle, että Yhdysvaltain presidentti George Sears on myöntänyt hänelle valtuudet tuhota Shadow Moses ydinaseita kantavilla pommikoneilla. Snake pakenee laitoksesta jeepin kyydissä, mutta Liquid jahtaa häntä toisella jeepillä. Takaa-ajon päätteeksi molempien ajoneuvot törmäävät toisiinsa, ja Liquid itse kuolee lopullisesti FOXDIE-viruksen aiheuttamaan sydänkohtaukseen.
Pelin loppuratkaisu ratkaistaan kohtauksessa, jossa Revolver Ocelot kiduttaa Snakea. Mikäli Snake ei murru kidutuksessa, hän pakenee Shadow Mosesista Merylin kanssa. Jos Snake kuitenkin luovuttaa, Snake löytää Merylin kuolleena ja hän pakenee Otaconin kanssa. Virallisen version mukaan Meryl-lopetus on pelin oikea loppuratkaisu ja Otacon-lopetus pelkästään vaihtoehtoinen versio. Molemmissa loppuratkaisuissa Liquidin kuoltua eversti Campbell ottaa yhteyden Snakeen ja kertoo, että todellisuudessa puolustusministeri oli toiminut laittomasti ilman presidentin myöntämiä valtuuksia, minkä takia Houseman on pidätetty ja pommikoneille on annettu määräys palata takaisin lentotukikohtaan. Snake ja hänen seuralaisensa pakenevat moottorikelkan kyydissä jäätyneen meren yli pois Shadow Mosesilta.
Lopputekstien jälkeen pelaaja kuulee keskustelun, jossa Revolver Ocelot keskustelee puhelimen välityksellä salaperäisen yhteistyökumppaninsa kanssa. Ocelot paljastaa, että uskomuksistaan huolimatta Liquid todellisuudessa oli veljeksistä dominoivampi osapuoli. Vaikka kohtaus onkin herättänyt paljon teorisointia veljesten todellisesta geeniperimästä, on otettava huomioon ettei kohtauksessa mainita geenejä lainkaan. Ocelotin kommentti Liquidin dominoivuudesta viittasi puhtaasti hänen sotilaskokemukseensa, joka kaiketi nähtiin Snaken vastaavaa suurempana. Ocelot mainitsee, että DARPA-päällikkö tiesi hänen olleen todellisuudessa ulkopuolisen tahon värväämä vakooja FOXHOUNDissa, mistä päätellen Ocelot tappoi tarkoituksellisesti oikean Donald Andersonin. Hän kertoo myös aikeistaan myydä Metal Gear REXin pohjapiirrokset mustassa pörssissä. Meryl-lopetuksessa Revolver Ocelot myös paljastaa, että Solid ja Liquid eivät olleet tietoisia kolmannesta Big Bossin kloonista Solidus Snakesta, jonka kanssa Ocelot on keskustelemassa. Ocelot päättää puhelun sanoihin, jotka paljastavat presidentti Searsin olevan Solidus Snake.
Kehitys.
Pelin suunnittelija, ohjaaja ja käsikirjoittaja, Hideo Kojima"Metal Gear" -pelisarjan ohjaajan ja luojan, Hideo Kojiman tuotantoryhmä oli juuri saanut valmistettua vain Japanissa julkaistun "Policenauts" -pelin, kun Kojima alkoi kuulla huhuja PlayStationista, uudesta pelikonsolista, joka pystyisi pyörittämään suuren määrän kolmiulotteisia polygoneja. Kojiman ensimmäinen uusi peli-idea PlayStationille oli kolmiulotteinen Metal Gear -peli. PlayStation mahdollisti alustana myös useita välianimaatiokohtauksia ja massiivisen ääniraidan. Kojima haki inspiraatiota pelin useisiin kohtauksiin ja hahmoihin oikeista elokuvista. Esimerkiksi Revolver Ocelotin hahmon Kojima keksi useissa spagettiwesterneissä esiintyneen Lee Van Cleefin pohjalta.
Tiimi aloitti "Metal Gear Solidin" kehityksen vuonna 1995, aikeenaan luoda ”paras PlayStation-peli ikinä”. Kehittäjät pyrkivät tarkkuuteen ja realismiin, samalla tehden pelistä nautittavan ja jännittävän. Kehityksen varhaisessa vaiheessa SWAT ohjeisti kehittäjiä esittelemällä kulkuneuvoja, aseita ja räjähteitä. Pelin ohjaaja Hideo Kojima kertoi, että pelien tekemisessä ei ole tarkoitusta, ellei pelaajaa saada uskomaan pelimaailman olevan aito. Tämän takia peli tehtiin jokaista yksityiskohtaa myöten, joihin kuuluivat esimerkiksi yksilöllisesti suunnitellut pöydät.
Kojima loi "Metal Gear Solidin" hahmot itse, mutta konseptitaiteilija Yoji Shinkawa teki niihin muutoksia. 3D-artistit tekivät hahmojen lopulliset versiot Shinkawan piirrosten ja savimallien pohjalta.
Huolimatta siitä, että peli oli kolmas "Metal Gear" -sarjassa (jos epävirallista Snake’s Revengeä ei lasketa), Kojima valitsi nimen "Metal Gear Solid", eikä aikaisempiin osiin suoraan viittaavaa "Metal Gear 3":a. Myös pelin jatko-osat kantavat kyseistä nimeä, järjestysnumero perässään.
Hideo Kojima halusi pelaajan sekä objektien ja ympäristön välille enemmän vuorovaikutusta, kuten ruumiiden piiloon raahaamista. Lisäksi hän halusi ”täyden orkesterin pelaajan vierelle” eli systeemin, joka tekisi muutoksia esimerkiksi soivan kappaleen tempoon sen sijaan, että taustalle vaihtuisi soimaan toinen ennalta nauhoitettu kappale. Vaikka tätä ominaisuutta ei voitu sisällyttää peliin, se löytyi myöhemmin "Metal Gear Solid 2: Sons of Libertystä".
Konamin omat muusikot ovat säveltäneet musiikin "Metal Gear Solidiin" mukaan lukien säveltäjä Kazuki Muraoka, joka on säveltänyt myös "Metal Geariin". Säveltäjä ja sanoittaja Rika Muranaka teki pelin lopputeksteihin kappaleen "The Best is Yet To Come, jonka esitti iiriksi Aoife Ní Fhearraigh." Pelin tunnusmusiikin on säveltänyt Tappi Iwase. Pelin musiikki on hyvin eeppistä ja syntetisaattori- ja jousipainotteista. Joissain pelin kohtauksissa kuullaan myös kuorolaulantaa. Pelin soundtrack julkaistiin 23. syyskuuta 1998.
Ääninäyttelijät.
Koska Konami pyrki tekemään "Metal Gear Solidista" PlayStation-konsolin "laadukkaimman pelin", pelitalo panosti sen ääninäyttelyyn enemmän kuin monet muut samoihin aikoihin julkaistuissa videopeleissä. Hideo Kojima uskoi, että ääninäyttelyn kuului juonen kuljetuksen ohella myös viihdyttää pelaajaa ja auttaa häntä eläytymisessä pelin kuvitteelliseen maailmaan, joten ääninäyttelijöille kirjoitettiin runsaasti juonen kannalta epäolennaista dialogia, joka paljastaa pelaajalle pelin juonen, sivuhahmojen ja tapahtumapaikkojen taustoista. Peliin on äänitetty pelaajahahmo Snaken ja hänen tukiryhmänsä välistä puhetta useiden tuntien verran, ja näistä pitkistä ja yksityiskohtaisista keskusteluista on tullut yksi "Metal Gear" -sarjan "tavaramerkeistä". "Metal Gear Solidin" puhutun dialogin määrä oli paljon suurempi kuin aikaisemmissa videopeleissä, ja peli popularisoi ääninäyttelyn videopelien juonen kuljetuksessa. Eräät länsimaiset peliarvostelijat kuitenkin kritisoivat peliä liian pitkistä keskusteluista, koska heidän mielestään jopa kymmenien minuuttien pituinen dialogi etäännyttää pelaajan pelin kulusta.
Pelin japaninkielistä versiota varten Konami palkkasi joukon Japanissa suosittujen animesarjojen ääninäyttelijöinä ansioituneita henkilöitä, joista kuuluisimmat lienevät Solid ja Liquid Snaken ääninäyttelijät Akio Ōtsuka ja Banjō Ginga. Pelin englanninkielisessä versiossa pelihahmojen henkilöllisyys huomioitiin, joten esimerkiksi ukrainalaisen Natasha Romanenkon ääninäyttelijä Renee Raudman puhuu voimakkalla slaavilaisella aksentilla ja Isossa-Britanniassa varttuneen Liquid Snaken ääninäyttelijä Cam Clarke puhuu vankalla brittiläisellä korostuksella. Kun myöhemmässä päivitetyssä versiossa "issä" kaikki hahmot oli laitettu puhumaan amerikanenglantilaisella korostuksella ja ulkomaiset aksentit oli poistettu, "Metal Gear" -fanit väittivät, että pelin ääninäyttely oli heikompaa kuin alkuperäisessä "Metal Gear Solidissa". Englanninkielisessä versiossa kaikki ääninäyttelijät, poikkeuksena Hayter ja Doug Stone, esiintyivät pseudonyymeillä; esimerkiksi Naomi Hunterin ääninäyttelijä Jennifer Halen salanimi on "Carren Learning".
Julkaisut.
"Metal Gear Solid" julkistettiin virallisesti E3-messuilla 1997 lyhyellä videolla. Ensimmäistä kertaa peli oli pelattavana seuraavan vuoden Tokyo Game Showssa, ja samana vuonna peli julkaistiin virallisesti Japanissa laajan mainostuskampanjan kera. Televisio- ja lehtimainokset, kaupoissa esitellyt näytteet ja pelin jaetut demoversiot maksoivat yhteensä 8 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria.
Pelin englanninkielisessä versiossa on pieniä lisäyksiä, jotka lisättiin peliin sen käännöstyön aikana. Näitä lisäyksiä ovat mm. säädettävä vaikeusaste, vaihtoehtoisia pukuja pelihahmoille, sekä "demoteatteri", jonka kautta voi katsoa kaikki pelin välianimaatiot ja radiokeskustelut.
Pelin PAL-versioon on lisätty entistä vaikeampi Extreme-vaikeusaste. Tapa on jäänyt myös sarjan seuraaviin osiin, jolloin peleissä on ollut mukana European Extreme -niminen vaikeustaso.
Integral, VR Missions ja Special Missions.
Japanissa 25. kesäkuuta 1999 julkaistu "Metal Gear Solid: Integral" on lisäominaisuuksin ja -tehtävin varustettu levy, jonka sisältöön kuului uusia asuja, Very Easy -vaikeustaso ja kolme pelimuotoa, joista yksi käytti Sonyn PocketStationia. Windowsille julkaistu PC-versio julkaistiin myös Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa loppuvuonna 2000 mutta PocketStation-tuki poistettuna.
Lisätehtävin varustettu levy julkaistiin myös lisäosana PlayStationin "Metal Gear Solidille". Pohjois-Amerikassa peli tunnettiin nimellä "VR Missions" (julkaisu 23. syyskuuta 1999) ja Euroopassa nimellä "Special Missions" (julkaisu 29. elokuuta 1999). Lisäosan sisältöön kuuluu harjoitustehtäviä, jotka testaavat pelaajan hiipimis- ja taistelutaitoja sekä myös vähemmän tavanomaisia harjoituksia kuten murhamysteerejä. Lisäosa antoi myös pelaajan ohjata kyborgininjaa. Sen sisältöön kuuluivat myös esimerkiksi pelin trailereita sekä konseptitaidetta tulevasta "Metal Gear Solid 2: Sons of Libertystä".
The Twin Snakes.
Vuonna 2004 "Silicon Knights" teki "Hideo Kojiman" valvonnan alla "Metal Gear Solidista" uudelleenjulkaisun, jonka nimeksi annettiin "Metal Gear Solid: The Twin Snakes". Peli julkaistiin vain Nintendo GameCubelle. "Twin Snakesin" tarina on samanlainen kuin alkuperäisessäkin "Metal Gear Solidissa", mutta pelimekaniikkaa on uudistettu samanlaiseksi kuin "ssä". Tämä mahdollistaa muun muassa ensimmäisen persoonan kuvakulmasta ampumisen, kaiteilla roikkumisen ja monia muita liikkeitä, joita ei pystynyt tekemään alkuperäisessä "Metal Gear Solidissa". Myös pelin graafinen ulkoasu on saanut päivityksen.
Sarjakuva ja Digital Graphic Novel.
Kuvankaappaus "Digital Graphic Novelista"Vuoden 2004 syyskuussa IDW Publishing alkoi julkaista "Metal Gear Solid" -sarjakuvia, jotka käsikirjoitti Kris Oprisko ja piirsi Ashley Wood. Vuonna 2006 oli julkaistu 12 osaa, jotka kattoivat täysin "Metal Gear Solidin" tarinan. Sarjakuva matkii Yoji Shinkawan karheaa tyyliä harmaalla ja rosoisella paletilla, kun taas taustana toimivat luonnosmaiset piirrokset.
Vuoden 2006 tammikuussa ilmoitettiin PlayStation Portablelle olevan tulossa digitaalinen sarjakuva nimeltään "Metal Gear Solid: Digital Graphic Novel", joka perustuisi "MGS"-sarjakuviin, mutta lisäisi mukaan liikkuvaa kuvaa ja äänitehosteita. Sivuja selatessa niitä voi skannata lisämateriaalin toivossa, joita voi vaihdella muiden kanssa Wi-Fin kautta.
"Digital Graphic Novel" julkaistiin Pohjois-Amerikassa, Japanissa ja Euroopassa vuoden 2006 aikana ja se ansaitsi palkinnon IGN:ltä parhaasta äänenkäytöstä PSP:llä.
Tulevassa "Metal Gear Solid 2":n sarjakuvan PSP-versioinnissa on mukana myös alkuperäinen "Metal Gear Solid: Digital Graphic Novel", johon on lisätty kokonaan uusi ääninäyttely.
Vastaanotto.
"Metal Gear Solid" oli kaupallinen menestys, jota myytiin kuusi miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti. Peli sai yleisesti hyvää palautetta medialta. Pelisivusto IGN palkitsi pelin arvosanalla 9.8/10 ja GamePro-sivusto antoi sille pisteet 5/5. GameSpot antoi muita alemman arvosanan 8.5 sanoen peliä vallankumoukselliseksi, mutta kritisoiden pelin lyhyttä kestoa ja helppoutta.
Pelin musiikkia kehuttiin taidokkaaksi ja hyvin tehdyksi. Sen kehuttiin käyvän pelin uhkaavaan tunnelmaan erinomaisesti. Myös pelin ääniefektit saivat kehuja. Ne olivat taidokkaasti tehtyjä aina aseen laukauksia myöten, ja niiden riippuvuus pelaajan sijainnista saivat myös kiitosta. Pelin ääninäyttelykin oli arvostelijoiden mielestä yllättävän hyvää.
IGN:n toimittajat myös pitivät "Metal Gear Solidia" parhaana PlayStation-pelinä koskaan ja antoivat sille lisäksi "paras loppu" ja "paras vihollinen" -palkinnot.
"Metal Gear Solid" on esiintynyt useilla "paras peli koskaan" -listoilla. Syyskuussa 2004 "PSM"-lehti valitsi sen parhaaksi PlayStation-peliksi. Vuonna 2005 IGN sijoitti pelin 19. parhaaksi peliksi koskaan "Top 100 Games" -listallaan, kun taas IGN:n käyttäjät äänestivät sen yhdeksännelle sijalle. GameFAQsin jäsenet äänestivät "Metal Gear Solidin" kahdeksanneksi parhaaksi peliksi ja "Famitsūn" lukijat äänestivät sen sijalle 50.


Elisabeth Rehn.
Märta Elisabeth Rehn (o.s. "Carlberg") (s. 6. huhtikuuta 1935 Helsinki) on Ruotsalaisen kansanpuolueen entinen kansanedustaja ja Suomen sekä koko maailman ensimmäinen naispuolinen puolustusministeri. Hän oli Martti Ahtisaaren vastaehdokas vuoden 1994 presidentinvaalin toisella kierroksella ja oli puolueensa ehdokas myös vuoden 2000 presidentinvaalissa. Aktiivipoliitikon uran jälkeen Elisabeth Rehn on tullut tunnetuksi paljon maailmalla liikkuvana ihmisoikeustaistelijana.
Yksityiselämä ja koulutus.
Rehn syntyi Helsingissä, mutta vietti suurimman osan lapsuudestaan Mäntsälässä, jossa hänen isänsä lääketieteen lisensiaatti Andreas Petrus Carlberg (1897–1971) toimi kunnanlääkärinä vuosina 1931–1960. Elisabethin äiti oli Ruth Leonida Weurlander. Elisabethin ruotsinkielentaitoa vahvistettiin lähettämällä hänet 10-vuotiaana sisäoppilaitokseen Kauniaisiiin..
Rehn kirjoitti ylioppilaaksi 1953, aloitti opiskelunsa Svenska handelshögskolanissa ja valmistui diplomiekonomiksi vuonna 1957. Vuonna 1994 hänestä tehtiin taloustieteen kunniatohtori Svenska handelshögskolanissa ja vuonna 1998 valtio-opin kunniatohtori Åbo Akademissa.
Rehn avioitui opiskelutoverinsa diplomiekonomi Ove Harald Rehnin (1933-2004) kanssa vuonna 1955. Heille syntyivät lapset Veronica (1956), Joakim (1958), Charlotta (1959) ja Johan (1962).. Arkkitehti Veronica Rehn-Kivi on toiminut sittemmin RKP:n kunnallispoliitikkona Kauniaisissa, Uudenmaan eduskuntaehdokkaana ja Espoon kaupungin rakennusvalvontapäällikkönä sekä Valtion rakennustaidetoimikunnan jäsenenä. Diplomiekonomi, KHT Joakim Rehn on laskentatoimiyritys Revico Grant Thornton Oy:n hallituksen puheenjohtaja ja Johan Rehn on alkoholin maahantuontiyritys Interbrandsin toimitusjohtaja.
Perhe asui ensin Helsingissä, mutta muutti Kauniaisiin vuonna 1968. Myöhemmin Rehnit asuivat Kirkkonummella. Suomen Palloliiton puheenjohtajana ja Libra Oy:n toimitusjohtajana toiminut Ove H. Rehn menehtyi vaikeaan sairauteen 28. marraskuuta 2004.
Ura.
Vuodesta 1960 alkaen Elisabeth Rehn toimi perheyritys Oy Renecta Ab:n konttoripäällikkönä kotiäitiyden ohessa. Samoihin aikoihin hän alkoi ensimmäisenä tuoda tunnettuja Tupperware-muoviastioita Suomeen. Vuosina 1970-1977 hän toimi Grankulla samskolanin ammatinvalintaopettajana ja perheyritys Oy Rehn Trading Ab:n konttoripäällikkönä vuosina 1978-1979. Tämä viimeisin yritys meni konkurssiin vuonna 1979. Elisabeth ja Ove menettivät koko omaisuutensa joutuen asumaan lopulta alkeellisesti pienessä pihamökissä. Kaikesta huolimatta Rehnillä säilyi vankka usko yrittäjyyteen myös poliitikkona.
Vuonna 1973 Rehn nousi Kauniaisten kaupunginvaltuustoon Ruotsalaisen Kansanpuolueen edustajana ja toimi vuosina 1977-1979 Kauniaisten koululautakunnan puheenjohtajana. Vuonna 1979 hän toimi kaupunginhallituksessa.
Maaliskuussa 1979 suhteellisen tuntematon Rehn nousi Uudeltamaalta vahvasti oikeistolaisen kampanjan avulla eduskuntaan ja mukaan valtakunnanpolitiikkaan. Vaalilauseena oli "Kvinnan från höger" ("Nainen oikealta") ja teemoina olivat isänmaallisuus, vapaa omistusoikeus sekä demokratia.
1980-luvulla kansanedustajan tehtäviensä ohella Rehn toimi aktiivisesti Suomen Punaisen Ristin, Suomen Unicef-yhdistyksen ja Maailman luonnon säätiön (WWF) Suomen rahaston johtotehtävissä. Valtiollisia luottamustoimia olivat presidentin valitsijamiestehtävät 1982 ja 1988 sekä pienen ja keskisuuren teollisuuden (1980-1986) ja taloudellisten kehitysmaasuhteiden neuvottelukuntien (1985-1991) jäsenyydet. Vuonna 1985 hän nousi RKP:n työvaliokuntaan. Hän toimi myös Vapaan koulutuksen tukisäätiössä (VKTS), jonka tavoitteena oli kamppailla kouluihin tunkeutuvaa sosialismia vastaan. Säätiö muun muassa kokosi "mustaa listaa" opettajien poliittisesta suuntautumisesta.
RKP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajana Rehn toimi vuosina 1987-1990. Tämän jälkeen kesäkuussa 1990 Rehn nousi Holkerin hallitukseen puolustusministeriksi yhdeksän kuukautta ennen uusia vaaleja. Rehn kuitenkin jatkoi puolustusministerinä myös seuraavassa Esko Ahon hallituksessa, jossa hänellä tuli myös tasa-arvoasioista vastaava ministeri sosiaali- ja terveysministeriössä. Rehn halusi nostaa puolustusministeriön ja maanpuolustuksen sekä näkyvyyttä että profiilia. Puolustusministerinä Rehnin tunnetuin aikaansaannos oli Hornet-kaupat, jotka toteutettiin vain puoli vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Vahvasti länsi- ja NATO-mielinen Rehn halusi omien sanojensa mukaan osoittaa Suomen kuulumisen länsimaailmaan. Vaihtoehtoina olivat amerikkalaiset F-16 ja A-18 Hornet sekä ruotsalainen JAS ja ranskalainen Mirage 2000. ja 5. kesäkuuta 1992 ilmoitettiin, että Suomi ja Yhdysvallat olivat allekirjoittaneet 13 miljardin markan arvoisen hävittäjäkonesopimuksen 57 Hornet-taisteluhävittäjästä ja seitsemästä koulutuskoneesta. Lentokonevalmistaja McDonnell-Douglas sitoutui vastaostoihin.
Elisabeth Rehniä pidettiin poikkeuksellisen vaikutusvaltaisena puolustusministerinä hänen laajan kansansuosionsa tähden. Hänen kannatuksensa ylitti RKP:n rajat. Tosin oman puolueensa sisällä hänellä oli ristiriitoja muiden vaikuttajiensa kanssa. Hornet-kauppojen lisäksi hänen puolustusministeriytensä aikana 1995 säädettiin laki, jonka mukaan myös naisilla on mahdollisuus suorittaa asepalvelus. Ilta-Sanomille vuonna 2009 antamassaan haastattelussa hän kertoi, että hän itse pitää keskeisimpinä saavutuksinaan puolustusministerinä varusmiesten aseman hoitamista ja muun muassa simputukseen puuttumista.
Rehnin suhteet puolueensa kanssa olivat välillä tosin ristiriitaiset. Tämä muun muassa näkyi siinä, ettei RKP antanut kampanjan alussa välitöntä tukeansa Rehnille. Hän ei ollut ainut vaalikamppailuun lähtenyt nainen, vaan ensin esillä oli Eeva Kuuskoski, jonka kannatus tosin tyrehtyi pian. Vuoden 1993 Rehnin kannatus alkoi kohota. Gallup-kannatus tosin näytti lopulta neljättä sijaa 7,9 prosentin kannatuksella. Lopulta itse 16. tammikuuta 1994 pidetyllä ensimmäisellä kierroksella Rehn nousi toiseksi 22 prosentin kannatuksella. Kuukauden päästä järjestetyllä toisella kierroksella valtiosihteeri Martti Ahtisaarta vastaan Rehn sai 46,1 prosenttia äänistä. Ensimmäistä kertaa kokonaan suorana kansanvaalina järjestetty presidentinvalinta mahdollisti sen, että toiselle kierrokselle porvarillisen puolen ehdokkaaksi SDP:ta vastaan nousi RKP:n edustaja. Tosin vaalin poikkeuksellisen ehdokasasetelman (mies ja nainen, diplomaatti ja poliitikko) myötä oli liukumaa niin vasemmalta puolelta porvarilliselle kuin toisinpäinkin.
Puolustusministeriyden ja presidenttiehdokkuuden jälkeen Rehn siirtyi Balkanin ihmisoikeusraportoijaksi vuosiksi 1995-1997 ja kävi ensimmäisten tarkkailijoiden joukossa Srebrenicassa joukkohaudoilla. Vuosina 1995-1996 hän toimi myös eduskunnan valitsemana europarlamentaarikkona. Rehn oli paljon kansainvälisessä julkisuudessa esillä YK-tehtävissään toimien YK:n pääsihteerin erityisedustajana Sarajevossa 999, alipääsihteerinä, Bosnia ja Hertsegovinan erityislähettiläänä 1998-1999, UNMiBHin poliittisena johtajana.
Huomionosoituksia.
Rehn on myös saanut toisena naisena Suomessa ensimmäisen luokan Vapaudenristin rintatähdellä YK-valtuutetun ansioistaan. Tämä kunniamerkki on myönnetty ilman miekkoja ja nykyaikaisella niin sanotulla naisten nauhalla eli vasemmassa olkapäässä kannettavalla keltaisesta eli rauhanajan mitalinauhasta tehdyssä ruusukkeessa. Edellinen saman kunniamerkin saanut nainen oli ”lottakenraali” Fanni Luukkonen.
Populaarikulttuurissa.
Elisabeth Rehn mainitaan Popeda-yhtyeen vuoden 1992 singlekappaleella "Kersantti Karoliina".


Kanootti.
Kanootti viittaa usein suomen puhekielessä lähes mihin tahansa melottavaan vesikulkuneuvoon, mutta sanan merkitys kansainvälisesti on kuitenkin ”avokanoottina” tai ”intiaanikanoottina” tunnettu avonainen yhden tai useamman melojan alus. Useimmiten kanoottia melotaan yksilapaisella melalla. Yksilapaisen melan käyttö kahden airon sijaan on kanootin pääasiallinen ero soutuveneestä.
Nykyisen avokanootin yleisin muoto periytyy suoraan Pohjois-Amerikan intiaanien käyttämistä kulkuneuvoista. Pohjois-Amerikan intiaanien kanootit olivat enimmäkseen tuohikanootteja. Tyynen valtameren saarilla on käytetty myös isoja avokanootteja, joissa tyypillisesti on useampi meloja.
Kanootti on kehittynyt vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa pääasiassa joki- ja järvialueiden yleiskulkuneuvoksi. Tämä erottaa kanootin avomerelle kehittyneistä kajakeista.
Alun perin metsästystä, kalastusta ja vesillä liikkumista varten kehitetyt kanootit ovat nykyään pääasiassa harrastusvälineitä. Kanootista onkin kehittynyt väline niin kilpaurheiluun, kuntoiluun kuin retkeilyynkin. Avokanootti sopii hyvin retkeilyyn helpon pakattavuutensa vuoksi.
Avokanoottimallit.
Kanootista on kehitetty eri tarkoituksiin erilaisia versioita.
Kanootin malli on aina kompromissi erilaisista vastakkaisista ominaisuuksista: esimerkiksi suuntavakaa kanootti ei voi olla samalla ketterä. Suuntavakautta tarvitaan erityisesti järvimelonnassa, ja sen saavuttamiseksi kanootissa voi olla matala joko positiivinen tai negatiivinen köli eli "olas". Tämä on kanootin pohjassa oleva ura, joka vakaannuttaa suuntaa varsinaisen kölin tavoin. Pienissä joissa ja koskissa tarvitaan taas ketteryyttä nopeissa käännöksissä ja kivien välissä pujoteltaessa. Silloin kölistä on vain haittaa, koska se hidastaa suunnan palauttamista. Kölin lisäksi kanootin suuntavakauteen vaikuttaa pohjan pituusprofiili. Suorapohjainen on suuntavakaampi, banaanin muotoinen ketterämpi.
Poikittainen profiili taas vaikuttaa kanootin nopeuteen, syväykseen ja vakauteen. Leveä kanootti uppoaa vähemmän kuin muuten samanmallinen kapeampi kanootti. Sen tuuliherkkyys on silloin kuitenkin suurempi ja koskissa kivien välistä mahtuminen rajoitettua. Kapeampi uppoaa syvemmälle, jolloin tuuli aiheuttaa vähemmän sortoa eli kanootin sivusuuntaista liikettä. Koskissa taas mahdutaan pienemmästä välistä, mutta pohjakosketus tulee helpommin.
Myös poikittainen profiili vaihtelee muodoltaan melkein suorakulmaisesta U-profiilin kautta V-profiiliin. Silläkin on vaikutusta vakauteen ja nopeuteen. V-profiili on nopein, mutta tasapainon pitäminen on vaativampaa. Suorakulmaisen mallin alkuvakaus on hyvä, mutta kallistuksessa se kaatuu herkästi ja yhtäkkisesesti, jos painopiste siirtyy tasapainopisteen ulkopuolelle. U-profiili heilahtelee herkästi ja tuntuu tottumattomasta epävakaalta. Sen lopullinen kaatumisvakavuus on kuitenkin parempi. Kun U-profiilia taivutetaan vielä takaisin sisälle päin, pystyy kanootin sivun päällä melkein seisomaan kanootin ollessa melkein 90:n asteen kulmassa.
Kanootin nouseva keula ja perä eivät ole turhia koristeita, vaan aallokkoista koskea laskettaessa ne sallivat kanootin päiden syvemmän uppoaman ilman, että vesi pääsee kanoottiin sisälle.
Kanootti sopii parhaiten jokimelontaan. Järvillä ja merellä tarvitaan enemmän taitoa, koska kanootissa on painoon nähden suuri tuulipinta ja tuuli voi ohjata kanoottia enemmän kuin mela.
Materiaalit.
Ainekset, joista kanootteja valmistetaan, ovat vaihdelleet eri aikoina. Nykyisen kanootin esikuvana voidaan pitää Pohjois-Amerikan intiaanien tuohikanoottia, johon taivutetuista puista tehdyn kehikon päälle kiinnitettiin isot tuohilevyt juurilla sitoen ja pihkalla tiivistäen. Yhdestä puusta koverrettu haapio muistuttaa kanoottia ja voidaan ehkä sellaiseksi luokitellakin. Tuohi on nykyään korvattu eri materiaaleilla ja, kun pinnoitteen lujuus on saatu hyväksi, on tukikehikko voitu jättää pois. Hyvä 4,8 m:n kanootti painaa vain 30 kg ja kantaa silti hyvin kaksi ihmistä retkivarusteineen.
Ohjaus ja kuormaus.
Ohjauksen periaatteita voidaan matemaattisesti mallintaa vektoriopilla. Kanoottiin kohdistuu erilaisia voimavektoreita, ja vektorien summa määrää suunnan ja vauhdin. Veden ja kanootin välinen kitka on yksi hidastavista voimavektoreista, melan liike taas tuottaa toisen vektorin. Virta on usein suurin vektoreista, ja sitä on parempi käyttää apuna kuin vastustaa sitä.
Avokanootin melomisen alkeiden oppiminen on helppoa. Kanoottia voi meloa yksin, kaksin tai isommalla joukolla. Välissä olevat antavat enemmänkin lisää vauhtia ja voimaa kuin vaikuttavat eri periaatteisiin tilanteissa.
Kahden meloessa pääsääntönä pidetään, että raskaampi on takana, tai että kanootti muuten pakataan hieman takapainoiseksi. Toinen pääsääntö on, että etumainen aloittaa käännöksen ja takimmainen suorittaa sen loppuun. Perusteena on sekä vektorioppi että etumaisen parempi tarkkailuasema reitinvalintoja ajatellen.
Joen virtaus on suuri oppimisalue, kun puhutaan kanootilla melomisesta. Kanootin ohjailu ei ole voima- vaan taitolaji.
Koskea laskettaessa melojan kannattaa laskeutua mahdollisten penkkien väliin kanootin pohjalle, jolloin kanootin päiden uppoama vähenee ja palautumisliike nopeutuu. Myös kääntyminen on nopeampaa perustuen massan hitauden lakiin.
Kanootti kuormataan tasaisesti ja kuorma pyritään saamaan vaakatasoon kanootin pohjalle, jolloin lastin liikkuminen estetään. Lasti sidotaan kanootin poikkipuoliin tai vastaaviin, jotta mahdollisen kanootin kaatumisen aikana lasti ei uppoa tai lähde ajelehtimaan virran mukana. Kuorma pakataan vesitiiviisiin laukkuihin tai pusseihin.
Muut kanootit.
Nykyään käytetään kanootteja ratamelonnassa, freestyle-melonnassa, kanoottipujottelussa ja koskisyöksyssä. Kanooteilla melotaan yksilapaisella melalla. Ratamelonnan kanadalaiskanootissa meloja on toispolviasennossa, lohikäärmekanootissa melojat ovat istuma-asennossa ja muissa kanooteissa meloja on polviasennossa.


Otto Manninen.
Otto Manninen (13. elokuuta 1872 Kangasniemi – 6. huhtikuuta 1950 Helsinki) oli suomalainen kirjailija, runoilija ja suomentaja. Ystävänsä Eino Leinon ohella hän oli 1900-luvun alkupuolen suomalaisen runouden uranuurtajia.
Elämä ja ura.
Manninen syntyi Kangasniemellä maanviljelijäperheeseen. Hän kävi koulua ylioppilaaksi Mikkelin lyseossa, opiskeli Helsingin yliopistossa ja valmistui 1897. Aluksi hän työskenteli Koitar- ja Valvoja-lehdessä, sittemmin Kansallisteatterissa ja vuodesta 1913 Helsingin yliopiston suomen kielen lehtorina. Hän avioitui Anni Swanin kanssa vuonna 1907. Otto Mannisen ja Anni Swanin lapsia olivat hallintovirkamies, suomentaja ja tietokirjailija Antero Manninen (1907–2000), runoilija Sulevi Manninen (1909–1936) ja teatterinjohtaja Mauno Manninen (1915–1969).
Ensimmäisen runokokoelmansa Manninen julkaisi verrattain myöhään, 33-vuotiaana 1905. Hän oli lisäksi merkittävä suomentaja ja siten tärkeä suomalaisen kirjallisuuden kehittäjä.
Mannisen runoudelle on tyypillistä loppuun saakka hiottu ja harkittu muoto.
Manninen oli Suomen Pen-klubin ensimmäinen puheenjohtaja.
Wäinö Aaltosen veistämä Mannis-patsas on pystytetty 1954 Mikkeliin. Lisäksi Mikkelissä on kirjailijalle nimetty "Otto Mannisen katu". Kangasniemellä on Ukri Merikannon suunnittelema Otto Mannisen muistomerkki Kaukomieli. Kunnan keskustassa on myös Manniselle omistettu katu.


Jouko Laxell.
Jouko Ilmari Laxell (s. 15. syyskuuta 1947 Kisko) on suomalainen kiinteistöalan yrittäjä ja poliitikko. Hän toimi Kokoomuksen kansanedustajana vuosina 2004–2011. Laxell nousi eduskuntaan Ville Itälän siirryttyä Euroopan parlamentin jäseneksi 20. heinäkuuta 2004 oltuaan sitä ennen Itälän varaedustaja vuodesta 2003. Hänet valittiin toiselle kaudelle (2007–2011) vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Vuoden 2011 vaaleissa hän ei enää ollut ehdolla.
Hän on toiminut vuoden 2004 syksystä eduskunnan ympäristövaliokunnan jäsenenä ja suuren valiokunnan varajäsenenä. Kevään 2006 hän oli myös talousvaliokunnan jäsenenä.
Laxell on Salon yrittäjien varapuheenjohtaja ja Varsinais-Suomen yrittäjien hallituksen jäsen. Laxell oli 1970-luvun lopussa perustamassa Tekniset-ketjua ja toimi Kodin Tekniset ry:n hallituksessa 1980-luvun alkuun. Laxell on Salon Seudun Puhelin Oy:n ja Salon Seudun Osuuspankin hallintoneuvostojen jäsen. Laxell toimi 30 vuotta Kodinkonealan kauppiaana Salossa (Radio-Laxell Oy 1972–2002).
Laxell on Varsinais-Suomen liiton jäsen, Salon kaupunginvaltuuston jäsen (2000–), Salo-Uskela-seurakunnan kirkkovaltuuston jäsen (2002–), Muurlan opiston johtokunnan jäsen ja Suomen Nyrkkeilyliiton hallituksen jäsen.
Laxell avioitui Anna-Marja Laxellin kanssa 1983. Heillä on kaksi lasta.


Kuolan niemimaa.
Kuolan niemimaa (aiemmin myös "Kuollan niemimaa",) sijaitsee Luoteis-Venäjällä. Niemimaan pohjoispuolella on Barentsinmeri, etelä- ja itäpuolella Vienanmeri.
Hallinnollisesti Kuolan niemimaa kuuluu Murmanskin alueeseen, jonka pääosan se muodostaa.
Maantiede.
Kuolan niemimaan pinta-ala on noin 100 000 neliökilometriä. Lähes koko niemimaa sijaitsee Pohjoisen napapiirin pohjoispuolella, vain kaakkoisin osa ulottuu napapiirin eteläpuolelle. Niemimaan pisin joki on 480 kilometriä pitkä Ponoi. Geologisesti alue on osa Fennoskandian kilpeä, joka koostuu kvartäärikauden aikaisten sedimenttikerrosten peittämästä gneissistä, graniitista ja kiteisistä kivilajeista. Niemimaalla on kaksi tunturialuetta: Hiipinä- ja Lujaurtunturit. Korkein tunturi Murmanskin alueella on Tsastnotsorr (1 199 metriä).
Ilmasto.
Golf-virran ansiosta Murmanskin alueen ilmasto on suhteellisen lauha, mikä selittää ikiroudan puuttumisen alueelta. Mereltä puhaltava kostea ja raaka tuuli tekee ilmastosta kuitenkin ankaran. Tammikuun keskilämpötila on rannikolla −8 celsiusastetta ja sisämaassa −13 celsiusastetta. Kesä kestää vain muutaman kuukauden tai joskus vain muutaman viikon, keskilämpötilojen vaihdellessa +8 celsiusasteen ja +13 celsiusasteen välillä.
Väestö.
Kuolan niemimaalla on ollut asutusta jo kivikaudella. Varhaisimmat kulttuurin merkit on jättänyt niin sanottu Komsan kulttuuri noin 7000–5000 eaa. Kuolan niemimaata asuttaa nykyään venäläisten lisäksi saamelaisten alkuperäiskansa, Kantalahden ympäristössä asuneet karjalaiset ovat toisen maailmansodan jälkeen käytännössä sulautuneet venäläisiin. Kuolan niemimaan asukasluku on lisääntynyt teollisuuden kehityksen myötä. Vuonna 1920 niemimaalla oli 14 000 ja vuonna 1940 jo 318 000 asukasta. Nykyisin asukkaita on noin 880 000. Enimmillään väkiluku oli 1980-luvulla 1 200 000 henkeä. Kuolaan muutti 1800-luvulla myös suomalaisia, jotka kuitenkin pakkosiirrettiin muualle Neuvostoliittoon kesällä 1942 toisen maailmansodan alettua. Asukkaista suuri osa asuu Kuolanvuonon rantamilla ja Pietariin vievän valtatien tuntumassa olevissa kaupungeissa, kuten Murmanskissa. Alueen suurimmat kaupungit ovat Murmansk, Apatity, Severomorsk, Montšegorsk, Kirovsk eli Hiipinä ja Kantalahti.
Luonnonvarat.
Kuolan niemimaalla on paljon mineraalivaroja, ja se onkin yksi Venäjän tärkeimmistä kaivosteollisuusalueista. Esimerkiksi suuria määriä nikkeliesiintymiä löytyy muun muassa Montšegorskin kaupungista. Muista paikoista löytyy myös rautamalmia sekä muita raskasmetalleja. Alueen luonto on saastunut raskaan teollisuuden vuoksi pahasti, ja myös metsien liikahakkuut ovat olleet yleisiä. Lovozeron tunturialueella harjoitetaan poronhoitoa, ja lisäksi harjoitetaan kalastusta sekä merillä että sisävesillä. Yleisimmät merikalat ovat turska, makrilli, kolja, ahven, villakuore ja silli.
Niemimaalla toimii lukuisia Venäjän pohjoisen laivaston puolustusmekanismeja, eritoten ydinsukellusveneiden tukikohtia. Sisämaassa Poljarnyje Zorissa on 1760 megawatin Kuolan ydinvoimalaitos.


Soukka.
Soukka () on Espoon 33. kaupunginosa Lounais-Espoossa Suur-Espoonlahden alueella.
Varhaishistoria.
Övergård Soukassa, joka on antanut Yläkartanontielle nimen
Soukka on Espoon vanhinta aluetta. Vanhimmat löydetyt merkit asutuksesta Soukassa ovat varhaiselta rautakaudelta. Vanhan Soukan kylän alueelta on löytynyt pronssikauden hautaröykkiöitä.
Asiakirjalähteissä Soukka mainitaan ensimmäisen kerran 1540 – kirjoitusmuotona "Soijckoby". Aikojen saatossa kylän nimeksi
vakiintui kuitenkin ruotsinkielinen Sökö. Maanmittaushallitus (nyk. Maanmittauslaitos) vahvisti suomenkieliseksi nimeksi Soukka vuonna 1965.
1590-luvulla Soukan kylä muodostui yhdestä itsenäisestä tilasta ja sen alustalaisten rakennuksista. Kasvuvauhti oli verkkainen ja 1865 kylässä oli kaksi itsenäistä tilaa, joilla asui henkikirjojen mukaan 49 henkeä. Vuosisadan loppuun mennessä oli Soukan väkiluku kasvanut 103:een. 1700-luvun jälkipuoliskolla oli Helsingin edustalle ryhdytty rakentamaan Viaporin linnoitusta. Linnoitusta varten tiilten kysyntä kasvoi ja myös Soukan mailla ryhdyttiin valmistamaan tiiliä. Teollistuminen käynnistyi kunnolla vasta 1800-luvun lopulla, jolloin Espoonlahden pohjukkaan syntyi ensimmäinen teollisuusalue. Lähikylien tiilitehtaat ym. lisäsivät työvoiman kysyntää. Tämä puolestaan sai myös Soukan väkiluvun kasvamaan kun osa seudulle saapuvasta työvoimasta asettui Soukkaan asumaan.
1870-luvulla Soukanniemelle kasvoi tiivis puuseppien yhteisö, jonka toiminta jatkui 1930-luvun alkuun asti. Ensimmäisenä heistä oli Anders Viktor Lindström, menestyneimpänä Soukanniemen edustalla olevan Staffanin saaren eteläpuolen ostanut Johan Syrjänen. – Talvisin valmiit huonekalut kuljetettiin Helsinkiin reellä jäitä pitkin, kesäisin höyrylaivalla.
Lähiön synty.
1960-luvun lopulla kartanot myivät peltoalueen eteläpuoliset metsät rakennusliikkeille. Solmittiin aluerakennussopimus, jonka mukaisesti kaupunki rakensi kunnallistekniikan ja aluerakentajat asunnot ja liikehuoneistot. Syntyneen lähiön eteläosaa kutsuttiin Ala-Soukaksi ja pohjoisosaa Ylä-Soukaksi. Ala-Soukan palveluihin kuuluivat urheilukenttä ja kaksikerroksinen liikerakennus, jossa toimivat kirjasto, työväenopisto ja Elanto. Ylä-Soukkaan nousi ensin Yläkartanontien pohjoispuolelle pienempi liikerakennus, jossa oli HOKin ruokakauppa, kioski, pesula ja seurakuntasali. Yläkartanontien eteläpuolelle nousseeseen isompaan ostoskeskukseen tuli sitten enemmän palveluita, muun muassa kangaskauppa, kirjakauppa ja kolme pankkikonttoria sekä kaksi ruokakauppaa.
Kansakoulu valmistui 1971 jokseenkin keskelle Soukkaa. Ensimmäisinä vuosina rinnakkaisluokkia oli jopa H-kirjaimeen asti. Koulua laajennettiin parakkikoululla. Koulun itäpuolelle tehtiin urheilukenttä ja länsipuolelle pururata. Siitä länteen jatkui Puropuiston virkistysalue.
Oppikouluun soukkalaislapset kulkivat Vapaaniemen yhteiskouluun (nyt, Kaitaan lukio) asti, kunnes lähiön pohjoispuolelle nousi Espoonlahden yhteiskoulun uusi rakennus, johon muutti Töölön Yhteiskoulu Helsingistä.
Veikko Martikaisen suunnittelema kappeli valmistui kansakoulun viereen vuonna 1978.


Madagaskar.
Madagaskar (viralliselta nimeltään Madagaskarin tasavalta, malagassiksi "Repoblikan'i Madagasikara") on saarivaltio Intian valtameressä noin 640 km päässä Afrikan itärannikosta. Välimatkan lisäksi sitä erottaa Afrikan mantereesta 165 miljoonaa vuotta evoluutiota, ja siksi saaren eläimistöstä on kehittynyt ainutlaatuinen. Myös saarella puhuttu malagassin kieli poikkeaa afrikkalaisista kielistä, sillä se kuuluu austronesialaiseen kielikuntaan ja on tämän sisällä eräs malaijilais-polynesialaisista kielistä.
Varhainen historia.
Madagaskarin asuttamisesta on esitetty useita erilaisia hypoteeseja. Eräiden tutkijoiden mukaan ensimmäiset asukkaat saapuivat nykyisen Indonesian alueelta, toisten mielestä Afrikasta. Madagaskarilaisten historioitsijoiden mukaan saaren asuttaminen tapahtui kahdessa vaiheessa. Ensimmäisinä saapuivat 500–300-luvuilla eaa. austronesialaiset, jotka olivat sitä ennen siirtyneet Kaakkois-Aasian saarille nykyisten Vietnamin ja Kiinan rannikolta. Malaijinsukuista kieltä puhunut toinen aalto muutti saarelle ajanlaskumme ensimmäisten vuosisatojen aikana. Asutus levisi itärannikolta ensin ylätasangolle ja sieltä edelleen saaren muihin osiin. Arabialaiset kauppiaat ja swahilit saapuivat Madagaskarin koillisrannikolle Afrikan itäosasta 600-luvun tienoilla. Arabien vaikutuksesta rannikolle syntyi islamilaistuneita etnisiä ryhmiä. Lähes kaikki myöhemmät muuttajat ovat sulautuneet aasialaisperäisiin malagasseihin. Ulkoisen ja sisäisen muuttoliikkeen sekä maantieteellisten olosuhteiden vaikutuksesta muodostui 18 malagassiryhmää, jotka poikkeavat toisistaan lähinnä elinkeinojensa perusteella. Kumpuilevalla länsitasangolla asuvat sakalavat harjoittavat karjanhoitoa, ylätasangon merinat ja heidän eteläpuolellaan asuvat betsileot riisinviljelyä, itärannikon betsimisarakat trooppista maanviljelyä, lounaisrannikon vezot kalastusta ja niin edelleen.
1500–1600-luvuilla saarelle syntyi etnisten ryhmien muodostamia valtioita. Länsirannikolla sakalavojen Menabe rikastui orjakaupalla, mutta hajosi 1700-luvulla sisäisiin ristiriitoihin, kunnes vuosisadan loppupuolella se yhdistyi uudelleen. Pohjoisen sakalavavaltion Boinan perustaja Andriamandisoarivo (hallitsi vuosina 1685–1710) alisti valtaansa saaren koko pohjoisosan. Boinan tärkeimmästä satamasta Mahajangasta tuli länsirannikon suurin kauppapaikka ja orjakaupan keskus. Vuosina 1780–1808 hallinnut Ravahiny yhdisti Boinan veristen sisällissotien jälkeen.
Valtioista merkittävin oli merinojen muodostama Imerina. Sen hallitsija Andrianjaka (hallitsi noin 1610–1630) laajensi sen aluetta ja perusti Antananarivon. Imerinasta kehittyi feodaalivaltio, jossa harjoitettiin keinokasteluun perustuvaa maanviljelyä ja raudantuotantoa. Valtio kävi kauppaa naapureidensa ja rannikon kauppiaiden kanssa. Vuonna 1710 kuolleen Andriamasinavalonan jälkeen Imerina kärsi sisäisestä hajanaisuudesta ja naapurikansojen hyökkäyksistä. Suku- ja heimoyhteisöt säilyivät useilla etnisillä ryhmillä siirtomaa-aikaan saakka.
Eurooppalaisista Madagaskarin löysi ensimmäisenä portugalilainen Diogo Dias vuonna 1500. Ranskalaiset perustivat vuonna 1642 Sainte-Marien siirtokunnan (nykyinen Nosy Boraha) ja vuonna 1643 Fort Dauphinin kauppa-aseman (nykyinen Taolagnaro), jotka paikallinen väestö hävitti vuonna 1674. Myös englantilaiset ja hollantilaiset tekivät 1600–1700-luvuilla epäonnistuneita valloitusyrityksiä. Samaan aikaan itärannikon lahdista tuli eurooppalaisten merirosvojen turvapaikkoja. Eurooppalaisten ja paikallisten naisten avioliittojen tuloksena syntyi huomattava mulattiryhmä. Ranskalaiset valtasivat Sainte-Marien saaren vuonna 1750 ja perustivat vuonna 1774 linnakkeita Antongilinlahdelle.
Madagaskarin kuningaskunta.
Eurooppalaisten muodostama uhka vauhditti Madagaskarin valtiollista yhdistymistä. Vuosina 1787–1810 hallinnut Andrianampoinimerina alisti valtaansa koko Imerinan alueen. Hänen poikansa Radama I (hallitsi vuosina 1810–1828) valloitti suurimman osan saarta ja julistautui vuonna 1818 Madagaskarin kuninkaaksi. Hän solmi kauppasopimuksen Britannian kanssa ja kutsui pääkaupunkiinsa englantilaisia lähetyssaarnaajia. 1800-luvun alussa lähetyssaarnaajat loivat latinalaiseen kirjaimistoon perustuvan malagassin kirjakielen. Vuosina 1828–1861 hallinnut Ranavalona I karkotti englantilaiset ja kävi sotaa ranskalaisia vastaan. Kristinuskon harjoittaminen kiellettiin vuonna 1835. Britannia ja Ranska julistivat Madagaskarin kauppasaartoon ja pommittivat vuonna 1845 Toamasinan satamaa. Vuosina 1861–1863 hallinnut Radama II lakkautti vakinaisen armeijan ja antoi eurooppalaisille huomattavia etuoikeuksia. Hänet tapettiin vuonna 1863 puhjenneessa kapinassa.
Pääministeri Rainilaiarivonyn johtama hallitus kehitti maan hallintoa ja loi talonpojista uuden etuoikeutetun palvelussäädyn. Orjuutta rajoitettiin ja ulkomaankauppaa kehitettiin. Maahan perustettiin sokeritehtaita sekä vanilja- ja kahviviljelmiä. Antananarivo, Fianarantsoa, Toamasina ja Mahajanga muodostuivat käsityöammattien ja kaupan keskuksiksi. Ranskan uhkaa heikentääkseen Rainilaiarivony solmi vuonna 1865 kauppasopimuksen Britannian ja vuonna 1867 Yhdysvaltojen kanssa. Anglikaanisuus julistettiin valtionuskonnoksi vuonna 1869. Ranska solmi Madagaskarin kanssa rauhan- ja kauppasopimuksen vuonna 1868.
Ranskan siirtomaavallan laajentuminen keskeytti Madagaskarin itsenäisen kehityksen. Ranska aloitti vuonna 1883 sodan, mutta kärsi syyskuussa 1885 tappion Toamasinan luona. Vihollisen sotilaallinen ylivoima pakotti kuitenkin Madagaskarin luovuttamaan Ranskalle maan ulkomaansuhteiden hoidon, maksamaan sotakorvauksia ja antamaan sille Diego Suarezin tukikohdan (nykyinen Antsiranana). Vuonna 1890 solmitussa sopimuksessa Ranska tunnusti Britannian vaatimukset Sansibaria kohtaan ja Britannia luopui samalla oikeuksistaan Madagaskariin. Ranska aloitti joulukuussa 1894 maata vastaan uuden sodan, valtasi sen tärkeimmät satamat ja syyskuussa 1895 pääkaupungin Antananarivon. Kuningatar Ranavalona III allekirjoitti sopimuksen, jonka mukaan Madagaskarista tuli Ranskan protektoraatti. Kesäkuussa 1896 Ranskan parlamentti julisti Madagaskarin ja sen lähisaaret Ranskan siirtomaaksi.
Vuosina 1895–1897 Madagaskarin ylätasangon valtasi kapinaliike, jonka ranskalainen kenraali Joseph Gallieni kukisti verisesti. Sakalavat kävivät sissisotaa ranskalaisia vastaan vuosina 1897–1900. Maan etelä- ja kaakkoisosan etniset ryhmät kapinoivat vuosina 1904–1905. Sivistyneistö perusti vuonna 1912 Antananarivossa salaisen vapautusjärjestön. Aseellinen vastarinta kukistettiin vuoteen 1915 mennessä.
Siirtomaavallan aika.
Vuodesta 1897 lähtien Madagaskaria hallitsi ranskalainen kenraalikuvernööri, jolla oli lähes rajaton valta. Aluehallinnon johtoon asetettiin ranskalaiset virkamiehet. Siirtomaaisännät pyrkivät tukeutumaan vähälukuiseen koulutettuun merinaeliittiin, jolle myönnettiin Ranskan kansalaisuus ja taloudellisia erioikeuksia. Talonpojat pakotettiin viljelemään vientikasveja heiltä vallatuilla plantaaseilla. Markkinatalouden kehitys synnytti paikallisen porvariston ja työväenluokan.
Kansallinen vapautusliike syntyi 1920-luvulla Jean Ralaimongon ja Joseph Ravoahangy-Andrianavalonan johdolla. Kesäkuussa 1925 Toamasinassa järjestettiin maan ensimmäinen työläisten lakko. Seuraavana vuonna talonpojat liikehtivät viljelysmaan takavarikointeja ja pakkotöitä vastaan. Toukokuussa 1929 Antananarivossa pidetty mielenosoitus vaati maalle itsenäisyyttä. Vuonna 1936 perustettiin maan ensimmäiset ammattiliitot, jotka kiellettiin vuonna 1940.
Ranskan antauduttua kesäkuussa 1940 natsi-Saksa harkitsi jättimäisen juutalaisgheton perustamista Madagaskarin saarelle. Suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin muun muassa kuljetusteknisten ongelmien takia. Natsi-Saksa ei ollut ainoa tai ensimmäinen, joka oli harkinnut vastaavanlaista suunnitelmaa. Paul de Lagarde oli jo vuonna 1885 ehdottanut Itä-Euroopan juutalaisia siirrettäväksi Madagaskarille. Vuosina 1926 ja 1927 myös Puola ja Japani harkitsivat liikaväestön purkamista saarelle.
Vuonna 1946 Madagaskarista tuli Ranskan merentakainen alue. Joseph Raseta ja Joseph Ravoahangy-Andrianavalona perustivat samana vuonna Pariisissa maan ensimmäisen poliittisen puolueen, Madagaskarin jälleensyntymisen demokraattisen liikkeen, joka pyrki itsenäisyyteen rauhanomaisin keinoin. Siirtomaaisäntien provosoimat levottomuudet johtivat puolueen kieltämiseen. Ranskalaisten harjoittama terrori herätti vuosina 1947–1948 aseellisen kapinan, jonka tukahduttamisessa sai surmansa yli 90 000 ihmistä. Maahan julistettiin poikkeustila, joka oli voimassa vuoteen 1956 saakka.
Vuonna 1956 perustettiin vallankumouksellinen Madagaskarin kansanliitto ja ranskalaisten tukema Sosiaalidemokraattinen puolue. Itsenäistymisvaatimuksia tehostettiin marraskuussa 1957 maan suurimmissa kaupungeissa järjestetyllä lakolla. Lokakuussa 1958 Madagaskar julistettiin Ranskan yhteisöön kuuluvaksi autonomiseksi tasavallaksi. Sen presidentiksi ja pääministeriksi tuli sosiaalidemokraattien johtaja Philibert Tsiranana. Vuonna 1958 perustettu Richard Andriamanjaton ja Giselle Rabesahalan johtama Madagaskarin itsenäisyyden kongressipuolue AKFM vaati maalle täyttä itsenäisyyttä, eroa Ranskan yhteisöstä sekä ulkomaisten sotilastukikohtien lakkauttamista.
Itsenäisyyden aika.
Madagaskar julistettiin itsenäiseksi tasavallaksi ("République Malagache") 26. kesäkuuta 1960. Ensimmäisissä parlamenttivaaleissa sosiaalidemokraatit saivat 76 paikkaa ja AKFM 3. Philibert Tsirananan johtama hallitus tukeutui politiikassaan Ranskaan, ulkomaiseen pääomaan ja paikallisiin yrittäjiin. Oppositiopuolue AKFM julisti ideologiakseen sosialismin.
1970-luvun alussa maassa syntyi vakavia taloudellisia ja poliittisia levottomuuksia. Vuonna 1971 Toliaran maakunnan talonpoikaiskapinan tukahduttamisessa sai surmansa satoja ihmisiä. Opiskelijat järjestivät lakkoja ja mielenosoituksia, joiden väkivaltainen hajottaminen toukokuussa 1972 johti yleislakkoon ja aseellisiin yhteenottoihin poliisin kanssa. Philibert Tsiranana luovutti 18. toukokuuta 1972 vallan Gabriel Ramanantsoan johtamalle sotilashallitukselle, joka erosi Ranskan yhteisöstä, karkotti ranskalaiset joukot, rajoitti ulkomaalaisten yritysten toimintaa ja laajensi valtion roolia talouselämässä.
Alkuvuodesta 1975 syttyneen vastavallankumouksellisen kapinan kukistamisen jälkeen sotilaat luopuivat vallasta. Kesäkuussa perustettiin Didier Ratsirakan johtama vallankumousneuvosto, joka julisti tavoitteekseen sosialismin rakentamisen. Joulukuussa 1975 järjestetyssä kansanäänestyksessä hyväksyttiin uusi perustuslaki ja Ratsirakan valinta maan presidentiksi. Maan viralliseksi nimeksi tuli ”Madagaskarin demokraattinen tasavalta” ("Repoblika Demokratika Malagasy"). Uusi hallitus kansallisti pankit ja suuryritykset, ryhtyi toteuttamaan maareformia ja pyrki parantamaan työläisten ja toimihenkilöiden taloudellista asemaa. Vuonna 1976 sosialismia kannattavat puolueet liittyivät Vallankumouksen puolustamisen kansalliseen rintamaan, jonka ulkopuolisten järjestöjen toiminta kiellettiin.
Vuonna 1986 presidentti Ratsiraka vaihtoi linjaansa ja alkoi edistää markkinataloutta. Vuonna 1992 kansanäänestyksellä hyväksyttiin uusi perustuslaki, joka päätti 17-vuotisen yksipuoluevallan. Presidentiksi valittu Albert Zafy luopui kuitenkin vallasta kolme vuotta myöhemmin, ja Ratsiraka valittiin uudelleen presidentiksi. Uuden perustuslain mukainen senaatti aloitti toimintansa vasta vuonna 2001.
Joulukuun 2001 presidentinvaaleissa molemmat pääehdokkaat, hallitseva presidentti Didier Ratsiraka ja opposition ehdokas Marc Ravalomanana julistautuivat tahoillaan voittajiksi. Pattitilanne jatkui heinäkuuhun 2002, jolloin Ratsiraka lähti maanpakoon Ranskaan. Ravalomananan puolue voitti myös enemmistön vuoden 2002 joulukuun parlamenttivaaleissa.
Ravalomanana valittiin toiselle kaudelle 2006. Seuraavana vuonna perustuslakia muutettiin jälleen kansanäänestyksellä. Parlamentti hajotettiin, ja Ravalomananan puolue voitti jälleen enemmistön.
Vuoden 2009 alussa oppositio protestoi presidentin mediakontrollia vastaan. Asevoimat tukivat oppositiota, ja maaliskuussa 2009 vaaleilla valittu presidentti Marc Ravalomanana luovutti vallan sotilaille ja lähti maanpakoon Etelä-Afrikkaan. Sotavoimat puolestaan nimittivät uudeksi väliaikaiseksi presidentiksi oppositiojohtaja Rajoelinan. Eteläisen Afrikan yhteistyöjärjestö SADC ja Afrikan unioni reagoivat tähän erottamalla Madagaskarin jäsenyydestään.
Politiikka.
Madagaskar on tasavalta. Vuodesta 2009 alkaen maan presidentti on Andry Rajoelina ja pääministeri Albert Camille Vital. Presidentti valitaan viisivuotiskaudeksi kerrallaan yleisillä vaaleilla. Nykyinen presidentti on kuitenkin noussut valtaan armeijan tuella.
Kaksikamarinen parlamentti muodostuu 100 jäsenen senaatista ja 127 jäsenen kansalliskokouksesta.
Aluejako.
Madagaskar jakautui aiemmin kuuteen provinssiin, mutta vuoden 2007 kansanäänestyksessä provinssijaosta luovuttiin. Niiden sijaan maa on jaettu 22 hallintoalueeseen. Vallan hajauttaminen on osa Madagaskarin kehityspolitiikkaa, mutta muutokset ovat edelleen käynnissä.
Maantiede, ilmasto ja luonto.
Madagaskarin pinta-ala on 587 041 km². Se on maailman neljänneksi suurin saari. Canal des Pangalanes on kanaalien yhdistämien luonnollisten sekä tekojärvien ketju, joka jatkuu maan itäisen rannikon suuntaisesti noin 600 kilometriä (noin kaksi kolmasosaa saaren pituudesta). Madagaskarin korkein vuori on Maromokotro (2 876 m).
Koko Madagaskarilla vallitsee trooppinen ilmasto, mutta korkeusvaihtelut luovat alueellisia eroja. Ylänköalueilla 900 metrin yläpuolella helle on harvoin tukahduttavaa, mutta rannikoiden alavilla mailla sää voi olla tukalan kuumaa ja kosteaa varsinkin sadekaudella. Pasaatituuli tuo itärannikolle sateita ympäri vuoden; esimerkiksi Tamatavessa sataa 3 500 mm vuodessa ja sadepäivien lukumäärä on 140. Saaren lounaisosassa sadetta saadaan vain 400–800 mm vuodessa, suurin osa siitä tulee joulukuun ja marraskuun välisenä aikana. Muutamia kertoja vuodessa trooppinen hirmumyrsky, joita kulkee Intian valtamerellä saaren pohjoispuolella, ulottaa kaatosateet ja kovat tuulet myös Madagaskarille.
Luonto on saaren eristäytyneisyyden vuoksi ainutlaatuinen. Madagaskarin itärannikko on pääosin rehevää kuivahkoa monsuunimetsän tapaista metsämaata, ja varsinaisia trooppisia kosteita sademetsiä on saarella vain sen koillisosassa pienellä alueella. Suurin osa Madagaskarin eläin- ja kasvilajeista elää näissä sademetsissä. Saaren kuivempi länsipuoli on pääosin savannia ja trooppista piikkipensastoa.
Yli 80 % Madagaskarin kukkalajeista, 90 % puista, 40 % linnuista, 95 % matelijoista ja 99 % kädellisistä on endeemisiä eli sellaisia, joita ei tavata missään muualla. Madagaskarin merkilliseen eläimistöön ovat ennen ihmisen saapumista kuuluneet jättiläismäiset norsulinnut, gorillan kokoiset "Archaeoindris"- ja "Megaladapis"-jättiläismakit ja pienikokoiset madagaskarinvirtahevot, jotka sittemmin metsästettiin sukupuuttoon. Kuitenkin vielä nykyäänkin saarella elää suurin osa kaikista maailman kameleonteista, puoliapinoita syövä petoeläin fossa, jättiläismaakilpikonnia, monia puumangustilajeja, erikoisia puoliapinoita, esimerkiksi indri ja ai-ai, erilaisia hyönteisiä ja lukuisia eri lintulajeja.
Madagaskarin ainutlaatuista luontoa uhkaavat monet seikat, joista vakavimpiin kuuluu metsien hävitys. Metsää raivataan pieninä laikkuina mutta yhteisvaikutus on suuri. Hakkuiden tarkoituksena on polttopuiden ja puuhiilen hankkiminen sekä kaskiviljely. Heinäkuussa 2010 Unesco lisäsi Madagaskarin sademetsät uhanalaisten maailmanperintökohteiden luetteloon.
Liikenne.
Madagaskarilla on kaikkiaan 84 lentopaikkaa, mutta vain yhden kiitotie on yli kolme kilometriä pitkä. Ivaton kansainvälistä lentoasemaa ollaan laajentamassa, tavoitteena on että asema palvelisi 2 500 matkustajaa. Kiitotietä jatketaan vuoden 2011 loppuun mennessä 500 metrillä niin että Airbus A380 pystyy laskeutumaan sille.
Rautateitä on 854 km ja päällystettyjä maanteitä 7 617 km. Tärkeimmät satamat ovat Antsiranana, Mahajanga, Toamasina ja Toliara.
Talous.
Vuoden 2009 bruttokansantuotteesta maanviljely tuotti 26 %, teollisuus ja rakentaminen 16,6 %, ja palvelu ja muut 57 %. Maatalous, kalastus ja metsätalous työllistävät yhdessä 80 % väestöstä. Maatalouden tuotteita ovat kahvi, vanilja, sokeriruoko, mausteneilikka, kaakao, riisi, kassava, pavut, banaanit ja maapähkinät.
Vuonna 2009 tärkeimmät vientituotteet olivat kahvi, vanilja, nilviäiset, sokeri, puuvillakangas, kromiitti ja öljytuotteet. Viennin yhteisarvo oli 1,045 miljardia Yhdysvaltojen dollaria. Suurimmat viennin kohdemaat olivat Ranska 28,9 %, Yhdysvallat 20,49 %, Saksa 5,89 % ja Kiina 4,36 %. Tuonti keskittyi Kiinaan, Thaimaahan, Bahrainiin, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin. Sen kohteena olivat kulutustavarat, öljy ja elintarvikkeet.
Talousuudistukset aloitettiin 1980-luvulla laajalla yksityistämisohjelmalla. 1990-loppupuolella talouskasvu oli vakaata, mutta korruptio oli räikeää ja köyhyys vaivasi varsinkin maaseudun asukkaita. Vuoden 2002 poliittisen kriisin jälkeen aloitettiin vakauttamisohjelma ja muut maat lupasivat Madagaskarille talousapua. Vuoden 2009 kriisi on jälleen vaikuttanut negatiivisesti myös liiketoimintaan.
Joulukuussa 2010 YK:n alainen Maailman elintarvikeohjelma WFP raportoi Madagaskaria uhkaavasta nälänhädästä. Sateiden puute pilasi maanviljelijöiden satoja.
Väestöjakauma.
Madagaskarilla on kaksi virallista kieltä: ranska ja malagassi. Väestön etninen tausta on kirjava: esi-isissä on malaji-indonesialaisia, arabeita, afrikkalaisia, intialaisia ja ranskalaisia. Madagaskarilaisista 52 % harjoittaa luonnonuskontoja, kristittyjä on 41 % ja muslimeita 7 %. Saaren väestö on geneettisesti ainutlaatuinen. Asukkaat polveutuvat noin puoliksi Borneosta ja puoliksi Itä-Afrikasta tulleista siirtolaisista.
Madagaskarin väestö on perinteisesti jaettu 20 etniseen ryhmään, mutta tämä jako ei ole välttämättä tarkka. Etnisen ryhmän merkitys yhteisössä on vähenemään päin. Suurempi ero kuin eri etnisten ryhmien välillä vallitsee rannikon asukkaiden ("côtiers") ja sisämaan ylänköjen väestön välillä. Tämäkään jako ei ole täysin tarkka, sillä esimerkiksi monet "rannikoiden asukkaat" eivät itseasiassa asu lähelläkään rannikkoa. Tarkemmin jako voidaankin määritellä sisämaassa sijainneen Imerinan valtakunnan rajojen mukaan.
Madagaskarin ulkopuolelta tulleet vähemmistöt muodostavat noin 1,7 % väestöstä. Ranskan siirtomaakauden seurauksena maahan tuli monia virkamiehiä ja sotilashenkilöitä, joista osa on jäänyt maahan. Lisäksi maassa on ranskalaisia liikemiehiä ja plantaasinomistajia. 1990-luvun alussa Madagaskarissa työskenteli arviolta 18 000 Ranskan kansalaista. Komorilaiset muodostivat historiallisesti merkittävän maan ulkopuolelta tulleen vähemmistön. Heidän lukumääränsä putosi kuitenkin nykyiseen 25 000:een Mahajangan vuoden 1976 rotumellakoiden jälkeen, jolloin 1 400 komorolaista kuoli ja 20 000 lähti maasta. Intian ja Pakistanin alueelta tulleiden jälkeläisiä on maassa noin 17 000 ja he ovat keskittyneet maan länsirannikolle. Kiinalaisia on noin 9 000 ja he ovat keskittyneet maan itärannikolle ja pääkaupunki Antananarivoon.
Madagaskarin väestöstä noin 68,9 % osaa lukea, miehistä 75,5 % ja naisista 62,5 % (2003 arvio).
Kulttuuri.
Vaikka Madagaskar sijaitsee Afrikan manteren läheisyydessä, muun Afrikan vaikutus madagaskarilaiseen kulttuuriin on ollut vähäinen. Saarella puhuttava kieli, malagassi, kuuluu austronesialaiseen kielikuntaan ja on läheistä sukua useille Kaakkois-Aasiassa puhutuille kielille. Sen läheisin sukukieli on Etelä-Borneossa puhuttu ma'anyanin kieli. Malagassin kielessä on yli 20 murretta, jotka ovat saaneet vaikutteita bantukielistä, swahilista, englannista, arabiasta ja ranskasta.
Madagaskarilaisten perusravintoa on riisi. Sen lisukkeena syödään jotain proteiinipitoista kuten kalaa tai lihaa, ja lisäksi usein keitettyjä vihanneksia. Pääruoka voidaan paistaa, grillata tai keittää joko vedessä tai kookosmaidossa.
Suuria madagaskarilaisia perhejuhlia ovat häät ja poikien ympärileikkaustapahtuma. Maan itäosassa on tapana järjestää seitsemän vuoden välein yleinen poikien ympärileikkaus. Kuolleiden esi-isien kunnioittaminen on tärkeä myös kristinuskoa harjoittaville madagaskarilaisille, ja hautajaiset ovat suuri rituaali. Vainajia ei yleensä haudata yleisille hautausmaille, vaan kullakin perheellä on oma hautakammionsa. Eräillä alueilla on tapana kaivaa edesmenneiden omaisten luut esille ja kääriä ne kallisarvoisiin käärinliinoihin.
Madagaskarilaiset kirjailijat ovat kirjoittaneet sekä ranskaksi että malagassiksi. Ranskankielisiä runoja julkaistiin antologiassa jo siirtomaakaudella vuonna 1948. Ulkomailla asuvat madagaskarilaissyntyiset kirjailijat ovat saneet tuotantoaan julkaistua ranskassa, mutta monien kotimaassaan pysyneiden tekstit leviävät vain julkaisemattomina käsikirjotuksen kopioina.
Media.
Valtiolla on valtakunnalliset televisio- ja radioyhtiöt, mutta kaupallisia paikallisrdioita on paljon. Myös kaupallisia televisioyhtiöitä on kolme. Viestintäyhtiö MBS (Malagasy Broadcasting System) ylläpitää radio- ja televisioasemia, ja sen omistaa syrjäytetty presidentti Ravalomanana. Päivittäin ilmestyy neljä sanomalehteä.
Koulutus.
Koulunkäynti on periaatteessa pakollista 6–14 vuoden iässä. Maaseudulla tästä lipsutaan, kun lasten halutaan osallistuvan perheen elättämiseen. Kulttuuriin kuuluu, että perimätiedon oppimista ja vanhempien kunnioittamista pidetään usein vähintään yhtä tärkeänä kuin koulusivistystä.
Koulujärjestelmän uudistukset nostivat maan lukutaitoprosentin vuoden 1966 tasolta 38 prosentista vuoden 1991 80 prosenttiin. Vuonna 2003 arvioitiin, että 68,9 % aikuisista oli lukutaitoisia.
Maan vanhin yliopisto on vuonna 1955 perustettu Antananarivon yliopisto. Sen nimi oli välillä Madagaskarin yliopisto, mutta kun muissa kaupungeissa toimineet tytäryliopistot itsenäistyivät vuonna 1988, yliopisto otti vanhan nimensä takaisin. Siinä on kuusi tiedekuntaa: taloustieteellinen, humanistinen, lääketieteellinen, luonnontieteellinen tiedekunta, kasvatustieteen normaalikoulu, maatalouskorkeakoulu ja teknillinen korkeakoulu. Vuodesta 1988 alkaen Toamasinassa, Antsirananassa, Mahajangassa, Toliarassa ja Fianarantsoassa on ollut yliopistot.
Urheilu.
Madagaskar on osallistunut kesäolympialaisiin vuodesta 1964 alkaen, mutta jätti vuosien 1976 ja 1988 kisat väliin. Vuoden 2006 talvikisoissa madagaskarilainen Mathieu Razanakolona osallistui alppihiihtoon. Madagaskarin olympiajoukkue ei ole saanut mitaleita.
Madagaskarin jalkapallomaajoukkue ei ole menestynyt kansainvälisissä turnauksissa. FIFAn rankingissa joulukuussa 2010 se on sijalla 155. Maassa toimii 220 jalkapallojoukkuetta ja niissä yli 30 000 rekisteröitynyttä pelaajaa.


Titanic (vuoden 1997 elokuva).
"Titanic" on James Cameronin ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama romanttinen draamaelokuva vuodelta 1997. Elokuva kertoo osittain fiktiivisen tarinan matkustajahöyrylaiva "RMS Titanicin" uppoamisesta. Elokuvassa näyttelevät Leonardo DiCaprio ja Kate Winslet eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia matkustajia, jotka rakastuvat toisiinsa laivan huono-onnisella neitsytmatkalla.
Cameronin kiinnostus elokuvaan lähti liikkeelle hänen kiinnostuksestaan haaksirikkoja kohtaan: hän halusi välittää tragedian tunnepuolisen sanoman ja hänen mielestään rakkaustarina ja ihmishenkien menetys olisivat yksi keskeisimpiä asioita tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Elokuvan tuotanto käynnistyi vuonna 1995, kun Cameron tallensi kuvamateriaalia "Titanic"in todellisesta hylystä. Elokuvan nykyaikaan sijoittuvat kohtaukset kuvattiin "Akademik Mstislav Keldysh" -aluksella. Titanic jälleenrakennettiin Rosarito Beachille Meksikoon ja sen uppoamiseen käytettiin myös pienoismalleja sekä tietokoneella luotuja kuvia. Elokuvaa rahoittivat osittain Paramount Pictures ja 20th Century Fox; tuohon aikaan elokuva olikin kallein koskaan tehty elokuva. Budjetti oli arviolta noin 200 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria.
Elokuvan ilmestyessä 19. joulukuuta 1997 se sai sekä hyviä arvosteluja kriitikoilta että taloudellista menestystä. Elokuva oli myös ehdolla ennätykselliseen neljääntoista Oscar-palkintoon, joista se voitti yksitoista, mukaan lukien parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon. "Titanic" oli ensimmäinen yli 2 miljardin lipputulot kerännyt elokuva ja pysyi maailman taloudellisesti menestyneimpänä elokuvana kaksitoista vuotta, kunnes myös Cameronin ohjaama "Avatar" rikkoi edellisen ennätyksen vuonna 2010. Suomessa elokuva ylitti miljoonan katsojan rajan ensimmäistä kertaa sitten "Tuntemattoman sotilaan" ja "Titanic" onkin yhä Suomessa kaikkien aikojen katsotuin ulkomainen elokuva. Elokuvan 3D-versio julkaistiin 4. huhtikuuta 2012, kun oli kulunut 100 vuotta laivan uppoamisesta.
Tarina.
Vuonna 1996 yhdysvaltalainen tutkija Brock Lovett tiimeineen tutkii "RMS Titanic"in hylkyä etsien ”Valtameren sydän” -nimellä tunnettua kadonnutta timanttikaulakorua. Tiimi nostaa hylystä Caledon "Cal" Hockleyn kassakaapin, uskoen kaulakorun olevan sen sisällä. Kassakaapista kuitenkin löytyy vain piirros alastomasta naisesta, joka kantaa kaulassaan timanttikorua. Piirros on päivätty Titanicin uppoamisyölle 14. huhtikuuta 1912. Iäkäs Rose Dawson Calvert kuulee piirroksesta, ottaa yhteyttä Lovettiin ja kertoo olevansa kuvan nainen. Rose ja hänen lapsenlapsensa Lizzy Calvert matkustavat Lovettin tutkimusalukselle. Kysyttäessä kaulakorusta Rose kertoo muistojaan Titanicilta ja paljastaa olevansa Rose DeWitt Bukater -niminen matkustaja, jonka uskottiin kuolleen Titanicin upotessa.
Vuonna 1912 17-vuotias ensimmäisen luokan matkustaja, Rose astuu laivaan Englannin Southamptonissa rikkaan kihlattunsa Calin ja äitinsä Ruth DeWitt Bukaterin kanssa. Ruth korostaa Roselle tämän kihlauksen tärkeyttä, sillä vain avioliitto Calin kanssa ratkaisee DeWitt Bukaterien salatut talousongelmat. Rose ei haluaisi naida Calia ja harkitsee itsemurhaa hyppäämällä laivan perästä. Ollessaan aikeissa hypätä, kolmannen luokan matkustaja tyhjäntoimittaja ja taiteilija Jack Dawson estää häntä. Kun Rose löydetään aluksen perästä Jackin kanssa, Rose valehtelee Calille kurkistaneensa reunan yli ”nähdäkseen potkurit” ja meinanneensa tipahtaa vahingossa yli laidan, jolloin Jack pelasti hänet. Kiitollisuudenosoitukseksi ja Rosen vaatimuksesta Cal kutsuu Jackin illallistamaan heidän kanssaan ensimmäiseen luokkaan seuraavana iltana. Jackin ja Rosen välille muodostuu viekoitteleva ystävyys, vaikka Cal ja Ruth ovatkin varuillaan nuoresta kolmannen luokan miehestä. Illallisen jälkeen Jack ja Rose viettävät iltaa yhdessä kolmannen luokan juhlissa.
Calin ja Ruthin kieltäessä Rosea enää tapaamasta Jackia, Rose pyytää Jackia jättämään hänet rauhaan, mutta tajuaa pian haluavansa mieluummin tämän kuin Calin. Jack ja Rose tapaavat laivan keulassa ja ihastelevat auringonlaskua, mikä osoittautuu Titanicin viimeiseksi hetkeksi auringonvalossa. Kannelta Jack ja Rose jatkavat matkaansa Rosen hyttiin jossa tämä pyytää Jackia piirtämään hänestä muotokuvan vain Calilta kihlajaislahjaksi saamansa ”Valtameren sydän” yllään. Myöhemmin kaksikko juoksee pakoon Calin henkivartijaa ja rakastelevat laivan ruumassa. Jatkaessaan pakomatkaansa laivan kannelle, jossa he todistavat aluksen törmäystä jäävuoreen ja sattuvat kuulemaan aluksen päällystön ja suunnittelijan hahmottelevan törmäyksen vakavuutta. Rose sanoo Jackille, että heidän täytyisi varoittaa hänen äitiään ja Calia.
Cal löytää kassakaapistaan Jackin piirroksen sekä ivallisen kirjeen Roselta kaulakkorunsa lisseeksi. Raivoissaan Cal pyytää henkivartijaansa sujauttamaan kaulakorun Jackin takin taskuun. Pian Jackia syytetäänkin kaulakorun varastamisesta, pidätetään ja kiinnitetään käsiraudoilla alemman kerroksen huoneen seinässä olevaan putkeen. Cal laittaa kaulakorun oman takkinsa taskuun. Rose kieltäytyy nousemasta äitinsä kanssa pelastusveneeseen, pakenee Calia ja etsii sekä vapauttaa Jackin. Alukselta aletaan ampua ilotulituksia, lähellä olevien laivojen huomion herättääkseen.
Kun Jack ja Rose pääsevät takaisin kannelle, Cal ja Jack suostuttelevat Rosea nousemaan pelastusveneeseen, Calin väittäessä järjestäneensä itselleen ja Jackille paikat toisessa pelastusveneessä. Kun Rose nousee veneeseen, Cal paljastaa Jackille järjestelyn olevan vain hänelle itselleen. Kun Rosen venettä lasketaan, hän ymmärtää ettei voi jättää Jackia ja hyppää takaisin "Titanic"ille. Raivostunut Cal ottaa pistoolin henkivartijaltaan ja alkaa jahdata paria tulvivaan ensimmäisen luokan ruokailusaliin. Panoksien loputtua pistoolista, Cal päivittelee henkivartijalleen, antaneensa Roselle takkinsa, jonka taskussa ”Valtameren sydän” on. Hän palaa laivan kannelle ja pääsee pelastusveneen kyytiin teeskenneltyään olevansa yksinäisen lapsen huoltaja.
Jack ja Rose palaavat kannelle. Kaikki pelastusveneet ovat lähteneet ja loput matkustajat ovat tippumassa kuolemaansa laivan perän noustessa vedestä. Alus katkeaa keskeltä, jonka jälkeen sen perä nousee 90 asteen kulmaan. "Titanic"in upotessa Jack ja Rose uppoavat sen mukana. Pintaan päästessään Jack auttaa Rosen seinälevyn päälle, joka kestää vain yhden henkilön painon. Roikkuen paneelin reunalla Jack vakuuttaa Roselle että tämän kuuluu kuolla vasta vanhana naisena lämpimässä sängyssä. Sillä välin upseeri Harold Lowe palaa pelastusveneensä kanssa etsimään mahdollisia eloonjääneitä. Rose pelastetaan, mutta Jack on jo paleltunut kuoliaaksi.
Rose ja muut eloonjäneet kuljetetaan matkustaja-alus "RMS Carpathialla" New Yorkiin, jossa Rose ilmoittaa nimekseen Rose Dawson. "Carpahtia"n kannella Rose piiloutuu Calilta tämän etsiessä kihlattuaan. Myöhemmin Rose saa selville Calin avioituneen toisen naisen kanssa ja perineen miljoonansa, mutta myöhemmin tehneen itsemurhan hävittyään omaisuutensa vuoden 1929 pörssiromahduksessa.
Kerrottuaan tarinansa Rose menee yöllä kenenkään näkemättä Lovettin laivan perään ja tiputtaa koko ajan hallussaan olleen ”Valtameren sydämen” mereen. Kun hän näennäisesti nukkuu vuoteessaan, kuvat hänen lipastollaan kertovat hänen eläneen vapaata elämää Jackin innoittamana. Viimeisessä kohtauksessa nuoret Rose ja Jack tapaavat uudestaan ja suutelevat "RMS Titanic"in aulan portaikossa, laivalla menehtyneet ympärillään.
Käsikirjoitus ja innoitus.
James Cameron oli kiinnostunut hylyistä, ja hän kuvaili RMS "Titanicia" ”hylkyjen Mount Everestiksi”. Hän oli jo melkein ohittanut sen elämänsä vaiheen, jossa hän voisi harkitsevansa merenalaista retkikuntaa. Hän kertoi kuitenkin poteneensa henkistä levottomuutta siitä, että hän oli siirtynyt kouluaikana tieteistä taiteisiin. Kun "Titanicin" hylyn otoksista tuotettiin IMAX-kuvamateriaalia, hän päätti hakea Hollywoodista rahoitusta tutkimusmatkalleen. Hän kertoo, että hän ei halunnut varsinaisesti tehdä elokuvaa, vaan sukeltaa hylkyyn.
Cameron kirjoitti "Titanic"-elokuvasta esittelyn ja tapasi 20th Century Foxin avainhenkilöitä. Hän kuvaili tarinaansa ”"Titanicin" Romeoksi ja Juliaksi”. Palaverissa oli jännittynyt tauko, ja Cameron sanoi, että elokuva tulee olemaan tuon ajan ajankuvaus, se tulee maksamaan 150 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria ja sille ei aiota tehdä jatko-osaa. He suhtautuivat epäilevästi tämän kolmen tunnin eeppisen elokuvan taloudelliseen menestykseen, jossa ei olisi suihkuhävittäjiä, ampumista tai takaa-ajokohtauksia. Vaikka studio oli epäileväinen, se näytti Cameronille vihreää valoa.
Ryhmä kuvasi aitoa hylkyä Atlantin valtameressä yksitoista kertaa vuonna 1995 ja vietti siellä enemmän aikaa kuin sen varsinaiset matkustajat. Pohjassa, jossa veden paine oli yli 40 000 kilopascalia, yksi pieni virhe aluksen ylärakenteissa olisi merkinnyt välitöntä kuolemaa kaikille aluksella. Sen lisäksi että he ottivat suuren riskin, vaikeat olosuhteet estivät Cameronia saamasta niin laadukasta kuvamateriaalia kuin hän olisi halunnut.
Laskeuduttuaan "Titanicin" aitoon hylkyyn Cameron ja työryhmä halusivat eläytyä sille tasolle todellisuutta. He näkivät, että kyseessä ei ollut vain tarina tai draamaa. Titanicin uppoaminen oli tapahtuma, jossa kuoli oikeita ihmisiä. Työskennellessään hylyssä kauan hän koki vahvan surun ja vääryydeen tunteen. Cameron kertoi, että ei ole luultavasti montaakaan elokuvantekijää, joka pääsee käymään "Titanicilla". Tämän vuoksi hän tunsi suurta vastuuta välittää tragedian tunnepuolisen sanoman.
Vedenalaisten kuvausten jälkeen Cameron alkoi kirjoittaa elokuvan käsikirjoitusta. Hän halusi kunnioittaa laivalla kuolleita ihmisiä, joten hän vietti puoli vuotta tutkien kaikki "Titanicilla" matkustaneet miehistön jäsenet ja matkustajat. Hän kertoo luoneensa äärimmäisen tarkan aikajanan laivan muutaman päivän matkasta ja uppoamisyöstä. Kirjoittaessaan käsikirjoitusta hän sai joitain historillisia asiantuntijoita arvioimaan sitä, ja hän muutti käsikirjoitusta arvioiden pohjalta. Hän kiinnitti erityistä huomiota yksityiskohtiin, jopa kohtaukseen joka kuvaa "SS Californianin" roolia Titanicin viimeisenä yönä, vaikkakin kohtaus lopulta leikattiin varsinaisesta elokuvasta pois. Kuvausten alusta asti heillä oli erittäin selkeä kuva siitä, mitä tapahtui laivan uppoamisyönä. Se nosti elokuvan merkitystä. He halusivat elokuvan olevan lopullinen visualisointi aiheesta – aivan kuin olisi matkustanut aikakoneella takaisin ajassa ja kuvannut sen todellisen matkan.
Cameronin mielestä "Titanicin" uppoaminen oli kuin suuri romaani, joka oikeasti tapahtui, mutta josta oli tullut pelkkä moraliteetti: elokuva antaisi yleisölle mahdollisuuden elää historiaa. Elokuvassa aarteenmetsästäjä Brock Lovett kuvaa niitä ihmisiä, jotka eivät ikinä päässeet osaksi murhenäytelmää, samalla kun Jackin ja Rosen kukkiva rakkaus olisi houkuttelevin osa tarinaa: kun rakastavaisten matka lopulta päättyy, yleisö voisi surra menetystä. Cameron kertoi kaikkien elokuviensa olevan rakkaustarinoita, mutta "Titanicissa" hän sai viimein oikean tasapainon. Hän kertoo, että "Titanic" ei ole katastrofielokuva. Se on rakkaustarina, johon on valikoitu todellista historiaa. Hänelle elokuvan loppu jättää avoimeksi vastauksen kysymykseen, oliko vanha Rose tajuissaan unessaan vai kuoliko hän nukkuessaan.
Mallintaminen.
Harland and Wolff, RMS "Titanicin" rakentajat, avasivat yksityiset arkistonsa elokuvan tuotantotiimille ja antoivat piirustuksia, joiden oli luultu menetetyn. Lavastaja Peter Lamont etsi kyseisen aikakauden esineitä aluksen sisätiloihin. Fox hankki 40 hehtaarin kokoisen rannan Playas de Rosaritosta Meksikosta ja alkoi rakentaa sinne uutta studiota keväällä 1996.
"Titanicin" sisätiloja edustavat lavasteet oli tehty alkuperäisten mukaan valokuvia hyväksikäyttäen. Käsikirjoituksessa näkyvästi esillä oleva ensimmäisen luokan portaikko rakennettiin aidosta puusta ja se todella tuhoutui uppoamisessa. Huoneet, matot, muotoilu ja värit, yksittäiset huonekalut, koristeet, seinäpaneelit, astiat ja ruokailuvälineet sekä White Star Linen vaakuna ja asusteet mukailivat alkuperäisiä. Lisäksi Cameron palkkasi kaksi "Titanic"-historioitsijaa Don Lynchin ja Ken Marschallin todentamaan elokuvan historiallisia yksityiskohtia.
Tuotanto.
Elokuvan nykypäivään sijoittuvat kohtaukset kuvattiin "Akademik Mstislav Keldysh" -aluksella heinäkuussa 1996. Elokuvan keskeiset kuvaukset alkoivat syyskuussa 1996 vastarakennetulla Foxin elokuvastudiolla. Aluksen peräkannelle rakennettiin sarana, joka saattoi nostaa laivan perän nollasta yhdeksäänkymmeneen asteeseen uppoamisen aikana. Stuntmiehien turvallisuuden vuoksi monet lavasteet tehtiin vaahtomuovista. Laivaannousemiskohtaukset kuvattiin 15. marraskuuta. Cameron päätti rakentaa RMS "Titanicin" oikealta puolelta vallitsevien sääolojen vuoksi. Tämä aiheutti ongelman laivan lähdön kuvaamisessa, sillä sen täytyi olla telakoituna vasemmalta puolelta. Jokainen lavastus ja puvustus oli käännettävä, ja mikäli joku käveli käsikirjoituksen mukaan oikealle, kuvauksessa hänen täytyi kävellä vasemmalle. Jälkituotannossa he peilasivat kaiken oikein.
Näyttelijöille palkattiin kokopäiväinen tapaopettaja opettamaan yläluokan hienoa käytöstä vuonna 1912. Tästä huolimatta useat arvostelijat huomasivat elokuvasta tuohon aikakauteen sopimatonta käytöstä, eivätkä vähiten kahdesta päähenkilöstä.
Cameronin piirros alastomasta Rosesta päällään ”Valtameren sydän”. Kohtaus oli elokuvan ensimmäisiä kuvattuja kohtauksia, sillä päälavasteet eivät olleet vielä valmiita.
Cameron luonnosteli Jackin alastonkuvan Rosesta kohtausta varten, joka kuvattiin ensimmäisenä. Alastonkohtaus oli näin ollen myös DiCaprion ja Winsletin ensimmäinen yhdessä. Cameron myönsi, että heidän välillään kohtauksessa oli tiettyä hermostuneisuutta, energiaa ja epäröintiä. Dicaprio ja Winslet olivat kylläkin harjoitelleet yhdessä. Cameron kertoi, että hän ja hänen kuvausryhmänsä yrittivät saada vain jotain kuvattavaa, sillä isot lavasteet eivät olisi valmiita vielä kuukausiin. Nähtyään kyseisen kohtauksen elokuvassa Cameron huomasi sen sujuneen hyvin.
Muut kohtaukset kuvauspaikoilla eivät olleet yhtä sujuvia. Cameronilla oli maine Hollywoodin pelottavimpana miehenä. Hän tuli tunnetuksi tinkimättömyydestään ja täydellisyyden tavoittelustaan. Häntä sanottiin nykypäivän William Blighiksi, jolla on kädessään megafoni ja radiopuhelin. Winslet satutti itsensä kuvausten aikana ja hän oli huolissaan hukkuvansa vesisäiliöön, johon laiva oli tarkoitus upottaa. Hän kertoi joskus jopa pelänneensä Cameronia. Elokuvan tekijöiden mielestä Cameronilla oli ilkeä alterego, jolle he antoivat nimen ”Mij” (Jim takaperin kirjoitettuna, joka oli lyhenne Jamesista). Vastauksena kritiikkiin Cameron totesi elokuvien tekemisen olevan sotaa, joka on suurta taistelua liike-elämän ja estetiikan välillä.
Heidän kuvatessaan "Akademik Mstislav Keldysh" -aluksella vihainen miehistön jäsen laittoi hallusinogeeni fensyklidiinia keittoon, jota Cameron ja useat muut henkilöt söivät, minkä seurauksena yli 50 henkilöä joutui sairaalaan. Jotkut heistä näkivät raitoja ja olivat psykedeelisiä. Cameron onnistui oksentamaan ennen kuin aine otti hänestä täyden otteen. Näyttelijä Lewis Abernathy kertoo säikähtäneensä omaa peilikuvaansa. Hän kertoo toisen silmänsä olleen täysin punainen, kuten "Terminator"-elokuvien päähenkilöllä. Henkilö, joka oli kaiken takana, ei koskaan jäänyt kiinni.
Kuvauksien oli tarkoitus kestää 138 päivää, mutta ne venyivät 160 päivään. Monet näyttelijät vilustuivat tai saivat flunssan vietettyään tunteja kylmässä vedessä, mukaan lukien Winslet. Useat muut lähtivät ja kolme sijaisnäyttelijää katkaisivat luunsa. Tutkinnan tuloksena Screen Actors Guild totesi, että kuvauspaikalla ei ollut mitään sinänsä vaarallista. Lisäksi DiCaprio sanoi, ettei hän tuntenut missään vaiheessa olevansa vaarassa. Cameron uskoi kiihkeään työmoraaliin eikä hän koskaan pahoitellut käytöstään kuvauspaikalla, vaikkakin hän tunnusti olevansa vaativa mies.
"Titanicin" kustannukset alkoivat lopulta nousta ja viimein saavuttivat 200 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Fox oli huolissaan ja ehdotti, että kolmen tunnin elokuvasta leikattaisiin tunti pois. He väittivät, että liiallinen pituus merkitsisi vähemmän esityskertoja, joka merkitsisi vähemmän rahaa, vaikkakin pitkät elokuvat auttavat ohjaajansa voittamaan Oscarin. Cameron kieltäytyi leikkauksesta.
Kriitikoiden vastaanotto.
"Titanic" sai ilmestyessään pääosin hyviä arvosteluja. Sillä on 83 prosentin ”tuore”-arvosana Rotten Tomatoes -sivustolla. Elokuva tuotti maailmanlaajuisesti yli 1,84 miljardia dollaria. Tämän ennätyksen rikkoi vasta Avatar-elokuva vuonna 2010.
Palkinnot.
Vuoden 1998 Oscar-gaalassa elokuva oli ehdolla neljääntoista Oscar-palkintoon, joista se voitti 11. Muissa palkintogaaloissa elokuva keräsi 76 palkintoa ja 48 ehdokkuutta.


Newcastlen tauti.
Newcastlen tauti on linnuilla esiintyvä tauti, jonka aiheuttaja on paramyksovirus-1. Tauti on Maailman eläintautijärjestön A-listalla. Tauti ei tartu ihmiseen eikä muihin nisäkkäisiin.
Esiintymispaikalla oleva siipikarja teurastetaan. Taudin esiintymispaikka eristetään vähintään kolmeksi viikoksi, jonka aikana tilat desinfioidaan.


Kolera.
Kolera on tarttuva suolistotauti, jonka aiheuttaa "Vibrio cholerae" -bakteerin muodostama myrkky. John Snow löysi koleran ja juomaveden välisen yhteyden vuonna 1854. Robert Koch eristi koleraa aiheuttavan vibriobakteerin 1883.
Tartunta.
Kolera tarttuu joko suoraan bakteerin saastuttaman ruoan tai veden kautta, tai epäsuorasti bakteeria kantavan oksennuksen kautta. Koleraa esiintyy ainoastaan ihmisillä eikä se tarvitse eläintä tai hyönteistä välittäjänä.
Taudinkuva.
Kolera on akuutti voimakkuudeltaan vaihteleva sisäinen sairaus. Suurin osa tartunnoista on oireettomia. Lievissä tapauksissa voi esiintyä ainoastaan ripulia. Vakavammissa tapauksissa esiintyy voimakasta ripulia, oksentelua, pahoinvointia ja nopeasti ilmenevää nestevajausta. Vakavissa, hoitamattomissa tapauksissa muutaman tunnin nestevaje saattaa johtaa kuolemaan verenkierron äkillisen heikentymisen seurauksena.
Levinneisyys.
Kolera sai alkunsa luultavasti Intiasta, Ganges-joen suistosta, josta se levisi myöhemmin maailmalle. Koleraa esiintyy nykyään lähinnä köyhissä maissa, joissa sanitaatio on puutteellista ja joissa puhdasta juomavettä ei ole saatavilla. Lisäksi sitä esiintyy sodan tuhoamilla alueilla, joilla infrastruktuuri on epäkunnossa. Kehitysmaista erityisesti Afrikan ja Aasian maat ovat voimakkaasti infektoituneet, joissain määrin myös Väli- ja Etelä-Amerikan maat.
Sisällissodat, tulvat ja trooppiset hirmumyrskyt aiheuttavat usein epäsuoria tuhoja koleraepidemian takia. Zimbabwessa elokuussa 2008 alkanut kolera-aalto oli seuraavan tammikuun loppuun mennessä vaatinut yli 3 000 kuolonuhria. Sairastuneita oli jopa yli 57 000.
Taudin hoito.
Hoitona on kuivumisen estäminen. Sitä varten on helppo valmistaa sokeri-suolaliuosta, jossa litraan keitettyä vettä sekoitetaan teelusikallinen suolaa ja kahdeksan lusikallista sokeria.
Riskialueille matkustavat tai työnsä puolesta tartunnalle altistuvat voidaan rokottaa suun kautta annettavalla kolerarokotteella.
Varotoimenpiteet.
Taudin mahdollisesti saastuttaman ruoan ja veden käyttöä tulee välttää. Ripulin varalta tulee pitää mukana ripulilääkkeitä.


Arkkitehti.
Arkkitehti on rakennusten ja asemakaavojen suunnitteluun liittyvä tutkinto ja ammattinimike. Kuvaannollisesti arkkitehdiksi voidaan kutsua jonkin asian suunnittelijaa, ideoijaa tai luojaa.
Arkkitehdin tutkinto () on teknillistieteellinen yliopistossa suoritettava ylempi korkeakoulututkinto. Suomessa arkkitehteja kouluttavat Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun arkkitehtuurin laitos Espoossa, Tampereen teknillinen yliopisto ja Oulun yliopiston teknillinen tiedekunta. Monissa Euroopan maissa arkkitehdin koulutus on teknillisten koulujen sijaan taidekorkeakoulujen vastuulla. Suomessa opinnoissa voi suuntautua joko yhdyskuntasuunnitteluun tai rakennussuunnitteluun. Lisäksi Oulussa on tarjolla myös osin englanninkielinen, detalji-suunnitteluun painottuva "architectural design" -opintosuunta. Jatkotutkintona arkkitehdit voivat suorittaa tekniikan lisensiaatin ja tekniikan tohtorin tutkinnot.
Arkkitehdin ammattikuvaan kuuluu vanhastaan rakentamisen kokonaisosaaminen. Arkkitehdin tehtäviin kuuluvat rakennussuunnittelu sekä yhdyskuntasuunnittelu huomioiden hankkeiden toiminnalliset, tekniset ja taiteelliset ominaisuudet. Toimenkuvaan voi kuulua myös esimerkiksi sisustusten tai huonekalujen suunnittelua.
Arkkitehdin ammattinimike on yleensä "arkkitehti", mutta se voi olla myös esimerkiksi "asemakaava-arkkitehti", "kaupunginarkkitehti" tai "yliarkkitehti". Arkkitehdit toimivat usein myös "rakennusvalvojina". Suomessa arkkitehdin ammattinimikettä voivat käyttää myös muut kuin arkkitehdin tutkinnon suorittaneet, sillä toisin kuin monissa muissa EU-maissa ammatti ei ole Suomessa suojattu tai auktorisoitu. Suomen arkkitehtiliittoon, SAFA:an kuuluvat voivat käyttää titteliä "arkkitehti SAFA". SAFAn jäseneksi pääsevät pääsääntöisesti vain ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneet arkkitehdit.
"Maisema-arkkitehti" suunnittelee viherympäristöä ja julkisia tiloja. Tutkinto on ylempi korkeakoulututkinto. Suomessa maisema-arkkitehteja kouluttaa Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun arkkitehtuurin laitos.
"Rakennusarkkitehti" on ammattikorkeakoulusta (aiemmin teknillisestä oppilaitoksesta) valmistunut suunnittelija. Ennen ammattikorkeakoulujen tuloa rakennusarkkitehti oli ammatillisen korkea-asteen tutkinto. Rakennustekniikan lisäksi tutkinto sisältää koulutusta rakennus- tai yhdyskuntasuunnittelijaksi. Rakennusarkkitehtejä ei kouluteta nykyisin.


TGV.
TGV ("train à grande v'"itesse", suomeksi "suurnopeusjuna") on ranskalainen suurnopeusjuna, jonka ovat kehittäneet GEC-Alsthom (nykyään Alstom) ja SNCF, Ranskan valtiollinen rautatieyhtiö. Ensimmäisen Pariisin ja Lyonin välisen TGV-reitin avauduttua vuonna 1981 TGV-verkosto on laajentunut ympäri Ranskaa.
Ensimmäisen linjan menestys johti verkon nopeaan laajenemiseen. Uusia linjoja rakennettiin maan etelä-, länsi- ja koillisosiin. Naapurimaat kuten Belgia, Italia ja Sveitsi ovat hyötyneet TGV:stä ja rakentaneet omia siihen liittyviä suurnopeuslinjoja. TGV:stä kehitetty Thalys-juna kulkee Belgian kautta Saksaan ja Alankomaihin ja Eurostar yhdistää Ranskan ja Belgian Yhdistyneeseen kuningaskuntaan. Suunnitteilla on useita uusia linjoja sekä Ranskassa että sitä ympäröivissä maissa. Toursin kaltaisista kaupungeista on tullut osa Pariisin työmatkavyöhykettä.
TGV:t kulkevat nopeimmillaan 320 km/h, mikä on mahdollista junille rakennettujen erillisten, nopeiden ja suorien raiteiden ("lignes à grande vitesse" – LGV) sekä junien teknisten ominaisuuksien ansiosta. Näitä ovat muun muassa voimakkaat sähkömoottorit, alhainen akselipaino, lentokonemainen kevyt rakenne ja aerodynamiikka, sekä automatisoitu kulunvalvonta, jonka ansiosta kuljettajan ei tarvitse nähdä opastimia suurissa nopeuksissa. TGV:t valmistaa pääasiassa ranskalainen Alstom, nykyään usein yhteistyössä kanadalaisen Bombardierin kanssa. Pientä sarjaa Pariisin ja Lyonin väliseen postiliikenteeseen käytettyjä junia lukuun ottamatta TGV:t ovat matkustajajunia. TGV:n pohjalta suunniteltuja junia on käytössä myös Etelä-Koreassa (KTX) ja Espanjassa (AVE).
Matkustus TGV:llä on suureksi osaksi korvannut lentomatkustuksen TGV:n yhdistämien kaupunkien välillä lyhyempien matka-aikojen (erityisesti alle kolmen tunnin matkoilla), helpompien turva- ja muiden muodollisuuksien ja rautatieasemien keskeisen sijainnin vuoksi. Lisäksi TGV on erittäin turvallinen matkustustapa – liikenteen aloittamisen jälkeen tapahtuneissa onnettomuuksissa ei ole tullut vielä yhtään kuolonuhria.
3. huhtikuuta 2007 modifioitu TGV POS -juna, koodinimeltään V150, teki uuden raiteilla tavanomaisesti kulkevien junien nopeusennätyksen. LGV Est -rataosuudella juna saavutti nopeuden 574,8 km/h. Kokeissa oli aiemmin ylitetty 550 km/h nopeus. Entinen ennätys 515,3 km/h oli vuodelta 1990.
Historia.
Ideaa TGV:stä ehdotettiin ensimmäisen kerran 1960-luvulla, kun Japani oli aloittanut Shinkansenin rakentamisen vuonna 1959. Ranskan hallitus suosi voimakkaasti uusia teknologioita ja tutki ilmatyyny- ja maglev-junien, kuten Aérotrainin, rakentamista. Samanaikaisesti SNCF aloitti perinteisillä raiteilla kulkevien suurnopeusjunien kehittelyn.
Alun perin TGV:n, joka siihen aikaan oli lyhenne sanoista "très grande vitesse" (todella suuri nopeus) tai "turbine grande vitesse" (suurnopeusturbiini), ajateltiin käyttävän voimanlähteenään kaasuturbiinia. Turbiinit valittiin niiden pienen koon, painon ja voimantuoton hyvän suhteen sekä kestävyyden vuoksi. Ensimmäinen prototyyppi, TGV 001, oli ainoa tämäntyyppisellä moottorilla rakennettu TGV. Öljyn nopean hinnannousun jälkeen vuonna 1973 kaasuturbiineja alettiin pitää epäkäytännöllisinä ja uudeksi voimanlähteeksi valittiin sähkö, joka tultaisiin tuottamaan Ranskan uusilla ydinvoimaloilla.
TGV 001 ei prototyyppinä mennyt kuitenkaan hukkaan. TGV 001:llä pystyttiin testaamaan muun muassa suurnopeusjarruja, aerodynamiikkaa ja opastimia. Juna oli nivelletty, eli kahden vaunun välissä oli molemmille yhteinen teli, joka salli vaunujen liikkua vapaasti toisiinsa nähden. Prototyyppi saavutti 318 km/h:n nopeuden, joka on yhä ei-sähkökäyttöisten junien maailmanennätys. TGV 001:n sisä- ja ulkotilat suunnitteli brittiläinen muotoilija Jack Cooper, jonka työ muodosti pohjan tulevien TGV-mallien suunnittelulle.
TGV:n muuttaminen sähköiseksi vaati suuria muutoksia. Ensimmäinen täysin sähkövetoinen prototyyppi, lempinimeltään Zébulon, valmistui vuonna 1974. Testauksen aikana prototyyppi kulki lähes miljoona kilometriä. Vuonna 1976 Ranskan hallitus antoi täyden rahoituksen TGV-projektille, ja ensimmäisen suurnopeuslinjan LGV Sud-Estin rakentaminen alkoi. Linjalle annettiin lyhenne LN1, "Ligne Nouvelle 1" (Uusi Linja 1).
Kun kahta esivalmisteista junaa oli testattu ja muuteltu huomattavasti, ensimmäinen lopullinen TGV toimitettiin liikenteeseen 25. huhtikuuta 1980. TGV aloitti henkilöliikenteen Pariisin ja Lyonin välillä 27. syyskuuta 1981. Alkuperäinen kohderyhmä olivat kahden kaupungin välillä matkustavat liikemiehet; liikennevälineenä TGV oli huomattavasti tavallisia junia, autoja tai lentokoneita nopeampi. Junista tuli kuitenkin pian suosittuja myös alkuperäisen asiakasryhmänsä ulkopuolella, ja yleisö näki ne nopeana ja tervetulleena liikennevälineenä kaupunkien välille.
Myöhemmin Ranskassa on avattu uusia suurnopeuslinjoja. Liikenne LGV Atlantiquella (LN2) Pariisista Toursiin/Le Mansiin alkoi vuonna 1989 ja LGV Nordilla (LN3) Pariisista Calais'hin ja Belgian rajalle vuonna 1993. LGV Rhône-Alpesin (LN4), joka jatkoi LGV Sud-Estiä Valenceen, rakentaminen alkoi vuonna 1990 ja linja valmistui vuonna 1992; LGV Méditerranéen (LN5) rakentaminen Marseilleen alkoi vuonna 1996 ja liikenne vuonna 2001. Linja Pariisista Strasbourgiin, LGV Est, avattiin liikenteelle kesällä 2007. TGV-teknologiaan perustuvia suurnopeuslinjoja on rakennettu myös Belgiaan, Alankomaihin ja Yhdistyneeseen kuningaskuntaan – yhdistäen nämä maat TGV-rataverkkoon.
Eurostar-juna, joka yhdistää Manner-Euroopan Lontooseen Kanaalitunnelin kautta, aloitti liikennöintinsä vuonna 1994. Ensimmäinen vaihe Yhdistyneen kuningaskunnan puoleista suurnopeuslinjaa, Channel Tunnel Rail Linkiä, valmistui vuonna 2003. SNCF:n insinöörien avustuksella toteutettu projekti valmistui vuonna 2007. Matka Lontoosta Brysseliin kestää enää vain 2 tuntia ja Lontoosta Pariisiin 2 tuntia 15 minuuttia.
TGV ei ollut maailman ensimmäinen kaupallinen suurnopeusjuna: Shinkansen yhdisti Japanissa Tokion ja Osakan 1. lokakuuta 1964, lähes 17 vuotta ennen ensimmäistä TGV:tä. TGV:llä on kuitenkin hallussaan nopeusennätys perinteisille junille (Japanilla on ennätys maglev-junille). Vuonna 1990 TGV saavutti 515,3 km:n tuntinopeuden tavallista lyhyemmällä junalla (kaksi veturia ja kolme matkustajavaunua). Viime aikoina tyypillisen matkan keskinopeudeksi on mitattu 263,3 km/h.
Kesällä 1995 otettiin käyttöön kaksikerroksiset junarungot (TGV Duplex), joiden matkustajakapsiteetti on 512. 28. marraskuuta 2003 TGV kuljetti miljardinnen matkustajansa liikenteen aloituksen jälkeen vuonna 1981. Luku jää toiseksi vain Shinkansenin vuonna 2000 saavuttamalle 5 miljardille matkustajalle. 2 miljardin rajan uskotaan menevän rikki vuonna 2010.
TGV-junia varten rakennetut suurnopeusradat merkitty sinisellä ja TGV-junien käyttämät tavanomaiset radat mustalla värillä


Piispa Henrik.
Piispa Henrik (kuoli 20. tammikuuta, noin 1151–1158?) oli legendan mukaan Suomessa vaikuttanut keskiaikainen kirkonmies, joka mahdollisesti oli englantilaista syntyperää. Hän on katolisen Suomen suojeluspyhimys. Pyhän Henrikin legendan mukaan hänet surmasi miestaposta nuhdeltu, nimeltä mainitsematon murhaaja, kansanomaisen surmavirren mukaan hän koki marttyyrikuoleman Köyliönjärven jäällä tai Nousiaisissa Lalli-nimisen, pakkokestityksestä suuttuneen, talonpojan murhaamana.
Kaikki tiedot Henrikistä ovat myöhäsyntyisiä, varhaisimmat arvioiden mukaan 1200-luvun lopulta. Henrikin olemassaoloa ei pidetä varmana. Dosentti Tuomas Heikkilän mukaan hän saattaa olla myyttikasaumasta syntynyt sepitteellinen pyhimys. Toisaalta Heikkilä pitää mahdollisena, että Henrik olisi ollut esimerkiksi Uppsalan apupiispa, joka johti Länsi-Suomen kirkollista rakennustyötä 1150-luvulla.
Niin sanottu ensimmäinen ristiretki.
a>n lähteellä", 1850-luvun alkupuoli. Maalaus pohjautuu perimätietoon, jolla tuskin on historiallista todellisuuspohjaa.
Legendassa Henrikin mainitaan olevan Anglianmaalta eli Englannista. Legendan maininta Englannista saattaa liittyä ruotsalaisen papiston pyrkimykseen johtaa Ruotsin kristillistyminen mieluummin Englannista kuin Tanskasta vastapainona tanskalaisten pyrkimykseen hallita Ruotsin kirkkoa Tanskan arkkipiispan primaattioikeuden nojalla. Näin ollen se olisi vain osa ns. "Anglia docens" -propagandaa ja vailla historiallista pohjaa kuten ruotsalainen tutkija Toni Schmid on katsonut.
Varmaa tietoa Henrikin tulosta Suomeen ei ole. 1400-luvun lopulta peräisin olevien saarnatekstien mukaan hän saapui Ruotsiin yhdessä Roomasta tulleen kardinaali Nikolaus Albanolaisen (myöhemmin paavi Hadrianus IV) kanssa. Vuonna 1153 kyseinen kardinaali kävi Linköpingissä. Norjaan ja Ruotsiin oli tuolloin tarkoitus muodostaa arkkipiispan johtamat kirkkoprovinssit, mutta Ruotsin osalta tämä ei vielä onnistunut. Pohjoismaissa ainoa arkkipiispa oli ollut Lundissa vuodesta 1104. Riitojen vuoksi Uppsalan piispanistuin saatiin kuitenkin järjestettyä vasta 1164. Kardinaalin matkaa koskevassa lähdeaineistossa ei mainita Henrikiä kertaakaan.
Vain yksi Henrik mainitaan Uppsalan piispojen 1300-luvulta peräisin olevassa luettelossa ennen arkkihiippakunnan perustamista. Uppsalan piispa Henrikin kerrotaan Ruotsin annaaleissa ("annales" 31–1463) osallistuneen vuonna 1129 yhdessä Strängnäsin piispan kanssa autuaan Botvidin kirkon vihkimiseen. Saman tiedon antaa Pyhän Botvidin legenda, joka juontaa juurensa 1200-luvun alkupuoliskolta ja on siten Pyhän Henrikin legendaa vanhempi. Tästä syystä on katsottu, ettei Suomeen sijoitettua Uppsalan piispa Henrikiä ole helppoa pitää historiallisena henkilönä.
Uppsalan tuomiokirkon kaniikin Ericus Olain "Chronica regni Gothorum" -historiateos 1470-luvulta yhdistää Birger-jaarlin kotiinpaluuta kuvatessaan toisesta ristiretkestä kertovan, 1320–1340 kirjoitetun Eerikin kronikan kuvaukseen 1200-luvun jälkipuoliskolta peräisin olevan Pyhän Eerikin legendaan sisältyvän Eerikin kotiinpaluun suoran sanamuodon. Ensimmäinen ristiretki Suomeen on Ericus Olaille tuntematon.
Pyhän Eerikin ja Pyhän Henrikin legendojen mukaan Ruotsin kuningas Eerik ja Uppsalan piispa Henrik saapuivat Suomeen levittämään kristinuskoa. Myöhemmin ristiretkelle on arvioitu ajoitukseksi vuodet 1150–1157, tavallisimman käsityksen mukaan 1155. Vanhimman lähteen, ns. Palmsköldin katkelman, joka on peräisin 1400-luvun alusta, antama vuosiluku on 1150. Kristinuskon Suomeen saapumisen 700-vuotisjuhlaa puolestaan vietettiin 1857.
Arkeologisten todisteiden valossa läntinen Suomi on kuitenkin ollut kristillinen jo tuolloin, eikä mitään todisteita valtiollisen tai kirkollisen järjestäytymisen tapahtumisesta nimenomaan 1150-luvulla ole löydetty. 1100-luvun valtiollisessa hajaannustilassa kaikenlaiset hävitysretket Itämeren kansojen kesken olivat arkipäivää, eikä Eerikin retki näistä luultavasti suuremmin poikennut. Retken jälkeen Eerikin sanotaan palanneen Ruotsiin, mutta Henrik olisi jäänyt Suomeen levittämään kristinuskoa ja organisoimaan kirkon järjestystä. Retken historiallisen todenperäisyyden arviointia vaikeuttaa se, että Eerikin lyhyen kuninkuuden aikaisia tapahtumia paisutettiin hänen poikansa Knuut Eerikinpojan hallituskauden aikana mahtipontisiin mittoihin Knuutin yrittäessä turhaan saada isäänsä kanonisoitua pyhimykseksi.
Henrikin surmasta on useampia versioita, jotka ovat aikaisintaan 1200-luvun lopulta. Latinankielisen pyhimyselämäkerran mukaan suomalainen murhamies surmasi piispan tämän rangaistua häntä taposta. Suomenkielisen Piispa Henrikin surmavirren mukaan Henrik oli käynyt vierailulla Lallin kotona tämän tietämättä. Lallin vaimo väitti piispan väkipakolla ottaneen ruokaa, olutta ja heinää maksamatta siitä korvausta, vaikka piispa oli tosiasiassa heittänyt penningit tilalle. Raivostunut Lalli lähti joko yksin tai Pentin ja Uolevin kanssa kirves tai "laakari" eli lyömämiekka kädessään piispan reen perään. Henrik surmattiin Köyliöjärven jäällä. Mahdollisesti kansanomainen kertomus kuvaa jonkun muun kirkonmiehen kuin piispan tappoa.
Nousiaisten Myllymäen kalmistossa palattiin vielä 1200-luvulla kristillisvaikutteisesta ruumishautauksesta ei-kristilliseen polttohautausperinteeseen.
Pyhimys.
Henrik on julistettu Turun tuomiokirkon patronukseksi eli suojeluspyhimykseksi. Hänet lasketaan yleensä myös ensimmäiseksi Turun piispaksi. Vaikka hän ei itse toiminut Turussa, keskiaikaisten Turun hiippakunnan piispojen valta palautui Henrikiin.
Henrikin surmapäivä oli tradition mukaan 20. tammikuuta ("talvi-Heikki", Heikinmessu). Ruotsissa päätettiin sijoittaa Henrikin muistopäivä 19. päiväksi, koska 20. päivä oli jo 200-luvun pyhimysten Sebastianuksen ja Fabianuksen muistopäivä, Suomessa Henrikin kultti oli kuitenkin niin vahva, että se korvasi näiden tuntemattomampien pyhimysten muistopäivän. 1600-luvun lopulla Henrikin juhlapäivä muutettiin myös Suomessa 19. päiväksi tammikuuta, joka nykyäänkin on Henrikin ja Heikin nimipäivä.
Henrikistä tuli vähitellen keskiaikaisessa Suomessa kirkon symboli. Turun tuomiokirkkoa, jossa oli ilmeisesti useampia alttareita omistettuna pyhimykselle, alettiin nimittää suojeluspyhimyksensä mukaan Henrikiksi. Testamenteissa, jotka annettiin kirkon hyväksi, oli saajana joskus mainittu Sanctus Henricus.
Katolinen kirkko kunnioittaa nykyäänkin piispa Henrikiä Suomen taivaallisena esirukoilijana. Katolisen kirkon Pyhän Henrikin katedraaliseurakunta kantaa pyhimyksen nimeä, ja Henrikin pyhäinjäännöstä säilytetään nykyisin Pyhän Henrikin katedraalin alttarilla Helsingissä.
Piispa Henrikin pyhäinjäännös.
Henrikin sarkofagia Nousiaisissa peittävä kuparilevy jossa ristiretkeä esittävä kaiverrus.
Kirkon väittämän mukaan Henrik haudattiin kuolemansa jälkeen Nousiaisiin. Varmaa on, että piispa Henrikiksi katsottu henkilö oli 1200-luvun lopulla haudattuna Nousiaisten kirkkoon, josta hänen luunsa siirrettiin Turkuun kokonaan tai osittain vuonna 1300, kun uusi tuomiokirkko vihittiin käyttöön. Henrikin translaatiopäivä oli 18. kesäkuuta ("kesä-Heikki"). Sekä talvi- että kesä-Heikkiä juhlittiin suurilla messuilla, joiden yhteydessä pidettiin Turussa suuret heikinmarkkinat. On kuitenkin huomattava, että Nousiaisissa ei ole löydetty jäännöksiä 1100-luvulle ajoittuvasta kirkkorakennuksesta, ja todennäköisesti piispanistuin perustettiinkin sinne vasta 1200-luvun alussa. Mahdollisesti Nousiaisiin haudattu vainaja saattoi olla joku Piispa Tuomaksen edeltäjä. Ensimmäinen maininta Nousiaisista on vuodelta 1232. Sinne on myös päivätty piispa Tuomaan kirje vuodelle 1234, joka tosin on säilynyt vain myöhempänä vidimaationa ja jonka vuosiluku on sen tähden epävarma.
Koroisten rahalöydöt osoittavat kiistattomasti, että paikalle on rakennettu kirkko paavin vuonna 1229 antaman siirtoluvan jälkeen. On mahdollista, että tuo rakennus olisi palanut ruotsalaisvalloituksen yhteydessä vuonna 1249 ja uusi suurempi olisi sen jälkeen rakennettu samalle paikalle. Kumpikaan näistä kirkoista ei ollut pyhitetty Henrikille vaan ainoastaan Neitsyt Marialle.
Katolisena aikana Henrikin pyhäinjäännöstä säilytettiin tuomiokirkossa omalla alttarillaan. Se ei kuitenkaan säilynyt kokonaisena. Osa luista saattoi jäädä alkuperäiseen sijaintipaikkaansa Nousiaisten kirkkoon, jonne rakennettiin 1400-luvulla massiivinen sarkofagi Henrikin kunniaksi; on kuitenkin epäselvää, sisälsikö sarkofagi koskaan yhtään luuta. Aikalaislähteiden mukaan Henrikin luita lahjoitettiin Turusta mm. Ruotsiin Uppsalan ja Linköpingin tuomiokirkkoihin.
1500-luvun uskonpuhdistuksessa Turun tuomiokirkosta poistettiin pyhimysalttarit pyhäinjäännöksineen. Henrikin luut siirrettiin tuomiokirkon kirkkosalista sakaristoon, jossa niitä säilytettiin 1720-luvulle asti. Isonvihan aikana, kun Turku oli venäläisten miehittämä, luut ilmeisesti lähetettiin Pietariin liitettäväksi Pietari Suuren muinaismuistokokoelmaan. Tällä matkallaan Henrikin pyhäinjäännös katosi lopullisesti, vaikka sen kohtaloa Pietarissa on yritetty myöhemmin jäljittää.
Piispa Henrikin pyhäinjäännöksenä pidetään nykyään kyynärvarren luuta, joka oli sijoitettuna vuonna 1514 rakennettuun piispa Hemmingin pyhäinjäännösarkkuun Turun tuomiokirkossa, ja johon liitetty pergamentti kertoo sen kuuluneen piispa Henrikille. 1920-luvun korjaustöiden yhteydessä luunpalanen siirrettiin tuomiokirkosta Museovirastoon. Luun omistajuudesta käytiin 1990-luvulla kiistelyä, kun Museovirasto katsoi pyhäinjäännöksen omistajuuden kuuluvan sille muinaismuistolain nojalla. Museovirasto antoi kyynärvarsireliikin 2000 viideksi vuodeksi katolisen Pyhän Henrikin katedraalin alttarille.
Vuonna 1924 Turun tuomiokirkon restaurointitöiden yhteydessä löydettiin sakastin umpeen muuratusta komerosta ns. "Pyhän Henrikin pääkallo". Maaliskuussa 2012 valmistuneessa radiohiiliajoituksessa varmistui, että se on peräisin piispa Henrikin aikakaudelta 1100-luvulta.


Luettelo hiukkasista.
Tämä on luettelo hiukkasfysiikassa löydetyistä ja joistain hypoteettisista alkeishiukkasista.
Alkeishiukkaset.
Alkeishiukkanen on hiukkanen, jolla ei ole havaittavissa olevaa sisäistä rakennetta eli se ei koostu muista hiukkasista. Ne ovat kvanttikenttäteorian fundamentaaleja kappaleita. Alkeishiukkasia luokitellaan niiden spinin perusteella Fermioneihin ja bosoneihin. Jälkimmäisillä spin on kokonaisluku ja fermioneilla se on puolikas.
Standardimalli.
Hiukkasfysiikan standardimalli on tällä hetkellä paras tietämyksemme alkeishiukkasten fysiikasta. Kaikki Standardimallin hiukkaset, Higgsin bosonia lukuun ottamatta, on löydetty kokeellisesti.
Fermionit.
Fermionien spin on puoliluku; kaikille tunnetuille alkeellisille fermioneille tämä on ½. Jokaisella fermionilla on lisäksi oma antihiukkasensa. Fermionit ovat aineen perusosasia. Ne luokitellaan sen mukaan, vuorovaikuttavatko ne vahvan vuorovaikutuksen värivoiman kautta. Standardimallin mukaan on olemassa 12 erilaista alkeisfermionien makua: kuusi kvarkkia ja kuusi leptonia.
Huomaa, että neutriinojen massan tiedetään eroavan nollasta johtuen neutriinojen oskillaatiosta, mutta niiden massat ovat niin pienet, ettei niitä ole voitu toistaiseksi mitata.
Bosonit.
Higgsin bosonin (spin-0) olemassaolon ennustaa sähköheikkoteoria, ja se on ainoa Standardimallin hiukkanen, jota ei ole vielä havaittu. Standardimallin Higgsin mekanismissa Higgsin kentän spontaani symmetriarikko synnyttää massiivisen Higgsin bosonin. Alkeishiukkasten sisäiset massat (erityisesti massiivisten W±- ja Z0-bosonien) selitetään vuorovaikutuksina kyseisen kentän kanssa. Monet fyysikot uskovat Higgsin bosonin löytyvän Large Hadron Collider -hiukkaskiihdyttimellä.
Hypoteettiset hiukkaset.
Supersymmetriset teoriat ennustavat myös muiden hiukkasten olemassolon. Yhtäkään näistä ei ollut vielä vuoden 2006 aikana kokeellisesti löytynyt.
Muut teoriat ennustavat esimerkiksi seuraavanlaisia bosoneita.
"Magneettinen monopoli" on yleinen nimi hiukkasille, joilla on nollasta eroava magneettinen varaus. Eräät suuret yhtenäisteoriat ennustavat niiden olemassaolon.
"Takioni" on yleinen nimi hypoteettisille hiukkasille, jotka kulkevat valoa nopeammin ja joilla on imaginaarinen lepomassa.
Preonin otaksuttiin olevan kvarkkien ja leptonien sisäinen hiukkanen, mutta modernit törmäytyskokeet ovat kumonneet niiden olemassaolon.
Viitteet.
Alkeishiukkasista


Suomi-rock.
Suomi-rock (eli suomalaisen rock-musiikin kehitys Elviksen kuoleman jälkeen) on suomalaisen Poko Rekords -levy-yhtiön 12-osainen kokoelmalevysarja. Kokoelmat sisältävät suomirock-hittejä vuosilta 1978–1989. Jokaiselle vuodelle on yksi levy. Sarjan kaikki osat julkaistiin samana päivänä 26. syyskuuta 1994.


Kari Nylander.
a>, Tavastia Klubi, Helsinki, 16. huhtikuuta 2006.
Kari Mikael Nylander (s. 1971 Suomussalmi) on suomalainen muusikko, joka on Zen Cafén basisti. Nylander on Sovio-Soveliuksen laivanvarustajasuvun jälkeläinen.
Nylander asui lapsuutensa ja osan nuoruuttaan Raahessa. Vuonna 1989 hän muutti Raahesta Turkuun, jossa hän perusti Zen Cafén kahden muun raahelaisen kanssa vuonna 1992. Nimi Zen Café on Nylanderin keksimä. Yhtye on toiminut alkuvaihdensa jälkeen kokoonpanolla Samuli Putro laulu-kitara, Nylander basso ja Pete Parkkonen rummut. Yhtye on ollut ennalta määrittelemättömän mittaisella tauolla vuodesta 2008.


Samuli Putro.
Samuli Tapani Putro (s. 21. elokuuta 1970 Helsinki) on suomalainen muusikko ja lauluntekijä. Hän on syntynyt Helsingissä, mutta perhe muutti heti Samulin synnyttyä Raaheen.
Ura.
1992-2007 Putro oli Zen Café -yhtyeen laulaja-kitaristina ja lauluntekijänä, Yhtyeen jäätyä yhä jatkuvalle tauolle Putro on keskittynyt soolouraan. Ensimmäisen soolovevynsä Putro julkaisi 17. syyskuuta 2004. Kyseessä on EP, joka sisältää musiikkia elokuvasta "Lapsia ja aikuisia". 11. helmikuuta 2009 julkaistiin Putron ensimmäinen sooloalbumi "Elämä on juhla", joka rakentuu paljolti samannimisen esityksen ympärille, mutta sisältää myös joitakin sellaisia kappaleita, joita esityksessä ei ollut. Putron toinen sooloalbumi "Älä sammu aurinko" ilmestyi 16. maaliskuuta 2011.
Lisäksi Putro on säveltänyt musiikkia Mika Ronkaisen vuoden 2007 dokumenttielokuvaan Freetime Machos.


Kansainvälinen televiestintäliitto.
Kansainvälinen televiestintäliitto (, lyhenne ITU) on YK:n alainen televiestintäverkkoja ja -palveluja kansainvälisesti koordinoiva järjestö. ITU:n päätehtäviä ovat standardointi, radiotaajuuksien jakaminen ja puhelinverkkojen yhteyskäytäntöjen organisointi maiden välillä siten, että ulkomaanpuhelut ovat mahdollisia.
Organisaatio ja toiminta.
ITU:n päämaja on Genevessä Sveitsissä. ITU:n pääsihteeri 1. tammikuuta 2007 alkaen on malilainen Hamadoun Touré. ITU:lla on myös ollut suomalainen pääsihteeri. Pekka Tarjanne toimi tässä tehtävässä 1. marraskuuta 1989 – 31. tammikuuta 1999 välisenä aikana.
ITU:n päätökset valmistellaan ja tehdään lukuisissa työ- ja tutkimusryhmissä sekä alueellisissa ja maailmanlaajuisissa kokouksissa, kuten radiokonferensseissa
ITU toimii myös YK:n tietoyhteiskuntahuippukokouksen (World Summit on the Information Society, WSIS) sihteeristönä.
Lähes kaikki maailman maat ovat ITU:n jäseniä. Myös alan yritykset ja organisaatiot voivat liittyä ITU:n jäseniksi. Näitä yksityisjäseniä ITU:lla on yli 500.
Historia.
Lennättimen historian alkuvuosina eri maissa käytettiin eri lennätinjärjestelmiä. Raja-asemilla sähkösanomat jouduttiin ottamaan vastaan paperille ja lähettämään uudelleen toisessa verkossa. Näiden hankaluuksien välttämiseksi tehtiin vähitellen sopimuksia yhteysjärjestelyistä, aluksi kahdenvälisinä ja sitten alueellisesti. Keväällä 1865 20 eurooppalaisen valtion kesken laadittiin ensimmäinen kansainvälinen lennätinsopimus ja perustettiin Kansainvälinen lennätinliitto (International Telegraph Union, ITU).
ITU alkoi laatia kansainvälistä säännöstöä puhelimelle 1885. Ensimmäinen radiokonferenssi pidettiin Berliinissä 1906. 1920-luvulla perustettiin koordinaatio- ja standardointikomiteat puhelin- (CCIF), lennätin- (CCIT) ja radioviestinnän (CCIR) aloille. Vuoden 1927 radiokonferenssissa sovittiin radiotaajuuksien jaosta eri käyttäjäryhmien kesken.
ITU:n nimi vaihtui Kansainväliseksi televiestintäliitoksi vuoden 1934 alussa järjestön vastuualueen laajentumista kuvaten. Vuonna 1947 ITU:sta tuli YK:n erityisjärjestö.
Vuonna 1956 CCIF ja CCIT yhdistettiin CCITT:ksi. ITU:n nykyinen sektoriorganisaatio muotoiltiin 1992.


Jari Kurri.
Jari Pekka Kurri (s. 18. toukokuuta 1960 Helsinki) on suomalainen uransa päättänyt jääkiekkoilija. Kurri on viisinkertainen Stanley Cup -voittaja, arvokisamitalisti sekä toistaiseksi ainoa suomalaispelaaja, joka on nostettu NHL:n legendojen joukkoon Hockey Hall of Fameen.
Kurri pelasi vuosina 1980–1998 NHL:ssä yhteensä 1 251 runkosarjaottelua tehopistein 601 + 797 = 1 398. NHL-urallaan Kurri edusti Edmonton Oilersia, Los Angeles Kingsiä, New York Rangersia sekä The Mighty Ducks of Anaheimia ja Colorado Avalanchea. NHL:n lisäksi hän pelasi kasvattajaseuraassaan Helsingin Jokereissa Jääkiekon SM-liigassa ja HC Devils Milanossa Italian jääkiekkoliigassa. Arvokisoissa Kurri pelasi 62 ottelua tehopistein 26 + 26 = 52, ja voitti maajoukkuetasolla olympiapronssia sekä MM-hopeaa. Sekä Suomen jääkiekkomaajoukkue että Edmonton Oilers ja Helsingin Jokerit ovat jäädyttäneet Kurrin pelinumeron 17. Lisäksi Suomen jääkiekkomuseo on aateloinut Kurrin jääkiekkoleijonaksi numerolla 113.
Urallaan Kurri pelasi pääasiassa oikeana laitahyökkääjänä, mutta uransa viimeisinä vuosina häntä peluutettiin myös keskushyökkääjänä. Kurri on yhdeksänneksi eniten runkosarjaotteluita NHL:ssä pelannut eurooppalaispelaaja. Kurri on NHL:n kaikkien aikojen pistepörssissä sijalla 19. ja maalipörssissä sijalla 18. Syöttötilastossa Kurri on kolmanneksi paras eurooppalainen edellään vain Jaromír Jágr ja Nicklas Lidström. Maalipörssissä hänen edellään eurooppalaisista ovat vain Jágr ja Teemu Selänne.
Jokerit (1977–1980).
Kurri nousi suomalaisen urheiluyleisön tietoisuuteen 18-vuotiaana vuonna 1978 iskettyään jatkoajalla poikien EM-kisojen finaalin voittomaalin Neuvostoliittoa vastaan. Jo ennen loppuottelua Helsingin Jokereiden hyökkääjälupaus oli ollut Suomen johtava pelaaja. Miesten arvokisoissa Kurri pelasi ensimmäisen ottelunsa Tšekkoslovakiassa järjestetyssä Rude Pravo -turnauksessa. Ensimmäisen maaottelumaalinsa hän teki 12. syyskuuta Ruotsia vastaan. Hänet valittiin Suomen joukkueeseen Lake Placidin olympialaisiin 1980. Tuloksena oli 4. sija, joka oli Suomen historian siihen asti paras sijoitus.
Seurajoukkuetasolla Kurri edusti Helsingin Jokereita. Jokereissa Kurri oli pelannut jo juniorista alkaen. Kurri pelasi kaikkiaan kolme täyttä kautta Jokereiden SM-liigajoukkueessa. Paras pistesaalis kertyi kaudella 1979–80, kun Kurri keräsi runkosarjan 33 ottelussa tehopisteet 23+16=39.
NHL-seura Edmonton Oilers varasi Kurrin vuonna 1980 varausnumerolla 69 neljännellä varauskierroksella. Syy siihen, että NHL-seurat eivät olleen varanneet Euroopan lahjakkaimpiin kuuluvaa pelaajaa jo aiemmin saattoi olla luulo, että tällä olisi pitkäaikainen sopimus Suomen maajoukkueen kanssa.
Kurri siirtyi Edmonton Oilersiin vuonna 1980.
Edmonton Oilers (1980–1990).
Vaikka NHL:ssä suhtauduttiin 1980-luvulla eurooppalaissyntyisiin pelaajiin epäilevästi, Kurrilla oli takanaan Oilersin toimitusjohtajan ja päävalmentajan Glen Satherin luottamus. Luottamuksesta jotain kertoo se, että Sather alkoi peluuttaa Kurria samassa ketjussa jo tuolloin NHL:n suurimpiin tähtiin kuuluneen Wayne Gretzkyn kanssa. Vaikka Kurri ei puhunut sanaakaan englantia, yhteispeli Gretzkyn kanssa toimi kaukalossa loistavasti.
Kurrin tulo Gretzkyn ketjuun kaudella 1980–1981 näkyi myös Gretzkyn plus–miinus-tilastojen parantumisena, kun suomalaistulokas ei laiminlyönyt laitahyökkääjän puolustusvelvoitteita. Kaksikolle oli tunnusomaista siirtää kiekko yhdellä kosketuksella paikkaan, jonne toinen oli vasta menossa.
Oilersin tärkeimmäksi aseeksi noussut kaksikko pelasi alkuajat vaihtuvien ketjukaverien kanssa. Ketjun kolmantena lenkkinä pelasivat muun muassa Mark Messier, Raimo Summanen ja joukkueen poliiseihin kuulunut Dave Semenko, jonka tehtävänä oli Oilersin tähtien suojeleminen. Tilanteeseen tuli muutos vuonna 1985, kun Esa Tikkanen liittyi joukkueeseen. Tikkanen sijoitettiin laitahyökkääjäksi Gretzkyn ja Kurrin ketjuun. Tikkasen tehtävänä oli toimia ketjun puolustavana hyökkääjänä. Ketjua alettiin kutsua "The Finnish Sandwichiksi" (suom. "Suomalainen voileipä"). Kaikkiaan Gretzky, Kurri ja Tikkanen pelasivat yhdessä kahdeksan kautta. Gretzkyä ja Kurria pidetään yhä yhtenä NHL:n kaikkien aikojen kovimmista ja legendaarisimmista kaksikoista.
Vuonna 1985 Kurri palkittiin Lady Byng Memorial Trophy-palkinnolla NHL:n herrasmiespelaajana. Vuonna 1983 hän oli ehdolla parhaalle puolustavalle hyökkääjälle annettavam Frank J. Selke Trophyn saajaksi, mutta sijoittui äänestyksessä toiseksi. Kurri osallistui yhdeksän kertaa. Parhaana NHL-kautenaan 1984–1985 hän saavutti 135 tehopistettä ja teki samalla kaudelle maaliennätyksensä eli 71 osumaa. Tämä oli NHL:n oikeiden laitahyökkääjien ennätys aina NHL-kauteen 1989–1990 saakka, jolloin Brett Hull rikkoi sen. Kaudella 1984–1985 Kurri myös iski NHL:n pudotuspeleissä 19 maalia, mikä on edelleen jaettu NHL:n ennätys. Kurri teki ottelusarjassa Chicago Blackhawksia vastaan kolme hattutemppua, mikä sekin on edelleen voimassa oleva NHL-ennätys. Kaudella 1985–1986 Kurri voitti NHL:n maalikuninkuuden 68 osumallaan (tuolloin ei vielä jaettu nykyään parhaalle maalintekijälle annettavaa Maurice 'Rocket' Richard Trophy -palkintoa). Kurri teki kauden 1986–1987 Stanley Cupin ratkaisseen seitsemännen finaaliottelun voittomaalin Philadelphia Flyersia vastaan.
Gretzky myytiin Los Angeles Kingsiin kaudelle 1988-89. Monet asiantuntijat epäilivät Kurrin ja Edmontonin mahdollisuuksia pelata enää samalla tasolla. Suomalainen kuitenkin nousi joukkueen keulahahmoksi ja todisti kykynsä voittamalla Stanley Cupin ilman Gretzkyä Edmontonissa vielä keväällä 1990. Lisäksi Kurri oli joukkueensa paras pistemies kaudella 1988–1989.
Italiasta Los Angelesiin (1990-1991).
Syksyllä 1990 Kurri siirtyi Pohjois-Amerikasta Italiaan ja pelasi kauden 1990-1991 HC Devils Milanon joukkueessa Italian jääkiekkoliigassa. 30 runkosarjaottelussa tehopisteet 27+48=75 kerännyt Kurri oli mukana myös kevään 1991 MM-kisoissa. Kurrin Italiassa viettämää kautta voidaan pitää välivuotena huippukiekkoilusta.
Edmonton Oilers myi Kurrin 30. toukokuuta 1991 Philadelphia Flyersiin. Kaupassa Philadelphiaan siirtyivät Kurrin lisäksi Dave Brown ja Corey Foster. Edmontoniin vuorostaan siirtyivät Craig Fisher, Scott Mellanby ja Craig Berube. Kauppa jäi kuitenkin nimelliseksi, sillä Philadelphia vaihtoi Kurrin pian Jeff Chychrunin kanssa Los Angeles Kingsiin saaden kaupassa Steve Duchesnen, Steve Kasperin sekä varausoikeuden.
Los Angelesissa Kurri pääsi jälleen pelaamaan yhdessä Gretzkyn kanssa. Yhteistyö tuotti jälleen menestystä. Kurri saalisti 73 runkosarjaottelussa tehopisteet 23+37=60 ja oli mukana viemässä Kingsit aina Stanley Cup-finaaleihin kauden 1992-93 päätteeksi. Loppuottelusarjassa Kings joutui taipumaan Montreal Canadiensille. Los Angelesissa vietetyt kaudet eivät olleet tilastojen valossa aiempien huippuvuosien luokkaa huolimatta siitä, että Kurri pelasi jälleen Gretzkyn kanssa.
Euroopasta Manhattanille (1994-1996).
NHL:ssä oli työsulku syksyllä 1994. Kurri palasi työsulun ajaksi Eurooppaan ja pelasi Teemu Selänteen kanssa Jokereissa 20 ottelua keräten tehopisteet 10+9=19. Selänne ja Kurri pääsivät myös juhlimaan Jokereissa Euroopan Mestaruutta. Kun ottelut NHL:ssä jatkuivat, Kurri palasi Los Angelesiin. Kings kuitenkin myi hänet 14. maaliskuuta 1996 New York Rangersiin yhdessä Marty McSorleyn sekä Shane Churlan kanssa. Los Angeles sai vaihdossa Ray Ferraron, Ian Laperrièren, Mattias Norströmin, Nathan LaFayetten ja 4. kierroksen varausoikeuden vuodelle 1997.
Kurrin visiitti New Yorkissa kesti 14 runkosarjaottelua. Rangers selvitti tiensä pudotuspeleihin, mutta ei onnistunut voittamaan mestaruutta. Kesällä 1996 Kurri teki sopimuksen kalifornialaisseura The Mighty Ducks of Anaheimin kanssa. Joidenkin mielestä sopimukseen johti Kurrin halu päästä pelaamaan yhdessä Teemu Selänteen kanssa. Aluksi Kurri pelasikin Selänteen ja Paul Kariyan muodostaman tutkaparin keskushyökkääjänä. Loppukaudella Kurrin peliaika väheni ja häntä peluutettiin kolmos- ja nelosketjuissa. Kurri pelasi kaudella täydet 82 runkosarjaottelua, mutta kausi jäi pisteiden valossa pettymykseksi Kurrin kokonaissaldon ollessa 35 tehopistettä.
Uran viimeiset vuodet (1996-1998).
Anaheimissa vietetyn kauden jälkeen Kurri siirtyi Colorado Avalancheen, joka oli voittanut Stanley Cupin keväällä 1996. Coloradolla oli vahva joukkue, jossa pelasivat muun muassa Peter Forsberg, Joe Sakic sekä maalivahti Patrick Roy, joka oli murskannut Kurrin mestaruushaaveet Los Angeles Kingsin pelatessa finaalisarjassa vuonna 1993. Vahvan ja laajan pelaajamateriaalin vuoksi Kurri joutui tyytymään vähään peliaikaan. Kauden kohokohtana voidaankin pitää Kurrin kuudettasadatta NHL-maalia. Kurri oli ensimmäinen eurooppalainen pelaaja, joka saavutti kyseisen rajapyykin.
Kurri päätti menestyksekkään pelaajauransa keväällä 1998. Keväällä 1999 Philadelphia Flyers tarjosi hänelle pelipaikkaa joukkueen pelatessa pudotuspeleissä. Kurri kuitenkin kieltäytyi, koska ei uskonut vuoden tauon jälkeen olevansa enää tarpeeksi kykenevä hyppäämään lyhyellä varoitusajalla kaukaloon.
Ura maajoukkueessa.
Jari Kurri pelasi Suomen maajoukkueessa vuosina 1980–1998. Maajoukkueessa Kurri saavutti MM-hopeaa vuonna 1994 ja olympiapronssia vuonna 1998. Hän oli mukana myös vuoden 1991 Kanada-cupin välieräjoukkueessa. Neljissä pelaamissaan MM-kisoissa Kurri kuului aina Suomen parhaisiin pistemiehiin ja tuli usein valituksi myös kisojen All Stars -kentälliseen.
Jari Kurrin maajoukkueura huipentui vuoden 1998 talviolympiakisoihin, jossa Suomi saavutti pronssia. Pronssiottelussa Suomi voitti NHL-tähtiä vilisseen Kanadan, jossa pelasi nippu Kurrin entisiä seurakavereita, muiden muassa Wayne Gretzky.
Pelaajauran jälkeinen toiminta.
Jari Kurri työskentelee nykyään Suomen jääkiekkomaajoukkueen toimitusjohtajana. Kurri toimi vuodesta 2002 aina Torinon talviolympialaisiin 2006 asti Kansainvälisen olympiakomitean urheilijakomissiossa.
Kurri on myös toiminut kustannusalalla ja julkaissut muun muassa kirjan Aarne Honkavaarasta.
Jari Kurri työskenteli myös Hannu Aravirran, Raimo Summasen ja Erkka Westerlundin apuvalmentajan tehtävissä maajoukkueessa keväästä 2001 kevääseen 2005.
Yksityiselämä.
Jari Kurri on naimisissa entisen Miss Suomen, Vanessa Kurrin (o.s. Forsman) kanssa. Pariskunnalla on neljä yhteistä lasta: tyttäret Odessa Marleena (s. 2002), Alissa Maijaliisa (s. 2005), Isla Elli Emilia (s.2012) sekä yksi poika, Paulus Jaripekka (s. 2007). Jari Kurrilla on myös kaksospojat Ville ja Joonas entisen vaimonsa Tiina Kurrin kanssa.
Jari Kurri on Sami Lepistön kummisetä.


VoIP.
VoIP eli IP-puhe (, "IP telephony" tai "Internet telephony") on kattotermi tekniikalle, jonka avulla ääntä voidaan siirtää reaaliaikaisesti Internetin tai muun IP-protokollaa käyttävän verkon välityksellä: puhe muutetaan digitaaliseen muotoon ja siirretään paketteina verkon yli. Jos IP-puhelun vastaanottaja käyttää perinteiseen puhelinverkkoon kytkettyä puhelinta tai kännykkää, puhelu siirretään Internetin välityksellä läheiseen puhelinkeskukseen jossa se muunnetaan paikallispuheluksi.
VoIP-yhteyskäytännöt koostuvat puhelun muodostukseen käytetyistä merkinantoprotokollista ja ääneen siirtoon käytetyistä puheprotokollista. Puhelun muodostusta varten on kaksi erilaista ja epäyhteensopivaa standardia, vakaampi ja monipuolisempi, mutta monimutkaisempi H.323 sekä yksinkertainen, mutta jatkuvasti laajeneva SIP. Nykyisin trendi VoIP-tuotteissa näyttää selvästi siirtyvän SIP-protokollaan, ja se tulee olemaan mm. myöhemmissä 3G-verkoissa käytetty signalointiprotokolla.
Myös fakseja voidaan lähettää Internetin yli käyttämällä T.38-protokollaa. Tällöin puhutaan "FoIP":ta (engl. "Fax over IP").
VoIP-puheluiden vaatimukset.
IP-puheluita varten tarvitaan päätelaite ja Internet-yhteys, mielellään laajakaistayhteys nopeudeltaan ainakin 256 kb/s. Päätelaitteena voi käyttää varsinaisen IP-puhelimen lisäksi tietokonetta tai IP-sovitinta, johon voi kytkeä tavallisen lankapuhelimen. Kun käytetään IP-puhelinta tai sovitinta, ei tietokoneen tarvitse olla päällä puhuttaessa puheluita, vaan riittää että verkkoyhteys on toiminnassa. Kun päätelaitteena käytetään tietokonetta, siihen pitää kytkeä kuuloke. Kuulokkeena käytetään yleensä sankakuuloketta - kuulokkeiden ja mikrofonin yhdistelmää - mutta erillinen mikrofoni sekä kuulokkeet tai kaiuttimet toimivat myös. Lisäksi tarvitaan puhelinohjelma.
Myös joihinkin matkapuhelimiin on mahdollista saada Javalla toteutettuja tai puhelimen käyttöjärjestelmässä olevia VoIP-sovelmia, joilla voi puhelimen GPRS tai WLAN-yhteyttä käyttäen soittaa toisiin samanlaisiin kännyköihin tai muihin nettipuhelimiin. Tällaiset puhelut maksavat vain GPRS-liikenteen tai WLAN-liikenteen tapauksessa internet-yhteyden hinnan. Tämä kuitenkin edellyttää GPRS-alueella hyvää kuuluvuutta (EDGE) ja WLAN-liikenteen osalta WLAN-verkon kuuluvuusalueen sisäpuolella pysyttelyä. Markkinoilla on myös VoWLAN-ratkaisuja, joilla tuetaan tukiasemasta toiseen siirtymistä (esimerkiksi tehtaan sisällä), normaalissa WLAN-verkossa siirtyminen tukiasemasta toiseen katkaisee puhelun. WLAN-verkkoa käyttäessä IP-puheluiden osalta ei voidakaan käytännössä käyttää termiä "mobiili", koska liikkuvuus on varsin rajoitettua.
Vahvuudet.
IP-puheluiden tärkein etu paljon puhuvalle on niiden huokeus tavallisiin puheluihin verrattuna, joskin tämä pätee ainoastaan IP-puhelimesta IP-puhelimeen soitettujen puheluiden välillä. Varsinaista puhelinoperaattoria tarvitaan aina soitettaessa perinteiseen puhelin- tai matkapuhelinverkkoon. Huomioida tuleekin, että suurin osa puheluliikenteestä kohdistuu nimenomaan matkapuhelinliittymiin. Puhelua varten käytetään normaalin Internet-liittymän tietoliikennekaistaa, josta veloitetaan usein kiinteä kuukausihinta. Periaatteessa IP-puhelimen käyttäjä hankkii vain tarvittavat päätelaitteet ja maksaa kiinteän Internet-liittymän hinnan. Puheluiden edullisuus korostuu varsinkin soitettaessa ulkomaille kahden IP-puhelimen välisiä puheluita. Käytännössä investointi IP-puhelinjärjestelmään sekä vaadittuihin laitteisiin on kuitenkin vaikea kuolettaa, elleivät puheluliikenteen kustannukset synny pääasiallisesti yrityksen sisäisistä tai kuluttajien välisistä puheluista. Markkinoilla vallitsee väärä käsitys "ilmaisista" IP-puheluista; pääasiallisesti kustannukset ovatkin upotettuja kiinteisiin kk-maksuihin tai teleoperaattorit perivät normaalilla tavalla esimerkiksi matkapuhelimiin suuntautuneista puheluista lanka-matkapuhelumaksun, joka saattaa olla moninkertainen verrattuna matkapuhelinten välisiin puhelumaksuihin.
Suomessa saa jo nykyisin kiinteään Internet-liittymään VoIP-lankapuhelimia. Operaattorit ovat yleensä valinneet liiketoimintamallin, jossa IP-puhelimesta toiseen soittaminen on ilmaista - puhelusta ei Internet-yhteyden kuukausimaksun lisäksi veloiteta erikseen. Perinteiset teleoperaattorit ymmärrettävästi pyrkivät estämään asiakkaiden siirtymisen IP-puhelinoperaattoreille. Jotkut ovat yrittäneet estää IP-puheluiden soittamisen omista Internet-liittymistään. Jotkut internetpalveluntarjoajat tarjoavat asiakkailleen laajakaistaliittymän hintaan laajakaistapuheluita, nk. puhekaistaa, jolloin asiakas voi soittaa toisten VoIP-puhelimien lisäksi tavallisiin analogisiin lankapuhelimiin sekä matkapuhelimiin. Maiden välisessä kommunikaatiossa tulee huomioida myös, että IP-puhelimet tukevat toinen toistaan, ts. ovat saman valmistajan tekemiä tai muuten yhteensopivia.
IP-puhelinsovellukset tarjoavat myös perinteistä puhelinverkkoa laajempia palveluita. IP-verkko ei aseta samanlaisia rajoituksia äänen laadulle kuin puhelinverkko. Videopuhelut eivät välttämättä maksa IP-verkossa sen enempää kuin äänipuhelutkaan. Tekniikan vielä kehittyessä IP-verkkoa voidaan tulevaisuudessa hyödyntää enenevissä määrin mm. videokonferensseissa, joiden osallistujat voivat olla ympäri maailmaa. IP-puhelimiin on liitetty yleensä myös pikaviestin ja saatavuuspalvelu ja niiden avulla voi siirtää tiedostoja.
VoIP:n ongelmat.
Suurin ongelma IP-puheluiden kannalta on Internet-verkon ruuhkautuminen. Jos IP-puheluliikenne kulkee priorisoimattomana muun Internet-liikenteen mukana, puheluun kuuluvat paketit saattavat hävitä ruuhkatilanteissa, jolloin äänen laatu heikkenee ja ääni alkaa lopulta pätkiä. Psykologisesti hankala asia on myös viive ja sen vaihtelu. Yhdensuuntainen viive Internetissä vaihtelee, mannertenvälisillä yhteyksillä se voi olla 80–100 millisekunnin välillä. Puheyhteyksillä alle 100 millisekunnin viive on yleensä huomaamaton, viiveen kasvaessa yli 400 millisekunnin normaali keskustelu käy vaikeaksi. Vertailun vuoksi tavallisessa puhelinverkossa maan sisäisten puheluiden viive on 10–20 millisekuntia, matkapuhelinverkossa viive on yleensä 180 millisekunnin luokkaa.
IP-puheluiden kannalta hankalin ja ruuhkaisin kohta on oma Internet-liittymä, runkoverkkojen ollessa kunnossa pakettihukka ja viiveen vaihtelu niissä on yleensä merkityksetöntä. Muiden verkkosovellusten käyttö samaan aikaan voi huonontaa laatua selvästi. Puheluiden priorisointi omassa käytössä olevassa Internet-liittymässä on onneksi suhteellisen helppoa. Runkoverkossa
siihen tarvittaisiin palvelunlaadun (QoS) takaava järjestelmä.
IP-puhelut voivat olla ongelmallisia myös verkon kannalta. Normaalisti Internetiä käyttävät protokollat pystyvät vähentämään kaistankäyttöään verkon ruuhkautuessa, mutta IP-puhelut pyrkivät käyttämään koko ajan yhtä paljon kaistaa. Jos IP-puheluiden osuus kokonaisliikenteestä kasvaa, ne voivat haitata suhteettomasti muuta liikennettä.
Tulevaisuudessa IP-puheen ennustetaan kasvavan massiiviseksi viestintävälineeksi nykyisen sähköpostin tavoin. Tälläkin on varjopuolensa, sillä jo nyt on merkkejä haitakkeiden levittämisestä, palvelunestohyökkäyksistä sekä VoIP:n roskapostista. Tätä kutsutaan nimellä SPIT (Spam Over Internet Telephony). Vaikka SPIT:iä pyritään jo nyt torjumaan, se voi tehdä IP-puheesta hyvinkin roskapostin kaltaisen haittaviestinnän välineen.
Protokollat.
IP-puheluiden yhdistämiseen, muodostamiseen ja IP-puheen välittämiseen IP-verkoissa on useita eri protokollia.
ITU:n ("International Telecommunication Union") H.323-standardia alettiin kehittää ISDN:n ja puhelinverkon kuvapuhelinjärjestelmien (H.320, H.323) pohjalta 1990-luvun puolivälissä. Mielenkiinto H.323:een on nykyisin vähentymässä, ja useimmat markkinoille tulevat laitteet ja järjestelmät pohjautuvat IETF:n ("Internet Engineering Task Force") standardoimaan SIP-protokollaperheeseen. Toisin kuin H.323, SIP on kehitetty olemaan osa webbiä. Sen kanssa käytetään osoitteina URLeja ja SIPin käyttämät tekniset ratkaisut muistuttavat hyvin paljon HTTP:tä.
Sekä H.323 että SIP tarjoavat suunnilleen saman toiminnallisuuden puhelunmuodostusta varten, niillä pystytään soittamaan ääni- ja kuvapuheluita ja liittämään puhelu osaksi muuta audiovisuaalista esitystä tai neuvottelua.
Vaikka puhelunmuodostuksen yksityiskohdat vaihtelevatkin, molemmat järjestelmät käyttävät varsinaiseen äänen ja kuvan siirtoon samaa protokollaa, RTP:tä. RTP tarjoaa puitteet reaaliaikaisen tiedon siirrolle pakettiverkon yli. Sen lisäksi tarvitaan koodekki, jonka avulla ääni ja kuvan voidaan paketoida, sekä varsinainen kuljetusprotokolla, UDP.


SIP.
SIP () on IP-puhelinyhteyksien luonnista vastaava tietoliikenneprotokolla. SIP on korvaamassa vanhemman videoneuvotteluun käytetyn H.323-protokollan.
SIP-protokollan avulla voidaan muodostaa puhelinyhteyksiä. Tavallisten puheluiden lisäksi voidaan muodostaa kuvapuheluita, videoyhteyksiä sekä periaatteessa mitä tahansa yhteyksiä minkä tahansa median välittämistä varten.
SIP-protokollaa käytetään mm. tulevissa matkapuhelinverkoissa IP-pohjaisissa palveluissa.
Myöhemmin SIP-standardia on laajennettu SIMPLE-protokollilla, joilla onnistuu myös saatavuuspalvelun ja pikaviestien kuten tekstiviestien toteuttaminen.
HTTP-protokollan tavoin SIP on tekstipohjainen protokolla. Yhteyksien kuvausten välittämiseen (portit, koodekit) käytetään erillistä SDP-protokollaa "(Session Description Protocol)". Reaaliaikainen ääni ja video siirretään tyypillisesti käyttäen RTP-protokollaa "(Real-time Transport Protocol).


Paalutus.
Paalutus on pohjarakennustekniikka, jonka avulla perustuksilta/yläpuolisilta rakenteilta tulevat kuormat siirretään kantavaan/tiiviiseen maaperään tai kallioon. Paalutus mahdollistaa erilaisten rakenteiden perustamisen, kun perusmaa on liian heikko kantatuudeltaan tai painumat ovat suurempia, kuin sallitaan. Tekniikkana paalutus on satoja vuosia vanha, esimerkiksi Venetsian rakennukset ovat paalutettuja. Suomessa Turku on laajalti paalutettujen perustusten varassa, ja Malmin lentokenttä on rakennettu paalutetulle suoalueelle.
Aikaisemmin paalutuksessa käytettiin yksinomaan puuta, mutta sen rajallinen kestävyys ja lahoaminen ovat edistäneet erilaisten uusien materiaalien käyttöönottoa. Puupaalutukset ovat kärsineet erityisesti viime vuosikymmeninä, kun rakentaminen ja ojitus on laskenut pohjavesipintaa ja ennen vedessä olleet paalut ovat joutuneet pinnan yläpuolelle. Yleisimmät nykyaikaiset paalutyypit ovat teräsbetonipaalut ja teräsputkipaalut. Puupaalutusta käytetään kuitenkin yhä, erityisesti väliaikaisten rakenteiden alla (esimerkiksi kiertoteiden penkoissa).
Paalutus tapahtuu erityisillä paalutuskoneilla, paalun päähän isketään suurimassaisella järkäleellä joko voi olla vapaasti pudotettu tai hydraulisesti kiihdytetty. Myös hydrauliseen puristukseen ja värinään perustuvia laitteita on kehitetty. Paalun päähän annettu iskuaalto kulkee pitkin paalua jolloin energia siirtyy paalun päähän ja kärki uppoaa maaperään. Paalua voidaan jatkaa kunnes saavutetaan kantava pohja, esimerkiksi peruskallio. Peruskallioon paalutettaessa käytetään paalun alapäässä kalliokärkeä, kun kallion pinta vaihtelee merkittävästi. Kun ei ole tarkoitus päästä kantavaan pohjaan asti puhutaan koheesio-, tiivistys- ja kitkapaaluista.
Omana lukunaan on porapaalutus, jolloin teräsputki asennetaan poraamalla kallioon, jolloin se toimii tukipaaluna. Porapaalutuksessa teräsputki toimii porausputkena porauksen aikana ja valmiissa paalussa kantavana rakenteena. Porapaalutuksen etuna on, että sillä voidaan läpäistä kivisiä täyttöjä ja paalu saadaan varmasti kallioon asti. Lisäksi porausmenetelmästä johtuen porapaalut ovat asennustarkempia kuin perinteiset lyöntipaalut.
Paalutuksen hinta määräytyy käytettävän materiaalin ja lyöntisyvyyden perusteella. Paalutuskustannuksien osuus rakennushankkeesta vaihtelee kohteen ja paalutussyvyyden mukaisesti noin 3-20 % välillä rakennuskustannuksista. Paalutus voidaan korvata talonrakennuskohteissa tekemällä massanvaihto, pitämällä ylipengertä rakennuskohteessa tai tekemällä kevennysrakenteita esim. kevytsorasta. Tie- ja ratarakennuskohteissa käytetään lisäksi ylipenkereen kanssa pystysalaojia. Tie- ja ratapuolella myös stabiliteetin parantamiseksi käytetään vastapengerratkaisuja.


Huijaaminen videopeleissä.
Videopeleissä huijaaminen tarkoittaa videopelin normaalin pelimekaniikan asettamien rajoitusten ohittamista pelaajan oman edun tavoittamiseksi. Tarkoituksena voi olla esimerkiksi videopelin helpottaminen.
Huijausohjelmat.
Huijausohjelma tai traineri () on tietokoneohjelma, joka muokkaa videopelin toimintaa haluttujen vaikutuksien aikaansaamiseksi.
Trainerin avulla pelaaja voi antaa itselleen esimerkiksi kuolemattomuuden tai loputtomasti ammuksia. Traineri voi tehdä tämän esimerkiksi käyttämällä ohjelmoijien peliin jättämiä virheenetsintätiloja tai muokkaamalla pelitallennuksia. Jokainen traineri on yleensä suunniteltu tiettyä pelin versiota varten, joten väärän version käyttäminen saattaa aiheuttaa trainerin toimimattomuuden.
Trainereita on usein laitettu ”kräkättyjen” pelien alkuun.
Aimbot ja wallhack.
Aimbot (myös "aim-bot" tai "autoaim") on ohjelma tai skripti, joka ohjaa pelaajahahmon tähtäimen automaattisesti vastustajia kohti. Aimbot voi myös olla asetettavissa niin, että pelaaja voi tähdätä automaattisesti vastustajiensa eri osiin. Se voi huolehtia myös varsinaisesta ampumisesta. Wallhack on huijaus, joka mahdollistaa seinien läpi näkemisen. Se toteutetaan yleisimmin muuntelemalla seinätekstuureita läpikuultaviksi tai pakottamalla peli siirtymään normaalista pelinäkymästä kokonaan tai osittain rautalankamalliin () ja muuntelemalla ammusten ja/tai seinien fysiikoita.
Näitä huijauskeinoja käytetään monissa internet-ammuskelupeleissä, kuten "ssa", "Half-Lifessa", "ssa" ja. Niiden käyttö moninpeleissä on lähes aina kiellettyä, ja koetaan epäreiluna kanssapelaajia kohtaan. Internet-pelissä huijaamisesta kiinnijääminen johtaakin useimmiten pysyvään estoon ("ban") pelipalvelimelle.
Huijauskoodit.
Huijauskoodi on videopelaamisen helpottamiseksi käytettävä apuväline. Se voi olla peliin syötettävä tekstinpätkä, näppäinyhdistelmä tai järjestys, jossa painetaan nappuloita. Huijauskoodin käyttö antaa mahdollisuuksia esimerkiksi päästä seuraavalle tasolle, muuttua voittamattomaksi tai saada lisäpisteitä.
Huijauskoodeja käytettiin alun perin videopelien testausvaiheessa. Niiden avulla voitiin helpottaa pelien hankalia kohtia, ja näin välttyä samojen kohtien toistuvalta pelaamiselta mahdollisia virheitä etsittäessä. Koodit jätetään useimmiten julkaisuversioon hakkereiden löydettäviksi tai ne ilmoitetaan esimerkiksi pelipakkauksessa tai pelin verkkosivustolla.
Modit.
Modeilla on pieni ero huijauskoodeihin. Modeissa itse peliä muutetaan esimerkiksi lisäämällä tasoon jokin esine, jota ei löydy alkuperäisestä pelistä. Huijauskoodeilla peliä aina helpotetaan (esimerkiksi aseissa on loputtomat ammukset), kun taas modaamisessa pelin vaikeus voi pysyä ennallaan. Modeja on melkein ainoastaan saatavilla PC-peleille.
Tunnetuimmat modaukset löytyvät kenties '. Myös esimerkiksi "Counter-Strike" on itseasiassa "Half-Life"-pelin modi.


Tuuba.
Tuuba on vaskipuhallinperheen matalaäänisin jäsen. Sen ääniala on noin C2–f1. Tuubia valmistetaan pääosin B-, C-, Es-, ja F-vireisinä. Näistä B- ja C-soittimia kutsutaan kontrabassotuubiksi ja Es- ja F-soittimia bassotuubiksi. Kontrabassoinstrumenttien käyttökelpoinen rekisteri liikkuu matalammalla kuin bassotuubien, jotka soivat paremmin korkeassa rekisterissä.
Soittimen historia.
Erilaisia bassosoittimia on ollut läpi historian käytössä. 1500-luvulta periytyvää sinkki-nimistä vanhaa soitinta pidetään yleisesti varhaisimpana tuuban esi-isänä. Se oli nahalla päällystetystä puusta valmistettu, kuudella läpällä varustettu soitin, joka tunnetaan myös nimellä serpentti.
Moritzin ja Wieprechtin alkuperäinen F-tuuba vuodelta 1835
Fagotin muotoinen bassotorvi kehitettiin parantamaan serpentin puutteita 1800-luvun alussa. Bassotorvessa on suuri metallinen kaikusuppilo, mutta se oli soinnillisesti epätasainen.
Irlannissa kehitti soitinseppä Joseph Halliday soittimen nimeltä ofikleidi. Ofikleidille haettiin patentti 1817, ja soitin levisi laajalti käyttöön Euroopassa. Johann Gottfried Moritz haki 1835 Preussissa patenttia viisiventtiiliselle F-vireiselle bassotorvelle, jota pidetään modernin soittimen ensimmäisenä versiona. Tuuba on nykyisen sinfoniaorkesterin ainoa soitin, jonka tarkka syntymäpäivä on tiedossa: 12.9.1835.
Suomessa tuuba määrättiin keisarillisella asetuksella Suomen armeijan soittimeksi 1861. Tuubansoiton opiskelu oli sidoksissa sotilassoittokuntiin 1970-luvulla saakka. Vapaapalokuntien, suojeluskuntien ja puhallinorkestereiden historiassa tuuba esintyy jo 1800-luvulla. Sibelius-Akatemia valitiin tuubansoiton opettaja 1974.
Tuuba nykyisin.
F-tuuba vuodelta 1900 (vas.) ja 2004.
Tuuba on ottanut asemansa sinfoniaorkesterissa nopeammin kuin mikään soitin – vajaassa kahdessa sadassa vuodessa se on kehittynyt bassotorven prototyypistä nykyiseen asemaansa vaskisektion pohjana.
Tuuban toimintaperiaate on sama kuin kaikissa vaskisoittimissa: huulet saavat suukappaleen avulla ilmapatsaan värähtelemään soittimen sisällä, ja venttiilikoneistolla muutetaan ilmapatsaan pituutta. Pituudenvaihtelut aistitaan äänenvaihteluina. Venttiilien lukumäärä vaihtelee kolmesta seitsemään. Venttiilikoneiston suhteet ovat samat kaikissa vaskisoittimissa ensimmäisen kolmen venttiilin osalta – niillä voidaan tuottaa koko kromaattinen asteikko. Loput venttiilit ovat soitinkohtaisia ja auttavat pääasiassa virepuhtauden ja resistanssin optimoinnissa.
Tuuban ääni on soittimen rakenteesta johtuen pyöreä ja pehmeä, kovemmilla äänenvoimakkuuksilla äänestä tulee läpitunkevan peltinen. Tuuban rakenne on tasaisesti laajeneva, toisin kuin pasuunalla tai trumpetilla (vrt. kooninen). Tästä seuraa, että kovaa soitettaessa tuuban ääni menettää sonoriteettinsa, toisin kuin kooniset soittimet. Toisaalta tuuban dynaaminen skaala on huomattavan laaja ennen kuin sonoriteetin aiheuttavat formantit peittyvät.
Orkesteripartituureissa tuuban nuotinnus on usein kirjoitettu C-vireiselle tuuballe, mutta B- ja Es-kirjoitetut tuubastemmat eivät ole harvinaisia. Klassisissa sinfoniaorkesterin teoksissa tuubisti ei soita minuuttimääräisesti paljon seurauksella, että soittajan soittoherkkyys, ansatsi, tulee olla hyvä.
Tuuban muunnoksia.
Tuubasta kehitettyjä muunnoksia ovat mm. sousafoni ja helikoni. Niitä käytetään etenkin marssisoitossa, jossa äänen täytyy kuulua pitkälle. Niiden putken paksuin osa kiertää soittajan ympäri, soittaja on ikään kuin torven "sisällä".


Akava.
right
Akava on korkeasti koulutettujen työmarkkinakeskusjärjestö. Sen jäsenkunnassa on sekä palkansaajia että yrittäjiä ja ammatinharjoittajia. Nykyään Akavalla on noin 573 000 jäsentä, ja siihen kuuluu 35 jäsenjärjestöä. Akava on ay-keskusjärjestöistä ainoa, jonka jäsenmäärä kasvaa. Kasvu selittyy pitkälti nuorten koulutustason nousulla.
Akava perustettiin 14. joulukuuta 1950 nimellä Akateeminen Yhteistyövaltuuskunta. Tätä edelsi keväästä 1950 toiminut Akateemis-ammatillinen Valtuuskunta. Perustettaessa Akavaan meni mukaan kaksitoista järjestöä, joihin kuului yhteensä noin 12 000 jäsentä. Järjestö rekisteröitiin vuonna 1954 nimellä AKAVA.
Akavalaiset työskentelevät lähinnä esimies-, asiantuntija- ja opetustehtävissä. Akavalaisista 55 prosenttia on suorittanut vähintään ylemmän korkeakouluasteen tutkinnon. Akavan suurimmat jäsenjärjestöt ovat Opetusalan ammattijärjestö (OAJ), Uusi Insinööriliitto (UIL), Tekniikan Akateemisten liitto (TEK), Suomen Ekonomiliitto (SEFE), Suomen Lääkäriliitto, Akavan Erityisalat ja Tradenomiliitto. Akavan opiskelijavaltuuskunta AOVA on Akavan hallituksen alainen toimielin, joka vastaa opiskelijoiden edunvalvonnasta.
Akava sopii tulopoliittiset kokonaisratkaisut sekä muut keskitetyt työmarkkinasopimukset, joiden pohjalta jäseniä koskevat palkat ja muut palvelussuhteen ehdot neuvotellaan. Akavaan kuuluu kaksi neuvottelujärjestöä: julkisella sektorilla Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JUKO ja yksityisellä sektorilla Ylemmät Toimihenkilöt YTN. Myös jäsenliitot neuvottelevat sopimuksista.
Nykyiset.
Akavaan kuuluu nykyisin 35 jäsenliittoa. Suluissa liittymisvuosi.
Entiset.
Akavaan on kuulunut aiemmin lukuisia liittoja, jotka on sittemmin lakkautettu tai yhdistetty osaksi suurempia kokonaisuuksia. Monet akavalaisista liitoista ovat lisäksi vaihtaneet nimeään. Osaan näistä kuului vain muutama kymmenen työntekijää.
Puheenjohtaja.
Akavan puheenjohtajaksi valittiin 25. toukokuuta 2011 nelivuotiskaudeksi Suomen Ekonomiliiton Sture Fjäder. Hän seuraa tehtävässä Matti Viljasta.
Hallituksen varapuheenjohtajat ovat Olli Luukkainen (OAJ), Eeva Rantala (Tieteentekijöiden liitto), Salla Luomanmäki (Akavan Erityisalat) ja Pertti Porokari (Uusi Insinööriliitto UIL).


Turun tuomiokirkko.
Turun tuomiokirkko on Suomen Turussa I kaupunginosassa Aurajoen rannalla sijaitseva, monessa vaiheessa rakennettu kivikirkko, joka on suurimmaksi osaksi keskiajalta. Turun tuomiokirkkoa pidetään Suomen kansallispyhäkkönä ja se kuuluu maan merkittävimpiin historiallisiin rakennuksiin. Se on ainoa Suomen keskiaikainen basilika. Pitkän rakennusajan vuoksi tuomiokirkko edustaa useaa eri tyylisuuntaa, muun muassa romaanista, goottilaista ja uusgoottilaista tyyliä.
Historia.
Turun tuomiokirkon alkuvaiheista on hyvin vähän tietoa. Todennäköistä lienee, että kirkko on rakennettu aivan 1200-luvun lopulla puusta. Sen vihkimisen ajankohdasta on epävarmuutta. Kirkko on saatettu vihkiä käyttöön vuosien 1292 ja 1296 välillä tai 17. kesäkuuta 1300 tai 1300-luvun alussa, mahdollisesti 1309. Tutkimuksessa on ollut aikaisemmin vallalla ajatus, että kirkko olisi rakennettu tiilestä jo 1200-luvun lopussa. Teoria on kuitenkin kyseenalaistettu. Knut Draken mukaan kirkon ydinosa on todennäköisesti rakennettu harmaakivestä 1300-luvun loppupuolella. Markus Hiekkanen pitää Draken perusteluita kivikirkon nuoremmasta iästä vankkoina ja on esittänyt varhaisimmille kiviosille vielä myöhäisempää ajoitusta 1400-luvun alkuun. Kirkko omistettiin Neitsyt Marialle ja Suomen ensimmäiselle piispalle Pyhälle Henrikille.
Vuonna 1318 novgorodilaisten kerrotaan polttaneen kirkon. Aikaisemmin vallineen käsityksen mukaan hävitystä seurannut rakennuksen uusinta laajeni uuden kuoriosan rakentamiseen, joten kirkon runko sai pääasiassa nykyisen laajuutensa. Aikaisemman käsityksen mukaan lisärakennuksen valmistuttua 1300-luvun puolivälissä korotettiin torni sopusuhtaiseksi laajennetun rungon kanssa ja jo sataluvun lopulla käytiin käsiksi uusiin laajennustöihin kappelien rakentamisella. Tätä jatkui pitkin 1400-lukua, kunnes kirkon vanha runko miltei kauttaaltaan ympäröitiin kappeleilla. Muun muassa itäpäädyn "Kaikkien Pyhien kappeli" on rakennettu 1470-luvulla.
Rakentamisessa olivat myös kirkon ikkunat suurimmalta osalta peittyneet. Sen takia korotettiin keskilaivaa ja holveja, niin että siihen saatiin ikkunat sivulaivojen vesikattojen yläpuolelle. Tämä työ suoritettiin kahdessa jaksossa, kunnes koko keskilaiva 1460-luvulla voitiin vetää yhtäjaksoisen holvin alle. Samanlaatuinen tasoitus suoritettiin eteläisessä kappelisarjassakin, joka jaettiin kahteen kerrokseen ja pantiin yhtenäiseen vesikattoon.
Noin vuoden 1470 vaiheilla rakennettiin kirkon rungon jatkoksi sen itäpäähän mahtava kulmikas kappeli, joka nykyisin on kirkon pääkuorina. Samalla rakennettiin kirkon ympäri toista metriä paksu ja runsaat 3,5 m korkea muuri, joka ympäröi laajaa rauhoitettua kirkkopihaa. Sen yhteyteen rakennettiin lukuisia rakennuksia, joista monet tulivat 1600-luvulla perustetun Turun akatemian käytettäviksi.
Mahtavimmillaan Turun tuomiokirkko oli katolisen ajan lopulla, jolloin vaikutusvaltaiset kirkkoruhtinaat kartuttivat sen loistoa ja kalleuksia runsain lahjoituksin. Sisustuksesta mainittakoon monilukuiset alttarit ja kuorit, jotka tulivat piispojen ja muiden ylhäisten hautakappeleiksi. Näistä ovat huomattavimpia Tottin, Stålhandsken, Munckin eli Kijkin, Tavastin ja Gezeliusten kappelit sekä ns. Kankaisten kappeli, joka on rakennettu vasta 1650-luvulla.
Turun tuomiokirkkoa on uudellakin ajalla monesti uusittu. Tornia on korotettu kolmestikin, vuosien 1681, 1738 ja 1827 tulipalojen jälkeen. Erityisesti Turun palo vuonna 1827 vaurioitti kirkkoa pahasti. Tuolloin tuomiokirkon kattoa oltiin uusimassa kupariseksi, minkä vuoksi katto oli avattu. Palo tuhosi tuomiokirkon sisustan ja sen v. 1758 valmistuneen tornin huipun. Nykyinen huippu on rakennettu palon jälkeen. Sen on suunnitellut Carl Ludvig Engel. Samoin kirkon kappeleita sekä pääkuoria on palon jälkeen uudistettu sisäpuolelta muun muassa maalauksin.
Nykyisin toimitetaan kirkon korjaamista sen rakennushistoriallisia seikkoja silmällä pitämällä.
Rakenne, sisustus ja esineistö.
Tuomiokirkko on rakennettu matalalle kummulle nimeltään Unikankare. Kirkon pituus on 89 m, leveys noin 38 m ja korkeus 44,5 m. Tornin korkeus on 85,53 m.
Tuomiokirkon tornissa on Suomen vanhin julkiselle paikalle sijoitettu kello. Siinä on ainoastaan tuntiosoitin.
Tuomiokirkossa on nykyisin kolmet urut: kuoriurut ovat vuodelta 1973 ja pääurut sekä Tarkk'ampujankappelin urut vuodelta 1980. Pääuruissa on 81 äänikertaa ja ne ovat Suomen toiseksi suurimmat Lapuan tuomiokirkon urkujen jälkeen. Kirkossa on hyvä katedraaliakustiikka.
Kirkon eteläisellä lehterillä on Tuomiokirkkomuseo, joka kertoo kirkon historiasta ja rakennusvaiheista. Museossa on esillä pyhimyspatsaita ja kirkon esineistöä katoliselta ajalta sekä tekstiilejä ja hopeaesineitä uskonpuhdistuksen jälkeiseltä ajalta.
Tuomiokirkossa oli keskiaikana kaikkiaan 42 pyhimysalttaria. Omat alttarit oli ainakin seuraavilla pyhimyksillä: Neitsyt Maria, Pyhä Henrik, Pyhä Eerik, Pyhä Kristoforos, Pyhä Maria Magdaleena, Pyhä Katariina Aleksandrialainen, Pyhä Katariina Sienalainen, Pyhä Birgitta, Pyhä Ursula, Pyhä Margareta, Pyhä Barbara, Pyhä Helena, Pyhä Anna, Pyhä Gertrud ja Pyhä Veronika.
Vuodesta 1944 lähtien Yleisradio on joka arkipäivä lähettänyt radiossa Turun tuomiokirkon kellon klo 12:n lyönnit. Nykyisin ne lähetetään YLE Radio 1:n kanavalla.
Kappelit ja kuorit.
Pääkuorissa eli Kaikkien Pyhien kappelissa on Fredrik Westinin maalaama alttaritaulu (1829–33). Kuori on koristettu R. W. Ekmanin tekemillä freskomaalauksilla (1850-1854). Suurimmista maalauksista toisessa piispa Henrik kastaa suomalaisia Kupittaan lähteellä, ja toisessa Mikael Agricola antaa suomalaisen raamatunkäännöksen Kustaa Vaasalle. Näiden lisäksi on kuorissa on pienempiä maalauksia, jotka kuvaavat tapahtumia Jeesuksen elämästä, kuten viimeistä ehtoollista, ristiinnaulitsemista ja ylösnousemusta. Markus Hiekkanen nimeää kuorin Maunu Tavastin kuoriksi sen rakennusajankohdan, noin 1440-luku, vuoksi.
Tuomiokirkon haudat.
Turun tuomiokirkko oli satojen vuosien ajan Suomen merkittävin hautapaikka. Kirkon lattian alle vuosisatojen kuluessa haudattujen henkilöiden määrä laskettaneen tuhansissa. Kirkossa on 90 muurattua hautakammiota eli muurihautaa sekä laskematon määrä multahautoja. Turun tuomiokirkkoon hautaaminen lopetettiin 1784.
Reliikit.
Kirkossa olevia reliikkejä on tutkittu ja sieltä on löytynyt muun muassa 2000 vuotta vanhoja luun palasia. Suurin osa reliikeistä on kuitenkin keskiajalta 1300−1400-luvuilta. Pyhän Henrikin pääkallona pidetty kallo on ajoitettu 1100-luvulle. Ajoituksia on maaliskuun 2012 tilanteen mukaan tehty noin kolmannekselle esineistöstä. Luiden lisäksi myös tekstiilien ja muiden materiaalien alkuperä selvitetään. Kirkossa olevan katolisen ajan reliikkikokoelmassa on noin 90 esinettä.
Kirkon ulkopuoli.
Kirkon pihalla on Mikael Agricolan patsas, ja ulkoseinässä Pyhän Kristoforoksen alttari. Kirkon eteläpuolella olevassa puistossa on H. G. Porthanin hauta.
Kulttuuriympäristö.
Museovirasto on määritellyt Turun tuomiokirkon ja sitä ympäröivän Turun historiallisen ydinalueen yhdeksi Suomen valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä.


Power metal.
Power metal on metallimusiikin tyylisuunta, jonka tunnusmerkkejä ovat korkealta laulava laulaja, musiikin nopea tempo, tekniset kitarariffit ja runsas melodisuus. Power metaliksi esittämäänsä musiikkia kutsuivat ensimmäistä kertaa Metallica ja sen innoittamat yhtyeet 1980-luvun alussa. Jotkut kuitenkin pitävät ensimmäisenä power metal -yhtyeenä vasta Helloweenia.
Musiikilliset piirteet.
Power metalissa puhdassointiseen ja viimeisteltyyn soittoon on lisätty thrash ja speed metalista muistuttava nopea tempo. Tärkeänä piirteenä pidetään myös teknisiä kitarariffejä ja -harmonioita ja melodiaan pohjautuvia sävellyksiä. Sanoituksissa power metalissa ammennetaan perinteisen heavy metalin sanoitusperinteestä fantasia-aiheilla tai yhtyeen oman arvon korostamistamisella, jota erityisesti Manowar-yhtye on käyttänyt. Laulussa ja kitaran soitossa power metal- yhtyeet pyrkivät taituruuteen.
1980-luku.
Power metalin historia alkaa Yhdysvalloista, kun NWOBHM-yhtye ("New Wave of British Heavy Metal, brittiläisen heavy metalin uusi aalto") Diamond Headilta musiikilliset vaikutteensa ottanut Metallica alkaa soittaa esikuvaansa nopeampaa ja raskaampaa musiikkia. Metallicasta tulee suosittu nauhanvaihtamisen seurauksena ja muut nuoret yhtyeet ympäri maailmaa kuten Anthrax lainaavat heitä musiikillisesti.
Metallica ja heidän innoittamansa yhtyeet alkoivat kutsua musiikkiaan power metaliksi heavy metalin sijaan erottuakseen joukosta.
Heidän musiikkinsa ei kuitenkaan eronnut tyylillisesti paljoa muista sen aikaisista heavy metal -yhtyeistä. Termiä käytettiin 80-luvun alussa hyvin vapaasti ja sillä kuvattiin toisistaan hyvin paljon eroavia yhtyeitä (kuten Exciter ja Mercyful Fate), kunhan ne vain soittivat nopeasti. Power metal -yhtyeistä yhdysvaltalainen Jag Panzer ja saksalaiset Accept ja Warlock soittivat Judas Priestin ja Iron Maidenin vaikuttamaa NWOBHM:a mutta nostivat entisestään tuplakitaroiden, rumpujen ja laulun tehoa.
Nopeammalle metallimusiikille oli kysyntää sekä Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa ja power metal -levyt myivät hyvin. Mutta vuoteen 1985 mennessä Metallican, Anthraxin sekä kokonaan uuden metalliyhtyesukupolven musiikki oli muuttunut entistä raskaammaksi. Korkea laulu ja eskapististiset sanoitukset olivat jääneet pois ja musiikin tempo oli vielä nopeampaa. Tätä uutta tyylilajia kutsuttiin thrash tai speed metaliksi. Yhtyeet kuten Anvil jatkoivat power metalin esittämistä, mutta menettivät suosiotaan uusille tulokkaille. Jotkut taas onnistuivat perinteitään hylkäämättä säilyttämään uransa kuten Manowar, joka jatkoi ahkeraa keikkailua ympäri maailmaa, vaikka Pohjois-Amerikan ja Ison-Britannian yleisön kiinnostus väheni.
Länsi-Saksassa Helloween-niminen yhtye yhdisti musiikissaan NWOBHM:n vibratomaista laulua ja kitaraharmonioita thrash metalin nopeuteen. Jotkut pitävät vasta tätä power metalin syntynä. Samoihin aikoihin Suomessa Stratovarius oli alkanut kitaristi-laulaja Timo Tolkin liityttyä yhtyeeseen muuttamaan tyyliään power metallimaisen viimeistellyksi. Yhdysvalloissa taas perinteiset power metal -yhtyeet kuten Fates Warning, Savatage ja Queensrÿche kehittivät tyyliään progressiiviseksi metalliksi.
1990-luku.
1990-luvun alkupuoliskolla power metal oli suosittua pääasiassa Saksassa; paikalliset yhtyeet kuten Blind Guardian, Gamma Ray, Running Wild ja Angel Dust eivät olleet tulleet tunnetuiksi kotimaansa ulkopuolella. Samanlaiselle musiikille oli suurta kysyntää, ja kun grungen suosion myötä Yhdysvalloista ja Isosta-Britanniasta lähti vähemmän metalliyhtyeitä Saksaan esiintymään, alettiin esiintymispyyntöjä lähettää power metal -yhtyeille näistä maista. Tämä toi monelle vähälle huomiolle jääneen yhtyeen uralle uuden nousun ja monet jo lopettaneet yhtyeet perustettiin uudestaan. Tällä tavalla uudistuivat mm. Armored Saint ja Cirith Ungol. Myös uuden polven yhdysvaltalaisyhtyeet kuten Iced Earth ja Nevermore kasvattivat suosiotaan.
Samoihin aikoihin tapahtui HammerFallin läpilyönti, joka toi power metalin valtavirtaan. HammerFall tuli Ruotsista, jossa sen olivat perustaneet sivuprojektikseen vuonna 1993 eri death metal -yhtyeissä esiintyvät muusikot. Yhtyeen debyyttialbumi "Glory to the Brave" ilmestyi vuonna 1997 ja se myi hetkessä itsensä Saksan albumilistalle ja toi power metalin tunnetuksi uudelle eurooppalaiselle musiikinkuuntelijasukupolvelle. Tuohon aikaan uusia tuulia seuraava nu metal oli suosittu metallimusiikin tyylilaji ja power metalista tuli osa sille vastareaktiona syntynyttä perinteisten metallimusiikin tyylilajien paluuta heavy metalin ja thrash metalin kanssa.
HammerFallin myötä syntyi power metal -yhtyeiden uusi aalto, joka toi tyylilajilleen maailmanlaajuisen suosion. Power metal menestyi hyvin Saksan lisäksi Kreikassa ja Etelä-Amerikassa, ja Suomessa Stratovariuksen "Destiny"-albumista tuli ensimmäinen Suomen virallisen listan ensimmäiselle sijalle päässyt metallialbumi vuonna 1998. Myös vanhan polven yhtyeiden suosio kasvoi ja muun muassa Manowarin levymyynti oli suurempaa kuin se oli missään vaiheessa aiemmin ollut. 1990-luvun loppuun mennessä power metalista oli tullut merkittävä tyylilaji metallimusiikin kentällä.
1990-luvulla power metal oli alkanut haarautua tyylillisesti. Stratovarius ja Rhapsody of Fire olivat ottaneet musiikkiinsa sinfonisia ja eeppisiä piirteitä. Kamelot ja Threshold taas yhdistivät power metalin progressiiviseen metalliin.
2000-luku.
2000-luvulla power metal oli pääasiassa eurooppalainen ilmiö. Suosittu lajin yhtye oli englantilainen DragonForce, joka pääsi Yhdysvaltojen albumilistalle kolmannella albumillaan "Inhuman Rampage".


Kosinilause.
Kolmio, jonka symbolit ovat samat kuin viereisessä kaavassa
Kosinilause on trigonometrian tulos, jonka perusteella on mahdollista määrittää kolmion kulmat, kun sen kaikki sivut tunnetaan tai kolmion tuntematon sivu, kun yksi kolmion kulma ja sen viereiset sivut tunnetaan.
Kosinilauseessa formula_1 on kolmion kulma, formula_2 ja formula_3 ovat kulman viereisten sivujen pituudet ja formula_4 vastakkaisen sivun pituus. Kaava palautuu Pythagoraan lauseeseen, kun formula_1 on suorakulma.
formula_6
Todistus.
formula_8
Tästä saadaan formula_9
formula_11
Kulman formula_1 kosini on kuvion mukaan
formula_13
Yhtälö saadaan muotoon formula_14.
Todistus sujuu samoin, jos kulma formula_1 on tylppä.
Kosinilause ja vektorit.
formula_16


Lennätin.
Nimitystä lennätin käytetään eräistä laitteista, joilla tekstimuotoinen viesti voidaan välittää alkuperäistekstiä fyysisesti siirtämättä. Yleensä, kuten tässä artikkelissa, lennättimellä tarkoitetaan "sähköistä lennätintä", jossa viesti siirretään sähköisesti johdinta pitkin. Ennen sähköistä lennätintä oli käytössä "optisia lennättimiä". Radiota kutsuttiin aluksi usein "langattomaksi lennättimeksi".
Lennättimellä välitettyjä viestejä kutsuttiin "sähkösanomiksi". Nimitys on myöhemmin lyhentynyt "sähkeeksi". 1930-luvulta alkaen teleksiverkot syrjäyttivät lennättimen sähkösanomien välittäjinä. Ennen kaukopuheluiden yleistymistä sähkösanomat olivat hyvin suosittuja. Sähkösanomia käytettiin usein liiketoimien vahvistamiseen, koska sähkösanomasta jäi aina kirjallinen dokumentti.
Historiaa.
Ensimmäisen kaupallista liikennettä välittäneen sähköisen lennättimen rakensivat William Fothergill Cooke ja sir Charles Wheatstone. Heidän laitteensa otettiin käyttöön Lontoossa 1838. Cooken ja Wheatstonen lennätin käytti useaa johdinta, joilla ohjattiin viiden mittarineulan liikkeitä. Sen mukaan, mitkä kaksi neulaa kulloinkin kääntyivät ja mihin suuntiin, vastaanottaja saattoi lukea, minkä kirjaimen lähettäjä lähetti.
Ensimmäisen käytännöllisen lennätinjärjestelmän rakensivat Yhdysvalloissa Samuel Morse ja Alfred Vail. New Yorkin ja Baltimoren välinen lennätinlinja otettiin käyttöön 24. toukokuuta 1844. Tälle lennättimelle riitti yksi johdinyhteys, sillä eri merkit koodattiin sähköttämällä erilaisia pulssijonoja eli Morsen aakkosia. Morsen ja Vailin lennättimen käyttö levisi nopeasti ja muutaman vuoden kuluessa syrjäytti kilpailevat järjestelmät lähes täysin.
Pysyvä lennätinkaapeliyhteys Atlantin poikki saatiin 27. heinäkuuta 1866. Intian ja Euroopan välisellä yhteydellä kaapeli Persianlahden poikki oli käytössä jo 1864.
Lennätin rautateillä.
Rautatieliikenteessä lennätin oli käytössä aivan alusta alkaen. Kaikkialla maailmassa rautatieasemien luonteenomaiseksi taustaääneksi muodostui lennätinkojeen tikitys.
VR käytti lennätintä 1950-luvulle asti jolloin puhelimen uudistuminen syrjäytti sen. Vain Neuvostoliiton liikenteessä lennätin säilytti asemansa aina vuoteen 1978 asti. Kapearaiteisista rautateistä vain Loviisan–Vesijärven rautatie käytti lennätintä, muut luottivat jo varhaisessa vaiheessa puhelimeen. Joillakin yksityisillä kapearaiteisilla oli omat puhelinlinjansa asemien välillä.
Merkitys.
Lennätin oli ensimmäinen viestintäväline, jolla pystyttiin luomaan lähes välittömät kansain- ja mannertenväliset yhteydet. Tämän muutoksen seuraukset olivat mullistavia. Lennättimen ansiosta sanomalehdet pystyivät kertomaan maailman tapahtumista tuoreeltaan. Liike-elämän, erityisesti kaupankäynnin, rytmi muuttui: nyt ei enää merkinnyt niin paljon, missä tavaraa oli, kuinka paljon se maksoi ja kuinka nopeasti se oli toimitettavissa. Kilpailukykyisenä säilyminen vaati lennättimen käyttämistä.
Sodankäynnissä lennätin vaikutti ensimmäisen kerran Krimin sodassa. Sähköisillä viestivälineillä on ollut merkitystä lähes kaikissa sen jälkeisissä sodissa. Lennätin mahdollisti rautateiden tehokkaan käytön ja joukkojen nopean keskittämisen valtakunnan haluttuun osaan. Ensimmäisessä maailmansodassa tästä tuli erittäin merkittävä osa sodan alkuvaiheen suunnitelmia.
Kirjallisuutta.
Tom Standage: The Victorian Internet. Phoenix, Lontoo 1999. ISBN 0-7538-0703-3.


Valamon luostari (Laatokka).
Valamon luostari on Venäjän ortodoksisen kirkon luostari Valamon saarella Laatokan järven pohjoisosassa Sortavalan kuntapiirissä Karjalan tasavallassa, Venäjällä.
Perustaminen ja vaurastuminen.
"Pyhittäjäisät Sergei ja Herman Valamolainen", ikoni, 1800-luku
Luostari on Karjalan ortodoksisista luostareista ensimmäinen. Sen syntyaika on epävarma ja luostarin varhainen historia onkin monilta osin perimätiedon varassa. Valamon perustajana pidetään kreikkalaissyntyistä munkki Sergeitä. Hänellä oli myös seuralaisenaan karjalaissyntyinen munkki Herman. Luostari perustettiin Valamon saarelle, joka oli entinen pakanallinen uhripaikka. Jotkut tutkijat sanovat sen nimen viittaavan saarella tuolloin toimitettuihin härkäuhreihin; varmuutta tästä ei ole.
Perimätiedon käsitys perustamisesta.
Ortodoksisen perimätiedon mukaan kreikkalainen munkki Sergei asettui asumaan Valamon saarelle vuonna 992.
Hän sai myöhemmin seuraajakseen munkki Hermanin, joka oli kristinuskoon kääntynyt karjalainen. Luotettavimmat lähteet ajoittavat luostarin perustamisen 1100-luvun puolivälin tienoille. Valamo syntyi pienenä erakkoluostarina, mutta nousi nopeasti Karjalan hengelliseksi keskukseksi. Pyhittäjä Sergei oli tuonut Valamoon Bysantin perinteen, askeesin ja kirkkolaulun ja –taiteen perusteet. Pyhittäjä Sergein kuoltua valtaosa hänen seuraajistaan oli karjalaisia, mutta 1400-luvulla luostariin alkoi tulla myös yhä enemmän venäläisiä munkkeja, johon osiltaan vaikutti luostarin kasvanut maine.
Kilpailevat teoriat perustamisesta.
Valamon luostarin perustamisesta on esitetty neljä kilpailevaa teoriaa, joista kolmella viimeksimainitulla on perusteita keskiaikaisissa lähteissä. Teorioita kutsutaan niiden esittämistä perustamisvuosista johdetuilla nimillä.
900-teoria.
Valamossa on pidetty yllä perimätietoa, jonka mukaan luostari olisi perustettu ruhtinatar Olgan tai ruhtinas Vladimirin aikana 900-luvulla. Tämä teoria liittää Valamon Venäjän kristillistämisen esivaiheisiin. Historiallisia perusteita tälle teorialle ei ole.
1329-teoria.
Venäläinen kirkkohistorioitsija E. Golubinski esitti vuonna 1904, että Valamon luostarin synty ajoittuu 1300-luvun alkuun, vuoteen 1329. Hänen keskeinen perusteensa oli Lyhyt kronikka. Teoria sovittaa perustamisen Pähkinäsaaren rauhan (1323) yhteyteen. Luostari olisi olemassaolollaan vahvistanut Venäjän rajaseutua.
1100-teoria.
Tätä teoriaa on kehitellyt 1960-luvulta lähtien Heikki Kirkinen. Kirkinen nousi tulkinnoillaan vastustamaan pitkään vallinnutta 1329-teoriaa. Hänen keskeisinä perusteinaan ovat 1500- ja 1600-luvulle ajoittuvat tekstit suomennetuilta nimiltään "Valamon kertomus", "Uvarovin kronikka", "Avraam Rostovilaisen elämäkerran II redaktio", "Kertomus Usthovin luostarin perustamisesta" sekä "Lyhyt kronikka". Esimerkiksi Lyhyessä kronikassa on kerrottu "vanhus Sergein" tulosta Valamoon vuonna 1329.
1389-teoria.
1389-teoria on syntyhistorialtaan uusin. Sen avainlähde on Moskovasta vuonna 1992 löydetty käsikirjoitus "Skazanie o Valaamskom monastyre". Käsikirjoitusta analysoineet kaksi tutkijaa, venäläinen Natalia Ohotina-Lind ja tanskalainen John Lind päätyvät esittämään todennäköiseksi perustamisajankohdaksi vuotta 1389. Ero 1329-teoriaan johtuisi Lyhyen kronikan kopioinnissa tapahtuneesta tulkintavirheestä.
Kehitysvaiheita.
Valamo kehittyi nopeasti lähetystyön keskukseksi. Sieltä käsin lähetyssaarnaajat lähtivät saarnaamaan eri puolille Karjalaa, usein kansankielellä, koska suuri osa munkeista oli karjalaisia. Kristinuskon juurtumisessa Karjalaan Valamon luostarilla on hyvin suuri merkitys.
Valamon luostaria voidaan pitää myös monien Karjalan luostarien ”äitinä”, koska monet munkit, jotka myöhemmin perustivat Karjalaan merkittävän luostarin, kilvoittelivat Valamossa. Näihin munkkeihin kuuluu 1300-luvulla elänyt Kornili, joka myöhemmin perusti Äänisjärven saareen Paleostrovin luostarin. Siellä puolestaan 1400-luvulla kilvoitteli munkki Savvati, joka perusti Solovetskin luostarin. Myös Aleksanteri Syväriläinen ja Arseni Konevitsalainen kilvoittelivat luostarissa.
Valamosta tuli myös merkittävä pyhiinvaelluskohde, jossa kävi ihmisiä rukoilemassa ja hiljentymässä läheltä ja kaukaa. Monet hurskaat talonpojat lahjoittivat luostarille maatilansa pyytäen veljestöä rukoilemaan lahjoittajan puolesta. Luostari myös houkutteli talonpoikia asumaan mailleen luvaten näille verovapauden pitkäksi ajaksi. Vuonna 1500 Valamo omisti noin 150 taloa joissa noin 230 miestä perheineen maksoi luostarille veroa. Näiden talonpoikien ja pyhiinvaeltajien tuomien lahjoitusten ansiosta luostari vaurastui huomattavasti. Luostari vaurastui 1570-luvulla alkaneeseen sotaan asti, jonka alkaessa se omisti yli 200 taloa ja sen omistukset ulottuivat nykyiseen Pohjois-Karjalaan asti.
Pitkän vihan aikana alkoivat luostarin vaikeudet. 1570-luvun lopulla ruotsalaiset aloittivat hyökkäykset Valamon omistuksille ja vuonna 1581 he hyökkäsivät luostariin ja surmasivat 37 munkkia. Jäljelle jääneet veljet pakenivat Tihvinään.
Lyhyenä rauhan aikana veljestö palasi luostariin, mutta luostari ei ehtinyt uudelleen vaurastua entiselleen, ennen kuin uusi sota alkoi. Vuonna 1611 ruotsalais-suomalainen sotilasosasto hyökkäsi Valamoon, josta munkit olivat juuri ennättäneet paeta ainoastaan pyhien Sergein ja Hermanin pyhäinjäännökset sekä vähän irtaimistoa mukanaan. Valamo tuhottiin maan tasalle ja sotilaat veivät mukanaan koko luostarin omaisuuden. Veljestö pakeni Vanhaan Laatokkaan (Staraja Ladoga) ja myöhemmin Tihvinään ja lopulta autioon Vasilin luostariin Vanhaan Laatokkaan. Valamon saaristo hiljeni yli sadaksi vuodeksi. 1710-luvun alkuun asti siellä oli vain muutamia talonpoikaistaloja.
Sotien tuhoja ja rauhanaikojen kasvua.
Valamon luostaria alettiin jälleenrakentaa isonvihan aikana Pietari Suuren luvalla Kirilo-Belozerskin luostarin aloitteesta. Luostarin rakentaminen alkoi hitaasti, vaikka ensimmäinen kirkko vihittiinkin jo vuonna 1719. Luostari itsenäistyi 1720. Luostaria johtivat aluksi munkit Savva, Josif ja Tihon. Ensimmäinen igumeni Jefrem johti luostaria 1754-1782. Vuonna 1754 luostarin tuhonnut tulipalo hidasti elpymistä. Vuonna 1781 Pietarin ja Novgorodin metropoliitta Gabriel kutsui luostarin johtoon Jefremin seuraajan igumeni Nazarin. Tästä alkoi luostarin laajamittainen rakentaminen ja vahvistuminen. Noihin aikoihin luostarissa oli jo kuutisenkymmentä munkkia.
1700-luvun lopulla Valamossa kilvoitteli myös Herman Alaskalainen, joka lähti 1793 metropoliitta Gabrielin lähettämänä lähetystyöhön Alaskaan, missä hän oli yksi Alaskan ortodoksisen kirkon perustajista. Hänet kanonisoitiin vuonna 1970.
Valamon uusi kivinen pääkirkko valmistui 1700-luvun lopussa ja luostarin toiminta vilkastui. Tämän jälkeen valmistuivat ensimmäiset skiitat sekä majatalo, sairaala ja uudet asuintilat. Luostarin nopeaan voimistumiseen vaikutti Pietarin läheisyys ja sieltä saapuvat pyhiinvaeltajat. Myös Aleksanteri I vieraili luostarissa vuonna 1819 ja avusti luostaria.
1830-luvulla luostarin sairaalaa ja kirjastoa laajennettiin. Igumeni Damaskin tuli luostarin johtoon vuonna 1839 ja hänen aikanaan luostari saavutti suurimman laajuutensa veljestön määrän kasvaessa tasaisesti. Hän oli hesykastisen rukousperinteen kannattaja ja ankaran kurin ja järjestyksen mies. Igumeni Damaskinin aikana alettiin suunnitella luostarille uutta pääkirkkoa. Sen rakentaminen kuitenkin kesti ja se valmistui Damaskinin ja hänen seuraajansa Jonataninkin jo kuoltua vuonna 1896. Valmistuessaan se oli Suomen yksi Suomen suurimmista kirkoista 75 metrin korkeudellaan. Luostarin veljestö kasvoi ensimmäiseen maailmansotaan saakka ja vuonna 1913 luostarissa oli 359 munkkia ja 562 noviisia. He edustivat venäläisten lisäksi karjalaisia ja muita vähemmistökansoja ympäri Venäjän.
Valamon luostari auttoi myös vähäosaisia. 1860-luvun nälkävuosina luostariin saapui runsaasti kerjäläisiä, joita luostari auttoi parhaansa mukaan. 1900-luvun alussa luostariin perustettiin ensimmäinen koulu, jossa munkit toimivat opettajina. Luostariin perustettiin toinen poikakoulu vuonna 1931. Koulu oli kahdeksanvuotinen ja opetusohjelma sisälsi myös maa- ja metsätaloutta.
Suomi itsenäistyy - luostarille vaikeuksia.
Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 luostarin toiminnalle tuli vaikeuksia. Veljestöllä ei ollut Suomen kansalaisuutta, joten keväällä 1921 peräti 119 munkkia vannoi uskollisuudenvalan Suomen hallitukselle. Suomen ortodoksinen kirkko otti gregoriaanisen kalenterin käyttöön vuonna 1921. Luostarin ja kirkkokunnan välit viilenivät vuonna 1925, kun Valamo ei saanut enää lupaa viettää pääsiäistä vanhan ajanlaskun mukaan.
Kun Tyatiran metropoliitta Germanos vieraili ekumeenisen patriarkaatin edustajana Suomessa samana vuonna, veljestö kieltäytyi toimittamasta palveluksia uuden kalenterin mukaisesti. Seurauksena oli se, että monet pappismunkit menettivät määräajaksi oikeutensa toimia pappina ja monet luostarin johtotehtävissä olleet munkit erotettiin tehtävistään. Kirkollishallitus ryhtyi lisäksi tutkimaan ketä luostarin veljestöön kuului ja tutkimuksen seurauksena 17 munkkia karkotettiin maasta erilaisin perustein. Ajanlaskukiistaa ei saatu kuitenkaan lopullisesti ratkaistua ennen sotia ja Valamon veljestö jakautui kahteen leiriin. Ne munkit, jotka kannattivat vanhaa kalenteria, toimittivat jumalanpalveluksensa muista erillään.
Maailmansotien välisenä aikana luostarista kehittyi merkittävä pyhiinvaellus- ja turistikohde. 1930-luvulla saarella arvioitiin käyneen jopa 30 000 matkailijaa vuosittain. Valamosta tuli myös tärkeä hengellisten kokousten pitopaikka. Ensimmäiset ortodoksiset kirkkolaulupäivät järjestettiin Valamossa vuonna 1929. Niille osallistui 200 laulajaa ja 1000 pyhiinvaeltajaa. Näistä juhlista sai alkunsa ortodoksinen laulujuhlaperinne Suomessa.
Myös papisto piti kokouksiaan Valamossa. Ensimmäiset papiston veljespäivät pidettiin vuonna 1926. Nykyään papisto kokoontuu Uuden Valamon luostarissa vuosittain. Tämä tapa on perua papiston ensimmäisestä kokouksesta Valamossa. Valamon luostari julkaisi myös hengellistä kirjallisuutta, joka tosin 1930-luvulle asti oli pääosin venäjänkielistä.
Luostarin perinteinen elämäntyyli katkesi talvisotaan. Luostari joutui sodassa pommitusten kohteeksi useaan otteeseen ja useat luostarin rakennukset tuhoutuivat. Pääkirkko säilyi kuitenkin ehjänä pommituksista huolimatta. Vain pääkirkkoa ympäröivään rakennuskokonaisuuteen liittyvä sairaalasiipi kirkkoineen tuhoutui palopommien sytyttämässä tulipalossa. Nykyään se on jo varsin pitkälle entistetty.
Helmi- maaliskuussa 1940 luostari evakuoitiin. Viimeiset munkit lähtivät Valamosta 13.3.1940. Sen merkiksi luostarin suurin kello löi 12 kertaa. Sekavissa oloissa suuri määrä luostarin omaisuutta saatiin kuitenkin pelastettua armeijan kuorma-autoilla.
Veljestö lähti evakkomatkalle Suolahden kautta Kannonkoskelle Keski-Suomeen. Evakkomatkan aikana kymmenesosa munkeista kuoli. Syksyllä 1940 luostari osti Heinäveden Papinniemestä Saastamoisen yhtymän omistaman kartanon. Tilaan kuului 300 hehtaaria maata, josta 50 hehtaaria oli peltoa. Paikan valintaan vaikutti se, kun veljestö etsi uutta paikkaa luostarilleen ja vieraillessaan Papinniemessä he huomasivat kartanon oven yläpuolella pienen Sergein ja Hermanin ikonin. Tätä pidettiin pyhittäjien johdatuksena luostarin veljestölle ja he päättivät ostaa tilan. Jatkosodan aikana veljestö ei palannut Vanhaan Valamoon, vaan jatkoi elämää Papinniemessä. Muutamat munkit kuitenkin menivät sinne tekemään korjaustöitä ja valvomaan rakennuksia. Saaristoon oli sijoitettuna myös sotilasosasto. Valamoon jatkosodan aikana siirtyneet munkit poistuivat saarelta Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikaan 20.6.1944. He evakuoivat luostarin omaisuutta vielä jonkin verran, mm. kirkonkelloja ja ikoneita. Valamon saarella olleet sotilaat poistuivat saarelta rauhan jo astuttua voimaan 20.9.1944.
Evakuointi alkaa.
Evakuointi alkoi jo joulukuussa 1939. Valamon siviiliasukkaat, eritoten Suomen kansalaiset, evakuoitiin jo heti sotatoimien alettua sotilasjohdon määräyksestä. Luostarin väki jäi vielä joksikin aikaa. Tässä yhteydessä purettiin kirkoista myös suurikokoisimmat arvoesineet eli pyhittäjien kenotafi eli muistoarkku sekä pääkirkon kaikki kolme kulta- ja hopeakoristeista alttaripöytää sekä ikonostaasien painavat pyhät ovet. Nykyään yläkirkon alttaripöytä on Uspenskin katedraalissa Helsingissä ja muut alttaripöydät ja pyhät ovet Uudessa Valamossa. Samaan kuormaan yläkirkon alttaripöydän kanssa kuormattiin myös ikonostaasin edessä olleet kullatut ripustettavat kyntteliköt, jotka myös on sijoitettu Uspenskiin. Alakirkon samanlaiset kyntteliköt ovat Uuden Valamon pääkirkossa. Muistoarkku on Kirkkomuseossa Kuopiossa.
Vanhukset ja lapset turvaan.
Vanhimmat ja huonokuntoisimmat munkit, noviisit, ne veljestön jäsenet jotka eivät olleet Suomen kansalaisia, luostarin poikakodin asukit sekä vähä jäljellä ollut siviilihenkilökunta evakuoitiin kahdessa erässä 12. ja 20. joulukuuta 1939.
Tätä evakkomatkaa johtivat luostarin myöhemmät rippi-isät, isä skeemaigumeni Johannes ja isä pappismunkki Savva.
Luostaritoiminta Valamossa loppuu.
Säännöllinen luostaritoiminta päättyi 4. helmikuuta 1940. Loput munkeista poistuivat tuona päivänä isä igumeni Haritonin johdolla vuorokauden kestäneen ankaran ilmapommituksen jälkeen. Heidän mukanaan evakuoitiin nopeimmin mukaan saatu omaisuus sekä mm. luostarin karja.
Karjasta suurin osa ei kestänyt väistämättömän kovaa talutusmatkaa yli Laatokan jäiden vaan kuoli matkalle. Suomalaisten sotilaiden uupumattoman työn ansiosta pahasti järkyttyneet vanhukset saatiin Lahdenpohjan asemalle junaan evakuoitaviksi muuhun Suomeen.
Omaisuuden evakuointi.
Viimeistä evakuointia eli syrjäisempien skiittojen omaisuuden pelastamista tekemään jäi viisi miestä: molemmat sotilaspastorit eli pappismunkit isä Pietari (Pauli Jouhki) ja isä Paavali, isä munkkidiakoni (1952 pappismunkki ja 1968 igumeni) Simforian, Laatokan Karhun nimellä tunnettu "Sergei"-matkustajalaivan munkkikapteeni, puolalaisyntyinen isä Irakli sekä yksi maallikko, insinööri Vladimir Kudrjatsev. Heidän tehtäväkseen jäi kerätä merkittävimmät ikonit, ehtoolliskalustot, muu irtain jumalanpalvelusvälineistö, antiminssit, pyhäinjäännökset, siirtokelpoiset kirkonkellot ja muu kysymykseen tuleva arvo-omaisuus talteen ja evakuointikuntoon kaikista kirkoista ja tsasounista.
Erityisesti vasta 25-vuotiaiden sotilaspastorien nuoruuden tarmo mahdollisti tämän vaikean tehtävän. Eniten tavaraa saatiin korjattua talteen paitsi pääkirkosta, myös Kaikkien pyhien eli Suuresta skiitasta sekä Uuden Jerusalemin eli Ylösnousemusskiitasta; viimeksi mainitusta pelastettiin muun muassa sinne rakennetusta Kristuksen hautakammiosta ikonit, aito Pyhältä maalta tuotu kopio orjantappurakruunusta sekä seinällä ollut Kristuksen ylösnousemusikoni. Kammio havaittiin kokonaan tuhotuksi vuonna 1941 kun luostariin päästiin hetkeksi takaisin; nykyisin se on restauroitu.
Pääluostarin alakirkon ikonit saatiin evakuoitua, yläkirkosta saatiin mukaan huomattavimmat ikonit ja irtain jumalanpalvelusvälineistö kokonaisuudessaan. Kirjastokin onnistuttiin pelastamaan sullomalla kirjat tyhjiin perunasäkkeihin, joita sattumoisin oli riittävästi. Sotilaat antoivat auliisti kuljetusapua mantereelle jossa evakuoitu tavara lastattiin juniin. Sotatoimien loppuminen 13. maaliskuuta 1940 helpotti kuljetuksia aivan oleellisella tavalla. Luostarin vahvat ja hyvin hoidetut hevoset selvisivät tästä kuljetusurakastaan hyvin; sotatoimien päättymisen johdosta nekin pääsivät mukaan evakkoon, paitsi ne muutamat jotka kaatuivat työnsä ääreen ennen rauhan tuloa. Tosin rekikaluston niukkuuden vuoksi armeijan kuorma-autot kuljettivat huomattavan osan ihmisistä ja tavarasta mantereelle.
Luostarin sielunkellot.
Viimeisenä toimena 19. maaliskuuta 1940 kun määräaika Valamosta poistumiseen meni umpeen, isä Simforian kiipesi pääkirkon kellotorniin ja mahtava Pyhän Andreaksen kello löi 12 kertaa merkiksi luostarin kuolemasta.
Luostari luovutetaan Neuvostoliitolle.
Kun sotilaspastorit vielä neuvostoliittolaisen kenraalin pyynnöstä esittelivät lyhyesti pääluostarin aluetta, sotilas pahoitteli että taideteokset oli pääasiassa viety pois – mutta ei vaatinut niiden takaisin tuontia.
Viime sanoinaan hän ennen eroa kertoi että paikalle tulisi haavoittuneiden kuntoutukseen tarkoitettu kylpylä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut vaan välirauhan ajan saarella toimi merikoulu.
Luostarin uusi elämä.
Laatokan Valamon luostarin rakennukset olivat muussa käytössä lähes neuvostoajan loppuun, mm. sotilastukikohtana ja vanhainkotina, mutta loppuvuodesta 1989 ensimmäiset munkit aloittivat luostaritoiminnan uudelleen ja rakennukset luovutettiin Moskovan patriarkaatille.


Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys.
Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK) on vuonna 1906 perustettu vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen Suomessa toimivien rauhanyhdistysten keskusjärjestö. Keskusyhdistyksen toimisto sijaitsee Oulussa. SRK:lla on sisaryhdistykset Ruotsissa (SFC) ja Pohjois-Amerikassa (LLC). SRK tekee lähetystyötä Suomessa ja ulkomailla, julkaisee lehtiä, kirjallisuutta ja äänitteitä, ja tukee lapsi- ja nuorisotyötä. Yhdistyksen ylin päättävä elin on rauhanyhdistysten edustajien vuosikokous, joka valitsee SRK:lle 24-jäsenisen saarnamiehistä koostuvan johtokunnan. Johtokunnan puheenjohtaja on vuodesta 2007 Olavi Voittonen.
Tarkoitus ja toiminta.
SRK:n ja sen rauhanyhdistysten tarkoituksena on niiden sääntöjen mukaan "herättää ja elvyttää kristillistä uskonelämää sekä edistää kristillissiveellisten elämäntapojen, kansanraittiuden ja isänmaallisen mielen vakiinnuttamista kansan keskuudessa". Kaikessa toiminnassa SRK haluaa pitää keskeisenä "Pyhän Raamatun ja evankelisluterilaisen uskon, tunnustuksen ja opin mukaista Jumalan sanaa".
SRK:n vuosikokous on yhdistyksen ylin päättävä elin. Vuosikokouksessa on noin 300 rauhanyhdistysten virallista edustajaa ja se valitsee jäsenet 24 henkilön johtokuntaan. Johtokunta valitsee keskuudestaan työvaliokunnan, johon kuuluu puheenjohtaja, kaksi varapuheenjohtajaa, kolme jäsentä ja kolme varajäsentä. SRK:n puheenjohtajina ovat toimineet Eino Vaherjoki (1960-1978), Kauko Mäntylä (1978-1983), Erkki Reinikainen (1983-1992), Matti Lääkkö (1992-2007) ja Olavi Voittonen (2007-).
Toinen SRK:n kokous on kaksi kertaa vuodessa pidettävä "puhujien ja seurakuntavanhinten kokous", joihon kokoontuu noin 700 saarnaajaa ja lisäksi heidän puolisonsa.
SRK toimii lähetystyössä Suomessa ja ulkomailla. Suomi on jaettu alueellisiin lähetystoimikuntiin, jotka hoitavat lähetystyön järjestelyistä. SRK lähettää puhujia erityisesti alueille, joissa on vähän seuratoimintaa. Myös esimerkiksi sairaaloihin, kouluihin ja vankiloihin järjestetään seuroja. Ulkolähetystoimintaa on 14 maassa (Ruotsi, Norja, Englanti, Venäjä, Viro, Latvia, Saksa, Sveitsi, Unkari, Espanja, USA, Kanada, Togo ja Kenia). Ruotsissa ja Pohjois-Amerikassa SRK toimii yhteistyössä sen sisarjärjestöjen kanssa, Ruotsin SFC:n ja Pohjois-Amerikan LLC:n. SRK järjesti seuratilaisuuksia vuonna 2005 noin 966. Sen jäsenyhdistykset järjestivät 2005 noin 11 300 seuratilaisuutta. Puhujia SRK:lla on 873.
Lapsi- ja nuorisotyötä SRK tekee esimerkiksi kouluttamalla opettajia ja tuottamalla opetusmateriaalia. Pyhäkouluja sen jäsenyhdistykset ovat järjestäneet 1930-luvulta, päiväkerhoa vuodesta 1975 näiden lisäksi raamattuluokkia. Päiväkerholaisia on noin 4500, pyhäkoululaisia 14000 ja raamattuluokkalaisia 5800. Raamattuluokissa käydään yleensä 10-15-vuotiaina. SRK järjestää leirejä kuudessa leirikeskuksessaan ja kolmessa kansanopistossaan. Niissä käyvistä noin 10000:sta kolme neljäsosaa on alle 20-vuotiaita.
SRK julkaisee ja kustantaa kirjallisuutta, kolmea sanoma- ja aikakauslehteä (Päivämies, Siionin Lähetyslehti ja Siionin kevät, lisäksi joululehti "Siionin joulu" ja kevätlehti "Pääsiäissana") ja äänitteitä.
Henki.
Sääntöjensä mukaan SRK on omaksunut hengen. Niiden mukaan julkaisutoiminta on SRK:n omaksuman hengen mukaista. Sääntöjen mukaan SRK hoitaa suhteita samassa hengessä toimiviin sisarjärjestöihin ja yksityishenkilöihin ulkomailla. Yhdistyksen jäsenyhdistyksiltä ja johtokunnan jäseniltä vaaditaan säännöissä samaa henkeä. Johtokunnan tehtäviin kuuluu myös hengen valvominen.
Jäsenyys.
SRK:n jäseneksi voidaan sääntöjen mukaan hyväksyä rekisteröidyt rauhanyhdistykset ja muut yhdistykset ja säätiöt, jotka toimivat samassa hengessä. Jäsenyhdistysten tarkoitus ja toimintamuodot tulee olla linjassa SRK:n toiminnan kanssa. Yhdistyksen johtokunta päättää jäsenyydestä kirjallisen hakemuksen perusteella.
Jäsenyhdistysten koko vaikuttaa siihen, kuinka monta edustajaa on mahdollista lähettää SRK:n vuosikokoukseen. Kullakin edustajalla on kokouksessa yksi ääni. Äänten mennessä tasan ratkaisee puheenjohtajan ääni, paitsi vaaleissa arpa. Jäsenyhdistykset maksavat vuosimaksua SRK:lle. SRK:n johtokunta voi ehdottaa vuosikokouksessa jäsenyhdistyksen erottamista, mikäli se ei noudata SRK:n tarkoitusta ja toiminmuotoja.
Hallinto.
SRK:n sääntöjen mukaan yhdistyksessä käyttää valtaa vuosikokous, paitsi niissä asioissa, jotka on siirretty johtokunnalle. Yhdistyksen hallituksena toimii johtokunta, johon jäsenyhdistyksistä valitaan neljäksi vuodeksi kerrallaan 24 jäsentä. Johtokunta valitsee keskuudestaan puheenjohtajan ja kaksi varapuheenjohtajaa. Se valitsee myös työvaliokunnan johon kuuluu puheenjohtajan ja varapuheenjohtajien lisäksi kolme jäsentä ja kolme varajäsentä. Johtokunta ja työvaliokunta ovat päätösvaltaisia, jos enemmän kuin puolet jäsenistä on paikalla. Äänten mennessä tasan ratkaisee puheenjohtaja paitsi vaaleissa arpa. Johtokunnan jäsenilta vaaditaan vähintaan viiden vuoden jäsenyyttä jossakin jäsenyhdistyksessä. Johtokunnan jäsen voidaan erottaa, ellei hän noudata SRK tarkoitusta ja toimintamuotoja. Mainittakoon, että vaikka säännöissä ei ole määritelty johtokunnan jäsenten sukupuolta, yhtään naista ei ole valittu johtokuntaan SRK:n yli 100-vuotisessa historiassa.
Työvaliokunta.
SRK:n sääntöjen mukaan johtokunta valitsee työvaliokunnan johon kuuluu puheenjohtajan ja varapuheenjohtajien lisäksi kolme jäsentä ja kolme varajäsentä. Tutkija Miikka Ruokasen mukaan työvaliokunta on käytännössä SRK:n johtokuntaa tärkeämpi elin. 1960-luvulta peräisin olevissa säännöissä todetaan yleisluontoisesti työvaliokunnan olevan juoksevien asioiden hoitoa varten. Johtokunnan kokouksessa 29.3.1979 kuitenkin siirrettiin työvaliokunnalle monia merkittäviä tehtäviä, kuten julkaisutoiminnan johtaminen ja SRK:n talousasiat. Erityisesti Miikka Ruokanen mainitsee valtakunnallisten kokousten järjestämisen ja yksittäisten rauhanyhdistysten ohjailun. Vallan keskittäminen työvaliokunnalle mahdollisti Ruokasen mukaan tehokkaamman paikallisten seurakuntien toiminnan kontrolloimisen.
Historia.
Vanhoillislestadiolaisten ensimmäinen keskusyhdistys perustettiin vuonna 1906 "Lähetystoimen päätoimiston" nimellä vuosikokousseurojen yhteydessä organisoimaan lähetystyötä. "Yleinen Rauhanyhdistys" perustettiin 26.6.1914 ja se luotiin yhdistämään jo olemassa olevia rauhanyhdistyksiä. Se nimettiin 26.6.1916 Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry:ksi. Tuolloin vallinneen rauhattoman maailmantilanteen takia perustamisvaihe kesti noin kolme vuotta ja senaatti vahvisti yhdistyksen säännöt 1.8.1917. Vuonna 1925 yhdistykseen kuului 25 rauhanyhdistystä. Rauhan sanan hajaannuksen jälkeen jäsenyhdistysten määrä lisääntyi merkittävästi. Vuonna 1950 keskusjärjestöön kuului 250 rauhanyhdistystä ja vuonna 1975 302. Maaseudun autioituminen ja muuttoliike vähensivät rauhanyhdistysten määrää. Erityisesti pieniä yhdistyksiä on lakkautettu. Vuonna 2003 jäsenyhdistyksiä oli 203 ja vuonna 2006 196. Enimmillään yhdistyksiä on ollut 333, vuonna 1968.
Osallistuminen politiikkaan 1960-luvulla.
Lauri Pietilän mukaan SRK sai ensimmäisen kerran poliittista rahoitusta seuratoimintaan 1962, jolloin asiaa käsiteltiin Raahen suviseurojen yhteydessä. Tutkija Jarkko Vesikansan mukaan rahat olivat peräisin Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiöltä. Tytti Isohookana-Asunmaan mukaan SRK kantoi huolta 1960-luvulla yhteiskuntaradikalismista, maallistumisesta ja yleisestä vasemmistolaisuuden kasvusta. Tämän vuoksi SRK suuntasi voimavaroja poliittiseen valistustyöhön. SRK piti mielellään yhteyttä valtakunnan tason päättäjiin, joiden kanssa sillä oli yhteisiä intressejä, kuten Suomen itsenäisyyden ja kansalaissovun säilyttäminen sekä erityisesti vasemmiton vaikutusvallan rajoittaminen. 1965 Suomen Keskusta-puolueelle ohjattiinkin varoja SRK:n kautta. SRK:n johtokunnassa päätettiin myös 1965, että puolueilta voidaan vastaanottaa lahjoitusvaroja sellaisin ehdoin, että varat käytetään SRK:n sääntöjen mukaisesti evankeliumin työhön. Johtokunnassa todettiin tuolloin, että ei ole tärkeää tietää kuka on lahjoittaja, vaan tärkeämpää on tietää mihin lahjoittaja haluaa varat käytettävän.
SRK ja Raittiusyhdistys Neliapila muodostuivat vuonna 1966 eduskuntavaalien alla Operaatio isänmaaksi, jolla oli käytössään lahjoitusvaroja, jotka olivat peräisin Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiöltä. SRK:n johto sai poliittiseen toimintaansa runsaasti lahjavaroja, joita se myös itse anoi. Anomuksia lähetettiin monille merkittäville talouselämän vaikuttajille. Niiden perusteluna oli Pohjois-Suomessa leviävän kommunismin vastustaminen. Vanhoillislestadiolaiset olivat tuolloin huolissaan vasemmistolaisuuden kasvusta, koska SDP:n arveltiin tuolloin lähentyneen kommunisteja. Vaalityö oli monien SRK:n johtokunnassa tomineiden mielestä tärkeää, koska Maalaisliitossa (nyk. Suomen Keskusta) odotettiin tappiovaaleja ja vasemmiston vallan kasvua. Johtokunta ei kuitenkaan koskaan perustellut jäsenistölle, mistä syystä hengellinen yhdistys siirtyi tekemään puoluepoliittista vaalikampanjaa. Sekaantuminen politiikkaan jakoi mielipiteitä liikkeen sisällä Sitä on myös pidetty yhtenä hoitokokousten käynnistämisen selittäjänä.
SRK jakoi maan 14 apulähetysalueeseen ja oli Isohookana-Asunmaan mukaan valmistautunut vaalityöhön 300 saarnaajan ja 50 papin voimin. Heidän joukossaan oli monia Keskustan järjestöihmisiä kuten Antti Aho, Erkki Vuokila, Kalle Vakkuri, Aarne Kurkela, Martti Jääskeläinen, Alpo Pikkarainen, Aarno Haho ja Pentti Purtanen. Papeista listassa olivat mm. Samuli ja Juha Pentikäinen, Niilo Rauhala, Lauri Holmi ja Jaakko Suomala.
SRK:n edistämät elämäntavat.
Sääntöjen mukaan SRK:n tarkoitus on edistää kristillissiveellisiä elämäntapoja ja kansanraittiutta. Kaikki SRK:n toiminta palvelee myös tätä tarkoitusta.
SRK:n julkaisussa vuodelta 1970 Paavo Koukkarin mukaan kristityille nuorille ja erityisesti varhaisnuorille tavoitteeksi asetettujen normien kokeminen elävästi on tärkeää, käyttäytyminen ja elämä sovitetaan niiden mukaan, jolloin tunnetaan elävästi kuuluttavan Jumalan valtakuntaan. Nuoret ohjataan noudattamaan yhteisöelämään sisältyviä normeja ja etsimään toiminnalleen ohjetta niistä arvoista, jotka elähdyttävät yhteisöä. Lankeemuksista hän kehottaa kertomaan vanhemmille, koska heillä on kokemusta ja osaavat neuvoa "sielunvihollisen pettämää" nuorta. Olavi Korkiakosken mukaan kristitty kilvoittelee säilyttääkseen uskon lahjan. Usko ja sen mukainen elämä kuuluvat yhteen, joten usko ei voi olla elämästä irrallaan. Hänen mukaansa myös kaste velvoittaa taistelemaan syntiä vastaan, jotta kasteessa solmittu hyvän omantunnon liitto säilyisi. Aarno Sassin mukaan omatunto tarkoittaa yhdessä tietämistä, joten "Jumalan seurakunnassa" ei voi olla erimielisyyksiä esimerkiksi alkoholista, perhesuunnittelusta tai maailmallisesta elämäntavasta. Juhani Alarannan mukaan Raamattu ja yhteiset kannanotot ja julkilausumat ovat tärkeitä yksityisen ihmisen elämän liikennemerkkejä.
Erkki Pirin mukaan syntiä ovat muun muassa Jumalan kieltäminen luojana, abortti, lapsirajoitus, televisio, alkoholi, iskelmämusiikki ja pornografia. Hän vieroksuu hippiyttä, radikalismia ja uuspakanuutta. Vuoden 1970 SRK:n julkaisussa hän pitää hippejä kammottavimpina eläimellisten viettiensä varassa toimivana vapauden vaatijoina, jotka elävät ryöstäen, murhaten ja irstaillen. Juhani Alarannan mukaan Jumala on tarkoittanut seksuaalisuuden avioliittoon. Samaa sukupuolta olevien seksuaalinen yhteiselämän hän tuomitsee, koska Jumala ei ole niin tarkoittanut. Taipumuksia ei hän ei kuitenkaan pidä syntinä. Seksuaalisuutta ei saa toteuttaa väärässä muodossa. Nuorten seurustelussa hän ei sallisi halailua eikä hyväilyä, koska Jumala ei ole niin tarkoittanut. Eila Pelkonen pitää itsetyydytystä, eläimeen sekaantumista ja sukurutsausta Raamattuun vedoten epänormaaleina. Himojen heräämistä huonon kirjallisuuden, television, sopimattoman vaatetuksen tai muun sellaisen välityksellä hän kehottaa karttamaan. Olavi Korkiakosken mukaan "elävässä uskossa" ei ole kysymys elämäntavasta, vaan "vanhurskas elää uskosta".
Televisiopäätös.
Vanhoillislestadiolaisuudessa television omistamiseen suhtaudutaan kielteisesti. Kielteistä kantaa perustellaan sillä, että ohjelmatarjonta sisältää liikaa seksismiä ja väkivaltaa ja on siksi kristillisten perusarvojen vastaista. SRK:n johto käyttää televisiokysymyksen yhteydessä termiä TV-päätös, jolla viitataan SRK:n vuosikokousten televisiota koskeviin kannanottoihin. Liikkeen ulkopuolisissa julkaisuissa on käytetty myös termejä "televisiokielto" tai "TV-kielto". Herätysliikkeen suhtauminen televisioon on herättänyt julkisuuden mielenkiintoa.
Suhtautuminen syntyvyyden säännöstelyyn.
Ehkäisy nousi vanhoillislestadiolaisuudessa keskustelun aiheeksi vuoden 1967 puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko omaksui myönteisen kannan ehkäisyvälineiden käyttöön vuonna 1952. Monet kristityt pitivät ehkäisyä yleisesti syntinä 1900-luvun alkuun saakka. Vanhoillislestadiolaisille muodostui vuonna 1967 selkeä kanta, jonka mukaan he pitäytyvät Raamattuun, jonka mukaan he katsovat lapsirajoituksen olevan "syntiä kaikissa muodoissaan". Vanhoillislestadiolaisten mukaan Jumala on elämän ja kuoleman Herra ja elämän luominen on hänen käsissään. Ihminen ei saa estää Jumalan luomistyötä. Aborttia pidetään murhan syntinä. Myös ehkäisyä on pidetty murhana. Viimeisin SRK:n virallinen kannanotto ehkäisykysymykseen julkistettiin suviseuroissa 2009, "Minä uskon Jumalaan, Isään".
Hoitokokoukset.
"Hoitokokous" on vanhoillislestadiolaisuuden sisäinen, niin sanottua sielunhoidollista kokousta tarkoittava käsite. 1970-luvun yleisistä hoitokokouksista käytetään myös termiä "henkien taistelu" ja sanalla hoitokokous voidaan yhteisön piirissä toisinaan tarkoittaa henkien taistelun lisäksi myös muita sielunhoidollisia tilanteita. 1970-luvun kriisi herätti paljon huomiota mediassa. Lehtien mielipidekirjoituksissa kokouksista käytettiin mm. termejä "selvityskokous", "uskonterrori", "terrori", "henkinen väkivalta", "lestadiolaiskuri" ja "ryhmäkuri". SRK:n johdon antaman neuvon mukaan hoitoon kutsujina toimivat rauhanyhdistysten johtokunnat. Hoitokokousmenettelyn taustalla oli näkemys, että veljen vartijana toimiminen on kristityn velvollisuus ja rikkoneen hoitamisessa tuli noudattaa Kristuksen kirkkolakia. Tuomas Lohen mukaan hoitokokoukset lisääntyivät 1970-luvulla ja vähenivät merkittävästi 1980-luvulle tultaessa. Huippu saavutettiin vuonna 1978.
Tuomas Lohen mukaan hoitokokousmenettelyn taustalla oli näkemys, että rikkoneen hoitamisessa tuli noudattaa Kristuksen kirkkolakia. Itsensä "vastuullisiksi kristityiksi" tuntevat kokivat velvollisuudekseen puuttua ongelmalliseksi luokiteltuun käytökseen. Paikallinen rauhanyhdistys toimi jäsentensä "hengellisenä hallituksena", joka pyrki vaikuttamaan heidän elämäntapoja koskeviin ratkaisuihinsa.
Tuomas Hänninen.
Tuomas Hänninen on ollut SRK:n pääsihteeri vuoden 2011 alusta. Ennen tätä tehtävää hän on toiminut mm. päivämies-lehden päätoimittajana sekä SRK:n lapsi- ja nuorisotyön sihteerinä.
Rovasti "Aimo Hautamäki" (s.1947) on ollut Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen (SRK) pääsihteeri vuodesta 2000 vuoteen 2011. Hän on toiminut pitkään puhujana ja muun muassa Siionin lähetyslehden päätoimittajana. Hän on asunut Revonlahdella. Ennen Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen pääsihteeriksi valitsemista hän työskenteli Paavolan kappalaisena ja SRK:n rippikoulusihteerinä yhdeksän vuotta. Aimo Hautamäen mukaan Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen, eikä se ole polveutunut muista lajeista.
Olavi Voittonen.
Rovasti Olavi Voittonen (s. 27. toukokuuta 1941) on ollut Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen (SRK) johtokunnan puheenjohtaja vuodesta 2007 alkaen. SRK:n johtokuntaan hän on kuulunut vuodesta 1982 alkaen. Hän oli myös SRK:n johtokunnan varapuheenjohtaja vuodesta 1992 lähtien. Ennen valintaansa SRK:n johtokunnan puheenjohtajaksi hän toimi SRK:n julkaisujen toimitusneuvoston johdossa. Voittonen asetettiin Akaan seurakunnan kappalaiseksi 1972. Hän toimi Oulujoen seurakunnassa 30 vuotta ennen eläkkeelle jäämistään.
Viitteet.
*


Discreet.
Discreet (entiseltä nimeltään "Discreet Logic") on ohjelmistovalmistaja, joka on erikoistunut 3D-grafiikan ja visuaalisten efektien tuottamiseen sekä HD-videon editointiin tarkoitettuihin sovelluksiin. Yhtiön tuoteperheeseen kuuluvat mm. flame, smoke, inferno, combustion, flint ja 3D Studio Max -ohjelmistot.


Rutto.
Rutto eli paiserutto (lat. "pestis" tarkoittaa kulkutautia yleensä) on tarttuva kuumetauti, jonka aiheuttaa "Yersinia pestis" -bakteeri. Tauti on yleinen jyrsijöillä ja leviää niistä kirppujen välityksellä ihmiseen ja saattaa esiintyä laajoina epidemioina tai pandemioina.
Suomenkielinen sana rutto on johdettu skandinaavisesta paisetta merkitsevästä sanasta (muinaisisl. throte, vrt. thrutinn 'turvonnut').
Ruton taudinkuva.
Paiseruton itämisaika on 2–10 vuorokautta ja taudinkuvaan liittyvät korkea kuume, märkäiset paiseet ja verenpurkaumat iholla. Bakteerin taudinaiheutuskyky perustuu siihen, että se säilyy hengissä elimistön syöjäsolujen eli fagosyyttien sisällä. Bakteeri lisääntyykin nopeasti elimistössä ja aiheuttaa lopulta verenmyrkytyksen.
Ruttoon kuoli tuskallisesti jopa parissa päivässä. Rutto levisi nopeasti, sillä eläimet asuivat useinmiten saman katon alla, kuin ihmiset ja hygeinia oli huono. ruttoa levittivät myös matkalaiset, jotka tulivat matkoiltansa.
Ruton historia.
Historian aikana tiedetään olleen useita paiseruttoepidemioita. Intian ja Kiinan historiassa tunnetaan useita tapauksia. Ruttoa on tavattu Euroopan alueella ainakin 500-luvulta alkaen. Vuonna 542 keisari Justinianus I:n hallitessa rutto surmasi suuren osan Itä-Rooman väestöstä. Välillä rutto lähes katosi Euroopasta, mutta palasi 1300-luvulla, jolloin se sai nimen musta surma.
Musta surma 1348-1351, historian laajin ja tuhoisin ruttoepidemia.
Musta surma oli historian tuhoisin epidemia. Se raivosi vuosina 1348-1351 koko Euroopassa ja suuressa osassa Aasiaa ja tappoi kolmasosan Euroopan väestöstä. Eurooppaan sen toivat mustarotat, jotka tulivat eräässä kauppalaivassa Genovaan. Nälän heikentämään kansaan iskenyt musta surma levisi nopealla vauhdilla ympäri Eurooppaa. Ruotsissa kuningas Maunu Eerikinpoika, "Maunu Liehakko", menetti kruununsa epidemian vuoksi: aatelisto katsoi hänen syyllistyneen "Jumalan pyhän maailmanjärjestyksen" häpäisemiseen, koska kuningas oli kieltänyt maaorjuuden ja yleensäkin rajoittanut aateliston mielivaltaa. Kuningas pakeni itään ja hän sai turvapaikan Laatokan Valamosta, jossa hänen hautansa on.
Rutto valistuksen aikaan.
Tämän epidemian jälkeen ruttoepidemioita esiintyi tuon tuostakin eri puolilla Eurooppaa satojen vuosien ajan, kunnes se 1700-luvulla käytännöllisesti katsoen hävisi. Sen sijaan sitä esiintyi edelleen eräissä osissa Aasiaa. Suomessa on kuvausten perusteella esiintynyt mahdollisesti paiseruttoa myös 1504–1505 ja 1710–1711.
Ruton esiintyminen nykyaikana.
Nykyään paiseruttoa voidaan hoitaa tehokkailla antibiooteilla ja tauti on täysin hoidettavissa, jos lääkitys aloitetaan ajoissa. Tautia estetään myös laajoilla myrkytyskampanjoilla ja yleisen hygienian parantamisella.
Muita teorioita keskiajan ruttoepidemioista.
On myös esitetty epäily, että keskiajan ruttoepidemia olisi ollut tosiasiassa jokin verenvuotokuume, lähinnä ehkä isorokko, pilkkukuume, influenssa koska useimmat historiassa kuvatuista oireista sopivat paremmin sellaiseen kuin paiseruttoon; koska biologisia näytteitä muinaisesta epidemiasta ei ole säilynyt, ajatus on todistamatta. Uusimmat tutkimukset puoltavat kuitenkin paiseruttoa, sillä Keski-Euroopassa ruttohautoihin haudatuista ruumiista on tavattu juuri "Y. pestis" -bakteerin DNA:ta.


Yleinen suhteellisuusteoria.
Yleinen suhteellisuusteoria () on useimpien fyysikkojen nykyään kannattama, painovoimaa kuvaava teoria, jonka kehitti saksanjuutalainen teoreettinen fyysikko Albert Einstein vuosina 1907–1915. Se on todeksi osoitetun erityisen eli suppean suhteellisuusteorian laajennus. Yleisen suhteellisuusteorian mukaan kahden kappaleen välillä havaittu painovoima johtuu siitä, että kappaleiden massat kaareuttavat aika-avaruutta. Yleisessä suhteellisuusteoriassa gravitaatio siis tulkitaan avaruuden "kaareutumiseksi", toisin sanoen avaruuden geometrian muuttumiseksi. Einsteinin teoria käyttää geometrianaan Riemannin epäeuklidista geometriaa. Teoria korvaa Sir Isaac Newtonin vuonna 1686 julkaiseman teorian painovoimasta voimana massallisten kappaleiden välillä. Kokeiden mukaan Einsteinin teoria on tarkempi ja on näin syrjäyttänyt Newtonin teorian modernissa fysiikassa. Yleinen suhteellisuusteoria ennustaa myös gravitaatioaaltojen olemassaolon.
Yleinen suhteellisuusteoria korjaa ja ennustaa joitakin todennettavia ilmiöitä, joita Newtonin teoria ei kykene selittämään tai ennustamaan. Tällaisia ovat esimerkiksi valonsäteiden taipuminen massiivisen kappaleen ympärillä ja Merkuriuksen tai muiden planeettojen perihelin kiertyminen. Lisäksi yleisen suhteellisuusteorian mukaan aika hidastuu voimakkaassa gravitaatiokentässä. Yleinen suhteellisuusteoria ei ole ainoa relativistinen painovoimateoria, mutta se on malliltaan kaikkein yksinkertaisin niistä, jotka ovat kokeellisesti saadun tiedon kanssa sopusoinnussa. Vaikka teoria kykenee selittämään ja ennustamaan lukuisia ilmiöitä, se jättää joitakin kysymyksiä avoimiksi. Kaikkein perustavinta laatua oleva kysymys on se, kuinka yleinen suhteellisuusteoria saadaan sovitetuksi yhteen kvanttifysiikan lakien kanssa, jolloin lopputuloksena saadaan kvanttigravitaatioteoria.
Teoriasta on kehittynyt modernin tähtitieteen yksi tärkeimmistä teorioista. Yleinen suhteellisuusteoria tarjoaa nykyisen ymmärryksen mustien aukkojen suhteen. Yleinen suhteellisuusteoria on myös perusta alkuräjähdysteorialle.
Siirtymä erityisestä yleiseen suhteellisuusteoriaan.
Albert Einstein julkaisi vuonna 1905 erityisen suhteellisuusteorian, jossa hän esitteli uudenlaiset käsitykset avaruudesta ja ajasta. Erityinen suhteellisuusteoria sovittaa sähködynamiikan ja Newtonin liikelakien väliset ristiriitaisuudet. Suppea suhteellisuusteoria ei kuitenkaan ole yhdenmukainen Newtonin painovoimalain kanssa, jonka mukaan painovoima syntyy kahden kappaleen massojen välisestä vuorovaikutuksesta.
Newtonin painovoimalain mukaan kahden kappaleen välinen painovoima riippuu ainoastaan niiden massoista ja niiden välisestä etäisyydestä. Erityinen suhteellisuusteoria taas kertoo, että mikään signaali, vuorovaikutus tai häiriö ei voi kulkea valoa nopeammin. Newtonin lain mukaan kuitenkin muutokset painovoimakentässä tapahtuvat välittömästi. Newtonin painovoimalaki on siis ristiriidassa erityisen suhteellisuusteorian ensimmäisen postulaatin kanssa.
Albert Einstein alkoi vuonna 1907 työskennellä uudenlaisen relativistisen painovoimateorian kanssa. Kahdeksan vuoden työn jälkeen Einstein sai yleisen suhteellisuusteorian valmiiksi. Teorian kulmakiveksi muodostui yksinkertainen periaate, ekvivalenssiperiaate, jonka avulla hän lopulta loi geometrisen painovoimateoriansa.
Ekvivalenssiperiaate.
Maan pinnalla oleva havaitsija ja kiihtyvässä liikkeessä oleva havaitsija
Koko yleisen suhteellisuusteorian peruslähtökohta on ekvivalenssiperiaate. Sen mukaan painovoimakentän ja tasaisesti kiihtyvän liikkeen vaikutuksia on mahdoton erottaa toisistaan millään kokeella edellyttäen, että rajoitutaan riittävän pieneen aika-avaruuden alueeseen. Kärjistäen voidaan todeta ekvivalenssiperiaatteen sanovan, että gravitaation aiheuttama kappaleiden putoaminen voidaan kumota siirtymällä vapaassa pudotuksessa olevaan koordinaatistoon. Klassinen esimerkki ekvivalenssiperiaatteesta on ihminen, joka on hississä. Hissiä kannatteleva kaapeli on katkennut, ja hissi on näin vapaassa pudotuksessa. Hississä oleva henkilö tuntee tällöin painottomuuden ja jos hän ottaa taskustaan kellon ja päästää siitä irti, kello ei putoa, vaan leijuu henkilön vierellä. Näin hississä olevan havaitsijan tuntemukset ovat hyvin samankaltaiset kuin kaukana avaruudessa ja kaukana gravitaatiolähteestä olevan havaitsijan tuntemukset.
Albert Einsteinin avainhavainto oli se, että gravitaation aiheuttama voima ei eroa kiihtyvässä liikkeessä tunnetusta näennäisvoimasta. Toisin sanoen kiihtyvässä raketissa, jonka kiihtyvyys on tasan 9,81 m/s², kellon tiputtaminen ei eroa millään tavoin Maan pinnalla pudotetusta.
Painovoima johtuu aika-avaruuden kaareutumisesta. Myös valo taipuu sen takia.
Einstein joutui hylkäämään euklidisen geometrian, jotta kaikki kiihtyvässä liikkeessä olevat kappaleet olisivat keskenään samanarvoisia. Tämä johti Einsteinin kehittämään painovoimateoriaan, johon liittyy vahvasti aika-avaruuden kaareutuminen.
Perusperiaatteet.
Yksi tunnetuimmista yleisen suhteellisuusteorian ominaisuuksista on se, ettei perinteisen käsityksen mukaista painovoimaa olekaan, vaan painovoimaksi kutsuttu ilmiö selittyy aika-avaruuden kaareutumisella. Massa kaareuttaa aika-avaruutta. Kaareutuneessa aika-avaruudessa kappale liikkuu lyhimpiä reittejä pitkin. Oleellisinta on se, että tilannetta tutkitaan neliulotteisessa aika-avaruudessa. Yleisessä suhteellisuusteoriassa aika-avaruutta käsitellään neliulotteisena Lorentzin monistona. Aika-avaruuden kaareutumista kuvataan Einsteinin kenttäyhtälöiden avulla.
Yleinen suhteellisuusteoria perustuu muutamalle oletukselle. Yleisen suhteellisuuden periaatteen mukaan fysiikan lait ovat samat kaikille havaitsijoille riippumatta siitä, ovatko ne kiihtyvässä liikkeessä, tasaisessa liikkeessä vai paikallaan. Yleisen kovarianssin mukaan fysiikan lait ovat samat kaikissa koordinaatistoissa. Yleinen suhteellisuusteoria vaatii myös, että liikkeen ja geodeettisen liikkeen välillä vallitsee yhtäsuuruus.
Katso myös.
*


Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi.
Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin eli Etykin ensimmäinen vaihe oli ulkoministerien kokous Helsingissä vuonna 1975 ja toinen Genevessä järjestetty konferenssi vuosina 1973–1975.
Liennytysajattelu oli 1970-luvun puolivälissä voimakasta. Ministeri Max Jakobson on muistellut Suomen ideoiman huippukokouksen olleen tarkoitettu lähinnä väistöliikkeeksi, jonka avulla Suomi säilyttäisi puolueettoman aseman idän ja lännen kiistellessä. Myöskään presidentti Urho Kekkonen ei uskonut, että Neuvostoliiton esittämää konferenssia edes järjestettäisiin. He ehdottivat silti pitopaikaksi Helsinkiä, ja yllättäen asiat etenivätkin siihen suuntaan, että kokous toteutuikin.
Valmisteluihin kuului muun muassa laitapuolen kulkijoiden laajamittainen siivoaminen Helsingistä valtiovieraiden alta.
Etykin kolmanneksi vaiheeksi kutsuttu huippukokous järjestettiin Helsingin Finlandia-talossa heinä- ja elokuun vaihteessa vuonna 1975. ETYK:n päätösvaiheen avasi Vatikaanin ulkoministeri Agostino Casaroli joka toimi päätösvaiheen puheenjohtajana. Mukana olivat 35 maan valtionpäämiehet: Albaniaa ja Andorraa lukuun ottamatta kaikki Euroopan valtiot sekä Yhdysvallat ja Kanada. Kokoukseen osallistuivat muun muassa Neuvostoliiton johtaja Leonid Brežnev, Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford, Italian pääministeri Aldo Moro, Ranskan presidentti Valery Giscard d’Estaing, Ruotsin pääministeri Olof Palme, Länsi-Saksan liittokansleri Helmut Schmidt, Saksan demokraattisen tasavallan puoluejohtaja Erich Honecker ja Romanian presidentti Nicolae Ceaușescu. Presidentti Kekkonen toimi kokouksen isäntänä. Kyseessä oli yksi kaikkien aikojen suurimpia tapahtumia Suomessa Helsingin olympiakisojen ohella.
1. elokuuta allekirjoitettiin kokouksen päätösasiakirja, ns. Helsingin sopimus. Kirjoittamisen aloitti liittokansleri Schmidt ja sen päätti Jugoslavian presidentti Josip Broz Tito. Päätösasiakirja jakautui neljään pääkohtaan eli "koriin". Ensimmäinen käsitteli Euroopan turvallisuuskysymyksiä, toisessa päätettiin yhteistyöstä muun muassa taloudessa, tieteessä ja ympäristönsuojelussa, kolmas koski yhteistoimintaa humanitaarisilla aloilla ja neljäs konferenssin seurantaa ja tulevia kokouksia.
Läntiset kriitikot arvelivat tuoreeltaan sopimuksen sinetöineen Euroopan kahtiajaon. Toisaalta jälkikäteen on ajateltu, että lisääntynyt kulttuurivaihto ja etenkin ihmisoikeuskysymysten nostaminen esille edistivät toisinajattelijoiden liikehdintää itäisessä Euroopassa ja olivat johtamassa syksyn 1989 vallansiirtoihin sosialistisissa maissa sekä myöhemmin Neuvostoliiton lakkaamiseen valtiona. Sopimuksen innoittamana useisiin Varsovan liiton maihin syntyi niin sanottuja Helsinki-ryhmiä ajamaan ihmisoikeusasiaa sekä edistämään ajatuksen ja ilmaisun vapautta.
Kokouksen jälkeen alettiin kansainvälisessä lehdistössä yleisesti puhua Helsingin hengestä ja liennytys-termi liitetään yleensä Etykin huippukokoukseen. Suomen kansainvälistä asemaa tilaisuus joka tapauksessa vahvisti.
Etykin seurantakokous järjestettiin Helsingissä vuonna 1992. Etykin seuraajaksi perustettiin 1994 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö eli Etyj.
Urho Kekkosen museossa Tamminiemessä Helsingissä meni 26. helmikuuta 2006 asti näyttely Ety-prosessin 30-vuotisesta historiasta ja vuoden 1975 huippukokouksesta.


Hämeenlinnan Pallokerho.
Hämeenlinnan Pallokerho ry eli HPK on hämeenlinnalainen jääkiekkoseura, jonka edustusjoukkue pelaa jääkiekon SM-liigassa. Kaudella 2005–2006 HPK voitti historiansa ensimmäisen ja ainoan Suomen mestaruuden kukistettuaan Porin Ässät loppuottelussa voitoin 3–1. Kullan lisäksi HPK on saavuttanut kolme hopeaa sekä yhdeksän pronssia. HPK pelaa kotiottelunsa Ritari-areenalla. HPK:n naiset pelaavat SM-sarjassa.
Historia.
Hämeenlinnan Pallokerho perustettiin joulukuussa 1929 nimellä Hämeenlinnan Jääpalloseura. Se merkittiin rekisteriin 1930 nykyisellä nimellään. Seura keskittyi aluksi pelkästään jääpalloon, mutta laajensi pian myös pesä- ja jalkapalloon. Sotien jälkeen seura aloitti jääkiekon harrastamisen ja voitti 1948 maakuntasarjan. Jääpallo jäi seuran ohjelmasta pois 1950-luvulla jääkiekon tullessä päälajiksi. Jääpallossa joukkue pelasi yhden kauden pääsarjatasolla vuonna 1947. Seurassa on pelattu myös maahockeyta ja saavuttanut siinä kolme Suomen mestaruutta. Pesäpallon miesten Suomen mestaruuden seura on voittanut vuonna 1936.
Seura niitti jääkiekon alasarjoissa menestystä ja hallitsi 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa lajin I-divisioonaa onnistumatta kuitenkaan saavuttamaan pääsarjapaikkaa liigakarsinnoissa. 1980-luvulla aloitettiin "Matkalla huipulle" -projekti, jonka tavoitteena oli saada seura korkeimmalle sarjatasolle ja ottaa ensimmäinen liigamitali. Projektin ensimmäiset tavoitteet saavutettiin 1980-luvun puolivälissä, kun liiganousu toteutui. Sen loppuosa toteutui 1990-luvun alussa, tuloksina pronssi (1991) ja hopea (1993).
1990-luvun alusta alkaen HPK on kuulunut SM-liigan menestysjoukkueisiin huolimatta siitä, että ponnistaa pieneltä paikkakunnalta. HPK saavutti hopeaa kausilla 1992–1993 ja 2009–2010. Pronssia joukkue on voittanut kaikkiaan kahdeksan kertaa: 1991, 1997, 1999, 2000, 2002, 2003, 2005 ja 2007. Runkosarjan voitto tuli uudella piste-ennätyksellä 2003. Lisäksi joukkue oli pronssiottelun häviävänä osapuolena vuosina 1996 ja 2004. Vuonna 2006 joukkue voitti ensimmäisen ja ainoan kultansa.
Kaudella 2007–2008 HPK sijoittui Matti Alatalon alaisuudessa runkosarjassa sijalle 12., mikä oli edustusjoukkueen huonoin sijoitus liigatasolla 20 vuoteen. Seurajohto reagoi tilanteeseen, ja kaudeksi 2008–2009 joukkue uudistui huomattavasti; Alatalon sopimus purettiin kesken sopimuskauden, ja päävalmentajaksi palkattiin Tapparan kaudella 2002–2003 Suomen mestaruuteen valmentanut Jukka Rautakorpi kaksivuotisella sopimuksella. Samalla joukkueen pelaajistoon tehtiin tuntuvia muutoksia silmällä pitäen seuran 80-vuotisjuhlakautta 2009–2010.
Kauden 2008–2009 HPK aloitti kymmenellä vierasottelulla, koska Patria-areenan korjaus- ja uudistustyöt kestivät lokakuuhun saakka. Kauden aikana HPK pelasi kaikki lauantaikotiottelunsa perinteisissä 1980-luvulta tutuissa oransseissa pelipaidoissa, joissa on vanha pyöreä HPK-logo. Ensimmäinen tällainen ottelu pelattiin 1. marraskuuta vastaan, jolloin HPK jakoi otteluun saapuville katsojille 4 000 oranssia t-paitaa.
HPK on viimeisen viidentoista vuoden aikana profiloitunut vauhdikkaaseen ja hyökkäävään jääkiekkoon pyrkiväksi joukkueeksi. Sillä on myös maine hyvänä kasvupaikkana lupaaville pelaajille, jotka eivät muilla paikkakunnilla ole onnistuneet nousemaan miesten tasolla parrasvaloihin. "Kerho" on myös hoitanut ulkomaalaispelaajien värväyksen parhaimmillaan erinomaisesti – varsinkin Tšekistä saapui 1990- ja 2000-luvun vaihteessa Hämeenlinnaan tärkeitä vahvistuksia. Pallokerho on runsaan kymmenen viime vuoden aikana nelinkertaistanut liikevaihtonsa, joka on nykyisellään lähes 4,5 miljoonaa euroa.
HPK on SM-liigan ainoa joukkue, joka toimii edelleen ry-muodossa.
Kaudella 2010–2011 HPK sijoittui SM-liigan runkosarjassa sijalle 7. mutta joutui kesäloman viettoon jo 4 päivää myöhemmin Tampereen Ilveksen pudotettua HPK:n pudotuspelien "Villi kortti-kierroksella."
Kaudella 2011–2012 HPK sijoittui vasta sijalle 13. joka on HPK:n huonoin sijoitus SM-liigassa. Huonon menestyksen takia HPK ajautui taloudellisesti ahtaalle ja joutui vaihtamaan valmentaja Harri Rindellin kesken kauden Timo Lehkoseen. Kaudeksi joukkue kokikin suuren muutoksen kun päävalmentajan lisäksi Kerhoon saapui 13 uutta pelaajaa. Ritarilogo poistui pelipaidoista.
Jalkapallo.
Jalkapallo oli usean lajin seurana aiemmin tunnetun Pallokerhon ohjelmassa heti perustamisvuodesta alkaen. Miesten tasolla joukkueen historia päättyi syksyyn 1991, kun HPK ja Pallo-Kärpät yhdistyivät FC Hämeenlinnaksi. Junioriseurana HPK jatkoi vielä vuoteen 1999 asti, jolloin kaupungin seurat muodostivat Hämeenlinnan Jalkapalloseuran.
Miesten tasolla HPK pelasi sotien jälkeen useita kausia suomensarjassa vain välillä hakien vauhtia maakuntasarjasta.
Lentopallo.
HPK Naiset pelaa lentopallossa naisten SM-sarjaa. Kaudella 2009–2010 seura voitti SM-hopeaa. Aiemmin Hämeenlinnaa edusti Vanajan Racing Club, Tarmo Volleyn naisten edustusjoukkue.
Peliasu.
HPK pelaa kotipelinsä oransseilla paidoilla, mustilla housuilla sekä oransseilla sukilla. Vierasotteluissaan joukkue käyttää valko-oranssi-mustia paitoja, mustia housuja ja valkoisia sukkia. HPK:n kypärät ovat koti- ja vierasotteluissa pohjaväriltään valkoiset.
Pääyhteistyökumppanit.
Hämeenlinnan kaupunki, Aina, Hartwall, Pohjantähti, Osuuspankki, Cumulus, Konecranes, Ruukki, Kolmeks, Länsiauto, Lemminkäinen, Reebok, Sunny Trading
Aiheesta muualla.
*


Andrew Johnson.
Andrew Johnson (29. joulukuuta 1808 – 31. heinäkuuta 1875) oli Yhdysvaltojen 17. presidentti (1865–1869). Hän toimi ennen presidentiksi nousuaan räätälinä ja useissa Tennesseen paikallishallinnoissa sekä Yhdysvaltain kongressissa. Sisällissodan aikaan hän oli Konfederaation ainoa Unionille lojaali senaattori, vaikka henkilökohtaisesti kannattikin orjuutta.
Johnson nousi presidentiksi Abraham Lincolnin salamurhan jälkeen 15. huhtikuuta 1865. Presidenttinä hän pyrki hidastamaan orjuuden lakkauttamista ja ajautui tämän takia riitaan kongressin kanssa, joka nosti häntä vastaan jopa syytteitä virkarikkomuksista. Johnsonia pidetään nykyisin yhtenä maan kaikkien aikojen huonoimmista presidenteistä.
Nuoruus.
Johnsonin suvun juuret ovat skotlantilais-irlantilaisia ja englantilaisia. Andrew Johnson syntyi hirsimökissä Raleighissa, Pohjois-Carolinassa 29. joulukuuta 1808. Hänen isänsä, Jacob Johnson, toimi tavernan portieerinä ja kuoli Andrew’n ollessa 3-vuotias. Jacobin vaimo Mary ”Polly” McDonough Johnson toimi pyykkärinä ja ompelijana. Johnsonit elivät köyhissä oloissa, eikä Andrew käynyt lainkaan kouluja. Andrew kuitenkin pääsi teini-ikäisenä räätälin oppipojaksi ja ryhtyi omatoimiseksi räätäliksi vuonna 1826 Greenevillessä, Tennesseessä. Seuraavana vuonna hän meni naimisiin Eliza McCardlen kanssa. Pari sai yhteensä viisi lasta. Eliza opetti Johnsonin kirjoittamaan ja laskemaan, jonka ansiosta tämä sai hankittua tarpeeksi omaisuutta omaan tilaan. Hän käytti tilallaan useita mustia orjia.
Ura poliitikkona.
Johnsonin poliittinen ura alkoi, kun hänet valittiin demokraattina Greenevillen kunnanvaltuutetuksi vuonna 1829. Samana vuonna Andrew Jackson valittiin Yhdysvaltain presidentiksi ja Johnson tuki häntä näkyvästi. Taitavana puhujana tunnettu Johnson valittiin Greenevillen pormestariksi vuonna 1834 ja jo seuraavana vuonna Tennesseen kongressiin, jonka edustajainhuoneessa hän palveli 1835–1837 sekä 1839–1841 ja senaatissa 1841–1843. Vuonna 1843 hänet valittiin Yhdysvaltain edustajainhuoneeseen, jossa hän palveli seuraavat kymmenen vuotta. Hän tuli edustajainhuoneessa ollessaan tunnetuksi Homestead Actin luonnostelemisesta; laki antoi uudisasukkaille oikeuden ilmaiseen maahan Yhdysvaltain uusilta lännen uusilta mailta.
Orjuuskysymys nousi Johnsonin kongressikausien aikana entistä ajankohtaisemmaksi. Johnsonin itsensä mielestä orjien omistaminen oli perustuslain takaama oikeus. Johnson jätti kongressin vuonna 1853, kun hänet valittiin Tennesseen kuvernööriksi. Hän jätti virkansa vuonna 1857, kun hänet valittiin Yhdysvaltain senaattiin. Vaikka 1850-luvulla pohjoisen ja etelän mielipide-erot orjuudesta kärjistyivät entisestään, Johnson pysyi yhä kannassaan orjuuden oikeudellisuudesta. Kun osa orjuutta kannattaneista alkoi ehdottamaan Yhdysvalloista irtaantumista, Johnson kuitenkin vastusti ehdotusta.
Marraskuussa 1860 vahvasti orjuutta vastustanut Abraham Lincoln valittiin Yhdysvaltain presidentiksi. Saman vuoden joulukuussa orjuutta kannattanut Etelä-Carolina erosi vastalauseena Yhdysvalloista; myöhemmin tätä seurasi 10 muuta osavaltiota, jotka perustivat Konfederaation. 12. huhtikuuta Konfederaation joukot valtasivat Fort Sumterin ja sisällissota syttyi. Keäkuussa Tennesseessä järjestettiin kansanäänestys Konfederaatioon liittymisestä. Johnson piti puheita ympäri osavaltiota saadakseen Tennesseen jäämään Unioniin, mutta tuloksetta. Johnson pysyi tästä huolimatta lojaalina Unionille. Hän erosi seuraavana vuonna senaatista, kun Lincoln teki hänestä Unionin valtaaman Tennesseen sotilaskuvernöörin.
a>in salamurhan seurauksena Johnson nousi Yhdysvaltain 17. presidentiksi
Vuoden 1864 presidentinvaaleissa Lincoln valitsi Johnsonin varapresidenttiehdokkaakseen; merkittävimpinä syinä valinnalle pidetään sitä, että Johnson oli demokraatti ja etelästä, mutta kannatti silti Unionia. Lincoln voitti vaaleissa vastaehdokkaansa kenraali George McClellanin selvästi ja pääsi näin toiselle kaudelle. Lincoln ja Johnson nimitettiin virkaansa maaliskuussa 1865; lavantaudista kärsinyt Johnson otti oloaan helpottaakseen viskiä ja piti sammaltaen sekavan puheen, jonka takia häntä luultiin koko Unionissa pitkään alkoholistiksi.
9. huhtikuuta Konfederaation kenraali Robert E. Lee antautui ja sisällissota päättyi. 14. huhtikuuta Abraham Lincoln oli katsomassa näytelmää Ford’s Theatreissa, kun etelävaltioiden kiihkoilija John Wilkes Booth ampui tämän. Hänen tarkoituksenaan oli salamurhata illan aikana myös Johnson ja useita muita korkea-arvoisia virkamiehiä, mutta vain Lincolnin salamurha onnistui. Lincoln kuoli seuraavana päivänä ja korkeimman oikeuden tuomari Salmon P. Chase nimitti Johnsonin maan 17. presidentiksi.
Ura presidenttinä.
Presidentiksi noustuaan Johnson pyrki palauttamaan Etelävaltiot mahdollisimman pian takaisin Yhdysvaltoihin. Hän armahti useita Konfederaation entisiä virkamiehiä ja antoi osavaltioiden äänestää itselleen uudet hallinnot. Hallintovirkoihin valittiin lähinnä entisiä orjuuden kannattajia ja vasta vapautettujen orjien tilannetta pahennettiin niin kutsutuilla Black Codes -laeilla. Tämä taas johti siihen, että joulukuussa kokoontunut Yhdysvaltain kongressi epäsi Konfederaation edustajien pääsyn kongressiin.
Vuonna 1866 Johnson käytti useasti veto-oikeuttaan estääkseen entisiä orjia suojanneita lakiehdotuksia. Kun kongressi hyväksyi perustuslain 14. lisäyksen, joka takasi kaikille mustille kansalaisoikeudet, Johnson kannusti entisiä etelävaltioita olemaan ratifioimatta sitä. Samana vuonna järjestettyjen kongressivaalien aikaan Johnson kampanjoi demokraattien puolesta, mutta tuloksetta: republikaanit saivat kummassakin kamarissa selvän enemmistön. Tämän jälkeen Johnsonin ja kongressin välit kiristyivät entisestään; helmikuussa 1868 edustajainhuone päätti asettaa presidentin 11 syytteeseen rikkomuksista, joista merkittävin oli Tenure of Office Actin (presidentti ei saa poistaa merkittävää viranhaltijaa ilman senaatin suostumusta) rikkominen. Senaatissa Johnson kuitenkin vapautettiin syytteistä yhden äänen erolla.
Johnsonia ei toiveistaan huolimatta valittu enää demokraattien presidenttiehdokkaaksi, vaan hänen tilalleen presidenttikilpaan lähti Horatio Seymour. Seymour kuitenkin hävisi vaalit sisällissodan kenraali Ulysses S. Grantille, josta tuli näin maan 18. presidentti.
Viimeiset vuodet ja kuolema.
Johnson oli vielä presidenttiuransa jälkeenkin kiinnostunut politiikasta ja yritti jo vuonna 1869 epäonnistuneesti Yhdysvaltain senaattiin. 1872 puolue ei asettanut Johnsonia ehdolle edustajainhuoneen vaaleihin tämän pyynnöistä huolimatta, mutta itsepintaisesti yrittäen Johnson pääsi senaattiin vuoden 1875 vaaleissa. Hänen uransa senaatissa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä hän kuoli aivoinfarktiin 31. heinäkuuta samana vuonna perheensä luona Carterin piirikunnassa, Tennesseessä.
Johnson on haudattu Andrew Johnson National Cemeteryyn Greenevilleen yhdessä Yhdysvaltain lipun ja perustuslain kopion kanssa.


James Buchanan.
James Buchanan (23. huhtikuuta 1791 – 1. kesäkuuta 1868) oli Yhdysvaltojen 15. presidentti (1857–1861).
Buchanan toimi ennen presidentinvirkaansa muun muassa ulkoministerinä, senaattorina ja suurlähettiläänä. Presidenttinä hänet muistetaan epäonnistuneista yrityksistään saada rauhanomainen ratkaisu orjakysymykseen ja lopulta sisällissotaan johtaneista päätöksistään.
Nuoruus.
James Buchanan syntyi 23. maaliskuuta 1791 Pennsylvanian Cove Gapissa. Hänen isänsä oli Irlannista Yhdysvaltoihin muuttanut kauppias James Buchanan vanhempi ja äitinsä Elizabeth Speer. Nuorempi James Buchanan kävi Dickinson Collegen Carlislessa Pennsylvaniassa ja alkoi tämän jälkeen opiskella lakia. Hän sai lakimiehen oikeudet vuonna 1812 ja alkoi harjoittaa ammattiaan Lancasterissa Pennsylvaniassa.
Ura poliitikkona.
Buchanan astui politiikkaan ensimmäisen kerran vuonna 1814, kun hänet valittiin Pennsylvanian lainsäädäntöelimeen federalistisen puolueen riveissä. Hän oli edustajana vuoteen 1818. Kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin Yhdysvaltain edustajainhuoneeseen. Edustajainhuoneessa Buchanan oli aina vuoteen 1820 asti. Kun federalistipuolue samana vuonna hajosi, hän päätti liittyä demokraatteihin. Kun demokraatti Andrew Jackson valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi vuonna 1828, hän nimitti Buchananin Yhdysvaltain Venäjän-suurlähettilääksi vuonna 1831. Seuraavan vuoden ajan Buchanan neuvotteli Venäjän kanssa maiden välisistä kauppa- ja merenkäyntisopimuksista.
Palattuaan Euroopasta vuonna 1834 Buchanan valittiin Pennsylvanian edustajana Yhdysvaltain senaattiin. Hän palveli senaatissa vuoteen 1845, jolloin presidentti James K. Polk nimitti hänet ulkoministeriksi. Buchanan toimi ulkoministerinä neljä vuotta, jona aikana Yhdysvaltojen pinta-ala kasvoi yli kolmanneksella: Kalifornia, Texas ja valtaosa nykyistä maan lounasosaa liitettiin tuolloin Unioniin. Samoihin aikoihin myös orjuuden eettisyys Yhdysvalloissa alkoi herättää keskustelua. Uusien alueiden pelättiin lisäävän orjuuden sallineiden osavaltioiden ja territorioiden määrää. Vuonna 1846 Buchanan tuki etelävaltiolaisten onnistuneita pyrkimyksiä estää Wilmot Provison voimaantulo. Laki olisi kieltänyt orjuuden kaikissa Yhdysvaltain-Meksikon sodassa vallatuilta alueilta. Myöhemmin Buchanan kuitenkin tuki Vuoden 1850 kompromissia, joka teki Kaliforniasta vapaan osavaltion, mutta antoi muille uusille alueille oikeuden päättää itse suhtautumisestaan orjuuteen.
Vuonna 1853 presidentti Franklin Pierce nimitti Buchananin Yhdysvaltain Britannian-ministeriksi. Tänä aikana Buchanan auttoi luonnostelemaan niin kutsuttua Ostendin manifestin. Suunnitelman mukaan Yhdysvallat olisi vallannut Kuuban sen silloiselta emämaalta Espanjalta itselleen. Vaikka suunnitelmaa ei koskaan laitettu täytäntöön, aiheutti se suurta vastarintaa orjuutta vastustaneiden keskuudessa.
Nousu presidentiksi.
Vuonna 1854 presidentti Franklin Pierce hyväksyi Kansas-Nebraska Act -lakiesityksen, joka takasi Kansasille ja Nebraskalle territorioaseman, avasi ne uudisasukkaille ja antoi niille oikeuden päättää itse suhtautumisestaan orjuuteen. Tämän seurauksena alueille virtasi väkeä vain äänestämään orjuuden lopettamista tai jatkamista vastaan ja tilanne muuttui väkivaltaiseksi. Lakiesitystä tukeneelle Piercelle tämä oli suuri poliittinen tappio, eikä häntä valittu enää uudelleen demokraattien ehdokkaaksi. Sen sijaan puolue valitsi ehdokkaakseen Buchananin, joka ei ollut ottanut lakiesitykseen minkäänlaista kantaa. Varapresidenttiehdokkaaksi valittiin John Breckinridge, joka oli vain 35-vuotiaana maan kaikkien aikojen nuorin varapresidentti.
Vaaleissa Buchananin merkittävin vastaehdokas oli republikaanien John Fremont. Orjuus nousi vaaleissa pääkysymykseksi; Fremontin mielestä orjuus olisi pitänyt kieltää koko maassa, kun taas Buchananin mukaan osavaltioiden ja territorioiden tulisi itse saada määrätä suhtautumisestaan siihen. Valitsijamiesvaaleissa Buchanan voitti Fremontin äänin 174–114, kansanäänestyksessä 45,3%–33,1%.
a> epäonnistunut yritys aloittaa orjien aseellinen kansannousu oli yksi ratkaisevista sisällissodan syistä.
Buchanan päätti valita kabinettiinsa ministereitä tasaisesti niin pohjois- kuin etelävaltioistakin ja toivoi orjuuskysymyksen pysyvän näin rauhallisena. Presidenttiä epäiltiin silti etelävaltioiden tukemisesta. Kaksi päivää Buchananin virkaanastujaisten jälkeen Yhdysvaltain korkein oikeus kuitenkin päätti, että Afrikasta tuodut mustat orjat eivät ole koskaan oikeutettuja Yhdysvaltain kansalaisuuteen eivätkä saa perustuslain takaamia oikeuksia. Käytännössä päätös esti liittovaltion hallitusta sallimasta orjuutta. Tämä aiheutti entistäkin suurempia erimielisyyksiä etelä- ja pohjoisvaltioiden välille. Myöhemmin Buchanan painosti pohjoisvaltiolaisia äänestämään Lecomptonin perustuslain puolesta, joka olisi sallinut orjuuden uudessa Kansasin osavaltiossa (ehdotus kuitenkin lopulta hylättiin ja Kansas liittyi Yhdysvaltoihin vapaana osavaltiona vuonna 1861). Vuonna 1858 kongressin ja presidentin välit kiristyivät edelleen, kun kongressin enemmistöön nousi orjuutta vastustanut republikaanipuolue. Tämä johti tilanteeseen, jossa republikaanit äänestivät Buchananin ehdotuksia vastaan ja Buchanan puolestaan esti kongressin päätökset veto-oikeudellaan.
Lokakuussa 1859 orjuuden vastustaja John Brown yritti aloittaa mustien orjien kanssa aseellista vallankumousta Harpers Ferryssä Virginiassa. Armeija tukahdutti kansannousun, mutta välikohtaus tulehdutti pohjois- ja etelävaltioiden jo ennestään räjähdysherkkiä välejä.
Viimeiset vuodet ja kuolema.
Buchanan ei pyrkinyt enää toiselle kaudelle presidenttinä, vaan hänen tilalleen nousi vuonna 1860 republikaanien orjuutta vastustanut Abraham Lincoln. Lincolnin vaalivoiton myötä Etelä-Carolina erosi Yhdysvalloista ja perusti Lincolnin virkaanastujaispäivänä maaliskuussa 1861 yhdessä kuuden muun osavaltion, Mississippin, Floridan, Alabaman, Georgian, Louisianan ja Texasin, kanssa Konfederaation eli etelävaltiot. Loput osavaltiot taas jäivät Unioniin eli pohjoisvaltoihin, joiden välille syttyi sisällissota kuukautta myöhemmin.
Jätettyään Valkoisen talon Buchanan siirtyi viettämään eläkepäiviään Wheatlandin maatilalle Lancasteriin, Pennsylvaniaan. Sisällissodassa hän tuki Unionia ja Lincolnia. Vuonna 1866 hän sai valmiiksi muistelmansa, "Mr. Buchanan’s Administration on the Eve of Rebellion" (), jossa hän puolusti presidenttinä noudattamaansa politiikkaa. Buchanan kuoli 1. kesäkuuta 1868, ja hänet haudattiin kotikaupunkinsa Woodward Hill Cemetery -hautausmaalle.
Yksityiselämä.
a>in on usein epäilty olleen Buchananin poikaystävä.
Buchanan oli naimaton, edelleen ainoana Yhdysvaltain presidenteistä, ja hänen onkin usein epäilty olleen homoseksuaali. Vuonna 1819 hän meni kihloihin rikkaan virginialaisen tehtaanomistajan tyttären Ann Colemanin kanssa, mutta kihlaus purettiin myöhemmin. Buchananin on epäilty seurustelleen pitkäaikaisen asuinkumppaninsa ja Piercen lyhytaikaisen varapresidentin William Rufus Kingin kanssa. Häntä kutsuttiin usein pilkallisesti nimillä kuten ”his wife” () ja parista käytettiin nimitystä ”Siamese twins” (), joka oli tuon ajan slangisana homo- ja lesbopareille.


Franklin Pierce.
Franklin Pierce (23. marraskuuta 1804 – 8. lokakuuta 1869) oli Yhdysvaltojen demokraattisen puolueen poliitikko. Hän toimi Yhdysvaltojen 14. presidenttinä vuosien 1853–1857 ajan. Ennen virkaansa presidenttinä Pierce palveli edustajainhuoneessa, senaatissa sekä prikaatikenraalina Meksikon-Yhdysvaltain sodassa. Pierce muistetaan presidenttinä erityisesti kyvyttömyydestään hoitaa Kansasissa alkaneet väkivaltaisuudet, jotka veivät maata yhä lähemmäs sisällissotaa. Myöhemmin häntä onkin pidetty yhtenä maan historian huonoimmista presidenteistä.
Nuoruus.
Franklin Pierce syntyi 23. marraskuuta 1804 Hillsboroughissa, New Hampshiressa. Hänen isänsä oli vapaussodassa ja myöhemmin New Hampshiren kuvernöörinä ansioitunut Benjamin Pierce. Nuorempi Pierce valmistui Bowdoin Collegesta vuonna 1824 ja alkoi opiskella lakia; hän sai lakimiehen lupakirjan kolme vuotta myöhemmin. Ollessaan 24-vuotias hänet valittiin new Hampshiren lainsäädäntöelimeen ja kaksi vuotta myöhemmin hän nousi sen puheenjohtajaksi. Pierce oli puoluekannaltaan demokraatti ja silloisen presidentin Andrew Jacksonin vankka kannattaja.
Ura kongressissa ja armeijassa.
Pierce valittiin Yhdysvaltain edustajainhuoneeseen ensimmäisen kerran vuonna 1833. Seuraavana vuonna hän meni naimisiin yhdessä Jane Appletonin kanssa, joka oli Piercen entisen opinahjon Bowdoin Collegen entisen presidentin tytär. Pierce palveli edustajainhuoneessa kaksi kautta vuoteen 1837 asti ja tämän jälkeen yhden kauden senaatissa. Tänä aikana hänestä tuli suosittu poliitikko Washingtonissa. Monien etelävaltiolaisten ystävänä Pierce oli kuitenkin kärsimätön new englantilaisten orjuutta vastustaneiden radikaalien suhteen. Jane sairasteli usein Washingtonissa ollessaan ja tämä oli osasyy siihen miksi Pierce lähti senaatista ja siirtyi asumaan Concordiin.
Meksikon-Yhdysvaltain sodassa (1846-1848) Pierce palveli upseerina, mutta pysyi pääsääntöisesti poissa julkisuudesta seuraavat kymmenen vuotta. Samalla hän kuitenkin ansaitsi kunnioitusta puolueeltaan muun muassa pitämällä New Hampshiren demokraatit Lewis Cassin ehdokkuuden takana vuoden 1848 presidentinvaaleissa. Vuonna 1851 Pierce asettui itse ehdolle seuraavan vuoden presidentinvaaleihin ja voitti puolueen sisäisen äänestyksen mustana hevosena. Presidentinvaaleissa hänen vastaehdokkaansa oli whig-puolueen kenraali Winfield Scott. Vaaleissa demokraatit ilmoittivat tukevansa täysin kiisteltyä Vuoden 1850 kompromissia, kun taas whigien näkemykset olivat hajanaisia. Scottia vihattiin etelävaltioissa, mikä auttoi Piercen niukkaan vaalivoittoon. Scottin vaalitappio oli viimeinen pisara hajallaan olleelle Whig-puolueelle ja puolue hajosikin kokonaan pian vaalien jälkeen. Kaksi kuukautta ennen kuin Piercen piti astua virkaansa hän kuitenkin joutui vaimonsa ja lastensa kanssa junaonnettomuuteen, jossa heidän 11-vuotias poika Bennie kuoli. Bennie oli parin viimeinen hengissä ollut lapsi eikä Jane toipunut hänen kuolemastaan kunnolla koskaan.
Nousu presidentiksi.
Piercen astuessa presidentiksi Yhdysvalloilla meni hyvin; maan talous oli hyvässä kunnossa ja vuoden 1850 kompromissi tuntui ratkaisseen orjakysymyksen lopullisesti. Kautensa alussa Pierce ehdotti että Yhdysvallat pyrkisi laajentamaan alueitaan nopeasti. Tämä sai useat pohjoisvalloissa asuneet vihaisiksi, koska he kokivat Piercen pyrkivän lisäämään orjat sallineita osavaltioita. Piercen puheet saivat Ison-Britannian luopumaan kiinnostuksestaan Keski-Amerikkaa kohtaan ja maa yritti houkutella Espanjan myymään Kuuban siirtomaan Yhdysvalloille. Helmikuussa 1854 espanjalaiset viranomaiset kuitenkin kaappasivat Yhdysvalloille kuuluneen Black Warrior-nimisen laivan. Tämän seurauksena Piercen Espanjan, Ranskan ja Britannian ministerit sopivat salaisesta, niin kutsutusta Ostendin manifestistä, jossa todettiin että mikäli Yhdysvallat katsoisi Espanjan hallitsevan Kuubaa, olisi sillä oikeus vallata se armeijan avulla. Manifesti tuli ihmisten tietoisuuteen seuraavana syksynä ja se aiheutti useita protesteja nuorien republikaanien keskuudessa. Toinen merkittävä poliittinen saavutus samana vuonna oli kommodori Matthew C. Perryn solmima sopimus, joka avasi Japanin kaupankäynnin Yhdysvalloille.
a>in murha oli yksi Piercen presidenttikauteen eniten vaikuttaneista tapahtumista.
Piercen presidenttikauden merkittävin tapahtumaketju kuitenkin alkoi alkuvuodesta 1854, kun senaattori Stephen Douglas julkaisi Kansas-Nebraska Act -lakiehdotuksen, joka meni läpi kongressissa Piercen tukemana. Ehdotus takasi Kansasille ja Nebraskalle territorioaseman, joka avasi alueet uudisasukkaille ja rautateiden rakentamiselle. Samalla Kansasissa kuitenkin kumottiin Missourin kompromissi vuodelta 1820, joka kielsi alueella orjuuden ja päätösvalta orjuuden sallimisesta annettiin alueiden asukkaille. Tämä aiheutti sen, että tuhannet orjuuden kannattajat ja vastustajat (niin kutsutut "rajaräyhääjät") muuttivat Kansasiin vain äänestäkseen kansanäänestyksessä maaliskuussa 1855. Kansas ajautui lopulta taistelukentäksi orjuuden kannattajien ja vastustajien välillä. Kun Pierce viivytteli liittovaltion joukkojen lähettämistä alueelle, tilanne räjähti myös Washingtonissa; toukokuussa 1856 Etelä-Carolinan edustaja murhasi orjuutta vastustaneen senaattori Charles Sumnerin senaatissa. Piercen kyvyttömyys hoitaa tilannetta johti siihen ettei häntä valittu enää uudestaan presidenttiehdokkaaksi vuoden 1856 vaaleissa.
Viimeiset vuodet ja kuolema.
Piercen presidenttikauden lopussa hän uskoi niin vahvasti liittovaltion pieneen rooliin että hän oli kyvytön toimimaan maan johtajana. Hänen jättäessään virkansa presidenttinä maa oli siirtynyt entistä lähemmäs sisällissotaa; seuraava presidentti James Buchanan vain pahensi tilannetta.
Piercen vaimo Jane kuoli vuonna 1863 ja tämän jälkeen Pierce vetäytyi kokonaan julkisuudesta. Hän kuoli 8. lokakuuta 1857 Concordissa, New Hampshiressa. Hänet on haudattu kotikaupunkiinsa Old North Cemetery -nimiselle hautausmaalle.


Millard Fillmore.
Millard Fillmore (7. tammikuuta 1800 Locke, Cayugan piirikunta, New York – 8. maaliskuuta 1874 Buffalo, New York) oli Yhdysvaltain 13. presidentti. Hän toimi ennen presidenttikauttaan pitkään edustajainhuoneessa ja nousi presidentiksi Zachary Taylorin kuoltua kesken kauden. Presidenttinä hänen merkittävimpiä tekoja olivat orjuuskysymyksen väliaikaisesti ratkaissut kompromissi sekä Yhdysvaltain talouden vahvistaminen.
Nuoruus.
Fillmore syntyi 7. tammikuuta 1800 Cayugan piirikunnassa, New Yorkissa. Hän oli Nathaniel ja Phoebe Millard Fillmoren toiseksi vanhin lapsi ja vanhin poika. Millard Fillmore sai nuorena vain vähän muodollista koulutusta ja hän toimi villankarstaajana ennen kuin aloitti lakiopinnot. Vuonna 1823 hän sai lakimiehen lupakirjan ja kolme vuotta myöhemmin hän meni naimisiin Abigail Powersin kanssa. Pari oli rakastunut jo seitsemän vuotta aiemmin, mutta Fillmore halusi lykätä avioliittoa, kunnes sai opintonsa suoritettua.
Ura poliitikkona.
Fillmore aloitti poliitikonuransa vuonna 1828, kun hän liittyi vapaamuurareita vastustaneeseen Anti-Masonic-puolueeseen. Myöhemmin samana vuonna hänet valittiin New York State Assemblyyn (osavaltion alahuone), jossa hän palveli vuoteen 1831 saakka. Assemblyssä hän ystävystyi vaikutusvaltaisen Thurlow Weedin kanssa, joka myöhemmin edesauttoi hänen valintaansa Yhdysvaltain edustajainhuoneeseen. Fillmore nousi edustajainhuoneeseen lopulta vuonna 1833 ja oli siellä aina vuoteen 1845 asti, poikkeuksena yhden kauden mittainen välikausi vuosina 1833–1835.
Fillmore pyrki vuonna 1844 Weedin tukemana New Yorkin kuvernööriksi, mutta hävisi vaaleissa. Neljä vuotta myöhemmin hän pääsi mustana hevosena lousianalaisen orjanomistaja Zachary Taylorin varapresidentiksi. Taylor pyrki pian perustamaan uudet Kalifornian ja New Mexicon osavaltiot. Koska kumpikaan mahdollisista uusista osavaltioista ei todennäköisesti olisi hyväksynyt orjuutta, useat kongressiedustajat vastustivat näiden osavaltioiden perustamista.
Nousu presidentiksi.
Alkuvuodesta 1850 senaattori Henry Clay teki kompromissiehdotuksen Kalifornian ja New Mexicon ongelman ratkaisemiseksi. Taylor vastusti ehdotusta, mutta hän kuoli yllättäen 4. heinäkuuta, ennen kuin kongressi ehti käsitellä ehdotusta. Taylorin kuoltua Fillmore nousi varapresidentin paikalta hänen tilalleen maan 13. presidentiksi. Taylorin nimittämä hallitus erosi, ja Fillmore nimitti maan ulkoministeriksi Clayn kompromissiehdotusta kannattaneen Daniel Websterin. Websterin sekä kongressiedustaja Stephen Douglasin tuella kompromissiehdotus hyväksyttiin syyskuussa 1850. Kompromissin seurauksena Kaliforniasta tuli orjuudesta vapaa osavaltio, New Mexico pysyi territoriona, kiellettiin orjakauppa ja liittovaltion viranomaiset määrättiin Fugitive Slave Actin nojalla ottamaan kiinni kaikki karanneet orjat. Tämä suututti useat pohjoisvaltioissa eläneet orjuuden vastustajat.
Clayn kompromissiehdotuksen lisäksi Fillmoren kaudella Yhdysvaltain taloutta pyrittiin kasvattamaan. Fillmore rakensi presidenttikaudellaan Yhdysvaltoihin rautatieverkostoa, paransi maan heikkoja suhteita Meksikoon ja lisäsi kaupankäyntiä Japanin kanssa. Talouskasvun lisäksi Fillmore asettui Ranskan vastaan tämän pyrkiessä valtaamaan Havaijin.
Viimeiset vuodet ja kuolema.
Fillmoren presidenttikauden päätyttyä vuonna 1852 Whig-puolue nimitti puolueen uudeksi ehdokkaaksi kenraali Winfield Scottin, joka kuitenkin hävisi demokraattien Franklin Piercelle. Pian vaalien jälkeen tuli selväksi, että Fillmoren kaudella hyväksytty kompromissi ei ratkaissut orjakysymystä. Tämän seurauksena Whig-puolue hajosi ja Fillmore liittyi orjuutta vastustaneeseen republikaaniseen puolueeseen. Vuonna 1853 Fillmoren vaimo Abigail kuoli. Kolme vuotta myöhemmin hän suostui lyhytikäisen Know Nothing -puolueen presidenttiehdokaaksi. Tultuaan vaaleissa vasta kolmanneksi Fillmore vetäytyi kokonaan politiikasta ja avioitui rikkaan lesken Caroline McIntoshin kanssa. Orjuuskiistan erilleen repimien pohjois- ja etelävaltojen välillä puhkesi vuonna 1861 sisällissota, jonka jälkeen Fillmore kuitenkin ryhtyi vastustamaan republikaani Abraham Lincolnin politiikkaa ja kannatti Lincolnin haastajaa, kenraali George McClellania.
Fillmore kuoli 8. maaliskuuta 1874 aivohalvaukseen Buffalossa. Hänet muistetaan parhaiten siitä, että hänen suhtautumisensa orjuuteen oli epävarma eikä hän onnistunut ratkaisemaan orjakysymystä.


Zachary Taylor.
Zachary Taylor (24. marraskuuta 1784 Orangen piirikunta, Virginia – 9. heinäkuuta 1850 Washington D.C.) oli Yhdysvaltain 12. presidentti. Hän oli ennen presidenttikauttaan Yhdysvaltain armeijan kenraali intiaanisodissa ja Meksikon–Yhdysvaltain sodassa. Presidenttinä hänen merkittävin saavutuksensa oli orjuuden vastustaminen. Taylor kuoli kesken presidenttikauden sairastuttuaan gastroenteriittiin.
Nuoruus.
Zachary Taylor syntyi 24. marraskuuta 1784 Orangen piirikunnassa, Virginiassa. Hänen vanhempansa, Richard ja Sarah Dabney Strother Taylor, olivat merkittäviä tupakanviljelijöitä. Taylor vietti lapsuutensa vanhempiensa tupakkaviljelmillä lähellä Louisvilleä, Kentuckyssä. Hän sai alkeellisen koulutuksen, johon kuului muun muassa maanviljelyä, ratsastusta ja musketin käyttöä.
Taylor lähti kodistaan vuonna 1808 päästyään luutnantiksi armeijaan. Kaksi vuotta myöhemmin hän meni naimisiin Margaret Mackall Smithin kanssa. Pari sai yhteensä kuusi lasta, joista tunnettuja ovat etelävaltioiden kenraali Richard sekä etelävaltioiden presidentin Jefferson Davisin vaimo Sarah. Mentyään naimisiin hän perusti noin 800 hehtaarin maatilan lähelle Baton Rougea, Louisianassa. Useiden muiden etelävaltioiden maatilojen tapaan myös Taylor käytti maatilallaan orjia, joita oli noin 80.
Sotilasura.
Vuoden 1812 sodan aikoihin Taylor soti intiaaneja vastaan maan länsirajalla. Hän sai johdettavakseen oman sotilasjoukkonsa Black Hawk -sodassa vuonna 1832 ja jatkoi johtotehtävissä myös toisessa seminolisodassa Floridassa vuosina 1837–1840. Kun Yhdysvallat ajautui sotaan Meksikon kanssa vuonna 1846, hänet ylennettiin prikaatikenraaliksi. Taylor voitti nopeasti Palo Alton ja Resaca de la Palman taistelut. Voittojen myötä Yhdysvaltain presidentti James Knox Polk ylensi hänet kenraalimajuriksi.
Kenraalinakin Taylor oli aina valmis osallistumaan taisteluihin rivimiestensä kanssa ja sai tästä lempinimen "Old Rough and Ready". Resaca de la Palman taistelun jälkeen Taylor johti miehensä Rio Grande -joen yli ja valtasi linnoitetun Monterreyn kaupungin syyskuussa 1846. Vallattuaan kaupungin Taylor solmi kahdeksanviikkoisen aselevon meksikolaisten kanssa vastoin presidentti Polkin määräystä. Polk esti aselevon ja määräsi Taylorin luovuttamaan parhaat joukkonsa kenraali Winfield Scottille ja perääntymään tämän jälkeen Pohjois-Meksikoon. Helmikuussa 1847 Taylor kuitenkin, vastoin Polkin määräystä, marssitti joukkonsa etelään ja löi kolme kertaa suuremman meksikolaisarmeijan Buena Vistan taistelussa. Taylor voitti taistelun hyvän tykistönsä avulla.
Nousu presidentiksi.
Meksikon–Yhdysvaltain sota päättyi Guadalupe Hidalgon rauhaan alkuvuodesta 1848. Sodan jälkeen Taylor ilmoittautui Whig-puolueen presidenttikandidaatiksi vain kuusi viikkoa ennen puolueen sisäisiä vaaleja. Hän voitti vaalit, ja hänestä tuli näin puolueen presidenttiehdokas. Muut ehdokkaat olivat demokraattien Lewis Cass ja Free Soil -puolueen Martin Van Buren. Taylorin kunniakas sotilasura toi hänelle ääniä pohjoisista osavaltioista, ja hänen myönteinen kantansa orjuuteen taas eteläisistä osavaltioista.
Taylorin ensimmäinen merkittävä ongelma presidenttinä oli orjuus sekä erityisesti sen leviäminen uusiin läntisiin territorioihin. Uusi orjuutta vastustava Free Soil -puolue lisäsi etelävaltioiden pelkoa siitä, että orjuutta vastustaneiden määrä lisääntyisi kongressissa ja orjuus kiellettäisiin. Samoihin aikoihin alkanut kultaryntäys toi Kaliforniaan nopeasti uusia asukkaita ja lisäsi painetta luoda alueesta virallinen osavaltio. Vaikka Taylor omisti itsekin useita orjia, alkoi hän vastustaa uusien orjuuden sallivien osavaltioiden perustamista. Tämän takia hän halusi luoda Kaliforniasta ja New Mexicosta välittömästi Yhdysvaltain osavaltiot. Useat orjuutta kannattaneet kongressiedustajat vastustivat Taylorin ehdotusta rajusti, sillä kumpikaan tulevista osavaltioista ei olisi todennäköisesti hyväksynyt orjuutta.
Helmikuussa 1850 osa eteläisistä osavaltioista uhkasi Yhdysvalloista eroamisella, jos orjuutta vastustavien osavaltioiden määrää lisättäisiin. Tästä suuttuneena Taylor ilmoitti, että hän johtaisi tarvittaessa henkilökohtaisesti armeijaa niitä osavaltioita vastaan, jotka rikkoisivat liittovaltion lakeja tai yrittäisivät erota siitä. Taylor oli yhä vastahakoisempi rauhoittelemaan eteläisiä orjanomistajia. Taylor vastusti Henry Clayn kompromissiehdotusta, jossa Kalifornia olisi saanut osavaltioaseman ja Washingtonin orjakauppa oltaisiin kielletty, mutta samalla orjuutta kannattaneille New Mexicolle ja Utahille myönnettäisiin territorioasema.
Äkillinen kuolema ja jälkivaikutukset.
Taylor osallistui 4. heinäkuuta 1850 Washington Monumentilla järjestettyyn seremoniaan, jonka aikana hän söi vain raakoja vihanneksia, kirsikoita ja maitoa. Seuraavana päivänä Taylorille tuli vakavia vatsakramppeja, ja hän kuoli akuuttiin gastroenteriittiin 9. heinäkuuta. Erään salaliittoteorian mukaan Taylorin ruoka olisi ollut myrkytettyä, mutta teoria todistettiin vääräksi, kun hänen jäännöksensä nostettiin haudasta vuonna 1991.
Taylorin kuoltua hänen seuraajakseen nousi varapresidentti Millard Fillmore, joka oli Tayloriä huomattavasti myötämielisempi orjuudelle. Fillmoren tuella Henry Clayn kompromissiehdotus hyväksyttiin vain pari kuukautta Taylorin kuoleman jälkeen. Kompromissin hyväksyminen vaikutti Yhdysvaltain sisällissodan syttymiseen vuonna 1861.


James Knox Polk.
James Knox Polk (2. marraskuuta 1795 Mecklenburgin piirikunta, Pohjois-Carolina – 15. kesäkuuta 1849 Nashville, Tennessee) oli Yhdysvaltain 11. presidentti vuosina 1845–1849. Hän toimi ennen presidentiksi nousuaan Tennesseen ja Yhdysvaltain edustajainhuoneissa ja Tennesseen kuvernöörinä. Hän voitti Henry Clayn vuoden 1844 presidentinvaaleissa mustana hevosena.
Presidenttinä Polk leikkasi tulliveroja, uudisti maan pankkijärjestelmän, sopi Ison-Britannian kanssa käydyn rajariidan varmistaen näin Oregonin territorion turvallisuuden ja aloitti sodan Meksikon kanssa liittäen näin Kalifornian ja New Mexicon Yhdysvaltoihin.
Nuoruus.
Polkin skotlantilais-irlantilaissukuiset isovanhemmat muuttivat Yhdysvaltain Pennsylvaniaan 1720-luvulla. James Knox Polk syntyi 2. marraskuuta 1795 Mecklenburgissa, Pohjois-Carolinassa. Hän oli perheensä kymmenestä lapsesta vanhin. Polkin ollessa noin 10-vuotias hän muutti perheensä kanssa autiomaahan Columbiaan, Tennesseehen. Columbiassa Polkin isä Samuel Polk ryhtyi maanomistajaksi ja liikemieheksi. Samuel Polk omisti tuhansia hehtaareja maata ja myös kymmeniä orjia.
James Polk sairasteli nuorena usein, ja hänelle jouduttiin tekemään urolitiaasin takia vaativa leikkaus. Koska kipu- tai unilääkkeitä ei ollut vielä keksitty, hän sai "lääkkeeksi" vain konjakkia. Polk meni opiskelemaan Pohjois-Carolinan yliopistoon vuonna 1816 ja valmistui hyvillä arvosanoilla vuonna 1818. Valmistumisensa jälkeen hän ryhtyi opiskelemaan lakia arvostetun lakimies Felix Grundyn alaisuudessa. Polk sai lakimiehen oikeudet kaksi vuotta myöhemmin, jolloin hän avasi oman lakiopistonsa Columbiaan. Polk siirtyi politiikkaan vuonna 1823, kun hänet valittiin Tennesseen edustajainhuoneeseen. Seuraavana vuonna hän tuki Andrew Jacksonia tämän presidenttikampanjassa. Samana vuonna hän meni vielä naimisiin rikkaan perheen tyttären, hyvin koulutetun Sarah Childressin kanssa. Childress oli Polkia huomattavasti sosiaalisempi, mikä edisti Polkin myöhempää uraa politiikassa. Pari ei saanut koskaan yhteisiä lapsia.
Ura poliitikkona.
Vuonna 1825 Polk valittiin Tennesseen edustajana Yhdysvaltain edustajainhuoneeseen, missä hän palveli seitsemän kauden ajan. Edustajainhuoneessa Polk kannatti demokraattien, erityisesti Andrew Jacksonin, poliittisia näkemyksiä osavaltioiden oikeuksien lisäämisestä ja kansallisen pankin lopettamisesta. Polk sai näkemyksistään lempinimen "Young Hickory" (), joka viittasi Jacksonin lempinimeen "Old Hickory" (). Jacksonin myötävaikutuksella Polk valittiin kongressin puhemieheksi 1835.
Polk jätti Yhdysvaltain kongressin vuonna 1839, kun hänet valittiin Tennesseen kuvernööriksi. Kuvernöörinä hän pyrki ajamaan osavaltiossa läpi pankkiuudistuksia, jotka kuitenkin kaatuivat maan silloiseen heikkoon taloustilanteeseen. Polkia ja Jacksonia vastustanut Whig-puolue syytti taloustilanteesta demokraatteja, eikä Polkia valittu enää uudelle kaudelle vuonna 1841. Hän yritti kuvernööriksi vielä uudelleen neljä vuotta myöhemmin, mutta hävisi ja vetäytyi hetkellisesti politiikasta.
Vaalit.
Polk nousi yllättäen demokraattien presidenttiehdokkaaksi vuoden 1844 vaaleissa, kun hänet äänestettiin talouslamasta kärsineen Martin Van Burenin tilalle puolueen ehdokkaaksi. Merkittävimpiä syitä Van Burenin yllättävään tappioon olivat muun muassa hänen "vanhaksi" kutsuttu politiikkansa sekä Texasin liittymisen vastustaminen. Polkin rinnalle varapresidenttiehdokkaaksi valittiin pennsylvanialainen George M. Dallas. Vaaleissa heidän merkittävin vastustajansa oli Whig-puolueen Henry Clay. Whig-puolueen ehdokkaat ajoivat presidentin valtaoikeuksien kaventamista ja orjuuden kieltämistä, kun taas demokraatit pyrkivät liittämään Texasin Yhdysvaltioihin ja sallimaan orjuuden.
Vaikka Polk oli istunut pitkään kongressissa, hän oli vielä melko tuntematon. Whigit yrittivät käyttää tätä hyväksi vaalimainoksellaan "Who is James K. Polk?" () Kampanjan aikana Clay alkoi vastustaa Texasin jäsenyyttä ja yritti samalla kalastella uuden orjuuden vastaisen Liberty -puolueen ääniä esittämällä olevansa orjuuden vahva vastustaja. Yritys ei ollut kovinkaan vakuuttava, koska Clay käytti itse samaan aikaan orjia maatiloillaan. Samalla orjuutta avoimesti kannattanut Polk lupasi toimia presidenttinä vain yhden kauden ajan ja vallata kauden aikana Isolta-Britannialta 42° ja 54°40' leveyspiirien välisen alueen (nykyiset Oregon, Idaho ja osa Washingtonista). Kampanjoinnin aikana whigit haukkuivat Polkia "slaveocracyn" (englannin sanoista "slavery", orjuus ja "democracy", demokratia) eli Etelän orjanomistajien käskyläiseksi, kun taas demokraatit väittivät Clayn rikkoneen järjestelmällisesti jokaista kymmenestä käskystä ja toivat erityisesti esiin tämän yhteydet ilotyttöihin Washingtonissa.
Kansanäänestyksessä Polk voitti Clayn mustana hevosena vain noin 40 000 äänen erolla (1 338 464 - 1 300 097) ja sai noin 49,5 % kaikista äänistä. Valitsijamiesvaalit Polk voitti huomattavasti selkeämmin ja sai 170 ääntä Clayn jäädessä 105:een.
Presidenttinä.
James Knox Polk nousi Yhdysvaltojen presidentiksi 49-vuotiaana, nuorimpana siihen mennessä. Hän asetti presidenttikaudelleen neljä kunnianhimoista tavoitetta: tullimaksujen leikkaaminen, riippumattoman valtiovarainministeriön uudelleenluominen, Oregonin territorion suojelu ja Kalifornian sekä New Mexicon valtaaminen Meksikolta. Polk saavutti kaikki tavoitteensa.
Meksikon Yhdysvalloille vuonna 1848 rauhansopimuksen mukana myymä maa-alue merkitty punaisella. Oranssi alue luovutettiin Yhdysvalloille myöhemmin.
Vuonna 1845 Yhdysvallat hyväksyi Texasin 28. osavaltiokseen. Vaikka Texas oli eronnut Meksikosta jo vuonna 1836, Yhdysvaltojen päätös heikensi merkittävästi maan suhteita Meksikoon. Myöhemmin Yhdysvallat lähetti joukkoja turvaamaan maiden välistä kiistanalaista rajaa ja kärjisti näin riitaa edelleen. Tämä johti lopulta vuonna 1846 syttyneeseen Meksikon–Yhdysvaltain sotaan. Sotaa vastustaneet pitivät sotaa vain tekosyynä saada lisää orjuutta sallineita osavaltioita Unioniin. Yhdysvallat voitti sodan vuonna 1848. Rauhansopimuksessa Meksiko luopui kaikista vaatimuksistaan Texasia kohtaan ja luovutti nykyiset Kalifornian, Arizonan, Nevadan, New Mexicon ja Utahin osavaltiot muodostavan alueen. Uudet alueet lisäsivät mahdollisten etelävaltioiden määrää ja olivat myöhemmin osasyynä Yhdysvaltain sisällissodan alkamiselle. Sodan jälkeen Polk yritti hetken aikaa neuvotella Espanjan kanssa Kuuban ostamisesta, mutta espanjalaiset eivät olleet kiinnostuneita ehdotuksesta.
Vuonna 1846 Polk määräsi valtiovarainministeri Robert J. Walkerin pohtimaan tullimaksujen vähentämistä. Polk halusi vähentää tullimaksuja, mutta samalla suojella paikallista tuotantoa. Walkerin tekemän tutkimuksen mukaan tullimaksuja tulisi vähentää huomattavasti enemmän kuin Polk oli ajatellut, ja näin myös toimittiin. Polkin seuraava merkittävä talousuudistus oli Independent Treasury Actin hyväksyminen; laki siirsi liittovaltion rahat Andrew Jacksonin lopettamalta kansalliselta pankilta yksityisille ja osavaltioiden hallitsemille pankeille.
Polk oli vaalikampanjassaan luvannut valloittaa 42° ja 54°40' leveyspiirien välisen alueen Isolta-Britannialta. Presidenttinä hän ei kuitenkaan halunnut ryhtyä kalliiseen sotaan brittien kanssa vaan ryhtyi neuvottelemaan alueiden luovutuksesta. Polk uhkasi ryhtyvänsä sotaan, mikäli sopimusta ei syntyisi, ja sai näin Britannialta nykyiset Oregonin, Idahon ja Washingtonin osavaltiot sekä osan Montanasta ja Wyomingista. Muita Polkin presidenttikauden merkittäviä saavutuksia olivat muun muassa Iowan ja Wisconsinin liittäminen Yhdysvaltoihin.
Viimeiset vuodet ja kuolema.
Jätettyään Valkoisen talon vuonna 1849 Polk piti lupauksensa eikä pyrkinyt enää toiselle kaudelle. Hän muutti viettämään eläkepäiviään hiljattain ostamalleen kotitilalleen Polk Placeen, Nashvilleen. Presidenttikauden aiheuttama stressi sekä mahdollisesti kolera olivat kuitenkin heikentäneet Polkin terveyttä ja hän kuoli 15. kesäkuuta samana vuonna. Polk testamenttasi valtaosan omaisuudestaan vaimolleen mutta halusi vapauttaa orjansa tämän kuoleman jälkeen. Polk haudattiin kotitilalleen, mistä jäännökset siirrettiin vuonna 1893 Tennessee Capitoliin.
Yksityiselämä.
Polk meni naimisiin Sarah Childressin kanssa 1. tammikuuta 1824 Murfreesborossa, Tennesseessä. Pari ei saanut koskaan yhteisiä lapsia. Polk keskittyi politiikkaan eikä hänellä ollut aikaa luoda juurikaan ystävyyssuhteita; Polkin kerrotaan kerran jopa esittäytyneen "Washingtonin eniten töitä tekevänä miehenä".
Polkin vanhemmat kasvattivat poikansa presbyteriaaniksi mutta eivät koskaan kastaneet häntä. 28-vuotiaana Polk tutustui uskonnollisella leirillä metodisteihin ja kääntyi myöhemmin itsekin metodistiksi. Kääntymisestään huolimatta hän halusi kunnioittaa vanhempiaan ja vaimoaan, joka myös oli presbyteriaani, ja osallistui presbyteriaanien toimituksiin heidän kanssaan. Muulloin hän kävi metodistikirkossa. Hän otti metodistikasteen lopulta vastaan kuolinvuoteellaan pastori John B. McFerriniltä.
Perintö.
Nykyisin Polkin katsotaan onnistuneen presidenttinä suhteellisen hyvin. Presidentti Harry S. Truman kuvaili häntä: "James K. Polk, loistava presidentti. Hän kertoi, mitä hän aikoi tehdä, ja myös teki niin." Hänen mukaansa on nimetty lukuisia piirikuntia ja kaupunkeja, ainakin kaksi Yhdysvaltain laivaston alusta (USS James K. Polk ja USS President Polk) sekä tehty ainakin kolme postimerkkiä: 11 sentin merkki Presidential Series -sarjassa (1938), 22 sentin merkki AMERIPEX -sarjassa (1986) sekä itsenäisenä 32 sentin juhlamerkki (1995, syntymästä 200 vuotta).


John Tyler.
John Tyler (29. maaliskuuta 1790 – 18. tammikuuta 1862) oli Yhdysvaltain kymmenes presidentti (1841–1845). Hän oli ensimmäinen varapresidentin asemasta edeltäjänsä kuoleman myötä presidentiksi noussut.
John Tyler valittiin alun perin Yhdysvaltain varapresidentiksi vuonna 1841, mutta maan tuolloinen presidentti William Henry Harrison kuoli pian virkaanastujaisten jälkeen ja Tyler nousi presidentiksi. Tylerin merkittävimpiä saavutuksia presidenttinä olivat toisen seminolisodan lopettaminen, kiinalaisten satamien avaaminen yhdysvaltalaisille kauppalaivoille sekä Texasin ja Floridan liittäminen Yhdysvaltoihin. Hän oli myös presidentti Harry S. Trumanin isosetä.
Nuoruus.
John Tyler syntyi vanhempiensa Greenway-nimisellä maatilalla Charles Cityn piirikunnassa Virginiassa. Hänen vanhempansa olivat Mary Armistead (1761-1997) ja maanviljelijänä sekä poliitikkona toiminut John Tyler, Sr. (1747-1813). Nuorempi John Tyler valmistui The College of William & Mary -nimisestä collegesta vuonna 1807. Tämän jälkeen Tyler alkoi opiskella lakia yksityisten ohjaajien johdolla. Tyler aloitti poliittisen uransa vuonna 1811, kun hänet valittiin Virginian lainsäädäntöelimeen. Tyler toimi virassa aina vuoteen 1816 asti.
Ura poliitikkona.
Tyler oli 23-vuotias, kun hän meni 1813 naimisiin virginialaisen Letitia Christianin kanssa. Hänet valittiin 1817 Yhdysvaltain edustajainhuoneeseen. Hän kuului Thomas Jeffersonin ja James Madisonin perustamaan demokraattis-republikaaniseen puolueeseen. Hän halusi Madisonin ja Jeffersonin tapaan osavaltioille laajat itsemääräämisoikeudet ja vastusti liittovaltion päätösvallan lisäämistä. Tyler luopui edustajainhuoneen jäsenyydestä vuonna 1821, ja kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin uudelleen Virginian lainsäädäntöelimeen, jossa hän oli vuoteen 1825 asti, jolloin hänet valittiin Virginian kuvernööriksi.
Vuonna 1827 Tyler valittiin Virginian edustajana senaattiin. Senaatissa hän riitaantui lähes yksinvaltiaan tapaan hallinneen presidentti Andrew Jacksonin (demokraatti) kanssa. Vuonna 1834 Jackson käytti veto-oikeuttaan ja esti Yhdysvaltain kongressin päätöksen kansallisen pankin elvytyksestä. Senaatti, Tyler mukaan lukien, arvosteli Jacksonin päätöstä voimakkaasti. Tyler erosi senaatista 1836 ja liittyi Jacksonia vastustaneeseen Whig-puolueeseen.
Sattuman kautta presidentiksi.
Whig-puolue nimitti vuonna 1840 presidenttiehdokkaakseen William Henry Harrisonin ja varapresidenttiehdokkaaksi Tylerin. Harrisonin vastaehdokas oli demokraattien Martin Van Buren, joka kuitenkin hävisi vaalit selvästi, koska hän ei ollut presidenttinä kyennyt muutamaa vuotta aiemmin hoitamaan Yhdysvaltain ensimmäistä talouslamaa. Harrison astui virkaan 4. maaliskuuta 1841. Hän kuitenkin sairastui keuhkokuumeeseen, ja kuukauden kuluttua hän kuoli. Tylerin nousu varapresidentin paikalta presidentiksi aiheutti hämmenystä, sillä Harrison oli ensimmäinen virassa kuollut presidentti, eikä perustuslaki määritellyt selvästi mitä tehdä, kun presidentti kuolee kesken kauden. Se määriteltiin tarkemmin vasta perustuslain 25. lisäyksessä vuonna 1967. Epäselvyyksistä huolimatta Tyler siirtyi Valkoiseen taloon kaksi päivää Harrisonin kuoleman jälkeen, 6. huhtikuuta 1841. Tyler sai tapahtumista lempinimen "His Accidency" ("accidency" = 'sattuma').
Vaikka Tyler edusti Valkoisessa talossa virallisesti Whig-puoluetta, hän ajautui pian puolueen kanssa erimielisyyksiin. Kun hän käytti veto-oikeutta uuden kansallisen pankin perustamisen estämiseksi, yhtä lukuun ottamatta kaikki ministerit erosivat. Vaikka Tyler toimi presidenttikautensa lähes kokonaan ilman puolueensa tukea, hän sai aikaan useita tärkeitä sopimuksia. Vuonna 1841 hän sai viedyksi läpi "Pre-Emption Act" -nimisen lain, joka antoi lännessä asuneille siirtolaisille mahdollisuuden lunastaa julkista maata valtiolta. 1842 Tyler onnistui lopettamaan Floridassa käydyn toisen seminolisodan. Kaksi vuotta myöhemmin hän solmi Wanghian rauhan Kiinan kanssa ja näin yhdysvaltalaiset kauppalaivat saivat pääsyn Kiinan satamiin. Maaliskuussa 1845 Tyler vahvisti Texasin kanssa tehdyn sopimuksen, jonka perusteella Texas liittyi liittovaltioon saman vuoden joulukuussa 29. osavaltiona. Viimeisenä virkapäivänään Tyler allekirjoitti Floridan kanssa sopimuksen, jolla siitä tuli Yhdysvaltain 27. osavaltio.
Viimeiset vuodet ja kuolema.
Tyler pyrki presidenttikautensa lopussa vielä toiselle kaudella ilman puoluetta mutta hävisi demokraattien ehdokkaalle James Polkille, joka nousi maan 11. presidentiksi. Jätettyään Valkoisen talon Tyler siirtyi viettämään eläkepäiviään "Sherwood Forest" -nimiselle maatilalleen James Riverin varrelle Virginiaan. Tyler oli nimennyt maatilansa Robin Hoodin tarinoissa esiintyneen Sherwoodin metsän mukaan, koska piti itseään Robin Hoodin tapaan "poliittisena lainsuojattomana". Tyler vietti hiljaiseloa maatilalla yhdessä toisen vaimonsa Julia Gardinerin ja perheensä kanssa vuoteen 1861 asti. Tuolloin hänet kutsuttiin Washingtonissa pidettyyn rauhankonferenssiin, jossa pyrittiin estämään sisällissota. Konferenssi ei onnistunut tehtävässään, ja sisällissota puhkesi myöhemmin samana vuonna. Tylerin kotiosavaltio kuului Konfederaatioon, ja hänet valittiin Konfederaation uuteen edustajainhuoneeseen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt astua virkaan, sillä hän kuoli pian valintansa jälkeen, 18. tammikuuta 1862. Sisällissodan takia maan virallinen Unionissa sijainnut hallitus ei esittänyt suruvalitteluaan Tylerin kuoleman johdosta. Tyler on haudattu Hollywood Cemetery -nimiselle hautausmaalle Richmondiin, Virginiaan.


William Henry Harrison.
William Henry Harrison (9. helmikuuta 1773 – 4. huhtikuuta 1841) oli Yhdysvaltain yhdeksäs presidentti. Harrisonin presidenttikausi kesti vain kuukauden ennen hänen kuolemaansa vuonna 1841. Ennen lyhyttä presidenttikauttaan Harrison toimi Yhdysvaltain armeijassa eri sotilasjoukkojen komentajana sodissa intiaaneja ja brittejä vastaan. Poliitikkona Harrison toimi Indianan territorion kuvernöörinä, edustajainhuoneen ja senaatin jäsenenä sekä Yhdysvaltain ja Kolumbian välisenä ministerinä.
Nuoruus.
William Henry Harrison syntyi 9. helmikuuta 1773 Virginiassa hänen perheensä Berkeley-nimisellä maatilalla lähellä Richmondia. Harrisonin isä oli Benjamin Harrison V, yksi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista ja Virginian silloinen kuvernööri. William Henry Harrison kävi koulunsa Hampden–Sydney Collegessa, josta hän siirtyi Pennsylvanian yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä. Harrison opiskeli yliopistossa vuoteen 1791, jolloin hän liittyi armeijaan.
Harrison osallistui armeijassa useisiin yhteenottoihin Ison-Britannian joukkojen kanssa, ja niistä merkittävin oli yhdysvaltalaisten voittama Fallen Timbersin taistelu vuonna 1794. Taistelun jälkeen Harrison ylennettiin kapteeniksi ja hänet nimitettiin Ohiossa sijainneen Fort Washingtonin linnakkeen komentajaksi. Vuonna 1795 Harrison meni naimisiin Anna Tuthill Symmesin kanssa. Symmesin varakas isä vastusti avioliittoa Harrisonin sotilasuran takia, ja siitä syystä Harrison ja Anna Symes karkasivat naimisiin. Pari sai yhteensä kymmenen lasta. Yksi Harrisonin lapsista oli John Scott Harrison, josta tuli myöhemmin kongressiedustaja. Johnin pojasta Benjamin Harrisonista taas tuli Yhdysvaltain 23. presidentti.
Ura poliitikkona ja nousu kenraaliksi.
Kun Harrison erosi armeijasta vuonna 1798, Yhdysvaltain presidentti John Adams nimitti hänet Luoteisterritorion (, alueeseen kuuluivat nykyiset osavaltiot Indiana, Illinois, Michigan, Ohio, Wisconsin ja osa Minnesotaa) ministeriksi. Seuraavana vuonna Harrisonista tuli territorion ensimmäinen edustaja Yhdysvaltain kongressissa.
Harrison merkittävimpiä saavutuksia Indianan territorion kuvernöörinä oli Tippecanoen taistelun voittaminen marraskuussa 1811.
Vuonna 1800 Yhdysvaltain pienensi Luoteisterritoriota leikkaamalla siitä Indianan territorion () alueen. Harrison nimitettiin territorion ensimmäiseksi kuvernööriksi. Uuden territorion kuvernöörinä Harrison alkoi neuvotella intiaanien kanssa näiden asuinalueiden luovuttamisesta yhdysvaltalaisille. Harrison onnistui solmimaan intiaanien kanssa sopimuksen, jonka perusteella intiaanit luopuivat miljoonien hehtaarien kokoisista alueistaan territorion alueella. Osa intiaaneista ei kuitenkaan ollut tyytyväisiä epärehellisinä pitämiinsä maakauppoihin. Tämän takia Harrison joutui kutsumaan Yhdysvaltain armeijan poistamaan intiaanit vanhoilta asuinalueeltaan. Yksi sopimuksia vastustaneista intiaaneista oli shawnee-intiaanien päällikkö Tecumseh. Tecumsehin intiaanijoukot ajautuivat Tippecanoen taisteluun marraskuussa 1811. Vaikka Yhdysvaltain joukot kärsivätkin huomattavia tappioita, he onnistuivat lyömään Tecumsehin joukout ja Harrisonia juhlittiin suurena sotilasjohtajana.
Oltuaan useita vuosia Indianan territorion kuvernöörinä Harrison liittyi takaisin armeijaan taistellakseen brittejä ja näiden kanssa liittoutuneita intiaaneja vastaan vuoden 1812 sodassa. Harrisonista tehtiin prikaatikenraali ja hänet nimitettiin Luoteisterritorion sotajoukkojen komentajaksi. Harrisonin merkittävimpiä saavutuksia armeijan johdossa oli Thamesin taistelun voitto vuonna 1813 lähellä nykyistä Ontarion aluetta. Intiaanipäällikkö Tecumseh kuoli taistelun aikan, eikä Harrison enää tehnyt yhtäkään vakavaa rauhansopimusta alueen intiaanien kanssa.
Sodan päätyttyä vuonna 1814 Harrison erosi uudelleen armeijasta kenraalimajurina ja muutti perheensä kanssa asumaan North Bendiin, Ohioon. Kaksi vuotta myöhemmin, 1816, hänet valittiin Yhdysvaltain edustajainhuoneeseen ja vuonna 1819 Yhdysvaltain senaattiin. Harrison erosi senaatista vuonna 1826, ja hänet nimitettiin Yhdysvaltain ja muutamaa vuotta aiemmin itsenäistyneen Kolumbian suhteita hoitavaksi ministeriksi.
Nousu presidentiksi.
Vuonna 1836 Harrison asettui Whig-puolueen ehdokkaana presidentinvaaleihin. Hän kuitenkin hävisi vaalit demokraattien Martin Van Burenille. Neljä vuotta myöhemmin hän asettui uudelleen ehdolle Whig-puolueen riveissä toista kautta hakenutta Martin Van Burenia vastaan. Harrisonin vastustajat haukkuivat yli 60-vuotiasta Harrisonia liian vanhaksi presidentiksi. Harrisonin kannattajat taas antoivat Harrisonista kuvan keskiverto-amerikkalaisena, joka ajoi intiaanit pois Yhdysvalloista. Harrison voitti vaalit lopulta selvästi, pitkälti Van Burenin edellisellä kaudella Yhdysvaltoja koetelleen talouslaman takia.
Harrison astui virkaansa Yhdysvaltojen kaikkien aikojen vanhimpana presidenttinä 4. maaliskuuta 1841. Virkaanastujaisten huonosta säästä huolimatta hän ei suostunut pukemaan päälleen takkia tai hattua. Kuukauden kuluttua virkaanastujaisista hän kuoli keuhkokuumeeseen. Harrisonin kuoltua Yhdysvaltain väliaikaiseksi presidentiksi nimitettiin silloinen varapresidentti John Tyler, joka sai tapahtuman johdosta lempinimen "His Accidency" (). Harrisonin vaimo sai kongressilta miehensä kuoleman johdosta 25 000 dollarin kertakorvauksen (presidentin silloinen vuosipalkka) sekä ilmaisen postituksen kaikille kirjeilleen.
Harrison ja hänen vaimonsa on haudattu William Henry Harrison Tomb State Memorial -nimiseen hautakappeliin heidän kotitilalleen North Bendiin, Ohioon.


Martin Van Buren.
Martin Van Buren (5. joulukuuta 1782 Kinderhook, New York – 24. heinäkuuta 1862 Kinderhook, New York) oli Yhdysvaltain kahdeksas presidentti vuosina 1837–1841. Ennen presidenttikauttaan Van Buren toimi vähän aikaa New Yorkin osavaltion kuvernöörinä, senaattorina ja varapresidenttinä. Hänen presidenttikaudellaan Yhdysvallat kärsi maan historian pahimmasta finanssikriisista sekä intiaaneja vastaan käydystä toisesta seminolisodasta.
Nuoruus.
Martin Van Buren syntyi 5. joulukuuta 1782 Kinderhookissa, New Yorkin osavaltiossa. Hänen vanhempansa olivat hollantilaista syntyperää, hänen isänsä, Abraham Van Buren, toimi Kinderhookissa ravintolanpitäjänä ja maanviljelijänä. Perheeseen kuului kuusi lasta, joista kolme oli Abrahamin vaimon Marian edellisestä avioliitosta. Vaikka Van Burenit eivät olleet varakkaita, heillä oli kuusi orjaa.
Martin Van Buren sai perusopetuksensa kotikylänsä pienessä koulussa. Vuonna 1796 hän ryhtyi paikallisen lakimiehen oppipojaksi, valmistui 1802 ja hän aloitti itsenäisenä lakimiehenä seuraavana vuonna. Neljä vuotta myöhemmin hän meni naimisiin serkkunsa Hannah Hoesin kanssa. Pari asettui asumaan pieneen Hudsonin kylään noin 15 kilometrin päähän Kinderhookista, jossa Van Buren jatkoi opintoja. Pari sai yhteensä neljä lasta. Hannah Hoes kuitenkin kuoli jo vuonna 1819 tuberkuloosiin, eikä Van Buren mennyt koskaan uusiin naimisiin.
Ura poliitikkona.
Nuorena Van Buren kannatti Yhdysvaltain kolmannen presidentin Thomas Jeffersonin näkemyksiä siitä, että osavaltioille tulisi antaa laaja itsemääräämisoikeus. Van Buren oli saanut kerättyä tarpeeksi rahaa lakimiesurallaan asettuakseen vuonna 1812 ehdolle New Yorkin osavaltion senaattiin. Hän voittikin vaalit saaden noin puoli prosenttia enemmän ääniä kuin federalistien vastaehdokas. Senaatissa van Buren onnistui muodostamaan "Bucktails" -nimisen ryhmän, joka vastusti federalisteja sekä New Yorkin silloista kuvernööriä DeWitt Clintonia. Van Buren toimi senaattorina kaksi kautta vuoteen 1820 asti. Vuonna 1815 hänet valittiin osavaltion sotajoukkojen kenraaliksi, ja kenraalina hän palveli vuoteen 1819 asti. Vuonna 1821 hän asettui ehdolle Yhdysvaltain senaattiin demokraattis-republikaanisen puolueen ehdokkaana. Van Buren voitti vaalit, pääsi senaatin talouskomiteaan ja perusti senaatissa "Albany Regency" -nimisen poliittisen ryhmän. Kun John Quincy Adams voitti Andrew Jacksonin vuoden 1824 vaaleissa, Van Buren alkoi ryhmänsä kanssa tukea Jacksonia. Yhteistyö edisti uuden demokraattisen puolueen syntymistä.
Van Buren jätti Yhdysvaltain senaatin vuonna 1828 ja voitti New Yorkin kuvernöörin vaalit. Samana vuonna järjestetyissä presidentinvaaleissa hän tuki uudelleen ehdolle asettunutta Jacksonia yhdessä muiden demokraattien kanssa. Jackson valittiinkin Yhdysvaltain seitsemänneksi presidentiksi, ja kun hän nimitti Van Burenin ulkoministeriksi, tämä jätti virkansa kuvernöörinä muutaman viikon jälkeen. Van Burenin ulkoministerikauden tärkeimpiä saavutuksia olivat Ranskan ja Yhdysvaltain välisten kiistojen sovitteleminen sekä Yhdysvaltain kaupankäynnin avaaminen Ison-Britannian hallitsemille Länsi-Intian saarille. Huhtikuussa 1831 Van Buren erosi ministerin virastaan yhdessä John Eatonin kanssa, jotta Jackson sai järjesteltyä kaikki ministerinsä uudelleen. Saman vuoden elokuussa Van Buren nimitettiin Yhdysvaltain suurlähettilääksi Lontooseen, jonne hän matkusti kuukautta myöhemmin. Vuonna 1832 demokraattinen puolue nimitti hänet puolueensa varapresidenttiehdokkaaksi presidentinvaaleihin. Samana vuonna Yhdysvaltain kansallisen pankin elvyttäminen tuli ajankohtaiseksi. Pankki oli pahoissa talousvaikeuksissa, mutta kongressi päätti tukea sitä. Sekä presidentti Jackson että Van Buren vastustivat pankin elvytystä, ja Jackson päättikin käyttää veto-oikeuttaan ja estää toimenpiteet.
Presidenttinä.
1 Nimitettiin virkoihinsa jo Van Burenin edeltäjän Andrew Jacksonin kaudella, mutta he jatkoivat virassaan vielä Van Burenin kauden aikaan.
Van Burenia vastustanut Whig-puolue yritti hyötyä talouslamasta syyttämällä siitä Van Burenia ja muita demokraatteja. Whig-puolueen juliste vuodelta 1837.
Jacksonin suostuttelun jälkeen Van Buren asettui demokraattien ehdokkaaksi vuoden 1836 presidentinvaaleihin. Merkittävin vastaehdokas vaaleissa oli Whig-puolueen William Henry Harrison. Whig-puolue asetti vaaleihin ehdolle kuitenkin yhteensä kolme ehdokasta. Strategian tarkoituksena oli viedä Van Burenin äänet koko maasta: Harrisonilla oli vahva kannatus lännessä, Daniel Websterillä Uudessa Englannissa ja Hugh L. Whitella etelässä. Van Buren kuitenkin sai paljon ääniä myös Whig-puolueen ehdokkaiden alueilta ja voitti vaalit ylivoimaisesti: toiseksi jäänyt Harrison sai noin 200 000 ääntä ja 97 valitsijamiesääntä vähemmän kuin Van Buren.
Van Buren nimitti yhtä lukuun ottamatta kaikki Jacksonin kauden ministerit takaisin virkoihinsa. Yhdysvallat ajautui kuitenkin jo Van Burenin kauden alussa finanssikriisiin. Hänen edeltäjänsä oli siirtänyt liittovaltion rahoja kansalliselta pankilta eri osavaltioiden omille pankeille ja aiheuttanut näin vakavia ongelmia yhdysvaltalaisille pankeille. Kriisi oli Yhdysvaltain historian pahin, sillä maan 850 pankista 343 ajautui kriisin seurauksena konkurssiin. Pankkien kaaduttua tuhannet yhdysvaltalaiset menettivät työnsä ja maansa. Van Buren jatkoi Jacksonin linjaa deflaation nostamisessa ja sai parannettua taloustilannetta hiukan.
Ratkaistakseen finanssikriisin Van Buren päätti perustaa riippumattoman ministeriön huolehtimaan liittovaltion rahoista ja siirsi samalla liittovaltion varoja eri pankkeihin näiden kaatumisen estämiseksi. Lisäksi hän leikkasi lähes kaikkia liittovaltion kuluja minimoidakseen valtion menot. Van Burenin säästöehdotukset hyväksyttiin Yhdysvaltain kongressissa, mutta osa katkeroituneista demokraateista siirtyi säästöjen takia Whig-puolueen puolelle.
Van Burenin kaudella ongelmia aiheutti myös kanadalainen separatistiliike, joka vaati itsenäisyyttä Isosta-Britanniasta. Kun yhdysvaltalainen separatisteja tukenut laiva yritti kuljettaa aseita ja tarvikkeita Niagara-joen poikki Kanadaan, briteille lojaalit kanadalaisjoukot valtasivat laivan ja sytyttivät sen tuleen. Yksi Yhdysvaltojen kansalainen sai surmansa, ja kostoksi yhdysvaltalaiset polttivat yhden brittien laivoista. Van Buren ei kuitenkaan halunnut uutta sotaa Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian välille, vaan lähetti kenraali Winfield Scottin neuvottelemaan rauhanomaisesta ratkaisusta. Yhdysvallat ilmoitti olevansa puolueeton Kanadan itsenäisyyskysymyksessä, ja tilanne rauhoittui lopulta itsestään.
Loppuvuodesta 1838 yhdysvaltalaisia siirtolaisia alkoi asettua Mainen ja Kanadan välissä sijaitsevalle maa-alueelle, jonka hallinnasta Iso-Britannia ja Yhdysvallat kiistelivät. Britit alkoivat häätää alueelle siirtyneitä siirtolaisia ja myös vangitsivat osan heistä, minkä vuoksi Van Buren määräsi Yhdysvaltain armeijan alueelle valvomaan tilannetta. Samalla hän kutsui Britannian ministerin Washingtoniin neuvottelemaan tilanteen hoitamisesta rauhallisesti. Maat pääsivät sopuun ja allekirjoittivat vuonna 1842 Webster–Ashburtonin rauhan.
Finanssikriisin ja Ison-Britannian kanssa käytyjen konfliktien lisäksi Yhdysvallat kärsi Van Burenin presidenttikauden aikana myös pitkäksi venyneestä ja kalliiksi tulleesta toisesta seminolisodasta, jota käytiin intiaaneja vastaan Floridassa.
Viimeiset vuodet ja kuolema.
Van Buren asettui ehdolle vielä toiselle kaudelle Yhdysvaltain presidentinvaaleissa vuonna 1840 mutta hävisi Whig-puolueen William Henry Harrisonille. Harrisonin kannattajat pitivät häntä sotasankarina ja antoivat Van Burenille liikanimen "Martin Van Ruin" (ruin = tuhota). Vaikka Van Buren sai kansanäänestyksessä vain vajaat 150 000 ääntä vähemmän kuin Harrison, hän hävisi valitsijamiesvaaleissa lukemin 234–60. Van Buren yritti demokraattien presidenttiehdokkaaksi vielä vuonna 1844 mutta hävisi ehdokkuuden Texasin ja Oregonin Yhdysvaltoihin liittämistä kannattaneelle James K. Polkille. Vuonna 1848 Van Buren perusti yhdessä muiden orjuutta vastustaneiden poliitikkojen kanssa "Free Soil" -nimisen puolueen, jonka riveissä hän pyrki presidentiksi vielä samana vuonna. Hän sai kuitenkin vain alle 10 % äänistä ja hävisi vaalit Whig-puolueen Zachary Taylorille.
Vaalit hävittyään Van Buren palasi kotitilalleen Kinderhookiin. Hän liittyi takaisin demokraattiseen puolueeseen vuonna 1852, mutta vastusti edelleen voimakkaasti orjuutta. Eläkepäivillään Van Buren kirjoitti omaelämäkerran, joka on myöhemmin antanut arvokasta tietoa tuon ajan politiikasta. Kesällä 1862 Van Buren alkoi kärsiä pahasta astmasta, joka heikensi hänen terveyttään ratkaisevasti. Van Buren kuoli sydämen vajaatoimintaan aamuyöstä 24. heinäkuuta 1862, noin vuosi Yhdysvaltain sisällissodan alkamisen jälkeen. Hänet on haudattu Kinderhookin hautausmaalle.
Yksityiselämä.
Van Burenin vaimo Hannah Hoes.
Martin Van Burenilla oli neljä sisarusta: Derike (1777–1865), Hannah (1780–tuntematon), Lawrence (1786–1868) ja Abraham (1788–1836). Lisäksi hänellä oli äitinsä edellisestä avioliitosta yksi sisarpuoli sekä kaksi velipuolta. Näistä vain yhden, James Isaac Van Alenin (1776–1870), henkilöllisyys on tiedossa. 21. helmikuuta 1807 Van Buren meni naimisiin vuotta nuoremman Hannah Hoesin kanssa. He saivat yhteensä neljä lasta: Abrahamin (1807–1873), Johnin (1810–1866), Martinin (1812–1855) ja Smith Thompsonin (1817–1876). Van Burenin ja Hoesin avioliitosta ei tiedetä paljoakaan, sillä Van Buren ei juurikaan puhunut yksityiselämästään. Van Bureniin perehtynyt historiantutkija Donald Cole on kuitenkin arvioinut, että heidän liittonsa oli onnellinen.
Martin Van Buren kuului hollannin reformoituun kirkkoon. Hänen sukunsa oli kotoisin Alankomaasta ja hänen äidinkielensä oli hollanti. Hän oli ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, jonka äidinkieli ei ollut englanti. Lisäksi hän oli ensimmäinen itsenäisissä Yhdysvalloissa syntynyt presidentti. Van Burenin lempiharrastus oli ratsastus.
Van Buren alkoi iän myötä vastustaa yhä enemmän orjatyövoiman lisäämistä Yhdysvalloissa. Tämä oli myös yksi syy siihen, miksi hän vastusti Texasin liittämistä Yhdysvaltoihin: se olisi lisännyt orjuuden sallineiden territorioiden määrää ja samalla lisännyt riskiä joutua sotaan Meksikon kanssa. Van Burenin vastustuksesta huolimatta Texas liitettiin Yhdysvaltoihin muutamaa vuotta myöhemmin. Kuten Van Buren oli ennakoinut, se lisäsi orjuutta kannattaneiden etelävaltioiden määrää ja johti sotaan Yhdysvaltojen ja Meksikon välille.
Perintö.
Martin Van Burenia esittävä postimerkki julkaistiin vuonna 1938
Vaikka Van Buren onnistuikin pitämään Yhdysvallat poissa sodasta Ison-Britannian kanssa, hän menetti silti poliittisen uskottavuutensa talouskriisin takia. Talouslaman ravistellessa maata Van Burenin diplomaattinen sovittelevuus lähinnä ärsytti Mainessa ja New Yorkissa asuneita, jotka olisivat toivoneet häneltä tiukempaa asennetta.
Van Buren esiintyi ensimmäisen kerran yhdysvaltalaisessa postimerkissä vuonna 1938, kun häntä esittävä kahdeksan sentin postimerkki julkaistiin. Lisäksi Van Burenin mukaan on nimetty kaksi Yhdysvaltain laivaston alusta: 1800-luvulla toiminut kuunari "USS Van Buren" sekä toisessa maailmansodassa palvellut, Tacoma-luokan samanniminen fregatti.
Van Buren käytti nuorena lempinimeä "Old Kinderhook". Jotkut lyhensivät Van Burenin lempinimen muotoon "O.K.", mistä syntyi erään teorian mukaan nykyäänkin käytetty ilmaisu OK.


Andrew Jackson.
Andrew Jackson (15. maaliskuuta 1767 Waxhaws, Etelä- tai Pohjois-Carolina – 8. kesäkuuta 1845 Nashville, Tennessee), liikanimeltään "Old Hickory" (”Vanha pähkinäpuu”), vastustajilleen "Jackass" (”Aasi”), oli Yhdysvaltain seitsemäs presidentti vuosina 1829–1837. Puoluekannaltaan hän oli republikaani (nyk. demokraatti).
Andrew Jackson johti joukkoja vuoden 1812 sodassa, creek-sodassa sekä ensimmäisessä seminolisodassa ja hänet tunnettiin laajalti sotasankarina. Hän hyödynsi mainettaan presidentinvaalikampanjoissaan. Presidenttinä Jackson käytti yksinvaltiasmaista hallitsija-asemaa, josta hän saikin liikanimen "Kuningas Andrew I". Jacksonin merkittävimpiä ratkaisuja presidenttinä oli Etelä-Carolinassa syntyneen konfliktin ratkaiseminen sekä Yhdysvaltain kansallisen pankin elvyttämisen estäminen.
Nuoruus.
Andrew Jackson syntyi 15. maaliskuuta 1767 Waxhawsissa, Etelä- ja Pohjois-Carolinan rajalla. Ei ole tarkkaa tietoa siitä kumman osavaltion puolella Jackson syntyi. Kumpikin Carolina sanoo hänen syntyneen heidän puolellaan, mutta Jacksonin itsensä mukaan hän syntyi Etelä-Carolinassa. Hänen vanhempansa olivat sukujuuriltaan irlantilaisia. Vuosina 1780-1781 britit valtasivat Etelä-Carolinan. Jacksonin äiti ja kaksi hänen veljeään kuoli valtauksessa, mikä jätti Jacksonille elinikäisen vihan Britanniaa kohtaan.
Nuorena Jackson opiskeli lakia ja lähti vuonna 1787 Tennesseehen, josta tuli myöhemmin yksi Yhdysvaltain osavaltioista. Jackson meni Nashville-nimiseen uudisasukaskaupunkiin, jossa hän toimi lakimiehenä. 1790-luvulla Jackson meni naimisiin Rachel Robardsin kanssa. Robards oli eronnut edellisestä miehestään, rikkaasta Lewis Robardsista, mikä oli tuohon aikaan paheksuttavaa. Pari ei koskaan saanut omia lapsia, mutta he kasvattivat adoptiolapsen nimeltä Andrew Jackson Junior. Naimisiinmenon jälkeen Andrew Jackson alkoi säästää rahaa, jotta hän saisi ostettua itselleen kartanon. Lopulta Jackson saikin ostettua itselleen oman "Hermitage"-nimisen kartanon läheltä Nashvilleä. Useiden muiden tuon ajan kartanonomistajien tapaan myös Jackson käytti hyväkseen orjatyövoimaa.
Tennessee liitettiin Yhdysvaltoihin 1. heinäkuuta 1796, ja Jackson alkoi suunnitella uuden osavaltion perustuslakia. Myöhemmin samana vuonna hänestä tuli myös Tennesseen ensimmäinen Yhdysvaltain edustajainhuoneen edustaja. Jackson kieltäytyi asettumasta ehdokkaalle seuraavissa vaaleissa 1797 ja palasi kotitilalleen maaliskuussa. Hänet kuitenkin valittiin lähes heti Yhdysvaltain senaattiin. Jackson erosi senaatista vuotta myöhemmin, ja hänet valittiin Tennesseen ylioikeuden tuomariksi. Myöhemmin hänet valittiin Tennesseen asevoimien ylipäälliköksi.
Kaksintaistelija.
Andrew Jackson osallistui useisiin kaksintaisteluihin, moniin niistä ainakin nimellisesti puolustaakseen vaimonsa Rachel Jacksonin kunniaa. Kaksintaistelussa 30. toukokuuta 1806 Charles Dickinson ampui ensin Jacksonia kylkeen, jonka jälkeen Jackson ampui kuolettavan laukauksen. Dickinson oli ainoa mies, jonka hän tappoi kaksintaisteluissa.
Sotilasura.
Kun vuoden 1812 sota syttyi, kenraaliksi ylennetty Jackson aloitti viiden kuukauden mittaisen sotaretken brittien liittolaisia Creek-intiaaneja vastaan. Sotaretki päättyi Jacksonin voittamaan Horseshoe Bendin taisteluun maaliskuussa 1814. Tammikuussa 1815 Jacksonin joukot löivät britit New Orleansin taistelussa. Vaikka sodan lopettanut Gentin rauhansopimus oli solmittu jo joulukuussa, pidettiin Jacksonia Yhdysvalloissa suurena sotasankarina.
Vuonna 1817 Jackson määräsi hyökkäyksen Espanjalle kuuluneeseen Floridaan. Espanjan hallitus kuitenkin kritisoi valloituksia voimakkaasti, ja osa Yhdysvaltain hallituksestakin ryhtyi vastustamaan sotaretkeä. Osa hallituksesta, tuolloinen ulkoministeri John Quincy Adams mukaanlukien, kuitenkin kannatti edelleen Floridan valtaamista. Vaikka sotaretki keskeytettiinkin, se nopeutti Espanjan halua myydä Florida Yhdysvalloille. Adams ja James Monroe ostivat alueen lopulta Yhdysvalloille vuonna 1821.
Ura poliitikkona.
Jacksonin sotamenestyksen ansiosta hänet äänestettiin vuonna 1824 Yhdysvaltain senaattiin. Samana vuonna hän myös yritti presidentiksi, ja voittikin kansanäänestyksen, muttei saanut valitsijamiesten enemmistöä taakseen. Vaalit olivat erikoiset sikäli, että Federalistinen puolue oli kuihtunut pois, joten kaikki viisi ehdokasta olivat republikaaneja (ei nykyinen republikaanipuolue, vaan nykyisen demokraattipuolueen edeltäjä). Ratkaisu meni perustuslain mukaisesti edustajainhuoneelle, jossa jokaisella osavaltiolla oli käytössään yksi ääni. Osavaltioiden edustajat äänestivät keskenään siitä, kuka ehdokkaista sai äänen. Puhemies Clay, itsekin ehdokas, asettui tukemaan John Quincy Adamsia. Adams voitti äänestyksen selvästi, ja Jacksonin kannattajat syyttivät häntä lahjonnasta. Jackson itse erosi senaatista vastalauseena tuloksille.
Seuraavan neljän vuoden ajan Jacksonin tukijoukot pitivät huolen siitä, etteivät äänestäjät päässeet unohtamaan Adamsin ”konnankoukkuja”. Jackson esiintyi kainostelematta kansanvallan ja tavallisen kansan puolesta taistelijana, olihan hän saanut äänten enemmistön puolelleen. Vuoden 1828 vaaleissa Jacksonin joukot eivät jättäneet mitään sattuman varaan. Vaalikampanja oli vaalikiertueineen, mainoslauseineen ja -julisteineen ensimmäinen nykyaikaisena pidetty presidentinvaalikampanja. Jacksonin vastustajat väänsivät hänen nimestään pilanimen "Jackass" (”Aasi”), mutta Jackson käänsi senkin edukseen ja omaksui aasin osaksi kampanjansa kuvastoa. Myöhemmin aasista tuli koko demokraattipuolueen tunnus.
Ensimmäinen kausi.
Vuoden 1828 vaaleissa kumpaakin osapuolta mustamaalattiin normaalia enemmän. Jacksonin kannattajat syyttivät Adamsia edelleen edellisten vaalien manipuloinnista, ja Adamsin kannattajat puolestaan syyttivät Jacksonia laittomasta avioliitosta. Jacksonin vaimo Rachel ei ollut eronnut laillisesti miehestään, kun hän oli mennyt naimisiin Jacksonin kanssa. Intohimoinen kampanjointi pani kansan liikkeille. Ensimmäistä kertaa sitten kenraali Washingtonin ehdolla oli todellinen kansansankari. Äänensä kävi antamassa peräti nelinkertainen määrä äänestäjiä edellisiin vaaleihin verrattuna, ensimmäistä kertaa yli miljoona amerikkalaista. Kenraali Jackson sai 56 % äänistä. Rachel Jackson kuoli pian vaalien jälkeen, ja Jackson valitsi hänen sijaisekseen ensimmäiseksi naiseksi veljentyttärensä Emily Donelsonin.
Jackson oli Yhdysvaltojen ensimmäinen presidentti, joka tuli maan silloisen länsirajan (Tennessee) luota. Tämä oli käännepiste Yhdysvaltain politiikassa: Jacksonin virkakaudella politiikan keskipiste siirtyi lännemmäs. Samalla myös poliittiset puolueet muuttuivat. Entisen demokraattis-republikaanisen puolueen tilalle syntynyt demokraattinen puolue tuki Jacksonia, ja federalistisesta puolueesta Whig-puolueeksi muuttunut puolue vastusti häntä. Jackson teki selväksi, että hän oli maan ylin johtaja eikä alistunut kongressin päätöksiin. Whig-puolue vastusti Jacksonin kantaa yksinvaltiudesta rankasti ja käyttikin tästä pilkkaavasti nimeä "Kuningas Andrew I".
Toinen kausi.
Varhainen valokuva Jacksonista tämän kuolinvuodelta 1845.
Asettuessaan uudelleen ehdolle vuonna 1832 Jacksonin vastaehdokkaaksi nimettiin demokraattis-republikaanien Henry Clay. Vaalien tärkeimmäksi kysymykseksi nousi pahasti velkaantunut ja Yhdysvaltain hallituksen tukema kansallinen pankki. Clay kannatti pankin elvyttämistä, kun Jackson puolestaan sanoi sen olevan ”rahvaiden vihollinen”. Vaikka silloinen edustajainhuoneen edustaja Clay sai kongressin hyväksynnän pankin elvyttämiselle, Jackson käytti veto-oikeuttaan ja esti elvytyksen. Siitä huolimatta Jackson voitti vaalit selvästi.
Jacksonin toisen kauden ensimmäinen suuri ongelma oli Etelä-Carolinan halu olla maksamatta korkeita veroja liittovaltiolle. Vuonna 1832 Yhdysvaltain kongressi oli jo valmis alentamaan verotusta konfliktin välttämiseksi, mutta Jackson päätti uhata Etelä-Carolinaa liittovaltion armeijalla, mikäli tämä ei maksaisi veroja. Väkivallan uhka sai Carolinan perääntymään verovaatimuksistaan ja Jacksonia kehuttiin kriisin välttämisestä.
Samoihin aikoihin Etelä-Carolinan uhkaavan konfliktin kanssa Georgian osavaltio valloitti cherokee-intiaaneilta valtavia maa-alueita, jotka liittovaltio oli näille taannut. Intiaaneja vastaan aiemmin taistellut Jackson ei kuitenkaan välittänyt tilanteesta, ja intiaanit valittivat Georgian toiminnasta Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen, jonka mukaan Georgialla ei ollut oikeutta intiaanien alueisiin. Vuonna 1835 cherokeet sopivat vaihtavansa asuinalueensa uuteen alueeseen Arkansas'n terrotoriosta. Uudelleensijoitus kuitenkin vaati tuhansien intiaanien hengen.
Jacksonin presidenttikaudet muistetaan vahvasti presidenttivetoisesta politiikasta ja myös intiaanien kaltoin kohtelusta. Maakeinottelu yleistyi, vaikka Jackson koetti sitä hillitä. Jacksonin onnistui maksaa valtion velka kokonaan pois korkeilla tulleilla ja valtion maata myymällä. Hänen kaudellaan valtion budjetit olivat vahvasti ylijäämäisiä. Jätettyään toisen kautensa presidenttinä Jackson vetäytyi kotitilalleen Hermitageen, jossa hän kuoli 8. kesäkuuta 1845.
Perintö.
Jacksonin kunniaksi on painettu useita postimerkkejä, joista ensimmäinen ilmestyi kuitenkin vasta 18 vuotta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1863. Ensimmäiset Jacksonia esittäneet postimerkit olivat mustavalkoisia kahden sentin merkkejä, jotka saivat lempinimen "Black Jack" (). Lisäksi Jackson on ikuistettu 20 dollarin seteliin, yhden dollarin kolikkoon ja lukuisiin patsaisiin. Jacksonin mukaan on nimetty muun muassa Jackson Square New Orleansissa sekä Yhdysvaltain armeijan koulutuskeskus "Fort Jackson" Etelä-Carolinassa.


John Quincy Adams.
John Quincy Adams (11. heinäkuuta 1767 – 23. helmikuuta 1848) oli Yhdysvaltain 6. presidentti (1825–1829) ja Yhdysvaltain toisen presidentin John Adamsin poika.
John Quincy Adamsin saavutukset presidenttinä jäivät laihoiksi, koska häntä syytettiin vaaleissa lahjonnasta eikä kongressi tämän takia tukenut häntä. Tästä huolimatta Adams sai muun muassa läpi ehdotuksensa Erien kanavan valmistamisesta, minkä ansiosta suurilta järviltä saatiin vesiyhteys Yhdysvaltain itärannikolle.
Nuoruus.
John Quincy Adams syntyi 11. heinäkuuta 1767 Braintreessä (nykyinen Quincy), Massachusettsissa. Hän oli vanhempiensa John ja Abigail Adamsin toinen lapsi. Ollessaan 7-vuotias John Quincy Adams katseli yhdessä äitinsä kanssa läheiseltä mäeltä, kun britit ja amerikkalaiset kävivät verisen taistelun lähellä perheen kotitilaa. Kahta vuotta myöhemmin hän lähti diplomaattitehtäväänsä suorittaneen isänsä mukana Ranskaan. Euroopassa ollessaan John Quincy Adams opiskeli eurooppalaisissa yliopistoissa ja oppi puhumaan seitsemää kieltä joista kahta, ranskaa ja hollantia sujuvasti. Vuonna 1782 Adams käväisi nopeasti Suomessa matkallaan Pietarista Haagiin ollen näin ensimmäinen Suomessa käynyt Yhdysvaltain presidentti. Hän palasi Massachusettsiin vuonna 1785 ja meni Harvard Collegeen opiskelemaan lakia kahdeksi vuodeksi.
Ura poliitikkona.
Nuorena lakimiehenä Adams alkoi kirjoittaa silloisen presidentin George Washingtonin eristäytymispolitiikkaa puolustavia kirjeitä; Washington oli presidenttikaudellaan halunnut pitää Yhdysvallat erillään Ison-Britannian ja Ranskan välisestä sodasta. Vuonna 1794 Washington nimitti Adamsin Alankomaiden suhteita hoitavaksi ministeriksi. Kun Adamsin isä John Adams nousi presidentiksi vuonna 1796, hän nimitti poikansa Preussin (nykyinen Saksa) asioitava hoitavaksi ministeriksi. John Quincy Adams meni Eurooppaan, jossa tapasi Louisa Catherine Johnsonin, jonka kanssa hän myöhemmin meni naimisiin. Pari sai kolme lasta jotka kaikki kuolivat ennen Adamsia itseään.
Kun John Adams hävisi vuoden 1800 presidentinvaalit Thomas Jeffersonille, John Quincy Adams kutsuttiin takaisin Bostoniin seuraavana vuonna. Adams aloitti uudelleen lakiopiskelunsa. Vuonna 1802 hänet valittiin Massachusettsin senaattiin ja seuraavana vuonna Yhdysvaltain senaattiin. Adams oli isänsä tapaan pitkään federalisti, mutta vastusti myöhemmin useita puolueen linjauksia. Vuonna 1808 federalistien johtoon nousi hänen isänsä vihollinen Alexander Hamilton, jonka takia Adams jätti senaatin paikkansa samana vuonna ja palasi Harvardiin, jossa hän opiskeli professoriksi.
Vuonna 1809 presidentiksi noussut James Madison pyysi Adamsia lähtemään suurlähettilääksi Venäjälle. Ollessaan Pietarissa Adams huomasi Ranskan silloisen hallitsijan Napoleonin halun valloittaa Venäjä. Samalla kuitenkin Yhdysvallat ja Iso-Britannia olivat ajautuneet omaan sotaansa. Vuonna 1814 Madison pyysi Adamsia lähtemään Belgiaan solmimaan Gentin rauhan, joka lopetti sotatoimet maiden välillä. Tämän jälkeen Adams siirtyi isänsä tapaan Isoon-Britanniaan hoitamaan Yhdysvaltojen suhteita maahan. Myös Adamsin oma lapsi Charles Francis Adams hoiti tätä virkaa myöhemmin.
Vuonna 1817 Madison nimitti Adamsin Yhdysvaltain ulkoministeriksi. Ulkoministerinä Adams muun muassa neuvotteli Oregonin ostamisesta brittien kanssa ja osti Floridan osavaltion Espanjalta. Lisäksi hän loi yhdessä James Monroen kanssa Monroen oppi -nimisen doktriinin vuonna 1823.
Nousu presidentiksi.
Kartta äänien jakaantumisesta edustajainhuoneessa vuoden 1824 vaaleissa.
Vuonna 1824 Adams asettui ehdolle presidentinvaaleissa yhdessä kahden muun ministerin, John C. Calhounin ja William H. Crawfordin, senaatin puhemiehen Henry Clayn ja kenraali Andrew Jacksonin kanssa. Koska kukaan ehdokkaista ei saanut tarvittavaa äänimäärää vaaleilla, siirtyi valinta edustajainhuoneelle, jossa olivat ehdokkaina kolme suosituinta ehdokasta; Adams, Jackson ja Crawford. Edustajainhuoneessa jokaisella osavaltiolla oli käytössään yksi ääni, jonka saaja valittiin osavaltion edustajien kesken pidetyllä äänestyksellä. Adams sai noin 54% osavaltioiden äänistä ja voitti vaalit. Jacksonin kannattajat syyttivät Adamsia lahjonnasta.
Heti presidenttikautensa alussa Adams sai huomata Jacksonin kannattajien vihaisuuden kongrenssissa. Adams olisi halunnut luoda Interstate-tieverkoston, parantaa kanavien toimintaa ja luoda kansallisia yliopistoja. Useimmat Adamsin yrityksistä kaatuivat Jacksonin kannattajien vastustukseen kongressissa. Vaikka Adamsin saavutukset presidenttinä jäivätkin vähäisiksi, hän sai rakennettua muun muassa tärkeän Erien kanavan, joka yhdisti suuret järvet itärannikolle.
Adams yritti vielä vuonna 1828 toiselle presidenttikaudelle, mutta lahjontaepäilyjen takia hävisi selvästi Jacksonille. Adams palasi Massachusettsiin, mutta hänet valittiin jo vuonna 1830 takaisin edustajainhuoneeseen, jossa hän oli aina kuolemaansa saakka. Adams sai tuolloin myös lempinimen "Old Man Eloquent" (vapaasti suomennettuna "vanha mies vaikuttava") pyrkimyksistään puolustaa sananvapautta ja yliopistokoulutusta.
Adams kuoli 23. helmikuuta 1848 saatuaan kolmannen aivoinfarktin.


James Monroe.
James Monroe (28. huhtikuuta 1758 Westmorelandin piirikunta, Virginia – 4. heinäkuuta 1831) oli Yhdysvaltain viides presidentti.
Monroen suurimpia saavutuksia olivat Louisianan ostaminen Napoleonilta vuonna 1803 sekä presidenttikautensa aikana Mississippin, Illinoisin, Alabaman, Missourin ja Mainen osavaltioiden liittäminen Yhdysvaltoihin. Lisäksi Monroe loi oman Monroen oppi -nimellä tunnetun doktriinin, jonka mukaan Yhdysvallat ei sekaannu Euroopan asioihin kunhan Eurooppa ei koske Yhdysvaltoihin.
Nuoruus ja vapaussota.
James Madison syntyi 28. huhtikuuta 1758 Westmorelandin piirikunnassa, Virginiassa Spence Monroelle (1727-74) ja Elizabeth Jones Monroelle (1730-74). James Monroe meni 16-vuotiaana "College of William and Mary in Williamsburgh" -nimiseen collegeen vuonna 1774.
Monroe lopetti opiskelunsa collegessa jo kahta vuotta myöhemmin liittyäkseen siirtokuntien armeijaan taistelemaan brittejä vastaan Yhdysvaltain vapaussodassa. Madison osallistui taisteluihin New Yorkissa, New Jerseyssä ja Pennsylvaniassa ennen haavoittumistaan Trentonissa. Tämän jälkeen Madison toimi kenraali George Washingtonin armeijassa. Samoihin aikoihin Monroe tutuistui Thomas Jeffersoniin, josta tuli myöhemmin Virginian kuvernööri ja Yhdysvaltain kolmas presidentti. Vuonna 1780 Monroe alkoi opiskella lakia Jeffersonin alaisuudessa.
Ura poliitikkona.
Vapaussodan päätyttyä Monroe siirtyi politiikkaan. Vuonna 1782 hänet valittiin Virginian hallitukseen () ja seuraavana vuonna Virginian edustajana Konfederaation kongressiin (nykyinen Yhdysvaltain kongressi). Vuonna 1786 Monroe meni naimisiin Elizabeth Kortrightin (1768-1830) kanssa. Kortright kuului newyorkilaiseen porvaristosukuun. Pari sai yhteensä kolme lasta: Elizan (1786), James Spencen (1799, kuoli jo 1800) ja Maria Hesterin (1803).
Kongressissa Monroe tuki aluksi James Madisonin pyrkimystä luoda Yhdysvalloille perustuslakia. Monroe ei kuitenkaan ollut tyytyväinen perustuslain lopulliseen muotoon, sillä hänen mielestään se antoi Yhdysvaltain hallitukselle liikaa valtaa eikä tukenut tarpeeksi yksilönvapautta. Tästä huolimatta perustuslaki ratifioitiin vuonna 1789.
Vuonna 1790 Monroe valittiin Yhdysvaltain senaattiin Virginian edustajana. Senaattorina Monroe vastusti federalistien ja erityisesti Alexander Hamiltonin yrityksiä antaa hallitukselle entistä enemmän päätösvaltaa. Vuonna 1792 Monroe päättikin liittyä Madisonin ja Jeffersonin perustamaan demokraattis-republikaaniseen puolueeseen.
Ministeriksi 1794.
Monroe osti Louisianan osavaltion Ranskalta yhdessä Robert R. Livingstonin (kuvassa) kanssa vuonna 1803.
Vuonna 1794 Yhdysvaltain presidentiksi noussut George Washington nimitti Monroen Yhdysvaltain ja Ranskan suhteita hoitavaksi ministeriksi. Samaan aikaan Ranska kävi sotaa Isoa-Britanniaa vastaan. Monroe sai aluksi parannettua Yhdysvaltojen ja Ranskan suhteita, mutta suhteet huononivat jälleen, kun Yhdysvaltain korkeimman oikeuden puheenjohtaja John Jay teki niin kutsutun "Jayn sopimuksen" Ison-Britannian kanssa marraskuussa 1794. Suhteiden huonontumisen takia Washington joutui vapauttamaan Monroen tehtävistän vuonna 1796.
Monroe palasi politiikkaan vuonna 1799, kun hänet valittiin Virginian kuvernööriksi. Monroe ehti olla virassaan kolme vuotta, ennen kuin presidentiksi noussut Thomas Jefferson pyysi häntä neuvottelemaan Ranskan kanssa New Orleansin ostamisesta. Kun Monroe alkoi neuvotella Ranskan johtajan Napoleonin kanssa kaupungin ostamisesta, kävi selväksi, että Napoleon halusi eroon myös Lousianan alueesta. Koska Monroella ei ollut aikaa ottaa yhteyttä Jeffersoniin, hän solmi ilman tämän suostumusta Lousianan ostoa koskevan sopimuksen Yhdysvaltain-Ranskan ministerin Robert R. Livingstonin kanssa.
Monroeta kiiteltiin paljon Yhdysvaltojen kannalta hyvästä kaupasta ja hänet nimitettiinkin kaupan jälkeen Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian suhteita hoitavaksi ministeriksi. Ministerinä Monroe alkoi luonnostella sopimusta, joka olisi parantanut maiden välejä. Jefferson hylkäsi kuitenkin sopimuksen, koska Ison-Britannian laivasto ei pyynnöistä huolimatta ollut lopettanut yhdysvaltalaisten laivojen värväämistä riveihinsä. Monroe ei pitänyt Jeffersonin hylkäyksestä, ja hänen välinsä Jeffersonin ja ulkoministeriksi nousseen Madisonin kanssa kiristyivät.
Madisonille ja Jeffersonille yhä vihaisena Monroe asettui Madisonin vastaehdokkaaksi vuoden 1808 presidentinvaaleihin. Monroe hävisi vaalit ja palasi vuonna 1811 Virginian kuvernööriksi. Presidentiksi noussut Madison päätti kuitenkin vielä samana vuonna pyytää Monroeta maan uudeksi ulkoministeriksi. Monroe suostui ja hän osoittautui suureksi eduksi, kun Yhdysvallat ja Iso-Britannia ajautuivat sotaan seuraavana vuonna. Ulkoministerin lisäksi Monroe toimi 1814–1815 myös Yhdysvaltain sotaministerinä (), kun virassa aiemmin ollut John Armstrong joutui eroamaan brittien poltettua Washingtonin.
Nousu presidentiksi.
Vuonna 1816 Monroe yritti uudelleen maan presidentiksi demokraattis-republikaanina. Hän voitti vaaleissa selvästi federalistien ehdokkaan Rufus Kingin. Monroe astui virkaan 4. maaliskuuta 1817 ja jätti samalla ulkoministerin virkansa. Koska britit olivat vuoden 1812 sodan yhteydessä polttaneet Valkoisen talon, asui Monroe perheineen I Street -nimisellä kadulla sijainneessa talossa vuoteen 1818 asti, kun Valkoinen talo saatiin kunnostettua.
Monroen presidenttikausien aikaan Yhdysvalloissa vallitsi "mukavien tunteiden aikakausi" (). Koska Yhdysvallat oli voittanut useita taisteluita brittejä vastaan vuoden 1812 sodassa, kansalaiset luottivat maahansa entistä enemmän. Lisäksi federalistien ja demokraattis-republikaanisten puolueiden valtataistelu tuntui olevan ohi.
Monroen presidenttikauden ensimmäisiä ongelmia oli selvittää maan huonot välit Espanjaan. Maiden välejä oli huonontanut Yhdysvalloille kuuluneen Georgian ja Espanjan omistaman Floridan rajakonfliktit. Vuonna 1819 Monroe ratkaisi ongelmat ostamalla Floridan alueen viidellä miljoonalla dollarilla. Kauppa aiheutti Yhdysvaltain ensimmäisen finanssikriisin, joka tunnetaan nykyisin nimellä vuoden 1819 paniikki ().
Floridan lisäksi myös orjuus nousi Monroen presidenttikaudella ongelmaksi. Kun Missouri halusi liittyä unioniin vuonna 1818, pohjoisvaltiot halusivat, että osavaltiossa olisi orjuus kielletty. Etelävaltiot puolestaan vaativat, että orjuus tulisi Missourissa olla sallittua. Ongelma saatiin ratkaistua vuonna 1820, kun Monroe hyväksyi Missourin kompromissina tunnetun kompromissin, jossa Missourissa sallitaan orjuus, mutta Mainen osavaltiossa orjuus kielletään.
Vuonna 1820 Monroe valittiin uudelleen presidentiksi ilman vastaehdokasta. Monroe halusi kasvattaa Yhdysvaltain vaikutusvaltaa maailmalla. Vuonna 1823 hän julkaisi ulkoministerinsä John Quincy Adamsin kanssa niin kutsutun Monroen opin (). Monroen opin mukaan Yhdysvallat ei sotkeudu Euroopan asioihin, kunhan eurooppalaiset eivät yritä perustaa uusia siirtokuntia Amerikan mantereelle. Oppia käytettiin vielä pitkään Monroen presidenttikauden jälkeen.
Loppukautensa aikana Monroe muun muassa rakensi maan liikenneinfrastruktuuria ja loi Yhdysvalloista mahtivaltion koko maailmalla. Missourin ja Mainen lisäksi uusina osavaltioina unioniin liittyivät Monroen aikana vielä Mississippi (1817), Illinois (1818) ja Alabama (1819).
Viimeiset vuodet.
Jätettyään virkansa presidenttinä vuonna 1825 Monroe palasi vaimonsa kanssa Virginiaan. Kun Monroen vaimo kuoli vuonna 1830, Monroe muutti tyttärensä kanssa New Yorkiin, jossa hän kuoli 73-vuotiaana 4. heinäkuuta 1831.


James Madison.
James Madison (16. maaliskuuta (J: 5. maaliskuuta) 1751 Port Conway, Virginia – 28. kesäkuuta 1836 Montpelier, Virginia) oli Yhdysvaltain neljäs presidentti ja yksi Yhdysvaltain perustajaisistä.
Madisonin suurimpia saavutuksia olivat Yhdysvaltain ensimmäisen oppositiopuolueen demokraattis-republikaanisen puolueen perustaminen yhdessä Thomas Jeffersonin kanssa sekä tämän auttaminen Louisianan ostamisessa vuonna 1803. Lisäksi Madison julisti presidenttikaudellaan tappiollisen ja erityisesti federalistien kritisoiman sodan Isoa-Britanniaa vastaan.
Nuoruus.
James Madison syntyi 16. maaliskuuta 1751 Port Conwayssä Virginiassa. Hän oli vanhempiensa James Madison Sr:n ja Nellie Conway Madisonin 12 lapsesta vanhin. James Madison vietti lapsuutensa perheen tupakkamaatilalla "Montpelierissä" Orangen piirikunnassa. Madison meni ensimmäiseen kouluunsa King and Queenin piirikuntaan vuonna 1762. 16-vuotiaana hän palasi Montpelieriin, jossa hän jatkoi opiskelua henkilökohtaisen ohjaajan avulla. Kaksi vuotta myöhemmin Madison lähti opiskelemaan "College of New Jerseyhin" (nyk. Princetonin yliopisto). Valmistuttuaan keväällä 1771 hän kiinnostui Amerikan siirtokuntien ja sen emämaan Ison-Britannian välisistä suhteista, jotka olivat tulehtuneet Britannian nostettua Amerikkalaisten verotusta. Kun Virginia alkoi valmistautumaan Yhdysvaltain vapaussotaan Britanniaa vastaan, Madison päätti liittyä Orangen piirikunnan armeijaan. Koska Madison oli pienikokoinen ja sairasteli usein, hän päätti lopulta luopua sotilasurasta ja siirtyä politiikkaan. Madison pääsi ensimmäiseen poliittiseen virkaansa joulukuussa 1774, kun hänet valittiin Orangen piirikunnan turvallisuuskomiteaan ().
Ura poliitikkona.
Kun Virginia julkaisi oman perustuslakinsa, jonka mukaan se ei ollut enää Britannian hallituksen alainen, valittiin Madison Virginian hallitukseen. Poliitikkona Madison kannatti erityisesti uskonnonvapautta. Samoihin aikoihin Madison tapasi Thomas Jeffersonin, jonka kanssa hänellä oli hyvin läheinen ystävyyssuhde. Vuonna 1780 Madison valittiin Virginian edustajaksi siirtokuntien kongressiin Philadelphiaan. Vuonna 1783 hän palasi takaisin Virginiaan ja jatkoi uskonnonvapauden edistämistä.
Kun Yhdysvallat julistautui itsenäiseksi vuonna 1776, siirtyi suurin osa maan päätösvallasta lähes itsenäisinä toimineille osavaltioille. Madisonin mielestä maa tarvitsi kuitenkin vahvaa yhtenäistä hallitusta, ja hän luonnostelikin Yhdysvaltain perustuslakia varten niin kutsutun "Virginian suunnitelman" (), joka toimi osaltaan perustuslain perustana. Tästä Madison sai lisänimen "Father of the Constitution" ().
Perustuslaki vaati hyväksymistä varten yhdeksän osavaltion hyväksyn kolmestatoista. Madison kuului federalisteihin, jotka halusivat Yhdysvalloille yhtenäisen hallituksen. Yhtenäistä hallitusta vastustivat kuitenkin useat federalismin vastustajina tunnetut henkilöt. Madison tuki federalisteja muun muassa kirjoittamalla useita nimettömiä esseitä yhtenäisen hallinnon puolesta. Perustuslaki saatiin kaikesta huolimatta hyväksyttyä kaikkien osavaltioiden enemmistöllä vuonna 1788. Seuraavana vuonna Madison valittiin Yhdysvaltain edustajainhuoneeseen, jossa hän alkoi valmistelemaan perustuslain Bill of Rights -lisäyksiä, joissa muun muassa taattiin sananvapaus ja oikeus kantaa asetta. Lisäys hyväksyttiin osaksi perustuslakia vuonna 1791.
Yhdysvaltain itsenäistyttyä Madisonin ja Thomas Jeffersonin näkemykset maan suunnasta alkoivat erkaantua federalistien näkemyksistä. Erityisesti he vastustivat federalisti Alexander Hamiltonin hanketta kansallisesta pankista. Muun muassa tämän takia Jefferson ja Madison perustivat Yhdysvaltain ensimmäisenä oppositiopuolueena pidetyn Yhdysvaltain demokraattis-republikaanisen puolueen vuonna 1792.
Vuonna 1794 Madison meni naimisiin 26-vuotiaan lesken Dolley Payne Toddin (1768–1849) kanssa. Todd piti juhlista ja järjestikin useita päivälliskutsuja, joissa Madison tapasi muita tärkeitä henkilöitä.
Nousu ulkoministeriksi.
a>ilta oli Madison suurimpia saavutuksia ulkoministerinä. Madisonin ostama alue merkitty vihreällä.
Kun Madisonin kanssa läheisesti ystävystynyt Thomas Jefferson nousi Yhdysvaltain kolmanneksi presidentiksi vuonna 1801, hän nimitti Madisonin maan ulkoministeriksi. Madisonin merkittävin saavutus ulkoministerinä oli Jeffersonin avustaminen Ranskan Louisiana -nimisen alueen ostamisessa Ranskalta vuonna 1803. Alue kattoi nykyisen Louisianan osavaltion lisäksi myös useita muita osavaltioita; sen koko oli noin 900 000 neliömailia. Yhdysvallat maksoi Ranskalle alueesta 15 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Vuonna 1807 Madison asetti yhdessä Jeffersonin kanssa Ison-Britannian ja Ranskan kauppasaartoon "Embargo Act of 1807" -nimisellä lailla. Lain mukaan kaikilla ulkomaanvientiin tarkoitetuilla ja Euroopasta tulleilla laivoilla oli pääsykielto Yhdysvaltain satamiin. Kauppasaarrosta oli kuitenkin enemmän haittaa Yhdysvalloille itselleen kuin Ranskalle ja Britannialle, koska ne eivät tuolloin enää olleet riippuvaisia Yhdysvaltain kanssa käydystä kaupasta. Erityisesti yhdysvaltalaiset maanviljelijät ja New Englandin alue kärsivät saarrosta. Jefferson kumosi osan kauppasaarrosta "Non-Intercourse Act" -nimisellä lailla 1. marraskuuta 1809, kaksi päivää ennen kuin jätti virkansa. Saarto oli kuitenkin edelleen voimassa Ison-Britannian ja Ranskan kanssa.
Presidenttinä.
1 Albert Gallatin ja Caesar A. Rodney nimitettiin virkoihinsa jo Madisonin edeltäjän Thomas Jeffersonin kaudella, mutta he jatkoivat virassaan vielä Madisonin kauden aikaan.
Ensimmäinen kausi.
Vuonna 1808 Madison asettui ehdolle presidentinvaaleihin demokraattis-republikaanisen puolueen riveissä. Federalistien vastaehdokkaana toimi Charles Cotesworth Pinckney. Vaalien tärkeimmäksi kysymykseksi nousi Madisonin edellisenä vuonna asettama kauppasaarto; Vermontin osavaltiota lukuunottamatta kaikki New Englandin alueen silloiset osavaltiot (New Hampshire, Massachusetts, Rhode Island ja Connecticut) äänestivät Pinckneytä. Tästä huolimatta Madison voitti vaalit ylivoimaisesti 64,7 %:n kannatuksella. Madisonin virkaanastujaiset pidettiin 4. maaliskuuta 1809.
Yhdysvaltain kongressissa Madisonin edustama demokraattis-republikaaninen puolue oli vuonna 1809 saavuttanut enemmistön sekä edustajainhuoneessa että senaatissa. Federalistit olivat vuonna 1791 saaneet ajettua läpi ehdotuksen kansallisen pankin perustamisesta 20 vuoden mittaisella toimiluvalla. Kun toimilupa meni umpeen alkuvuodesta 1811, päätti pankkia vastustanut demokraattis-republikaaninen puolue äänestyttää pankin jatkosta vielä ennen uusia vaaleja 24. tammikuuta 1811. Vaikka Madison itse kuului demokraattis-republikaaneihin, hän kannatti pankin toimiluvan jatkamista. Äänestys pankin lopettamisesta oli erittäin tasainen; edustajainhuoneessa ehdotus meni läpi äänin 65-64, kun taas senaatissa äänestys päättyi tasan 17-17. Tasatuloksen takia päätös pankin jatkamisesta siirtyi silloiselle demokraattis-republikaaniselle varapresidentille George Clintonille. Clinton äänesti puolueensa linjan mukaisesti pankin toimiluvan uusimista vastaan ja näin ollen pankki lopetettiin 3. maaliskuuta 1811.
Kostona kauppasaarrosta Iso-Britannia alkoi Madisonin presidenttikaudella tukea intiaaneja taisteluissa uudisasukkaita vastaan ja värvätä yhdysvaltalaisia laivoja Royal Navyn palvelukseen. Yhdysvaltain kongressiin oli vuoden 1811 vaaleissa valittu noin parikymmentä "War Hawks" () -nimityksellä tunnettua demokraattis-republikaanista poliitikkoa. Haukat saivat hankittua kongressin tärkeimmät paikat ja he aloittivat marraskuussa 1811 erilaisten armeijaa tukevien lakiehdotusten ajamista läpi. Armeijan varustaminen huipentui kesäkuussa 1812, kun ensin edustajainhuone (4. kesäkuuta) ja myöhemmin myös senaatti (18. kesäkuuta) hyväksyivät sodan Isoa-Britanniaa vastaan. Madison hyväksyi lain vielä samana päivänä aloittaen vuoden 1812 sodan. Yhdysvalloilla ei kuitenkaan ollut lisääntyneestä asevarustelusta huolimatta tarpeeksi vahvoja asevoimia ylivoimaista Isoa-Britanniaa vastaan. Useimmat osavaltiot kieltäytyivät lähettämästä sotajoukkoja, ja sota saikin lempinimen "Mr. Madison's War" ().
Toinen kausi.
Vuonna 1812 Madison haki jatkokaudelle presidenttinä. Federalistit nimesivät hänen vastaehdokkaakseen newyorkilaisen DeWitt Clintonin. Uusien vaalien tärkein kysymys oli Madisonin edellisen kauden lopussa syttynyt vuoden 1812 sota. Sodan alkupuolella Yhdysvaltain armeija oli pärjännyt heikosti brittien hyvin koulutettuja joukkoja vastaan; tämä näkyi myös vaalien tasaisuudessa. Madison voitti vaalit lopulta noin 59% kannatuksella.
Voitosta huolimatta Madisonia kritisoitiin laajasti Yhdysvaltain pitämisestä edelleen mukana sodassa ylivoimaista Britannia vastaan. Erityisesti federalistien mielestä sota oli järjetön; osa federalisteista ehdotti jopa Madisonin eroa sodan vuoksi. Elokuussa 1814 britit marssivat Washingtoniin ja polttivat useita hallintorakennuksia, muun muassa Valkoisen talon ja kongressin kirjaston. Yhdysvallat sai kuitenkin sotasankariksi nousseen Andrew Jacksonin johdolla monta tärkeää voittoa briteistä. Voittojen ansiosta sotaa ei pidetty täysin epäonnistuneena ja federalistinen puolue hajosi. Sota päättyi virallisesti Ghentin rauhaan joulukuussa 1814, vaikka vielä seuraavan vuoden alussa Jacksonin joukot voittivat britit New Orleansin taistelussa.
10. huhtikuuta 1816 kongressi päätti äänestää uuden kansallisen pankin perustamisesta. Pankin toimilupa hyväksyttiin edellisen tapaan 20 vuoden toimiluvalla. Pankki perustettiin 35 miljoonan dollarin pääomalla, josta 7 miljoonaa tuli suoraan Yhdysvaltain hallitukselta. Pankilta kuitenkin loppui pääoma ennen kuin 20 vuoden toimilupa meni umpeen. Vaikka kongressi päätti vuonna 1836 yrittää elvyttää pankkia, käytti tuolloinen presidenttinä toiminut Andrew Jackson veto-oikeuttaan ja esti pankin elvytyksen tehden siitä kuitenkin normaalin pankin. Lopullisesti pankki lopetti toimintansa vuonna 1841.
Viimeiset vuodet.
Toisen kautensa loputtua vuonna 1817 Madison palasi kotitilalleen Montpelieriin Virginiaan yhdessä vaimonsa kanssa. Presidenttikausien jälkeen Madison ryhtyi yhdessä Jeffersonin kanssa työskentelemään kaksikon perustamassa Virginian yliopistossa, jossa Madison toimi rehtorina. Madison ja Jefferson tajusivat opiskelun merkityksen maalle ja he työskentelivätkin eri yliopistojen opettajien kanssa löytääkseen parhaat opetusmetodit. Vuonna 1819 Madison perusti "American Colonization Society" -nimisen yhdistyksen, jonka tarkoituksena oli vapauttaa orjia ja kuljettaa heitä takaisin Afrikkaan.
Ennen kuolemaansa Madison kutsui kotitilalleen Montpelieriin useita arvovaltaisia vieraita. Madison kuoli tilalleen 85-vuotiaana 28. kesäkuuta 1836.
Yksityiselämä.
Suurin osa Madisonin suurperheestä on haudattu perheen omalle hautausmaalle Montpelieriin. James Madisonin kuoltua hänen vaimonsa Dolley Payne Todd myi maatilan ja muutti, jossa hänet haudattiin yleiselle hautausmaalle.
Madison meni naimisiin syyskuussa 1794 26-vuotiaan lesken Dolley Payne Toddin (1768–1849) kanssa. Todd oli ollut aikaisemmin naimisissa John Todd Juniorin kanssa. Pari vihittiin 1790 ja he saivat kaksi lasta, joista toinen kuoli jo ennen aikuisikää. John kuoli vuonna 1793. Madison ja Dolley Todd eivät saaneet koskaan yhteisiä lapsia, mutta he kasvattivat Toddin edellisestä avioliitosta selvinneen John Payne Toddin.
Perintö.
Huolimatta presidenttinä tekemistään virheistä Madisonia pidetään edelleen loistavana ajattelijana ja valtiomiehenä. Hänen mukaansa on nimetty yksi yliopisto, vuonna 1908 Virginiaan perustettu James Madisonin yliopisto (). Lisäksi yliopiston kampuksella toimii Madisonista kertova "James Madison Center for Liberty & Learning". Yliopiston lisäksi Madisonin mukaan on nimetty kaksi Yhdysvaltain merivoimien alusta; ydinsukellusvene USS James Madison (SSBN-627) ja vuoden 1812 sodassa käytetty sotalaiva USRC James Madison. Lisäksi New Yorkissa sijaitsee Madisonin mukaan nimetty puisto, Madison Square, sekä puiston mukaan nimetyt Madison Square Garden ja Madison Avenue.
Vuonna 2006 ryhmä yhdysvaltalaisia historiantutkijoita listasi Yhdysvaltain presidenttien pahimpia virheitä. Madisonin päätös aloittaa sota Isoa-Britanniaa vastaan oli listalla sijalla kuusi sekä Jeffersonin kaudella hyväksytty Embargo Act sijalla seitsemän.


John Adams.
John Adams (30. lokakuuta (J: 19. lokakuuta) 1735 Braintree, Suffolk County, Massachusetts – 4. heinäkuuta 1826 Quincy, Massachusetts) oli yksi Yhdysvaltain vapaussodan sotilasjohtajista ja Yhdysvaltain toinen presidentti vuosina 1797–1801. Tätä ennen Adams toimi kahtena kautena Yhdysvaltain ensimmäisenä varapresidenttinä sekä Yhdysvaltain ensimmäisenä Ison-Britannian ja Alankomaiden suurlähettiläänä.
John Adamsin poika John Quincy Adams toimi Yhdysvaltain kuudentena presidenttinä 1825-29.
Uran alku.
John Adams syntyi Braintreessä (nykyinen "Quincy") Massachusettsissa 30. lokakuuta 1735. Hän oli John ja Susanna Boylston Adamsin kolmesta pojasta vanhin. Isä John toimi maanviljelijänä, kengäntekijänä, paikallisen seurakunnan diakonina ja kaupungin virkamiehenä.
Ahkerana opiskelijana Adams valmistui Harvard Collegesta vuonna vuonna 1755. Tämän jälkeen hän opetti koulussa useita vuosia ja opiskeli samalla lakia Worcesterissa, Massachusettsissa. Adams aloitti lakimiehenä vuonna 1758 ja hänestä tuli yksi Bostonin merkittävimmistä asianajajista. Vuonna 1764 Adams meni naimisiin Abigail Smithin (1744–1818) kanssa. He saivat yhteensä kuusi lasta.
Leimaverolain vastustaja.
Maaliskuussa 1765 Ison-Britannian parlamentti määräsi leimaveron, jonka mukaan siirtomaa-Yhdysvalloissa tuli kaikki painettu materiaali tehdä Lontoossa leimatulle paperille. Marraskuussa 1765 voimaan tulleen erityisveron syynä oli emämaan velkaantuminen seitsenvuotisen sodan jälkeen. Adamsin mielestä Britannian hallitus ei enää ajanut siirtomaansa etuja, kun se sääti uusia verolakeja ja lisäsi ulkomaantulleja. Adams julkaisi nimettömänä neljä julkaisua, joissa hän ei niinkään vastustanut leimaveroa, vaan toi esille ajatuksen Amerikan vapaudesta jo pitkään syntyneenä oikeutena sekä Britannian lainsäädännössä että amerikkalaisten sukupolvien rohkeuden ja uhrauksien kautta.
Syyskuussa 1765 Braintreen kaupunki hyväksyi Adamsin laatiman Braintreen ohjeen, jolla kaupunki määräsi edustajansa Massachusettsin parlamentissa vastustamaan leimaveron käyttöönottoa. Vastustuksen perusteena oli se, että laki oli määrätty osavaltiolle Ison-Britannian parlamentissa ilman osavaltion edustusta ja sen suostumusta. Ohjeistuksen omi nopeasti neljäkymmentä muutakin kaupunkia.
Bostonin verilöyly.
5. maaliskuuta 1770 brittisotilaat ampuivat viisi yhdysvaltalaista siviiliä, kun he 300 - 400 hengen väkijoukolla uhkasivat sotilaita heittämällä heitä lumipalloilla ja muilla esineillä. Brittisotilaille oli vaikea saada puolustusasianajajaa, mutta Adams halusi taata heille reilun oikeudenkäynnin ja ryhtyi miesten puolustusasianajajaksi kahden avustajan kanssa. Oikeudenkäynnissä Adams pystyi vakuuttamaan oikeudelle sotilaiden toimineen itsepuolustukseksi ollessaan väkijoukon uhkaamana. Ensimmäisessä oikeudenkäynnissä syytettynä ollut brittijoukkojen kapteeni "Thomas Preston" vapautettiin ja toisessa oikeudenkäynnissä syytettyinä olleista kahdeksasta miehestä vain kaksi sotilasta tuomittiin taposta vähäiseen rangaistukseen.
Siirtokuntien kongressi.
Syksyllä 1774 Adams osallistui ensimmäiseen siirtokuntien kongressiin yhtenä Massachusettsin edustajista. Tuolloin matka Braintreestä Pennsylvaniaan kesti kolme viikkoa.
Osallistuessaan toiseen siirtokuntien kongressiin keväästä 1775 alkaen, Adams ehdotti Siirtokuntien sotilasjoukkojen johtajaksi virginialaista George Washingtonia juuri alkaneessa vapaussodassa. Myöhemmin Adams johti Sotakomiteaa, joka pyrki saamaan Washingtonin johtamalle armeijalle asetarvikkeita, lääkkeitä sekä täydennysjoukkoja.
4. heinäkuuta 1776 hyväksyttiin Thomas Jeffersonin laatima Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus, jonka laadintakomiteassa myös John Adams toimi muun muassa Benjamin Franklinin ohella.
Kuvan keskellä ovat laadintakomitean jäsenet, joista John Adams on ensimmäinen vasemmalta
Yhdysvaltain lähettiläänä Euroopassa.
Vuonna 1778 Adams lähetettiin Pariisiin hankkimaan Yhdysvalloille tukea ranskalaisilta. Seuraavana vuonna hän palasi Yhdysvaltoihin muotoilemaan Massachusettsin osavaltion omaa perustuslakia.
Marraskuussa 1779 Adams palasi takaisin Eurooppaan diplomaattitehtävissä ja sai yhdessä John Jayn ja Benjamin Franklinin kanssa solmittua vuonna 1783 "Treaty of Paris" () -nimisen aseleposopimuksen, joka lopetti sotatoimet brittien ja Amerikan siirtokuntien välillä..
Adams toimi myös samanaikaisesti Hollannissa, jossa hän neuvotteli Yhdysvalloille kahden miljoonan dollarin lainan. Hollannin provinssit tunnustivat huhtikuussa 1782 Yhdysvaltojen itsenäisyyden ja Adams otettiin vastaan Yhdysvaltain suurlähettiläänä.
John Adamsin muotokuva vuodelta 1793.
Sotatoimien loputtua Adams nimettiin Yhdysvaltojen ensimmäiseksi Ison-Britannian suurlähettilääksi vuonna 1785, jossa virassa hän toimi vuoteen 1788 palaten tämän jälkeen takaisin Yhdysvaltoihin.
Varapresidenttinä.
Yhdysvalloissa Adams osallistui kokoukseen, jossa vapaussodan kenraali George Washington äänestettiin yksimielisesti Yhdysvaltain ensimmäiseksi presidentiksi samalla, kun Adams äänestettiin varapresidentiksi. Varapresidentin rooli oli Adamsin aikaan lähinnä seremoniallinen.
Varapresidentin tehtäviin kuului ja kuuluu Senaatin puheenjohtajana toimiminen (engl. president). Koska nuoren liittovaltion johtomiehet olivat tasavaltalaisia keskellä epäileväistä monarkistista maailmaa, päättivät he myös yrittää tehdä hyvän vaikutuksen. Erityisesti vuosia Euroopan hoveissa oleskellut Adams kiinnitti huomiota arvokkaisiin nimityksiin ja muodollisuuksiin, joskus huvittavuuteen asti. Adams kysyi senaattoreilta: "Kun presidentti tulee senaattiin, mikä minä silloin olen? Eihän minua voi silloin sanoa presidentiksi. Haluan, että herrat ajattelevat, mikä minä silloin olen." Pennsylvanian senaattori William Maclay kertoi myöhemmin havainneensa siinä tilanteessa "kasvojensa epäpyhien lihasten asettautuvan naurulle soveliaaseen asentoon". Hieman pyylevä Adams sai pian senaattorien parissa epävirallisen arvonimen "Hänen Pyöreytensä".
Presidenttinä.
George Washingtonin jätettyä presidentinvirkansa toisen kautensa jälkeen, äänestettiin Adams Yhdysvaltain toiseksi presidentiksi Thomas Jeffersonin tullessa varapresidentiksi. Adams astui virkaansa 4. maaliskuuta 1797.
Adamsin presidenttikauden ensimmäinen suuri päätös koski Ranskan ja Ison-Britannian välistä sotaa. Siinä missä Adamsin edeltäjänä toiminut Washington oli pitänyt Yhdysvaltain puolueettomana ja poissa sodasta, Adams päätti lähettää valtuuskunnan Ranskaan turvaamaan Yhdysvaltain kaupankäynnin maan kanssa. Ranska kuitenkin kieltäytyi vastaanottamasta valtuuskuntaa. Maan silloinen ulkoministeri Charles Maurice de Talleyrand-Périgord vaati itselleen lahjusta ennen kuin olisi suostunut tekemään sopimusta. Adams kieltäytyi lahjusten antamisesta ja tapauksen tultua julki se nosti Adamsin suosiota huimasti. Skandaalin takia Ranska ja Yhdysvallat ajautuivat lyhyeen merisotaan vuosiksi 1798-1800.
Adamsin suosio romahti, kun hän ajoi yhdessä puolueensa kanssa läpi "Alien and Sedition Acts" -nimisen lakimuutoksen Ranskan kanssa käydyn sodan aikana. Lakimuutos antoi presidentille oikeuden karkottaa Yhdysvaltoihin muuttanut henkilö, mikäli henkilön kotimaa oli sodassa Yhdysvaltojen kanssa. Lisäksi laki kielsi sanomalehtiä julkaisemasta hallitusta kritisoivia kirjoituksia. Vaikka lakia ei koskaan laitettu käytäntöön, useat yhdysvaltalaiset Thomas Jefferson mukaan lukien, kritisoivat ehdotusta voimakkaasti, sillä heidän mukaansa se rikkoi Yhdysvaltain perustuslaissa määriteltyä sananvapautta. Tämä oli myös yksi syy sille, miksi Adams hävisi vuonna 1800 pidetyt vaalit juuri Jeffersonille.
Viimeiset vuodet ja kuolema.
Hävittyään presidentinvaaleissa Jeffersonille Adams vetäytyi kotikaupunkiinsa Quincyyn. Hän alkoi kirjoittaa ahkerasti erilaisia kolumneja, kirjoja ja kirjeitä. Vuonna 1812 hän aloitti kirjeenvaihdon entisen vastustajansa Thomas Jeffersonin kanssa. Kirjeenvaihto jatkui aktiivisena miesten kuolemaan saakka.
John Adamsin vaimo Abigail kuoli vuonna 1818, mutta John itse eli vielä tarpeeksi pitkään nähdäkseen poikansa John Quincy Adamsin nousevan Yhdysvaltain kuudenneksi presidentiksi vuonna 1824. John Adams kuoli 4. heinäkuuta 1826, Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen 50. vuotispäivänä. Hänen viimeisten sanojen kerrotaan olleen "Thomas Jefferson still survives" (). Adams ei tiennyt, että myös Jefferson oli kuollut aiemmin samana päivänä.


MHM.
MHM on suomalaisen Mikko Forsströmin tekemä tekstipohjainen jääkiekkomanageripelisarja. Forsström julkaisi MHM:stä kolme isompaa versiota: MHM 97 vuonna 1997, MHM 99 vuonna 1998 ja MHM 2000 vuonna 2000. MHM on lyhenne sanoista Maso Hockey Manager, mutta tekijä päätyi pelkkään lyhenteeseen, koska nimi sai aikaan epämiellyttäviä mielleyhtymiä.
Alkuperäinen MHM 97 on tehty Iikka Ojansivu Pro Hockey Managerin pohjalta. Ensimmäinen julkinen versio julkaistiin 13. syyskuuta 1997. Peli sai joukon innokkaita kannattajia ja se oli Mikrobitin kuukauden kotimainen peli joulukuussa 1997.
Ominaisuuksia.
Pelin päänäkymä. Vasemmalla seuraavan kierroksen pelit, oikealla valikko, oikeassa alareunassa sarjataulukko ja vasemmalla inforuutu.
Pelissä jokaisella pelaajalla on oma jääkiekkojoukkueensa, jota hänen on tarkoitus johdattaa kohti mainetta ja kunniaa. Yhdellä tietokoneella peliä voi pelata samanaikaisesti 4 pelaajaa. MHM 99:stä lähtien pelaajat ovat todellisia ja ketjukoostumuksia on voinut säätää. Joka pelaajalla on taitotaso, kansallisuus, ikä, palkka, taidot yli- ja alivoimapelissä sekä jokin erikoisominaisuus kuten joukkueen poliisina toimiminen. Alusta asti pelissä on voinut tehdä toisille joukkueille jäyniä vaikkapa mukiloimalla vastustajan pelaajia. Versiossa 2000 pelissä on kolme sarjatasoa ja yhteensä 4 eri liigaa. Pelisarja on tunnettu myös sen huumorista, jota tulee jatkuvasti vastaan. Esimerkiksi useasta julkisuuden henkilöstä on pelissä hieman liioiteltu kopio. Virallisesti pelin viittaukset julkisuuden henkilöihin ovat kuitenkin tahattomia.
MHM Online.
17. huhtikuuta vuonna 2006 pelin tekijä Mikko Forsström kertoi kehittävänsä uutta MHM Onlinea. MHM Onlinea voi pelata yksin- tai moninpelinä selaimessa. Peli toteutetaan PHP:llä. Försström pyrki alun perin saamaan MHM Onlinen valmiiksi vuonna 2009 tai viimeistään 25.2.2010, jolloin MHM 2000:n julkaisupäivästä on kulunut 10 vuotta. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja seuraava takaraja oli ennen Duke Nukem Forever - pelin ilmestymistä, mutta peli ei valmistunut siihenkään mennessä.


Gravitiino.
Gravitiino on hypoteettinen supersymmetrinen gravitonin
partneri, jonka ennustavat yleisen suhteellisuusteorian
ja supersymmetrian yhdistelmäteoriat, esimerkiksi supergravitaatioteoriat. Jos se
on olemassa, se on fermioni, jonka spin on 3/2.


Skvarkki.
Skvarkki on hiukkasfysiikassa kvarkin hypoteettinen
bosonipartneri, jonka olemassaolon ennustaa supersymmetria. Skvarkkeja on kuusi kappaletta, yksi jokaista kvarkkia kohti. Skvarkin nimi saadaan lisäämällä vastaavan kvarkin nimen alkuun s-kirjain: skvarkit ovat siis salas, skaunis, slumo, souto, stosi ja sylös.


Neutraliino.
Hiukkasfysiikassa neutraliino on hypoteettinen hiukkanen, jonka
Koska Z-bosonin, fotonin ja neutraalin Higgsin bosonin superpartnereilla
(zino, fotiino ja kaksi higgsiinoa) on samat kvanttiluvut, niiden
mittaominaistilat sekoittuvat muodostaen hiukkasen, jonka neljää massaominaistilaa kutsutaan neutraliinoiksi. Käytännössä havaitsemattomana se vuorovaikuttaa vain heikon vuorovaikutuksen ja gravitaatiovuorovaikutuksen kautta.
Koska neutraliino on heikosti vuorovaikuttava massiivinen hiukkanen (WIMP), on se
hyvä kylmän pimeän aineen ehdokas (30—5000 protonin massallaan). Jotta kevein neutraliino voisi olla pimeän aineen kandidaatti, sen tulee olla myös kevein supersymmetrinen hiukkanen ("LSP, lightest supersymmetric particle") sekä pysyvä. Useissa malleissa kevein neutraliino toteuttaa nämä ehdot, kun vaaditaan nk. R-pariteetin säilymistä. Tällöin kaikissa hiukkasreaktioissa, joissa jokin supersymmetrisistä hiukkasista on mukana, lopulta hajoamisketjun lopussa jää jäljelle kevein neutraliino sekä standardimallin hiukkasia. Koska neutraliinoja on hyvin hankala havaita, (tulevaisuudessa, kun Large Hadron Collider käynnistyy) hiukkaskokeissa havaitaan energian ja liikemäärän katoamista alku- ja lopputilojen välillä. Energian ja liikemäärän säilymislaki on kuitenkin edelleen voimassa, koska kadonneen energian kuljettaa pois neutraliino, jota ei havaita.


Vanadiini.
Vanadiini () on alkuaine, jonka kemiallinen merkki on V, järjestysluku 23 ja CAS-numero 7440-62-2. Vanadiini on hopeanvalkoinen taottava metalli, joka esiintyy huoneenlämmössä kiinteänä. Vanadiinia on louhittu Otanmäessä ja Taivalkoskella, mutta kaivostoiminta on lopetettu molemmissa paikoissa. Taivalkosken Mustavaaran kaivosta suunnitellaan kuitenkin elvytettäväksi.
Vanadiinia on runsaasti maaöljyssä ja kivihiilessä, joiden käytöstä sitä vapautuu ympäristöön. Vanadiini on yksi yleisimmistä raskasmetalleista, joita energiantuotanto levittää ympäristöön. Vanadiinipäästöt ovat kuitenkin kääntyneet laskuun viime vuosikymmeninä.
Vanadiiniteräs on erityisen vahvaa ja kevyttä. Sitä käytetään sotilaallisissa tarkoituksissa, esimerkiksi suojautumisessa.
Vanadiini on saanut nimensä skandinaavisen rakkauden ja hedelmällisyyden jumalattaren Freyjan lisänimestä Vanadiksesta. Sen löytäjä on meksikolainen Andrés Manuel del Rio vuonna 1801. Toistamiseen vanadiinin löysi ruotsalainen Nils Gabriel Sefström 1830.
Ihmiselimistön tarvitsema vanadiinimäärä on hyvin pieni, eikä sitä tarvitse ottaa lisäravinteena, sillä sitä tulee riittävästi ravinnosta. Vanadiinin tehtävä elimistössä on edistää kudosten kasvua. Se alentaa myös verensokeria ja osallistuu punaisten verisolujen tuotantoon. Ihminen saa vanadiinia ruoastaan mm. kaloista ja äyriäisistä, juurivihanneksista, maksasta ja oliiviöljystä.
Vanadiinin yhdisteitä.
Vanadiiniyhdisteiden liuoksia. Vanadiini esiintyy kuvan yhdisteissä hapetusluvuilla II,III,IV ja V
Vanadiini ei esiinny luonnossa vapaana vaan erilaisina yhdisteinä.


Bad Taste.
Bad Taste on Peter Jacksonin esikoisohjaus vuodelta 1987, noin 200 000 dollarin budjetilla tehty komediallinen splatter-elokuva, jossa planeettojenvälisen hampurilaisketjun edustajat saapuvat pikkukaupunkiin testatakseen ihmislihan makua, ja neljän hengen pelastusjoukon on tehtävä muukalaisten aikeet turhiksi.


Väinö Myllyrinne.
Väinö Myllyrinne (27. helmikuuta 1909 Helsinki - 13. huhtikuuta 1963 Helsinki) oli suomalainen mies, joka on tunnettu suuren kokonsa ansiosta. Hän oli 246—251,4 cm pitkä, joskin tiedot vaihtelevat. Yleisemmin hänen pituutensa kerrotaan olleen 248 cm. Itse hän sanoi pituutensa olleen esiintymisaikoina 247 cm. Hän oli aikanaan Suomen ja Euroopan pisin mies sekä jonkin aikaa myös maailman pisin.
Myllyrinteen paino oli 175 - 180 kg. Syli oli 275-senttinen. Hänen rinnanympäryksensä oli 170 cm: kengännumero oli 58, hatun numero 66 ja paidan numero 52.
Sukutausta.
Myllyrinteen suku oli kotoisin Satakunnasta, mutta hänen äitinsä Anna Maria Keränen oli syntyisin Paltamosta. Paltamosta oli kotoisin myös Daniel Cajanus. Kainuusta, Puolangalta, on kotoisin myös 246,6-senttinen Lauri Moilanen. Eräiden tietojen mukaan Daniel Cajanus olisi Suomen kaikkien aikojen pisin mies (247,5 cm).
Elämä ja ura.
Lapsuudessaan Myllyrinne asui monissa eri paikoissa, koska hänen perheensä muutti usein. Armeijan käytyään hän asui Helsingissä.
Hämeenlinnassa sijaitsevassa Suomen Tykistömuseossa esitellään tämän kaikkien aikojen kookkaimman suomalaisen sotilaan uraa. Myllyrinne palveli Viipurissa raskaassa tykistörykmentissä. Mennessään sotaväkeen vuonna 1929 hän oli noin 220 cm pitkä ja hyvin vahva. Hän koki uuden kasvukauden vielä 40-vuotiaana. 1930-luvulla hän kiersi ympäri Eurooppaa showpainijana ja sirkusesiintyjänä, mutta palasi talvisodan syttyessä kotimaahan.
Vuodesta 1946 hän asui Järvenpäässä, missä hänellä oli pieni kanala, jota hän piti 10 vuotta. Lopun elämästään hän eli veljensä perheen yhtenä jäsenenä. Hänet on haudattu Järvenpäähän. Myllyrinteestä on esillä vahanukke Järvenpään kirjastossa.
Jälkimaine.
Väinö Myllyrinne äänestettiin vuonna 2004 YLE:n Suuret suomalaiset -äänestyksessä sijalle 12.
Vuonna 2011 sai Visions du Reel -festivaaleilla ensi-iltansa Jani Peltosen ohjaama dokumenttielokuva Väinö Myllyrinteestä.


NetBSD.
NetBSD on vapaa BSD Unixin kaltainen tietokoneen käyttöjärjestelmä. NetBSD-projekti on erityisesti keskittynyt luomaan laitteistoriippumatonta käyttöjärjestelmää, joka toimii lähes jokaisessa yleiskäyttöisessä tietokoneessa erilaisista käskykannoista, väylistä ja muista eroavaisuuksista huolimatta.


FreeBSD.
FreeBSD on vapaa Unix-käyttöjärjestelmä. FreeBSD-projekti on erityisesti keskittynyt luomaan tehokasta käyttöjärjestelmää PowerPC-, PC98-, Sparc64-, Intel- ja AMD-yhteensopiville tietokoneille. Myös Applen Macintosh-tietokoneiden käyttämä Darwin-käyttöjärjestelmä ja sen XNU-ydin hyödyntävät osia FreeBSD:sta.
FreeBSD:n kehityksen johtotapa eroaa useimpien Linux-käyttöjärjestelmien vastaavasta: yhden johtajan sijasta FreeBSD-projektia johtaa käyttäjäkunnan äänestämä neuvosto.


OpenBSD.
OpenBSD on BSD-pohjainen, Unixin kaltainen vapaa tietokoneen käyttöjärjestelmä. OpenBSD-projekti tunnetaan erityisesti sen painotuksesta tietoturvaan. Esimerkiksi laajalti käytetty OpenSSH-palvelinohjelmisto on OpenBSD-projektin ylläpitämä.
OpenBSD perustuu NetBSD:hen, josta projekti erkani vuonna 1995 kanadalaisen Theo de Raadtin johdolla. NetBSD-pohjaisuus näkyy OpenBSD:ssä lähinnä hyvänä laitetukena. Laaja laitetuki kuuluu myös projektin tavoitteisiin turvallisuuden, koodin virheettömyyden ja normittamisen ohella. Näiden painotusten vuoksi OpenBSD:tä käytetään varsinkin palvelimissa, mutta myös tavallisissa työpöytäkäyttöön tarkoitetuissa tietokoneissa.
Yleisin tapa asentaa OpenBSD on käynnistää tietokone muutaman megatavun kokoiselta käynnistys-CD:ltä ja sitten hakea varsinaiset tiedostot FTP-palvelimelta. OpenBSD-tiimi kuitenkin suosittelee virallisen CD-setin ostamista projektin käytössä olevien Internet-yhteyksien sekä käyttöjärjestelmän testaamisessa käytettävän laitteiston aiheuttamien kulujen kattamiseksi.
OpenBSD:stä julkaistaan uusi versio kahdesti vuodessa kuuden kuukauden välein siten, että julkaisupäivät tähdätään touko- ja marraskuuhun.


Tuuli.
Tuuli on ilmakehässä liikkuva maanpinnan suuntainen ilmavirtaus. Tuulen energianlähde on Aurinko, joka lämmittää maapalloa epätasaisesti. Syntyvät lämpötilaerot saavat aikaan ilmanpaineen eroja, ilmanpaine-erot puolestaan paine-erovoiman, joka laittaa ilman liikkeelle. Tuulen nopeuteen vaikuttaa myös kitka. Maapallon pyörimisen aikaan saama Coriolis-ilmiö vaikuttaa tuulen suuntaan, ei nopeuteen.
Ihminen on osannut jo vuosisatoja käyttää tuulen voimaa hyväkseen purjehtimisessa ja tuulimyllyissä. Tuulivoimalla tuotetaan nykyisin myös sähköenergiaa.
Väärän suuntainen, liian voimakas tai nopeasti muuttuva tuuli voi aiheuttaa vaaratilanteita ilmailussa ja vesiliikenteessä. Suuri tuulennopeus – myrskyt, hirmumyrskyt, tornadot – aiheuttaa katastrofeja koko ihmiskunnalle.
Maailman arvostetuimpien tutkimuslaitosten asiantuntijat arvioivat huhtikuussa 1996 Australian Barrow Island -saarella Olivia-pyörremyrskyssä tuulennopeuden nousseen jopa 113,3 metriin sekunnissa (408 km/h). Tämä tuulennopeus on suurin mitä tiedetään maapallolla olleen tunnetun historian aikana. Aikaisempi ennätys oli 372 kilometriä tunnissa puhaltanut tuuli Yhdysvalloissa vuonna 1932.
Tuulten synty.
Tuulet muodostuvat siitä, että eri seuduilla vallitseva erilainen lämpötila saa aikaan eroja myös ilmanpaineessa, jolloin ilma alkaa virrata korkeamman paineen alueelta matalamman alueelle päin. Jos paine on alueella vakio, siellä on myös tyyntä. Tuuli myös ylläpitää olemassa olevia paine-eroja. Mitä suuremmat paine-erot, sitä suurempi paine-erovoima ja kovempi tuuli. Ilman liikettä korkeapaineesta matalapaineeseen voidaan verrata siihen, että puhkaistusta ilmapallosta purkautuu ulos – eli pienemmän paineen suuntaan – sinne aiemmin pumpattu ilma.
Kun ilma lämpiää jossakin kohden, niin se laajenee ja pullistuu ylöspäin. Tiheys pienenee ja syntyy paine-eroja, joita paine-erovoima pyrkii tasoittamaan. Näin epätasaisen lämpiämisen yhteydessä muodostuu ilmavirtauksia. Lämpeneminen on aina epätasaista. Suurimmassa mittakaavassa eroja aiheutuu jo siitä, että aurinko lämmittää päiväntasaajan seutua enemmän kuin napoja, ja itä-länsisuuntaiset erot seuraavat vuorokaudenaikojen vaihtelua. Pienempiin eroihin vaikuttavat maastonmuodot ja maanpinnan laatu: asfaltti lämpenee enemmän kuin ruohikko.
Täten syntynyt tuuli ei kuitenkaan puhalla suoraan ilmanpaineen korkeasta matalaan päin paineen laskun eli gradientin suuntaan, vaan poikkeaa siitä kitkan eli maanpinnan hankauksen ja maan pyörimisliikkeen vaikutuksesta (Coriolis-ilmiö). Tällainen virtausliike määritellään Buys-Ballot'n keksimällä baarisella tuulisäännöllä: jos seisomme selkä tuulta vasten, on matalan alue vasemmalla puolella hiukan eteenpäin ja korkean alue oikealla taaksepäin. Mitä suurempi on gradientti, sitä voimakkaampana tuuli puhaltaa. Kovimpia tuulia ei saa aikaan syvän matalapaineen keskuksen pieni painelukema, vaan sen ympärillä tapahtuva jyrkkä paineen muutos.
Ylempänä maan pinnasta, muutaman kilometrin korkeudesta alkaen, kitkan vaikutus ei tunnu, ja tuuli jo puhaltaa kohtisuoraan gradienttia vastaan eli isobaariviivojen suuntaan. Tuulta, johon kitka ei lainkaan vaikuta, kutsutaan geostrofiseksi tuuleksi.
Maapallon tuulet.
Tietyn paikan tuuliin vaikuttavat toisaalta planetaariset tuulet ja toisaalta alueelliset tuulet. Planetaariset tuulet ja niiden muodostama planetaarinen tuulijärjestelmä vaikuttaa koko maapallon laajuudella jokaisen maapallon paikan keskimääräisiin tuuliin. Esimerkiksi länsituulten vyöhykkeellä länsituulet ovat muita yleisempiä, mutta paikallisten ilmiöiden takia siellä havaitaan muitakin tuulensuuntia, ja välillä on aivan tyyntäkin. Alueelliset pinnanmuodot (vuoret ja laaksot), meren läheisyys ja muut tekijät aiheuttavat paikallisia tuulia, jotka vaikuttavat siten, että tietyn paikan tuuliolosuhteet eivät välttämättä ole edes keskimäärin juuri sellaiset, kun niiden planetaarisen tuulijärjestelmän mukaan "pitäisi" olla.
Planetaarinen tuulijärjestelmä.
"Pääartikkeli: Planetaariset tuulet"
Planetaarinen tuulijärjestelmä perustuu pohjimmiltaan siihen, että auringon energiaa tulee päiväntasaajalle huomattavasti napa-alueita enemmän, jolloin päiväntasaajalla ilma on napojen ilmaa lämpimämpää. Koska lämmin ilma nousee, tämä epätasainen lämmönjakaantuminen saa aikaan maapallolla matalapaineisia alueita ja tuulia syntyy, koska paine-erot pyrkivät tasaantumaan.
Navalta päiväntasaajalle voidaan erottaa kolme tuulivyöhykettä: lähinnä napaa itätuulet, keskileveysasteilla länsituulet ja tropiikissa pasaatituuli. Vyöhykkeiden rajat liikkuvat vuodenaikojen, mukaan; etenkin pasaatien kohtaamisvyöhyke vaeltaa auringon zeniittiaseman mukaan aina sille pallonpuoliskolle, jolla on kesä.
Pasaati-ja länsituulet syntyvät, kun auringon säteily saapuu päiväntasaajalle. Sitten se synnyttää nousevan ilmavirtauksen, jossa ilma kohoaa tropopaussin korkeudelle ja osa siitä alkaa virrata etelään ja osa pohjoiseen. 30-35. leveysasteiden tienoilla se laskee takaisin maanpinnalle, jonne syntyy subtrooppinen korkeapainevyöhyke. Silloin tuuli taas jakautuu ja osa siitä alkaa virrata kohti päiväntasaajaa ja osa kohti pohjoista. Päiväntasaajaa kohti menevä ilmavirtaus aiheuttaa pasaatituulet ja pohjoiseen menevä ilmavirtaus länsituulet. Länsituulia kutsutaan länsituuliksi, sillä maapallon coriolisvoima kääntää niiden suunnan niin, että ne tulevat keskimäärin lännestä. Näin ei kuitenkaan aina ole, sillä matkan varrella olevat matalapaineet muuttavat ja mutkistavat niiden suuntia.
Napojen lähellä olevat itävirtaukset syntyvät, kun kylmä korkeapaine aiheuttaa laskevan ilmavirtauksen. Maanpinnalle laskeuduttuaan ilma alkaa virrata kohti päiväntasaajaa, ja maapallon coriolisvoima kääntää virtaukset niin, että ne näyttäisivät tulevan idästä.
Paikalliset tuulet.
Paikalliset tuulet syntyvät paikallisen ympäristön vaikutuksesta. Esimerkiksi meren lähellä tuulee usein, sillä meressä olevan veden lämpötila vaihtelee maata hitaammin. Tämä aiheuttaa maan ja meren välille lämpötilaeroja, jolloin lämmintä ilmaa nousee toisen alueella enemmän, ja koska paine-erot jälleen pyrkivät tasoittumaan, tuulee kylmemmältä alueelta matalapaineiselle alueelle ja tämä tuuli on voimakkaampi rannikolla. Suurin maan ja meren eron aiheuttama tuulijärjestelmä on monsuuni.
Vuoristot ohjaavat tuulia sekä mekaanisina esteinä että lämmityserojen kautta. Oman nimensä paikallisista tuulista ovat saaneet ainakin Alppien föhn-tuuli, Kalliovuorten chinook, Siperian arojen myrskytuuli buraani, Etelä-Amerikan williwaw ja pampero.
Matalapainetoiminta.
Tietyllä hetkellä vallitseva tuuli ei määräydy pelkästään tuulivyöhykkeen ja paikallisen maaston mukaan. Suurimmat paine-erot liittyvät liikkuviin matalapaineisiin, jotka ovat osa planetaarista tuulijärjestelmää. Länsituulten vyöhykkeessä kulkee keskileveysasteiden liikkuvia matalapaineita, joiden rakenteeseen kuuluvat kylmä rintama ja lämmin rintama. Tropiikissa syntyy trooppisia hirmumyrskyjä, joilla on syntyalueensa mukaan erilaisia nimiä (hurrikaani, taifuuni). Pienikokoisia, lyhytikäisiä liikkuvia järjestelmiä ovat tornado, pilvenpyörre eli trombi ja tuulispää.
Tuulen mittaaminen.
Yksinkertaisin tuulen suunnan ja nopeuden karkea osoitin on tuulipussi. Tarkemmin tuulen suuntaa mitataan tuuliviirillä ja nopeutta anemometrillä.
Tuuli säätiedotuksissa.
SI-järjestelmän mukainen yksikkö nopeudelle, myös tuulen nopeudelle, on metriä sekunnissa (m/s). Suomessa Ilmatieteen laitos käyttää tätä tai kuvaa tuulta sanallisesti (heikkoa–kohtalaista–navakkaa–kovaa) Erityisesti trooppisten hirmumyrskyjen uutisoinnissa näkee myös yksikköä kilometriä tunnissa (km/h), ja joissakin kulttuuriympäristöissä käytetään edelleen muitakin yksiköitä, kuten maileja tunnissa (mph) tai solmuja (kt).
Boforiasteikko kuvaa tuulen vaikutuksia, ja sitä voi käyttää tuulen nopeuden silmämääräiseen arviointiin.
Erilaisten sääilmiöiden luokitteluun on luotu asteikoita, joissa tuulen nopeuden lisäksi arvioidaan muita tekijöitä. Tällaisia ovat
Tuulen suunta nimetään sen mukaan, mistä tuulee. Esimerkiksi pohjoistuulella tuulee pohjoisesta. Erityissääpalveluissa, kuten lentoliikenteen säätiedotuksissa, käytetään kompassisuuntia. Esimerkiksi suunta 90 astetta tarkoittaa, että tuulee idästä.
Tuulen vaikutus lämpötilaan.
Jos lämpötila on laajoilla alueilla tasaista, tuuli ei vaikuta ilman lämpötilaan. Se vaikuttaa kuitenkin tietyn paikan lämpötilaan, jos alueellisia eroja on. Keväällä rannikolla voi olla lämmintä tyynellä säällä tai tuulen puhaltaessa mantereelta, mutta jos tuuli kääntyy, se tuo kylmää ilmaa mereltä, ja rannikon lämpötila laskee nopeasti. Tuuli myös tasoittaa paikallisia lämpötilaeroja sekoittamalla ilmaa. Aurinkoisella säällä tuulisen paikan lämpötila on alhaisempi kuin tyynessä paikassa, koska tuuli sekoittaa ilmaa ja maanpinnasta leviävä lämpöenergia jakautuu paksumpaan ilmakerrokseen kuin tyynellä säällä. Tyynessä paikassa auringon lämmittämä ilma ei sekoitu ja pääsee lämpiämään enemmän. Vastaavasti tuulinen sää estää paikallisia kovia pakkasia tai hallaa. Tyynellä säällä alavien alueiden paikallisesti mitattu pakkanen voi olla huomattavasti ankarampi kuin ympäröivällä korkeammalla alueella.
Tuuli vaikuttaa myös pakkasen purevuuteen eli koettuun lämpötilaan. Tuuli aiheuttaa ilman lämpötilaa voimakkaamman lämpimän aistimuksen, mikäli ilman lämpötila on ihon lämpöä korkeampi, ja vastaavasti ilman lämpötilaa kylmemmän aistimuksen, mikäli lämpötila on ihon lämpötilaa alhaisempi. Tuuli vaikuttaa ilman vaihtumiseen ihon ympärillä ja iholla olevan nesteen haihtuvuuteen.
Aiempia käsityksiä tuulesta.
Tuuli on purjeen keksimisestä lähtien ollut tärkeä ihmiskunnalle. Tuuli on kuljettanut kauppiaita, tutkijoita ja valloittajia kaukaisiin maihin, mutta myös yltyessään rajuilmaksi ollut kauhistus. Tuulta on ilmeisesti yritetty lepyttää ja ohjailla rukouksin ja uhrein kaikkialla, ja jotkut ovat pyrkineet nostamaan rajuilmoja vihollisen tuhoksi. Tästä innostuen Yhdysvallat käytti salaisessa projektissa suuria summia sään muuttamiseksi vihollisten sotatoimia haittaamaan. Myöhemmin YK:n välityksellä saatiin aikaan sääilmiöiden muuttamisen kieltävä sopimus.
Euroopassa on ainakin keskiajalla uskottu, että litteän maan reunoilla olevat henkiolennot, tuulettaret tai muut, saavat puhaltamalla tuulet aikaan. Tällaisia olentoja on piirretty karttoihin myös renessanssin aikaan, vaikka niihin ei luultavasti olla enää silloin uskottu.
"Ilma on kallisarvoista meille, sillä jokaisella eläimellä ja kasvilla on osansa jokaisessa hengen vedossa. Eläimet, puut ja ihmiset hengittävät kaikki samaa ilmaa... Jos me myymme teille maamme, täytyy teidän muistaa, että ilma on meille kallisarvoista, sillä se jakaa henkensä kaiken sen elämän kanssa mitä se ylläpitää. Tuuli, joka antoi esi-isällemme hänen ensimmäisen hengenvetonsa, ottaa vastaan myös hänen viimeisen huokauksensa. Jos me myymme maamme, täytyy sinun pitää se erillään ja pyhänä paikkana, jonne ihminen voi tulla haistelemaan tuulta, jolle niityn kukat ovat antaneet tuoksunsa..." (nisqualli-päällikkö Seattle)
Tuuli ja luonto.
Kasvit käyttävät tuulta levittämään siitepölyään ja siemeniään. Kaikki paljassiemeniset kasvit lisääntyvät tuulipölytyksen avulla.
Tuuli muokkaa maaperää, kuluttaen sitä eroosiossa ja luoden uusia hedelmällisiä lössimaita.
Tuuli ja ihminen.
Ihminen on käyttänyt tuulen energiaa hyödykseen jo pitkään. Purjeet ja tuulimyllyt ovat olleet tuulta hyödyntävistä keksinnöistä ensimmäisiä. Tuulivoiman käyttö sähköntuotannossa on lisääntymässä.


Nikolaus Kopernikus.
"De Revolutionibusin" kansilehti, jossa lukee ”toruńilaisen Nicolaus Copernicuksen kuusi kirjaa taivaanpallojen vierimisestä.”
Nikolaus Kopernikus (, myös: "Niklas Koppernigk", 19. helmikuuta 1473 Thorn (nykyinen Toruń, Puola) – 24. toukokuuta 1543) oli pappi, matemaatikko, talous- ja tähtitieteilijä. Kopernikus syntyi arvostettuun kauppiassukuun. Hän jäi puoliorvoksi ollessaan yhdeksänvuotias, jolloin hän päätyi enonsa, Varmian (Ermland) ruhtinaspiispa Lucas Watzenroden hoiviin.
Saavutukset.
Kopernikusta askarrutti sen aikaisten tähtitaivaan liikkeiden selitysten monimutkaisuus monine korjaustermeineen eli episykleineen. Hän ryhtyi tutkimaan vanhoja antiikin ja hellenistisen ajan kirjoituksia.
Kopernikus tunnetaan parhaiten hänen esittämästään heliosentrisestä eli aurinkokeskisestä maailmankuvasta, jossa Maa kiertää Aurinkoa eikä päinvastoin. Planeettateoriansa hän julkaisi teoksissa "Commentariolus" (vuonna 1530) ja "De revolutionibus orbium coelestium" (Kopernikuksen kuolinvuonna 1543). Ajatus itsessään oli vanha ja se olikin alun perin esitetty jo antiikissa, ja teoksen käsikirjoituksesta löytyy suoria viitteitä Aristarkhokseen. On siis varmaa, että Kopernikus tiesi heliosentrismin alkuperän. Nämä teoriat olivat kuitenkin sittemmin vaipuneet unohdukseen kirkon virallisen maailmanselityksen tieltä. Kopernikus saattoi kuitenkin laskennalla osoittaa, että myös aurinkokeskinen malli selitti havainnot. Tämän vuoksi Kopernikuksen esitys oli 1500-luvulla täysin mullistava. Paavi Paavali III hyväksyi esityksen, mutta sitä vastustivat useimmat Euroopan oppineet, jotka perustivat käsityksensä Aristoteleen teoksiin. Myöhemmin sekä katolinen kirkko että Martti Luther vastustivat uutta todellisuuskäsitystä ja katolinen kirkko julisti opin pannaan vuonna 1616. "De revolutionibus" joutui katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen listalle.
Kopernikus ei pitänyt itseään suurena vallankumouksellisena. Hän oli saanut papin koulutuksen, ja pohjasi tuloksensa antiikin tähtitieteilijän Ptolemaioksen teokseen Almagest ja siinä esitettyihin havaintoihin. Kopernikus esimerkiksi käytti tasaisella nopeudella eteneviä ympyräliikkeitä eli syklejä ja episyklejä samaan tapaan kuin Klaudios Ptolemaios omassa maakeskisessä mallissaan. Nikolaus Kopernikus laski jopa planeettaratojen etäisyydet auringosta likimain oikein.
Tausta.
Kopernikuksen kansallisuus ei ole varma, ja saksalaiset ja puolalaiset kansallismieliset taistelivat maineikkaan oppineen ”omistuksesta” koko 1800-luvun. Thorn sijaitsee silloisessa Länsi-Preussissa Danzigin (nykyinen Gdańsk) eteläpuolella. Hänen vanhempansa Nicolaus ja Barbara Watzenrode olivat muun yläluokan ja porvariston tapaan saksankielisiä ja Kopernikukselta on säilynyt kirjoituksia vain saksaksi ja latinaksi. Nikolaus oli nuorin neljästä lapsesta ja isän kuoleman jälkeen äidin veli, Varmian piispa, Lucas Watzenrode otti pojan suojelukseensa.
Kopernikus opiskeli Krakovassa ja Italian Bolognassa, josta hänen setänsä oli saanut professuurin. Vuosina 1501–1503 hän opiskeli lääketiedettä Padovan yliopistossa. Lääketiede oli tähän aikaan sidoksissa astrologiaan, koska taivaankappaleiden uskottiin vaikuttavan ruumiintoimintoihin. Saatuaan tohtorin arvonimen Ferrarasta toukokuussa 1503 Kopernikus palasi Puolaan, jossa piispa järjesti hänelle viran. Hänen toimensa olivat hallinnollisia: Kopernikus keräsi vuokrat kirkon mailta, järjesti sotaväkeä ja hallinnoi myllyä, panimoa ja leipomoa. Tähtitieteelliset tutkimuksensa hän teki vapaa-aikoinaan.
Kopernikuksen maine tähtitieteilijänä oli huomattava ja hänen mielipidettään kysyttiin viidennen lateraalikonsiilin ajanlaskua uudistaneessa hankkeessa, jonka tuloksena syntyi gregoriaaninen kalenteri.
Kopernikus toimi kaniikkina eli katolisena pappina Frauenburgin (nykyään Frombork) tuomiokirkossa vuosina 1512–1543 sekä tutki elämänsä aikana myös hallintoa ja taloustiedettä. Hänen kirjoittamansa artikkeli rahayksikön arvosta julkaistiin vuonna 1519.
Perintö.
Kopernikuksen aurinkokeskinen kaikkeuskäsitys ei vielä hänen aikanaan voittanut kirkon tukemaa maakeskistä mallia. Hänen oppinsa jäi kuitenkin elämään eikä unohtunut. Sata vuotta myöhemmin, 1600-luvulla, Galileo Galilei nosti kopernikaanisen mallin jälleen esille ja hänen ja muiden aikalaistensa työn tuloksena aurinkokeskinen malli lopulta hyväksyttiin oikeaksi. Aurinkokeskisen kaikkeuskäsityksen hyväksyminen oli suuri voitto kokemukseen perustuvalle tiedonhankintamenetelmälle, jossa keskeistä on vanhojen käsitysten hylkääminen jos jokin uusi malli sopii paremmin havaintoihin. Nykyisin jollakin tutkimusalalla tapahtuvasta suuresta mullistuksesta saatetaan käyttää laatusanaa ”kopernikaaninen”.
Kunnioituksena Kopernikusta kohtaan Toruńiin vuonna 1945 perustettu yliopisto nimettiin hänen mukaansa. Myös kuun kraatteri Kopernikus on saanut nimensä hänen mukaansa. Alkuaine kopernikium on nimetty hänen mukaansa.
Marraskuussa 2005 puolalainen arkeologiryhmä ilmoitti löytäneensä Kopernikuksen haudan Fromborkin (ent. Frauenburg) tuomiokirkosta. Haudasta löydetystä kallosta tehdyssä tietokonekuvassa on monia samoja piirteitä kuin Kopernikuksen omassakuvassa, kuten arpi vasemman silmän yläpuolella sekä murtunut nenä. Puolalais-ruotsalainen tutkijaryhmä on vahvistanut Kopernikuksen jäännökset oikeiksi verrattuaan Ruotsiin 1600-luvulla sotasaaliina saadun Kopernikuksen pitkään omistaman kirjan välistä löydettyjen hiusten DNA:ta kallosta irrotetun hampaan DNA:han. Kopernikuksen maalliset jäänteet haudattiin katolisin menoin uudelleen toukokuussa 2010.


Valkoinen talo.
Valkoinen talo () on Yhdysvaltain pääkaupungissa Washington D.C.:ssä sijaitseva Yhdysvaltain presidentin virka-asunto ja pääasiallinen työpaikka.
Valkoinen talo on valkoiseksi maalattu, uusklassista tyyliä edustava, hiekkakivestä rakennettu kartano, joka sijaitsee osoitteessa "1600 Pennsylvania Avenue, NW, Washington D.C". Presidentin työpaikkana käsitettä "Valkoinen talo" käytetään myös symbolisesti kuvaamaan presidentin hallintoa, kuten "Tänään Valkoinen talo ilmoitti uudesta työllisyysohjelmasta".
Vuonna 2008 Valkoisessa talossa kävi 1,2 miljoonaa vierasta.
Historia.
Yhdysvaltain presidentin virka-asuntoa alettiin suunnitella sen jälkeen, kun Yhdysvaltain kongressi oli päättänyt joulukuussa 1790 Columbian piirikunnan (District of Columbia) perustamisesta. Presidentti George Washington ja ranskalaissyntyinen kaupunginsuunnittelija Pierre Charles L'Enfant valitsivat rakennuksen paikan. Rakennuksesta järjestettiin suunnittelukilpailu, jonka voitti yhdeksän ehdotuksen joukosta amerikanirlantilainen James Hoban palladiolaisesta arkkitehtuurista vahvoja vaikutteita saaneella suunnitelmallaan. Rakennuksen kulmakivi laskettiin 13. lokakuuta 1792. Vaikka Washington valvoikin rakennuksen valmistumista, hän ei koskaan ehtinyt asumaan siinä. Vasta hänen seuraajansa John Adams muutti yhdessä vaimonsa Abigailin kanssa Valkoiseen taloon 1. marraskuuta 1800.
Vuoden 1812 sodassa vuonna 1814 brittijoukot hävittivät Washingtonin ja sytyttivät talon tuleen, josta ainoastaan talon ulkoseinät selvisivät. Sodan jälkeen talo restauroitiin ja seinät maalattiin valkoisiksi peittämään savuvahinkoja. Valkoinen talo kärsi uudelleen vahinkoja tulipalossa, kun rakennuksen länsisiivessä syttyi tulipalo vuonna 1929. Tulipalon takia kaikki Valkoisen talon sisätilat jouduttiin kolmatta kerrosta lukuunottamatta remontoimaan. Tämän takia vuosina 1945-53 presidenttinä toiminut Harry S. Truman joutui asumaan lähes koko presidenttikautensa Blair Housessa.
Yhdysvaltain kulloinenkin presidentti voi myös itse muuttaa joitakin talon osia makunsa mukaan. Yleisölle Valkoinen talo avattiin ensimmäisen kerran Thomas Jeffersonin virkaanastujaisissa vuonna 1805, kun Jefferson otti häntä United States Capitolilta seuranneet ihmiset vastaan Valkoisen talon Sinisessä Huoneessa. Lisäksi Jefferson ryhtyi järjestämään Valkoisessa talossa julkisia esittelykierroksia sekä piti ylimääräisen presidentin vastaanoton aina Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä ja uudenvuoden päivänä. Vastaanottojen suuri suosio aiheutti usein ongelmia: Vuonna 1829 presidentti Andrew Jacksonin oli muutettava hetkeksi asumaan hotelliin, kun noin 20 000 ihmisen joukko jäi vastaanoton päätteeksi Valkoisen talon sisälle. Lopulta talon henkilökunta sai houkuteltua ihmiset ulos, kun he valmistivat talon pihalla kylpyammeissa appelsiinimehua ja viskiä sisältäneitä cocktail-juomia. Abraham Lincolnin presidenttikauden (1861-65) jälkeen virkaanastujaisten suosio nousi jo niin suureksi, että niiden järjestäminen Valkoisen talon sisällä kävi käytännössä katsoen mahdottomaksi. Tästä huolimatta vasta Grover Cleveland siirsi virkaanastujaiset Valkoisen talon pihamaalle vuonna 1893. Itsenäisyyspäivän ja uuden vuoden päivän vastaanotoista luovuttiin 1930-luvun alussa.
Rakennuksesta käytettiin alkuaikoina aikakauteen sopivia nimityksiä Presidentin palatsi (), Presidentin kartano () ja Johtajan kartano (). Vuodesta 1818 julkisuudessa ryhdyttiin käyttämään nimitystä "Valkoinen talo". Virallisesti nimen antoi Theodore Roosevelt vuonna 1901.
Rakenne.
Länsisiiven (West Wing) 1. kerros
Valkoisen talon tunnetuin huone on epäilemättä "Oval Office" eli presidentin soikion muotoinen työhuone. Työhuone rakennettiin ensimmäisen kerran William Howard Taftin kaudella 1900-luvun alussa kun länsisiipeä (West Wing) laajennettiin. Sittemmin tehdyssä laajennuksessa huoneen paikkaa vaihdettiin.
Valkoisen talon huonejärjestys (Executive Residence).
Valkoisen talon alue ilmakuvassa 1984. "Executive Residence" keskellä ylhäällä, "West Wing" vasemmalla, "East Wing" oikealla. Äärivasemmalla presidentin vierastalo "Blair House".
Executive Residence on presidenttiperheen koti ja Valkoisen talon keskusrakennus. Se käsittää pääasiassa kolme kerrosta: "Ground Floor" ("pohjakerros", mm. keittiö), "State Floor" ("valtiokerros") ja "Second Floor" ("toinen kerros"). Kolmannessa kerroksessa on solarium, vierashuoneita ja joitakin presidenttiperheen virkistyskäyttöön tarkoitettuja huoneita. Trumanin kaudella 1948–1952 rakennetuissa kahdessa maanalaisessa kerroksessa ("Sub Basement Lower" ja "Sub Basement Mezzanine") on varastotiloja ja palvelusväen tiloja, talotekniikan laitteistoja, sekä presidenttiperheen sodanaikainen väestönsuoja.


Lennonjohto.
Lennonjohto antaa lennonjohto-, lentotiedotus- ja hälytyspalveluita, joiden tehtävänä on taata ilmaliikenteen turvallisuus, nopeus ja joustavuus.
__notoc__
Lennonjohto Suomessa.
Lennonjohtopalvelua annetaan Suomessa 19 lentokentällä. Lisäksi kahdeksalla lentokentällä annetaan lentopaikan lentotiedotuspalvelua (, lyh. "AFIS").
Lennonjohto- ja lentopaikanlentotiedotuspalveluiden antamisesta Suomessa vastaa Finavia, jonka tehtäviin kuuluu myös muu ilmailun, erityisesti lentoturvallisuuden edistäminen. Finavian pääkonttori sijaitsee Helsinki-Vantaan lentoasemalla, jonka yhteydessä olevassa Avia Collegessa koulutetaan lennonjohtajia ja lennontiedottajia.


Susiluola.
Susiluola on kiistelty muinaisjäännös, joka sijaitsee Kristiinankaupungin alueella, pääosin Karijoen kunnan omistamalla maalla. Luola on saanut nimensä sijaintipaikkansa Susivuoren mukaan.
Luolasta löytyi vuonna 1996 kaivausten yhteydessä ihmisen mahdollisesti muokkaamia kiviä ja muita mahdollisia ihmisen toiminnan jälkiä, jotka ovat ehkä jopa 120 000 vuoden takaa Eem-interglasiaalin ajalta. Luola on vanhin tunnettu ihmisten asuinpaikka Pohjois-Euroopassa. Se on myös ainoa paikka koko maailmassa, jossa on merkkejä jääkautta edeltävästä asutuksesta sellaisessa paikassa, jonka jääkauden aikainen mannerjäätikkö on myöhemmin peittänyt alleen. Susiluolan löytöjen autenttisuudesta ei olla arkeologiassa vielä yksimielisiä ja löytöjen tulkinnasta on esitetty kritiikkiä.
Luola.
Luolan pinta-ala on ainakin 400 neliömetriä. Luola on syntynyt kallion rakoon ja on iältään hyvin vanha. Eri aikakausien meren pinnan korkeusvaihtelut ovat muodostaneet luolaan kuusi eri-ikäistä sorakerrosta. Niistä vanhimmat ovat satoja tuhansia vuosia vanhoja.
Asutus.
Susiluola on mahdollisesti ainoa tunnettu paikka maapallolla, josta on löydetty oletettuja ihmiselämän merkkejä sellaisella alueella, joka on myöhemmin ollut jääkauden peittämä. Luolan sorakerroksista on löydetty väitettyjä ihmisen toiminnan jälkiä. Eräät kivilöydöt on tulkittu kivityökaluiksi ja niiden valmistamisessa muodostuneeksi "kivijätteeksi" eli "iskoksiksi". Luolasta on myös löydetty väitettyjä nuotion pidon jälkiä. Luolassa elänyt ihminen olisi todennäköisesti ollut neanderthalinihminen. Susiluolan mahdollisen asutuksen yhteydestä jääkauden jälkeiseen, yli 10 000 vuotta vanhaan Suomen alueen asutukseen ei ole tietoa.
Tutkimus.
Kaivaukset alkoivat vuonna 1996. Tutkimuksia tekee Museovirasto yhteistyössä Geologian tutkimuskeskuksen ja Helsingin yliopiston kanssa. Kaivaukset jatkunevat vielä pitkään.
Tutkimustyön ja katosta irtoavien lohkareiden takia yleisöllä ei ole pääsyä Susiluolaan sisälle.
Tutkimustulosten kritiikki.
Helsingin yliopistossa järjestetyssä Tieteen päivät -tapahtumassa 15.1.2005 käytiin väittely otsikolla "Karijoen Susiluola todisteena muinaisesta ihmisasumuksesta - Varma tieto vai toiveajattelua?". Väittelijöinä toimivat dosentti, museotoimen johtaja Heikki Matiskainen (Turun yliopisto, Riihimäen kaupunki) ja MA Hans-Peter Schulz. Matiskainen esitti kritiikkinään, että Susiluolasta löytyneet erimuotoiset kivityökalut voivat aivan hyvin olla luonnon muokkaamia. Väittely jatkuu: muun muassa "Fennoscandia archaeologica" -lehden numerossa XXIV (2007) useat tutkijat ovat kommentoineet Susiluolan löytöjä ja niiden pohjalta esitettyjä tulkintoja kriittisesti.


Paula Risikko.
Paula Sinikka Risikko (s. 4. kesäkuuta 1960 Ylihärmä) on Suomen sosiaali- ja terveysministeri ja Kansallista Kokoomusta edustava kansanedustaja. Hän on toiminut sosiaali- ja terveysministerinä Kataisen hallituksessa vuodesta 2011, mitä ennen hän toimi peruspalveluministerinä Vanhasen toisessa ja Kiviniemen hallituksissa vuodesta 2007. Kansanedustajana hän on toiminut vuodesta 2003 edustaen Vaasan vaalipiiriä.
Koulutukseltaan hän on terveystieteiden tohtori. Hän väitteli vuonna 1997 Tampereen yliopistosta hoitotieteen alalta; väitöskirjan otsikkona oli "Sairaanhoitajan työn nykyiset ja tulevaisuuden kvalifikaatiovaatimukset".. Risikko on nimitetty hallintotieteiden kunniatohtoriksi (tohtori honoris causa) Vaasan yliopistossa. Risikko on virkavapaalla Seinäjoen ammattikorkeakoulun vararehtorin virasta.
Risikko on vaikuttanut lukuisissa terveysalan järjestöissä, kuten Autismi- ja Aspergerliitossa, Suomen Syöpäyhdistyksen valtuuskunnassa, Diabetesliitossa, Suomen MS-liitossa, Reumasäätiössä sekä muun muassa Alfred Kordelinin säätiössä ja Suomen Unifem -järjestössä.
Risikko on ollut naimisissa Pohjanmaan Kokoomus ry:n toiminnanjohtaja Heikki Tapani Risikon kanssa vuodesta 2000 lähtien. Vuonna 2006 Risikot adoptoivat Kiinasta tyttärensä Aino Taika Huanzhenin, joka on syntynyt 2005.


Kuusiokuntien seutukunta.
Kuusiokuntien seutukunta on yksi Suomen seutukunnista. Se sijaitsee Etelä-Pohjanmaan maakunnassa. Siihen kuuluu neljä kuntaa ja sen LAU 1 (NUTS 4) -numero on 144. Nimi Kuusiokuntien seutukunta viittaa siinä olleiden kuntien lukumäärään seutukuntaa perustettaessa. Näistä kaksi jätti seutukunnan vuoden 2009 alussa.


Järviseudun seutukunta.
Järviseudun seutukunta on yksi Suomen seutukunnista. Se sijaitsee Etelä-Pohjanmaan maakunnassa. Siihen kuuluu viisi kuntaa ja sen LAU 1 (NUTS 4) -numero on 146.
Murteet.
Järviseudun murteet kuuluvat Keuruun-Evijärven välimurteisiin, jotka ovat savolaismurteista kaikkein läntisimpiä. Ne ovat suhteellisen lähellä suomen yleiskieltä. Kuitenkin myös Etelä-Pohjanmaan murteen vaikutusta on Järviseudun murteissa havaittavissa esim. intonaatiossa.


Suupohjan seutukunta.
Suupohjan seutukunta on yksi Suomen seutukunnista. Se sijaitsee Etelä-Pohjanmaan maakunnassa. Siihen kuuluu neljä kuntaa, ja sen LAU 1 (NUTS 4) -numero on 141.
Yleistä.
Alueella oli asukkaita yhteensä. Suupohja on merkittävä tyrnimarjan tuotantoalue ja myös merkittävä ruokaperunan tuotantoalue. Yli puolet Suomen ruokaperunasadosta tuotetaan Suupohjassa. Suupohjassa on myös huomattavasti huonekaluteollisuutta.
Historia.
1. tammikuuta 2009 Jurva jätti seutukunnan liityttyään Kurikan kaupunkiin.


Härmänmaan seutukunta.
Härmänmaan seutukunta oli yksi Suomen seutukunnista. Se sijaitsi Länsi-Suomen läänissä, Etelä-Pohjanmaan maakunnassa. Siihen kuului kolme kuntaa sen LAU 1 (NUTS 4) -numero oli 145.
Vuonna 2007 Lapua siirtyi Seinäjoen seutukuntaan.
Kun Järviseudun seutukunnasta Kortesjärven kunta vuonna 2009 yhdistyi Härmänmaan seutukunnan kuntien kanssa Kauhavan kaupungiksi, siirtyi uusi kaupunki Seinäjoen seutukuntaan.


Anarkokommunismi.
Anarkistinen kommunismi (joskus myös anarkokommunismi tai kommunistinen anarkismi) on poliittinen ideologia, joka vastustaa hierarkiaa ja auktoriteetteja, tärkeimpinä viranomaiset ja kapitalismi. Anarkististen kommunistien mielestä omistusoikeus ja valtio ovat molemmat lähinnä haitallisia instituutioita.
Anarkokommunistit kutsuvat itseään useimmiten vain anarkisteiksi, paitsi silloin, kun he haluavat erottaa itsensä anarkokapitalisteista tai tarkemmin omistusoikeudettomien anarkistien keskuudessa mutualisteista, individualistisista anarkisteista, kollektivistisista anarkisteista ja anarkosyndikalisteista. Vastaavasti libertariaania sosialismia ei myöskään tulisi sekoittaa libertarismiin.
Anarkistisen sosialismin voidaan katsoa olevan sosialismin toinen päähaara, toinen on valtiososialismi. Mihail Bakunin anarkistien edustajana otti ensimmäisen internationaalin aikoina usein yhteen Karl Marxin kanssa, jota anarkistit pitivät autoritaarisena marxilaisen valtiollisuususkon takia. Molemmilla oli enemmän tai vähemmän päämääränä valtion lakkauttaminen, mutta marxilaiset uskoivat tämän tapahtuvan luonnollisesti vallankumouksen jälkeen, kun taas anarkistit uskoivat valtion olevan este vallankumouksen tapahtumiselle.
Kritiikkiä.
Peruskritiikki niin ei-sosialististen libertaarien kuin ei-libertaarien sosialistien puolelta on, että markkinat syntyvät aina, jos niitä ei väkivaltaisesti tukahduteta. Heidän mielestään libertaari sosialismi on siis jo käsitteellinen ristiriita.


Kone (yritys).
Kone Oyj on yksi maailman johtavista hissejä ja liukuportaita valmistavista yhtiöistä. Yhtiö sekä valmistaa hissejä ja liukuportaita, että tarjoaa palveluja niiden kunnossapitoon ja nykyaikaistamiseen. Tuotevalikoimiin kuuluvat myös liukukäytävät, automaattiovet sekä valvonta- ja ohjausjärjestelmät.
Vuonna 2010 Koneen liikevaihto oli 4,99 miljardia euroa ja henkilöstömäärä noin 33 800. Yhtiön B-sarjan osake noteerataan Helsingin pörssissä.
Historiaa ja omistus.
"Oy Kone Ab" perustettiin vuonna 1910 "Ab Gottfr. Strömberg Oy":n tytäryhtiönä. Tarkoituksena oli tuoda maahan Graham Brothersin hissejä, mutta päämiehen sanottua lisenssisopimuksen irti Kone aloitti oman hissituotannon vuonna 1918. Vuonna 1924 Harald Herlin osti yhtiön, ja Kone on siitä lähtien ollut Herlinin suvun omistuksessa. Koneen hallituksen puheenjohtajina ovat toimineet Harald Herlin 1924–1941, Heikki H. Herlin 1941–1987, Pekka Herlin 1987–2003 sekä Antti Herlin vuodesta 2003 lähtien.
Yhtiön alkuvaiheen merkittävin työ oli Stockmannin Helsingin tavaratalon liukuportaitten ja hissien rakentaminen. Sotien jälkeen yhtiö toimitti hissejä, liukuportaita ja nostureita sotakorvausmateriaalina Neuvostoliittoon. 1950-luvulla Kone toi markkinoille hissien automaattiovet, sekä hydrauliset ja ryhmäohjainhissit. Ensimmäinen ulkomainen tytäryhtiö perustettiin Ruotsiin vuonna 1957.
Koneen B-osakkeet listattiin Helsingin pörssiin vuonna 1967, minkä jälkeen Kone aloitti aktiivisen yrityskauppoihin perustuvan kansainvälistymisen. Ostamalla jopa itseään suurempia yrityksiä Kone sai merkittävän aseman markkinoilla. Merkittäviä yritysostoja olivat 1968 ruotsalaisen ASEA:n hissiyhtiön Asea-Grahamin ja sen pohjoismaisten tytäryhtiöiden osto, Westinghousen Euroopan hissiliiketoiminnan osto vuonna 1974 sekä laivojen lastinkäsittelylaitteita valmistaneiden "Navire Cargo Gear Ab":n ja "McGregor"-yhtymän osto vuosina 1982–1983. Laajentumisvaihe kesti 1980-luvulle asti. Myös liiketoiminta-alue laajentui: yhtiö valmisti nostureita, laivojen lastinkäsittelylaitteita, puunkäsittelylaitteita, louhintalaitteita, kuljettimia, korkeapaineputkistoja, sekä sairaala- ja laboratorioelektroniikkaa. 1990-luvun alussa yhtiö keskittyi hissien ja liukuportaiden valmistukseen ja myi useimmat muut liiketoiminnat. Nosturiyksikkönsä Kone eriytti vuonna 1994 Konecranes Oyj -nimiseksi yhtiöksi. Lastinkäsittelyratkaisut erotettiin kesäkuussa 2005 Cargotec Oyj -nimiseen uuteen yhtiöön.
Henkilöstö ja toimipisteet.
Nykyisin Koneella on 800 toimipistettä yli 40 maassa. Konsernin yli 34 000 työntekijää työskentelevät ympäri maailmaa. Kone Oyj:n tuotantolaitos Suomessa sijaitsee Hyvinkäällä, jossa toiminta aloitettiin vuonna 1966, aluksi pelkkänä sähkömoottoritehtaana. Paikkakunnalla tuotantolaitoksilla on oma ammattioppilaitos, jossa koulutetaan henkilöstöä yhtiön omiin tarpeisiin muun muassa hissien huolto- ja asennustehtäviin.
Pääkonttori.
Kone muutti konsernihallintonsa Helsingin Munkkiniemestä Espoon Keilaniemeen vuonna 2001. Nykyinen konsernihallinnon rakennus, Kone Building, on Espoon tunnetuimpia maamerkkejä ja pääkaupunkiseudun kuudenneksi korkein rakennus. Rakennus on 73 metriä korkea, eli metrin korkeampi kuin Helsingin olympiastadionin torni. Kone myi 30. marraskuuta 2007 konsernihallintorakennuksensa 35 miljoonalla eurolla saksalaiselle Hansainvestille ja siirtyi tilojen pitkäaikaiseksi vuokralaiseksi. Vaikka konsernia hallitaankin nykyisin Keilaniemestä käsin, sijaitsee yhtiön pääkonttori edelleen Munkkiniemen kartanossa.
Tuotekehitys.
Lähes satavuotisen historiansa Kone on tehnyt useita hissitekniikkaa eteenpäinvieviä keksintöjä. Vuonna 1996 Kone esitteli uuden hissikonseptin, "Kone MonoSpace" -hissityypin, jossa ei tarvita konehuonetta. Konehuoneettomasta konseptista on sen jälkeen tullut maailmanlaajuinen hissistandardi uusiin rakennuksiin. Vuonna 2004 Kone esitteli "Kone MaxiSpace" -konseptin, jossa ei tarvita lainkaan vastapainoa. Tällöin hissikuiluun mahtuu tavanomaista suurempi hissikori.
Koneen tuotekehityksen luotettavuuslaboratorio ylläpitää Hyvinkäällä useita testitorneja, joissa voidaan suorittaa turvallisuuteen, laatuun ja luotettavuuteen liittyviä testejä. Yhtiöllä on Lohjalla Tytyrin kaivoksessa tutkimus- ja tuotekehittelykeskus sekä syvään kuiluun louhittu maailman korkein hissien testitorni. Tornin ajomatka on 333 metriä ja se mahdollistaa testihissit joiden maksiminopeus on 17 m/s, mikä tekee siitä yhden maailman parhaimmista pilvenpiirtäjähissien testipaikoista. Kuilussa on kaksi hissiä, joista toinen saavuttaa maailmanennätysnopeuden 17 m/s ja toinen 2 m/s.
Kartellisakot.
Euroopan unionin komissio langetti keväällä 2006 Koneelle yli 140 miljoonan euron sakot osallisuudesta hintakartelliin Euroopan markkinoilla. Kartellissa oli mukana viisi hissiyhtiötä, joiden saamat kartellisakot nousivat yhteensä lähes miljardiin euroon. Joulukuussa 2007 Kone sai kartelliyhteistyöstä Itävallassa 22,5 miljoonan euron sakot kilpailua rajoittavista toimista hissi- ja liukuporrasmarkkinoilla. Tässäkin kartellissa oli mukana viisi yhtiötä.


Olvi.
Olvi Oyj on suomalainen panimo- ja virvoitusjuoma-alan yritys, ja Olvi-konsernin emoyhtiö. Olvin historia alkaa vuodesta 1878, jolloin panimomestari William Gideon Åberg ja rouva Onni Åberg perustivat panimon Iisalmeen. Olvin päätuotemerkkejä ovat Olvi, Sandels, Fizz, KevytOlo ja TEHO Energiajuoma. Lisäksi Olvi valmistaa mm. Keskolle Pirkka-olutta. Yritys listautui pörssiin vuonna 1987. Olvin suurimmat osakkeenomistajat ovat Olvi-säätiö ja Hortlingin suku. Panimon merkittävimmät kilpailijat Suomessa ovat Sinebrychoff ja Hartwall. Markkinaosuus alkoholijuomista vuonna 2011 oli 24%.
Historiaa.
Olvin historia alkoi 5. lokakuuta 1878 Iisalmen kauppalassa, jossa kahdeksan iisalmelaista kokoontui pohtimaan olutpanimon perustamista apteekkari Gustaf Ignatiuksen johdolla. Hän ja hänen vaimonsa tahtoivat mietojen alkoholijuomien valmistuksella vähentää vahvojen alkoholijuomien käyttöä. Ensimmäiseksi panimomestariksi ja isännöitsijäksi valittiin Kuopion Lahdentaan panimon panimomestari suomenruotsalainen William Gideon Åberg. Iisalmen Oluttehdas Osakeyhtiö (nyk. Olvi Oyj) perustettiin vuonna 1878 Iisalmeen Luuniemen pohjoisrannalle. Paikan valintaan vaikutti etenkin kalliomaaston rantaviivassa oleva rotko, jonka ansiosta kellarit saatiin louhittua kallion suojaan vähällä vaivalla. Kalliosta saatiin myös hyviä rakennusaineita. Lisäksi noin 60 metrin pituisella rantakaistaleella oli järven pohjassa korkea kohouma, jonka kohdalta Porovesi jäätyi leutoinakin talvina pohjaa myöten. Näin saatiin läheltä jäätä varastokellareihin juomien säilyvyyden turvaamiseksi. Siihen aikaan kunnollisia jäähdytyslaitteita ei ollut, ja käyminen supistettiin mahdollisimman vähäiseksi kellareihin säilötyllä kylmällä ilmalla ja jäillä. Panimolla käytettiin luonnonjäätä jäähdytykseen vuoteen 1953 asti. Iisalmen Oluttehdas Oy:n ensimmäiset oluet myytiin vuonna 1880. Vuonna 1892 aloitettiin sahdin ja siman valmistus sekä vuonna 1906 virvoitusjuomien valmistus.
Vuonna 1919 omistus siirtyi E. W. Åbergille. Samana vuonna alkoi kieltolaki. Seuraavana vuonna Iisalmen Oluttehdas perusti myyntivaraston ja konttorin Kajaaniin – kysynnän kiihtyessä alueella vuonna 1925 perustettiin Kajaanin Kalja Oy.
Vuonna 1932 kieltolaki kummottiin ja III-oluen valmistus aloitettiin 15 vuoden tauon jälkeen. Iisalmen Oluttehdas Osakeyhtiön ja Kajaanin Kalja Oy:n yhdistämiseksi perustettiin vuonna 1932 Oluttehdas Oiva Oy. Jatkosodan aikana Oiva valmisti III-olutta saksalaisille joukoille näiden omista maltaista.
Vuonna 1949 Oluttehdas Oiva Oy:ssä alettiin valmistaa jäätelöä myyntiin. Tehtailija E. W. Åbergin mielestä lasten oli saatava jäätelöä. Åbergeilla siihen aikaan kotiapulaisena ollut Miina Jääskeläinen keitti jäätelöä isossa kattilassa Åbergien keittiössä. Muutaman vuoden kuluttua jäätelöä alettiin valmistaa konttorin kellarissa. Kaikki pihapiirin lapset saivat käydä hakemassa jäätelöannoksensa kello puoli kahden aikaan.
Vuonna 1952 Oluttehdas Oiva Oy:n nimi ajateltiin lyhentää Oiva Oy:ksi. Sana ”oiva” esiintyi kuitenkin jo useiden muiden yhtiöiden nimissä, eikä lupaa muutokselle hyväksytty. Samoihin aikoihin helsinkiläinen Olvi Oy lopetti toimintansa. Nimi oli naseva ja kuvasi hyvin yhtiön toimintaa, joten Olvi Oy:ltä päätettiin ostaa oikeus nimen ja tavaramerkin käyttöön.
Vuonna 1955 teollisuusneuvos E. W. Åberg ja hänen vaimonsa Hedwig Åberg perustivat Olvi-säätiön, jolle siirtyi enemmistö Olvin osakkeista. Samana vuonna astui voimaan uusi myyntialuejärjestely, joka oli epäedullinen Olville - yhtiön myydyin artikkeli 1950-luvulla oli I-olut. Säännös muuttui vuonna 1961, jolloin kaikki panimot saivat luvan A-oluen valmistukseen. Keskioluen vuonna 1969 tapahtuneen "vapautumisen" myötä siitä tulee Olvin päämyyntiartikkeli.
1970-luvulla Olvin parhaiten myyviä tuotteita olivat virvoitusjuomat, kuten Zoo-limonadi. Vuonna 1987 Olvi listautui Helsingin pörssin OTC-listalle. Tätä edelsi noin 12,3 miljoonaa markkaa kerännyt osakeanti. A-osake noteerattiin päälistalla vuonna 1997.
1990-luku: Laajentuminen Baltiaan.
1990-luvulla panimo laajentui nopeasti osittain kotimaisten markkinoiden kasvun tasaantuessa. Vuonna 1993 mehualan yritys Sonkari Oy (myöhemmin Kesäpäivä) fuusioitui Olviin. 1996 Olvi hankki 15 prosentin osuuden AS Tartu Õlletehtaasta ja seuraavana vuonna koko osakekannan tytäryhtiö Saare Õlun kautta. Vuonna 1999 Olvista tuli enemmistöosakas latvialaisessa A/s Cesussa ja vähemmistöosakas liettualaisessa Volfas Engelman -panimossa. Seuraavana vuonna Volfas Engelmanista tuli Olvin tytäryhtiö. Vuonna 2003 Olvi osti virolaisen Oü Finelinin osakekannan. Tämä yritys omistaa virolaisen kivennäisvesiä ja vitaminoituja virvoitusjuomia valmistavan AS Õsel Foodsin.
Olvi-konserniin kuuluvat nykyisin panimot Virossa, Latviassa, Liettuassa sekä Valko-Venäjällä. Virolainen AS A. Le Coq -panimo on konsernin omistuksessa 100 prosenttisesti, latvialaisesta A/S Cesu Alus -panimosta Olvi-konserni omistaa 99,3 prosenttia, liettualaisesta Volfas Engelman -panimosta 99,57 prosenttia ja Lidskoe Pivo -panimosta 87,8 prosenttia. Lidskoe Pivo on uusin Olvi Oyj:n omistukseen siirtyneistä panimoista joka sijaitsee Valko-Venäjällä. Konserni hankki panimon osakkeet vuonna 2008. Kauppa tapahtui Lidskoe Pivon toteuttamalla suunnatulla osakeannilla, jonka Olvi Oyj merkitsi. Vuonna 2009 Olvi osti Lidskoe Pivon työntekijöiltä yhtiön osakkeita lisäten omistustaan.
Green Fizz-tuotemerkki ostettiin Chymos Juomilta 1998. Syksyllä 2007 Olvi nousi oluen myynnissä toiseksi suurimmaksi panimoksi ensimmäistä kertaa.
Olvi laati vuonna 2009 sopimuksen myynti- ja jakeluverkkonsa käyttämisestä Vakka-Suomen Panimon tuotejakeluun.
Vakka-Suomen panimo on uusikaupunkilainen vuonna 2008 perustettu pienpanimo, joka valmistaa artesaanioluita Prykmestar-tuotemerkillä.
perustaja Ingvar Kamprad on ollut sijoittajana Olvissa 10 vuoden ajan. Hän on nykyään toiseksi suurin osakkeenomistaja (7,3%). Hän pitää Ikeaa ja Olvia perustaltaan samanlaisina yhtiöinä, joilla on yhteistyömahdollisuuksia. Muun muassa Olvin tuotteiden jakelua Ikean ravintoloissa on mietitty. Kamprad vieraili Iisalmessa lokakuussa 2007 ja keskusteli muun muassa Olvin kansainvälistymisestä. Hän kuvaili Suomen vierailunsa yhteydessä Olvia "pieneksi, mutta urheaksi panimoksi, joka tekee hyvää olutta".


Niilo Pielinen.
Niilo Pielinen, lokki ja kissa. Copyright Marsu by Franquin
Niilo Pielinen ("Gaston Lagaffe") on belgialaisen sarjakuvan tekijän Andre Franquinin vuonna 1957 Spirou-lehteen luoma sarjakuvahahmo. "Gaffe" tarkoittaa ranskaksi kömpelystä.
Pielinen on Ranskassa hyvin suosittu. Franquin piirsi Niilo Pielistä kuolemaansa saakka vuoteen 1997, tosin epäsäännöllisesti 1980-luvun alusta.
Pielisen työnkuva Journal de Spiroussa on aina ollut hieman epäselvä, mutta usein hänen työnään oli postin läpikäyminen minkä ohella hän on pitänyt huolta ainakin arkistosta. Suuren osan työajastaan hän käyttää "hupaisiin pikku kokeisiinsa." Niilo ja hänen lemmikkinsä (kissa ja naurulokki) estävät myös toistuvasti Fantasiota ja häntä myöhemmin Niilon esimiehenä seurannutta Kursiota ("Léon Prunelle") allekirjoittamasta sopimusta johtaja Pappenskiöldin ("Monsieur Demesmaeker") kanssa. Tilintarkastaja Alakielo ("Monsieur Boulier") tekee toistuvasti käyntejä toimistoon ja hän onkin suositellut kustannusjohtajalle työntekijöille vaarallisen työn lisää.
On arvoitus, miksi Pielistä ei ole erotettu; se tosin saattaa johtua siitä, ettei häntä liene koskaan virallisesti palkattukaan. Niilo vain asettui taloksi toimitukseen, koska lehti julkaisi hänen seikkailujaan sarjakuvina. Pielinen seurustelee sihteeri Johannan ("Mademoiselle Jeanne") kanssa. Pielisen tunnetuin keksintö on soittoväline pielofoni, joka saa ikkunat särkymään, katot romahtamaan ja matkustajalentokoneet reitiltään.
Ranskaksi Niilo huudahtaa aina hämmästyneenä "M'enfin!", suomeksi se on usein käännetty "No mutta!"
Vuonna 1981 Ranskassa tehtiin Niilo Pielinen -elokuva "Fais gaffe à la gaffe!" Sen ohjasi "Paul Boujenah" ja "Roger Mirmont" näytteli Pielistä. Elokuva ei menestynyt.
Suomessa on julkaistu myös parodia-albumi "Niilo Pöljänen" (Semic 1991).
Aiheesta muualla.
Pielinen, Niilo


Viivamerkit.
Typografiassa viivoja on neljää kokoa: ”-” eli yhdysmerkki, ”–” eli n-ajatusviiva, ”—” eli m-ajatusviiva sekä ”−” eli miinusmerkki. Ajatusviivoista käytetään yleiskielessä nimiä ”lyhyt ajatusviiva” ja ”pitkä ajatusviiva”. Nimet n-ajatusviiva ja m-ajatusviiva johtuvat siitä, että viivat ovat joskus vastanneet vastaavan ison kirjaimen leveyttä. Miinusmerkki on hiukan paksumpi kuin muut viivamerkit.
Viivamerkit suomen kielessä.
Yhdysmerkkiä käytetään yhdysnimissä silloin kun sanan jälkimmäinen yhdysosa alkaa samalla vokaalilla johon edellinen päättyy, ja silloin kun yhdyssanan toinen puolisko on erisnimi tai lyhenne: Maija-Liisa, SM-kilpailu, Tampere-talo. Jos yhdysilmauksen määriteosa on sanaliitto, jätetään yhdysmerkin edelle sanaväli: "Tuntematon sotilas" -elokuva. Jos määriteosa koostuu useasta osasta mutta ne kirjoitetaan yhteen, ei sanaväliä merkitä: Pohjois-Karjala-projekti. Yhdysmerkillä osoitetaan myös yhdyssanan perus- tai määriteosan toistuminen: posti- ja telelaitos, syntymäaika ja -paikka.
Tavuviiva merkitään rivin loppuun jaettaessa sana tavurajalta. Tavuviivana käytetään yhdysmerkkiä. Jotkin automaattisesti tavuttavat ohjelmat käyttävät omaa merkkiään, jotta automaattinen tavutus voidaan havaita tekstistä ja tarvittaessa poistaa. Tietokonejärjestelmissä automaattinen tavuviiva on Unicode-merkki U+00AD SOFT HYPHEN.
Ajatusviiva merkitään tekstiin, kun ajatus katkeaa – ja siirrytään aivan toiseen aiheeseen. Ajatusviivaa voidaan myös käyttää – sulkeiden tavoin – tekstin irtonaisen kohdan ympärillä (ns. parenteettinen ajatusviiva).
Ajatusviivaa käytetään myös repliikkiviivana ja ranskalaisena viivana eli luetelmaviivana kirjoitettaessa repliikkejä ja listoja.
Ajatusviivaa käytetään lyhentämisen merkkinä (–kele!) ja kahta ajatusviivaa osoittamassa, että sitaatista on jätetty jotakin pois: "Matti osti – – ainoastaan ruokaa."
Ajatusviivalla erotetaan ääripäät: sivut 10–12, Helsingin–Hämeenlinnan rautatie, Suomi–Venäjä-jääkiekkomaaottelu. Viiva kirjoitetaan ilman välilyöntejä, jos rajailmauksiin ei sisälly sanavälejä (12.4.1985–31.12.1999); muutoin ajatusviivan kummallekin puolelle tulee sanavälit (Helsinki – New York -lento). Negatiivisissa luvuissa voidaan ajatusviivan tilalla käyttää kolmea pistettä: −5…−2 °C. Ajatusviivan tilalla voidaan myös tarvittaessa käyttää yhdysmerkkiä, jonka kummallakin puolella on välilyönti: sivut 10 - 12.
Miinusmerkillä merkitään negatiivista lukua ja vähennyslaskua: −3, 3 − 2 = 1. Tietotekniikassa Unicode sisältää erityisen miinusmerkin – U+2212 MINUS SIGN –, mutta yleensä käytetään n-ajatusviivaa tai sen puuttuessa tavanomaista ASCII-merkkiä U+002D HYPHEN-MINUS.
Uudistetussa SFS 4175 -standardissa "Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen" suositellaan suomenkielisessä tekstissä käytettäväksi lyhyttä n-ajatusviivaa; aiemmin lyhyt ja pitkä ajatusviiva esitettiin samanarvoisiksi. Myös Euroopan unionin käännöspalvelu suosittelee käytettäväksi yksinomaan n-ajatusviivaa.
Viivamerkit muissa kielissä.
Amerikkalaisessa käytännössä ajatusviivana on m-ajatusviiva, johon sanat kirjoitetaan kiinni. Euroopassa ajatusviiva on yleensä lyhyempi ja irrallaan. Ellei pitkää ajatusviivaa ole käytettävissä, Amerikassa käytetään mieluummin kahta yhdysmerkkiä kuin yhdysmerkkiä, jonka ympärillä on sanavälit.
Italiassa tavuviiva voi olla myös perusviivalla (_) tai jopa viimeisen kirjaimen alla.


Välimeri.
Välimeri on Atlantista itään työntyvä, Euroopan, Aasian ja Afrikan välissä sijaitseva meri.
Maantiede.
Välimeren pinta-ala on noin 2,5 miljoonaa neliökilometriä. Saaret ja niemet jakavat Välimeren useisiin altaisiin, joita ovat Tyrrhenan-, Ligurian-, Egean-, Joonian- ja Adrianmeri. Aluetta Kreetan ja Libyan välillä nimitetään Libyanmereksi. Sisilian ja Tunisian välissä on Sisiliansalmi. Välimeren syvin kohta on 5 120 metriä ja se sijaitsee Välimeren keskiosassa Joonianmeressä. Atlantista Välimeren erottaa kapeimmillaan noin 14 kilometriä leveä Gibraltarinsalmi, idässä taas Mustastamerestä Dardanellit ja Bosporinsalmi, joiden väliin jää Välimeren osaksi luettava Marmaranmeri. Välimeren pinta on voimakkaan haihtumisen vuoksi keskimäärin 1,4 m Atlantin pintaa alempana.
Välimeren rannikkovaltiot ovat myötäpäivään tarkasteltuna: Espanja, Ranska, Monaco, Italia, Slovenia, Kroatia, Bosnia ja Hertsegovina, Montenegro, Albania, Kreikka, Turkki, Syyria, Libanon, Israel, Egypti, Libya, Tunisia, Algeria ja Marokko. Välimeren saarivaltioita ovat Malta ja Kypros. Lisäksi Välimeren rannikolla sijaitsevat Ison-Britannian hallinnassa oleva Gibraltar Atlantin ja Välimeren yhtymäkohdassa Espanjan ympäröimänä sekä Gazan kaista Israelin ja Egyptin välissä sekä Espanjan Ceuta ja Melilla Marokon ympäröiminä.
Välimeressä on useita saaria ja saariryhmiä. Italian edustalla sijaitsevat suurimmat yksittäiset saaret Sisilia ja Sardinia sekä neljänneksi suurin saari Korsika. Kypros on pinta-alaltaan välimeren kolmanneksi suurin saari välimeren itäosassa. Espanjalle kuuluvaan autonomiseen Baleaarien saariryhmään kuuluvat muun muassa Mallorca, Menorca ja Ibiza. Kreikan saaristossa suurimmat saaret ovat Kreeta ja Rodos. Kroatian edustalla on hyvin laaja saaristo johon kuuluu 718 saarta, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on noin 3 300 neliökilometriä.
Ilmasto.
Välimeren ympäristö on maapallolla laajin alue, jossa vallitsee subtrooppinen talvisateiden ilmasto, josta tämän vuoksi käytetäänkin myös nimitystä välimerenilmasto. Tällaisessa kesä on pitkä, kuuma ja aurinkoinen. Talvi on lauha, pilvinen, sateinen ja tuulinen.
Talous ja ekologia.
Välimeren rannikolla asuu arviolta 132 miljoonaa ihmistä. Alueen ilmasto ja kulttuuriperintö houkuttelee turismia, joka onkin monelle Välimeren maalle nykyisin kalastusta merkittävämpi elinkeino. Kalastusmäärä oli vuonna 1999 noin 1,1 miljoonaa tonnia ja pysynyt melko vakiona läpi 1990-luvun. Merkittävin kalastettava ryhmä oli sillikalat (sillit, sardiinit ja sardellit), joka kattoi 38 % kokonaiskalastuksesta. Sekalaiset rannikkokalat muodostivat 18 % ja nilviäiset 16 % saaliista.
Tutkijat ovat havainneet, että ilmastonmuutoksen seurauksena itäisen Välimeren eliölajisto on alkanut korvautua Suezin kanavan kautta saapuvalla trooppisella tulokaslajistolla.
Geologinen historia.
Maapallon geologiassa eräänlainen Välimeren edeltäjä oli Afrikan ja Euroopan välinen liitukauden Tethysmeri, jonka tiedetään olleen noin 140–30 miljoonaa vuotta sitten. Välimeri kuivui mioseenikauden lopulla noin 6,5–5,1 miljoonaa vuotta sitten useita kertoja Gibraltarinsalmen välillä sulkeutuessa ja täyttyi sen jälleen avautuessa, kun Afrikan laatta työntyi Euraasian laattaa vasten. Kuivina kausina Välimeri oli aroa tai suola-aavikkoa. Viimeksi mannerliikunnat yhdistivät Välimeren n. 5,33 miljoonaa vuotta sitten taas Atlantin valtamereen.
Aina kun salmi sulkeutui, koko Välimeren 3,7 miljoonaa kuutiokilometriä vettä haihtui noin tuhannessa vuodessa ja satoi muualla nostaen maapallon merenpintaa 12 metriä. Kuivuneen Välimeren altaan täyttyminen oli luonnonmullistus. Gibraltarinsalmen vesiputouksesta virtasi vettä Välimereen niin nopeasti, että sen pinta eräiden arvioiden mukaan nousi yli 10 metriä päivässä.
Historia.
Välimeren merkitys koko länsimaiselle sivistykselle on ollut merkittävä ammoisista antiikin ajoista lähtien. Sen kautta levisivät kauppatavaroiden lisäksi myös ihmiset ja kulttuurivaikutteet. Välimeren rannikoilla sijaitsivat monet kulttuurihistoriallisesti tärkeät alueet kuten muinainen Egypti ja antiikin Kreikka.
Vanhalla ajalla Välimeren alueen kauppaa hallitsivat ensin foinikialaiset, myöhemmin myös kreikkalaiset. Monet suuret valtakunnat kuten Persia ja Karthago pyrkivät laajentamaan valtapiiriään Välimeren alueella. Kahden viimeisen vuosisadan kuluessa ennen ajanlaskumme alkua Rooma valloitti vähitellen kaikki Välimeren rannikkoalueet, ja se hallitsi koko Välimeren aluetta useiden vuosisatojen ajan.
Rooman valtakunta hajosi vuonna 395 Länsi-Rooman ja Itä-Rooman valtakunniksi. Keisari Justinianuksen aikana 500-luvulla Itä-Rooma hallitsi jonkin aikaa lähes koko Välimeren aluetta, mutta seuraavalla vuosisadalla se menetti laajoja alueita arabien kalifikunnalle. Näistä ajoista lähtien Välimeri on ollut rajana länsimaisen ja arabialaisen kulttuuripiirin välillä. Keskiajan lopulla eurooppalaiset ristiretkeläiset yrittivät valloittaa Palestiinan ja osittain muutkin itäisen Välimeren maat, mikä kuitenkin onnistui vain ohimenevästi. Keskiajan lopulla Osmanien valtakunta valloitti vähitellen Välimeren itäosaa ympäröivät maat ja hallitsi niitä 1800-luvulle saakka. Tällöin muun muassa Kreikka itsenäistyi, ja osmanien alueet Pohjois-Afrikassa joutuivat Euroopan valtioiden siirtomaiksi.
1400-luvun suurten löytöretkien vaikutuksesta Välimeri pitkälti menetti asemansa maailmankaupan tärkeimpiin kuuluvana kauppareittinä. Tilanne muuttui vasta, kun Suezin kanava valmistui vuonna 1869. Silloin Välimerestä tuli jälleen osa maailmankaupan kannalta keskeistä Itä-Aasian ja Euroopan välistä meritietä.
Välimerellä on ollut uusimmalla ajallakin myös tärkeä strateginen ja geopoliittinen merkitys, ja monet suurvallat ovat pyrkineet siellä hallitsevaan asemaan. 1800-luvulta lähtien Ison-Britannian laivasto hallitsi pitkälti Välimertakin, vaikka brittiläisellä imperiumilla oli Välimeren rannikolla vain muutamia pieniä, joskin strategisesti tärkeitä alueita kuten Gibraltar, Malta ja Kypros. Osmanien valtakunnan heikentyessä Venäjä yritti useissa sodissa laajentaa alueitaan Välimeren rannikolle, mutta ei onnistunut. Mussolinin aikana myös Italia pyrki hallitsemaan Välimeren aluetta.


Apartheid.
a>in hiekkarannalla vuonna 1989. Sen mukaan ainoastaan valkoiset voivat käyttää rantaa.
Apartheid () tarkoittaa Etelä-Afrikan unionissa ja tasavallassa vuodesta 1948 vuoteen 1991 saakka harjoitettua rotuerottelupolitiikkaa, jossa maan väestö jaettiin valkoisiin, mustiin, intialaisiin ja värillisiin (jotka olivat pääasiassa maahan tuotujen malaijiorjien ja mustien jälkeläisiä). Apartheid oli laillistettua rotusortoa.
Etelä-Afrikan apartheidin ideologiset juuret olivat 1800-luvun loppupuolella kehitetyissä rotuopeissa. Lisäksi sen syntyyn vaikutti afrikaanerien pääuskonnon, hollantilaisen reformoidun kirkon, piirissä syntynyt näkemys afrikaanerien muodostaman "Volkin" jumalallisesta oikeudesta Etelä-Afrikkaan. Rotuerottelun tarkoituksena oli myös säilyttää valkoisten etuoikeutettu sosiaalinen ja taloudellinen asema ja varmistaa halvan mustan työvoiman saatavuus maan kaivosteollisuudelle.
Etelä-Afrikassa valkoiset olivat monilla tavoilla etuoikeutetussa asemassa jo 1800-luvulla. Varsinainen apartheid-järjestelmä kehitettiin kuitenkin vasta 1950-luvun aikana säätämällä lukuisia eri lakeja. Nämä lait liittyivät yleensä johonkin akuuttiin valkoista ylivaltaa uhanneeseen tilanteeseen, eikä niiden yhteisvaikutuksia ollut mietitty. Tämän vuoksi lait aiheuttivat lukuisia ei-toivottuja vaikutuksia ja ristiriitoja, jotka alkoivat ilmetä etenevässä määrin 1960-luvun kuluessa. Esimerkiksi bantuopetuksen tarkoituksena oli tuottaa kuuliaisia afrikkalaisia työläisiä, jotka oli opetettu uskomaan, etteivät he ansainneet yhteiskunnassa kuin palvelijan roolin. Sen sijaan se tuottikin nuoria aktivisteja, jotka ymmärsivät, ettei heillä ollut mitään menetettävää vastustaessaan hallitusta väkivaltaisesti.
Apartheid-järjestelmän keskeinen piirre oli niin sanottu "suurapartheid". Siinä eri roturyhmille pyrittiin luomaan omat itsenäiset kotimaansa, joissa niiden oli määrä "kehittyä itsenäisesti". Etelä-Afrikkaan perustettiin kymmenen mustien kotimaata eli bantustania. Myös asuinalueet, rakennukset, palvelut ja julkiset tilat luokiteltiin rotujen mukaan.
Historia.
Vaikka apartheid-politiikkaa ryhdyttiin virallisesti toteuttamaan Etelä-Afrikassa vuonna 1948, oli maassa harjoitettu rotusyrjintää jo paljon aikaisemmin. Etelä-Afrikan valkoinen asutus sai alkunsa hollantilaisten perustaessa Hyväntoivonniemelle vuonna 1652 siirtokunnan, jonka talous perustui Itä-Afrikasta ja Kaakkois-Aasiasta tuotuihin orjiin. Brittiläisen imperiumin kiellettyä orjuuden 1830-luvulla rotusyrjintä jatkui toisin muodoin sekä brittien että buurien hallitsemilla alueilla.
Brittihallinnon kausi.
1860-luvulla alueelle syntyi buurien, brittien ja afrikkalaisten lisäksi kaksi uutta kansanryhmää, kun khoiden, vapaiden malaijiorjien sekä afrikkalaisten sekoittuneet jälkeläiset halusivat erottua valkoisista ja afrikkalaisista omaksi värillisten ryhmäkseen. Toisen ryhmän muodostivat Etelä-Afrikkaan, erityisesti Nataliin sokeriplantaaseiden työvoimaksi tuodut intialaiset, joista monet jäivät maahan työsuhteensa päättymisen jälkeen ryhtyen kauppiaiksi ja pienyrittäjiksi.
Vaikka britit esittivät afrikkalaisten huonon kohtelun buuritasavalloissa erääksi vuosien 1899 ja 1902 välisenä aikana käytyjen buurisotien syyksi, ilmoitti Etelä-Afrikan brittiläinen kuvernööri Alfred Milner vuonna 1901 käydyissä rauhanneuvotteluissa, että mustille tultaisiin myöntämään kansalaisoikeuksia vain siten, "ettei se vaarantaisi valkoisen rodun ylivaltaa". Sodan päätyttyä Milner katsoi, että olisi tärkeää muuttaa Etelä-Afrikka brittiläiseksi yhteiskunnaksi. Hän kannusti maahanmuuttoa emämaasta, jotta äänestäjäkuntaan saataisiin brittiläinen enemmistö. Samaan aikaan lainsäädännöllä pyrittiin häivyttämään buurien hollantilaisia piirteitä ja erillinen kansallinen identiteetti esimerkiksi kieltämällä hollannin käyttäminen julkisissa kouluissa ja oikeusistuimissa. Tavoitteissa ei kuitenkaan onnistuttu, koska maan kaivosteollisuuden maksamat matalat palkat eivät onnistuneet houkuttelemaan brittiläisiä siirtolaisia ja buurien kansallinen identiteetti vain vahvistui sorron myötä.
Kaivosteollisuuden kasvava halvan työvoiman tarve sai hallituksen myös uudistaman politiikkaansa afrikkalaista enemmistöä kohti. Godfrey Lagden, Milnerin alkuasukasasioiden komissaari Transvaalissa, nimettiin Etelä-Afrikan alkuasukasasioiden komission ("South Africa Native Affairs Commission", SANAC) puheenjohtajaksi. SANAC:n loppuraportissa muotoiltiin rotuerottelujärjestelmä, joka säilyi maassa lähes sata vuotta ja joka muodostui myös apartheidin pohjaksi. Komission suosituksessa afrikkalaisilta poistettiin oikeus omistaa maata, päättää omasta hallinnostaan tai edes työskennellä muualla kuin afrikkalaisille osoitetuilla alueilla. Mustille perheille annettaisiin pieni maa-alue näiltä alueilta, jotta miehiä voitaisiin tämän jälkeen käsitellä siirtotyöväkenä kaivoskaupungeissa. Perheiden oli tarkoitus pystyä hankkimaan itsenäisesti elantonsa maasta miehen työskennellessä kaivoksissa. Lisäksi afrikkalaiset eivät saisi äänestää tai asettua ehdolle missään vaalissa, jossa eurooppalaisilla oli äänioikeus.
Rotuerottelupolitiikka ja afrikkalaisten, intialaisten ja värillisten pettymys brittihallinnon haluttomuuteen poistaa se siirtomaistaan johti vastarinnan nousuun uudenlaisten poliittisten järjestöjen kautta. Vuonna 1898 perustettiin Etelä-Afrikan alkuasukaskongressi (South African Native Congress), jonka tarkoituksena oli turvata afrikkalaisten oikeudet brittiläisen imperiumin kansalaisina. Mohandas Gandhin vuonna 1894 perustama Natalin intialainen kongressi (Natal Indian Congress) pyrki turvaamaan intialaisten oikeudet, ja Afrikan kansanjärjestö (African Political Organization, myöhemmin African People's Organization) ajoi värillisten asiaa. Näiden järjestöjen kautta afrikkalaiset, intialaiset ja värilliset ryhtyivät organisoimaan vastarintaa hallituksen rotuerottelupolitiikalle. Gandhi aloitti vuonna 1906 passiivisen vastarintakampanjan uutta passilakia vastaan. Samana vuonna zulu-päällikkö Bambatha aloitti aseellisen kapinan, jonka syinä olivat pakkotyö, maiden takavarikointi ja verotus. Kapina kukistettiin verisesti ja se johti yli 3 000 afrikkalaisen kuolemaan. Bambatha vangittiin ja teloitettiin. Kapina lisäsi valkoisten pelkoa laajamittaisesta afrikkalaisten kansannoususta.
Samaan aikaan buurien kansallisuustunne alkoi voimistua, ja he alkoivat perustaa omia "kristillis-kansallisia" koulujaan, korostaa afrikaansin luonnetta omana hollannin kielestä erillisenä kielenään ja muodostaa itselleen uutta identiteettiä "afrikaanereina" eli Afrikan kansana vanhan siirtolaisidentiteetin sijaan. Näitä päämääriä ajamaan perustettiin myös kaksi uutta puoluetta: Louis Bothan ja Jan Smutsin transvaalilainen "Het Volk" (Kansa) vuonna 1905 ja James Barry Munnik Hertzogin oranjelainen "Orangia Unie" vuonna 1906.
Liberaalien noustua valtaan Isossa-Britanniassa vuonna 1906 Etelä-Afrikan itsenäistymisprosessi nopeutui, ja Transvaal sekä Oranjen vapaavaltio saivat täyden itsehallinnon jo vuonna 1907. Vuosien 1908 ja 1909 valkoiset eteläafrikkalaiset alueen neljästä brittiläisestä siirtokunnasta kokoontuivat kansalliskonventtiin ja päättivät perustaa Etelä-Afrikan liittovaltion. Kansalliskonventti sääti myös, että kaikkien tulevan valtion parlamentin edustajien tulee olla eurooppalaista alkuperää olevia ja että äänioikeus määräytyisi osavaltioiden aikaisempien lakien perusteella. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Transvaalissa ja Oranjessa vain valkoiset miehet olivat äänioikeutettuja, Kapmaassa säilyi talouteen pohjautuva järjestelmä, jossa valtaosa valkoisista miehistä, mutta vain murto-osa värillisistä tai afrikkalaisista oli äänioikeutettuja. Natalissa intialaiset eivät saaneet äänestää ja mustistakin vain 0,08 %. Etelä-Afrikan unioni perustettiin muodollisesti 31. toukokuuta 1910, ja sen ensimmäiseksi pääministeriksi nimitettiin Louis Botha.
Rotuerottelupolitiikka luodaan 1910–1948.
SANAC:in muotoilema rotuerottelupolitiikka oli vallalla Etelä-Afrikassa vuodesta 1910 vuoteen 1948 saakka, vaikka sen käytännön toimeenpano vaihteli maan eri osavaltioissa. Rotuerottelun tavoitteena oli turvata valkoisen vähemmistön poliittinen ja taloudellinen ylivalta ja samalla taata halvan mustan työvoiman saatavuus. Ensimmäinen mustaa työvoimaa rajoittanut laki uudesta parlamentista oli vuoden 1911 "kaivos- ja työlaki" (Mines and Works Act), jossa afrikkalaisilta kiellettiin suurin osa korkeaa ammattitaitoa vaativista kaivostöistä, jotka varattiin valkoisille. Samana vuonna säädetty "alkuasukkaiden työnsäätelylaki" (Native's Labor Regulation Act) määritteli mustien työn tekemisen olosuhteet: mustat värvättiin maaseudulta, heiltä otettiin sormenjäljet ja heille myönnettiin "passi", joka oikeutti heidät siirtymään kaupunkeihin. Jos afrikkalaiset rikkoivat työsopimustaan tai jäivät kaupunkiin työsopimuksen päättymisen jälkeen, oli rangaistuksena kaksi kuukautta pakkotyötä.
Afrikkalaisten protestoidessa ja vastustaessa uutta lainsäädäntöä lakoilla ja ammattiliittoja perustamalla hallitus vastasi vuoden 1924 "teollisuuden rauhoittamislailla" (Industrial Conciliation Act), joka rajoitti afrikkalaisten oikeutta järjestäytyä tai neuvotella työoloistaan tai -sopimuksistaan. Lain mukaan "passeja kantavat" mustat miehet eivät olleet lain mukaisessa työsuhteessa, eikä heillä siten ollut oikeutta ammattiedustukseen tai järjestäytymiseen.
Työolojen ja -ehtojen huonontumisen vuoksi halvan afrikkalaisen työvoiman tarjonta väheni ja hallituksen piti ryhtyä toimenpiteisiin turvatakseen halvan työvoiman saatavuuden eteläafrikkalaiselle kaivosteollisuudelle. Hallituksen keskeisenä tavoitteena oli pyrkiä heikentämään afrikkalaisten mahdollisuutta ansaita elantonsa maanviljelyllä omistamillaan maatiloilla. Brittiläiset olivat jo ennen vuotta 1910 määränneet korkeat verot afrikkalaisille maanviljelijöille (muun muassa koiria ja majoja verotettiin), mikä oli pakottanut afrikkalaiset maanviljelijät myymään suuremman osan sadostaan ja muodostuen kilpailijoiksi valkoisten omistamille maatiloille. Turvatakseen valkoisten maanviljelijöiden aseman hallitus sääti vuonna 1913 "alkuasukkaiden maalain" (Native's Land Act), joka rajoitti mustien maanomistuksen erityisille alueille, jotka muodostivat vain 7 % maan pinta-alasta. Vaikka alueita laajennettiin vuonna 1936 yhteensä 13 %:iin oli pääosa maasta heikkolaatuista, eikä se riittänyt kasvavan mustan väestön tarpeisiin. Maan tuoton pienentyessä liikakansoituksen ja eroosion vuoksi sekä korkeiden verojen rasittamana kasvava joukko afrikkalaisia oli pakotettu siirtymään työskentelemään valkoisten omistamille maatiloille, kaivoksiin ja tehtaisiin.
Vaikka afrikkalaista työvoimaa yritettiin pitää kaupungeissa vain siirtotyövoimana, joka pyrittiin (joskus voimakeinoin) palauttamaan "kotiseudulleen" työsuhteen päätyttyä, monet päättivät kuitenkin jäädä kaupunkeihin maaseudun kurjien olojen vuoksi. Hallitus reagoi säätämällä vuonna 1923 "alkuasukkaiden kaupunkialuelain" (Native's Urban Areas Act), jossa mustien asuma-alueet rajattiin rotueroteltuihin alueisiin, townshipeihin, tai alueisiin, josta he saivat vuokrata kunnan omistamia taloja. Kaupunkiin saapuneet mustat saivat olla siellä vain rajoitetun ajan ja heidät palautettiin maaseudulle työsuhteen päätyttyä. Rotuerottelupolitiikan ylläpitämiseksi säädettiin vielä vuonna 1927 "alkuasukkaiden hallintolaki" (Native Administration Act), jolla kaikki afrikkalaisten asioiden hoito erotettiin muusta hallinnosta ja annettiin uudelle alkuasukasasioiden osastolle (Department of Native Affairs). Lain myötä afrikkalaisten alueita, joita ryhdyttiin kutsumaan heimoreservaateiksi, pystyttiin hallinnoimaan vain määräyksillä lakien sijaan, ja niiden hallinto annettiin erillisten hallintoelimien vastuulle. Hallintoelimien henkilökunta koostui pääasiassa virkamiehistä ja nimitetyistä heimopäälliköistä. Lain myötä afrikkalaisten valtaosa joutui despoottisen hallinnon alaisuuteen. Lopulta vuonna 1936 Kapmaan äänioikeusjärjestelmä kumottiin "alkuasukkaiden edustuslailla" ja mustat menettivät viimeisetkin poliittiset oikeutensa.
Afrikaanerinationalismi.
Louis Bothan ja Jan Smutsin vietyä Etelä-Afrikan ensimmäiseen maailmansotaan Ison-Britannian rinnalle alkoi J.B.M. Hertzogin vuonna 1914 perustaman Kansallispuolueen (National Party, NP) kannatus nousta. Puolue edusti erityisesti maan köyhemmistä osista kuten Oranjesta kotoisin olevia afrikaaneripienviljelijöitä ja -teollisuustyöläisiä sekä koulutettua väkeä, joka koki itsensä syrjityksi englanninkielisten valkoisten taholta. Monet afrikaanerit olivat edelleen katkeria brittijoukkojen buurisotien aikana tekemistä julmuuksista ja tunsivat sympatiaa Saksaa kohtaan. Kansallispuolue sai vuoden 1915 vaaleissa yli puolet heidän äänistään ja nousi johtavaksi puolueeksi parlamentissa vuonna 1924 muodostaessaan koalitiohallituksen työväenpuolueen kanssa. Kansallispuolue painotti afrikaanerien omaa kansallista identiteettiä ja sen vaikutuksesta joukko koulutettuja afrikaanereita, muun muassa hollannin reformoidun kirkon pappeja, perusti vuonna 1918 salajärjestön "Broederbond" eli "veljeskunta", joka hyväksyi jäsenikseen vain afrikaanereita.
Hitlerin noustua valtaan Saksassa vuonna 1933 perustivat kansallissosialismin kannattajat Broederbondin myötävaikutuksella musta- ja harmaapaitajärjestöjä "taistelemaan kommunismia vastaan". Broederbond organisoi myös partiolaisia jäljittelevän voortrekker-liikkeen afrikaanerinuorisolle. Sen suuri voimannäytös oli vuonna 1938 järjestetty alkuperäisten voortrekkereiden satavuotisjuhla, joka huipentui Voortrekker-monumentin peruskiven muuraukseen Pretorian liepeillä. Järjestön tavoite oli tehdä Etelä-Afrikasta valkoinen, afrikaanerien johtama tasavalta, joka pysyisi puolueettomana Ison-Britannian ja Saksan välisissä konflikteissa. Voortrekker-juhlallisuuksien myötä perustettiin myös Ossewabrandwag-liike (OB, härkävankkurivartijat), joka muodostettiin Saksan kansallissosialistisen liikkeen mallin mukaan. Järjestön 300 000 jäsentä vannoivat uskollisuutta kansalle ("volk") ja kansanjohtajalle ("volksleiter"). Järjestön jäsenmäärä kasvoi merkittävästi, kun Jan Smuts vei Etelä-Afrikan toiseen maailmansotaan jälleen Ison-Britannian rinnalle, mitä Kansallispuolue vastusti. Sotaan osallistuminen jakoi afrikaanereita syvästi: jotkut jopa aloittivat sabotaasikampanjan sotaponnisteluja vastaan. Muun muassa Etelä-Afrikan tuleva pääministeri John Vorster vangittiin sodanvastaisen ja kansallissosialistista Saksaa tukevan toimintansa vuoksi.
Apartheidin synty 1948–1961.
Toisen maailmansodan jälkeen vuoden 1948 vaaleihin Kansallispuolue lähti kampanjoimaan uuden "Apartheidiksi" kutsumansa politiikan puolesta. Se ajoi rotujen välisten avioliittojen kieltämistä ja maassa olevien intialaisten välitöntä kotiuttamista Intiaan Etelä-Afrikalle "vieraina elementteinä". Kansallispuolue lupasi myös turvata "valkoisten työläisten edut ja työmahdollisuudet valkoisten alueilla", ja sen vaalikampanjassa käytettiin iskulauseita kuten "Swart gewar" (musta vaara) ja "Die kaffer op sy plek" (Kafferi sinne minne kuuluukin). Puolue voitti vaaleissa parlamentin enemmistön, vaikka saikin alle puolet annetuista äänistä, ja muodosti hallituksen Daniel François Malanin johdolla. Eräs Malanin hallituksen ministereistä oli Jan de Klerk, Etelä-Afrikan tulevan presidentin Frederik de Klerkin isä.
Lain täytäntöönpanoa varten tarvittiin yksinkertainen menetelmä, jolla kansalaisen rotu voitiin tarkistaa milloin hyvänsä. Jo vuosisadan alkupuolelta asti mustat miehet olivat tarvinneet "passit" liikkuakseen ja oleskellakseen määrätyillä valkoisten alueilla, mutta lain käytännön täytäntöönpano vaihteli eri provinsseissa. Vuoden 1952 "passien poisto ja dokumenttien koordinoimislaki" (Abolition of Passes and Co-ordination of Documents Act) ja "alkuasukaslakien muutoslaki" (Native Laws Amendment Act) säätivät passit pakollisiksi koko Etelä-Afrikan alueelle. Lain perusteella myös afrikkalaiset naiset joutuivat kantamaan passia, eikä kukaan afrikkalainen saanut oleskella millään kaupunkialueella 72 tuntia pidempään ilman todistusta siitä, että oli laillisessa työsuhteessa. Lisäksi lain mukaan kukaan afrikkalainen ei saanut asua kaupungissa ilman, että oli syntynyt siellä, asunut siellä yhtäjaksoisesti 15 vuotta tai työskennellyt samalle työantajalle 10 vuoden ajan. Vanhojen passien tilalle tuotiin uudet henkilöpaperit, jotka sisälsivät valokuvan, henkilötiedot, työhistorian, listan maksetuista veroista ja tiedot heimoreservaatista, joka oli henkilön "kotimaa". Henkilöpapereiden puuttuminen oli rikos, josta saattoi saada vankeusrangaistuksen.
Lisää lainsäädäntöä seurasi. Vuoden 1949 "seka-avioliittojen kieltolain" (Prohibition of Mixed Marriages Act) jatkoksi, joka kielsi rotujen väliset avioliitot, säädettiin vuonna 1950 "moraalittomuuslaki" (Immorality Act), joka kielsi kaikki sukupuolisuhteet valkoisten ja muiden ryhmien välillä. Vielä laajemmat vaikutukset oli samana vuonna säädetyllä "ryhmäaluelailla" (Group Areas Act), joka määritteli kaikki maa-alueet rodun mukaan. Laki antoi hallitukselle vallan julistaa jokin alue kuuluvaksi jollekin tietylle ryhmälle ja poistaa muihin ryhmiin kuuluvat asukkaat alueelta väkivalloin. Lakia sovellettiin pian muun muassa Johannesburgin Sophiatownin alueelle, joka oli ollut yksi kaupungin vanhimpia mustia asuinalueita. Hallitus julisti sen valkoiseksi, ja noin 100 000 asukasta siirrettiin kolmentoista mailin päässä sijaitsevalle uudelle alueelle.
"Nämä tilat varattu valkoisille", apartheidin aikainen kyltti englanniksi ja afrikaansiksi.
Vuonna 1951 perustettiin heimoreservaatteihin alkeellinen itsehallinto "bantuhallinnon lailla" tukemaan hallituksen väitettä, että reservaatit olivat mustien todellisia kotimaita. Laki lakkautti aikaisemmin kaupunkialueilla olleet alkuasukasedustajien neuvostot, jotka olivat olleet ainoa afrikkalaisten edustuksellinen elin, ja korvasi ne hallituksen nimittämien heimopäälliköiden hierarkkisella järjestelmällä. Myös Kapmaan värillisiltä poistettiin lopullisesti äänioikeus vuonna 1956. Vuonna 1953 säädettiin laki, jonka mukaan kaikki julkiset tilat ja palvelut, esimerkiksi puistonpenkit, hiekkarannat ja odotustilat, tuli eritellä roduittain. Näiden tilojen ja palveluiden ei tarvinnut olla yhdenvertaisia. Kaikesta Kansallispuolueen apartheidlainsäädännöstä pitkällä tähtäimellä tuhoisimmat vaikutukset oli vuonna 1953 säädetyllä "bantuopetuksen lailla", joka siirsi kaiken afrikkalaisten kouluopetuksen opetusministeriöltä alkuasukasasioiden osaston hoidettavaksi.
Kansallispuolueen tiukka apartheid-politiikka lisäsi sen suosiota ja se voitti sekä vuoden 1953 että vuoden 1958 vaalit saavuttaen, joka kerta suuremman enemmistön parlamentissa. Malanin siirryttyä eläkkeelle vuonna 1954 valtaan nousi Johannes Strijdom. Hänen kuollessaan vuonna 1958 uudeksi pääministeriksi valittiin hollantilaissyntyinen entinen alkuasukasasioiden ministeri Hendrik Verwoerd, joka oli yksi apartheid-järjestelmän pääideologeista. Kansallispuolueen menestys ajoi myös pääoppositiopuolueen "United Partyn" tiukemman rotuerottelupolitiikan taakse, ja ainoastaan siitä eronnut "Progressive Federal Party" vastusti avoimesti apartheid-politiikkaa. Vuoden 1961 vaaleissa Kansallispuolue sai 105 paikkaa, "United Party" 45 ja "Progressive Federal Party" vain yhden.
Vuonna 1960 suurin osa valkoisista äänestäjistä kannatti Henrik Verwoedin ehdotusta tehdä Etelä-Afrikasta tasavalta ja pian tämän jälkeen maa erosi myös Kansainyhteisöstä. Päätökset taustalla oli valkoisten eteläafrikkalaisten kasvava ärtymys apartheid-järjestelmän kansainvälisestä tuomiosta ja erityisesti Kansainyhteisön uusien aasialaisten ja afrikkalaisten jäsenmaiden kritiikistä. Myös maan sisäinen afrikkalaisten, värillisten ja intialaisten vastarinta oli kasvanut rotuerottelun tiukentumisen myötä ja se pakotti hallituksen etsimään uusia ratkaisuja järjestyksen ylläpitämiseksi ja vastarinnan kukistamiseksi. 1950-luvun loppupuolella oltiin jo vakuuttuneita siitä, ettei pelkkä rotujen erottelu riittäisi rauhan aikaansaamiseksi vaan lisäksi tarvittiin toimenpiteitä opposition marginalisoimiseksi ja hajottamiseksi. Ratkaisun katsottiin olevan niin sanottu "suurapartheid"-järjestelmä, jonka toimeenpano aloitettiin 50- ja 60-lukujen taitteessa.
Vastarinnan radikalisoituminen.
Toisen maailmansodan aikana joukko nuoria ANC:n jäseniä, muun muassa Oliver Tambo, Nelson Mandela ja Walter Sisulu perustivat ANC:n nuorisojärjestön () tarkoituksenaan aktivoida ja radikalisoida järjestöä. 1940-luvun lopulla he osittain Mahatma Gandhin johtaman Intian itsenäisyystaistelun innoittamana ehdottivat järjestön ottavan käyttöön lakot, boikotit ja kansalaistottelemattomuuden. Vuonna 1949 CYL:n onnistui syrjäyttää ANC:n entinen puheenjohtaja Alfred Xuma, joka suhtautui uuteen strategiaan kielteisesti ja ANC:n johtoon nousi James Moroka. Lisäksi kolme CYL:in edustajaa (Tambo, Sisulu ja Mandela) valittiin ANC:n toimeenpanevaan komiteaan. Kansallispuolueen vaalivoiton jälkeen vuonna 1949 ANC hyväksyi uuden toimintaohjelman ja uudenlainen vastarinta alkoi. Myös Etelä-Afrikan kommunistinen puolue, SACP, organisoi yleislakon toukokuussa 1950.
Kommunismin hävittämislaki.
Hallituksen vastaus lakkoihin ja vastarintaan oli nopea ja kovakourainen. Poliisi ja sotilaat pakottivat työläiset töihin. Johannesburgissa 18 ihmistä kuoli poliisin avattua tulen muun muassa Alexandrian kaupunginosassa. Kukistaakseen vastarinnan hallitus myös sääti uuden "kommunismin hävittämislain" (Suppression of Communism Act) jossa kommunistinen puolue kiellettiin. Laissa kommunismi määriteltiin "toiminnaksi, jonka tarkoituksena on aikaansaada mikä tahansa poliittinen, teollinen, sosiaalinen tai taloudellinen muutos unionissa epäjärjestystä tai häiriötä edistämällä..tai joka lisää vihamielisyyttä eurooppalaisten ja ei-eurooppalaisten rotujen välillä". Laki antoi oikeusministeriölle oikeuden kerätä luetteloita kommunistisina pidettyjen järjestöjen jäsenistä ja antamaan näille, yleensä viideksi vuodeksi kerrallaan, "pannamääräyksen". Pannamääräyksen saanut henkilö ei saanut esiintyä julkisesti ja hänen asumistaan ja liikkumistaan rajoitettiin. Oikeusministerille myönnettiin lisäksi oikeus julistaa mikä hyvänsä yhteisö laittomaksi ja takavarikoida sen varat. Hänellä oli lisäksi oikeus kieltää julkiset kokoontumiset, jotka "edistivät kommunismia". "Kommunismin hävittämislakia" käytettiin lähes kaiken hallitukseen kohdistuneen kritiikin vaimentamiseen.
Hallitus ei kuitenkaan onnistunut kukistamaan apartheidin vastustajia. Huhtikuussa 1952 ANC aloitti yhdessä ja sen johtajien Yusuf Dadoon ja M.P. Naickerin kanssa vastarintakampanjan, joka koostui lakoista ja työseisauksista. Hallitus vastasi kieltämällä opposition sanomalehtiä ja antamalla pannamääräyksiä liikkeen johtajille. Joulukuuhun mennessä 8 500 oli pidätetty pääasiassa Kapmaassa. Kampanjan aikana ANC:n suosio lisääntyi nopeasti ja sen jäsenmäärä kasvoi vuoden 1952 alun alle 7 000 jäsenestä vuoden lopun yli 100 000 jäseneen. Samalla liikkeen johto myös vaihtui: James Moroka erotettiin hänen myönnettyä kommunismin hävittämislain nojalla häntä vastaan nostetut syytteet, vetosi lieventäviin asianhaaroihin ja julkisesti sanoutui irti ANC:n periaatteista. ANC:n puheenjohtajaksi nousi päällikkö Albert Luthuli.
Hallitus vastasi kampanjaan myös uudella lainsäädännöllä. "Yleisen turvallisuuden laki" vuodelta 1953 antoi sille oikeuden julistaa hätätilan ja tilapäisesti kumota minkä tahansa lain, jos se katsoi, että jokin toiminta uhkasi yleistä turvallisuutta ja järjestystä. Nämä hallituksen koventuneet otteet saivat oppositionkin harkitsemaan uudelleen aikaisempaa sitoutumistaan väkivallattomaan vastarintaan. ANC ryhtyi alustavasti varautumaan maanalaiseen toimintaan peläten sen julistamista laittomaksi. Vuonna 1952 Nelson Mandela julistettiin pannaan ja pannamääräystä pidennettiin useasti niin, että se jatkui yhtämittaisesti aina vuoteen 1965 asti.
Vapauden peruskirja.
Pannamääräyksistä ja pidätyksistä huolimatta ANC:n, SAIC:n, Värillisten kansalliskongressin ja ammattijärjestöjen keskusliiton onnistui järjestää 25. - 26. kesäkuuta 1955 suuren kansankongressiksi kutsutun kokouksen pienessä Kliptownin kylässä lähellä Sowetoa. Kokoukseen osallistui yli 3 000 delegaattia. Sen tarkoituksena oli esitellä järjestöjen yhteinen näkemys uudesta, demokraattisesta Etelä-Afrikasta ja keskustelun pohjana oli useita viikkoja ennen kokouksen alkua valmisteltu Vapauden peruskirja ("Freedom Charter"). Poliisit hajottivat kokouksen 26. kesäkuuta ilmoittaen, että käynnissä oli maanpetos ja kirjasi kaikkien osallistujien nimet ja osoitteet muistiin. Seuraavana vuonna 156 kokoukseen osallistunutta, muun muassa Sisulu, Luthuli, Mandela ja Tambo, asetettiin syytteeseen maanpetoksesta. Hallitus sääti lisäksi kaksi uutta lakia, joilla maahan perustettiin sensuurivirasto, jonka tehtävä oli sensuroida Etelä-Afrikassa tuotettuja tai sinne tuotuja elokuvia, kirjoja ja muuta materiaalia.
Vaikka poliisit keskeyttivätkin kokouksen, lähes kaikki Vapauden peruskirjan pykälät ehdittiin hyväksyä sen aikana. Vapauden peruskirjan lähtökohtana oli, että Etelä-Afrikan tulisi olla roduton yhteiskunta, jossa millään kansanryhmällä ei olisi erityisoikeuksia tai -vapauksia. Kaikkia ihmisiä tulisi myös kohdella lain edessä tasavertaisesti ja maa tulisi jakaa niiden kesken, jotka viljelevät sitä. Vapauden peruskirjan mukaan kansan tulisi myös "saada osuus maan varallisuudesta", mikä usein, erityisesti Kansallispuolueen propagandassa, tulkittiin kaikkien maassa toimivien yritysten sosialisoimiseksi.
ANC:n johtajia vastaan käyty maanpetosoikeudenkäynti venyi viiden vuoden mittaiseksi. Samaan aikaan laaja vastarinta jatkui. Tuhannet ihmiset osallistuivat Witwatersrandissa linja-autoboikottiin, jolla vastustettiin matkalippujen hintojen nostamista. Etelä-Afrikan naisliitto (Federation of South African Women) järjesti mielenosoituksia uusia passilakeja vastaan, joilla passienkantopakko ulotettiin myös naisiin. Vuonna 1956 20 000 ihmisen mielenosoitus toimitti hallitukselle passilakien vastaisen vetoomuksen.
PAC:n synty ja Sharpevillen verilöyly.
Vuonna 1959 joukko ANC:n joukkotoiminnan laihoihin tuloksiin kyllästyneitä aktivisteja ryhtyi kritisoimaan ANC:n johtajistoa liiallisista kompromisseista ja siitä, että yhteistyö muiden järjestöjen kanssa oli estänyt ANC:tä ajamasta täysipainoisesti mustien etuja. Robert Sobukwen johtama ryhmittymä pakotettiin pian eroamaan ANC:stä ja he perustivat uuden järjestön "Pan-Africanist Congressin". Heti perustamisensa jälkeen PAC ryhtyi organisoimaan kampanjaa passilakeja vastaan. He kehottivat ihmisiä kerääntymään poliisiasemien eteen ilman passejaan ja vaatimaan poliisia pidättämään heidät. 21. maaliskuuta 1960 eräs tämänkaltainen mielenosoitus Sharpevillen townshipissä Johannesburgin eteläpuolella päättyi verisesti poliisien avattua tulen väkijoukkoon ja ampui 30 sekunnin aikana yli 700 laukausta väkijoukkoon tappaen 69 ja haavoittaen 186:ta. Suurinta osaa kuolleista ja haavoittuneista oli ammuttu selkään väkijoukon paetessa tulitusta. Tapahtuma aikaansai suuria protestimielenosoituksia, jotka huipentuivat 30 000 ihmisen mielenosoitukseen parlamenttitalon edessä Kapkaupungissa. Verwoerd vastasi mielenosoituksiin julistamalla hätätilan, pidättämällä 18 000 mielenosoittajaa ja julistamalla sekä ANC:n että PAC:n laittomiksi järjestöiksi.
Aseellinen vastarinta ja Rivonian oikeudenkäynti.
Laittomaksi julistamisen jälkeen sekä ANC että PAC perustivat maanalaiset organisaatiot hallituksenvastaisen vastarinnan jatkamiseksi. Nelson Mandelan vuonna 1961 perustama ANC:n aseellinen siipi "Umkhonto we Sizwe" (), lyhyesti MK, aloitti pommikampanjan strategisia kohteita, kuten poliisiasemia ja voimalaitoksia vastaan pyrkien välttämään ihmisten vahingoittamista. PAC:n aseellinen siipi Poqo (), aloitti puolestaan terrorikampanjan afrikkalaisia hallituksen kanssa yhteistyössä olleita päälliköitä vastaan. Mandelan näkemyksen mukaan aseellisen kamppailun aloittaminen oli välttämätöntä, koska hallitus oli estänyt kaikki lailliset vastarinnan muodot.
Hallituksen oppositionvastaista kamppailua johtivat oikeusministeri John Vorster ja turvallisuuspoliisin johtaja kenraali Hendrik J. van den Bergh, jotka molemmat olivat nuoruudessaan kuuluneet Ossewabrandwagiin ja olleet toisen maailmansodan aikana vangittuna natsisympatioidensa takia. Merkittävin heidän läpiajamansa uusi laki oli vuoden 1963 asetus, jolla poliisille annettiin oikeus pidättää kuka hyvänsä korkeintaan 90 päiväksi ilman syytettä ja oikeutta tavata lakimiestä. 90 päivän päätteeksi poliisi saattoi pidättää saman henkilön välittömästi uudelleen 90 päiväksi ja toistaa tätä periaatteessa niin kauan kuin halusi. Samana vuonna hallitus sai merkittävän voiton vastarintaliikkeestä, kun sen onnistui pidättää kesäkuussa seitsemäntoista ANC:n ja "Umkhonto we Sizwen" johtajaa maatilalta Rivoniassa, läheltä Johannesburgia. Vuonna 1964 järjestetyssä niin kutsutussa Rivonian oikeudenkäynnissä heitä ja Mandelaa, joka oli jo vankilassa muista syytteistä, syytettiin maanpetoksesta. Kahdeksan, mukaan lukien Sisulu ja Mandela, tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Vuonna 1960 Nobelin rauhanpalkinnon saanut ANC:n puheenjohtaja Albert Luthuli laitettiin kotiarestiin Zulumaan maaseudulle kuolemaansa vuonna 1967 asti. Oliver Tambo pakeni Etelä-Afrikasta ja valittiin maanpaossa olleen ANC:n puheenjohtajaksi. Verwoerdin kuoltua värillisen parlamentin lähetin murhaamana nousi Vorster maan pääministeriksi vuonna 1966 erityisesti ANC:n murskaamisessa saavuttamillaan ansioilla.
Musta tietoisuus -liike ja Yhdistynyt demokraattinen rintama.
Rivonian oikeudenkäynnin jälkeen apartheid-hallinnon vastainen toiminta oli tilapäisesti vähäisempää 1960-luvun ajan, koska merkittävimmät liikkeen johtajat olivat vangittu ja itse liikkeet joutuneet lähtemään maanpakoon tai siirtymään maan alle. Vastarinta alkoi uudelleen voimistua 1970-luvun alussa pääasiassa Steve Bikon perustaman Musta tietoisuus -liikkeen ansiosta. Musta tietoisuus -liike sai alkunsa uuden nuoren sukupolven piirissä, joka oli koko elämänsä ajan ollut Verwoerdin suunnitteleman bantuopetuksen piirissä. Kouluista ja muista oppilaitoksista tuli vastarinnan keskuksia.
Vuonna 1969 mustat yliopisto-opiskelijat, pettyneenä afrikkalaisten yhä huononevaan asemaan yhteiskunnassa, erosivat monirotuisesta NUSAS-opiskelijajärjestöstä ("National Union of South African Students") ja perustivat oman afrikkalaisten opiskelijoiden järjestön eli "South African Student's Organizationin". Steve Bikon, joka oli yksi SASO:n perustajista, mukaan mustien tuli tehdä itsestään voimakas ryhmä, joka ottaa oman paikkansa avoimessa yhteiskunnassa ja ettei mustat voineet tukeutua edes hyvää tarkoittavien valkoisten apuun taistelussaan apartheidia vastaan. Biko korosti myös, että mustien tuli myös muuttaa ajatteluaan ja päästä eroon heitä vaivanneesta alemmuuskompleksista ja aloittaa "voimakas ruohonjuuritasolta lähtevä mustan tietoisuuden kehittäminen siten, että mustat oppivat esittämään oikeutetut vaatimuksensa." Biko tuomitsi PAC:n ja ANC:n aloittaman väkivaltaisen vastarinnan ja katsoi, että kamppailussa tuli käyttää ainoastaan väkivallattomia keinoja.
Vuonna 1972 SASO ryhtyi järjestämään yliopistoilla lakkoja, jotka johtivat yli 600 opiskelijan pidätykseen ja järjestön kieltämiseen useilla kampuksilla. Vuonna 1974 SASO organisoi poliittisia tilaisuuksia, joissa juhlistettiin siirtomaavallan päättymistä Mosambikissa ja Angolassa sekä FRELIMO-liikkeen voittoa. Hallitus vastasi, kuten aikaisemminkin, väkivallalla ja pelottelulla. Biko sai pannamääräyksen vuonna 1973 ja pidätettiin vuonna 1974 syytettynä terrorismiin yllytyksestä ja lopulta vuonna 1975 SASO kiellettiin kaikissa mustien yliopistoissa. Biko käytti kuitenkin vuoteen 1976 asti jatkunutta oikeudenkäyntiään, kuten Mandela oli tehnyt kymmenen vuotta aikaisemmin, poliittisten näkemystensä esittämiseen ja levittämiseen.
Soweton mellakat.
Vuonna 1974 bantuopetuksen ministeri Michael C. Botha ja varaministeri Andries Treurnicht päättivät aloittaa aikaisemmin huomiotta jätetyn bantuopetuksen lain pykälän toimeenpanon, jonka mukaan opetuksessa tuli käyttää englantia ja afrikaansia tasaveroisesti. Mustien eteläafrikkalaisten mielessä afrikaans liittyi maan sortojärjestelmään ja monet koulujen johtokunnat kieltäytyivät toteuttamasta päätöstä ja oppilaat alkoivat boikotoida oppitunteja. 16. kesäkuuta 1976 sadat lukiolaiset Sowetossa lähtivät mielenosoitusmarssille koulultaan kohti alueen jalkapallostadionia vastalauseena afrikaansinkielistä opetusta vastaan. Alueelle kerääntyi pian suuri joukko poliiseja, jotka alkoivat tulittaa oppilaita ja heittää kyynelkaasukranaatteja. Kun uutinen 13-vuotiaan oppilaan Hector Pietersonin kuolemasta levisi alueella, oppilaat ja Soweton asukkaat hyökkäsivät hallintorakennuksia vastaan ja polttivat muun muassa virastorakennuksen. Poliisien tulituksessa kuoli ainakin kolme mielenosoittajaa ja toistakymmentä haavoittui. Hallitus sulki seuraavana päivänä kaikki alueen koulut ja asetti maan armeijan hälytystilaan.
Treurnicht ilmoitti, että Etelä-Afrikan "valkoisilla alueilla" (joihin Sowetokin kuului) hallituksella oli oikeus päättää käytetystä opetuskielestä ja oikeusministeri Kruger syytti oppilaita kommunisteiksi. Samana päivänä hallituksen murskatessa mielenosoituksia kuoli 176 mielenosoittajaa ja useita satoja lisää seuraavien kuukausien aikana. Soweton mielenosoitukset levisivät nopeasti koko maahan ja nuorten opiskelijoiden aktiivisuus herätti henkiin myös vanhemman väestön vastarinnan. Afrikkalaisten kaupunkialueella ihmiset ryhtyivät järjestäytymään poliittisesti samalla tavoin kuin 1950-luvun vastarintakampanjoiden aikana. Mellakoiden jälkeen sadat nuoret afrikkalaiset pakenivat naapurimaihin ilmoittautuen PAC:n ja ANC:n sissisotilaskoulutukseen.
Soweton mellakoiden väkivaltainen tukahduttaminen herätti myös kansainvälistä huomiota. yleiskokous oli jo vuonna 1962 tuominnut apartheid-järjestelmän ja vuonna 1963 turvallisuusneuvosto oli asettanut Etelä-Afrikan vapaaehtoiseen aseidenvientikieltoon. Mellakoiden jälkeen turvallisuusneuvosto muutti aseidenvientikiellon pakolliseksi kaikille YK:n jäsenvaltioille. Maailmalla syntyi myös voimakkaita kansanliikkeitä painostamaan yrityksiä lopettamaan liiketoiminnan Etelä-Afrikassa. Myös eteläafrikkalaiset urheilijat suljettiin pian kansainvälisten kilpailujen ulkopuolelle ja eteläafrikkalaista kulttuuria ja matkailua ryhdyttiin boikotoimaan laajasti.
ANC ja PAC alkoivat myös toipua johtajistonsa vangitsemisesta ja maanpakoon joutumisesta. 1970-luvun puolessa välissä molemmat aloittivat sissijoukkojen soluttamisen Etelä-Afrikkaan erityisesti Swazimaasta, josta oli tullut merkittävä Soweton mellakoiden jälkeen pakolaisiksi lähteneiden eteläafrikkalaisten sotilaskoulutusalue. Swazimaa kuitenkin kielsi järjestöt vuonna 1977 ja sissikoulutus jouduttiin siirtämään muihin eteläisen Afrikan maihin. ANC:n uuden strategian tavoitteeksi nousi "aseellisten hyökkäysten eskaloiminen yhdistettynä joukkoliikkeiden luomiseen maan sisällä" tavoitteena kansannousu. 1970-luvun lopulla ANC:n ja PAC:n sabotaasikampanja kiihtyi ja pommeja räjähti lukuisissa hallintorakennuksissa ja muun muassa Etelä-Afrikan hiili-, öljy- ja kaasuyhtiön pääkonttorissa, Koeburgin ydinvoimalassa ja Etelä-Afrikan ilmavoimien tiedustelupäämajassa Pretoriassa.
Totaalinen strategia ja UDF.
Hallitus ryhtyi vuonna 1977 toteuttamaan "totaalista strategiaa" sitä vastaan käytyä "totaalista sotaa" vastaan. Strategian kulmakiviä olivat maan sotilasbudjetin kasvattaminen vihamielisiä uusia naapurimaita vastaan ja uuden turvallisuuskoneiston luominen. Uudelleenjärjestettyjen turvallisuuspoliisin ja sotilastiedustelun osastot toteuttivat seuraavan neljän vuoden aikana arviolta 30–40 poliittista salamurhaa muun muassa kirjepommeilla ja useita tuhansia kuoli maan puolustusvoimien suorittamissa sotilasiskuissa naapurimaiden alueella.
Pääministeri P.W. Botha pyrki kukistamaan sisäisen vastarinnan tarjoamalla mustille rajoitettuja oikeuksia. Vuonna 1979 hallitus laillisti mustien ammattiyhdistykset ja antoi niille oikeuden käydä palkkaneuvotteluja työnantajien kanssa. Mustille annettiin myös rajoitettu oikeus osallistua kaupunginhallitusten toimintaan ja mustien oikeutta omistaa kiinteistöjä ja yrityksiä laajennettiin. Suurin osa mustista suhtautui uudistuksiin kuitenkin varauksellisesti ja esimerkiksi pääosa ammattijärjestöistä kieltäytyi rekisteröitymästä peläten niiden johtajien tulevia pidätyksiä tai pannamääräyksiä. Vuonna 1979 Botha meni vielä pidemmälle perustaen komission, joka esitti maan perustuslain uudistamista siten, että värillisille ja intialaisille (mutta ei mustille) olisi luotu parlamenttiin omat kamarinsa. Perustuslaki uudistettiin vuonna 1983 kansanäänestyksen jälkeen, jossa 2/3:aa valkoisista eteläafrikkalaisista kannatti sitä. Vaikka parlamentin valtasuhteet oli uudessakin perustuslaissa valittu niin, että valkoisilla säilyi täydellinen päätösvalta, repi perustuslakiuudistus kuitenkin Kansallispuoluetta kahtia "valistuneisiin" ("verligtes"), jotka kannattivat muutosta ja "kapeakatseisiin" ("verkramptes"), jotka katsoivat etteivät rotujen tullut olla minkäänlaisessa kanssakäymisessä.
Perustuslakiuudistuksen kansanäänestystä edeltänyt kampanja vahvisti ja yhtenäisti mustien oppositiota uuden vahvan järjestön, Yhdistyneen demokraattisen rintaman () myötä. UDF:iin kuului aluksi noin 400 opiskelijajärjestöä, ammattiliittoa, kirkkoa ja muita järjestöjä ja 1987 UDF:n jäseninä oli jo 700 järjestöä. Järjestön jäsenmäärä oli noin 3 miljoonaa ja sen tunnuslauseena oli "UDF yhdistää, apartheid erottaa". UDF:n otti toimintansa perustaksi Vapauden peruskirjan ja muodosti siten läheisen suhteen maanpaossa olleeseen. UDF vaati muun muassa ANC:n vangittujen johtajien vapauttamista, mutta ei osallistunut ANC:n aseelliseen vastarintaan. Järjestön hallinto oli voimakkaasti hajautettu ja sen jäsenjärjestöt eivät olleet avoimen poliittisia. Organisaatiorakenteen vuoksi ketään yksittäisiä henkilöitä ei voitu nimetä järjestön johtajiksi ja näin pyrittiin vaikeuttamaan aktivistien pidättämistä.
Vuoden 1984 aikana uuden perustuslain täytäntöönpano sai aikaan vastarintaa koko maassa. Tammi- maaliskuun aikana ANC toteutti 14 aseellista hyökkäystä ja pommi-iskua ja opiskelijat jatkoivat kouluboikotteja poliisien pidätyksistä huolimatta ja syyskuussa hallitus oli pakotettu kieltämään kaikki julkiset kokoontumiset. Tilanne oli kehittynyt vuoden 1985 alkuun mennessä niin vakavaksi, että Botha oli pakotettu lupaamaan Nelson Mandelan vapautuksen vankilasta, mikäli tämä irtisanoutuu väkivallasta. Mandela kieltäytyi kuitenkin tarjouksesta vaatien hallitusta ensin vapauttamaan poliittiset vangit, sallimaan kiellettyjen puolueiden ja järjestöjen toiminta ja ryhtymään apartheidin purkamiseen. Hänen mukaansa ANC oli aloittanut aseellisen kamppailun vasta siinä vaiheessa, kun hallitus oli estänyt kaikki väkivallattoman vastarinnan muodot.
Kohti muutosta.
Etelä-Afrikka ajautui vuosien 1984 ja 1985 aikana kohti poliittista kaaosta, jota entisestään pahensi maan heikentynyt taloustilanne, kun maan tärkeimmän vientituotteen, kullan, maailmanmarkkinahinta kääntyi laskuun ja samalla tuontiöljyn hinta kallistui. ANC pyrki edistämään tätä sekasortoa kehottaen: "Tehkää apartheidista toimimaton! Tehkää maasta mahdoton hallita!". Vuoden 1985 aikana maan mustien alueiden apartheid-järjestelmän mukainen paikallishallinto käytännössä katosi kokonaan ja sen sijaan syntyi erilaisia yhteisöllisiä päätöksenteko- ja toimeenpanoelimiä, kuten katukomiteoita, asukasyhdistyksiä ja kansanoikeuksia.
UDF:n rinnalla merkittävimmäksi maan sisällä vaikuttaneeksi oppositionjärjestöksi nousi mustien ammattiyhdistysliikkeiden keskusjärjestö "Congress of South African Trade Unions" COSATU, jonka muodosti yli 30 erillistä ammattiyhdistystä ja yli 500 000 jäsentä. COSATU toimi Vapauden peruskirjan keskeisten periaatteiden puolesta ja toimi läheisessä yhteistyössä UDF:n kanssa. COSATU:n jäsenjärjestöt organisoivat laajoja apartheidia vastustaneita lakkoja ja lakoissa menetettyjen työpäivien määrä kolminkertaistui vuosien 1983 ja 1984 välillä ja edelleen kaksinkertaistui seuraavan vuoden aikana.
Maan lain ja järjestyksen ministerin Adriaan Vlokin mukaan Etelä-Afrikka oli "anarkian ja verisen vallankumouksen" kynnyksellä ja Botha julisti maahan yleisen hätätilan poliisin murhaaman UDF-aktivistin, Matthew Goniwen, hautajaispäivänä 21. heinäkuuta 1985. Hätätilalain perusteella poliisille annettiin oikeus pidättää ihmisiä ilman syytteitä määräämättömäksi ajaksi ilman, että pidätetyillä oli oikeutta lakimieheen tai ilman että heidän perheenjäsenilleen ilmoitettiin pidätyksestä. Hallituksen oikeutta sensuroida sanomalehdistöä ja muita joukkotiedotusvälineitä laajennettiin entisestään. Poliiseja ja sotilaita sijoitettiin townshipeihin ja noin 8 000 UDF:n jäsentä pidätettiin. Erään tutkimuksen mukaan noin 85 % pidätetyistä kidutettiin vankilassa. Poliisin tuliaseiden käyttö mielenosoituksia vastaan lisääntyi ja yhteenotoissa kuoli vuonna 1984 100 ja vuonna 1985 jo yli 500 ihmistä.
Kansainvälinen painostus.
Hallituksen otteiden koveneminen perustuslain hyväksymisen jälkeisten mellakoiden aikana johti laajaan kansainväliseen vastalausemyrskyyn. Vuosien 1984–85 aikana lähes 100 yhdysvaltalaista yritystä lähti Etelä-Afrikasta ja monet ylikansalliset pankit kieltäytyivät lainoittamasta maata. Botha pyrki vakuuttamaan, että maa oli matkalla muutokseen ja suostui vuonna 1986 Kansainyhteisön nimittämän "Huomattavien henkilöiden ryhmän" () vierailuun maassa ja salli ryhmän tavata myös vankilassa olleen Mandelan. Ryhmän vielä ollessa maassa Botha kuitenkin toteutti sotilasiskut ANC:n ja PAC:n sotilastukikohtiin Botswanassa, Zimbabwessa ja Sambiassa ja laajensi aikaisemman alueellisen hätätilan koko maahan. Ryhmä katsoi tämän tahalliseksi provokaatioksi ja poistui samana iltana maasta. Raportissaan se suositteli Kansainyhteisön asettavan laajat ja velvoittavat talouspakotteet Etelä-Afrikalle.
Margaret Thatcher ja Ronald Reagan Camp Davidissa vuonna 1986.
Pohjoismaista tuli merkittäviä rahallisia ja moraalisia ANC:n tukijoita. Ruotsin pääministeri Olof Palme piti helmikuussa 1986 puheen sadoille ruotsalaisille apartheidin vastustajille ja merkittäville ANC:n johtajille, jossa hän totesi, ettei "apartheidia voida uudistaa, se täytyy hävittää". Monet muut länsivallat suhtautuivat aluksi varauksellisemmin apartheidin-järjestelmän tuomitsemiseen. Vuoteen 1986 sekä Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan, että Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Margaret Thatcher pyrkivät toteuttamaan "rakentavan yhteistyön" politiikkaa Etelä-Afrikan hallituksen kanssa ja käyttivät muun muassa veto-oikeuttaan YK:n asettamia talouspakotteita vastaan. Reagan ja Thatcher perustelivat näkemystään Etelä-Afrikan keskeisellä roolilla kommunismin leviämisen estämisessä eteläisessä Afrikassa. Thatcher myös julisti ANC:n terroristijärjestöksi. Kansalaismielipide kuitenkin kääntyi apartheid-järjestelmää vastaan ja lopulta Yhdysvaltain senaatti lokakuussa 1986 asetti Etelä-Afrikan kauppasaartoon ohittaen presidentti Ronald Reaganin veto-oikeuden.
Kansainvälisen kauppasaarron ja sisäisten levottomuuksien vaikutus maan taloudelle oli tuhoisa. Investoinnit maahan lakkasivat samalla, kuin tuontitavaroiden hinnat nousivat merkittävästi (esimerkiksi 60 % vuosien 1986 ja 1987 välisenä aikana). Maa ei saanut enää lainaa ulkomailta ja joutui käyttämään suuremman osan valtion varoista vanhojen lainojen hoitamiseen samalla kun randin arvo romahti. Myös maan tärkeimmän vientituotteen kullan maailmanmarkkinahinta oli laskenut jo kymmenen vuotta ja oli arvoltaan vuonna 1988 vain puolet siitä mitä se oli ollut vuosikymmen aikaisemmin. Taloustilanteen huononeminen käänsi maan yritysjohtajat, jotka aikaisemmin olivat hyötyneet apartheidin luomasta halvasta työvoimasta, Bothaa ja Kansallispuoluetta vastaan.
Tappio Angolassa ja Namibian itsenäistyminen.
Elokuussa 1985 pitämässään niin kutsutussa Rubicon-puheessa Botha julkisti aikaisemmin lupaamansa uudistukset. Puheen sisältö jäi ennakoitua vähäisemmäksi: siinä ei luvattu esimerkiksi Mandelan vapauttamista, kuten oli uumoiltu. Botha tyytyi toteamaan vain jo yleisesti tiedossa ollut tosiasian: suurapartheidin bantustan-järjestelmä oli epäonnistunut ja toimimaton. Uudistusten varovaisuudesta huolimatta Botha joutui kasvavan kritiikin kohteeksi poliittisen spektrin oikealta laidalta. Etelä-Afrikan konservatiivinen puolue nousi vuoden 1987 parlamentin pääoppositiopuolueeksi ja puolueen puheenjohtaja Andries Treurnicht esitti epäluottamuslausetta hallitukselle vuonna 1988, koska apartheidin hävittäminen "on avannut ovet mustalle vallalle". Myös buurinationalististen äärioikeistolaisten järjestöjen, kuten Afrikaner Weerstandsbewegingin jäsenmäärät kasvoivat.
ANC:n strategia maan hallitsemattomaksi saattamisesta alkoi tuottaa tulosta: lakkojen määrä kasvoi entisestään ja vuonna 1988 COSATU järjesti Soweton mellakoiden 20-vuotispäivänä maan historian suurimman lakon, johon osallistui yli 70 % maan teollisuustyöläisistä. UDF aloitti ohjelman apartheid-järjestelmän hallintoelimien syrjäyttämiseksi ja onnistui luomaan lisää muun muassa paikalliskomiteoita, kansanoikeuksia ja nuorisoryhmiä, jotka muun muassa organisoivat vuokranmaksuboikotteja. Vuoteen 1989 mennessä vuokrien maksu townshipeissä oli käytännössä lakannut kokonaan. Hätätilalain kiellettyä mielenosoitukset, keskeiseksi protestin muodoksi nousi aktivistien hautajaiset, joihin osallistui usein kymmeniä tuhansia ihmisiä kantaen näkyvästi UDF:n ja ANC:n tunnuksia. Hautajaiset päättyivätkin usein kyynelkaasukranaatteihin tai muuhun poliisien voimankäyttöön.
30. joulukuuta 1988 "itsenäisen" Transkein puolustusvoimain komentaja Bantu Holomisa kaappasi vallan alueella. Hallitus katsoi oikeutetusti Holomisan olevan ANC:n kannattaja ja epäili tämän tarjoavan järjestölle tukea ja suojaa Transkein alueella. Lisäksi yhden kotimaan johtajan kukistuminen merkitsi uhkaa muidenkin bantustanien johtajille, joita yleisesti syytettiin yhteistoiminnasta Etelä-Afrikan hallituksen kanssa. Hallitus pyrki liittoutumaan erityisesti KwaZulun johtajan Mangosuthu Buthelezin kanssa ja hänen puolueensa Inkatha-vapauspuolueen kannattajista tuli merkittävä ANC:n kannattajia kohtaan toteutetun poliittisen terrorin toteuttaja. ANC:n ja Inkathan välisissä yhteenotoissa kuoli vuosien 1984−1990 välisenä aikana yhteensä 8 577 ihmistä.
Vuonna 1988 hallitus kärsi Transkein lisäksi toisenkin merkittävän tappion. Etelä-Afrikan joukot Angolassa joutuivat kuubalaisten joukkojen kanssa taistellessaan saartouhan kohteeksi ja joutuivat vetäytymään etelään. Kuubalaisten joukkojen MiG-hävittäjät saivat vielä alueen ilmaherruuden Etelä-Afrikan vanhentuneilta ranskalaisvalmisteisilta Mirage-hävittäjiltä ja hallitus joutui myöntämään, ettei se voinut enää turvallisesti ylläpitää sotilaallista läsnäoloa maan rajojen ulkopuolella. Botha allekirjoitti elokuussa sopimuksen, jolla eteläafrikkalaiset joukot vedettiin pois Angolasta ja aloitti neuvottelut Namibian itsenäistymisestä, mikä johti valtaannousuun massa.
Neuvottelut alkavat.
Maan ajauduttua pattitilanteeseen, jossa musta oppositio ei kyennyt voimatoimin kaatamaan valkoista hallitusta, mutta hallitus ei myöskään onnistunut hävittämään oppositiota, Botha päätti pyrkiä Kansallispuolueen kannalta haluttuun ratkaisuun neuvotteluteitse. Tämän uuden strategian mukaisesti toukokuusta 1988 alkaen järjestettiin joukko salaisia neuvotteluita hallituksen edustajien ja Nelson Mandelan välillä, jotka huipentuivat Bothan ja Mandelan kahdenkeskiseen tapaamiseen heinäkuussa 1989. Hallituksen tavoite luoda ANC:n maanpaossa olleen johdon ja Mandelan välille jännitteitä epäonnistui. Kuukauden kuluttua Botha, joka oli tammikuussa saamastaan aivohalvauksesta huolimatta jatkanut presidenttinä ja joutunut kasvavan kritiikin kohteeksi omassa puolueessaan, joutui eroamaan Frederik de Klerkin ja muiden ministerien noustua häntä vastaan. De Klerkistä tuli uusi presidentti ja parlamentin avajaisistunnossa helmikuussa 1990 hän ilmoitti laillistavansa PAC:n, ANC:n ja Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen. De Klerk katsoi, että neuvottelujen avulla olisi mahdollista saavuttaa maan valkoisen väestön kannalta parempi lopputulos silloin, kun ne käytäisiin hallituksen vielä ollessa suhteellisen vahvoilla sotilaallisesti.
Nelson Mandela ja muut ANC:n johtajat vapautettiin pian tämän jälkeen. Mandelan ja de Klerkin johdolla Kansallispuolueen ja ANC:n välillä aloitettiin pitkä ja vaikea neuvotteluprosessi, joka johti vuonna 1994 pidettyihin maan ensimmäisiin vapaisiin, demokraattisiin vaaleihin, Mandelan nousuun maan presidentiksi ja apartheid-järjestelmän lopulliseen hävittämiseen.
Reformoidun kirkon suhtautuminen.
Kun apartheid-järjestelmää alettiin kyseenalaistaa 70- ja 80-luvuilla, reformoidut kirkot olivat pääsääntöisesti tiukasti sen kannalla, ja kirkot olivatkin poliittisten uudistusten esteenä. Jotkut kirkkojen papeista kuitenkin vastustivat järjestelmää, esimerkiksi Beyers Naudé jätti oman valkoisen seurakuntansa 1970-luvun lopulla ja liittyi mustien seurakuntaan. Vasta reformoitujen kirkkojen maailmanliiton julistettua apartheidin harhaopiksi 1980-luvun alussa ja sen erotettua eteläafrikkalaiset kirkot alkoi sen kannatus vähentyä kirkon piirissä. Vuonna 1986 kaikki kirkkojen seurakunnat desegregoitiin.
Useat muut kristilliset kirkkokunnat, erityisesti metodistit ja anglikaaninen kirkko, tuomitsivat apartheid-järjestelmän. Etelä-Afrikan kirkkojen neuvosto, johon reformoidut kirkot eivät kuuluneet, oli äänekäs apartheidin vastustaja ja sen pääsihteerit Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1984 saanut arkkipiispa Desmond Tutu ja Beyers Naudé toimivat aktiivisesti sen poistamiseksi. Etelä-Afrikan hallitus järjesti vuonna 1988 pommi-attentaatin järjestön päämajaan "Khotso Houseen".
Suurapartheid.
Etelä-Afrikan mustien "kotimaat" eli bantustanit
Bophuthatswanan bantustanin alue, joka koostui 19 erillisestä maa-alueesta.
Suurapartheid oli massiivinen sosioekonominen ohjelma, jonka tarkoituksena Verwoerdin mukaan oli pitää musta väestö poissa valkoisten asuttamilta alueilta ja siten pelastaa valkoinen yhteisö häviämiseltä. Sen keskeisenä ajatuksena oli, että rotujen täydellinen erottaminen toisistaan johtaisi vakauteen ja järjestykseen. Uskottiin, että eteläafrikkalaiset ei-valkoiset väestöryhmät hyväksyisivät omien yhteisöjensä tilanteen, kunhan heidän yhteytensä valkoiseen Etelä-Afrikkaan pidettäisiin mahdollisimman vähäisenä. Verwoerdin mukaan afrikkalaisten "ei tulisi haluta integroitua eurooppalaisen yhteisön elämään, vaan ymmärtää, että hänen omassa yhteisössään kaikki ovet ovat avoinna".
Suurapartheidin tarkoituksena oli myös turvata halvan työvoiman saatavuus ja kuitenkin pitää afrikkalaiset poissa kaupungeista rakentamalla tehtaita mustien heimoreservaattien rajoille. Vaikka hallituksen nimittämä Tomlinsonin komissio oli jo 1956 todennut, etteivät heimoreservaatit pystyisi edes parhaiden olosuhteiden vallitessa elättämään kuin kaksi kolmasosaa mustasta väestöstä, hallitus kieltäytyi varaamasta mustille lisää alueita ja samalla lisäsi toimenpiteitä, joilla mustia siirrettiin reservaatteihin valkoisille nimetyiltä alueilta. Vuonna 1963 ensimmäinen bantustaniksi uudelleen nimetty heimoreservaatti, Transkei julistettiin itsehallintoalueeksi ja vuonna 1976 "itsenäiseksi". Muitakin bantustaneita pyrittiin saattamaan itsenäisiksi, vaikka ne olivat vielä vähemmän elinkelpoisia kuin Transkei. Esimerkiksi Bophuthatswana koostui 19:stä ja KwaZulu 11 irrallisesta maanpalasesta, joiden välissä oli valkoisille varattuja maanviljelysalueita. Koko maan rannikko oli myös nimetty valkoiseksi alueeksi. Hallituksen lopullisena tavoitteena oli siirtää kaikki afrikkalaiset bantustanien kansalaisiksi.
Ryhmäaluelain perusteella koko Etelä-Afrikka jaettiin alueisiin, joissa kussakin saattoi asua vain yhden etnisen ryhmän jäseniä ja kaikkien muiden ryhmien tuli muuttaa pois alueelta. Käytännössä kuitenkin vain mustat joutuivat muuttamaan. Jo vuonna 1954 Johannesburgin Sophiatownin, Newclaren ja Martindalen alueet julistettiin valkoisiksi ja mustat pakotettiin lähtemään kodeistaan. Sophiatowniin muutti 60 000 pakkosiirretyn mustan tilalle afrikaanereita ja se nimettiin uudelleen "Riemuvoitoksi" (). Suurapartheidin aikana 1950-luvun puolesta välistä aina 1980-luvun puoleen väliin yhteensä 3,5 miljoonaa mustaa afrikkalaista siirrettiin pois "valkoisilta" alueilta prosessissa, jota kutsuttiin "mustien pisteiden hävittämiseksi". Suurin osa näistä mustista siirrettiin jo aikaisemmin kroonisesti ylikansoitettuihin bantustaneihin.
Bantustanien avulla Etelä-Afrikan hallitus onnistui myös vähentämään "tuottamattoman kansanosan" aiheuttamia kuluja. Koska mustat eteläafrikkalaiset siirrettiin kotimaihinsa, ei "valkoisessa Etelä-Afrikassa" ollut tarvetta tarjota heille palveluja kuten terveydenhuoltoa, sähköä tai vesijohtoja. Valkoisen Etelä-Afrikan ei myöskään tarvinnut rakentaa mustille asuntoja. Tämän vuoksi esimerkiksi Pretoriassa ei rakennettu yhtään asuntoa mustille alueilla vuosien 1967 ja 1976 välisenä aikana. Arvioiden mukaan tämä politiikka johti 1970-luvun loppuun mennessä yli 140 000 asunnon vajaukseen maassa. Sowetolaisessa neljän huoneen talossa asui keskimäärin 14 ihmistä. Siirtämällä ihmisiä bantustaneihin ja myöhemmin myöntämällä niille itsenäisyys tai itsehallinto, Etelä-Afrikan onnistui nimellisesti vähentää mustien osuutta maan väestöstä mustien suuresta syntyvyydestä huolimatta. Samalla bantustanien väkiluku kasvoi 4,4 miljoonasta ihmisestä 11 miljoonaan ihmiseen. Kotimaiden väestötiheydet nousivat hälyttäviin lukuihin. Esimerkiksi Transkeissa asui 55 ihmistä neliökilometrillä ja QwaQwassa 298. Valkoisessa Etelä-Afrikassa Kapmaan provinssin väestötiheys oli samaan aikaan 2 henkeä / km².
Etelä-Afrikan hallitus säilytti otteensa "itsehallinnollisiin" ja "itsenäisiin" kotimaihin. Se asetti alueita hallitsemaan johtajia, jotka olivat yhteistyöhaluisia Pretorian kanssa. Alueiden talous oli myös täysin riippuvainen Etelä-Afrikasta ja suora tuki muodosti suuren osan niiden budjeteista. Suurin osa eteläafrikkalaisesta turvallisuuslainsäädännöstä oli myös voimassa alueilla siihen asti, kunnes kotimaa julistettiin itsenäiseksi. Bantustanien hallitsijat toimivat yleisesti diktatoriaalisesti ja niiden hallinto oli yleisesti erittäin korruptoitunutta.
1970-luvun loppuun mennessä alkoi Etelä-Afrikan hallituskin huomata kotimaa-järjestelmän epäonnistumisen. Hallituksen vuonna 1970 asettaman Riekertin komission raportin mukaan kotimaiden köyhyys oli niin musertavaa, ettei kymmenille tuhansille ihmisille jäänyt henkiinjäämiseksi muuta vaihtoehtoa kuin siirtyä suuriin kaupunkeihin laittomasti. Suurapartheidin kustannukset valtiolle olivat myös valtavat. Mustien afrikkalaisten kuljettaminen päivittäin asuinaluiltaan usein sadankin kilometrin päässä oleviin työpaikkoihin vaati valtavaa julkista liikennettä. Koska mustien palkkoja pidettiin myös keinotekoisen alhaisina, ei kuljetuksiin käytettyjen linja-autojen todellisia kustannuksia voitu periä työläisiltä, vaan valtio tuki sitä valtavilla summilla. KwaNdebelen saama bussituki oli suurempi kuin kotimaan bruttokansantuote. Suurapartheid ei pystynyt myöskään pitämään mustia pois suurkaupungeista kuten oli tarkoitus vaan 1980-luvulle tultaessa mustien kaupunkilaisten määrä oli kaksinkertaistunut.
Bantukoulutus.
Vuoden 1953 "bantuopetuksen laki" lopetti tuen kaikilta lähetyskouluilta, jotka siihen asti olivat huolehtineet suuresta osasta mustien koulutusta. Suurin osa näistä kouluista siirtyikin hallitukselle tai lopetti toimintansa, ainoastaan katolisen kirkon ja adventistien koulut jatkoivat. Vuonna 1959 myös afrikkalaisten opiskelu valkoisten korkeakouluissa kiellettiin joitain poikkeuksia lukuun ottamatta ja afrikkalaisille, värillisille ja intialaisille perustettiin omat erilliset korkeakoulut. Kansallispuolue katsoi bantukoulutuksen olevan keskeinen kulmakivi siirtymisessä kohti täysin eroteltua yhteiskuntaa. Alkuasukasasian ministerin Henrik Verwoerdin mukaan afrikkalaisille tuli opettaa heidän omaa kulttuuriperinnettään, ja koulujärjestelmän "tulee valmentaa ja opettaa ihmisiä heidän elämänsä mahdollisuuksien mukaisesti". Hallitus sääteli bantukoulutuksen sisältöä, ja koulukirjat sisälsivät yleisesti sellaisia lauseita kuin "Kafferi on varastanut veitsen, tämä kafferi on laiska".
Etelä-Afrikan koulujärjestelmä oli räikeän epäoikeudenmukainen. Valkoisen Etelä-Afrikan koulut olivat länsimaista tasoa ja koulutus niissä oli ilmaista ja pakollista. Mustien kouluista 30 %:ssa ei ollut sähköä, 25 %:sta puuttui vesijohto ja vain puolessa oli viemäröinti. Kolmasosa mustien koulujen opettajista oli epäpäteviä. Mustille, intialaisille ja värillisille koulutus myös maksoi eikä se ollut pakollista. Koulutusjärjestelmän epäoikeudenmukaisuus nosti koulut mustien vastarinnan keskeiseksi alueeksi. Soweton mellakat alkoivat mustien oppilaiden vastustaessa afrikaansin käyttöä opetuksessa ja johtivat 17 kuukautta jatkuneeseen mielenosoitusaaltoon maassa. Koko koulujärjestelmä politisoitui ja opiskelijat huusivat mielenosoituksissa "Vapaus nyt, koulutus myöhemmin".
Poliisivaltio.
Apartheid-järjestelmälle tunnusomaiseksi piirteeksi muodostui hallituksen ja opposition välinen kamppailu, jossa hallitus vastasi opposition toimintaan säätämällä uutta kansalaisoikeuksia rajoittavaa lainsäädäntöä ja koventamalla opposition kukistamiseksi käyttämiään menetelmiä. Jo 1950-luvulla hallitukselle selvisi, ettei maan ei-valkoinen enemmistö tulisi hyväksymään apartheid-järjestelmää ja vastarinnan ilmetessä vastattiin siihen voimakeinoin. 1960-luvun aikana poliisien ja hallituksen toimivaltuuksia lisättiin toistuvasti muun muassa vastauksena Sharpevillen verilöylyn aiheuttamiin mellakoihin ja Umkhonto we Sizwen uhkaan. Kommunismin hävittämislaki mahdollisti vastarintajärjestöjen julistamisen laittomaksi. Sen avulla myös ANC, PAC ja maan kommunistinen puolue ajettiin maanpakoon ja iso osan niiden johtajista vangittiin. Vuonna 1963 poliisille annettiin oikeus pidättää kuka hyvänsä korkeintaan 90 päiväksi kerrallaan ilman syytettä (tämä nostettiin myöhemmin 180 päivään "paperitöiden vähentämiseksi") ja oikeutta tavata lakimiestä. 90 päivän päätteeksi poliisi saattoi pidättää saman henkilön välittömästi uudelleen ja toistaa tätä mielivaltaisesti. Lakiin lisättiin vielä samana vuonna kuuluisa "Sobukwe-pykälä", joka antoi oikeusministerille oikeuden pidentää oikeuden määräämää vankilatuomiota kommunismin hävittämislain perusteella tuomituille. Ainoa pykälän perusteella vangittuna pidetty oli PAC:n puheenjohtaja Robert Sobukwe.
Lainsäädännön ohella hallitus ryhtyi rakentamaan laajaa turvallisuusorganisaatiota vastarinnan tarkkailemiseksi ja kitkemiseksi. Vuonna 1963 perustettiin Valtion turvallisuustoimisto () koordinoimaan turvallisuuspoliisin ja armeijan sotilastiedustelun yhteistyötä. BOSS raportoi suoraan pääministerille ja sen toiminta oli salaista. Vuonna 1972 perustettiin Valtion turvallisuusneuvosto (), jonka tehtävänä oli luoda valtiolle turvallisuuspoliittista strategiaa ja toimia pääministerin neuvonantajana. Sen jäseninä olivat pää- (myöhemmin presidentti), puolus-, oikeus-, poliisi- ja ulkoministerit sekä tiedusteluvirkamiehiä. SSC:n päätöksiä toimeenpanemaan luotiin yhdistettyjä hallintokeskuksia (), joita johtivat armeijan tai poliisin komentajat ja jotka hallinnoivat kunnallisten virkamiesten, postilaitoksen johtajien, palopäälliköiden ja muiden virkamiesten verkostoa.
Soweton mellakoiden jälkeen uutta turvallisuuskoneistoa ryhdyttiin käyttämään oppositiota vastaan. Mellakoiden jälkeisen vuoden aikana 21 ihmistä kuoli poliisin huostassa ja lukuisia muita kidutettiin vankilassa. Steve Bikon kuoltua poliisin kuulustelun yhteydessä vakaviin aivovaurioihin hallitus joutui kansallisen ja kansainvälisen painostuksen alaisena suorittamaan sisäisen tutkinnan tapauksesta. Virallisen tutkimuksen loppuraportissa todetaan Bikon hyökänneen tuolilla poliisien kimppuun ja saaneen vammat kaaduttuaan poliisien yrittäessä hillitä häntä. Totuuskomission kuulusteluissa 20 vuotta myöhemmin Bikon kuulustelua johtanut poliisi, majuri Harold Snyman, kertoi kuitenkin esimiehensä, eversti Piet Goosenin, vaatineen kuolemaan johtaneiden todellisten tapahtumien salaamista, koska ne olisivat saattaneet hallituksen huonoon valoon. Todellisuudessa Biko oli kuollut poliisien pahoinpideltyä hänet raa'asti kuulustelujen yhteydessä.
Sensuuri.
Hallitus rajoitti Etelä-Afrikassa tiedonvälitystä 1950-luvun puolestavälistä eteenpäin merkittävästi. Hallitus ei kuitenkaan suorittanut varsinaista ennakkosensuuria, vaan sen sijaan maassa oli yli 120 eri säädöstä ja lakia, jotka säätelivät mitä voitiin julkaista ilman syytteeseen joutumista. Tämä asetusten ja lakien viidakko johti lehdistön tehokkaaseen itsesensuuriin.
Keskeisin apartheidin aikaisista sensuurilaeista oli Kommunismin hävittämislaki, joka kielsi lehtiä julkaisemasta pannamääräyksen saaneiden henkilöiden kommentteja tai valokuvia eikä myöskään mitään minkä katsottiin edistävän kiellettyjen järjestöjen tavoitteita. Muut lait estivät raportoinnin maan vankiloista tai poliisin ja puolustusvoimien toiminnasta ilman kyseisten organisaatioiden lupaa. Tämän lain perusteella maan lehdistö ei saanut kirjoittaa Etelä-Afrikan kymmenen vuotta jatkuneesta sodasta Angolassa, koska hallitus kielsi joukkojen olemassaolon. Myös maan ydinohjelmasta, öljyntuonnista ja kansainvälisistä talouspakotteista kirjoittaminen oli kielletty, kuten myös tarkemmin erittelemätön "keskeisistä asioita" () raportoiminen.
Hallituksen säätämillä turvallisuuslakien perusteella sillä oli oikeus suorittaa etsintöjä minkä hyvänsä lehden toimituksessa, pidättää lehtimiehiä ilman oikeudenkäyntiä ja oikeusministeri saattoi lakkauttaa minkä lehden hyvänsä vedoten "kansalliseen turvallisuuteen". Sensuurilakeja tiukennettiin entisestään hätätilalakien aikana. 1980-luvulla townshipeissa olleiden mielenosoitusten aikana poliisilla oli oikeus julistaa alue "levottomaksi", jolloin kaikkien toimittajien ja valokuvaajien oli välittömästi poistuttava siltä pidättämisen uhalla.
Sensuurista huolimatta jotkut eteläafrikkalaiset sanomalehdet onnistuivat raportoimaan maan hallituksen toiminnasta myös kriittisesti. John Vorsterin hallitus kaatui ja Botha nousi maan pääministeriksi, kun Rand Daily Mail -sanomalehti paljasti vuonna 1978, että Vorster ja BOSS:n johtaja kenraali van den Bergh olivat käyttäneet laittomasti valtion varoja uutismedioiden manipuloimiseen ja yrittäneet ostaa ulkomaalaisia sanomalehtiä, muun muassa Washington Star -lehden.
Erityisyksiköt.
Craig Williamson, entinen turvallisuuspoliisi, kertoi totuuskomissiolle antamassaan lausunnossa, että turvallisuusjoukoille annettiin käsky "lopettaa vastarinnan käsitteleminen silkkihansikkain". Ensimmäinen käskyn mukainen erikoisyksikkö oli vuonna 1979 perustettu "Koevoet" (), jonka tehtävänä oli taistella vastaan silloisessa Lounais-Afrikassa. "Koevoetin" 250 eteläafrikkalaista poliisiupseeria ja 750–800 paikallista ovamboa tulivat kuuluisiksi raa'asta väkivallasta ja vankien kiduttamisesta. "Koevoetin" yksiköt kilpailivat tapettujen kapinallisten ja epäiltyjen kapinallisten määrästä ja saivat hallitukselta korvauksen tämän perusteella.
Hallituksen erikoisyksiköt organisoivat myös useita ANC:n ja muiden vastarintajärjestöjen johtajien murhayrityksiä Etelä-Afrikan ulkopuolella. Vuosien 1980 ja 1984 välisenä aikana hallitus toteutti ainakin kaksitoista tämän kaltaista operaatiota Lesothon, Swasimaan ja Zimbabwen maaperällä ja myös pommi-iskun ANC:n päämajaan Lontoossa. Merkittävin pommi-iskujen uhri oli SACP:n pääsihteerin Joe Slovon vaimo Ruth First, joka kuoli kirjepommiin vuonna 1982. Vaikka Etelä-Afrikan hallitus kielsi osuutensa attentaatissa, totuus paljastui vuonna 1999 Williamsonin anottua armahdusta Totuuskomissiolta. Williamson kertoi osallisuudestaan pommin rakentamiseen ja lähettämiseen saatuaan siihen suoran käskyn esimieheltään eversti Piet Goosenilta, jonka tiesi saavan komentoja suoraan poliisiministeriltä.
Nykyisin on erimielisyyttä siitä, kuinka tarkkaan valtion ylimmät vallanpitäjät olivat tietoisia poliisin erikoisyksiköiden toiminnasta. SSC:n kokousten pöytäkirjoissa käytetään usein termejä kuten "eliminoida", "neutraloida", "etsiä ja tuhota" tai "poistaa pysyvästi yhteiskunnasta". SSC:n kokousten osallistujat kuten entinen ulkoministeri Pik Botha ovat esittäneet, ettei näiden termien käyttäminen tarkoittanut, että hallitus olisi valtuuttanut apartheidin vastustajien murhia, vaikka myöntääkin, että turvallisuusjoukot ovat ne siten voineet tulkita. Monien entisten erikoisyksiköiden jäsenten näkemys on erilainen. Eugene de Kock, joka toimi muun muassa "Koevoetissa" ja johti myöhemmin Vlakplaasissa toiminutta C1-erityisyksikköä, osallistui ANC:n Lontoon päämajan pommi-iskuun. Hän nimesi omaelämäkerrassaan lukuisia kenraaleja ja ministereitä, jotka olivat osallistuneet Vlakplaas-yksikön perustamiseen. Williamson korosti totuuskomissiolle erityisyksiköiden toiminnan salaista luonnetta: "yhdestoista käsky..oli sinä et saa jäädä kiinni."
Vlakplaas-yksikkö perustettiin vuonna 1979 koulutuspaikaksi, jossa ANC:n ja PAC:n "käännytettyjä" aktivisteja eli "askareita" koulutettiin salaisiin operaatioihin ja järjestöihin soluttautumiseen. Eugene de Kockin johdolla 1980-luvun puolivälissä siitä muodostui maan kaappausten ja poliittisten murhien keskus, joka työskenteli muiden turvallisuusyksiköiden kanssa peitelläkseen hallituksen osallistumista oppositiojohtajien murhiin. Kuuluisin Vlakplaasin operaatioista oli neljän UDF aktivistin, Matthew Goniwen, Sparrow Mkhonton, Forth Calatan ja Sicelo Mhlawulin eli niin kutsutun Cradockin nelikön murha kesällä 1985.
Vuosina 1987 ja 1988 turvallisuusjoukot suorittivat pommi-iskut COSATU:n ja Etelä-Afrikan kirkkojen neuvoston () toimitaloihin, vaikka jälleen hallitus kielsi osallisuutensa iskuihin ja syytti niistä apartheidin vastaisen liikkeen sisäisiä erimielisyyksiä. Kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen lain ja järjestyksen ministeri Adriaan Vlok tunnusti osallisuutensa pommituksiin Totuuskomissiolle ja kertoi toimineensa presidentin käskyjen perusteella. Vlokin todistuksen mukaan Botha tuli keskustelemaan hänen kanssaan SSC:n kokouksen jälkeen elokuussa 1988. Presidentti sanoi SACC:n olleen pitkään kansalaistottelematon ja jotain tulee asialle tehdä. Viikon kuluttua Botha ilmoitti Vlokille että "Khotso House [SACC:n päämaja] tulee tehdä käyttökelvottomaksi". Vlokin ja turvallisuuspalvelun johdon suunnitelman mukaisesti rakennus räjäytettiin 31. elokuuta ilman ihmisuhreja. Presidentti Botha onnitteli Vlokia seuraavassa SSC:n kokouksessa tehtävän suorittamisesta.
Vuonna 1987 perustettiin puolustusministeri Magnus Malanin toimesta vielä yksi valtion turvallisuuselin, siviiliyhteistyötoimisto (), joka tehtävä oli valtion vihollisiksi tunnistettujen ihmisten eliminointi. Eräässä organisaation operaatiossa CCB:n agentti Ferdinand Barnard murhasi kotinsa edustalle apartheid-järjestelmän kriitikon ja yliopisto-opettajan David Websterin.


L.
L on latinalaisten aakkosten kahdestoista kirjain. Länsimaisessa aakkostossa pienellä L-kirjaimella on merkki l. Kreikkalaisissa aakkosissa L- ja l-kirjaimia vastaa lambda, Λ ja λ. Alkuperältään L-kirjain on peräisin muinaisseemiläisestä kirjainmerkistä lamedista, josta kehittyi puolestaan kreikan lambda, josta taas syntyi latinan L. L-kirjain lausutaan suomen kielessä "äl".


Genjin tarina.
Genji monogatari emaki - Genjin tarina -kuvarulla 1100-luvulta.
Genjin tarinan 20. luvun kuvitusta; 朝顔 Asagao. Kuvittaja Tosa Mitsuoki (1617–1691).
Genjin tarina () on japanilaisen kirjallisuuden klassikko, joka ilmestyi noin vuonna 1000. Kirja on yksi maailman vanhimmista romaaneista ja sen on kirjoittanut Murasaki Shikibu. Genjin tarina on myös yksi ensimmäisistä japaniksi kirjoitetuista kirjoista, ja siinä kirjoitusmerkistönä käytettiin hiragana-merkistöä kiinalaisperäisten kanjien sijaan.
Genjin tarinan näyttämö on tuhannen vuoden takainen Kioto, joka silloin oli nimeltään Heiankyō, "Tyynen rauhan pääkaupunki". Keisarin hovi ja hallitus toimivat siellä 790-luvulta 1860-luvun lopulle, vaikka Heian-kautena tunnettu ajanjakso päättyi vuonna 1185, kun poliittinen valta siirtyi hovilta sotilashallitukselle.
Genjin tarina koostuu kaikkiaan 54 luvusta, jotka voidaan jakaa Hikaru Genjin elämäntarinan kertovaan alkuosaan ja hänen poikansa Kaorun elämästä kertovaan loppuosaan. Kirja kuvaa hovin elämää ja kirjan päähenkilön, Genjiksi kutsutun prinssin, kauneutta ja sekalaisia romansseja. Teoksen pääsisältö on päähenkilön rakkauselämä. Kirjaa rytmittää monenlaisten naisten saapuminen ja poistuminen hänen elämästään. Alussa keisarin vaimosta Fujitsubosta muodostuu äitinsä menettäneelle prinssille palvonnan kohde. Myöhemmin hän lähes ryöstää itselleen tytön, jolle kirjoittaja on jostain syystä on antanut oman nimensä, tai jonka mukaan kirjailijatar sai lempinimensä. Murasakista tulee Genjin päärakkaus monien muiden rakkauksien joukossa.
Kertojaääni puhuu välillä suoraan lukijalle kommentoidakseen tapahtumia ja jopa niiden kirjaamishetkeä. Shikibu Murasaki kirjoittaa kuin henkilöt olisivat todella kirjoittajan läheisyydessä eläviä ihmisiä.
Heian-kauden ylimystölle tyypilliseen tapaan ihmiset keskustelevat toisilleen runojen välityksellä. Runoihin sisältyy paljon kulttuuriin sidottuja vihjauksia ja monimerkityksellisyyksiä, viittauksia vanhoihin tuolloin hyvin tunnettuihin tarinoihin. Suora keskustelu tapahtuukin usein naisen istuessa verhon takana. Naisella on oltava sivistystä ja ennen kaikkea sydämen sivistystä; runojen käsiala ja hienostuneisuus paljastavat yhteiskuntaluokan.
Genjin tarinan ensimmäinen kolmannes on käännetty suomeksi ja julkaistu neljänä niteenä. Suomentajat Kai Nieminen ja Marutei Tsurunen ovat pyrkineet selvittämään lukijalle kulttuurisia viittauksia.


Orjuus.
Orjia Itä-AfrikassaOrjuus on perinteisessä muodossaan yhteiskunnallinen järjestelmä, jossa ihminen on toisen ihmisen omaisuutta. Ennen orjiksi otettiin niin sotavankeja, rikollisia ja velkaantuneita, kuin siviilejäkin, jotka pakotettiin työskentelemään omistajansa hyväksi. Orjuus tässä muodossa oli laajalti yleistä aina 1800-luvulle saakka. Toisen maailmansodan aikana natsi-Saksassa käytettiin paljon orjatyötä, mikä ei ollut edellä olevan määritelmän mukaista orjuutta. Sodan jälkeen Yhdistyneet kansakunnat määritteli orjaksi kenet tahansa, jonka ei sallita vapaaehtoisesti poistua työstään. Orjuus on tuomittu muun muassa Kansainliiton sopimuksessa 1926 ja Ihmisoikeuksien julistuksessa 1948, sekä kaikissa muissa merkittävissä ihmisoikeussopimuksissa. Euroopassa se on kielletty muun muassa Euroopan ihmisoikeussopimuksessa.
Historiallisesti orjuuden on arveltu syntyneen siinä vaiheessa, kun maanviljelyksen kehittymisen myötä tuli kannattavammaksi pakottaa sotavangit työhön kuin tappaa heidät. Mahdollisesti ensimmäistä kertaa tämä tapahtui Mesopotamiassa noin 3 000 eaa, missä sumerilaiset tarvitsivat orjia kastelujärjestelmien rakentamiseen.
Antropologien mukaan orjuus on ollut harvinaisempaa metsästäjä-keräilijä-, kuin maanviljelys- tai paimentolaiskulttuureissa. Niin sanotun Murdochin maailmanotannan mukaan orjuutta esiintyi 3 %:ssa metsästäjä-keräilijäkulttuureista, 43 %:ssa maanviljelyskulttuureista ja 73 %:ssa paimentolaiskulttuureista. Kuitenkin varsinaiset ”orjayhteiskunnat”, joissa talous perustuu laajamittaiseen orjien käyttöön, ovat olleet harvinaisia. Tämänkaltaisia yhteiskuntamalleja on kehittynyt antiikin Kreikassa ja Roomassa sekä myöhemmin uudella ajalla Länsi-Intian saaristossa, Pohjois-Amerikan brittiläisissä siirtokunnissa (myöhemmin Yhdysvaltain etelävaltioissa) sekä Brasiliassa.
Uudella ajalla laajamittaisin ja vaikutuksiltaan merkittävin orjuuden muoto on ollut eräille Amerikan alueille pakolla kuljetettujen afrikkalaisten ja heidän jälkeläistensä orjuus 1500-luvulta 1900-luvulle saakka. Tämä niin sanottu "transatlanttinen orjuus" muokkasi merkittävästi niin Afrikkaa, Amerikkaa kuin Eurooppaakin ja synnytti merkittävän osan myöhemmän teollisuuskapitalismin tarvitsemista pääomista. Orjakauppa vaikutti hyvin kielteisesti Afrikan polittiseen, taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen ja muokkasi merkittävästi eurooppalaisia asenteita muita kansoja kohtaan. Orjuutta on pidetty antisemitismin ohella toisena länsimaisen rasismin alkulähteistä.
Orjuus antiikin aikana.
Antiikin Kreikan ja myöhemmin vielä suuremmassa määrin Rooman talous perustui paljolti orjatyövoiman käyttöön. Orjia saatiin varsinkin sotavangeista, mutta myös rauhan aikana velkaantuneista ja toisinaan löytölapsistakin. Orjien mahdollisesti saamista jälkeläisistä tuli myös orjia. Ateenassa Solon oli kuitenkin jo 500-luvulla eaa. rajoittanut orjuutta säätämällä, ettei maksukyvyttömiä velallisia enää myyty orjiksi, kuten muualla Kreikassa tehtiin. Myös Platon ja Aristoteles hyväksyivät orjuuden, Platon tosin sillä edellytyksellä, ettei kreikkalaisia pidetty orjina. Aristoteleen käsityksen mukaan jotkut ihmiset olivat ”luonnostaan” orjia. Toisaalta hänen teoksistaan ilmenee selvästi, että jo hänen aikanaan orjuudella oli myös vastustajia. Kreikassa orja saatettiin myös vapauttaa, jolloin hänestä tuli isäntäänsä edelleen kunniavelassa oleva "libertus".
Myös juutalaisessa kulttuurissa käytettiin orjia, ja Vanhassa testamentissa annetaan orjien asemaa koskevia määräyksiä, esimerkiksi ”"Jos joku lyö orjaansa tai orjatartaan kepillä ja tämä kuolee siihen paikkaan, lyöjä on ansainnut rangaistuksen. Mutta jos orja pysyy hengissä päivän tai kaksi, isäntää älköön rangaistako; onhan orja hänen omaisuuttaan."” Toisaalta Vanhan testamentin mukaan juutalaiset itsekin olivat aikoinaan olleet orjina Egyptissä, kunnes he Mooseksen johdolla poistuivat maasta.
Rooman valtakunnan aikana orjia saattoi olla jopa yli puolet väestöstä, ja orjat saattoivat toimia huomattavissa tehtävissä. Rooman valtakunnan hajottua ja sen oikeusjärjestelmän murtuessa varsinainen orjuus vähitellen lähes hävisi Euroopasta, mutta sen tilalle tuli erilaisia lievempiä herruuden ja alamaisuuden muotoja. Tämä kehitys kesti vuosisatoja eikä sen syistä vallitse yksimielisyyttä. Tunnetuimpia näistä alamaisuuden muodoista on feodaalinen maaorjuus.
Orjuus islamilaisessa maailmassa.
Orjia Jemenissä. Arabialainen käsikirjoitus (1236–1237).
Arabiyhteisöissä oli orjia jo islamia edeltävällä ajalla. Islam toi orjien asemaan laajakantoisia muutoksia. Koraani pitää orjien vapauttamista hyveellisenä tekona ja katumuksen osoituksena tietyistä synneistä. Islamin šaria-laissa on ohjeita ja sääntöjä orjien kohtelemisesta ja pitämisestä. Orjilla oli šarian mukaan omaisuuteen, perintöön ja ihmisarvoiseen kohteluun liittyviä rajoitettuja oikeuksia. Heille oli esimerkiksi tarjottava riittävä ylläpito, terveydenhoitoa ja tukea vanhuudessa. Islamilainen tuomari, qadi, saattoi velvoittaa omistajan vapauttamaan orjansa, mikäli näitä velvollisuuksia ei täytetty. Islamilaisten oikeusoppineiden mukaan ihmisen perustila on vapaus. Lainkäytön mukaan orjana sai pitää ihmistä, jonka molemmat vanhemmat olivat orjia tai joka oli kaapattu sodan yhteydessä. Jälkimmäisen määräyksen varjolla orjia tuotiin kaupallisin perustein myös rauhan aikana ei-islamilaisesta maailmasta ("dār al-ḥarb", sodan talo) vedoten näennäiseen jihadiin. Vapaiden muslimien orjuuttamista ensin rajoitettiin ja lopulta se kiellettiin, vaikka kieltoa ei käytännössä aina noudatettukaan. Orjuuttamisperusteita koskevilla rajoituksilla oli laajakantoinen vaikutus orjakauppaan: orjien saatavuus yhteiskunnan sisältä vaikeutui ja samalla orjien tuonti ulkopuolelta toisuskoisten keskuudesta kasvoi. Laajamittainen kansainvälinen orjakauppa saikin alkunsa pääasiassa islamilaisella aikakaudella.
Arabit hankkivat orjia erityisesti Saharan eteläpuolisesta Afrikasta, ja on arvioitu, että islamilaisen maailman orjiksi kuljetettiin vuosina 650–1900 yhtä suuri määrä afrikkalaisia kuin länsimaiden siirtokuntiin Atlantin yli 1500-luvulta alkaen eli arviolta 14 miljoonaa. Kaupungeissa orjat olivat enimmäkseen kotitalous- tai sotilasorjia. Lainsäädännön ja moraalikäsitysten mukaan naisten orjuuttaminen seksiorjaksi oli sallittua. Miespuolisia orjia, erityisesti nuoria poikia, kastroitiin eunukeiksi kuten muissakin ympäröivissä yhteiskunnissa, esimerkiksi Bysantin-valtakunnassa. Parhaassa asemassa olivat sotilasorjat, jotka yleensä vapautettiin jossakin uran vaiheessa, ja esiintyjiksi kuten laulajiksi ja runoilijoiksi koulutetut orjat. Maaseudun maatalous-, kaivos- ja muuta ruumiillista työtä tekevät orjat olivat huonommassa asemassa. Esimerkiksi Saharan suolakaivoksiin töihin joutuneet kuolivat yleensä viiden vuoden kuluessa. Suurin osa keskiaikaisen islamilaisen maailman kirjallisuudesta kuvaa kaupunkielämää, mikä on saattanut vääristää käsitystä orjien asemasta.
1500- ja 1800-luvun välisenä aikana Pohjois-Afrikan muslimimaihin kaapattiin orjiksi yli miljoona eurooppalaista. Osa näistä vapautui lunnaita vastaan, osa taas päätyi kaleeriorjiksi ja monet naiset seksiorjiksi haaremeihin. Kaappausretket ulottuivat aina Islantiin saakka. Eurooppalaiset hallitsijat maksoivat suojelurahaa orjakaappausten estämiseksi, mikä ei kuitenkaan lopettanut kaappauksia. Eurooppalaisten orjuutus loppui vasta Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan sotatoimiin 1800-luvun alussa.
Turkkilaiset, afganistanilaiset muslimit valtasivat 1000-luvulta alkaen Intian hindukuningaskuntia ja ottivat runsaasti sotavankeja orjiksi, joista osa siirrettiin länteen. Romaniväestö on erään teorian mukaan peräisin Ghaznin Mahmudin Pohjois-Intian valloituksen yhteydessä ottamista hindusotavangeista. Suuria Intian alueita hallineet muslimi-imperiumit Delhin sulttaanikunta (1200–1500-luvut) ja Suurmogulien valtakunta (1500–1700-luvut) pitivät orjia. Arkkitehtuuristaan tunnetussa suurmogulien valtakunnassa oli satoja tuhansia orjia.
Osmanien valloittamista Balkanin maista ja Unkarista osa veroista kerättiin orjina. Verokäytäntöä nimitettiin nimellä "devshirme". Pääasiallisesti verot koostuivat 7–14-vuotiaista pojista. Myöhempinä vuosisatoina "devshirme" ulotettiin Kreikkaan ja Unkariin. Devshirme-järjestelmän kautta tulikin suurin osa osmannivaltakunnan hallintovirkamiehistä ja janitsaarijoukkojentaistelijoista, ja joitakin balkanilaisia nousi järjestelmän kautta osmanihovissa merkittäviin asemiin.
Osmanien valtakunnan sulttaanin henkivartiokaarti eli janitsaarit koostui yksinomaan kristityistä sotavangeista ja orjista. Nämä joukot muodostettiin 1330-luvulla, ja ne toimivat pitkään osmanien vakituisena armeijana. Janitsaareilla oli voimakas yhteenkuuluvuuden tunne, ja joukot olivat arvostettu ja vaikutusvaltainen ryhmä. Hallinnossa käytettiin myös yleisesti orjia, ja 1700-luvulla valtaosa ”Lähettien koulun” oppilaista oli eurooppalaisia orjia. Suurin osa valtakunnan hallintovirkamiehistöstä ja maaherroista oli kyseisen koulun entisiä oppilaita. Osmanivaltakunnan orjuus lopetettiin 1800-luvulla, janitsaarijoukot hajotettiin 1826. Toinen esimerkki korkeaan asemaan nousseista sotilasorjista olivat mamelukit, jotka olivat enimmäkseen islamiin kääntyneitä orjiksi hankittuja ei-muslimeja. He hallitsivat Intiaa 1200-luvulla ja Egyptiä 1250–1517.
1800-luvulla ensin Britannia ja myöhemmin muutkin länsimaat alkoivat painostaa muslimimaita lopettamaan orjakaupan ja orjuuden. Kansainvälistä orjakaupppaa vastustavat toimet tuottivat pian tulosta, ja osmanihallitsijat liittyivät orjuuden vastaiseen toimintaan. Orjuuden lakkauttamista vastustivat kuitenkin arabiyhteiskunnissa muun muassa uskonoppineet, mikä hidasti sen lakkauttamista. Arabian niemimaan maista orjuus kiellettiin Qatarissa 1952, Jemenin arabitasavallassa 1962, Saudi-Arabiassa myös 1962, Arabiemiirikunnissa 1963, Etelä-Jemenissä 1967 ja Omanissa 1970.
Orjakauppa Atlantin yli ja orjuus Amerikassa.
Tiedosto:NavioNegreiro.gif|thumb|250px|Orjien kuljetetusta laivalla. Lähde: Notices of Brazil, Walsh, 1831
Euroopassa ei keskiajan lopulla eikä sen jälkeenkään ole sanottavasti ollut varsinaista orjuutta, joskin lievemmät epävapauden muodot kuten maaorjuus olivat hyvinkin yleisiä. Saavuttuaan Amerikkaan eurooppalaiset pyrkivät aluksi alistamaan alkuperäisasukkaat eli intiaanit orjuuteen. Intiaanien runsas kuolleisuus muun muassa eurooppalaisten mukana tulleisiin kulkutauteihin ja myös raakaan työn tekoon sai kuitenkin eurooppalaiset turvautumaan orjien tuontiin Afrikasta.
Portugalilaiset aloittivat orjien kuljetuksen 1500-luvulla Senegambiasta ja Guinea-Bissausta Portugaliin ja Atlantin saarille. Myöhemmin orjia haettiin myös Angolasta ja Mosambikista. Laivanvarustamotoiminnan kasvu ja kansainvälinen tervakauppa vaikuttivat myös orjakaupan kiihtymiseen. Orjakauppa alkoi vilkastua selvästi vuoden 1650 jälkeen. Eniten sitä harjoittivat englantilaiset ja ranskalaiset.
1600-luvullan brandenburgilaiset, tanskalaiset, hollantilaiset, kuurinmaalaiset, englantilaiset, ranskalaiset, genovalaiset ja ruotsalaiset rakensivat kauppalinnoituksia Arguinista (Mauritania) Angolaan. Pääosan orjista kauppalinnoituksiin toimittivat paikalliset asukkaat, eli mustat kuninkaat myivät alaisiaan ja sotavankeja orjiksi. Linnoituksissa orjat lastattiin laivoihin. Orjat laivattiin siirtokuntiin, joissa heidät pantiin työskentelemään pääosin tupakka-, sokeriruoko- ja puuvillaplantaaseilla. Englantilaiset harjoittivat erityisesti kolmiokauppaa, jossa Englannista Afrikkaan kuljetettiin teollisuustuotteita, Afrikasta Amerikkaan orjia sekä Amerikasta Englantiin sokeria, puuvillaa ja tupakkaa.
Amerikan mantereelle kuljetettiin arviolta 12 miljoonaa orjaa niiden lisäksi, jotka kuolivat matkalla. Yhdysvaltoihin tuotiin vaihtelevien arvioiden mukaan noin 400 000–600 000 orjaa, pääasiassa työvoimaksi puuvillan viljelyyn. Sokerin tuotannon kannalta tärkeään Länsi-Intian saaristoon kuljetettiin noin 4–5 miljoonaa orjaa. Myös nykyisen Brasilian alueelle kuljetettiin yli 3,5 miljoonaa orjaa.
Eurooppalaisten ja arabien harjoittaman orjakaupan välillä oli huomattava ero: arviolta kaksi kolmasosaa Amerikkaan kuljetetuista orjista oli miehiä tai poikia. Arabien Saharan poikki kuljettamista orjista valtaosa puolestaan oli naisia. Ero selittyy erilaisilla tarpeilla. Arabit tarvitsivat lähinnä palvelijoita, eurooppalaiset puolestaan plantaasityövoimaa.
Ranskan vallankumous laukaisi Ranskalle kuuluvassa Santo Domingossa 1791 suuren orjakapinan, joka lopulta johti entisten orjien muodostaman Haitin tasavallan syntyyn 1804. Tapahtumat jouduttivat orjuuden lakkauttamista myös muualla Karibianmeren alueella.
Orjuus Yhdysvalloissa.
Mustien järjestelmällinen eli institutionaalinen orjuus alkoi vuonna 1619 Virginiasta, jolloin maahan saapuivat ensimmäiset Afrikasta tuodut orjat. Institutionaalinen orjuus käsitteenä ja käytäntönä tarkoitti, että oli olemassa suuri joukko mustia ihmisiä, jotka oli pysyvästi ja laillisesti esineellistetty toisten ihmisten omaisuudeksi. Orjilla ei siis ollut mitään päätäntävaltaa oman elämänsä suhteen. Heitä voitiin esimerkiksi myydä kuin mitä tahansa muuta kauppatavaraa. Heidän työnsä hedelmät puolestaan kuuluivat itseoikeutetusti heidän omistajilleen.
Peter Parishin arvion mukaan nykyisten Yhdysvaltain alueelle kuljetettiin kaikkiaan vähintään 420 000 orjaa. Yhdysvaltain itsenäistyttyä vuonna 1776 orjuus lakkautettiin vähitellen pohjoisissa osavaltioissa, joissa orjia tosin oli ennestäänkin vähän. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa puhuttiin kaikille ihmisille kuuluvista yleisistä oikeuksista, mikä ei silti estänyt julistuksen pääasiallista laatijaa, Thomas Jeffersonia itsekin omistamasta orjia; tosin hän uskoi orjuuden vähitellen häviävän rauhanomaisesti, luonnollisen kehityksen myötä. Orjalaitos sai kuitenkin jatkaa olemassaoloaan Yhdysvaltain eteläisissä osavaltioissa aina vuoteen 1865 eli Yhdysvaltain sisällissodan päättymiseen saakka. Niillä läntisillä raja-alueilla, jotka tuolloin eivät vielä kuuluneet mihinkään osavaltioon, orjia sai liittovaltion säätämän lain ("Missourin kompromissin") mukaan pitää vain leveyspiirin 36° 30’ eteläpuolella.
Vuonna 1807 säädettiin laki, joka kielsi uusien orjien tuomisen Yhdysvaltoihin. Orjien syntyvyys oli kuitenkin selvästi korkeampi kuin kuolleisuus. Näin ollen orjien lukumäärä kasvoi jatkossa voimakkaasti: vuonna 1830 Yhdysvalloissa oli kaksi miljoonaa orjaa, mutta vuonna 1860 heitä oli jo neljä miljoonaa.
Orjakaupan lopettaminen ja orjuuden lakkauttaminen.
Benjamin Robert Haydon, "Orjuudenvastaisen yhdistyksen kokous, 1840", 1841.
5 000 vuotta jatkunut orjuus saavutti huippunsa teollisen vallankumouksen alkuvaiheessa, kun maataloustuotteiden kysyntä kasvoi. Orjia oli silloin ennen kaikkea Euroopan valtioiden siirtomaissa, varsinkin Amerikan mantereella ja Karibianmeren saarilla. Orjuuden huippuaikoina 1700-luvun lopulla sen vastainen siveellinen liike alkoi Britanniasta. Orjuuden vastaisen liikkeen taustalla olivat aluksi kveekarit, jotka päätyivät pitämään orjuutta epäkristillisenä, ja valistusaatteiden vaikuttamat maalliset ajattelijat. Orjuuden vastainen liike laajeni ja levisi Ranskaan ja muualle. Britannian taloudellinen vaikutusvalta yhdessä maiden omien orjuudenvastaisten liikkeiden kanssa sai Alankomaat, Tanskan, Ranskan ja useimmat Yhdysvaltain pohjoiset osavaltiot kieltämään orjuuden vuosina 1808–1830.
Yhdysvalloissa eräät orjuutta vastustaneet järjestöt vaativat myös, että vapautettaville orjille oli suotava mahdollisuus palata Afrikkaan, josta he tai heidän esivanhempansa oli aikoinaan pakolla tuotukin. Vain pieni osa orjista palasi Afrikkaan, mutta he yhdessä mainittujen järjestöjen kanssa onnistuivat perustamaan Afrikan länsirannikolle Liberian valtion. Sen vaakunassa onkin tunnuslause ”The love of liberty brought us here” ().
Orjuuden vastustus keskittyi kuitenkin teollistuneisiin alueisiin, jotka hyötyivät orjuudesta vain välillisesti. Plantaasitaloudesta riippuvaisilla alueilla, kuten Yhdysvaltain eteläosissa, orjuuden kieltämistä ei hyväksytty yhtä helposti. Orjuuskysymys aiheuttikin osaltaan Yhdysvaltain sisällissodan (1861–1865) pohjois- ja etelävaltioiden välille. Sisällis­sodan jälkeen säädettiin Yhdysvaltain perustuslain 13. lisäys, joka kielsi orjuuden Yhdys­valtojen alueella. Toisaalta orjaväestön kasvu oli tehnyt orjuudesta taloudellisesti tarpeetonta, sillä halpaa palkkatyövoimaa oli tarjolla. Sen vuoksi osa plantaasinomistajista myöntyi vapaaehtoisesti orjuuden lakkauttamiseen.
Eurooppalaiset painostivat Osmanien valtakuntaa, joka kielsi orjakaupan Afrikasta vuonna 1857 lukuun ottamatta Arabian niemimaan länsirannikkoa, jossa sen merkitys oli suuri. Saudi-Arabiassa orjuus jatkui vuoteen 1962. Venäjällä maaorjat vapautettiin 1861 järjestelmän menetettyä muun muassa valistusaatteiden leviämisen kautta lähes kaiken moraalisen kannatuksensa 1800-luvun aikana. Toisaalta väestönkasvu oli tehnyt maaorjuudesta tarpeetonta, ja maan teollistumista ja armeijan kehittämistä se jopa haittasi. Vapautetuksi tuli 50 miljoonaa henkeä, enemmän kuin muualla maailmassa yhteensä.
Kaakkois-Aasiassa orjuus lakkautettiin vuosien 1868–1926 välillä. Alueen itsenäisetkin valtiot, kuten Thaimaa, joutuivat eurooppalaisten painostuksesta luopumaan orjuudesta. Afrikassa ulospäin suuntautuvan orjakaupan kieltäminen johti paikallisen orjuuden kasvuun: orjien hinta putosi merentakaisen kysynnän lakattua, mikä teki orjuudesta taloudellisesti kannattavampaa. Siirtomaavallat, lähinnä Britannia ja Ranska, saivat orjakaupan lakkautettua, mutta alkaessaan 1800-luvun lopulla heikentyä, ne eivät enää halunneet kamppailla itse orjuutta vastaan, koska tarvitsivat orjia käyttävien paikallisten hallitsijoiden liittolaisuutta. Orjakapinat kuitenkin johtivat laajamittaisen orjuuden spontaaniin romuttumiseen Afrikassa, ja 1900-luvulta siirtomaavallat vetivät tukensa orjuutta tukevilta hallitsijoilta ja kielsivät orjuuden. Orjuus jatkui siirtomaissa pienimuotoisena kieltämisen jälkeenkin, ja itsenäinen Mauritania kielsi orjuuden vasta vuonna 1980.
Orjuus nykypäivänä.
Jotkut poliittiset aatteet, erityisesti libertarismi, tulkitsevat orjuudeksi myös asevelvollisuuden.
Ihmiskauppa.
Ihmiskauppa on nykyajan orjakauppaa. Se koskee vähintään 2,4 miljoonaa ihmistä. Ihmiskauppa on myös talousrikos ja ihmisoikeusrikos. mukaan ihmiskauppa on toisen ihmisen hyväksikäyttötarkoituksessa tapahtuvaa värväystä, kuljettamista, kätkemistä ja/tai vastaanottamista, johon liittyy uhkaamista, pakottamista, orjuuttamista ja harhaanjohtamista. Ihmiskauppa on järjestäytyneen rikollisuuden tuottoisimpia muotoja ase- ja huumekaupan jälkeen. Se on myös räikeimpiä ihmisoikeusrikkomuksia.
Etymologia.
Orja tulee arjalaisten kielten miestä, ihmistä tai meikäläistä tarkoittavasta sanasta "arya (arja)". Mahdollisesti joillakin suomalais-ugrilaisilla ryhmillä on ollut arjalaiskielisiä sotavankeja, orjia tai palvelijoita, joita on kutsuttu näiden omalla nimellä. Alkuperäinen latinankielinen orja-sana, "servus", alkoi varhaiskeskiajalla tarkoittaa maaorjuutta ja germaanisten ja romaanisten kielten orjaa tarkoittavat sanat (,,) johdettiin slaaveista, jotka muodostivat keskiajan Euroopan orjien suurimman etnisen ryhmän.


Sotapsykoosi.
Sotapsykoosi on sodan tai sen odotuksen aiheuttama kiihottunut mieliala. Sotapsykoosia on esimerkiksi pelko, sekaannus, pakokauhu tai jokin muu vastaavanlainen kiihottunut mieliala.


Rikastus.
Rikastus on hienoksi murskatun malmin arvomineraalien erotusprosessi toisistaan tai sivukivestä. Rikastuksessa käytetään fyysisiä menetelmiä, jotka perustuvat mineraalien erilaisiin pintaominaisuuksiin, magneettisiin tai sähköisiin ominaisuuksiin sekä ominaispainoeroihin.
Rauta erotetaan malmista magneettisella rikastuksella.
Kulta ja hopea rikastettiin pitkään elohopean ja syanidin avulla. Hienoksi jauhettuun ja veteen sekoitettuun kulta- tai hopeamalmiin, pulppiin, sekoitettiin jauhamisen yhteydessä nestemäistä elohopeaa jolloin arvometalli - kulta tai hopea - tarttui elohopeaan muodostaen amalgaamia, ja seos sai virrata kuurnaan jonka pohja oli päällystetty elohopeapinnoitetuilla kuparilevyillä. Amalgaami tarttui kupariin ja aika ajoin virtaus katkaistiin jotta levyt voitiin vaihtaa uusiin vastaaviin. Nyt arvometallipintaiset levyt vietiin puhdistamoon jossa amalgaami poistettiin raskailla koneellisilla kaapimilla ja elohopea erotettiin kullasta tai hopeasta tislausuuneissa. Elohopea kaasuuntui 300 asteen lämmössä ja poistui uunista, jolloin se jäähdytettiin taas nestemäiseksi ja palautettiin kiertoon, puhdas kulta- tai hopeapöly jäi uuniin ja poistettiin määräajoin. Loppukäsittely tapahtui yleensä sulattamossa jossa aines valettiin harkoiksi. Harkkoihin leimataan vielä ennen eteenpäin lähettämistä sarjanumerot sekä erityinen merkintä joka kertoo valmistajasta tai joskus valtiosta jonka alueella tuotantolaitos on. Näin tehdään siksi että jokaisen kulta- tai hopeaharkon alkuperä pystytään selvittämään laittomuuksien ehkäisemiseksi, koska nämä arvometallit ovat kansainvälisestikin tarkassa valvonnassa.
Hopea erottui jo amalgaamiin kokonaan, sen sijaan kultamalmin käsittelyprosessi jatkui vielä: amalgaamikuurnista loppu lieju virtasi syanidiliottamoon eli suuriin altaisiin, joihin laskettiin kaliumsyanidiliuosta. Liuos läpäisi liejun ja kultapitoinen myrkkylipeä sai virrata putkia pitkin ns. kastelutorneihin, jotka oli täytetty sinkkilastuilla. Sinkki vangitsi kullan pintaansa ja määräajoin virtaus katkaistiin, torni tyhjennettiin kultapäällysteisistä lastuista ja ladattiin uudelleen. Tornin pohjalla oli allas johon sen läpäissyt myrkkyliuos kerääntyi ja pumpattiin kierrätykseen. Altaista lieju taas kuljetettiin eri menetelmillä - kuljettimista kuuppavaunuihin tehtaasta riippuen - erityiskaatopaikalle. Sinkkilastuista kulta erotettiin sulattamossa. Tämä on yksinkertaista koska sinkin sulamispiste on alhaisempi kuin kullan. Kullasta erotettu sinkki työstettiin uudelleen lastuiksi ja palautettiin kiertoon. Myrkkylipeää sen sijaan haaskaantui jonkin verran liejun sekaan joten sitä tarvittiin jatkuvasti lisää.
Rikastuksella voidaan ydintekniikassa tarkoittaa myös isotooppirikastusta eli väkevöintiä.


Jouppilanvuori.
Jouppilanvuori eli "Joupiska" on Seinäjoen korkein kohta, 118 metriä merenpinnasta. Joupiskaa on 1980-luvulta asti korotettu, niin että siellä pystyy laskettelemaan talvisin. Mäki sijaitsee Jouppilan alueella. Rinneravintola Joupiska on nykyään auki ympäri vuoden. Laskettelutoiminta oli pitkään kokonaan lakkautettu.
Kukkulalta on laaja näkymä koko kaupunkiin. Autotie johtaa kukkulan päälle. Kukkulalla on myös mastoja, 30 metrin hyppyrimäki sekä 9-väyläinen frisbeegolfrata.
Talvisin käytössä ovat 3 ja 5,5 kilometrin valaistut hiihtoladut, joita pitkin on yhteys Kyrkösjärvelle ja Ilmajoen Tuomikylään sekä Törnävälle.


Beeta.
Beeta (, Β/β) on kreikkalaisten aakkosten toinen kirjain. Muinaiskreikassa beetan äännearvo oli soinnillinen bilabiaalinen klusiili , mutta nykykreikassa se on muuntunut labiodentaaliseksi frikatiiviksi .
Latinalaisessa kirjaimistossa beetaa vastaa kirjain b. Kyrillisessä kirjaimistossa beetan vastine on б, mutta toisaalta nykykreikkalaista äännearvoa vastaa kyrillisen aakkoston kolmas kirjain в.
Kirjaimen muoto.
Beeta syntyi foinikialaisen kirjaimen &#x10901; ("bet") muunnelmana. Kirjaimen alkuperäinen muoto ilmeisesti kuvasti pienen yksihuoneisen talon pohjapiirrosta, johon on merkitty oviaukko. Kreikkalaisten käsissä siitä muovautui suuraakkonen Β, jossa on kaksi päällekkäistä kaarta.
Myös pienaakkosessa β on kaksoiskaari, mutta pienaakkosen muoto on suuraakkosta pyöristyneempi, ja kirjaimen vasemmalla sivulla tapaa olla perusviivan alapuolelle työntyvä pidennys. Tosin sanan sisällä käytetään joissain typografisissa perinteissä pienaakkosen alapidennyksetöntä muunnelmaa &#x3d0; (esimerkiksi kirjaa merkitsevä sana voi esiintyä muodossa βίβλος tai βίϐλος).
Pienaakkosta β ei pidä sekoittaa hieman samannäköiseen ß-kirjaimeen eli saksalaiseen kaksois-s:ään (jossa ei yleensä ole alapidennystä ja joka tapaa olla alhaalta avonainen).


Ohjelmointivirhe.
a>. Vaikeasti huomattavaa, pientä toimintavirhettä tarkoittava "bug"-sana oli kuitenkin jo silloin käytössä.
Ohjelmointivirhe eli bugi on tietokoneohjelman lähdekoodissa oleva virhe. Virheet jaetaan kahteen pääluokkaan: syntaksivirheet ja semanttiset virheet. "Syntaksivirheet" paljastuvat heti, koska kääntäjä ei pysty kääntämään sellaista ohjelmakoodia eikä ohjelmointikielen tulkki voi tulkaten suorittaa sellaista ohjelmakäskyä. "Semanttinen virhe" saa ohjelman toimimaan väärin jossain tilanteessa. Virheellinen toiminta saattaa johtua myös kääntäjän tai tulkin virheellisestä toiminnasta. Väärä toiminta määritellään tapauskohtaisesti ja joissain tapauksissa voi olla epäselvää, onko yllättävä toiminta virheellistä. Ohjelmointivirhe tapahtuu ohjelmointi- ("implementointi" eli "toteutus") tai suunnitteluvaiheessa ("speksaus") ja ilmenee ohjelmaa ajettaessa. Virheen korjaamisen kannalta on hankalaa, että se saattaa ilmetä vain jossain yksittäisessä ja harvinaisessa tilanteessa, jota on vaikea hahmottaa. Kaikissa hyödyllisissä tietokoneohjelmissa sanotaan olevan virheitä.
Ohjelmointivirheellä selitetään myös usein ohjelmistosodankäyntiin liittyviä ohjelmistojen ”ominaisuuksia”, esimerkiksi ohjelmistoon jääneitä takaportteja ja turvallisuusrakenteiden ohituksia tai puskurin ylivuotovirhettä (ohjelmointivirheitä). Käytännössä tarkoituksellisen vian ja tahattomasti syntyneen ohjelmointivirheen erottaminen on lähes mahdotonta. Ne voidaan erottaa vain tietämällä virheen tavoite.
Ohjelmointivirheitä voidaan korjata muun muassa debugger-ohjelmilla.
Bugi-termin väitetään usein syntyneen vuonna 1945, kun ryhmä Harvard Mark II -tietokonetta testaavia insinöörejä löysi sen sisältä koiperhosen. Tämä ”bugi” oli kuitenkin löytäjistään hauska ja kirjaamisen arvoinen, koska termi oli jo silloin tunnettu. On kuitenkin mahdollista, että tämä ryhmä keksi termin "debugata" (engl. "debug").


WinZip.
WinZip on Windows-käyttöjärjestelmälle tehty kaupallinen purku- ja pakkausohjelma, jonka on kehittänyt WinZip Computing (ent. Nico Mak Computing).
WinZip on suljetun lähdekoodin sharewareohjelma, jonka kokeiluversio toimii 45 päivää. Kuitenkin jotkin versiot toimivat myös aikarajan jälkeen. Uudemmat Windows -käyttöjärjestelmät osaavat purkaa.zip -pakkauksia ilman tätä kyseenomaista ohjelmaa.


Pakkausohjelma.
Pakkausohjelma on tietokoneohjelma, joka tiivistää tietoa pienempään tilaan. Pienemmästä tiedostokoosta on etua etenkin Internetissä, sillä tiedostojen siirto käy nopeammin ja vie vähemmän siirtokaistaa.
Pakkausohjelman teho riippuu pääasiassa sen käyttämästä pakkausalgoritmista. Käytetyimpiä pakkausalgoritmeja ovat Phillip Katzin kehittämä PkZip ja kehittämä RAR.


Ultimate.
Ultimate on liitokiekolla pelattava joukkuelaji, joka on alun perin kotoisin Yhdysvalloista. Pelin tavoitteena on tehdä ennalta määrätty määrä maaleja eli pisteitä nopeammin kuin vastajoukkue. Maali syntyy, kun pelaaja vastaanottaa syötön joukkuetoveriltaan maalialueella. Molemmista joukkueista on kentällä kerrallaan seitsemän pelaajaa.
Pelialueena on noin jalkapallokentän pituinen, mutta kapeampi, 100 x 37 metrin kokoinen nurmikenttä. Kenttä jakautuu kolmeen osaan vastaavasti kuin amerikkalaisessa jalkapallossa: Kentän molemmissa päissä on 18 metriä syvät maalialueet.
Ultimate on vauhdikas laji, jonka tunnuspiirteisiin kuuluvat muun muassa kontaktittomuus ja tuomarittomuus. Ultimate vaatii pelaajilta monenlaisia taitoja, tärkeinä osa-alueina heittotaito, pelisilmä ja taktinen ymmärrys sekä hyvä ja monipuolinen fyysinen kunto. Ultimatessa on sekä jaksettava koko 110 minuutin mittainen peliaika että pystyttävä nopeisiin lähtöihin.
Pelin säännöt.
Pelin voittaa joukkue, joka on tehnyt nopeammin aiemmin määrätyn määrän maaleja. Tasapeliin peli ei voi päättyä. Maali tehdään vastaanottamalla joukkuetoverin syöttämä kiekko maalialueella.
Yhdessä pelissä tehdään useimmiten 20-40 pistettä, ottelussa pelataan vastaava määrä "draiveja". Jokainen draivi on samanlainen, koska ne kaikki alkavat aloitusheitosta ja päättyvät varsinaisen pisteen syntymiseen. Pelaajien vaihtaminen on mahdollista vain pisteiden välillä, ainoastaan loukkaantumistapauksissa pelaajia saa vaihtaa kesken draivin.
Aloitusheitto.
Aloitusheitto ("pull", "throw-off") käynnistää jokaisen draivin (aloitusheiton ja maalin välisestä ajasta puhutaan myös yhtenä "pisteenä"). Pelin alussa, puoliajan sekä jokaisen maalin jälkeen joukkueet asettavat kentällä olevat 7 pelaajaansa sen maalialueen sisään, jota ne draivin aikana tulevat puolustamaan. Maalin syntymisen jälkeen joukkue puolustaa sitä maalia, johon se viimeksi teki maalin. Tämä sääntö tasoittaa sää- tai kenttäolosuhteista johtuvat olosuhde-erot, jotka paikoitellen vaikuttavat pelin kulkuun varsin merkittävästi. Pelin alussa puolustettava pääty määrätään arpomalla. Aloitusheiton heittää aina puolustamaan lähtevä joukkue eli se, joka viimeksi teki maalin.
Kun joukkueet ovat ”omilla” maalialuellaan, puolustuksen heittävä pelaaja kysyy usein kättä nostamalla heittolupaa hyökkäävältä joukkueelta. Hyökkäävällä joukkueella on maalin syntymisestä lukien 60 sekuntia aikaa ilmoittaa valmiudestaan, yleensä jonkun pelaajan käden nostolla. Tämän jälkeen puolustus heittää kiekon ollessaan valmis, kuitenkin niin, että maalin syntymisestä aloitusheiton lähtemiseen saa kulua enintään 75 sekuntia.
Aloitusheiton tavoitteena on lentää mahdollisimman kauas niin, että se toisaalta pysyy kentän sisäpuolella ja toisaalta leijuu ilmassa niin kauan, että puolustus ehtii mahdollisimman hyvin asettua asemiinsa. Aloitusheiton saa ottaa kiinni ilmasta tai antaa sen pudota vapaasti maahan. Kummassakin tapauksessa hyökkäys saa kiekon haltuun saatuaan lähteä välittömästi hyökkäämään kohti vastustajan maalia. Kuitenkin, jos hyökkäävä pelaaja koskee kiekkoon ja se tämän jälkeen putoaa maahan, menettää hyökkäävä joukkue hyökkäysvuoronsa ja puolustava joukkue saa kiekon haltuunsa siitä kohtaa, missä kiekko putosi maahan.
Jos kiekko joutuu aloitusheitosta suoraan ulos pelikentältä koskematta kentän sisään, saa hyökkäävä joukkue tuoda kiekon suoraan brick-pisteelle, joka sijaitsee leveyssuunnassa keskellä kenttää 20 metrin päässä maaliviivasta. Mikäli kiekko osuu kenttään ja sitten menee sivurajasta ulos, tulee kiekko laittaa peliin kohdasta, jossa kiekko ylitti sivurajan; mikäli kiekko osuu kenttään ja sitten menee päädystä ulos, saa kiekon tuoda omalle maaliviivalleen kiekon ulosmenokohtaan. Jos kiekko menee ulos ennen brick-pistettä, saa kiekon tuoda ulosmenokohtaan keskelle kenttää.
Hyökkäyksen tavoite ja kiekon pelaaminen.
Aloitusheiton jälkeen hyökkäyksen tavoitteena on toisilleen syöttelemällä tehdä maali toiseen päähän niin, että kiekko ei kertaakaan kosketa maata tai joudu puolustavan joukkueen pelaajan haltuun. Kiekko kädessä ei saa juosta, vaan sitä saa siirrellä kentällä ainoastaan syöttelemällä. Jos kiekon saa kiinni vauhdissa, saa kiinnioton jälkeen ottaa vain pienimmän mahdollisen pysähtymiseen tarvittavan määrän askeleita. Pysähtymisen jälkeen pelaaja saa liikkua vain tukijalkansa ("pivot foot") varassa. Tukijalka on oikeakätisillä vasen ja vasenkätisillä oikea. Tukijalka ei saa irrota maasta ennen kuin kiekko on kokonaan irronnut kädestä - muuten on kyseessä askelrike ("traveling").
Hyökkääjällä on kiekon saatuaan 10 sekuntia aikaa syöttää kiekko seuraavalle pelaajalle. 10 sekunnin pysäytyslaskennasta vastaa kiekollisen pelaajan puolustaja, markkeri (marker). Pysäytyslaskenta tapahtuu niin, että saavuttuaan 3 metrin säteelle kiekollisesta pelaajasta markkeri ilmoittaa ääneen ”lasken, nolla; yksi, kaksi...” näin laskien tarvittaessa aina kymmeneen asti. Mikäli markkeri ehtii aloittaa sanan ”kymmenen”, on kiekko laskettu vanhaksi ja hyökkäys menettää kiekon; tästä lisää alempana.
Hyökkäämisessä sovelletaan tiettyjä periaatteita ja taktiikoita. Monesti hyökkääminen ultimatessa on tavallaan melko staattista ja suoraviivaista, sillä hyökkäys pyrkii nimenomaan luomaan useita perättäisiä mahdollisimman selkeitä syöttömahdollisuuksia a) minimoiden epäonnistumisriskin b) maksimoiden tuoton eli kentällä edetyt metrit. Tämä näkyy siinä, että kentällä on esimerkiksi jalkapalloon verraten huomattava määrä tyhjää tilaa - kun jalkapallossa tavoitteena on usein levittäytyä mahdollisimman laajalle, ultimatessa kiekottomat pelaajat varsinkin yläkentällä ovat melkeinpä yhdessä kasassa. Esimerkiksi jonopelaamisessa ideana on luoda laidoille paljon tyhjää tilaa, jonne kiekottomat pelaajat voivat iskeä. Vastaavasti rivipelaamisessa ideana on luoda tyhjä tila rivimuodostelman ylä- ja alapuolelle, kiekkoa pyörittävän alakentän ja rivin väliin.
Kiekkoa tulee ”arvostaa”, mikä tarkoittaa sitä, että hyökkäyksestä on aina pyrittävä tekemään maali, eli syötöt halutaan saada perille, eikä kovin suurella riskillä useinkaan haluta pelata. Mitä korkeammalle tasolle mennään, sitä lähemmäs sataa hyökkäyksien onnistumisprosentti nousee ja sitä suuremmaksi puolustuksen saamien katkojen merkitys kasvaa.
Puolustaminen ja hyökkäyssuunnan vaihtuminen.
Kaikissa tapauksissa kiekko jää puolustavalle joukkueelle. Kiekon joutuessa pelikentän ulkopuolelle puolustava joukkue saa kiekon siihen kohtaan pelikenttää, mistä se viimeksi ylitti rajan. Saatuaan kiekon puolustava joukkue yrittää tehdä maalin siihen päähän, mistä hyökkäävä joukkue draivin alkaessa lähti. Kiekon riistäminen vastapelaajan kädestä on aina rike.
Puolustamiseen on tapoja vähintään yhtä monta kuin hyökkäyksiäkin. Perusidea kaikissa puolustustaktiikoissa on kuitenkin se, että puolustus yrittää ensisijaisesti suoranaisen katkon saamisen sijaan pakottaa hyökkäyksen mahdollisimman moneen mahdollisimman vaikeaan suoritukseen. Jälleen kerran siis matematiikkaa: Mitä isommalla riskillä ja mitä useampia heittoja hyökkäys joutuu heittämään, sitä todennäköisempää on virheiden tapahtuminen - ja kaikki hyökkäyksen tekemät mokat ovat puolustuksen etu.
Tätä toteutetaan käytännössä niin, että kiekollisen pelaajan puolustaja, markkeri, pyrkii usein pakottamaan heittäjän heittämään kiekkoa tiettyyn suuntaan, ja vastaavasti muut puolustajat pyrkivät estämään kiekottomien pelaajien pääsemisen vapaasti sille alueelle, minne heiton ”odotetaan” tulevan (ns. sektori). Tämä pätee etenkin miespuolustuksessa, jolloin jokaista hyökkääjää puolustaa koko draivin ajan sama puolustaja.
On olemassa myös erilaisia paikkapuolustuksia, joista ehkä käytetyin on 3-1-2-1 -puolustus. Tässä puolustusmuodostelmassa 3 pelaajaa asettuu kiekollisen pelaajan ympärille ikään kuin kuppimaiseen muodostelmaan (nk. kuppi tai boksi), yleensä pyrkien estämään täysin kiekon heittämisen toiselle sivulle sekä eteenpäin. Seuraavana muodostelmassa on etutaka; takakentän etumies, jonka vastuulla on ohjata ja täydentää boksia sekä olla paikkaamassa boksin liikkuessa siihen mahdollisesti aukeavia välejä. Etutakan jälkeen molemmilla laidoilla ovat siivet, joiden ensisijainen tavoite on estää kiekon nopea eteneminen laitaa pitkin ylös. Siipiä ja etutakaa ohjaa takataka (l. poliisi), takakentän viimeinen lukko, joka pitää huolen siitä, että yksikään hyökkäyksen heittämä pitkä heitto ei saavu vastaanottajalleen. Muun muassa tässä paikkapuolustusmetodissa on ideana se, että hyökkäyksen alimmat pelaajat pakotetaan siirtelemään kiekkoa keskenään mahdollisimman monta kertaa ja lopulta pudottamaan kiekko tai yrittämään liian suurella riskillä heittoa puolustuksen läpi tai ohitse. Etenkin kovalla tuulella hyökkäyksen virheherkkyys saadaan näin kasvamaan huomattavasti.
Spirit Of the Game (SOTG).
Pelin henkeen ja ”hyvällä spiritillä” pelaamiseen kuuluu myös se, että yleisesti ottaen eri joukkueiden pelaajat tulevat erittäin hyvin toimeen keskenään niin kotimaissaan kuin kansainvälisissäkin turnauksissa. Turnaukset ovat näin pelaamisen ohella myös oiva paikka luoda ja hoitaa sosiaalisia suhteita.
Virheet ja rikkeet.
Kuten aiemmin todettua, kehokontakti ei ole ultimatessa sallittua. Koska tuomareita ei ole, on peliin vaikuttavan virheen tai rikkeen toteaminen pelaajien itsensä vastuulla. Täten pelaaja, joka havaitsee rikkeen eli yleensä ”uhriksi” joutuja ilmoittaa virheen tai rikkeen sanomalla kuuluvaan ääneen ”virhe” tai suoraan nimeämällä rikkeen, esimerkiksi ”pick”. Monesti lajia arvostellaan siitä, että pelissä ei ole tuomareita, sekä se että joukkueurheilua ei voi pelata ilman tuomarin valvovaa silmää. Tosiasiassa tilanne on päinvastainen, sillä minkäänlaiset rikkeet eivät mene läpi, eikä sääntöjä voi venyttää tuomarin selän takana. Lajissa joutuu pelaamaan kirjaimellisesti sääntöjen mukaan, mikä tekee lajista asteen verran haastavampaa kuin muista joukkuelajeista.
Virheissä ja riistossa rikkoneelta pelaajalta tiedustellaan, myöntääkö vai kiistääkö tämä syyllistyneensä kyseiseen sääntörikkeeseen. Mikäli rike kiistetään, palautetaan kiekko heittäjälle ja tilanne ikään kuin pelataan uudestaan; mikäli rike myönnetään, jää kiekko sitä alun perinkin vastaanottaneelle pelaajalle ja peliä jatketaan niin kuin virhettä ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Pääperiaate on kaikissa tapauksissa se, että tilannetta jatketaan virhe- tai rikehuudon jälkeen niin kuin virhettä ei olisi tapahtunut, ja mikäli erimielisyyksiä ilmenee, tilanne pelataan uudestaan palauttamalla kiekko heittäjälle.
Kiekko.
Pelivälineenä käytetyin on Discraftin valmistama 175-grammainen Ultra-Star -kiekko. Varsinainen frisbee, joka itse asiassa on Wham-O:n omistama tuotemerkki, on sekin hyväksytty peliväline, mutta sitä ei virallisissa otteluissa juuri käytetä. Nyttemmin lisää jalansijaa ovat saaneet valmistajana suhteellisen uuden Daredevilin kiekot; niillä on pelattu Kanadassa kansallisen tason mestaruuskisat jo firman perustamisvuodesta 2002 lähtien. Periaatteessa ottelussa voidaan käyttää mitä tahansa kiekkoa, jonka molemmat joukkueet hyväksyvät pelivälineeksi, mutta käytännössä kiekkona käytetään aina jotain edellä mainituista.
Myös pihapiirissä heitellessä luonnollisesti voi käyttää millaista kiekkoa tahansa, mutta on ehdottomasti suositeltavaa hankkia kunnon kiekko, vaikkei ammattilainen olisikaan - huonoa kiekkoa saattaa hyvänkin heittäjän olla mahdotonta saada lentämään kunnolla.
Ultimate-harrastus Suomessa.
Suomessa on hieman toistakymmentä liitokiekkoseuraa eri puolilla Suomea. Lajista kiinnostuneelle - lähtötasosta riippumatta - harrastusmahdollisuuksia löytyy taatusti ainakin suurimmista kaupungeista, pohjoisimpana toimintaa lienee tällä hetkellä Oulussa. Kustannukset jäävät aktiivisuudesta riippuen alimmillaan hyvinkin lähelle nollaa; yleensä kustannuksia muodostuu lähinnä seuran jäsenmaksusta sekä pelikengistä, joiksi mitkä tahansa nurmella pitävät nappulakengät kelpaavat hyvin. Ultimaten, tai liitokiekon, harrastamisen voi aloittaa myös syksyllä tai talvella, jolloin ultimatea pelataan liikuntasaleissa. Tavalliset sisäpelikengät kelpaavat hyvin pelikengiksi.
Sisäpeli.
Vaikka ultimatea virallisesti pelataan ulkona nurmella, on etenkin Pohjoismaissa aktiivinen talvisarja, jolloin pelitilana on mahdollisimman suuri urheiluhalli - monesti tarpeeksi isojen tilojen löytäminen on hiukan hankalaa. Tällöin kentän rajat ovat luonnollisesti pienemmät, ja kentällä on samanaikaisesti vain viisi pelaajaa kummaltakin joukkueelta. Sisäpelissä pysäytyslaskenta on kahdeksaan asti, minkä jälkeen markkeri saa huutaa kiekon vanhaksi. Hallipelissä kentän koko on noin 40x20m, jolloin maalialueet ovat noin 6-7 metriä syvät. Muissa maissa sisäpeliä ei juuri pelata.


Dm6 ja Dm7.
Dm6 ja Dm7 (kansankielessä "Lättähattu") ovat Valtionrautateiden käyttämiä Valmetin vuosina 1954-1963 valmistamia dieselmoottorivaunuja eli kiskobusseja. Erilaiset liitevaunut mukaan luettuina niitä valmistettiin yhteensä yli 400 kappaletta. Dm6- ja Dm7-sarjat korvasivat valmistuessaan höyryveturivetoiset junat suurelta osin Suomen rautateiden paikallisliikenteessä. Viimeiset Lättähatut poistuivat säännöllisestä matkustajaliikenteestä vuonna 1988, mutta niitä on vielä jonkin verran tilausliikenteessä ja museojunissa.
Historia.
1950-luvulle tultaessa oli Suomen linja-autoliikenne elpynyt sodan jäljiltä, ja se uhkasi rautatieliikenteen asemaa paikallisliikenteesä. Vastatakseen paremmin linja-autoliikenteen aiheuttamaan kilpailuun, 1952 Valtionrautatiet tilasi Valmetilta seitsemän kiskobussia, joille se antoi sarjatunnuksen Dm6. Seuraavana vuonna tilattiin vielä 8 yksikköä lisää. Lisäksi Valmet valmisti näitä kiskobusseja varten 15 liitevaunua. Dm6-sarjan moottorivaunut valmistuivat vuonna 1954. Niissä oli huomattavan pienikokoiset pyörät, jotka aiheuttivat ongelmia, jopa kiskoilta suistumisia, joissakin risteysvaihteissa. Dm6-sarja sai aluksi numerot 2800-2814, mutta ne numeroitiin pian uudelleen 4000-4014.
Pian Dm6-sarjan jälkeen Valtionrautatiet tilasi Valmetilta lisää lähes samanlaisia kiskobusseja, jotka saivat sarjatunnuksen Dm7. Dm6-sarjan käyttökokemusten perusteella Dm7-sarjaan tehtiin joitakin muutoksia. Suurin ero oli pyörän läpimitan kasvattaminen lähes 20 senttimetrillä. Dm7-moottorivaunuja valmistettiin vuosina 1955–1963 yhteensä 197 kappaletta (nrot 4020–4216) ja erilaisia liitevaunuja lähes saman verran. Kolme moottorivaunua (nrot 4145–4147) muutettiin kiitotavaran kuljetukseen sopiviksi DmG 7 -moottorivaunuiksi. Dm7-sarjan suuremman pyöräkoon takia ne olivat myös hieman korkeampia kuin Dm6-sarja, minkä takia niiden yhteen kytkeminen ei aluksi onnistunut. Niinpä Dm6-sarjan kiskobusseja korotettiin niin, että niiden kytkimet saatiin samalle tasolle Dm7-sarjan kanssa.
Nämä "Lättähatut" valmisti Valmet Oy Lentokonetehdas Tampereella. Moottorit valmistettiin Valmetin Linnavuoren tehtaalla Siurossa. Lättähattujen konstruktio perustui Ruotsissa kehitettyyn neliakseliseen kiskobussiin (TGOJ YCos ja SJ YCo4), jonka valmistajalta, Hilding Carlsson Mekaniska Verkstadilta Valmet sai lisenssivalmistusoikeudet. "Lättähattu"-nimitys on peräisin 1950-luvun puolivälin nuorisomuodista; varsinkin helsinkiläiset teinipojat käyttivät ajan amerikkalaisista elokuvista matkittua huopahattua, jonka kupu oli painettu lättään. Suomen tunnetuin lättähatun käyttäjä tosin lienee Pekka ja Pätkä -elokuvien Pätkä. Valtionrautateitten järjestämän nimikilpailun voitti nimiehdotus "Sinikko", joka ei kuitenkaan vakiintunut kiskobussin nimitykseksi.
Käyttö.
Dm7-vaunut aktiivipalveluksessa Jyväskylässä vuonna 1987
Dm6- ja Dm7-sarjat huolehtivat lähes koko maan paikallisliikenteestä korvaten suurelta osin höyryveturivetoiset junat. Ne oli sijoitettu kaikille suurimmille varikoille. Vaunut olivat erittäin kevyitä, joten niillä saattoi liikennöidä huonokuntoisillakin rataosilla. Höyryjuniin verrattuna nopeat ja nopeasti kiihtyvät moottorivaunut mahdollistivat aikataulujen nopeuttamisen ja tiheämmät pysähdykset. 1960-luvulla kuitenkin kiskobussien käyttö väheni sähköistyksen edetessä ja paikallisliikenteen vähentämisen takia. Monia junavuoroja lakkautettiin kokonaan, ja Sm1- ja Sm2-junat korvasivat Lättähatut Helsingin seudun paikallisliikenteessä. Näistä syistä Dm6-sarja joutuikin konepajakorjauskieltoon 1970-luvun alussa, ja ne hylättiin lopulta vuosina 1972 ja 1974. Dm7-sarja jatkoi vielä liikennöintiä 1980-luvulle saakka enimmäkseen Savon ja Karjalan alueilla. Viimeiset Lättähatut poistuivat säännöllisestä matkustajaliikenteestä vuonna 1988.
Kaikki Dm6-sarjan yksilöt on romutettu, mutta Dm7-sarjan moottorivaunuja sekä niiden liitevaunuja näkee vielä jonkin verran tilausliikenteessä ja museojunissa (mm. Porvoon museorautatiellä, äänekoskelaisella Keitele-Museolla Keski-Suomessa, PoRhalla Oulun seudulla ja Haapamäen Museoveturiyhdistyksellä) sekä sähköratojen työ- ja tarkastusvaunuiksi (Ttv) muutettuina.
Ominaisuudet.
Lähtöä odottava Porvoon museorautatien lättähattu Helsingin rautatieasemalla syksyllä 2006
Dm6- ja Dm7-kiskobussit olivat moottorivaunuja, joissa oli kaksi kaksiakselista teliä ja niiden päällä itsekantava teräskori. Sekä moottorivaunut että liitevaunut oli varustettu Scharfenberg-automaattikytkimillä, jotka mahdollistivat automaattisen kyteytymiseen toiseen Dm6- tai Dm7-sarjan kiskobussiin tai liitevaunuun. Muun rautatiekaluston kanssa niitä ei voitu suoraan kytkeä yhteen, vaan väliin tarvittiin erityinen sovituskappale. Suurin mahdollinen yhteenliitettävä vaunumäärä oli 10 vaunua. Yhtä moottorivaunua kohden saattoi liittää aina yhden liitevaunun. Dm6- ja Dm7-kiskobusseissa oli 56+7 matkustajapaikkaa istumajärjestyksessä 3+2.. Sekä moottori- että liitevaunujen kaikki matkustajaosastot olivat 2. luokan avo-osastoja.
Alun perin kaikki Dm6- ja Dm7-moottorivaunut numeroon 4174 asti varustettiin 4-vaihteisella Wilson R11A -vaihteistolla, joka mahdollisti suurimmaksi nopeudeksi 95 km/h. Viimeiset 42 moottorivaunua eli numerot 4175-4216 varustettiin saman valmistajan 5-vaihteisella R11B-vaihteistolla, jonka avulla saavutettiin juuri ja juuri 115 km/h nopeus. R11B-vaihteistossa ilmenneiden ongelmien vuoksi suurin osa näistä vaihteistoista kuitenkin vaihdettiin R11A-vaihteistoiksi. Nelitahtinen, 8-sylinterinen 180 hevosvoiman Valmet 815 -dieselmoottori oli sijoitettu vaunun toiseen ohjaamoon, niin sanottuun "moottoripäähän". Voimansiirto oli mekaaninen. Numerosta 4197 alkaen Dm7-moottorivaunut varustettiin kiskojarruin.
Variaatiot.
Sähköratojen työ- ja tarkastusvaunuksi (Ttv 17) muutettu Dm7-moottorivaunu hylättynä Oulussa
DmG7.
Vuosina 1970-1971 muutettiin kolme Dm7-sarjan moottorivaunua (4145-4147) pelkästään tavaran kuljettamiseen tarkoitetuiksi DmG7-moottorivaunuiksi. Muutostyöt tehtiin VR Turun konepajalla. DmG7-vaunuissa ei ollut kiinteitä istumapaikkoja, vaan koko vaunu oli tavaraosastoa. Vain moottorittoman päädyn ohjaamossa oli muutama kääntöistuin.
Vaunuilla liikennöitiin rataosilla Pori-Riihimäki-Imatra ja Riihimäki-Helsinki. DmG7-vaunut hylättiin vuonna 1981.
Ttv.
Vuosina 1970-1985 muutettiin 16 Dm7-moottorivaunua sähköratojen työ- ja tarkastusvaunuiksi. Ne saivat litteran Ttv ja numerot 3-18. Ttv-vaunut maalattiin puna-keltaisiksi, ja niihin asennettiin katolle huoltotaso. Suurin osa Ttv-vaunuista on hylätty.
Eia.
Eia oli Dm6-sarjaa varten vuonna 1954 rakennettu liitevaunusarja. Niissä oli matkustajaosasto, joka sisustukseltaan ja järjestelyiltään vastasi Dm6-moottorivaunua; Dm6-moottorivaunuihin verrattuna Eia-liitevaunuista oli vain poistettu moottori sekä muut vetovaunuun vaadittavat laitteet. Eia-vaunuja rakennettiin vain neljä kappaletta ja ne saivat numerot 12000-12003. Myöhemmin kaikki sarjan vaunut muutettiin Eiab-sarjaan.
EFia.
EFia oli Dm6-sarjaa varten vuonna 1954 rakennettu liitevaunusarja. Niiden matkustajaosastoa oli pienennetty, koska niissä oli matkustajaosaston lisäksi konduktööri- ja matkatavaraosastot. EFia-vaunuja rakennettiin 11 kappaletta ja ne saivat numerot 11500-11510.
Eiab.
Eiab oli Dm7-sarjaa varten rakennettu liitevaunusarja. Niissä oli matkustajaosasto, joka sisustukseltaan ja järjestelyiltään vastasi Dm7-moottorivaunua; Dm7-moottorivaunuihin verrattuna Eiab-liitevaunuista oli vain poistettu moottori sekä muut vetovaunuun vaadittavat laitteet. Eiab-vaunut saivat numerot 12000-12013. Ne vaunut hylättiin vuosina 1976 ja 1979.
EFiab.
a>sta ja kahdesta EFiab-liitevaunusta koostuva museojuna
EFiab oli Dm7-sarjaa varten rakennettu liitevaunusarja ja kaikkein yleisin Dm6- ja 7-junien liitevaunutyypeistä. Puolet vaunusta muodosti matkustajaosasto, ja toisen puolen matkatavara- ja konduktööriosasto.
FPoab / PFoab.
FPoab ja PFoab olivat postiliitevaunuja. Sarjoissa ei ollut teknisiä eroavaisuuksia, vaan nimi kertoi vaunun omistajasta; FPoab-vaunut olivat ja PFoab-vaunut Posti- ja Lennätinhallituksen omistamia. Niitä rakennettiin 26 kappaletta. FPoab vaunut saivat numerot 10201-10213 ja PFoab-vaunut numerot 10101-10113.
Geoab.
Geoab oli pelkästään tavaran kuljetukseen tarkoitettu liitevaunu, eikä niissä ollut lainkaan matkustajapaikkoja.
Noab.
Noab oli vankienkuljetusliitevaunu. Niitä valmistettiin ainoastaan yksi kappale, ja se sai numeron 12251. Vaunu muutettiin Geoab-tavaraliitevaunusta vuonna 1965. Noab-vaunu oli käytössä pääasiassa Oulun ja Kontiomäen välisellä rataosalla, koska siellä oli vanginkuljetustarvetta eikä rataosalla liikennöinyt muita junia kuin moottorivaunuja.
Liikennöintikielposet liitevaunut.
Kaikki liikennöintikelpoiset liitevaunut ovat sarjaa EFiab. Lisäksi ainakin Eia- ja Eiab-sarjojen liitevaunuja on yksityisomistuksessa eri puolilla Suomea, ja niitä käytetään erilaisina varastoina.
Ttv-vaunuiksi muutetut Dm7-moottorivaunut.
Moottorivaunujen muutostyöt Ttv- eli sähköratojen työ- ja tarkastusvaunuiksi suoritti VR:n Turun konepaja.


Delta.
Delta (Δ, δ) on kreikkalaisten aakkosten neljäs kirjain. Kreikkalaisissa numeroissa deltan arvo on 4. Deltan alkuperä on foinikialaisen kirjaimiston dalet-kirjaimessa (Dalet). Deltaa vastaa latinalaisessa aakkostossa D ja kyrillisessä aakkostossa Д.
Modernissa kreikassa delta äännetään [ð] (samoin kuin englannin soinnillinen "th" esimerkiksi sanassa "this"). Vanhemmassa kreikassa delta äännetään [d].
Jokien suistoja kutsutaan monissa kielissä deltoiksi kolmiomaisen muotonsa vuoksi.


Gravitoni.
Fysiikassa gravitoni on hypoteettinen alkeishiukkanen, joka välittää gravitaatiovoimaa useimmissa kvanttigravitaatioteorioissa.
Gravitaation ominaisuuksien vuoksi gravitonien pitää olla aina puoleensavetäviä eli attraktiivisiä (gravitaatio ei koskaan hylji), toimia minkä tahansa matkan yli (gravitaatio on universaali) ja esiintyä lukuisissa määrin. Kvanttiteoriassa tällaiset hiukkaset ovat bosoneita, joilla on parillinen spin ja joiden lepomassa on nolla.
Gravitonit on postuloitu yksinkertaisesti sen vuoksi, että kvanttiteoria on ollut niin menestyksellinen muilla alueilla. Esimerkiksi kvanttielektrodynamiikka voidaan hyvin selittää käytännössä kvantittumisella fotoneiksi. Tässä tapauksessa varatut hiukkaset jatkuvasti muodostavat ja tuhoavat fotoneja. Nämä fotonien väliset vuorovaikutukset muodostavat makroskooppiset voimat, jotka ovat meille tuttuja, kuten magnetismi.
Maailmankaikkeuden perusvoimien kuvaamisessa käytetty kvanttiteoria menestyi laajalti hyvin, joten tuntui luonnolliselta, että samat keinot toimisivat yhtä hyvin myös gravitaatioon. Monet yritykset lopulta johtivat vielä havaitsemattomaan gravitoniin, joka toimisi suunnilleen samalla tavalla kuin fotoni. Toivottiin, että se johtaisi nopeasti kvanttigravitaatioteoriaan, vaikka matematiikka oli hieman vaikeaa.
Gravitonit ja kvanttigravitaation mallit.
Kvanttiteorian diskreettisyys ei ole yhteensopiva Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian jatkuvien funktioiden kanssa. Ongelmat yhdessä muutamien käsitteellisten arvoituksien kanssa saivat monet fyysikot uskomaan, että yleistä suhteellisuusteoriaa täydellisempi teoria on voimassa lähellä Planckin pituuden mittakaavaa. Supersäieteoriasta tuli lupaavin ratkaisu; se on ainoa teoria, jossa minkä tahansa asteen gravitonisironnan kvanttikorjaukset ovat äärellisiä.
Säieteoria ennustaa gravitonin olemassaolon ja niiden hyvin määritellyt vuorovaikutukset, mikä on sen tärkeimpiä virikkeitä. Gravitoni on säieteoriassa suljettu säie, joka on hyvin erityisessä matalan energian vibraatiotilassa. Gravitonien sironta säieteoriassa voidaan myös laskea korrelaatiofunktioista konformaalisessa kenttäteoriassa, kuten CFT-vastaavuus sanelee, tai matriisiteoriasta.
On myös olemassa kvanttigravitaatioteorioita, jotka eivät ennusta gravitonia; esimerkiksi silmukkakvanttigravitaatiossa ei ole vastaavaa hiukkasta.
Gravitonit ja kokeet.
Gravitonin havaitseminen, jos se on olemassa, on osoittautunut ongelmalliseksi. Koska gravitaatiovoima on niin heikko, nykyään eivät fyysikot ole pystyneet edes suoraan varmistamaan gravitaatioaaltojen olemassaoloa, jonka yleinen suhteellisuusteoria ennustaa. Monet ihmiset yllättyvät kuullessaan, että gravitaatio on heikoin neljästä perusvoimasta. Yksinkertainen koe demonstroi tätä: tavallinen jääkaappimagneetti voi luoda tarpeeksi voimaa nostaakseen massansa koko planeetan luomaa gravitaatiovoimaa vastaan.
Gravitaatioaaltojen voidaan katsoa olevan monien gravitonien koherentteja tiloja, kuten sähkömagneettiset aallot ovat fotonien koherentteja tiloja. Hankkeet, jotka etsivät gravitaatioaaltoja, kuten LIGO ja VIRGO, ovat vasta alkamassa.
Gravitaatioaallon yksittäisen kvantin, gravitonin, havaitseminen on paljon tätä hankalampaa.


Marco Polo.
a>n hovissa. Marco Polon matkakirjan "Il milione" kuvitusta.
Marco Polo (15. syyskuuta 1254 – 8. tammikuuta 1324) oli venetsialainen kauppias ja tutkimusmatkailija, joka kirjoitti ensimmäisenä eurooppalaisena omiin kokemuksiin perustuvan matkakirjan Kiinasta. Polo kuvaa kirjassaan, kuinka hän lähti isänsä Niccolòn ja setänsä Maffeon mukana kauppamatkalle silkkitietä pitkin Kiinaan 1271. Marco Polo pääsi omien sanojensa mukaan nopeasti Kiinaa tuolloin hallinneen mongolihallitsijan Kublai-kaanin suosioon ja teki monia retkiä ympäri Kaakkois-Aasiaa.
Marco Polon suku oli kotoisin Dalmatiasta, nykyisestä Kroatiasta, silloisen Venetsian mailta. Polot muuttivat Venetsiaan, ja alkoivat käydä kauppaa siellä. Myöhemmin Polot kävivät kauppaa lukuisissa eri paikoissa ympäri Välimerta.
Niccolò ja Maffeo.
Veljekset Niccolò ja Maffeo olivat kauppiaita Konstantinopolin venetsialaiskorttelissa. Olosuhteiden muuttuessa poliittisesti rauhattomiksi veljekset siirtyivät pohjoiseen Kultaisen Ordan mongolivaltion alueelle ja pääsivät paikallisen mongolihallisijan suosioon. Niccolò ja Maffeo kiertelivät ja kävivät kauppaa mongolien hallitsemilla alueilla, kunnes saivat Buharassa tehtäväkseen toimia viestinviejinä Kublai-kaanille, joka hallitsi Kataissa, nykyisessä Kiinassa.
Suurkaani oli erittäin kiinnostunut vieraista kulttuureista ja otti veljekset avosylin vastaan. Kublai antoi lahjoja ja kirjeitä paaville vietäväksi ja pyysi heitä takaisin tullessaan tuomaan mukanaan lähetyssaarnaajia ja öljyä Jeesuksen Kristuksen pyhästä öljylampusta.
Niccolò ja Maffeo matkustivat takaisin Eurooppaan, mutta tultuaan Akkoon Välimeren rannalle he kuulivat paavin kuolleen. Polot päättivät palata Venetsiaan odottamaan uuden paavin valitsemista. Matkan aikana oli Niccolòlle syntynyt poika Marco, joka oli nyt 15-vuotias. Pojan äiti oli halvaantunut ja sittemmin kuollut.
Matka Kiinaan.
Paavin vaalit viivästyivät, joten kahden vuoden kuluttua Polot alkoivat valmistella uutta matkaa Kublai-kaanin luokse. Marco oli 17-vuotias ja halusi innokkaasti tulla mukaan. Hänet otettiin mukaan. Matkaan lähdettiin vuonna 1271. Seurue matkusti laivalla Armeniaan, jossa he saivat mukaansa uuden paavin lähettämiä kirjeitä, lahjoja mongolihallitsijalle ja lähetyssaarnaajia, jotka kuitenkin käännytettiin Keski-Aasiassa turvallisuussyistä takaisin. Matka oli vaikea ja vaarallinen, ja Marco Polo kuvaakin, että Intiassa matkaseurueen kimppuun hyökättiin ja jotkut seurueesta jäivät vangeiksi. Marco Polo on kuvannut tarkasti reitin eri alueita kirjassaan, ja kuvailee etenkin eri paikkojen kauppatavaroita. Seurue kulki lähes nelivuotisen matkan aikana Intian ja Gobin autiomaan läpi Cambaluciin (nykyään Peking), Kublai-kaanin hoviin, jossa heidät otettiin kunniavieraina vastaan.
Paluumatka.
Ajan kuluessa Niccolò, Maffeo ja Marco olisivat halunneet palata kotiin, mutta Kublai-kaani vältteli aihetta. Viimein tarjoutui tilaisuus, kun prinsessa Cocicin oli tarkoitus matkustaa Persiaan kuninkaan vaimoksi. Polot tarjoutuivat saattajiksi, ja Kublai vastahakoisesti suostui. Kaani hukutti Polot lahjoihin ja vaati valan, että he palaisivat vielä.
Menomatkalle lähdettiin džonkkilaivastolla Zaitunista. Polot olivat ensimmäiset eurooppalaiset, jotka kävivät Jaavassa, Sumatralla ja Borneossa. Marco Polo kuvailee matkalla norsuja, sarvikuonoja ja "hännällisiä ihmisiä", joiden arvellaan olleen suurikokoisia ihmisapinoita. Ceylonin ja Intian kautta saavuttiin Persiaan, jossa he saivat kuulla Kublain kuolleen. He lähtivät heti takaisin Kiinaan, joten he matkasivat Venetsiaan vasta 10 vuoden jälkeen. Polot saapuivat perille vuonna 1295 oltuaan matkoilla 31 vuotta.
Venetsiassa.
Seurueen paluu yllätti venetsialaiset, sillä heidän oletettiin kuolleen. Matkalaisista tuli kuuluisia, ja heidän ympärillään oli lähes aina suuri väkijoukko kuuntelemassa tarinoita kaukaisista maista. Vanha perimätieto kertoo, että koska ihmiset eivät uskoneet kertomuksia, Marco Polo piti illalliset, joissa hän pukeutui kiinalaisiin vaatteisiin ja näytti tuomiaan jalokiviä, rubiineja, silkkejä ja norsunluuta. Polot jatkoivat eräinä vauraimmista Venetsian kauppiaista ja rahoittivat muiden tutkimusmatkoja.
Venetsian ja Genovan kaupunkivaltiot olivat toistensa vihollisia, ja eräässä vuosien 1296-1298 aikana genovalaisten ja venetsialaisten välillä käydyssä pienessä meritaistelussa Marco Polo jäi vangiksi. Ollessaan muutaman kuukauden vankeudessa hän saneli Rustichello da Pisalle muistelmansa. Muistelmia alettiin kutsua nimellä Il Milioneksi, miljoona, suurten lukujen takia. Suomeksi kirja on julkaistu nimellä Marco Polon matkat.
Marco Polon myöhäisemmästä elämästä ei ole tarkkaa tietoa. Hän asui loppuikänsä Venetsiassa, meni naimisiin Donata Badoerin kanssa vuonna 1300 ja kuoli vauraana vuonna 1324. Polot viettivät lähes 20 vuotta elämästään Kiinassa.
Totta vai ei?
Aikakauden runsaista kiinalaisista lähteistä ei löydy ainuttakaan mainintaa Polosta, mikä asettaa kyseenalaiseksi ainakin hänen väitteensä korkeasta asemasta Kiinan hovissa. Kaikkein skeptisimmät, kuten kirjan "Did Marco Polo Go to China?" kirjoittanut Frances Wood, epäilevät, kävikö Polo Kiinassa lainkaan, ja arvelevat hänen koonneen kirjansa kuulopuheiden perusteella. Polon muistelmissa kuvataan todenmukaisesti joitakin silloisen Kiinan piirteitä, toisaalta kirjassa ei mainita mitään esimerkiksi Kiinan muurista, päivittäisestä teenjuonnista tai puikoilla syömisestä.
Muuta.
On väitetty, että Marco Polon mukana Eurooppaan tuli Kiinasta monia keksintöjä, mm. nuudeli, piñata ja jäätelö, joskin nämä väitteet on sittemmin kyseenalaistettu.
Marco Polon mukaan on nimetty Venetsian kansainvälinen lentoasema. Lukuisat muut asiat, kuten leikit, lelut, laivat ja jopa jotkut satelliitit ovat saaneet nimensä Marco Polon mukaan.


Koordinaatisto.
Koordinaatisto on geometrinen järjestelmä alueen kuvaamiseen ja sen mittasuhteiden, sijaintien tms. ilmoittamiseen.
Koordinaatistossa yksikäsitteistä paikkaa eli pistettä kuvataan koordinaateilla. Koordinaatit voivat olla positiivisia tai negatiivisia. Pisteillä on yhtä monta koordinaattia kuin koordinaatistossa on ulottuvuuksia. Ulottuvuuksien ja niitä vastaavien koordinaattien niminä on useimmiten "x", "y" ja "z". X- ja y-akseleita kutsutaan myös joskus abskissaksi ja ordinaataksi.
"Origo" on suorakulmaisen koordinaatiston nollapiste, jossa kaikkien koordinaattien arvo on nolla ja koordinaatistoakselit leikkaavat toisensa.
Suorakulmainen koordinaatisto.
Yleisimmin koordinaatistolla tarkoitetaan etenkin matematiikassa "suorakulmaista" eli "karteesista koordinaatistoa". Suorakulmaisessa koordinaatistossa on ulottuvuuksien mukainen määrä akseleita, jotka on nimetty kuvaamansa ulottuvuuden mukaan. Akselit ovat toisiaan vastaan kohtisuorassa yleensä oikeakätisesti, ja ne kulkevat koordinaatiston nollapisteen eli origon kautta sekä leikkaavat toisensa siinä.
Koordinaatistolle on annettu myös "mittayksikkö", ja niinpä kunkin pisteen koordinaatit ilmoittavat matkan, joka kutakin akselia tulee kulkea, jotta päästäisiin merkittyyn pisteeseen. Kun koordinaatistolla kuvataan tasoa, käytetään kahta akselia: vaakasuunnan kuvaamiseen "x"-akselia ja pystysuunnalle "y"-akselia. Kolmiulotteisessa avaruudessa tarvitaan puolestaan kolme akselia: "x"-, "y"- ja "z"-akselit.
Koordinaatit ilmoitetaan merkitsemällä ne sulkeisiin järjestyksessä ("x", "y", "z") ja erottamalla kunkin ulottuvuuden koordinaattiluku pilkulla. Esimerkiksi (2, -3) tarkoittaa, että piste sijaitsee kaksiulotteisen koordinaatiston pisteessä x = 2 ja y = -3 (tässä 2 on ns. abskissa ja -3 ns. ordinaatta). Jos koordinaatit sisältävät desimaalipilkkuja, ne erotetaan toisistaan puolipisteellä, esimerkiksi (4,5; 2,25; -6,8).
Napakoordinaatisto.
Napakoordinaatisto, jossa kiertokulmat on merkitty asteina.
Sylinterikoordinaatisto.
"Sylinterikoordinaatisto" on kolmiulotteinen koordinaatisto, jossa x- ja y-tasossa käytetään napakoordinaatistoa ja sen lisäksi z-suunnassa karteesista z-koordinaattia. Koordinaatin muodostaa siis kolmikko (φ,r,z).
Pallokoordinaatisto.
Maantieteelliset leveys- ja pituusasteet muodostavat pallokoordinaatiston, jossa korotuskulma formula_1 vastaa leveys- ja atsimuuttikulma formula_8 pituusastetta.


Uganda.
Ugandan tasavalta eli Uganda on 28 miljoonan asukkaan sisämaavaltio itäisessä Keski-Afrikassa. Sen rajanaapureita ovat Kenia, Tansania, Ruanda, Kongon demokraattinen tasavalta ja Etelä-Sudan. Maan historia on ollut verinen Idi Aminin ja Milton Oboten hallintokausilla. Vuodesta 1986 maassa on ollut suhteellisen rauhallista ja taloustilanne on paranemassa.
Historia.
Eurooppalaisten ja arabien saapuessa Ugandaan 1800-luvulla alueella oli joukko kuningaskuntia, joiden historian sanotaan ulottuvan 1500-luvulle. Suurin ja tärkein näistä oli Buganda.
Arabialaiset kauppiaat saapuivat maan itärannikolle 1830-luvulla. Heitä seurasivat 1860-luvulla brittiläiset valloittajat, jotka etsivät Niiliä. Protestanttiset lähetyssaarnaajat saapuivat maan itäosiin 1877 ja katoliset lähetyssaarnaajat 1879. Iso-Britannia otti maan itäosat haltuunsa ja liitti ne Itä-Afrikan kauppakomppaniaansa vuonna 1888 ja hallitsi niitä protektoraattinaan vuodesta 1894 eteenpäin. Vuonna 1914 britit ottivat haltuun loputkin nykyisen Ugandan alueesta, ja siitä tuli lopullisesti Ison-Britannian siirtomaa. Maa itsenäistyi 1962 ja sen johtoon nousi Apollo Milton Obote, joka hallitsi maata poikkeustilalailla vuodesta 1966.
Vuonna 1971 maassa kaappasi vallan armeijan komentaja Idi Amin, joka perusti verisen sotilasdiktatuurin. Lähes 50 000 Ugandan aasialaista karkotettiin maasta syyskuussa 1972 ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin. Tuhansia Idi Aminin vastustajiksi epäiltyjä kidutettiin ja murhattiin. Epäilyttäväksi koettuja etnisiä ryhmiä vastaan käynnistettiin suoranainen kansanmurha. CIA:n arvion mukaan Amin oli vastuussa noin 300 000 vastustajansa kuolemasta. Marraskuussa 1978 Idi Amin aloitti rajasodan Tansaniaa vastaan, mutta sota kääntyi nopeasti tappiolliseksi ja huhtikuussa 1979 Tansanian joukot marssivat Kampalaan pakottaen Aminin maanpakoon.
Tansanian avustuksella valtaan nousi jälleen Apollo Milton Obote, jonka UPC-puolue voitti joulukuussa 1980 vaalit vaalivilppisyytösten saattelemana. Yoweri Musevenin johtama National Resistance Army (NRA) aloitti sisällissodan hallitusta vastaan helmikuussa 1981. Oboten hallitus vastasi verisellä tukahduttamispolitiikalla, väestönsiirroilla ja NRA:n kannattajiksi epäiltyjen joukkomurhilla. Musevenin hallituksen arvioiden mukaan Oboten terrori ja sisällissota vaati jopa 500 000 ugandalaisen hengen. CIA:n arvio on viidesosa tästä.
Heinäkuussa 1985 vallan kaappasi kenraali Tito Lutwa Okello ja Obote pakeni jälleen ulkomaille. Ugandan armeija, jonka sotilaat oli rekrytoitu paljolti Pohjois-Ugandasta, vetäytyi kuitenkin NRA:n joukkojen tieltä pohjoiseen ja tammikuussa 1986 Museveni saattoi julistautua presidentiksi.
Musevenin johtaman NRM-liikkeen valtakaudella Ugandan talous ja ihmisoikeustilanne on kohentunut aikaisempaan verrattuna. Vuoden 2005 kansanäänestyksellä maahan hyväksyttiin monipuoluejärjestelmä ja vuonna 2006 pidettiin suhteellisen rehelliset vaalit, joissa opposition ehdokas Kizza Besigye sai 37,4 % äänistä. Musavani valittiin jatkokaudelle.
Pohjois-Ugandassa on vuodesta 1986 toiminut Joseph Konyn johtama kapinaliike "Lord's Resistance Army" (LRA), jonka yhteiskuntapoliittinen agenda on hyvin häilyvä. Yhtäältä sen väitetään pyrkivän luomaan Raamatun kymmenelle käskylle pohjautuvan valtion Pohjois-Ugandaan, toisaalta se taistelee myös Musevenin hallintoa, etelän baganda-väestön ylivaltaa ja muita etnisiä ryhmiä vastaan. LRA:n tärkein kantava voima on kuitenkin silmitön väkivalta, tappaminen, raiskaukset, ryöstely ja siviilien terrorisointi. Järjestössä on uskonnollisen kultin piirteitä, ja sen johtaja on kertonut, miten henget puhuvat hänelle.
Nykyisin LRA:n päätukikohta on Kongon demokraattisen tasavallan Ala-Uelen maakunnassa, josta liike jatkaa terroritoimintaansa lähialueilla.
Politiikka.
Uganda on hallitusmuodoltaan tasavalta. Sen valtionpäämies on presidentti, joka valitaan kansanvaalein viideksi vuodeksi kerrallaan. Viimeksi vaalit pidettiin helmikuussa 2006. Vaalit voitti istuva presidentti Yoweri Kaguta Museveni, kun opposition pääehdokkaana oli Kizza Besigye. Vaalit olivat teknisesti ottaen vapaat ja rehelliset, mutta vaaleihin johtanut prosessi ei ollut. Museveni aloitti oikeusprosessin Besigyeä vastaan maanpetos- ja raiskaussyyttein juuri ennen vaaleja. Opposition kokouksia hajotettiin väkivalloin ja presidentin arvostelemista mediassa rajoitettiin.
Presidentti nimittää pääministerin virkaansa. Parlamentissa on 303 paikkaa, joista 86:een eturyhmät (kuten naiset ja armeija) saavat valita edustajiaan. Lopuille paikoille valitaan edustajat viisivuotiskaudelle yleisillä vaaleilla, joissa jokaisella yli 18-vuotiaalla kansalaisella on äänioikeus.
Tämänhetkinen presidentti on Yoweri Kaguta Museveni, varapresidentti Gilbert Bukenya ja pääministeri Apollo Nsibambi.
Loppuvuodesta 2009 nousi maailmanlaajuinen kohu, kun Ugandan hallitus teki lakiesityksen, jossa homoseksuaalisuudesta olisi eräissä tilanteissa langetettu kuolemantuomio. Esityksen uskottiin saaneen pontta yhdysvaltalaisten lähetyssaarnaajien vaikutuksesta.
Hallinnolliset alueet ja suurimmat kaupungit.
Brittiläiset siirtomaaisännät jakoivat Ugandan neljään hallintoalueeseen: pohjoinen, itäinen, keskinen ja läntinen alue. Näistä keskinen alue kattoi Bugandan kuningaskunnan. Hallintoalueet oli jaettu 18 piirikuntaan, monesti heimorajoja pitkin. Neljän hallintoalueen luomisella pyrittiin lisäämään yhteistyötä naapuripiirikuntien välillä ja luomaan yhteisöllistä tunnetta esimerkiksi urheilussa.
Nykyisin näillä neljällä hallintoalueella ei ole virallista asemaa, vaan valtiota pienemmät yksiköt ovat piirikuntia, joita Ugandassa on nykyisin yhteensä kahdeksankymmentä. Useita kymmeniä piirikuntia on perustettu 2000-luvulla.
Vuoden 2010 väestöarvion mukaan maassa oli yksi miljoonakaupunki, pääkaupunki Kampala, ja kaksi yli sadantuhannen asukkaan kaupunkia, Gulu (216 248 asukasta) ja Lira (182 762 asukasta).
Maantiede.
Uganda on sisämaavaltio, mutta sillä on yhteys muutamiin suuriin järviin kuten Victoriajärveen, Albertjärveen, Kyogajärveen ja Edwardjärveen. Uganda sijaitsee ylätasangolla, minkä vuoksi maan ilmasto on hieman viileämpi kuin monilla muilla päiväntasaajan läheisyydessä olevilla valtioilla. Viktoriajärvi toimii kosteuden lähteenä, joten ilmasto on myös kosteampi kuin lähialueilla. Sen rannoilla saadaan sadetta 1 500 mm vuodessa. Maan länsiosan vuorilla sataa yhtä paljon, sillä kosteat tuulet tuovat sateita Kongon puolelta. Muualla vuosittainen sademäärä jää tuhannen millimetrin alapuolelle. Lämpötilan vuodenaikaisvaihtelu on pientä; Kampalassa jokaisen kuukauden keskimääräinen päivän ylin on 25 ja 28 asteen välillä, yön alin 16-18 astetta. Vuoriston keskellä sijaitsevassa Kabalessa vastaavat lukemat ovat päivisin 22-24 ja öisin 9-11 astetta.
Ugandan kautta kulkee Victoriajärven laskujoki, "Victorian Niili", joka johtaa Albertjärveen ja jatkuu sieltä "Albertin Niilin" nimisenä Etelä-Sudanin rajalle. Nämä joet muodostavat Valkoisen Niilin yläjuoksun.
Ugandassa on monia kansallispuistoja. Unescon maailmanperintökohde Bwindin kansallispuisto tunnetaan vuorigorillapopulaatiostaan, samoin Mgahingan kansallispuisto, jossa rauhoitettu alue jatkuu rajan takana Ruandan ja Kongon kansallispuistoissa. Toinen maailmanperintökohde Rwenzori-vuorten kansallispuisto sisältää Ugandan korkeimman vuoren. Elgonvuoren kansallispuistossa on sammunut tulivuori. Ne, samoin kuin Kidepolaakson kansallispuisto, tarjoavat henkeäsalpaavia maisemia. Kibalen kansallispuisto suojelee sademetsää. Murchisonin putousten kansallispuisto kattaa Niilissä olevan suuren vesiputouksen ympäristöineen. Kuningatar Elisabethin kansallispuisto suojaa monimuotoista afrikkalaista luontoa; siellä on virtahepoja, apinoita, leijonia ja suuria puhvelilaumoja. Myös Semlikin kansallispuistossa on monia luontotyyppejä savannista kosteikkoihin. Pieni Mburojärven kansallispuisto tunnetaan ruohonsyöjistään.
Talous.
Ugandalla on merkittäviä luonnonvaroja kuten hedelmällinen maaperä, säännölliset sateet ja suurehkot mineraalivarat (muun muassa kultaa, kuparia ja kobolttia). Maan länsiosasta on löytynyt öljyä, ja vuoden 2009 löytöjen arvellaan olevan käytettävissä noin kolmen vuoden kuluttua. Öljyvarojen hyödyntämisen epäillään rikastuttavan kansainvälisiä yhtiöitä enemmän kuin Ugandaa valtiona. Korruptoituneen hallituksen epäillään tehneen sopimuksen, jossa valtio ottaa riskit mutta yrityksille taataan ainakin 35 % voittoa.
Maan tärkein elinkeino on maanviljely, joka työllistää noin 80 % väestöstä. Suurin osa, noin 65 %, viennin arvosta tulee kahvista. Uganda on Afrikan suurin robusta-kahvin tuottajamaa. Kahvin maailmanmarkkinahintojen heilahtelu vaikuttaa maan talouteen.
Liikenne.
Ugandassa on 35 lentokenttää, joista viiden kiitotiet on päällystetty, ja yhden kiitotie pitempi kuin kolme kilometriä. Järvillä on laivaväyliä; suurimmat satamakaupungit ovat Entebbe, Jinja ja Port Bell. Kapearaiteista rautatietä on rakennettu 1 244 kilometriä. Rautatieyhtiön toiminta lakkasi 1990-luvun puolivälissä, mutta vuonna 2010 julkistettiin suunnitelmia joidenkin rataosuuksien avaamisesta rahtiliikenteelle.
Maayhteydet naapurimaihin hoidetaan lähinnä linja-autoilla ja minibusseilla. Matka Kampalasta Nairobiin kestää 12-14 tuntia. Reitti Tansaniaan seurailee Viktoriajärven länsirantaa Bukobaan. Aiemmin Viktoriajärvellä on ollut matkustajalaivoja Ugandasta Tansaniaan, nykyisin vain rahtiliikennettä.
Väestö ja terveys.
Ugandan väestö jakautuu pääasiassa bantu-kansoihin, niloottiseen kielikuntaan kuuluviin kansoihin ja nilo-hamiittisiin kansoihin. Bantukielistä gandalla on eniten puhujia, noin neljä miljoonaa.
Vuonna 2002 ugandalaisista oli uskonnoltaan katolisia 42 %, protestantteja 42 %, muslimeja 12 % ja muita, eli esimerkiksi hinduja ja perinteisiä paikallisia uskontoja harjoittavia oli kolme prosenttia. Idi Amin karkotti aasialaissyntyiset ugandalaiset 1972, ja silloin hindu- ja sikhiväestön määrä romahti. Aminin kukistumisen jälkeen intialaissyntyisiä afrikkalaisia on palannut Ugandaankin. Vuonna 1989 heitä arveltiin olevan 10 000, kun 1969 heitä oli 70 000.
Aids räjähti 1980-luvulla Ugandassa valtaisaksi terveysongelmaksi. Epidemiaa on pyritty rajoittamaan ABC-strategialla, johon kuuluvat pidättyvyys (Abstinence) ja uskollisuus (Be faithful) sekä (C'"ondoms) kondomin käyttö. Näistä kahdella ensimmäisellä on suurempi hallituksen tuki; varsinkin alkuvuosina presidentti vastusti kondomien jakamista. Strategian raportoitiin pienentäneen HIV-positiivisten aikuisten osuutta kolmanneksesta ensin 15 prosenttiin 1990-luvulla ja siitä alle viiden prosentin. Myöhemmin kampanjan onnistumista on pidetty ylimainostettuna, ja todettu, että osa sairaiden osuuden pienenemisestä johtuu kuolleisuudesta. Aikuisten HIV-levinneisyys oli CIA:n mukaan 4,1 % vuonna 2003. AIDS:iin liittyy edelleen leimautumisen pelko, joka haittaa hoitoon hakeutumista ja on jopa saanut vanhemmat välttämään lastensa hoitamista.
Maailman terveysjärjestön (WHO) vuonna 2004 tekemän selvityksen mukaan Ugandassa käytettiin alkoholia enemmän kuin missään muussa maailman maassa; puhtaaksi alkoholiksi muunnettuna yli 19 litraa aikuista kohti.
Kulttuuri.
Ugandan perinteinen kulttuuri noudattelee heimorajoja enemmän kuin valtion rajoja. Länsi-Ugandan sademetsissä elää pygmikansoja, joilla on oma kulttuurinsa. Pohjoisessa ja idässä on niloottiseen kielikuntaan kuuluvia heimoja, muualla bantuheimoja. Jokaisella ryhmällä on omia eeppisiä kansanlaulujaan, joiden tarinat välittyvät sukupolvelta toiselle.
Tunnettu ugandalainen kirjailija ja runoilija Okot p'Bitek (1931–1980) kirjoitti luon kielellä laajoja runoelmia, jotka hän itse käänsi myös englanniksi. Monet hänen teoksistaan ovat satiirisia monologeja, jotka käsittelevät eurooppalaisen ja afrikkalaisen kulttuurin kohtaamisia.
Noituuteen luottaminen on yleistä Ugandassa. Kyselyjen mukaan 80 % väestöstä on pyytänyt noidilta neuvoa. Vuonna 2009 rekisteröitiin 123 ihmistä uhratun noituuteen liittyviin tarkoituksiin. Tässä oli kahdeksan prosentin nousua vuodesta 2008. Ihmisten uhrausten tavoitteena on etupäässä nopea rikastuminen.
Urheilu.
Ugandan jalkapallomaajoukkue ei ole selviytynyt kertaakaan MM-kilpailujen lopputurnaukseen. Afrikan-mestaruuskilpailujen lopputurnauksessa Uganda oli toinen vuonna 1978 ja neljäs vuonna 1962.
Uganda on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1956 alkaen. Se on saavuttanut olympiamitaleja kahdessa eri urheilumuodossa, yleisurheilussa ja nyrkkeilyssä. Maan ensimmäinen olympiavoittaja on miesten 400 metrin aitajuoksun Münchenin 1972 kisoissa voittanut John Akii-Bua.. Lontoon 2012 kisoissa Stephen Kiprotich voitti maratonjuoksun.


Gamma.
Gamma (, Γ/γ) on kreikkalaisten aakkosten kolmas kirjain. Muinaiskreikassa gamman normaali äännearvo oli soinnillinen velaarinen klusiili , mutta nykykreikassa se on muuntunut soinnilliseksi frikatiiviksi, joka ääntyy velaarisena tai etuvokaalin  edellä palataalisena . Sekä muinais- että nykykreikassa gamma ääntyy kuitenkin velaarisena nasaalina , jos sitä seuraa toinen velaarinen konsonantti.
Latinalaisissa aakkosissa gammaa vastasi alun perin kirjain c, jonka muunnelmana myöhemmin kehittyi g. Kyrillisessä kirjaimistossa gammaa vastaa kirjain г.
Kirjaimen muoto ja muunnelmat.
Gamma syntyi muunnelmana foinikialaisesta kirjaimesta &#x10902; ("gaml"), jonka alkuperäinen muoto on ehkä kuvastanut kamelia tai kamelin kyttyrää. Kreikkalainen suuraakkonen Γ on kääntynyt niin, että se näyttää pystyyn nostetulta suorakulmalta, jonka yläsivu työntyy oikealle.
Kreikkalainen pienaakkonen γ perusviivan alle ulottuvine typografisine pidennyksineen muistuttaa latinalaista pienaakkosta y, mutta siinä missä latinalaisen y:n pidennys suuntautuu alaviistoon vasemmalle, gamman alapidennys tapaa suuntautua suoraan alaspäin. Lisäksi kirjasintyypistä riippuen toinen gamman yläosan haaroista on usein hieman kaareva.
Latinalainen gamma.
Kansainväliseen foneettiseen kirjaimistoon (IPA) sisältyy erikseen niin sanottu latinalainen gamma ɣ, joka muistuttaa kreikkalaista pienaakkosta, mutta sen alaosa muodostaa silmukan. Foneettisessa kirjoituksessa latinalaisella gammalla merkitään soinnillista velaarista frikatiivia. (Lisäksi foneettiseen kirjaimistoon sisältyy latinalaista gammaa muistuttava mutta kokonaan perusviivan yläpuolella pysyvä niin sanottu oinaansarvikirjain ɤ, jota on joskus kutsuttu naperogammaksi,; se ei kuitenkaan edusta mitään konsonanttia vaan laveaa puolisuppeaa takavokaalia.)
Latinalaisesta gammasta on kehitetty myös suuraakkonen &#x194;, joka on muodoltaan kuin isonnettu pienaakkonen. Suuraakkosta ei tarvita foneettisessa kirjoituksessa, mutta sitä voidaan käyttää pienaakkosen ohella eräiden kielten oikeinkirjoituksessa.


Alan Turing.
Alan Mathison Turing, OBE, FRS (, 23. kesäkuuta 1912 – 7. kesäkuuta 1954) oli brittiläinen matemaatikko ja logiikan tutkija, joka vuonna 1936 julkaisi formalisoimansa algoritmin ja tietojenkäsittelytieteessä käytetyn Turingin kone -käsitteen. Häntä pidetään yhtenä modernin tietojenkäsittelyn merkittävimmistä uranuurtajista. Toisen maailmansodan aikana hän johti Saksan laivaston Enigma-salakirjoituskoneen purkutyötä brittitiedustelun Bletchley Park -tukikohdassa. Sodan jälkeen hän suunnitteli yhden ensimmäisistä ohjelmoitavista digitaalisista tietokoneista ja myös rakensi prototyypin siitä Manchesterin yliopistossa. Hän esitti merkittäviä ja luonteenomaisesti provosoivia mielipiteitä keskustelussa koneiden ajattelukyvystä ja kehitti Turingin testin.
Muita hänen tutkimuskohteitaan olivat todennäköisyyslaskenta, kryptografia, lukuteoria ja algebra. Turing loi mainetta morfogeneesiteorian ideoijana. Sen avulla pyritään selittämään, millä tavoin geenit aiheuttavat eliöiden rakenteen ja muodon muodostumisen. Esimerkiksi seeprojen raitojen ja gepardien pilkkujen kehittymiseen liittyvät seikat kuuluvat morfogeneesin piiriin.
Turing oli homoseksuaali, minkä vuoksi häntä vainottiin. Hän teki lopulta itsemurhan. Hänen ansionsa sotasalakirjoituksen parissa tunnustettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen.
Lapsuus ja nuoruus.
Alan Turingin vanhemmat olivat Julius Mathison Turing ja Sara o.s. Stoney. Julius työskenteli brittien virkamiehistössä Intiassa (Indian Civil Service). Sara, Madras Railway -rautatieyhtiön pääinsinöörin Edward Waller Stoneyn tytär, tuli raskaaksi heidän asuessaan Chhatrapurissa Orissan osavaltiossa. Koska vanhemmat halusivat lapsensa kasvavan Englannissa, he palasivat Lontoon Maida Valeen, jossa Alan Turing syntyi 23. kesäkuuta 1912. Tapahtumasta todistaa sininen laatta nykyisen Colonnade Hotelin ulkopuolella. Alanilla oli isoveli nimeltään John. Turingin isä toimi edelleen virkamiehenä Intiassa, joten Alanin lapsuusvuosina hänen vanhempansa matkustivat Englannin Guildfordin ja Intian välillä jättäen kaksi poikaansa perheen ystävien huostaan Englantiin. Jo hyvin varhain Turing osoitti merkkejä nerokkuudestaan, joka tuli myöhemmin selkeämmin esiin.
Hänen vanhempansa ilmoittivat hänet St Michael'sin päiväkouluun kuuden vuoden ikäisenä. Koulun rehtori huomasi hänen poikkeukselliset lahjansa varhain, kuten myös monet hänen muistakin opettajistaan. 14-vuotiaana vuonna 1926 hän siirtyi Sherborne Schooliin, kuuluisaan ja kalliiseen yksityiseen oppilaitokseen Dorsetissa. Lukuvuoden ensimmäisenä päivänä Englannissa oli yleislakko, mutta Turing halusi olla niin innokkaasti paikalla ensimmäisenä koulupäivänään, että hän ajoi Southamptonista koululleen yksin polkupyörällään liki sadan kilometrin matkan yöpyen välillä majatalossa.
Tietokonehuone King's Collegessa on nykyään nimetty Turingin mukaan. Hän aloitti opiskelun koulussa vuonna 1931 ja hänestä tuli "fellow" vuonna 1935.
Jotkut Sherbornen opettajat eivät arvostaneet Turingin luontaista kiinnostusta matematiikkaan ja tieteisiin. He painottivat pikemminkin klassista koulutusta. Hänen rehtorinsa kirjoitti hänen vanhemmilleen: ”Toivon, että hän ei putoa kahden koulun väliin. Jos hän haluaa jatkaa yksityiskoulussa, hänen täytyy tähdätä "koulutetuksi". Jos hän aikoo olla vain "tieteellinen spesialisti", hän tuhlaa yksityiskoulussa aikaansa.”
Tästä huolimatta Turing menestyi edelleen erinomaisesti aineissa, joista hän piti, ja ratkaisi vuonna 1927 monimutkaisia ongelmia opiskelematta lainkaan laskuopin perusteita. 16-vuotiaana vuonna 1928 Turing tutustui Albert Einsteinin teoksiin; hän ei ainoastaan käsittänyt niitä, vaan päätteli Eisteinin teorian kyseenalaistavan Newtonin lait tekstistä, jossa tätä ei eksplisiittisesti ilmaistu.
Turingin toiveet ja kunnianhimo koulussa lisääntyivät, kun hänen ja hieman vanhemman opiskelijan Christopher Morcomin välille kehittyi läheinen ystävyys. Morcom oli myös Turingin ensimmäinen romanttinen kiinnostus. Hän kuoli yhtäkkisesti vain muutama viikko heidän viimeisen Sherbornen-lukukautensa alkamisen jälkeen naudan tuberkuloosin aiheuttamiin komplikaatioihin. Hän oli saanut taudin juotuaan lapsena tartunnan saaneen lehmän maitoa. Turingin usko särkyi ja hänestä tuli ateisti. Hänen vakaumuksensa oli, että kaikken ilmiöiden, myös ihmisen aivotoiminnan, täytyi olla materialistisia.
Yliopisto ja työ laskettavuuden parissa.
Koska Turing ei halunnut opiskella klassisia aineita yhtä ahkerasti kuin tiedettä ja matematiikkaa, hän ei saanut stipendiä Cambridgen Trinity Collegeen vaan päätyi King's Collegeen, toiseen vaihtoehtoonsa. Hän opiskeli siellä vuosina 1931–1934 ja valmistui hyvin arvosanoin. Vuonna 1935 hänet otettiin King's Collegen jäseneksi ("fellow") keskeistä raja-arvolausetta koskevan tutkielmansa perusteella.
Keskeisen tärkeässä artikkelissaan "On Computable Numbers, with an Application to the "Entscheidungsproblem" (jätetty 28. toukokuuta 1936) Turing muotoili uudelleen Kurt Gödelin vuonna 1931 saamat matemaattista todistusta ja laskettavuutta käsittelevät tulokset. Hän korvasi Gödelin universaalin, aritmetiikkaan pohjautuvan formaalin kielen Turingin koneilla, yksinkertaisilla formaaleilla malleilla. Hän todisti, että jonkinlainen niiden kaltainen kone voisi ratkaista minkä tahansa matemaattisen ongelman, jos se voitaisiin esittää algoritminä, vaikka todellisella Turingin koneella tuskin olisikaan käytännön sovellutuksia, sillä se olisi huomattavasti hitaampi kuin käytännöllisemmät vaihtoehdot.
Laskennan teoria tutkii nykyäänkin erityisesti Turingin koneita. Turing todisti edelleen, että "Entscheidungsproblemiin" ei ollut ratkaisua. Ensin hän osoitti, ettei pysähtymisongelmaa voitu ratkaista Turingin koneilla: ei ole mahdollista saada algoritmisesti selville, pysähtyykö tietty Turingin kone koskaan. Vaikka hänen todistuksensa julkaistiinkin vasta sen jälkeen, kun Alonzo Church oli tehnyt vastaavan todistuksen lambdakalkyylinsä suhteen, Turingin teos on huomattavasti helpommin lähestyttävissä ja intuitiivisempi. Myös siinä esitelty käsite "universaalista (Turingin) koneesta", koneesta joka kykenisi toimimaan minkä tahansa muun koneen tavoin, oli uudenlainen.
Suurimman osan vuosista 1937 ja 1938 hän vietti Princetonin yliopistossa opiskellen Alonzo Churchin ohjauksessa. Vuonna 1938 hän suoritti tohtorintutkintonsa (Ph.D.) Princetonissa; hänen tutkielmassaan esiteltiin suhteellisen laskennan käsite (), jossa Turingin koneiden lisäksi käytetään niin kutsuttuja oraakkelikoneita. Niiden avulla voidaan tutkia ongelmia, joita ei Turingin koneella voi ratkaista.
Palattuaan Cambridgeen vuonna 1939 hän osallistui Ludwig Wittgensteinin matematiikan perusteita koskeville luennoille. Wittgenstein ja Turing väittelivät ja olivat erimielisiä: Turing puolusti formalismia ja Wittgenstein väitti, ettei matematiikka löydä mitään absoluuttisia totuuksia vaan pikemminkin keksii niitä.
Kryptoanalyysi.
Toisen maailmansodan aikana Turing osallistui saksalaisten käyttämien salakirjoitusjärjestelmien murtamiseen Bletchley Parkissa. Hän tukeutui ennen sotaa Puolan Biuro Szyfrówissa työskennelleiden Marian Rejewskin, Jerzy Różyckin ja Henryk Zygalskin kryptoanalyyttiseen tutkimukseen. Hän teki useita oivalluksia, jotka auttoivat murtamaan Enigma-koneen ja 42:n (kaukokirjoittimissa käytetty salauslaite, jolle britit antoivat koodinimen "Tunny") koodit. Jonkin aikaa hän johti Hut 8:aa, joka oli vastuussa Saksan laivaston viestinnän tulkitsemisesta.
Syyskuusta 1938 lähtien Turing oli työskennellyt osa-aikaisesti Government Code and Cypher Schoolissa (GCCS), brittien koodinmurtojärjestössä. Hän työskenteli Saksan Enigma-salauksen murtamisen parissa ja teki yhteistyötä GCCS:n vanhemman koodinmurtajan Dilly Knoxin kanssa. 4. syyskuuta 1939, päivä sen jälkeen kun Yhdistynyt kuningaskunta oli julistanut sodan Saksalle, Turing ilmoittautui GCCS:n sodanajan tiloihin Bletchley Parkiin.
Turingin–Welchmanin bombe.
Viikkojen kuluessa saapumisestaan Bletchley Parkiin Turing oli suunnitellut sähkömekaanisen laitteen, jonka avulla Enigma voitaisiin murtaa nopeammin kuin vuoden 1932 bomba-koneella. Uusi bombe-kone nimettiin aiemman puolalaisen bomban mukaan, johon se perustui. Matemaatikko Gordon Welchmanin ehdottamalla parannuksella varustetusta bombesta tuli yksi tärkeimmistä työvälineistä, ja tärkein automatisoitu väline, hyökkäyksessä Enigma-koodin suojaamaa viestintää vastaan.
Turingin kanssa Bletchley Parkissa työskennellyt kryptoanalyytikko Jack Good sanoi myöhemmin: "Turingin tärkein kontribuutio, "omasta mielestäni", oli kryptoanalyyttisen bombe-koneen suunnittelussa. Hänellä oli ajatus, että voitaisiin soveltaa käytännössä loogista teoreemaa, joka kuulostaa harjaantumattomaan korvaan suhteellisen absurdilta; nimittäin sitä, että ristiriidasta voidaan päätellä "kaikki"."
Bombe etsi Enigma-viestissä käytettyjä, mahdollisesti oikeita asetuksia (eli kiekkojen järjestystä, kiekkojen asetuksia jne.) käyttäen sopivaa "lunttia", osaa todennäköisestä selkotekstistä. Jokaiselle mahdolliselle kiekkojen asetukselle (joita oli 1019, tai sukellusveneiden Enigma-koneiden tapauksessa 1022, sillä niissä käytettiin lopulta neljää kiekkoa kolmen tavallisen sijaan) bombe suoritti sähköisesti sarjan loogisia päätelmiä luntin perusteella. Bombe havaitsi mahdollisen ristiriidan ja hylkäsi asetuksen siirtyen seuraavaan. Suurin osa mahdollisista asetuksista aiheutti ristiriitoja, ja vain muutama jäi jäljelle tutkittavaksi yksityiskohtaisesti. Turingin ensimmäinen bombe otettiin käyttöön 18. maaliskuuta 1940. Sodan loppuun mennessä oli käytössä useita satoja bombe-koneita.
Hut 8 ja laivaston Enigma.
Joulukuussa 1940 Turing ratkaisi laivaston Enigman indikaattorijärjestelmän, joka oli matemaattisesti monimutkaisempi kuin muut vastaavat järjestelmät. Turing keksi myös bayeslaisen tilastollisen tekniikan, jolle annettiin nimeksi "Banburismus", auttamaan laivaston Enigman murtamisessa. Banburismus-tekniikan avulla voitiin sulkea pois laskuista tiettyjä Enigman kiekkojen asetuksia, mikä vähensi bombe-koneiden käyttöön tarvittavaa aikaa.
Keväällä 1941 Turing ehdotti avioliittoa Joan Clarkelle, kollegalleen Hut 8:ssa, mutta kihlaus purettiin yhteisestä sopimuksesta kesällä.
Heinäkuussa 1942 Turing kehitti nimillä "Turingismus" tai "Turingery" tunnetun tekniikan sovellettavaksi Lorenz-salaimen murtamiseen. Sitä käytettiin saksalaisten uudessa Geheimschreiber-koneessa ("salakirjoittaja", yksi koodinimellä "Fish" tunnetuista koneista). Hän myös esitteli Fish-tiimin Tommy Flowersille, joka rakensi myöhemmin Max Newmanin ohjauksessa Colossus-tietokoneen. Colossus oli maailman ensimmäinen ohjelmoitava digitaalinen elektroninen tietokone. Se korvasi aiemmat yksinkertaisemmat koneet (kuten "Heath Robinsonin") ja sen suuremman nopeuden ansiosta päivittäin vaihtuvia salaimia voitiin murtaa. Usein virheellisesti luullaan, että Turingilla oli keskeinen rooli Colossuksen suunnittelussa; näin ei kuitenkaan ollut.
Turing matkusti Yhdysvaltoihin marraskuussa 1942 ja työskenteli yhdessä Yhdysvaltain laivaston kryptoanalyytikkojen kanssa laivaston Enigman ja bombe-koneiden parissa Washingtonissa. Hän avusti Bell Labsissa puheen salaukseen tarkoitettujen laitteiden kehittämistä. Hän palasi Bletchley Parkiin maaliskuussa 1943. Turngin poissaolon aikana Hugh Alexander oli noussut virallisesti Hut 8:n johtoon, ja hän olikin johtanut yksikköä käytännössä jo jonkin aikaa, sillä Turing ei juuri ollut kiinnostunut sen päivittäisistä ylläpitotehtävistä. Turingista tuli Bletchley Parkin kryptoanalyysikonsultti.
Sodan loppupuolella Turing aloitti koodinimellä "Delilah" tunnetun kannettavan puheensalauskoneen suunnittelun insinööri Donald Bayleyn avustamana ja opiskeli samaan aikaan elektroniikkaa. Koneelle oli suunniteltu erilaisia käyttötarkoituksia, sitä ei voitu käyttää pitkän matkan radiolähetyksissä eikä se valmistunut ajoissa käytettäväksi sodassa. Vaikka Turing esittelikin sitä virkamiehille salaamalla ja purkamalla tallenteen Winston Churchillin puheesta, Delilah-konetta ei otettu käyttöön.
Varhaiset tietokoneet ja Turingin testi.
Vuosina 1945–1947 hän työskenteli National Physical Laboratoryssa suunnitellen Automatic Computing Engine -tietokonetta (ACE). Hän esitteli artikkelissaan 19. helmikuuta 1946 Yhdistyneen kuningaskunnan ensimmäisen valmiin suunnitelman tietokoneesta, jossa sekä käskyt että data olivat samassa muistissa. Vaikka Turing onnistuikin ACE:n suunnitelussa, hankkeen aloittaminen viivästyi ja hän pettyi. Vuoden 1947 lopussa hän palasi Cambridgeen viettämään sapattivuotta. Sillä välin ACE rakennettiin valmiiksi ilman häntä ja se ajoi ensimmäisen ohjelmansa 10. toukokuuta 1950.
Vuonna 1948 hänet nimitettiin luennoitsijaksi Manchesterin yliopiston matematiikan osastolle ja vuonna 1949 hänestä tuli yliopiston tietotekniikan laboratorion apulaisjohtaja. Hän kehitti ohjelmia eräälle varhaisimmista todellisista tietokoneista, Manchester Mark I:lle. Samaan aikaan hän työskenteli abstraktimpien kysymysten parissa ja käsitteli artikkelissaan "Computing machinery and intelligence" (Mind, lokakuu 1950) tekoälyn ongelmaa. Hän ehdotti nykyisin Turingin testinä tunnettua koetta määrittämään tason, jonka ylittävää konetta voitaisiin kutsua ajattelevaksi. Jos tietokone onnistuisi huijaamaan kuulustelijaansa niin, että kuulustelija luulisi keskustelevansa ihmisen kanssa, koneen voitaisiin sanoa "ajattelevan".
Vuonna 1945 Turing ennusti, että jonain päivänä tietokoneet pelaisivat shakkia erittäin hyvin. Vuonna 1948 hän alkoi laatia aiemman opiskelijakollegansa D.G. Champernownen kanssa shakkiohjelmaa tietokoneelle, jota ei ollut vielä olemassa. Tarpeeksi tehokasta konetta ohjelman suorittamiseen ei ollut, joten vuonna 1952 Turing pelasi shakkipelin simuloiden itse tietokonetta. Jokainen siirto kesti noin puoli tuntia. Peli tallennettiin; ohjelma hävisi Turingin kollegalle Alick Glennielle, vaikka sen sanotaankin voittaneen pelin Champernownen vaimoa vastaan.
Kaavoittuminen ja matemaattinen biologia.
Turing työskenteli vuodesta 1952 kuolemaansa saakka vuonna 1954 matemaattisen biologian, erityisesti morfogeneesin parissa. Hän julkaisi aiheesta yhden artikkelin vuonna 1952, "The Chemical Basis of Morphogenesis", jossa hän esitteli hypoteesinsa kaavoittumisesta (). Hän oli erityisen kiinnostunut Fibonaccin lehtiasennosta, Fibonaccin lukujen esiintyvyydestä kasvien rakenteessa. Hän käytti reaktio-diffuusiokaavoja, jotka ovat nykyisin keskeisessä asemassa kaavoittumisen tutkimuksessa. Hänen myöhempiä artikkeleitaan ei julkaistu ennen kuin vuoden 1992 teoksessa "Collected Works of A.M. Turing".
Syyte homoseksuaalisuudesta ja kuolema.
Turing oli homoseksuaali, ja hänen aikanaan homoseksuaalisuus oli Yhdistyneessä kuningaskunnassa laitonta. Sitä pidettiin mielisairautena ja siitä voitiin tuomita oikeudessa. Vuonna 1952 Turingin 19-vuotias uusi tuttava Arnold Murray auttoi rikostoveriaan murtautumaan Turingin asuntoon, ja Turing ilmoitti rikoksen poliisille. Poliisitutkinnan aikana Turing tunnusti olleensa suhteessa Murrayn kanssa, ja heitä syytettiin törkeästä säädyttömyydestä Criminal Law Amendment Act 1885:n pykälän 11 nojalla. Turing ei katunut, ja hänet tuomittiin samasta rikoksesta kuin Oscar Wilde oli tuomittu yli 50 vuotta aikaisemmin.
Turingin annettiin valita vankilan ja ehdonalaisen välillä, mutta jälkimmäisen ehtona oli libidoa vähentävien hormonihoitojen aloittaminen. Välttääkseen vankilatuomion hän hyväksyi estrogeenihormoni-injektiot, joita annettiin vuoden ajan. Niiden sivuvaikutuksiin kuului gynekomastia (rintojen suureneminen). Tuomion vuoksi hänen turvallisuusluokituksensa poistettiin eikä hän voinut enää konsultoida kryptografisissa kysymyksissä. Samaan aikaan julkisuudessa oltiin huolestuneita vakoilusta ja siitä, että homoseksuaalit olisivat alttiina neuvostoagenttien ansoille.
Turingin siivooja löysi Turingin 8. kesäkuuta 1954 kuolleena; hän oli menehtynyt edellisenä päivänä syanidimyrkytykseen. Myrkyn hän oli ilmeisesti saanut syanidilla kyllästetystä omenasta, joka lojui puoliksi syötynä hänen sänkynsä vieressä. Itse omenaa ei koskaan testattu ja syanidimyrkytys määritettiin kuolinsyyksi ruumiinavauksessa. Yleensä hänen kuolemansa uskotaan olleen tahallinen, ja se tuomittiin itsemurhaksi. Hänen äitinsä kuitenkin väitti sinnikkäästi, että kuolema oli vahinko ja johtui laboratoriokemikaalien huolimattomasta säilytyksestä. Elämäkertakirjailija Andrew Hodges ehdottaa, että Turing saattoi surmata itsensä tulkinnanvaraisella tavalla antaakseen äidilleen mahdollisuuden pitää kuolemaa onnettomuutena. Muut ovat ehdottaneet, että Turing lavasti kohtauksen Lumikista, joka oli hänen lempisatunsa. Koska Turingin homoseksuaalisuutta lienee pidetty turvallisuusriskinä, hänen on myös ehdotettu joutuneen salamurhatuksi. Hänen ruumiinsa tuhkattiin Wokingin krematoriossa 12. kesäkuuta 1954.
Tunnustus kuoleman jälkeen.
Vuodesta 1966 lähtien Association for Computing Machinery on myöntänyt vuosittain Turing-palkinnon henkilölle, jolla on ollut merkittävä vaikutus tietotekniikan kehitykseen. Sitä on pidetty laajalti tietotekniikan vastineena Nobel-palkinnolle.
Turingille on annettu erityyppisiä kunnianosoituksia Manchesterissä, jossa hän työskenteli elämänsä loppupuolella. Vuonna 1994 osalle A6010-tiestä (kaupungin sisempi kehätie) annettiin nimi Alan Turing Way. Manchesterissä paljastettiin 23. kesäkuuta 2001 Turingin muistopatsas. Se sijaitsee Sackville Parkissa Manchesterin yliopiston Whitworth Streetin rakennuksen ja Canal Streetin 'homokorttelin' välissä. "British Logic Colloquium" ja "British Society for the History of Mathematics" pitivät 5. kesäkuuta 2004 yliopistolla juhlat Turingin elämän ja saavutusten kunniaksi, ja samana kesänä avattiin yliopiston Alan Turing -instituutti. Heinäkuussa 2007 avattiin Alan Turing Building, jossa sijaitsevat yliopiston matematiikan tiedekunta, "Photon Sciences Institute" ja "Jodrell Bank Centre for Astrophysics".
23. kesäkuuta 1998, Turingin 86. syntymäpäivänä, hänen elämäkertansa kirjoittaja Andrew Hodges paljasti English Heritagen virallisen sinisen laatan hänen lapsuudenkodissaan Warrington Crescentissä Lontoossa, nykyisessä Colonnade Hotelissa. Turingin kuoleman 50-vuotispäivänä 7. kesäkuuta 2004 hänen entisellä asunnollaan Hollymeadessa, Wilmslow'ssa paljastettiin muistolaatta.
Useat yliopistot ovat kunnioittaneet hänen saavutuksiaan tietotekniikassa. 28. lokakuuta 2004 John W. Millsin valama pronssipatsas paljastettiin Surreyn yliopistolla Guildfordissa. Patsaalla muistettiin sitä, että Turingin kuolemasta oli kulunut 50 vuotta. Se esittää häntä kantamassa kirjoja kampuksen halki. Myös Bletchley Parkissa paljastettiin 19. kesäkuuta 2007 luonnollisen kokoinen Turingin patsas, joka painaa 1,5 tonnia. Stephen Kettle veisti sen puolesta miljoonasta walesilaisen saviliuskeen palasesta.
Turing Relay -juoksukilpailu on kuusiosainen viestijuoksu joen rantaa pitkin Elystä Cambridgeen ja takaisin. Turing käytti reittiä juostessaan Cambridgessä; hänen parhain tuloksensa maratonjuoksussa oli kaksi tuntia ja 46 minuuttia.


Epsilon.
Epsilon (E, ε) on kreikkalaisen aakkoston viides kirjain. Se vastaa latinalaisten aakkosten E-kirjainta. Nimi "epsilon" tai "e psilos" tarkoittaa "paljasta e:tä" vastakohtana eetalle.


Vanha kirkko.
Seutukunnalla on todennäköisesti sekä uusi että vanha kirkkorakennus, jolloin aiempaa kirkkoa on alettu kutsua vanhaksi kirkoksi.


Vanha kirkko (Tampere).
Tampereen Vanha kirkko on vuonna 1825 käyttöön otettu puinen ristikirkko Tampereella Keskustorin kupeessa. Vanha kirkko on pääasiassa Tampereen ruotsinkielisen luterilaisen seurakunnan käytössä. Puisen kirkon suunnitteli Carlo Bassi, ja se valmistui 1824. Carl Ludvig Engelin suunnittelema tapuli valmistui 1828.
Kirkkoa on kunnostettu useaan otteeseen, viimeksi vuonna 2000.
Merkittävin restaurointi tehtiin vuosina 1953–1954, jolloin kirkko palautettiin lähes alkuperäiseen asuunsa professori Nils Erik Wickbergin laatiman restaurointisuunnitelman mukaan.


Pietaryrtti.
Pietaryrtti ("Tanacetum vulgare" syn. "Chrysanthemum vulgare"; nappikukka) on asterikasveihin kuuluva keltakukkainen monivuotinen ruoho. Se kasvaa alkuperäisenä Euroopassa ja Aasiassa. Suomessa se on yleinen maan etelä- ja keskiosissa Oulun korkeudelle asti. Monin paikoin pietaryrttiä tavataan viljelyjäänteenä. Pohjois-Amerikkaan se on levinnyt viljelykasvien mukana rikkaruohona.
Kuvaus.
Pietaryrtti kasvaa 20–120 cm korkeaksi. Sen varsi on jäykkä ja kukat kohoavat tasalatvaisena huiskilona, joka jää kasvin kuihduttua törröttämään pystyyn. Lehdet ovat pariosaiset, sinivihreät.
Pietaryrtti on kuivien pientareiden ja joutomaiden kasvi, joka kukkii loppukesästä. Sen mykerökukinto muistuttaa päivänkakkaran kukinnon keskiosaa.
Käyttö.
Pietaryrttiä on käytetty mausteena ja muurahaisten karkotteena. Pietaryrtin haju on voimakas ja vastenmielinen, mikä selittää kasvin käyttöä keskiajalla rohtona ja karkotteena. Sen ajateltiin auttavan esim. ruuansulatushäiriöihin, kuukautiskipuihin, hermosairauksiin ja matolääkkeenä. Pietaryrtti oli tärkeä rohtoyrtti ruotsalaisten luostarien yrttitarhoissa. Pietaryrtti kestää kuivuutta erittäin hyvin, ja siksi sen viljelyä on jälleen alettu kokeilla muun muassa piennaralueilla.
Pietaryrtti on nyttemmin todettu myrkylliseksi, joten sen rohtokäyttö on kielletty monissa maissa. Kasvi sisältää muun muassa tujonia. Toisaalla se on apteekkitavaraa. Ongelmana on myrkkypitoisuuden vaihtelu kasviyksilöstä toiseen.
Pietaryrttiä käytetään myös lankojen värjäykseen: lehdistä ja juurista saadaan vihreää väriä ja kukista keltaista.


Kallion kirkko.
Kallion kirkko on harmaagraniittinen kirkkorakennus Kallion kaupunginosassa Helsingissä. Se on Kallion seurakunnan kirkko. Rakennuksen on suunnitellut arkkitehti Lars Sonck ja se edustaa suomalaista, voimakkain kansallisromanttisin piirtein höystettyä jugendtyyliä.
Yleistä.
Kallion kirkko kaupunginosan huipulla näkyy selkeästi ympäristöön.
Kirkko rakennettiin vuosina 1908–1912. Pääkaupungin maamerkkeihin lukeutuva kirkko on 65 metriä korkea ja ristin huippuun on 94 metriä merenpinnasta. Kirkossa on 1 600 istumapaikkaa. Kirkko sijaitsee mäen päällä ja muodostaa pohjoisen päätepisteen 2,5 km pitkälle suoralle katulinjalle, jonka muodostavat Kopernikuksentie, Unioninkatu ja Siltasaarenkatu.
Kallion kirkko on malliltaan pitkäkirkko, johon liittyy kaksi matalampaa sivusiipeä. Sisätiloja koristavat jugend-tyyliset seinämaalaukset. Kirkon alttaritauluna on puureliefi, Hannes Autereen "Tulkaa minun tyköni" vuodelta 1956. Paavo Tynellin suunnittelemat kookkaat messinkivalaisimet ovat vuodelta 1932.
Kirkon graniittitornissa on seitsemän saksalaista kelloa. Päivittäin klo 12 ja klo 18 niillä soitetaan Jean Sibeliuksen varta vasten säveltämää koraalisävelmää (op. 65b).
Suomen itsenäistymisvaiheessa tolstoilainen liike otti kirkon tukikohdakseen ja julisti siellä rauhanaatettaan. Toisen maailmansodan aikana kirkon tornissa oli yksi Helsingin ilmavalvontapisteistä. Kaupungin maanmittauksen peruspisteenä kirkon torni palveli aina 1970-luvulle saakka. Hyvällä säällä tornista näkee Viroon.
Urut.
Suomen kirkoista vain Kallion kirkossa on sekä barokkityyliset että ranskalais-romanttiset urut. Kirkon akustiikka on hyvä ja se on ahkerassa konserttikäytössä.
Nykyiset 48-äänikertaiset pääurut takalehterillä ovat ruotsalaisen Åkerman &amp; Lund -urkurakentamon 1995 valmistamat. Ne pohjautuvat ranskalais-romanttiseen traditioon, ensimmäisinä Suomessa. 19-äänikertaiset kuoriurut taas ovat suomalaisen Kangasalan urkurakentamon vuonna 1987 valmistamat, ja hollantilaiseen ja pohjoissaksalaiseen barokkitradition mukaiset.
Aiemmat, alkuperäiset 70-äänikertaiset urut vuodelta 1912 olivat saksalaisen Schlag &amp; Söhnen valmistamat. Ne oli aluksi sijoitettu alttarin yläpuoliselle lehterille. Vuonna 1955 ne siirrettiin takalehterille, jossa jo entuudestaan oli Lars Sonckin uruille suunnittelema fasadi. Nykyisten urkujen fasadi perustuu myös tähän alkuperäiseen suunnitelmaan.
Uurnaholvi.
Kallion kirkon alle valmistui vuonna 1991 Suomessa ainutlaatuinen hautausmaana toimva uurnaholvi. Lisäksi kirkon lehterin alla on vainajien nimilaatoilla varustettu muistoalttari. Uurnasäilytys on määräaikainen. Sen jälkeen tuhka voidaan kätkeä kirkon alla myös sijaitsevaan kalliohautaan. Holvissa vallitsee hautarauha, siellä vieraillaan vain tuhkauurnaa saatettaessa. Uurnaholviin mahtuu kerrallaan noin 2 500 uurnaa.


Zeeta.
Zeeta (Z, ζ) on kreikkalaisten aakkosten kuudes kirjain. Sen äännearvo on nykykreikassa eli soinnillinen "s" (vrt. esimerkiksi englannin tai ranskan "z"), muinaiskreikassa todennäköisesti tai.
Koodaus.
Luettelo kirjaimista


Eeta.
Eeta (Η, η) on kreikkalaisten aakkosten seitsemäs kirjain.
Pientä eetaa η ei pidä sekoittaa äng-äänteen IPA-merkkiin ŋ eikä isoa eetaa (Η) samannäköiseen latinalaiseen H- tai kyrilliseen Н-kirjaimeen.
Koodaus.
Latinalaisessa, kreikkalaisessa ja kyrillisessä kirjaimistossa, jotka ovat kehittyneet yhteisestä alkumuodosta, on kaikissa ison latinalaisen H-kirjaimen näköinen merkki. Vaikka nämä merkit ovat useimmissa fonteissa samannäköiset, ne eivät ole sama merkki. Jos esimerkiksi haetaan merkkejä tiedostosta tai teksinkäsittelyohjelmalle annetaan komento muuttaa suuraakkoset pienaakkosiksi, tulos riippuu siitä, mikä merkki on kyseessä. Kreikkalaissa aakkosissa latinalaisen H-kirjaimen näköinen on iso eeta (Η), kyrillisissä n-äänteen merkki (Н). Nämä koodataan eri järjestelmissä mm. seuraavilla tavoilla.


Fii.
Fii (Φ, φ) on kreikkalaisten aakkosten 21. kirjain. Pieni fii voi esiintyä kahdenlaisena muotona, avoimena (φ) tai suljettuna (ϕ). Sen äännearvo nykykreikassa on "f", muinaiskreikassa se oli hyvin voimakkaasti aspiroitu "p", joka oli lähellä äänneyhdistelmää "ph". Tästä kreikan kielessä aikoinaan tapahtuneesta äänteenmuutoksesta johtuu, että nykyisinkin useissa kielissä käytetään varsinkin kreikkalaisperäisissä lainasanoissa kirjainyhdistelmää ph "f"-äänteen merkkinä.
Fiin merkkiä ei pidä sekoittaa merkkeihin Ø tai ø (jotka luetaan "ö") eikä halkaisijan merkkiin ø.
Fiillä voidaan tarkoittaa myös lukua 1,618..., jota pidetään maailmankaikkeuden yleisimpänä lukuna. Fii on luonnossa niin yleinen, että keskiajan ihmiset pitivät sitä jumalallisena. Se löytyy tietyllä tavalla laskettuna muun muassa kultaisesta leikkauksesta (kuten alla on mainittu), ruusun terälehdistä, Madonnan valtaistuimesta, mustan aukon pyörimisnopeuden laskemiseen käytettävästä kaavasta ja monesta muusta. Myöskin ihmisen kehosta löytyy lukemattomia esimerkkejä Fii:stä Esim. mittaa itsesi varpaista päähän ja varpaista napaan ja jaa nämä luvut. Myöskin jakamalla mittaustuloksen olkapäästä sormenpäihin ja olkapäästä kyynärvarteen. Myöskin sormissa varpaissa ja sisäelimissä on lukemattomia esimerkkejä Fii:stä.


Theeta.
Theeta (Θ, θ) on kreikkalaisten aakkosten kahdeksas kirjain. Pieni theeta esiintyy joskus muodossa ϑ.


Talkoot.
Taloyhtiön haravointitalkoot Keravalla vuonna 2008
Talkoot eli talkootyö (venäjän sanasta толо́ка, toloka) on perinteinen suomalainen naapuriavun muoto, johon liittyy vahva yhteisöllisyyden tunne. Talkoissa autetaan esimerkiksi talon rakentamisessa (kattotalkoot, betonitalkoot) tai annetaan muuta työpanosta ilman korvausta. Talkoissa suorite on yleensä yksi kertaluonteinen kokonaisuus kuten betonilattian valu, pihan siivous, jne. Kaupungistumisen myötä myös asunto-osakeyhtiöt ja vuokrakerrostalot järjestävät talkoita (kevättalkoot, syystalkoot).
Talkoita voivat järjestää myös urheilu- tai harrastusseurat. Taloilla on rakennettu esimerkiksi seurantaloja ja muita yhdistysten tarvitsemia rakennuksia ja rakennelmia. Talkootyö onkin monelle harrastusyhteisölle pääasiallinen rahoitusmuoto seuran talouden ylläpitämiseksi. Tällöin on kyse vastikkeellisesta talkootyöstä, mutta talkootyön tuloksesta ei makseta veroa, koska toiminta katsotaan yleishyödylliseksi toiminnaksi ja koska jäsenet antavat työpanoksen ilmaiseksi yhdistyksen hyväksi.
Talkootyö on usein ollut tapana palkita talon emännän tekemällä ruoalla, suosittu talkooruoka on jonkintyyppinen keitto. Usein talkoissa tarjotaan myös olutta tai muita alkoholipitoisia juomia.
Talkootyöstä käytetään Pohjanmaalla nimitystä "kökkä".
Talkookampanjoita.
Sotavuosina Suomessa järjestettiin laajoja talkoita Suomen Talkoot ry:n (1940-41) ja Suurtalkoot ry:n (1942-46) organisoimina.
Vuosina 2011 ja 2012 Suomessa osallistuttiin kansainvälisiin siivoustalkoisiin, jotka ovat osa Let’s do it! -liikettä. Vuoden 2012 talkoot ovat Suomessa nimeltään "Talkoillaan - Suomi puhtaaksi!".


Ropecon.
Ropecon (lausutaan suomalaisittain eli ropekon) on roolipelitapahtuma. Ohjelmaan kuuluvat pöytäroolipelien ja larppien lisäksi luennot, paneelikeskustelut ja työpajat sekä kortti- lauta- ja miniatyyripelit.
Ropecon on järjestetty vuosittain vuodesta 1994 lähtien. Vuosina 1994, 1996 ja 1997 pitopaikkana oli Helsingin Paasitorni ja vuonna 1995 Helsingin Messukeskus. Vuodesta 1998 lähtien Ropecon on järjestetty Espoon Dipolissa, kun entiset tilat kävivät liian ahtaiksi. Kasvu on ollut nopeaa: ensimmäisessä tapahtumassa kävijöitä oli muutama sata, vuonna 2002 ylitettiin jo 3 000 kävijän raja. Vuoden 2007 Ropeconissa kävi 3 946 henkeä.
Ropeconin ajankohta on ollut heinä–elokuussa. Kahtena ensimmäisen vuonna tapahtuma oli kaksipäiväinen, mutta sen jälkeen se on venynyt kolmipäiväiseksi.
Ropecon järjestetään vapaaehtoisvoimin. Sen taustaorganisaationa toimii Ropecon ry, jonka jäseniä ovat roolipeliyhdistykset Alter Ego ry, Suomen live-roolipelaajat, Otaniemen RoolipeliClubi, Etelä-Suomen Rooli- & Strategiapeli Yhdistys ja Harmaasudet.
Tapahtuman painopiste on hyvin esillä olevan pelaamisen ohella myös laajassa puheohjelmassa. Tähän sisältyy niin luentoja, työpajoja kuin paneelikeskusteluitakin. Ropeconissa järjestetään lukuisia suomenmestaruusturnauksia muun muassa keräilykorttipeleissä, lautapeleissä ja bofferi- eli pehmomiekkailussa.
Kunniavieraat.
Joka vuosi Ropeconiin kutsutaan muutamia ulkomaisia kunniavieraita, jotka luennoivat omista erikoisaloistaan.


Jääkausi.
a> on kuin pieni mannerjäätikkö. Kuvassa näkyy jään "siirappimainen" virtaus kielekkeinä alaville maille.
Jääkaudet ovat Maan historian kausia, jolloin on suuria mannerjäätiköitä. Viimeistä jääkautta sanotaan Skandinaviassa Veiksel-jääkaudeksi. Silloin mannerjäätikön eteläpuolisella alueella oli kuivaa arotundraa, jossa eli muun muassa mammutteja ja niitä metsästäviä kivikautisia ihmisiä. Viime jääkausi päättyi noin 11 600 vuotta sitten, jolloin alkoi lämmin holoseeni.
Yleistä.
Jääkauden aikana jäätiköt laajenevat suuriksi ilmaston kylmettyä. Jääkausia on maapallon historiassa ollut useita. Viime jääkausi, Veiksel-jääkausi, oli yli 10 000 vuotta sitten. Kanadan ja Skandinavian ylle tuli valtava jäävaippa ja Suomikin peittyi 2–3 kilometriä paksun jään alle. Suomessa oli silloin samanlaista kuin Grönlannissa nykyään.
Kesä kylmeni jääkaudella niin, ettei satanut lumi ehtinyt sulaa ja vuoristojen lumiraja aleni. Maapallon lämpötila laski eniten napojen lähettyvillä, mikä johtui muun muassa Maan akselikallistuman muutoksesta. Jäätiköt valuivat vuorten rinteiltä alas ja levisivät pohjoisella pallonpuoliskolla valtavan laajalle alueelle matalillekin maille ja meriinkin. Vuoristojen, esimerkiksi Alppien jäätiköt laajenivat.. Yhtenäinen ikirouta levisi koko Venäjän jäättömille alueille yleensä yli 200m syvänä ja ulottui jopa 48 leveydelle siellä, ja Pohjois-Ranskaan asti. Tämän eteläpuolella ikiroutaa oli noin 200-300 km levyisellä kaistalla vain routivimmissa paikoissa. Varsinkin jatkuvan ikiroudan alueella oli ruutumaata, ja kylmimmillä Putoranavuorten itäpuolisella jatkuvan ikiroudan alueilla Uralilla ja Itä-Siperian pohjoisosissa kivikenttiä ja kivivirtoja. Ikirouta suli laajalla alueella kesäisin 50-100 cm syvyydeltä, mikä mahdollisti kasvien kasvun. Joillakin lämpimillä ikiroudan alueilla oli ikiroudan sulamisesta johtuneita järviä. termokarstia.
Lämpötilan lasku aiheutti ilmavirtausten muuttumista, tuulien voimistumista, laajaa kuivumista ja aavikko- ja aroalueiden kasvua, ja muun muassa havumetsävyöhyke katosi pohjoiselta pallonpuoliskolta suureksi osaksi.. Vaikka ilmasto kuivuikin laajalti ja oli dyynikenttiä, silti ainakin suppeita soita säilyi myös Alaskan kuivassa keskiosissa.
Kasvihuonekaasujen vesihöyryn, hiilidioksidin ja metaanin määrä aleni ilmakehässä. Kun merien vettä sitoutuu jäätiköihin, merien suolapitoisuus nousi, kun niiden haihdunta kasvoi. Sademäärä kasvoi jäätiköiden lähellä, mutta pieneni muualla.
Viime jääkauden kylmin vaihe, LGM oli noin 26000–17000 kalenterivuotta sitten.
Jääkaudella meren pinta laski kymmeniä metrejä, koska silloin suuri osa vedestä, joka haihtui meristä, sitoutui laajoihin, jopa kilometrien paksuisiin jäätiköihin. Muutaman kilometrin paksuinen jäätikkö painoi maankuoren alemmaksi, mikä aiheuttaa vieläkin maankohoamista, kun maankuori yhä palautuu lommoasennosta takaisin alkutilaansa.
Jääkauden aikana jäätikön koko vaihteli suuresti, välillä jää eteni ja välillä taas perääntyi, koska jääkaudella oli lyhyitä kosteita, lämpimiä jaksoja., interstadiaaleja, jolloin havumetsä valtasi alaa. Merivirtojen kulun muuttuminen viilensi jääkauden kylmimpinä jaksoina ilmastoa huomattavasti joillain alueilla.
Salpausselät syntyivät, kun ilmasto kylmeni äkisti jääkauden päättymisvaiheessa tuhanneksi vuodeksi, jolloin jään reuna pysyi paikoillaan ja jään sulamisvedet kasasivat muun muassa jäätikön kalliosta irrottamaa hiekkaa ja moreeniakin suuriksi harjumaisiksi muodostumiksi. Jääkausi on muovannut myös silokallioita ja jään sulamisvedet hiidenkirnuja.
Viimeistä Veiksel-jääkautta edeltävältä ajalta on maailmalta löydetty merkkejä 3–10 jääkaudesta ja merenpohjan kerrostumissa on todisteita kahdestakymmenestä jääkaudesta. Viime jääkautta kylmempi oli sitä edeltävän Saale-jääkauden Drenthe-vaihe, jolloin jääkielekkeitä ulottui Kiovaan asti Ukrainassa Dnieprin jokilaaksossa. Myös Elster-jääkausi oli hyvin kylmä.
Ei osata tarkoin sanoa, milloin seuraava jääkausi tulee. Toiset arvelevat, että kasvihuoneilmiö siirtää maan ilmaston jääkaudettomaan tilaan, toiset pelkäävät nykyisten jäätiköiden sulamisen luovan ainakin lyhyehkön jääkauden Golfvirran salpautuessa jäätikön sulamisvesiin.
Maapallo Veiksel-jääkauden kourissa.
Grönlannin jäätikön reunaa, missä jäätä sulaa paljon kesäisin.
a> kuljettavat vuoristossa mukanaan irtainta maa-ainesta.
Viime jääkausivaihe Veiksel eli Würm, joka alkoi noin 115 000 vuotta sitten ja loppui 11 500 vuotta sitten. Tämän kestäessä on todennäköisesti ollut ainakin kolme erittäin kylmää jaksoa, stadiaalivaihetta, joiden välisenä aikoina, interstadiaaliaikoina, oli jonkin verran lämpimämpää. Kausi jaetaan Varhais-, Keski- ja Myöhäis-Veikseliin. Jääkausivaiheen aikana mannerjäätikön ulottuvuus Suomessa vaihteli. Suurin osa eteläisintä Suomea oli jäätön keskivaiheen lopussa ja laajimmillaan mannerjäätikkö oli Myöhäis-Veikselin aikana noin 20 000 vuotta (LGM) sitten.
Jääkausi kylmensi ja kuivatti ilmastoa ja muutti sen myös tuulisemmaksi. Maapallon ilmavirtaukset muuttuivat varsinkin pohjoisessa. Kosteat arot kuivuivat, aavikot ja puoliaavikot laajenivat ja metsät hävisivät valtavilta alueilta kuivuuden takia. Sademetsät supistuivat tropiikissa, mutta lämpötila ei alentunut niin paljon kuin esimerkiksi Keski-Euroopassa. Savannit, ruohostot ja pensaistot laajenivat Afrikassa. Lämpimänlauhkeat metsät kutistuivat. Jotkin nykyään kuivat alueet kostuivat viimeistään jääkauden päättymisvaiheessa.
Viime jääkausi oli Suomessa noin 115 000–10 000 vuotta sitten. Ilmasto viileni jääkauteen verraten hitaasti, 10°C 5000 vuodessa, ja lämpötila laski 0–40°C alueesta riippuen. Pohjois-Euroopan mannerjäätikkö syntyi ensin Skandien vuoristoon mutta levisi sieltä vähitellen laajalle alueelle itään ja etelään. Ensimmäisen jäätiköitymisen alussa koettiin muutama sata vuotta kestävä kuiva, kylmä ja tuulinen kausi. Klingen seuduilla yhtenäinen metsä korvautui avoimella mäntymetsällä, ja varsinkin talvilämpötila laski huomattavasti.
Pohjois-Euroopan jäätikön lisäksi syntyi siitä erillisiä laajoja vuoristojäätiköitä muun muassa Alpeille. Myös Britteinsaarille syntyi jäätikkö, joka myöhemmin kasvoi yhteen Skandinavian jäätikön kanssa Pohjanmerellä
Tämän jälkeen lämpimänkosteat ja kylmänkuivat kaudet vuorottelivat, mikä näkyi Keski-Euroopassa metsien ja kylmien arojen vaihteluna vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa. Jäätikön koko vaihteli, ja eräässä vaiheessa noin 60000 vuotta sitten jää peitti Suomen, mutta vetäytyi pian pois.
Jää alkoi edetä viimeisen kerran noin 35000 vuotta sitten, ja oli suurimmillaan noin 24000-18000 vuotta sitten.
Jää laajeni Suomen yli melko nopeasti, vauhdilla 30-300 m/v, keskimäärin 100 m/v.
Paksun mannerjään lähettiläinä toimivat nopeammat, matalammat jääkielekkeet, joissa jää virtasi viuhkamaisesti. Jään liikettä ei pystynyt silmin havaitsemaan. Mannerjään reuna näytti monesti harmaalta, moreenikerrostumaiselta jyrkältä tai loivalta rinteeltä.
Jäätikön pinnalla olosuhteet ovat samanlaisia kuin Grönlannin sisäosissa tai Antarktiksella nyt. Jäätikön päällä oli lumista lakeutta, jossa oli tuulen kasaamia dyynejä, sastrugeja. Jään yllä sää vaihteli melko arvaamattomasti. Horisonttia oli vaikea erottaa valkean usvan takia kauniinakin päivänä. Jos kivikauden ihmiset yleensä liikkuivat jäätiköllä, heitä uhkasi putoaminen lumen peittämiin jäärailoihin.
Kesällä jäätikön pinnalla saattoi olla järviä, jotka talvella jäätyivät. Yksittäisiä vuoren huippuja saattoi pistää esiin jäätikön keskeltä. Joskus jään keskellä saattoi olla jäättömiäkin alueita, jollaisia on löydetty Etelämantereelta Victorianmaalta.
Levitessään jäätikkö höyläsi alla olevaa kalliota ja kuljetti moreenia ja siirtolohkareita satoja kilometrejä. Varsinkin sulavan jäätikön pinta oli tummien lohkareiden täplittämä tai peittämä.
Jäätiköltä puhalsi usein kylmä myrskytuuli, joka johtui jään päällä olevasta korkeapaineesta.
Esimerkiksi Pohjois-Saksassa oli viime jääkauden jäätikön edessä sandureita, laajoja suistoaueita. Jään alla tapahtui soran kasutumista suunnilleen jään virtaussuunnan suuntaisesti. Tämä johtui jäänalisista sulamisvesivirroista.
Amerikassa missä oli jäätikön lähellä lämpimämpää metsiä kasvoi hyvin lähellä jäätikön reunaa, mutta Euroopassa metsät harvenivat mannerjäätikölle mennessä tundraksi.
Jäätikön reunan lähellä Euroopassa ja Aasiassa oli yleensä hyvin kylmää ja sen takia lähes kasvitonta. Maisema oli laajalti kallioista, kivistä, soraista, hiekkaista ja pölyistä polaariaavikkoa. Jäätikön reunaa lähestyessä lisääntyivät ikiroudan ja lämpötilavaihtelujen aiheuttamat muutokset maassa ja kivissä, kiviä kohosi pintaan ikiroudan nostamina, ja maan alla oli jäätyneitä ikiroutalohkareita, jotka muovasivat maan pinnat kumpuiseksi. Jään reunan lähistö oli monesti vaikeasti tai mahdoton asuttava muun muassa maan routimisen ja kasvillisuuden niukkuuden takia. Kun ei ollut eläimien ravintokasveja, ei ollut ihmistäkään, joka niihin aikoihin eli lähinnä metsästyksellä. Matalia kasveja kasvoi siellä täällä, esimerkiksi lapinvuokkoa, jääleinikkiä, marunaa ja jäkäliä. Jääkauden kylmimpinä aikoina nykyään suppeat kylmät polaariaavikot ja kylmyyspuoliaavikot sekä kylmät arot olivat hyvin suuria. Pohjanmeren seutu oli kuivaa, ja siellä oli polaariaavikko.
Polaariaavikkojen eteläpuolella levittäytyi Euroopassa ja Aasiassa kylmä, kuiva, tuulinen, lössipitoinen ja suolainen mammuttiaro eli arotundra, jonka pohjoisosassa oli ikirouta. Siellä kasvoi lähinnä heinää, ruohoa, saraa ja vaivaispensaita sekä joskus puita esimerkiksi kosteissa jokilaaksoissa galleriametsinä. Arotundra muistutti laajalti nykyajan kuivaa tundraa ja kuivaa aroa tai puoliaavikkoa. Arotundra oli nykyistä lauhkeaa aroa kylmempi ja tundraa kuivempi. Monet eläimet, muun muassa biisonit, peurat, hevoset ja mammutit laidunsivat arotundralla suurina laumoina kesällä ja pakenivat talvella eteläisemmän havumetsän suojaan. Arotundra oli kasvillisuustyypiltään vaihtelevaa niin kuin nykyinen tundrakin. Arotundralla oli monia kasvillisuusvyöhykkeitä. Pohjoisessa arotundra muistutti joillain alueilla hieman enemmän nykyistä tundraa, etelässä aroa. Lössipitoisilla alueilla kasvoi heiniä ja oli kasvien ainakin osittain sitomia hiekkadyynejä. Keväällä ja kesällä arotundra kukki kauniisti ja hyönteiset viihtyivät siellä. Matala ruohomainen kasvillisuus kasvoi ikiroudan päällä. Arotundralla metsää kasvoi vain vaivaiskoivuina tai satunnaisina saarekkeina.
Lössi on tuulen kuljettamaa pölyä, jota pahimpina jäätiköitymisjaksoina voimakkaat tuulet kuljettivat kylmässä kuivuneessa ilmassa suuria määriä. Lössi syntyi muun muassa kiviä mukanaan kuljettavan jään hienontamasta kivipölystä, jota virtasi ensin jäätikön eteen kun jää suli. Sitten tuulet nostivat pölyn tomupilviksi ilmaan ja kuljettivat sen kerrostumisalueille. Lössin kasautumisalueella arotundralla satoi vain 60–120 mm. Esimerkiksi Pohjois-Ranskassa eli aavikon eläimiä.
Jääkauden kylmimmät vaiheet näkyvät selvästi esimerkiksi Grönlannin jääkairausnäytteissä normaalia huomattavasti suurempina pölyn määrän kasvuna.
Ikiroudan raja ulottui Keski-Ranskaan ja tundramainen kasvillisuus jopa Etelä-Ranskaan. Ilmasto kuivui laajalti puoliaavikon oloihin jääkauden maksimin aikoihin Välimeren seudullakin tundran eteläpuolella. Metsiä oli hajanaisesti Etelä-Euroopassa useimmiten vuoristojen länsirinteillä kuivan aron keskellä. Jääkauden aikana ilmasto siellä vaihteli huomattavasti kylmänkuivan ja lauhkeankostean välillä.
Lumiraja laski vuoristoissa, esimerkiksi Afrikassa Kilimandjaron vuorella lähellä päiväntasaajaa noin 3200-3600 metriin "nykyisestä" 80-luvun alun noin 4550-4600 metristä.
Jääkaudella oli lämpimiä ja kosteita interstadiaalivaiheita. Lämpiminä interstadiaaleina viime jääkauden alussa metsä valtasi polaariaavikolta ja arotundralta alaa Englannissa, Pohjois-Saksassa ja Alankomaissa. Mutta kylmempinä interstadiaaleina metsä levisi vain Ranskan leveyksillä ja metsänraja saattoi kulkea silloin Belgian seuduilla.
Jääkausi vesialueilla.
Merten lauttajää ulottui nykyistä etelämmäksi ja yksittäiset jäävuoret ajelehtivat lähemmäksi päiväntasaajaa. Jääkaudella Golfvirran tuoman lämpimän veden yläraja ns. mereinen polaaririntama oli Espanjan tienoilla Biskajanlahdella, nyt se on Grönlannin rannikolla. Sama koskee myös ilmastollista polaaririntamaa, jossa matalapaineet kulkivat; se saattoi olla jossain Välimeren seudulla. Tropiikin merialueella jääkauden aiheuttamat muutokset lienevät olleet vähäisempiä.
On luultavaa, että meren yllä oleva jääkenttä oli korkeapaineen aluetta ja siirsi matalapaineiden reittiä etelään. Jääkauden lämpiminä interstadiaaleina kuitenkin Golfvirta ulottui pohjoisemmaksi ja matalapaineita saapui pohjoiseen, mikä lämmitti ja kostutti ilmastoa varsinkin Länsi-Euroopassa.
Eri alueiden jäätiköt kasvoivat, laajenivat ja supistuivat Arktiksen alueella hieman eri tahtiin. Merten lähellä jäätiköt laajenivat maksimiinsa ensimmäisenä, mutta mantereiden keskiosissa maksimiraja saavutettiin sitä myöhemmin, mitä kauempana alue oli merestä. Jäätikkö patosi suuria jääjärviä, kuten Baltian jääjärven. Jääjärvet saattoivat tyhjentyä katastrofaalisen voimakkaasti. Esimerkiksi noin 90 000 vuotta sitten tyhjeni Pohjois-Siperiassa Karanmeren tienoilla jään sulamisen takia suuria jääjärviä eikä tälle alueelle kasvanut viimeisen jääkausimaksimin aikana suurta jäätikköä. Jäätikkö muutti joillain seuduilla jokien juoksua, koska se oli joen tiellä.
Jääkautta muistuttavia ympäristöjä nykyään.
Etelämanner eli Antarktis, Grönlanti, Novaja Zemlja, Huippuvuoret, Kanadan pohjoisosien Arktiset saaret, Severnaja Zemlja Siperian pohjoispuolella, Islanti (muistuttaa jääkauden lämpimämpää loppuvaihetta), jotkut Alaskan alueet (muistuttavat etäisesti jääkauden arotundraa marunakasveineen) ja Tiibetin ylänkö (muistuttaa joitakin jääkauden vuoristoalueita). Keski-Aasian lauhkeat puoliaavikot mm Gobi, Ubsunurin ja Dzungarian allas muistuttavat jossain määrin jääkauden huippuvaiheen arotundraa.
Maailman mannerjäätiköt Veiksel-jääkaudella.
Jääkerrokset peittivät jääkaudella noin kolmasosan maapallon pinnasta, nyt vain kymmenesosan. Laajimmillaan jäätiköt peittivät noin 44,4 miljoonaa neliökilometriä, nyt vain 14,9 miljoonaa neliökilometriä. Viime jääkauden huippuvaiheessa oli 43 miljoonaa km³ lunta ja jäätä, joka laski merenpintaa noin 116 metriä nykyiseen verrattuna. Pohjois-Amerikan jäätiköt omasivat 80% jään tilavuudesta verrattuna Euraasian jäätiköihin..
Jää virtaa mannerjäätikön keskustasta hitaasti ulospäin, metrien vuosivauhtia. Suuret mannerjäätiköt koostuivat useista jäävirroista, joiden jäljet näkyvät Suomenkin maaperässä viuhkamaisina drumliinikenttinä. Suuressa jäävirrassa noin 150 km:n läpimittaiselta alueelta leviää jäätä noin 300 km:n leveydelle 100 km:n matkalla muodostaen jään reunaan suuren kaaren. Jäävirtojen kohtausvyöhykkeellä saattoi joskus olla jäättömiäkin kohtia tai kaoottisia alueita, joissa jää ei virrannut. Suomessa eräs jäävirtojen kohtauspaikka oli Lahden seutuvilla (Salpausselkä) noin 12 500 vuotta sitten. Jäävirtojen kohtauspaikalla oli usein jäänalainen joki. Jäällä oli taipumus virrata siirappimaisesti pitkin alavia maita, jokilaaksoja, järviä ja meriä pitkin ja kovertaa niitä alavimmiksi. Näin jää saapui Pohjois-Saksaan Itämeren kautta ja koversi muun muassa Viron Peipsi­järveä ja Saarenmaan eteläpuolista lahtea sekä Amerikan suuria järviä, esimerkiksi Michiganjärveä. Jääkenttien edessäkin maa painui jään painosta Maan vaippaan laaksoksi ja siellä oli jääjärviä. Aivan jäätiköiden lähistöillä oli jääjärviä, jäätikköjokia, lössiaroa ja tundraa.
Euroopassa.
Euroopan suurin jäätikkö jääkaudella oli Skandinaviassa. Tämä jäätikkö laajeni Pohjois-Skandinavian tuntureilta Suomenkin yli pohjoiseen Keski-Eurooppaan asti. Jäätikkö ulottui Veiksel-jääkaudella Berliinin ja Varsovan pohjoispuolelle. Se ulottui Venäjällä Vologdan lähelle Valdain ylängöllä 200 km Moskovasta luoteeseen.
Tämä jääkenttä ulottui myös laajalle Pohjanmereen.
Viime jääkaudella Skandinavian jääkalotin ala oli 4,8-6,6 miljoonaa neliökilometriä, jos siihen lasketaan Britteinsaarten jäätiköt. Mannerjäätikön on väitetty olleen kooltaan jopa 7 miljoonaa neliökilometriä, sillä se on saattanut peittää matalaa merta.
Britteinsaarilla Devensian-jäätikkö ulottui suunnilleen Etelä-Englannin tasalle. Aivan eteläisin Irlanti oli viime jääkaudella suurelta osin jäätön.
Alpit peittänyt jäätikkö oli kylmimmillä Saale-jääkaudella suurimmillaan ehkä 6,5 miljoonaa neliökilometriä, hieman kookkaampi kuin mitä se oli viime jääkaudella, jolloin se valui pohjoiseen Genevejärven yli patoutuen Jura-vuoriin. Viime jääkaudella oli melko suuri jäätikkö Pyreneillä, ja muutamia pienempiä Ranskan keskiylängöllä ja Vogeeseilla. Islanti peittyi jäähän kokonaan, samoin kuin Huippuvuoret ja Frans Josefin maa. venäjällä jäätiköitä oli Barentsin merellä, Novaja Zemljalla, Karanmerellä, Uralilla, Putoranan vuorilla.
Pienempiä vuoristojäätiköitä oli eri puolilla Eurooppaa, muun muassa Karpaateilla ja Tatra-vuorilla, Saksan Schwartzwaldissa, Hartzvuorilla, Böhmerwaldissa ja Riesengebirgessä.
Niitä oli niinkin etelässä kuin 40. leveyspiirillä, muun muassa Etelä-Espanjassa ja Cantabrian vuorilla, Kreikassa ja Turkissa sekä Kaukasuksella.
Espanjan Sierra de Gredosilla ja Sierre de Guadarramalla eli Kastilian rajavuorilla. Jäätiköitä myös Botte Donaton vuorella ja lähistön kahdella korkealla huipulla Etelä-Italiassa Calabrian niemimaalla Cosenzan kaupungista itään.
Jäätä oli myös Kreikan Peloponnesoksen niemimaan Arkadian korkeilla huipuilla, mm vuorilla Panachaikon Oros ja Killini Oros.
Kasvillisuusrajat siirtyivät viime jääkaudella etelään. Tundra, jossa maa oli ikiroudassa, ulottui Etelä-Ranskaan saakka, ja Euroopassa kasvoi metsää vain Välimeren läheisyydessä. Lähellä jäätikön reunaa tundra oli lähes kasvitonta, mutta tundran keskiosissa kasvoi uleensä lyhytkasvuista aroheinää, Itä-Euroopassa laajalti myös varvikkoa.. Välimeren rannikolle ei ikirouta ulottunut, mutta sielläkin ilmasto oli huomattavasti nykyistä kylmempi, ja esimerkiksi Espanjassa ja Italiassa kasvoi laajoilla alueilla samankaltaista mäntymetsää kuin nykyisin Pohjois-Euroopassa..
Britteinsaaren ja Tanskan välissä oli jääkauden huippukaudella polaariaavikkoa. Etelä-Euroopassa Välimeren molemmin puolin oli puoliaavikkoa ja ruohoista metsäaroa, puita kasvoi harvassa. Metsiä oli esimerkiksi Kreikassa eristyneinä taskuina.
Amerikassa.
Wisconsin-jääkaudella Pohjois-Amerikassa oli valtavan suuri jäätikkö, joka peitti Kanadan, osan Alaskaa ja ulottui Suurten järvien eteläpuolelle Pohjois-Yhdysvaltoihin. Pohjois-Yhdysvalloissa oli lukuisia jäätiköstä irtoavia jääsilmukoita, esimerkiksi Michiganjärven silmukka. Pohjois-Amerikan jääkenttä syntyi yhdistymällä monesta jääkentästä, joista tunnetuimmat ovat Laurentiden jäätikkö ja Kordillieerien jäätikkö. Laurentiden jäätikkö levisi ainakin kolmesta keskuksesta Kanadassa ja Arktisilla saarilla. Näin Laurentiden jääkenttä jaetaan Nunavutin niemimaan Keewatinin, Labradorin niemimaan ja Baffininsaaren Foxe Basinin jääkenttään. Newfoundlandin saarella oli oma leviämiskeskuksensa.
pienempiä jäätiköitä oli Alaskan vuorilla ja Yhdysvaltain Kalliovuorilla.
Beringinsalmi oli jääkaudella meren pinnan alenemisen vuoksi kuivillaan. Pohjoisesta sijainnistaan huolimatta tämä kannas ei ollut ainakaan koko leveydeltään jäätikön peitossa vaan suurelta osin arotundraa.
Amerikan jäätikkö jakautui varsin pian kahtia jääkauden päättyessä, kun Kordillieerian jäätikkö suli. Arvellaan Pohjois-Amerikan jäätikössä tapahtuneiden muutosten viilentäneen Maan ilmastoa huomattavasti joinain jääkauden jaksoina.
Aasiassa.
Etelä-aasiassa kesämonsuuni heikkeni niinä aikoina, jolloin Auringon kesäsäteily heikkeni, eli esimerkiksi viime jääkauden huippukohdassa.
Venäjän pohjoisosissa ja pohjoispuolella oli varsinkin Saale-jääkaudella useita jäätiköitä. Skandinavian jääkenttä ulottui Novaja Zemljalle asti. Jotkut Siperian jääkentät olivat suurimmillaan varhaisella Veiksel-kaudella, toisin kuin läntiset. Siperian jäätiköt synnyttivät sinne suuria jään patoamia järviä. Tiibetin ylänkö jäätyi ehkä kokonaan Saale-jääkaudella.
Himalajan lumiraja laski viime jääkaudella nykyisestä 5500 metristä 3870 metriin. Tämä synnytti sinne jättiläismäisen jäävirroista koostuvan jäätikköverkon. Lumirajan lasku oli 1630 metriä, mikä vastaa teoreettista alenemista 8 °C ja 10 °C Himalajan kosteissa oloissa. Laaksojäätiköiden jään paksuus oli 1000–1450 m lumirajan yllä. Suuri 70 km:n pituinen Dudh Goshin jäätikkö virtasi 900 m:n korkeuteen merenpinnasta, lumirajan alle. Jäävirtaverkosto ulottui 2 000–5 000 m lumirajan ylle.
Muut jäätiköt.
Jäätikkö kasvoi jonkin verran Antarktiksellakin. Etelä-Andeilla oli ohut jääpeite ja pohjoisempana vuoristossa pienempiä jäätiköitä Karibianmeren leveysasteille asti. Etelä-Amerikan jäätiköiden pinta-ala oli kaikkiaan 800 000 neliökilometriä.
Jääkausien syyt.
Syitä Maan ilmaston muuttumiseen jääkaudella oli monia. Perussyyt ovat Maan radan ja akselikallistuman muutokset ja mannerliikuntojen aiheuttamat merivirtamuutokset.
Siihen, että pleistoseenikaudella jääkausia on esiintynyt toistuvasti, on ilmeisesti suurelta osin vaikuttanut tertiäärikauden lopulla tapahtuneet laajat vuorenpoimutukset. Tällöin meri vetäytyi pois laajoilta matalilta rannikkoalueilta, ja lämpötila alenee, koska maa heijastaa takaisin avaruuteen suuremman osan auringonsäteilystä kuin vesi. Lisäksi vuoristoissa ilmanlämpötila on yleensäkin alempi kuin merenpinnan tasolla.. Samaan tapaan olivat aikaisemmin kivihiilikauden vuorenpoimuttumisia seurannut permikauden laajat jäätiköitymiset.
Pohjoisen pallonpuoliskon ilmastonmuutosten on selitetty johtuvan Maan radan soikeuden ja akselin suunnan jaksollisista muutoksista, niin sanotuista Milankovićin jaksoista.. Maan radan ja akselikallistuman jaksolliset muutokset johtuvat muiden taivaankappaleiden aiheuttamista häiriöistä. Ne eivät tosin vaikuta Maan saaman auringonsäteilyn kokonaismäärään, ainoastaan sen jakautumiseen Maan eri alueiden kesken, mutta voivat silti johtaa pohjoisilla seuduilla kesien huomattavaan kylmenemiseen ja sitä kautta jäätiköitymisiin.
Toisaalta jääkaudet vaativat tietyillä tavoin kulkevia merivirtoja ja sopivanlaista termohaliinikiertoa. Maassa on lämmintä silloin, kun vedet lämpiävät päiväntasaajaa kiertävässä lämpimässä merivirrassa jatkuvasti ja napojen lähellä ei kierrä korkeilla leveyksillä kylmää merivirtaa. Jääkausia edeltävällä ajalla kulkeutuu pohjoiseen kosteutta normaalia enemmän.
Mannerliikunnot muuttivat merivirtoja ja Atlantin suolaisuutta niin, että niistä merivirroista tuli helposti Maan ratamuutosten ja akselikallistumien takia häiriintyviä. Monia mannerliikuntoja piti tapahtua, ennen kuin viime jääkausijakso alkoi. Ensin Etelämanner eristyi mannerliikuntojen mukana muista mantereista, mikä päästi Maata viilentävän kylmän merivirran kiertämään Etelämantereen ympärillä. Kun lisäksi Panamankannas syntyi, päiväntasaajaa kiertänyt lämmin, maata lämmittänyt merivirta katkesi lopullisesti. Myös joidenkin maastonkohtien, muun muassa Tiibetin ylängön nousu viilensi maapalloa.
Myös ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden ja Auringon aktiivisuuden vaihteluilla arvellaan olleen osansa jääkausien synnyssä.
Seuraava jääkausi.
Ei osata tarkoin sanoa, milloin seuraava jääkausi tulee. Todennäköisesti jäätiköt kuitenkin alkavat laajentua jo muutaman vuosituhannen kuluttua. Luultavasti kasvihuoneilmiön voimistuminen saattaa ainoastaan hidastaa viilenemistä. Tiedemiehet ennustavat sen olevan ovella kasvihuoneilmiön aiheuttaessa Arktiksen jäiden sulamisvesillä Golfvirran tukkeutumisen. Joidenkuiden muiden mielestä kasvihuoneilmiö lämmittää maapalloa ja hidastaa tai estää seuraavan jääkauden tulon.
Jääkauden jälkiä ympäristössä.
Jäätikkö vaikuttaa ympäristöönsä kivi- ja maa-ainesta kuluttavasti ja kasaavasti. Kun jää eteni, se hioi kallioperää ja sulaessaan muun muassa sulamisvedet kuljettivat ja kasasivat maa-ainesta. Suomen maaperässä näkyy siirtolohkareita, soraharjuja, hiidenkirnuja ja pirunpeltoja yms. Lisäksi jäätikkö on painanut maankuorta kuopalle, joka näkyy jääkauden jälkeen maannousuna.
Jääkauden muovaamat moreenit.
Moreeni, joka koostuu erikokoista maa-aineksista, kuten kivistä ja hiekasta, syntyy jäätikön irrottaessa alla olevasta kalliosta kiviä ja hiekkaa.
Moreeni muuttuu maan sisään painuessaan tilliitiksi.
Maan painuminen jäätikön alla.
Jää kasvaa jopa 3 kilometrin paksuiseksi noin 100 000 vuodessa. Itämeren alue painui jääkaudella jään painosta ainakin 100 metriä. Maan kohoaminen oli aluksi nopeata aiheuttaen maan tärähtelyjä. Nykyinen maan kohoaminen on hitaampaa. Mannerlaatat kelluvat sitkaassa, pehmeässä vaipassa, joten jää kykenee painamaan mannerta alaspäin.
Veiksel-jääkauden eläimistö.
Kasvisto ja eläimistö kehittyivät jääkausiaikana. Jääkauden eläinten piti kyetä sopeutumaan jääkausien kylmään ilmanalaan. Ajan kuluessa eri jää- ja lämpökausien kasvistot ja eläimistöt muuttuivat. Villamammutti oli viime jääkaudella Euraasiassa laajalle levinnyt ja levittäytyi Beringian maasillan kautta Pohjois-Amerikkaankin. Muita tuolloin yleisiä suuria eläimiä olivat villasarvikuono ja myskihärkä.
Ilmaston ja kasvillisuuden rajut vaihtelut viime jääkaudella vaikuttivat eläimistöön, samoin ihmisten harrastama metsästys. Peura, villasarvikuono, mammutti ja myskihärkä olivat lämpiminä jääkauden kausina tundraeläimiä. Ne hävisivät kylmiltä alueilta ja niiden pakjiston painopiste siirtyi lämpimämmille alueille, missä eli villihevosia, arovisenttejä ja hirviä. Hevonen näyttää sietäneen jääkauden vähälumisuutta paremmin kuin mammutti, joka tarvitsee suuren määrän lumen säilömää ravintoa. Mammutti hävisi monilta alueilta Euroopassa jääkauden kylmimpänä aikana. Jääkauden lopussa hävisi runsaasti eläimistöä luultavasti rajujen ilmastonmuutosten ja ihmisen harjoittaman metsästyksen takia.
Peura vaelteli Euroopassa vuodenajoista riippuen eri alueilla.
Eri eläimet elivät eri vyöhykkeillä. Villamamuttikaan ei sietänyt kovin suurta kylmyyttä. Villihevonen kesti hieman enemmän kylmää kuin mammutti. Myskihärkä viihtyi hyvin kylmällä polaariaavikolla aivan mannerjään vieressä, alueella missä myös sudet pärjäsivät.
Nykyään uhanalainen myskihärkä elää muun muassa Grönlannin pohjois- ja koillisosissa jäättömillä alueella. Peura viihtyi suhteellisen lämpimällä ala-arktisella alueella, joka vastaa nykyajan Grönlannin länsirannikkoa. Jääkarhu on ilmeisesti kehittynyt vasta viimeisimmän jäätiköitymisvaiheen aikana.
Viime jääkaudella ei enää elänyt luolakarhuja, luolahyeenoja ja luolaleijonia.
Ihminen Veiksel-jääkaudella.
Jääkauden varhaisvaiheen ihminen oli Neandertalin ihminen, nykyihminen levittäytyi Eurooppaan noin 43 000–30 000 vuotta sitten. Nykyihmisen kulttuuri oli edistynyt Neandertalin ihmiseen verrattuna, ja epäillään nykyihmisten tappaneen Neandertalin ihmiset sukupuuttoon, vaikka joillain alueilla nykyihminen ja Neandertalin ihminen elivät rinnan. Jääkauden kylmimpänä kautena oli ihmisasutusta Keski- ja Etelä-Ranskassa ja Etelä-Venäjällä sekä myös ehkä Moraviassa Tšekin alueella.
Jääkauden kylmimpinä aikoina ilmaston kuivuminen heikensi mm. mammuttien ravintoa suojaavaa lumikerrosta, mikä ajoi ihmisten riistaeläimiä etelään.
Jääkausisanastoa.
Jääkaudet nimetään eri puolilla maailmaa eri tavoin. Tämä johtuu pääosin siitä, että jääkausien jälkien ajoituksissa on suuria vaikeuksia. Nimenomaan vanhempien jääkausien jälkien ajoitus joillain epätarkoilla menetelmillä, esimerkiksi termoluminesenssimenetelmällä on vaikeaa. Viimeinen jääkausi oli Alpeilla "Würm", Pohjois-Euroopassa Veiksel, Puolassa Vistula, Englannissa "Devensian" ja Amerikassa "Wisconsin".
Jääkautta sanotaan myös "glasiaalikaudeksi" ja jääkausien välistä aikaa "interglasiaaliksi". Viimeistä Veiksel-jääkautta edelsi Eem-interglasiaali ja nykyisin on menossa holoseeni-interglasiaali eli Flanderi-kausi. Jääkausi jakautuu yleensä moniin "jäätiköitymisiin", "stadiaaleihin", sekä niiden välisiin lyhyisiin lämpimiin jaksoihin, "interstadiaaleihin", joina jäätiköt kutistuvat huomattavasti ja metsä valtaa alaa, "Oskillaatio" eli värähdys on jääkausisanastossa suunnilleen ennallaan palautuva lämpötilan muutos, joka kestää satoja tai tuhansia vuosia. Lyhyttä ja/tai kylmää interstadiaalia sanotaan joskus "intervalliksi", väliksi. Interglasiaalit kestävät ainakin 10 000 vuotta ja interstadiaalit vain 5 00–10 000 vuotta.
Paleoklimatologia tutkii maapallon ilmaston muutoksia. Jääkaudet ryhmittyvät "jääkausijaksoihin", jotka kestävät kymmeniä miljoonia vuosia ja esiintyvät kymmenien tai satojen miljoonien vuosien välein. Me elämme nyt kvartäärin jääkausijaksoa, vaikka nyt onkin menossa lämmin holoseeni-interglasiaali. Jääkausijaksojen välisiä kausia sanotaan "lämpimiksi jaksoiksi".
Kirjallisuudessa käytetty jääkausisanasto on ylläolevasta huolimatta melko sekava. Kvartäärin jääkausijakson tyyppisiä pitkiä jääkausijaksoja sanotaan monesti jääkausiksi, esim puhutaan ordovikin-siluurin jääkaudesta tai viitataan "kvartäärin jäätiköitymisiin".
Toisaalta lyhyempää jääkautta jollainen Veiksel-jääkausi on, voidaan sanoa jääkausijaksoiksi tai jäätiköitymiseksi.
Jääkausien ajoituksissa on huomattavaa epätarkkuutta.
Jääkausien moreenikerrostumien ja moreenimuodostumien ajoituksissa on suurta epätarkkuutta. Jään siirtämää kiveä ja soraa on ajoitettu esimerkiksi fissiojälkien ja termoluminesenssin perusteella. Molemmat ovat epätarkkoja menetelmiä, samoin kuin hiili-14-menetelmä. Moreenien ajoituksessa käytetään myös beryllium-10-menetelmää.
Nykyään käytetään esimerkiksi isotooppien 10Be, 26Al, 36Cl ja 21Ne painotettua keskiarvoa. Tällä tavoin on saatu Rhonen jäätikön maksimiksi viime jääkaudella 21,1–19,1 tuhatta vuotta sitten.
Ei osata tarkasti ajoittaa eri puolilla Skandinavian jääkilpeä olleita jäätikön vetäytymisvaiheiden moreeneja, ja siksi eri lähteissä näkyy erilaisia Skandinavian mannerjäätikön muotoja varsinkin jäätikön vetäytymisen alkuajoilta. Tieteellistä yksimielisyyttä ei ole Veiksel-kautta vanhempien jääkausien tarkoista ajoituksista. Näin merenpohjan kerrostumista mitattuja lämpö- ja jääkausia ei osata kytkeä esimerkiksi Euroopan jääkausien jälkiin. Joitain jääkausia on ajateltu olleen esimerkiksi Alpeilta tulevissa joissa olevien hiekkakerrostumien pohjalta, mutta niistä on kiistelty.
Jääkausiteorian historiaa.
Jääkausiteoriaa alkoivat tehdä tunnetuksi Louis Agassiz ja Jean de Charpentier sekä Venetz 1840-luvulla.
Sitä ennen 1700-luvun lopulla Bernard Kuhn ja James Hutton olivat päätelleet, että jotkut Alppien kivet olivat jo kadonneiden jäätiköiden kuljettamia. 1824 Jens Esmark löysi merkkejä laajasta jäätiköitymisestä muinaisessa Norjassa.
1834 Reinhard Bernhardi väitti napalakin joskus ulottuneen Pohjois-Saksaan. Jo 1700-luvulla tiedettiin siirtolohakreiden kulkeutuneen Ruotsista ja Suomesta Pohjois-Saksaan ja Venäjälle
Tunnetuin varhainen jääkausiteoreetikko Louis Agassiz selitti teorioillaan joitain Alppien geologisia muodostumia ja piirteitä. Myöhemmin Agassiz oli löytävinään merkkejä jääkaudesta tropiikista - nykytiede ei vahvista tropiikin jäätiköitymistä viime jääkaudella.
Joka tapauksessa jääkausiteoria on keskeinen osa nykyajan paleoklimatologiaa.
Laajan tutkimuksen Alppien jääkaudesta tekivät Albrecht Penck ja Eduard Brückner 1900-luvun alussa. He löysivät Alpeilta neljä suurta jäätiköitymistä. 1900-luvulla eteni muinaisten siitepölyjen ja 1960-luvun lopulta lähtien myös jääkairausnäytteiden tutkimus. Pohjoismaissakin jääkausiteoriasta kiisteltiin laajalti akateemisissa piireissä noin 1840–1867. Sen hävisivät ne tutkijat, jotka olivat noin vuodesta 1840 alkaen ajatelleet monien Suomen maaperän muotojen syntyneen vedenpaisumuksessa
Jääkausiteorian vastustus.
Jääkausiteoriaa on joskus arvosteltu kreationistien ja muiden näennäistieteilijöiden taholta. On esimerkiksi väitetty, ettei syntynyt mannerjäätikkö voisi lainkaan sulaa, vaan että se kasvaisi jatkuvasti paksuuttaan, koska mannerjäätikön huippu on lumirajan yllä. Nykyisistä mannerjäätiköistä tehdyt havainnot puhuvat selvää kieltään. Esimerkiksi Islannissa Vatnajökull virtaa lumirajan alle ja sulaa. Etelämantereelta ja Grönlannista tehdyt havainnot nykyisistä mannerjäätiköistä kertovat jään virtaavan ajan mukana hitaasti mereen, ja sulavan myös reunoiltaan ilmaston lämpenemisen takia. Toisaalta on väitetty, ettei mannerjäätikköä voi syntyä, koska kylmillä alueilla on lumen satamiseen liian vähän kosteutta. Kuitenkin ainakin etelänavalla ensimmäinen Amundsen-Scottin tutkimusasema, joka perustettiin 1950-luvun lopulla, on vajonnut syvälle lumeen. Usein Etelämantereen jäätiköllä oleva asema onkin nykyisin rakennettu korotettavien tolppien varaan niin, ettei se uppoaisi niin helposti lumeen. Toki pitää paikkansa se, ettei kylmimmillä alueilla sada niin paljon lunta kuin lämpimimmillä, ja että esim. mereisempi Grönlannin mannerjäätikkö saa lunta neliömetriä kohti enemmän kuin laajempi, ilmastoltaan kylmempi ja mantereisempi Etelämanner.
On myös väitetty, ettei Suomi voisi jäätiköityä, koska jääkauden aikana Maan keskilämpötila laski vain 6-8 astetta. Tutkijoiden mukaan lämpötila kuitenkin laski napojen lähellä enemmän, yli 20 astetta.
On myös sanottu, ettei mannerjää liiku satojen kilometrien mittaisia matkoja. Näin näyttää kuitenkin tapahtuvan ainakin Etelämantereella ja Grönlannissa, missä jää virtaa alussa hitaasti, sitten kiihtyvällä vauhdilla kohti reunoja, ja lopulta jäävuoriksi meriin.


Kolesteroli.
Kolesteroli (C27H45OH) on steroideihin kuuluva tyydyttymätön, rengasrakenteinen, veteen liukenematon kiteinen alkoholi, jota on välttämättömänä ihmisen ja eläinten kaikissa kudoksissa, varsinkin rasvakudoksissa, hermoissa, maksassa ja munuaisissa. Kaikki kudokset mutta ennen kaikkea maksa voivat tuottaa kolesterolia, ja sitä voi saada myös ravinnosta, erityisesti kananmunasta, mädistä ja maksasta, jotka luontaisesti sisältävät runsaasti kolesterolia. Kolesteroli on keskeisesti eläinkunnan biokemiaan liittyvä aine, kasvikunnassa sitä ei esiinny.
Kolesterolin moolimassa on 386,65 g/mol, sulamispiste 147-150 °C, kiehumispiste 360 °C, suhteellinen tiheys 1,06 g/cm3 (vesi = 1,0 g/cm3), leimahduspiste 250 °C ja CAS-numero 57-88-5.
Biologinen ja terveydellinen merkitys.
Kolesteroli on ihmiselle elintärkeä aine. Sitä tarvitaan solukalvon rakentamisessa ja sappiyhdisteiden valmistuksessa. Myös aivojen kuivapainosta merkittävä osa on kolesterolia. Lisäksi se on useiden hormonien (progestageenit, estrogeenit, androgeenit, glukokortikoidit, mineralokortikoidit) ja D-vitamiinin esiaste.
Lipoproteiinit.
Veressä kolesterolimolekyyli on sitoutunut erityiseen kuljetusmolekyyliin, jollaisia ovat lipoproteiinit HDL
() ja LDL ("low density lipoprotein"). Tämän lisäksi LDL ja HDL jaetaan edelleen alaryhmiin, kuten Apo A-1, Apo B48, Apo B100, IDL, HDL1, HDL2, HDL3 ja niin edelleen.
Sen mukaan, mihin lipo­proteiiniin kolesteroli on sitoutunut, puhutaan HDL- ja LDL-kolesterolista. LDL-lipoproteiini kuljettaa kolesterolia kudoksiin ja verisuonten seinämiin. HDL-lipoproteiini kuljettaa kolesterolia pois kudoksista ja verisuonten seinämistä. Koska nimenomaan LDL-kolesterolilla on taipumus kertyä verisuonten seinämiin aiheuttaen terveys­haittoja, sitä sanotaan myös "huonoksi kolesteroliksi" ja HDL-kolesterolia vastaavasti "hyväksi kolesteroliksi".
Veren kolesterolipitoisuus.
Veren liian korkean LDL-pitoisuuden uskotaan aiheuttavan kolesterolin kertymistä verisuonten seinämiin ja siten ahtauttavan valtimoita, ja tällä tavoin sen ajatellaan aiheuttavan sydän- ja veri­suoni­tauteja.
Verisuonet voivat ahtautua myös muualla kuin sydämen sepelvaltimoissa, esimerkiksi aivoverisuonissa. Tämä saattaa aiheuttaa aivoverenkiertohäiriöitä. Ahtautumia voi olla myös alaraajoihin vievissä verisuonissa, jolloin seurauksena saattaa olla muun muassa katkokävelyä aiheuttava alaraajojen verenkiertohäiriö.
Ravinnon merkitys.
Veren kolesterolipitoisuus (LDL- ja HDL-pitoisuus) riippuu ympäristötekijöistä (esimerkiksi ruokavaliosta) ja perimästä. HDL-kolesterolin pitoisuutta nostaa säännöllinen liikunta ja tupakoinnin lopettaminen.
Rasvat.
Kovista rasvoista saatavien "tyydyttyneiden" rasvahappojen "vähentäminen" ruokavaliosta vähentää LDL-pitoisuutta. Maitotuotteet ja rasvainen liha ovat ihmisten ravinnossa merkittävimmät tyydyttyneen rasvan lähteet. Tutkimus viittaa siihen, että maitorasvan vaikutus terveyteen riippuu lehmän syömän ravinnon laadusta: laiduntavan ja tuoretta ruohoa syövän lehmän maidossa on konjugoitua linolihappoa, joka saattaa kumota kovien rasvojen haitallisen terveysvaikutuksen.
"Tyydyttymättömien" rasvahappojen saannin "lisääminen" taas laskee LDL-pitoisuutta.
Tyydyttyneet rasvahapot nostavat sekä HDL- että LDL-kolesterolin määrää. Transrasvat puolestaan laskevat HDL-kolesterolin ja nostavat LDL-kolesterolin määrää. Vuosina 2009–2010 tehtyjen meta-analyysien perusteella tyydyttyneen rasvan saanti ei ole sydän- ja verisuonitautien itsenäinen riskitekijä, mutta transrasvan saanti on.
Tyydyttyneiden rasvojen vähentämistä ja vastaavasti tyydyttymättömien lisäämistä on tutkittu siltä kannalta, miten ”vaihtokauppa” vaikuttaa terveyteen. 2010-luvulla tehtyjen meta-analyysien perusteella ei ole selkeää näyttöä siitä, että tällainen muutos ruokavaliossa vähentäisi sepelvaltimotautikohtausten, sydäninfarktien tai sydäntaudeista johtuvan kuoleman riskiä.
Kasvisterolit ja kolesteroli.
Erään tutkimuksen mukaan eläinrasvan korvaaminen kasvisteroleilla saa kolesterolin laskemaan enemmän kuin vain eläinrasvan karsiminen. Tutkimuksessa oli kolme ryhmää, joista yksi karsi ruokavaliosta eläinrasvat, kaksi muuta söi ravintoa jossa liha ja maitotuotteet korvattiin kasvisteroleja sisältävillä ruoka-aineilla. Kasvisterolit estävät ravinnosta saatavan kolesterolin imeytymistä elimistöön. Ne vähentävät veren kolesterolipitoisuutta, mutta tutkimukset eivät kuitenkaan ole osoittaneet niiden vähentävän sydän- ja verisuonisairauksia.
On hyvin yksilöllistä, miten kolesterolin saanti ravinnosta vaikuttaa veren LDL-pitoisuuteen.
Hiilihydraatit.
Suurempi hiilihydraattien saanti (erityisesti sokerista, valkeasta jauhosta ja perunajalosteista) liittyy suurempaan sepelvaltimotaudin riskiin. Luontaisten hiilihydraattien saanti esimerkiksi täysjyväviljasta, marjoista ja kasviksista taas vähentää riskiä. Runsas hiilihydraattien saanti ja vähäinen rasvan saanti huonontaa kolesteroliarvoja, koska se johtaa matalaan HDL-pitoisuuteen. Jos ravinnosta vähentää hiilihydraatteja ja vastaavasti lisää rasvaa, HDL-pitoisuus nousee.
Korkean kolesterolipitoisuuden seuraukset.
Korkea veren kolesterolin uskotaan lisäävän vaaraa sairastua sepelvaltimotautiin. Sepelvaltimotaudin syynä on yleensä ateroskleroosi eli verisuonten ”kalkkiutuminen”. Ateroskleroosin uskotaan syntyvän siitä, että kolesterolia kertyy valtimoiden seinämään. Ajan myötä nämä kertymät ahtauttavat valtimoita ja haittaavat veren virtausta. Ahtautuneeseen kohtaan voi tulla pieni repeämä sepelvaltimon sisäseinämään, jolloin verihiutaleet takertuvat siihen, ja seurauksena voi olla veritulppa ja sydäninfarkti. Pienentämällä veren kolesterolipitoisuutta uskotaan voitavan vähentää kolesterolin kertymistä suoniin ja saada jo syntyneitä ahtaumia pienenemään. Kolesterolin kertyminen suoniin alkaa jo lapsuudessa.
Ruokavaliomuutoksilla päästään tyypillisesti 10–15 % laskuun, ja esimerkiksi statiinilääkkeillä jopa 30–40 % LDL-kolesterolia vähennettyä.
Tavoitearvot.
Veren kolesteroli­pitoisuutta mitataan millimooleina litraa kohti. Nykyisinä tavoitearvoina pidetään: kokonaiskolesteroli alle 5,0 mmol/l, LDL-kolesteroli alle 3,0 mmol/l, HDL-kolesteroli yli 1,0 mmol/l ja triglyseridit alle 2,0 mmol/l. Diabeetikoilla ja sepelvaltimotautiin sairastuneilla LDL-kolesterolin tavoite on vielä matalampi, alle 2,5 mmol/l. On näyttöä siitä, että jos LDL-kolesteroli saadaan laskettua alle 2,0 mmol/l:n, voidaan verisuoniin jo syntyneet ahtaumia aiheuttavat kolesterolikertymät saada jopa pienenemään.
1980-luvulla normaalin kolesterolin raja-arvo oli 7 mmol/l. Nyt se on 5 mmol/l. Dosentti Timo Strandberg (sisätautien ja geriatrian erikoislääkäri, HYKS) arvelee, että nykyinen viiden tavoitekin on luultavasti liian korkea. Luonnonkansojen kolesterolitasot ovat 3–4 mmol/l.
1970-luvun alusta suomalaisten kolesteroliarvot ovat laskeneet 15–20 % ja työikäisten sepelvaltimotautikuolleisuus on pienentynyt 75 %. Samanaikaisesti kulutusmaidon käyttö on laskenut ja vihannesten kulutus lisääntynyt. Luvut osoittavat, että elämäntapojen valinnoilla saadaan tilastollisesti merkittäviä tuloksia. Kovan rasvan saanti ylittää kuitenkin edelleen 30–40 %:lla asetetut tavoitteet. Kovaa rasvaa saadaan eniten rasvaisista maitovalmisteista, voista, juustoista, rasvaisista makkaroista ja lihasta. Näiden käyttöä rajoittamalla sekä tyydyttyneen rasvan että kolesterolin saanti vähenee. Sepelvaltimotauti ei ole hävinnyt, vaan siirtynyt vanhempaan ikään. Luonnonkansojen kokonaiskolesterolipitoisuus 3–3,5 mmol/l on luonnollinen ja solujen toiminnan kannalta riittävä määrä. Terveys 2000 -tutkimuksen mukaan 80 %:lla suomalaisista kokonaiskolesterolipitoisuus oli kuitenkin yli 5,0 mmol/l. LDL-kolesterolipitoisuus oli yli 3 mmol/l 85 %:lla miehistä ja 81 %:lla naisista. Käypähoitosuositusten mukaisilla elämäntavoilla valtaosa saavuttaisi suosituskolesteroliarvot.
Kiistanalaisuus.
Jotkut ovat kyseenalaistaneet kolesterolin ja sydäntautien yhteyden eli ”rasvahypoteesin”. Tanskalainen lääkäri Uffe Ravnskov (kirjan "Kolesterolimyytti" kirjoittaja) sekä skottilainen lääkäri Malcolm Kendrick (kirjoittanut kirjan "Ei sittenkään kolesteroli") ovat käyneet kumpikin tahoillaan läpi laajan tutkimusaineiston ja väittävät, ettei ole syy-yhteyttä eri väestöryhmistä mitattujen kolesteroliarvojen ja sydän- ja verisuonitautien esiintyvyyden välillä. Sen sijaan kolesterolin alentaminen statiineilla lisää heidän mukaansa kokonaiskuolleisuutta (mm. syöpäkuolemia sekä tapaturmaisia kuolemia), puhumattakaan muista statiinien aiheuttamista haittavaikutuksista.
Myös suomalaiset emeritusprofessorit Matti Järvilehto ja Pentti Tuohimaa ovat kyseenalaistaneet rasvateorian. Heidän mukaansa veren korkea kolesterolipitoisuus ei voi selittää ateroskleroottisen plakin syntymistä verisuonen seinämään. He uskovat niiden syntyvän, kun verisuonten seinämien verenkierrosta huolehtivat pikkusuonet ("vasa vasorum") vaurioituvat, niin että veressä olevia aineita kuten kolesterolipartikkeleita tunkeutuu verisuonten seinämiin. Tätä tapahtumaa voitaisiin ehkäistä korkeaa verenpainetta hoitamalla.
Rasvahypoteesi on kuitenkin yleisesti hyväksytty lakina; kiistanalaisuutta on siitä, mihin pisteeseen asti kolesterolitasoa pitäisi laskea.


Sepelvaltimotauti.
Ahtautunutta sepelvaltimoa esittävä piirrosSepelvaltimotauti (morbus cordis coronarius, MCC) on sydänlihaksen omasta verenkierrosta ja hapensaannista huolehtivien sepelvaltimoiden verenkierron häiriytymisen aiheuttama sairaus. Sen aiheuttavat sepelvaltimoiden ateroskleroottiset muutokset. Sepelvaltimotaudin riskitekijöitä ovat diabetes, tupakointi, korkea ikä, koholla oleva veren kolesteroli ja verenpainetauti.
Taudinkuva.
Sepelvaltimotaudissa sepelvaltimoiden ateroomamuutokset ovat vaihtelevanlaatuisia, mikä aiheuttaa eroja taudin ilmenemismuotoihin. Vakaat ateroomaplakit sisältävät vähän lipidejä ja niitä peittää paksu arpikudos, joten ne eivät repeä helposti. Kasvaessaan vakaa plakki voi kuitenkin ahtauttaa sepelvaltimoa, mikä rajoittaa verenkiertoa ja voi ilmetä angina pectoris -oireena eli rasitusrintakipuna. Epävakaa plakki sisältää enemmän lipidejä ja sitä peittää ohuempi arpikudos, joten se repeää helpommin. Plakin repeäminen laukaisee veren hyytymisen. Jos veritulppaa hajottavat prosessit saavat aikaan tukoksen hajoamisen, oireet jäävät iskeemiseen kipuun; jos tukos jää pysyväksi, seuraa sydäninfarkti.
Sepelvaltimotaudista voi seurata sydämen vajaatoiminta ja vakavasta sydämen rytmihäiriöstä johtuva äkillinen sydänkuolema.
Epidemiologia.
Sepelvaltimotauti on suomalaisten tärkein yksittäinen kuolemansyy. Keskimäärin joka neljäs kuolema johtuu sepelvaltimotaudista.
Valtimotauti naisilla.
Naiset aliarvioivat riskiä. 45-65-vuotiaista suomalaisnaisista joka kahdeksas ja yli 65-vuotiaista joka kolmas sairastaa valtimotautia. Hyvä fyysinen kunto suojaa naisia valtimotaudeilta enemmän kuin miehiä. Liikunta lisää myös perusaineenvaihduntaa, rentouttaa ja vähentää stressiä. Usein jo pienikin muutos toivottuun suuntaan vahvistaa stressin hallinnan tunnetta. Naisten kolesteroliarvot saavuttavat miesten arvot 50 v. iässä ja kohoavat sen jälkeen niitä korkeammiksi. Systolinen verenpaine (korkeampi) saavuttaa miesten arvot 45 vuoden iässä ja ero kasvaa iän myötä. Perusaineenvaihdunta hidastuu 2 % 10 vuodessa yli 30-vuotiailla. Tupakointi on naisille hormonaalisista syistä miehiä haitallisempaa. Se vähentää sydäntaudeilta suojaavan estrogeenin tuotantoa. Tupakointi vaikuttaa yli 60 % nuorten naisten sydäninfarkteista. Riski kasvaa merkittävästi jo muutaman tupakan päiväannoksilla.
Hoito.
Sepelvaltimotautia voidaan hoitaa lääkkein, pallolaajennuksella tai ohitusleikkauksella. Sepelvaltimotautiin käytetään yleisesti nitrovalmisteita, joiden vaikutus perustuu siihen, että ne vapauttavat verisuonten endoteelista typpioksidia. Typpioksidi puolestaan vasodilatoi eli laajentaa sepelvaltimoita. Beetasalpaajat vähentävät sydämen sykettä ja näin myös sydänlihaksen hapentarvetta. Ne myös vähentävät vaarallisten rytmihäiriöiden riskiä. Kolesterolia alentavia lääkkeitä käytetään estämään sepelvaltimoiden lisäahtautumista. Asetyylisalisyylihappo estää veren hyytymistä ja näin estää veritulppien muodostumista.


Karhunkierros.
Karhunkierros on Suomen suosituin vaellusreitti. Se kulkee pääosin Oulangan kansallispuiston alueella. Reitin voi aloittaa joko Sallan kunnan puolelta Hautajärven luontotalolta (reitin pituus 80 km) tai Kuusamon pohjoisosasta Ristikalliolta (70 km). Reitti päättyy Rukatunturin hiihtokeskukseen. Vaellus kestää tyypillisesti 3–7 päivää vaeltajan kunnosta riippuen. Reitin varrella on 10 ilmaiseksi käytettävää autio/päivätupaa, ja lisäksi noin reitin puolivälissä on myös Oulangan kansallispuiston leirintäalue.
Reitin kulku.
Reitti kulkee alussa Savinajoen myötäisesti, josta reitti siirtyy Savilammen kautta Oulankajoen varrelle. Reitin vaihtoehtoinen Ristikallion aloituspiste yhtyy reittiin Savilammen jälkeen. Noin 10km yhtymäkohdan jälkeen reitti kulkee Oulangan kansallispuiston luontokeskuksen (sekä leirintäalueen) ohitse. Luontokeskuksen jälkeen reitti kulkee kuuluisan kosken, Kiutakönkään ohitse. Tästä reitti siirtyy Oulankajoen varrelta lopulta Kitkajoen varrelle ja aina Rukatunturiin saakka.


Mihail Hodorkovski.
Mihail Borisovitš Hodorkovski (, s. 26. kesäkuuta 1963) on venäjänjuutalainen liikemies. 1990-luvun alussa hän rikastui Jukos-öljy-yhtiön yksityistämisen myötä, päästyään yhtiön pääomistajaksi ja johtajaksi. Mihail Hodorkovski oli yksi Venäjän vaikutusvaltaisimmista oligarkeista ja jossain vaiheessa ilmeisesti Venäjän rikkain mies.
2005 hänet tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen veronkierrosta. Venäjä-kriitikoiden mielestä Hodorkovski ajettiin oikeuden eteen, koska oli taloudesta ja politiikasta eri mieltä
Putinin kanssa. Lännettäjänä pidetty Hodorkovski tuki avoimesti
oppositiopolitiikkaa haluten presidentiksi. Hodorkovski yritti perustaa suuren öljy-yhtiön joka olisi ollut osin läntisten tahojen omistama vastoin Kremlin halua. Tavallinen kansa ja muut oligarkit eivät ole pääosin pitäneet Hodorkovskin tuomitsemista pahana asiana. Venäjän viranomaiset ovat nostaneet vuosien 2007-09 aikana Hodorkovskia vastaan useita uusia syytteitä ja syyskuussa 2009 oli meneillään oikeudenkäynti häntä ja Jukos -yhtiökumppani Platon Lebedeviä vastaan, jossa Hodorkovskia uhkaa 20 vuoden tuomio.
Hodorkovski siirrettiin kesäkuussa 2011 työleirille Sekeeseen, Karjalan tasavaltaan.
Yrittäjätoiminnan alku.
Neuvostoliiton aikoina Hodorkovski opiskeli teknistä kemiaa Mendelejev-instituutissa ja liittyi siellä Komsomoliin. Sen jälkeen hän teki töitä rakennusosastolla Moskovassa ja kovissa oloissa Baikalin-Amurin rautatiellä. Kommunistisen puolueen pääsihteeri Mihail Gorbatšovin aikana sallittiin pienyritteliäisyys. Gorbatšov halusi tuoda lännestä kapitalismin piirteitä Neuvostoliittoon.
Komsomol sai tehtäväksi oppia liiketoimintaa, ja se päätti perustaa tieteellis-teknisiä luomison nuorisokeskuksia NTTM:iä.
Vuonna 1986 Mendelejevin kemianteollisuuden instituutin Komsomolin apulaisjohtaja Hodorkovski perusti 1986 kooperatiivikahvilan, joka myi tietokoneita ja muita Neuvostoliitossa haluttuja länsimaisia tuotteita. Tietokoneet olivat se artikkeli joka teki Hodorkovskista miljonäärin.
Hodorkovski laajensi vientiin ja kulutustavaroiden maahantuontiin saavuttaen 80 miljoonaan ruplan liikevaihdon vuoteen 1988 mennessä, mikä vastasi noin 10 miljoonaa dollaria. Nyt Hodorkovski perusti omasta keskuksestaan Menatep-osuuskunnan, jonka pohjalta perusti Menatep-pankin vuonna 1990. Hodorkovski oli ensimmäinen joka perusti yksityisen liikepankin Venäjälle. On epäilty KGB:n suojelleen Hodorkovskia ja Menatepin auttaneen Neuvostoliiton valuutta- ja kultavarantojen tyhjennyksessä, jossa katosi 1000 tonnia kultaa.
Menatep ja Jukos.
Neuvostoliiton purkauduttua 1991 ja Boris Jeltsinin tultua Venäjän presidentiksi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen asettamat rajoitukset markkinareformeille alkoivat poistua. Menatep järjesti ensimmäisenä venäläisenä pankkina osakeannin sitten 1917 lokakuun vallankumouksen. Menatep venäläisittäin kehittyneenä pankkina sai hoitoonsa myös julkishallinnollisten laitosten varoja.
Vuonna 1993 Hodorkovski oli varaenergiaministeri ja hankki itselleen parhaan aseman yksitystämishuutokaupoissa. Neuvostoliiton aikaisen Venäjän valtion omaisuuden yksityistämisessä toimialaministeriöiltä valtion omaisuuskomitean kautta luovutti Menatep varoja säätiön perustamiseksi, joka voisi tehdä ostotarjouksen Jukos-öljy-yhtiöstä.
Huutokaupassa Menatepiä lähellä oleva säätiö sai haltuunsa 78 % Jukosista. Jukos oli yhteistyössä yhdysvaltalaisen Amocon kanssa Siperian Priobskoje-öljykentällä, mihin Amoco oli sijoittanut 300 miljoonaa dollaria. Amoco ja Menatep olivat hankkineet Jukosin pilkkahintaan.
Öljykenttä lopulta ajautui kokonaan Jukosin haltuun muun muassa siksi, ettei valtio kyennyt maksamaan osakkeita lainaa vastaan-operaatiossa saamaansa lainaa ja siksi että ulkomainen suurkeinottelija Kenneth Dart peloteltiin fyysisesti uhkaillen pois.
Menatep valtasi öljy-yhtiöitä rahoittaen niiden oston ottamalla lainaa läntisiltä sijoittajilta. Menatep antoi läntisille sijoittajille Jukosin osakkeita, jotka karkotti pois muuttelemalla Jukosin pörssikurssia.
Hodorkovskin liiketoimiin sijoittaneet joutuivat usein pettymään. Hodorkovski huijasi ja uhkailikin. Erittäin häikäilemätön sijoittaja ja keinottelija Kenneth Dart menetti miljardi dollaria ja öljy-yhtiö Amoco jäi nuolemaan näppejään sijoitettuaan öljyntuotantoliiketoimiin, jotka Hodorkovski sai haltuunsa ja joista hän siirsi varallisuuden ja omaisuuden pois. 90-luvun lopussa Hodorkovskin ja Dartin kannattajat kävivät eri Jukosin osa-öljy-yhtiöissä eräänlaista kauppasotaa. Dartin tukemat vähemmistö-osakkaat syyttivät Hodorkovskia näiden
sorsimisesta mihin Hodorkovskiin kytköksissä olleet tiedottajat vastasivat omalla lokakampanjallaan. Hodorkovskin ja Dartin riita päättyi siihen, että Hodorkovski osti Dartilta ylihintaan tämän omistaman Jukosin alayhtiöiden osakkaat, mikä oli Dartin tarkoituskin.
Venäjän vuoden 1998 pankkikriisin yhteydessä Menatep sulki toimintonsa Hodorkovskin siirrettyä pelastamansa varat turvaan pietarilaiseen yhtiöön, jossa velkojat eivät pääsisi niihin käsiksi. Pankin sijoittajat ja asiakkaat menettivät säästönsä.
Hodorkovskin yritystoiminta avoimeksi.
Hodorkovskin yritykset muuttivat toimintaansa vuoden 1999 tienoilla, jolloin hän palkkasi lännestä kirjanpitäjiä ja Jukosista tuli yksi harvoja venäläisiä yrityksiä, josta tiesi keitä sen osakkeenomistajat olivat. Kirjanpidosta tuli avoin eikä Jukos ollut kenenkään poliittisen suojelijan "siipien alla" niin kuin muut suuret yritykset. Se alkoi myös maksaa palkkoja ja verojaan. Uusi ajatus oli yhteistoiminta sen sijaan että vahvat vievät kaiken heikommilta. Hodorkovski halusi myös vuodesta 2000 kitkeä korruption yrityksestään ja pelata liiketoimissaan reilulla tavalla.
Säätiötoiminta.
Hodorkovskin ajatuksena oli kouluttaa muutama prosentti Venäjän kansalaisista eliitiksi, joiden oli tarkoitus vetää pitkällä tähtäimellä maan kasvu nousuun.
Hodorkovskin perusti hieman Sorosin malliin Avoin Venäjä säätiön (Open Russia Foundationin) tukemaan koulutusta ja kulttuuria ja hankki sen johtoon merkittäviä tukijoita, kuten Henry Kissinger, Lordi Rothschild ja Arthur Hartman, entinen Yhdysvaltain Venäjän suurlähettiläs.
Keväällä 2006 Venäjän oikeusviranomaiset jäädyttivät säätiön pankkitilejä. Perusteluina oli rahoituksen rikollinen alkuperä.
Talvella 2007 Venäjän viranomaiset syyttivät Hodorkovskia ja hänen liikekumppaniaan Platon Lebedeviä rahanpesusta säätiön kautta. Miehet kiistivät syytökset.
Poliittinen toiminta.
Hodorkovski pyrki myös politiikkaan. Hodorkovski tuki rahallisesti duumassa kaikkia puolueita, niin oppositiota kuin valtapuoluettakin. Hodorkovski halusi poliittisen ja taloudellisen toiminnan olevan erillään toisistaan toisin kuin venäjällä on tapana.
Hänen kerrotaan tarjonneen kahdelle oikeistopuolueelle, Oikeistovoimien liitolle ja Jablokolle 100 miljoonaa dollaria jos ne yhdistyisivät Putinia vastaan ja ilmoitti pyrkivänsä Venäjän presidentiksi 2008, vähentää presidentin valtaa ja kehittää venäjästä pikkuhiljaa parlamentaarisen Demokratian. Hodorkovski ajoi myös aktiivisesti Jukosia hyödyttävää lainsäädäntöä ja hänen sanotaan ostaneen itselleen sadan duuman jäsenen kannatuksen, jopa kommunistisesta puolueesta. Tämän kaltainen laaja lobbaus oli ehkä tuttua Yhdysvalloista, mutta Venäjällä siihen ei oltu totuttu. Hodorkovski olisi halunnut presidentiksi joko vuonna 2004 tai 2008. Nyt jo poliittiset mahdollisuutensa menettänyt Hodorkovski ei sinänsä ollut poliittiselta ajattelultaan erilainen kuin Venäjän nykyjohto, hänkin ajoi presidenttikeskeistä ja vanhoillista linjaa. Niin Hodorkovski kuin Putinkin halusivat Venäjästä korkean teknologian yhteiskunnan. Mutta Hodorkovski arvosteli Venäjän nykyistä johtoa piittaamattomaksi kansan pitkän tähtäimen eduista.
Hodorkovski koetti luoda öljyjätin.
Hodorkovski aikoi rakennuttaa öljyputken Angarskista Datsiniin Kiinaan, mitä ministeri Kasjanov kannatti ja valtiollinen Rosneft vastusti. Jukos halusi perustaa yhdessä muutaman muun öljy-yhtiön, Lukoilin, Sibneftin ja Tjumenin kanssa öljysataman Murmanskiin ja vetää sinne öljyputken. Hodorkovski näki öljyn myymisen Kiinan kasvavalle taloudelle edullisena. Joidenkin väitteiden mukaan Yhdysvaltain johtokaan ei halunnut venäjän edistävän poliittisen vastustajansa Kiinan talouskasvua.
Tämä olisi luonut kilpailijan valtiolliselle Transneftille, jonka varajohtaja sanoi ettei yhtiö halua kilpailijoita.
Hodorkovski sanoi helmi-huhtikuussa 2003, että se voisi hyvinkin yhdistyä Roman Abramovitshin omistaman Sibneftin kanssa. Näin olisi luotu JukosSibneft, öljyvaroiltaan maailman toiseksi suurin öljy-yhtiö ExxonMobilin jälkeen. Jätti olisi tuottanut maailman neljänneksi eniten öljyä päivää kohden laskien, saman verran kuin Kuwait. Yrityksellä olisi ollut maailman suurimmat kaasuvarat. Venäjänkin mitoissa suuri yhtiö olisi kyennyt hallitsemaan Venäjää.
Mihail Kasjanov ja Aleksei Kudrin tukivat hallituksessa suunnitelmaa.
Vielä elokuussa 2008 viranomaiset antoivat luvan Jukosin ja Sibneftin yhdistyä, mutta pian tuli ilmi että amerikkalainen Chevron-Texaco aikoi ostaa 25% syntyvästä Jukos-Sibneftistä. Niinpä ulkomaiset ExxonMobil ja ChevronTexaco olisivat ottaneet puolet JukosSibneftin osakkeista. Näin suuri ulkomainen omistusosuus merkittävästä energiayhtiöstä olisi ollut uutta Venäjällä. Ulkomaiset öljy-yhtiöt olisivat modernisoineet yhtiöiden laitteet, mutta toisaalta kaapanneet osan niistä itselleen. Venäjän johto pelkäsi merkittävän osan maan öljyntuotantoa joutuvan ulkomaisten omistajien käsiin. Venäjän sisäiset Jukosin kilpailijat eivät tietenkään pitäneet syntyvästä suuryhtiöstä.
Suuryhtiö saattoi olla trusti. Toisaalta taas Jukosin kaappaus valtiolle hyödytti vallassa istuvia Kremlin ja Pietarin miehiä. Kremlissä mahtava silovikki Igor Setšin omisti osuuksia Rosneftistä, joka kilpaili Venäjällä Jukosin kanssa öljyalalla.
Juuri Setšiniä pidetään Jukosin kaatajana. Myöskään valtiollisessa Gazpromissa ei Hodorkovskin liiketoimista pidetty, eikä tietenkään Transneftissäkään.
Miksi Hodorkovski pidätettiin.
Hodorkovskin omistama Jukos-yhtiö kiersi 1990-luvulla veroja, mutta monet muutkin venäläiset yhtiöt tekivät samoin eikä Kremlin hallinto ole syyttänyt niitä jälkikäteen mistään.
Ensimmäinen Hodorkovskin epäsuosioon joutumisen syy oli se, että hän suunnitteli liiketoimia joista Kremlin silovikkijohto ei pitänyt.
20. helmikuuta televisioitiin korruptioaiheinen teollisuusmiesten ja yrittäjien kokous, jossa Putin oli mukana.
Hodorkovski kysyi Putinilta miksi Rosneft sulautti itseensä Severnoi Neft-yhtiön maksaen ylihintaa ja vihjasi että korruption vastainen taistelu tulisi ulottaa presidentin lähipiiriinkin sanomalla että pahimmin korruptoituneet istuvat koolla. Putin sanoi Rosneftin olevan valtiollinen yhtiö, joka saikin laajentua. Putin myös mainitsi Jukosillakin olevan omia ylivarantoja kysellen Hodorkovskin omaisuuden alkuperästä ja mainitsi Jukosin vero-ongelmat, jotka olivat jotenkin syntyneet.
2. huhtikuuta 2003 Putin pyysi suoraan Hodorkovskilta ettei tämä puuttuisi politiikkaan.
Hodorkovski puolusti toimiaan laillisena ja sanoi ettei lähde maanpakoon vaan mieluummin oikeuteen. Huhtikuussa 2003 kiersi Kansallisen strategian neuvoston tekemä muistio Hodorkovskin uhasta ja oligarkkien salaliitosta. Hodorkovskin ja eräiden muiden oligarkkien oli tarkoitus saada omia miehiään joulukuun duuman vaaleissa läpi. Valtion hallitsemassa TV:ssä esitettiin keskustelu jossa aiheena oli oligarkkien omaisuuden palauttaminen. Jukosissa alettiin rikostutkinta jo 19. heinäkuuta 2003, vaikka vielä silloin ei itse Hodorkovskia kuulusteltu.
Poliisioperaatio laski Jukosin osakkeen arvoa 15%. Vielä loppukesällä Putin peruutti hyökkäyksen Hodorkovskia vastaan, koska aivan oikein pelkäsi Hodorkovskin tuomion ja yhtiön valtiollistamisen ulkomaisten sijoittajien hillitsevän sijoituksiaan tai vetävän rahojaan pois Venäjältä.
Jukos-oikeudenkäynti.
25. lokakuuta 2003 Hodorkovski pidätettiin syytettynä veronkierrosta (katso: Jukos).
Muut syytteet koskivat mm. valtion omaisuuden varastamista, asiakirjojen väärentämistä ja yhteistyöhaluttomuutta viranomaisten kanssa.
Hän on ollut siitä asti vangittuna. Hodorkovskin pidätystä pidetään Vladimir Putinin iskuna oppositiota tukenutta Hodorkovskia vastaan. Hodorkovski tuomittiin toukokuun lopussa 2005 yhdeksän vuoden vankeustuomioon, joka vetoomustuomioistuimen päätöksellä aleni kahdeksaan vuoteen. Lokakuussa 2005 Hodorkovski passitettiin kärsimään lainvoiman saanutta tuomiotaan Itä-Siperiassa Tšitan alueella olevan Krasnokamenskin kaupungin lähistöllä olevalle vankileirille.
Venäjän kansa ja muut oligarkit eivät juuri Hodorkovskin tuomiosta valittaneet. Tavallinen kansa ei juutalaistaustaisesta Hodorkovskista pitänyt, koska katsoi tämän muiden oligarkkien tavoin varastaneen Venäjältä.
Vankeus ja vuoden 2009 oikeudenkäynti.
Kesäkuussa 2008 Hodorkovskia vastaan nostettiin syytteet kavalluksesta ja rahanpesusta. Heinäkuussa, kärsittyään yli puolet rangaistuksestaan hän anoi ennenaikaista vapautusta ja kiisti johdonmukaisesti syyllisyytensä, sanoen valtion keksineen syytteet voidakseen ottaa Jukosin hallintaansa. Anomus kuitenkin hylättiin seuraavassa kuussa Hodorkovskin rikosten vakavuuden perusteella. Tätä syytettiin myös tottelemattomuudesta ja vankilan sääntöjen rikkomisesta.
Helmikuussa 2009 moskovalainen tuomioistuin hylkäsi entisen vankitoverin nostaman syytteen seksuaalisesta ahdistelusta.
31. maaliskuuta alkoi toinen oikeudenkäynti, jossa Hodorkovskia ja tämän entistä liikekumppania Platon Lebedeviä syytettiin yli 36 mrd euron kavalluksesta ja rahanpesusta vuosina 1998–2003, mistä Hordorkovski voi saada jopa 20 vuoden tuomion. Hodorkovskin tukijoiden mielestä Venäjän valtiojohto yrittää oikeudenkäyntien avulla pitää tämän poissa poliittisesta toiminnasta. He väittävät syytteitä perusteettomiksi ja ristiriitaisiksi, sekä syyttävät syyttäjäviranomaisia todistusaineiston järjestelmällisestä peukaloinnista. Myös Hodorkovskin tekojen sanotaan olleen laillisia tapahtuma-aikaan ja niistä yritettävän tehdä rikoksia taannehtivasti.
Hodorkovskin asianajajan Robert Amsterdamin mukaan Hodorkovskia tukevia todistajia on painostettu, ja että Hodorkovskiin kohdistetut syytteet ovat järjettömiä. Amsterdam väittää, että kyse olisi poliittisesta näytösoikeudenkäynnistä ja että Hodorkovskin tuomio söisi presidentti Medvedevin uskottavuuden. Näin Hodorkovskin oikeudenkäynti olisi osa poliittisten klaanien välistä valtataistelua. Medvedevhän on lakimies, ei turvallisuuspalvelun mies, ja on puhunut Venäjällä vallitsevasta lakiin kohdistuvasta nihilismistä.
Hodorkovski ja tämän asianajajat jättivät jättäneet Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen yhteensä kolme valitusta oikeusprosesseista ja ilmoittivat suunnittelevansa yhden uuden jättämistä.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen 20. syyskuuta 2011 antaman päätöksen mukaan tuomiolla ei ollut poliittista luonnetta. Tuomiossa todettiin että oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin loukattiin, koska asianajat saivat liian vähän aikaa tutustua oikeudenkäyntiaineistoon (neljä päivää per 43 000 sivua) toukokuussa 2004. EIT katsoi että Venäjä rikkoi Jukosin omaisuudensuojaa yhtiön konkurssin yhteydessä vuonna 2006. Oikeus hylkäsi vaaditut 98 miljardin dollarin korvaukset.
Oikeudenkäynnin takia Hodorkovski on siirretty moskovalaiseen vankilaan. Hänen ja kirjailija Ljudmila Ulitskajan kirjeenvaihto julkaistiin syksyllä 2009 aikakauslehti Znamjassa. Ulitskaja esittää Hodorkovskille arkojakin kysymyksiä, joihin tämä pääasiassa vastaa hyvin rehellisesti. Ulitskaja vertaa hänen tapaustaan 1960-luvun oikeudenkäynteihin, joissa syytettyinä olivat muun muassa Joseph Brodsky, Andrej Sinjavski ja Juri Daniel ja lupaa hänelle samanlaisen paikan historiassa.
Kirjailija Boris Akunin on verrannut Hodorkovskia Dreyfusiin.
Myöhempiä tapahtumia.
Lokakuussa 2010 Venäjän pääministeri Putin väitti, että Hodorkovski surmautti ihmisiä yhtiön taloudellisten etujen puolustamiseksi. Hodorkovski ei joutunut erään naisen surmasta oikeuteen, vaan Hodorkovskin yhtiön turvallisuuspäällikkö.
Toukokuussa 2011 Hodorkovskille luettiin uusia tuomioita ainakin vuoteen 2016 asti esiin tulleiden talousrikosten vuoksi. Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin antoi Venäjälle 31.5.2011 huomautuksen Hodorkovskin kohtelusta. Tuomioistuimen mukaan tapaus voi herättää epäilyksiä venäläisviranomaisten tarkoitusperistä, vaikka sen mukaan Hodorkovskin pidätys ei ollutkaan poliittisesti värittynyt. Hodorkovskin asianajajien mukaan tuomion tarkoituksena on estää häntä vaikuttamasta politiikkaan. Samalla Ihmisoikeustuomioistuin määräsi Venäjän maksamaan Hodorkovskille yhteensä 24 500 euroa korvauksia.
Putinin voitettua presidentivaalit 4. maaliskuuta 2012, Medvedev vielä presidenttinä ollessaan määräsi syyttäjän arvioimaan uudelleen Hodorkovskin, Platon Lebedevin ja 30 muun Venäjällä tuomitun henkilön tuomioiden lainmukaisuuden. Selvityksen tuli olla valmis huhtikuun loppuun 2012 mennessä.


Eukleideen algoritmi.
Eukleideen algoritmin on keino, jonka avulla voidaan selvittää kahden kokonaisluvun suurin yhteinen tekijä (syt). Algoritmi perustuu jakoyhtälön perättäiseen käyttöön.
Algoritmi.
Algoritmi päättyy, koska luvut r0, r1...,rn muodostavat aidosti vähenevän jonon positiivisia kokonaislukuja.
Alimmasta yhtälöstä rn jakaa luvun rn-1.
Koska formula_9, niin rn jakaa luvun rn-2
Näin jatkamalla saadaan lopulta, että rn jakaa b:n ja a:n.
Jos luvuilla a ja b on yhteinen tekijä c, ts. sanoen a ja b ovat tasan jaollisia luvulla c, c jakaa luvun r0, r1... yllä olevien yhtälöiden nojalla. Näin siis c jakaa luvun rn, joka on siten yhteisistä tekijöistä suurin.
Esimerkkejä.
Määritetään lukujen 112 ja 408 suurin yhteinen tekijä eli syt(112, 408).
Lukujen 112 ja 408 suurin yhteinen tekijä on siis kahdeksan eli syt(112, 408)=8.
Kiinalaisten käyttämä algoritmi.
Vähennä toistuvasti pienempi luku suuremmasta. Kun luvut ovat keskenään yhtä suuret, algoritmi päättyy ja kyseinen luku on suurin yhteinen tekijä.
25 = 1 * 15 + 10.
15 = 1 * 10 + 5.
10 = 2 * 5 + 0.


Wietse Venema.
Wietse Zweitze Venema (s. 1951) on hollantilainen ohjelmoija ja fyysikko, joka tunnetaan parhaiten Postfix-sähköpostipalvelinohjelmasta. Tohtori Venema on kirjoittanut myös monia muita tunnettuja tietoturvaohjelmia, kuten TCP Wrapper -suojausjärjestelmän, SATAN-tietoturvaskannerin ja Coroner's toolkit -työkalusarjan.
Venema opiskeli Groningenin yliopistolla ja työskenteli matematiikan ja tietotekniikan laitoksella Eindhovenin teknillisellä korkeakoululla ja vuodesta 1996 IBM:n Thomas J. Watson Research Centerissa New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa.


Tele2.
Tele2 AB on ruotsalainen vuonna 1993 perustettu, Euroopan-laajuista toimintaa harjoittava televiestintäalan yritys, joka tarjoaa lanka- ja matkapuhelinpalveluja, Internet- ja tietoverkkopalveluja sekä kaapeli-tv- ja sisältöpalveluja. Yhtiö kuuluu Kinnevik-ryhmään, jonka osuus yhtiön äänivallasta oli vuoden 2007 lopussa 45,1 %.
Huhtikuussa 2000 Tele2 aloitti toiminnan Suomessa nimellä Oy Finland Tele2 Ab. Hintakilpailun alkaessa Tele2 aloitti postpaid-liittymien vuonna 2004. Syksyn 2005 aikana Suomen toiminta kuitenkin lopetettiin. Yhtiö perusteli alasajoa äärimmäisen kovan hintakilpailun aiheuttamilla lisäinvestointitarpeilla, jotka se katsoi kannattamattomiksi.
Yhtiöllä oli Suomessa hyvin pieni organisaatio, vain kolme henkilöä. Kaikki jälleenmyynti ja mainonta hoidettiin erilaisten yhteistyökumppanien kautta.


Tele Finland.
Tele Finland Oy on perustama "halpaoperaattori". Soneran edeltäjän perinteikästä nimeä "Tele" kantava operaattori perustettiin 17. toukokuuta 2004. Tele Finland Oy oli aluksi TeliaSonera Finlandin tytäryhtiö, mutta se fuusioitiin emoyhtiöönsä 31. joulukuuta 2005. Tele Finlandilla on edelleen oma asiakaspalvelu, oma hinnoittelu ja omat ehdot verrattuna Soneran liittymänhaltijoihin.
Tele Finlandin myynti sekä markkinointi lopetettiin väliaikaisesti 1. huhtikuuta 2006. Myynti aloitettiin uudelleen keväällä 2007. Ennen väliaikaista myyntitaukoa avattujen "vanhojen" liittymien ehdot ovat yhdenmukaiset uusien liittymien ehtojen kanssa. Tele Finland toimii Soneran verkossa.


Carrols.
Carrols oli Hesburgerin (Burger-In-konsernin) omistuksessa toimiva pikaruokatuotemerkki. Carrols tuli Suomeen vuonna 1975, kun Tukoon kuulunut Tukku Oy Parti Ab perusti Helsinkiin maan ensimmäisen nykymuotoisen hampurilaisravintolan. Se edusti Yhdysvaltalaista Carrols-ketjua, joka kuitenkin samana vuonna lopetti Carrols-tuotemerkin käytön, ja jatkoi toimintaansa Burger Kingin franchising-toimijana. Tällöin Carrolsin tuotenimi jäi elämään pelkästään Suomessa. Carrols siirtyi Tuko-kaupassa Keskolle vuonna 1997.
Helsingistä lähtöisin oleva Carrols profiloitui "stadilaiseksi" ja trendikkääksi vaihtoehdoksi, ja muotoutui nopeasti osaksi Helsingin kaupunkikuvaa. Ensimmäinen ravintola oli Citykäytävässä, holvikaarten alla olevassa tilassa, joka nyttemmin on muutettu avoimeksi läpikulkukäytäväksi. Toinen ravintola perustettiin Mannerheimintielle Töölöön, Kisahallin viereen. Kolmannen ravintolan vuoro oli Keskuskadulla. Tämän jälkeen avattiin toimipiste Lahteen.
Kesko myi Carrolsin Hesburgerille eli turkulaiselle Burger-In-konsernille maaliskuussa 2002. Hesburger muutti Carrols-toimipisteet omiksi Hesburger-ravintoloikseen muutamia pääkaupunkiseudun poikkeuksia lukuun ottamatta (Aleksanterinkatu 17, Stockmann, Itäkeskus ja Iso Omena). Tuotevalikoima ei täysin vastannut alkuperäisten Carrolsien valikoimaa, mutta Carrolsien alkuperäinen imago, ravintoloiden sisustus ja työntekijöiden asut kestivät aikaa hyvin. Viimeinen yksityisyrittäjän pyörittämä Carrols, joka sijaitsi Helsinki-Vantaan lentoasemalla, lopetettiin elokuun lopussa vuokrasopimuksen päätyttyä 2004.
Vuonna 2006 Carrols-toimipaikat lisääntyivät kahdella kappaleella, jolloin kokonaislukumäärä nousi kuuteen kappaleeseen. Uudet toimipaikat sijaitsivat Vantaan Rajatorpassa sekä Imatralla, joista Rajatorpan Carrols lopetettiin pari vuotta myöhemmin. Lisäksi vuonna 2007 Helsingin Eläintarhan Nesteelle avattiin Carrols-ravintola. Vuonna 2009 avattiin Carrols-ravintola Oulunkylän Nesteelle. Kyseinen Neste-asema kuitenkin paloi saman vuoden lokakuussa. Keväällä 2010 avattiin Lahteen uusi ravintola Kariston Nesteen yhteyteen, ja lokakuussa Carrols City-Jätti Itäkeskukseen. Keväällä 2011 Oulunkylän Neste Oil sekä sen yhteydessä Carrols Oulunkylä avasi jälleen ovensa.Ketjun ravintoloita oli vuoden 2012 alussa 8 - Helsingissä Aleksanterinkadulla lähes Carrolsin aloittamisesta asti ollut toimipiste lopetti toimintansa 26.6.2011.
Hesburger ilmoitti, että Carrols-hampurilaisravintolat muuttuvat Hesburgereiksi kevään 2012 aikana. Ensimmäisenä Hesburgereiksi muutettiin Helsingin ulkopuolella sijainneet Carrolsit. Carrols katosi lopullisesti katukuvasta myös Helsingissä toukokuun lopussa: Itäkeskuksen ja Eläintarhan Carrolsit muuttuivat Hesburgeriksi 24. toukokuuta ja Oulunkylän Carrols 29. toukokuuta.


Jakoyhtälö.
Kun x ja y ovat kokonaislukuja ja x > y, ne voidaan esittää yhtälönä x = a * y + r, missä a on luonnollinen luku ja 0 formula_1. Lukua a kutsutaan usein jakolaskun x/y osamääräksi ja lukua r jakojäännökseksi.
Jakoyhtälöä eli jakoalgoritmia käytetään esimerkiksi jakolaskussa ja Eukleideen algoritmissa. Lisäksi sen avulla määritellään erityinen kongruenssirelaatio. Kongruenssiyhtälöissä lasketaan jakojäännöksillä.
Olkoon b > 0 ja joukko A =. Hyvän järjestyksen periaatteen nojalla joukossa A on pienin positiivinen alkio formula_9. Nyt formula_10, koska muuten formula_11 olisi vielä pienempi kokonaisluku. Näin siis formula_12
Jos b < 0, käytetään edellistä sijoittamalla b:n tilalle -b, jolloin
formula_13.
Olkoon formula_14 ja formula_15.
Tällöin qb + r = q'b + r' eli (q' - q)b = r - r'.
Tehdään vastaoletus: formula_16.
Nyt formula_17, koska q' ja q ovat kokonaislukuja.
Edelleen formula_18.
Näin olisi formula_22, mikä on ristiriita.
Vastaoletus formula_16 on väärä, joten formula_24.
Tällöin 0*b = r - r' eli r - r' = 0 eli r = r', mikä oli todistettava.


Avoin Venäjä.
Avoin Venäjä "(Open Russia Foundation)" on Jukos-öljy-yhtiön ja johtajansa Mihail Hodorkovskin perustama ja rahoittama säätiö. Säätiö rahoittaa akateemisia instituutioita ja voittoa tavoittelemattomia järjestöjä. Toiminta tähtää Venäjän demokratisoimiseen ja avoimeen kansainvälisyyteen.
Keväällä 2006 Venäjän oikeusviranomaiset jäädyttivät säätiön pankkitilejä perusteluinaan rahoituksen rikollinen alkuperä.
Talvella 2007 Venäjän viranomaiset syyttivät Hodorkovskia ja hänen liikekumppaniaan Platon Lebedeviä rahanpesusta säätiön kautta. He kuitenkin kiistivät syytökset.
Säätiön esikuvana on George Sorosin perustama Open Society Institute.


Finnet.
Finnet-ryhmä on 27 itsenäisen alueellisen puhelinyhtiön ja Finnet-liitto ry:n muodostama tietoliikennealalla toimiva ryhmittymä. Puhelinyhtiöt kuuluvat mukaan tytär- ja osakkuusyhteisöineen. Ryhmän yhtiöt tarjoavat monipuolisia tietoliikennepalveluja. Finnet-ryhmän yhteenlaskettu liikevaihto vuonna 2008 oli 380 miljoonaa euroa ja se työllistää yli 2400 henkilöä.
Finnet-liitto ry on Finnet-ryhmän yhtiöiden elinkeino- ja toimintapoliittinen etujärjestö sekä yhteistyöfoorumi.
Historia.
Yksityisten puhelinyhtiöiden yhteistyön historia alkaa vuodesta 1921, jolloin alueelliset puhelinyhtiöt perustivat yhtymän nimeltään "Puhelinlaitosten liitto", josta myöhemmin tehtiin Finnet-liitto. Suomessa puhelinyhtiöitä on enimmillään ollut yli 400. Puhelinyhtiöiden määrä väheni tuntuvasti yhdistymisten seurauksena ja valtion toimesta, joka otti syrjäseutujen huonosti kannattaneita operaattoreita haltuunsa.
Aluksi maassa olikin vain kaksi merkittävää teleoperaattorileiriä, yksityiset puhelinyhtiöt ja valtion lennätinlaitos. Tämä tilanne säilyi muuttumattomana 1980-luvulle asti, jolloin alalla alkoi tapahtua muutoksia. Valtiollisen TELEn monopolien hallitsemalle alalle sallittiin kilpailu. Helsingin Puhelinyhdistyksen, Puhelinlaitosten liiton jäsenten ja eräiden pankkien ja vakuutusyhtiöiden toimesta perustettiin dataliikenteeseen kilpaileva verkkoyhtiö nimeltä Datatie Oy.
Matkapuhelimien aika koitti, ja 1990-luvulla yksityiset puhelinyhtiöt perustivat Radiolinjan kilpailemaan Telecom Finlandiksi muuttuneen entisen lennätinlaitoksen kanssa. Telecom Finlandista tuli Sonera, jonka valtio yksityisti ja joka myöhemmin yhdistettiin ruotsalaisen Telian kanssa TeliaSoneraksi. Muuttuneella aikakaudella tarvittiin erilaista yrityskuvaa, joten yhteistyöjärjestö sai 1996 nimen Finnet-liitto.
Finnet-yhteistyö alkoi kuitenkin hiljalleen rakoilla. Sitä olivat jo ennestään hallinneet isoimmat mukana olleet puhelinyhtiöt, jotka kokivat joutuneensa huonommin kannattaneiden yhtiöiden maksumiehiksi. Helsingin Puhelinyhdistys muuttui Helsingin Puhelimeksi ja myöhemmin Elisaksi. Helsingin Puhelin perusti Finnet Oy:n ja pyrki saamaan kaikki mukaan liiketoiminnalliseen yhteistyöhön löyhään, liiton yhteistyöhön verrattuna. Lopulta Elisa erosi ryhmästä vuosikymmenen lopulla. Elisa osti muut pois ensin Datatieltä ja sitten Radiolinjasta. Vaihtokaupassa Elisa luovutti Finnet Oy:n nimen. Elisan muita yritysostoja olivat mm. Tampereen, Jyväskylän ja Joensuun yhtiöt.
2000-luvun alussa taas Turun Puhelin päätyi Soneran leiriin. Finnet-yhtiöiden myytyä osuutensa Radiolinjasta Elisalle ne perustivat sen tilalle oman kilpailevan matkapuhelinoperaattorin DNA Finland Oy:n. Vuonna 2006 Finnet-yhteistyö alkoi jälleen repeillä. Suuret puhelinyhtiöt järjestivät keväällä Finnet Oy:n osakeannin, lisäsivät omistustaan yhtiössä ja luovuttivat alueelliset mobiiliverkkonsa (tukiasemat) sille. Kännykkäoperaattori DNA:n kehittämisestä tuli erimielisyyksiä: isot puhelinyhtiöt halusivat harjoittaa toimintaa valtakunnallisesti DNA:n alaisena, kun taas pienet puhelinyhtiöt halusivat toimia itsenäisesti ja paikallisesti.
Vuoden 2007 alussa liitosta erosivat Kuopion Puhelin, Lohjan Puhelin, Lännen Puhelin, Oulun Puhelin, Päijät-Hämeen Puhelin ja Satakunnan Puhelin. Yhdessä nämä omistivat yli puolet DNA Finlandista. Eronneet yhtiöt yhdistävät liiketoimintonsa uudeksi valtakunnalliseksi operaattoriksi, DNA Oy:ksi,
joka aloitti toimintansa 1.7.2007. Vuonna 2002 Finnet-leiristä irtautunut ja villiksi toimijaksi jäänyt Forssan seudun puhelin palasi Finnet-yhteistyöhön lokakuussa 2007.
Suomen teleoperaattorikentässä on näiden isojen muutosten jälkeen TeliaSonera, Elisa, DNA ja Finnet-ryhmä. Finnet-ryhmä on pienentynyt merkittävästi ja sen jäsenet ovat lankapuhelinmarkkinoiden hiipuessa joutuneet etsimään uudenlaisia tulonlähteitä. Monet pienistä puhelinyhtiöistä ovatkin ryhtyneet mittavaan yhteistyöhön tanskalaisen TDC:n kanssa.


Kuplalajittelu.
Esimerkkitoteutus C-kielellä.
void swap(void *valkio1, void *valkio2, int koko) /* kahden alkion paikkojen vaihtoa varten */
void bubblesort(void *alkio, int lkm, int koko, int (*cmp)(void *valkio1, void *valkio2))
if(alkio != NULL && lkm > 1 && koko > 0) /* jonkinlaiset järkevät alkuehdot */


Globetel.
Globetel Oy on vuonna 1997 perustettu suomalainen telekommunikaatioalan yritys.
Globetel harjoittaa palveluoperaattoritoimintaa TeliaSoneran matkapuhelinverkossa Suomessa.
Globetel Oy toimii Melkonkatu 18:ssa Helsingissä.
Globetel Oy:llä ei ole mitään tekemistä suuren amerikkalaisen kaimansa GlobeTel Communications Corporationin kanssa.


Alma Media.
Alma Media Oyj (myös Alma) on sanomalehtiin ja verkkopalveluihin keskittyvä mediakonserni. Yhtiö julkaisee yli 30 lehteä, pitää yllä verkko- ja mobiilipalveluja, harjoittaa paino-, jakelu- ja kustannustoimintaa ja jakaa talousinformaatiota. Yhtiön tunnetuimmat tuotteet kotimaassa ovat Aamulehti, Iltalehti ja Kauppalehti ja asuntokaupan verkkopalvelu Etuovi.com. Yhtiöllä on Suomen lisäksi omia toimipisteitä kymmenessä maassa. Franchising-sopimukset mukaan lukien toimintaa on kaikkiaan 29 maassa ja neljässä maanosassa. Vuoden 2010 aikana Alma Mediassa työskenteli keskimäärin kokoaikaisiksi muutettuna, ilman jakajia 1 805 henkilöä. Lehdenjakajia oli keskimäärin 962 henkilöä.
Konsernin tuotoista noin puolet muodostuu mediamyynnistä ja noin 40 prosenttia levikkimyynnistä. Liikevaihto vuonna 2010 oli 311,4 miljoonaa euroa, ja liikevoittoa kertyi 13,9 prosenttia liikevaihdosta. Yhtiön osake on listattuna Helsingin pörssissä. Suurin omistaja yhtiössä on Ilkka-Yhtymä Oyj.
Alma Median liiketoiminta.
Alma Median liiketoiminta koostuu pääasiassa sanomalehtien julkaisemisesta sekä verkkopalvelujen sisällöntuotannosta ja ylläpidosta. Konsernin liiketoiminta jakautuu kolmeen alueeseen: Sanomalehdet, Kauppalehti-ryhmä ja Markkinapaikat.
Sanomalehdet-liiketoiminta-alueeseen kuuluvat iltapäivälehti Iltalehden, viiden maakuntalehden sekä 27 paikallis- ja kaupunkilehden kustannusliiketoiminta verkkoliiketoiminta mukaan lukien.
Kauppalehti-ryhmään kuuluvat talousmedia Kauppalehti, sen verkkopalvelut ja hyötytietopalvelut Balance Consulting ja ePortti. Myös asiakaslehtitalo Alma 360 ja Baltiassa toimiva uutistoimisto Baltic News Service (BNS) ovat osa Kauppalehti-ryhmää.
Markkinapaikat-liiketoiminta sisältää luokitellun ilmoittelun verkkopalvelut, joita tuetaan tarpeen mukaan painotuotteilla. Suomessa toimivat palvelut ovat Etuovi.com, Vuokraovi.com, Monster.fi, Autotalli.com ja Mascus.fi. Ulkomailla toimivat palvelut ovat City24, Mascus, Bovision, Objektvision ja GoDome.
Mikko.fi lopetettiin sen tuottamien suurten tappioiden vuoksi.
Alma Median paino- ja jakeluliiketoiminta on organisoitu Alma Manu Oy -nimiseen yhtiöön 1. heinäkuuta 2010. Alma Manuun kuuluvat lehtipainot Tampereella, Porissa ja Rovaniemellä sekä Pirkanmaan, Satakunnan ja Meri-Lapin varhaisjakelut.
Historia.
Alma Median edeltäjäyhtiöiden juuret ulottuvat 1800-luvun puoliväliin, kun Suomalaisen kirjallisuuden seura käynnistää Uusi Suomi –lehden painamisen 1849. Vuosisadan molemmin puolin perustetaan nykyisen Alman suurimpia sanomalehtiä: Satakunnan Kansa (1873), Aamulehti (1881), Kauppalehti (1898), Pohjolan Sanomat (1915), Kainuun Sanomat (1917) ja Lapin Kansa (1928). Iltalehti ilmestyi ensi kerran 1980 Uuden Suomen kolmanneksi painokseksi.
Vuonna 1988 Tampereen Kirjapaino Oy ja Uusi Suomi yhdistetään erääksi Suomen merkittävimmäksi sanomalehtien kustantajaksi. Yhtiö nimettiin myöhemmin Aamulehti-yhtymä Oy:ksi. Aamulehti-yhtymä julkaisi ensimmäisinä vuosina Aamulehteä, Iltalehteä ja Kauppalehteä. Myöhemmin siihen yhdistyvät Lapin Kansa (1995), Satakunnan Kansa (1996), Pohjolan Sanomat (1998) ja Kainuun Sanomat (1999).
Vuosien mittaan yhtiö laajentaa toimintaansa sanomalehdistä verkkolehtiin, televisioon ja radioon. 1996 Aamulehti-yhtymä aloittaa sanomalehtien julkaisemisen päivittäin suljetussa verkossa. Teknillisen Korkeakoulun verkossa julkaistu OtaOnline sisältää Aamulehden, Kauppalehden ja Iltalehden materiaalia. OtaOnline on Suomen ensimmäinen verkkolehti.
Alma Media Oyj aloittaa virallisesti liiketoimintansa 1998.
Vuonna 2005 toteutettiin mittava rakennejärjestely. Alma luopuu televisio- ja radiotoiminnasta ja keskittyy jatkossa sanomalehtien kustantamiseen, taloustiedon tuottamiseen sekä internetissä toimiviin markkinapaikkoihin.
Aiheesta muualla.
*


Konduktanssi.
Konduktanssi eli "sähkönjohtavuus" (tunnus "G") on tasavirralla resistanssin käänteisarvo. Konduktanssin SI-järjestelmän mukainen yksikkö on siemens (tunnus S, 1/Ω). Vaihtovirtapiirissä konduktanssi on admittanssin reaaliosa.
Sähkönjohtavuus voi olla joskus harhaanjohtava nimitys konduktanssille, koska sillä tarkoitetaan usein myös ominaissähkönjohtavuutta eli resistiivisyyden käänteisarvoa (materiaalille ominainen suure).
Konduktanssin piirrosmerkki sähköteknisissä piirikaavioissa on sama kuin resistanssin (eli vastuksen). Joskus näkee käytettävän myös lyhennettä "mho" tai väärinpäin käännettyä Ω-merkkiä; viimeksi mainittua käytti myös konduktanssi-käsitteen keksijä, Lordi Kelvin.


Jasc Software.
Jasc Software oli kuvakäsittelyohjelmiin erikoistunut yritys, jonka kuuluisin ohjelma lienee Paint Shop -tuotesarjaan kuuluva Paint Shop Pro kuvankäsittelyohjelma. Corel Corporation osti Jasc Softwaren lokakuussa 2004. Näin Jasc Softwaren ohjelmista vastaa Corel Corporation.


Adobe Photoshop Elements.
Adobe Photoshop Elements on Adoben tekemä kuvankäsittelyohjelma, joka on suunnattu lähinnä harrastelijakäyttöön. Sitä voidaan pitää karsittuna versiona saman valmistajan monipuolisemmasta Photoshop-ohjelmasta, joskin Photoshop Elementsissä on myös muutamia työkaluja, joita Photoshop-ohjelmassa ei ole.
Ohjelman viimeisimmästä versiosta 9.0 on saatavilla sekä Windows- että Mac OS X -versio.
Ominaisuudet.
Photoshop Elementsin ensimmäinen versio julkaistiin Photoshopin 7-version ohella. Photoshop Elements on suunnattu lähinnä valokuvauksen harrastajille, ja siksi siitä puuttuu useita painotuotantoon liittyviä ominaisuuksia. Se ei esimerkiksi tue CMYK-värisysteemiä (ilman erillistä lisäosaa), tukee yksinkertaistettua värijärjestelmää, eikä sisällä edistyneempää softproofing-tekniikkaa. Siinä ei myöskään ole tiettyjä tehokkaampia työkaluja (tai sisältää niistä supistetut versiot). Niiden sijasta ohjelmaan on sisällytetty amatööreille suunnattuja työkaluja esimerkiksi punasilmäisyyden poistoon tai ihonvärin säätämiseen. Jotkin ohjelman versiot voivat kuitenkin avata, käsitellä ja tallentaa PDF-tiedostoja.
Photoshop Elementsin Windows-versiossa on kuvankäsittelyn lisäksi kuvakokoelman hallintaan tarkoitettu osa, jossa kuviin voi muun muassa liittää hakusanoja.
Aiheesta muualla.
Photoshop Elements


Matti Nykänen.
Matti Ensio Nykänen (s. 17. heinäkuuta 1963 Jyväskylä, sukunimi Paanala 1996–1998) on suomalainen mäkihyppääjä ja viihdetaiteilija. Nykänen on maailman kaikkien aikojen menestynein mäkihyppääjä. Hän voitti urallaan viisi olympiamitalia (joista neljä kultamitaleita, kolme henkilökohtaista, yksi joukkue), 14 maailmanmestaruusmitalia (kuusi kultamitalia) ja 22 Suomen-mestaruusmitalia (joista 13 kultamitalia). Mäkihypyn maailmancupin hän voitti neljästi ja osakilpailuvoittoja hänellä on 46. Lisäksi Nykänen on saavuttanut veteraanien MM-kilpailuissa kolme mitalia, joista kaksi on kultaa. Jyväskylässä on Matti Nykäsen mukaan nimetty hyppyrimäki, Matti Nykäsen mäki.
Nykäsen mäkihyppyuran jälkeinen elämä on ollut hapuilevaa, ja tiedotusvälineissä julkaistut tiedot siitä ovat koskeneet lähinnä hänen ihmissuhteitaan, uraansa laulajana ja monia muita tapahtumia, joihin on yleensä liittynyt liiallinen alkoholinkäyttö tai väkivaltainen käytös. Nykänen on ollut myös vankilassa.
Nykäsen elämään löyhästi perustuva Aleksi Mäkelän ohjaama elokuva "Matti" sai ensi-iltansa 2006. Elokuvassa Mattia näyttelee Jasper Pääkkönen. Vuonna 2012 alkoi "Nykäsen Matti" -tositelevisiosarja, joka seuraa Nykäsen jokapäiväistä elämää.
Saavutukset.
Calgaryssa Nykänen voitti ensimmäisenä olympiakisojen historiassa sekä suur- että normaalimäen kilpailut sekä voitti kultaa olympiakisojen historian ensimmäisessä mäkihypyn joukkuekilpailussa. Matti Nykänen oli kolmella kultamitalillaan Calgaryn talvikisojen menestyksekkäin urheilija.
Maailmanmestaruuskilpailuista Nykänen voitti viisi kultaa, yhden hopean ja kolme pronssia rikkoen myös silloisen lentomäen maailmanennätyksen 191 metrin hypyllä Planican kisassa 1985. Ennätys rikkoontui vuonna 1987 samassa mäessä, kun puolalainen Piotr Fijas hyppäsi 194 metriä. Nykänen voitti nuorten maailmanmestaruuden Schonachissa Saksassa 1981. Ensimmäisen aikuisten maailmanmestaruutensa Nykänen voitti 1982 suurmäen kilpailusta. Hän voitti joukkuemäen kultaa 1984, 1985, 1987 ja 1989.
Mäkihypyn maailmancupin Nykänen voitti neljä kertaa. Osakilpailuvoittoja hänellä on peräti 46. Keski-Euroopan mäkiviikon hän voitti kahdesti (1982–1983 ja 1987–1988). Suomenmestaruuksia hänellä on kahdeksan. Hänet valittiin Vuoden urheilijaksi 1985 ja 1988. Nykäsen ”rituaaleihin” ennen hyppyä kuului siteiden tarkastaminen, mikä muotoutui hänen tavaramerkikseen, jonka jokainen TV-kamera osasi näyttää.
Ongelmia.
Matti Nykäsen huippu-ura alkoi enteillä loppuaan, kun Nykänen sijoittui viimeisen kerran kolmenkymmenen parhaan joukkoon ollen 16. maailmancupin kilpailussa Thunder Bayssa 9. joulukuuta 1990. Syynä olivat pitkään rankasta harjoittelusta ja hyppäämisestä aiheutuneet nikamien kulumiset ja selkäkivut, joita tosin yritettiin lievittää särkylääkkeillä ja leikkauksilla. Matti Nykänen hyppäsi viimeiset hyppynsä Kajaanissa kesällä 1992 ja saman vuoden joulukuussa hän matkusti Sapporoon. Tarkoituksena oli harjoitella Japanissa, mutta kolmen viikon aikana hyppyjä kertyi vain kuusi. Nykästä ei valittu Suomen joukkueeseen Japanin osakilpailuihin. Nykänen vannoi olevansa valmis voittamaan vuoden päästä MM-tittelin, mikä ei kuitenkaan toteutunut.
Nykäsellä on todettu ylivilkkautta ja keskittymiskyvyn huonoutta aiheuttava neurologinen sairaus ADHD, josta ilmeisesti johtuu osa hänen vaikeuksistaan. Valmentaja, joka valmensi Nykästä tämän aloitellessa mäkihyppyä lapsena, sanoi, että tätä oli erittäin vaikea saada keskittymään.
Paluu mäkeen veteraanikisoissa.
Lokakuussa 2007 Savon Sanomat uutisoi Nykäsen palanneen mäkihyppyharjoittelun pariin tarkoituksenaan osallistua Taivalkoskella 2008 järjestettäviin veteraanien MM-kisoihin. 27. helmikuuta 2008 mäkilegenda palasi hyppytorniin veteraanien SM-kisoissa Taivalkoskella sijoittuen K-50 mäen kisassa viidenneksi. 28. helmikuuta 2008 hän voitti veteraanien MM-kisoissa kultaa pikkumäessä sarjassa 40–44-vuotiaat. Nykänen teki molemmilla kierroksilla pisimmät hypyt. Kisassa mukana eivät olleet K-50 mäessä Nykäsen edelle sijoittuneet kilpailijat, koska he osallistuivat suureen mäkeen, johon Nykänen ei osallistunut. Säännöt sallivat vain kahteen kilpailuun osallistumisen. Kisassa oli kymmenen hyppääjää seitsemästä eri maasta.
Maaliskuussa 2011 kolme vuotta Taivalkosken kisojen jälkeen Tšekin Harrachovissa Nykänen voitti veteraanien MM-kultaa yli 45-vuotiaiden sarjassa. Hypyt kantoivat HS 40 -mäessä 34 ja 36,5 metriä.
Viihdetaiteilija.
Kun Nykäsen hyppyura oli lopuillaan, joukko liikemiehiä otti häneen yhteyttä tarkoituksenaan tehdä hänestä laulaja. Asiasta sovittiin ja esikoislevyä alettiin tehdä. Levy valmistui vuonna 1992 ja sen nimi oli "Yllätysten yö". Nykäsen toinen levy "Samurai" ei yltänyt ensimmäisen kaltaiseen myyntiin ja Nykäsen maine ja suosio alkoivat hiipua. Vuonna 2002 Nykänen julkaisi kuitenkin comeback-singlen ”Elämä on laiffii”. Vuonna 2006 seurasi kolmas täyspitkä albumi "Ehkä otin, ehkä en". Nykyään Nykänen tekee levyjä sanoittaja ja säveltäjä Jussi Niemen kanssa.
Maailmalla kuten Suomessakin monet urheilijat, näyttelijät, missit ja mallit ovat kokeilleet myös laulajan uraa. Matti Nykäsen laulu-ura on ollut muihin laulaviin urheilijoihin verrattuna onnistunut. Suomessa on vain kaksi urheilijaa, jotka ovat voittaneet kultamitalin olympiakisoissa sekä ansainneet kultalevyn levymyynnistään: Tapio Rautavaara (voitti keihäänheiton olympiakultaa 1948) ja Matti Nykänen.
Laulajanuran lisäksi Nykänen työskenteli vuonna 1997 Järvenpään Kasinolla tarjoilijana ja karaokeisäntänä. Nykäsen on uutisoitu keltaisessa lehdistössä myös stripanneen, mutta Nykänen itse on kiistänyt sen jälkikäteen.
Muuta julkisuutta.
Nykäsen elämä urheilu-uran päätyttyä on ollut varsin hapuilevaa, ja hänestä on tullut suomalaisten iltapäivälehtien vakiokasvo. Hän on esiintynyt laulajana, ammattistripparina ja ollut julkisuudessa avioliittojensa epävakauden, esimerkiksi niiden väkivaltaisuuden, vuoksi. Jotkut hänen lausahduksensa kuten "Elämä on laiffii", "Ehkä otin, ehkä en", "Fifty-sixty", "Elämä on ihmisen parasta aikaa" ja "Jokainen tsäänssi on mahdollisuus!" ovat jääneet elämään lentävinä lauseina.
Eduskuntavaaleissa 1995 hän oli ehdokkaana Turun läänin eteläisessä vaalipiirissä ja sai 525 ääntä. Nykänen valittiin vuonna 1996 Uuraisten kunnanvaltuustoon Perussuomalaisten listalta. Hän istui valtuustossa vuoteen 1998 saakka.
Matti Nykäsen brändillä on julkaistu siiderimerkki, kirja, singlejä ja muita tuotteita. Siiderimerkki vedettiin myöhemmin markkinoilta pois ja ainakin osasta sensuroitiin Nykäsen kasvot pois tussikynällä. Hänet on nimitetty Suomen turhimmaksi julkkikseksi vuosina 1996, 2003 ja 2005.
Matti Nykäsestä tehty elokuva, "Matti", sai ensi-iltansa perjantaina 13. tammikuuta 2006. Aleksi Mäkelän ohjaaman elokuvan nimiroolia esittää Jasper Pääkkönen. Matti sai elokuvan tuotoista yhden kolmasosan. Haastatteluissa ohjaaja Mäkelä ilmoitti elokuvan olleen kunnianosoitus entiselle huippu-urheilijalle.
Siviilielämä.
Matin ja Tapolan makkaratehdassukuun kuuluvan Mervin liiton eri vaiheista on raportoitu lehdissä tiiviisti. Vuoden 2010 elokuussa Mervi jätti Tampereen käräjäoikeuteen pariskunnan 15. erohakemuksen.
MTV3:n verkkouutisten mukaan Nykänen on syksystä 2010 lähtien seurustellut Diili-kilpailija Susanna Ruotsalaisen kanssa.
Rikostuomiot.
Matti Nykänen otettiin kiinni 24. elokuuta 2004 ja pidätettiin tapon yrityksestä sekä lopulta vangittiin epäiltynä 59-vuotiaan perhetuttavan puukottamisesta. Hänet tuomittiin Tampereen käräjäoikeudessa 27. lokakuuta 2004 kahden vuoden ja kahden kuukauden vankeusrangaistukseen. Veritekoon johtanut kiista alkoi sormikoukun vedosta, jonka Nykänen hävisi. Rikos tapahtui maaliskuussa annetun ehdollisen pahoinpitelytuomion koeajalla, joka myös pantiin täytäntöön.
Matti Nykänen vapautui Kylmäkosken vankilasta 21. syyskuuta 2005 ehdonalaiseen vapauteen. Kahden vuoden ja kahden kuukauden rangaistuksestaan Nykänen istui ensikertalaisena ainoastaan puolet. Jo saman viikon sunnuntaina, 25. syyskuuta Nykänen pidätettiin epäiltynä vaimonsa Mervi Tapolan pahoinpitelystä ja päätyi poliisin huostaan. 29. syyskuuta 2005 Nykäsestä tehtiin rikosilmoitus, koska hänen epäiltiin puukottaneen pitsaveitsellä entistä ystäväänsä.
Nykänen tuomittiin vaimonsa syyskuisesta pahoinpitelystä Tampereen käräjäoikeudessa 16. maaliskuuta 2006 neljäksi kuukaudeksi ehdottomaan vankeuteen, koska hän oli teon tapahtumahetkellä ehdonalaisessa vapaudessa.
Joulukuussa 2006 Turun hovioikeus lievensi tuomiota. Nykänen sai 60 päivää vankeutta, josta vähennettiin kolme vapaudenmenetyspäivää. Vankilan sijasta Nykänen sovitti tuomion 57 tunnin yhdyskuntapalveluna. Hovioikeus ei määrännyt Nykäsen ehdonalaista vapautta menetetyksi.
Joulupäivänä 2009 Nykänen huitoi vaimoaan keittiöveitsellä ja yritti kuristaa tämän kylpytakin vyöllä. Tapauksen johdosta Nykänen pidätettiin ja sai syytteen törkeästä pahoinpitelystä. 24. elokuuta 2010 Nykänen tuomittiin vuodeksi ja neljäksi kuukaudeksi ehdottomaan vankeuteen. Lisäksi hänet tuomittiin maksamaan 5 000 euroa korvauksena kivusta ja särystä sekä henkisestä kärsimyksestä ja 3 000 euroa oikeudenkäyntikuluja. Niin Nykänen kuin syyttäjäkin valittivat tuomiosta Turun hovioikeuteen, joka piti vankeustuomion ennallaan. Korkein oikeus ei myöntänyt Nykäselle valituslupaa joten tuomio on lainvoimainen. Nykänen saapui vankilaan 10.10.2011. Vankilaan Nykänen saapui keskiyöllä, sillä hän ei halunnut vankilaantuloaan julkisuuteen.
Matti Nykänen pääsi valvottuun koevapauteen 29. helmikuuta 2012.


Jaollisuus.
Olkoot a, b, c kokonaislukuja. Jos a / b = c, toisin sanoen a = cb, niin sanotaan, että a on jaollinen b:llä tai b jakaa a:n. Algebrassa tälle käytetään merkintää b|a.
Jaollisuussäännöt.
Kokonaisluku on jaollinen kymmenjärjestelmässä
– kahdella, jos se päättyy numeroon 0, 2, 4, 6 tai 8.
– kolmella, jos sen numeroiden summa on jaollinen kolmella.
– neljällä, jos sen kahden viimeisen numeron muodostama luku on jaollinen neljällä.
– viidellä, jos se päättyy numeroon 0 tai 5.
– kuudella, jos se on jaollinen sekä kahdella että kolmella tai sen numeroiden summa kerrottuna neljällä on jaollinen kuudella.
– seitsemällä, jos luvun viimeinen numero kerrotaan kahdella, tämä vähennetään jäljelle jääneestä alkuperäisestä luvusta ja saatu erotus on jaollinen seitsemällä.
– kahdeksalla, jos sen kolmen viimeisen numeron muodostama luku on jaollinen kahdeksalla.
– yhdeksällä, jos sen numeroiden summa on jaollinen yhdeksällä.
– kymmenellä, jos se päättyy numeroon 0.
– yhdellätoista, jos numeroiden algebrallinen summa, jossa numerot lasketaan yhteen lopusta alkaen siten, että niiden etumerkit vuorottelevat (aloittaen positiivisesta luvusta), on 0 tai jaollinen 11:llä.
Esimerkkejä.
Esimerkiksi 2 on 4:n tekijä, 4 = 2 formula_1 2 = 22, ja 7 on 14:n tekijä, 14 = 2 formula_1 7.
Jos kokonaisluku p ≥ 2 on jaollinen vain luvuilla formula_5 ja formula_6, sitä sanotaan alkuluvuksi.
Jos luku a ei ole jaollinen luvulla b, jakolaskusta a/b jää jäljelle jakojäännöstä, ts. a / b = c + r / b, ts a = cb + r.


Kongruenssi.
Kongruenssirelaatio merkitsee sitä, että kahdesta luvusta jää sama jakojäännös, kun ne jaetaan samalla kolmannella luvulla. Kongruenssille käytetään yleisesti merkintää formula_1, joka luetaan: "a" on kongruentti "r":n kanssa modulo "b".
Kahden kokonaisluvun kongruenssi voidaan määritellä jakoyhtälön
jos formula_4, on
formula_5 jollakin formula_6 ja formula_7
Kongruensseja voidaan käyttää jaksollisten funktioiden merkitsemiseen. Esimerkiksi koska formula_8, voidaan kirjoittaa formula_9
Esimerkkejä.
Kongruenssirelaatio on ekvivalenssirelaatio, joten se jakaa kokonaislukujen joukon ekvivalenssiluokkiin.


Kertotaulu.
Kertotaulu on taulukko pienimpien kokonaislukujen tuloista eli luvuista, jotka saadaan kertomalla ne keskenään. Tavallisimmin kertotaululla tarkoitetaan nimenomaan lukujen 1 – 10 tulojen taulukkoa, joka nykyisin opetetaan peruskoulun toisella tai kolmannella luokalla. Näiden tulojen avulla voidaan suorittaa suurempienkin lukujen kertolaskut.


Apple.
Apple (ent. Apple Computer) on yhdysvaltalainen IT-alan yhtiö, joka valmistaa muun muassa Macintosh-tietokoneita, OS X -käyttöjärjestelmää, ohjelmistoja, iPod-musiikkisoittimia, iPad-taulutietokoneita ja iPhone-puhelimia.
Historiaa.
Yrityksen perustivat Steve Jobs ja Steve Wozniak vuonna 1976. Jobsin ideoimalla ja Wozniakin toteuttamalla tietokoneella oli kuitenkin vaikeuksia päästä tuotantoon, sillä yrityksellä oli pulaa pääomasta. Pääoman kartuttamiseksi Jobs myi Volkswagen-pikkubussinsa 1 500 dollarilla ja Wozniak ohjelmoitavan taskulaskimensa 250 dollarilla, mutta se ei riittänyt. Onneksi Jobs sai yhteyden "enkelisijoittajana" tunnettuun Mike Markkulaan, joka toi hankkeeseen mukaan myös riskisijoittaja Arthur Rockin. Tuloksena oli 250 000 dollarin sijoitus Appleen. Tunnetuksi tullut Apple II -mikrotietokone julkaistiin 1977.
Myöhemmin Apple julkaisi ensimmäisen graafisella Mac OS -käyttöliittymällä varustetun edistyksellisen Macintosh-kotitietokoneen vuonna 1984. 7. tammikuuta 2007 aiemmin nimellä Apple Computer tunnettu yritys lyhensi nimekseen Apple (), joka sopi paremmin kattamaan yhtiön laajentuneet liiketoiminta-alueet.
Apple historiaan on liittynyt monia merkittäviä nimiä. Macintosh-tietokoneiden markkinoinnista 80-luvulla vastasi tunnettu teknologiakonsultti Guy Kawasaki. Yhtiön tuotekehitykseen on vaikuttanut läheinen yhteys Carnegie Mellonin ja Stanfordin yliopistojen kanssa. Tästä esimerkkinä on OS X -käyttöjärjestelmän kehitystä johtanut Avie Tevanian, joka kirjoitti Mach-kernelin 1980-luvulla Carnegie Mellonin yliopistossa yhdessä Richard Rashidin kanssa.
__NOTOC__
Brändi.
Fortune-lehti nimitti Applen vuonna 2008 Yhdysvaltojen arvostetuimmaksi yhtiöksi ja vuonna 2008, 2009 ja 2010 koko maailman arvostetuimmaksi yhtiöksi.
Apple tunnetaan erityisesti kuvankäsittelyn ja videotuotannon ammattilaisten keskuudessa. Applen Final Cut Pro hallitsi vuonna 2007 Yhdysvaltain editointimarkkinoita 49 % markkinaosuudella. Muita tunnettuja Applen ohjelmistotuotteita ovat iLife, iWork, Logic Studio -äänieditointiohjelmisto sekä Aperture-kuvankäsittely- ja -medianhallintaohjelmisto.
Applen brändin arvoksi määritettiin 2009 kesäkuussa 63 miljardia dollaria, joten se olisi näin maailman kuudenneksi arvokkain.
Talouslehti Fortunen tekemää kartoituksen mukaan ihailluin yhtiö vuonna 2010 oli Apple ja se säilytti kärkisijansa vuonna 2011.
New York Times on tutkinut Applen veronmaksua ja selvittänyt tapaa jolla se kiertää veroja. Applella on postilaatikkokonttoreita veroparatiiseissa, ja sen toimistoja on muun muassa Nevadassa Renossa, jossa ei ole lainkaan yritysveroja. Rahaliikennettä reititetään Luxemburgin kautta, ja se tuottaa merkittävää verohelpotusta.


Käänteinen puolalainen notaatio.
Käänteinen puolalainen notaatio eli RPN'"- ("Reverse Polish Notation") tai postfix'"-notaatio on pinomainen matemaattisten kaavojen esitysmuoto, joka mahdollistaa kaavojen helpon käsittelyn algoritmeilla, ja jossa ei tarvita sulkumerkkejä ollenkaan. Suomessa notaatio on yleisesti tunnettu Hewlett-Packardin laskimista.
Esimerkki.
1 2 + 4 * 3 +
Aloittaen vasemmalta pinoon talletetaan ensin tulevat operandit 1 ja 2. Seuraavaksi vastaan tulee operaatio +, jolla suoritetaan lasku, jonka tulos sijoitetaan operandien ja operaattorin tilalle. Kaava on yksinkertaistunut siis muotoon
Viimeisen operaation jälkeen jäljelle jää luku 15, joka on laskun tulos.


Ksenofon.
Ksenofon (, noin 430 eaa. — noin 355 eaa.) oli antiikin kreikkalainen kirjailija, filosofi ja sotilas. Hän oli Sokrateen oppilas. Hänet tunnetaan erityisesti Kreikan historiaa ja kulttuuria käsittelevistä teoksistaan.
Ksenofon taisteli nuorena miehenä persialaisen prinssin Kyyros nuoremman armeijassa. Kyyros yritti kaapata vallan veljeltään Persian kuninkaalta Artakserkses II:a, mutta epäonnistui. Ksenofon ja muut kreikkalaiset palkkasotilaat joutuivat taistelemaan tiensä kotiin Kreikkaan Persian valtakunnan sydämestä. Ksenofon kirjoitti sotaretkeen perustuvan teoksen "Anabasis". Myöhemmin Ksenofon liittyi Spartan kuningas Agesilaos II:n armeijaan kun tämä aloitti sodan Persiaa vastaan. Myöhemmin Ksenofon palasi Agesilaoksen kanssa Kreikkaan kun Sparta ja Ateena ajautuivat jälleen kerran sotaan. Ateenalaiset karkottivat spartalaismielisen Ksenofonin Ateenasta ja hän asettui asumaan Spartan alueelle. Teoksessaan "Hellenika" Ksenofon kuvaa Kreikan historiaa siitä mihin Thukydides lopetti aina Mantineian taisteluun asti.
Nuoruus.
Ksenofon syntyi ateenalaiseen ritariluokkaan ("hippeis") kuuluvaan perheeseen noin vuonna 431 eaa. Ksenofonin isä oli Gryllos ja äiti Diodora. Ritariluokkaan kuuluvien tuli olla tarpeeksi varakkaita varustaakseen itsensä ratsumiehiksi Ateenan armeijaan. Ksenofonin syntymän aikoihin peloponnesolaissota oli juuri alkanut ja se tuli jatkumaan aina vuoteen 404 eaa. asti. Ksenofon oli luultavasti tarpeeksi vanha ottaakseen itse osaa sotaan vuonna 409 eaa. Sodan loppuvuosien aikana Ateenan demokratia näytti huonoimmat puolensa, kun Arginusain taistelun hävinneet sotapäälliköt tuomittiin kuolemaan lainvastaisen oikeudenkäynnin jälkeen. Ksenofon saattoi hyvinkin olla paikalla oikeudenkäynnin aikana. Ainakin hän vastusti sen toimintaa, kuten käy ilmi hänen Kreikan historiaa käsittelevästä teoksestaan. Ksenofon oli luultavasti Ateenassa kolmenkymmenen tyrannin vallan aikana vuosina 404-403 eaa. Kun demokraatit palasivat valtaan Ateenassa vuonna 403 eaa. päätti Ksenofon jättää kaupungin.
Kyyroksen sotaretki.
Ksenofon matkusti Vähään-Aasiaan, jossa hän osallistui palkkasoturina Kyyros nuoremman sotaretkeen tämän veljeä ja Persian kuningasta Artakserkses II vastaan. Kyyros yritti kaapata vallan veljeltään, mutta ei kertonut kreikkalaisille palkkasotureilleen retkensä todellista tarkoitusta. Babylonin lähellä Kunaksen taistelussa kreikkalaiset löivät vastustajansa, mutta Kyyros sai surmansa. Kreikkalaiset yrittivät palata takaisin Kreikkaan, mutta Artakserkses antoi surmata heidän johtajansa, mm. spartalaisen Klearkhoksen. Epätoivoiset kreikkalaiset valitsivat itselleen uudet johtajat, yksi heistä oli Ksenofon. Kirjassaan "Kyyroksen sotaretki" ("Anabasis") Ksenofon kertoo kreikkalaisten vaivalloisesta matkasta Armenian läpi Mustanmeren rannalle ja sieltä Byzantioniin.
Agesilaos.
Palattuaan Kreikkaan Ksenofon osallistui spartalaisen kuninkaan Agesilaoksen sotaretkeen Persiaa vastaan. Agesilaoksesta ja Ksenofoninsta tuli pian ystäviä ja Ksenofon pääsi pian kuninkaan sisäpiirin jäseneksi. Vuonna 395 eaa. Ateena liittoutui Persian kanssa ja aloitti niin sanotun Korintin sodan Spartaa vastaan. Ksenofon seurasi Agesilaosta Kreikkaan ja otti osaa Koroneian taisteluun spartalaisten puolella. Tämän seurauksena Ksenofon karkotettiin Ateenasta. Agesilaos palkitsi kuitenkin ystävänsä Skilloksessa sijaitsevalla maatilalla, joka sijaitsi vain muutaman kilometrin päässä Olympiasta. Ksenofon lähetti myöhemmin kaksi poikaansa Spartaan, jossa he saivat perinteisen spartalaisen kasvatuksen.
Vuonna 371 eaa. thebalaiset kukistivat Spartan Leuktran taistelussa ja riistivät Peloponnesoksen Spartan hallinnasta. Pian tämän jälkeen Ksenofon karkotettiin maatilaltaan ja hänen oli paettava Korinttiin, jonne hän asettui asumaan. Ennen kuolemaansa Ksenofonin sallittiin palata Ateenaan, mutta hän kuoli lopulta kuitenkin Korintissa.
Sokrateen oppilaana.
Sokrateen oppilas Ksenofonista tuli hänen tavattuaan Sokrateen kadulla, ja tämän alettua kysellä häneltä kaikenlaisia asioita. Ksenofon oli ensimmäinen, joka kirjoitti ylös muistiinpanoja Sokrateen puheista. Ne on julkaistu nimellä "Muistelmia". Ksenofon oli yksi Sokrateen tunnetuimmista oppilaista eli sokraatikoista, Platonin ja Antistheneen ohella. Hän myös kirjoitti ensimmäisenä kreikkalaisen filosofian historiasta.
Tarinoiden mukaan Ksenofon ja Platon olivat jossain määrin toistensa vihamiehiä, tai ainakin kilpailijoita. Ainakaan he eivät juuri mainitse toisiaan kirjoituksissaan. Kummatkin ovat myös kirjoittaneet samanlaisista aiheista, esimerkiksi teokset nimeltä "Pidot" ja "Sokrateen puolustuspuhe", ikään kuin kilpaillakseen toistensa kanssa.
Vaikka Ksenofonin ajatellaan olleen Platonia kokemattomampi Sokrateen filosofisten ajatusten kirjallisessä käsittelyssä, pidetään hänen kuvaustaan totuudenmukaisempana ja arkisempana kuin Platonin oppi-isäänsä ideaalisoiva ja omia ajatuksiaan Sokrateen suuhun ympännyt kirjallisuus. Toki molempien kirjoittajien kuvaus Sokrateesta on värittynyt.
Ksenonofonia on sanottu myös ensimmäiseksi hevoskuiskaajaksi, koska hän suosi myötämielisyyttä hevosten koulutuksessa ja kirjoitti paljon hevosista.
Teokset.
Ksenofonin kirjoitukset, erityisesti "Kyyroksen sotaretki", ovat kuuluneet pitkään aloittelevien kreikan opiskelijoiden lukemistoon. Hänen teoksensa "Hellenika" on tärkein lähde Kreikan historiaan vuosina 411 — 362 eaa. Se on suoraa jatkoa Thukydideen "Peloponnesolaissodalle". Ksenofon ei kuitenkaan analysoi tapahtumia yhtä tarkasti kun Thukydides. Hänen sokraattiset kirjoituksensa, jotka ovat säilyneet kokonaisuudessaan, ovat sokraattisen menetelmän ainoita nykyaikaan säilyneitä kuvaajia Platonin dialogien lisäksi.
Ksenofonin teokset ovat innoittaneet myöhempiä kirjailijoita, kuten Arrianosta.


Mestarien liiga.
Mestarien liiga ("UEFA Champions League") on Euroopan jalkapalloliiton järjestämä vuosittainen jalkapallokilpailu Euroopan eri maiden korkeimpien sarjatasojen parhaimmille joukkueille. Liigaa on pelattu kaudesta 1992–1993 lähtien syksyllä alkavana ja yleensä toukokuussa päättyvänä. Mestarien liigan edeltäjä oli kaudesta 1955–1956 pelattu Euroopan cup'". Kilpailu aloitettiin kahdeksan joukkueen voimin, ja sitä laajennettiin sittemmin 16 seuran laajuiseksi.
Mestarien liigan luomisen taustalla oli etenkin maanosan suurseurojen halu lisätä keskinäisten ottelujen määrää. Toisaalta ne halusivat vähentää vanhassa cup-muotoisessa kilpailussa alati vaaninutta varhaisen putoamisen riskiä. Jotkut jalkapallon ystävät ovat kritisoineet liigaa liiallisesta kaupallisuudesta. Toisaalta on arvioitu, että ratkaisulla estettiin eurooppalaisten huippuseurojen siirtyminen pelkän ylikansallisen keskinäisen sarjan pelaamiseen, jolloin ne olisivat hylänneet kansallisiin jalkapallokilpailuihin osallistumisen.
Mestarien liigan voittaja edustaa Eurooppaa seurajoukkueiden maailmanmestaruuskilpailuissa. Aiemmin kilpailun voittaja osallistui Intercontinental Cupiin. Voittaja pelaa myös UEFA Super Cupin.
Karsinnat.
Liigan sijoitus UEFA:n vertailussa myös määrää, kuinka monta joukkuetta liigasta pääsee suoraan lohkovaiheeseen sekä millä karsintakierroksella ne tulevat mukaan. Esimerkiksi listan kolmen parhaan liigan joukkueista kolme pääsee suoraan lohkovaiheeseen ja neljäs viimeiselle karsintakierrokselle, kun taas kaikkein heikoimmat sarjat saavat vain yhden joukkueen ennen varsinaisia kolmea karsintakierrosta pelattavalle esikarsintakierrokselle.
Kaikkien UEFA:an kuuluvien maiden sarjavoittajat pääsevät vähintään karsimaan Mestarien liigaan, kun karsijanpaikka myönnettiin 2007 myös Andorralle ja San Marinolle, joilla sitä ei aiemmin ollut. Liechtensteinista osanottajaa ei ole, koska maassa ei pelata lainkaan sarjaa, vaan ainoastaan cup.
Mestarien liiga.
Mestarien liigan logo esillä ennen ottelua
Sarjaan ottaa tätä nykyä osaa yhteensä 32 joukkuetta, jotka jaetaan kahdeksaan neljän joukkueen lohkoon. Lohkoissa pelataan kaksinkertainen runkosarja, eli kuusi ottelua per joukkue. Kaksi parasta joukkuetta jatkavat pudotuspelivaiheeseen. Kolmansiksi sijoittuneet joukkueet pääsevät mukaan Eurooppa-liigan kolmannelle kierrokselle ja viimeisiksi sijoittuneet joukkueet putoavat pois.
16 pudotuspelivaiheeseen pääsevää joukkuetta jaetaan pareihin arpomalla, jonka jälkeen aina finaaliin saakka pelataan cup-muotoisesti. Kukin pari pelaa keskenään kaksi ottelua (kotiottelu/vierasottelu), joissa maalieron perusteella parempi joukkue pääsee jatkoon. Maalieron ollessa tasan, ratkaisee ns. vierasmaalisääntö eli joukkue, joka on tehnyt enemmän vierasottelussa maaleja voittaa. Mikäli tällä ei saada eroa, pelataan jatkoaika ja vielä tarvittaessa rangaistuspotkukilpailu.
Finaali on puolueettomalla kentällä pelattava yksiosainen ottelu, jonka voittaja voittaa Mestarien liigan.
Alkusysäys.
50-luvun alkuvuosina jalkapallon pelaaminen keinovalaistuksessa oli harvinaista herkkua. Kesällä 1953 ensimmäiset keinovalaisimet asennettiin Wolverhampton Wanderersin kotistadionille Molineuxille. Ensimmäistä kertaa keinovalaisua testattiin, kun Wolverhampton pelasi ystävyysottelun Etelä-Afrikan parhaista pelaajista koottua miehistöä vastaan. Seuraavina kuukausina Wolves pelasi ystävyysotteluiden sarjan kohdaten muita ulkomaalaisia seurajoukkueita: ensin argentiinalaisen Racing Clubin ja sen jälkeen Moskovan Spartakin sekä unkarilaisen Honvédin. Viimeksi mainitun ottelun BBC televisioi suorana lähetyksenä. Honvedin joukkueessa oli monia unkarilaisia jalkapalloilijoita, jotka olivat kahdesti nöyryyttäneet Englannin maajoukkuetta.
Wolves voitti ottelun 3–2, ja tämän johdosta heidän managerinsa Stan Cullis julisti joukkueensa olevan "maailman mestareita". Tämä oli viimeinen kiihoke "L'Équipe"-lehden toimittajalle Gabriel Hanotille, joka oli jo pitkän aikaa kampanjoinut keinovalaistuksessa pelattavasta eurooppalaisten seurajoukkueiden turnauksesta.
Keväällä 1955 UEFA päättikin Hanotin haaveileman kaltaisen seurajoukkueiden kilpailun järjestämisestä seuraavalla kaudella.
1955–1960 – Real Madridin hallintaa.
Ensimmäiset viisi Euroopan cupia olivat Real Madridin suvereenia hallintaa. 1950-luvun lopulla Manchester United ja jotkin Italian joukkueet kykenivät hieman panemaan kapuloita "kuninkaallisten" rattaisiin, mutta vuoden 1958 Münchenin lento-onnettomuus sekä Realin vallankumouksellinen pelityyli takasivat sen, ettei heille löytynyt kunnon vastusta missään vaiheessa.
Real Madridin ylivoiman aikakausi kulminoitui vuonna 1960 Glasgow'n Hampden Parkilla pelattuun Euroopan cupin loppuotteluun, jossa Real Madrid voitti Eintracht Frankfurtin numeroin 7–3 ja muiden Euroopan televisioyhtiöiden kameroiden sekä 135 000 paikalla olleen katsojan edessä.
1961–1966 – Benfica, Milan, Internazionale ja Real Madrid.
Real Madridin taival päättyi Euroopan cupissa 1961 ensimmäiselle kierrokselle heidän hävittyään veriviholliselleen Barcelonalle. Barça etenikin aina Bernin Wankdorf Stadionilla pelattuun loppuotteluun saakka, jossa se kuitenkin hävisi lissabonilaiselle Benficalle maalein 3–2. Seuraavalla kaudella mosambikilaisen Mario Colunan kipparoima ja "Mustan helmen", Eusébion riveihinsä saanut Benfica uusi Euroopan cup -voittonsa kukistamalla Amsterdamin olympiastadionilla pelatussa finaalissa Real Madridin 5–3.
Benfica pääsi loppuotteluun myös seuraavana vuonna, mutta hävisi Milanille maalein 2–1. Seuraavina kahtena vuotena voiton vei toinen milanolainen joukkue Internazionale, joka vuosina 1964 ja 1965 peittosi loppuotteluissa Real Madridin ja Benfican. Vuoden 1965 Euroopan cup on kuitenkin jäänyt enemmän historiaan Interin 3–0-kotivoittoon Liverpoolia vastaan päättyneestä välieräottelusta ja sen ympärillä liikkuneista lahjontaepäilyistä.
Interin voittokulku päättyi vuoden 1966 välierissä sen hävittyä Real Madridille, joka otti jo historiansa kuudennen Euroopan cupin voiton kukistettuaan Brysselissä pelatussa loppuottelussa belgradilaisen Partizanin numeroin 2–1. Tällä kertaa Realin kokoonpano koostui täysin espanjalaisista pelaajista, kun vielä 1950-luvun taianomaisessa joukkueessa oli pelannut ulkomaalaisia tähtiä kuten Alfredo Di Stéfano ja Ferenc Puskás. Ainoa pelaaja, joka oli ollut voitamassa kaikkia kuutta Euroopan cup -mestaruutta, oli Francisco Gento.
1967–1968 – Kaksi brittimestaria.
Vuonna 1967 Celticista tuli koko Britteinsaarten ensimmäinen Euroopan cupin voittaja, kun se voitti Lissabonin läheisyydessä sijaitsevalla Estádio Nacionalilla pelatussa loppuottelussa Interin lukemin 2–1 kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti. Huomionarvoista on, että kaikki Celticin joukkueen, joka myöhemmin tunnettiin nimellä "Lisbon Lions" ("Lissabonin leijonat"), pelaajat olivat syntyneet korkeintaan 40 kilometrin päässä seuran kotistadionilta Glasgow'n Celtic Parkilta.
Vuonna 1968 Manchester Unitedista tuli ensimmäinen Euroopan cupin voittanut englantilaisjoukkue, kun se voitti Lontoon Wembleyllä Benficaa vastaan pelatun jatkoajalle menneen loppuottelun numeroin 4–1. Vaikka Manchester United tekikin jatkoajalla kolme maalia, olisi Benfica voittanut ottelun ellei Eusebio olisi tuhrinut avopaikkaa aivan varsinaisen peliajan viime sekunneilla.
1969–1973 – Pääasiassa alankomaalaisten hallintaa.
Seuraavaksi eurokenttien aikakauden ykkösjoukkueeksi nousi amsterdamilainen Ajax, joka vielä vuonna 1969 joutui nöyrtymään loppuottelussa Milanille 4–1, ja seuraavana vuonna näki verivihollisensa Feyenoordin vievän voittokannun kotiinsa. Kuitenkin tämän jälkeen Ajaxin Johan Cruijffin, Barry Hulshoffin, Ruud Krolin, Johan Neeskensin, Arie Haanin, Gerrie Mührenin ja Piet Keizerin harjoittama, valmentaja Rinus Michelsin alankomaalaisen jalkapalloilun tavaramerkiksi myöhemmin noussut "totaalinen jalkapallo" ("total voetbal") dominoi Euroopan kenttiä peräti kolmen peräkkäisen vuoden ajan kukistaen loppuotteluissa niin ateenalaisen Panathinaikosin, Interin kuin Juventuksenkin.
Ajax oli eurokentillä voittamaton joukkue, kunnes aiemmin Michelsin siirryttyä Barcelonaan vuonna 1973 Cruijff seurasi perässä. Myöhemmin miehistöltään vanhentunut Ajax menetti riveistään vielä Neeskensin.
1974–1976 – Bayern Münchenin kausi.
Ajaxin jälkeen 1970-luvun puolivälin paikkeilla Euroopan ykkösseurajoukkueen paikan otti baijerilainen Bayern München. Bayern voitti Euroopan cupin kolmesti peräkkäin. Loppuotteluissa kaatuivat Atlético Madrid (uusintaottelussa), Leeds ja Saint-Étienne. Miehistössä pelasivat muiden muassa Franz Beckenbauer, Sepp Maier, Gerd Müller, Uli Hoeness sekä Paul Breitner. Bayern oli kehittänyt "totaalisesta jalkapallosta" oman, kurinalaisemman ja kovemman versionsa.
Nämä jäivätkin Bayernin viimeisiksi voitoiksi Euroopan cupissa.
1977–1984 – Englantilaisten komennossa.
Vuosien 1977–1984 kahdeksasta Euroopan cupista peräti seitsemän meni englantilaisjoukkueille. Vuonna 1977 Liverpool aloitti englantilaisten seurajoukkueiden kuuden vuoden mittaisen voittokulun. 1977 Liverpool voitti finaalissa Borussia Mönchengladbachin, ja toisti temppunsa myös seuraavana vuonna voittaen loppuottelussa tällä kertaa Belgian mestarin Club Bruggen.
Vuonna 1979 Liverpool hävisi Euroopan cupin ensimmäisellä kierroksella toiselle englantilaisjoukkuelle Nottingham Forestille, joka selvitti tiensä peräti Münchenin olympiastadionilla pelattuun loppuotteluun. Finaalissa vastaan asettui Malmö, joka joutui taipumaan Nottinghamille maalein 1–0. Liverpoolin tapaan Nottingham uusi Euroopan Cup -mestaruutensa seuraavana vuonna voittamalla Madridin Santiago Bernabéulla pelatussa finaalikamppailussa hampurilaisen Hamburgin.
1981 Liverpool teki paluun eurokenttien huippukastiin voittamalla Pariisissa pelatussa loppuottelussa Real Madridin. Voitto oli Liverpoolin Euroopan cup -historian kolmas. Seuraavana vuonna englantilaisjoukkueiden voittokulkua jatkoi Aston Villa, joka peittosi Rotterdamissa pelatussa loppuottelussa Bayern Münchenin.
1983 käytiin seitsemään vuoteen ensimmäinen Euroopan cupin finaali, jossa kumpikaan joukkueista ei ollut Englannista. Hamburg voitti Juventuksen 1–0. Seuraavana vuonna Liverpool palasi kuitenkin jälleen entistä kovempana, ja vei cupin nimiinsä rangaistuslaukauskilpailulla ratkaistussa finaalissa Romaa vastaan joukkueen kotistadionilla Stadio Olimpicolla.
Vuonna 1985 Brysselin Heysel-stadionilla pelatussa loppuottelussa kohtasivat Juventus ja Liverpool. Juventus voitti ottelun maalein 1–0, mutta suurin huomio kiinnittyi 39 ihmisen hengen vaatineeseen mellakkaan, joka alkoi Liverpoolin fanaattisten kannattajien hyökättyä Juventus-fanien kimppuun. Tämän seurauksena englantilaisjoukkueet suljettiin eurocup-peleistä viideksi vuodeksi, ja Liverpool kuuden vuoden ajaksi. ("Katso: Heysel-stadionin onnettomuus")
1986–1988 – Bukarest, Porto ja PSV.
Kun lähes koko vuosikymmenen Euroopan seurajoukkueiden kilpailuja hallinneet englantilaisjoukkueet olivat pannassa, uudistuivat voimasuhteet eurokentillä täydellisesti ja huipulla puhalsivat uudet, raikkaat tuulet.
Vuoden 1986 loppuottelussa kohtasivat Steaua Bukarest Romaniasta ja Barcelona. Sánchez Pizjuánilla Sevillassa pelatun, varsinaisen peliajan jälkeen maalittomaan tasapeliin päättyneen kamppailun vei rangaistuspotkukilpailussa nimiinsä Steaua.
Vuonna 1987 Porto voitti cupin ensimmäisenä portugalilaisjoukkueena yli 25 vuoteen. Finaalissa kaatui Bayern München maalein 2–1. Seuraavana vuonna finaalissa olivat vastakkain PSV ja Benfica. Ratkaisu venyi jälleen rangaistuspotkukilpailuun, jonka voitti PSV.
1989–1992 – Milan, Belgradin Punainen Tähti ja Barcelona.
20 vuoden tauon jälkeen Euroopan cupin voittajaksi palasi Milan, joka kaatoi Steaua Bukarestin Barcelonan Camp Noulla lukemin 4–0. Milan uusi cup-voittonsa myös seuraavalla kaudella, jolloin finaalissa kaatui Benfica. Vuoden 1991 Punaisen Tähden ja Marseillen välinen loppuottelu päättyi jälleen maalittomaan tasapeliin. Rangaistuspotkukilpailussa voiton vei jugoslavialaisjoukkue. Samalle kaudelle englantilaisjoukkueiden viiden vuoden panna oli umpeutunut, mutta hallitseva Englannin liigan mestari Liverpool ei voinut osallistua kilpailuun sille erityisesti asetetun lisärangaistuksen (yksi vuosi) vuoksi.
Viimeinen Euroopan cup pelattiin kaudella 1991–1992. Wembleyllä pelatussa loppuottelussa Barcelona voitti jatkoajalla Sampdorian 1–0.
1992 – Euroopan cupista Mestarien liigaksi.
Kaudeksi 1992–1993 Euroopan seurajoukkueiden korkeimman kilpailun pelisysteemi muutettiin radikaalisti siten, että ennen varsinaista cup-muotoista vaihetta pelataan lohkovaihe. Myös kilpailun nimi muutettiin Mestarien liigaksi.
Vuonna 2010 loppuottelu pelattiin ensimmäisen kerran lauantaina, kun finaalipäivä siihen asti oli ollut keskiviikko.
Eniten voittoja.
Voittopokaalit esillä Real Madridin museossa
Aiheesta muualla.
*


Kunaksan taistelu.
Kunaksan taistelu käytiin Persian kuninkaan Artakserkses II:n ja tämän veljen Kyyroksen välillä. Kyyros yritti kaapata vallan veljeltään. Kyyroksen puolella taisteli kreikkalaisia palkkasotureita joiden joukossa oli historioitsija Ksenofon, joka kirjoitti kokemuksistaan kirjan "Anabasis" ("Kyyroksen sotaretki").
Kreikkalaisia palkkasotureja johti spartalainen Klearkhos, Ksenofonin ystävä boetialainen Proksenos ja thessalialainen Menon.
Taistelu käytiin Eufratin rannalla noin 70 km Babylonista pohjoiseen. Kreikkalaiset palkkasoturit löivät vastassaan olleet persialaiset, mutta Kyyros itse kaatui taistelussa, Ksenofonin mukaan yrittäessään surmata veljensä Artakserkseen.


Kyyros nuorempi.
Kyyros nuorempi (kuoli 401 eaa.) oli persialainen satraappi ja sotapäällikkö. Hän kapinoi veljeään Artakserksestä vastaan. Kyyroksen syntymävuotta ei tunneta, mutta hän syntyi kuitenkin isänsä noustua valtaistuimelle vuonna 424 eaa. Vuonna 408 eaa. nuoresta prinssistä tehtiin Lyydian, Fryygian ja Kappadokian satraappi. Kyyros tunnetaan parhaiten vanhempaa veljeään Artakserksestä vastaan käymästään sotaretkestä, jolla mukana ollut ateenalainen Ksenofon kirjoitti retkestä myöhemmin kirjan "Kyyroksen sotaretki" ().
Elämä.
Kyyroksen vanhemmat olivat Persian kuningas Dareios II:n ja Parysatiin poika. Kyyroksen vanhempi veli Artakserkses oli isänsä kruununperillinen, mutta vaikutusvaltainen kuningatar suosi nuorempaa poikaansa. Kyyros oli ilmeisesti hyvin lahjakas ja vuonna 407 eaa. (tain 406 eaa.) Dareios nimitti hänet Lyydian, Kappadokian ja Fryygian satraapiksi ja koko Vähän-Aasian ylipäälliköksi. Kyyros oli tuolloin vain noin 16-vuotias. Kreikkalainen kirjailija ja sotilas Ksenofon ihaili Kyyrosta suuresti ja hän kertoo että Kyyros rakasti ratsastusta ja oli taitava metsästäjä ja jousiampuja. Hän ei myöskään koskaan kohdellut ketään huonosti ja kunnioitti rohkeutta ja lojaalisuutta. Ksenofonin mukaan niin kreikkalaiset, samoin kuin barbaaritkin, rakastivat Kyyrosta.
Dareioksen kuoleman jälkeen Artakserkses nousi Persian valtaistuimelle. Pian tämän jälkeen Kyyros vangittiin ja häntä syytettiin juonittelusta veljeään vastaan. Parasytis sai kuitenkin Artakserkseen vapauttamaan veljensä ja antamaan tälle takaisin entinen virkansa. Tähän tapaukseen liittyvät seikat ovat hyvin epäselviä. Palattuaan Vähään-Aasiaan Kyyros raivasi tieltään satraappi Tissaferneen, joka oli uskollinen Artakserkseelle. Kyyros ystävystyi myös spartalaisen Lysandroksen kanssa ja auttoi spartalaisia kukistamaan Ateenalaiset peloponnesolaissodassa. Kyyroksella oli tuntemusta niin kreikkalaisesta kuin persialaisesta sodankäynnistä. Hän solmi salaisia sopimuksia kreikkalaisten palkkasotilaiden päällikköjen kanssa ja pyysi näitä olemaan valmiina sotaan, kun heitä käskettiin. Kyyros aloitti kokosi aluksi 10 000 sotilasta käsittäneen armeijan, suurin osa sotilaista oli peloponnesokselta, jolla hän ilmoitti aikovansa sotia pisidialaisia vastaa. Vuoden 401 eaa. keväällä lähti matkaan Sardiista.
Kreikkalaiset palkkasotilaat liityivät Kyyroksen armeijaan Kelainaissa. Heitä johtivat Klearkhos Spartalainen, Proksenos ja Menon. Ksenofonin mukaan Kyyroksen armeijaan kuului 100 000 persialaista jalkaväkeä, 10 000 hopliittia, 2000 peltastia, 2500 ratsuväkeä ja 20 viikatevaunua. Tämän lisäksi Kyyroksella oli 25 laivaa käsittänyt laivasto, jota johti egyptiläinen Tamos, sekä 35 kreikkalaista laivaa, joita johti eräs Pythagoras. Kreikkalaiset joukot olivat vähällä kapinoida, kun he saivat kuulla että Kyyros aikoi kapinoida veljeään vastaan. Klearkhos sai kuitenkin kreikkalaiset taivuteltua jatkamaan sotaretkeä.
Kyyroksen sotapäällikkö Orontos yritti pettää hänet ja loikata Artakserkseen puolelle. Orontos pyysi Kyyrokselta 1000 ratsumiestä, jolla hän aikoi hyökätä kuninkaan joukkoja vastaan. Samalla hän kirjoitti kirjeen Artakserkseelle, joka kuitenkin löydettiin ja hänet tuomittiin. Artakserkseen tilanne oli samalla tukala koska hänen oli myös kukistettava Egyptissä puhjennut kapina. Ehkä Kyyros kapinoi juuri tällä hetkellä koska hän tiesi Egyptin kapinasta.
Kyyroksen armeija ylitti Eufratin ilman vastustusta ja Kyyros epäili jo ettei hänen veljensä aikonutkaan puolustautua. Mutta kolmantena päivänä Eufratin ylityksen jälkeen armeijat kohtasivat Kunaksan taistelussa. Kyyroksen armeija oli jaettuna kahteen osaan. Kreikkalaiset olivat oikealla siivellä, Eufratin rannan puolella. Armeijoiden lähestyessä toisiaan Kyyros määräsi Klearkohosta siirtymään lähemmäs keskustaa ja hyökkäämään suoraan Artakserksestä päin. Klearkhos ei kuitenkaan uskaltanut tehdä näin, koska hän pelkäsi joutuvansa saarretuksi. Taistelun tiimellyksessä kuninkaallisen henkivartioston päällikkö Artageres ratsasti Kyyrosta päin ja huusi tätä kohtaan syytöksiä siitä että Kyyros oli tuonut kreikkalaiset ryöväämään Persiaa ja tappamaan omaa veljeään. Artageres heitti tämän jälkeen heittokeihään Kyyrosta päin, mutta ei osunut. Kyyroksen heittokeihäs osui kuitenkin Artagereen kaulaan.
Taistelun kulusta on eri versioita. Ksenofonin mukaan Kyyros näki veljensä, huusi "näen hänet" ja lähti hyökkäykseen. Joko Artakserkseen hevonen oli haavoittunut ja hän oli vaihtamassa uuteen hevoseen tai Kyyros haavoitti Artakserkseen hevosta niin että tämä putosi sen selästä. Kun Artakserksen yritti nousta toisen hevosen selkään, hyökkäsi Kyyros uudelleen ja haavoitti kuningasta heittokeihäällä. Kyyros hyökkäsi nyt uudelleen, mutta vihollisia oli liian monta ja hän kaatui. Kyyroksen pää ja käsi hakattiin irti ja ne vietiin kuninkaan nähtäväksi.
Ktesias antaa taistelun huipennuksesta erilaisen kuvan. Kreikkalainen Ktesias oli Artakserkseen hovilääkäri ja Ksenofonin tavoin silminnäkijä. Artagereen kuolemaan jälkeen Kyyros ja Artakserkses ratsastivat toisiaan vastaan. Ariaeus, joka oli Kyyroksen etupuolella, hyökkäsi kuningasta vastaan ensimmäisenä, mutta epäonnistui. Tämän jälkeen Artakserkses heitti keihäänsä Kyyrosta päin, mutta osui erääseen Kyyroksen sotilaaseen. Kyyroksen keihäs osui Artakserkseeseen ja haavoitti tätä rintaan. Artakserkses kaatui hevosensa selästä ja hänet kannettiin läheiselle kukkulalle, jossa Ktesias sitoi hänen haavansa. Sekasorron keskellä persialaiset huusivat Kyyroksen kuninkaaksi, mutta hänen tiaransa tipahti maahan ja eräs nuori persialainen, joka ei tunnistanut häntä, haavoitti häntä silmään. Kyyros kaatui maahan. Eräs sotilas yritti iskeä häntä aseellaan. Kyyros kaatui ja löi päänsä kiveen, joka tappoi hänet.
Ksenofonin teoksessa Kyyroksen sotaretki kerrotaan, kuinka mukana olleet kreikkalaiset sotilaat hänen johdollaan pääsivät monien vaikeuksien jälkeen palaamaan kotimaahansa.


Sigma.
Sigma (Σ, σ; ς) on kreikkalaisten aakkosten 18. kirjain. Sigma vastaa latinalaisten aakkosten kirjainta S s. Sanan viimeisenä kirjaimena sigma on muodossa ς.


Myy.
Myy (Μ/μ) on kreikkalaisten aakkosten 12. kirjain. Myy vastaa latinalaisten aakkosten kirjainta m ja kyrillisten aakkosten kirjainta м.


Summa.
Summaksi kutsutaan yhteenlaskun tulosta tai yhteenlaskutoimitusta.
Summamerkintä.
formula_1


Wanaja Festival.
Wanaja Festival on Hämeenlinnan keskustassa sijaitsevassa Linnan puistossa järjestettävä musiikkifestivaali. Tapahtuma on järjestetty heinäkuussa vuodesta 2004 ja se on kaksipäiväinen. Esiintymässä on ollut valtakunnallisesti tunnettuja yhtyeitä ja laulajia. Varsinaisen festivaalin lisäksi järjestetään jatkoklubit.
2004.
Likeminded, Kapasiteettiyksikkö, Suburban Tribe, The Winyls, Lumo, Tehosekoitin, Lowemotor Corporation, 51koodia, Paleface, Apulanta, Jana, Viikate, Sunrise Avenue, Absoluuttinen Nollapiste
2005.
Jonna, Turmion Kätilöt, Danny, Disco Ensemble, Giant Robot, Smak, Mokoma, Negative, Kardia, Kotiteollisuus, Jonna Tervomaa, Beats and Styles, Happoradio, Bloodpit, Poets of the Fall, Velcra
2006.
Teräsbetoni, PMMP, Lapko, Stam1na, Lemonator, Apulanta, Maija Vilkkumaa, Viikate, Bleak, So Called Pain, Jana, The Winyls
2007.
Weeping Willows, CMX, Maj Karma, Jonna Tervomaa, Von Hertzen Brothers, PMMP, Agnes, The Odorants, Dollhouse, Lapko, Kotipelto, Yö, Kotiteollisuus, Irina, Don Johnson Big Band, The Flaming Sideburns, Damn Seagulls, Beats and Styles, No Shame, The Orkestra, Matti Johannes Koivu, Taltta
2008.
The 69 Eyes, Viikate, Amorphis, Uniklubi, Ari Koivunen, Stalingrad Cowgirls, Jenni Vartiainen, Wrecking Queens, Olavi Uusivirta, PMMP, Mokoma, Stam1na, Klamydia, Peer Günt, Sturm und Drang, Anna Abreu, Poets of the Fall, Corruption Inc., Turisas, Hybrid Children
2009.
Helion, Damn Seagulls, Klamydia, PMMP, Yö, Järjestyshäiriö, God Given Ass, Maj Karma, Eläkeläiset, Automatic Eye, Popeda, Happoradio, Sunrise Avenue, Kotiteollisuus, Cardiant, Sara, Pain Confessor, Beats and Styles feat. Michael Monroe, Apulanta
2010.
Pyhät Tepot, Purple Reckoning, Deep Insight, Francine, Tarot, Maija Vilkkumaa, Popeda, Stratovarius, Eppu Normaali, Tv Off, Parasite City, The Winyls, Mokoma, Klamydia, Irina, Viikate, Jenni Vartiainen, Stam1na, Kent
2011.
The Darkness, Manic Street Preachers, Therapy?, Apulanta, Kotiteollisuus, Happoradio, Kaija Koo, Turmion Kätilöt, Petri Nygård, Paleface, Klamydia, Samuli Putro, Uusi Fantasia, The Blanko, Pertti Kurikan Nimipäivät, Ultramariini, Doom Unit, The Freza, Hevikorolla. Vuonna 2011 kaikki 7000 kahden päivän lippua myytiin loppuun.
2012.
Michael Monroe, Freeman, Stam1na, Elokuu, Haloo Helsinki!, Kotiteollisuus, Pariisin Kevät, Steen1, 15 Minutes Before The Dive, Leningrad Cowboys, Chisu, Notkea Rotta, Petri Nygård, Klamydia, Paleface, Mokoma, Roctum, Lapko, Turisas.


Tansania.
Tansania (swahiliksi eli), virallisesti Tansanian yhdistynyt tasavalta (,) on noin 40 miljoonan asukkaan valtio Itä-Afrikassa. Sen rajanaapureita ovat Kenia, Uganda, Ruanda, Burundi, Kongon demokraattinen tasavalta, Sambia, Malawi ja Mosambik. Idässä Tansania rajoittuu Intian valtamereen.
Maan pääkaupunki siirtyi virallisesti vuonna 1996 Dar es Salaamista Dodomaan, mutta monet hallintovirastot sijaitsevat edelleen Dar es Salaamissa.
Historia.
Tansanian esihistorialliset löydöt ulottuvat pisimmälle Olduvain rotkossa. Sieltä on löytynyt nykyihmisen edeltäjien jäänteitä, joista vanhimmat on ajoitettu yli kahden miljoonan vuoden ikäisiksi.
Rannikolla käytiin kauppaa arabien kanssa ainakin ajanlaskun ensimmäisestä vuosisadasta alkaen. Arabit perustivat omia asuinpaikkojaan rannikolle, ja heidän välinsä naapurin afrikkalaisiin näyttävät olleen varsin ystävällismieliset. Portugalilaisten saapuminen 1400-luvun lopulla heikensi arabien asemaa jonkin verran, mutta portugalilaiset eivät edenneet sisämaahan. Ranskalaisten orjakauppiaiden kiinnostus Kilwan kaupunkiin lisäsi arabien aktiivisuutta alueella. 1800-luvulle asti Kilwassa myytävät orjat tuotiin lähinnä afrikkalaisten karavaanien mukana sisämaasta. 1800-luvun puolella arabit ja intialaiset avasivat kauppareittejä sisämaahan orjien ja norsunluun hankkimiseksi.
Tansanian mannerosa oli Saksan siirtomaana osana Saksan Itä-Afrikkaa vuosina 1885–1919. 1900-luvun alussa Saksa määräsi siirtomaan tuottamaan puuvillaa emämaan teollisuuden tarpeisiin, ja afrikkalaisten protesteista puhkesi vuosien 1905–1907 Maji-maji-kapina. Virallisen arvion mukaan 75 000 afrikkalaista kuoli kapinan yhteydessä, useimmat heistä nälkään ja kulkutauteihin. Kapina sai nimensä maji-nimisestä taikajuomasta, jota paikalliset henkiparantajat jakoivat taistelijoille. Kapina johti hallinnollisiin uudistuksiin.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Tansanian alue siirtyi Ison-Britannian hallintaan Tanganjika-nimisenä Kansainliiton mandaattialueena, 1946–1961 Yhdistyneiden kansakuntien protektoraattina. Tanganjika itsenäistyi vuonna 1961, ja julistettiin tasavallaksi vuonna 1962. Sansibar itsenäistyi joulukuussa 1963 sulttaanikunnaksi, mutta kuukautta myöhemmin afrikkalaistaustaiset kapinalliset syrjäyttivät sulttaanin verisessä vallankumouksessa. Tanganjika ja Sansibar yhdistyivät Tansanian liittovaltioksi huhtikuussa 1964.
Tansania julisti 1979 sodan Ugandaa vastaan, kun Uganda tunkeutui Tansanian pohjoisosaan. Tansania hääti Ugandan joukot alueeltaan ja lopulta valtasi Ugandan pääkaupungin Kampalan ja osallistui Idi Aminin kaatamiseen.
Tanganjikan pääministeri jo ennen itsenäistymistä oli Julius Nyerere, joka toimi itsenäisen valtion päämiehenä vuodesta 1961 vuoteen 1985, jonka jälkeenkin hän jatkoi puolueensa johdossa aina vuoteen 1990 asti. Tansaniassa oli yksipuoluevalta aina lokakuuhun 1995 asti, jolloin järjestettiin ensimmäiset demokraattiset vaalit. Nyereren perustama Chama Cha Mapinduzi (swahilia, ”vallankumouspuolue”) on kuitenkin pysynyt johtavassa asemassa. Nyereren seuraajat, presidentit Ali Hassan Mwinyi, Benjamin Mkapa ja Jakaya Kikwete, ovat kaikki CCM:n jäseniä.
Politiikka.
Monipuoluedemokratia otettiin Tansaniassa käyttöön vuonna 1992, ja ensimmäiset monipuoluevaalit järjestettiin 1995.
Presidentti ja yksikamarisen parlamentin edustajat valitaan yhtäaikaisesti suorilla, yleisillä vaaleilla viideksi vuodeksi. Vaalit pidettiin viimeksi joulukuussa 2005.
Presidentti on sekä valtionpäämies, armeijan ylipäällikkö että hallituksen johtaja. Tansanialla on kuitenkin myös pääministeri, jonka presidentti nimittää. Nykyinen presidentti on Jakaya Kikwete ja pääministeri vuodesta 2008 Mizengo Pinda. Edellinen pääministeri Edward Lowassa joutui eroamaan korruptioskandaalin takia, ja muutenkin Kiweten valtakaudella korruptioon on suhtauduttu aikaisempaa vakavammin.
Tansanian liittoparlamentissa on 232 vaalipiirien edustajaa ja lisäksi 75 jäsenen naiskiintiö. Parlamentin jäsenistä peräti 264 eli 85 prosenttia kuuluu suurimpaan puolueeseen, Chama Cha Mapinduziin.
Sansibarilla on 76-jäseninen lainsäädäntöelin sekä oma presidentti, joilla on valtaa Sansibarin sisäisissä asioissa. Sansibarin nykyinen presidentti on Amani Abeid Karume, joka valittiin ensimmäisen kerran vuonna 2000 ja uudelleen vuonna 2005. Sansibarin hallitusta johtaa pääministeri Shamsi Vuai Nahodha.
Maantiede, luonto ja ilmasto.
Tansania on jaettu 26 alueeseen, joista 21 sijaitsee mantereella, 3 Sansibarilla ja 2 Pemballa. Suurimmat kaupungit ovat Dar es Salaam, Arusha, Mbeya, Mwanza ja Morogoro.
Tansanian rannikolla on pieni tasanko. Keskiosassa maata on ylätasankoa ja pohjoisessa sekä etelässä ylänköalueita 900–1500 metrin korkeudessa. Lähellä Kenian rajaa on Afrikan korkein vuori, lumihuippuinen Kilimanjaro, jonka huippu on 5 895 metriä merenpinnan yläpuolella. Kilimanjaron pohjoispuolella leviää Serengetin ylänköalue, joka ulottuu Kenian puolelle, ja on merkittävä villieläinten asuinalue, jolla on kolme kansallispuistoa. Serengetin halki kulkee Olduvain rotko osana Itä-Afrikan hautavajoamaa.
Tansanian rajoilla on suuria järviä: Victoriajärvi, Tanganjikajärvi ja Njassajärvi. Suolainen Rukwajärvi kuuluu kokonaan Tansanialle.
Tansanian rannikolla kasvaa mangrovemetsiä. Vuoristoissa on vuoristometsiä, alempana kovia puulajeja. Savannit peittävät noin kolmanneksen maasta, Serengetin ruohosavannit tunnetaan laajalti, mutta Tansaniassa on myös miombo-savannia, jonka pääasiallinen pensassuku on leimupuut. Victoriajärven valuma-alueella metsien ja savannien rikkonainen mosaiikki on monen endeemisen lajin koti.
Tansanian kansallispuistot ja muut suojelualueet
Tansaniassa on yhteensä 21 eri tasoilla suojeltua aluetta, joista 14 on kansallispuistoja. Varsinaisten kansallispuistojen lisäksi on laajoja riistansuojelualueita, merelle rajattuja suojelukohteita ja Ngorongoron erityissuojelualue, jossa maasait saavat edelleen harjoittaa perinteisiä elinkeinojaan. Riistansuojelualueilla liikkuminen on hiukan vapaampaa kuin varsinaisissa kansallispuistoissa, ja siellä järjestetään opastettuja vaellusretkiä. Niillä harjoitetaan myös metsästystä.
Tansaniassa on seitsemän Unescon maailmanperintökohdetta: Kilimanjaron kansallispuisto, Ngorongoron suojelualue, Selousin riistansuojelualue ja Serengetin kansallispuisto sekä Sansibarin Stone Town, Kilwa Kisiwanin ja Songo Mnaran rauniot ja Kondoan kalliomaalausalueet.
Eläimistö.
Nisäkkäitä on 316 lajia ja alalajia. Tansaniassa pesii 827 lintulajia, strutseista pikkulintuihin. Hyönteisiä on 60 000 lajia, sadasta käärmeestä 25 on myrkyllisiä, ja muita liskoja ja sammakkoeläimiä on ainakin 25 lajia. Kalalajeja on monia, Tanganjika- ja Njassajärvissä elää useita kotoperäisiä kirjoahvenlajeja. Kaikkiaan pelkästään makeassa vedessä elää 830 lajia.
Uhanalainen abbottinsukeltaja-antilooppi on kotoperäinen tansanialainen laji, jota tavataan kosteissa vuoristometsissä, varsinkin Kilimanjaron kansallispuistossa. Muita kotoperäisiä nisäkäslajeja ovat sansibaringueretsa, eräs oravalaji ja "Rhynchocyon udzungwensis" sekä toinen hyppypäästäislaji.
Ilmasto.
Koko maassa, korkeimpia vuoria lukuun ottamatta, on trooppinen ilmasto, mutta tuhannen metrin yläpuolella on viileämpää varsinkin öisin. Rannikolla sataa enemmän ja säännöllisemmin kuin sisämaassa. Suurimmassa osassa maata on yksi sadekausi, joka kestää marraskuusta huhtikuuhun. Toukokuusta lokakuuhun on aurinkoista ja kuivaa. Rannikolla saadaan jonkun verran sateita ympäri vuoden, eniten maalis-toukokuussa, ja rannikon eteläisimpään osaan saattaa tulla Intian valtamereltä trooppisia hirmumyrskyjä.
Oheisissa taulukoissa Dar-es-Salaam edustaa rannikon ilmastoa, Dodoma sisämaata.
Taloushistoria.
Tansaniassa omaksuttiin sosialistinen talouspolitiikka Nyereren johdolla vuonna 1967. Valtion osuus taloudesta oli suurempi kuin missään muussa Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Maatalous oli kollektiivista "ujamaa"-kylien hallinnoimaa ja maataloustuotteiden kauppa oli kollektiivien ja valtion kontrollissa. Vähittäiskauppaa lukuun ottamatta kaikki muutkin talouden sektorit olivat valtion omistuksessa. Yrittäjiä pidettiin kapitalistisina riistäjinä ("mabepari") ja halua harjoittaa liiketoimintaa pidettiin osoituksena huijariudesta ("ulanguzi"). Tämä politiikka johti maan kurjistumiseen, eikä kehitettyjä koulutus- ja hyvinvointipalveluita enää kyetty ylläpitämään. Välttämättömyystarvikkeita alettiin säännöstellä, ja maa tuli riippuvaiseksi ulkomaisesta avusta. Maan talouspolitiikkaa alettiin liberalisoida 1986.
Tansania on edelleen yksi maailman köyhimmistä maista. Vuonna 2002 arvioitiin, että 36 prosenttia väestöstä eli köyhyysrajan alapuolella.
YK:n kehitysohjelma UNDP on mitannut eri valtioiden kehitystä odotettavissa olevan elinajan, lukutaidon, koulutuksen ja elintason perusteella. Mitta-asteikkoa kutsutaan inhimillisen kehityksen indeksiksi (, HDI). Tansania sijoittuu lähelle asteikon häntäpäätä: vuonna 2007 se oli sijalla 151 kaikista 182:sta mukana olleesta maasta. Vuodesta 1990 vuoteen 2007 Tansanian HDI nousi vuosittain keskimäärin 1,15 prosenttia arvosta 0,436 nykyiseen lukemaan 0,530. Nousu ei ole ollut tasaista, vaan joinain vuosina on ollut laskuakin.
Talous on kasvanut, ja velkojen mitätöinti on johtanut siihen, että resursseja on riittänyt esimerkiksi energian tuottamiseen ja ruokahuoltoon. Väestö kasvaa kuitenkin niin nopeasti, että äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrää ei ole helppoa vähentää. Talous on vahvasti riippuvainen maataloudesta, joka muodostaa noin 40 prosenttia bruttokansantuotteesta, 85 prosenttia viennistä ja työllistää 80 prosenttia väestöstä. Talous on kuitenkin voimakkaassa 6–7 prosentin nousussa.
Luonnonvarat.
Tansanian merkittävimmät luonnonvarat ovat tina, fosfaatti, rautamalmi, kivihiili, jalokivet, kulta, maakaasu, nikkeli ja vesivoima. Merkittävimmät vientituotteet ovat kulta, kahvi, puuvilla ja cashewpähkinät. Tansanian vientituotteista 85 prosenttia on maailmanmarkkinahintojen heilahteluille alttiita maataloustuotteita.
Merenpohjasta Tansanian edustalta löytyi öljyä jo 1960-luvulla, mutta vasta 2000-luvulla alettiin neuvotella sen hyödyntämisestä. Esiintymiä on Sansibarin ja Mafian saaren edustalla sekä Rufijijoen suistossa. Vaikka öljyä ja maakaasua on vahvistettu olevan paljon, varojen hyödyntäminen on vielä vuosien päässä.
Maatalous ja teollisuus.
Maatalous on Tansaniassa tärkeä elinkeino. Pääosa tiloista on pieniä, yhdestä kolmeen hehtaaria. Viljelymaasta 70 prosenttia kynnetään käsikuokilla, 20 prosenttia härkien vetämällä auralla ja noin 10 prosenttia traktorilla. Kastelussa luotetaan pääosin sateeseen, mutta kastelujärjestelmiä on suunniteltu. Viljelyssä on noin viisi miljoonaa hehtaaria, joista 86 prosentilla kasvatetaan ruokakasveja.
Tansanian maatalous tuottaa myyntiin kahvia, sisalia, teetä, puuvillaa, pyretriiniä, cashew-pähkinöitä, tupakkaa, mausteneilikkaa. Maissia, vehnää, kassavaa, banaaneita ja muita hedelmiä hyödynnetään myös kotitarveviljelyssä. Sansibarilla tuotetaan mausteneilikkaa, joka on sen suurin vientituote.
Teollisuussektori on yksi Afrikan pienimmistä, ja se vastaa vain 22 prosentista bruttokansantuotteesta. Tyypilliset teollisuusyritykset ovat pieniä tai keskisuuria ja keskittyvät usein maataloustuotteiden jatkojalostukseen. Tuotantoteollisuus tähtää lähinnä kotimarkkinoille.
Turismi.
Matkailu on Tansanian kansantalouden toiseksi suurin ala, ja ulkomaanvaluutan määrällä mitaten jo tärkein. Vuonna 2008 se toi maahan lähes kolme kertaa enemmän valuuttaa kuin maatalous. Matkailutulot ovat kasvaneet 2000-luvun kuluessa. Vuonna 2008 maassa kävi noin 750 000 matkailijaa, jotka tuottivat noin miljardi Yhdysvaltojen dollaria. Aiemmin matkailijat tulivat usein muualle Itä-Afrikkaan ja pistäytyivät samalla Tansaniassa, mutta 2000-luvulla maasta on tullut itsessään matkakohde. Vuosikymmenen loppuvuosina maailmanlaajuinen taloudellinen taantuma söi kuitenkin matkailutulojen kasvua.
Kävijämäärät ovat kasvaneet, kun palvelutarjontaa on monipuolistettu ja matkailijoiden suosimia tieosuuksia asfaltoitu. Manner-Tansaniassa matkailijoita houkuttavat Unescon maailmanperintökohteet ja muut luonnonnähtävyydet sekä monipuolinen kulttuuri. Ngorongoron sekä Serengetin kansallispuistot ovat villieläinten takia suosittu matkailukohde. Pelkästään Serengetissä kotimaisia ja ulkomaalaisia kävijöitä oli vuonna 2007 yhteensä jo miljoona.
Sansibarin saarelle virtaa runsaasti turisteja, ja sinne on 2000-luvulla rakennettu paljon uusia hotelleja ja lomakohteita. Hiekkarantojen lisäksi saarille myydään sukellus-, kalastus- ja purjehduslomia.
Kehitysyhteistyö.
Maailmanpankki ja kahdenvälisen kehitysavun kumppanit ovat rahoittaneet Tansanian talousjärjestelmän uudistuksia. Pankkijärjestelmän uusiminen on lisännyt investointeja. Talouskasvu on jatkunut jopa laman aikana: vuonna 2009 bruttokansantuote kasvoi 4,9 prosenttia, kahtena edellisvuonna yli 7 prosenttia.
Tansania on yksi Suomen kehitysyhteistyön kahdeksasta pääkumppanimaasta, ja se on Suomen pitkäaikaisin kehitysyhteistyön kumppanimaa. Tärkeimmät tukikohteet ovat metsäala, ympäristön kestävä kehitys, opetussektori ja hyvä hallinto. Suomi tukee Tansanian köyhyyden vähentämistä budjettituella, hanketuella ja ohjelmatuella. Tansaniaan suuntautuu myös kansalaisjärjestöille myönnettyä tukea.
Tansania on voimakkaasti riippuvainen kehitysyhteistyöstä. Vuonna 2008 sen budjetista 35 prosenttia rahoitettiin kehitysavulla. Vuonna 2007 kehitysyhteistyötulot olivat 11,4 prosenttia maan bruttokansantulosta.
Liikenne.
Tansaniassa on 125 lentokenttää, mutta vain kahdella niistä on päällystetty, yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Ne ovat Julius Nyereren kansainvälinen lentoasema Dar es Salaamissa ja Kilimanjaron kansainvälinen lentoasema Arushan ja Moshin välillä. Myös Sansibarin, Mwanzan ja Mtwaran lentoasemille tehdään kansainvälisiä lentoja.
Rautateitä on yhteensä 3 689 kilometriä. Kansainvälistä matkustajaliikennettä on kaksi kertaa viikossa "Tazara"-radalla Tansaniasta Sambiaan. Junamatka Dar es Salaamista Kapiri Mposhiin (josta voi jatkaa bussilla Lusakaan) kestää 40 tuntia.
Suurilla järvillä (Tanganjika-, Victoria- ja Njassajärvillä) on kaupallista liikennettä naapurimaihin. Joet eivät sovellu laivaliikenteelle. Merialueilla on suuri merirosvojen vaara. Suurin satamakaupunki on Dar es Salaam. Tansaniasta Mosambikiin pääsee lautoilla Malawin kautta.
Matkustajat pääsevät bussilla varsin vaivattomasti naapurimaihin Keniaan, Malawiin, Ugandaan ja Sambiaan. Esimerkiksi matka Dar es Salaamista Nairobiin kulkee Arushan kautta ja kestää 14 tuntia.
Väestö.
Tansanian väestö jakaantuu yli 120 etniseen ryhmään, joista sukumat, hayat, nyakyusat, nyamwezit ja chaggat ylittävät miljoonan henkilön rajan. Suurin osa heimoista kuuluu bantukansoihin. Swahili onkin valtion puhutuin kieli. Englanti on kuitenkin hallinnon, talouden ja korkeakouluopiskelun kieli. Sansibarilla puhutaan laajasti myös arabiaa. Lukutaitoisia on 68 prosenttia väestöstä.
Mantereella noin 30 prosenttia on kristittyjä, 35 prosenttia muslimeja ja 35 prosenttia kuuluu luonnonuskontoihin. Sansibarin saarella sen sijaan 99 prosenttia väestöstä on islaminuskoisia.
Tansanian vuosittainen väestönkasvu on 2,3 prosenttia. Nyt 41,5 miljoonan ihmisen maassa uskotaan olevan 85,1 miljoonaa asukasta vuonna 2050. Väestönkasvu luo valtavia paineita maan ruokahuollolle ja koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmälle. Puu on yleisin energianlähde, ja kasvava väestö tarvitsee sitä yhä enemmän.
Terveys.
Velkahelpotusten myötä varoja käytetään enemmän terveydenhuoltoon ja edistystä on tapahtunut huomattavasti. Neuvolakäynnit ovat lisääntyneet, ja alle 5-vuotiaiden kuolleisuus on vähentynyt viidenneksellä vuodesta 1995. Tuhkarokkoa vastaan rokotetaan 90 prosenttia lapsista. Vesihuolto on parantunut, mikä on vähentänyt tartuntatauteihin sairastumista. Nykyisin 75 prosenttia tansanialaisista voi saada puhdasta juomavettä kotinsa lähistöltä. Malaria, ripuli ja tuberkuloosi ovat kuitenkin yhä suurimmat terveydenhuollon haasteet. Neljännes lapsista on aliravittuja. Vuoden 2008 väliraportissa arvioitiin, että maa saavuttaa kolme melko varmasti (koulutus, HIV ja kaupunkien vesihuolto) ja kaksi mahdollisesti (imeväisten ja alle 5-vuotiaiden kuolleisuuden vähentäminen).
Neuvolakäyntien yleistymisestä huolimatta äitien terveys ei ole kohentunut samaa vauhtia kuin lasten. Tansaniassa äitiyskuolleisuus on Afrikan synkintä tasoa. Vuosittain tuhansia äitejä kuolee raskauden aiheuttamiin komplikaatioihin. Kuolleisuusluku on Tansanian terveysministeriön mukaan 578 äitiä sataatuhatta synnytystä kohti, WHO:n mukaan 900 sadastatuhannesta. Yleisimmät kuolinsyyt ovat verenvuoto, tulehdukset, korkea verenpaine, pitkittynyt synnytys ja kotitekoiset abortit.
HIV-virus on Tansaniassa yleinen. 6,5 prosenttia aikuisväestöstä on HIV-positiivisia, ja AIDSiin kuolee 96 000 ihmistä vuosittain. Vuonna 2007 maassa oli yli 970 000 AIDS-orpoa. Monillakaan ei ole varaa lääkitykseen, ja suuri osa AIDSin uhreista on työikäisiä. Vuonna 2008 hallitus yritti jakaa lääkitystä 450 000 potilaalle, kun edellisvuonna sitä sai 60 000 potilasta.
Koulutus.
Tansanialaisia opiskelijoita hoitamassa koulun peltoa
Nuorena valtiona Tansania panosti koulutukseen, ja peruskoulutus oli ilmaista 1970-luvulla. Talousvaikeuksien takia koulumaksut olivat käytössä vuosina 1984–2002. Kansainvälisen tuen avulla koulumaksut poistettiin ja koulutusta alettiin kehittää voimakkaasti. Kun vuonna 2000 vain 59 prosenttia seitsemänvuotiaista aloitti koulunkäynnin, vuonna 2006 osuus oli jo 96 prosenttia. Koululaisten määrän kasvu johti tilojen, opettajien ja tarvikkeiden tarpeen kasvamiseen. Tuhansien koulujen rakentamisesta huolimatta koulua pitää käydä kahdessa vuorossa suurissa ryhmissä ja osa oppitunneista pidetään ulkona.
Koululaitos on kaksikielinen, ja kaikkien on opittava sekä swahilia että englantia. Englanti on ala-asteella pakollinen oppiaine, yläasteella pääasiallinen opetuskieli.
Lähes kaikki tansanialaiset kouluikäiset lapset käyvät peruskoulun, ja yhä useampi jatkaa seitsemänneltä luokalta eteenpäin. Julkiset koulutusmenot olivat 2,2 prosenttia bruttokansantuotteesta vuonna 2000.
Dar es Salaamin yliopisto on maan suurin ja vanhin yliopisto. Se on perustettu vuonna 1970. Lukuvuonna 2007–2008 yliopistossa oli noin 5 800 opiskelijaa. Heistä on naisia hiukan yli kolmasosa. Kaikkiaan maassa on kahdeksantoista korkeakoulua.
Kulttuuri.
Tansanialainen maisema ja suuret villieläimet ovat saaneet kansallisen symbolin aseman, ja niiden kuvia on niin kolikoissa kuin tuotemerkeissäkin. Myös vapauden soihtu, uhuru", ja sotilaan kuva, joka edustaa isänmaalle uhrauksien tehneiden muistoa, ovat kansallisia symboleita.
Arkiaterian pohjana oleva hiilihydraattipitoinen aines vaihtelee eri osissa maata: luoteessa syödään ruokabanaania, keski-ja lounaisosassa maissista tai durrasta tehtyä ugali-puuroa ja rannikolla riisiä. Sen kanssa syödään kalaa tai lihaa ja monenlaisia vihanneksia. Tansanian kuušilaiset kansat eivät kuitenkaan syö lainkaan kalaa.
Intialaista ruokaa, kuten chapati-leipää, masala-kastiketta ja samosa-piiraita saa kaupunkialueilta yleisesti.
Tansanian musiikkielämä on saanut vaikutteita kaukaa, sekä Afrikan manterelta että kauppareittejä pitkin muista maanosista. Rannikko on saanut vaikutteita arabeilta ja jopa Indonesiasta asti. Kulttuurivaihto on ollut kaksisuuntaista: Bahrainissa on tansseja, jotka ovat saaneet vaikutteita Tansaniasta.
Rannikkoseudulla vaikuttava taarab-musiikki yhdistää swahilinkieliseen tekstiin tyypillisiä intialaisia ja arabien melodioita.
Kanga on perinteinen värikäs kangas, jota käytetään sekä vaatteena että vauvojen kantoliinana.
Tunnettuja tansanialaisia kirjailijoita ovat Tololwa M. Mollel ja Martha Mvungi. Laulaja Freddie Mercury syntyi Tansanialle nykyisin kuuluvalla Sansibarin saarella, mutta hän muutti pois ennen kuin saari siirtyi Tansanian haltuun.
Urheilu.
Tansanian jalkapallomaajoukkueen suurin saavutus on Afrikan-mestaruuskilpailuiden ensimmäinen kierros vuonna 1980. Olympialaisiin Tansania on osallistunut vuodesta 1964 alkaen, mutta ainoat mitalinsa se on saanut Moskovan kisoista 1980, kun Filbert Bayi ja Suleiman Nyambui saivat hopeaa yleisurheilussa.


Miss Suomi.
Miss Suomi on kerran vuodessa järjestettävä kauneuskilpailu. Kilpailun on vuodesta 1962 järjestänyt Finnartist Oy, jonka keulakuvana on ollut vuosikymmenet missikeisariksi tituleerattu Eino Makunen. Vuonna 2006 yhtiön osake-enemmistö siirtyi nyttemmin jo kuolleen, silloisen yhtiön toimitusjohtajan Pertti Himbergin hallintaan, kun Onerva Tamminen myi omistamansa osakkeet Himbergille. Yhtiötä johtaa nyt Pette Himberg, Pertti Himbergin poika.. Finnartist Oy:n liikevaihto oli vuonna 2010 119 000 euroa, eikä sillä ollut lainkaan vakituisia työntekijöitä.
MTV3 on televisioinut kilpailun 1990- ja 2000-luvuilla kilpailun aina vuoteen 2012 asti, kunnes sen vuoden kesäkuussa kanava ilmoitti luopuvansa Miss Suomen televisioinnista heille kannattamattomana.
Historiaa.
Tiettävästi ensimmäiset kauneuskilpailu Suomessa järjestettiin jo vuonna 1919 ja voittaja oli Rauha Aaltonen Porista. Varsinaiset Miss Suomi -kilpailu järjestettiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1931.
Vuonna 1939 Miss Suomea ei valittu. Vuotta myöhemmin eli 1940 kilpailua ei voitu järjestää talvisodan takia.
Vuonna 1941 oli tarkoitus valita Miss Suomi, mutta kilpailun vaatimattoman tason vuoksi titteliä muutettiin "Miss Messuhalliksi" ja voittajaksi tuli Sanelma Pesonen (myöh. Vuorre).
Jatkosodan takia Miss Suomea ei voitu valita 1942, 1943 eikä 1944.
Vuonna 1945 kilpailun järjestäjänä oli Suomen siviili- ja asevelvollisuusliitto, 1946 Virkistystä työn lomaan ja vuodesta 1947 eteenpäin aina vuoteen 1961 Ohjelmapalvelu Oy.
Vuoden 1960 Miss Suomi -kilpailujen voittajaksi valittiin Heli Heiskala, mutta tuomariston oltua tyytymätön kilpailun tasoon julistettiin edellisen vuoden Miss Suomi Tarja Nurmi myös vuoden 1960 kauneuskuningattareksi ja Heiskalan titteliksi jäi Miss Messuhalli. Tuomaristo nimesi "kuusi kauneinta" ja korotti kolme heistä vielä "tarkkailumisseiksi".
Ensimmäisen kerran kilpailun televisioi Suomen Televisio vuonna 1959. Yleisradio jatkoi televisiointia 1962 parin vuoden tauon jälkeen. Juontajina olivat Lenita Airisto ja Jaakko Jahnukainen. Yleisö pääsi tuolloin äänestämään suosikkiaan puhelimella ja kiinnostus äänestykseen oli niin kova, että Helsingin puhelinkaapelit ylikuormittuivat ja pääkaupungin puhelimet mykistyivät.
Vuoden 1995 kisoissa Carmen Mäkinen valittiin perintöprinsessaksi. Kesällä hän kuitenkin esiintyi sopimuksen vastaisesti alastonkuvissa ja menetti kruununsa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kruunu otettiin pois perintöprinsessalta.
Vuonna 2011 koettiin poikkeuksellinen tilanne, kun valtaapitävä Miss Suomi Pia Pakarinen luopui kruunustaan, jolloin Miss Suomeksi 2011 nousi 1. perintöprinsessa Sara Sieppi ja vastaavasti 1. perintöprinsessaksi Niina Lavonen.
Valinta.
Miss Suomen valintaan johtavissa eri vaiheissa eli osakilpailuissa, semifinaalissa ja finaalissa valinnat tekee aina vähintään viisihenkinen tuomaristo. Tuomaristossa on eri alojen asiantuntijoita, mutta kuitenkin aina yksi lehdistön edustaja sekä molempien sukupuolten edustajia. Finaalin tuomaristossa Finnartist Oy:llä ei ole omaa edustajaa. Lopputulokseen saa vaikuttaa myös kansa puhelinäänestyksen kautta.
Miss Suomi -kilpailun palkinnot ovat lähinnä vähäisiä tavarapalkintoja. Voittaja ei saa rahallista korvausta. Missivuoden aikana kisojen järjestäjäorganisaatio saa osan kaikista kuvaus- ja mallipalkkioista.
Missitittelin arvostuksen on sanottu laskeneen viime vuosikymmenen aikana. Vuonna 2011 kisojen finaalia katsoi televisiosta 857 000 katsojaa ja se oli MTV3-kanavan kuudenneksi katsotuin ohjelma tuona vuonna.


Krynn.
Krynn on fantasiamaailma, johon sijoittuvat dragonlance-sarjan romaanit, jotka ovat kirjoittaneet Tracy Hickman ja Margaret Weis. Maailmaan on myöhemmin käytetty monissa muissa dragonlance-maailmaan sijoittuvissa kirjoissa. Se oli myös tapahtumapaikkana Dungeons & Dragons -roolipeliin tehdyssä dragonlance-kampanjassa.
Maantiede.
Krynn on jakautunut viiteen päämantereeseen, joiden nimet ovat: Ansalon, The Dragon Isles, Ithin'carthia, Taladas ja Adlatum. Maailmaan kuuluu myös maanalinen osa Chorane. Ansalonin länsipuolella on kaksi suurta, kapean salmen toisistaan erottamaa saarta, Etelä- ja Pohjois-Ergoth. (engl. Northern and Southern Ergoth)
Ennen Krynn oli yhtenäinen suuri manner mutta kun Jumalat syösivät tulisen vuoren Istarin pappiskaupunkiin aiheuttaen Suuren Mullistuksen, Krynn murtui. Istarin kaupunki upposi mereen vieden ympäröivät maat mukanaan, ja synnytti Verenpunaisen Istarin Meren. (eng. Blood Sea of Istar) Samalla toisella puolella Ansalonia, mantereen länsipuolella, maa repesi laajalta alueelta muodostaen Uuden Meren. (eng. New Sea)
Dragonlance -kirjojen Peitsen sankarit ovat kotoisin Ansalonin Abanasiniasta.


Tanja Karpela.
Tanja Tellervo Karpela (o.s. Vienonen, ent. Saarela, s. 22. elokuuta 1970 Salo) on entinen Suomen Keskustan kansanedustaja (1999–2011) ja entinen kulttuuriministeri Jäätteenmäen (2003) ja Vanhasen hallituksissa (2003–2007). Hän on vuoden 1991 Miss Suomi ja on toiminut myös mallina. Koulutukseltaan Karpela on sosionomi (AMK).
Missi.
Tanja Karpela valittiin Miss Suomeksi vuonna 1991. Silloinen Tanja Vienonen oli 20-vuotias, 171 senttimetriä pitkä, 54 kilogrammaa painava ja rinnan-, vyötärön- ja lantionympärysmitoiltaan 94–60–94. Muista kolmenkymmenen viime vuoden suomalaismisseistä Karpela erottui erityisesti uhkeudellaan, koska yleisesti pidetään missin optimimittoina 90-60-90, jotka Tanja siis ylitti. Hän oli missiksi myös melko lyhyt.
Karpela edusti Suomea Miss Universe -kilpailuissa 1991 Yhdysvaltain Las Vegasissa, mutta hän ei menestynyt. Miss Eurooppa -kilpailussa hän pääsi finaaliin. Ennen Miss Suomi -titteliä Karpela valittiin Miss Turuksi 1989, Miss Yyteriksi 1990 ja Aurinkotytöksi 1990.
Kansanedustaja ja ministeri.
Karpela valittiin eduskuntaan Uudeltamaalta 1999 Suomen keskustan edustajana. Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa hän oli Uudenmaan äänikuningatar jättäen 19 169 äänellään taakseen esimerkiksi Suvi-Anne Siimeksen ja Antti Kalliomäen. Hän nousi Jäätteenmäen hallitukseen 2003. Jäätteenmäen erottua Karpela jatkoi samassa tehtävässä II opetusministerinä pääministeri Vanhasen hallituksessa.
Jäätteenmäen hallituksessa keskusta muutti painopistettään ministerinimityksissä vahvimmalta kannatusalueeltaan Pohjanmaalta kohti Uudenmaan muuttovoittoalueita nimittämällä Uudeltamaalta kolme ministeriä: pääministeri Anneli Jäätteenmäen, puolustusministeri Matti Vanhasen ja II opetusministeri (kulttuuriministeri) Tanja Karpelan. Keskusta oli jo 1980-luvulta alkaen puolueen kaupunkityöryhmissä pyrkinyt ratkaisemaan ongelmaa. Pohjalaiskansanedustajia hyviteltiin huomattavilla valiokuntapaikoilla ministeriosuutensa menettämisestä, missä osana oli Vanhasen ja Karpelan nimittäminen ministereiksi.
Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Karpela valittiin uudestaan eduskuntaan saaden Uudeltamaalta 5 712 ääntä, mutta hän ei noussut enää ministeriksi.
Espoolainen sosiaalidemokraattinen kaupunginvaltuutettu ja nykyinen kansanedustaja Maria Guzenina-Richardson on väittänyt, että Tanja Karpela olisi alun perin halunnut SDP:n kansanedustajaksi, mutta SDP ei häntä huolinut. Maaliskuussa 2010 Karpela ilmoitti että hän ei pyri enää kansanedustajaksi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa.
HE 28/2004 tekijänoikeuslaki.
Karpela oli kulttuuriministerinä esittelijänä hallituksen Jukka Liedeksen esityksessä 2004 Suomen tekijänoikeus- ja rikoslain muutoksessa. Muutos herätti voimakasta keskustelua. Lain säätämisen edellyttävä tekijänoikeusdirektiivi annettiin 22. toukokuuta 2001 ja sen edellyttämät lait olisi pitänyt säätää 22. joulukuuta 2002 mennessä. Euroopan unionin mahdolliset uhkasakot pakottivat säätämään lain nopealla aikataululla sellaisenaan ilman esitetyn kritiikin tai ponsiehdotusten mukaista korjaamista. Karpela perusteli julkisesti tekijänoikeuslain ankaruutta direktiiveillä, mutta jälkeenpäin ilmeni, että perustelut olivat virheelliset. Eri maiden saman direktiivin perusteella säädetyissä tekijänoikeus- tai immateriaalilaeissa, kuten Ranskan immateriaalilaissa, on eroja muun muassa sallitun kopioinnin suhteen.
Kopiosuojausten murtamisesta eurokansanedustaja Henrik Lax sai seuraavan kirjallisen vastauksen Euroopan unionin komissiolta: "Koska tämä direktiivi ei vaadi rikosoikeudellisia seuraamuksia tehokkaan teknisen toimenpiteen kiertämisestä, ei komissio ole myöskään antanut ohjeita jäsenmaille tässä asiassa." Tämä oli yksi niistä kohdista, joiden kriminalisointia Karpela perusteli suoraan EU:n vaatimuksena.
Internet-sensuuri.
Karpela sai joulukuussa 2005 kansalaisoikeusjärjestö EFFI ry:n myöntämän Big Brother -palkinnon kouluihin ja kirjastoihin ajamastaan Internetin esto-ohjelmasta, jolla on tarkoitus sensuroida epäilyttäviä www-sivuja automaattisesti avainsanojen perusteella jättäen estokriteerien varsinaisen määrittelyn ohjelmaa myyvän yrityksen tehtäväksi. Hän on myös saanut vuonna 2004 blogaajien Kahlittu kuukkeli -palkinnon samasta syystä.
Yksityiselämä.
Missivuotenaan Karpela seurusteli ja oli kihloissa marokkolaistaustaisen tanssijan Simon Kraitissin kanssa. Karpela meni naimisiin kesällä 1995 poliisi Totti-Mikael Karpelan kanssa ja erosi keväällä 1999. Tästä liitosta hänellä on kaksi lasta. Vuonna 2003 hän kihlautui kokoomuksen entisen puheenjohtajan Sauli Niinistön kanssa, mutta kihlaus purkautui kesällä 2004. Vuonna 2006 Tanja Karpela avioitui elokuvaohjaaja Olli Saarelan kanssa ja otti tämän sukunimen. Tanja Karpela jätti 22. marraskuuta 2007 Espoon käräjäoikeuteen avioerohakemuksen puolisostaan Olli Saarelasta. Hän haki eroa miehestään yksin.
Helmikuussa 2008 hän kirjoittaa kotisivuillaan: "Maistraatin päätöksellä sukunimeni on 22.2.2008 lähtien Tanja Karpela". Tanja Karpela ja Olli Saarela peruivat avioeronsa maaliskuussa 2008. Tanja Karpela ja Olli Saarela jättivät lopullisen avioerohakemuksensa Espoon käräjäoikeuteen 12. kesäkuuta 2008.
Karpela avioitui 5. huhtikuuta 2009 yrittäjä Janne Erjolan kanssa salaa julkisuudelta. Tällä kertaa Tanja ei kuitenkaan ottanut käyttöön puolisonsa sukunimeä, vaan ensimmäisen aviomiehen sukunimen Karpelan käyttö jatkui. Karpela ja Erjola saivat ensimmäisen yhteisen lapsensa syyskuussa 2009.
Karpela tuomittiin rattijuopumuksesta 75 päiväsakkoon hänen ajettua 1,07 promillen humalassa vuonna 1993. Karpela mukaan hän oli pakkotilanteessa paennut väkivaltaisesti käyttäytynyttä miesystäväänsä Tottia.
Karpela on verrannut häntä koskevia julkisuuden kolhuja perheväkivaltaan.


Rekursiivinen jono.
Rekursiivinen jono on lukujono, jossa yksi tai useampi sen alussa olevista jäsenistä tunnetaan. Tunnettuja jäseniä kutsutaan "alkuehdoiksi".
Lisäksi tiedetään tapa, jolla jonon seuraavat jäsenet voidaan laskea aikaisempien jäsenten avulla. Tätä tapaa kutsutaan "rekursiokaavaksi".
Yksi tunnetuimpia rekursiivisia jonoja on Fibonaccin lukujono.


Analyyttinen jono.
Analyyttinen jono on lukujono, jonka "n":s termi eli "yleinen termi" formula_1 on ilmoitettu indeksin "n" lausekkeena.
Esimerkki: Jonossa (...0, 2, 4, 6...) yleinen termi on formula_2. Analyyttisesti merkittynä jono on formula_3.


Pentti Linkola.
Kaarlo Pentti Linkola (s. 7. joulukuuta 1932 Helsinki) on radikaali suomalainen ympäristöfilosofi, toisinajattelija, kehityskriitikko, luonnonsuojelija, ornitologi, kalastaja ja esseisti. Linkola on Suomen tunnetuin syväekologisen ajattelusuuntauksen edustaja ja on perustanut Luonnonperintösäätiön, joka ostaa Suomen vanhoja metsiä suojeltaviksi. Hän ryhtyi ammattikalastajaksi vuonna 1959.
Tausta.
Pentti Linkola kuuluu isänsä puolelta Collanin ja äitinsä puolelta Suolahden kulttuurisukuihin – äidin puoleisessa suvussa on ollut myös von Fieandteja ja von Esseneitä. Isä Kaarlo Linkola oli Helsingin yliopiston rehtori, äidinisä Hugo Suolahti taas oli toiminut samaisen yliopiston kanslerina. Linkola syntyi ja kasvoi Helsingissä, mutta hänellä oli jo lapsuudessa ja nuoruudessa kiinteä kosketus maaseutuun, sillä perhe vietti kesät Hugo Suolahden maatilalla Vanajaveden rannalla. Pentti Linkolan veli oli kansatieteilijä ja Museoviraston intendentti Martti Linkola. Linkola oli naimisissa 1961–1975 ja avioliitosta hänellä on kaksi tytärtä. Hänen pikkuserkkunsa on biologi Anto Leikola, joka on kirjoittanut Linkolasta artikkelin Suomen kansallisbiografiaan.
Linkolan kiinnostus luontoon ja luonnonsuojeluun heräsi jo nuorena, sillä hänen isänsä oli kasvitieteilijä ja Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen (nykyään Suomen luonnonsuojeluliitto) perustajajäsen ja pitkäaikainen puheenjohtaja. Linkola aloitti eläin- ja kasvitieteen opinnot Helsingin yliopistossa mutta jätti opintonsa kesken jo ensimmäisen vuoden jälkeen ja siirtyi vapaaksi luonnontutkijaksi, hieman myöhemmin kalastajaksi. Opiskelussa Linkolaa haittasi se, ettei hän luonto- ja ulkoilmaihmisenä viihtynyt luennoilla, vaan halusi ulos tutkimaan ja tarkkailemaan luontoa.
Linkolan ensimmäinen ornitologinen julkaisu on yhdessä Olavi Hildénin kanssa koottu "Suuri Lintukirja" (1955). Linkola oli myös yksi 1960-luvulla ilmestyneen laajan "Pohjolan linnut värikuvin" -teoksen kirjoittajista. Vuodesta 1959 lähtien Linkola on työskennellyt kalastajana. Hän on kalastanut Keiteleellä, Päijänteellä, Suomenlahdella ja vuodesta 1978 lähtien Valkeakosken Vanajavedellä. Nykyään Linkola on eläkkeellä ja vuodesta 1995 alkaen hän on kalastanut vain talvisin, kun jäät kantavat..
Linkola tunnetaan rakkaudestaan lintuihin. Lisäksi hän kuvaa kirjoituksissaan muutakin luontoa, kuten metsää ja kasveja. Vierasperäisiin lajeihin hän suhtautuu jyrkän torjuvasti. Esimerkiksi minkit, supikoirat ja luonnossa vapaana liikkuvat kissat tulisi Linkolan mielestä hävittää Suomesta.
Julkaisut.
Linkolan ensimmäinen poliittinen julkaisu oli omakustannepamfletti "Isänmaan ja ihmisen puolesta mutta ei ketään vastaan" (1960), jossa hän otti voimakkaasti pasifistisen kannan ja kehotti aseistakieltäytymiseen, vaikka olikin itse käynyt armeijan ja on arvoltaan alikersantti. Myöhemmin hänen mielipiteensä sodista ovat muuttuneet: hän on kirjoittanut vastustavansa hyökkäyssotia mutta kannattavansa ekologisen yhteiskunnan puolustamista asein.
Esseekokoelma "Unelmat paremmasta maailmasta" (1971) on hänen ensimmäinen kirjan muotoon koottu kannanottonsa luonnonsuojelun puolesta. Kokoelma, samoin kuten vuonna 1979 ilmestynyt "Toisinajattelijan päiväkirjasta", koostuu pääasiassa lehtiartikkeleista ja puheista. Tästä teoksesta Linkola sai vuonna 1983 Eino Leino-palkinnon. Vuonna 1989 Linkola julkaisi kirjan "Johdatus 1990-luvun ajatteluun" ja vuonna 2004 kirjan "Voisiko elämä voittaa". Myös nämä kirjat on koottu hänen lehtikirjoituksistaan, joista useimmat oli vuosien kuluessa julkaistu "Suomen Kuvalehdessä".
Maapallon suojelu.
Linkolan ajattelun pääasiallinen lähtökohta on hänen huolensa maapallon ekologisesta tilasta. Hänen mukaansa elämän säilyminen maapallolla edellyttää paluuta maatalousyhteiskuntaan ja luontaistalouteen sekä ihmisten määrän jyrkkää vähentämistä. Elämän ensisijaisena vihollisena Linkola näkee väestöräjähdyksen ja toissijaisena henkeä kohden kasvavan luonnon kuormituksen. Linkola on vaatinut Kiinan mallia muistuttavaa väestön määrän rajoittamista. Linkolan mukaan tekniikkaa luontoystävällisemmäksi muuttamalla ei voida ratkaista luonnon kuormittumisen ongelmaa, vaan väestön määrän vähentämisen lisäksi on laskettava tekniikan kehitystasoa.
Ajattelussaan Linkola vaatii ihmistä palaamaan kapeampaan ekologiseen lokeroon siirtymällä takaisin matalampaan elintasoon sekä hylkäämällä modernin tekniikan. Väestönkasvu on Linkolan mielestä suurin uhka elämän jatkumiselle, ja hän onkin toistuvasti esittänyt pidäkkeettömän kannatuksensa muun muassa terrorismille aina syyskuun 11. päivän terrori-iskuista Unabomberiin, samoin muun muassa suurkaupunkien vesijohtoverkkojen myrkyttämiselle. Linkola pitäisi myös hyvänä, jos tautiepidemiat taittaisivat väestönkasvun.
Vihreän liikkeen alkuaikoina oli Linkolakin mukana toiminnassa, muun muassa Koijärven protestissa. Pian vihreisiin liian radikaaliksi osoittautunut Linkola kuitenkin erkani vihreiden enemmistön valitsemalta polulta, eikä hän ollut enää mukana, kun Vihreä liitto puolueena perustettiin. Suoraan toimintaan Linkola on osallistunut myöhemminkin. Vuonna 1995 Linkola perusti Luonnonperintösäätiön, jonka tarkoituksena on ostaa metsää luonnonsuojelualueiksi. Vuonna 1998 Suomen luonnonsuojeluliitto myönsi Linkolalle ympäristöpalkinnon puolivuosisataisesta elämäntyöstä Suomen luonnon hyväksi ja vuonna 2008 liiton juhlamitalin tunnustukseksi ympäristömme hyväksi tehdystä työstä. Vuonna 1988 Linkola sai Lintutieteellisten Yhdistysten Liiton (nyk. Birdlife Suomi) kultaisen ansiomerkin linnuston suojelun eteen tehdystä työstä.
Yhteiskunnallinen ajattelu.
Linkolan ajattelussa on hyvin monenlaisia piirteitä, kuten demokratian vastaisuutta. Muun muassa Tampereen yliopiston julkaisussa "Aikalainen" Linkola toteaa: "Koululaiset täytyisi opettaa kyseenalaistamaan demokratia, tai ainakin keskustelemaan siitä. Toisaalta on sitten tämä ajatus, että natsismi on paha. Kukaan ei halua keskustella siitä, kuinka loistava filosofia se oikeasti oli. Oliko siinä muutakin pahaa kuin se, että se hävisi toisen maailmansodan?"
Linkolan mukaan demokratia on "kuoleman uskonto", koska on kohtuutonta vaatia tavalliselta kansalta, että se osaisi toimia oikein. Hänen ajattelussaan onkin viime vuosina esiintynyt paljon vanhan ajan eliittiä ihannoivia ja keskivertokansalaisia ("roskaväkeä") arvostelevia piirteitä. Linkolan Väinö Linnan päivillä vuonna 2000 pitämässä puheessa, joka on julkaistu hänen uusimmassa kirjassaan "Voisiko elämä voittaa" sekä hänen artikkelissaan "Hiidenkiven" numerossa 1/2001. J. P. Roos on katsonut Linkolan edustavan ajattelussaan ekonatsismia. Jera ja Jyri Hännisen kirjan "Tuhansien aatteiden maa" mukaan "Linkola on ehkä ainoa avoimesti fasismia ja diktatuuria kannattava julkisuuden henkilö Suomessa".
Linkola on kirjoittanut myös, että korkealla aineellisella elintasolla ihminen paitsi tuhoaa luontoa myös rääkkää itseään henkisesti. Tältä pohjalta hän on kritisoinut muun muassa nykyisenlaista koulutusta. Hänen mielestään nykyisenlainen koulutusputki on ylipitkä. Aikuiskoulutusta Linkola vastustaa vielä enemmän, sillä hänen mielestään ihmisen ei pitäisi olla pakotettu opiskelemaan uutta nuoruutensa jälkeen, ohitettuaan luonnollisen oppimisikänsä. Teoksessaan "Voisiko elämä voittaa" Linkola kirjoittaa, että koululaitosta pitäisi vaalia yhteiskunnan silmäteränä, mutta että opetuksen sisältöä pitäisi muuttaa nykyisestä.
Pentti Linkola on kulutusyhteiskuntaa ruoskivilla mielipiteillään herättänyt paljon vastustusta mutta myös ihailua. Esimerkiksi vuonna 2004 Linkola saavutti Yleisradion Suuret suomalaiset -äänestyksessä sijan 18. Moni laskee Linkolan ansioksi sen, että hän "elää kuten opettaakin".
Linkola on ateisti, mutta hän vastustaa maallistumista. Hänen mielestään uskossa on paljon hyvää, sillä se on konservatiivinen voima, joka jarruttaa elämän tuhoamista. Kirkon olisi hänen mielestään hyvä olla moraalinen auktoriteetti.
Suomea Linkola on arvostellut kulutusyhteiskunnan pohjoisena sillanpääasemana, joka on tihutöissään erityisen röyhkeä jopa muihin teollisuusmaihin verrattuna. Linkola tuomitsee ajatukset, joiden mukaan Suomessa on vielä tilaa, joten suomalaisten ei tarvitsisi kantaa huolta väestöräjähdyksestä. Linkola on kirjoittanut, että suhteellisesti Suomea voidaan pitää maailman tiheimmin asuttuihin maihin kuuluvana, kun otetaan huomioon, millä ilmastovyöhykkeillä maailman maat sijaitsevat. Hän on huomauttanut, että Suomen ilmastovyöhykkeellä melkein kaikkialla muualla maapallolla vallitsee lähes väestötyhjiö. Lisäksi hän vihaa suomalaisten kesämökkeilyä turhana ja rantoja valtaavana ja muistuttaa siitä, että maailmalla on yleinen käytäntö, että ihmisillä on vain yksi asunto. Norjan hän on tosin sanonut olevan "toinen öykkärien maa", koska sielläkin on monia loma-asuntoja.
Linkola on luonnehdittu Suomen tunnetuimmaksi malthusilaiseksi, sillä hänen mukaansa kaikenlaiset ihmiskuntaa kohtaavat katastrofit ovat ainoa keino pelastaa maapallo ekologiselta tuholta.


Nolanin kartta.
Nolanin kartta on David Nolanin luoma poliittisen kirjon malli, joka pyrkii yksilöimään poliittiset aatteet perinteistä vasemmisto–oikeisto-akselia paremmin. Kartassa on taloudellisen vapauden ja henkilökohtaisen vapauden akselit.
Akselit.
Hans Slomp on sijoittanut kartalle useampia suuntauksia, kuten alla olevassa kuvassa esitetään (siinä karttaa on käännetty 45 astetta, suuntaukset klikattavissa).
Image:European-political-spectrum.png|thumb|right|558px|Hans Slompin kuvaus Euroopan aatteiden sijoittumisesta arvo- ja talousliberalismin akseleille. Klikattava.
rect 236 0 531 82 Libertarismi
rect 38 35 233 150 Anarkismi
rect 272 112 453 199 Sosiaaliliberalismi
rect 456 143 637 232 konservatiivinen liberalismi
rect 138 169 327 263 sosiaalidemokratia
rect 0 255 134 364 Vasemmisto
rect 624 255 764 364 Oikeisto
rect 280 331 483 447 Kristillisdemokratia
rect 487 376 650 476 Konservatismi
rect 543 526 696 617 Fasismi
rect 83 512 246 613 kommunismi
rect 275 550 482 650 Autoritarismi
rect 280 266 482 328 Sentrismi


Sarja (matematiikka).
Matematiikassa sarja on äärettömän lukujonon termien yhteenlasku. Sarjateoria on tärkeä analyysin osa-alue, ja se kehittyi differentiaali- ja integraalilaskennan rinnalla 1600-luvun lopulta lähtien.
Sarjan summa.
Sarjan summa määritellään sarjan äärellisten osasummien muodostaman lukujonon raja-arvona. Mikäli summa on olemassa, sarja on suppeneva.
Sarjan formula_5 osasummia ovat
formula_6
formula_7
formula_8
formula_9
formula_10
formula_9
Jos osasummien jonolle on olemassa raja-arvo, sarjan summa on
formula_12
Aritmeettinen ja geometrinen sarja.
Sarja formula_13 on aritmeettinen, jos lukujono formula_14 on muotoa formula_15 eli jos kahden peräkkäisen termin erotus on vakio formula_16.
Sarja formula_13 on geometrinen, jos lukujono formula_14 on muotoa formula_19 eli jos kahden peräkkäisen termin suhde on vakio formula_20.
Esimerkkejä.
Määritetään sarjan formula_31 summa.
Osasumma formula_32
Summa on geometrinen summa; formula_33, termejä formula_34.
formula_35.
formula_36==
Sarjakehitelmä.
Monista funktioista voidaan muodostaa sarjamuotoinen esitystapa, sarjakehitelmä, jonka avulla funktion arvoja voidaan approksimoida käytännön laskentatehtävissä. Tällöin sarjakehitelmästä otetaan vain tietty määrä alkioita mukaan. Tällaisia sarjoja ovat esimerkiksi Taylorin ja Fourier'n sarja.


Poliittinen kirjo.
Poliittinen kirjo on tapa kuvata eri poliittisten aatteiden edustajia sijoittaen heitä erilaisille akseleille. Perinteisin jako on vasemmistoon ja oikeistoon, eräs monipuolisempi on Nolanin kartta.
Oikeisto–vasemmisto-vastakkainasettelu.
Oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelu viittaa perinteisesti jakoon konservatismia sekä jyrkkiä yhteiskunnallisia uudistuksia kannattavien välillä. Käsitteet syntyivät Ranskan vallankumouksen aikana, jolloin ne viittasivat istumapaikkajärjestykseen Ranskan lainsäädännöllisissä elimissä. Oikeistolaisuuteen on perinteisesti kuulunut markkinatalouden suosiminen, vahva kansallismielisyys ja maanpuolustuksen arvostus. Vasemmiston tunnusmerkkinä on alun perin pidetty sosialismin kannattamista, mutta nykyään tämän on pääasiallisesti läntisissä demokratioissa korvannut sosiaalidemokratia tai punavihreys. Nykyisin vasemmisto–oikeisto-ulottuvuuden on nähty liittyvän ensisijaisesti verotusta, sosiaaliturvaa sekä valtion ja elinkeinoelämän suhteita koskeviin kysymyksiin. Vasemmisto painottaa valtion taloudellista, säätelevää ja palveluja tuottavaa roolia, kun taas oikeisto luottaa markkinavoimiin ja haluaa pitää valtion roolin pienenä.
Suomessa.
Suomessa suurista puolueista oikeistolaisin on keskusta-oikeistolainen Kokoomus. Vasemmistopuolueiksi luetaan eduskuntapuolueista Suomen Sosialidemokraattinen Puolue ja Vasemmistoliitto.


Kalakukko.
Kalakukko on suomalainen perinneruoka, yleisemmin Savossa tarjottu ja valmistettu. Se on rekisteröity Euroopan unionin aidoksi perinteiseksi tuotteeksi heinäkuussa 2002.
Kalakukossa ruistaikinakuoren sisään leivotaan yleisesti kalaa sekä sian kylkeä. Kalakukkoa paistetaan uunissa, perinteisesti leivinuunissa, paisto kestää 5–7 tuntia. Kalakukossa sana "kukko" ei luultavasti liity kanalintu-urokseen eli kukkoon, vaan nimen alkuperä on muualla. Yhden selityksen mukaan nimi liittyy kätkemiseen ja paketoimiseen, kalakukon kuori on siis eräänlainen "kukkaro." Nimityksen alkuperänä voi olla myös huippua, kukkuraa tai kukkulaa tarkoittava sana "kukku". Onhan kalakukko muihin leivonnaisiin verrattuna muodoltaan kukkurainen.
Savolainen kalakukko.
Kalakukko on muun muassa muuttoliikkeen myötä tullut suosituksi Savon ulkopuolellakin. Kalakukon voi nauttia lämpimänä tai kylmänä. Perinteisesti kalakukon kuoren päälle sipaistaan voita.
Kalakukon avaamiseen liittyy kaksi erilaista koulukuntaa: Ensimmäisen mukaan kukon päälliseen leikataan pyöreä aukko tai kuorta lähdetään leikkaamaan spiraalimaisesti kukon ympäri sen mukaisesti, miten syönti edistyy. Silloin saadaan ensimmäinen pala kuorta nautittavaksi ja reiän kautta päästään käsiksi herkulliseen sisällykseen. Toisen koulukunnan mukaan kukko leikataan siivuiksi, joissa on sekä kuorta että sisällystä. Edellistä tapaa leikata kalakukko tavataan yleensä pohjoisemmassa Savossa.
Myös kalakukon perusraaka-aineesta on kaksi koulukuntaa. Toisen mukaan kalakukko tulee tehdä muikusta, toisen mukaan ahvenesta. Raaka-aineen mukaiset kutsumanimet ovat muikkukukko ja ahvenkukko.
Patakukko, kahvallinen kalakukko ja säilyke.
Kalakukko voidaan myös valmistaa pataan, jolloin taikinakuorta asetellaan padan pohjalle ja kanneksi. Tällöin kukkoa nimitetään "patakukoksi" tai "kuppikukoksi". Kukosta tunnetaan myös versio nimeltään ripakukko, jossa taikinakuoreen sijoitetaan vitsaksista punottu lenkki kahvaksi. Nykyisin kalakukkoja on saatavana myös purkitettuna säilykkeenä.
Yläkainuulainen kalakukko.
Suomussalmella, Kuusamossa ja myös Vienassa on savolainen kalakukko ollut tuntematon vielä 1950-luvulla. Siellä kalakukko tehtiin siten, että ruisleipätaikinalevylle ladottiin kevyesti suolatut kalat - mieluusti siikoja - ja levyn reunat käännettiin sivuilta kalojen päälle. Päädyt jäivät auki. Paistamisaika on vain leivän ja kalan kypsymiseen tarvittava aika, siis huomattavan lyhyt savolaiseen kukkoon verrattuna.
Tällaisessa kukossa eivät kalan ruodot ehtineet hautua pehmeiksi, vaan kalat oli ruodittava tavalliseen tapaan, mutta leipäaines maistui samalta kuin savolaisessa kalakukossa.
Vienasta Kuusamon kautta matkanneilla laukkukauppiailla on ollut ns. räätijauhoista leivottuja vaaleita kukonkuoria. Silminnäkijän mukaan heillä oli alkumatkasta varaa heittää leipäkuoria sammalikkoon ruokailupaikkalla. Siis kala oli tärkeämpi kuin kuori.
Kalakukkoon liittyvä tarinointi.
Kalakukkoon liittyy paljon kaskuja. Esimerkiksi Mikkelin Päämajassa, jatkosodan aikaan, Marsalkan pöydässä, jääkärikenraali Tuompo kertoi tarinan jossa Taivaan portilta käännytettiin muuten sisäänpääsykepoinen mies kun hänen savolaisuutensa oli käynyt ilmi. Syyksi kerrottiin ettei taivaassa yhden savolaisen takia ruveta kalakukkoja leipomaan. Tällöin oli Marsalkka kääntynyt Kuopiossa syntyneen tykistökenraali Nenosen puoleen ja todennut.
Kalakukko kiekuu.
Savossa puhutaan perinteisesti kalakukon laulamisesta tai kiekumisesta. Jos kalakukko "kiekuu", tarkoitetaan sitä, että uunissa olevan kukon kuori murtuu, ja sen täytteiden nesteet alkavat valua arinan pohjalle. "Kiekuminen" korjataan lisäämällä murtumakohtaan leipomisesta ylijäänyttä taikinaa. Humoristien mielestä kiekuminen voi tarkoittaa myös ylenmääräisen kalakukonnauttimisen jälkiseurauksina usein tapahtuvia kaasunpurkauksia.
Muita kalakukkoa muistuttavia ruokalajeja.
Läheistä sukua kalakukolle on pohjoiskarjalainen lanttukukko, jonka täytteen perusraaka-aine on lanttu. Perinteisesti Itä-Suomessa kukkoja valmistetaan myös lihasta ja perunasta.


ADSL.
ADSL () on verkkokytkintekniikka, jolla on mahdollista siirtää jopa 8 s tavallista puhelinlinjaa käyttäen. Tekniikan viimeisin versio, ADSL2+, mahdollistaa jopa 24 Mb/s nopeuden yhdessä puhelinparissa. ADSL:n nopeus perustuu korkeiden taajuuksien käyttöön. Tavallinen modeemi käyttää taajuuskaistaa 300–3400 hertsin alueella, ADSL taas 23 000–1 100 000 hertsin taajuusalueella.
ADSL:n ominaispiirre on tiedonsiirron epäsymmetrisyys: sen tiedonsiirtonopeus on erilainen laskevaan suuntaan (8 Mb/s) ja nousevaan suuntaan (800 kb/s). Se sopiikin hyvin tyypilliseen Internetin kotikäyttöön, jossa pääpaino on sisällön siirtäminen verkosta kotiin.
ADSL:n historia.
DSL:ää alettiin kehittää 1980-luvun puolivälissä, kun AT&T halusi parantaa keskusten välisten T1-yhteyksien suorituskykyä. T1-yhteydet vaativat kaksi parikaapelia, yksi kumpaankin suuntaan. Niiden piti olla eri kaapelinipuista, etteivät ne häiritsisi toisiaan. Linjan asentajien piti varmistua siitä, että valitut parit olivat riittävän häiriöttömiä ja niiden jatkokset hyvin tehtyjä. Pidemmillä yhteyksillä tarvittiin lisäksi toistimia.
Digitaalisella signaalinkäsittelyllä pystyttiin parantamaan tiedonsiirron häiriönsietokykyä ja vähentämään siirrosta muille linjoille aiheutuvia häiriöitä. Tähän on käytettävissä erilaisia menetelmiä, tärkeimpinä CAP-, QAM- ja DMT-modulointitekniikat. DMT käyttää tiedonsiirtoon useita eri kantataajuuksia. Jos jokin taajuus välittyy heikosti tai on kovin häiriöinen, sillä välitettävien bittien määrää voidaan vähentää tai se voidaan kokonaan jättää käyttämättä. Häiriönsietokyky tarkoittaa myös sitä, että tiedon lähettäminen ei häiritse vastaanottoa ja yhtä kierrettyä parikaapelia voidaan käyttää sekä lähetykseen että vastaanottoon (ns. "full-duplex" -tila). Tärkeä ominaisuus on myös asentamisen automatisointi: ADSL pystyy automaattisesti kompensoimaan linjalla esiintyviä häiriöitä ja virheitä.
Puhelinlinjoja ei ole alun perin suunniteltu ADSL:n tarvitsemien korkeataajuisten signaalien välittämiseen. Tästä syystä ADSL toimii täydellä kapasiteetillaan vain suhteellisen lyhyillä puhelinlinjoilla. Pidemmillä etäisyyksillä korkeammat taajuudet heikentyvät niin paljon ettei niitä voi käyttää enää tiedonsiirtoon. DMT:n täysi 8 Mb/s kapasiteetti toimii vain alle 2700 metrin puhelinlinjoilla, 2 Mb/s nopeudella se toimii noin 4800 metriin saakka.
ANSI julkaisi ensimmäisen DMT:tä käyttävän ADSL-järjestelmän standardin T1.413 vuonna 1998. ITU:n vastaava standardi G.992.1 valmistui vuonna 1999. Se eroaa T1.413:sta yhteydenmuodostuksen osalta, itse DMT on samanlainen molemmissa standardeissa.
Vuonna 2002 julkaistiin ITU-standardi G.992.4, joka kuvaa kehittyneemmän ADSL2-tekniikan. Vuonna 2005 julkaistu standardi G.992.3 edelleen toi parannuksia niin perinteiseen ADSL-tekniikkaan kuin ADSL2-tekniikkaan. ADSL2:n teoreettinen tiedonsiirtonopeus laskevaan suuntaan on 12 Mb/s ja nousevaan suuntaan 3,5 Mb/s.
ADSL2+.
Uusin ADSL-tekniikka, ADSL2+, on kuvattu vuonna 2005 julkaistussa standardissa ITU G.992.5. ADSL2+:n teoreettinen siirtonopeus laskevaan suuntaan on 24 Mb/s ja nousevaan suuntaan 1,4 Mb/s, joskin Annex M -laajennuksella teoreettinen lähetysnopeus nousee 3 Mb/s tasolle. Se kykenee myös käyttämään 2,2 MHz:n kaistanleveyttä siirtotiellä aiempien tekniikoiden 1,1 MHz:n sijaan.
ADSL-laitteet.
ADSL-yhteys on epäsymmetrinen eli tietovirran nopeus riippuu kulkusuunnasta. Samoin tilaajajohdon eri päiden laitteet ovat erilaisia. Tilaajan päässä on ADSL-verkkokytkin eli ATU-R ja keskuksessa on DSL-keskitin eli ATU-C. DSL-keskitin erottaa tietoliikenteen puheliikenteestä ja lähettää sen edelleen tietoverkkoon. Näiden kytkinten välissä on lisäksi myös vahvistusasemia tai verkkokytkimiä, jotka korjaavat ja uudelleenlähettävät saatuja tietoja. Näin ollen saadaan vahva yhteys pitkienkin matkojen välillä, eikä tietoa katoa välissä.
ADSL:n toiminta.
Nykyiset ADSL-tekniikat käyttävät modulaationa DMT:tä, OFDM:n kantataajuista muunnelmaa. ADSL- ja ADSL2-tekniikoissa laskevaan suuntaan käytössä oleva 1,1 MHz:n taajuusalue on jaettu 255 kanavaan. Kunkin kanavan häiriönsietokykyä ja tiedonsiirtonopeutta voidaan säätää erikseen. Nousevaan suuntaan käytetään taajuusaluetta 23–138 kHz, joka on jaettu 32 kanavaan. ADSL2+:n laskevan suunnan taajuusalue on 2,2 MHz ja kanavien lukumäärä 512.
Tiedonsiirto ADSL:ssä perustuu kehyksiin. Kehyksessä on yksi tavu jokaista kanavaa kohden, alasuuntaan kehyksen koko on 255 tavua. ADSL:n kehys moduloidaan yhtenä symbolina DMT:tä käyttäen. Jokaisella kanavalla siirrettävät bitit moduloidaan käyttäen QAM-menetelmää: yhdessä siirrettävien bittien jokaista eri arvoa vastaa erilainen signaalin vaihekulmaa ja voimakkuutta kuvaava kompleksiluku. Kunkin kanavan voimakkuus säädetään sopivaksi, ja digitaalinen signaaliprosessori muuntaa diskreetillä Fourier-käänteismuunnoksella (IDFT) kunkin kanavan vaihetta ja voimakkuutta vastaavat taajuustason kompleksiluvut aikatason digitaaliseksi näytteiksi.
ADSL-tekniikassa kunkin symbolin kesto on 232 mikrosekuntia, kahden symbolin välillä on lisäksi
yksi symboli vastaa siis 512 + 32 = 544 D/A-muuntimelle syötettävää lukua. 17 millisekunnin aikana siirrettävät 69 kehystä muodostavat yhden superkehyksen. Yksi kehyksistä käytetään synkronointiin, 68 kehyksen aikana voidaan siirtää tietoa. D/A-muunnin toimii 544•69/17 ms = 2,208 MHz taajuudella. Kunkin kanavan kapasiteetti on 68•8 b / 17 ms = 32 000b/s.
Nousevaan suuntaan käytössä on 31 kanavaa, kussakin kehyksessä on 64 näytettä ja suojavälissä 4, ja A/D sekä D/A-muuntimet toimivat 276 kilohertsin (68•69/17 ms) taajuudella. Pilottikanavaa ei tarvita, mutta yhtä kanavaa käytetään ohjaustiedon siirtoon.
Virheenkorjaus.
Toimiakseen myös häiriöisen linjan yli mahdollisimman suurella nopeudella, ADSL tukee Reed–Solomon-virheenkorjausta. Tällöin osa kanavista varataan virheenkorjaustiedon siirtoa varten. Lyhytkestoisten häiriöiden varalta yhteen Reed–Solomon-lohkoon kuuluvaa dataa voidaan lähettää usean kehyksen aikana. Lisäksi QAM-moduloinnissa voidaan käyttää Trellis-koodausta: käänteisessä Fourier-muunnoksessa käytettävät kompleksiluvut valitaan niin, että niiden tunnistaminen on mahdollisimman helppo häiriöistä huolimatta. Yhdessä Reed–Solomon-virheenkorjaus ja Trellis-koodaus parantavat ADSL:n häiriönsietokykyä 5,5 desibeliä ja parantavat sen suorituskykyä noin 10 %.


Tekstiviesti.
Tekstiviestit ovat lyhyitä viestejä (alun perin enintään 160 merkkiä), joita lähetetään matkapuhelinverkossa tyypillisesti matkapuhelimesta toiseen. Viestit välitetään tekstiviestikeskuksen kautta, joka pitää viestin tallessa, kunnes kohdematkapuhelin on taas verkossa. Tekstiviestit synnyttivät täysin uudenlaisen kulttuurin 1990-luvun loppupuolella, kun ihmiset pystyivät lähettämään toisilleen nopeita tiedonantoja ilman soittamista. Viestejä oli mahdollista lähettää ja lukea kellonajasta riippumatta. Tekstiviestien rajoitetun pituuden takia syntyi uusia lyhenteitä, jotkut niistä ovat päässeet normaalikirjoitukseenkin asti. Tekstiviestit muistuttavat eräiltä osin Internetin sähköpostia ja pikaviestejä.
Syntyhistoria.
Tekstin siirtäminen radioyhteyden avulla ei ole sinänsä kovin uutta, sillä viestejä välitettiin kirjain kerrallaan Morse-koodilla jo 1800-luvun lopussa, kun ensimmäisiä langattomia yhteyksiä pystyttiin muodostamaan. Tuoreempi esimerkki GSM:ää edeltävältä ajalta on hakulaitteiden näyttöön välitettävä aakkosnumeerinen tieto.
Kun GSM-järjestelmää alettiin yhteiseurooppalaisena hankkeena suunnitella 1980-luvun alussa, oli elektroniikka saavuttanut tason, jossa pienet vähän virtaa kuluttavat tekstinäytöt olivat mahdollisia ja mikroprosessoritekniikan avulla radiolaitteisiin pystyttiin integroimaan tarpeeksi älykkyyttä uusien mutkikkaidenkin toimintojen toteuttamiseksi. Tarvittiin vain oivallusta ja tahtoa ottaa myös tekstiviestintä osaksi matkapuhelinjärjestelmää. Lisäksi se piti tehdä järkevällä tavalla teknisesti ja osata ottaa huomioon, että paitsi tekstiviestien vastaanotto (kuten hakujärjestelmissä), myös sanoman kirjoittaminen matkapuhelimella tuli olla mahdollista.
Suomessa on levinnyt käsitys, että tekstiviestin keksi teleinsinööri Matti Makkonen. Käsitys lähti leviämään, kun Helsingin Sanomien Kuukausiliite vuonna 2002 kertoi Makkosen ja kahden suomalaisen kollegan keskustelusta kööpenhaminalaisessa pizzeriassa. Miettiessään sovelluksia kehitteillä olevalle digitaaliselle matkapuhelintekniikalle he olivat alkaneet pallotella ajatusta tekstimuotoisista viesteistä, joita lähetettäisiin puhelimesta toiseen. Tosiasiassa tekstimuotoinen viestinvälitys oli käytettävissä erilaisissa järjestelmissä jo aiemmin, eikä tekstiviestille voi nimetä yksittäistä keksijää. Makkonen on itse koettanut vähätellä rooliaan tekstiviestin keksimisessä.
Vuonna 1984 Pohjoismaat esittivät silloin kehitteillä olevaan GSM-järjestelmään tekstiviestiominaisuutta. Aluksi asia tuotiin J. Audestadin (Norja) vetämään GSM WP3 -alatyöryhmään. Vuoden 1985 helmikuussa GSM-päätyöryhmässä käsiteltiin tekstiviestipalvelua WP3:n työn (GSM Doc 90/84) sekä toisaalta Saksan ja Ranskan omasta yhteistyöstä syntyneiden ehdotusten (GSM Doc 19/85) pohjalta. Sen jälkeen SMS (Short Message Service) tuli osaksi GSM-spesifikaatioita vielä samana vuonna (GSM Doc.28/85) perustuen Saksan ja Ranskan ehdottamaan tekniikkaan, jossa viesti kulkee puhelimen signalointikanavalla ja on siten vastaanotettavissa vaikka puhelun aikana. Valittu menetelmä rajoitti viestipaketin pituuden 160 merkkiin. Suomalaiset edistivät tekstiviestiä sen syntyvaiheessa pohjoismaisten matkapuhelintyöryhmien kautta. Heidän ideansa johti kuitenkin valitun välitystekniikan osalta Pohjoismaiden esittämään toteutumatta jääneeseen kehityshaaraan (ns. Message Handling System -perustainen vaihtoehto).
Seuraavassa vaiheessa, eli vuodesta 1987 eteenpäin, SMS-kehitys siirtyi GSM-päätyöryhmästä pieneen DGMH-ryhmään (Drafting Group Message Handling), jossa varsinainen tekninen tekstiviestispesifikaatio tehtiin norjalaisen puheenjohtajan vetämänä. Silloin määriteltiin mm. palveluperiaatteet, verkkoarkkitehtuuri ja järjestelmän toiminnallisuus SMS:n osalta. Aktiivisimpia maita tässä työssä olivat Suomi, Norja ja Englanti.
Viimeisessä vaiheessa SMS:ään kehitettiin vielä lisäominaisuuksia kuten vastaajaviestistä ilmoittavat kuvakkeet, yksinkertaiset väri- ja kuvaominaisuudet sekä pitkät tekstiviestit. Tuolloin DGMH:n puheenjohtaja oli englantilainen.
Ensimmäinen tekstiviesti uskotaan lähetetyn joulukuussa 1992 tietokoneelta matkapuhelimeen Vodafonen GSM-verkkoon Isossa-Britanniassa. Kyseessä oli verkon SMS-ominaisuuden testaus. Suomessa tekstiviesti tuli matkapuhelinasiakkaiden käyttöön vuoden 1994 aikana, mutta ensin vain verkosta puhelimeen päin. Vuonna 1995 saattoi myös puhelimesta näppäillä tekstiviestejä.
Yleisimmät matkapuhelimet osaavat ketjuttaa viestejä siten, että jos viesti on yli 160 merkkiä pitkä, se jaetaan osiin ja lähetetään 160 merkin osissa. Jos vastaanottava puhelin osaa käsitellä pitkiä viestejä, ne näkyvät sellaisenaan normaalisti. Muussa tapauksessa viesti näytetään useana erillisenä viestinä. Verkossa pitkät tekstiviestit jaetaan 160 merkin pituuden mukaisesti, ja myös laskutetaan aina alkavan 160 merkin mukaisesti, vaikka viesti puhelintekniikan edistyttyä lähtee ja tulee vastaanottajalle näkyviin yhtenä pitkänä viestinä.
Uusi kehittyvä tekstiviestinnän muoto on vuorosuuntainen verkkokeskeinen tekstiviestintä Internetiin kytketyn ohjelmistosovelluksen ja matkaviestimien välillä.
Nykyisin liittymät tarjoavat myös rajattomia tekstiviestimääriä. Tämä on osittain syynä nuorten lisääntyneeseen tekstiviestien lähettelyyn; Pew Research Center -tutkimuslaitoksen tekemän tutkimuksen mukaan jopa kolmannes yhdysvaltalaisista nuorista lähettää päivässä yli 100 tekstiviestiä. Lisäksi noin 87% nuorista nukkuu matkapuhelimensa vieressä (Moni nuori käyttää puhelinta herätyskellona.).
Liiketoiminta.
Tekstiviestit ovat erittäin kannattavaa teletoimintaa, koska niistä voidaan veloittaa saman verran kuin minuutin puhelusta, vaikka se varaa tietoliikennekaistaa vain osa minuutin kestävästä matkapuhelusta. Erityisesti nuorille on ryhdytty tarjoamaan matkapuhelinliittymiä, joissa painottuu tekstiviestien suuri määrä.
Henkilökohtaisen viestinnän lisäksi tekstiviestejä on alettu käyttää automatiikan ohjaamiseen teollisuudessa ja kiinteistöpalveluissa. Tekstiviestillä on mahdollista käynnistää esimerkiksi kiinteistön lämmitysjärjestelmä esimerkiksi vapaa-ajan asunnoilla.
Yhteiskunnallinen vaikuttaminen.
Tekstiviesteillä on alkanut olla myös yhteiskunnallista merkitystä. Tekstiviesti on viesti, joka voidaan todentaa esimerkiksi telexin tapaan, joten se olemassa olon kiistäminen myöhemmin on mahdotonta, koska IMEI-tunnukset yksilöivät matkapuhelimet ja SIM-kortit matkapuhelinsopimuksen.
Tekstiviestejä on käytetty myös vaalivaikuttamiseen ja suoran kansalaistoiminnan järjestäytymiseen.


Ericsson.
Ericsson (täydellinen nimi "Telefonaktiebolaget L. M. Ericsson") (,) on ruotsalainen telekommunikaatiojärjestelmien valmistaja. Yrityksen perusti L. M. Ericsson käsivälitteisten lankapuhelinten aikakautena 1876. Ericsson on hallinnut suurta osaa matkapuhelinkeskusten markkinoista. Matkapuhelinten valmistus siirrettiin 2001 perustetulle Sony Ericsson Mobile Communications -yhteisyritykselle.


Takuu.
Takuu tarkoittaa taetta tai vakuutta jostakin, jonkun asian takaamista. Joku voi esimerkiksi mennä takuuseen toisen puolesta eli vastata toisen sitoumuksista.
Takuu oikeustieteessä.
Takuu eli garantia on sitoumus, jolla takuun antaja sitoutuu vastaamaan jostain velvoitteesta, joko omasta puolestaan tai toisen henkilön puolesta. Takuu on vapaamuotoinen sopimus, josta ei erikseen säädetä lailla, vaan sitä koskevat yleiset sopimus- ja velvoiteoikeudelliset periaatteet sekä takuusitoumuksessa sovitut ehdot. Takuu on erotettava takauksesta, josta säädetään erikseen takauslaissa.
Takuu kaupankäynnissä.
Tyypillinen kaupassa esiintyvä takuu on hyödykkeiden myynnissä myyjän tarjoama vapaaehtoinen kuluttajansuojaa laajentava lupaus. Tyypillisessä tilanteessa taataan esimerkiksi kodinkoneen toimivan moitteetta tietyn ajan.
Oikeuskäytännössä takuun katsotaan kääntävän todistustaakan asiakkaan vastuusta myyjälle, jos myyty tuote vahingoittuu takuun aikana. Takuulla ei voi rajoittaa kuluttajan lakisääteisiä oikeuksia.
Takuu eroaa tuotevakuutuksesta siten, että takuu on esinettä ostettaessa maksuton eikä aiheuta käytettäessä kuluja.
Useimmat takuut eivät koske asiakkaan laiminlyönneistä tai force majeure -tilanteesta syntyneitä vahinkoja.


Myoni.
Myoni (µ) kuuluu alkeishiukkasiin ja se on elektronin kaltainen leptoni. Sillä on sama sähkövaraus (−1,6 × 10−19 C) ja spin (1/2) kuin elektronilla. Myonin massa on likimäärin 105,659 MeV, joka on noin 207-kertainen elektronin massaan verrattuna.
Myoni ei ole stabiili hiukkanen ja sen elinaika on noin 2,2 mikrosekuntia. Myoni hajoaa heikon vuorovaikutuksen välityksellä yleensä elektroniksi, myonin neutriinoksi ja elektronin antineutriinoksi. Sen liikkuessa lähes valonnopeudella ulkopuolisesta havainnoitsijasta se näyttää elävän pidempään.
Myoneita syntyy kosmisen primaarihiukkasen törmätessä ilmakehän ylimpään osaan. Syntyneet myonit kiitävät kohti Maapalloa ja niitä on mahdollista havaita asianmukaisilla ilmaisimilla.
Historiaa.
Hiukkasen, jonka massa on elektronin ja protonin massan välillä, löysivät ensimmäistä kertaa Carl David Anderson ja Seth Henry Neddermyer vuonna 1936 heidän tutkiessaan sumukammion avulla kosmista säteilyä. Havainnon vahvistivat J. C. Street ja E. C. Stevenson vuonna 1937, jolloin he arvioivat, että tämän hiukkasen massa on noin 200-kertainen elektronin massaan nähden ja että sillä on täsmälleen sama sähkövaraus kuin elektronilla.
Carl David Anderson kutsui hiukkasta mesotroniksi, ja vuonna 1947 sitä alettiin kutsua myymesoniksi, koska sillä oli samaa suuruusluokkaa oleva massa kuin mesoneilla. Myöhemmin kuitenkin huomattiin, että tämä hiukkanen eroaa muista mesoneista, sillä se ei koostunut kahdesta kvarkista, kuten muut mesonit. Lisäksi havaittiin, ettei sillä ole omaa sisäistä rakennetta, joten sen on kuuluttava alkeishiukkasiin, kun taas mesonit ovat hadroneita. Täten hiukkanen sai nykyisen nimensä "myoni", ja se luokitellaan alkeishiukkasiin kuuluviin leptoneihin, joihin elektronikin kuuluu.


Tau.
Tau (Τ, τ) on kreikkalaisten aakkosten 19. kirjain. Tauta vastaa latinalaisten aakkosten kirjain T t.


Gluoni.
Gluoni on mittabosoneihin kuuluva alkeishiukkanen, joka välittää vahvaa voimaa eli värivoimaa. Se pitää kvarkit kiinni toisissaan, jolloin näistä voi muodostua protoneita, neutroneita ja muita hadroneita. Atomiytimet pysyvät koossa nimenomaan gluonien ansiosta. Nimitys gluoni tulee englanninkielisestä sanasta "glue", eli liima.
Gluonien olemassaolo todistettiin kokeellisesti vuonna 1979 DESY:n Petra-ilmaisimella.
Ominaisuudet.
Gluoneita on kahdeksaa eri tyyppiä ja niillä on myös itsellään värivaraus eli ne tuntevat vahvan vuorovaikutuksen. Tämän takia vahva vuorovaikutus on voimakkaampi suuremmalla etäisyydellä.
Gluonien kvarkkeja sitova vaikutus lakkaa, jos hadronit saatetaan tarpeeksi kuumaan ja suuripaineisiin olosuhteisiin törmäyttämällä niitä suurilla energioilla. Tällöin hadronit ikään kuin sulavat vapaiksi kvarkeiksi ja gluoneiksi, kvarkki-gluoniplasmaksi.
Gluonien värivaraukset.
Toisin kuin fotoneja, joita on vain yhtä lajia, on kvantti­kromo­dynamiikan mukaan olemassa kahdeksaa tyyppiä gluoneja, joilla on erilainen väri­varaus.
Asia ei ole aivan helppo käsittää. Kvarkeilla on kolme erilaista värivarausta ja anti­kvarkeilla näiden antivärit. Gluoneilla voidaan ajatella olevan sekä väri että antiväri, mutta tämän selventämiseksi on tarkasteltava väri­varausten matematiikkaa yksityis­kohtaisemmin.
Värivaraus ja superpositio.
Tämä luetaan "punainen-antisininen plus sininen-antipunainen". (Tässä "r" merkitsee "punaista" () ja "b" "sinistä" (värivarausta; kvarkkien kolmas värivaraus on "vihreä", "g" (). Tekijä formula_2 on mukana aaltofunktion normalisoimiseksi ja on asian ymmärtämiseksi epäoleellinen.) Jos tässä tilassa olevan gluonin värivaraus voitaisiin tavalla tai toisella suoraan mitata, tulokseksi saataisiin 50 %:n todennäköisyydellä punainen-antisininen ja 50 %:n todennäköisyydellä sininen-antipunainen.
Värisinglettitila.
Kvarkeista muodostuneiden hadronien kuten protonien ja neutronien sanotaan usein olevan "värittömiä", mutta täsmällisemmin sanottuna ne ovat "värisinglettitilassa", joka on matemaattisesti analoginen spinin singlettitilalle. Tällainen tila sallii niiden vuorovaikuttaa toisten värisinglettien mutta ei muiden väritilojen kautta: koska gluonien välittämiä pitkän kantaman vuorovaikutuksia ei ole, tämä osoittaa, ettei ole myöskään singlettitilassa olevia gluoneja.
Toisin sanoen, jos tilan värivaraus voitaisiin mitata, tulokseksi saataisiin yhtä suurella todennäköisyydellä punainen-antipunainen, sininen-antisininen tai vihreä-antivihreä.
Gluonien kahdeksan väriä.
Nämä ovat yhtäpitäviä Gell-Mannin matriisien kanssa: siinä punainen-antipunainen sijoittuu matriisin vasempaan yläkulmaan, punainen-antisininen vasemman laidan keskimmäiselle riville, sininen-antivihreä alarivin keskimmäiselle sarakkeelle ja niin edelleen. Oleellista tässä on, että nämä kahdeksan hiukkasten tilaa ovat lineaarisesti riippumattomia toisistaan ja myös singlettitilasta: mitään näistä ei tiloista ei voida laskea yhteen siten, että tuloksena olisi jokin kolmas näistä tiloista. Näitä ei myöskään voida laskea yhteen siten, että tuloksena olisi formula_12, formula_13 tai formula_14, muutoinhan kielletty singletti­tila voitaisiin myös saada näitä yhteen­laskemalla. Gluonien väri­varaukset voidaan valita muillakin tavolla, mutta ne kaikki ovat matemaattisesti yhtä­pitäviä ja ainakin yhtä moni­mutkaisia ja johtavat samoihin fysikaalisiin tuloksiin.
Ryhmäteoreettisia yksityiskohtia.
Matemaattisesti kvantti­kromo­dynamiikka on mittakenttäteoria, jonka symmetriaryhmä on SU(3). Kvarkkeja käsitellään spinoreina, joiden triplettitila muodostaa mittaryhmän SU(3) fundamentaalin esityksen. Gluonit taas ovat vektorikenttiä Lien ryhmänsä adjungoidussa esityksessä, toisin sanoen ryhmän SU(3) oktettitilassa. Yleisessä Lien ryhmässä välittäjä­hiukkasten (kuten fotonien tai gluonien) lukumäärä on aina sama kuin tähän liittyvän esitys­tavan ulottuvuus. Yksin­kertaisessa tapauksessa, jossa ryhmä on SU("N"), tämä luku on.
Ryhmäteorian termein toteamus, että gluoni ei esiinny singlettitilassa, johtuu suoraan siitä, että kvantti­kromo­dynamiikan symmetriaryhmä on SU(3) eikä U(3). Ei ole mitään apriorista syytä, jonka vuoksi näin olisi välttämättä oletettava, mutta havainnot tukevat käsitystä, jonka mukaan symmetriaryhmä on SU(3).
Kvarkkien ja gluonien vankeus.
Koska gluoneilla itselläänkin on värivaraus, ne osallistuvat vahvaan vuorovaikutukseen. Nämä kahden gluonin väliset vuorovaikutukset rajoittavat värikentät säikeen kaltaisiin "virtausputkiin", joissa niitä venytettäessä ilmenee vakiovoima. Tämän voiman vuoksi kvarkit pysyvät ikään kuin vangittuina niistä muodostuviin hadroneihin. Samasta syystä vahva vuoro­vaikutus ei ilmene suuremmilla kuin 10-15 metrin etäisyyksillä, mikä suunnilleen vastaa atomi­ytimen läpi­mittaa. Tietyn etäisyyden yläpuolella kahta kvarkkia toisiinsa sitovan virtausputken energia kasvaa lineaarisesti. Tarpeeksi suurilla etäisyyksillä tämä johtaa siihen, että tarvitaan vähemmän energiaa uuden kvarkki-antikvarkki-parin muodostamiseen kuin virtausputken pidentämiseen.
Samaan tapaan myös gluonit pysyvät vangittuina hadronien sisään. Tästä seuraa myös, että gluonit eivät suoraan vaikuta ytimessä olevien protonien ja neutronien välisiin voimiin, vaan niitä välittävät mesonit.
Vaikka normaalisti gluonit eivät liiku vapaasti, on ennustettu, että saattaa olla olemassa myös pelkistä gluoneista koostuvia hadroneja, joille on annettu nimi glueball ("liimapallo"). On myös esitetty hypoteettisia eksoottisia hadroneja, joissa gluonit olisivat pääkomponentteina. Ääri­olo­suhteissa kuten hyvin korkeassa lämpötilassa ja paineessa saattaa muodostua kvarkki-gluoniplasmaa. Sellaisessa plasmassa ei ole hadroneja, vaan kvarkit ja gluonit esiintyvät vapaina hiukkasina.
Kokeelliset havainnot.
Ensimmäiset suorat havainnot gluoneista saatiin vuonna 1979, kun PETRA:ssa tehtiin elektronien ja positronien törmäyskokeita. Vähän aikaisemmin oli kuitenkin DESY:n DORIS-III:ssa havaittu ilmiö, joka viittasi kolmen gluonin hajoamiseen.
Kokeellisesti kvarkkien vankeuden osoittaa se, että yritykset vapaiden kvarkkien löytämiseksi eivät ole onnistuneet. Vapaita gluoneja ei ole koskaan havaittu; kuitenkin Fermilabissa on tilastollisesti osoitettu top-kvarkkien muodostuminen.
Vaikka on saatu viitteitä eksoottisista hadroneista, glueballeja ei myöskään ole havaittu. Kvarkki-gluoniplasma on äskettäin havaittu Brookhaven National Laboratoryn (BNL) Relativistic Heavy Ion Colliderissa (RHIC).


Auguste Rodin.
Auguste Rodin (12. marraskuuta 1840 – 17. marraskuuta 1917) oli ranskalainen kuvanveistäjä. Hän oli 1800-luvun huomattavimpia kuvanveistäjiä. Rodinin tunnetuimpiin teoksiin kuuluvat monumentaaliteos Calais'n porvarit (1886), jonka toisinto on Kööpenhaminassa, pronssinen "Ajattelija" (1900), eroottinen marmoriveistos "Suudelma" (1866) ja "Eeva". Muotokuvista tunnetuimmat ovat Victor Hugon muistomerkki ja H. de Balzacin patsas.
Rodinin persoonallisessa kiihkeässä veistotyylissään on antiikin ja renessanssin piirteitä yhdistyneinä radikalismiin. Hänen teoksilleen on ominaista dramaattinen liike ja maalauksellinen, valoja ja varjoja taittava pintakäsittely. Teoksissa on voimakas liikevaikutelma ja intensiivinen, joskus jopa pateettinen tunnelma. Rodinin vaikutus figuratiivisen kuvanveiston alueella on merkittävä.
Hänet tunnetaan realistisista ja impressionistisista veistoksistaan. Rodinin elämä sai dramaattisia piirteitä jo lapsuudessa, kun hänen sisarensa kuoli Augusten ollessa 14-vuotias. Myöhemmin hän avioitui Rose Beuret'n kanssa; he saivat pojan. Rodinilla oli myös traaginen suhde toisen kuvanveistäjän, Camille Claudelin, kanssa.
Teoksia.
Merkittävin kokoelma Rodinin tuotantoa sijaitsee hänelle omistetussa Musée Rodin -museossa Pariisissa.


Jakolasku.
Jakolasku on yksi aritmeettisista laskutoimituksista. Se on kertolaskun käänteisoperaatio. Jakoyhtälö liittyy kiinteästi jakolaskuun.
missä b ei ole nolla (nollalla ei voi jakaa, sillä tulos on määrittelemätön),
(sanotaan "c jaettuna b:llä", joskus myös latinaan perustuen " c per b"). Esimerkiksi 12: 3 = 4, sillä 4 · 3 = 12.
Jakolaskun vastausta, a:ta, nimitetään "osamääräksi"; lukua c "jaettavaksi" ja b "jakajaksi". Jakolaskua voidaan merkitä myös c / b tai formula_1 tai vanhahtavasti c ÷ b.
Käsitteellisesti voidaan puhua kahdentyyppisestä jakolaskusta. Jos luku "c" ajatellaan jaettavaksi "b" yhtä suureen osaan, on kyseessä "ositusjako". Jos taas lasketaan, kuinka monta kertaa luku "b" sisältyy joukkoon "c", on kyseessä "sisältöjako". Kummassakin tapauksessa saadaan kuitenkin tulokseksi sama luku. Kun jakolasku käsitetään sisältöjaoksi, osamäärää c: b sanotaan myös lukujen c ja b suhteeksi.
Kokonaislukujen joukossa jako ei aina mene tasan, vaan osamäärän ohella saadaan myös jakojäännös. Esimerkiksi jos luku 7 jaetaan 3:lla, saadaan osamääräksi 2 ja jakojäännökseksi 1, sillä 7 = 2 · 3 + 1. Jos jakolaskun c: b jakojäännös on nolla, sanotaan luvun c olevan "jaollinen" b:llä. Sen sijaan rationaalilukujen joukossa ei jakojäännöstä esiinny, vaan osamäärä on aina toinen rationaaliluku, ellei jakaja ole nolla. Tämän vuoksi sanotaan, että nollasta eroavien rationaalilukujen joukko on suljettu jakolaskun suhteen, eli kahden nollasta eroavan rationaaliluvun osamäärä on aina rationaaliluku. Rationaaliluvut voidaan ilmoittaa kahden kokonaisluvun osamäärinä muodossa muodossa formula_2. Näin merkittyinä niitä sanotaan murtoluvuiksi.


Pöytä.
Pöytä on huonekalu, jonka tunnusomainen osa on vaakasuora taso, joka on korotettu lattiasta. Tyypillinen pöydän korkeus Suomessa on 75 cm. Kirjoituspöydän päällä voi kirjoittaa tai käyttää tietokonetta. Kirjoituspöydissä on yleensä laatikoita joissa voi säilyttää toimistotarvikkeita ja papereita sekä pieniä esineitä.
Ruokapöydän päällä leivotaan tai pidetään tarjolle asetettuja ruokia ja juomia.
Pöytä ei kuitenkaan enää ole pöytä, jos siitä poistetaan jalat. Muita pöytiä ovat yöpöytä, sohvapöytä, neuvottelupöytä, työpöytä, kahvipöytä ja pihapöytä. Nykyaikana harvinaisempi puhelinpöytä on matala pöytä jossa voi pitää puhelinluetteloa sekä puhelinta.
Pöytäliinaa pidetään usein pöydän koristeena, sillä saadaan pöydän pinta piilotettua tai suojattua.
Pöytiä on eri kokoisia ja muotoisia, kuten pyöreitä, soikeita tai kantikkaita. Pihalle sijoitettavassa pöydässä voi olla keskellä reikä jotta siihen voi asettaa päivänvarjon varren.
Tietokoneen avauduttua ilmentyvä näkymä on nimeltään työpöytä. Se on näyttöalue, joka toimii työalustana.


Louvre.
Taidemuseo Louvre () on suurin Pariisin museoista – sen pinta-ala on yli 160 000 neliömetriä, josta 58 470 neliömetriä on omistettu museon näyttelyille. Museo sijaitsee aivan Pariisin kaupungin sydämessä ja Seine-joen oikealla rannalla, sen ja Rue de Rivoli -kadun välissä ja ensimmäisessä arondissementissä. Rakennus on entinen kuninkaallinen palatsi. Nykyisin Ranskan kuninkaan ratsastajapatsas on sijoitettu museorakennuksen historialliseen lähtöpisteeseen, mutta rakennus ei kuitenkaan ole tämän akselin mukaisesti sijoittunut ja symmetrinen. Louvre on yksi maailman vanhimmista museoista ja kolmanneksi suurin pinta-alan mukaan mitattuna. Museolla on pitkä Ranskan historian ja taiteen tallentamisen historia, joka alkoi Kapetingin suvun ajalta.
Louvreen on sijoitettu eräitä maailman taiteen kuuluisimpia teoksia, kuten Leonardo da Vincin "Mona Lisa", Eugène Delacroix’n "Vapaus johtaa kansaa" ja Jacques-Louis Davidin "Horatiusten vala". Vuonna 2007 museossa vieraili 8,3 miljoonaa kävijää, mikä tekee siitä maailman suosituimman museon.
Rakennuksen historia.
Filip II Augustin hallituskaudella, vuosina 1190–1202, Louvren paikalle alettiin rakentaa linnoitusta.
Keskiaikaisesta linnoituksesta on jäljellä vain sen perustukset alueen kaakkoiskulmassa. Linnoitusta laajennettiin varsinkin aikana vuodesta 1358 lähtien, jolloin Louvren ympärille rakennettiin puolustusmuurit. Samalla Louvresta tehtiin kuninkaan asuinpaikka. Vuonna 1546 Frans I päätti muuttaa linnoituksen renessanssityyliseksi palatsiksi, jolloin se rakennettiin lähes kokonaan uudestaan. Sen pääsuunnittelijoina toimivat arkkitehti Pierre Lescot ja kuvanveistäjä Jean Goujon.
Palatsiin rakennettiin myöhemmin joukko lisärakennuksia. Katariina de' Medici rakennutti eteläisemmän niistä pitkistä siipirakennuksista, jotka yhdistivät Louvren Tuileries'n palatsiin. Ranskan kuninkaat hankkivat palatsiinsa suuren joukon taideteoksia, joita siitä lähtien on säilytetty Louvressa. Louvre oli Ranskan kuninkaiden asuinpaikkana siihen saakka, kunnes Ludvig XIV siirsi hovin Versaillesiin. Sen jälkeen Louvre toimi kuninkaan suostumuksella monien taiteilijoiden asuin- ja työtiloina. Jo Ludvig XV suunnitteli Louvren avaamista yleisölle taidemuseoksi, mutta tämä toteutui vasta Ranskan suuren vallankumouksen aikana. Vuonna 1793 Ranskan tasavalta perusti Louvren tiloihin museon, jossa tehtävässä se palvelee edelleen.
Sisäpihan lasipyramidi.
Louvren edessä kohoavasta lasisesta pyramidista ("La Pyramide"), on tullut tunnettu nähtävyys, jota ympäröi kolme pienempää lasista valmistettua pyramidia. Sen on suunnitellut kiinalaissyntyinen, yhdysvaltalainen arkkitehti I. M. Pei. Monien ranskalaisten mielestä pyramidin uusmoderni tyylisuuntaus pilaa Louvren renessanssipihan arvokkuuden. La pyramiden rakennutti Ranskan entinen presidentti François Mitterrand. Hän omasta aloitteestaan täytti Pariisia egyptiläisillä obeliskeilla, taideteoksilla ja taideteollisuuden tuotteilla ja oli tuntenut niin kiihkeää hengenheimolaisuutta egyptiläistä kulttuuria kohtaan, että ranskalaiset vieläkin kutsuvat häntä "Sfinksiksi".
Kaupunkitarinan mukaan "La Pyramidessa" rakentamisessa käytettiin 666 lasinpalasta. Tarina on alkujaan pyramidin rakennusvaiheessa julkaistusta lehtisestä, jossa lasinpalojen lukumääräksi ilmoitetaan 666, joskin muutamaa sivua aiemmin lukumääräksi oltiin ilmoitettu 672. Sanomalehdet käyttivät uutisoinnissa lukua 666. Sittemmin Louvre on ilmoittanut lasilevyjen lukumääräksi 673. Dan Brown herätti tarinan uudelleen kirjassaan "Da Vinci -koodi".
Kokoelma.
Louvren museossa on yli 380 000 esinettä ja kokonaisuutta, 35 000 taideteosta kahdeksassa osastossa.


Suuseksi.
Suuseksi eli oraaliseksi tai oraalinen seksi on seksuaalisen kanssakäymisen muoto, jossa vähintään toinen osapuolista käyttää suutaan, esimerkiksi kieltään, toisen sukupuolielinten hyväilyyn imemällä, nuolemalla tai suutelemalla. Suuseksi on usein osa esileikkiä. Suuseksin yhteydessä käytetään usein myös käsiä partnerin stimulointiin.
Sukupuolitaudit voivat tarttua myös suuseksin välityksellä. Naisille on kehitetty suuseksiä varten ohuita kumisia suojia, jotka voidaan asettaa häpyhuulten suojaksi. Vastaavasti miehet voivat asettaa kondomin siittimen päälle suuseksin ajaksi. Suuseksi saattaa myös lisätä kurkunpään syövän riskiä, jos siinä tarttuu papilloomavirus, mutta kaikki tutkimustulokset eivät tue tätä väitettä.
Fellaatio.
Fellaatiolla tarkoitetaan miehen siittimen stimulointia suulla. Kosketusherkkiä alueita siittimessä ovat siittimen kärki sekä esinahka. Osa miehistä pitää myös kivesten hyväilystä ja yleistä on samanaikainen siittimen stimulointi kädellä suuseksin aikana. Fellaatio voi päättyä miehen orgasmiin, jolloin partneri voi halutessaan nielaista siemennesteen tai sylkeä sen pois suustaan. Fellaatiota, jossa stimulointia vastaanottavan henkilön siitin ulottuu stimulointia antavan osapuolen kurkkuun, kutsutaan tekniikan tunnetuksi tehneen "Syvä kurkku" -elokuvan mukaan "syväkurkkufellaatioksi".
Cunnilingus.
Cunnilingus tarkoittaa naisen ulkoisten sukupuolielinten stimulointia suun tai kielen avulla. Partneri voi levittää sormillaan naisen häpyhuulia ja nuolla kielellään niiden välistä klitoriksen seutua. Riittävän kauan jatkunut stimulointi voi johtaa naisen orgasmiin.
Cunnilingusta pidettiin viktoriaanisessa Englannissa epäsiveellisenä ja miehet kokivat sen alentavaksi.
69-asento.
69-asennossa eli "kuusysissä" kaksi ihmistä stimuloi yhtä aikaa toistensa sukupuolielimiä suullaan.
Anilingus.
Anilingus tarkoittaa suulla suoritettavaa peräaukon stimulointia.


Helsingin Jalkapalloklubi.
Helsingin Jalkapalloklubi eli HJK on helsinkiläinen jalkapalloseura. Se on Suomen menestynein jalkapalloseura mestaruuksilla mitaten.
Ajatuksen seuran perustamisesta sai Franz Fredrik Wathén. HJK perustettiin virallisesti vuonna 1907 ja se voitti ensimmäisen jalkapallon Suomen-mestaruutensa vuonna 1911. Seura aloitti toiminnan jalkapallosta, mutta myöhemmin mukaan tulivat jääpallo ja jääkiekko, joissa molemmissa seura voitti Suomen-mestaruuksia 1920- ja 1930-luvuilla. Lisäksi HJK:ssa harrastettiin muun muassa keilailua, taitoluistelua ja käsipalloa. Vuodesta 1976 lähtien seura on keskittynyt jalkapalloon.
Vuodesta 1964 lähtien HJK on pelannut jalkapallon pääsarjatasolla. Se on ainoa suomalaisseura, joka on pelannut Mestarien liigan lohkovaiheessa. Seuran nykyinen kotistadion on Sonera Stadium. Aikaisemmin HJK on pelannut ottelujaan Töölön pallokentällä ja Helsingin olympiastadionilla. HJK:lla on myös reservijoukkue Klubi-04, joka pelaa Kakkosessa. Se perustettiin vuonna 2004, kun seura osti Jokerien jalkapallojoukkueen. HJK:n naisjoukkue on voittanut useita Suomen-mestaruuksia.
Seuran alkuvuodet.
Jalkapallon tultua Suomeen heräsi ajatus perustaa Helsinkiin jalkapallon oma erikoisseura. Vuoden 1907 alussa Franz Fredrik Wathén esitti ajatuksensa julkisuudessa, ja saman vuoden toukokuussa tehtiin periaatteellinen päätös perustaa Helsingin Potkupalloklubi eli Helsingfors Sparkbollsklubb. Kesäkuussa seuran virallinen perustamiskokous pidettiin Kaisaniemessä ja uuden seuran nimeksi otettiin Helsingin Jalkapalloklubi eli Helsingfors Fotbollsklubb. Ensimmäisen jalkapallo-ottelunsa HJK pelasi vielä samana vuonna Tammisaaressa paikallista tehdasjoukkuetta vastaan. HJK oli ollut kaksikielinen seura, mutta vuonna 1908 viralliseksi kieliksi valittiin suomi. Vuotta myöhemmin seuran ohjelmistoon otettiin mukaan jääpallo. Ensimmäisen Suomen-mestaruutensa HJK saavutti vuonna 1911, jolloin se voitti maalein 7–1. Lisäksi vuonna 1912 seura juhli jalkapallon Suomen-mestaruutta. Vuosikymmenen lopulla HJK voitti vielä kaksi SM-kultaa. Muissa lajeissa seura saavutti ensimmäisen Suomen mestaruutensa jääpallossa. HJK voitti vuonna 1921 jääpallon SM-loppuottelussa Viipurin Sudet. Vuonna 1924 seuran ohjelmistoon otettiin mukaan keilailu, mutta tästä jouduttiin pian luopumaan. Seuraavan kerran lajivalikoimaa laajennettiin vuonna 1928, jolloin HJK aloitti toiminnan jääkiekossa. Seuraavana vuonna HJK juhli lajissa Suomen-mestaruutta.
Jalkapallossa aloitettiin sarjamuotoinen kausi vuonna 1930, mutta ensimmäistä kertaa HJK oli mukana Mestaruussarjassa vuonna 1931. Vuosina 1936 ja 1938 seura voitti Mestaruussarjan. Jääkiekossa HJK voitti vielä kaksi SM-kultaa 1930-luvulla. Sotien jälkeen HJK otti käsipallon lajivalikoimaansa, ja keilailu palasi seuran toimintaan. Aikaisemmin seurassa mietittiin myös koripallon ottamista mukaan ohjelmaan, mutta ajatuksesta luovuttiin. Käsipallossa seura voitti SM-hopeaa vuonna 1944. HJK:n naisjaosto aloitti toimintansa vuonna 1946, jolloin alkoi myös naisten käsipallo. Jalkapallossa alkanut mitaliton kausi loppui vuonna 1954, jolloin HJK voitti SM-pronssia. Seuran toimintaa vaikeuttivat taloudelliset ongelmat, eikä se pystynyt panostamaan lajeihin erikoisseurojen tapaan.
Jalkapallon erikoisseuraksi.
Vuonna 1960 HJK:n puheenjohtajaksi valittiin Apu-lehden omistaja, Olli Lyytikäinen, joka tuki seuraa sekä taloudellisesti että tarjoamalla pelaajille työpaikkoja. Seuran toimintaa alettiin vähentää ja jääpallojaosto lakkautettiin vuonna 1963. Jalkapallossa HJK palasi Suomen-mestariksi valmentaja Aulis Rytkösen johdolla vuonna 1964. Mestaruuden myötä seura pääsi ensimmäistä kertaa Euroopan Cupiin kaudella 1965–1966. HJK hävisi kuitenkin molemmat alkukierroksen pelinsä Manchester Unitedia vastaan. Vuonna 1966 seura voitti ensimmäistä kertaa Suomen cupin. Jääkiekossa HJK oli pudonnut pääsarjasta, mutta nousi suurten taloudellisten panostusten ansiosta takaisin. Seura tavoitteli myös SM-kultaa, mutta sijoittui parhaimmillaan hopealle kaudella 1971–1972. Jääkiekkojaosto ajautui taloudellisiin ongelmiin ja lopulta päätti fuusioitua Karhu-Kissojen kanssa Helsingin Jääkiekkoklubiksi. Myös taitoluistelu lopetettiin vuonna 1972, jolloin jäljelle jäivät käsipallo ja jalkapallo. Naisten jalkapallossa HJK oli aloittanut toimintansa vuonna 1971, jolloin seura voitti heti Suomen-mestaruuden. Miesten joukkueen rahoittajaksi tuli Paavo Einiö, jonka tuella HJK palasi mestariksi kaudella 1973. Vuonna 1976 HJK:sta tuli jalkapalloon keskittynyt seura, kun käsipallotoiminta lakkautettiin.
Mestarien liiga ja 2000-luku.
Kaudella 1981 seura saavutti ensimmäisen tuplamestaruutensa HJK:n voitettua sekä cup- että Suomen-mestaruuden. Vuosina 1985, 1987 ja 1988 seura voitti jälleen mestaruuden Jyrki Heliskosken valmentamalla joukkueella. Ensimmäisellä Veikkausliiga-kaudella HJK palasi mestariksi kauden tauon jälkeen, mutta seuran toimintaa vaikeutti 1990-luvun lama. Vuoden 1991 alussa perustettiin saneerausohjelman ja organisaatiouudistuksen jälkeen HJK-Klubi Oy, jolla houkuteltiin sijoittajia. Kaudella 1992 HJK voitti Veikkausliigan mestaruuden, vaikka seura kärsi edelleen talousongelmista, joiden takia mietittiin jopa konkurssia. Seuraavina vuosina vakavat taloushuolet väistyivät ja HJK-Klubi Oy lakkautettiin. Kaudella 1996 HJK antoi ensimmäistä kertaa potkut valmentajalleen, kun Tommy Lindholm erotettiin huonosti alkaneen kauden takia. Joukkue joutui sarjakarsintaan, jotka se lopulta voitti yhteismaalein 2–1 vastaan. Huonosti menneen kauden myötä joukkueen pelaajisto vaihdettiin suuresti ja HJK palasi Suomen-mestariksi. Seura pääsi täten mukaan Mestarien liigan karsintoihin, joissa se voitti ensin FC Jerevanin ja FC Metzin. Tällöin HJK:sta tuli ensimmäinen Mestarien liigan lohkovaiheeseen päässyt suomalaisjoukkue. HJK jäi lohkonsa viimeiseksi, mutta onnistui voittamaan Benfican.
HJK muutti Finnair Stadiumille kauden 2000 aikana ja saavutti cup-mestaruuden. Ensimmäisen mestaruutensa vuosikymmenen aikana joukkue voitti vuonna 2002. Myös vuonna 2003 HJK voitti Suomen-mestaruuden, jonka lisäksi se voitti cup-mestaruuden. Talvella 2004 seura osti FC Jokerien jalkapallotoiminnan ja teki joukkueesta oman farmijoukkueensa, jonka nimeksi tuli Klubi 04. HJK juhli satavuotisjuhliaan vuonna 2007, mutta sijoittui liigassa seitsemänneksi. Kauden lopun joukkuetta valmensi Antti Muurinen. Suomen-mestariksi HJK palasi kaudella 2009. Myös seuraavana vuonna seura voitti Veikkausliigan-mestaruuden, minkä lisäksi seura pääsi Eurooppa-liigassa play-off-kierrokselle.
Värit ja logot.
Seuran perustamisen jälkeen peliasujen väriksi valittiin valkoinen. Tällä värityksellä pelattiin vuoteen 1909 saakka, jolloin pelipaitojen värit vaihdettiin sinivalkoraitaisiksi. Värit olivat kannanotto suomalaisuusaatteen puolesta. Vuosien varrella HJK on käyttänyt muitakin kotipeliasuja, mutta värit ovat pysyneet samana. Vuodesta 1986 lähtien peliasu on ollut jälleen sinivalkoraitainen.
HJK:n logo on peräisin vuodelta 1913 ja sen on suunnitellut Osmo Korvenkontio.
Juhlavuotenaan 2007 HJK käytti erityistä juhlalogoa, jossa oli kaksi tähteä varsinaisen logon päällä 20 mestaruuden merkiksi ja vuosiluvun sijasta "1907–2007". Perinteisen logon ohella HJK käytti 1990-luvun puolivälissä poikkeavaa tunnusta, jossa oli HJK-tekstin yläpuolella liekinvarrella varustettu jalkapallo.
Stadion.
HJK pelaa kotiottelunsa nykyisin Sonera Stadiumilla, jolla seura on pelannut vuodesta 2000 lähtien. Stadionin rakennutti Hjallis Harkimo ja HJK oli osaomistaja stadionia hallinnoivasta yhtiöstä.
Sonera Stadium valmistui vuonna 2000, jolloin stadionin nimioikeudet myytiin Finnairille kymmeneksi vuodeksi. Tämän johdosta stadion tunnettiin vuoteen 2010 asti nimellä Finnair Stadium. Vuonna 2010 stadionin nimioikeudet vanhenivat, jolloin Telia-Sonera hankki nimioikeudet vuoteen 2013 asti. Kesästä 2010 lähtien stadionin nimi on ollut Sonera Stadium. HJK omistaa stadionin nykyisin kokonaan.
Stadionin alustana oli alun perin luonnonnurmi, mutta 2003 se korvattiin niin sanotulla Mondo-tekonurmella. Tekonurmen käyttöä on perusteltu sen sopivuudella ympärivuotiseen käyttöön. Tekonurmi on herättänyt vastustusta, mutta samalla stadionin käyttötunteja on pystytty nostamaan.
HJK:n ensimmäinen kotikenttä oli vuonna 1915 valmistunut Töölön pallokenttä. Toinen HJK:n usein käyttämä pelipaikka oli Helsingin olympiastadion. Veikkausliigan aikana HJK pelasi Töölön pallokentällä vuosina 1992–1994 ja 1997–1998 sekä olympiastadionilla 1990–1991, 1995–1996 ja 1999. HJK:n suurimmat yleisömäärät ovat juuri olympiastadionilta. Pääsarjatason ennätys, 23 382 katsojaa, on vuonna 1996 pelatusta HJK-MyPa-ottelusta, ja Mestarien liigan HJK-PSV Eindhoven-ottelussa katsojia oli 34 146.
Kannattajat ja kilpailijat.
Helsingin Jalkapalloklubilla on eniten aktiivisia kannattajia, ja se on seuratuin joukkue Suomessa. Viidestätoista suurimmasta pääsarjatason ottelun katsojamäärästä 12 on ollut HJK:n kotiotteluita. Helsingin Sanomien 2012 julkaiseman tutkimuksen mukaan HJK on paitsi menestynein, myös suosituin suomalainen jalkapalloseura. Sitä kannatti joka neljäs suosikkijoukkueensa ilmoittaneista; Uudellamaalla osuus oli peräti 59 prosenttia.
HJK:n edusti Helsingin porvariväestöä. Seuran kannattajien ydinjoukko oli alun perin Töölöstä, jossa HJK:n toiminta enimmäkseen myös pyöri. Vaikka HJK pitkään miellettiin töölöläiseksi porvarijoukkueeksi, on tämä leima kadonnut. Nykyään kannattajat tulevat eri yhteiskuntaluokista ja myös töölöläiskeskeisyys on vähentynyt. Tähän ovat vaikuttaneet muiden vahvan identiteetin omanneiden helsinkiläisseurojen katoaminen pääsarjatasolta sekä muuttoliikkeen sekoittama väestöpohja. Esimerkiksi Mestarien liigan lohkopelien aikaan HJK:sta tuli lähes koko Suomen edustaja. Toisaalta HJK on hyvin vihattu seura sekä Helsingissä että muualla Suomessa.
HJK:n ensimmäinen kannattajaryhmä oli vuonna 1984 perustettu "Tölikän Raiku", jonka toiminta kuitenkin hiipui. Kannattajatoiminta järjestäytyi uudelleen 1999, kun "Forza HJK" perustettiin Mestarien liigan innostamana. Se on yksi Suomen vanhimmista edelleen toimivista faniyhdistyksistä. "Forzan" jäsenmäärä kasvoi tasaisesti ja korkeimmillaan se oli vuonna 2003, jolloin jäseniä oli noin 300. Vuonna 2006 "Forza HJK" jakautui, kun kannattajaryhmän sisällä puhjenneiden ristiriitojen vuoksi syntyi "Sakilaiset". "Forzalla" oli vuoden 2011 alussa 175 jäsentä, kun taas "Sakilaisiin" kuului noin 70 jäsentä. Kannattaryhmistä "Forza HJK" on profiloitunut perheystävällisempään kannattamiseen, kun taas "Sakilaisten" toiminta on anarkistisempaa ja villimpää. "Sakilaisten" kanssa päätykatsomossa toimii myös uudempi kannattajaryhmä "S140". Erimielisyyksistä huolimatta kaikki ryhmät kannattavat vierasotteluissa HJK:a yhdessä.
Seuran tunnussävelmäksi on noussut Vexi Salmen sanoittama ”Hoo-jii-koo”, joka perustuu englantilaisten Daniel Boonen ja Rod McQueenin säveltämään ”Blue is the Colour” -kappaleeseen. Englantilainen alkuperäisversio on tunnettu kannatuslaulu. HJK:n edustusjoukkue lauloi itse ja levytti kappaleen ennen kautta 1973.
HJK:lla on historiansa aikana ollut useita merkittäviä kilpailijoita. 1900-luvun alkupuolella seuran tärkeimmät kilpailijat olivat muut helsinkiläiset pääsarjaseurat HIFK, HPS ja Kiffen, joiden kanssa HJK muutamaa poikkeusta lukuunottamatta jakoi mestaruudet ennen ensimmäistä maailmansotaa. Asetelmaa on vahvistanut ajoittain kiivaskin kilpailu pelaajista. Varsinkin 1960-luvulla käytiin kovaa kisaa elintilasta, kun pääsarjatasolla pelasi viisi helsinkiläisseuraa. Lopulta ainoastaan HJK säilyi pääsarjassa muiden joko pudottua alasarjoihin tai lopetettua kokonaan.
Helsingin ulkopuolella HJK:n merkittävin kilpailija on ollut Valkeakosken Haka. Seurat ovat Suomen kaksi menestyneintä, ja niiden välisiä kohtaamisia kohtaamisia pidetään klassikoina, sillä niissä taistellaan usein sarjan kärkisijoista. Esimerkiksi kauden 1999 mestaruus ratkesi Hakan hyväksi viimeisessä ottelussa Valkeakoskella, kun se onnistui voittamaan pisteen sarjassa edellä olleen HJK:n 1–0. Otteluissa on ollut paljon katsojia ja neljä pääsarjatason 11 suurimmasta yleisömäärästä on juuri HJK:n ja Hakan välisistä peleistä.
1990- ja 2000-luvulla HJK:n tärkeimmät kilpailijat Hakan ohella ovat olleet pääkaupunkiseudun seurat. Erityisesti samalla stadionilla pelannut FC Jokerit nousi Harry Harkimon merkittävillä panostuksilla nopeasti huipulle ja oli lyhyen historiansa aikana tärkeä paikallisvastustaja. Jokerit hankki HJK:sta muun muassa Shefki Kuqin ja nousi haastamaan HJK:n ylivaltaa pääkaupunkiseudulla. Noustuaan kaudeksi 2006 Veikkausliigaan FC Honka on ollut HJK:n merkittävin paikallisvastustaja. HJK:n nykyisen kotikentän suurimmat katsojamäärät ovat olleet juuri Jokereita ja Honkaa vastaan. Molempia vastaan on katsomossa ollut parhaimmillaan yli 10 000 katsojaa. Jokerien ja Hongan lisäksi muita paikalliskilpailijoita ovat olleet Finnairin Palloilijat, Atlantis FC ja AC Allianssi.
Organisaatio ja talous.
Helsingin Jalkapalloklubin organisaatio kostuu HJK Oy:stä ja useasta yhdistyksestä. Osakeyhtiö vastaa liigajoukkueen sekä A- ja B-poikien edustusjoukkueen toiminnasta. HJK ry on seuran ydin ja nykyään se vastaa naisten ja tyttöjen joukkueista sekä nuorempien poikien edustusjoukkueista. Muusta junioritoiminnasta huolehtii HJK-Juniorit ry ja reservijoukkue toimintaa hoitaa Talenttiklubi ry. Osakeyhtiön pääomistaja on Olli-Pekka Lyytikäinen, joka omistaa kaksi kolmasosaa osakkeista yhdessä siskonsa ja perheyhtiönsä A-lehtien kautta. Lyytikäinen on myös osakeyhtiön hallituksen puheenjohtaja.
HJK Oy.
Nykymuotoisena HJK yhtiöitettiin vuonna 2000. Yhtiömuotoa yritettiin myös aikaisemmin seuran 1990-luvun alun pahojen talousvaikeuksien käynnistämän saneerausohjelman yhteydessä. HJK-Klubi Oy perustettiin 1991, mutta osakeanti epäonnistui eikä seuraan saatu juurikaan uusia sijoittajia. Silloisesta yhtiöstä HJK ry omisti pääosan. Yhtiö laukkautettiin 1996 muun muassa verotussyistä ja edustusjoukkueen toiminta siirtyi takaisin HJK ry:lle.
2000-luvulla HJK liikevaihto on vaihdellut pääasiassa kahden miljoonan euron molemmin puolin. Kaudella 2010 liikevaihto nousi yli kolmen miljoonan euron. Korkeimmillaan seuran liikevaihto oli Mestarien liiga -kaudella, jolloin se nousi yli 30 miljoonan markan. Tuloista yli puolet muodostaa sponsoritulot. Yleisötuotot ovat noin 20 prosenttia. Lisäksi tuloja tuovat eurocupien palkintorahat sekä pelaajien myynnit, mitkä vaihtelevat vuosittain merkittävästi. HJK saa muiden seurojen tapaan pienen osa nykyisestä Veikkausliigan televisiointisopimuksesta. HJK:lla oli 2000-luvun alussa myös oma televisiosopimus kanssa.
HJK:n pääsponsorit ovat Apu, FIM, Adidas ja Sonera.
Hall of Fame.
HJK:n Hall of Fame perustettiin seuran 90-vuotisjuhlien yhteydessä, jolloin siihen nimettiin 16 henkilöä. Sittemmin sitä on täydennetty useampaan otteeseen. HJK:n 100-vuotiskaudella 2007 julkaistiin juhlakirja, jossa valittiin HJK:n kaikkien aikojen tähtijoukkue. Valinnoissa painotettiin pelaajan uraa HJK:ssa, ottelumääriä, saavutuksia, tilastoja ja merkitystä seuralle. Pelaajavalmentajaksi valittiin Aulis Rytkönen.
Farmijoukkue.
Klubi 04:n toiminta alkoi vuonna 2004, jolloin HJK osti FC Jokerien toiminnan. Koska HJK:lla ei voinut olla kahta liigajoukkuetta, aloitti Klubi 04 toimintansa Kakkosesta. Joukkue nousi Ykköseen kaudeksi 2006 voitettuaan sarjakarsinnoissa. Vuonna 2006 Klubi 04 sijoittui kuudenneksi, mutta seuraavalla kaudella joukkue oli viimeinen ja putosi sarjasta. Kaudeksi 2009 joukkue onnistui jälleen sarjanousussa. Klubi 04 pysyi sarjassa vuoteen 2010 asti, jolloin se putosi.
HJK:lla on ollut myös muiden seurojen kanssa farmisopimuksia. Muun muassa vuosina 1994–1997 FC Honka oli HJK:n farmisopimuksen alaisena.
Juniorit.
HJK:lla on juniorijoukkueet kaikissa poikien ikäluokissa. Lisäksi toimintaa on tyttöjen puolella. Seuralla on omat kaupunginosajoukkueet, ja kaiken kaikkiaan junioripelaajia on noin 1 400. HJK:n juniorijoukkueet toimivat HJK Juniorit ry:n alaisuudessa. HJK Juniorit on pääkaupunkiseudun suurin jalkapalloseura.
HJK on A- ja B-pojissa Suomen menestynein seura sekä mestaruuksissa että maratontaulukossa. Vuoteen 2009 mennessä seura on saavuttanut A-pojissa 13 ja B-pojissa 17 mestaruutta. B-tytöissä HJK on myös menestynein seura kymmenellä mestaruudellaan.
Naiset.
Seura aloitti naisjoukkueen toiminnan vuonna 1971, jolloin Naisten SM-sarja aloitettiin. Joukkue voitti heti ensimmäisenä vuonna Suomen-mestaruuden. HJK hallitsi naisjalkapallon alkuvuosia, sillä se voitti viisi ensimmäistä mestaruutta. Vuosina 1979–1989 joukkue voitti seitsemän mestaruutta. HJK oli myös paras naisjoukkue 1990-luvulla, jolloin se voitti seitsemän mestaruutta. 2000-luvulla naisjoukkue voitti Suomen-mestaruuden vuosina 2000, 2001 ja 2005. HJK menestyi naisissa myös kansainvälisillä kentillä ja seura oli mukana vastaperustetussa naisten UEFA Cupissa kaudella 2001–2002. Joukkue eteni aina välieriin asti, jossa sen pudotti jatkopeleistä Umeå IK. Mestaruuden jälkeen monet pelaajat lähtivät seurasta, minkä takia HJK ei menestynyt SM-sarjassa edellisvuosien tapaan.
Pelaajatilastot.
Helsingin Jalkapalloklubissa eniten otteiluita on pelannut Reijo Jalava, joka pelasi urallaan 304 pääsarjatason ottelua ja lisäksi useita myös Suomensarjassa. Veikkausliigassa aikana eniten otteluja pelasi Aarno Turpeinen.
Helsingin Jalkapalloklubin paras maalintekijä on Aatos Lehtonen, joka pelasi koko uransa seurassa. Hän teki kaikkiaan 109 maalia, jolla hän on pääsarjatason maalintekijätilastossa sijalla 14. Veikkausliigamaaleja on tehnyt eniten Juho Mäkelä.
Historia.
Jalkapallon ohella Helsingin Jalkapalloklubin lajeja ovat olleet jääpallo, jääkiekko, taitoluistelu,
Jääpalloa pelattiin HJK:ssa vuosina 1909–1963. Seura menestyi lajissa hyvin eritysesti 1920-luvulla, jolloin se oli finaalissa seitsemän kertaa. 1930-luvulla menestys hiipui ja toisen maailmansodan jälkeen HJK sahasi liigan ja Suomensarjan välillä ja lopulta putosi maakuntasarjaan. Toiminta lakkasi, kun se karsittiin HJK:n talousvaikeuksien vuoksi 1963. HJK voitti lajissa kaikkiaan viisi mestaruutta, kolme hopeaa ja kaksi pronssia. Vuosien varrella 22 HJK-pelaajaa edusti maajoukkuetta.
Jääkiekkoa pelattiin HJK:ssa vuosina 1928–1972. Ennen toista maailmansotaa HJK menestyi hyvin voittaen kolme mestaruutta ja ollen muilla mitaleilla seitsemän kertaa. Sodan jälkeen menestys oli vaatimattomampaa kunnes HJK 1960- ja 1970-luvun taitteessa panosti merkittävästi lajiin. Seura kuitenkin ajautui talousvaikeuksiin ja jääkiekkojaosto fuusioitui Karhu-Kissojen kanssa Helsingin Jääkiekkoklubiksi 1972.
Taitoluistelu kuului HJK:n ohjelmaan vuosina 1966–1972. Toiminta siinä oli varsin menestyksekästä, sillä HJK:n luistelijat voittivat yhteensä kuusi Suomen-mestaruutta. Myös taitoluistelu lakkautettiin talouskriisin jälkimainingeissa, kun sen toiminta siirtyi Helsingin Taitoluisteluklubille.
Käsipalloa pelattiin HJK:ssa vuosina 1943–1976. HJK pelasi pääsarjatasolla kahdeksan kautta ja voitti lajissa yhden hopean ja kaksi pronssia.
Aiheesta muualla.
*


Suuteleminen.
Suuteleminen merkitsee ensisijaisesti toisen ihmisen paljaan ihon koskettamista huulilla, jotta molemmat tai jompikumpi tuntisi kosketuksen tuottamaa mielihyvää. Suutelun tarkoituksena tai tuloksena on myös läheisyyden kokeminen suudeltavan kanssa. Suutelu on romanttinen kahden ihmisen välinen ele.
Länsimaisissa kulttuureissa suutelu on yleisimmin romanttinen ele tai seksuaalisen kiinnostuksen osoitus ja tyypillisesti tilanteessa suudellaan huulia tai paljasta ihoa. Suutelu on myös tapa tervehtiä, tällöin yleensä suudellaan kevyesti poskea tai kämmentä. Eri maittain vaihtelee, kuinka paljon suutelua käytetään tervehtimisessä. Joissain maissa suutelu on arkipäiväistä, kun taas toisissa sitä ei juuri esiinny.
Suutelun alkuperästä on olemassa teoria, jonka mukaan suutelu on saanut alkunsa äitien tavasta ruokkia lapsia antamalla näille ruokaa suuhun omasta suustaan.
Suutelu voi olla kevyt kontakti suudeltavaan (usein poskelle) tai sitten toisaalta niin sanottu ranskalainen suudelma, joka voi olla useiden minuuttien mittainen tapahtuma, jossa osapuolet työntävät kielensä toistensa suihin ja nuolevat toistensa kieliä ja suun sisäosia. Pitkät kielisuudelmat kuuluvat vain seksuaaliseen suutelemiseen, mutta suulle voi kuitenkin suudella myös tervehtiessä.
Mitä tahansa muutakin kuin toista ihmistä voi suudella. Suutelulla voi osoittaa kiintymystä vaikkapa tiettyä esinettä kohtaan. Suutelu voi olla myös symbolista. Symbolisen suutelemisen muoto on esimerkiksi "lentosuukko", jossa henkilö suutelee kevyesti sormiaan kämmenen sisäpuolelta ja kääntää sen jälkeen kämmenensä ikään kuin lähettäen suudelman johonkin suuntaan. Urheilussa monissa lajeissa on tapana suudella voittopalkintoa. Myös esimerkiksi jääkiekkoilijat saattavat suudella mailansa lapaa tehtyään tärkeän maalin tai jalkapalloilijat palloaan voitettuaan.


Sukupuolielin.
Sukupuolielin eli sukuelin tai genitaali on kullekin sukupuolelle ominainen elin, jota ei ole toisella sukupuolella. Useimmilla sukupuolielimillä on keskeinen rooli lisääntymisessä. Miehen siitin ja naisen emätin toimivat yhdyntäeliminä.
Miehen sukupuolielimet.
Kivekset tuottavat siittiöitä, joita tarvitaan lisääntymisessä. Siittiöt varastoituvat lisäkivekseen kiveksen pinnalle, josta ne siemensyöksyn myötä kulkeutuvat siemenjohdinta pitkin virtsaputkeen ja purkautuvat siemennesteen mukana elimistön ulkopuolelle. Kivekset ovat lisääntymisen kannalta miehen tärkeimmät sukupuolielimet.
Seksuaalisen kiihottumisen myötä siitin laajenee ja kovettuu erektioon, jolloin sitä voidaan käyttää yhdyntäelimenä. Yhdynnän perimmäisenä tarkoituksena on saattaa siittiöt naisen elimistöön, jolloin raskaus on mahdollinen.
Murrosiässä kivekset ja siitin suurenevat. Ensin alkavat suureta kivekset, sitten vasta penis. Sukupuolielimet tummuvat hieman ja saavat karvapeitteen. Siemennestettä alkaa erittyä.
Naisen sukupuolielimet.
Naisen ulkoisia sukupuolielimiä kutsutaan hävyksi eli vulvaksi. Naisen sukupuolielimiksi voidaan myös määritellä seksuaalisen kanssakäymisen kannalta muut tärkeät ruumiinosat, jolloin mm. rinnat ja nännit voidaan lukea sukupuolielimiksi.
Häpyhuulet muodostavat naisen sukupuolielinten näkyvimmän osan. Häpyhuulien välissä sijaitsevat häpykieli, virtsaputken suu ja emättimen aukko. Emätin on naisen yhdyntäelin, yhdynnässä miehen yhdyntäelin, erektiossa oleva siitin, työnnetään emättimeen. Yhdynnän tarkoituksena on saattaa miehen sukusolut naisen elimistöön.
Murrosiässä häpyhuulet kasvavat ja tummuvat hieman. Sukupuolielinten alueelle tulee karvoitusta, kuukautiset alkavat.
Sukupuolielimien toiminta ja lisääntyminen.
Lisääntymiskyvyn kannalta sukupuolielimet ovat toimimattomia murrosikään asti, vaikka sukupuolielimet näennäisesti toimivat sitä ennenkin: muun muassa erektio, emättimen kostuminen, seksuaalisen mielihyvän tunteminen ja orgasmin kokeminen ovat mahdollisia.
Murrosiässä elimistön hormonitoiminta muuttuu, mistä seuraa sukurauhasten aktivoituminen. Miehen kivekset alkavat tuottaa siittiöitä ja naisen munasarjat alkavat kypsyttää munasoluja. Seksuaalinen halukkuus lisääntyy hormonitoiminnan vilkastumisen myötä.
Lisääntymiskyvyn kannalta keskeistä sukupuolielimien toiminnassa on miehellä kivesten siittiötuotanto sekä siemennesteen purkautuminen siittimen päästä siemensyöksyssä ja naisella munasolujen vapautuminen munarakkuloista kuukautiskierron tietyssä vaiheessa. Siemensyöksy aiheutuu miehellä valvetilassa pääosin siittimen ja erityisesti terskan orgasmiin johtavasta stimuloinnista. Siemensyöksyssä kiveksissä valmistuneet siittiöt purkautuvat siemennesteen mukana. Emättimeen joutuvat siittiöt pyrkivät hedelmöittämään munasolun. Osalla siittiöistä on muita tehtäviä kuten mahdollisten vieraiden siittiöiden tuhoaminen. Hedelmöittyneen munasolun kiinnityttyä kohdun seinämään raskauden katsotaan alkaneen. Nainen saavuttaa orgasmin yleensä häpykielen stimuloimisen seurauksena. Lisääntymisen kannalta naisen orgasmi ei ole välttämätön; miehen orgasmi on yleensä siemensyöksyn edellytys.
Sukupuolielimet ja seksuaalisuus.
Sukupuolielimet ovat keskeinen osa seksuaalisuutta. Heteroseksuaalisuudessa vastakkaisen sukupuolen sukupuolielimet ovat kiinnostuksen kohteena, homoseksuaalisuudessa saman sukupuolen sukupuolielimet, biseksuaalisuudessa kummatkin sukupuolielimet. Seksuaalisuus tai seksuaalinen suuntautuneisuus eivät määrity pelkästään sukupuolielimien perusteella, mutta yhteiskunnassamme niillä on tässä keskeinen rooli ja ne määrittävät sukupuolisidonnaisen identiteetin muiden sukupuoleen liittyviksi miellettyjen ominaisuuksien kanssa. Sukupuoli-identiteetti voi olla myös ristiriidassa sukupuolisen ilmiasun kanssa, toisin sanoen omien sukupuolielinten ja muiden fyysisten sukupuolipiirteiden ei koeta soveltuvan omaan sukupuoli-identiteettiin. Tällöin saatetaan hakea ratkaisua sukupuolenkorjausleikkauksesta.
Seksuaalisuudella on merkittävä rooli lisääntymisen lisäksi myös pelkästään mielihyvän saamisessa ja siten hyvinvoinnissa. Sukupuolielimiin ja seksuaalisuuteen liittyvää mielihyvää ilman lisääntymistarkoitusta voidaan saada monella eri tavalla. Tavallisimpia tapoja ovat yhdyntä (ehkäisyä käyttäen), itsetyydytys tai petting jossa kumppania ja tämän sukupuolielimiä hyväillään ilman yhdyntäaikomusta. Jotkut kokevat mielihyvää paljastaessaan sukupuolielimensä vieraille ihmisille tai pukeutumalla paljastavasti (ekshibitionismi).


Luulajan kunta.
Luulaja (,) on kunta Norrbottenin läänissä ja Norrbottenin maakunnassa Pohjois-Ruotsissa. Kunta sijaitsee Perämeren rannalla ja sen halki virtaa Luulajanjoki. Vuoden 2011 lopussa kunnassa oli 74 426 asukasta ja sen pinta-ala oli 2 094,18 km². Kunnan keskustaajama on Luulaja, joka on myös Norrbottenin läänin pääkaupunki.
Luulajan kaupungin perusti kuningas Kustaa II Aadolf vuonna 1621. Kaupungissa on kansainvälinen ja monipuolinen teknillinen yliopisto. Luulajassa on myös trooppinen eläintarha sekä Ruotsin viidenneksi suurin lentoasema. Eurooppatiet E4 ja E10 johtavat Luulajaan, joka on myös jälkimmäisen eteläinen alkupää.
Suurimmat työnantajat kaupungissa ovat SSAB:n terästehdas sekä teknillinen yliopisto. Myös satama on suuren kokonsa vuoksi merkittävä työllistäjä.
Kaupungin ulkopuolella sijaitseva Gammelstadin kirkonkylä on UNESCO:n maailmanperintökohde.
Luulajan ystävyyskaupungit ovat Kemi (Suomi) ja Murmansk (Venäjä).
Kuntajaon kehitys.
Luulajan (ruots. "Luleå") pitäjä muodostettiin vuoden 1330 tienoilla erottamalla se Piitimen pitäjästä. Luulajan pitäjä ulottui tuolloin rannikolta Norjan rajalle ja käsitti myös Kainuunjoen laakson. Vuoden 1340 tienoilla erotettiin Tornion pitäjä ja vuonna 1606 Jokimukan pitäjä. Luulajan kaupunki erotettiin pitäjästä vuonna 1621, ja kaupunkiseurakunnan perustamisen jälkeen seurakunnasta tuli Luulajan maaseurakunta vuonna 1667. Råneån pitäjä erotettiin vuonna 1642. Yliluulajan pitäjä erotettiin Luulajasta vuonna 1831, jonka jälkeen pitäjän nimeksi tuli "Alaluulaja" (ruots. "Neder-Luleå" vuoteen 1909, sen jälkeen "Nederluleå").
Vuoden 1862 kuntauudistuksessa Alaluulajan ja Råneån pitäjistä tuli maalaiskuntia. Alaluulajaan perustettiin Svartöstadenin taajaväkinen yhdyskunta vuonna 1901, ja vuonna 1933 se liitettiin Luulajan kaupunkiin. Vuoden 1952 kuntauudistus ei aiheuttanut muutoksia nykyisen Luulajan kunnan alueella. Vuonna 1969 Alaluulajan ja Råneån maalaiskunnat yhdistettiin Luulajan kaupunkiin. Råneåhon kuulunut Gunnarsbynin seurakunta oli jo vuonna 1962 liitettiin Bodeniin. Vuonna 1971 Ruotsissa siirryttiin yhteen kuntamuotoon ja Luulajan kaupungista tuli nykyinen Luulajan kunta.
Entiset taajamat.
Luettelossa mainituista taajamista Mjölkudden ja Notviken ovat sittemmin kasvaneet yhteen Luulajan taajaman kanssa.
Kunnanvaltuusto.
Seuraavassa taulukossa on esitetty valtiopäivillä edustettuina olevien puolueiden ääniosuudet ja paikat Luulajan kunnanvaltuustossa viimeksi pidettyjen kunnallisvaalien perusteella.


Piitimen kunta.
Piitime (,) on kunta ja kaupunki Norrbottenin läänissä Pohjois-Ruotsissa. Vuoden 2011 lopussa kunnassa oli 40 942 asukasta ja sen pinta-ala oli 3 086,95 km². Kunnan keskustaajama Piitime on entinen kaupunki, jossa on 18 300 asukasta.
Keskustaajama Piitime on teollisuuskaupunki, jossa on säilynyt historiallista puutaloasutusta. Piitime onkin tunnettu kesä- ja matkailukaupunki. Siellä järjestetään mm. Piteå dansar och ler -festivaali ja Piteå Summer Games -niminen jalkapalloturnaus.
Kuntajaon kehitys.
Piitimen pitäjä muodostettiin 1320-luvulla erottamalla se Skellefteån pitäjästä. Vuoden 1330 tienoilla Alaluulajan pitäjä erotettiin Piitimestä. Vuoden 1580 tienoilla erotettiin puolestaan Arvidsjaurin pitäjä. Vuonna 1686 Piitimen pitäjästä erotettiin Piitimen kaupunki, joka sai samalla oman kaupunkiseurakunnan. Älvsbyn kappeli erotettiin 1809.
Vuoden 1862 kuntauudistuksessa pitäjät muutettiin maalaiskunniksi. Norrfjärdenin maalaiskunta erotettiin Piitimen maalaiskunnasta vuonna 1916 ja vuonna 1918 Piitimestä erotettiin vielä Hortlaxin maalaiskunta (suom. "Hurttalahti"). Vuoden 1952 kuntauudistuksessa kuntarajoja ei muutettu. Piitimen kuntablokki teki kuntaliitoksen jo vuonna 1967, jolloin kolme edellä mainittua maalaiskuntaa liitettiin Piitimen kaupunkiin. Vuonna 1971 Piitimen kaupungista tuli nykyinen Piitimen kunta.
Entiset taajamat.
Luettelossa mainituista taajamista Degeränget, Norra Pitholm ja Öjebyn ovat sittemmin kasvaneet yhteen Piitimen taajaman kanssa. Lisäksi Södra Pitholm on kasvanut yhteen ensin Munksundin kanssa, joka sekin on myöhemmin kasvanut yhteen Piitimen taajaman kanssa.
Historiaa.
Piitime on vanha kauppa- ja merenkulkupaikkakunta. Alueelta on löydetty kivi- ja pronssikautisia asuinpaikkoja. Ensimmäiset asukkaat olivat ilmeisesti saamelaisia ja kainulaisia. Myöhemmin 1200-luvulla alueelle saapuivat pirkkalaiset, joiden peruja ovat alueen suomalaisperäiset paikannimet. Ruotsalainen asutus on peräisin 1500–1600-luvuilta. Kaupunki sai kaupunkioikeudet vuonna 1621.
Piitimen nähtävyyksiä ovat Öjebyn kivikirkko (alkujaan 1400-luvulta), puukirkko (1686), Strömnäskyrkan (1968), Infjärdenkyrkan (1973) ja Furubergskyrkan (1976) ja raatihuone (1830).
Kyliä.
Arnemark, Bergsviken, Bärtnäset, Edet, Grundvik, Holmträsk, Koler, Kopparnäs, Lassbacken, Långträsk, Maran ja Skatan, Nybyn, Näsudden ja Berget, Pite havsbad, Pålberget, Sikfors (Siikakoski), Storsund, Svedjan, Träsket ja Ön
Kunnanvaltuusto.
Seuraavassa taulukossa on esitetty valtiopäivillä edustettuina olevien puolueiden ääniosuudet ja paikat Piitimen kunnanvaltuustossa viimeksi pidettyjen kunnallisvaalien perusteella.


Sleptoni.
Hiukkasfysiikassa sleptoni on hypoteettinen leptonin
selektroni, smyoni, stau ja sneutriinot.


Mustijoki.
Mustijoki on Suomenlahteen laskeva joki, jonka vesistöalue sijaitsee pääosin Uudenmaan maakunnan alueella ja pieneltä osin Kanta-Hämeen ja Päijät-Hämeen maakuntien alueella. Joen tärkeimmät latvahaarat ovat Mäntsälänjoki ja Hirvihaaranjoki. Vesistön valuma-alueen järvisyys on 1,5 %.
Mäntsälänjoki virtaa kapeana ja rauhallisena jokena Mäntsälän keskusta-alueen halki. Joki saa alkunsa Mäntsälän Saaren kylässä olevasta Hunttijärvestä. Mäntsälän keskustan pohjoispuolella siihen virtaa lännestä Saarenjoki. Mäntsälän keskustan eteläpuolella Mäntsälänjoki ja Hirvihaaranjoki yhtyvät Mustijoeksi. Joen alajuoksun varrella sijaitsee Pornaisten keskustaajama Kirveskoski. Mustijoki laskee Suomenlahteen Porvoon Kilpilahdessa.
Mäntsälässä joen varrella on uimaranta ja kesäteatteri. Jokea käytetään myös kanoottiretkeilyyn.


Miekka.
Miekka on lähitaisteluun tarkoitettu ase, joka koostuu kahvasta (eli ponnesta, kouraimesta ja väistimestä) ja säilästä (miekan terän ja ruodon muodostama kokonaisuus, johon ei ole kiinnitetty mitään lisäosia). Miekkoja on hyvin monentyyppisiä: isommat, raskaammat miekat ovat kahden käden miekkoja, kun taas pienempiä voi käyttää yhdellä kädellä. Miekan terä on yleensä 30–120 senttimetriä pitkä ja usein kaksiteräinen (teroitettu molemmilta reunoiltaan). Miekka valmistetaan yleensä teräksestä, varhaisemmat valmistettiin pronssista. On ollut myös kivestä ja puusta tehtyjä lyömäaseita, jotka ovat muistuttaneet miekkoja, Esimerkki tästä olivat obsidiaanikiven palasista ja puuvarresta valmistettu "maquahuitl" ja "macana", joita käyttivät lähinnä asteekkisoturit sekä joissain tapauksissa myös muut eteläamerikkalaiset intiaaniheimot.
Miekkaa käytetään joko pistoaseena, lyömäaseena tai molempina miekkatyypistä riippuen.
Miekan osat.
Miekan sydän on teräksinen "säilä". Säilä koostuu terästä ja kahvan sisälle ulottuvasta "ruodosta" eli "ruodista" ilman näihin kiinnitettyjä väistintä, kourainta, pontta ja ponnen alusta tai muita lisäosia kuten rysty- ja väistökaaria, väistörenkaita tai kelloa eli kokillia.
Terä on useimmissa miekkatyypeissä litteä ja sen reuna tai reunat ovat terävät. Terä voi olla myös piikkimäinen ja poikkileikkaukseltaan esimerkiksi kolmi- tai nelisärmäinen, jolloin miekka on pelkästään pistoase, kuten esimerkiksi floretti. Litteän terän syrjä on "lape" (tunnetaan myös "miekansyrjänä"). Lappeessa saattaa olla "ura", usein myös "veriuraksi" kutsuttu, joka keventää terää; veren ohjaamisen kanssa sillä ei nimityksestä huolimatta ole mitään tekemistä. Yksiteräisen miekan teroittamatonta puolta sanotaan "hamaraksi" tai "seläksi". Terävää reunaa tai reunoja sanotaan "terän suuksi".
Terän kahvan puoleinen osa tai alue on "juuri". Joskus juuren muoto tai rakenne poikkeaa muusta terästä. Juuri voi olla paksumpi tai leveämpi muuta terää kestävyyden parantamiseksi. Juurta ei ole välttämättä teroitettu, jotta siitä voisi pitää kiinni esimerkiksi silloin, kun haluaa käyttää miekkaa kahdella kädellä. Useissa eurooppalaisissa kielissä tällainen miekan osa tunnetaan italialaisella renessanssitermillä "ricasso". Juuressa voi olla jopa toinen kädensija. Juuren ja ruodin välistä kulmaa, mikäli sellainen miekassa on, sanotaan joskus hartioiksi. Hartioiden terävää kulmaa on monissa miekoissa hieman pyöristetty.
Muu paitsi terä muodostaa kahvan eli "västin". Kädensija eli "kourain" on tehty miekanruodon ympärille, esimerkiksi kietomalla siihen nahkahihna (kourainhihna) tai kiinnittämällä irrallinen osa, joka usein on tehty orgaanisesta aineesta, kuten puusta tai luusta. Kädensijan päässä miekanruoto on monissa miekkatyypeissä kiinnitetty päästään niittaamalla, ruuvikiertein tai muulla miekan tyypistä ja tekoajankohdasta riippuvalla tavalla.
Nuppi on kahvan pää. Monissa miekoissa nuppi on "ponsi", erillinen kappale. Esimerkiksi useissa eurooppalaisissa historiallisissa miekoissa ponsi on metallinen, kahvaa leveämpi nuppi. Joskus kahvaan kuuluu myös "ponnenalus" ponnen ja kouraimen välissä. Ponnen tehtävä on sekä tasapainottaa miekka, pitää kourain kiinni ruodossa, että estää miekkaa luiskahtamasta kädestä. Sen painoa muuttamalla voidaan myös hienosäätää miekan tasapainoa, liikkuvuutta ja käyttäytymistä.
Kourainta ja terää erottaa sivuille ulottuva "väistin". Alun perin väistimen tehtävä oli lähinnä estää kättä liukumasta terälle, mutta kun 900 - 1100-luvuilla miekkaa alettiin käyttää enemmälti myös torjumiseen, väistimen pituutta kasvatettiin, jotta terää pitkin liukuvia iskuja olisi helpompi pysäyttää ja jotta asekäsi suojautuisi iskuilta.
Tuppi eli "huotra" (joskus myös "putki") ei ole suoranaisesti miekan osa, mutta se on ollut usein tärkeä varuste.
Käyttö.
Miekka oli pitkään merkittävä lähitaisteluase sotatantereilla. Toisinaan se oli pääase, mutta useimmiten sivuase salkoaseen tai jousen rinnalla. Miekan merkitys ritareiden pääaseena vähentyi panssareiden parantuessa, mistä syystä sotavasarat, rautanuijat ja panssarinmurtoon suunnitellut sotakirveet yleistyivät myöhäiskeskiajalla. 1500 - 1800-lukujen kuluessa miekka menetti vähitellen sotilaallisen merkityksensä tuliaseiden kehittyessä. Nykyisin sotilaat kantavat miekkaa lähinnä juhlallisissa tilanteissa, kuten paraateissa. Miekan eräänlaisena seuraajana sotilasaseena toimii pitkiin käsiaseisiin, kuten kivääreihin ja rynnäkkökivääreihin kiinnitettävä pistin.
Urheilu.
Miekkailu on yleisnimitys erilaisille miekan käyttöön perustuville asetaidoille ja niiden harjoittelulle. Nykyään termillä "miekkailu" tarkoitetaan yleensä länsimaista urheilumiekkailua, joka perustuu 1600- ja 1700-lukujen kaksintaisteluperinteisiin ja alkujaan muodollisissa kaksintaisteluissa käytettyihin, mutta edelleen kilpailutarkoituksiin kehiteltyihin asetyyppeihin.
Eri urheilumiekkailun lajit kuuluvat olympialajeihin. Urheilumiekkailussa lajeina ovat kalpa, floretti ja säilä. Kalpamiekkailu kuuluu osana myös nykyaikaiseen viisiotteluun.
Miekkaa käytetään myös useissa budolajeissa kuten kendossa ja iaidossa joko pariharjoituksena tai erilaisina yksin tai parin kanssa suoritettavina liikesarjoina eli "katoina". Kendossa myös kilpaillaan maailmanmestaruustasolle asti.


Psykolingvistiikka.
Psykolingvistiikka on tieteenala, joka tutkii ihmisen kielen ja mielen välistä suhdetta. Psykolingvistiikkaa voidaan pitää osana sekä psykologiaa että kielitiedettä – näkökulman mukaan. Sitä pidetään usein myös soveltavana kielitieteenä. Psykolingvistiikka syntyi nykyaikaisena tieteenä 1950-luvun lopulla Yhdysvalloissa, kun sekä kielitieteilijät että psykologit alkoivat kehittää malleja, joilla voidaan kuvata ihmisen kognitiivista ja kielellistä toimintaa. Merkittäviä tutkijoita olivat mm. psykologi George Miller ja kielitieteilijä Noam Chomsky.
Nykyään kielen ja ajattelun suhdetta tutkitaan suurimmaksi osaksi monilla eri tieteenaloilla ja niiden rajamaastossa, kuten filosofiassa, sosiaalipsykologiassa, viestintätieteissä, neurotieteissä, biologiassa, etologiassa ja paleolingvistiikassa, mutta tätä tutkimusta ei yleensä kutsuta psykolingvistiikaksi. Itsenäisen tieteenalan nimenä psykolingvistiikka viittaa lähinnä pohjoisamerikkalaiseen kielentutkimuksen ja psykologian perinteeseen.
Psykologiassa kieli on tärkeä. Kieli on mentaalinen ilmiö, ja siksi jotkut pitävät kielitiedettä psykologian haarana. Psykologian teoriassa on tärkeää selvittää ajattelun luonnetta, ja koska ajatteluun käytetään kieltä, myös kielen (varsinkin sen käytön ja merkityksen) tutkiminen on psykologiassa tärkeää.
Monelle asialle annetaan sanallinen nimike. Tämä on seikka, joka kiinnostaa sekä psykologia että lingvistiä, joskin hieman eri kannalta. Psykologia kiinnostaa, havaitsemmeko me vain ne asiat, joilla on nimi vai tapahtuuko havaitseminen jotenkin toisella tavalla. Sapirin–Whorfin hypoteesin mukaan äidinkielenä puhutun kielen sanastollinen ja kieliopillinen rakenne vaikuttavat puhujan tapaan hahmottaa kielenulkoinen maailma sekä hänen käyttäytymiseensä.
Psykolingvistiikalla on osin samat ongelmat kuin kielifilosofialla.


Kielifilosofia.
Kielifilosofian nk. semioottinen kolmio muodostuu merkistä, merkkiä vastaavasta oliosta ("referentistä") ja merkin merkityksestä. Semiotiikan eli yleisen merkkitieteen peruskäsitteitä ovat "syntaksi", "semantiikka" ja "pragmatiikka". Semiotiikka laajenee kulttuurintutkimukseksi, paljon pelkän kielen ulkopuolelle.
Semantiikan ja pragmatiikan välistä eroa voidaan pitää keinotekoisena: nk. "peliteoreettisessa semantiikassa" edellistä voidaan jopa pitää jälkimmäisen osana. Tämä ankkuroi totuuskäsityksemmekin ulkopuoliseen todellisuuteen.
Nk. realistinen semantiikka pitää totuutta kielen ja todellisuuden välisenä semanttisena suhteena. Puhutaan kielestä kalkyylinä ja totuuden vastaavuuskäsityksestä.
Idealistisemman käsityksen mukaan totuudesta on mahdotonta puhua kielen kaikkialle ulottuvan ja rajoittavan vaikutuksen vuoksi. Tällöin puhutaan kielestä universaalina välineenä ja semantiikan 'lausumattomuudesta'. Tämä käsitys liittyy erilaisiin tiedollisiin totuuskäsityksiin. Esimerkiksi postmoderni retoriikka pitää itseään semioottisena, ihmisten vuorovaikutusta tutkivana tieteenä.


Urheilukanava.
Urheilukanava oli suomalainen urheiluun erikoistunut televisiokanava, joka näkyi maksutta useimmissa kaapeliverkoissa sekä maanpäällisessä digiverkossa. Suomen Urheilutelevisio Oy sai valtakunnallisen toimiluvan digitaaliseen televisioverkkoon vuonna 2000 ja noin vuotta myöhemmin, 27. elokuuta 2001 kello 15 Urheilukanava aloitti lähetyksensä. Urheilukanavan toimitusjohtaja oli Sanoma Television Oy / Nelonen Median liiketoimintajohtaja Hans Edin. Kanavalla oli myös oma teksti-tv, mutta 1. toukokuuta 2009 alkaen kanavan teksti-tv-lähetyksenä toimi TekstiNelonen.
7. joulukuuta 2009 Viasat ja Nelonen Media julkaisivat yhteistyösopimuksen, jonka myötä 1. helmikuuta 2010 lähtien Urheilukanavan nimeksi tuli Nelonen Sport. Samassa yhteydessä Urheilukanavan maksullisesta rinnakkaiskanavasta Urheilu+kanavasta tuli Nelonen Sport Pro.
Vuoden 2011 alusta lähtien Nelonen Sport, vanha Urheilukanava, muuttui maksulliseksi kanavaksi Nelonen Pro 2. Nelonen Sport Pro, vanha Urheilu+kanava, muuttui kanavaksi Nelonen Pro 1.
Omistus.
Urheilukanavan omisti Sanoma-konserniin kuuluva Sanoma Entertainment. Se omisti yhtiöstä aiemmin 17,55 % ja tuli enemmistöomistajaksi 3. elokuuta 2007 ostettuaan Sportup Finland Oy:n, joka omisti 49,9 % Suomen Urheilutelevisio Oy:n osakkeista. Kesäkuussa 2009 Sanoma Entertainment osti Suomen Urheilutelevision loput osakkeet.
Ohjelmisto.
Urheilukanava lähetti muun muassa jalkapalloa, esim. Liigacupin finaalin keväisin, sekä pesäpalloa, lentopalloa, jääkiekkoa (Mestis ja Sveitsin jääkiekkoliiga), salibandya, yleisurheilua, golfia, moottoriurheilua ja tennistä. Jalkapallossa se näytti Saksan, Italian, Espanjan, Alankomaiden, Ruotsin ja Suomen pääsarjoja. Jalkapallon pääasiallisena selostajana toimi Tuomas Virkkunen. Urheilukanava näytti myös raviurheilua. Ravi-tv-ohjelma oli kolmipuolinen, kun Aamupala näytettiin joka aamu ja Illan huippuhetket joka ilta. Raviohjelmistoon kuului myös Pelivihjeet.
Katsojaennätyksiä.
Urheilukanava esitti 23. joulukuuta 2007 Espanjan jalkapallon pääsarjan klassikko-ottelun Barcelona – Real Madrid, joka keräsi parhaimmillaan 135 000 katsojaa.
11. huhtikuuta 2009 Urheilukanava esitti Vaasan Sport – Porin Ässät välillä pelatun SM-liigakarsinnan seitsemännen ja ratkaisevan ottelun. Ottelua seurasi keskimäärin 224 000 ja parhaimmillaan 266 000 katsojaa, mikä oli Urheilukanavan katsojaennätys.


Dolby Digital.
Dolby Digital on tavaramerkki Dolby Laboratoriesin kehittämälle digitaaliselle, häviöllisesti pakkaavalle, AC-3-äänenkoodaukselle. Äänivirrasta poistetaan osia psykoakustisten mallien avulla siten, että ihmiskorva huomaa mahdollisimman vähän laadun heikkenemistä.
Dolby Digitalin pääasiallinen käyttökohde on DVD-levyjen, elokuvien teatteriesityskopioiden ja joissain tapauksissa digitaalitelevision monikanavaääni. Järjestelmän avulla voidaan lähettää monenlaisia kanava-asetuksia yksikanavaisesta monoäänestä (1.0) kuusikanavaiseen surround-ääneen (5.1), jossa on yksi keskikanava, kaksi etukanavaa, kaksi takakanavaa ja erityinen taajuudeltaan rajoitettu matalien efektien kanava (LFE).
Dolby Digital 5.1 EX -järjestelmä lisää 5.1-järjestelmään uuden takakeskikanavan koodaamalla sen äänen kahteen muuhun takakanavaan "matriisikoodauksen" avulla. Järjestelmä on täysin yhteensopiva normaalin 5.1-järjestelmän kanssa.
Dolby on historiansa aikana kehittänyt myös monia muita äänitekniikoita, kuten edelleen laajasti käytetyn Dolby Surroundin, jossa matriisikoodauksen avulla kaksikanavaiseen stereoääniraitaan saadaan tallennettua monotakakanava.
Dolby Laboratories tunnetaan myös ns. Double-D logostaan, joka koostuu kahdesta isosta D-kirjaimesta, joista jälkimmäinen on kirjoitettu peilikuvana.


Capman.
CapMan Oyj on Helsingin pörssissä noteerattu suomalainen pääomasijoituskonserni. Yrityksen pääliiketoimintaa on pääomarahastojen hallinnointi. Näihin rahastoihin kerätään sijoitettavaa rahaa vakuutusyhtiöiltä, eläkevakuutusyhtiöiltä, pankeilta ja muilta institutionaalisilta sijoittajilta. CapManin sijoitushorisontti on tyypillisesti 3–6 vuotta. Sijoitusajan jälkeen sijoituskohde yleensä listataan pörssiin tai myydään toiselle yritykselle.
Omistus.
Yrityksen suurin omistaja on Keskinäinen Eläkevakuutusyhtiö Ilmarinen. Muita suuria omistajia ovat belgialainen pääomasijoitusyhtiö GIMV NV sekä henkilökohtaisesti ja yritystensä kautta Ari Tolppanen, Olli Liitola, Tuomo Raasio ja Heikki Westerlund. Lisäksi kymmenen suurimman omistajan joukossa on Valtion Eläkerahasto.
Sijoitukset.
CapManilla on omistuksia kymmenissä eri yrityksissä, muun muassa Cederroth, Curato, Design-Talo, Esperi Care, Espira Gruppen, Lumene Group, Lunawood, Mawell, PapaJohn's Russia, Proffice, Profit Software, Russian Baltic Pork Invest, Tieturi ja Tokmanni.
Yhtiö hallinnoi yli 3 miljardin euron pääomia rahastoissaan.


Aikamuoto.
Aikamuoto eli tempus on verbin taivutuskategoria, jolla ilmaistaan verbin kuvaaman tapahtumisen aikaa suhteessa puhehetkeen ("Nyt puu on kaatunut") ja/tai kerrottuun viitehetkeen ("Eilen tullessani puu oli jo kaatunut"). Verbiä, jonka taivutuksella ilmaistaan aikamuoto ja persoona, nimitetään finiittiverbiksi; ns. infiniittisillä verbinmuodoilla (infinitiivit ja partisiipit) taas ei tyypillisesti ole aikamuoto- eikä persoonataivutusta.
Aikamuotojärjestelmät voivat eri kielissä olla hyvinkin erilaisia, koska pelkkien aikasuhteiden lisäksi aikamuotokategorioilla voidaan ilmaista aspektia eli toiminnan ajallista rajallisuutta (saatetaanko se loppuun vai jatkuuko se vielä), evidentiaalisuutta (onko tapahtuma itse nähty vai epäsuorasti päätelty sen tapahtuneen), narratiivisuutta (onko tapahtuma toisen kertomaa eikä itse koettua) tms. Tätä heijastavat myös perinteiset termit ”perfekti” (oikeastaan: ”loppuun saatettu toiminta”) ja ”imperfekti”, jotka ovat peräisin latinan kieliopista eivätkä hyvin kuvaa esimerkiksi suomen kielen aikamuotojen merkityksiä.
Suomessa on neljä perusaikamuotoa: preesens, imperfekti (josta joskus käytetään myös nimitystä preteriti), perfekti ja pluskvamperfekti. Monissa normatiivisissa suomen kielen kieliopeissa esiintyy väite, jonka mukaan Futuuria eli tulevaisuuteen viittaavaa aikamuotoa ei varsinaisena morfologisena taivutuskategoriana suomen kielessä olisi. Toisaalta kuitenkin suomen kielestä on kuvattu kaksi tulevaa aikaa ilmaisevaa liittotempusta: liittopreesens ja liittoimperfekti, joskin nykykielessä nämä esiintyvät lähinnä juhlallisessa kirjakielessä.
Puhekielessä voidaan tulevaa aikaa ilmaista myös muodolla
Tämän muodon käytöstä jotkut kielenhuoltajat varoittavat siksi, että verbillä "tulee" on niin konkreettinen merkitys, koska moni kuulija voi käsittää, että hän todella tulee paikalle ja tekee kyseisen asian.
Joissakin kielissä, kuten latinassa, on myös futuurin perfekti.
Lähteet.
(toim. Pentti Leino). 111–128. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.


Vähennyslasku.
(luetaan: "a miinus b on yhtä kuin c"), missä "a" on vähennettävä, "b" vähentäjä ja "c" lukujen ero eli erotus.


Daniel Auteuil.
Daniel Auteuil (s. 24. tammikuuta 1950) on ranskalainen näyttelijä. Uransa aikana hän on näytellyt monenlaisissa elokuvissa trillereistä draamoihin. Hän on saanut useita arvostettujen elokuvapalkintojen ehdokkuuksia ja on nykyään Ranskan kuuluisimpia näyttelijöitä.
Lapsuus.
Auteuil syntyi Algeriassa. Hänen vanhempansa olivat oopperalaulajia. Syntymän aikaan vanhemmat olivat kiertueella. Jo lapsesta asti näyttelijän ura oli Auteuilille selvä valinta.
Ura.
Daniel esiintyi aluksi pienissä avantgarde-teattereissa. Debyyttinsä elokuvamaailmaan hän teki vuonna 1975 elokuvassa "L'Agression". Auteuil näytteli lukuisissa komedioissa ja teki läpimurtonsa Claude Berrin draamassa "Jean de Florette" (1986), josta voitti BAFTA- ja César-palkinnot. Toisen César-palkintonsa hän sai vuonna 2000 parhaasta miespääosasta elokuvassa "Tyttö sillalla", jossa hän näytteli Vanessa Paradisin kanssa.
Yksityiselämä.
Auteuil tapasi entisen vaimonsa Emmanuelle Béart'n elokuvan "L'Amour en douce" kuvauksissa. Suhteesta syntyi vuonna 1992 tytär Nelly. Liitto päättyi eroon kymmenen vuoden jälkeen. Nykyään Auteuil elää yhdessä näyttelijä Marianne Denicourtin kanssa.


Serbia.
Serbia () eli Serbian tasavalta () on sisämaavaltio Balkanilla. Sen naapurimaita ovat Unkari pohjoisessa, Romania ja Bulgaria idässä, Makedonia, Kosovo ja Montenegro etelässä sekä Kroatia ja Bosnia ja Hertsegovina lännessä. Serbian pääkaupunki on miljoonakaupunki Belgrad (1,58 miljoonaa asukasta vuonna 2002).
Maantiede.
Serbian pohjoisosa on hedelmällistä tasankoa. Itäosissa on kalkkikiviharjanteita ja jokilaaksoja, etelässä vuoria ja kukkuloita. Pohjoisen ilmasto on mantereinen: kylmät talvet, kuumat kesät ja sadetta tasaisesti ympäri vuoden. Keskiosassa on mannerilmaston lisäksi välimerenilmastoa. Etelän vuorilla talvet ovat kylmiä, lumisateet ajoittan sakeita ja kesät puolestaan kuumia ja kuivia.
Historia.
Serbit saapuivat nykyisille asuinsijoilleen kansainvaellusten aikana 600-luvulla. He olivat jakaantuneet kuuteen heimoon: Rascia/Raška, Bosnia, Neretva/Pagania, Zachumlie/Zahumlje.
Ensimmäinen serbien valtio muodostui Časlav Klonimirovićin johdolla 900-luvulla Raškassa. 1000-luvun puolessa välissä nousi valtaan Vojislavljević-suku Zetassa ja 1100-luvulla Raškassa Nemanjić-suku. Nemanjić-suvun valtakunnan perusti 1170 Stefan Nemanja, jonka pojasta Savasta tuli ensimmäinen Serbian ortodoksisen kirkon arkkipiispa ja pyhimys. Kuningas Milutin laajensi Serbiaa ja valloitti Makedonian Bysantilta. Hänen aikanaan rakennettiin merkittävimmät keskiaikaisen Serbian rakennukset. Hänen pojanpoikansa Stefan Dušanin (1331–1355) aikana valtakunta saavutti huippunsa ja hallitsi aluetta Tonavalta Kreikkaan. Serbian valtakunta heikkeni Stefanin kuoleman jälkeen ja Kosovo Poljen taistelussa 1389 turkkilaiset löivät serbit. Vuoteen 1459 mennessä turkkilaiset ulottivat valtansa koko Serbiaan.
Kolmensadan vuoden ajan Serbia oli Osmanien valtakunnan alaisuudessa ja serbiasutus levisi myös Vojvodinaan ja Kroatiaan. Kun Habsburgien joukot työnsivät turkkilaiset Tonavan eteläpuolelle 1699, osa serbeistä vapautui turkkilaisten vallasta.
Itsenäisyysliike.
Serbian itsenäisyysliike alkoi 1800-luvun alussa Karađorđe Petrovićin (1804–1813) ja Miloš Obrenovićin (1815–1817) myötävaikutuksella. Serbia sai ruhtinaskuntana itsehallinnon ottomaanien alaisuudessa vuosien 1804 ja 1815 kansannousujen jälkeen 1817, vaikkakin turkkilaisten joukot pysyivät pääkaupungissa Belgradissa vuoteen 1867. Venäjä–Turkin vuosien 1828–1829 sodan jälkeen Serbia tunnustettiin ruhtinaskunnaksi osmanien vallan alla ja Venäjän keisarikunnan suojeluksessa. Bosnian vuoden 1875 kapinan jälkeen Serbia soti Venäjän ja Bosnian kapinallisten rinnalla Turkin sodan 1877–1878 heikentyvää Turkkia vastaan, mikä toi Serbialle suurvaltojen tunnustaman täyden itsenäisyyden ja suuria maa-alueita etelässä ja idässä..
Vuonna 1908 Itävalta liitti Bosnian itseensä ja rohkaisi Serbiaa Montenegron, Bulgarian ja Kreikan rinnalla Osmanien valtakuntaa vastaan. Ensimmäisessä Balkanin sodassa Serbia sai Pohjois- ja Keski-Makedonian, mutta Itävalta painosti sitä luopumaan albaanien maista, jotka olisivat tuoneet sille pääsyn merelle. Serbian ja Itävallan suhteet huononivat nationalistien pyrkiessä liittämään Itävallan vallan alle jääneet maat Serbiaan. Ensimmäinen maailmansota alkoi 1914 Itävalta-Unkarin hyökkäyksellä Serbiaan serbinationalistisen Gavrilo Principin tekemän arkkiherttua Frans Ferdinandin salamurhan jälkeen. Itävallan ja Bulgarian joukot miehittivät ympärysvaltojen puolella taistelleen Serbian pian sodan alettua. Ensimmäisen maailmansodan aikana kaatui 1,26 miljoonaa serbiä - yli puolet maan miespuolisesta väestöstä.
Jugoslavian johdossa.
Kun Itävalta-Unkari hajosi sodan lopuksi, Serbiaan yhdistyivät Itävalta-Unkarin serbien ja muiden slaavien asuttama alue Baanaatti, Bačka ja Baranja (epävirallisesti Vojvodina), Montenegro sekä Itävalta-Unkarin eteläslaavien asuttamista alueista muodostetusta lyhytikäisestä Sloveenien, Kroaattien ja Serbien valtiosta eronnut Sremin alue marraskuussa 1918. Serbia yhdistyi tuon valtion kanssa nimellä Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta joulukuussa 1918. Valtaosin serbien hallitsemassa valtiossa ilmeni kansallisuuksien välisiä erimielisyyksiä, joten kuningas Aleksanteri I hajotti perinteiset alueet ja muodosti yhdeksän hallinnollista maakuntaa. Vuonna 1929 kuningas teki vallankaappauksen ja muutti maan nimen Jugoslaviaksi.
Toisessa maailmansodassa Saksa ja Italia miehittivät Jugoslavian 1941. Vastarintaliikkeen muodostivat aluksi kuninkaallisen armeijan sotilaat, četnikit, mutta kommunistiset partisaanit Neuvostoliiton, Britannian ja Yhdysvaltain tuella vapauttivat koko maan 1944. Sodan aikana muodostettiin Demokraattinen federatiivinen Jugoslavia. Välttääkseen serbien hallitsevan aseman valtiossa, Bosnia ja Hertsegovina, Makedonia ja Montenegro saivat yhtäläisen tasavallan aseman sosialistisessa Jugoslaviassa. Kosovosta ja Vojvodinasta tuli sen autonomisia maakuntia. Serbian kommunisteilla oli kuitenkin johtava asema maassa neljä vuosikymmentä. Entinen partisaanijohtaja Josip Broz Tito hallitsi maata aina vuoteen 1980. Tito katkaisi välinsä Staliniin ja Jugoslavia pysyi Neuvostoliiton valtapiirin ulkopuolella ja merkittävänä vaikuttajana sitoutumattomien maiden liikkeessä. Kommunistivallassa Jugoslavia kehittyi maatalousyhteiskunnasta teollisuusvaltioksi. Titon kuollessa 1980 Jugoslaviassa nationalistiset ja separatistiset mielialat voimistuivat.
Hajoamissodat.
Vuonna 1989 Serbian presidentiksi valittu Slobodan Milošević otti autonomiset Kosovon ja Vojvodinan suoraan hallintoon, mikä sai albaanit ryhtymään vaatimaan eroa Serbiasta. Vuosina 1991–1992 Slovenia, Kroatia, Bosnia ja Hertsegovina ja Makedonia erosivat Jugoslaviasta, johon jäljelle jääneet osavaltiot Serbia ja Montenegro julistivat uuden valtion, Jugoslavian liittotasavallan. Bosnian sota päättyi 1995 Daytonin sopimukseen. Miloševićista tuli 1997 Jugoslavian presidentti ja hän pysyi vallassa huolimatta siitä että hänen Serbian sosialistisella puolueellaan ei ollut enemmistöä liittovaltion- tai Serbian parlamenteissa, mutta se piti silti hallussaan kaikki merkittävät tehtävät.
Vuonna 1997 syntyi separatistinen Kosovon vapautusarmeija (KLA), joka pyrki Kosovon itsenäisyyteen. Milošević aloitti loppuvuodesta 1998 poliisi- ja sotilaskampanjan KLA:ta vastaan, johon liittyi myös siviiliväestöön kohdistuneita julmuuksia ja noin 13 000 kuolonuhria eri puolilla. NATO pommitti Serbiaa maaliskuusta kesäkuuhun 1999. 79 päivän kampanjan jälkeen Milošević luovutti ja NATO:n johtamat joukot ottivat Kosovon haltuunsa, vaikka se jäi virallisesti Serbian osaksi. Pommituksissa kuoli 500–1500 siviiliä. Sen sijaan niiden vaikutus Jugoslavian liittotasavallan asevoimiin oli lähes olematon. NATO:n miehityksen jälkeen kymmenet tuhannet Kosovon serbivähemmistön jäsenet ajettiin alueelta.
Miloševićin jälkeen.
Syyskuussa 2000 pidettiin vaalit, joissa virallisten tulosten mukaan Miloševićin hallituskoalitio sai niukan voiton. Välittömästi sen jälkeen kaupungit täyttyivät mielenosoittajista, jotka tukivat demokraattisen opposition Vojislav Koštunicaa. Milošević luopui vallasta 5. lokakuuta 2000, jonka jälkeen hallitusvaltaa piti kahdeksantoista puolueen demokraattinen oppositio (ДОС; DOS), jonka edustaja Koštunica nimitettiin presidentiksi. Koalitio voitti parlamenttivaalit joulukuussa 2000 ja pääministeriksi tuli Demokraattisen puolueen Zoran Đinđić. Milošević pidätettiin huhtikuussa 2001 ja Đinđić luovutti hänet tuomittavaksi Haagiin sotarikostuomioistuimeen. DOSin hallitus oli vallassa joulukuuhun 2003. Koalition välit huononivat muun muassa Miloševićin luovutuksesta johtuen ja Koštunican Serbian demokraattinen puolue lähti hallituksesta loppuvuodesta 2001, jonka jälkeen hallitusvastuussa olivat Demokraattinen puolue (DS) ja G17+. Pääministeri Đinđić salamurhattiin 12. maaliskuuta 2003.
4. helmikuuta 2003 liittovaltion parlamentti hyväksyi uuden perustuslain, joka muodosti Serbian ja Montenegron valtioliiton. Marraskuun 16. 2003 pidettiin parlamenttivaalit, jotka uusittiin 28. joulukuuta liian matalan (Vojislav Koštunicasta tuli pääministeri. Demokraattisen puolueen Boris Tadić valittiin presidentiksi 27. kesäkuuta 2004 kahden vuoden 2002 epäonnistuneen äänestyksen jälkeen äänestysprosentin jäätyä liian alhaiseksi.
21. toukokuuta 2006 Montenegron piti kansanäänestyksen itsenäisyydestä, joka sai 55,5 prosentin kannatuksen, 0,5 prosenttiyksikköä yli vaaditun, ja maa julistautui 3. kesäkuuta itsenäiseksi. Serbia julistautui Serbia ja Montenegron seuraajavaltioksi.
Euroopan unioni keskeytti lähentymisneuvottelut Serbian kanssa 2006 ja ilmoitti että niitä jatketaan vasta kun kansanmurhasta Bosniassa syytetty kenraali Ratko Mladić luovutetaan sotarikosoikeudenkäyntiin Haagiin. NATO sen sijaan hyväksyi Serbian joulukuussa 2006 rauhankumppanuusohjelmansa esijäseneksi.
28. ja 29. lokakuuta 2006 pidettiin kansanäänestys, jossa hyväksyttiin uusi perustuslaki, joka korvasi Miloševićin aikaisen. Perustuslaissa mm. määriteltiin NATO:n miehittämä albaanienemmistöinen Kosovo kiinteäksi osaksi Serbiaa.
Perustuslain astuessa voimaan järjestettiin 21. tammikuuta 2007 uudet vaalit, joiden voittajaksi julistautui Serbian radikaalipuolue, joka sai 29 % äänistä. Hallitussovun viipyessä 8. toukokuuta Koštunican Serbian demokraattisen puolueen tuella parlamentin puhemieheksi valittiin Radikaalipuolueen Tomislav Nikolić. Nikolić ehdotti 48 tunnin kuluessa valitsemisestaan maan julistamista hätätilaan "Kosovon epävakaan tilanteen vuoksi." Nikolić joutui eroamaan viiden päivän kuluttua nimittämisestään 13. toukokuuta DSS:n vedettyä häneltä tukensa.
Demokraattinen puolue, Serbian demokraattinen puolue, G-17+ ja pieni konservatiivinen DSS:n kanssa liittoutunut Uusi Serbia (Нова Србија) muodostivat hallituksen 11. toukokuuta neljä päivää ennen kuin vaalit olisi jouduttu uusimaan. Parlamentti hyväksyi hallituksen puolisen tuntien ennen aikarajan menoa umpeen. Koštunica jatkoi pääministerinä.
17. helmikuuta 2008 albaanienemmistöinen Kosovon autonominen maakunta julistautui yksipuolisesti itsenäiseksi valtioksi ja sai tukea ja tunnustuksen Yhdysvalloilta ja useilta Euroopan unionin mailta. Kosovon asema suhteessa Serbiaan on edelleen kansainvälisesti avoin kysymys.
Kosovon tilanne johti maan hallituksen kaatumiseen, jonka jälkeen presidentti hajotti pääministerin suosituksesta parlamentin ja päädyttiin ennenaikaisiin vaaleihin samaan aikaan paikallisvaalien kanssa 11. toukokuuta 2008, vajaa vuoden kuluttua edellisistä vaaleista. Presidentti Boris Tadićin "Eurooppalaisen Serbian puolesta" (Za Evropsku Srbiju) -vaaliliitto (DS, G17+, SPO, LSV, Sandžak) voitti selvästi, mutta sen paikat eivät riittäneet hallituksen muodostamiseen.
Politiikka.
Kun Slobodan Miloševićn valtakausi päättyi 5. lokakuuta 2000, oppositio nousi valtaan. Jännitteet lisääntyivät vähitellen hallinnossa, kunnes "Serbian demokraattinen puolue" (DSS) jätti hallituksen jättäen "Demokraattisen puolueen" (DS) yksin valtaan. Serbian pääministeri on Mirko Cvetković (sitoutumaton).
Presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla viideksi vuodeksi kerrallaan, sama presidentti korkeintaan kahdelle kaudelle. Serbian nykyinen presidentti on Boris Tadić, Demokraattisen puolueen johtaja. Hänet valittiin heinäkuun 2004 presidentinvaalissa, ja toiselle kaudelle vuonna 2008 niukalla 51.2 prosentin äänisaaliilla.
Suurin yksittäinen puolue on äärinationalistinen Radikaalipuolue, joka ei ole kelvannut muiden yhteistyökumppaniksi. Toiset suuret puolueet ovat euromyönteiset sosiaalidemokraattinen Demokraattinen puolue ja konservatiivinen Serbian demokraattinen puolue, jotka ovat vuodesta 2000 asti hallinneet keskenään apupuolueidensa kanssa ja jättäneet Radikaalipuolueen ulos.
Yksikamarisessa parlamentissa, Serbian kansalliskokouksessa, on 250 edustajaa, jotka valitaan puoluelistoilta nelivuotiskaudelle.
Hallinnollinen jako.
Serbia koostuu 24 piiristä, joista seitsemän on Vojvodinan autonomisessa maakunnassa. Piirit muodostuvat 122 kunnasta ja 23 kaupungista. Serbia ei ole tunnustanut Kosovon tasavaltaa, jota pitää edelleen Kosovo-Metohijan autonomisena maakuntana (edellisten lisäksi viisi piiriä, 28 kuntaa ja yksi kaupunki).
Talous.
Serbian bruttokansantuote on puolittunut 1990-luvun alun jälkeen talouspakotteista ja vuoden 1999 Nato-pommituksista johtuen.
Keskimääräinen nettopalkka on Serbiassa 402 euroa kuukaudessa (tilanne huhtikuussa 2008) ja työttömyysaste on noin 20 prosenttia. Serbiassa on tasavero.
Maatalous tuottaa 12,3 prosenttia bruttokansantuotteesta ja työllistää 23,9 prosenttia työvoimasta. Maatalous tuottaa vehnää, maissia, sokerijuurikasta, auringonkukkia ja vadelmia sekä naudan- ja sianlihaa ja maitoa. Vuonna 2010 työttömiä oli 17,2 prosenttia.
Serbiassa on 28 lentopaikkaa, joista kahdella yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Rautateitä on 3379 kilometriä ja päällystettyä maantietä 26 000 kilometriä.
Väestö.
Serbiaa asuttavat pääosin serbit (83 %). Merkittäviin vähemmistöihin lukeutuvat unkarilaiset (4 %), bosniakit (2 %), albaanit (1 %), montenegrolaiset (1 %), ja muut 9 % (romanit, kroaatit, slovakit, bulgaarit ja romanialaiset) (väestönlaskenta 2002, ilman Kosovoa).
Pääuskonnot ovat ortodoksisuus 85 %, katolilaisuus 5,5 %, islam 3 %, protestanttisuus 1 %, muut 5,5 % (väestönlaskenta 2002, ilman Kosovoa).
Kielet: serbia 88 %, unkari 3,8 %, bosnia 2 %, albania 1 %, muut 5 %.
Kulttuuri.
Serbia on yksi Euroopan kulttuurillisesti monimuotoisimmista maista. Suurien valtakuntien väliset rajat kulkivat nykypäivän Serbian kautta pitkiä aikoja historiassa: ne erottivat aluksi Rooman valtakunnan itä- ja länsiosat ja myöhemmin Osmanien valtakunnan ja Itävalta-Unkarin. Tuloksena on se, että pohjoisosa on kulttuurillisesti keskieurooppalaisempi ja etelä taas itämaisempi. Jossain määrin tämä rajoittelu on kuitenkin keinotekoista, sillä molemmat alueet ovat vaikuttaneet toisiinsa jossain määrin.
Serbia voitti ensimmäisellä yrityksellään itsenäisenä valtiona Eurovision laulukilpailut vuonna 2007, edustajanaan Marija Šerifović kappaleella Molitva. Voiton johdosta seuraavan vuoden kilpailu pidettiin Belgradissa.
Bysantin vaikutus Serbiaan oli ehkä kaikkein suurinta. Serbit ovat pääosin ortodokseja. He käyttävät sekä kyrillisiä että latinalaisia merkistöjä tuloksena itäisistä ja läntisistä vaikutuksista.
Unescon maailmanperintöluettelossa on Serbiasta neljä kohdetta.
Urheilu.
Serbia on osallistunut olympialaisiin itsenäisenä valtiona vuosina 1912, 2008 ja 2010. Vuoteen 2006 asti serbiurheilijat kilpailivat osana Jugoslavian sekä Serbia ja Montenegron joukkueita. Vuoden 2008 olympialalaisissa vesipoolojoukkue sai pronssia, uimari Milorad Čavić hopeaa ja tennispelaaja Novak Đoković pronssia.
Serbian jalkapallomaajoukkue on tullut neljänneksi maailmancupissa vuosina 1930 ja 1962. Marraskuussa 2011 se oli FIFAn rankingissa sijalla 27.
Tennis on yksi Serbian suosituimmista urheilulajeista. Vuonna 2010 Serbia voitti ensimmäistä kertaa Davis Cupin. Vuonna 2011 Novak Đoković nousi miesten maailmanlistan ykkössijalle, ja hän voitti kauden aikana kolme Grand Slam -turnausta. Naisista maailmanlistan ykkössijalla ovat olleet Ana Ivanović sekä Jelena Janković.


Sturgeonin laki.
Sturgeonin laki sanoo, että 90 prosenttia mistä tahansa on roskaa. Laki on saanut nimensä tieteiskirjailija Theodore Sturgeonilta, joka totesi: "Kyllä, totta kai 90 prosenttia scifistä on täyttä roskaa, mutta se johtuu vain siitä, että 90 prosenttia mistä tahansa on täyttä roskaa."
Sturgeonin lakia voidaan pitää Pareton periaatteen erityistapauksena.


Pareton periaate.
Pareton periaatteen, joka on Pareto-jakaumien erityistapaus, mukaan missä tahansa ilmiössä 80 % seurauksista johtuu 20 %:sta syistä.
Italialainen Vilfredo Pareto tutki vaurauden jakautumista suhteessa väestöön 1800-luvun Englannissa alkaen kesästä 1897. Tutkimusten tuloksena syntyi epäoikeudenmukaisen jakaumisen teoria, ja Pareton havainto tunnetaan nykyään 80/20-sääntönä. Englantilainen George Zipf havaitsi kielitieteellisissä tutkimuksissaan vuonna 1949 Pareton vaurauskäyrää vastaavan ilmiön (hyvin pientä osaa kielen sanastosta käytetään erittäin paljon ja hyvin suurta osaa vastaavasti erittäin vähän). Nämä tulokset tunnetaan Zipfin lain nimellä.
Pitkä häntä () tarkoittaa liiketoiminnan yhteydessä tilannetta, jossa liiketoimintaympäristön muutos mahdollistaa kannattavan liiketoiminnan potenssijakauman vähävoluumisellä alueella. Pitkä häntä -ilmiöstä huolimatta Pareton periaate on edelleen voimassa.


Zipfin laki.
Zipfin laki oli Harvardin kielitieteilijä George Kingsley Zipfin löydös, jonka mukaan "n":nneksi käytetyimmän sanan (tai jonkin muun mitattavan yksikön, kuten äänteen) käyttötiheys missä tahansa luonnollisessa kielessä on käänteisesti verrannollinen lukuun "n".
Zipfin laki on empiirinen tulos, eikä teoreettinen malli. Syyt zipfiläisiin jakaumiin eri ilmiöissä vaihtelevat suuresti ja niiden perusteista on kiistaa. Zipfiläisiä jakaumia kuitenkin esiintyy tosielämässä.
Zipfiläinen jakauma todistetaan usein kuvaamalla data graafisesti, akseleina järjestysnumeron logaritmi ja frekvenssin logaritmi. Jos pisteet asettuvat likimäärin suoralle, kyseessä on Zipfin lain tapaus. Logaritmin kantaluvulla ei ole merkitystä tässä tapauksessa.


Robert Guiscard.
Robert Guiscard (noin 1015 – 17. heinäkuuta 1085) oli normandialainen seikkailija, joka valloitti Etelä-Italian. Hän oli Tancred de Hautevillen kuudes poika.
Vuonna 1046 Robert liittyi Etelä-Italiassa jo olevien veljiensä seuraan. Robert kunnostautui pian sodassa bysanttilaisia ja paavia vastaan. Vuonna 1057 hänestä tuli Apulian kreivi veljensä Humphreyn tilalle. Vuonna 1059 paavi Nikolaus II teki Robertista Apulian, Calabrian ja Sisilian herran vaikka suurin osa näistä maista oli vielä valloittamatta. Yhdessä nuoremman veljensä Rogerin kanssa Robert valloitti Sisilian arabeilta. Calabria vallattiin kreikkalaisilta vuonna 1060, Bari vuonna 1071 ja Salerno vuonna 1076. Vallattuaan Salernon Robert meni naimisiin kaupungin hallitsijan lombardialaisen Gisulfin siskon Sikelgaitan kanssa.
Robert Guiscard ja kreivi Roger
Hyökättyään Beneventoa vastaan, joka oli paavin alainen läänitys, paavi julisti Robertin pannaan vuonna 1074. Paavi kuitenkin perui pannan vuonna 1081, koska tarvitsi normannien apua keisari vastaan.
Toukokuussa vuonna 1081 Robert suuntasi joukkonsa Bysanttia kohti. Hän laskeutui maihin 16 000 miehen kanssa Dyrrhachiumin kaupungin lähellä. Robert aikoi avustaa syrjäytettyä Mikael VII Dukasta, mutta hänen sanotaan havitelleen keisaruutta itselleen. Robert löi keisari Aleksios I Komnenoksen Dyrrhachiumin taistelussa. Hän ei kuitenkaan pystynyt käyttämään voittoaan hyväksi, koska hänen oli palattava Roomaan, jossa paavi Gregorius VII tarvitsi kiperästi hänen apuaan keisaria vastaan. Robert jätti poikansa Bohemund I:n jatkamaan valloitusta idässä ja palasi Italiaan. Palattuaan Balkanille Robert kuoli kuumeeseen 17. heinäkuuta 1085.
Robertin ja Sikelgaitan tytär Mafalda nai Barcelonan krsivin Ramón Berenguer II:n.


Lisäyslajittelu.
Lisäyslajittelu (insertion sort) on hidas ("O(n2)") ja vakaa lajittelualgoritmi, joka toimii 'paikallaan' (eli ei vaadi lisämuistia). Lisäyslajittelun asymptoottinen suoritusaika on yhtä suuri kuin kuplalajittelulla, mutta käytännössä sen ajoaika on kuitenkin usein huomattavasti tätä pienempi. Yksinkertaisuutensa vuoksi se onkin usein nopein vaihtoehto lajittelualgoritmiksi hyvin pienillä taulukoilla.
Algoritmi toimii pitämällä taulukon alkuosan koko ajan järjestyksessä lisäämällä yksitellen jokaisen alkion käsittelemättömästä loppuosasta oikealle paikalleen alkuosaan.
// Käydään taulukon jokainen (paitsi ensimmäinen) alkio läpi
for i = 2 to n
// Siirretään alkio oikealle paikalleen järjestettyyn alkuosaan
while(t[j]  1)
Vaihda alkioiden t[j] ja t[j-1] arvot keskenään
Esimerkkitoteutus C-kielellä.
void swap(void *valkio1, void *valkio2, int koko) /* kahden alkion paikkojen vaihtoa varten */
void insertionsort(void *alkio, int lkm, int koko, int (*cmp)(void *valkio1, void *valkio2))
if(alkio != NULL && lkm > 1 && koko > 0) /* jonkinlaiset järkevät alkuehdot */


Näennäistiede.
a> kaavio 1800-luvulta. Frenologien mukaan ihmisen persoonallisuus voidaan nähdä kallon muodoista. Frenologia mainitaan näennäistieteeksi ensimmäisen kerran vuonna 1843.
Näennäistiede eli pseudotiede (kreikan "pseudo-", valheellinen, teeskentelevä) on tieteellisenä esiintyvä oppi, joka ei kuitenkaan täytä tieteellisyyden tunnusmerkkejä. Varhaisin tieto sanan "pseudoscience" (pseudotiede) käytöstä englannin kielessä on vuodelta 1843.
Käsitteellä näennäistiede on kielteinen merkitys, koska sitä on käytetty osoittamaan, että jotakin on virheellisesti ja harhaanjohtavasti esitelty tieteeksi. Niinpä ne, joiden väitetään harjoittavan tai kannattavan näennäistiedettä, yleensä kiistävät luokittelun. Siitä, missä laajuudessa tiede voidaan erottaa näennäistieteestä luotettavalla ja puolueettomalla tavalla (demarkaatio-ongelma), on erimielisyyttä.
Tausta.
On erilaisia keinoja sen osoittamiseksi, onko tietty oppi, käsitys, menetelmä tai käytäntö tieteellinen. Tieteellisessä menetelmässä tällaisia periaatteita ovat muiden muassa toistettavuus ja intersubjektiivinen varmistettavuus. Niinpä pyritään vamistamaan, että keskeinen todistusaineisto voidaan toistaa tai mitata samoissa olosuhteissa; niin voidaan vastaisuudessakin tutkia, onko ilmiöön liitetty hypoteesi tai teoria sekä täsmällinen että luotettava ja voivatko muut tutkijat tukeutua siihen.
Tieteellistä menetelmää edellytetään käytettävän kaikkialla ja painottuneisuutta edellytetään valvottavan tai se eliminoitavan kaksoissokkotutkimuksilla tai riittävän suurella otannalla. Kaikki kerätyt tulokset, mukaan luettuina koejärjestelyt ja ympäristötekijät, dokumentoidaan ja julkistetaan vertaisarviointia varten, niin että tulokset voidaan joko varmistaa tai hylätä myöhemmillä kokeilla sekä määritellä muita tärkeitä tekijöitä, kuten tilastollinen merkittävyys, luottamusväli ja virhemarginaali.
1900-luvun puolivälissä Karl Popper ehdotti falsifioitavuuden kriteeriä näennäistieteen ja tieteen erottamiseksi toisistaan. Sellaiset väitteet kuin "Jumala loi maailmankaikkeuden" voivat olla tosia tai epätosia, mutta ei voida suorittaa kokeita, joilla väitteet voitaisiin todeta epätosiksi, joten ne eivät ole tiedettä, vaan ne kuuluvat tieteen alan ulkopuolelle. Popper jakoi ei-tieteen toisaalta filosofisiin, matemaattisiin, mytologisiin, uskonnollisiin ja metafyysisiin muodostelmiin ja toisaalta näennäistieteellisiin – mutta ei esittänyt selviä kriteereitä niiden erottamiseksi. Esimerkeiksi näennäistieteestä hän antoi astrologian ja psykoanalyysin ja tieteestä Albert Einsteinin suhteellisuusteorian. Myöhemmin Paul R. Thagard (1978) ehdotti, että näennäistiede on ensisijaisesti erotettavissa tieteestä silloin, kun se pitkällä aikavälillä kehittyy vähemmän kuin vaihtoehtoiset teoriat ja kun sen kannattajat kieltäytyvät tunnistamasta tai myöntämästä teorian ongelmia. Mario Bunge on esittänyt kategorioita "uskomuskenttä" ja "tutkimuskenttä" helpottamaan tieteen ja näennäistieteen erottamista toisistaan.
Tieteenfilosofi Paul Feyerabend on esittänyt, että tieteen ja ei-tieteen erottaminen ei ole tiedonsosiologian näkökulmasta mahdollista eikä edes toivottavaa.
Erottelun tekee vaikeaksi se, että tieteen teoriat ja menetelmät arvioivat uutta havaintotietoa eri tavoin. Lisäksi tietyt standardit jotka soveltuvat yhdelle tieteenalalle eivät ole välttämättä niitä joita käytetään joillakin toisilla aloilla.
Sekä skeptikot että Bright-liikkeen huomattavimmat edustajat, kuten Richard Dawkins, Mario Bunge, Carl Sagan ja James Randi, pitävät kaikkia näennäistieteen muotoja haitallisina riippumatta siitä, aiheuttavatko ne kannattajilleen välitöntä haittaa. Heidän mukaansa näennäistieteen harjoittaminen johtuu yleensä monenlaisista syistä – joko lapsellisesta tai alkeellisesta tiedekäsityksestä tai pahimmillaan petoksesta, jolla tavoitellaan taloudellista tai poliittista hyötyä.
Näennäistieteen määritelmästä.
Esimerkiksi selvänäkeminen on tämän näkemyksen mukaan näennäistiedettä, koska se rikkoo tunnettuja fysiikan lakeja. Monesti lisäksi eri selvänäkijät väittävät samasta kohteesta eri asioita. Kreationismia pidetään näennäistieteenä, koska siinä esitetyt ajatukset ovat monesti ristiriidassa yleisesti hyväksyttyjen luonnontieteellisten ajatusten kanssa ja asioita esitetään yksipuolisesti vain kreationistista näkökantaa tukien. Lisäksi kreationismin näkemykset liittyvät tieteen ulkopuoliseen uskontoon, eikä niitä voida kumota edes teoriassa.
Tieteen tulee olla muun muassa Raimo Tuomelan esittämien ajatusten mukaan
Niinpä näennäistieteenä pidetään vaihtoehtolääketiedettä, ufologiaa, antroposofiaa ynnä muita sellaisia.
Neuvostoliittolaisen Trofim Lysenkon tutkimukset sopivat tähän kaavaan.
Näennäistiede eroaa tieteen "vääristä teorioista" siinä, että tieteen "väärät teoriat" eivät pyri esiintymään tai niitä ei alan ammattilaisten keskuudessa pidetä laajemmin pätevinä ratkaisuina.
Tieteen ja näennäistieteen raja voi olla joskus liukuva. Tiedemies voi puolustaa teoriaansa kuin uskonkappaletta. Esimerkiksi historiantutkimuksen todistusaineisto on joskus kiistanalaista, väärennöksille altista ja monitulkintaistakin. Toisaalta näennäistieteissä (kuten astrologiassa) voidaan käyttää matematiikkaa samaan tapaan kuin oikeassa tieteessäkin.
Uskomuslääkintää pidetään näennäistieteenä. Se on suosittua, koska se kertoo potilaalle sen, mitä tämä haluaa kuulla.
Näennäistiede muistuttaa usein propagandaa. Sille on monesti tyypillistä valikoiva tosiasioiden esittäminen, esitetään vain omaa väitetä tukevia tietoja, ja yleisessäkin tiedossa olevia omaa väitettä vastaan puhuvia tietoja jätetään huomioitta joko tahallisesti tai tutkimuksen puutteessa. Tämä tulee esille varsinkin tapauksissa, joissa näennäistiede kytkeytyy uskonnolliseen tai poliittiseen liikkeeseen, ja jolloin esitetään tieteelliseltä kuulostavia väitteitä, jotka eivät perustu puolueettomaan tutkimukseen.
Todistelutapa ja opin tieteellisyys.
Oikeanlainen todistelu edellyttää, että väitteen esittäjä


Fallibilismi.
Fallibilismi (lat. "fallibilis" 'erehtyväinen') on tieteenfilosofinen näkökulma, jonka mukaan mitään teoriaa tai faktaa ei voida todistaa lopullisesti oikeaksi, koska aina on mahdollista tuoda esille uusia tapoja teorian kumoamiseksi. Fallibilismi korostaa falsifioitavuutta (eli teorian tai muun väittämän vääräksi osoittamista) teorian tieteellisyyden kriteerinä.
Ensimmäisenä fallibilismin idean esitti Charles S. Peirce, ja Karl Popper kehitti fallibilismin teoriaa 1930-luvulla tieteellisen tiedon mittapuuksi. Hän tuli tulokseen, jonka mukaan minkään teorian totuudenmukaisuutta ei loppujen lopuksi voida täysin todistaa: teorioita voidaan ainoastaan kumota, ja niihin voidaan uskoa "parhaana tämänhetkisenä tietona". Täten tulisi luottaa ainoastaan teorioihin, jotka ovat ainakin periaatteessa kumottavissa. Popper viehtyi ajatukseen kuultuaan paikallisessa yliopistossa Albert Einsteinin luennon, jossa Einstein esitteli keksimäänsä suhteellisuusteoriaa ja kertoi olevansa valmis hylkäämään sen, jos joku löytäisi ristiriitaisia todisteita.
Teoksessaan "Arvauksia ja kumoamisia – tieteellisen tiedon kasvu" (1963) Popper esitti fallibilismin teemaksi sen, että tiede oppii virheistään ja että oppiessamme tiedoistamme korjatessamme niitä tietomme kasvaa, vaikka emme koskaan voikaan olla aivan varmoja siitä että olemme lopullisesti oikeassa. Tietomme "korroboroituvat" kestäessään tutkimukset, joissa riskinä on koko teorian kumoutuminen. Näin tieteestä tulee totuudenkaltaisempaa. Popperin mukaan ei siis ole mitään syytä ryhtyä relativisteiksi tai skeptikoiksi, vaikka emme voikaan olla aivan varmoja siitä että olemme lopullisesti oikeassa. Olemme kuitenkin aina vain lähempänä lopputulosta, joten pitkällä tähtäyksellä lopputulos on aina vain lähempänä totuutta.
Jotta teoriaa voitaisiin pitää totena, sen pitäisi falsifioitavuusvaateen mukaan periaatteessa olla todistettavissa tutkimuksella vääräksi. Esimerkiksi teorian, jonka mukaan "kaikki korpit ovat mustia", voisi falsifioida löytämällä punaisen korpin. Sellainen teoria, jota ei voida osoittaa vääräksi, ei siis täytä fallibilismin mukaan tieteen kriteereitä. Esimerkiksi psykoanalyysia on käytetty esimerkkinä teoriasta, jota on vaikea kumota.
Fallibilismin mukaan hyvä tieteentekijä ei siis ole niinkään kiinnostunut siitä havaintoaineistosta, joka on teorian kanssa sopusoinnussa, vaan nimenomaan siitä, jonka kanssa teorialla on ongelmia. Popperin mukaan on helppo saada havainnot sopimaan yhteen teorian kanssa jo sosiaalipsykologisista syistä. Fallibilismi siis korostaa kriittisyyden merkitystä tieteen kehityksessä.
Falsifikaatiokriteeri ei voi käsitellä olemassaoloväitteitä sellaisenaan, koska emme voi millään tavoin todistaa, että jokin asia ei olisi. Siksi olemassaoloa ei oleteta ennen kuin olemassaolemattomuus falsifioidaan.


Falsifiointi.
Falsifiointi eli falsifioiminen (väitteen osoittamista vääräksi. Fallibilismi merkitsee Charles Sanders Peircen alullepanemaa tieteenfilosofista oppia, jonka mukaan kaikkia väitteitä on pidettävä periaatteessa kumoutuvina. Falsifikationismi ("negativismi", "kontrapositivismi" tai "popperilainen tieteenfilosofia") puolestaan on tieteenfilosofian paradigma, jonka tavoitteena on erottaa tiede epätieteestä ja muusta ei-tieteestä. Sen mukaan tieteellisiä ovat vain sellaiset väitteet, jotka on periaatteessa mahdollista osoittaa vääriksi jollain havainnoilla. Toisinaan näitä termejä myös käytetään synonyymeina, mutta Peircen ja Popperin näkemysten välillä on sisällöllisiä eroja.
Karl Popper esitti ensimmäisenä, että teoriaa voitaisiin pitää tieteellisenä vain, jos se periaatteessa voisi olla todistettavissa tutkimuksella vääräksi. Falsifikationismi korvasi verifikationismin, kun havaittiin, että mitään universaaliväitettä ei voida todistaa oikeaksi empiirisesti. Tunnettu esimerkki tästä ongelmasta on Carl Hempelin väite ”kaikki korpit ovat mustia”, jonka voisi verifioida vain tarkistamalla kaikki korpit, nyt, menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Falsifikationinismin kannattajien mukaan se voidaan kuitenkin osoittaa vääräksi löytämällä yhdenkin punaisen korpin. Näin Popper päätteli, että falsifioimattomuus ei ole osoitus teorian vahvuudesta, vaan sen heikkoudesta. Yleisesti kuitenkin ollaan kannalla, että ankarassa mielessä teorian varma kumoaminen on yhtä mahdotonta kuin sen verifioiminenkin.
Se, että jokin teoria on falsifioitavissa eli osoitettavissa vääräksi, ei tarkoita sitä, että teoria "olisi" väärä; sen sijaan se tarkoittaa, että "jos" teoria on väärä, tämä voidaan osoittaa havainnoilla tai kokeilla. Käytännössä falsifioitavuudella voidaan välttää monentyyppisten epätieteellisten väitteiden, esim. tautologian eli aina toden väitteen ("kaikki korpit ovat korppeja") hyväksymisen tieteelliseksi teoriaksi. Toisaalta se, että teoria on falsifioitavissa, ei kykene osoittamaan sitä varmasti ja lopullisesti oikeaksi. Falsifikaatioperiaatteella ei voi myöskään varmasti käsitellä olemassaoloväitettä, koska väitteen falsifiointi edellyttäisi sen negaation verifiointia, ja kyseinen negaatio on universaaliväite.
Falsifikaatiota on vaikea soveltaa vähänkään laajempiin teorioihin, sillä on vaikea sanoa, falsifioiko vastaesimerkki koko teorian vai jonkun osan siitä – ja jos se kaataa vain osan, niin minkä.
Naiivi falsifikationismi.
Popperin alkuperäisen näkemyksen mukaan teoria tai hypoteesi voidaan lopullisesti hylätä yhden sen kanssa yhteensopimattoman havainnon perusteella. Klassinen esimerkki tästä on se, että yhden mustan joutsenen löytäminen osoittaa virheelliseksi sen teorian, että kaikki joutsenet ovat valkoisia.
Popper katsoi, että tieteilijöille ovat erityisen arvokkaita kahdentyyppiset väittämät, havaintoväittämät ja kategoriset väittämät. Havaintoväittämät ovat sellaisia kuten ”tämä on valkoinen joutsen”. Loogikot kutsuvat tällaisia väittämiä singulaarisiksi eksistenssiväittämiksi, koska ne väittävän jonkin yksittäisen asian olevan olemassa. Ne voidaan esittää muodossa ”on olemassa "x" joka on joutsen, ja "x" on valkoinen”.
Kategoriset väittämät ovat sellaisia, jotka luokittelevat kaikkia jonkin ilmentymiä, kuten ”kaikki joutsenet ovat valkoisia”. Loogikot kutsuvat tällaisia väittämiä universaaleiksi. Ne esitetään yleensä muodossa ”kaikille "x", jos "x" on joutsen, tällöin "x" on valkoinen”. Tieteellisten lakien oletetaan yleensä olevan tässä muodossa. Eräs vaikea tieteellistä menetelmää koskeva ongelma on: kuinka havainnoista edetään lakeihin? Kuinka mistään joukosta eksistenssiväittämiä voidaan edetä universaaliväittämään? Tätä kutsutaan induktion ongelmaksi.
Popper katsoi, ettei tiede voi nojata tällaiseen epäpätevään induktiiviseen päättelyyn. Tilalle, induktion ongelman ratkaisijaksi, hän esitti falsifiointia. Hän katsoi, että vaikka yksittäistä olemassaoloväittämää, kuten ”on olemassa valkoinen joutsen”, ei voida koskaan käyttää universaaliväittämän, kuten ”kaikki joutsenet ovat valkoisia”, todistamiseen, sitä voidaan käyttää universaaliväittämän osoittamiseen vääräksi: yksittäinen havainto mustasta joutsenesta riittää osoittamaan, että universaaliväittämä kaikkien joutsenien valkoisuudesta on väärä.
Vaikka tällainen falsifiointi on pätevä, se on hyvin rajallinen. Näkemystä on myöhemmin kutsuttu naiiviksi falsifikationismiksi, ja muun muassa konfirmaatioholismi suuntautuu sitä vastaan. Konfirmaatioholismin mukaan lähes mikä tahansa väite voidaan saada sopimaan yhteen yksittäisen uuden havainnon kanssa, mikäli väitteen taustateorioihin tehdään tarvittavia muutoksia. Esimerkiksi jos kuullaan, että Australiasta on löydetty mustajoutsenia, teoriaan voidaan lisätä jokin sopiva "ad hoc" -hypoteesi, kuten ”kaikki joutsenet ovat valkoisia, paitsi eräät Australiasta löydetyt joutsenet” tai ”kaikki joutsenet ovat valkoisia ja Australiassa suoritetut lintuhavainnot ovat epäluotettavia”.
Konfirmaatioholismi perustuu Pierre Duhemin ja W. V. O. Quinen ajatuksiin. Popper itse käsitteli naiivin falsifioinnin ongelmia teoksessaan "The Logic of Scientific Discovery".
Myöhempi falsifikationismi.
Naiivi falsifikationismi siis epäonnistui pyrkimyksessään määrätä tieteelle jokin välttämätön menetelmä, jota tieteilijöiden tulisi käyttää. Tämä on seurausta siitä, että naiivin falsifioinnin kohteena ovat yksittäiset tieteelliset väittämät. Tieteelliset teoriat koostuvat kuitenkin joukosta tällaisia väittämiä, ja nämä joukot ovat niitä, joita tieteilijöiden tulee hyväksyä tai hylätä.
Naiivin falsifioinnin tilalle Popper muotoili ajatuksen tieteestä falsifioituvien teorioiden hylkäämisen kautta kehittyvänä prosessina. Falsifioidut teoriat tullaan korvaamaan teorioilla, jotka voivat selittää ne ilmiöt, jotka falsifioivat aiemman teorian, eli teorioilla, joilla on suurempi selitysvoima. Popper katsoi, että tieteilijältä vaaditaan päätös teorian muodostavien tai sen falsifioivien väittämien hyväksymisestä tai hylkäämisestä. Jossain vaiheessa teoriaan lisättyjen "ad hoc" -hypoteesien ja huomiotta jätettyjen teorian falsifioivien havaintojen paino tulee niin suureksi, ettei teoriaa voida enää tukea, ja päätös sen hylkäämisestä tapahtuu.
Esimerkiksi aristoteelinen mekaniikka selitti arkipäiväiset havainnot, mutta Galileo Galilein tekemät kokeet falsifioivat ne, ja myöhemmin Newtonin mekaniikka syrjäytti sen selittämällä Galileon ja monien muiden havaitsemat ilmiöt, joita aristoteelinen mekaniikka ei kyennyt selittämään. Newtonilainen mekaniikka kykeni selittämään muun muassa planeettojen liikkeet ja kaasujen mekaniikan suuressa määrin. Se ei kuitenkaan kyennyt selittämään esimerkiksi Merkuriuksen radan prekessiota, minkä Albert Einsteinin suhteellisuusteoria selitti. Atomitasolla Newtonin mekaniikan osoittivat virheelliseksi niin kutsuttu ultraviolettikatastrofi sekä Gibbsin paradoksi, ja sen syrjäytti kvanttimekaniikka.
Vastaavasti Thomas Youngin valon aaltoteoria syrjäytti Newtonin teorian valohiukkasista, mutta Michelsonin–Morleyn koe puolestaan osoitti sen virheelliseksi. Myöhemmin sen syrjäyttivät James Clerk Maxwellin elektrodynamiikka ja Einsteinin erityinen suhteellisuusteoria, jotka selittivät havaitut ilmiöt.
Kussakin vaiheessa uudet havainnot tekivät aiemmasta teoriasta kestämättömän (eli falsifioivat sen) ja tilalle löydettiin uusi teoria, joka oli selitysvoimaltaan suurempi (eli kykeni selittämään aiemmin selittämättömissä olleet ilmiöt) ja seurauksena tarjosi paremmat mahdollisuudet sen itsensä falsifioinnille.
Falsifikationismi ja demarkaatio-ongelma.
Popper käytti falsifiointia demarkaatio-ongelman ratkaisemiseen vetämään rajan tieteellisten ja epätieteellisten teorioiden välille. Tässä falsifikationismi oli tarkoitettu korvaamaan verifikationismi. Verifikationismin mukaan väittämän tulee olla empiirisesti verifioitavissa eli vahvistettavissa, jotta se olisi sekä merkityksellinen että tieteellinen. Tämä oli keskeinen osa loogisen empirismin ja niin kutsutun Wienin piirin ohjelmaa.
Popper havaitsi, että Wienin piirin filosofit olivat sekoittaneet kaksi erillistä ongelmaa, lauseiden merkityksellisyyden ongelman ja demarkaatio-ongelman, ja esittäneet verifikationismia yhtenä ratkaisuna kumpaankin. Popper sen sijaan katsoi, että on olemassa merkityksellisiä teorioita, jotka eivät ole tieteellisiä, eikä merkityksellisyyden kriteeri siksi liity demarkaatio-ongelmaan. Falsifikationismi vastustaa sitä näkemystä, että falsifioimattomissa olevat väittämät olisivat mielettömiä tai muutoin huonoja.
Falsifikationismin mukaan siis sellainen teoria, jota ei voida osoittaa vääräksi, ei täytä tieteen tunnusmerkkejä. On hyödyllistä tietää, onko jokin teoria falsifioitavissa, jos ei muuten niin siksi, että se auttaa sen ymmärtämisessä, kuinka teoriaa voidaan arvioida. Tällöin voidaan esimerkiksi välttää sitä, että yritettäisiin falsifioida teoria, joka ei edes ole falsifioitavissa.
Esimerkiksi psykoanalyysia on väitetty teoriaksi, jota on vaikea kumota. Toinen yksinkertainen esimerkki teoriasta, jota ei voida kumota, kuuluu ”vihreitä joutsenia on olemassa”. Väitettä ei voida osoittaa vääräksi, ja niin ollen sitä ei voida pitää tieteellisenä.
Popperilainen kriteeri ei sulje tieteen piiristä yksittäisiä falsifioimattomissa olevia "väittämiä" vaan "kokonaisia teorioita", jotka eivät sisällä yhtään falsifioitavissa olevaa väittämää. Tällöin jää jäljelle konfirmaatioholismiin liittyvä ongelma siitä, mikä muodostaa ”koko teorian”.
Popperille falsifioitavuus oli erityistapaus yleisemmästä teorioiden kritisoitavuuden ajatuksesta, vaikkakin hän myönsi, että falsifiointi on yksi tehokkaimpia menetelmiä, joilla teorioita voidaan kritisoida. Popper katsoi, että myös falsifioimattomissa olevat väittämät ovat tärkeitä tieteen kannalta, ja tieteelliset teoriat sisältävät osinaan myös tällaisia väittämiä. Popper käytti termiä ”metafyysinen tutkimusohjelma” kuvaamaan sellaisia teorioita, jotka eivät ole falsifioitavissa, mutta ovat kuitenkin hyödyllisiä. Eräänä esimerkkinä hän käytti evoluutioteoriaa. Myöhemmin Popper perui kuitenkin näkemyksensä ja myönsi evoluutioteorian olevan falsifioitavissa.
Yhdysvalloissa falsifioitavuus oli eräs kriteereistä, jonka perusteella oikeus totesi ”luomistieteen” epätieteelliseksi Arkansasissa vuonna 1981 käydyssä oikeudenkäynnissä (McLean v. Arkansas). Periaate on myös osana Daubert Standardia, joka määrittää, missä määrin tieteellinen todistusaineisto kelpaa oikeudenkäynneissä.
Kuhn, Lakatos ja Feyerabend.
Siinä missä Popper oli kiinnostunut pääasiassa tieteen logiikasta, Thomas Kuhn tutki vaikutusvaltaisessa teoksessaan "Tieteellisten vallankumousten rakenne" (1962) tieteen historiaa. Kuhn katsoi, että tieteilijät työskentelevät sellaisen käsitteellisen paradigman sisällä, joka vaikuttaa vahvasti siihen, miten he tulkitsevat havaintoja. Tieteilijät puolustavat paradigmaansa pitkään kaikkia falsifiointiyrityksiä vastaan lisäämällä olemassa oleviin teorioihin "ad hoc" -hypoteeseja. Paradigman vaihtaminen on vaikeaa, koska se vaatii tutkijalta vahvaa poikkeamista työtovereiden näkemyksistä ja epäortodoksisen teorian puolustamista.
Jotkut falsifikationistit näkivät Kuhnin teoksen vahvistavan falsifikationismin, koska se tarjosi historiallista aineistoa sen tueksi, että tiede etenee hylkäämällä riittämättömiä teorioita ja että falsifikationismin kannalta keskeisiä ovat tieteilijöiden tekemät päätökset hyväksyä tai hylätä joku teoria.
Imre Lakatos kuului näin ajatelleisiin. Hän pyrki selittämään Kuhnin tulokset esittämällä, että tiede etenee tutkimusohjelmien falsifioinnin eikä teorioiden naiivin falsifioinnin kautta. Lakatosin lähestymistavassa tieteilijä työskentelee tutkimusohjelman, joka vastaa suurin piirtein Kuhnin ”paradigmaa”, sisällä. Siinä missä Popper hylkäsi "ad hoc" -hypoteesien lisäämisen epätieteellisenä, Lakatos hyväksyi ne osaksi uusien teorioiden muodostamista.
Jotkut tieteenfilosofit, kuten Paul Feyerabend, ovat katsoneet Kuhnin teoksen osoittavan, että sosiaaliset tekijät, eikä niinkään jonkun rationaalisen menetelmän noudattaminen, määräävät sen, mikä tieteellisistä teorioista saa yleisen hyväksynnän. Tällaisen jyrkän tulkinnan ovat hylänneet muun muassa Alan Sokal sekä Kuhn itse.
Feyerabend tutki tieteen historiaa vielä kriittisemmin ja hylkäsi lopulta kaikki preskriptiiviset metodologiat. Hän hylkäsi kaikki tieteelliset menetelmät sekä tieteen vaatimukset auktoriteetista mihinkään tällaisiin menetelmiin vedoten. Sen sijaan hän katsoi, että jos tulisi valita jokin metodologinen sääntö, tietoteoreettinen anarkismi olisi ainoa vaihtoehto. Feyerabendille tieteen kaikki sellainen sosiaalinen status, joka tieteellä voi olla, on seurausta tieteen sosiaalisesta ja fysikaalisesta arvosta enemmän kuin sen menetelmistä.
Nykyfilosofit.
Monet nykytieteenfilosofit ja analyyttiset filosofit, kuten W. H. Newton-Smith, Kurt Hübner, John W. N. Watkins, A. J. Ayer, Mary Hesse, Geoffrey James Warnock, Arnold Levison, Jennifer Trusted, Anthony O'Hear, George N. Schlesinger, Adolf Grünbaum, Alan Musgrave, R. H. Vincent, Henry E. Kyburg, Jr., John Worrall, Herbert Feigl, L. Jonathan Cohen, Wesley C. Salmon, Ilkka Niiniluoto, Raimo Tuomela, Colin Howson, Hilary Putnam, David Stove ja Richard C. Jeffrey, ovat kritisoineet Popperin tieteenfilosofiaa paljon. Se, ettei Popper luottanut induktiiviseen päättelyyn, on johtanut väitteisiin siitä, että hän olisi antanut tieteen käytännöistä virheellisen kuvan. Useimmat ammattitieteenfilosofit eivät ole koskaan asettaneet popperilaista näkemystä probabilistisen induktion edelle.
Fyysikot.
Fyysikot Alan Sokal ja Jean Bricmont kritisoivat falsifioitavuutta teoksessaan "Fashionable Nonsense" (julkaistu myös nimellä "Intellectual Impostures") sillä perusteella, ettei se kuvaa totuudenmukaisesti sitä, miten tiede todella toimii. Heidän mukaansa teorioita käytetään siksi, että ne menestyvät, ei siksi, että toiset teoriat epäonnistuvat.
Sokalin ja Bricmontin mukaan tieteilijät katsovat sellaisen teorian, joka menestyy falsifiointiyrityksiä vastaan, olevan osittain vahvistettu tai ainakin todennäköisempi. Heidän mukaansa Popper vastusti kaikenlaista teorioiden vahvistamista tai jopa niiden pitämistä todennäköisempinä. Tieteen historia kuitenkin osoittaa, että teoriat tulevat hyväksytyksi menestyksensä ansiosta. Sokalin ja Bricmontin mukaan falsifioitavuus ei kykene myöskään erottamaan esimerkiksi tähtitiedettä ja astrologiaa, koska kummatkin tekevät teknisiä ennusteita, jotka ovat joskus virheellisiä.
David Miller, kriittisen rationalismin kannattaja, on puolustanut Popperia näitä väitteitä vastaan


Kirsikoti.
Kirsikoti on kehitysvammaisten ihmisten taiteilija- ja asuinyhteisö, joka sijaitsee Lieksan Saarivaarassa. Kirsikoti on Lieksan Saarivaaran entisellä kansalaiskoululla. Kirsikodin taidetta on vuosien varrella ollut esillä mm. Kiasmassa, Joensuun taidemuseossa sekä taidemuseoissa Hyvinkäällä, Varkaudessa ja Kouvolassa, Joensuun taidekeskus Ahjossa, monissa kirjastoissa sekä ulkomailla mm. Ruotsissa, Saksassa, Itävallassa ja Italiassa. Kirsikodin taiteilijat ovat myös vierailleet monta kertaa Toscanassa.
Kirsikodissa eletään yhteisöelämää, ja se on koti kehitysvammaisille ihmisille ja niille, jotka haluavat elää heidän kanssaan.


Induktion ongelma.
Induktion ongelma on induktiiviseen päättelyyn liittyvä ongelma siitä, kuinka jonkin tapahtuman yleisyydestä voitaisiin päätellä jotain sen jatkuvuudesta. Jo 1700-luvulla filosofi David Hume kielsi kokonaan syysuhteen väittämällä sen perustuvan pelkkään tottumukseen.
Induktion ongelmaa selventää Bertrand Russellin kertomus, jossa erästä kanaa ruokitaan joka päivä. Joka aamu maanviljelijä astuu kanalaan ja heittelee jyviä maahan kanojen ruoaksi, joten induktiivisen tieteenkäsityksen valossa kanan kannattaa yleistää maajussin tulevan ruokkimaan häntä myös "huomenna". Sen sijaan seuraavana päivänä maanviljelijä ottaakin kanan ja katkaisee sen kaulan. Russell päättelee, että ”Hienostuneempi näkemys maailman toiminnasta olisi ollut kanalle hyödyllinen”.
Havaintojen käyttö on induktiivista eli "yleistävää" päättelyä. Se ei ole logiikassa tai matematiikassa käytettyä päättelyä. Induktiivinen päättely perustuu yleistämiseen jostakin havaintojoukosta. Jos tehdään suuri määrä havaintoja karvaisista eläimistä, ja päätellään, että karvaiset eläimet synnyttävät eläviä poikasia (eivät siis lisäänny munista), käytetään yleistävää (induktiivista) päättelyä.
Johtopäätöksiä tekevässä ("deduktiivisessa" eli laskujohtoisessa) päättelyssä aloitetaan joistakin "alkuehdoista" (premisseistä) ja edetään loogisesti johtopäätöksiin, jotka seuraavat näistä alkuehdoista.
Deduktiivisessa päättelyssä väitteiden totuus säilyy. Jos alkuehdot ovat tosia, myös johtopäätökset ovat tosia.
Induktiivisessa päättelyssä tilanne totuuden suhteen on toinen. Vaikka kaikki havaitut karvaiset eläimet olisivat synnyttäneet eläviä poikasia, ei voida olla varmoja, että tulevaisuudessa ei löydetä uutta eläinlajia, joka on karvainen mutta ei synnytä eläviä poikasia. Nykyisin tunnetaankin karvainen eläin, joka munii munia (vesinokkaeläin ja nokkasiili).
Ihmiset käyttävät induktiivista päättelyä koko ajan. Induktio saa meidät ajattelemaan, että tulevaisuus muistuttaa nykyisyyttä. Ihmisten elämä itse asiassa perustuu sille käsitykselle, että induktio on luotettava ennustettaessa tulevaisuutta ja tekojen seurauksia. Ilman yleistämistä induktiota vuorovaikutus ympäristömme kanssa olisi mahdotonta. Emme tietäisi, että ruoka ravitsee eikä myrkytä meitä, emme tietäisi, onko lattia tai maa allamme seuraavalla askeleella. (Jack Vance on kuvannut tieteisnovellissaan ”Ihmisen paluu” maailmaa, jossa syysuhde on lakannut toimimasta ja nämä asiat eivät olekaan enää itsestään selviä.)
Induktio ei ole täysin luotettava päättelymenetelmä. Menneisyyden perusteella voidaan usein tehdä erilaisia yleistyksiä, jotka ennustavat tulevaisuutta eri tavoin.
Monissa tieteissä yleistäminen näyttää toimivan käytännössä hyvin. Jos havaintoja on tilastollisesti merkittävä määrä, pelkät tilastolliset menetelmät antavat usein käyttökelpoista raakatietoa. Vaikka on loogisesti mahdollista, että aurinko ei nouse huomenna, käytännössä huomisen auringon nousun voi tarkistaa luotettavasti kalenterista.
Miten induktio voidaan oikeuttaa tulevia tapahtumien ennustamisessa? Se, että menneisyys on osoittanut, että näin saatta olla, nojaa induktioon, jolloin saavutaan kehäpäätelmään – eli oikeutetaan induktio induktiolla.
Toinen lähestymistapa on konfirmointi (vahventaminen), eli lainomaisista väittämistä ja niiden yksityiskohdista tehdään ennustustuksia tulevaisuudesta. Esimerkiksi yleinen oletus ”kupari johtaa sähköä”, voidaan vahventaa palalla kuparia, joka myös johtaa sähköä. Mutta miten erottaa lainomainen väittämä muunkaltaisista?
Nelson Goodman on kehittänyt seuraavanlaisen esimerkin. Oletetaan, että ennen vuotta 2011 kaikki havaitut smaragdit ovat olleet vihreitä. Otetaan käyttöön uusi adjektiivi, ”vihrinen”. Vihriseksi kutsutaan vihreää vuoteen 2011 ja sinistä siitedes. Tällöinhän kaikki vuoteen 2011 mennessä havaitut smaragdit ovat paitsi vihreitä myös vihrisiä. Nämä havainnot tukevat yksiselitteisesti oletusta, että kaikki smaragdit ovat vihrisiä vuoden 2011 jälkeenkin (eli silloin sinisiä). Tietysti yhtä perusteltua on väittää, että ne ovat vihreitä sen jälkeenkin.
Karl Popper väitti, että epätodeksi osoittaminen "(falsifikaatio)" olisikin tieteelle oleellisempi kuin todeksi osoittaminen "(verifikaatio)". Tämän käsityksen mukaan tieteen selitysjärjestelmät ja luonnonlait ovat vain arvauksia, joiden tarkoitus on parantaa aikaisempia käsityksiä. Aikanaan nämä käsitykset väistyvät havaintojen perusteella ja siirrytään uusiin arvauksiin. Tämän käsityksen mukaan tutkimuksen tehtävä on pikemminkin osoittaa teorioita virheellisiksi kuin todistaa niitä.
Tämä käsitys on oikeassa yhdessä asiassa: varsin vähäinen määrä vastaesimerkkejä riittää osoittamaan teorian ainakin joiltakin osin virheelliseksi. Väite "kaikki joutsenet ovat valkoisia" kumoutui, kun Australiasta löytyi mustia joutsenia. Tässä tapauksessa eläintieteen varsinaisiin teorioihin ei tarvinnut tehdä muutoksia, esimerkiksi eläinlajin määritelmää ei tarvinnut muuttaa eikä joutsenen normaalisti määritteleviä ominaisuuksia tarvinnut muuttaa.
Teoriaa, jota ei edes periaatteessa voida osoittaa epätodeksi, ei tämän käsityksen mukaan voida pitää ollenkaan tieteellisenä. Esimerkiksi teoria sellaisesta jumalasta, josta on mahdotonta saada tietoa, on epätieteellinen.
Aikaisempien käsitysten virheellisiksi osoittamisella on ollut tieteen kehityksessä suuri merkitys. Nykyisinkin lähes päivittäin jotkin uutiset osoittavat jonkin entisen käsityksen virheelliseksi.
Kuitenkin voidaan sanoa, että tutkimuksen tehtävä ei ole osoittaa käsityksiä virheellisiksi vaan löytää uusia selitysjärjestelmiä, jotka toimivat käytännön elämässä entisiä paremmin. Jos virheelliseksi osoittamiseen kiinnitetään liikaa huomiota, teorioita voidaan ryhtyä kumoamaan esimerkiksi mittausvirheiden tai inhimillisten erehdysten perusteella.
Induktion puolustaja voi väittää, että käytännössä tieteellinen tutkimus etenee yleistämällä ja korjaukset esimerkiksi vahvimmin yleistämiseen nojautuvissa luonnontieteissä ovat koko ajan vähäisempiä. Ainakin osa tieteestä on itseään korjaavaa, edistyvää ja kasautuvaa eli yleistäminen nykyaikaisilla tilastollisilla menetelmillä ja kehittyneillä tietokoneohjelmilla toimii varsin hyvin.


Musta lista (sähköposti).
Mustat listat ovat suosittu tekniikka roskapostin suodatuksessa. Käytännössä kaikissa sähköpostipalvelimissa on sisäänrakennettu tuki pääsylistoille, joilla ylläpitäjä voi kieltää sähköpostia tietyiltä palvelimilta tai lähettäjiltä. Nykyisin yhä suositumpi ratkaisu ovat myös erilaiset DNS-palvelimien pohjalta toimivat dynaamiset mustat listat, joissa sähköpostipalvelin tekee usein etäällä olevalta palvelimelta reaaliajassa tarkistuksen.
Asiat, joiden perusteella voidaan suodattaa, ovat
Kiinteät listat.
Kiinteät listat ovat varsin staattinen ratkaisu, eivätkä sen takia usein kovinkaan tehokas. Roskapostin lähettäjät vaihtavat jatkuvasti palvelimia ja lähettäjän osoitteetkin ovat useimmiten satunnaisia.


Lastikultti.
Lastikultti (, suomeksi myös cargo-kultti tai rahtikultti) viittaa eteläisen Tyynenmeren saarilla asuneille alkuasukkaille toisen maailmansodan aikana syntyneeseen kulttuuriin. Alueella sotineet maat tiputtivat lentokoneista ja toivat laivoilla saarille sotilaille tarkoitettuja pakkauksia, joissa oli ruokaa, vaatteita ja erilaisia varusteita, jotka paikalliset asukkaat pian ottivat käyttöönsä enemmän tai vähemmän lahjana jumalilta. Lastikultit vaikuttivat erityisesti Melanesiassa ja Uudessa-Guineassa. Lastikultteja syntyi toisistaan riippumatta saarilla, jotka olivat toisistaan kaukana sekä maantieteellisesti että kulttuurisesti. Joidenkin lastikulttien koko historia synnystä loppuun on muistissa.
Saarelaiset huomasivat etteivät valkoihoiset valmistaneet tai korjanneet tavaroita itse. Kun jokin tavara oli esimerkiksi korjattava, ne lähetettiin muualle ja uusia tavaroita saapui kaiken aikaa lastina laivoissa ja myöhemmin lentokoneissa. Saarelaiset ajattelivat että lastin alkuperän täytyy olla yliluonnollinen. Lisäksi valkoihoisten toiminta saarilla vaikutti alkuasukkaista "rituaalimenoilta", kun valkoihoiset esimerkiksi rakensivat mastoja, kiinnittivät niihin rautalankoja ja kuuntelivat "pieniä laatikoita". Saarelaisista valkoihoisten käsittämättömät toimet olivat jonkinlainen rituaali, jolla he taivuttelivat jumalat lähettämään heille lastia.
Sodan jälkeen lähetykset ja lentoliikenne loppuivat ja sotilaat lähtivät saarilta. Tämän seurauksena alkuasukkaat alkoivat jäljitellä toimintaa, jolla sotilaat olivat saaneet lentokoneet saapumaan, rakentamalla "lentokenttiä", kaivertamalla puusta kuulokemikrofoneja ja seisomalla pystyttämissään "lennonjohtotorneissa" johtaen koneita. Uskonnolliset rituaalit korvaantuivat soihduilla viittomisella itseraivattujen kiitoteiden päissä.
Lastien mukana tullut kulttuuri korvasi alkuasukkaiden omaa kulttuuria pitkälle heidän pukeutuessaan sotilaiden vaatteisiin ja alkaessaan palvoa lentokoneita omien jumaliensa sijasta. Myöhemmin lastikultti hävisi saarilta, mutta termi elää yhä terminä laajemmalle tavoitehakuiselle toiminnalle, jonka todellista luonnetta ei ymmärretä.
Tässä merkityksessä termi ymmärretään useimmiten parhaiten Richard Feynmanin eräästä puheesta, jossa hän kertoi lastikulttitieteestä. Puhe päätyi luvuksi hänen kirjaansa "Surely you're joking, mr. Feynman" (Ursa on julkaissut kirjan suomeksi 1998 nimellä "Laskette varmaankin leikkiä, Mr. Feynman!" Suomennoksessa on päädytty muotoon "rahtikultti-tiede"). Puheessa Feynman toteaa alkuasukkaiden jäljitelleen täsmällisesti sotilaiden toimintaa, mutta lentokoneet eivät siltikään tulleet. Hänen mielestään monessa tieteenteossa jäljitellään myös tarkasti tieteellisen yhteisön rutiineja, vaikka kyseessä onkin näennäistiede.
Perusideana koko lastikulttuurissa siis on, että alkuasukkaat jäljittelevät täysin pragmaattisista syistä toimintaa, jonka luonnetta he eivät yksinkertaisesti ymmärrä. Lastikulttuuri ei myöskään ole mikään täysin edellisen kulttuurin korvaava tuote, vaan luonnollinen jatke alkuasukkaiden muille uskomuksille. Monen itsenäisen, mutta samankaltaisen kultin toisistaan riippumattoman synnyn on arvioitu viittaavaan siihen, että ihmisen psykologian yleisellä tasolla on joitakin niihin liittyviä yhteisiä piirteitä. Lastikultit saattavat kertoa jotain myös ihmisen psykologian alttiudesta uskonnolle.


Lastikulttitiede.
Lastikulttitiede on Richard Feynmanin alun perin kehittämä termi, jolla hän tarkoitti näennäistiedettä, jota harjoittavat toimivat pinnallisesti tieteentekijöiden harjoittamin normein, mutta eivät kykene ymmärtämään tai selittämään tieteellisesti kausaalista suhdetta lähtökohtien ja lopputuloksen väliltä.
Feynman esitteli termin Caltechille pitämässään puheessa 1974, ja se on sekä hänen kirjassaan "Surely You're Joking, Mr. Feynman!" että lukuisilla WWW-sivuilla. Hän pohjasi termin antropologian tuntemaan ilmiöön, lastikulttiin, jossa mm. melanesialaiset alkuasukkaat seurasivat sotilaiden tapoja rakentaa ja operoida lentokenttiä. Tapojen seurauksena lentokentille alkoi ilmestyä lentokoneita ja sotilaat näyttivät saavan kaikenlaisia hyödyllisiä tarvikkeita, joten melanesialaiset alkoivat kopioida sotilaiden toimintaa. Kultti jatkui pitkälle 1970-luvulle.


Sähkökenttä.
Sähköisen dipolin sähkökenttäviivat, kentän suunta on positiivisesta varauksesta kohti negatiivista varausta.
Fysiikassa sähkökenttä on sähkövarauksen ympärille syntyvä vektorikenttä, jonka voimakkuuden dimensio SI-järjestelmän yksiköin ilmaistuna on N C-1, tai vastaavasti V m-1. Kenttäviivat ovat jatkuvia kaikkialla muualla paitsi kohdatessaan sähkövarauksen (punktioitu kenttä), viivat eivät koskan leikkaa toisiaan ja niiden suunta on positiivisesta varauksesta negatiiviseen varaukseen (sopimus). Jos sähködipoli eli varauspari (+ ja -) ovat erittäin lähellä toisiaan, makrotasossa tarkasteltaessa niiden kentät kumoavat toisensa ja kenttä näyttää nollalta. Näin esim. atomi tai kondensaattori näyttävät sähkökentän suhteen neutraaleilta, vaikka niissä on sekä negatiivisia että positiivisia varauksia. Sähkökentän idean esitteli alunperin Michael Faraday.
Määritelmä.
Coulombin lain mukaan kahden pistemäisen sähkövarauksen välillä on voima
Kansainvälisessä yksikköjärjestelmässä voiman yksikkö on newton, varauksen coulombi ja etäisyyden metri, joten formula_2:n yksikkö on C²/Nm².
Jos oletetaan, että toinen näistä varauksissa pysyy paikallaan sekä muuttumattomana ja toista käytetään "testivarauksena", Coulombin lain mukaan tähän testivaraukseen kohdistuva voima on suoraan verrannollinen testivarauksen suuruuteen. Tämä verrannollisuuskerroin on määritelmän mukaisesti toisen sähkövarauksen aiheuttaman sähkökentän voimakkuus testivarauksen kohdalla, joten
Tämä yhtälö pitää paikkansa ainoastaan silloin kun varaukset eivät liiku. Edellisestä nähdään myös, että pistemäisen sähkövarauksen aiheuttaman kentän suuruus jossain pisteessä on käänteisesti verrannollinen etäisyyden neliöön.
Sähkökenttä johteessa ja eristeessä.
Sähkökenttä johteen sisällä on aina nolla. Tämä johtuu siitä, että ulkoisessa sähkökentässä olevan johteen vapaat elektronit indusoituessaan asettautuvat niin, että niiden aiheuttama oma sähkökenttä on yhtä suuri, mutta vastakkaissuuntainen kuin ulkoinen kenttä. Kokonaissähkökenttä on siis elektronien aiheuttaman ja ulkoisen sähkökentän summa, joka on nolla.
Toisin kuin johteessa, eristeessä ei ole vapaita varauksenkuljettajia, koska siinä olevat elektronit ovat sidoittuina atomeihinsa. Elektronit eivät siis pääse siirtymään niin, että ne kasaantuisivat kokonaan eristeen toiselle reunalle luodakseen oman ulkoista sähkökenttää vastakkaisen sähkökentän. Täten on mahdollista, että aineeseen syntyy nollasta poikkeava sähkökenttä. Eräs mahdollisuus on myös se, että johteessa on katkos.


Kromi.
Kromi (, "väri") on järjestysluvultaan 24. alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Cr ja CAS-numero 7440-47-3. Aineen nimesi kromiksi sen eristäjä Louis Nicolas Vauquelin, kun hän totesi, minkälaisen värikirjon se tuotti mineraalista tehtyyn liuokseen. Vauquelin eristi kromin 1798 Pariisissa. Hän totesi myös, että smaragdin vihreä väri johtuu kromista.
Kromi kuuluu metalleihin ja on väriltään harmahtava, kiiltävä ja kova. Kromia käytetään eri metallien pinnoittamiseen. Sillä saadaan metalliesineiden pinnat säilymään hapettumattomina ja kirkkaina, minkä vuoksi pinnoitusta on käytetty korvaamaan kokonaan ruostumattomasta teräksestä tehtyjä tuotteita. Kromipinnoitteet jaotellaan kahteen eri luokkaan; kovakromaukseen ja kiiltokromaukseen. Kovakromauksessa pinta on todellakin kromia ja se muodostaa kovan kulutusta kestävän pinnan. Kovakromausta käytetään muun muassa metallinmuokkaustyökalujen pinnoitteina. Kiiltokromauksen tyypillisiä sovelluksia ovat esimerkiksi auton puskurit. Nimestään huolimatta pinnoite saa kiiltonsa nikkelistä.
Kromi on pääseosaine ruostumattomissa teräksissä. Teräkseen sitä seostetaan ferrokromin muodossa puhtaan metallin sijasta. Suomessa ferrokromia tuottaa Outokumpu Oyj:n tehdas Torniossa. Kromimalmi tuotetaan Elijärven kaivoksella.
Yhdisteet.
Kromi(VI)-yhdisteitä käytetään yleisesti kovakromauskylvyissä, ja ne ovat karsinogeenisia.
Kromi ja ihmisen ravitsemus.
Ihmiselle kromi on välttämätön, mutta liian suurina määrinä myrkyllinen. Ilman sitä elimistö ei kykene tarpeeksi hyvin hyödyntämään glukoosia. Sitä saadaan kuitenkin ravinnosta riittävästi, joten lisäravinteena sen nauttiminen on erittäin harvoin tarpeen. Ravinnossa kromia on erityisesti munankeltuaisessa, vasikanmaksassa, maapähkinässä, viinirypälemehussa ja mustapippurissa sekä myös omenissa, porkkanoissa, pavuissa ja perunoissa.


A priori ja a posteriori.
A priori ja a posteriori ovat tietoteoreettisia termejä, jotka viittaavat tietyn tiedon luonteeseen. Termit viittaavat havaintokokemukseen, jonka suhteen ”a priori” tarkoittaa samaa kuin ’ennen’ ja ”a posteriori” samaa kuin ’jälkeen’. Nämä termit tulivat käyttöön myöhäiskeskiajan skolastiikassa, mutta varsinaisesti niitä alkoivat käyttää rationalistit ja empiristit 1600-luvulla.
Termien käyttö.
Termejä a priori ja a posteriori voidaan käyttää 1) ideoista eli käsitteistä, 2) propositioista eli väitelauseista ja 3) argumenteista.
1) Empiristien kuten John Locken ja David Humen mukaan kaikki ideat eli käsitteet ovat kokemuksesta peräisin eli ne ovat aposteriorisia. Rationalistien mukaan jotkin ideat (esimerkiksi substanssin idea) ovat apriorisia eli synnynnäisiä, eivätkä edellytä kokemusta. Immanuel Kantin mukaan kategoriat ovat apriorisia, kun ne mahdollistavat kokemuksen. Tällaisia ovat muun muassa "ajan", "tilan" ja "kausaliteetin" kategoriat. Ilman näitä mikään aistihavainto tai kokemus ei ole hänen mukaansa mahdollista.
2) Aprioriset propositiot ovat sellaisia, ettei niiden totuusarvon määrittämiseen tarvita aistikokemuksia. Aposterioristen propositioiden totuusarvon selvittäminen edellyttää aistikokemusta. Aprioriset propositiot ovat usein analyyttisia, välttämättömiä totuuksia ja tosia käsitteidensä määritelmien perusteella. Aposterioriset totuudet ovat usein kontingentteja ja synteettisiä väittämiä.
3) Argumentit ovat apriorisia, mikäli ne sisältävät deduktion apriorisista väitteistä johtopäätökseen.
Immanuel Kant.
Jaottelua on filosofiassa käytetty pitkään, mutta nykymerkityksessään se alkoi yleistyä Immanuel Kantin töiden myötä. Hänen aikalaisensa filosofit, kuten David Hume, päätyivät kieltämään jopa kausaliteetin. Humen argumentti kulkee seuraavasti. Kausaliteetti oletetaan kokemukseen, koska olemme tottuneet siihen, että yhtä ilmiötä seuraa aina toinen. Kuitenkaan emme voi päätellä siitä, että aurinko on aina noussut sitä, että se nousee huomennakin. On hyvin kuviteltavissa että se ei nouse, kyseessä ei ole käsitteellinen mahdottomuus kuten kulmikas ympyrä. Isaac Newtonin kehittämä fysiikan kuvaus kuitenkin perustuu pitkälti kausaliteetille ja kuvaa ulkomaailmaa hämmästyttävän tarkasti. Tämän vuoksi Kant halusi luoda vahvemman filosofisen perustan kausaliteetille.
Immanuel Kantin mukaan kaikki analyyttiset väitteet ovat apriorisia ja perustuvat ristiriidan lakiin. Analyyttiset väitteet ovat hänen mukaansa määritelmänsä kautta tosia. Tällainen on esimerkiksi ”Kaikki kappaleet ovat ulottuvaisia.” Synteettiset väitteet puolestaan lisäävät eli syntetisoivat väitteen subjektiin uutta tietoa. Tällainen on esimerkiksi väite ”Kappale on raskas.” Tässä predikaatti ”raskas” syntetisoidaan käsitteeseen ”kappale”. Synteettisiä väitteitä hänen mukaansa ovat kokemusarvostelmat eli -väitteet ja matemaattiset väitteet, sillä ”"väittämällä ’7+5=12’ siis todellakin laajennamme käsitettämme ja lisäämme ensimmäiseen käsitteeseen uuden"”.
Kantin teoksen "Puhtaan järjen kritiikki" keskeisenä kysymyksenä on synteettisen apriorisen tiedon eli informaatiota lisäävän, mutta havaintokokemusta edeltävän tiedon mahdollisuus. Kantin mukaan puhdas matematiikka ja puhdas luonnontiede kuten Newtonin fysiikka kuuluvat tälle alueelle. Se on synteettistä tietoa, koska se lisää informaatiota tiedon kohteesta, ja apriorista, koska se perustuu pelkästään apriorisiin kategorioihin. Aika, tila ja kausaliteetti ovat apriorisia ennakkoehtoja, jotka jäsentävät kokemusta ja yhdistää havaittuja ilmiöitä toisiinsa. Nykyään keskustelu koskee sitä, onko kausaliteettitieto tai mikään muukaan synteettistä ja apriorista.


HK-areena.
HK-areena (aikaisemmin Turkuhalli, Typhoon ja Elysée Arena) on urheiluhalli Turussa. Turkulaisten keskuudessa sitä kutsutaan nakki-areenaksi uuden sponsorinimensä takia. Se tunnetaan parhaiten jääkiekkojoukkue kotihallina. Halli toimii myös konserttiareenana. HK-areena on lisäksi vuosittain järjestettävän kristillisen Maata Näkyvissä festivaalien ja Itsenäisyyspäivän aaton tanssiaisten pitopaikka. Vuoden 2006 kesästä lukien halli oli viralliselta nimeltään Turkuhalli. 2.12.2010 alkaen Turkuhalli muuttui HK-areenaksi HK-Scanin sponsorisopimuksen alettua.
Halli rakennettiin vuoden 1991 jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuiden päänäyttämöksi. Hallissa on pelattu jääkiekon MM-kisoja myös vuosina 1997 ja 2003. Ensimmäinen SM-liigan jääkiekko-ottelu, TPS–SaiPa, Typhoonissa pelattiin 25. marraskuuta 1990. Avauskiekon pudotti silloinen liikenneministeri Ilkka Kanerva. Halli maksoi ensimmäisessä vaiheessa 145 miljoonaa markkaa (24 miljoonaa euroa), josta Turun kaupungin osuus oli 95 miljoonaa markkaa (16 miljoonaa euroa), aitioiden myynti 35 miljoonaa markkaa (6 miljoonaa euroa) ja valtion juhlaraha 15 miljoonaa markkaa (2,5 miljoonaa euroa).
Alun perin hallin nimi oli Typhoon sponsorinsa TYP:n, Turun Työväen Säästöpankin, mukaan. Nimellä Elysée Arena halli tunnettiin 1994–2006, kun sponsoriksi tuli Marli. Hallia uudistettiin 1996–1997 35 miljoonalla markalla (6 miljoonaa euroa). Halliin rakennettiin tällöin toinen sisäänkäynti, 28 uutta aitiota, ravintoloita ja aulatiloja. Vuonna 1998 hallin ravintoloiden yleisilme uudistettiin. Uudistuksesta vastasi ravintoloitsija Sedu Koskinen.
HK-areena sijaitsee Turun Artukaisissa, Turun Messu- ja Kongressikeskuksen vieressä. Paikalla on aiemmin sijainnut Artukaisten lentokenttä. Hallin tuntumassa sijaitsee Turkuhallin seisake, tilausjunien käytössä oleva seisake Uudenkaupungin radan varrella. Turun ensimmäinen jäähalli sijaitsi Kupittaalla.
Yleisökapasiteetti on jääkiekko-otteluissa 11 820. Yleisöennätys on vuodelta 2010, 12 250 henkilöä. HK-areena oli Suomen ensimmäinen yli 10 000 katsojaa vetävä monitoimihalli. Se oli 1990-luvulla SM-liigan suurin areena, kunnes Hartwall-areena avattiin Helsingissä vuonna 1997.


François Boucher.
François Boucher (29. syyskuuta 1703–30. toukokuuta 1770) oli ranskalainen rokokoo-ajan kuuluisa taidemaalari, suunnittelija ja kaivertaja. Hän syntyi Pariisissa ja toimi maalari François Le Moynen oppipoikana. Suurin hänen innoittajansa oli kuitenkin maalari Jean-Antoine Watteau, jonka useita kuvia hän kaiversi.
Boucher voitti Prix de Rome'n opiskelijapalkinnon ja pääsi opiskelemaan Roomaan Académie de France'en vuosiksi 1727–1731. Hän ei saavuttanut siellä ollessaan suurta suosiota, mutta palattuaan Ranskaan hänestä tuli 1734 Royal Academyn jäsen. Boucher maalasi lukuisia maalauksia, suunnitteli tapetteja, tekstiilejä ja posliineja sekä lavastuksia ja puvustuksia teattereihin. Hänestä tuli vuonna 1755 Gobelinin tapettitehtaan johtaja. Boucherilla oli keskeinen osa Ranskan kuninkaallisten asuntojen ja kaupungintalojen koristeluissa ja myöhemmin koko Euroopan koristetaiteen kehityksessä. Hän maalasi myös useita muotokuvia Ludvig XV'n virallisesta rakastajattaresta, Madame de Pompadour'sta.
Vuonna 1765 Boucherista tuli ensimmäinen kuninkaallinen taidemaalari, Royal Academyn johtaja ja Royal Porcelain Works'n suunnittelija. Hän oli aikansa kuuluisimpia maalareita, jonka työt ilmentävät hyvin rokokoo-tyylin kevytmielisyyttä. Boucherin tunnusmerkkejä ovat mystiset ja sentimentaaliset teokset sekä herkät luonto- ja paimenkuvaukset, mutta myös sensuellit, mytologiset maalaukset. Hänen helppoa tyyliään imitoitiin paljon. Malleinaan hän käytti usein vaimoaan ja muita perheensä jäseniä.
Boucherin kuuluisimpia töitä ovat muun muassa "Lepäävä tyttö" ja "Lammaspaimen ja tyttö lepäämässä".
Uusklassismia kohti siirryttäessä Denis Diderot kritisoi Boucherin teoksia muun muassa niiden teennäisyydestä sekä Boucherin tapaa halventaa omaa vaimoaan käyttämällä tätä mallina esimerkiksi teoksessa "Odaliski". Boucher ei antanut valistuksen filosofin lannistaa itseään, vaikkakin myöhemmin kritiikki toimi oivana yllytyksenä Boucherin maineen mustaamiselle.
François Boucher kuoli 30. toukokuuta 1770 Pariisissa.


Canberra.
Canberra on Australian pääkaupunki ja sen suurin sisämaakaupunki. Canberra sijaitsee Uuden Etelä-Walesin osavaltion ympäröimän Australian Capital Territoryn pohjoisosassa, noin 270 kilometriä Sydneystä lounaaseen. Asukkaita kaupungissa on 333 940 (2006) ja pinta-ala on 807,7 km².
Canberra on myös tärkeä yliopistokaupunki: kaupungissa sijaitseva Australian kansallinen yliopisto on yksi Australian tärkeimmistä tutkimusyliopistoista.
Historia.
Kaupunki perustettiin kompromissiratkaisuna vuonna 1908, kun Sydney ja Melbourne, Australian suurimmat kaupungit, eivät päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kummasta tehdään pääkaupunki.
Canberran asemakaavasta järjestetyn kilpailun voitti 1912 Walter Burley Griffin,
jonka mukaan on nimetty Canberran keskustassa oleva tekojärvi.
Kilpailussa toiseksi sijoittui Eliel Saarisen suunnitelma.
Australian liittovaltion hallinto muutti Canberraan vuonna 1927 tilapäisen
Maantiede.
Kaupungin sijainti maapallon koordinaatistossa on 35° 18′eteläistä leveyttä ja 149° 08′ itäistä pituutta.


Ohotanmeri.
Ohotanmeri (,) on osa läntistä Tyyntämerta. Meren itärajat ovat Kamtšatkan niemimaa ja Kuriilit, eteläisenä rajana Hokkaidon ja Sahalinin saaret, ja läntisenä rajana Venäjän kaukoitään kuuluvat Habarovskin aluepiiri ja Magadanin alue. Meren pinta-ala on 1 390 000 km² ja keskisyvyys 973 m. Syvin kohta on 3 365 m. Suurin osa Ohotanmerestä, lukuun ottamatta Kuriilien ympäristöä, jäätyy talven ajaksi.


Matti Sadeniemi.
Matti Juho Sadeniemi (vuoteen 1928 Sadenius; 12. huhtikuuta 1910 – 29. heinäkuuta 1989) oli suomen kielen dosentti ja professori. Sadeniemi tunnetaan ehkä parhaiten "Nykysuomen sanakirjan" päätoimittajana ja Nykysuomen laitoksen johtajana.
Henkilöhistoria.
Sadeniemi syntyi Tampereella, jossa hänen isänsä Karl Johan Sadenius toimi Tampereen lyseon rehtorina. Sadeniemen äiti oli Nanny Gertrud Sadenius (os. Simelius). Sadeniemi opiskeli Tampereen lyseossa ja valmistui sieltä ylioppilaaksi vuonna 1928. Samana vuonna hän muutti nimensä Sadeniuksesta Sadeniemeksi.
Akateemiset opintonsa Sadeniemi aloitti Helsingin yliopistossa, jossa hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon kolmen vuoden opiskelun jälkeen vuonna 1931. Aineina olivat suomen kieli, germaaninen filologia, Rooman kirjallisuus ja suomalainen ja vertaileva kansanrunoudentutkimus. Jo seuraavana vuonna Sadeniemestä tuli maisteri opinnäytteellään "Adjektiivipredikatiivin totaalisuudesta ja partiaalisuudesta", ja hän matkusti Saksaan opintomatkalle.
Vuonna 1932 Sadeniemi pääsi "Nykysuomen sanakirjan" aputoimittajaksi mutta pysyi siinä työssä vain puoli vuotta. Sen jälkeen Sadeniemi siirtyi Otavaan kielentarkastajaksi vuosiksi 1933-1939. Hänen tehtävinään olivat oikeakielisyyden tarkistaminen, käsikirjoitusten arvioiminen ja kirjasarjojen toimittaminen; hän myös käänsi muutaman teoksen. Sadeniemi sai myös hoitaakseen Otavan Saksan-kirjeenvaihdon, koska osasi hyvin saksaa. Tämä vaihe yksityisen kustantamon palveluksessa antoi hänelle kosketuksen käytännön kielenhuoltotyöhön.
Sadeniemi meni naimisiin vuonna 1933 Ilmi Salme Sinikka Koposen kanssa, joka oli filosofian maisteri koulutukseltaan. Salme Sadeniemi käänsi useita nuortenkirjoja ja kirjoitti myös muutamia suomen kieltä käsitteleviä teoksia. Pariskunnalla oli kolme lasta: Maritta, Pentti ja Markus. Mahdollisesti Sadeniemen siirtyminen Otavan palvelukseen johtui halusta turvata varma elanto perheelle. Poliittisesti Sadeniemi oli sitoutumaton oikeistolainen.
Otavan Sadeniemi jätti vuonna 1939 ja siirtyi "Nykysuomen sanakirjan" päätoimittajaksi professori Martti Airilan seuraajaksi. Sota häiritsi kuitenkin pahasti työtä, sillä Sadeniemi joutui kertausharjoituksiin ja talvisodassa rintamalle. Jatkosodassa hän taisteli 1941 ja 1943-1944, toimi jalkaväkikomppanian päällikkönä ja haavoittui useita kertoja. Vuoden 1945 syksyllä Sadeniemi pääsi vihdoin pois sotasairaalasta ja saattoi paneutua kunnolla "Nykysuomen sanakirjan" toimittamiseen; sen käsikirjoitus oli ehtinyt l-kirjaimen alkuun saakka.
Tohtoriksi Sadeniemi väitteli vuonna 1949. Hänen väitöskirjansa "Metriikkamme perusteet ja sovellutusta moderneihin antiikin mittoihin" aiheena oli suomen kielen käyttö runoissa, ja se laajeni käsittelemään myös puheenrytmiyksiköitä. Sadeniemi toimi vuosina suomen kielen ja kirjallisuuden dosenttina Helsingin yliopistossa vuosina 1955-1975 ja sai professorin arvonimen vuonna 1961.
Vuonna 1950 Sadeniemi siirtyi sanakirjantyön ohessa johtamaan Suomen Akatemian kielitoimistoa, ensiksi toisena hoitajana ja sitten vuodesta 1958 johtajana. Vuonna 1968 kielitoimisto alkoi julkaista "Kielikello"-lehteä. Sadeniemi toimi lehden ensimmäisenä päätoimittajana ja kirjoitti lehteen kielenhuoltoa käsitteleviä artikkeleita mm. vierassanojen oikeinkirjoituksesta ja välimerkeistä. Kielitoimiston nimi muuttui 1970 Nykysuomen laitokseksi, jota Sadeniemi sitten johti vuoteen 1974, jolloin hän jäi eläkkeelle.
Kielenhuoltajana Sadeniemi sai näkyvyyttä mm. Yleisradiossa pitämillään esitelmillään ja pakinoillaan, joita kerättiin myöhemmin kirjaksi. Sadeniemi kirjoitti myös populaaristettuja kirjoituksia sanomalehtiin. Hän vaikutti kielenhuoltoon myös toimimalla valtion kielitutkintolautakunnassa 1955-1978 ja Tekniikan sanastokeskuksen johtokunnassa samoina vuosina.
Kielenhuoltoa Sadeniemi käsitteli myös useissa kirjoituksissaan "Virittäjä"-lehdessä, suomen kielen tutkimuksen erityislehdessä, jota julkaisee Kotikielen Seura. Osa kirjoituksista oli alustuksia Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunnan kokouksiin, joissa Sadeniemen näkemyksillä oli painoarvoa. "Virittäjän" toimitusneuvostossa Sadeniemi oli vuodesta 1953 lähtien. Kotikielen Seurassa Sadeniemi toimi varaesimiehenä, ja hänet kutsuttiin seuran kunniajäseneksi vuonna 1980.
"Nykysuomen sanakirjan" ensimmäinen osa ilmestyi 1951. Sen jälkeen osia ilmestyi tasaiseen tahtiin vuoteen 1961 asti, jolloin kuudes ja viimein osa ilmestyi. Sadeniemi ohjasi kirjoitustyötä ja kirjoitti itsekin, joskin mukana oli paljon muitakin asiantuntijoita. "Nykysuomen sanakirjasta" tuli sekä kieltä kuvaava teos että myös normatiivinen, sillä se antaa suosituksia sanojen käyttämisestä. Se oli myös ensimmäinen suomen yksikielinen sanakirja.
Eläkkeellä ollessaan Sadeniemellä oli kirkollisia luottamustoimia: hän toimi raamatunkäännöskomitean äidinkielenasiantuntijana vuosina 1977-1982 ja kirkon käsikirjakomitean jäsenenä vuosina 1973-1980. Hän osallistui myös suomen kielen asiantuntijana tunnustuskirjojen suomennostyöryhmässä. Sadeniemi kuoli vuonna 1989 Tyrvännössä.
Muuta.
Jalkaväenkenraali A.-E. Martola oli Sadeniemen serkku; molemmat kuuluivat äitinsä puolelta Simeliusten sukuun.


Kaunokainen.
Kaunokainen ("Bellis perennis"), josta käytetään myös nimeä tuhatkauno, on monivuotinen mykerökukkainen kasvi. Leikkaaminen ei tuhoa sitä ja se on eteläisessä ja läntisessä Euroopassa yleinen rikkaruoho. Suomessa se esiintyy luonnonvaraisena satunnaisena Etelä- ja Keski-Suomessa Oulun korkeudelle asti, ja sitä viljellään myös koristekasvina.
Kaunokaisen kukinnoissa on yleensä keltainen pienistä torvimisista kehräkukista muodostuva keskusta ja valkoiset kielimäiset laitakukat. Ulkonäkö vaihtelee kuitenkin paljon, ja varsinkin koristekasveina kasvatetuissa muodoissa laitakukat saattavat olla punertavat tai punaiset, ja kehräkukat tai osa niistä saattavat olla laitakukkien kaltaisia.


Luottamusvaltuutettu.
Luottamusvaltuutettu on luottamusmiestä vastaava työntekijöiden valitsema edustaja. Luottamusvaltuutetun voivat työntekijät valita työsopimuslain nojalla työpaikassa, jossa ei ole työntekijäjärjestön ja työnantajapuolen väliseen sopimukseen perustuvaa luottamusmiestä. Työntekijät voivat erikseen enemmistöpäätöksin valtuuttaa luottamusvaltuutetun edustamaan heitä valtuutuksessa määrätyissä työsuhteita ja työoloja koskevissa asioissa. Luottamusvaltuutetulla on oikeus saada laissa tarkoitettujen tehtävien hoitamiseksi tarpeelliset tiedot sekä riittävästi vapautusta työstään.
Koska luottamusvaltuutetun asema perustuu lainsäädäntöön eikä työmarkkinajärjestöjen sopimuksiin, luottamusvaltuutetun valintaan voivat osallistua myös ammattiliittoihin kuulumattomat. Luottamusvaltuutetun irtisanomissuoja on samalla tavalla tehostettu kuin luottamusmiehellä.
Luottamusvaltuutettua koskeva lainsäädäntö on melko tuoretta ja mahdollisuutta luottamusvaltuutetun valintaan on käytetty harvoin, yleensä työntekijöitä edustaa edelleen ammattiliiton luottamusmies. Nokia Oyj:n yt-neuvotteluissa työntekijöitä kuitenkin edustanut luottamusvaltuutettu.


Luettelo Tampereen kaupunginosista.
Tämä on luettelo Tampereen kaupunginosista siten kuin kaupungin hallinto ne julkaisemissaan tilastoissa ryhmittelee.
Lähdeviitteet.
*


Citizen Kane.
Citizen Kane on ensimmäinen Orson Wellesin ohjaama elokuva. Se perustuu löyhästi sanomalehtimagnaatti William Randolph Hearstin elämään. Tuotantovaiheessa elokuva tunnettiin koodinimellä "RKO 281". Elokuvaa on esitetty Suomessa myös nimillä "Kansalainen Kane", "Citizen Kane – sensaatioiden mies" ja "Himo". "Citizen Kane" on toistuvasti valittu äänestyksissä maailman parhaaksi elokuvaksi. Muun muassa elokuvalehti Sight & Soundin vuonna 2002 järjestämässä äänestyksessä sekä elokuvakriitikot että -ohjaajat valitsivat "Citizen Kanen" elokuvahistorian parhaaksi elokuvaksi.
Elokuvalla on joitakin yhtäläisyyksiä vuonna 1933 tehtyyn elokuvaan "The Power and the Glory".
Juoni.
Elokuvan alkukohtauksessa lehtikeisari Charles Foster Kane (Orson Welles) kuolee Xanadu-linnassaan ja kuiskaa viimeiseksi sanakseen ”Rosebud” (ruusunnuppu). Tämän jälkeen nähdään uutiskatsaus jossa kerrotaan lyhyesti ja virallisesti Kanen julkinen elämä. Reportteri Jerry Thompson (William Alland) lähtee selvittämään ”Rosebudin” merkitystä, koska hän toivoo saavansa sen avulla Kanesta inhimillisemmän kuvan.
Thompson haastattelee Kanen ystäviä ja työtovereita, ja takaumien kautta rakentuu kuva salaperäisestä miljonääristä. Lapsena Kane sai suuren perinnön, mutta sen vuoksi hänet erotettiin perheestään ja pankki kasvatti hänet. Aikuisena hän ryhtyi lehtikustantajaksi ja laajensi häikäilemättömillä toimillaan lehti-imperiuminsa maansa suurimmaksi. Hän lietsoi Yhdysvaltain-Espanjan sotaa kasvattaakseen lehtiensä levikkiä. Kane nai presidentin veljentyttären ja yritti valtansa huipulla päästä senaattoriksi, mutta avioliiton ulkopuolisen suhteen paljastuminen tuhosi hänen poliittisen uransa ja avioliittonsa. Mentyään naimisiin rakastajattarensa kanssa hän yritti pakkomielteisesti tehdä tästä suuren oopperalaulajan. Lopulta myös toinen vaimo jätti Kanen ja Kane kuoli yksinäisenä valtavassa linnassaan.
”Rosebudin” merkitys jää elokuvan lopussa Thompsonille avoimeksi, mutta paljastuu katsojille. Kun Kanen linnaa tyhjennetään, heitetään uuniin kelkka jossa lukee ”Rosebud” – sama kelkka, jolla Kane leikki lapsuudessaan kotonaan ennen joutumistaan miljoonaperijäksi.
Aiheet.
Elokuva käsittelee Charles Foster Kanen kykenemättömyyttä rakastaa. Kane kykenee rakastamaan vain omilla ehdoillaan. Kane karkottaa vähitellen luotaan kaikki rakkaansa ja kuolee lopulta yksinäisenä ylellisessä mutta rapistuvassa asunnossaan. Muita elokuvan teemoja ovat rahan ja kapitalismin turmeleva vaikutus sekä vallan tuoma yksinäisyys.
Jorge Luis Borges kuvaa paljastuvaa tarinaa vuonna 1941 tehdyssä haastattelussa ”metafyysiseksi salapoliisitarinaksi”.
Elokuvan kohde (sekä psykologinen että allegorinen) on ihmisen sisäisen olemuksen tutkiminen hyödyntäen hänen tekemiään töitä, hänen lausumiaan sanoja, hänen tuhoamiaan elämiä. – – Orson Welles näyttää ylenpalttisia, loputtomia otteita Charles Foster Kanen elämästä ja kehottaa meitä kokoamaan ne ja luomaan Kanen uudelleen. Elokuva pursuaa monimuotoisuutta ja epäsuhtaisuutta: ensimmäisissä kohtauksissa kuvataan Kanen haalimaa omaisuutta; eräässä viimeisistä köyhä nainen, rehevä ja kärsivä, tekee valtavaa palapeliä lattialla palatsissa, joka on myös museo. – – Lopussa tajuamme, että palaset eivät ole minkään salaisen yhteyden hallitsemia: halveksittu Charles Foster Kane on irvikuva, ulkokuorten sekasotku.
Elokuva yhdistää Gregg Tolandin vallankumouksellisen syvätarkan kuvauksen Wellesin ja Herman J. Mankiewiczin Oscarin voittaneen käsikirjoituksen sekä ensimmäistä kertaa elokuvissa esiintyvän näyttelijäkaartin, jossa on Wellesin tuttuja Mercury Theaterin ajoilta, kuten Joseph Cotten sekä Agnes Moorehead.
Elokuvatutkijat ja -historioitsijat kuvaavat "Citizen Kanea" Wellesin yritykseksi luoda uutta elokuvaa tutkimalla useita erilaisia elokuvantekotapoja ja yhdistämällä ne kaikki toisiinsa. Wellesin ja hänen kuvausryhmänsä käyttämien tekniikoiden tutkiminen paljastaa elementtejä ekspressionismista valon ja varjon käytöstä ja kertoo sekä saksalaisten että venäläisten ohjaajien vaikutuksesta. Elokuva on nähty myös jopa yhdeksi metodinäyttelemisen edeltäjäksi. Tämän voi nähdä kohtauksessa, jossa Kane raivoaa poliittiselle vastustajalleen Jim Gettysille portaiden yläpäässä. Welles todellisuudessa kompastui ja mursi nilkkansa kyseisen kohtauksen kuvauksissa, mutta kohtaus kuvattiin loppuun ja se päätyi elokuvan lopulliseen versioon.
Toinen epäsovinnainen elokuvassa käytetty tapa oli kameroilla kuvaaminen matalista kuvakulmista yläviistoon, jotta sisäkatto näkyisi taustalla useissa eri kohtauksissa. Elokuvat kuvattiin Hollywoodin studiosysteemin aikoihin pääasiassa elokuvastudioissa eikä aidoilla tapahtumapaikoilla, joten periaatteessa oli mahdotonta kuvata elokuviin kattoa mukaan, koska studiolavasteissa ei ollut varsinaista kattoa. Wellesin kuvausryhmä käytti mustaa kangasta pingotettuna lavasteiden päälle luodakseen illuusion tavallisesta huoneesta. Mikrofonit oli piilotettu kankaan yläpuolelle.
Historia.
Orson Welles Citizen Kanena elokuvan trailerissa.
Kuvauksien aikana (29. kesäkuuta 1940 – 23. lokakuuta 1940) Welles ei sallinut RKO-studion johtajien vierailevan kuvauspaikalla. Hän ymmärsi heidän haluavan hallita projekteja ja tiesi, että he odottivat hänen tekevän jännittävää elokuvaa, joka vastaisi hänen "Maailmojen sota" -radiokuunnelmaansa. Wellesin sopimus RKO:n kanssa antoi hänelle täyden vallan elokuvan tuotantoon, mutta tuo tilanne ei toistunut enää myöhemmin hänen urallaan.
Kriitikkojen mielestä suuri osa Kanen elämästä on parodiaa (tai jopa hyökkäys) mediaparoni William Randolph Hearstia vastaan. Kaikkein selkein viittaus Hearstiin tulee elokuvan alkuvaiheessa, kun Kane (jota näyttelee Welles) esittää lainauksen, joka peilaa Hearstin kommenttia Espanjan ja Amerikan välisestä sodasta: ”Järjestäkää te kuvat, niin järjestän teille sodan”. Usein keskustelua herättänyt Hollywoodin legenda sanoo, että viittaus ”ruusunnuppuun” on myös hyökkäys Hearstia vastaan: väitetään, että Hearst käytti tätä viitatessaan rakastajattarensa Marion Daviesin sukuelimeen. Kuullessaan elokuvasta Hearst tarjosi RKO Picturesille 800 000 dollaria, jos yhtiö tuhoaa elokuvan kopiot ja polttaa negatiivit. Vaikka on usein sanottu, että Hearst suuttui, koska elokuva kertoi hänestä, toinen vaihtoehtoinen teoria on, että Hearst pahastui enemmän Daviesin kuvauksesta (lahjattomana laulajana nimeltä Susan Alexander) kuin omasta osastaan. Davies oli komedianäyttelijätär.
Kun RKO kieltäytyi, Hearst suuttui ja kielsi kaikki omistamiaan sanomalehtiä ja radioasemia arvioimasta tai edes mainitsemasta elokuvaa. Kamppailu itsessään päätyi toiseksi elokuvaksi, '. Vaikka kaikki tämä haittasi elokuvan suosiota, se ei lopulta kuitenkaan onnistunut tarkoituksessaan, kun ottaa huomioon että nykyään lähes jokainen viittaus Hearstin elämään ja uraan sisältää viittauksen tähän elokuvaan.
Vaikka elokuvaa ei nähnyt monikaan ensiesityksen aikaan (suureksi osaksi Hearstin kampanjan takia) ja vaikka se lähes unohdettiin ennen sen uudelleenjulkaisua 1950-luvulla, se sai sitäkin enemmän huomiota tämän jälkeen. Monet kriitikot pitävät Citizen Kanea parhaana koskaan tehtynä elokuvana. American Film Institute listasi sen sijalle 1 omalla 100 parhaan elokuvan listallaan. Se on valittu säilytettäväksi Yhdysvaltain National Film Registryssä. Vuodesta 1962 alkaen ja joka 10 vuoden välein siitä eteenpäin elokuva on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi "Sight & Soundin" kriitikkojen äänestyksessä.
Elokuvan Suomen-ensi-ilta oli toisen maailmansodan jälkeen 18. heinäkuuta 1947 Helsingissä.
Palkinnot.
Oscar-palkinto parhaasta käsikirjoituksesta alkuperäisessä elokuvassa jaettiin Wellesin ja Herman J. Mankiewiczin kesken ainoana elokuvalle myönnettynä Oscarina.
Kopiot.
Wellesin alkuperäinen master-negatiivi "Citizen Kanesta" tuhoutui tulipalossa 1970-luvulla. Kaikki olemassa olevat kopiot elokuvasta on tehty alkuperäisen elokuvan kopioista. Kun Turner Networks osti elokuvan oikeudet ja RKO:n elokuvakirjastolta, filminpalautustekniikoita käytettiin tuottamaan alkuperäistä vastaava kopio 1990-luvun puolivälissä. Vuonna 2003 tehty DVD-versio on valmistettu British Film Instituten hallussa olevasta positiivista. Sen levittäjä Suomessa on Pan Vision. Aikaisempi DVD-julkaisu (Future Film) oli tehty Turner Networksin valmistamasta videomasterista, ja sen kuvanlaatu kärsi PAL-nopeutuksen puuttumisesta.
Vuonna 2003 Orson Wellesin tytär Beatrice haastoi Turner Entertainmentin ja RKO Picturesin oikeuteen väittäen, että Wellesin perikunta on elokuvan oikeuksien laillinen omistaja. Hänen asianajajansa sanoi, että Orson Welles lopetti yhteistyönsä RKO:n kanssa sopimuksella, joka päätti hänen muut sopimuksensa studion kanssa. Tämä tarkoittaisi, että Wellesillä oli vielä intressejä elokuvan suhteen, ja että hänen aiempi sopimuksensa elokuvan oikeuksien antamisesta studiolle ei ollut voimassa. Beatrice Welles väitti myös, että mikäli oikeus ei tue hänen väitteitään elokuvan oikeuksista, RKO on silti velkaa perikunnalle 20 % elokuvan tuotoista aiemman sopimuksen perusteella.


Ron Gilbert.
Ron Gilbert on amerikkalainen tietokonepelisuunnittelija. Hänet tunnetaan parhaiten hänen lukuisista LucasArtsille tekemistään seikkailupeleistä, kuten Maniac Mansionista ja Monkey Island-sarjasta.
Hänen uransa tietokonepeliteollisuudessa alkoi 1980-luvun alussa, kun hän myi "Graphics Basic" -nimisen ohjelman Human Engineered Softwarelle. Valmistuttuaan samoihin aikoihin tietojenkäsittelytieteissä Gilbert alkoi työskennellä vakituisesti Human Engineered Softwarelle. Hän vietti siellä noin puoli vuotta ohjelmoiden toimintapelejä Commodore 64:lle. Yhtään niistä ei ehditty julkaisemaan ennen kuin yritys meni konkurssiin.
Gilbert alkoi etsiä uutta työpaikkaa, ja päätyikin Lucasfilm Gamesille, josta myöhemmin tuli LucasArts. Lucasfilmillä hän teki C64-käännöksiä Lucasfilmin Atari 800 -peleistä.
Vuonna 1985 hän sai mahdollisuuden kehittää oman pelin LucasArtsille. Pelin tapahtumapaikkana oli hullun tiedemiehen viktoriaaninen kartano ja hahmoina hänen hieman jälkeenjäänyt jälkikasvunsa sekä oudot avaruusoliot. Ron Gilbert ja Lucasfilmin taiteilija Gary Winnick olivat kehitelleet ideaa muutamissa keskusteluissa, ja heidän mielestään idea oli valmis esiteltäväksi johtoportaalle.
Gilbert ohjelmoi skriptauskielen, joka nimettiin luonnollisesti sen projektin mukaan, jota varten se oli kirjoitettu. Skriptauskielen nimeksi tuli Script Creation Utility for Maniac Mansion, joka tunnetaan paremmin SCUMMina.
Maniac Mansion julkaistiin vuonna 1986 ja siitä tuli heti uskomaton menestys. SCUMM todisti olevansa täydellinen tekninen kehys seikkailupelille. Gilbert teki monia seikkailupeliklassikoita LucasArtsilla, muun muassa The Secret of Monkey Islandin, ennen kuin lähti perustamaan Humongous Entertaimentin. Humongous julkaisi pääasiassa lapsille suunnattuja pelejä. Ron Gilbert oli mukana perustamassa myös Cavedog Entertainmentia. Yritysjärjestelyiden seurauksena kumpaakaan merkkiä ei enää ole olemassa.
Toukokuussa 2007 Gilbert alkoi tehdä Hothead Gamesille seikkailupeliä nimeltä ' joka perustuu Penny Arcade-websarjakuvaan.


Raippaluoto.
Raippaluoto (, aik. myös "Repoluoto") on 142 neliökilometrin saari Merenkurkun rannikolla Mustasaaren kunnassa Pohjanmaalla. Se oli vuodesta 1872 vuoteen 1973 itsenäinen kunta. Raippaluoto on Suomen merialueiden neljänneksi suurin saari Ahvenanmantereen, Kemiönsaaren ja Hailuodon jälkeen.
Saari on tullut tunnetuksi Suomen pisimmästä sillasta, Raippaluodon sillasta, joka yhdistää saaren mantereeseen. Sillan pituus on 1 045 metriä, ja se valmistui vuonna 1997 korvaten siihenastisen lauttayhteyden.
Raippaluodon naapurikunnat olivat ennen kunnan lakkauttamista Björköby, Koivulahti, Maalahti, Mustasaari ja Sulva.
Vuoden 1960 väestönlaskennan mukaan 98,4 prosenttia Raippaluodon asukkaista puhui äidinkielenään ruotsia.
Raippaluodossa ja Björkön saarella on yhteensä 2 126 asukasta (2003). Raippaluoto on kuulunut Mustasaaren kuntaan vuodesta 1973. Saarella on Raippaluodon kirkonkylä sekä Södra Vallgrundin, Norra Vallgrundin, Brandövikin ja Söderuddenin kylät; Paniken saareen ja kylään Raippaluodon yhdistää muutaman metrin pituinen silta. Pengertie yhdistää Raippaluodon Björkön saareen.
Saaristosta suuri osa on UNESCO:n maailmanperintökohdetta.
Kyliä.
Brändövik, Djupskäret, Haggisgrund, Kalvholmarna, Karlsö, Klobbskat, Långörarna, Malskäret, Norra Vallgrund, Panike (Panikivi), Raippaluodon kirkonkylä(Replot kyrkby), Skaliverk, Sommarö sund, Söderudden, Söderändan, Södra Vallgrund, Vistan


Hävittäjä (lentokone).
Hävittäjä on pääsääntöisesti ilmamaaleja, mutta toissijaisesti myös maa- ja merimaaleja vastaan toimiva pienehkö ja nopea, yksi- tai kaksipaikkainen lentokone. Erilaisia hävittäjiä käyttävät pääasiassa eri maiden ilmavoimat. Suurilla asevoimilla on yleensä omat ilmavoimat myös merivoimilla.
Ensimmäinen maailmansota.
Ensimmäiset hävittäjät otettiin käyttöön ensimmäisessä maailmansodassa. Pommikoneissa oli konekivääriampuja, mutta hävittäjä syntyi aseistamattomista tiedustelukoneista. Ohjaajat alkoivat käyttää lennoilla käsiaseita. Sitten koneisiin alettiin asentaa ylemmän siiven päälle konekivääri, joka oli sijaintinsa aiheuttaman tähtäyskulman takia vaikeakäyttöinen. Konekivääri siirrettiin runkoon siten, että se ampui potkurin läpi. Aluksi potkuri panssaroitiin, mutta sitten Fokker otti käyttöön tahdistetun konekiväärin, joka ampui lentokoneen potkurin lapojen välistä. Yhtenä sodan parhaimmista hävittäjistä pidetään englantilaista Sopwith F1 Camelia ja ranskalaista Spad 8:a ja parhaimpana Fokker D.VII:a.
Yleensä lentäjille kävi huonosti, he elivät rintamalle saapumisestaan alkaen tavallisesti vain muutaman viikon - varsinkin britit, joiden lentotoiminta oli alkeellista pitkään verrattuna ranskalaisiin ja saksalaisiin.
Joistain lentäjistä, jotka saivat jopa kymmeniä ilmavoittoja, tuli sodan suuria sankareita. Yli viisi konetta pudottanutta sanottiin Kuninkaallisissa ilmavoimissa lentäjä-ässäksi. Kuuluisimpia lentäjiä olivat muun muassa Saksan Manfred von Richthofen eli ”Punainen paroni”, Lothar von Richthofen (edellisen pikkuveli), Oswald Boelcke, Max Immelmann, Werner Voss, Hermann Göring sekä Ernst Udet. Ympärysvaltojen puolella saivat hyvin monia ilmavoittoja Kuninkaallisten ilmavoimien irlantilainen Edward Mannock, Albert Ball, Yhdysvaltain Eddie Rickenbacker sekä ranskalaiset Rene Fonck ja Georges Guynemer. Kuninkaalliset ilmavoimat kielsi laskuvarjojen käytön arvellen niiden heikentävän taistelumoraalia. Saksan lentäjät ammuttiin yleensä alas oman maan päällä, joten he ottivat käyttöön laskuvarjon. Vihollisen alueelle kuolleet lentäjät haudattiin täysillä sotilaallisilla kunnianosoituksilla.
1918–1938.
Hävittäjälentokoneen kehitys 1920-luvulla oli vähäistä johtuen osittain ensimmäisen maailmansodan ylijäämävarastoista. Hävittäjä oli vuosikymmenen lopullakin yhä puurakenteinen ja kangaspäällysteinen runsailla pingotusjänteillä ja avo-ohjaamolla varustettu kone, jossa oli kaksi kiväärikaliiperista konekivääriä (esimerkiksi Gloster Gamecock).
1930-luvulla kehitys johti metallirakenteiseen koneeseen. Kehitys tapahtui useana vaiheena: ensin metalli korvasi puun rakennusmateriaalina (esimerkiksi Bristol Bulldog). Sitten siirryttiin kaksitasoisesta ratkaisusta yksitasooon (esimerkiksi Boeing P-26). Sen jälkeen pingotusjänteet korvattiin vapaasti kantavalla siivellä. Pintamateriaalina toiminut kangas korvattiin metallilevyillä (esimerkiksi Hawker Hurricane). Lopuksi siirryttiin kuorirakenteeseen, jossa pintalevyt ja vahvikkeet niitattiin yhdessä toimivaksi kokonaisuudeksi (esimerkiksi Messerschmitt Bf 109). Laskuteline muutettiin sisäänvedettäväksi ja ohjaamo katettiin.
Moottorit olivat aluksi 9-sylinterisiä tähtimoottoreja teholtaan 450−550 hevosvoimaa. 1930-luvulla 9-sylinteristen tähtimoottorien rinnalle tuli kaksirivisiä 14-sylinterisiä tähtimoottoreja sekä nestejäähdytteisiä V-moottoreja. Lentomoottorien teho vuosikymmenen lopulla oli 800−1 200 hevosvoimaa, toisen maailmansodan loppupuolella yli 2 000 hv. Käytössä oli jopa 24-sylinterisiä moottoreita.
1920-luvun alun hävittäjälentokoneiden huippunopeus oli vähän yli 200 km/h ja siitä se kasvoi 1930-luvun lopulle 400−550 km/h. Myös nousunopeus kasvoi kaksinkertaiseksi ollen tyypillisesti 1930-luvun lopun hävittäjäkoneilla luokkaa 12−15 m/s. Siirtyminen kaksitasoratkaisusta yksitasoon pienensi siipipinta-alaa ja nosti siipikuormitusta, mikä puolestaan huononsi ketteryyttä. 1930-luvun parhaat kaksitasot (esimerkiksi Gloster Gladiator) kaarsivat 90−110 metrin säteellä, parhaat yksitasot 250−300 metrin säteellä.
1920-luvun hävittäjäkoneen aseistus oli kaksi kiväärikaliiperista (7,5−7,92 mm) konekivääriä. 1930-luvulla tätä lisättiin joko lisäämällä kiväärikaliiperisten konekiväärien lukumäärää, vaihtamalla ne karkeakaliiperisiksi (12,7 mm) konekivääreiksi tai 20 mm konetykeiksi. Viimeksi mainitut ilmestyivät hävittäjälentokoneisiin vuoden 1937 tienoilla.
Toinen maailmansota.
Saksalaiset käyttivät pääasiassa Messerschmitt Bf 109 ja Focke-Wulf Fw 190 -hävittäjiä, jotka olivat ainoat Saksassa suursarjoina valmistetut hävittäjät. Kaksimoottorinen raskas kaukohävittäjä, kuten esimerkiksi Me 110, epäonnistui päivätaisteluissa. Yöhävittäjänä kaksimoottorinen hävittäjä, muun muassa yöhävittäjämuunnos, toimi hyvin. Yöhävittäjässä tarvittiin kahden hengen miehistöä tutkan käyttämiseksi, tilaa tutkalle sekä raskasta aseistusta, eikä ketteryydellä ja suorituskyvyllä ollut niin paljon merkitystä kuin päivällä.
Toisen maailmansodan loppuvaiheissa tehokkaimpien potkurikoneiden nopeus ylitti 760 km/h. Saksalaiset suihkuhävittäjät ja Me 163 -rakettihävittäjä, ainoa laatuaan tähän päivään asti, tulivat käyttöön niin myöhään, että niiden käyttökelpoisuudesta tuolloin ei ole saatu kuvaa.
Brittiläiset käyttivät pääasiassa Supermarine Spitfirejä, mutta heillä oli käytössä myös Hawker Hurricane lukuisten vähemmän valmistettujen konemallien, esimerkiksi de Havilland Mosquiton, lisäksi. Sodan alun puolustustilanne helpotti lentäjien kouliintumista, kun he alasammuttuina laskeutuivat omalle maalle.
Yhdysvaltalaiset käyttivät sodan alussa P-39 Airacobraa ja Curtiss P-40 Kittyhawk -hävittäjiä, jotka eivät ketteryydeltään tai suorituskyvyltään pärjänneet Zeroille, mutta olivat paremmin aseistettuja ja kestävämpiä. Myöhemmin tulivat käyttöön suorituskyvyltään paremmat North American P-51 Mustangit, Republic P-47 Thunderboltit, F4U Corsairit, kaksimoottoriset P-38 Lightningit sekä merivoimien käyttöön erinomaisina koneina pidetyt F6F Hellcatit, jotka nopeutensa ja nousukykynsä turvin pystyivät iskemään japanilaiskoneiden kimppuun ylhäältä antautumatta kaartotaisteluun, jossa japanilaiskoneet olivat vahvoja. Yhdysvaltalaisten lentäjien lyhyt koulutus ja kokemattomuus johtivat siihen, että merkittäviä ässiä ei pitkässä sodassa ollut kuin muutamia.
Japani käytti pitkään pääaseistuksenaan kevyitä ja ketteriä panssaroimattomia Mitsubishi A6M Reisen (Zero) ja Nakajima Ki-43 -hävittäjiä. Sodan edetessä Japani alkoi valmistaa myös raskaampia hävittäjämalleja. Japani oli harjaannuttanut 1930-luvun sodissaan suuren määrän osaavia hävittäjälentäjiä, jotka sodan alkupuolella pärjäsivät erinomaisesti liittoutuneiden kokemattomampia pilotteja vastaan. Monien kokeneiden pilottien kaaduttua taisteluissa Japanin ilmataistelukyky huononi huomattavasti.
Neuvostoliitto aloitti sodan I-152 ja I-16 sekä Mig 3 -hävittäjillä, jotka olivat ketteriä, mutta esimerkiksi Suomen käyttämään Brewster Buffaloon verrattuina heikkoja. Ensimmäiset MiG- ja LaGG-koneet eivät tuoneet tilanteeseen korjausta. Vasta vuodesta 1943 lähtien Jak-7 ja Jak-9 toivat neuvostolentäjille saman suorituskyvyn kuin saksalaisilla ja suomalaisilla hävittäjillä oli.
Suihkuhävittäjät.
Ensimmäinen operatiivinen suihkuhävittäjä, eli suihkumoottorilla varustettu hävittäjälentokone oli saksalainen Messerschmitt Me 262, jonka ensilento tapahtui vuonna 1942, tästä kuitenkin kesti vielä vuoteen 1944 ennen kuin kone saatiin palveluskäyttöön. Lähes samoihin aikoihin tuli käyttöön brittiläinen Gloster Meteor. Me 262:n huippunopeus oli 870 km/h, joka oli ylivoimaisesti enemmän kuin millään potkurikoneella. Syöksyssä se pystyi 0,86 machin nopeuteen ennen hallinnan menetystä.
Rakettihävittäjät.
Saksalaisten ensimmäinen yli 1 000 km/h nopeuden saavuttanut lentokone oli Messerschmitt Me 163 Komet -rakettihävittäjä. Japani osti sen lisenssivalmistusoikeudet, mutta yhtään Mitsubishi J8M1 Shusui -rakettihävittäjää ei ehtinyt palveluskäyttöön ennen sodan loppua. Myös Neuvostoliitossa suunniteltiin sodan aikana prototyyppiasteelle jääneitä rakettihävittäjiä.
Toisen maailmansodan jälkeinen suihkuhävittäjien aika.
Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen potkurihävittäjät muuttuivat kerralla vanhentuneiksi suihkuhävittäjien tullessa käyttöön. Briteillä oli tuolloin jo oma suihkuhävittäjänsä, Neuvostoliitossa suunniteltiin 1946 ensimmäinen suihkuhävittäjä Su-9 ja 24. huhtikuuta 1946 tekivät ensilentonsa kaksi suihkukonetta, MiG-9 ja Jak-15 saksalaisilla BMW 003 ja Jumo 004 -moottoreilla varustettuna.
Vuosina 1945–1955 suunniteltuja koneita nimitetään suihkuhävittäjien ensimmäiseksi sukupolveksi. Ne muistuttivat nopeita potkurikoneita aseistukseltaan, johon kuuluivat tykit ja konekiväärit. Koneiden nopeus jäi tässä vaiheessa vielä äänennopeuden alle.
Tyypillisiä ensimmäisen sukupolven hävittäjiä ovat muun muassa Korean sodassa taistelleet koneet kuten yhdysvaltalaiset P-80 Shooting Star ja F-86 Sabre ja neuvostoliittolaiset MiG-15 ja MiG-17. Korean sodassa käytiin ensimmäiset suihkuhävittäjien väliset ilmataistelut. Muita ajan koneita olivat de Havilland Vampire, Supermarine Attacker, Saab 32 Lansen ja Dassault Ouragan.
Suihkuhävittäjien kehitys.
Suihkukoneiden toinen sukupolvi noin vuodesta 1955 eteenpäin pystyi yliääninopeuksiin. Koneiden suorituskyky kuten suurin korkeus ja nousunopeus kohosivat. Kehitystä tapahtui erityisesti aerodynamiikassa, moottoreissa ja materiaaleissa. Suurempien nopeuksien vuoksi otettiin käyttöön deltasiipi. Aseistuksesta ilmasta-ilmaan-ohjukset otettiin palveluskäyttöön Yhdysvalloissa kylmän sodan aikana vuonna 1956, ensimmäisenä AIM-9B Sidewinder. Myös tutkan käyttö yleistyi.
Pommikoneita torjumaan rakennettiin pieniä ja tehokkaita torjuntahävittäjiä. Tyypillisiä koneita olivat Lockheed F-104 Starfighter, F-105 Thunderchief, F-106 Delta Dart, Dassault Mirage III, Saab 35 Draken. Kaavailtiin sitä, että ilmataistelua johdetaan maasta. Varsovan liiton maissa kalusto oli neuvostoliittolaista. seuraaja MiG-21 oli pääasiallinen standardihävittäjä 1980-luvun alkupuolelle asti. Se on pienellä aselastilla varustettu kaksinkertaiseen äänennopeuteen pystyvä lyhyen matkan torjuntahävittäjä.
1960-luvulta hävittäjien lasketaan saavuttaneen ”kolmannen sukupolven”, vaikka muutokset eivät olleetkaan vallankumouksellisia, vaan olemassa oleva tekniikka parani. Moottorit ja avioniikka kypsyivät ja tutkat ja ohjukset paranivat. Tämän kehityksen myötä uskottiin lähitaistelujen ajan olevan kokonaan ohi, minkä seurauksena F-4 Phantomista jätettiin tykki kokonaan pois. Päätös osoittautui Vietnamin sodassa virheeksi. Uudet koneet pysyivät huomattavasti parempaan suorituskykyyn kuin edeltäjänsä. Esimerkiksi F-4 kantoi enemmän pommilastia kuin toisen maailmansodan raskas pommikone B-24 Liberator. Pelkän hävittäjäroolin lisäksi koneisiin lisättiin kykyä pommituksiin ja rynnäköintiin. Kolmannen sukupolveen koneita ovat: F-4 Phantom, Northrop F-5, MiG-23, MiG-25, Suhoi Su-15, Dassault Mirage F1 ja Dassault Super Étendard.
1970-luvulta eteenpäin hävittäjät kasvoivat ja monimutkaistuivat, koska haluttiin tehdä koneita jossa parempi toimintasäde, aselasti ja elektroniikka. Etenkin tietokoneet ja järjestelmäintegrointi kehittyivät.
F-16 on laukaissut sotaharjoituksissa soihdun infrapunahakuisten ohjuksien häiritsemiseksi
Vietnamin sodassa havaittiin isojen ja kömpelöiden koneiden soveltuvan huonosti hävittäjien välisiin ilmataisteluihin, joten suorituskykyyn ja ketteryyteen kiinnitettiin huomiota. F-15 suunniteltiin nimenomaan ilmaherruushävittäjäksi, ja F-16 sille halvaksi pikkuveljeksi erityisesti lyhyen matkan kaartotaisteluun. Myös Yhdysvaltain laivaston tukialushävittäjä F-14 Tomcat oli edeltäjäänsä F-4 Phantomia ketterämpi, vaikka olikin raskas järeällä elektroniikalla varustettu ilmaherruushävittäjä. Se oli myös ensimmäinen hävittäjä jossa käytettiin mikroprosessoria. Ääriesimerkkinä oli strategisten pommikoneiden tuhoajaksi suunniteltu kolminkertaista äänennopeutta lentävä MiG-25 ja sitä seurannut MiG-31.
1970-luvun alkupuolella tehtiin ns. vuosisadan asekaupat neljän Skandinavian ja Benelux-maiden NATO-jäsenten korvatessa F-104 Starfighter -torjuntahävittäjänsä uusilla koneilla. Vastakkain olivat Saab AJ-37 Viggen, Panavia Tornado, Mirage F1 ja Yhdysvaltain F-16, joista Yhdysvaltain standardihävittäjäksi valittu F-16 tuli Yhdysvaltain hallitsevan roolin ansiosta myös Euroopan NATO-maiden peruskoneeksi ja eurooppalaisten valmistajien koneet jäivät lähinnä valmistajamaiden ilmavoimien kalustoksi. Tämän jälkeen F-16:sta myytiin runsaasti myös Lähi-itään ja Kaakkois-Aasiaan.
F-14 ja F-15 olivat niin kalliita, että niitä pystyivät 1970-luvulla ostamaan vain öljyntuottajat Iran ja Saudi-Arabia. Euroopan monitoimihävittäjä Tornado oli suorituskyvyltään paljon rajoitetumpi.
Neuvostoliitto vastasi uusilla suorituskykyisillä MiG-29- ja Su-27-koneilla, jotka voittivat länsimaiset vastineensa suorituskyvyssä, mutta elektroniikassa jäivät hiukan jälkeen. Nämä koneet olivat myös melko isoja, koska niissä oli sekä melko painava elektroniikka ja aselasti että hyvän suorituskyvyn ja ketteryyden saavuttamiseen vaadittavat isot moottorit ja siivet.
Konfliktit, joihin Eurooppa ja Yhdysvallat osallistuivat, siirtyivät pääosin Aasiaan ja Afrikkaan. Usein hävittäjä oli niissä vain pommikone, koska vastapuolella ei ollut muuta torjuntakalustoa kuin maavoimien ilmatorjunta.
Viides sukupolvi.
Ns. viidennen sukupolven suihkuhävittäjien ominaisuuksiksi on luettu: ketteryyttä parantava moottorien suihkuvirtauksen suuntaus, komposiittimateriaalit ja häiveominaisuudet, AESA-mallin elektronisesti suunnattava tutka ja kyky yliääninopeuksiin ilman jälkipoltinta (ns. supercruise).
Toistaiseksi ainoa käytössä oleva viidennen sukupolven hävittäjä on Yhdysvaltain F-22 Raptor, joka tuli käyttöön joulukuussa 2005. Myös kehityksessä oleva Yhdysvaltain F-35 Lightning II, jonka ensilento tapahtui vuonna 2006, edustaa viidettä sukupolvea. Nopeuden osalta viidennen sukupolven vaatimuksiin yltävät F-35B Lightning II ja F-35C Lightning, mutta ei F-35C Lighting II, koska sen siipipinta-ala vähentää sen nopeutta, minkä vuoksi se joutuu saavuttamaan yliääninopeuden jälkipoltinta käyttämällä.
Venäjä viidennen sukupolven hävittäjän prototyyppi lensi ensilentonsa tammikuussa 2010. Intian alan kehityshanke on ”Medium Combat Aircraft” (ensilennon tavoiteajankohta on vuonna 2012), Intia kehittää myös Venäjän kanssa Suhoin ja HAL:in yhteistä FGFA-konetta. Etelä-Korea kehittää KFX-konetta (ensilento vuonna 2014), Kiinan kehittää Shenyang J-XX-konetta.
Viidettä sukupolvea odotettaessa on alettu käyttää termiä 4.5-sukupolvi niistä 1990–2000-lukujen hävittäjistä, jotka täyttävät osan viidennen sukupolven ominaisuuksista, etenkin elektroniikan osalta. Nämä koneet perustuvat kuitenkin aikaisempaan suunnitteluun ja merkittävin niiden ominaisuuspuutteista on häiveominaisuuksien puute. 4.5-sukupolvea edustavat muun muassa F Super Hornet, Suhoi Su-33, Suhoi Su-35, Eurofighter Typhoon, JAS 39 Gripen ja Dassault Rafale.
Asymmetrinen sodankäynti.
Kylmän sodan loputtua kaikki länsimaiden potentiaaliset haastajat omaavat niitä merkittävästi heikommat asevoimat. Tällöin hävittäjän rooliksi tulee maamaalien pommittaminen, esimerkiksi Persianlahden sota vuonna 1991 ja Irakin miehitys vuonna 2003 ja Israelin hyökkäykset Libanoniin vuosina 1983 ja 2006. Sodan taloudellisuus vaatii entistä tarkempaa osumista haluttuihin maaleihin ellei tavoitteena ole tuhota viholliseksi katsotun tahon infrastruktuuria. Hävittäjän toisen maailmansodan lopulla omima tiedustelurooli on siirtynyt tiedustelusatelliiteille ja UAV-lennokeille.
Hävittäjäkalusto on vuonna 2006 NATO-maissa pääosin samaa kuin 1970-luvun lopulla tai 1980-luvun alussa, mutta se on läpikäynyt useita elektroniikan jne. modernisointikierroksia. Venäjällä, Intiassa ja Kiinassa kalusto on merkittävästi modernisoitunutta verrattuna niiden 1970-luvun tasoon.
Nykyaikainen hävittäjä.
a>, alle sekunti ennen maahan syöksymistä.
Asejärjestelmä.
Hävittäjän asejärjestelmä käsittää joukon ohjuksia ilma- ja maakohteita (tehtävästä riippuen) varten sekä lähitaistelua varten konetykin. Yhdysvaltalaiskoneissa aseena on 20 mm M61 Vulcan, eurooppalaiskoneissa 27 mm Mauser BK 27 (JAS 39 Gripen, Panavia Tornado ja Alpha Jet) ja Venäjällä 23 mm GSh-23 (MiG-21) tai uudemmissa koneissa 30 mm GSh-301 (Suhoi Su-25, MiG-29 ja Suhoi Su-27).
Puolustusjärjestelmiin kuuluvat soihdut infrapunahakuisia ohjuksia vastaan ja silppu tutkahakuisia ohjuksia vastaan. Lisäksi on sähköisiä häirintäjärjestelmiä (ECM), jotka pyrkivät osoittamaan tutkaohjatuille ohjuksille lentokoneen sijainnin muualle kuin se oikeasti on. Viimeisenä pelastautumiskeinona lentäjällä on heittoistuin.
Hävittäjän ohjaamosta pilotti hallitsee sekä konetta, hävittäjän asejärjestelmiä sekä tutkaa. Kaikkein oleellisin tieto näkyy pilotille heijastusnäytön eli HUDin välityksellä, joka heijastaa tiedot kuomuun pilotin näkökenttään.
Hävittäjät ovat yleensä yksipaikkaisia, mutta useista hävittäjistä on tehty myös kaksipaikkaisia malleja. Kaksipaikkainen versio on yleensä tarkoitettu koulukoneeksi, mutta esimerkiksi hiljattain käytöstä poistettu laivastohävittäjä F-14 Tomcat oli aina kaksipaikkainen. Kaksipaikkaisessa koneessa toinen piloteista saattaa keskittyä enemmän radioliikenteeseen ja tutkan käyttöön, ja toinen lentämiseen ja asejärjestelmien käsittelyyn.
Huippunopeus.
Hävittäjien huippunopeus vaihtelee noin 1,5–3 Machiin. 1970-luvun lopulta alkaen NATO-maiden hävittäjien huippunopeus putosi alle 2 Machiin. Suurin osa ilmataisteluista käydään kuitenkin aliäänennopeudella ja koneiden suunnittelu suurempien huippunopeuksien saavuttamiseksi olisi huonontanut koneiden ketteryyttä, nousunopeutta ja aseidenkantokykyä. Uusimmissa hävittäjissä pyritään ns. supercruise-ominaisuuteen, eli nopeaan, äänennopeuden ylittävään nopeuteen ilman polttoainetta kuluttavaa jälkipoltinta.


Hävittäjä (laiva).
"USS Winston S. Churchill" Persianlahdella. Arleigh Burke -luokan ohjushävittäjät ovat lukumäärältään suurin Yhdysvaltain käytössä oleva hävittäjäluokka.
Hävittäjä on nopea sota-alus, jonka päätehtävänä on suojella suurempia laivoja saattueissa.
Ensimmäiset hävittäjät.
Nimitys "hävittäjä" on alkujaan lyhennys sanoista "torpedoveneen hävittäjä". Ensimmäiset hävittäjät nimittäin suunniteltiin torjumaan 1800-luvun lopulla pienten ja nopeiden torpedoveneiden hyökkäykset suurempia sotalaivoja vastaan. Myöhemmin hävittäjien tehtäviin lisättiin sukellusveneiden ja lentokoneiden torjunta.
Kultakausi.
"HMS Cavalier", brittiläinen toisen maailmansodan aikainen C-luokan hävittäjä museolaivana.
Toisessa maailmansodassa hävittäjien aseistuksena oli tyypillisesti 4−5 kappaletta 105−133-millistä tykkiä, 4−12 torpedoputkea, syvyyspomminheittimiä sekä kevyempiä tykkejä ja konekiväärejä lähi-ilmatorjuntaan ja niiden uppouma oli noin 2 000 tonnia.
Uusia tehtäviä ja suurempia aluksia.
"HMS Daring" on nykyaikainen brittiläinen ilmatorjuntaan erikoistunut ohjushävittäjä (palveluskäyttöön 2009)
Jotkut hävittäjätyypit, ilmatorjuntaan erikoistunut japanilainen "Terutsuki"-luokka ja saksalainen saattuetaisteluun suunniteltu "Narvik"-luokka olivat kookkaampia eli 2 600−2 800 tonnin aluksia; niiden aseistus oli myös keskimääräistä raskaampi, esimerkiksi "Narvik"eissa oli viisi 150 mm tykkiä.
Nykyaika.
Toisen maailmansodan jälkeen hävittäjistä on tullut suurempia ja itsenäisempiä ja ero hävittäjien ja risteilijöiden välillä on käynyt olemattomaksi, eikä monilla mailla ole ollenkaan hävittäjiä suurempia pinnalla kulkevia sota-aluksia. Esimerkiksi osa yhdysvaltain AEGIS-järjestelmää kantavista aluksista on virallisesti luokiteltu risteilijöiksi, osa hävittäjiksi, vaikka kyseessä on samankokoiset alukset samanlaisella aseistuksella, elektroniikkavarustuksella ja suorituskyvyllä.


Reilun kaupan sertifiointijärjestelmä.
Reilun kaupan sertifiointijärjestelmä (yleensä lyhyemmin Reilu kauppa) on Fairtrade International -järjestön (FLO) hallinnoima järjestelmä tuotteille, joiden tuotanto noudattaa tiettyjä vaatimuksia ympäristöasioiden, työvoiman ja sosiaalisen kestävyyden suhteen. Euroopassa järjestelmällä on käytössä Reilu kauppa -merkin lisäksi kaksi vanhempaa tavaramerkkiä, "Max Havelaar" sekä "TransFair".
FLO:n hallinnoiman järjestelmän lisäksi on myös muita sertifiointijärjestelmiä, ja myös merkitsemättömiä reilun kaupan tuotteita on olemassa.
Yleistä.
Reilun kaupan sertifiointijärjestelmä pyrkii parantamaan kehitysmaiden pienviljelijöiden ja suurtilojen työntekijöiden asemaa kansainvälisessä kaupankäynnissä. Reilun kaupan merkki tuotteessa tarkoittaa, että tuotantoketju noudattaa FLO:n Reilun kaupan kriteerejä, ja merkin tarkoituksena on ympäristömerkkien tavoin vaikuttaa kuluttajien ostopäätöksiin.
Sertifioituja tuotteita on markkinoilla kymmeniätuhansia ja niitä myydään yli 70 maassa.
Vuonna 2009 reilun kaupan tuotteiden maailmanlaajuinen myynti kasvoi 15 prosenttia edellisvuoteen verrattuna. Myynti vähittäiskaupassa ylsi 3,4 miljardiin euroon. Reilun kaupan edistämisyhdistyksen mukaan ohjelmassa annettiin virheellistä tietoa yhdistykselle maksettavista osuuksista. Ohjelmassa esiintyneellä tilalla esiintyneet ongelmat olivat Reilun kaupan merkkijärjestelmän tiedossa jo ennen MOT:n vierailua tilalla.
Professori Pertti Haaparanta kritisoi Reilua kauppaa siitä, että se sitoo työvoimaa alkutuotantoon. Hän on myös esittänyt, että Reilun kaupan järjestelmä on siten epäoikeudenmukainen, että toiset köyhät tuottajat pääsevät siihen mukaan ja toiset eivät. Reilun kaupan järjestelmä on kuitenkin periaatteessa avoin kaikille tuottajille, jotka sitoutuvat noudattamaan järjestelmän sääntöjä. Reilun kaupan tuotteiden menekki teollisuusmaissa on tekijä, joka rajoittaa kehitysmaissa tuotettavien Reilun kaupan tuotteiden määrää. Menekin kasvaessa Reilun kaupan tuottajien määrä kasvaa. Jos taas Reilun kaupan tuotteilla ei ole riittävästi kysyntää, osa tuotannosta joudutaan usein myymään tavallisena tuotteena.
Cato-instituutin Brink Lindseyn mukaan halpojen kahvintuottajien, mm. Vietnamin ja Brasilian, tulo markkinoille laski tuottajahintoja. Tuottajahintojen lasku on markkinoiden viesti kalliimpien kustannusten tuottajille (mm. Keski-Amerikassa) poistua markkinoilta (tai nostaa jalostusarvoa). Tämä estyy, kun Reilu kauppa nostaa hinnat luonnottoman korkealle ja näin ylläpitää ylituotanto-ongelmaa.
Reilun kaupan kaupunki.
Vuonna 2001 Britanniassa, Garstangissa järjestettiin kampanja Reilun kaupan tunnettuuden edistämiseksi. Kaupunki nimettiin reilun kaupan kaupungiksi. Kampanja oli menestys ja se laajeni ensin muualle Britanniaan ja myöhemmin myös Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Tampere on Suomen ensimmäinen Reilun kaupan kaupunki. Muut suomalaiset reilut kaupungit ovat Utajärvi, Espoo, Pori, Joensuu ja Lohja. Maailmanlaajuisesti reiluja kaupunkeja on jo tuhat.
Reilu kauppa Suomessa.
Vuonna 2010 suomalaiset ostivat Reilun kaupan tuotteita 93 miljoonalla eurolla. Reilun kaupan myydyimmät tuotteet Suomessa ovat rahamääräisesti kahvi ja banaanit, kukat, viinit ja puuvillatuotteet. Näiden lisäksi Suomessa myydään lukuisia muita tuotteita, kuten suklaata, kaakaota, cappuccinoa, teetä, hunajaa, sokeria, ananasta, appelsiineja ja -mehua, mangoja, mysliä, avokadoja, viinirypäleitä ja riisiä.
Sertifiointijärjestelmän piirissä voidaan myydä myös puuvillaa, kuivattuja ja tuoreita hedelmiä ja vihanneksia yleisesti, pähkinöitä ja öljysiemeniä, kvinoaa, mausteita, jäätelöä, kukkia, viiniä ja rommia.
Suomalaiset ovat suhteessa väestön määrään maailman neljänneksi ahkerimpia Reilun kaupan tukijoita.
Reilun kaupan seurakunnat ja oppilaitokset.
Evankelisluterilainen kirkko kampanjoi seurakunnille Reilun kaupan tuotteita. Reilun kaupan seurakunta -arvonimeä voivat hakea kaikki seurakunnat, jotka sitoutuvat Reilun kaupan tiettyihin seurakuntakriteereihin. Kampanjan taustalla ovat mm. Reilun kaupan edistämisyhdistys, Kirkon Ulkomaanapu, Changemaker-verkosto ja Suomen Lähetysseura.
Tampereen yliopistosta tuli 2009 Suomen ensimmäinen Reilun kaupan korkeakoulu. Samalla Kouvolan lähellä sijaitseva Perheniemen evankelinen opisto sai Suomen ensimmäisen Reilun kaupan koulu -arvonimen. Tikkurilan lukio on Suomen ensimmäinen Reilun kaupan lukio.
Aiheesta muualla.
*


HKScan.
HKScan Oyj (entinen HK Ruokatalo Oyj, aik. LSO Food Oy) on Helsingin pörssissä noteerattu elintarviketeollisuusyhtiö, jolla on toimintaa kymmenessä Euroopan maassa. Konsernin pääkonttori on Turussa Kupittaalla. HK viittasi alkuaan yritysnimeen Helsingin Kauppiaat.
Toiminta.
HKScan-konserni valmistaa ja markkinoi lihaa, lihavalmisteita, valmisruokia ja siipikarjatuotteita. Yhtiön tunnetuin yksittäinen tuote Suomessa on HK Sininen Lenkki.
HKScan Oyj toimii konsernin emoyhtiönä. Suomessa tuotannosta vastaa HK Ruokatalo Oy ja lihan hankinnasta HK Agri Oy. Baltian maissa, Puolassa, Ruotsissa ja Tanskassa yhtiö toimii tytäryhtiöidensä nimillä.
Tuotemerkit Suomessa.
Lisäksi gourmet-tuotteiden sarja "Via" - Jyrki Sukulan kehittämiä valmiita aterioita, keittoja, kastikkeita
Historiaa.
Turun ja Tampereen yksikköjen alasajon yhteydessä v. 2007 ja 2008 tuorelihan käsittely keskitettiin Forssaan ja lihavalmistetuotanto Vantaalle.
Swedish Meatsin liiketoiminnan osto.
HK Ruokatalon hankittua vuonna 2007 omistukseensa Ruotsin suurimman liha-alan yrityksen Swedish Meatsin konsernista tuli Pohjoismaiden johtava liha-alan yhtiö, ja Euroopan viidenneksi suurin liha-alan yritys noin kahden miljardin euron liikevaihdolla. Tässä vaiheessa konserni vaihtoi nimekseen HKScan. Lähes 330 miljoonan euron yritysostoa edelsi Swedish Meatsin liiketoimintojen yhtiöittäminen, perustettava yritys otti nimekseen Scan AB. Kauppa vahvistui lopullisesti 29. tammikuuta 2007, kun Scan AB:n toiminta Ruotsissa alkoi. Kaupan jälkeen HKScan-konsernilla on teollista toimintaa Suomessa, Ruotsissa, Tanskassa, Virossa, Latviassa ja Puolassa sekä myyntitoimistot Englannissa, Liettuassa ja Venäjällä.


Istanbul.
Istanbul (, vuosina 667 eaa. – n. 330 jaa. antiikin "Byzantion", vuosina n. 330–1453 (toiselta nimeltään vuoteen 1930 saakka) "Konstantinopoli") on Turkin väestöltään suurin kaupunki (yli 12 milj. asukasta), ja maan kulttuurin, viestinnän, viihteen ja talouden keskus. Se sijaitsee maan luoteisosassa Marmaranmeren pohjukassa Bosporinsalmen molemmin puolin. Kaupunki ulottuu sekä Euroopan (Traakia) että Aasian (Anatolia) puolelle ja on näin maailman ainoa kahdessa maanosassa sijaitseva kaupunki. Istanbul oli Osmanien valtakunnan (1290–1923) pääkaupunkina vuodesta 1453 alkaen. Kaupungin historialliset alueet on lisäty UNESCO:n Maailman kulttuuriperinnön listaan vuonna 1985.
Maantiede.
Istanbul sijaitsee Turkin luoteisosassa, Istanbulin maakunnan keskellä. Marmaranmeren pohjukasta Mustaanmereen johtava Bosporinsalmi sijaitsee sen rajojen sisällä. Kaupunki ulottuu näin sekä Euroopan (Traakia) että Aasian (Anatolia) puolelle ja on maailman ainoa kahdessa maanosassa sijaitseva kaupunki. Kaupungin pinta-ala on 1 539 neliökilometriä, ja suurkaupunkialueen (Istanbulin maakunta) pinta-ala on 5 220 neliökilometriä. Kaupungin Euroopan-puoleisen osan jakaa kahtia Bosporista länteen työntyvä pitkä lahti, Kultainen sarvi. Sen ja Marmaranmeren välissä on kaupungin vanhin osa, Stambul, jota lännessä rajoittaa vanha kaupunginmuuri. Topkapın palatsi sijaitsee laajalla tontilla aivan Marmarameren ja Bosporin yhtymäkohdan vieressä. Stambulin huomattavia historiallisia rakennuksia ovat myös Hagia Sofia, Sininen moskeija ja Istanbulin suuri basaari.
Kultaisen sarven pohjoispuolella on uudempi Galatan kaupunginosa, jonka yhdistää Stambuliin joukko siltoja, joista huomattavin on Galatan silta. Pitkä kävelykatu, İstiklal Caddesi, johtaa Galatan sillan läheisyydestä Taksim-aukiolle, jonka ympärille on muodostunut moderni liikekeskus. Galatan pohjoispuolitse kaupunkia kiertää moottoritie, johon kuuluu myös vuonna 1973 valmistunut, Aasian puolelle johtava Bosporin silta. Bosporin itäpuolella olevista kaupunginosista keskeisimpiä ovat Üsküdar (ent. Skutari) vastapäätä Galataa sekä etelämpänä niemessä Marmaranmeren rannalla sijaitseva Kadıköy, antiikin Khalkedon. Istanbul sijaitsee Afrikan ja Euraasian mannerlaattojen rajakohdan lähellä, minkä vuoksi alueella on ollut useita ankaria maanjäristyksiä.
Ilmasto.
Kaupungin kesät ovat kuumia ja kosteita, ja talvet sateisia ja joskus lumisia. Keskimääräinen vuosittainen sademäärä on 870 millimetriä. Ilmankosteus on usein melko korkea, minkä vuoksi lämpötilat voivat tuntua huomattavasti todellista korkeammilta tai alhaisemmilta. Talvikuukausien keskimääräinen ylin lämpötila on noin 7–10 °C. Lumisadetta tulee yleensä vain noin yhden tai kahden viikon ajan koko talven aikana, mutta kerralla voi sataa paljon. Kesäkuun ja syyskuun välisten kesäkuukausien päiväkeskilämpötila on noin 28 °C.
Lämpimin kuukausi on heinäkuu, jonka keskilämpötila on 23,2 °C, ja kylmin tammikuu, jonka keskilämpötila on 5,4 °C. Korkein mitattu lämpötila on 40,5 °C (elokuu 2000) ja alhaisin −16,1 °C (helmikuu 1927). Ilmasto on hieman viileämpi alueen itäosassa. Kaupunki on myös melko tuulinen, tuulen keskimääräinen nopeus on noin 5 m/s.
Nimen etymologia.
Itä-Rooman eli Bysantin keisarikunnan aikana kaupungin virallinen nimi oli Konstantinopoli. Sen asukkaat itse kuitenkin kutsuivat kaupunkia ytimekkäästi nimellä "Kaupunki" (puhekielessä 'i poli', kirjoitettuna η Πόλις, ee polis).
Turkkilaiset kutsuivat kaupunkia nimellä '(i)stanbol' jo ennen sen vuoden 1453 valtausta. Onkin ajateltu, että Istanbul -nimi tulisi puhekielen kreikan sanoista 'is tin poli' ("kaupunkiin", kirjakielellä εις τήν Πόλιν, 'eis teen polin'). (Itasismin takia koinee-kreikan e-äänettä kuvaavat epsilon ja eeta muuttuivat kansankielessä i-äänteeksi.) Toisaalta, kielitieteen kannalta on luontevaa, että puhekielen muoto 'Stambol'/'Istanbul' olisi yksinkertaisesti lyhentymämuoto nimestä Konstantinopoli (ja täten "yksinkertaisempana" selityksenä suositeltavampi teoria).
Virallisesti kaupungin nimi on ollut İstanbul (lue: I'stambul) siitä lähtien, kun turkkilaiset vuonna 1453 valloittivat sen. Kaikkialla länsimaissa se kuitenkin tunnettiin paremmin Konstantinopolin nimellä siihen saakka, kunnes Kemal Atatürk vuonna 1930 päätti, että myös kansainvälisissä yhteyksissä on käytettävä turkkilaista nimeä İstanbul.
Historiallisista syistä kaupunkia kutsutaan Kreikassa ja ortodoksisen kirkon piirissä edelleen Konstantinopoliksi. Tämä oli aiheuttaa skandaalin vuoden 2005 Euroviisujen harjoituksissa, kun Kyproksen juontaja tervehti turkkilaista kollegaansa kahdesti sanoilla "tervehdys Konstantinopoli". Vasta Euroopan yleisradioliiton EBU:n uhkaus rangaistustoimista lopetti sanailun.
Historia.
Vuonna 1453 kaupunki siirtyi turkkilaisen Osmanien valtakunnan haltuun. Osmanit siirsivätkin pääkaupunkinsa Edirnestä Konstantinopoliin. Kaupunkiin jääneet kristityt ja juutalaiset saivat harjoittaa uskontoaan vapaasti osmanien vapaan vähemmistöpolitiikan johdosta. Tämän millet-järjestelmän mukaan uskonnollisten vähemmistöjen sisäisistä asioista (perheoikeus, uskonnon harjoittaminen ja niin edelleen) päättivät heidän uskonnolliset johtajansa. Myös turkkilaisvallan aikana kaupunki jatkoi eloaan itäisen Välimeren tärkeimpänä poliittisena keskuksena.
Osmanit eivät varsinaisesti muuttaneet kaupungin nimeä, vaan käyttivät nimiä "Konstantiniye" (Konstantinopolin turkkilainen muoto) ja "Stanbulin" rinnakkain aina valtakunnan kukistumiseen asti vuonna 1923. Kun Turkista tuli tasavalta vuonna 1923, siirsi maan ensimmäinen presidentti Mustafa Kemal Atatürk pääkaupungin Ankaraan.
Väestö ja hallinto.
Vuoden 2000 väestönlaskennan mukaan kaupungin asukasluku on yli 10 miljoonaa, mutta epävirallisten arvioiden mukaan, joissa on huomioitu myös muualta Turkista Istanbulin alueelle muuttaneet siirtolaiset, Istanbulin alueen väkiluku on tällä hetkellä noin 16 miljoonaa. Istanbul lasketaan maailman kahdenkymmenen suurimman suurkaupunkialueen joukkoon. Kaupunki on jaettu useisiin itsehallinnollisiin alueisiin "(belediye)", jotka päättävät muun muassa kaavoituksesta ja jätehuollosta.
Valtaosa Istanbulin asukkaista on muslimeja, mutta kaupungissa asuu myös pieniä uskonnollisia vähemmistöjä. Muslimiväestöstä valtaosa on sunneja, arviolta 15–30 % vähemmistön ollessa aleveja. Istanbulissa asuu noin kaksi miljoonaa kurdia, joista suurin osa joutui muuttamaan kaupunkiin pakoon Kaakkois-Turkin kurdialueiden levottomuuksia 1980- ja 1990-luvuilla. Istanbulin suurimman ei-islaminuskoisen yhteisön muodostavat armenialaiset, joita Istanbulissa asuu 40 000–70 000. Vuosisadan alkuvuosikymmeninä yli 100 000 henkeä käsittänyt kaupungin kreikkalaisväestö on supistunut muutamaan tuhanteen. Kreikkalaisortodoksisen kirkon patriarkaatti, jonka alainen myös Suomen ortodoksikirkko virallisesti on, toimii yhä Istanbulissa, Fenerin kaupunginosassa. Istanbulin juutalaisvähemmistö käsittää noin 26 000 henkeä.
Talous.
Bruttokansantuote henkilöä kohti Istanbulissa on korkeampi kuin Turkissa keskimäärin. Turkish Statistical Instituten mukaan vuonna 2005 Turkin BKT henkilöä kohden oli 5 008 dollaria, ja Istanbulissa se oli noin 7 000–7 500 dollaria.
Istanbulissa työikäinen väestö on nuori ja runsaslukuinen. Istanbulissa aktiivisesti työelämässä olevat ihmiset ikäryhmässä 30–59 vuotta ovat lukumäärältään 4,5 miljoonaa ihmistä.
Liikenne.
Istanbulin sijainnista Bosporinsalmen rannalla Euroopan mantereen ja Aasian yhtymäkohdassa johtuen liikenne on vilkasta. Maantieyhteydet kulkevat Bosporin siltojen yli. Kolme merkittävää moottoritietä kulkee Istanbulin läheisyydessä. Laivaliikenne on vilkasta Bosporinsalmessa. Rautatieyhteydet kulkevat Istabulin kautta Eurooppaan. Istanbulissa on kaksi kansainvälistä lentoasemaa: Atatürkin kansainvälinen lentoasema ja Sabiha Gökçenin kansainvälinen lentoasema. Istanbulin metron ensimmäinen osa otettiin käyttöön vuonna 2000. Metro kulkee salmen alitse tunnelissa yhdistäen rautatieyhteydet Euroopan ja Aasian välillä.
Urheilu.
Jalkapallo,koripallo ja lentopallo ovat suosittuja urheilulajeja Istanbulissa. Tunnetuimmat urheiluseurat ovat Beşiktaş, Galatasaray ja Fenerbahçe. Kaupunki hakee myös kesäolympialaisia 2020.
Matkailu.
Istanbul on Turkin kaupallisen elämän ja turismin keskus. Pääkaupunkiin, Ankaraan, on keskittynyt enemmän hallinnollista toimintaa. Istanbul on myös Turkin suurin kaupunki. Se sijaitsee maailman ainoana kaupunkina kahdessaa maanosassa, Aasiassa ja Euroopassa.
Kaupunki oli kolmen mahtavan keisarikunnan – Rooman valtakunnan, Bysantin keisarikunnan ja Osmanivaltakunnan – pääkaupunki. Kaupungin loistelias historia näkyy mahtavien moskeijoiden minareeteissa, sulttaanien palatsien loistossa ja museoiden taideaarteissa.
Istanbulissa on valtava ravintolatarjonta alkaen kadunvarsien kebab-kojuista loisteliaisiin kansainvälisiin ravintoloihin. Kebab-ateria ei maksa paljon ja ruoka on usein erinomaista. Ensimmäisen luokan ravintolat eivät ole halpoja, mutta hinta-laatusuhde on hyvä. Aitoa turkkilaista ruokaa tarjoavia ravintoloita on runsaasti, samoin erilaisia etnisiä ravintoloita. Istanbulista löytyvät myös kaikki kansainväliset pikaruokaketjut.
Sultanahmetissa monet Bysantin ja Osmanien ajan rakennukset on restauroitu ainutlaatuisiksi ravintoloiksi. Istiklal-kadulta alkavan Kukkakujan (Çiçek Pasaji) pikku ravintolat ovat tunnettuja alkupaloistaan ja meren antimistaan. Kumkapissa on paljon tavernoita, baareja ja erinomaisia kalaravintoloita.
Istanbulin iltaelämästä löytyy jokaiselle jotakin: oopperaa, operettia, balettia, teatteria, konsertteja ja näyttelyitä. Ohjelmia kannattaa kysyä Atatürkin Kulttuurikeskuksesta Taksim-aukiolla. Mikäli olet kiinnostunut kevyemmästä iltaohjelmasta, sitäkin löytyy runsaasti: vatsatanssiesityksiä, kabareita, jazz- ja rock-konsertteja, musiikkibaareja ja lukemattomia diskoja ja yökerhoja.
alueella sijaitsee kaksi ehdotonta Istanbulin nähtävyyttä – Hagia Sofia ja Sininen moskeija. Hagia Sofian moskeija toimii nykyään museona. Sen kupeesta löytyy myös Arasta Bazaar, jossa on erinomainen valikoima itämaisia mattoja. Sininen moskeija on Turkin päämoskeija.
Modernin Istanbulin sydän. Turistialue, jossa on hyvät ostosmahdollisuudet ja paljon ravintoloita.
Vanhassa kaupungissa sijaitseva Suleimanin moskeija häikäisee upealla arkkitehtuurillaan ja valtavalla koollaan. Sen juurelta alkaa Grand Bazaar, joka on Istanbulin suurin basaarialue.
Topkapin palatsissa ottomaanit pitivät hoviaan. Kaunis palatsialue koostuu monista puistojen keskelle sijoitetuista huviloista ja paviljongeista. Palatsi on yksi monista Turkin suosituista nähtävyyksistä.
Historiallinen Haydarpaşan rautatieasema vaurioitui pahasti tulipalossa marraskuussa 2010. Asema valmistui 1908, ja sen suunnittelivat saksalaiset arkkitehdit. Asema on yksi Berliini-Bagdad-rautatiehankkeen asemista. Nykyisin se on muualle Turkkiin suuntautuvan liikenteen solmukohta.


BumtsiBum!
"BumtsiBum!" oli MTV3-kanavalla vuosina 1997-2005 esitetty viihdeohjelma. Ohjelma perustui irlantilaiseen "The Lyrics Board" -formaattiin, jossa julkisuudesta tutut laulajavieraat arvailevat ja esittävät lauluja. Ohjelman ensimmäinen osa lähetettiin 13. syyskuuta 1997 ja viimeinen osa 26. helmikuuta 2005. Ohjelmaa tuotti ensin MTV-Viihde Oy ja myöhemmin Fremantle Entertainment Oy.
Ohjelmaa juonsi Marco Bjurström. Pianisteina toimivat Seppo Hovi, Esa Nieminen ja Tuomas ”Tumppu” Kesälä. Houseyhtyeessä soittivat Jari Puhakka (koskettimet, kapellimestari), Häkä Virtanen (basso), Jartsa Karvonen (rummut), Juha Lanu (kitara) ja Heikki Pohto (puhaltimet). Ruotsissa samalla ohjelmaformaatilla on toteutettu viihdeohjelma "Så ska det låta" ja Tanskassa nimellä "Hit med sangen".
Vuonna 1999 toteutettiin ohjelmaan perustuen konserttikiertue, jolla esiintyivät Jari Sillanpää, Marita Taavitsainen, Antti L. J. Pääkkönen ja juontaja Marco Bjurström.
MTV3-kanava aloitti ohjelman uusinnat 13. kesäkuuta 2009. Uusitut jaksot olivat vuosilta 2004 ja 2005.


Windows 95.
Windows 95 (koodinimeltään "Chicago") on 32-bittinen graafinen käyttöjärjestelmä, jonka Microsoft julkaisi 24. elokuuta 1995.
Windows 95 oli ensimmäinen DOS-pohjainen Windows-versio, jota Microsoft markkinoi itsenäisenä käyttöjärjestelmänään. Kyseessä oli kuitenkin lähinnä markkinointitekninen muutos, jossa MS-DOSia ja Windowsia alettiin myydä yhtenä kokonaisuutena samassa paketissa. Käyttöjärjestelmä käynnistyi MS-DOSiin ja käynnisti perusasetuksilla automaattisesti graafisen käyttöliittymän. Tietokonetta sammutettaessa se myös palasi DOS-tilaan, mutta ruudulle jäi graafinen "sammuta"-ruutu, josta pääsi varhaisissa versiossa takaisin MS-DOSiin painamalla "control-C". Graafisessa tilassa Windows käytti kuitenkin yhteensopivuuden salliessa 32-bittistä levykäsittelyä ohittaen MS-DOSin.
Windows 95:n käyttöliittymä työpöytineen oli täysin uudistettu ja se oli ensimmäinen Windows-versio, jossa käytettiin "käynnistä"-valikkoa. Se tuki myös pitkiä 255 merkin tiedostonimiä MS-DOSin ja aikaisempien Windowsien 8+3:n merkin sijaan. VFAT16-tiedostojärjestelmän suurin mahdollinen koko oli 2 GB.
Windows 95:n laitesuositukset olivat Intelin 80386DX-suoritin, 4 MB muistia, VGA-näytönohjain, hiiri ja 50 MB kiintolevytilaa. Se ei toiminut lainkaan 286-suorittimilla. Laitevaatimukset olivat alimittaiset, ja hyvään suorituskykyyn suositeltiin vähintään 80486-suoritinta ja 8 MB muistia. Käyttöjärjestelmä toimitettiin CD-levyllä tai suppeampana 13 levykkeellä.
Windows 95:n sisälsi myös multimediaominaisuuksia, joita esitteli käyttöjärjestelmän mukaan paketoitu Weezerin musiikkivideo "Buddy Holly" ja Edie Brickellin "Good Times". Windowsin käynnistysäänen ("The Microsoft Sound") sävelsi Macintosh-tietokoneella Brian Eno.
Windows 95:n julkaisu tehtiin valtavan mainoshumun säestämänä 2500 lehtimiehen läsnä ollessa. Microsoft käytti mainoskampanjassaan Rolling Stonesin kappaletta "Start Me Up", josta se maksoi arvioiden mukaan 8–14 miljoonaa dollaria. Apple käynnisti vastakampanjan, jossa se vinoili Microsoftille mainoslauseella "C:\NGRTLNS.W95"
Windows 95:n myöhemmät versiot, OEM 2.1:stä lähtien, tukivat USB-hiiriä ja -näppäimistöjä. Tätä versiota ei kuitenkaan saanut ostaa, vaan sitä toimitettiin vain laitevalmistajille (OEM, "Original Equipment Manufacturer"), eikä ominaisuutta toimitettu päivityksenä.
Windows 95:ssa oli virhe, jonka vuoksi se kaatui oltuaan käynnissä 49,7 vuorokautta. Tosin käyttöjärjestelmän suhteellisen epävakauden vuoksi ongelmaan ei kiinnitetty huomiota ennen kuin vasta vuonna 1999.
Windows 95:n seuraaja oli Windows 98.
Windows 95:n tuki päättyi lopullisesti 31.12.2004.


Windows 2000.
Windows 2000 (joskus myös Win2k) on 32-bittinen yrityskäyttöön suunnattu graafinen käyttöjärjestelmä. Microsoft julkisti Windows 2000:n 17. helmikuuta 2000. Windows 2000 on huomattavasti vakaampi kuin sitä edeltäneet versiot.
Windows 2000 -käyttöjärjestelmän Professional-versio suunniteltiin ensisijaisesti yritysten työasemakäyttöön. Versiot Server, Advanced Server ja Datacenter Server on tarkoitettu käytettäviksi palvelimina toimivissa tietokoneissa. Microsoft on julkaissut Windows 2000-käyttöjärjestelmään neljä päivityspakettia, joista uusin on 26. kesäkuuta 2003 julkaistu SP4 (Service Pack 4).
Windows 2000:n extended-tuki päättyi 13. heinäkuuta 2010. Tietoturvapäivitykset ja Microsoftin maksullinen tuki ovat loppuneet.
Windows 2000:n työasemaversion seuraaja on Windows XP. Palvelinversion seuraaja on Windows Server 2003.


Huhtamäki.
Huhtamäki Oyj on suomalainen kuluttajapakkauksia valmistava yritys. Yhtiö valmistaa mm. elintarvikepakkauksia, kerta-astioita ja kaupan pakkauksia. Yhtiö on perustettu alkujaan 1920 Kokkolaan, se toimi 1940–1975 nimellä Huhtamäki-yhtymä ja 1999–2001 nimellä Huhtamäki Van Leer Oyj.
Yhtiön kotipaikka on Espoo. Vuonna 2009 liikevaihto oli 2,0 mrd. euroa, ja henkilöstöä oli vuoden lopussa 12 900. Toimitusjohtajana on toiminut Jukka Moisio 1.4.2008 lähtien. Yhtiön osake noteerataan Helsingin pörssissä. Vuoden 2009 lopussa yhtiöllä oli 22 935 rekisteröityä osakkeenomistajaa.
Historia.
Huhtamäki sai alkunsa, kun 20-vuotias Heikki Huhtamäki perusti Kokkolaan makeisia valmistavan "O. Y. Huhtamäen Tehtaat - A. B. Huhtamäkis Fabriker", joka 1931 yhdistettiin "Makeistehdas Hellas Oy:n" kanssa "Huhtamäki-Hellas Oy:ksi". Makeisteollisuuden lisäksi Huhtamäki laajensi toimintaansa Turussa mm. 1930-luvulla elintarvikkeisiin (Jalostaja) ja keksi- ja leipäteollisuuteen (Ipnos), 1940-luvulla lääketeollisuuteen (Leiras), terveydenhuollon tukkukauppaan ja alkoholijuomiin (Marli) sekä 1970-luvulla metalliteollisuuteen ja elektroniikan komponentteihin. 1980-luvulla yhtiö alkoi keskittää toimintaansa neljälle päätoimialalle, teki merkittäviä yritysostoja makeisteollisuudessa (Leaf) ja myi lukuisia toimintayksiköitään.
Keskittyminen jatkui 1990-luvulla, kun Huhtamäki luopui elintarvikkeiden jalostuksesta (mm. Marli ja Jalostaja), lääketeollisuudesta (Leiras) 1996 ja makeisteollisuudesta (Leaf) 1999. Lukuisin yritysostoin vahvistetuksi päätoimialaksi jäi elintarvikepakkaus- ja kerta-astiateollisuus (Polarcup, Sealright). Huhtamäen pakkausteollisuus sai alkunsa jo 1960-luvulla, kun säilyketehdas Mensan pakkausosastosta muodostettiin Polarpak (nykyinen Polarcup). Vuonna 1999 Huhtamäki Oyj yhdistyi alankomaalaisen Royal Packaging Industries Van Leer N.V:n kanssa Huhtamäki Van Leer Oyj:ksi. Vuonna 2000 yhtiö myi teollisuuspakkauksia valmistavan Van Leer Industrial -ryhmän yhdysvaltalaiselle Greif Brothersille, ja 2001 yhtiö vaihtoi nimensä takaisin Huhtamäki Oyj:ksi. Vuonna 2012 yhtiö osti kiinalaisen kertakäyttöastioita ja tarjoilupakkauksia valmistavan Joscon ja saman vuoden elokuussa yhtiö osti myös yhdysvaltalaisen kertakäyttöastiavalmistaja Winterfieldin.
Osakkeenomistajat.
Hallintarekisterissä oli 20,2 % osakkeista.


Lännen Tehtaat.
Lännen Tehtaat Oyj on Helsingin pörssissä noteerattu elintarviketeollisuuden yhtiö. Yhtiö valmistaa pakasteita ja kalajalosteita. Lisäksi yhtiö tuottaa kasviöljyjä ja harjoittaa viljan sekä rehuraaka-aineiden kauppaa.
Yhtiö perustettiin Säkylään vuonna 1950 nimellä Länsi-Suomen Sokeritehdas Oy.
Liiketoimintojen myyntejä.
Vuonna 2004 Lännen Tehtaat myi "Lännen"-tuotemerkillä harjoittamansa kaivurikuormaajien valmistuksen Lännen Tractors Oy -nimiselle uudelle yhtiölle, jossa Lännen Tehtaat ei ole osakkaana.
Maaliskuussa 2006 Lännen Tehtaat myi puuntaimien tuotantoa harjoittaneen osakekannan Saarioisten Taimistot Oy:lle.
Tammikuussa 2007 Lännen Tehtaat ja Hankkija-Maatalous Oy sopivat Lännen Tehtaiden omistamien Suomen Rehu Oy:n ja Avena Nordic Grain Oy:n osake-enemmistöjen (51 %) siirtymisestä Hankkija-Maatalouden omistukseen. Kilpailuviraston suorittaman selvityksen jälkeen osapuolet luopuivat Avena Nordic Grainin osakkeiden kaupasta. Suomen Rehu Oy:n osakkeiden kauppa toteutui kesäkuussa 2007. Hankkija-Maataloudella on oikeus ostaa loput Suomen Rehun osakkeista aikaisintaan 15 kuukauden kuluttua tehdystä kaupasta.
Rautatiekuljetukset.
Lännen Tehtaille menee myös rautatie jota pitkin on kuljetettu joka syksy sokerijuurikkaita tehtaiden ja radan valmistumisesta lähtien, eli vuodesta 1953 aina vuoteen 2009 asti, jolloin juurikkaiden kuskaaminen lopetettiin lopullisesti, koska VR ja Lännen Tehtaat ovat todenneet juurikkaiden kuskaamisen junilla kannattamattomaksi ja koko radan purkaminen alkoi syyskuussa 2011.


Big band.
Big bandit ovat 1930-luvulta lähtöisin olevia suuria jazzorkestereita, jotka saivat alkunsa New Yorkista, jolloin tanssipaikkojen jazz-kokoonpanot pantiin uuteen uskoon huonon akustiikan takia, ja niihin otettiin lisää jäseniä. Big band -kokoonpano syntyi siten, että perinteisen New Orleans -kokoonpanon puhallinsoittimista muodostettiin sektioita. Etelästä virtasi lahjakkaita soittajia pohjoisen uusien työmahdollisuuksien perässä ja big bandien sovittajat olivat innoissaan etelän uusista tuulista ja soundeista. Tästä alkoi big bandien kulta-aika, jonka tyylin tunnusmerkkejä on tarkasti sovitetut sävellykset kullekin instrumentille. Merkittävimmistä alkuaikojen tyylin kehittäjistä mainittakoon mm. Fletcher Henderson sovittajansa Don Redmanin kanssa.
Suosituimpia big bandejä olivat valkoisten orkesterinjohtajien, kuten Benny Goodmanin, Glenn Millerin ja Artie Shawn orkesterit, mutta merkittävimmät tuon aikakauden isot orkesterit lienevät Duke Ellingtonin ja Count Basien big bandit, joissa soitti monia taitavia solisteja. Erityisesti Kansas Cityn big band -tyylin edustajan Basien orkesterin rytmisektio oli kuuluisa saumattomasta ja svengaavasta yhteissoitostaan, jossa soitti mm. taitava, nuori Lester Young. Myöhemmin Basien musiikki muotoutui solisteista riippumattomaksi ja pitkälle sovitetuksi big band -tyyliksi, jota tukivat tarkkaan suunnitellut soolot. Duke Ellingtonin orkesteri lienee jazzin historian pitkäikäisin ja eniten levyttänyt kokoonpano, jonka tyyli liittyi vain löyhästi valtavirtaan. Ellington hyödynsi lahjakkaita solistejaan kirjoittamalla juuri näiden soundeille sopivia stemmoja.
Suomessa.
Suomessa big bandejä syntyi ennen kaikkea 1970-luvulla. Ensimmäiset perustettiin jo ennen sotia, mutta yhä edelleen toimivista vanhimmat, helsinkiläinen Bygga Big Band sekä Lappeenranta Big Band muodostettiin vuonna 1954, sekä 1957 Axelbandet. Vuosisadan alussa perustetun Helsingin Työväenyhdistyksen Puhallinorkesterin soittajista luotiin Bygga Big Band, joka sai nimensä ”kotitalostaan” Helsingin Työväentalosta eli "Byggasta". Nykyisin orkesteri toimii HTY:stä erillisenä itsenäisenä yhdistyksenä Bygga Big Band ry:n nimellä. Lappeenranta Big Band puolestaan perustettiin kolmen saksofonin, kahden trumpetin, pasuunan ja rytmiryhmän muodostaneen tanssiorkestereiden "raunioille" ja sai seuraavana vuonna 1955 nimen Lappeenrannan muusikkojen suuri tanssiorkesteri; vuodesta 1981 lähtien sen ylläpidosta on vastannut rekisteröity yhdistys, Lappeenranta Big Band ry.  Axelbandet on toiminut Åbo Akademin alaisena suomenruotsalaisena big bandina vuodesta 1957. Tämän jälkeen perustettiin monia uusia yhtyeitä, mm. Tapiola Big Band vuonna 1970 (nykyinen Espoo big band), Grani Big Band 1972 ja Imatra Big Band 1973, Kotka Big Band 1976, Jazz Society Big Band (JASO) 1978 sekä Rovaniemi Big Band 1979. Ensimmäinen kunnallisiin jazzmuusikon virkoihin perustuva yhtye oli vuonna 1974 perustettu Kajaani Big Band, jonka muusikoista osa oli päätoimisia.
Vuonna 1975 järjestettiin Imatra Big Bandin ensimmäinen kesäkurssi, josta on kasvanut jo 28 kertaa (vuoden 2010 jälkeen) järjestetty Imatra Big Band Festival. Vuodesta 1987 lähtien festivaalista on vastannut Imatra Big Band Festival ry. Kurssi on yhä edelleenkin yksi tärkeä osa festivaalia.
Tällä hetkellä ehdottomasti merkittävin suomalainen big band on UMO, Uuden musiikin orkesteri, joka on ainoa suomalainen säännöllisesti palkkaa maksava big band. Orkesteri ei ole merkittävä ainoastaan Suomessa, vaan sitä pidetään jopa yhtenä maailman johtavista big bandeista. Orkesteri perustettiin vuonna 1975, ja se toimi aluksi osa-aikaisena big bandina. Vuonna 1984 se muuttui kokopäivätoimiseksi ammattilaisorkesteriksi. Vuonna 2001 UMO avasi oman, UMO Jazz House -nimisen ravintolan/harjoittelu-/konserttitilan Helsingissä. Nykyisin orkesteri on kuitenkin ilman kotia tilassa ilmenneiden homeongelmien takia.
Vaikka UMO onkin tällä hetkellä ainoa suomalainen big band, joka maksaa soittajilleen säännöllistä kuukausipalkkaa, on olemassa myös useampia musiikin ammattilaisista koostuvia big bandejä.


Raisio (yritys).
Raisio Oyj on suomalainen rehu- ja elintarviketeollisuutta harjoittava pörssiyhtiö.
Yhtiö sai alkunsa 1939 Raisioon perustetusta vehnämyllystä Oy Vehnä Ab. Vuonna 1959 Oy Vehnä Ab:n, Oy Kasviöljy-Växtolje Ab:n (perustettu 1950) ja Margariini Oy:n (perustettu 1956) fuusiossa muodostettiin Raision Tehtaat Oy Ab. Raisio Yhtymä -nimi otettiin käyttöön 1997, ja nimen nykyiseen lyhyeen muotoon siirryttiin 2005.
Raision rehutehdas Toppilan satamassa Oulussa. Laitos on suljettu ja sen ympäristöä ja sisätiloja on tuhottu. Oulun kaupunki on kaavoittanut alueen, ja alueelle tullaan rakentamaan asuintaloja.
Raision päätuotteita ovat elintarvikkeet ja niiden terveysvaikutteiset ainesosat sekä rehut ja maltaat. Konsernin liikevaihto vuonna 2008 oli 504 miljoonaa euroa. Raisio työllisti vuoden 2010 lopussa 1 257 henkeä, joista 508 Suomessa. Tuotantoa on seitsemällä paikkakunnalla kolmessa maassa. Yhtiön tuotemerkkejä ovat mm. Benecol, Elovena, Sunnuntai ja Keiju.
Konsernin pääkonttori sijaitsee Raisiossa. Ensimmäisenä pääjohtajana (vuosina 1939−1961) toimi myös Maalaisliiton taustavaikuttajana aktiivinen vuorineuvos Eino Kivivuori. Sittemmin toimitusjohtajina ovat olleet mm. Veikko Vainio (1965−1973), Mauri Karvetti (1973−1985) ja Esa Halonen (1985−1995), jotka kaikki saivat aikanaan vuorineuvoksen arvonimen. Konsernin nykyinen toimitusjohtaja on Matti Rihko (2006–).
Osake.
Raisio Oyj:n vaihto-osakkeet noteerataan Helsingin pörssissä keskisuurten yhtiöiden luokassa toimialana päivittäistavarat, ja kantaosakkeet pre-listalla. Rekisteröityjä osakkeenomistajia on yhteensä 36 174 (31.12.2010).
Suurinta valtaa yhtiössä käyttää Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto (MTK), jonka omistus on 2,38 % osakkeista ja 9,18 % äänistä.
Toppilan Rehuraision kunto.
Rehuraision tehdasta on hajoitettu aika mittavasti, tehdas on kokenut paljon spraymaalaajien ja ilkivallan tekijöiden kohtelua.Tehtaan vierenen osio " Lintutalo " on hajoitettu myös mittavasti, hissi pudotettu, ikkunat hajoitettu ja spraymaalattu seinille.


OP-Pohjola.
OP-Pohjola on Suomen suurin finanssiryhmä (ent. nimeltään OP-ryhmä, aiemmin Osuuspankkiryhmä). OP-Pohjolalla on Suomessa yli neljä miljoonaa asiakasta, joista lähes kolmannes eli runsaat 1 200 000 on samalla Osuuspankkien omistajajäseniä. Lisäksi Pohjolalla on toimintaa Baltian maissa, joissa on yhteensä yli 200 000 asiakasta. OP-Pohjolan palveluksessa on yli 12 000 henkilöä. Ryhmän tase vuoden 2008 lopussa oli 75,7 miljardia euroa. Vuoden 2008 lopussa ryhmällä oli yhteensä 604 toimipaikkaa. Näistä 297 tarjoaa sekä pankki- että vahinkovakuutuspalveluja. Toimipaikkaverkkoa täydentää Pohjola Vakuutuksen asiamiesverkosto. OP-Kiinteistökeskukset ovat Osuuspankkien tytäryhtiöitä. Niillä on yhteensä 174 toimipistettä. OP-Pohjola-ryhmän perustana ovat Osuuspankit, jotka omistavat OP-Pohjola osk:n (ent. OP-Keskus).
Osuuspankit.
Pohjola Vakuutuksen ja OP-Henkivakuutuksen pääkonttori Helsingissä Lapinmäentiellä
Osuuspankit ovat alueellista vähittäispankkitoimintaa harjoittavia talletuspankkeja (aiempi nimitys ennen vuotta 1970 oli Osuuskassa). Osuuspankissa harjoitetaan osuuskuntamuotoista luottolaitostoimintaa. Sen päätöksenteon perusarvoihin kuuluu "jäsen ja ääni" -periaate. Osuuspankin omistajajäseneksi voi liittyä maksamalla osuusmaksun. Jäsenkunta, joka muodostuu valtaosin yksityishenkilöistä, valitsee keskuudestaan oman pankkinsa edustajistojen/hallintoneuvostojen ja hallitusten jäsenet.
Osuuspankkeja on 209 (8.6.2011). Yksi Osuuspankeista, Suur-Helsingin osuuspankki muutettiin 1990-luvulla osakeyhtiöksi, jolloin se sai nimen Okopankki Oyj, nyk. Helsingin OP Pankki Oyj. Osuuspankeissa työskenteli vuoden 2008 lopussa 7025 henkilöä. Edellisen vuoden lopussa henkilömäärä oli 6 732.
Suomi jakaantuu alueellisesti 16 OP-liittoon, jotka ovat Osuuspankkien maakunnallisia yhteistoimintaelimiä. Ne nimeävät alueensa ehdokkaat OP-Pohjolan hallintoneuvostoon.
OP-Pohjolan ja K-ryhmän vuonna 2007 sopiman yhteistyön myötä Osuuspankin asiakas voi yhdistää K-Plussa -ominaisuuden OP-Visa -korttiin ja saada Plussaa Pohjola Vakuutuksen vakuutuksista.
OP-Pohjola.
"OP-Pohjola osk" toimii koko pankkiryhmän kehittämis- ja palvelukeskuksena, strategisena omistusyhteisönä ja ryhmäohjauksesta ja valvonnasta vastaavana keskusyhteisönä. Osuuskunnan omistajina ovat 100 %:sti OP-Pohjolan Osuuspankit. Perustehtävänä on luoda edellytykset ryhmän yhteisten strategisten tavoitteiden toteutumiselle. Päämääränä on olla toimialan osaavin ja tehokkain kehittämis- ja palvelukeskus. OP-Pohjolan toimintaa ohjaavat arvot ovat vastuullisuus, ihmisten arvostaminen, yhdessä menestyminen ja tahto kehittyä.
Pohjola Pankki.
Konsernin tulos vuodelta 2007 ennen veroja oli 288 miljoonaa euroa.
"Pohjola Pankin Taidesäätiö" omistaa arvosoitin- ja taidekokoelman.


Sampo-konserni.
Sampo-konserni on henkivakuutus- ja vahinkovakuutustoimintaa sekä sijoitustoimintaa harjoittava finanssikonserni, jonka kotipaikka on Helsinki. Konserniin kuuluvat Pohjoismaiden suurin vahinkovakuutusyhtiö If (vuoteen 2001 Vakuutusyhtiö Sampo), henkivakuutusosakeyhtiö Mandatum Life (aiemmin Henki-Sampo) sekä konsernin emoyhtiö "Sampo Oyj". Sampo Oyj on pörssiyhtiö ja se muodostettiin, kun vakuutusyhtiö Sampo Oyj ja Leonia Oy (entinen Postipankki) yhdistyivät vuodenvaihteessa 2000–2001 Sampo-Leoniaksi, mutta nimi lyheni Sammoksi jo huhtikuussa 2001.
Sampo-konsernin tuotevalikoimaan kuuluvat henki- ja eläkevakuutukset sekä vahinkovakuutukset. Konserni harjoitti vuosina 2001-2007 myös pankkitoimintaa. Pankkitoiminta eli Sampo Pankki ja sen tytäryhtiöt muun muassa Mandatum Omaisuudenhoito Oy sekä Mandatum Pankkiiriliike Oy myytiin tanskalaiselle Danske Bankille tammikuussa 2007 noin neljällä miljardilla eurolla. Verotonta voittoa kaupasta tuli Sampo-konsernille 2,9 miljardia euroa. Sampo-konsernilla on liiketoimintaa Suomessa, Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Baltiassa ja Venäjällä. Konserni työllistää vajaat 7 000 henkeä. Konsernijohtajana on vuodesta 2009 toiminut Kari Stadigh.
Nordean osakkeiden hankinta.
Sampo on vuosina 2007–2009 ostanut Nordea-pankin osakkeita. Sammon osuus Nordean osakekannasta oli joulukuussa 2008 11,7 % ja joulukuussa 2009 se oli 20,03 %. Vuoden 2009 lopussa Sampo oli Nordean suurin omistaja (20,1 %) ennen Ruotsin valtiota (19,9 %).
Osake.
Sammolla on kaksi osakesarjaa, A- ja B-sarja. A-sarjan osakkeet noteerataan Helsingin pörssissä.
Hallintarekisterissä on noin 51 % osakkeista.
Rekisteröityjä omistajia on yli 85 000.
Kurssimanipulointi.
Helsingin käräjäoikeuden mukaan Sammon ja Leonian edustajat manipuloivat YIT:n osakkeen kurssia ennen suurkauppaa kesäkuussa 2000. Käräjäoikeus tuomitsi Sampo vakuutusyhtiöt maksamaan menetetyn varainsiirtoveron 700 000 € rikoshyötynä valtiolle.


Kesko.
Kesko Oyj on suomalainen kaupan alalla toimiva pörssiyhtiö, joka harjoittaa tukkukauppaa, tuottaa vähittäiskauppaa tukevia palveluja ja hankkii vähittäiskaupan liiketiloja. Keskon kanssa ovat yhteistoiminnassa vähittäiskauppaa harjoittavat itsenäiset K-kauppiaat. Keskolla on itsellään vähittäiskauppaa harjoittavia tytäryhtiöitä, jotka myös osallistuvat vähittäiskaupan tukipalveluiden tuottamiseen sekä harjoittavat suoraa kuluttaja-asiakaskauppaa. Nykyään Kesko Oyj:lla on neljä toimialaa: ruokakauppa, käyttötavarakauppa, rautakauppa sekä auto- ja konekauppa. Keskon pääjohtajana on toiminut vuodesta 2005 Matti Halmesmäki.
Kesko Oyj tytäryhtiöineen ja itsenäiset K-kauppiaat muodostavat yhdessä "K-ryhmän". Tällä ryhmällä oli toiseksi suurin markkinaosuus (35 %) Suomen päivittäistavarakaupassa vuonna 2010. Ensimmäisellä sijalla oli S-ryhmä 44,1 %:n markkinaosuudella.
K-kauppiaiden ja K-kauppojen henkilökunnan koulutuskeskuksena toimii vuonna 1952 perustettu K-instituutti Oy.
Historia.
Kesko on perustettu lokakuussa 1940 ja se aloitti liiketoimintansa vuoden 1941 alussa. Kesko sai alkunsa, kun neljä maakunnallista tukkuliikettä, Maakauppiaiden Oy, Oy Savon-Karjalan Tukkuliike, Kauppiaitten Oy ja Keski-Suomen Tukkukauppa Oy yhdistettiin valtakunnalliseksi tukkuliikkeeksi.
Toimintansa alkuvuosikymmeninä Kesko harjoitti myös merkittävää tuotantotoimintaa. Sillä oli muun muassa tulitikkutehdas ja margariinitehdas (Kauppiaitten Teollisuus Oy), mylly (Kauppiaitten Mylly Oy), leipomo (Leipäteollisuus Oy), lihanjalostuslaitos (Helsingin Kauppiaat Oy), kahvipaahtimo, vaatetustehdas ja polkupyörien kokoonpanotehdas (E. A. Haapala Oy). 1980-luvun puoliväliin mennessä Kesko oli luopunut kaikista muista tuotantolaitoksista paitsi kahvipaahtimosta, jonka Kesko myi vasta vuonna 2003.
Vuonna 1996 Kesko osti Tuko Oy:n, mutta Euroopan komissio ei hyväksynyt kauppaa sellaisenaan. Päätöstä seuranneiden järjestelyjen jälkeen Keskolle jäivät Tuko Oy:stä Anttila Oy ja Rautia Oy.
Osakkeet.
Kesko Oyj:n osakekanta jakautuu A- ja B-osakesarjoihin. Molemmat osakesarjat noteerataan Helsingin pörssissä. Jokainen A-osake tuottaa 10 ääntä ja jokainen B-osake 1 äänen. A-osakkeiden tuottamien äänten osuus on 83 % ja B-osakkeiden tuottamien äänten osuus 17 % kaikista osakkeiden tuottamista äänistä.
Koko osakekannan markkina-arvo oli vuoden 2011 lopussa 2,5 mrd. euroa (2010: 3,4 mrd. €). Rekisteröityjä osakkeenomistajia oli samaan aikaan 41 215.
Ruokakauppa.
Ruokakesko johtaa K-ruokakauppaketjuja ja yhdistää niiden ostovoiman, järjestää tehokkaan logistiikan, hankkii kauppapaikat ja tarjoaa K-ruokakaupoille tukipalveluita. Ruokakeskon vähittäiskauppaketjut ovat "K-citymarket", "K-supermarket", "K-market" ja "K-extra". Vuonna 2006 Ruokakeskon osuus Keskon liikevaihdosta oli 41,3%. Ruokakeskon toimitusjohtaja on KTM "Terho Kalliokoski" (vuodesta 2005). Ruokakeskon tytäryhtiö "Kespro Oy" tarjoaa toimitusmyynti- ja tukkukauppapalveluja yritysasiakkaille.
Käyttötavarakauppa.
Anttila on Suomen johtava käyttötavaran vähittäismyyjä. Asiakkaita palvellaan Anttila-tavarataloissa, Kodin Ykkönen -sisustustavarataloissa sekä NetAnttila.com-verkkokaupassa. Suomessa on 28 Anttila-tavarataloa ja lisäksi kaksi pienempää erikoisliikettä. Kodin Ykkönen -sisustustavarataloja on kymmenen ja lisäksi Kodin1.com-verkkokauppa. NetAnttilalla on verkkokaupat ja kuvastot Suomessa, Virossa ja Latviassa.
Intersport Finlandin vähittäiskauppaketjuja ovat Intersport, Budget Sport ja Kesport. Intersport toimii Suomen lisäksi myös Venäjällä. Intersport Finland vastaa ketjujen markkinoinnista, hankinta- ja logistiikkapalveluista, kauppapaikkaverkostosta ja kauppiasresursseista. Indoor on Suomessa ja Baltiassa toimiva huonekalu- ja sisustusalan vähittäiskauppayritys. Sen kauppaketjut ovat Asko ja Sotka.
Kodintekniikkatuotteita ja -palveluita tarjoavat Musta Pörssi-ketju ja Konebox.fi-verkkokauppa sekä Konebox-myymälät. Kenkäkeskon vähittäiskauppaketjuja ovat Kookenkä, K-kenkä, Andiamo ja Kenkäexpertti.
Rautakauppa.
Rautakesko harjoittaa rauta- ja sisustuskauppaa Suomessa, Ruotsissa, Norjassa, Baltiassa, Venäjällä ja Valko-Venäjällä. Se johtaa ja kehittää K-rauta-, Rautia-, Byggmakker-, Senukai- ja OMA-vähittäiskauppaketjuja sekä yrityspalvelumyyntiään toiminta-alueellaan.
Rautakeskon toiminta perustuu vahvoihin ketjukonsepteihin, tehokkaaseen hankintaan ja kansainvälisesti monistettuihin parhaisiin käytäntöihin. Rautakesko toimii ketjujen taustalla yhdistäen ketjujen tavararyhmähallinnan, ostotoiminnan, logistiikan, tietojärjestelmäohjauksen ja verkostokehityksen. Näin syntyvien synergia- ja mittakaavaetujen avulla pystytään tarjoamaan asiakkaille tuotteita ja palveluja kilpailukykyiseen hintaan.
K-rauta on Rautakeskon kansainvälinen konsepti. K-rauta toimii Suomessa, Ruotsissa, Virossa, Latviassa ja Venäjällä.Rautia-ketju on Suomen laajin rautakauppaketju. Sen valikoima palvelee erityisesti rakentajia, remontoijia ja rakennusalan ammattilaisia. Byggmakker-ketju on Norjan laajin rautakauppaketju. Ketju toimii pääasiassa kauppiasyrittäjämallilla. Erityinen vahvuus on rakennustarvikemyynti ja ammattiasiakasosaaminen. Senukai-ketju on Liettuan markkinajohtaja. Rautakesko Yrityspalvelu toimii Suomessa. Yrityspalvelun asiakkaita ovat mm. valtakunnalliset rakennusliikkeet, teollisuus ja muut yritysasiakkaat.
K-maatalous-ketjun tärkeimmät asiakasryhmät ovat maatalousyrittäjät ja -urakoitsijat. Rautakauppaa johtaa Rautakesko Oy:n toimitusjohtaja Arja Talma.
Auto- ja konekauppa.
VV-Auto toimii Volkswagen-, Audi- ja Seat-henkilöautojen sekä Volkswagen-hyötyautojen maahantuojana ja markkinoijana Suomessa. VV-Auto harjoittaa myös autojen vähittäiskauppaa ja tarjoaa jälkimarkkinointipalveluja omissa liikkeissään pääkaupunkiseudulla ja Turussa. VV-Auton tytäryhtiö Auto-Span Oy tuo maahan ja markkinoi Seat-henkilö-autoja Suomessa, Virossa ja Latviassa. VV-Auto oli aikaisemmin nimeltään VW-Auto, mutta nimi vaihdettiin Volkswagenin pyynnöstä. Vanhaa nyttemmin virheellistä, kirjoitusasua esiintyy vielä runsaasti.
Konekesko on maarakennus- ja ympäristökoneiden, kuorma- ja linja-autojen sekä vapaa-ajankoneiden maahantuontiin ja kauppaan erikoistunut palveluyritys. Konekesko toimii Suomessa, Baltiassa ja Venäjällä. Konekesko valmistuttaa ja myy Yamarin-veneitä Suomessa ja vie niitä useisiin Euroopan maihin ja Venäjälle. Lisäksi Konekesko harjoittaa maarakennus- ja ympäristökonekauppaa Pietarissa. Konekeskon vapaa-ajankonekauppa perustuu tiiviiseen ja pitkäaikaiseen yhteistyöhön Yamaha Motor Co:n kanssa moottoripyöriä, moottorikelkkoja, mönkijöitä, perämoottoreita, vesiskoottereita ja generaattoreita. Konekeskon oman Yamarin-venemalliston vientimyynnin osuus kokonaismyynnistä on noin 72 %. Suomessa Yamarin on lujitemuovisten lasikuituveneiden markkinajohtaja.
Auto- ja konekauppa -toimialaa johtaa VV-Auto Oy:n toimitusjohtaja Pekka Lahti.


Metso (yritys).
Metso Oyj on pörssinoteerattu kansainvälinen yhtiö, joka syntyi ja sulautuessa vuonna 1999. Metson yli 300 yksikköä työllistävät yli 30 000 henkeä yli 50 maassa, asiakkaita Metsolla on yli 100 maassa.
Historia.
Vaikka Metso-konserni on vielä suhteellisen nuori, sen juuret ulottuvat 1750-luvun Helsinkiin, jossa Viaporin (Suomenlinna) linnoituksessa toimi pieni allastelakka, (ks.), joka 1900-luvulla siirtyi osaksi Valmetia, Suomen valtion omistukseen. Vuonna 2009 ostettu Tamfelt on myös perustettu 1700-luvulla.
1990-luku.
Metso syntyi 1.7.1999, kun paperi- ja kartonkikonevalmistaja Valmet yhdistyi kuituteknologiaan, kivenmurskaukseen ja virtauksensäätöratkaisuihin keskittyneen Rauman kanssa..
Yhtiöillä oli päällekkäistä toimintaa ja osittain samaa asiakaskuntaakin. Yhdistymisellä tavoiteltiin kasvua erityisesti prosessiteknologiassa, isomman yrityksen kun katsottiin pärjäävän paremmin kansainvälisillä markkinoilla. Yhtiön toimiala laajeni monialaiseen suuntaan, ja fuusion arvostelijat kokivat, että helpompi kasvu olisi saatu, jos kumpikin yhtiö olisi ostanut oman ydinalansa kilpailijan. Valmetin toimitusjohtajasta Metson pääjohtajaksi siirtynyt Matti Sundberg totesi myöhemmin, että hän olisi halunnut toteuttaa fuusion toisin, painottamalla fuusion päämääränä enemmän Valmetin ydinalan, paperikonepuolen vahvistamista. Metson toimitusjohtajaksi tuli Rauma Oy:n toimitusjohtaja Heikki Hakala. Konsernin alku oli tahmea ja ensimmäisen vuoden tulos vaatimaton, yhteistyö ja vallankäyttö Hakalan ja Sundbergin välillä ei toiminut, Sundbergin "oikeaksi kädeksi" kaavailtu Hakala rarportoi Pertti Voutilaisen johtamalle hallintoneuvostolle.
Uudelle yritykselle etsittiin nimeä henkilöstökilpailulla. 6500 ehdotuksen joukossa oli 3 Metso-ehdotusta (kaikki Metsoa ehdottaneet saivat rahapalkinnot). Metso on suomalaisille tuttu iso metsäkanalintu, joka viihtyy etenkin mäntymetsissä. Metson liikemerkki jäljittelee metson siipien muotoa.
2000-luku.
Sundberg ja Hakala väistyivät aika pian yrityksen johdosta ja uudeksi konsernijohtajaksi tuli Tor Bergman 2001. Metson liikevaihto oli sinä vuonna 4,7 miljardia euroa ja sillä oli 28 500 työntekijää.
Bergman nosti alkutöikseen esiin Metson arvot ja eettiset periaatteet, painottaen erityisesti omistaja-arvoa: yhteiskuntakelpoinen yritys on tehokkaampi ja tuo siksi enemmän arvoa omistajilleen. Bergmanin johtamisfilosofian mukaan teknologiajohtajuus oli Metson toiminnan ydintä osaamiskeskittymien luomisen ja kehittämisen ohella.
Fuusiossa oli saatu suunta yhtiön tulevalle keskittymiselle
Näin muodostui Metson kolme keskeistä liiketoiminta-aluetta: Metso Paper, Metso Minerals ja Metso Automation.
2000-luvulla tapahtui paljon yritysostoja, joilla haluttiin laajentaa Metso Paperin ja Metso Automationin tuote- ja palvelutarjontaa. Yritysmyynneillä taas hankkiuduttiin eroon ydinliiketoimintojen ulkopuolisesta liiketoiminnoista. Esimerkiksi vuonna 2000 Metso hankki amerikkalaiselta paperikonevalmistaja Beloitilta telapinnoitusliiketoimintaa ja paperikoneiden huoltoliiketoimintaa paperikoneteknologioineen ja kun taas amerikkalainen Deere & Company osti Metsolta metsäkoneita valmistavan Timberjackin. Vuonna 2001 Metso osti ruotsalaisen kiven ja mineraalien käsittelylaittaita valmistavan Svedala Industri AB:n.
Vuonna 2002 Metso ilmoitti, ettei se tule saavuttamaan tulostavoitteitaan kahteen vuoteen ja heinä–syyskuulta kirjattiin yli 300 miljoonan euron tappiot. Vaikeuksien takana oli Svedala. Vuonna 2003 tappiota tuli yli 200 miljoonaa euroa ja syyskuussa 2003 toimitusjohtaja Bergman joutui eroamaan yhtiön heikon tuloksen vuoksi. Hänen seuraajakseen valittiin Jorma Eloranta, joka aloitti maaliskuussa 2004. Eloranta aloitti etäännyttämällä tavoitteita ja todellisuutta toisistaan Metson organisaatiossa, jossa alettiin toimeenpanna suunnitelmia ja strategiaa. Johtajat saivat selkeät tavoitteet, vastuut ja aikataulut; yrityksen rakennetta tehostettiin voimakkaasti. Näillä toimin kustannuksia pienennettiin vuositasolla 150 miljoonaa euroa. Vuosina 2004-2007 Metson liikevaihto kasvoi 3,6 miljardista eurosta 6,3 miljardiin ja liikevoittoprosentti nousi 5,5 prosentista 9,3 prosenttiin.
Elorannan johtajakaudella Metso kasvatti liikevaihtoaan ja paransi tulostaan 19 peräkkäisen vuosineljänneksen ajan (2004-2008). Vuonna 2008 Metso oli kasvanut Suomen yhdeksänneksi suurimmaksi yritykseksi, joka jätti taakseen muut konepajayritykset kuten Kone Oyj:n, Wärtsilä Oyj:n ja Cargotec Oyj:n.
Metson liiketoiminnat olivat jakautuvat kolmeen sektoriin (Metso Paper, Metso Minerals ja Metso Automation), työntekijöitä oli yli 28 000 ja liikevaihto oli 6,4 miljardia euroa. Vuosi olikin Metson siihenastisen historian paras liikevoiton ja liikevaihdon osalta, mutta loppuvuonna nopeasti heikentynyt markkinatilanne pakotti Metson aloittamaan mittavat toimet toimintansa sopeuttamisessa.
2010-luku.
Elokuussa 2010 uudeksi toimitusjohtajaksi nimettiin diplomi-insinööri Matti Kähkönen, joka oli aiemmin johtanut Metson kaivos- ja maanrakennusdivisioonaa
Syyskuussa 2012 Metso ilmoitti jopa yli 600 suomalaisen työntekijän vähennystarpeesta useissa paperiteollisuuteen ja paperin tuotantoon keskittyneissä yksiköissään. Vähennystarpeen syy on paperiliiketoimintayksikön kilpailukyvyn ja kannattavuuden heikentyminen: kilpailu on kasvanut, paperikoneiden ja valimotuotteiden kysyntä on heikentynyt. Asiakkaat haluavat myös aiempaa halvempia ratkaisuja.
Organisaatio.
Metson liiketoiminta-alueiden ulkopuolinen yksikkö on sen tytäryhtiö, autotehdas Valmet Automotive Oy.
Hallinto.
Metson toimitusjohtaja ja johtoryhmän puheenjohtaja on Matti Kähkönen.
Metson johtoryhmä.
Johtoryhmä koostuu syyskuussa 2012 seuraavista henkilöistä
Metso Pulp, Paper and Power.
Metso Pulp, Paper and Power (Massa, paperi ja voimantuotanto) kuuluu maailman johtaviin metsäteollisuuden koneiden ja laitteiden valmistajiin, joka tunnettiin aiemmin nimellä Valmet Paperikoneet (Valmet Paper Machinery). Liiketoiminta-alue toimittaa mm. prosesseja, koneita, laitteita, palveluja, paperikonekudoksia ja suodatinkankaita mm. sellu-, paperi- ja voimantuotantoteollisuudelle.
Metso irtisanoi vuoden 2009 alkupuoliskolla yli 700 henkilöä ja sulki useita pieniä yksiköitä mm. Tampereella, Turussa, Oulussa ja Hollolassa. Suljettavien yksikköjen toimintoja sulautettiin Järvenpään ja Jyväskylän yksiköihin. Metson 2000-luvun strategia oli valmistaa leveitä ja nopeita paperikoneita ja luopua perinteisistä paperikonekonsepteistaan.
Linjoista suurin vuonna 2011 oli Palvelut-liiketoimintalinja 916 miljoonan euron liikevaihdollaan. Sitä seurasivat Paperit (795 milj. €), Voimantuotanto (715 milj. €) ja Kuidut (397 milj. €).
Kilpailijat.
Massa- ja paperiteollisuuden alalla Metson merkittävävimmät kilpailijat ovat itävaltalainen Andritz ja saksalainen Voith Paper yhdysvaltalaisen Beloitin ajauduttua konkurssiin vuonna 1999. Paperikoneosaaminen tuli Metsoon Valmetin paperikonetehtaista. Metso on vuonna 2008 hankkinut Mitsubishin paperikone-liiketoiminnot sekä Mitsubishin osuuden Beloitin paperikonetekniikasta, jonka yhtiöt hankkivat yhdessä amerikkalaisyhtiön konkurssipesältä vuonna 2000.
Voimantuotannossa pahimmat kilpailijat ovat Alstom, Austrian Energy & Environment ja Foster Wheeler.
Metso Mining and Construction.
Metso Mining and Construction (Kaivos ja maarakennus) toimittaa teknologiaa, prosesseja, laitteita sekä niihin liittyviä palveluja murskeentuotantoon, maarakennukseen, kaivostoimintaan ja mineraalien prosessointiin. Liiketoimintalinjat ovat nimeltään Mineraalien käsittelyjärjestelmät, Murskaus- ja seulontalaitteet ja Palvelut. Liiketoiminta-alueeseen kuuluvat muun muassa vuonna 2001 hankitut ruotsalaisen Svedala Industri AB:n yksiköt sekä entisen tehtaat Tampereella.
Linjoista suurin vuonna 2011 oli Palvelut-liiketoimintalinja (liikevaihto 1 389 milj. €). Samaan aikaan Mineraalien käsittelyjärjestelmien liikevaihto oli 906 milj. € ja Murskaus ja seulontalaitteet-liiketoimintalinjan 465 milj. €.
Tuotteet ja palvelut.
Liiketoiminta-alue tarjoaa asiakkailleen varaosien ja asiantuntija- ja huoltopalveluiden lisäksi
Asiakkaat.
Liiketoiminta-alueen asiakkaita toimivat kaivosteollisuudessa ja maarakennusteollisuudessa (esimerkiksi louhokset ja urakoitsijat).
Kilpailijat.
Metso Mining and Construction kuuluu markkinajohtajien joukkoon jauhinmyllyissä, kaivosmurskaimissa ja maarakennusteollisuuden murskaus- ja seulontalaitoksissa.. Sen pahimpia kilpailijoita ovat kaivosteollisuudessa FLSmidth, Outotec ja ThyssenKrupp, maarakennusteollisuudessa se taas kilpailee Terexin, Atlas Copcon, Caterpillarin ja Sandvikin kanssa.
Metso Automation.
Metso Automation (Automaatio) toimittaa prosessiteollisuuden virtauksensäätöratkaisuja, automaatio- ja tiedonhallintajärjestelmiä ja -sovelluksia sekä palveluja. Sen liiketoimintalinjat ovat Prosessiautomaatiojärjestelmät, Virtauksensäätöratkaisut ja Palvelut. Toimiala muodostettiin vuonna 1999 yhdistämällä prosessiautomaatiojärjestelmiä valmistava Valmet Automation ja venttiileitä sekä virtauksen säätöjärjestelmiä valmistava Neles Controls.
Vuonna 2011 linjoista suurin liikevaihdoltaan oli Virtauksensäätöratkaisut-liiketoimintalinja (378 milj. €). Samana vuonna Palvelut-liiketoimintalinjan liikevaihto oli 205 milj. € ja Prosessiautomaatiojärjestelmät-liiketoimintalinjan 188 milj. €..
Tuotteet ja palvelut.
Liiketoiminta-alue tarjoaa asiakkailleen asiantuntija- ja elinkaaripalveluiden lisäksi
Asiakkaat.
Liiketoiminta-alueen teollisuusasiakkaat toimivat voimantuotannon, öljyn, kaasun, massan, paperin, kaivostoiminnan ja maarakennuksen parissa.
Kilpailijat.
Automaatiojärjestelmissä Metso kilpailee ABBn ja Honeywellin kanssa, venttiileissä vastassa ovat Emerson Process Management, General_Electric ja Flowserve. Metso Automationin tuotteista markkinajohtajien joukossa ovat massa- ja paperiteollisuuden venttiilit ja automaatioratkaisut.
Osake.
Metson osake noteerataan Helsingin pörssissä. Osake oli aikaisemmin noteerattu myös New Yorkin pörssissä, mutta noteeraus siellä päättyi 14.9.2007.
Omistus.
Hallintarekisterissä oli 46,1 % osakkeista.


UPM.
UPM-Kymmene Oyj on maailman suurimpia metsäteollisuusyhtiöitä. Yhtiö syntyi 1996, kun Repolan tytäryhtiö Yhtyneet Paperitehtaat () ja Kymmene fuusioituivat. Yhtiöön sulautui myös Finnpap. Yhtiön nimestä käytetään yleisesti lyhennettä UPM.
Yhtiö omistaa ja ylläpitää Verlan puuhiomoa ja pahvitehdasta Kouvolan Jaalassa. Verla on toiminut vuodesta 1972 lähtien museona ja kuulunut UNESCON Maailmanperintöluetteloon vuodesta 1996.
Liiketoiminta.
UPM koostuu kuudesta liiketoiminta-alueesta: Energia, Sellu, Metsä ja sahat, Paperi, Tarrat sekä Vaneri. Liiketoimintoja yhdistää yhteinen toiminta-ajatus: luoda lisäarvoa uusiutuvista ja kierrätettävistä raaka-aineista yhdistämällä niissä osaamista ja teknologiaa.
UPM:n päätuotteita ovat aikakauslehti- ja sanomalehtipaperit, hieno- ja erikoispaperit, tarramateriaalit sekä puutuotteet. Puutuotteet käsittävät muun muassa sahatavaran, vanerit, viilut ja paneelit.
Paperi.
UPM:llä on 23 uudenaikaista paperitehdasta Suomessa, Saksassa, Isossa-Britanniassa, Ranskassa, Itävallassa, Kiinassa ja Yhdysvalloissa. Monet tehtaista toimivat paperinvalmistuksen ohella merkittävinä kierrätyskeskuksina ja bioenergian tuottajina. UPM Paperi työllistää lähes 14 000 henkilöä.
Sellu.
Selluliiketoiminta-alueeseen kuuluu neljä modernia sellutehdasta - kolme Suomessa ja yksi Uruguayssa - sekä puuviljelmätoiminnot Uruguayssa. Tehtaat tuottavat vuosittain 3,2 miljoonaa tonnia korkealaatuista sellua. Selluliiketoiminnassa työskentelee noin 1 400 henkeä.
Energia.
UPM:n energialiiketoiminta-alue tuottaa Suomessa sähköä vesi-, ydin-, lauhde- ja tuulivoimasta. UPM on Suomen toiseksi suurin ydinvoiman omistaja 541 megawatilla. Rakenteilla olevasta Olkiluoto 3:sta yhtiö tulee saamaan 468 MW ja suunnitteilla olevasta Olkiluoto 4:stä saman verran. UPM on 44,0%:n osuudella mukana osakkuusyhtiö Pohjolan Voima Oy:ssa (PVO), jonka vuotuinen sähköntuotanto on noin 15 TWh. UPM omistaa Suomessa yhdeksän vesivoimalaitosta.
Metsää yhtiön omistuksessa on hieman alle miljoona hehtaaria.
Metsä ja sahat.
UPM omistaa noin 900 000 hehtaaria metsämaata Suomessa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Siitä noin 770 000 hehtaaria on talousmetsää. Yhtiön kaikki metsät on sertifioitu.
UPM:n puun ja biomassan hankintaorganisaatio hankkii metsäenergiapuu mukaan lukien kaikkia puutavaralajeja, joista valmistaan mm. sellua, paperia, vaneria, sahatuotteita tai energiaa. Suurin osa tästä raaka-aineesta käytetään UPM:n omilla tehtailla ja voimalaitoksilla.
UPM Timberillä on seitsemän sahaa: Alholman saha, Kajaanin saha, Kaukaan saha, Korkeakosken saha, Pestovon saha, Seikun saha ja Steyrermühlin saha. Pestovo on Venäjällä ja Steyrermühl Itävallassa. Kajaanin saha siirtyy Pölkky Oy:n omistukseen syyskuussa 2012.
Tarrat.
UPM:n Tarraliiketoiminta, UPM Raflatac, valmistaa tarralaminaatteja tuote- ja informaatioetiketöintiin. Tarralaminaatteja käytetään hinta- ja tuotetarroissa, esimerkiksi elintarvike-, hygienia- ja lääketeollisuudessa. Tarramateriaalien markkinat kasvavat kaikkialla maailmassa. Etenkin kosmetiikka- ja juomateollisuuden etiketöinnissä on huomattavia kasvumahdollisuuksia.
Vaneri.
UPM on Euroopan suurin vanerinvalmistaja. UPM tuotantoon kuuluu ekologisia WISA vaneri- ja viiluratkaisuja. Vaneriliiketoiminnalla on kaikkiaan 10 tehdasta Suomessa, Virossa ja Venäjällä.
Vaneri on puulevy, joka koostuu ohuista, ristiinliimatuista viiluista. Lujuusominaisuuksien parantamiseksi viilut asetetaan ristiin, eli päällekkäisten kerrosten kuitusuunnat muodostavat 90 asteen kulman. Vanerilevyt koostuvat vähintään kolmesta viilusta, joiden paksuus on 1,4–3,2 millimetriä. Koska vaneri valmistetaan puusta, levyjä voi muotoilla ja leikata tavallisilla puun työstöön käytettävillä työkaluilla.
Biopolttoaineet.
UPM aikoo tulla merkittäväksi toimijaksi kehittyneissä biopolttoaineissa. Yhtiö kehittää uutta, innovatiivista liiketoimintaa puupohjaisista biopolttoaineista. UPM BioVerno on UPM:n tulevien biopolttoaineiden brändinimi. Tuotteet valmistetaan ruoaksi soveltumattomista raaka-aineista ja niiden avulla saavutetaan merkittäviä vähenemiä kasvihuonekaasupäästöissä. UPM:n biopolttoaineet ylittävät sekä että Suomen biopolttoaineiden kestävyydelle asettamat nykyiset ja edelleen tiukentuvat vaatimukset.
Biojalostamo.
UPM rakentaa puupohjaista biodieseliä valmistavan biojalostamon Lappeenrantaan, Kaukaan tehdasalueelle. UPM Lappeenrannan biojalostamo tuottaa vuosittain noin 100 000 tonnia pitkälle jalostettua toisen sukupolven biodieseliä liikennekäyttöön. Pääraaka-aineena on raakamäntyöljy, jota syntyy selluntuotannon tähteenä.
Rakentaminen UPM Kaukana tehdasalueelle on alkanut kesällä 2012 ja jalostamo valmistuu vuonna 2014. UPM investoi biojalostamoon kaikkiaan noin 150 miljoonaa euroa. Biojalostamon rakentaminen työllistää lähes 200 henkilöä noin kahden vuoden ajan. Valmis laitos työllistää suoraan lähes 50 henkilöä ja välillisesti noin 150 henkilöä.
Biodiesel.
UPM aikoo valmistaa korkealuokkaista kehittynyttä biodieseliä energiapuusta. UPM on kehittänyt yhteistyössä Adritz/Carbonan kanssa energiapuusta tuotetun biopolttoaineen valmistuksessa tarvittavaa kaasutusteknologiaa. UPM:n kehittyneen biodieselin tuotantokonsepti perustuu ruoaksi kelpaamattomiin raaka-aineisiin, energiapuuhun ja 85% vähenemään kasvihuonekaasupäästöissä. UPM:n biodiesel sopii hyvin nykyiseen autokantaan ja polttoaineiden jakeluverkostoon.
Bioöljy.
Bioöljy korvaa fossiilisia polttoaineita lämmöntuotannossa. Tulevaisuudessa bioöljyä voidaan käyttää esimerkiksi sähköntuotantoon tai jalostaa liikenteen polttoaineiksi.
Globaalit toiminnot.
UPM valmistaa tuotteitaan 17 maassa. Yhtiöllä on maailmanlaajuinen myyntiverkosto.
UPM:llä on tärkeitä kasvumarkkinoina Kiinassa ja muualla Aasiassa. Vuonna 2012 UPM ilmoitti että se aikoo jatkaa tuoteportfolionsa uudistamista ja laajentaa kannattavia kasvuliiketoimintojaan Aasiassa. UPM:n Aasian tutkimuskeskus tutkii paikallisten kuituraaka-aineiden käyttömahdollisuuksia paperinvalmistuksessa. Tutkimuskeskus keskittyy tuotannon ja teknisen asiakaspalvelun tukemiseen UPM tuotantoyksiköissä Kiinassa ja muualla Aasian ja Tyynenmeren alueella.
Ympäristö ja vastuullisuus.
UPM:n tuotanto perustuu uusiutuviin raaka-aineisiin, jotka ovat biohajoavia ja kierrätettäviä. Yhtiön energiantuotannosta 70 %on hiilidioksidipäästötöntä.
UPM sai vuonna 2011 Maailman luonnonsäätiön suositteleman FSC-sertifikaatin ensimmäisenä alan yhtiönä Suomessa ja sertifikaatti kattaa noin puolet yhtiön metsistä.
Biofore.
UPM:n tunnuslause on "UPM - The Biofore Company". Biofore on UPM:n luoma käsite ja Bio viestii suuntautumista tulevaisuuteen, kestäviä ratkaisuja ja hyvää ympäristönsuorituskykyä. Fore viittaa metsään (forest) ja yhtiön asemaan kehityksen edelläkävijänä (in the forefront).
Historia.
UPM:llä on Suomessa pitkät perinteet metsäteollisuudessa. Konsernin ensimmäiset puuhiomot ja paperitehtaat sekä sahalaitokset käynnistyivät 1870-luvun alkupuolella. Sellunvalmistus aloitettiin 1880-luvulla ja paperinjalostus 1920-luvulla. Vanerin valmistukseen konsernissa ryhdyttiin 1930-luvulla.
UPM:n edeltäjäyhtiöihin olivat aikanaan sulautuneet suomalaiset metsäteollisuusyritykset Walkiakoski, Jämsänkoski, Kaukas, Halla, Kajaani, Toppila, Kymmene, Kuusankoski, Kymi, Voikkaa, Lohjan Paperi Oy, Wilh. Schauman, W. Rosenlew,Raf. Haarla ja Myllykoski.
UPM:n ulkomaisista tehtaista ylivoimaisesti vanhin on Koillis-Ranskassa sijaitseva hienopaperitehdas Papeteries de Docelles, joka aloitti toimintansa perinteisenä käsipaperimyllynä jo 1400-luvun lopulla. Ensimmäinen paperikone tehtaalle tuli 1830-luvulla.
Yhtiön liikemerkki on Hugo Simbergin vuonna 1899 silloiselle Kymmene Aktiebolagille suunnittelema aarnikotka. Yhtenä hyvin todennäköisenä selityksenä taruolennon valintaan pidetään aarnikotkan vertauskuvallisuutta: griippi on vartijaeläin, joka Pohjolan oloihin siirrettynä vartioi metsän vihreää kultaa. Nykyisin UPM:n liikemerkki on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti käytössä ollut yritystunnus.
UPM:n Voikkaan paperitehdas suljettiin vuonna 2006 ja Kajaanin paperitehdas suljettiin vuonna 2008. Nykyään entisellä Kajaanin tehdasalueella toimii yritysalue nimeltä Renforsin Ranta. Myös Voikkaan entisissä tehdastilossa toimii yritysalue.
Vuonna 2010 Euroopan komissio hyväksyi kaupan, jossa UPM ostaa ja Rhein Papier GmbH:n. Yhtiöt julkistivat kaupan 21. joulukuuta 2010.
Vuonna 2011 UPM:n suurin yksittäinen investointi oli maakaasukattiloiden low-NOX-polttimet Schongaun paperitehtaalle Saksaan.
UPM Grada.
UPM on kehittänyt uuden tavan valmistaa kerrosrakenteisia komposiitteja ja siitä syntyvä vanerin uusi muoto on nimeltään UPM Grada. Tämän teknologian ydin on erityinen liimakalvo, joka mahdollistaa vanerin muotoilun valmistamisen jälkeen. Loppukäyttökohteina voivat olla esim. huonekalut koteihin ja toimistoihin. UPM Grada -vaneri voidaan kierrättää tai polttaa elinkaarensa lopussa. UPM Grada -vaneria on jo käytetty mm. huonekaluvalmistaja Iskun Kaava-tuolissa.
UPM ProFi.
UPM Profi on Biofore-materiaali, jossa yhdistyvät selluloosakuitujen ja muovien eri ominaisuudet. UPM ProFi valmistetaan pääasiassa kierrätysmateriaaleista. UPM ProFi sopii esimerkiksi pihojen, terassien, laitureiden tai leikkikenttien päällystämiseen. Gentissä, Belgiassa on UPM ProFista rakennettu kävelysilta kaupungin historialliseen keskustaan. Materiaali ei vaadi hiomista, lakkausta, maalausta tai muuta pintakäsittelyä. Materiaali on syntynyt UPM:n oman tutkimus- ja tuotekehityksen tuloksena.
UPM ForMi.
UPM ForMi valmistetaan puhtaista polymeereistä ja sellusta. UPM valmistaa UPM ForMia kolmea eri lajia: UPM ForMi GP sopii yleiskäyttöön, esimeriksi kulutustavaroihin, leluihin ja astioihin. UPM ForMi SP on kehitetty erikoispintoja varten ja se sopii esimerkiksi huonekaluihin. UPM ForMi TP soveltuu teknisiin käyttökohteisiin, kuten elektroniikkaan. UPM ForMia on käytetty jo KeepLoop Oy:n valmistamassa kännykkämikroskoopissa.
UPM Biofibrillit.
UPM Biofibrillit soveltuvat lisäaineeksi mm. maaleissa, pinnoitteissa, betonissa ja myös muissa teollisuuden sovelluksissa. Biofibrillit muodostavat veden kanssa leikkausohenevan geelin. Näin ollen biofibrillejä voidan käyttää esim. stabilointiaineena. UPM Biofibrillejä voidaan käyttää myös lujiteaineena esim. paperi- ja pakkaustuotteissa ja komposiiteissa.
World Design Capital Helsinki 2012.
UPM on mukana Helsingin designpääkaupunkivuodessa. World Design Capital Helsinki 2012 -vuoden keskeisenä kohtaamispaikkana toimii Helsingin keskustaan rakennettu paviljonki, joka on rakennettu UPM:n uusiutuvista ja kierrätettävistä puutuotteista. Paviljonki on toteutettu yhteistyössä Aalto-yliopiston, Designmuseon ja Suomen arkkitehtuurimuseon kanssa. Paviljonki esittelee, miten UPM:n puutuotteet ja komposiittimateriaalit sopivat huippudesignin rakennusaineiksi.
Osakkeet.
UPM:n osake noteerataan Helsingin pörssissä. Yhdysvalloissa kauppaa käydään UPM:n osaketalletustodistuksilla OTC-markkinoilla.


Amer Sports.
Amer Sports Oyj (ent. Amer-yhtymä) on suomalainen urheiluvälinekonserni, alkujaan Tuusulaan 1950 perustettu tupakkatehdas, joka toimi nimellä Amer-Tupakka Oy vuoteen 1973. Konserniin kuuluu urheiluvälineyrityksiä, mm. Wilson Sporting Goods Co. (golf-, tennis- ja joukkueurheiluvälineet), Atomic-yhtiöt (laskettelu- ja hiihtovälineet), 1999 ostettu Suunto Oyj (ranne- ja sukellustietokoneet, kompassit sekä tietoliikennetekniikkaan liittyvät tuotteet) sekä kuntoilulaitteita valmistava Precor. Viimeisimpänä hankintana on vuoden 2005 lopulla ostettu mm. hiihto- laskettelu- ja seikkailu-urheiluvarusteita valmistava Salomon.
Keskittyminen urheiluvälineisiin on merkinnyt yhtymän muiden osien myymistä. Kustannusliike Weilin+Göös siirtyi 1995 Werner Söderström Osakeyhtiön omistukseen. Autojen maahantuonti ja edustus myytiin Toyota Motor Corporationille 1995 (Toyota-autot) ja Veholle 1996 (Citroën- ja Suzuki-autot). Suunnittelujärjestelmiä valmistava Time/System-yhtiöt myytiin 1997. Tupakkaliiketoiminta myytiin 2004 Philip Morrisille.
Liikevaihto vuonna 2011 oli 1,88 mrd. euroa ja henkilöstöä vuoden lopussa oli 7 061. Toimitusjohtajana toimii Heikki Takala ja yhtiön kotipaikka on Helsinki. Yhtiön osake noteerataan Helsingin pörssissä, ja sillä oli yli 15 000 rekisteröityä osakkeenomistajaa vuoden 2011 lopussa. Ulkomaalaisomistuksessa oli 48,7 % osakkeista.
Tuotemerkit.
Amer Sportsin tuotemerkkejä ovat Wilson, Atomic, Suunto, Precor, Mavic, Arc'teryx ja Salomon.


Nokian Renkaat.
Nokian Renkaat Oyj on Nokialla vuonna 1988 perustettu kumiteollisuusyritys, joka syntyi, kun Nokia Oyj erotti rengasteollisuuden konsernistaan. Nokia Oyj:llä ei ole enää omistusta yhtiössä.
Henkilöautonrenkaiden lisäksi Nokian Renkaat Oyj valmistaa raskaita renkaita mm. satama-, kaivos-, maatalous- ja metsäkoneisiin ja kuorma-autoihin. Raskaan kaluston renkaat tuottavat huomattavan osan tuloksesta. Nokian renkailla on oma Vianor-vähittäismyyntiketju, joka myy renkaita Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Nokian Renkaat avasi myös Venäjälle rengastehtaan, OOO Nokian Šinan. Nokian Renkaiden markkinaosuus Venäjällä on vahva.
Nokian-merkkisiä kesärenkaita valmistetaan lisäksi Kiinan suurimman rengasvalmistajan, Giti Tiren tehtailla Kiinassa lähinnä Pohjois-Amerikan vientiä varten.
Historia.
Nokian Renkaiden juuret ovat 1898 perustetussa Suomen Gummitehdas Oy:ssä, joka aloitti 1898 kumikalossien ja teknisen kumin valmistuksen Helsingissä. Tuotanto siirrettiin Nokialle 1905. Yhtiö aloitti polkupyöränrenkaiden tuotannon 1925 ja autonrenkaiden valmistuksen 1932. Vuonna 1957 Suomen Gummitehdas Oy muutti nimensä Suomen Kumitehdas Oy:ksi. Yhtiö sulautettiin vuonna 1967 Nokia Ab:n ja Suomen Kaapelitehdas Oy:n kanssa Oy Nokia Ab:ksi (nykyiseltä nimeltään Nokia Oyj).
Nokian Renkaat Oy:n perustivat kumiteollisuuden toimialaansa purkanut Oy Nokia Ab ja japanilainen Sumitomo Rubber Industries Ltd:n englantilainen tytäryhtiö SP Tyres UK Ltd. Nokia omisti yhteisyrityksestä aluksi 80 % (nyk. 0 %). Nykyisin suurin osakkeenomistaja on japanilainen rengasvalmistaja Bridgestone 15,4 %:n osuudella (huhtikuu 2011). Muita suuria osakkeenomistajia syyskuussa 2011 olivat suomalaiset työeläkeyhtiöt Varma (7,7 %) ja Ilmarinen (3,9 %).
Hakkapeliitta.
Nokian Renkaiden vahvin tavaramerkki on Nokian Hakkapeliitta, jota alettiin valmistaa talvirenkaina vuonna 1936. Hakkapeliitta-renkaiden osuus Nokian Renkaiden tuotannosta on 80%. Vuonna 2006 esiteltiin Hakkapeliitta 5 -nastarengas. Siinä oli kovametallisydämellä varustettu pyöristetyin neliskulmin varustettu nasta, jonka rungon pohjaosa on neliskulmainen edeltäneen Hakkapeliitta 4 -renkaan nastan tavoin. Syksyllä 2009 Hakkapeliitta-mallisto täydentyi Nokian Hakkapeliitta 7 -nastarenkaalla. Viime vuosina talvirenkaiden valmistajat ovat ottaneet perinteisesti erillään tapahtuvaa nastojen tuotantoa itselleen varmistaakseen nastojen sopivuuden talvirenkaisiinsa.


Karate.
Karate eli karate-do () on alkujaan okinawalainen kamppailulaji. Karate-sana tarkoittaa "tyhjää kättä" (alun perin kodete, "kiinalainen käsi"). Karaten juuret ulottuvat vanhoista okinawalaisista kamppailumuodoista aina kiinalaisiin kamppailulajeihin. Lajin perustekniikat koostuvat pääosin lyönneistä ja potkuista, mutta harjoittelussaan pidemmälle edenneet oppivat tyypillisesti myös nivellukkoja, hallintaotteita, heittoja ja hermopistetekniikoita. Suoritustekniikoiden voima muodostetaan karatessa tehokkaalla lantion käytöllä sekä jalkojen asentojen avulla. Tekniikoiden lopussa esiintyy "kime", voiman keskittäminen, johon yhdistyy voimakas uloshengitys, usein "kiai"-huudon saattelemana. Lajilla on suuri määrä erilaisia tyylisuuntia ja muotoja.
Historiaa.
Karateksi kutsutaan Japanista Ryūkyū-saarten suurimmalta saarelta, Okinawalta lähtöisin olevaa taistelutaitoa. Nykyisessä muodossaan sitä on harjoiteltu vasta 1900-luvulta lähtien. Karaten juuret ulottuvat muinaisiin Kiinaan ja Intiaan, buddhalaisten munkkien fyysisiin harjoituksiin. Näiden harjoitteiden keksijänä pidetään munkki Bodhidharmaa, zen-buddhalaisuuden perustajaa. Aikakirjojen mukaan Bodhidharma saavuttuaan Kiinassa sijaitsevaan Shaolin-temppeliin havaitsi munkkien heikon fyysisen kunnon ja esitteli näille sarjan lihaksia vahvistavia liikkeitä, jotka saivat nimekseen Shaolin. Harjoitteiden avulla hän halusi kohottaa huonokuntoisten oppilaittensa virkeyttä, jotta nämä pysyisivät hereillä pitkillä oppitunneilla. On väitetty, että Bodhidharman esittelemät liikkeet olisivat olleet vain yksinkertaisia hengitysharjoituksia. Joka tapauksessa näistä liikkeistä katsotaan olevan lähtöisin monet myöhäisemmät taistelulajit.Tämä on mitä todennäköisimmin pelkkää legendaa.
Alusta alkaen karate on suunnattu itsepuolustukseen: Okinawan saaren asukkaat puolustautuivat ensin Kiinan ja myöhemmin Japanin miehitystä vastaan.Japanilaiset valloittivat saaren 1600-luvulla ja määräsivät aseiden hallussapitokiellon. Tämä vauhditti aseettomien taistelutaitojen harjoittelua, ja okinawalaiset alkoivat perehtyä kiinalaisiin oppeihin. Lajissa kehitettiin myös aseita, jotka eivät (yleisestä harhaluulosta poiketen) perustuneet työkaluihin. Esim. "sai" on puhdas ase (vaikka jossain lähteissä sitä väitetään mm. riisinistutuspuikoksi..), samoin kuin "nunchaku". "Tekko"-nyrkkirauta on yksiselitteinen ase, samoin kuin keihäs ja kilpi-yhdistelmä "timbei" ja "rochin".
1850-luvun jälkeen perinteiset aseet alkoivat menettää merkitystään, mutta osa mestareista kuitenkin jatkoi taitojen opettamista. Juuri tämän vuoksi aseiden käyttö elää edelleen muun muassa Ryūkyū kobujutsun muodossa. Nykyisin karaten tyylisuunnissa aseiden käyttö on jäänyt taka-alalle, ja harjoituksissa keskitytään pääasiassa aseettomaan puolustautumiseen.
Leviäminen.
Saari numero 47 on Okinawa.
Heti 1900-luvun alussa karate hyväksyttiin okinawalaiskoulujen opetusohjelmaan ja lajia esiteltiin myös yleisölle. Sotaan valmistautuvassa Japanissa alettiin kiinnostua karatesta, koska sitä ajateltiin hyväksi keinoksi parantaa kansalaisten fyysistä kestävyyttä ja taistelutahtoa. Vuonna 1922 Gichin Funakoshi kutsuttiinkin esittelemään lajia pääsaarelle. Näytös oli menestys, sillä karate otettiin heti lukuisten oppilaitosten liikuntakasvatukseen. Pian pääsaarella olikin enemmän karaten harrastajia kuin Okinawalla: Näin karate oli viety pääsaarelle ja hyväksytty budolajiksi (kuten judo, aikido ja kendo). Funakoshi teki lajiin paljon muutoksia karsien ja naamioiden vaarallisia liikkeitä. Hänen päämääränään oli, että laji sopisi kaikkien harjoiteltavaksi. Alkuaikoina ottelua ei harjoiteltu lainkaan, mutta myöhemmin ottelun suosion yleistyessä Funakoshin oli annettava tässä asiassa periksi. Näistä ansioista häntä alettiin myöhemmin kutsua modernin karaten isäksi.
Vuonna 1933, vanhojen okinawalaisten mestareiden vastustuksesta huolimatta, Funakoshi muutti karaten kirjoitusmerkin tarkoittamaan "tyhjää kättä". Vasta niinkin myöhään kuin vuonna 1939 Funakoshi perusti Tokioon ensimmäisen harjoitussalin. Syttyi toinen maailmansota ja budolajit taantuivat – moni karateka kaatui rintamalla, ja taidot ja tietämys katosivat.
Karaten leviäminen koko maailmaan alkoi toisen maailmansodan jälkeen, kun Japania miehittäneet yhdysvaltalaissotilaat alkoivat opettaa oppimiaan taitoja eteenpäin, ja suuria mestareita alkoi muuttaa Japanista Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Vuonna 1964 Eurooppaan saapui Japanin yliopistosta kolme opettajaa esittelemään wadō-ryu-tyylisuunnan karatea. Jo seuraavana vuonna nämä kolme sekä muutamat muut rupesivat opettamaan tyylisuuntaa Euroopassa. Eurooppaan muutti myös erityisesti Shotokan-tyylisuunnan opettajia; tästä johtuu Shotokanin vahva asema Euroopassa.
Tulo Suomeen.
Suomeen karate levisi huhti-toukokuun vaihteessa 1967, kun ulkomailla lajiin tutustunut judoka Max Jensen alkoi opettaa lajia. Saman vuoden kesäkuussa Suomeen saapui Shotokan-tyylisuunnan japanilainen valmentaja Nobutaka Hosoki. Hän piti Helsingin Seurasaaressa viikon mittaisen leirin. Juhannuksen jälkeen Wado-ryu-tyylisuunnan opettaja Tatsuo Suzuki saapui Suomeen. Hän oli jo tehnyt vastaavanlaisen matkan Ruotsiin. Seuraavalla matkallaan joulukuussa 1967 Suzuki piti Suomessa kovan erikoiskurssin, jonka päätteeksi 12. joulukuuta pidettiin vyökoe, jossa myönnettiin ensimmäiset Suzukin Suomessa graduoimat eli myöntämät vyöt. Suzukin ehdotuksesta Suomen ensimmäisen karateseuran nimeksi annettiin Wadokan. Tyylisuuntana oli Wado-ryū ja säännöllinen toiminta uudessa seurassa alkoi vuodenvaihteessa 1969.
Karate Suomessa tänään.
Nykyisin karatea harjoitellaan ympäri maailmaa, ja Suomessakin on noin 15 000 aktiiviharrastajan joukko.
Suomen karateliitto, joka on jäsenjärjestö, perustettiin vuonna 1969. Tällä hetkellä Suomen Karateliiton noin sadasta seurasta runsaalla kahdellakymmenellä on tyylisuuntanaan wadō-ryū, ja se on Suomen harrastetuin tyylisuunta. Vaikka karaten historia Suomessa ei ole pitkä, on sen kehitys ollut nopeaa, mistä ovat osoituksena monet EM- ja MM-mitalit. Karate on levinnyt joka puolelle Suomea.
Tyylisuunnat.
Nykyisin tunnetut tyylisuunnat (jap. 流派 "ryuha"), joita on noin sata, syntyivät vasta lajin levitessä Japanin pääsaarelle. Tyylisuuntien kehittyminen oli väistämätöntä, sillä kaikki muutkin japanilaiset budōlajit olivat jakautuneet tyylisuuntiin. Tunnetuimpia tyylisuuntia ovat "Shōtōkan", "Wadō-ryū", "Shitō-ryū", "Gōjū-ryū" ja "Shūkōkai". Tyylisuuntien väliset erot näkyvät erityisesti harjoittelijoiden asennoissa, "katoissa" ja käytetyissä harjoittelumenetelmissä. Lisäksi niissä suhtaudutaan eri tavoin itsepuolustukseen, kilpailuihin ja vyöarvoihin. Eri tyylisuunnat asettavat erilaisia vaatimuksia harjoittelijan fyysisille ja henkisille ominaisuuksille: osa tyyleistä korostaa voimaa ja aggressiivisuutta, toiset taas ovat pehmeämpiä. Karate on hienosäätöistä ja taiteellisen näköistä. Se kehittää myös henkistä ja fyysistä kuntoa.
Shōtōkan.
"Shōtōkan ryū" (松濤館流) on maailmalla laajimmalle levinnyt tyylisuunta. Gichin Funakoshin (1868–1957) oppeihin perustuvan tyylisuunnan tekniikat ovat muuttuneet paljon ajan kuluessa. Funakoshin käytti kirjoittaessaan nimimerkkinä "Shōtō" (松濤), ja myöhemmin tyylisuunnan nimeksi annettiinkin Shōtōkan. Opetuksen tunnusomaisia piirteitä ovat kurinalaisuus ja järjestelmällisyys. Shōtōkanin tekniikat ovat näyttäviä ja voimakkaita, mutta liikkeissä pitää korostua kime.
Wadō-ryū.
"Wadō-ryū" (和道流) on Hironori Ōtsukan (1892–1982) perustama tyylisuunta. Nimi tarkoittaa 'rauhan tie'. Ōtsuka oli Gichin Funakoshin tärkeimpiä oppilaita tämän varhaisimpien Tokion vuosien aikana. Ōtsukan ja Funakoshin tiet kuitenkin erosivat, ja lopulta vuonna 1938 Ōtsuka rekisteröi tyylisuuntansa erilliseksi nimellä "Shinshu Wadōryū Karate-jūjutsu", joka myöhemmin lyhennettiin yksinkertaisemmaksi nimeksi "Wadō ryū". Ōtsuka oli jo ennen tutustumistaan Funakoshiin harjoittanut pitkään "Shindō Yōshin" tyylin "jūjutsua" ja toimi jopa koulukunnan pääopettajana.
Tyylisuuntaan kuuluu monia jūjutsu-tyyppisiä hallintaotteita ja maahanvientejä. Torjunnat ja vastaiskut tehdään usein väistöliikkeen kautta, vastustajan hyökkäysvoimaa hyödyntäen. Wadō-ryū pyrkii tyylisuuntana luonnollisuuteen. Rentous on tärkeää ja muihin tyylisuuntiin verrattuna perusasennot ovat hieman korkeammat.
Ottelijoina Wadō-ryūn harrastajat ovat usein nopeita ja joustavia. Tämän takia tyylisuunta on omiaan erityisesti pienikokoisille ja nopeille. Katojen näyttävyydessä tyylisuunta häviää monille muille, koska liikkeet ja asennot ovat hyvin pelkistettyjä.
Shorinji-ryu.
Perustaja oli "Sōke" Tamotsu Isamu vuonna 1955. "Zen Nippon Shōrinji ryū Renshinkan Karate-dō" -tyyli perustuu lukuisten kamppailulajien tutkittuihin oppeihin. Tekniikkaa erityisesti on hiottu todellisen taistelun ja kamppailun kannalta muun muassa Kiinasta ja Taiwanista saaduin kokemuksin. Sōke Tamotsu halusi kehittää ottelutapaa turvallisemmaksi ja tehokkaammaksi. Tyylisuuntaan vaikuttivat suuresti esimerkiksi okinawalaiset mestarit Joyen Nakazato, Zenryō Shimabukuro (1908−69) ja Kyan Chōtoku (1870−1945). Heistä esimerkiksi Kyan oli tunnettu hyppytaidoistaan, joka näkyy Shōrinji ryūn tekniikoissa tänä päivänäkin.
Shōrinji-ryū Karate-dō eroaa muista tyyleistä pyörivien tekniikoiden, potkupainotteisuuden ja hyvin sovellettavien tekniikoiden, hyppypotkujen ja -lyöntien käytössä. Tyylissä edellytetään melko pystyjä ja kapeita otteluasentoja mm. etäisyyden, vauhdin ja turvallisuuden säilyttämiseksi. Lisäksi sillä on oma erottuva ottelumuoto "Bōgu-tsuki", jossa kilpailijat varustetaan muun muassa rintapanssarilla, kypärällä, alasuojilla, säärisuojilla ja hanskoilla. Tässä ottelutyylissä täyskontakti on sallittu.
1970-luvun alussa Suomeen tullut tyylisuunta on eräs yleisimpiä Suomessa harjoitettavia karaten tyylisuuntia. Suomessa nykyään harjoiteltavat Shōrinji-tyylisuunnat ovat "Kokusai Shōrinjiryū Karatedō" ja "Shōrinjiryū Renshinkan Karatedō".
Yuishinkai.
Motokatsu Inouen perustama "Yuishinkai karate-jutsu" pohjautuu Yasuhiro Konishin opettamaan "Shindō jinen-ryū karateen", ja on lisäksi saanut vaikutteita muun muassa jūjutsusta ja okinawalaisista asetaidoista (kobujutsu). Nimi merkitsee suomennettuna "oikean mielen koulukuntaa", korostaen oikean kamppailuhengen merkitystä harjoittelussa. Suomalaisille Yuishinkai tarjoaa mahdollisuuden harjoitella perinteistä karatea, jossa on mukana perus- ja yhdistelmätekniikkaa, mielekästä kataharjoittelua itsepuolustukseen liittyvine sovellutuksineen sekä asetekniikkaa.
Tyylin toi Suomeen vuonna 1978 turkulainen Ilpo Jalamo; sittemmin se on levinnyt erityisesti Lounais-Suomeen. Suomen Yuishinkai ry on perustettu vuonna 1987. Kyseistä tyylisuuntaa ja/tai kobudoa harjoitellaan suomessa kolmessatoista seurassa ja lisäksi yhdistykseen kuuluu yksi Virolainen ja Slovenialainen seura.
Shūkōkai.
"Shūkōkai" (修交会) on Chōjirō Tanin (*1921) kehittämä tyylisuunta. Sen tekniikoissa pyritään mahdollisimman voimakkaaseen suoritukseen kehon luonnollisia jännityslinjoja hyödyntäen. Laji sopii kaikille, eikä mitään erityisominaisuuksia tarvita, vaan ne kehittyvät harjoittelun myötä. Tyylisuunnan nimi tarkoittaa vapaasti suomentaen "Kaikkien tie".
Kyokushin.
"Kyokushin kaikan" (極真会館) on korealaissyntyisen Masutatsu Ōyaman vuonna 1964 kehittämä tyylisuunta, jossa kova sekä käytännönläheisyteen ja toimivuuteen perustuva harjoittelu ovat merkittävässä asemassa. Erityisesti pitemmälle kehittyneillä harjoittajilla harjoitteluun kuuluu täyskontaktisparraus ilman suojuksia ja lopulta ilman suojia otteleminen.
Shoko-ryu.
Shoko-ryu on Suomessa kehitetty, Suomen Karateliiton hyväksymä ja sen alainen tyylisuunta. Tyylisuunnan perustana ovat 70- ja 80-luvuilla Suomessa Shorinji-ryun nimellä harjoitellut tekniikat. on tyylisuuntana käytännönläheinen, suoraviivainen ja urheilullinen. Tyylisuunta painottaa paritekniikoita ja ottelemista, nopeita ja teräviä lyöntejä ja potkuja sekä realistisia voimakkaita suorituksia. Näyttävät mutta usein teholtaan teoreettiset tekniikat on karsittu minimiin. Toisin kuin useimmilla muilla tyylisuunnilla, Shoko-ryu -tyylisuunnalla on yhden pääopettajan sijaan viisihenkinen dan-kollegio, joka myöntää tyylisuunnassa suoritetut mustat vyöt.
Salitoiminnasta.
Karaten harrastajaa kutsutaan nimellä "karateka". Karaten harjoittelu voidaan jakaa kolmeen eri osaan: kihoniin (), kumiteen () ja kataan (). Vaikka harjoituksissa ei nykyään enää lyödä kepillä jaloille, on salikuri edelleen tiukkaa. Harjoituksissa saliin tultaessa on kumarrus pakollinen. Poistuttaessa harjoittelusalista käännytään ovelta kasvot salille päin ja kumarrus. Selkä salille päin kumarrus on väärin sillä karatessa on myös tärkeää kunnioitus opettajaa kohtaan ja muita harjoittelijoita. Joissakin seuroissa noudatetaan periaatetta, että jos haukoittelee harjoituksissa, opettaja (sensei) käskee ko. henkilön tekemään punnerruksia. Opettaja eli "sensei" voi ajaa huonosti käyttäytyvän ulos harjoittelusalista eli "dōjō"sta tai tatamilta.
Varusteet.
Karatessa käytetään valkoista väljää puuvilla-asua – housuja ja takkia – jonka japanilainen nimi on "gi". Pukuihin on saatavilla eri kangasjäykkyyksiä sillä erikseen on katapuvut jotka ovat kovempaa kangasta kuin normaalit. Kangasjäykkyydet usein ilmaistaan kankaan painona. Housut sidotaan kiristysnaruilla, takki solmittavilla kangassuikaleilla ja lopuksi vyöllä, joka pitää takin paikallaan ja asianmukaisella solmulla jonka jokaisen lajin harrastajan pitäisi osata keltaisen vyön jälkeen siirtyessään oranssille vyölle.
Karateen kuuluvat tärkeänä osana vyöt, jotka ilmoittavat karatekan läpäisseen kyseisen vyöasteen tasokokeen eli graduoinnin. Suomen karateliitossa, Suomen Wado-ryu karateliitossa ja Suomen JKA Shotokan Karateliitossa vyöarvot ovat seuraavat: 6. kyū valkoinen, 5. kyū keltainen, 4. kyū oranssi, 3. kyū vihreä, 2. kyū sininen, 1. kyū ruskea ja mustat vyöt.
Vyöarvot kehitettiin vasta karaten levitessä Japanin pääsaarelle, lähinnä koska judollakin oli omansa. Vyöarvot ovat järjestyksessä: valkoinen (aloittelijan vyö), kyū-arvot eli keltainen, oranssi, vihreät, sininen ja ruskeat vyöt. Ensimmäisestä mustasta vyöstä lähtien tulevat mustan vyön dan-asteet, joita on yhdestä ylöspäin. Vyöt ansaitaan läpäisemällä vyökoe, jossa opettajat arvioivat oppilaan taitoja. Alussa vöitä saa nopeasti ja suhteellisen helposti, mutta myöhemmin harvemmin ja jatkuvasti tiukemmilla vyökoevaatimuksilla. Ylimpänä dan-asteena voidaan pitää 10. dania, koska sen saadessaan karateka on jo hyvin vanha. Mustan vyön dan-asteista korkein saavuttamalla saatu on yhdeksän. 10.dan on yleensä vain lajin/tyylin suurmestarilla, kuten wado-ryu:ssa Grandmaster Hironori Ohtsuka 2:lla. On myös opettajia, jotka ovat perustaneet oman tyylisuunnan ja myöntäneet itselleen 10. danin, mutta tätä voidaan pitää lajin luonteen vastaisena ja kyseenalaisena toimintana.
Vyöjärjestys vaihtelee tyylisuunnittain. Tämän vuoksi eri tyylisuunnissa saavutetut vyöarvot eivät ole keskenään vertailukelpoisia.
Kilpailulajina.
Karatesta on tullut myös kilpailulaji, jossa kisataan ottelussa ("kumite") ja katassa. Karate on olympialaji, mutta sitä ei ole otettu mukaan vielä yksiinkään olympialaisiin. Omia sarjoja ja kisoja on junioreille, nuorille ja aikuisille. Sarjat jakautuvat vielä sukupuolen sekä junioreilla ja nuorilla iän mukaan.
Karateottelu (kumite) on nopea kilpailumuoto, jossa pienikin virhe kostautuu helposti. Kumitessa tärkeää on nopeus, "peliäly" ja liikkeiden puhtaus. Kumitessa ei ole tarkoitus tyrmätä vastustajaa, vaan pisteen saa kevyemmästä, tuomarien onnistuneeksi suoritukseksi katsomasta hyökkäyksestä. Kanssakilpailijan huomattavasta vahingoittamisesta saa varoituksen. Kumitessa ottelijalla on joko punainen tai sininen vyö, tavallista kevyempi puku ja hammassuojat. Käsissä on kevyet, rystyset ja kämmenselän peittävät otteluhansikkaat. Otteluissa täytyy olla myös säärisuojat niin naisilla kuin miehilläkin. Miehillä alasuojat ja naisilla rintasuojukset ovat suositeltavat.
Katassa tehdään ennalta määrättyä liikesarjaa mahdollisimman täydellisesti. Suojia ei tarvita, mutta ottelijalla täytyy olla punainen tai sininen kisavyö. Kataa voidaan tehdä yksin tai kolmen henkilön ryhmässä (joukkuekata). Katassa arvostellaan muun muassa nopeutta, voimaa ja liikkeiden puhtautta ja todentuntua (sekä joukkuekatassa liikkeiden yhdenaikaisuutta).
Suomessa karatekilpailussa on antidoping-ohjelma, jonka Maailman Karateliitto ("World Karate Federation") on hyväksynyt.
Karaten asetekniikat.
Joissakin karatesuunnissa harjoitellaan myös perinteisiä asetekniikoita, kuten bōn ja sain käyttöä. Asetekniikoista käytetään nimeä kobujutsu. Aseharjoittelu kehittää muun muassa taktiikkaa ja etäisyystajua, ja antaa valmiuksia puolustautua aseistettua hyökkääjää vastaan.
Suomessa kobujutsu sisältyy muun muassa karate-jutsuun.
Karate elokuvissa.
Karate levisi länsimaissa nopeasti populaarikulttuurin kautta. 1950-luvulla karatesta oli mainintaa romaaneissa ja sarjakuvissa, jossa se kuvailtiin ajoittain lähes myyttisin termein. Sittemmin 1970-luvulta alkaen taistelulajit nousivat valtavirran elokuvagenreksi ja erityisesti 1980-luvulla karate sai tunnettuutta "Karate Kid" ja yhdysvaltalaisen näyttelijän Chuck Norrisin elokuvien myötä.


Jaan Kaplinski.
Jaan Kaplinski (s. 22. tammikuuta 1941 Tartto) on kansainvälisesti tunnettu virolainen runoilija, filosofi ja kulttuurikriitikko.
Kaplinski on julkaissut yhteensä 14 runokokoelmaa sekä joitakin esseekokoelmia, lastenkirjoja ja proosaa. Lisäksi hän on kääntänyt viron kielelle runoutta ranskasta, englannista, espanjasta, kiinasta (mm. Tao Te Ching) ja ruotsista (Tomas Tranströmer). Kaplinskin teoksia on käännetty suomeksi, norjaksi, ruotsiksi, hollanniksi, unkariksi, islanniksi, japaniksi, latviaksi, venäjäksi ja tšekiksi. Kaplinskin runoissa ja esseissä näkyy hänen kiinnostuksensa ympäristökysymyksiin, kielen filosofisiin kysymyksiin, klassiseen kiinalaiseen runouteen ja filosofiaan, buddhalaisuuteen ja esikristilliseen virolaisuuteen.
Kaplinski opiskeli kielitiedettä Tarton yliopistossa ja on työskennellyt kielentutkijana, sosiologina, ekologina ja toimittajana. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen eli Viron uudelleen itsenäistymisen alkuvuosina 1992–1995 Kaplinski oli Viron parlamentin Riigikogun jäsen.


Nightwish.
Nightwish on suomalainen, Kiteeltä kotoisin oleva vuonna 1996 perustettu sinfonista metallia esittävä yhtye. Nightwish on yksi niistä yhtyeistä, jotka 1990-luvun lopulla kehittivät ja nostivat sinfonisen metallin suosioon. Nightwish on menestynein suomalainen yhtye ulkomailla yli seitsemän miljoonan levymyynnillä, ja kolmanneksi menestynein yhtye Suomessa.
Yhtyeen useimmat kappaleet säveltää ja sanoittaa kosketinsoittaja ja yhtyeen johtohahmo Tuomas Holopainen. Nightwishiä nosti tunnettavuuteen etenkin klassisesti koulutettu laulaja Tarja Turunen. Turunen erotettiin avoimella kirjeellä lokakuussa 2005 yhtyeen maailmankiertueen päätyttyä Helsingin Hartwall Areenalla. Yhtye löysi puolentoista vuoden julkisen haun jälkeen uuden solistin, ruotsalaisen Anette Olzonin, jonka ensimmäinen pitkäsoitto yhtyeen kanssa on "Dark Passion Play" (2007). Olzonin viimeiseksi albumiksi yhtyeessä jäi "Imaginaerum" (2012). Albumista "Century Child" (2002) lähtien Nightwishin musiikissa on kuultu myös basisti Marco Hietalan ääntä.
Yhtyeen musiikkia on kuvailtu muun muassa sinfoniseksi metalliksi, progressiiviseksi metalliksi, neoklassiseksi metalliksi ja power metaliksi, sekä usein myös goottimetalliksi, vaikkei Nightwish varsinaisesti olekaan tyylilajin edustaja. Tuomas Holopainen kuvaili kerran yhtyeen musiikkia ”melodiseksi hevimetalliksi naisäänellä”. Myöhemmin hän on kuitenkin määritellyt yhtyeen tyylin sinfoniseksi metalliksi.
5. joulukuuta 2008 Nightwish palkittiin toisena suomalaisena rock-yhtyeenä Radio Rock Finlandia -palkinnolla.
1. lokakuuta 2012 yhtye ilmoitti että Anette Olzon jättää yhtyeen ja tällä hetkellä sovituille keikoille tulee sijaislaulajaksi Floor Jansen.
Alkuajat.
Nightwish kokoontui ensimmäisen kerran Kiteellä vuonna 1996. Kaikki alkoi Tuomas Holopaisen ideasta yhdistää kosketinsoittimet, akustinen kitara ja Tarja Turusen oopperamainen ääni. Ideana oli alun perin soittaa akustista tunnelmointimusiikkia, ei suinkaan metallimusiikkia. Tuolloin yhtyeessä oli kolme jäsentä: Holopainen, Turunen ja Erno ”Emppu” Vuorinen.
Yhtye sai nimensä ensimmäisellä demolla olleen kappaleen mukaan (demon kappaleet olivat nimeltään ”The Forever Moments”, ”Nightwish” ja ”Etiäinen”).
Vuoden 1997 alussa yhtyeeseen liittyi Jukka Nevalainen soittamaan rumpuja. Akustinen kitara korvattiin sähkökitaralla. Huhtikuussa yhtye levytti studiolla seitsemän kappaletta. Nämä kappaleet ovat "Angels Fall First" -albumin rajoitetulla painoksella.
Angels Fall First.
Toukokuussa 1997 yhtye teki kahden albumin levytyssopimuksen suomalaisen Spinefarm Recordsin kanssa. Elokuussa yhtye nauhoitti studiossa neljä uutta kappaletta. Marraskuussa julkaistiin "Angels Fall First" -albumin täyspitkä versio, joka nousi Suomen albumilistalla sijalle 31. "The Carpenter" -single julkaistiin etukäteen, ja se nousi Suomen singlelistan 8. sijalle.
Oceanborn.
Vuonna 1998 yhtyeeseen liittyi Sami Vänskä soittamaan bassoa. Samana vuonna julkaistiin albumi "Oceanborn". Se saavutti 5. sijan Suomen virallisella albumilistalla. Albumin ensimmäinen single "Sacrament of Wilderness" meni suoraan Suomen singlelistan kärkipaikalle. Myös albumi menestyi odotettua paremmin: syyskuussa 1999 "Oceanborn" ylitti kultalevyrajan. Vuonna 1999 nauhoitettiin myös single "Sleeping Sun", jota myytiin 15 000 kappaletta kuukaudessa pelkästään Saksassa.
Vuonna 2000 Nightwish osallistui Suomen Euroviisukarsintaan. Tuomas Holopainen sävelsi kilpailua varten kappaleen "Sleepwalker", jolla yhtye voitti ylivoimaisesti katsojien puhelinäänestyksen. Voittajan valintaan vaikuttivat kuitenkin myös musiikin ammattilaisista koostuvan raadin äänet. Yhteistuloksissa Sleepwalker sijoittui sijalle 3.
Wishmaster.
Toukokuussa 2000 yhtyeeltä ilmestyi uusi albumi "Wishmaster". Se meni suoraan kärkisijalle Suomen albumilistalla ja pysyi siellä kolme viikkoa. Noiden viikkojen aikana sitä myytiin kultalevyn verran. "Wishmaster" oli saksalaisen Rock Hard -lehden kuukauden albumi, vaikka samaan aikaan ilmestyivät myös pitkään odotettu Iron Maidenin "Brave New World", jolla Bruce Dickinson palasi laulajaksi, sekä Bon Jovin "Crush".
Vuonna 2001 Nightwish nauhoitti cover-version Gary Mooren kappaleesta ”Over the Hills and Far Away”. "Over the Hills and Far Away" -minialbumi julkaistiin tämän uusvanhan ja muutaman uuden kappaleen kanssa. Yhtyeeltä ilmestyi myös live-nauhoituksia, ja nimellä "From Wishes To Eternity". Pian tämän jälkeen Sami Vänskä erotettiin henkilökohtaisista syistä ja Marco Hietala Sinergystä liittyi Nightwishiin. Hietala jätti Sinergyn, mutta hän jatkaa edelleen jo 1980-luvulla veljensä kanssa perustamassaan Tarot-yhtyeessä. Tarot konsertoi ja levyttää lähinnä silloin, kun Hietalalla ei ole kiertueita Nightwishin kanssa.
Century Child.
2002 ilmestyi Nightwishin "Century Child" -albumi sekä singlet "Ever Dream" ja "Bless The Child". Suurimpana erona aikaisempiin albumeihin on live-orkesterin käyttö monissa kappaleissa. Tällä tavoiteltiin vahvempaa tunnetta klassisesta musiikista. "Century Childin" myynti ylitti kultarajan kaksi tuntia ilmestymisensä jälkeen ja platinalevyn rajan kahden viikon kuluttua.
Vuonna 2003 Nightwish julkaisi toisen DVD:n, "End of Innocencen". Tarja meni naimisiin kesällä 2003 managerinsa Marcelo Cabulin kanssa, ja pian sen jälkeen alkoi kuulua huhuja yhtyeen hajoamisesta. Huhut todistettiin kuitenkin vääriksi koko vuoden jatkuneella konsertoinnilla. Nightwishin Ruotsin-kiertueella vuonna 2003 lämmittelijänä esiintyi suomalainen Lordi.
Once.
Nightwishin albumi "Once" ilmestyi 2. kesäkuuta 2004. Albumin ensimmäinen single nimettiin "Nemoksi". "Nemo"-kappaleesta tehtiin myös suuren budjetin musiikkivideo, jonka ohjasi Antti Jokinen. "Once" on Nightwishin ensimmäinen albumi, joka sisältää täyspitkän kappaleen suomeksi (”Kuolema tekee taiteilijan”). Albumia on myyty kolminkertaisesti platinalevyn verran Suomessa, platinaa Saksassa, kultaa Norjassa, Sveitsissä, Ruotsissa ja Itävallassa, ja se on saavuttanut ykköspaikan muun muassa Kreikan albumilistalla. "Once" oli vuoden 2004 myydyin albumi Suomessa.
Tarja Turusen erottaminen.
Nightwishin muut jäsenet päättivät erottaa Tarja Turusen yhtyeestä avoimella kirjeellä 21. lokakuuta 2005. Samana iltana oli taltioitu Turusen ja Nightwishin viimeiseksi yhteiseksi esiintymiseksi jäänyt sekä live-albumiksi ja DVD:ksi taltioitu "End of an Era". Erottamisen syyksi muut yhtyeen jäsenet ilmoittivat muun muassa Tarja Turusen rahanahneuden ja erimielisyydet yhtyeen kanssa. Tarja Turusen manageri ja aviomies Marcelo Cabuli väittää, että Tarjan erottaminen Nightwish-yhtyeestä johtui Tuomas Holopaisen rakkaudesta hänen vaimoaan kohtaan, johon Tarja ei kuitenkaan koskaan vastannut. Tuomas Holopainen kertoo myös, että Tarja Turunen olisi sanonut Torontossa lentokoneessa: ”Minä en tarvitse enää Nightwishia.” ja ”Muista Tuomas, että voin jättää tämän yhtyeen milloin vaan, päivän varoitusajalla.” Toisaalta on muistettava, että Holopainen omistaa Nightwish-tuotemerkin yksinoikeudella ja saa pääosan sen taloudellisesta tuotosta. Turunen oli myös ilmoittanut jo vuonna 2004, että aikoo lähteä yhtyeestä vuonna 2007 julkaistavaan albumiin liittyvien konserttien jälkeen.
Avoin kirje, jolla Tarja Turusen ilmoitettiin erotetuksi yhtyeestä, on luettavissa Nightwishin kotisivuilla. Turusen vastaus julkaistiin niin ikään avoimen kirjeen muodossa muutama päivä erottamisen jälkeen Turusen omilla kotisivuilla.
Kokoelmalevy "Highest Hopes – The Best of Nightwish" ilmestyi pari viikkoa ennen Nightwishin ja Tarja Turusen yhteistyön päättymistä. Kokoelmalevyä on myyty Suomessa tuplaplatinan verran, ja se oli Suomessa vuoden 2005 myydyin albumi.
"End of an Era" julkaistiin sekä DVD:nä että CD:nä 31. toukokuuta 2006. Keväällä 2006 ilmestyi myös Marko Ollilan kirjoittama kirja, joka perustui paljolti yhtyeen haastatteluihin. Virallisessa historiikissa (nimeltä ”Nightwish”) selviteltiin myös Turusen ja Nightwishin eron syitä.
Nightwish Tarja Turusen jälkeen.
Nightwish aloitti uuden albuminsa äänitykset syksyllä 2006 ilman laulajaa. Tuomas Holopainen kertoi lehtihaastattelussa, että uuden laulajan paikkaa oli hakenut yli kaksituhatta henkilöä. Julkinen haku päättyi alkuvuodesta 2007 Nightwishin tehtyä lopullisen valinnan. Laulajan nimi pidettiin kuitenkin salassa seuraavan singlen julkaisuajankohtaan asti. Syyksi Holopainen ilmoitti että haluaa antaa uudelle vokalistille helpomman alun ettei hän joutuisi turhaan lehdistön kynsiin ennen kuin hänen lauluaan on edes kuultu levyllä tai keikoilla.
Sittemmin Nightwishin laulajahaku sai paljon huomiota myös kansainvälisissä medioissa. Muun muassa brittiläinen metallimusiikkiin erikoistunut lehti Terrorizer kirjoitti aprillipilana huhtikuussa 2007 ilmestyneessä numerossaan, että säveltäjä Andrew Lloyd Webberin entinen vaimo ja tunnettu laulaja Sarah Brightman olisi palkattu yhtyeen uudeksi laulajaksi ja samalla yhtyeen nimi muutettaisiin muotoon ”Brightwish”. Lehtiartikkelista ei suoraan selviä, osallistuiko Holopainen todella lehden tekemään ”haastatteluun”, jossa hän muka ”vahvisti” laulajavaihdoksen.
Dark Passion Play.
Uuden laulajan nimen julkistaminen tapahtui lopulta noin viikko suunniteltua aikaisemmin, 24. toukokuuta 2007 yhtyeen omilla kotisivuilla ja hieman myöhemmin Spinefarm Recordsin kautta tiedotteena. Solistiksi valittiin ruotsalainen Alyson Avenue -yhtyeestä tunnettu laulaja Anette Olzon. Olzonin ensimmäinen julkaisu yhtyeen kanssa oli vain digisinglenä Internetissä 25. toukokuuta 2007 julkaistu ”Eva”. Alun perin ”Eva” single piti julkaista 30. toukokuuta 2007 mutta koska single vuoti nettiin ennen aikojaan, sen julkaisua aikaistettiin viidellä päivällä. Singlemyynnistä saatu tuotto lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen. Suomen myynnin hyväntekeväisyyskohteina olivat kaksi Kiteellä sijaitsevaa perhekotia.
Nightwish julkaisi syksyllä 2007 uuden "Dark Passion Play"-studioalbumin, joka julkaistiin Nuclear Blast Recordsin kautta 28. syyskuuta, Spinefarm Recordsin (Universal Music Group) kautta 26. syyskuuta ja Roadrunner Recordsin kautta 28. syyskuuta. Albumi myi Suomessa julkaisupäivänään yli kappaletta saavuttaen platinaa. Tähän mennessä albumia on myyty jo yli 150 000 kappaletta eli viisinkertaista platinaa, ja se oli Suomessa vuoden 2007 myydyin albumi. Dark Passion Play on myös kaikkien aikojen myydyin metallialbumi Suomessa. Albumi on saavuttanut myös maailmanlaajuisen suosion. Suosiostaan huolimatta levy on saanut osin negatiivista kritiikkiä Turusen aikaisten kuuntelijoiden keskuudessa. Maailmanlaajuisesti albumia on myyty jo noin 1,8 miljoonaa kappaletta.
Yhtye aloitti uutta albumia markkinoivan maailmankiertueen lokakuussa 2007 Israelin Tel Avivista, josta se suuntasi noin kuukaudeksi Pohjois-Amerikkaan Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Tämän jälkeen vuorossa oli ennen vuodenvaihdetta Pohjoismaat ja vuodenvaihteen jälkeen muu Eurooppa. Yhtye palasi Pohjois-Amerikkaan vielä uudemman kerran toukokuussa 2008. Ennen varsinaista kiertuetta yhtye teki Tallinnassa, Helsingissä ja Hampurissa kolme harjoitusmuotoista esiintymistä salanimillä Nachtwasser, Natuvissyset ja Sushi Patrol.
Imaginaerum.
Yhtye ryhtyi harjoittelemaan uusia kappaleita tulevalle "Imaginaerum"-studioalbumille heinäkuussa 2010. Tämän jälkeen yhtye teki kappaleista demot. Loppuvuodesta 2011 ilmestyvän albumin nauhoitukset alkoivat 15. lokakuuta 2010. "Dark Passion Playllä" soittanut Troy Donockley tulee olemaan mukana myös uudella studioalbumilla mutta aiempaa suuremmassa roolissa. Holopaisen mukaan levyllä aiotaan käyttää sellaisia elementtejä, joita ei ole aikaisemmilla Nightwish-levyillä kuultu, kuten lapsikuoro ja japanilaiset Taiko-rummut. Albumilla on myös mukana arvostettu viulisti Pekka Kuusisto. Albumi on jo masterointia vaille valmis kesällä 2011, mutta sen julkaisu halutaan mahdollisimman lähelle tulevaa "Imaginaerum"-elokuvaa, joka julkaistaan vuonna 2012. Elokuva pohjautuu albumin kappaleisiin ja levy tullaankin kuulemaan kokonaisuudessaan elokuvan aikana. Holopaisen mukaan elokuva tuo esille täysin uudenlaisen tarinankerronnan. Elokuvan ohjaa myös Nightwishin "The Islander" -videon ohjannut Stobe Harju. Ensimmäinen single "Storytime" julkaistiin Suomessa 9. marraskuuta 2011 ja muualla maailmalla 11. marraskuuta 2011. Itse levy "Imaginaerum" julkaistiin Suomessa 30. marraskuuta 2011 ja muualla muualla maailmalla 2. joulukuuta 2011. 11. tammikuuta 2012. Albumin toinen single "The Crow, The Owl And The Dove" julkaistiin 29. helmikuuta 2012.
"Imaginaerum World Tour" kiertue lähti liikkeelle Yhdysvalloista 19. tammikuuta. Maaliskuussa kiertue poikkesi Suomeen ja keväällä Eurooppaan. Kesällä Nightwish kiertää eri festivaalikeikkoja Suomessa ja Euroopassa. Syksyllä kiertue jatkuu Pohjois-Amerikassa ja talvella Etelä-Amerikassa. Kiertue jatkuu Australiaan/Uuteen-Seelantiin vuonna 2013. 1. lokakuuta yhtye kertoi lehdistötiedotteessa, että yhtyeestä on eronnut laulaja Anette Olzon. Tiedotteen mukaan yhtyeen ja laulajan "päämäärät yhtyeessä ovat täysin erilaiset". Yhtye kuitenkin vetää maailmankiertueensa loppuun Floor Jansenin avustuksella.


Thainyrkkeily.
Thainyrkkeily () on muinaisesta thaimaalaisesta sotataidosta kehittynyt kamppailulaji. Thainyrkkeily on pystyottelulaji, jossa tekniikkavalikoimaan kuuluvat erilaiset lyönnit, kyynärpäälyönnit, potkut, polvipotkut, kiinniotto- ja puolustustekniikat sekä pystypaini eli thaipaini. Matossa otteleminen ei kuulu lajiin. Ottelut käydään nyrkkeilykehässä kehätuomarin valvonnan ja arvostelutuomareiden ottelijoiden tekniikoiden arvostelun alaisuudessa.
Thainyrkkeily rinnastetaan usein yleisemmin tunnettuun potkunyrkkeilyyn, mutta kyseessä on kuitenkin eri laji. Potkunyrkkeilyn juuret ovat osittain karatessa, joka voi näkyä myös harjoitusmetodeissa ja -ympäristössä. Varsinkin länsimainen thainyrkkeily muistuttaa salikulttuuriltaan enemmän nyrkkeilyä. Ottelemisessa ero potkunyrkkeilyyn vaihtelee suuresti sovellettavien sääntöjen mukaan. Japanilainen potkunyrkkeily voi olla hyvinkin lähellä muay thaita, kun taas amerikkalaisessa potkunyrkkeilyssä ei sallita lainkaan kyynärpääiskuja, polvipotkuja tai potkuja vyötärön alle. Eurooppalaiset säännöt ovat näiden välimaastossa. Myös otteluerien määrä ja pituudet voivat vaihdella. Thainyrkkeilyssä ammattilaisottelut otellaan viisi kolmen minuutin erää, kun taas potkunyrkkeilyottelussa eriä voi olla jopa 12.
Thainyrkkeily on Thaimaan kansallisurheilulaji ja tärkeä osa maan kulttuurihistoriaa. Vaikka thainyrkkeilyn harjoittelu tähtää ottelemiseen, on lajista kehittynyt myös tehokas kuntoilun ja itsensä kehittämisen muoto. Suomeen aktiivinen thainyrkkeilytoiminta saapui 1990-luvun alussa.
Amatööriottelut.
Amatööriotteluissa on kolme, neljä tai viisi kaksiminuuttista erää, ja turnaukset (EM,MM) eroavat luonteeltaan merkittävästi ammattilaisotteluista. Kisat saattavat kestää yli viikon, ja kamppailijalla voi olla viisikin ottelua tänä aikana, kun taas ammattilaiset ottelevat kerran kuukaudessa tai jopa harvemmin. Amatööriottelut käydään suojat puettuna, mikä vaimentaa lyöntien ja potkujen tehoa, ja vähentää haavojen riskiä.
Perinnetapoja.
Muay thai -ottelijan perinteiset lyhytlahkeiset housut.
Thaimaassa muay thaihin kuuluu olennaisena osana joukko perinnetapoja ja rituaaleja, joita noudatetaan jokaisessa ottelussa. Seremoniallinen kaava ja sen osat ovat peräisin historian hämärästä ajalta ennen kansallisvaltiota, jolloin henkiusko oli vallitseva. Animismi ja myöhemmin Sri Lankasta saapunut buddhalaisuus ovat sittemmin kietoutuneet yhteen, vaikka muay thain tavat ja siihen liitetyt uskomukset eivät suoranaisesti uskonnollisuuteen liitykään.
Otteluita säestetään gamelan-tyylisillä puhallin- ja lyömäsoittimilla, jotka antavat lajille tunnusomaisen vaikertavan ääniympäristön. Oikeassa ottelussa musiikkia varten on elävä yhtye. Musiikki alkaa hitaalla tempolla ottelua edeltävän rituaalitanssin "wai khru ram muayn" aikana kiihtyen ottelun alettua ja edetessä. Musiikin tuottamiseen käytetään kolmea erilaista soitinta: "pi" (pillimäinen huilu), "ching" (symbaalin tapainen) ja "khlong khaek" (käsirumpu).
Muay thai -harjoittelijat ovat taikauskoisia ja luottavat loitsuihin ja maneereihin, joiden on tarkoitus auttaa voittamaan vastustaja. Aloitteleva ottelija käy harjoitusleirillä läpi initiaatioseremonian, joka yleensä pidetään torstaisin. Initiaatiomenoissa opettaja nostaa joko hansikkaan tai puuvillaisen päänauhan oppilaan päälaelle. Oppilas kumartaa opettajalleen kolmesti ja ojentaa kätensä opettajalle. Opettaja alkaa sitten lausua paalin kielellä perinteistä kaavaa, jolla oppilas siunataan. Menojen lopuksi pidetään yhteiset juhlat ja aterioidaan.
Kun ottelija, "nak muay", astuu kehään, hänellä on päässään "mongkhon" (mangala, pitkähäntäinen nauhamainen päähine) ja kaulassaan kukista punottu seppele "phuang malai". Mongkhonia käytetään aina ennen ottelua edeltävässä seremoniassa. Päähine on tehty puuvillasta, jonka langat on kiedottu tietyllä tavalla tiukaksi kierteeksi. Mongkhon on nyrkkeilykoulun omaisuutta, ja siihen suhtaudutaan kuin eräänlaiseen kruunuun. Kullakin koululla (tai salilla) on omanlaisensa mongkhon. Ottelija ei käsillään kosketa mongkhonia, vaan se asetetaan hänen päähänsä ja otetaan pois. Astuessaan kehään ottelija ei milloinkaan alita sen rajaköyttä, vaan nousee aina päällimmäisen yli. Tapa liittyy uskomukseen, että pää on ihmiskehon pyhin, puhtain ja tärkein osa, kun taas jalat ovat alimmat ja mitättömimmät. Ottelijat usein pitävät hauiksensa ympärillä narua, jota kutsutaan nimellä "khryang ruang" tai "pha prachiat". Käsivarsinauhoja pidetään onnenamuletteina ja ne on siunannut buddhalainen munkki.
Muay thai -ottelua edeltää seremoniallinen tanssi, "wai khru ram muay".
Ennen ottelua nyrkkeilijä kumartaa jokaiselle neljälle kulmalle osoittaen kunnioitusta myös yleisölle, joka on maksanut nähdäkseen hänen ottelevan. Ottelija riisutaan viitastaan, minkä jälkeen tämä valmistautuu seremonialliseen tanssiin, "wai khru ram muay". Käsi reunaköydelle laskettuna ottelija kiertää nyrkkeilykehän vastapäivään "sulkien" sen kuvaannollisesti. Symbolisen eleen jälkeen ottelija menee keskelle, jossa asettuu polvilleen kasvot kohti kotikaupunkiaan tai kotisaliaan. Polvillaan hän kumartuu syvään niin, että otsa koskettaa maata. Tätä kutsutaan nimellä "wai khru", jolla osoitetaan kunnioitusta opettajalle, salille, perheenjäsenille ja jumalille tai hengille. Wai khrun jälkeen alkaa varsinainen tanssi. Wai khru ram muayn aikana ottelija suorittaa tiettyjä liikkeitä kuin pantomiimissa, jotka mimikoivat saalistusta tai taistelua. Liikkeet vastaavat samalla alkuverryttelyä. Seremonian lopuksi ottelijat tekevät "wain" (tervehtivät kohteliaasti kumartaen) vastustajalleen, vetäytyvät kulmiinsa ja aloittavat ottelun.


Johannes II Komnenos.
Johannes II Komnenos (; 13. syyskuuta 1087 – 8. huhtikuuta 1143) oli Bysantin keisari vuosina 1118 – 1143. Hän oli keisari Aleksios I Komnenoksen vanhin poika. Hän aikanaan valtakunnan olot vakaantuivat pitkäaikaisen rappiokauden jälkeen. Aleksioksen takaisin valtaamat alueet lujitettiin taas osaksi Bysantin valtakuntaa. Johannes teki myös merkittäviä valloituksia Vähässä-Aasiassa ja Lähi-idässä.
Nuoruus.
Johannes Komnenos syntyi Konstantinopolissa 13. syyskuuta 1087. Hänen äitinsä oli mahtavan Dukas-suvun jäsen, Irene Doukaina ja hänen isänsä oli keisari Aleksios Komnenos, joka oli vuonna 1081 kaapannut keisariuden itselleen. Aleksios oli ensin nimittänyt entisen keisarin pojan Konstantinoksen perijäkseen, mutta Johanneksen synnyttyä hän menetti asemansa. Vuonna 1092 Aleksios teki Johanneksesta perijänsä ja kanssahallitsijansa.
Nousu valtaan.
Vuonna 1118 keisari Aleksios oli vakavasti sairas ja kuolemaisillaan. Hänen vaimonsa Irene halusi tyttärensä Anna Komnenan miehestä Nikeforos Bryennioksesta uutta keisaria, mutta Johanneksen itsensä mukaan Aleksios valitsi kuitenkin poikansa perijäkseen ennen kuolemaansa elokuussa 1118. Bysanttilaisen historioitsijan Niketas Khoniateksen mukaan Johannes, yhdessä joidenkin sukulaistensa ja veljensä Isaakin kanssa, tunkeutui Manganan luostariin, missä hänen isänsä makasi kuolinvuoteellaan, ja otti tämän keisarillisen sinettisormuksen hänen sormestaan. Tämän jälkeen hän ratsasti aseistautuneiden kannattajiensa kanssa keisarilliseen palatsiin Konstantinopoliin, missä väkijoukko huusi hänet keisariksi. Irene yllätettiin täysin eikä hän onnistunut taivuttelemaan Johannesta luopumaan vallasta, tai Nikeforosta toimimaan häntä vastaan. Palatsin vartijat kieltäytyivät aluksi tunnustamasta Johannesta keisariksi ilman todisteita hänen isänsä toivomuksista, mutta väkijoukko pakotti heidät avaamaan palatsin ovet hänelle. Aleksios kuoli seuraavana yönä ja Johannes kieltäytyi osallistumasta hänen hautajaisiin Irenen pyynnöstä huolimatta, koska hänen valtansa oli vielä heikko. Muutamassa päivässä Johanneksen asema oli kuitenkin turvattu. Hän oli 30-vuotias noustessaan keisariksi.
Pian Johanneksen valtaannousun jälkeen Anna Komnena, Irene Doukaina ja jotkut muut heidän sukulaisistaan punoivat juonen Johanneksen murhaamiseksi ja Nikeforos Bryennioksen nostamiseksi uudeksi keisariksi. Johanneksen kimppuun oli määrä hyökätä Filopationissa, Konstantinopolin ulkopuolella. Suunnitelma kuitenkin kariutui kun Nikeforos kieltäytyi liittymästä siihen. Vuoden 1119 alussa Johannes sai tietää juonesta. Keisari päätti kuitenkin olla armollinen ja määräsi salaliittolaisten omaisuuden väliaikaisesti takavarikoiduksi. Irenen ja Annan henki säästettiin, mutta heidät pakotettiin vetäytymään luostariin, jossa Anna käytti lopun elämästään isänsä Aleksioksen elämäkerran, "Aleksiáan", kirjoittamiseen. Nikeforos Bryennios selvisi koko tapahtumasta ja palveli keisaria lopun elämästään.
Sotilaskeisari.
Vuonna 1119 Johannes teki sotaretken Fryygiaan jossa hän valloitti takaisin muutamia linnoituksia seldžukeilta. Vuonna 1121 petsenegit (tai kumaanit) ylittivät Tonavan ja hyökkäsivät Traakiaan. Johannes lahjoi osan vihollisistaan ja löi loput taistelussa. Petsenegit puolustivat leiriään käyttämällä vaunujaan linnoituksin ja heitä vastaan lähetettiin varjagikaarti.
Johannes meni naimisiin unkarilaisen prinsessan, Piroskan (joka vaihtoi nimensä Ireneksi) kanssa. Unkarin kuninkaan László I:n kuoltua hänen vanhemmasta pojastaan István (Tapani) II:stä tuli kuningas ja nuoremi poika Álmos pakeni Bysanttiin. Tästä syystä unkarilaiset hyökkäsivät vuosina 1127-1128.
Vuonna 1130 Johanneksen veli Isaak pakeni danishmendidien kuninkaan luokse. Johannes lähti sotaretkelle ja valtasi takaisin Komnenosten esi-isien kotikaupungin, Kastamonin. Turkkilaisen valtasivat kuitenkin pian takaisin kaupungin. Vuonna 1134 Johannes liittoutui Konya sultaanin Masudin kanssa, joka myös oli danishmendiden vihollinen. Kun kummatkin olivat matkalla Kastamoniin, danishmendidien uusi kuningas Muhammed sai Masudin ylipuhuttua että bysanttilaiset olivat heidän yhteinen vihollisensa. Saatuaan tietää tästä Johannes palasi takaisin talviasemiinsa. Seuraavana vuonna hän valtasi takaisin Kastamonin ja miehitti sen 2000 sotilaalla.
Vuonna 1136 Johannes teki sotaretken Kilikiaan armenialaista prinssiä Leonia vastaan. Samalla hän yritti saada aikaan avioliiton nuorimman poikansa Manuelin ja Antiokian ruhtinaskunnan Bohemond II:n tyttären Constancen välillä. Yrityksestä ei lopulta tullut mitään ja Constance meni naimisiin Poitiers'n Raimondin kanssa. Johannes aloitti Antiokian piirityksen ja sai pian kaupungin antautumaan. Päätettiin että Raymond saisi pitää Antiokian keisarin vasallina siihen asti että Aleppo saataisiin kukistettua. Vuonna 1138 heidän yhteinen armeijansa valtasi Buza'ahin ja etenivät Aleppoa kohti. Edessan kreivi Joscelin liittyi heidän seuraansa, mutta he joutuivat perääntymään turkkilaisen atabegin Zengin armeijan edellä. Johannes palasi Antiokiaan jossa kansa nousi häntä vastaan ja hänen oli palattava Konstantinopoliin, mukanaan veljensä Isaak.
Seuraavina vuosina Johannes kampanjoi menestyksekkäästi Anatoliassa ja Fryygiassa. Nuorin poika Manuel osoittautui taitavaksi ja rohkeaksi sotilaaksi, vaikkakin hänellä oli äkkipikainen luonne. Vuonna 1142 Johanneksen vanhimmat pojat, Aleksios ja Andronikos menehtyivät. Johannes jatkoi retkeään Manuelin kanssa Syyria kohti. Hän ilmoitti Jerusalemin kuninkaalle Fulkille että hän aikoi ajaa pakanat pois pyhältä maalta ja tehdä matkan Jerusalemiin. Antiokiaan päästyään Johannes sai tietää että ristiretkeläiset olivat piirittäytyneet kaupungin linnoitukseen. Hän päätti palata Kilikiaan talven yli.
Kuolema.
Ollessaan metsästysretkellä Kilikiassa lähellä Mopsuestian kaupunkia keväällä 1143 Johanneksen väitettiin vahingossa pistäneen itseään myrkytetyllä nuolella ja sairastuneen vakavasti. Kuolinvuoteellaan Johanneksen sanottiin nimenneen Manuelin perijäkseen. Syyksi hän kertoi Isaakin kiivaan luonteen ja Manuelin esittämän rohkeuden aiemmassa taistelussa. Kuullessaan Johanneksen päätöksestä armeija huusi Manuelin keisariksi. Johannes kuoli muutaman päivän kuluttua 8. huhtikuuta 1143. Jotkut nykyhistorioitsijoista pitävät kuitenkin mahdollisena, että Manuelin tukijat juonivat vallanperimyksen tämän hyväksi, tai jopa aiheuttivat Johanneksen kuoleman.
Henkilö.
Kronikoitsijat ovat pitäneet Johannesta Komnenos-dynastian parhaimpana keisarina. Hänet kuvataan hurskaana, anteliaana ja etevänä kenraalina. Johanneksesta käytettiin yleisesti lisänimeä "kaunis". Tämä ei suinkaan viitannut mihinkään fyysiseen kauneuteen, päinvastoin Johannes kuvataan keskiaikaisissa lähteissä jopa erityisen rumaksi. Kauniilla viitattiin hänen hurskauteensa, jota pidettiin jopa tavallisesti niin uskonnollisessa Bysantissa harvinaisena. Niketas Khoaniteen mukaan hän eli askeetin elämää ja halveksi Konstantinopolin ylimystön yleellisiä elämäntapoja. Koska hän ei nimittänyt sukulaisiaan korkeisiin virkoihin Johannesta ei myös syytetty isänsä tavoin nepotismista.


Nokivaris.
Nokivaris ("Corvus corone corone") on variksen alalaji. Muutamat tutkijat pitävät Länsi-Euroopassa ja Itä-Aasiassa elävää nokivarista variksen kokonaan mustana rotuna. Nykyisin se on kuitenkin monissa maissa eritelty virallisesti omaksi lajikseen. Suomessa Birdlife Suomen maailman lintujen lajiluettelo ei pidä nokivarista omana lajinaan, vaan variksen alalajina.


Karjalankannas.
Karjalankannas () on Fennoskandian niemimaan kaakkoisosassa sijaitseva kannas, joka erottaa toisistaan Laatokan ja Suomenlahden. Muualla rajana ovat Nevan joki sekä Viipurinlahden Suomenvedenpohjasta kulkeva linja koilliseen ja loppuosaltaan itään. Karjalankannas kuuluu suurimmaksi osaksi Venäjän Leningradin alueeseen, mutta Suomenlahden perukan rannikko Pietarin liittokaupunkiin.
Nimi.
Nykyisin alueen nimen suositeltu oikea kirjoitustapa on "Karjalankannas", mutta entistäkin nimitystä "Karjalan kannas" edelleen käytetään. Yleisluonteista, lyhyempää nimeä "Kannas" on myös käytetty varsinkin toisen maailmansodan aikaa käsittelevissä suomalaisissa lähteissä, jos sekaantumisen vaaraa muihin kannaksiin ei ole ollut.
Geologia.
Jääkausi ja sen jälkeinen maankohoaminen ovat vaikuttaneet Karjalankannaksen maiseman muodostumiseen. Maa kohoaa alueella edelleen. Kannasta halkova Vuoksi virtaa Saimaasta Laatokkaan. Vuoksen vedenkorkeus on vaihdellut ajan saatossa ja sen ollessa korkeimmillaan vesistö muodosti Vuoksenlaakson muinaisjärven, jonka rannalle syntyi asutusta metallikaudella.
Historia ja hallinto.
Vuodesta 1812 - pienin muutoksin Siestarjoella 1842 ja 1864 - Karjalankannaksen leveämmän pohjoisosan muodostaneet "Itä-Kannas" ja "Länsi-Kannas" kuuluivat Suomeen, mutta talvisodan 1940 päättäneessä Moskovan rauhassa ne olivat Neuvostoliitolle luovutetuilla alueilla. Jo sodan aikana, mutta varsinkin rauhansopimuksen myötä yhteensä noin 300 000 asukkaasta valtaenemmistö evakuoitiin ja paikoilleen jäi vain noin 700, jotka olivat enimmäkseen kansallisuudeltaan venäläisiä. Neuvostoliitto liitti osan saamastaan alueesta heti sodan jälkeen perustamaansa Karjalais-suomalaiseen neuvostotasavaltaan ja Koivisto-Vuoksi -linjan eteläpuolisen osan Leningradin alueeseen.
Jatkosodan alussa heinäkuussa 1941 Suomen puolustusvoimat hyökkäsi Neuvostoliittoon. Suomi valtasi Moskovan rauhassa menettämänsä alueet Karjalankannaksella, mutta miehitti myös talvisotaa edeltäneen rajan takaista aluetta pysähtyen vasta Stalin-linjalle Leningradin pohjoiselle puolustusvyöhykkeelle, Karjalan linnoitusalueelle syyskuun alussa taistelujen laantuessa enimmäkseen asemasodaksi. Tällöin suomalaisjoukot aloittivat omalta osaltaan Leningradin piirityksen. Karjalankannaksen suurtaisteluissa 1944 suomalaiset joutuivat perääntymään Etelä- ja Länsi-Kannakselta. Lisäksi Suomi joutui vetäytymään Itä-Kannakselta vuonna 1940 hyväksytyn rajan taakse Moskovan välirauhansopimuksen tultua voimaan syksyllä 1944.
Jatkosodan jälkeen 1944-1946 Karjalankannas tuli kuulumaan kokonaisuudessaan Leningradin alueeseen ja sen ympäröimään nykyisen Pietarin kaupunkialueeseen. Lähes kaikki kannaksen suomenkieliset paikannimet korvattiin 1940-luvun lopulla venäjänkielisillä "neuvostolaisilla" uusnimillä, joilla ei ollut muutamaa tapausta lukuun ottamatta minkäänlaista historiallista taustaa. Paikannimistä, joita ei muutettu, mainittakoon Viipuri (kaupungin venäjänkielinen vastine Выборг, "Vyborg" säilyi) sekä ainakin rautatieasemat/seisakkeet Хаколахти, "Hakolahti"; Ханнила, "Hannila"; Инкиля, "Inkilä"; Яппиля, "Jäppilä"; Каннельярви, "Kanneljärvi"; Кархусуо, "Karhu(n)suo"; Куолемаярви, "Kuolemajärvi"; Лейпясуо, "Leipäsuo"; Лениярви, "Lenijärvi"; Местерьярви, "Mesterjärvi"; Мюллюпельто, "Myllypelto"; Ояярви, "Ojajärvi"; Петяярви, "Petäjärvi" ja Таммисуо, "Tammisuo".
Karjalankannaksen nykyisessä pohjoisosassa sijaitsevat Käkisalmen piiri ja Viipurin piiri sekä eteläosassa puolestaan Seuloskoin piiri ja noin puolet Pietarin liittokaupungista (Nevan pohjoispuoliset alueet).
Talous.
Karjalankannas taantui Neuvostoliiton alaisuudessa ja itsenäisen Venäjän alkuvuosina taloudellisesti ja alueen elintaso ja vauraus on ollut Venäjän mittapuulla heikko. Viime vuosina alueen talous on kuitenkin lähtenyt nousuun - lähinnä suuremmilla paikkakunnilla - ja oli vuonna 2004 alempaa keskitasoa.


Lomituslajittelu.
algoritmi Lomituslajittelu(taulukko t, lisätaulukko l, kokonaisluku alku, kokonaisluku loppu)
if alku >= loppu then // Korkeintaan 1 alkio, ei tarvitse järjestää
else if alku + 1 = loppu then // 2 alkiota, helppo järjestää
Vaihda alkioiden t[alku] ja t[loppu] arvot keskenään
else // Järjestetään puolikkaat rekursiivisesti ja lomitetaan
väli:= (alku + loppu)/2 // Katkaisukohta (pyöristetään alaspäin)
// Lomitetaan lisätaulukkoon ja kopioidaan alkuperäiseen taulukkoon
i:= alku // 1. puolikkaan indeksi
j:= väli + 1 // 2. puolikkaan indeksi
while k ⇐ loppu // Käsitellään kaikki välin alkiot
// Vertaillaan kummankin puolikkaan suurinta jäljellä olevaa arvoa
// ja sijoitetaan suurempi lomitukseen seuraavaksi
// Jos jommassakummassa puolikkaassa ei ole alkioita jäljellä,
// siirretään kaikki toisen puolikkaan alkiot
if i > väli then // 1. puolikkaassa ei alkioita
else if j > loppu // 2. puolikkaassa ei alkioita
for a = alku to loppu
(Huom. lisätaulukon l on oltava vähintään yhtä suuri kuin taulukon t.
Algoritmi järjestää kaikki parametrien 'alku' ja 'loppu' rajaamilla
indekseillä olevat alkiot, koko taulukon järjestämiseen on
Esimerkkitoteus C-kielellä.
Lajittelee yhteen suuntan linkitetyn listan nousevaan järjestykseen, "cmp" vertailufunktion osoite.
void Mergesort(struct lista **a, int (*cmp)(void *a, void *b))
struct lista *b2 = b1->next, *b3;


Visual Basic.
Visual Basic on Microsoftin kehittämä BASIC-sukuinen yleiskäyttöinen ohjelmointikieli. Visual Basic pohjautuu 1980-luvulla julkaistuun QuickBASIC-kieleen. Visual Basic saavutti 1990-luvulla laajan suosion, joka on jatkunut 2000-luvun aikana. Kieltä käyttävät sekä aloittelijat että ammattilaiset ja se soveltuu sekä pienten että laajojenkin ohjelmien laadintaan.
Kielen historiaa.
Visual Basic -kielen ensimmäinen versio esiteltiin vuonna 1991. Versio 1.0 oli saatavissa sekä Windowsille että MS-DOS-käyttöjärjestelmään. DOS-version kehitys kuitenkin loppui ja seuraavat versiot (2.0-6.0) toimivat enää vain Windowsissa. Vuonna 2002 tapahtui kielessä merkittävä uudistus. Tuolloin julkaistiin Visual Basic.Net (VB.NET), joka on myös kielen nykyinen versio. Se kuuluu Microsoftin.NET-perheeseen.
VB.NET-uudistuksesta huolimatta vuonna 1998 julkaistu Visual Basic 6.0 on edelleen laajalti käytössä. Yhtenä syynä vanhan version käyttöön on se, että VB.NET poikkeaa huomattavasti aiemmista versioista. Vanhojen ohjelmien muunnos VB.NET-ympäristöön on suhteellisen työlästä. 6.0-versiolla laaditut ohjelmat myös toimivat paremmin vanhoissa käyttöjärjestelmissä.
Murteita.
Visual Basicin pohjalta on laadittu eräitä sen kanssa hyvin samankaltaisia kieliä erityistarkoituksiin.
Visual Basic for Applications (VBA) on isäntäohjelman sisällä toimiva ohjelmointikieli. Se on käytössä mm. Microsoft Office -tuotteissa. Käyttötarkoitukseltaan VBA on makrokieli, jolla ohjataan ja täydennetään isäntäohjelman toimintoja. Kieliopiltaan VBA on hyvin Visual Basic 6.0:n kaltainen.
VBScript on WWW-sivujen ohjelmointiin soveltuva kieli. Sekin on hyvin läheistä sukua Visual Basic 6.0:lle. VBScriptillä voidaan ohjata sekä palvelimella sijaitsevia ASP-sivuja että WWW-sivun toimintoja selaimessa.
Käyttöympäristöt.
Visual Basic -kieltä kirjoitettiin alun perin käyttäen ohjelmointiympäristöä, jonka nimi oli myös Visual Basic kuten itse kielenkin. Se oli graafinen ohjelmointiympäristö. Nykyisellä Visual Basic.Net -kielellä ohjelmoidaan yleensä käyttäen Microsoftin Visual Studiota, joka sekin on graafinen ohjelmointiympäristö, mutta joka nykyisin on osa Microsoft.NET -perhettä. Visual Basic for Applications -ohjelmat laaditaan yleisesti isäntäohjelman sisään rakennetussa VBA-ohjelmointiympäristössä.
Visual Basic.Net -kielellä ohjelmoidut ohjelmat toimivat.Net-ympäristössä. Ohjelmien ajamista varten tulee asentaa.NET framework, jonka saa ladattua Microsoftin sivuilta.
Vanhemmilla Visual Basic -versioilla (1.0-6.0) laaditut ohjelmat toimivat ainoastaan Windows-käyttöjärjestelmissä. Poikkeuksena on vanha Visual Basic 1.0 DOS-versio, jolla tehdyt ohjelmat toimivat MS-DOS-järjestelmässä. Nykyään Visual Basicilla tehtyjä ohjelmia voi ajaa myös esimerkiksi Linuxissa käyttäen jotakin Windows-emulaattoria.
Visual Basic for Applications -ohjelmat toimivat niissä järjestelmissä, joissa kyseinen isäntäohjelmakin toimii. VBScript-kieli puolestaan toimii ASP-palvelimissa ja Microsoftin Internet Explorer -selaimessa.
Syntaksi ja ominaisuudet.
Visual Basic on BASIC-sukuinen kieli. Sukulaisuus näkyy kielen syntaksissa. Visual Basicin kielioppi periytyy suoraan Microsoftin aiemmista tuotteista (Mbasic, SV-Basic, MSX-Basic, GW-Basic, QuickBasic, AmigaBASIC). Visual Basic on rivipohjainen kieli. C-sukuisista ohjelmointikielistä poiketen lauseet erotetaan rivinvaihdolla tai (tarvittaessa) kaksoispisteellä, ei puolipisteillä. Lohkoja ei varsinaisesti määritellä millään tietyllä standardilla tavalla (vrt. C:n aaltosulut), vaan lohkon alussa ja lopussa on varatut sanat (esimerkiksi While... Wend, If... End If, For... Next), jotka määrittelevät lohkon.
Visual Basic.Net on ohjelmointikielenä jonkin verran lähempänä C-sukuisia kieliä kuin aiemmat Visual Basicin versiot. Tämä johtuu pitkälti.NET-frameworkin käytöstä. Ominaisuuksiltaan VB.NET vastaa hyvin pitkälle -kieltä. Ensimmäisissä versioissa mahdollisuudet olio-ohjelmointiin olivat hyvin rajalliset, mutta VB.NET:in myötä kielestä on tullut täysiveroinen oliokieli.
Korkean tason kielenä Visual Basic on ilmaisuvoimaltaan sillä tavoin rajoittunut, että laitteistotasoon on vaikea päästä suoraan käsiksi. Toisaalta samasta syystä useiden abstraktien asioiden käsittely on kielessä selkeätä ja yksinkertaista.
Suuri hyöty Visual Basicissä on myös kääntäjän mukana tuleva laaja työkaluvalikoima. Ohjelmaa on, useista käännettävistä kielistä poiketen, mahdollista tulkata virheiden paikannusta varten. Tulkkauksen aikana ohjelmoijalla on mahdollisuus keskeyttää ohjelman ajo lähes milloin tahansa, tarkastella muuttujien arvoja ja jopa muuttaa niitä. Visual Basic -ohjelmat on mahdollista myös kääntää. Tällainen työkaluvalikoima ei kuitenkaan ole pelkästään Visual Basicin ominaisuus. Muillekin ohjelmointikielille on kehitetty vastaavia työkaluja, mutta usein ne on hankittava erikseen, joka voi lisätä kustannuksia merkittävästi. Toisaalta Visual Basicille on mahdoton löytää muita kuin Microsoftin kääntäjiä.
Esimerkkiohjelma.
Private Sub Form_Load() ' Määritellään aliohjelma Form_Load (joka käynnistyy automaattisesti)
Dim strNimi as String ' Määritellään muuttuja (tätä VB:ssä ei ole pakko tehdä)
strNimi = InputBox("Mikä on nimesi?") ' Kysytään käyttäjältä nimeä Windows-dialogin avulla
MsgBox "Hei " & strNimi & "!" ' Näytetään Windowsin viestiruutu, jossa tervehdys
Private Sub Form_Load() ' Määritellään aliohjelma Form_Load (joka käynnistyy automaattisesti)
MsgBox "Hei Maailma!" ' Hei Maailma -teksti on viestiruudun teksti
Kielen erityispiirteitä.
Visual Basicissä (ei kuitenkaan VB.NET:issä) on lukuisten muiden BASIC-kielten tapaan mahdollista käyttää rivinumeroita. Rivinumerot eivät kuitenkaan ole välttämättömiä. Tavallisesti niitä ei käytetäkään. Goto-hyppykäsky halutulle riville on mahdollinen samoin kuin Gosub-hyppy aliohjelmaan. Nämäkään eivät ole tavallisia, sillä kielessä on hyvä valikoima ehto- ja silmukkarakenteita aivan kuten useimmissa muissakin ohjelmointikielissä.
Visual Basicissä on mahdollista käyttää muuttujia esittelemättä niitä. Tällainen muuttuja voi sisältää minkätyyppistä tietoa tahansa. Tämän ominaisuuden vuoksi saattaa syntyä hyvinkin vaikeasti havaittavia virheitä erityisesti silloin, kun muuttujan nimessä on kirjoitusvirhe. Sellaiset voidaan kuitenkin estää kirjoittamalla ohjelmamoduulin alkuun rivi
Visual Basic 6.0:aan asti virheidenkäsittelyssä voidaan käyttää määrittelyä On Error Resume Next. Virheen sattuessa ohjelma ei aina anna virheilmoitusta, vaan se jatkaa suoritettua seuraavasta lauseesta. Jos virhe aiheutuu arvon palauttavassa lausekkeessa, se saa arvon nolla. Tämä voi aiheuttaa odottamattomia seurauksia esimerkiksi käytettäessä loogista Not-operaatiota.
' Setti on RecordSet -tyyppinen olio, mutta sitä ei ole avattu
Do While Not Setti.EOF ' EOF-kutsu aiheuttaa virheen, mutta virheenkäsittely palauttaa arvon 0 --> Not 0 = True
Setti.MoveNext ' Taas aiheutuu virhe, mutta virheenkäsittely estää virheilmoituksen
Loop ' Näin saatiin aikaan ikuinen silmukka
Visual Basicissä on versiosta 3.0 alkaen ollut hyvä tuki tietokannoille. Tuki mahdollistaa graafisten käyttöliittymien luomisen tietokantoihin suhteellisen vaivattomasti.
Katso myös.
Gambas - Avoimen koodin kilpailija Visual Basicille.


Koivukylä.
Koivukylä () on kaupunginosa Vantaan itäosassa, pääradan varrella Tikkurilasta noin neljä kilometriä pohjoiseen ja Korsosta viisi kilometriä etelään. Koivukylällä voidaan käsittää joko pelkkä rautatien länsipuolinen osa (vanha) Koivukylä, tai tämän lisäksi myös radan itäpuolinen osa Havukoski.
Usein Havukoski luetaan osaksi Koivukylän aluetta. Virallisesti Koivukylä ja Havukoski kuitenkin ovat eri kaupunginosia, joiden rajana on päärata. Koivukylän asukasluku vuonna 2010 oli 2 608 ja Havukosken puolella asui 7 820 asukasta. Vanha Koivukylä koostuu sekä pientaloalueesta että kerrostaloalueesta Asolanväylän varrella lähellä rautatieasemaa. Havukosken puoli on lähinnä tiivistä kerrostaloaluetta, jota hallitsee kahdeksan 12-kerroksista tornitaloa.
Historia.
Koivukylä on saanut nimensä koivumetsän mukaan, jonka tienoille asutus aluksi syntyi. Päärata on alusta asti vaikuttanut Koivukylän kehitykseen, ja yhdessä pääkaupunkiseudulle suuntautuneen maaltamuuton kanssa 1960-luvulta lähtien kaupunginosa on ollut jatkuvassa ja nopeassa kasvussa. 1970-luvulla asutus levisi radan itäpuolelle, kun sinne perustettiin Havukosken lähiöalue. Sen suunnittelussa käytettiin ajan viimeisimpiä lähiösuunnittelun perusteita ja alue saikin kansainvälistä tunnustusta lähiörakentamisen esimerkkialueena. Se on kokonaisuutena yhä keskeneräinen, ja tämä on osittain johtanut alueen profiilin laskuun. Havukoski onkin Vantaan pienituloisimpia kaupunginosia. Keskimääräistä suurempi osa väestöstä on opiskelijoita ja maahanmuuttajia.
Suuralue, palvelut.
Koivukylä toimii alueensa palvelukeskuksena. Koivukylän suuralueeseen (2007-) kuuluu seuraavat kuusi kaupunginosaa: Koivukylä, Ilola, Asola, Rekola, Havukoski ja Päiväkumpu. Koivukylän suuralueella on 24 865 asukasta (1.1.2010).


Annihilaatio.
Annihilaatioksi kutsutaan reaktiota, jossa hiukkanen kohtaa antihiukkasensa ja molemmat muuttuvat (useimmiten) gammasäteilyksi. Annihilaatiossa vapautuva energia määräytyy säilymislakien mukaan, mutta liikemäärän säilyminen vaatii, että syntyviä fotoneita on vähintään kaksi. Fotonien yhteenlaskettu energia vastaa Einsteinin kuuluisasta yhtälöstä E=mc² saatavaa energiaa.
Elektroni-positroni -annihilaatiota käytetään esimerkiksi positroniemissiotomografiassa, joka on lääketieteellinen kuvantamismenetelmä.


Havukoski.
Havukoski on kaupunginosa Vantaan itäosassa Tikkurilasta noin 4 km pohjoiseen ja Korsosta 5 km etelään. Se rajoittuu lännessä päärataan, pohjoisessa Rekolaan, idässä Keravanjokeen ja etelässä Rekolanojaan. Havukoski kuuluu Korso-Koivukylän palvelualueeseen.
Havukosken pohjoisosassa on yksi pääkaupunkiseudun suurimmista yhtenäisistä kerrostalolähiöistä. Sitä hallitsevat kahdeksan 12-kerroksista Rautkallion päälle rakennettua asuinkerrostaloa, jotka ovat näkyvä maamerkki muutoin alavalla seudulla. Lähiö on rakennettu tiiviiksi ja sen sisällä on lähinnä kevyenliikenteen väyliä. Kaupunginosan eteläosassa Keravanjoen laaksossa on laaja peltoalue, jonka läpi kulkee kiemurteleva Ohratie. Havukoski on saanut nimensä Keravanjoen koskesta, jonka varrella on Havukosken tila.
Kaupunginosan nähtävyyksistä mainittakoon Hanabölenkoski ja sen kunnostettu myllyraunio. Hanabölen kylän miljöö on säilynyt perinteisenä läheisestä tiiviistä kerrostaloasutuksesta huolimatta ja se kuuluu ympäröivän viljelysmaiseman kanssa Vantaan merkittäviin kulttuuriympäristöihin.
Historia.
Havukosken alueella, kerrostaloalueen ja laajan peltoaukean välissä sijaitsee vanha Hanabölen (Rekolan) kylä, josta on olemassa merkintöjä 1400-luvulta asti. Nykyisin kylässä on yhä jäljellä useita alkuperäisiä rakennuksia. Helsingin Haka ja Helsingin Sato rakensivat Havukosken kerrostalolähiön 1970–80-luvuilla aiemmin käytännössä asumattomalle alueelle. Kun vuonna 1971 alueen asukasluku oli alle sata, oli se vuoteen 1980 mennessä kasvanut noin 10 500:een. Nykyisin väkiluku on laskenut reiluun kahdeksaan tuhanteen yhden hengen talouksien määrän noustua jo noin puoleen. Aluetta pidettiin aiempina vuosikymmeninä ongelmalähiönä, mutta se on rauhoittunut asukasrakenteen ikääntyessä. Havukoski sai 1990-luvun lopulla tukea EU:lta alueen kehittämiseen osana Vantaan asuinalueiden kehityshankkeita.
Väestö.
Vuodenvaihteessa 2007 Havukosken asukkaista oli suomenkielisiä 85,7 %, ruotsinkielisiä 1,9 % ja muunkielisiä 12,4 %. Kaupunginosassa asuu Vantaan keskiarvoon nähden paljon opiskelijoita ja maahanmuuttajia. Havukoskelaisten tulotaso on muuta Vantaata jonkin verran matalampi ja työttömyysaste selvästi korkeampi.
Havukoski vai Koivukylä?
Vantaan virallisen kaupunginosajaottelun mukaan Havukoski käsittää pääradan itäpuolisen alueen ja Koivukylä länsipuolisen. Kuitenkin Havukosken kerrostalolähiö tunnetaan yleisesti Koivukylän lähiönä, ja esimerkiksi Koivukylän kirjasto ja terveysasema sijaitsevat Havukosken puolella. Alueella sijaitsevat kortteliopastuskyltit näyttävät Havukosken osana Koivukylää. Asukkaiden keskuudessa radan tuntumassa sen molemmin puolin olevia kerrostaloalueita kutsutaan usein Koivukyläksi (todennäköisesti Koivukylän rautatieasemasta johtuen), kauempana idässä olevaa aluetta Havukoskeksi ja radan länsipuolella sijaitsevaa pientaloaluetta vanhaksi Koivukyläksi erotuksena uudemmasta kerrostaloalueesta.
Palvelut.
Koivukylän aseman ympärille, pääosin Havukosken ja osittain Koivukylän puolelle, on kehittynyt alueen kaupallinen keskus. Tähän kuuluvat Havukosken puolella Lidl ja Koivukylän ostoskeskus, jossa toimii kaupallisten palveluiden ohella muun muassa Koivukylän yhdistetty kirjasto, nuorisotila Kirnu, isännöitsijätoimisto, R-kioski ja pizzerioita. Ostoskeskuksen kaupallisten palveluiden tarjonnassa korostuvat keskioluen anniskeluun keskittyneet ravintolat. Ostoskeskuksen välittömässä läheisyydessä oli ennen myös Posti. Koivukylän terveysasema sijaitsee myös Havukoskella.
Alueella on oma nettiportaali, Nettila Nettilan alueportaaliin tosin kuuluu myös Korso lähialueineen. Nettilassa on paljon lisätietoa havukorkesta sekä erittäin vilkas keskustelupalsta.
Havukoski vai Koivukylä.
Koivukylä pääradan länsipuolella on huomattavasti vanhempi pientaloalue kuin "Koivukylän" kerrostaloaslue. Radan itäpuoli, nykyisen Koivukylän rautatieaseman kohdalla, on ollut aina Havukoskea. Perustajaurakoitsijat markkinoivat 1970-luvun puolivälissä Havukoskea Koivukylänä, ehkä Koivukylä olí myyvämpi. 1970 luvulla Koivukylässä/Havukoskella ei ollut rautatieasemaa vaan lähin asema sijaitsi nykyisestä Koivukylän asemasta noin kilometrin pohjoisempana Rekolassa. Kyseisestä asema-alueesta ei ole enää käytännössä mitään jäljellä. Siis, Koivukylä ei ole saanut nimeään Koivukylän rautatieasemasta.


Luettelo Provinssirockin esiintyjistä.
Tämä on luettelo Provinssirockin esiintyjistä.
1979.
Son Seals Blues Band (USA), Ultima Thule, Gabriel, Finnforest, Mikko Alatalo, T.T. Oksala, Tavi-Tegelman-Salmiheimo, Kari Peitsamo, St. Petersaari, Stetson, Eppu Normaali, Spiders, Maarit & Hurmerinta Band, Tuomari Nurmio & Köyhien ystävät, Chicago Overcoat
1980.
Capital Letters (UK), Crayola, Kuuluu, Transfusion, J. Tervo-Gauriloff, Suffragette Sisters, Juice Leskinen Slam, Kiinan keisari, Ratsia, Hard Rock Sallinen, TV:n orjat, Lena Maate, Vanha Isäntä, Ultima Thule, Fabrics, Gabriel, Raya-Suikki-BSO, Hassisen kone, Bluesounds, St. Petersaari, Liisa Tavi, Eero & Jussi, Top Ranking Eric & The Astronauts in Babylon, Vaavi, Tuomari Nurmio, Kalle Kiwes Blues Band, Sensuuri, Jim Pembroke Band, Stressi, Mistakes, Kazapanos
1981.
Babatunde Tony Ellis (SWE), Gloria Footing (FR), Pelle Miljoona kesäsirkus (Pelle Miljoona Oy, Problems?, Threshold), Mistakes, Broadcast, Pasi & Mysiini, Paul Oxley's Unit, Kassu Halonen Band, Lindholm-Jakoila Duo, Jonah Vex, Firenze, Tower, Tuiskulan sirkusorkesteri, Helsingin Ylioppilasteatteri, Kehittyvän teatterin ryhmä, Vaasa palaa, Gert & Kenneth, Dakota
1982.
New Order (UK), Eldkvarn (SWE), Piramis (HUN), Machito And His Big Salsa Band (USA/CUBA), Heartbeat, Päät, Kerjäläisarmeija, Mili-C.I.A., J. Karjalainen & Mustat Lasit, Jeve kelaa, Jonah Vex, Jone Takamäki Trio, Jerry Sultsina, Hassisen kone, Hector & Eurooppa, Kari Peitsamo, St. Petersaari, Harri Marstio, Mayflower, Tuiskulan sirkusorkesteri, Hasse Walli Allstars Dakar Band (mm. Jim Pembroke), Mikko Perkoila, Raine Salo Band, Jordnärä, Jukka Törmä
1983.
Osibisa (UK), Alvin Lee Band (USA), Ahmandu Jarr & Highlife Orchestra International, Aston Reymers Rivaler (SWE)
Kari Peitsamo Revival, Pekka Pohjola Band, Piirpauke, Sielun Veljet, Musta paraati, Bad Sign, Syyskuu, 22-Pistepirkko, Kumma heppu & lopunajan voidellut, Loppela, Yö, Juliet Jonesin Sydän, Geisha, Tuiskulan sirkusorkesteri, Homo-$ teatteri, J. Karjalainen & Mustat lasit, Dave Lindholm & Antero Jakoila & Henry Ojutkangas, Seitsemäs maailma, Liisa Tavi Band, Siberia, Kerrasto, Hassu haitarimies (Harri Saksala)
1984.
Rory Gallagher (IRL), The Smiths (UK), Unknown Gender (USA), Linton Kwesi Johnson & Dennis Bovell Dub Band (UK), Los Jaivas (CHILE), Maaseudun tulevaisuus, Wanha Laine, Top Rank, Kauko Röyhkä & Narttu, The RunRuns, Tuomari Nurmio Meatballs, Jukka Tolonen & Oreo Moon, Kolmas Nainen, Krawatts, Syyskuu, Ragnar Hare, Dingo, Päät, Siberia, Tavaramarkkinat, Se, Eppu Normaali, Munakan mittausasema, Joan Bennet Museo, Kadotetut
1985.
The Triffids (AUSTRALIA), Zerra 1 (UK), Three Johns (UK), Jonathan Richman & The Modern Lovers (USA), Black Roots (UK), Sammas, Mamba, Keba, Kadotetut, Peer Günt, Bad Sign, Jet Black, Claudia, Zarab, Crack Up, Just Divorced, Stalker, Kolmas nainen, Pohjan tahti, AD, Kauko Röyhkä, Sielun veljet, Lapinlahden Linnut, Pekka Pohjola, Juliet Jonesin sydän, Alaston lounas, SIG, Ippe Kätkä Band, Noitalinna huraa!, Nätsi & Kumppanit, Dave Lindholm & sellisti Tuomas Airola
1986.
Big Country (UK), The Cult (UK), The Fine Young Cannibals (UK), The Pogues (IRL), Saku Kuosmanen Band, Smack, Eppu Normaali, Sielun veljet, Claudia, J. Karjalainen & Mustat lasit, Barza, Yö, Eve, Zero Nine, Popeda, Kolmas nainen, Skädäm, Bogart Co., Pave Maijanen & Palava sydän, Mega, Liikkuvat lapset, Peer Günt, Juliet Jonesin sydän, Honey B and the T-Bones, The Nights of Iguana, Himo, Topi Sorsakoski & Agents, Remu and his Allstars, Noitalinna huraa!, Venus
1987.
Iggy Pop (USA), Elvis Costello (UK), Hüsker Dü (USA), Pankow (DDR), Martin Stephenson And The Daintees (UK), Bob Geldof (UK), Tõnis Mägi & Ultima Thule (Viro), Mamba, Kolmas nainen, Peer Günt, Keba, Hector, Dreadline, Sata lasta, Sleepy Sleepers, J. Karjalainen, Melrose, The Nights of Iguana, Tuulenkantajat, Miljoonasade, Eppu Normaali, Elvis Breznev, Ragnar Hare, Instinct, Tuomari Nurmio, Freud, Marx, Engels & Jung, Salsamania, To Fusion, 22-Pistepirkko, Korkkijalka, Järvelän pikkupelimannit, Noitalinna huraa!, Bullworkers, 500 kg lihaa, J. Perälä Show, Sammas, Maaseudun tulevaisuus, Koijärven laulujoutsenet, Tane-teatteri:"Juhlat ruton aikaan", Pave Pantteri, shaidai
1988.
Ramones (USA), Red Hot Chili Peppers (USA), The Christians (UK), Ry Cooder & The Moula Banda Rhythm Aces (USA), The Beat Farmers (USA), Ziggy Marley And The Melody Makers (JAM), The Jesus and Mary Chain (UK), Singer Vinger (Viro), Brigada S. (Neuvostoliitto), Hearthill, Miljoonasade, Boycott, Kauko Röyhkä & Narttu, MurMurr, Pepe Ahlqvist & The Sunset Boulevard, Havana Blacks, Juliet Jonesin Sydän, Tumppi Varonen, Topmost, Melrose, W.D.M., Päät, Saara Suvanto, Jimi Tenor and His Shamans, Clifters, Sielun veljet, Jay & The Miracles, Piirpauke, Akimowskaja Sisters and Brothers, Sammas, Kumikameli, Definite Four: Rapp, Noitalinna huraa!, Transistors, Beenots, Dave Lindholm, Kolme Määlyä, Dixie Fried
1989.
Lou Reed (USA), The Sugarcubes (IS), R.E.M. (USA), Sator (SWE), Transvision Vamp (UK), Spirit Of The West (UK), Susanne Vega (USA), Seitsmes Meel (EE), Remmy Ongala & Orchestre Super Matimila, Orguesta Reve, Farafina, Najma Akhtar, Geoffrey Oryema, Amadou Bansang Jobarteh & Samba Diabare, Sabri Brothers, Houria Aichi, Guo Brothers, Pepe Ahlqvist, Kolmas nainen, Piirpauke, Sielun veljet, J. Karjalainen & Mustat lasit, Hollis Brown, Giddyups, Stone, Hearthill, Clifters, Havana Blacks, Garbo, Kultakuume, Dave Lindholm & White Midnight, Dreadline, The Mies, Beenots, Motelli Skronkle, Maaseudun tulevaisuus, Noitalinna huraa!, Bigboy, Shadowplay, Paska, Moogetmoogs, Vihan lapset, Hal Peters and His Trio, Ravin' Seeds, Northwind
1990.
The Stone Roses (UK), The Mission (UK), The Cramps (USA), De La Soul (USA), Nomeansno (CAN), Gary Moore And The Midnight Blues Band (IRL), The Oyster Band (UK), Masasu, Nusrat Fateh Ali Khan, Kariakoo, Kathakali, Thomas Mapfumo & The Blacks Unlimited, L. Shankar, Rosanna & Zelia, Kafalas, Batsumi, V. Ellis & D. Campell, Guo's Yue & Chong, Kalonne, Martin St.Pierre, Eyuphuro, Jay and The Miracles, The Balls, The Nights of Iguana, Eppu Normaali, The Peppermints, EBPSATRFM, Neljä ruusua, Pääkköset, Sielun veljet, Noitalinna huraa!, Kolmas nainen, Topi Sorsakoski & Agents, Slobo Horo, Dave Lindholm, Hyytiälän pelimiehet, Ofo, Aikka Hakala, Motelli Skronkle
1991.
Roger McGuinn (USA), EMF (UK), The House Of Love (UK), Cheap And Nasty (FIN/USA), James (UK), The Beatitudes (D), The Lost T-shirts Of Atlantis (UK), Alivaltiosihteeri, Francine, Raptori, Backsliders, Q-Stone, Sammas, Ismo Alanko ihmemaassa, Pekka Ruuska, J. Karjalainen yhtyeineen, Lapinlahden linnut, Juice Leskinen Grand Slam, Wigwam, PMA, Valse Triste, Klamydia, Pojat, CMX, Faff-Bey, Wanna-Bees, Little Mary Mixup, Stringbeans, Russian love, Ärwäke, Dave Lindholm, Poverty Stinks, Motelli Skronkle, Noitalinna huraa!, Yövieraat, Mieskuoro Huutajat
1992.
David Byrne (USA), P.I.L. (UK/USA), Public Enemy (USA), The Levellers (UK), D.A.D. (DK), Die Toten Hosen (D), Primal Scream (with Andrew Weatherall & The Orb) (UK), Leningrad Cowboys, Nypykät, Juliet Jonesin sydän, Ne Luumäet, Neljä ruusua, Popeda, Puolikuu, The 69 Eyes, Kingston Wall, CMX, Hearthill, 22-Pistepirkko, Miljoonasade, Sepi Kumpulainen, Vilperin Perikunta, Kolmas nainen,
1993.
Sugar (USA), Jimi Hendrix Tribute Show feat. Randy Hansen (USA), Die Krupps (D), Bad Religion (USA), Sunscreem (UK), The Hooters (USA), Frank Marino & Mahogany Rush (CAN), Ride (UK), Wilma, Janita, Eppu Normaali, Hybrid Children, Kauko Röyhkä, Pelle Miljoona & Rockers, Costi, Miljoonasade, Remu & His All Stars, Dreadline, Sancho Panza, P.M.A, The Refreshments, Valse Triste, Manic Toys, The Stingers, Carillo, Mixed-Up Kids, Jack Meatbeat & The Undergrounnd Society, Hiljainen Linja, The Mies, James Puhto-Ren
1994.
Scottish Sex Pistols (UK), Therapy? (UK), Black Sabbath (UK), Terrorvision (UK), NOFX (USA), Angelique Kidjo (BENIN), Defunkt (USA), Andy McCoy & Shooting Gallery, Klamydia, Kolmas nainen, CMX, Remu plays Hurriganes, Sick Things International, Samuli Laiho, Waltari, Satu & Vaahtopäät, Pelle Miljoona & Rockers, J. Karjalainen, Töpseli, Stake, Barefoot Brothers, Supperheads, Pelle Miljoona, Ferdy's Skerdys, Nalle Virolainen & Body Piercing Co., Toinen symposium, Bigboy, Absoluuttinen nollapiste, Konginkankaan kantri
1995.
Faith No More (USA), Danzig (USA), Moby (UK), Suede (UK), Sheryl Crow (USA), Bad Religion (USA), Hedningarna (SWE), Sir Elwoodin hiljaiset värit, Waltari, Ismo Alanko, Kaija Koo, Love Handles, Don Huonot, Pauli Hanhiniemen perunateatteri, Sub-Urban Tribe, DJ Eliot Ness, Tarharyhmä, Stormwing, Kyyria, CMX, Horny Hogs, Tehosekoitin, Loretta Problem, Rehtorit, Circle, Marjut Fabritius & Faunin iltapäivä, Kelpo pojat, Sentenced, Juggling Jugulars, Loikkarit, God Forsaken, PMA, Jake's Blues Band, Konginkankaan kantri, Töpseli
1996.
The Cure (UK), Iggy Pop (USA), Rollins Band (USA), Ash (UK), Holy Barbarians (UK), Sugar Ray (USA), 59 Times The Pain (SWE), Cool Sheiks, Yö, Michael Monroe Band, Ismo Alanko, Little Big Thing, Apulanta, YUP, 22-Pistepirkko, Rinneradio, SIG feat. Veltto Virtanen, Rehupiikles, Pelle Miljoona & Rockers, Äpärät, Freak-Ed, Jimsonweed, Laika & The Cosmonauts, Thee Ultra Bimboos, Karkkiautomaatti, Cosmic Cheesus, Lemonator, Ultra Bra, Larry and the Lefthanded, Mordicus, Cactus, Stingers, Kimi Shelter & The Avoids, Astaroth, Wee People, Noitapastori, Too Sophisticated
1997.
Prodigy (UK), Suede (UK), Apollo 440 (UK), Placebo (UK), The Cardigans (SWE), 3 Colours Red (UK), Peter Green & Splinter Group (UK), Biohazard (USA), Helmet (USA), Link Wray (USA), Millencolin (SWE), Burma Shave (NL), Honeymoons (SWE), Kolmas nainen, Apulanta, Kauko Röyhkä, Don Huonot, CMX, Sir Elwoodin hiljaiset värit, Supperheads, Waltari, Rasmus, Sentenced, Tehosekoitin, Plum, YUP, Tarrakuva, Panic IC, Pronssinen pokaali, Luonteri Surf, The Pansies, Egotrippi, Luunelonen, Zen Café, The Hypnomen, Hybrid Children, Aknestik, Juggling Jugulars, Kuudennusmiehet, Kamelimies, Tuomari Nurmio, Isot ihmiset, Pelle Miljoona folk trio
1998.
Garbage (UK), Black Sabbath (UK), Faithless (UK), Anouk (NL), Primus (USA), Kent (SWE), Misfits (USA), Dimmu Borgir (NOR), Coal Chamber (USA), Stereo Total (D), Apocalyptica, Stratovarius, Egotrippi, Ultra Bra, J. Karjalainen, Apulanta, 22-Pistepirkko, Wilma, Jonna Tervomaa, HIM, CMX, Pauli Hanhiniemen perunateatteri, Innpeach, Penniless, Lehtivihreät, Pool, Tarrakuva, Sanna & Lapset, Valtava kääpiö, The Flaming Sideburns, Fridge, The Crash, Larry & The Lefthanded, Zenana, Jaarli Padington, Gardenia, Pikkupaha, Aavikko, Kimi Shelter & Avoids, Riemudivisioona, Kari Peitsamo, Martti Servo & Napander, Eläkeläiset
1999.
Manic Street Preachers (UK), Suede (UK), Skunk Anansie (UK), The Cardigans (SWE), Joe Strummer & The Mescaleros (UK), Blur (UK), S.O.D. (USA), Guano Apes (D), Electric Frankenstein (USA), Bloodhound Gang (USA), Amorphis, CMX, Ultra Bra, Don Huonot, YUP, HIM, Children of Bodom, Jimi Tenor, Rasmus, Tehosekoitin, Nightwish, Supperheads feat. Dj Slow, Ne Luumäet, Francine, Tuomari Nurmio, Ville Pusa, Endstand, Ben Granfelt Band, Itä-Saksa, Blaster Master, Jaarli Padington, Maija Vilkkumaa, Aavikko, Magic Wave, Folkkarit & Heikki Laitinen, Sara, Stigma, Kuollut etana, Mental Market, Giant Robot, Pohjannaula, Dave Lindholm, 4-ice feat. K-MAG + beat p
2000.
Rage Against the Machine (USA), Queens of the Stone Age (USA), Travis (UK), Deftones (USA), Kent (SWE), Bloodhound Gang (USA), Kelis (USA), Asian Dub Foundation (UK), Andreas Johnson (SWE), Bellatrix (ISL), Oi Polloi (UK), Ninety-Nine (AUS), HIM, Neljä ruusua, Sonata Arctica, Tehosekoitin, Ultra Bra, Come Inside, Jean Peter, DJ Shanti Baba, Texas Faggott, Virkavalta, Sugarrush, Alamaailman Vasarat, YUP, Kemopetrol, Tyrävyö feat. Jimi Pääkallo, Zen Café, Impaled Nazarene, Lehtivihreät, Jaarli Padington, The Crash, Egotrippi, LAB, Eläkeläiset, Accu, All Human Substitutes, Transparents, Skillsters, Koneveljet, Puk, Dolores, DJ. Lukas, DJ Orkidea, Madhounds, Jo Hope, Pohjannaula, Maija Vilkkumaa, Bill Hota, Kuollut etana, Cosmic Space Jorma, Limonadi elohopea, Sentenced, Bubble Scum
2001.
Manic Street Preachers (UK), Tool (USA), Limp Bizkit (USA), Weezer (USA), The Offspring (USA), The Soundtrack of Our Lives (SWE), Godsmack (USA), The Chickenpox (SWE), Zion Train (UK), lumuKanda (AUS/FIN), Good People, Sara, Black Audio, Stigma, Tehosekoitin, Pool, Oscar H.O.T. Quartet, The 69 Eyes, Thee Ultra Bimboos, Ultra Bra, Koe, Sansa, Chainsmoker, Klaani, Pauli Hanhiniemen Perunateatteri, Kotiteollisuus, Kwan, Maryland, Apulanta, Ville Leinonen & Valumo, Nightwish, Cleaning Women, Hyrrä, Jaarli Padington, Lauri Tähkä ja Elonkerjuu, Zen Café, CMX, Texas Faggott, Liekki, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, Paleface, Manboy, Absoluuttinen nollapiste, The Rasmus, Kiwa, Virkavalta, Maj Karman Kauniit Kuvat, Ismo Alanko Säätiö, Don Johnson Big Band, Bitch Alert, The Flaming Sideburns.
2002.
Rammstein (GER), Dream Theater (USA), Slayer (USA), Super Furry Animals (UK), Faithless (UK), Beatnuts (UK), Hundred Reasons (UK), Röyksopp (NO), Bob Log III (USA), The Ark (SWE), The Motorhomes (SWE), The Hellacopters (SWE), Mustasch (SWE), Virkavalta, Emmi, Apulanta, Sunride, 22-Pistepirkko, Turun romantiikka, Eläkeläiset, Ville Leinonen & Valumo, The 69 Eyes, Jacks of All Trades, Neljä ruusua, Kuusumun Profeetta, Maija Vilkkumaa, Kuolleet intiaanit, Kapteeni Ä-ni, Killer, Tuomari Nurmio ja Korkein oikeus, The Rasmus, Velvetcut, Jonna Tervomaa, Bitch Alert, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, Black Audio, Kerkko Koskinen, M. A. Numminen & Oscar H.O.T Quartet, Kometa, Kwan, YUP, Tulenkantajat, Maryland, Giant Robot, Sara, Pohjannaula, Georg Kalliola & JooJoo Miehet, Revolution Soul Band, Anssi Kela, Postiklubi, The Crash, Sergio, Kotiteollisuus, Ihmepoika, Isku-pojat & J. Orma
2003.
Massive Attack (UK), Queens of the Stone Age (USA), Audioslave (USA), The Dandy Warhols (USA), Sparta (USA), Audio Bullys (UK), Kent (SWE), Dave Gahan (UK), The Datsuns (NZ), The Raveonettes (DK), Flogging Molly (USA), David Holmes Presents The Free Association (IRL), In Flames (SWE), Theo Hakola & Wobbly Ashes (FRA), Kolmas nainen, The Rasmus, Melrose, The Flaming Sideburns, Sweatmaster, Martti Servo & Napander, Zen Café, Children of Bodom, The Odorants, Velcra, Rotten Sound, Nicole, No Shame, Office Building, Quintessence, Mokoma, Kwan, Tuomari Nurmio ja Tohtori Hillilä, Tehosekoitin, Scandinavian Music Group, CMX, Good People, Kuolleet intiaanit, Don Johnson Big Band, Velvetcut, Trigon, Agents & Jorma Kääriäinen, Ismo Alanko Säätiö, Accu, Stigma, Kayah, Georg Kalliola & Joo Joo Miehet, Viikate, Stella, Avoliitto, Liekki, Dave Lindholm, Lemonator, Egotrippi, YUP, Celesty, Agit Prop, Don Huonot, Pelkurit, Peer Gynt, Antero Raimo & Ovet ja The Knob,Eläkeläiset
2004.
David Bowie (UK), Teitur (FRO), Exodus (USA), Hypocrisy (SWE), The Hives (SWE), The Roots (USA), The Distillers (USA), Black Eyed Peas (USA), Air (FRA), Scissor Sisters (USA), Groove Armada (UK), Meshuggah (SWE), Dillinger Escape Plan (USA), Testament (USA), HIM, Apulanta, Disco Ensemble, Don Johnson Big Band, Kotiteollisuus, Negative, The Others, Swallow The Sun, Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus, Egotrippi, Mokoma, Tehosekoitin, Suburban Tribe, The Crash, Diablo, Neljä Ruusua, Kuolleet Intiaanit, Jukka Poika ja Jenkkarekka, The Mutants, Private Line, Jonna Tervomaa, Tiktak, Manboy, Stigma, Pauli Hanhiniemen Perunateatteri, Giant Robot, Uniklubi, Soul Captain Band, Hidria Spacefolk, Tuomari Nurmio & Alamaailman Vasarat, Maryland, Nemo, 51koodia, Ville Leinonen & Suudelmitar -orkesteri, Indica, Kemopetrol, Universal Audio Attack Orchestra, Magyar Posse
2005.
Marilyn Manson (USA), Nine Inch Nails (USA), The Mars Volta (USA), Mew (DK), Slipknot (USA), Turbonegro (NOR), Moneybrother (SWE), The Donnas (USA), Gondwana (CL), The Tears (UK), The Gåtrler (NOR), The Bravery (USA), Jason Ringenberg (USA), Looptroop (SWE), Nightwish, Stam1na, 22-Pistepirkko, Kotiteollisuus, YUP, Kuolleet Intiaanit, Maj Karma, Disco Ensemble, Ismo Alanko Säätiö, Lauri Tähkä ja Elonkerjuu, Poets Of The Fall, Jukka Poika ja Jenkkarekka, 69 Eyes, Negative, Nicole, Apulanta, Liekki, Sansa, Teräsbetoni, The Flaming Sideburns, Soul Tattoo, Sister Flo, Bloodpit, Maija Vilkkumaa, Lama, Lapko, The Insult That Made A Man Out Of Mac, Zen Café, Discore, Husky Rescue, Egotrippi, Martti Servo & Napander, Monsp connection, Zacharius Carls Group, Kauko Röyhkä, Lemmenpyssyt, Monica's Lips, Virkavalta, Itkevä tyttö, Killer Aspect ja The Knob.
2006.
Alice in Chains (USA), In Flames (SWE), Within Temptation (NED), Mokoma, PMMP, Lapko, Amorphis, Regina, Kuolleet Intiaanit, Matti Johannes Koivu, TV-Resistori, Teräsbetoni, Lauri Tähkä ja Elonkerjuu, Strapping Young Lad (CAN), HIM, Deftones (USA), Tiktak, CMX, HK119 (UK/FIN), Uniklubi, Indica, Poets of the Fall, Egotrippi, Komedia Vulgaria, Risto, Radiopuhelimet, Soulfly (BRA/USA), Bullet for My Valentine (UK), Nemo, Jonna Tervomaa, Don Johnson Big Band, Agents & Jorma Kääriäinen, The Ark (SWE), The Knob, Gnarls Barkley (USA), Diablo, Puolustusvoimien Varusmiessoittokunta featuring Marzi Nyman trio + Rumpuryhmä, The Valkyrians, Apulanta, So Called Plan, Timo Rautiainen, M. A. Numminen & DJ Sane, Seminaarinmäen mieslaulajat, Jukka Poika & Jenkkarekka, Kwan, Dame, Velvetcut, Tokyo Night Mate, Los de Abajo (MEX), Valvomo, Von Hertzen Brothers, Kara, Olavi Uusivirta, Stam1na ja Jarkko Martikainen.
2007.
Lamb of God (USA), Velvet Revolver (USA), Patti Smith And The Band (USA), Disco Ensemble, Flogging Molly (USA), Aiden (USA), Unearth (USA), Maj Karma, Scissor Sisters (USA), Chimaira (US), Oh No Ono (DK), Lauri Tähkä ja Elonkerjuu, Kotiteollisuus, Mokoma, Risto, Rubik, Lapko, Swallow the Sun, Mucc (JPN), Hatebreed (US), Go!Team (UK), YUP, The 69 Eyes, Apulanta, Zen Café, Nicole, I Was a Teenage Satan Worshipper, Underwater Sleeping Society, Stalingrad Cowgirls, Smokesuit, Jermaine, The Micragirls, Jolly Jumpers, Tori Amos (US), The Blood Brothers (US), Grand Slam, PMMP, Lovex, Julia's Window, The Odorants, Regina, Animal Alpha (NOR), Von Hertzen Brothers, Puolustusvoimien Varusmiessoittokunta feat. Niko Ahvonen, Bloodpit, Fat Beat Sound System, Sara, As I Lay Dying (USA), Vihreä Maa, Cosmobile, Empire Fails, Superchrist, Sydän, sydän, The Crash, Magenta Skycode, Don Johnson Big Band, Sturm Und Drang
2008.
Foo Fighters (USA), Linkin Park (USA), Serj Tankian (USA), Billy Talent (CAN), Paramore (USA), Black Lips (USA), Coheed and Cambria (USA), Danko Jones (CAN), Dinosaur jr. (USA), Emmanuel Jal (SUD/UK), Hardcore Superstar (SWE), Justice (FRA), Municipal Waste (USA), Rebellion the Recaller (GAM/DE), The Dø (FRA/FIN), The Sounds (SWE), Absoluuttinen Nollapiste, Apulanta, Asa & Jätkäjätkät, Astrid Swan, Celesty, CMX, Diablo, Disco Ensemble, Downstairs, Goon, Eläkeläiset, Herra Ylppö & Ihmiset, Ismo Alanko Teholla, Jenni Vartiainen, Kari Peitsamon Skootteri, Karoshi Lovers, Kometa, Lauri Tähkä & Elonkerjuu, The Micragirls, Mikko Torvisen Viihdeorkesteri, Mokoma, Negative, Paula Koivuniemi, Pauli Hanhiniemi & Hehkumo, Pepe Deluxé, Popeda, Puolustusvoimien Varusmiessoittokunta feat. Jore Marjaranta, Rotten Sound, Rytmihäiriö, Samettivallankumous, Scandinavian Music Group, Smack, Smokesuit, Speed Limit, Stam1na, Stella, The Friend, Tuomari Nurmio ja Hunajaluut, Umbra, Veltto V. & Sammas, Von Hertzen Brothers, YUP
2009.
Placebo (UK), Nick Cave & The Bad Seeds (AUS), Manowar (US), Editors (UK), Volbeat (DEN), Opeth (SWE), The Ting Tings (UK), Seasick Steve (US), Supergrass (UK), Emilíana Torrini (IS), Raised Fist (SWE), Baddies (UK), Veto (DK), Hot Leg (UK), HolyHell (US), August Burns Red, Hjaltalín (IS), Black Stone Cherry (US), Amorphis, Anna Puu, Anssi8000 & Maria Stereo, Apulanta, Asa & Jätkäjätkät, Brüssel Kaupallinen, Callisto, Celesty, Children of Bodom, The Crash, Don Johnson Big Band, Egotrippi, FM2000, Haloo Helsinki!, Hamilton Groove, Joensuu 1685, Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo, Kolmas Nainen, Kotiteollisuus, Le Corps Mince de Françoise, Maj Karma, Murena, Murmansk, Nicole, Puolustusvoimien Varusmiessoittokunta feat. Veeti Kallio, Regina, Risto, Rubik, Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo, Samuli Putro, Sara, Snow White's Poison Bite, Soul Captain Band, Stam1na, Sunrise Avenue, Time Traveller, Vesa-Matti Loiri, Von Hertzen Brothers, Wedding Crashers, Zacharius Carls Group
2010.
Rammstein (GER), 30 Seconds to Mars (US), Cypress Hill (US), Mew (DEN), Bullet for My Valentine (UK), Pendulum (AUS/UK), Jenny Wilson & Tensta Gospel (SWE), Between the Buried and Me (US), Atreyu (US), Paloma Faith (UK), Crystal Castles (CAN), Jello Biafra and the Guantanamo School of Medicine (US), Gallows (UK), A Day to Remember (US), Zambian Vocal Collection (ZAM), Shining (NOR), Carnalation, Chisu, Disco Ensemble, Eläin, Eläkeläiset, G-ODD, Herra Ylppö & Ihmiset, Irina, Ismo Alanko & Teho-osasto, Jaakko & Jay, Jenni Vartiainen, Jätkäjätkät, Kari Tapio, Lapko, Lauri Tähkä & Elonkerjuu, Manna, Meadow Island, Mokoma, Oranssi Pazuzu, Petri Nygård, PMMP, Puolustusvoimien Varusmiessoittokunta 20 v. ALLSTARS feat. Sami Saari, Reckless Love, Stam1na, Streak and the Raven, Sonata Arctica, Viikate, Villa Nah, Ville Leinonen & Majakan soittokunta
2011.
System of a Down (US), Pendulum (AUS), Avenged Sevenfold (US), Wolfmother (AUS), DJ Shadow (US), The Sounds (SWE), Volbeat (DEN), Social Distortion (US), Hadouken! (UK), The Qemists (UK), The Vaccines (UK), The Joy Formidable (UK), Graveyard (SWE), Miss Li (SWE), Jenni Vartiainen, Apulanta, Von Hertzen Brothers, Paleface, Michael Monroe, Kotiteollisuus, Mokoma, Katri Helena, Pariisin kevät, Fintelligens, Rubik, Jare & VilleGalle, Jätkäjätkät, Jukka Poika & Sound Explosion Band, Raappana & Sound Explosion Band, Viikate, Samuli Putro, Magenta Skycode, Uusi Fantasia, Klamydia, Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändi, Medeia, Carnalation, Holik, Satellite Stories, Terveet Kädet, Anal Thunder, Koljosen tiekiista, Circle, The Wrecking Queens
2012.
Slayer (US), Mastodon (US), M83 (FRA), Kyuss Lives (US), Eagles of Death Metal (US), Justice (FRA), Example, Snow Patrol (UK), Rise Against (US), The Gaslight Anthem (US), Bat for Lashes (UK), Billy Talent (CAN), OFF! (US), Ewert and The Two Dragons (EST), Iiris (EST), Pendulum DJ-set (US), Feed Me (UK), Foreign Beggars (UK), Modestep (UK), Andy C (UK), Joey Beltram (US), WestBam (DE), Proteus, Orkidea, Eliot Ness, Muffler, Rico Tubbs, Mc Reefer, Nightwish, Stam1na, Chisu, Amorphis, Apulanta, Jukka Poika & Sound Explosion Band, Eläkeläiset, Freeman, Danny, Death Hawks, Ghost Brigade, Herra Ylppö & Ihmiset, Joose Keskitalo ja Kolmas maailmanpalo, Pariisin kevät, Relentless, Räjäyttäjät, French Films, Kairon; IRSE!, PMMP, Risto, Sansa, Sara, The Irrationals, Viikate, Carnalation, Hebosagil, Kauko Röyhkä & Narttu, Lapko, Michael Monroe, Notkea Rotta, Reckless Love
Provinssirockin esiintyjät


Vintiöt.
"Vintiöt" on suomalainen vuosina 1994–1995 MTV3-kanavalla esitetty sketsisarja. Sarjan sketsejä käsikirjoittivat aluksi kaikki sarjan näyttelijät ja myöhemmin Niko Saarela ja Kari Hietalahti. Sarjan ohjasi Aleksi Mäkelä. Vintiöiden tuottajana toimivat Harlin/Selin ja myöhemmin Solar Films Inc.
Sarja jatkoi suomalaisen pöhköhuumorin kuten "Pulttibois"- ja "Kummeli"-sketsisarjojen jalanjäljillä. Sarja oli suosittu ja erottui monien mielestä edukseen television lukuisten sketsiohjelmien joukosta ja muiden sketsiohjelmien tapaan levitti nuorison käyttöön uusia hokemia, kuten "Asiaa!", "Anna mennä, Aanna mennä!", "Nyt lähet kyllä lusimaan" ja "Kuka on kingi?". Sarjan sketsit perustuivat usein stereotypioihin ja parodioihin.
Vintiöitä tehtiin vuosina 1994–1995 yhteensä 27 jaksoa. Näistä jaksoista tehtiin kuusiosainen koostesarja "Vintiöiden kosto". Vintiöille tehtiin uusia jaksoja nimellä "Vintiöt – Ten Years After" vuonna 2003 yhteensä 12 jakson verran.
Anna mennä!
Kaksi miestä painostavat peruskansalaista tekemään asioita, kuten hyppäämään katolta tai hakkaamaan muita ihmisiä, kunnes lopulta hän tekee sen.
Armas Tanska ja Charmé.
Armas Tanska on hahmo, joka kulkee ympäri kaupunkia tuulipuvussaan pitäen kädessään Charmé-hanskaa, jota hän pitää itse elävänä. Charmen koko nimi on Charme Asserdahl ja se on (Tanskan omien sanojen mukaan) peuran ja rotan risteytys.Tanska oli lääkärin luona kunnes lääkäri käski jättää Tanskan Charme hanskan hänen luokseen ja poistuvan tämän hetken ajan vedoten tutkivansa Charmen.Lääkäri kuitenkin soitti ylilääkärille että hakee Tanskan käytävästä ja lähettävän tämän kuopion Niuvanniemen sairaalaan.Lääkäri laittaa Charmen käteen kunnes hän itse alkaa seota ja hoitaa tätä kuin aitoa lemmikkiä.
Eesti Aerobic.
Virolainen jumppaohjelma, jossa Kaido Kuukap ja Voimlemisen karpsed -jumpparyhmä esittävät taitonsa.
Erkki ja opettaja.
Luokanopettaja Melartin kysyy luokan oppilaalta Erkiltä kysymystä, johon hän ei reagoi aluksi mitenkään, kunnes kiroaa opettajalle ja opettaja suuttuu. Opettaja menee keskustelemaan asiasta oppilaan isän kanssa, joka sanoo että Erkki ei koskaan valehtele. Opettaja menee kertomaan asian naapurille, joka sanoo, että on Erkki voinut sen tehdäkin.
Hundkarusellen.
Ruotsinkielinen koira-aiheinen ohjelma, jota juontavat miehet Svante ja Sven.
Juha "Watt" Tolvanen.
Musiikkifriikki Tolvanen kuuntelee eri artistien hittejä ja soittaa sitten heille valittaakseen laulun sanoista saaden näin ilmaisia levyjä.
Kesämies.
Kesämies luettelee asioita, joita hän saa tai ei saa tehdä.
Kyttäruutu.
Poliisi-TV-televisio-ohjelman parodia, jota juontaa Sakari Kaulaote. Ohjelmassa käsiteltyihin tapauksiin liittyi usein todistajana, uhrina tai epäiltynä punapukuinen lenkkeilijä ja sketsin lopussa kaikkia jotain lenkkeilijän liikkeistä tietäviä pyydetään ottamaan yhteyttä.
Linnamäkeläiset.
Sketsissä esitellään Pipa-Taunon, Höntsä-Makkosen, Nafta-Lefan, Stögön ja Reikä-Eeron elämää vankilassa. Lisäksi sketsiin kuuluu pastori Nikulainen ja vanginvartija Ossi.Sketsissä kaverukset juovat aina kahvia ja puhuvat tampereen murretta. Sketsin nimi on parodisoitu 1970-luvun televisiosarjasta "Rintamäkeläiset".
Maailman vahvimmat miehet.
Parodia Ilkka Nummistosta ja Markku Suonenvirrasta. Sketsissä esitetään voimailijat idiootteina. Sketsi päättyy yleensä siihen, että Markku vetää Ilkkaa turpaan.
Marko.
Marko on hahmo, joka joutuu töissään johtavan tai vastuullisen asemansa vuoksi vastaamaan lukemattomiin kysymyksiin ja ongelmiin, mitä työtoverit hänelle esittävät. Tämän lisäksi Markolle tulee lisää kiireitä hänen jatkuvasti soivien puhelimiensa kautta. Markoa häiritään tavallisten, mahdottomien ja triviaalien tehtävien lisäksi myös jutustelun kaltaisilla kommenteilla ja havainnoilla ympäristöstä. Liioitellun suurista kiireistään huolimatta Marko suoriutuu tehtävistään mainiosti.
Mestarit - real life.
Parodia Mestareista, jossa vitsaillaan Hectorin, Kirkan, Pave Maijasen ja Pepe Willbergin toilailusta.Sketsissä Pepe jää omassa laulussaan Aamussa "siihen mä jää" kohtaan toistaen tätä koko ajan. Pepe on myös joukon lapsellisin ja saa aina tahtonsa läpi.
Viimeisimmässä jaksossa Pave toi Mestareiden kämppään Juicen, Dave Lindholmin ja Pate Mustajärven.
Moilanen.
Moilanen on helsinkiläisessä kerrostalossa asuva hankala naapuri. Hän tulee aina kertomaan talon asukkaalle tai talonmiehelle, mitä on tehnyt tämän pään menoksi.
Nap nap.
Kuminen sammakkohanska opettaa satunnaisille ihmisille moraalia yhden tavun avulla.
Natinkia, natinkia.
Natinkia, natinkia on parodia televisio-ohjelmasta "Antiikkia, antiikkia", jossa tuodaan ohjelman juontaja Denzel Washingtonin arvioitavaksi antiikkista tavaraa. Sketsi päättyy yleensä siten, että Denzel tuhoaa esineen ja ajaa tavaran tuoneen henkilön tiehensä.
Portsareiden ylivaltaa.
Juopot sisään, selvät ulos, ja jos naama ei miellytä, ulos!
Rampe ja Sirkka.
Aviopari. Rampe on viimeiseen asti sitä mieltä, että ainoa oikea auto on Opel Kadett 1970-luvulta. Aina kun Rampe lähtee ajamaan, Sirkka tokaisee että ei tule kyytiin. Rampe vastaa tähän kovasti huutaen "mäne pussilla!" ja lähtee matkaan. Jokaisen sketsin lopussa Rampe ajaa auton katolleen.
Rane ja Keravan kollit.
Keravan kolleilla on omia näkemyksiä erilaisista asioista, esimerkiksi mikä on paras juoma tai seksikkäin julkkisnainen. Rane on aina eri mieltä ja kertoo asioista totuuden. Lisäksi Rane muutenkin alistaa kollit tarvittaessa väkivalloin ja laittaa heidät palvomaan häntä ja lausumaan "Rane on kingi!".
REVA.
REalistinen VAihtoehto miehille - vaihtoehtoinen puolue.
Tallinnan Tuliaiset.
Yksiosainen sketsi, missä pariskunta on tullut juuri Viron matkalta, ja luulivat ostaneensa aitoa tavaraa, mm. Tupakkaa.
Tervasaaren kesäteatteri.
Kahden ihmisen esittämä teatterinäytös, jonka juoni on aina samankaltainen joka sketsissä: miehet keskustelevat, keskustelu päätyy siihen, että toinen miehistä ampuu vastanäyttelijänsä jatimaticilla ja joutuu pidätetyksi.
Teuvo - julistaja.
Teuvon ilosanomaa julistava, takin huppuun piiloutunut fanaatikko painostaa satunnaista vastaantulijaa tulemaan kanssaan Teuvo-iltamiin laulamaan ja soittamaan kitaraa.
Tirbuk Today.
Lähi-idän dokumenttiohjelmia parodioiva sketsi, jossa reportteri Tagas Turgu selvittää mysteereitä.
Varjomiehet.
Varjomiehet tekevät jotain, joka näyttää pimeällä ulkoapäin kauhealta, mutta paljastuu sisältäpäin nähtäessä harmittomaksi.
Veijo Hietala Show.
Kun Veijo Hietala Show'ssa keskustelutilanne menee jumiin, paikalle kutsutaan Veijo Hietala, joka saa vieraat suuttumaan.
Vesipuisto Surina.
Parodia vesipuisto Serenan televisiomainoksesta. Sketsiä ei ole esitetty televisiossa, vaan se löytyy Vintiöt Naked -DVD:n poistetuista kohtauksista. Sketsissä isä tuo poikansa Surinaan, ja paikka osoittautuu hirveäksi. Sketsi on kuvattu Keravan maauimalassa.
VR:n laulajat.
laulajat Tenori Huttunen ja Basso Pasanen esittävät parhaat hittinsä.
Haluatko massimieheksi?
Haluatko miljonääriksi -parodia, joka esiintyi kahdessa viimeisessä "Ten Years After" -jaksossa. Kilpailija ei läpäise edes ensimmäistä kysymystä, koska juontaja sekoittaa hänen päänsä.
Julkaisut.
Vuonna 1995 julkaistiin albumi "Asiaa.", jossa esiintyi sarjassa tutuksi tulleita hahmoja musiikin muodossa.
Vuonna 2004 julkaistiin kahden DVD:n kokoelma Vintiöt Naked, joka sisältää kaikki 12 "Vintiöt – Ten Years After" -jaksoa osittain leikattuina, 6-osaisen "Vintiöiden kosto" -sarjan, joka sisältää sketsejä ensimmäiseltä tuotantokaudelta sekä muuta bonusmateriaalia, muun muassa leikattuja kohtauksia ja musiikkivideoita.


KyöPelit.
KyöPelit on Pelit-lehdessä ilmestyvä sarjakuva, joka seuraa lannevaatteeseen ja sandaaleihin pukeutuneen kaljun miekkamiehen, sankarin, ja Nahkhiir-lepakon seikkailuja. Sarjakuvan dialogi on riimitettyä. KyöPeleitä piirtää "Harri "Wallu" Vaalio". Sankari on kuollut jo useamman kerran, milloin palkattu tappamaan itsensä, milloin omasta huolimattomuudestaan.
Riimitetty dialogi on kielellisesti rikasta, tyyliin "Kun käyntiin lähtee Homelite, ei auta parku, poru eikä selite" tai "Haa, nyt voimin vantterin käyn kimppuun pantterin!"


Nemi (sarjakuva).
Nemi on Lise Myhren piirtämä norjalainen sarjakuva, jonka päähenkilö on mustiin pukeutuva ja epäsovinnainen goottityttö Nemi. Sarja alkoi vuonna 1997 ja saavutti nopeasti suosiota etenkin Pohjoismaissa. Suomeen sarja tuli vuonna 2003, ja sitä julkaistaan päivittäin muun muassa Ilta-Sanomissa ja perjantaisin Metrossa. Suomeksi on tähän mennessä ilmestynyt myös yksitoista Nemi-albumia ja kuusi Nemi-sarjakuvakirjaa. Viimeisin julkaistiin syksyllä 2011.
Lise Myhre on kertonut suureksi esikuvakseen ruotsalaisen Charlie Christensenin sarjakuvan "Aarne Ankka". Eräänlainen Nemin alkumuoto oli Myhren lyhytikäinen sarjakuva "Anne Anka", jonka räväkkä päähahmo oli Christensenin ankan naispuolinen vastine. Nemi, koko nimeltään Nemi Montoya, on saanut etunimensä Italiassa sijaitsevasta Nemi-järvestä ja sukunimensä kirja- ja elokuvahahmo Inigo Montoyalta.


Kamerun.
Kamerunin tasavalta on yhtenäisvaltio Keski- ja Länsi-Afrikassa. Sen rajanaapureita ovat Nigeria lännessä, Tšad koillisessa, Keski-Afrikan tasavalta idässä sekä Päiväntasaajan Guinea, Gabon ja Kongon tasavalta etelässä. Kamerunilla on rannikkoa Biafranlahdella, joka kuuluu Guineanlahteen ja Atlantin valtamereen. Maata kutsutaan "Afrikaksi pienoiskoossa" sen geologian ja kulttuurin monimuotoisuuden vuoksi. Kamerunin luontoon kuuluu hiekkarantoja, autiomaata, vuoria, sademetsää ja savannia. Maan korkein kohta on Kamerunvuori lounaassa ja suurimmat kaupungit ovat Douala, Yaoundé ja Garoua. Kamerunissa asuu yli 200 eri etnistä ja kielellistä ryhmää. Maa tunnetaan ulkomailla hyvin musiikistaan, erityisesti makossasta ja bikutsista, ja menestyksekkäästä jalkapallomaajoukkueestaan. Kamerunin viralliset kielet ovat englanti ja ranska.
Kamerunin alueen varhaisiin asukkaisiin kuuluivat Sao-kulttuurin jäsenet Tšadjärven ympäristössä ja baka-metsästäjä-keräilijät kaakon sademetsissä. Portugalilaiset löytöretkeilijät saapuivat maan rannikolle 1400-luvulla ja antoivat alueelle nimeksi "Rio dos Camarões" ("rapujoki"), mistä nimi "Kamerun" on peräisin. Fulbesotilaat perustivat Adamawan emiraatin maan pohjoisosaan 1800-luvulla, ja useat etniset ryhmät perustivat maan länsi- ja luoteisosiin voimakkaita heimo- ja fon-kuntia. Kamerunista tuli Saksan siirtomaa vuonna 1884, ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen alue jaettiin Ranskan ja Britannian kesken Kansainliiton mandaatiksi. Union des Populations du Cameroun -puolue ajoi Kamerunin itsenäisyyttä, mutta se kiellettiin 1950-luvulla. Se kävi sotaa ranskalaisia ja sitten kamerunilaisia joukkoja vastaan vuoteen 1971 asti. Vuonna 1960 Ranskan Kamerun itsenäistyi Kamerunin tasavallaksi presidentti Ahmadou Ahidjon johdossa. Brittiläisen Kamerunin eteläinen osa liittyi siihen seuraavana vuonna ja muodosti Kamerunin liittotasavallan. Maa nimettiin Kamerunin yhdistyneeksi tasavallaksi vuonna 1972 ja Kamerunin tasavallaksi vuonna 1984.
Muihin Afrikan maihin verrattuna Kamerun on poliittisesti ja sosiaalisesti vakaa. Vakaus on sallinut maatalouden, tieverkon, rautateiden ja suurten öljy- ja puuteollisuuksien kehittymisen. Monet kamerunilaiset elävät kuitenkin köyhyydessä omavaraisviljelijöinä. Valta on tiukasti presidentti Paul Biyan ja hänen Rassemblement démocratique du Peuple Camerounais -puolueensa käsissä, ja poliittinen korruptio on yleistä. Maan englanninkielinen osa on vieraantunut yhä enemmän hallituksesta, ja englanninkieliset poliitikot ovat vaatineet suurempaa desentralisaatiota tai jopa brittien aikoinaan hallitsemien alueiden eroa muusta Kamerunista.
Historia.
a> hautajaisiin vuonna 1845) oli jamaikalainen baptistilähetyssaarnaaja, joka perusti kirkon isubuille Kamerunin rannikolla.
Nykyisen Kamerunin alueella on ollut asutusta neoliittiselta kaudelta lähtien. Pisimpään maassa ovat yhtäjaksoisesti asuneet pygmit kuten bakat. Sao-kulttuuri syntyi Tšadjärven ympärille noin vuonna 500 ja väistyi Kanemin ja sen seuraajavaltion Bornun tieltä. Länteen syntyi kuningaskuntia, fon-kuntia ja heimokuntia.
Portugalilaiset purjehtijat saapuivat Kamerunin rannikolle vuonna 1472. He havaitsivat Wouri-joessa runsaasti rapuja ja nimesivät sen niiden mukaan "rapujoeksi" (), mistä myös nimi "Kamerun" on peräisin. Seuraavien vuosisatojen aikana eurooppalaiset alkoivat harjoittaa säännöllistä kauppaa rannikon asukkaiden kanssa ja kristityt lähetyssaarnaajat tunkeutuivat sisämaahan. 1800-luvun alussa Modibo Adama johti pohjoisessa fulbesotilaita jihadiin ei-islaminuskoisia ja osittain islaminuskoisia kansoja vastaan ja perusti Adamawan emiraatin. Alueelta fulbeja paenneet asukkaat saivat aikaan merkittävän muutoksen Kamerunin väestön rakenteessa.
Saksan keisarikunta valtasi maan alueen siirtomaakseen (Saksan Kamerun) vuonna 1884 ja aloitti vakaan tunkeutumisen sisämaahan. Saksa aloitti hankkeita siirtomaansa infrastruktuurin parantamiseksi mutta käytti raakaa pakkotyöjärjestelmää. Kun Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan, Kamerunista tuli Kansainliiton mandaatilla hallittava alue ja se jaettiin Ranskan Kameruniin ja brittiläiseen Kameruniin vuonna 1919. Ranskalaiset integroivat Kamerunin talouden huolellisesti emämaahansa ja paransivat alueen infrastruktuuria investoinneilla, ammattityöläisillä ja jatkamalla pakkotyövoiman käyttöä. Britit hallitsivat aluettaan naapurimaasta Nigeriasta. Brittien alueen asukkaat valittivat, että heistä oli tehty laiminlyöty "siirtomaan siirtomaa". Nigerialaisia siirtotyöläisiä muutti joukoittain brittiläisen Kamerunin eteläosiin, mikä lopetti pakkotyövoiman käytön mutta suututti alueen alkuperäiset asukkaat. Kansainliiton mandaatit muutettiin Yhdistyneiden kansakuntien huoltohallintoalueiksi vuonna 1946, ja itsenäisyydestä tuli Ranskan Kamerunissa keskeinen poliittinen kysymys. Ranska kielsi radikaaleimman poliittisen puolueen Union des Populations du Camerounin (UPC) 13. heinäkuuta 1955. Kielto johti pitkään sissisotaan ja puolueen johtajan Ruben Um Nyobén salamurhaan. Brittiläisessä Kamerunissa pohdittiin, pitäisikö alueen yhdistyä jälleen Ranskan Kameruniin vai liittyä Nigeriaan.
1. tammikuuta 1960 Ranskan Kamerun itsenäistyi presidenttinään Ahmadou Ahidjo, ja 1. lokakuuta 1961 entinen brittiläinen Southern Cameroons yhdistyi naapuriinsa ja muodosti sen kanssa Kamerunin liittotasavallan. Ahidjo käytti edelleen käynnissä olevaa sotaa UPC:n kanssa ja pelkoja etnisestä konfliktista vahvistamaan presidentin valtaa, mitä hän jatkoi senkin jälkeen, kun UPC oli vaimennettu vuonna 1971. Hänen puolueestaan Union Nationale Camerounaisesta tuli ainoa sallittu puolue 1. syyskuuta 1966 ja vuonna 1972 liittovaltiomalli lakkautettiin Yaoundésta johdetun Kamerunin yhdistyneen tasavallan tieltä. Ahidjo noudatti suunnitelluksi liberalismiksi kutsuttua talouspolitiikkaa asettaen rahakasvien viljelyn ja öljyntuotannon etusijalle. Hallinto käytti öljystä saatuja varoja muodostamaan kansallisen rahavarannon, maksamaan viljelijöille ja rahoittamaan tärkeitä kehityshankkeita; monet aloitteet kuitenkin epäonnistuivat, kun Ahidjo nimitti epäpäteviä liittolaisiaan ohjaamaan niiden toteutusta.
Ahidjo lähti virastaan 4. marraskuuta 1982 ja jätti valta-asemansa perustuslain mukaiselle seuraajalleen Paul Biyalle. Ahidjo kuitenkin hallitsi edelleen puoluettaan ja yritti johtaa maata kulissien takaa, kunnes Biya ja hänen liittolaisensa pakottivat Ahidjon eroamaan. Biya aloitti hallituskautensa siirtymällä demokraattisempaa hallintomallia kohti, mutta epäonnistunut vallankaappausyritys ajoi hänet lähemmäs edeltäjänsä johtamistapaa. Talouskriisi iski maahan 1980-luvun puolivälissä ja kesti 1990-luvun loppuun saakka kansainvälisen talouskehityksen, kuivuuden, öljyn hinnan laskun ja vuosia kestäneen korruption ja huonon hallinnon vuosi. Kamerun haki kansainvälistä apua, leikkasi valtion kuluja ja yksityisti teollisuuttaan. Kun monipuoluejärjestelmä sallittiin jälleen joulukuussa 1990, englanninkieliset painostusryhmät alkoivat vaatia suurempaa autonomiaa ja jotkut myös eroa Kamerunista Ambazonian tasavallaksi. Helmikuussa 2008 Kamerunissa koettiin pahimmat väkivaltaisuudet 15 vuoteen, kun liikennelaitoksen lakko Doualassa kasvoi väkivaltaisiksi mielenosoituksiksi 31 kunnassa.
Politiikka ja hallinto.
a> ja Yhdysvaltojen suurlähettiläs R. Niels Marquardt 16. helmikuuta 2006.
Kamerunin presidentillä on laajat, yksipuoliset valtaoikeudet luoda politiikkaa, hallinnoida valtion virastoja, komentaa armeijaa, neuvotella ja ratifioida sopimuksia sekä julistaa hätätila. Presidentti nimittää hallituksen virkamiehet kaikille tasoille, pääministeristä (hallituksen virallinen pää) maakuntien kuvernööreihin, departementtien johtajiin ja kaupunginvaltuustojen jäseniin suurissa kaupungeissa. Presidentti valitaan vaaleilla seitsemän vuoden välein. Pienemmissä kunnissa asukkaat valitsevat pormestarit ja valtuutetut. Korruptio on yleistä hallinnon kaikilla tasoilla. Vuonna 1997 Kamerun perusti korruption vastaisia toimistoja 29 ministeriöön, mutta vain 25 prosenttia niistä aloitti toimintansa, ja vuonna 2007 Kamerun oli Transparency Internationalin korruptioluettelossa sijalla 138 yhteensä 163 tutkitusta valtiosta. 18. tammikuuta 2006 Biya aloitti korruptionvastaisen kampanjan National Anti-Corruption Observatoryn ohjauksessa.
a> Ouestin maakunnassa kertoo perinteisten johtajien arvovallasta. Kamerunin hallitus tunnustaa perinteisten viranomaisten vallan, kunhan heidän päätöksensä eivät ole ristiriidassa kansallisen lainsäädännön kanssa.
Kamerunin lakijärjestelmä perustuu suureksi osaksi Ranskan siviililainsäädäntöön, mutta siinä on vaikutteita myös tapaoikeudesta. Vaikka tuomioistuimet ovat nimellisesti itsenäisiä, ne ovat toimeenpanevan oikeusministeriön hallinnassa. Presidentti nimittää tuomarit kaikille tasoille. Tuomiovalta on jaettu virallisesti tribunaaleihin, vetoomustuomioistuimeen ja korkeimpaan oikeuteen. Kansalliskokous valitsee yhdeksänjäsenisen Haute Cour de justicen jäsenet: se tuomitsee hallinnon keskeisiä jäseniä, jos heitä syytetään maanpetturuudesta tai kansallisen turvallisuuden vaarantamisesta.
Ihmisoikeusjärjestöt syyttävät Kamerunin poliisia ja armeijaa rikosepäiltyjen, etnisten vähemmistöjen ja seksuaalivähemmistöjen jäsenten sekä poliittisten aktivistien kaltoin kohtelusta ja jopa kidutuksesta. Vankilat ovat liian täynnä, eikä niissä ole juuri saatavilla riittävästi ruokaa tai lääkäripalveluita. Perinteisten päälliköiden pohjoisessa pitämiä vankiloita syytetään poliittisten vastustajien vangitsemisesta hallituksen pyynnöstä. 2000-luvun alusta lähtien yhä useammat poliisit ja santarmit ovat kuitenkin joutuneet syytteeseen sopimattomasta käytöksestä.
Kamerunin kansalliskokous säätää lakeja. Elin koostuu 180 edustajasta, jotka valitaan viisivuotiskausiksi ja jotka kokoontuvat kolme kertaa vuodessa. Lait hyväksytään enemmistöäänestyksissä. Kokous on harvoin muuttanut tai estänyt presidentin ehdottamia lakeja. Vuoden 1996 perustuslaki määrää perustettavaksi parlamenttiin ylähuoneen, satajäsenisen senaatin, mutta sitä ei olla koskaan toteutettu. Hallitus tunnustaa perinteisten päälliköiden, fonien ja lamidojen vallan paikallishallinnossa ja kiistojen ratkaisemisessa, kunhan heidän päätöksensä eivät ole ristiriidassa kansallisen lainsäädännön kanssa.
Presidentti Paul Biyan Rassemblement démocratique du Peuple Camerounais -puolue (RDPC) oli ainoa sallittu poliittinen puolue joulukuuhun 1990 saakka. Sen jälkeen maahan on syntynyt lukuisia etnisiä ja alueellisia poliittisia ryhmittymiä. Tärkein oppositiopuolue on Social Democratic Front (SDF), joka toimii pääosin maan englanninkielisellä alueella ja jota johtaa John Fru Ndi. Biya ja hänen puolueensa ovat vaaleissa pitäneet hallussaan presidenttiyden ja kansalliskokouksen, mutta kilpailijat ovat tuominneet vaalit epäreiluiksi. Ihmisoikeusjärjestöt väittävät, että hallitus sortaa oppositioryhmiä estämällä mielenosoituksia, häiritsemällä kokoontumisia ja pidättämällä oppositiojohtajia sekä journalisteja. Freedom Housen mukaan Kamerun "ei ole vapaa" poliittisten ja kansalaisten oikeuksien suhteen. Kamerunin edelliset parlamenttivaalit pidettiin 22. heinäkuuta 2007.
Kamerun kuuluu sekä Kansainyhteisöon että La Francophoniehen. Sen ulkopolitiikka noudattaa tarkasti tärkeimmän liittolaisen Ranskan politiikkaa. Kamerun luottaa vahvasti Ranskaan puolustuksessaan, vaikka asevoimien budjetti onkin suuri muihin hallinnon aloihin verrattuna. Biya on riidellyt Nigerian hallituksen kanssa Bakassin niemimaan hallinnasta ja Gabonin presidentin El Hadj Omar Bongon kanssa henkilökohtaisista syistä. Sisällissota on kuitenkin kansalliselle turvallisuudelle suurempi uhka, sillä kristittyjen ja muslimien sekä englannin- ja ranskankielisten väliset jännitteet ovat suuret.
Koulutus ja terveys.
a> Nord-Ouestin maakunnassa. Tämäntyyppiset parantajat ovat suosittuja vaihtoehtoja tavallisille lääkäreille.
Suurin osa lapsista pääsee ilmaisiin valtion ylläpitämiin kouluihin tai tuettuihin yksityisiin ja uskonnollisiin oppilaitoksiin. Kamerunin koulutusjärjestelmä on sekoitus brittiläisiä ja ranskalaisia malleja, ja suurin osa opetuksesta annetaan englannin tai ranskan kielellä. Kamerunissa on yksi Afrikan korkeimmista koulunkäyntiasteista. Tytöt eivät käy koulua yhtä säännöllisesti kun pojat kulttuurillisten asenteiden, kodin velvollisuuksien, varhaisten avioliittojen ja raskauksien sekä seksuaalisen häirinnän vuoksi. Vaikka koulunkäyntiaste on korkeampi etelässä, siellä työskentelee suhteettoman paljon opettajia, ja pohjoisen kouluilla on krooninen henkilökuntapula.
Korkeampaa koulutusta antaa kuusi valtion hallinnoimaa yliopistoa. Lukuvuotena 1998–1999 niissä oli yli 60 000 opiskelijaa. Dekaanien, rehtoreiden ja valtion ministeriöiden edustajien neuvosto hallinnoi kouluja apulaiskanslerin johtamana. Valtion rahoitus yliopistoille on vähäistä, ja opiskelijoiden rekisteröinnit muodostavat nimellisesti 25 prosenttia korkeakoulutuksen budjetista. Opiskelijat ovat kuitenkin taistelleet näitä maksuja vastaan siitä lähtien, kun ne otettiin käyttöön vuonna 1993. Yliopistot ovat vastustaneet valikoivampaa pääsykoepolitiikkaa yrittäessään kasvattaa opiskelijamaksujen tuomia tuloja, ja opiskelijoiden määrä on nykyään huomattavasti suurempi kuin 5 000 henkeä, joita yliopistot alun perin rakennettiin kouluttamaan. Samaten palkkojen leikkaukset vuonna 1993 ovat tehneet pätevien työntekijöiden löytämisen ja pitämisen tiedekunnille vaikeiksi.
Vuodesta 1990 lähtien yksityisiä instituutioita on syntynyt viiteen maakuntaan. Näissä kouluissa kerätyt maksut ovat viisi tai kymmenen kertaa suurempia kuin valtion kouluissa. Ne tarjoavat kuitenkin lyhyitä koulutusohjelmia esimerkiksi kirjanpidossa, johtamisessa, journalismissa ja internetteknologiassa, joten ne ovat opiskelijoiden keskuudessa suosittuja. Monet näistä kouluista eivät saavuta valtion infrastruktuurille ja tiedekunnille asettamia standardeja, ja niiden täytyy toimia luvatta.
Terveydenhoidon taso on Kamerunissa yleisesti huono. Suurten kaupunkien ulkopuolella tilat ovat usein likaisia ja huonosti varustettuja. Endeemisiin tauteihin kuuluvat denguekuume, filariaasi, leishmaniaasi, malaria, aivokalvontulehdus, skistosomiaasi ja unitauti. HIVin/AIDSin levinneisyysasteeksi arvioidaan 5,4 prosenttia 15–49-vuotiaiden keskuudessa, mutta vahva stigma tautia vastaan on pitänyt raportoitujen tapausten määrän keinotekoisen matalana. Perinteiset parantajat ovat suosittu vaihtoehto länsimaiselle lääketieteelle.
Aluejako.
Kamerun on jaettu kymmeneen maakuntaan.
Kamerunin perustuslaki jakaa maan kymmeneen puoliautonomiseen alueeseen, joita jokaista hallinnoi vaaleilla valittu aluevaltuusto. Käytännössä Kamerun kuitenkin noudattaa yhä järjestelmää, jota käytettiin ennen uuden perustuslain vahvistamista vuonna 1996. Maa on jaettu kymmeneen maakuntaan tai provinssiin, joita jokaista hallinnoi presidentin nimittämä kuvernööri. Kuvernöörien tehtävänä on touteuttaa presidentin tahto, raportoida maakuntien olosuhteista ja tunnelmista, hallinnoida virkamiehistöä, pitää yllä rauhaa ja valvoa pienempien hallintoalueiden johtajia. Kuvernööreillä on laajat valtaoikeudet: he voivat määrätä propagandan käytöstä alueellaan ja kutsua hätiin armeijan, santarmit tai poliisin. Maakunnat on jaettu 58 departementtiin. Niitä johtavat presidentin nimittämät prefektit, jotka toimittavat kuvernöörien tehtäviä pienemmässä mittakaavassa. Departementit on edelleen jaettu arrondissementteihin, joita johtavat alaprefektit. Piirikunnat, joita hallinnoi piirikunnanjohtaja (), ovat pienimpiä alueellisia yksiköitä. Niitä on suurissa arrondissementeissa ja vaikeakulkuisilla alueilla.
Kolme pohjoisinta maakuntaa ovat Extrême-Nord, Nord ja Adamaoua. Heti niiden eteläpuolella sijaitsevat Centren ja Estin maakunnat. Sud rajoittuu Guineanlahteen ja maan etelärajaan. Kamerunin länsiosa on jaettu neljään pienempään maakuntaan: Littoral ja Sud-Ouest ovat rannikolla ja Nord-Ouest sekä Ouest taas läntisillä ruohomailla. Nord-Ouestin ja Sud-Ouestin maakunnat kuuluivat aikoinaan brittiläiseen Kameruniin, muut olivat osa Ranskan Kamerunia.
Maantiede ja ilmasto.
475 442 neliökilometrin suuruisena Kamerun on maailman 53. suurin valtio. Se on suunnilleen samankokoinen kuin Papua-Uusi-Guinea ja hieman suurempi kuin Yhdysvaltain Kalifornian osavaltio. Maa sijaitsee Keski- ja Länsi-Afrikassa Biafranlahdella, joka kuuluu Guineanlahteen ja Atlantin valtamereen. Matkailukirjallisuudessa Kamerunia kuvataan "Afrikaksi pienoiskoossa", sillä maan alueella on kaikkia maanosan ilmastoja ja kasvillisuusalueita: rannikkoa, autiomaata, vuoristoa, sademetsää ja savannia. Kamerunin naapurivaltiot ovat Nigeria lännessä, Tšad koillisessa, Keski-Afrikan tasavalta idässä sekä Päiväntasaajan Guinea, Gabon ja Kongon tasavalta etelässä.
Kamerun jaetaan viiteen merkittävään maantieteelliseen alueeseen, joita erottavat toisistaan fysikaaliset ja ilmastolliset piirteet sekä kasvillisuus. Rannikon tasanko ulottuu 15–150 kilometriä sisämaahan Guineanlahdelta ja se on keskimäärin 90 metrin korkeudella merenpinnasta. Alueen ilmasto on erittäin kuuma ja kostea lyhyine kuivine kausineen, se on tiheän metsän peittämä ja siellä sijaitsee joitakin maailman kosteimmista paikkakunnista. Etelä-Kamerunin tasanko nousee rannikkotasangolta keskimäärin 650 metrin korkeudelle. Aluetta hallitsee päiväntasaajan sademetsä, vaikka vaihtelu kuivan ja kostean kauden välillä tekeekin siitä vähemmän kostean kuin rannikko on.
Epäsäännöllinen vuorten, kukkuloiden ja tasankojen ketju, joka tunnetaan Kamerunin vuorijonona, ulottuu rannikon Kamerunvuorelta melkein Tšadjärvelle saakka Kamerunin pohjoiskärjessä – Kamerunvuori on 4 095 metrin korkuisena maan korkein huippu. Alueella on lauha ilmasto, erityisesti Läntisellä ylätasangolla, vaikka sademäärät ovatkin suuria. Sen maaperä kuuluu Kamerunin hedelmällisimpiin etenkin tuliperäisen Kamerunvuoren ympäristössä. Tuliperäisyys on luonut alueelle kraatterijärviä. Yksi niistä, Nyosjärvi, sylkäisi 21. elokuuta 1986 ilmaan hiilidioksidia surmaten 1 700–2 000 henkeä.
Eteläinen tasanko nousee pohjoisessa ruohoiselle ja karulle Adamaouan tasangolle. Se ulottuu läntisiltä vuorilta itään ja muodostaa esteen maan pohjois- ja eteläosien välille. Se on keskimäärin 1 100 metrin korkeudella ja sen lämpötilat vaihtelevat 22 ja 25 celsiusasteen välillä; sademäärät ovat suuria. Pohjoinen alamaa-alue ulottuu Adamaouan reunalta Tšadjärvelle keskimäärin 300–350 metrin korkeudella. Sille luonteenomainen kasvillisuus on savannin pensaikkoa ja ruohoa. Alue on kuiva, sateet ovat harvinaisia ja lämpötilat korkeita.
Kamerunissa on neljä valuma-aluetta. Etelässä tärkeimmät joet ovat Ntem, Nyong, Sanaga ja Wouri. Ne virtaavat lounaaseen tai länteen suoraan Guineanlahteen. Dja ja Kadéï laskevat kaakkoon Kongoon. Pohjois-Kamerunissa Benue virtaa pohjoiseen ja länteen laskien Nigeriin. Logone virtaa vuorostaan pohjoiseen Tšadjärveen, jonka Kamerun jakaa kolmen naapurivaltionsa kanssa.
Talous ja infrastruktuuri.
Kamerunin ostovoimapariteetilla korjattu bruttokansantuote henkeä kohden oli vuonna 2005 arviolta 2 421 dollaria. Luku kuului Saharan eteläpuolisen Afrikan kymmenen suurimman joukkoon. Kamerun vie tuotteita etenkin Ranskaan, Italiaan, Etelä-Koreaan, Espanjaan ja Yhdistyneeseen kuningaskuntaan. Kamerun kuuluu Keski-Afrikan valtioiden keskuspankkiin (jonka hallitseva talous se on) ja Keski-Afrikan talous- ja tulliunioniin (UDEAC). Sen rahayksikkö on CFA-frangi. Byrokratia, korkeat verot ja endeeminen korruptio ovat haitanneet yksityisen sektorin kasvua maassa. Työttömyyden arvioitiin olevan 30 prosenttia vuonna 2001, ja vuonna 2000 noin 48 prosenttia väestöstä eli köyhyysrajan alapuolella. 1980-luvun lopulta lähtien Kamerun on noudattanut Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston ajamaa politiikkaa köyhyyden vähentämiseksi, teollisuuden yksityistämiseksi ja talouskasvun lisäämiseksi. Matkailu on kasvava ala erityisesti rannikkoalueella, Kamerunvuoren ympäristössä ja pohjoisessa.
Kamerunin luonnonvarat sopivat paremmin maa- ja metsätalouden kuin teollisuuden tarpeisiin. Noin 70 prosenttia väestöstä viljelee maata, ja maatalous muodosti arviolta 45,2 prosenttia bruttokansantuotteesta vuonna 2006. Suurin osa maataloudesta on paikallista omavaraisviljelyä yksinkertaisia työvälineitä käyttäen. Viljelijät myyvät ylijäämänsä ja joillain on erillisiä peltoja kauppaa varten. Kaupungit ovat ruokahuoltonsa kannalta erityisen riippuvaisia talonpojista. Maaperä ja ilmasto ovat rannikolla rohkaisseet viljelemään kaupallisesti banaaneja, kaakaota, öljypalmuja, kumia ja teetä. Sisämaassa Etelä-Kamerunin tasangolla rahakasveihin lukeutuvat kahvi, sokeri ja tupakka. Kahvi on merkittävä rahakasvi läntisillä ylämailla, ja pohjoisessa luonnonolot suosivat puuvillan, pähkinöiden ja riisin viljelyä. Riippuvuus maataloustuotteiden viennistä on tehnyt Kamerunin talouden haavoittuvaiseksi niiden hintojen vaihteluille.
Karjaa kasvatetaan koko maassa. Kalastuksesta elantonsa saa noin 5 000 henkeä, ja mereneläviä pyydystetään vuosittain 20 000 tonnia. Bushmeat-lihaa, joka oli pitkään keskeinen ruokatavara maaseudun kamerunilaisille, pidetään nykyään herkkuna maan kaupungeissa. Bushmeat-kauppa on Kamerunin eläimistölle nyt merkittävämpi uhka kuin metsien tuhoutuminen.
Eteläisessä sademetsässä on laajat puuvarat, ja sen arvioidaan peittävän 37 prosenttia Kamerunin pinta-alasta. Monille metsän alueille on kuitenkin vaikea päästä. Puiden kaato, jota hoitavat suureksi osaksi ulkomaiset yritykset, tuottaa valtiolle 60 miljoonaa dollaria vuodessa, ja lait säätelevät puun turvallista ja kestävää käyttöä. Käytännössä ala on kuitenkin yksi Kamerunin vähiten säädellyistä.
Tehdasteollisuus muodosti arvoilta 16,1 prosenttia maan bruttokansantuotteesta vuonna 2006. Yli 75 prosenttia Kamerunin teollisuudesta sijaitsee Doualassa ja Bonabérissa. Kamerunissa on huomattavat mineraalivarat, mutta niitä ei laajamittaisesti hyödynnetä. Öljyntuotanto on laskenut vuodesta 1985 lähtien, mutta se on edelleen niin merkittävä teollisuudenala, että öljyn hinnan laskulla on merkittävä vaikutus maan talouteen. Kosket ja vesiputoukset katkovat eteläisiä jokia, mutta niissä on mahdollisuus hyödyntää vesivoimaa ja ne tuottavat suurimman osan Kamerunin energiasta. Sanaga-joella on suurin vesivoimala, joka sijaitsee Edéassa. Loppu Kamerunin energiantarpeesta tuotetaan öljyvoimaloissa. Suuressa osassa maata ei ole luotettavaa sähköverkkoa.
Liikenne on Kamerunissa usein vaikeaa. Tiet ovat huonossa kunnossa ja alttiina myrskyille, sillä vain kymmenen prosenttia tiestöstä on päällystetty. Tiesuluilla ei usein ole juuri muuta tarkoitusta kuin sallia poliisien ja santarmien kerätä lahjuksia tienkäyttäjiltä. Maantierosvous on pitkään haitannut liikennettä maan itä- ja länsirajoilla, ja vuodesta 2005 lähtien ongelma on pahentunut idässä, kun Keski-Afrikan tasavallan tilanne on muuttunut epävakaammaksi. Rautatie, jonka liikennettä hoitaa Camrail, kulkee Kumbasta lännessä Bélaboon idässä ja Ngaoundéréen pohjoisessa. Doualassa ja Garouassa on kansainvälinen lentokenttä ja Yaoundéssa niitä pienempi kenttä. Wouri-joen murtovesialue toimii satamana Doualalle, maan tärkeimmälle satamakaupungille. Pohjoisessa Bénoué-joki on kausittain kulkukelpoinen Garouasta Nigerian puolelle.
Vaikka lehdistönvapaus on lisääntynyt 2000-luvun alusta, lehdistö on korruptoitunutta ja seuraa poliittisten ja muiden ryhmien intressejä. Sanomalehdet harjoittavat rutiininomaisesti itsesensuuria välttääkseen hallituksen kostotoimet. Tärkeimmät radio- ja televisioasemat ovat valtion omistuksessa ja muu tietoliikenne, kuten puhelin- ja lennätinliikenne, suureksi osaksi hallituksen valvonnassa. Matkapuhelinoperaattorit ja internetin palveluntarjoajat ovat kuitenkin lisääntyneet dramaattisesti 2000-luvun alusta lähtien, eikä niiden toimintaa juuri säädellä.
Väestö.
a>-kansojen jäsenet, kuten tämä perhe, asuvat Nord-Ouestin maakunnassa.
Vuoden 2005 arvion mukaan Kamerunin väkiluku oli 17 795 000. Maan väestö on nuorta: arviolta 41,2 prosenttia on alle 15-vuotiaita ja 96,7 prosenttia alle 65-vuotiaita. Syntyvyyden arvioidaan olevan 33,89 syntymää tuhatta henkeä kohden, ja kuolleisuusaste on 13,47. Elinajanodote on 51,16 vuotta (50,98 vuotta miehille ja 51,34 vuotta naisille).
Kamerunin maaseudulla ja kaupungeissa asuu lähes yhtä paljon ihmisiä. Väestötiheys on suurin isoissa kaupungeissa, läntisillä ylämailla ja koillisella tasangolla. Douala, Yaoundé ja Garoua ovat suurimmat kaupungit. Niistä poiketen Adamaouan tasanko, kaakkoinen Bénouén syvänkö ja suurin osa Etelä-Kamerunin tasangosta ovat harvaan asuttuja. Väestöä ylikansoitetuilta läntisiltä ylämailta ja maan kehittymättömästä pohjoisosasta muuttaa rannikon plantaasialueille ja kaupunkikeskuksiin työn perässä. Pienempää muuttoliikettä tapahtuu, kun työläiset etsivät töitä etelän ja idän sahoilta ja plantaaseilta. Vaikka sukupuolten välinen suhde on kansallisesti suhteellisen tasainen, muuttajat ovat pääasiassa miehiä, minkä vuoksi joillakin alueilla suhdeluku on vääristynyt.
Kamerunissa solmitaan sekä yksi- että moniavioisia avioliittoja, ja keskimääräinen kamerunilainen perhe on suuri ja laajennettu. Pohjoisessa naiset hoitavat kotia ja miehet paimentavat karjaa tai työskentelevät maanviljelijöinä. Etelässä naiset kasvattavat perheen ruoan ja miehet toimittavat lihan tai viljelevät rahasta. Kamerunin yhteiskuntaa hallitsevat miehet, ja väkivalta ja syrjintä naisia kohtaan on yleistä. Murrosiän alkaessa arviolta 26 prosentille tytöistä tehdään rintojen silitys, jossa heidän rintojaan lyödään tai hierotaan kuumennetuilla esineillä niiden kehityksen estämiseksi. Tavan tarkoituksena on estää tyttöjä tulemasta seksuaalisesti aktiivisiksi liian varhain ja suojella heitä seksuaaliselta väkivallalta. Naisten sukupuolielinten silpomista harjoitetaan osissa Extrême-Nordin ja Sud-Ouestin maakuntia.
a> kodit Extrême-Nordin maakunnassa on rakennettu maasta ja ruohosta.
Arviot Kamerunin etnisten ryhmien ja kieliryhmien määrästä vaihtelevat 230:n ja 282:n välillä. Adamaouan tasanko jakaa nämä ryhmät suurpiirteisesti pohjoisiin ja eteläisiin. Pohjoiset kansat ovat sudanilaisia, jotka asuvat maan keskiosan ylämailla ja pohjoisilla alangoilla, ja fulaneita, jotka ovat levittäytyneet ympäri pohjoista Kamerunia. Pieni määrä shuwa-arabeja asuu lähellä Tšadjärveä. Eteläisessä Kamerunissa elää bantu- ja puolibantukielten puhujia. Bantukielten puhujat asuvat rannikon ja päiväntasaajan alueilla, puolibantut taas läntisillä ruohomailla. Noin 5 000 pygmiä vaeltaa rannikon ja kaakon sademetsissä tai asuu pienissä tienvarsikylissä. Sota Keski-Afrikan tasavallassa on ajanut yli 20 000 pakolaista Kamerunin Adamaouan ja Estin maakuntien alueille vuodesta 2002 lähtien, ja keskiafrikkalaisten rosvojen tekemät Kamerunin kansalaisten sieppaukset ovat lisääntyneet vuodesta 2005 saakka. Nigerialaiset, erityisesti igbot, muodostavat ulkomaalaisten suurimman ryhmän.
Kamerun on uskonnollisesti monimuotoinen ja uskonnonvapauden tilanne maassa on hyvä. Pohoiset kansat ovat pääosin muslimeita, vaikka jotkin ryhmät ovatkin säilyttäneet alkuperäisen animistisen uskontonsa, ja fulanit kutsuvat heitä nimellä "kirdi" ("pakanat"). Yhdysvaltain ulkoministeriö väittää, että jotkut muslimit syrjivät pohjoisessa kristittyjä ja perinteisten uskontojen harjoittajia. Eteläiset kansat ovat pääosin kristittyjä tai animisteja tai harjoittavat niiden synkretististä yhdistelmää. Kamerunilaiset uskovat laajalti noituuteen, ja hallitus on kieltänyt sen harjoittamisen. Noidiksi epäillyt joutuvat usein joukkoväkivallan kohteeksi.
Siirtomaakauden aikana maahan tuodut eurooppalaiset kielet ovat saaneet aikaan kielellisen jaon Sud-Ouestin ja Nord-Ouestin maakunnissa asuvan englantia puhuvan viidesosan ja muun Kamerunin ranskankielisen väestön välille. Sekä englanti että ranska ovat virallisia kieliä. Kamerunin pidgin-englanti on yleisin lingua franca Britannian aiemmin hallinnoimilla alueilla. Englannin, ranskan ja pidginin sekoitus, jota kutsutaan nimellä camfranglais, on tullut suosituksi kaupungeissa 1970-luvun puolivälistä lähtien.
Kulttuuri.
Kaikilla Kamerunin etnisillä ryhmillä on oma ainutlaatuinen kultturinsa. Tyypillisiin juhlatapahtumiin kuuluvat syntymä, kuolema, kylvö, sadonkorjuu ja uskonnolliset rituaalit. Seitsemää juhlapäivää vietetään vuoden aikana kansallisesti, ja siirtyviin juhliin lukeutuvat kristityt pitkäperjantai, pääsiäissunnuntai, toinen pääsiäispäivä ja helatorstai sekä islamilaiset Id al-Fitr, Id al-Adha ja Id milad nnabi.
Musiikki ja tanssi ovat keskeinen osa kamerunilaisia seremonioita, festivaaleja, sosiaalisia kokoontumisia ja tarinankerrontaa. Perinteisissä tansseissa on pitkälle kehitetty koreografia, ja niissä miehet ja naiset on erotettu toisistaan tai toisen sukupuolen osallistuminen tanssiin kielletty. Tanssien tarkoitus vaihtelee puhtaasta viihteesta uskonnolliseen tanssiin. Perinteisesti musiikkia on luotu oraalisesti. Tyypillisessä esityksessä laulajakuoro säestää solistia. Lauluun liittyvä musiikki voi syntyä hyvinkin yksinkertaisesti, kuten taputtamalla käsiä tai polkemalla jalkoja, mutta perinteisiin soittimiin kuuluvat tanssijoiden käyttämät kellot, palikat, rummut ja tamat, huilut, sarvet, helistimet, guirot, kielisoittimet, pillit ja ksylofonit; soittimien tarkka yhdistelmä ja käyttö vaihtelee etniseltä ryhmältä ja alueelta toiselle. Jotkut esiintyjät esittävät itsenäisesti kokonaisia lauluja harpun tyypppisen soittimen säestyksellä.
Kamerunin populaarimusiikkiin kuuluvat rannikon ambasse bey, bassojen assiko, bangangtien mangambeu ja bamilekien tsamassi. Nigerian musiikki on vaikuttanut englanninkielisiin kamerunilaisiin artisteihin, ja Prince Nico Mbargan highlife-hitti "Sweet Mother" on historian eniten myynyt afrikkalainen äänite. Kaksi suosituinta tyyliä ovat makossa and bikutsi. Makossa kehittyi Doualassa ja sekoittaa kansanmusiikkia, highlifea, soulia ja soukousta. Manu Dibangon, Francis Bebeyn, Moni Bilén ja Petit-Pays'n tyyppiset esiintyjät tekivät lajityypistä suositun koko maailmassa 1970- ja 1980-luvuilla. Bikutsi sai puolestaan alkunsa ewondojen sotamusiikkina. Anne-Marie Nzién kaltaiset artistit kehittivät siitä suosittua tanssimusiikkia 1940-luvulta alkaen ja muut, kuten Mama Ohandja ja Les Têtes Brulées, popularisoivat tyylin kansainvälisesti 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla.
Keittiö vaihtelee alueelta toiselle, mutta koko maassa on yleistä nauttia yksi yhden ruokalajin suuri päivällinen. Tyypillinen ruokalaji perustuu taaroon, maissiin, maniokkiin, hirssiin, keittobanaaneihin, riisiin tai jamssiin, jota jauhetaan usein taikinamaiseksi fufuksi ("couscous"). Sitä tarjotaan vihanneksista, pähkinöistä, palmuöljystä tai muista aineksista valmistetun kastikkeen, keiton tai padan kanssa. Liha ja kala ovat suosittuja mutta kalliita lisäkkeitä. Annokset ovat usein suhteellisen kuumia ja maustettu suolalla, punapippurilla ja Maggilla. Vesi, palmuviini ja hirssiolut ovat perinteisiä ruokajuomia, vaikka olut, limonadi ja viini ovatkin kasvattaneet suosiotaan. Ruokailuvälineet ovat yleisiä, mutta perinteisesti ruokaa käsitellään oikealla kädellä. Aamiainen koostuu ruoanjäämistä tai leivästä ja hedelmistä kahvin tai teen kanssa. Välipalat ovat suosittuja, erityisesti suurissa kaupungeissa, joissa niitä voi ostaa katukauppiailta.
a> lähellä Littoralin maakunnassa. Kamerunilaiset harjoittavat samantyyppisiä käsitöitä koko maassa.
Perinteisiä taide- ja käsityömuotoja harjoitetaan koko maassa kaupallisia, uskonnollisia ja koristetarkoituksia varten. Puukaiverrukset ja -veistokset ovat erityisen yleisiä. Läntisten ylämaiden laadukas savi soveltuu keramiikan valmistukseen. Muihin käsityölajeihin kuuluvat korinpunonta, helmet, messinki- ja pronssiesineiden valmistus, kalebassien kaivertaminen ja maalaus, kirjailu sekä nahkatyöt. Perinteiset talot valmisestaan paikallisesti saatavilla olevista materiaaleista, ja ne vaihtelevat paimentolaisten mbororojen väliaikaisista puista ja lehdistä kyhätyistä suojista eteläisten kansojen suorakulmiomaisiin, mudasta ja oljista rakennettuihin asuntoihin. Sementin ja pellin tyyppisistä aineista valmistetut asumukset yleistyvät jatkuvasti.
Kamerunin kirjallisuus ja elokuva ovat käsitelleet sekä eurooppalaisia että afrikkalaisia teemoja. Siirtomaakauden kirjailijat kuten Louis-Marie Pouka ja Sankie Maimo saivat koulutuksensa eurooppalaisissa lähetysseuroissa ja ajoivat assimilaatiota Euroopan kulttuuriin keinona liittää Kamerun osaksi modernia länsimaailmaa. Toisen maailmansodan jälkeen Mongo Betin ja Ferdinand Oyonon kaltaiset kirjailijat analysoivat ja kritisoivat kolonialismia ja torjuivat aiemmat assimilaatiopyrkimykset. Pian itsenäistymisen jälkeen elokuvantekijät, kuten Jean-Paul Ngassa ja Thérèse Sita-Bella, alkoivat käsitellä samantyyppisiä aiheita. 1960-luvulla Mongo Beti ja muut kirjailijat käsittelivät kolonialismin jälkeistä aikaa, Afrikan kehityksen ongelmia ja afrikkalaisen identiteetin löytämistä uudelleen. Samoihin aikoihin 1970-luvun puolivälissä muun muassa Jean-Pierre Dikongué Pipa ja Daniel Kamwa tekivät perinteisen ja siirtomaa-ajan jälkeisen yhteiskunnan välisiä konflikteja käsitteleviä elokuvia. Seuraavien vuosikymmenten kirjallisuus ja elokuvataide keskittyivät aiempaa enemmän kokonaan kamerunilaisten aiheiden ympärille.
Valtion politiikka tukee vahvasti urheilua sen kaikissa muodoissa. Perinteisiin urheilulajeihin kuuluvat kanoottikilpailut ja paini, ja useita satoja juoksijoita osallistuu 40 kilometriä pitkään Course de l'espoir -juoksuun Kamerunvuorelle vuosittain. Kamerun on yksi harvoista trooppisista maista, joka on kilpaillut talviolympialaisissa. Urheilua Kamerunissa hallitsee kuitenkin jalkapallo. Amatöörijoukkueita on runsaasti, ja ne ovat järjestäytyneet etnisten ryhmien tai yrityssponsoroiden mukaan. Kamerunin jalkapallomaajoukkue on ollut yksi maailman menestyneimmistä sen jälkeen, kun se pärjäsi hyvin vuoden 1990 maailmanmestaruuskilpailuissa. Kamerun on voittanut neljä Afrikan mestaruutta ja kultamitalin vuoden 2000 olympialaisissa.


Djibouti.
Djiboutin tasavalta eli Djibouti (,) on pieni valtio Afrikan itäosassa, niin sanotussa Afrikan sarvessa, Punaisen meren ja Adeninlahden erottavan Bab el Mandebin salmen kohdalla. Djiboutin naapurimaat ovat pohjoisessa Eritrea, lännessä sekä etelässä Etiopia ja idässä Somalimaa. Maa oli Ranskan siirtomaana aina vuoteen 1977 saakka. Maan pääkaupunki on Djibouti ja maassa elää arvion mukaan vuonna 2011 noin 760 000 ihmistä, joista yli puolet elää pääkaupungissa. Djiboutilla on pinta-alaa 23 200 km², josta 20 km² on sisävesiä ja 10 km² on keinokasteltua aluetta. Djibouti on sekä ilmastollisesti että maankin osalta hyvin kuivaa ja polttavan kuumaa aluetta, minkä vuoksi viljelyskelpoista maata ei ole kuin 0,4 prosenttia koko pinta-alasta ja Djibouti onkin erittäin riippuvainen tuontiruoasta.
Djibouti on vapaakauppa-aluetta ja sen talous perustuu pitkälti sen satamaan sekä ulkomaanapuun. Maalla oli vuonna 2000 työvoimaa 282 000 henkeä, joista vain 40 prosenttia on työllistynyt. Kaupunkialueilla työttömyysprosentti on 59, kun muualla se on arvioitu 83 prosenttiin (2007). Maassa käytetään valuuttana Yhdysvaltain dollariin sidottua Djiboutin frangia. Djiboutin 973 miljoonan bruttokansantuotteesta (2008) yli 80 prosenttia koostuu palveluista, kun teollisuuden osuus on noin 15 prosenttia (vuoden 2006 arvio).
Pinnanmuodot.
Djibouti sijaitsee itäisessä Afrikassa Adeninlahden ja Punaisenmeren rannikolla. Geologisesti Djiboutin sijainti osuu Afrikan, Somalian ja Arabian laattojen kohtaamispisteeseen, jota kutsutaan Afarin syvängöksi. Djiboutin maasta suurin osa on kenotsoottisen maailmankauden tulivuoritoiminnasta syntynyttä basalttia, vain kaakkoisosassa on pieni alue mesotsoottisen maailmankauden kerrostumia. Lohkoliikuntojen vuoksi Djibouti on pinnanmuodollisesti hyvin vaihtelevaa aluetta. Korkein kohta on maan pohjoisosassa sijaitseva Moussa Alin tulivuori (2 028 m). Matalin kohta vastaavasti on 155 metriä merenpinnan alapuolella sijaitseva Assaljärvi, joka on samalla koko Afrikan matalin kohta.
Maata ympäröi lännessä Etiopian ylänkö ja idässä Danakilin horsti. Pohjoisessa sijaitsee Danakilin alanko, jonka keskellä sijaitsee yksi maailman kuummista paikoista, Danakilin aavikko. Alangolla on runsaasti vulkaanista ja seismistä toimintaa. Pienikokoiset maanjäristykset ovat koko maassa yleisiä. Maassa ei ole merkittäviä jokia ja Assaljärven lisäksi maahan ulottuu osa Abhejärven itäosasta. Muodoltaan valtio muistuttaa hieman c-kirjainta, jonka sisäosiin tunkeutuu Adeninlahden jatkeena Tadjouranlahti, jonka pohjoispuolella sijaitsee Mablan vuoristo, ja jossa sijaitsee muutamat Djiboutille kuuluvat saaret. Pieni salmi erottaa Tadjouraninlahdesta Ghoubet Kharab -nimisen vesialueen, jonka lounaispuolelle avautuu laaja Gaggaden tasanko. Pohjavettä käytetään kasteluun, mutta siinä on suolaantumisen uhka.
Kasvillisuus ja eläimet.
Djibouti on yleisilmeeltään paljasta aavikkoa, jossa kasvaa pääosin puskamaista aavikko- tai puoliaavikkokasveja. Noin 90 prosenttia pinta-alasta on aavikkoa. Tadjouraninlahden pohjoispuolella kasvillisuus on monipuolisempaa. Siellä kasvaa katajia, akasiapuuta ja villioliivia.
Alueen uhanalaisiin eläimiin kuuluvat pahkasika ja dugongi. Maailman eläinlajien uhanalaisuutta tarkkailevan mukaan Djiboutin eliöstöstä uhanalaisia on kaikkiaan kahdeksan nisäkäslajia, kuusi lintulajia, 15 kalalajia, 50 selkärangattomien lajia ja kaksi kasvilajia. Tyypillisimpiä eläimiä ovat antiloopit, gasellit, hyeenat ja sakaalit. Djiboutin rantaviivan tuntumassa sijaitsevat koralliriutat ovat hyvin lajirikkaita, minkä takia Djiboutista on muodostunut suosittu sukelluspaikka.
Ilmasto.
Maa on pääasiassa ilmastoltaan kuumaa ja kuivaa aavikkoa. Ilmankosteus on erittäin korkea (vaihtelee yleensä välillä 60–80 %), vaikka maassa sataakin alle 20 senttimetriä vettä vuoden aikana. Rannikkoseuduilla sataa alle 13 senttimetriä, kun vuoristoalueet saavat lähes kolme kertaa suuremman sademäärän. Eniten sadepäiviä on joulukuussa, keskimäärin kolme, mutta niinä kertyvä sademäärä jää kuitenkin pienemmäksi kuin loka- tai marraskuussa. Huhtikuussa sademäärä on suurin, vajaa kolme senttimetriä. Korkein koskaan mitattu lämpötila Djiboutin pääkaupungissa on 46 celsius-astetta. Lämpötilaltaan 35 °C ylittäviä päiviä vuoden aikana on noin 96 ja vastaavasti 29 °C:n lämpötilan ylittäviä päiviä noin 239 kappaletta. Esimerkiksi heinä-elokuussa ei ole keskimäärin ainuttakaan 29-celsiusasteen alittavaa päivää. Maan korkeimmimmilla alueilla lämpötila laskee selvästi, esimerkiksi Day Forestin kansallispuiston seutuvilla noin kymmenen celsiusasteeseen.
Esikolonialistinen aika.
Varhaisimmat fossiilit nykyihmisestä ovat 195 000 vuoden takaa Etiopiasta (Omo I ja Omo II). Nykyihminen muutti Afrikan ulkopuolelle onnistuneesti ensimmäisen kerran noin 85 tuhatta vuotta sitten Djiboutin kautta. Ihmiset saattoivat ylittää Punaisenmeren ja Adeninlahden erottavan nykyään noin 30 kilometriä leveän ja 135 metriä syvän Bab el Mandebin salmen, joka oli jääkauden aikana selvästi kapeampi, kun Maan merenpinta oli kymmeniä metrejä alhaisempi. Ihminen jatkoi kulkua sittemmin Arabian niemimaan kautta Intiaan ja Kaakkois-Aasiaan, josta lopulta Australiaan. Eurooppaan ihminen saapui 50 000 vuotta sitten.
Djiboutilaiset aloittivat karjankasvatuksen jääkauden loputtua noin 10 000 vuotta sitten. Maantieteellisen paikkansa ja kokonsa vuoksi Djibouti jakaa historiansa monilta osin Etiopian, Somalian ja Eritrean sekä Jemenin kanssa. Alueella asuneet afareiden edeltäjät olivat yhteyksissä Persiaan, Välimerelle, Arabiaan ja Etiopiaan kaupan kautta. Djibouti oli osa ensimmäisellä vuosisadalla perustettua Aksumin kuningaskuntaa. Seuraavina vuosisatoina alueelle levisi ensin kristinusko (300-luvulla) ja sitten kuningaskunnan luhistuttua arabialaisten kanssa tehdyn kauppayhteyksien kautta islam (n. 825), joka syrjäytti kristinuskon Djiboutissa.
Somalian alueelle perustettiin voimakas islamilainen Adalin sulttaanikunta, jonka afarilaishallitsija Ahmed al-Ghazi aloitti vuonna 1527 hyökkäyssodan Etiopian kristittyjä vastaan ja tuhosi kahdessa vuodessa Etiopian armeijan. Etiopialaiset kuitenkin kostivat portugalilaisten tukemana ja surmasivat 1543 al-Ghazin, mikä suisti sulttaanikunnan tuhoon. Samalla se kuitenkin mahdollisti pienempien afarilaissulttaanikuntien synnyn. Näihin kuuluvat Djiboutin nykyisen alueelle syntyneet Obockin ja Tadjouran sulttaanikunnat, joiden kanssa eurooppalaiset alkoivat käydä kauppaa etiopialaisesta kahvista ja parfyymeistä.
Ranskan Somalimaa.
Teollisen vallankumouksen myötä eurooppalaiset hakivat raaka-aineita ulkomailta, minkä vuoksi he muun muassa alkoivat haalia siirtomaita Aasiasta ja Afrikasta. Britit olivat onnistuneet Kairo–Kapkaupunki-suunnitelman mukaisesti valtaamaan Egyptin, Sudanin ja osia Tansaniasta sekä Somaliasta. Italia taas hallitsi suurta osaa Somaliaa sekä Eritreaa. Ranskan mielenkiinto Punaisenmeren alueeseen heräsi Rochet d’Héricourtin tutkimusmatkojen jälkeen. Ranskassa tunnustettiin Punaisenmeren tärkeys kauppareittinä Intiaan, Mauritiukselle ja Madagaskariin. Mielenkiintoa lisäsi, kun ranskalainen yritys oli alkanut vuonna 1859 rakentaa Suezin kanavaa. Djibouti osoittautui sopivaksi vaihtoehdoksi, kun briteillä oli jo osittainen herruus salmen toisella puolella Jemenissä. Ranska laati Henri Lambertin ja kapteeni Fleuriot de Langlen johdolla vuonna 1862 ystävyyssopimuksen Raheitan, Tadjouran ja Gobaadin sulttaanikuntien kanssa, joista tuli Ranskan protektoraatteja. Ranskalaiset ostivat myös satamapaikan Obockista. Vuosina 1884–1885 protektoraatit yhdistettiin Ranskan Somalimaaksi ja pääkaupunki siirrettiin Obockista Djiboutiin vielä ennen vuosisadan vaihtumista vuonna 1892. Neljä vuotta pääkaupungin muuttamisen jälkeen Ranska ja Etiopian hallitsija Menelik II sopivat keskenään Djiboutin uusista rajoista. Ranska oli valinnut siirtomaansa hyvin, sillä Djiboutilla on hyvä luonnonsatama ja yhteydet Etiopiaan erinomaiset, mitkä vetivät kauppakaravaanien ja somalikauppioiden huomiot puoleensa. Yhteydet paranivat entisestään, kun vuonna 1897 aloitettu Djiboutista Etiopian Addis Abebaan ulottunut rautatie saatiin valmiiksi vuonna 1917.
Toisen maailmansodan kynnyksellä italialaiset miehittivät Etiopian. Sodan alettua lisääntyi myös Etiopian ja Ranskan Somalimaan välisellä rajalla ranskalaisjoukkojen ja italialaisten väliset yhteenotot. Akselivaltojen vallattua Ranskan, myös Ranskan Somalimaa siirtyi Vichyn nukkehallituksen hallintaan kesäkuussa 1940. Liittoutuneiden päästessä vallalle Euroopassa, britit hyökkäsivät myös Vichyn hallitsemaan Ranskan Somalimaahan, ja akselivalloille myönteinen hallitus kukistettiin lopullisesti joulukuussa 1942. Ranskan Somalimaasta lähti pataljoona vapauttamaan emämaataan vuonna 1944.
Itsenäisyys ja sisällissota.
Heinäkuussa 1957 Ranska aloitti maan uudistamisen osana laajempaa merentakaisten alueiden uudistamisohjelmaa ("Loi Cadre"). Djibouti sai osittaisen autonomian ja oman paikalliskokouksen, joka valitsi kahdeksan toimeenpanovaltaista ministeriä. Vuotta myöhemmin kansanäänestyksen tuloksen ansiosta Ranskan Somalimaan vaikutusvalta parani hieman, kun se sai yhden edustajan Ranskan parlamenttiin. Vuonna 1967 maassa järjestettiin kansanäänestys, jossa kysyttiin maan haluista itsenäistyä tai pysyä osana Ranskaa. Tulos oli, että 60 prosenttia äänestäneistä halusi jatkaa osana Ranskaa. Samana vuonna maan nimeä muutettiin tasapuolisemmaksi, Afarien ja Issojen Ranskan alueeksi, joka huomioi paremmin maan vähemmistöryhmää afareja, jotka eivät ole taustaltaan somaleita.
Ranskan hallituksen vaatimukset alueen itsenäisyyteen kasvoivat vuosi vuodelta. Osana siirtymää itsenäisyyteen entistä ranskalaismielisiä afareja suosinut kansalaisuuslaki uudistettiin issoja suosivammaksi vuonna 1975. Lopulta toukokuussa vuonna 1977 järjestetyn kansanäänestyksen perusteella uusi Djiboutin tasavalta perustettiin 27. kesäkuuta 1977. Valtion ensimmäiseksi presidentiksi nousi Hassan Gouled Aptidon, joka nousi presidentiksi kolmesti peräkkäin (1977–1999). Ensimmäinen poliittinen puolue, Rassemblement Populaire pour le Progrès (RPP, ’Edistyksen kansanpuolue’) perustettiin vuonna 1979 ja maasta tuli yksipuoluetasavalta vuonna 1981. 1980-luvun loppua kohden afarit alkoivat tuntea yhä enemmän tyytymättömyyttä issapresidentti Aptidonin tapaan hoitaa maan asioita ja joukko afarisissejä muodosti noin 3 000 taistelijan kokoisen FRUD:n ("Front pour la Restoration de l'Unité et de la Démocratie", ’Yhtenäisyyden ja demokratian palautusrintama’) vuoden 1991 lopulla. FRUD sai ison osan maan alueista hallintaansa, etupäässä pohjoiset ja läntiset alueet. Sotatila laukesi huhtikuussa vuonna 1992, kun Ranska toi maahan sotilaitaan. FRUD onnistui saamaan aluksi voittoja, mutta joutui lopulta alakynteen hallituksen joukoille. Monia oppositiojohtajia vangittiin sotilasvallankaappauksen suunnittelemisesta, muun muassa Ali Aref Bourhan. Hallitus joutui käyttämään kapinallisten taltuttamiseen vuoden 1993 budjetista lähes 35 prosenttia. Vuonna 1994 kapinallisjoukkojen rivit alkoivat hajaantua ja vuoden loppupuolella osapuolet onnistuivat solmimaan rauhan, jonka perusteella FRUD:n joukot riisuttiin aseista seuraavana vuonna.
Sisällissodan jälkeinen aika.
Sisällissodan jälkeen kaksi FRUD:n johtajaa pääsivät maan ministereiksi, ja FRUD sai laillisen poliittisen puolueen aseman vuonna 1996, mikä merkitsi Djiboutin yksipuoluehallinnon loppua. FRUD:n radikaalisiipi vastasi vuosien 1997–1998 levottomuuksien aiheuttamisesta, mutta se ja hallitus sopivat erimielisyydet vuonna 2000. Presidentti Aptidonin hallintokausi on saanut osakseen runsaasti negatiivista huomiota ihmisoikeuksien osalta. Hänen hallintoa on syytetty muun muasta raiskauksista, pahoinpitelyistä, mielivaltaisista ja pitkittyneistä vankeustuomioista sekä poliittisten vastustajien murhaamisesta tai kadottamisesta. Esimerkiksi ranskalainen Djiboutin hallinnon pahoinpitelytapauksia tutkinut tuomari Bernard Borrel kuoli vuonna 1995 epämääräisissä olosuhteissa. Tapaus vietiin Haagin kansainväliseen tuomioistuimeen vuonna 2008, jonka päätöksen mukaan Ranskalla ei ole oikeutta vaatia tietoja Borrelin kuolintutkimuksista. Maan mediaan on myös kohdistunut uhkailua ja vainoamista. Aptidonin aikana vaalien äänestysprosentti on jäänyt useasti alle viidenkymmenen.
Maa sai uuden presidentin vuonna 1999 järjestetyissä vaaleissa, kun sairastellut Aptidon ilmoitti jäävänsä eläkkeelle. Presidenttiydestä kilpailivat FRUD:n ja RPP:n tukema Ismael Omar Guelleh, joka oli jo voittanut ehdokaskisan Ismael Godi Haredia vastaan, ja PRD:n (Demokraattinen uudistuspuolue), PND:n (Kansandemokraattinen puolue) ja FRUD:n radikaalisiiven tukema ehdokas Moussa Ahmed Idriss. Guelleh voitti vaalit 74 prosentin kannatuksella, kun kokonaisäänestysprosentti jäi 60 prosenttiin. Vuoden 2003 parlamenttivaalit olivat lähellä muuttua historiallisiksi, kun oppositiokoalitio jäi vain 4 939 äänen päähän vaalivoitosta. Historiaan vaalit jäivät tästäkin huolimatta, sillä Djibouti sai ensimmäiset seitsemän naista parlamenttiin. Vuoden 2003 jälkeen oppositio on boikotoinut näyttävästi järjestettyjä vaaleja, mikä on mahdollistanut valtaapitävän puolueen ja presidentti Guellehin vallan jatkumisen keskeytyksittä.
YK syytti vuonna 2006 julkaistussa raportissa Djiboutia ja kuuta muuta maata vuonna 1992 solmitun Somalian asekauppasaarron rikkomisesta ja asemyynnistä hallituksen vastaisille islamistitaisteilijoille Mogadishussa. Djibouti kiisti syytökset jyrkästi. Djiboutin sisämaa kärsi maalis-huhtikussa vuonna 2007 kuivuuden aiheuttamasta nälänhädästä. YK:n ruokohjelman (WFP) mukaan 53 000 ihmistä kärsi nälkää. Kesäkuussa vuonna 2008 Djiboutin ja Eritrean välillä syntyy taisteluvälikohtaus Ras Doumeiran raja-alueesta aivan Punaisen meren tuntumassa, missä ainakin yhdeksän djiboutilaista saa surmansa. Kiista jatkui vielä huhtikuussa 2009, kun YK käski Eritreaa vetämään joukkonsa Djiboutista. Eritrea vastasi, ettei sillä ole Djiboutissa joukkoja.
Sisäpolitiikka.
Djibouti on presidenttijohtoinen tasavalta, pääministerillä on vain vähän poliittista valtaa. Presidentti valitaan vaaleilla kuusivuotiskaudelle ja hän on issa. Tällä hetkellä istuva presidentti Ismail Omar Guelleh (ja maan toinen) oli vuoden 2005 vaalien ainoa ehdokas, kun Ahmed Dini kuoli ennen vaaleja jättäen opposition vaille kunnollista vastaehdokasta, minkä takia oppositiopuolueet boikotoivat vaaleja. Presidentin valtaoikeuksiin kuuluu muun muassa pääministerin ja ministerineuvoston ministereiden nimittäminen. Presidentti Guelleh valittiin uudelleen vuonna 2011, hän sai yli 80 % äänistä. Pääministeri on aina afari. Vastaavanlainen vallanjako koskee muitakin ministereitä, joista arabeille, isaakeille ja gadaburseille on varattu vähintäänkin yksi salkku. Afareilla pitää olla kuinkin yksi ministeri enemmän kuin issoilla. Korkeimman oikeuden tuomari on issa.
Djiboutin parlamentti koostuu 65 jäsenestä, jotka valitaan viiden vuoden sykleissä järjestettävissä parlamenttivaaleissa. Djiboutin vaalimenettely on luonteeltaan poikkeuksellinen, sillä vain vaalien suurien puolue saa kaikki paikat itselleensä, mikä estää oppositiota vaikuttamasta maan asioihin. Djiboutin sisällissodan jälkeen aiempaa yksipuoluejärjestelmää muutettiin niin, että laki salli kolme puoluetta. Vuonna 2002 kolmen puolueen rajoitus lopetettiin ja Djiboutista tuli lainsäädännöllisestikin aito monipuoluetasavalta.
Djiboutilla on omat puolustusvoimat, joiden kokoa on 1990-luvun alun sisällissodan jälkeen jatkuvasti pienennetty. Puolustusvoimien ylikomentaja on maan presidentti. Djiboutin maavoimien vahvuus on 8 000 sotilasta ja ilma- sekä merivoimissa on molemmissa 200 sotilasta. Lisäksi maassa on puolisotilaallisissa ryhmittymissä 1 200 taistelijaa ja Ranskalla on maassa 2 600 sotilasta. Ranska on käyttänyt Djiboutin sotilastukikohtaansa muun muassa taisteluissa Adeninlahden merirosvoja vastaan. Djibouti käytti vuoden 2005 budjetista 28,5 miljoonaa puolustusvoimiin.
Ulkopolitiikka.
Djibouti on luonut toimivat suhteet niin ulko- kuin naapurimaihinkin, ainoastaan Eritrean kanssa Djiboutilla on kireät välit muun muassa rajakiistan takia. Djibouti kuuluu YK:hon ja sen useisiin alaorganisaatioihin paitsi IAEA:han. Lisäksi maalla on jäsenyys Afrikan unioniin, WTO:hon, Arabiliittoon, kauppaliitto Comesaan ja Afrikan sarven maiden yhteistyöjärjestö IGADiin, Islamilainen konferenssiin.
Djibouti on pysytellyt puolueettomana Etiopian ja Eritrean välisissa konflikteissa (muun muassa vuosien 1998–2000 sodassa). Eritrea ehti katkaista diplomaattiset suhteensa Djiboutiin vuonna 1998 sodan alettua, mutta loi ne uudelleen sodan päätyttyä ja suhteet ovat paranemasssa. Djiboutille on ollut kuitenkin Etiopian ja Eritrean kiistoista taloudellista hyötyä, sillä Etiopia on joutunut siirtämään aiemmin Eritrean kautta saapuneen tuontinsa Djiboutin kautta, kun sillä itsellä ei ole pääsyä merelle. Djibouti myös puoltaa yhtenäisen Somalian puolesta, eikä se ole tunnustanut Somalimaata.
Djiboutissa elää noin 27 000 pakolaista. Lisäksi maahan on saapunut arviolta noin 100 000 laitonta maahanmuuttajaa työpaikanhaussa. Laiton maahanmuutto kävi Djiboutin muutoinkin pienelle kansantaloudelle niin raskaaksi taakaksi, että vuoden 2003 heinäkuussa heidät määrättiin karkotettavaksi maasta.
Djibouti ja sen satamat ovat olleet tärkeässä roolissa Yhdysvalloille 1990-luvun ja 2000-luvun sodissa Irakin alueella.
Oikeusjärjestelmä.
Djibouti on omaksunut ranskalaisen oikeusjärjestelmän, johon on sekoittunut islamilainen šaria ja paimentolaisheimojen lakiperiaatteita. Maan vuonna 1992 perustuslakiuudistus perustuu voimakkaasti Ranskan vuonna 1958 säädettyyn perustuslakiin. Tuomioikeutta käyttävät hovioikeus () ja korkein oikeus, joiden lisäksi jokaisella hallintoalueella omat alemmat tuomioistuimet. Perustuslakineuvoston tehtäviin kuuluu tarkkailla lakiehdotusten perustuslaillista pätevyyttä.
Vuonna 2002 maassa äänestettiin uusi perhelaki, joka takaa aiempaa šaria-lain mukaista lainsäädäntöä paremman aseman naisille ja lapsille. Maassa on tästä lähin pyritty parantamaan naisten asemaa muun muassa perustamalla naisten asioista vastaavan ministerin asema. Ministerin myötä perustettiin uusi järjestöverkosto, joka auttaa naisia pitämään huolta heidän oikeuksista. Hallinto on myös lisännyt panostuksiaan estää laitonta naisten sukupuolielinten silpomista. Kolmessa vuodessa Djibouti on onnistunut saamaan noin puolet maan tytöistä käymään peruskoulua. Djiboutissa naisten asema on selvästi parempi kuin muissa islaminuskoisissa maissa, vaikka naisen asema esimerkiksi työmarkkinoilla on miestä heikompi.
Hallinnollinen jako.
Djibouti jakautuu kuuteen hallintoalueeseen, joista viisi on alueita ("cercle") ja yksi kaupunki.
Talous ja infrasktruktuuri.
Djiboutin talous perustuu sen vapaakauppa-alueeseen kuuluvaan satamaan ja satamaan liitetyihin palveluihin. Djibouti tarjoaa palveluja läpikulku-, uudelleenlastaus-, ja polttoaineen lisäyssatamana. Lähes 80 prosenttia bruttokansantuotteesta tulee palveluista. Teollisuutta maassa on Djiboutin taloutta on vapautettu yksityissektorille, mutta valtio pitää edelleen kontrollissaan tiettyjen hyödykkeiden hintoja (mm. jauho, sokeri, polttoaine, leipä). Kuivuus rajoittaa maanviljelyn hedelmiin ja vihanneksiin. Maanviljely on yleensä paimentolaisten omavaraistaloutta, joten ruoka joudutaan tuomaan ulkomailta. Maanviljely tuottaa viisi prosenttia maan ruokatarpeesta. Maassa tuotettiin lihaa vuonna 2004 noin 11 200 tonnia ja maitoa vajaa 14 000 tonnia. Vuonna 2005 YK:n ruokaohjelma varoitti, että 30 000 ihmistä Djiboutissa kärsi vakavasta nälänhädästä kolme vuotta kestäneen niukkasateisuuden takia. Maan teollisuus on pieni ja keskittyy laivan- ja kaupunkirakentamiseen sekä mineraalieveden pullotukseen maitotuotannon ohella. Maan rahayksikkö on Djiboutin frangi, joka on sidottu Yhdysvaltojen dollariin.
Djibouti tuottaa sähköä polttamalla ulkomailta tuotua öljyä. Sillä ei ole omia maakaasu-, öljy- tai hiilivaroja. Djiboutin sataman tärkeyden öljynvientiin on huomannut Arabiemiirikunnissa toimiva Dubai Ports Authority, joka on investoinut Djiboutin sataman öljyterminaalin parannus- ja laajennustöihin osana Doraleh-hanketta. Ranskan, Italian ja YK:n kehitysohjelman avustuksilla Djibouti on kartoittanut maan geotermisen energian varantoja, joiden se toivoo riittävän katkaisemaan energiantuotannon riippuvuuden öljystä ja tekemään Djiboutista energian suhteen omavaraisen.
Djiboutin merkittävimmät luonnonvarat ovat suola, kipsi ja muut mineraalit sekä geoterminen energia. Merkittävimmät vientituotteet on karjataloustuotteet.
Maasta löytyy 2 890 kilometrin pituinen tieverkko, josta 365 kilometriä oli asfalttipäällysteistä. Maassa on myös 13 lentokenttää, joista vain kolmella on päällystetty kiitotie.
Väestö.
Väestön kaksi suurinta ryhmittymää ovat issojen somaliheimo (60 %) ja Etiopian danakilien kanssa samantaustaiset afarit (35 %). Loput viisi prosenttia on ranskalaisia, italialaisia, (Jemenin) arabeja ja etiopialaisia. Lähes koko väestö on muslimeja (94–99 %), mutta maassa elää pieni kristityjen vähemmistö. Djiboutin viralliset kielet ovat ranska ja tai’zziadenin arabia, joita väestöstä kuitenkin puhuu äidinkielenään alle kymmenen prosenttia. Suurin osa puhuu afaria ja somaliaa. Lukutaitoisuus vuonna 2003 oli 67,9 prosenttia. Maassa vallitsee laaja uskonvapaus, eikä käännytykseen suhtauduta myönteisesti. Maan ainoa kristillinen juhlapyhä on joulu.
Djiboutin ilmoitettu asukasluku vaihtelee runsaasti riippuen lähteestä. Djiboutin valtiovarainministeriön mukaan maassa eli vuonna 2004 arviolta 632 000 asukasta. YK:n arviot liikkuvat 833 tuhannessa ja CIA World Factbookin mukaan arvio heinäkuun 2009 asukasluvuksi on 516 000. Yli puolet elää pääkaupungissa. Maan väestön kasvunopeus on noin 1,7–1,9 prosenttia. Kaupungistumisaste vuonna 2010 on 76 % ja kasvaa 1,8 % vuodessa.
Miehiä on maassa noin 86 % naisten lukumäärästä. Naisten odotettu elinikä vuonna 2011 on 64 ja miesten 59 vuotta. Naisten hedelmällisyysluku eli yhden naisen synnyttämien lasten lukumäärä on korkea, noin 2,7. Vastasyntyneistä 55 tuhannesta kuolee ennen yksivuotissyntymäpäiväänsä. Imeväisyyskuolleisuuden korkeuteen ja eliniänodotteen lyhyyteen vaikuttaa erityisesti AIDS, jota sairastaa aikuisista 2,5 prosenttia, kuivuuden ja ruokakriisien ohella.
Vuonna 2003 miehistä 78%, naisista vain 58,4% osasi lukea ja kirjoittaa. Koulunkäynti on ilmaista ja periaatteessa pakollista yhdeksän vuoden ajan. Kuitenkin vai 23% tytöistä ja 33% pojista käy yläkoulua. Yläkouluja on vain suuremmissa asutuskeskuksissa, ja niissä on liian vähän tilaa ja opettajia. Etnekin maaseudun vaeltavaa elämää viettävät ihmiset eivät ole innostuneita kaupaunkilaisesta elämänmenosta. Tyttöjen kouluun pääsyä on lakien avulla yritetty helpottaa.
Maassa on yksi yliopisto, Djiboutin yliopisto, joka perustettiin 2006. Monet korkeakoulututkintoa havitelleet ovat suorittaneet opintonsa ulkomailla, yleensä Ranskassa.
Kulttuuri.
Djiboutin lähes koko väestö on muslimeja, joten islamilla on voimakas vaikutus maan kulttuuriin. Djiboutilaisia kirjallisia teoksia on vähän ja nekin ranskankielisiä. Kulttuuri välittyy sukupolvelta toiselle suullisen perinteen kautta. Afarit ovat kehittäneet rikkaan kansantaruston ja "ginnili"-sotarunoutta.
Vuonna 2006 tehdyn tutkimuksen mukaan 46 % djiboutilaisista miehistä ja 7 % naisista käyttävät mietona huumausaineena tunnettua khatia. Lukuja on pidetty aliarvioina. Sitä käytetään uskonnollisissa tilaisuuksissa sekä vapaa-ajalla lounaan jälkeen kun työt seisahtuvat keskipäivän kuumuuden vuoksi.
Maan tiedotusvälineet ovat kaikki valtion omistamia, mutta perustuslain suomaa lehdistönvapautta on kerrottu noudatettavan. Viikoittain ilmestyvän "La Nation de Djibouti" levikki on vain noin 4 300 taloutta (2000). Maan oppositio julkaisee myös muutamia viikoittain tai kuukausittain ilmestyviä lehtiään. Vuonna 2001 maassa oli lisäksi yksi TV-kanava ja kolme radiokanavaa. Internet-yhteys löytyi 6 500 tilaajalta vuonna 2003. Matkapuhelimia oli samana vuonna 23 000 kappaletta ja lankapuhelimia 9 500 kappaletta.
Urheilu.
Djibouti on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1984 alkaen. Maan ainoan mitalin on saanut Ahmed Salah miesten maratonilla vuonna 1988.
Djiboutin jalkapallomaajoukkue oli huhtikuussa 2010 FIFAn rankingissa sijalla 192.


Kumpula.
Kumpula () on Helsingin kaupunginosa naapureinaan Pasila, Vallila, Käpylä, Toukola, Koskela ja Vanhakaupunki. Asukkaita Kumpulassa on noin 3 800 (1.1.2008) ja Helsingin piirijaossa se lasketaan osaksi Vanhankaupungin peruspiiriä. Kumpula liitettiin Helsinkiin 1906.
Kumpulan vanhin kaupunkimaisesti rakennettu alue on Limingantien molemmin puolin sijaitseva pitkä ja kapea pientaloalue, jossa on runsaasti 1920- ja 1930-luvuilla rakennettuja puisia omakotitaloja. Muilta osin Kumpula pysyi lähes rakentamattomana 1980-luvulle saakka, jolloin Helsingin yliopiston Kumpulan kampusta alettiin rakentaa. Silloin kampuksen ympärille sekä myös Kumpulan länsiosaan lähelle Mäkelänkatua rakennettiin joukko asuinkerrostaloja. Alueella on myös HOASin vuokra-asuntoja.
Kumpulan nähtävyyksiä on Kumpulan kartano. Nykyinen päärakennus valmistui 1844. Aluetta ympäröi nyt Helsingin yliopiston aidattu kasvitieteellinen puutarha.
Kumpulassa sijaitsee myös vuoden 1952 olympialaisiin valmistunut Kumpulan maauimala sekä yksi Helsingin lukuisista siirtolapuutarhoista, Kumpulan siirtolapuutarha.
Kaupunginosassa sijaitsee yksi Helsingin yliopiston neljästä kampuksesta, Kumpulan kampus, jolla opiskelee noin 6 000 opiskelijaa. Kampuksella toimii matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta. Kumpulassa sijaitsee myös Ilmatieteen laitoksen ja Merentutkimuslaitoksen uusi toimitalo Dynamicum, johon laitokset muuttivat syyskuussa 2005.
Uudenmaan liiton maakuntahallitus valitsi vuoden uusmaalaiseksi kyläksi 1993.


Mika Häkkinen.
Mika Pauli Häkkinen (s. 28. syyskuuta 1968 Helsingin maalaiskunta) on suomalainen kilpa-autoilija, Suomen kaikkien aikojen menestynein Formula 1 -kuljettaja ja lajin kaksinkertainen maailmanmestari. Häkkinen kilpaili myös DTM-vakioautosarjassa 2005–2007.
Häkkisestä käytettiin F1-uransa aikana usein lempinimeä ”The Flying Finn” eli ”Lentävä suomalainen”. Menestynein Formula 1 -kuljettaja Michael Schumacher on kertonut kunnioittavansa Häkkistä kaikista vastustajistaan eniten. The Times -sanomalehdessä äänestettiin kaikkien aikojen Formula 1 -kuljettaja vuonna 2009, ja Häkkinen oli listan kymmenes. Muita suomalaisia olivat muun muassa Kimi Räikkönen sijalla 13 ja Keke Rosberg sijalla 23.
Uran alku.
Nuorena Häkkinen ajoi kartingia, jossa hän voitti peräti viisi kertaa Suomen mestaruuden. Häkkinen kilpaili kartingissa vuosina 1974–1986. Mikroautojen jälkeen hän siirtyi kaudeksi 1987 Formula Ford -sarjaan. Formula Fordissa hän onnistui voittamaan Suomen, Ruotsin ja Pohjoismaiden mestaruuden. Jotta ura pysyisi nousussa, Häkkinen lähti Britanniaan kilpailemaan Formula Vauxhall Lotus -sarjassa (Britannian ulkopuolella Formula Opel Lotus), jossa kilpailu kovenisi. Samalla kaudella hän sai tuekseen tupakkavalmistaja Marlboron.
Vuonna 1988 Häkkinen kilpaili Britannian ja Euroopan sarjan voitoista. Autonaan hänellä oli Dragon Motorsport Marlboro. Hän voitti Euroopan sarjan mestaruuden, mutta Britannian sarjassa hän jäi loppupisteissä toiseksi silloisen tallitoveri Allan McNishin voittaessa.
Seuraava askel uralla oli siirtyminen F3-luokkaan, jossa hän ajoi kaksi seuraavaa kautta 1989 ja 1990.
F3-ura.
Kaudella 1989 Häkkisen tallina vuonna 1988 ollut Dragon Motorsport siirtyi F3-luokkaan Vauxhall Lotus-sarjasta. Häkkinen pysyi tiimissä. Kuitenkaan tiimin luokanvaihdos ei sujunut toivotulla tavalla. Kalusto ei ollut kilpailukykyinen ja Häkkinen sijoittui mestaruuskamppailussa vasta sijaluvulle 12. Häkkisen vaihdettua tallia loppukaudella alkoi vauhti löytyä ja tulokset parantua.
Autourheilua seuraavien tietoisuuteen Häkkinen nousi vuonna 1990 hallitessaan Mika Salon kanssa Englannin F3-sarjaa ylivoimaisesti ajaen Dick Bennettsin johtamassa West Surrey Racing-tiimissä. Puhuttiin jopa MikaMika-sarjasta. Kyseisenä vuonna Häkkinen vei lopulta sarjan mestaruuden niukasti Mika Salon jäädessä pisteissä toiseksi.
Häkkisen manageri Keijo "Keke" Rosberg osasi kokemuksesta sanoa, että nouseminen F3000-luokkaan on kallis ja epävarma ratkaisu. Niinpä heti kun hänelle tarjoutui mahdollisuus ostaa Häkkiselle paikka Lotus-tallista, hän tarttui siihen. Kyseisen tarjouksen teki Lotuksen tallipäällikkö Peter Collins joulukuussa 1990.
Formula 1 -ura.
Häkkisen Formula 1 -ura alkoi vuonna 1991, jolloin hän pääsi kilpailemaan Lotuksella. Tosin ensimmäistä kertaa, kun Häkkinen kokeili F1-autoa, oli autona Benetton.
Lotus-vuodet 1991–1992.
Häkkisen esitykset F3-sarjassa vakuuttivat Lotus-tallin tallipäällikön, Peter Collinsin, joka otti Häkkisen talliinsa kaudelle 1991, ja Häkkinen teki tuohon aikaan epätavallisen loikan F3:sta suoraan F1:een. Hän onnistui debyyttikaudellaan kilpailukyvyttömällä autolla hyvin, parhaina suorituksina ensimmäisten aika-ajojen 13. sija ja ensimmäiset MM-pisteet San Marinon GP:stä viidennellä sijallaan.
Kaudella 1992 Häkkinen teki varsinaisen läpimurtonsa: Lotus sai tehtyä autostaan huomattavasti kilpailukykyisemmän, ja Häkkinen ajoi pisteille kuudessa kilpailussa ja saavutti Ranskan ja Unkarin kilpailuissa neljännen sijan. Hän saavutti yhteensä 11 MM-pistettä ja MM-sarjan kahdeksannen sijan, mikä vakuutti myös huipputallit mukaan lukien tuon ajan ykköstallin, Williamsin. Sopimus Williamsin kanssa kuitenkin kariutui, kun talli jätti ilmoittautumatta ajoissa kauden 1993 MM-sarjaan, jolloin sen oli sarjaan päästäkseen saatava muiden tallien yksimielinen tuki: Lotus-tallin tallipäällikkö Collins halusi pitää Häkkisen tallissaan, ja sopimus jäi allekirjoittamatta.
Testikuljettajana.
Häkkinen löysi paikkansa kaudelle 1993 McLaren-tallissa, jossa hän kuitenkin jäi testikuljettajan rooliin, kun tallin ykköskuljettaja Ayrton Senna päätti empimisistään huolimatta ajaa tallin kilpakuljettajana. Häkkinen kuitenkin pääsi kilpakuljettajaksi, kun kaudella flopannut Michael Andretti luovutti paikkansa kauden kolmeen viimeiseen kilpailuun. Häkkinen sijoittui aika-ajoissa tuolloin parhaana aika-ajajana pidetyn tallikaveri Sennan edelle. Seuraavassa kilpailussa, Japanin GP:ssä, hän pääsi ensimmäistä kertaa palkintokorokkeelle sijoittumalla kolmanneksi.
Nousu kilpakuljettajan rooliin.
Sennan lähdettyä McLarenilta, tuli Häkkisestä tallin selvä ykköskuljettaja kahdeksi seuraavaksi kaudeksi. Kaudella 1994 Häkkinen suoriutui hienosti epäluotettavalla McLaren–Peugeotilla ajamalla kuudesti palkintokorokkeelle ja Belgian GP:ssä toiseksi. Hän sijoittui 26 pisteellään MM-sarjan neljänneksi. Seuraavasta kaudesta 1995, Mercedes-Benzin ensimmäisestä McLarenin moottorinvalmistajana, tuli vaikea, ja Häkkisen huippuhetkiksi jäivät kakkossijat Italian ja Japanin GP:issä. Häkkisen kärsimätön voitonjano näkyi useissa kauden aikana sattuneissa ulosajoissa ja kolareissa.
Adelaiden onnettomuus.
Kauden 1995 päättäneen Australian GP:n ensimmäisissä aika-ajoissa Adelaiden katuradalla Häkkinen ajoi rajusti ulos Brewery Bend -kaarteessa vasemman takarenkaan tyhjentymisen takia. Häkkisen auto lähti rajusti käsistä ja auto päätyi noin 200 kilometrin tuntinopeudella rengasvalliin. Häkkisen pää paiskautui valtavalla voimalla auton ohjauspyörään ja poukkoili holtittomasti edestakaisin. Häkkinen sai vakavia niskavammoja sekä kallonmurtuman. Hän vajosi koomaan. Kuin ihmeen kautta Häkkinen selvisi hengissä edes ilman aivovauriota pitkälti nopean ja taidokkaan ensiaputoiminnan ansiosta. Häkkinen toipui nopeasti ja tervehtyi jo seuraavan kauden ensimmäiseen, niin ikään Australiassa, mutta Melbournessa ajettuun kilpailuun.
Kaudet 1996–1997.
Häkkinen osoitti kilpailukykynsä vakavan onnettomuuden jälkeen ajamalla läpi kauden 1996 tuoretta tallikaveriaan, David Coulthardia, paremmin sijoittumalla loppukaudesta neljästi kolmanneksi, keräämällä 31 MM-pistettä ja MM-pisteiden viidennen sijan.
Kaudella 1997 epäluotettava auto ja erityisesti moottoririkot vaivasivat Häkkistä: hän joutui keskeyttämään moottoririkon vuoksi johtopaikalta niin Britannian, Itävallan kuin Luxemburgin GP:nkin Nürburgringillä, jossa hän myös ajoi uransa ensimmäisen paalupaikan. Häkkinen kuitenkin voitti ensimmäisen kilpailunsa kauden päättäneessä Euroopan GP:ssä Jerezissä, kun ensin tallikaveri Coulthard ja mestaruuteen kurvaileva Williamsin Jacques Villeneuve antoivat hänelle tietä.
Kaksi mestaruutta.
Kaudella 1998 Häkkinen kävi ensimmäisen mestaruustaistonsa Ferrari-tallin Michael Schumacheria vastaan. Kausi olikin näiden kuljettajien näytöstä: vain kahdesti kauden aikana voitto meni muulle kuljettajalle. Värikäs mestaruustaisto sai huipentumansa, kun kaksi GP:tä ennen kauden loppua kuljettajat olivat tasapisteissä. Mestaruustaisto kääntyi Häkkisen eduksi, kun hän voitti kaksintaistelun Schumacheria vastaan Luxemburgin GP:ssä, ja kauden päättävässä Japanin GP:ssä Schumacherin auto sammui ykkösruutuun. Viimeiseen ruutuun pudotetun Schumacherin kilpailu päättyi rengasrikkoon, Häkkinen voitti kilpailun ja ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Häkkinen voitti kauden aikana kahdeksan GP:tä ja lähti yhdeksän kertaa paalupaikalta. Suomessa hänet valittiin vuoden urheilijaksi.
Kausi 1999 oli sen puoliväliin asti jälleen mestaruustaistoa Häkkisen ja Schumacherin välillä. Britannian GP:ssä tilanne kuitenkin muuttui, kun Schumacher loukkaantui ulosajossa, ja Ferrarin kakkoskuljettaja Eddie Irvine aloitti taistelunsa mestaruudesta Häkkisen kanssa. Vaikka Häkkinen hallitsi aika-ajoja suvereenisti starttaamalla paalulta 11:ssä kauden 17:stä osakilpailusta, tuli mestaruustaistosta tiukka Häkkisen keskeytettyä omaan ajovirheeseen molemmissa Italiassa ajetuissa osakilpailuissa, Imolassa ja Monzassa, ja tallin tehdessä virheitä – muun muassa Britannian GP:ssä – kun Häkkisen kilpailu jäi kesken renkaan irrottua. Kauden toiseksi viimeisen kilpailun, Malesian GP:n, jälkeen Häkkinen ehdittiin kuitenkin jo julistaa maailmanmestariksi, kun Ferrari-tallin kaksoisvoitto hylättiin sääntöjenvastaisen ilmanohjaimen vuoksi ja kolmanneksi sijoittunut Häkkinen nostettiin voittajaksi. Tulokset palautettiin kuitenkin ennalleen, joten Irvine johti MM-sarjaa ennen viimeistä kilpailua, ja Häkkiseltä vaadittiin mestaruuteen voitto kauden päättävästä Japanin GP:stä. Sen Häkkinen myös teki ja voitti uransa toisen mestaruuden.
Mestaruuksien jälkeen.
Kausi 2000 lähti Häkkiseltä vaihtelevasti käyntiin hänen keskeytettyä kauden kaksi ensimmäistä kilpailua Schumacherin hallitessa alkukautta. Schumacherin keskeytettyä kauden puolivälissä kolme kilpailua Häkkinen pääsi hänen kantaansa voittamalla kilpailun ja sijoittumalla kahdesti toiseksi ja siirtyi MM-pistejohtoon kahden seuraavan kilpailun loisteliaalla voitollaan. Vielä kolme kilpailua ennen kauden päätöstä Häkkinen johti kahdella pisteellä Schumacheria, mutta Yhdysvaltain GP:n moottoririkko oli takaisku hänen MM-haaveilleen, ja Schumacherin voitettua myös Japanin GP:n hän voitti maailmanmestaruuden, ja Häkkinen jäi MM-pisteissä toiseksi.
Häkkisen viimeinen kilpailukausi 2001 oli vaikea. McLarenin ongelmat tuntuivat kasautuvan Häkkisen päälle osoituksena dramaattinen keskeytys ylivoimaisesta johtoasemasta kytkinrikkoon viimeisellä kierroksella. Ferrarin tekninen etumatka etenkin automaattisessa lähtöjärjestelmässä antoi sille huomattavan edun kilpailijoihinsa, ja lehdistö aloitti spekulaationsa Häkkisen lopettamisella. Hän kuitenkin voitti kaksi kilpailua: Britannian GP:n ja kauden toiseksi viimeisen, Yhdysvaltain GP:n. Kauden loppupuolella Häkkinen ilmoitti siirtyvänsä vuoden sapattivapaalle F1:stä, ja hänen tuuraajakseen palkattiin toinen suomalainen, Kimi Räikkönen. Häkkinen ei kuitenkaan koskaan tehnyt paluuta ykkösiin, vaikka hänen paluustaan kaudelle 2005 huhuttiin vahvasti.
McLaren-testi vuonna 2006.
Häkkinen palasi yli viiden vuoden tauon jälkeen 30.11.2006 McLarenin F1-testeihin Espanjan Barcelonan kilparadalla ollen noin kolme sekuntia päivän kärkiaikoja hitaampi, joskin käyttäen samaa rengassettiä koko päivän ajan. Häkkinen myönsi, ettei testi välttämättä jäänyt hänen viimeiseksi esiintymisekseen formula ykkösissä. Testin takana oli Gerhard Berger, joka halusi antaa Häkkiselle mahdollisuuden koettaa nykyaikaista F1-autoa.
Syyskuussa 2009 ESPN-kanavalle antamassaan haastattelussa 41-vuotias Häkkinen kertoi ajavansa vielä tulevaisuudessa kilpaa eikä sulkenut pois paluuta formula ykkösiin.
DTM-ura.
Häkkinen ilmoitti marraskuussa 2004 tekevänsä paluun rata-autoilun pariin vuonna 2005 vakioautojen DTM-sarjassa.
Kaudella 2005 Häkkinen ajoi DTM-sarjassa, HWA-tallissa, jonka autona toimi AMG-Mercedes C-Class. Häkkinen sijoittui sarjan kokonaispisteissä viidenneksi. Kauden kohokohta oli kolmas kilpailu Span radalla, Häkkinen voitti sen paalupaikalta.
Kaudella 2006 Häkkinen jatkoi DTM-sarjassa, samassa tallissa. Hän sijoittui neljänneksi Hockenheimissä ja kolmanneksi Lausitzissa.
Kaudella 2007 Häkkinen voitti Lausitzringin osakilpailun 20. toukokuuta 2007 sekä Mugellon osakilpailun 15. heinäkuuta 2007. Viimeksi mainitun Häkkinen voitti yllättäen lähtemällä ruudusta 15. Saman kauden Barcelonan osakilpailussa Häkkiselle langetettiin DTM-sarjan siihen asti suurin sakkorangaistus; 20 000 euroa kolaroinnista Martin Tomczykin kanssa. Kauden päätyttyä Häkkinen ilmoitti lopettavansa ajamisen ja siirtyvänsä Mercedes-Benzillä muihin tehtäviin.
Yksityiselämä.
Häkkinen syntyi 28. syyskuuta 1968 Martinlaaksossa Helsingin maalaiskunnassa (nykyisellä Vantaalla). Hänen vanhempansa ovat Harri ja Aila Häkkinen, ja hänellä on sisko Nina. Harri-isä kuoli 12. toukokuuta 2010 äkilliseen sydänkohtaukseen.
Häkkinen meni vuonna 1998 naimisiin Erja Honkasen kanssa. Heillä on kaksi lasta, Hugo Ronan Häkkinen (s. 11. joulukuuta 2000) ja Aina Julia Häkkinen (s. 12. toukokuuta 2005). Helmikuussa 2008 ilmoitettiin, että Häkkiset eroavat.
Häkkinen on seurustellut tšekkiläisen Marketa Kromatovan kanssa. ja heillä on 30.11.2010 syntynyt tytär Ella Emilia.
Häkkisen asunto Ranskassa paloi vuonna 2008, ja hän asuu nykyään Monacossa.
Muuta.
Vuonna 2006 Häkkinen sai suomenkielisen ääniroolin Pixarin animaatioelokuvasta "Autot". Hän teki myös cameo-roolin elokuvassa Uuno Turhapuro – This Is My Life.
Mika oli myös mukana 2009 alkuvuoden Tunturirallissa, Rovaniemellä.


CMX.
CMX on Torniossa vuonna 1985 perustettu rockyhtye. Hardcore-punkilla aloittanut CMX on historiansa aikana kokeillut monenlaisia tyylejä, kuten progressiivista rockia. Melko vähäisestä radiosoitosta huolimatta yhtye on voittanut rocklehti Rumban parhaan yhtyeen vuosiäänestyksen kymmenen kertaa ja kerran jopa lehden äänestyksen kaikkien aikojen parhaasta yhtyeestä.
Eräs yhtyeen tunnetuimmista piirteistä on laulaja-basisti A. W. Yrjänän monitulkintaiset sanoitukset, jotka ottavat vaikutteita muun muassa mytologioista ja kansanperinteestä. Myös runoilijana tunnettu Yrjänä toimii lisäksi yhtyeen pääasiallisena säveltäjänä.
CMX on jo kolmatta vuosikymmentä kestäneen uransa aikana käynyt läpi useita musiikkityylejä. Alkuaikoina yhtye oli hardcore-yhtye, mutta vähitellen musiikki ja albumit alkoivat muuttua progressiivisemmaksi taiderockiksi. Yhtyeen basisti-laulaja ja sanoittaja A.W. Yrjänä itse on kuvaillut yhtyeen musiikkia ”punkin, progen ja silkan iskelmällisen outouden sekamelskaksi”.
1985−1991.
CMX:n ura sai alkunsa 6. huhtikuuta pitkäperjantaina vuonna 1985 Torniossa nimellä Cloaca Maxima 18-vuotiaiden A. W. Yrjänän ja Pekka Kanniaisen päätettyä perustaa uuden yhtyeen. He olivat aiemmin soittaneet punkia, heviä ja tummasävyistä rockia ja tehneet yhdessä demonauhoja eri nimillä ja lähettäneet niitä levy-yhtiöille ilman menestystä. Sana "Cloaca Maxima" on peräisin H. P. Blavatskyn "Hunnuton Isis" -kirjan alaviitteestä ja se tarkoittaa kirjaimellisesti latinan kielellä suurinta viemäriä. Termi viittaa nimeen, jota muinoin käytettiin antiikin Rooman viemäröintijärjestelmästä.
Seuraavan puolen vuoden kuluessa kokoonpano vakiintui. Kanniaisesta tuli rumpali, Yrjänästä basisti ja laulaja. Kitaristiksi löytyi Kimmo Suomalainen. Yrjänästä tuli myös sanoittaja. Hän käytti sanoitusten aiheena aiempien yhteiskunnallisten teemojen sijaan nyt myös runoutta. Yhtyeen nimi lyhennettiin seuraavana vuonna muotoon CMX. Alkutaipaleellaan CMX esiintyi suhteellisen vähän ja levysopimuksia ei ollut näköpiirissä. Musiikki oli lähinnä nopeatempoista hardcore punkia. Materiaalista suuri osa oli englanniksi, suomi valtasi alaa laulukielenä vähitellen.
Ensimmäinen EP "Johannes Kastaja" äänitettiin vuonna 1987 Kemissä ja julkaistiin 1988. Samana vuonna CMX esiintyi ensimmäistä kertaa muualla kuin Tornion lähiseudulla, kun yhtye konsertoi Liedon punkfestivaaleilla. Vuonna 1989 julkaistiin EP "Raivo" pienlevymerkki Bad Vugumille. Julkaisusta seurasi myös ensiesiintyminen Helsingin Tavastialla. Ensilevy "Kolmikärki" ilmestyi tammikuussa 1990. Levyä myytiin julkaisuvuonna parituhatta kappaletta. Kevään kuluessa yhtyeeseen tuli toinen kitaristi, torniolainen Pasi Isometsä.
1991−1997.
Yhtyeen jäsenet asuivat tässä vaiheessa omilla tahoillaan, osa etelässä, osa pohjoisessa. He katsoivat, että toiminnan edistäminen vaatii tiiviimpää yhteydenpitoa. Kanniainen muutti Etelä-Suomeen, mutta Suomalainen ei perhesyiden takia voinut muuttaa ja jättäytyi yhtyeestä pois. Suomalaisen mukaan hänelle ei ilmoitettu yhteistyön päättymisestä. Hänet korvasi Helsingissä opiskellut Janne Halmkrona, joka oli aiemmin soittanut Torniossa Yrjänän ja Kanniaisen kanssa sekä omissa yhtyeissään. Uudella kokoonpanolla levytettiin EP "Tanssitauti". Vuonna 1991 Kanniaisen mukana Helsinkiin muuttanut Timo Rasio päätettiin ottaa yhtyeeseen Isometsän tilalle.
Kokoonpanon muuttuessa myös yhtyeen musiikkityyli rauhoittui. Seuraavana ilmestynyt "Veljeskunta" oli entistä kauempana punkista. Vuonna 1992 yhtye solmi levytyssopimuksen EMI:n kanssa. Kesällä yhtye äänitti levyn "Aurinko". Tyylillisesti se lienee viimeinen yhtyeen levy, jolla hardcore-juuret ovat vielä kuultavissa, vaikka sitä voisikin luonnehtia punkin sijaan pikemminkin vaihtoehto- tai taiderockiksi. Vuoden 1994 helmikuussa sitä seurasi "Aura", joka nousi albumilistan kolmanneksi. Tällä levyllä musiikkityyli vaihteli tangomusiikkia raskaaseen rockiin yhdistävästä ”Nainen tanssii tangoa” -kappaleesta ”Talvipäivänseisauksen” akustisen folkin kautta ”Pilvien kuninkaan” progressiiviseen rockiin. Albumin kappale ”Ruoste” sai radiosoittoa. Kesällä yhtye teki ensimmäiset festivaaliesiintymiset. Seuraava levy, "Rautakantele", oli entisiä pehmeämpi ja akustispainotteisempi ja ilmestyi helmikuussa 1995. Single ”Pelasta maailma” sai jonkin verran radiosoittoa.
Vuoden 1995 loppupuolella Halmkronan aloitteesta yhtye perusti internet-sivut, yhtyeen mukaan ensimmäisenä yhtyeenä Suomessa. Sivuilla julkaistiin yhtyeen sanoitukset, elämäkerta ja "Kysy"-palsta. CMX esiintyi ensimmäisenä eurooppalaisena yhtyeenä livenä internetissä 30. toukokuuta 1996. Hanke toteutettiin Telen kokeilulaboratorion avustuksella. Suoran lähetyksen ja uusintojen yhteenlaskettu katsojamäärä oli yli 18 000.
Vuonna 1996 syntyi konemusiikkivaikutteinen levy "Discopolis". Levy myi kultaa.
1997−2001.
Vuonna 1997 Yrjänä julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa Likelle ja samana syksynä yhtyeeltä ilmestyi kolmen levyn kokoelma Cloaca Maxima. Aiemmin samana vuonna Kanniainen totesi, ettei halua jatkaa yhtyeessä, ja uudeksi rumpaliksi valikoitui Tuomas Peippo. Seuraavan levyn, "Vainajalan", tuottajaksi yhtye pyysi Faith No More -yhtyeen Billy Gouldin. Levy äänitettiin kesällä 1998 Lapissa. Talvella yhtye sai "Discopoliksesta" ensimmäisen kultalevynsä. "Vainajala"-levyn kiertueen yhteydessä yhtye kuitenkin kärsi motivaatio-ongelmista ja päätti keskittyä jatkossa levyttämiseen ja lopettaa esiintymiset kokonaan. "Vainajalan" kultalevyjen jaon yhteydessä "Lista"-ohjelmassa vuonna 1999 julkituotu ilmoitus herätti kohua. Viimeinen esiintyminen Ilosaarirockissa keräsi noin 17 000 katsojaa.
Vuonna 2000 CMX työsti yli viisi kuukautta "Dinosaurus Stereophonicus" -levyä, joka oli kahden levyn mittainen ja ilmeeltään progressiivista rockia. Levy nousi albumilistan toiseksi ja myi kultaa hieman yli kuukaudessa. Vuonna 2001 CMX pyörsi päätöksensä esiintymisten lopettamisesta ja palasi lavalle Provinssirockissa. Taukonsa aikana yhtye teki kaksi esiintymistä salanimellä: Ensimmäisen Helsingin Lepakossa nimellä "Johannes Kastaja" marraskuussa 1999 ja toisen lähes kaksi vuotta myöhemmin Jyväskylän Lutakossa nimellä "Rappion Apostolit". Jälkimmäisen oli tarkoitus olla harjoittelua Provinssirockia varten.
2001−2010.
Loppuvuodesta 2001 yhtye julkaisi DVD:n, jolle oli koottu sekä musiikkivideoita että muuta materiaalia. Vuonna 2002 julkaistiin albumi "Isohaara", joka oli hieman raskaampi edelliseen albumiin nähden. Levy meni ilmestyttyään listakärkeen. Vuonna 2003 syntyi kymmenes levy "Aion", joka käsitteli pahuutta. Levy oli kaksi viikkoa albumilistan kärjessä jouluaikaan ja myi kultaa. Vuonna 2004 julkaistiin toinen kokoelma "Cloaca Maxima II", joka edellisen tapaan käsitti kolme levyä. Vuonna 2005, kun CMX:n perustamisesta tuli täyteen kaksikymmentä vuotta, julkaistiin seuraava levy "Pedot". Levy myi kultaa.
Elokuussa 2006 CMX, Kotiteollisuus ja 51koodia järjestivät Tuuliajolla 2006 -risteilyn, alkuperäisen Tuuliajolla-kiertueen kunniaksi.
Kahdestoista albumi "Talvikuningas" ilmestyi syksyllä 2007. Albumista julkaistiin aluksi ainoastaan numeroitu 8000 kappaleen erikoispainos. Levy muodostuu yhdestä 12-osaisesta hieman yli tunnin mittaisesta musiikkiteoksesta. Levyn tuottaja on Rauli "Illusion Rake" Eskolin.
Vuonna 2008 yhtyeeltä julkaistiin radiohiteiksi sopivien kappaleiden kokoelma "Kaikki hedelmät". Kokoelmalla on myös kaksi uutta kappaletta, "Rautalankaa" ja "Kivinen kirja", ja sen mukana tuli tilauslappu, jolla sai tilata harvinaisen.
Elokuussa 2010 CMX julkaisi 13. albuminsa "Iäti". Levy meni listakärkeen ja singlet Sateenkaaren pää ja Linnunrata ovat saaneet radiosoittoa.
Musiikki.
CMX on yksi suosituimmista nykyajan suomalaisista rockyhtyeistä. A. W. Yrjänä on luonnehtinut yhtyeensä tyylisuuntaa taiderockiksi. CMX:n uran alkupään tuotanto on punk-henkisempää kuin uudempi. Muun muassa ensialbumilla "Kolmikärki" (1990) on tyypillisiä hardcore punkin piirteitä: pariminuuttisia, nopeita kappaleita ja huutavaa, rosoista laulua. Taiderockin piirteitä on muun muassa albumeilla "Dinosaurus Stereophonicus" (2000), "Aion" (2003) ja "Talvikuningas" (2007).
CMX:n sanoitukset ovat koko uran ajan olleet lähes poikkeuksetta suomeksi. Varhaisilta hardcore punk -ajoilta ovat kuitenkin peräisin englanninkieliset "My Tribe" ja "On The Wing", sekä nimeltään englanninkielinen "Shaman's Prayer", jossa tosin ei lauleta selviä sanoja. Myös Kreikan-matkallaan yhtye esitti laulunsa englanniksi. Sanoitukset käsittelevät monesti mytologisia, uskonnollisia tai filosofisia aiheita tai ovat mytologia- tai kansanperinnepohjalta esitettyä yhteiskuntakritiikkiä tai itsetutkiskelua.
Musiikilliset vaikutteet.
CMX:n tuotannon vaikutteet eivät käy kappaleista helposti ilmi. Sekä A. W. Yrjänä että Janne Halmkrona ovat ilmoittaneet pitävänsä hyvin monenlaisesta musiikista. CMX:n tyylin piirteitä on löydetty muun muassa Viikatteen ja Verenpisaran musiikista.


Väärä tietoisuus.
Väärä tietoisuus on marxilainen oletus, jonka mukaan aineelliset ja institutionaaliset tekijät johtavat työväenluokkaa (ja kenties muita luokkia) harhaan kapitalismin luonteen suhteen. Hypoteesi seuraa tavarafetisismin teoriasta, jonka mukaan ihmiset kokevat yhteiskunnalliset suhteet pelkästään asioiden välisinä taloudellisina arvoina, toisin sanoen henkilön saadessa rahaa työskentelystään ja ostaessaan haluamansa tavaran. Raha ja tavara tuntuvat luovan sosiaalisia suhteita ihmisistä riippumatta, päättäen kuka saa mitäkin ilman ihmisten "suoraa" toimintaa tai järjestäytymistä. Ihmiset "vieraantuvat" keskenäisestä toiminnastaan.
Ei ole todisteita, että Karl Marx itse olisi käyttänyt väärä tietoisuus -termiä, ainakaan tunnetuissa kirjallisissa teoksissa. Kyseessä on pelkästään Engelsin teoria (ks. Terry Eagleton, "Ideology: An Introduction" (Lontoo: Verso, 1991), s. 89)


Sosiaalinen vieraantuminen.
Sosiaalinen vieraantuminen tai alienaatio on sosiologinen termi, joka kuvaa sitä, miten yksilö vieraantuu yhteisöstään, muista ihmisistä ja inhimillisen toiminnan todellisesta luonteesta.
Moderni yhteiskunta syynä.
Pitkin 1900-lukua laajeni uskomus, että modernin yhteiskunnan atomismi johtaa siihen, että ihmisillä on pinnallisemmat suhteet toisiin ihmisiin. Perinteisisissä - teollistumisen ja kolonialismin aikaa edeltävissä - orgaanisissa yhteisöissä on katsottu olleen syvempiä suhteita ihmisten välillä. Tämän puolestaan uskotaan johtavan vaikeuksiin havaita tai hyväksyä toisten ihmisten uniikkeja piirteitä. Jälkimmäisessä tapauksessa yksilö on kautta aikojen tavalla tai toisella osittain tai kokonaan suljettu yhteisön ulkopuolelle.
Radikaalin feminismin mukaan sama tapahtuu naisille patriarkaalisessa yhteiskunnassa.
Marxin vieraantumisen käsite.
Vieraantumisen katsotaan usein johtavan väärään tietoisuuteen, jossa henkilö ei kykene havaitsemaan toimintaansa motivoivia tekijöitä ja toimintansa seurauksia suhteessa muihin. Marxilaisen teorian mukaan proletariaatti (kuten myös kapitalistit) vieraantuvat kapitalismissa tavarafetissismin takia.
Ongelmallinen ilmiö.
Vieraantuminen nähdään useimmiten hyvin negatiivisena ja ei-toivottavana ilmiönä, koska se luo uhan yhteiskunnan valtarakenteille ja toisaalta uhan ja usein tuhon vieraantuville ihmisille. Esim. Suomessa yksinäisten miesten odotettavissa oleva elin-ikä on paljon alempi kuin perheellisten miesten. Asiaa on Suomessa ajanut 1980-luvulta lähtien mm. Ilkka Taipale.
Ratkaisuina on kokeiltu kuria ja rangaistuksia (esim. vankeutta irtolaisuudesta tai alkoholismista esim. rattijuoppoustuomioiden kautta), tukityöllistämistä (mm. 1930-luvun tie-, pato-, lentokenttä-, suon kuivaus jne. urakat Yhdysvalloissa, Italiassa, Saksassa, Suomessa), minimipalkkojen ja sosiaaliturvan alentamista (esim. monetarismi Chilen sotilasjuntan aikana ja siitä jalostettu reaganismi ja thatcherismi 1970-luvun lopulta lähtien länsimaissa), apuorganisaatioita (Pelastusarmeija, AA jne.).
Taiteessa kuvattuna.
Jean-Paul Sartre on kuvannut vierautta, erillisyyttä kirjoissaan ja esim. "No Exit"-näytelmässään. Asiaa kirjallisesti käsitelleisiin kuuluu mm. Albert Camus (esim. Sivullinen).
Sosiologi André Gorz on ehdottanut mm. tämän ongelman lievittämiseen peruspalkkaa. Suomessa Osmo Soininvaara ajoi samaa linjaa 1990-luvulla. Sosiologi Theodor Adorno on käsittellyt asiaa.


Black Sabbath.
Black Sabbath on englantilainen heavy metal -yhtye, joka perustettiin Birminghamissa vuonna 1969. Black Sabbathin alkuperäisen kokoonpanon muodostivat laulaja John ”Ozzy” Osbourne, kitaristi Anthony ”Tony” Iommi, basisti Terence ”Geezer” Butler ja rumpali William ”Bill” Ward. Ozzy Osbourne erotettiin yhtyeestä vuonna 1979 ja korvattiin entisellä Rainbow-yhtyeen laulajalla, Ronnie James Diolla. Tämän jälkeen yhtyeen kokoonpano on muuttunut useasti. Kitaristi Tony Iommi on ainoa jokaisessa Black Sabbathin kokoonpanossa mukana ollut jäsen.
Black Sabbath aloitti uransa esittämällä blues rockia, mutta siirtyi jo esikoisalbumillaan raskaaseen rockiin, jonka kehitykseen yhtye vaikutti merkittävästi. Joskus Black Sabbathia luonnehditaan jopa ensimmäiseksi todelliseksi heavy metal -yhtyeeksi. Yhtyeen pitkään säilynyt suosio perustuu ensisijaisesti sen kuuteen ensimmäiseen albumiin, jotka ilmestyivät vuosina 1970–1975. "Paranoid"-albumin samanniminen kappale lienee yhtyeen tunnetuin. Black Sabbathin albumeita on myyty pelkästään Yhdysvalloissa 15 miljoonaa ja maailmanlaajuisesti 100 miljoonaa. Vuonna 2000 yhtyeelle myönnettiin Grammy-palkinto.
Ennen Black Sabbathia (1966–1969).
Tony Iommi on ainoa jokaisessa Black Sabbathin kokoonpanossa soittanut muusikko.Black Sabbathin alkujuuret ulottuvat vuoteen 1966, jolloin muutamaa kuukautta aiemmin vankilasta vapautunut Ozzy Osbourne tapasi Geezer Butlerin. Osbourne oli jo kierrellyt muutamissa kokoonpanoissa laulajana. Tapaamisen jälkeen Osbourne ja Butler soittivat yhdessä yhtyeessä "Rare Breed", jonka nimi oli aiemmin ollut "The Ruums". Myöhemmin Osbourne vei birminghamilaisen musiikkikaupan ikkunaan ilmoituksen, jossa ilmoitti etsivänsä yhtyettä, johon liittyä (ilmoituksessa luki: ”Ozzy Zig needs a gig”,). Tuohon aikaan Osbournen ystävä Butler tunsi jo kitaristi Tony Iommin ja rumpali Bill Wardin. Nämä olivat soittaneet silloin jo hajonneessa Mythology-nimisessä yhtyeessä, joka oli aiemmin esiintynyt nimellä The Rest. Ilmoituksen nähtyään Butler vei Tony Iommin ja Bill Wardin tapaamaan Osbournea, jolloin Iommi tajusi, että kysymyksessä oli sama mies, jota hän oli aikaisemmin kiusannut poikaporukkansa kanssa heidän ollessa samassa koulussa.
Alkujärkytyksen jälkeen Ozzy Osbourne ja Tony Iommi sopivat riitansa ja perustivat Butlerin ja Wardin kanssa "Polka Tulk Blues Band" -nimisen bluesjazzfuusioyhtyeen vuonna 1968. Yhtye nimettiin intialaisen vaateliikkeen mukaan. Orkesteri laajeni kuusimiehiseksi, kun slidekitaristi Jimmy Phillips ja saksofonisti Alan ”Aker” Clarke liittyivät yhtyeeseen. Ydinnelikko – Iommi, Osbourne, Butler ja Ward – halusi kuitenkin päästä heistä eroon, joten yhtye hajotettiin ja perustettiin uudelleen nelimiehisenä. Yhtyeen nimeksi vaihdettiin "The Earth Blues Company", joka pian lyheni pelkäksi Earthiksi. Tällä nimellä yhtye toimikin vuoden verran. Loppuvuodesta 1968 Tony Iommi jätti yhtyeen ja liittyi Jethro Tull -yhtyeeseen kitaristiksi Mick Abrahamsin tilalle. Iommi ei kuitenkaan tullut toimeen yhtyeen johtajan Ian Andersonin kanssa, joten vierailu jäi lyhyeksi. Iommin voi nähdä soittamassa Jethro Tullissa The Rolling Stones -yhtyeen DVD:llä "Rock And Roll Circus". Iommi palasi Earthiin, jonka pienimuotoinen klubikonsertointi jatkui.
Loppuvuodesta 1969 Earth joutui jälleen vaihtamaan nimeään. Earth-niminen tanssiorkesteri oli nimittäin jo olemassa, ja yhtyeet sekoitettiin keskenään. Kaiken huippu oli viimeinen konsertti, jossa Osbourne, Iommi, Butler ja Ward esiintyivät Earth-nimellä: järjestäjä oli erehtynyt tilaamaan konserttipaikalle väärän Earthin. Iltapukuihin sonnustautunut Birminghamin hienostoväki sai kokea järkytyksen, kun Osbourne kumppaneineen esitti pyjama-asuisina kovaäänisesti 1960-luvun hittikappaleita. Tämän esiintymisen jälkeen marraskuussa 1969 Earth muutti nimensä Black Sabbathiksi.
Yhtye oli jo Earth-nimisenä esittänyt ”Black Sabbath” -nimistä kappaletta. Kappaleen nimi valittiin Geezer Butlerin ehdotuksesta myös yhtyeen uudeksi nimeksi. Nimi lainattiin Mario Bavan ja Salvatore Billitterin ohjaamasta vuonna 1963 julkaistusta italiankielisestä elokuvasta "I tre volti della paura" (), jossa näytteli Boris Karloff ja jota Yhdysvalloissa esitettiin nimellä "Black Sabbath" (tai "Musta pyhäpäivä").
Black Sabbath -nimen keksimisen jälkeen yhtye esiintyi Englannissa ja muualla Euroopassa. Yhtye pääsi esiintymään peräti kuutena peräkkäisenä iltana hampurilaiselle Star-klubille, jossa The Beatles oli esiintynyt 1960-luvun alussa. Black Sabbathin maine raivokkaana liveorkesterina kasvoi.
Albumit "Black Sabbath" ja "Paranoid" (1969–1970).
Basisti Geezer Butler keksi Black Sabbath -nimen.Tony Iommi keksi kappaleen ”Black Sabbath” pääriffin. Kyseinen esikoisalbumin nimiraidaksi päätynyt kappale oli hidastempoinen, raskas ja pahaenteinen. Ozzy Osbournen korkeaoktaavinen, lähes lausuntaa muistuttava laulu halkoi synkkää äänimaailmaa, mikä oli omiaan korostamaan kappaleen aavemaisia, ukkosenjylyn ja rankkasateen ryydittämiä ensimmäisiä minuutteja. Kappaleen pääriffi rakentuu tritonus-sointuun, ”paholaisen intervalliin”, jonka käyttäminen oli kiellettyä keskiajalla. Kappale sävellettiin tulevan albumin sessioiden viime hetkillä, ja vasten odotuksia siitä muodostui yksi yhtyeen tunnetuimmista kappaleista. ”Paranoid”-singlen menestyksen myötä yhtye pääsi esittämään kappaleen Top of the Pops -listaohjelmaan. Syyskuussa julkaistiin Black Sabbathin toinen albumi, "Paranoid", josta muodostui suuri menestys, kun se nousi Britannian albumilistan ykköseksi viikon ajaksi. Levyn tunnettuja raitoja nimikappaleen ohella ovat muun muassa ”Iron Man”, ”War Pigs” ja ”Electric Funeral”. Albumin nimeksi piti alun perin tulla "War Pigs", mutta Vietnamin sodan ollessa vielä käynnissä nimestä luovuttiin.
"Paranoid"-albumin Yhdysvaltojen julkaisu tapahtui vasta tammikuussa 1971, koska ensimmäinen albumi oli vielä korkealla myyntilistoilla. "Paranoid" pääsi kymmenen myydyimmän albumin joukkoon ja se on myynyt pelkästään Yhdysvalloissa yli neljä miljoonaa kappaletta, vaikkei albumin kappaleita aikoinaan soitettukaan radiossa. Albumi sai ilmestyttyään runsaasti kritiikkiä musiikkitoimittajilta, mutta nykyisin sitä pidetään yhtenä merkittävimmistä ja vaikuttavimmista heavy metal -albumeista koskaan, ja sen katsotaan määritelleen heavy metalin äänimaailman ja tyylin.
Black Sabbath esiintyi ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa syyskuussa 1970, ja siellä yleisö oli vielä innokkaampaa kuin Britanniassa. Päihde- ja alkoholisekoilut alkoivat olla merkittävä osa yhtyeen jäsenten elämää. Syyskuun lopussa 1970 Black Sabbath antoi yllättäen potkut manageri Jim Simpsonille ja palkkasi managerikaksikko Patrick Meehanin ja Wilf Pinen hoitamaan yhtyeen asioita.
"Master of Reality" ja "Vol. 4" (1971–1972).
Black Sabbath palasi studioon helmikuussa 1971. Koska "Paranoid" oli osoittautunut menestykseksi, siunattiin yhtyeelle runsaasti aikaisempaa enemmän studioaikaa. Näihin aikoihin yhtyeen jäsenet alkoivat ensimmäistä kertaa käyttää vahvoja huumeita.
Black Sabbathin kolmas albumi, "Master of Reality", julkaistiin 1. heinäkuuta 1971, vain kuusi kuukautta "Paranoidin" julkaisun jälkeen. Albumilla yhtye viritti soittimensa puolitoista sävelaskelta alas ja sai aikaan vielä entistä raskaamman äänimaailman. "Master of Reality" sisältää Black Sabbathin kuuluisimpien kappaleiden joukkoon kuuluvat ”Children of the Graven” ja ”Into the Voidin”. Aloituskappaletta ”Sweet Leaf” pidetään yleensä ylistyksenä kannabiksen käytölle. Seuraava kappale, ”After Forever”, ottaa kantaa kristinuskon puolesta. "Master of Reality" ylitti Yhdysvalloissa kultalevyrajan jo pelkkien ennakkotilauksien perusteella. Se oli parhaimmillaan Billboard-listan sijalla kahdeksan, ja yhtyeen kotimaassa se ylsi viidenneksi. Musiikkimedialta albumi sai kuitenkin jälleen huonoja arvosteluja. "Rolling Stone" haukkui "Master of Realitya" naiiviksi, yksinkertaiseksi ja itseääntoistavaksi. Myöhemmin sama lehti kokosi listan kaikkien aikojen 500 parhaasta albumista, ja "Master of Reality" ylsi listan sijalle 298. Black Sabbath lähti albumin ilmestyttyä kiertueelle.
Yhtye kokoontui studioon kesäkuussa 1972. Äänitysprosessissa oli ongelmia, joista useat johtuivat yhtyeen jäsenten runsaasta päihteiden käytöstä. Uuden levyn, ' alkuperäiseksi nimeksi Osbourne olisi halunnut "Snowblind" – levyllä olevan kappaleen mukaan – mutta koska nimi viittasi päihteisiin, joutuivat yhtyeen jäsenet tyytymään kansitekstiin ”We wish to thank the great COKE-Cola Company of Los Angeles” (). Yhtyeelle kuljetettiin kokaiinia saippuajauhepakkauksissa, ja Osbourne saattoi istua koko päivän kylpyammeessa käyttäen kokaiinia. Yhtyeen kaikki jäsenet olivat "Vol. 4:n" aikoihin hyvin huume- ja alkoholiriippuvaisia.
Yhtyeen jäsenten henkilökohtaisista ongelmista huolimatta "Vol. 4" menestyi hyvin, ja kappaleet ”Snowblind” ja ”Supernaut” ovat klassikoita. Albumin linjasta poikkeavimpaa materiaalia edustaa ”Changes”-pianoballadi, jota Ozzy Osbourne ja hänen tyttärensä Kelly Osbourne ovat esittäneet vuonna 2003 duettona. ”Tomorrow's Dream” julkaistiin singlenä, mutta se ei menestynyt listoilla.
"Sabbath Bloody Sabbath", "Sabotage" ja välien tulehtuminen (1973–1976).
Iommi (vas.) ja Osbourne konsertissa vuonna 1973."Vol. 4" -albumin menestyksestä innostunut Black Sabbath yritti luoda uudelleen samanlaisen tunnelman tulevalle albumilleen. Yhtye vuokrasi talon Bel Airista ja aloitti sävellystyön kesällä 1973. Osittain päihdeongelmien ja uupumuksen takia yhtye ei onnistunut säveltämään ainoatakaan käyttökelpoista kappaletta.
Yhtye vietti yli kuukauden Yhdysvalloissa ja yritti turhaan saada musiikkia aikaan. Black Sabbath palasi Englantiin ja vuokrasi Walesista linnan, jossa yhtye yritti aloittaa sävellystyöt uudestaan. Linnassa tapahtuneet omituiset, jopa aavemaisiksi väitetyt, tapahtumat saivat yhtyeen uskomaan, että linnassa kummitteli. Ozzy Osbournen ja Tony Iommin mukaan he näkivät kerran illalla äänitysten jälkeen aaveen. Hieman myöhemmin Osbourne oli sammunut takkatulen ääreen, ja tuli oli levinnyt hänen jalkoihinsa, josta se levisi takkahuoneen mattoon. Palo saatiin kuitenkin sammutettua Wardin rumpusetin takana olleen siiderin avulla.
Linnan ainutlaatuinen tunnelma toi Black Sabbathin jäseniin sävellysintoa. Tony Iommi keksi riffin kappaleeseen ”Sabbath Bloody Sabbath”, ja pian uutta materiaalia alkoi jälleen syntyä. Kappaleen mukaan nimetty uusi albumi "Sabbath Bloody Sabbath" jatkoi musiikillisesti siitä, mihin "Vol. 4" -albumilla jäätiin. Levyllä kuultiin enemmän syntetisaattoreita, jousisoittimia ja monimutkaisia kappalerakenteita. Yes-yhtyeen Rick Wakeman soitti koskettimia albumin kappaleessa ”Sabbra Cadabra”. "Sabbath Bloody Sabbath" oli ensimmäinen Black Sabbathin levy, joka sai ilmestymisvuonnaan positiivisia arvosteluja lehdistöltä. Albumi on saanut runsaasti arvostusta myös myöhemmin. Allmusic sanoi albumin olevan ”mestariteos, välttämättömyys missä tahansa heavy metal -kokoelmassa”. Albumin tunnetuimmat kappaleet lienevät ”Sabbath Bloody Sabbath”, ”Sabbra Cadabra” ja ”Killing Yourself to Live”. Huhtikuussa 1974 Sabbath esiintyi yli 200 000 ihmiselle California Jam -festivaaleilla, jonne yhtye kuljetettiin helikopterilla.
Yhtye alkoi säveltää uusia kappaleita, ja tulevasta albumista oli tarkoitus tehdä jälleen erilaiselta kuulostava. Albumin nauhoituksia häiritsivät manageririidat ja päihteiden käytön lisääntyminen. Kesällä 1975 julkaistu "Sabotage" sai "Sabbath Bloody Sabbathin" tapaan hyviä arvosteluja. "Rolling Stone" kirjoitti, että ”"Sabotage" ei ole vain Black Sabbathin paras levy sitten "Paranoidin", vaan se saattaa olla heidän paras levynsä koskaan”.
"Sabotage" pääsi 20 myydyimmän albumin joukkoon sekä Yhdysvalloissa että Isossa-Britanniassa, mutta se oli silti yhtyeen ensimmäinen albumi, joka ei myynyt platinalevyyn oikeuttavaa määrää. Vaikka albumin ainoa single, ”Am I Going Insane (Radio)”, epäonnistui nousemaan listoille Yhdysvalloissa, löytyi albumilta klassikoita, kuten ”Hole in the Sky” ja ”Symptom of the Universe”, joista jälkimmäistä pidetään joskus jopa kaikkien aikojen ensimmäisenä progressiivisena metallikappaleena.
"Sabotage"-albumin myyntiä yhtye lähti tuttuun tapaan edistämään Yhdysvaltoihin. Tällä kertaa lavakokoonpanoon otettiin mukaan kosketinsoittaja, Birminghamista kotoisin oleva Gerald ”Jezz” Woodroffe, joka pysyi yhtyeessä aina vuoden 1977 loppuun. Joulukuussa 1975 julkaistiin yhtyeen ensimmäinen kokoelma "We Sold Our Soul for Rock 'n' Roll", joka sisälsi yhtyeen kuuluisimpia kappaleita, kuten ”Black Sabbath”, ”N.I.B.”, ”Paranoid”, ”Iron Man”, ”War Pigs”, ”Children of the Grave” ja ”Snowblind”.
"Technical Ecstasy" ja "Never Say Die!" (1976–1979).
Black Sabbath alkoi tehdä seuraavaa albumiaan Floridassa kesällä 1976. Silloin yhtyeen jäsenet erottivat managerinsa Meehanin ja Pinen, koska he hoitivat yhtyeen mukaan tehtävänsä huonosti. Heti sen jälkeen Black Sabbathin ensimmäinen manageri, jo syyskuussa 1970 erotettu Jim Simpson, haastoi yhtyeen oikeuteen laittomasta erottamisesta. Black Sabbathin jäsenet hävisivät oikeudenkäynnin ja joutuivat maksamaan 35 000 puntaa Simpsonille. Oikeudenkäynnin tulos ei miellyttänyt kumpiakaan osapuolia, vaan molemmille koitui tapauksesta taloudellisia haittoja.
Samaan aikaan kun yhtye kärsi rahapulasta, alkoivat Ozzy Osbournen ja Tony Iommin välit tulehtua yhtyeen sisäisestä valtataistelusta johtuvien riitojen vuoksi. Riitojen välissä yhtyeen jäsenet yrittivät itse hoitaa managerointiaan, mutta epäonnistuttuaan siinä he kääntyivät Jet Records -levy-yhtiön toimitusjohtajan Don Ardenin puoleen ja yrittivät saada hänet hiipuvan yhtyeen manageriksi. Arden suostui. Solisti Ozzy Osbourne tapasi neuvotteluissa Ardenin tyttären, tulevan vaimonsa Sharon Ardenin.
"Technical Ecstasy" julkaistiin syyskuussa 1976, ja se sai ristiriitaisen vastaanoton. Ensimmäistä kertaa yhtyeen historiassa albumin arvostus ei ole juurikaan parantunut ajan myötä. Allmusic arvosteli albumin yli kaksi vuosikymmentä sen julkaisun jälkeen ja antoi albumille kaksi tähteä viidestä. "Technical Ecstasy" erosi huomattavasti edeltäjistään; siinä oli vähemmän synkkiä ja raskaita yhtyeen ominaispiirteitä. Albumilla käytettiin yhä enemmän syntetisaattoreita, ja kappaleet olivat entistä nopeatempoisempia. "Technical Ecstasy" ei päässyt Yhdysvalloissa edes 50 myydyimmän albumin joukkoon, ja se jäi "Sabotagen" tapaan ilman platinalevyä. Kultalevyn "Technical Ecstasy" sai vasta vuonna 1997. Albumin tunnetuin kappale lienee ”Dirty Women”, jota yhtye on soittanut keikoillaan vielä 2000-luvullakin. ”It's Alright” on rumpali Bill Wardin laulama.
Vuoden 1977 lopussa Ozzy Osbourne hakeutui hoitoon päihde- ja alkoholiongelmansa takia ja erosi yhtyeestä. Eroon vaikutti myös hänen isänsä, joka teki kuolemaa. Osbournen tilalle otettiin Fleetwood Mac- ja Savoy Brown -yhtyeistä tuttu Dave Walker, joka ei kuitenkaan onnistunut Osbournen täyttämisessä yhtyeen haluamalla tavalla. Albumilla soitti kosketinsoittimia Don Airey, joka myöhemmin liittyi Ozzy Osbournen omaan yhtyeeseen. Ozzy Osbourne vihasi uutta albumia ja oli menettänyt motivaationsa musiikin tekemiseen Black Sabbathin kanssa. Harjoituksiin hän osallistui enää vain satunnaisesti.
Albumia seuranneelle kiertueelle Black Sabbath valitsi lämmittelijäkseen uudehkon Van Halen -yhtyeen, jonka vahva live-esiintyminen jätti pääesiintyjän varjoonsa. Loppuvuodesta Black Sabbath aloitti jälleen Yhdysvaltain-kiertueen. Vuoden 1979 alkupuolella ongelmainen yhtye lähti Los Angelesiin työstämään uutta albumia, mutta ongelmat Osbournen kanssa johtivat lopulta hänen erottamiseen maaliskuussa 1979. Samaan aikaan myös Geezer Butler jätti pettyneenä yhtyeen.
Ronnie James Dio laulajana (1979–1982).
Ronnie James Dio Suomessa vuonna 2007.
Sharon Arden (myöhemmin Sharon Osbourne), Black Sabbathin manageri Don Ardenin tytär, suositteli entistä Rainbow-laulaja Ronnie James Dioa uudeksi laulajaksi. Dio liittyi yhtyeeseen kesäkuussa 1979, jolloin yhtye alkoi suunnitella uutta studioalbumia. Black Sabbathin äänimaailmassa tapahtui muutoksia uuden laulajan myötä, sillä Dion laulutyyli erosi huomattavasti Ozzy Osbournen tyylistä. ”He olivat täysin erilaisia”, Tony Iommi selittää. ”Eivät vain lauluääniltään, vaan myös asenteiltaan. Ozzy oli mainio showmies, mutta kun Dio tuli mukaan, lauluun tuli erilaista asennetta, ääntä ja musiikillista lähestymistapaa. Ronnie antoi meille uuden näkökulman säveltämiseen.”
Dio innostui ajatuksesta työskennellä Iommin kanssa, ja miehet alkoivat suunnitella uutta yhtyettä, johon kuuluisivat Dio, Iommi ja Ward sekä uusi basisti ja kakkoskitaristi. Kakkoskitaristin virkaan Iommi kutsui vanhan ystävänsä Geoff Nichollsin, joka soitti birminghamilaisessa Quartz-yhtyeessä.
Uusi kokoonpano palasi Criteria-studioille marraskuussa aloittamaan uuden albumin nauhoitukset. Geezer Butler palasi yhtyeeseen tammikuussa 1980 ja kakkoskitaristin virassa ollut Geoff Nichols siirtyi soittamaan kosketinsoittimia. Uusi albumi, "Heaven and Hell", julkaistiin 25. huhtikuuta 1980. Albumi sai innokkaan vastaanoton niin kriitikoilta kuin yleisöltä. Kymmenen vuotta albumin julkaisun jälkeen Allmusic kehui albumin olevan ”yksi Sabbathin parhaista albumeista, yhtye kuulostaa uudelleensyntyneeltä”. Heaven and Hell oli parhaiten listoilla menestynyt Black Sabbath -albumi sitten "Sabotagen". "Heaven and Hell" saavutti Britanniassa listasijoituksen 9 ja Yhdysvalloissa sijan 28. Albumi myi Yhdysvalloissa yli miljoona kappaletta, ja myyntilukujen siivittämänä yhtye aloitti suuren maailmankiertueen, joka alkoi Saksasta 17. huhtikuuta 1980. Yhtye kiersi aluksi Eurooppaa ja myöhemmin samana vuonna Yhdysvaltoja, missä Black Sabbath ja Blue Öyster Cult tekivät suuren yhteiskiertueen. Yhtyeitä manageroi tuolloin Sandy Pearlman.
18. elokuuta 1980 alusta asti yhtyeessä soittanut rumpali Bill Ward päätti jättää Black Sabbathin. Wardilla oli pahoja ongelmia päihteiden kanssa, ja lisäksi hänen vanhempansa olivat juuri kuolleet. Tilalle otettiin Ronnie James Dion vanha tuttu Vinnie Appice, rumpali Carmine Appicen nuorempi veli, ja kiertuetta jatkettiin.
Vuonna 1980 vanha manageri julkaisi vuonna 1973 taltioidun livealbumin "Live at Last", joka julkaistiin ilman yhtyeen antamaa lupaa. Albumi nousi Britannian listan viidenneksi.
Kiertueen ja pienen tauon jälkeen Black Sabbath lähti äänittämään seuraavaa albumiaan, joka ilmestyi syksyllä 1981. "Mob Rules" menestyi kaupallisesti, mutta sai kriitikoilta nihkeän vastaanoton. Lähes kaikkien muiden Black Sabbath -albumien tapaan Mob Rules on saanut ajan myötä lisää arvostusta. Äänitysten aikoihin yhtyeen englantilais- ja yhdysvaltalaisjäsenten erimielisyydet alkoivat aiheuttaa ongelmia. Vaikka yhtye vakuutteli kaiken olevan kunnossa, Dio ja Appice erosivat seuraavan kiertueen jälkeen ja perustivat Dio-yhtyeen. Kiertueelta julkaistiin myös Sabbathin ensimmäinen virallinen livetallenne "Live Evil", joka ilmestyi kauppoihin joulukuussa 1982. Iommi epäili perusteettomasti Dion ja Appicen käyneen miksaamassa salaa albumia korostaen omia osuuksiaan livesoundissa. Todellisuudessa Iommi ja Butler eivät saapuneet studiolle, kun oli tarkoitus aloittaa levyn miksaaminen. Parin päivän jälkeen Appice ja Dio kyllästyivät istumiseen ja alkoivat miksata livealbumia kahdestaan. Tämä oli ollut eräs syy Dion ja Appicen lähtöön yhtyeestä.
Ian Gillan laulajana (1983–1984).
Iommi ja Butler alkoivat etsiä uutta laulajaa Black Sabbathille. Kaikkien yllätykseksi Black Sabbathin uudeksi laulajaksi valittiin Deep Purplesta tuttu Ian Gillan, jonka oma yhtye oli juuri hajonnut. Laulajavalinta oli iso uutispommi, ja sitä puitiin kovasti musiikkilehdistössä ja fanien keskuudessa. Gillan, Iommi ja Butler eivät aluksi halunneet kutsua uutta kokoonpanoa Black Sabbathiksi, ja uusi levy oli tarkoitus julkaista nimellä ”Gillan/Iommi/Butler/Ward”, mutta levy-yhtiö painosti yhtyeen pitämään nimensä. Black Sabbathin uusi kokoonpano sai lehdistöltä lisänimen ”Deep Sabbath”, joka johtui Ian Gillanin taustasta Deep Purplen laulajana. Rumpaliksi palasi vanha tuttu Bill Ward.
Yhtye palasi äänitysstudioon helmikuussa 1990 äänittämään seuraajaa "Headless Crossille". "Tyr" julkaistiin 6. elokuuta 1990. Osa albumin sanoituksista pohjautuu skandinaavisen muinaisuskon mytologiaan. Albumi menestyi jälleen Euroopassa, mutta Yhdysvalloissa se oli ensimmäinen Black Sabbathin albumi, joka ei päässyt 200 myydyimmän albumin joukkoon. Yhtye teki jälleen kiertueen, joka ei tällä kertaa ulottunut lainkaan Yhdysvaltoihin asti.
Dehumanizer (1990–1993).
Rob Halford esiintyi Black Sabbathin laulajana kahdesti vuonna 1992Ronnie James Dio kiersi yhtyeensä kanssa Yhdysvaltoja elokuussa 1990 albuminsa "Lock Up the Wolves" tiimoilta. Ronnie James Dio astui jo Black Sabbathin alkuperäisessä kokoonpanossa soittaneen Geezer Butlerin kanssa lavalle esittämään Black Sabbathin kappaleen ”Neon Knights”. Esiintymisen jälkeen sekä Dio että Butler osoittivat mielenkiintonsa koota Black Sabbath uudelleen yhteen. Butler vakuutti Tony Iommin ideallaan. Iommi antoi potkut laulaja Tony Martinille ja basisti Neil Murraylle. Edellisestä kokoonpanosta jäivät jäljelle siis vain Tony Iommi ja rumpali Cozy Powell.
Ronnie James Dio, Geezer Butler, Tony Iommi ja Cozy Powell alkoivat työstää uutta Black Sabbath -albumia vuoden 1990 lopulla. Cozy Powell joutui kuitenkin luopumaan levytysprosessista, kun hänen lantionsa murtui hevosonnettomudessa. Powellin paikan otti jälleen Vinny Appice. Black Sabbathin kokoonpano oli tässä vaiheessa sama kuin vuonna 1981 ilmestyneellä "Mob Rules" -albumilla. Levytysprosessi kesti yli vuoden, ja sen aikana yhtyeellä oli useita sävellyksiin liittyviä ongelmia. Joitain kappaleita sävellettiin uudestaan monia kertoja.
Levytysprosessin tuloksena syntynyt albumi, "Dehumanizer", julkaistiin 22. kesäkuuta 1992. Albumi sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta se oli yhtyeen kaupallisesti menestynein albumi yhdeksään vuoteen. Singlekappale ”TV Crimesin” myötä albumi nousi Billboard 200 -listan sijalle 44. Levyn tunnetuimpia kappeleita ovat lisäksi muun muassa ”Computer God”, ”I” ja ”After All (The Dead)”.
Yhtye aloitti Dehumanizer-kiertueen heinäkuussa 1992. Kiertueen aikaan alkuperäiskokoonpanossa laulanut Ozzy Osbourne ilmoitti lopettavansa työnsä musiikin parissa. Osbourne kutsui Black Sabbathin lämmittelijäyhtyeeksi oman yhtyeensä kahdelle viimeiselle konsertille. Black Sabbath suostui Ronnie James Dioa lukuun ottamatta. Hänen mielestään Black Sabbathin ei kuulunut toimia lämmittely-yhtyeenä kenellekään, saati sitten Ozzy Osbournelle. Niinpä Dio erosi ennen konsertteja, ja hänen tilalleen otettiin Judas Priest -yhtyeen laulaja Rob Halford.
Kokoonpanolla Iommi, Butler, Halford, Appice ja Nicholls Sabbath soitti kahtena iltana, 14. ja 15. marraskuuta 1992 Ozzy Osbournen lämmittelijänä. Viimeisen Osbournen konsertin jälkeen lavalle astui alkuperäinen Black Sabbath (Osbourne, Iommi, Butler, Ward) neljän kappaleen ajaksi. Tämän jälkeen alkoivat huhut jälleen liikkua niin alkuperäisen Black Sabbathin paluusta kuin Rob Halfordin liittymisestä Sabbathiin laulajaksi. Huhuista kumpikaan ei toteutunut.
Raskaasta kevyeen: "Cross Purposes" ja "Forbidden" (1994–1996).
Rumpali Vinny Appice jätti yhtyeen ja palasi Dio-yhtyeeseen. Iommi ja Butler ottivat Appicen ja Ronnie James Dion tilalle entisen Rainbow-rumpali Bobby Rondinellin ja laulaja Tony Martinin. Yhtye palasi ääänitysstudioon työskentelemään uuden materiaalin parissa. Geezer Butlerin mukaan yhtye ei tälläkään kertaa halunnut julkaista uutta materiaalia Black Sabbathin nimellä. Martin ja Rondinelli ovat esittäneet asiasta eriäviä lausuntoja, joiden mukaan Butler oli hyvin innoissaan luomassa uutta Black Sabbathin albumia.
Levy-yhtiön painostuksesta johtuen tuleva albumi, "Cross Purposes" julkaistiin joka tapauksessa Black Sabbathin nimellä 8. helmikuuta 1994. Albumi jatkoi "Dehumanizerin" raskasta linjaa, ja se sai jälleen ristiriitaisen vastaanoton. Blender.com antoi albumille kaksi tähteä viidestä ja kuvaili Soundgardenin "Superunknown"-albumia huomattavasti "Cross Purposesia" paremmaksi Black Sabbath -albumiksi. Allmusic.com taas kehui albumia ja kutsui sitä eniten Black Sabbathiltä kuulostavaksi albumiksi sitten "Born Againin". Albumi nousi Britannian albumilistalla sijalle 41 ja Yhdysvaltojen Billboard 200 -listan sijalle 122. Black Sabbath lähti kiertueelle ja taltioi esiintymisensä Hammersmith Apollossa 13. huhtikuuta 1994. "Cross Purposes Live" julkaistiin VHS-nauhalla ja CD:llä. Bobby Rondinelli jätti yhtyeen kesäkuussa 1994. Hänen tilalleensa saatiin viiden esiintymisen ajaksi alkuperäiskokoonpanon Bill Ward.
Geezer Butler jätti yhtyeen jälleen kerran ja muodosti oman sooloprojektinsa. Myöhemmin Geezer Butler liittyi Ozzy Osbournen yhtyeeseen. Myös Bill Ward lähti yhtyeestä, ja tämän jälkeen Iommi päätti koota yhteen "Tyr"-albumin aikaisen kokoonpanon. Basisti Neil Murray, rumpali Cozy Powell ja laulaja Tony Martin alkoivat Iommin kanssa suunnitella seuraavaa Black Sabbath -albumia. Tuottajaksi tulevalle "Forbidden"-albumille Iommi hankki kaikkien yllätykseksi – ja muiden jäsenten pettymykseksi – lähinnä rap-artistina tunnetun ja ystävän Ernie C:n. Ice-T vieraili albumin kappaleessa ”Illusion of Power”. "Forbidden" julkaistiin 8. kesäkuuta 1995, mutta se ei onnistunut pääsemään lainkaan myydyimpien albumien listoille Yhdysvalloissa. "Forbidden" ei menestynyt kaupallisesti ja se sai huonon vastaanoton kriitikoilta. Levyä on luonnehdittu jopa Black Sabbathin heikoimmaksi albumiksi.
Yhtye aloitti maailmankiertueen heinäkuussa 1995. Rumpali Cozy Powell oli pettynyt uuteen albumiin, ja hän lähti yhtyeestä terveyssyihin vedoten, kesken kiertueen. Powellin tilalle palasi Bobby Rondinelli. Kiertueen jälkeen Iommi laittoi yhtyeen tauolle ja alkoi työstää omaa sooloalbumia entisen Black Sabbath -laulaja Glenn Hughesin ja entisen Judas Priest -rumpali Dave Hollandin kanssa. Sooloalbumi "The 1996 DEP Sessions" julkaistiin vasta vuonna 2004, vaikkakin nauhoituksista oli liikkunut bootleg-kopioita jo pitkään.
Vuonna 1996 huhuttiin, että Black Sabbathin alkuperäinen kokoonpano palaisi takaisin yhteen. Tony Iommi sai soiton Ozzy Osbournen vaimolta, Sharon Osbournelta, joka kysyi, haluaisiko Iommi koota alkuperäisen kokoonpanon yhteen. Iommi vastasi myönteisesti, ja Tony Martin, Neil Murray ja Bobby Rondinelli lähtivät yhtyeestä. Iommi jäi Geoff Nichollsin kanssa muodostamaan alkuperäisen kokoonpanon yhteenpaluuta
Alkuperäinen kokoonpano jälleen yhdessä: "Reunion" (1997–).
Ozzy Osbourne palasi Black Sabbathiin vuonna 1997Vuonna 1997 ilmoitettiin, että Black Sabbath tulisi esiintymään kesän Ozzfest-kiertueella alkuperäisessä kokoonpanossa. Tämä ei kuitenkaan aivan pitänyt paikkaansa, sillä Bill Wardin tilalla rumpuja soitti Mike Bordin, joka oli Osbournen sooloyhtyeen rumpali ja joka parhaiten muistetaan Faith No More -yhtyeestä. Wardin poissaolon syynä oli hänen kiireensä oman sooloprojektinsa, The Bill Ward Bandin, kanssa.
Bill Ward palasi yhtyeeseen joulukuussa 1997, kun Sabbath soitti kahtena iltana Birminghamissa. Alkuperäiskokoonpano esiintyi ensimmäisen kerran yhdessä sitten vuoden 1992. Birminghamin esiintymiset nauhoitettiin ja seuraavana vuonna julkaistiin "Reunion"-livealbumi. "Reunion" osoittautui menestykseksi. Se nousi Yhdysvaltojen myyntilistojen sijalle 11 ja myi platinaa. "Reunion" sisälsi liveraitojen lisäksi myös kaksi täysin uutta kappaletta, ”Psycho Man” ja ”Selling My Soul”, jotka molemmat saivat listamenestystä.
Kesällä 1998 Black Sabbath teki Euroopan-kiertueen. Bill Ward sai ennen kiertueen alkua sydänkohtauksen, ja häntä paikkasi Vinny Appice. Ward palasi rumpuihín joulukuussa 1998, kun yhtye aloitti Yhdysvaltain-kiertueen. Black Sabbath sai vuoden 1999 Grammy-palkinnon ”vuoden parhaasta heavy metal -esityksestä” "Reunion"-livealbumin ”Iron Man” -kappaleesta. Kiertueen jälkeen yhtye vetäytyi tauolle, jonka aikana Tony Iommi julkaisi ensimmäisen virallisen sooloalbuminsa, "Iommin". Ozzy Osbourne jatkoi sooloyhtyeensä kanssa työskentelyä.
Studiosessioita ja comeback-huhuja.
Black Sabbath palasi studioon keväällä 2001, mutta sessiot jouduttiin keskeyttämään, sillä Osbournen tuli saada tulevan soololevynsä kappaleet valmiiksi. ”Emme jatkaneet pidemmälle, ja se on sääli, koska kappaleet olivat erittäin hyviä”, Iommi kommentoi. ”Nykyisin on erilaista äänittää. Aikaisemmin ei ollut matkapuhelimia soimassa joka viiden sekunnin välein. Kun aloitimme, meillä ei ollut mitään. Työskentelimme kaikki saman asian puolesta. Nyt kaikki ovat tehneet niin monia muita asioita.”
Alkuperäisen kokoonpanon studioalbumit vuosilta 1970–1978 julkaistiin uudelleen Yhdysvalloissa vuonna 2005 digitaalisesti remasteroituina kahdeksan pakettina. Lisäksi vuonna 2002 julkaistiin "Past Lives" -livekokoelma, jolla on livemateriaalia 1970-luvulta. Yhtye pysyi tauolla kesään 2004 saakka, jolloin se palasi tähdittämään Ozzfestiä vuosina 2004 ja 2005. Eräässä konsertissa Osbourne ei kyennyt esiintymään, ja häntä tuurasi jälleen Rob Halford. Maaliskuussa 2006 Black Sabbath otettiin sisään Rock and Roll Hall of Fameen. Palkintoseremoniassa yhtye ei itse esiintynyt, mutta Metallica soitti Black Sabbathin kappaleet ”Hole in the Sky” ja ”Iron Man” kunnianosoituksena yhtyeelle.
Alkukesästä 2009 uutisoitiin Osbournen haastaneen Tony Iommin oikeuteen yhtyeen nimen omimisesta väärin perustein. Osbourne ja Iommi kertoivat myöhemmin tulleensa yhteisymmärrykseen asiasta. Elokuussa 2011 Iommi kiisti "Birmingham Mail" -lehden väitteen yhtyeen paluusta alkuperäisessä kokoonpanossaan. 11. marraskuuta 2011 Black Sabbath ilmoitti Hollywoodissa Kaliforniassa Whisky a Go Go -ravintolassa pidetyssä tilaisuudessa uudesta kiertueesta ja levystä. Levyn julkaisu olisi ajankohtainen loppuvuodesta 2012.
"Heaven and Hell" -kokoonpano.
Ozzy Osbourne teki omaa sooloalbumiaan vuonna 2006. Rhino Records julkaisi samana vuonna Black Sabbath -kokoelmalevyn, The Dio Years. Albumi sisälsi kappaleita vain Ronnie James Dion aikaisen Black Sabbathin tuotannosta ja kolme täysin uutta kappaletta. Single ”The Devil Cried” menestyi listoilla, joten Iommi ja Dio päättivät koota yhteen "Heaven and Hell" -albumin aikaisen Black Sabbathin kokoonpanon ja aloittaa maailmankiertueen kokoelma-albumin tiimoilta. Koska alkuperäinen kokoonpano oli vielä yhdessä, Iommi ja Dio päättivät yleistä hämmennystä välttääkseen kutsua kokoonpanoaan nimellä Heaven and Hell. Geezer Butler liittyi kokoonpanoon. Myös Bill Wardin oli määrä osallistua, mutta ”musiikillisten erimielisyyksien” myötä jättäytyi pois projektista. Wardin tilalle rumpuja tuli soittamaan "Mob Rules"- ja "Dehumanizer"-albumeilla vaikuttanut Vinny Appice. Näin Heaven and Hell -kokoonpanosta tulikin nimestään huolimatta itse asiassa "Mob Rules" -albumin (1981) tehnyt kokoonpano.
Heaven And Hell aloitti kiertueen Kanadasta maaliskuussa 2007, ja kesällä oli vuorossa Euroopan- (kaksi konserttia myös Suomessa) ja syksyllä Yhdysvaltain-kiertue. Myös Japanin-kiertue kuului suunnitelmiin. Kosketinsoittajana kiertueella oli Dio-yhtyeestä tuttu Scott Warren. Kiertueen yhteydessä julkaistiin myös rajoitettuna painoksena "Live at Hammersmith Odeon" -livealbumi, joka sisälsi materiaalia Black Sabbathin Hammersmith Odeonin konserteista vuodenvaihteesta 1981-1982. Myös vuoden 2007 Heaven and Hell -kiertueelta julkaistiin DVD/CD "Live from Radio City Music Hall". Yhtye julkaisi CD-boksin, "The Rules of Hell", joka sisälsi kaikki Dion aikaiset Black Sabbathin albumit remasteroituina. Yhtye julkaisi uutta studiomateriaalia sisältävän "The Devil You Know" -albumin huhtikuussa 2009.
Heaven and Hellin laulaja, Ronnie James Dio, menehtyi vatsasyöpään vuonna 2010. Heaven and Hell järjesti 24. kesäkuuta 2010 konsertin Dion muistolle. Konsertissa lauloivat Glenn Hughes ja Jorn Lande, ja sen tuotto meni hyväntekeväisyyteen. Heaven and Hell lopetti toimintansa kyseisen konsertin jälkeen.
Black Sabbath Suomessa.
Black Sabbathin kaikkien aikojen ensimmäinen esiintyminen Suomessa tapahtui vuonna 1983 "Born Again" -albumin kiertueella Helsingin jäähallissa. Seuraava esiintymiset tapahtuivat Provinssirockissa vuonna 1994 ja Tampereen Pakkahuoneella 1995.
Yhtye esiintyi lähes alkuperäisessä kokoonpanossaan Provinssirockissa 14. kesäkuuta 1998. Vinny Appice tosin korvasi ennen kiertuetta lievän sydänkohtauksen saaneen Bill Wardin. Täysin alkuperäisessä kokoonpanossa yhtye esiintyi Helsingin jäähallissa 12. joulukuuta 1999. Viimeisin alkuperäiskokoonpanon esiintyminen Suomessa tapahtui 5. heinäkuuta 2005 Hartwall Areenalla.
Heaven and Hell -kokoonpano kävi Suomessa vuonna 2007 esintyen Sauna Open Air -festivaalilla ja Helsingin jäähallissa. Heaven and Hell -kokoonpanon piti esiintyä kesäkuussa 2009 Juvalle suunnitellussa Puustock-tapahtumassa. Tapahtumaa ei kuitenkaan järjestetty, sillä iso osa hankituista yhtyeistä joutui perumaan esiintymisensä. Vuoden 2009 kesällä Heaven and Hell esiintyi Helsingin jäähallissa ja Oulussa Qstock-festivaaleilla. Heaven and Hellin oli määrä esiintyä myös Porin Sonisphere-festivaaleilla vuonna 2010, mutta esiintyminen peruttiin Ronnie James Dion sairastuttua vatsasyöpään.
Black Sabbathin piti esiintyä alkuperäiskokoonpanossaan Hartwall Areenalla 23. toukokuuta 2012. Tony Iommin sairastuttua imusolmukesyöpään Black Sabbathin tilalla esiintyy kuitenkin yhtye Ozzy & Friends, johon kuuluvat alustavan tiedon mukaan Ozzy Osbourne, Geezer Butler ja Zakk Wylde Myös Slash kuuluu kokoonpanoon, mutta Suomen keikalla hän ei soita.
Musiikkityyli.
Black Sabbathin musiikilliset juuret olivat jazzissa, ja bluesissa. Tony Iommin suurimmat innoittajat olivat instrumentaaliyhtye The Shadows ja useat blues- ja jazz-yhtyeet. Ozzy Osbourne ja Geezer Butler ovat maininneet suurimmaksi vaikutteekseen The Beatlesin. Bill Ward sai soittoonsa vaikutteita lähinnä amerikkalaisesta jazzista, mutta myös Elvis Presleyn musiikista.
Black Sabbath soitti alkuvaiheessa usein jazzia ja bluesia, mutta alkoi tehdä pahaenteisempää ja synkempää musiikkia Tony Iommin keksittyä riffin kappaleeseen ”Black Sabbath”. Kappale rakentuu keskiajalla kielletyn tritonus-soinnun varaan, ja yhtye on käyttänyt sitä useasti musiikissaan. Ensimmäiset Black Sabbathin sanoitukset käsittelivät usein Saatanaa ja pahuutta. Black Sabbathin voimasointuihin pohjautuvat kappaleet ja pahaenteiset sanoitukset erottivat Black Sabbathin muista aikansa yhtyeistä.
Yhtye ei säveltänyt jäsentyneitä kappaleita, vaan ne rakentuivat eri osista, joiden välillä saattoi esiintyä temmonmuutoksia. Tony Iommi, yhtyeen pääasiallinen säveltäjä, kirjoitti suurimman osan alkuperäiskokoonpanon musiikista. Laulaja Ozzy Osbourne sävelsi laulumelodiat ja basisti Geezer Butler kirjoitti sanoitukset. Sävellysprosessi oli joskus turhauttavaa Iommille, sillä hän koki usein paineita uuden materiaalin tuottamisesta. Useat alkuperäiskokoonpanon kappaleet rakentuvat Tony Iommin kitarariffille, jonka melodiaa bassolinja, laulumelodia ja rumpukomppi seurasivat.
"Paranoid"-albumilla yhtyeen sanoitukset muuttuivat astetta arkipäiväisemmiksi. Kappaleet käsittelivät muun muassa mielenhäiriöitä, sotaa ja päihteitä. "Master of Reality" -albumin myötä yhtye alkoi käyttää normaalia matalampia virityksiä, ja kappaleista saatiin näin entistä tummempisävyisiä. "Vol. 4", "Sabbath Bloody Sabbath" ja "Sabotage" ottivat askeleen progressiivisempaan suuntaan. Kappaleissa oli useita osia ja efektejä sekä useita ulkopuolisia soittimia, kuten pianoa ja viuluja. Esimerkkejä Black Sabbathin progressiivisemmasta kaudesta ovat esimerkiksi kappaleet ”Wheels of Confusion” ja ”Megalomania”. Näihin aikoihin useimmat yhtyeen kappaleista olivat hitaita ja raskaita, mutta albumeilta löytyi myös linjasta poikkeavaa materiaalia, kuten pianoballadi ”Changes” ja täysin Iommin akustisen kitaroinnin varaan rakentunut herkkä instumentaali ”Fluff”. "Technical Ecstasy"- ja "Never Say Die!" -albumeilla yhtye viritti soittimensa jälleen perusvireeseen. Kappaleet olivat aiempaa nopeatempoisia, ja niissä oli paljon vaikutteita kevyemmästä hard rockista ja jopa popmusiikista.
Black Sabbathin musiikissa tapahtui muutoksia, kun Ronnie James Dio liittyi yhtyeen laulajaksi. "Heaven and Hell" ja "Mob Rules" veivät yhtyeen musiikkia entistä melodisempaan ja nopeampaan suuntaan. Dion laulumelodiat eivät yleensä seuranneet kitarariffiä, toisin kuin Osbournen aikaisilla albumeilla. Sanoitusvastuu siirtyi Geezer Butlerilta Diolle, jonka sanoitukset saivat vaikutteita fantasiakirjallisuudesta ja käsittelivät entistä abstraktimpia aiheita. "Heaven and Hell" -albumista lähtien kaikki Black Sabbathin sanoitukset on kirjoittanut yhtyeen sen hetkinen laulaja, poikkeuksena albumi "Seventh Star", jonka sanoitukset kirjoitti kitaristi Iommi.
"Born Again" -albumilla yhtyeen musiikki yhdisteli Osbournen ja Dion aikakausia. Ian Gillanin sanoitukset olivat jälleen arkipäiväisempiä. Sanoitukset kertovat esimerkiksi autoista, tequilasta ja uhkaavista tietokoneista.
Tony Martinin aikaiset Black Sabbathin albumit jatkoivat musiikillisesti "Heaven and Hellin" aloittamalla linjalla, joskin lisäten mukaan piirteitä glam metalista. "Headless Cross" -albumilla yhtye palasi hetkeksi saatanallisiin ja okkultistisiin teemoihin. Nämä tosin hylättiin jo seuraavalla albumilla, "Tyr", jonka sanoitukset kirjoitettiin skandinaavisen muinaisuskon mytologian ympärille.
"Dehumanizer"-albumilla Ronnie James Dio palasi laulajaksi. Albumin sanoituksissa käsitellään modernin teknologian vaaroja ja yhteiskunnan tietokoneellistumista. Musiikillisesti yhtye palasi juurilleen: raskaampaan ja synkempään äänimaailmaan. "Cross Purposes" ja "Forbidden" jatkoivat musiikillisesti "Dehumanizerin" aloittamalla linjalla. Sanoituksissa käsiteltiin uskontoa, kultteja ja massamurhia.
Arvostus.
Black Sabbath on kiistatta yksi merkittävimmistä heavy metal -yhtyeistä, ja sitä pidetäänkin usein myös kaikkien aikojen ensimmäisenä oikeana heavy metal -yhtyeenä. "Rolling Stone" -lehti on sanonut "Paranoid"-albumin muuttaneen musiikin ikuisesti. Sama lehti on myös kutsunut Black Sabbathia ”heavy metalin The Beatlesiksi”. "Time" kutsui "Paranoidia" ”heavy metalin synnyinpaikaksi”.
Black Sabbathin kunniaksi on tehty useita tribuuttialbumia. Tunnetuimpia ovat" Nativity in Black" ja "Nativity in Black II", joilla useat metalliyhtyeet, kuten Megadeth, Slayer ja Pantera, esittävät omia versioitaan Black Sabbathin kappaleista. Suomalainen coveryhtye Sapattivuosi on julkaissut kolme albumia, jotka sisältävät suomen kielelle käännettyä Black Sabbathia. Virolainen "Rondellus"-yhtye on julkaissut "Sabbatum"-nimisen albumin, jolla yhtye esittää Black Sabbathin kappaleita keskiaikaisilla soittimilla ja latinan kielellä.
"Music Television" listasi Black Sabbathin kaikkien aikojen parhaaksi heavy metal -yhtyeeksi ja "VH1" kaikkien aikojen toiseksi suurimmaksi hard rock -yhtyeeksi. VH1:n kaikkien aikojen parhaan heavy metal -kappaleen tittelin vei Black Sabbathin ”Iron Man”. "IGN" listasi "Paranoidin" kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi heavy metal -albumiksi.
Black Sabbathin merkitys heavy metalille.
Black Sabbathia pidetään usein yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä heavy metal -yhtyeenä. Heavy metalille ominaiset synkät piirteet saivat vaikutteita Black Sabbathin jäsenten nuoruusvuosien elinympäristöstä. Birminghamin Astonin alueella oli huomattavasti teollisuutta, köyhyyttä ja toisen maailmansodan jättämiä pommitusten jälkiä. Useat ihmiset työskentelivät samoissa huonopalkkaisissa tehdastöissä kymmeniä vuosia. ”Uramme käynnistyi hippiajan ulkopuolella, mutta meillä ei ollut rahaa tai toivoakaan rikastumisesta, ja koska kerroimme biiseissä tunteistamme, niissä ei laulettu ruusuista ja onnellisista lopuista”, Osbourne kertoo.
Black Sabbath erosi sanoituksiltaan merkittävästi muista aikakautensa yhtyeistä. Useat rockia soittavat yhtyeet lauloivat lähinnä rakkaudesta, kun taas Black Sabbathin sanoitukset saivat aluksi vaikutteita okkultismista ja satanismista. Myöhemmin ne käsittelivät esimerkiksi huumeita ja sotaa.
Alkuaikojen Black Sabbathin jäsenillä ei ollut varaa tehokkaisiin PA-laitteistoihin, mistä johtuen yhtye ei saanut soitinten ääntä kuuluviin keikoillaan. Yhtye väänsi laitteistonsa säädöt ääriasentoihin ja soitti rajummalla ja raaemmalla otteella saadakseen laitteista ulos mahdollisimman kovan äänen. Tämä johti heavy metalille ominaiseen kovaääniseen ja aggressiiviseen soittotyyliin.
Merkittävänä askeleena heavy metalin kehitykseen pidetään Tony Iommin kokemaa tehdasonnettomuutta, jonka seurauksena Iommi menetti otelautakätensä kahden sormen päät. Tämän tapaturman myötä Iommi joutui kehittämään soittamista helpottavia apukeinoja. Iommi käyttää useissa Black Sabbathin kappaleissa voimasointuja ja laskettuja kitaravirityksiä, jolloin soittaminen yksinkertaistui, eikä se tuntunut Iommista kivuliaalta. Laskemalla viritystä Iommi sai kitarastaan huomattavasti raskaampia ääniä kuin normaalivirityksellä. Enimmillään Iommi on pudottanut viritystä puolitoista sävelaskelta.
Ronnie James Dion jäsenyys Black Sabbathissä yleisti ”pirunsarvi”-käsimerkin käyttöä heavy metal -piireissä. Dio alkoi käyttää käsimerkkiä tervehtiessään yleisöä. Myöhemmin käsimerkistä tuli laajasti muusikoiden ja fanien käyttämä.
Heavy metalin lisäksi Black Sabbathin on sanottu vaikuttaneen huomattavasti esimerkiksi stoner rockin, sludge metalin, ja doom metalin kehitykseen.
Vaikutteet.
Black Sabbath on antanut vaikutteita useille artisteille, kuten Iron Maidenille, Metallicalle, Judas Priestille, Alice in Chainsille, ja Megadethille.
Aiheesta muualla.
*


Kuvaputki.
Poikkileikkauskuva katodisädeputkesta. 1. elektronitykit, 2. elektronisuihkut, 3. keskityskelat, 4. poikkeutuskelat, 5. anodikaapeli, 6. jakoverkko joka erottaa elektronisuihkut tarkalleen kullekin pikselille, 7. loisteainekerros, 8. lähikuva loisteainekerroksesta (värillinen alue), jakoverkosta (harmaa) ja elektronisuihkuista (jakoverkon reiän läpi tulevat kapeat sektorit).
Kuvaputki eli katodisädeputki (CRT, engl. lyhenne Cathode Ray Tube) on erikoisrakenteinen elektroniputki, jota on viime aikoihin saakka yleisesti käytetty näyttönä televisioissa ja tietokonenäytöissä sekä elektroniikan mittalaitteissa.
Kuvaputken takaosan elektronitykki lähettää elektronisuihkun, jota poikkeutetaan tyhjiössä joko sähkökentän avulla (esimerkiksi oskilloskoopeissa) tai magneettikentän avulla (esim. kuvaputkitelevisioissa ja kuvaputkinäytöissä). Elektronisuihkun osuessa näyttöpinnan loisteaineeseen osumakohtaan syttyy valopiste, jonka kirkkaus riippuu suihkun voimakkuudesta.
Värikuvaputkissa on kolme erillistä tykkiä, yksi kullekin värille. Värikuvaputken loistepinta koostuu pistematriisista, jossa RGB-järjestelmässä on punaisia, vihreitä ja sinisiä loistepisteitä. Elektronisuihkut kulkevat erityisen maskin läpi. Sen avulla estetään kutakin osasädettä pääsemästä muille kuin kyseisellä suihkulla muodostettavaa väriä vastaaville loisteainepisteille. Maski toimii samalla kuvaputken anodina. Yksivärisissä kuvaputkissa ei ole maskia. Maskeja on kolmea tyyppiä. Halvin ja yleisin vaihtoehto on reikämaski. Sonyn kehittämässä Trinitron-järjestelmässä elektronitykit ovat päällekkäin suoralla linjalla, jolloin reikämaskin sijaan voidaan käyttää niin sanottua rakomaskia.
Nyttemmin nestekide- ja plasmanäytöt ovat lähes kokonaan syrjäyttäneet kuvaputkitekniikan.


Lalli.
Lalli (mahdollisesti Laurentius, Lauri tai Lalloi) on otaksuttavasti 1100-luvulla elänyt köyliöläinen talonpoika, joka kansanperinteen mukaan oli piispa Henrikin surmaaja. Hänen kerrotaan omistaneen Köyliönkartanon. Vanhin maininta Lallista piispa Henrikin surmaajana on Hemminki Maskulaisen virrestä vuodelta 1616.
Lallin ja Henrikin taru.
1200-luvun lopulta peräisin oleva "Pyhän Henrikin legenda" ilmoittaa piispan surmaajaksi nimeltä mainitsemattoman murhamiehen, joka tappoi piispan julmasti tämän "tahdottua ojentaa murhaajaa kirkollisella kurilla". "Piispa Henrikin surmavirtenä" tunnettu kansanruno antaa piispan kuolemasta hyvin toisenlaisen kuvan. Erään surmavirren version mukaan piispa Henrik oli Ruotsin kuninkaan Eerikin kanssa lähtenyt ristiretkelle "Hämeen maalle", paikalle papittomalle kivikirkkoja teettämään. Edellä mainitun surmavirren alun myöhemmän lisäyksen (Hämeen kivikirkot ovat aikaisintaan 1400-luvulta, pääosin 1500-luvun alusta) matkakumppani vaihtuu nähtävästi alkuperäisempään, nimittäin ajomieheen, "pilttiin pienoiseen". Matka tapahtuu "keväisillä hangilla", ei tammikuussa, johon Henrikin kuolinpäivä on sijoitettu.
Matkallaan sydänmaalla piispa Henrik oli käynyt vierailulla Lallin kotona tämän ollessa poissa. Piispa oli tarinan mukaan ottanut ruokaa, olutta ja heinää ja maksanut niistä. Kun isäntä palasi, Lallin vaimo tai – tarinan versiosta riippuen – äiti tai piika Kerttu (Gertrud) väitti piispan väkipakolla ottaneen ruokaa, olutta ja heinää maksamatta niistä korvausta. Raivostunut Lalli lähti kirves, keihäs tai "laakari" (lyömämiekka) kädessään suksilla tai harmaalla hevosella ratsastaen piispan reen perään. Mukanaan hänellä oli veljensä Pentti ja Olavi. Köyliönjärven jäällä suomalaiset surmasivat Henrikin. On olemassa myös perimätieto surman tapahtumisesta Nousiaisissa. Surmavirren eri versiot ja perimätieto on julkaistu sarjassa "Suomen kansan vanhat runot" osassa "Varsinais-Suomi".
Surmavirren loppu on lainaa Pyhän Henrikin legendasta ja surmavirren alun tavoin yhdistetty myöhemmin alkuperäiseen surmavirteen: Lalli katkaisi piispan sormen havitellessaan hänen sinettisormustaan, mutta sormi sormuksineen upposi lumeen. Kerrotaan, että seuraavana kesänä soutumatkalla olleet pikkupoika ja sokea mies löysivät sormen huuhtoutuneena rannalle (tai kellumassa jäälohkareella), ja kun poika kosketti sokeaa miestä sormella (tai mies siveli sormella kasvojaan), mies sai näkönsä takaisin. Kerrotaan myös, että Lalli otti kuolleelta piispalta lakin (tai hiipan) ja asetti sen päähänsä. Kun hän palasi kotiinsa, hän yritti ottaa päähineen pois. Se oli kuitenkin juuttunut kiinni niin lujasti, että Lallin saatua sen lopulta pois hänen hiuksensa ja melkein myös päänahkansa irtosi sen mukana.
Lallin todenperäisyys.
Piispa Henrikiä koskevat kirjalliset lähteet ovat epämääräisiä ja varhaisimmatkin niistä on kirjoitettu kauan oletettujen tapahtumien jälkeen. Tämä on saanut historiantutkijat epäilemään Henrikin ja siten myös Lallin todenperäisyyttä.
Lalli-nimen etymologiaa.
Todennäköisesti nimi Lalli on muunnos kristitystä Laurentius-nimestä.
Lalli voi myös olla suomalainen nimi, joka tarkoittaa karhua, isoa, lihavaa miestä tai jättiläistä. Koska kunnioitettua karhua ei haluttu häiritä sitä nimeltä kutsuen, siitä käytettiin kiertoilmaisuja kuten "karvalalli", "lallokki" tai "lallonen". Samaa kantaa on myös "juoppolalli", joka juontunee verbistä lallattaa. Lallilla on myös germaaninen nimietymologia, "Lallo", niin ikään verbistä "lallen", "lellen" (lallattaa). Suomalaisessa paikannimistössä Lalli esiintyy mm. Pirkkalassa, jossa on sekä paikannimi Lalli että Lallin lahti.


Espanjan sisällissota.
Espanjan sisällissota käytiin vuosina 1936–1939 vapailla vaaleilla valitun Espanjan tasavaltalaisen hallituksen ("republicanos") ja kenraali Francisco Francon johtamien kansallismielisten kapinallisten ("nacionalistas") välillä.
Tasavaltalaisten puolella oli liberaaleja, sosialisteja, kommunisteja, anarkosyndikalisteja, eräiden maakuntien separatistisia nationalisteja ja pieni vähemmistö konservatiiveista.
Francon nationalistien (koko Espanjan yhtenäisyyttä ja monarkiaa kannattavia) voitto johti Francon diktatuuriin kuningas keulakuvana. Francon kuoltua 1975 silloinen kuningas palautti parlamentaarisen demokratian.
Sodan kokonaisuhrimääräksi on arvioitu 500 000, joista noin 200 000 kuoli taistelun yhteydessä – 110 000 tasavaltalaisten ja 90 000 kansallismielisten joukoissa. Kansallismieliset teloittivat sodan aikana arviolta 75 000 ja tasavaltalaiset 55 000 ihmistä. Pommituksissa kuoli 10 000 ja nälänhädässä 25 000. Sodan jälkeen Franco teloitti noin 100 000 henkeä, ja noin 35 000 kuoli keskitysleireillä.
Neuvostoliitto tuki tasavaltalaisia, joskin aiheutti näille ongelmia ja sisäisiä taisteluita kommunistien valtahankkeilla. Saksa ja Italia tukivat kapinallisia. Franco kuitenkin jättäytyi toisen maailmansodan ulkopuolelle. Muista maista tuli vapaaehtoisia molemmille puolille, Suomestakin.
Espanjan toinen tasavalta 1931 - 1936.
Diktaattori Miguel Primo de Riveran kaatuminen 1930 ja tasavallan julistaminen seuraavana vuonna avasi uuden poliittisen levottomuuden kauden Espanjassa. Alkuun tasavaltaa hallitsi liberaalien tasavaltalaisten johtama koalitio sosialistien kanssa, mutta marraskuun 1933 vaalien jälkeen hallitusvalta siirtyi oikeistolle, palautui helmikuussa 1936, ja 17.7. sisällissota alkoi sotilaskapinalla.
Tasavallan synty 1931 - 1933.
Liberaalipuolueen Niceto Alcalá-Zamora y Torres johti sotilasdiktatuurin vastaista vallankumousneuvostoa. Huhtikuun 1931 kunnallisvaalituloksen johdosta hän vaati kuningas Alfonso XIII:n eroa. Kuningas lähti maasta ja Alcalá-Zamora nousi vankilasta pääministeriksi. Espanjan toinen tasavalta oli syntynyt.
Parlamentti kuitenkin teki perustuslaista niin pappisvastaisen, että katolinen Alcalá-Zamora erosi protestina 14.10. Silti hänet valittiin presidentiksi 11.12.1931 (päättyi 7.4.1936). Pääministeriksi nousi
Papistonvastainen liberaali Manuel Azaña lokakuusta 1931 syyskuuhun 1933.
Azaña oli perustanut liberaalin Tasavaltalaistoiminta (Acción Republicana) -puolueen vuonna 1930 sotilasdiktatuuria vastaan. Kuninkaan erottua vuonna 1931 Azaña riisui armeijan valtaa. Hän myös sai liitettyä uuteen perustuslakiin pykälät papiston oikeuksien rajoittamisesta, maallisesta koulutuksesta, maauudistuksesta ja naisten täydestä äänioikeudesta.
Azaña toimi pääministerinä vasemmiston tuella, jonka menetti syksyllä 1933. Azañan jyrkkä suhtautuminen anarkisteihin, monarkisteihin, papistoon ja armeijaan nakersi tuolloin hänen suosiotaan, samoin sosiaalisten uudistusten hitaus vei tukea vasemmalla. Azaña ei suostunut perustanut sosialistien toivomia valtion kollektiivimaatiloja ja vain 12 000 perhettä sai maata.
Oikeistohallitukset 1933 - 1936.
Marraskuussa 1933 katolis-monarkistisen José María Gil Roblesin CEDA-puolue voitti vaalit. Presidentti Alcalá-Zamora ei halunnut vasemmiston kavahtamaa Gil Roblesia pääministeriksi vaan nimitti radikaalin Alejandro Lerrouxin. CEDA tuki hallitusta mutta liittyi siihen vasta lokakuussa 1934.
Vuonna 1934 Asturiassa laaja työmarkkinakonflikti ja verinen kansannousu, jonka kenraali Franco tukahdutti. Gil Robles nousi maaliskuussa 1935 sotaministeriksi mutta joulukuussa 1935 CEDA-ministerit erosivat hallituksesta.
Tasavaltalaishallitus 1936 - 1939.
Presidentti Alcalá-Zamora suhtautui oikeistoon hyvin torjuvasti ja hajotti parlamentin 7.1.1936 estääkseen oikeistolaista CEDA-puoluetta saamasta pääministerin paikkaa. Tasavaltalaisten ja vasemmiston laaja "Kansanrintama" sai niukan voiton 16.2.1936 pidetyissä vaaleissa. Sitten parlamentti erotti presidentin teknisen laintulkinnan avulla (kaksi parlamentin hajottamista) 7.4.1936 ja valitsi toukokuussa tilalle Kansanrintamaa johtaneen liberaalin Manuel Azañan. Alcalá-Zamora oli yrittänyt hillitä molempien puolten ääriaineksia, minkä vuoksi lopulta lähes kaikki olivat häntä vastaan.
Liberaalit tasavallan johdossa 1936.
Vaalit voittanutta "Kansanrintama"-koalitiota johtanut Azaña oli tasavaltalaisten presidentti toukokuusta 1936 melkein sodan loppuun asti. Siihen asti Azaña toimi pääministerinä hallituksessaan liberaalipuolueiden lisäksi PSOE-sosialistipuolue ja kommunistit.
Kansanrintamaan kuulunut Espanjan sosialistinen työväenpuolue kieltäytyi kuitenkin hallituspaikasta (Francisco Largo Caballeron johdolla) ja sen kanssa yhteisellä sopimuksella myös Työläisten yleisliitto UGT. Azaña nimitti pääministeriksi luotettunsa Santiago Casares Quirogan.
Casares Quiroga oli pääministerinä 13.5. - 19.7.1936. Vuosina 1929 - 1934 hän oli johtanut "Galician tasavaltalaispuoluetta" (vuoteen 1932 "ORGA") ja yhdistänyt sen radikaalipuolueiden kanssa "Tasavaltalaiseksi vasemmistoksi". Hän oli ollut useasti ministerinä. Tasavaltalaiseen vasemmistoon oli liittynyt myös hajautusta kannattanut papistonvastainen "Acción Republicana" (tasavaltalaistoiminta) sekä siitä lohjennut vasemmistosiipi "Radikaalis-sosialistinen tasavaltalaispuolue" (PRRS).
Sisällissodan alku.
Kommunistit, sosialistit ja anarkosyndikalistit tekivät poliittisia murhia ja radikalisoituvat konservatiivit kostivat. Pääministeri Azaña varoitti monesti oikeiston uhkaavan tasavaltaa, ja 11.3.1936 hallitus ryhtyi toimiin falangistiradikaaleja vastaan, mutta Azaña ei puuttunut vasemmiston toimintaan, joka sekin eskaloi väkivaltaa. Azaña oli tällöin hyvin masentunut lisääntyvästä kaaoksesta muttei löytänyt keinoja hillitä sitä.
13.7. sosialistien (PSOE ja UGT) ja tasavallan poliisikaartilaisten joukkio "pidätti" ja myöhemmin murhasi parlamentin pienen monarkistiryhmän johtajan José Calvo Sotelon mutta jäi rankaisematta. Murhan uhriksi oli tosin tarkoitettu CEDA:n johtaja Gil Robles, vaikka tämä oli jo jäänyt Sotelon varjoon Cortesissa.
Lopulta valmisteltu sotilaskapina alkoi 17.7.1936 mutta kohtasi monilla alueilla vastarintaa. Sisällissodalla (1936-1939) oli 500 000 uhria ja molemmat osapuolet tekivät paljon teloituksia, murhia ja salamurhia, mutta nationalistien luku lienee suurempi. Tasavaltaa tukeneiden joukkojen suorittamat teloitukset tapahtuivat lähinnä ennen kuin hallitus onnistui saattamaan taistelevat joukot lain piiriin.
Barrio pääministerinä.
Presidentti Azaña pyrki estämään vasemmistopuolueita saamasta ylivaltaa hallituksessa ja nimitti (Casares Quirogan erottua sodan kolmantena päivänä) pääministeriksi maltillisen Diego Martínez Barrion. Azañan yritykset kuitenkin epäonnistuivat, hän ei saanut hallituksen tukipohjaa laajennettua, ja hänestä tuli lopulta lähinnä keulakuva.
Barrio oli perustanut Tasavaltalaisunionin niistä radikaalidemokraateista, jotka eivät suostuneet liittymään oikeistolaiseen CEDA-puolueeseen vuonna 1934. Vuoden 1936 vaaleissa Tasavaltalaisunionista tuli 4. suurin puolue (CEDA oli suurin) 38 paikalla osana Kansanrintama-vaaliliittoa. Tasavaltalaisunioni muodosti tuolloin Manuel Azañan Tasavaltalaisen vasemmiston (syntynyt Azañan liberaalipuolueen fuusiossa) kanssa koalition ja osallistui kaikkiin tasavaltalaishallituksiin, joskin sivuroolissa Largo Caballeron pääministerikaudelta alkaen.
Sosialistit pääministereinä syyskuusta 1936.
Syyskuussa 1936 pääministeriksi nousi sosialisti Francisco Largo Caballero. Hän kuitenkin joutui eroamaan toukokuussa 1937 äärivasemmiston (Barcelonan) kansannousun vuoksi, jolloin häntä seurasi sosialisti Juan Negrín. Negrín joutui tukeutumaan Neuvostoliiton apuun ja lopulta kukistui Madridissa neuvoteltua rauhaa toivoneen kommunisminvastaisen kapinan vuoksi maaliskuussa 1939.
Maltilliset ja militantit.
Tasavaltalaisten ongelma oli jakautuminen: tasavaltalaiset ja maltilliset sosialistit halusivat säilyttää tasavallan mutta anarkistit ja militantit sosialistit halusivat hyödyntää sotaa teollisuuden, palvelujen ja maatalouden kollektivisoimiseksi.
Tasavaltalaisten puolella oli myös pieni kommunistiryhmä, joka jakaantui Stalinin ja Trotskin kannattajiin, sekä militantteja anarkisteja. Neuvostoliitto ohjasi kommunistinsa tasavaltalaisten puolelle harjoittaen kansanrintamastrategiaa saadakseen näin liittolaisia Natsi-Saksan uhkaa vastaan.
Ulkovallat.
Ranska, Britannia, Saksa, Italia ja Neuvostoliitto allekirjoittivat elokuussa 1936 sopimuksen siitä, etteivät he osallistuisi sotaan. Silti Saksa ja Italia tukivat kapinallisia ja Neuvostoliitto ja Meksiko tasavaltalaisia.
Kommunistien vaikutus.
Kommunistien masinointi ja virheet edesauttoivat tasavaltalaisten tappiota. Kun Neuvostoliitto katsoi sodan hävityksi, se käski puoluetta lopettamaan taistelun. Jotkut kommunistit tosin jatkoivat sitä muiden kanssa ilman puolueen tukea. Stalin syytti tappiosta trotskilaisia ja "viidettä kolonnaa", vaikka lopussa hän kontrolloi suurta osaa armeijasta ja hallituksesta.
Espanjan hallituksen kulta vietiin Moskovaan ylihintaisena "vastineena" aseista. Kansainväliset vapaaehtoisjoukot alistettiin Moskovan hallintaan. Moskovassa suunniteltiin myös kommunistien ja äärivasemmiston väliseen taisteluun johtanut Barcelonan toukokuun 1937 mellakointi, joka suisti Katalonian kommunistien hallintaan [ja kaatoi Espanjan tasavaltalaishallituksen].
Moskovan ohjeiden mukaisesti Barcelonan kommunistit aloittivat kansannousun ja hyökkäsivät vasemmistoanarkistien kontrolloimaa puhelinlaitosta vastaan 3.-8.5.1937. Kommunistit väittivät vasemmistoanarkistien toimivan tasavaltalaishallitusta vastaan ja vasemmistoanarkistit väittivät päinvastaista.
Professori Stanley G. Paynen (Spain: A Unique History, University of Wisconsin Press) mukaan Stalinin päätavoite oli pitää sota käynnissä kunnes hän saisi Ranskan ja Britannian rinnalleen Saksaa vastaan. Samaan aikaan Stalin pohjusti sopimustaan Hitlerin kanssa.
Tasavaltalaisten vapaaehtoiset.
Alkuun tasavaltalaisten joukot koostuivat pitkälti eri työväenjärjestöjen ja vasemmistopuolueiden organisoimista miliisiyksiköistä, ja vasta vähitellen ne organisoitiin tavanomaisen armeijan muotoon. Espanjan sisällissota oli oman aikansa julkkisten näyttämö, niinpä siitä onkin kirjoitettu paljon. Kuuluisimpia Espanjassa kävijöitä olivat muun muassa Ernest Hemingway ja George Orwell (Eric Blair).
Kansanrintamapolitiikan hengessä Komintern suunnitteli kansainvälisen vapaaehtoisjoukon kokoamista Espanjan tasavallan puolustamiseksi osana fasismin vastaista taistelua myös sosialidemokraattien ja liberaalien porvareiden avulla. Lähinnä työväenliikkeen piiristä, mutta myös joidenkin liberaalien keskuudesta, koottiin kansainvälisiä prikaateja taisteluun Espanjan hallituksen puolella Italian ja Saksan tukemia kansallismielisiä vastaan.
Suomalaisia vapaaehtoisia Espanjan sisällissodassa taisteli niin tasavaltalaisten kuin kansallismielisten joukoissa. Tasavaltalaisten puolella taisteli ainakin 72 suomensuomalaista, 78 amerikansuomalaista, 73 kanadansuomalaista ja kaksi suomalaista Neuvostoliitosta, yhteensä noin 240. Heistä kaatui noin 70. Kansallisten Francon joukoissa soti ainakin 14 suomalaista.
Neuvostoliiton ja Saksan ilmavoimat.
Saksalaisten lentopommitusten tuhoja Granollersissa 31. toukokuuta 1938
Sota oli Saksalle hyödyllinen, koska se sai kokeilla uusia ilmavoimiaan. Saksalaisista vapaaehtoisista koostunut Legion Condor suoritti useita pommituslentoja. Sisällissodassa tuli tutuksi Junkers Ju 87 ”Stuka” -syöksypommittajan ulvonta, joka oli salamasodan tunnuspiirre. Saksa otti taistelukäyttöön Espanjan sisällissodassa myös ensimmäistä kertaa. Myös Neuvostoliitto kokeili uusien oppien mukaan kehitettyjä lentokoneita. Saksalaiset joutuivat vaihtamaan kaksitasoiset hävittäjänsä Messerschmitt Bf 109:ään, koska neuvostoliittolainen Polikarpov I-16 tasavaltalaisten puolella tarjosi niin kovan vastuksen. Toinen Neuvostoliiton lentokoneteollisuuden uutuus oli Andrei Tupolevin johtaman ryhmän suunnittelema SB-2-pommikone.
Terrori sodan aikana ja sen jälkeen.
Tasavaltalaisten alueella terrori oli useimmiten yhtäkkistä reaktiota pelkoon, johon sisältyi kostonhalu vanhoista tapahtumista. Eniten julkisuutta ulkomailla sai papistoon kohdistunut väkivalta. Katolinen kirkko oli Espanjassa tiiviisti kytköksissä konservatiiveihin. Sodan aikana surmattiin noin 6 000 piispaa, pappia, munkkia tai nunnaa. Tasavaltalainen väkivalta keskittyi kapinayrityksen jälkeisiin päiviin ja kohdistui ensin kapinallisiin ja sitten luokkavihollisiin, kuten papistoon ja teollisuusjohtajiin. Kaikkiaan tasavaltalaisen terrorin uhriksi joutui noin 38 000, joista lähes puolet surmattiin Madridissa ja Kataloniassa kesällä 1936.
Kansallismielisten terrori perustui puhdistuksen (limpieza) ajatukselle, joka oli oleellinen osa kapina-ajatusta. Tarkoituksena oli eliminoida Espanjan kansasta vasemmistolaiset ja demokraattis-liberaalit ainekset. Heinäkuusta 1936 alkuvuoteen 1937 kansallismieliset sallivat ”harkinnanvaraisen” tappamisen sodan varjolla, mutta pian eliminointi muuttui järjestelmälliseksi. Ensin ammuttiin kaikki sotavangit ja tasavaltalaisten joukossa taistelleet, seuraavaksi ammattiyhdistysjohtajat ja tasavaltalaisen hallinnon edustajat, vasemmistolaiset poliitikot sekä kaikki tunnetut tai epäillyt liberaalit ja vapaamuurarit. Teloituksia johtivat paikalliskomiteat, johon kuului yleensä suuria maanomistajia, paikallisen kansalliskaartin päällikkö ja melko usein pappi. Terrori jatkui kauan sodan jälkeen. Kansallismielisen puolen surmaamia dokumentoituja uhreja on noin 80 000, mutta ottaen huomioon rekisteröimättömät ja vielä dokumentoimattomat surmatyöt, saattaa kokonaisuhrimäärä olla jopa 200 000.
Sodan kulku.
Kansallismielisten joukot etenivät alkuun monilla alueilla kohdaten vain heikkoa vastarintaa. 14. elokuuta 1936 Etelä- ja Pohjois-Espanjan kapinalliset yhtyivät Badajozissa ja 27. syyskuuta tasavaltalaiset menettivät Toledon. Lokakuussa kansallismieliset käynnistivät suurhyökkäyksen kohti Madridia, josta hallitus siirtyi Valenciaan 6. marraskuuta. Taistelut Madridin edustalla päättyivät kuitenkin tasavaltalaisten torjuntavoittoon marraskuun lopusssa 1936.
Alkuvuodesta 1937 kansallismieliset yrittivät uudelleen vallata Madridia huonolla menestyksellä, mutta käänsivät sen jälkeen huomionsa pohjoiseen jossa kukistivat tasavaltalaisten vastarinnan Baskimaassa ja Asturiassa lokakuun loppuun mennessä. Saksalaiset pommikoneet hyökkäsivät 26. huhtikuuta 1937 tuhoisin seurauksin Guernican kaupunkiin ja saivat aikaan kansainvälisiä vastalauseita. Pablo Picasso maalasi pommituksesta yhden kuuluisimmista teoksistaan.
Huhtikuussa 1938 kansallismielisten joukot valtasivat Vinarozin, jakaen tasavaltaisten hallitseman alueen kahtia. Heinäkuusta marraskuuhun 1938 käyty Ebron taistelu päättyi kansallismielisten voittoon. Barcelona joutui kansallismielisten haltuun 14. tammikuuta 1939 ja Madrid 28. maaliskuuta. Viimeiset tasavaltalaiset joukot antautuivat 1. huhtikuuta 1939. Joillain alueilla sissitoiminta jatkui tämän jälkeenkin.
Sota ratkeaa.
Huhtikuussa 1938 Franco sai katkaistua tasavaltalaisten alueen keskeltä. Helmikuuhun 1939 mennessä 250 000 tasavaltalaissotilasta joutui pakenemaan Ranskaan ja 5.3.1939 hallitus seurasi perässä. Loputkin tasavaltalaisjoukot alkoivat hajaantua tai antautua 28.3. mennessä. Noin puolen miljoonan ihmisen arvellaan kuolleen sodassa.
Tasavaltalaisten keskinäiset suhteet.
Tasavaltalaista Espanjaa repivät alusta lähtien sisäiset jännitteet. Tasavaltalaiset eivät olleet samalla tavoin yhtenäisiä kuin kansallismieliset. Tasavaltalaiset jakautuivat pieniin eripuraisiin liberaalisiin, anarkistisiin, sosialistisiin ja kommunistisiin ryhmiin. Näillä voimilla ei ollut kunnollista sisäistä keskusjohtoa. Kaiken lisäksi tasavaltalaisten joukoissa oli vähemmistökansallisuuksia, jotka toivoivat saavansa tasavallalta itsenäisyyden. Kansallismielisethän ajoivat Espanjan yksikielistämistä.
Kansallismielisten ensimmäisen sotilasvallankaappausyrityksen tasavaltalaiset pystyivät estämään. Tällöin tasavaltalaisilla oli vielä anarkisteista, sosialisteista ja kommunisteista koostuva ”työläismiliisi”. Pian tämän jälkeen tasavaltalaisten rivit alkoivat hajota.
Monet vasemmistolaiset katsoivat, että maassa olisi toteutettava välittömästi yhteiskunnallinen vallankumous. Erityisesti anarkistisen vahvoilla alueilla Kataloniassa ja Aragoniassa, monia yhtiöitä ja maatiloja otettiinkin ammattiyhdistysten tai maatalouskommuunien hallintaan. Vasemmistomarxilainen POUM asettui tukemaan tätä sosialisointia ja vaati proletariaatin diktatuuria. Espanjan sosialistien ja erityisesti kommunistisen puolueen johto katsoi kuitenkin keskeisimmäksi ylläpitää kansanrintamaa liberaalien kanssa ja asettui jarruttamaan vallankumouksellisia vaatimuksia. Espanjan kommunistinen puolue syytti myös POUMia trotskilaisuudesta ja yhteistyöstä fasistien kanssa (mikä on tosin todettu kommunistisen puolueen propagandaksi).
Eri ryhmien väliset ristiriidat kärjistyivät avoimiksi katutaisteluiksi Barcelonassa toukokuussa 1937. Ryhmät tuhosivat toisiaan ja hävittivät luostareita, kirkkoja ja maanomistajien tiloja. Sekä porvarilliset tasavaltalaiset että sosialisti- ja kommunistipuolueet olivat taisteluiden toisena osapuolena, toisella puolella oli vasemmistomarxilainen POUM sekä anarkistien CNT ja FAI. Taistelut päättyivät sovitteluun, mutta POUM kiellettiin ja sen johtajat murhattiin. Hallituksen joukot purkivat myös osin anarkistien toimeenpanemia sosialisointeja ja ammattiliittojen hallitsemat yhtiöt pyrittiin ottamaan valtion kontrolliin.
Uudelleen poliittiset ristiriidat räjähtivät kuitenkin vielä maaliskuussa 1939, jolloin eversti Casadon johtama Kansallinen puolustusneuvosto syrjäytti Espanjan kommunistisen puolueen tasavaltalaisen puolen johtoasemista useiden päivien taistelujen jälkeen.
Francon vaikutus.
Kenraali Francon puolustajat väittävät hänen pelastaneen Espanjan vielä pahemmalta sekasorrolta. Lopulta jotkut sotaan väsyneet tasavaltalaiset espanjalaiset halusivat sodan vain päättyvän, vaikka sitten Francon voittoon. Franco ei suostunut Hitlerin tueksi toiseen maailmansotaan.
Espanjan sisällissota taiteessa.
Ernest Hemigwayn Kenelle kellot soivat ja George Orwellin Katalonia, Katalonia ovat kuuluisia romaaneja Espanjan sisällissodasta.
Guernica.
Pablo Picasson Guernica on tunnetuin Espanjan sisällissotaan liittyvä maalaus.
Elokuvissa.
Espanjalaiselokuvista muun muassa "Mehiläispesän henki", "Paholaisen selkäranka" ja "Pan’s Labyrinth" ovat käsitelleet sisällissodan traumaa kauhun tai fantasian keinoin. Ohjaaja Álex de la Iglesian "Viimeinen sirkus" taas käsittelee aihetta suorastaan räävittömästi ja tarantinomaisen epäkunnioittavasti. Myös Roland Joffe on esittää Espanjan sisällissodan elokuvassaan "There Be Dragons."


F-16 Fighting Falcon.
General Dynamics/Lockheed Martin F-16 Fighting Falcon on kevyeksi, halvaksi ja ketteräksi suunniteltu moderni yhdysvaltalaisvalmisteinen hävittäjälentokone. F-16 on yksi menestyneimmistä länsimaisista koneista, sitä on valmistettu yli 4 400 vuodesta 1976 lähtien ja se on palvellut 25 maan ilmavoimissa.
Historia.
F-16 on lähtöisin Yhdysvaltain puolustusministeriön vuonna 1974 julkaisemista spesifikaatioista, joilla etsittiin Yhdysvaltain ilmavoimille ja Natolle F-4 Phantom-hävittäjälentokoneelle seuraajaa tarjouskilpailun avulla. Kaksi lentokonetta kilpaili konseptivaiheessa: General Dynamics YF-16-mallilla ja Northrop YF-17 Cobra-mallilla. F-16 valittiin näistä kahdesta. Kaksimoottorista YF-17:stä ei hylätty, sen pääurakoitsija vaihtui McDonnell-Douglas-yhtiöksi ja koneesta kehitettiin A-18 Hornet Yhdysvaltain laivastolle.
F-16:ta ei suunniteltu teknologiseksi edelläkävijäksi tai suuren asevalikoiman sisältäväksi järjestelmäksi, vaan edulliseksi hävittäjäksi, joka olisi kykenevä suorittamaan erinäisiä tehtävätyyppejä ja pitämään yllä taisteluvalmiutta kellon ympäri täydentäen ilmavoimien kalliimpaa F-15-konetyyppiä. Tästä huolimatta se oli yksi ensimmäisiä fly-by-wire-järjestelmää käyttäviä hävittäjäkoneita.
Tämä erottaa F-16:n edeltäjistään, joista monia joko ei ollut suunniteltu kaikkiin sääolosuhteisiin (F-104), tai ne olivat kalliita tai suunniteltu laivaston lentotukialustoimintaan (F-14). Sileät, aggressiiviset linjat yhdistettynä nopeaan käsittelyyn antoivat nopeasti koneelle lempinimen "Viper" (kyykäärme) sen lentäjien keskuudessa.
Suunnittelun kannalta F-16 on lähempänä hävittäjää kuin rynnäkkökonetta. Se on pieni ja ketterä, ja sen ohjaamo on suunniteltu lentäjän näkökenttää ajatellen – tämä on elintärkeä ominaisuus ilmataistelun aikana. Koneen suunnittelussa vakautta on heikennetty ja ketteryyttä parannettu siirtämällä aerodynaaminen keskus lähelle painopistettä, mikä pienentää myös ilmanvastusta. Tietokoneen ohjaama fly-by-wire pitää koneen tasapainossa. Ilmataistelua varten F-16 on varustettu M61 Vulcan -tykillä ja ilmataisteluohjuksilla. F-16 voi kuitenkin suorittaa tarvittaessa ilmatukitehtäviä. Tätä tehtävää varten se voidaan varustaa ohjuksilla tai pommeilla.
Aluksi F-16:sta valmistettiin kahta mallia: A (taisteluversio) ja B (kaksipaikkainen, harjoitustarkoituksiin). F-16A nousi ilmaan ensimmäistä kertaa joulukuussa 1976; ensimmäinen kone toimitettiin Yhdysvaltojen ilmavoimille tammikuussa 1979. 1980-luvulla paremmalla avioniikalla ja moottorilla varustetut F-16C/D-variantit syrjäyttivät vanhemmat F-16A/B-mallit. F-16A-koneita on 2000-luvulle tullessa poistettu käytöstä niiden käyttötuntien tullessa täyteen.
Suuren levinneisyytensä takia F-16:t ovat osallistuneet muutamiin konflikteihin, joista useimmat Lähi-idässä. Vuonna 1981 neljä israelilaista F-16-hävittäjää osallistui hyökkäykseen, jossa tuhottiin Osirakin ydinvoimala lähellä Bagdadia. Seuraavana vuonna Libanonin miehityksen aikana israelilaiset F-16:t joutuivat usein taisteluun syyrialaisten lentokoneiden kanssa ja voittivat yhtä kertaa lukuun ottamatta. Israelin F-16-koneita käytettiin myöhemmin rynnäkkökoneenakin Libanonissa sijainneita kohteita vastaan. Persianlahden sodan aikana liittoutuneiden ilmavoimien F-16:t osallistuivat iskuihin Irakia vastaan.
Monien muiden hävittäjien tavoin F-16-koneita on menetetty runsaasti lähinnä erilaisissa onnettomuuksissa. Vuosina 1975–2003 koneita on tuhoutunut 272 kappaletta.
F-16 koneet korvataan tulevaisuudessa modernimmalla F-35-mallilla.
F-16C- ja F-16D-tuotantosarjat.
Yksipaikkaisen F-16C:n ja kaksipaikaisen F-16D:n ensimmäinen moottori oli Pratt & Whitney F100, jossa on jälkipoltin. Kuitenkin kustannusten säästämiseksi Yhdysvaltain ilmavoimat aloitti 1984 Alternative Fighter Engine -ohjelman, jonka tarkoituksena oli löytää muilta mahdollisia moottoreita. Kilpailun voitti General Electric F110, jolla on varustettu lopulta 86% Yhdysvaltain ilmavoimien F-16C- tai F-16D hävittäjistä.
Block 30 ja Block 32.
Johtuen siitä, että Alternative Fighter Engine -ohjelman F-16C:n ja F-16D:n osalta voitti General Electric F110, jossa on 17.8 kN enemmän työntövoimaa kuin Pratt & Whitney F100:ssa, F-16C Block 30:ssä ja F-16D Block 32:ssa ovat tavallista ("small mouth inlet";Normal Shock Inlet) suuremmat ("large mouth inlet"; Modular Common Inlet Duct) ilmanottoaukot kuin F-16A:ssa ja F-16B:ssä, jotka käyttävät Pratt & Whitney F100:a.
F110-GE-100:n työntövoima on 28,000 lbf (125 kN), kun taas myöhemmän F110-GE-129:n 29,400 lbf (131 kN) ja sen jälkeen valmistetun F110-GE-132:n 32,000 lbf (142 kN).
Block 50 ja Block 52.
Block 50:ssä ja Block 52:sa tehtiin laajoja uudistuksia. Block 50:een ja Block 52:een oli yhdeksän tilaajaa, mm. Yhdysvallat, Kreikan ilmavoimat, Yhdistyneiden arabiemiraattien ilmavoimat, Chilen ilmavoimat ja Puolan ilmavoimat. Edellisiin F-16:iin verrattuna Block 50:ssä ja Block 52:ssa on mahdollisuus tankata enemmän polttoainetta, ottaa enemmän hyötykuormaa, uusi tai parannettu avioniikka, antureita, värilliset ohjaamoruudut paremmin ohjaaja- tai järjestelmäkäyttöliittymin. Block 50:n ja Block 52:n hävittäjät voivat käyttää Lockheed Martin Sniper XR/Pantera- ja Northrop Grumman/RAFAEL Litening -maalitutkia. Niiden avulla voidaan käyttää GPS- tai laserohjautuvia pommeja, kuiten GBU-31 Joint Direct Attack Ammunition (JDAM):ia, AGM-154 Joint Stand Off Weapon JSOW:ia, SPICE:a, CBU-103, CBU-104, CBU-105 Wind Corrected Munitions Dispencer WCMD:ä.
Block 52.
Block 52:ssa on APG-68 (V)9 -tutka. Block 52:n hävittäjiä tilasivat Kreikan ilmavoimat 50 yksikköä vuoteen 2004 mennessä ja 30 lisäyksikköä marraskuussa 2005 varaten option kymmeneen lisäyksikköön.
Israelille sovitettu F-16I, jota on tilattu 102 yksikköä, kuuluu myös perustaltaan Block 52 -tuotantoerään.
F-16E ja F-16F -tuotantosarjat.
Uudet F-16E- ja F-16F -tuotantosarjat kuuluvat Block 60:een, joita puhekielessä on luonnehditty "Desert Falcon":ksi. Yhdistyneet arabiemiraatit käyttivät 3 000 000 000 dollaria Desert Falconin tutkimustöihin.. Tämä lisäksi Yhdistyneet arabiemiirikunnat maksoivat 56:sta F-16E:stä ja 24 F-16F:stä, 80 Block 60:n hävittäjästä 8 000 000 000 Yhdysvaltain dollaria, mikä tekee yksikköhinnaksi keskimäärin 100 000 000 Yhdysvaltain dollaria, joka on arvioitu F-35A:n hinta. Lähialueilla toistaiseksi ajanmukaisin F-16 -tyyppi on Israelin ilmavoimien F-16C- ja F-16D -Block 52:een kuuluvat niin ikään toimisäteeltään vetoisin polttoainetankein kasvatettu F-16I.
Keskeistä kehitystyössä on ollut toimisäteen pidentäminen 40%:lla, mikä on tullut mahdollisesti lisäämällä polttoainetankkien vetoisuutta. Koska tämä on lisännyt hävittäjän lentoonlähtömassaa, on ollut keskeistä hankkia myös tehokkain moottori, joka on F-110-GE-129:stä edelleen kehitetty F-110-GE-132, joka antaa edeltäjäänsä enemmän työntövoimaa. Tutka on uudistettu edelliseen tuotantosarjaan nähden AN/APG v9:stä AN/APG80:ksi, joka on kaikkien F-16-tuotantosarjojen viides tutkatyyppi. Myös lentokoneen ulkopuolelle pommiripustimiin kiinnitettävästä AN/AQS-28 LITENING AT:stä on luovuttu ja vaihdettu se rungon sisään asennettavaan AN/AQS-32 IFTS:ään, mikä käytännössä lisää rungon ulkopuolelle ripustettavana aseistuksen määrää.
Niissä on F-110-GE-129:stä edelleen kehitetty F-110-GE-132-moottori, joka antaa työntövoimaa enemmän. Block 60:ssä on tutkana APG-80 Active Electronic Scanning Array. Ensimmäinen sarjan tilaaja oli Yhdistyneiden arabiemiraattien ilmavoimat, joka tilasi 80 yksikköä hävittäjiä 2000 ja jonka toimitukset oli sovittu aloitettavaksi 2004. Tuotantoerä sisältää Northrop Grummanin APG-80 Agile Beam Radar (ABR) -tutkan ja FLIR Targeting System (IFTS) -maalinohjausjärjestelmän.
F-16:n käyttäjät.
Intian ilmavoimat on päättänyt hankkia F-16IN-hävittäjiä, joissa on parannuksia aikaisempiin mallleihin verrattuna. Intian ilmavoimat olivat hankkimassa JAS-39 C/D -hävittäjiä siten, että israelilainen yhtiö olisi osallistunut yhteensovittamiseen, mutta joidenkin lehtitietojen mukaan Yhdysvallat pyrki vaikuttamaan diplomaattisten kanavien kautta siihen, että Intia hankkisi yhdysvaltalaisen hävittäjän. Yhdysvalloista on toimitettu F-16-hävittäjiä myös Pakistanin ilmavoimille.
F-16A/B block 20, 150 yksikköä. 2006 Kiinan tasavalta ilmaisi halunsa ostaa 66 F-16C/D -hävittäjää lisää. 2011 Yhdysvallat kuitenkin kieltäytyi Kiinan kansantasavallan negatiivisesta suhtautumisesta johtuen kaupasta, mutta lupautui myymään päivityksiä vanhoihin malleihin.
F-16:n tehtävät.
Sotilaallisissa taistelutehtävissä F-16:ia käytettiin laajasti Persianlahden sodassa, sen jälkeisessä Irakin lentokieltovyöhykkeiden valvonnassa, Kosovon ilmasodassa, Afganistanin sodassa ja Irakin sodassa.


Byzantion.
Byzantion (,) oli antiikin aikainen kreikkalainen kaupunkivaltio, joka perustettiin koloniana Megarasta käsin noin vuonna 660 eaa. He antoivat kaupungille nimen "Byzantion" johtajansa Byzasin mukaan. Myöhemmin Konstantinopolina ja nykyään Istanbulina tunnettu kaupunki on antanut nimensä Bysantin valtakunnalle.
Historia.
Kaupunki sijaitsi strategisesti tärkeällä paikalla, josta käsin voitiin hallita Mustanmeren ja Aigeianmeren välistä liikennettä. Kaupunki joutui persialaissotien jälkeen osaksi Ateenan hallitsemaa Deloksen meriliittoa. Peloponnesolaissodan aikana se riistäytyi Ateenan vallasta. Vuonna 410 eaa. ateenalaiset valtasivat kaupungin, mutta kaupunki säilytti itsenäisyytensä Ateenan hävittyä sodan Spartaa vastaan.
341 eaa. Makedonian kuningas Filippos II yritti vallata Bysantin osana suurempaa hankettaan vallata Aigeianmeren pohjoisrannikon kreikkalaiskaupungit. Ateenalaiset pelkäsivät Filippoksen pysäyttävän heille elintärkeät viljakuljetukset Mustaltamereltä ja julistivat tämän takia sodan Filipposta vastaan. Filippoksen oli luovuttava aikeistaan.
Asetuttuaan Pescennius Nigerin puolelle voitokasta Septimus Severusta vastaan, kaupunki joutui roomalaisten piirittämäksi. Severus kukisti Nigerin vuonna 194, mutta Byzantion sinnitteli piirittäjiä vastaan vielä vuoden. Cassius Dion mukaan Byzantionin piiritys kesti kolme vuotta. Severus jälleenrakensi Byzantionin, ja kaupunki sai pian takaisin aiemman loistonsa. Byzantionin sijainti houkutteli Konstantinus Suurta, joka vuonna 330 uudelleenperusti sen Uudeksi Roomaksi, tai Konstantinopoliksi. Konstantinopoli oli Bysantin valtakunnan pääkaupunki vuoteen 1453, jolloin osmanit miehittivät sen. Nykyisin kaupungin paikalla sijaitsee Turkin suurin kaupunki Istanbul.


Latina.
Latina (lat. "lingua Latina", "sermo latinus") on indoeurooppalainen kieli, jota puhuttiin alun perin vain Roomassa ja sitä ympäröivällä Latiumin alueella Italiassa. Rooman valtakunnan hallinnon kielenä se levisi laajalle synnyinseutunsa ulkopuolelle. Nykyään latina on sammunut kieli, koska sitä ei enää puhuta äidinkielenä. Latina pysyi silti pitkään tieteen ja taiteen oppineiden yhteisenä lingua francana, kunnes ranska syrjäytti sen, ja vieläkin sillä on paljon innokkaita harrastajia. Latina on romaanisten kielten kantakieli.
Latina ei kuitenkaan hävinnyt tyystin. Romaaniset kielet, kuten espanja ja ranska, kehittyivät klassisen latinan puhutusta muodosta, "vulgaarilatinasta". Paitsi Euroopassa, romaanisia kieliä puhutaan myös kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa. Romaaniset kielet eivät välttämättä eroa toisistaan kiinan ja arabian murteita enempää, vaikka ne luetaan eri kieliksi.
Joissakin yhteyksissä latina on pysynyt käytössä jatkuvasti ja sitä opetetaan yhä kouluissa ja yliopistoissa eri maissa. Se on nykyäänkin katolisen kirkon pääkieli ja sitä käytetään edelleen lääketieteen tautiluokituksissa, eliöiden tieteellisissä nimissä ja oikeustieteen periaatteiden nimityksissä. Latinan sanasto on laajemminkin käytössä lainasanojen muodossa lukuisissa nykyään puhutuissa kielissä.
Historia.
Latinaa puhuttiin alkuaan vain pienessä Latiumin maakunnassa (nykyään nimeltään Lazio) Italiassa yhtenä kielenä muiden joukossa. Muita nykyisen Italian alueella puhuttuja kieliä olivat latinan sukukielet oski, umbri ja volski, etelän kreikkalaisalueiden kreikka, sekä isolaattikieli etruski. Varhaislatinaa on säilynyt vain fragmentaarisesti.
Rooman imperiumin mukana kieli levisi koko Välimeren alueelle puhe-, kirja- ja hallintokielenä. Kreikan kieli tosin säilytti vahvan asemansa valtakunnan itäosissa. Latinan kieli toimi Välimeren länsiosien yleiskielenä puunilaissodista, 200-luvun eaa. lopulta aina karolingiselle ajalle (700–800-luvuilla), jolloin siitä kehittyneet kansankielet eriytyivät toistaan nopeammin; kirjakielenä latinan asema säilyi renessanssiaikaan saakka.
Kulta- ja hopeakausi.
Latinan kielen kultakaudeksi kutsutaan nykyisin yleensä ajanjaksoa noin 75 eaa.–14 jaa. Aika sijoittuu tasavallan lopulle ja keisariajan alkuun. Niin sanottu klassinen latina perustuu tämän ajan kieleen. Klassinen latina tarkoittaa yläluokan käyttämää huoliteltua ja tyyliteltyä kielimuotoa, jota tavallinen kansa ei juuri käyttänyt. Merkittävimpiä latinaksi kirjoittaneita runoilijoita ja kirjailijoita tänä aikana olivat Lucretius, Catullus, Vergilius, Horatius, Livius, Ovidius, Julius Caesar ja Cicero.
Hopeakaudeksi kutsutaan kahta kultaista aikaa seurannutta vuosisataa. Ajan kirjallisuutta on perinteisesti mutta varsin kevein perustein pidetty hieman heikompilaatuisena kuin kultaisen ajan kirjallisuutta. Ajan tärkeitä kirjailijoita olivat Seneca, Tacitus, Juvenalis, Apuleius ja Petronius.
Arvottavat käsitteet "kultakausi", "hopeakausi" ja "klassinen" ovat luonnollisesti moderneja käsitteitä ja syntyneet vasta renessanssihumanistien nostettua roomalaisen kirjallisuuden ja kielen esikuvalliseen asemaan.
Vulgaarilatina.
Vulgaarilatinaksi kutsutaan kansan käyttämää, "arkipäiväistä" latinaa. Sillä tarkoitetaan yleisesti puhekieltä ja erityisesti "kansan syvien rivien" puhumaa latinaa, mutta käsitteellä viitataan oikeastaan yksinomaan kirjalliseen latinaan. Puhuttua latinaahan ei ole säilynyt antiikinaikaisessa muodossaan, vaan sitä koskevat päätelmät on tehtävä pitkälti kirjallisten lähteiden perusteella.
Rooma levitti laajetessaan vulgaarilatinaa ympäri valtakuntaa, ennen muuta länsiosiin. Länsi-Rooman luhistumisen jälkeen vuonna 476 latinan murteiden eriytyminen toisistaan kiihtyi, ja vähitellen ne erilaistuivat siinä määrin, että niitä alettiin pitää eri kielinä. Näin syntyivät romaaniset kielet – muiden muassa ranska, espanja, portugali, galego, romania, italia, retoromaani, provensaali, katalaani ja sardi. Latina vaikutti voimakkaasti myös muihin kieliin. On esimerkiksi arvioitu, että englanninkielisessä kirjoitetussa tekstissä noin 70–80 % sanoista saattaa olla latinalaisperäisiä.
Latinasta kehittyneille kielille on ominaista, että monet sanat ja ilmaukset periytyvät nimenomaan puhutusta vulgaarilatinasta eivätkä kirjakielestä. Siksi nykyisten romaanisten kielten vertailevalla tutkimuksella saadaan epäsuorasti tietoja myös vulgaarilatinasta. Esimerkiksi ranskan sana "hevonen", "cheval", juontaa juurensa latinan "kaakkia" tai "konia" tarkoittavasta sanasta "caballus" eikä kirjakielen hevosta tarkoittavasta sanasta "equus".
Keskiaikainen latina.
Vaikka keskiajalla kansan puhumat latinan murteet erilaistuivat eri kieliksi, latina pysyi yhä käytössä ennen muuta kirkon ja hallinnon kielenä. Kirkkolatina ja keskiaikainen latina ovatkin monella tapaa lähes yhteneviä käsitteitä. Kieli oli lakannut olemasta äidinkieli, joten sen kehitys muuttui merkittävästi. Sanasto laajeni, kun uusia sanoja lainattiin vapaasti muista lähteistä. Kreikka ja germaaniset kielet olivat tärkeitä lähteitä. Latina levisi myös kirkon mukana alueille, joissa sitä ei aiemmin ollut puhuttu, esimerkiksi Irlantiin, Saksaan ja Suomeen.
Kaarle Suuren kaudella 700-luvun lopussa sai alkunsa karolinginen renessanssi. Kirjallinen latina "syntyi uudestaan" varhaiskeskiajan pimeiden vuosisatojen jälkeen. Toisaalta tämä pysäytti latinan luonnollisen kehityksen, kun kirjallinen ja puhuttu kieli lopullisesti erosivat toisistaan.
Klassisen latinan arvostus säilyi. Kirjalliset tekstit pyrkivät jäljittelemään klassisten kirjailijoiden tyyliä; kuitenkin vulgaarilatinan vaikutus näkyy tämän ajan teoksissa. Latinaan ilmestyi monia piirteitä kirjoittajien omista äidinkielistä. Sanojen ortografia muuttui radikaalisti. Muutokset ortografiassa kertovat ennen muuta muutoksista lausumisessa. Kun sanojen lausuminen muuttui, muuttui oikeinkirjoitus hankalaksi. Lausumisen muuttuminen oli niin suurta, että Erasmuksen mukaan eri maiden latinantaitoisten oli lopulta lähes mahdoton ymmärtää toisiaan. Keskiaikaisen latinan katsotaan yleensä päättyvän renessanssiin.
Humanistilatina.
Humanistilatinaksi kutsutaan renessanssin aikana humanistien kehittämää latinan tyyliä. Suuntauksen tunnuslause oli "ad fontes", lähteille. Humanistit pyrkivät "puhdistamaan" latinan keskiaikaisesta sanastosta ja rakenteista. Cicero ja Vergilius asetettiin muiden yläpuolelle tyyliä määriteltäessä. Suuri osa keskiaikaisesta latinasta leimattiin "goottilaiseksi", termi joka sisälsi oletuksen barbaarisesta pahoinpitelystä. Tämän arvotuksen oikeudenmukaisuus on kyseenalainen.
Humanistien uudistusohjelma onnistui monilta osin. Kouluissa siirryttiin opettamaan humanistien määrittämää latinaa ja rohkaistiin humanistien suosimien tekstien tutkimista. Humanistien latinaihanne kuitenkin jäykisti kieltä. Teknisen kirjallisuuden – esimerkiksi lakikirjojen, lääketieteen oppikirjojen ja tieteellisten kirjojen – kirjoittaminen tuli huomattavasti hankalammaksi. Tämän seurauksena latinan käyttö uudessa teknisessä kirjallisuudessa vähentyi ja latina alkoi muuttua käytännöllisestä apukielestä muinaisjäänteeksi. Humanistien ansioksi voidaan kuitenkin laskea kiinnostuksen lisääntyminen moniin vanhoihin teksteihin.
Uuslatina.
Uuslatinalla tarkoitetaan renessanssin jälkeistä latinaa. Uuslatina on tieteen kielenä. Carl von Linnén eliöluokitus on tärkeä esimerkki tieteellisestä latinasta. Isaac Newton kirjoitti tärkeimmän teoksensa "Philosophiae Naturalis Principia Mathematica" uuslatinaksi. Latina oli tuolloin Euroopassa tieteilijöiden ymmärtämä yhteinen kieli. Myös diplomatian kielenä latinalla oli merkitystä. Diplomatian kielenä latinaa voitiin pitää vaihtoehtona, joka oli kieli kaikille osapuolille. Pasteur tovereineen, Marie Curie ja monet muut jatkoivat latinan kielen säilymistä tieteen alalla.
Tänä aikana latina sosiaalisena kommunikaatiokielenä menetti merkitystään.
Renessanssiaikana latina oli monin paikoin pakollinen kouluaine. Kaikki yliopistot vaativat latinantaitoa. Opiskelijoille latina puhekielenä oli yhteinen kieli, jota eri maista tulleet opiskelijat osasivat. Pariisin kaupunginosa, jossa Sorbonnen yliopisto sijaitsee, sai vielä nykyäänkin käytetyn nimen Quartier Latin. Latinan käyttökelpoisuus kansainvälisenä kielenä menehtyi sosiaalipolitiikkaan. 1800-luvun loppua kohti latinan opetus väheni huomattavasti ympäri Eurooppaa. Katolisessa kirkossa latinan kieltä käytetään erimaalaisten pappien kesken useissa liturgisissa yhteyksissä. Vatikaanin viralliset asiakirjat ovat latinaksi.
Latina Suomessa.
Vanhimmat tunnetut latinankieliset kirjoitukset Suomessa lienevät roomalaisissa kolikoissa, joita kulkeutui Suomeen jo ajanlaskumme ensi vuosisatoina. Näitä kuitenkaan tuskin ymmärrettiin. Latinaksi olivat myös jotkin rautakautisten miekkojen säiläkirjoitukset. Suomessa toisinaan kopioitiin kolikoita ja ehkä säiläkirjoituksiakin, vaikka kirjoitusmerkkien merkitystä ei ymmärretty.
Suomessa latinaa on puhuttu jo lähes tuhannen vuoden ajan välillä vähemmän, välillä enemmän. Latina saavutti Suomen yli puoli vuosituhatta Rooman luhistumisen jälkeen, mutta siitä tuli silti hallinnon ja uskonnon kieli. 1600-luvuilta lähtien latina oli keskeinen osa suomalaista yliopisto-opetusta, ja se oli pitkään pakollinen osa ylioppilaskirjoituksia. Yliopistollinen opetus oli niin ikään pitkään latinankielistä, samoin yliopistolliset väitöskirjat laadittiin 1700-luvulle saakka lähes yksinomaan latinaksi.
Latina vaikutti suomen kielen muotoutumiseen välillisesti, kun kirjakielen luojat ja kielioppien kirjoittajat muovasivat kieltä osittain latinan mallin mukaisesti. Kuten muuallakin Euroopassa latinan lukijoiden määrä on tasaisesti laskenut. Edelleen sitä voi yhä opiskella monissa kouluissa ja sen voi kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa sekä lyhyenä että laajempana.
Yleisradio lähettää latinankielistä uutislähetystä "Nuntii Latini", jossa kerrotaan viikoittaisia tapahtumia latinaksi. Jukka Ammondt on tehnyt 1990-luvulla kolme latinankielistä CD-levyä, jotka sisältävät suomalaisia tangoja ja Elvis Presleyn tunnetuksi tekemiä lauluja.
Merkitys.
Latina vaikuttaa vielä tänäkin päivänä monin tavoin ja sitä voidaan nähdä eri paikoissa. Usein sitä ei osaa edes tunnistaa. Esimerkiksi monien yritysten ja tuotteiden nimet ovat latinaa tai pseudolatinaa, kuten "volvo" (pyörin). Tunnetuimmat ovat varmastikin latinankieliset lentävät lauseet, kuten "Alea iacta est" (Arpa on heitetty). Useimmat näistä lentävistä lauseista ovat syntyneet vasta antiikin jälkeen.
Latinasta, samoin kuin kreikasta, on myös peräisin suuri joukko kansainvälisiksi tulleita sanoja, varsinkin tieteellisiä termejä ja muita ns. sivistyssanoja, joita nykyisin käytetään vain hieman muuntuneina lähes kaikissa kielissä.
Kasvien ja eläinten tieteelliset nimet perustuvat latinaan sekä latinalaisittain kirjoitettuun kreikkaan: "Canis lupus" - susi, "Corvus corax" - korppi. Kaikkialta maailmasta löytyy julkisissa rakennuksissa latinankielisiä piirtokirjoituksia ("inscriptiones"). Monet musiikin, tieteen, tekniikan ja muiden alojen termit tulevat latinasta. Vatikaanin virallinen kieli on latina ja sitä käytetään katolisessa kirkossa edelleen useissa yhteyksissä. Sanastoa kehitetään jatkuvasti ja uusille termeille kehitetään latinankielisiä nimiä (esimerkiksi CD on "discus compactus").
Yleisradion latinankielistä uutislähetystä "Nuntii Latini" seuraavat monet latinanharrastajat eri puolilla maailmaa.
Latina ja nykykielet.
a>, jotka ovat kehittyneet latinasta, ovat tutkimusmatkailijoiden ja siirtomaa-ajan myötä levinneet ympäri maailmaa. Tummankeltainen väri merkitsee virallisen kielen asemaa ja vaalea suurta vähemmistöä.
Nykyisistä kielistä kaikkein lähintä sukua latinalle ovat romaaniset kielet, jotka kaikki ovat noin 2000 vuoden aikana kehittyneet puhutusta latinasta eli niin sanotusta vulgaarilatinasta. Myös muut indoeurooppalaiset kielet, kuten kelttiläiset ja germaaniset kielet, ovat sukua latinalle, mutteivät niin läheistä. Koska latinalla oli niin merkittävä asema Euroopassa, se on antanut useita lainasanoja lähestulkoon kaikkiin Euroopassa puhuttuihin kieliin.
Esimerkkinä latinan ja romaanisten kielten läheisyydestä voidaan käyttää latinan sanaa "lingua", "kieli". Romaanisissa kielissä sana ei ole muuttunut juurikaan. Espanjassa se on "lengua", portugalissa "língua", italiassa ja galegossa "lingua", ranskassa "langue", katalaanissa "llengua", sardissa "limba" ja romaniassa "limbă". Englanti puolestaan on saanut oman "language"-sanansa lainasanana ranskan kautta. Muiden indoeurooppalaisten kielten vastaavat sanat eroavat latinasta enemmän, vaikka ovatkin eräissä tapauksissa myös romaanisen kielialueen ulkopuolella peräisin samasta kantasanasta; vrt. englannin "tongue", saksan "Zunge" ja ruotsin "tunga".
Lääketieteellinen latina.
Lääkärit joutuvat päivittäisessä työssään paljon tekemisiin latinan kielen kanssa. Diagnoosit ja toimenpidekuvaukset laaditaan näet edelleen latinaksi, koska ne ovat yleismaailmallisia ja mahdollistavat sen, että eri maiden ammatinharjoittajat ymmärtävät toisiaan. Lääketieteellisen latinan ymmärtämiseksi ei tarvitse osata koko latinan kielioppia. Verbejä ja pronomineja käytetään vähän, mutta substantiiveja, adjektiiveja ja lyhenteitä paljon. Lisäksi lääketieteelliseen latinaan on otettu viljalti kreikankielistä sanastoa. Yksinkertaisessa diagnoosissa sairauden tai vamman paikka osoitetaan genetiivillä, joka asettuu sairautta merkitsevän pääsanan jälkeen. Myös prepositioilmaukset ovat diagnoosilatinassa yleisiä.
Lääketieteelliset diagnoosit muodostuvat tavallisesti yhdestä potilaan vaivaa tarvittavan tarkasti kuvaavasta sanasta, esimerkiksi "dementia" (henkinen tylsistyminen) tai "ulcus" (haava). Jos diagnoosiin tarvitaan useampia sanoja, se muodostuu yleensä substantiivista ja sen jälkeen tulevasta, sitä tarkentavasta adjektiivista, esimerkiksi "abscessus profundus" (syvä paise) tai paikkaa kuvaavasta anatomisesta termistä "fractura humeri" (olkavarrenluun murtuma).
Latinan ääntämisestä.
Kielien ääntämiskäytäntö normaalisti vaihtelee ajan kuluessa. Näin on käynyt myös latinalle. Äänteiden äännearvot muuttuivat jo Rooman aikoina useaan otteeseen. Tämä on voitu havaita tutkimalla piirtokirjoituksissa esiintyviä kirjoitusvirheitä ja muihin kieliin kulkeutuneita lainasanoja, jotka kielivät sanojen todellisesta ääntämisestä kunakin aikana.
Klassinen ääntämys.
Klassisen latinan ääntäminen oli tosiasiassa tätä monimutkaisempaa, katso, mutta käytännössä nykyisin opetetaan yllä mainitun kaltaista ääntämistä.
Keskiaikainen ja muu ääntämys.
Eri kieliä puhuvat ääntävät latinaa eri tavoin. Siinä, missä suomalaiset lausuvat c:n lähes aina [k], joissakin kielissä se lausutaan eri tavalla ennen etuvokaalia, esimerkiksi englantilaiset lausuvat tuolloin [s] ja italialaiset [tš]. Ääntämistä on kuitenkin pyritty yhtenäistämään klassiseen käytäntöön.
Vokaalipituus.
Latinassa ei merkitä lyhyitä ja pitkiä vokaaleja erikseen. Vokaalien kesto (kvantiteetti) on kuitenkin voitu päätellä latinalaisen metriikan perusteella, joka perustui yksinomaan avoimien ja suljettujen tavujen kestoon. Tämän perusteella on esimerkiksi todettu sanan "plus" (enemmän) antiikinaikaiseksi ääntämiseksi [pluus], kun taas sana "minus" (vähemmän) on äännetty [minus], eli lyhyellä vokaalilla.
Pitkän ja lyhyen vokaalin erosta ei voida kuitenkaan olla täysin varmoja, ja on epäilty, että pitkät vokaalit ovat tosiasiassa olleet puolipitkiä kuten italian kielessä. Muussa tapauksessa sellaisten pelkästään pitkiä vokaaleja sisältävien sanojen, kuten "infinitivo" [iinfiiniitiivoo], oikea ääntäminen on voinut olla melkoisen työlästä. Ainoa keino varmasti tietää kaikkien vokaalien pituus latinassa on tarkastaa sanakirjasta, joissa pitkät vokaalit on useimmiten merkitty kirjaimen päälle vaakaviivalla.
Kannattaa myös muistaa, että se latina, jota nykyään opetetaan, oli kirjakieltä, eikä (välttämättä) puhuttua kieltä. Jotkut tutkijat epäilevät, että puhutussa latinassa kaikki vokaalit olivat lyhyitä, ja pitkien vokaalien ääntäminen pitkinä oli niin sanottua oppineiden ja yläluokan hienostunutta puhetta. Romaanisissa kielissä, jotka pohjautuvat puhuttuun latinaan, pitkien ja lyhyiden vokaalien erottelulla ei ole merkitystä, ja vokaali ääntyy muita pidempänä lähinnä vain silloin, jos sen kohdalla on sanan paino.
Latinan oikeinkirjoitus.
Latinalaisista aakkosista puuttui antiikin aikana monia nykyisistä kirjaimista. J, U, W sekä ligatuurit Æ ja Œ on keksitty myöhemmin; K esiintyy vain harvoissa sanoissa arkaaisena jäänteenä; Y ja Z edustavat latinalle vieraita äänteitä ja otettiin käyttöön kreikkalaisten lainasanojen kirjoittamista varten. Erillisiä pieniä kirjaimia ei ollut. Välimerkkejä ei käytetty lukuun ottamatta joissain piirtokirjoituksissa esiintyvää sanojen väleissä käytettyä pistettä. Kirjainten ulkomuoto vaihteli, sillä nykyisen näköisiä isoja kirjaimia käytettiin lähes ainoastaan monumentaali­piirtokirjoituksissa ("scriptura monumentalis"). Käytetty kirjoitusalusta määritti pitkälti kirjainmuotoja: kivi kirjoitusmateriaalina johti suorakulmaisiin kirjaimiin, mutta papyrukselle ja pergamentille kirjoitettaessa käytössä olivat myös erilaiset kursiivikäsialat (unsiaalit).
Näistä syistä mikä tahansa nykyinen oikeinkirjoitussääntö on uudenaikainen sopimus, joka eroaa jotenkin antiikin käytännöstä. Suomessa yleisin käytäntö on suomen kieliopin tavoin kirjoittaa isolla virkkeen tai erisnimen (esimerkiksi "Roma") ensimmäinen kirjain. Lisäksi latinassa isolla alkukirjaimella kirjoitetaan erisnimistä johdetut adjektiivit (esimerkiksi "Romanus", "Romana"). Numerot kirjoitetaan kokonaan isoin kirjaimin. Muuten käytetään pieniä kirjaimia. Usein käytetään myös kirjaimia J ja U näitä äänteitä alun perin kuvanneiden kirjainten I ja V tilalla, joskin J-kirjainta hieman harvemmin. Esimerkiksi nimi GAIVS IVLIVS CAESAR kirjoitetaan useimmiten Gaius Julius Caesar tai Gaius Iulius Caesar. Kirjainta W ei käytetä edes nykyisissä lainasanoissa. Tämän vuoksi Wikipedia on latinaksi "Vicipaedia".
Latinankielisen tekstin välimerkit kirjoitetaan yleensä kirjoittajan äidinkielen mukaisesti. Täten suomea äidinkielenään puhuva käyttää latinankielisessä tekstissä suomen välimerkkisääntöjä.
Kielioppia.
Seuraavassa käydään lyhyesti läpi latinan kieliopin muutamia piirteitä. Pitkät vokaalit on monin paikoin merkitty pituusmerkillä (macron), taivutuspäätteet on erotettu sanasta yhdysviivalla. Vokaalipituutta ei yleensä merkitä tekstien tieteellisissä julkaisuissa, ainoastaan oppi- ja sanakirjoissa.
Substantiivit ja adjektiivit.
Latinan kielessä on useita taivutusmuotoja, kuten suomen kielessä. Siinä on substantiiveilla seitsemän sijaa: nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi, ablatiivi, vokatiivi ja lokatiivi. Näistä kaksi viimeistä ovat harvinaisia. Sukuja on kolme: maskuliini, neutri ja feminiini. Suku voi määräytyä sanan muodosta (kieliopillinen suku) tai merkityksestä (luonnollinen suku). Lukuja eli numeruksia ovat yksikkö ja monikko. Lisäksi sanoissa "duo" (kaksi) ja "ambo" (molemmat) on säilynyt kaksikko eli duaali.
Adjektiivit taipuvat pääsanan mukana samassa suvussa, luvussa ja sijassa. Koska päätteet kertovat sanan tehtävän lauseessa, sanajärjestys on useimmiten vapaa ja subjektia ei ilmaista, jos asiayhteys sen paljastaa. Klassisen käytännön mukaan verbi pistetään yleensä viimeiseksi.
"Mater cibum parat" > "Äiti ruokaa tekee" (tavallinen järjestys).
"Mater parat cibum" > "Äiti tekee ruokaa" (suora järjestys).
Substantiivit jaetaan viiteen deklinaatioon. Deklinaatiot on helpointa erottaa genetiivin päätteestä. Niiden taivutus ei ole täysin suoraviivaista eikä sitä voida kokonaisuudessaan esittää tässä. Kolme ensimmäistä deklinaatiota ovat kahta viimeistä yleisempiä. Kreikkalaiset lainasanat säilyttävät usein taivutuksensa, heprealaiset eivät taivu ollenkaan. Seuraavassa käydään läpi joitain esimerkkejä. Taivutuskaavojen suomennokset on annettu sijamuotojen yleisimpien merkitysten mukaan. Ablatiivilla on useita eri käyttömuotoja ja se esiintyy usein esimerkiksi erilaisten prepositioiden kanssa. Taivutuskaavoissa on annettu yleisin suomennos, joka vastaa kysymykseen "millä (välineellä)?" ("ablativus instrumenti"). Lisää latinan ablatiiveistä on artikkelissa ablatiivi.
I deklinaatio.
Ensimmäisen deklinaation sanat ovat feminiinejä, paitsi tietyt luonnollista sukua noudattavat sanat kuten "nauta" (merimies), "agricola" (maanviljelijä), "iurista" (lainoppinut, asianajaja) ja "incola" (asukas), jotka ovat maskuliineja.
II deklinaatio.
Toisen deklinaation us- ja er- loppuiset sanat ovat maskuliineja, um- loppuiset neutreja. Poikkeuksia tähän muun muassa "Aegyptus" (Egypti) ja "humus" (maa, multa) jotka ovat feminiinejä, sekä "virus" (myrkky) ja "pelagus" (meri), jotka ovat neutreja.
Niillä us- loppuisista sanoista, joita voidaan puhutella, on yksikössä e- päätteinen vokatiivi. Tätä käytetään puhutellessa, esimerkiksi "serve!" (orja!). Monikossa vokatiivi on nominatiivin näköinen. Poikkeuksena ovat -ius-loppuiset sanat kuten Iulius. Niiden kohdalla vokatiivi on -i. Esimerkiksi "Iulii!" (Iulius!).
III deklinaatio.
Genetiivin pääte on "-is". Deklinaatioon kuuluu varsin erinäköisiä sanoja, muun muassa "rex" (kuningas), "labor" (työ, kärsimys), "carmen" (laulu). Feminiinit ja maskuliinit taipuvat samoin.
IV deklinaatio.
Genetiivin pääte on "-us". Muiden muassa sanat "fructus" (hedelmä) ja "cornu" (sarvi).
V deklinaatio.
Genetiivin pääte on "-ei". Harvat, mutta yleiset sanat, kuten "dies" (päivä) ja "res" (mm. asia).
ACI.
ACI eli "accusativus cum infinitivo" (suomeksi "akkusatiivi infinitiivin kanssa") on nimitys latinassa tavalliselle lauseenvastikkeelle, joka yleensä suomennetaan että-lauseella tai partisiippirakenteella. Se esiintyy yleensä alistettuna tietyille verbeille, joita ovat muun muassa aistihavaintoihin liittyvät verbit.
"Puellam pilam iactare video" 'näen tytön heittelevän palloa' ("puellam": akkusatiivissa oleva subjektiosa; "iactare": infinitiivissä oleva predikaattiosa)
Verbit.
Latinan verbien pääluokat ovat aktiivi ja passiivi. Moduksia ovat indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi. Aikamuotoja ovat preesens, imperfekti, perfekti, pluskvamperfekti, I futuuri ja II futuuri. Konjugaatioita on neljä, jotka tunnistaa aktiivin preesensin infinitiivin päätteestä: -āre I, -ēre II, -ere III ja -īre IV. Verbien taivutusta varten on tunnettava taivutuskaavojen lisäksi jokaisen verbin teema, esimerkiksi "amo, amavi, amatum, amare" (rakastaa).
Latinan verbien muoto-oppi on hyvin säännöllinen. Epäsäännöllisiä ovat kuitenkin olla-verbi "sum, fui, esse" ja sen johdannaiset, tahtoa-verbi "volo, volui, velle" ja sen johdannaiset sekä muutama muu.
Sanakirjassa verbit ilmoitetaan yleensä indikatiivin preesensin ensimmäisessä persoonassa: "amo" (rakastan), mutta esimerkiksi WSOY:n Suomi-latina-suomi-sanakirjan verbit on annettu infinitiivin preesensissä: "amare" (rakastaa).
Esimerkkejä.
Wikisitaateissa on luettelo latinankielisistä lentävistä lauseista.


Analyyttinen ja synteettinen.
Analyyttinen ja synteettinen ovat filosofisia käsitteitä, jotka viittaavat lauseen totuuden perustaan. Lause on "analyyttisesti tosi" jos ja vain jos se on tosi ainoastaan lauseen itsensä sisältämien elementtien perusteella. Lause on vastaavasti "analyyttisesti epätosi" jos ja vain jos se on epätosi pelkästään sisältämiensä elementtien nojalla. Muiden lauseiden totuus perustuu niiden vastaavuuteen todellisuuden kanssa. Ne ovat "synteettisesti tosia" tai "synteettisesti epätosia" riippuen siitä, vallitseeko niiden kuvaama asiantila todellisuudessa vai ei. Looginen totuus ja looginen päättely ovat aina analyyttisiä.
Esimerkkejä.
Esimerkin 1 lausetta pidetään usein analyyttisesti totena, koska termin pallo voidaan tulkita sisältävän sen, mitä tarkoitetaan pyöreydellä. Tämä voidaan ilmaista muodossa "Pallo (eli objekti, joka on aina pyöreä,) on pyöreä.".
Esimerkissä 2 lauseen totuus riippuu siitä, vallitseeko sen ilmaisema asiaintila. Lause on siis joko synteettisesti tosi tai synteettisesti epätosi. Jos se pallo, jota esimerkin 2 lauseessa tarkoitetaan, on
väriltään sininen, niin lause on tosi. Jos pallo ei ole sininen, niin lause on epätosi.
Esimerkin 3 lause on analyyttisesti epätosi, sillä pallon käsitteen voidaan katsoa merkityksensä nojalla sulkevan pois sen vaihtoehdon, että sen viittauskohde voisi olla kulmikas.
Tarkka ja eksplisiittinen menetelmä lauseiden totuusperustan analyyttisyyden tai synteettisyyden tutkimiseksi on "looginen"
"analyysi". Tällöin on valittavana kaksi näkökulmaa (jotka eivät välttämättä ole toisensa poissulkevia). "Tulkintaan"
"pohjautuvassa" "analyysissä" lauseelle määritellään täsmällinen tulkinta, jota kutsutaan malliksi (katso malliteoria). Lause on analyyttisesti tosi jos ja vain jos se on tosi missä tahansa mallissa. Tämä tarkoittaa sitä, ettei ole mahdollista rakentaa mallia, jossa lause olisi epätosi. Vastaavasti analyyttisesti epätosi lause ei ole tosi missään mallissa eli ei ole mahdollista rakentaa mallia, jossa lause olisi tosi. "Todistusperusteisessa analyysissä" lause yritetään todistaa päättelemällä se tyhjästä joukosta tai johtamalla sen negaatiosta ristiriita (katso päättely ja
logiikka). Jos näissä päätelmissä onnistutaan, on lause analyyttisesti tosi. Sama pätee mutatis mutandis analyyttisesti
Esimerkki 4 Lauseen "Pallo on pyöreä." looginen analyysi.
"Kaikista x pätee: Jos 'x on pallonmuotoinen', niin 'x on pyöreä'."
"Ei ole niin, että kaikista x pätee: Jos 'x on pallonmuotoinen', niin 'x on pyöreä'."
Olkoon a tällainen x. Nyt saadaan sijoituksella lause
"Kaikista x pätee: Jos 'x on pallonmuotoinen', niin 'x on pyöreä'."
ei voida hyväksyä, koska se johtaisi virheargumenttiin tyyppiä "petitio" "principii" eli kehämääritelmään. Toisaalta, jos sanan käyttö otetaan sen merkityksen perustaksi, ajaudutaan synteettisiin lauseisiin, koska sanan käyttö on empiirisesti eikä rationaalisesti tiedostettava seikka, eikä lauseen totuus tällöin enää riipukaan ainoastaan sen sisältämistä elementeistä (esimerkin 4 päättelyistä katso logiikka, propositiologiikka ja predikaattilogiikka).
Hyvin usein looginen analyysi paljastaa sen, ettei kyseessä ollutkaan analyyttisesti tosi lause. Tiedostamattomat taustaoletukset saattavat usein johtaa siihen, että itsestään selvänä pidetään jotakin, mikä ei ole loogisesti välttämätöntä.
Analyyttinen—synteettinen-erottelua vastaan voidaan argumentoida ensinnäkin yrittämällä osoittaa "lauseen elementteihin perustuva totuus" määritelmänä epämääräiseksi. Tällöin voidaan erottaa kaksi ryhmää analyyttisesti tosia tai epätosia lauseita: (1) ne, joiden totuus perustuu logiikkaan, ja (2) ne, joiden totuus muulla tavalla seuraa lauseen elementeistä. Ryhmän (1) lauseiden totuutta voidaan täsmällisesti tutkia sopivassa loogisessa järjestelmässä. Ryhmään (2) kuuluvien lauseiden osalta ilmaisujen analyyttisesti tosi tai analyyttisesti epätosi käyttö on sen sijaan melko kyseenalaista.
Esimerkki 7 Lause "Sataa vettä tai ei sada vettä." on analyyttisesti tosi.
Lauseen negaatio on: "Ei ole niin, että sataa vettä tai ei sada vettä."
josta voidaan loogisesti päätellä lause: "Ei sada vettä ja sataa vettä." mikä on ristiriita.
Esimerkin 7 lause kuuluu siis ryhmään (1).
Jaottelun historia ja mielekkyys.
Myös looginen analyysi voidaan kyseenalaistaa väittämällä, ettei mikään totuus ole täysin riippumatonta empiirisen koeteltavuuden suhteen. Jos tämä, filosofiassa melko harvinainen, argumentti hyväksytään, kadottaa erottelu analyyttisen ja synteettisen välillä mielekkyytensä, koska puhtaasti analyyttisiä totuuksia ja epätotuuksia ei ole.
Historiallisesti analyyttinen ja synteettinen totuus -jaottelu on peräisin David Humen tekemästä erottelusta empiiristen tosiseikkojen ja järjen välttämättömien totuuksien välillä. Vastaava erottelu esiintyy myös Gottfried Leibnizilla (välttämätön ja ei-välttämätön eli kontingentti). Hume ja Leibniz kuitenkin samastivat analyyttinen–synteettinen-jaottelun
a priori – a posteriori -jaotteluun. Nämä luokittelut erotti toisistaan Immanuel Kant, joka luokitteli mahdolliset tiedon lajit nelikentäksi ja asetti kysymyksen synteettisen apriorisen tiedon mahdollisuudesta.
1900-luvulle tultaessa analyyttinen–synteettinen-erottelusta oli tullut melko itsestään selvä. Esimerkiksi loogiset empiristit ajattelivat eron olevan hyvin jyrkkä. Analyyttiset lauseet määriteltiin tautologioiksi eli sisällöllisesti tyhjiksi lauseiksi, jotka ovat tosia loogisen muotonsa perusteella eivätkä sano maailmasta mitään. Jyrkkä erottelu joutui kuitenkin kritiikin kohteeksi. Erityisen merkittävä oli W. V. O. Quinen artikkelissaan "Two Dogmas of Empiricism" esittämä kritiikki. Quinen mukaan analyyttinen–synteettinen-erottelua ei voida viime kädessä tehdä.


Herran vastarinta-armeija.
Lord's Resistance Army (LRA) eli Herran vastarinta-armeija on Ugandan pohjoisosissa toimiva Joseph Konyn johtama sissiliike. Se tunnetaan tuhansien siviilien sieppauksista ja orjuuttamisesta, useimmiten lasten. Liike on muun muassa pakkovärvännyt lapsia sotilaikseen, pakottanut heidät hyökkäämään siviilikyliin ja tappamaan siviilejä, joskus myös perheenjäseniään tai ystäviään. Sissiliikkeen johtajia syytetään useista sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.
Historia.
LRA:n johto ja taistelijat ovat pääosin acholeita, Ugandan pohjoisosissa asuvaa kansaa, joka joutui Idi Aminin valtakaudella 1971–1979 suoranaisen kansanmurhan kohteeksi. Aminia seuranneella Milton Oboten kaudella monet acholit liittyivät Ugandan armeijaan ja taistelivat Yoweri Musevenin johtamaa National Resistance Army -sissiliikettä (NRA) vastaan. Kenraali Okellon johtamat acholisotilaat kaappasivat vallan Obotelta heinäkuussa 1985 tämän käännyttyä heitä vastaan. Etniset ja poliittiset ristiriidat hajottivat kuitenkin Ugandan armeijan ja NRA marssi Kampalaan tammikuussa 1986 acholisotilaiden paetessa pohjoiseen synnyinseuduilleen.
Acholien epäluulo ja vihamielisyys uutta Musevenin hallitusta kohtaan tarjosi kuitenkin kasvualustan itseään profeettana pitäneen Alice Lakwenan 1986 perustamalle "Holy Spirit Movementille" (Pyhän hengen liike). Heikosti aseistautuneet HSM:n kapinalliset kärsivät kuitenkin verisen tappion Ugandan hallituksen joukoille 1988 ja uudelleenmuodostetun kapinaliikkeen johtoon nousi seuraavana vuonna Pohjois-Ugandan Gulun piirikunnasta, Awilin kylästä kotoisin oleva, koulunsa keskeyttänyt mystikko Joseph Kony ja hänen organisoimansa Lord's Resistance Army.
LRA on jatkanut sotaa jo 23 vuotta, välillä Sudanin islamistisen hallituksen tuella. Vuonna 1999 Sudanin ja Ugandan hallitukset sopivat kuitenkin, että Sudan lopettaa tukensa LRA:lle ja Uganda vastavuoroisesti veti tukensa pois Etelä-Sudanissa toimivalta ("Sudan People's Liberation Army"). Ugandan hallituksen joukot ovat myös vuodesta 2002 saaneet jahdata LRA:n kapinallisia Sudanin puolelle niin sanotun punaisen linjan eteläpuolella. Ugandan joukot tunkeutuivat heinäkuussa 2004 punaisenkin linjan yli Sudanin armeijan luvalla ja tuhosivat LRA:n tukikohtia Sudanissa.
Vuoden 2005 LRA:n hierarkiassa toisena oleva Vincent Otti vei satoja taistelijoitaan Kongon demokraattisen tasavallan koillisosiin joukkion menetettyä "turvapaikkansa" Etelä-Sudanissa. Kolmen valtakunnan alueelle hajonnut LRA on siten menettänyt huomattavasti voimaansa, mutta he yrittävät saada sen takaisin.
LRA kävi rauhanneuvotteluja Ugandan hallituksen kanssa Etelä-Sudanin välityksellä. Kony vaati kuitenkin itseensä ja muuhun liikkeen johtoon kohdistuvien pidätysmääräysten kumoamista ja kieltäytyi jatkamasta neuvotteluja.
Joulukuun 2008 puolivälissä Ugandan, Etelä-Sudanin ja Kongon demokraattisen tasavallan joukot aloittivat yhteisen operaation LRA:ta vastaan, jonka jälkeen taistelut alueella kiihtyivät. Vuodenvaihteessa 2008–2009 LRA aiheutti sekasortoa Kongossa surmaamalla jopa 900 ihmistä. Maaliskuussa 2012 Afrikan unioni lähetti 5 000 sotilastaan LRA:n vastaiseen sotilasoperaatioon. Afrikan unionin operaatioon sotilaita osallistui neljästä maasta, Ugandasta, Etelä-Sudanista, Keski-Afrikan tasavallasta ja Kongon demokraattisesta tasavallasta. Kaikki neljä ovat niitä maita, joita LRA on terrorisoinut.
Toimintatavat.
Lord's Resistance Army on eräs maailman pahamaineisimpia sissijärjestöjä laajamittaisten ihmisoikeusrikkomustensa takia. Arvioiden mukaan jopa 80 prosenttia LRA:n sotilaista on alaikäisiä, kidnapattuja lapsia, jotka on pakottamalla ja aivopesulla värvätty LRA:han. Lasten kaappaaminen on LRA:n yleinen toimintatapa, ja monet kaapatuista lapsista joutuvat kidutusten ja raiskausten uhriksi. Huomattava määrä lapsia on paennut kotoaan kaduille välttääkseen siepatuksi tulemisen. Unicefin arvion mukaan 20 000 lasta on siepattu 21 vuotta jatkuneen sisällissodan aikana, mutta ei mainitse osapuolien osuuksia.
Joulukuussa 2008 Ugandan armeija syytti LRA:ta 45:n siviilin tappamisesta viidakkoveitsillä kirkossa Kongon demokraattisessa tasavallassa. LRA:n David Nekorach Matsanga syytti Ugandaa propagandasta ja sanoi ihmisten voivan olla ugandalaisten tappamia. YK:n rauhanturvaajalähteiden mukaan 13 kapinallista surmasi 16. tammikuuta 2009 yli sata Toran kylän asukasta Orientalen maakunnassa. Joulukuusta 2008 alkaneen kampanjan aikana Kongossa tapettujen määrä nousi 900:aan.
Maaliskuun 2010 lopulla paljastui edeltäneen vuoden joulukuussa tehty joukkomurha, jossa LRA tappoi 321 kyläläistä ja kaappasi arviolta 250 henkeä joukkoihinsa.
Kansainvälisen rikostuomioistuimen pidätysmääräykset.
Ugandan hallitus vei joulukuussa 2003 LRA:n toiminnan kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) käsiteltäväksi ja oikeuskäsittely alkoi elokuussa 2004. Vuonna 2005 ICC antoi määräyksen pidättää viisi LRA:n johtajaa: Joseph Kony, Vincent Otti, Okot Odhiambo, Dominic Ongwen ja Raska Lukwiya. Sen jälkeen ainakin kahden johtajista uskotaan kuolleen. ICC on vahvistanut Raska Lukwiyan kuoleman ja Vincent Ottinkin uskotaan kuolleen, myös Okot Odhiambon kuolemasta on huhuttu.


Panssariprikaati.
Panssariprikaati (PSPR) on Parolannummella Hattulassa sijaitseva Suomen maavoimien rauhanaikainen koulutusjoukko-osasto. Panssariprikaati kouluttaa miehistöä Leopard 2A4 taistelu- sekä BMP-2 rynnäkköpanssarivaunuille, jalkaväkeä sekä tykistö- ja ilmatorjuntamiehistöä.
Sodanajan yksikkönä toimii kaksi mekanisoitua taisteluosastoa, joiden pääkalustona ovat Leopard 2A4 -taistelupanssarivaunut ja BMP-2 -rynnäkköpanssarivaunut. Mekanisoidussa taisteluosastossa on hieman alle kaksituhatta miestä ja 29 taistelupanssarivaunua. Taisteluosaston panssarihaupitsipatteriston kalustona on neuvostoliittolaisvalmisteinen 122 panssarihaupitsi 74.
Johto.
Prikaatin komentajana ja varuskunnan päällikkönä on maaliskuussa 2011 tehtävässä aloittanut eversti Pekka Toveri (s. 1961). Hän on palvellut aikaisemmin mm. Pääesikunnassa ja Panssarikoulussa.
Tulevaisuus.
Panssariprikaatiin tullaan yhdistämään Riihimäellä toimivan Viestirykmentin toiminnot vuoteen 2014 loppuun mennessä.
Harjoitusalueet.
Panssariprikaati harjoittelee sekä Parolannummen harjoituskentällä että Hämeenlinnassa Hätilän ampuma-alueella.
Panssarisoittokunta.
Prikaatiin kuuluu myös Panssarisoittokunta, jonka kapellimestari vuonna 2011 on musiikkimajuri Pasi-Heikki Mikkola.
Lakkautetut.
Varuskunnassa on aikaisemmin toiminut myös vuonna 1962 Tikkakoskelle siirtynyt, ilmavoimiin kuulunut Ilmavoimien Viestipataljoona (IlmavVP) sekä mm. 4. Erillinen Autokomppania (4. ErAutoK, nykyinen AUTOK), Panssaritiedustelukomppania ja 4. ja 2. Erillinen Viestikomppania (4. ja 2. ErViestiK).
Lakkautussuunnitelma.
Taisteluhelikopterihankintasuunnitelmien yhteydessä vuoden 2005 paikkeilla suunniteltiin säästötoimena Panssariprikaatin lakkauttamista.
Panssariprikaatin kaluston uusimiseen löytyi kuitenkin kustannustehokas ratkaisu Saksasta, joka myi muodollisesta hinnasta vanhoja Leopard 2 A4 -vaunujaan Itä-Euroopan maille, jotka näin omaksuivat saksalaisen Leopardin panssarivaunustandardikseen.
Panssarivaunujen käyttöä aselajinsa mukaisessa ryhmityksessä on epäilty siksi, että ilma-alivoimatilanteessa ne on helppo tuhota.
Tämän vuoksi on ryhdytty suunnittelemaan keveämpiä konetykeillä varustettuja rynnäkkövaunuja jalkaväen taistelun tukemiseksi. Suomessa jalkaväen prikaatien tehostamiseen tähtäävä Prikaati 2005 sisältää Karjalan prikaatille CV9030-rynnäkkövaunut. Kritiikkinä CV9030-vaunujen osalta on esitetty sitä, että niiden hinnalla olisi saanut useamman BMP-3:n.


Benin.
Beninin tasavalta eli Benin (vuoteen 1975 Dahomey) on valtio Länsi-Afrikassa. Sen rajanaapureita ovat lännessä Togo, pohjoisessa Burkina Faso ja Niger, sekä idässä Nigeria. Etelässä Benin rajoittuu Guineanlahteen. Beninin virallinen pääkaupunki on Porto Novo, mutta hallitus pitää majaansa Cotonoussa.
Beninistä laivattiin lukemattomia orjia Amerikkaan 1700- ja 1800-luvulla. Sen jälkeen kun maa itsenäistyi Ranskan alaisuudesta vuonna 1960, siellä tehtiin lukuisia vallankaappauksia. Vuosina 1975–1989 se oli marxilainen valtio. Asukkaita on 42 etnisestä ryhmästä. Asutus keskittyy maan eteläosaan. Maatalouden tulot tulevat pääasiassa puuvillasta.
Ennen siirtomaavaltaa.
Nykyisen Beninin alueella on ollut ihmisasutusta kivikaudelta lähtien. Pohjoisen kanta-asukkaita ovat gurmat, jotka idästä tulleet barbat työnsivät kohti koillista. Etelän kansoja ovat fonit ja heille sukua olevat adžat. 1400–1800-luvuilla maan koillisosa kuului Bariban valtakuntaan.
”Ovi josta ei ole paluuta”, orjakaupan uhrien muistomerkki Ouidahissa.
Portugalilaiset saapuivat maan rannikolle 1400-luvulla. Orjarannikkona tunnetusta alueesta tuli 1500-luvulla yksi Afrikan suurimmista orjakaupan keskuksista. Ranskalaiset, hollantilaiset ja englantilaiset rakensivat sinne linnoituksia ja kauppapaikkoja. Rannikkoalueen valtioita olivat Ouidah, Allada ja Adjatché. Niiden asukkaat harjoittivat metsästystä, kalastusta ja käsityöammatteja. Fonit perustivat viimeistään 1600-luvulla merkittävän Dahomeyn valtion. Sen asukkaiden pääelinkeinoja olivat kuokkaviljely ja rannikolla kalastus. Käsityöammatit olivat pitkälle kehittyneitä. Dahomeyn yhteiskuntajärjestelmä perustui perinteiseen patriarkaalismiin, feodalismiin ja orjuuteen.
Orjakauppa vahingoitti suuresti alueen yhteisöjä. 1700-luvun alussa Ouidahin kautta vietiin vuosittain 16–20 tuhatta orjaa. Orjakauppaa jatkettiin 1800-luvun loppupuolelle saakka sen virallisesta kiellosta huolimatta. Orjakauppiaiden toiminta synnytti alueen kansojen välille sotia, joiden seurauksena kokonaiset seudut autioituivat. Britannia ja Ranska pyrkivät hyötymään paikallisten valtioiden heikentymisestä. 1880-luvun loppuun mennessä rannikkoseudusta tuli Ranskan protektoraatti.
Siirtomaavallan aika.
Porto-Novosta muodostui 1890-luvulla Ranskan siirtomaavallan tukikohta. Marraskuussa 1892 ranskalaisten onnistui vallata Dahomeyn pääkaupunki Abomey. Sen hallitsija Béhanzin jatkoi taistelua seuraavan vuoden loppuun saakka. Vuonna 1894 Dahomeysta ja sen eteläpuolisesta alueesta tuli Ranskan siirtomaa. Vuonna 1897 ranskalaiset valloittivat Bariban pääkaupungin Nikkin. Seuraavana vuonna Bariba jaettiin Ranskan Dahomeyn ja brittiläisen Nigerin rannikon protektoraatin kesken. Ranskan ja Britannian välisen rajan määrittelemisen jälkeen Dahomey liitettiin vuonna 1904 Ranskan Länsi-Afrikkaan. Siirtomaaisännät pakottivat paikallisen väestön maksamaan veroja, suorittamaan pakkotöitä ja rakentamaan rauta- ja maanteitä. Maatalous keskittyi öljypalmun viljelyyn.
Ensimmäisen maailmansodan aikaiset raskaat verot ja sotilaiden pakko-otot synnyttivät vuosina 1916–1917 kapinoita eri puolilla maata. Euroopassa opiskelleet dahomeylaiset perustivat vuonna 1910 ranskalaisen Ihmisoikeusliigan osaston, joka vuonna 1923 järjesti Porto-Novossa siirtomaavallan vastaisen mielenosoituksen. Maan eteläosan vallanneet levottomuudet tukahdutettiin ankarasti. 1920–1930-luvuilla perustettiin ensimmäiset sanomalehdet, joista merkittävin oli Cotonoussa ilmestynyt antikolonialistinen "Voix du Dahomey" (”Dahomeyn ääni”).
Dahomeyn teollisuus, liikenne ja rakennustoiminta alkoivat kehittyä toisen maailmansodan jälkeen. Maahan muodostui kansallinen sivistyneistö, porvaristo ja työväenluokka. Vapautusliikkeen nousu pakotti ranskalaiset myönnytyksiin. Vuonna 1946 Dahomeysta tuli Ranskan unioniin kuulunut merentakainen territorio. Ranskan kuvernöörin yhteyteen perustettiin neuvoa antava elin. Ensimmäiset poliittiset puolueet syntyivät alueellisten, kansallisuus- ja uskontorajojen mukaan. Sodan jälkeen perustetut ammattiliitot järjestivät vuonna 1952 yleislakon, jonka tuloksena pakkotyöjärjestelmä lakkautettiin ja hyväksyttiin työlainsäädäntö. Vuonna 1957 muodostettiin Dahomeyn ensimmäinen hallitusneuvosto, jonka johtajaksi tuli edistyspuolueen Sourou Migan Apithy. Vuonna 1958 järjestetyn kansanäänestyksen jälkeen Dahomeysta muodostettiin Ranskan yhteisöön kuulunut autonominen tasavalta. Perustuslaki hyväksyttiin helmikuussa 1959.
Itsenäisyyden aika.
Dahomey julistettiin itsenäiseksi tasavallaksi 1. elokuuta 1960. Samalla se erosi Ranskan yhteisöstä. Uusi perustuslaki hyväksyttiin marraskuussa. Joulukuussa järjestyissä vaaleissa maan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Hubert Maga. Kansalliskokouksen voitti Magan johtama Dahomeyn yhtenäisyyspuolue, joka seuraavana vuonna julistettiin maan ainoaksi puolueeksi. Huhtikuussa 1961 Magan hallitus solmi Ranskan kanssa yhteistyösopimuksen, joka antoi entisille siirtomaaisännille huomattavan roolin Dahomeyn taloudessa ja polittisessä elämässä. Maan taloudellinen tilanne heikkeni, riippumattomat ammattiliitot kiellettiin, poliittiset ja heimoristiriidat syvenivät.
Lokakuussa 1963 järjestetty yleislakko johti hallituksen eroon. Ammattiliittojen tuella valta siirtyi eversti Soglon johtaman armeijan esikunnan käsiin, joka hajoitti kansalliskokouksen ja kielsi yhtenäisyyspuolueen toiminnan. Tammikuussa 1964 hyväksyttiin uusi monipuoluejärjestelmän sallinut perustuslaki. Samaan aikaan järjestetyissä vaaleissa presidentiksi valittiin Apithy ja varapresidentiksi (pääministeriksi) Justin Ahomadegbé, jotka molemmat edustivat vasta perustettua Dahomeyn demokraattista puoluetta. Uusi hallitus jatkoi yhteistyötä Ranskan kanssa. Sen toimintaa vaikeutti kahden johtajan välinen kilpailu.
Vuonna 1965 ammattiliittojen ja opiskelijoiden tukema armeija syrjäytti Apithyn ja Ahomadegbén ja siirsi vallan upseerien muodostamalle väliaikaiselle hallitukselle. Uusi presidenttivaltainen perustuslaki hyväksyttiin maaliskuussa 1968. Sotilaat kielsivät syrjäytettyjen poliitisten johtajien toiminnan ja asettivat ehdokkaakseen Émile Zinsoun, joka samana vuonna valittiin presidentiksi. Zinsoun hallitus tukahdutti opposition toiminnan ja jatkoi yhteistyötä länsimaiden kanssa.
Joulukuussa 1969 tapahtui jälleen uusi sotilasvallankaappaus. Sotilaat kutsuivat Magan, Apithyn ja Ahomadegbén takaisin maahan jatkamaan poliittista toimintaansa. Vuoden 1970 vaalien jälkeen perustettiin Magan, Apithyn ja Ahomadegbén muodostama presidenttineuvosto, jonka johtotehtäviä oli tarkoitus vaihtaa kahden vuoden välein. Virkamiesten ja porvariston tukema hallitus osoittautui kykenemättömäksi ratkaisemaan maan taloudellisia, alueellisia ja etnisiä ongelmia.
Armeijan varaesikuntapäällikkö Mathieu Kérékoun johtamat upseerit kaappasivat vallan lokakuussa 1972. Sotilashallitus ilmoitti tavoitteekseen maan poliittisen ja taloudellisen riippumattomuuden lujittamisen. Ulkomaisen pääoman määräysvallasta pyrittiin vapautumaan lisäämällä valtion taloudellista ohjausta. Hallituksen yhteyteen vuonna 1972 perustetun sotilasneuvoston korvasi seuraavana vuonna armeijan, poliisin ja kansalaisjärjestöjen edustajista koostunut kansallinen vallankumousneuvosto, joka marraskuussa 1974 julisti tavoitteekseen sosialismin rakentamisen. Marraskuussa 1975 perustettiin Beninin kansan vallankumouspuolue, jonka keskuskomitean puheenjohtajaksi valittiin Kérékou. Samalla päätettiin maan nimen muuttamisesta "Beninin kansantasavallaksi" (muinainen Beninin kuningaskunta sijaitsi nykyisen Nigerian alueella).
Vuonna 1977 hyväksytty Beninin kansantasavallan perustuslaki vahvisti maan sosialistisen suuntauksen. Marraskuussa 1979 pidettiin uuden lainsäädäntöelimen, kansallisen vallankumouskokouksen ensimmäiset vaalit. Helmikuussa 1980 kokous valitsi Kérékoun Beninin presidentiksi. Taloutta pyrittiin kehittämään valtionyhtiöitä ja osuuskuntia perustamalla, mutta samalla jatkettiin yhteistyötä myös ulkomaisten yritysten kanssa. Ranskan ja muiden länsimaiden ohella laajennettiin suhteita Neuvostoliittoon ja muihin sosialistisiin maihin.
Vuonna 1989 Kérékou äänestettiin kolmannelle presidenttikaudelleen. Marxismi-leninismistä valtion virallisena ideologiana luovuttiin. Maassa oli useita hallituksen vastaisia lakkoja ja mielenosoituksia.
1990-luvun alussa Kérékou taipui koti- ja ulkomaiseen paineeseen laillistaen monipuoluejärjestelmän ja järjestäen vapaat vaalit 1991. Vaaleissa Kérékoun seuraajaksi nousi pääministeri Nicéphore Soglo. Vuoden 1996 presidentinvaaleissa Kérékou nousi kuitenkin jälleen valtaan ja uusi kautensa vuoden 2001 vaaleissa, joita häviäjät syyttivät vilpillisiksi.
Maaliskuussa 2006 Yayi Boni voitti presidentinvaalit. Huhtikuussa 2007 hänen puolueensa voitti enemmistön parlamentissä.
Politiikka.
Benin on tasavalta, jossa presidentti on sekä valtionpäämies että hallituksen johdossa.
Presidentti valitaan viideksi vuodeksi yleisillä ja yhtäläisillä vaaleilla. Yksikamarisessa eduskunnassa on 83 kansanedustajaa, jotka valitaan neljän vuoden kaudelle yleisillä vaaleilla. Äänioikeuden ikäraja on 18 vuotta.
Vuoden 2007 parlamenttivaalien jälkeen suurimmat puolueet ovat Force Cauris pour un Bénin émergent eli FCBE (35 paikkaa), Alliance pour une dynamique démocratique ADD (20 paikkaa), Parti du renouveau démocratique PRD (10 paikkaa).
Beninin puolustusvoimat muodostuvat maavoimista, ilmavoimista ja laivastosta. Varusmiespalvelu alkaa 21-vuotiaana ja kestää 18 kuukautta. Sekä miehet että naiset voivat hakeutua vapaaehtoisiksi jo 18 vuotta täytettyään. Ilmavoimilla on neljä italialaista A109HO Hirundo -hyökkäyshelikopteria, Aérospatiale AS350B Ecureuil -kuljetushelikopteri ja kaksi kuljetuskonetta: DHC-6 Twin Otter ja Hawkerin Hawker-Siddeley HS748.
Merivoimilla on puolustettavanaan vain 120 km pitkä rannikkokaistale, missä ne taistelevat merirosvoja vastaan pienillä kiinteillä ilmatäytteisillä aluksilla.
Benin on pyrkinyt ulkosuhteissaan sovittelijan rooliin Liberian, Guinea-Bissaun ja Togon viimeaikaisissa kriiseissä. Se lähetti joukkojaan YK:n alaisuuteen Haitiin. Beniniläisiä rauhanturvaajia toimii Norsunluurannikolla ja Kongon demokraattisessa tasavallassa.
Benin on Länsi-Afrikan talousyhteisö ECOWASin jäsen. Beninillä on ollut ssa paikka vuosina 1976–1977 ja 2004–2005.
Aluejako.
Benin on jaettu kahteentoista maakuntaan ("départements"), jotka on jaettu edelleen 77 piirikuntaan ("communes"). Ne jakautuvat edelleen pienempiin yksiköihin ("arrondissements") ja nämä vielä kyliin tai kaupunginosiin. Vuoden 2008 paikallisvaalit olivat sekasortoiset, vaaleja jouduttiin lykkäämään ja keskusvaalilautakunnan jäseniä joutui syytteeseen kymmenientuhansien vaalilippujen varastamisesta. Hallitus lupasi luoda tietokoneelle talletetun pysyvän äänestäjäluettelon tulevia vaaleja varten.
Maantiede.
Benin voidaan jakaa viiteen maantieteelliseen vyöhykkeeseen. Etelässä kasvaa palmuja laguunien pilkkomalla rannikkovyöhykkeellä. Pohjoisessa rautapitoinen savimaa vuorottelee soisempien alueiden kanssa ja tarjoaa kasvualustan öljypalmuille. Maan keskiosa on metsäisää, paikoin kumpuilevaa savannia. Atacoran vuoristo maan luoteisosassa on maan korkeinta seutua, koillisosa taas kuuluu Nigerjoen laaksoon. Beninin korkein kohta on Mont Sokbaro (658 m).
Rannikkokaistaleella on kaksi sadekautta, touko–kesäkuussa ja lokakuussa. Maan pohjoisosassa on vain yksi sadekausi, joka alkaa touko–kesäkuussa.
Ihmisen vuosisatoja jatkunut toiminta ja kuivemmaksi muuttuva ilmasto ovat tuhonneet suuren osan Beninin luonnontilaisista metsistä. Ikimetsää on jäljellä pieninä laikkuina kosteilla alueilla, lukuisissa uskonnollisista syistä suojatuissa metsiköissä sekä joenvarsimetsissä. Viimeisiä jäljellä olevia joenvarsimetsiä pyritäänkin suojelemaan pirstaloitumiselta. FAO arvioi vuonna 1980, että vain 0,4 % Beninin pinta-alasta oli oikeaa tiheää metsää. Savanni on hallitseva ekosysteemi. Maassa elää noin 3000 kasvilajia, selvästi vähemmän kuin kosteammissa naapurimaissa. Noin kolmannes näistä on joenvarsimetsien lajeja.
Beninin kallioperässä vallitsevia syväkivilajeja ovat migmatiitit, gneissit ja graniitit. Sedimenttikiviä on kahdella alueella. Maan luoteisosassa on sedimenttivyöhyke, joka jatkuu Togon ja Ghanan puolelle. Etelässä on itä-länsisuuntainen paksu sedimenttikerrostuma. Molemmista on löytynyt fosfaatteja. Suurimittaisen fosfaattikaivostoiminnan ei kuitenkaan ole arvioitu kannattavan. Kalkkikivialueilta louhitaan sekä marmoria että sementin raaka-ainetta.
Pendjarin kansallispuisto Beninin luoteisosassa yhdistyy Nigerin W-kansallispuistoon. Siellä on virtahepoja, leijonia, puhveleita, elefantteja, apinoita, antilooppeja ja yli 300 lajia lintuja.
Abomeyn kuninkaalliset palatsit maan keskiosassa on Unescon maailmanperintökohde.
Talous.
1980-luvun lopulla silloinen keskusjohtoinen sosialistinen valtio alkoi etsiä apua länsimaista ja siirtyi 1990 markkinatalouteen. Entisiä valtion toimintoja on yksityistetty, ja hallitus on luvannut IMF:lle jatkaa yksityistämistä.
Maan talous perustuu maataloudelle, joka tuottaa 33 % bruttokansantuotteesta. Merkittävimmät ruokakasvit ovat kassava (tapioka, maniokki), jamssi ja maissi. Tärkein vientituote on puuvilla, joka tuo 80 % vientituloista. Puuvillapelloilla käytetyt hyönteismyrkyt muodostavat ympäristöriskin. Viime vuosisadan lopussa viljelijöitä kuoli DDT:n sukuisen aineen käyttöön. Palmuöljy oli tärkeä tuote 1980-luvulla, ja sen viljelyn lisäämista harkitaan jälleen. Palmuöljyn pelatään kuitenkin syrjäyttävän ravintokasvien viljelyä maan tiheästi asutussa eteläosassa.
1980-luvun alussa Beninin edustalta alettiin porata öljyä pienehköstä esiintymästä. Tuotanto on loppunut, mutta uusia kaivauskohteita etsitään. Maassa on myös marmoria ja kalkkikiveä sekä pieniä kultaesiintymiä, mutta kaivannaisten hyödyntäminen on vähäistä, lähinnä puuttuvan infrastruktuurin takia.
Liikenne.
Beninissä on viisi lentokenttää, mutta vain yhden kiitotie on päällystetty. Rautatietä on 578 km. Vesiväylää on 150 km Niger-joessa maan pohjoisrajalla. Ainoa merkittävä satamakaupunki on Cotonou. Naapurimaista pääsee Beniniin myös maanteitse. Esimerkiksi matka Nigerin Niameystä Cotonouhun kestää 13–15 tuntia, Togon Lomésta Cotonouhun kolme tuntia. Linja-autoja kulkee harvakseltaan ja ne saattavat olla täynnä, joten monille reiteille suositellaan kimppataksien eli "bush taxin" käyttämistä. Nämä ovat yleensä farmariautoja, joskus minibusseja, jotka on muunnettu joukkoliikennevälineiksi lisäämällä penkkejä.
Väestö.
Beninin väestö on keskittynyt maan eteläosaan. Suurin etninen ryhmä ovat fonit, joihin kuuluu 39 % väestöstä. Muita etnisiä ryhmiä ovat muun muassa adjat (noin 15 %), jorubat (noin 12 %), sombat ja baribat. Suuri osa väestöstä tunnustaa perinteistä animistista uskoa, jonka muodot vaihtelevat eri etnisillä ryhmillä. Kristittyjä on noin 35 % ja muslimeita noin 20 % väestöstä. Monet nimellisesti islamiin tai kristinuskoon kääntyneet harjoittavat kuitenkin myös animistista uskoa.
"Ethnologue: Languages of the World"-kirjan laskujen mukaan Beninissä puhutaan 53 kieltä.
Beninissä on yleinen HIV/AIDS-epidemia: noin 1,2 %:n aikuisista arveltiin olevan HIV-positiivisia vuonna 2006. Ensimmäinen tapaus diagnosoitiin vuonna 1986. Virusta on havaittu eniten seksityöläisillä ja heidän asiakkaillaan, rekkakuskeilla, verenluovuttajilla, nuorilla ihmisillä ja tuberkuloosipotilailla. Vuosina 2001-2007 HIV:tä kantavien lukumäärä kasvoi hitaammin kuin väestön kokonaismäärä, joten tartunnan saaneiden prosenttiosuus pieneni hiukan.
Vuonna 2007 arvioitiin, että noin 20 000 ihmistä olisi tarvinnut antiretroviraalilääkitystä, ja noin puolet heistä sai sitä. Hoitoa saavien määrä on kasvanut nopeasti, sillä vuonna 2004 se oli alle 20 %. Aidsiin vuosittain kuolleiden määrä kääntyi hitaaseen laskuun vuonna 2004.
Vuonna 2007 arvioitiin, että Benin saattaa saavuttaa todennäköisesti kolme YK:n vuosituhattavoitteista: koulutukseen, tasa-arvoon ja tartuntatauteihin liittyvät tavoitteet. Vuonna 2010 uutisoitiin, että Benin oli etenemisessä kohti näitä tavoitteita maailman 20 parhaan maan joukossa.
Terveydenhuolto on parantunut niin, että lapsi- ja äitiyskuolleisuus ovat Beninissä selvästi alemmat kuin muualla Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Tavoitteita 4 ja 5 ei kuitenkaan saavuteta ilman huomattavia lisäparannuksia. Vuoden 2008 tilastojen mukaan 20 % lasten kuolemista johtui malariasta, mutta vain 12 % malariaan sairastuneista lapsista sai siihen oikeaa lääkitystä. Synnytyksissä on mukana koulutettu kätilö useammin kuin missään muualla Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, mutta silti 100 000 synnytyksestä 400–500 päättyy kuolemaan.
Kulttuuri.
Benin on kulttuurillisesti epäyhtenäinen valtio, koska sen alueelle on siirtynyt väestöä eri suunnista vuosisatojen aikana. Edelleen kansallinen identiteetti on varsinkin maaseudun asukkaille vähemmän tärkeä kuin kuuluminen tiettyyn etniseen ryhmään. Suurin ryhmä, fonit, ovat Dahomeyn kuningaskunnan perustajien jälkeläisiä. Heidän kielensä on lähellä adjojen ja gunien kieltä. Etelässä on afrobrasilialainen yhteisö, johon kuuluu eurooppalaisten kanssa tekemisissä olleita afrikkalaisia ja Brasiliasta palanneiden entisten orjien jälkeäisiä. Fulanit eli pulit ovat jatkaneet pitkään paimentolaiselintapaansa ja säilyttäneet erilliskulttuurin myös asettuessaan aloilleen. Monet heistä ovat töissä armeijassa.
Fonien uskonnollinen perinne keskittyy esi-isien kunnioittamiseen. Dahomeyn kuningaskunnan loistoaikoina kuninkaallisten esi-isien vuotuinen muistojuhla huipentui satojen orjien tai sotavankien uhraamiseen. Tavalliset perheet pitivät kotonaan puista patsasta, johon hierottiin palmuöljyä rukouksena esi-isille, jotta perhe ja koko kylä saisivat suojelusta. Näitä patsaita kaiverretaan edelleen.
Tyypillinen beniniläinen arkiateria koostuu hiilihydraattipitoisesta puurosta tai muhennoksesta ja kastikkeesta, jossa on kasviksia ja lihaa tai kalaa. Perusmuhennoksen raaka-aine vaihtelee alueittain: etelässä käytetään riisiä, maissia ja maniokkia, kun taas pohjoisosassa käytetään hirssiä, durraa ja jamssia.
Voodoon on arveltu olevan lähtöisin Beninistä ja levinneen orjaksi myytyjen beniniläisten mukana. Grand Popossa toimii suomalais-afrikkalainen kulttuurikeskus Villa Karo. Menestyneimpiin afrikkalaisiin muusikoihin kuuluva laulaja Angelique Kidjo on beniniläinen. Beninin kirjailijat ovat nousseet kaupunkien koulutetusta luokasta, kuten historioitsija Paul Hazoumé ja filosofi Paulin Houndtonji.
Beninissä on vain yksi korkeakoulu, Beninin yliopisto Cotonoussa.Se on perustettu vuonna 1970. Nykyisin yliopistossa on kaikkiaan yli 40 000 koko- tai osa-aikaista opiskelijaa.
Beninissä koulu alkaa kuusivuotiaana. Ala-asteella opiskelu on pakollista ja ilmaista. Kuusivuotisen ala-asteen jälkeen voi siirtyä kolmevuotiselle yläasteelle, sieltä kolmevuotiseen ammattikouluun tai lukioon, joka johtaa yliopisto-opintoihin. Ala-asteen jälkeen opetus on ollut maksullista, mutta vuonna 2007 koulumaksuista päätettiin luopua. Opetuskieli on ranska. Paikalliskieliä ja englantia opetetaan yläasteella, lukiossa ja yliopistossa.
Urheilu.
Benin on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1972 alkaen, mutta jätti vuoden 1976 kisat väliin. Se ei ole saanut yhtään mitalia. Beninin jalkapallomaajoukkue ei ole kertaakaan esiintynyt jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuissa, ja Afrikan-mestaruuskilpailuissakin Benin on ollut mukana vain kerran, vuonna 2004. FIFAN rankingissa maa oli syyskuussa 2010 sijalla 69. Maassa on 110 jalkapalloseuraa, joissa pelaa 7 800 rekisteröitynyttä pelaajaa.


Suomen Vapaakirkko.
Suomen Vapaakirkko on vuonna 1923 perustettu, itsenäinen kristillinen protestanttinen kirkkokunta, johon kuuluu 14 885 jäsentä (2010). Vapaakirkko koostuu ruotsinkielisistä, suomenkielisistä ja venäjänkielisestä seurakunnista, joita on yhteensä noin sata. Vapaakirkon ainoa venäjänkielinen seurakunta on Helsingissä.
Vapaakirkolla on palveluksessaan noin 150 työntekijää ja 40 lähetystyöntekijää, 12–15 lähetyskentällä. Vapaakirkko tekee merkittävää sosiaalityötä ja ylläpitää 10 hautausmaata. Vapaakirkon kirkkokunnanjohtajana toimii Hannu Vuorinen.
Vapaakirkon historia.
Suomen Vapaakirkon juuret ovat angloamerikkalaisperäisissä vapaakirkollisissa herätysliikkeissä, joiden vaikutus alkoi tuntua Suomessa 1870-luvulla etenkin Uudellamaalla ja Pohjanmaalla. Aluksi pyrkimyksenä oli uudistaa luterilaista kirkkoa, mutta kirkon piirissä näihin niin sanottuihin allianssipyrkimyksiin suhtauduttiin kielteisesti, ja vapaakirkollisissa piireissä luovuttiin allianssiaatteesta 1900-luvun alussa. Liikkeen ruotsinkielinen enemmistö vaihtui suomenkieliseen 1910-luvulla, ja vuonna 1923 suomenkieliset vapaakirkolliset järjestäytyivät Suomen Vapaakirkoksi.
Organisaatio ja toiminta.
Vapaakirkon seurakunnat ovat itsenäisiä, jotka ovat sitoutuneet yhteiseen tunnustukseen ja yhteiskuntajärjestykseen, jonka perustana on se, että Jumalan sana on ylin ohje. Vapaakirkossa ei ole piispallista eli episkopaalista järjestelmää. Vapaakirkon seurakuntamalli on kongregationalistinen.
Vapaakirkko ei ole Suomen kirkkolain alainen toisin kuin evankelisluterilainen kirkko. Vapaakirkolla ei ole myöskään verotusoikeutta eli oikeutta kerätä kirkollisveroa.
Vapaakirkon pastorit koulutetaan Suomen teologisessa opistossa Hankoniemellä Santalan kartanossa. Kuten luterilaisella kirkolla, on myös Suomen Vapaakirkolla käytössään naispastoreita. Vapaakirkolla ei ole minkäänlaista kirkollisveroa.
Vapaakirkko rahoittaa toimintansa seurakunnissa kerättävien vapaaehtoisten kolehtien sekä vapaaehtoisesti maksettujen kymmenyksien avulla. Jonkin verran tuloja kertyy Helsingissä olevan Hotelli Annan tuotoista sekä erilaisista lahjoituksista. Varat käytetään työntekijöiden palkkoihin ja kiinteistöjen ylläpitämiseen ja korjauksiin, sosiaaliseen työhön Suomessa ja lähetystyöhön.
Suomen vapaakirkko on jäsen Suomen vapaakristillisessä neuvosto ry:ssä, Suomen ekumeeninen neuvosto ry:ssä, Suomen lähetysneuvosto ry:ssä ja Maailmanevankeliomisen Suomen Keskus ry:ssä.
Merkittäviä eroja Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon ovat kasteen merkitys ja käsitys ehtoollisesta. Vapaakirkko edustaa reformoitua ehtoolliskäsitystä, jonka mukaan Jeesus ei ole ehtoollisessa mitenkään erityisellä tavalla läsnä poiketen luterilaisesta reaalipreesensopista. Vapaakirkko on aiemmin hyväksynyt jäsenikseen vain uskovien kasteella käyneet henkilöt, ja liikkeen piirissä on aina kastettu vain uskonsa tunnustavia (henkilökohtaisen uskonratkaisun tehneitä) eli varsin baptistinen kastekäsitys on vallalla. Nykyisin kuitenkin esimerkiksi vapaakirkkoisten vanhempien lapset ovat ulkojäsenenä Vapaakirkossa kunnes liittyvät varsinaisiksi jäseniksi tai eroavat siitä. Yksi suurimpia syitä vapaakirkollisuuden irtautumiselle luterilaisuudesta oli, ettei se hyväksynyt lapsikastetta raamatulliseksi kasteeksi.
Myös Vapaakirkossa on omintakeista kristittyjen samanarvoisuuden soveltaminen ns. yleiseksi pappeudeksi. Tämä tarkoittaa teologista käsitystä, että kaikilla seurakuntalaisilla on mahdollisuus toteuttaa kristillistä kutsumustaan kertomalla uskostaan uskosta osattomille, jakamalla ehtoollista ja kastamalla.
Suhde Raamattuun.
Vapaakirkon uskonnonvapauslain edellyttämässä tunnuksessa sanotaan: "Me olemme kristittyjä, jotka Raamatun perustuksella yhtäpitävästi apostolisen tunnustuksen kanssa tahdomme elää ja toimia kristillisen uskonelämän herättämiseksi ja säilyttämiseksi."
Raamattu tunnustetaan Pyhän Hengen johdossa olleiden ihmisten kirjoittamaksi. Siinä Jumala ilmoittaa itsensä ja pelastussuunnitelman ihmisille. Raamatun ilmoitus on täydellinen ja lopullinen.
Pelastus.
Pelastustapahtuma on alusta loppuun Jumalan työtä.
Kaste.
Vapaakirkon yhteiskuntajärjestyksen mukaan kristillinen kaste suoritetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen veteen upottamalla. Kasteessa ihminen tunnustautuu Kristuksen seuraajaksi. Vain uskovia kastetaan.
Luterilaisesta kirkosta poiketen Vapaakirkko ei käytä lapsikastetta. Vain uskovia kastetaan (veteen upottamalla), eikä kasteen katsota pelkkänä suorituksena pelastavan. Kastetta pidetään merkityksettömänä ihmiselle, jolla ei ole henkilökohtaista uskoa. Kastekysymys ei kuitenkaan ollut luterilaisesta kirkosta irtaantumisen syy, sillä Vapaakirkossa kastettiin lapsia, joka käytäntö oli olemassa aina 1970 luvulle saakka.
Ehtoollinen.
Ehtoollista ei käsitetä armonvälikappaleeksi, vaan armon julistajaksi ja vahvistajaksi. Ehtoolliselle voivat osallistua kaikki jotka uskovat, myös muiden seurakuntien jäsenet.
Seurakunta.
Seurakunnan tilaisuudet ja tapahtumat ovat kaikille avoimia. Seurakunnan jäsenyys on puolestaan avoin kaikille, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen ja tunnustavat uskonsa. Seurakunta on pyhä. Seurakunnan pyhyys on Kristuksen pyhyyttä ja täydellisyyttä. Jäsenet ovat epätäydellisiä ihmisiä. Seurakunta antaa hengellisen kodin uskoville ja on hengellisen elämän kasvupaikka, jossa seurakunnan jäsenet palvelevat toinen toisinaan Herralta saamillaan lahjoillaan. Vapaakirkko muodostuu itsenäisistä seurakunnista jotka hyväksyvät Vapaakirkon tunnustuksen yhteiskuntajärjestyksen ja uskonnonharjoitusmuodon.
Eettiset kysymykset.
Vapaakirkko on vastustanut rekisteröityjä parisuhteita ja homoparien adoptio-oikeutta. Kirkkokunnanjohtaja Olavi Rintala on todennut, että homoseksuaalinen taipumus ei ole synti, mutta että samaa sukupuolta edustavien parien väliset seksuaaliset suhteet ovat väärin.
Päivä Osakeyhtiö.
Vapaakirkon kirjallisuuden, musiikin ja lehtien kustannusyhtiönä toimii Päivä Osakeyhtiö. Päivä tunnetaan, yli kirkkokuntarajojen, laajasta valikoimasta. Tuotantoa ovat lastenkirjat, nuortenkirjat, opetus- ja hartauskirjat sekä lahjakirjat. Lisäksi kirjoja johtajakoulutukseen ja avioliittokurssille. Myös monissa seurakunnissa käytössä olevan Alfa-kurssin materiaalin painattaa Päivä. Materiaali on alun perin peräisin Englannista Holy Trinity Brompton -seurakunnasta. Muita tunnettuja Päivän tuotteita ovat Tapio Nousiaisen Leipää ja suolaa,"Yksi ainoa elämä" ja Kalevi Lehtisen "Sinulle" sekä Tuomas Jäntin "Vastauksia elämän tärkeimpiin kysymyksiin"
Lehdet; Perheiden ABC+, nuortenlehti HOPE, lastenlehdet Levels ja Miksiks.
Vapaakirkon lehdet.
Vapaakirkon lehti on kerran viikossa ilmestyvä Suomen Viikkolehti. Päätoimittaja Hannu Lahtinen
Tunnettuja jäseniä.
Kirkon tunnettuihin jäseniin lukeutuu Esko Almgren, joka toimi aikoinaan Kristillisen liiton (nyk. Kristillisdemokraatit) johdossa. Jorma Mannero toimi kirkolle lähetystyöntekijänä.


Baldur’s Gate.
"Baldur’s Gate" on BioWaren kehittämä sekä Black Isle Studiosin ja Interplayn alun perin vuonna 1998 Windowsille julkaisema "Baldur’s Gate" -tietokoneroolipelisarjan videopeli.
Peli sijoittuu Forgotten Realms -kampanjamaailmaan ja käyttää "Dungeons & Dragonsin" toisen version sääntöjä.
Juoni.
Pelin alkaessa pelaaja asuu Candlekeep-nimisessä luostarissa, jossa hänen kasvatusisänsä, tietäjä ja velho Gorion pyytää häntä valmistautumaan matkalle. Luostari toimii kouluttajana uudelle pelaajalle, sillä se tarjoaa lukuisia erilaisia tehtäviä ratkaistavaksi. Vihreäpukuiset munkit neuvovat pelaajaa miten pelin mekaniikka toimii. Heti poistuttuaan Candlekeepin luostarista, salaperäinen raskaasti haarniskoitu hahmo surmaa Gorionin raivoisan taistelun päätteeksi yrittäessään napata itse pelaajan haltuunsa.
Pelaaja seikkailee Baldur’s Gate -kaupungin ja Amnin valtakunnan välimaastossa, Miekkarannikolla (), kerää eri hahmoista muodostuvan seurueen ja suorittaa erilaisia tehtäviä. Pelin tyyli ei ole jäykän lineaarinen, vaan ympärillä levittäytyvää erämaata voi tutkia vapaasti päätehtävien suorittamisen välillä. Suurin osa pelin sisällöstä keskittyykin juuri pöytäroolipelaamisen tyyliin vapaaseen tutkimiseen ja seikkailemiseen. Jokaisessa ruudussa on poikkeuksetta kiinnostavia tapahtumia ja tutkittavia asioita.
Matkatessaan eteenpäin pelaaja saa tietoonsa, että alueella liikkuu maantierosvoja ja että Nashkel-nimisessä kaupungissa sijaitsevassa kaivoksessa on alkanut tapahtua kummia; työntekijöitä on alkanut kuolla ja kadota sekä rauta, jota kaivoksesta kaivetaan, on alkanut saastua, mikä johtaa siihen, että Miekkarannikon alueelle iskee vakava rautapula. Huhutaan, että kaivoksen uumenissa on pieniä haukkuvia demoneja.
Pelaaja alkaa ratkaisemaan arvoitusta ja matkaa kaivoksen syvyyksiin, jossa hän kohtaa koboldeja. Nämä pienet koiramaiset humanoidit ovat kaivoksen saastumisen ja kaivostyöläisten murhien takana. Kaivoksen syvimmässä kerroksessa koboldeja johtaa puoliörkki Mulahey, Cyrikin pappi ja Miekkarannikkoa ryöstelevien maantierosvojen kätyri. Mulaheyn hallussa olevista asiakirjoista pelaaja saa selville yhteyden maantierosvouksiin, ja seuraava tehtävä onkin löytää näiden rikollisten leiri.
Miekkarannikkoa terrorisoivia maantierosvoja johtaa armoton ogre nimeltään Tazok, jota jahtaa myös vaimonsa surmasta häntä syyttävä, pelaajan mukaan mahdollisesti liittyvä haltiamannunvartija Kivan. Jos pelaaja yrittää soluttautua rosvoihin, Tazok haastaa hänet taisteluun. Kun ogrea haavoitetaan pahasti, pelaajan annetaan liittyä maantierosvoihin. Käy ilmi että kaksi kinastelevaa rosvoklaania, Black Talon ja Chill on väkivalloin saatettu yhdeksi ryhmäksi. Tazok on jo poistunut leiristä, joten pelaajan tehtäväksi jää eliminoida klaanien luutnantit. Heidän nappaamansa vakooja, Ender Sai, jota he pitävät vankina teltassaan kertoo Iron Throne -nimisen kauppiasorganisaation sekaantumisista Miekkarannikon ekonomiaan. Iron Thronen edustaja, velho Davaeorn on valloittanut ikivanhan kääpiökaivoksen Cloakwoodin metsän syvyyksistä. Tämä on seuraava johtolanka, ja pelaajan täytyy matkata kaivoksille tutkimaan mistä on kysymys.
Selvittyään vaarallisen Cloakwoodin läpi, pelaaja saapuu kaivokselle ja laskeutuu Davaeornin piilopaikkaan. Velho on huijannut entistä ystäväänsä Yeslickiä, kääpiötä jonka klaani asutti ennen kaivosta, ja hukuttanut heidät murtamalla jokipadon, näin tulvoittamalla kaivoiksen. Ainoastaan Yeslick, Clangeddonin pappi on jäljellä klaanistaan, seuranaan sellissä vain syyllisyytensä. Hänet voi ottaa mukaan ryhmäänsä. Davaeorn haastaa pelaajan ylivertaisella taikuudellaan taisteluun, mutta tulee tapetuksi. Davaeornin raukkamainen oppilas, sekä velhon asiakirjat paljastavat Iron Thronen juonen napata valta koko Baldurin portista. Salaisen kaivoksen tarkoitus on louhia suuret varastot saastumatonta rautaa ja ilmestyä itse aiheuttamansa rautapulan pahimmalla hetkellä kaupungin apuun, ja saattaa ylimystön suosio ja valta Iron Thronelle. Pelaajan tehtäväksi jää viimein matkustaa Baldurin porttiin ja kohdata Iron Thronen johtajat.
Baldurin porttiin päästessä pelaajaa lähestyy vartiokapteeni Scar, joka pyytää häntä suorittamaan muutaman tehtävän kaupungin hyväksi. Scarin viimeinen tehtävä on ottaa selvää Iron Thronen rakennuksesta ja heidän aikomuksistaan. Tuhottuaan organisaation sillä hetkellä paikalla olevat johtajat, pelaaja saa selville että Iron Thronen päätekijät ovat vierailulla Candlekeepissä, hänen kodissaan, ja itse herttua Eltan pyytää pelaajaa kohtaamaan heidät, nimenomaan Sarevok -nimisen miehen, joka tuntuu olevan vastuussa koko juonittelusta.


Turenki.
Turenki () on noin 8 000 asukkaan taajama Janakkalan kunnassa. Turengin rautatieasema sijaitsee Helsinki–Tampere-rautatien varressa. Turenki on Janakkalan päätaajama, ja siellä sijaitsevat monet palvelut kuten kunnanvirasto ja kunnan terveyskeskus-sairaala, jossa on myös vuodeosasto. Kunnan terveysasema sijaitsee Tervakoskella. Myös seurakunnallisen elämän keskus on muodostunut Turenkiin, vaikka varsinainen Janakkalan kirkko sijaitsee Tarinmaan kylässä, viiden kilometrin päässä Turengista.
Kylä on kasvanut vanhan sokeritehtaan ympärille. Lähistöllä on edelleen sokerijuurikkaan sopimusviljelijöitä. Kylässä on Nestlén Valiojäätelön jäätelötehdas ja Valion iskukuumennettujen maitotuotteiden tehdas. Aivan kylän tuntumassa sijaitsee Kalpalinnan laskettelukeskus.
Turenki on Monopoli-lautapelin Tässä ja nyt - Suomi version kallein tontti.
Urheilu.
Turenki on saavuttanut MM-mitaleita Voimamieskilpailuissa ja Veteraanien alppihiihdossa.
Lukuisia SM-mitaleita ja edustaneet suomea arvokisoissa mm. painissa ja yleisurheilussa. Myös Salibandyssä SC Urbans on voittanut poikien SM-pronssin.


Junkers Ju 87.
Junkers Ju 87 G-2 "Kanonenvogel" panssarintorjuntamalli.
Junkers Ju 87 eli Stuka () oli Saksan ilmavoimien kuuluisin syöksypommittaja toisessa maailmansodassa.
Koneelle antoivat helposti tunnistettavan, mutta kömpelön ulkonäön jyrkästi taivutetut siivet ja kiinteät laskutelineet. Stuka tuli palveluskäyttöön 1937, ja sitä käytti taistelutoiminnassa ensimmäistä kertaa saksalainen Legion Condor helmikuussa 1937 Espanjan sisällissodassa. Sitä käytettiin myös toisen maailmansodan ensimmäisessä sotatoimessa Wieluńin pommituksessa aamulla 1. syyskuuta 1939, kun Saksa aloitti Puolan offensiivin.
Stukalla oli monia ominaisuuksia, jotka vasta myöhemmin tulivat muihin lentokoneisiin. Näitä olivat muun muassa automaattinen oikaisu pommitussyöksyn jälkeen. Tämä oli tarpeen, sillä lentäjät menettivät usein tajuntansa pommitussyöksyn aiheuttamien suurten g-voimien vuoksi. Stukalle ominainen voimakas, ulvova ääni syöksyssä johtui laskutelineisiin asennetuista sireeneistä, ”Jerikon pasuunoista”, joiden tehtävänä oli aiheuttaa pelkoa maassa olevissa pommitussyöksyn aikana. Sireenit kytkeytyivät automaattisesti päälle, kun lentäjä kytki syöksyä hidastavat syöksyjarrut, jotka sijaitsivat siipien alla.
Ju 87 oli vankka, tarkka ja tehokas syöksypommittajana, mutta se oli toisen maailmansodan edetessä jo hidas ilman hävittäjäsuojaa toimivaksi pommi- tai rynnäkkökoneeksi. Vastoin yleistä luuloa Stuka ei ollut vaikeasti ohjattava tai kömpelö. Brittiläinen koelentäjä Erich Brown: Hitautensa vuoksi kone oli kuitenkin haavoittuva vihollishävittäjiä vastaan ilmataistelussa, ja lopulta tarvitsi esimerkiksi Messerschmitt Bf 109:ä tai Focke-Wulf Fw 190:ä hävittäjiä saattosuojakseen. Kuitenkin Ju 87 on yksi niitä harvoja sotakoneita jotka olivat operatiivisissa taistelutehtävissä Euroopassa sodan alusta loppuun asti. Saksalaisisista Stukalentäjistä muutama on saavuttanut yli viisi viholliskoneen pudotusta.
Saksalaiset siirsivät Ju 87:n käytön painopisteen taistelun Britanniasta aiheuttamien kovien konetappioiden jälkeen Pohjois-Afrikkaan ja itärintamalle. Ju 87:n rynnäkkökykyä kasvatettiin varustamalla kone siiven alle sijoitettavilla 37 mm tykeillä. Näin aseistettuna Ju 87 kykeni tehokkaaseen panssarintorjunta- ja rynnäkkötoimintaan ja pysyi pelättynä maataistelukoneena. Kuuluisin Stuka-lentäjistä on eversti Hans-Ulrich Rudel, joka itärintamalla tuhosi pääosin Stukalla 519 panssarivaunua.
Suomessa Ju 87:ää käytti muun muassa saksalainen lento-osasto Kuhlmey kesän 1944 ratkaisutaisteluissa. Tuolloin sen suojana käytettiin Focke-Wulf Fw 190 –hävittäjiä. Lapin sodassa Kemiin sijoitettu Stuka-laivue hyökkäsi kahdesti Tornion maihinnousua suorittaneita suomalaislaivoja vastaan 3. ja 4. lokakuuta aiheuttaen raskaita tappioita, kunnes laivat saivat suojakseen Brewster B-239-hävittäjiä.
Ju 87:ää valmistettiin eri versioina yli 5 700 kappaletta.


Haile Selassie.
Haile Selassie ([hailə sɨllase], alun perin ruhtinas Lij Tafari Makonnen, 23. heinäkuuta 1892 – 27. elokuuta 1975) oli Etiopian viimeinen keisari (1930–1936; 1941–1974).
Varhaiset vuodet.
Selassie syntyi Ejersa Goro -nimisessä pikkukaupungissa Abessiniassa Hararin maakunnassa Tafari Makonnen-nimisenä. Hänen isänsä oli Ras (herra) Makonnen Woldemikael Gudessa, Hararin kuvernööri ja hänen äitinsä oli Woyzero (rouva) Yeshimebet Ali Abajifar. Haile Selassien äiti kuoli 14. maaliskuuta 1894 jo hänen ollessaan lapsi, eikä hänellä ollut muistoja tästä. Haile Selassie peri keisarillisen verensä isänsä äidiltä, Tenagnework Sahle Selassielta, joka oli keisari Menelik II:n täti ja jonka väitetään olevan muinaisen Israelin Makedan, Saban kuningattaren ja kuningas Salomon suora jälkeläinen.
Vuonna 1911 hän meni naimisiin Menen Asfawin kanssa, joka oli Ambasselin Jantirar Asfawin tytär ja Wollon kuningas Mikaelin tyttärentytär. Hän oli erotetun Lij Iyasun sisarentytär. Keisari Haile Selassie ja keisarinna Menen saivat 6 lasta, prinsessa Tenagneworkin, kruununprinssi Asfaw Wossenin, prinsessa Tsehain, prinsessa Zenebeworkin, prinssi Makonnenin Hararin herttuan sekä prinssi Sahle Selassien. Keisari Haile Selassiella oli myös edellisestä avioliitosta tytär prinsessa Romanework.
Keisariksi kruunaus.
Ras Tafarina (amharan kieltä ja tarkoittaa Ras=Pää, Tafari=Luoja) Haile Selassie johti Etiopiaa valtionhoitajana ja kruununprinssinä (1916–1928) serkkunsa keisarinna Zauditun puolesta ja kuninkaana (negus) vuosina (1928–1930). Hän oletti saavansa keisarin arvonimen Zauditun kuoltua (2. huhtikuuta 1930). Hänet kruunattiin 2. marraskuuta 1930. Selassien koko arvonimeksi tuli Hänen Keisarillisen Majesteettinsa, Keisari Haile Selassie I, Juudaan heimon voittamaton leijona, Jumalan Valitsema ja Etiopian Kuninkaiden Kuningas.
Sota Italiaa vastaan.
Italian fasistinen diktaattori Benito Mussolini hyökkäsi Italian Somalimaasta Abessiniaan 15. lokakuuta vuonna 1935. Etiopian ja Italian Somalimaan välillä oli demarkaatiolinja, jota Mussolini väitti etiopialaisten loukanneen. Italialaiset etenivät nopeasti, koska etiopialaisilla oli pulaa modernisti koulutetuista ja aseistetuista joukoista. Italialla sen sijaan oli mukanaan voimakkaat ilma- ja panssarijoukot.
Helmikuussa vuonna 1936 Italia levitti Etiopiaan sinappikaasua joka tuhosi melkein koko maan sadon ja karjan. 20. huhtikuuta Italian armeija marsalkka Pietro Badoglion johdolla marssi Addis Abebaan. Kun italialaiset valtasivat koko maan 9. toukokuuta, Roomassa päätettiin Abessiinian kohtalosta. Italian kuninkaasta Viktor Emanuel III tehtiin Etiopian keisari (1936–1943).
Haile Selassie pakeni Lontooseen 28. kesäkuuta vuonna 1936. Hän piti Kansainliitossa kuuluisaksi tulleen puheen, jossa hän vaati Kansainliittoa puolustamaan pieniä maita imperialismilta.
5. toukokuuta vuonna 1941 Britannia hyökkäsi Somalimaan kautta ranskalaisten vapaaehtoisten kanssa Etiopiaan. Italia kärsi tappion, koska se oli siirtänyt osan joukoistaan muualle sotimaan, ja Haile Selassie palasi pääkaupunkiinsa. Heti palattuaan hän alkoi uudistaa ja jälleenrakentaa maata.
Sodan jälkeen.
Haile Selassie oli ulkopoliittisesti näkyvä henkilö. Hän oli perustamassa Sitoutumattomien maiden liikettä. Afrikan yhtenäisyysjärjestö perustettiin vuonna 1963 ja sen päämaja tuli Addis Abebaan, josta tuli samalla merkittävä konferenssikeskus Afrikassa. Vuonna 1961 Addis Abebassa järjestettiin ensimmäinen OAU:n kokous. Etiopian ja Somalian välille syttyi sota vuonna 1963. Se käytiin lähinnä Ogadenin maakunnan alueella jota molemmat osapuolet vaativat itselleen. Keisari oli jo liittänyt vuonna 1962 YK:n mandaattina Eritrean osaksi Etiopiaa. Monet ulkomailla asuvat etiopialaiset alkoivat arvostella keisarin konservatiivisuutta, koska sosiaaliset uudistukset ja maareformi eivät edenneet riittävän nopeasti.
1970-luvulla alkoi paha nälänhätä vuosina 1973–1974 Wallon maakunnassa. Myös inflaatio kiusasi maan taloutta. Keisari ei ottanut aluksi ulkomaista apua vastaan, mutta kun asia luisui käsistä oli pakko pyytää apua YK:lta. Helmikuussa 1974 alkoi armeijan kapina. Kapina levisi ja 12. syyskuuta armeijan marxilais-leninistinen ryhmä kaappasi vallan kenraali Mengistu Haile Mariamin johdolla ja kuningas syrjäytettiin. Maahan perustettiin järjestystä ja valtaa pitämään vallankumouksellinen asevoimien, poliisin ja alueellisen armeijan koordinointineuvosto (Derg).
Haile Selassie pantiin kotiarestiin. 27. elokuuta vuonna 1975 ex-keisari kerrottiin löydetyn kuolleena palatsinsa vuoteelta. Muutaman tunnin päästä hänet haudattiin salaiseen paikkaan. Tämä tapaus herätti sitkeän huhun, jonka mukaan keisari oli kuristettu kuoliaaksi. Keisarin 58-vuotias poika Amha Selassie oli maanpaosta Lontoosta käsin vaatinut isälleen ruumiinavausta.
Rastafarien messias.
Haile Selassien kunnioitus on keskeinen osa rastafari-uskontoa. Rastafarien uskomukset eivät ole kovin yhtenäisiä, mutta Selassieta on esimerkiksi pidetty Elävänä Jumalana, mustana messiaana tai kaikkien mustien johtajana.
Haile Selassie vieraili Jamaikalla 21. huhtikuuta vuonna 1966. Arviolta satatuhatta rastafaria eri puolelta Jamaikaa oli häntä vastassa pääkaupunki Kingstonin lentokentällä kuultuaan, että messias vierailee maassa. Kannabissavukkeita ja piippuja poltettiin niin paljon ja niin avoimesti, että ilma oli sakeana savusta. Bob Marleyn kappaleet "Iron Lion Zion" ja "Selassie is the chapel" kertovat Selassiesta.
Robert Earl Hoodin mukaan Haile Selassie I "ei koskaan kieltänyt tai vahvistanut jumaluuttaan." Teoksessa "Reggae Routes: The Story of Jamaican Music", Kevin Chang ja Wayne Chen kirjoittavat: "It's often said, though no definite date is ever cited, that Selassie himself denied his divinity. Former senator and "Gleaner" editor, Hector Wynter, tells of asking him, during his visit to Jamaica in 1966, when he was going to tell Rastafarians he was not God. "Who am I to disturb their belief?" replied the emperor." (On usein sanottu Selassien itse kieltäneen jumaluutensa, mutta mainitsematta milloin hän olisi sen tehnyt. Entisen senaattorin ja "Gleanerin" julkaisijan Hector Wynter kerrotaan kysyneet keisarilta hänen Jamaikan vierailunsa aikana 1966, milloin hän aikoo ilmoittaa rastafareille, ettei hän ole Jumala. "Kuka minä olen häiritsemään heidän uskoaan?" oli keisari vastannut).


Lisunov Li-2.
Lisunov Li-2 oli Neuvostoliiton lentokoneteollisuuden valmistama Douglas DC-3 ja sen sotilasversio C-47 Dakota -tyypin lentokone, jota alettiin valmistaa ”lend and lease” -sopimusten perusteella lisenssillä Neuvostoliitossa 1943 alkaen.
Taustaa.
Jo 1935 Neuvostoliitto oli hankkinut yhden DC-2-koneen. Ennen maailmansotaa oli Neuvostoliitto hankkinut 21 Douglas DC-3-konetta, joista 18 oli tilattu 11. huhtikuuta 1936. Valmistuslisenssin venäläisen ostivat 15. heinäkuuta 1936. Boris Lisunov vietti 1938–1940 vajaat kaksi vuotta Douglas Aircraft Companylla ja modifioi C-47:stä neuvostoversion, joka nimettiin PS-84:ksi (Passashirskij samoljot nomer 84), mikä nimettiin uudelleen Lisunov Li-2:ksi 1942. Modifikaation eräs perusta oli metrinen mitoitus. Neuvostoversion suunnitteli käytännössä Vladimir Mihailovitš Mjasištšev.
Teknisiä eroja DC-3:een verrattuna.
Eroa Li-2:lla DC-3/C-47:stä on muun muassa siinä, että siinä oli lisäikkunat ohjaamon takana, siinä käytettiin neuvostoliittolaisia moottoreita ja että siinä matkustajaovi oikealla puolella sotaa edeltäneen DC-3A:n tapaan. Koneessa oli neuvostoliittolaiset Shvetsov ASh-62IR -tähtimoottorit.
Valmistus ja käyttö.
Lisunov Li-2 -lentokonetta valmistettiin eri versioina yli 6 000 kpl ja sitä käytettiin laajasti Itä-Euroopassa 1960-luvulle saakka. Koneista tehtiin matkustajakone-, rahtikone-, sotilasrahtikone-, tiedustelu- ja ilmakuvaus-, maahanlasku-, pommikone- ja korkealentoversiot.
Lisunov Li-2 oli käytössä myös Kiinan ilmavoimilla Neuvostoliiton ja Kiinan kansantasavallan 1940- ja 1950-lukujen läheisistä suhteista johtuen.
Lisunov Li-2:a käyttäneitä lentoyhtiöitä ovat muun muassa neuvostoliitttolainen Aeroflot, pohjoiskorealainen CAAK, tšekkoslovakialainen CSA, puolalainen LOT, unkarilainen Malév ja romanialainen Tarom.
Museokoneita.
Lisunov Li-2:ia on muun muassa Unkarissa yksi restauroitavana ja lentokelpoinen yksilö Moskovassa. Myös Beijingin lähellä olevan Kiinan ilmailumuseon koneisiin kuuluu Lisunov Li-2.


Markku Sarastamo.
Markku Sarastamo (s. 1948) on kansantaiteilija ja satukirjailija, joka on luonut satuhahmo matkimustutkailija "Sampo Sarastarin". Sarastamo asuu Hämeenlinnassa.
Sarastamo on esiintynyt mm. Oulun Taidemuseossa Ällitälli-näyttelyssä sekä Kaustisella Itsetehty elämä -näyttelyssä. Hänen töitään on ollut esillä myös Helsingin Taidemuseossa ja Galleria Aarnissa Tapiolassa sekä vuonna 2006 Alajärven kaupungin galleriassa materiaalina hänen kirjoittamansa satu "Kreivitär ja hänen huikea elämänsä", uusin näyttely "Karbujo - Hiilimaa" Kuopion musiikkikeskuksessa 28.-30.7.2007 taidetapahtumassa Festivalo Arta Lumo, järjestäjämä Suomen Esperantoliitto.
Markku Sarastamon harrastuksiin kuuluu esperanto, kansainvälinen suunnitelmakielemme ja judo. Sarastamo sai judon 1 dan -arvon (mustav.) huhtikuussa 2007.
Satutrilogia.
"Kreivitär ja hänen huikea elämänsä" on "Karbujo - Hiilimaa" -trilogian ensimmäinen osa.
Toinen osa: "Matkimustutkailija Sampo Sarastar ja hänen huikea matkansa Pimeimmän viidakon halki Tähtikuninkaan Kultaisen linnan kautta Tuntemattomalle Planeetalle".
Trilogian päätösjakso: "Kultaisen pagodin arvoitus" ("La enigmo de la Ora Pagodo".) Loppujaksossa tutustutaan esperantoon tarkemmin. Teos kokonaisuudessaan ei ole julkisuudessa.
Satutrilogian materiaalia on esillä Mäntän kuvataideviikoilla 2008.
Markku Sarastamon näyttely Karbujo -satutrilogian materiaalista on esillä Lammin Kirjastolla koko helmikuun 2011. Aiheesta helmikuussa lehtijuttuja mm. Hämeen Sanomat 3/2 2011 (Satumaa, johon saa koskea.)
Hämeenlinnan Kaupunkiuutiset 2/2 2011 (Sarastamon teoksiin saa koskea.)
Keski-Häme 3/2 2011 (Sarastamon iso satu tuli Lammille.)
Teokset.
"KARBUJO - HIILIMAA" -satutrilogiaa painettiin 25 numeroitua kappaletta digipainolla syksyllä 2012.
"UHU -LINTU". 2009.Tarinakokoelma. 17 kuultua tai kuviteltua juttua. ISBN 978-951-98395-8-5. Omakustanne. Painos vain 30 numeroitua kappaletta. Myös ROMina. Ilmaisjakelulehti Kaupunkiuutiset on julkaissut tarinoita kesänovelleinä 2010.
Markku Sarastamo - seura.
Seura perustettiin 1/12 2009. Perustajajäseniä on kymmenkunta. Uudet jäsenehdokkaat tarvitsevat suosittelijan seuran sisältä. Seura tulee tukemaan Sarastamon tuotannon julkaisemista ja huomioimaan tuleviä kykyjä mahdollisuuksiensa mukaan.
Kosmiset Iskujoukot Sarastamo perusti 1980. Tämän vapaamuotoisen kokoonpanon tarkoituksena on aiheuttaa iloista hämminkiä Telluksella lajitovereittemme keskuudessa.


Depressantti.
Depressantti on elintoimintoja lamaannuttava aine. Termiä käytetään etenkin keskushermoston yhteydessä. Tunnetuin päihteenä käytetty depressantti on alkoholi. Yleensä depressantit jaotellaan kuitenkin unilääkkeisiin sekä rauhoittaviin lääkkeisiin eli sedatiiveihin. Sedatiivien toiminta perustuu niiden kykyyn aktivoida keskushermoston välittäjäaineita, erityisesti gamma-aminovoihappoa (GABA).


Angola.
Angola () eli Angolan tasavalta () on noin 18 miljoonan asukkaan portugalinkielinen valtio eteläisessä Afrikassa. Sen rajanaapureita ovat Namibia, Kongon tasavalta, Kongon demokraattinen tasavalta ja Sambia. Maan talous ja infrastruktuuri ovat sekaisin neljännesvuosisadan kestäneen lähes jatkuvan sotatilan jäljiltä. Timantit ja öljy tuovat maalle vaurautta, mutta monilla elintasoa kuvaavilla mittareilla Angola kuuluu maailman kurjimpiin maihin: esimerkiksi vastasyntyneen elinajanodote on vain 46,5 vuotta.
Historia.
Nykyisen Angolan alueen varhaisimmat asukkaat olivat khoisan-kielisiä metsästäjä- ja keräilijäkansoja. Myöhemmin sen asuttivat bantukansat osana bantujen kansainvaellusta. He asettuivat alueelle 1300-1600-lukujen välisenä aikana, mahdollisesti aikaisemminkin. Vuonna 1483 portugalilaiset saapuivat Angolan alueelle, jossa siihen aikaan sijaitsivat bantujen perustamat Kongon kuningaskunta, Ndongo ja Lunda. 1500-luvun kuluessa portugalilaiset ottivat hallintaansa Luandan ja Benguelan kaupungit sekä suurimman osan rannikkoa. Ndongon kuninkaan kanssa liittoutuneet hollantilaiset valtasivat alueet vuosina 1641-1648. Portugalilaiset palasivat 1648 ja käynnistivät pitkän sodan, joka päättyi sekä Ndongon että Kongon kuningaskuntien valloitukseen vuoteen 1671 mennessä. Portugalilaiset vakiinnuttivat asemansa sisämaassa vasta 1900-luvun alussa.
Vuonna 1961 Angolan itsenäisyysliike käynnisti sissisodan Portugalin valtaa vastaan. Itsenäisyys saavutettiin 1975, mutta sisäinen valtataistelu puhkesi heti kolmen ryhmittymän välillä: Angolan kansallinen vapautusrintama (FNLA), Kansanliike Angolan vapauttamiseksi (MPLA) ja Angolan täydellisen itsenäisyyden liitto (UNITA). FNLA oli näistä länsimielisin ja hyvissä väleissä Zairen diktaattorin Mobutu Sese Sekon kanssa, kun taas MPLA oli marxilainen ja itäblokin tukema. UNITA oli alun perin lähinnä maolainen. Myös liikkeiden kannatusalueet vaihtelivat. UNITA sai kannatusta lähinnä ovimbundujen, FNLA bakongojen kun taas MPLA:n kannattajiin kuului monia eri heimoja, vaikka liikkeen johdossa oli pääasiassa kimbunduja.
Neilikkavallankumouksen jälkeen vuonna 1974 Portugalin uusi hallitus aloitti vetäytymisen Angolasta. Valtataistelu eri itsenäisyysliikkeiden välillä kärjistyi nopeasti sisällissodaksi, johon myös ulkovallat sekaantuivat. Portugalilaisten lähdettyä MPLA julisti maan itsenäiseksi 11. marraskuuta 1975, ja YK tunnusti sen hallituksen 1976. UNITA ja FPLA perustivat omat kilpailevat hallituksensa sisämaahan. Ensimmäiseksi presidentiksi nousi Agostinho Neto, jota seurasi vuonna 1979 José Eduardo dos Santos. UNITA jatkoi kuitenkin taistelua Etelä-Afrikan ja Yhdysvaltain tuella, kuubalaisten joukkojen tukiessa Angolan hallitusta vuoteen 1989 asti. Sisällissota pyrittiin lopettamaan rauhansopimuksilla vuosina 1991 ja 1994, mutta kummallakin kerralla taistelut käynnistyivät uudestaan. Vuonna 1992 pidettiin ensimmäiset monipuoluevaalit. Aselepo allekirjoitettiin UNITA:n johtajan Jonas Savimbin kuoltua taistelussa 22. helmikuuta 2002. Vuonna 2003 UNITA lakkautti aseistetun siipensä ja otti tärkeimmän oppositiopuolueen osan. Elokuussa 2006 hallitus allekirjoitti erillisen rauhansopimuksen Cabindan pohjoisosassa itsenäisyydestä taistelevien joukkojen kanssa.
Politiikka.
Angola on hallitusmuodoltaan tasavalta. Vuonna 1992 se muutettiin MPLA:n johtamasta yksipuoluejärjestelmästä monipuolueiseksi. MPLA on kuitenkin pysynyt jatkuvasti kiinni vallankahvassa. Sillä on hallussaan presidentin virka ja vuoden 2008 vaalien jälkeen 191 maan 220 kansanedustajasta. Helmikuussa 2010 perustuslakia muutettiin siten että pääministerin virka lakkautettiin ja varapresidentin virka perustettiin. Samalla Santos nimitti uuden hallituksen ja lupasi seuraavat vaalit vuodelle 2012.
Angolassa järjestettiin parlamenttivaalit syyskuussa 2008, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1992. Vaalit voitti MPLA-puolue yli 80 % kannatuksella.
Angola on Eteläisen Afrikan Kehitysyhteisön ja OPECin jäsen.
Maantiede.
Angola sijaitsee eteläisen Atlantin valtameren rannikolla. Sen naapurimaat ovat Namibia, Kongon tasavalta, Kongon demokraattinen tasavalta ja Sambia. Muusta Angolasta erillään sijaitsee Cabindan eksklaavi. Angolalla on maarajaa yhteensä 5 198 kilometriä. Rantaviivaa on 1  600 kilometriä Maasto kohoaa kapean rannikkokaistaleen jälkeen pian sisämaan ylängöksi, jonka keskikorkeus on 600 metriä merenpinnasta. Maan korkein kohta on Morro de Moco, joka kohoaa 2 620 metrin korkeuteen merenpinnan yläpuolella. Ylänkö viettää loivasti pohjoiseen ja itään, ja yhtyy Kongo- ja Sambesi-jokien laaksoihin.
Maan tärkeimmät joet ovat Kunene, Cuanza, Kongo ja Cuando. Ne tarjoavat vesivoimaa ja kasteluvettä kuiville alueille. Useimmat joet alkavat maan keskiosasta. Monet niistä virtaavat melko suoraan länteen kohti Atlanttia. Kaksi suurta jokea, Cuanza ja Kunene, mutkittelevat kuitenkin enemmän: Cuanza virtaa pohjoiseen ja Kunene etelään ennen kuin ne kääntyvät länteen. Cuantza on ainoa Angolan sisävesistöistä, jossa voi liikkua merkittävän kokoisilla aluksilla. Lisäksi Kongo-joella, joka muodostaa osan Zairen vastaisesta rajasta, voi purjehtia. Lundan vedenjakajan pohjoispuolella virtaa Kongo-joen sivujokia. Sen eteläpuolen joista jotkut yhtyvät Sambesiin ja niiden vedet virtaavat sitä kautta Intian valtamereen. Toiset laskevat Okavangoon ja päätyvät sieltä Okavangon suistoon Botswanaan. Monet Okavangon sivujoista ja muista Angolan eteläosien joista kuivuvat osaksi vuotta kokonaan.
Angolassa vallitsee trooppinen ilmasto. Vuoden keskilämpötila on lähes aina yli 20 °C. Sadekausi ajoittuu lokakuun ja maaliskuun välille. Rannikon säätä viilentää kylmä merivirta. Kylmän meren päälle virtaava lämmin ilma synnyttää sumua ja sumupilviä, ja lämpötilaero aiheuttaa myös merituuli-ilmiön. Rannikon eteläosassa ei sada juuri lainkaan, Luandassa sataa noin 300 ja kaikkein pohjoisimmassa osassa noin 600 mm vuodessa ja sisämaassa keskimäärin 1 000–1 500 mm vuodessa.
Talous.
Angolan talous on epäjärjestyksessä neljännesvuosisadan kestäneen lähes jatkuvan sotatilan jäljiltä. Runsaista luonnonrikkauksista huolimatta bruttokansantuote on ollut maailman matalimpia. Vuonna 2006 arvioitiin että 40 prosenttia angolalaisista elää köyhyysrajan alapuolella.
Öljyteollisuus on tärkeä maan taloudelle luoden noin 85 % maan bruttokansantuotteesta ja käsittää 95 % sen viennistä. Angola on Afrikan toiseksi suurin öljyntuottajamaa ja sen tuotanto on noin 2 000 000 barrelia päivässä. Maan bruttokansantuote on ollut huimassa nousussa - vuoden 2008 arvio oli 13,4 %. Kansainvälisen talouslaman vuonna 2009 talouskasvu kuitenkin pysähtyi. Ensimmäiset arviot vuodelle 2010 ennustavat paluuta yli kymmenen prosentin kasvuun.
Vuoden 2006 BKT oli CIA:n tilastojen mukaan 6 900 dollaria, vuoden 2009 8 400 dollaria henkeä kohden. Tällä maa nousi maailman noin 185 valtiosta sijalle 115. YK:n kehitysohjelma UNDP:n laskeman Inhimillisen kehityksen indeksiksillä (Human Development Index, HDI) mitattuna Angola on sijalla 143 yhteensä 185 arvioidusta maasta. Osatekijöistä huonoin on vastasyntyneiden elinajanodote: se on Angolassa vain 46,5 vuotta (maailmassa sijalla 172). Kolmannes väestöstä elää omavaraisviljelyllä.
Angolan vienti Aasiaan, etenkin Kiinaan on kasvanut suuresti 2000-luvulla. Kiinalainen öljy-yhtiö on toiminut maassa vuodesta 2004.
Öljyn lisäksi timantit ovat tärkeä vientituote. Myös timanttien hinnat kärsivät lamasta vuonna 2009. Timanttituotanto on pienten, usein laittomien yritysten käsissä. Timanttien lisäksi maassa aloitellaan kaivostoimintaa marmorin ja graniitin louhimiseksi. Kultavaroja on löydetty, mutta niitä ei juurikaan hyödynnetä vielä.
Liikenne.
Angolassa on kolme merkittävää satamaa: Luanda, Lobito ja Namibe. Niihin kaikkiin johtaa rautatie sisämaasta suunnilleen itä-länsi -suuntaisena. Rautatieverkon laajennus- ja kunnostustyöt ovat käynnissä. Luandan kansainvälinen lentoasema on maan suurin. Myös kaikissa maakuntien pääkaupungeissa on kotimaanliikenteen lentoasema. Huamban lentokentästä kunnostetaan Luandalle varakenttää.
Väestöjakauma.
Angolan kolme tärkeintä etnistä ryhmää ovat ovimbundut (37 % väestöstä), kimbundut (25 % väestöstä), ja kongot (13 % väestöstä). Muita ryhmiä ovat mm. chokwet (lundat), ganguelat, nhaneca-humbet, ovambot, hererot, ja xindungat. Eurooppalaisperäisiä (lähinnä portugalilaisia) on noin prosentti väestöstä ja eurooppalaisten ja afrikkalaisten sekoittumisen tuloksena syntyneitä mestiçoja noin kaksi prosenttia.
Uskonnollisesti hieman yli puolet angolalaisista on kristittyjä (katolisia 38 %, protestantteja 15 %), loput taas ovat perinteisen animismin harjoittajia.
Kulttuuri.
Angolalainen kulttuuri on jakautunut monia rajoja pitkin. Jo ennen siirtomaa-aikaa rikkaat kauppiaat syrjivät köyhää rahvasta. Portugalilaiset suosivat sopeutuvaisia afrikkalaisia ("assimilados"), ja erottivat nämä enemmistönä olleista "sivistymättömistä alkuasukkaista" ("indigenas "). Kolme poliittista liikettä UNITA, FNLA ja MPLA ovat suosittuja eri väestöryhmien keskuudessa.
Vuosia jatkunut sota oli ennen kaikkea miesten asia, ja siinä kaatui lähinnä miehiä. Siksi naiset ovat enemmistönä etenkin maaseudulla, missä sotalesket toimivat usein perheenpäinä ja moniavioisuus on edelleen yleistä.
Angolalaisia kirjailijoita ovat muun muassa José Eduardo Agualusa, Alda Lara ja José Luandino Vieira. Myös maan entinen presidentti Agostinho Neto kirjoitti useita poliittissävyisiä runoja.
Angolassa suosittuja musiikin tyylilajeja ovat muun muassa angolalainen merengue, kilapanda ja semba. Länsimainen populaarimusiikki on vaikuttanut angolalaiseen nykymusiikkiin. Tunnetuimpiin nykymusiikin artisteihin kuuluu muun muassa Bonga.
Urheilu.
Angolan suosituin urheilulaji on jalkapallo, jossa maan miesten maajoukkue on selviytynyt MM-kisoihin kerran, vuonna 2006. Angola myös järjesti lajin Afrikan-mestaruuskilpailut 2010. Angola on osallistunut olympialaisiin yhteensä seitsemän kertaa vuodesta 1980 lähtien, mutta ei ole voittanut yhtäkään mitalia.
Myös koripallo ja yleisurheilu ovat suosittuja lajeja Angolassa. Maan koripallomaajoukkue on pelannut olympialaisissa viidesti ja sen paras sijoitus on kymmenes tila Barcelonan kisoista 1992. Angolan ehkä tunnetuin yleisurheilija on João N'Tyamba, joka on osallistunut kuusiin eri olympialaisiin ja oli maansa lipunkantajana Pekingin kisoissa 2008.


Touretten oireyhtymä.
Touretten oireyhtymä (usein "Touretten syndrooma, TS") on neurologinen tai neurokemiallinen oireyhtymä, jonka keskeisinä oireina ovat tic-liikkeet eli äkilliset ja nopeat nykäykset ja liikkeet sekä äänet, jotka eivät ole täysin tahdonalaisia ja toistuvat samalla tavalla lyhyiden jaksojen ajan. Mikäli henkilöllä esiintyy ainoastaan toisen alueen oireita, hänelle voidaan diagnosoida pitkäaikainen motorinen tai äänellinen nykimishäiriö tai väliaikainen nykimishäiriö. Tourette liittyy usein autismin kirjon oireyhtymiin.
Oireet.
Touretten oireyhtymästä kärsivä voi pidättää pakkoliikkeiden tuloa sekunteja tai jopa tunteja, mutta pidättäminen saattaa johtaa vain vakavampiin purkauksiin. Pakkoliikkeet syntyvät yhtä pakottavina kuin tarve aivastaa, ja ne pitää lopulta ilmaista. TS-henkilöt usein pidättävät oireita koulussa tai työpaikalla, kunnes pääsevät johonkin suojaiseen paikkaan, kuten kotiin. Tyypillisesti pakkoliikkeet lisääntyvät stressin kasvaessa (vaikka stressi ei aiheutakaan niitä) ja vähenevät rentoutumisen tai tiettyyn tehtävään keskittymisen myötä.
Tourette-oireita esiintyy kaikissa etnisissä ryhmissä. Potilaista suurin osa, noin 75 prosenttia, on miespuolisia. Vaikka TS:n oireet vaihtelevat ihmisillä ja niiden vakavuus vaihtelee hyvin lievästä vaikeaan, suurin osa tapauksista on lieviä. TS ei useinkaan tule yksin vaan siihen saattaa liittyä joitakin tai kaikki esimerkiksi seuraavista oireista tai tiloista: erilaisia pakko-oireita, keskittymishäiriöitä, ylivilkkautta sekä impulsiivisuutta. Oireyhtymän esiintyvyydestä ei ole tarkkaa tietoa, mutta arviolta siitä kärsii noin 0,1–1 prosenttia väestöstä. Monella oireet lievittyvät aikuisiässä, mutta yleensä osa oireista jatkuu läpi elämän.
Yksinkertaiset motoriset nykimisoireet esiintyvät yleisimmin silmänympärysten, otsan, suun, kaulan, olkapäiden seudun ja rinnan tai vartalon lihaksissa. Ne ovat äkkinäisiä, toistuvia ja rytmittömiä, ja voivat ilmetä esimerkiksi silmien kiinni puristamisena tai kasvojen rypistelynä. Ne kehittyvät usein aikajärjestyksessä, alkaen vaikeammin havaittavasta silmien räpyttelystä, ja jatkuen suunympärysten, vartalon ja raajojen liikkeisiin ja nytkähtelyihin.
Monimuotoiset motoriset oireet havaitaan äkillisinä, nopeina, kaavamaisina liikkeinä, joihin osallistuu useampia lihasryhmiä. Niihin voi kuulua erilaisia toimintoja aina rituaalimaisista kädenliikkeistä pakonomaisiin kosketustoimintoihin tai liioiteltuihin motorisiin liikkeisiin, joita saattavat olla esimerkiksi korkeat hypyt tai vartalon taivuttelut. On yleistä, että Touretesta tulee iän mukana myös ADHD eli tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö.
Äänelliset nykimisoireet.
Yksinkertaisia äänioireita ovat esimerkiksi rykiminen, kurkun karauttelu, yskiminen, nuoleminen, maiskuttelu, sihahtelu, niiskutus, tuhahteleminen, huokailu, älähtely, puhkuminen hyminä ja ölinä.
Monimuotoisia äänioireita ovat esimerkiksi viheltely, hyräily, kaavamaisesti toistetut sanat ja sanaryhmät, jotka ovat usein täytesanamaisia ("joo joo", "just just", "niin niin" tai "jaa jaa").
Motoristen ja äänellisten nykimisoireiden yhdistelmät.
Touretten oireyhtymässä oireet voivat ilmetä vuorotellen, mutta ne saattavat muodostaa monimutkaisiakin yhdistelmiä. Tällöin nykimisoireiden sarja on kokonainen samankaltaisena toistuva rituaali, jolloin henkilö esimerkiksi ensin viheltelee, sitten pöyhii hiuksiaan, murahtaa ja rypistää otsaansa.
Periytyvyys.
Periytyvyydestä on useita erilaisia teorioita. Tiettyä geeniä ei ole löydetty, mutta on löydetty geenialueita, jotka ovat erityisen kiinnostavia tutkimuskohteita. Lisäksi ympäristötekijät vaikuttavat oireyhtymän syntyyn.
Eräät tutkimukset viittaavat siihen, että TS periytyy vallitsevasti, jolloin vanhemmalta periytyy lapselle yksi tai useampi vallitseva geeni, mutta TS ilmenee kuitenkin erilaisina oireina eri perheenjäsenillä. Geeni välittyy lapselle noin 50 prosentin todennäköisyydellä, mutta se voi ilmetä Touretten oireyhtymänä, lievempänä tic-oireyhtymänä tai esimerkiksi pakko-oireyhtymänä ilman ticejä. Tourette-potilaiden perheissä esiintyy TS:n lisäksi tavallista enemmän lievempiä tic-oireyhtymiä ja pakko-oireita.
Lapsen sukupuolella näyttää olevan merkitystä oireiden ilmenemiselle, ja TS-geeniä tai geenejä kantavilla pojilla on suurempi todennäköisyys oirehtia kuin geeniä kantavilla tytöillä. Kuitenkin ehkä vain 10 prosentilla kantajista on niin voimakkaita oireita, että lääketieteellinen tutkimus ja hoito on tarpeen. Joissakin tapauksissa TS-geeni tai geenit näyttävät periytyvän molemmilta vanhemmilta.
Vaikka perintötekijöiden merkitys TS:lle on ratkaiseva, oireiden ilmeneminen voi osittain riippua myös muista tekijöistä. TS voi joskus ilmetä tai voimistua tulehdustautien, etenkin nielun bakteeritulehdusten seurauksena. Tällöinkin periytynyt yliherkkyys on todennäköisesti tärkeä tekijä. Äidin raskauden aikaisella terveydentilalla voi olla merkitystä lapsen oireiden voimakkuuden kannalta. Silloin tällöin kuvataan TS-tapauksia, joissa perintötekijöillä ei näytä olevan merkitystä, ja oireyhtymän syy jää epäselväksi.
Diagnoosi ja hoito.
Touretten oireyhtymän diagnosointi perustuu oireiden havainnointiin sekä tietoihin esimerkiksi oireiden alkamisajasta ja laadusta. Oireyhtymää ei voida diagnosoida verinäytteen tai minkään neurologisen kokeen perusteella, mutta verikokeilla voidaan sulkea muut sairaudet pois. Diagnoosiin tarvitaan pakkoliikkeiden esiintymistä monta kertaa päivässä yli vuoden ajan.
Useimmat niistä, joilla on TS, elävät hyvää elämää ja toimivat lähes kaikissa mahdollisissa ammateissa ja tehtävissä. Oireyhtymää ei voida toistaiseksi parantaa, vaikka oireita voidaankin lievittää ja oppia hallitsemaan esimerkiksi lääkkeiden ja kognitiivisen tai käyttäymisterapian avulla.
Toureten tic-liikkeitä voi pidätellä myös tiettyyn rajaan asti ilman lääkkeitä.
Kirjallisuutta.
*


Eriste.
Eriste on yleisesti aineen tai energian etenemistä rajoittava rajapinta. Ne jaotellaan eristettävän asian mukaan.


Sähköjohto.
Sähköjohto on sähköä johtavasta aineesta, johteesta valmistettu, virtapiirin osaksi kytketty lanka tai monen langan yhdistelmä, jota pitkin sähkövirta kulkee. Sähköjohdot tehdään yleensä kuparista tai alumiinista ja ne eristetään muovi- tai kumieristevaipalla. Sähköjohtoon voi kuulua liittimet, joilla se voidaan kiinnittää helposti-irrotettavaksi kohteeseensa.
Moninapaista johtoa kutsutaan "kaapeliksi". Sähköjohtoja ja -kaapeleita valmistetaan moniin käyttötarkoituksiin ja monenlaisiin olosuhteisiin: niitä valmistetaan muun muassa korkeille jännitteille, korkeisiin lämpötiloihin ja kestämään erityistä mekaanista rasitusta (robottikaapelit) ja kemiallista rasitusta (erityiset vaippamateriaalit). Radiotekniikassa ja tietoliikenteessä tarvitaan "suojattuja kaapeleita" (rakenteeseen lisätty suojavaippa). Korkeilla taajuuksilla pitkä kaapeli muodostaa aina siirtolinjan, jolla oleva tietty siirtoimpedanssi täytyy ottaa huomioon signaalinsiirrossa.
Johdon paksuus ilmaistaan poikkipinta-alana/mm². Yleisimmät paksuudet ovat 0,5; 0,75; 1,0; 1,5; 2,5; 4; 6; 10; 16; 25 mm² ja niin edelleen. Kaapelin virrankesto riippuu poikkipinta-alasta - tavanomaisissa olosuhteissa 1,5 mm²:n kuparijohdin kestää noin 10 A:n virran. Sähköjohtimen virrankeston ylittävä virta kuumentaa sähköjohdinta. Kuumeneminen on epäedullinen ilmiö sähkönsiirrossa. Sen takia sähköenergiaa muuttuu lämpöenergiaksi vähentäen siirron hyötysuhdetta. Kuumeneva sähköjohto voi olla myös turvallisuusriski ympäristölle tulipalon muodossa.
Johdon resistanssi.
Tässä "ρ" on ominaisvastus, "l" johdon pituus ja "A" poikkipinta-ala.
Jos lämpötila on tavanomaisesta poikkeava, sen vaikutus ominaisvastukseen pitää myös huomioida.
Johdon käyttäytyminen vaihtojännitteellä.
Tässä kaavassa "l" on pituus / cm ja "r" on säde / cm ja tuloksena on induktanssi "L" nanohenryinä.
Tästä voidaan edelleen laskea tietyllä taajuudella johdon vaihtovirtavastus eli reaktanssi ohmeina.
"Laskentaesimerkki:" Metrin mittaisen johdon, jonka halkaisija on 1 mm, induktanssi on 2·100(ln(2·100/0,05)-1) nH = 200·(ln(4000)-1) nH = noin 200·7,3 nH = noin 1,5μH
Korkeilla taajuuksilla skin-efekti aiheuttaa virran pakkaantumisen johdon pintaosiin.
Kuparijohtimet.
Poikkeuksia esiintyy työmaakeskuksissa, joissa virrat voivat olla suurempia "tilapäiskäytön" takia ja jatkojohdoissa.
Kaapelit mitoitetaan kuormitettavuuden mukaan yhtä kokoa suuremmiksi siksi, että ne kestäisivät oikosulkuvirran.
Yli 16 mm²:n kuparimaakaapeleita käytetään nykyään harvoin kuparin kalleuden vuoksi.
Alumiinijohtimet.
Alumiinikaapeleita käytetään harvoin muussa kuin ilma- ja maakaapeliasennuksissa.
Poikkeuksia esiintyy työmaakeskuksissa, joissa virrat voivat olla suurempia "tilapäiskäytön" takia.
Kaapelit mitoitetaan kuormitettavuuden mukaan yhtä kokoa suuremmiksi siksi, että ne kestäisivät oikosulkuvirran.
Historia.
Ensimmäisenä sähkön johtuvuusominaisuuden havaitsi saksalainen Otto von Guericke. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt löytönsä merkitystä. Gray huomasi sähkönjohtavuuden hankaussähköä tuottavan lasiputken kanssa tehtyjen kokeidensa yhteydessä. Hän yhdisti lasiputken pellavalankoihin ja myöhemmin silkkilankoihin, joita pitkin sähköä voitiin siirtää. Gray kokeili monia aineita ja huomasi toisten esineiden kelpaavan johtimiksi ja toisten eristeiksi. Eristeet osoittautuvat samoiksi kuin aiemmin William Gilbertin määrittelemät sähköiset aineet, joita hankaamalla syntyi sähköisiä ilmiöitä.


Sambia.
Sambian tasavalta eli Sambia on sisämaavaltio eteläisessä Afrikassa. Sen rajanaapureita ovat pohjoisessa Kongon demokraattinen tasavalta, lännessä Angola, etelässä Namibia, Botswana, Zimbabwe ja Mosambik sekä idässä Malawi ja Tansania. Sambian pääkaupunki Lusaka sijaitsee maan kaakkoisosassa. Väestö on keskittynyt etelään pääkaupungin ympäristöön sekä luoteeseen kuparivyöhykkeelle.
Sambiaa ovat asuttaneet tuhansia vuosia metsästäjä-keräilijät ja vaeltavat heimot. Eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden satunnaisten vierailujen alkamisen jälkeen 1700-luvun lopulla Sambia liitettiin asteittain osaksi brittiläistä imperiumia. Vuonna 1923 British South Africa Company luovutti Pohjois-Rhodesiana tunnetun alueen hallinnan Britannian hallitukselle. Alue itsenäistyi 1964 alueen läpi virtaavan Sambesi-joen mukaan Sambiaksi nimettynä. Itsenäistymisen jälkeen maa siirtyi yksipuoluejärjestelmään presidentti Kenneth Kaundan johdolla. Kaunda hallitsi Sambiassa aina vuoteen 1991 asti, jolloin maassa pidettiin monipuoluevaalit.
Sambian taloutta on perinteisesti hallinnut kuparin louhintateollisuus joskin viime vuosina hallitus on pyrkinyt monipuolistamaan taloutta. Maa luisui köyhyyteen 1970-luvulla, josta se ei ole vieläkään toipunut, ja se on monien Afrikan maiden tapaan pahasti velkaantunut. Bruttokansantuote asukasta kohden on 1 397 dollaria (IMF, PPP arvio 2008) ja noin 64 % väestöstä elää alle 1,25 dollarilla päivässä. Lisäksi maan ongelmana ovat laajalle levinneet HIV-tartunnat ja AIDS.
Historia.
Sambian alueella on asunut ihmisten varhaisia esi-isiä jo miljoonia vuosia sitten.
Sambia oli monien bantu-kansojen asuinalue ja vaellusreitti ajanlaskun alkuvuosista lähtien. Nykyisten asukkaiden esi-isät asettuivat alueelle pääosin 1600-luvulta 1800-luvun lopulle kestäneiden vaellusten tuloksena. Sambia oli pitkään eurooppalaisen vaikutuksen ulkopuolella ja vasta vuonna 1855 David Livingstone saapui Sambesi-joelle ja Victorian putouksille.
Brittiläinen Cecil Rhodes onnistui vuonna 1888 saamaan paikallisilta hallitsijoilta oikeudet maan mineraalivarojen hyödyntämiseen ja samana vuonna Pohjois- ja Etelä-Rhodesia (nyk. Sambia ja Zimbabwe) julistettiin osaksi brittiläisen imperiumin vaikutuspiiriä. Maasta tuli käytännössä brittiläisen Etelä-Afrikan komppanian hallitsema vuodesta 1891 alkaen. Vuonna 1911 maa sai nimekseen Pohjois-Rhodesia ja sille tehtiin muodollisesti protektoraatti 1924. 1920-luvulla löytyneet kupariesiintyvät lisäsivät eurooppalaisten mielenkiintoa alueeseen.
Etelä- ja Pohjois-Rhodesia sekä Njassamaa (nykyinen Malawi) liitettiin vuonna 1953 yhteen Rhodesian ja Njassamaan liittovaltioksi (Keski-Afrikan liittovaltioksi). Laajat levottomuudet repivät kuitenkin federaatiota afrikkalaisten vaatiessa tasaveroisia oikeuksia ja itsenäisyyttä Britanniasta. Afrikkalaisten nationalistipuolueiden saavutettua enemmistön Pohjois-Rhodesian parlamentissa loppuvuodesta 1962 federaatio purkautui 31. joulukuuta 1963 ja maa itsenäistyi 24. lokakuuta 1964. Pohjois-Rhodesiasta muodostetun uuden valtion nimeksi tuli Sambia.
Itsenäistyneen maan johtoon nousi Kenneth Kaunda ja vuonna 1972 Kaundan Yhtyneestä kansallisesta itsenäisyyspuolueesta (UNIP) tuli ainoa sallittu puolue. Maassa järjestettiin kuitenkin parlamenttivaaleja, joissa UNIP:n jäsenet kilpailivat paikoista keskenään. Tyytymättömyys Kaundaa ja UNIP:n valtaa kohtaan johti kuitenkin vuonna 1990 opposition yhteenliittymän, "Liike monipuoluedemokratian puolesta" (MMD) syntyyn. Kaunda taipui kasvavan painostuksen alla monipuoluejärjestelmään vuonna 1991. Lokakuun 1991 presidentinvaaleissa MMD:n Frederick Chiluba voitti Kaundan ja MMD sai samaan aikaan pidetyissä parlamenttivaaleissa 125 paikkaa 150:stä.
Valtaan pääsyn jälkeen MMD ja Chiluba ryhtyivät itse kiistanalaisiin toimiin oppositiota vastaan. Vuoden 1996 presidentinvaaleista Kaunda ja muita opposition ehdokkaita suljettiin ulos ja samanaikaisten parlamenttivaalien rehellisyys joutui kritiikin kohteeksi.
Joulukuun 2001 parlamenttivaaleissa oppositio eteni, mutta MMD:n Levy Mwanawasa julistettiin presidentinvaalien voittajaksi opposition vaalivilppisyytösten saattelemana.
Mwanawasan aikana maan talous kasvoi tasaisesti keskimäärin viisi prosenttia vuodessa. Lännessä hänet muistetaan uuden sukupolven afrikkalaisjohtajana, joka arvosteli kitkerästi aikalaistaan Zimbabwen Robert Mugabea. Mwanawasa valittiin toiselle kaudelleen vuonna 2006. Hän kuoli 59-vuotiaana Pariisissa 19. elokuuta 2008.
Virkaa tekeväksi presidentiksi nimitettiin Rupiah Banda. Lokakuun 2008 lopussa järjestetyissä vaaleissa hänen vastaehdokkaansa Michael Sata oli tulosten laskennassa aluksi johdossa, mutta hävisi lopulta niukasti Bandalle. Sata väitti vaaleja vilpillisiksi ja vaati äänien uudelleenlaskentaa.
Vuonna 2011 järjestetyt presidentinvaalit Sata voitti, ja astui virkaan syyskuun lopulla.
Maakunnat.
Sambia jakautuu yhdeksään maakuntaan (province), ja nämä edelleen osa-alueisiin (districts), joita on yhteensä 72. Jokaista maakuntaa hallitsee keskushallinnon nimittämä apulaisministeri, joka toimii kuvernöörin tehtävissä.
Maantiede ja ilmasto.
Sambian korkein kohta on 2 300 metrinen Mafinga-kukkuloiden osa. Matalin kohta on Sambesi-joessa 329 metriä merenpinnasta.
Sambiassa on 14 suurehkoa kansallispuistoa tai suojelualuetta, ja joukko pienempiä. Kafuen kansallispuisto lähellä Lusakaa on Sambian vanhimpia (perustettu vuonna 1950) ja maailman suurimpia – yli 22 400 neliökilometriä. Siellä on monia erilaisia antilooppeja, ja leijonia, leopardeja ja gepardeja. South Luangwan kansallispuisto Luangwa-joen varrella virtahepoineen, kirahveineen ja seeproineen on Sambian kuuluisimpia.
Victorian putoukset Zimbabwen rajalla on Sambian ainoa kohde Unescon maailmanperintöluettelossa.
Ilmasto on trooppinen. Sateita saadaan eniten lokakuun ja helmikuun välisenä aikana. Korkeimmilla ylänköalueilla kilometrin yläpuolella on kuivalla kaudella toisinaan öisin jopa pakkasta.
Väestö.
Sambian väestö koostuu etnisesti yli 70 bantu-kansasta. Sambian valtio on rekisteröinyt 73 heimoa ja monet sambialaiset sanovat maassa olevan saman verran kieliä. Kielitieteellisesti kielet kuitenkin jakautuvat noin kahteenkymmeneen pääkieleen ja näiden murteisiin. Ethnologuen mukaan luonnollisia kieliä on 43 ja lisäksi kahdella kielellä ei ole äidinkielisiä puhujia. Englannin lisäksi seitsemällä bantukielellä on virallinen asema. Isoimmat näistä ovat njandža ja bemba. Bembaa puhuu äidinkielenään noin 3,3 miljoonaa ja njandžaa 800 000. Molempia käytetään yleisesti lingua francana varsinkin kaupungeissa. Maassa asuu myös pieni eurooppalainen ja aasialaisperäinen vähemmistö. Useimmat maahanmuuttajista ovat alkujaan Britanniasta, Etelä-Afrikasta tai Intiasta.
Uskonnollisesti enemmistö sambialaisista on kristittyjä ja jakautuvat osapuilleen puoliksi katolisiin ja erilaisiin protestanttisiin ryhmiin. Toiseksi suurin ryhmä ovat perinteisen animistisen uskon harjoittajat. Maassa on myös pieni islamilainen (1 %) ja hindulainen (0,3 %) vähemmistö. Jehovan todistajiin kuuluu maan asukkaista kansainvälisillä mittapuilla melko suuri osa; vuonna 1998 tämä osuus oli 1,03 %.
Tasa-arvo.
Tyttöjen ja naisten asema on parantunut hyvin nopeasti. Naisten lukutaidottomuus on edelleen yleisempää kuin miesten, mutta tyttöjen ja poikien välinen ero koulunkäynnissä on pienempi nuoremmissa ikäluokissa. Lähes puolet peruskoulujen oppilaista on tyttöjä.
Työ kodin ulkopuolella on aiempaa yleisempää naisille. Naisten osallistuminen yhteiskunnalliseen ja poliittiseen elämään on myös lisääntynyt. Naisten osuus parlamentissa on liki kaksinkertaistunut vuoden 1990 lukemasta. Nykyisin 15 prosenttia parlamentin jäsenistä on naisia. Palkkaus on edelleen epätasaista, naisten keskitulojen yltäen vain puoleen miesten tuloista. Naisiin kohdistuva väkivalta on myös suuri ongelma, varsinkin koska alueella elää sitkeässä myytti, että neitsyen raiskaaminen parantaa AIDSin.
Terveys.
Äitiyskuolleisuus on lisääntynyt, ja erot rikkaimpaan ja köyhimpään väestönosaan kuuluvien välillä ovat suuret. Neuvolapalvelut ovat parantuneet ja ehkäisy yleistynyt, mikä on lisännyt naisten mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä. Keskimääräinen lapsiluku, joka vielä 1970-luvulla oli 7,4, on nykyisin 5,8. Neuvolassa käynti on säännöllistynyt ja suurin osa naisista käy tarkastuksessa ainakin kerran raskautensa aikana, mutta harvemman kuin joka toisen lapsen syntymisessä avustaa koulutettu kätilö.
Äärimmäisessä köyhyydessä elää nyt vähemmän sambialaisia kuin 1990-luvun alussa, heidän osuutensa pieneni 58 prosentista 51 prosenttiin vuosina 1991–2006. Myös lapsi- ja imeväiskuolleisuus on vähentynyt merkittävästi. Jopa 92 prosenttia lapsista on rokotettu tuberkuloosia vastaan, ja vanhemmista puolet osaa ehkäistä ja hoitaa ripulia oikein. Ripuli, malaria ja AIDS ovat lasten yleisimpiä kuolinsyitä Sambiassa. Maailmanpankin tukeman ohjelman avulla kuolleisuus malariaan on saatu pienenemään puoleen vuoden 2000 tasosta. Projekti lisäsi hyttysverkkojen käyttöä lasten nukkumapaikoissa ja hyönteiskarkotteiden käyttöä.
Talous.
Suurin osa maan työläisistä tekee töitä maataloudelle. Maatalouden tuotteista isoin osa kuitenkin päätyy kotimaan kulutukseen, vaikkakin maassa viljellään myös vientiä varten eurooppalaisomisteisilla tiloilla. Tiloilla viljellään tupakkaa, sokeriruokoa, puuvillaa ja maapähkinöitä. Maassa kasvatettavat pääruokaviljat ovat maissi, hirssi, maniokki, durra ja vihannekset.
Sambian tärkein vientituote on kupari, jonka maailmanmarkkinahintojen heilahtelut vaikuttavat suuresti maan talouteen, mutta sillä on kuitenkin rahoitettu paljon Sambian kehitystä. Muut merkittävimmät luonnonvarat ovat koboltti, sinkki, lyijy, kivihiili, kulta, hopea, smaragdit ja uraani.
Vuonna 2006 maan länsiosasta löytyi öljyä.
Kehityksen haasteet.
Sambia kuuluu maailman köyhimpiin valtioihin. Sen kehityksen suurimpana jarruna ovat laajalle levinneet HIV-tartunnat ja AIDS. Myönteisempää kehitystä on kuitenkin peruskoulutuksessa. Myös köyhyys on vähenemässä, vaikka hitaasti.
Sambia on YK:n kehitysohjelman inhimillisen kehityksen asteikolla (HDI) kahdentoista huonoiten sijoittuvan joukossa, sijalla 165. Maan kehitystä hidastaa vakava aids-tilanne. Joka kuudes aikuinen on saanut hiv-tartunnan, ja maassa on yli miljoona aids-orpoa. On esitetty synkkiä arvioita, joiden mukaan joka toinen sambialaisnuori tulee kuolemaan aidsiin. Aidsista johtuen odotettavissa oleva elinikä on laskenut 38 vuoteen, kun se vielä 1970-luvulla oli 50 vuotta.
Opetussektorilla kehitys vaikuttaa positiiviselta. Vuonna 2006 98 % sekä tytöistä että pojista aloitti ala-asteen, kun kolme vuotta aiemmin neljännes ikäluokasta jäi koulun ulkopuolelle. Seitsenvuotisen peruskoulun kävi loppuun 91 % pojista ja 79 % tytöistä.
Vesi ja energia.
Vuonna 2008 arvioitiin, että Sambian on mahdollista saavuttaa vuoteen 2015 mennessä ympäristön kestävästä kehityksestä puhtaan veden saatavuuden osalta. Sen sijaan kunnollisten käymälöiden osuus on pienentynyt vuodesta 1991. Vuonna 2006 sellainen puuttui joka kolmannelta sambialaiselta.
Pääkaupunki Lusakan tiiviisti asutetun ja tulvien rasittaman Kanyaman kaupunginosan viemäröinti on ollut pitkäaikainen projekti. Vuonna 2009 arviolta puolet tarkoitukseen budjetoiduista varoista on kuitenkin varastettu matkalla, mikä on viivästyttänyt hanketta.
Koska suurin osa kotitalouksista käyttää puuta energialähteenään, Sambian metsiin kohdistuu suuri paine. Metsät joutuvat entistä kovemmille kun väkiluku kasvaa. Sambian asukasluvun on arvioitu kasvavan vuoteen 2050 mennessä yli 29 miljoonaan.
Liikenne.
Sambian tärkein kansainvälinen lentoasema on Lusakassa, mutta joitakin lentoja ulkomailta tulee myös Livingstonen, Mfufan ja Ndolan kentille.
Tanzania Zambia Railway on kiinalaisten rakentama ja valmistui vuonna 1976. Se ulottuu Kapiri Mposhiin Lusakan pohjoispuolelle. Muut rautatiereitit kulkevat Lusakasta pohjoiseen Kitween ja Lusakasta etelään, Livingstoneen.
Koulutus.
Peruskoulu on ilmainen seitsemännelle luokalle asti. Oppilaan perheen on kuitenkin hankittava kaikki opiskeluvälineet: kirjat, kynät, vihkot ja koulupuku. Ylemmillä luokilla myös opetus ja tutkintojen suoritus ovat maksullisia.
Maassa on kolme julkisilla varoilla rahoitettua yliopistoa: University of Zambia (UNZA), Mulungushi University (MU) ja Copperbelt University (CBU). Niiden lisäksi on viisi yksityistä yliopistoa, ja kuudetta suunnitellaan.
Kulttuuri ja media.
Sambialaisen perinteisen musiikin soittimia ovat rummut, sormipiano ja xylofonia muistuttava silimba. Muiden Afrikan maiden tapaan tanssi ja rummutus ovat tärkeitä osia rituaaleissa, seremonioissa ja juhlinnassa. Nykynuoriso ottaa tanssiinsa ja musiikkiinsa vaikutteita sekä länsimaista että muualta Afrikasta.
Korien ja ruukkujen teko on kehittynyt tarvekalujen tuottamiseksi, mutta niiden valmistaminen myyntiin on myös monen kotitarveviljelijän aina keino saada rahatuloja.
Sambian radio- ja televisiokanavat ovat pääosin valtion käsissä. Muutamat yksityiset kanavat pidättäytyvät politiikan kommentoinnista, ja esimerkiksi presidentin maineen mustaaminen on rikollista. Valtiollisten ja kaupallisten kanavien lisäksi maassa toimii myös kaksi kirkollista radiota. Neljästä sanomalehdestä kolme on valtion omistuksessa.
Urheilu.
Sambian olympiajoukkue on osallistunut vuodesta 1964 alkaen muihin kesäkisoihin paitsi 1976 kisoihin, joita se boikotoi Etelä-Afrikan vastaisten pakotteiden tukemiseksi. Maa on saanut kaksi mitalia: pronssia vuonna 1984 nyrkkeilyssä ja hopeaa 1996 aitajuoksussa.
Sambian jalkapallomaajoukkue ei ole selviytynyt kertaakaan MM-kilpailujen lopputurnaukseen. Afrikan mestaruuskilpailun se voitti 2012 ja sai hopeaa vuonna 1994. FIFA rankingissa joukkue oli elokuussa 2010 sijalla 72.
Sambian silloinen jalkapallomaajoukkue menehtyi lento-onnettomuudessa vuonna 1993. Turmassa kuolivat kaikki lentokoneessa olijat. Joukkueesta selvisi hengissä vain joukkueen kapteeni, joka matkasi Senegaliin eri reittiä kuin muu joukkue. Lentokone syöksyi mereen Gabonin lähistöllä matkalla Senegaliin pelaamaan karsintaottelua Marokkoa vastaan.


Botswana.
Botswanan tasavalta eli Botswana on noin 1,5 miljoonan asukkaan sisämaavaltio eteläisessä Afrikassa. Sen naapurit ovat Namibia lännessä, Sambia pohjoisessa, Zimbabwe idässä ja Etelä-Afrikka etelässä. Botswana on afrikkalaisittain sangen vauras maa, eikä siellä ole köyhyyttä ja nälkää samassa mitassa kuin naapurimaissa. Talouskasvun perustana ovat timantit ja muut kaivannaiset.
Historia.
Koska nykyinen Botswanan valtio sijaitsee keskellä eteläistä Afrikkaa, sen varhaiselle historialle ovat leimallisia muuttoliikkeet ja kansainvaellukset ympäröiviltä alueilta. Alueella pisimpään asunut kansanryhmä on vähemmistönä elävät sanit, eli entiset busmannit. Arkeologiset löydöt viittaavat jatkuvaan asutukseen vuosina 17 000 eaa – 1650. Bantukieliä puhuvat viljelijäkansat asettuivat alueelle suunnilleen vuosina 190–450. Setswanaa puhuvien nykyisten asukkaiden esi-isät tulivat Limpopo-joen yläjuoksulta 1400- ja 1500-luvuilla.
Batswana-kansa muodosti Bangwaton heimokuningaskunnan, joka liitettiin Brittiläiseen imperiumiin 31. maaliskuuta 1885. Batswanojen alueen eteläosa liitettiin Kapmaahan ja sittemmin Etelä-Afrikkaan, pohjoisosasta tehtiin Betšuanamaan protektoraatti.
Betšuanamaa itsenäistyi nimellä Botswana vuonna 1966, ja sen johtoon nousi itsenäisyysliikkeen keskushahmo ja päällikkösuvun perillinen Seretse Khama. Khama hallitsi maata kuolemaansa asti (1980) ja hänen jälkeensä presidentiksi nousi varapresidentti Quett Masire, joka vetäytyi virasta vuonna 1998 ja jätti tehtävän puolestaan varapresidentilleen Festus Mogaelle. Mogae valittiin uudestaan vuoden 1999 presidentinvaaleissa. Mogae vetäytyi vuonna 2008, ja seuraajaksi tuli Seretsen poika Ian Khama. Kenraali Ian Khama, nykyinen Botswanan presidentti, on saanut jatkokoulutuksensa Englannissa valkoihoisen englantilaisen äitinsä perintönä.
Politiikka.
Botswana on ollut itsenäistymisestään asti monipuoluedemokratia. Presidentillä on vahva asema ja hän johtaa hallitusta ja nimittää itse varapresidenttinsä. Presidentti valitaan välillisillä vaaleilla viiden vuoden kaudeksi, korkeintaan kahdeksi kaudeksi.
Parlamentti on kaksikamarinen: ylähuoneessa on kahdeksan tärkeimpien heimojen päällikköä ja seitsemän vaihtuvaa jäsentä, joiden joukossa on neljä vaaleilla valittua alipäällikköä ja kolme muiden 12 jäsenen valitsemaa jäsentä. Ylähuoneen rooli on lähinnä neuvoa antava.
Parlamentin alahuoneessa eli kansalliskokouksessa on 57 vaalilla valittua ja neljä suurimman puolueen nimittämää jäsentä. Kaksi jäsentä, presidentti ja valtakunnansyyttäjä kuuluvat kansalliskokoukseen virkansa puolesta. Vuoden 2009 vaalien jälkeen hallitsevalla Botswanan demokraattisella puolueella (BDP) on 45 edustajaa kansalliskokouksessa. Kansalliskokouksessa opposition muodostavat Botswanan kansallinen rintama (BNF, 6 paikkaa) ja Botswanan kongressipuolue (BCP, 4 paikkaa) ja muut, 2 paikkaa. Opposition kannatus on pääosin kaupungeissa, BDP:n maaseudulla.
Ulkopolitiikassa Botswana on painottanut lähialueyhteistyötä SADC:n keskuudessa.
Alueet.
Chobe ja Ngamiland yhdistyivät North-West-nimiseksi alueeksi vuonna 2001.
Maantiede, ilmasto ja luonto.
Botswana on kooltaan 1 100 kilometriä pohjoisesta etelään ja 960 kilometriä idästä länteen.
Kalaharin autiomaa peittää lähes 85 prosenttia Botswanan pinta-alasta. Autiomaan pohjoispuolella on Okavango-joen suistoalue ja itäpuolella Makarikarin suolaliejukko, joka on maailman laajimpia. Idässä taas on omurambojen peittämää ylänköä, joka kohoaa 1 200 metriin ennen Limpopon laaksoa, joka puolestaan laskee vähitellen 900 metristä 500 metriin merenpinnan yläpuolelle. Tärkeimmät joet ovat Okavango luoteessa ja Limpopo idässä. Maan korkein kohta on Tsodilo Hill (1 489 m).
Tsodilon kalliomaalaukset ovat Unescon maailmanperintökohde.
Botswanan ilmasto on puolikuiva. Ilmastossa voi erotella kaksi pääkautta. Kuuma kesä kestää lokakuusta maaliskuuhun, ja vähäiset sateet ajoittuvat kesäpuolelle vuotta, yleensä marraskuun ja maaliskuun välille. Tämän kauden alkupuoliskolla iltapäivähelteet ovat kovat, mutta sateita odottavat puiden lehdet puhkeavat samanaikaisesti antaen tarpeellisen varjon. Talvi alkaa toukokuussa, kun ruoho vielä on vihreää. Yöt alkavat kylmetä ja päivät ovat raikkaita ja aurinkoisia. Etelässä ja lännessä on yleisesti ottaen kuivempaa kuin pohjoisessa ja idässä. Oheinen Francistownin ilmastotaulukko kuvaa maan kosteampaa pohjois- ja itäosaa. Lännessä sademäärä jää noin puoleen tästä.
Puoliaavikoilla on savanneja, korkeimmilla alueilla ruohomaita. Autiomaan eläimistö on parhaimmillaan hyvin runsas. Leijonat, leopardit, kirahvit ja lukuisat eri antilooppilajit elävät myös aavikolla.
Yli 17 % Botswanan pinta-alasta on rauhoitettu kansallispuistoiksi ja muiksi suojelualueiksi. Varsinaisia kansallispuistoja on neljä: Choben kansallispuisto, Makgadikgadijärvi, Nxai Panin kansallispuisto ja Kgalagadin kansallispuisto, joka jatkuu yhtenäisenä myös Etelä-Afrikan puolelle. Kolme ensin mainittua sijaitsevat maan pohjois- ja koillisosassa, Kgalagadi sen lounaisnurkassa. Aivan Botswanan keskellä on Central Kalahari Game Reserve.
Nisäkkäisiin, joita matkailijat tulevat katsomaan, kuuluvat elefantit, puhvelit, leopardit, gepardit, leijonat, kirahvit, seeprat, virtahevot, korvakoirat, ja beisat, sarvikuonot. Tunnetuimpia lintuja ovat kiljumerikotka, strutsi, flamingot, kuningastrappi, käärmekaulat, sihteeri ja kuningaskalastajat. Tunnetuimpia matelijoita ovat krokotiilit, pytonkäärmeet, gekot, varaanit, kilpikonnat, viherkobra, mustamamba ja puffadderi.
Tyypillisiä puulajeja ovat baobab, marula, mopanepuu, taatelipalmu, sykomori, "Hyphaene petersiana" -palmu, "Garcinia livingstonei", makkarapuu "Kigelia africana", ja akaasialaji "Acacia erioloba".
Talous.
Vuonna 1967, vuotta itsenäistymisen jälkeen, Botswanasta löydettiin suuri timanttiesiintymä. Ennen kaivoksen avaamista Botswanan kansantuote henkeä kohti oli 80 dollaria, ja maa eli lähinnä maataloudesta. Vuonna 2008 BKT lähestyi 6 000 dollaria henkeä kohti, mikä oli neljä kertaa Kongon vastaava luku ja yli kaksi kertaa Angolan BKT. YK:n kehitysohjelma UNDP:n laskeman Inhimillisen kehityksen indeksiksillä (Human Development Index, HDI) mitattuna Botswana on sijalla 125 yhteensä 185 arvioidusta maasta.
Botswanan talous on läheisesti sidoksissa Etelä-Afrikkaan ja perustuu paljolti karjankasvatukseen ja kaivostoimintaan. Timanttien kauppa kattaa noin kolmanneksen bruttokansantuotteesta ja 70–80 % vientituloista. De Beersin timantti-, kupari- ja mangaanikaivokset tuottivat 1980-luvulla puolet maan vientituloista.
Botswana pyrkii monipuolistamaan tulonlähteitään. Turismi keskittyy ohjattuihin, usein varsin hintaviin safareihin.
Maatalouden tärkeimpiä tuotteita ovat karjataloustuotteet, durra, maissi, hirssi ja erilaiset pavut.
Väestö.
Noin 80 % Botswanan väestöstä on batswanoja (tswanoja), joiden äidinkieli on tswana. Muita afrikkalaisperäisiä etnisiä ryhmiä ovat kalangat, basarwat ja kgalagadit. Eurooppalaisperäisiä on väestöstä n. 1 %. Noin 71 % väestöstä on kristittyjä, muista suuri osa perinteisen animismin harjoittajia.
Vuonna 2007 lukutaitoisten osuus 15 vuotta täyttäneistä oli 83 %.
Botswanan HIV-tilanne on yksi maailman synkimmistä: vuonna 2007 arvioitiin, että 23,9 prosenttia aikuisväestöstä on saanut viruksen. Vuonna 2004 viruksen kantajia oli 37,4 %, sitä ennen vieläkin enemmän. Vain Swazimaassa HI-viruksen esiintyvyys on suurempaa. YK:n tilastointia on kuitenkin kritisoitu, ja maan kansallisten arvioiden mukaan HIV-viruksen kantajia oli vuonna 2004 vain 17 %, eikä väkilukukaan ollut pienentynyt vaan kasvanut. Vuonna 2011 keskimääräinen eliniänodote oli 58 vuotta. Tartuntataudeista HIV:in jälkeen yleisimmät ovat bakteeriperäinen ripuli, A-hepatiitti, lavantauti ja malaria.
Liikenne.
Vaikka maa on harvaan asuttu, sen liikenneyhteydet ovat kohtuulliset. Päällystetty maantie yhdistää kaikki suurimmat kaupungit ja provinssien pääkaupungit. "Trans-Kalahari Highway" -niminen valtatie tarjoaa yhteyden Namibian Walvis Bayhin ja Etelä-Afrikan Gautengin provinssiin.
Kansallinen rautatieyhtiö Botswana Railways ylläpitää 888 km rautatieverkkoa. Päärata on 640 km pitkä, se alkaa Zimbabwen puolelta ja kulkee Botswanassa Francistownin ja Gaboronen kautta Etelä-Afrikan rajalle. Lisäksi on olemassa kaksi sivurataa. Rataverkko on suunniteltu lähinnä tavaraliikennettä varten, ja siinä kulkee ennen kaikkea kaivosteollisuuden tuotteita. Keväällä 2009 BR ilmoitti keskeyttävänsä matkustajaliikenteen toistaiseksi.
Lentoyhtiö Air Botswana lentää kotimaanlentojen lisäksi Etelä-Afrikkaan ja Zimbabween.
Kulttuuri ja media.
Botswanalainen musiikki on paljolti kansanmusiikkia ja popmusiikkia. Kuorolaululla on vahvat perinteet, ja muukin laulaminen on luonteva osa jokapäiväistä elämää.
Radio on Botswanassa tärkeä media. Televisio tuli maahan vasta vuonna 2000. Sanomalehtiä luetaan lähinnä kaupunkialueilla.
Valtio omistaa sanomalehden, kansallisen televisioaseman (BTV) ja yleisradioverkon. Sen lisäksi maassa ilmestyy yksi päivittäinen ja seitsemän viikottaista yksityistä sanomalehteä ja kolme yksityistä radioasemaa. Yksityinen televisioasema näkyy Gaboronen alueella. Internet-palveluntarjoajia on 22 ja kännykkäoperaattoreita kolme, ja niiden verkot kattavat suurimman osan maasta.
Suosittu Mma Ramotswe -kirja- ja televisiosarja sijoittuu Botswanaan, mutta sen kirjoittaja Alexander McCall Smith syntyi ja varttui Rhodesiassa, nykyisessä Zimbabwessa, lähellä Botswanan rajaa.
Urheilu.
Botswanan suosituin urheilulaji on jalkapallo, mutta myös muun muassa kriketti, jota on pelattu maassa jo 1800-luvulta lähtien ja yleisurheilu ovat saavuttaneet maassa suosiota. Botswana on osallistunut olympialaisiin vuoden 1980 kisoista lähtien ja saavuttanut yhden mitalin: Lontoossa 2012 Nijel Amos sijoittui 800 metrin juoksussa hopealle.
Botswanan jalkapallomaajoukkue on osallistunut MM-kisojen karsintoihin neljästi vuoden 1994 kisoista lähtien, mutta ei ole selviytynyt kertaakaan lopputurnaukseen saakka. Joukkueen on ollut parhaimmillaan FIFA-rankingin 93. sijalla.
Perinteisempien urheilulajien lisäksi myös bridge on tunnettu laji Botswanassa. Maalla on oma bridgeliitto, johon kuuluu lähes 900 pelaajaa. Vuonna 2008 Englannin bridgeliiton edustaja kävi Botswanassa opastamassa paikallisia lajin harrastajia.
Tunnettuja botswanalaisia urheilijoita ovat muun muassa yleisurheilijat Gable Garenamotse, Kabelo Kgosiemang ja Amantle Montsho, joista viimeksi mainittu voitti 400 metrin juoksun maailmanmestaruuden vuonna 2011.


Norsunluurannikko.
Norsunluurannikon tasavalta () eli Norsunluurannikko tai Côte d'Ivoire (lausutaan) on yli 20 miljoonan asukkaan valtio Länsi-Afrikassa. Sen rajanaapureita ovat lännessä Liberia ja Guinea, pohjoisessa Mali ja Burkina Faso sekä idässä Ghana. Vuonna 1983 sisämaassa sijaitsevasta Yamoussoukrosta tehtiin virallinen pääkaupunki, mutta hallinto on käytännössä yhä keskittynyt suurimpaan kaupunkiin Abidjaniin.
Maan hallituksen vuonna 1985 tekemän päätöksen mukaan maan nimi on kaikilla kielillä "Côte d'Ivoire" eikä muita kuin ranskankielistä nimeä saa käyttää. Ulkomailla tätä ei kuitenkaan usein noudateta.
Historia.
Alueella on ollut asutusta jo neoliittisella kaudella. Norsunluurannikolla on sijannut monia kuningaskuntia joista yhdistyi lopulta yksi iso Ashanti, tai Asante, ja monia pieniä. Ashanti, tai Asante kaatui 1900-luvun alussa brittien ja ranskalaisten hyökkäyksiin. Ensimmäiset ranskalaiset lähetyssaarnaajat saapuivat Norsunluurannikolle 1600-luvulla, mutta yhteydet eurooppalaisiin jäivät vähäisiksi merenkululle hankalan rannikon ja asukkaisiin kohdistuneiden epäluulojen takia. Kuitenkin eurooppalaiset kauppiaat ja tutkimusmatkailijat antoivat jo noihin aikoihin alueelle nykyisen nimen tärkeimmän sieltä saadun tuotteen mukaan.
Ranskalainen amiraali Bouet-Williaumez teki vuosina 1843–1844 rannikon kuningaskunnista Ranskan protektoraatteja. Vähitellen ranskalaiset laajensivat valtapiiriään sisämaahan, mutta alistivat maan kokonaan vasta 1915. Norsunluurannikosta tuli Ranskan siirtomaa 1893 ja sittemmin osa Ranskan Länsi-Afrikkaa. Toisen maailmansodan jälkeen Ranskan siirtomaiden asukkaille alettiin myöntää laajempia oikeuksia ja itsehallintoa ja 1958 Norsunluurannikosta tuli autonominen tasavalta. Täyden itsenäisyyden se saavutti 1960.
Itsenäisyyden alusta Norsunluurannikon johtoon nousi heimopäällikön poika, lääkäri Félix Houphouët-Boigny, joka oli ollut Norsunluurannikon edustajana ja ministerinä Ranskan parlamentissa ja hallituksessa 1946–1959. Houphouët-Boigny hallitsi itsevaltaisin ottein säilyttäen hyvät suhteet länsimaihin aina kuolemaansa asti (1993). Hänen kaudellaan maassa vallitsi pitkään Norsunluurannikon demokraattisen puolueen (PDCI) hallitsema yksipuoluejärjestelmä, mutta 1990-luvun alussa sallittiin myös oppositiopuolueiden toiminta. Hänen seuraajansa Henri Konan Bédié varmisti paikkansa presidenttinä ja ehdottoman enemmistön parlamentissa valtapuolue PDCI:lle vuosien 1995–1996 vaaleissa, joita kuitenkin sävyttivät opposition boikotit ja syytökset vilpistä.
24. joulukuuta 1999 Robert Guéïn johtama sotilasjuntta kaappasi vallan PDCI:ltä ja järjesti uudet presidentinvaalit lokakuussa 2000. Guéï esti valtapuolueita osallistumasta. Kun Norsunluurannikon kansanrintaman -puolueen (FPI) johtaja Laurent Gbagbo nousi häntä suositummaksi, Guéï keskeytti vaalit ja julisti itsensä voittajaksi. Tämän jälkeen Abidjanissa syttyi levottomuuksia ja Guéï joutui pakenemaan ja Gbagbo julistettiin voittajaksi.
Syyskuussa 2002 osa armeijasta nousi kapinaan Gbagboa vastaan ottaen haltuunsa maan pohjoisosan. Syttyi Norsunluurannikon sisällissota. Kapinalliset muodostivat liittouman nimeltä Forces nouvelles de Côte d'Ivoire, 'Norsunluurannikon uudet sotavoimat' FNCI tai FN. Maahan lähetettiin ranskalaisia joukkoja ja YK:n rauhanturvaajia. Vuonna 2007 hallitus julisti sodan olevan ohi, mutta avustustyöntekijät raportoivat edelleen väkivaltaisuuksista. Vuonna 2009 kapinalliset luovuttivat pohjoisen 10 aluetta siviilihallinnolle.
Rauhanturvaajien mandaattia on jatkettu useita kertoja. YK on asettanut maan aseidenvientikieltoon ja useita kaupparajoitteita sen timanttien viennille. Vuonna 2008 pakotteet luvattiin lopettaa kunhan maassa on järjestetty rehelliset vaalit.
Vaalit pidettiin loka-marraskuussa 2010, toisella kierroksella olivat ehdokkaina Laurent Gbagbo ja Alassane Ouattara. Vaalilautakunnan mukaan Ouattara sai 54 % prosenttia äänistä, mutta perustuslakituomioistuin julisti Gbagbon voittaneen. Tuloksesta syntyi levottomuuksia, ja YK kieltäytyi hyväksymästä sitä.
28. maaliskuuta Ouattaraa tukevat joukot "Forces républicaines" aloittivat hyökkäyksen ja valtasivat pari päivää myöhemmin maan pääkaupunki Yamoussoukron. 4. huhtikuuta Ranskan ja YK:n helikopterit liittyivät taisteluihin Gbagbon joukkoja vastaan Abidjanissa.
Gbagbon ajettiin tukijoineen presidentinpalatsin bunkkeriin Abidjanissa. Gbagbo pidätettiin 11. huhtikuuta 2011. Hänet pidättivät Ouattaran joukot, joita tukivat YK:n rauhanturvaajat sekä Ranskan joukot.
Politiikka.
Periaatteessa presidenttikausi kestää viisi vuotta. Norsunluurannikon presidenttinä toimi vuodesta 2000 Laurent Gbagbo. Hänen kauttaan jatkettiin ja vaaleja lykättiin monta kertaa.
Vuoden 2010 vaaleissa Alassane Ouattara sai keskusvaalilautakunnan mukaan 54 % prosenttia äänistä, mutta Gbagbo ei suostunut luopumaan presidenttiydestä. Vasta useiden kuukausien taistelujen jälkeen Gdabo pidätettiin ja toukokuussa 2011 Ouattara nimitettiin virkaan.
Norsunluurannikon parlamentti on yksikamarinen. Siihen valitaan 225 kansanedustajaa periaatteessa viiden vuoden kaudelle, mutta vaaleja on lykätty toistuvasti.
Vuodesta 1983 lähtien maan virallinen pääkaupunki on ollut Yamoussoukro; Abidjan on kuitenkin pysynyt maan hallinnollisena keskuksena. Useimmat maat pitävät lähetystöään Abidjanissa, joskin jotkut (esim. Iso-Britannia) ovat sulkeneet lähetystönsä jatkuvan eurooppalaisia vastaan kohdistuvien väkivallan ja hyökkäysten vuoksi.
Katso myös: Norsunluurannikon ympäristöpolitiikka
Hallinnollinen jako.
Norsunluurannikko jakautuu 19 alueeseen, jotka jakautuvat edelleen 90 departementtiin ja 196 kuntaan.
Alueita ja departementteja johtaa keskushallinnon nimittämä prefekti. Vuonna 2002 pidettiin ensimmäiset paikallisvaalit, joissa valittujen departementtivaltuustojen tehtävänä on valvoa paikallisen infrastruktuurin kehittämistä ja ylläpitoa sekä taloudellisia ja sosiaalisia kehityshankkeita. Kuntia johtavat vaaleilla valitut pormestarit.
Suurimmat kaupungit ovat kasvaneet nopeasti, ja vuonna 2010 maassa arvioitiin olevan viisi yli 200 000 asukkaan kaupunkia.
Maantiede.
thumb
Norsunluurannikko sijaitsee Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Se rajoittuu Liberiaan ja Guineaan lännessä, Maliin ja Burkina Fasoon pohjoisessa, Ghanaan idässä ja Guineanlahteen etelässä. Maan pinta-ala on 322 460 km², josta 318 000 km² on maata ja 4 460 km² vettä. Maa on kooltaan hieman Yhdysvaltain New Mexicon osavaltiota isompi ja suunnilleen Suomen kokoinen.
Maan korkein kohta on Mount Nimba (1 752 metriä).
Rannikolla on kaksi sadekautta, toinen touko-kesäkuussa, toinen lokakuussa. Maan pohjoisosassa on vain yksi sadekausi joka alkaa touko- tai kesäkuussa. Rannikolla on sateisempaa kuin sisämaassa. Kuivalla kaudella lähes koko maata riivaa "harmattan" eli Saharasta puhaltava kuiva tuuli, joka tuo usein pölymyrskyjä. Rannikolla vallitsee lounainen tuuli, ja harmattan ulottuu sinne vain muutamana päivänä vuodessa.
Norsunluurannikolla on kymmenen kansallispuistoa. Taïn kansallispuisto on yksi viimeisistä alueista, joilla kasvaa länsiafrikkalaista trooppista aarniometsää. Se on Unescon maailmanperintökohde sekä itse metsän että sen harvinaisten eläinten, kuten kääpiövirtahepojen ansiosta. Comoén kansallispuisto pääsi puolestaan maailmanperintökohteeksi etenkin harvinaisten kasvilajiensa takia.
Talous.
Norsunluurannikon edustalta löydettiin öljyä vuonna 1977, tuotanto alkoi 1980. Kullankaivuu alkoi 1990-luvulla.
Norsunluurannikon asukkaista 60-70% toimii jollain tavalla maataloudessa, suuri osa heistä pienviljelmillä, jotka tuottavat myyntiin banaaneita, kahvia, puuvillaa, palmuöljyä, ananaksia, kumia ja trooppisia puutuotteita. Norsunluurannikko tuottaa 40 % maailman kaakaosta.
Liikenne.
Kehitysmaaksi Norsunluurannikon infrastruktuuri on poikkeuksellisen hyvä: maassa on 12 000 km päällystettyjä teitä ja kattava matkapuhelinverkko. Maassa on kaksi satamaa, Abidjan on Länsi-Afrikan modernein satama, San Pedro sitä pienempi.
Maassa on 27 lentokenttää, josta seitsemän kiitotiet on päällystetty. Yhdellä on yli kolmekilometrinen kiitotie. Norsunluurannikko on ollut vilkas läpikulkupaikka, josta on hyvät lentoyhteydet kaikkiin Länsi-Afrikan pääkaupunkeihin, moniin muihin kaupunkeihin Afrikassa ja Eurooppaan, esimerkiksi Pariisiin ja Brysseliin.
Väestö.
Etnisesti väestö jakaantuu viiteen pääryhmään: akanit (42,1 prosenttia), voltalaiset eli gurit (17,6 prosenttia), pohjoiset mandet (16,5 prosenttia), krout (11 prosenttia) ja eteläiset mandet (10 prosenttia). Muita väestöryhmiä on 2,8 prosenttia, mihin sisältyy 130 000 libanonilaista ja yli 1 400 ranskalaista.
Varsinaisista norsunluurannikkolaisista noin 39 prosenttia on muslimeja, 33 prosenttia kristittyjä, 17 prosenttia mihinkään uskontokuntaan kuulumattomia ja loput perinteisen animismin harjoittajia. Myös osa kristityiksi ja muslimeiksi tunnustautuvista harjoittaa yhä animistisia perinteitä. Siirtotyöläisten joukossa muslimien osuus on suuri.
Norsunluurannikolla puhutaan kieliä, jotka kuuluvat neljään nigeriläis-kongolaisten kielten alaryhmään: kwanilaiset kielet, voltalaiset kielet, atlanttiset kielet ja mandekielet. Virallinen kieli on ranska, jota käytetään kouluissa ja liike-elämässä. Arabiaa opetetaan koraanikouluissa, joita on varsinkin maan pohjoisosassa.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 4,5% aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 480 000 henkeä. Antiretroviraalilääkitystä olisi tarvinnut noin 190 000 henkeä, mutta sitä sai alle 30 % heistä, noin 52 000 henkeä. Lääkitystilanne oli parantunut huomattavasti, vuonna 2004 lääkettä sai pari prosenttia tarvitsijoista.
Kulttuuri.
Kansallinen identiteetti on kehittynyt maan itsenäistymisestä alkaen, ja useimmat asukkaat kokevat olevansa ensisijaisesti norsunluurannikkolaisia, ja vasta toissijaisesti oman etnisen ryhmänsä jäseniä.
Vaikka ranskalaisten vaikutus Norsunluurannikon kulttuuriin on ollut suuri, myös paikalliset perinteet ovat säilyneet. Baoulé-, Dan- ja Senoufo-puuveistokset kuten naamiot ovat erityisen tunnettuja. Baoule-naamiot ovat realistisia ja niistä voi tunnistaa henkilön jota ne esittävät. Niitä käytetään vainajien muisteluseremonioissa. Dan-naamiot ovat vahvemmin tyyliteltyjä.
Tyypillinen arkiruoka koostuu viljoista kuten hirssi, maissi tai riisi ja juureksista kuten jamssi tai kassava. Näitä täydennetään palkokasveilla ja pienellä määrällä proteiinia (lihaa tai kalaa). Kansallisruoka "foutou" on muhennettua ruokabanaania tai jamssia, jota syödään mausteisen lihakastikkeen kera. Ruokaa valmistetaan ulkosalla kivisellä liedellä metalli- tai savipadassa ja syödään sormin.
Norsunluurannikon kansallinen yliopisto toimi Abidjanissa vuoteen 1996 asti. Silloin se pilkottiin kolmeksi korkeakouluksi, joista yksi toimii Bouakessa maan keskiosassa. Niiden lisäksi Yamoussoukron teknillinen oppilaitos antaa korkeakouluopetusta.
Urheilu.
Norsunluurannikon jalkapallomaajoukkue pääsi karsinnoista jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuihin vuosina 2006 ja 2010. Norsunluurannikon koripallomaajoukkue pelasi vuoden 2010 MM-kilpailuissa, ja voitti 2009 Afrikan kisoissa hopeaa.
Olympialaisiin maa on osallistunut vuodesta 1964 alkaen. Ainoa mitali on Gabriel Tiacohin hopeamitali miesten 400 metrin juoksussa 1984.


Fryygia.
Fryygia on Vähän-Aasian keskiylängön luoteisosa ja rannikko. Antiikissa se oli kuningaskunta, joka sijaitsi Vähässä-Aasiassa, nykyisessä Turkissa.
Fryygian kuninkaina mainitaan kaksi miestä, kuningas Gordios ja hänen kuoltuaan valtaan astunut Midas. Muinaisen Fryygian arkkitehtuuri oli pitkälle kehittynyttä ja veti vertoja myöhemmille kreikkalaisten saavutuksille. Fryygian linnoitetun pääkaupungin Gordionin suurten rakennusten seiniä koristivat taidokkaat geometriset kuviot, jotka kertoivat korkeasta matemaattisesta osaamisesta ja käsityötaidosta. Fryygialaiset olivat tiiviissä kanssakäymisissä kreikkalaisten kanssa, mistä on osoituksena muun muassa se, että fryygialaiset käyttivät kreikkalaisia kirjaimia.
Fryygia oli tunnettu jumalatar Kybelen kotiseutuna. Kimmerialaisten hyökättyä Fryygiaan se joutui Lyydian valtaan. Myöhemmin Fryygiasta tuli osa Persian valtakuntaa, jolta Aleksanteri Suuri valloitti sen 300-luvulla eaa. Ennen kuin roomalaiset valloittivat Fryygian, se oli Pergamonin kuninkaan alaisuudessa.


Kimmerialaiset.
Kimmerialaiset olivat muinainen kansa, joka eli nykyisen Ukrainan ja Venäjän alueella noin 700- ja 600-luvuilla eaa.. He olivat alkujaan Keski-Aasian aroilla liikkuva sotaisa paimentolaiskansa, luultavasti indoeurooppalaisia.
Myöhemmin kimmerialaisten alueelle tulivat skyytit.
Assyrialaiset mainitsevat ensi kerran 714 eaa. ja iranilaiset viimeisen kerran noin 515 eaa.
Heistä tiedetään vain hyvin vähän, mutta esimerkiksi Homeros mainitsee heidät. Historioitsija Herodotos kertoo kimmerialaisten julmista rosvoretkistä Lyydiaa vastaan. Kimmerialaiset valtasivat lyhyeksi aikaa Lyydian pääkaupungin Sardiksen. Sitä ennen he olivat olleet kukistamassa Urartua, joka oli Assyrian pohjoinen vihollinen.
Kimmerialaiset hävisivät historiasta Keski-Aasiasta tulleiden skyyttien valloitettua heidän maansa.
Fantasiakirjailija Robert E. Howard yhdisti sankarinsa Conanin kimmerialaisiin näiden mystisen ja raa'an maineen takia. Howardin fiktiiviset kimmerialaiset kuitenkin ovat kelttien esivanhempia, eikä heillä ole historiallisten kimmerialaisten kanssa mitään muuta yhteistä kuin nimi.
Kimmerialaiset.
Kimmeriläisiä pidetään traakialaisten tai iranilaisten sukuisina indoeurooppalaisina, joilla oli yläluokka samaan tapaan kuin skyyteillä. Kimmeriläisten alkuperä voi olla Srubnan kulttuuri joka muutti aiempaa katakombikulttuuria.
Kimmeriläiset tuhosivat Urartun joka oli Assyrian vihollinen noin 714 eaa. Assyrialaisten kanssa. Myöhemmin kimmerialaiset kukistivat Fryygian 676-674.


Robert E. Howard.
Robert Ervin Howard (22. tammikuuta 1906 – 11. kesäkuuta 1936) oli yhdysvaltalainen kirjailija. Hänen pääasiassa novellimuotoinen tuotantonsa koostuu lähinnä fantasiasta ja historiallisista pulp-seikkailuista, joita julkaistiin varsinkin "Weird Tales" -lehdessä 1930-luvulla.
Howardin proosa on ytimekästä, suorasukaista, dynaamista ja värikästä. Hänen tarinansa heijastelevat pessimististä maailmankuvaa ja auktoriteettivastaisia asenteita. Niiden päähenkilöt ovat yleensä vitaaleja, elämänjanoisia, yli-ihmistyyppisiä sankareita, jotka ratkaisevat mielellään ongelmat väkivallalla. Sankarin palkkiona ovat tyypillisesti rikkaudet ja kauniit naiset.
Elämä.
Howard syntyi Peasterissa, Texasin osavaltiossa Yhdysvalloissa vuonna 1906. Howard oli kiinnostunut historiasta ja kirjallisuudesta jo nuorena. Hän kirjoitti ensimmäisen novellinsa jo 9-vuotiaana. Ennen ryhtymistään vapaaksi kirjailijaksi hän työskenteli lehtimiehenä ja kirjanpitäjänä.
Kirjailijanuransa alussa hänellä oli ongelmia. Kustantaja hylkäsi vuonna 1928 omaelämäkerrallisen romaanin "Post Oaks and Sand Roughs" ja runokokoelman "Singers in Shadows". Näihin aikoihin Weird Tales kuitenkin julkaisi novellin "Red Shadows". Vuonna 1936, ennen itsemurhaansa, Howard oli jo niin suosittu, että hänen nimensä toi merkittävää myyntiarvoa hänen novellejaan julkaiseville lehdille. Hänen kasvavat tulonsa kuitenkin upposivat enenevissä määrin hänen sairaalloisen äitinsä hoitokustannuksiin. Uransa loppuaikoina hän siirtyi kirjoittamaan lännenseikkailuja lehtiin, jotka maksoivat novelleista Weird Talesia paremmin. Howardin tunnetuin kirjallinen luomus on Conan barbaari josta hänen kuolemansa jälkeen kirjoittivat muun muassa L. Sprague de Camp ja Robert Jordan.
Howard oli agnostikko. Hänen naissuhteensa olivat lähes olemattomat, mikä johti siihen että hän uskoi olevansa epänormaali. Lääkäri kuitenkin piti ongelmia psyykkisinä eikä fyysisinä. Howard kärsikin lievästä skitsofreniasta. Pitkäaikaisin naissuhde Howardilla oli Novalyne Priceen. Myöhemmin Price kirjoitti Howardista muistelon "One who walked alone". Eräässä haastattelussa Price totesi, että Howard "olisi ollut mahdoton aviomies". Suhteesta on ohjattu elokuva "The Whole Wide World", jossa Howardia esittää Vincent D'Onofrio ja Priceä Renée Zellweger.
Kirjailijakollegat H. P. Lovecraft ja Clark Ashton Smith olivat Howardin ystäviä, joiden kanssa hän kävi vilkasta kirjeenvaihtoa.
Modernin fantasiakirjallisuuden suosion kasvaessa 1960-luvulla alettiin Howardin teksteihin kiinnittää suurempaa huomiota. Nykyisin häntä pidetään yhtenä lahjakkaimmista 1920- ja 1930-lukujen pulp-ajanvietelukemistoihin kirjoittaneista kirjailijoista.
Tuotanto.
Howardin hahmoista ylivoimaisesti tunnetuin on Conan barbaari. Ensimmäinen tämän muinaisen miekkamiehen seikkailuista kertova novelli "Feeniks-lintu miekassa" ("Phoenix on the Sword") julkaistiin joulukuussa 1932. Tunnetuimpia Howardin Conan-tarinoita on "Mustan rannikon kuningatar" ("Queen of the Black Coast"). Howard kirjoitti yhden Conan-romaanin, "Lohikäärmeen hetken". Howardin kuoleman jälkeen monet kirjailijat ovat kirjoittaneet lisää Conan-tarinoita. Kuten useimmat Howardin fantasianovellit, myös Conanin seikkailut tapahtuvat todellisen maailman fiktiivisessä esihistoriassa, hyborialaisena aikana. Kokonaisuudessaan Howardin tuotantoon lukeutuu noin sata fantasia- ja kauhutarinaa, saman verran seikkailu-, nyrkkeily- ja lännentarinoita sekä lisäksi satoja runoja. Suomeksi hänen tuotannostaan on julkaistu lähinnä fantasiaa ja kauhua.
Vuonna 1928 pulp-lehti Weird Tales julkaisi hänen novellinsa "Punaiset varjot" ("Red Shadows"). mikä oli Howardin läpimurto. Jo tämän varhaisen seikkailun sankarissa Solomon Kanessa on nähtävissä kimmerialaisen barbaarin, Conanin, piirteitä. Howardin kertomukset väkivahvoista miekkasankareista synnyttivät uuden lajityypin jota kutsutaan nimellä miekka ja magia (en. "Sword and Sorcery" tai "Heroic Fantasy", "Sankarifantasia"). Tämä oli Howardin merkittävin perintö kirjallisuudelle.
Kauhukirjallisuuden puolella hänen kolmisenkymmentä kauhutarinaansa laajensivat kauhun silloista skaalaa tuomalla mukaan inhimillisyyttä, koskettavuutta ja elämänläheisyyttä – 1900-luvun alun kauhukirjallisuudelle harvinaisia piirteitä. Howard myös kehitti H. P. Lovecraftin ns. Cthulhu-mytologiaa keksimällä "Unaussprechlichen Kulten" -nimisen kirjan ja kirjoittamalla muutamia mytologian kaanoniin kuuluvia novelleja, joista hän kuitenkin luopui pian koska toimi mieluummin itse luomiensa maailmojen piirissä. Toinen aihe olivat zombit, jotka siinä vaiheessa eivät vielä olleet kovin suosittu teema kauhukirjallisuudessa: Howard kirjoitti kaksi zombinovellia "Kyyhkyt Helvetistä" ("Pigeons from Hell") ja "Musta Canaan" ("The Black Canaan"), joista ensimmäistä Stephen King on kutsunut yhdeksi parhaista kauhunovelleista, sekä artikkelin nimeltä "Kelly the Conjure-Man", joka käsitteli kansanperinteessä esiintynyttä poppamiestä. Eläviä kuolleita johtavasta poppamiehestä kertova "Musta Canaan" perustuu löyhästi tähän kansanperinteeseen.
Conanin lisäksi muita Howardin hahmoja ovat 1600-luvulla Afrikassa vaeltava puritaani Solomon Kane ja muinaisen Valusian atlantislainen kuningas Kull (kokoelmissa "Yön kuninkaat" ja "Kadotuksen kuilu" suomalaistetulla nimellä Kall) jonka seikkailuista parhaana on pidetty Weird Talesin toimittajan Farnsworth Wrightin hylkäämää novellia "Kirveellä minä hallitsen!" ("By This Axe I Rule!"). Hylkäämisen syynä oli yliluonnollisen elementin puuttuminen tarinasta. Myöhemmin Howard muokkasi tarinasta ensimmäisen Conan-novellinsa "Feenikslintu miekassa" ("Phoenix on the Sword"). Muita hahmoja ovat esimerkiksi piktien kuningas Bran Mak Morn, joka taistelee roomalaisia vastaan, sekä viikinkejä löylyttävä Turlogh O'Brien 1000-luvun Irlannista.
Vaikutus kirjallisuuden ulkopuolella.
Robert E. Howardin inspiroimia tai hänen töihinsä suoraan perustuvia sarjakuvia ja elokuvia on runsaasti. Myös roolipelien fantasiamaailmat ovat saaneet Howardilta paljon vaikutteita.
Populaarimusiikin kentällä Howardin työt ovat olleet inspiraationa monille extreme metal -yhtyeille.
Suomentamattomat teokset.
Robert Howardin novelleja on julkaistu useissa englanninkielisissä kokoelmissa.
Aiheesta muualla.
*


Clark Ashton Smith.
Clark Ashton Smith (13. tammikuuta 1893 – 14. elokuuta 1961) oli yhdysvaltalainen kirjailija, runoilija ja taiteilija. Hän on tullut tunnetuksi pääasiassa novellimuotoisesta tuotannostaan, joka koostuu lähinnä kauhusta, fantasiasta ja tieteiskirjallisuudesta. Smith tunnetaan myös maineikkaassa "Weird Tales" -lehdessä 1930-luvulla julkaistuista tarinoista.
Elämä.
Smith syntyi Auburnissa, Kalifornian osavaltiossa Yhdysvalloissa vanhempiensa ainoaksi lapseksi. Hän aloitti kirjoittamisen ja kuvataiteelliset harrastuksensa erittäin nuorena: Ensimmäisen täysimittaisen romaaninsa hän kirjoitti neljätoistavuotiaana. Smith ei elämänsä aikana käynyt kouluja kuin kahdeksan vuotta, mutta kehitti laajaa yleissivistystään, kielitaitoaan ja osaamistaan taiteiden saralla itseopiskelemalla muun muassa tietosanakirjojen avulla.
Smith kärsi lähes koko elämänsä terveysongelmista ja usein myös talousvaikeuksista, joiden syynä oli pääasiassa Smithin ongelmat yhdistää taiteenharjoittaminen fyysisempiin sivutöihin, joita hän ajoittain joutui tekemään elättääkseen itsensä ja vanhempansa. Hän vietti suurimman osan elämästään asuen perheensä mökissä, laajentaen sosiaalista elämäänsä lähinnä laajan kirjeenvaihtonsa avulla.
Merkittävimmän kirjeenvaihtonsa Smith kävi runoilija George Sterlingin kanssa. Sterling suhtautui nuoreen oppipoikaansa rohkaisevasti ja auttoi Smithiä saamaan ensimmäisen runokokoelmansa, "The Star-Treader and Other Poems", julkaistuksi. Toinen Smithin pitkäaikainen kirjeenvaihtokumppani oli toinen "Weird Tales"-lehden vakikirjoittaja, H. P. Lovecraft, jota Smith huolimatta yli viisitoista vuotta kestäneestä kirjeenvaihdosta ei koskaan tavannut luonnossa.
Vanhempiensa kuoltua vuonna itsekin pahoista sydänvaivoista kärsinyt Smith avioitui Carol Jones Dormanin kanssa ja muutti 61-vuotiaana asumaan vaimonsa ja tämän lasten kanssa Pacific Groveen, Kaliforniaan. Näinä viimeisinä vuosinaan Smith työskenteli lähinnä puutarhurina. Smith kuoli nukkuessaan 14. elokuuta 1961, useiden sydänkohtausten jälkeen. Hänen tuhkansa haudattiin Auburniin, lähelle hänen vanhempiensa mökkiä.
Tuotanto.
Nuoruuden tuotannossaan Smith keskittyi etupäässä runouteen, joka tosin oli voimakkaasti satu- ja fantasiateemojen värittämää. Hänen ensimmäiset runonsa julkaistiin Smithin ollessa seitsemäntoistavuotias, joita seurasi esikoisrunokokoelma 1912 ja kolme myöhempää kokoelmaa vuoteen 1925 mennessä. Elämänsä aikana Smith kirjoitti yli 700 runoa.
Smith piti itseään etupäässä runoilijana, mutta kenties heikon taloudellisen tilanteensa seurauksena hän alkoi vuodesta 1925 lähtien kirjoittaa weird fictioniksi kutsuttuja kertomuksia lehtiä varten. Lovecraftin innostamana Smith alkoi kirjoittaa pulp-henkisiä fantastisia kertomuksia "Weird Tales"-lehteä varten. Smith, Lovecraft ja heidän ystävänsä Robert E. Howard ovat myöhemmin nousseet tunnetuimmiksi Weird Talesin tuotteliaista kirjoittajista ja jokainen heistä on tarinoissaan käyttänyt ja kehittänyt Lovecraftin alun perin kehittämää Cthulhu-mytologiaa. Smith sijoitti kertomuksensa usein joko historiallisiin aikakausiin tai vieraisiin fantasiamaailmoihin, muun muassa Atlantikseen, Howardin Hyperboreaan, Marsiin ja itse kehittämiinsä Averoigneen, Zothique'hen ja Xiccarphiin. Smithin kirjoitustyyliä on kuvattu omalaatuisen värikkääksi, runolliseksi ja hänen käyttämässään kielessä vilisi eksoottisia nimiä ja epätavallisia sanoja, luultavasti osittain hänen itseopitun, sanakirjojen muokkaaman sivistyksensä seurauksena.
Smithin vuolas kirjoitustahti hiljeni vuodesta 1933 lähtien hänen vanhempiensa sairastumisen ja useitten hänen läheisimpien ystäviensä (muun muassa Lovecraftin) kuolemien seurauksena. Smith siirtyi näinä vuosina takaisin runouden pariin ja keskittyi sen lisäksi kuvanveistoon ja kuvataiteisiin, joiden parissa hän viihtyi elämänsä viimeisiin vuosiin asti. Vaikka Smithin taideteoksia esiteltiin muutamissa näyttelyissä, hän ei kuvataiteellaan saavuttanut suurta suosiota eikä taloudellista menestystä elinaikanaan.
Smithin laajaa tuotantoa on julkaistu laajalti varsinkin hänen kuolemansa jälkeen. Hänen parhaiten tunnettujen, "Weird Tales" -aikojen novellien lisäksi myös Smithin kirjeenvaihtoa, runoja ja taidetta on julkaistu kokoelmina.
Aiheesta muualla.
Smith, Clark Ashton
Smith, Clark Ashton
Smith, Clark Ashton
Smith, Clark Ashton
Smith, Clark Ashton
Smith, Clark Ashton


Puna-armeijan marssiopas Suomeen.
"Puna-armeijan marssiopas Suomeen" on Neuvostoliitossa puna-armeijan sotilaskäyttöön tehty kuvaus Suomesta vuodelta 1939.
Kirjassa on muun muassa itäisestä Suomesta mittakaavan 1:100 000 karttoja ja siltojen kantolukuja.
Suomessa julkaistiin samanniminen suomenkielinen teos vuonna 1989 (ISBN 951-23-2632-9), joka sisälsi edellä mainitun marssioppaan sekä näytteitä suomen kielen opiskelumateriaalista neuvostotiedustelijoiden käyttöön sekä katsauksen neuvostotiedusteluun talvisotaa edeltävinä aikoina.


Émile Zola.
"L'Auroren" etusivu 13. tammikuuta 1898
Émile François Zola (2. huhtikuuta 1840 Pariisi – 29. syyskuuta 1902 Pariisi) oli ranskalainen romaanikirjailija, naturalistisen kirjallisuuden ehkä tunnetuin edustaja. Zolan teokset innoittivat Suomessa 1880–90-luvun realisteja, kuten Minna Canthia ja Juhani Ahoa.
Henkilöhistoria.
Zola syntyi Pariisissa ja vietti lapsuutensa Aix-en-Provencessa. Hänen isänsä Francesco Zola oli italialainen insinööri. Isä kuitenkin kuoli Zolan ollessa vielä lapsi, ja hänen äitinsä Émilie-Aurelie joutui pitämään yksin huolta perheestä. Zola opiskeli Collège Bourbonissa, mutta hän palasi 18-vuotiaana Pariisiin ja ryhtyi opiskelemaan siellä Lycée Saint-Louisissa.
Zola työskenteli aluksi Pariisissa kirjakauppa-apulaisena mutta toimi myöhemmin sanomalehtimiehenä. Vuonna 1866 Zola ryhtyi itsenäiseksi kirjailijaksi. Hänen läpimurtoteokseksensa oli romaani "Thérèse Raquin" (1867). Se enteili Zolan suurta, 20-osaista Les Rougon-Macquart -romaanisarjaa.
"Les Rougon-Macquart" -sarjan teokset sijoittuvat ajallisesti Ranskan toiseen keisarikuntaan. Se tarkastelee Rougonin ja Macquartin sukujen jäseniä viidessä sukupolvessa ja väkivallan, alkoholismin ja prostituution perinnöllisiä vaikutuksia suvun jäsenissä. Zolan naturalistisen tuotannon taustalla on Hippolyte Tainen esittämä miljööteoria, joka korostaa ympäristön ja perimän vaikutusta ihmiseen. Zola pyrki kokeellisen romaanin metodin kautta tarkastelemaan ihmisiä objektiivisesti tietyssä ympäristössä tiettynä ajankohtana.
Poliittisesti Zola oli vapaamielinen. Hänen kuuluisin poliittinen ilmauksensa oli pariisilaisessa päivälehdessä "L'Auroressa" etusivulla julkaistu kirjoitus "J'accuse", joka julkaistiin 13. tammikuuta 1898. Se oli Ranskan presidentti Félix Faurelle osoitettu avoin kirje, jossa syytettiin Ranskan hallitusta antisemitismistä ja vakoilusta syytetyn juutalaissyntyisen kapteenin Alfred Dreyfusin vankilaan tuomitsemisesta väärin perustein. Kirjoitus nostatti Ranskassa valtavan kohun ja jakoi ihmisten mielipiteet: konservatiiviset armeijaa ja kirkkoa lähellä olevat raivostuivat Zolalle, kun taas liberaalimmat piirit puolustivat häntä.
Kirjoituksensa vuoksi Zola joutui oikeuteen kunnianloukkauksesta syytettynä. Hänet tuomittiin syylliseksi, mutta Zola vältti vankilatuomion pakenemalla Englantiin. Takaisin Ranskaan Zola pääsi kuitenkin palaamaan pian, kun hallitus vaihtui. Suureksi osaksi Zolan ponnistelujen ansiosta Dreyfus armahdettiin vuonna 1899, mutta vasta vuonna 1906 – Zolan jo kuoltua – korkein oikeus kumosi kaikki syytökset.
Zola kuoli Pariisissa 29. syyskuuta 1902 häkämyrkytykseen, joka aiheutui tukkeutuneesta savupiipusta. Savupiipun tukkeutumisesta syytettiin Zolan vihamiehiä, mutta mitään todisteita ei saatu. Zola haudattiin Cimetière de Montmartreen Pariisiin, mutta 4. kesäkuuta 1908 hänen jäännöksensä siirrettiin Panthéoniin, Pariisiin.
Teokset.
Zolan varmasti kuuluisin romaani on vuonna 1880 ilmestynyt "Nana" (suom. 1930), joka on yhdeksäs osa Les Rougon-Macquart -sarjasta. "Nanan" nimihenkilö, oikealta nimeltään Thérèse, on pariisilainen näyttelijätär ja korkean tason prostituoitu, joka saavuttaa suurta menestystä miesten parissa. Nanasta muodostuu teoksen aikana miehiä tuhoava voima, joka imee rikkaimmatkin miehet köyhiksi ja tuhoaa heidän elämänsä.
Zolan romaani "Ansa" (1903–1904) kuvaa Pariisin työläismaailmaa, ja päähenkilönä on Nanan äiti Gervaise Macquart, miehensä hylkäämä pesijätär. Gervaise saavuttaa ahkeruudellaan ja tarmokkuudellaan hiukan varallisuutta ja pystyy sen avulla perustamaan silitysliikkeen. Gervaise menee myös naimisiin peltiseppä Coupeaun kanssa, ja avioliitto sujuu onnellisissa merkeissä, kunnes aviomies loukkaantuu työtapaturmassa ja heittäytyy juomariksi. Juopottelu ajaa perheen lopulta kuolemaan ja rahattomaan köyhyyteen.
"Germinal" (1958, myös nimellä "Kivihiilenkaivajat", 1915) käsittelee myös työläismaailmaa, tällä kertaa kaivostyöläisiä. Päähenkilönä on Gervaisen nuorin poika Étienne Lantier, joka saapuu etsimään työtä hiilikaivoksesta. Vaikka ajat ovat huonot, Étienne saa työtä ja pian rakastuu erään työläisen tyttäreen. Étiennellä on myös poliittisia pyrkimyksiä, ja hän nousee työläisjoukon johtajaksi lakossa, joka tähtää työläisten olojen parantamiseen. Lakko kuitenkin epäonnistuu, ja Étienne joutuu lähtemään pois menetettyään rakastettunsakin.
"Unelma" tarkastelee toista sukuhaaraa kuin edellä mainitut teokset, ja sen päähenkilö on orpo tyttö Angélique, jonka lapseton Hubetin koruompelijapariskunta ottaa ottolapsekseen. Väkivallan ja kurjuuden aiheuttamista traumoista huolimatta Angélique osoittautuu ahkeraksi ja erittäin taitavaksi koruompelijaksi, joka ylittää jopa ottovanhempiensa taidot. Hän tuntuu myös syvää vetoa uskontoa ja erityisesti marttyyrejä kohtaan. Angélique rakastuu Félicien-nimiseen paikallisen piispan poikaan, mutta pojan isä ei halua kuullakaan moisesta. Viimein Angélique ja Félicien saavat toisensa, kun Angélique on kuolemaisillaan.
"Ihmispeto" kertoo Gervaisen toiseksi vanhimmasta pojasta Jacques Lantierista, josta on tullut rautatieinsinööri. "Naisten paratiisi" (1974, myös nimellä "Naisten aarreaitta", 1912) puolestaan kuvaa kulutusyhteiskunnan alkuvaiheita houkutuksia tarjoavan tavaratalon kautta. Les Rougon-Macquart -sarjaan teoksen liittää tavaratalon johtaja Octave Mouret, joka on sukua "Ansan" Gervaiselle. "L'Œuvre" (’Taideteos’, 1886) kuvaa boheemia taiteilijaelämää päähenkilönään Gervaisen vanhin poika Claude Lantier.
"Raha" (1916) on Les Rougon-Macquart -sarjan kolmanneksi viimeinen teos, joka käsittelee nimensä mukaisesti rahamaailmaa ja sen skandaaleja päähenkilönään Aristide Saccard, Rougon-suvun kolmannen polven edustaja. "Sota" on romaanisarjan toiseksi viimeinen teos, ja sen päähenkilönä on "Ansan" Gervaisen veli Jean Macquart, joka palvelee Ranskan armeijassa. Romaanin taustana on vuosina 1870–1871 käyty Ranskan-Preussin sota, jota Zola kuvaa myös novellissaan "Taistelu myllyn luona" (ks. alla).
Zolan Les Rougon-Macquart -sarjan teoksissa heijastuu vahvana naturalismin korostama rappio: päähenkilöiden osana on usein kuolema tai toiveiden ja pyrkimysten raukeaminen. Toisaalta rappion syynä voi nähdä perinnöllisyyden lisäksi myös yhteiskunnalliset epäkohdat, jotka mahdollistavat Nanan kaltaisen syöjättären toimimisen, juopottelun tai lakkoon johtavat kurjat olot työväen keskuudessa. "Unelmassa" tuntuu myös erityisen vahvana kritiikki kirkkoa ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta kohtaan.
Suomalaisille kirjailijoille Zolan naturalistiset romaanit ovat toimineet esikuvina, joita on luettu ja jäljitelty. Esimerkiksi "Nana"-romaanin on nähty vaikuttaneen vahvasti Ina Langen salanimellä Daniel Sten kirjoittamaan romaaniin "”Sämre folk”" (1885), jonka päähenkilö on myös prostituoitu. Juhani Ahon "Maailman murjoman" Junnua taas on verrattu Zolan "Ihmispedon" Jacques Lantieriin. Minna Canthin "Köyhää kansaa" taas on rinnastettu "Germinaliin", vaikka yhteydet eivät välttämättä ole yhtä selviä kuin aikaisemmin mainituissa teoksissa.
Zolan Les Rougon-Macquart -sarjaan kuulumaton novellikokoelma "Kertomuksia" (1888) on luonteeltaan jokseenkin samankaltainen kuin hänen muut naturalistiset teoksensa, vaikka perimä ja sukutausta eivät tule esiin niissä. Kokoelman ensimmäinen novelli "Taistelu myllyn luona" (julkaistu myös yksinään nimellä "Rynnäkkö myllyä vastaan", 1906) kertoo myllärintyttären ja hänen rakastettunsa rakkaustarinan, jonka sota traagisesti tuhoaa.
Novelli "Työnlakkautus" on lyhyt kuvaus nimettömäksi jäävän työttömän työmiehen ja hänen perheensä päivästä. "Neljä päivää Jean Gourdonin elämästä" puolestaan kuvaa päähenkilön elämää neljän eri vuodenajan kautta; ne tarjoavat hänelle rakkautta ja menetyksen tuskaa. Novelli on julkaistu myös itsenäisenä teoksena nimellä "Neljä päivää" (1910).
Zolan myöhemmässä tuotannossa naturalismin rinnalle nousee myös symbolistisia sävyjä. Symbolismiin päin kallistuvia romaaneja ovat Les Quatres Evangiles -sarjan teokset, joista on suomennettu romaanit "Hedelmällisyys" (1905–1906) ja "Totuus" (1902–1903).


Ayurveda.
Ayurveda () on vanhin tunnettu terveydenhoitojärjestelmä. Se juontaa juurensa Intiaan yli viiden tuhannen vuoden taakse. Nykytietämyksen mukaan se on vanhin säilynyt ja yhä käytössä oleva terveydenhoitojärjestelmä ja on pohjana monille muille järjestelmille. Ayurveda tarkoittaa tietoa terveydestä ("ayus"=terveys "veda"=tieto).
Ensimmäiset maininnat ayurvedasta ovat Atharvavedasta (1500 eaa.). "Charak Saṃhitā" ja "Suṣrut Saṃhitā" ovat vanhimmat ja tunnetuimmat ayurvedaa käsittelevät teokset. Käsitykset näiden sanskritinkielisten teosten kirjoittamisajankohdasta vaihtelevat, mutta se lienee välillä 500 eaa. – 200 jaa..


Meijeri.
a> osuusmeijerin vanhat rakennukset eivät ole enää käytössä.
Meijeri on maitoa käsittelevä ja jalostava tuotantolaitos. Eri meijerit ovat yleensä erikoistuneet eri tuotteisiin, esimerkiksi juustomeijereissä valmistetaan juustoja. Suomessa meijereitä on muun muassa Valiolla ja Ingmanilla.
Historia.
Karjanhoidon kehittyminen lypsykarjavaltaiseksi edellytti maidon käsittelyn modernisointia. Maidosta valmistettiin myytäväksi lähinnä voita, mutta vanhat menetelmät olivat sekä hankalia että tuottivat huonosti säilyvää voita. Ratkaisuksi tuli meijerit, joita syntyi ensimmäisten joukossa Tanskaan. Sieltä saapuneet ammattimiehet toivat osaamisensa Suomeen.
Alan kehitys oli vähäistä teknisten hankaluuksien takia aina 1880-luvulle asti, jolloin se koki mullistuksen maitoseparaattorin eli koneellisen voirasvan erotuslaitteen keksimisen myötä. Separaattori mahdollisti voin suurtuotannon. Myös maidosta tuli säilyvämpää, kun sitä voitiin käsitellä tuoreena.
Suomessa.
Suomen ensimmäisen meijerin perusti 1857 Kurkijoelle maatalouden kehittäjänä tunnettu myöhempi senaattori J. U. S. Gripenberg.
1900-luvun alussa siirryttiin suurempiin osuusmeijereihin. Tämä nosti laatua ja tuotantomääriä, mikä paransi kilpailukykyä. Voita vietiin nyt Venäjälle sekä Englantiin, jossa laatuvaatimukset olivat asettuneet tanskalaisvoin totuttamana korkealle. Voista tuli Suomelle merkittävä vientiartikkeli, 1866–70 vienti käsitti 3,5 ja 1906–10 jo 12,5 miljoonaa kilogrammaa vuodessa.
Juuston valmistus alkoi Suomen meijereissä pääasiassa sveitsiläisopein 1860-luvulta lähtien. Juustoakin vietiin Venäjälle.


Latinalainen Amerikka.
Latinalainen Amerikka on maantieteellis-kulttuurillinen termi, jolla tavallisesti tarkoitetaan Amerikan mantereella ja Karibianmeren saarilla sijaitsevia, Yhdysvaltain eteläpuolisia, itsenäisiä espanjan- ja portugalinkielisiä maita. Joskus siihen lasketaan kuuluvaksi kokonaan tai osittain myös Ranskalainen Amerikka sekä mahdollisesti Karibianmeren englanninkieliset valtiot. Mikäli halutaan tarkentaa tarkoitettavan nimenomaan Espanjalle ja Portugalille aikanaan kuuluneita siirtomaita, käytetään tavallisesti termiä Ibero-Amerikka. Sana "latinalainen" viittaa latinan kieleen pohjautuviin romaanisiin kieliin, joihin kuuluvat mm. espanja, portugali ja ranska.


Coca-Cola.
Coca-Cola on hiilihapotettu kasviuutejuoma eli kolajuoma, ja se on maailman myydyin virvoitusjuoma sekä arvokkain brändi. Sitä myydään yli 200 maassa. Tuotetta valmistetaan maailmalla muun muassa kevytversioina sekä esimerkiksi kirsikan, sitruunan, limetin ja vaniljan makuisena. Coca-Colaa pidetään yleisesti maailman myydyimpänä hiilihappojuomana.
Historia.
The Coca-Cola Companyn pääkonttori on Yhdysvaltain Atlantassa, tohtori John Pemberton vuonna 1886 kehitti juoman lääkkeeksi parantamaan päänsärkyä. Aluksi hänen takapihallaan valmistamansa keitos muistutti enemmänkin siirappia kuin juomaa. Tuote ei myynyt hyvin lääkkeenä. Kun Pemberton oli lisännyt valmistamaansa seokseen soodavettä, ihmiset rakastuivat syntyneeseen uuteen juomaan, ja Coca-Cola oli valmis menestymään. Coca-Cola rantautui Suomeen näkyvästi vuonna 1952 Helsingin olympiakisojen aikaan, joskin Helsingin Stockmannilta Coca-Colaa sai jo 1930-luvulla. Coca-Colan ensimmäinen valmistaja Suomessa oli Kouvolan Vesitehdas, joka aloitti valmistuksen jo vuonna 1928. Nykyään Coca-Colan tuotteita Suomessa valmistaa ja myy Sinebrychoff.
Coca-Cola on The Coca-Cola Companyn vuonna 1893 rekisteröimä tavaramerkki. Suomessa sitä kutsutaan yleisesti "kokikseksi". Englanninkielisen vastineen "Coke" Coca-Cola Company on myös rekisteröinyt. Coca-Cola on lisäksi rekisteröinyt tavaramerkikseen ruotsalaista sukujuurta olleen Earl R. Deanin suunnitteleman, englanninkielisellä nimellä "contour bottle" tunnetun pullonmuodon vuonna 1915. Coca-Cola on arvioitu maailman arvokkaimmaksi tavaramerkiksi
Coca-Colaan käytettiin vuoteen 1903 asti tuoreita kokalehtiä ja lasillinen Coca-Colaa sisälsi siihen aikaan vielä täysin laillista kokaiinia. Toinen Coca-Colan alkuperäisreseptissä käytetty raaka-aine oli kolapähkinä, joka sisältää runsaasti kofeiinia. Coca-Colan varsinainen valmistuskaava on edelleen erittäin suojeltu salaisuus. Tästä on syntynyt urbaanilegenda, jonka mukaan Coca-Cola sisältäisi edelleen kokaiinia ja ettei sitä reseptin salaisuuden vuoksi voida saada selville. Nykyisin on mahdollista maustaa elintarvikkeita kokanlehdillä, joista piristävät aineet on eroteltu pois.
Coca-Colan merkittävin kilpailija on Pepsi, joka aloitti sen jäljitelmänä 1900-luvun alussa. Suomessakin on tehty useampia Coca-Colaa jäljitteleviä tuotteita, kuten vuosina 1996–2003 saatavilla ollut Pirkka-tuotesarjaan kuulunut "First Choice Cola", jonka tölkissä luki mainostuksen vuoksi englanniksi ”The original taste of America” ().
Brändi.
Interbrand arvioi Coca-Colan brändiarvoksi 69 miljardia dollaria vuonna 2009. Esimerkiksi vuonna 2008 Coca-Cola lanseerasi yli 700 tuotetta niissä 200 maassa, joissa se on läsnä.
Tuotteita.
Coca-Cola pakataan Suomessa 0,33 litran tölkkiin, 0,35 litran lasipulloon ja 0,5; 1,5 tai kahden litran muovipulloihin. Ympäri maailman pakkauskokoja on todella kirjavasti 0,12 litrasta aina 3.0 litraan.
Coca-Cola Light.
Coca-Cola Lightia alettiin myydä Suomessa jo vuonna 1984. Se on maailman kolmanneksi myydyin virvoitusjuoma. Se makeutettiin vuodesta 2006 vuoden 2009 alkuun sukraloosilla‚ mutta sitä ennen se makeutettiin aspartaamilla. Vaihdokseen syynä oli maku, sillä sukraloosi sokerista valmistettuna kevytmakeuttajana toi juomaan täyteläisemmän maun. Coca-Cola Lightin uusi täyteläinen maku ei kuitenkaan saanut kuluttajilta hyvää vastaanottoa ja sen takia lanseerattiin tuote Coca-Cola Zero, joka vastasi entistä Coca-Cola Lightia.
Vuoden 2009 alussa Coca-Cola Lightin makeutusaine sukraloosi muutettiin takaisin aspartaamiksi palauttamaan Coca-Cola Lightin perinteisen maun. Näin ollen nykyään myynnissä olevat Coca-Cola Light ja Coca-Cola Zero ovat lähes täysin sama tuote eri etiketillä. Ainoana erona juomien välillä ovat käytetyt happamuudensäätöaineet: Coca-Cola Lightissa käytetään mononatriumfosfaatti E339:ää, Coca-Cola Zerossa mononatriumsitraatti E331:tä.
Coca-Cola light Lime.
Coca-Cola Light Limeä on myyty Suomessa vuodesta 2005. Ainoa ero lightiin on sen limetin maku. Tammikuusta 2003 joulukuuhun 2005 makuvaihtoehtona oli sitruuna. Nykyään tuotetta ei myydä Suomessa.
Coca-Cola Zero.
Coca-Cola Zero on sokeriton versio Coca-Colasta. Se on makeutettu aspartaamilla ja. Tuote tuli Suomessa myyntiin vuonna 2006.
Venezuela kielsi Coca-Cola Zeron myynnin kesäkuussa 2009. Syynä olivat tarkempaa määrittelyä vaille jääneet terveydenhuollolliset syyt.
Coca-Cola Vanilla.
Coca-Cola Vanilla (aiemmin Vanilla Coke) on tavallista Coca-Colaa johon on lisätty vaniljan maku. Sitä oli saatavilla ensimmäisen kerran 1950-luvulla Yhdysvalloissa monissa juoma-automaateissa ja ravintoloissa. Vuonna 2002 se palasi ja sitä alettiin myydä monessa muussakin maassa, muun muassa Ruotsissa, Venäjällä ja Isossa-Britanniassa. Kaiken kaikkiaan Coca-Cola on markkinoinut Coca-Cola Vanillaa yli 30 eri maassa. Coca-Cola Vanillan valmistus on sittemmin lopetettu Ruotsissa. Suomessa myydään Coca-Cola Vanillaa erityisesti maahantuontikaupoissa.
Coca-Cola Cherry.
Coca-Cola Cherry on kirsikan maulla maustettua Coca-Colaa. Tuote tuli Suomessa myyntiin maaliskuussa 2010 sekä 2011 ja oli myynnissä kesän ajan. Coca-cola Cherryä myydään vuoden ympäri Kesko-yhtiön hyvinvarustetuissa kaupoissa tuontituotteena, josta ei saa panttia.
Kritiikkiä.
Intiassa Coca-Colaa vastaan on boikotoitu muutamia kertoja vastalauseena yhtiön huonon hygienian ja ympäristövaikutusten takia. Coca-Colan hampaita kellastuttava vaikutus on tieteellisesti todistettu ilmiö, joka johtuu hammaskiillettä tuhoavasta fosforihaposta. Sama pätee kuitenkin myös muihin virvoitusjuomiin. Coca-Colan pH-arvo on 2,56, eli hyvin hapan.
The Coca-Cola Companya on syytetty tehtaiden ammattiyhdistysaktiivien huonosta kohtelusta kehitysmaissa. Yhtiötä on syytetty muun muassa kahdeksan ay-aktivistin tappamisesta Kolumbiassa vuosina 1989–2003. Myös yhtiön tehtailla Turkissa ja Indonesiassa ay-aktivisteja on peloteltu. Sen sijaan Nicaraguassa työntekijöiden järjestäytyminen on kielletty. Yhtiö on vastannut useaan otteeseen näihin liittyviin syytöksiin ja myös toiminnallaan pyrkinyt osoittamaan syytökset perusteettomiksi. Monet ihmisoikeusjärjestöt ovatkin järjestäneet kolajuoman vastaisia kampanjoita. Yhtiötä on pidetty syypäänä kuluttajien liikalihavuuteen Yhdysvalloissa. Tämän yhtiö kiistää ja sanoo, että on väärin syyttää vain yhtä tuotetta tai valmistusainetta syyksi liikalihavuuteen.


Neurologia.
Neurologia eli "hermotautioppi" on lääketieteen osa-alue, joka tutkii ja hoitaa aivojen ja hermoston sairauksia. Neurologisiin sairauksiin tai muihin diagnooseihin kuuluvat muun muassa dementia, epilepsia, aivohalvaus, MS-tauti, Parkinsonin tauti, autismi ja aspergerin syndrooma. Neurologiaan läheisesti liittyviä aloja ovat neurokirurgia, lastenneurologia, kliininen neurofysiologia ja neuroradiologia.
Neurotieteeseen kuuluu kliinisten neurotieteiden lisäksi aivojen ja hermoston toimintaa, rakennetta ja kehitystä tutkivat perustieteen alat, kuten neurobiologia, neuroanatomia ja neurofysiologia.


Koillismaa.
Koillismaa on maantieteellinen alue, jonka muodostavat kolme kuntaa, Pudasjärvi, Taivalkoski ja Kuusamo. Koillismaa sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnan koillisosassa. Alueen pohjoispuolelta alkaa Lapin maakunta, jonka Koillismaahan rajautuva eteläosa tunnetaan myös nimellä Peräpohjola.
Myös Kuusamon ja Taivalkosken kanssa samaan murrealueeseen kuuluva Etelä-Lapissa sijaitseva Posio katsotaan usein Koillismaahan kuuluvaksi. Joskus myös Ranuan katsotaan kuuluvan Koillismaahan, koska se on suurimmaksi osaksi entistä Pudasjärveä.
Koillismaan imagon luojana oli merkittävä asema kirjailija ja toimittaja Reino Rinteellä, joka vuonna 1950 perusti alueella vieläkin viidesti viikossa ilmestyvän Koillissanomat-lehden. Tunnettuihin koillismaalaisiin kuuluu myös aluetta tuotannossaan kuvannut kirjailija Kalle Päätalo.


Lavotškin La-5.
Lavotškin La-5 () oli toisen maailmansodan aikainen neuvostoliittolainen hävittäjälentokone. Se oli parannettu ja kehittyneempi versio LaGG-3-hävittäjästä ja yksi Neuvostoliiton ilmavoimien parhaista lentokonetyypeistä.
Tausta.
La-5 perustui 1939 ensilentonsa tehneeseen, sinänsä onnistuneeseen LaGG-1-hävittäjään, joka oli kuitenkin varustettu alitehoisella moottorilla. Koneen seuraava versio oli LaGG-3, jossa parannuksia saatiin aikaan keventämällä runkorakenteita ja asentamalla tehokkaampi, mutta edelleen alitehoinen moottori.
Vuoden 1942 alkupuolella suunnittelijat Semjon Lavotškin ja Vladimir Gorbunov yrittivät korjata alitehoisuutta varustamalla kokeeksi LaGG-3-hävittäjän tehokkaammalla Švetsov AŠ-82-tähtimoottorilla.
Koska LaGG-3 oli suunniteltu rivimoottorille, sen nokaksi asennettiin Švetsov- ja Tumansky -tähtimoottorityyppejä käyttäneen Suhoi Su-2 - kevyen pommikoneen etuosa.
Samoihin aikoihin LaGG-3:n puutteet olivat aiheuttaneet sen, että suunnittelija Lavotškin joutui Josif Stalinin epäsuosioon ja tehtaat, jotka oli tarkoitettu LaGG-3:n valmistukseen, muutettiin sen kilpailijoiden Jakovlev Jak-1:n ja Jakovlev Jak-7:n tuotantoon.
Lavotškin kuitenkin jatkoi salassa LaGG-3-koneen sovittamista uudelle moottorille ja koneen lento-ominaisuuksien kehittämistä vaatimattomissa oloissa läpi talven 1941–1942.
Kun koneen prototyyppi lensi ensilentonsa maaliskuussa 1942, tulokset olivat erittäin hyviä. Hävittäjällä oli vihdoin sellainen voimanlähde, joka antoi oikeutta koneen muille hyville ominaisuuksille. Koneen mallinimeksi muutettiin LaG-5 ja koelentojen jälkeen koelentäjät pitivät sitä ylivertaisena Jak-7:ään verrattuna. Huhtikuussa alkaneen täyden koelento-ohjelman jälkeen hävittäjän takarunko madallettiin ohjaajan näkökentän lisäämiseksi.
Heinäkuussa 1942 Stalin määräsi konetyypin, joka tässä vaiheessa tunnettiin jo merkinnällä La-5, täyteen sarjatuotantoon ja keskeneräiset LaGG-3-hävittäjät muutettaviksi vastaamaan uutta konetyyppiä.
Palveluskäyttö.
Vaikka La-5 oli edelleen saksalaisten hävittäjiä heikompi suorituskyvyltään suurissa korkeuksissa yli 5 000 metrissä, alemmissa korkeuksissa se vastasi täysin vastustajan kalustoa. Itärintamalla useimmat ilmataistelut käytiinkin matalalla ja näissä olosuhteissa La-5 pystyi näyttämään kykynsä.
Hävittäjän edelleen kehittyessä se sai polttoaineen ruiskutuksella varustetut moottorit, runkoa kevennettiin edelleen ja siipiin asennettiin solat parantamaan suorituskykyä. Viimeinen versio koneesta oli La-5FN. Kaikkiaan La-5 -hävittäjää rakennettiin 9 920 kappaletta eri versioineen, joihin kuului muun muassa kaksipaikkainen La-5UTI koulutuskone.
La-5 oli laajasti käytössä Suomen ilmavoimia vastaan, jonka hävittäjälentäjillä oli suuresti toisistaan poikkeavia näkemyksiä La-5-koneen suorituskyvystä.
Toisen maailmansodan jälkeen La-5 jatkoi joitakin vuosia palveluskäytössä Tšekkoslovakiassa S-95 (La-5FN) ja CS-95 (La-5U) tyyppinimillä.
La-5-hävittäjän seuraaja oli Lavotškin La-7.
Lavotškin La-5 ilmailumuseon näyttelyssä Moskovassa.


Pohjois-Pohjanmaan maakunta.
Pohjois-Pohjanmaa () on Suomen maakunta, joka sijaitsee Suomen keskiosassa Pohjanlahden rannikolla. Maakunnan pinta-ala oli  km², josta maa-alueita on  km² ja sisävesiä  km². Maakunnalla on lisäksi merialueita  km². Pinta-alaltaan maakunta on Suomen toiseksi suurin. Maakunnan väkiluku oli henkeä, ja se on väkiluvultaan Suomen neljänneksi suurin. Pohjois-Pohjanmaa on Uudenmaan ja Pirkanmaan ohella väkiluvultaan nopeiten kasvava maakunta Suomessa. Väestötiheys on asukasta neliökilometrillä. Alueen pääkaupunki ja samalla asukasluvultaan suurin kaupunki on Oulu. Pohjois-Pohjanmaa rajoittuu pohjoisessa Lappiin, idässä Kainuuseen ja Venäjään, etelässä Pohjois-Savoon, Keski-Suomeen ja Keski-Pohjanmaahan sekä lännessä Pohjanlahteen.
Pohjois-Pohjanmaan maakunnallisia osa-alueita ovat jokivarsikulttuuriltaan yhtenäiset Pyhäjoen, Siikajoen, Oulujoen ja Iijoen jokilaaksot, jotka ovat kansankulttuuriltaan selvästi länsisuomalaisia. Lisäksi Kalajokilaakso luetaan Pohjois-Pohjanmaahan lähinnä hallinnolliselta pohjalta, ja se muodostaakin Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan välisen vaihettumisvyöhykkeen. Pohjois-Pohjanmaan koillisosan kunnat Pudasjärvi, Taivalkoski ja Kuusamo muodostavat yhdessä Lapin maakuntaan kuuluvan Posion kanssa ns. Koillismaan, joka on kansankulttuuriltaan selvästi itäsuomalaisempi kuin muu osa Pohjois-Pohjanmaata.
Historia.
Pohjois-Pohjanmaa on osa laajaa Pohjanmaan historiallista maakuntaa, jonka alue kattaa nykyisin kuusi erillistä nykymaakuntaa: Pohjanmaa, Etelä-Pohjanmaa, Keski-Pohjanmaa, Pohjois-Pohjanmaa, Kainuu ja Lapin eteläosa (Peräpohjola). Pohjois-Pohjanmaan vanhimmat asutuslöydöt on ajoitettu Suomusjärven kulttuurikaudelle. Alueen ensimmäisiä suomalaisasukkaita olivat hämäläiset, jotka nousivat pohjoiseen merenrantaa pitkin. Hämäläisiä houkuttivat mm. turkikset ja Pohjanmaan jokilaaksojen hedelmälliset viljelymaat, ja he toivatkin maanviljelyn alueelle. Kiinteää suomalaisasutusta Pohjanlahden rannikolle syntyi 1300-luvulla, kun aluetta alettiin asuttamaan voimaperäisesti Pähkinäsaaren rauhan jälkeen. Näihin aikoihin myös kristinusko vakiintui alueelle. 1400- ja 1500-luvulla Ruotsi ja Venäjä kävivät sotia Perämeren rannikon omistuksesta, ja Pohjois-Pohjanmaalle kohdistui lukuisia venäläisten tekemiä ryöstö- ja hävitysretkiä. 1500-luvun lopulla Oulujoen suistoon rakennettiin Oulun linna. Tälle paikalle alkoi vähitellen kehittyä Oulun kaupunki, joka perustettiin 1605.
Pohjois-Pohjanmaan rannikon talouselämän perustan muodostivat pitkään laivanrakennus ja merenkulku; myöhemmin asutus levisi sisämaahan Pohjanmaan jokivarsia pitkin. Pohjanmaan joet osoittautuivat hyviksi kalastusalueiksi ja kuljetusväyliksi (tervan ja tukkien kuljetus), ja niiden varsille syntyi vähitellen erikokoisia kauppapaikkoja. Karjanhoito ja metsätalous (lähinnä tervanpoltto) yleistyivät. 1800-luvulla maakuntaan syntyi laajamittaista teollisuutta, etenkin sahateollisuutta.
Luonto.
Pohjois-Pohjanmaan luonnonmaisemia luonnehtivat Perämereen laskevien jokien halkoma tasainen rannikkoseutu, Suomenselän karu suomaa sekä Koillismaan jylhä ylänköalue.
Pinnanmuodot.
Koko maakuntaa tarkasteltaessa pinnanmuodot ovat varsin vaihtelevia. Maakunnan maankamara viettää idästä länteen vesistöjen virtaussuuntien mukaisesti. Ainoastaan osa Kuusamon seudusta kuuluu jo Vienanmereen suuntautuvaan alueeseen. Maasto kohoaa loivasti erityisesti Kalajoen, Siikajoen ja Oulujoen laaksoissa, missä sadan metrin korkeustaso saavutetaan vasta noin sadan kilometrin päässä rannikosta. Pyhäjoen ja Siikajoen välisellä seudulla Vihannissa sadan metrin taso tulee vastaan kuitenkin jo parin peninkulman päässä Perämerestä.
Suhteelliset korkeusvaihtelut poikkeavat erittäin suuresti maakunnan eri osissa. Tasaisinta on rannikkoalueella, joka on korkeussuhteiltaan lakeutta (korkeuserot 5–10 metriä), Oulujoen ympäristössä ja rannikon läheisyydessä jopa tasankoa (alle 5 m). Suomenselän vedenjakajalla sekä Oulujärven luoteis- ja pohjoispuolisilla seuduilla korkeussuhteet ovat pääasiallisesti kankaremaata (10–20 m) ja mäkimaata (20–50 m). Korkeimmat kohdat yltävät näillä alueilla lähes 200 metriin merenpinnan yläpuolelle (mm. Rokuanvaara 194 m).
Vuorimaata (50–200 m) ja paikoin jopa ylhiömaata (yli 200 m) olevan Koillismaan korkeimmat kohdat kohoavat Kuusamon vaaraseudulla puolestaan lähes 500 metrin korkeuteen merenpinnasta; Pohjois-Pohjanmaan korkein kohta on Rukatunturi (500 m). Muita Koillismaan jykevien vaarajonojen tunnettuja vaaroja ovat Iso-Syöte, Pyhitysvaara, Iivaara ja Valtavaara.
Kallioperä.
Iijoen eteläpuolinen jokimaa ja siihen idässä rajautuva Suomenselän suomaa kuuluvat kallioperältään Svekokarelideihin, joiden kivilajikoostumus on täällä varsin kirjava. Vallitsevina kivilajeina ovat graniitin, granodioriitit, fylliiti, kiilleliuskeet ja gneissit, joiden joukossa on muun muassa laajahkoja gabro-, periodiitti-, metabasaltti-, vihreäkivi- ja amfiboliittiesiintymiä.
Oulujokilaakson eteläpuolella olevan laajan graniittialueen ympäröimänä sijaitsee Suomen nuorimpiin kivilajeihin kuuluva sedimenttikivialue, niin sanottu Muhoksen muodostuma. Se ulottuu Muhokselta Oulujokisuun kautta Haukiputaan Virpiniemelle pohjoisessa ja Liminganlahden rannoilta Hailuodon kautta Perämerelle lännessä. Nämä väriltään yleensä punertavat tai ruskeat jotuniset savikerrostumat ovat syntyneet svekorarelidisen vuorijonopoimituksen jälkeen noin 1 300 miljoonaa vuotta sitten. Herkästi kuluvina ne ovat voineet säilyä nykypäiviin vain peruskallion hautavajoamassa samaan tapaan kuin niiden kanssa samanikäiset hiekkakivikerrostumat Satakunnassa. Savikerrostumien vahvuus on Muhoksella ja Hailuodossa noin 500 m, Limingan Tupoksella jopa 1 000 m.
Iijoelta Oulujärven länsipuolelle kaartuvalta linjalta pohjoisessa olevat alueet kuuluvat lähes kokonaisuudessaan ikivanhaan niin sanottuun presvekokarelidiseen pohjakompleksiin, jonka graniitit, gneissit ja pienehköt metabasaltti-, amfiboliitti-, sepentiniitti-, ja vuolukiviesiintymät syntyivät jo noin 2 700 miljoonaa vuotta sitten. Tätä maamme vanhimmista kivilajeista koostuvaa aluetta halkaisee Kainuusta Kuusamon pohjoisosiin kaartuva svekorarelidinen kvartsiittivyöhyke, joka kulutusta hyvin kestävänä näkyy maisemassa luisina vaaroina. Alueen kallioerän erikoisuuksiin kuluu Kuusamon Iivaaran alkalikiviesiintymä, jonka pääkivilajina on ijoliitti päämineraalinaan alumiinin raaka-aineeksi kelpaava nefeliini. Sitä pidetään Kuolan laajan nefeliinisyeniiittialueen sateliittimassiivina.
Maakunnan kallioperän sisältämien malmivarojen turvin alueelle on perustettu neljä kaivosta joista Taivalkosken Mustavaarasta on louhittu vanadiinia, Vihannin Lampinsaaresta sinkkiä, Nivalan Hiturasta nikkeliä ja Pyhäjärven Pyhäsalmesta rikkikiisua, kuparia ja sinkkiä. Kaivoksista Lampinsaari ja Mustavaara on lopetettu toiminnan kannattamattomuuden vuoksi. Nykyään Pohjois-Pohjanmaalla on kaksi kaivosta: Hituran ja Pyhäsalmen kaivokset. Kanadalaisen kaivosyhtiö Inmet Mining Corporationin omistama Pyhäjärven kaivos on Euroopan syvin (1,4 km) sekä nykyaikaisin metallikaivos, josta louhitaan sinkkiä ja kuparia sisältävää malmia. Hituran kaivoksella käsitellään vuosittain noin 620 000 tonnia malmia, kaivoksen omistaa tällä hetkellä Belvedere Resources Ltd. Saloisten Laivakankaalle on ruotsalainen Nordic Mines Ab perustamassa yhtä Euroopan suurimmista kultakaivoksista.
Maaperä.
Vaihtelevan paksuinen pohjamoreenivaippa verhoaa kallioperää lähes kaikkialla. Laajimmat avokallioesiintymät sijaitsevat Kala- ja Pyhäjokien välisellä rannikkovyöhykkeellä lounaassa sekä Perämeren rannikolla Iin Kuivaniemellä. Jäätikön liikesuuntaa kuvastavia virtaviivaisia moreeniselänteitä, drumliineita, esiintyy erityisen paljon Kuusamossa, missä ne tekevät maisemasta itä–kaakkoissuuntaan hyvin juovaisen. Drumliineita esiintyy laajoina kenttinä myös lähempänä rannikkoa muun muassa Limingassa, Ylikiimingin–Utajärven seudulla ja Kalajoen vesistöalueella. Kalajoen alueella on myös laajoja kumpu- ja ablaatiomoreenikenttiä. Muualla kumpumoreeneita on erityisesti Raahen seuduilla.
Maisemakuvaa elävöittävät lukuisat pitkittäisharjut, jotka suuntautuvat etelässä luoteesta kaakkoon, mutta pohjois- ja koillisosissa usein jo lännestä itään. Huomattavimpia Oulujokilaakson eteläpuolisia harjumuodostumia ovat Kalajoen–Reisjärven harju, Raahen harju ja Hailuodon–Rokuan harju, joka jatkuu Sotkamoon ja sieltä edelleen Salpausselille ja Pohjois-Karjalan reunamuodostumiin. Rokuan harjujakso laajenee Vaalan ja Utajärven rajalla mahtavaksi Rokuanvaaraksi. Rokuan koillispuolella ovat muun muassa Kuusamon harju, Haukiputaan–Paltamon harju sekä pohjoisessa jäätikkökielekkeiden äärelle syntynyt mittava Pudasjärven–Taivalkosken saumamuodostuma, joka ulottuu Suomussalmen Hossaan saakka.
Kalajoen Hiekkasärkkien rantadyynejä ja hiekkasärkkää meressä.
Laajoja sora- ja hiekkaesiintymiä on lisäksi koillisosan laaksontäytteissä ja muissa jäätikön ulkopuolelle syntyneissä kerrostumissa. Nykyisen rannikon tuntumassa ja erityisesti Hailuodon–Rokuan harjun ympärillä taas levittäytyvät mittaavat rantakerrostumat, joiden loivasti viettävillä pinnoilla on runsaasti aallokon kasaamia rantavalleja. Hiekkakerrostumien yhteydessä esiintyy usein myös tuulen kerrostamia lentohiekkakenttiä, joista huomattavimpia ovat Kalajoen, Siikajoen, Hailuodon, Oulunsalon ja Rokuan dyynimuodostumat. Hienojakoisia savi- ja silttikerrostumia on laajemmalti Kala-, Pyhä- ja Siikajokilaaksoissa sekä Liminganlahden perukassa, missä maapeitteen vahvuus on yleisesi 60–70 m. Silttiainesta on myös useimpia jokia myötäilevissä jokikerrostumissa.
Turpeen osuus maapeitteestä on erityisen voimakas Pyhäjokilaaksosta aina maakunnan pohjoisrajalle ulottuvalla alueella, joka myötäilee Perämerta noin sadan kilometrin levyisenä vyöhykkeenä. Varsinkin vyöhykkeen sisäosissa soiden osuus pinta-alasta on huomattava.
Merialue ja vesistöt.
Pohjois-Pohjanmaan matala ja maatunut rannikko on syntynyt jatkuvasta maankohoamisesta johtuvan rannansiirtymisen seurauksena. Meri syvenee erityisen hitaasti Oulun edustalla, missä 20 metrin syvyys saavutetaan vasta noin 50 km:n päässä rannikosta. Suomen aluevesirajan sisäpuolella on vedensyvyys lähes kaikkialla alle 20 m, ja meren keskiviivaa noudattavan kalastusvyöhykerajan sisäpuolella on vain pienehköjä yli 100 metrin syvänteitä. Laajojen merenrantaniittyjen ja jokisuistojen luonnehtima rantaviiva on ehjä, ja saaria sen edustalla on vähän. Oulun edustalla on kuitenkin yksi suuri saari, jäkälää kasvavista hiekkakankaistaan tunnettu Hailuoto. Tämän lisäksi maakunnan lounaisrajalla on pienehkö Rahjan saaristo sekä Iin ja Haukiputaan edustalla useita erillisiä saaria (mm. Maakrunni ja Ulkokrunni). Meren pintaveden keskimääräinen suolapitoisuus on 0,2–035 %, jokisuiden läheisyydessä vain runsaat 0,1 %. Vesi virtaa alueen rannikkoa myötäillen koilliseen. Ilmanpaine- ja tuuliolosuhteiden aiheuttama veden korkeusvaihtelu on Perämeren pohjukassa jopa lähes kolme metriä.
Pohjois-Pohjanmaa on vähäjärvistä aluetta (järvisyys alle 6 %). Poikkeuksen muodostaa Kuusamon seutu, jossa järvisyys on 12–14 % maa-alasta. Maakunnan koillisosan järvet ovat jääkautisen mannerjään vaikutuksesta melko säännöllisesti suuntautuneita. Koillismaan suurimpia järviä ovat Kitkajärvet (Yli- ja Ala-Kitka) Kuusamon ja Posion rajalla sekä Pudasjärven Puhosjärvi ja Jongunjärvi, Kuusamon Muojärvi, Kuusamojärvi, Iijärvi, Iso-Kero ja Irnijärvi ja Taivalkosken Kostonjärvi ja Tyräjärvi. Ainoa vähäjärvisellä rannikkoseudulla sijaitseva suurempi järvi on Iin Oijärvi. Laajin kokonaan Pohjois-Pohjanmaan alueella sijaitseva järvi ja maakunnan nimikkojärveksi valittu Pyhäjärven Pyhäjärvi sijaitsee puolestaan Suomenselän alueella maakunnan eteläkulmalla, jossa Keski-Suomi ja Pohjois-Savo tulevat nopeasti vastaan ja maisemat vaihettuvat Pohjanmaasta Järvi-Suomeksi.
Valtaosa Pohjois-Pohjanmaan vesistä laskee länteen Pohjanlahteen, mutta osa laskee Maanselän päävedenjakajan vaikutuksesta itään Vienanmereen. Suomenselän vedenjakajalta alkavat Kalajoen, Pyhäjoen ja Siikajoen vesistöt peittävät maakunnan lounaisosan miltei kokonaisuudessaan. Siikajoen ja Oulujoen vesistön väliin jää samaan suistoon laskeva, Liminganjoen, Temmesjoen, Tyrnävänjoen ja Ängeslevänjoen muodostama vesistö. Maakunnan keski- ja itäosia hallitsee Maanselän vedenjakajalta alkava Oulujoen vesistö, joka kattaa runsaan kolmanneksen koko maakunnan pinta-alasta. Vesistön keskusjärvi on Kainuun puolella sijaitseva Oulujärvi. Oulujoen vesistön pohjoispuolelta jää maakunnan alueelle vielä valtaosa Kiiminkijoen vesistöä, Iijoen vesistö ja Kuivajoen vesistö alajuoksultaan. Koillisessa Kuusamon järvialueen vedet virtaavat Maanselän vedenjakajan jakamina Vienanmereen Koutajoen vesistön kautta; tähän kuuluvat Oulankajoen ja Kitkajoen jylhät erämaakosket. Kuusamon reitin latva-alueen järviä lukuun ottamatta Pohjois-Pohjanmaan kaikkia suurimpia järviä säännöstellään. Oulujoki on valjastettu kokonaisuudessaan energiantuotantoon, ja koko vesistö on Suomen energiantuotannossa Kemijoen jälkeen toisella sijalla. Huomattavat energiavarat käsittävä Iijoen vesistö on rakennettu alajuoksultaan. Myös Siika-, Pyhä- ja Kalajokeen on rakennettu joitakin pienehköjä vesivoimaloita. Vesien säännöstelemiseksi on mainittuihin vesistöihin padottu tekojärviä, joista huomattavin on Siikajoen vesistöön rakennettu Uljuan tekojärvi.
Kasvillisuus.
Tyypillistä metsämaisemaa Luodon osassa Hailuotoa.
Pohjois-Pohjanmaa kuuluu keskiboreaaliseen havumetsävyöhykkeeseen, joka on Etelä- ja Pohjois-Suomen välistä vaihettumisvyöhykettä. Koillismaa tosin kuuluu pohjoisboreaaliseen vyöhykkeeseen. Kasvimaantieteellisessä alajaossa valtaosa alueesta kuuluu Pohjanmaan–Kainuun vyöhykkeeseen, koillisosat lukeutuvat jo Peräpohjolaan. Maakunnan metsävaltaisimmat alueet sijaitsevat idässä, missä metsää on 60–70 % maa-alasta, muualla maakunnassa 50–60 %. Ilmastollisista ja maaperällisistä syistä puuston kasvu on Pohjois-Pohjanmaalla koko maan keskimääräistä kasvua heikompaa. Alueen valtapuu on mänty; sen osuus puuston kokonaismäärästä on yli puolet. Kuusta on 23–35 % ja lehtipuita 15–20 %. Rehevimmät kasvillisuusalueet sijaitsevat jokilaaksoissa ja Koillismaalla; Kuusamo onkin Suomen pohjoisimpia lehtokeskusalueita.
Oulujokilaaksossa ja sen eteläpuolisten alueiden karuilla kangasmailla esiintyy yleisesti kanerva-, jäkälä- ja varpusjäkälätyypin metsiä. Puolukkatyyppin metsiä on runsaimmin Suomenselän alueella ja maakunnan pohjoisosassa. Tuoreilla kangasmailla viihtyvä mustikkatyypin metsiä on runsaimmin lounaisrannikolla. Kuusamon kalkkiperäisillä mailla ja Oulun pohjoispuolisella Perämeren rannikolla on myös jonkin verran reheviä lehtoja ja lehtomaisia metsiä.
Perämeren alavalla rannikolla, missä maa kohoaa lähes metrin sadassa vuodessa, rannikkoa reunustaa usein niittyvyöhyke. Se päättyy mantereen puolella pensasvyöhykkeeseen, jossa kasvaa muun muassa vain Pohjanlahden rannoilla viihtyvä tyrni. Pensasvyöhykettä seuraa edelleen lehtimetsävyöhyke, jonka uloimpana puuna on harmaaleppä.
Mantereelle päin soiden osuus pinta-alasta kasvaa nopeasti. Aivan rannikkoa myötäilevää vyöhykettä lukuun ottamatta maakunnan läntiset osat kuuluvat Suomen runsassoisimpaan alueeseen, missä soiden osuus pinta-alasta on usein yli 60 %. Suot ovat aapasoita, joissa avointen nevojen osuus kasvaa kohti pohjoista. Kuusamon seudulle ovat lisäksi luonteenomaisia vaarojen ja mäkien kupeita peittävät lettomaiset rinnesuot.
Maakunnan alueella useat eteläiset kasvilajit, kuten tervaleppä, koiranheisi, kuusama, suomyrtti, taikinamarja, hiirenporras, kielo, valkolehdokki ja ahomansikka alkavat väistyä kasvistosta. Vastaavasti niiden tilalle alkaa ilmestyä kasvistoon pohjoisia lajeja, kuten tunturipaju, pohjanpaju, lapinleinikki, pohjanleinikki ja väinönputki. Eteläisiä putkilokasveja on lounaisrannikolla yli 60, mutta Kuusamossa ei enää yhtään. Pohjoisten putkilokasvilajien runsaus taas kasvaa etelän nollasta Kuusamon runsaaseen neljäänkymmeneen. Kuusamossa tunnetaan muun muassa useita harvinaisia tunturikasveja, jotka ovat perua jääkauden jälkeiseltä tundravaiheelta.
Ilmasto.
Pohjois-Pohjanmaan ilmastoon vaikuttaa sijainti manner- ja meri-ilmastojen välissä. Ilmastollisesti maakunnan länsiosat kuuluvat keskiboreaaliseen ilmastovyöhykkeeseen, joka juuri erottaakin itäosan pohjoisboreaalisesta alueesta. Lauhkeinta ilmasto on Kalajokilaaksossa, ankarinta Kuusamossa. Lämpimimmän kuukauden – heinäkuun – keskilämpötila vaihtelee Pohjois-Pohjanmaalla välillä 17–19 °C. Kylmimmän kuukauden – helmikuun – keskilämpötilat vaihtelevat myös paljon ollen Kalajoella −6,0 – −5,5 °C ja Kuusamossa −7,0 – −6,5 °C. Terminen kasvukausi alkaa lounaisosien sisämaassa vapun tienoilla ja Lapin maakuntarajan lähettyvillä vasta lähempänä toukokuun puolivälillä. Kasvukauden pituus länsiosissa on 150–160 päivää ja Koillismaalla 130–135 päivää.
Perämeren rannikko on alueen kuivinta aluetta. Alueella sataa vain keskimäärin alle 500 mm vuodessa, kun suuressa osassa maakuntaa päästään 500 ja 600 mm:n välille. Eniten sataa alueen koilliskulmalla ja Suomenselällä. Pysyvä lumipeite saadaan lounaassa keskimäärin marraskuun lopussa tai joulukuun alussa, mutta Kuusamossa lumipeite tulee jo marraskuun alkupäivinä. Lumi katoaa metsistä ja jäät lähtevät järvistä maakunnan lounaisosissa toukokuun alkupäivinä ja koillisessa toukokuun lopussa. Perämeri jäätyy leutoinakin talvina.
Koillismaa on Suomen lumisinta seutua, missä puiden oksille kertyvä tykkylumi aiheuttaa usein huomattavia metsävahinkoja. Lumen keskimääräinen syvyys maaliskuun puolivälissä on 70–80 cm, kun se on lounaisrannikolla vain 40–50 cm. Lumipeitteen kestoaika vaihtelee Kuusamon 200–225 päivästä Kalajoen 150–175 päivään. Kesäisin hallat aiheuttavat usein vahinkoa maataloudelle erityisesti Keski-Pohjanmaan alavilla suomailla.
Kunnat.
Vuoden 2010 alussa Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa oli 34 kuntaa, joista 11 kaupunkeja.
Pohjois-Pohjanmaan vaakuna.
Vaikka Pohjois-Pohjanmaa sijaitsee vain osassa Pohjanmaan historiallista maakuntaa, sen tunnus on lähes identtinen historiallisen Pohjanmaan vaakunan kanssa.
Maakuntalaulu.
Kymmenen virran maa on Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin maakuntalaulu. Sen on sanoittanut A. V. Koskimies ja säveltänyt Oskar Merikanto. Sinänsä "kymmenen virtaa" on herättänyt keskustelua. On käsitetty, että Pohjanmaan jokiin luetaan Kemi-, Simo-, Ii-, Oulu-, Siika-, Pyhä-, Kala-, Lesti- ja Perhonjoki


Klassikko.
Klassikko on arvostettu ja esimerkillinen teos miltä tahansa taiteen tai tieteen alueelta. Klassikon asemaan teos ei nouse kovinkaan helposti, vaan siihen voi mennä vuosikymmeniä. Klassikoksi nouseminen ei kuitenkaan välttämättä vaadi pitkän ajan kulumista.
Klassikkoteoksessa tiivistyy jotain olennaista kulttuurista. Se kantaa mukanaan asenteita, arvostuksia ja maailmankatsomuksellisia periaatteita, ja sillä on usein kielellinen vaikutus eli ihmiset käyttävät esimerkiksi puheessaan lainauksia teoksesta.
Klassikkokirja ei välttämättä ole paljon luettu, esimerkkinä Alastalon salissa.


Alastalon salissa.
"Alastalon salissa" on kirjailija Volter Kilven pääteoksena pidetty 1933 julkaistu romaani. Tätä tajunnanvirtatekniikkaa soveltavaa romaania pidetään yhtenä suomalaisen kirjallisuuden vaikeimmista mutta myös merkittävimmistä teoksista. Kilven modernistista romaania verrataan muun muassa Marcel Proustin ja James Joycen klassikkoteoksiin, joihin hän itsekin sitä vertasi.
"Alastalon salissa" kertoo kuudesta tunnista, joiden aikana kustavilaiset kylänmiehet neuvottelevat Alastalon Herman Mattsonin parkkilaivaan sijoittamisesta. Kaikkiaan noin kahdeksansataa sivua vaativan kokouksen kuvailun yksi tunnetuimmista jaksoista on piipunvalinta, jossa Härkäniemen isäntä kävelee salin perällä olevalle piippuhyllylle ja valitsee sieltä itselleen soveliaimman piipun. Tämän harkinnan sekä siihen liittyvien ja liittymättömien ajatuskulkujen kuvailuun teoksessa tarvitaan noin seitsemänkymmenen sivun verran tekstiä (3. luku).
Teoksen hidassoutuisuus on kuitenkin tarkkaan harkittua ja itsetietoista. Esimerkiksi teoksen kuudes luku on nimetty luvuksi ”jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan”. Kirjan kantaviin voimiin kuuluukin hienovarainen huumori, joka tulee erityisesti esille henkilöiden ja heidän välistensä suhteiden kuvailussa. Huumori pilkahtaa antiikin traditioihin viitaten esimerkiksi kapteeni Malakias Afrodite Härkäniemen etunimen valinnassa.
Kokonaisuudessaan kirjan sisältö koostuu lähinnä henkilöhahmojen sisäisestä monologista ja tajunnanvirrasta sekä täsmällisestä miljöökuvauksesta. Tekstiin on myös upotettu sisäkertomuksia, henkilöiden kertomia tai sisäisenä pohdintana läpikäymiä itsenäisiä tarinoita, samaan tapaan kuin Veijo Meren "Manillaköydessä". Tällainen tarina kerrotaan esimerkiksi varustajaltaan seitsemän vuotta tietymättömissä seilanneesta ja lopulta käskyn mukaisessa kahvilastissa palaavasta fregatista Albatrossista (13. luku).


Taloudellinen tasa-arvo.
Taloudellinen tasa-arvo (myös Taloudellinen yhdenmukaisuus) tarkoittaa sitä, että jokaisella on sama määrä omaisuutta. Kannattajien mielestä jokaisella on oikeus samaan määrään omaisuutta, vastustajien mielestä jokaisella tulee olla oikeus päättää itse omasta omaisuudestaan, kuluttaako sitä vai hankkiiko lisää, eikä ketään voi pakottaa antamaan omaisuuttaan toiselle. Hyvin harva näkemys kannattaa täydellistä taloudellista tasa-arvoa. Sosialismi pitää kapitalismiin verrattuna suhteellisen pitkälle vietyä taloudellista tasa-arvoa tärkeänä. Tämä johtuu siitä, että sosialistisen oikeudenmukaisuuskäsityksen nojalla ihmisten työpanoksissa ei ole niin suuria laadullisia tai määrällisiä eroja, että ne oikeuttaisivat moninkertaiset erot omistetun materian suhteen. Toinen syy on sosialismin näkemys riittävän pitkälle viedystä taloudellisesta tasa-arvosta poliittisen tasa-arvon ja toimivan demokratian edellytyksenä.
Käsitteellä "taloudellinen tasa-arvo" tarkoitetaan joskus taloudellista yhdenmukaisuutta, joskus taas sitä, että jokaisella on sama omaisuudensuoja ja oikeus päättää omasta omaisuudestaan. Useimmissa maailman maissa ollaan lähempänä jälkimmäistä, sosialistisissa maissa pyritään teoriassa edelliseen, käytännössä missään ei kumpaakaan ole toteutettu täysin.


Julkinen sektori.
Julkinen sektori tarkoittaa kansantalouden osaa, joka on valtion tai kuntien omistuksessa. Julkiseen sektoriin lasketaan valtion ja kuntien varsinaisen toiminnan lisäksi laajimmillaan muun muassa julkiset sosiaaliturvarahastot (esimerkiksi Kansaneläkelaitos), kuntayhtymät, liikelaitokset ja valtionyhtiöt.
Julkinen sektori rahoitetaan osittain verotuloilla. Lähes kaikkialla maailmassa julkinen sektori katsotaan parhaaksi tavaksi toteuttaa sisäinen ja ulkoinen järjestys ja turvallisuus kuten oikeuslaitos, poliisi ja armeija, yleensä myös monia muita toimia: osa koulutuksesta, terveydenhuollosta ja ympäristönsuojelusta, jopa teollisuutta, etenkin puolustusteollisuutta, tiedotus-, viihde- ja liikennetoiminta.
Julkisen sektorin koko vaihtelee valtiosta toiseen. Sosialistisissa valtiossa julkinen sektori muodosti valtaosan taloudesta. Julkisen sektorin ulkopuolista osaa taloudesta kutsutaan yksityiseksi sektoriksi tai se voidaan jakaa yrityksiin ja kotitalouksiin.
Julkinen talous.
Julkinen sektori vaikuttaa monin toimin kansantalouden kokonaisuuksiin kuten esimerkiksi julkinen velka, työttömyys, taloudellinen kasvu, suhdannevaihtelut ja valuuttakurssit. Useimmissa maissa yksi julkisen sektorin tehtävistä on pyrkiä ratkomaan kansantaloudellisia ongelmia sekä talouspoliittisin toimin helpottamaan esimerkiksi suhdannevaihteluihin liittyviä ongelmia. Toisaalta julkinen talous muodostaa huomattavan siivun koko kansantaloudesta ja siten on eittämättä osasyynä monien ongelmien ilmenemiseen. Tällöin tulee tarpeelliseksi punnita julkisen talouden haitallisia vaikutuksia suhteessa siitä saatuun hyötyyn.
Julkisen sektorin taloudellisia työkaluja.
Julkinen valta kerää varat tulonsiirtoihin ja hallinnoi niitä, mutta tulonsiirrot eivät ole julkista kulutusta.
Julkishyödykkeet: yhden yksilön kulutus ei vähennä muiden kulutettavissa olevaa määrää (esimerkiksi maanpuolustus tai majakka)
Yksityiset markkinat eivät tarjoa tarpeeksi tai ollenkaan puhtaita julkishyödykkeitä. Syitä tähän ovat hinnoittelun vaikeus sekä kuluttamisen maksun perimisen vaikeus. Tällaiset hyödykkeet on usein julkisella rahoituksella toteutettuja.
Julkishyödykkeseen liittyy ilmaiskyytiläisen, vapaamatkustajan ongelma: hyödykkeestä nauttiminen ilman, että maksaa siitä mitään
Julkishyödykkeen tuottamisen rajakustannus ei ole sama kuin julkishyödykkeestä nauttimisen (lisäyksikön) vaatima rajakustannus ("”Majakoiden rakentaminen maksaa sitä enemmän, mitä useampi rakennetaan, mutta kun majakka on rakennettu, majakan ohittava laiva (yksi kpl lisää) ei maksa yhtään enempää.”")
Rahankäytön lisäksi merkittävää on myös julkisen vallan harjoittama sääntely eli erilaiset kiellot esimerkiksi liiketoiminnalle, kuten liikkeiden aukioloaikojen rajoitukset, tuontikiintiöt, hintasääntely (josta pääosin on jo luovuttu kuten vuokrasääntelystä 90-luvulla), määräsääntely (esimerkiksi taksit ja apteekit) ym., joskin näistäkin ollaan osin tai kokonaan luopumassa Suomessakin. Vapailla markkinoilla hinta asettuu tasolle, jolla kysyntä ja tarjonta kohtaavat, kun taas säännelty hinta aiheuttaa pulaa (liian matala hinta kannustamaan tuottajia tai hillitsemään kuluttajia) tai ylitarjontaa (liian korkea hinta houkuttelee tuottamaan liikaa ja kuluttamaan liian vähän). Esimerkiksi työvoiman ylitarjonta aiheuttaa työttömyyttä (se on säännelty työehtosopimusten yleissitovuudella tasolle, joka ylittää monen työntekijän tuottavuuden).
Julkisen sektorin koko.
Yleinen tapa mitata julkisen sektorin kokoa on verrata julkisen sektorin kokonaismenojen osuutta bruttokansantuotteesta. Suomessa julkinen sektori on poikkeuksellisen suuri, julkisten menojen osuus BKT:stä oli vuonna 2011 kolmanneksi korkein EU-maista: Tanska 57,9 %, Ranska 55,9 %, Suomi 54,0 %, Belgia 53,3 % ja Ruotsi 51,3 %. EU-maista julkisen sektorin osuus oli pienin Bulgariassa 35,2%, Liettuassa 37,5 %, Romaniassa 37,7 %, Slovakiassa 38,2 % ja Virossa 38,2 %. EU-maiden keskiarvo oli 49,1 %.


Yksityinen sektori.
Yksityisellä sektorilla tarkoitetaan yksityiseen omistukseen ja yritystoimintaan perustuvaa osaa yhteiskunnasta.


Kansalaisyhteiskunta.
Kansalaisyhteiskunta tarkoittaa yleisimmän määritelmän mukaan kaikkea vapaaehtoisesti järjestäytynyttä inhimillistä toimintaa ja instituutioita, jotka eivät kuulu julkiseen sektoriin eli lähinnä valtioon ja kuntiin. Yleensä myös virallinen voittoa tavoitteleva taloudellinen toiminta jätetään siitä pois. Aatehistoriassa kansalaisyhteiskunnalla on ollut myös muita selvästi poikkeavia määritelmiä. Kansalasyhteiskunnalla voidaan tarkoittaa myös sitä kehityksen astetta, jolloin yhteiskunnassa kansalainen saa äänensä kuuluviin.
Kansalaisyhteiskunta on ihmisten välinen suhdejärjestelmä, jossa jokainen yksilö rationalisoi oman toimintansa tai suhteensa muihin ihmisiin omiin etuihinsa, yhteisiin intresseihin tai yhteisiin arvoihin perustuen. Kansalaisyhteiskunta tarkoittaa kolmanteen sektoriin kuuluvia liikkeitä, kuten kansalaisjärjestöjä, urheiluseuroja, liikeyrityksiä ja uskonnollisia yhteisöjä.
Kansalaisyhteiskunnan käsitteet.
Anglosaksinen ja saksalaisen perinteen käsityksen kansalaisyhteiskunnasta eroavat suuresti.
Anglosaksinen kansalaisyhteiskunta.
Englantilaiselle John Lockelle kansalaisyhteiskunta oli tasa-arvoisella yhteisellä sopimuksella tehty luonnonlakiin perustuva kaiken elämän, vapauden ja omaisuuden toimintakenttä. Samoin myöhemmässä anglosaksisessa traditiossa kansalaisyhteiskunta on vapaan ja tasa-arvoisen keskustelun kenttä, jota kautta voitiin kritisoida uhkaavaa valtiota. Locken näkemys syntyi absoluuttisen monarkismin vastustamisen kontekstissa. Taustalla tässä on Thomas Hobbesin negatiivinen vapauskäsitys: vapaus on esteiden poissaoloa. Brittiläiset liberalistit ajoivat vahvasti negatiivista vapautta, jonka tarkoitus oli mahdollistaa järkevä ja tasa-arvoinen keskustelu kansalaisyhteiskunnassa. Valtio nähtiin uhkana tälle rationaalisuudelle.
Hegelin kansalaisyhteiskunta.
Saksalaisen Hegelin kansalaisyhteiskunnan käsite oli saanut vaikutteita niin ikään Britanniasta. Hän omaksui Adam Smithin ja myöhemmän (osin myös ranskalaisen) poliittisen taloustieteen edustajien tavan tarkastella yhteiskuntaa käytännön elämän, kuten työn ja vaihdon, näkökulmasta. Aiemmin yhteiskunnan koossapitävänä voimana oli nähty oikeusjärjestelmä. Kansalaisyhteiskunta on Hegelille yksilöiden riippuvuuden järjestelmä. Yksilöt tarvitsevat toisiaan saavuttaakseen käytännön elämän päämääränsä ja tyydyttääkseen tarpeensa. Kaikki eivät kuitenkaan pärjää huonon onnen ja syntyperänsä johdosta ja kansalaisyhteiskunnasta tulee Hegelin mukaan "kurjuuden näytelmä". Kansalaisyhteiskunnan yhtenäisyys ei ole Hegelille vapautta vaan välttämättömyyttä. Poliittisen taloustieteen oppien mukaisesti kansalaisyhteiskunnan sidokset syntyvät ei-tarkoituksellisesti kaikkien tavoitellessa omaa päämääränsä. Vapaus liittyy Hegelillä kansalaisyhteiskunnan sijasta valtioon, joka edustaa kantilaista vapauskäsitystä ollen itselleen toiminnan säännöt asettava subjekti.


Minna Canth.
Minna Canth, alkujaan Ulrika Wilhelmina o.s. Johnson, (19. maaliskuuta 1844 Tampere – 12. toukokuuta 1897 Kuopio) oli suomalainen kirjailija. Canth on tunnetuimpia suomalaisia 1880- ja 1890-luvun realisteja, ja hän kirjoitti novelleja, romaaneja ja näytelmiä. Hän oli ensimmäinen merkittävä suomenkielinen näytelmäkirjailija Aleksis Kiven jälkeen, ja ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtinainen. Canthia pidetään ensimmäisenä nykysuomalaisena kirjailijana. Kirjallisuuden alalla hän oli realismin uranuurtaja.
Ajatusmaailmaltaan Canth oli vapaamielinen nuorsuomalainen ja sosialisti. Hänestä tuli tärkeä eurooppalaisten aatteiden välittäjä. Canth edisti naisten asemaa uusien koulutusmahdollisuuksien avulla ja oli suomenkielisen koulutuksen pioneereja. Ennen kuolemaansa Canth vaikutti noin puolen tusinan kuopiolaiskoulun taustalla (mm. Yhteiskoulu ja Kauppakoulu).
Henkilöhistoria.
Canthin isä Gustaf Vilhelm Johnson (myöh. Johnsson) työskenteli Tampereella Finlaysonin puuvillatehtaalla mestarina ja oli vaimonsa Lovisa Ulrikan, entisen kotiapulaisen, tavoin lähtöisin köyhistä oloista. Perheessä oli myös isän mukaan nimetty poika Gustaf Vilhelm ja toinen tytär Augusta Katharina.
Perhe asui Canthin lapsuuden ajan Tampereen köyhälistön kaupunginosassa, mutta erityistä puutetta ei ilmeisesti nähty. Perheen taloudellinen tilanne koheni, ja vuonna 1853 perhe muutti Kuopioon, jossa isä Gustaf Vilhelm sai hoitaakseen Tampereen Lankakaupan.
Kuopiossa koulutielle.
Kuopiossa Canth pääsi käymään koulua. Näistä ensimmäinen oli Snellmanin aloitteesta perustettu Kuopion kaupungin työväen tyttökoulu, joka oli niin sanottu lankasterikoulu, sillä siellä noudatettiin englantilaista Bell-Lancasterin opetusmenetelmää. Opetusmenetelmän huomattavin piirre oli se, että vanhemmat oppilaat ohjasivat nuorempia. Sieltä Miinu Johnsson, joka kutsui tuolloin itseään Minaksi, siirtyi Soldanin sisarusten (Aleksandra, Augusta ja Edla, joista Edla opetti häntä myöhemmin myös Jyväskylän seminaarissa) ylläpitämään ruotsinkieliseen kouluun. Tämä kolmivuotinen koulu oli tarkoitettu vain tytöille. Täältä Miinu eteni vielä kaksivuotiseen ruotsinkieliseen valtion tyttökouluun "Frouvasväen koulu sivistyneimpäin (herraisten) vanhempain tyttäriä varten", johon hänen ei olisi syntyperänsä takia pitänyt päästä. Kauppias Gustaf Johnssonin hyvän taloudellisen menestyksen takia näin kuitenkin tapahtui. Gustaf olisi halunnut kouluttaa myös poikansa Gustin, mutta tämä ei ollut siitä kiinnostunut.
Canthin nuoruuden ajan yhteiskunnassa tyttöjen koulutusmahdollisuuksia rajoitettiin, toisin kuin poikien, mikä ei ollut Miinun mieleen. Herraisten tyttökoulussakin tyttöjä suorastaan varjeltiin liialta tiedolta – puolet viikkotunneista omistettiin käsitöille. Silloisen käsityksen mukaan naiset eivät olisi kestäneet pitkiä koulupäiviä tai suuria vaatimuksia, vaan olisivat sairastuneet auttamatta hermoheikkouteen. Johnssonin tyttäret oppivat kuitenkin kouluissa esimerkiksi ruotsin niin hyvin, että he puhuivat sitä kotonaan ja käyttivät sitä keskinäisessä kirjeenvaihdossa.
Gustaf Johnssonin liiketoimet sujuivat hyvin ja hänellä oli varaa pitää kaupassa apulaista, joten Miinua ei enää tarvittu siellä. Miinu oli tullut myös ikään, jossa kosijat alkoivat vierailla perheessä. Hän haikaili avioliiton sijaan kuitenkin itsenäisen naisen uraa. Mahdollisuuden haaveeseen tarjosi Jyväskylässä vuonna 1863 alkanut kansakoulunopettajaseminaari, sillä opettajattarena nainen saattoi elättää itsensä menemättä naimisiin. Seminaarin myötä naisella oli ensimmäistä kertaa Suomessa mahdollisuus opiskella johonkin muuhun kuin kätilön ammattiin.
Jyväskylän aika.
Minna ja J. F. Canth Jyväskylässä.
Canthin isä pyrki ilmeisesti kouluttamaan tyttärensä porvarilliseksi neidoksi avioliittoa varten. Tyttökoulusivistykseen kuuluivat kainous, ranskan kieli ja hyvät käytöstavat. Vanhempiensa vastustuksesta huolimatta Canth halusi kuitenkin jatkaa koulunkäyntiä. Hän oli päättänyt lähteä Jyväskylään vaikka salaa, jos vanhemmat eivät antaisi lupaa. Sellainen kuitenkin annettiin. Miinu Johnsson pääsi syksyllä 1863 vasta perustettuun Jyväskylän seminaariin, joka koulutti kansakoulunopettajia. Kansakoulunopettajaa hänestä ei kuitenkaan tullut, sillä hän keskeytti opintonsa syksyllä 1865 hyväksyessään seminaarin luonnontiedon opettajansa Johan Ferdinand Canthin kosinnan. Minna ei kuitenkaan hyväksynyt kosintaa vielä ensimmäisellä eikä toisellakaan kerralla. He menivät naimisiin ja asettuivat asumaan Jyväskylään. Seminaarissa aikaisemmin Minaksi itseään kutsunut Canth alkoi käyttää etunimeä Minna.
Canthin elämä oli Jyväskylässä kiireistä, sillä pariskunnalle syntyi kaikkiaan seitsemän lasta: Anni (1866–1911), Elli (1868–1944), Hanna (1870–1889), Maiju (1872–1943), Jussi (1874–1929), Pekka (1876–1959) ja Lyyli (1880–1969). Silti Canth ehti myös harjoittaa hyväntekeväisyyttä köyhien keskuudessa ja kirjoittaa miehensä toimittamiin Keski-Suomi ja Päijänne -sanomalehtiin novelleja, uutisia ja yhteiskunnallisia kannanottoja, erityisesti raittiuteen ja naisiin liittyvistä aiheista. Hänen ensimmäinen kirjansa oli "Novelleja ja kertomuksia" (1878), joka aloitti hänen pitkän kirjailijanuransa. Hänestä tuli Jyväskylässä myös ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtinainen.
Vuonna 1879 Canthin elämässä tapahtui merkittävä käänne: hänen miehensä kuoli pitkään sairastettuaan vähän ennen perheen seitsemännen lapsen syntymää. Sitä seurannut aika oli Canthille fyysisesti ja henkisesti raskasta aikaa. Joitakin kuukausia myöhemmin Canth sai valmiiksi ensimmäisen näytelmänsä "Murtovarkaus". Hän lähetti sen Jyväskylässäkin vierailleen Suomalaisen Teatterin johtajalle Kaarlo Bergbomille, joka hyväksyi sen oitis; suomenkielisistä näytelmistä oli silloin pulaa. "Murtovarkaus" palkittiin vielä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkinnolla.
Muutto takaisin Kuopioon.
Maaliskuussa 1880 Canth muutti lapsineen takaisin Kuopioon. Siellä hän ryhtyi hoitamaan vuonna 1877 kuolleen isänsä lankakauppaa, joka oli kehnossa taloudellisessa kunnossa. Canth sai kuitenkin liikkeen jaloilleen, ja perheen taloudellinen asema parani. Kolmen vuoden kuluttua Canth otti hoitaakseen myös sekatavarakaupan, jota hänen veljensä oli hoitanut. Liiketoimet takasivat taloudellisen toimeentulon, jonka turvin Canth pystyi hankkimaan kirjallisuutta ulkomailta asti ja keskittymään myös kirjoittamiseen.
Rohkea ajattelija.
Vaikka Canthia pidettiin aikanaan hyvin radikaalina, nykynäkökulmasta hän ei enää ehkä ole kovin radikaali. Canth kritisoi maallista kirkkoa, mutta henkilökohtainen usko oli hänelle kuitenkin tärkeä; siitä kertoo Tuomas Kempiläisen "Kristuksen seuraamisesta" -hartauskirjan lukeminen useaan kertaan sekä Vuorisaarnaan perehtyminen. Uskonnollisuus ei ollut Canthilla ristiriidassa sen kanssa, että hän oli kiinnostunut tieteen uusista saavutuksista ja pyrki selittämään esimerkiksi spiritismiä tieteellisen ajattelun kautta.
Hän etsi vastauksia myös Tolstoin uskonnollisuudesta ja etiikasta. Pelastusarmeijaan tutustuminen taas tuotti pettymyksen. Papeista hän joutui törmäyskurssille etenkin niin sanottua beckiläistä raamatuntulkintaa edustaneen Kuopion piispan Gustaf Johanssonin kanssa. Tämä vastusti naisten korkeampaa koulutusta ja edellytti näiden tyytyvän "luonnonjärjestyksen" asettamaan asemaan. Lopulta Canth ja Johansson eivät enää tervehtineet toisiaan. Hankausta Canthilla oli myös pastori Gustaf Elias Bergrothin ja Kiuruvedellä vaikuttaneen Wilhelmi Malmivaaran kanssa.
Minnan salonki.
a> pelaamassa vasemmalta Hanna Levander, Alma Tervo, Maiju ja Minna Canth.
Kuopiossa Canthin ympärille kokoontui kirjallisuudesta kiinnostuneita ihmisiä, ja Canthin Kanttilaksi kutsuttuun taloon syntyi Minnan salonki. Siellä vieraili monia myöhemmin tunnettuja kirjailijoita ja kulttuurivaikuttajia. Kaukaisimmat vieraat tulivat ulkomailta asti.
Canth ja Aho Uudessa Kuvalehdessä
Salongin ilmapiiri oli vapaamielinen, suorastaan siinä määrin, että kaupungin konservatiiviset tahot paheksuivat sitä. Paheksuntaan epäilemättä vaikutti se, että Minnan salongissa puhuttiin uusista kirjallisista ja aatteellisista virtauksista, kuten naisasialiikkeestä ja darvinismista. Uudet ajatukset antoivat kuitenkin inspiraatiota kirjailijoille, ja varmasti Canth itsekin hyötyi vuorovaikutuksesta nuoremman polven edustajien kanssa. Vuonna 1886 ilmestynyt "Hanna" lienee ensimmäinen suomenkielinen teos, jossa mainitaan Charles Darwinin nimi. Siinä myös lukiolainen Lavonius selittää kuulijoilleen muurahaisten aivojen ihmeellisestä rakenteesta Darwinin "The Descent of Man" -teoksesta (ilmestyi ruotsiksi 1872) lainatulla repliikillä.
Sukupuolimoraalissa Canth oli absoluuttisen sukupuolimoraalin, ns. hansikasmoraalin kannattaja. Hän edellytti seksuaalista pidättyväisyyttä niin naisilta kuin miehiltä ennen avioliittoa. Juhani Aho puolestaan edusti relativistista sukupuolimoraalia edustavaa kantaa, jonka mukaan miehelle olisi luonnollista harrastaa seksiä ennen avioliittoa. Tämä vastakkainasettelu rikkoi Canthin ja Ahon välit pitkäksi aikaa. Canth ei hyväksynyt Ellen Keyn edustamaa vapaata seksuaalisuutta vaan kirjoitti siihen vastineen.
Vuosina 1889–1890 Canth toimitti sanomalehtimies A. B. Mäkelän kanssa lehteä "Wapaita Aatteita", johon hän käänsi artikkeleita Saksan, Ruotsin ja Tanskan lehdistä. Lehti käsitteli tähtitiedettä, maailman syntyä, uskonnonvapautta, kehitysoppia, sielutiedettä ja työväenkysymystä. Sensuuri haittasi usein lehden ilmestymistä, ja kerran koko painos takavarikoitiin.
Vuonna 1889 käytiin muun muassa kuuluisa ”uskonsota Jyväskylässä”, kun Eero Erkon toimittama Keski-Suomi aloitti kirjoitussarjan Ihmiskunnan lapsuuden ajoilta. Siitä syntyi kiivas keskustelu, ja kehitysoppia puolustivat Kuopiosta käsin Minna Canth ja Juhani Aho.
12. heinäkuuta 1892 Päivälehdessä ilmestyneessä Suomen ensimmäisessä lehtihaastattelussa Juhani Aho haastatteli Minna Canthia. Kesäkuussa 1891 "Uudessa Kuvalehdessä" käytettiin puolestaan ensimmäisiä kertoja Suomessa valokuvaa, joka oli sen ajan journalistinen uutuus. Lehden kannessa oli Canthin ja Juhani Ahon kirjailijaesittely kuvineen.
Canth jatkoi liikkeenpitoa, kirjoittamista ja salongin pitämistä, kunnes kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen 53-vuotiaana 12. toukokuuta 1897. Hänet haudattiin Kuopioon, ja hautajaisista muodostui merkittävä tapahtuma.
Tuotanto.
Canth kirjoitti elinaikanaan parikymmentä teosta ja lisäksi vielä runsaasti lehdissä ja muissa julkaisuissa ilmestyneitä novelleja. Hän oli selvimpiä realisimin edustajia ajallaan ja tarttui teoksissaan useisiin yhteiskunnan epäkohtiin. Fiktiivisten teosten lisäksi Canth kirjoitti kantaa ottavia kirjoituksia lehtiin eikä empinyt esittää radikaaleja ajatuksiakaan. Hän piti myös luentoja, suomensi pari teosta, toimitti "Vapaita Aatteita" -lehteä ja otti muutenkin aktiivisesti osaa kirjalliseen elämään.
Canthilla oli myös varsin hyvä ulkomaisen kirjallisuuden kokoelma, jonka avulla hän pysyi Kuopiossakin asuessaan hyvin perillä kirjallisista suuntauksista. Henrik Ibsenin, Émile Zolan ja August Strindbergin kaltaisten kirjailijoiden teokset innostivat Canthia nostamaan esiin omissa teoksissaan samoja aiheita, myös vastustamaan esimerkiksi Strindbergin teosten näkemyksiä.
Esikoisteoksensa "Novelleja ja kertomuksia" (1878) Canth julkaisi salanimellä Wilja. "Työmiehen vaimo" (1885) on yksi Canthin tunnetuimpia ja yhteiskunnallisesti radikaaleimpia teoksia. Se on näytelmän muotoon kirjoitettu kirja, jonka päähenkilö Johanna on mennyt juuri naimisiin Riston kanssa. Risto ei osoittaudukaan hyväksi aviomieheksi vaan ryyppää Johannan säästöt ja saattaa perheensä kurjuuteen. Sekään ei vielä riitä, vaan Risto vikittelee entistä rakastettuaan mustalaistyttö Homsantuuta, joka Riston todellisen luonteen huomattuaan yrittää kostaa ja ampua miehen siinä kuitenkaan onnistumatta. Viina ja miesten ylivalta avioliitossa joutuvat siten kritiikin kohteeksi.
"Köyhää kansaa" (1886) on myös vahvasti yhteiskunnallinen romaani. Siinä kuvataan köyhää perhettä, jonka isä on joutunut työttömäksi. Päähenkilöksi nousee perheen äiti Mari Holpainen, joka yrittää saada edes jotakin perheen elannoksi mutta kohtaa niin naapurien kuin rikkaampien tylyn käytöksen. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja parempiosaisten itsekkyys nousevat teoksessa räikeinä esiin.
"Hanna" (1886) on kasvatuksellisia ja moraalisia kysymyksiä esiin nostava teos, jonka päähenkilö Hanna on nuori tyttö. Hanna on kiinnostunut koulunkäynnistä, mutta hänen opinhalunsa törmäävät vanhempien ennakkoluuloihin, kun nämä eivät pidä opiskelua tytölle sopivana. Rakkaudestakaan ei ole lohduttamaan häntä, sillä Hannan rakastettu pettää hänet käymällä bordellissa ja naimalla toisen naisen. Tämän voi tulkita kannanotoksi relativistista sukupuolimoraalia vastaan.
"Hanna"-romaanin nimi viittaa Runebergin samannimiseen teokseen, jonka idyllisyys ja onnellisuus ovat kaukana Canthin "Hannasta". Tästä heijastuu realismin pyrkimys rikkoa romantiikan illuusioita ja osoittaa, kuinka kaukana todellisuudesta ne ovat. Samalla "Hanna" on nuoren tytön kehityskertomus, joka päättyy kuitenkin realismille ominaisen epäidyllisesti: Hannan osa on vanhentua kodin piirissä vailla itsenäistä asemaa, neuloen paitoja perheen miesväelle.
"Kovan onnen lapsia" (1888) on teos jossa Canthin kiihkokausi saavuttaa huippunsa; se hyökkää sääty-yhteiskuntaa vastaan niin rajusti, että jopa äärisuvaitsevainen Kaarlo Bergbomkin katsoi mahdottomaksi edes harjoittaa loppuun näytelmää - edes rajusti riisuttunakaan. Tästä seurasi raju riita kirjailijan ja Suomalaisen teatterin välille.
"Kauppa-Lopo" (1889) on poikkeuksellinen teos siinä mielessä, että naispuolinen päähenkilö Kauppa-Lopo on ulkoisesti ja tavoiltaan varsin vastenmielinen henkilö: hänen nenänalustansa ja suupielensä ovat limaisia, kasvot turpeat, hiukset takkuiset, ja Lopo nuuskaa ja juopottelee. Lopo on tavoiltaan ja olemukseltaan huomattavan miesmäinen ja pärjää kohtuullisesti maailmassa, vaikka mies on jäänyt Kuopioon.
Kaikesta groteskiudestaan huolimatta Lopo osoittautuu hyväsydämiseksi ja epäitsekkääksi auttaessaan leskeksi jäänyttä naista loistavilla kaupankäyntitaidoillaan. Lopon hyvyyttä ei silti palkita, vaan häntä vieroksutaan. Kleptomanian vaivaama Lopo päätyy vihdoin vankilaan muutaman vaivaisen lantin tähden, kun taas Loposta hyötynyt yhteiskunnallisesti moitteeton leskirouva jatkaa rauhassa elämäänsä.
Canthin myöhempään tuotantoon kuuluva näytelmä "Sylvi" (1893) käsittelee onnetonta avioliittoa. Päähenkilö lapsena orvoksi jäänyt Sylvi on mennyt nuorena naimisiin holhoojansa Aksel Vahlin kanssa. Sylvin lapsuudenystävän Viktor Hovingin tullessa kaupunkiin Sylvin intohimot kuitenkin heräävät, ja Sylvi rakastuu Viktoriin. Aksel kieltäytyy ehdottomasti antamasta Sylville avioeroa, joten Sylvi ajautuu tunteiden riepottelemana myrkyttämään Akselin. Viktor kuitenkin hylkää Sylvin rakkauden rikoksesta kauhistuneena ja Sylvi joutuu järkensä menettäneenä vankilaan.
"Sylvi"-teoksen voi nähdä kritiikkinä avioliiton ehdottomuutta kohtaan. Samalla se saattaa arveluttavaan valoon Akselin, joka on nainut Sylvin tämän ollessa varsin nuori. Aksel suhtautuu Sylviin kuin lapseen, hyvin samalla tavalla kuin Henrik Ibsenin "Nukkekodin" Torvald Helmer vaimoonsa Noraan; "Nukkekoti" tuntuisikin vaikuttaneen teoksen asetelmaan. Sylvi ei kuitenkaan Noran tavoin pysty irtautumaan kodistaan vaan päätyy radikaalimpaan ratkaisuun. Myrkyttäessään Akselin Sylvi tuntuu toimivan varsin koneellisesti, minkä voi nähdä determinoituna seurauksena tilanteesta.
Canthin toinen murhanäytelmä "Anna Liisa" (1895) käsittelee puolestaan lapsenmurhaa ja sovitusta.
Canthin teoksista huokuu myötätuntoa naisia ja vähäosaisia kohtaan. Vaikka heille usein käy huonosti, onneton loppu on omiaan herättämään lukijassa moraalisia pohdintoja ja osoittamaan, ettei yhteiskunta toimi aina niin, että hyve palkittaisiin ja pahuudesta rangaistaisiin. Canthin teokset eivät ole kuitenkaan samalla tavalla osoittelevia kuin useat romantiikan ajan teokset. Teoksissa kertoja ei kauhistele vaan kuvaa kliinisen objektiivisesti ympäristöä ja ihmisiä.
Canthin teosten asetelmat eivät olleet pelkkää mielikuvitusta, sillä hän kierteli itse köyhien luona ja vankiloissa tutustuen elämään, jota monet yläluokan ihmiset eivät noteeranneet lainkaan. Tällä tavalla Canth toteutti realistisen kirjallisuuden vaatimusta siitä, että kirjallisuuden täytyy kuvata tosiasiallisia olosuhteita. Vaikka jotkut Canthin hahmot saattavat olla aika karikatyyrimäisiä, teokset kuvaavat kyllä oman aikansa yhteiskunnallisia oloja ja pystyivät poliittisina kannanottoina niitä jopa hiukan parantamaan.
Canthin tuotannosta on erotettu usein kolme tuotantokautta: vuosien 1878–1883 viattomuuden kausi, vuosien 1884–1889 myrskyn ja kiihkon kausi sekä vuosien 1890–1897 seestymisen ja syventymisen kausi. Tässä saattaa olla jotakin perää, mutta esimerkiksi Canthin viimeisen kauden näytelmät "Sylvi" ja "Anna Liisa" tuntuvat kaikkea muuta kuin seestyneiltä, koska niistä heijastuu vahvaa yhteiskunnallista kannanottoa.
Televisioteatterin tekemässä Minna Canth -dramatisoinnissa annetaan asiasta erikoinen kuva: Canthin esittäjä sanoo häpeävänsä "pikkuporvarillista idylliä" eli Papin perhe -näytelmää sanoen että jos tunnetta halutaan, niin esityskieltoon asetetussa "Kovan onnen lapsia" -näytelmässä olisi sitä. Ja nyt hän haluaa kirjoittaa todellisesta järkytyksestä: ensin myrkyttäjättärestä ("Sylvi") ja sen jälkeen synnintekijättärestä ("Anna Liisa"). Tyttäret itkevät, että miksi niin kamalia aiheita... ja vielä ruotsiksi. Äiti vastaa, että Suomalainen teatteri hylkäsi hänen loistavimman näytelmänsä - ehkä ruotsinkieliset ovat älykkäämpiä.
Muistaminen.
Minna Canth vuonna 1944 julkaistussa postimerkissä.
Canthia on muistettu lukuisilla maamerkeillä, julkaisuilla, mitaleilla, juhlarahalla, postimerkeillä, maalauksilla, näytelmillä, näyttelyillä ja tapahtumilla. Hänen mukaansa on nimetty runsaasti eri rakennuskohteita ja paikkoja. Canthin nimeä kantaa myös useat eri kulttuuriseurat ja muut yhteisöt. Itä-Suomen yliopiston Kuopion kampuksen toinen päärakennus on nimetty Minna Canthin mukaan Canthiaksi, lisäksi Helsingissä, Jyväskylässä, Tampereella ja Kuopiossa ovat hänen mukaansa nimetyt kadut.
Liputuspäivä.
Sisäasiainministeriö on suosittanut yleistä liputusta Minna Canthin syntymäpäivän ja tasa-arvon johdosta vuodesta 2003. Helsingin yliopisto merkitsi Minna Canthin päivän vakiintuneeksi liputuspäiväksi vuodesta 2007 alkaen. Hän on ensimmäinen suomalaisnainen, joka on saanut oman liputuspäivän, 19. maaliskuuta. Liputuspäivän virallisena nimenä on Minna Canthin päivä, tasa-arvon päivä. Kuopiossa järjestetään silloin Minnan päivät -niminen tapahtuma.
Patsaat.
Ensimmäisen Canth-patsasluonnoksen teki Emil Cedercreutz vuonna 1912. Tämä terrakottaveistos on nykyään Harjavallassa taiteilijan nimikkomuseossa. Minna Canthin patsas paljastettiin Kuopiossa 12. toukokuuta 1937. Tämän lisäksi hänellä on patsaat Tampereella ja Jyväskylässä. Tampereen teoksen "Nuori Minna" on tehnyt Lauri Leppänen vuonna 1951 ja Jyväskylän teoksen "Nuori uneksija" puolestaan Pauli Koskinen vuonna 1962.
Näiden lisäksi Canthista on useita muita veistoksia, mm. korkokuvia, kuten Kuopion Koulupuistossa oleva Heikki Varjan "Nousee" vuodelta 1972.
Juhlavuodet.
Muun muassa Kuopion kaupunki on järjestänyt useaan otteeseen Minna Canthin juhlavuosia, joko hänen syntymä- tai kuolinvuodestaan lasketuilla kymmenvuosilla. 2000-luvulla on juhlittu jo kahteen kertaan, vuosina 2004 ja 2007.


Taido.
Taidō () on japanilainen budolaji, joka perustettiin Japanissa karaten pohjalta vuonna 1965.
Taidō merkitsee suomeksi käännettynä vartalon ja mielen (tai) tietä (dō). Sana dō tarkoittaa sekä henkistä että fyysistä tietä, polkua, elämäntapaa. Taidōn harrastajasta käytetään nimitystä taidōka.
Historia.
Lajin perustaja Seiken Shukumine syntyi Nahan kaupungissa Okinawalla 9. joulukuuta 1925. Hän aloitti jo hyvin nuorena okinawa te:n harjoittelun.
Toisessa maailmansodassa Shukumine loi "Unsoku"-liikkumisen. Toisessa maailmansodassa hän loi ja systematisoi oman tyylinsä, jonka hän nimesi "gensei ryū karateksi". Hän alkoi opettaa sitä 1953 ja 1957 sai Dai Nippon Butokukailta karate-dō -arvon 8. dan hanshi.
Shukuminen näkemys budosta muuttui. Hänen uusien ideoidensa perusteella syntyi uusi budolaji, joka nimettiin taidōksi ("vartalon tie"). Tämä tapahtui vuonna 1962, jolloin taidōn katsotaan syntyneen. Shukumine viimeisteli vielä lajin perustan 1963 ja samalla kehitti teorian ihmisen, yhteiskunnan ja luonnon vuorovaikutuksesta. Taidō virallistettiin 1965 ja samana vuonna perustettiin Japanin taidōliitto.
Historia Suomessa.
Suomeen laji saapui ensimmäisenä Lahteen 1972. Sen toi mukanaan japanilainen opiskelija Minoru Okanda, 2. dan. Hän ilmestyi Lahden Sugatan judōharjoituksiin, jonka päätyttyä hän kysyi haluaisivatko jotkut alkaa harjoitella uutta lajia.
Okandan palattua Japaniin 1973 taidōn opettamista jatkoi Kenji Vemura, 4. dan.
Suomen Taidoliitto perustettiin 1981 ja kolmea vuotta myöhemmin se liittyi Maailman taidoliiton jäseneksi.
Taidō lajina.
Taidōssa hyökätään ja puolustaudutaan samanaikaisesti vartalon akselin erilaisia liikeratoja hyväksi käyttäen. Taidōn perustan muodostavat viiteen tekniikkaluokkaan jaetut 50 perustekniikkaa ja niistä luovuudella kehitetyt sovellutukset. Tekniikat sisältävät muun muassa erilaisia lyöntejä, potkuja ja jalkasaksikaatoja.
Liikkuminen.
Taidōn periaatteisiin kuuluu jatkuva liikkuminen. On vaikea osua kohteeseen, joka on liikkeessä. Pystyasennossa tapahtuvaa perusliikkumista kutsutaan "unsokuksi". Lisäksi käytetään hyväksi permantovoimistelua muistuttavia liikkeitä kuten voltteja, kärrynpyöriä. Nämä erilaiset liikkumistavat antavat hyökkäykselle ja puolustukselle nopeutta, voimaa ja yllättävyyttä.
Taidōn tekniikkaluokat.
Taidōssa on viisi tekniikkaluokkaa. Jokaisessa eri tekniikkaluokassa on kymmeniä eri tekniikoita. Seuraavassa on esitelty tekniikkaluokat ja niiden ominaispiirteet.
Sengi.
"Sen" tarkoittaa pyörivää. Sen-tekniikat tehdään yhdistämällä vartalon pystyakselin pyöriminen tekniikkaan. Pyörimisellä hämätään vastustajaa, suojataan omaa kehoa ja haetaan tekniikkaan voimaa. Malli luonnosta on tuulenpyörre.
Ungi.
"Un" tarkoittaa siirtyvää. Un-tekniikoissa haetaan voima aaltomaisella liikkeellä. Tähän tekniikkaluokkaan kuuluvat muun muassa hyppypotkut. Malli luonnosta on rantaan iskeytyvä aalto.
Hengi.
"Hen" tarkoittaa muuttuvaa. Hen-tekniikassa ylä- ja alavartalon paikkaa vaihdetaan nopeasti. Tällä saadaan tehtyä samanaikaisia väistö- ja hyökkäystekniikoita. Malli luonnosta on muotoaan muuttava myrskypilvi.
Nengi.
"Nen" tarkoittaa kiertyvää. Nen-tekniikat tehdään kiertämällä vartaloa vaakasuunnassa. Tekniikkaluokkaan kuuluu muun muassa saksikaatoja ja joitakin potkutekniikoita. Malli luonnosta on vesipyörre.
Tengi.
"Ten" tarkoittaa vierivää. Ten-tekniikoissa tehdään pyöreitä tai kaarevia liikkeitä, hieman permantovoimistelua muistuttavalla tyylillä. Malli luonnosta on pallosalama.
Hōkei.
Hōkei on yksin suoritettava, ennalta määrätty liikesarja, jolla harjoitellaan taidon tekniikoita ja liikkeitä. Hōkeita on useita erilaisia, joista osa on suunnattu naisille tai yli 35-vuotiaille.
Kōbō.
Kōbō on parina suoritettava, ennalta määrätty liikesarja, jolla harjoitellaan taidon tekniikoita ja liikkeitä. Parista toinen on hyökkääjän ja toinen puolustajan roolissa. Kōbō-liikesarjoja on useita erilaisia.
Tenkai.
Tenkai on ennalta suunniteltu taistelu, jossa viisi taidōkaa ("wakiyaku") hyökkää yhtä taidōkaa ("chūyaku") kohti. Kullakin hyökkääjällä on käytössään yksi taidōn tekniikkaluokka, jota hän pyrkii painottamaan suorituksen aikana. Taistelun kesto on 25-30 sekuntia ja lopputuloksena chūjaku aina voittaa vastustajansa. Tenkaissa pyritään monipuolisiin tekniikoihin, järkeviin puolustautumisiin ja kolmiulotteiseen tilankäyttöön.
Taidō kilpailulajina.
Taidōssa kilpaillaan yksilötasolla kahdessa lajissa: "hōkeissa" eli liikesarjassa ja "jissenissä" eli vapaassa ottelussa. Molemmat lajit käydään tavallisesti cup-periaatteen mukaisesti, eli voittaja pääsee jatkoon, hävinnyt putoaa. Alemmat vyöt (sini- ja vihreävöiset) kilpailevat omassa ja ylemmät (ruskea- ja mustavöiset) omassa sarjassaan. Painoluokkia ei ole.
Ryhmänä voi kilpailla tenkai-suorituksella, jota arvioi yksi tuomari jokaista miestä kohti. Arvostelu tapahtuu pistein (0-10). Päätuomari arvostelee shuyakun lisäksi koko suorituksen, josta annetaan kaksinkertaisena painottuvat (0-20).


Ammattiyhdistysliike.
Ammattiyhdistysliike tai ay-liike tarkoittaa toimintaa työntekijöiden aseman vahvistamiseksi työntekijöihin liittyvien asioiden yhteydessä.
Ammattiyhdistysliikkeen tärkeimmät toimijat ovat ammattiliitot. Ammattiyhdistysliikkeen tarkoituksena on koota palkanansaitsijat järjestölliseen yhteistoimintaan työntekijäin etujen valvomiseksi. Ammattiliittojen tärkein tehtävä on neuvotella työehtosopimuksia työnantajaliittojen kanssa; lisäksi ammattiliitot mm. valvovat työehtosopimuksien noudattamista ja toimivat ristiriitatilanteissa työntekijän apuna.
Suomessa ammattiliitot ovat jäseninä keskusjärjestössä: SAK:ssa, STTK:ssa tai AKAVA:ssa. Keskusjärjestöt toimivat vaikuttajina mm. tupo-neuvotteluissa. Keskusjärjestöt ovat jäseninä Ammattiyhdistysliikkeen maailmanjärjestössä (ITUC).
Ammattiyhdistysliikkeen järjestäytyminen noudattaa kahta päälinjaa: ammattijärjestöjä on perustettu joko soveltamalla ns. teollisuuslinjaa, jolloin saman työpaikan työntekijät ammattiinsa katsomatta kuuluvat samaan liittoon, tai noudattamalla ns. ammattiliittolinjaa, jolloin samantapaista työtä tekevät kuuluvat työpaikkaansa katsomatta samaan liittoon. Suomen ammattiyhdistysliike toimii pääosin teollisuusliittoina, mutta eräillä aloilla on järjestäydytty myös ammattialan puitteissa.
Yleistä.
työnantaja ja työntekijä ovat vastaavasti ostaja ja myyjä, ja kaupan kohteena on työntekijän työpanos. Ostajan edun mukaista on saada hinta mahdollisimman alhaiseksi ja myyjän edun mukaista saada hinta mahdollisimman korkeaksi. Työmarkkinat ovat varsin epätäydellisesti kilpaillut: ilman ammattiyhdistysliikettä työnantajalla on yleensä paljon vahvempi asema suhteessa yksittäiseen työntekijään neuvottelussa työehdoista.
Työnantajan ja työntekijän allekirjoittaessa työsopimuksen, he sitoutuvat samalla noudattamaan toimialalla käytössä olevaa työnantajaliiton ja ammattiliiton neuvottelemaa työehtosopimusta.
Historiaa.
"Katso myös Ammattiliitto – Historia, Toimihenkilö – Toimihenkilöiden historia"
Euroopassa ammattiyhdistysliike syntyi teollisen vallankumouksen aikana maataloustöiden vähentyessä ja teollisuustyön kasvaessa; ammattiyhdistysliike kohtasi alussa suurta vastustusta.
Suomi.
Suomessa ammattiyhdistysliike nousi nykyiseen asemaansa vasta vuonna 1940 tammikuun kihlauksen myötä, kun työnantajien valtakunnallinen järjestö STK hyväksyi Suomen ammattiyhdistysten keskusliiton (SAK:n edeltäjä) työläisten edustajaksi ja neuvotteluosapuoleksi.
Ensimmäinen valtakunnallinen työehtosopimus solmittiin vuonna 1945. Jo 1800-luvun lopulta alkaen oli kuitenkin sovittu paikallisia ja alakohtaisia sopimuksia: palkkatariffeja.
Saavutuksia.
– asioita joita nykyään pidetään itsestäänselvyyksinä, mutta jotka ovat olleet aikoinaan vallankumouksellisia ideoita.
Monet pitävät riippumattomia ja toimivia ammattiyhdistysliikkeitä tärkeänä tekijänä valtioiden demokratian ja talouden kehittymisessä.


Ylioppilastutkinto.
a> on koru, jonka ylioppilaaksi tulevat lukiolaiset perinteen mukaan lahjoittavat äidilleen.
Ylioppilastutkinto on lukion päättövaiheessa suoritettava tutkinto, jonka tarkoituksena on selvittää, "ovatko opiskelijat omaksuneet lukion opetussuunnitelman mukaiset tiedot ja taidot sekä lukion tavoitteiden mukaisen riittävän kypsyyden." Tutkinnon suorittamista varten lukioissa järjestetään kahdesti vuodessa ylioppilaskokeet, jotka läpäissyt ja lukion oppimäärän suorittanut henkilö on "ylioppilas". Ylioppilastutkinnon johtamisesta, järjestämisestä ja toimeenpanosta vastaa ylioppilastutkintolautakunta. Ylioppilastutkinnon suorittanut hankkii yleensä merkiksi saavutuksesta ylioppilaslakin. Ylioppilaskirjoitukset järjestetään kaksi kertaa vuodessa, keväällä maalis–huhtikuussa ja syksyllä syys–lokakuussa. Vuosittain Suomessa pääsee ylioppilaaksi noin 35 000 henkilöä, joista noin 30 000 valmistuu keväällä.
Ylioppilastutkinnon varhaisvaiheet.
Somerolaisen Oskar Konsinin ylioppilastutkintotodistuksen on allekirjoittanut Helsingin yliopiston rehtori Adolf Edvard Arppe 11.12.1858.
Suomalainen ylioppilastutkinto on saanut alkunsa Turun akatemian ja sittemmin Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston pääsykuulusteluista, joiden tarkoituksena oli selvittää, hallitseeko oppilas yliopisto-opintoihin vaadittavat perustiedot. Kuulustelut olivat aluksi ainoastaan suullisia, mutta vuonna 1853 niihin sisällytettiin myös kaksi kirjallista koetta: äidinkielinen kirjoitus sekä käännös äidinkielestä vieraalle kielelle (yleensä latinaksi). Vuotta 1853 pidetäänkin nykymuotoisten ylioppilaskirjoitusten syntymävuotena.
Vuonna 1874 ylioppilaskirjoitukset uudistettiin ja siirrettiin pääosin yliopistolta lukioille. Tuolloin määrättiin, että lukion on järjestettävä valmistuville oppilailleen kirjallinen koe suomen kielessä, ruotsin kielessä, vieraassa kielessä (saksa, ranska, venäjä tai latina) ja matematiikassa. Vuonna 1901 otettiin lisäksi käyttöön erilliset pitkän ja lyhyen matematiikan kokeet. Yliopiston sensorit laativat ja tarkastivat koekysymykset. Läpäistyään kirjalliset kokeet oppilaat osallistuivat yliopiston järjestämiin suullisiin kuulusteluihin. Sekä kirjallisissa että suullisissa kokeissa hyväksytyt saivat luvan kirjautua yliopiston opiskelijoiksi ja käyttää ylioppilaan arvonimeä.
Naiset saivat alun perin osallistua ylioppilaskirjoituksiin vain erityisluvalla. Ensimmäinen ylioppilastutkintoon tarvittavat tentit suorittanut nainen oli Wilhelmina Sofia af Gadolin (1802–1845), mutta vasta vuonna 1870 Maria Tschetschulin sai erityisluvan suorittaa varsinaisen tutkinnon. Hänen jälkeensä seuraava naisylioppilas oli vuonna 1873 ylioppilaaksi valmistunut Emma Irene Åström, joka jatkoi yliopisto-opintoja ja valmistui ensimmäiseksi naismaisteriksi. Vuoden 1874 uudistuksissa naisten osallistuminen ylioppilaskirjoituksiin vapautettiin, mutta yliopistossa opiskelua varten naiset tarvitsivat erityisluvan vuoteen 1901 asti.
Nykymuotoiset ylioppilaskirjoitukset (1921–).
Suomen itsenäistyttyä Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto muuttui Helsingin yliopistoksi. Vuonna 1921 voimaan tulleessa uudessa ylioppilastutkintoasetuksessa tutkinnon järjestäminen siirrettiin kokonaan lukioiden vastuulle. Yliopiston järjestämät suulliset kokeet lakkautettiin ja tilalle tulivat kouluissa kevätlukukauden aikana järjestettävät suulliset kuulustelut. Käytännöksi tuli, että lukion ylimmällä luokalla varsinainen koulutyö lopetettiin jo helmikuussa (jolloin ylioppilaskokelaat alkoivat viettää penkinpainajaisia); kevätlukukauden loppuosan aikana pidettiin vain ylioppilaskirjoitukset ja suulliset kuulustelut. Samalla tutkinnon kokeiden laatiminen ja korjaaminen siirtyi yliopistolta erilliselle Ylioppilastutkintolautakunnalle.
Vuoden 1921 asetuksessa ylioppilastutkintoon kuului viisi pakollista koetta: äidinkielen, toisen kotimaisen kielen, vieraan kielen ja matematiikan rinnalle tuli reaalikoe, jolla mitattiin kokelaan tietoja luonnontieteellisissä aineissa (fysiikka, kemia, biologia ja maantieto) sekä historiassa ja uskonnossa.
Paitsi keväällä, pidettiin ylioppilaskirjoitukset jo tuolloin myös syksyllä. Silloin niihin kuitenkin osallistuivat vain ne, jotka kevään kirjoituksissa oli jossakin aineessa hylätty tai jotka eivät sairastumisen vuoksi voineet osallistua johonkin kevään kokeeseen. Myöhemmin tehtiin lisäksi mahdolliseksi korottaa keväällä saatuja hyväksyttyjäkin arvosanoja syksyn kirjoituksissa tai täydentää silloin tutkintoa ylimääräisillä kokeilla.
Vanha periaate, jonka mukaan jokaisella ylioppilastutkinnon suorittaneella oli vapaa pääsy yliopistoon, eli vielä jonkin aikaa 1900-luvulla. Ylioppilaiden määrän nopean kasvun vuoksi yliopisto otti kuitenkin asteittain käyttöön erilliset pääsykokeet.
Toisen maailmansodan aikana järjestettiin rintamalla palvelleille nuorukaisille ns. sotilasylioppilaskirjoituksia, joissa oli ainoastaan kolme ainetta: äidinkieli, vieras kieli sekä joko matematiikka tai reaali. Vuosina 1940 ja 1942 tutkintoa ei lainkaan järjestetty, vaan silloin lukion viimeisen luokan oppilaat julistettiin ylioppilaiksi päästötodistuksen arvosanojen perusteella.
Sodan jälkeen annetussa vuoden 1947 asetuksessa pakollisten kokeiden määrä pudotettiin neljään, jolloin matematiikasta ja reaalista tuli vaihtoehtoisia. Samalla sallittiin enintään kahden ylimääräisen kokeen suorittaminen. Tämän jälkeen usean vuosikymmenen ajan ylioppilastutkinnon paras mahdollinen tulos olikin kuusi laudaturia.
1990-luvun ja 2000-luvun alun aikana ylioppilaskirjoitukset on uudistettu perusteellisesti. Vuonna 1994 sallittiin tutkinnon suorittaminen hajautettuna korkeintaan kolmelle peräkkäiselle tutkintokerralle. Se voidaan suorittaa yhtä hyvin syksyllä kuin keväälläkin. Vuonna 2005 otettiin koko maassa käyttöön uusi tutkintorakenne, jota oli testattu kokeilulukioissa vuodesta 1996. Uudessa tutkintorakenteessa on kirjoitettava vähintään neljä koetta, joista ainoastaan äidinkieli on kaikille pakollinen, ja loput kolme saa valita toisen kotimaisen kielen, vieraan kielen, matematiikan ja reaalin joukosta. Uudistuksen yhteydessä keskustelua herätti etenkin se, että toisen kotimaisen kielen kokeen pakollisuus poistui. Vuonna 2006 vanha reaalikoe lakkautettiin ja jaettiin erillisiin ainereaaleihin. Keväästä 2007 lähtien otsikko- ja aineistoaineen kirjoittamisen sijaan äidinkielessä suoritetaan esseekoe ja tekstitaidon koe.
Nykymallisessa yo-tutkinnossa voi teoriassa kirjoittaa äidinkielen, toisen kotimaisen kielen ja matematiikan lisäksi kolme pitkää vierasta kieltä (yhtenä kirjoituskertana voi kirjoittaa ainoastaan yhden pitkän vieraan kielen), kuusi lyhyttä kieltä (yhdellä kirjoituskerralla voi kirjoittaa samalla kertaa kaksi lyhyttä vierasta kieltä) sekä kuusi reaalikoetta (yhdellä kirjoituskerralla voi kirjoittaa kaksi ainetta). Samasta aineesta ei voi kirjoittaa sekä lyhyen että pitkän oppimäärän koetta (esimerkiksi ei voi kirjoittaa sekä lyhyttä että pitkää matematiikkaa).
Tähän mennessä parhaimman ylioppilastuloksen on kirjoittanut Tornion yhteislyseon lukion oppilas vuonna 2010 kirjoittaen eximian pitkästä matematiikasta sekä yksitoista laudaturia kemiasta, maantieteestä, historiasta, yhteiskuntaopista, biologiasta, fysiikasta, äidinkielestä, pitkästä ruotsista, pitkä englannista sekä lyhyestä espanjasta ja ranskasta.
Nykyinen ylioppilastutkinto.
Nykyään ylioppilastutkinnon suorittaakseen osallistujan on kolmen perättäisen kerran aikana hyväksyttävästi suoritettava vähintään neljä pakollista koetta, joista yhden on oltava äidinkieli (suomi, ruotsi tai saame tai ulkomaalaisille joko "suomi toisena kielenä" tai "ruotsi toisena kielenä (svenska som andraspråk)" -koe). Kolme muuta pakollista ainetta kokelas saa valita itse joukosta: toisen kotimaisen kielen koe, vieraan kielen koe, matematiikan koe tai reaali­aineen koe. Yksi näistä pitää olla pitkään oppimäärään perustuva koe: vieras kieli, toinen kotimainen kieli tai matematiikka. Yleisin pitkään oppimäärään perustuva koe on A1-englanti. Vapaaehtoisia kokeita saa tehdä niin monta kuin haluaa. Opiskelija valitsee kokeen pakollisuuden ilmoittautuessaan tutkintoon.
Nykyisin vain noin kuudennes kokelaista suorittaa tutkintonsa yhdellä kertaa, noin 70 % kahdella, kymmenesosa kolmella ja noin prosentti useammalla; keväällä kirjoitetaan keskimäärin neljä koetta ja syksyllä kaksi. Tutkinnon suoritettuaan kokelas voi täydentää tutkintoaan vapaaehtoisilla aineilla tai korottamalla jo kirjoitettuja aineita vailla aikarajoitusta. Mikäli kokelas reputtaa jonkin pakolliseksi määritellyistä kokeista eikä saa arvosanaa korotettua, hänestä ei lähtökohtaisesti tule ylioppilasta "(ks. kompensaatio)".
Ennen reaaliuudistusta keväällä 2006 äidinkielen lisäksi kolmeksi muuksi pakolliseksi aineeksi oli valittava joko toinen kotimainen kieli (ruotsi tai suomi), vieras kieli, reaalikoe tai matematiikka.
Ylioppilastutkinto arvostellaan arvosanoin (alimmasta ylimpään) improbatur, approbatur, lubenter approbatur, cum laude approbatur, magna cum laude approbatur, eximia cum laude approbatur ja laudatur. Ylioppilastutkintolautakunta pyrkii pitämään arvosanojen suhteelliset osuudet samoina: L 5 %, E 15 %, M 20 %, C 24 %, B 20 %, A 11 % ja I 5 %. Osuudet voivat kuitenkin vaihdella eri tutkintokerroilla ja eri kokeissa.
Suomen ylioppilastutkinto on ulkomailla erittäin arvostettu, ja suomalaisista nuorista huomattavan suuri osa suorittaa sen. Suomen lisäksi ylioppilastutkinto suoritetaan ainakin Saksassa ja Tanskassa. Ruotsissa ei ylioppilaskirjoituksia ole järjestetty sitten 1960-luvun uudistuksen.
Ylioppilastutkintomaksut.
Ylioppilastutkinnon suorittaminen ei ole opiskelijalle maksutonta: ylioppilastutkinnon yhden suorittamiskerran perusmaksu on 14 euroa ja ainekohtainen koemaksu 28 euroa. Jos siis suorittaa esimerkiksi 6 ainetta ja hajauttaa kahteen kertaan, maksu on 6 x 28 euroa + 2 x 14 euroa = 196 euroa. Halvimmillaan ylioppilastutkinnon voi suorittaa 139 eurolla.
Suomen Lukiolaisten Liitto on pitkään vaatinut ylioppilastutkintomaksujen poistamista opiskelijoilta, sillä liiton mielestä ne ovat ristiriidassa maksuttoman koulutuksen periaatteen kanssa.
Tilastoja.
ilmoittautuneista ylioppilaskokelaista, hyväksytyistä ylioppilaista ja hylätyistä suorituksista.
Ylioppilastutkinnon arvostelu.
Kaikilla kokelailla ylioppilaskoe on samanlainen. Ylioppilastutkinnon arvostelun hoitaa Ylioppilastutkintolautakunta (YTL). Ennen kuin kokeet lähetetään lautakunnalle tarkastettavaksi, opettajat esitarkastavat ne kussakin koulussa eli merkitsevät tehtävien suorituksissa olevat virheet ja antavat vastauksista alustavat pisteet. Tämä esitarkastus helpottaa YTL:n työtä sen suorittaessa lopullisen arvostelun. Lähettäessään kouluille tiedot lopullisista pisteistä YTL julkaisee samalla arvosanojen pisterajat. Nämä rajat asetetaan siten, että kutakin arvosanaa tulee haluttu prosentuaalinen osuus.
Arvosanat.
Alkujaan käytössä olivat vain arvosanat I, A, C ja L. "Lubenter approbatur" ja "magna cum laude approbatur" otettiin käyttöön vuonna 1970, "eximia cum laude approbatur" vuonna 1996.
Kompensaatio.
Kompensaatiopisteet eli kompensaatioäänet tai puoltoäänet koskevat ainoastaan ylioppilaskirjoitusten pakolliseksi määritellystä kokeesta saatua hylättyä arvosanaa i ("improbatur"). Siinä tapauksessa, ettei kokelas ole erikseen kieltänyt kompensaatiota, onnistuminen muissa aineissa (myös ylimääräisissä kokeissa) saattaa nostaa hylätyn kokeen hyväksytyksi, mikäli kokelas saa kokoon riittävän määrän pisteitä. Harhaluulo on, että kompensaation myötä improbatur korottuisi approbaturiksi. Koe vain esitetään hyväksyttynä i:nä, jolloin se ei estä abiturienttia pääsemästä ylioppilaaksi kuten muutoin tapahtuisi. Kompensaatio ei koske ylimääräisinä kirjoitettuja aineita. Mikäli kokelas saa näissä aineissa hylätyn arvosanan, kokeen hylkääminen ei aiheuta missään tapauksessa tutkinnon hylkäämistä.
Ennen vuotta 2006 kirjoittaneilla oli käytössään lisäksi mahdollisuus kompensoida matematiikka sekä reaali toisillaan. Tällöin kompensaatio tapahtui näiden kahden aineen välillä suhteellisen helposti, mikäli kokelaan taidot olivat selkeästi kanavoituneet toiseen näistä aineista, mistä toinen puolestaan kärsi. Käytäntö poistettiin reaaliuudistuksen myötä. Äidinkieltä ei ennen ollut mahdollista kompensoida muilla aineilla.
Riemuylioppilas.
Riemuylioppilaaksi voidaan kutsua ylioppilasta, jonka ylioppilaaksi pääsystä on kulunut aikaa 50 vuotta.


Sapattivuosi.
Sapattivuosi on suomalainen tribuuttiyhtye, joka esittää Black Sabbathin musiikkia suomeksi. Yhtyeen kolmas albumi, Ronnie James Dion aikaista Black Sabbathia sisältävä "Ihmisen merkki" julkaistiin 1. huhtikuuta 2009. Edellinen laulaja Hannu Paloniemi on korvattu uudella laulajalla, jonka henkilöllisyys julkistettiin albumin ensimmäisen singlen "Pelon lait" ensisoiton yhteydessä 4. maaliskuuta 2009. Uusi laulaja on Nightwishista ja Tarotista tuttu Marco Hietala.
Jäsenet.
Halmkrona vaikuttaa myös CMX:ssä. Aunesluoman yhtyeitä ovat Blake ja Kivireki, aikaisemmin myös Pohjannaula. Hietalan yhtyeitä ovat Tarot, Nightwish ja Northern Kings, aikaisemmin myös Sinergy.


Boris Karloff.
Boris Karloff ("William Henry Pratt"; 23. marraskuuta 1887, Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta – 2. helmikuuta 1969, Midhurst, Yhdistynyt kuningaskunta) oli englantilainen näyttelijä.
Karloffin läpimurto oli ohjaaja James Whalen vuonna 1931 valmistunut elokuva "Frankenstein", jossa hän esiintyi Frankensteinin hirviönä. Suuri osa muistakin Karloffin roolihahmoista oli hirviöitä tai muita pahoja hahmoja lukuisissa eri kauhuelokuvissa, joista mainittakoon Muumion rooli elokuvassa "The Mummy".


Vesa Mäkelä.
Vesa Viljo Aleksanteri Mäkelä (28. maaliskuuta 1947 Kauhava – 4. elokuuta 2003 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Hän myös levytti muutamia lauluja.
Mäkelä aloitti uransa Yleisradion televisioteatterissa. Vesa Mäkelä toimi usein kertojana eri lyhytelokuvissa, mutta hän näytteli kuudessakymmenessä tv-sarjassa, tv-elokuvassa ja valkokangaselokuvassa.
Hän oli ohjaaja Aleksi Mäkelän isä ja näyttelikin poikansa elokuvissa.
Hän kuoli kotonaan vaikeaan sairauteen 56-vuotiaana.


Anna Lindh.
Ylva Anna Maria Lindh (19. kesäkuuta 1957 – 11. syyskuuta 2003) oli ruotsalainen poliitikko, joka toimi Ruotsin ympäristöministerinä 1994–1998 ja ulkoministerinä vuodesta 1998 kunnes hänet salamurhattiin vuonna 2003. Hän oli naimisissa Bo Holmbergin kanssa, jonka kanssa hänellä oli kaksi poikaa, David ja Filip.
Anna Lindhin salamurha.
Anna Lindhin kimppuun hyökättiin tukholmalaisessa NK:n tavaratalossa 10. syyskuuta 2003. Lindhin ystävä joutui seuraamaan avuttomana vieressä, kun murhaaja puukotti Lindhiä vatsan seutuville, osuen muun muassa maksaan. Paikalle hälytettiin nopeasti apua ja alkoi puukottajan ajojahti.
Puukotuksen jälkeen Lindh pyysi ystävätärtään soittamaan hänen perheelleen. Paikalla olleet muut ihmiset yrittävät tyrehdyttää verenvuodon. Lindh vastaili paikalle tulleiden ensihoitajien kysymyksiin ja oli ambulanssiin kannettaessa tajuissaan. Sairaalassa kuitenkin todettiin, että hänen mahdollisuutensa jäädä henkiin olivat pienet. Yhdeksän tuntia kestäneen leikkauksen jälkeen annettiin tieto, että Lindhin tila on hieman kohentunut. Tunti leikkauksen jälkeen hänen tilansa heikkeni ja hänet vietiin uuteen leikkaukseen. Aamulla kello 5:29 ilmoitettiin, että Anna Lindh oli kuollut saamiinsa vammoihin.
Anna Lindhin muistomerkki Medborgarplatsenilla Tukholmassa.
Murhaa arveltiin aluksi poliittiseksi ja sen liittyvän muutaman päivän kuluttua järjestettävään kansanäänestykseen euron käyttöönotosta.
15. syyskuuta poliisi otti kiinni murhasta 35-vuotiaan miehen todennäköisenä epäiltynä. Mies vangittiin 19. syyskuuta, mutta päästettiin vapaaksi 25. syyskuuta vapautettuna kaikista syytteistä. 24. syyskuuta poliisi pidätti Mijailo Mijailovićin todennäköisin syin epäiltynä murhasta. Mijailović tunnusti murhan 6. tammikuuta 2004. Tukholman käräjäoikeus tuomitsi Mijailovićin 23. maaliskuuta elinkautiseen vankeuteen.
Mijailović valitti tuomiostaan Svean hovioikeuteen, joka tuomitsi hänet 8. heinäkuuta oikeuspsykiatriseen hoitoon. Päätöksestä valitettiin Ruotsin korkeimpaan oikeuteen, joka tuomitsi Mijailovićin murhasta elinkautiseen.
Aiheesta muualla.
__NOTOC__


Rullaluistelu.
Rullaluistelu on rullaluistimilla tapahtuvaa tasaisella alustalla liikkumista. Rullaluistelu on pääasiassa huvi- ja kuntoliikuntaa. Myös erilaisia kilpailuja on olemassa, etenkin maratonluisteluita.
Rullaluistimet muistuttavat perinteisiä luistimia, mutta metalliterän paikalla on yleensä neljä tai viisi rullaa eli rengasta laakereineen. Rullaluistimet on tarkoitettu käytettäväksi asfaltin tai vastaavan kovan sekä lähes puhtaan pinnan päällä, jolloin laakereihin joutuu mahdollisimman vähän roskia lisäämään kitkaa, kuten pikkukiviä tai hiekkapölyä. Tasaisella ja kovalla pinnalla minimoidaan myös renkaiden kuluminen.
Rullaluistelu alkoi kerätä harrastajia Suomessa 1990-luvun puolivälissä. Alkuinnostuksen jälkeen määrä on vähentynyt hieman, mutta aktiiviharrastajat ovat ottaneet lajin omakseen.
Joukkuepelejä, joissa käytetään rullaluistimia, ovat muun muassa rullakiekko, rullapallo, rullaluistinhockey ja roller derby.
Luistintyypit.
Rullaluistimia on käytännössä kahdenlaisia: ”perinteisiä” (quad skates) ja inline-luistimia. Inline-luistimissa kaikki renkaat ovat peräkkäin kiskossa kengän alla (peräkkäin eli "in-line"), kun taas perinteisissä luistimissa renkaita on kaksi paria, edessä ja takana. Nykyisin suurin osa Suomessa käytetyistä rullaluistimista on inline-luistimia.
Maratonluistimet ovat yleensä neljä- tai viisipyöräisiä. Renkaat ovat suurehkot (84–110 mm) ja kenkä on yleensä matalampi kuin muissa luistintyypeissä, käytännössä nykyään tavallisen lenkkitossun tasoa. Käyttötarkoituksia ovat esimerkiksi pitkän matkan luistelu ja maratonit. Hyvin usein luistimien kanssa käytetään sauvoja, jotta rasitusta saataisiin jaettua koko keholle.
Inline-luistimissa on usein 80-84millimetrin renkaat, tosin rengaskoko on viime vuosina kasvanut yli 90 mm:n. Renkaita on yleensä neljä kappaletta. Luistimen varsi on hieman korkeampi kuin maratonluistimissa ja kisko hieman lyhyempi. Käyttötarkoituksena on pääsääntöisesti huvi- tai kuntoliikunta erilaisilla lenkeillä, luistelu kaupungissa ja muu vastaava toiminta. Kisko on lyhyempi kuin maratonluistimissa, joten luistin on ketterämpi ja kevyempi liikuteltava esimerkiksi juuri kaupunkioloissa.
Freestyleluistimissa eli bleideissä renkaat ovat yleensä hyvin pieniä, vain 53–60 millimetriä halkaisijaltaan. Kisko on juuri ja juuri kengän pituinen ja rengasmäärä on 2–4 luistinta kohden. Keskimmäiset renkaat on usein korvattu muovisilla grindirenkailla. Grindi-temppujen tekeminen onnistuu luistimen pohjassa, kiskon vieressä olevilla nk. grindipaloilla, kiskon keskiosan kololla sekä ulkokengässä olevalla backslide-platella. Luistimia käytetään pääasiassa samanlaisiin tarkoituksiin kuin rullalautaa. Temppujen tekeminen onnistuu esimerkiksi rampeissa, parkeissa, erilaisissa kurbeissa ja kaiteilla.
Matkaluistelu.
Maratonluistelijoita Berliinin maratonilla vuonna 2008
Matkaluistelua harrastetaan niin maratonluistimilla kuin tavallisillakin inline-luistimilla. Maratonluistimilla luistelu sujuu kevyemmin, koska suuremmat renkaat ja pidempi kisko sekä vakauttavat menoa että helpottavat nopeaa etenemistä. Lopputuloksena matka taittuu nopeasti ja vähällä vaivalla. Sauvojen käyttäminen tekee liikunnasta monipuolisempaa useamman lihasryhmän työskennellessä etenemisen helpottamiseksi. Ratakilpailuissa rullaluistelumatkoja on 200 metrin aika-ajosta 20 000 metrin pudotus- ja pistekilpailuihin.


Työttömyys.
Työttömyydellä on tarkoietttu perinteisesti palkkatyön puutetta. Joidenkin uusimpien näkemysten mukaan työttömyys voitaisiin nähdä myös vapautena palkkatyöstä. Näiden näkemyksen mukaan tulisin nähdä nykyistä selkeämmin, että palkkatyön asemasta ihminen voi tehdä muutakin hyödyllistä, tarpeellista tai välttämätöntä työtä.
Työttömyyden keskeisimmäksi haitaksi koetaan usein sen aiheuttama tulojen menetys. Toisaalta vapaa-aika lisääntyy huomattavasti ja stressitaso monessa tapauksessa vähenee. Toisaaalta työttömyys voi aiheuttaa myös monella tavalla ilmenevää henkistä rasitusta.
Työttömyys on merkittävimpiä köyhyyden riskitekijöitä. Työttömyyskorvaus kattaa osan työttömyyden aiheuttamasta taloudellisesta taakasta. Kansantalouden kannalta työttömyyden yleistyminen aiheuttaa lisäksi tuotannon laskua ja sosiaaliturvamenojen kasvua.
Työttömyyden tilastointi.
Suomen työttömyys- (pylväät, vasen asteikko) ja työllisyysaste (viiva, oikea asteikko) vuosina 1988-2006.
Työttömyyden tilastointikriteerit ovat maakohtaisia. Suomessa työvoimatutkimuksessa luokitellaan työttömäksi ilman työtä olevat, jotka ovat etsineet töitä edeltävänä neljänä viikkona ja voivat vastaanottaa sen 2 viikon sisällä. Työikäisinä pidetään 15–74-vuotiaita, joista työvoimaan kuuluvia ovat työlliset ja työttömät. Työlliseen työvoimaan luetaan kaikki 18-74-vuotiaat henkilöt, jotka vuoden viimeisellä viikolla olivat ansiotyössä eivätkä olleet työttömänä työnhakijana työvoimatoimistossa tai suorittamassa varusmies- tai siviilipalvelua. Tieto työllisyydestä perustuu työeläke- ja veroviranomaisten tietoihin.
Työttömyyttä mitataan tavallisesti työttömyysasteella, joka on työttömien osuus työvoimasta. Toinen yleinen mittari on työllisyysaste, joka on 15–64-vuotiaiden työllisten osuus samanikäisestä väestöstä. Työvoimaosuus on taas 15–74-vuotiaista työvoimaan kuuluvien osuus. Nämä mittarit kuvaavat työllisyystilannetta eri näkökulmista. Työllisyysaste on toisinaan huono, koska se ei ota huomioon esimerkiksi eläkeläisten, kotiäitien, opiskelijoiden, asevelvollisten ja vankilassa olevien osuutta. Näillä on merkitystä erityisesti maiden välisessä vertailussa.
Työttömyyden tarkastelussa on otettava huomioon kausivaihtelu. Sitä aiheutuu sekä työn tarjonnan sekä kysynnän vaihtelusta vuodenaikojen mukaan. Syynä kausivaihtelulle on muun muassa koulujen päättymis- ja alkamisajat, jotka vaikuttavat työn hakijoiden määrään. Toisaalta kysynnän muutokset aiheuttavat kausityöttömyyttä. Tämän vuoksi työttömyyttä tarkastellaan vuosimuutoksina tai kausitasoitettuna.
Piilotyöttömiksi kutsutaan henkilöitä, jotka haluaisivat töihin, mutta heitä ei luokitella työvoimaan. Tilastollisesti piilotyöttömiksi lasketaan työtä haluavat, jotka eivät täytä työn etsimisen kriteeriä. Piilotyöttömiä ovat muun muassa työllisyyskoulutuksessa tai työttömyyseläkkeellä olevat sekä ne, jotka ovat jättäytyneet työvoiman ulkopuolelle esimerkiksi kotiäideiksi tai -isiksi huonon työtilanteen vuoksi.
Tilastoitu työttömyys ei ota huomioon niin kutsuttua harmaata työvoimaa, joka työskentelee tilastoidun työn ulkopuolella. 1980-luvulta alkaen on esitetty arvioita, että esimerkiksi Yhdysvalloissa työskentelee kymmenen miljoonaa niin sanottua laitonta työntekijää. Myöskään rikollisen toiminnan työvaikutus ei näy tilastoissa.
Työvoimapolitiikka.
Talouspolitiikalla pyritään usein ainakin epäsuorasti parantamaan työllisyyttä. Työvoimapolitiikalla pyritään vaikuttamaan suoremmin työttömyyden tasoon. Tavallisesti riittävän voimakkaan talouskasvun ajatellaan lisäävän työvoiman kysyntää, jolloin työttömyys automaattisesti vähenee. Suomessa 1990-luvun nousukausi ei kuitenkaan laskenut työttömyyttä odotetusti. Syynä tähän pidetään muun muassa töissä olleiden tuottavuuden kasvua, joka osaltaan vähensi uuden työvoiman tarvetta, ja työn kysynnän siirtymistä uusille aloille.
Työttömien osaamisen lisäämisen ajatellaan usein parantavan työllistymismahdollisuuksia. Opettelemalla taitoja joille on enemmän kysyntää, työntekijän tuottavuus lisääntyy. Tämä voi tarkoittaa kouluttautumista uudelle alalle tai vain työkokemuksen hankkimista. Monissa maissa valtio tukee ja järjestää työttömille koulutusta ja tukityöllistämistä. Tähän viitataan termillä aktiivinen työvoimapolitiikka.
Työttömien taloudellista asemaa tuetaan työttömyyskorvauksella. Suomessa se jakautuu työttömyyspäivärahaan ja työmarkkinatukeen. Päivärahaan edellytetään työssäoloehdon täyttyminen, ja se on työttömyyskassaan kuuluvilla ansiosidonnaista. Sitä maksetaan enintään 500 päivältä (viideltä päivältä viikossa). Työttömyyskorvaus toimii vakuutuksena työttömyysriskin taloudellista vahinkoa vastaan. Toisaalta se kuitenkin vähentää ainakin jossain määrin kannusteita työllistyä. Osa tutkijoista uskoo, että monissa Euroopan maissa korkea työttömyys- tai muu sosiaaliturvan taso lisää olennaisesti työttömien määrää.
"Tanskan malli".
Tanska on esimerkki maasta, jossa on onnistuttu yhdistämään matala työttömyys ja korkea työttömyyskorvaus. Toimia nimitetään Tanskan malliksi tai joustoturvaksi (flexicurity). Tässä mallissa yhdistyy helppo irtisanominen ja korkea työttömyysturva.
Tanskassa työntekijän irtisanominen on helppoa: irtisanomisaikaa ei ole. Tavoitteena on, että työllistämispäätös ei tuntuisi työnantajista liian suurelta riskiltä. Näin Tanskassa on paljon pienyrityksiä. Työntekijän laatua ja sopivuutta on näet vaikea arvioida ennalta ja työvoiman kysyntä voi yhtäkkiä vähentyä, joten korkea irtisanomissuoja nostaisi työllistämiskynnystä. Myös ay-liike on tätä mieltä.
Malliin kuuluu myös sanktioiden käyttö. Työntekijän kynnys kieltäytyä töistä pidetään korkeana siten, että siitä seuraa työttömyyskorvauksen loppuminen samoin kuin siitä, jos kieltäytyy toisen alan töistä. Tästä syystä työtön yleensä hankkii itse työpaikan, kun taas Suomessa työtön voi käytännössä olla menemättä töihin.
TT:n Johannes Koroma on myös vaatinut ammattiliitoilta Tanskan kaltaisia alhaisia (1 %) nelivuotisia palkankorotuksia ja yrityskohtaiset lisiä, joita yritykset maksavat harkintansa mukaan. Näin palkat voitaisiin sovittaa työpaikkojen tuottavuuden mukaisiksi. Suomessa ammattiliitot ovat vastustaneet tällaista. Tanskassa myös parlamentilla on valta lopettaa lakot.
Hystereesi.
Hystereesi tarkoittaa ilmiötä, jossa työttömäksi jääminen aiheuttaa vaikeuksia työllistyä uudelleen esimerkiksi syrjäytymisen tai osaamisen vanhentumisen vuoksi. Syrjäytyminen riippuu työttömyyden kestosta sillä mitä pitempään työttömyys jatkuu, sitä vaikeammin työllistyminen on. Tätä käytetään yhtenä perusteena talouspolitiikalle, jossa työttömyyden nousua pyritään ehkäisemään.
Luonnollinen työttömyys.
1900-luvun alkupuolella vaikuttanut brittiläinen ekonomisti William Beverige esitti täystyöllisyyden vallitsevan 3 % työttömyyden tasolla. Sittemmin on esitetty lukuja 2 ja 7 % väliltä maasta ja ajankohdasta riippuen. Näin matalaa työttömyyttä pidetään toisinaan työttömyyden "luonnollisena" tasona, toisin sanoen kitkatyöttömyytenä ja muuna väliaikaisena, vaihtuvana työttömyytenä. On esitetty, että työttömyyden laskeminen luonnollista työttömyysastetta alemmaksi johtaa inflaatioon.
Massatyöttömyys.
Termi massatyöttömyys otettiin käyttöön 1930-luvun laman aikana, jolloin ensi kertaa oli esimerkiksi Saksassa yli viisi miljoonaa työtöntä. Vuonna 2005 Saksassa muutettiin työttömyyden määritelmää (mm. työllisyyskoulutuksessa olevat lasketaan nyt työttömiksi) siten, että työttömien määrä nousi viiden miljoonan ihmisen tasolle. Saksassa työttömyys on kuitenkin merkittävästi pienempi ongelma nyt, koska saksalaisia on enemmän ja kansantalous on paljon suurempi kuin 1930-luvulla.
Nuorisotyöttömyys.
Nuorisotyöttömyydellä tarkoitetaan yleensä alle 20- tai alle 24-vuotiaiden työttömyyttä. Nuorisotyöttömyyden tulkinta voi olla vaikeaa, koska nuoret ovat työmarkkinoilla liikkuvampia kuin varttuneemmat. Opiskelun päättäminen ja uran valinta merkitsevät sitä, että työtä etsitään ja vaihdetaan. Nuorisotyöttömyys on yleistä useissa maissa. Nuorisotyöttömyyttä pidetään vakavana ongelmana, jos nuori ei pääse lainkaan työelämän alkuun. Tällöin pidetään syrjäytymisen riskiä korkeana.
Pitkäaikaistyöttömyys.
Pitkäaikaistyöttömyyden määritelmä ei ole vakiintunut. Suomessa pitkäaikaistyöttömiksi lasketaan yleensä yli vuoden yhtäjaksoisesti työttömänä olleet. Yleinen vaihtoehtoinen määritelmä on kuusi kuukautta. Pitkäaikaistyöttömyys on yleisintä vanhojen sekä heikosti koulutettujen työttömien keskuudessa. Pitkäaikaistyöttömät ovat työttömyyden kovaa ydintä, joihin eri hallitukset ovat vuorollaan yrittäneet iskeä laihoin tuloksin.
Rakenteellinen työttömyys.
Työttömyyttä voidaan pitää rakenteellisena, jos se ei vähene vaikka joillain aloilla vallitsee samalla työvoimapula. Rakenteellisen työttömyyden yhtenä syynä pidetään sitä, että työvoiman vaatimukset ovat kasvaneet eikä työttömien osaaminen enää riitä. Tyypillisesti empiirinen tutkimus pyrkiikin arvioimaan rakennetyöttömyyttä erilaisilla regressiomalleilla, joissa inflaation muutoksia selitetään työttömyysasteella. Toinen tutkimustraditio pyrkii myös huomioimaan palkanmuodostukseen vaikuttavat ammattiliitot ja hyödykemarkkinoiden epätäydellisen kilpailun. Rakennetyöttömyyden tasoa arvioitaessa ongelman ydin on, ettei todellista rakennetyöttömyyden tasoa voida havaita, ja lisäksi taso on myös mitä ilmeisimmin ajassa muuttuva. Ilman teoreettista mallinnusta voidaan väittää, että rakenteellisella työttömyysasteella on yhteys pitkäaikaistyöttömien määrään.
Vapaaehtoinen työttömyys.
Vapaaehtoinen työttömyys on käsite, jolla viitataan työttömiin, jotka saisivat joitain töitä, mutta eivät halua töihin tai haluavat paremman työpaikan kuin on saatavilla. Tähän ryhmään luetaan etenkin kitkatyöttömyys, jossa ihmiset tietoisesti valitsevat paremman työpaikan etsimisen. Muuta työttömyyttä kutsutaan vastentahtoiseksi.
Työttömyys Suomessa.
Suomessa oli elo-syyskuun vaihteessa 2009 269 500 työtöntä työnhakijaa. Avoimia työpaikkoja oli vain 31 100 eli vain joka yhdeksäs työtön löysi teoriassa työpaikan. Käytännössä työttömien oli tätäkin vaikeampi työllistyä, koska osa työpaikoista täytettiin oppilaitoksissa kirjoilla olevilla tai sellaisilla vastavalmistuneilla henkilöillä, jotka eivät olleet ehtineet ilmoittautua työttömiksi.
Työttömyysasteen oli 7,6 prosenttia elo-syyskuun vaihteessa 2009 Todellisen työttömyyden arvellaan olevan kuitenkin huomattavasti suurempaa, kun mukaan lasketaan erilaisilla tukitoimilla työllistetyt ja muut todellisuudessa työttömän asemassa olevat henkilöt.
Alueellisesti työttömyyttä on eniten Kainuussa, Lapissa ja Pohjois-Karjalassa. Vähäisintä työttömyys on Ahvenanmaalla, Helsingin seudulla ja Pohjanmaalla. Kunnista eniten työttömyysetuuksien saajia oli vuonna 2003 Sallassa (22,2 %) ja vähiten Kauniaisissa (3,3 %).
Suurista kaupungeista vaikeimmin työttömyydestä kärsivät 1990-luvun laman jälkeen savupiipputeollisuuteen tukeutuneet Pori, Jyväskylä ja Lahti. Näissä kaupungeissa työttömyys on vielä nykyäänkin korkealla tasolla. Porissa oli pahimmillaan 1990-luvun alussa joka neljäs työvoimaan kuuluva ilman työtä.
Pitkäaikaistyöttömyyttä syntyi paljon lama-aikana. Noin puolet pitkäaikaistyöttömistä on yli 50-vuotiaita ja monet heistä poistuvat eläkeputkeen lähivuosina. Pitkäaikaistyöttömyyden ratkaisemiseksi käytetään useita keinoja. Useimmiten pitkäaikaistyöttymyyttä yritetään ratkaista kuntouttavalla työtoiminnalla. Muita pitkäaikaistyöttömyyden hoitokeinoina on yritetty palkkatuettua työtä, työelämävalmennusta ja työharjoittelua sekä erilaisia koulutus- ja työkokeiluja. Etenkin nuorille tarkoitettuja uusia vaihtoehtoja ovat työpajatoiminta, matalapalkkatuki, oppisopimuskoulutus ja työkoulu. Pitkäaikaistyöttömien "kova ydin" on kuitenkin vaikeasti työllistyvää, monilla heistä on sairauksia ja syrjäytymistä, ja lukuisat hallitukset ovat sitä yrittäneet hoitaa vaihtelevalla menestyksellä. Vaikeimmin työllistyviä on yritetty työllistää kansalaistyö-mallilla.
Lääkärilehdessä julkaistiin 12. lokakuuta 2010 työterveyshuollon erikoislääkäri Raija Kerätärin tutkimus, jonka mukaan usein pitkäaikaistyöttömien sairauksissa on kyse mielenterveyden häiriöistä. Tutkimuksessa ilmeni, että toimintakyvyn heikkeneminen jää usein tunnistamatta, koska sairaat pitkäaikaistyöttömät eivät jaksa jonottaa palveluihin tai osaa hakeutua niihin. Kyse on usein vaikeasta masennuksesta tai kehitysvammaisuudesta, ei viitseliäisyyden puutteesta. Siten pitkäaikaistyöttömiä ei voida auttaa koulutus- tai työllistämistukitoimin, ennen kuin heidän sairautensa on hoidettu
Kymmenen suurimman kaupungin työttömyys.
Tiedot TE-keskusten kesäkuun 2010 tilastoista.
Viitteet.
http://www.stat.fi/meta/kas/tyoikain_vaesto.html


Vienan retket.
Vienan retket oli joukko suomalaisten vapaaehtoisretkikuntien maaliskuun ja lokakuun 1918 välillä tekemiä sotaretkiä Vienan Karjalaan. Vaikka retkikuntia olikin monta, Vienan retket lasketaan yhdeksi suureksi heimosodaksi. Ensimmäiset retket tehtiin vielä Suomen sisällissodan aikana, mutta ne jatkuivat aina lokakuun alkuun asti. Seuraava Vienaan sijoittuva heimosota oli Itä-Karjalan kansannousu vuonna 1921. Vienan retket olivat ainut heimosota, jossa suomalaiset ja itäkarjalaiset sotivat toisiaan vastaan. Myöhemmissä heimosodissa suomalaiset ja itäkarjalaiset olivat pääasiassa samalla puolella.
Vienan retkien tausta alkuvuosi 1918.
Suomen armeijan ja valkoisten joukkojen ylipäällikön kenraali C.G.E. Mannerheimin antama Miekkavala-päiväkäsky 23. helmikuuta 1918 oli keskeinen innoittaja ensimmäiselle niin sanotulle "heimosodalle", Vienan retkille. Miekkavalassaan Mannerheim lähinnä kehotti eliminoimaan Itä-Karjalasta Suomeen kohdistuvan bolševikkivaaran, mutta se kannusti silti heimoaktivistien ja Suomessa olevien itäkarjalaisten keskuudessa esitettyjä ajatuksia Itä-Karjalan vapauttamisesta tai liittämisestä Suomeen. Valkoiset joukot olivat vallanneet Pohjois-Suomen, punaiset olivat paenneet lähinnä Itä-Karjalaan. Mannerheimia huolettivat nämä Muurmannin radan varteen keskittyneet tuhannet punaiset suomalaispakolaiset, jotka uhkasivat Suomen pitkää itäistä valtakunnanrajaa. Vaasan senaatti oli kiinnostunut lähinnä Saksan avulla tehtävästä Itä-Karjalan valtauksesta Suomelle, Mannerheim bolshevismin kukistamisesta. Päiväkäsky oli myös vastatoimi meneillään oleville kansanvaltuuskunnan ja neuvostohallituksen neuvotteluille, joissa keskusteltiin muun muassa Itä-Karjalan liittämisestä punaiseen Suomeen.
Varkauden valloituksen ja päiväkäskyn jälkeen nousi kuopiolaisten aktivistien piirissä ajatus lähteä vapauttamaan Karjalaa. Mannerheim suhtautui suunnitelmaan myötämielisesti, ehtona kuitenkin, että joukon johtaja, everstiluutnantiksi ylennettävä Carl Wilhelm Malm eroaisi armeijasta operaatiota varten. Tällä tavalla Malm saatiin suoraan päämajan ja Mannerheimin alaisuuteen.
Päämajan tavoite Itä-Karjalan suhteen oli erittäin optimistinen. Tavoitteena oli vetää ns. "kolmen kannaksen raja", joka kulkisi linjalla Laatokka, Syväri, Ääninen ja Vienanmeri. Jääkäriyliluutnantti Kurt Martti Walleniuksen johtamien 500 miehen ja everstiluutnantti Carl Wilhelm Malmin johtamien 370 miehen oli tarkoitus aloittaa taistelut, joiden jälkeen karjalaiset itse ajaisivat bolševikit pois maastansa. Tämän lisäksi suunniteltiin suurinta osastoa Aunuksen Karjalaan, mutta tätä ei koskaan muodostettu, koska miehiä tarvittiin Antrean rintamalla. Suomalaisten joukkojen määrän ei ollut tarkoituskaan riittää koko Itä-Karjalan valtaukseen, vaan luotettiin itäkarjalaisten antamaan tukeen. Itä-Karjalassa haluttiin soveltaa Suomen sisällissodan mallia, jossa suomalaiset otettaisiin vapauttajina vastaan ainakin yhtä hyvin kuin saksalaiset Etelä-Suomessa. Suomessa oleskelevilta itäkarjalaisilta saatiin käsitys, että itäkarjalaiset ottaisivat suomalaiset avosylin vastaan. Itäkarjalaisten lähetystöt olivat koko kevään 1918 aktiivisesti painostaneet Suomea aloittamaan toimet Itä-Karjalan Suomeen liittämiseksi.
Malmin retkikunta "Vienan Karjalan joukot" maaliskuu-heinäkuu 1918.
Everstiluutnantti Malmin joukot olivat ensimmäiset suomalaiset, jotka ylittivät Suomen ja Vienan rajan. Malm kokosi ensimmäisen komppanian vapaaehtoisia Kuopion seudulta. Savon mustakeltaisin kokardein, samanlaisilla siisteillä univormuilla ja "Karjalan puolesta"-käsivarsinauhoilla koristellut joukot ylittivät rajan Suomussalmella 21. maaliskuuta 1918 paraatimarssilla leijonalippu hulmuten. Malm nimesi retkikuntansa päiväkäskyssään rajanylityspäivänä "Vienan Karjalan joukoiksi". Aktiivisen heimoystävän jääkärikapteeni Toivo Kuisman johtama toinen komppania ylitti rajan 30. maaliskuuta.
Joukoilla oli 2000 kivääriä patruunoineen jaettavaksi karjalaisille, jotka suomalaisten suunnitelmien mukaan nousisivat kapinaan. Joukot pyrkivät näyttämään Vienan vapauttajilta eivätkä valloittajilta käyttäytymällä hyvin ja noudattamalla karjalaisten tapoja. Retkikunta saavutti Vuokkiniemen, jossa joukot otettiin vastaan suopeasti. Tämän jälkeen 10. huhtikuuta joukot hyökkäsivät Vienan Kemiin, mutta bolševikit torjuivat huonosti suunnitellun hyökkäyksen. Suomalaisista neljä kaatui, kaksi haavoittui ja toiset kaksi katosivat. Suomalaiset olivat aliarvioineet vihollisen voimat ja vetäytyivät Uhtualle, jonne he jäivät asumaan kesäksi.
Joukot passivoituivat ja masentuivat Uhtualla. Suomalaiset sotilaat ahdistuivat ja nolostuivat, kun karjalaiset eivät tulleetkaan suomalaisten puolelle. Uhtuan suojeluskunnan komentajan kuoltua retkikunnan asema vaikeutui entisestään. Suojeluskuntapäällikkö oli ollut harvoja itäkarjalaisia johtajia, jotka olivat avoimesti suomalaisten puolella. Englantilaiset ja venäläiset olivat levittäneet karjalaisille propagandaa, jonka mukaan suomalaisten puolelle meneminen johtaisi Saksan suorittamaan Itä-Karjalan valtaukseen. Malmin retkikunta heikkeni Mannerheimin erottua virastaan. Hallitus päätti jättää Malmin retkikunnan Vienan Karjalaan varmuuden vuoksi, varsinkin kun Suomi ei saanut ratkaistua Itä-Karjalan kysymystä neuvotteluteitse. Saksa ei suhtautunut myötämielisesti suomalaisten suunnitelmiin ja sotatoimet päätettiin siirtää talvelle 1919. Kaiken lisäksi tilanne oli kiristynyt suurvaltapolitiikan myötä, kun englantilaiset alkoivat keskittää sotilaallista painopistettään Vienanmerelle mahdollisen saksalaishyökkäyksen varalta. Pohjoisemmassa brittien varustama suomalaisten punakaartilaisten muodostama Muurmannin legioona alkoi operoida Walleniuksen joukkoja vastaan.
Päinvastoin kuin Suomella Britannialla oli tarjottavanaan myös aineellista apua. Kesällä itäkarjalaisia ryhtyi siirtymään englantilaisten puolelle. Suomalaiset yrittivät heinäkuussa Ilmari Kiannon tuella ja heimojuhlilla luoda yhteishenkeä, mutta karjalaiset alkoivat nähdä suomalaiset miehittäjinä ja "ruotsheina". Britannian tukema karjalaisten oma "Karjala karjalaisille"-liike sai kannatusta ja syksyllä suomalaisten retkikunta oli hajonnut lähes kokonaan. Vapaaehtoisia päästettiin kotiin peltotöihin Suomeen eivätkä he enää tulleet takaisin. Heinäkuussa suomalaisia oli Keski-Vienassa enää muutamia kymmeniä. Everstiluutnantti Malm sairastui ja hänen seuraajakseen valittiin jääkärikapteeni Toivo Kuisma.
Kuisman joukko heinäkuu–2. lokakuuta 1918.
Kuisman joukko oli oikeastaan oma retkikuntansa, vaikka Kuisma olikin nimetty Malmin retkikunnan johtajaksi. Kuisma värväsi heinäkuussa "Suomen vapaaehtoisten armeijaksi" nimittämänsä joukon päällystöksi kymmenen tuntemaansa heimoaktivistia ja ystävää. Tämä kahden jalkaväki- ja yhden konekiväärikomppanian muodostama 250 miehen joukko sai valtionhoitaja Pehr Evind Svinhufvudin täyden tuen, mikä merkitsi myös retkikunnan rahoitusta. Koska valtiovalta ei halunnut kutsuntaikäisiä eli 21–25-vuotiaita vapaaehtoisjoukkoihin, joukon keski-ikä oli 16–21 vuotta. Palvelussitoumus tehtiin vuoden loppuun asti. Osa värväytyneistä, 31 miestä oli sotilaskarkureita Suomen vakinaisesta väestä. Nämä "ylioppilaskarkurit" olivat pääosin Helsingin Jääkäriprikaatista karanneita heimoaatteen aktivisteja. Värväytyneiden joukossa syntyneen kapinan jälkeen kenttäoikeus tuomitsi kolme vapaaehtoista teloitettavaksi.
Joukkoa värvättäessä tilanne oli Suomen kannalta kohtuullinen. Viena oli Suomen etupiirissä ja suomalaiset edelleen pitivät hallussaan Uhtuaa. Elokuun lopulla englantilaisten varustama ja kouluttama karjalaisten 300-400 miehinen Karjalan rykmentti aloitti sotatoimet suomalaisia vastaan surmaamalla suomalaisten tiedustelijoita ja vartiostoja. Tilanne heikkeni ja karjalaiset pyrkivät saartamalla tuhoamaan suomalaisjoukot. Jyskyjärvellä 28 miehen suomalaisvartiosta kaatui 18 ja kaksi haavoittui. Kostamuksen 19 miehen vartiosta ainoastaan neljä miestä pääsi pakenemaan, muut kaatuivat. Myös haavoittuneita ja vankeja surmattiin, tosin yksi vangituista päätyi Englantiin saakka. Englantilaiset onnistuivat saamaan suurimman osan karjalaisista puolelleen. Paikalliset opastivat Karjalan rykmentin joukkoja suomalaisvartiostojen kimppuun. Aikaisemmin Suomelle myötämielisestä Uhtuan 200 miehisestä suojeluskunnasta vain 30 liittyi suomalaisiin. Tämän lisäksi vain pienempiä kyliä siirtyi suomalaisten puolelle, ja Suomesta saapui täydennykseksi yksittäisiä miehiä.
Syyskuun lopussa Kuisma aloitti perääntymisen ja samoihin aikoihin retkikunnan pääjoukko vetäytyi Vuokkiniemeen Suomen rajan tuntumaan. Kun valtiovalta ilmoitti, ettei se vastoin aiempia olettamuksia anna lisää tukea, suomalaiset päättivät aloittaa vetäytymisen Vuokkiniemestä Suomen puolelle. Karjalan rykmentti kuitenkin saartoi suomalaiset Vuokkiniemessä 350 miehen voimin, ja aloitti kylän aukealla kokoontuneita suomalaisia vastaan konekivääritulituksen. Suomalaisten puolella olleet karjalaiset eivät puuttuneet taisteluun, mutta suomalaiset onnistuivat avaamaan konekiväärillä tulen vihollisen pääjoukkoa vastaan. Suomalaisten 50 miehinen toinen komppania hyökkäsi Karjalan rykmentin sivustaan ja karkotti sen. Seitsemän karjalaista saatiin vangiksi ja ehkä jopa 100 karjalaista oli saanut surmansa. Taistelussa suomalaiset menettivät 20 miestä 200:sta, mutta Kuisman joukon viimeinen voittoisa taistelu oli tärkeä miehille, koska retkikunnan toimet olivat muuten epäonnistuneet.
Kuisman joukko vetäytyi rajan yli Suomeen 2. lokakuuta 1918 ja aloitti rajavartion toimet. Lokakuun lopussa Kuopiossa Kuisman joukko hajotettiin virallisesti. Sisällissodan aikana syntyneestä raja-alueiden turvaamisesta oli syttynyt ensimmäinen heimosota, joka oli surullinen kahden heimokansan taistellessa toisiaan vastaan. Suomalaisvapaaehtoisten tunnuslause oli "Karjalan puolesta", kun taas Karjalan rykmentin tunnuslause oli "Karjalan vapauden puolesta". Kuisman retkikunnan 300:sta taisteluihin osallistuneesta miehestä kaatui 83 eli yli neljännes. Retki epäonnistui käytännössä Ison-Britannian propagandan aiheuttaman heimoristiriidan takia.
Walleniuksen retkikunta 10. maaliskuuta–2. toukokuuta 1918.
Walleniuksen retkikunnan toimet lasketaan Vienan retkiin, mutta retkikunnan alkuperäiset tehtävät olivat laajempia kuin vain pyrkimykset Vienan Suomeen liittämiseen. Pohjois-Suomen sotilaallinen johtaja jääkäriyliluutnantti K. M. Wallenius ehdotti 10. maaliskuuta 1918 päämajalle, että Kuolaan ja Pohjois-Vienaan tehtäisiin sotaretki, jolla pyrittäisiin lyömään Suomen selustassa pakolaisina elävät punakaartilaiset. Retki Vienaan hyväksyttiin ja Wallenius kytki sen Malmin Etelä- ja Keski-Vienan hankkeisiin ja tuolloin vielä toteuttamatta jääneeseen Aunuksen retkikuntaan. Wallenius ei ollut idealisti ja hän ei ollut kovin palava heimoaatteen mies, toisin kuin C. W. Malm. Wallenius halusi murskata Suomea painostavan ikävän turvallisuusuhkan ja luoda Suomelle suuremmat puolustuskykyisemmät rajat.
Wallenius ei saanut koottua tarpeeksi miehiä ja Mannerheim määräsi hänelle 500 koillispohjalaista asevelvollista. Nämä asevelvolliset olivat huonosti koulutettuja, eikä heitä kiinnostanut heimoaate. Tämän lisäksi osa näistä sotilaista sympatisoi punaisia. Joukko ei saanut konekivääreitä, vaan vain yhden pikakiväärin. Wallenius jakoi nämä 500 miestä neljäksi 125 miehen komppaniaksi.
Walleniuksen johtama pääjoukko 500 miehineen eteni vielä Suomen puolella olevalle Kuusamon Paanajärvelle 28. maaliskuuta 1918. Paanajärveä vastapäätä Vienan puolella olevassa Oulangassa ei ollut tiedustelun mukaan punaisia. 21. maaliskuuta suomalaiset tuhosivat punaisten kymmenmiehisen tiedusteluryhmän ja 24. maaliskuuta suomalaiset löivät 200 punaista taistelussa surmaten heistä 16 Sallassa sekä 26. maaliskuuta suomalaiset valkoiset ja punaiset vaihtoivat laukauksia Soukelossa. Nämä muutaman päivän aikana saavutetut voiton poistivat punaiset Suomen puolelta, ja rintamalinjan vakiinnuttua rajan tuntumaan, voitiin valmistautua Vienaan siirtymiseen. Voitot saavuttaneita 700 miehisiä joukkoja johti jääkäriluutnantti Oiva Johannes Willamo. Willamon joukkojen ensimmäinen komppania koostui peräpohjalaisista suojeluskuntavapaaehtoisista, toinen komppania koostui asevelvollisista ja kolmas komppania asevelvollisista sekä suojeluskuntalaisista. Näin ollen joukkojen kokonaismiesmäärä oli yhteensä 1200.
31. maaliskuuta 1918 Wallenius sai käskyn edetä Vienaan. Asevelvollisesta koostuvat joukot kapinoivat päätöstä vastaan, koska heidän mukaansa palvelussitoumus ei sitonut heitä Suomen ulkopuolella sotimiseen. Walleniuksen maanittelun ja revolverilla ojentamisen jälkeen pääjoukko siirtyi 3. huhtikuuta rajan yli Vienan puolelle. Willamon joukot valtasivat Tuntsan kylän ja aikoivat edetä Ruvaaan, mutta punaiset viholliset olivat etulyöntiasemassa parempien asemien ja aseiden ansiosta, vaikka suomalaisilla olikin selvä ylivoima. Samaan aikaan Wallenius yritti vallata Soukelon kylää, mutta kunnolla kouluttamattomat asevelvolliset eivät suostuneet taistelemaan. Neljän haavoittuneen jälkeen joukko perääntyi ja Wallenius alkoi kouluttaa joukkojaan. Soukelo oli tärkeätä vallata Pohjois-Vienaan pääsyn kannalta. Soukelon kylä sijaitsee noin 30 km:n päässä Suomen vanhasta valtakunnanrajasta Pääjärven ja Ruvajärven välisellä kannaksella toimien näin porttina Pohjois-Vienan sydänmaille.
Willamon joukkojen toisen komppanian päällikkö jääkäriyliluutnantti Lauri Stark hyökkäsi Alakurtista 10–20 km itään Vienan puolella olevaa Kuivitsalammen "Kanasen" kylää vastaan. Vihollisen voimat aliarvioineessa hyökkäyksessä 250 miehestä kaatui 32 ja haavoittui 21 miestä. Wallenius yritti vallata Soukelon uudelleen 8. huhtikuuta 1918. Suomalaisten hyökkäysketjut etenivät 30-40 metrin päähän kylästä, mutta taistelun alettua eivät huonon taistelukokemuksen takia kyenneet etenemään. Punaiset huomasivat konetuliaseettomien suomalaisjoukkojen huonon koulutustason sekä taistelumotivaation ja hyökkäsivät suomalaisia päin. Suomalaiset alkoivat paeta, minkä jälkeen Wallenius keskeytti valtausyrityksen. Suomalaisista joukoista 7 kaatui ja 18 haavoittui. Kaikkia suomalaisjoukkoja komensivat hyvin koulutetut jääkärit, mutta miehistö oli taistelukokematonta ja -kyvytöntä.
Aikaansaamattomat hyökkäykset olivat kuitenkin hyödyllisiä. Punaisten komentajat pelästyivät valkoisten suomalaisten hyökkäyksiä ja vetäytyivät vapaaehtoisesti Soukelosta. Huhtikuun puolessa valtasivat Soukelon sen karjalaisten asukkaiden viileästä vastaanotosta huolimatta. Koillispohjalaiset asevelvolliset alkoivat kuitenkin kapinoimaan eikä voitu toteuttaa suunnitelmaa hyökkäyksestä Pohjois-Vienaan. Wallenius ei saanut Mannerheimilta lisäjoukkoja, koska Viipuria vallattiin juuri ja Ison-Britannian suhtautuminen kylmeni Suomen suhteen. Wallenius kuitenkin toi Suomen puolelta konekivääreitä ja kaksi tykkiä. 18. huhtikuuta Willamo teki retkikunnan viimeisen hyökkäyksen, jolla pyrittiin murtamaan punaisten puolustus Kilislammella. Hyökkäyksessä kaatui seitsemän miestä ja 23 haavoittui. Wallenius muutti päiväkäskyllä Kuusamon ja Kuolajärven komennuskunnat "Sallan rykmentiksi", joka aloitti rajavartioinnin ja teki tiedusteluja Vienan puolelle. Ison-Britannian tukemia punaisia oli Vienan puolella 1000 ja he alkoivat siirtyä lopullisesti Ison-Britannian lipun alle. Näin ollen tilanteesta uhkasi muodostua sotatila Suomen ja Ison-Britannian välille. Punaisista muodostunut Muurmannin legioona aloitti menestykselliset taistelut Walleniuksen 700-miehistä "Lapin I rajavartiopataljoona"a vastaan heinäkuussa 1918. Tilanne huononi kesää myöten myös huolto-ongelmien osalta, kun miehet eivät saaneet kunnon varusteita eivätkä ruokaa. Sisällissodan operaatio oli pitkittynyt syksylle saakka, vaikka sisällissota oli jo päättynyt 15. toukokuuta.
Vienan retkien jälkeen.
Vienan retket torjuivat punaisten suunnitteleman hyökkäyksen Suomen selustaan, Pohjois-Suomeen. Samalla punaiset torjuivat suomalaisten aikomukset vallata Pohjois-Viena. Tämä voimatasapaino ja tasapeli oli tässä tilanteessa Suomelle parempi, koska enemmänkin olisi saatettu hävitä. Oli riskialtista yrittää karkottaa venäläiset ja punaiset pois Vienasta, kun niin ei oltu edes vielä tehty oman Suomenkaan kohdalla. Syksyllä 1918 Saksan häviö alkoi näyttää varmemmalta ja valtiovallan tuki retkikuntia kohtaan kuivui siinä samalla. Toisaalta Saksan häviön tullessa realistisemmaksi, englantilaiset eivät enää kiinnostuneet Itä-Karjalasta, mikä oli suomalaisille erittäin suuri helpotus. Suomalaisten suurin ongelma oli se, etteivät vienalaiset vielä vuonna 1918 innostuneet heimohengestä.
Englantilaisten propagandan vähetessä ja venäläisten bolševikkien sortotoimien kiihtyessä vuosina 1919-1921, koittivat suosiollisemmat ajat heimohenkisille suunnitelmille ja ajatuksille karjalaisten keskuudessa. Vienan retkien aikoihin karjalaiset eivät vielä halunneet valita puoltansa. Karjalaiset tukivat brittiläisten organisoimaa Karjalan rykmenttiä vain sen takia, että se koostui heidän oman kansansa jäsenistä.
Vienan retkien jälkeen Wallenius toimi "Lapin Rajavartioston" komentajana, kunnes järjesti vielä yhden heimosodan, Petsamon vuoden 1920 retken. Kuisma suunnitteli Vienan retkien jälkeen vielä hanketta nimellä "Vienan Kaarti", mutta heimoaktivistien, heimosoturien, poliitikkojen ja sotilaiden voimavarat keskittyivät Aunuksen retken suunnitteluun.
Syksy 1918 ei ollut täysi epäonnistuminen heimoaatteen- ja retkien suhteen. Aunuslainen Repola liittyi Suomeen 31. elokuuta ja sen naapurikunta Porajärvi 12. syyskuuta. Tämä antoi uutta toivoa ja suomalaisten seuraava heimosota oli hätää kärsivän heimokansan auttaminen Viron vapaussodassa, jonka menestys innosti suomalaisia yrittämään uudelleen Itä-Karjalaan suuntautuvia retkiä. Myöhemmillä Itä-Karjalan retkillä ei enää puhuttu vain Itä-Karjalan Suomeen liittämisestä vaan tavoiteltiin karjalaisten omaa kansallisvaltiota.


Suunnitelmatalous.
Suunnitelmatalous, ääritapauksissa komentotalous, on järjestelmä, jossa tuotantoa, kulutusta ja investointeja ohjataan keskitetysti johdetun suunnitelman mukaan. Suunnitelmatalouden vastakohtana on markkinatalous, mutta kaikissa talousjärjestelmissä on käytössä piirteitä molemmista, jolloin kyseessä on seka- tai puitetalous.
Eräiden väitteiden mukaan lähes kaikissa maissa Isoa-Britanniaa lukuun ottamatta teollistuminen käynnistyi valtion toimin kuten rautateitä rakentamalla. Varat tähän kerättiin veroin, jotka valtio sijoitti taloudellisiin toimiin. Valtio saattoi myös lainata pääomiaan teollisuustuotannon käynnistämiseen. Vaatimuksia kaiken tuotannon järjestämisestä suunnitelmatalouden keinoin esitettiin etenkin sosialistien piirissä.
1920- ja 1930-luvuilla käytiin ns. "Socialist Calculation Debate", jossa pohdittiin onko markkinatalous tehokkaampi kuin suunnitelmatalous. Vastaus kulminoitui ns. laskentaongelmaan, eli voiko keskussuunnitteluelin määrätä resurssien käytöstä tehokkaammin kuin markkinat. Ludwig von Mises julkaisi 1920 kirjoituksen "Economic Calculation in the Socialist Commonwealth", jossa hän osoitti suunnitelmataloudessa hinta-informaation puuttumisen johtavan tehottomuuteen ja laskentaongelman olevan "liian vaikea" ratkaistavaksi. Merkittävimmän vasta-argumentin esitti Oskar Lange, joka osoitti suunnitteluelimen pystyvän käyttämään hintasignaaleja hyväkseen. Vielä 1960-luvulla länsimaissa pelättiin yleisesti myös asiantuntijoiden taholta, että Itä-Eurooppa menee talouskehityksessä ohi.
Kysymys sosialistisen järjestelmän romahtamisesta ei olekaan välttämättä välittömästi suunnitelmatalouden ja vapaan kapitalismin välisestä erosta, vaan siirtymisestä jälkiteolliseen talouteen. Itä-Euroopan maat ottivat 1970-luvun alussa länsimailta paljon lainaa, jonka ne sijoittivat teollisuuteen, eivätkä sitten pystyneet maksamaan velkojaan takaisin.
Esimerkkejä suunnitelmataloudesta.
Neuvostoliitossa siirryttiin lähes täyteen suunnitelmatalouteen lokakuussa 1928 ensimmäisen viisivuotissuunnitelman yhteydessä. Etenkin kulutusta pyrittiin kuristamaan mahdollisimman pieneen resurssien siirtämiseksi talouskasvuun ja teollistumiseen. Tässä oli kysymys Neuvostoliiton yleisestä ja nopeasta modernisaatiosta, jossa maaseudun voimavaroja käytettiin aivan 1700-luvun Englannin tapaan teollisuuden hyväksi.
Samaan tapaan Kiinassa oli "Suuri Harppaus" 1958-1960. Näissä valtion komennossa rakennettiin paljon teollisuutta. Stalinistista teollistamispolitiikkaa harjoitettiin Neuvostoliitossa 1929–1953, Albaniassa 1945–1990 ja Itä-Euroopassa 1948–1953, Kuubassa ja Pohjois-Koreassa. Normaaliin suunnitelmatalouteen siirryttiin 1953. Kiina vuodesta 1957 ja Jugoslavia vuodesta 1964 harjoittivat suunnitelmataloutta hajanaisilla aloilla. Lähes kaikki komentotaloudet kulkivat stalinistisen vaiheen läpi ja helpottivat kontrollia talouskasvun hidastuttua. Sosialististen maiden talouksissa noin 90 % työvoimasta oli valtion palveluksessa.
Suunnitelmataloutta sovelletaan etenkin kun valtio haluaa kohdistaa voimavaroja nopeasti tietyille aloille enemmän kuin kohdentuisi vapaaehtoisesti mm. yritystoiminnan kautta. Kapitalistisimmistakin maista jonkinasteisina esimerkkeinä on pidetty Japanin ja Etelä-Korean teollisuuspolitiikka.
Ongelmia.
Professori Tibor R. Machanin mukaan "Ilman markkinoita, jotka kohdentavat resurssit kysynnän ja tarjonnan lain mukaan, on vaikeaa tai mahdotonta kanavoida resurssit ihmisten todellisten preferenssien ja päämäärien mukaan."
Täysimittaiseen suunnitelmatalouteen (sekatalouden sijaan) liittyy ongelmia, joista on käytännön kokemuksia suunnitelmataloutta soveltaneista maista. Yksi keskeinen ongelma on tuotannon ohjaus. Markkinataloudessa hintojen muodostus kysynnän ja tarjonnan pohjalta mahdollistaa tuotantopäätösten hajautetun tekemisen tehokkaasti: markkinoilla vähissä olevien tuotteiden tuotanto kasvaa ja ylitarjottujen laskee pelkästään hintasignaalien avulla ilman että kenenkään tarvitsee tuntea tuotantojärjestelmän kokonaistilannetta. Neuvostoliiton kaltaisessa suunnitelmataloudessa tuotteiden valmistajat eivät tee päätöksiä sen puoleen hinnoista kuin tuotantomääristäkään. Sen sijaan mammuttimainen taloussuunnitteluvirasto Gosplan Moskovassa määräsi 80-luvun lopulla jo 200 000 eri hintaa ja asetti tuotantokiintiöt 70 000 tuotteelle; lisäksi osatasavalloissa toimi vastaavat virastot.
Keskusvirastojen taloussuunnittelijoiden oli erittäin hankala hahmottaa sekä talouden kokonaisuutta että tuotannon paikallisia olosuhteita. Seurauksena oli jatkuvia tuotannonoptimointivaikeuksia, jotka johtivat krooniseen alitarjontaan yksissä ja välillä koomiseen ylituotantoon toisissa tuotteissa. Tulitikut, muovikassit, alusvaatteet, kengät ja hedelmät olivat eräitä tuoteryhmiä, jotka olivat kuuluisia vaikeasta saatavuudestaan. Toisaalta syrjäisiin maaseutumyymälöihin saattoi yllättäen saapua suuria eriä vaikkapa silkkisolmioita tai italialaista vermuttia.
Pitkissä tuotantoketjuissa samankaltaiset tuotanto-ongelmat johtivat pullonkauloihin ja viivästyksiin kriittisten osien puuttuessa. Neuvostoliiton suunnitelmataloudessa ei ollut markkinataloudelle tavallista vaihtoehtoa ostaa kalliimmalla hinnalla pikatoimitusta kriittisestä osasta, paitsi ulkomailta, mitä tehtiinkin, mutta ulkomaankaupan päätökset piti kierrättää Moskovan virkakoneiston kautta, usein useamman viraston läpi. Ongelmien seurauksena työntekijät ja kalliit koneinvestoinnit seisoivat monesti toimettomina tai toimivat vajaateholla. Toisaalta tuotteiden suunnittelijoilla oli myös optimointiongelmia: jos esimerkiksi moottorista saa vähemmän polttoainetta kuluttavan tekemällä siitä vaikeamman koota, kumman säästäminen on kriittisempää: työvoiman vai polttoaineen? Markkinataloudessa hintasignaalit ratkaisevat tämänkaltaiset ongelmat, mutta suunnitelmataloudessa keskusjohdon asettama hinta ei välttämättä kuvasta hyödykkeen niukkuutta, ainakaan paikallisesti.
Suunnitteljoilla oli myös ongelma tulosten mittaamisen kanssa. Vaikka tuotantokiintiöiden ylitykset palkittiin sekä tehtaiden että työntekijöiden tasolla, piti tuloksia pystyä mittaamaan tavalla tai toisella. Sopivien mittareiden kehittäminen osoittautui yhdeksi suurimmiksi ongelmiksi suunnitelmataloudessa, eikä sitä pystytty ratkaisemaan tyydyttävästi koko Neuvostoliiton olemassaolon aikana. Esimerkiksi öljynetsinnässä tuloksia mitattiin metreinä porattua reikää: sen seurauksena Neuvostoliiton öljynporauskalustolla porattiin runsaasti syviä, suhteellisen vähän tuottavia öljylähteitä, sen sijaan että olisi keskitytty vain lupaavimpiin esiintymiin. Tuotantovaiheessa mitattiin vuosituotantoa, eikä öljylähteen koko eliniän tuotantoa. Tämän vuoksi öljyntuotantolaitokset alkoivat pumpata vettä öljyesiintymiin näin kasvattaen hetkellisesti tuotantomääriä, mutta heikentäen esiintymän kokonaistuotantoa. Lopputuloksena vuoteen 1980 mennessä neuvostoliitolaisista lähteistä pumpattu raakaöljy sisälsi keskimäärin puolet vettä.
Neuvostoliittolaiset tuotteet kärsivät jatkuvista laatuongelmista, jota pahensi kilpailun puute. Kuluttajilla oli usein mahdollisuus ostaa vain yhden tehtaan huonekaluja, televisioita, autoja, ym., ja vaikka vaihtoehtoja olisikin ollut, ei tuotteiden suosio kuluttajien parissa ollut menestyksen mittari, vaan ainoastaan tuotantokiintiöiden saavuttaminen ja ylittäminen. Näin ollen valmistajilla ei juurikaan ollut motivaatiota kehittää laatua, ja useimmat kulutustavarat hävisivät länsivaihtoehdoille suunnittelussa ja laadussa, joskus jopa vaarallisesti. Vuonna 1987 moskovalainen sanomalehti raportoi, että kaupungissa vuonna 1986 sattuneesta 28 056 tulipalosta peräti 40 % johtui vioittuneista televisioista. Eräs kuibyševiläinen televisiotehdas puolestaan ehti tuottaa 49 000 viallisen televisiovastaanottimen sarjan ennen kuin kukaan puuttui asiaan.
Toisaalta prioriteettiasemassa olleet raskas konepajateollisuus, aseteollisuus, ilmailuteollisuus ja avaruusohjelma kykenivät valmistamaan maailmanluokan tuotteita. Esimerkiksi Suomessa edelleen käytössä olevat neuvostovalmisteiset sähköveturit ja ydinreaktorit osoittautuivat kilpailukykyisiksi ja kestäviksi.


Joukkotiedotusväline.
Joukkotiedotusväline eli massamedia tarkoittaa viestintäkanavaa tai laitetta, jolla voidaan viestiä suurille joukoille toistuvasti. Sanalla tarkoitetaan teknisten laitteiden ja järjestelmien lisäksi myös organisaatioita, jotka harjoittavat joukkoviestintää. Jo ennen sähköistä viestintää on merkittävää median osaa, painettua sanaa pääasiassa päivälehdistöä tarkoittaen kutsuttu myös neljänneksi valtiomahdiksi.
Joukkotiedotusvälineiden vaikutus.
Joukkotiedotusvälineitä on käytetty tiedon jakamiseen. Laajettuaan joukkotiedotusvälineet ovat ryhtyneet myös viihdyttämään vastaanottajiaan, jolloin on herännyt kysymys joukkotiedotusvälineiden tiedotusluonteesta. Alvin Toffler jakaa kirjassaan Third wave tiedotuksen agraariin, teolliseen ja jälkiteolliseen. Eurooppalais-yhdysvaltalaisesta näkökulmasta ensimmäinen kattava joukkotiedotus olivat katolilaisen kirkon saarnastuolista luetut kuulutukset, jossa kirkko pystyi säätelemään tiedotuskanavan käyttöä. Toisessa vaiheessa tuli protestanttinen vallankumous, kirjapainotaito sekä 1700-luvulla sanomalehdet, mikä jatkui radiolla ja televisiolla. Kolmannessa aallossa joukkotiedottaminen laajenee omaehtoisemmiksi kustanteiksi ja verkottuu.
Tiedotusvälineitä voidaan käyttää erilaisiin tarkoitusperiin vaikutuskanavana: kaupallisiin tarkoituksiin, poliittisiin tarkoituksiin mielipidemuokkaajina ja pahimmillaan karkeankin propagandan jakeluun. Toisaaltaan vapaat tiedotusvälineet voivat olla vallanpitäjien "vartijoita" tuomalla esiin epäkohtia.
Massatiedotusvälineillä on myös kulttuurillisia vaikutuksia. Kaikkialle yhtenäisenä levitettävä kaupallinen tiedotus ja viihde on nähty usein kulttuurien monimuotoisuutta uhkaavana tekijänä.
Joukkotiedotusvälineet Suomessa.
Suomessa media-ala on kartelloitunutta ja huomattava osa merkittävistä medioista kuuluu Sanomalle tai Alma Medialle, mitkä muodostavat viestintäalan konglomeraatteja ja joilla on näin konsernina mahdollisuus vaikuttaa voimakkaasti mielipiteen muodostumiseen. Toinen merkittävä taho on Yleisradio. Kolmantena vaikuttavana tekijänä ovat maakuntalehdet. Maakuntalehtien kansainvälisten uutisten uutisvalikoimaan vaikuttaa merkittävästi STT, jonka suurin lehtiomistaja on Sanoma, joka kustantaa mm. Helsingin Sanomat -päivälehteä. Näin ollen kansainvälisten uutisten osalta lehdistön Reutersilta tuleva uutisvirta on STT:n toimittamaa. Sen sijaan kotimaisissa aiheissa voi olla erilaisia painotuksia.
Kaupallisesti vähälevikkisiä aatteellisia lehtiä tuetaan parlamentaarisella lehdistötuella, mikä tukee mm. eduskuntapuolueiden pää-äänenkannattajajien kustantamista.
Joukkotiedotusvälineiden ja valtiovallan välistä vuorovaikutteista suhdetta kuvaa se, että monet kansanedustajat ja ministerit sekä eurokansanedustajat ovat ammatiltaan toimittajia. Toimittajia ovat mm. Suomen pääministeri Matti Vanhanen, kansanedustaja ja radiotoimittaja Pertti Salovaara, kansanedustaja ja televisiotoimittaja Saara Karhu, kansanedustaja Liisa Jaakonsaari, kansanedustaja ja televisiotoimittaja Antero Kekkonen, kansanedustaja Jaakko Laakso, eurokansanedustaja Esko Seppänen ja Paavo Väyrynen. Kaiken kaikkiaan noin 15% kansanedustajista on toiminut jollain lailla toimittajina.
Merkittäviä suomalaisia poliittisia toimittajia ovat puoluelehtien päätoimittajat, Yleisradion poliittiset toimittajat sekä poliittisia asioita käsittelevät ajankohtaisohjelmien toimittajat, suurimpien päivälehtien pääkirjoittajat sekä vakiokolumnistit. Poliittisia toimittajia toimii myös ministereiden erityisavustajina eli poliittisina sihteereinä.
Medioiden parissa vietetty aika.
Suomalaiset viettävät päivittäin eri medioiden parissa peräti 9 tuntia 22 minuuttia.
Suomessa käytettiin vuonna 2002 mediamainontaan 1 053 miljoonaa euroa.


Valta.
Valta tarkoittaa yleisesti jonkun tai jonkin oikeutta tai mahdollisuutta hallita jotakuta, määrätä tai päättää jostakin.
Vallan ilmenemismuodot.
Heikki Paloheimo ja Matti Wiberg erottavat neljä vallan ilmenemismuotoa: vastustuksen murtamisen, toimintavaihtoehtojen rajoittamisen, asenteiden muuttamisen sekä vallan muuttumisen oikeudeksi ja tottelemisen velvollisuudeksi.
Elias Canetti tarkastelee valtaa teoksessaan "Joukko ja valta" (1961). Hän havainnollistaa vallan () ja väkivallan () eroa toteamalla, että valtaa luonnehtivat seuraavat määreet: tila, toivonpilkahdus, valvonta ja tuhohalu. Hänen mukaansa väkivalta – välitön fyysinen hallinta – piilottelee aina vallan takana.


Luettelo nälänhädistä.
Luettelo nälänhädistä listaa historian tuntemia nälänhätiä ympäri maailmaa, niiden laajuudet sekä oletetut syyt. Ks. myös erillinen artikkeli nälänhädästä. Luettelo on erittäin puutteellinen eikä sisällä edustavaa otosta suurimmista nälänhädistä.
Aiheesta muualla.
Nälänhädät
Nälänhädät


Alkemia.
William Fettes Douglasin (1822–1891) maalaus "Alkemisti".
Alkemia on muinainen, alkemistien harjoittama oppi, jonka tarkoituksena oli valmistaa kultaa vähemmän jaloista metalleista tai saada aikaan niin sanottu elämän eliksiiri, jolla voitaisiin saavuttaa pitkä tai jopa ikuinen elämä. Myös kiinalaiset alkemistit uskoivat alkemistien luomien eliksiirien voivan tuottaa kuolemattomuuden. Myöhemmän eurooppalaisen alkemian edustajat käsittivät alkemistiset prosessit myös vertauskuvallisiksi kertomuksiksi henkisestä kehittymisestä. Alkemiaan kuului aineksia silloisista kemiasta, fysiikasta, taiteesta, metallurgiasta, lääketieteestä, astrologiasta, mystiikasta ja uskonnosta.
Sana ”alkemia” tulee arabian sanasta "al-kimiya" tai "al-khimiya" (الكيمياء tai الخيمياء). Samaa alkuperää on myös sana kemia, jossa on vain jätetty pois alussa oleva arabian artikkeli "al".
Alkemian historia.
Alkemian alkuhetket sijoittuvat hellenistiseen Aleksandriaan noin vuoteen 100 jaa., jolloin egyptiläinen metallurgia ja kreikkalainen filosofia kohtasivat, ja Kiinaan toiselle vuosisadalle eaa. Aleksandrian uusplatonistit keräsivät vanhoja egyptiläisiä käsikirjoituksia, ja uskoivat näiden oleva peräisin egyptiläiseltä Thot-jumalalta, joka samaistettiin erityisesti Egyptissä kreikkalaiseen Hermeeseen. Tämän tuloksena syntyi myöhemmin käsitys, jonka mukaan uusplatonistien keräämät kirjoitukset olisi kirjoittanut Mooseksen aikainen tarunomainen egyptiläinen oppinut ja alkemistien oppi-isä Hermes Trismegistos. Hermeen nimestä juontaa myös käsite ”hermeettiset tekstit”.
Aleksandrialainen alkemia kukoisti 300-luvulle asti. Tämän jälkeen alkemia kukoisti islamilaisessa maailmassa ja Euroopassa 1100–1600-luvuilla tieteelliseen vallankumoukseen asti. Arabialaisilta alkemisteilta on peräisin käsitys, että metallien muuttaminen kullaksi eli transmutaatio kävisi päinsä erityisen aineen eli viisasten kiven avulla, joka Euroopassa myöhemmin usein samastettiin eliksiirin kanssa.
Vuonna 1404 Englannin kuningas Henrik IV määräsi, että alkemian harjoittamisesta tuli langettaa kuolemanrangaistus, sillä ajateltiin, että jos alkemisti onnistuisi saavuttamaan tavoitteensa, hän tuottaisi valtavia määriä kultaa ja horjuttaisi koko talousjärjestelmää. Myöhemmin kuningatar Elisabet I pestasi kuitenkin palvelukseensa alkemisteja pyrkimyksenään täyttää valtion rahakirstuja.
Merkittävimpiä alkemisteja ovat olleet Bolos (1. vuosisadalla jaa.), Zosimos (3. vuosisadalla jaa.), Jabir ibn Hayyani (8. vuosisadalla jaa.), Rhases (tai al-Razi, 864–925) ja Paracelsus (1493–1541). Ranskalainen Fulcanelli edustaa viime vuosisatojen suuria alkemisteja. Myös fyysikkona tunnettu Isaac Newton harjoitti ja tunsi alkemiaa kattavasti. Samoin Newtonin kanssa väitellyt filosofi ja yleistiedemies Leibniz uhrasi paljon aikaa alkemialle. Empiirisen tieteen ohjelmaa julistanut Francis Bacon piti puolestaan alkemisteja ”sokeina empiristeinä”, joilta puuttuu systemaattinen metodi.
Vuonna 1783 Lontoon kuninkaallinen tiedeakatemia kutsui jäsenensä James Pricen esittelemään, miten hän oli onnistunut muuttamaan elohopean kullaksi. Hän kuitenkin epäonnistui yrittäessään toistaa kokeensa, jonka hän väitti aiemmin onnistuneen. Kokeen jälkeen hän joi kolmen virkaveljen nähden sinihappoa ja kuoli.
Alkemia tieteenä.
Alkemiaa on totuttu pitämään taikauskona ja epätieteellisenä toimintana sekä nykyisen kemian vastakohtana. Alkemian monet perusväitteet ovatkin nykytiedon vastaisia, ja alkemistien tavoite luoda kultaa kemiallisin keinoin ei voinut onnistua. Myöhäis­keski­ajan alkemistit olettivat kaikkien metallien muodostuneen elohopean ja rikin höyryistä. Kulta ja muut vanhastaan tunnetut metallit tunnistettiinkin alkuaineiksi vasta 1700- ja 1800-lukujen taitteessa.
Alkemia muistutti nykyistä kemiaa siinä, että se pyrki tavoitteeseensa myös kokeellisin keinoin. Alkemistit eivät kuitenkaan kokeiden epäonnistuessa juurikaan arvostelleet omia teorioitaan (esimerkiksi neljästä alkuaineesta) vaan syyttivät koelaitteistoaan.
Alkemistien pyrkimykset olivat myös välttämättömiä nykyaikaisen kemian synnylle, sillä alkemistit kehittivät monia kemian kehitykselle välttämättömiä välineitä ja valmistivat uusia yhdisteitä kuten rikkihapon, typpihapon ja tislatun alkoholin. 1500-luvulta lähtien monet alkemistit, erityisesti Paracelsus, keskittyivät iatrokemiaan eli lääkeaineiden tutkimukseen.
Alkemistien menetelmät olivat karkeita. Yleensä he aloittivat sekoittamalla huhmareessa kolmea ainetta: metallimalmia (lähinnä epäpuhdasta rautaa), jotain toista metallia (usein lyijyä tai elohopeaa) ja orgaaniperäistä happoa (tyypillisimmin hedelmistä tai kasviksista saatua sitruunahappoa). Näiden hienontamiseen käytettiin jopa puoli vuotta, jotta ne sekoittuisivat täydellisesti, ja sitten sekoitusta alettiin kuumentaa varovasti upokkaassa. Lämpötilaa nostettiin hitaasti, kunnes saavutettiin ihannelämpötila, ja sitä pidettiin yllä kymmenen päivää. Prosessi oli vaarallinen, sillä siinä syntyi myrkyllisiä höyryjä, ja moni ahtaassa, ilmastoimattomassa tilassa työskennellyt alkemisti menehtyikin elohopeahöyryn aiheuttamaan myrkytykseen. Monet muut menettivät vähitellen järkensä joko elohopea- tai lyijymyrkytyksen vuoksi. Kuumennusprosessin jälkeen seos sekoitettiin happoon.
Seuraava askel oli aineseoksen höyrystäminen ja uudelleen tiivistäminen, toisin sanoen tislaus. Tislausprosessi oli kaikkein vaikein ja eniten aikaa vaativa vaihe, ja usein alkemisti tarvitsi vuosia päästäkseen haluamaansa lopputulokseen. Myös tämä vaihe oli vaarallinen, sillä laboratoriossa piti koko ajan palaa tuli. Onnettomuuksia sattui usein. Ellei kokeidentekijä joutunut tulipalon uhriksi tai aineseos mennyt hukkaan puutteellisen teknisen osaamisen takia, saatettiin ottaa seuraava askel – askel, joka oli selvimmin yhteydessä mystiikkaan. Tislauksen lopetushetken näet määräsi useimpien alkemistien tekstien mukaan ”merkki”. Niissä oltiin kuitenkin täysin erimielisiä siitä, milloin tai miten merkki tulisi. Alkemistiparan oli vain odotettava ja jossain vaiheessa päätettävä, että otollisin hetki tislauksen lopettamiseen oli saapunut. Seuraavaksi seos poistettiin tislauslaitteistosta ja siihen lisättiin hapettavaa ainetta. Yleensä käytettiin salpietaria (kaliumnitraattia), joka oli tuttu ainakin muinaisille kiinalaisille ja hyvin mahdollisesti myös aleksandrialaisille. Metallimalmin rikin yhdistyttyä orgaanisen hapon hiileen alkemistilla oli kuitenkin nyt käsissään aivan sananmukaisesti räjähtävä sekoitusta: ruutia. Moni myrkytykseltä ja liekeiltä välttynyt alkemisti päätti päivänsä lentämällä taivaan tuuliin yhdessä laboratorion kanssa. Ne, jotka olivat suoriutuneet kaikista tähänastisista tehtävistä, saattoivat siirtyä viimeisiin, ratkaiseviin työvaiheisiin. Ensin sekoitus suljettiin erikoisastiaan ja sitä lämmitettiin varovasti. Kun materiaali oli tämän jälkeen jäähdytetty, lopputuloksena olisi pitänyt olla valkoista kiinteää ainetta, niin kutsuttua valkoista kiveä, jonka avulla alkemistit uskoivat voivansa muuttaa epäjalon metallin hopeaksi. Sitten seurasi kaikkein kunnianhimoisin vaihe: ensin tislettä kuumennettiin ja sitten se jäähdytettiin ja puhdistettiin, jotta saataisiin aikaan punaiseksi ruusuksi kutsuttua punaista kiinteää ainetta. Tämän vaiheen oli määrä johtaa itse viisasten kiven valmistukseen.
Viisasten kiven on väitetty olevan myös kaikkien aineiden esi-isä, ns. ”Prima Materia”. Alkemistien keskeisiä uskoja ”Prima Materian” suhteen oli, että kaikki aineet sisältävät sitä. Erään teorian mukaan edellä mainittujen kolmen aineen, metallimalmin, lyijyn/elohopean ja happojen lisäksi, esimerkiksi aamukaste sisältää paljon ”Prima Materiaa”.


ExpressBus.
ExpressBus on markkinointiyhteenliittymä, johon kuuluu 30 suomalaista pikavuoroja liikennöivää bussiyritystä. Projekti aloitettiin vuonna 1991, kun pikavuorojen matkustajamäärät olivat laskusuunnassa; mallia sille haettiin Norjasta "NOR-WAY Express Coaches" -järjestelmästä. Suomessa on noin 300 ExpressBus-brändättyä linja-autoa, jotka ajavat yli kymmentä reittiä koko Suomen alueella.
ExpressBus kilpailee kanssa tietyillä junareiteillä pääasiassa hinnalla, vuorotiheydellä, vaihdottomuudella ja lukuisilla pysäkeillä, nopeudessa ne ovat kilpailun jo hävinneet. Pikavuoroilla on myös etuna se, että ne voivat palvella pienempiä paikkakuntia matkan varrella, joille ei pääse junalla. Pikavuorot kilpailevat myös palvelulla; useimmista busseista saa muun muassa maksutta lehtiä luettavakseen matkan ajaksi.


Pakkovalta.
Pakkovalta on vallankäyttöä, jonka tarkoituksena on ohjata yhteisön toimintaa, tarvittaessa välittömiä pakkokeinoja käytämällä tai välillisesti pakkokeinojen käyttämisellä uhkaamalla. Oikeuksia ja lakeja suojellaan usein pakkovallan keinoin.
Marxilaisessa diskurssissa sillä viitataan yhteiskuntaan, joka on olemassa ennen työväenluokan vallankumousta ja kommunistisen yhteiskunnan syntyä. Libertaareilla ja tietyillä muilla poliittisilla ryhmillä on oma, erittäin negatiivinen käsityksensä pakkovallasta, pitäen sitä käytännössä aina moraalisesti vääränä.
Sekä valtio että muut tahot käyttävät pakkovaltaa poliittisiin tarkoituksiin. Pakkovaltaa (lähinnä erityisessä poliittisessa merkityksessä) vastustavat anarkistit, liberaalit, marxistit sekä pasifistit. Joka tapauksessa pakkovalta on yksi perinteisimpiä motivointikeinoja, ja sitä käytetään jatkuvasti siihen tarkoitukseen. Muuhun kuin lakien valvomiseen rangaistusten keinoin perustuvia yhteiskuntia ei ole toteutettu, lukuun ottamatta lyhytikäistä anarkistien valtaa osissa Espanjaa sisällissodan aikana. Vaihtoehtona pakkovallalle on siten ollut "mielivalta", joka on harjoitettu feodalismin aikana ja muun muassa Afganistanin sisällissodan jälkeen 1992-1996 ja Somaliassa diktaattori Siad Barren hallituksen kaaduttua. Tällöin hallinnassa ovat erilaiset lähinnä rosvojoukoiksi luokiteltavat ryhmät.
Joidenkin mielestä yrityksilläkin on pakkovaltaa niiden kontrolloidessa ruokaa, vettä, asuntoja tai muita ihmiselämälle tärkeitä niukkoja resursseja.


Jimi Hendrix.
James Marshall "Jimi" Hendrix (27. marraskuuta 1942 Seattle, Washington – 18. syyskuuta 1970 Lontoo, Britannia) oli yhdysvaltalainen kitaristi, laulaja ja lauluntekijä, joka tuli tunnetuksi yhtyeessään The Jimi Hendrix Experience. Häntä on usein luonnehdittu populaarimusiikin historian merkittävimmäksi ja kaikkien aikojen parhaaksi kitaransoittajaksi. Hendrixiä arvostetaan myös lauluntekijänä, ja hänen panostaan populaarimusiikin tyylisuuntien kehitykseen pidetään erittäin merkittävänä.
Jimi Hendrix muusikkona.
Hendrixin tyylillisiä esikuvia olivat ennen kaikkea Elmore Jamesin, Albert Kingin ja T-Bone Walkerin kaltaiset blueskitaristit. Hän otti vaikutteita myös R&B-soittajilta, kuten Curtis Mayfieldiltä, ja jazzmuusikoilta, kuten huilunsoittaja Rahsaan Roland Kirkiltä. Hendrix myös mainitsi rock and roll -kitaristi Chuck Berryn yhdeksi esikuvistaan. Rock and roll -tähti Little Richard vaikutti Hendrixin tyyliin ilmaista itseään vivahteikkaalla esiintymisellään, kun taas Bob Dylan oli Hendrixin suurin esikuva sanoittajana.
Eräät kuuluisat rock-kitaristit, kuten Jeff Beck, The Whon Pete Townshend ja The Kinksin Dave Davies, olivat kokeilleet takaisinkytkentää (feedback eli kiertoääni) jo ennen Hendrixin tuloa tunnetuksi. Samoin säröä oli kokeiltu jo vuosia aikaisemmin. Hendrixin kyky käyttää näitä sekä monia muitakin kitaran ääntä muokkaavia efektejä oli kuitenkin ennenkuulumaton. Vielä merkittävämpiä olivat Hendrixin monet oivallukset itse soittotyylin suhteen. Hendrix osasi soittaa kitaraa neljällä eri tavalla: oikea- ja vasenkätistä kitaraa normaalilla tavalla tai kielten järjestys käännettynä (alimmainen E-kieli alhaalla)
Hendrix raivasi uusia teitä populaarimusiikin kehitykselle myös taitavana säveltäjänä ja sanoittajana. Tuottajana ja musiikillisena arkkitehtina Hendrix käytti yhtenä ensimmäisistä levytysstudiota musiikillisten ideoiden rakentamiseen pelkän nauhalle tallentamisen sijaan. Laulajanakin Hendrix pystyi parhaimmillaan varsin vaikuttaviin suorituksiin (kuten kappaleessa "Have You Ever Been (To Electric Ladyland)") sekä ilmeikkääseen rockilmaisuun (esimerkiksi kappaleessa "Foxy Lady"). Konserteissa hän tosin keskittyi usein enemmän soittamiseen; monilla konserttitaltioinneilla Hendrix itse asiassa jauhaa purukumia laulaessaan.
Hendrixin imago rocktähtenä on kanonisoitunut ja jopa mytologisoitunut rockhistorian huipulle. Usein Hendrix mielletään Janis Joplinin, Jim Morrisonin ja Brian Jonesin ohella oman aikansa nuorisokulttuurin ja protestiliikkeen henkilöitymäksi (nämä neljä 1960-luvun rock-ikonia kuolivat kaikki 27-vuotiaina). Hendrix myös voittaa säännöllisesti erilaisten rocklehtien järjestämät äänestykset kaikkien aikojen rock-kitaristin arvonimestä.
Hendrixin perhe.
Hendrix kasvoi Seattlessa työväenluokkaisessa perheessä. Hän sai kasteessa nimen Johnny Allen Hendrix. Huoltajuuden siirryttyä isälle, Al Hendrixille, tämä kuitenkin vaihtoi poikansa etunimet James Marshalliksi. Äiti Lucille kuoli 2. helmikuuta 1958 pernanrepeämään. Hendrixillä oli nuorempi veli, Leon, joka vietti ison osan elämästään vankiloissa.
Murrosikä ja armeija-aika.
Sisäänpäin kääntyneen ja mielikuvitusmaailmoissa viihtyvän pojan pakkomielteeksi muodostui 1950-luvun rhythm and blues -musiikki. Kitaraan Hendrix kuitenkin tarttui toden teolla vasta 16-vuotiaana. Hendrix erotettiin lukiosta, ja hän ajautui huonoille teille. Vuonna 1961 Hendrixiä uhkasi vankilatuomio autovarkaudesta. Nuoriin rikoksentekijöihin siihen aikaan sovelletun käytännön mukaisesti hän kuitenkin välttyi rangaistukselta värväytymällä armeijaan (101. ilmakuljetusdivisioona). Fort Campbellin varuskunnassa Kentuckyssä häntä ryhdyttiin kouluttamaan laskuvarjojääkäriksi.
Hendrix ei viihtynyt armeijassa ja selviytyi huonosti koulutuksesta. Hän saattoi nukkua palvelusaikana, ei kunnioittanut armeijan järjestyssääntöjä ja sai huonoja tuloksia ampumaharjoituksissa. Hendrix vapautettiin varusmiespalveluksesta kouluttajien aloitteesta hänen palveltuaan armeijassa vasta vuoden normaalin kahden vuoden palveluksen sijaan.
Vapautus oli Hendrixille helpotus. Myöhemmin lehtihaastatteluissa hänellä oli kuitenkin tapana kertoa, että hän sai vapautuksen laskuvarjohypyssä murtuneen nilkan vuoksi. Charles Crossin kirjoittaman elämäkerran mukaan Hendrix olisi teeskennellyt homoseksuaalia saadakseen vapautuksen. Tämän väitteen paikkansapitävyyttä on epäilty.
Ammattimuusikon uran alkutaival.
Päästyään armeijasta vuonna 1962 Hendrix aloitti keikkamuusikon ja studiokitaristin uran ja kierteli vuosien ajan Yhdysvaltoja ristiin rastiin. Pidemmän päälle hän viihtyi huonosti työssä, jossa ei voinut kunnolla toteuttaa omia musiikillisia ideoitaan. Soittotaitonsa ansiosta Hendrix pääsi säestämään sekä levytysstudiossa että konserteissa joitakin varsin tunnettujakin artisteja, kuten Little Richardia ja myöhemmin The Isley Brothersia. Hän ei kuitenkaan saavuttanut merkittävää mainetta tai arvostusta. Vuonna 1965 Hendrix allekirjoitti tuottaja Ed Chalpinin kanssa levytyssopimuksen, joka ei edistänyt hänen uraansa, mutta tuotti myöhemmin kosolti päänvaivaa. Vuoden 1966 kesällä Hendrix oli päätynyt Greenwich Villageen, New Yorkin kuuluisaan taiteilijakaupunginosaan. Täällä taiteilijanimeä Jimmy James käyttänyt Hendrix ansaitsi niukat tulonsa Curtis Knight and the Squires -nimisen R&B-orkesterin soolokitaristina sekä katusoittajana. Lisäksi hän oli alkanut harjoitella omia sävellyksiään The Blue Flames -yhtyeen kanssa. Tässä kokoonpanossa soitti myös Randy California, joka sittemmin saavutti jonkin verran mainetta Spirit-yhtyeen kitaristina. Hendrix yritti herättää newyorkilaisten musiikkituottajien kiinnostusta, mutta ei onnistunut.
Hendrix aloittaa uran Lontoossa.
Syksyllä 1966 brittiläinen muusikko ja tuottaja Chas Chandler, entinen The Animals -yhtyeen jäsen, vieraili New Yorkissa. Hän huomasi Curtis Knight and the Squiresin yökerhokonsertissa esiintyneen Hendrixin lahjakkuuden. Chandler houkutteli kitaristin mukaansa Englantiin, jossa arveli tämän löytävän vastaanottavaisempaa yleisöä. Epäluuloinen Hendrix suostui lähtemään, kun Chandler oli luvannut esitellä tälle Lontoossa blueskitaristi Eric Claptonin, jonka soitto "Blues Breakers with Eric Clapton" -levyllä oli tehnyt Hendrixiin vaikutuksen.
Lontoossa Hendrixin ympärille koottiin yhtye, joka sai nimekseen The Jimi Hendrix Experience. Yhtyeen basistiksi löytyi Noel Redding, nuori ja tuntematon rockmuusikko, joka oli aikaisemmin soittanut kitaraa. Rumpaliksi valittiin jazztaustainen Mitch Mitchell, joka oli jo hankkinut hieman mainetta muun muassa Georgie Fame & The Blue Flames -yhtyeessä. Häntä pidetään yhtenä oman sukupolvensa parhaista rockrumpaleista. Chas Chandler toimi The Jimi Hendrix Experiencen tuottajana. Yhtyeen manageriksi ryhtyi hämäräperäinen liikemies Mike Jeffery.
Suosio alkaa muodostua.
Itsevarmuutensa lisäännyttyä Hendrix alkoi nyt nopeasti kypsyä ja kasvaa taiteilijana. The Jimi Hendrix Experiencen esiintymiset sekä joulukuussa 1966 ilmestynyt esikoissingle "Hey Joe" aiheuttivat sensaation Britanniassa, pian myös monissa muissa Euroopan maissa. "Hey Joe" oli Billy Robertsin tekemä rockversio vanhasta folksävelmästä. Myös The Byrds ja Hendrixin vanhan soittokumppanin Arthur Leen johtama Love versioivat tämän kappaleen samoihin aikoihin. Hendrixin seuraavat singlet olivat hänen omia sävellyksiään. Raskaan psykedeelinen "Purple Haze" ja unenomainen balladi "The Wind Cries Mary" olivat sekä myynti- että arvostelumenestyksiä: Britanniassa "Purple Haze" nousi singlelistan kolmannelle sijalle. Niin kriitikot kuin suuri yleisökin arvostivat Hendrixin tapaa yhdistää kitarataituruus ja tarttuvat popmelodiat rhythm and bluesin sykkeeseen, jazzvivahteisiin, psykedeelisiin kokeiluihin ja syntymässä olevan raskaan rockin soundiin.
Hendrix esiintyjänä.
Omien sävellystensä rinnalla Hendrix esitti konserteissaan usein myös lainakappaleita: Howlin' Wolfin, Elmore Jamesin ja Muddy Watersin tunnetuksi tekemiä bluesstandardeja, ajankohtaisia popkappaleita, kuten The Troggs -yhtyeen hitin "Wild Thing", sekä suuresti ihailemansa Bob Dylanin lauluja.
Huomiota herätti myös Hendrixin vilkas ja seksuaalisesti vihjaileva lavaesiintyminen, joka perustui afroamerikkalaisen musiikin esittämisperinteeseen, mutta oli valkoiselle yleisölle uutta ja yllättävää. Hendrix sytytti kitaransa tuleen, soitti hampaillaan ja teki kuperkeikkoja. Lavaesiintymiseen Hendrix oli alun perin joutunut kiinnittämään huomiota kiertäessään Yhdysvaltojen eteläosia, missä yleisö oli hyvin vaativaa ja alkoi usein pitkästyneisyyttään heitellä esiintyjiä käteen sattuvilla esineillä. Uransa myöhemmässä vaiheessa Hendrix vähensi lavatemppuiluaan, koska halusi, että konsertteihin tullaan ennen kaikkea kuuntelemaan musiikkia.
Esikoisalbumi ilmestyy.
Toukokuussa 1967 ilmestyi yhtyeen ensimmäinen albumi "Are You Experienced". Se sisältää muun muassa seksuaalisesti latautuneen hitin "Foxy Lady", surf-musiikkia ja psykedeliaa yhdistelevän sävellyksen "Third Stone from the Sun" sekä vauhdikkaan "Firen", jossa rumpali Mitch Mitchell pääsi näyttämään osaamistaan. Samalta levyltä löytyvän heavy metal -vivahteisen kappaleen "I Don't Live Today" Hendrix tapasi omistaa konserteissaan Pohjois-Amerikan intiaaneille – tietoisena siitä, että hänellä itselläänkin oli cherokee-esivanhempia (Hendrixin isänäidin, Nora Rose Mooren, isä oli puoliksi cherokee-intiaani ja puoliksi irlantilainen. Hendrix itse samastui voimakkaasti etäisiin intiaanijuuriinsa, vaikka hän ulkonäöltään ja kulttuuriselta taustaltaan olikin ensisijaisesti mustan väestön edustaja). Kappaleella "Red House" Hendrix osoitti hallitsevansa tyylikkäästi myös klassisen blueskitaroinnin.
"Are You Experiencedin" ja Hendrixin myöhempienkin studiolevyjen äänittäjänä toimi Eddie Kramer. Kramerilla oli merkittävä osuus siinä, että Hendrix onnistui toteuttamaan monet musiikilliset ideansa ja oivalluksensa levytysstudiossa. Ensialbumi pysytteli "rakkauden kesän" koittaessa brittilistan sijalla kaksi The Beatlesin "Sgt. Pepperin" takana.
Hendrix Helsingissä.
22. toukokuuta 1967 The Jimi Hendrix Experience konsertoi Helsingissä Kulttuuritalossa ainoan Suomen vierailunsa yhteydessä. Lämmittely-yhtyeenä toimi The First. Silminnäkijäkuvausten perusteella konsertti oli onnistunut, vaikka yleisöä ei ollut kovin paljon. Hendrix hajotti kitaransa esiintymisen lopussa. Paikalla olivat suomalaisista muusikoista ainakin Leif Kiviharju, Hasse Walli, Lido Salonen, Remu Aaltonen ja Albert Järvinen sekä säveltäjä Otto Donner. Konsertin jälkeen yhtyettä ei oudon ulkoasunsa vuoksi päästetty ravintola Kalastajatorppaan syömään. Hendrix vieraili myös Yleisradion musiikkiaiheisessa TV-ohjelmassa, mutta taltioinnin päälle nauhoitettiin myöhemmin muuta materiaalia, koska sitä ei pidetty riittävän arvokkaana. Hendrixin vierailun innoittamana Helsingissä perustettiin pian Blues Section, jota pidetään ehkä merkittävimpänä 1960-luvun suomalaisena rockyhtyeenä.
Kulttuuritalon konsertista on säilynyt kaitafilmille tallennettu otos. Filmin kuvasi 15-vuotias Pasi Kivi.
Monterey avaa ovet menestykselle Yhdysvalloissa.
Toukokuun lopulla 1967 The Jimi Hendrix Experience debytoi johtajahahmonsa kotimaassa Yhdysvalloissa kuuluisilla Montereyn rockfestivaaleilla, jotka järjestettiin San Franciscon lähellä. Vaikka osa yhdysvaltalaisista rock-kriitikoista tyrmäsi konsertin ja yhtyeen esikoisalbumin, festivaaliyleisö oli toista mieltä. Nykyisin The Jimi Hendrix Experiencen esiintyminen Montereyssä on rockhistorian tunnetuimpia konsertteja, ja se on julkaistu sekä äänilevynä että elokuvana.
Hendrixin ensimmäinen Yhdysvaltojen kiertue murrosikäisten tyttöjen suosiman The Monkees -yhtyeen lämmittelijänä ei ollut menestys. The Jimi Hendrix Experience onnistui silti nopeasti vakiinnuttamaan suosionsa Pohjois-Amerikassakin.
"Axis: Bold as Love".
Myöhemmin samana vuonna (1967) ilmestyi toinen studioalbumi, "Axis: Bold as Love", joka saavutti listoilla menestystä edeltäjänsä tavoin. Nykyisin kyseinen levy ei tosin nauti aivan yhtä suurta mainetta kuin kaksi muuta The Jimi Hendrix Experiencen albumia. "Axis..." tehtiin levytyssopimuksen velvoittaman paineen alaisena. Noel Redding on myöhemmin kertonut, että Hendrix löysi nyt hitaammin ideoita kappaleisiinsa, kun taas ensimmäisen levyn sävellykset olivat olleet aina välittömästi valmiina levytystä varten. Toisen albumin tunnetuin kappale on monien muidenkin artistien tulkitsema herkkä balladi "Little Wing". Sen lisäksi vain "Spanish Castle Magic" päätyi albumilta live-esiintymisten vakiotavaraksi. Levyltä julkaistiin huonosti menestyneenä singlenä sci-fi-henkinen "Up from the Skies", jossa Hendrix esiintyy maata tarkastelevana avaruusolentona. Kappale "Little Miss Lover" edustaa tyyliltään jo funk rockia, ja siinä Hendrix myös käyttää ensimmäistä kertaa wahwah-efektiä perkussiivisellä tavalla, jonka monet muut kitaristit myöhemmin omaksuivat. Levyn pisin kappale, "If 6 was 9", edustaa psykedeliaa puhtaimmillaan, ja levyn päättävä "Bold as Love" sisältää ensimmäisen stereoflanger-efektin. Tuottaja Eddie Kramer teki efektin manuaalisesti (The Beatles oli aiemmin käyttänyt flanger-efektiä monona).
Hendrix oli toisella levyllään kypsynyt myös sanoittajana. Kappaleissa "One Rainy Wish" ja "Bold as Love" Hendrix kehitti runollista sanoitustyyliään, ja "Castles Made of Sandissa" hän näyttäytyi tarinankertojana. Hendrixin rocklyriikassa, jossa hänen ihailemansa Bob Dylanin vaikutus on helppo tunnistaa, esiintyi usein omaelämäkerrallisia teemoja, viittauksia ulkoavaruuteen ja yliluonnolliseen sekä naishahmoja, jotka voidaan nähdä vapauden ja rakkauden symboleina. Kahdella ensimmäisellä levyllä esiintyvät nimet "Waterfall" ja "Little Wing" ovat Hendrixin mukaan hänen suojelusenkelilleen antamiaan Pohjois-Amerikan intiaanien mytologiaan perustuvia nimityksiä.
Yhdysvalloissa toisen albumin julkaisua siirrettiin vuoden 1968 puolelle, jottei se häiritsisi ensimmäisen albumin odotettua suurempaa ja yhä jatkunutta myyntiä.
Hendrix rikkoo roturajan.
1960-luvun yhdysvaltalaisessa populaarikulttuurissa vallitsi jyrkkä roturaja. Hendrix ylitti tuon rajan saavuttaessaan valkoisen nuorison suosion. Häntä voikin luonnehtia ensimmäiseksi mustaihoiseksi supertähdeksi.
Brittiläinen yleisö oli lämmennyt mustille bluesartisteille aiemmin kuin yhdysvaltalainen. Ei olekaan sattumaa, että Hendrixin ura lähti nousuun nimenomaan Englannista. Yhdysvaltain valkoinen nuoriso puolestaan oli The Beatles -villityksen myötä hullaantunut brittirockiin. The Jimi Hendrix Experience oli helpompi ottaa vastaan, kun yhtyeellä oli "lontoolaisbändin" status ja kaksi valkoista muusikkoa riveissään. Mustalle yleisölle Hendrix ja psykedeelinen rock jäivät selvästi vieraammiksi.
Hendrix ja 1960-luvun protestiliike.
Roturajojen rikkominen ja Hendrixin hurja boheemi-imago hämmensivät konservatiiveja. Hippiliikkeen silmissä ne nostivat Hendrixin sankarihahmoksi – siitä huolimatta, että hän ei ollut poliittisesti kovin aktiivinen ja, toisin kuin monet muut sukupolvensa julkkikset, karttoi radikaalien näkemysten esittämistä. Isänmaallisen ja antikommunistisen kasvatuksen saanut Hendrix jopa puolusteli Vietnamin sotaa kuuluisuutensa alkuaikoina, vaikkakin tässä suhteessa hänen näkemyksensä muuttuivat ajan myötä. Mystiikkaan suuntautunut Hendrix suhtautui musiikkiinsa vakavasti ja piti sitä sanomallisena mutta mieluummin henkisenä ja hengellisenä kuin poliittisena. Hendrix kuvaili joskus konserttejaan ilmaisulla "electric church", sähköinen kirkko.
Hendrix ja musta kansalaisoikeustaistelu.
Ensimmäisen mustan supertähden synty voidaan nähdä myös Yhdysvaltain mustan kansalaisoikeustaistelun taustaa vasten. Hendrixin kannanotot black power -aatteen puolesta olivat enimmäkseen melko varovaisia ja pidättyviä. Tämä ärsytti joitakin mustia radikaaleja, joiden mielestä Hendrixin olisi pitänyt käyttää julkisuusarvoaan ja omaisuuttaan "veljien" tukemiseen. Kovasanaisimmat arvostelijat syyttivät Hendrixiä "tuomosetäilystä" ("Uncle Tomming"). Tätä pilkkaavaa käsitettä käytettiin mustista, jotka tavoittelivat valkoisten suosiota mukautumalla nöyristellen mustia koskeviin stereotypioihin.
Vierailevia tähtiä ja tyytymättömyyttä.
Vuoden 1968 kesällä The Jimi Hendrix Experience äänitti kolmatta albumiaan Record Plant -studiossa New Yorkissa. Tämä kaksois-LP sai nimekseen "Electric Ladyland". Yhtyeen jäsenten ohella albumilla soitti useita vierailevia muusikoita, kuten Traffic-yhtyeen kosketinsoittaja/kitaristi Steve Winwood, Jefferson Airplanen basisti Jack Casady, musta rumpali Buddy Miles ja muun muassa Bob Dylanin levyillä esiintynyt kosketinsoittaja Al Kooper.
Hendrixin yhteistyö tuottajansa Chas Chandlerin ja basisti Noel Reddingin kanssa ei enää ottanut sujuakseen. Molemmat kyllästyivät Hendrixin epäjohdonmukaiseen tapaan työskennellä studiossa. Hendrix suhtautui musiikkiinsa hyvin perfektionistisesti. "Electric Ladylandin" äänityksissä hän ei enää suostunut taiteellisiin kompromisseihin, joita kahdella ensimmäisellä levyllä oli tehty aikataulu- ja kustannussyistä sekä Chandlerin näkemysten johdosta. Nyt Hendrix viimeisteli ja paranteli sävellyksiään loputtoman tuntuisesti äänittämällä niistä yhä uusia versioita. Tästä huolimatta hän ei työskennellyt kovinkaan kurinalaisesti. Studiosessiot muuttuivat usein yleiseksi juhlinnaksi ja ilonpidoksi. Nauhoitusten pitkittyessä Chas Chandler menetti lopulta kärsivällisyytensä ja sanoutui irti tehtävästään Hendrixin tuottajana.
Noel Redding puolestaan olisi halunnut yhtyeessä suuremman taiteellisen vastuun kuin mitä Hendrix oli valmis myöntämään. Turhautunut ja pitkästynyt Redding lähti usein pubiin kesken levytyssession, mistä syystä Hendrix soitti itse noin puolet levyn bassoraidoista (mukaan lukien kappaleen "1983" bassosoolot).
Kaksoisalbumin sisältö.
Syyskuussa ilmestyneellä "Electric Ladylandilla" Hendrix kehitti edelleen musiikillisia kokeiluitaan. Levyn tyylikirjo ulottuu bluesista ja soulvaikutteista varhaiseen heavy metaliin. Noin 15 minuuttia kestävä, merellinen ja fantasiahenkinen sävelteos "1983 (A Merman I Should Turn To Be/Moon Turn The Tides)" ennakoi selvästi progressiivista rockia, joka pian tämän jälkeen nousi rockmusiikin yhdeksi keskeiseksi tyylilajiksi. Levyllä kuultiin myös studiossa tallennettua jammailua (kappaleet "Voodoo Chile" ja "Rainy Day, Dream Away..."). Levyn tunnetuinta antia lienee kuitenkin Bob Dylanin kappaleesta "All Along the Watchtower" tehty sovitus, joka sisältää yhden populaarimusiikin kuuluisimmista kitarasooloista.
Hyvin tunnettu "Electric Ladylandin" kappale on myös myöhemmälle metallimusiikille tietä raivaava "Voodoo Child (Slight Return)", jota ei pidä sekoittaa saman levyn edellä mainittuun bluesjamiin "Voodoo Chile". Pahaenteisesti myrskyävän "Voodoo Child (Slight Return):"in uhmakas sanoitus heijastelee Hendrixin voodoouskontoa kohtaan tuntemaa mielenkiintoa. Sen voi myös tulkita mustan kansalaisoikeusliikkeen mielialojen ilmaisuksi. Välillä tangorytmeissäkin kulkeva "House Burning Down", yksi Hendrixin uran harvoista avoimen poliittisista lauluista, puolestaan kommentoi Yhdysvalloissa tuolloin riehuneita väkivaltaisia rotumellakoita. Singlenäkin julkaistu "Crosstown Traffic" nousi suosituksi kappaleeksi, jonka on nähty enteilevän R&B-musiikin myöhempiä suuntauksia. (Hendrixin levy-yhtiöt julkaisivat singlejä usein kysymättä asiasta Hendrixin mielipidettä tai lupaa. Hän ei itse pitänyt singlejä oikeana tapana tuoda musiikkiaan esille, vaan halusi mieluummin ilmaista itseään albumeillaan. Hendrix valittikin, että levy-yhtiöt valitsevat singleille aina väärät kappaleet. Menestynein single Yhdysvalloissa oli "All Along the Watchtower", joka ei kuitenkaan noussut 20. sijaa korkeammalle.)
Listamenestys.
"Electric Ladyland" kohosi Yhdysvalloissa albumilistan kärkeen syrjäyttäen Janis Joplinin levyn "Cheap Thrills". Albumin brittipainoksen kanteen painettiin vastoin Hendrixin toiveita lievästi pornografinen kansikuva, jonka on arveltu hieman vähentäneen myyntiä Britanniassa. Britanniassakin levy nousi silti listan viidennelle sijalle.
The Jimi Hendrix Experience hajoaa.
Vuoden 1969 toukokuussa The Jimi Hendrix Experience hajosi Noel Reddingin erottua yhtyeestä. Hurjaan julkisuuskuvaansa turhautunut ja masentunut Hendrix ajautui riitoihin myös managerinsa Mike Jefferyn kanssa.
Uudeksi basistiksi löytyi mustaihoinen muusikko Billy Cox, Hendrixin vanha ystävä armeija-ajoilta.
Vastoinkäymisiä.
Artisti joutui muihinkin vastoinkäymisiin. Toukokuussa hänen matkatavaroistaan löytyi Toronton lentokentällä heroiinia. Hendrixiä uhkasi nyt pitkä vankeustuomio. Kanadalainen tuomioistuin vapautti hänet kuitenkin syytteistä, koska ei voitu todistaa, että hän oli itse laittanut huumausaineen matkatavaroihinsa. (Useimpien aikansa rocktähtien tavoin Hendrix oli innokas huumekokeilija, mutta heroiinia hänen tiedetään karttaneen).
Hendrix esiintyi elokuussa 1969 legendaarisen maineen saavuttaneilla Woodstockin rockfestivaaleilla lyhytikäisen "Gypsy Sun and Rainbows" -orkesterin säestämänä. Tällöin hän esitti myös kuuluisan, avantgardemaisen instrumentaalitulkintansa Yhdysvaltain kansallislaulusta. Hendrixiä oli kuitenkin kohdannut jonkinlainen luovuuden lamaantuminen. Odotetun neljännen albumin äänitykset eivät ottaneet edetäkseen. Uusia sävellyksiä syntyi, mutta Hendrix ei kyennyt viimeistelemään niitä mieleisikseen. Elämäkertakirjailijat ovat arvelleet Hendrixin sairastuneen masennukseen.
Hendrix joutui kosketuksiin myös musiikkialalle soluttautuneen järjestäytyneen rikollisuuden kanssa. Vuoden 1969 syyskuussa newyorkilaiset gangsterit sieppasivat hänet hänen oman kertomansa mukaan kahden vuorokauden ajaksi. Usein kuitenkin on epäilty, että Mike Jeffery järjesti sieppauksen, koska hän ja Hendrix olivat riidoissa. Jeffery nimittäin paljasti poliisille Hendrixin olinpaikan, minkä jälkeen Hendrix kiitti Jefferyä henkensä pelastamisesta. Näin he olivat taas puheväleissä.
Vakavaksi harminaiheeksi muodostui myös Ed Chalpinin kanssa neljä vuotta aiemmin solmittu hedelmätön levytyssopimus. Chalpin myi oikeutensa Capitol Records -yhtiöille. Hendrixin manageri ja Capitol pääsivät sopimukseen, jonka mukaan Hendrix tekisi yhden albumin Capitolille.
Uusi kokoonpano: Band of Gypsys.
Hendrixiä oli lopulta alkanut vaivata se, että hänen yleisönsä koostui lähes yksinomaan valkoisesta nuorisosta. Osittain tästä syystä Hendrix keskittyi vuoden 1969 lopulla työskentelemään jo aiemmin perustamansa Band of Gypsys -nimisen kokoonpanon kanssa. Tämä trio koostui mustista muusikoista. Basistina oli edelleen Billy Cox. Jo "Electric Ladylandin" tekoon osallistunut rumpali Buddy Miles oli saanut aiemmin mainetta yhtyeissä The Electric Flag ja The Buddy Miles Express.
Sopimuksen mukaisesti Capitol Records julkaisi uudelta yhtyeeltä funkhenkisen, konserttilavalla uudenvuodenyönä nauhoitetun albumin "Band of Gypsys" (1970), joka sisälsi sekä Hendrixin että Milesin kappaleita. Samoista konserteista julkaistiin vuonna 1999 kattavampi kooste "Live At Fillmore East". Hendrixin tämän kauden kuuluisin sävellys on sodanvastainen "Machine Gun". Band of Gypsys kuitenkin hajosi jo vuoden 1970 helmikuussa epäonnistuneen konsertin jälkeen. Tiedot siitä, tapahtuiko hajoaminen Hendrixin vai Buddy Milesin aloitteesta, ovat ristiriitaisia.
Viimeiset vaiheet ja kuolema.
Vuoden 1970 aikana Hendrix työsti neljättä studioalbumiaan itse rakennuttamassaan "Electric Lady" -studiossa New Yorkissa. Kevään ja kesän mittaan hän myös konsertoi Yhdysvalloissa "Cry of Love" -kiertueella Mitch Mitchellin ja Billy Coxin säestämänä. Yleisö sai kuulla uusia kappaleita, kuten "In From The Storm" ja "'Hey Baby (The New Rising Sun)". Yhdysvalloissa Hendrix esiintyi viimeisen kerran Honolulussa 1. elokuuta. Viimeinen konsertti Britanniassa oli Wightsaaren rockfestivaaleilla 30. elokuuta. Siellä uusia kappaleitaan esittänyt Hendrix turhautui yleisöön, joka halusi hänen soittavan ainoastaan vanhoja hittejään.
Syyskuun alussa seurasi vielä lyhyt Euroopan kiertue, jonka aikana Hendrix esiintyi muun muassa Tukholmassa ja Göteborgissa. Hendrixin viimeinen lavaesiintyminen tapahtui Fehmarnin saaren sekasortoisilla rockfestivaaleilla Länsi-Saksassa 6. syyskuuta. Tämän jälkeen huume- ja mielenterveysongelmista kärsinyt Billy Cox jätti yhtyeen ja palasi Yhdysvaltoihin toipumaan. Hendrix jäi Lontooseen, jossa hän kävi läpi uusia basistivaihtoehtoja. Hendrix myös suostutteli Chas Chandlerin palaamaan tuottajakseen.
Aamulla 18. syyskuuta 27-vuotias Hendrix menehtyi asunnossaan Lontoossa nautittuaan alkoholia ja barbituraatteihin kuuluvia "Vesparax"-unilääkkeitä. Toisin kuin usein väitetään, huumausaineilla ei ollut osuutta kuolemaan. Kyseessä oli ilmeisesti tapaturma. Kuolinsyy oli todennäköisimmin oksennukseen tukehtuminen, sillä sydänkohtauksesta ei ilmeisesti ollut kyse. Hendrixin kuolleena löytänyt nainen kertoi, että tämän sydän löi, mutta hän ei herännyt. Murhasta vihjaileville salaliittoteorioille ei ole kyetty esittämään todisteita, eikä itsemurhaakaan pidetä todennäköisenä. Tosin Hendrixin roudari James "Tappy" Wright on väittänyt kirjassaan, että vuonna 1973 kuollut Hendrixin manageri Mike Jeffery olisi vuosi Hendrixin kuoleman jälkeen kertonut surmanneensa tämän työntämällä tämän suuhun barbituraatteja ja viiniä.
Postuumit julkaisut (1971–).
Hendrixin suunnittelema kaksoisalbumi, jonka nimeksi olisi mahdollisesti tullut "First Rays of the New Rising Sun", jäi hänen kuolemansa vuoksi viimeistelyä vaille. Suurin osa albumille aiotusta materiaalista julkaistiin yhdelle ja samalle levylle koottuna vasta vuonna 1997. Sitä ennen tätä materiaalia saattoi kuulla julkaisuilla "Cry of Love" (1971), "Rainbow Bridge" (1972) ja "War Heroes" (1972).
"First Rays..." -levyllään Hendrix jatkoi populaarimusiikin eri suuntausten yhdistelyä. Levyllä on funkia ja rockia yhdisteleviä kappaleita, kuten "Freedom", "Izabella" ja "Straight Ahead". Parhaina monet pitävät kuitenkin lyyrisiä balladeja "Drifting" ja "Angel". Science fiction -tematiikkaa edustamassa levyllä ovat kappaleet "Hey Baby (The New Rising Sun)" ja "Astro Man". "Room Full of Mirrors" esittelee kitaraefektien käyttöä ja "Earth Blues" lähentelee gospelia. Demonauha-asteelle jääneessä "Belly Button Window'ssa" puolestaan pohditaan aborttiin liittyviä kysymyksiä bluestunnelmissa. Mitch Mitchellin mukaan kappaleisiin tehtiin Hendrixin kuoleman jälkeen vain ne muutokset, joista Hendrixin kanssa oli puhuttu. Levyn kappalejärjestyksessä on mahdollisuuksien mukaan hyödynnetty Hendrixin jälkeensä jättämiä muistiinpanoja.
"First Rays..." -levyllä julkaistun materiaalin ohella Hendrix jätti jälkeensä suuren määrän muitakin vuosina 1966–1970 tehtyjä, enimmäkseen keskeneräisiä äänitteitä. Näitä julkaistiin 1970- ja 1980-lukujen mittaan voimakasta arvostelua osakseen saaneen tuottaja Alan Douglasin valvonnassa, useimmiten voimakkaasti muokattuina. Lisäksi päivänvaloon on noussut äänityksiä, joita Hendrix teki ennen Lontooseen siirtymistään ja tähteyttään muun muassa Curtis Knight and the Squires -yhtyeen jäsenenä. Useimpien kuolemanjälkeisten Hendrix-julkaisujen laatua kuitenkin pidetään huonona. Julkaisuoikeuksista käytiin Hendrixin perikunnan ja Douglasin välillä pitkällinen oikeustaistelu, joka vuonna 1995 päättyi perikunnan voittoon. Tämän jälkeen olennaisimmat osat Hendrixin postuumista sävellysmateriaalista julkaistiin vihdoin yhtenä kokonaisuutena "First Rays of the New Rising Sun" -levyn muodossa.
Monien mielestä kuolemanjälkeisten julkaisujen parhaimmistoon lukeutuvat myös levyt "Blues" (1994) ja "South Saturn Delta" (1997), jotka esittelevät Hendrixin musiikillisia syrjähyppyjä ja keskeneräisiksi jääneitä projekteja. Näillä kahdella levyllä on puolivalmiiden ottojen ja studiojamittelujen lisäksi myös joitakin varsin merkittäviä kappaleita. "Blues" sisältää muun muassa sekä akustisen että sähköisen live-version sävellyksestä "Hear My Train A-Comin'", josta ei koskaan valmistunut studioversiota; ensin mainittu on ainoa Hendrixiltä julkaistu akustinen kappale. "South Saturn Deltalta" huomiota on herättänyt muun muassa demotasoinen bluessävellys "Mignight Lightning", jolla Hendrix esittelee John Lee Hookerilta saamiaan vaikutteita. Vuoden 2010 julkaisu "Valleys of Neptune" esittelee lähinnä "First Rays"...-julkaisun ulkopuolelle jätettyjä keskeneräisiä sävellyksiä, jotka Hendrix oli suunnitellut viimeistelevänsä neljännelle studioalbumilleen. Maininnan ansaitsee myös "BBC Sessions" (1998). Se sisältää The Jimi Hendrixin Experiencen yleisradioyhtiö BBC:n studiossa tekemiä äänityksiä sekä omista kappaleistaan että joukosta lainakappaleita. Nämä äänitettiin esitettäviksi BBC:n kevyen musiikin ohjelmissa, joissa ei silloisen käytännön mukaan saanut esittää paljoakaan musiikkia suoraan äänilevyiltä.
Hendrixin kuoleman jälkeen on julkaistu erittäin suuri määrä myös erilaisia konserttitaltiointeja, joiden laatu vaihtelee huomattavasti. Osa näistä on virallisia julkaisuja, osa bootlegeja. Bootlegeistä tunnetuin ja huonomaineisin lienee monilla eri nimillä julkaistu tallenne, jolla Hendrix jammailee erään rock-klubin lavalla rivouksia huutelevan juopuneen Jim Morrisonin kanssa. Jimi Hendrixin onnistuneimmat konsertit ovat legendaarisia, mutta myös väsyneitä ja innottomia esityksiä on julkaistu.
Kuolemanjälkeinen maine.
Hendrixin vaatimattomalle haudalle rakennettiin 2000-luvulla iso muistomerkki.
Monien arvioiden mukaan vain harva yksittäinen henkilö on vaikuttanut rockmusiikin kehitykseen yhtä paljon kuin Jimi Hendrix. Hendrixiä jäljiteltiin runsaasti jo hänen eläessään, ja hän on edelleen monien kunnianhimoisten kitaristien esikuva. Hendrixiltä omaksutut vaikutteet yhdistävät monia erilaisia tyylisuuntauksia edustavia kitaristeja aina metallimusiikista fuusiojazziin ja funkiin.
Hendrixin manttelinperijöinä on joskus mainittu Eddie Van Halenin ja Frank Marinon kaltaisia hard rock -kitaristeja. Suorimmin Hendrixiin musiikilliseen perintöön on viitattu ehkä kuitenkin funk rock -yhtyeiden tuotannossa, kuten esimerkiksi Funkadelic-yhtyeen varhaisilla levyillä, joilla soittaa kitaristi Eddie Hazel. 1970-luvulla "uutena Hendrixinä" puhuttiin myös sellaisista valkoihoisista kitaristeista kuin Robin Trower, Tommy Bolin ja Hendrixin nuoruudentuttava Randy California. 1980-luvulla tämä käsite yhdistettiin useimmiten Stevie Ray Vaughaniin, joka oli omaksunut Hendrixin taiteilijapersoonasta ennen kaikkea blueskitaristin roolin. Heavy metal -kitaristeista muun muassa Yngwie J. Malmsteen on saanut Hendrixiltä vaikutteita.
Hendrixin ikonisoitunutta asemaa populaarikulttuurissa ja rockhistoriassa kuvastaa sekin, että hänen albumeistaan varsinkin "Electric Ladyland" ja "Are You Experienced" sijoittuvat toistuvasti lähelle kärkeä erilaisissa äänestyksissä, joissa valitaan kaikkien aikojen parasta rocklevyä.
Jimi Hendrixin ainutlaatuisuutta voidaan luonnehtia siten, että hänessä yhdistyvät samanaikaisesti sekä soittajavirtuoosin että mieleenpainuvia sävellyksiä tehtailevan musiikillisen visionäärin roolit. Tämän lisäksi hän oli rockmusiikin ikimuistoisimpia lavaesiintyjiä.
Hendrixin kitarat.
Jimi Hendrix käytti enimmäkseen Fender Stratocastereita, mutta hänen käytössään on ollut myös muun muassa Fender Jaguar, Gibson SG Custom ja Gibson Les Paul, jota hän käytti bluesin soittoon. Hendrixin kuuluisin yksittäinen kitara lienee vasenkätinen Gibson Flying V, jonka rungossa on hippiteeman mukaisia koristekuvioita. Hendrix käytti Marshall-vahvistimia, joiden läpimurto oli hänen eläessään vasta tekemässä tuloaan. Hän käytti myös useita efektipedaaleja, joista tunnetuimmat ovat fuzz- eli säröpedaali ja wah-wah-pedaali.
Yhtyeiden jäsenet.
"The Jimi Hendrix Experience (syksy 1966 – kesäkuu 1969)"
"Gypsy Sun and Rainbows (elokuu 1969 – lokakuu 1969)"
"Band of Gypsys (marraskuu 1969 – helmikuu 1970)"
"The Jimi Hendrix Experience / Cry Of Love (maaliskuu 1970 – syyskuu 1970)"
Keskeisimmät albumit.
"Nimen perässä korkein listasijoitus Britanniassa ja Yhdysvalloissa"
Aiheesta muualla.
*


Vapaaehtoissektori.
Vapaaehtoissektori (myös kolmas sektori) on yksityisen sektorin, julkisen sektorin ja perheiden väliin jäävä yhteiskunnallinen sektori, jonka tunnuspiirteitä ovat voittoa tavoittelematon talous ja organisaatioiden tai ryhmien sosiaaliset (yhteiskunnalliset) tavoitteet.
Vapaaehtoissektorin toimijoita ovat muun muassa yhdistykset, osuuskunnat ja säätiöt.
Vapaaehtoissektorin talous eroaa yksityisestä (yritys)taloudesta siinä, että toimijat eivät tavoittele voittoa (non-profit). Jos vuotuista voittoa tulee, se sijoitetaan takaisin toimintaan. Verotuskohtelu on myös erilainen kuin yksityisillä yrityksillä.
Vapaaehtoissektorin organisaatioiden perustana ovat yhteiskunnallinen tai eettinen tavoite ja demokraattisuus (jäsen/ääni-periaate, ei omistajuuteen perustuva äänivalta). Organisaation tavoitteet lausutaan sen säännöissä.
Kolmas sektori Suomessa.
Suomessa kolmannen sektorin pääasiallisia toimijoita ovat yhdistykset. Suomalaisista osuuskunnista suuri osa on siirtynyt pääpiirteiltään yksityiselle sektorille.
Kolmannen sektorin osuus suomalaisten ajankäytöstä ja bruttokansantuotteesta on 3–7 %.


Aniitti.
Aniitti on jauhemainen räjähdysaine. Aniitti sisältää muun muassa ammoniumnitraattia, trotyylia ja alumiinia. Aniittia käytetään lähinnä pengerlouhinnassa sekä kuivissa että kosteissa olosuhteissa, tunnelilouhinnassa, louhinnassa asuttujen alueiden läheisyydessä sekä raivausräjäytyksissä. Aniitti ei juurikaan kestä veden vaikutusta, mutta sen pakkaskestävyys on hyvä. Aniittia on saatavissa sekä paperi- että muovipatruunoihin pakattuna (paperipatruunat halkaisija 28–40 mm, muovipatruunat 50–70 mm).
Räjähteiden hankintaan vaaditaan räjäyttäjän, panostajan tai ylipanostajan pätevyyskirja.
Suomessa räjähdysaineita valmistava Forcit lopetti aniitin valmistuksen vuonna 2012 laskeneen kysynnän ja raaka-aineiden heikentyneen saatavuuden ja korkean hinnan vuoksi.


Brewster F2A.
Brewster F2A ”Buffalo” oli Yhdysvaltain laivaston ensimmäinen moderni tukialushävittäjä 1930-luvun lopulla. Kone tunnetaan yleisesti lempinimellä ”Buffalo”, joka sille annettiin Britannian kuninkaallisissa ilmavoimissa. Alankomaiden Itä-Intian ilmavoimat käytti Brewsteriä ketterämpiä japanilaishävittäjiä vastaan vaatimattomalla menestyksellä. Suomi oli koneen merkittävin ja menestyksekkäin käyttäjä. Suomessa kone tunnettiin nimellä ”Brewster” tai lempinimillä, joita olivat muun muassa Pylly-Valtteri, Taivaan helmi, Lentävä kaljatynnyri ja Ryysteri.
Historia.
Yhdysvaltain laivasto alkoi 1930-luvun alussa suunnitella uuden Grumman F3F -kaksitasot korvaavan hävittäjäkoneen hankintaa. Koneen tuli olla yksitasoinen ja riittävän tehokas. Tarjouskilpailuun hyväksyttiin Grumman- ja Brewster-yhtiöt. Vuonna 1936 Brewster Aeronautical Corporation -yhtiö (Long Island, New York) toimitti prototyypin XF2A-1, joka lensi ensilentonsa 2. joulukuuta 1937. Sen lento-ominaisuudet osoittautuivat erinomaisiksi. Suorituskyky oli kuitenkin puutteellinen ja prototyyppi vietiin tutkittavaksi NACA:n suureen tuulitunneliin Virginian Langleyhin. Siellä suoritettujen tutkimusten ja kattavan koelento-ohjelman jälkeen prototyyppiin tehtiin muutoksia, jolloin myös suorituskyky parani olennaisesti: huippunopeus nousi 490 kilometriin tunnissa 5 000 metrin korkeudessa.
Kilpailu Grummanin XF4F-1:n kanssa alkoi maaliskuussa 1938 Anacostiassa. Brewsterin voitettua tarjouskilpailun yhtiö sai 54 koneen tilauksen 11. kesäkuuta 1938. Tuotantosarjan koneisiin asennettiin 940 hv:n R-1820-34-moottori. Aseistukseksi tuli yksi.30-06-kaliiperinen ja yksi.50-kaliiperinen konekivääri rungossa ja kahden.50-kaliiperisen konekiväärin asennusvalmius siivissä. Ensimmäinen sarjakone valmistui kesällä 1939. Joulukuun puoliväliin 1939 mennessä laivastolle oli toimitettu yksitoista F2A-1:ä (tehtaan tyyppi Model 239), joista yhdeksän konetta toimitettiin USS Saratogalle (VF-3-laivue). Loppuja sarjakoneita ei toimitettu laivastolle, vaan ne myytiin Suomeen.
Brewster Aeronautical Corporationin tehtaat sijaitsivat Long Islandilla New Yorkissa ja myöhemmin myös Newarkin lentokentällä New Jerseyssä. Sodasta johtuva koneiden suuri tuotantovauhti aiheutti hallitsematonta valmistuskapasiteetin kasvua ja työvoimapulaa, jonka vuoksi jouduttiin palkkaamaan epämääräistäkin työvoimaa. Tehtaalla paljastui jopa sabotaasia. Naval Aircraft Factory (Yhdysvaltain laivaston lentokonetehdas) otti 1942 lopulta Brewster Aeronautical Corporationin valvontaansa yhtiön huonon johtamisen ja jatkuvien toimitusvaikeuksien takia.
"Brewster XF2A-1" prototyyppi Yhdysvaltain laivaston kuvassa
XF2A-2-prototyyppiin asennettiin voimakkaampi 1200 hv:n R-1820-40, jolla nopeus kasvoi 20 mailia/h ja rasitteena tyhjämassa 191 kg:lla. Yhdysvaltain Laivasto hankki Suomeen myytyjen koneiden tilalle 43 uudenmallista F2A-2 konetta ja loput F2A-1:t modifioitiin vastaamaan F2A-2 mallia.
Yhdysvaltain laivasto sai lisää tukialuksia sodan laajetessa. Viimeiset 108 Brewsterin F2A-3-hävittäjää tilattiin tammikuussa 1941. Tässä versiossa oli pidempi nokka, lisää panssarointia ja enemmän ammuksia. Tyhjäpaino oli 463 kg suurempi kuin alkuperäisessä koneessa, mikä heikensi koneen nousu- ja liikehtimiskykyä.
Brewster-tehdas ajautui toimitusvaikeuksiin suurten tilausmäärien vuoksi. Se joutui Yhdysvaltain viranomaisten seurantaan myös monien epäselvyyksien takia: esimerkiksi ammattiyhdistyksellä oli mafiakytkentöjä. Yhtiö otettiin valtion valvontaan keväällä 1942. Brewsterin paikan tukialuksilla otti Grumman F4F Wildcat.
Yhdysvaltain laivastossa ei saavutettu Brewstereilla yhtään ilmavoittoa tukialuskäytössä. Koneet siirrettiin merijalkaväen käyttöön. Amerikkalaisten Brewsterien ensimmäinen ja viimeinen merkittävä operaatio oli Midwayn taistelu, johon osallistui 21 F2A-3:ta, joista japanilaiset ampuivat 4. kesäkuuta 1942 13 konetta alas. Midwayn taistelun jälkeen tyyppi siirrettiin harjoituskäyttöön.
Englanti hankki F2A-2 (B-339E) -koneita Itä-Aasiassa toimiville laivueilleen. Kone sai brittiläisiltä kutsumanimen Buffalo. Brittiläisten koneet tuhoutuivat ajan mittaan taisteluissa. Jäljelle jääneitä koneita toimitettiin Australiaan.
Hollannin Itä-Intian ilmavoimat sai B-339C- ja B-339D-versioita käyttöönsä Jaavalle, jossa koneiden ilmavoittosuhde oli 2:1. Kun japanilaiset valtasivat alueen, loput koneet toimitettiin Australiaan.
Kaikkiaan Brewster-hävittäjää rakennettiin eri tyyppimerkintöjen alla 509 kappaletta.
Hankinta Suomeen.
Toukokuussa 1938 tehtiin Suomen ilmavoimille perushankintaohjelma, johon kuului kolme hävittäjä-, neljä maayhteistoiminta-, yksi meriyhteistoiminta ja kolme kaukotoimintalaivuetta. Kolmesta hävittäjälaivueesta yksi toimi Bristol Bulldog- ja kaksi Fokker D.XXI -hävittäjillä. Helmikuussa 1939 herättiin huomaamaan, että lentokaluston sodanaikainen täydennys oli ratkaisematta. Lisäksi huhtikuussa 1939 Ilmavoimien esikunnassa tehtiin esitys yhden kaukotoimintalaivueen korvaamisesta hävittäjälaivueella. Varakaluston puute sekä yhden hävittäjälaivueen lisäystarve kiristyvän ulkopoliittisen tilanteen lisäksi olivat ne tekijät, jotka aktivoivat suomalaiset tekemään hävittäjäkauppaa keväällä ja kesällä 1939. Parempien puuttuessa neljännelle hävittäjälaivueelle tilattiin Fiat G.50 -hävittäjät lokakuussa 1939.
Ilmavoimien komentaja, kenraalimajuri J.F.Lundqvist, otti yhteyttä 17. lokakuuta 1939 Suomen Washingtonin suurlähetystöön ja pyysi hankkimaan hävittäjäkoneita tyypistä välittämättä. Ainoat vaatimukset olivat 87-oktaanisen polttoaineen ja konekiväärinpatruunoiden sopivuus. Suomen sotilasasiamies Yhdysvalloissa, eversti Zilliacus ryhtyi hankkimaan tarjouksia. Talvisota syttyi marraskuun lopussa 1939 Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen. Sotatalouspäällikkö Grandell sähkötti Washingtonin suurlähetystöön, että Suomi tarvitsee heti 30 kappaletta hävittäjiä ja presidentti Ryti nosti konemäärän vähän myöhemmin 50:een. Toimitus haluttiin suoraan varastosta, mutta tällaisia varastoja ei kenelläkään ollut, ja Yhdysvaltain liittovaltion lait kielsivät myymästä armeijan ilmavoimille tai laivastolle toimitettuja koneita.
Presidentti Ryti ja suurlähettiläs Procopé kehittivät juonen, jonka mukaan yli 100 Yhdysvaltain armeijan ilmavoimille valmistumassa olevaa konetta myytäisiin Suomelle, ja Yhdysvallat saisi korvaavat koneet myöhemmin tehtailta. Sotamateriaalin vientikielto ei ollut vielä voimassa, Suomi ei ollut sodassa "de jure" ja koneet olivat toimittamattomina vielä tehtaiden omaisuutta. Kauppaa järjesteltiin muun muassa presidentti Rooseveltin kanssa. 13. jouluukuuta 1939 Suomi sai luvan ostaa 43 Yhdysvaltain laivastolle valmistumassa olevaa Brewster F2A-1 -hävittäjää. Niitä pidettiin jo vanhentuneena, sillä isommalla moottorilla varustetun F2A-2:n prototyyppi oli toimitettu vastaanottokokeisiin jo heinäkuussa 1939 ja sen toivottiin olevan F2A-1:tä parempi. 54:stä tilatusta oneesta 11 oli toimitettu lentotukialus Saratogalle.
Kauppa Brewster Aeronautical Corporationin kanssa tehtiin 16. jouluukuuta 1939, ja se koski 44 Brewster Model 239:ää (F2A-1:n vientiversio). Kauppahinta oli korkea (54 000 dollaria kappaleelta) eikä hinta sisältänyt laivaston omaisuutta (muun muassa tukialusvarustus, aseet, tähtäimet ja mittarit), joiden riisuminen koneista tuli suomalaisille yllätyksenä. Jo asennetut moottorit vaihdettiin G-5-moottoreihin, sillä asennettu Wright R 1820-34 oli vientikiellossa. Kuusi koneista jouduttiin ottamaan Belgian tilauksesta ja niihin jouduttiin tekemään suuri eturunkomodifikaatio. Koneisiin jäi vikoja ja osia jäi puuttumaan. Vain kolme konetta kokoonpantiin ja koelennettiin Yhdysvalloissa.
Koneet toimitettiin kuljetuslaatikoihin pakattuna rahtilaivalla Norjan Stavangeriin, ja sieltä rautateitse Ruotsiin. Brewsterit koottiin Saabin lentokonetehtaalla Trollhättanissa, jossa ruotsalaiset kokosivat saksalaisia Junkers Ju 86 -pommikoneita Flygvärnetiään varten. Saabin tehtaan silloisena johtajana toimi marsalkka Mannerheimin sisarenpoika kreivi Clas Eric Sparré (1898–1948). Ensimmäiset neljä konetta lennettiin Suomeen 1. maaliskuuta 1940 ja viimeinen saapui kaksi kuukautta myöhemmin.
Suomi oli kiinnostunut ostamaan myös kaikki Belgian tilaamat Brewster-hävittäjät. Brewster ehdotti 29. jouluukuuta 1939, että Suomi pyytäisi Belgiaa siirtämään omia tilauksiaan niin, että Suomeen voitaisiin toimittaa toivotut 60 konetta heti toimitettujen 44:n jälkeen ja Suomi sitoutuisi maksamaan korkokulut Belgialle. Sopimusta Belgian kanssa ei syntynyt.
Huhtikuussa 1940 neuvoteltiin valmistuslisenssin hankkimisesta Brewsteriltä. Hintakin lisenssille saatiin mutta tuntemattomasta syystä Brewster antoi 27. toukokuuta 1940 kieltävän vastauksen. Kauppayhteyksien katkettua Brewsterin varaosia aloitettiin suunnitella ja valmistaa Suomessa. Puusiipi- ja muut kokeilut johtivat Brewster-kloonin Humun suunnitteluun. Humusta ehdittiin rakentaa vain prototyyppi, joka on nähtävillä entistettynä Keski-Suomen ilmailumuseossa Tikkakoskella.
Talvisota.
Ennen talvisodan päättymistä Suomeen lennettiin kuusi Brewsteriä, joista viisi ehdittiin saada lentokäyttöön talvisodan viimeisiksi viikoiksi Hollolan Pyhäniemeen 22. hävittäjälentolaivueelle. Sotatoimissa koneita ei ehditty käyttää. Talvisodan aselepo solmittiin 13. maaliskuuta 1940.
Jatkosota.
Välirauhan aikana LeLv 24 varustettiin Brewster-kalustolla. Jatkosodan alussa Brewsterit muodostivat hävittäjäkaluston rungon ennen hankkimista. Jatkosodan ensimmäisinä vuosina Brewsterit osoittautuivat erinomaisiksi hävittäjäkoneiksi Neuvostoliiton ilmavoimia vastaan LeLv 24:n ollessa menestyksekkäin hävittäjäyksikkö. Se saavutti Brewstereilla ennätykselliset 460 ilmavoittoa. Neuvostoliiton I-153 Tsaika ja I-16 Rata hävittäjät olivat jatkosodan alussa täysin alakynnessä suorituskykyiseen ja raskaasti aseistettuun Brewsteriin verrattuna jota käytettiin oikein ketteriä konetyyppejä vastaan.
Toukokuussa 1944 BW-kalusto luovutettiin, joka sekin saavutti silloin jo vanhentuneella kalustollaan 17 ilmavoittoa.
Lapin sota.
Lapin sodassa HLeLv 26 pudotti mahdollisesti vielä kaksi saksalaista Junkers Ju 87 -konetta. Nämä kaksi pudotusta on kyseenalaistettu myöhemmin, koska laajoista tutkimuksista huolimatta koneiden hylkyjä ei ole löydetty.
Ilmavoitot.
Brewsterillä eniten ilmavoittoja saavuttivat kapteeni Hans Wind, joka sai Brewsterillä 39 (kaiken kaikkiaan 75) ilmavoittoa, ja lentomestari Ilmari Juutilainen, joka sai Brewsterillä 36 (kaiken kaikkiaan 96) ilmavoittoa.
Eniten ilmavoittoja keränneenä koneyksilönä on pidetty BW-393:a (Windin nimikko), jolla saavutettiin 41 ilmavoittoa. Venäjän arkistojen auettua ja ilmavoittojen ristiintarkistuksen myötä on käynyt ilmi, että BW-364:llä (Juutilaisen nimikko) on saavutettu 42 ½ ilmavoittoa.
Sodan jälkeen.
Sodan jälkeen Brewstereillä lennettiin lähinnä yhteyslentoja vuonna 1948 tapahtuneeseen poistoon asti. Viimeisen lennon konetyypillä Suomen ilmavoimissa suorittivat koneyksilöt BW-377 ja BW-382 14. syyskuuta 1948.
Suomalainen museokone BW-372.
Vuonna 1998 löydettiin Karjalasta BW-372 hävittäjälentokone, jonka luutnantti Lauri Pekuri pakkolaski 25. kesäkuuta 1942 palavana järveen.
Konetta oli etsinyt 1990-luvun alusta alkaen yhdysvaltalais-suomalais-venäläinen ryhmä. Etsinnät oli käynnistänyt hävittäjä-ässä Heimo Lampi. Koneen etsinnästä oli sovittu Yhdysvaltain Pensacolassa, Floridassa, sijaitsevan laivaston museon kanssa.
Karjalan tasavallan hallitus yhdessä moskovalaisen Aviazaptsast-yhtiön kanssa toimitti koneen etsintäryhmän sen nostettua Irlantiin, korvaamatta neljän vuoden työtä etsijöille, löytäjälle ja nostajille. Koneen nostajan Karjalan hallitus pidätti. Aviazaptsast maksoi Karjalan hallitukselle koneesta korkeintaan 125 000 dollaria, vaikka amerikkalainen etsintöjä alkuvaiheessa rahoittanut Marvin Kottman oli tarjonnut koneesta 500 000 dollaria. Suurimmaksi osaksi etsijät itse rahoittivat etsinnät, mutta eivät ole saaneet edes omia kulujaan takaisin kuten ei ole saanut Kottmankaan. Lain mukaan kone oli Venäjän federaation omaisuutta. Irlannissa konetta yritettiin 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa myydä noin kymmenen miljoonan dollarin hintaan muun muassa internetin kautta.
Uutisten mukaan Yhdysvaltain laivaston ilmailumuseo, jolle Heimo Lampi siis oli esittänyt etsintöjä ja hankkinut etsijät, vaihtoi koneen sen etsintäryhmältä kaapanneen ”yrityksen” kanssa kolmeen vanhaan Lockheed P-3 Orion -merivalvontakoneeseen, mutta maksutapa on voinut olla muukin. Tässä kaupassa, jonka asiapaperit eivät kestä päivänvaloa, kone siirtyi Yhdysvaltain laivastolle. Asiapapereiden epäselvyyksien vuoksi Brewster-372 ei vieläkään ole esillä Pensacolassa, Floridassa. Kone on ainoa säilynyt Brewster. Yhdysvaltain laivasto halusi sen museoonsa, koska se oli laivaston ensimmäinen yksitasoinen tukialushävittäjä, ja siten suuren muutoksen symboli.
BW-372:n kohtalo on herättänyt kiinnostusta myös Suomessa. Puolustusministeriö, ulkoasiainministeriö ja eduskunta lausuivat kantojaan siitä, halutaanko kone Suomeen. Silloinen ulkoministeri Tarja Halonen kertoi eduskunnassa 19. marraskuuta 1998 Suomen puolustusministeriön tehneen Venäjälle esityksen koneen siirtämisestä Suomeen Suomen ja Venäjän sotahistorian yhteistyön puitteissa. Koneen etsijöiden, löytäjän ja nostajan kantaa ei tässä vaiheessa kukaan kysynyt. Alasammuttuja Brewstereitä voi olla muitakin Suomenlahden pohjukassa ja Karjalassa. Osa koneista on pudotessaan hajonnut. Suomenlahden pohjaan ehjänä uponnutta BW-388:aa ei yrityksestä huolimatta ole löydetty.
Yhdysvalloissa Brewster vedettiin pian pois taistelukäytöstä hävittäjälentäjien koulukoneeksi – tästä syystä monia koneita putosi Kalifornian rantavesiin, mutta niitä ei ole joko löydetty tai merivesi on tuhonnut hylyt.
Suomen ulkoministeriö on 9. marraskuuta 2006 lähettänyt Yhdysvalloille nootin, jossa todetaan, että ansio Brewster-372:n löytämisestä kuuluu useallekin suomalaiselle, joista ulkoministeriö mainitsee etsinnät ideoineen ja suunnitelleen Brewster-lentäjä, hovioikeuden presidentti Heimo Lammen ja koneen löytäneen Timo Nymanin. Restauroitavana oleva hävittäjä on yleisön nähtävänä Keski-Suomen ilmailumuseossa. Kone on lainassa Yhdysvaltain ilmailumuseolta National Naval Aviation Museumilta kolmen ja puolen vuoden ajan.


Deaf Leopard.
Deaf Leopard oli 1990-luvun puolivälissä 06-telealueen eli silloisen Vaasan läänin aktiivisin ja suosituin BBS-purkki. Purkkia operoi vähäkyröläinen Jari Saarenmäki. Ohjelmistona käytettiin kotimaista BBBS:ää. Purkin toiminta alkoi vuonna 1991. Purkin nimi tuli Def Leppard -yhtyeestä, joka oli yksi Saarenmäen suosikeista.
Vaasan Läänin Puhelin Oy alkoi sponsoroida purkkia vuonna 1995.
Deaf Leopardiin tuli mahdollisuus kirjautua sisään myös Internetin kautta telnet-yhteydellä 1990-luvun lopulla.
Purkin toiminta päättyi kokonaan vuonna 2002.


EuroVelo.
EuroVelo on projekti, joka tähtää Euroopan kattavan pyöräilyreittiverkoston kehittämiseen. Euroopan pyöräilyliiton ("European Cyclists' Federation") ajaman hankkeen tavoitteena on kahdentoista, koko maanosaa halkovan pitkänmatkan pyöräilytiereitin perustaminen. Suunnitellun reitistön kokonaispituus on 65 000 km ja tästä noin 45 000 km on valmiina. Reittejä on tarkoitus käyttää kaukoretkeilyyn, mutta projekti pyrkii myös erityisesti kannustamaan paikallista polkupyöräilyä jokapäiväisenä liikkumistapana autoilun sijaan.
Reitteihin sisällytetään olemassaolevia pyöräteitä ja -reittejä ja viherväyliä, joita projektin myötä pyritään yhdistämään toisiinsa. Reittien kehittäminen on paikallisten ja valtiollisten toimijoiden harteilla. Mikään kahdestatoista reitistä ei ole valmis, ja eri reittien valmiusaste vaihtelee paljon.


Potentiaalienergia.
Potentiaalienergia eli asemaenergia kuvaa kappaleen kykyä tehdä työtä asemansa ansiosta. Potentiaalienergiasta puhutaan, kun kappaleeseen vaikuttaa jokin konservatiivinen voima. Voima on konservatiivinen, jos se riippuu vain kappaleen paikasta ja sen tekemä työ kappaleen siirtyessä tietystä paikasta toiseen on riippumaton kappaleen kulkemasta reitistä. Tällöin se ei muuta energiaa lämmöksi. Konservatiivisia voimia ovat muun muassa gravitaatiovoima ja jousivoima. Myös voima, jolla staattinen sähkökenttä vaikuttaa sähkövarauksiin, on konservatiivinen. Sitä vastoin esimerkiksi kitka ei ole konservatiivinen voima, sillä se muuttaa liike-energiaa lämmöksi.
Esimerkiksi kun kappale nostetaan pöydälle, energian säilymislain mukaisesti kappaleelle annettu kineettinen energia muuttuu Maan konservatiivisessa gravitaatiokentässä kappaleen potentiaalienergiaksi, joka taas muuttuu takaisin kineettiseksi energiaksi kappaleen pudotessa pöydältä.
Kappaleen potentiaali­energia ei ole yksi­käsitteisesti määritettävissä, vaan ainoastaan sen muutoksilla kappaleen siirtyessä paikasta toiseen on merkitystä. Tämän vuoksi on aina sovittava kohta, jossa potentiaalienergia määritellään nollaksi (esimerkiksi lattia). Potentiaalienergian tunnus on Ep tai U.
Yleisessä tapauksessa työn määrä riippuu käytetystä reitistä, joten voima olisi integroitava kyseistä reittiä pitkin. Jos kuitenkin kaikki vaikuttavat voimat ovat konservatiivisia, kappaleen siirtämiseksi tarvittava työ määräytyy yksikäsitteisesti alku- ja lopputilan perusteella. Siksi kirjoitetaan
Gravitaatiokenttä.
Gravitaatiokentässä kappaleeseen vaikuttaa gravitaatiovoima, jonka suuruus lasketaan empiirisen yhtälön avulla seuraavasti. Kaava on tarkasti voimassa vain massapisteille ja homogeenisille pallomaisille kappaleille.
Kun kappale on lähellä Maan pintaa, siihen vaikuttava Maan vetovoima on yhtä suuri kuin sen massa kerrottuna putoamis­kiihtyvyydellä eli
Potentiaalienergian muutos esimerkiksi Maan gravitaatiokentässä on siten
Todella suurilla korkeuseroilla, kuten lennätettäessä rakettia avaruuteen, putoamiskiihtyvyyden arvon muutokset ovat jo niin merkittäviä, ettei potentiaalienergiaa voi enää äskeisellä tavalla approksimoida. Yleensä tämän pelkistetyn kaavan soveltaminen laskuissa antaa kuitenkin riittävän tarkkoja tuloksia.
Jousen potentiaalienergia.
Jousivoima on esimerkki harmonisesta voimasta, jonka suuruus on Hooken lain mukaisesti
Jousen potentiaalienergia voidaan laskea määritelmän mukaan


Sokrates.
Sokrates (, 470/469 eaa.–399 eaa.) oli antiikin Kreikassa Ateenassa asunut filosofi. Hän on yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä filosofeja, ja häneen viitataan usein koko länsimaisen filosofian isänä.
Sokrates hylkäsi esisokraatikoiksi kutsuttujen edeltäjiensä luonnonfilosofiset pohdiskelut ja suuntasi tutkimuksensa ihmisten elämäntapoihin. Hän kyseenalaisti ihmisten totunnaiset käsitykset ja pyrki kyselemällä löytämään määritelmiä erilaisille käsitteille, kuten hyve ja oikeudenmukaisuus. Sokrateelle tieto ja hyve liittyivät läheisesti yhteen; hän esimerkiksi katsoi, että jos ihminen tunsi hyveen käsitteen, hän teki automaattisesti sitä, mikä on hyvää.
Sokrates ei perustanut mitään omaa koulukuntaa, mutta houkutteli ympärilleen joukon oppilaita ja ihailijoita, joista tunnetuin on Platon. Opetuksiaan Sokrates ei kirjoittanut muistiin, eikä hän jättänyt jälkeensä muitakaan kirjoituksia; sen sijaan hän opetti dialektiikan avulla käyttäen niin sanottua sokraattista menetelmäänsä. Hänen oppilaansa kuitenkin kirjoittivat useita sokraattisia dialogeja, joiden keskushahmona Sokrates esiintyy. Tunnetuimpia näistä ovat Platonin dialogit.
Sokrates vaikuttaa väittäneen, ettei hän tiedä itsekään mitään, mutta ainakin hän tietää sen, ettei tiedä mitään (mistä on peräisin sanonta ”tiedän, etten tiedä mitään”). Koska Sokrateen tyylinä oli haastaa tinkimättömästi ihmiset perustelemaan tietoväitteensä ja myöntämään tietämättömyytensä, hän sai sekä vihollisia että ystäviä. Lopulta hänet tuomittiin kuolemaan.
Sokraattinen ongelma.
Sokrates on henkilönä paljolti historiallinen arvoitus. Koska hän ei itse kirjoittanut mitään tai ainakaan hänen kirjoituksiaan ei ole säilynyt, nykyinen tietämys Sokrateesta on peräisin toissijaisista lähteistä. Niitä ovat Platonin, Ksenofonin ja Aristofaneen teokset sekä joiltakin muilta aikalaisilta säilyneet katkelmat. Gabriele Giannantoni on koonnut moniosaiseen teokseensa "Socratis et Socraticorum Reliquiae" kaikki mahdolliset Sokratesta koskevat viitteet. Niihin kuuluvat edellä mainittujen lisäksi muun muassa Aiskhines, Antisthenes sekä lukuisia muita Sokrateen tunteneita henkilöitä.
Näihin lähteisiin liittyy muutamia ongelmia, joiden vuoksi kaikkea Sokrateehen liittyvää tietoa tulisi pitää vain mahdollisesti mutta ei varmasti totena. Aristofanes esimerkiksi oli komediakirjailija, ja siksi hänen näkemyksensä Sokrateesta on lähinnä pilkallinen eikä historiallisesti luotettava. Myös Ksenofonin kuvausten luotettavuus, samoin kuin hänen filosofisen ymmärryksensä laajuus, on usein kyseenalaistettu. Platon puolestaan halusi välittää Sokrateesta jälkipolville tietynlaisen kuvan, johon hän halusi myös itse samaistua. Hänen dialogejaan, joissa Sokrates esiintyy, ei ole tarkoitettu sanatarkoiksi esityksiksi tämän opetuksista.
Syntyperä ja koulutus.
Sokrates oli syntyperäinen ateenalainen ja kotoisin Alopeken demoksesta. Hänen isänsä Sofroniskos oli kuvanveistäjä ja hänen äitinsä Fainarete kätilö. Sokrates vaikuttaa saaneen ajalle tyypillisen muodollisen koulutuksen, johon on todennäköisesti kuulunut lukemista, kirjoittamista, voimistelua ja musiikkia. Sofroniskos vaikuttaa kuolleen pian Sokrateen tultua täysi-ikäiseksi, jolloin hänestä tuli äitinsä holhooja. Fainarete meni myöhemmin uudestaan naimisiin Khairedemos-nimisen miehen kanssa, ja sai toisen pojan, nimeltään Patrokles.
Dialogien perusteella Sokrateella olisi ollut vain kaksi opettajaa, grammaatikko Prodikos ja mantinealainen papitar Diotima, joka antoi hänelle opetusta "eroksessa" eli rakkaudessa. Useista dialogeista käy ilmi, että hän oli hyvin tietoinen suunnilleen samoihin aikoihin eläneiden Parmenideen ja Anaksagoraan opetuksista. Historiallisissa lähteissä kummatkin on joskus mainittu Sokrateen opettajina Arkhelaoksen ohella. Platon kertoo hänen ainakin lukeneen Anaksagoraan teoksia. Platonin dialogissa "Parmenides" Sokrates esitetään keskustelemassa vuonna 450 eaa., 19-vuotiaana, Parmenideen ja Zenonin kanssa heidän vieraillessaan Ateenassa Panathenaia-juhlan aikana. Jotkut pitävät myös Damonia Sokrateen opettajana.
Noin 20-vuotiaana Sokrates suoritti kaksivuotisen asepalveluksen. Ateenassa miehiä pidettiin kypsinä julkisiin virkoihin 30-vuotiaana, ja väliin jäävät kymmenen vuotta käytettiin ammatin sekä julkisessa elämässä tarvittavien taitojen, kuten puhetaidon, oppimiseen. Sokrateskin on saattanut saada tällaista opetusta: Platonin dialogeissa Sokrates esitetään keskustelemassa useiden merkittävien tuon ajan opettajien, kuten Protagoras, Prodikos ja Hippias, kanssa.
Sotilaana, kuvanveistäjänä ja virkamiehenä.
Sokrates osallistui myös Ateenan käymiin taisteluihin peloponnesolaissodassa. Peloponnesolaissotien alkaessa hän oli jo noin 40-vuotias. Hän taisteli hopliittina eli raskaasti aseistettuna jalkaväkisotilaana muun muassa Potidaian (432 eaa.), Delionin (424 eaa.) ja Amfipoliin taisteluissa (422 eaa.). Sotaretkiä lukuun ottamatta Sokrates ei käynyt Ateenan ulkopuolella, ja hän korosti tätä mielellään.
Platonin "Pitojen" perusteella on arveltu, että Sokrates palkittiin sodassa urhoollisuudesta. Potidaiassa hän pysyi haavoittuneen ystävänsä Alkibiadeen rinnalla ja todennäköisesti pelasti tämän hengen. Alkibiadeen pyynnöistä huolimatta Sokrates ei halunnut siitä kunniaa itselleen vaan ehdotti Alkibiadeen palkitsemista. Delionissa hänen kerrotaan pelastaneen puolestaan Ksenofonin. Platonin mukaan Sokrates näytti sotaretkillä myös kovan ja askeettisen puolensa kävelemällä ilman jalkineita ja viittaa talvellakin.
Sokrates otti Ksanthippen vaimokseen joskus Nikiaan rauhan jälkeen, ehkä noin vuonna 416–415 eaa. Ksanthippe oli tarinoiden mukaan äkäistä tyyppiä (esimerkiksi englannin kieleen sana 'xanthippe' on otettu tarkoittamaan äkäpussia), ja pariskunnalla kerrotaan olleen paljon riitoja. Sokrates itse sanoi, että kun hän oli oppinut elämään Ksanthippen kanssa, hän tulisi toimeen kenen tahansa muun ihmisen kanssa, aivan niin kuin jotkut hevosmiehet suosivat äksyjä hevosia, sillä opittuaan tulemaan toimeen niiden kanssa he tulevat toimeen kaikkien hevosten kanssa. Ksanthippen kanssa Sokrates sai pojan nimeltä Lamprokles, joka oli todennäköisesti nimetty Ksanthippen isän mukaan. Kaksi nuorempaa poikaa olivat Sofroniskos ja Meneksenos. Joidenkin lähteiden mukaan Sokrates olisi kuitenkin saanut nämä toisen vaimonsa Myrton kanssa.
Sokrates palveli valtiota paitsi sotilaallisissa myös poliittisissa tehtävissä. Hän toimi prytanina vuonna 406 eaa., kun Ateenan kenraalit haastettiin oikeuteen Arginusain taistelun jälkeen. Sokrates sanoi olleensa ainoa, joka tuolloin kannatti Ateenan lakien noudattamista. Myöhemmin kolmekymmentä tyrannia määräsivät hänet yhdessä neljän muun kanssa tuomaan Leon Salamislaisen kuolemaantuomittavaksi. Sokrates sanoi, että hän kuitenkin vain käveli kotiinsa muiden neljän mennessä pidättämään Leonin. Hänen mukaansa hän olisi saattanut saada tottelemattomuudestaan kuolemantuomion jo tuolloin, ellei hallintoa olisi syrjäytetty pian tämän jälkeen.
Aktiivipoliitikon ura Sokratesta ei kiinnostanut. Suuri osa Sokrateen ystävistä, suosijoista ja oppilaista kuitenkin kuului ateenalaiseen yläluokkaan: hänen ystäviinsä kuuluivat tunnetuista poliitikoista Alkibiadeen lisäksi muun muassa Kritias, Kharmides, Lysias ja Thrasymakhos.
On epäselvää, mitä Sokrates tarkkaan ottaen teki elääkseen. Hän ei varsinaisesti työskennellyt, mutta hän tuskin kuitenkaan pystyi jättämään sukunsa käsityöläistaustaa kokonaan taakseen. Joidenkin lähteiden mukaan hän olisi tehnyt veistoksia muun muassa Akropoliille. Aristofanes kuvaa Sokrateen pitämässä sofistista koulua ystävänsä Khairefonin kanssa ja opettamassa maksua vastaan. Platonin kirjoittamassa puolustuspuheessa ja Ksenofonin "Muistelmissa" Sokrates sen sijaan nimenomaisesti kieltää ottavansa oppilailtaan rahaa. On mahdollista, että Sokrates sai nauttia varakkaiden ja vaikutusvaltaisten ystäviensä taloudellisesta suosiosta. Hänen on myös ajateltu eläneen perinnön ja Ateenan valtion kansalaisilleen jakamien avustusten turvin.
Filosofina.
Ei ole varmaa tietoa siitä, milloin Sokrates kiinnostui filosofiasta, mutta se vaikuttaa täyttäneen ainakin viimeiset 25 vuotta hänen elämästään. Platonin mukaan Sokrateen elämä Ateenan yhteisöllisen elämän ”paarmana” alkoi, kun hänen ystävänsä Khairefon kysyi Delfoin oraakkelilta, onko kukaan viisaampi kuin Sokrates. Oraakkeli vastasi kieltävästi. Sokrates tulkitsi sen arvoitukseksi, sillä hän ei tuntenut olevansa viisas. Niinpä hän lähti matkalle etsimään itseään viisaampia. Näin Sokrates katsoi filosofisen tutkimuksensa olevan peräisin jumalilta, tarkemmin Delfoin Apollon-jumalalta.
Viisautta etsiessään Sokrates alkoi kierrellä toreilla, gymnasioneissa ja käsityöläisten työpajojen lähettyvillä ja väitellä kaikkien tapaamiensa ateenalaisten kanssa. Väittelyissään hän kyseenalaisti ihmisten tietoja hyvästä, hyveestä ja kauneudesta. Hänen tavoitteenaan ei kuitenkaan ollut varsinaisesti vastapuolen käsitysten kumoaminen, vaan totuuden löytäminen, delfoilaista ohjetta ”tunne itsesi” ("gnothi seauton") noudattaen. Sokrates kehitti itselleen väittelytekniikan tai kyselymenetelmän, niin kutsutun sokraattisen menetelmän, jossa hän tekeytyi itse tietämättömäksi ja pyysi vastapuolelta opetusta jostakin asiasta ikään kuin saadakseen itse tietoa. Hän jatkoi kyselemistä, kunnes vastapuoli joutui ainakin myöntämään tietämättömyytensä puheenaiheen suhteen. Toisena tavoitteena hänellä oli varman tiedon löytäminen löytämällä menetelmän avulla käsitteille määritelmiä. Sokrates käytti menetelmää erityisesti aikansa moraalikäsitysten tutkimiseen.
Sokrates asetetaan usein samaan aikaan toimineita sofisteja vastaan. Sokrates itsekin korosti harrastavansa nimenomaan filosofiaa, jonka hän käsitti eri asiaksi kuin sofistiikan. Hänen mielestään sofistit keskittyivät ainoastaan väittelyjen voittamiseen eivätkä välittäneet siitä, ovatko väittelyn kohteena olevat asiat tosia. Samoin he tavoittelivat lähinnä rahallista tai muuta henkilökohtaista hyötyä. Sokrates itse asetti totuuden pelkän vakuuttavuuden ja menestyksen yläpuolelle. Hän ei myöskään pitänyt sofisteille tyypillisistä väittelynäytöksistä. Tavallisen kansan silmissä Sokrates näyttäytyi kuitenkin helposti sofistina sofistien joukossa, ja vielä 50 vuotta hänen kuolemansa jälkeen häneen saatettiin yleisesti viitata sofistina.
Ulkoisesti Sokrateen sanotaan olleen kalju, tylppänenäinen, pömppömahainen ja ruma, ja pukeutuneen ryysyihin. Alkibiades vertasi "Pidoissa" Sokratesta ulkoisesti rumaan mutta sisäisesti kauniiseen Silenoksen patsaaseen.
Oikeudenkäynti.
Jacques-Louis David, "Sokrateen kuolema", 1787.
Sokrates oli piittaamaton sovinnaisista normeista, ja käyttäytyi tahallisen ärsyttävästi pyrkiessään hätkähdyttämään ihmisiä terävyydellään. Platonin "Sokrateen puolustuspuheessa" Sokrates kuvaa saaneensa viisautensa ansiosta huonon maineen – hänhän kiusasi kysymyksillään kaikkia, joiden katsoi väittävän tietävän jotakin, joten seurauksena monet katsoivat tulleensa loukatuiksi. Lisäksi Sokrates sai kaupungin nuorison jäljittelemään itseään toiminnassaan. Tämän johdosta jotkut näkivät hänet myös nuorison turmelijana. Anytos, Meletos ja kansankiihottaja Lykon haastoivat lopulta Sokrateen oikeuteen. He katsoivat edustavansa käsityöläisiä, runoilijoita ja puhujia, joita Sokrates oli loukannut.
Sokrateen oikeudenkäynnin aikaan Ateena oli tilanteessa, jossa se oli hävinnyt peloponnesolaissodan Spartalle, ja tämän jälkeen palauttanut demokratian lyhytaikaiseksi jääneen ja verisen niin kutsuttujen kolmenkymmenen tyrannin oligarkisen tyrannian (404–403 eaa.) jälkeen. Robin Waterfieldin mukaan ateenalaiset pitivät häviön syynä jumalten tyytymättömyyttä. Tällöin Sokrates, jonka katsottiin opettaneen nuoria epäilemään vanhempiaan ja kyseenalaistamaan ikivanhoja arvoja, oli helppo nähdä yhtenä syyllisenä. Lisäksi Sokrateella oli läheiset yhteydet tyrannian johtoon, ja hänen näkemyksensä siitä, että asiantuntijoiden tulisi johtaa valtiota, nähtiin tukevan oligarkiaa demokratiaa vastaan. Tällöin Sokratesta oli helppo syyttää siitä, että tämä oli ollut kasvattamassa sukupolvea, joka tuli valtaan Ateenaa kohdanneiden poliittisten mullistusten aikana; ja ennen kaikkea Alkibiadesta, joka edusti monille sitä moraalista rappiota, joka oli aiheuttanut tappion sodassa.
Sokrateen saamassa muodollisessa syytekirjelmässä häntä syytettiin muun muassa pahantekijäksi, joka ”turmelee nuorisoa”, sekä jumalanpilkasta, koska hän ei ”kunnioita valtion jumalia, vaan joitakin vieraita daimoneja”. Sokrates ei juuri puolustautunut syytteitä vastaan, vaan jatkoi oikeudessakin ateenalaisten ärsyttämistä tyylilleen uskollisena: hän muun muassa ehdotti omaksi rangaistuksekseen samaa, jolla Olympian kisojen voittajat palkittiin. Hän myös sanoi, ettei aio muuttaa toimintaansa, vaikka hänen olisi kuoltava monta kertaa. Niinpä hän hävisi heliaian eli vapaiden miesten muodostaman kansankokouksen äänestyksessä kolmellakymmenellä äänellä, todennäköisimmin äänin 280–221. Diogenes Laertios kertoo kuitenkin tarinan, jonka mukaan Sokrates olisi hävinnyt vain yhdellä äänellä. Sokrates tuomittiin kuolemaan, ja hänen tuli juoda myrkkykatkomalja.
Syyttäjien alkuperäisenä tarkoituksena saattoi olla ainoastaan Sokrateen varoittaminen ja korkeintaan karkottaminen Ateenasta. Sokrateen huono menestys oikeudenistunnossa on jälkeenpäin pantu heikon puolustuksen nimiin. Jälkikäteen tehtyjen puolustuspuheiden kirjoittaminen oli myöhemmin niin suosittua, että Sokrateen puolustuspuheista tuli oma lajityyppinsä. Myöhemmin tunnetuimmaksi on tullut Platonin kirjoittama puhe, nimeltään yksinkertaisesti "Sokrateen puolustuspuhe" eli "Apologia". Puolustuspuhe sekä Sokrateen viimeisiä aikoja kuvaavat dialogit "Kriton" ja "Faidon" ovat filosofisen kirjallisuuden tunnetuimpia teoksia. Niiden perintöä on kuva Sokrateesta vakaumuksensa puolesta kuolleena hahmona.
Kuolema.
Sokrateen kuolemantuomion täytäntöönpanoa edelsi vankeusaika, josta Platonin "Kriton" ja "Faidon" sekä Ksenofonin teos "Muistelmia" kertovat. Vankeusaika johtui siitä, että juuri tuolloin pidettiin Deloksen juhlat ja ateenalaisten pyhä laiva lähetystöineen oli vuotuisella matkallaan Deloksessa. Lain mukaan tänä aikana ei kuolemantuomiota saanut panna täytäntöön. Ksenofon kertoo, että Sokrateen elämä jatkui tämän vuoksi vielä kolmekymmentä päivää.
V. Camuccini, "Valitus Sokrateen ruumiin äärellä", 1800-luvun alku.
Ksenofonin mukaan Sokrates ei muuttanut vankeusaikana elämäntapojaan eikä menettänyt elämäniloaan. Päivää tai paria ennen Sokrateen kuolemaa, kun Deloksesta saapuvaa laivaa jo odotettiin palaavaksi, Sokrateen lapsuudenystävä Kriton yritti taivutella Sokratesta pakenemaan. Sokrates kieltäytyi, sillä hänestä pahan tekeminen tai pahan teon kostaminen ei ollut sallittua missään olosuhteissa. Hänestä pakeneminen ja lain rikkominen olisivat myös osoittaneet, että oikeus olisi ollut oikeassa syyttäessään häntä nuorison turmelemisesta, sekä saattaneet hänen sukunsa ja ystävänsä häpeään.
Platonin mukaan Sokrates tapasi perheensä viimeisinä hetkinään ja vietti loppuajan ystäviensä ympäröimänä. Hän keskusteli filosofiasta ystäviensä kanssa ja puolusti sielun kuolemattomuutta sekä kehotti heitä etsimään lakkaamatta totuutta. Toisaalta hän kehotti heitä hillitsemään tunteensa. Lopulta niin kutsutun ”Yhdentoista” eli arvalla valittujen vankilaviranomaisten palvelija toi Sokrateelle myrkyn, antoi hänelle ohjeet sen nauttimisesta ja kertoi, kuinka myrkky vaikuttaa. Palvelija kutsui Sokratesta kaikista vangeista ”jaloimmaksi, lempeimmäksi ja parhaimmaksi”. Sokrates joi myrkyn tyynesti. Hänen arvoitukselliset viimeiset sanansa olivat: ”Kriton, olemme Asklepiokselle velkaa kukon. Uhratkaa se hänelle, älkää unohtako!” Oletettavasti Sokrates tarkoitti tällä lausumalla kuoleman parantavan hänet elämästä, poiketen täten aikaisemmasta elämänasenteestaan. Kukon uhraaminen lääketieteen jumalalle oli täten vertauskuvallinen lääkärinpalkkio tästä ”parannuksesta”.
Diogenes Laertioksen mukaan ateenalaiset katuivat tuomiota heti Sokrateen kuoltua, ja kansan viha kohdistui sen jälkeen hänen syyttäjiinsä. Meletos tuomittiin vuorostaan kuolemaan, ja muut syyttäjät karkotettiin. Sokrateen muistoksi pystytettiin pronssinen patsas.
Sokrates satiireissa.
Sokrates mainitaan useissa kreikkalaisissa komedioissa, tai esiintyy niissä jopa eräänä henkilöhahmona. Näytelmäkirjailija Aristofanes pilkkasi Sokratesta komediassaan "Pilvet", jonka hän kirjoitti vuonna 423 eaa., kun Sokrates oli nelissäkymmenissä. Komediassa Sokrates-niminen hahmo ”kulkee ympäri ja väittää kävelevänsä pilvissä ja puhuu kaikenlaista päätöntä”. Tämä on varhaisin säilynyt kuvaus Sokrateesta. Aristofanes pilkkasi Sokratesta myös näytelmässään "Linnut" tämän likaisuudesta, sekä näytelmässä "Sammakot". Aristofaneen lisäksi Sokratesta pilkkasivat satiireissaan muutkin komediakirjailijat, kuten Kallias, joka kirjoitti Sokrateesta ensimmäisenä noin vuonna 429 eaa.; Ameipsias, joka pilkkaa Sokratesta tämän vanhasta viitasta ja paljasjalkaisuudesta näytelmässään "Konnos"; sekä Eupolis, joka syytti Sokratesta hiustenhalkomisesta ja viinikauhan varastamisesta. Sokratesta kommentoi myös Telekleides.
Näytelmäkirjailijat arvostelivat usein Sokratesta ja sofisteja yleisestä tapojen turmelemisesta. Sokrates sanoi oikeudenkäynnissään Platonin kirjoittaman puolustuspuheen mukaan, että juoruja levittävät komediakirjailijat olivat hänen kannaltaan vaarallisempia, ja heidän syytöksensä painavampia, kuin hänen varsinaiset syyttäjänsä.
Filosofia.
Aiemminkin mainittu sokraattinen ongelma koskee paitsi Sokrateen elämää myös tämän opetuksia. Sokrateen filosofisten käsitysten yksityiskohtainen esittäminen ei ole helppoa, koska hän ei itse kirjoittanut filosofiaansa ylös. Näin tulkinnassa ollaan riippuvaisia Platonin ja Ksenofonin osittain ristiriitaisista selonteoista. Sokrateen todelliset näkemykset ovat olleet suuren filosofisen kiistelyn aiheena, ja erityisesti on kiistelty siitä, missä määrin ne erosivat Platonin omista näkemyksistä.
Sokraattinen ongelma koskee näin ollen erityisesti sitä, missä määrin Platonin dialogien Sokrateessa on historiallista Sokratesta. Sokrateen ja Platonin näkemysten erottamiseksi on kuitenkin vain vähän selviä todisteita, ja sokraattisen ja platonisen osuuden erottaminen dialogeista on hyvin vaikeaa. On mahdotonta sanoa, oliko esimerkiksi ideaoppi Platonin keksintö vai oliko se jossain muodossa jo Sokrateen luoma ajatus.
Usein on kuitenkin ajateltu, että Sokrateen ääni olisi erotettavissa ainakin Platonin varhaisimmista dialogeista. Eräs näkemys on, että silloin kun Sokrates esiintyy filosofisesti hienostuneesti, puhujana on tosiasiassa Platon. Tämän näkemyksen mukaan Sokrates ei ollut metafyysikko tai teoreetikko vaan elämänfilosofi.
Jotkut katsovat, ettei Sokrateella itsellään edes ollut mitään tiettyä joukkoa näkemyksiä vaan että hän pyrki ainoastaan tutkimaan asioita ja muiden näkemyksiä. Jotkut taas katsovat, että Sokrateella oli omia selityksiä ja käsityksiä, mutta siitä, mitä nämä näkemykset olisivat olleet, on suuria erimielisyyksiä. Pienimpänä yhteisenä tekijänä vaikuttaisi olevan se, että Sokrates piti hyvin tai hyveellisesti elämistä tärkeimpänä asiana elämässä.
Etiikan ulkopuolisten asioiden suhteen Sokrates vaikuttaa olleen epäilevämpi. Ei kuitenkaan ole selvää, katsoiko hän totuuden olevan tavoitettavissa järkiperäisen keskustelun kautta, vai katsoiko hän ainoastaan, että keskustelu voi paljastaa tietämättömyytemme. Vaikka Sokrates ei mennyt yhtä pitkälle kuin kyynikot aineellisten asioiden hylkäämisessä, hän vaikuttaa suosineen yksinkertaista elämää.
Sokraattinen, historiallisen Sokrateen hahmoon liittyvä ongelma on syytä pitää mielessä luettaessa seuraavassa esitettäviä Sokrateen näkemyksiä. Kuvaus perustuu ennen kaikkea Platonin dialogeihin.
Sokraattinen menetelmä.
Sokrates keskustelee toisen filosofin kanssa (Wilhelm von Gloeden).
Eräs merkittävimpiä panoksia, jonka Sokrates on antanut länsimaiseen ajatteluun, on hänen käyttämänsä dialoginen opetusmenetelmä. Sitä kutsutaan "sokraattiseksi menetelmäksi" ("elenkhos"). Menetelmään kuuluvat kysely, keskustelu sekä ristiriitaisten käsitysten ja väärien väitteiden kumoaminen. Sokraattisessa menetelmässä voidaan nähdä kaksi vaihetta. Ensimmäisessä, negatiivisessa vaiheessa Sokrates tekeytyi itse tietämättömäksi ja pyysi vastapuolelta opetusta jostakin asiasta. Hän jatkoi kyselemistä, kunnes vastapuoli joutui ainakin myöntämään tietämättömyytensä puheena olleen aiheen suhteen. Teeskentelyn vuoksi tällaiseen toimintaan on viitattu sokraattisena ironiana. Toisessa, positiivisessa vaiheessa, oppilaan myönnettyä tietämättömyytensä, Sokrates jatkoi aiheen käsittelyä kyselemällä, tuoden näin aiheesta esiin yhä uusia puolia, jotka voitiin lopulta liittää yhteen käsitteen kuvaukseksi tai määritelmäksi. Menetelmän päämääränä oli näin tieto käsitteiden löytämisen kautta.
Menetelmää kutsutaan myös kätilöintimenetelmäksi ("maieutikos"), koska Sokrateen ajattelun mukaan tietämys totuudesta on piilevänä kaikissa ihmisissä, ja kysymysten ja annettujen vastausten kautta kyselijä voi auttaa kysymysten kohteena olevaa ”synnyttämään” ajatukset itsestään ja tällä tavalla opettaa häntä. Sokraattista menetelmää käyttämällä taitava opettaja voi siis opettaa oppilaansa ajattelemaan itse. Ajatus ilmenee hyvin dialogissa "Menon", jossa Sokrates houkuttelee eräästä Menonin orjapojasta esiin yksinkertaisen geometrisen teoreeman.
Sokrates itse sanoi, että elämä ilman tutkiskelua ei ole elämisen arvoista.
Tieto.
Sokrates totesi usein, että hänen viisautensa perustuu siihen, että hän ei luule tietävänsä sellaista, mitä ei tiedä. Platonin "Sokrateen puolustuspuheen" mukaan Sokrates päätyi tähän ajatukseen käymiensä keskustelujen kautta. Hän havaitsi, että hänen keskustelukumppaninsa eivät tienneet mitään mutta luulivat kyllä tietävänsä paljonkin. Näin Sokrates päätteli olevansa viisas ainoastaan siinä, että hän tiesi, ettei tiennyt mitään. Muut taas virheellisesti luulivat, että heillä oli tietoa.
Sokrates katsoi kuitenkin omistavansa tietoa ainakin yhdestä asiasta, nimittäin ”rakkauden taidosta” tai ”viisauden rakastamisesta” eli filosofiasta. Ksenofonin "Pidoissa" Sokrates kuvasi tietonsa ja tekemisensä ”parittamisen” taitona – opettajana hänen tehtävänsä on näyttää ihmisille, kuinka ja mistä he voivat saada tietoa, vaikka hän ei itse olekaan se, mitä he etsivät. Muun muassa "Theaitetoksessa" Sokrates kutsuu itseään kätilöksi sanoen, että hän itse on teorioista maho (hedelmätön), mutta että hän voi auttaa muita synnyttämään teorioita itsestään ja päättelemään, ovatko ne minkään arvoisia ja elinkelpoisia. Merkityksellisesti hän kuitenkin sanoo myös, että kätilöt ovat hedelmättömiä ainoastaan iän vuoksi ja että naiset, jotka eivät ole koskaan synnyttäneet, eivät voi olla kätilöitä – todella hedelmättömällä naisella ei ole kokemusta tai tietoa synnyttämisestä eikä hän kykene erottamaan hyviä lapsia niistä, jotka tulisi hylätä (antiikin aikana lasten elinkelpoisuuden koetteleminen ja ei-toivottujen tai heikkojen lasten hylkääminen kuolemaan oli tavallista). Kätilöllä tulee siis olla kokemusta ja tietoa siitä, mitä hän tuomitsee.
"Theaitetoksessa" esitetään myös klassinen tiedon määritelmä, eli ”tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus”. Määrittely vaatii kolme vastausyritystä. Ensin tieto yritetään määritellä havainnoksi. Tieto sisältää kuitenkin myös käsityksen, joka on enemmän kuin pelkkä havainto. Seuraavaksi tieto määritellään siis oikeaksi käsitykseksi. Oikea käsitys voi kuitenkin olla syntynyt sattumalta tai väärin perustein. Lopulta tieto määritellään oikeaksi käsitykseksi, joka voidaan perustella.
Sokrateen väite omasta tietämättömyydestään voidaan näin nähdä tarkoituksellisena paradoksina ja yhtenä sokraattisen ironian ilmenemismuotona: vaikka se on joskus tulkittu skeptisismin ilmaukseksi, Sokrateen voi toisaalta ymmärtää tarkoittavan sitä, että hän ei ole mistään asiasta ehdottoman varma, mutta hänellä on kuitenkin tietoa siinä mielessä, että hänellä on paljon tosia käsityksiä, joille hän on saavuttanut hyvät perusteet tutkimusmenetelmänsä kautta. Tämän vuoksi Sokrates saattoi samanaikaisesti väittää esimerkiksi, ettei hänellä ole hyvettä koskevaa tietoa, mutta kuitenkin esittää erilaisia moraalisia näkemyksiä.
Hyve.
J. B. Regnault, "Sokrates riistää Alkibiadeen aistillisten nautintojen syleilystä", 1791.
Sokrates keskusteli tiettävästi lähinnä moraalifilosofisista kysymyksistä, ja käytti kyselymenetelmäänsä aikansa moraalikäsitysten ja sellaisten käsitteiden kuin tieto, hyve, onnellisuus ja oikeudenmukaisuus välisten suhteiden tutkimiseen. Hän ei kuitenkaan kehittänyt mitään järjestelmällistä oppia moraalista.
Yleinen keskustelun juonne Sokrateen opettaessa oppilaitaan oli ajatus hyvästä ihmisestä. Sokrateen mukaan ihmisellä tulisi olla tiettyjä hyveitä, jotka ovat hänen tärkeimpiä ominaisuuksiaan. Hyve liittyi läheisesti yhteen ihmisen onnellisuuden ("eudaimonia") kanssa, sillä hyveellisen ihmisen onnellisuutta ei voinut mikään muu menetys tuhota. Onnellisuuden kannalta tärkeimpiä olivat viisaus ja muut älylliset ja moraaliset hyveet, kun taas ruumiilliset ja yhteiskunnalliset hyvät asiat (kuten terveys, varallisuus ja menestys) olivat alisteisia sille. Sokrates esimerkiksi opetti, että ”vauraudesta ei synny hyvettä, mutta hyveestä syntyy vaurautta ja kaikkea mahdollista hyvää niin yksityiselle ihmiselle kuin valtiollekin”.
Sokrateelle hyve liittyi kiinteästi yhteen myös tiedon kanssa. Hänelle hyve "on" tietoa – kaikki hyveet samastuvat hyvää ja pahaa koskevaan tietoon, ja oikea tieto johtaa välttämättä oikeaan toimintaan. Hyveellinen ihminen on hyvä todellisuudessa eikä ainoastaan toimi ”oikean mielipiteen” mukaisesti. Jos ihminen siis tuntee esimerkiksi oikeudenmukaisuuden, hän toimii automaattisesti oikeudenmukaisesti. Tästä syystä Sokrates opetti myös, että ihmisen pahat teot voidaan panna hänen tietämättömyytensä tiliin. Jos ihminen tekee väärin, hän vain ei ole tiennyt paremmasta. Samoin Sokrates opetti, että ihmisestä tulee oikeudenmukainen, jos häntä kohdellaan (esimerkiksi rangaistaan) oikeudenmukaisesti – tällöin hän oppii tuntemaan oikeudenmukaisuuden.
"Gorgiaassa" Platon antaa Sokrateen sanoa myös, että on parempi olla väärinteon kohteena kuin tehdä itse väärin. Tämä vaikuttaa aidolta Sokrateen opetukselta. Ainakin se selittää hyvin sen, miksi hän hyväksyi kuolemantuomionsa, vaikka tiesi sen epäoikeudenmukaiseksi ja hänellä olisi ollut mahdollisuus paeta. Sokrates ei kuitenkaan halunnut rikkoa kaupungin lakeja vastaan.
Politiikka.
Johann Friedrich Greuter, "Sokrates oppilaineen", 1600-luku.
Sokrates ei kehittänyt varsinaista yhteiskuntafilosofiaa. Platonin dialogien perusteella hän vaikuttaa kuitenkin pitäneen asiantuntijoiden viisauteen perustuvaa epäsuoraa demokratiaa parempana kuin Ateenassa käytössä ollutta suoraa kansanvaltaa. Platonin "Valtiossa" hän puhuu filosofikuninkaista, esittäen, että joko filosofien on ryhdyttävä hallitsijoiksi, tai hallitsijoiden on opiskeltava filosofiaa.
Sokrateen todellisesta suhtautumisesta Ateenan demokratiaan tutkijat ovat kuitenkin olleet erimielisiä. Ainakin Sokrates suhtautui arvostelevasti moniin sen piirteisiin, ja varoitti kansalaisia muun muassa demagogian ja retoriikan vaaroista. Kuitenkin myös Sokrateen demokratian vastaisuutta on usein liioiteltu; hän vastusti myös kolmenkymmenen tyrannin valtaa, eikä pitänyt oligarkiaa tai monarkiaa demokratiaa parempana vaihtoehtona.
Sokrates ei kuitenkaan itse osallistunut Ateenan politiikkaan laajemmin; Ksenofonin mukaan hän halusi mieluummin pitää huolta siitä, että politiikkaa harjoittavat mahdollisimman monet siihen pystyvät. Omassa elämässään hän vaikuttaa lähinnä halunneen noudattaa Ateenan lakeja, mikä näkyy muun muassa jo mainitussa Leon Salamislaisen tapauksessa ja oman kuolemantuomion hyväksymisessä. Ainoastaan filosofian harjoittamisesta Sokrates ei suostunut luopumaan uhattunakaan.
Uskonto ja mystiikka.
Sokrates suhtautui arvostelevasti perinteisiin näkemyksiin olympolaisista jumalista, ja katsoi jumalien olevan enemmän jotain järjen kautta käsitettävää ja moraalista. Moraali sitoi hänen mukaansa jumalia siinä missä ihmisiäkin, eikä joku ollut oikein siksi, että se on jumalien tahdon mukaista, vaan jumalat tahtovat jotakin siksi, että se on oikein. Sokrates myös piti jumalia hyväntahtoisina, mikä poikkesi perinteisestä näkemyksestä juonittelevista jumalista. Seurauksena jumalia ei myöskään tarvinnut suostutella erilaisia rituaaleja noudattamalla.
Platonin teoksia lukiessa saa käsityksen, että Sokrates puhuu usein asioiden mystisestä puolesta, kuten jälleensyntymisestä ja mysteeriuskonnoista. Tämä pannaan kuitenkin useammin Platonin kuin Sokrateen nimiin. Ajatusta Sokrateen taipumuksesta mystiikkaan ei voida kuitenkaan täysin hylätä, sillä myös Ksenofonin teokset antavat ajatukselle tukea. Filosofisen polun huipentuma sellaisena, kuin se kuvataan Platonin "Pidoissa" ja "Valtiossa", on ”Kauneuden meri”, hyvän idean näkeminen ja kokeminen mystisenä ilmestyksenä. Viisauden saavuttaminen on mahdollista ainoastaan tällä tavalla. "Pidoissa" Sokrates antaa kunnian filosofista polkua koskevasta puheestaan opettajalleen papitar Diotimalle, joka ei ollut edes varma siitä, olisiko Sokrates kykenevä saavuttamaan korkeimmat mysteerit. "Menonissa" Sokrates viittaa Eleusian mysteereihin ja sanoo Menonille, että tämä ymmärtäisi Sokrateen antamat vastaukset paremmin, jos osallistuisi initiaatioriitteihin seuraavalla viikolla.
Ehkä tunnetuin mystiikkaan liittyvä seikka on Sokrateen riippuvuus omasta "daimonistaan", äänestä, joka puhui hänelle aina silloin ja vain silloin, kun hän oli tekemäisillään virheen. Sokrateen mukaan juuri tämä "daimon" (tai "daimonion") myös esti häntä osallistumasta politiikkaan. "Faidroksessa" kerrotaan, että Sokrates piti tätä eräänlaisena ”jumalallisen hulluuden” muotona, mielisairautena, joka on lahja jumalilta ja joka antaa meille ennustamisen, salatut menot, runouden, rakkauden ja jopa itsensä filosofian. "Daimonin" voidaan vaihtoehtoisesti ajatella olevan sama kuin intuitio. Kreikan kielen sana viittaa kuitenkin nimenomaan henkeen tai johonkin, jota nykyään kutsuttaisiin suojelusenkeliksi tai -hengeksi. Myös Sokrates näyttää antaneen "daimonilleen" sellaisia ominaisuuksia kuin persoonallisuus ja ääni. Joskus tällainen suojelusdaimon on käsitetty tai käännetty myös 'omaksitunnoksi'.
Luonnontiede, kosmologia ja metafysiikka.
Sokrates ei kiinnittänyt juurikaan huomiota luonnontieteen tai metafysiikan kysymyksiin eikä esittänyt laajoja selityksiä todellisuuteen liittyen. Ciceron mukaan hän katsoi, että sellaiset asiat ovat joko liian vaikeita ihmisymmärryksellä selvitettäväksi tai että niillä ei ollut ihmiselämälle mitään merkitystä. Sokrates oli kuitenkin kiinnostunut jumalan tai jumalien olemassaolosta. Hänen mukaansa kaiken tarkoituksenmukaisen täytyy olla älyllisen olennon työtä. Tätä näkemystä voidaan pitää ensimmäisenä teleologisena argumenttina jumalan olemassaolon puolesta. Sokrates oli vakuuttunut sielun kuolemattomuudesta.
Sokraattiset dialogit.
Sokraattiset dialogit ovat joukko Sokrateen oppilaiden kirjoittamia näytelmänomaisia dialogeja, joissa henkilöhahmot keskustelevat moraalisista ja filosofisista ongelmista sokraattista menetelmää käyttäen. Dialogien avulla oppilaat halusivat jatkaa sokraattisen filosofian keskustelevaa perinnettä, ja sen avulla oli mahdollista tavoittaa joitakin aidon keskustelun piirteitä. Tunnetuimmat sokraattisista dialogeista ovat Platonin kirjoittamia, ja kuva Sokrateen hahmosta on välittynyt jälkimaailmalle ennen kaikkea niiden kautta. Sokraattisen dialogin muoto itsessään ei kuitenkaan ollut Platonin kehittämä, vaan suosittu laajemminkin tämän oppilaiden parissa.
Sokraattiset dialogit on rakennettu Sokrateen hahmon ympärille. Keskustelu käydään yleensä Sokrateen ja jonkun samaan aikaan eläneen henkilön välillä. Eri henkilöhahmojen kautta tunnustellaan vaihtoehtoisten näkökantojen pätevyyttä. Platonin dialogeissa Sokrates vie yleensä keskustelua eteenpäin, mutta monissa dialogeissa kiinnitetään huomiota myös Sokrateen keskustelukumppanien esittämien näkemysten muotoiluun. Useimmista dialogeissa Sokrates esitetään käyttämässä kehittämäänsä sokraattista menetelmää ainakin jossakin määrin. Eräs kuvaava esimerkki on dialogi "Euthyfron", jossa Sokrates ja Euthyfron käyvät läpi useita kierroksia Sokrateen kysymyksen ”mitä on hurskaus?” ympärillä. Sokraattinen menetelmä esiintyy myös muun muassa Ksenofonin dialogeissa, mutta muutoin hänen dialogiensa kuvaukset ovat Platoniin verrattuna anekdoottimaisempia.
Dialogimuoto mahdollisti oppilaiden kannustamisen itsenäiseen ajatteluun sekä erilaisten draamallisten asetelmien, ironian ja huumorin käytön. Sen avulla oli myös mahdollista välttää dogmaattisia kannanottoja eli sitoutumista tiukasti minkään keskustelun yksittäisen osapuolen kantaan. Platonilla monet dialogit päättyvät "aporiaan", jossa varsinaista kysymystä ei saada ratkaistua lainkaan.
Sokraatikot ja muut seuraajat.
Sokrateella oli useita oppilaita, mutta hän ei itse perustanut omaa koulukuntaa. Sen sijaan monet kreikkalaisen filosofian merkittävimmät koulukunnat ovat kehittyneet hänen oppilaidensa perustamista oppisuunnista, ja Sokrateen vaikutus on välittynyt niihin erilaisten opettaja-oppilas-ketjujen kautta.
Sokrateen tunnetuimmat seuraajat olivat Platon, Ksenofon ja Antisthenes. Heidän lisäkseen Sokrateen oppilaita ja muita sokraatikkoja olivat muun muassa Aristippos, Eukleides, Faidon, Kriton ja Menedemos. Giannantoni luettelee yhteensä noin seitsemänkymmentä sokraatikkoa.
Maineikkaimpia sokraattisista koulukunnista ovat Antistheneen perustama kyyninen koulukunta, Aristippoksen perustama kyreneläinen koulukunta sekä Eukleideen perustama megaralainen koulukunta. Lisäksi Faidon perusti elisläisen koulukunnan, josta on kuitenkin säilynyt vain vähän tietoja. Stoalaisuus kehittyi myöhemmin kyynisyyden pohjalle.
Sokrateen kuoltua ja jo hänen eläessäänkin hänen oppilaidensa parissa oli suuria erimielisyyksiä siitä, mitkä Sokrateen keskeisimmät opetukset olivat. Lähes kaikki myöhemmät antiikin filosofian koulukunnat, epikurolaisia lukuun ottamatta, pitivät Sokratesta joko koulukuntansa varsinaisena perustajahahmona tai ihailun kohteena, ja katsoivat olevansa Sokrateen ainoita oikeita perillisiä. Useimmat sokraattiset koulukunnat jatkoivat Sokrateen aloittamaa hyveen etsintää, mutta päätyivät osittain päinvastaisiin ratkaisuihin keskeisissäkin asioissa: esimerkiksi kyynikoiden mielestä korkein hyvä oli hyve, joka ei välittänyt ruumiillisesta nautinnosta; kyreneläisten mielestä taas nautinto oli kaikkein suurin hyvä ja nimenomaan ruumiillisessa muodossa. Megaralaiset sen sijaan keskittyivät lähinnä dialektiikan alan tutkimuksiin.
a>. Sokrates ("Soqrāt") keskustelemassa oppilaidensa kanssa 1200-luvulta peräisin olevassa käsikirjoituksessa.
Merkittävin Sokrateen seuraaja oli tunnetusti Platon, josta tuli opettajaansakin kuuluisampi filosofi. Platonin Akatemiaa ei kuitenkaan yleensä lasketa varsinaiseksi sokraattiseksi kouluksi, vaikka Platon ihailikin Sokratesta ja sijoitti hänet dialogiensa päähenkilöksi ja vaikka platonilaisen filosofian perusteet tulevatkin Sokrateelta. Antiikin aikana Platonia pidettiin kuitenkin pitkään yhtenä sokraatikkona muiden joukossa eikä häntä pidetty aina edes sokraatikoista tärkeimpänä tai edes Sokrateen perinnön varsinaisena jatkajana samassa määrin kuin muita sokraatikkoja. Silti jo varhain syntyi myös tarinoita, jotka painottivat Sokrateen ja Platonin erityissuhdetta. Yksi on Diogenes Laertioksen kertomus Sokrateen näkemästä unesta, jossa hänen sylissään oli nuori joutsen. Yhtäkkiä sille kasvoi siivet ja se lensi pois päästettyään suloisen äänen. Seuraavana päivänä Sokrates tutustui Platoniin ja tiesi tämän olevan hänen unessa näkemänsä lintu.
Platonin kautta Sokrateen opetukset vaikuttivat myös Aristoteleehen, joka itse syntyi vasta viisitoista vuotta Sokrateen kuoleman jälkeen. Platon ja Aristoteles perivät Sokrateelta muun muassa dialektisen lähestymistavan sekä sofistiikan ja eristiikan vastustamisen. Aristoteles antoi Sokrateelle kunnian ennen kaikkea induktiivisen päättelyn ja käsitteiden yleisen määrittelyn kehittämisestä. Hän piti näitä välttämättöminä koko tieteelliselle menetelmälle. Aristoteles oli kuitenkin sitä mieltä, ettei sokraattinen menetelmä sovi etiikan tutkimiseen, mihin Sokrates niitä nimenomaisesti käytti.
Sokrateen arvostus verrattuna moniin hänen seuraajiinsa nousi antiikin kuluessa. Cicero on kuvannut Sokrateen ja hänen seuraajiensa suhteita seuraavasti: ”[Akateemikot ja peripateetikot] hylkäsivät Sokrateen tavan olla agnostikko kaikissa asioissa ja välttää dogmaattisia väitteitä. Sillä tavalla nousi, Sokrateen kantaa vastaan, filosofian tiede, jolla oli organisoitu lukujärjestys ja järjestelmällinen oppien esitys”. Sokrateen filosofiasta hän sanoi: ”Sokrates kutsui ensimmäisenä filosofian alas taivaalta, toi sen kaupunkeihin ja koteihin ja sai pohtimaan elämää ja tapoja sekä hyvää ja pahaa”.
Sokrates filosofin malliesimerkkinä.
Sokratesta on kutsuttu filosofian ”kantaisäksi”. Samalla Sokrates on tullut filosofian symboliksi ja eräänlaiseksi filosofin malliesimerkiksi, joka on esimerkillään johdattanut ihmisiä omakohtaiseen viisautta, totuutta ja hyvettä tavoittelevaan tutkiskeluun. Pierre Hadot on kuvannut tämän niin, että Sokrates saa ihmiset tarkastelemaan omaa itseään ja tiedostamaan itsensä, ja tämän hän tekee paitsi filosofiallaan, myös ja ennen kaikkea tavallaan olla: elämäntavallaan ja omalla olemuksellaan.
Toiminnallaan ja olemuksellaan Sokrateesta tuli koko antiikin filosofi-ihanne. Ihanteellisessa filosofissa nähtiin yhdistyvän Sokrateen mallin mukaan filosofinen puhe ja filosofinen elämäntapa. Plutarkhoksen mukaan Sokrates oli ”ensimmäinen ihminen, joka osoitti, että elämä on filosofiaa joka hetki, joka osassaan, jokaisessa kokemuksessa ja jokaisessa toiminnassa”.
Sokrateen voimakas ihannointi näkyy muun muassa stoalaisten filosofien kirjoituksissa. Koulukunnan tieto-opissa viisaiksi laskettiin vain henkilöt, jotka ymmärsivät koko maailman kokonaisuudessaan ja tiesivät kaiken tiedettävissä olevan. Tiukasta määritelmästä johtuen periaatteessa kaikki ihmiset laskettiin siis hulluiksi. Stoalaiset filosofit mainitsevat viisaan esimerkkinä vain Sokrateen ja Herakleen kaltaisia henkilöitä. Stoalaisille Sokrates oli muutenkin esikuvana kaikessa. Epiktetos kehottaa "Käsikirjassaan" lukijoitaan elämään ”täydellisyyden saavuttaneen” Sokrateen antaman esimerkin mukaan: ”Sokrates saavutti täydellisyyden seuraamalla kaikissa tilanteissa vain järkeä. Ja vaikka sinä et vielä olekaan Sokrates, sinun tulee elää niin kuin haluaisit olla Sokrates.” Elämän arkisissakin toimissa oli hyödyllistä miettiä, ”mitä Sokrates olisi tehnyt?”: ”Kun menet tapaamaan jotakuta henkilöä, varsinkin sellaista joka nauttii suurta kunnioitusta, kuvittele mielessäsi miten Sokrates tai Zenon olisi menetellyt samassa tilanteessa. Silloin osaat suhtautua siihen oikealla tavalla”.
Sokrateen mieltäminen ihannefilosofiksi heijastuu myös tapaan käyttää häntä esimerkkihenkilönä filosofisissa argumenteissa. Tämä on peräisin jo Platonin Sokrateelta itseltään, mutta tunnetuksi tavan on tehnyt erityisesti Aristoteles, joka käytti Sokratesta muun muassa logiikan havainnollistamisessa, esimerkiksi tyyliin: ”Väitteistä Sokrates sairastaa ja Sokrates ei sairasta hänen itsensä ollessa olemassa selvästi toinen on tosi tai epätosi, ja kun häntä ei ole samoin: sairastaminen on näet epätotta kun Sokratesta ei ole, ja se että hän ei sairasta on totta”.
Sokratesta on verrattu usein Jeesukseen. Yhtäläisyyksiä Jeesukseen on nähty sekä Sokrateen puolittain tarumaisessa hahmossa, opetuksissa että hänen kuolemantuomiossaan. Filosofi Esa Saarinen on tiivistänyt yhtäläisyydet seuraavasti: Jeesus, kuten Sokrateskaan, ei jättänyt jälkeensä kirjallisia tuotteita. Sen sijaan kummankin vaikutus perustuu oppilaisiin ja aikalaistodistuksiin, eli siihen vaikutukseen, jonka he tekivät ympäristöönsä omana elinaikanaan. Kumpaankin on liitetty merkityksiä, jotka ovat edenneet kauas asianomaisen varsinaisten henkilöpiirteiden ohitse. Kummatkin sinetöivät oman inhimillisen ryhtinsä traagisella kuolemallaan. Merkittävin ero Sokrateen ja Jeesuksen välillä Saarisen mukaan taas on se, että Sokrates oli filosofi, joka rakasti viisauden etsimistä – ei dogmaatikko, jolla viisaus olisi jo ollut.
Sokrates tulikin merkitsemään koko hänen jälkeiselleen antiikin ajalle samaa, mitä Jeesus merkitsi myöhemmin kristilliselle ajalle: hän edusti eräänlaista siveellisen puhtauden ja jaloimman ihmisyyden ilmentymää. Varhaiskristilliset apologeetit hyödynsivät vertailukohtia Sokrateehen omissa kristinuskon puolustuksissaan, ja Justinos Marttyyri vaikuttaa jopa pitäneen Sokratesta jonkinlaisena esikristittynä, koska tämä eli ”Sanan ("Logos") yhteydessä”. Toisaalta monet varhaiskristilliset kirjailijat torjuivat Sokrateen pakanallisen eli ei-kristillisen filosofian ja samalla koko pakanallisen kulttuurin edustajana. Näin Sokrateelle ei kuitenkaan haluttu antaa asemaa, jossa hänet olisi nähty kristittyjen marttyyrien veroisena.
Sokrateen ja Jeesuksen rinnastaminen on ollut yleinen teema länsimaisessa kirjallisuudessa. Benjamin Franklin sanoi nöyryyden olevan Jeesuksen ja Sokrateen esimerkin noudattamista. Englantilaiset romantiikan ajan runoilijat pitivät Sokratesta samalla tavalla moraalisen käyttäytymisen mallina ja korostivat vertailukohtia Jeesukseen. Muun muassa Percy Bysshe Shelley kutsui Sokratesta ”Kreikan Jeesukseksi Kristukseksi”. Samoin Søren Kierkegaard rinnasti esikuvansa Sokrateen ja Jeesuksen useissa teoksissaan, kuten "Filosofisten murujen" kahdessa ensimmäisessä luvussa. Kierkegaard kirjoitti myös maisterinväitöksensä "Om Begrebet Ironi med stadigt Hensyn til Socrates" (”Ironian käsitteestä Sokratesta alituisesti silmällä pitäen”, 1841) Sokrateesta.
Sokrateen nimeä on käytetty lukemattomissa yhteyksissä Euroopan unionin Sokrates-ohjelmasta Skepsiksen Sokrates-palkintoon. Sokrateen hahmo ja kohtalo ovat innoittaneet lukemattomia romaani- ja näytelmäkirjailijoita sekä taiteilijoita, ja hän esiintyy muun muassa Rafaelin "Ateenan koulussa", Jacques-Louis Davidin "Sokrateen kuolemassa" sekä Leonard Bernsteinin serenadissa Platonin "Pidoista".


Sofismi.
Sofistit olivat antiikin Kreikassa kierrelleitä viisauden opettajia. He harjoittivat paljon dialektiikkaa ja opettivat maksua vastaan retoriikkaa ja muita taitoja, joita vapaat miehet tarvitsivat voidakseen osallistua poliittiseen elämään. Sofistit voidaan lukea esisokraatikkojen joukkoon.
Sofistit olivat alun perin arvostettuja opettajia. Nykyään sanaan liittyy negatiivinen merkitys, joka vihjaa, että sofistit käyttivät loogisesti epäpäteviä argumentteja, jotka vain näyttivät päteviltä taitavien retoristen menetelmien ansiosta. Tämä ei kuitenkaan todennäköisesti täysin vastaa alkuperäisten sofistien näkemyksiä, paitsi siinä, että he opettivat retoriikkaa. Sofistien työn objektiivinen arviointi nykyään on vaikeaa, koska heidät tunnetaan lähinnä heidän vastustajiensa, pääasiassa Platonin ja Aristoteleen, kirjoitusten kautta. Nämä perivät sofistien vastustuksen Sokrateelta.
Sofismin historia.
Alun perin sana "sofisti" (kr. "sofia", "viisaus") tarkoitti henkilöä, jolla oli "sofiaa" eli tiedosta koostunutta viisautta, ja joka opetti sitä oppilailleen. Nimitys oli mairitteleva, ja sitä käytettiin useista varhaisista filosofeista, kuten Kreikan seitsemästä viisaasta.
400-luvun eaa. toisella puoliskolla, erityisesti Ateenassa, sanaa "sofisti" alettiin käyttää joukosta ajattelijoita, jotka hyödynsivät väittelytaitoa ja retoriikkaa ajatustensa opetuksessa ja levityksessä, ja tarjoutuivat myös opettamaan näitä taitoja muille. Ensimmäisenä sofistina pidetään yleensä Protagorasta. Muita johtavia 400-luvun eaa. sofisteja olivat Gorgias ja Prodikos.
Ateenan poliittisessa elämässä sofistien opettamilla taidoilla oli suuri merkitys, ja tämän vuoksi sofistit perivät yleensä suuria maksuja opetuksestaan. Tämä johti ennen pitkää sofistien arvostuksen laskuun, yhdessä sen kanssa, että monet käyttivät retorisia taitojaan ajaessaan epäoikeudenmukaisia oikeusjuttuja. Samalla laski heidän filosofiansa ja kirjoitustensa arvostus.
Sokrates oli ensimmäinen filosofi, joka merkittävällä tavalla haastoi sofistit ja sofistiikan. Platonin ja Aristoteleen aikana sana "sofisti" oli jo saanut osittain negatiivisen merkityksen. Sillä viitattiin henkilöön, joka käytti retorisia silmänkääntötemppuja ja sanojen monimerkityksellisyyttä tukemaan tai peittämään ontuvaa päättelyä. Sekä Sokrates, Platon että Aristoteles haastoivat sofismin filosofiset perusteet. Platon kuvasi sofisteja rahanhimoisiksi viisastelijoiksi. Lopulta koko sofistien koulukuntaa syytettiin valtion toimesta epämoraalisuudesta.
Myöhemmin sofistiikasta kehittyi eristiikka, jonka harjoittajat eli eristikot pyrkivät löytämään väittelytapoja, joilla voi kumota mitä tahansa. Rooman valtakunnan kaudella syntyi ns. toinen sofistiikka, jolloin sofistit olivat pelkästään retoriikan opettajia. Muun muassa Libanios, Himerios, Aelius Aristides ja Fronto olivat sofisteja tässä merkityksessä.
Sofistien filosofia.
Perinteisessä loogisessa argumentoinnissa joukko premissejä liittyy toisiinsa logiikan sääntöjen mukaisesti ja niistä voidaan näin olleen johtaa joku johtopäätös. Kun joku kritisoi argumenttia, se tapahtuu joko pyrkimällä osoittamaan joko joku väärä oletus premisseissä tai looginen epäjohdonmukaisuus itse päättelyssä. Tällainen kritiikki asettuu puolestaan vastakritiikin kohteeksi, ja niin edelleen. Lopulta joku tuomari tai yleisö päättää lopputuloksen, ja näin saavutetaan konsensusmielipide totuudesta.
Sofistiikan esittämä väite oli, että argumentin todellinen looginen totuudenmukaisuus oli täysin yhdentekevää — ainoastaan tuomarin tai yleisön tekemä lopullinen päätös määritteli sen, mikä oli "totta" ja mikä "epätotta". Kun puhuja vetosi tuomitsevan osapuolen ennakkoluuloihin ja tunteisiin, hän saattoi saada tämän puolelleen, ja näin hänen käyttämästään epätodesta argumentista tuli lopulta tosi.
Sofistit menivät vieläkin pidemmälle ja esittivät, että koska tuomarien oikeaksi tuomitsema mielipide hyväksyttiin yleisesti todeksi, tästä seuraa, että mikä tahansa tuomarien oikeaksi tuomitsema mielipide oli yleisesti totta, vaikka tuomio olisikin saatu aikaan ilmiselvällä tuomarien ennakkoluulojen kiihottamisella tai jopa lahjonnalla.
Sofisteilla oli relativistinen näkemys tiedosta ja tietämisestä. Heidän filosofiansa sisälsi uskonnonkritiikkiä sekä lakien ja etiikan opetusta. Vaikka monet sofistit olivat yhtä uskonnollisia kuin muutkin aikansa ihmiset, monet olivat omaksuneet ateistisia ja agnostisia näkemyksiä.
Suurin osa sofistien kirjoittamista teoksista on kadonnut. Nykyinen käsitys sofistisesta liikkeestä tulee lähes pelkästään Platonin kirjoituksista. Tulee pitää mielessä, että Platonilla ja sofisteilla oli hyvin suuria erimielisyyksiä monista asioista, ja Platon todennäköisesti hyötyi siitä, että muokkasi tai suorastaan esitti sofistien näkemyksiä väärässä valossa omissa kirjoituksissaan, mikä oli ironisesti juuri tyypillinen sofistien käyttämä tekniikka. Saattaa myös olla, ettei Platon itsekään täysin ymmärtänyt sofistien esittämiä argumentteja.
Nykyisessä filosofisessa kielenkäytössä "sofistiikka" viittaa sellaiseen retoriikkaan, joka pyrkii vetoamaan massoihin sen sijaan, että pyrkisi käyttämään tiukasti loogisia perusteluja esitettyjen argumenttien tukena. "Sofismiksi" kutsutaan ”viisastelua” tai näennäistodistusta tai tahallista virhepäätelmää.


Dialektiikka.
Dialektiikka () on antiikin kreikkalaisten keksimä ja filosofien käyttämä keskustelumuoto, jonka avulla pyrittiin etsimään totuutta, yhteisymmärrystä, kumoamaan ristiriitaisia näkemyksiä tai voittamaan vastapuoli väittelyssä. Eri filosofit ovat käyttäneet sanaa eri aikoina erilaisessa merkityksessä omien mieltymystensä mukaan. Sana dialektiikka on etymologisesti muodostettu kreikan kielen verbistä "dialegesthai", joka tarkoittaa 'keskustella'.
Antiikin kreikkalaisista ajattelijoista erityisesti sofistit, Sokrates (sokraattinen menetelmä), Platon ja Aristoteles ovat jääneet filosofian historiaan dialektiikan merkittävinä kehittäjinä. Kreikkalaiset filosofit korostivat yksilöllisesti erilaisia puolia dialektiikasta ja sen merkityksestä. Logiikka ja dialektiikka olivat uuden ajan alkuun asti synonyymeja toisilleen. Myöhemmin dialektiikka on liitetty läheisemmin retoriikkaan, kun taas logiikka on saanut viattomamman roolin (ks. logiikan historia).
Logiikan ja dialektiikan välille on tehty erottelu, jonka mukaan logiikka tutkii kokemusta edeltäviä ajattelun lakeja. Dialektiikka sen sijaan tutkii kahden yhdessä ajattelevan ihmisen muodostamaa yhteisöä. Dialektiikka ottaa huomioon molempien keskustelijoiden kokemukset, ennakkoluulot ja taustaoletukset. Näin ollen dialektiikka mahdollistaa sen, että filosofisen keskustelun lähtökohdat voivat olla ihmisten arkisissa uskomuksissa ja käytännössä.
Kun tiedemies joutuu tarkastelemaan kriittisesti erilaisten tieteellisten teorioiden pätevyyttä, hän käyttää hyväkseen dialektiikkaa vertaillen erilaisia teorioita ja niiden pätevyyttä.
Zenon (490-420 eaa.).
Zenon Elealainen on antiikin kreikkalaisen dialektiikan isä. Filosofi kuului elealaiseen koulukuntaan, jonka parissa opiskeli. Zenon on tullut myöhemmin tunnetuksi humoristisista paradokseistaan. Näissä paradokseissa puolustetaan usein totunnaisia ajattelutapoja rikkovia näkemyksiä (ks. Zenonin paradoksit). Filosofi puolustaa paradokseissa muu muassa näkemystä, jonka mukaan liike ja moneus ovat mahdottomia.
Filosofi käyttää paradokseissaan hyödykseen menetelmää, jota on kutsuttu matematiikan alueella epäsuoran todistamisen menetelmäksi. Epäsuoran todistamisen menetelmä tarkoittaa sitä, että keskustelussa pyritään osoittamaan tietyn väitteen seuraukset ristiriitaisiksi. Kun keskustelussa on osoitettu, että tietyllä näkemyksellä on ristiriitaisia seurauksia, näin voidaan päätellä että sen vastakohta on totta.
Platonin dialogeissa Zenon esiintyy henkilönä, joka käy keskustelua nuoren Sokrateen kanssa ("Parmenides"-dialogi).
Sokrates (470/469–399 eaa.).
Sokrateen päätä esittävä veistos (n. 100 eaa.)
Sokrates käytti dialektiikkaa keskustellessaan ihmisten kanssa Ateenan kaduilla. Sokrateelle dialektiikka tarkoitti menetelmää, jonka avulla erilaisia näkemyksiä tarkastellaan kaikista mahdollisista näkökulmista (sokraattinen menetelmä). Keskustelun tarkoituksena oli tutkia erilaisten näkemysten perusteita ja pyrkiä kumoamaan ne näkemykset, joihin ei ollut löydettävissä vakuuttavia perusteluja. Kun ristiriitaiset näkemykset olivat kumottu, ainoastaan vahvimmin perustellut näkemykset jäivät jäljelle.
Sokrateen keskusteluissa näkemysten kumoaminen tapahtui epäsuorasti. Filosofi ei hyökännyt keskustelun toisen osapuolen näkemyksiä vastaan, vaan osoitti tälle, millä tavalla tietyillä lähtöolettamuksilla on ristiriitaisia seurauksia. Näin ollen Sokrates käytti keskustelussa apunaan samaa menetelmää, jota Zenon elealainen.
Keskusteluissa Sokrates tarkasteli usein ihmisten hyvää ja pahaa koskevia uskomuksia. Tutkijoiden kesken ei vallitse yksimielisyyttä siitä pyrkikö filosofi rohkaisemaan keskustelukumppaneitaan moraaliseen skeptisismiin vai tarkastelemaan uskomuksia niin, että jäljelle jäivät perustavimmat.
Sofistit (n. 400 eaa.).
Sofistit eivät olleet yhtenäinen koulukunta, vaan joukko puhetaidonopettajia, jotka opettivat nuoria miehiä menestymään kreikkalaisen kaupunkivaltion politiikassa. Sofisteja yhdisti pyrkimys hankkia puhetaidolla rahaa ja poliittista arvostusta. Vastustajat kritisoivat sofisteja siitä, että he käyttivät häikäilemättömiä keinoja näiden tavoitteiden saavuttamiseksi.
Sofistit toteuttivat dialektiikkaa kilpailullisissa näytöstilaisuuksissa, joista käytettiin nimeä "taisto" (agōn). Näissä väittelytilaisuuksissa kaksi puhujaa otti toisistaan mittaa esittäen perusteluja. Protagoras oli yksi tunnetuimmista sofisteista, joka kehitti tätä filosofian kilpailullista muotoa eteenpäin. Sofistien käymien filosofisten kaksintaisteluiden voittajaksi selviytyi henkiö, joka pystyi osoittamaan yleisölle, että vastustajan väitteet ovat epätosia.
Platon ja Sokrates kritisoivat sofisteja siitä, että korostivat puhujan kykyä vakuuttaa yleisönsä keinolla millä hyvänsä. Näin ajauduttiin helposti tilanteeseen, jossa puhuja pyrki ainoastaan kuulijoidensa mielistelemiseen. Filosofin mukaan sofistit korostivat dialektiikan kiistelevää ja kamppailevaa puolta totuuden etsimisen sijaan.
Platonin kommentit sofistien toiminnasta eivät ehkä anna koko kuvaa sofistien merkityksestä kreikkalaisen filosofian kehittymiseen. Poliittisten vastustajien mielestä sofistien tarkoituksena oli väitteiden kumoamisen lisäksi riidellä ja häpäistä keskustelun toinen osapuoli eri tavoin.
Platon (427-347 eaa.).
Platon ja Aristoteles Rafaelin maalauksessa
Platon vastusti sofistien näkemystä dialektiikasta menetelmänä, jonka tarkoituksena on ainoastaan yleisön vakuuttaminen.
Platon erottaa Euthydemos-dialogissa toisistaan Sokrateen käyttämän aitofilosofisen dialektiikan ja puhetaidonammattilaiset, joiden päämääränä oli kinastelu. Sokraattisesta näkökulmasta sofistit ja riitelyyn pyrkivät eristikot olivat persompia vakuuttamisteholle kuin totuudelle.
Platonin mukaan dialektiikan tarkoitti oikean päättelyn esittämistä ja harjoittamista. Dialektiikan tarkoituksena yleisön vakuuttamisen ja kiistelyn sijaan pyrkiä löytämään totuus. Filosofi omaksui Sokrateelta menetelmät, joita hyödynsi kirjoittamissaan dialogeissa.
Platonille dialektiikka merkitsi parasta mahdollista menetelmää, jonka avulla filosofi kykenee löytämään totuuden. Tämä tarkoitti filosofista keskustelua, jossa keskustelijat pyrkivät etenemään yksittäisten havaintojen tarkastelemisesta laajempaan kokonaisnäkemykseen. Platon kehitti dialektiikkaa dialogeissa, jotka ovat kirjoitettuja keskustelumuotoon. Filosofi kirjoitti dialogeja, joissa hän pyrki mahdollisimman tarkasti jäljittelemään elävää keskustelua.
Platon hyödynsi dialektista menetelmää muun muassa psykologiassaan ja yhteiskuntafilosofiassaan.
Aristoteles (384-322 eaa.).
Aristoteles oli kreikkalainen filosofi, joka kehitti dialektiikasta menetelmän, jota kutsutaan nykyisin logiikaksi. Filosofi kehitti eteenpäin Platonin näkemyksiä dialektiikasta. Aristoteleelle dialektiikka tarkoitti menetelmää, jota voitiin hyödyntää väittelyn voittamiseen tai totuuden etsimiseen. Kyse oli käytännöllisestä puhetaidonmenetelmästä, jonka avulla tutkittiin mielipiteen muodostumista.
Topiikka -nimisessä teoksessaan filosofi yhdistää dialektiikan ja uskottavat käsitykset, joiden pohjalta dialektiikassa päätellään. Dialektisessa päättelyssä päätellään väitteestä vastakohtaan, joko yleisesti tunnettujen, viisaimpien kannattamien tai uskottavien käsitysten nojalla. Aristoteles samaistaa toisiinsa dialektiikan ja retoriikan, joiden päämääränä oli uskottavuus. Näistä hän erotti analytiikan eli logiikan ja filosofian, joiden pyrkimyksenä oli saavuttaa totuus.
Aristoteles ajatteli, että sofistit ja Platon olivat molemmat kehittäneet kreikkalaista puhetaidonperinnettä. Hän ei tuominnut moralistiseen sävyyn sofisteja samalla tavalla kuten Platon. Retoriikka-teos esittää, että voittaminen on nautinnollista kaikkien ihmisten mielestä ei ainoastaan voitonhaluisten.
Aristoteles käsitteli dialektiikkaa muun muassa teoksessaan "Retoriikka", Topiikka ja "Sofistiset kumoamiset".
Keskiaika ja dialektiikan historia.
Keskiajalla dialektiikalla oli merkittävä rooli kirkon yhteiskunnallisen aseman ja kirkon uskonnollisten oppien puolustamisessa. Julkiset väittelyt olivat keskiajan oppineen elämän ydin. Dialektiikka sisältyi niin kutsuttuihin seitsemään vapaaseen taiteeseen, jotka muodostivat keskiajan sivistyksen perustan. Keskiajalla dialektiikkaa kehittivät ennen kaikkea skolastikot.
Keskiajan dialektiselle väittelylle oli ominaista, että se korosti tiedon muodollista puolta sekä sujuvaa latinan kielen taitoa. Totuuden tutkittavista kohteista määritteli se, miten väitteiden johtamisessa noudatettiin dialektiikan sääntöjä: syiden ja vastasyiden muotoilemista, kysymyksiä an vai non, pro ja contra, cur ja quomodo.
Dialektiikka sai yliopistollisen muotonsa 1100-luvulla autonomisten yliopistojen syntymisen aikoihin. Vaikka dialektiikkaa harrastettiin yliopistossa vapaasti dialektiikan harjaantunut käyttäjä saattoi helposti saada myös räyhämaineen. Yliopistoväittelyihin säädettiin väittelijöiden välisiä parjauskieltoja.
Skolastiikka (1000-1500).
Skolastiikka oli keskiajalla vaikuttanut filosofinen koulukunta, joka seurasi aristoteelisen filosofian perinnettä. Skolastikot lähestyivät antiikin kreikkalaista filosofiaa kristillisen teologian ja sen pyhien kirjoitusten näkökulmasta. Koulukunta vaikutti eurooppalaisten yliopistojen teologisissa tiedekunniassa ja korosti opetuksessaan erityisesti dialektiikkaa.
Keskiajan teologiassa korostettiin voimakkaasti perinteen ja auktoriteettien merkitystä. Skolastikkojen mukaan tieto oli kirjattu suurten ajattelijoiden kuten Aristoteleen, Platonin ja Augustinuksen teoksiin. Skolastikot eivät ajatelleet, että Raamatun kirjoitukset olisivat filosofisten auktoriteettien kanssa ristiriidassa. Dialektiikan avulla skolastikot pyrkivät yhdistämään eri auktoriteettien näkemykset yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Dialektiikan tehtävänä oli pitää huolta siitä, että kirkon ja filosofisten auktoriteettien näkemysten välillä ei vallinnut ristiriitoja.
Tuomas Akvinolainen (1225 -1274) on kuuluisimpia skolastisen filosofian edustajia. Filosofin teokset ovat tunnettuja keskiajalla tehtyjä yrityksiä yhdistää kreikkalaisen filosofian teokset ja Raamatun teokset yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.
Keskiajalla dialektiikan merkitys korostui ennen kaikkea skolastisissa väittelyissä. Väittely lähti yleensä liikkeelle jonkun tunnustetun auktoriteetin teoksista. Skolastisissa väittelyssä keskustelijat siteerasivat tunnustettujen auktoriteettien teoksia ja pyrkivät kumoamaan esitettyjä näkemyksiä.
Kant (1724 - 1804).
Immanuel Kant erotti "Puhtaan järjen kritiikki" -nimisessä teoksessaan toisistaan dialektiikan ja analytiikan. Filosofin mukaan analytiikka tutkii ymmärryksen toimintaa ja sen suhdetta aistihavaintoihin. Dialektiikka sen sijaan tutkii järjen työskentelyä silloin, kun järki pyrkii etenemään yksittäisistä aistihavainnoista kohti laajempaan kokonaisnäkemystä.
Kant esittää kirjoituksessaan Logik, että dialektiikka on joutopuhetta ja juonittelu kansan päänmenoksi. Arvostelusta huolimatta filosofi yrittää pelastaa dialektiikan. Dialektiikalla on tehtävä dialektisen näennäisyyden kritiikkinä.
Kantin mukaan ihmisen järki ajautuu aina ristiriitoihin itsensä kanssa pyrkiessään saavuttamaan todellisuudesta kokonaisnäkemyksen. Dialektisessa päättelyssä ajaudutaan ristiriitoihin, koska ihmisen järki pyrkii ymmärtämään myös niitä asioita, jotka ovat kokonaan aistihavainnon ulkopuolella (esimerkiksi pyrkiessään ymmärtämään Jumalaa). Kantin mukaan kaikki metafysiikan ongelmat johtuvat tästä pyrkimyksestä. Dialektiikan tehtävänä on paljastaa ongelmat, jotka liittyvät järjen pyrkimykseen ymmärtää aistihavainnon ulkopuolella olevia asioita.
Kun ihminen yrittää muodostaa todellisuudesta kokonaisnäkemyksen, dialektiikka synnyttää ns. järjen antinomiat. Antinomia tarkoittaa loogista ristiriitaa tai paradoksia. Kantin mukaan antinomiat syntyvät siitä, että järki pyrkii saattamaan loppuun kaikki havaintosarjat niin, että muodostaisi niistä kokonaisuuden. Kokemus ei kuitenkaan voi saattaa loppuun kaikkien sarjojen kokonaisuuksia. Kantin mukaan järki ei voi saattaa loppuun sarjoja silloin, kun ihminen pyrkii ymmärtämään esimerkiksi Jumalaa tai pohtii aineen loputonta jaettavuutta.
Kant teki luettelon järjen antinomioista eli ristiriidoista, joihin järki ajautuu silloin, kun yrittää soveltaa aistikokemuksiin liittyviä kriteereitä järkeen. Filosofin mukaan järjen antinomioihin ajaudutaan silloin, kun ihminen yrittää ymmärtää: 1) kaikkeuden rajoja, 2) aineen loputonta jaettavuutta, 3) vapaata tahtoa ja determinismiä, 4) välttämättömän olennon olemassaoloa (Jumala).
Hegel (1770 -1831).
G. W. F. Hegel kehitti kreikkalaisen dialektiikan menetelmiä eteenpäin. Dialektiikalla oli tärkeä rooli saksalaisen idealismin, kuten Hegelin ja J. G. Fichten ajattelussa. Hegel hyväksyi Kantin olettamuksen, jonka mukaan järki ajautuu aina ristiriitaan pyrkiessään ymmärtämään todellisuutta. Ristiriitoihin ajautuminen kuului kuitenkin osaksi todellisuuden perusluonnetta.
Hegelin mukaan ihmisten todellisuudesta esittämät arvostelmat ovat aina yksipuolisia. Kun todellisuutta tarkastellaan uudesta näkökulmasta, on mahdollista päätyä ensimmäisen arvostelman kanssa täysin vastakkaiseen näkemykseen. Näitä kahta näkemystä on mahdollista tarkastella vielä kolmannesta näkökulmasta, jonka kautta löydetään molempiin näkemyksiin sisältyvä osatotuus. Kolmas näkemys yhdistää kahden ensimmäisen arvostelman totuudet. Hegel käyttää ensimmäisestä arvostelmasta nimitystä väite (teesi), toisesta nimitystä vastaväite (antiteesi) ja kolmannesta nimitystä yhdistelmä (synteesi). Filosofin mukaan ihmisen ajattelu kehittyy näiden kolmen kehitysvaiheen kautta.
Ihmisen ajattelu kehittyy Hegelin mukaan dialektisesti. Koska todellisuus on luonteeltaan henkistä, myös koko todellisuutta on mahdollista tarkastella dialektisen kehityskaavion kautta. Hegelin mukaan dialektiikka muodostaa ihmiskunnan historian sisäisen logiikan. Historiassa ajaudutaan ajattelun tavoin ristiriitoihin. Historialliset ristiriidat johtavat vallankumouksiin. Historia etenee dialektisesti vallankumousten kautta.
Hegelin mukaan ihmiskunnanhistoriaa eteenpäin ajavana voimana toimii herran ja orjan välinen kamppailu. Tunnustuksen saamisen halu synnyttää kamppailun herran ja orjan välille. Ihmiskunnan historia muodostuu taistelusta tunnustetusta asemasta.
Ihminen eroaa muista eläimistä siinä suhteessa, että hän haluaa saada tunnustuksen omalle olemassaololleen. Tämä halu erottaa ihmisen eläimistä, jotka pyrkivät ainoastaan säilyttämään itsensä elossa. Juuri tästä syystä ihminen on vapaa tekemään valintoja (esimerkiksi uhrautumaan aatteen puolesta).
Herran ja orjan välinen kamppailu ei jatku loputtomiin. Hegelin mukaan historialla on päätepiste. Dialektisen kehittymisen päämääränä on vapauden aatteen todellistuminen valtiossa. Valtio oli filosofin mukaan vapauden aatteen korkein ilmentymä ja näin ollen myös itseisarvo. Hegeliä on kritisoitu siitä, että hän asettaa valtion yksilöä tärkeämpään asemaan.
Marx (1818 - 1883).
Karl Marx oli filosofi ja sosiaaliteoreetikko, joka sai huomattavan määrän vaikutteita Hegelin filosofiasta. Hegelin ja Marxin ajattelu kuitenkin erosivat merkittävästi toisistaan. Marxin on sanottu kääntäneen oppi-isänsä ajattelun päälaelleen. Hegelistä poiketen Marx korosti filosofiassaan materialismin merkitystä hengen sijaan. Tässä suhteessa Marx erosi oppi-isästään, vaikka sai tältä huomattavan määrän vaikutteita.
Samalla tavalla kuin Hegelin filosofiassa myös Marxin filosofiassa dialektiikka merkitsee ihmiskunnan historian sisäistä logiikkaa. Erona on se, että historiaa eteenpäin ajavina voimina eivät toimi henkiset tekijät vaan materiaaliset tekijät. Marxin mukaan ihmiskunnan historiallista kehitystä säätelevät taloudelliset olosuhteet, tuotanto ja jakelu. Ihmisten ajattelu on aina sidottua materiaalisiin olosuhteisiin. Marx kutsui omaa käsitystään dialektiikasta nimellä dialektinen materialismi.
Marxin mukaan ihmiskunnan historia etenee dialektisesti ristiriitojen kautta vallankumouksesta toiseen. Vallankumoukset johtuvat luokkasodasta. Luokkasodalla tarkoitetaan yhteiskuntaluokkien eli pääoman omistajien ja työntekijöiden välistä kamppailua. Marxin mukaan historia etenee vallankumousten kautta kohti lopputilaa, jossa luokkien välinen kamppailu ratkeaa. Historialla on pääpiste. Ihmiskunnan historia kehittyy kolmen vaiheen kautta ennen kuin saavuttaa päätepisteen. Nämä kolme vaihetta ovat feodalismi, kapitalismi ja kommunismi.
Marxin mukaan ihmiskunnan historia saavuttaa päätepisteensä kommunistisessa yhteiskunnassa, joka on dialektisen kehityskulun päätepiste. Vain kommunistinen yhteiskunta kykenee ratkaisemaan luokkasodan eli yhteiskuntaluokkien välisen taistelun, joka on alkanut Ranskan vallankumouksen synnyttämistä luokkaeroista.
Marxin mukaan luokkasota voi ratketa ainoastaan sillä, että kaikki tuotantovälineet siirretään yksityisestä omistuksesta yhteiseen omistukseen. Tuotantovälineiden uudelleenjaon jälkeen ihmisten ei tarvitse enää taistella taloudellisten olosuhteiden armoilla, vaan ihmiset kykenevät nousemaan niiden hallitsijoiksi. Marxin mukaan kommunistinen yhteiskunta merkitsee vapauden aatteen todellistumista ihmiskunnan historiassa.
Schopenhauer (1788- 1860).
Arthur Schopenhauer korosti dialektiikan eristista, väittelevää ja riitelevää puolta. Filosofi oli tunnettu pessimistisestä maailmankuvastaan. Pessimistinen maailmankuva heijastuu myös hänen käsityksessään dialektiikasta.
Schopenhauerin näkemys dialektiikasta muistuttaa antiikin kreikkalaisten sofistien käsitystä filosofian menetelmien käyttämisestä. Filosofi määritteli dialektiikan väittelemisen taidoksi ja taiteeksi, jonka tarkoituksena oli uskottavuus eikä totuus. Schopenhauerille dialektiikka oli käytännöllistä keskustelutaitoa, jonka avulla puhujan oli mahdollista olla ja pysyä oikeassa erilaisissa keskustelutilanteissa. Kyse ei ollut yksittäisestä menetelmästä, jonka avulla pyrittiin saavuttamaan totuus, vaan kaikkien niiden menetelmien hallitsemisesta, joiden avulla puhujan oli mahdollista voittaa vastapuoli keskustelussa.
Schopenhauerin mukaan filosofia ajaa keskustelussa eteenpäin turhamaisuus ja tahto voittaa vastapuoli väittelyssä eikä jalo pyrkimys totuuteen. Schopenhauer kirjoitti dialektiikasta teoksen nimeltä "Taito olla pysyä oikeassa". Kyseisessä teoksessa filosofi esittelee erilaisia retorisia menetelmiä, jonka avulla puhuja kykenee kumoamaan tai voittamaan vastustajansa erilaisissa väittelytilaisuuksissa.
Dialektiikka Suomessa.
Dialektiikka edusti Ruotsin valtakunnassa ja Turun akatemiassa tutkimuksen valtavirtaa 1600-luvulta aina 1700-luvun puoliväliin saakka.
Suomessa dialektiikkaa tutki muiden muassa Turun akatemian professori Andreas Wanochius. Hän esitti vuonna 1686 väitöskirjan "Discursus Theoreticus abstractam Disputationis ideam repraesentas" dialektiikan ideasta. Hän perusteli totuuden etsimistä ristiriitojen esittämisen avulla: ”mikään osa ei samalla voi olla ja olla olematta, vastakohdan jommankumman on oltava läsnä, toisen poissa”. Dialektiikkaa hyödynsi tutkimuksissaan myös muiden muassa Daniel Juslenius väitöskirjassaan "Suomalaisten puolustus".
Arvostelua.
Dialektiikkaa, väittelytaitoa voidaan arvostella sen olemuksen vuoksi. Väittelyn voi voittaa se, joka on verbaalisesti lahjakkaampi, riippumatta tosiasioista. Aidompia tapoja tutustua olevaisuuteen ovat esimerkiksi matematiikka, fysiikka ja filosofia.


Ville Valo.
Ville Hermanni Valo (s. 22. marraskuuta 1976 Helsinki) on suomalaisen HIM-yhtyeen laulaja, lauluntekijä ja keulahahmo.
Ville Valo on saanut useita kansainvälisiä kunnianosoituksia, joista yhtenä mainittakoon brittiläisen Metal Hammer -heavylehden vuoden 2004 “Kultainen jumala” -kunniamaininta, mikä luovutetaan vuosittain lehden mielestä parhaalle rocktähdelle. Valo on myös valittu monta kertaa maailman parhaaksi metallilaulajaksi.
Menestyksestä kertoo myös se, että HIM-yhtyeen levy Dark Light teki suomalaisen musiikin historiaa vuonna 2006 saavuttaessaan Yhdysvalloissa kultalevyyn oikeuttavan 500 000 myydyn levyn rajan ensimmäisenä suomalaisyhtyeenä.
Nuoruus ja perhetausta.
Valo kasvoi Helsingissä Oulunkylän kaupunginosassa.
Valon isä Kari omistaa "Aikuisten lelukauppa" -nimisen erotiikkaliikkeen Kallion kaupunginosassa Helsingissä, jossa Ville on kertomansa mukaan itsekin työskennellyt satunnaisesti ennen siirtymistään musiikkialalle. Valon äidin, Anitan, sukujuuret ovat Unkarista. Hänellä on myös kuusi vuotta nuorempi pikkuveli Jesse, joka on thai-nyrkkeilijä. Aiemmin Jesse Valo soitti Iconcrash-nimisessä bändissä bassoa, nykyään Jessen soittoa kuullaan Brightboyn ja Vanity Beachin riveissä.
Ollessaan viidennellä luokalla Valo teki ensimmäisen "biisin" bändille "Elovena Cowboys". Ensimmäisenä varsinaisena sävellyksenään Valo pitää 1991 "Aurora"-yhtyeelle tekemäänsä "Sieluttomat" kappaletta.. Nuoruudessaan Valo soitti monissa yhtyeissä useita instrumentteja, kuten bassoa ja rumpuja, kunnes hän ystäviensä kanssa perusti His Infernal Majesty -yhtyeen vuonna 1991.
Muusikonura.
Tehtyään yhden EP:n BMG:lle, yhtye muutti nimensä HIM-muotoon, koska se ei halunnut tulla yhdistetyksi saatananpalvontaan, ja HIM on myös helpompi lausua. Yhtye His Infernal Majesty, myöhemmin HIM, esiintyi vuosina 1997-99 useita kertoja vakiopaikoissaan Helsingin keskustan Teattro-ravintolassa (entinen Koiton Sali) sekä Thunder RoadHouse-rockyökerhossa, jossa Ville Valo myös toimi Heavy Metal-klubin dj:nä satunnaisesti.
Syksyllä 2004 HIM solmi levytyssopimuksen Sire Recordsin kanssa, joka on takasi yhtyeelle maailmanlaajuisen jakeluverkoston. Ensimmäinen yhteistyössä Sire Recordsin kanssa tehty albumi oli Dark Light.
Valo kirjoittaa ja säveltää yhtyeen materiaalin käytännössä yksin. Valo on säveltänyt ja sanoittanut kaikki HIM -yhtyeen kappaleet lukuunottamatta debyyttialbumillaan esiintyviä For You ja Our Diabolikal Rapture-kappaleita, joissa sanoittamiseen on osallistunut myös kitaristi Mikko Lindström. Lindström on myös sanonut, ettei Valo sävellä kappaleita luurankoa pidemmälle yksin, vaan yleensä kappaleet syntyvät heidän treenikämpällään basisti Mikko Paanasen ja rumpali Mika Karppisen kanssa.
Valo on myös esittänyt yhdessä Agentsin kanssa Rauli Badding Somerjoen kappaleita sekä tulkinnut Tuomari Nurmion "Valo yössä" -laulun. Lisäksi Valo on soittanut rumpuja yhtyeessä Daniel Lioneye and The Rollers, joka on HIMin sivuprojekti. Valo on myös vieraillut muiden bändien levyillä taustalaulajana kuten mm. Skreppers, The 69 Eyes, Five Fifteen, Neljä ruusua, Cradle of filth ja Lowe Motor Corporation. Valo on tehnyt yhteistyötä myös Apocalyptican kanssa kappaleessa "Bittersweet" ja laulanut Bloodhound Gangin kappaleessa "Something Diabolical" ja on esiintynyt myös Cradle of Filthin albumin "Thornography" kappaleella "The Byronic Man".
Valo on julkisuudessa maininnut useita erilaisia musiikillisia esikuvia, joista ehkä useimmin mainitut ovat Iron Maiden, Tapio Rautavaara, King Diamond, Rauli "Badding" Somerjoki, Elvis Presley, Neil Young, Black Sabbath, The Stooges, Type O Negative ja varhaisnuoruudessa KISS.
Ville Valolla on musiikillisena koulutuksena Oulunkylän Pop & Jazz opiston opinnot. Musiikkiuransa aikana hän on perehtynyt laajasti eri musiikkisuuntauksiin, lukenut alan kirjallisuutta, erityisesti elämäkertoja ja soittanut useita instrumentteja.
Valo on myös Hit Paraderin äänestyksessä äänestetty 80. parhaaksi solistiksi, sekä Revolver Magazinen toimesta äänestetty myös rockmusiikin seksikkäimmäksi keulakuvaksi.
Yksityiselämä.
Valo ja hänen silloinen tyttöystävänsä, juontaja ja entinen malli, Jonna Nygren kihlautuivat Ruisrockissa vuonna 2005. Tavallisten kihlasormusten sijaan kumpikin tatuoi toisensa nimikirjaimen vasempaan nimettömäänsä. Erottuaan he ovat poistattaneet tatuointinsa. Suhde oli usein otsikoissa, Valo kertoi jälkikäteen mm. kärsineensä parisuhdeväkivallasta. Vuonna 2005 käynnissä ollut maailmankiertue oli keskeytyä, kun Nygren oli kiljunut Valon korvaan niin lujaa, että hänen vasemman korvansa tärykalvo puhkesi. Pariskunta oli vuoden 2006 Linnanjuhlien odotetuimpia vieraita. Lehdistön hämmästykseksi Valo kuitenkin saapui juhliin yksin. Pari erosi lopullisesti vuonna 2007.
Työstressi ja siitä seuranneet paniikkikohtaukset sekä unettomuus vaivasivat Valoa. Alkuvuodesta 2007 Ville haki apua pahaan alkoholiongelmaansa. Villen kertoman mukaan alkoholisminsa pahimmassa vaiheessa hän oksensi ja ulosti verta. Lääkärin kerrottua, että hän olisi pian saamassa sydänkohtauksen vuosien juomisesta, Ville meni vieroitukseen omasta tahdostaan. Valo vietti Malibussa sijaitsevassa vieroituslaitoksessa useita viikkoja. Sittemmin hän on pysynyt erossa alkoholista. Villellä on myös lukuisia kuuluisia ystäviä Yhdysvalloissa kuten mm. Kat Von D ja Bam Margera. Valo on ollut vegetaristi monta vuotta.
Tatuoinnit.
Ville Valon ulkonäössä korostuvat moninaiset tatuoinnit, mistä tunnetuimpana vasemman käden kokonaan peittävä tatuointi. Oikeassa käsivarressaan Valolla on ihailemansa lappilaisen kirjailijan Timo K. Mukan kuva. Alavatsassaan, niskassaan ja vasemman nännin ympärillä hänellä on HIM-yhtyeen logo heartagram, selässään Edgar Allan Poen silmät, oikeassa ranteessaan pieni sydän sekä tekstit "DILLIGAF" ja "When I Love.. I Love", takapuolessaan teksti "nidiot", rinnassaan Maya Derenin kasvot ja lukuisia muita. Kuuluisa tatuointitaiteilija Kat Von D on tehnyt osan Valon tatuoinnesta. Villen ystävä Bam Margera on myös jäljitellyt muutamia hänen tatuointejaan.


Sputnik 1.
Sputnik 1 (, "Matkatoveri-1") oli ensimmäinen Maata kiertävä keinotekoinen satelliitti eli tekokuu. Sen laukaisi Neuvostoliitto 4. lokakuuta 1957 ja se pysyi kiertoradalla 3 kuukautta. Tapahtuman katsotaan aloittaneen avaruusajan eli aikakauden, jolloin ihminen toimii avaruudessa.
Taustaa.
Sputnikin pääsuunnittelija Sergei Koroljov oli kaavaillut sen nimeksi PS-1, joka tuli venäjän sanoista yksinkertainen satelliitti, mutta sisälsi myös hänen nimikirjaimensa. Erään tarinan mukaan satelliitti suunniteltiin muutamassa kuukaudessa 23. elokuuta 1957 tehdyn maailman ensimmäisen mannertenvälisen ballistisen ohjuksen, R-7:n, onnistuneen lentokokeen jälkeen.
Kiertoradalle Sputnikin nosti Baikonurista, Kazakstanista laukaistu R-7-raketti. Se kiersi Maan 96,2 minuutissa, noin 250 km korkeudessa. Sputnik 1:n rata kutistui aerodynaamisten voimien vaikutuksesta ja se paloi syöksyessään Maan ilmakehään 3. tammikuuta 1958.
Tekniikkaa.
Sputnik 1 painoi 83,6 kilogrammaa, joten uudemman luokituksen mukaan se olisi mikrosatelliitti. Joka tapauksessa se oli selvästi erillinen satelliitti eikä rakettivaiheeseen lisättyä elektroniikkaa kuten Yhdysvaltain noin neljä kuukautta myöhemmin laukaisema Explorer 1 oli.
Sputnik 1 oli halkaisijaltaan 58 cm:nen ontto kaasutäytteinen alumiinipallo, jossa oli neljä 2,4–2,9 metriä pitkää piiska-antennia. Satelliitissa oli kaksi radiolähetintä, joiden kummankin teho oli 1 W. Lähettimet toimivat yhden ei-ladattavan hopea–sinkki-pariston voimalla, sillä aurinkokennot tulivat satelliitteihin vasta parin vuoden päästä. Siksi radiolähetys kesti vain kolme viikkoa. Rakenne oli paineistettu, jotta radiolähettimen materiaaleissa ei tarvitsisi varautua tyhjiön aiheuttamiin ongelmiin.
Satelliitti lähetti piipittävää radiosäteilyä, johon oli koodattu lämpötilamittauksia satelliitin sisältä. Satelliitti paljastui maailmanlaajuisesti tämän radiosäteilyn myötä. Sitä pystyi kuuntelemaan radioamatöörien käyttämillä laitteilla ja monet tutkijat käyttivät sitä hyödyksi. Esimerkiksi yhdysvaltalaisen Johns Hopkinsin yliopiston tutkijat pyrkivät tutkimaan signaalin avulla satelliitin rataa, Maan massajakaumaa ja Doppler-ilmiötä.
Seurauksia.
Englantilaisen lehdistön nostettua Sputnikin lennon esille koko maailma ihmetteli tapahtunutta, vaikka sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto olivat jo 1955 julkistaneet aikeensa lähettää satelliitti avaruuteen kansainvälisen geofyysisen vuoden (IGY, "International Geophysical Year") 1957–1958 aikana. Sputnik 1 järkytti varsinkin amerikkalaisia, jotka olivat luottaneet teknologiseen etumatkaansa. Sputnik 1:n aiheuttama shokkiaalto johti Yhdysvalloissa NASAn perustamiseen vuonna 1958 ja 1960-luvun alussa kuuohjelmaan (Apollo-ohjelmaan). Sputnikin lento vauhditti vain vähän osaltaan raketti- ja ohjusteknologiaa, koska sekä Yhdysvaltain että Neuvostoliiton sotilaalliset ohjushankkeet olivat alkaneet 1950-luvun alkupuolella ja esimerkiksi Yhdysvaltojen Thor-, Titan ja Atlas-ohjukset olivat jo tuotannossa.
Sputnik-ohjelma.
Sputnik-ohjelmassa laukaistiin myöhemmin muitakin Sputnik-satelliitteja. Maailman toinen satelliitti – Sputnik 2 – kuljetti mukanaan Laika-koiraa. Sputnik 2 laukaistiin 3. marraskuuta 1957. Se painoi yli 500 kg ja oli selvä osoitus Neuvostoliiton aikeesta tehdä miehitettyjä avaruuslentoja.


Trumpetti.
Trumpetti on vaskisoitinperheen korkein soitin. Ääni tuotetaan trumpetissa samalla tavalla kuin kaikissa vaskisoittimissa: soittaja painaa suukappaleen huuliaan vasten ja puhaltaa. Huulten värähtely saa ilmapatsaan soittimen sisällä värähtelemään, ja ilmapatsaan taajuusvaihtelut aistitaan äänenä. Yleisin trumpetti on B-vireinen – muita trumpetteja ovat C- D- ja E-trumpetti, sekä B tai A- vireinen pikkolo. Harvinaisia trumpetin sukuisia soittimia ovat bassotrumpetti ja sopraanopasuuna.
Trumpetin ääniala on monipuolinen. Matalin kolmiventtiilisellä trumpetilla tuotettava ääni on ylinousevan kvartin perusävelen alapuolella, tosin erilaisilla epätavallisilla soittotekniikoilla on mahdollista soittaa tätäkin alemmas. Trumpetin korkein ääni riippuu täysin soittajasta, soitin ei aseta rajoituksia.
Trumpetille voidaan kirjoittaa sekä soivaan vireeseen (jolloin soittaja itse hoitaa mahdollisen transponoinnin) tai transponoida nuotit valmiiksi, jolloin esimerkiksi B- vireeseen kirjoittetua nuottia ei tarvitse B- vireisellä soittimella transponoida. Soittimen historiasta johtuen useiden eri transponaatioiden käyttö on tavallista sinfoniaorkesterissa.
Trumpetin muunnoksia ovat muun muassa korkeaääninen "pikkolotrumpetti" sekä Verdin Aida-oopperaa varten suunniteltu pitkä "aidatrumpetti", "bassotrumpetti" muistuttaa rakenteeltaan lähinnä "venttiilipasuunaa".
Hyvin samantapaisesta ulkomuodosta ja soittotavasta huolimatta trumpetti ei ole sukua kornetille tai flyygelitorvelle. Nämä soittimet ovat trumpettia pehmeä-äänisempiä ja kuuluvat samaan ryhmään kuin käyrätorvi. Ne ovat kuitenkin vaskipuhallinten joukossa trumpetin lähimpiä sukulaisia.
Rakenne.
Trumpetin osat ovat "suukappale", "putki", "venttiilikoneisto" (venttiili), "triggerit" ja "kello".
Trumpetin suukappale on kuppimainen. Trumpetin putken pituus on noin 180 cm, ja se on lähes koko matkaltaan sylinterimäinen eli tasalaaja. Putken päässä on laajentuma, "kello".
Trumpetin pinnoitusmateriaaleja on useita. Edullisimmissa oppilasmalleissa käytetään yleisesti messinkiseoksen päällä kirkasta lakkaa, mutta ammattilaismalleissa on yleensä hopeointi tai
kultaus. Kultamessinkiä voi käyttää myös itse soittimen rakennusmateriaalina. Pinta saatetaan
myös harjata tai käsitellä muutoin siten, että lopputulos on kiiltämätön eli mattapintainen.
Trumpetissa on yleensä kolme venttiiliä, joiden eri yhdistelmillä voidaan muuttaa putken pituutta ja täten madaltaa luonnonääntä enintään kuusi puolisävelaskelta. Lopputulos on koko äänialaltaan
täysin kromaattinen instrumentti. Piccolotrumpetissa ja flyygelitorvessa voi olla neljäskin
venttiili, joka madaltaa ääntä kvartin. Verdin samannimisessä oopperassa käytetyssä ns. Aida-
trumpetissa on sitä vastoin vain yksi venttiili, ja siksi sen sävelvalikoima onkin rajoitetumpi.
Rakenteellisten syiden vuoksi osa äänistä on venttiileillä tuotettuina epäpuhtaita, ja siksi trumpetissa on myös liu'utettavia putken osia (nk. triggereitä), joilla äänen korkeutta voidaan hienosäätää.
Trumpetin kelloon soittaja voi tarvittaessa kiinnittää erilaisia sordiinoja, jotka muuttavat soittimen ääntä: ne voivat muun muassa vaimentaa tai terävöittää sitä tai tehdä sen nasaaliseksi.
Piikkisordiino (straight mute) on metallinen, alumiini- tai kuparipohjainen, ja saa trumpetin
äänestä terävän ja läpitunkevan. Se on yleisin käytetty sordiino sinfonia- ja puhallinorkesterissa.
Harmon-sordiino (Harmon mute, wah-wah mute) kaventaa ääntä piikkiäkin enemmän. Tässä sordiinossa
on myös irrotettava osa (stem), jota yleensä ei käytetä. Kiinnitettynä sillä voidaan kuitenkin
tuottaa humoristisia, sammakkomaisia "wah-wah"-efektejä. Miles Davis teki Harmon-sordiinosta
Kuppisordiino (cup mute) on yleensä pahvia, mutta myös metallisia ja muovisiakin on tarjolla.
Se leikkaa trumpetin äänestä korkeita taajuuksia ja saa sen kuulostamaan hieman "nuhaiselta".
Kuppisordiino on erityisen hyödyllinen silloin, kun halutaan vähentää trumpetin desibelimäärää
tekemättä siitä kuitenkaan pistävää ja läpitunkevaa.
Jazzmuusikot käyttävät usein myös kelloon tai muualle trumpetin runkoon kiinnitettävää mikrofonia,
joka efektilaitteen läpi käytettynä mahdollistaa sähköisten efektien käytön trumpetin soinnin
muokkaamisessa. Sordiinoiden yhdistäminen mikrofonijärjestelmään moninkertaistaa trumpetin
Historia.
Trumpetti sai pääosin nykyisen ulkomuotonsa 1400-luvulla. Tällöin kuitenkaan soittimella ei voitu soittaa kuin perussäveltä ja sen yläsäveliä, sillä putken pituutta ei voinut muuttaa. Barokki oli trumpetin kulta-aikaa. 1700-luvulla kehitettiin läppäkoneisto, jolla äänen korkeutta vihdoin voitiin säädellä. 1800-luvulla käyttöön tuli vieläkin käytettävä venttiilikoneisto, joka lisäsi soittimen ketteryyttä ja siten paransi sen käytettävyyttä.
Nykyään trumpetti on erittäin suosittu jazz-soitin. Trumpetti kuuluu myös vakituisesti muun muassa sinfonia- ja erilaisten puhallinorkesterien (esimerkiksi sotilassoittokunnat) kokoonpanoon.


Robotti.
Robotti ('pakkotyö') tarkoittaa useimmiten mekaanista laitetta tai konetta, joka osaa jollain tavoin toimia fyysisessä maailmassa. Alkujaan "robotti"-sanalla tarkoitettiin etymologian mukaisesti mekaanista työläistä tai orjaa, ja tämä vaikuttaa sanan "robotti" merkitykseen yhä niin, että mikä tahansa automaatti ei ole robotti vaan robotilla on oltava joitakin ihmisen kaltaisia piirteitä. Esimerkiksi teollisuusrobottina käytetty nivelrobotti matkii ihmisen käsivarren rakenteita. Tiukasti käsitettynä kauko-ohjattuja laitteita ei pidä kutsua roboteiksi, mutta koska robotti-sana on osoittautunut suosituksi, on sanan merkitys laajentunut niin että robotiksi kutsuttu laite voi suorittaa monimutkaisia tehtäviä joko suoraan ihmisen käskyttämänä, osittain ihmisen käskyttämänä, ihmisen valvonnan alla tai täysin autonomisesti (tietokoneen käskyttämänä).
Robottien historia.
Ensimmäisen toimivan robotin rakensi Jacques de Vaucanson vuonna 1738. Hänen robottinsa pystyi soittamaan huilua; hän rakensi myös mekaanisen ankan, joka kuvausten mukaan söi jyviä ja ulosti.
Jos kauko-ohjattavat laitteet katsotaan roboteiksi, niin ensimmäisenä nykyaikaisena robottina pidetään Nikola Teslan vuonna 1898 esittelemää kauko-ohjattavaa venettä. Hän toivoi voivansa kehittää siitä aseen (nykyinen torpedo) Yhdysvaltain laivastolle.
Varsinaisten tietokoneohjattujen robottien – nykyisten teollisuusrobottien – historia alkoi George Devolin ja Joseph F. Engelbergerin perustaessa yrityksen nimeltä Unimation 1956. Unimation toi ensimmäisenä markkinoille hydraulisen, teollisesti käyttökelpoisen tietokoneohjatun robotin 1970-luvun alussa. Strömberg (nykyään ABB) hankki tällaisen Helsingin Pitäjänmäen tehtaalle 1974. Asea Ab (nykyään ABB) kehitti 1970-luvun lopulla ensimmäisen sähköservoilla toteutetun robotin IRB6. Nokia Oyj valmisti robotteja 1980-luvulla Unimationin lisenssillä ja kehitti myös muutaman oman robotin, kuten Nokia Ns-16. Täysin kotimainen Nokia robotti on museoitu Helsinkiin Suomen Robotiikkayhdisty ry:n toimesta.
Suomen suurin robottien valmistaja on Ulvilassa toimiva Cimcorp Oy, jonka portaalirobottiratkaisut kehitettiin 1970-luvun lopulla Valcon kuvaputkitehtaaseen.
Kirjallisuus.
Sana "robotti" tulee tšekin kielen sanasta "robota", joka tarkoittaa (pakko)työtä, alun perin maaorjien taksvärkkiä. Sanaa käytettiin ensimmäisen kerran Karel Čapekin näytelmässä "R.U.R. (Rossumovi Univerzalni Roboti)" vuonna 1920; sanan oli sepittänyt kirjailijan veli Josef Čapek (1887–1945).
Čapekin robotit olivat keinotekoisia ihmisiä eli eräänlaisia androideja, mutta sana robotti on vakiintunut merkitsemään mekaanista laitetta. Termi androidi tarkoittaa ihmisen näköistä keinotekoista oliota ja kyborgi oliota, jossa on sekä orgaanisia että mekaanisia osia.
Keinotekoisia ihmisiä on kuviteltu jo varhain. Aristoteles mainitsee Politiikassaan ohimennen mahdollisuuden itseään ohjaavista koneista. Kalevalassa Seppo Ilmarinen takoo itselleen hopeasta ja kullasta morsiamen. Vanha juutalainen legenda kertoo Golemista, savipatsaasta, joka saadaan elämään loitsulla. Könnin kuokkamies on Suomen tunnetuimpia kansantarinoita: se kertoo mekaanisesta "robotista", jonka avulla Könnin mestarit raivasivat maata viljelyyn.
Leonardo da Vincin suunnitteli ensimmäisenä, noin vuonna 1495, humanoidin muotoisen robotin. Hän suunnitteli tarkasti mekaanisen ritarin tutkittuaan anatomiaa.
Elokuvat.
Erilaiset robotti- ja androidihahmot ovat olleet pää- tai sivuosassa lukuisissa elokuvissa jo 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Tunnettuja robottihahmoja esiintyy esimerkiksi elokuvissa "Metropolis" (1927), "Uhkavaatimus maalle" (1951) ja "Kielletty planeetta" (1956) sekä "Tähtien sota" -elokuvasarjassa. Myöhemmin robotteja yleisemmiksi ovat tulleet erilaiset androidit ja kyborgit, kuten elokuvissa "Blade Runner" (1982), "Terminator – tuhoaja" (1984), "RoboCop" (1987) jatko-osineen ja "A.I. – Tekoäly" (2001).
Robottien käyttö teollisuuden ulkopuolella.
Suurin osa roboteista on nykyään teollisuuskäytössä, mutta robotteja kehitellään yleisesti myös yksityisten kuluttajien käyttöön. Robotit ovat nykyään tulossa viihteen ja terveydenhuollon käyttöön, kuten esimerkiksi sosiaalisia tarpeita palveleva Aibo.
Yleensä robotit suorittavat tehtäviä, jotka ovat liian yksinkertaisia, likaisia tai vaarallisia ihmiselle tai joihin ihmisen hienomotoriikka ei ole riittävän tarkkaa. Sovelluksia ovat mm. lattioiden siivous, nurmikonleikkuu, myrkkyjen siivous, vedenalainen ja avaruudessa tapahtuva tutkimus, kirurgia, kaivostoiminta, etsintä ja pelastus, räjähteiden paikannus.
Kotitalouksiin on kehitetty muun muassa imurointi- ja ruohonleikkuurobotteja, mutta ne eivät ole vielä yleistyneet. Palvelurobotiikka on kehittyvä alue. Joseph Engelberger, joka kehitti teollisuusrobotin, siirtyi myöhemmin kehittämään palvelurobotteja. Hänen yrityksensä on tuottanut vihivaunu-tyyppisen ratkaisun sairaaloiden lääkkeiden ja muiden pienehköjen tavaroiden jakeluun. Teollisuuden ulkopuolelta löytyy kohteita, joissa voidaan käyttää teollisuusrobotteja. Esimerkiksi Espoossa sijaitsevan kauppakeskus Sellon palautuspullojen lajittelussa on käytössä robotti. Robotteja käytetään myös laboratorioissa näytteiden käsittelyn automaatioon, kun päivittäin käsiteltävien näytteiden määrä suuri.
Ulkomailla.
DARPA Grand Challengessä oikeankokoiset robottiautot ajavat aavikkorallia.
The Association for Unmanned Vehicle Systems International (AUVSI) järjestää kansainvälisiä kilpailuita, joissa opiskelijaryhmät kisaavat miehittämättömien maa-, ilma- ja vesiajoneuvojen kehittämisessä.
Robocup-jalkapallokilpailussa on autonomisten robottien sarjat ihmisen kokoisista aina nyrkinkokoiseen.
Eurobot on myös autonomisten robottien kilpailu, jossa pienet 30x30x30cm kokoiset robotit pelaavat "pallopelejä" vuosittain vaihtuvilla säännöillä 210x300cm kokoisella pelikentällä. Yleensä ottelussa on kaksi robottia vastakkain, erien kestäessä yleensä puolitoista minuuttia. Suomesta kilpailuun 2006 osallistui Tampereen teknillisen yliopiston Roboteam, Teknillisen Korkeakoulun Mekatroniikan kurssi ja Arcadan joukkue Paavo Robotics. Vuonna 2007 aiheena oli mielenkiintoinen: roskienkeruu. Tällöin Tampereen Roboteam-joukkue selvisi finaalien kuudenneksi.
European Land-Robot Trial (ELROB) järjestettiin vuonna 2007 ensimmäistä kertaa myös siviiliosallistujille. Kisassa esiteltiin eurooppalaisen miehittämättömien yksiköiden tutkimuksen nykytilaa. Tavoitteena on, että esiteltävät robotit ovat toteutuskelpoisia lyhyelläkin aikavälillä. Kisa järjestetään vuorovuosin siviili- ja sotilaskäyttöön suunnitelluille roboteille. Kilpailussa on useita lohkoja sekä ohjattaville että autonomisille maa- ja lentoyksiköille, urbaanissa ja ei-urbaanissa ympäristössä toimiville roboteille. Siviilikilpailuun osallistui Suomesta vuonna 2007 joukkue Oulun yliopiston sähkö- ja tietotekniikan osastossa toimivasta älykkäiden järjestelmien tutkimusryhmän robottitiimistä.
Suomessa.
Suomessa järjestettiin Tampereen teknillisessä korkeakoulussa 1980-luvulla kansainvälisiä Mikrohiiri-kilpailuja, joissa pienoisrobotin piti etsiä sokkelosta loppupiste. Professori Yrjö Neuvo oli tuomarina. Eräänä vuonna voitti englantilainen hiiri, jossa oli vain kaksi mikrokytkintä ja vetomoottori. Sääntöjä sittemmin muutettiin.
Suomen Robottiyhdistys järjesti 15. heinäkuuta 2006 SM2006 OFF-Road -robottiautokilpailut Jämillä. Robottien tarkoituksena oli kiertää rata, joka kulkee tiellä ja maastossa mahdollisimman nopeasti, ilman kauko-ohjausta. Radan tekee tuomari maastoon kymmenen minuuttia ennen kilpailun alkua. Rata merkitään neljällä puukepillä. Pituus on 200 metrin radan. Maastossa on puita, pensaita, kiviä ja jyrkkiä nousuja. Yksi robottiauto selvityi tehtävästä. Robottiautoilla on hyvin vähän vaatimuksia: niiden pitää mahtua kuutiometrin kokoiseen laatikkoon.
Vuoden 2007 OFF-ROAD-robottikilpailut pidettiin Jämillä 14.7.2007. Säännöt olivat lähes samat kuin edellisenä vuonna.
Suomen Robotityhdistys järjesti Off-road robottikilpailut Tampereella 29.9.2007, Jämillä 14.7.2008, 10.7.2009 ja 10.7.2010.


Nuuskamuikkunen.
Nuuskamuikkunen () on hahmo Tove Janssonin Muumi-tarinoissa. Hän esiintyy ensimmäisen kerran kirjassa "Muumipeikko ja pyrstötähti" (1946). Hän on Muumipeikon paras ystävä. Nuuskamuikkunen on Muumipapan nuoruudenystävän, Juksun, poika. Nuuskamuikkunen on isossa roolissa myös televisiosarjassa "Muumilaakson tarinoita".
Nuuskamuikkusen esikuvia ovat Janssonin veli Lars Jansson sekä toimittaja Atos Wirtanen, jonka ulkoasusta on lainattu Nuuskamuikkusen vihreä hattu.
Nuuskamuikkunen Muumi-teoksissa.
Nuuskamuikkunen on seikkailijaluonne ja viihtyy monesti myös yksinkin. Nuuskamuikkunen käyttää vanhoja vaatteita, kuten vihreää hattua ja takkia, asuu teltassa joen rannalla aivan Muumitalon liepeillä ja soittaa huuliharppua (Janssonin sarjakuvassa haitaria). Sarjakuvissa ja muissa kuvituksissa ja teoksissa hänen nähdään myös polttavan piippua (kuten myös TV-sarjassa vielä 1990-luvulla). Hän istuu usein joen rannalla onkimassa itselleen kalaa. Nuuskamuikkusen hatussa oleva koriste vaihtelee: toisinaan reunusta on koristanut sulka, kukkaseppele tai naru. Nuuskamuikkusen isä on Juksu, joka oli Muumipapan nuoruudenystävä. Muumipappa ja Juksu tapasivat Fredriksonin Merenhuiske-laivan rakennustyömaalla.
Nuuskamuikkusen ikää on vaikea määrittää. Hän leikkii usein mielellään Muumipeikon ja muiden lasten kanssa, mutta toisaalta häneltä luonnistuvat vakavammatkin keskustelut Muumipapan kanssa. Hänen viisautensa, elämänkokemuksensa ja itsenäisyytensä antavat ymmärtää, että hän olisi aikuinen. Ongelmatilanteissa muut turvautuvat usein Nuuskamuikkusen apuun, koska hän nauttii laakson asukkaiden varauksetonta ihailua monitietoisuutensa vuoksi. Hänen neuvojaan myös noudatetaan.
Etelä on Nuuskamuikkusen mieluisin matkakohde. Hän vaeltaa etelään joka talven ajaksi, kun Muumilaakson väki käy talviuneen. Keväisin hän palaa laaksoon ja pystyttää telttansa joen rantaan ja huuliharpun soinnista tietää Nuuskamuikkusen tulleen takaisin. On myös sanottu, että kevät ei ole tullut Muumilaaksoon ennen kuin Nuuskamuikkunen on taas palannut.
Nuuskamuikkusen voidaan katsoa olevan myös klassinen kapinallinen: hän on repinyt kieltotauluja paikoiltaan ja aukonut lukittuja portteja. Tässä hän tulee isäänsä Juksuun, kuten ulkonäöltään ja pukeutumiseltaankin. Heidän ainoa näkyvä eronsa on, että hänen isänsä hatun ympärillä on nuorarengas. Nuuskamuikkusessa korostuu usein myös täydellinen riippumattomuus ympäröivästä yhteiskunnasta – joskus jopa ystävistään Muumilaaksossa. Esimerkiksi "Muumilaakson marraskuu" -kirjassa korostuu tarkoituksellinen eristäytyminen muista ja novellissa "Kevätlaulu" (kirjassa "Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia") hän kertoo etelästä palatessaan Ti-ti-uulle, ettei hänen välttämättä tarvitse palata Muumilaaksoon vaan hän voi mennä muuallekin. Tämä kuvastaa Nuuskamuikkusen syvää itsenäisyyttä, samoin kuin se, että käydessään tervehtimässä Muumitalon väkeä hän jää toisinaan kuistille muiden ollessa sisällä. Merkille pantavaa on myös se, että ruokailu- tai teehetkellä hän istuu usein muista erillään Muumitalon ruokasalin seinustalle sijoitetulla sohvalla ruokapöydän sijaan.
Nuuskamuikkusen tavasta ajatella löytyy yhtymäkohtia monenlaisiin filosofisiin näkemyksiin. Hän on eittämättä persoonaltaan yksi monivivahteisimmin tulkittavissa olevia hahmoja Muumi-teoksissa. Nuuskamuikkunen on sanonut, ettei kenenkään pitäisi omistaa enempää kuin jaksaa mukanaan kantaa, eikä hän voi ymmärtää ystävänsä Nipsun kiintymystä tavaroihin ja maallisiin asioihin.
"Muumilaakson tarinoita" -sarjassa Nuuskamuikkusella ja hänen isällään Juksulla on useampikin eroavaisuus mutta vain ulkonäössä. Juksulla on esimerkiksi punainen nenä sekä punainen hattu, mustat hiukset ja eriväriset silmät kuin Nuuskamuikkusella. Muumit-sarjakuvassa ja Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia-kirjassa Nuuskamuikkunen kertoo Nipsulle äitinsä tädistä.
Jo 1970-luvun Muumi-piirretyssä Nuuskamuikkusen ulkomuoto oli hieman erilainen, mutta kirjojen mukainen. Hänen vaatetuksensa oli paljon keltaisempaa, ja hän soitti huuliharpun sijasta kitaraa.
Useissa Tove Janssonin kirjoittamista Muumi-kirjoista Nuuskamuikkunen tavataan polttamassa tupakkaa piipustaan.
Nuuskamuikkunen on sanonut myös olevansa taikauskoinen. Hän sanoi uskovansa korttien ennustuksiin Muumilaakson tarinoita jaksossa ”Maailman viimeinen lohikäärme”. Jaksossa hän mainitsee, että kortit ennustivat hänen lähtevän etelään mikäli hän saa kalastettua viisi särkeä. Hän saa kalastettua ne, mutta antaa ne pois ja kertoo Muumipeikolle, ettei saanut lainkaan kalaa.
Kisuke Urahara on Nuuskamuikkuseen perustuva hahmo Tite Kubon Bleach -mangasarjassa.


Vilna.
Vilna (liett. ja useilla muilla kielillä "Vilnius",,, Vilne) on Liettuan pääkaupunki ja asukasluvultaan maan suurin kaupunki. Kaupungissa asuu noin 560 200 ihmistä (2010), joista 58 % on liettualaisia, 19 % puolalaisia, 14 % venäläisiä ja 4 % valkovenäläisiä.
Maantiede ja ilmasto.
Vilna sijaitsee Kaakkois-Liettuassa Vilnia- ja Nerisjoen yhtymäkohdassa, ja kaupungista on matkaa Itämerelle ja Liettuan tärkeimpään satamaan Klaipėdaan yli 300 kilometriä. Vilnasta 20 kilometriä pohjoiseen sijaitsee Euroopan maantieteellinen keskipiste, joka on nimetty "Europos Centrakseksi".
Vilnan kaupungin pinta-ala on 401 km², mutta Vilnan lääni kattaa 9 650 km² ja siihen kuuluvat Šalčininkain, Širvintoksen, Švenčionyksen, Trakain, ja Ukmergėn kunnallispiirit sekä Elektrėnain kunta.
Kaupungissa vallitsee kostea mannerilmasto. Lämpimimmät kuukaudet ovat kesä-, heinä ja elokuu, jolloin keskimääräinen ylin lämpötila on 21–22 °C. Kylmin kuukausi on tammikuu, jolloin keskimääräinen alin lämpötila on −8,7 °C. Myös joulu- ja helmikuussa on tyypillisesti pakkasia. Sateet jakautuvat varsin tasaisesti eri kuukausille, kesällä sataa enemmän kuin talvella.
Historia.
Arkeologiset jäänteet eri puolilta kaupunkia osoittavat, että alue on ollut asuttuna jo varhaiskeskiajalta lähtien.
Vilnan kirjoitettu historiallinen aika alkaa lähteissä vuonna 1323, Liettuan suuriruhtinaskunnan pääkaupunkina. Vuonna 1387 Liettuan suuriruhtinas Vladislav II Jagello myönsi Vilnalle Magdeburgin kaupunginoikeudet. Vuodesta 1569 Vilna oli osa Puola-Liettuaa ja kasvavan puolalaisen vaikutuksen alaisena Puolan viimeiseen jakoon 1795 asti. Siitä muodostui varsinkin 1597 perustetun yliopistonsa ansiosta valtakunnan johtava kulttuurikeskus.
Vuodesta 1795 kaupunki kuului Venäjän keisarikuntaan ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Syyskuusta 1915 tammikuuhun 1919 oli kaupunki saksalaisten joukkojen miehittämä.
Liettuan itsenäistyessä 1918 Vilnan asema jäi kiistanalaiseksi. Lopulta 1922 kaupunki jäi kuitenkin Puolan puolelle, ja kuului toiseen maailman­sotaan saakka, jonka alku­vaiheessa, syyskuussa 1939, Saksa ja Neuvostoliitto lyhyessä ajoissa miehittivät Puolan ja jakoivat sen keskenään. Tällöin Vilna joutui Neuvosto­liitolle, joka kuitenkin saman vuoden loka­kuussa luovutti sen Liettualle samalla, kun maahan perustettiin neuvostoliittolaisia varuskuntia. Seuraavana vuonna Neuvostoliitto liitti itseensä koko Liettuan, myös Vilnan, mutta vuosina 1941-1945 alue oli Saksan miehittämänä. Sodan jälkeen siitä tuli Liettuan pääkaupunki Neuvostoliittoon kuuluneessa Liettuan neuvostotasavallassa vuosina 1945-1991. Vuodesta 1991 se on ollut itsenäisen Liettuan tasavallan pääkaupunki.
Toiseen maailmansotaan asti Vilna oli pitkälti puolalais-juutalainen kaupunki. Saksalaisten vuonna 1916 tekemän väestönlaskennan mukaan Vilnan asukkaista puolalaisia oli 54,7 %, juutalaisia 41,5 %, liettualaisia 2,1 %, venäläisiä 1,6 %, valkovenäläisiä 0,4 %, saksalaisia 0,6 %. Puolalaisten vuonna 1931 tekemän väestönlaskennan mukaan puolalaisia oli 65,9 %, juutalaisia 28 %, venäläisiä 3,8 %, valkovenäläisiä 0,9 %, liettualaisia 0,8 %, saksalaisia 0,3 % ja ukrainalaisia 0,1 %.
Vilna toimi Euroopan kulttuuripääkaupunkina vuonna 2009.
Liikenne.
Vilnan eteläosissa sijaitsevalta lentoasemalta on junayhteys Vilnan päärautatieasemalle.
Sisäinen liikenne.
Kaupungin sisäinen joukkoliikenne hoidetaan busseilla ja johdinautoilla. Bussilinjoja on yli 60, johdinautolinjoja 19. Metroa suunnitellaan.
Lento- ja junayhteydet.
Vilnan lentoasema sijaitsee tasangolla kaupungin eteläpuolella. Lentoasemalle on rautatieyhteys Liettuan rautatieverkon Vilnan rautatieasemalta. Kaupungin itäosissa on lisäksi Naujoji Vilnian rautatieasema, josta pääsee myös junalla lähikaupunkeihin.
Tärkeimmät valtatiet.
Vilnasta länsiluoteeseen lähtevä A1-moottoritie Vilna-Kaunas-Klaipėda (osa eurooppatietä) yhdistää maan kolme suurinta kaupunkia. Via Balticalta Panevėžysissa kaakkoon erkaneva A2-moottoritie (osa:tä) tuo Suomesta sujuvan valtatieyhteyden Vilnaan. Eurooppatie () luo puolestaan valtatieyhteyden lähimpään miljoonakaupunkiin, 190 kilometrin päässä kaakossa sijaitsevaan Valko-Venäjän Minskiin; Vilnan länsipuolella sama valtatiereitti jatkuu Kaliningradin alueen kautta Puolan Gdańskiin ja edelleen Saksan Berliiniin.


Hevosvoima.
Hevosvoima (tunnus "hv") on vanhahtava tehon yksikkö. Yhdessä hevosessa on n. 3 hevosvoimaa. Hevosvoima ei ole nykyisin käytössä olevan SI-järjestelmän mukainen, mutta sitä käytetään vieläkin varsinkin arkikielenkäytössä usein moottorien tehojen yksikkönä. SI-järjestelmän mukainen tehon yksikkö on "watti" (tunnus W) tai ajoneuvoihin sopivampi watin kerrannaisyksikkö "kilowatti" (tunnus kW).
Hevosvoiman teholla pystyi määritelmän mukaan nostamaan 75 kilogramman massan nopeudella 1 metri sekunnissa siellä, missä painovoimalla on ns. normaaliarvonsa (9,80665 m/s²). Täten yksi hevosvoima on 75 · 9,80665 = 735,49875 eli suunnilleen 735,5 wattia.
Brittiläistä yksikköjärjestelmää käyttävissä maissa hevosvoima määriteltiin kuitenkin tehoksi, jolla voitiin nostaa 33 000 naulan massa nopeudella 1 jalka minuutissa; tämä vastasi noin 76,042 kilogramman massan nostamista yhden metrin korkeuteen sekunnissa vastaavissa olosuhteissa. Täten brittiläinen hevosvoima on noin 745,7 wattia.


Aliverkko.
Aliverkko on loogisen tietokoneverkon osa, joka sijaitsee OSI-mallin kolmannella kerroksella (verkkokerros). Aliverkotus on termi, jota käytetään kun pilkotaan suurempi verkko pienempiin osiin, aliverkkoihin. Aliverkotusta käytetään, kun IP-osoitteita on paljon käytössä ja ne on jaettava eri loogisille verkkokokonaisuuksille. Verkot voivat olla virtuaalilähiverkkoja (VLAN) tai omia fyysisiä kokonaisuuksiaan. Aliverkottamalla voidaan vähentää verkossa yleislähetysliikennettä (broadcasting), helpottaa hallintaa ja parantaa verkon suorituskykyä.
Aliverkkoja käytetään aliverkonpeitteen avulla. Jokaisella verkkoon liitetyllä koneella on oltava aliverkonpeite, joka jakaa IP-osoitteen aliverkon osoitteeseen ja aliverkon sisällä tietokoneen yksilöivään osaan.
Saman aliverkon sisällä olevat koneet voivat lähetettää ja vastaanottaa paketteja suoraan, koneiden voidaan ajatella olevan "huutoetäisyydellä" toisistaan. Mikäli kone lähettää liikennettä kohteelle, jonka se päättelee aliverkkomaskin avulla olevan oman aliverkon ulkopuolella, se ohjaa liikenteen oletusyhdyskäytävälle (engl. "default gateway"), jolla on tietoa muista aliverkoista tai mahdollinen oletusreitti kohteen suuntaan.
Jokaisessa aliverkossa on siis oletusyhdyskäytävä sekä yksi tai useampia tietokoneita. Jos verkko on täysin suljettu eli siitä ei liikennöidä muihin verkkoihin, ei oletusyhdyskäytävää tarvita.


Spede Pasanen.
Pertti Olavi ”Spede” Pasanen (10. huhtikuuta 1930 Kuopio – 7. syyskuuta 2001 Kirkkonummi) oli suomalainen viihdetaiteilija, koomikko, näyttelijä, käsikirjoittaja, elokuvaohjaaja, tuottaja, lauluntekijä ja keksijä, jota on kutsuttu ”viihteen yleismieheksi”. Hän oli yksi Suomen suosituimpia ja menestyneimpiä viihteentekijöitä 1960-luvulta 1990-luvulle asti.
Pasanen aloitti viihdetaiteilijan uransa radiossa 1950-luvun lopulla. 1960-luvulla hän teki sketsiohjelmia televisiolle ja loi sarjan menestyneitä elokuvakomedioita, kuten "X-Paroni", "Pähkähullu Suomi", "Millipilleri" ja "Noin 7 veljestä". 1970-luvulla Pasanen keskittyi yksinomaan elokuviin ja loi Uuno Turhapuron hahmon, jonka ympärille rakennettu elokuvasarja kasvoi 19-osaiseksi ja jonka avulla hän saavutti suurimmat yleisömenestyksensä. 1980-luvulla hän teki paluun televisioon, ensin jatkamalla jo 1960- ja 1970-luvuilla tehtyä "Spede Show"’ta ja sitten kilpailuohjelma "Speden Speleillä".
Lapsuus ja nuoruus.
Pertti Olavi Pasanen syntyi 1930 Kuopiossa Kusti ja Helmi Pasasen esikoisena. Hänen isänsä oli metsäteknikko ja toimi paperiyhtiö Ahlströmin piiripäällikkönä. Perheeseen kuului myös Pertin pikkusisko Virpi ja pikkuveli Risto. Perhe oli kuopiolaisittain vauraampaa keskiluokkaa. Lempinimi ”Spede” on peräisin jääkiekkokaukalossa saadusta Speedy-nimestä, ja seurasi Spedeä jo nuoresta iästä.
Pasasen keskeisimmät kiinnostuksen kohteet olivat jo koulupoikana viihde, urheilu, erilaiset pelit ja keksintöjen tekeminen. Hän oli Kuopion lyseon ohjelmallisten illanviettojen eli konventtien päätähti, pelasi innokkaasti jääkiekkoa ja harjoitti kotinsa kellarissa kemiallisia kokeita. Koulumenestys sen sijaan oli huonompaa. Keväällä 1948 hän sai todistukseensa viisi nelosta ja jäi luokalleen vietettyään kevään pääasiassa rakentamalla omatekoista skootteria romukaupoista löydetyistä osista. Kun hän oli vielä ajautunut välirikkoon useiden opettajiensa kanssa, Pasaset päättivät lähettää hänet toiseen kouluun. Syksyllä 1950 Spede Pasanen siirtyi Iisalmen lyseoon, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi olympiakeväänä 1952. Seuraavan vuoden hän vietti suorittamassa asepalvelustaan ja kotiutui reservin ilmatorjuntavänrikkinä. Vuoden aikana hän ehti myös esiintyä puolustusvoimain viihdytyskiertueella, joka kiersi varuskunnissa sotilaita viihdyttämässä.
Syksyllä 1953 Pasanen muutti Helsinkiin ja aloitti opinnot Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Opintojen sijasta hän kuitenkin keskittyi osakuntaelämään Savolaisessa osakunnassa, jossa hän toimi yleisenä seremoniamestarina ja juhlien järjestäjänä. Erityisesti Pasasen järjestämät fuksiaiset, uusien opiskelijoiden initiaatiojuhlat, saavuttivat mainetta ympäri yliopistoa ja muita osakuntia. Ylioppilasmaailmassa hän tapasi myös Jukka Virtasen ja Matti Kuuslan, joista kummastakin tuli myöhemmin tärkeitä yhteistyökumppaneita. Fennada-Filmin palveluksessa studioapulaisena työskennellyt Kuusla hankki Spedelle 1954 roolin statistina elokuvassa "Laivan kannella". Hänet nähtiin elokuvassa miehenä baarissa.
Yksityiselämä.
Pasanen oli aloittanut "X-Paroni"-elokuvan tuotannon ja etsi sopivaa naista näyttelijäksi. Hän oli esiintymässä Turun mainosyhdistyksen juhlissa maaliskuussa 1964 ja ihastui siellä arpoja myyneeseen Pirjo Vainimäkeen. Vainimäki sai roolin Speden ensimmäisessä omassa elokuvassa ja seuraavana vuonna hänestä tuli rouva Pasanen – häitä vietettiin 14. heinäkuuta 1965. Perheeseen syntyi 31. joulukuuta 1965 tytär, Pirre Päivikki. Vuonna 1981 Pasasten liitosta oli liikkeellä monenlaisia erohuhuja. Pirjo muutti omaan asuntoon, joka sijaitsi Lauttasaaressa lähellä Speden asuntoa. Pirjo kertoi Apu-lehden haastattelussa 1981 avioliiton jatkuvan, vaikka he asuvatkin eri osoitteissa. Virallinen ero astui voimaan vuosien kuluttua.
Spede tutustui 1960-luvun alussa pellehyppääjänä tutuksi tulleeseen Simo Salmiseen. Salmisesta tuli pian Speden luottonäyttelijä ja myöhemmin televisio-ohjelmien koomikkopari. Salminen ja Pasanen olivat siviilielämässäkin läheisiä ystäviä sekä myös liikekumppaneita. Kaverukset viettivät paljon aikaa muun muassa Speden Mesopotamia-nimisellä mökillä Muonion Pallaksella. Salminen ja Pasanen laittoivat 1960-luvulla yhdessä pystyyn muutamia ravintoloita ja ajanviettopaikkoja, joista tunnetuimpia olivat Simon rysä Lappeenrannassa, Raikulimaa Lemillä ja Speden saluuna Kouvolassa.
Vuonna 1983 Spede tapasi Riitta Väisäsen urheiluseura Zoomin matkalla. Oitis hän otti Väisäsen pääosaan seuraavaan elokuvaansa "Lentävät luupäät" (1984) ja suunnitteli tälle vielä oman televisio-ohjelman "Kymppitonnin" (1985–2005 ja 2009–). Spede ja Väisänen liikkuivat vuosikausia yhdessä julkisesti erilaisissa ”julkkisten bileissä”. Heidän suhteensa oli julkinen salaisuus vuosien ajan, kunnes Speden kuoleman jälkeen Väisänen myönsi seurustelun. Suhde päättyi 1990-luvun alussa, kun Väisänen alkoi seurustella Erik Mäkkylän kanssa.
Pasanen nimitti yhtiöidensä toimitusjohtajaksi vuoden 1997 Miss Suomi -kilpailun perintöprinsessan Maria Drockilan. Paparazzit seurasivat heitä, ja samoihin aikoihin juorulehdet kirjoittivat Pasasen ja Drockilan seurustelevan. Pasanen ei pitänyt siitä, että lehdet kirjoittivat hänestä ilman hänen lupaansa. Hänellä oli muutamien toimittajien kanssa sanaharkkaa, jonka he kokivat uhkailuksi.
Pasanen harrasti backgammonia ja menestyi hyvin kansallisella tasolla. Hän voitti Suomen pistepörssin vuonna 1979. Pasanen kirjoitti alkusanat Jaakko Salavan kirjaan "Backgammonia opiksi ja huviksi".
Spede Pasanen kuoli 7. syyskuuta 2001 Kirkkonummella golf-kentälle rakkaan harrastuksensa ääreen. Pasanen oli harrastanut golfia pitkään ja vietti viimeiset hetkensä harrastuksensa parissa. Hänen pelitoverinsa olivat kesken pelin havainneet miehessä huonokuntoisuutta ja väsymystä. He veivät Pasasen golf-kentän kahvilan terassille lepäämään. Pian terassille tulon jälkeen hänen sydämensä pysähtyi ja elvytys aloitettiin heti, paikalle sattunut pelaaja, joka on lääkäri, aloitti elvytyksen. Myös Medi-Heli ja sydänambulanssi saapuivat paikalle. Elvytyksestä ja paikan päällä saadusta hoidosta huolimatta lääkäri joutui viimein toteamaan Pasasen kuolleeksi. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaan taiteilijanmäelle.
Speden tytär Pirre peri isänsä omaisuuden lähes kokonaisuudessaan. Pasanen testamenttasi ex-vaimolleen Pirjolle 170 000 euroa. Pasanen oli vuosien 1998–1999 aikana lainannut Maria Drockilalle yhteensä 1 850 000 markkaa 30 vuoden laina-ajalla ilman korkoa. Pasasen 26. heinäkuuta 2000 laatiman testamentin mukaan Drockila saa velat anteeksi siten, että ne mitätöityvät ja raukeavat lopullisesti ja mitätöinnistä seuraava perintövero on maksettava kuolinpesän varoista. Speden tytär Pirre ja Drockila riitelivät perintöveron maksamisesta ja 220 000 markasta, jotka Spede lainasi vielä Drockilalle testamentin teon jälkeen. He saivat riitansa sovittua ennen oikeudenkäyntiä.
Elokuvanäyttelijä.
1950-luvulla Spede Pasasesta tuli Fennada-Filmin vakituinen avustaja. Pasasen pikkuserkku olikin elokuvanäyttelijä Veijo Pasanen. Statistintehtävien jälkeen hän sai ensimmäisen merkittävän puheroolinsa Aarne Tarkaksen ”Suomi-westernissä” "Villi Pohjola" (1955). 1950-luvun aikana Pasanen näytteli sivurooleja useissa komedioissa sekä Fennadan että Suomen Filmiteollisuuden puolella, kuten "Tyttö lähtee kasarmiin" (1956), "Vääpelin kauhu" (1957) ja "Asessorin naishuolet" (1958). Armand Lohikoski otti Pasasen pikkurooleihin kolmeen Pekka ja Pätkä -elokuvaansa: "Pekka ja Pätkä ketjukolarissa" (1957), "Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä" (1957) ja "Pekka ja Pätkä Suezilla" (1958).
Vuonna 1958 Pasanen sai omalaatuisen roolin: hän esiintyi pääosassa Suomen Kansallisbaletin tulkinnassa Cervantesin "Don Quijotesta". Rooliin ei ollut etsitty varsinaista balettitanssijaa, vaan näyttelijää, joka hallitsi pantomiimin ja fyysisen komiikan, ja Pasanen oli tehnyt koe-esiintymisessä vaikutuksen koreografi George Géhen. "Don Quijote" -baletista tuli Kansallisoopperalle vuoden 1958 suurin yleisömenestys. Produktio vieraili samana vuonna myös Saksassa, mikä oli Pasasen ensimmäinen ulkomaanmatka.
Pasanen lopetti elokuvastatistin työt 1960-luvun alussa ryhtyessään luomaan itsenäistä koomikonuraa ensin radiossa ja sitten elokuvissa ja televisiossa. Mikko Niskasen elokuva "Hopeaa rajan takaa" (1963) oli merkkipaalu hänen urallaan: viimeinen rooli jonkun muun kuin hänen itsensä tuottamassa elokuvassa ja samalla ensimmäinen ja viimeinen vakava päärooli – tosin tässäkin elokuvassa hän esitti hiukan koomista hahmoa, joka juhli ravintoloissa naisten kanssa samalla kun kaksi muuta kohottivat kuntoaan yritystä varten.
Radiokoomikko.
1950-luvulla Pasanen kirjoitti näyttelemisensä ohessa myös muutamia radiosketsejä Yleisradiolle. Kun yhtiössä 1956 aukeni ajanvietetoimittajan paikka, hän lähetti Yleen työhakemuksen ja mapillisen kirjoittamiaan sketsejä ja hupailuja. Hakemus jäi kuitenkin tuloksettomaksi, sillä toimeen valittiin ajanvietetoimituksen sihteeri ja kokenut viihteenkirjoittaja Aune Ala-Tuuhonen. 1959 yhtiössä vapautui jälleen ajanvietetoimittajan virka, kun suosittu Niilo Tarvajärvi siirtyi television puolelle. Pasanen lähetti uuden hakemuksen, joka oli lähes täysin identtinen edellisen kanssa, ja liitti siihen huomautuksen ”mappini on jo siellä”. Tällä kertaa hän sai paikan.
Pasanen toi radioon mukanaan lyseon konventeissa ja osakuntajuhlissa luomansa tyylin, sekopäisen crazykomedian. Hän piti esikuvinaan amerikkalaisia elokuvakoomikkoja, kuten Bob Hopea, Jerry Lewisiä ja Danny Kayetä, ja halusi tuoda radioon nopean ja terävän amerikkalaisen komediatyylin. Hän oli myös kotonaan elävän yleisön edessä ja juonsi sulavasti suoria lähetyksiä, joita useimmat viihdetoimittajat kammoksuivat. Pasanen aloitti radiouransa juontamalla Tarvajärven entistä ohjelmaa, sunnuntaiaamujen viihdemakasiinia "Aamutuimaan", ja ajanvieteosaston päällikön Antero Alpolan mukaan ohjelma muuttui nopeasti ”Speden persoonalliseksi, lähes ilman apujoukkoja toteuttamaksi pölvästelyshowksi”. 1960 lauantai-illan parhaalla ohjelmapaikalla aloitti Pasasen "Ruljanssiriihi"-viihdeohjelma, jonka jatkoksi syntyi myöhemmin "Hupiklubi". Nämä olivat tunnin mittaisia, suorina lähetyksinä toteutettuja viihdeiltamia, joissa yhdisteltiin sketsejä ja musiikkiesityksiä. Kunkin vuoden viimeisessä lähetyksessä riihi tai klubi ”poltettiin” – ja vuodenvaihteen jälkeen ensimmäisessä rakennettiin uudelleen! Rakentamisesta irtosi hyviä irtovitsejä: esimerkiksi kattotiilet olivat ”"takaperin poltettuja priik-pruuk-tiiliä"”.
Ruljanssiriihessä syntyi myös papukaija G. Pula-ahon hahmo. Pasanen halusi itselleen ohjelmaan vakituisen vastaparin ja kehitti kovanaamaisen papukaijan, joka laukoi totuuksia stadin slangilla. Pula-ahon puhetyylin hän lainasi "Ota tai jätä" -visailun juontajalta Tauno Rautiaiselta, jonka puhetyyli oli terävää ja slangivoittoista, ja ääninäyttelijäksi hän valitsi Leo Jokelan, joka loi Pula-ahon äänen puhumalla hampaat yhdessä. Speden ja Pula-ahon yhteisistä sketseistä, joissa terävä papukaija halvensi estoitta tyhmää juontajaa, tuli yleisön suosikkeja. Pasanen julkaisi G. Pula-ahosta kirjan "Papukaija G. Pula-ahon seikkailut", joka sisälsi radiossa esitettyjä sketsejä kirjallisessa muodossa.
Jo mainittujen lisäksi Speden radio-ohjelmia olivat "Tervahöyry Hyrskynmyrskyn suvisilla laineilla", "Hyvää iltaa – tulkaa mukaan" ja "Kesäterässä".
Itsenäinen elokuvantekijä.
Spede Pasanen Speden saluunassa vuonna 1965 Heikki Kuvajan (vas.) ja Miss Suomi 1964 Sirpa Suosmaan kanssa.
Spede Pasanen ja Jaakko Pakkasvirta tapasivat toisensa Mikko Niskasen "Hopeaa rajan takaa" -elokuvan kuvauksissa 1963. Pakkasvirta ja Risto Jarva, kaksi nuorta elokuvantekijää, olivat Teknillisen Korkeakoulun Ylioppilaskunnan omistaman tuotantoyhtiö Filminorin johtohahmot. Heidän yhteinen esikoiselokuvansa "Yö vai päivä" (1962) oli tehnyt raskaat tappiot ja vienyt yhtiön konkurssin partaalle. Kun Jarva ja Pakkasvirta tutustuivat radiokoomikkona mainetta niittäneeseen Spedeen, he solmivat tämän kanssa sopimuksen komediaelokuvan tekemisestä, toivoen näin pelastavansa yhtiönsä talouden. Sopimuksen mukaan Filminor huolehtisi elokuvan teknisestä puolesta, Spede hankkisi rahoituksen ja näyttelisi pääosan. Yhteistyön tuloksena oli komedia "X-Paroni" (1964), jota pidetään ensimmäisenä ”Spede-elokuvana”.
Menestyksen rohkaisemana Pasanen perusti Filmituotanto Spede Pasanen -nimisen yhtiön ja ryhtyi suunnittelemaan itsenäisesti seuraavaa elokuvaa. Yhteistyökumppaneikseen hän otti vanhan ystävänsä Jukka Virtasen sekä Mainostelevision nuoren ohjaajan Ere Kokkosen. Kolmikon Pasanen–Virtanen–Kokkonen kynästä syntyi nopeaan tahtiin joukko menestyksekkäitä komedioita: liikemieshupailu "Millipilleri" (1966), parodinen itsenäisen Suomen 50-vuotisjuhlaelokuva "Pähkähullu Suomi" (1967), Robin Hood -legendan suomalaisversio "Noin 7 veljestä" (1968) sekä televisiomaailmaa satirisoiva "Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut" (1969). 1960-luvun elokuviensa myötä Pasanen vakiinnutti lopullisesti asemansa maan suosituimpana koomikkona.
Jukka Virtanen jätti yhteistyön ”Näköradiomiehen” jälkeen, mutta Ere Kokkosesta tuli Pasasen tärkein yhteistyökumppani koko hänen elokuvauransa loppuajaksi. Samalla Pasanen löysi kaksi miestä, joista tuli hänen luottonäyttelijänsä sekä televisiossa että elokuvissa: Simo Salmisen, joka esiintyi jo "X-paronissa", sekä Vesa-Matti Loirin, jonka ensiesiintyminen tapahtui "Noin 7 veljeksessä". 1960-luvun Spede-elokuvien vakiokasvoihin kuuluivat myös näyttelijät Leo Jokela, Olavi Ahonen, Jukka Virtanen ja Juhani Kumpulainen. Vuonna 1969 Pasanen teki ensimmäisen värielokuvansa, "Pohjan tähteet". Elokuvan kustannukset olivat kuitenkin liian suuret ja Pasanen jatkoi 1970-luvulla mustavalkoelokuvien tekoa.
Elokuvien lisäksi Pasanen teki 1960-luvulla useita sketsiviihdeohjelmia, vakituisena aisaparinaan Simo Salminen. Ensimmäinen näistä oli "Spede Show" (1964), jota seurasivat "Speden saluuna" (1965), "Spedevisio" (1965–1970) ja "50 pientä minuuttia" (1967–1971). Näistä Pasasen varhaisista ohjelmista on säilynyt vain osia, sillä MTV:llä oli puutetta kalliista kuvanauhoista ja uusia ohjelmia tallennettiin vanhojen päälle. Yksi varhaisten Spede-ohjelmien tunnetuimpia sketsejä oli rautakauppasketsi, jossa asiakas (Simo Salminen) saapuu rautakauppaan ostoksille ja kohtaa monumentaalisen laiskan ja palveluhaluttoman myyjän (Spede Pasanen). Vuonna 1978 sketsistä tehtiin toinen versio elokuvaan "Rautakauppias Uuno Turhapuro – presidentin vävy" (1978), jossa asiakkaana on Kauko Helovirta ja myyjänä Uuno Turhapuro (Vesa-Matti Loiri).
1970-luku.
1960-luvulta lähtien Spede Pasanen teki lähes vuosittain komediaelokuvia, usein saman vuoden aikana ilmestyi 2–3 elokuvaa.
Vuonna 1970 valmistui kaksi elokuvaa, joista ensimmäinen oli "Jussi Pussi". Elokuva on Ere Kokkosen kirjoittama ja ohjaama. Pasanen ei esiintynyt elokuvassa, hän vain vastasi tuotannosta. Elokuva poikkeaa täysin aiemmista Spede-elokuvista, sillä "Jussi Pussi" on enemmän surumielinen romanttinen komedia, kuin aiemmat crazy-komediaelokuvat. Elokuva kertoo rahattoman opiskelijan suuresta rakkaudesta ajankohdan kuohuvan poliittisen ja seksuaalisen opiskelijaradikalismin pyörteissä. Elokuva keräsi 167 844 katsojaa, ja se riitti kattamaan tuotantokustannukset.
Vuoden toinen elokuva oli "Speedy Gonzales – Noin 7 veljeksen poika". Pasanen oli suunnittelemassa elokuvaa yhdessä Ere Kokkosen ja Vesa-Matti Loirin kanssa kahvilassa. Elokuva ei alkanut hahmottua, kunnes paikalle saapui Simo Salminen. Hän kysyi mitä miehet suunnittelee, kun hänelle kerrottiin, että Pasanen haluaa tehdä lännen elokuvan jossa hän on Speedy Gonzales eli lännen nopein. Salminen vastasi että hänelle se käy ja hän on sitten Hämeen hitain. Tämä laukaisi pattitilanteen ja miehet lähtivät oitis kirjoittamaan käsikirjoitusta. Elokuvaa kuvattiin Hyrylän hiekkakuopilla, jonne oli MTV:n "Kivikasvot"-ohjelmaa varten lavastettu ”villi länsi”. Elokuvaan kuvattaessa kohtausta, jossa Leo Jokelan näyttelemä sheriffi hiipii Speedy Gonzalesin taakse ja työntää aseen tämän selkään, sankari nostaa kädet ylös, jonka jälkeen Jokelan taakse tulee toinen ja tekee aseella saman. Muodostuu jono, jossa seisoo letka miehiä ase edellä olevan selkään osoitettuna. Virtanen huomautti Pasasta ettei tämmöistä kohtausta voi tehdä, koska Marx-veljekset tekivät saman klassikkoelokuvassa "Päivä lännessä". Pasanen ei ollut kuullutkaan kyseisestä elokuvasta. Virtasen mukaan Pasanen ei tarvinnut esikuvia vaan hän keksi itse omat ideansa. Elokuva menestyi ja keräsi 305 816 katsojaa ja tuotti voittoa 45 000 markkaa. Speedy Gonzales -elokuvan jälkeen Pasanen ja Ere Kokkonen riitaantuivat. Kokkonen ei kokenut saaneensa tarpeeksi arvostusta omalle työlleen. Vaikka hän ohjasi ja myös käsikirjoitti elokuvia, kaikki meni aina Speden nimiin. Pasanen selitti, että kun on luotu ”brändi” Spede-elokuvat, niin siitä ei pysty luopumaan, samalla lailla ei Disneykään mainitse varsinaisesti tekijöitään.
Vuoden 1971 aikana Pasanen saattoi elokuvateattereihin kolme elokuvaa, "Kahdeksas veljes", "Saatanan radikaalit" ja "Hirttämättömät",jotka kaikki tuottivat hänelle taloudellisesti tappiota. "Kahdeksas veljes" -elokuvan Pasanen kirjoitti ja myös ohjasi itse, sekä tietysti näytteli pääosan. Elokuva kertoi Jalli Riivatsalosta, joka oli Speden ajatusleikin mukaan Aleksis Kiven "Seitsemän veljeksen" salattu kahdeksas veljes. Elokuva jäi 10 000 markan verran miinuksen puolelle.
"Saatanan radikaaleissa" Pasanen antoi mahdollisuuden Suomen teatterikoulusta 1969 valmistuneille Heikki Huopaiselle, Timo Nissille, Heikki Nousiaiselle ja Paavo Piirroselle tehdä elokuva. Elokuva oli Pasasen siihenastisen uran pohjanoteeraus. Se tuotti Pasaselle 180 000 markan tappiot. Pasanen ei tästä lannistunut, vaan päätti tehdä uransa toisen värillisen elokuvan "Kauhukakara", joka oli määrä hänen myös ohjata. Hän sai Suomen elokuvasäätiöltä tuotantolainaa hankkeelleen 75 000 markkaa. Elokuva jäi tekemättä, ja laina siirrettiin Pasasen anomuksesta toiselle elokuvahankkeelle "Poika tietää kaiken". Tämäkin elokuva jäi vain suunnittelutasolle. Pasanen käytti lainan toiseen lännenelokuvaansa "Hirttämättömät". Elokuvan katsojamäärä 170 000 ei riittänyt kattamaan tuotantokustannuksia – tappiota kertyi 132 000 markan verran. Vaikka elokuvat eivät tuottaneet rahallisesti, sai Pasanen tunnustusta Tuottaja-Jussi -palkinnolla. Seuraavana vuonna Pasanen ei tehnyt yhtään elokuvaa vaan keskittyi enemmän televisio-ohjelmiinsa.
Vuonna 1971 "Spede Show" -sarjassa esiintyneestä Vesa-Matti Loirin näyttelemästä "Uuno Turhapurosta" tuli nopeasti suosittu sketsihahmo. Pasanen keksi hahmon ja Loiri loi hahmon maskeerauksen. Uunoa on sanottu Pasasen ja Loirin lehtolapseksi. Turhapuro esiintyi noin 20 sketsissä, kunnes Pasanen alkoi miettiä olisiko aiheesta elokuvaksi asti. Elokuva päätettiin tehdä vuonna 1973 ja Pasanen sai houkuteltua Ere Kokkosen takaisin tiimiinsä. Kokkonen suostui lähinnä siksi että elokuva kuvattiin tv-tekniikalla ja pääosassa oli Loiri. Elokuva Uuno Turhapuro keräsi 613 409 katsojaa. Elokuvalle ei heti tehty jatkoa. Turhapuro-elokuvassa esiintyi ensimmäisen kerran Pasasen näyttelemä Härski Hartikainen, josta tuli yksi hänen tunnetuimmista elokuvarooleistaan. Vuonna 1974 valmistui Pasasen ja Kokkosen elokuva Viu-hah hah-taja, jossa pääosassa olivat "Spede Show’ssa" esiintyneet koomikot Seppo Laine ja Jyrki Kovaleff.
Spede lopetti televisio-ohjelmiensa teon vuonna 1975 ja keskittyen entistä enemmän elokuvatuotantoon. Ensimmäisen Turhapuro menestyksen johdosta Pasanen kirjoitti ja tuotti vuosina 1975–1978 joka vuosi uuden Turhapuro-elokuvan. Elokuvat menestyivät loistavasti. Viidennen Turhapuron jälkeen Pasanen piti kahden vuoden tauon aiheesta ja teki 1979 elokuvan "Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit", jossa hän palasi jälleen näyttelemään pääosan. Elokuvan myötä Spede luopui mustavalkoisista elokuvista ja ryhtyi tekemään pelkkiä värielokuvia.
1980-luku.
Pasanen suunnitteli uuden "Spede Show" -ohjelman tekemistä vuonna 1982, mutta hanke kaatui Vesa-Matti Loirin työkiireisiin. Saman vuoden keväällä tehtiin kuitenkin kaksi "Spede Show" -kokoomajaksoa, joissa esitettiin vanhoja mustavalkoisia sketsejä ja joihin kuvattiin Speden, Simo Salmisen ja Vesa-Matti Loirin uudet juonnot väreissä. Vuonna 1984 alkoi uusi värillinen "Spede Show" -televisiosarja, josta tuli yksi 1980-luvun suosituimmista televisio-ohjelmista. Ohjelma sai eri tv-alan palkintoja ja Spede sai tunnustusta Erikois-Telviksen muodossa vuonna 1985. Joulukuussa 1987 Pasanen lopetti "Spede Show" -ohjelman teon ja keskittyi peliohjelmiensa ("Spede Special, Spedestroikka, Speden sallitut leikit, Speden spelit") tekemiseen, joista ensimmäiseen hän myös kirjoitti uusia sketsejä. 1980-luvun lopulla Pasanen alkoi tuottaa myös ohjelmia, joissa ei itse esiintynyt tai ei muuten vaikuttanut juurikaan ohjelmien sisältöön. Näistä sketsisarjoista tunnetuimmat ovat "Vesku Show" (1988–1991) ja "Pulttibois" (1989–1991).
Pasanen keksi ja suunnitteli myös yhden Suomen televisiohistorian pitkäaikaisimmista visailuohjelmista, "Kymppitonnin", vuonna 1984, jolloin ohjelmasta kuvattiin pilottijaksot. "Kymppitonnia" esitettiin televisiossa tammikuusta 1985 marraskuuhun 2005 MTV3-kanavalla, jonka jälkeen sitä on esitetty Suomi-TV-kanavalla 18. joulukuuta 2009 alkaen.
1980-luku oli Uuno Turhapuro -elokuville kulta-aikaa. Parhaiten menestyneet Turhapuro-elokuvat on tehty juuri 1980-luvulla. Turhapuroja tehtiin vuosien 1981–1988 aikana yhteensä kahdeksan kappaletta, joista viisi oli Pasasen käsikirjoittamia ja yksi hänen ohjaamansa elokuva. Turhapuro-elokuvien rinnalla Pasanen tuotti myös niin sanottuja ”kakkostuotantoja”, kuten "Lentävät luupäät" (1984) ja "Liian iso keikka" (1986). Useimmat näitä elokuvista oli luotu televisiosarjoista tuttujen hahmojen ympärille. Näitä elokuvia ovat "Hei kliffaa hei" (1985), "Pikkupojat" (1986), "Fakta homma" (1987), "Onks Viljoo näkynyt" (1988) ja "Rampe ja Naukkis – kaikkien aikojen superpari" (1990).
1980-luvulla Pasanen tekstasi ja piirsi neljään tuottamaansa elokuvaan myös alkutekstit. Hänen taiteilemansa alkutekstit löytyvät elokuvista "Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin" (1983), "Uuno Turhapuro muuttaa maalle" (1986), "Pikkupojat" (1986), "Uuno Turhapuro – kaksoisagentti" (1987).
1990-luku.
1990-luku ei ollut kotimaiselle elokuville menestyksekästä aikaa. Vuosina 1990–1993 Pasanen tuotti vuosittain uuden Uuno Turhapuro -elokuvan. Turhapurot eivät enää menestyneet yhtä hyvin kuin 1980-luvulla, mutta olivat kuitenkin joka vuosi vuoden katsotuin kotimainen elokuva. Vuonna 1994 Vesa-Matti Loiri ei suostunut enää lähtemään Turhapuro-elokuvaan mukaan. Spede päätti kuitenkin tuottaa uuden elokuvan, "Uuno Turhapuron veli", joka ei menestynyt edellisten tavoin. Elokuvan kävi katsomassa vain runsaat 20 000 ihmistä. Tämän jälkeen Spede päätti, ettei Turhapuro-elokuvia tehdä ilman Loiria.
Omien elokuvien lisäksi Pasanen tuotti muiden tekemiä elokuvia ja televisiosarjoja. Pasanen tuotti esimerkiksi Aleksi Mäkelän esikoiselokuvan "Romanovin kivet" (1993) ja Timo Koivusalon "Pekko ja poika" -elokuvan (1994). 1990-luvulla Pasanen sai jokaiselle elokuvalleen tuotantotuen Suomen elokuvasäätiöltä.
Vuonna 1993 Pasanen alkoi tuottaa MTV3:lle Elina Halttusen kirjoittamaa draama-komediasarjaa "Blondi tuli taloon" (1994–1995), jota seurasivat Halttusen sairaalaan sijoittuvat sarjat "Ihmeidentekijät" (1996–1998) ja "Parhaat vuodet" (2000–2002). Vuonna 1995 Spede yllätti keksimällä "Bingolotto"-peliohjelman, jossa mukana oli myös Veikkaus. Keväällä 1996 Spede kirjoitti ja tuotti 23 jakson verran "Uuno Turhapuro -televisiosarjaa", joka ei menestynyt odotetulla tavalla. Näiden sarjojen lisäksi tuotannossa olivat läpi 1990-luvun "Kymppitonni"- ja "Speden Spelit" -ohjelmat.
Vuonna 1998 tehtiin uusi Uuno Turhapuro -elokuva, "Johtaja Uuno Turhapuro – pisnismies" (1998), joka nimitettiin sarjan 25-vuotisjuhlaelokuvaksi. Elokuvan tuotti yhteistuotantona Ere Kokkosen oma tuotantoyhtiö Ere Kokkonen Oy ja Speden Spede-Tuotanto Oy. Kyseessä oli viimeinen Turhapuro-elokuva, joka tehtiin Pasasen elinaikana.
Vuonna 1999 ensi-iltansa sai viimeinen Speden elokuva, "Naisen logiikka" (1999). Elokuvan tuotanto aloitettiin jo vuonna 1991, mutta elokuvan teko keskeytyi useita kertoja. Vuonna 1998 Pasanen viimeisteli elokuvan pakon edessä, jotta ei joutuisi maksamaan tuotantotukea takaisin elokuvasäätiölle. Elokuva epäonnistui ja sitä esitettiin Helsingissä yhdessä elokuvateatterissa kahden viikon ajan. Katsojia elokuvalla oli noin 300. Elokuvan oli tarkoitus lähteä laajaan elokuvateatterilevitykseen saman vuoden syksynä, mutta näin ei käynyt.
2000-luku.
2000-luvulla Pasanen ei enää tuottanut elokuvia, vaikka muutamia suunnitelmia hänellä vielä oli. Television puolella hän jatkoi juontamalla "Speden Spelejä" jokaviikkoiseen tapaan. Tuotannossa olivat edelleen "Kymppitonni" ja uutena "Ihmeidentekijät" -sarjan jatkosarja "Parhaat vuodet" (2000–2002). Ennen kuolemaansa Spede teki tuotantopäätöksen Anna-Leena Härkösen kirjoittamasta televisiosarjasta "Kuumia aaltoja", joka toteutettiin vuonna 2003. Lisäksi Pasasella oli suunnitteilla keksintöihin liittyvä televisiosarja, jota hän ei ehtinyt toteuttaa.
Speden kuoleman jälkeen lähes kaikki hänen elokuvansa on julkaistu DVD-formaatissa (ja aivan aluksi myös VHS-kaseteilla). MTV3 on esittänyt Pasasen elokuvia televisiossa. Vuosina 2005–2008 julkaistiin lähes kaikki tallessa olevat "Spede Show" -sketsiohjelmat DVD:nä. Julkaisematta jäi pari viimeistä ohjelmaa vuodelta 1987. EMI julkaisi vuonna 2002 Pasasen ja Leo Jokelan esittämät radiosketsit Papukaija G. Pula-ahosta CD-levynä, joka oli Suomen virallisella listalla yhteensä 20 viikkoa, joista viisi viikkoa ykkössijalla.
Kritiikki.
1960-luvulta lähtien Pasasen elokuvia kritisoitiin rankalla kädellä. Elokuvien käsikirjoitusten ja juonien heppoisuutta kritisoitiin. Kriitikoiden mielestä elokuvat vaikuttivat vain lähinnä sketsikokoelmilta ilman kantavaa juonta. Veijo Hietalan mukaan tällöin jäi huomaamatta, että Pasanen jatkoi jo mykkäelokuvan ajoilta juontuvaa farssiperinnettä, jossa juoni on toissijainen, ja joka luo puitteet slapstick-kohellukselle ja yksittäisille koomisille kohtauksille.
1970-luvun kriitikkokunta oli selvästi Spede-viihdettä vastaan. Turhapuro-elokuvia pidettiin vääriä asenteita levittävinä ja mauttomina, turruttavina, ajattelua ja hahmottamista ehkäisevinä standardituotteina. Moitteet eivät koskeneet pelkästään elokuvien sisältöä vaan myös elokuvailmaisua, joka miellettiin yhtä nuhruiseksi kuin itse Uuno.
Ere Kokkosen mielestä Pasasen elokuvat eivät ole aina saaneet rehellistä kritiikkiä. Elokuvia on haukuttu huonoiksi jo ennen kuin niitä on edes esitetty. Sakari Toiviainen oli kirjoittanut, ettei ole edes nähnyt uusinta Spede-elokuvaa, mutta huono sen täytyy olla.
Aiheesta muualla.
*


Sputnik 2.
Sputnik 2 () oli maailman kaikkien aikojen toinen satelliitti ja Sputnik 1:n seuraaja. Sputnik 2 laukaistiin 3. marraskuuta 1957 R-7-kantoraketilla.
Sen pääsuunnittelija oli Sergei Koroljov.
Satelliitti painoi 508 kg, joka jo oli selvä osoitus Neuvostoliiton aikeesta tehdä miehitettyjä avaruuslentoja. Sen pituus oli 4 metriä ja halkaisija 2 metriä.
Se kuljetti mukanaan Laika-koiraa, joka oli ensimmäinen Maan kiertoradalle lähetetty elollinen olento. Laika kuoli satelliitin sisälle. Lisäksi aluksessa oli Geiger-mittari ja UV- (2 fotometriä) ja röntgenspektrometrit, joilla tutkittiin Aurinkoa ja kosmista säteilyä
Radan perigeum oli 212 km ja apogeum 1660 km, radan inklinaatio oli 65 astetta. Satelliitti putosi takaisin Maan ilmakehään 14. huhtikuuta 1958. Lennon pituus oli siis 162 päivää.
Sputnik 2 näkyi hyvin paljain silmin syksyn ja talven aikana. Lehdet julkaisivat karttoja sen ylilentojen ajoista ja reiteistä. Matalasta radasta johtuen sen ylilento oli verraten nopea, se oli näkyvissä tyypillisesti alle 5 minuuttia. Asian uutuuden takia korkeammilla paikoilla saattoi ylilennon aikaan olla paljon uteliasta väkeä, kymmenittäin ellei sadoittain. Talven mittaan väki väheni ja seuraavan talven satelliitit eivät enää houkutelleet väkeä.


Näsinneula.
Näsinneula on Tampereella Näsijärven rannalla sijaitseva 168 metriä korkea näköalatorni. Itse torniosa on 134,5 metriä korkea. Näköalatasanteella ja pyörivällä ravintolaosalla varustettu torni kuuluu Särkänniemen huvialueeseen. Näsinneula on Suomen korkein vapaasti seisova rakennelma ja Pohjoismaiden toiseksi korkein näköalatorni Tukholman Kaknästornin jälkeen. Kirkkaalla säällä näköalatasanteelta voi nähdä naapurikuntiin saakka, yli 20 kilometrin päähän.
Suunnittelu.
Näsinneula vuonna 1971 ilmestyneessä postimerkissä.
Ajatus näköalatornista alueelle on peräisin Tampereen silloiselta kaupunginjohtaja Erkki Lindforsilta, joka sai vieraillessaan Puijon tornissa idean rakennuttaa Tampereelle vastaavan. Alun perin suunnitelmissa oli myös vaihtoehtoisesti Pyynikin näkötornin korottaminen. Särkänniemen lisäksi mahdollisia sijainteja tornille oli kaavailtu Ratinasta ja Pispalasta. Torni kantoi suunnitelmissa alkujaan Särkänneula-nimeä. Näsinneulan nimen keksi kunnallisneuvos Lauri Santamäki; perustana olivat viereinen Näsijärvi ja Seattlen Space Needle -torni.
Rakennus.
Torni rakennettiin vuosina 1970–1971, ja sen on suunnitellut Pekka Ilveskoski. Urakoitsijaksi valittiin Tampereen Haka. Unkarista tilatut rakennusmiehet rakensivat tornin rungon teräsbetonista 33 vuorokaudessa liukuvaluna, joka aloitettiin 8.6.1970. Betoni toimitettiin paikalle Soraseulan betoniautoilla.
Tornin neula koostuu teräksisestä mastosta, jonka huipulla on vielä lasikuituinen masto.
Näsinneula valitiin vuonna 1970 Vuoden betonirakenteeksi. Valinnan teki Suomen Betoniteollisuuden Keskusjärjestö.
Tornin perusta on noin 15 metriä Näsijärveä korkeammalla. Yhden metrin matkalla torni kapenee 2 cm. Liukuvalun aloituspisteessä tornin halkaisija on 10,525 m ja paksuus 60 cm. Hissien pysähtymistasanteella, 120 metrin korkeudessa, on varsinainen näköalatasanne ja kahvila. 10 metriä alempana 110 metrissä on ulkoilmatasanne.
Näsinneula voi kovassa tuulessa kallistua 15 cm tuulen suuntaan..
Hissit.
Nousu tornin huipulle tapahtuu yleisömäärän mukaan yhdellä tai kahdella 15 hengen pikahissillä. Hissit nousevat huipulle 32 sekunnissa, ja niiden ajonopeus on 6 m/s. Hissit on valmistanut Valmet-Schlieren Valmetin lentokonetehtaalla Tampereella ja modernisoinut Otis-hissiyhtiö vuonna 1997. Ne ovat Suomen nopeimmat julkisessa käytössä olevat henkilöhissit.
Sähköhäiriön sattuessa käynnistyy oma dieselkäyttöinen varavoima-asema. Hätätilanteessa tornin ulkoilmatasanteelta poistutaan porrashuoneen 700 porrasta pitkin.
Ravintola Näsinneula.
Näsinneulan näkötornin ylemmässä kerroksessa 124 metrin korkeudessa sijaitsee Ravintola Näsinneula, jonka ruokailutila ikkunoineen kierähtää tornin ympäri kerran 45 minuutissa. Ravintola kuuluu Tampereen korkeatasoisimpiin ravintoloihin.


Nälänhätä.
Nälänhätä tarkoittaa tilannetta, jossa jonkun alueen asukkaiden käytettävissä olevat ruokavarat loppuvat suhteellisen lyhyen aikavälin kuluessa aiheuttaen akuutin kriisin.
Ravitsemus paranee.
Kalorinsaanti henkeä kohden on lisääntynyt kehitysmaissa 27 % vuosina 1963 - 1997. Aliravitsemuskuolemia on vähemmän kuin koskaan ennen.
Ruoan hinta on laskenut.
Tuoreista huonoista sadoista huolimatta ruoan hinta on yhä halvempi kuin 1980-luvulla. Luonnonvarat eivät ole loppumassa, päinvastoin, niiden hinta on pudonnut vuosikymmenten ja vuosisatojen ajan. Vuosina 1950 - 1990 ruoan reaalihinta eli niukkuus putosi 74 %. Vuodesta 1800 vehnän hinta on pudonnut 90 %.
Pula ruoasta.
Sanaa "nälänhätä" käytetään akuuteista, usein kriiseihin liittyvistä tilanteista, joissa ruoka lähes kokonaan loppuu erotuksena "nälästä" tai "aliravitsemuksesta", jotka taas viittaavat pysyvään tai hyvin pitkäkestoiseen ravitsemuksen puutteeseen. Nälänhädän aiheuttajia voivat olla luonnonkatastrofit tai yhteiskunnalliset olosuhteet, jotka vaikeuttavat elintarvikkeiden tuotantoa ja/tai jakelua. Nälänhätiä on väitetty käytettävän aseena politiikan teossa ja tahallisena kansanmurhan aseena useita kertoja historiassa. Kuitenkin varsinaisten nälänhätien sijaan pitkäkestoinen nälkä ja aliravitsemus aiheuttavat moninkertaisen määrän kuolleita ja sairastuneita, mutta ne eivät pysyvyytensä vuoksi saa juuri medianäkyvyyttä.
Ruoka ei saavuta nälkäistä.
Useissa tutkimuksissa on todettu, että nälänhädät johtuvat ruoan puutteesta ja muista syistä. Ruokaa tuotetaan riittävästi, YK:n ympäristöohjelma UNEP:n mukaan 10 miljardin ihmisen tarpeisiin. Usein nälänhätään ajautuneissa maissa laitetaan samaan aikaan ruokaa vientiin, esimerkiksi 1980-luvulla Etiopian paljon huomiota saaneen nälänhädän yhteydessä. Kiinan suurissa nälänhädissä Maon talouskokeilujen aikaan viime kätisenä ongelmana oli tiedon kulkeutumattomuus ajoissa valtarakenteeltaan tiedonkululle epäsuotuisassa yhteiskunnassa. Suurnälänhätiä on nähty vielä 1980-luvulla esimerkiksi Etiopiassa sekä 1990- ja 2000-luvuilla Pohjois-Koreassa. Aiemmin kolmannen maailman nälänhätään vaikutti ruokaviljelmien muuttaminen kaupalliseen käyttöön esimerkiksi tupakan tuotantoon. Tuolloin kolmannen maailman nälkää torjuttiin suurten viljantuottajamaiden ylijäämäviljalla. Nyt ylijäämäviljaa ei enää ole, sillä energian tuottaminen autojen polttoaineeksi on poistanut ylijäämäviljan markkinoilta.
Intialainen talousnobelisti Amartya Sen on todennut: "Yhtään merkittävää nälänhätää ei ole ikinä tapahtunut itsenäisessä ja demokraattisessa maassa, jossa on suhteellisen vapaa lehdistö." Hänen mukaansa nälkä ei johdu ruoan puutteesta vaan siitä, ettei köyhillä ole rahaa ostaa sitä. Senin mukaan rahan antaminen köyhille on tähän parempi ratkaisu kuin hintasääntely eli ruoan antaminen alihintaan ja Afrikan nälänhätien lopettaminen vaatii yleistä talouskasvua, ei vain ruoantuotannon kasvattamista.
Nälkäisten määrä.
YK:n raportin mukaan vuonna 2004 nälkäisten määrä lisääntyi ensimmäisen kerran 9 vuoteen. Maailmassa oli tuolloin 852 miljoonaa nälänhädästä kärsivää, lukumääräisesti 18 miljoonaa enemmän kuin vuonna 2000. Ruokaa oli tarpeeksi mutta ongelmana oli köyhyys ja ihmisten vaikeus työllistyä ja saada rahaa. Nälänhädät ovat yleistyneet etenkin Afrikassa parinkymmenen viime vuoden aikana. Ruokakriisejä esiintyy kolme kertaa niin usein kuin 1980-luvun puolivälissä.
Vuonna 2012 kuitenkin jo arvioitiin, että YK:n tavoite puolittaa äärimmäinen köyhyys vuosina 1990 - 2015 toteutui etuajassa. Vuonna 1990 ihmisistä 43 % eli alle 1,25 dollarilla päivässä, vuonna 2008 enää 22 %, ja alustavien lukujen mukaan lasku on jatkunut. Vuonna 1981 osuus oli 52 % ja lukumääräkin hieman suurempi. Ensimmäistä kertaa sekä äärimmäisen köyhien väestöosuus että heidän lukumääränsä vähenivät kaikilla kuudella alueella (vuodesta 2005). Saharan eteläpuolisessa Afrikassa äärimmäinen köyhyys koski ensi kerran alle puolta kansasta (47 % vuonna 2008). Itä-Aasiassa alle 1,25 dollarilla päivässä eli 77 % vuonna 1981 ja 14 % vuonna 2008. Luvuissa on korjattu inflaatio ja ostovoima.
Maailmanlaajuinen ruokakriisi.
Maailman nykyinen ruokakriisi on erilainen kuin aiemmin. Sen taustalla on useita samanaikaisia tekijöitä. Ilmastonmuutos on aiheuttanut epätavallisia kuivuuskausia ja tulvia. Öljyn hinnan nousu on korottanut lannoitteiden, ruuan kuljetuksen ja teollisen maatalouden kustannuksia. Niiden seurauksena viljelypinta-alaa on vähennetty. Myös biopolttoaineiden lisääntyvä käyttö on korvannut viljanviljelyn peltoalaa. Ruokatottumukset ovat muuttuneet, erityisesti lihan syönnin suosio on kasvanut elintason kohoamisen myötä Aasian maissa. Kaikki nämä tekijät yhdessä ruokavarastojen koon rajoittamisen ja ruokateollisuuden pörssiosakkeiden epävakauden kanssa ovat aiheuttaneet maailmanlaajuisen ruokakriisin.


Birmingham.
Birmingham on Englannin ja Britannian toiseksi suurin kaupunki. Se sijaitsee Länsi-Midlandsin metropolikreivikunnassa Englannin keskiosassa. Kaupungissa on asukkaita yli miljoona ja esikaupungit mukaan luettuina yli 2,5 miljoonaa (vuonna 2008). Asukkaista vajaalla kolmanneksella on siirtolaistausta. Birmingham oli Englannin teollisen vallankumouksen tärkeitä keskuksia, myöhemmin siellä on tehty Jaguareja ja Cadburyn suklaata. Sen jalkapallojoukkueet ovat Aston Villa FC ja Birmingham City FC.
Maantiede ja ilmasto.
Birmingham on osa Midlandsin aluetta Englannin sydämessä. Myös lämpötiloiltaan se on Etelä- ja Pohjois-Englannin välimaastossa, ja sadeolot asettuvat merellisen Walesin ja suojaisamman Itä-Englannin välille. Lunta sataa keskimäärin 24 päivänä vuodesta, ja se jää maahan 13 päivänä. Lumisateissa on suuria vaihteluita vuodesta toiseen: kylmänä talvena 1962–1963 lumi oli maassa 75 päivää, kun taas 1960–1961 lumipäiviä oli vain kaksi. Joulukuussa 1990 kaupungissa saatiin ennätykselliset 40 cm lunta. Vuoden lämpimin kuukausi on elokuu, jolloin keskimääräinen ylin lämpötila on 20 °C, kylmimpiä tammi- ja helmikuu, keskimääräinen alin lämpötila on +2 °C.
Birminghamista on 166 km Lontooseen ja 114 km Manchesteriin.
Eräs nähtävyys ovat lukuisat kanavat, joita on Birminghamissa enemmän kuin Venetsiassa, tosin laajemmalle alueelle levittäytyneenä. Kanavia pitkin kuljetettiin tavaraa vielä 1960-luvulla muun muassa Cadburyn suklaatehtaalle. Keskustan kanavalueita on myöhemmin kunnostettu ja niihin on investoitu voimakkaasti. Kanavien varsille on uudisrakennettu asuntoja, ravintoloita, kulttuuritarjontaa ja muita palveluita.
Birminghamin korkein rakennus on vuonna 2006 valmistunut 130 metriä korkea Beetham Tower. Sen ylimmissä kerroksissa on ylellisiä asuntoja, alaosa on hotelli. Birminghamissa on neljä muuta yli 90 metriä korkeaa rakennusta, joista kolme valmistui 1970-luvun alussa.
Birmignamissa on lähes 600 puistoa ja puistikkoa. Yksi kaupungin suurimmista puistoalueista on Cannon Hill Park Reajoen varrella. Puistossa on kukkaistutuksia, lampia ja nurmikenttiä. Kukkaniityille kylvetään yksivuotisia unikoita, ruiskukkia ja kehäkukkia. Puistoon kuuluu myös kahden hehtaarin metsäalue.
Historia.
Birminghamin alueella on ollut linnoituksia roomalaisvallan ajoista alkaen. Metchleyn linnoituksen rauniot ovat yliopiston kampusalueella Edgbastonin alueella.
Anglosaksien ajalta (ennen vuotta 1066) on vain vähän arkeologisia jäänteitä, mutta Birmignhamin nimi on muodoltaan sen tyyppinen joita tuolla kaudella käytettiin. Keskiajalta on sen sijaan runsaasti esineitä ja jäänteitä rakennuksista. St Martinin kirkon lähellä on ollut vilkas kauppapaikka, ja nykyisen kaupingin pohjoisosassa Sutton Coldfieldissä on ilmeisesti ollut toinen asutuskeskus.
Alueella oli hiiltä ja rautamalmia, ja Birminghamiin kertyi pieniä metallipajoja. Huonot kuljetusyhteydet haittasivat liiketoimintaa. 1700-luvun loppupuolella seudulle rakennettiin kanavia, ja Birminghamista tui pian merkittävä kauppapaikka. Kaupunki oli Englannin teollisen vallankumouksen tärkeitä keskuksia, ja se kasvoi tuolloin nopeasti: esimerkiksi vuonna 1800 asukkaita oli 71 000 ja vuonna 1861 jo 296 000. Teollisen vallankumouksen kärkinimet James Watt, Matthew Boulton ja Joseph Priestley vaikuttivat kaupungissa ja kokosivat ympärilleen Lunar societyn, joka edisti tiedettä ja valistusta.
1900-luvulla kaupunki laajeni voimakkaasti. Kasvava teollisuus tarvitsi työvoimaa, ja viljelysmaat muutettiin asunnoiksi, sekä laitakaupunkien paritaloalueiksi että kunnalliseen asuntotuotantoon. Toisen maailmansodan aikana Birmingham oli saksalaisten raskaan pommituksen kohteena, mistä seurasi inhimillisten tappioiden lisäksi useiden kaupungin historiallisesti arvokkaiden rakennusten tuhoutuminen. Tuhoa jatkoi 1970-luvun kunnallishallinto, joka rakensi monikaistaisen kehätien keskustan ympäri (osittain maan alle, osittain päälle) ja purki surutta alle jääneet korttelit.
Vuosisadan puolivälissä laajeneminen hidastui lukuunottamatta 1960-luvuilla kaupunkiin liitettyä Sutton Coldfieldia. 1800-luvun talot alkoivat olla huonossa kunnossa, ja keskimmäisen kehätien alueelle rakennettiin noin 400 kerrostaloa kaupungin vuokra-asunnoiksi. Lentokentän läheisyyteen tehtiin messukeskus. 1980-luvulta alkaen keskustaan tehtiin näyttäviä julkisia rakennuksia, ja niihin hankittiin kansainvälisiä urheilukilpailuita ja muita tapahtumia. Myös yksityisellä rahalla suunniteltiin keskustaan suuria rakennuskohteita. Lama viivästytti niiden etenemistä: esimerkiksi suuren Bull Ring -ostoskeskuksen uudistus suunniteltiin 1987, mutta se valmistui vasta 2003.
Hallinto ja politiikka.
Birmingham on jaettu kymmeneen vaalipiiristä (), joista jokainen muodostuu neljästä äänestysalueesta ("ward"). Kunkin vaalipiirin alueella asuu keskimäärin 103 000 asukasta, ja ne toimivat paitsi valtiollisten vaalien vaalipiirinä, myös monenlaisten tilastointien yksikköinä. Kaupunginvaltuustoon valitaan kolme edustajaa kultakin 40 äänestyslueelta.
Birminghamin kaupunginvaltuustossa on 120 edustajaa. Vuoden 2011 vaaleista alkaen Työväenpuolue on ollut suurin (54 paikkaa 120:sta), mutta kaupunki hallitsee konservatiivien ja liberaalien koalitio.
Talous.
Biminghamin alueen suuria yrityksiä ovat British Telecom, Cadburyn makeistehdas, sekä autovalmistajat GKN ja Jaguar Cars. Suuria työllistäjiä ovat olleet British Telecom, Birmingham Cable, Cadbury's, Direct Line Insurance, Jaguar Cars, LDV Group, Lucas ja Rover. Helmikuussa 2011 West Midlandsin alueella työttömiä oli 9,8 %, mikä oli selvästi yli Englannin keskiarvon. Myös sellaisten ihmisten osuus, jotka ovat työvoiman ulkopuolella eivätkä aktiivisesti etsi töitä, on tällä alueella jatkuvasti ollut suurempi kuin Englannissa keskimäärin.
Ostokset ja yöelämä.
Birminghamin keskustaa pidetään Britannian toiseksi parhaana shoppailualueena Länsi-Lontoon jälkeen. New Street ja sitä ympäröivät lukuisat kävelykadut, Bull Ring -ostoskeskus, Pallasades ja Pavilions ovat esimerkkejä keskustan ostosmahdollisuuksista.
Birminghamistä löytyy monia hienoja Viktorian aikaisia pubeja. Nämä kulttuuripubit sulkevat ovensa jo suhteellisen aikaisin ja keskustan Broad Street ja kanaalialueen Brindleyplace ovatkin kaupungin vilkkaamman yöelämän keskuksia.
Liikenne.
Birminghamin kansainvälinen lentoasema on Britannian viidenneksi vilkkain lentoasema.
M6-moottoritien liittymä Birminghamissa, joka tunnetaan nimellä Spagettiristeys, on äänestetty Britannian pelottavimmaksi risteykseksi.
Lontoon ja Birminghamin välisiä junia lähtee suunnilleen kymmenen minuutin välein, reitillä liikennöi kolme yhtiötä: Virgin Trains, Chiltern Railways ja London Midland. Matka-aika vaihtelee puolestatoista kahteen tuntiin.
Väestö.
Nykyään kaupunki tunnetaan monikulttuurisuudestaan: asukkaista vajaalla kolmanneksella on siirtolaistausta. Edustettuna on paljon erityisesti Intiasta, Pakistanista, Karibianmeren alueelta, Irlannista ja Bangladeshistä peräisin olevia kansallisuuksia. Intialaisten dominoimissa kaupunginosissa on helppo unohtaa olevansa Euroopassa. ”intialainen ruoka” on paljolti kehittynyt juuri Keski-Englannin teollisuuskaupungeissa. Birminghamin erikoisuus tällä saralla on "Balti", pohjoisintialaisen peltisen ruoanvalmistusastian mukaan nimetty ruokalajien joukko. Balti Triangle on intialaisravintoloiden keskittymä laitakaupungilla. Keskustan liepeillä on myös "Chinese quarters", kiinalaiskorttelit etnisine ruokakauppoineen ja ravintoloineen.
Koulutus.
Birminghamin yliopisto perustettiin vuonna 1900. Se on vanhin ”punatiiliyliopistoiksi” kutsutuista yliopistoista ja sai varsinaisen yliopiston valtakirjan toimittuaan aiemmin lääkietieteellisenä kouluna ja luonnontiedeopistona. Vuonna 2010 yliopistossa on yli 18 000 perustutkintoa suorittavaa ja yli 11 000 jatko-opiskelijaa. Kaupungissa toimii myös kaksi muuta korkeakoulua: Astonin yliopisto ja Birmingham City University.
Kulttuuri.
Birminghamin suurimmat teatterit ovat Alexandra ("The Alex"), The Rep, The Hippodrome ja Old Rep. Muita teattereita ovat muun muassa The Cresent Theatre, Drum Arts Centre, mac ja Old Joint Stock Theatre. The Rep järjestää vuosittain The Fierce -teatterifestivaalin.
Birminghamin vuonna 1991 valmistunut konserttisali, amerikkalaisen akustikko Russell Johnsonin suunnittelema Symphony Hall, on maailman parhaita moderneja konserttisaleja. Symphony Hall on kansainvälisesti tunnetun Birminghamin kaupungin sinfoniaorkesterin (CBSO) kotisali.
Birminghamin taidemuseoista Birmingham Museum and Art Galleryssä on maailman suurin julkisesti esillä oleva prerafaeliittien taiteen kokoelma. Se on esitelty kattavasti myös internetissä. Barber Institute of Fine Arts julistettiin vuoden 2004 galleriaksi Good Britain Guidessa. Ikon galleria on euroopan johtavia modernin taiteen näyttelyiden järjestäjiä.
Kaupungissa järjestetään myös useita karnevaalityyppisiä tapahtumia muun muassa karibilaistyylinen International Carnival, Party in the Park ja Arts Fest. Vuosittainen seksuaali- ja sukupuolivähemmistojen karnevaali Birmingham Pride järjestetään kaupungin "gay villagessa" ja tapahtumaan osallistuu vuosittain n. 100 000 ihmistä.
Birminghamissa työskennelleistä kirjailijoista ja runoilijoista tunnetuimpia ovat Samuel Johnson, Arthur Conan Doyle, Louis MacNeice ja Washington Irving. Muita Birminghamissä asuneita tai syntyneitä kirjailijoita ovat muun muassa David Lodge, Jonathan Coe ja J. R. R. Tolkien. Tolkienin sanotaan saaneen paljon vaikutteita teoksiinsa lapsuuden Birminghamistä.
Birmingham tunnetaan myös monien kuuluisien rockyhtyeiden synnyinsijana. Näistä tunnetuimmat ovat The Move, Black Sabbath, Electric Light Orchestra, Duran Duran, Judas Priest, Steel Pulse ja Napalm Death.
BBC-televisioyhtiöllä on kaupungissa useita toimipisteitä: kansallisen BBC English Regionsin päämaja, BBC West Midlandsin päämaja ja Birminghamin oma paikallinen tuotantokeskus. BBC Drama Village sijaitsee Birminghamin Selly Oakissa. Siellä on kuvattu televisiosarjoja "Tohtorit" ja "Yorkshiren etsivät" (Dalziel and Pascoe). Kolme paikallislehteä ovat nykyisin saman konsernin omistuksessa: Birmingham Mail ilmestyy päivittäin, Birmingham Post kerran viikossa ja Sunday Mercury sunnuntaisin.
Urheilu.
Kaupungissa on kaksi Englannin Valioliigan jalkapallojoukkuetta: Aston Villa FC ja Birmingham City FC. Kannattajien väliset yhteenotot ovat välillä olleet erittäin väkivaltaisia. Joukkueiden väreihin (Birmingam Cityn sininen ja valkoinen, Aston Villan vaaleansininen ja viininpunainen) pukeutuminen voidaan kieltää väkivallan lietsomisena.
Birmingham on ollut merkittävä paikka monen urheilulajin kehityksessä. Englannin liiga keksittiin siellä vuonna 1888, kun Aston Villan johtaja William McGregor ehdotti muille joukkueille, että 10–12 parasta englantilaista joukkuetta voisi pelata sarjan koti- ja vierasotteluita. Nykyaikainen tennis keksittiin Birminghamin Edgbastonissa Pereran huvilan puutarhan nurmikentillä. Birminghamin alueen liiga on maailman vanhin krikettiliiga, ja maailman ensimmäinen kriketin maailmancup (naisten maailmancup 1973) pelattiin Birminghamissa.


The Smiths.
The Smiths oli vuosina 1982–1987 vaikuttanut brittiläinen rock-yhtye, joka kuuluu 1980-luvun merkittävimpiin vaihtoehtorock-yhtyeisiin. Yhtye perustettiin Manchesterissa vuoden 1982 alussa. Yhtyeen runko olivat laulaja Morrissey omintakeisine laulutyyleineen ja sanoituksineen sekä kitaristi Johnny Marr sävellyksineen ja taitavine kitarointeineen. Morrissey ruoti lyriikoissaan usein yksinäisyyttä, kurjuutta ja eriarvoisuutta. Hänen tekstinsä olivat myös varsin yhteiskuntakriittisiä: Morrissey piikitteli muun muassa diskokulttuuria, Margaret Thatcheria, Englannin kuningasperhettä, lihansyöntiä sekä Manchesterin koululaitosta. Yhtyeen tunnetuin albumi on vuoden 1986 "The Queen Is Dead".
Vaiheet.
The Smiths kuuluu yhtyeisiin, jotka nousivat suosioon edesmenneen englantilaisen radio-dj John Peelin vahvalla myötävaikutuksella. 1980-luvun puolessavälissä yhtye oli erittäin suosittu etenkin kotimaassaan: yhtyeen levyt kävivät Britannian albumilistan viiden parhaan joukossa.
The Smiths esiintyi myös Suomessa Provinssirockissa sunnuntaina 3. kesäkuuta 1984. Yhtye soitti festivaalien päälavalla muun muassa kappaleet ”This Charming Man”, ”Still Ill”, ”Hand in Glove”, ”Heaven Knows I'm Miserable Now” ja ”William, It Was Really Nothing”. Morrisseylla oli tuon ajan The Smiths -esiintymisten tapaan Provinssirockinkin lavalla kukkapuska mukanaan.
Vuonna 1986 ilmestyi The Smithsin kolmas studioalbumi "The Queen Is Dead", joka oli yhtyeen lopullinen kansainvälinen läpimurto. Britannian albumilistalla levy nousi toiselle sijalle ja pysyi listalla peräti 22 viikkoa. Levy sai loistavan vastaanoton myös kriitikoilta.
The Smiths hajosi vuonna 1987 Marrin lähdettyä yhtyeestä. Syynä olivat Morrisseyn ja Marrin taiteelliset erimielisyydet. Jäsenet suhtautuvat edelleen penseästi yhtyeen paluun mahdollisuuteen. Rourke ja Marr esiintyivät yhdessä hyväntekeväisyyskonsertissa Manchesterissa 26. tammikuuta 2006 esittäen yhden The Smithsin kappaleen.
The Smithsin tunnetuimpiin kappaleisiin kuuluvat ”There Is a Light That Never Goes Out”, ”How Soon Is Now”, ”This Charming Man”, ”Shoplifters of the World Unite”, ”William, It Was Really Nothing”, ”The Boy with the Thorn in His Side”, ”Panic”, ”Ask”, ”Girlfriend In a Coma”, ”Frankly Mr. Shankly” sekä ”Heaven Knows I'm Miserable Now”.
The Smithsiltä ovat saaneet vaikutteita muun muassa sellaiset myöhemmät brittipop-yhtyeet kuin The Stone Roses, Oasis, Suede ja Blur.
Aiheesta muualla.
Smiths, The


Roman Abramovitš.
Roman Arkadjevitš Abramovitš (, s. 24. lokakuuta 1966 Saratov, Neuvostoliitto) on venäjänjuutalainen liikemies, oligarkki. Hän on rikkain venäläinen mies, mutta asuu pysyvästi Lontoossa, Isossa-Britanniassa. Omaisuutensa hän keräsi alun perin öljynviennillä, mutta myöhemmin myös alumiinilla ja teräksellä. Abramovitš toimi Venäjän itäisimmän alueen, Tšukotkan autonomisen piirikunnan kuvernöörinä 2000–2008.
Roman Abramovitš kasvoi orpona setänsä ja isoäitinsä luona. Hän keskeytti koulunsa päästäkseen liike-elämään, mutta suoritti myöhemmin lakitutkinnon Moskovassa. Liike-elämän aikakauslehti Forbes listasi maaliskuussa 2007 hänet maailman 16. rikkaimmaksi henkilöksi. Abramovitš on ollut naimisissa ja hänellä on viisi lasta.
Henkilöhistoria.
Roman Abramovitš keräsi omaisuuden 1990-luvun alussa öljynviennillä. Vuosina 1992–1995 hän perusti viisi yritystä, jotka tuottivat ja myivät öljytuotteita. Heinäkuussa 1992 Moskovan yleinen syyttäjä syytti Abramovitšia dieselöljyn varastamisesta Uhtasta, Komista.
Vuonna 1995 Roman Abramovitš liittoutui yhdessä oligarkki Boris Berezovski kanssa perustaen Sibneft-öljy-yhtiön. Vuonna 2000 Berezovski joutui pakenemaan Venäjältä, jossa yhteydessä hän myi osuutensa Abramovitšille.
Abramovitš hankki myös ORT-tv-kanavan Berezovskilta ja Badri Patarkatsišvililta.
Vuosina 2003–2004 Roman Abramovitš myi osuutensa RUSAL-alumiiniyrityksestä oligarkki Oleg Deripaskalle. Syksyllä 2005 Abramovitš myi suurimman osuuden öljy-yhtiö Sibneftistä Venäjän valtiolliselle kaasu- ja öljy-yhtiölle Gazpromille. Vuonna 2006 Abramovitš osti osuuden Venäjän suurimmasta teräksenvalmistajasta Evraz Groupista.
Vuonna 1999 Abramovits valittiin Venäjän duumaan, ja vuonna 2000 korvaamaan Tšukotkan alueen korruptoitunut kuvernööri Aleksandr Nazarov. Tämän jälkeen Abramovitš on rahoittanut Tšukotkan rakentamista ja saanut alueelta kannattajia. Abramovitš jätti kuvernöörin viran kesäkuussa 2008. Myöhemmin hän on toiminut alueen duuman puhemiehenä.
Vuonna 2011 Abramovitš on ollut osallisena laajasta julkisuutta saaneessa oikeusjutussa Britanniassa Boris Berezovskia vastaa, joka vaati häneltä 5,5 miljardia US-dollaria korvauksia.
Urheiluliiketoiminta.
Abramovitš on tullut tunnetuksi erilaisten rahakkaiden ja pelaajabudjeteiltaan hulppeiden urheiluseurojen omistajana. Vuonna 2003 Abramovitš osti lontoolaisen jalkapalloseura Chelsea FC:n. Avokätisten pelaajaostojen jälkeen seura saavutti kaudella 2003–2004 toisen sijan Valioliigassa ja ylivoimaisen mestaruuden kaudella 2004–2005. Chelsea voitti mestaruuden uudestaan vuotta myöhemmin kaudella 2005-2006 ja 2009-2010. Seura voitti myös Mestarien Liigan kaudella 2011-2012.
Kotimaassaan Venäjällä Abramovitš omistuksista merkittävin on KHL-jääkiekkoseura HK Avangard Omsk. Joukkueen pelaajabudjetti kaudella 2009-2010 on koko liigan toiseksi suurin, noin 443 miljoonaa ruplaa (n. 12,2 milj. €) ja siinä on pelannut muun muassa nimekäs tšekkitähti Jaromír Jágr.
Heinäkuussa 2004 Sibneftin huhuttiin sponsoroineen moskovalaista TsSKA-jalkapallojoukkuetta 1,6 miljardilla ruplalla (n. 44,5 milj. €).
Abramovitš tunnetaan myös Formula 1 -fanina.


Ina Lange.
Ina Blenda Augusta Lange (14. joulukuuta 1846 Helsinki – 23. lokakuuta 1930 Kööpenhamina), o.s. Forstén, salanimeltään Daniel Sten, oli suomalaissyntyinen pianisti, musiikkihistorioitsija ja kirjailija. Lange luetaan suomalaisiin 1880–1890-lukujen realisteihin, mutta häntä tunnetaan varsin vähän Suomessa, mahdollisesti siksi että hän loi uransa ja julkaisi useimmat teoksensa ulkomailla.
Nuoruus ja avioliitto.
Ina Forstén syntyi Helsingissä joulukuussa 1846. Hänen isänsä Johan August Forstén työskenteli tullilaitoksen asessorina. Hänen äitinsä Augusta Fredrica Wilhelmina (o.s. Danielson) oli historioitsija ja poliitikko Johan Richard Danielson-Kalmarin täti. Ina Forstén sai aluksi opetusta kotiopettajalta mutta jatkoi opintojaan Julie Reyers Höhere Töchterschulen tyttökoulussa Berliinissä.
Forstén opiskeli musiikkia aluksi Berliinin konservatoriossa vuosina 1870–1871 opettejanaan Carl Tausig. Hän jatkoi opintojaan Moskovan konservatoriossa opettajinaan mm. Anton Rubinstein ja Pjotr Tšaikovski. Vuonna 1875 Forstén tutustui Tukholmassa August Strindbergiin. Strindberg mainitsee Forsténin omaelämäkerrallisissa teoksissaan, joskaan ei nimeltä. Forstén myös tutustutti kirjailijan tulevaan vaimoonsa Siri von Esseniin.
Seuraavana vuonna Forstén meni naimisiin ruotsalaisen oopperalaulajan Algot Langen kanssa. He saivat kolme lasta. He asuivat jonkin aikaa Helsingissä, missä Algot Lange työskenteli. Vuonna 1878 Langet muuttivat Tukholmaan, kun Algot Lange pääsi Kuninkaalliseen teatteriin laulajaksi. Avioliiton solmittuaankin Ina Lange jatkoi pianistinuraansa ja esiintyi niin Keski-Euroopassa kuin Skandinaviassakin. Ruotsissa asuessaan Lange ilmeisesti kiinnostui naisasialiikkeestä, johon oli jo Suomessa tutustunut. Hän kirjoitti nimimerkillä Aino "Valvojaan" 1883 artikkelin "Ruotsalaisia naiskirjailijoita" siitä, miten naisiin suhtaudutaan julkisuudessa.
Kirjallinen ura.
1880-luvulla alkoi Langen varsinainen kirjallinen ura novellikokoelmalla "Bland ödebygder och skär" (1884; suom. "Erämaan ja saariston tarinoita", 1886), jonka hän julkaisi salanimellä Daniel Sten kuten muunkin kaunokirjallisen tuotantonsa. Kokoelman novellit on kirjoitettu 1880–1884; kunkin perässä on kirjoitusvuosi. Kuvauksen kohteena ovat suomalainen saaristo ja maaseutu ja niiden ihmiset. Runebergiläisen idealistisen kansankuvauksen sijaan Lange esittää ihmiset varsin realistisessa ja kaunistelemattomassa valossa. Esimerkiksi novellissa ”Frost” (’Halla’) viitataan kriittisesti J. L. Runebergin runoon ”Saarijärven Paavo”.
Pian novellikokoelman jälkeen ilmestyi Langen ensimmäinen romaani "”Sämre folk”" (’Huonompaa väkeä’, 1885), jota on pidetty hänen pääteoksenaan. Romaanin päähenkilönä on laulaja ja prostituoitu Nadja, joka viettelee ja käyttää hyväkseen miehiä. Nadjan luonteen pohjustuksena kuvataan myös hänen äitiään ja tämän epäonnistunutta avioliittoa. Sisältönsä ja vahvan naturalisminsa vuoksi teosta on verrattu Émile Zolan kuuluisaan "Nana"-teokseen. Langen romaani oli kannanotoiltaan poikkeuksellinen, koska ei ota selvästi kantaa naisen asemaan eikä esitä prostituoitua miesten uhrina. Tässä teos eroaa naisen seksuaalisuutta käsittelevistä Wendla Randelinin "Den Falna" ja Minna Canthin "Salakari" -romaaneista ja Alexandra Gripenbergin kaksinaismoralismia vastaan hyökkäävästä "Kärrmark"-teoksesta.
Ina Lange julkaisi Daniel Stenin nimellä vielä neljä muuta kaunokirjallista teosta: Tanskassa ilmestyneen romaanin "En skaebne" (’Kohtalo’, 1887), kertomuksen "Med kärlek!" (’Rakkaudella’, 1888), uskonnollis-eroottisia aineksia sisältävän romaanin "Luba" (1889) ja novellikokoelman "Berättelser från Finland" (’Kertomuksia Suomesta’, 1890). Ne jatkoivat realistista ja naturalistista linjaa, mitä korostaa esimerkiksi "Luba"-romaanin alaotsikko "En studie", kokeellisen romaanin mukainen tutkielma siitä, miten perimä vaikuttaa päähenkilöön. Esikoiskokoelmaa lukuun ottamatta Langen teoksissa on kaupungilla vahva rooli.
Lange kirjoitti myös lehtiin ja käytti Daniel Sten -nimen ohella nimimerkkejä Daniel Stern, Aino, -U, -a-dt ja -A-dt. 1880-luvun puolivälissä "Åbo Tidning" -lehdessä ilmestyi Langen ulkomailta kertovia kirjeitä ja ainakin yksi jatkokertomus Daniel Stenin nimellä. Vaikka miessalanimien käyttö on nähty usein piiloutumisena ja naiseuden peittämisenä, Daniel Stenin salanimen käyttäjä lienee ollut siihen aikaan jo tiedossa. Vuonna 1891 Langen nimi mainittiin julkisesti lehdessä hänen salanimensä yhteydessä. Vaikka Lange julkaisi teoksia vain ruotsiksi ja tanskaksi, hän oli osasi niiden lisäksi ainakin suomea, saksaa, ranskaa ja englantia.
Kööpenhaminassa.
Vuonna 1884 Ina Lange ja hänen miehensä muuttivat Kööpenhaminaan. Siellä Lange pääsi hoviin kamaripianistiksi ja tuli samalla sotkeutuneeksi hovidiplomatian juoniin. Hän opetti musiikkia kruununprinssi Fredrikin lapsille ja toimi prinssi Haraldin opettajana. Lange joutui usein kosketuksiin kruununprinssi Fredrikin, Venäjän keisarinnan veljen, ja koko kuninkaallisen perheen kanssa.
Kun sitten Langen serkun J. R. Danielson-Kalmarin Suomen autonomiaa puolustava kirja 1890 ilmestyi ja sen levittäminen Venäjälle kiellettiin, heräsi kysymys, kuinka kirja saataisiin keisari Aleksanteri III:n käsiin. Silloin Langen kautta avautui mielenkiintoinen mahdollisuus: Danielson-Kalmari ja hänen avustajapiirinsä lähettivät artikkeleita ja muistioita Langen avustuksella Tanskan kruununprinssille, joka sitten toimitti niistä ainakin suurimman osan sisarelleen ja langolleen. Lange myös puhui politiikkaa eikä tyytynyt toimimaan vain lähettinä: hän toi esiin mm. Suomen sananvapaus- ja venäläistämistilannetta kuningas Kristian IX:lle, keskusteli asioista Itävallan suurlähettilään puolison kanssa heidän soittaessaan Chopinia ja onnistui lähettämään Mechelinin kirjan Saksan sotilasattashean kautta Kreikan kruununprinssille, joka oli keisariperheen sukulainen ja ystävä.
Kööpenhaminasta Lange raportoi, kuinka kieliriita ja fennomania vähensivät siellä Suomea kohtaan tunnettua myötätuntoa. Joskus hän mainitsi, kuinka "Sasha-setä ja Minnie-täti" (keisaripari) seurasivat sydämeenkäyvällä levottomuudella Suomen kysymystä. Lisäksi Lange koetti tahollaan edesauttaa suunnitelmaa oppilaansa prinsessa Louisen ja Venäjän kruununperillisen Nikolain avioliitosta. Prinsessan äiti tunsi vastenmielisyyttä ortodoksista uskontoa kohtaan, ja tätä tunnetta Lange pyrki hälventämään. Avioliittoaie ei toteutunut.
Ina ja Algot Lange erosivat vuonna 1898, ja sen jälkeen Ina Lange alkoi kiinnostua musiikin historiasta. Kiinnostuksen seurauksena hän julkaisi 1910–30-luvuilla useita musiikin historiaan ja henkilöihin liittyviä teoksia, tällä kertaa omalla nimellään. Viimeinen teos ilmestyi hänen kuolinvuonnaan 1930. Ennen kuolemaansa Ina Lange ehti saada myös kunnianosoituksen syntymämaastaan: Suomen valtion kunniamerkin.
Kuolemansa jälkeen Ina Lange jäi paljolti unohduksiin Suomessa, erityisesti kirjailijana. Osasyy lienee, että Langen teoksia julkaistiin useassa maassa: Ruotsissa, Suomessa ja Tanskassa. Toisaalta hänen teoksensa eivät aikoinaan herättäneet erityisen suurta huomiota. Arvid Mörne nosti Langen esiin tutkielmassaan vuonna 1939, mutta vasta 1980-luvulta lähtien feministinen kirjallisuudentutkimus on nostanut Ina Langen yhdeksi merkittävistä suomalaisista realisteista. Siitä huolimatta yhtään hänen teostaan ei ole toistaiseksi suomennettu.


Ghana.
Ghanan tasavalta eli Ghana on 23,9 miljoonan asukkaan valtio Länsi-Afrikassa Atlantin valtamereen kuuluvan Guineanlahden rannikolla. Sen rajanaapurina on lännessä Norsunluurannikko, pohjoisessa Burkina Faso ja idässä Togo. Maa on entinen Britannian siirtomaa, jonka aikaisempi nimi oli Kultarannikko. Se itsenäistyi vuonna 1957 ensimmäisenä Saharan eteläpuolisen Afrikan siirtomaista. Nykyisin maa tunnetaan erityisesti kaakaon, kullan ja öljyn tuottajana.
Varhaiset vaiheet.
Ghanan tasavalta on saanut nimensä keskiaikaisesta Ghanan kuningaskunnasta. Siitä tuli osa Malin kuningaskuntaa 1200-luvun loppupuolella. Ghanan kuningaskunta sijaitsi noin 800 kilometriä nykyisestä Ghanasta pohjoiseen, Senegal- ja Niger-jokien välissä. Osalla nykyisistä ghanalaisista on esi-isiensä kautta yhteyksiä keskiaikaiseen Ghanaan.
Arkeologiset löydöt osoittavat, että rannikon laguuneilla ja jokisuissa on asunut kalastajia varhaiselta pronssikaudelta asti (noin 4000 eaa.), mutta näistä yhteisöistä on jäänyt vain vähän jälkiä. Maan keskiosat metsävyöhykkeen pohjoispuolelta lienee asutettu 3000-4000 vuotta sitten. Metsäalue säilyi harvaan asuttuna, kunnes alueelle levisivät metsämaahan soveltuvat viljelyskasvit banaani, maniokki ja durrat. Nykyiset kansat ovat asettuneet nykyisille asuinsijoilleen pääpiirteissään 1500-luvun loppuun mennessä.
Eurooppalaiset yhteydet.
Ghanan ensimmäiset kontaktit eurooppalaisten kanssa muodostuivat jo 1400-luvun lopulla, jolloin portugalilaiset saapuivat maan etelärannikolle ja rakensivat 1482 Elminan linnakkeen kauppa-asemakseen.
Seuraavien vuosisatojen aikana maan etelärannikolla, jonka eurooppalaiset nimesivät Kultarannikoksi, oli portugalilaisten lisäksi muun muassa hollantilaisten, tanskalaisten, ruotsalaisten, saksalaisten ja englantilaisten tukikohtia. Maan tärkeimmäksi vallaksi kohosi kuitenkin 1600-luvun lopulta Ashanti-liitto, afrikkalainen kuningaskunta, jonka pääkaupunki oli Kumasi.
Englannin hallitus otti englantilaiset kauppa-asemat Ghanassa kontrolliinsa 1821, ja 1844 fante-kansan päälliköiden kanssa tehty sopimus aloitti Ghanan muuttumisen Britannian siirtomaaksi. Britit kävivät Ashanti-liittoa vastaan sarjan sotia vuosina 1826–1900, kunnes lopulta saivat hallintaansa koko kuningaskunnan alueen. Ensimmäisen maailmansodan tuloksena Saksan siirtomaana olleen Togon läntinen osa siirtyi brittien hallitsemaksi Kansainliiton mandaatiksi ja yhdistettiin Ghanaan kansanäänestyksen jälkeen 1957.
Itsenäisyyden aika.
Ghana itsenäistyi Kwame Nkrumahin johdolla 6. maaliskuuta 1957. Nkrumah ja hänen johtamansa Kansan konventtipuolue ("Convention People's Party", CPP) veivät maata kohti sosialismia ja julistivat maahan kansanäänestyksen jälkeen yksipuoluejärjestelmän 1964. Ghanan armeija ja poliisivoimat syrjäyttivät Kwame Nkrumahin kuitenkin vallankaappauksella 24. helmikuuta 1966. Siviilihallinto palautui vaalien jälkeen vuosina 1969–1970, mutta 13. tammikuuta 1972 armeija kaappasi talouskriisin varjossa uudelleen vallan. Ignatius Kutu Acheampongin johtama sotilashallitus piti valtaa heinäkuuhun, jolloin Acheampongin syrjäytti armeijan esikuntapäällikkö Frederick Akuffo. Akuffon puolestaan syrjäytti 4. kesäkuuta 1979 väkivaltaisella kaappauksella armeijan aliupseerien ja nuorten upseerien muodostama "Asevoimien vallankumousneuvosto" (AFRC) johtajanaan Jerry John Rawlings. Syyskuussa 1979 AFRC luovutti vallan vaaleissa presidentti Hilla Limannille, joka osoittautui kuitenkin kyvyttömäksi kääntämään talouden vääjäämätöntä alamäkeä noususuuntaiseksi.
Joulukuussa 1981 Rawlingsin johtama kaappaus syrjäyttikin siviilit jälleen vallan kahvasta. Rawlingsin johtama Väliaikainen kansallinen puolustusneuvosto hallitsi maata aina 1990-luvulle, jolloin kansainvälinen ja kotimainen painostus johti demokratian palauttamiseen. Ensimmäiset vaalit vuonna 1992 kohtasivat opposition boikotin ja vilppisyytöksiä. Vuoden 1996 vaaleihin oppositio kuitenkin osallistui, ja tarkkailijat pitivät niitä rehellisinä. Näissä vaaleissa Rawlings valittiin uudelleen presidentiksi ja hänen NDC-puolueensa sai ehdottoman enemmistön parlamenttiin. Vuonna 2000 Rawlings luopui perustuslain mukaisesti presidenttiydestä ja hänen seuraajakseen valittiin John Agyekum Kufuor. Kufuor valittiin jatkamaan myös vuoden 2004 vaaleissa.
Vuodesta 2009 lähtien presidenttinä toimi John Atta Mills, joka voitti vaalit vain 40 000 äänen erolla. Valta oli nyt vaihtunut Ghanassa jo toistamiseen rauhanomaisesti ja demokraattisesti. Ghanan valtion poliittinen järjestelmä on eräs Afrikan vakaimpia ja toimivimpia.
John Atta Mills menehtyi äkilliseen sairauteen virkakautensa lopulla 24. heinäkuuta 2012. Hänen tehtäviään ryhtyi hoitamaan varapresidentti John Dramani Mahama.
Ulkopolitiikka.
Ghana on Länsi-Afrikan talousyhteisön (ECOWAS) jäsen. Yhdessä Gambian, Nigerian, Sierra Leonen ja Guinean kanssa Ghana on perustanut West African Monetary Zonen (WAMZ), joka valmistelee yhteisvaluutta Econ käyttöönottoa. Sen toimeenpaneva elin West African Monetary Institute toimii Ghanassa Accrassa.
Ghana toimii aktiivisesti myös muissa alueellisissa järjestöissä, kuten Afrikan unionissa. Kansainvälisissä rauhanturvaoperaatioissa se on suurin afrikkalainen toimija. Se osallistuu YK:n rauhanturvaoperaatioihin yli 3 000 sotilaalla, joita on sijoitettu Afrikan eri kriisialueiden lisäksi Libanoniin.
Sisäpolitiikka.
Ghanan presidentti on sekä valtionpäämies että hallituksen pää. Hän nimittää ehdokkaat ministereiksi, jotka parlamentti hyväksyy tai hylkää. Presidentin kausi on nelivuotinen, ja sama presidentti voi hallita korkeintaan kaksi kautta. Yksikamarisessa parlamentissa on 230 kansanedustajaa, jotka valitaan neljän vuoden vaalikausiksi. Vuonna 2008 valitussa parlamentissa suurimmat puolueet ovat National Democratic Congress (NDC, 114 paikkaa) ja New Patriotic Party (NPP, 107 paikkaa). Muilla puolueilla ja sitoutumattomilla on yhteensä 9 paikkaa.
Aluehallinto.
Ghana jakautuu kymmeneen hallintoalueeseen ("administrative region") ja nämä edelleen piirikuntiin ("district"). Piirikuntien määrä vaihtelee Greater Accran kuudesta Ashantin 21:een.
Paikallishallinto perustuu piirikuntien valtuustoihin, jotka käyttävät korkeinta poliittista valtaa alueillaan. Valtuustossa on yksi vaaleilla valittu edustaja kustakin vaalipiiristä, alueen kansanedustajat äänioikeudettomina jäseninä ja lisäksi erityisjäseniä, jotka presidentti nimittää neuvoteltuaan paikallisten perinteisten johtohenkilöiden tai muiden sidosryhmien kanssa. Näitä erityisjäseniä voi olla korkeintaan kolmannes valtuustosta.
Maantiede.
Suurin osa maasta on alavaa tasankoa ja ylänköä. Maan keskiosassa on jyrkkäreunainen Voltan allas, jossa Voltajärven suuri tekoallas sijaitsee. Tärkein joki on Volta. Maan korkein kohta on Afadjato (872 m).
Kaksi kolmasosaa maasta on pensassavannin peitossa. Sademetsää on jäljellä maan keskiosassa, pohjoisimmassa osassa taas on aavikkoa. Rannikkoa reunustavat laguunit ja mangrovealueet. Volta-joen estuaarin kosteikot ovat tärkeä alue linnuille ja kilpikonnille.
Maan tärkeimmät kansallispuistot ovat Kakumin kansallispuisto, joka kattaa 357 neliökilometriä sademetsää ja Molen kansallispuisto, johon kuuluu 4 000 neliökilometriä savannia. Gbellen riistansuojelualueella voi nähdä virtahepoja ja elefantteja. Myös Kakumissa on elefantteja, samoin kuin bongoja, seitsemää eri apinalajia ja lukemattomia lintuja. Molessa elää leijonia, leopardeja, puhveleita, elefantteja, monia antilooppeja ja pieniä apinoita.
Ilmasto.
Ghanan ilmasto on lämmin ja trooppinen: päivälämpötilat ovat useimmiten yli 30 astetta. Rannikolla koetaan kaksi sadekautta (touko-kesäkuussa ja lokakuussa), sisämaassa vain yksi, touko-kesäkuussa. Kokonaissademäärä on rannikolla kuitenkin pienempi kuin sisämaassa. Tämä johtuu rannikkoa seurailevasta kylmästä merivirrasta ja ilmakehän kiertoliikkeestä.
Afrikan tulvat 2007 koettelivat pahoin Ghanan pohjoisosia. Vuonna 2007 Ghanassa pitkään jatkuneet sateet olivat vieneet mukanaan kokonaisia kyliä. Tulvat olivat pahimmat 30 vuoteen ja tuhosivat suuren osan sadosta.
Talous.
Accra on Ghanan talouselämän keskus.
Ghanalla on monia merkittäviä luonnonvaroja. Kaivosteollisuuden pohjana ovat kulta, timantit, bauksiitti ja mangaani. Puu ja kala ovat merkittäviä luonnonvaroja, mutta niiden tuotanto on vähenemässä. Vuonna 2007 löydettiin öljyä. Öljyvarojen hyödyntämistä suunnitellaan ja kehitetään Maailmanpankin tuella. Öljylöydön määräksi on arvioitu 1,8 miljardia barrelia.
Maanviljelys on edelleen suuri työllistäjä. Maataloustuotteista viennin kannalta merkittävin on kaakao. Myös kookospähkinöitä ja muita palmutuotteita sekä kahvia tuotetaan. Maataloustuotantoa on laajennettu ananaksiin, cashewpähkinöihin ja pippuriin. Kotimaista kulutusta varten kasvatetaan maniokkia, hirssiä, durraa, maissia, riisiä ja maapähkinöitä.
Kaakao tuo 40% maan vientituloista, ja se työllistää kaksi miljoonaa viljelijää. Lapsityövoiman käyttö on ollut yleinen ongelma kaakaonviljelyssä. Ongelmaa on yritetty ratkaista reilun kaupan kaakaon sertifioinnilla.
Lapsia on töissä etenkin Brong Ahafo ja Western-hallintoalueilla. Joiltakin lapsilta jää koulu kesken, kun he menevät nuorina kaakaoviljelmille töihin, toiset taas työskentelevät koulupäivän jälkeen vaarallisissa tehtävissä.
Ghanan merkittävimmät vientituotteet ovat kaakao ja kulta, joiden avulla Ghana on alkanut vaurastua. Ulkomailla työskentelevien ghanalaisten kotiin lähettämät varat ovat myös merkittävä valuuttatulojen lähde.
Liikenne.
Ghanassa on 11 lentokenttää, joista seitsemän kiitotiet on päällystetty. Kotokan kansainvälinen lentoasema Accrassa on ainoa, jossa on tullipalvelut. Muita suurehkoja lentoasemia ovat Tamalen, Kumasin, Takoradin ja Sunyanin lentoasemat. Rautatietä on 947 kilometriä. Vesireittejä on 168 kilometriä Volta-, Ankobra-, Tano-joilla, ja yli tuhat kilometriä Volta-järven vesistössä.
Naapurimaista pääsee maanteitse Ghanaan. Linja-automatka Burkina Fason Ouagadougousta Accraan kestää 24 tuntia, Norsunluurannikon Abidjanista 12 tuntia. Norsunluurannikosta tuleville on vaihtoehtoinen rajanylityspaikka Bolesa Baunaan, mutta sitä käyttävien täytyy ylittää Voltajoki kanootilla. Togon Aflaosta pääsee Accraan bussilla kolmessa tunnissa.
Väestöjakauma.
Vuonna 2007 arvioitiin, että ghanalaisista 38,2 % oli alle 15-vuotiaita, kun taas yli 65-vuotiaita oli vain 3,6 %. Aikuisväestön osuus oli siis 58,2 %. Vastasyntyneen elinajanodote on 59 vuotta.
Suurin uskonto on kristinusko. CIA:n tilastojen mukaan vuonna 2000 Ghanan väestöstä kristittyjä oli 68,8 %, muslimeita 15,9 % ja perinteisten heimouskontojen kannattajia 8,5 %. Kristittyihin on tässä laskettu 24,1 % jotka kuuluvat helluntailaiseen tai karismaattisiin liikkeisiin. Monet kristityiksi ja muslimeiksi laskettavat ihmiset kuitenkin noudattavat sellaisia heimouskontojen perinteitä, jotka eivät ole suoranaisessa ristiriidassa kristinuskon tai islamin kanssa. Vastaavasti eräät kristityt lahkot ovat sisällyttäneet toimintaansa afrikkalaisisa elementtejä kuten rummutusta, tanssia ja hurmostiloja.
Etnisistä ryhmistä suurimmat ovat akanit 44 %, mosit ja dagarit 16 %, ewet 13 %, ja gat 8 %. Valtion tukemia kieliä on yhdeksän: akan, dagaare, dangbe, dagbane, ewe, ga, gonja, kasem ja nzema. Näiden yhdeksän lisäksi maassa puhutaan kymmeniä muita kieliä ja murteita. Vuonna 1999 ilmestyneessä artikkelissa Ghanan kielet jaetaan kymmeneen kieliryhmään. "Ethnologue: Languages of the World" -teoksessa vuodelta 2009 listataan 79 ghanassa käytettyä elävää kieltä, joiden joukossa on kaksi viittomakieltä. Erot arvioissa kielten ja niiden puhujien lukumäärissä johtuvat ainakin osittain kielen ja murteen eron epämääräisyydestä; monissa lähteissä akanin tärkeimmät murteet ovat asante (ashanti), twi, ga, fante (fanti), brong (abron) ja akuape. Murteiden sijasta näistä puhutaan toisinaan erillisinä kielinä, ja akanista kieliryhmänä.
Koulutus.
Ala-asteen rehtori ja oppilaita. Useimmat lapset aloittavat koulun 6-vuotiaina.
Aikuisten koulutustaso nyky-Ghanassa on alhainen. Vuonna 2000 yli 15-vuotiaista vain 57,9 % osasi lukea. Aikuisista naisista lukutaitoisia oli alle puolet, miehistä noin 66 %. 2000-luvun alussa vähän yli 70 % lapsista aloitti peruskoulun, ja noin 60 % kävi sen loppuun.
Ghanan koulutusjärjestelmää uudistettiin merkittävästi vuonna 1987, ja se on nykyisin yksi Länsi-Afrikan kunnianhimoisimmista. Peruskoulua vastaava kouluaste on ilmainen ja pakollinen. Koulutus muodostuu kuusivuotisesta ala-asteesta, kolmivuotisesta yläasteesta ja kolmivuotisesta lukiosta, jonka suoritettuaan opiskelija voi hakeutua ammattikouluun, opistoon tai yliopistoon. Vuonna 2007 järjestelmään lisättiin esikoulu nelivuotiaille ja neljäs lukiovuosi.
Ylioppilastutkintoa vastaava lukion päättökoe suunnitellaan ja arvostellaan yhdessä viiden länsiafrikkalaisen valtion kesken (Ghana, Nigeria, Sierra Leone, Gambia ja Liberia). Vuonna 2004 lukion päättötutkinnon suoritti 90 000 oppilasta, mikä on yli kolme kertaa ennen 1980-luvun koulu-uudistusta saavutettu määrä. Noin kolmannes lukion lopettaneista saa jatko-opiskelupaikan.
Ghanan yliopisto on perustettu vuonna 1948. Vuonna 2010 siellä oli lähes 30 000 opiskelijaa, joista noin kolmannes naisopiskelijoita. Maan toinen korkeakoulu, Kwame Nkrumahin teknillinen ja luonnontieteellinen yliopisto, on perustettu vuonna 1952 teknilliseksi opistoksi. Se sijaitsee Kumasin laidalla.
Kulttuuri ja media.
Ghana on väestöltään erittäin monipuolinen maa. Ghanan kulttuurissa on ollut jakoja maantieteellisesti ja väestöryhmittäin, mutta kulttuurit ovat sittemmin jossain määrin sulautuneet. Englanti on maata yhdistävä virallinen kieli, vaikka se ei ole juuri kenenkään äidinkieli.
Pohjoisosassa näkyvät vaikutteet Sahelin kansoista ja islamista, ja sikäläisissä kylissä on vaikuttavaa saviarkkitehtuuria. Kumasin kaupunki on ašanti-kansan keskus, ja ašantien kuningas pitää edelleen vastaanottoa joka kuudes sunnuntai. Etelässä rannikon kalastajat pitävät yllä muinaisen Fanten valtakunnan perinteitä.
Kuvan taustalla näkyy mielikuvituksellisesti muotoiltuja arkkuja. Accran ympäristössä elävän ga-heimon modernia perinnettä ovat erityiset ruumisarkut, jotka muotoillaan vainajan harrastusten ja mieltymysten mukaan. Arkku voi olla auton, urheilujalkineen tai vaikka lempijuomapullon muotoinen. Perinne on alkanut 1950-luvun loppupuolella.. Eric Adjetey Anang on yksi tunnetuimmista taiteilijoista
Joukkotiedotusvälineiden toiminta on Ghanassa varsin vapaata, ja Kansainyhteisön lehdistöliitto on kuvannut Ghanan mediaa yhdeksi mantereen vähiten puolueellisista. Radio on edelleen suosituin viestintäkanava, vaikka television saatavuus kasvaa koko ajan. Yksityiset viestimet arvostelevat hallituksen politiikkaa reippaasti. Monien radiokanavien suosikkiohjelmia ovat "kansanradio"-tyyppiset ohjelmat, joihin kuulijat saavat soittaa ja kertoa mielipiteitään. Monet yksityiset asemat ovat alueellisia. Valtiollinen yleisradioyhtiö Ghana Broadcasting Corporation (GBC) pyörittää maanlaajuista televisio- ja radioverkkoa. Noin kolmannes ghanalaisista pääsee internetiin, ja kännyköiden rooli tiedonvälityksessä on kasvamassa merkittäväksi.
Ghanan, etenkin ašanti- ja ewe-kansojen perinteeseen kuuluu kente-kangas, joka kootaan kutomalla yksinkertaisissa kangaspuissa noin 10 senttimetriä leveitä suikaleita, jotka ommellaan kankaiksi. Materiaalin valmistus on työlästä ja vaatii erityisiä taitoja, joten se on alkujaan varattu lähinnä kuninkaallisten käyttöön ja muihin erikoistarkoituksiin. Perinteisillä kuvioilla on symbolisia merkityksiä: tyylitelty kanaemo kertoo vanhempien hoivasta, kullan kimallusta esittävä kuvio symboloi varakkuutta.
Perinteinen Ghanassa valmistettu oluen tyyppinen juoma on nimeltään "pito", joka vastaa suomalaista kotikaljaa. "Pito" tarjoillaan yleensä halkaistussa kalebassikurpitsan kuoressa. Se tehdään hirssistä ja sisältää 2–3 % alkoholia. "Pito" on lähtöisin maan pohjoisosasta, mutta on levinnyt muuttoliikkeen myötä koko maahan.
Maailmanperintökohteet.
Unescon maailmanperintöluettelossa Ghanasta on kaksi kohdetta: Ašantien perinteiset rakennukset ja Ghanan linnoitukset ja linnat.
Urheilu.
Jalkapallo on maan suosituin urheilulaji. Vuoden 2010 maailmanmestaruuskilpailuissa Ghanan jalkapallomaajoukkue selviytyi puolivälieriin kaikkien aikojen kolmantena afrikkalaisena joukkueena ja oli päästä jopa välieriin hävittyään ottelun vasta rangaistuspotkuilla. Ghana on saavuttanut historiassaan neljä olympiamitalia, joista kolme on nyrkkeilystä ja yksi jalkapallosta. Yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailuissa se on saavuttanut yhden hopea- ja yhden pronssimitalin.
Vancouverin olympialaisissa vuonna 2010 Ghanalla oli ensimmäistä kertaa edustaja talviolympialaisissa: alppihiihtäjä Kwame Nkrumah Acheampong.


Sandy Petersen.
Carl Sanford Joslyn Petersen (s. 16. syyskuuta 1955 St. Louis, Missouri) on pelisuunnittelija, joka suunnittelee tietokonepelejä ja roolipelejä. Tunnetuimpia pelejä, joita hän on suunnitellut, ovat "Doom", "Quake", "Call of Cthulhu" ja "RuneQuest".
Henkilöhistoria.
Sandy Petersen syntyi St. Louisissa, Missourissa ja opiskeli Kalifornian yliopistossa pääaineenaan eläintiede. Uskonnoltaan hän on mormoni.
Petersen on tunnettu H. P. Lovecraftin ihailija. Hän törmäsi ensimmäisen kerran Lovecraftin teoksiin löytäessään "The Dunwich Horror and other Weird Tales" -teoksen toisen maailmansodan aikaisen armeijaversion isänsä kirjastosta.
Vuonna 1974 Dungeons & Dragons sai Petersenin kiinnostumaan roolipeleistä. Hänen kiinnostuksensa roolipelejä ja H. P. Lovecraftia kohtaan yhdistyivät, kun hän oli mukana kirjoittamassa "Call of Cthulhu" -peliä, joka julkaistiin vuonna 1981.
Petersen oli yksi "RuneQuest"-roolipelin ja Greg Staffordin luoman fantasiamaailma Gloranthan tärkeimmistä kirjoittajista. Vuonna 1980 ilmestynyt Petersenin laatima "Gateway Bestiary" -kirja sisälsi myös Lovecraftin olentojen kuvauksia "RuneQuestiin". Petersen oli myös tiiviisti mukana peikoista kertovan "Trollpak"-pakkauksen kirjoittamisessa. Hän osallistui useiden "RuneQuestin" kolmannen version kirjojen kirjoittamiseen ja erikoistui erityisesti erilaisten olentojen luomiseen.
Petersen työskenteli jonkin aikaa Microprosella. Siellä hän työskenteli vuosina 1989–1992 pelien "Darklands", "Hyperspeed", "Lightspeed", "Sid Meier's Pirates!" ja "Sword of the Samurai" parissa. Hän oli vähäisessä määrin myös tekemässä "Civilization"-peliä.
Koska yhden hengen räiskintäpeli "Wolfenstein 3D" kiinnosti Peterseniä erityisesti, hän liittyi id Softwareen noin kymmenen viikkoa ennen kuin "Doom" joulukuussa 1993 julkaistiin ja loi sinä aikana 19 kenttää peliin (joista kahdeksan perustui jossakin määrin Tom Hallin aikaisempiin luonnoksiin). Petersen loi myöhemmin 17 kenttää "Doom II":een ja 7 kenttää "Quakeen". Hänen Lovecraft-vaikutteensa vaikuttivat myös näiden pelien hirviöiden suunnitteluun.
Petersen lähti id Softwaresta Ensemble Studiosiin kesäkuussa 1997. Hän on työskennellyt siellä pelisuunnittelijana useiden "Age of Empires" -sarjan pelien parissa, mukaan lukien osien "Rise of Rome", "Age of Kings" ja "The Conquerors". Petersen harrastaa myös yhä roolipelejä ja on tuttu vieras useissa roolipelitapahtumissa: hän vieraili Ropeconin kunniavieraana Helsingissä 1995 ja roolipeli- ja animetapahtuma Traconin kunniavieraana syyskuussa 2012.


Messenger.
MESSENGER on NASAn valmistama luotain, joka lähetettiin tutkimaan Merkurius-planeettaa 3. elokuuta 2004 kello 7.16 (UTC) Cape Canaveral Air Force Stationistä Delta II-kantoraketilla. Messenger on lyhenne sanoista MErcury Surface, Space ENvironment, GEochemistry and Ranging. Luotain siirtyi Merkuriuksen kiertoradalle 18. maaliskuuta 2011 noin 10 vuotta ennen ESAn ja JAXAn Merkurius-luotaimia.
Lentorata.
Messenger lensi noin 8 miljardin kilometrin matkan spiraalilentona Merkuriukseen vajaassa 7 vuodessa. Luotain oli aluksi tarkoitus lähettää matkaan 11. toukokuuta 2004, mutta saman vuoden maaliskuussa NASA ilmoitti lähtöä siirrettävän saman vuoden elokuuhun. Myöhästymisen johdosta luotaimen matka Merkuriukseen pidentyi kahdella vuodella. Uuden suunnitelman mukaisesti Messenger teki Maan ohilennon vuonna 2005, Venuksen ohilennon lokakuussa 2006 ja uudelleen kesäkuussa 2007. Luotain teki kolme Merkuriuksen ohilentoa tammi- ja lokakuussa 2008 ja syyskuussa 2009. Se asettui onnistuneesti planeettaa kiertävälle radalle 18. maaliskuuta 2011. Euroopan avaruusjärjestön ESA:n ja Japanin avaruusjärjestön JAXA:n kaksi BepiColombo-luotainta ovat tuolloin vasta testattavina. Niiden matka kohti Merkuriusta alkaa elokuussa 2014.
Luotaimen rakenne.
Messengerin mitoitukset ovat 1,27 m × 0,71 m × 1,05 m. Sitä suojaa auringolta puolikkaan sylinterin muotoinen suoja. Luotaimesta ulottuu 3,6 m:n pituinen magnetometrin pidin. Luotaimen massa on 987,7 kg, josta 607,8 kg on ajoainetta ja heliumia. Luotain on rakennettu pääosin grafiittisyanaattiesterikomposiitista (GRCE). Päämoottorin teho on 645 N, lisäksi luotaimessa on neljä 22 N ohjausmoottoria. Virtaa tuottavat aurinkokennot antavat 450 W Merkuriuksen kiertoradalla.
Luotaimen rakensi Johns Hopkinsin yliopisto. Luotaimessa on kaksi samanlaista lentotietokonetta, "Integrated Electronics Module" (IEM). Molemmissa on 25 MHz pääsuoritin ja 10 MHz suoritin virheiden havainnointiin. Suorittimet ovat säteilysuojattuja RAD6000-suorittimia, jotka perustuvat IBM:n PowerPC-suorittimiin. Tiedon tallennusta varten luotaimessa on kaksi yhden gigatavun massamuistia.
Luotaimen tieteellinen tehtävä.
Messengerin ottama kuva Merkuriuksen alueista joita ei aikaisemmin ollut nähty.
430 miljoonaa dollaria maksanut Messenger-luotain on ensimmäinen Merkuriukseen lähetetty luotain sitten NASAn Mariner 10:n, joka teki kolme Merkuriuksen ohilentoa vuosina 1974 ja 1975. Messenger kartoittaa yhden (Maan) vuoden ajan planeettaa muun muassa väri- ja stereokuvina, mittaa planeetan geologiaa, kaasukehää, magnetosfääriä ja ytimen rakennetta.
Ensimmäinen Merkuriuksen ohilento.
Luotain teki ensimmäisen Merkuriuksen ohilennon 14. tammikuuta 2008. Ohilento oli historiallinen, sillä kyseessä oli ensimmäinen luotainvierailu Merkuriuksessa 33 vuoteen. Ohilento sujui suunnitelmien mukaisesti, ja Messenger lensi lähimmillään vain 200 kilometrin korkeudella Merkuriuksen pinnasta.
Ohilennon aikana suoritetut mittaukset aloitettiin 13.1.2008 klo 15.00 ja lopetettiin 15.1. klo 17.00 Suomen aikaa. Kaikkiaan lennon aikana otettiin yli 1200 kuvaa ja yli 700 MB mittaustuloksia. Suurin osa kuvista otettiin alueilta, joita Mariner 10 -luotain ei kolmella ohilennollaan saanut kuvatuksi. Siten ohilennon tuottama kuvamateriaali on enimmäkseen ennennäkemätöntä. Kuvien ja tulosten siirtäminen Maahan alkoi, kun mittaukset on saatu päätökseen ja kuvien julkaiseminen aloitettiin pian tämän jälkeen.
Toinen Merkuriuksen ohilento.
Toinen Merkuriuksen ohilento tapahtui 6. lokakuuta 2008. Lähimmillään Messenger oli vain 200 kilometrin päässä Merkuriuksesta. Ohilennon aikana kuvattiin edellisen lennon tapaan sitä puolta Merkuriuksesta, jota Mariner 10 ei kuvannut.


Tyhjiö.
Tyhjiö eli vakuumi on tila, jossa kaasun paine on paljon pienempi kuin maan pinnalla vaikuttava ilmanpaine. Tyhjiöllä voidaan tarkoittaa myös teoreettista täysin tyhjää tilaa. Tyhjiötä hyödynnetään monissa laitteissa (katso tyhjiötekniikka).
Historia.
Aristoteleen mukaan tyhjiötä ei voi olla, koska tila ei voi koostua ”ei mistään”. Tämän käsityksen pohjalta muodostui keskiajalla ajatus tyhjyyden kammosta, jonka mukaan luonto pyrkii vastustamaan tyhjiön syntymistä. Tyhjiöiden pohtiminen ja tutkiminen vauhdittui 1640-luvulla, kun Evangelista Torricelli esitti, että hänen elohopealla täytettyyn ilmapuntariinsa muodostui tyhjiö. Ensimmäisen tyhjiön muodostamiseen käytetyn ilmapumpun kehitti Otto von Guericke vuoden 1650 paikkeilla.
Kvanttimekaaninen tyhjiö.
Kvanttimekaniikan mukaan jopa ideaalinen tyhjiö, jossa ainetta ei olisi lainkaan, ei käytännössä pysyisi tyhjänä. Eräs syy on, että tyhjiötä rajaavat seinämät lähettävät aina mustan kappaleen säteilyä. Perustavampaa laatua oleva syy on kuitenkin kvanttimekaniikan teoria, jonka mukaan tyhjiöenergia ei koskaan voi olla tarkalleen nolla. Pienintä mahdollista energiatilaa kutsutaan nollapiste-energiaksi, ja se koostuu virtuaalisten hiukkasten puurosta, joiden elinikä on hyvin lyhyt. Tätä kutsutaan kvanttifluktuaatioksi. Tämä fluktuaatio voidaan yhdistää ns. kosmologiseen vakioon. Kvanttimekaanisella tyhjiöllä eli vakuumilla, joka on vakuumitilaksi kutsuttava kvanttitila, tarkoitetaan siten energian teoreettista minimiä, ei totaalisen tyhjää.


John Vikström.
John Edvin Vikström (s. 1. lokakuuta 1931 Kruunupyy) oli Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa vuosina 1982–1998. Koulutukseltaan hän on teologian tohtori.
Vikström valmistui teologian kandidaatiksi Helsingin yliopistota 1956 ja väitteli teologian tohtoriksi Åbo Akademista 1966. Hän työskenteli Åbo Akademissa systemaattisen teologian assistenttina ja lehtorina sekä etiikan ja uskonnonfilosofian apulaisprofessorina ennen valintaansa Porvoon hiippakunnan piispaksi vuonna 1970. Toimittuaan Porvoon piispana kahdentoista vuoden ajan Vikström nousi Turun arkkipiispaksi vuonna 1982 Mikko Juvan jäätyä eläkkeelle.
Vikström jatkoi edeltäjiensä Martti Simojoen ja Mikko Juvan linjaa kirkon uudistajana, joskin toimintatyyliltään hän oli radikaaliin Juvaan verrattuna pidättyväisempi. Vikströmin arkkipiispakautta luonnehti kirkon painopisteen siirtyminen opista yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kansainväliseen sekä ekumeeniseen yhteistyöhön. Näiden kummankin suhteen Vikströmin henkilökohtainen panos on ollut merkittävä. Vikströmin kirjallinen tuotanto on laaja, ulottuen teologisista tutkimuksista saarnoihin, esseisiin ja hartauskirjoihin. Puheissa ja kirjoituksissa keskeisinä teemoina ovat olleet ihmisyys ja toivo, köyhien puolelle asettuminen sekä yhteiskuntaeettinen keskustelu. Erityisesti eläkkeelle jäämisensä jälkeen hän on pyrkinyt luomaan dialogia eettisistä arvoista yritysmaailman edustajien kanssa.
Merkittävimpiä yksittäisiä tapahtumia Vikströmin arkkipiispakaudella olivat naispappeuden hyväksyminen 1986, uusi raamatunkäännös 1992, sekä anglikaanisen kirkon ja luterilaisten kirkkojen välinen Porvoon julistus (1996, jossa allekirjoittaneet kirkot toteavat yksimielisyytensä kristillisestä opista. Käytännössä ne tunnustavat toistensa jäsenet ja papit oikeutetuiksi toimimaan kaikissa allekirjoittajakirkoissa.
Homoseksualisuuteen Vikström otti vahvasti kantaa marraskuussa 2010 siunaamalla homoseksuaalit YLE Radio1:n "Ajankohtaisen Ykkösen" lähetyksessä sanoilla: ” Jumala siunatkoon sinua. Jumala siunatkoon kaipuutasi rakkauteen, toisen ihmisen läheisyyteen ja lämpöön.” Vikström osoitti sanansa erityisesti nuorelle homoseksuaalille: ”Sinäkin olet Jumalan luoma sellaisena kuin olet. 1970-luvulle asti seksuaalista suuntaustasi pidettiin rikollisuuteen johtavana taipumuksena, 80-luvulle asti sitä pidettiin sairautena. Nyt ymmärrämme paremmin mistä on kyse, myös kirkossa. Minäkin. Sinä et ole rikollinen, et sairas, et synnillinen. Sinä kuulut siunauksen piiriin, et kirouksen.” Puheessaan Vikström sanoi, että niin yhteiskunnan, kirkon kuin hänenkin käsityksensä homoseksuaalisuudesta on muuttunut vuosikymmenten myötä.
Vikström sai Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Pyhän Henrikin ristin vuonna 2007, kun kunniamerkki myönnettiin ensi kertaa. Vikström on ensimmäinen itsenäisen Suomen arkkipiispa jonka äidinkieli on ruotsi.
John Vikströmin veli Erik Vikström toimi Porvoon hiippakunnan piispana vuodesta 1983 vuoteen 2006 ja poika Björn Vikström valittiin Porvoon piispaksi vuodesta 2009 alkaen.
John Vikström on ollut innokas jalkapallon harrastaja.


Niger.
Nigerin tasavalta eli Niger on sisämaavaltio Länsi-Afrikassa. Sen rajanaapureita ovat Nigeria, Tšad, Libya, Algeria, Mali, Burkina Faso ja Benin. Maa itsenäistyi vuonna 1960, ja se oli sotilaiden hallitsema ja sillä oli yksipuoluejärjestelmä vuoteen 1991 asti.
Suurin osa Nigerin 1,27 miljoonan neliökilometrin pinta-alasta on Saharan autiomaata ja Sahelia. Niinpä yli 15-miljoonainen väestö keskittyy maan eteläosaan. Nigerillä on suuret uraanivarat, mutta se on silti maailman köyhimpiä ja vähiten kehittyneitä maita.
Ennen siirtomaa-aikaa.
Varhaisimmat arkeologiset löydöt Aïrin vuoristosta, Ténérén autiomaasta ja Agadezin kaupungin läheltä ovat neoliittikaudelta. Muinaisten asukkaiden elinkeinoja olivat metsästys ja keräily; kalliomaalaukset kertovat karjanhoidosta. Ensimmäisellä vuosituhannella eaa. Etelä-Libyassa asuneet garamantit tekivät ryöstöretkiä alueella asuneiden negridiheimojen keskuuteen. Roomalaiset tunkeutuivat Saharan eteläpuolelle ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina. Antiikin lähteiden mukaan he saavuttivat 100-luvun alussa ”Agisimban etiopialaisen maan”, jota monet tutkijat pitävät Aïrin ylätasankona. Saharan ylittävä vilkas karavaanikauppa johti kaupunkien (Marendet, Agadez, Tahoua, Zinder, Maradi) syntyyn. Pohjois-Afrikasta tuotiin käsityötuotteita, taateleita, viikunoita ja rusinoita, trooppisesta Afrikasta kultaa, norsunluuta ja orjia. Arabi- ja berberikauppiaiden mukana alueelle levisi islam.
Bornoun sulttaanin neuvosto vuonna 1826.
600-luvulta lähtien Nigerin alue kuului keskiaikaisiin Länsi-Sudanin valtioihin: länsi- ja lounaisosat Songhaihin, itäosa Kanemiin ja myöhemmin Bornuun, ja eteläosa hausojen valtakuntiin, etupäässä Gobiriin. 1500-luvulla Songhain kulta-aikana siihen kuului myös alueen keskiosa. 1700-luvun puolivälissä lounaisosan valloittivat Aïrin tuaregit. 1800-luvun alussa fulbet kapinoivat Oman dan Fodion johdolla. Länsi- ja eteläosat liitettiin Sokotoon. Ennen eurooppalaisten tuloa alueella vallitsi feodalismi, johon liittyi orjanomistajayhteiskunnan ja alkukantaisen yhteisöjärjestelmän piirteitä.
Siirtomaa-aika.
Ensimmäiset eurooppalaiset tutkimusmatkailijat saapuivat alueelle 1700–1800-lukujen vaihteessa. 1800-luvun lopussa Ranska alkoi vallata siirtomaita Länsi-Sudanin sisäosista. Vuonna 1899 se lähetti Tšadjärvelle sotilasretkikunnan, joka hävitti asutusta ja ryösti Zinderin kaupungin. Vuonna 1900 perustettiin Ranskan Länsi-Afrikan Senegalin–Nigerin siirtomaahan kuulunut Zinderin autonominen sotilasalue, joka vuonna 1910 muutettiin Nigerin sotilasalueeksi. Asukkaiden vastarinta puhkesi usein muslimipappien johtamiksi aseellisiksi kapinoiksi. Tuaregit kapinoivat vuosina 1914–1918, minkä jälkeen ranskalaiset hävittivät Aïrin seutua. Vuonna 1922 Nigeristä tuli erillinen Ranskan Länsi-Afrikkaan kuulunut siirtomaa, jonka keskuksena toimi aluksi Zinder ja vuodesta 1926 lähtien Niamey.
Ranskalaiset hajottivat sulttaanikunnat pieniksi hallintoalueiksi, joiden johtajina toimi usein perinteisestä ylimystöstä riippumattomia henkilöitä. Syrjäseuduilla siirtomaaherrat säilyttivät kuitenkin perinteiset hallintotavat ja turvautuivat vanhan ylimystön tukeen. Väestö pakotettiin maksamaan veroja, suorittamaan pakkotöitä ja toimimaan plantaasiviljelmien ja kaivosten halpana työvoimana.
Siirtomaavallan riisto ja toistuvien kuivien kausien aiheuttamat nälänhädät synnyttivät 1920–1930-luvuilla spontaanin vastarintaliikkeen, joka alkoi järjestäytyä toisen maailmansodan jälkeen. Vuonna 1946 perustettiin Nigerin edistyspuolue, joka liittyi Afrikan demokraattiseen yhteisöön (Rassemblement démocratique africain). Samana vuonna Niger sai Ranskan yhteisön merentakaisen alueen aseman. Kuvernöörin yhteydessä alkoi toimia neuvoa-antava yleisneuvosto, johon kuului etupäässä perinteisen ylimystön jäseniä. Vuonna 1951 edistyspuolueesta irtaantui sen vasen siipi, joka perusti itsenäisyystaistelua johtaneen Nigerin demokraattisen liiton (vuodesta 1958 lähtien Sawaba). Poliittisia uudistuksia vaatineista ammattiliitoista tuli vuonna 1957 Mustan Afrikan työtätekevien liiton (Union générele des travailleurs de l’Afrique Noire) jäsen.
Vuonna 1956 ranskalaiset joutuivat perustamaan paikallisen väestön valitsemia kunnallishallintoja ja vuonna 1957 muodostettiin afrikkalaisten johtama hallitus. Demokraattinen liitto voitti kuntavaalit Niameyssa ja sen johtaja Djibo Bakary nimitettiin hallituksen päämieheksi. Vuoden 1958 kansanäänestyksen tuloksena Niger julistettiin Ranskan yhteisöön kuuluvaksi autonomiseksi tasavallaksi. Samana vuonna järjestetyissä kansalliskokouksen vaaleissa edistyspuolue sai enemmistön paikoista ja sen johtajasta Hamani Diorista tuli pääministeri. Vuonna 1959 hyväksyttiin tasavallan ensimmäinen perustuslaki. Lokakuussa hallitus kielsi Sawaba-puolueen ja ammattiliittojen keskusjärjestön toiminnan. Bakary ja muut Sawaban johtajat pakenivat ulkomaille, monia sen kannattajia ja ammattiyhdistysaktivisteja pidätettiin.
Itsenäisyyden aika.
Niger julistautui itsenäiseksi 3. elokuuta 1960 ja erosi Ranskan yhteisöstä. Marraskuussa kansalliskokous hyväksyi uuden perustuslain ja valitsi maan ensimmäiseksi presidentiksi edistyspuolueen pääsihteerin Hamani Diorin. Hänen aikanaan Nigeriin pystytettiin yksipuoluejärjestelmä, joka valvoi kaikkea yhteiskunnallista toimintaa. Vuonna 1961 maa solmi yhteistyösopimuksen Ranskan kanssa. Ranska piti Nigerissä joukkojaan ja hallitsi sen ulkomaankauppaa, raha-asioita, maanpuolustusta ja koulutusjärjestelmää. Taloudellisia ja yhteiskunnallisia uudistuksia pyrittiin toteuttamaan ulkomaisen avun ja pääoman avulla. Samalla kannustettiin paikallista yrittäjyyttä ja perinteinen ylimystö säilytti valtansa. Valtion virkakoneiston ylläpitoon kului yli 40 % budjettivaroista. Maanviljelijöiden ja palkkatyöläisten asema pysyi heikkona.
Vuonna 1963 sotilaat tekivät epäonnistuneen vallankaappausyrityksen. Vuonna 1964 perustettiin Sawaban johtama opposition Isänmaan demokraattinen rintama, joka kehotti kansaa aseelliseen kapinaan. Hallituksen onnistui kuitenkin tukahduttaa Sawaban aseellisten joukkojen toiminta. 1960–1970-lukujen vaihteessa maa alkoi jälleen kriisiytyä. Vuosina 1968–1974 Sahelin kuivuuden takia puolet väestöstä oli nälkäkuoleman partaalla ja virkamiehiä syytettiin korruptiosta. Vuonna 1974 upseerit kaappasivat vallan Seyni Kountchén johdolla. Samana vuonna ranskalaiset joukot vedettiin maasta ja Kountchén johtama vallankumousneuvosto onnistui muuttamaan ulkomaisten yritysten kanssa tehtyjä sopimuksia kaivannaisvarojen hyödyntämisestä.
Kountchén hallinto vakautti maata ja sai aikaan jopa pientä talouskasvua. Se päättyi 1980-luvun alussa jälleen uuteen kuivuuskauteen. Libyan kanssa välit olivat huonot. Libyalaiset radiolähetykset paikallisilla kielillä rohkaisivat tuaregeja ja hausoja kapinaan, ja syrjäytetyn presidentin poika johti Tripolissa Nigerin silloisen hallinnon vastaista ryhmää, jota Libyan kerrottiin myös rahoittavan. Maiden rajalla oli jopa aseellinen välikohtaus.
Seyni Kountché kuoli vuonna 1987. Hänen seuraajansa Ali Saibou aloitti vallan siirtämisen siviileille. Maa sai uuden perustuslain vuonna 1989. Maa siirtyi monipuoluejärjestelmään vuosina 1990-1992. 1990-luvun alkupuoliskolla maata koettelivat opiskelijalevottomuudet ja tuaregien kapina. Vuonna 1993 uudeksi presidentiksi valittiin ensimmäisillä vapailla vaaleilla Mahamane Ousmane. Kenraali Ibrahim Baré Maïnassara syrjäytti hänet 27. tammikuuta 1996 vallankaappauksessa. Maïnassara menehtyi vuoden 1999 vallankaappauksessa, jossa Daouda Malam Wanké otti väliaikaisesti vallan. Saman vuoden joulukuussa uudeksi presidentiksi valittiin vaaleilla Tandja Mamadou.
2000-luvun alussa tuaregit kapinoivat toistamiseen. 18. helmikuuta 2010 Nigerissä tapahtui sotilasvallankaappaus, jossa armeija syrjäytti valtakauttaan pidentämään pyrkineen Tandja Mamadoun.Tammikuussa 2011 pidettiin vaalit mutta selkeää voittajaa ei ollut.Uusintavaaleja on lykätty useasti.
Politiikka.
Itsenäisyyden aikana on ollut useita vallankaappauksia. Huhtikuussa 1999 henkivartijat ampuivat silloisen presidentin Ibrahim Mainassaran. Marraskuun 1999 melko rauhallisissa vaaleissa nousi valtaan presidentti Tandja Mamadou, ja hänet valittiin toiselle kaudelle 2004. Vuonna 2009 Mamadou hajotti parlamentin, koska se ei suostunut muuttamaan perustuslakia niin että hän voisi jatkaa kolmannenkin kauden. Uusi parlamentti valittiin 20. lokakuuta 2009, oppositio boikotoi vaaleja. Helmikuussa 2010 maassa tapahtui vallankaappaus, jossa eversti Salou Djibon johtamat sotilaat syrjäyttivät presidentti Mamadoun, tarkoituksenaan palauttaa maahan "hyvä demokratia ja hallinto". Juntta asetti pääministeriksi siviilin ja lupasi järjestää tammikuussa 2011 presidentinvaalit, jossa juntan omat jäsenet eivät voi asettua ehdokkaiksi.
Talousongelmien takia maassa on edelleen poliittisesti levotonta. Maanviljelijöiden ja paimentolaisten elintapojen välillä on jännitteitä varsinkin kuivina vuosina. Paimentolaisina elävät tuaregit kokevat tulevansa syrjityiksi ja kapinoivat. Huhtikuussa 2009 tuaregikapinallisten järjestön MNJ:n (Mouvement des Nigeriens pour la Justice) johto ja maan hallitus sopivat vihamielisyyksien lopettamisesta Libyan Tripolissa pidetyissä rauhanneuvotteluissa,
Nigerin asevoimat ovat saaneet paljon materiaalia lahjoituksina länsimailta, jotka ovat myös kouluttaneet Nigerin joukkoja. 1980-luvulla Yhdysvallat ja Länsi-Saksa kouluttivat maan ilmavoimat ja kunnostivat lentokentän lähellä Libyan rajaa. Ranska on perinteisesti varustanut ja kouluttanut Nigerin maavoimia. Sotilasapu ei ole pyyteetöntä, vaan sen on sanottu liittyvän naapurimaa Libyan uhkaan.
Maantiede.
Niger jakautuu seitsemään alueeseen ("région"; luettelon numerot liittyvät oheiseen kuvaan). Lisäksi pääkaupunki Niamey muodostaa oman pääkaupunkialueensa.
Kaksi kolmasosaa Nigerin pinta-alasta on Saharan autiomaata, ja loppu kuuluu Sahelin alueeseen. Nigerin vilja-aitta on pieni kaistale maan etelärajalla. Suurin osa väestöstä asuu maan eteläosissa.
Korkein piste on Mont Bagzane 2 022 m, matalin kohta Niger-joki 200 metriä merenpinnan yläpuolella.
Oheinen Niameyn ilmastotaulukko on edustava maan eteläosalle. Sadekausi on selvä, mutta sateet epäsäännöllisiä. Pohjoista kohti mentäessä sademäärät pienenevät ja käyvät yhä epäsäännöllisemmiksi. Pohjoisosissa ei sada juuri lainkaan.
Talous.
Äiti ja aliravittu lapsi avustuskeskuksessa vuonna 2005.
Nigerin talous on kriisissä. Talouskasvun sijasta talous hiipuu, viljelykelpoisen maan osuus pienenee ja uraanista saatavat vientitulot pienenevät. vähiten kehittyneiden maiden listaan liittyvän arvion mukaan Niger on yksi maailman köyhimmistä valtioista.
Nigerin ruokatilanne oli erityisen huono vuoden 2004 loppupuolen kuivuuden sekä heinäsirkkatuhojen jälkeen. Otsikoihin nousi G8-kokous, jossa annettiin Nigerin velkoja anteeksi, mutta ei lainkaan käsitelty nälkäasiaa. Nälänhädän arvioitiin koskevan ainakin 2,5 miljoonaa nigeriläistä. Vuosien 2005-2008 sadot olivat hiukan parempia, mutta 2009 oli jälleen katovuosi.
Bruttokansantuote (PPP) henkeä kohti vuonna 2008 oli 700 Yhdysvaltain dollaria, sama kuin edellisenä vuonna. Vuonna 2006 se oli 600 dollaria. Näillä lukemilla Niger on maailman kymmenen köyhimmän maan joukossa. YK:n kehitysohjelma UNDP:n laskeman Inhimillisen kehityksen indeksiksillä (Human Development Index, HDI) mitattuna Niger sijoittui vuonna 2007 viimeiselle eli 182. sijalle. Sen HDI-arvo on noussut vuodesta 2000 lähes neljällä prosentilla vuosittain.
Tärkeimmät ravintokasvit ovat hirssi ja durra. Vientiin kasvatetaan papuja ja sipuleita.
Niger on Kanadan ja Australian jälkeen maailman kolmanneksi suurin uraanintuottaja. Akoutan ja Arlitin uraanikaivokset ovat eräitä maailman suurimmista. Yhdessä ne tuottavat noin seitsemän prosenttia maailman uraanista. Merkittävimpiin luonnoin varoihin kuuluvat uraanin lisäksi kivihiili, rautamalmi, tina ja fosfaatti.
Nigerissä on 27 lentokenttää, joista kymmenen kiitotie on päällystetty ja kolmen kiitotie on yli 2500 metriä pitkä. Niamey on varsinainen kansainvälisen liikenteen keskus, mutta myös Agadezista on lentoja Pariisiin. Vesiväyliä on 300 km, Niger-joki on kulkukelpoinen Gayaan asti syyskuusta maaliskuuhun. Maanteitä on paljon, mutta vain vajaat 4000 kilometriä on päällystetty.
Väestö.
Nigerin virallinen kieli on ranska ja paikallisia kieliä hausa, djerma, fulani ja tamashek. Suurimmat väestöryhmät ovat hausat 55 %, djerma-songhait 22 %, fulat 10 %, tuaregit 8 % ja berberit 4 %. Suurimmat väestöryhmät ovat hausat 55 %, djerma-songhait 21 %, fulat 8,5 %, tuaregit 9,3 % ja berberit eli kanurit 4,7 %. 80 % on muslimeita, muita eli kristittyjä ja animisteja 20 %.
Nigerläisistä 17,6 prosenttia (9,8 % naisista) on lukutaitoisia (2003). Koulunkäynti on periaatteessa pakollista kuuden vuoden ajan, mutta sitä käy vain 45 % pojista ja 31 % tytöistä.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 0,8 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 60 000 henkeä. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut 16 000 henkeä, mutta sitä sai vain kymmenesosa heistä, noin 1600 henkeä. Lääkitystilanne oli parantunut vaikkakin hitaasti, vuonna 2005 lääkettä sai 5 % tarvitsijoista.
YK:n yhdestätoista vuosituhattavoitteesta pidetään kahden saavuttamista mahdollisena: lapsikuolleisuuteen ja AIDSiin liittyviä tavoitteita.
Kulttuuri.
Koska Nigerin valtion rajat ovat siirtomaaisäntien vetämät, ne eivät noudattele etnisiä tai perinteisiä kulttuurien rajoja. Itsenäistymisestä alkaen hallitus on pyrkinyt luomaan yhtenäistä nigeriläistä kulttuuria.
Saharan paimentolaisheimot ylläpitävät vanhoja kulttuuriperinteitä. Monet tuaregit elävät puolinomadista elämää, ja joissakin kylissä on sekaisin savimajoja ja siirrettäviä telttoja.
Nigeriläistä perusruokaa on paksu hirssipuuro, jonka lisukkeena on kasviskastiketta, johon toisinaan lisätään vähän lihaa. Yleisemmin liha kuitenkin tarjotaan erillisenä, grillattuna tai paistettuna. Pohjoisessa hirssipuuroa keitetään myös vuohenmaitoon. Hirssin lisäksi viljoista käytetään maissia, durraa ja juhlatilanteissa riisiä.
Urheilu.
Niger on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1972 alkaen. Issaka Daborg sai nyrkkeilyssä pronssia vuonna 1972, ja on maansa toistaiseksi ainoa olympiamitalisti.
Nigerin jalkapallomaajoukkue on jäänyt yhdeksi maanosansa heikoimmista maajoukkueista. FIFAn rankingissa se on sijalla 154.


Windows Me.
Windows Me, tai Windows Millennium Edition (koodinimeltään "Millennium" ja "Georgia"), on Microsoftin 14. syyskuuta 2000 julkistama 32-bittinen graafinen käyttöjärjestelmä.
Windows Me oli ja seuraaja. Se koostui lähinnä suhteellisen pienistä päivityksistä, kuten Internet Explorer 5.5. Käyttöjärjestelmän mukana tuli myös Windows Media Player 7, jonka oli tarkoitus kilpailla silloista hallitsevaa mediasoitinta, RealNetworksin Real Playeria, vastaan. Sekä IE 5.5 että Media Player 7 olivat vapaasti ladattavissa Internetistä myös aikaisemmille Windowsin versioille. Windows Me sisälsi myös uuden Windows Movie Maker -ohjelmiston, joka tarjosi perustason videoeditointimahdollisuuden ja oli suunniteltu kotikäyttäjille helppokäyttöisyytensä vuoksi.
Me oli myös ensimmäinen Windows-käyttöjärjestelmä, jossa Media Playeria ei pystynyt poistamaan. Me julkaistiin vasta syksyllä 2000, kun alkuvuodesta julkaistu Windows 2000 oli jo saatavilla.
Muutokset aiempaan versioon.
Suurin muutos Windows Me:ssä aikaisempiin Windowseihin nähden oli kuitenkin, että se ei enää sisältänyt aitoa MS-DOS -tukea. Tämä tarkoitti sitä, että Windows Me ei ladannut DOSia ennen graafista käyttöliittymää, toisin kuin Windows 95 ja 98. Tämä tarkoitti myös sitä, että se käynnistyi nopeammin kuin 95 ja 98, mutta ei myöskään voinut käynnistyä komentokehotteeseen DOS-yhteensopivaan tilaan. Me:ssä oli kuitenkin "virtuaalitilan" DOS, jota voitiin ajaa ikkunassa, mutta jotkin ohjelmat vaativat aidon MS-DOS -tuen, eivätkä suostuneet toimimaan DOS-ikkunassa.
Windows Me sisälsi "järjestelmänpalautus"-toiminnon (), joka kirjasi muutoksia lokiin ja pystyi palauttamaan käyttöjärjestelmän aikaisempaan vaiheeseen. Ohjelma oli tarkoitettu helpottamaan vianselvitystä ja ratkaisemaan ongelmia. Sen piti toimia suojaverkkona tilanteissa, joissa esimerkiksi ohjelman tai ajurin asennus sotki järjestelmän. Tällöin käyttäjä voisi palauttaa järjestelmän aikaisempaan, toimivaan tilaan. Ohjelma suoriutui tästä seuraamalla Windowsin järjestelmätiedostojen sekä rekisterin muutoksia. Järjestelmänpalautus saattoi kuitenkin hidastaa tietokoneen toimintaa, varsinkin jos se valitsi tallennushetkekseen ajankohdan jolloin käyttäjä oli juuri käyttämässä tietokonetta. Ohjelman toimintaperiaate oli melko yksinkertainen, ja se saattoi pahimmassa tapauksessa palauttaa jopa viruksen, jonka käyttäjä oli hetkeä aiemmin poistanut järjestelmästä. Järjestelmänpalautus ei kuitenkaan ollut varmuuskopiointiohjelma.


Holokausti.
Amerikkalaisten vapauttama Nordhausenin keskitysleiri hiukan ennen sodan loppua.
Holokausti (’kokonaan polttaminen’, ’katastrofi’) oli Saksan kansallissosialistien suorittama järjestelmällinen etnisten, uskonnollisten ja muiden vähemmistöryhmien kansanmurha 1930-luvun lopussa ja 1940-luvun alussa. Päävastuullinen holokaustista oli Saksan kansallissosialistinen hallitus, joka Adolf Hitlerin johdolla systemaattisesti hallinnoi, sääteli ja ohjasi joukkotuhon etenemistä, mutta siihen osallistuivat aktiivisesti myös monet Saksan liittolaisista ja niiden miehittämien maiden yhteistyöhön ryhtynyt väestö.
Euroopan juutalaiset olivat kansanmurhan pääasiallinen kohde, ja joidenkin määritelmien mukaan holokausti tarkoittaakin ainoastaan juutalaisten kansanmurhaa toisen maailmansodan aikana. Arviolta noin kaksi kolmannesta Euroopan juutalaisista eli 5–7 miljoonaa kuoli holokaustissa. Noin kolme miljoonaa juutalaista surmattiin varsinaisilla tuhoamisleireillä, liikkuvat tuhoamisyksiköt (Einsatzgruppen) surmasivat noin miljoonan ja loput surmattiin ghetoissa tai näännytettiin tarkoituksella nälkään ja kovaan työhön työleireillä. Tapahtumaketju oli antisemitismin huomattavin ilmentymä. Samoissa yhteyksissä tapettiin natsien ideologisia vastustajia, rasistisista syistä romaneja, afrikkalaisia, puolalaisia, neuvostoliittolaisia sotavankeja ja siviilejä sekä eugeniikan eli rotuhygienian nimissä muun muassa kehitysvammaisia ja homoseksuaaleja. Jos holokaustin määritelmään sisällytetään kaikki natsien systemaattisissa vainoissa kuolleet, nousee uhrien määrä arviosta riippuen 11–17 miljoonaan henkeen.
Sanan etymologia.
Sanan "holokausti" kreikankielinen juuri merkitsee kokonaan ("holos") poltettua ("kaustos") uhria jumalalle. 1800-luvulta alkaen sanaa on pääasiassa käytetty tarkoittamaan suuronnettomuuksia tai katastrofeja, mutta 1970-luvulla sana vakiintui englannissa tarkoittamaan nimenomaan natsien suorittamaa kansanmurhaa. Suomen kieleen se vakiintui vasta 1990-luvulla. Raamatullinen sana "šoa" (שואה) on ollut vakiintunut hepreankielinen ilmaus juutalaisten kansanmurhalle 1940-luvun alusta asti. Sanaa "šoa" on yhä useammin käytetty sanan "holokausti" asemesta muun muassa alkuperäisen sanan mahdollisesti loukkaavan teologisen sisällön vuoksi. Muita holokaustista käytettyjä nimityksiä ovat romanien käyttämä "porajmos" (suomeksi ’ahmiminen’) ja jiddišin "khurbn" (’tuho’, hepreaksi "churban", myös "churban Europa" ’Euroopan tuho’, erotukseksi "churbanista" eli Jerusalemin toisen temppelin tuhosta). Natsit käyttivät siitä nimitystä "juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu" ().
Holokaustin uhrit.
Holokaustin uhreista suurimman huomion ovat saaneet juutalaiset, jotka olivatkin tuhon suurin kohde. Keskitysleireille joutui ja siellä tuhottiin myös kommunisteja, homoseksuaaleja, romaneja, henkisesti sairaita ja vammaisia, neuvostoliittolaisia sotavankeja, puolalaisia, venäläisiä ja muita slaaveja, poliittisia aktivisteja, Jehovan todistajia, joitakin katolisia ja protestanttisia pappeja, toisinajattelijoita, mielisairaita, rikollisia ja ihmisiä, jotka luokiteltiin ”valtion vihollisiksi”. Näiden uhrien tuhosta todisteina ovat natsien omat kirjalliset ja kuvalliset arkistot, silminnäkijälausunnot (hengissä selviytyneiden, syyllisien ja sivullisten) sekä miehityksen alla olleiden valtioiden tilastollinen kirjanpito.
Juutalaiset.
Antisemitismin juuret ovat kaukana historiassa, ja aate oli yleinen Euroopassa 1920- ja 1930-luvuilla. ”Arjalaisen rodun” käsite luotiin jo 1800-luvulla, ja ns. sosiaalidarvinismi katsoi ihmisten eriarvoisuuden olevan luonnollinen ja oikeutettu asia. Rotuhygieniset ajatukset ilmenivät 1900-luvun alussa useissa valtioissa kuten Yhdysvalloissa ja Pohjoismaissa muun muassa pakkosterilisointeina. Adolf Hitler toi fanaattisen rotupolitiikkansa julki jo kirjassaan "Taisteluni". Heti ilmestymisensä jälkeen teos ei saanut suurtakaan huomiota, mutta nousi bestselleriksi Hitlerin noustua valtaan Saksassa. Antisemitismi ilmeni muun muassa äärimmäisen juutalaisvastaisina lauluina. Vihaa juutalaisia kohtaan lietsottiin myös vierittämällä syy ensimmäisen maailmansodan nöyryyttävästä tappiosta heidän niskoilleen.
Kansallissosialismin rotuoppeja alettiin soveltaa käytäntöön heti Hitlerin valtaantulon jälkeen. 1. huhtikuuta 1933 Sturmabteilung (SA) järjesti päivän kestäneen boikotin, joka kohdistui kaikkiin juutalaisten omistamiin liikeyrityksiin Saksassa. Tätä seurasi sarja toinen toistaan rasistisempia lakeja, jotka tekivät elämän juutalaisille vaikeaksi. Vuonna 1935 säädetyt Nürnbergin lait kielsivät avioliiton juutalaisen ja ei-juutalaisen välillä sekä riistivät juutalaisilta maan kansalaisuuden ja siten muun muassa äänioikeuden. Väestön luokittelu ei-juutalaisiin ja juutalaisiin (jotka edelleen jaettiin puolijuutalaisiin ja jopa ”neljännesjuutalaisiin”) perustui pseudotieteelliseen rotuoppiin ja henkilön ulkonäköön. Käytännössä merkitseviä olivat juutalaisen uskonnon harjoittaminen ja juutalainen syntyperä. 15. marraskuuta 1938 alkaen juutalaiset lapset eivät saaneet käydä tavallisia kouluja. Huhtikuuhun 1939 mennessä miltei kaikki juutalaiset yritykset oli lakkautettu taloudellisen ahdingon tai natsien uhkailujen vuoksi.
Heti sodan alettua alkoivat myös juutalaisiin kohdistuneet joukkomurhat. Juutalaiset erotettiin muusta väestöstä määräämällä heidät kantamaan vaatteissaan daavidintähteä 23. marraskuuta 1939. Joulukuuhun 1941 mennessä Hitler oli päättänyt tuhota tyystin Euroopan juutalaiset. Tätä ennen vaihtoehtoina oli esitetty muun muassa juutalaisten kokoamista Madagaskarille tai muuhun siirtokuntaan, tarkoituksena kuitenkin joka tapauksessa jollakin tavalla tyhjentää Eurooppa juutalaisista, ja murhata suuri osa näistä. Natsibyrokratiassa oli monenlaisia ajatuksia suhtautumisesta juutalaisiin, ja muun muassa laajat pakkosteriloinnit ja juutalaisten käyttö pakkotyöhön saivat kannatusta.
Hitlerin kesäkuussa 1941 antama käsky, jossa määrättiin muun muassa neuvostovaltion, puna-armeijan tai kommunistisen puolueen palveluksessa olevien juutalaisten miesten murhaamisesta oli natsi-Saksan ensimmäinen suorasanainen juutalaisten systemaattisen tuhoamisen valtuuttanut määräys. Operaatio Barbarossan alusta asti turvallisuuspoliisin yksiköt ("Einsatzgruppen") ja armeija aloittivat kaikkien poliittisina tai rodullisina vihollisina pitämiensä ihmisten tuhoamisen, jota auttoivat monet paikallisesta väestöstä värvätyt antisemiittiset ryhmät. Esimerkiksi Liettuassa vain kolme päivää hyökkäyksen alkamisen jälkeen Saksan turvallisuusjoukot kehottivat paikallisia puolisotilaallisia joukkoja toimeenpanemaan pogromin Kaunasissa ja 1 500 juutalaista tapettiin yhdessä yössä. Ukrainassa Kiovan lähellä sijaitsevassa Babi Jarissa saksalaiset Einsatzgruppenit toimeenpanivat 29. ja 30. syyskuuta 1941 joukkomurhan, jossa kuoli saksalaisten raporttien mukaan 33 771 juutalaista ja myöhemmin myös romaneja ja neuvostoliittolaisia sotavankeja; yhteensä noin 100 000 henkeä. Vaikka tuhoamiskäskyn toimeenpano oli epäjärjestelmällistä ja vaihteli alueittain, on arvioitu, että yli miljoonaa juutalaista tapettiin näissä miehitetyillä alueilla sodan alussa toimeenpannuissa vainoissa. Vuonna 1942 toimeenpantu lopullinen ratkaisu (), joka koski myös Saksan ja Keski-Euroopan juutalaisia oli siis looginen jatke operaatio Barbarossan aikana aloitetulle politiikalle. Tammikuussa 1942 pidetyssä Wannseen konferenssissa useat natsijohtajat keskustelivat lopullisen ratkaisun toteutuksesta ja yksityiskohdista. Systemaattiset kuljetukset ghetoista Puolaan rakennetuille seitsemälle tuhoamisleirille ("Vernichtungslager") alkoivat.
Hitler piti juutalaisten tuhoamista niin tärkeänä tavoitteena, että jopa sodan loppuvaiheen sotilaallisessa ahdingossa natsi-Saksan polttoaine-, kuljetuskapasiteetti-, ampumatarvike-, sotilas- ja teollisuusresursseja kulutettiin kuolemanleireihin sotatoimien sijaan. Sodan loppuun mennessä suurin osa Euroopan juutalaisväestöstä olikin saatu tapettua. Puolanjuutalaisista, joka ennen sotaa oli Euroopan suurin juutalaisvähemmistö, arvioidaan tapetun yli 90 prosenttia eli noin kolme miljoonaa. Tämän lisäksi murhattiin yli 70 prosenttia Kreikan, Jugoslavian, Unkarin, Liettuan, Alankomaiden, Slovakian ja Latvian juutalaisvähemmistöistä. Belgia, Romania, Luxemburg, Norja ja Viro menettivät juutalaisväestöstään noin puolet, Neuvostoliitto yli kolmanneksen sekä jopa Ranska ja Italia noin neljäsosan. Useimmissa näistä maista keskeisessä osassa juutalaisvainojen toteutuksessa olivat paikalliset kollaboraattorit, ja monesti jopa miehityksenalaisten hallintojen virkamiehet.
Slaavit.
Puolalaisten tuhoamisen Hitler määräsi jo ennen Puolan valtausta vuonna 1939. Vainon kohteena olivat pääasiassa vaikutusvaltaiset henkilöt ja puolalainen sivistyneistö, mutta myös tavalliseen kansaan kohdistui joitakin joukkomurhia. Puolan valtaus oli toisen maailmansodan brutaaleimpia episodeja: kolmen miljoonan murhatun puolanjuutalaisen lisäksi yli kuusi miljoonaa puolalaista kuoli.
Natsit kohtelivat kaltoin myös muita slaavilaisia kansoja. Jugoslaviassa kuoli saksalaisten miehityksen 1941–1945 aikana saksalaisten miehitysjoukkojen ja heidän paikallisten kroatialaisten liittolaistensa vainoissa jopa yli puoli miljoonaa ihmistä. Neuvostoliittolaiset siviilit kohtasivat myös vainoa, vaikkakin saksalaisten miehittämien Neuvostoliiton alueiden väestö oli järjestetty jonkinlaiseen hierarkiaan: venäläiset olivat esimerkiksi ukrainalaisia ja valkovenäläisiä alempiarvoisia. Tuhansia kyliä hävitettiin kokonaan ja asumuksia tuhottiin paljon. Siviiliväestöä vastaan kohdistettiin vainoa joka johti satojen tuhansien kuolemaan ja osa pakotettiin pakkotyöhön epäinhimillisiin oloihin. Esimerkiksi Valko-Venäjän väestöstä neljännes kuoli toisessa maailmansodassa, ja maan juutalainen kansanosa tuhottiin miltei tyystin.
Yksi suurimmista vainon kohteista olivat neuvostoliittolaiset sotavangit, joiden kohtelu oli usein erittäin huonoa. Monet joko ammuttiin heti antautumisen jälkeen tai tuhottiin tuhoamisleireillä osana holokaustia. Suuri osa saksalaisten sotavangeista kuoli talvella 1941–1942, jolloin vangeiksi jäi paljon ennakoitua suurempia määriä sotilaita ja Saksan armeija ei kyennyt huolehtimaan niistä kaikista. Vankeja säilytettiin piikkilangalla eristetyillä, konekiväärein vartioiduilla, alueilla ilman suojaa luonnonvoimilta ja puutteellisesti ruokittuina. Hitlerin näkemys valloitussodasta itään vaikutti myös vankien kohteluun: suunnitelman mukaan miljoonien slaavien haluttiin kuolevan uuden imperiumin luomisessa. Hitler komensi joukkoja olemaan välittämättä piiritetyn Leningradin 3,3 miljoonasta asukkaasta ja sanoi, että Moskova ja sen asukkaat tullaan hävittämään maan päältä. Vaikka Hitler oli aluksi jyrkästi sotavankien Saksaan tuomista vastaan pitäen näitä biologisena ja poliittisena uhkana, alettiin vankeja siirtää työleireille Keski-Eurooppaan talvella 1942, mutta maaliskuuhun mennessä vasta 166 800 oli kuljetettu. Suurimittaisten kuljetusten alettua huhtikuussa, oli iso joukko vankeja jo kuollut. Saksalaiset vartiosotilaat teloittivat arviolta 600 000 sotavankia joko rodun tai kommunistiepäilyjen vuoksi. Leireillä esiintyneiden epäinhimillisten olosuhteiden vuoksi 3,3 miljoonaa neuvostoliittolaista sotavankia kuoli vankileirillä. Tämä tarkoittaa 57 % kuolleisuutta, kun vertailun vuoksi yhdysvaltalais- ja brittivangeista kuoli vain 3,6 %. Saksalaisten kuolleisuus neuvostovankileireillä oli sekin korkea, mutta sekin arviosta riippuen korkeintaan noin 14–30 %.
Homoseksuaalit.
Kansallissosialismi tuomitsi homoseksuaalisen käyttäytymisen, koska homoseksuaalit eivät tuottaneet jälkeläisiä arjalaisen rodun jalostamiseksi ja säilyttämiseksi. Tämä koettiin uhkana kolmannelle valtakunnalle. Homoseksuaalien kohtelusta oli natsijohtajien keskuudessa erimielisyyttä: jotkut halusivat heidät tuhottavan, osa halusi rajoittaa miesten välistä seksiä lailla.
Yli miljoona miespuolista homoseksuaalia joutui natsi-Saksassa valvonnan kohteeksi. Näistä ainakin 100 000 pidätettiin ja 50 000 joutui kärsimään vankeusrangaistuksia. Tämän lisäksi osa suljettiin mielisairaaloihin. Satoja miehiä kastroitiin saksalaisten valtaamilla alueilla. Keskitysleireillä homoseksuaalien asema oli erityisen huono. Heitä vainosivat saksalaisten vartijoiden lisäksi myös muut vangit, ja useita homoseksuaalimiehiä hakattiin kuoliaaksi. Juutalaisten ohella homoseksuaalit joutuivat raskaimpiin töihin. Virallisesti dokumentoitiin noin 15 000 homoseksuaalisen miehen kuolleen keskitysleireillä.
Homoseksuaaleja naisia ei kohdeltu yhtä julmasti kuin miehiä. Heidät leimattiin ”epäsosiaalisiksi”, mutta useimmat välttyivät joutumasta keskitysleireille.
Romanit.
Suhteessa ryhmän kokoon romaneja kuoli eniten holokaustissa. Rotuhygienian nimissä Euroopan romanivähemmistöä vainottiin erityisen ankarasti. Arvioiden mukaan neljännes tai jopa puolet romaniväestöstä tapettiin. Itä-Euroopassa romanit suljettiin ghettoihin ja kuljetettiin tuhoamisleireille. Välillä Einsatzgruppet eivät vaivautuneet edes järjestämään kuljetuksia, vaan ampuivat romanit suoraan kyliinsä.
Muut.
Etnisen alkuperän lisäksi natsit vainosivat ihmisiä uskonnollisin perustein. Noin 2 000–5 000 Jehovan todistajaa kuoli keskitysleireillä, joihin heidät vangittiin poliittisista ja ideologisista syistä. Jehovan todistajat kieltäytyivät asepalveluksesta, eivät halunneet osallistua politiikkaan ja kieltäytyivät natsitervehdyksistä sekä uskollisuuden vannomista kansallissosialistiselle hallitukselle. Natsien epäluulot kohdistuivat jo varhain myös moniin katolisiin ja muihin kristittyihin pappeihin, jotka kieltäytyivät Hitleriin kohdistetusta henkilönpalvonnasta. Suurin osa vangituista papeista joko teloitettiin tai näännytettiin leireillä nälkään.
Tämän lisäksi tuhottiin satojatuhansia psyykkisesti ja fyysisesti sairaita tai vammaisia ihmisiä. Natsit pitivät heitä taakkana yhteiskunnalle, koska heidän huoltamisensa vei valtion varoja. Lisäksi heidän olemassaolonsa oli epäkohta täydellisen arjalaisen rodun tavoittelussa. Noin 400 000 joutui pakkosterilisoinnin uhriksi vastoin tahtoaan. Vuonna 1939 aloitetun T4-eutanasiaohjelman tarkoitus oli systemaattisesti tuhota eri tavoin vammaisia lapsia ja aikuisia.
Keskitys- ja työleirit.
Natsit perustivat poliittisten vankien ja ei-toivottujen kansalaisten säilömiseen keskitysleirejä eri puolille Eurooppaa vuodesta 1933 alkaen. Vuoteen 1939 mennessä oli perustettu kuusi suurta leiriä. Toisen maailmansodan puhjettua natsit käyttivät leirejä valloitusten myötä aina vain kasvavien sotavanki- ja juutalaisjoukkojen keskittämiseen ja tuhoamiseen. Vangit joko tapettiin välittömästi leirille saapumisen jälkeen tai pakotettiin työskentelemään tehtaissa aliravittuina ja vartijoiden mielivallan alaisina. Myös työnteon tarkoitus oli vankien surmaaminen, mutta sitä ennen heidän työpanoksensa haluttiin käyttää hyväksi sota- tai muussa teollisuudessa.
Sodan aikana leirejä syntyi etenkin ei-toivottujen kansanosien, lähinnä juutalaisten, puolalaisen älymystön, kommunistien tai romanien asutuskeskusten läheisyyteen. Kriteerinä leirin sijainnille olivat myös hyvät rautatieyhteydet. Näistä kansanosista eroon hankkiutuminen katsottiin niin tärkeäksi, että Saksan sotatoimien kipeästi kaipaama kuljetuskapasiteetti uhrattiin suuressa määrin vankikuljetuksiin. Kuljetukset tapahtuivat usein hirvittävissä olosuhteissa, ja monet vangeista kuolivat jo matkan aikana.
Ghetot.
Puolan valtauksen jälkeen natsit perustivat useisiin kaupunkeihin ghettoja, joihin juutalaiset ja jotkut romanit kerättiin odottamaan kuljetusta keskitysleireille. Ghetoista suurin oli Varsovan ghetto, jossa eli 380 000 ihmistä, toiseksi suurin Łódźin ghetto (noin 160 000 asukasta), mutta ghettoja oli monissa muissakin kaupungeissa. Ghettojen elinolosuhteet olivat usein epäinhimillisen kurjat, kun suuria ihmismääriä ahdettiin asumaan hyvin pienelle alueelle. Esimerkiksi Varsovan ghetossa asui 30 prosenttia kaupungin väestöstä, mutta gheton pinta-ala oli vain 2,4 prosenttia kaupungin pinta-alasta. Keskimäärin noin kymmenen henkeä asui yhdessä huoneessa. Siksi kulkutaudit levisivät ghetoissa nopeasti, ja tuhansittain juutalaisia kuoli nälkään.
19. heinäkuuta 1942 Heinrich Himmler määräsi kuljetukset ghetoista kuolemanleireille aloitettaviksi. Kolme päivää myöhemmin alkoivat kuljetukset Varsovan ghetosta, ja noin 300 000 ihmistä pakkokuljetettiin sieltä seuraavien kahden kuukauden aikana. Joitakin aseellisia vastarintayrityksiä (gheton kansannousuja) tapahtui, mutta natsien onnistui tukahduttaa ne. Jäljelle jääneet juutalaiset tapettiin tai lähetettiin leireille tuhottaviksi. Ghettojen juutalaiset saivat usein melko pian tietää, mikä oli kuljetuksiin joutuneiden kohtalo. Vastarintaa tapahtui kuitenkin varsin vähän ennen kaikkea toivottoman materiaalisen alivoiman vuoksi, mutta usein juutalaiset myös toivoivat voivansa myöntyväisyydellä pelastaa edes osan gheton väestöstä.
Euroopan juutalaispakolaiset Suomessa.
Suomen juutalaisväestö käsitti toisen maailmansodan aikoihin parituhatta henkeä. Natsi-Saksan juutalaispolitiikan aina vain kiristyessä juutalaisten ahdinko koettiin myös Suomessa, jonne saapui satoja pakolaisia pääasiassa Saksasta ja Itävallasta. Useimmat näistä eivät kuitenkaan jääneet Suomeen, vaan jatkoivat matkaansa esimerkiksi Yhdysvaltoihin. Valtio ei suostunut avustamaan pakolaisia, joiden majoittaminen jäi juutalaisseurakuntien harteille. Suomen pienelle juutalaisyhteisölle pakolaisten huoltaminen oli raskas velvoite. Viranomaiset suhtautuivat pakolaisten saapumiseen nihkeästi, ja osa heistä käännytettiin takaisin. Yhteensä pakolaisia saapui maahan puolisen tuhatta.
Juutalaisvähemmistö Suomen armeijassa talvi- ja jatkosodassa.
Talvi- ja jatkosodassa Suomen juutalaiset osallistuivat maanpuolustukseen muiden suomalaisten tavoin. Heitä varten pystytettiin rintamalle kenttäsynagoga, eivätkä suomalaisten aseveljinä taistelleet saksalaiset puuttuneet tähän millään tavoin, vaikka olivat synagogasta ilmeisen tietoisia. Juutalaisia sotilaita kuului Suomen puolustusvoimiin 267, minkä lisäksi lottina toimi parikymmentä naista. Adolf Hitler myönsi kolmelle Suomen juutalaiselle rautaristin, mutta nämä kieltäytyivät ottamasta sitä vastaan. Myös jotkut Suomeen saapuneista juutalaispakolaisista osallistuivat talvisotaan vapaaehtoisina. Muut komennettiin työpalveluun, jossa olosuhteet saattoivat olla ankarat.
Himmlerin vierailu Suomessa 1942.
Kesällä 1942 Heinrich Himmler vieraili Suomessa yhtenä tarkoituksenaan vaatia Suomea luovuttamaan Saksaan juutalaisia joista hänellä on nimilista. Suomalaisilla tiedustuselimillä oli jo tuolloin kuva saksalaisten väkivallasta juutalaisvähemmistöä ja miehitettyjen venäläisalueiden siviiliväestöä kohtaan. Himmlerin illastaessa suomalaisten isäntiensä kanssa Suomen sotilastiedustelu murtautui Himmlerin huoneeseen ja valokuvasi Himmlerin listan luovutettavista juutalaisista. Pääosin Suomi onnistui torjumaan koko loppusodan toistuvat vaatimukset juutalaisten luovuttamisesta Saksaan.
Kahdeksan pakolaisen luovutus Saksaan.
6. marraskuuta 1942 Suomen viranomaiset luovuttivat natsi-Saksaan kahdeksan juutalaispakolaista. Tapahtuman syyt ovat jääneet epäselviksi. Pääasiallisina vastuullisina luovutukseen pidetään sisäministeri Toivo Horellia ja Valtiollisen poliisin Valpon päällikköä Arno Anthonia. Syyt kyseisten juutalaispakolaisten luovuttamiseen ovat epäselvät, ei tiedetä oliko luovuttamisessa syynä Saksan painostus; Valpon päällikkö Arno Anthonin mukaan kyseessä oli normaali poliisitoimi. Luovutetuista kuitenkin vain kahdella oli rikosrekisteri. Kyseiset juutalaiset päätyivät lopulta Auschwitziin. Vain yksi heistä selvisi hengissä. Joukossa oli kaksi lasta.
Myöhemmin suoritetussa tutkinnassa Anthoni asetettiin syytteeseen, mutta hän selvisi hyvin lievällä tuomiolla.
Vastarinta.
Natsi-Saksan ylivoimaisen aseellisen mahdin ja huolellisen organisaation vuoksi vain harvat holokaustin uhrit kykenivät tekemään vastarintaa. Epätoivoisissa tilanteissa sitä kuitenkin yritettiin monta kertaa.
Varsovan gheton kansannousu oli laajin organisoitu juutalaisten vastarintayritys holokaustin aikana. Se kesti huhtikuusta toukokuuhun 1943, kun viimeiset kuljetukset ghetosta tuhoamisleireille olivat tapahtumassa. ŻOB ja pienemmät vastarintajärjestöt vastustivat natseja 27 päivää. Kansannousu johti kaikkien gheton asukkaiden tuhoon, ja vain hyvin harvojen onnistui paeta ghetosta. Muista ghettojen kansannousuista yksikään ei ollut menestyksekäs.
Myös keskitys- ja tuhoamisleireillä tehtiin vastarintaa, usein sodan loppuvaiheessa vapautuksen koittaessa. Elokuussa 1943 vastarintaa tehtiin Treblinkan tuhoamisleirillä. Monet leirin rakennuksista tuhottiin maan tasalle, ja 70 vangin onnistui paeta. Myös kaasukammioiden toiminta keskeytyi kuukaudeksi, mutta tämän hintana 1 500 vankia kuoli vastarintayrityksessä. Sobibórissa tehtiin onnistuneempi vastarintayritys lokakuussa samana vuonna: 11 SS-vartijaa tapettiin, ja noin 300 leirin kuudestasadasta vangista onnistui pakenemaan. Näistä noin 50 selvisi hengissä sodan loppuun asti. Vankien pakeneminen pakotti natsit sulkemaan leirin. 7. lokakuuta 1944 Auschwitzin Sonderkommandoon kuuluneet juutalaiset vangit nousivat vastarintaan. Naisvangit olivat salakuljettaneet leiriin räjähteitä asetehtaalta, ja krematorio IV onnistuttiin räjäyttämään osittain. Vangit yrittivät paeta, mutta kaikki 250 saivat surmansa.
Syyllisten tuomitseminen.
Saksan hävittyä toisen maailmansodan pidettiin vuonna 1946 Nürnbergin oikeudenkäynnit. Niissä monet huomattavimmat natsi-Saksan poliitikot tuomittiin kuolemanrangaistukseen tai pitkäaikaiseen vankeuteen muun muassa rikoksista ihmisyyttä vastaan, millä viitattiin myöhemmin holokaustiksi nimettyyn joukkotuhontaan. Samalla päätettiin, että myös sen toimeenpanoon osallistuneita oli rangaistava. Monet heistä olivat kuitenkin paenneet maasta, niin että heidät voitiin jäljittää ja tuomita vasta paljon myöhemmin. Tunnetuimpia heistä ovat olleet Adolf Eichmann, Josef Mengele ja Klaus Barbie. Erityisesti Simon Wiesenthal on tullut tunnetuksi monien asiaan syyllistyneiden etsimisestä ja saattamisesta vastuuseen.
Holokaustin kieltäminen.
Melko pian toisen maailmansodan jälkeen alkoi esiintyä väitteitä, joiden mukaan holokaustia ei todellisuudessa tapahtunut tai se tapahtui väitettyä olennaisesti pienemmässä mittakaavassa. Näiden väitteiden mukaan toisen maailmansodan voittajavallat väärensivät massiivisen todistusaineiston, jolla maailma harhautettiin uskomaan ”valhe” miljoonien juutalaisten murhaamisesta. Harhautuksen tarkoituksena olisi ollut huomion kääntäminen pois liittoutuneiden omista raakuuksista, kuten Saksan kaupunkien strategisista pommituksista, sekä saksalaisten itsekunnioituksen murskaaminen ja sympatioiden hankkimisen juutalaisille Israelin valtion perustamisen aikoihin.
Nykyisin holokaustin kieltäminen kuuluu olennaisena osana monien juutalaisvastaisten liikkeiden maailmankuvaan. Tieteellisen historiankirjoituksen näkökulmasta holokausti on kuitenkin kiistaton historiallinen tositapahtuma, eikä sen kieltämiselle katsota olevan mitään vakavasti otettavia perusteluita.
Tunnetuin holokaustin kiistäjä lienee brittiläinen David Irving. Irvingillä on historiantutkijan taustaa ja julkaisuja, mutta tiedeyhteisö pitää häntä nykyisin epätieteilijänä ja todistusaineiston vääristelijänä. Holokaustin kieltävien lausuntojen antaminen on joissakin Euroopan maissa laitonta. 20. helmikuuta 2006 Irving tuomittiin Itävallassa kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Häntä syytettiin siitä, että hän oli 17 vuotta aikaisemmin pitänyt maassa puheen, jossa kielsi juutalaisten joukkotuhon.
Holokaustin muistaminen.
Holocaust Task Force -järjestö perustettiin 1998 Göran Perssonin aloitteesta. Järjestö edistää juutalaisten joukkotuhon muistamista, arkistojen avaamista tutkijoille ja opetuksen järjestämistä kouluissa ja yliopistoissa. Jäsenmaita on 27 (2010). Suomi liittyi jäseneksi järjestöön 16. joulukuuta 2010.


Open Society Institute.
Open Society Institute (Avoimen yhteiskunnan instituutti) on kansallisten Soros Foundationien hallinnollinen ydin. Instituutti on perustettu vuonna 1994. Sitä rahoittaa ja johtaa George Soros. Säätiön tavoitteisiin kuuluu mm. demokraattisen hallinnon, ihmisoikeuksien sekä sosiaalisten uudistusten edistäminen. Paikallistasolla säätiö pyrkii edistämään lainsäädännön noudattamista, julkista terveydenhuoltoa, koulutusta sekä vaihtoehtoisia tiedotusvälineitä. Lisäksi säätiö osallistuu korruption vastaiseen taisteluun eri alueilla.


Soros Foundation.
Soros Foundation (Soros-säätiö) on yksi monista kansallisista säätiöistä, jotka harjoittavat vapaaehtoista sosio-poliittista toimintaa. Säätiöitä on kymmenissä maissa, mutta erityisen vahvaa toiminta on Itä-Euroopan alueella. Säätiöiden nimi tulee George Sorosilta, joka on myös verkoston päärahoittaja.
Säätiöiden toiminta tähtää avoimen yhteiskunnan luomiseen kohdemaassa. Käytännön toimenpiteitä ovat tuki- ja kehittämistoiminta liittyen mm. koulutukseen, julkiseen terveydenhuoltoon, ihmisoikeuksiin, naisten oikeuksiin ja kansalliseen lainsäädäntöön.
Eri maissa sijaitsevia säätiöitä johtaa Open Society Institute.


Teuvo Pakkala.
Teuvo Pakkala (alun perin Teodor Oskar Johaninpoika Frosterus, 9. huhtikuuta 1862 Oulu – 7. toukokuuta 1925 Kuopio) oli suomalainen kirjailija. Pakkala lasketaan 1880–1890-lukujen realisteihin ja häntä on usein nimitetty myös naturalistiksi. Pakkalalla on teoksissaan hienoja lasten kuvauksia.
Henkilöhistoria.
Teuvo Pakkalan isä Juhana Erik Frosterus oli ammatiltaan kultaseppä, mutta harrasti myös kuvanveistoa. Äiti Anna Sofia Turdin oli samoin käsityöläissukua, sillä hänen isänsä oli puuseppä. Pakkalan isänisä oli paikallista kuuluisuuttakin saavuttanut laivanvarustaja, mutta Frosteruksen suvun juuret ovat etelässä, Nummen pitäjässä.
Pakkalan lapsuus oli ankea, sillä hänen isänsä oli perso viinalle. Siitä joutuivat viisi lastakin kärsimään, ja isän ollessa retkillään sairasteleva äiti sai kantaa vastuun perheestä. Nälkävuosien aikana perheen asuntona oli yhden huoneen hökkeli, ja Teuvo joutui käymään kerjuulla. Isän alkoholinkäyttö teki alun perin käsityöläisperheestä köyhälistöä.
Perheen elämä muuttui, kun Pakkalan isä koki lestadiolaisen herätyksen ja luopui viinasta, sekä alkoi jopa pitää saarnoja kaupungin laidalla. Isän pääsy tukkiyhtiön työnjohtajaksi mahdollisti sen, että poika-Pakkala pääsi aloittamaan koulunkäynnin Oulun ala-alkeiskoulussa. Vuonna 1874 Pakkala siirtyi vastaperustettuun Oulun suomalaiseen yksityislyseoon, jossa hän tapasi tulevan vaimonsa Agnes Tervon. Koulun opettajalta K. F. Kivekkäältä ja tämän vaimolta Pakkala sai innostuksen kirjallisuuteen ja pääsi tutustumaan erityisesti norjalaiseen kirjallisuuteen.
Pakkala pääsi ylioppilaaksi 1882. Hän yritti aluksi Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa eli nykyisessä Helsingin yliopistossa lääketieteen, kielten ja historian opintoja, mutta ne eivät oikein innostaneet. Hän vietti vuoden Oulun tarkk’ampujapataljoonassa, kokeili maanviljelyä velaksi hankitulla tilalla ja työskenteli lehtimiehenä.
Lehtimiehen työstä lähti liikkeelle Pakkalan kirjoittaminen: hän kirjoitti Kivekkään kustantamaan oululaiseen "Kaiku"-lehteen jatkokertomuksia. Kertomukset olivat satiirisia ja suunnattu ruotsinkielistä yläluokkaa vastaan; Pakkala oli elämänsä aikana nuor- ja vanhasuomalaisten välillä ja suhtautui myös wrightiläiseen työväenliikkeeseen suopeasti. Vuonna 1889 Pakkala joutui kuitenkin välirikkoon Kivekkään kanssa ja muutti Jyväskylään. Siellä hän pääsi "Keski-Suomi" -lehden päätoimittajaksi ja muutti nimensä virallisesti Pakkalaksi. Pakkala palasi Ouluun kuitenkin jo 1891 ja perusti maisteri Juho Siiran kanssa "Kaiku"-lehdelle kilpailijaksi "Louhi"-nimisen lehden.
Pakkala avioitui Agnes Tervon kanssa 13. joulukuuta 1889. Agnes kirjoitti nimimerkillä Liisa Tervo, joskin pelkästään harrastuksen vuoksi. Pakkala oli jo lyseossa kannustanut tulevaa vaimoaan kirjoitusharrastukseen. Perheeseen syntyi kaksi lasta: Samuli ja Erkki.
Pakkalan perhe muutti Helsinkiin 1894, mutta "Louhi"-lehti ilmestyi vuoteen 1906. Pakkala työskenteli kymmenen vuotta Otavassa kääntäjänä ja kustannustoimittajana. Hän käänsi mm. norjalaista kirjallisuutta mutta hankki lisätuloja myös opettamalla suomea Suomalaisen Teatterin näyttelijöille ja kääntämällä valtion asiakirjoja. Pakkala sai valtion kirjallisuuspalkinnon 1895 ja matkusti sen turvin Pariisiin mutta ei viihtynyt siellä vaan kaipasi kotiin.
Pakkala sai kirjallisuuspalkinnot vuosina 1901 ja 1903, mutta raha-asiat olivat huonolla tolalla. Hän muutti Kokkolaan ja toimi 1904–1907 Suomen köysitehtaan edustajana tuskastuttuaan kirjoittamiseen ja päästäkseen eroon veloistaan. Sen jälkeen Pakkala ryhtyi opettamaan Kokkolan suomalaisessa yhteiskoulussa suomea ja ranskaa vuoteen 1920 saakka. Opetustehtävä inspiroi Pakkalaa kirjoittamaan "Aapisen" (1908), jota hän oli hionut pitkään ja jossa hän näytti ottamiaan valokuvia.
Pakkala luopui opettajantyöstä 1920 ja muutti poikansa Samulin perheen luokse Liminkaan. Poikansa johtamassa kansanopistossa hän luennoi, ohjasi näytelmiä ja johti torvisoittokuntaa. Vuonna 1921 Pakkala innostui perustamaan Finn Film -nimisen osakeyhtiön elokuvantekoa varten. "Sotapolulla"-elokuva valmistui seuraavana vuonna, mutta se jäi yrityksen viimeiseksi ja sitä esitettiin vain muutamia kertoja.
Pakkala muutti elämänsä aikana vielä kerran, kun hän 1923 siirtyi kirjaston ja kansalaisopiston johtajaksi valitun poikansa mukana Kuopioon. Siellä Pakkala kuoli 7. toukokuuta 1925. Kirjailija kuitenkin haudattiin 11. toukokuuta 1925 kotikaupunkiinsa Ouluun. Ouluun pystytettiin 1970-luvulla vielä pronssinen patsaskin, sopivasti Vaaranpuistoon. Raksilan kaupunginosassa on myös Teuvo Pakkalan kunniaksi nimetty Teuvo Pakkalan koulu, joka on 1.-6. luokkien peruskoulu.
Tuotanto.
"Vaaralla" (1891) on Oulun työläiskaupunginosasta kertova yhteisöllinen romaani, jossa ei ole selkeää päähenkilöä. Sen sijaan teoksessa seurataan useiden ihmisten elämää, pääasiassa naisten ja lasten. Pääosassa on Nikkilän lapsettoman pariskunnan, Viion lesken ja hänen tyttärensä, Latun perheen ja kurjuudessa elävän Vimparin perheen elämä. Kuvatut ihmiset ovat keskenään melko erilaisia filosofisesta Nikkilän isännästä hänen käytännölliseen vaimoonsa ja Viion uskonnolliseen leskeen ja enkelimäisen kiltistä Viion Elsasta rasavilliin poikatyttöön Latun Liisaan. Vaikka heidät voi nähdä ihmistyyppien edustajina, henkilöissä on silti myös selvästi omaleimaisuutta, joka tekee heidät eläviksi.
"Vaaralla" on vahvasti kuvaileva romaani, jossa kertoja jää suureksi osaksi taustalle. Sen sijaan ihmisten mieliin sukelletaan runsaasti, ja vuoropuhelulla on myös teoksessa tärkeä rooli; näillä keinoilla rakennetaan romaanin henkilökuvia. Kerronta luo varsin elävän kuvan 1800-luvun olosuhteista ja asenteista asettaen henkilöt realismin periaatteiden mukaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen.
Teoksen yhteiskunnallinen kritiikki ei ole ehkä yhtä näkyvää ja voimakasta kuin vaikkapa Minna Canthin realistisissa teoksissa. "Vaaralla" ottaa silti kriittisesti kantaa yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen ja tekee sen usein ironian kautta. Esimerkiksi kun Viion leski kutoo vauraalle Montinin rouvalle kangasta, leski pohtii, kuinka hyvä hänen on olla, vaikka työskentelee nälkäpalkalla eikä kehtaa kysyä töitä muilta, vaikka nämä maksaisivat enemmän. Vaaran ihmisten uskonnollisuudenkin voi nähdä jossakin määrin ironisessa valossa, kun he Jumalan kautta perustelevat omat huonot olonsa.
"Elsa" (1894) on jatkoa "Vaaralle"-romaanille ja on selvemmin henkilökeskeinen teos. Päähenkilö on Viion Elsa, joka on varttumassa lapsesta nuoreksi naiseksi. Hänen lapsuudenystävänsä Latun Liisa on toinen tärkeä henkilö. "Vaaralla"-romaanin roolit kääntyvät kuitenkin tyttöjen kohdalla päälaelleen: enkelimäinen Elsa joutuu rikkaan miehen pojan viettelemäksi ja synnyttää aviottoman lapsen, kun taas Liisasta varttuu todellisuudentajuinen ja arvostettu perheenemäntä. Ironista kyllä, ennen kilvan Elsaa ylistäneet ihmiset kääntävätkin hänelle nyt selkänsä.
Jos "Vaaralla"-teoksen kritiikki oli suureksi osaksi eriarvoisuutta vastaan suuntautunut, "Elsa" kritisoi myös naisen asemaa ja romanttisia kuvitelmia. Romanttiset kuvitelmat johdattavat Elsan lankeamaan Montinin Joriin, joka itsekkäästi hylkää hänet. Elsan avioton raskaus johtaa yhteiskunnalliseen häpeään, kun taas mies pääsee pälkähästä ilman minkäänlaista paheksuntaa yhteisön taholta ja menee naimisiin omaan yhteiskuntaluokkaansa kuuluvan naisen kanssa. Toisaalta romanttiset kuvitelmat saavat Elsan myös hylkäämään tavallisen merimiehen kosinnan ja haikailemaan Joria aina tämän häihin saakka.
Liisassa puolestaan havainnollistuu käytännöllinen järki. Liisa ei käy yhtä ahkerasti kirkossa eikä rukoile niin kuin Elsa ja tämän äiti, mutta Liisalta näyttää liikenevän myötätuntoa kaikille, jopa langenneelle Elsalle, joka on joutunut muiden halveksimaksi. Liisa tuntuu toimivan Elsa-romaanissa jopa darvinistisesti nähtävänä selviytyjänä siinä, missä heikko ja hellitty Elsa kuolee pois jättäen vain yhden huutolaiseksi kaupattavan lapsen jälkeensä. Vaikka Liisa on perheellinen nainen, hän säilyttää toimintavapautensa ja järjestelee toistenkin asioista. Liisasta onkin sanottu, että hän on yksi suomalaisen kirjallisuuden vahvimmista naishahmoista.
Pakkala kirjoitti verrattain vähän teoksia ja hitaaseen tahtiin. Monissa hänen teoksissaan tarkastellaan maailmaa lapsen näkökulmasta. Nämä molemmat seikat ilmeisesti saivat aikaan sen, ettei hän omana aikanaan kerännyt erityisen suurta suosiota, vaikka esimerkiksi Juhani Aho ylisti hänen tyyliään. Lasten psykologinen kuvaus koettiin vieraaksi, ja ajattelivatpa jotkut lapsikuvausten edustavan kirjailijan alkavaa vanhuudenheikkoutta. Myöhemmin Pakkalan arvo kirjailijana on kuitenkin noussut lukijoiden silmissä, joten hänen on tulkittu olleen tyylissään aikaansa edellä.
Pakkala kirjoitti romaanien lisäksi joitakin näytelmiä. Tunnetuin niistä lienee "Tukkijoella", josta on tehty useita elokuvaversioita ja jota on esitetty paljon teattereissa. "Tukkijoki" on musikaalinen näytelmä, jonka lauluja ovat tehneet mm. runoilija Otto Manninen ja säveltäjä Oskar Merikanto. "Tukkijoella" oli yleisön keskuudessa suosittu, mutta suosio leimasi kriitikkojen silmissä Pakkalan rahvaanomaiseksi yleisönkosiskelijaksi. Pakkala on luokiteltu joskus myös kansankirjailijaksi vaatimattoman alkuperänsä vuoksi.


M/S Mariella.
M/S Mariella on Viking Line -varustamon matkustaja-autolautta. Alus on rakennettu Wärtsilän Pernon telakalla Turussa vuonna 1985. Aluksen tilasi silloinen SF-Line Ab. Laivan pituus on 176,9 metriä ja leveys 29 metriä. Syväys on 6,78 metriä. Laivan koneet tuottavat 26 640 kilowatin tehon ja 22 solmun enimmäisnopeuden. Laivan jääluokitus on 1A Super. Valmistuessaan alus oli suurin Suomeen liikennöivä matkustaja-autolautta. Valmistuessaan M/S Mariella oli myös bruttorekisteritonneilla, matkustajamäärällä ja vuodekapasiteetilla mitattuna suurin matkustaja-autolautta.
M/S Mariellaan mahtuu 2 500 matkustajaa ja hyttipaikkoja on yhtä paljon. Tilaa on myös 400 henkilöautolle tai 60 rekka-autolle. Aluksessa on visiiri-tyyppinen keulaportti. Valmistumisestaan lähtien aina nykyhetkeen saakka vain muutamaa lyhyttä ajanjaksoa lukuun ottamatta M/S Mariella on liikennöinyt välillä Helsinki–(Maarianhamina)–Tukholma. Alus onkin selvästi eniten matkoja Helsingin ja Tukholman välillä tehnyt matkustajalaiva. Laivaa peruskorjattiin syksyllä 2006 ja 2009 ja sinne luotiin uusia ravintolakonsepteja ja Viking Travel Spa, myös tax-free uudistui ja laivan hytit sekä yleiset tilat ehostettiin.
M/S Mariella oli viimeinen laiva, joka sai tutkakuvan uppoavasta Estonia-autolautasta rientäessään sen avuksi syyskuussa 1994. M/S Mariella oli ensinmäisenä onnettomuuspaikalla, ja aloitti pelastustyöt.
Laivan sisaralus on alkuaan M/S Olympia -nimellä valmistunut S Princess Anastasia.
Kannet.
Aluksella on 11 kantta, jotka on numeroitu alhaalta ylöspäin.
Outoja ääniä ja räjähdys konehuoneessa.
"Mariella" oli lauantaina 4. elokuuta 1990 aikataulunmukaisella vuorollaan matkalla Helsingistä kohti Tukholmaa. Alus oli lähtenyt Helsingistä aikataulun mukaisesti kello 18.00 ja sivuuttanut Helsingin kasuunin kello 19.00.
Kello 20.47 konevalvomossa vahdissa olleet 2. konemestari ja moottorimies kuulivat pääkonehuoneesta outoa, vinkuvaa ääntä. Koska koneiden valvontalaitteista tai konehuoneen valvontamonitoreista ei havaittu mitään normaalista poikkeavaa, he molemmat lähtivät pääkonehuoneeseen selvittämään äänen alkuperää.
Pääkonehuoneessa he totesivat äänen tulevan selvästi aluksen oikealta puolelta. Konemestari nousi huoneen ylätasolle, eli kannelle 2 ja alkoi tutkia koneiden ympäristöä, moottorimiehen tarkistaessa konehuoneen alatasoa. Molemmat paikallistivat äänen tulevan pääkoneen numero 4 oikealta puolelta, sylintereiden 5 ja 6 väliseltä alueelta. Heidän tarkkaillessaan tilannetta ääni muuttui nopeasti voimakkaaksi, metallisen kiliseväksi. Tilanne vaikutti molemmista sen verran uhkaavalta, että he lähtivät vaistomaisesti poistumaan konehuoneesta. Noin 5–10 sekuntia myöhemmin pääkoneen kampikammiossa tapahtui räjähdys. Kampikammion huoltoluukut lensivät pois paikoiltaan ja palava öljypilvi tulvahti konehuoneeseen, sytyttäen mm. pääkoneen vieressä olleet voiteluöjykoneikot.
Hälytys ja ensitoimenpiteet.
Räjähdyksen jälkeen 2. konemestari juoksi konevalvomoon ja pysäytti heti aluksen oikeanpuolimmaiset pääkoneet 3 ja 4. Soitettuaan aluksen 1. konemestarille hän pysäytti myös vielä käynnissä olleet pääkoneet 1 ja 2. Samaan aikaan konehuoneesta meni automaattinen palohälytys komentosillalle. Vahdissa ollut yliperämies soitti välittömästi aluksen päällikölle ja ilmoitti hänelle tilanteesta. Päällikkö käsitti komentosillalle tultuaan tilanteen vakavuuden ja määräsi antamaan yleishälytyksen koko aluksella ja evakuoimaan matkustajat pelastusasemille.
Konehenkilöstö alkoi valmistautua palon sammutukseen aluksen konepäällikön johdolla. Vahdissa ollut moottorimies oli räjähdyksen sattuessa matkalla konehuoneen ylätasolle, ja sinne päästyään hän oli ryhtynyt toimenpiteisiin palon rajoittamiseksi, sulkemalla pääkonehuoneeseen johtavat vesitiiviit ovet. Hän yritti myös selvittää paloletkun pääkonehuoneeseen mutta epäonnistui runsaan savunmuodostuksen takia.
Evakuointi.
Samaan aikaan Mariellan muu henkilökunta alkoi evakuoida matkustajia hyteistä ja yleisistä tiloista sekä ohjata heitä pelastusasemille. Pelastusasemilla ryhdyttiin valmistautumaan aluksen mahdolliseen jättämiseen, pelastusveneistä poistettiin suojapeitteet ja veneet laskettiin aluksen partaan tasalle. Evakuointi saatiin suoritettua nopeasti, noin 15 minuutissa, eikä suurempia ongelmia ollut. Kuitenkin noin 40 minuuttia hälytyksen antamisen jälkeen löydettiin aluksen 2. kannen saunaosastolta 6-vuotias saksalainen pikkupoika, joka oli eksynyt vanhemmistaan evakuoinnin aikana.
Palon sammuttaminen.
Konehuoneeseen tehtiin kaikkiaan neljä sammutushyökkäystä. Aluksi palon sammutukseen käytettiin jauhesammuttimia, ja niillä saatiinkin öljypalo kaksi kertaa hetkellisesti sammumaan. Kovan kuumuuden takia palo kuitenkin leimahti aina muutaman sekunnin kuluttua uudelleen. Sammutusyrityksiä vaikeuttivat lisäksi muutamat huonosti toimineet jauhesammuttimet. Myös konehuoneen paloposteja yritettiin selvittää, mutta mm. kuumuuden vuoksi niiden liittimet ja venttiilit olivat jumissa. Paloletkujen selvittämistä viereisistä tiloista esti pelko palon laajenemisesta, mikäli pääkonehuoneen vesitiiviit ovet avattaisiin. Sammutushyökkäyksien epäonnistuttua todettiin, että miesvoimin paloa ei voida sammuttaa.
Tässä vaiheessa aluksen konepäällikkö päätti, että sammutusta yritetään laukaisemalla pääkonehuoneen halonisammutusjärjestelmä. Kun oli varmistettu, että konehuoneessa ei enää ollut ketään ja konehuoneen ilmanoton palopellit oli suljettu, konepäällikkö laukaisi halonisammutusjärjestelmän noin kello 21.15. Samaan aikaan sammutustehtävissä ollut konehenkilökunta siirtyi autokannelle ja ryhtyi jäähdyttämään sen palopaikan yläpuolella ollutta osaa vedellä.
Halonilla onnistuttiin sammuttamaan konehuoneen öljypalo. Palaminen jatkui kuitenkin edelleen eri kaapeliradoissa ja -hyllyillä. Konehuoneeseen tehtiin useita savusukelluksia, paloaluetta jäähdytettiin vedellä, kaapeliratoja sammutettiin ja pilssi sekä palaneen koneen alue suojavaahdotettiin. Palo katsottiin saadun hallintaan noin kello 22.50. Kaapeliradat syttyivät kuitenkin vielä useita kertoja, viimeisen kerran kello 03.00 seuraavana yönä. Jälkivartiointia konehuoneessa jatkettiin satamaan tuloon saakka.
Kun palo oli saatu hallintaan, päästettiin matkustajat pelastusasemilta takaisin aluksen sisätiloihin kello 23.
Pelastustoimet.
Mariella ilmoitti palosta kello 21.10 radiopuhelimitse meripelastuskeskukselle (silloinen MRCC Helsinki). MRCC:ssä todettiin kyseessä olevan suuronnettomuuden vaaratilanne ja ryhdyttiin hälyttämään yksiköitä paikalle siltä varalta, että alus jouduttaisiin evakuoimaan.
Suoraan onnettomuuspaikalle tai asemavalmiuteen hälytettiin lukuisia merivartioston omia laiva- ja veneyksiköitä, kaksi vartiolentolaivueeen helikopteria Helsinki-Malmin lentoasemalta sekä kolmas laivueen Super Puma -kopteri Turusta. Myös Ruotsin meripelastusviranomaisia informoitiin ja myös Ruotsissa asetettiin neljä helikopteria kenttävalmiuteen aluksen evakuoinnin varalta.
Kaikkiaan 12 lähistöllä ollutta kauppa-alusta ilmoittautui MRCC Helsingille. Lähinnä ollut Silja Linen Wellamo toimi lähimpänä varmistavana aluksena ja toimitti MOB-veneensä välityksellä Mariellalle illan aikana muun muassa kymmenen paineilmapulloa savusukeltajien käyttöön.
Myös Helsingin, Turun, Hangon ja Tukholman palo- ja pelastuslaitoksilla kohotettiin valmiutta, ja valmistauduttiin lähettämään lentoteitse palomiehiä paikalle, mikäli paloa ei olisi saatu hallintaan Mariellan miehistön omin voimin. Valmiutta kohotti mm. Helsingistä toiminut lentopelastuskomennuskunta.
Kun kävi selväksi, että palo oli saatu hallintaan, eikä välitöntä vaaraa alukselle tai siinä oleville henkilöille enää ollut, alettiin valmiutta purkaa vähitellen.
Tilanteen vakiinnuttua hinaajat Aatos ja Hermes aloittivat Mariellan hinauksen kello 04.25 kohti Helsinkiä. Rajavartiolaitoksen vartiolaiva Kiisla ja helikopteri OH-HVH olivat varmistamassa hinausta. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, ja Mariella kiinnitettiin Helsingin Länsisatamaan seuraavana päivänä kello 15:45.
Konevaurion syyt.
Oikeusministeriön asettama tutkintalautakunta totesi tutkintaraportissaan alkusyynä tulipalon syttymiselle olleen pääkoneen numero 4 sylinterin 6A kiertokangen yhden kiinnityspultin irtoaminen kierteistään, todennäköisesti virheellisen kiristystavan vuoksi.
Yhden kiinnityspultin katkettua oli muihin pultteihin kohdistunut normaalia suurempi rasitus, jolloin ne olivat löystyneet ja taipuneet. Tämän seurauksena kiertokangen laakeri oli löystynyt ja päässyt hakkaamaan edestakaisin vasten kampiakselia, mikä todennäköisesti oli aiheuttanut konemiehistön kuulemat vinkuvat ja kilisevät äänet. Lopulta kiertokanki oli todennäköisesti irronnut kokonaan kampiakselilta, ja osuessaan muihin kampikammion osiin rikkoen samalla myös saman sylinterin männän ja lopulta lentänyt ulos koneen kyljestä, rikkoen samalla myös koneen ulkopuolella olleen voiteluöljykoneikon. Myös muita koneenosia, kuten männäntappi oli jo alkuvaiheessa lentänyt koneesta ulos.
Jo laakerivaurion seurauksena oli kampikammioon todennäköisesti muodostunut öljysumua, joka oli todennäköisesti ollut ensimmäinen syttymiskohde. Syttyminen oli tapahtunut todennäköisesti jonkin koneenosan irtoamisen tai edestakaisin hakkautumisen aiheuttaman kipinöinnin seurauksena.
Estonian tapaus.
Mariella oli ensimmäinen alus, joka saapui Estonian onnettomuuspaikalle vuonna 1994 ja aloitti pelastustyöt. Matkallaan aluksen helikopterikansi miehitettiin ja sairaanhoitajat olivat valmiudessa. Mariella tavoitti Helsinki radiota ja onnistui. Mariella oli ensimmäisena paikalla kello 02.12, jonka jälkeen sammutettiin potkurit. Aluksesta heitettiin mereen noin 150 pelastusliivä. Pelastuslauttoja laskettiin vinssien avulla aluksen sivuilta. Keulassa ja perässä pelastuslauttoja laskettiin mereen ja vinssausta auttoivat suuret porakoneet. Estonian pelastuslautalla olleet 15 ihmistä nostettiin Mariellan pelastuslauttoihin ja nostettiin alukseen. Helikopterit toivat alukselle 11 ihmistä. Mariella sai luvan jatkaa matkaa Tukholmaan iltapäivällä.
Sähkökatkos 2009.
Mariella oli 18. syyskuuta 2009 matkalla Helsingistä Maarianhaminan kautta Tukholmaan, kun laivan sähköt katkesivat illalla tuntia ennen puoltayötä. Laiva oli silloin avomerellä 40 kilometrin päässä Utöstä lounaaseen. Mukana oli yli tuhat matkustajaa ja 160 miehistön jäsentä. Sähköjärjestelmän häiriö sammutti apukoneet ja niiden pysähtyminen sammutti pääkoneet. Koneiden sammuminen esti Mariellan ohjaamisen ja laiva ajelehti noin tunnin aavalla merellä tuulen puhaltaessa 5 m/s ja liikenteen ollessa vähäistä. Varageneraattorien tuottaman sähkön varassa toimivat vain laivan tärkeimmät laitteet, kuten komentosillan navigointi- ja viestintäjärjestelmät.
Turun meripelastuskeskuksen saatua tiedon asiasta se lähetti vartiolaiva Tiiran Nauvosta kohti Utötä. Tiira palasi puolimatkasta takaisin, kun tilanne meni ohi. Mariellan koneet käynnistettiin käsin, mikä kesti noin tunnin ajan. Sähkökatkos ei aiheuttanut vaaraa laivalla olleille ihmisille. Moni matkustaja tuskin huomasi poikkeustilannetta, sillä valot pysyivät päällä ja viasta kuulutettiin vain laivan julkisissa tiloissa herättämättä hyteissä nukkuvia. Vian alkusyynä oli ilmeisesti polttoainejärjestelmään vaikuttanut sähkövika. Mariella saapui Tukholmaan tunnin myöhässä, mutta pääsi lähtemään paluumatkalle aikataulun mukaisesti. Mariella palasi liikenteeseen vauriopäivänä oltuaan kymmenen päivää telakalla. Telakalla mahdollisesti tehdyn virheen osuutta sähkökatkokseen ei osattu arvioida sanomalehtien uutisoidessa poikkeustilanteesta.


Slapstick.
Slapstick on yliammuttuihin fyysisiin törmäilyihin ja sattumuksiin perustuvaa komiikkaa. Tyypillinen esimerkki siitä on kermakakun litistäminen jonkun kasvoihin. Lähinnä sitä on käytetty vanhoissa mykkäfilmikomedioissa ja nykyään varsinkin erilaisissa piirretyissä, joissa ruumiillista kipua ei oikeastaan esiinny. Piirretyissä esimerkiksi jotakuta kaavamaisen typerää sivuhahmoa lyödään vaikkapa nyrkillä kasvoihin, ja hetken päästä hahmo nousee typertynyt ilme naamallaan ylös. Joskus humoristisuutta tavoitellaan saman asian toistolla; tälloin vaikkapa alasin putoaa juuri nyrkistä saaneen hahmon päähän.
Sanan "slapstick" sanotaan juontuvan näyttelijöiden aikoinaan käyttämästä, kahdesta puuriman palasesta tehdystä apuvälineestä, jolla saatiin aikaan lyöntiä kuvaava ääni.
Tunnettuja slapstick-tyyppisiä animaatioita ovat esimerkiksi Maantiekiitäjä sekä Tipi ja Sylvesteri, joissa kummassakin on perusajatuksena petoeläimen pyrkimys jahdata lintua.


Kitaristi.
Steve Vai on yksi tunnetuimpia nykyaikaisia kitaristeja ja kitaransoiton kehittäjiä.
Kitaristi on henkilö, joka soittaa akustista kitaraa, sähkökitaraa tai baritonikitaraa.
Pop-musiikissa kitaristit ovat laulajien ohella usein yhtyeiden johtohahmoja sekä musiikin tekijöitä. Kitaristit toimivat usein myös popyhtyeiden laulajana. Rock- ja metalliyhtyeissä on usein kaksi kitaristia: melodiaa soittava soolokitaristi ja säestystä soittava rytmikitaristi.


Rock and roll.
a> on yksi rock and roll -musiikin keskeisimmistä hahmoista.
Chuck Berry kehitteli rock and rolliin sopivaa kitaransoittoa ja sävelsi monia rock and roll -hittejä
Rock and roll (myös rock ’n’ roll tai rock & roll) on rockmusiikin vanhin alalaji. Se erkaantui Amerikassa afroamerikkalaisesta rhythm and bluesista 1950-luvulla ja muodosti vetovoimaisten artistien avulla tärkeän pohjan länsimaiselle nuorisokulttuurille.
Rock and rollin juuret.
Rock and roll on varsin suoraa jatkoa 1950-luvun rhythm and bluesille, mutta siihen vaikuttaneita tyylejä ovat myös perinteisempi blues, countrymusiikki sekä jossain määrin myös perinteinen gospel. Rock and rollia vuosikymmeniä aikaisempi, tasaiseen ja nopeaan rytmiin perustuva boogie woogie -pianomusiikki kuulostaa paikoin hyvin paljon rock and rollilta. Samoin nopeaan tempoon soitettu blues oli loppujen lopuksi varsin lähellä rock and rollia.
Termin alkuperä.
Usein termin ”rock ’n’ roll” ensimmäisenä käyttäjänä mainitaan vuonna 1951 toimintansa aloittanut DJ nimeltä Alan Freed, joka tarkoitti sillä mustan amerikkalaisnuorison suosimaa vauhdikasta rhythm and blues -musiikkia. Termiä käytettiin kuitenkin joidenkin kappaleiden sanoituksissa ja nimissä jo aikaisemmin, 1940-luvun lopussa. Aikaisemmin termiä ”rocking and rolling”, käytettiin mustien amerikkalaisten slangissa kuvaamaan eroottissävytteistä tanssimista tai seksin harrastamista. Tässä tarkoituksessa termi oli käytössä ensi kertaa vuonna 1922 Trixie Smithin kappaleessa ”My Man Rocks Me With One Steady Roll”.
Rock and roll musiikkityylinä.
Rock and roll korosti ja vahvisti kaikkia rhythm and bluesin ”räväköitä” piirteitä. Näihin kuuluivat esimerkiksi kohdat, joissa yhtye antaa vain yhden iskun tahdin alkuun ja laulaja laulaa tahdin loppuun ilman säestystä. Samoin pianoa alettiin hakata aggressiivisemmin (vaikutteita otettiin boogie woogie -musiikista) ja kitaristit omaksuivat Chuck Berryn johdolla uuteen tyyliin paremmin soveltuvat riffit.
Yksi keskeinen muutos rock and rollin synnyssä oli nopeaan ja tasaiseen rytmiin siirtyminen. Aiemmin nopeat blues- tai rhythm and blues -kappaleet olivat käyttäneet shuffle-komppia (”ränt-tä-tänt-tä”), mutta rock and rollissa komppi muuttui tasaiseksi (”rä-tä-tä-tä”), mikä mahdollisti aikaisempaa selvästi ”jykevämmältä” kuulostavan menon. Rock and roll ei välttämättä vaadi tasaista rytmiä (esimerkiksi Chuck Berryn ”School Days” perustuu perinteiseen shuffle-komppiin), mutta se oli kuitenkin tärkeä ja keskeinen muutos uuden tyylin syntymisessä.
Myöhemmin rockmusiikille tyypillinen särjetty kitarasoundi ei kuulunut vielä 1950-luvun musiikkiin, mutta sitä on 1960-luvulta alkaen käytetty myös rock and rollissa. Samoin 1950-luvulla bassona käytettiin valtaosin vielä akustista pystybassoa. Sähköinen bassokitara yleistyi 1950-luvun loppuun mennessä.
Rock and rollin nousu.
Ensimmäistä rock and roll -kappaletta on vaikea nimetä, mutta country-yhtyeenä aloittaneen Bill Haley & His Cometsin single ”Rock Around the Clock” vuodelta 1955 oli kiistatta tärkeimpiä rock and roll -musiikin yleiseen tietoisuuteen nostaneita kappaleita. Vatsakkaasta ja 30-vuotiaasta Bill Haleysta ei kuitenkaan ollut suureksi nuorisoidoliksi. Tähän tehtävään sopiva mies oli Elvis Presley, joka oli levyttänyt rock and rollia jo ennen Haleyn menestyssingleä. Presleyn ohella 1950-luvun tärkeimmät rock and roll -artistit olivat Chuck Berry, Bo Diddley, Buddy Holly, Eddie Cochran, Jerry Lee Lewis ja Little Richard. Vaikka Berry, Diddley ja Richard olivatkin mustaihoisia rock and roll -tähtiä, Elvis Presleyn valkoinen ihonväri oli hyödyksi, kun uutta musiikkityyliä markkinoitiin valkoiselle nuorisolle.
Chuck Berry oli rock and roll -artisteista merkittävin säveltäjä, ja hänellä oli myös suuri vaikutus siihen, että kitarasta tuli myöhemmin rockin keskeisin soitin. Jerry Lee Lewis ja Little Richard olivat puolestaan merkittäviä pianisteja. Artisteista varsinkin Chuck Berry ja Little Richard vaikuttivat siihen, että rocklaulamisessa alettiin käyttää tahallista äänen karkeutta ja erilaisia huudahduksia.
Rock and rollin alkuperäinen aikakausi 1950-luvun Amerikassa oli hyvin lyhyt. Sen suosio alkoi hiipua vuosikymmenen vaihteessa. Suosion laskuun vaikuttivat merkittävästi seuraavat suunnilleen samanaikaiset tapahtumat: Elvis lähti armeijaan, Chuck Berry joutui vankilaan, Jerry Lee Lewisin suosio tipahti hänen mentyään naimisiin 13-vuotiaas serkkunsa kanssa, Little Richard tuli uskoon lopettaen musiikinteon kokonaan (vaikka hän tekikin paluun myöhemmin 1960-luvulla) ja Buddy Holly kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 1959. Myös Eddie Cochran kuoli auto-onnettomuudessa vuonna 1960.
Rock and roll -ilmiö 1950-luvulla.
Rock and roll herätti kauhistelua ja suoranaista moraalipaniikkia 1950-luvun yhteiskunnassa. Vaikka rock and roll kuulostaa nykyään vauhdikkuudestaan huolimatta melko kesyltä, se oli aikalaistensa korvissa erittäin aggressiivista, ja lasten vanhemmat pitivät sitä vaarallisena. Lehdissä saatettiin esimerkiksi julkaista tutkimuksia, joiden mukaan rock and roll -musiikin kuunteleminen vähentää älykkyyttä. Itävallassa mentiin niin pitkälle, että rock and roll kiellettiin maan yhdessä läänissä. Myös rock and rollin maine ”mustaihoisena musiikkina” kasvatti sen epäilyttävyyttä valkoihoisten yhdysvaltalaisten ja eurooppalaisten keskuudessa.
Bill Haleyn kappaletta ”Rock around the Clock” oli käytetty vuonna 1955 ilmestyneessä elokuvassa "Älä käännä heille selkääsi" ("Blackboard Jungle") kaoottisessa kohtauksessa, ja elokuvan esittämisen yhteydessä eri maissa tapahtui paikoin nuorison mellakointia. Myös Suomessa elokuva sai aikaan hieman järjestyshäiriöitä. Monet vanhemmat ihmiset toivoivat rock and rollin jäävän vain lyhytikäiseksi ilmiöksi, joka unohdettaisiin muutamassa viikossa.
Myöhempi vaikutus.
Rock and rollin välitön jälkeläinen oli surf-musiikki, joka syntyi instrumentaalikappaleisiin keskittyneiden rock and roll -artistien levytysten myötä.
Jatkumo rock and rollista myöhempään rockmusiikkiin ei kulje yksinomaan rock and rollin kautta, vaan 1960-luvun rock-artistit palasivat uudestaan vanhempaan bluesiin ja rhythm and bluesiin. Rock and roll oli kuitenkin musiikillisten vaikutteiden lisäksi luonut sen musiikillisen asenteen ja kulttuurisen pohjan, jolle myöhemmät rock-artistit perustivat musiikkinsa.
Rock muodostui jo 1960-luvun jälkipuolella tunnelmaltaan ja lähestymistavaltaan hyvin erilaiseksi tyyliksi kuin 1950-luvun rock and roll. Toisaalta rockmusiikin 1960-lukulaisten kokeilujen vastapainoksi syntyi vuosikymmenen lopussa perinteistä rock and rollia elvyttävä suuntaus, joka nosti suosioon sekä vanhoja 1950-luvun rocktähtiä että uusia 1950-luvun musiikista innostuneita esiintyjiä. Suomalaisena esimerkkinä voidaan mainita 1970-luvun suosituimpiin kuulunut yhtye Hurriganes, jonka musiikki pohjautui vahvasti perinteiseen rock and rolliin. 1970-luvulta aina tähän päivään asti rock and roll on elänyt merkittävänä kultti-ilmiönä nousten ajoittain laajemmankin huomion kohteeksi, kuten esimerkiksi 1970-luvun lopun suomalaisnuorison keskuudessa eläneen 1950-lukumuodin aikana.
Suurimpia rock and roll -hittejä.
1950-luvulla singlet olivat vielä paljon albumikokonaisuuksia tärkeämpi julkaisukanava musiikille. Sen takia rock and rollin tärkeimmät julkaisut ovat singlejä.


David Hume.
David Hume (7. toukokuuta (J: 26. huhtikuuta) 1711 Edinburgh, Skotlanti – 25. elokuuta 1776 Edinburgh, Skotlanti) oli skotlantilainen filosofi, ekonomisti ja historioitsija, joka tunnetaan parhaiten tietoteoreettisen empirismin kehittäjänä sekä Adam Smithin ja Thomas Reidin ohella valistusaatteen tärkeimpinä hahmoina Skotlannissa.
Humea ennen empirismin perinteen tärkeimpinä vaikuttajina olivat John Locke ja George Berkeley. Hume sai vaikutteita heiltä, samoin kuin monilta muilta englantilaisilta ajattelijoilta kuten Isaac Newtonilta, Samuel Clarkelta, Francis Hutchesonilta ja Joseph Butlerilta sekä ranskalaisilta ajattelijoilta kuten Pierre Baylelta. Filosofiassaan Hume kritisoi esimerkiksi aiempia käsityksiä kausaliteetista eli syy-seuraus-suhteesta. Hänen mukaansa kausaliteettia ei esiinny aistihavainnoissa, eikä se ole siis looginen periaate, vaan viittaa vain yleistyksiin siitä, kun ilmiöt seuraavat toisiaan havainnoissamme.
Historioitsijat näkevät Humen filosofian skeptisismin läpitunkemana, mutta monet ovat katsoneet, että hänen filosofiassaan on hyvin keskeisenä osana myös naturalismi. Humen jälkeen hänen ajattelunsa tutkimus on jakautunut pääasiassa kahteen koulukuntaan: niihin, jotka painottavat skeptistä puolta, kuten loogiset empiristit, ja niihin jotka painottavat naturalistista puolta, kuten Don Garrett, Norman Kemp Smith, Kerri Skinner, Barry Stroud ja Galen Strawson.
Elämä.
Hume syntyi juliaanisen kalenterin mukaan 26. huhtikuuta, gregoriaanisen kalenterin mukaan 7. toukokuuta vuonna 1711 Edinburghissa, Skotlannissa. Aika ajoin koko elämänsä läpi hän vietti aikaa perheensä kotona Ninewellsissä, Chirnsidessä, Berwickshiressä. Hänen perheensä lähetti hänet Edinburghin yliopistoon poikkeuksellisen varhain, 12-vuotiaana – tyypillinen ikä tuolloin oli 14 vuotta. Aluksi hän harkitsi oikeustieteen opiskelua, mutta kuvaili myöhemmin, ettei häntä kiinnostanut mikään muu kuin filosofia ja tieto – hänen omilla sanoillaan: "ylitsepääsemätön vastenmielisyys kaikkeen paitsi filosofisiin pyrkimyksiin ja yleiseen oppimiseen; ja kun perheeni kuvitteli minun lukevan Voetia ja Vinniusta, Cicero ja Vergilius olivat kirjailijoita joita ahmin salaa". Hume ei juurikaan kunnioittanut professorejaan, kertoen ystävälle vuonna 1735: "professoreilta ei voi oppia mitään mitä ei voi löytää kirjoista".
Vuonna 1729, 18-vuotiaana, Hume koki filosofisen valaistumisen. Ei tarkalleen tiedetä, mistä oli kysymys, mutta hänen arvellaan tuolloin keksineen kausaliteettiteoriansa – teorian siitä, että syytä ja seurausta koskevat uskomuksemme riippuivat tunteista, tavoista ja tottumuksista, eivät järjestä tai abstrakteista, ajattomista ja yleisistä luonnonlaeista.
Vuonna 1734, oltuaan joitakin kuukausia Bristolissa, Hume vetäytyi opiskelemaan ja suorittamaan ajatuskokeita itsellään La Flecheen, Anjoun maakuntaan Ranskaan. Hän vietti siellä neljä vuotta ja hahmotteli elämäntehtävänsä, kuten hän kirjoitti omaelämäkerrassaan "My Own Life": "tehdä hyvin tiukasta vaatimattomuudesta korvaaja onneni puutteille, ylläpitää heikentämätöntä itsenäisyyttäni ja katsoa jokainen päämäärä halveksittavaksi paitsi kirjallisten kykyjeni parantaminen". Ranskassa olon aikana valmistui myös teos "A Treatise of Human Nature" ("Tutkielma ihmisluonnosta") Humen ollessa 26-vuotias. Vaikka monet tutkijat katsovat tutkielman olevan Humen merkittävin teos ja yksi filosofian historian merkittävimmistä, lukijakunta kotona Isossa-Britanniassa oli aluksi hyvin eri mieltä. Hume kuvasi julkisen reaktion (tai sen puutteen) sanoen teoksen "pudoneen painosta kuolleena syntyneenä, ilman että saavutti edes sellaista huomionosoitusta kuin kiihkoilijoiden nurinaa. Koska olen luontaisesti elämäniloinen ja vilkasverinen, palauduin kuitenkin kolauksesta pian ja jatkoin opintojani maassa suurella innolla". Hume kirjoitti myös teoksen "An Abstract Of A book lately published; Entituled, A Treatise Of human nature, &c. Wherein The chief argument of that Book is farther illustrated and Explained". Teos oli aiemman tutkielman lyhennelmä, jonka Hume julkaisi nimettömänä ja pyrki näin tekemään teoksesta helpompilukuisen ja herättelemään kiinnostusta uudelleen. Tämäkin kuitenkin epäonnistui.
Teoksen "Essays Moral and Political" julkaisemisen jälkeen vuonna 1744 Hume pyrki Edinburghin yliopiston etiikan ja pneumatiikan (psykologia) oppituolille, mutta hänen hakemuksensa hylättiin. Vuoden 1745 jakobiittikapinan aikana hän opetti Markiisi Annandalea. Tuolloin hän aloitti myös suuren historiallisen teoksensa "The History of Great Britain", jonka kirjoittaminen vei viisitoista vuotta ja josta tuli yli miljoona sanaa pitkä. Teos julkaistiin kuudessa osassa vuosina 1754–1762. Vuodesta 1748 Hume palveli kolmen vuoden ajan asepuvussa serkkunsa kenraaliluutlantti James St. Clairin sihteerinä. Tuona aikana hän kirjoitti teoksensa "Philosophical Essays concerning Human Understanding", joka julkaistiin myöhemmin nimellä "An Enquiry Concerning Human Understanding" ("Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä"). Teos ei ollut paljonkaan menestyksekkäämpi kuin "Treatise".
Humea syytettiin harhaoppisuudesta, mutta hänen nuoremmat papistoon kuuluvat ystävänsä puolustivat häntä sanoen, että ateistina hän oli Skotlannin kirkon toimivallan ulkopuolella. Syytteestä vapautumisesta huolimatta Hume ei onnistunut pääsemään Glasgow'n yliopiston filosofian oppituolille. Tämä johtui mahdollisesti Thomas Reidin vastustuksesta. Reid oli samana vuonna käynnistänyt voimakkaan kristillisen kritiikin Humen metafysiikkaa vastaan. Vuonna 1752 Hume valittiin oikeustieteellisen kirjaston hoitajaksi. Hume kirjoitti omaelämäkerrassaan, ettei toimesta tullut juurikaan palkkaa, mutta hän sai suuren kirjaston komentoonsa. Kirjasto mahdollisti Humen historiateoksen jatkamisen.
Hume saavutti suuren kirjallisen maineen esseistinä ja historioitsijana. Hänen historiateoksensa, joka käsitteli aikaa saksikuninkaista mainioon vallankumoukseen, oli aikanasa best-seller. Teoksessa Hume esitti poliittisen ihmisen tavan luomuksena, jolla oli taipumus myöntyä hiljaisesti vakiintuneeseen hallintoon, ellei kohtaa epävarmoja olosuhteita. Hän katsoi, että ainoastaan uskonnolliset erimielisyydet saivat ihmiset poikkeamaan suunnastaan jokapäiväisessä elämässä ja ajattelemaan poliittisia asioita. Hume oli itse konservatiivi politiikassa, ja tämän on katsottu näkyneen hänen historiantulkinnoissaan.
Humen varhainen essee "Of Superstition and Religion" asetti pohjan lähes kaikelle maallistuneelle ajattelulle uskonnonhistoriassa. Humen ajan uskonnonkriitikoiden täytyi ilmaista itseään varoen. Vähemmän kuin viisitoista vuotta ennen Humen syntymää 18-vuotias opiskelija Thomas Aikenhead oli joutunut syytteeseen siitä, että hän oli sanonut avoimesti kristinuskon olevan hölynpölyä. Hänet tuomittiin jumalanpilkasta ja hirtettiin. Hume noudatti yleistä tapaa ilmaista itseään epäsuorasti dialogin hahmojen välityksellä. Hume ei ottanut "Treatisea" nimiinsä kuin vasta kuolinvuonnaan 1776. Hänen esseensä "Of Suicide" ja "Of the Immortality of the Soul" sekä teos "Dialogues Concerning Natural Religion" julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen vuosina 1778 ja 1779, eikä niissä edelleenkään ollut sen enempää kirjoittajan kuin julkaisijankaan nimeä. Hume kätki omat ajatuksensa niin hyvin, että vielä nykyäänkin väitellään siitä, oliko hän todellisuudessa deisti vai ateisti. Hänen omana aikanaan hänen väitetty ateisminsa sai kuitenkin aikaan sen, ettei häntä huolittu useisiin virkoihin.
Humesta ja hänen oletetusta ateismistaan on olemassa vanha, todennäköisesti perätön kertomus. Kertomuksessa Hume putoaa hevosensa selästä mutalammikkoon ja liukastelee siinä, kun vanha ja hurskas rouva kävelee ohi. Kun hän näkee kuuluisan ateistin sätkimässä henkensä edestä, hän kävelee lammikon reunalle. Hume pyytää rouvaa ojentamaan kepin, jotta hän pääsee ylös. Rouva kieltäytyy, ellei Hume osoita antautumista kaikkivaltiaalle Jumalalle. Hume suostuu ja rouva auttaa hänet ylös.
Vuodesta 1763 vuoteen 1765 Hume toimi Lordi Hertfordin sihteerinä Pariisissa, missä häntä ihailivat sekä Voltaire että seurapiirien naiset. Hän ystävystyi Rousseaun kanssa, mutta ystävyyssuhde kariutui Rousseaun harhakuvitelmiin hänen tuttaviensa häntä vastaan tekemästä salaliitosta, johon hän uskoi Humen osallistuneen. Hume kirjoitti tästä huolimatta Rousseausta myöhemmin suopean arvion. Vuodesta 1767 hän toimi vuoden ajan nimitettynä virkaan pohjoisen departementin alivaltiosihteerinä. Vuonna 1768 hän asettui Edinburghiin. Huomio Humen filosofisiin teoksiin lisääntyi, kun saksalainen filosofi Immanuel Kant antoi Humelle kunnian siitä, että oli herännyt "dogmaattisesta unesta". Tämä tapahtui noin vuonna 1770. Siitä lähtien Hume sai tunnustusta jota oli kaivannut koko elämänsä.
James Boswell vieraili Humen luona muutama viikko ennen tämän kuolemaa. Hume kertoi tälle, että uskoi vilpittömästi "mitä järjenvastaisemmaksi haaveeksi", että olisi olemassa kuolemanjälkeistä elämää. Hume kirjoitti oman hautakirjoituksensa: "Syntyi 1711, kuoli ----. Jättäen jälkimaailmalle lisätä loput". Kirjoitus on kirjoitettuna, lisättynä kuolinvuodella 1776, Humen tilaamaan yksinkertaiseen hautakappeliin, joka seisoo hänen tahtonsa mukaan Calton Hillin itärinteellä, josta näkee hänen kotiinsa Edinburghin New Towniin, osoitteeseen St David Street 1.
Filosofia.
Vaikka Hume vaikutti 1700-luvulla, hänen työnsä ovat yhä epätavallisen ajankohtaisia ja osuvia nykypäivän filosofisissa kysymyksissä yhtä hyvin kuin aikalaistensakin parissa.
Humen empirismi: Ideat ja vaikutelmat.
Humen mukaan kaikki tieto tulee ihmisille aistiemme kautta. Havaintomme jakautuvat kahteen ryhmään: ideoihin ja vaikutelmiin. Hän määrittelee näitä termejä yhdessä tärkeimmistä teoksistaan, "Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä". Hänen mukaansa vaikutelmat syntyvät välittöminä ensivaikutelmina kun aistimme oikeita, olemassa olevia asioita ja tunnemme erilaisia tunteita. Ideat sitä vastoin ovat ajatuksen tasolla olevia, vähemmän todellisuudenkaltaisia havaintoja; vaikutelmien kopioita, muistoja havainnoista, joita ei voi syntyä ellemme ole aikaisemmin kokeneet ja aistineet asioita.
Humen omin sanoin: "Vaikutelmalla [...] tarkoitan kaikkia eloisampia havaintojamme, kun kuulemme, tai näemme, tai tunnemme, tai rakastamme, tai vihaamme, tai himoitsemme, tai tahdomme. Ja vaikutelmat eroavat ideoista, jotka ovat vähemmän eloisia havaintoja, joista olemme tietoisia, kun ajatuksemme heijastavat mitä tahansa noista aiemmin mainituista aistimuksista tai liikkeistä". Ideoista hän jatkoi sanoen: "Vaikuttaa [...] että kaikki ideamme eivät ole mitään muuta kuin vaikutelmien kopioita, tai, toisin sanoen, että meille on mahdotonta ajatella mitään mitä emme ole aiemmin tunteneet joko ulkoisilla tai sisäisillä aisteillamme".
Humen mukaan paitsi tieto myös kaikki mielikuvitus on tullut havainnoista, tästä esimerkkinä kuvitelma sarvekkaasta miehestä. Muistoissamme ideoina ovat niin sarvet kuin mieskin. Tämä kuvitelma ei ole palautettavissa aistihavaintoon (sillä kukaan ei ole nähnyt sarvekasta miestä), vaan mieli on muokannut tämän ajatuksen. Tämä muodostaa merkittävän piirteen Humen filosofisessa skeptisismissä, sillä hän katsoi, ettemme voi olla varmoja siitä että joku asia, kuten Jumala, sielu tai minä on olemassa, ennen kuin voimme osoittaa vaikutelman, josta tuon asian idea on johdettu.
Tämä johdattaa meidät Humen sielukäsitykseen. Kuten todettua, hänen mielestään ihmisen mieli on vain vaikutelmien sekä ideoiden vallassa oleva leikkikenttä. Kukaan ei ole nähnyt sielua tai mitään aineetonta substanssia, eikä niiden olemassaoloa voida todistaa. Sama kielteisyys pätee myös kausaliteetin olemassaoloon. Kukaan ei ole havainnut kausaliteettia olemassa olevana oliona. Esimerkiksi kun biljardipallo lähtee liikkeelle toisen pallon osuessa siihen, emme havaitse mitään välttämätöntä yhteyttä kahden tapahtuman välillä, vaan ainoastaan kuvittelemme kausaliteetin. Ja koska emme havaitse kausaliteettia, meillä ei Humen mukaan voi olla tietoa siitä. Hume vei empirismin skeptisismiin, kaikkialle ulottuvaan epäilyyn. Tietoteoreettisessa skeptismissä ei ollut enää varmuutta jumalan olemassaolosta, minän pysyvyydestä eikä säännönmukaisuuksista.
Tunteisiin perustuva eettinen teoria.
Hume käsitteli etiikkaa ensimmäisen kerran teoksessaan "A Treatise of Human Nature". Myöhemmin hän laajensi siinä esitettyjä ajatuksiaan lyhyemmässä esseessään nimeltä "An Enquiry Concerning the Principles of Morals". Humen lähestymistapa oli perustavanlaatuisella tavalla empiirinen. Sen sijaan, että hän olisi kertonut meille kuinka moraalin tulisi toimia, hän selvittää, kuinka teemme moraalisia arvostelmia. Annettuaan muutamia esimerkkejä hän esittää johtopäätöksen, jonka mukaan suurin osa ellei kaikki hyväksymämme käyttäytyminen tuottaa julkista hyötyä. Päinvastoin kuin toinen empiristi Thomas Hobbes, Hume ei katsonut, että ihmiset tekevät moraalisia arvostelmia pelkästään omanvoitonpyyntöisesti, vaan meihin vaikuttaa myös lähimmäisiä kohtaan tunnettu sympatia.
Hume puolustaa tätä tunteisiin perustuvaa moraaliteoriaansa väittämällä, että emme koskaan kykenisi tekemään moraalisia arvostelmia pelkästään järjellä. Järkemme käsittelee faktoja ja tekee niistä johtopäätöksiä, mutta kun kaikki faktat käyvät tasan, emme kykenisi valitsemaan yhtä vaihtoehtoa muista. Tällaisen valinnan voivat tehdä vain tunteet. Tällainen argumentti järkeen perustuvaa moraalia vastaan on keskeinen osa moraalisen antirealismin esittämää argumentointia. Kuten humelainen filosofi J. L. Mackie esitti asian: Jotta puhtaat faktat maailmasta olisivat itsessään motivoivia moraalin kannalta, näiden faktojen tulisi olla hyvin erikoisia faktoja. Näin meillä ei ole juurikaan syytä uskoa niihin.
Vapaa tahto vastaan determinismi.
Yksi filosofisista kysymyksistä on konflikti vapaan tahdon ja determinismin välillä – jos tekemisemme on määrätty ennalta maailman alusta, kuinka ne voivat olla meidän päätettävissämme tai vastuullamme? Hume huomautti kuitenkin myös toisesta konfliktista, joka käänsi vapaan tahdon ongelman täysimittaiseksi dilemmaksi: vapaa tahto ei sovi yhteen myöskään indeterminismin kanssa. Kuvittele, että tekomme eivät määräytyisi aiemmin tapahtuneista asioista. Näin vaikuttaisi, että tekomme olisivat täysin sattumanvaraisia. Teot eivät tällöin määräytyisi myöskään, mitä Hume erityisesti painotti, luonteistamme – haluistamme, mieltymyksistämme, arvoistamme jne. Kuinka kukaan voisi olla vastuullinen teosta, joka tapahtui täysin sattumanvaraisesti eikä seurannut hänen omasta luonteestaan? Näin vapaa tahto näyttää vaativan determinismiä, koska muuten tekijä ja teko eivät liittyisi toisiinsa tavalla, jonka vapaasti valitut teot vaativat.
Olemme siis Humen mukaan tilanteessa, jossa lähes kaikki uskovat vapaaseen tahtoon, vapaa tahto vaikuttaa olevan ristiriidassa determinismin kanssa, ja vapaa tahto näyttää kuitenkin vaativan determinismiä. Hume katsoi, että inhimillinen käyttäytyminen, kuten kaikki muukin, on aiheutettua, ja siksi ihmisten pitämisessä vastuullisina omista teoistaan tulisi keskittyä heidän palkitsemiseensa ja rankaisemiseensa sillä tavoin, että he pyrkisivät tekemään sitä mikä on moraalisesti haluttua ja pyrkisivät välttämään sitä mikä on moraalisesti tuomittua.
"On" vastaan "pitäisi olla".
Hume huomautti, että monet puhuvat siitä "miten asioiden pitäisi olla" perustuen lausumiin siitä, "miten asiat ovat". Hänen mielestään kuvailevilla lausumilla (mitä on) ja ohjeellisilla tai määräävillä lausumilla (mitä pitäisi olla) on kuitenkin iso ero. Hume kehotti välttämään kirjoituksissa tämänkaltaista epämääräistä aiheen vaihtamista, jossa kirjoittaja ei selitä, miksi "pitäisi olla" -väittämien oletetaan seuraavan "on"-väittämistä. Tästä niin kutsutusta Humen laista eli Humen giljotiinista, joka leikkaa velvollisuudet irti luonnollisesta todellisuudesta, on tullut yksi eettisten teorioiden keskeisimmistä kysymyksistä. Humen katsotaan yleensä olleen sitä mieltä, ettei näiden kahden väittämätyypin välillä ole yhteyttä. Jotkut ovat kuitenkin ehdottaneet Humen katsoneen enemmän, ettei väittämätyyppien välillä voi olla yhteyttä, ellei ensin kiinnitetä huomiota ihmisluontoon ja ihmisten tuntemuksiin.
Hume oli todennäköisesti yksi ensimmäisistä kirjoittajista, joka teki kuvatun eron normatiivisten (mitä pitäisi olla) ja positiivisten (mitä on) väittämien välille. Nykyisin tällaisesta jaottelusta on tullut vallalla oleva jako sosiaalitieteissä ja moraalifilosofiassa. G. E. Moore puolusti samanlaista lähestymistapaa avoimen kysymyksen argumentissaan. Se liittyy naturalistiseen virhepäätelmään, jonka mukaan moraalisia ominaisuuksia ei voida samastaa luonnollisiin (naturalistisiin) ominaisuuksiin.
Utilitarismi.
Hume ja muut skottilaisen valistuksen edustajat selittivät ensimmäisenä moraalisia periaatteita "hyödyllisyyden" käsitteen avulla. Humen merkitystä ei tule kuitenkaan liioitella: hänen maanmiehensä Francis Hutcheson oli se, joka kehitti utilitaristisen iskulauseen "suurin onnellisuus suurimmalle määrälle" ("greatest happiness for the greatest numbers"). Humen "Treatise" vaikutti kuitenkin huomattavasti Jeremy Benthamiin, joka kommentoi teosta sanoen, että "oli kuin suomut olisivat pudonneet hänen silmistään". Nykyisestä näkökulmasta Humen utilitarismi oli kuitenkin erikoista. Hän ei katsonut, että moraaliseen totuuteen voitiin päästä vain hyödyn perusyksiköiden yhdistelmällä. Sen sijaan hän oli moraalinen sentimentalisti ja uskoi, ettei moraalisia periaatteita voinut perustella järkiperustein. Jotkut perusteet vain yksinkertaisesti vetoavat meihin ja jotkut eivät; ja syy miksi utilitaristiset periaatteet vetoavat meihin johtuu siitä, että ne edistävät meidän ja sympatisoimiemme lähimmäisten etuja. Ihmiset ovat taipuvaisia hyväksymään asiat, jotka hyödyttävät yhteiskuntaa eli yleistä hyötyä. Hume käytti tätä ajatusta selittääkseen, kuinka arvioimme erilaisia asioita sosiaalisista instituutioista ja hallinnon politiikasta luonteenpiirteisiin ja kykyihin.
Ihmeiden ongelma.
Yksi tapa tukea uskontoa on ihmeisiin vetoaminen. Hume kuitenkin katsoi, etteivät ihmeet voi koskaan tukea uskontoa. Hume esittää esseissään useita argumentteja, jotka kaikki palautuvat hänen näkemykseensä ihmeistä: hänen mukaansa ne olivat Jumalan asettamien luonnonlakien rikkomista. Yksi argumenteista esitti, että luonnonlakien rikkominen on mahdotonta. Toinen esitti, ettei ihmisten antamiin todistuksiin ihmeistä voitu luottaa tarpeeksi, jotta ne kumoaisivat luonnonlakeja tukevan todistusaineiston. Kolmas esitti, että koska luonnonlakeja tukee vahva todistusaineisto, kaikki väitteet ihmeistä ovat ongelmissa heti alusta lähtien ja vaatisivat hyvin vahvaa todistusaineistoa. Iskulauseena: "epätavalliset väitteet vaativat epätavallisia todisteita" ("extraordinary claims require extraordinary evidence"). Esimerkiksi koskien Uri Gelleriä, Hume olisi epäilemättä kysynyt: "Mikä on todennäköisempää – että Geller kykenee taivuttamaan lusikoita käyttäen mieltään, vai että kyseessä on joku jekku?" Humen lähestymistapa vastaa paljolti occamin partaveistä. Se on keskeinen osa nykyistä skeptistä liikettä ja tärkeä kysymys uskonnonhistorioitsijoille.


Komintern.
Kommunistinen internationaali (lyhenne Komintern) (1919–1943) oli Venäjän kommunistisen puolueen (bolševikit) aloitteesta perustettu kansainvälinen yhteistyöjärjestö, jonka tarkoituksena oli kansainvälisen porvariston kukistaminen työväenluokan (proletariaatti) nimissä.
Järjestöä on kutsuttu myös nimellä "Kolmas internationaali", koska sen koettiin olevan Toisen internationaalin seuraaja ja parhaiden perinteiden puolustaja. Kominternin perustajat kritisoivat vanhaa organisaatiota etenkin kykenemättömyydestä vastata ensimmäisen maailmansodan synnyttämiin haasteisiin.
Komintern oli tiukasti keskitetty ja kurinalainen "maailmanpuolue", jonka kansallisuuksien mukaan järjestetyt jäsenjärjestöt (eli kommunistiset puolueet) olivat keskusorganisaatiolle alisteisia osastoja.
Vuonna 1919 maaliskuun 2.–7. Moskovassa perustettu Komintern piti yhteensä seitsemän maailmankongressia, joista viimeisen 1935. Järjestö lakkautettiin Stalinin aloitteesta 1943, kun sitä ei enää pidetty hyödyllisenä sen jäsenjärjestöjen tai Neuvostoliiton politiikan kannalta. Lakkauttamista kannatti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen lisäksi etenkin verrattain itsenäisesti toiminut Jugoslavian kommunistinen puolue, kun taas Neuvostoliitosta riippuvaiset puolueet Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen pääsihteerin Klement Gottwaldin johdolla pelkäsivät menettävänsä lakkauttamisen myötä viimeisenkin itsemääräämisoikeutensa.


Autoritarismi.
Autoritarismi tarkoittaa enemmän tai vähemmän diktatuurista hallintotapaa vastakohtana ihmisten itsemääräämisoikeuteen perustuvalle demokratialle.
Autoritaarista valtiota hallitaan keskitetysti, yhden henkilön tai "juntan" (esimerkiksi sotilasdiktatuurin) toimesta. Hallinto toimii yleensä ilman kansanedustusta, tai edustuksellisuus on tiukasti rajattu hallinnon kannattajiin. Hallinnon toimien ulkopuolista valvontaa ei ole järjestetty. Tyypillisesti autoritaarisen valtion johto on tietty eliittiryhmä, joka käyttää painostusta pysyäkseen vallassa.
Autoritaarisuutta pidetään politiikassa yleisesti liberaalin tai demokraattisen asennoitumisen vastakohtana. Toisaalta esimerkiksi Richard Sakwa on tuonut esiin termin ”demokraattinen autoritaarisuus” (), perustellen tätä sillä, että autoritaarisuus syntyy sekä "sisällöstä" että "prosessista".
Autoritaarisen ja totalitaarisen hallinnon eroja.
Yhdysvalloissa määriteltiin autoritarismin ero totalitarismiin Kirkpatrickin doktriinia sovellettaessa. Jeane Kirkpatrickin kehittämän doktriini saneli Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa 1980-luvun alusta. Teorian mukaan lännen kanssa yhteistyötä tekevät ei-demokraattiset valtiot olivat ”autoritaarisia”, kun taas Neuvostoblokki oli ”totalitaarinen”. Kirkpatrickin mukaan totalitaariset valtiot olivat kestävämpiä ja siksi vaarallisempia kuin autoritaariset. Esimerkkejä autoritaarisista valtioista ja järjestöistä olivat Ferdinand Marcosin Filippiinit, sekä Angolan UNITA- ja Nicaraguan Contra-sissiliikkeet.
Esimerkkejä autoritaarisesta hallinnosta.
Esimerkki autoritaarisesta hallinnosta voisi olla Viron Konstantin Pätsin hallinto vuosina 1934–1940. Päts julisti toimitusministeriön johdossa ollessaan maahan poikkeustilan, jonka jälkeen hän toimi autoritaarisena yksinvaltiaana ja kielsi poliittiset puolueet. Vaikka Pätsin aikana järjestäytynyt poliittinen vastustus oli kielletty, jonkinasteinen oppositiotoiminta sallittiin. Kansanedustuksellisia elimiä ei poistettu, mutta esimerkiksi parlamenttia ei kutsuttu koolle, ja muiden elimien vaaleissa ehdokasasettelu rajattiin hallituksen kannattajiin. Päts valitutti itsensä riigivanemiksi ja presidentiksi. Poliittisia vastustajia painostettiin monin tavoin, ja vangitsemiset olivat yleisiä. Vastustajia ei kuitenkaan teloitettu. Viron myöhempi presidentti Lennart Meri on kuvannut Pätsin hallintoa "pehmeäksi diktatuuriksi".


Itsemurha.
Itsemurha tarkoittaa itsensä tarkoituksellista surmaamista.
Yleisyys.
Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan itsemurhan teki vuonna 2000 maailmassa noin 815 000 ihmistä, Suomessa noin 1 200.
Miehillä suurin riski itsemurhaan on 41–45-vuotiaana ja naisilla 46–50 vuoden iässä. Suomessa itsemurhat ovat yleisiä myös nuoremmilla ja 20–34-vuotiailla miehillä se on yleisin yksittäinen kuolinsyy. 15–24-vuotiaiden tyttöjen itsemurhakuolleisuus on Suomessa WHO:n mukaan toiseksi korkein ja poikien viidenneksi korkein maailmassa.
Vastoin uskomusta itsemurhat eivät yleisty joulunpyhien aikana. Yhdysvaltain kansallisen terveystietoviraston mukaan itsemurhat vähenevät joulun lähestyessä ja kasvavat huippuunsa vasta keväällä. Suomessa yleisin kuukausi tehdä itsemurha on toukokuu.
Eri ammattiryhmistä lääkäreiden itsemurhatilastot ovat herättäneet keskustelua. Lääkärit tekevät muihin akateemisesti koulutettuihin verrattuna enemmän itsemurhia. Syyksi on ehdotettu esimerkiksi stressaavaa työtä.
Itsemurha on Suomessa kansainvälisillä mittapuilla melko yleinen ilmiö. Ilmiö koskettaa jossakin määrin myös lapsia ja nuoria, joilla laukaisevia tekijöitä saattavat olla muun muassa koulukiusaaminen, masennus, huonot kotiolot, läheisen kuolema sekä monenlaiset sosiaaliset ongelmat kuten esimerkiksi vanhempien päihdeongelma. Guinnessin Ennätysten Kirjan mukaan suurimmat itsemurhaluvut ovat Liettuassa. Vuosittain siellä tehdään noin 92 itsemurhaa 100 000 asukasta kohden. Toinen maa, jossa itsemurha on hälyttävä kansallinen ongelma, on Unkari, jossa sanotaan lähes 5 000 ihmisen surmaavan itsensä vuosittain. Maan asukasluku on reilut kymmenen miljoonaa. Vertailun vuoksi Suomen noin 5 300 000 asukkaasta 1 062 kuoli oman käden kautta vuonna 2006.
Vakavista itsemurha-ajatuksista kärsii peräti lähes 10 % ihmisistä, mutta hyvin pieni osa heistä toteuttaa aikeitaan. Riski kasvaa kuitenkin itsemurha-ajatusten pitkittyessä ja suunnitelmien yksityiskohtaistuessa. Itsemurha-ajatukset ovat yleisiä jo nuorilla: noin 20–25 % yläasteikäisistä tytöistä ja 15 % pojista on kärsinyt niistä viimeksi kuluneen vuoden aikana. Myös itsemurhayritykset ovat yleisiä, ja ne myös ovat erittäin tärkeä myöhempää itsemurhaa ennakoiva tekijä.
Tilastojen mukaan onnellisuustutkimuksissa pärjänneillä alueilla on myös suurimmat suhteelliset itsemurhaprosentit. Tämä saattaa johtua siitä, että onnellisten alueiden onnettomat huomaavat suuremman suhteellisen eron vertaillessan itseään muihin, kuin onnellisuusmittauksissa huonosti pärjänneillä alueilla.
Yleisyys Suomessa.
Itsemurhien määrän viime aikojen huippu Suomessa oli 1 512 vuonna 1990. 2000-luvun alkuvuosina itsemurhia oli enää noin tuhat vuodessa. Vuonna 2004 miesten itsemurhia oli 31,7 ja naisten 9,4 sataatuhatta asukasta kohden (miesten osuus 77 %), 10–24-vuotiaiden luvut olivat 33,1 ja 9,7 (miehiä/poikia 78 %). Itsemurhayrityksiä arvellaan olevan 10–15-kertainen määrä itsemurhiin nähden. Naisilla on (kansainvälisesti?) enemmän yrityksiä, mutta ne tulkitaan helposti pelkiksi huomionhaun yrityksiksi. Miehet käyttävät usein aggressiivisempia itsemurhamenetelmiä ja kuolevat naisia useammin itsemurhayrityksissä.
Itsemurhaprosessi.
Itsemurhaan ajautuminen on prosessi. Itsemurhaa edeltää usein ihmisen elämän tukala olotila. Hän ei näe enää muuta ulospääsyä. Ihminen voi hautoa itsemurhaa pitkän aikaa. Kun päätös itsemurhasta on valmis, sen tekijä saattaa vaikuttaa silminnähden helpottuneelta.
Itsemurhariskiä kasvattavat suuret elämänmullistukset kuten avioero tai läheisen kuolema. Myös rahallisten vaikeuksien, seksuaalisen väkivallan ja pitkäaikaisten sairauksien on huomattu kasvattavan itsemurhariskiä. Kerran itsemurhaa yrittäneistä 10 prosenttia tekee lopulta itsemurhan.
Mielenterveyden häiriöiden on todettu liittyvän usein itsemurhaan. Tutkimusten perusteella on huomattu että jopa 93 prosenttia itsemurhan suorittaneista kärsi jonkin asteisesta mielenterveyden häiriöstä. Yleisin oli mielialahäiriöihin lukeutuva masennus, joka todettiin jonkinasteisena 66 prosentilla itsemurhan tehneistä. Vain kahdella prosentilla tutkituista ei todettu minkäänlaisia mielenterveydellisiä ongelmia. Kyseisessä tutkimuksessa viiden prosentin mielentilaa ei kyetty määrittämään. Muita huomattavia itsemurhariskin kasvattajia ovat skitsofrenia ja alkoholismi. Myös ahdistuneisuushäiriöt aiheuttavat itsemurha-alttiutta. Itselleen vaaraksi olevat potilaat saatetaan lain mukaan määrätä tahdosta riippumattomaan hoitoon, jos henkilö on mielisairas eli psykoosissa ja muut keinot eivät sovellu käytettäväksi.
Itsemurhan vaarasta viestivät aiemmat itsemurhayritykset, itsemurhasta puhuminen ja vaikea-asteinen masennus. Myös itsemurhien aiempi esiintyminen suvussa, itsetuhoinen käyttäytyminen, tarpeeton riskienotto ja voimakas kiinnostus kuolemaa kohtaan saattavat olla riskitekijöitä. Monilla ilmenee myös persoonallisuuden muutoksia, psykoottistasoisia oireita, koulu- tai työsuorituksen heikkenemistä, keskittymisvaikeuksia, mielenkiinnon ja energian puutetta, päihteiden väärinkäyttöä, eristäytymistä, nukahtamisvaikeuksia tai halua nukkua koko ajan sekä muutoksia ruokahalussa.
Tekotavat.
Suomessa miesten yleisin itsemurhamenetelmä on vuosina 1979–1998 koottujen tilastojen mukaan hirttäytyminen (35 %); Yhdysvalloissa, jossa tuliaseita on vapaammin saatavilla kuin useimmissa maissa, yleisin tapa on ampuma-aseiden käyttö. Tosin yhteyttä aseiden määrän ja itsemurhien määrän välillä ei ole tutkimuksissa todettu, vaan pikemminkin Suomessa päädytään itsemurhaan kaksi kertaa todennäköisemmin kuin Yhdysvalloissa. Tutkimusten mukaan Suomessa 41 (2004) ja Yhdysvalloissa 22 (2002) ihmistä päätyy itsemurhaan 100 000:sta henkilöstä. Suomessa tilastojen mukaan miesten toiseksi yleisin itsemurhatapa on ampuma-aseiden käyttö (27 %). Suomessa naisten yleisin itsemurhatapa oli vuosina 1979–1998 myrkyttäytyminen (39 %) ja toiseksi yleisin hirttäytyminen (24 %). Miehet tekevät enemmän onnistuneita itsemurhia kuin naiset (noin 5:1). Naiset yrittävät noin kymmenen kertaa useammin itsemurhaa kuin onnistuvat siinä: pääasiassa miesten käyttämät menetelmät ovat väkivaltaisempia ja ”varmempia” kuin naisten. Suomessa naiset esimerkiksi vain ani harvoin ampuvat itsensä, kun taas Yhdysvalloissa se on tavallista. Myös valtimoiden aukileikkaaminen on melko yleistä varsinkin nuorten keskuudessa. Useimmiten itsensä kuiviin vuodattaminen epäonnistuu. Itsemurhan tyypilliset tekotavat riippuvat suuresti ympäristöstä ja kulttuurista.
Korkealta paikalta hyppääminen, hukuttautuminen ja tahallinen liikenneonnettomuus, esimerkiksi autolla ajaminen vastaantulevaa rekkaa päin, ovat myös toisinaan käytettyjä tapoja tehdä itsemurha. Osa näitä keinoja käyttäneistä jää myös eloon vammautuneena. Suomessa tapahtuu vuosittain noin 20 itsemurhakolaria. Lisäksi 50–60 heittäytyy junan tai rekka-auton eteen.
Lääkkeiden yliannostelu itsemurhatarkoituksessa on varsin yleistä, mutta tämä jää usein yritykseksi. Masennuksen hoidossa käytettäviä SSRI-lääkkeitä vaaditaan itsemurhan tekemiseen erittäin suuri määrä. Yliannostusitsemurhaa saatetaan yrittää myös huumausaineilla, vaikka ne tyypillisesti ovat vaikeammin saatavilla. Myös myrkkyjä saatetaan käyttää, vaikkakaan tällöin ei puhuta yliannostusitsemurhista. Myrkyt ovat lääkkeiden yliannostuksia vaarallisempia.
Tietyissä uskonnoissa, ainakin hindulaisuudessa ja jainalaisuudessa, tunnetaan myös itsensä näännyttäminen kuoliaaksi. Kyseessä on hidas ja länsimaalaisittain harvinainen itsemurhatapa.
Polttoitsemurha tehdään monesti poliittiseksi protestiksi. Tunnettuja tapauksia ovat muun muassa
Muun muassa Yhdysvalloissa on uutisoitu lukuisista tapauksista, joissa itsemurhaa yrittävä on tarkoituksellisesti aiheuttanut yleistä vaaraa tai hämännyt poliisia niin, että häntä on jouduttu esimerkiksi ampumaan. Tämä tunnetaan nimellä "suicide by cop". Harvinaisempi "suicide by state" tarkoittaa sellaisen rikoksen tekemistä, josta rangaistuksena on kuolemanrangaistus. Tämä oli aikoinaan yleinen tapa 1700-luvulla tehdä Ruotsissa itsemurha, koska kirkko tuomitsi itsemurhan mutta ei kuolemanrangaistusta. Usein rikos oli lapsenmurha, koska siitä kuolemantuomio pantiin täytäntöön suhteellisen tuskattomasti mestaamalla, ja lasten katsottiin olevan synnittömässä tilassa ja pelastuvan automaattisesti.
Suhtautuminen itsemurhaan.
Joissakin lainsäädännöissä itsemurhan yrittäminen on rikos. Joissakin uskonnoissa, mukaan lukien tietyt kristilliset suuntaukset, itsemurha on synti. Tätä perustellaan siten, että elämää pidetään Jumalan lahjana ihmiselle;
itsemurhapommitusta pidetään pikemminkin pommi-iskun tai marttyyriyden tyyppinä kuin itsemurhana.
Esimerkiksi japanilaisessa kulttuurissa itsemurha voi olla kunniallinen tapa välttää häpeällinen tai toivoton tilanne. Eri kulttuureissa tyypilliset tavat tehdä itsemurha vaihtelevat. Japanin kielessä on lukuisia termejä erilaisille itsemurhille.
Perhemurha.
Perhemurhaa pidetään laajennettuna itsemurhana. Siinä asianomainen surmaa ensiksi perheenjäsenensä tai perheenjäseniään ja lopuksi itsensä. Muun muassa showpainija Chris Benoit on surmannut perheensä ja itsensä. Myös Joseph Goebbels ja Magda Goebbels ovat tehneet perhemurhan. He surmasivat ensin kuusi lastaan ja lopuksi itsensä.


Rind et al..
Rind et al. (1998) on meta-analyysi lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä, kirjoittajinaan psykologi Bruce Rind, Philip Tromovitch ja Robert Bauserman. Se julkaistiin Yhdysvaltain psykologisen yhdistyksen Psychological Bulletin -lehdessä. Tutkimuksen koko nimi on A meta-analytic examination of assumed properties of child sexual abuse using college samples eli "Yliopistoaineistoa käyttävä meta-analyyttinen tutkimus lasten seksuaalisen hyväksikäytön oletetuista vaikutuksista".
Tulokset.
Eniten kiistoja herättänyt tutkimustulos oli, että mikäli alle 12-vuotias lapsi oli suostuvainen seksiin yli 16-vuotiaan kanssa, hän ei lainkaan välttämättä aikuisena kokenut tapahtuman aiheuttaneen itselleen vahinkoa. Tämä koski sekä poikia että tyttöjä.
Koska tutkimusaineistoksi oli rajattu yliopistoon päässeet nuoret, tutkimuksesta ei selvinnyt, oliko tällainen vapaaehtoinenkin seksi niin traumaattista osalle lapsista, että nämä eivät päässeet yliopistoon (college), vaan se vaatisi eri tutkimusta rajaamattomalla vastaajajoukolla. Tällaisen johtopäätöksen perusteettomuutta ovat jopa tutkimuksen tekijät itse korostaneet, kun jotkut ovat yrittäneet oikeuttaa seksiä suostuvaisten lasten kanssa viitaten heidän tutkimukseensa.
Tutkijat suosittelevat käsitettä "lapsen ja aikuisen välinen seksi" vapaaehtoiselle ja suostuvaiselle seksuaaliselle yhteydelle, koska ainakin seksi ei-suostuvaisten lasten kanssa on osoittautunut psykologisesti haitalliseksi.
Moraalisten ja juridisten seurausten suhde ei riipu kuitenkaan suostumuksesta, joten löydöksillä ei ole välttämättä seurauksia moraalin tai lainsäädännön suhteen. Tämän useimmat tutkimuksen kriitikot kuitenkin unohtivat, hyökäten tutkimusta kohtaan moraalisin tai juridisin argumentein tieteellisten vastaväitteiden sijaan. Tiedeyhteisö korosti, että tutkijoiden tulee voida tutkia ja julkaista myös ikäviä tosiasioita ilman pelkoa vastahyökkäyksistä tai sensuurista.
Kritiikkiä.
Eräiden tutkijoiden mukaan jo ennestään tiedettiin, etteivät kaikki uhrit saa pysyvää vahinkoa. On myös sanottu, että osalle uhreista vaikutukset ovat aikuisina vakavia, osalle hyvin pieni, ja monet haitat eivät ole kliinistä luokkaa (jollaisiin Rind rajoittui). Väitetään, että monilla uhreilla on vinoutunut tai vääristynyt käsitys hyväksikäyttötapauksesta ja että he eivät pysty yhdistämään vakaviakaan oireita seksikokemukseensa. Lisäksi käytetyissä tutkimuksissa ei selvitetty, miten vakavia vahingot olisivat olleet ilman uhrin saamaa lääketieteellistä hoitoa ja perheen antamaa tukea.
Reaktio.
Heinäkuu 1998 – tutkimus julkaistaan ensimmäisen kerran "Psychological Bulletin" -lehdessä.
Joulukuu 1998 – muun muassa yhdysvaltalainen "National Association for Research and Therapy of Homosexuality" ja useat republikaanipoliitikot kritisoivat tutkimuksen metodologiaa ja tuloksia.
23. toukokuuta 1999 – Yhdysvaltain psykologinen yhdistys APA julkaisee vastauksena lehdistötiedotteen, jossa todetaan "lasten hyväksikäytön olevan väärin ja haitallista uhreilleen" ja että "tutkimustulosten julkaisu yhdistyksen julkaisussa ei tarkoita, että APA olisi lopputulosten kannalla".
9. kesäkuuta 1999 – APAn puheenjohtaja Raymond Fowler ilmoittaa avoimessa kirjeessä edustajanhuoneen jäsenelle Tom DeLaylle meta-analyysin itsenäisestä tutkinnasta.
12. heinäkuuta 1999 – Yhdysvaltain edustajanhuone hyväksyy tutkimuksen tuomitsevan julkilausuman, jossa todetaan lapsen ja aikuisen välisen seksin olevan puhtaasti hyväksikäyttöä ja tuhoavaa. Julkilausuma saa yksimielisen kannatuksen Yhdysvaltain senaatissa.
AAAS:n tieteellisen vapauden ja vastuun komitea raportoi, että he "eivät nähneet selkeitä todisteita metodologian väärinkäytöstä tai muista kyseenalaisista menetelmistä, joita artikkelin kirjoittajat olisivat käyttäneet." AAAS kuitenkin lisäsi, että "jos sellaisia ongelmia olisi, niiden paljastaminen kuuluisi niille, jotka ovat tutkineet artikkelin ennen sen julkaisua, tai julkaistun artikkelin lukijoille", ja liitti mukaan seuraavan varoituksen: "Sitä, että komitea on päättänyt olla arvioimatta Psychological Bulletinin artikkelia, ei pitäisi nähdä kannanottona artikkelin puolesta tai sitä vastaan."
Maaliskuu 2002 – Politiikan tunkeutuminen tieteen alueelle on nostanut useita vastalauseita tutkijoilta, jotka ovat huolestuneet sen vaikutuksesta tieteellisen vertaisarviointiprosessin riippumattomuuteen. Eräät, mukaan lukien kaksi Psychological Bulletinin toimittajaa, kutsuvat Raymond Fowlerin 9. kesäkuuta julkaistua kirjettä taipumisena poliittiseen painostukseen. Asiaa käsiteltiin myöhemmin myös toisessa APAn julkaisussa, American Psychologistissa.


J. K. Rowling.
Joanne Rowling, OBE (oikea nimi Joanne Murray ent. Rowling, K-kirjaimen selitys alempana, s. 31. heinäkuuta 1965) on brittiläinen kirjailija. Hänen tunnetuin teoksensa on Harry Potter -fantasiakirjasarja, jonka päähenkilö on velhopoika Harry Potter.
Lapsuus.
Joanne Rowling syntyi Yaten kaupungissa Etelä-Gloucestershiressa vuonna 1965. Yaten sijasta hänen syntymäpaikakseen mainitaan usein virheellisesti lähellä sijaitseva Chipping Sodbury. Hänen isänsä Peter John Rowling työskenteli harjoittelijana lentokoneenmoottoritehtaan kokoonpanolinjalla. Äiti Anne Rowling (o.s. Volant) jäi kotiäidiksi Joannen synnyttyä. Vuonna 1967 perheeseen syntyi vielä toinen tytär, Dianne.
Kirjat olivat Rowlingin elämässä läsnä lapsesta saakka. Hänen äitinsä luki tyttärelleen satuja ja isäkin ehtiessään. Kenneth Grahamen teos "Kaislikossa suhisee" tuli Rowlingille tutuksi ja rakkaaksi jo varhain. Epäilemättä kirjojen kautta Rowlingille kehittyi mielikuvitus, jota hän hyödynsi johtaessaan lähistön lasten leikkejä. Myös kirjoittamisen Rowling aloitti jo lapsena.
Vuonna 1970 Rowling täytti viisi vuotta ja meni St. Michael’s Church of England-kouluun. Kahden vuoden kuluttua Rowling aloitti ala-asteen ja varsinaisen opiskelun. Koulussa hän oli hiljainen ja melko näkymätön toisille oppilaille.
Vuonna 1974 Rowlingit muuttivat Tutshillin kylään. Heidän tyttärensä siirtyi käymään Tutshill Church of England -nimistä koulua. Hänen kohdalleen osui opettaja, joka jakoi luokan osiin sillä perusteella, kuinka hyvin oppilaat menestyivät laskentokokeessa. Rowling menestyi aluksi kehnosti, mutta paransi suoritustaan aikaa myöten ja siirtyi luokassa paremmille paikoille. Opettajan menetelmät olivat vanhanaikaisia, ja Rowling oppi inhoamaan häntä.
Tutshillissä asuessaan Rowling harrasti lukemisen lisäksi partiota, jossa hänen äitinsä oli myös mukana tekemässä vapaaehtoistyötä. Äiti vietti muutenkin paljon aikaa lastensa kanssa. Yhdeksänvuotiaana Rowling luki Elizabeth Goudgen kirjan "The Little White Horse", joka teki häneen suuren vaikutuksen ja joka vaikutti myös myöhemmin Harry Potter -kirjoihin.
Opiskeluaika.
Wyedeanin yläasteelle siirtyessään Rowling pääsi eroon inhottavista opettajista. Hän muuttui myös aikaisempaa sosiaalisemmaksi, ja hänet valittiin viimeisenä vuonna koulun johtajatytöksi. Rowlingin äiti sai pian työpaikan koulun yhteydessä toimivasta laboratoriosta. Rowling itse menestyi koulussa hyvin, vaikka jotkut oppilaat ja opettajatkin kiusasivat häntä. Rowling oli jopa ainekirjoituksessa kärkitasoa. Hänen opettajansa rohkaisi myös oppilaita aivan eri tavalla kuin aikaisemman koulun luokitteleva opettaja. Teini-iässä Rowling luki kirjoja suurella innolla, ja hänen lempikirjailijakseen nousi Jane Austen.
1980-luvun alussa paljastui, että Anne Rowling sairasti MS-tautia, joka hankaloitti vähitellen hänen päivittäistä elämäänsä. Siitä huolimatta Joanne jatkoi menestyksekkäästi koulunkäyntiään. Hän ystävystyi Séan Harris -nimisen kouluun tulleen uuden pojan kanssa; tästä tulikin Rowlingin pitkäaikainen ja hyvä ystävä vielä senkin jälkeen, kun Rowling valmistui koulusta. Hän pyrki yläasteen jälkeen Oxfordin yliopistoon mutta jäi niukasti valittujen ulkopuolelle.
Rowling aloitti opinnot Exeterin yliopistossa heti Wyedeanin koulusta valmistuttuaan. Hän pääsi yliopistoon mennessään pois mielestään ahdistavasta kodista ja heittäytyi heti yliopistoelämään mukaan. Rowling valitsi pääaineekseen ranskan, mutta ei menestynyt siinä erityisen hyvin. Hänen huolellisuudessaan oli toivomisen varaa, ja aikaa kului paljon muuhun kuin opiskeluun, muun muassa kahvilassa ja baareissa oleiluun. Opintoihin kuuluvan Ranskassa vietettävän vuoden Rowling kulutti opettamalla englantia Pariisissa.
Yliopistoaikanaan Rowling tutustui Tolkienin teokseen "Taru sormusten herrasta", joka Sean Smithin mukaan vaikutti häneen suuresti. Yliopiston ympäristö antoi virikkeitä, jotka myöhemmin pääsivät Harry Potter -kirjoihin, ja Rowling viihtyi hyvin. Hän valmistui vihdoin vuonna 1987 keskinkertaisilla arvosanoilla. Vanhemmat olivat kuitenkin riemuissaan tyttärensä saavutuksesta, vaikka Annen kunto oli jo varsin heikko.
Työssä ja työttömänä.
Yliopiston jälkeen Rowling työskenteli sihteerinä tilapäisesti eri yrityksissä. Hän oli myös jonkin aikaa Lontoossa Amnesty Internationalilla töissä. Niihin aikoihin Rowling erään junamatkan aikana sai idean Harry Potterista ja velhokoulusta. Heti junamatkan jälkeen hän kirjoitti ideansa ylös ja jatkoi kirjoittelua huvikseen, kun aika kävi pitkäksi.
30. joulukuuta 1990 Rowlingin äiti kuoli. Vaikka se oli odotettavissa MS-taudin vuoksi, kuolema oli kova pala Rowlingille. Pian sen jälkeen Rowling lähti Portugaliin opettamaan englantia. Maisemanvaihdos antoi mahdollisuuden uuteen elämään. Rowling viihtyi hyvin Portugalin Portossa ja sai uusia ystäviä.
Portugalissa Rowling kohtasi Jorge Arantesin, portugalilaisen toimittajaopiskelijan, ja he alkoivat pian seurustella. Yllättäen Rowling tuli raskaaksi, ja nuoret muuttivat yhteen Arantesin äidin luokse. Pian Rowling sai kuitenkin keskenmenon. Se ei tuhonnut heidän suhdettaan, vaan Arantes kosi Rowlingia, ja he menivät naimisiin 16. lokakuuta 1992.
Pian Rowling tuli taas raskaaksi ja työskenteli aikaisempaa enemmän Potter-luonnostensa parissa. Lapsi syntyi 27. heinäkuuta 1993 ja sai nimekseen Jessica. Rowlingin ja Arantesin avioliitto oli kuitenkin varsin huonossa tilassa – riitoja oli paljon. Lopulta marraskuussa tilanne kärjistyi niin pitkälle, että Arantes heitti vaimonsa ulos kadulle. Rowling pääsi vähäksi aikaa ystäviensä luokse, sai tyttärensä Arantesin luota ja palasi Isoon-Britanniaan.
Rowling asettui asumaan lähelle sisartaan Edinburghiin. Hänen isänsä oli mennyt uudelleen naimisiin varsin pian äidin kuoleman jälkeen, ja ilmeisesti Rowlingin ja hänen isänsä suhteet olivat tulehtuneet sen seurauksena, joten hän ei halunnut kääntyä isänsä puoleen. Rowlingilla ei ollut aluksi helppoa, sillä hänellä ei ollut työtä. Hän joutui kohtaamaan paljon byrokratiaa anoessaan toimeentulo- ja asumistukea. Uhkana oli lisäksi Arantes, joka saapui Skotlantiin etsimään Rowlingia ja tytärtään siinä kuitenkaan onnistumatta.
Edinburghissa Rowling työsti kirjoituksiaan istuen usein kahviloissa, erityisesti sukulaistensa omistamassa kahvila Nicholson’sissa. Vuoden 1994 löytyi hiukan sihteerintyötäkin. Tosin paljon Rowling ei voinut ansaita, ettei olisi menettänyt tukia, minkä vuoksi Rowlingin ja hänen lapsensa elämä ei ollut kovin ruusuista. Rowling pääsi opiskelemaan opettajakoulutukseen, sai pienen stipendin ja pystyi elättämään itsensä ja lapsensa ilman tukia. Hän sai myös avioeron miehestään 26. kesäkuuta 1995.
Opettaja ja kirjailija.
Rowlingin käsikirjoitus edistyi Edinburghissa, ja hän lähetti sen kolme ensimmäistä lukua Christopher Littlen agentuuriin, joka edusti useita kirjailijoita, myös joitakin kuuluisiakin. Aluksi käsikirjoitus oli mennä hylättyjen käsikirjoitusten lokerikkoon, mutta pelastui virkailijan heränneen kiinnostuksen vuoksi. Vaikka agentuuri ei ollut yleisesti ottaen kiinnostunut lastenkirjallisuudesta, se lopulta hyväksyi Rowlingin asiakkaakseen, mikä luonnollisesti ilahdutti kirjailijaa.
Rowling lähetti agentuurille koko käsikirjoituksensa "Harry Potter ja viisasten kivi". Siitä otettiin kolme kopiota, jotka lähetettiin kustantamoihin. Kaksitoista kustantajaa hylkäsi sen ennen kuin vastikään lastenkirjallisuusosaston perustanut Bloomsbury Publishing kiinnostui siitä. Se tarjosi käsikirjoituksesta 1 500 puntaa, jonka Rowling hyväksyi, sillä hänelle se oli iso raha. Kustantamo halusi kirjaan kirjailijan nimikirjaimet, jotta myynti olisi mahdollisimman hyvä: siellä uskottiin, etteivät pojat lukisi naiskirjailijan kirjoja. Nimikirjaimen K Rowling lainasi isoäitinsä nimestä "Kathleen". Samalla tavalla myös P. L. Travers, menestysromaani Maija Poppasen kirjoittaja, aikoinaan häivytti tiedon naiskirjailijuudestaan.
Käsikirjoituksen kulkiessa kustantamoissa Rowling opiskeli opettajaksi. Ensimmäinen harjoittelujakso oli erityisen rankka, ja Rowling sai siitä verrattain heikot arvosanat. Toisessa paikassa Rowling menestyi paremmin ja saavutti suosiota oppilaita innostavilla opetusmenetelmillään. Niinpä hän sai parhaat mahdolliset arvosanat. Rowling valmistui opettajaksi heinäkuussa 1996 ja sai pian paikan lähellä kotiaan sijaitsevasta koulusta. Työnsä ohessa hän kirjoitti toista kirjaansa "Harry Potter ja salaisuuksien kammio". Rowlingia auttoi kovasti se, että hän sai suurehkon stipendin. Stipendirahoilla hän osti tietokoneen avukseen.
"Harry Potter ja viisasten kivi" julkaistiin vihdoin 26. kesäkuuta 1997. Sitä ei markkinoitu kovinkaan suurellisesti, mutta kirja sai varsin myönteisiä arvosteluja. Jotkut kuitenkin moittivat kirjaa. Tärkein käännekohta oli kuitenkin se, että kirjan Yhdysvaltain-oikeuksista käytiin tiukka huutokauppa. Hinta päätyi peräti 100 000 dollariin, ja tämä herätti jo huomiota lehdistössä, joka nosti Rowlingin esiin köyhyydestä nousseena yksinhuoltajana. Korkealle noussut hinta varmisti myös sen, että kustantamon oli pakko nostaa kirja pinnalle, jottei kärsisi siitä tappiota. Ensipainos USA:ssa oli peräti 500 000 kappaletta.
Kahden viikon päästä ensimmäisen kirjan ilmestymisestä Rowling luovutti toisen osan valmiin käsikirjoituksen kustantajalle, ja se julkaistiin seuraavana vuonna. Kuusi päivää toisen osan ilmestymisen jälkeen "Harry Potter ja viisasten kivi" oli noussut Britanniassa bestsellerlistan kärkeen. Vaikka Rowlingille rahaa virtasi vielä hitaasti, hän saattoi nyt ostaa uuden asunnon rauhalliselta alueelta, joka sijaitsee lähellä tyttären tulevaa koulua. Rowlingista tuli kokopäiväinen kirjailija, mutta hän varjeli visusti yksityiselämäänsä.
Kansainvälinen kuuluisuus.
"Harry Potter ja salaisuuksien kammio" julkaistiin vuonna 1998, ja jo seuraavan vuoden kesäkuussa Rowlingista tuli miljonääri. Kun kolmas kirja eli "Harry Potter ja Azkabanin vanki" ilmestyi 8. heinäkuuta 1999, se lisäsi hänen mainettaan ja varallisuuttaan. Rowling joutui olemaan varsin paljon erilaisilla kiertueilla ja myynninedistämistapahtumissa, jotka sujuivat usein yli kustantamon odotusten – jopa negatiivisessa mielessä, sillä jotkin tilaisuudet muuttuivat suorastaan kaoottisiksi ihmisten innostuksen vuoksi. Rowling sai erityisen kunnianosoituksen, sillä hänelle myönnettiin Exeterin yliopiston kirjallisuuden kunniatohtorin arvonimi.
Vuoden 1999 marraskuussa lehdissä nostettiin esiin Rowlingin epäonnistunut avioliitto, kun hänen entistä aviomiestään oli haastateltu. Lehtien toiminta suututti Rowlingia ja sai hänet suhtautumaan entistä varauksellisemmin julkisuuteen. Neljännen Harry Potter -kirjan kirjoittaminen aiheutti samaan aikaan kovasti paineita, mutta "Harry Potter ja liekehtivä pikari" saatiin kaikesta huolimatta julkaistua kesällä 2000. Kirjassa esiintyvän lehtinainen Rita Luodikon hahmo on Rowlingin elämäkerran kirjoittaneen Sean Smithin mukaan mitä ilmeisimmin Rowlingin kriittistä suhtautumista totuutta vääristelevään lehdistöön.
Elokuvateollisuus oli kiinnostunut Harry Potter -elokuvan tekemisestä kirjojen saaman suuren suosion vuoksi. Vuoden 1999 lopulla neuvottelut saatiin päätökseen. Warner Bros. sai oikeudet elokuvien tekoon ja niiden oheistuotteisiin, mutta Rowling piti itsellään vallan valvoa elokuvien sisältöä. Hän teki yhteistyötä ensimmäisten kahden elokuvan ohjaajan Chris Columbusin ja pääosanäyttelijöiden kanssa. Rowling oli mukana valvomassa, ettei käsikirjoitus olisi ristiriidassa kirjan tapahtumien kanssa.
Rowlingin vaatimuksesta elokuvassa säilyi brittiläinen sävy, eikä yhdysvaltalaisia näyttelijöitä juuri käytetty. Rowling joutui joustamaan vain siinä, että Yhdysvalloissa elokuvan nimeen tuli "philosopher"-sanan sijaan "sorcerer"-sana; ensiksi mainitun ilmauksen luultiin olevan liian vieras yhdysvaltalaisille. Kohtaukset, joissa ilmaus "philosopher's stone" tai "sorcerer's stone" mainittiin, kuvattiin kahteen kertaan.
Vuoden 2001 alussa lehdistö sai selville, että Rowling oli alkanut seurustella Neil Murrayn kanssa. Tämä oli ammatiltaan lääkäri, asui erossa vaimostaan ja oli Rowlingia kuusi vuotta nuorempi. Kun "Harry Potter ja viisasten kivi" -elokuvan maailman ensi-ilta järjestettiin 4. marraskuuta 2001, oli Murray Rowlingin seuralaisena. 27. joulukuuta samana vuonna he avioituivat yksityistilaisuudessa, joka pidettiin Rowlingin hankkimassa ylellisessä kartanossa.
Häiden jälkeen Rowling kirjoitti viidettä Harry Potter -kirjaa mutta suunniteltuun aikatauluun tuli viivästyksiä. Yhdysvaltalainen kirjailija Nancy Stouffer syytti Rowlingia oman kirjansa plagioinnista ja nosti häntä vastaan kanteen Yhdysvalloissa. Oikeusjuttu vei Rowlingin elämäkerran kirjoittaneen Sean Smithin mukaan paljon kirjailijan aikaa ja tarmoa, mutta oikeus ratkaisi jutun Rowlingin eduksi. Viidettä kirjaa hidasti Smithin mukaan sekin, että Rowling oli tullut raskaaksi. Lisäksi Rowlingilla oli kovia paineita aikaisempien kirjojen menestymisen vuoksi. Hän sai suostuteltua kustantajansa antamaan lisää aikaa kirjoittamiseen.
Rowling ehti kirjoittaa neljännen Potter-kirjan jälkeen kaksi sarjaan suoranaisesti kuulumatonta kirjaa: Harry Potter -kirjoissa mainitut "Huispaus kautta aikojen" ja "Ihmeotukset ja niiden olinpaikat". Rowling lahjoitti niistä saamansa palkkiot suoraan Comic Relief -hyväntekeväisyysjärjestölle. Hän lahjoitti muutenkin paljon rahaa hyväntekeväisyyteen, erityisesti yksinhuoltajaperheitä tukeville järjestöille, syöpäjärjestöille, MS-taudin tutkimukseen ja Labour-puolueen tukemiseen.
Rowling synnytti toisen lapsensa 23. maaliskuuta 2003. Lapsi oli poika, ja hän sai nimekseen David Gordon Rowling Murray. 21. kesäkuuta 2003 julkaistiin kauan odotettu Harry Potter -sarjan viides osa, "Harry Potter ja Feeniksin kilta", joka oli aikaisempia kirjoja selvästi pidempi. Jaana Kaparin suomennoksessa on 1050 sivua.
Kesäkuussa 2004 Rowling paljasti nettisivuillaan seuraavan Harry Potter -kirjan nimen: "Harry Potter ja puoliverinen prinssi" ("Harry Potter and the Half-Blood Prince"). Kirjasta oli jo liikkellä joitakin Rowlingin paljastamia tiedonmurusia ja sitäkin enemmän huhuja. 21. joulukuuta 2004 Rowling ilmoitti internet-sivuillaan kirjan valmistuneen, ja samana päivänä kirjan kustantaja Bloomsbury tiedotti kirjan ilmestyvän maailmanlaajuisesti 16. heinäkuuta 2005. Suomennos ilmestyi 16. maaliskuuta 2006. Kuudennen kirjan jälkeen Rowling kertoi, että tulossa oli vielä seitsemäs Harry Potter -kirja, joka päättäisi sarjan. Joulukuussa 2006 seitsemännen kirjan englanninkieliseksi nimeksi ilmoitettiin "Harry Potter and the Deathly Hallows", joka julkaistiin suomeksi nimellä "Harry Potter ja kuoleman varjelukset".
24. tammikuuta 2005 Rowling synnytti kolmannen lapsensa, tyttövauvan. Rowlingin toinen tytär sai nimekseen Mackenzie Jean Rowling Murray.
23. helmikuuta 2012 Rowling ilmoitti lehdistötiedotteessa kirjoittavansa uutta kirjaa, joka olisi suunnattu aikuisille ja eroaisi huomattavasti Harry Potter -sarjan tyylistä. Kirjan nimi on "The Casual Vacancy" ja se julkaistaan 27. syyskuuta 2012. Se kertoo englantilaisesta Pagfordin pienestä kylästä, missä pidetään uudet vaalit.


Nero.
a>, jossa teksti "Augustus Nero Caesar".
Nero Claudius Caesar Augustus Germanicus (synt. "Lucius Domitius Ahenobarbus", myöh. "Nero Claudius Caesar Drusus Germanicus", yleisesti Nero) (15. joulukuuta 37 – 9. kesäkuuta 68) oli Rooman keisari, joka hallitsi 13. lokakuuta 54 – 9. kesäkuuta 68. Nero oli Julius-Claudius-suvun viimeinen keisari. Häneen assosioituu mm. Rooman palo, jonka sytyttämisestä häntä on syytetty, mutta se tuskin oli hänen sytyttämänsä todellisuudessa.
Syntyessään Nero sai nimen "Lucius Domitius Ahenobarbus". Hänen isänsä oli Gnaeus Domitius Ahenobarbus ja äitinsä Agrippina nuorempi, joka oli Augustuksen suora jälkeläinen. Nuori Lucius olikin syntyperänsä puolesta lähellä keisarillisen suvun ydintä, mitä osoittaa myös se, että hänen enonsa Caligula oli noussut Tiberiuksen seuraajaksi. Nero oli viimeinen keisari Julius-Claudiuksen dynastiasta. Neron adoptoi hänen setänsä Claudius. Hän nousi valtaistuimelle vuonna 54 Claudiuksen kuoleman jälkeen.
Nero keskittyi valtakaudella diplomatiaan ja kauppaan ja lisäsi kulttuurista pääomaa valtakuntaan. Hän määräsi rakennettavaksi teattereita ja edisti urheilukilpailujen järjestämistä. Hänen hallitus­kautensa aikana Rooma oli menestyksekkäästi sodassa Parthiaa vastaan, ja hän neuvotteli rauhan Parthian valta­kunnan kanssa. Hän kukisti myös Britannian kapinan ja osallistui ensimmäiseen juutalaissotaan.
Vuonna 64 useimmat Rooman rakennuksista tuhoutuivat palossa. Vuonna 68 Gaius Julius Vindexin kapina Galliassa ja myöhemmin Galban kapina Hispaniassa johtivat Neron vallan loppumisen. Hän teki itsemurhan samana vuonna 9. kesäkuuta.
Neron elämään liitetään usein tyranniaa ja ylellisyyttä. Hänet tunnetaan monista teloituksistaan, ja hän surmasi myös äitinsä ja velipuolensa.
Häntä on myös kutsuttu keisariksi, joka teki "temppuja ja antoi Rooman palaa". Hän soitti myös lyyraa, ja Suetonius toteaa Neron soittaneen lyyraa Rooman palaessa. Harvat säilyneistä lähteistä osoittavat Neron suotuisassa valossa. Joissain lähteissä, myös joissakin edellä mainituista, hänet kuvataan suosituksi roomalaisten ja varsinkin valtakunnan itäosan asukkaiden keskuudessa.
Neron tutkimiminen on ongelmallista, koska jotkut modernit historioitsijat arvioivat antiikin lähteiden luotettavuuden kyseenalaiseksi.
Suku.
Isänsä kuoleman ja äitinsä karkotuksen jälkeen Lucius jäi kolmevuotiaana puoliorvoksi ja keisari-enonsa armoille. Caligulan murhan jälkeen valtaan nousi murhatun keisarin setä Claudius, joka mentyään naimisiin veljentyttärensä Agrippinan kanssa vuonna 49 adoptoi tämän pojan Luciuksen. Adoption seurauksena poika sai nimen Nero Claudius Drusus Germanicus.
Valtaannousu.
Nero julistettiin aikuiseksi 14-vuotiaana vuonna 51 Nero avioitui Claudiuksen tyttären Claudia Octavian kanssa vuonna 53. Pretoriaanikaarti oli Neronkin tapauksessa keisarintekijä. Henkivartiokaarti valitsi 16-vuotiaan Neron keisariksi Claudiuksen kuoltua vuonna 54. Kumileimasimen asemassa ollut senaatti antoi tukensa valinnalle. Todennäköisesti Nero toimi ensimmäiset vuodet valtion keulakuvana vallan ollessa hänen äitinsä ja kahden neuvonantajan, Lucius Annaeus Senecan ja Sextus Afranius Burruksen käsissä. Neuvonantajien hoitaessa valtion asioita Nero keskittyi villiin elämään ja sekaantui kolmiodraamaan Poppea-nimisen naisen ja suojattinsa Marcus Salvius Othon kanssa.
Rooman palo.
Vuonna 64 tapahtui Rooman palo. Aikalaiset epäilivät keisari Neron sytytyttäneen Rooman tahallaan. Eräät myöhemmät roomalaiset historioitsijat, kuten Suetonius ja Cassius Dio, pitivät häntä syyllisenä palon toteutukseen. Epäilyksiä herätti se, että palon jälkeen Nero rakennutti kaupungin suurelta osin uudestaan entistä monumentaalisempaan tyyliin. Hän rakennutti samalla itselleen entistä suuremman palatsin, Domus Aurean. Lisäksi keisari Neron kerrottiin soittaneen lyyraa ja laulaneen laulua Troijan sodasta katsellessaan paloa.. Esimerkiksi historioitsija Tacituksen mukaan Nero ei ollut palon syttymishetkellä pääkaupungissa, vaan syntymäkaupungissaan, Antiumissa (nyk.Anzio), joka on noin 50 kilometrin päässä Roomasta. Tämän kuvauksen mukaan hän saapui Roomaan vasta, kun paloalue lähestyi Domus Transitoriaa.
Kun Neroa epäiltiin palon sytyttäjäksi, hän puolustautui ja syytti palosta Rooman kristittyjä. Tämä johti siihen, että kristittyjä alettiin vainota. Keisari Neron on väitetty teloituttaneen tällöin kristillisen kirkon apostolit Pietarin ja Paavalin. Erityisesti siksi hänen nimellään on kristillisessä perinteessä negatiivinen lataus. Neroa muistetaan nimenomaan kristittyjen vihollisena, joka on vaikuttanut Nerosta syntyneisiin myytteihin (mm. Rooman palo). Nero lienee todennäköisin esikuva Raamatun esittelemälle ilmestyskirjan pedolle: Neron nimen lukuarvo on "666", jos Nero kirjoitetaan muodossa Neron. Joissakin Vanhoissa testamenteissä pedon luku on 616, joka sekin vastaa Neron nimen lukuarvoa.
Kuolema.
Suetoniuksen mukaan Nero iski tikarin kurkkuunsa sihteerinsä avulla vuonna 68 senaatin julistettua hänet valtion viholliseksi. Roomalaishistorioitsija Cassius Dio kertoo tämän viimeisten sanojen olleen: "Minkä taiteilijan maailma minussa menettääkään!".
Jälkiarvio.
Tiedot Neron elämästä eivät ole kovin luotettavia. Aikalaismuistiinpanot ovat senaattorien Suetonius ja Tacitus tekemiä. Heidän kirjoituksiaan on voinut värittää Neron tunnettu viha senaattoreja kohtaan. Epäilemättä jotkut villit tarinat Neron hulluudesta ovat liioiteltuja. Uusimman tutkimuksen mukaan Neron hallitsijakauden alkupuolisko olisikin edustanut varsin rauhallista ja hyvää hallintoa myös Nerolta henkilökohtaisesti. Joka tapauksessa Neron hallitsijakausi oli Rooman valtakunnalle rauhallista ja taloudellisesti suotuisaa aikaa.


Missouri.
Missouri on Yhdysvaltain osavaltio keskilännessä.
Historia.
Missourin halki virtaavaa kaksi suurta vesiväylää, Mississippi osavaltion itärajalla ja
Missouri, joka kiemurtelee koko osavaltion poikki. Niitä pitkin kuljetettiin varusteita länteen eteneville uudisraivaajille, joten Missourin maatalaoudella oli hyvät markkinat ja joenvarsikaupungit kukoistivat. Myöhemmin rautatiet ovat ottaneet osittain jokiliikenteen paikan, mutta edelleen Missouri on tärkeä liikenteen solmukohta.
Missourin alue ostettiin Yhdysvalloille Ranskalta vuonna 1803 osana suurta maakauppaa, ja siitä tuli osavaltio 1821. Sisällissodan aikana missourilaisista osa oli Unionin ja osa etelävaltioiden puolella.
Maantiede.
Missourin naapurit ovat pohjoisessa Iowa, idässä Mississippijoen takana Illinois, Kentucky ja Tennessee, etelässä Arkansas ja lännessä Oklahoma ja Kansas sekä Missourijoen takana Nebraska.
Missourijoen pohjoispuolen tasangot ulottuvat Iowaan, Nebraskaan ja Kansasiin. Kukkulat ovat jälkiä jääkaudesta. Joen eteläpuolella levittäytyy Ozarkin tasanko, joka ulottuu Arkansas'han ja Oklahomaan. Osavaltio eteläosan Ozarkvuoret ulottuvat myös Arkansas'han.
Kaakkoisosa osavaltiosta on Mississippin tulvahietaa, joka on myös hedelmällistä viljelymaata. Pelloissa kasvatetaan puuvillaa ja riisiä.
Vaikka Missouri on nykyään keskilänttä, sitä pidettiin ennen etelävaltiona: Hannibalin kaupungissa kasvanut Mark Twain sanoi varttuneensa "Etelässä".
Missourin asukasluku vuonna 2010 oli 5 988 927. Osavaltion pääkaupunki on Jefferson City, suurin kaupunki: Kansas City (noin 451 000 asukasta vuonna 2008) ja suurin metropolialue: St. Louis. Itse St. Louisin kaupungissa on 354 000 asukasta. Muita suuria kaupunkeja ovat Springfield (156 000), Independence (110 000) ja Columbia (100 000).


Tšad.
Tšadin tasavalta eli Tšad (,) on sisämaavaltio Keski-Afrikassa rajanaapureinaan pohjoisessa Libya, idässä Sudan, etelässä Keski-Afrikan tasavalta, lounaassa Kamerun ja Nigeria sekä Niger lännessä.
Tšad on valtiona hyvin keinotekoinen ja kuin jakojäännös siirtomaavaltojen rajanvedoista. Lähes koko itsenäisyyden ajan sitä on raastanut sisällissota, kun pohjoisen arabit ja etelän pääosin kristityt mustaihoiset asukkaat ovat taistelleet elintilasta ja vallasta.
Maan nimi tulee Tšadjärvestä. Se tarkoittaa yksinkertaisesti 'järveä.'
Historia.
Ensimmäinen isompi kuningaskunta, joka vaikutti Tšadin alueella oli Kanem-Bornu. Tämä sai alkunsa Tšadjärven läheisyydessä liittoutuneista heimoista. Keskiajalla alue alkoi saada vaikutteita ulkoa, kun muslimikauppiaat kävivät kauppaa savannialueiden animistiheimojen kanssa.
Tšadista tuli Ranskan siirtokunta "Territoire Militaire des Pays et Protectorats du Tchad" vuonna 1900. Vuoteen 1920 mennessä Ranska oli saanut sen kokonaisuudessaan hallintaansa ja se liitettiin Ranskan Päiväntasaajan Afrikkaan. Ranska ei juurikaan kehittänyt siirtomaata, ja sen hallinto oli alimiehitettyä. Ranskan hallinto varsinkin pohjoisessa ja idässä oli nimellistä, ja paikalliset päälliköt huolehtivat edelleen käytännön hallintotoimista. Vuonna 1929 aloitettiin kuitenkin suurimittainen puuvillan kasvatus. Toisen maailmansodan jälkeen siirtokunta sai kuitenkin "territoires d'outre-mer" -oikeudet ja edustuksen Ranskan kansalliskokouksessa ja oman parlamentin, olihan 15 000 tšadilaista palvellut Vapaan Ranskan joukoissa. Suurimmaksi puolueeksi muodostui Tšadilainen edistyspuolue (Parti Progressiste Tchadien, PPT), joka oli osa Ranskan Länsi-Afrikan Rassemblement Démocratique Africainia.
Itsenäisyys.
Itsenäisyyden valtio sai 11. elokuuta 1960. Ensimmäisenä presidenttinä oli PPT:n johtaja François Tombalbaye, joka luotti maan pohjois- ja eteläosien kristittyihin ja animisteihin maan keskiosan muslimeja vastaan ja ajoi afrikkalaistamispolitiikkaa, jossa Ranskan hallinnon aikaiset virkamiehet korvattiin alkuperäisasukkailla. Kaksi vuotta valtaannousunsa jälkeen Tombalbaye kielsi muut poliittiset puolueet ja hajotti parlamentin. Hänen autoritaarista politiikkaansa vastustamaan nousi etenkin marraskuun 1965 satoja surmanneiden levottomuuksien jälkeen useita ryhmiä, merkittävin näistä oli Sudanin tukema muslimien Tšadin Kansallisen vapautuksen rintama FROLINAT (Front de Libération Nationale du Tchad). Vastineeksi Ranskan tuesta Tombalbaye höllensi 1960-luvun lopulla politiikkaansa ja vapautti satoja poliittisia vankeja, mutta elokuun 1971 Libyan tukemaksi väitetyn vallankaappausyrityksen jälkeen kehitys kääntyi taas päinvastaiseksi. Libya alkoi nyt julkisesti tukea FROLINATia, joka oli hajonnut useaan kilpailevaan osaan, kuten Hissène Habrén "Forces Armées du Nord", FAN.
Tombalbayen afrikkalaistamispolitiikkaan elokuusta 1973 lähtien liittyneet kristittyjen vainot ja hänen käyttöönottamansa oman heimonsa yondo-riitit herättivät vastustusta. Poliittisten ja armeijan puhdistusten jälkeen 13. huhtikuuta 1975 ryhmä sotilaita kaappasi vallan ja surmasi Tombalbayen, joka jälkeen perustettiin kenraali Félix Malloumin johtama sotilashallinto (CSM).
Vuonna 1977 Libya miehitti ja liitti itseensä uraanista rikkaan Aozoun kaistan Pohjois-Tšadissa. Ranska ja Yhdysvallat tukivat Malloumia Libyaa vastaan. Saadakseen pohjoisen heimot puolelleen hän nimitti pääministeriksi kapinallisten FANin Hissène Habrén. Sotilashallitus ei myöskään ollut suosittu ja Malloum rikkoi välinsä myös tukijaansa Ranskaan ja riitautui lopulta Habrén kanssa, jonka jälkeen hänen valtakautensa päättyi.
Kylmässä sodassa neutraalia linjaa edustanut FROLINATin Goukouni Oueddei valittiin Kansallisen yhtenäisyyden väliaikaishallituksen (Gouvernement d'Union Nationale de Transition; GUNT) johtoon 1979. Goukouni pyysi Libyan apua Habréa vastaan 1980 ja sai myös sotilasneuvonantajia DDR:sta ja Neuvostoliitosta. François Mitterrandin valinta Ranskan presidentiksi 1981 puolestaan vähensi ranskalaisjoukkojen määrää maassa ja Ranskan tuki vaihtui hiljalleen Libyaa vastustaneen Habrén puolelle.
Hissène Habrén joukot marssivat pääkaupunkiin kesäkuussa 1982. Ei kovinkaan mairittelevan lempinimen "Afrikan Pinochet" saanutta Habréa syytetään vuosina 1982–1990 tehdyistä tuhansien ihmisten kidutuksista, murhista ja muista hirmuteoista. Häntä tukivat Ranska ja Yhdysvallat pohjoisen Tšadin miehittänyttä Libyaa ja pohjoisen kapinallisia vastaan. Libya tuki edelleen maata virallisesti 1979–1982 hallinnutta GUNT-hallitusta. Vuosien 1985–1987 taistelut Aozoun kaistasta Tšadin ja Libyan rajalla päättyivät Libyan tappioon ja vetäytymiseen.
Vuonna 1989 Habré syytti vallankaappausyrityksestä kenraali Idriss Débya, joka pakeni Libyaan, perusti Sudanissa Isänmaallisen pelastusliikkeen (MPS) ja aloitti sodan Habréa vastaan lokakuussa 1989. Ratkaisevan marraskuussa 1990 alkaneen taistelun jälkeen Débyn joukot marssivat 2. joulukuuta pääkaupunkiin ja Habré pakeni Senegaliin. Déby salli poliittiset puolueet ja hänet valittiin uuden perustuslain hyväksymisen jälkeen presidentiksi 1996 ja 2001. Vuonna 2005 perustuslaista poistettiin kansanäänestyksellä kausirajoitukset ja Déby valittiin uudelleen 2006.
Débyn armeija kärsi suuresta joukkopaosta 2004 ja 2005, mikä pakotti hänet hajottamaan presidentillisen kaartinsa ja muodostamaan uuden eliittijoukon. Samalla syntyi aseistettuja oppositioryhmiä kuten Demokratian ja vapauden kutsu elokuussa 2005 ja Yhtenäisyyden, demokratian ja muutoksen liitto (SCUD) kaksi kuukautta myöhemmin, ja ne pyrkivät syöksemään vallasta korruptoituneen ja totalitaristina pitämänsä Débyn. Myöhemmin 2005 RDL ja SCUD muodostivat kuuden muun ryhmän kanssa Demokratian ja muutoksen yhtenäisrintaman (FUCD).
Konflikti Sudanin ja Tšadin välillä.
Joulukuussa 2005 Tšadissa tapahtuneessa hyökkäyksessä kuoli noin 100 ihmistä. Tšad syytti tästä Sudanin puolelta tulleita joukkioita. Tšadin mukaan sudanilaiset ovat syyllistyneet useisiin muihinkin hyökkäyksiin Tšadin puolelle, joissa on muun muassa poltettu kyliä, tapettu ihmisiä ja ryöstelty. Tšad on kertonut iskeneensä takaisin ja 300 vihollisen saaneen surmansa. 23. joulukuuta vuonna 2005 Tšad ilmoitti olevansa sotatilassa Sudanin kanssa, johtuen Sudanin aggressiosta. Konflikti päättyi väliaikaisesti Tripolissa neuvoteltuun rauhaan.
Huhtikuussa 2006 FUCDin joukot etenivät pääkaupungin tietämille, mutta hallitus sai torjuttua hyökkäyksen Ranskan joukkojen tuella. Déby syytti FUCD:tä Sudanin hallituksen tukemaksi tai värväämäksi. Déby katkaisi tämän jälkeen suhteensa Sudaniin. Myös marraskuussa 2006 pääkaupunki julistettiin hätätilaan aseistettujen ryhmien toiminnan kiihtymisen vuoksi. Rauha neuvoteltiin lokakuussa 2007, jolloin FUCD:n johtaja Mahamat Nour Abdelkerim liittyi Débyn hallitukseen puolustusministeriksi. Marraskuussa 2007 hän kuitenkin syytti Déby hyökkäyksestä omia taistelijoitaan vastaan ja erosi hallituksesta ja liittyi taas kapinallisiin.
Syksyllä 2007 Tšadissa paljastui tapaus, jossa ranskalainen järjestö L’Arche de Zoé oli kaapannut maasta lapsia adoptoitavaksi Ranskaan ja Belgiaan. Järjestön mukaan lapset olivat orpoja, mutta useimmat oli kaapattu vanhemmiltaan. Järjestön jäsenet tuomittiin pakkotyöhön, mutta heidät siirrettiin myöhemmin Ranskaan.
Kapinallisten hyökkäys pääkaupunkiin.
Tšadin hallitusta vastaan toimivat kapinallisryhmät valtasivat tammikuun 2008 lopussa Oum Hadjerin kaupungin keski-Tšadissa ja jatkoivat sieltä etenemistään pääkaupunkia kohti. Joukot etenivät viikossa noin 1000 km tukikohdistaan länsi-Sudanissa ja aloittivat 2. helmikuuta 2008 hyökkäyksen pääkaupunki N'Djamenaan ja piirittivät raporttien mukaan presidentinpalatsin, mutta muutaman päivän taistelujen jälkeen kaupunki jäi hallituksen haltuun ja kapinalliset hyväksyivät Libyan Muammar Gaddafin neuvotteleman tulitauon.
Kapinallisten hyökkäyksen uskottiin olleen Sudanin yritys estää Euroopan unionin joukkojen sijoitus Darfurin vastaiselle rajalle suojelemaan alueen noin 370 000 pakolaista.
Politiikka.
Tšadin politiikkaa hallitsee presidentti Idriss Débyn johtama puolue Isänmaallinen pelastusliike. Deby on valittu perustuslaillisesti presidentiksi 1996 ja 2001, tosin kansainväliset tarkkailijat huomasivat säännöttömyyksiä prosessissa. Perustuslain muutos salli Debyn valitsemisen kolmannelle kaudelleen 2006 opposition boikotoimissa vaaleissa. Presidentillä on valta nimittää pääministeri ja hallitus sekä merkittävä vaikutusvalta tuomareiden, kenraalien ja hallintoalueiden johdon valinnassa.
Débya tukee pääasiassa Ranska, jolla on noin 1400 sotilasta maassa. Myös YK:n turvallisuusneuvosto on kehottanut kaikkia valtioita tukemaan häntä.
Tšadissa on yksikamarinen parlamentti, jonka 155 jäsentä valitaan periaatteessa neljävuotiskaudelle. Vuoden 1996 perustuslaissa määriteltiin myös senaatti, mutta sitä ei ole koskaan valittu. Eduskunta on viimeksi valittu vuonna 2002, vuoden 2006 vaaleja on lykätty opposition ja hallituksen välisellä sopimuksella. Lokakuussa 2010 sovittiin,että vaalit pidetään seuraavana vuonna: eduskuntavaalit helmikuussa, presidentinvaalit huhtikuussa ja kunnallisvaalit kesäkuussa.
Suurin Débya vastustava oppositio/kapinallisryhmittymä on Demokratian ja kehityksen joukkojen liitto (UFDD). Sen johtajiin kuuluvat mm. hallitsevan klaanin jäsen Timane Erdimi ja entinen puolustusministeri Mahamat Nouri.
Osat.
Itsenäisyytensä alusta vuoteen 1999 Tšad oli jaettu 14 prefektuuriin. Niiden tilalle tulivat hallinnonuudistuksessa 28 departementtia, ja vuodesta 2002 alkaen maassa oli 18 aluetta. Vuonna 2008 alueita perustettiin neljä lisää.
Maantiede.
Tšad on sisämaavaltio keskisessä Afrikassa ja on pinta-alaltaan 1 284 000 neliökilometriä. Valtio jakaantuu neljään ilmastovyöhykkeeseen. Maan pohjoisosa kuuluu Saharaan ja siellä sataa vuosittain noin 200 mm. Keskisellä alueella vaikuttaa Sahelin savannivyöhyke, jossa kasvillisuus vaihtelee savannista pensaikkoon. Etelämmäksi mentäessä "sudanilaisella vyöhykkeellä" savanni muuttuu metsäisemmäksi ja sademäärä saavuttaa 600–1000 mm ja aivan lounaiskulmassa on jo trooppista vyöhykettä.
Maasto on melko tasaista. Pohjoisessa ja idässä kohoaa kuitenkin vuoristoa, jossa sijaitsee valtion korkein kohta, Tibestivuoriin kuuluva Emi Koussi. Tšadjärvi Kamerunin rajalla oli aikoinaan Afrikan toiseksi suurin järvi, mutta on nykyään alle kymmenesosan aiemmasta alastaan. Järven kutistumisesta on syytetty sekä veden laajamittaista käyttöä kasteluun, että ilmastonmuutosta.
Zakouman kansallispuisto sijaitsee 800 km pääkaupunki N’Djaménasta kaakkoon. Alueen eläimet olivat lähellä sukupuuttoa salametsästyksen ja sisällissodan takia, mutta määrätietoisten suojelutoimien ansiosta eläinkanta on toipunut, ja puistossa tavataan taas suuria elefanttilaumoja sekä kirahveja, gnuita, leijonia, erilaisia antilooppeja, apinoita ja lintuja.
Liikenne.
Tšadissa on 56 lentokenttää, joista kahdeksalla on päällystetty kiitotie. Yhteensä 33 400 kilometristä maantietä vain 256 on päällystetty. Chari- ja Legone-jokia voi liikennöidä muulloin paitsi kuivan kauden aikana.
Talous.
Yli 80 % väestöstä saa edelleen toimeentulonsa maataloudesta: pienimuotoisesta omavaraisviljelystä, karjanhoidosta ja kalastuksesta. Ruokakasveihin kuuluvat hirssi, durra, maapähkinät, riisi, bataatti, kassava, maniokki ja jamssi.
Vuodesta 2000 alkaen kolmen ulkomaisen yhtiön konsortio on vienyt Tšadista pumpattua öljyä putkea pitkin Kamerunin poikki Guineanlahdelle. Osittain Maailmanpankin rahoittama öljyputkiprojekti on ollut tuottoisa.
Öljyn lisäksi Tšadin vientituotteisiin kuuluvat puuvilla, karja ja karjataloustuotteet sekä savustettu ja kuivattu kala, joita viedään naapurimaihin Kameruniin ja Nigeriaan. Lisäksi maasta viedään arabikumia Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Näiden kaikkien tuotto riippuu satokauden sääoloista ja maailmanmarkkinahintojen vaihteluista.
Väestö.
Tšadin väestö jakaantuu yli 200 etniseen ryhmään ja yli 100 eri kielen puhujiin. Uskonnoltaan pohjois- ja itäosan väestö on pääasiassa muslimeja ja etelässä kristittyjä tai perinteisiä animisteja. Harvaan asutussa pohjoisessa väestö on pitkien Sudaniin ja Egyptiin suuntautuvien kauppa- ja kulttuuriyhteyksiensä ansiosta arabilaistunut. Tiheämmin asutussa etelässä kristinusko ja animismi ovat sekoittuneet. Maan kristittyjen määräksi on eri lähteissä arvioitu 5–35 %.
Suurimmat etniset ryhmät ovat sarat, joita on lähes kolmannes väestöstä, arabit (noin 22 prosenttia), mabat, tubut ja mbumit. Ethnologue-kirjan mukaan maassa puhutaan 133 kieltä.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 3,5% aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 200 000 henkeä. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 55 000 henkeä, mutta sitä sai alle 15 % heistä, noin 7 400 henkeä. Lääkitystilanne oli parantunut vaikkakin hitaasti, vuonna 2004 lääkettä sai alle prosentti tarvitsijoista.
Kulttuuri.
Tšad on kulttuuriltaan erittäin monimuotoinen valtio. Vaikka Tšadin viralliset kielet ovat arabia ja ranska, maassa puhutaan lisäksi yli sataa eri heimokieltä. Tšadin suurin etninen ryhmä on 20 % maan väestöstä kattava, etelässä asuva animistinen/kristitty sara-kansa. Keski-Tšadin väestö koostuu pääosin paimentolaisista. Vuoristoinen pohjoinen Tšad on muslimien kansoittama. Näitä pienemmät etniset ryhmät ovat lähes jokainen kehittäneet omat uskontonsa, musiikkinsa, kansantarinansa ja muun kulttuurinsa.
Ruokakulttuuri on yhtä monimuotoinen kuin muukin kulttuuri. Hirssistä tai durrasta tehty karkea puuro on varsin yleistä. Pohjoisessa syödään enemmän kalaa ja maitotuotteita kuin etelässä.
Maa on osallistunut olympialaisiin 1-6 urheilijan joukkueella vuodesta 1964 alkaen.
Tšadin jalkapallomaajoukkue ei ole esiintynyt koskaan jalkapallon arvokisoissa. Syyskuussa 2010 se oli FIFAn rankingissa sijalla 132.


Tieteisfiktio.
Tieteisfiktio () eli scifi, on yleisnimitys tarinoille, jotka käsittelevät tyypillisesti tieteen ja tekniikan vaikutusta yhteiskuntaan tai ihmisiin. Perinteisiä tieteisaiheita ovat avaruus, tulevaisuus, aikamatkat ja oudot keksinnöt. Tieteisfiktio voi olla hyvin kuvitteellista tai lähellä todellisuutta. Scifi sai alkunsa tieteiskirjallisuutena.
Nykyään scifi-teemoja esiintyy kaunokirjallisuuden ohella muun muassa televisiosarjoissa, elokuvissa, sarjakuvissa, kuvataiteessa sekä video- ja roolipeleissä.
Tieteisfiktion tyypit.
Kova scifi keskittyy luonnontieteisiin ja olettamuksiin teknologian kehityksestä tulevaisuudessa. Kova scifi pyrkii pitäytymään siinä, mikä kirjoitushetkellä vaikuttaa teoreettisesti mahdolliselta. Muista tieteistarinoista tutut antigravitaatio ja valoa nopeampi matkustaminen esiintyvät harvoin kovassa scifissä, koska niille ei ole olemassa oikeita tieteellisiä perusteita. Henkilöhahmojen kehitys on usein toissijaista, ja kertomus keskittyy tähtitieteellisten ja fysikaalisten ilmiöiden tutkimiseen. Kovan scifin sankarit joutuvatkin usein kohtaamaan fysikaalisten realiteettien asettamia haasteita, joita ei avaruusoopperoissa esiinny. Usein kovan scifin kirjoittajat ovat itsekin tiedemiehiä, tunnetuimpana esimerkkinä Arthur C. Clarke.
Pehmeä scifi keskittyy luonnontieteiden sijasta humanistisiin tieteisiin, psykologiaan, politiikkaan, sosiologiaan ja antropologiaan. Tieteellinen realismi jää näissä kertomuksissa usein taka-alalle ja tärkeämpään osaan asettuvat juoni sekä henkilöhahmot. Pehmeään scifiin voidaan luokitella myös monet yhteiskunnallisen tai poliittisen aspektin sisältävät kirjat kuten Ray Bradburyn "Fahrenheit 451".
Avaruusoopperat ovat tieteistarinoita, jotka on sijoitettu futuristiseen tai teknologisesti edistyneeseen ympäristöön, mutta eivät muuten täytä scifin tunnusmerkkejä. Avaruusooppera lähestyy jossain mielessä fantasiaa, mutta yleensä se luetaan scifin tyylilajiksi visuaalisen ulkoasunsa vuoksi. Tunnetuin lajityypin edustaja on "Tähtien sota" -sarja, ja ainakin osittain myös "Star Trek" ja "Flash Gordon" kuuluvat tähän tyyppiin.
Kyberpunk () on eräs keskeinen alatyyppi. Sen aloitti William Gibson vuonna 1984 julkaistulla kirjallaan "Neurovelho". Termi Cyberpunk esiintyi ensimmäisen kerran Bruce Bethken vuonna 1980 kirjoittamassa novellissa "Cyberpunk - A Short Story". Kyberpunkissa keskeisiä hahmoja ovat muun muassa hakkerit ja tekoäly. Useiden kyberpunk-kirjojen keskeinen teema on ihmisen ja keinotodellisuuden välinen suhde sekä lisäksi ihmisen teknologinen muokkaaminen ja parantelu. Kyberpunkin voi näin ollen nähdä käsittelevän useita transhumanismille ominaisia teemoja.
Tieteisfiktion historiaa.
Jopa sumerilaista "Gilgameš"-eeposta on väitetty tieteiskirjallisuudeksi. Myös eräillä antiikin Kreikan kirjailijoilla oli tieteiskirjallisuuden kaltaisia aiheita, esimerkkinä Lukianos Samosatalaisen "Tosi tarina", joka kertoi matkasta Maasta Kuuhun. Joidenkin mielestä tieteiskirjallisuus tuli mahdolliseksi vasta tieteellisen vallankumouksen ja uuden ajan alussa. Thomas Moren 1515 kirjoittama novelli "Utopia" kuuluu näin tieteiskirjallisuuden edeltäjiin. Johannes Kepler puolestaan kirjoitti 1600-luvulla tarinan "Somnium", joka käsitteli kuuhun matkustamista. 1726 Jonathan Swift kuvasi vieraita ja mielikuvituksellisia kulttuureita tarinassaan "Gulliverin matkat". Tieteiskirjallisuuden keskeisenä edeltäjänä pidetään yleisesti Mary Shelleyn vuonna 1818 julkaistua "Frankensteinia". Lisäksi Edgar Allan Poe mainitaan usein varhaisena tieteiskirjailijana muun muassa ainoan romaaninsa "Arthur Gordon Pymin selonteko" takia.
Ensimmäisenä kokopäivätoimisena tieteiskirjailijana pidetään ranskalaista Jules Verneä. 1800-luvun puolivälin jälkeen Verne kirjoitti monesta tieteisaiheesta, esim. romaanin "Maasta Kuuhun".
1890-luvun loppupuolella H. G. Wells loi nykyaikaisen tieteisfiktion kehittämällä monia nykyaikaisia scifin aiheita. Hänen ensimmäinen merkittävä scifi-novellinsa oli "Aikakone" ja tunnetuin "Maailmojen sota", aihe jota monet kirjailijat ja elokuvantekijät ovat jäljitelleet. Edgar Rice Burroughs, Tarzan-kirjojen luoja, kirjoitti vuodesta 1912 alkaen Mars-kirjoja, jotka nimensä mukaisesti sijoittuvat Marsiin. 1930-luvulla scifiä kehitti muun muassa Olaf Stapledon, jolta on suomennettu romaani "Viimeiset ja ensimmäiset", alkuteos 1930.
Yhdysvalloissa alettiin julkaista scifiä aikakauslehdissä 1926. 1950-luvulle asti scifi oli halpojen ns. pulp-lehtien vakiolukemistoa. Näistä eräs tunnettu on Hugo Gernsbackin "Amazing Stories". Varsinainen scifin kulta-aika oli 1940- ja 1950-luvuilla, jolloin yleiseen tietoisuuteen nousivat Isaac Asimov, Arthur C. Clarke, Robert A. Heinlein, Poul Anderson, Robert Silverberg ja monet muut ”klassiset” tieteiskirjailijat. Scifistä tuli vakavammin otettava kirjallisuuden laji.
1980-luvulla William Gibson kehitti kyberpunkin, joka on ihmisen ja keinotodellisuuden suhdetta kuvaava scifin alalaji. Gibsonin kirja "Neurovelho" on keskeinen kyberpunk-teos.
Tieteiskirjallisuuden historiasta on kirjoittanut muun muassa brittikirjailija Brian Aldiss teoksessaan "A Trillion Year Spree: The History of Science Fiction" yhdessä David Wingrowen kanssa.
Etymologia.
Termi ”science fiction” esiintyy ensimmäisen kerran William Wilsonin kirjassa "A Little Earnest Book upon a Great Old Subject" vuonna 1851.
Termi lyhennetään usein muotoon ”SF”, ”scfi”, ”sci-fi” tai ”scifi”. Kannattaa huomata, että englanninkielisissä maissa lyhennettä ”scifi” pidetään genreä halventavana. Suomessa lyhenteellä ei ole vastaavaa arvolatausta.
Aiheesta muualla.
*


Luettelo tieteiskirjailijoista.
__NOTOC__
A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö


Nazi.
Nazi oli sumerilaisessa mytologiassa esiintynyt jumala. Hän oli yksi kahdeksasta henkiolennosta jotka syntyivät kun Enki yritti parantaa saamiaan haavoja ja synnytti jokaisen parantamiseksi yhden jumalan. Myöhemmin Nazista tuli Nindarin puoliso.


Mali.
Malin tasavalta () eli Mali on sisämaavaltio Länsi-Afrikassa. Sen rajanaapureita ovat pohjoisessa Algeria, idässä Niger, etelässä Burkina Faso ja Norsunluurannikko, lounaassa Guinea sekä lännessä Senegal ja Mauritania.
Siirtomaa-aikoina nykyisen Malin alueesta käytettiin nimeä Ranskan Sudan. Mali on nimetty muinaisen Malin kuningaskunnan mukaan. Mali on Afrikan unionin jäsenmaa ja pinta-alaltaan Afrikan kahdeksanneksi ja maailman 23. suurin valtio. Maa itsenäistyi useimpien muiden afrikkalaisten siirtomaiden tavoin 1960-luvulla (vuonna 1960).
Koko pohjoinen Mali sijaitsee Saharan autiomaan alueella, ja keski- ja eteläosan muodostaa pääasiassa Sahelin savanni. Keski- ja eteläosissa virtaa läntisen Afrikan pisin ja koko Afrikan kolmanneksi pisin joki, Niger. Yli 65 % koko maasta on aavikkoa tai puoliaavikkoa, ja aavikoituminen johtaa paikoin vakaviin ongelmiin.
Varhaiset vaiheet.
Muinoin Malin alueella sijaitsi lukuisia länsiafrikkalaisia kuningaskuntia, kuten Ghana, Songhai sekä Mali, josta nykyinen Mali on saanut nimensä.
Ghanan kuningaskunnan perustivat alun perin berberit, mutta pian valta keskittyi mandea puhuneille soninkeille. Soninkekuninkaat eivät koskaan omaksuneet islamia täysin, vaikka heillä oli hyvät suhteet muslimikauppiaihin. Ghanan kuningaskunnan valta-asema alkoi heiketä 1000-luvun lopussa, jolloin alueelle alkoi saapua islaminuskoisia almoravideja. Islamin asema alueella voimistui ja se on ollut siitä lähtien Malin valtauskonto. Ghanan kuningaskunnan keskuspaikka, Koumbi Saleh tuhoutui 1203.
Nimensä Mali on saanut vuosina 1235-1546 alueella sijainneesta Malin kuningaskunnasta. Nykyiset mandinkat polveutuvat sen asukkaista. Kuningaskunta kasvoi voimakkaasti Sundiata Keitan valtakaudella 1200-luvulla. Huippuvuosinaan Malin kuningaskunta käsitti huomattavasti nykyistä Malia laajemman alueen. Mansa Musan valtakaudella 1300-luvun alussa Timbuktun ja Djennén kaupungeista tuli merkittäviä kaupankäynnin ja islamin keskuksia. Kuningaskunta vaurastui kulta-, norsunluu-, orja- ja suolakaupan myötä.
Mansa Musa vuoden 1375 maaimankartassa.
Songhaiden hallitsema Songhain kuningaskunta syrjäytti Malin kuningaskunnan 1400-luvulla. Se saavutti huippunsa kuningas Askia Mohammad I:n valtakaudella 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa. Silloin kuningaskuntaan kuului laajoja alueita nykyisestä Nigeriasta saakka. Suurin osa nykypäivän Malista sijaitsi Songhain kuningaskunnan alueella. Songhain kuningaskunnan lopuksi koituivat sekä sisäiset että ulkoiset paineet, joihin kuului muun muassa marokkolaisten berberien hyökkäys 1591. 1700-luvulla Ségoun kaupungista muodostui Bambaran kuningaskunnan keskus. Siihen kuuluivat muiden muassa nykyiset Blan, Djennén, Moptin, Timbuktun ja Ségoun kaupungit. Bambaran kuningaskunta väistyi vuonna 1861 El Hadj Umar Tallin perustaman Toucouleurin kuningaskunnan tieltä, joka sekin romahti muutaman vuosikymmenen kuluttua.
Siirtomaa-aika.
Ranskalaiset saapuivat Maliin vuoden 1880 tienoilla. He pyrkivät tekemään Malista siirtomaansa. Paikallisten vastarinta päättyi vuonna 1898, kun malinkésotilas Samory Touré voitettiin seitsemän vuoden sodan jälkeen. Malista tuli nimellä Ranskan Sudan osa Ranskan Länsi-Afrikkaa.
Vuonna 1958 maa saavutti itsehallinnollisuuden ja liittyi Ranskalaiseen yhteisöön ("Communauté française"). Tammikuussa 1959 Ranskan Sudan liittyi Senegaliin. Ranskan Sudanin ja Senegalin muodostamasta Malin liittovaltiosta tuli itsenäinen 20. kesäkuuta 1960, mutta unioni kaatui 20. elokuuta 1960, jolloin Malista tuli kokonaan oma valtionsa. 22. syyskuuta maa irtautui Ranskalaisesta yhteisöstä ja muutti nimensä Malin tasavallaksi. Tämä lasketaan nykyisen Malin itsenäistymispäiväksi.
Nykyaika.
Itsenäisen Malin ensimmäiseksi presidentiksi nousi Modibo Keïta. Maassa tapahtui vuonna 1968 sotilasvallankaappaus, jossa Keïtan syrjäytti kenraali Moussa Traoré. Keïta vietti loppuelämänsä vankeudessa. Vuonna 1979 Traoré teki Malin kansan demokraattisesta liitosta maan ainoan laillisen puolueen. Traoré kukistettiin noin sata ihmisuhria vaatineiden mielenosoitusten jälkeen vuonna 1991. Hänet tuomittiin kuolemaan vuosina 1993 ja 1999, mutta molemmat tuomiot muutettiin elinkautisiksi. Traorén kukistumisen jälkeen Malista tehtiin monipuoluedemokratia. Maan nykyinen perustuslaki otettiin käyttöön 12. tammikuuta 1992..
8. kesäkuuta 1992 Malin kolmanneksi presidentiksi valittiin maan ensimmäisissä vapaissa vaaleissa Alpha Oumar Konaré. Hänet valittiin uudelleen 1997, mutta kesäkuussa 2002 häntä seurasi nykyinen presidentti Amadou Toumani Touré. Toure valittiin toiselle viisivuotiskaudelle vuonna 2007.
Vuonna 2012 maassa kiihtyi pohjoisosan tuaregien kapina, joka voimistui Libyasta sisällissodan vuoksi virranneiden aseiden avulla.
Malin armeija on ilmoittanut kaapanneensa maassa tilapäisesti vallan maaliskuussa 2012 ja syösseensä presidentti Touren vallasta, mutta aikovansa palauttaa siviilivallan vaalien jälkeen.
Huhtikuussa 2012 tuaregikapinalliset julistivat Azawadin valtion perustetuksi maan pohjoisosaan.
Kesäkuun loppuun mennessä islamistinen Ansar al-Din -ryhmittymä oli ajanut tuaregi-kapinalliset kaikista Pohjois-Malin kaupungeista.
Ryhmittymän taistelijat alkoivat tuhota Timbuktun historiallisia muistomerkkejä, joka ovat sen mukaan epäjumalanpalvontaa.
Heinäkuun lopulla 2012 pohjois-Malissa järjestettiin ensimmäinen kivitys, jossa teloitettiin pariskunta joka eli yhdessä olematta naimisissa.
Politiikka ja yhteiskunta.
Malilla on monipuoluejärjestelmä, jonka ainoa rajoite on, etteivät puolueet saa tukeutua mihinkään etniseen, uskonnolliseen, tai alueelliseen ryhmään. Kansalliskokous on hallinnon ainoa lakeja säätävä elin. Siinä on 160 jäsentä, ja edustettuina on kahdeksan poliittista puoluetta. Jäsenistä 147 valitaan vaalipiireissä. Ulkomailla asuvat malilaiset valitsevat loput kolmetoista. Kunkin hallintoalueen edustajien lukumäärä riippuu alueen väkiluvusta ja heidät valitaan 5 vuoden välein.
Vuonna 1992 laaditun Malin perustuslain mukaisesti valtionpäämies ja asevoimien ylipäällikkö on presidentti, jonka valinta tehdään suorilla kansanvaaleilla viideksi vuodeksi kerrallaan. Presidentti voi toimia virassaan enintään kaksi kautta peräkkäin. Äänioikeus on jokaisella yli 21-vuotiaalla. Naisilla on ollut äänioikeus vuodesta 1956 lähtien.
Mali oli yksi Afrikan yhtenäisyysjärjestön alkuperäisistä jäsenmaista (25. toukokuuta 1963) lähtien ja kuuluu nykyään sen seuraajaan, Afrikan unioniin. Yhdistyneiden kansakuntien jäsen maa on ollut 28. syyskuuta 1960 lähtien.
Kuolemanrangaistus on Malin perustuslaissa sallittu rangaistuskeino, mutta käytännössä yhtäkään teloitusta ei ole toimeenpantu vuoden 1980 jälkeen. Freedom Housen vuonna 2005 tekemän listauksen mukaan Mali on poliittisesti vapaa maa.
Malin pohjoisosissa asuvat tuaregit ovat vaatineet alueilleen laajempaa itsehallintoa. Suuria tuaregien kapinoita on ollut vuosina 1962–1964, 1990–1995, 2007–2009 ja 2012–.
Tammikuussa 2012 levottomuudet puhkesivat uudestaan ja UNHCR raportoi Malista lähteneen 20 000 ihmistä pakolaisiksi naapurimaihin.
Aluejako.
Mali jakautuu yhdeksään alueeseen mukaan lukien pääkaupungin piirikunta Bamako. Suluissa niiden väkiluku 1. huhtikuuta 2009.
Alueet jakautuvat edelleen yhteensä 49 piiriin.
Maantiede.
Mali on sisämaavaltio, mutta maan etelä- ja keskiosissa virtaava Niger-joki muodostaa tärkeän vesireitin. Malin pohjoisosat sijaitsevat pääosin Saharan autiomaassa. Etelämmässä vallitsee Sahelin savanni. Koillisessa on joitakin vuoria. Kuivina kausina Saharalta puhaltaa harmattan-tuuli, joka nostattaa hiekkamyrskyjä. Malin alue on pääasiassa alavaa. Maan korkein kohta on Hombori Tondo 1 155 metrin korkeudessa merenpinnan yläpuolella. Se sijaitsee Homborivuorilla ("Monts du Hombori").
Malin väkirikkain kaupunki on sen pääkaupunki Bamako, jonka väkiluku on noin 1 500 000 (2004). Muita suuria kaupunkeja ovat muiden muassa Ségou, Sikasso, Mopti, Gao ja Kayes. Niger-joen varrella sijaitsevat Ségou ja Mopti ovat tärkeitä satamakaupunkeja ja kalastuksen keskuksia.
Malin pinta-ala on 1 240 278 km², joten se on maailman 23. ja Afrikan kahdeksanneksi suurin valtio. Vettä pinta-alasta on noin 20 000 km². Maan pisin joki on Niger. Lounaassa virtaa myös Senegal-joki sivujokineen. Mali on yksi "Organisation pour la mise en valeur du fleuve Sénégal" -järjestön perustaja- ja jäsenmaista. Malissa on joitakin järviä, kuten Faguibine, Dô, Niangay, Débo ja Korarou.
Malilla on maarajaa muiden valtioiden kanssa yhteensä 7 243 kilometriä. Pisin yhteinen raja on Mauritanian kanssa (2 237 km).
Talous.
Mali on yksi maailman köyhimmistä maista. Sen bruttokansantuote on noin 679,4 Yhdysvaltain dollaria asukasta kohden (2009). Noin 10 % väestöstä on paimentolaisia, ja 80% työvoimasta harjoittaa maataloutta tai kalastusta. Lisäksi useat naiset elävät tekemillään savitöillä. 65 % maasta on aavikkoa ja puoliaavikkoa, joten maatalous rajoittuu suurimmaksi osin ainoastaan Niger-joen läheisyyteen. Malin talous riippuu ulkomaisesta avusta ja puuvillan maailmanmarkkinahinnoista.
Vuonna 2006 puuvilla, kulta ja karja muodostivat 80-90 % Malin vientituloista. Maatalous keskittyy viljojen (hirssi, durra ja maissi) omavaraisviljelyyn.
Malista viedään esimerkiksi kuivattua kalaa muihin Länsi-Afrikan maihin, kuten Burkina Fasoon, Norsunluurannikolle ja Ghanaan. Malilaista puuvillaa viedään etenkin Sveitsiin. Maassa on vain vähän teollisuutta, ja se on keskittynyt lähinnä suolan tuotantoon ja kenkä- ja tekstiiliteollisuuteen. Menot ovat tuloihin nähtynä miltei kaksinkertaiset. Kansainvälinen valuuttarahasto hyväksyi Malin vuonna 1999 ylivelkaantuneiden köyhien maiden Highly Indebted Poor Countries, HIPC) ohjelmaan. Siinä varat, jotka menisivät ulkomaanvelkojen lyhentämiseen, käytetään köyhyyden vähentämiseen. Ohjelma vähentää Malin ulkomaanvelkaa 37 prosentilla eli 539 miljoonaa Yhdysvaltojen dollaria. Kun Mali saa velkaohjelman tavoitteet täytettyä, se hyötyy myös G8:n velkojen anteeksiantamissopimuksesta.
Malin valuuttana käytetään CFA-frangia, joka on myös kolmentoista muun Länsi- ja Keski-Afrikan maan rahayksikkö. Valuutan arvo on nykyisin sidottu euroon. Malin merkittävimpiä kauppakumppaneita ovat Norsunluurannikko, Senegal, Kiina ja Euroopan unionin maat. Mali oli vuonna 1994 yksi Länsi-Afrikan talous- ja rahaliiton (UEMOA) perustajamaista.
Väestöjakauma.
Malin arvioitu väkiluku vuonna 2005 oli 12 291 529 asukasta. Vielä vuonna 1987 asukkaita oli 7 696 348.
Vuonna 2010 Malissa elinajanodote on 51,78 vuotta. Se on miehillä hieman naisia huonompi. Väestöstä HIV-positiivisia on 1,5 %. Mediaani-ikä on 16,2 vuotta. Vuonna 2003 yli 15-vuotiaista oli lukutaitoisia 46,4 %. Miehillä lukutaitoisuus on suurempi (53,5 %) kuin naisilla (39,6 %).
Etniset ryhmät.
Mandekieliä puhuvia kansoja edustaa malilaisista noin puolet. Näihin kuuluvat bambarat, mandinkat ja soninket.. Muita kansoja ovat esimerkiksi dogonit, fulbet, senufot, songhait ja tuaregit.
Uskonto.
Malin valtauskonto on islam. Sitä tunnustaa noin 90 % väestöstä. Lopuista suurin osa on perinteisten luonnonuskontojen harjoittajia, ja noin prosentti asukkaista on kristittyjä.
Kieli.
Malin virallinen kieli on ranska. Suurin osa maan asukkaista kuitenkin puhuu äidinkielenään afrikkalaisia kieliä, kuten bambaraa ja songhaita. Vuonna 1993 ranskaa äidinkielenään puhuvia oli 9 000.
Ethnologue tunnistaa 57 Malissa puhuttavaa kieltä.
Koulutus.
Malissa koulutus on ilmaista 7–16-vuotiaille. Se on myös säädetty laissa pakolliseksi, mutta käytännössä läheskään kaikki eivät käy kouluja. Vuosina 2002-2003 Malin alakouluikäisistä vain 58 % kävi kouluja. Opetus on pääosin ranskankielistä.
Malin yliopisto ("Université du Mali") sijaitsee Bamakossa. Vuonna 989 perustetun Sankoren moskeijan vieressä Timbuktussa sijaitsevassa Sankoren yliopistossa, joka on yhä toiminnassa, oli jo 1100-luvulla yli 25 000 opiskelijaa useista eri maista.
Kulttuuri.
Koristeltu ikkuna ja paikallinen asukas Timbuktussa.
Itsenäistymisestä alkaen Malin poliittinen johto on pyrkinyt luomaan yhtenäistä malilaista kulttuuria yli heimo- ja kielirajojen. Politiikkaa on kuitenkin arvosteltu mandejen perinteen korostamisesta muiden etnisten ryhmien kustannuksella. Kulttuuria on määritellyt maan pieni koulutettu eliitti, joka on pyrkinyt arvioimaan suuren, osaksi lukutaidottoman kansan tarpeita. Eliitti ei kuitenkaan ole vieraantunut taustastaan, ja esimerkiksi aloite moniavioisuuden hylkäämisestä kaatui juuri maaseudulta tulleeseen vastustukseen. Kansallista kulttuuria on edistetty joka toinen vuosi vuosina 1962–1988 järjestetyillä festivaaleilla, joille eri alueiden kansantanssi-ja musiikkiryhmät kokoontuivat kilpailemaan ja esiintymään pääkaupungissa. Esiintymistilaisuuksia on järjestetty myös teattereissa, festivaaleilla, valtiovierailujen yhteydessä sekä radio- ja televisio-ohjelmissa.
Useimmat malilaiset perheet käyttävät yli puolet tuloistaan ruokaan. Kaupungeissa riisi on tärkein perusruoka-aine, joka muodostaa 40 prosenttia ravinnosta. Sen lisäksi syödään muita viljoja (durraa ja hirssiä), maapähkinöitä, sokeria ja öljyä. Maaseudulla riisi on juhlaruokaa, ja arkena syödään hirssiä, durraa ja foniota. Viljasta tehdään joko makeaa, maitoon keitettyä puuroa tai se syödään kala-, liha- tai kasviskastikkeen kanssa.
Urheilu.
Mali on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1964 alkaen. Se ei ole saanut koskaan mitaleita. Vuonna 2004 se osallistui jalkapalloon ja vuonna 2008 koripalloon, muina vuosina joukkueessa on ollut alle kymmenen urheilijaa. Malin jalkapallomaajoukkue oli syyskuussa 2010 FIFAn rankingissa sijalla 65, Suomen ja Puolan välissä.


Rotat.
Rotat ("Rattus") on jyrsijöiden suku, johon kuuluu yli 50 lajia. Suomessa tavattuja lajeja ovat isorotta ("Rattus norvegicus") ja mustarotta ("Rattus rattus"), joista jälkimmäinen ei enää esiinny alueella vakituisesti. Maailman kolmanneksi yleisin rottalaji on polynesianrotta, "kiore" ("Rattus exulans"). Lemmikkeinä pidettävät kesyrotat on kesytetty isorotasta.


Länsi-Sahara.
Länsi-Sahara on jaettu kahteen osaan, joista toista hallitsee Marokko (vihreällä) ja toista Polisario (keltaisella)
Vain Marokon muurista itään sijaitseva "vapaa-alue" on Saharan demokraattisen arabitasavallan hallussa
Länsi-Sahara (,) on Afrikan luoteisosassa sijaitseva alue. Sen rajanaapurit ovat pohjoisessa Marokko, koillisessa Algeria sekä Mauritania idässä ja etelässä. Lännessä on Atlantin valtameri. Suurin kaupunki on El Aaiún (Laayoune), jossa suurin osa alueen väestöstä asuu. Länsi-Sahara on yksi maailman harvimmin asutuista seuduista: keskimäärin alueella asuu vain yksi asukas jokaista neliökilometriä kohden.
Länsi-Saharan asema on kiistanalainen. Marokko hallitsee aluetta suurelta osin ja on julistanut koko alueen osaksi Marokkoa. Tätä ei tunnusteta yleisesti. Polisario on julistanut alueen itsenäiseksi nimellä "Saharan demokraattinen arabitasavalta".
Historia.
Länsi-Saharan alkuperäisasukkaita olivat karjanhoitoa harjoittaneet berberiheimot. Arabien valloitussodat ulottuivat alueelle 600-luvulla. 800–1000-luvuilla se kuului Ghanan kuningaskuntaan ja 1000–1100-luvuilla almoravidien valtakuntaan. 1000-luvulta lähtien alue arabilaistui ja omaksui islamin.
Espanjalaiset ja portugalilaiset yrittivät valloittaa aluetta 1400-luvulta lähtien, mutta törmäsivät paikallisten asukkaiden sinnikkääseen vastarintaan. 1880-luvulla Espanja julisti Río de Oron ranta-alueen protektoraatikseen. Espanjan valloittamaa aluetta alettiin nimittää Espanjan Saharaksi. Sen rajat määritettiin Espanjan ja Ranskan vuosina 1900, 1904 ja 1912 solmimilla sopimuksilla. 1930-luvun puoliväliin mennessä Espanja valloitti myös Saguia el Hamran alueen. Paikallisen väestön itsenäisyyspyrkimykset tukahdutettiin vuosina 1956–1958 ranskalaisten joukkojen avulla. Vuonna 1959 Espanjan Sahara julistettiin Espanjan merentakaiseksi provinssiksi.
Itsenäisyysliike voimistui Marokon, Mauritanian ja Algerian itsenäistyttyä 1950–1960-lukujen vaihteessa. Vuonna 1965 yleiskokous kehotti Espanjaa luopumaan alueesta. Siirtomaavaltaa vastustettiin El Aaiúnissa vuonna 1970 tapahtuneissa levottomuuksissa.
Toukokuussa 1973 perustettiin alueelle itsenäisyyttä vaatinut Saguia el Hamran ja Río de Oron vapautuksen kansallinen rintama Polisario. Vuonna 1974 Espanja myönsi Länsi-Saharalle autonomian ja ilmoitti suunnitelmastaan järjestää itsenäisyyttä koskeva kansanäänestys. Marokko ja Mauritania vaativat aluetta itselleen historiallisiin, maantieteellisiin ja kansallisiin syihin vedoten. YK:n ja kansainvälisen tuomioistuimen päätösten vastaisesti Espanja solmi marraskuussa 1975 sopimuksen, jonka mukaan Saguia el Hamra luovutettiin Marokon ja Río de Oro Mauritanian väliaikaiseen hallintaan. Espanjan joukot vetäytyivät alueelta saman vuoden joulukuussa.
Polisario ilmoitti vastustavansa maan jakamista ja aloitti sotatoimet Marokon ja Mauritanian joukkoja vastaan. Osa siviiliväestöstä siirtyi Algeriaan pakolaisleirille. 28. helmikuuta 1976 Polisario ilmoitti Saharan demokraattisen arabitasavallan perustamisesta. Marokko ja Mauritania katkaisivat diplomaattisuhteensa tasavallan tunnustaneen Algerian kanssa. Yhdysvaltojen ja Ranskan Marokolle ja Mauritanialle antama sotilaallinen tuki kärjisti entisestään tilannetta alueella.
Elokuussa 1979 Mauritania ja Polisario allekirjoittivat rauhansopimuksen, jonka mukaan Mauritania veti joukkonsa pois Länsi-Saharasta. Heti tämän jälkeen Marokko valtasi Río de Oron alueen. YK:n yleiskokous ja Afrikan yhtenäisyysjärjestö kehottivat useaan otteeeseen Marokkoa vetämään pois joukkonsa ja ratkaisemaan kiistan kansanäänestyksen avulla.
1980-luvulla Marokko alkoi rakentaa muuria, joka jakaa Länsi-Saharan kahtia. Ns. Marokon muuri on noin 2 720 kilometriä pitkä. Marokon taloutta jatkuva sota rasittaa merkittävästi. Vuodesta 1991 alueella on vallinnut YK:n valvoma aselepo, ja ratkaisua on pyritty löytämään kansanäänestyksestä, jollainen oli tarkoitus järjestää jo vuonna 1992. Polisario ja Marokko eivät kuitenkaan ole päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kenellä kansanäänestyksessä tulisi olla äänioikeus. Äänioikeutettujen tunnistamisprosessi lopetettiin vuonna 1999. Marokko hylkäsi vuonna 2003 YK:n erikoislähettiläs James Bakerin laatiman rauhansuunnitelman.
Marokko katsoo Länsi-Saharan alueen olevan historiallinen osa sitä, mutta Haagin kansainvälisen tuomioistuimen vuonna 1975 julkaiseman selvityksen mukaan historiallisia todisteita siitä, että Marokko olisi hallinnut aluetta, ei ole. Tämän johdosta alueen valloitus oli vuoden 1960 siirtomaavaltojen itsemääräämisoikeuden julistuksen vastainen. Marokko on kuitenkin saanut tukea toimilleen muun muassa Yhdysvalloilta, Ranskalta, Espanjalta, Egyptiltä, Israelilta ja Saudi-Arabialta. Konflikti on johtanut siihen, että yli 150 000 länsisaharalaista pakolaista on asunut pakolaisleireillä Algeriassa jo vuodesta 1975 lähtien. YK:n järjestöt avustavat noin 90 000 pakolaista.
YK:n johdolla käydään rauhanneuvotteluja Polisarion ja Marokon välillä. Ne jumittuivat 2008 ja aloitettiin uudelleen elokuussa 2009. Rabat on valmis autonomiaan, Polisario vaatii kansanäänestystä, jossa yhtenä vaihtoehtona olisi täysi itsenäisyys.
Politiikka.
Alueen laillinen status ja suvereenius ovat yhä kiistanalaisia. Alueesta kiistelevät Marokko ja Polisario. Yhdistyneet kansakunnat pitää aluetta ei-itsehallinnollisena territoriona.
Marokko on perustuslaillinen monarkia, jossa on vaaleilla valittu kaksikamarinen parlamentti. Marokon kuninkaalla on laajat valtaoikeudet, hän voi muun muassa hajottaa parlamentin. Marokon hallitsemat osat Länsi-Saharasta on jaettu useaan provinssiin, joita Marokko pitää kuningaskunnan olennaisina osina. Marokon hallitus subventoi näitä provinsseja raskaasti muun muassa halvemmalla polttoaineella tyydyttääkseen kansallismielisiä ja houkutellakseen siirtolaisia - tai uudisasukkaita - hallitusta kannattavista sahraweista sekä varsinaisista marokkolaisista.
Länsi-Saharan maanpaossa oleva hallitus on parlamentaarinen yksipuoluejärjestelmä, mutta hallitusmuodon mukaan se muuttuu monipuoluejärjestelmäksi, jos alue saa itsenäisyyden. Hallituksen päätukikohta on Lounais-Algeriassa, Tindoufin maakunnan pakolaisleireillä, joita se hallitsee. Se sanoo myös hallitsevansa Länsi-Saharan muurin itäpuolelle jäävää osaa. Kyseinen alue on enemmän tai vähemmän autio ja Marokon hallitus pitää sitä ei-kenenkään-maana jota YK-joukot partioivat.
Maantiede ja luonto.
Pinnanmuodostukseltaan Länsi-Sahara on itään päin kohoavaa tasankoa. Korkein kohta (823 metriä) on koillisessa lähellä Atlasvuoria. Alueella on Afrikan toiseksi suurimmat fosfaattivarat (Bou Craan esiintymä). Muita hyötykaivannaisia ovat öljy, kupari, kaliumsuolat, elohopea, mangaani ja uraani.
Kuumaa ja kuivaa ilmastoa pehmentää rannikkoseudulla valtameren vaikutus. Kuukausittainen keskilämpötila vaihtelee 17–20 ja 25–30 asteen välillä. Vähäiset sateet (50–200 millimetriä vuodessa) tulevat loka-marraskuussa ja maalis-toukokuussa. Pysyviä jokia ei ole. Kasvillisuus koostuu lähinnä kivi- ja hiekkaerämaassa kasvavista pensaikoista ja heinistä. Harvoilla keitailla ja Hamran wadin alajuoksulla kasvaa akaasioita, tuijia, palmuja ja viikunapuita. Eläimistöön kuuluu villisikoja, mufloneita, antilooppeja sekä liskoja ja käärmeitä, petoeläimistä tavataan gepardeja, šakaaleja ja hyeenoja.
Talous.
Länsi-Saharan ainoat merkittävät luonnonvarat ovat fosfaatti- ja rautamalmivarannot sekä kalakannat. Fosfaatti on merkittävin vientituote. Maan sademäärä on liian alhainen kunnon maanviljelyn harjoittamiseen.
Muutamilla keitailla kasvatetaan hedelmiä ja vihanneksia. Paimentolaiset kasvattavat kameleita, vuohia ja lampaita. Myös kalastusta harjoitetaan.
Väestö.
Heinäkuussa 2003 Länsi-Saharan alueella asui noin 489 000 ihmistä, joilla suurimmalla osalla oli Saharan demokraattisen arabitasavallan kansalaisuus. He puhuvat arabian murretta hassaniyyaa ja espanjaa. Pääuskonto on islam.
Kulttuuri ja media.
Alueella toimii marokkolainen radio- ja televisioasema RTM. Polisariota tukeva radiokanava National Radio of the SADR on toiminut 1970-luvulta asti, ja se lähettää lyhytaalloilla ohjelmaa arabiaksi ja espanjaksi.


Entropia.
Termodynamiikan toisen pääsäännön mukaan suljetun järjestelmän entropia kasvaa tai ainakin pysyy entisellään. Voidaan sanoa, että entropian käyttäytyminen ilmoittaa ajan kulkusuunnan.
Entropia eli haje on fysikaalinen suure, joka ilmaisee epäjärjestyksen määrän systeemissä. Entropian käsitettä käytetään termodynamiikassa ja tilastollisessa mekaniikassa. Informaatioteoriassa entropialla mitataan viestin sisältämän informaation määrää. Entropian käsitteen otti fysiikassa ensimmäisenä käyttöön Rudolf Clausius.
Entropia termodynamiikassa.
Termodynamiikan toinen pääsääntö voidaan ilmaista entropian avulla siten, että eristetyn systeemin entropia voi kasvaa mutta ei koskaan vähetä.
Entropia, lämpömäärä ja lämpötila.
formula_1
missä formula_2 on systeemiin tuleva lämpömäärä (tai systeemistä lähtevä lämpömäärä, jolloin formula_2 on negatiivinen) ja formula_4 se lämpötila, jossa lämpö tulee systeemiin. Lämpötila on tällöin mitattava asteikolla, jonka nolla­pisteenä on absoluuttinen nollapiste, esi­merkiksi kelvineinä. Systeemin tilavuuden oletetaan olevan vakio. Jos lämpötilan muutos on pieni, entropian muutos on käytännössä yhtä suuri kuin luovutettu tai vastaanotettu lämpö­määrä jaettuna tällä kelvin-lämpö­tilalla. On huomattava, että kaava ei kerro systeemin entropiaa, ainoastaan sen muutoksen. Kaikissa irreversiibeleissä eli palautumattomissa prosesseissa entropia kasvaa
Esimerkki irreversiibelistä prosessista on kahden eri lämpötilassa olevan aineen sekoittaminen, jolloin aineiden välinen lämpötilaero tasoittuu. Tällöin ennestään lämpimämmän aineen entropia tosin pienenee sen viiletessä, mutta kylmemmän aineen entropia kasvaa vielä enemmän sen lämmetessä (koska kaavassa oleva jakaja eli lämpö­tila on pienempi), joten systeemin kokonaisentropia kasvaa.
Tarkkaan ottaen termodynamiikan toinen pääsääntö on vain todennäköisyyslaki. Samankin lämpötilan vallitessa aineessa on aina sekaisin nopeasti ja hitaasti liikkuvia molekyylejä. Jos jossakin suljetussa astiassa kaikki nopeat kaasumolekyylit kerääntyisivät astian toiseen ja hitaat toiseen reunaan, edellisessä lämpötila nousisi ja jälkimmäisessä alenisi. Samalla systeemin entropia pienenisi. On kuitenkin äärimmäisen epätodennäköistä että näin tapahtuisi, eikä sen kaltaista ilmiötä ole milloinkaan havaittu, ja näin ollen lakia voidaan pitää käytännöllisesti yleispätevänä.
Entropia informaatioteoriassa.
Informaatio- eli viestintäteoriassa entropia on suure, joka mittaa viestin (esimerkiksi sarja binäärimuotoisia bittejä) sisältämän informaation määrää.
Entropia arkielämässä.
Arkinen vertauskuva entropiasta on huoneen epäjärjestyksen kasvaminen, mikäli ei tee työtä sen siistinä pitämiseksi. Vaikka tässä vertauskuvassa onkin enemmän kyse huolimattomuudesta kuin entropiasta, kuvastaa se silti asioiden pyrkimystä kohti suurempaa epäjärjestystä.
Entropia ja maailmankaikkeus.
Kaikkeutta voidaan pitää eristettynä systeeminä. Siksi sen kokonaisentropia on käytännössä jatkuvassa kasvussa. Nykykäsityksen mukaan maailmankaikkeus laajenee jopa kiihtyvällä tahdilla: se merkitsee, että vähitellen aine ja lämpöenergia hajaantuvat yhä tasaisemmin avaruuteen. Näin kaikkeus kulkee kohti suurinta mahdollista entropiaa. Lopulta päädytään lämpökuolemaksi kutsuttuun tasa­paino­tilaan, jossa ei voi enää tapahtua muutosta. Kaikkeuden lopullinen kohtalo on kuitenkin yhä epävarma, ja kosmologian kehittyessä uusia kehitysnäkymiä saattaa tulla ilmi.
Entropia ja maapallo.
Maapalloa voidaan pitää suljettuna systeeminä, koska se ei kovin suuressa määrin vastaan­ota ainetta avaruudesta eikä luovuta sitä; tällöin jätetään huomiotta meteoriittien maapallolle tuoma (suhteellisesti ottaen vähäinen) ainemäärä. Maapallo ei kuitenkaan ole eristetty systeemi, sillä sinne virtaa jatkuvasti Auringon säteilyenergiaa ja samalla maapallo säteilee energiaa avaruuteen lämpösäteilynä.
Energia- ja massavirtojen myötä voi eristämättömän systeemin entropia kasvaa tai vähentyä. Niinpä maapallollakin materia- ja energiavirrat voivat paikallisesti saada aikaan entropian vähenemistä, esi­merkiksi lämpö­tila­eroja Maan eri alueiden välille, mutta silti entropia kasvaa laajemmassa systeemissä, jonka muodostavat Aurinko, Maa ja ympäröivä avaruus. Entropiaa virtaa pois Maasta noin 0,9 W/K pinnan neliömetriä kohti.
Elävät olennot eivät ole eristettyjä eivätkä edes suljettuja systeemejä.


Joukkohauta.
Joukkohauta on hauta, johon on haudattu useita ihmisiä, joita syystä tai toisesta ei ole voitu viedä takaisin synnyinpaikkakunnalleen tai jollekin siunatulle maakaistaleelle. Useimmiten joukkohaudoissa vainajia on kymmeniä, mutta joskus jopa useita satoja.
Jotkin joukkohaudat sisältävät erilaisten luonnonmullistusten uhreja, mutta ihmisluonteen takia suurin osa sisältänee erilaisten sotien siviili- tai sotilasuhreja.
Joukkohautoja on ympäri maailman, mutta uutisoiduimmat niistä löytävät muun muassa Bosniasta ja Kosovosta.
Joukkohaudat Japanissa.
Maailman suurin joukkohauta sijaitsee Japanin Okinawalla. Joukkohaudassa on peräti 189 000 uhria, jotka kaikki ovat toisen maailmansodan uhreja. Vuonna 1985 hautaa laajennettiin, jotta kaikki Okinawan alueella haudatut sodan uhrit mahtusivat kyseiseen suurhautaan.
Joukkohaudat Suomessa.
Suomessa joukkohautoja on etupäässä sisällissodan ajalta eli keväältä 1918. Kaikille niistä on pystytetty muistomerkki pääosin sotavuosina tai heti niiden jälkeen. Muutama suurempi, esimerkiksi Tammisaaren vankileirin muistomerkki, on valmistunut myöhemmin.


Malawi.
Malawin tasavalta eli Malawi (entinen Njassamaa) on kymmenen miljoonan asukkaan sisämaavaltio eteläisessä Afrikassa. Sen rajanaapureita ovat Sambia, Tansania ja Mosambik. Idässä sitä rajoittaa myös yli 500 kilometriä pitkä Njassajärvi. Maa itsenäistyi brittien siirtomaavallasta vuonna 1964. Se oli 30 vuotta yhden puolueen hallitsema, kunnes maassa järjestettiin vuonna 1994 ensimmäiset monipuoluevaalit.
Historia.
Ennen bantujen kansainvaellusta nykyisen Malawin alueen arvellaan olleen harvaan asuttua seutua, jossa kulki metsästäjä-keräilijöitä. Bantuja alkoi asettua alueelle noin 900-luvulla. Mahtava Maravin bantuvaltio hallitsi Malawia ja lähiseutuja 1400-luvun lopulta 1800-luvulle asti.
Postimerkki vuodelta 1897 Britannian Keski-Afrikasta
David Livingstone kävi Malawijärvellä vuonna 1859 ja antoi sille nimeksi Njassajärvi, minkä mukaan myös nykyinen Malawi tunnettiin Britannian siirtomaana nimellä Njassamaa. Pastori John Chilembwe johti vuonna 1915 väkivaltaista kansannousua maan hedelmällisessä etelä-osassa, jossa afrikkalaiset olivat menettäneet paljon maata valkoisille uudisasukkaille. Tohtori Hastings Banda johti maan oppositioliikettä, joka vastusti valtioliittoa valkoisten hallitsemaan Keski-Afrikan liittovaltion kanssa. Malawi oli Britannian protektoraatti 1891–1953 ja sen jälkeen osa Rhodesian ja Njassamaan liittovaltiota, kunnes se itsenäistyi vuonna 1964. Itsenäistymisen aikainen pääministeri Hastings Banda nimitettiin presidentiksi vuonna 1971 ja hänen virkansa muutettiin pian elinikäiseksi. Maassa oli yksipuoluejärjestelmä 30 vuotta.
Malawi on kärsinyt kuivuuden ja huonon hallinnon takia nälänhädästä vuosina 2002 ja 2005.
Politiikka.
Malawiin siirtyi monipuoluejärjestelmään vuonna 1994. Presidentti valitaan joka viides vuosi, ja hän johtaa sekä maata että hallitusta. Parlamentissa on 193 jäsentä, ja se valitaan viiden vuoden välein. Varapresidentti valitaan samoissa vaaleissa kun presidentti, minkä lisäksi presidentti voi nimittää toisen varapresidentin, mutta tämän on edustettava eri puoluetta kuin presidentti itse.
Hastings Bandan jälkeen ensimmäisissä monipuoluevaaleissa presidentiksi valittiin Bakili Muluzi Yhdistyneestä Demokraattipuolueesta (UDF). Hänet valittiin myös toiselle kaudelle 1999. Vuoden 2004 vaalien voittajaksi julistettiin UDF:n ehdokas Bingu wa Mutharika, mutta vaalien rehellisyyttä on epäilty. Mutharika uusi voittonsa myös 2009. Pian valintansa jälkeen Mutharika erosi UDF:stä ja perusti oman puolueen, Demokraattisen edistyspuolueen (Democratic Progressive Party, DPP).
Vuonna 2009 valitussa parlamentissa Demokraattisella edistyspuolueella (DPP) on 113 paikkaa, riippumattomilla 32 paikkaa, UDF:llä 17 paikkaa, Malawin kongressipuolueella (MCP) 27 paikkaa ja pienpuolueilla kolme paikkaa. Yhteensä 192 kansanedustajasta 40 eli noin viidennes on naisia.
Hallinnollinen jako.
Malawi jakautuu kolmeen alueeseen, jotka on vuorostaan jaettu yhteensä 28 piirikuntaan. Piirikunnat jakautuvat erilaisiin yhä pienempiin yksiköihin, joita on yli 300.
Maantiede ja luonto.
Malawi on kapea itä–länsi-suunnassa ja pitkä pohjois–etelä-suunnassa. Valtion halki kulkee Itä-Afrikan hautavajoama, ja sen pohjalla on Malawi- eli Njassajärvi, joka on tunnettu endeemisistä kirjoahvenlajeistaan. Njassajärvestä etelään laskee Shirejoki, joka yhtyy myöhemmin Sambesiin. Hautavajoaman molemmin puolin kohoavat ylänköalueet, samoin järven eteläpuolella.
Malawin ilmasto on vaihteleva suurten korkeuserojen takia. Shiren laakso on vain noin 180 metrin korkeudella merenpinnasta, ja siellä vallitsee kuuma trooppinen ilmasto. Vuoristoalueet ovat Afrikan sateisimpia, siellä sataa vuosittain 1 500–2 000 millimetriä.
Malawin hallinnollinen pääkaupunki on Lilongwe, mutta maan suurin kaupunki on Blantyre, joka on myös liike-elämän keskus.
Malawissa on kaksi Unescon maailmanperintökohdetta: Chongoni-vuoren kalliomaalausalue ja Malawijärven kansallispuisto. Kaikkiaan maassa on yhdeksän kansallispuistoa.
Malawissa on tavattu yli 170 nisäkäslajia, joiden joukossa ovat viisi suurta eli puhveli, norsu, leijona, leopardi ja sarvikuono. Lintulajeja on nähty lähes 650. Njassajärvessä elää yli tuhat kalalajia, joista viittäsataa ei tavata missään muualla. Kämmeköitä on yli neljäsataa lajia.
Talous.
Malawi kuuluu luetteloon maailman vähiten kehittyneistä maista.
Malawin talous on suuresti riippuvainen maataloudesta. 90 prosenttia väestöstä elää kotitarveviljelystä ja yli kolmannes bruttokansantuotteesta ja 90 prosenttia vientituloista tulee maataloustuotteista, ennen kaikkea tupakasta, teestä ja sokerista. Ulkomainen apu, varsinkin Maailmanpankin tuki, on tärkeää Malawin kansantaloudelle.
YK:n kehitysohjelma laskemalla Inhimillisen kehityksen indeksillä (Human Development Index, HDI) mitattuna Malawi oli vuonna 2007 sijalla 160 yhteensä 185 arvioidusta maasta. Vuonna 2008 keskimääräinen elinajanodote oli 50,9 vuotta ja lapsikuolleisuus 83,5 lasta tuhatta elävänä syntynyttä kohti. Orpoja on miljoona, joista 560 000 AIDSin jäljiltä. Vuonna 2007 aikuisista noin 12 prosenttia oli HIV-positiivisia.
Vuonna 2003 arvioitiin, että Malawi saavuttaa vuoteen 2015 mennessä kahdeksasta kolme: se pystyy parantamaan juomaveden saatavuutta, pienentämään lapsikuolleisuutta ja lisäämään peruskoulutuksen saatavuutta. Myös äärimmäisen köyhyyden vähentäminen on mahdollista tavoitteen mukaan, mutta äitien kuolleisuuteen liittyvä tavoite jäänee saavuttamatta.
Malawin merkittävimmät luonnonvarat ovat kalkkikivi, uraani, kivihiili ja bauksiitti. Merkittävin vientituote on tupakka, josta saadaan puolet vientituloista.
Matkailijat tulevat Malawiin ennen kaikkea Njassajärven ja muiden luontokohteiden houkuttelemina. Nyikan kansallispuisto on tunnettu kasvillisuudestaan, etenkin orkideoista, sekä seeproista ja antiloopeista.
Liikenne.
Malawissa on yhteensä 32 lentokenttää, joista kuudella on päällystetty kiitotie. Vesiliikennettä on Shirejoella ja Njassajärvellä. Tärkeimmät sisävesisatamat ovat Chipoka, Monkey Bay, Nkhata Bay, Nkhotakota ja Chilumba. Maahan on viikoittainen höyrylaivayhteys Mosambikista ja lisäksi lauttayhteys Tansanian puolelta.
Malawissa oli vuonna 2007 yhteensä 16 450 kilometriä maanteitä ja 1 262 kilometriä rautateitä. Vuonna 2002 avattiin pitkän tauon jälkeen rautatieyhteys Malawin keskiosista Mosambikin poikki Intian valtameren rannalle Nacalan satamakaupunkiin.
Väestö.
Malawi on yksi Saharan eteläpuolisen Afrikan tiheimmin asuttuja valtioita. Sekä pääkaupunki Lilongwessä että Blantyressä on yli 650 000 asukasta.
Malawi on saanut nimensä maravi-bantukansalta, joka tuli alueelle 600 vuotta sitten Kongon suunnalta bantujen kansainvaelluksen yhteydessä. Maravit jakaantuivat edelleen chewa- ja njanja-kansoiksi, ja heimojen väliset erimielisyydet ja laajamittaiset muutot olivat yleisiä 1800-luvulle asti. Nykyisin heimoidentiteetti ei ole enää yhtä merkitsevä kuin ennen ja yhteinen, malawilainen identiteetti on voimistumassa. Chewat ovat enemmistönä maan keski-, njanjat etelä- ja tumbukat pohjoisosassa.
Suuri osa väestöstä on chewoja, loput njanjoja, n’goneja, tumbukoita, lomweja ja islaminuskoisia jaolaisia. Vuoden 1998 väestönlaskennassa kristittyjä oli 80 %, muslimeita 13 %. Maan virallinen kieli chichewa oli äidinkieli 57,2 prosentilla väestöstä. Muut suuret kielet olivat njanjojen puhuma chinyanja (12,8 %), jaolaisten puhuma chiyao (10,1 %) sekä chitumbuka (9,5 %). Nimien etuliite "chi" tarkoittaa kieltä: chitumbuka on tumbukoiden kieli.
"Ethnologue: Languages of the World" -teoksessa vuodelta 2009 listataan 16 Malawissa käytettyä elävää kieltä.
Kulttuuri ja media.
Malawilainen perinteinen musiikki on saanut vaikutteita eri puolilta, niin Etelä-Afrikan zuluilta kuin Tansanian jaoilta. Perinteisiä soittimia ovat erilaiset rummut, ksylofonia muistuttava mambilira ja helistimet, joita voidaan kiinnittää myös tanssijoiden jalkoihin ja käsivarsiin.
Perinteisiin kankaiden koristelumenetelmiin kuuluu batiikki. Maan kuvataiteilijat ovat tehneet moderneja batiikkitöitä sekä kivi- ja puukaiverruksia. Tunnetuimpia nimiä ovat Cuthy Mede, Kay Chirombo, Willie Nampeya ja Louis Dimpwa.
Malawissa, kuten muuallakin Afrikassa, on vahva kansantarinoiden perinne. Monet modernit kirjailijat joutuivat elämään maanpaossa Bandan valtakaudella ja palasivat Malawiin vasta 1990-luvun puolivälissä. Melkein kaikki kirjallisuus julkaistaan englanniksi. Tunnetuimpia runoilijoita ovat Frank Chipasula ja Steve Chimombo. Legson Kayira on kirjoittanut puoliomaelämäkerrallisia teoksia matkoista Afrikassa jo 1970-luvulla. Nykyisin Yhdysvalloissa työskentelevä Paul Tiyambe Zeleza on kirjoittanut parikymmentä tietokirjaa ja kolme kaunokirjallista teosta.
Malawin kattavin viestintäväline on radio. Kansallisen yleisradioyhtiön nimi on Malawi Broadcasting Corporation, MBC. Sen lisäksi maassa toimii neljä kaupallista ja yksi katolisen kirkon omistama radiokanava. Televisiotoiminta alkoi vuonna 1998. Maassa ilmestyy kaksi päivittäistä ja yksi viikoittainen englanninkielinen lehti, ja lisäksi kuukausittain ilmestyy chichewan- eli njandžankielinen "Boma Lathu".
Urheilu.
Malawi on osallistunut kesäolympialaisiin kahdeksan kertaa alkaen vuodesta 1972. Se boikotoi sekä vuoden 1976 että 1980 kisoja: edellisiä yhdessä muiden Afrikan maiden kanssa Etelä-Afrikan apartheid-politiikan takia ja jälkimmäisiä 60 muun maan kanssa Neuvostoliiton Afganistanin-miehityksen vuoksi. Malawin urheilijat eivät ole saaneet olympiamitaleita.
Suosittuja joukkueurheilulajeja ovat jalkapallo, kriketti ja rugby. Malawin jalkapallomaajoukkue sai pronssia Afrikan kisoissa vuonna 1987. Krikettijoukkue on liittynyt kansainväliseen lajiliittoon vasta vuonna 2003. Se nousi Afrikan kolmosdivisioonasta kakkosdivisioonaan vuonna 2010.
Maassa on viisi kenttää, joilla pelataan kansainvälisiä otteluita: kolme Blantyressä, yksi Lilongwessä ja yksi Mpingwessä. Verkkopallossa Malawi sijoittuu maailmanlistalla seitsemänneksi 25 maan joukossa (tilanne heinäkuussa 2010).


Proletariaatin diktatuuri.
Proletariaatin diktatuuri on marxilaisen liikkeen käyttämä käsite, jolla viitataan kommunistista yhteiskuntaa edeltävään siirtymävaiheeseen, jossa valtio on työväenluokan (eli proletariaatin) hallitsema. Käsitteen ottivat ensi kertaa käyttöön ranskalaiset sosialistit 1840-luvulla.
Karl Marx puhui proletariaatin diktatuurista erityisesti vuonna 1875 kirjoittamassaan kritiikissä "Gothan ohjelman arvostelua". Proletariaatin diktatuuri on Marxille erottamattomasti valtioon kytkeytyvä käsite. Koska valtio edustaa Marxin näkemyksen mukaan aina hallitsevaa luokkaa, on kapitalistisessa yhteiskunnassa valtiokin porvariston luokkaherruuden väline. Vastaavasti sosialismiin/kommunismiin siirryttäessä on työväenluokan tehtävänä kaataa porvarillinen valtio, joka on korvattava työläisten vallalla, eli proletariaatin diktatuurilla.
Proletariaatin diktatuuri ei Marxin käsitteistössä varsinaisesti viitannut diktatuuriin sanan nykymerkityksessä. Malliksi diktatuurilleen Marx julisti Pariisin kommuunin, jonka johdossa oli paikallisesti vaaleilla valittu ja kilpailevia poliittisia suuntauksia edustava hallitus. Marxin työtoveri Friedrich Engelsin mukaan ”työväenluokka voi nousta valtaan ainoastaan demokraattisen tasavallan muodossa. Tämä on […] proletariaatin diktatuurin erityinen muoto.”
Vladimir Leninin johtaman Neuvostoliiton kommunistisen puolueen noustua valtaan Venäjällä lokakuun vallankumouksen (1917) seurauksena perustelivat nämä Marxin teorialla perustuslakia säätävän kansalliskokouksen hajottamisen. Leninin mukaan työläisten ja talonpoikien neuvostojen valta oli proletariaatin diktatuuria, eikä porvariston edustajille ollut tarpeen antaa äänioikeutta. Bolševikkien komento kehittyi kuitenkin nopeasti poikkeustilahallinnoksi, joka käytännössä tukahdutti toisinajattelun ja vapaat vaalit myös työläisneuvostoissa, jolloin proletariaatin diktatuuri täytti kaikki diktatuurin tunnusmerkit. Yksipuoluediktatuuri vakiintui Josif Stalinin noustua valtaan.
Marxilais-leniniläinen neuvostoteoreetikko Otto Wille Kuusinen ehdotti 1950-luvulla luopumista käsitteestä proletariaatin diktatuuri, mikä ei kuitenkaan tuolloin toteutunut vanhoillisten noustua vastustamaan mielestään vaarallista Marxin teorioiden revisiontia. Käsite kuitenkin poistettiin Neuvostoliiton vuoden 1977 perustuslaista, jossa valtion julistettiin olevan ”koko kansan valtio”, koska porvaristo luokkana oli hävinnyt.
Myös monet kommunistiset puolueet, kuten Suomen kommunistinen puolue (SKP), luopuivat käsitteen käytöstä pitäessään sitä harhaanjohtavana. SKP:ssa virisi asiasta keskustelua 1960-luvun lopussa, jolloin ehdotettiin käsitteen korvaamista sanalla "työväenvalta". Keskustelu liittyi puolueen alkavaan hajoamiseen ”luokkatietoiseksi” vähemmistöksi ja ”revisionistiseksi” enemmistöksi.


A. I. Virtanen.
Artturi Ilmari Virtanen (15. tammikuuta 1895 Helsinki – 11. marraskuuta 1973 Helsinki) oli suomalainen kemisti. Hänelle myönnettiin vuonna 1945 Nobelin kemianpalkinto "tutkimuksistaan ja keksinnöistään maatalous- ja ravintokemian alalla, erityisesti hänen rehunsäilytysmenetelmästään" ("for his research and inventions in agricultural and nutrition chemistry, especially for his fodder preservation method"). Professori Virtanen oli ollut ehdolla palkinnon saajaksi jo vuodesta 1933 peräti 12 kertaa. Virtanen on ainoa suomalainen tieteen nobelisti, joskin myös Ruotsissa asunut Ragnar Granit oli syntyjään suomalainen.
Ehkä tärkein A. I. Virtasen tutkimusryhmän työn tuloksista oli AIV-rehun kehittäminen. Tutkimuksen lähtökohta oli lehmänmaidon vitamiinipitoisuuden säilyttäminen ympärivuotisesti. Suuri ero meijerituotteiden laatuvaihtelussa koettiin vakavaksi kansanterveydelliseksi ongelmaksi ja kehittämällä tuorerehu, jonka ravintoaineet säilyivät varastoinnin aikana, Virtanen tutkimusryhmineen ratkaisi karjan talviruokinnan ongelman. AIV-rehu perustuu tuoreen säilörehun happamuuden laskemiseen alle pH 4:n, jolloin bakteerien toiminta hidastuu ja rehu säilyy paremmin. Vuonna 1925 hän kehitti AIV-voisuolan parantamaan voin säilyvyyttä.
Virtanen kehitti myös muita, lähinnä meijerihygieniaan liittyviä keksintöjä. Monet keksinnöistä voitiin patentoida ja näin saavutettiin laadullista kilpailukykyä kasvavilla kansainvälisillä markkinoilla. AIV-voisuola ja -rehu ovat taloudellisesti merkittäviä keksintöjä. AIV-suolan käyttö edisti suomalaisen voin vientiä ja AIV-liuoksella käsitelty rehu paransi maidon laatua ja makua. Liuoksen patentti ostettiin useaan maahan.
A. I. Virtanen uskoi biokemian mahdollisuuksiin elinkeinoelämässä ja lääketieteessä, ja hän tähdensi kansainvälisyyden merkitystä. Virtanen ajoi tarmokkaasti myös monia merkittäviä tiedepoliittisia hankkeita kansanterveyden ja energiakysymysten edistämiseksi. Poliittisesti Virtanen oli jyrkän länsimielinen, eikä hän salannut tätä lausunnoissaan.
Artturi Ilmari Virtanen väitteli tohtoriksi 1919, minkä jälkeen hänet kutsuttiin Valion laboratorioon kemistiksi ja nimitettiin laboratorion johtajaksi 1921. Hän johti Valion tutkimuslaboratoriota 1921–1969. Hänen erityiskiinnostuksen kohteena olivat pH-mittaus ja sen säätö, biologinen typensidonta, säilörehukemia ja ihmisen ravitsemus. Hän toimi myös biokemian professorina Teknillisessä korkeakoulussa 1931–1939 ja kemian professorina Helsingin yliopistossa 1939–1948.
Filosofian tohtori A. I. Virtanen oli Suomen Akatemian jäsen ja sen ensimmäinen esimies vuodesta 1948 alkaen. Professori A. I. Virtasen nimeä kantava instituutti toimii Itä-Suomen yliopiston yhteydessä.


Daily Mirror.
Daily Mirror on Isossa-Britanniassa ilmestyvä päivälehti, jonka Alfred Harmsworth (lordi Northcliff) perusti vuonna 1903. Alun perin lehti oli eräänlainen naistenlehti, jossa oli naisia kiinnostavien artikkeleiden lisäksi jonkin verran uutisia. Lehden tuolloinen päätoimittaja "Mary Howarth" oli Ison-Britannian ensimmäinen naispäätoimittaja.
Lehden ensimmäisen numeron osti noin 265 000 henkilöä, mutta jo vuonna 1904 lehden levikki oli laskenut 25 000 kappaleeseen. Edessä oli suuria muutoksia, ja Hamilton Fyfe otti Mary Howarthin paikan päätoimittajana. Naistenlehden imagosta haluttiin päästä eroon ja kaikki lehden naistyöntekijät irtisanottiin. Lehti alkoi keskittyä uutisiin.
Vuonna 1914 lehden levikki ylsi jo miljoonaan.
Vuonna 1933 lehti ennakoi osuvasti tulevaisuutta, sillä sen otsikot julistivat, että Adolf Hitleristä saattaisi aivan lähitulevaisuudessa tulla diktaattori. Se oli myös tuon ajan ainoa suositumpi brittilehti, joka vastusti Hitlerille tehtäviä myönnytyksiä. Sen sijaan se tuki Oswald Mosleya ja British Union of Fascistsia 1933–1934.
Toisen maailmansodan jälkeen lehti on tukenut pääsääntöisesti Labouria.
Lehden kansikuva 4. marraskuuta 2004 on saanut kuuluisuutta, kun se uutisoi George W. Bushin uudelleenvalinnan "Duh!, 4 vuotta lisää Dubyaa" ja "kuinka 59 054 087 ihmistä voi olla näin tyhmiä?" viitaten Bushin saamien äänten määrään.


Kuwait.
Kuwaitin valtio eli Kuwait on emiirikunta Lähi-idässä. Se sijaitsee Persianlahden pohjukassa rajanaapureinaan pohjoisessa Irak ja etelässä Saudi-Arabia. Kuwaitin maasto on kumpuilevaa hiekkaerämaata. Maasta löytyi 1930-luvulla öljyä, ja toisen maailmansodan jälkeen kehittynyt öljynjalostusteollisuus sai maan vaurastumaan. Kuwait itsenäistyi 1961, ja sen jälkeen se on saanut 90 prosenttia vientituloistaan öljystä. Vuonna 1990 Irak hyökkäsi Kuwaitiin, mutta joutui vetäytymään maasta länsivaltojen liityttyä sotaan Kuwaitin puolelle. Maan infrastruktuuri kärsi sodassa pahasti.
Kuwait oli ensimmäinen Persianlahden arabimaa, joka järjesti parlamenttivaalit, ja se myönsi naisille äänioikeuden 2005. Vuodesta 2010 alkaen maassa on ollut ajoittain väkivaltaisuuksia ääri-islamien ja sotilasjoukkojen välillä.
Historia.
Failakan saarella tehdyt arkeologiset löydöt viittaavat siihen, että Kuwait oli kauppapaikka jo sumerilaisten aikana. Myös muinaiset kreikkalaiset tunsivat sen, ja Aleksanteri Suuren kenraali Nearkhos perusti Failakaan siirtokunnan 300-luvulla eaa.. Kaupankäynti jatkui kaksituhatta vuotta, mutta päättyi ajanlaskun alussa.
Kuwaitin moderni historia alkaa 1700-luvulta Kuwaitin kaupungin perustamisesta. 1800-luvulla ottomaanien uhka ajoi Kuwaitin hakemaan turvaa brittien kanssa tehdystä sopimuksesta. Mubarak Suuri allekirjoitti sopimuksen vuonna 1899.
Tuohon aikaan Kuwaitin tulonlähteet olivat laivanrakennus ja helmensukellus. Öljyä löytyi 1930-luvulla, mutta maailmansota keskeytti öljyntuotannon kehittämisen. Sodan jälkeen Kuwait sai tuotantonsa vauhtiin nopeimmin, ja vuonna 1953 se oli Persianlahden suurin öljyntuottaja.
Vuonna 1961 Kuwaitista tuli itsenäinen, kun aika Britannian protektoraattina päättyi. Šeikistä tuli emiiri.
Elokuussa 1990 Irak hyökkäsi Kuwaitiin. Yhdysvaltojen johtama liittouma aloitti ensin ilmahyökkäykset, myöhemmin maasodan ja valtasi Kuwaitin helmikuussa 1991. Vetäytyvät Irakin joukot sytyttivät öljylähteitä palamaan. Vuonna 1994 Irak vihdoin hyväksyi määrittelemän rajalinjan Venäjän välittämissä neuvotteluissa. Vuonna 2003 kymmenet tuhannet Yhdysvaltojen johtamien joukkojen sotilaat hyökkäsivät Kuwaitista käsin Irakiin syrjäyttääkseen Saddam Husseinin.
Vuoden 2003 parlamenttivaaleissa islamistit ja hallitusta tukevat ehdokkaat menestyivät, liberaalit kokivat tappioita. Silti vuonna 2005 naiset saivat äänioikeuden ja kesäkuussa nimitettiin ensimmäinen naisministeri. Šeikki Nasser al-Mohammad al-Sabah toimi pääministerinä vuodesta 2006, jonka aikana toimi 7 hallitusta, ja emiiri hajotti parlamentin ennenaikaisesti kolme kertaa.
Vuonna 2007 hallitus erosi, ja uudessa hallituksessa naisministerejä oli kaksi. Vuoden 2008 parlamenttivaaleissa ääri-islamistit menestyivät, eikä yhtään naista valittu parlamenttiin. Maaliskuussa 2009 emiiri hajotti parlamentin, koska se syytti hänen veljenpoikaansa korruptiosta. Uuteen parlamenttiin valittiin vihdoin maan ensimmäiset naiskansanedustajat.
Maaliskuussa 2011 sadat nuoret osallistuivat mielenosoituksiin, joiden innoittajina oli liikehdintä muissa islamilaisissa maissa, kuten Tunisiassa ja Egyptissä.
Politiikka.
Kuwaitia hallitsee al-Sabah-sukuun kuuluva emiiri. Suvun jäsenet valitsevat istuvan emiirin seuraajan aina keskuudestaan. Emiirillä on pääasiallinen valta, mutta 50 jäsenen kansalliskokous voi pistää alulle lainsäädäntöä ja vaikuttaa hallituksen ministereihin. Kansalliskokouksen vaaleissa äänioikeutettuja ovat kaikki miehet ja naiset, jotka ovat olleet Kuwaitin kansalaisia yli 20 vuotta. Kuwaitissa ei ole poliittisia puolueita.
Naiset saivat äänioikeuden 16. toukokuuta 2005 kansalliskokouksen hyväksyttyä uuden lain, joka sallii naisten asettua ehdolle ja äänestää vaaleissa.
Kuvernoraatit.
Kuwait jakautuu kuuteen kuvernoraattiin ("muhafazat"). Lisäksi asumattomat Bubiyanin Warbahin saaret muodostavat oman, 900 neliökilometrin alueensa.
Maantiede.
Kuwait on kuivaa, tasaista tai hiukan kumpuilevaa hiekkaerämaata, jonka korkein kohta on noin 300 metriä. Valtiolle kuuluu yhdeksän saarta, joista vain Failaka on asuttu. Suurin saarista on Bubiyan, 863 km2. Rannikon pohjoisosassa on savisia matalikkoja, kun taas etelässä on hienot hiekkarannat.
Vuonna 1991 öljykenttien palossa syntynyt noki ja ympäristöön levinnyt öljy pilasivat ympäristöä laajasti. Vauriot näkyvät edelleen sekä hiekkaerämaassa ja merenpohjassa sekä koralliriutoilla.
Ilmasto on tyypillinen aavikon ilmasto, johon vaikuttaa meren läheisyys. Vuodenaikoja on neljä. Kesä on pitkä ja kuuma, lämpötila voi nousta 46 asteeseen. Talvi on lyhyt ja viileä, ja silloin voi toisinaan tulla jokunen sadekuuro. Pohjoistuuli on kuuma ja kuiva, etelätuuli lämmin ja kostea. Vuoden keskimääräinen sademäärä on 80 mm, mutta se vaihtelee vuodesta toiseen 20:stä jopa 350 millimetriin.
Aavikon kasvillisuus muodostuu ruoholäikistä ja pienistä pensaista. Maassa elää yli 400 kasvilajia, ja silloin harvoin kun sateet kastelevat erämaan, ruoho viheriöi ja lukemattomat kasvit puhkeavat kukkaan. Ne kuitenkin lakastuvat pian. Aavikolla elää liskoja ja jyrsijöitä. Sudet, gasellit ja jänikset on metsästetty lähes sukupuuttoon. Pesiviä lintuja on noin 20, useimmat niistä kuuluvat kiurujen heimoon. Keväällä ja syksyllä maassa pysähtyy kuitenkin satoja lintulajeja muuttomatkallaan.
Talous.
Kuwaitin talous on hyvin riippuvainen öljystä, joka muodostaa noin puolet bruttokansantuotteesta, 95 % viennistä ja 95 % valtion tuloista. Kuwaitin öljyvarannoksi on arvioitu 105 miljardia barrelia, noin yhdeksän prosenttia koko maailman tunnetuista varannoista. Muita merkittäviä luonnonvaroja ovat maakaasu ja kala.
Aikoinaan al-Jahran vihannespuutarhat olivat maan ylpeydenaihe, mutta koska kasteleminen on niin kallista, elintarvikkeiden tuonti on halvempaa kuin maanviljely. Strategisista syistä valtio haluaa kuitenkin, että edes jotain kasvatetaan myös Kuwaitissa. Viljelmät keskittyvät Wafran, Sulabyan ja Abdalin seudulle.
Liikenne.
Kuwaitissa on seitsemän lentopaikkaa, joista yhdellä on yli kolmen kilometrin kiitotie. Maantietä on noin 5 700 km. Satamia ovat Al-Shu'aybah, Al-Shuwaykh, Al-Zawr (Mina' Sa'ud), Mina' 'Abd Allah ja Mina' al Ahmadi.
Väestöjakauma.
Enemmistö Kuwaitin asukkaista on maahan muuttaneita siirtotyöläisiä ja siirtolaisia. Noin 45 % asukkaista on syntyperäisiä tai kansalaisuuden saaneita kuwaitilaisia. Muiden arabimaiden kansalaisia tai kansalaisuudettomia arabeja on 35 %, intialaisia, bangladeshilaisia ja pakistanilaisia yhteensä 9 %, iranilaisia 4 % ja muita 7 %.
Uskonnollisesti syntyperäisistä kuwaitilaisista n. 75 % on sunnimuslimeja ja 25 % šiiamuslimeja. Koko väestöstä sunnimuslimeja on 45 %, šiioja 40 % ja muita (mm. kristittyjä ja hinduja) 15 %.
Kulttuuri.
Siirtyminen paimentolaisesta elämäntyylistä paikoillaan asumiseen, ja totuttautuminen öljyn tuomaan vaurauteen on vielä kuwaitilaisille uutta.
Kuwaitilaiset syövät tyypillisesti kolme ateriaa päivässä. Aamiaisella on lihaa, kuten paistettua maksaa tai munuaisia sekä maitotuotetta kuten jugurttia. Lounaalla ja päivällisellä voi olla useita liharuokalajeja. Aavikolla vihannesten ja viljan saatavuus oli heikko, joten paimentolaiset tottuivat lihapitoiseen ruokavalioon. Elintason nousun myötä ylipainosta on tullut yleistä. Juhlaruokana on tyypillisesti kokonaisena paahdettu lammas, joka tarjotaan sahramiriisin kera. Islamin lain mukaan alkoholi on kiellettyä.
Useimmat avioliitot ovat järjestettyjä. Nainen tarvitsee iästään riippumatta isänsä luvan avioliittoon. Mies voi ottaa yhdestä neljään vaimoa. Naiset työskentelevät kodin ulkopuolella enemmän kuin monissa arabimaissa, mutta silti työssäkäyvien naisten osuus on pieni. He toimivat tyypillisesti opettajina, toimistotöissä tai hoitoalalla.
Lehdistönvapaus on Kuwaitissa Persianlahden maista parhaalla tolalla, arvioi Toimittajat ilman rajoja -järjestö. Silti emiirin tai korkeiden kuninkaallisten asioista kirjoitetaan pidättyvästi. Jumalanpilkka tai profeetan halventaminen on laitonta. Valtion televisio- ja radiokanavat toimivat yksityisten rinnalla. Internetin käyttö on rajoitettua, poliittisesti tai moraalisesti arveluttavaa materiaalia ei näytetä.
Urheilu.
Kuwait on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1968. Fehaid Al-Deehani sai ammunnasta pronssimitalin vuosina 2000 ja 2012, ja hän on toistaiseksi Kuwaitin ainoa olympiamitalisti.
Kuwaitin jalkapallomaajoukkue pelasi MM-kilpailujen lopputurnauksessa 1982. Se karsiutui ensimmäisellä kierroksella. Maaliskuussa 2011 se oli FIFA:n rankingissa sijalla 102.
Kuwaitissa, samoin kuin muissa arabivaltioissa, järjestetään kamelien juoksukilpailuja marraskuusta toukokuuhun, kun ei ole liian kuuma. Kuwaitissa on rekisteröity noin tuhat kilpakamelia. Aiemmin ratsastajina käytettiin mahdollisimman pieniä lapsia, mutta 2000-luvulla on kokeiltu robottien käyttämistä.


Vastauskonpuhdistus.
Vastauskonpuhdistus eli katolinen reaktio eli katolinen reformaatio oli katolisen kirkon vastaus reformaatioon ja protestantismin leviämiseen 1500-luvun Euroopassa.
Jo ennen Martti Lutherin teesejä 1517 oli katolisessa kirkossa ollut liikehdintää kirkon opin ja hallinnon kehittämiseksi. Katolinen reaktio syntyi vastustamaan uudistuksia ja sen päämääränä oli suojella kirkon oppia ja uudistaa sen keskiajalla syntyneitä rakenteita.
Tärkeimmät katolista kirkkoa koskeneet päätökset syntyivät Trenton kirkolliskokouksessa, joka pidettiin vuosien 1545 ja 1563 välillä. Trenton konsiilissa päätettiin pyhistä toimituksista eli sakramenteista, jumalanpalvelusjärjestyksestä, uskonnollisista määräyksistä sekä kirkon opista. Merkittävin muutos oli anekaupan lopettaminen ja muu lain hengen palautus.


Taistelupeli (kirja).
Taistelupeli "(Fighting Fantasy)" on Otavan suomeksi vuosina 1987–1988 julkaisema pelikirjasarja. Games Workshopin perustaneet Steve Jackson ja Ian Livingstone kirjoittivat alkuperäiset, englanninkieliset kirjat.


Järjestelmä (systeemiteoria).
Järjestelmä eli systeemi (kr. "sýstēma" 'yhdistäminen' < "synhistánai" 'yhdistää') on tiettyjen periaatteiden mukainen (toiminnallinen) kokonaisuus.
Systeemi (myös "järjestelmä") koostuu osista ja osien välisistä suhteista, jotka muodostavat kokonaisuuden. Systeemille syntyy uusia ominaisuuksia, joita sen osilla ei ole, sillä kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Maailma koostuu systeemeistä. Emergenssi on systeemin syntyessä syntyvät uudet ominaisuudet. Systeemin osien väliset vaikutussuhteet ovat systeemin rakenne, organisaatio.
Systeemi käyttää hallintaa (dominance) osiinsa liittyen ja osat ja niiden oikeat suhteet luovat systeemeitä emergenssin avulla.
Osista muodostuva systeemi on siis mikä tahansa organisaatio, kone, solu tai niistä muodostuva seuraava tai sitä seuraava taso. Esimerkiksi kvarkki, alkeishiukkanen, atomi, molekyyli, monimutkainen proteiinimolekyyli, solu, ihmisen elimet, ihminen, ihmisryhmä (perhe), suurempi ihmisryhmä (heimo), vielä suurempi ihmisryhmä (valtio) ja lopulta ihmiskunta, globalisaatio. Tai työkalu, kone, järjestelmä, järjestelmien järjestelmä. Tai puolijohtavan aineen rajapinta, transistori, yhden bitin muistiyksikkö tai vastaava, mikropiirin toiminnallinen yksikkö, mikropiiri, piirilevy, tietokone, tietokoneverkko ja verkkojen verkko, internet.
Erilaisia järjestelmiä.
Järjestelmät voidaan jakaa luonnollisiin ja keinotekoisiin eli ihmisen suunnittelemiin järjestelmiin. Jako voidaan tehdä myös esimerkiksi toiminnallisten ja abstraktien järjestelmien välillä. Ihmisen suunnittelemilla järjestelmillä on yleensä jokin tavoite tai tavoitteita, eli kyseessä ovat tarkoitukselliset järjestelmät. Luonnollisilla järjestelmillä ei katsota olevan tavoitetta samassa mielessä.
Järjestelmä on systeemiteorian peruskäsite ja eräs ajattelutapa. Järjestelmä määritellään rajaamalla se ympäristöstään, joka voi myös koostua järjestelmistä. Järjestelmä voidaan myös sisäisesti jakaa alijärjestelmiin. Avoin järjestelmä on vuorovaikutussuhteessa joidenkin ympäristönsä elementtien kanssa, kun taas suljettu järjestelmä on eristetty ympäristöstään.
Olemassaolon pienin systeemi.
Olemassaolon yleinen pienin systeemimalli muodostuu, kun olemassaolosta (Systeemi, Yksi) otetaan irti sen osa, tarkasteltava yksikkö. Olemassaolo käyttää edellisen mukaan hallintaa sen osaan ja olemassaolon osat luovat emergenssin kautta olemassaoloa, uutta sisältöä, uusia tasoja olemassaoloon. Olemassaolo ja sen osat muokkaavat toisiaan, yleisemmin siis systeemi ja sen osat.
Filosofi Hegelin mukaan kyse on myös määrän ja laadun tärkeästä suhteesta: Määrä luo tietyn rajan jälkeen laatua, uutta, emergenttiä ilmiötä olemassaoloon. Suuri määrä oikeassa suhteessa olevia osia luo uuden systeemisen ominaisuuden, jota ei ole osissa. Vertaa solut ja tietoisuus alla.
Tämä pienin olemassaolon systeemimalli on visuaalisesti ja filosofisesti hyvin lähellä kiinalaista "Jin ja jang"- käsitettä. Systeemisesti tulkittuna "Jin ja jang"- ilmiössä on kyse osan ja kokonaisuuden ("vastakohtien") harmonisesta, toisiaan muokkaavasta ja toisiaan luovista suhteista.
Kaksi perusnäkemystä systeemiin.
Tämä kaksinainen näkemys voidaan nähdä myös tieteellisen ajattelun perusprosessina. Mitkä ovat tutkittavan ongelman osat ja miten tutkittava ongelma liittyy (vaikuttaa) muuhun olemassaoloon?
Avoin ja suljettu systeemi.
Systeemiluokkia ovat edellisen perussysteemin (A ja ei-A) lisäksi
Suljettu systeemi noudattaa termodymaniikan toista pääsääntöä ja pyrkii kohti suurempaa entropiaa, energian tasaantumista ja epäjärjestystä. Avoin systeemi vaihtaa ainetta, energiaa tai/ja tietoa ympäristönsä kanssa ja pyrkii sisäiseen tasapainoon, soluissa esim. homeostaasiin. Avoin systeemi luo sisäistä järjestystä ulkomaailman kustannuksella.
Muita systeemejä.
Matematiikka käsittelee matemaattisia systeemejä, osia ja niiden välisiä suhteita. Matemaattinen yhtälö on em. mielessä systeemi, sehän kuvaa systeemin rakenteen. Siinä on systeemin osat (muuttujat) ja systeemin osien, muuttujien väliset suhteet (matemattiset ym. operaattorit).
Kybernetiikka käsittelee tietoa käsitteleviä systeemejä, eläviä tai konemaisia. Kybernetiikan peruselementit ovat sensori, päätöksenteko, toimielin ja takaisinkytkentä.
Tekniikka käsittelee teknisiä systeemejä ja niiden välisiä suhteita, esim. kitka, vääntö, paine, sähkö ja magnetismi. Tekniikan systeemien tasoja ovat työkalut, koneet, järjestelmät ja järjestelmien järjestelmät. Yhä tärkeämpi jako tulee tietokonetekniikasta: kovo (laite) ja pehmo (ohjelmistot).
Biologia käsittelee eläviä, autopoiettisiä, itseään uudestaan luovia systeemejä.
Kemia käsittelee kemiallisia systeemejä, aineen perusosia (atomit ja molekyylit) ja niiden välisiä suhteita (reaktiot, tasapainot).
Fysiikka käsittelee fysikaalisia systeemejä eri tasoilla: kvanttifysiikka, hiukkasfysiikka, atomifysiikka ja niiden välisiä suhteita (voimat).
Kosmologia käsittelee kosmisia systeemejä: tähtiä, planeettoja, galakseja ja niiden välisiä suhteita (painovoima). Jne.
Systeemi voi olla myös fyysinen, esim. teknologiset systeemit tai käsitteellinen, esim. hankintaprosessin systeemikuvaus. Jälkimmäistä voidaan käyttää fyysisen systeemin mallintamiseeen.
Voidaankin kysyä, onko olemassaolossa (ontologia) muita yksiköitä kuin systeemejä?
Systeemin osien välisestä suhteesta.
Koneet, esim. auto on esimerkki suhteiden merkityksestä. Meillä voi olla kaikki auton osat, esim. huollon tai koulutuksen yhteydessä täydellisesti purettuna huolto- tai koulutushalliin. Purettu auto ei ole auto, vaan suuri määrä auton osia, kaikki auton osat. Vasta kuin osien suhde on oikea, osista tulee systeemi, joka on enemmän kuin osiensa summa. Määrästä tulee laatua. Kun osien suhde on oikea, muodostuu auto. Perusosiinsa purettu auto ilman ennakkotietoa auton kokonaisuudesta antaa myös käsitystä siitä, miten vaikeaa kokonaisuuden hahmottaminen osista käsin voi olla.
Auton osat on organisoitu systeemiksi, jolla on ominaisuuksia, joita osilla ei ole yksinään. Sen jälkeen auto, auton idea, hallitsee osia, osat voivat tehdä vain asioita, joita auton kokonaisidea sallii: esim. ventiilit toimivat vain tietyssä tahdissa ja suhteessa toisiinsa ja auton kokonaisuuteen: auto muodostaa siis systeemin. Samalla tavalla kaikki tekniset järjestelmät muodostavat systeemeitä. Olleellista filosofisesti on se, että ensin on idea. Vertaa useamman filosofin metafysiikka ja siellä fyysisen aineen ja idean maailmat.
Keskeinen uusi asia kaikkien tarpeellisten osien jälkeen on tieto, tieto osien välisistä oikeista suhteista. Siis idea tai visio ja kokonaisnäkemys systeemin osista, niiden merkitystä toisilleen ja näkemys uuden kokonaisuuden uusista mahdollisuuksista, uusista ominaisuuksista. Ihminen pyrkii rakentamaan tekniset ym. systeeminsä pitkälti tietoisen, ylätason näkemyksen perusteella. Luonto luo systeeminsä taas varioinnin, valinnan, kilpailun, yhteistoiminnan ja lähes rajattomasti käytössä olevan ajan avulla itseorganisoitumisen periaatteella. Kompleksisissa systeemeissä kuten yhteiskunnissa tai taloudessa ihmisen kyky rakentaa tietoisesti tavoitteen mukaisesti toimivia systeemeitä on kuitenkin rajallinen.
1000 kilolla auton osia ei voi ajaa, mutta 1000 kiloa oikeassa suhteessa olevia auton osia mahdollistaa uuden asian, ajamisen. Auton osat ovat myös siinä mielessä hyvä esimerkki, että auton osat voidaan yhdistää (ja jättää yhdistämättä) lukemattomilla tavoilla, joista vain muutama toimii, kuten moni autoilija epäonnekseen ja huoltofirmojen onneksi on havainnut. Usein auton osat on myös rakennettu niin, että yhdistäminen on mahdollista vain yhdellä, oikealla tavalla.
Luonto toimii samalla tavalla. Sen osia voi yhdistellä lukemattomilla tavoilla, mutta vain yksi tai muutama kyseisistä tavoista toimii. Systeemin rajat ovat siis hyvin tiukat, esim. ihmisen ruumiin lämpötila. Luontoa ei voi siis ymmärtää osista, vaan kokonaisuuksista lähtien. Filosofi Heinz R. Pagels näkee tässä jopa tieteen uuden paradigman, eli siirtymisen osien tutkimuksesta kokonaisuuksien tutkimiseen, kompleksisuuteen.
Auto on myös hyvä esimerkki systeemin (auto) ja muun olemassaolon (tiet, huolto, liikennemerkit, tieliikennelainsäädäntö, autokoulut) välisestä suhteesta. Jos ei ole teitä, harvasta autosta on laajemmin hyötyä ja jos ei ole autojen huoltoa, harvasta autosta on hyötyä pidempään.
Käsitteestä.
Olemassaolon systeemit (kvarkit, atomit, molekyylit, solut, monisoluiset, monisoluisten yhteisöt) muodostavat systeemeitä, joista muodostuu toisiaan rakentavia systeemeitä, integroivia tasoja (integrative levels) itseorganisoitumisen kautta.
Käsitteen "Integroivat tasot" ovat esittäneet mm. filosofit Auguste Comte ja Herbert Spencer ("First Principles") sekä biokemisti ja tieteen historioitsija Joseph Needham. Vielä aiemmin asian on esittänyt filosofi Georg Wilhelm Friedrich Hegel. Hänen mukaansa määrällinen muutos johtaa jossain vaiheessa laadulliseen muutokseen, uuteen ilmiöön.
Suurempia systeemejä syntyy pienemmistä itseorganisoitumisen kautta. Sen keskeinen, uutta synnyttävä prosessi on emergenssi.
Toisiaan luovien tasojen sovellutuksia.
Thomas Kuhnin tieteen paradigma on tasomuutos, jossa tiede siirtyy seuraavalle selitystasolle, kun uusia havaintoja ja niitä tukevia teorioita on syntynyt kriittinen määrä.
Systeemi ja sen ympäristö.
Systeemiä ei voi tarkastella ilman sen ympäristöä, kontekstia. Tämä oli yksi brittiläisen monialaisen tiedemiehen Gregory Batesonin keskeisiä ajatuksia, jota hän sovelsi menestyksekkäästi monella alalla.
Ihminen muokkaa yhteiskuntaa, mutta yhteiskunta myös ihmistä (ihmisen). Molemmat muuttuvat jatkuvassa vaikutussuhteessa. Ilman sosiaalista ympäristöä ihmisestä ei tule (kulttuurista) ihmistä. Mm. susilapset osoittavat tämän ihmisen muokkautumisen riippuvuuden ympäristöstään.
Autoa ei ole mielekästä tarkastella ilman tiestöä, polttoainejakelua, huoltamoita, kuljettajia, kuljetettavia, autotehtaita, siis ilman auton kontekstia, ympäristöä. Ja vaikka nämä ovat ajateltavissa kun mietimme autoa uutena järjestelmänä, niin onko auton vaikutus ihmisten pariutumisrituaaleihin itsestäänselvyys? Järjestelmät aikaansaavat ennalta-arvaamattomiakin emergenssejä.
Jared Diamond toteaa kirjassaan "Tykit, taudit ja teräs" ympäristön ja systeemin vuorovaikutuksesta seuraavasti: "Historia on kulkenut eri kansoille eri teitä, koska kansojen ympäristöt ovat erilaisia, ei sen takia, että kansat ovat biologisesti erilaisia". Vrt esim. Ruotsi, Suomi ja Viro. Vertaa edellä kuva: Maailman pienin systeemi. A = Yhteiskunta, Ei-A = Sen ympäristö, muu olemassaolo.
Systeemi ja tieto.
Ensin on siis systeemin toiminnan tarvitsema input- tieto. Tämä on "tulkittavaa" tietoa systeemin sisältä ja sen ulkopuolelta. Esim. tieto käden asennosta sekä käden ja kahvikupin välisestä etäisyydestä. Tulkittavaa tietoa saadaan systeemiin aisteilla (eliö) tai sensoreilla (kone). Input- tieto on myös, fyysistä, ulkopuolista tietoa.
Toiseksi systeemi tarvitsee edellä mainittua input- tietoa tulkitsevan systeemitiedon, ymmärryksen, mitä input- tieto systeemissä merkitsee:"Kahvikuppi on tartuttavissa tästä tuolilta". Systeemi tieto on "tulkitsevaa" tietoa, käytännössä systeemin rakenne. Tulkitseva tieto on moninaista: geneettistä tai elämän aikana moninaisesti opittua tai koettua. Tulkitsevan tiedon osia ovat ihmisellä aivojen rakenne, kieli, kulttuuri, koulutus, ystävien, tuttujen ja työtovereiden vaikutus jne. Tulkitsevaa tietoa ovat siis aivot (eliö), tietokoneen rakenne (fyysinen ja ohjelmallinen käyttöjärjestelmä) ja geneettisen tiedon (DNA) osalta solu. Systeemitieto on ihmisellä mentaalista, hiljaista (tacit) tietoa.
Input- ja systeemitiedosta syntyy output- tieto systeemiin ja systeemin ulkopuolelle. Se on "tulkittua" tietoa. Esim. päätös ojentaa käsi ja tarttua kahvikuppiin. Tai avata tietokoneessa tietty väylä, aktivoida solussa tietyn proteiinin valmistus.
Ymmärtämällä systeemin rakenne, sen systeemitieto ja pystymällä toimittamaan systeemille haluttua input- tietoa, systeemi toimii refleksiivisen kontrollin idean mukaisesti tiedon toimittajan haluamalla tavalla. Tämä on informaatiosodankäynnin ydintä.
Neljänneksi tarvitaan know-how- tieto, osaaminen tehdä päätetty asia. Vertaa vaikka vastasyntyneen tavoittelurefleksit ja aikuisen ihmisen kahvin juonti. Tämä on osa tulkitsevaa tietoa, siis systeemin rakenne.
Systeemin tilat.
Systeemi käyttäytyminen riippuu sen ominaisuuksista (sisäisestä rakenteesta), tilasta jossa se alkutilanteessa on ja ympäristön vaikutuksesta systeemiin. Systeemin käyttäytyminen näkyy erilaisina systeemin tiloina ja siirtymisinä niiden välillä. Systeemin rakenne määrittää miten ja mistä tiloista siirrytään mihinkin toisiin tiloihin.
Ihmisellä systeeminä voi olla erilaisia tunnetiloja, valveilla olon ja tarkaavaisuuden tiloja jne. Ihmisellä on biologisena ja kehittyvänä systeeminä "normaalijaksossa" mm. vastasyntyneen, lapsen, aikuisen ja vanhuksen tilat.
Auton venttiilit käyvät läpi tietyn säännöllisen ja muuttumattoman tilasarjan yhden polttojakson aikana. Tähden elämässä on tietyt tilavaiheet ja ehdot siirtymiselle tiloista toiseen jne.
Systeemien ominaisuuksia.
Uuden systeemitason oleellisia kysymyksiä ovat rajat. Mistä ne muodostuvat? Ne suojaavat systeemiä ja säännöstelevät sen ja ympäristön välisiä tieto-, energia- ja materiaalivirtoja. Vain rajojensa sisällä, suojaamana integroidut prosessit ovat mahdollisia häiriöttä. Vertaa esim. solukalvo, mikropiirin ja laitteen kotelo, ihmisen iho ja valtion raja, tai tietyn matemaattisen alan aksioomat. Luonnonlakien vaikutusetäisyydet ovat tietyllä tavalla myös rajoja. Painovoima on tässä ilmeisesti erityisasemassa.
Uuden systeemitason olellisia kysymyksiä ovat edelleen "petturien" ja "vapaamatkustajien" kontrolli. Ilman niitä uusi systeemi tuskin jää evoluutiossa henkiin. Esimerkkejä "vapaamatkustaja"- ongelman hallinnasta ovat ihmisen immuunijärjestelmä tai valtion poliisi ja asevoimat. Tämä antaa mielenkiintoisia ajatuksia esim. internetin tulevaisuuteen. Oleellista on systeemin kannalta sille vaarallisten "vapaamatkustajien" tunnistaminen. "Vapaamatkustajat" voivat johtaa myös yhteistyöhön, symbioosiin.
Systeemillä on edelleen tietyillä elementeillä ja tietyssä ympäristössä tietty koon maksimi. Koon kasvattaminen siitä edellyttää uutta systeemitasoa, uudenlaista järjestystä. Vertaa atomit, molekyylit, solut, monisoluiset ja monisoluisten yhteisöt. Usein tämä uusi taso edellyttää myös uutta tapaa siirtää, tallentaa ja käsitellä tietoa.
Uusi taso perustuu osiensa erikoistuneeseen työnjakoon ja edellyttää jonkinlaista keskitettyä kontrollia tai johtoa, vertaa dominanssi edellä. Ihmisyhteisöjen koon kasvaessa tämän hierarkian, dominanssin syntyminen on ollut oleellinen kasvun edellytys. Siis metsästysjoukon johtaja, heimopäälliköt, kuninkaat ja keisarit jne.
Luonnon osalta keskitetyn kontrollin voi korvata äärettömyys, ääretön määrä aikaa kokeilla (kaikkea). Työjaon tehoa tulee siitä, että erikoistumattomat osat voivat erikoistua ja jättää siis pois toiminnastaan monia osia, joita ne tarvitsisivat yksinään toimiessaan. Esimerkki vaikka globalisaatio ja sokerin viljely Suomessa, Ranskassa ja Mosambikissa. Niissä on kertaluokan tehoero (tonnia/hehtaari) siirryttäessä aina etelämmäksi.
Koska systeemin toiminta perustuu yhteistyöhön, erikoistumiseen ja työnjakoon, uudet osat tarvitsevat systeemin, jolla ne voivat välittää erikoistumisen edellyttämää tietoa toisilleen. Uuden systeemitason oleellinen edellytys on siis (usein) uudenlainen tiedonvälitysjärjestelmä. Kyseinen tiedonvälitysjärjestelmä ja sen käyttö ei saa kuluttaa enempää energiaa kuin on erikoistumisesta saatava hyöty.
Uuden tiedonvälityssysteemin on myös oltava ominaisuuksiltaan sellainen, että tiedonvälitysjärjestelmän ominaisuudet mahdollistavat systeemin toiminnan systeeminä, siis esim. nopeuden, kapasiteetin ja muiden ominaisuuksien osalta. Globaali systeemi (työnjako) vaatii globaalia tiedonvälityssysteemiä (internet, globaalit mobiiliverkot). Uusi tiedonvälitysjärjestelmä on aivan keskeinen muuttuja systemitasojen synnyssä.
Uusien systeemitasojen ominaisuus näyttäisi olevan, että vain uuden, suuremman systeemin osana alemmilla osilla on mahdollisuus henkiinjäämiseen ja kehittymiseen. Systeemi käyttää siis kontrollia osiinsa nähden. Monisoluisen erikoistuneet solut voivat menestyä vain osana monisoluisia tai osana niille tärkeää struktuuria. Vertaa edellinen kappale (Esim: erikoistuneet solut ovat siis luopuneet solutasoisesta lisääntymisestä).
Edellinen koskee uutta systeemitasoa, erikoistuneiden osien yhteistoiminnasta syntyviä uusia systeemejä. Joka tasolle jää valtaosa vanhoista systeemeistä pysyvästi kyseiselle tasolle. Siis vaikka osa molekyyleistä "erikoistuu" elämän molekyyleiksi, valtaosa olevista molekyyleistä jää aiemmalle tasolle, elämän ulkopuolelle. Vertaa myös bakteerit ja muut yksisoluiset.
Uusien systeemitasojen oleellinen ominaisuus on kyky sopeutua muuttuviin olosuhteisiin, kehittyä ja oppia. Tähän hermosolut, refleksit, laajemmat hermoverkot, aivot, oppiminen, ajattelu, mielikuvitus ja ihmisten kulttuuri sekä globaali yhteisö antavat uusia kasvavia ja nopeita mahdollisuuksia.
Uuden systeemitason ominaisuus on myös se, että se on aina suurempi osa olemassaoloa. Se voi siis vaikuttaa olemassaoloon enemmän, selvitä olemassaolon suuremmista muutoksista. Vertaa vaikka SARS ja globaali yhteistoiminta sen lyömisessä.
Uudessa systeemissä on aina kaikki alemmat osat olemassa. Esim. ihmisessä on seuraavat tasot: alkeishiukkaset, atomit, molekyylit, solut, elimet ja kokonaisuutta mallintavat aivot. Mm. siksi ihmistä voidaan hoitaa kemiallisesti tai sädehoidolla vaikka ihmisessä on ylimpänä tasona on "abstrakti" tietoisuus.


Miekka ja magia (roolipeli).
Miekka ja magia oli ensimmäinen kaupallisesti julkaistu suomenkielinen roolipeli. Se julkaistiin vuonna 1987, ja sen tekijä on Nordic (Risto Hieta). Säännöt perustuvat Acirema-peliin.
Miekka ja magia on lähtökohdiltaan lähellä Dungeons & Dragonsia, vaikka sen säännöt ovatkin selvästi yksinkertaisemmat. Pelin seikkailut sijoittuvat suuren vuoriston loputtomiin luolastoihin. Peli tehtiin aikanaan, koska roolipelien saatavuus Suomessa oli huono. Ainoana suomenkielisenä roolipelinä Miekka ja Magia tulikin pian varsin suosituksi. Pelin hahmoihin kuuluvat esimerkiksi ihmiset, metsäläiset, velhot ja kerubit. Nordic on tehnyt pelistä myös uuden version, mutta sitä ei ole julkaistu. Pelin pohjalta käytyjä seikkailuja käytettiin tarinoina Nordicin Mikrobitti-lehdessä 1980-luvulla pitämässä Peliluola-palstassa.


Acirema.
The Secret Treasure of Raguoc in the Acirema Dungeons (tuttavallisemmin Acirema) oli ensimmäisiä suomalaisia roolipelejä. Pelin luoja oli nimimerkki MikroBitti -lehteen kirjoittava nimimerkki Nordic. Pelistä julkaistiin kaksi laitosta: Acirema ja Acirema II.
Pelin nimi on muodostettu sanasta "america" kirjoittamalla se lopusta alkuun. Samaten pelinjohtajan nimi, "Raguoc" on englannin kielen puumaa tarkoittava "cougar" lopusta alkuun kirjoitettuna.


Marokko.
Marokon kuningaskunta (, berberiksi 120px) eli Marokko on valtio Afrikan luoteisosassa. Idässä rajanaapurina on Algeria. Marokolla on pitkä rantaviiva, joka ulottuu Atlantin valtamereltä Gibraltarinsalmen kautta Välimerelle asti. Marokon eteläinen raja on kiistanalainen. Marokko pitää Länsi-Saharan aluetta omanaan ja on hallinnoinut suurinta osaa alueesta vuodesta 1975.
Autiomaan kesät ovat todella kuumia, mutta talvisin on Atlas-vuorilla lunta.
Marokko on maailman neljänneksi suurin arabimaa, ja berberit muodostavat merkittävän vähemmistön. Marokko on Ranskan entinen siirtomaa ja ranskan kieltä käytetään yleisesti muun muassa hallinnollisissa asioissa. Marokon kuninkaalla on laajat valtaoikeudet.
Perinneruokiin kuuluvat kuskus ja taginet, makea minttutee on yleinen juoma.
Nimi.
Maan täydellinen arabiankielinen nimi tarkoittaa ”läntistä kuningaskuntaa”. Arabiankielisissä maissa Marokosta käytetään usein nimeä al-Maghrib – ”länsi”. Useimmissa muissa kielissä käytössä olevan nimen, kuten Marokko, alkuperä on Marrakechin kaupungissa, joka tarkoittaa berberikielellä ”Jumalan maata”.
Varhaiset vaiheet.
Nykyinen Marokon alue on ollut asutettu neoliittiselta kaudelta alkaen. Varhaiset asukkaat olivat pääasiassa berbereitä. Rooman valtakunta valloitti nykyisen Marokon pohjoisosan viimeisellä vuosisadalla eaa., ja teki siitä Mauretania -nimisen provinssin. 600-luvulta lähtien alueelle levisi arabivalloittajia, joiden vaikutuksesta monet berberit kääntyivät islamin uskoon. Ensimmäinen paikallisvaltio oli Mauritanian berberikuningaskunta, joka sai alkunsa viimeistään 110 eaa. Islamilaisella ajalla ensimmäinen marokkolainen muslimivaltio oli Nekorin kuningaskunta, Rif-vuoristossa sijainnut emiraatti, jonka perustaja Salih ibn Mansur lähti pakoon Abbasidien valtaa ja perusti oman Idrisidien dynastiansa. Hän rohkaisi myös alueen berbereitä katkomaan siteensä Abbasideihin.
1000-luvulta 1600-luvulle Marokkoa hallitsivat mahtavat berberidynastiat: Almoravidit, Almohadit, Marinidit, Wattasidit ja Saadit. 1600-luvulta lähtien Marokossa on hallinnut Alaouiten dynastia. Marokon hallitsijan arvonimenä oli sulttaani vuoteen 1957 saakka, jolloin Muhammad V otti kuninkaan arvonimen.
Marokko tunnettiin 1600-luvun alkupuolelta 1800-luvulle saakka yhtenä merirosvousta harjoittaneista barbareskivaltioista. Tuohon aikaan barbareskit toimivat aktiivisesti sen rannikolla, ja sieppasivat eurooppalaisia kristittyjä orjiksi sekä Välimerellä purjehtivista laivoista että rannikon asukkaiden joukosta, etenkin Espanjasta ja Italiasta.
Siirtomaa-aika.
1900-luvun alkaessa suurin osa Afrikkaa oli eurooppalaisten valtioiden siirtomaina. Ainoat itsenäiset valtiot olivat Liberia, Abessinia (nykyinen Etiopia) ja Marokko.
Ranska kuitenkin kiinnostui Marokosta sotilaallisessa ja taloudellisessa mielessä pyrkien alistamaan myös sen siirtomaakseen. 31. maaliskuuta 1905 Saksan keisari Vilhelm II teki silloisen valtakunnankansleri von Bülowin kehotuksesta Välimeren matkansa aikana vierailun Tangerin kaupunkiin. Keisarin tarkoitus oli saada Ranska epäilemään entente cordialen hyödyllisyyttä. Tätä vierailua kutsutaan Englannin ja Ranskan perspektiivistä ensimmäiseksi Marokon kriisiksi eli Tangerin kriisiksi.
Ranska pyysi apua Britannialta. Saksa vaati Marokon tulevaisuutta koskevan konferenssin järjestämistä. Konferenssi järjestettiin 16. tammikuuta 1906 Algecirasissa, Espanjassa. 7. huhtikuuta 1906 Saksa ja Ranska sopivat Algecirasissa, että molemmat maat saavat vapaasti harjoittaa kauppaa Marokon kanssa ja sallivat ulkomaalaisten pankkien ja yritysten tulon Marokkoon. Marokkoon perustettiin samassa yhteydessä espanjalaisten ja ranskalaisten upseerien johtamat poliisivoimat. Algecrasin konferenssissa tehty sopimus takasi periaatteessa Marokon itsenäisyyden, mutta käytännössä maa luisui yhä enemmän ranskalaisten hallintaan.
Marokkolaiset vastustivat eurooppalaisten vaikutusvallan kasvua ja maassa puhkesi Marokon sota.
Toinen Marokon kriisi eli Agadirin kriisi alkoi 1. heinäkuuta 1911, kun saksalainen tykkivene SMS Panther saapui Agadiriin. Agadirissa oli tärkeäksi katsottu hollantilaisten aiemmin rakentama linnoitus, joka oli Marokon sulttaanin komennossa. Englannissa ja Ranskassa heräsi pelko, että Saksa oli aikeissa tehdä Agadirista itselleen Atlantin laivasto- ja sotilastukikohdan. Saksan perustelu tykkivenediplomatialle olivat Marokon levottomuudet, joiden vuoksi saksalaiset yritykset olivat pyytäneet apua Saksan hallitukselta.
Saksan ulkoministeriö sanoi lähettävänsä sotilaita suojelemaan Marokossa asuvia saksalaisia. Virallinen sopimus Marokon jaosta länsimaiden kesken allekirjoitettiin Fezissä 30. maaliskuuta 1912, jolloin Marokon sulttaani Abdelhafid allekirjoitti sopimuksen, jossa Marokosta tehtiin Ranskan protektoraatti. Espanja sai alueita Marokon pohjoisosista. Näin Marokko jaettiin kahtia: pohjoisessa oli Espanjan Marokko ja etelässä Ranskan Marokko.
Tangerista tehtiin vuonna 1923 kansainvälinen vyöhyke, jota hallitsivat Ranskan, Espanjan ja Britannian virkamiehet. Italia liittyi sopimukseen vuonna 1928.
Toisen maailmansodan aikana espanjalaiset miehittivät Tangerin. Yhdysvaltain ja brittien maavoimat nousivat maihin Marokossa 1942 länsiliittoutuneiden offensiivissa Saksan Afrika Korpsia vastaan. Maihinnousu oli lähes veretön Vichyn Ranskan joukkojen antautuessa ilman taistelua.
Marokko saavutti rauhanomaisesti itsenäisyyden vuonna 1956, kun Ranskan Marokko itsenäistyi. Pian tämän jälkeen Espanjan Marokko luovutettiin Marokon kuningaskunnalle. Tanger, joka oli ollut kansainvälinen kaupunki, palautettiin tällöin Marokkoon. Espanja palautti Marokolle Tarfaya-Tantan provinssin vuonna 1958 ja Ifnin alueen vuonna 1969. Ceuta ja Melilla ovat yhä Espanjan omistuksessa.
Kolonialismin jättämiä aluekiistoja.
Marokon eteläisimmän alueen Länsi-Saharan asema on kiistanalainen. Vuodesta 1991 Länsi-Saharan alueella on vallinnut valvoma aselepo, ja ratkaisua on pyritty löytämään kansanäänestyksestä, jollainen oli tarkoitus järjestää jo vuonna 1992. Frente Polisario ja Marokko eivät kuitenkaan ole päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kenellä kansanäänestyksessä tulisi olla äänioikeus. Äänioikeutettujen tunnistamisprosessi lopetettiin vuonna 1999. Marokko hylkäsi vuonna 2003 YK:n erikoislähettiläänä toimineen yhdysvaltalaisen James Bakerin laatiman rauhansuunnitelman.
Marokko katsoo Länsi-Saharan alueen olevan historiallinen osa sitä, mutta Haagin kansainvälisen tuomioistuimen vuonna 1975 julkaiseman selvityksen mukaan on historiallisia todisteita siitä, että Marokko ei ole koskaan hallinnut kyseistä aluetta. Tämän johdosta alueen valloitus oli vuoden 1960 siirtomaavaltojen itsemääräämisoikeuden julistuksen vastainen. Marokko on kuitenkin saanut tukea toimilleen muun muassa Yhdysvalloilta, Ranskalta, Espanjalta, Egyptiltä, Israelilta ja Saudi-Arabialta.
1980-luvulla Marokko alkoi rakentaa muuria, joka jakaa Länsi-Saharan kahtia. Ns. Marokon muuri on noin 2 720 kilometriä pitkä, ja kostuu hiekasta, kivestä, piikkilangasta ja miinoista.
Konflikti on johtanut siihen, että yli 150 000 länsisaharalaista pakolaista on asunut pakolaisleireillä Algeriassa jo vuodesta 1975 lähtien. YK:n järjestöt avustavat noin 90 000 pakolaista.
Vuoden 2002 aikana oli jonkinasteinen kriisi Espanjan ja Marokon välillä koskien pientä demilitarisoitua Isla Perejil -saarta, jonka Marokon jalkaväki miehitti lyhyen aikaa. Sen jälkeen Espanjan laivasto toi miehitysjoukkoja saarelle.
2000-luku: maanjäristys ja muita mullistuksia.
Vuonna 2004 maan pohjoisosassa sattunut 6,4 momenttimagnitudin maanjäristys surmasi yli 600 henkeä ja jätti 15 000 kodittomiksi.
Marokko on ollut Yhdysvaltain läheinen liittolainen, ja 2000-luvulla Al Qaidaan liitetyt terrorismi-iskut levisivät myös Marokkoon. Vuosina 2003 ja 2007 itsemurhapommittajat iskivät Casablancaan surmaten kymmeniä siviileitä. Vuonna 2009 Abdelkader Bellira, jota epäiltiin Al Qaidan Marokon haaran johtajaksi, tuomittiin elinikäiseen vankeuteen.
Kuningas Mohammed VI:n kaudella maassa on toteutettu taloudellisia, sosiaalisia ja poliittisia uudistuksia kuten vuonna 2006 naisten oikeuksia parantanut perhelainsäädännön uudistus. Myös terveydenhuoltoa, koulutusta ja köyhien asuinoloja on parannettu. Vuonna 2011, kun naapurimaissa oli laajoja levottomuuksia ja vallankumouksia, Marokko pääsi melko vähällä. Helmikuussa tuhannet osallistuivat mielenosoituksiin, joissa vaadittiin kuninkaan valtaoikeuksien rajoittamista. Heinäkuussa kuninkaan ehdottamaa uutta perustuslakia kannatettiin laajasti kansanäänestyksessä.
Politiikka.
Marokko on perustuslaillinen monarkia, jossa on vaaleilla valittu kaksikamarinen parlamentti. Marokon kuninkaalla on laajat valtaoikeudet, hän nimittää vaalien jälkeen pääministerin ja tämän suosituksesta muut ministerit ja voi halutessaan myös erottaa nämä, hajottaa parlamentin ja kutsua uudet vaalit tai säätää asetuksia. Kuningas on asevoimien ylipäällikkö ja maansa uskonnollinen johtaja.
Vuoden 2007 vaalien jälkeen alahuoneen suurimmat puolueet ovat Istiqlal-puolue (PI, 52 paikkaa), Oikeus- ja kehityspuolue (PJD 46), Popular movement (MP 41), keskustalainen RNI 39, ja sosialistinen USFP 38 paikkaa. Kaikkiaan edustajia on kymmenellä puolueella.
Vuoden 2011 perustuslainmuutosten jälkeen järjestettiin ennenaikaiset vaalit, jotka islamistinen PJD voitti.
Hallintoalueet.
Marokko on jaettu 16 hallintoalueeseen eli "wilaya"an: Suur-Casablanca, Chaouia-Ouardigha, Doukkala-Abda, Fes-Boulemane, Gharb-Chrarda-Beni Hssen, Guelmim-Es Smara, Laayoune-Boujdour-Sakia El Hamra, Marrakech-Tensift-Al Haouz, Meknes-Tafilalet, Oriental, Rabat-Sale-Zemmour-Zaer, Souss-Massa-Draa, Tadla-Azilal, Tanger-Tetouan ja Taza-Al Hoceima-Taounate.
Kaksi alueista, Laâyoune - Boujdour - Sakia El Hamra ja Oued Ed-Dahab - Lagouira ovat Länsi-Saharassa, jonka omistusta Marokko vaatii itselleen. Jokaisen wilayan johdossa on kuninkan nimittämä "wali" eli maaherra tai kuvernööri.
Wilayat on jaettu edelleen provinsseihin ja prefektuureihin, joista ensin mainittuja on enemmän maaseudulla, jälkimmäisiä suurkaupunkialueilla.
Maantiede ja luonto.
Algeria on Marokon rajanaapuri idässä ja kaakossa. Välimeren rannikolla on Espanjan enklaavit Ceuta ja Melilla sekä Peñón de Vélez de la Gomera (pieni hiekkasärkkä yhdistää sen Marokkoon), Peñón de Alhucemas, Islas Chafarinas ja Isla Perejil saaret. Atlantin vesialueilla, lännessä ovat Espanjalle kuuluvat Kanariansaaret ja Portugalin Madeira. Pohjoisessa Marokko rajoittuu Gibraltarinsalmeen.
Marokon pääkaupunki on Rabat ja suurin kaupunki Casablanca. Casablanca on Marokon taloudellinen keskus. Maan pinta-ala on noin 446 550 km². Rantaviiva on yli 1 800 kilometriä pitkä, pohjoisessa Välimeren rannikko ja lännessä Atlantin valtameri.
Marokon korkein kohta on Jebel Toubkal 4 165 metrin korkeudessa merenpinnan yläpuolella. Matalin kohta on Sebkha Tal 55 metriä merenpinnan alapuolella. Suuri osa Marokosta on vuoristoista. Maan itäosa on pääosin Atlasvuorten hallitsemaa. Keski-Atlas muodostaa Algerian vastaisen rajan, ja maan eteläosassa kohoavat korkea Atlas ja Anti-Atlas. Maan pohjoisosassa sijaitsevat Rifvuoret.
Marokon kasvillisuus voidaan jakaa seitsemään vyöhykkeeseen
Endeeminen puulaji "Argania spinosa" kasvaa maan lounaisosassa Sousin laakson puoliaavikolla. Sen oliivia muistuttavista hedelmistä puristetaan öljyä.
Marokossa on tavattu 460 lintulajia ja ainakin 104 matelijalajia, kuten gekkoja, kobria ja espanjankilpikonnia. Nisäkkäisiin kuuluvat antiloopit, gasellit ja aavikkorotat. Vuoristossa elää myös makakeita.
Ilmasto.
Pohjois-Marokossa vallitsee pääosin välimerenilmasto. Maan luoteisosa, varsinkin Rifin vuoret, saavat talvisin Atlantilta melko runsaasti sateita. Agadirissä asti sataa 200 mm vuodessa, Casabalancassa jopa 400 mm vuodessa. Etelä-Marokossa ja Atlaksen takana taas on hyvin kuiva ja karu Saharan aavikkoilmasto, joka maan eteläosassa ulottuu lähes rannikolle asti.
Vuoden keskilämpötila on 16–20 astetta. Sisämaassa kesät ovat todella kuumia, esimerkiksi Marrakeshissä keskimääräinen maksimilämpötila heinäkuussa on 36 astetta. Rannikolla ja pohjoisessa on selvästi viileämpää, Casablancassa keskimääräinen heinäkuun maksimilämpötila on vain 26 astetta. Talvella sisämaassa voi esiintyä yöpakkasta ja Atlas-vuorten huipulla on lumipeite pitkälle alkukesään asti.
Väestöjakauma.
Marokko on väkiluvultaan maailman neljänneksi suurin arabimaa Egyptin, Sudanin ja Algerian jälkeen. Suurin osa marokkolaisista on sunnimuslimeja. Merkittävin etninen ryhmä ovat arabit, jotka saapuivat maahan 600- ja 1000-lukujen välillä. Marokossa on myös yksi suurimmista berberiasutuksista. Vähemmistöinä maassa elävät kristityt, juutalaiset ja bahait.
Marokon virallinen kieli on arabia. Puhekieli "marokonarabia" eli darija on saanut vaikutteita latinalaisista kielistä sekä sanastoonsa että kielioppiinsa. 12 miljoonaa Marokon asukasta puhuu äidinkielenään berberikieliä. Berberit käyttävät itsestään nimitystä amazigh (vapaa mies) ja kutsuvat erityisesti pohjoisen berberikieliä nimellä tamazigh. Ranskaa käytetään laajalti, mutta sillä ei ole virallisen kielen asemaa. Pohjois-Marokossa espanja on ranskaa käytetympi.
Marokon väkiluku on noin 32 miljoonaa (2011), ja heistä 58 % asuu kaupungeissa. Berberikielten puhujat asuvat tyypillisesti ylänköalueilla: Rif-vuorilla, maan keskiosassa ja maan lounaiskolkassa.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 0,1 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 21 000 henkeä. Antiretroviraalilääkitystä olisi tarvinnut noin 5 300 henkeä, mutta sitä sai vain noin kolmannes heistä, noin 1 600 henkeä. Lääkitystilanne oli parantunut, vuonna 2004 lääkettä sai noin kymmenen prosenttia tarvitsijoista.
Koulutus.
Vuonna 1994 Marokossa oli 5 517 koulua ja 125 136 opettajaa. Peruskoulutus on ilmaista ja pakollista viiteentoista ikävuoteen saakka. Silti monet lapset, varsinkaan maaseudun tytöt, eivät käy koulua. Keskimäärin lukutaitoisia on 39,6 % naisista ja 65,7 % miehistä, mutta maaseudun naisista lukutaito on vain kymmenellä prosentilla.
Marokossa on 14 yliopistoa. Niiden pääasiallinen kieli on ranska, vaikka joitakin kursseja luennoidaan myös arabiaksi ja englanniksi. Maan tunnetuin yliopisto on Mohammed V yliopisto, joka toimii Souississa ja Agdalissa. Muita yliopistoja ovat yksityinen amerikkalaista opetusohjelmaa noudattava Al Akhawaynin yliopisto Ifranessa ja vuonna 859 perustettu Al Karaouinen yliopisto Fezissä.
Talous.
Aiemmin Marokon talouskasvua rajoitti sen riippuvaisuus sateiden armoilla olevasta maanviljelystä. Elinkeinoelämän monipuolistaminen on lisännyt talouden tasapainoisuutta. Työttömyys on ongelma varsinkin kaupunkien nuoren väestön keskuudessa.
Marokko on solminut vapaakauppasopimuksen ja Yhdysvaltain kanssa. Kuningas hallituskaudella Marokko on alkanut toimia entistä aktiivisemmin myös Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, ja valtiovierailuilla kuningasta seuraa liikemiesdelegaatio.
Maatalous työllistää 45 % marokkolaisista, mutta tuottaa vain 17 % sen bruttokansantuotteesta. Maatalouden tuotteita ovat ohra, sitrushedelmät, vihannekset, oliivit, viini ja karja. YK:n vuonna 2003 julkistama selvitys kannabiksen viljelystä Marokossa vahvisti käsityksen maan asemasta merkittävänä kannabiksen ja hashiksen tuottajana. Viljely keskittyy maan pohjoisosaan Rifin vuoristoon. Vuonna 2002 viljelijöiden arveltiin saaneen kannabiksesta 214 miljardia Yhdysvaltojen dollaria. Kannabis tuotti keskimäärin puolet sitä viljelevien perheiden vuositulosta. Kaikkiaan kannabista viljeltiin noin 96 600 maatilalla.
Marokko on suosittu turistikohde, mikä on tuonut marokkolaisille uusia työpaikkoja ja osaltaan vaikuttanut köyhyyden vähenemiseen. Vuonna 2007 maassa kävi seitsemän miljoonaa matkailijaa. Nopeimmin kasvava turismin osa ovat seikkailumatkat ja aktiivilomat Rif- ja Atlasvuorilla.
Marokon merkittävimpiä vientituotteita ovat tekstiilit, kala, epäorgaaniset kemikaalit, transistorit, mineraalit, lannoitteet. öljytuotteet, hedelmät ja vihannekset.
Liikenne.
Marokossa on rautateitä yhteensä 1 907 kilometriä ja valtatietä 57 625 km. Satamakaupunkeja ovat Casablanca, Jorf Lasfar, Mohammedia, Safi ja Tangier.
Marokossa on neljätoista kansainvälistä lentoasemaa. Ne sijaitsevat Agadirissa, Al Hoceimassa, Casablancassa, Dakhlassa, Essaouirassa, Fezissä, Laâyounessa, Marrakeshissa, Nadorissa, Ouarzazatessa, Oujdassa, Rabat-Saléssa, Tangerissa ja Tetouanissa.
Marokon kuninkaalliset ilmavoimat käyttävät lähinnä ranskalaista ja yhdysvaltalaista kalustoa. Air Marocilla on Boeingin ja Airbusin lentokoneita.
Kulttuuri.
Marokon ruokakulttuuri on tyypillisen pohjoisafrikkalainen, jossa käytetyimpiä mausteita ovat korianteri, juustokumina ja minttu. Erityisesti jälkiruokien maustamiseen käytetään usein ruusuvettä ja appelsiininkukkavettä. Kuuluisin marokkolainen ruoka on kuskus. Kuskus on perinteinen pyhäruoka, minkä vuoksi useat ravintolat tarjoilevat sitä vain perjantaisin. Suippokantisessa ruukussa kypsytettävät taginet ovat tärkeä osa marokkolaista ruokakulttuuria. Tagineihin käytetään lihaa, kalaa ja kasviksia erilaisin yhdistelmin: suosittuja ovat esimerkiksi kana-oliivi-sitruunatagine sekä lammas-luumu-mantelitagine.
Pastilla sisältää kanaa, muuta linnunlihaa tai kalaa sekä mausteita ohuessa taikinakuoressa, jonka pinnalle usein ripotellaan tomusokeria ja kanelia. Tangia on marrakeshilainen liharuoka, jota kypsytetään pitkään ruukussa. Täyttävää harira-keittoa syödään erityisesti Ramadanin aikaan. Myös lukuisia pieniä annoksia sisältävä meze-pöytä on tyypillinen Marokolle. Minttutee, johon usein lisätään runsaasti sokeria, on Marokossa niin suosittu seurustelujuoma, että sille on annettu lempinimi ”marokkolainen whisky”.
Musiikki.
Marokon musiikki on pääosin arabimusiikkia, mutta siihen on aikojen saatossa jättänyt vaikutteita muun muassa andalusialainen musiikki. Myöhemmin vaikutteita on tullut populaarimusiikista, ja tunnettuja yhtyeitä ovat esimerkiksi Lemchaheb, Nass El Ghiwane ja Jil Jilala. Berbereillä ja muilla etnisillä vähemmistöillä on omat musiikkiperinteensä.
Marokossa on myös rap-musiikki kasvanut huimasti. Tässä jotain marokkolaisia rap artisteja—Bigg, Casa Crew, Ahmed Soultan, steph ragga man, fnaire, H-kayne, Klibre ja Muslim.
Marokko on osallistunut Eurovision laulukilpailuun kerran: vuonna 1980, jolloin maata edusti Samira Said kappaleellaan ”Bitakat Hob”. Maan kansallislaulu on Léo Morganin säveltämä ja Ali Squalli Houssainin sanoittama Hymne Chérifien.
Marokkolaiseen päivittäiseen elämään kuuluu runsaasti perinteitä, jotka usein juontavat juurensa Koraanin antamiin säädöksiin. Rukouskutsut kaikuvat minareettien kovaäänisistä. Moskeijoissa on edelleen muessin, joka kutsuu viidesti päivässä islaminuskoiset rukoukseen.
Maailmanperintökohteet.
UNESCO:n maailmanperintöluetteloon on valittu kahdeksan kohdetta Marokosta. Kohteen nimen perässä on vuosi, jolloin se hyväksyttiin luetteloon.
Urheilu.
Marokko on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1960. Se on osallistunut useimpiin kesäolympialaisiin 20-55 hengen joukkueella ja myös joihinkin talvikisoihin. Menestynein olympiaurheilija on 5 000 ja 1 500 metrin juoksija Hicham el-Guerrouj, joka on saavuttanut kaksi kultaa ja yhden hopean.
Marokon jalkapallomaajoukkue on voittanut Afrikan mestaruuden 1976. Maailmanmestaruuskilpailuihin maajoukkue on selviytynyt neljästi, ja sen paras sijoitus MM-kilpailuissa on toinen kierros Meksikossa 1986. Syyskuussa 2011 Marokon maajoukkue oli FIFA-rankingissa sijalla 58.


Pluralismi (yhteiskuntatieteet).
Pluralismi tarkoittaa sosiaalitieteissä kehyksiä, joiden sisällä ihmisten joukko toimii keskenään kunnioittaen moniarvoisia periaatteita ja tekee yhteistyötä ilman konfliktia tai assimilaatiota. Pluralismi saattaa olla nykyisten yhteisöjen ja sosiaalisten ryhmien tärkein piirre, ja saattaa olla tieteellisen, yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen avaintekijöitä.
Autoritaarisissa tai oligarkisissa yhteiskunnissa valta ja päätöksenteko on keskitetty tietylle eliitille. Pluralistisessa yhteisössä vallankäyttäjät vaihtelevat ja päätöksenteko on hajautuneempi. Yleensä tavoitteena on, että jäsenet tuntevat suurempaa omistautuneisuutta ja osallistuvat enemmän päätöksentekoon. Oli kyse sitten yrityksestä, poliittisesta järjestöstä tai taloudesta tämä omistautuneisuus ja moniarvoisuus saattaa olla isokin etu (ks. esimerkiksi pax romana).
Usein väitetään, että tieteen pluralistinen ja avoin rakenne on merkittävimpiä vaikutuksia nykytiedon kasvuun; on myös viitteitä, että tiedon kasvu johtaa parempaan elintasoon esimerkiksi nopeamman talouskasvun kautta (lisääntyneen tehokkuuden takia) tai lääketieteen parannuksina. Liian lavea moniarvoisuus aiheuttaa kuitenkin myös pseudotieteiden ja esimerkiksi tieteellisesti testaamattomien pseudolääketieteellisten hoitomuotojen lisääntymistä länsimaissa.


Pluralismi (ontologia).
Pluralistinen ontologia eli monijakoinen todellisuuskäsitys on filosofis-ontologinen näkökulma, jonka mukaan perusaineksia joista todellisuus rakentuu, on olemassa useampia kuin yksi (monistinen ontologia) tai kaksi (dualistinen ontologia).
Johannes Jacobus Poortman on tehnyt kuuluisan luokittelun useista useista ontologisista teorioista tässä kategoriassa.


Pluralismi (uskontotiede).
Uskonnollinen pluralismi eli moniarvoisuus tarkoittaa ajattelutapaa, jossa yhdistellään aineksia monista uskonnollisista suuntauksista tai uskonnoista. Tällainen ajatustapa on haastanut erityisesti 1980-luvulta lähtien monien uskontojen fundamentalistisen ajattelun.


Posthumanismi.
Posthumanismi on klassisen sekulaarin ja rationaalisen renessanssin humanismin perinteestä nouseva aatejärjestelmä, joka pyrkii päivittämään alkuperäisen humanistisen ideologian vastaamaan paremmin 2000-luvulla tieteen tuntemaa todellisuuskäsitystä.
Posthumanismin erottaa klassisesta humanismista kaksi asiaa. Humanistisen filosofian ihmisen korostamisesta on luovuttu, ja ihminen palautetaan muiden luontokappaleiden sekaan. Ihmisellä ei ole rajatonta oikeutta tuhota luontoa ja käyttää sitä omaksi hyväkseen, eikä eettisesti voida päätellä a priori ihmisen olevan täysin erilaisen moraalin määräämä. Klassiseen humanismiin verrattuna on luovuttu myös järjen kaikkivoipaisuudesta, joka oli klassisen humanismin määrittelevimpiä piirteitä. Vahvasta rationaalisuuden perinteestä pidetään toki kiinni, mutta ihmismielen kyky ymmärtää kaikkeutta, yhteiskuntaa tai edes itseään on kuitenkin vain rajallinen ja järjenkin rajat pitää tuntea.
Posthumanismin tunnetuin osa-alue on transhumanismi, jonka mukaan ihmisen kehoa ja mieltä voidaan ja tulee jatkaa tekniikan keinoin. Transhumanistien mukaan tekniikka tulee parantamaan ihmisten hyvinvointia valtavasti, kuten se on aikaisemmin tehnyt, ja ensimmäiset kuolemattomat sukupolvet saattavat olla jo käsillä. Posthumanistinen todellisuuskäsitys on luonteeltaan materialistinen ontologia, ja se pyrkii päivittämään renessanssin humanismin filosofiaa nykytiedon mukaiseksi. Posthumanistien mukaan wittgensteinilaisen tyyliset kielen ongelmat ovat käsitteellisiä sekaannuksia, ja kieli on täysin eri asia kuin sen viittaama kohde.


Prometheus-leirin tuki.
Prometheus-leirin tuki ry on vuonna 1990 perustettu suomalainen yhdistys, joka järjestää Prometheus-leirejä, poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumattomia aikuistumisleirejä. Yhdistyksen juuret ovat koulun elämänkatsomustiedon opetuksessa ja humanistisessa aatteessa. Jäseniä yhdistyksellä oli vuoden 2010 lopussa 4153.
Historia.
Vuonna 1984 Vapaa-ajattelijain liitto ja Forssan vapaa-ajattelijat järjestivät Forssan Valijärvellä kaksipäiväisen tapahtuman nuorille. Tavoitteena oli tarjota elämän- ja maailmankatsomuksellisia virikkeitä niille nuorille, jotka eivät ole uskovaisia, jotta nämä eivät tuntisi itseään syrjäytetyiksi kun heidän kristityt ikätoverinsa käyvät rippikoulun ja saavat lahjoja. ”Varjorippikouluun” eli virallisesti Valijärvi-tapahtumaan osallistui 30 nuorta. Seuraavana vuonna tapahtumaa markkinoitiin elämänkatsomusleirin nimellä, mutta tapahtuma peruutettiin osallistujien puutteen vuoksi. Vuonna 1988 yläasteen elämänkatsomustiedon oppilaat alkoivat suunnitella uskonnotonta aikuistumisleiriä, ja heidän ajatustensa pohjalta Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat Feto järjesti kesällä 1989 ensimmäisen Prometheus-leirin. Seuraavana vuonna leirejä järjestämään perustettiin Prometheus-leirin tuki ry.
Toiminta.
Keskustelua Prometheus-leirillä Kuutsalossa kesällä 2009.
Prometheus-leirin tuki ry:n tarkoitus on järjestää uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumatonta aikuistumiskoulutusta.
Protun toimistossa Helsingissä työskentelee yksi kokopäiväinen ja yksi osa-aikainen työntekijä, ja leirien ja koulutusten kokeille maksetaan työstään korvaus, mutta muilta osin yhdistyksen toiminta perustuu vapaaehtoistyöhön. Vuonna 2006 leiritiimit, kouluttajat, jaostolaiset ja muut aktiivit tekivät Prometheus-leirin tuessa vapaaehtoista työtä yhteensä vähintään 60 000 tuntia, eli 30 ihmisen ympärivuotisen kokopäivätyön verran.
Prometheus-leirin tuki ry on nuorten filosofiatapahtuma Nufitin pääjärjestäjä ja uskonnottomia perhejuhlia järjestävän "Pro-seremoniat" -yrityksen taustajärjestö.
Palkinnot.
Prometheus-leirin tuki ry on myöntänyt vuodesta 2004 lähtien "Prometheus-palkinnon" joka toinen vuosi henkilölle tai yhteisölle, joka on toiminnallaan edistänyt nuorten kasvua kriittisyyteen, ihmisen kunnioitukseen, elämäniloon ja vastuuseen maailmasta.
Vuonna 2003 Seta myönsi Prometheus-leirin tuki ry:lle "Asiallisen tiedon omenan". Tunnustuksen myöntämisperusteina olivat muun muassa se, että Setan edustajat vierailevat jokaisella Prometheus-leirillä, että leirien ohjelmassa käsitellään erilaisuuden pelkoa, seksiä, seurustelua ja ihmissuhteita, ja että leirit välittävät asiallista tietoa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä ja tukevat nuorten minäkuvan rakentamista.


Margariini.
Margariini on kasvi- tai eläinrasvoista valmistettu levite. Kielitoimiston sanakirja määrittelee margariiniksi voin kaltaiset ravintovalmisteet, joissa rasva-aines on pääosin muuta kuin maitorasvaa.
Margariinia voidaan valmistaa pelkästään kasvirasvoista, kuten rapsiöljystä, rypsiöljystä ja soijaöljystä, mutta talous- ja leivontamargariineissa on yleensä sekä kasvi- että eläinrasvoja. Useissa margariineissa on myös lehmän maitoa, emulgointiaineita ja suolaa. Margariinia käytetään leivonnassa, paistamiseen ja levitteenä leivän päällä.
Käyttö voin korvaajana.
Margariini luotiin voin korvaajaksi. Jotkut käyttävät margariinia siksi, että se sisältää vähemmän rasvaa kuin voi, etenkin vähemmän tyydyttynyttä rasvaa. Laktoosi-intoleraatikot ja maitoallergiaa potevat voivat käyttää levitteenä puhdasta kasvismargariinia voin sijaan. Margariinia on helpompi levittää jääkaappilämpöisenä kuin voita ja se on halvempaa kuin voi.
Historia.
Margariini keksittiin Ranskassa 1869, jolloin voita oli niukasti ja sen hinta oli korkea. Keisari Napoleon III oli julistanut 1866 kilpailun, jonka tarkoituksena oli tuottaa halvempi voin korvike. Kilpailun voitti Mège Mouriès, jonka teorian mukaan rasva liukenee lehmän utareesta maitoon. Niinpä hän sekoitti naudan rasvaa, kuorittua maitoa ja palan utaretta. Hän keksi, että mikäli nämä ainesosat prosessoidaan kylmässä ja kuumassa, tuloksena on hyvin voimainen aine, joka oli helmen vaalea. Kreikan sanan helmi "margarites" mukaan hän antoi tuotteelleen nimen "margarine".
Myöhemmin kemianteollisuus on kehittänyt useita erilaisia keinoja valmistaa margariinia myös pelkästään kasvirasvasta.
EU-direktiivit määräsivät vuoden 2005 alusta, että voin kaltainen tuote, joka ei ole tehty kokonaan maidosta, ei saa olla nimetty siten, että sitä voisi luulla voiksi. Tämän vuoksi esimerkiksi Suomessa valmistetun voi-kasvi­öljy­seoksen "Voimariinin" nimi muutettiin Valio Oivariiniksi.
Ravintosisältö.
Rypsiöljyn tekevät terveelliseksi omega-6-rasvat ja etenkin omega-3-rasva eli alfalinoleenihappo, jota siinä on yli 20 kertaa enemmän kuin voissa tai oliiviöljyssä, samoin runsaasti E-vitamiinia. Rypsiöljystä valmistetut margariinit sisältävät omega-3-rasvaa ja E-vitamiinia niin paljon, että Euroopan elintarvikesäädösten mukaisesti margariinin saa väittää olevan "omega-3-rasvojen lähde" toisin kuin esimerkiksi voin tai maidon.
Margariiniin lisätty kasvistanoli ja kasvisteroli vähentävät kolesterolin imeytymistä.
Perinteisessä margariinissa on 80 % rasvaa kuten voissa mutta monissa uudemmissa rasvaa on vähemmän. Tyypillisessä pehmeässä margariinissa on 10–20 % tyydyttynyttä rasvaa. Tavallinen voi sisältää 52–65 % tyydyttynyttä rasvaa. Tyydyttynyt rasva nostaa veren kolesterolitasoa, mikä on yhteydessä sydän- ja verisuonisairauksiin.
Runsasrasvaiset margariinit saattavat olla terveellisempiä kuin vähärasvaiset margariinit, sillä kevytmargariinien rasvaa on jouduttu kovettamaan.
Transrasvojen käyttö.
Osa margariineista sisältää epäterveellisinä pidettyjä transrasvoja, ja EU:ssa ollaan kaavailtu asetusta, joka määräisi näistä merkinnän pakkauksissa. Suomessa margariineissa käytettiin transrasvoja vielä 1990-luvun puoliväliin saakka. Sen jälkeen Suomessa ja joissain muissa maissa on alettu käyttää uusia valmistusmenetelmiä, joiden ansiosta transrasvojen määrää on saatu vähennettyä. Finelin mukaan suomalainen margariini sisältää nykyisin transrasvaa 0,3–0,5 %, voi 2 % ja kasviöljy 0 % painosta. Eviran tutkimuksen mukaan alle puolessa Suomessa myytävistä margariineista ja levitteistä on transrasvoja, ja pitoisuudet ovat pieniä, eikä niillä ole terveydellistä merkitystä


Kerma.
Kerma on maidosta separoimalla valmistettu ruoka-aine. Jotta sitä voidaan kutsua kermaksi, siinä on oltava maitorasvaa vähintään 10 %. Kermaa käytetään ruoanvalmistuksessa ja leivonnassa parantamaan ruoan ja leivottavan makua, ulkonäköä ja rakennetta.
Eri kermalaadut poikkeavat toisistaan rasvapitoisuutensa sekä leivonta- ja ruoanvalmistusominaisuuksiensa puolesta.
Kermalle on myös useita vegaanisia vaihtoehtoja. Useimmissa kaupallisissa valmisteissa pääraaka-aineet näille ovat soija, kookosmaito tai kaura.


Kuvankäsittelyohjelma.
Kuvankäsittelyohjelma on tietokoneohjelma, jolla muokataan digitaalisessa muodossa tallennettuja kuvatiedostoja. Kuvatiedosto koostuu kuvankäsittelyohjelmassa pikseleistä, ja usein käsitelty kuva tulostetaan paperille väripisteinä tai rasteroituna. Kuvankäsittelyohjelmalla voidaan muuttaa pikseleiden määrää, pikselien kokoa, väriä, kirkkautta ja sijaintia kuvatiedostossa.
Suosittuja kuvankäsittelyohjelmia ovat muun muassa Photoshop, Photoshop Elements, Lightroom, GIMP, Pixel32 ja Paint Shop Pro, Applen Aperture ja iPhoto sekä lähinnä kuvakansio-ohjelmana pidetty mutta monipuolistunut Picasa. Käyttökelpoisimmat kuvatiedostomuodot ovat JPEG, GIF, EPS, TIFF, PNG ja PSD (Adobe Photoshopin oma tiedostomuoto).
Kuvankäsittely on digitaalisessa kuvatuotannossa työvaihe, jonka aikana kuvatiedostoa muokataan käyttötarkoitusta varten aineisto- ja laatuvaatimusten mukaisesti. Valokuvia käsiteltäessä muutetaan muun muassa kuvan sävyalaa, valkotasapainoa, terävyyttä, värikylläisyyttä, kontrastia, resoluutiota ja väritilaa, jotta kuva saataisiin näyttämään kuvankäsittelijän haluamalta, useimmiten luonnolliselta.
Kuvatiedostoa käsitellään tasojen, säätötasojen, värikanavien, maskien, algoritmien ja käyrien avulla. Pikseleitä muokataan valitsemalla, kopioimalla, liittämällä, säätämällä, häivyttämällä ja tallentamalla.


Windows NT.
Windows NT 4.0 -käyttöjärjestelmän logo.
Windows NT on Microsoftin kehittämä käyttöjärjestelmäperhe. Lyhenne NT tulee sanoista "New Technology". Microsoftin kuluttajakäyttöön tarkoitetuista DOS-pohjaisista Windows-käyttöjärjestelmistä poiketen NT:ssä oli vaativia moniajosovelluksia varten kunnollinen muistin suojaus, jonka ansiosta se oli huomattavasti niitä luotettavampi. Windows NT oli korkean tason ohjelmointikieliin pohjautuva, suoritinriippumaton, useaa suoritinta tukeva, monen käyttäjän käyttöjärjestelmä, joka oli ominaisuuksiltaan verrattavissa Unixiin. NT oli lisäksi ensimmäinen 32-bittinen Windows, kun tuolloiset kuluttajakäyttöön tehdyt Windows-järjestelmät olivat 16/32bit-hybrideitä.
Microsoft aloitti NT:n kehityksen marraskuussa 1989. Tuolloin Microsoft oli IBM:n alihankkijana 2-käyttöjärjestelmän kehitystyössä. Microsoft oli toimittanut IBM:lle graafiset käyttöliittymät kahteen ensimmäiseen versioon OS/2-käyttöjärjestelmästä. Windows 3.0:n menestyksen seurauksena Microsoft erosi OS/2-yhteistyöstä, ja julkaisi IBM:n kanssa kehitetyn käyttöjärjestelmän Windows NT:nä. Koska IBM julkaisi OS/2:sta seuraavaksi version 3, päätti Microsoft aloittaa NT:n versionumeroinnin suoraan 3.1:sta.
Windows NT oli yksi ensimmäisistä käyttöjärjestelmistä, joka käytti sisäisesti Unicode-merkistöä. Sitä varten kehitettiin uusi NTFS-tiedostojärjestelmä IBM:n HPFS:n pohjalta. Jo Windows NT 3.1 tuki sisäisesti pitkiä tiedostonimiä DOS:in 8+3-merkkisten sijaan, mutta Windows 3.1:stä peräisin oleva NT 3.1:n käyttöliittymä ei mahdollistanut niiden käyttöä.
Kesällä 1993 julkaistu Windows NT 3.1 ei ollut kovin suosittu, muun muassa sen 12 MB:n keskusmuistivaatimusten vuoksi. NT 3.1 sisälsi oman Win32-sovellusrajapinnan lisäksi myös tuen 16-bittisille Windows/DOS- sekä OS/2- ja POSIX-sovelluksille. NT 3.1 oli saatavissa Intel x86 -suorittimien lisäksi myös DEC Alpha- ja MIPS R4000 -arkikitehtuureille.
Myöhemmät versiot kuten NT 3.5 tai NT 3.51 eivät menestyneet paljon paremmin. Erään bugin vuoksi Windows NT 3.5 ei toiminut Intel Pentium -suoritinta uudemmilla suorittimilla.
Kesällä 1996 julkaistussa Windows NT 4.0:ssä oli Windows 95:n käyttöliittymän kaltainen käyttöliittymä, ja siitä tuli ensimmäinen suosittu Windows NT -versio. Sen tuki päättyi 30.6.2004, ja sitä seuraavia käyttöjärjestelmiä Microsoft ei enää myynyt NT-nimikkeellä.


Remedy Entertainment.
Remedy Entertainment on suomalainen videopelien kehittämiseen keskittynyt yritys.
Remedyn ensimmäinen peli oli "Death Rally", joka julkaistiin 1996. "Death Rallya" seurasi kansainvälisillä markkinoilla hyvin menestynyt "Max Payne", jossa hyödynnettiin yhtenä ensimmäisistä peleistä Bullet time -erikoistehostetta ja käytettiin elokuville tyypillistä tarinankerrontaa. "Max Payne" sai jatko-osan, joka julkaistiin ensimmäisen osan tapaan Windowsille ja lisäksi myöhemmin myös PlayStation 2:lle ja Xboxille. Remedyn viimeisin julkaistu peli on "Alan Wake", joka on tyyliltään tarinavetoinen toimintaseikkailu.
Remedy Entertainmentin liikevaihto on "Max Paynen" ja sen tuoman menestyksen myötä noussut vuoden 1997 noin 174 000 eurosta 6,5 miljoonaan euroon vuonna 2003. Samana ajanjaksona henkilökunnan määrä on kasvanut kahdeksasta kahteenkymmeneenviiteen. Remedy myi yhteistyökumppaninsa 3D Realmsin kanssa Max Paynen oikeudet 10 miljoonalla dollarilla ja satoja tuhansia osakkeita vastaan vuonna 2002 Take-Twolle. Joulukuussa 2005 Remedy solmi sopimuksen Microsoft Game Studiosin kanssa "Alan Waken" julkaisemisesta Windowsille ja Xbox 360:lle. Microsoft päätti myöhemmin julkaista pelin vain Xbox 360:lle. Sami Järven mukaan pieni kehitystiimi ei voinut keskittyä kahden version samanaikaiseen kehittämiseen, mutta PC-version koodi on vielä tallella.


N.
N on latinalaisten aakkosten 14. kirjain. Länsimaisessa aakkostossa pienellä N-kirjaimella on merkki n. N-kirjaimen nimi suomen kielessä on "än".


Gambia.
Gambian tasavalta eli Gambia on valtio Länsi-Afrikassa. Se on pinta-alaltaan Manner-Afrikan pienin maa ja alueeltaankin erikoisen muotoinen, sillä sen rajat myötäilevät Gambiajoen juoksua. Joki virtaa maan läpi ja laskee Atlantin valtamereen. Gambian tasavalta on Senegalin ympäröimänä lukuun ottamatta 80 kilometrin pituista Atlantin rantaviivaa. Senegalin kanssa rajaa on 740 kilometriä.
Gambian tasavalta on Kansainyhteisön ja Afrikan unionin jäsen ja kuului aiemmin Brittiläiseen imperiumiin. Maa itsenäistyi vuonna 1965 viimeisenä Brittien siirtomaana Afrikassa ja sen pääkaupunki on Banjul.
Historia.
Ensimmäiset kirjalliset maininnat Gambiasta löytyvät Hanno Merenkulkijan Länsi-Afrikan matkan kuvauksesta 470 eaa. ja 800-ja 900-luvuilta arabikauppiaiden muistiinpanoista. Maa oli osa alueen monia afrikkalaisia kuningaskuntia.
Portugalilaiset saapuivat Gambian rannikolle 1400-luvulla, jolloin alue kuului Malin kuningaskuntaan. Portugalin kruununtavoittelija Antonio myi oikeudet kauppaan Gambia-joella englantilaisille 1588, ja 1618 Englannin kuningas Jaakko I antoi oikeudet kauppakomppanialle, joka perustettiin Gambian ja Kultarannikon (nyk. Ghana) kauppaa varten. 1600-ja 1700-lukujen aikana Englanti ja Ranska taistelivat vallasta Gambian ja Senegalin alueella, kunnes Versaillesin sopimuksella 1783 Gambia määriteltiin kuuluvaksi Britannialle.
Orjakauppa Gambian alueella oli mittavaa 1500-luvulta aina 1800-luvun alkuun asti ja alueelta vietiin kaikkiaan jopa kolme miljoona orjaa Amerikkaan. Orjakauppa Brittiläisessä imperiumissa kiellettiin 1807, mutta kiellon voimaansaattaminen Gambiassa oli hidasta.
1816 britit perustivat tukikohdan Bathurstiin (nyk. Banjul) ja 1889 Gambiasta tuli Britannian kruununsiirtomaa. Orjuus Gambiassa lakkautettiin 1906. Gambian itsehallinto laajeni asteittain ja 18. helmikuuta 1965 Gambia itsenäistyi perustuslaillisena monarkiana (Englannin monarkki säilyi valtionpäämiehenä). Vuonna 1970 maa muuttui tasavallaksi ja presidentiksi nousi Dawda Kairaba Jawara. Maan demokratia joutui kriisiin 1981 Kukoi Samba Sanyangin johtaman verisen vallankaappausyrityksen seurauksena, mutta senegalilaisten joukkojen tuella kapina kukistettiin viikon taistelujen jälkeen. Niissä sai surmansa viisisataa ihmistä.
Kaappausyrityksen jälkimainingeissa Senegal ja Gambia muodostivat Senegambian valtioliiton 1982, mutta Gambia vetäytyi liitosta 1989. Heinäkuussa 1994 sotilaskaappaus syrjäytti demokraattisesti valitun presidentti Jawaran ja maan johtoon nousi 29-vuotias luutnantti Yahya Jammeh. Jammeh valittiin presidentiksi vaaleissa, joihin kolmen suurimman puolueen osallistuminen oli kielletty. Puolueet sallittiin taas 2001. Jammeh valittiin toiselle kaudelle 2001 ja kolmannelle 2006. Jammehin valtakaudella on ollut useita syytöksiä vallankaappausyrityksistä, mutta hän on pysynyt vallassa.
Vuonna 2005 kiistat Senegalin kanssa johtivat rajan sulkemiseen mikä vahingoitti molempien maiden taloutta. Vuonna 2006 Senegalista tuli tuhansia pakolaisia pakoon levottomuuksia.
Politiikka.
Ennen vuoden 1994 sotilasvallankaappausta Gambia oli yksi vanhimmista monipuoluedemokratioista Afrikassa. Vapaita vaaleja oli pidetty viiden vuoden välein sen itsenäisyydestä lähtien. Vallankaappauksen jälkeen presidentti Jawaran "People's Progressive Party" -puolueen poliitikkoja kiellettiin osallistumasta politiikkaan ja tämä kielto oli voimassa kesäkuuhun 2001 asti.
Presidentti on sekä valtionpäämies että hallituksen johdossa. Hän nimittää ministerit. Presidentti valitaan suoralla vaalilla viisivuotiskaudelle, joiden määrää ei ole rajoitettu. Vuonna 2006 Jammeh valittiin uudelleen 67,3 prosentilla äänistä. Vastaehdokkaista Ousainou Darboe sai 26,6 % ja Halifa Sallah 6 % äänistä.
Myös yksikamarinen parlamentti valitaan viisivuotiskausille. Presidentti nimittää viisi jäsentä, 48 valitaan vaaleilla. Vuoden 2007 vaaleissa valitussa parlamentissa presidentin johtamalla APRC-puolueella on 47 paikkaa, UDP:llä 4, NADD:illa 1 ja yksi edustaja on sitoutumaton.
Hallinnolliset alueet.
Gambia on jaettu viiteen osaan ("subdivision"), jotka ovat Central River, Lower River, North Bank, Upper River ja Western. Lisäksi Banjul, maan pääkaupunki, muodostaa oman hallintoalueensa.
Maantiede.
Gambian tasavalta on pieni ja kapea valtio Länsi-Afrikassa. Gambia on leveimmillään alle 48 kilometriä ja jakautuu Gambiajoen ympärille. Joki on 1 130 kilometriä pitkä ja ulottuu latvoiltaan myös Senegalin ja Guinean alueille. Gambia on melkein Senegalin enklaavi ja se on pinta-alaltaan Manner-Afrikan pienin valtio.
Kaupungistuminen on nopeaa. Vuoden 2010 arvion mukaan maassa oli kuusi yli 30 000 asukkaan kaupunkia. Väestönlaskentatiedot ovat vuodelta 1993, ja 20 vuodessa kaupungistuminen on ollut huomattavaa.
Gambiasssa vallitsee tyypillinen länsiafrikkalainen ilmasto: kuuma sadekausi kestää kesäkuusta marraskuuhun ja kuivempi viileämpi kausi marraskuusta toukokuuhun.
Useimmat suuret eläimet, kuten elefantit, on metsästetty sukupuuttoon. Gambiajoen kansallispuistossa elää vielä virtahepoja. Yleisimmin tavattavat nisäkkäät ovat apinoita: paviaaneja ja pienempiä apinoita kuten ruostegueretsa, husaariapina ja silkkiapinoita. Jokisuulla elää delfiineitä. Lintujen runsaslajisuus on harvinaista näin pienelle alueelle: niitä on tavattu 560 lajia.
James Island Gambiajoessa noin 30 kilometriä joen suulta oli merkittävä Länsi-Afrikan orjakaupan keskus. Se kuuluu nykyisin Unescon maailmanperintöluettleoon.
Talous.
Gambian talous nojaa perinteisesti omavaraisviljelyyn, ja maapähkinöitä on kasvatettu vientiin. Seismisillä tutkimuksilla on päätelty, että merialueilla saattaa olla öljyä tai maakaasua. Merkittävimmät vientituotteet ovat maapähkinät, kala, puuvilla ja palmunytimet. Lisäksi maa saa paljon valuuttatuloja matkailusta. Tärkeimmät vientikumppanit ovat Intia, Iso-Britannia ja Ranska.
Gambia on Länsi-Afrikan talousyhteisön (ECOWAS) jäsen. Yhdessä Ghanan, Nigerian, Sierra Leonen ja Guinean kanssa Gambia on perustanut West African Monetary Zonen (WAMZ), joka valmistelee yhteisvaluutan Econ käyttöön ottoa.
Matkailu.
Matkailu alkoi Gambiassa vuonna 1965, kun 300 ruotsalaista matkailijaa saapui maahan risteilyllä. Risteilyn oli järjestänyt ruotsalainen Bertil Harding yhdessä matkanjärjestäjä Vingresorin kanssa. Gambia nähtiin erinomaisena maana paeta kylmää pohjoisen talvea, ja auringon ja rantojen lisäksi eurooppalaiset pystyivät nauttimaan paikallisesta afrikkalaisesta kulttuurista. Matkailijoiden määrä kasvoi nopeasti, ja vuonna 1976 heitä kävi maassa yhteensä 25000. Nykyään Gambian talous nojaa vahvasti matkailuun, ja hallitus pyrkii tukemaan sen kasvua.
Liikenne.
Maassa on yksi lentoasema. Laivaväylää on 390 km Gambiajoessa. Pienet merikelpoiset alukset pääsevät etenemään siitä 190 km. Suurin osa lentomatkustajista tulee charter-lennoilla, ja ainoa reittilentoyhteys Euroopasta on Brysselin kautta. Maan sisäistä liikennettä hoitavat minibussit ja taksit. Ne kulkevat yleensä joen etelärantaa seurailevalla huonokuntoisella maantiellä.
Väestö.
Uskonnollisesti 90 % gambialaisista on muslimeita, 9 % kristittyjä ja noin 1 % perinteisen animismin harjoittajia.
Vuonna 2010 jo 58% gambialaisista asui kaupungeissa ja urbanisoitumisen arvioitiin jatkuvan 3,7 prosentin vuosivauhdilla.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 0,9 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 8 200 henkeä. Antiretroviraalilääkitystä olisi tarvinnut noin 2 300 henkeä, mutta sitä sai vain noin 18 % heistä, alle 500 henkeä. Lääkitystilanne oli parantunut huomattavasti, vuonna 2004 lääkettä sai alle kymmenen prosenttia tarvitsijoista.
Vuonna 2007 presidentti Jammeh herätti epäuskoista hämmästystä, kun hän ilmoitti osaavansa parantaa AIDS:n yrteillä ja banaaneilla.
Kulttuuri.
Vaikka Gambiassa elää monia etnisiä ryhmiä, niiden välit ovat varsin hyvät, eikä uskonnollisten ryhmienkään välillä ole ollut suurempia yhteenottoja. Eri ryhmät elävät sekaisin, eikä mikään osa ole vain yhden heimon valta-aluetta. Siksi eri ryhmien tavat ja perinteet ovat sekoittuneet muodostaen yhtenäisen gambialaisen kulttuurin.
Perinteisiin gambialaisiin ruokalajeihin kuuluvat eräänlainen liharisotto "benachin", kana-papuata "base nyebe", höyrytetyt hirssijauhopallot "chere", maapähkinävoissa paistettu kana tai liha riisin kanssa "domodah" ja maapähkinöistä ja riisistä keitetty makea puuro "chura-gerteh".
Tabaski on vuoden suurin islamilainen juhla. Sitä vietetään samaan aikaan kun islamilaiset tekevät pyhiinvaelluksen mekkaan. Tabaskissa perheenisät uhraavat lampaita sen muistoksi, miten Abraham oli valmis uhraamaan poikansa.
Media.
Gambian ainoa televisiokanava on valtion omistuksessa. Yksityisiä sanomalehtiä on neljä, niitä valvotaan tiukasti ja kritiikkiä ei suvaita.
Gambian hallitusta on syytetty sananvapauden rajoittamisesta. Vuonna 2002 hyväksytty laki perusti komission, jolla on valta jakaa toimittajalupia ja vangita toimittajia. Vuonna 2004 hyväksytty toinen laki mahdollisti vankeusrangaistusten antamisen herjaamisesta sekä perui kaikki lehti-, televisio- ja radioluvat pakottaen mediayritykset uudelleenrekisteröitymään viisi kertaa kalliimmalla hinnalla kuin aikaisemmin.
Pian jälkimmäisen lain hyväksymisen jälkeen toimittaja Deyda Hydara, yksi uuden lain julkisista vastustajista, murhattiin. Ainoat maanlaajuiset radiokanavat ovat tiukasti hallituksen kontrolloimia.
Toimittajat ilman rajoja on syyttänyt "presidentti Yahya Jammehin poliisivaltiota" toimittajien murhista, tuhopoltoista, laittomista pidätyksistä sekä tappouhkauksista.
Urheilu.
Gambia on osallistunut olympiakisoihin vuodesta 1984 alkaen. Se ei ole saanut mitaleita.
Gambiassa toimii 51 jalkapalloseuraa. Gambian jalkapallomaajoukkue oli toukokuussa 2011 FIFAn rankingissa sijalla 103.


Greg Egan.
Greg Egan (syntynyt 20. elokuuta 1961) on australialainen tieteiskirjailija ja ohjelmoija. Egan erikoistuu kovan science fictionin kirjoittamiseen. Hänen teoksissaan yleisiä teemoja ovat matematiikka, genetiikka ja tekoälyt.
Kirjoja.
"Permutation City" voitti John W. Campbell Memorial Award-palkinnon vuonna 1995. Eganin novelli Oceanic voitti Hugo-, Locus- ja Asimov's Readers-palkinnot vuonna 1998.


Luettelo animaatioelokuvista.
Katso myös.
Animaatioelokuvista


Nuija (työkalu).
Nuija on paksu- ja raskaspäinen varrellinen iskemiseen käytettävä työkalu. Nuija on yksi ensimmäisiä ihmisen tuntemia työkaluja. Nuijan osat ovat varsi ja varren päässä oleva paino, pää. Nuijalla sen varren ja pään rotaatioenergia muutetaan tangentin suuntaiseksi translaatioenergiaksi.
Nuijalla isketään kappaletta esimerkiksi taltalla niin että energia siirtyy nuijan päästä taltan kärjen kautta työstettävään esineeseen, jolloin syntyy lastu ja työstöjälki. Nuija voi olla suurempikin ja kaksin käsin käytettävä. Nuijan pää on usein tehty puusta, kumista tai muovista.
Metallista lyömävälinettä sanotaan yleensä lekaksi, moukariksi, moskaksi tai vasaraksi.
Nuija voi olla myös lähitaisteluase, jonka varren päässä tai varteen kiinnitetyn ketjun päässä on paino tai levenemä, jossa saattaa olla piikkejä (piikkinuija tunnetaan myös nimellä "kurikka" tai "aamutähti)". Aseen teho perustuu lähinnä kärkiosan painoon ja iskuvoimaan. "Ketjukuulanuija" on ase, jossa piikikäs kuula, "lyömäri", on kiinnitetty ketjulla varteen. Näin iskuun saadaan suurempi hitausmomentti, ja aseella kyetään lyömään myös kilven sisäpuolelle.
"Puheenjohtajan nuijaa" käytetään myös määrämuotoisissa kokouksissa esimerkiksi eduskunnan täysistunnoissa ilmoittamaan, että asiaa käsitellään tai että käsittely on päättynyt.
Ruuanlaitossa käytetään muun muassa "lihanuijaa" lihan mureuttamiseen sekä "puunuijaa" eli survinta esimerkiksi perunoiden tai marjojen soseuttamiseen.


Papyrus.
a> löydetty papyrus. Reiät ovat madonreikiä.
Papyrus on papyruskaislasta ("Cyperus papyrus") valmistettava paperinkaltainen materiaali, jota käytettiin erityisesti muinaisessa Egyptissä. Papyruskaislaa kasvoi laajalti Niilin suistoalueella, mutta nyttemmin se on sieltä kadonnut ja sitä kasvaa luonnonvaraisena Niilin yläjuoksulla ja Etiopiassa. Paitsi kirjoitusmateriaalina, papyruskaislaa on käytetty myös muihin tarkoituksiin mm. veneiden rakentamiseen, ravinnoksi ja vaatekappaleiksi.
Nimitys papyrus tulee egyptinkielisestä sanasta "pa-per-aa" ja samasta sanasta periytyy myös myöhempi sana paperi. Papyrusten tutkiminen on oma tieteenalansa papyrologia ja suomalaisilla on professori Jaakko Frösénin johdolla alalta kansainvälisesti tunnustettua erityistaitoa hiiltyneiden papyrusten tutkimuksessa.
Papyrusta käytettiin Egyptissä jo 3000 eaa. ja n. 1000 eaa. sen käyttö oli levinnyt myös muiden Vähän-Aasian kansojen käyttöön. Papyrus oli antiikin yleisin kirjoitusmateriaali. Papyruksen etuja olivat sen keveys ja joustavuus. Viimeiset papyrukset kirjoitettiin vuoden 1000 jaa. tienoilla.
Papyrusta valmistettiin halkaisemalla kolmiomaiset ruo´ot pituussuunnassa. Niitä liotettiin niin kauan, että ne alkoivat mädäntyä. Lionneita ruokoja asetettiin kerroksittain niin, että eri kerrokset tulivat eri suuntiin ja kosteaa papyrus-mattoa nuijittiin niin, että kerrokset kiinnittyivät toisiinsa. Kirjoitettava pinta käsiteltiin vielä erikseen hohkakivellä niin, että kirjoitettaessa muste ei levinnyt vaan se imeytyi pintaan.
Papyrusarkki on kooltaan likimain nykyisen A4-arkin kokoinen. Kun arkkeja liitettiin yhteen saatiin rulla, jota kutsuttiin kirjaksi (kreikan "byblos"). Rullan pituus oli tyypillisesti 4-5 metriä. Useissa antiikinaikaisissa teoksissa esiintyvä jaottelu kirjoihin viittaa siis näihin papyrusrulliin. Papyrus menee itsestään rullalle, ja rullia luetaan rullaamalla niitä auki aina sopivalta matkalta. Kirjoitettaessa rullaa käärittiin sitä mukaa kun teksti edistyi.
Papyrusta oli runsaasti saatavilla Egyptissä, koska sen tekoaines kasvoi siellä. Muualla oli usein pulaa papyruksesta, ja sitä korvattiin esimerkiksi pergamentilla eli nahalla, kun nahkojen soveltuvuus kirjoittamiseen oli havaittu. Papyrus oli kuitenkin huomattavasti pergamenttia halvempi materiaali.
Papyrus kesti hyvin Egyptin autiomaiden kuivaa ilmastoa, mutta muualla, esimerkiksi Niilin suistossa, se helposti homehtui kun materiaali imi kosteutta. Poikkeuksen tähän muodostavat lähinnä tulipaloissa hiiltyneet tai hapettomissa tiloissa olleet papyrukset, jotka eivät ole voineet maatua.


Guinea-Bissau.
Guinea-Bissaun tasavalta eli Guinea-Bissau sijaitsee Atlantin valtameren rannalla Länsi-Afrikassa. Tämä pieni valtio oli aikoinaan Portugalin siirtomaa, jonka nimi oli "Portugalin Guinea". Guinea-Bissaun rajanaapureita ovat pohjoisessa Senegal sekä etelässä ja idässä Guinea. Lännessä on Atlantin valtameri. Guinea-Bissau on eräs maailman vähiten kehittyneistä maista, jonka kehittymistä ovat haitanneet useat vallankaappaukset. Maan bruttokansantuote asukasta kohden on eräs maailman pienimmistä.
Portugalin Guinea.
Portugalin Guinea oli ensimmäisiä Saharan eteläpuolisen Afrikan alueita, joihin portugalilaiset rantautuivat 1400-luvulla. Portugali julisti alueen omakseen jo 1446, mutta vasta 1600-luvulla portugalilaiset perustivat alueelle Portugalin Guinean kenraalikapteenikunnan hallintoa varten. Siirtomaasta tuli 1600- ja 1700-luvuilla orjakaupan keskus, josta orjia laivattiin Amerikkaan. Bissaun kaupunki perustettiin 1765 ja siitä tuli alueen taloudellinen keskus.
Portugalilaiset alkoivat vallata sisämaan alueita vakinaiseen hallintaansa kuitenkin vasta 1800-luvun loppupuolella ja menettivät osan alueesta ranskalaisille. Ennen ensimmäistä maailmansotaa sisämaan animistiset heimot alistettiin osin maan muslimiväestön tuella, mutta vasta 1936 vastarinta tukahdutettiin Bijagós-saarilla.
Bissausta tuli siirtomaan pääkaupunki 1941, ja 1951 Portugalin Guineasta tehtiin Portugalin merentakainen provinssi. Guinean ja Kap Verden afrikkalainen itsenäisyyspuolue (PAIGC) perustettiin maanalaisena järjestönä Amílcar Cabralin ja Raphael Barbosan johdolla 1956. Guinean itsenäistyttyä PAIGC siirsi päämajansa Conakryyn ja käynnisti sissisodan portugalilaisia vastaan 1961. Pitkässä sodassa PAIGC:n sissit ottivat hallintaansa suurimman osan maasta, ja Portugalin neilikkavallankumouksen jälkeen Guinea-Bissau ja Kap Verde itsenäistyivät 10. syyskuuta 1974.
Itsenäistymisen jälkeen molemmista maista tuli PAIGC-puolueen hallitsemia yksipuoluejärjestelmiä. PAIGC:n tavoitteena oli yhdistää Guinea-Bissau ja Kap Verde yhdeksi valtioksi.
Itsenäinen valtio.
Guineabissaulaiset sotilaat nostavat juuri itsenäistyneen maan lipun salkoon 1974.
Vuonna 1980 presidentti Luís Cabral syrjäytettiin vallankaappauksella. Häntä syytettiin kapverdeläisten suosimisesta ja maan johtoon tuli silloinen pääministeri João Bernardo Vieira. Yhteydet Kap Verdeen katkaistiin ja samalla unohtui ajatus maiden yhdistämisestä. Maa luopui nimellisesti yksipuoluejärjestelmästä 1991 ja vuonna 1994 maassa järjestettiin ensimmäiset monipuoluevaalit, jotka PAIGC voitti ja Vieira jatkoi presidenttinä.
Armeijan kapina 1998 johti veriseen sisällissotaan, johon myös Guinea ja Senegal osallistuivat. Sisällissota päättyi 7. toukokuuta 1999 sotilaskaappaukseen, joka syrjäytti maan pitkäaikaisen presidentin João Bernardo Vieiran. Väliaikaisesti valtaan nousi kenraali Ansumane Mané, joka luovutti vallan Malam Bacai Sanhálle ja tämän väliaikaishallitukselle. Uusien vaalien jälkeen oppositiojohtaja Kumba Ialá nousi presidentiksi helmikuussa 2000, mutta syrjäytettiin kaappauksella syyskuussa 2003. Valtaan nousi armeijan tuella Veríssimo Correia Seabra.
Lokakuussa 2003 armeijan sisällä puhkesi kapina, sillä hallitus ei ollut maksanut sotilaiden palkkoja. Kapina aiheutti laajoja levottomuuksia maassa ja päättyi vasta kun sotilaat tappoivat armeijan päällikön ja Seabran. Henrique Rosa valittiin johtamaan uutta väliaikaishallitusta, ja uudet vaalit järjestettiin 2005. João Bernardo Vieira palasi huhtikuussa maanpaosta, ilmoittautui ehdokkaaksi ja hänet valittiin jälleen maan presidentiksi.
Sotilaat surmasivat presidentti Vieiran 2. maaliskuuta 2009. Armeijan mukaan kyse ei kuitenkaan ollut kaappauksesta, vaan eräiden sotilaiden kosto edellisenä päivänä pommi-iskussa kuolleen armeijan komentaja Batista Tagme Na Wain puolesta.. Uudet presidentinvaalit järjestettiin kaksivaiheisena: ensimmäisellä kierroksella (28.6.2009) kukaan ehdokkaista ei saanut riittävää kannatusta tullakseen suoraan valituksi. Vaalien toisella kierroksella (26.7.2009) olivat vastakkain kaksi aiempaa Guinea-Bissaun presidenttiä. Vaalilautakunnan mukaan (29.7.2009) valituksi tuli Malam Bacai Sanhá 63.52 % kannatuksella. Toiseksi jäänyt Kumba Ialá keräsi 36 % annetuista äänistä ja lehtitietojen mukaan ilmoitti hyväksyvänsä vaalituloksen "Guinea-Bissaun kansan voittoina".
1. huhtikuuta 2010 maan armeijassa tapahtui lyhyt kapina, jonka aikana kenraali Antonio Indjain johtamat sotilaat pidättivät pääministeri Carlos Gomes Júniorin sekä pääesikunnan päällikön Jose Zamora Indutan ja noin 40 muuta upseeria.
Joulun jälkeen 2011 maassa oli uusi sotilaskapina, jonka pääesikunnan päällikkö Antonio Indjain johtamat sotilaat kukistivat veristen taistelujen jälkeen. Pääjuonittelijaksi nimettiin laivaston vara-amiraali Bubo Na Tchuto.
Presidentti Malam Bacai Sanhá kuoli pariisilaisessa sairaalassa tammikuussa 2012.
Väliaikaiseksi presidentiksi nousi parlamentin puhemies Raimundo Pereira.
12. huhtikuuta 2012 armeija kaappasi jälleen vallan ja pidätti Pereiran ja sekä entisen pääministerin Carlos Gomes Júniorin, joka oli gallupsuosikki 29. päivänä järjestettävällä presidentinvaalien toisella kierroksella Kumba Ialáa vastaan.
Politiikka.
Guinea-Bissaun parlamentin (Assembleia Nacional Popular) rakennus
Guinea-Bissaussa on monipuoluejärjestelmä. Sadan kansanedustajan yksikamarisen parlamentin (Assembleia Nacional Popular) toimikausi on neljä vuotta. Sekä parlamentti, että presidentti (jonka normaali toimikausi on 5 vuotta) valitaan yleisillä vaaleilla. Yleinen äänioikeus on 18-vuotiailla kansalaisilla.
Kansanedustajista 10 (10%) on naisia, loput 90 edustajaa ovat miehiä.
Alueellinen jako.
Guinea-Bissau jakaantuu hallinnollisesti yhdeksään osaan: kahdeksaan alueeseen ("regiões") sekä yhteen autonomiseen sektoriin ("sector autónomo"). Alueet jakaantuvat lisäksi 37 osa-alueesen, joita nimitetään sektoreiksi.
Maantiede ja luonnonolot.
Guinea-Bissau on varsin pieni ja alava valtio. Maan pohjois-eteläsuuntainen ulottuvuus on 203 kilometriä ja itä-länsisuuntainen 336 kilometriä. Noin 10% rannikoille sijoittuvasta pinta-alasta peittyy ajoittain vuorovesien alle. Suurin osa maan pinta-alasta on mangrovesuota ja jokien suistoalueita, mitkä kattavat laajat soistuneet rannikkotasangot. Sisämaassa, etenkin maan kakkoisosassa, maasto on savannin peittämää ylänköä. Ylänköalueen korkein kohta kohoaa 300 metriä merenpinnan yläpuolelle.
Guinea-Bissaun ilmasto on trooppinen. Ilma on lämmin ja kostea vuoden ympäri; vuoden keskilämpötila on noin 27 Celsius-astetta. Epäyhtenäisten kuurosateiden sävyttämä ja monsuunin ohjaama sadekausi kestää tyypillisesti kesäkuusta lokakuuhun ja kuiva kausi marraskuusta toukokuulle. Kuivaan vuodenaikaan Saharasta puhaltavat toisinaan harmattan-tuulet.
Afrikan mantereen edustalla Atlantilla olevat Bijagós-saaret kuuluvat myös Guinea-Bissauhun. Bijagós-saaret muodostavat samalla UNESCO:n listaaman biosfäärin suojelualueen. Alueen eteläosissa sijaitsee Orangon kansallispuisto (Parque Nacional de Orango), suurin maan kansallispuistoista.
Tärkeimmät joet ovat Cacheu, Mansoa, Geba ja Corubal. Geba-, Cacheu- ja Corubal-joet muodostavat tärkeän sisämaahan kiemurtelevan viesireitin.
Talous.
Guinea-Bissau on yksi maailman kymmenestä köyhimmästä maasta. Maailmanpankki ohjaa sen rakennemuutosohjelmaa. Guinea-Bissaun maatalous ja kalastus kärsivät pahasti vuosien 1998–1999 sisällissodasta.
Guinea-Bissaun bruttokansantuotteen arvioitiin olevan 2008 noin 442 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria, joskin ostovoimakorjattu (PPP) arvio oli liki puolta korkeampi. Bruttokansantuote kasvoi noin kolme prosenttia vuodessa. Budjetista noin 1,3 % käytetään terveydenhuoltoon, 5,2 % koulutusmenoihin ja 4 % puolustusmenoihin. Maassa on tehty taloudellisia uudistuksia, jotta yksityinen sektori voisi kasvaa ja rahanarvo vakiintua. Muutoksia hidastaa kuitenkin vielä pitkään suuri ulkomaanvelka.
Tärkeimmät vientituotteet ovat cashewpähkinät ja palmuöljy. Muita vientituotteita ovat kookospähkinät, maapähkinät, ja riisi. Maan merkittäviin luonnonvaroihin kuuluvat maaperän bauksiitti ja fosfaatti sekä merenalainen öljy, mutta niiden hyödyntämistä ovat vaikeuttaneet maan poliittinen epävakaus ja suunnitelmatalous. Merenalaisista öljykentistä on ollut lisäksi kiistaa naapurivaltioiden kanssa.
Vaikka 90 % väestöstä viljelee maata tai kalastaa, Guinea-Bissau ei ole ravinnon suhteen omavarainen. Tärkeimpiä viljelysalueita ovat jokien tulvatasangot, suistot ja suot, missä kasvatetaan pähkinöitä ja ruokakasvina pääasiassa riisiä. Saaliin tai sadon saaminen on epävarmaa ja polttoaineen korkea hinta sekä tieverkon kehittymättömyys nostaa maatalouskustannuksia, mikä on ajanut useat kalastajat harrastamaan huumeiden tai ihmisten salakuljetusta.
Yhdistyneet kansakunnat (YK) on huolissaan, että huomattava määrä latinalaisessa Amerikassa tuotetuista huumeista päätyy Eurooppaan Guinea-Bissaun ja muun läntisen Afrikan maiden kautta. Maassa tehtyjen huumetakavarikointien määrä on kasvanut, mutta YK pelkää maasta silti tulevan yhdyskäytävä Etelä-Amerikan ja Euroopan huumebisnekselle, ja huumekartellien saavan vain enemmän jalansijaa ja valtaa maassa. Huumekauppa lisää hallinnon korruptiota ja epätasa-arvoa.
Väestöjakauma.
Guinea-Bissaun väestö jakautuu noin sataan afrikkalaisheimoon, jotka kattavat 99% väestöstä. Yksi prosentti väestöstä on eurooppalaista tai afrikanportugalilaista eliittiä. Lukutaitoisuus 34% ja on nykyään kasvamassa.
Vaikka portugalin kieli on virallinen kieli, yleisimmin puhuttu kieli on portugalin kreoliversio. Toinen yleinen kieli on fulben kieli. Pääosa väestöstä on maanviljelijöitä, joiden uskonto on lähinnä animismia. Muslimeita on 45 %, monet heistä fulaneita tai mandinkoja, jotka ovat enemmistönä maan pohjois- ja koilliosassa.
Kulttuuri.
Guinea-Bissaun hallinnon kieli on portugali, jota käytetään myös koulussa alaluokkien jälkeen. Kuitenkin vain harvat puhuvat portugalia sujuvasti. Sen sijalla on criolu, portugalista ja paikallisista kielistä kehittynyt sekakieli, jota useimmat vuoden 1974 jälkeen syntyneet puhuvat vieraana kielenä. Siitä on tullut itsenäisyystaistelun aikana ja sen jälkeen kansallisen identiteetin kieli, jolla lauletaan isänmaallisia lauluja, ja jota käytetään uutislähetyksissä ja kansallismielisissä iskulauseissa.
Guinea-Bissaun tunnetuin musiikkityyli on "gumbe", joka yhdistää eri etnisiä ryhmiä. Musiikkia lauletaan kreoliportugalin kielellä, ja moderneissa kappaleissa voi olla myös poliittisesti kantaa ottavat sanat.
Guinea-Bissaun jalkapallomaajoukkue on FIFAn rankingissa 140. sijalla. Se ei ole juuri menestynyt kansainvälisissä kisoissa.


Suihkumoottori.
Suihkumoottori () on pääasiassa lentokoneissa käytettävä kaasuturbiini. Suihkumoottori otettiin sotilaskäyttöön toisen maailmansodan aikana (Messerschmitt Me 262), tuli vallitsevaksi hävittäjä- ja liikennekoneissa 1950-luvun kuluessa ja on nykyisin yleisin suurissa ja nopeissa lentokoneissa käytettävä moottorityyppi.
Toimintaperiaate.
Suihkumoottori on sisäiseltä toimintaperiaatteeltaan kaasuturbiini. Sen käyttö lentokoneen voimalaitteena perustuu siihen, että moottori aiheuttaa lävitseen virtaavalle ilmamassalle kiihtyvyyttä, jonka vastavoimana (reaktiona; tästä varhainen nimitys "reaktiomoottori") syntyy työntövoimaa.
Rakenne ja toiminta.
Suihkumoottorin tärkeimmät osat ovat "ahdin", "polttokammio" ja "turbiini".
Suihkumoottorin pyörivät osat (ahdin ja turbiini) voidaan jakaa myös useampaan osaan niin, että eri osat yhdistetään sisäkkäisillä akseleilla. Tällöin korkeapaineturbiini pyörittää korkeapaineahdinta ja matalapaineturbiini puolestaan pyörittää matalapaineahdinta sekä puhallinta. Kolmiakselisiakin suihkumoottoreita on rakennettu.
Hävittäjissä voi olla jälkipoltin, joka sijaitsee suihkuputkessa. Suihkuputkeen ruiskutetaan lisää polttoainetta, joka palaessaan tuottaa lisää suihkunnopeutta ja siten työntövoimaa. Polttoaineen kulutus kasvaa kuitenkin erittäin voimakkaasti ja jälkipoltinta voidaan yleensä käyttää vain joitakin minuutteja kerrallaan.
Kaasuturbiini ei periaatteessa ole erityisen vaativa käyttämänsä polttoaineen suhteen. Suihkumoottorissa käytetään polttoaineena kerosiinia, joka muistuttaa lähinnä valopetrolia. Useimmissa suihkumoottoreissa voitaisiin käyttää myös tavallista bensiiniä, mutta se on kalliimpaa ja tulenarkuutensa, suuren haihtuvuutensa, huonon voitelukykynsä ym. syiden vuoksi muutenkin huonommin suihkumoottorikäyttöön sopivaa. Jotkut moottorit kykenevät hätätilassa käyttämään jopa dieselöljyä.
Suora suihkumoottori.
Ensimmäiset suihkumoottorit olivat ns. "suoria" suihkumoottoreita (), joissa ei ole lainkaan puhallinta eikä ohivirtausta vaan kaikki ahtimen pumppaama ilma johdetaan moottorin läpi. Suorat suihkumoottorit olivat vuosikymmeniä käytössä sotilas- ja siviilikoneissa, mutta nykyisin ohivirtausmoottori on syrjäyttänyt ne sekä taloudellisista että ympäristösyistä.
Suora suihkumoottori on aikaisemmin ollut yleisin hävittäjistä löytyvä moottorityyppi, koska se on yksinkertainen ja tehokas yliääninopeuksissa. Uudemmissa hävittäjissä käytetään kuitenkin yleensä pienen ohivirtaussuhteen omaavaa ohivirtausmoottoria. Suuriin nopeuksiin suunnitelluissa moottoreissa on tyypillisesti pienempi ohivirtaussuhde, koska suuren ohivirtaussuhteen vaatima suuri ilmamäärä merkitsee ylimääräistä ilmanvastusta. Matkustajakoneissa suoravirtausmoottoreista ohivirtausmoottoreihin siirryttiinkin ennen sotilaskoneita.
Ohivirtausmoottori.
Nykyaikainen matkustajalentokoneen suihkumoottori on ns. ohivirtausmoottori; myös nimitystä "puhallinturbiini" () käytetään. Ohivirtausmoottori on suoraa suihkumoottoria hiljaisempi ja taloudellisempi.
Ohivirtausmoottorissa merkittävä osa ahtimen ensimmäisen vyöhykkeen, ns. puhaltimen, pumppaamasta ilmasta johdetaan moottorin ohi. Näin saadaan ohivirtaavalle suurelle ilmamassalle suhteellisen pieni nopeuslisä, kun moottorin läpi virtaavalle pienemmälle ilmamassalle taas saadaan suuri nopeuslisä. Työntövoiman yhtälössä sekä kaasun nopeus että sen massa ovat viivan yläpuolella ja massaa on helpompi lisätä kuin nopeutta, koska massan lisääntyessä tehontarve lisääntyy sen mukana lineaarisesti, mutta nopeuden lisääntyessä tehontarve nousee neliöllisesti.
Puhaltimen osuus työntövoimasta riippuu puhaltimen koosta: hävittäjissä osuus (ilman jälkipoltinta) on n. 10-40 %, ja isoissa liikennelentokoneissa se on jopa n. 50-80 %.


Rajahyöty.
Rajahyöty määrittää kuluttajan halun ostaa tuotetta rahana
Rajahyöty eli marginaalihyöty on kuluttajan saama hyödyn lisäys tarkasteltavan tuotteen tai palvelun yhdestä lisäyksiköstä. Rajahyöty määrää, kuinka paljon henkilö on valmis maksamaan siitä. Rajahyötyteoria on vallitseva selitys hintojen määräytymiselle, ja sen kehitti 1800-luvulla itävaltalainen Friedrich von Wieser.
Laskeva rajahyöty tarkoittaa, että jokaisesta uudesta yksiköstä saatava hyödyn lisäys on pienempi edelliseen yksikköön nähden. Jos on nälkä, ensimmäisestä voileivästä saatava hyöty on suuri. Kymmenen voileivän jälkeen yhdestoista voileipä tuottaa enää vähän lisähyötyä.
Laskevan rajahyödyn takia useimmiten ihmiset eivät halua paljoa tiettyä asiaa tai paljoa jotain toista, vaan vähän molempia. Täydellisen substituutin tapauksessa hyödykkeet korvaavat toisensa eikä tämä pidä paikkaansa. Esimerkiksi joillekin ihmisille voi ja margariini ovat substituutteja, jolloin on sama, missä suhteessa niitä kulutetaan. Toisaalta täydellisen komplementin tapauksessa hyödykkeitä halutaan kuluttaa aina yhdessä. Voi ja leipä voidaan ajatella komplementeiksi ja niitä halutaan kuluttaa aina samassa suhteessa. Laskeva rajahyöty vastaa konveksia indifferenssikäyrää.
Siinä missä rajahyöty määrittää kuluttajien käyttäytymistä, rajakustannus määrittää tuotannon laajentumista tyydyttämään kuluttajien tarpeita.


Geologinen ajanlasku.
Geologinen ajanlasku jakaa maapallon historian viimeisimmät noin 4,5 miljardia vuotta kansainvälisesti sovittuihin ajanjaksoihin, joiden pituus vaihtelee miljoonista vuosista tuhansiin miljooniin vuosiin.
Geologisen kalenterin ajanjaksot luokitellaan aioneihin, maailmankausiin, kausiin ja epookkeihin. Myös epookit voidaan jakaa edelleen lyhyempiin ajanjaksoihin.
Geologiset aikakaudet perustuvat sedimenttikivikerrostumien tutkimukseen, muun muassa muinaisten merien pohjaan kerrostuneiden kuolleiden eliöiden fossiilien analysointiin. Ajanjaksoja erottaa esimerkiksi selvä muutos tietyn lajin osuudesta verrattuna kaikkiin lajeihin, esim. joukkosukupuuton vuoksi, kuten paleogeenin raja.
Ajanjaksot esitetään yleensä alaspäin vanhenevassa järjestyksessä, joka symboloi karkeasti sedimenttikivikerrostumia. Täydellistä kaikki ajanjaksot kattavaa sedimenttikivikerrostumaa ei ole olemassa joten tutkimustietoa on hankittu ympäri maapalloa sijaitsevista osakerrostumista.
Ajanjaksoilla voi olla päällekkäisiä historiallisia ei-kansainvälisiä nimityksiä. Kansainvälinen "International Commission on Stratigraphy" -järjestö (ICS) on perustettu muun muassa standardisoimaan ajanjaksojen nimityksiä ja ajoituksia. Katso myös "
Geologiset ajanjaksot keksi Alcide d'Orbigny.
Maan historia 24 tunnissa.
Seuraava taulukko havainnollistaa geologisen ajanlaskun mittasuhteita. Maan historia aloitetaan 4570 miljoonaa vuotta sitten jolloin Maa-planeetta muotoutuu osana Aurinkokuntaa. Kaikkeus syntyi alkuräjähdysteorian mukaan noin 13,7 miljardia vuotta sitten, eli ”noin 2 vuorokautta” ennen Maan syntymistä. Yksi sekunti vastaa 52 893,5 vuotta.
Aiheesta muualla.
*


Marginalismi.
Marginalismi tai marginaalinen arvoteoria on taloustieteellinen teoria, jonka mukaan asioiden arvo määräytyy kuluttajan rajahyödyn perusteella. Sen perusidean mukaan tärkein päätös tehdään viimeisen kulutetun tai tuotetun hyödykkeen kohdalla.
Teorian kehittivät vuoden 1870 aikoihin toisistaan riippumatta William Stanley Jevons Englannissa, Carl Menger Itävallassa ja Leon Walras Sveitsissä. Myöhemmin selvisi, että ajatuksen oli esittänyt preussilainen ekonomisti H. H. Gossen jo vuonna 1854. Marginalismin kehitystä kutsutaan uusklassiseksi vallankumoukseksi. Aikaisemmin arvon uskottiin määräytyvän siihen käytettyjen raaka-aineiden ja sen tuottamiseen tarkoitetun työn kautta.


Liitukausi.
Liitukausi on mesotsooisen maailmankauden viimeinen kausi, joka alkoi noin 146 ja päättyi 65,5 miljoonaa vuotta sitten. Liitukausi on saanut nimensä Englannin rantakallioiden liitukalkkikerrostumista, jotka syntyivät siihen aikaan runsaslukuisten matalien merien pieneliöiden kivettyessä. Hirmuliskot olivat lajiutuneet useampiin ryhmiin ja kasvaneet yhä suuremmiksi. Tunnetuin liitukauden hirmuliskoista lienee suurpeto "Tyrannosaurus rex".
Kausi tunnetaan dinosaurusten huippukautena, joka loppui niiden äkilliseen häviämiseen mahdollisesti asteroiditörmäyksen, tulivuorenpurkausten tai molempien vuoksi. Aiemmin kehittyneet linnut lajiutuivat voimakkaasti.
Liitukaudella oli lämpimämpää kuin koskaan aiemmin suurten monisoluisten eliöiden historiassa. Lähes koko maapallolla oli lämmintä ympäri vuoden, ja mahdolliset merijäät ja jäätiköt olivat pieniä. Tämä johtui mannerten suotuisasta asemasta, joka ohjasi merivirrat lämmittämään maata. Päiväntasaajan seudun vedet kiersivät leveässä virrassa ja lämpenivät kierros kierrokselta. Merenpinta oli korkealla, mikä myös osaltaan lämmitti maapalloa. Lisäksi kaudella tapahtui suuria tulivuorenpurkauksia, jotka kuumensivat kasvihuone-ilmiön avulla maapalloa joinain jaksoina. Arvioiden mukaan hiilidioksidia oli ilmassa huomattavasti nykyistä enemmän, samoin happea.
Nykyisin liitukausi jaetaan monesti varhaiseen ja myöhäiseen liitukauteen.
Geologia.
Liitukauden maailmankartta näytti vielä kauden lopuillakin erilaiselta kuin nyt. Mantereet olivat eri paikoissa kuin nyt ja merenpinta suurimman osan ajasta huomattavan korkealla.
Meren pieneliöstö oli hyvin runsaslukuista, ja pieneliöt toimivat aineksena suurten kalkkikivimuodostumien synnylle Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Englannin kalkkikivet syntyivät keskisellä ja myöhäisellä liitukaudella noin 97,5–66,5 miljoonaa vuotta sitten. Kalkkikivet muodostuivat lämpimissä, matalissa merissä, joita oli runsaasti merenpinnan noustua korkealle. Merissä oli suotuisan lämpötilan takia runsaasti planktonia ja muuta pieneliöstöä. Kivihiiltä, öljyä ja kaasua syntyi matalan meren eloperäisiä aineksia sisältävien pohjalietteiden vajottua syvälle kallioperään. Puolet maailman öljyvaroista syntyi liitukaudella, ja puolet liitukauden lämpöhuipun aikoihin noin 100 miljoonaa vuotta sitten.
Suurmanner Pangeaan hajoaminen jatkui liitukaudella. Atlantin valtameri laajeni ja Afrikka puristui kohti Euraasiaa, minkä seurauksena Alpit alkoivat muodostua. Kauden puolivälissä syntyneiden uusien merten keskiselänteiden syrjäyttämän vesimäärän takia suuria osia mantereista joutui tulvan valtaamaksi. Vedenpinta oli laavatasankojen ja keskiselänteiden synnyttyä noin 300 metriä nykyistä ylempänä.
Pohjois-Atlantti oli nykyistä kapeampi. Amerikka ja Eurooppa olivat hyvin lähellä toisiaan. Grönlanti oli kiinni Amerikassa ja hyvin lähellä Norjaa. Euroopassa ja Aasiassa oli nykyisillä manneralueillakin laajoja matalia meriä, kun merenpinta oli huomattavan korkealla. Silloisia meriä oli muun muassa nykyisessä Keski- ja Etelä-Euroopassa sekä Ukrainassa ja läntisessä Etelä-Venäjällä ja Iranin seuduilla. Merialueilta oli myös Arabiassa ja Pohjois-Afrikassa ja monilla muilla nykyisin kuivilla alueilla.
Myös Pohjois-Amerikan suurten tasankojen seutu oli merenä. Intia oli kaukana eteläisellä pallonpuoliskolla. Se liikkui kohti Aasiaa melko nopeasti. Australia oli kiinni Etelämantereessa. Pohjois- ja Etelä-Amerikka olivat irti toisistaan. Afrikan ja Euraasian välissä oli Tethysmeri, joka ulottui nykyiseltä Välimereltä Irakiin.. Tethysmeri oli yhteydessä suuriin valtameriin toisin kuin nykyinen Välimeri. Sen kautta oli vapaa pääsy Intian valtamereltä Atlantille.
Etelä-Amerikan ja Etelämantereen välillä oli maakannas. Aasian ja Amerikan välille syntyi Aptian-kaudella maakannas. Lauraasian ja Gondwanamantereen välinen Tethysmeri laajeni liitukauden alussa noin 140 miljoonaa vuotta sitten leveäksi salmeksi, joka päästi merivirran kulkemaan sen läpi ja lämmittämään maapalloa varsinkin 130–100 miljoonaa vuotta sitten, jolloin Tethysmeri oli leveä. Samoin Pohjois- ja Etelä-Amerikan yhteys katkesi liitukauden alkupuolella..
Keskiliitukaudella meren pinta nousi, koska merten sisällä sattui selänteiden kohoamista laavan purkautuessa. 40 prosenttia mantereista joutui veden peittoon meren pinnan noustua 200 metriä Aptian-kaudella. Kun merenpinta oli korkeimmillaan, vedenpinnan yllä oli 18 % maapallon alasta, nykyään 25 %. Noin 135–115 miljoonaa vuotta sitten valtavat laavapurkaukset loivat laajoja merenalaisia tasankoja Eteläisen Tyynenmeren pohjaan liitukauden lämpöhuipun aikoihin. Jättimanner Pangaia hajosi kahtia 125 miljoonaa vuotta sitten Lauraasiaan ja Gondwanaan. Ontongin Javan tasanko lounaisella Tyynellämerellä on kaksi kertaa Alaskan kokoinen ja noin 40 kilometrin paksuinen. Valtavat laavapurkaukset johtuivat maan vaipassa olevista jättiläismäisistä kuumista kohdista, pluumeista, joiden nousu pintaan on suhteellisen harvinaista maan historiassa. On arvioitu, että mannerlaattojen liike olisi ollut nopeimmillaan noin 100 miljoonaa vuotta siten, mikä liittyi pluumien toimintaan. Liitukauden loppupuolella 135 miljoonaa vuotta, tosin välillä lyhyeksi aikaa takautuen noussut merenpinta alkoi laskea. Korkeimmillaan merenpinta lienee ollut noin 93 miljoonaa vuotta sitten Turonian-kauden lämpöhuipun aikoihin. Selväksi merenpinnan yleinen lasku kävi 75–72 miljoonaa vuotta sitten. Liitukauden lopulla tapahtui lukuisia, alle 0,5 miljoonaa vuotta kestäneitä merenpinnan tilapäisiä alenemisia ja loivempia, pitempiä alenemiskausia. Lyhyiden alenemisten uskotaan liittyvän ajoittaisiin Etalämantereen jäätiköitymisiin, vaikka tämä tuntuu hieman epävarmalta lämpimässä ilmastossa. Noin 66 miljoonaa vuotta sitten merenpinta kävi piikkimäisesti hyvin alhaalla aleten melko lyhyeksi aikaa noin 50 metriä
Liitukauden ilmasto.
Liitukaudella oli hyvin lämmintä. Vaikka liitukauden alussa oli vielä viileätä, ilmasto lämpeni kasvihuoneilmastoksi.
Korkea lämpötila johtui mannerten sijainnista ja suuremmasta ilmakehän hiilidioksidimäärästä. Mantereet ohjasivat merivirrat niin, että ne lämmittivät maapalloa. Lämmin merivirta pääsi kiertämään Afrikan pohjoispuolisen Tethysmeren kautta ja Amerikkojen välistä lähellä päiväntasaajaa.
Näin päiväntasaajan vedet pysyivät hyvin lämpiminä kiertäessään jatkuvasti alueella, millä Aurinko lämmittää jatkuvasti voimalla. Kylmät napa-alueiden merivirrat olivat heikkoja, ja esim. Etelämantereessa kiinni oleva Australia ohjasi kylmän merivirran lämpenemään lämpimille vesille. Syvävesikin oli lämmintä. Näin ollen Maan valtamerien vesien pääasiallinen lähde oli trooppisten ja subtrooppisten alueiden vesi, ja laajoja kylmien syvävesien alueita ei ollut.
Veden pinta oli korkealla. Meret ulottuivat nykyistä laajemmalle ja merivesi imi auringon säteilyä tehokkaasti. Korkealla oleva meren pinta alensi lumirajaa muutenkin niin, ettei jäätiköitä liene liitukaudella ollut kuin korkeintaan napojen lähellä. Joidenkin uusien tutkimusten mukaan lämpimimmilläkin liitukauden jaksoilla olisi ollut pienehköjä jäätiköitä Etelämantereen keskustassa. merenpinta aleni liitukaudella ajoittain joillain jaksoilla. tämän uskotaan aiheutuneen silloin tällöin tapahtuneista jäätiköitymisistä. Ilmakehän suuren kosteuden uskotaan edistäneen näitä.
Tulivuorista purkautunut hiilidioksidi vaikutti kasvihuonekaasujen tavoin. Liitukauden tulivuoritoiminta oli ajoittain nykyistä huomattavasti vilkkaampaa. Liitukaudella syntyi noin puolet tunnetusta öljyvaroista, tästä suunnilleen puolet noin 100 miljoonaa vuotta sitten liitukauden keskivaiheilla vallinneen lämpöhuipun aikana. Lämpöhuippua edeltäneen Berriasian-kauden aikana tropiikki kostui edeltäviin trias- ja jurakausiin verrattuna. Jäätiköitä oli tällöin joillain korkeiden leveysasteiden vuorilla, mutta vuodenaikalunta laajemmilla alueilla.
Maa alkoi kuumeta Berriasian-kauden lopulla. Albian-kaudella alkoi olla todella lämmintä ja kaikkein lämpimintä oli Turonian-kauden alussa noin 93,5 miljoonaa vuotta sitten, jolloin tulivuorenpurkaukset kuumensivat kaasuillaan Maan geologisesti katsoen lyhyeksi ajaksi. Samoin kalkkia syntyi liitukauden puolenvälin tienoilla runsaasti. Kaikkein lämpimimmät kaudet esiintyivät ennen merien hapettomia kausia.
Maapallon keskilämpötila oli ainakin 6 °C suurempi kuin nyt.. Eräs arvio sanoo liitukauden keskivaiheen keskilämpötilan olleen 10–15 °C nykyistä korkeampi korkeilla leveysasteilla, mitkä lämpenevät ilmastonmuutoksissa päiväntasaajaa nopeammin. Ilmaston vyöhykkeisyys oli pienempi, toisin sanoen napojen ja päiväntasaajan lämpötilaero nykyistä pienempi. Nykyään napojen ja päiväntasaajan lämpötilaero on noin 41 astetta, liitukaudella se oli vain 17-26 astetta. Pohjoisnavalla oli 20 astetta lämpimämpää kuin nyt, ja etelänavalla 40 astetta lämpimämpää.
Liitukauden ajoilta on löydetty lämpimän ilmaston kasvien jäänteitä Alaskasta ja Grönlannista. Noin 100 miljoonaa vuotta sitten subtrooppisia kasveja kasvoi napapiirien takana. Palmuja oli Kanadassa. Krokotiileja eli 60. leveysasteella Hudsonin lahdella. Puissa ei monesti ollut vuosirenkaita, sillä ympäri vuotta oli hyvin lämmintä. Dinosaurusten fossiileja on löydetty 15 leveysasteen päästä liitukauden etelänavasta. Tropiikki tai subtropiikki oli leveysasteella 45.. Tropiikissa oli kuumempaa kuin nyt, noin 35 astetta.
Koralleja kasvoi noin 1500 km kauempana päiväntasaajasta kuin nyt eli 35 leveysasteella Korallien kasvu vaatii vuotuista yli 17 °C meriveden lämpötilaa, tai lämpimimmän kuukauden 21 °C:n lämpötilaa.
Merien syvänteissä oli 15–20 °C nykyistä lämpimämpää isotoopeista päätellen, ja nykyisenlaista kylmää syvävettä ei ollut. Liitukaudella kuumimpana jaksoja päiväntasaajan meriveden lämpötila oli yli 30 °C, ehkä 10 astetta nykyistä lämpimämpi eli 36–37 °C. Se saattoi olla kuumimmillaan jopa 42 °C, mikä on 17 °C enemmän kuin nykyään. Pohjoisnapa-altaan meriveden lämpötila vaihteli talven 14 °C:stä kesän 17 °C.. Arktisen pintaveden lämpötila oli 15 °C tai enemmän.
Liitukauden lämpötiloissa ja niiden vuodenaikavaihteluissa tapahtui huomattavia vaihteluja. Välimeren ja Lähi-Idän alue oli leveysasteella 20–30 liitukauden keskivaiheen aikoihin. siellä oli kahteen otteeseen huippulämpötila, nimittäin 35–36 °C Barremian - Aptian ja Cenomanian - Varhais-Campanian-kausilla.
Vuoden alin lämpötila oli 24 °C kuumimpana Cenomanian - varhaisella-Campanian-kaudella, mutta vain 16 °C Barremian - Aptian-kaudella. Myöhäis Barremian - Aptian-kaudella vuotuiset lämpötilanvaihtelut nousivat 20 °C:een, jolloin ilmakehän kierto oli nopeaa ja mannerten pituusasteen, ei leveysasteen, suuruiset lämpötilaerot suuria. Mutta liitukauden kuumimpina aikoina Cenomanian-varhaisella Campanian-kaudella vuodenaikavaihtelut olivat Välimeren-Lähi-Idän seuduilla vain 10 °C. 10–30 °leveysasteilla oli varsinkin kauden alussa kuivaa, ylempänä kosteampaa.
Liitukaudella syntyi mustia kerrostumia, joiden on yleensä ajateltu liittyneen äkillisen kuumuuden aiheuttamaan hapettomuuteen. Toisen selityksen mukaan äkilliset kuumenemiset tuottivat joinain aikoina herkemmin trooppisia myrskyjä, joiden aiheuttamat tulvat ajoivat eloperäistä ainesta maalta merelle.
Liitukauden keskivaiheen jälkeen ilmasto alkoi selvästi jäähtyä, kun mannerliikunnat muuttivat merivirtojen kulun. Ilmaston vyöhykkeisyys alkoi kasvaa. Silti pohjoisilla leveysasteilla oli yhä nykyistä lämpimämpää. Myös vuorijonojen muodostus viilensi ilmaa. Alligaattoreja ja krokotiileja tavattiin yhä harvemmin Pohjois-Euroopassa. Kuiva ilmasto alkoi muuttua kosteammaksi kauden loppuvaiheilla. Ilmasto viileni hiukan kauden keskivaiheilla, ja loppupuolella ilmasto vuoroin kylmeni edelleen, lämpeni ja viileni jälleen. Liitukauden päättäneellä Maastrichtian-kaudella koettiin aikaisempaa pienempi lämpötilan nousu ja koko liitukauden lopussa lämpöhuippu.
Kauden kasvihuoneilmiö.
On sanottu, että Maa olisi ollut muun muassa Turonian-kaudella "kuuma kasvihuone". Pelkkä merivirtojen liike ei selitä liitukauden korkeita lämpötiloja. Toinen selittäjä on runsaan hiilidioksidin aiheuttama kasvihuone-ilmiö.
Ilmakehään vapautui suurissa laavapurkauksissa valtavia määriä hiilidioksidia. Hieman ennen nykyaikaa esiteollisena aikana oli ilmassa 280 ppm hiilidioksidia. Tutkijat ovat esittäneet hyvinkin vaihtelevia tietoja siitä, miten paljon liitukaudella oli hiilidioksidia esimerkiksi enimmillään.
Monien arvioiden mukaan keskisellä liitukaudella oli hiilidioksidia noin 4 kertaa tämä määrä. Toisten arvioiden mukaan hiilidioksidia saattoi olla liitukaudella 3–15 kertaa enemmän kuin esiteollisena aikana tai 2-6 kertaa enemmän kuin nyt. Erään arvion mukaan hiilidioksidia oli huipussaan noin 90 miljoonaa vuotta sitten 2000-3000 ppm.. Jotkut sivittavat liitukauden keskivaiheelle nelinkertaisen määrän nykyiseen verrattuna. Toiset laskevat, että vielä myöhäisliitukaudella 70 miljoonaa vuotta sitten kerrostumista päätelty napojen merivesien pysyminen yli 15 asteessa ja päiväntasaajan vesien lämpeneminen yli 40 asteeseen olisi vaatinut jopa 7100 ppmv hiilidioksidia, mikä on 20 kertaa nykyinen määrä. Ilmakehän hiilidioksidimäärä lienee vaihdellut huomattavasti liitukauden kuluessa.
Suuren hiilidioksidimäärän takia seurauksena maapallon ilmasto lämpeni 3–8 °C. Jostain syystä hiilidioksidipitoisuus putosi äkkiä noin 90 miljoonaa vuotta sitten, muttei tämä viilentänyt maapalloa. Lämpenemisen seurauksena ilmakehään joutui puolitoistakertainen määrä vesihöyryä, joka lämmitti edelleen maapalloa. Navatkin lämpenivät huomattavasti, sillä niiden ilmassa saattoi olla kymmenen kertaa enemmän vesihöyryä kuin nyt. Jokaista kymmenen asteen lämpötilan nousua kohti ilma kykenee sisältämään kaksi kertaa enemmän vesihöyryä. Laskujen mukaan kaikkien näiden kasvihuonetekijöiden nettovaikutus olisi 8–13 °C, kasvi- ja eläinfossiilien mukaan 6–16 °C. Arviot osuvat suhteellisen lähelle toisiaan. Lämpeneminen johti myös jäätiköiden katoamiseen. Jos liitukaudelle oli jäätiköitä, ne olivat hyvin pieniä.
Suuren hiilidioksidi- ja vesihöyrymäärän lisäksi maan ilmakehässä oli nykyistä runsaammin happea. Liitukauden alussa happea oli Maan ilmakehässä arviolta 24 %. Noin 120 miljoonaa vuotta sitten hiilidioksidia oli luultavasti neljä kertaa nykyinen määrä. Maan keskilämpötila oli ehkä 17,5 astetta. Noin 70 miljoonaa vuotta sitten Maan keskilämpötila oli erään arvion mukaan noin 16 astetta, ja hiilidioksidia 2x nykytaso..
Happi.
Happea liitukaudella oli kaasukehässä hieman nykyistä vähemmän, suunnilleen 18–20 %. Toiset arviot ovat hieman korkeampia, 22–25 %. Mutta meripihkatutkimusten mukaan määrä olisi ollut liitukauden alussa noin 25 % ja noussut 110 miljoonaa vuotta sitten yli 30%:iin. Liitukauden lopun aikoihin hapen määrä olisi romahtanut äkkiä noin 33 %:sta 27:een.
Kasvillisuus.
Kauden alussa neidonhiuspuut, käpypalmut, saniaiset ja havupuut jatkoivat mesotsooisen ajan perinnettä. Mutta aikaa myöten kukkakasvit ja lehtipuut syrjäyttivät kortteet ja käpypalmut. Kukkia pölyttämään kehittyivät omanlajisensa hyönteiset. Kukkakasvit ilmestyivät kauden alussa, ja runsaslajistuivat kauden edetessä. Ruohoja ei vielä ollut, ne ilmestyivät vasta kenotsooisella maailmankaudella.
Liitukaudella havupuut olivat yleisiä, samoin lehtipuut. Kukkakasvit, kuten fiikus, magnolia ja pyökit alkoivat menestyä, ja kauden puolivälissä ne muodostivat jo 90 % kasvillisuudesta syrjäyttäen saniaiset ja neidonhiuspuukasvit. Tammi, vaahtera, saksanpähkinä ja niin edelleen yleistyivät myöhäisellä liitukaudella.
Kun mannerten asento oli erilainen kuin nyt, kasvillisuusvyöhykkeet menivät aivan eri tavoin kuin nykyään. Varhaisella liitukaudella oltiin vielä tilanteessa, jossa mantereet olivat vielä melko yhdessä ja päiväntasaajalla oli sen takia vielä aavikoita. Saharassa kasvoi trooppista metsää, ja Etelä-Amerikassa nykyisen Amazonin alueella oli aavikkoa, samoin kuin Saharan eteläpuolinen Afrikka melkein kokonaan.. Lämpimänlauhkea vyöhyke ulottui pohjoisessa ja etelässä jopa 60 leveysasteelle, ja siitä pohjoisempana ilmeisesti navoille asti oli viileänlauhkeaa. Keski-Euroopassa oli melkein trooppinen "paratrooppinen" ilmasto. Myöhäisellä liitukaudella päiväntasaajan aavikot olivat hävinneet, kun mantereet olivat jo selvästi alkaneet vaeltaa irti toisistaan.
Eläimistö.
Dinosaurukset kukoistivat lämpimässä, kosteassa kasvistoltaan monipuolisessa ympäristössä. Jotkut dinosaurukset kehittyivät yhä enemmän lintujen kaltaisiksi. Liitukauden tunnetuin hirmulisko oli noin 12–14 metrin pituinen peto "Tyrannosaurus rex", joka painoi noin 6 000 kiloa ja pystyi hotkaisemaan kerralla noin 70 kilon suupalan. Tyrannosauruksen korkeus oli noin 6–7 metriä. Lajista on löydetty hieman yli 10 fossiilia, ja se eli aivan liitukauden lopulla noin 68–65 miljoonaa vuotta sitten. Tunnettu on myös sarvikuonoa muistuttava kolmisarvilisko "Triceratops", joka myös eli ainoastaan aivan liitukauden lopulla, sekä "Giganotosaurus". Kaudella eli lisäksi 85–75 miljoonaa vuotta sitten suuri lentolisko "Pteranodon", joka ei ollut varsinainen dinosaurus vaan suuri lepakkomainen lentävä lisko, jonka pituus oli 1,8 metriä ja siipien kärkiväli 7,6–10 metriä. Liskon korkeus sen seistessä oli 1,8 metriä. Lentoliskolla ei ollut pyrstöä. Nisäkkäät alkoivat myös runsastua.
Linnut lajiutuivat vauhdilla. Lintuja pidetään monesti dinosaurusten jälkeläisinä. Nisäkkäät lajiutuivat nopeasti liitukauden loppupuolella, varsinkin niin kutsutut pussieläimet. Kädellisten edeltäjät lienevät ilmestyneen kauden keskivaiheilla.
Noin 100 miljoonaa vuotta sitten ilmestyivät hait. Karvapeite kehittyi nisäkkäille viimeistään 125 miljoonaa vuotta sitten, joidenkin löytöjen mukaan jo jurakaudella 164 miljoonaa vuotta sitten. Liitukauden lopulla ilmestyivät niin sanotut varsinaiset luukalat ("Teleostei"), joihin useimmat nykyiset kalat kuuluvat. Kaudella elivät ja kuolivat sukupuuttoon hammaslinnut ("Hesperornis", "Itchyornis"). Joitakin nykyisiä lintuja, kuten flamingo, iibis ja pelikaani esiintyi jo liitukaudella. Hyönteiset olivat nykyisen tyyppisiä.
Liitukauden nisäkkäitä.
Nisäkkäät lajiutuivat liitukaudella nopeasti. Kaudelle eli monia pussinisäkkäitä. Suuri osa liitukauden nisäkkäistä kuoli liitukauden lopussa. Viimeistään liitukauden keskivaiheilla kehittyivät pienet pääshyönteissyöjät Insectivora, joihin kuului esimerkiksi myöhäsliitukauden Mongolian Zalambdalestes, joka oli 15 cm pitkä ja muistutti elefanttipäästäistä..
Liitukauden lopun joukkotuho.
a> tapahtuivat suunnilleen dinosaurusten häviämisen aikoihin. Niiden ilmakehään nousseiden purkaustuotteiden viilentäneen ja myöhemmin lämmittäneen Maan ilmastoa. Rikkihappopisarat olisivat alussa jäähdyttäneet maata, ja myöhemmin hiilidioksidi olisi lämmittänyt.
Liitukauden lähestyessä loppuaan dinosauruslajisto harveni, ehkä ilmaston vähittäisen viilenemisen seurauksena. Kauden lopussa sattui valtavia tulivuorenpurkauksia, meren pinta laski ja mitä luultavimmin sattui suuria ilmastonmuutoksia. Hyvin kuuma ilmasto viileni alkaen noin 100 miljoonaa vuotta sitten. Eniten dinosauruslajeja oli liitukauden Campanian-vaiheessa joka oli noin 83,5–70,6 miljoonaa vuotta sitten.
Liitukausi loppui sukupuuttoaaltoon, jolloin kaikki hirmuliskot sekä 75 % kaikista eliölajeista kuoli sukupuuttoon. Hirmuliskot, pterosaurukset, kalaliskot, ammoniitit, mosasaurukset, plesiosaurukset ja puolet selkärangattomista merten eläimistä kuolivat. Kaikki yli kolmimetriset jättiliskot hävisivät.
Nykykäsityksen mukaan noin 65,5 miljoonaa vuotta sitten Jukatanin niemimaalle Meksikoon törmäsi läpimitaltaan noin 10 kilometrin suuruinen asteroidi, jonka aiheuttamaa arviolta 180 kilometrin läpimittaista kraatteria sanotaan Chicxulubiksi (äännetään [khikshulub]). On joidenkin tutkimusten perusteella sanottu, että Chicxulub syntyi jo 0,3 miljoonaa vuotta ennen liitukauden päättävää KT-rajaa. On mahdollista, että vielä isompi kappale törmäsi samoihin aikoihin Intiaan aiheuttaen noin 600 kilometrin läpimittaisen Shiva-kraatterin. Törmäys saattoi kiihdyttää huomattavasti Deccanin laakion synnyttäneitä tulivuorenpurkauksia, jotka kestivät noin miljoona vuotta. Shiva-kraatterin alkuperä saattaa kuitenkin olla myös puhtaasti vulkaaninen, ja toistaiseksi asteroiditulkintaa ei ole kyetty todistamaan.
Asteroidin törmäys Jukatanille aiheutti kraatterin ohella valtavan ilmakehään levinneen pölypilven. Tuhansia kuutiokilometrejä merta kiehui ja loppuosakin lämpeni huomattavasti. Kuumat kaasut, kuuma kivisade ja hyökyaallot pyyhkivät laajoja alueita, ja ilmakehän mennessä sekaisin syntyi pyörremyrskyjä. Kuumat räjähdyskraatterista sinkoutuneet kappaleet sytyttivät metsää tuleen. Pöly puolestaan aiheutti voimakkaan ydintalven tapaisen jääkauden ja ilmakehään vapautuneet kaasut myöhemmin happosateita ja kasvihuoneilmiön. Tämä kaikki katkoi ravintoketjuja ja tappoi lopulta vaihtolämpöiset hirmuliskot sukupuuttoon antaen tilaa tasalämpöisten nisäkkäiden valtakaudelle tulevalla kenotsooisella maailmankaudella. Kalkkikerrostumat loppuvat liitukauden päättyessä, sillä sitä tuottanut merten eliöstö kuoli. Dinosaurusten tuhon syistä väitellään edelleen, ja väittelyn kaikkia osapuolia tyydyttävää vastausta ei ole saatu, mutta asteroiditeoria on varsin todennäköinen ehdokas. Joidenkin löytöjen mukaan joitain dinosauruksia olisi elänyt vielä jonkin aikaa liitukauden lopun jälkeen.


Epätäydellinen kilpailu.
Epätäydellinen kilpailu tarkoittaa taloustieteissä tilannetta joillain markkinoilla, jolloin kaikki täydellisen kilpailun oletukset eivät täyty.
Markkinoille saattaa syntyä myös epätäydellinen kilpailutilanne, mikäli ostajilla tai myyjillä ei ole tarpeeksi informaatiota vaihdettavista hyödykkeistä.
Epätäydellistä kilpailua voi esiintyä myös markkinoiden hitauden takia. Esimerkiksi 1990-luvulla työmarkkinoilla oli pula tietokoneohjelmoijista, mutta sellaiseksi kouluttautuminen kestää useita vuosia. Liiketaloustieteen mukaan yritysten kannattaa toimia siten, että kilpailu markkinoilla muuttuu epätäydellisemmäksi.


Indifferenssikäyrä.
Jos henkilö yhtä mieluusti söisi omenan ja 3 banaania, 2 omenaa ja 2 banaania tai 3 omenaa ja banaanin, kaikki nuo yhdistelmät olisivat samalla indifferenssikäyrällä.
Indifferenssikäyrä I1 yhdistää suuremman määrän hyödykkeitä x ja y kuin indifferenssikäyrä I2. Tyypillisesti kuluttujat haluavat mieluummin olla kauimpana origosta sijaitsevalla indifferenssikäyrällä.
Indifferenssikäyrä on taloustieteessä käytetty kuvaaja, joka osoittaa ne yhdistelmät kahta hyödykettä joita kuluttaja pitää saman arvoisina. Nimensä mukaisesti "(indifference = välinpitämättömyys)" samalla indifferenssikäyrällä olevat hyödykkeet ovat kuluttajalle samanarvoisia: kuluttajalle ei määritelmällisesti olisi mitään eroa millä indifferenssikäyrän pisteellä hänen omistama tuoteyhdistelmä on. Indifferenssikäyrä on yksi keskeisistä nykyaikaisen mikrotaloustieteellisen teorian osista: indifferenssikäyriin liittyvät ominaisuudet määrittelevät osaltaan kysyntään liittyvät ominaisuudet. Indifferenssikäyrän keskeinen sovellus liittyy taloudellisten toimijoiden valintojen analysoimiseen.
Mitä kauempana origosta indifferenssikäyrä sijaitsee, sitä enemmän tarkastelun alla olevia hyödykkeitä kyseisellä indifferenssikäyrällä on. Tyypillisesti kuluttajien oletetaan mieluummin olevan sillä indifferenssikäyrällä, joka on kauimpana origosta.
Vaikka indifferenssikäyrä vertaileekin vain kahden hyödykkeen yhdistelmiä, voidaan indifferenssikäyriin perustuvaa tarkastelua laajentaa koskemaan tietyn hyödykkeen kulutusta suhteessa kaikkeen muuhun kulutukseen määrittelemällä toinen hyödyke niin sanotuksi komposiittihyödykkeeksi, eli kattamaan kuluttajan kaiken muun kulutuksen. Tällä lähestymistavalla voidaan vastata kysymykseen "kuinka paljon kuluttaja on valmis luopumaan kaikesta muusta kulutuksestaan saadakseen yhden yksikön lisää hyödykettä X".
Indifferenssikäyriin perustuvan kuluttajan valinnan analysoinnin kehittivät Francis Ysidro Edgeworth, Vilfredo Pareto ja monet muut 1900-luvun alkupuolen taloustieteilijät.


Julkishyödyke.
Julkishyödyke on "puhdas", mikäli sillä on molemmat ominaisuudet. Käytännössä käsitettä julkishyödyke käytetään myös "epäpuhtaista" julkishyödykkeistä. Useimmiten julkishyödyke ei esimerkiksi koske koko maailmaa tai edes koko yhteiskuntaa, vaan tiettyä aluetta. Klassinen esimerkki julkishyödykkeestä on maanpuolustus: kun alueen puolustus on järjestetty, suojaa se kaikkia asukkaita yhtälailla eikä ketään asukasta voida estää hyötymästä puolustuksesta.
Julkishyödyke on eri asia kuin julkisen tahon, kuten valtion tai kunnan, tuottama hyödyke. Julkisyhteisöt tuottavat myös monia yksityishyödykkeitä kuten terveydenhoitopalveluja. Julkishyödykkeen vastakohta on yksityishyödyke.
Esimerkki julkishyödykkeestä ja niihin liittyvistä ongelmista on pato, josta hyötyy joka ikinen maanviljelijä, joka sen takana on. Padon rakentamiseen tarvitaan kuitenkin rahoitus, jota voi olla vaikea saada maanviljelijöiltä vapaaehtoisesti. Moni maanviljelijä voisi yrittää vapaamatkustajaksi väittäen ettei juurikaan tarvitse patoa eikä siten suostu maksamaan siitä. Joku saattaisi väittää päättäneensä ryhtyä viljelemään riisiä, joten pato itse asiassa haittaisi hänen toimintaansa. Muita julkishyödykkeitä ovat esimerkiksi tiet (jolleivat en ruuhkaudu), katuvalot, laki, palokunta, majakat, puhdas ilma ja muut ympäristön tarjoamat "hyödykkeet", informaatiohyödykkeet kuten ohjelmistokehitys (varsinkin avoin) sekä monet keksinnöt. Myös radio- ja tv-lähetykset ovat julkishyödykkeitä, jos kaikilla on mahdollisuus vastaanottaa lähetyksiä.
Julkishyödykkeitä ei yleensä tuoteta yksityisesti, vaan ne kuuluvat pikemminkin julkiseen sektoriin. Tämä johtuu siitä, että kansantaloudellisesti kannattavin hinta julkishyödykkeen käytölle on rajakustannuksen hinta, joka julkishyödykkeissä taas on nolla tai lähellä nollaa. Tällä hinnalla yksityinen toimija ei voisi rahoittaa hyödykkeen tuottamiseen vaadittavaa investointia. Kollektiivinen toiminta analysoi mahdollisuuksia, joilla julkishyödykkeitä voidaan järjestää kuluttajien vapaaehtoisella keskenäisellä toiminnalla ilman valtiota. Lisäksi teknologise kehityksen myötä julkishyödykkeiden käyttöä voidaan hallita ja valvoa paremmin. Esimerkiksi nykyään tekniikka mahdollistaa televisiolähetyksien vastaanottamisen kontrolloimisen siten, että lähetykset eivät ole enää vapaasti saatavilla eivätkä siis ole julkishyödykkeitä.


Ebola.
Ebola on filovirus ja tämän aiheuttama verenvuotokuume, joka usein johtaa nopeasti kuolemaan. Tautia tavataan ihmisessä, mutta myös joillakin apinalajeilla sitä on esiintynyt. Tautia on etsitty myös lepakoista. Ensimmäinen tunnettu Ebola-epidemia puhkesi Zairessa (nykyinen Kongon demokraattinen tasavalta) vuonna 1976. Sen jälkeen tautia on havaittu eri muunnoksinaan Kongon demokraattisessa tasavallassa, Ugandassa, Sudanissa ja Gabonissa.
Ebola on saanut nimensä löytöpaikkansa, keskisessä Afrikassa sijaitsevan Ebola-joen mukaan. Ebolan varsinaista syntyhistoriaa ei ole kuitenkaan kyetty vielä tunnistamaan. Monista arvauksista muun muassa Kitumin luolaa Kenian ja Ugandan rajalla on epäilty sekä Ebolan että sen sukulaisen, Marburg-viruksen alkulähteeksi.
Ebola-kuumeen aiheuttaa filo- eli nauhaviruksiin kuuluva virus, jonka muunnoksia ovat Ebola-zaire ja Ebola-sudan. Ne eroavat toisistaan lähinnä tappavuudeltaan, joka Ebola-sudanilla on noin 50 prosenttia ja Ebola-zairella lähes 90 prosenttia. Ebolavirus on nauhamainen, pituudeltaan noin 1 mikrometrin ja paksuudeltaan 60–80 nanometriä.
Ebolan aiheuttama verenvuotokuume leviää ruumiinnesteiden välityksellä, mutta myös ilmateitse leviäminen on todettu mahdolliseksi, joskin harvinaiseksi. Sen itämisaika on noin 2-21 päivää. Oireet vaihtelevat, mutta korkea äkillinen kuume, mahakipu ja päänsärky ovat tunnusomaisia. Lisäksi esiintyy lihassärkyä. Taudin edetessä oireisiin liittyvät oksentelu, ripuli, erilaiset ihottumat, nivelsärky ja sisäelinten vauriot. Sisäinen ja ulkoinen verenvuoto voimistuvat taudin loppuvaiheissa. Usein juuri tämä aiheuttaa kuoleman. Taudin puhkeamisesta kuolemaan tai tervehtymiseen kuluu tyypillisesti 6–10 päivää.
Loppuvaiheessa uhri saattaa saada "grand mal" voimakkaita epileptisiä kouristuskohtauksia. Tällöin ravistuksen seurauksena uhri saattaa levittää tautia ympärillä oleviin eläviin olentoihin.
Ebolavirusta vastaan ei ole vielä kehitetty toimivaa rokotetta, mutta eri testivaiheissa olevia on useita.
Ebolaa on esiintynyt ihmisissä Kongossa vuosina 1995 ja 2003, Gabonissa 1994, 1995 ja 1996, Ugandassa 2000, 2007 ja 2012, Angolassa 2005 sekä Sudanissa jälleen 2004. Uusi virusmuunnos, "Ivory Coast ebolavirus" (ICEBOV) tunnistettiin yhdestä sairastuneesta Norsunluurannikolla vuonna 1994. Vuonna 2003 kuoli 120 ihmistä Etoumbissa, Kongon tasavallassa. Viimeisimmät tapaukset ovat ilmenneet Ugandassa kesäkuussa 2012, jolloin tautiin on kuollut 14 ihmistä. Ebolavirukseen varmistetusti sairastuneista noin 1500 ihmisestä on kuollut 80 prosenttia.
Kaksi hoitajaa seisoo Ebola-viruksen aiheuttaman, verenvuotokuumeeseen sairastuneen potilaan vieressä vuonna 1976. Potilas menehtyi. Kuva Ngalieman sairaalasta Kinshasasta, Kongon pääkaupungista.


Singulariteetti.
Singulariteetti on astrofysiikassa aika-avaruuden vääristymä, jossa jokin suure on äärettömän suuri, joten se ei käyttäydy tunnettujen fysiikan lakien mukaan. Nykyisen fysiikan termein singulariteettia ei voida kuvailla, koska ei tunneta luonnonlakeja, jotka pätevät kun fyysisten suureiden arvot ovat äärettömän suuria. Koska luonnossa ei pitäisi esiintyä mitään ääretöntä, singulariteetit ovat käytännössä pikemminkin teoreettisia konstruktioita kuin todellisia luonnonilmiöitä. Esimerkiksi mustan aukon keskuksen ajatellaan olevan singulariteetti, jossa rajallinen massa on tiivistynyt äärettömän pieneksi pisteeksi, jolloin myös sen tiheys on ääretön. Tätä pistettä ympäröi tapahtumahorisontti, jonka sisällä pakonopeus mustasta aukosta ylittää valonnopeuden, eikä edes säteily pääse enää pakenemaan sen ulkopuolelle. Myös maailmankaikkeus saattoi olla alkuräjähdyksen hetkellä singulariteetti.
Singulariteettien olemassaolosta ei ole mitään varmaa todistetta, ja koska nykykäsityksen mukaan äärettömyyttä ei pitäisi esiintyä luonnossa, singulariteetti saattaa olla enemmän klassisen suhteellisuusteorian puutteellisuuden seuraus kuin todellinen luonnonilmiö. Klassiset teoriat eivät edes päde, kun on kyse singulariteetteihin liittyvistä ilmiöistä. Kvanttimekaniikan sisältävä yhä kehitteillä oleva yhtenäisteoria saattaa ratkaista singulariteettien ongelman.


James Bond.
James Bond on kirjailija Ian Flemingin vuonna 1952 kehittämä fiktiivinen brittiläinen salainen agentti. Bondin koodinimi on 007. Romaanien lisäksi Bond on seikkailut yli 20 elokuvassa, joissa häntä ovat esittäneet Sean Connery, George Lazenby, Roger Moore, Timothy Dalton, Pierce Brosnan ja viimeisimpänä Daniel Craig.
James Bondin henkilöhistoriaa.
Bondin syntymäaika vaihtelee. Tämä selittyy sillä, että Bond on fiktiivinen ”ajaton elokuvahahmo”. Bondin lapsuudesta ei tiedetä paljoakaan muuta kuin että hän vietti nuoruusvuotensa Sveitsissä. Hän asuu nykyisin Lontoossa. Sotilasuransa jälkeen hän päätyi Puolustusministeriön palvelukseen. Flemingin kirjoittaman taustan mukaan Bondin isä Andrew Bond oli skotti ja äiti Monique Delacroix sveitsiläinen. He kuolivat vuorikiipeilyonnettomuudessa ennen kirjojen ja elokuvien tapahtumien alkua, Bondin ollessa vasta 11-vuotias. Bondin kasvatti hänen tätinsä Charmian.
James Bond on saanut nimensä yhdysvaltalaiselta lintutieteilijä James Bondilta. Jamaikalla asuessaan innokas lintuharrastaja Fleming valitsi nimen sankarilleen "Casino Royale" -kirjaan halutessaan mahdollisimman tavallisen kuuloisen nimen. 007 tulee Rudyard Kiplingin rautatietarinoista, jotka keskittyvät junan 007 ympärille.
Bond on opiskellut itämaisia kieliä Cambridgen yliopistossa sekä venäjää Oxfordin yliopistossa. Hän palveli kuninkaallisessa laivastossa ennen liittymistään salaiseen palveluun. Bondin sotilasarvo on komentaja, mutta joissakin elokuvissa mainitaan komentajakapteeni. Bond on ollut kertaalleen naimisissakin. Avioliitto päättyi vaimon, Tracy di Vicenzon eli Teresa Bondin kuolemaan, joka kuvataan elokuvassa "Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa" (1969). Bondilla on yksi lapsikin yhdessä Kissy Suzukin kanssa ("Elät vain kahdesti", 1967). Lapsesta ei kerrota eikä näytetä mitään.
Bondin työnantaja on Englannin salainen palvelu eli MI6-osasto, joka toimii Puolustusministeriön alaisuudessa. Bondin työnantajan peiteniminä mainitaan kirjoissa ja elokuvissa Empire Chemicals, Universal Exports ja Transworld Consortium -nimiset yritykset, elokuvissa esiintyy usein Universal Exports.
Bondin esimiehenä toimii koodinimeä M kantava amiraali, joka on oikealta nimeltään Sir Miles Messervy.
Bond-elokuvat tunnetaan maailmaa uhkaavista superrikollisista, näyttävistä autoista, kauniista naishahmoista ja valmistamista teknisistä apuvälineistä. Q on MI6-tiedustelupalvelun varusteiden kehittelystä ja valmistamisesta vastaavan Q-osaston (Q Branch) päällikkö. Romaaneissa majuri Boothroyd nimellä esiintyvä Q on keski-ikäinen ja käynyt koulua Radleyn koulussa sekä Trinity Collegessa, Cambridgessä. Hänellä on ainakin yksi lapsi.
Q:n apuvälineitä ovat muun muassa rakettireppu, veden alla kulkeva auto sekä erilaiset rannekellot, joista löytyi ominaisuuksia laserista magneettiin ja erilaisiin räjähteisiin. Bondin ongelma on, ettei hän pysty koskaan palauttamaan tavaroita Q:lle ehjänä, vaan romuttaa ne usein tehtävänsä aikana. Bondilla on myös ollut käytössään Q:n tekemiä erilaisia lentohärveleitä ja pikaveneitä, joissa on erikoisvarusteina erilaisia räjähteitä. Bondin hyvä ystävä on agentti Felix Leiter, joka auttaa usein Bondia työssään. Bond on myös ollut yhteistyössä venäläisten naisagenttien kanssa useissa elokuvissa.
Neiti eli Miss Moneypenny on M:n pitkäaikainen sihteeri, joka työskentelee MI6-osastolla. Hänen yksityiselämästään ei juurikaan tiedetä. Hän omistaa villakoiran ja aloitti uransa salakirjoitusosastolla. Moneypenny olisi halukas aloittamaan suhteen Bondin kanssa, mutta suhde ei etene koskaan flirttailua pitemmälle. Sekä Q että neiti Moneypenny eivät ole esiintyneet kahdessa uusimmassa Bond-elokuvassa, "Casino Royalessa" ja "007 Quantum of Solacessa".
Bond käyttää aseenaan muun muassa Berettaa, ja. M tosin kielsi ensimmäisessä elokuvassa "Salainen agentti 007 ja tohtori No" Bondia käyttämästä Berettaa, koska Bond oli joutunut puolen vuoden sairaalahoitoon Berettan mentyä jumiin.
Autoista Bondiin liitetään erityisesti Aston Martin, mutta käytössä ovat olleet myös muut tunnetut autot kuten Lotus ja BMW. Bond viihtyy vapaa-aikanaan kasinoilla, joissa hän pelaa black jackia ja baccaratia. Bond polttaa myös sikareita silloin tällöin.
Bond käyttää runsaasti alkoholia. Hän suosii hyvää samppanjaa (muun muassa Taittinger, Dom Perignon, Bollinger) ja vodkamartineja ravistettuna, ei sekoitettuna. Martinin ohella Bondille maistuu myös sake ja viski.
Elokuvien Bondin erityismieltymys vodkamartiniin johtuu pääosin siitä, että Smirnoff-tislaamo omisti elokuviin tuotesijoitteluoikeuden. Kirjoissa Bond juo nimeltä mainitsematonta venäläistä tai puolalaista vodkaa. Kirjassa "Casino Royale" kyseessä on Bondin itse keksimä, Bond tytöstä nimen ”Vesper” saanut drinkki. Elokuvassa "Kun maailma ei riitä" Bond juo myös suomalaista Finlandia Vodkaa. Bondin käyttämiä kelloja ovat Rolex, Seiko, Breitling ja Omega. Bondin palkan maksaa nykyisin MI6-osasto eli Britannian salainen palvelu.
Joidenkin laskujen mukaan Bond-elokuvat ovat tähän mennessä tuottaneet tekijöilleen peräti neljä miljardia taalaa. Nykyinflaatioon suhteutettuna summa vastaa 11 miljardia. Parhaaksi Bond–tytöksi on useasti äänestetty Honey Rider (Salainen agentti 007 ja tohtori No, 1962), jota näytteli sveitsiläissyntyinen Ursula Andress. "Casino Royale" aloitti James Bond -elokuvasarjan uudelleen. Tarina on sijoitettu 2000-luvulle, jossa aikaisempien James Bond -elokuvien tapahtumat eivät ole koskaan tapahtuneet, joten Bondilla on käytössään muun muassa matkapuhelin ja kannettava tietokone. Kirjojen ja elokuvien lisäksi James Bond -hahmon käyttö on laajentunut kaikenlaiseen oheismateriaaliin, muun muassa videopeleihin ja pelikortteihin. Kaikki Bond-elokuvat on julkaistu, ja Blu-rayna.
Bondin suosio on innoittanut monia jäljittelijöitä sekä parodioita, kuten, Dick Steeleä, Austin Powersia, Johnny Englishiä, Napoleon Soloa ja Maxwell Smartia.
Vuosina 1873–1925 eläneen tosielämän agentin, Sidney Reillyn, kerrotaan olevan Bondin esikuvana.
Bondin on luonut kirjailija Ian Fleming. Hän työskenteli muun muassa laivaston tiedustelussa. Hänen sotilasarvonsa oli komentaja eli sama kuin luomuksellaan James Bondilla. Armeijauran jälkeen Fleming vetäytyi Jamaikalle, rakensi talon nimeltä Goldeneye ja työsti kuuluisat Bond-kirjansa. Ian Fleming kuoli vuonna 1964, vain vajaa kuukausi ennen "007 ja Kultasormen" ensi-iltaa. James Bondin erityispiirteitä ovat usean vieraan kielen hallinta, kiinnostus Kauko-Idän kulttuuriin, monet rakkausseikkailut ja mieltymys makeaan elämään sekä uhkapeleihin.
Kirjat.
Novelli "007 in New York" ilmestyi erikseen 1964 ja liitettiin vasta 2004 "Octopussy"-kokoelmaan. "007 in New York" on viimeinen suomentamaton Fleming-Bond.
Flemingin kuoleman jälkeen suosittua sarjaa ovat jatkaneet Kingsley Amis (1968), Christopher Wood (1977–1979), John Gardner (1981–1996) ja Raymond Benson (1996–2002). Flemingin suku pyysi Sebastian Faulksia kirjoittamaan juhlavuoden kunniaksi uuden Bond-teoksen. Sen nimeksi tuli "Devil May Care" (2008, "Piru perii omansa"). Tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun lopulle lähinnä Iraniin. Teoksen kannessa on diplomaattiperheen tytär, malli Tuuli Shipster, joka on syntynyt Suomessa.
Uutena tulokkaana Bond-kirjailijoiden joukkoon liittyi mukaan Jeffery Deaver (2011).
Vuonna 2004 Ian Fleming Publications ilmoitti uudesta ”Harry Potter -kohderyhmälle” suunnatusta sarjasta, jossa pääosassa seikkailee 13-vuotias James Bond. Sarjan ensimmäinen teos ilmestyi suomeksi vuonna 2006. Yritys tehdä Bondista teini ei ollut ensimmäinen.
Vuonna 2005 julkaistiin ensimmäinen kirja trilogiasta, jonka pääosassa seikkailee M:n sihteeri Moneypenny. Ajallisesti tarinat sijoittuvat Flemingin kirjojen väliin.
Elokuvat.
Bond-elokuvia ilmestyi alkuun vuoden välein, mutta ajan kuluessa valmistumisajat ovat venyneet ja se on vaikuttanut myös siihen, että Bondin näyttelijää vaihdetaan useammin. Elokuvista "The Property of a Lady" (1991) - jossa Timothy Daltonin oli tarkoitus näytellä kolmannen kerran - peruutettiin EON-tuotantoyhtiön lakiteknisten ongelmien vuoksi.
”Epävirallisia” elokuvatuotantoja.
Virallisen tuotantotahon (Danjaq LLC) ulkopuolisia ”epävirallisia” elokuvatuotantoja
Happy and Glorious.
"Happy and Glorious" on tuottama ja Danny Boyle ohjaama lyhytelokuva, joka esitettiin Lontoon kesäolympialaisten 2012 avajaisissa. Elokuvassa Bond hakee Buckinghamin palatsista kuningatar ja lopussa hyppää helikopterista laskuvarjolla olympiastadionille. Bondia elokuvassa esitti Daniel Craig.
Bond-tytöt.
Jokaisessa elokuvassa on nainen, jonka kanssa James Bond on yhteistyössä. Viimeisin Bond-tyttö on Ukrainassa syntynyt Olga Kurylenko. Bond-tytöt koostuvat hyvin erilaisista naishahmoista äärimmäisen vahvoista Bondin toimintaa haittaaviin, hämmentyneisiin ”bimboihin”. Lähes aina heillä on kuitenkin lyhyet repliikit. Aihetta on tutkinut mediatutkija Tuuli Eltonen lisensiaattityössään "Always shaken, forever stirred".
Lista Bond-tytöistä.
a>, Bond-tyttö elokuvassa "007 Quantum of Solace".
Bond-elokuvien pääroistot.
Bond-elokuvien roistot ovat superrikollisia, jotka uhkaavat juonillaan usein koko maailmaa. Epäonnekseen heillä on yleensä jokin pakkomielle tai heikkous. Pääroistoilla on usein apureita, joista ehkä muistettavin on elokuvissa "007 – rakastettuni" (1977) ja "Kuuraketti" (1979) esiintynyt "Jaws" (), jota näytteli Richard Kiel.
Aiheesta muualla.
*


Astrid Lindgren.
Astrid Anna Emilia Lindgren (o.s. Ericsson, 14. marraskuuta 1907 Vimmerby, Ruotsi – 28. tammikuuta 2002 Tukholma) oli maailmankuulu ruotsalainen lastenkirjailija. Tunnetuimpia hänen luomiaan hahmoja ovat Peppi Pitkätossu, Vaahteramäen Eemeli, Ronja Ryövärintytär ja Katto-Kassinen sekä muista kirjoista tunnetuimpia "Mio, poikani Mio" ja "Veljeni Leijonamieli".
Lindgrenin lapsuudenkoti on kunnostettu lastenkirjallisuuden ja -kulttuurin tutkimuskeskukseksi.
Henkilöhistoria.
Astrid Lindgren noin vuonna 1960.
Lindgren syntyi Näsin tilalla lähellä Smoolannin Vimmerbytä. Hänen isänsä oli maanviljelijä Samuel August Ericsson ja hänen äitinsä Hanna Ericsson. Lindgrenillä oli kolme sisarusta: vanhempi veli Gunnar, josta tuli poliitikko, ja kaksi nuorempaa sisarta Stina ja Ingegerd. Hän aloitti koulunkäynnin Vimmerbyssä syksyllä 1914.
Lindgren aloitti 16-vuotiaana koulun päätyttyä työt toimitusharjoittelijana paikallislehti Vimmerby tidningissä. Tultuaan raskaaksi hän muutti 18-vuotiaana vuonna 1926 pois kotikylästä Tukholmaan ja opiskeli konekirjoitusta ja pikakirjoitusta. Hän ei halunnut mennä naimisiin pojan isän, Vimmerby tidningin päätoimittajan, kanssa ja muutti siksi kotikylästä pois. Hänen ensimmäisen lapsensa Lars ("Lasse") syntyi samana vuonna, mutta asui varhaislapsuutensa sijaisperheessä Kööpenhaminassa. Lindgren oli Lassen syntyessä 19-vuotias.
Lindgren työskenteli sihteerinä Kungliga Automobilklubbenissa, jossa hän tutustui konttoripäällikkö Sture Lindgreniin. Hän oli 23-vuotias kun he vuonna 1931 menivät naimisiin. Silloin hän haki luokseen poikansa, joka kasvattiäidin sairastuttua oli asunut Vimmerbyssä. Kolme vuotta myöhemmin syntyi toinen lapsi Karin. Perhe muutti vuonna 1941 Dalagatanilla sijaitsevaan asuntoon, josta näkyi Vasaparkeniin. Siellä Lindgren asui kuolemaansa asti. Hän asui yksinään 50-vuotiaasta asti (1957), kun hänen miehensä oli kuollut ja lapset muuttaneet pois kotoa ja menneet naimisiin. Perheellä oli kesäpaikka saaristossa Furusundissa. Uransa loppuvaiheessa hän pystyi kirjoittamaan rauhassa vain siellä.
Toisen maailmansodan aikana Lindgren työskenteli kirjeiden sensuroijana tiedustelupalvelussa. Hänen ensimmäinen kirjansa "Britt-Marie lättar sitt hjärta" ("Riitta-Maija keventää sydäntään") ilmestyi 1944 ja sai toisen palkinnon vasta perustetun kustantamon Rabén & Sjögrenin tyttöjenkirjakilpailussa. Vuoden kuluttua hän voitti saman kustantamon lastenkirjakilpailun kirjallaan "Pippi Långstrump" ("Peppi Pitkätossu"). Lindgren työskenteli vuodesta 1945 kirjailijantyön ohella 25 vuotta Raben & Sjögrenin lastenkirjatoimittajana. Aika ajoin, kirjoittaessaan omia kirjojaan, hän työskenteli puolipäiväisesti. Koska kustantamolla ei ollut erillistä ulkomaanosastoa, hän valvoi itse myös omien kirjojensa asioita ulkomailla.
Alku.
Vuonna 1944 Lindgren sijoittui toiseksi nuortenkirjakilpailussa teoksella "Riitta-Maija keventää sydäntään", jonka Rabén & Sjögren -kustantamo sitten julkaisi, ja seuraavana vuonna hän voitti kilpailun lastenkirjalla "Peppi Pitkätossu". Pepin hän oli kirjoittanut tyttärelleen 10-vuotislahjaksi eikä se ollut kelvannut Bonnier-kustantamolle. Tarinat olivat alun perin syntyneet tyttären ollessa sairaana, mutta paperille ja siis lahjaksi ne päätyivät vasta Lindgrenin liukastuttua ja nyrjäytettyä nilkkansa. Vuosina 1944-1993 hän kirjoitti yhteensä 53 teosta.
Kirjojen taustaa.
Moniin hahmoihin hän on ottanut mallia omasta perheestään ja lapsuuden ystävistään sekä käyttänyt tarinoissaan tapahtumia lapsuudestaan ja kuulemiaan tarinoita. Lindgrenin kirjat on kirjoitettu yleensä lasten perspektiivistä, niissä lapset eivät aina käyttäydy totuttujen tapojen mukaisesti ja ovat usein fiksuja ja aikuiset jotenkin kummallisia. Lisäksi useissa kirjoissa on käsitelty lastenkirjoissa tabuna pidettyjä asioita, kuten kuolemaa. Kirjoissa kohdellaan lapsia ihmisinä ja tapahtumien hulluudesta tai pelottavuudesta huolimatta perusvireenä oikeudenmukaisuudesta ja toivo paremmasta.
Menestys.
Kirjoja on käännetty yhteensä jopa 76 kielelle ja Lindgren on määritelty maailman 12 luetuimman kirjailijan joukkoon. Tukholman kaupunginkirjaston nuortenosastolla Lindgren on ollut lainatuin kirjailija ja "Peppi Pitkätossu" lainatuin kirja. Myös Venäjällä hän on ollut ylivoimaisesti suosituin lastenkirjailija ja Saksassakin kirjoja on myyty yli 25 miljoonaa kappaletta. Maailmanlaajuisesti kirjoja on myyty yli 80 miljoonaa kappaletta.
Kuvitukset.
Suurimman osan Lindgrenin kirjoista on kuvittanut Ilon Wikland. Peppi-kirjoihin kuvitukset teki Ingrid Wang-Nyman ja Eemeleihin Björn Berg. Joissakin kirjoissa on käytetty myös muiden kuvittajien tekemiä kuvia, esimerkiksi Peppi-kirjojen vuoden 2008 suomenkieliseen painokseen tehtiin uudet kuvat. Lindgren olisi itse halunnut, että ulkomaisissa käännöksissä olisi käytetty ruotsalaisia kuvituksia, mutta kaikissa maissa niin ei ole tehty. Ainakin suomenkielisissä painoksissa on kuitenkin suurimmassa osassa alkuperäiset ruotsalaiset kuvat.
Filmatisoinnit.
Tunnetuimmista hahmoista suurin osa on nähty myös elokuva- tai televisioversioina, esimerkiksi Pepistä ja Eemelistä on tehty useita elokuvia. Lindgrenin tarinoiden pohjalta on tehty yhteensä 40 elokuvaversiota. Hän oli itse mukana valvomassa teostensa elokuvatoteutuksia ja oli mukana monien elokuvien kuvauksissa. Hän teki itse käsikirjoitukset kaikkiin elokuviin ja myös joitakin näytelmäversioita.
Ainakin Pepistä ja Katto-Kassisesta on tehty myös animaatiot.
Yhteiskunnallisuus.
Expressen-lehti julkaisi 10. maaliskuuta 1976 Lindgrenin sadun "Pomperipossa i Monismanien", jossa viisaat valtiomiehet perivät satukirjailijalta 102 prosenttia marginaaliveroa. Näin oli todellisuudessakin käynyt Lindgrenille samana vuonna. Noin kahden miljoonan kruunun tuloista verottaja vei kaiken paitsi 5 000 kruunua (runsaat 500 euroa) vuodessa. Tosin tätä nimenomaista verolakia sovellettiin vain yhtenä vuotena ja peritty lisävero oli vähennyskelpoinen seuraavana vuotena - mutta yhtä kaikki, asia koettiin suurena vääryytenä.
Valtiovarainministeri Gunnar Sträng väitti valtiopäivillä Lindgrenin laskeneen väärin, mutta joutui myöhemmin myöntämään asian. Astrid Lindgren totesi, että heidän varmaan pitäisi vaihtaa töitä, koska Sträng osasi satuilla mutta ei laskea. Tapahtuma herätti Ruotsissa verojen vastustusta, ja saman vuoden vaaleissa Olof Palmen sosiaalidemokraattinen puolue menetti valtansa ensimmäisen kerran 39 vuoteen. Verolakeja uusittiin tämän jälkeen, vastaavaan eivät muut kirjailijat ole pystyneet.
Astrid Lindgren kiinnitti myöhemmässä vaiheessa kirjoituksillaan huomiota myös ympäristönsuojeluun, eläinten huonoon kohteluun ja lasten pahoinpitelyyn. 1970-luvulla hän ajoi esimerkiksi tuotantoeläinten oikeuksia, että niillä olisi muun muassa riittävästi liikkumatilaa. Hän sai 1994 Right Livelihood Award -palkinnon taistelustaan lasten ja eläinten oikeuksien puolesta.
Viimeisinä vuosinaan hän keskittyi enemmän niiden maahanmuuttajien asioihin, jotka eivät saaneet turvapaikkaa Ruotsista. Hän muun muassa maksoi täysin omilla rahoillaan muutaman maahanmuuttajatytön koulutuksen.
Palkinnot ja tunnustukset.
Lindgren sai elämänsä aikana yhteensä lähes 40 palkintoa, huomionosoitusta ja kunniatohtorin arvoa. Nobelin palkinto jäi kuitenkin saamatta.
Lindgrenin mukaan on nimetty Ruotsissa lastenkirjallisuudelle jaettava Astrid Lindgren -palkinto sekä Astrid Lindgrenin muistopalkinto.
Tunnetuimpia hahmoja ja kirjoja.
Useimmat Lindgrenin kirjat voi jakaa karkeasti kolmeen ryhmään: jotkut, kuten Eemeli ja Melukylän lapset, kuvaavat tapahtumia lähimenneisyydestä (Lindgrenin ja hänen vanhempiensa lapsuudesta), jotkut sijoittuvat kirjoittamisajan nykymaailmaan (esimerkiksi Kalle Blomkvist ja Lotta) ja jotkut selvästi fantasiamaailmaan (Veljeni Leijonamieli ja Mio). Peppi jää jaottelun ulkopuolelle, sillä siinä on realistisia ja fantasian elementtejä.
Peppi Pitkätossu on maailman vahvin tyttö, joka asuu yksin Huvikumpu-nimisessä talossa, ja hämmästyttää naapuritalon kilttejä Tommia ja Annikaa.
Vaahteramäen Eemeli on vintiömäinen poika, joka elää perinteisessä maalaistalossa, tekee metkuja ja joutuu hankaluuksiin.
Marikki on vilkas alakouluikäinen pikkukaupungin tyttö, josta kertovissa kirjoissa on myös yhteiskunnallista ulottuvuutta.
Mio, poikani Mio on fantasiakirja kuninkaan rakkaimmasta lapsesta.
Kalle Blomkvist on rikoksia ratkova teinipoika pikkukaupungista.
Ronja, Ryövärintytär on fantasiakirja tytöstä, joka elää linnassa keskellä satumetsää isänsä ja muiden ryövärien kanssa.
Saariston lapset kertoo Melkerssonin sisarusten lomasta saaristossa.
Veljeni Leijonamieli on fantasiakirja, joka käsittelee myös kuolemaa
Katto-Kassinen on itsekeskeinen satuhahmo, yksinäisen Pikkuveljen mielikuvitusystävä
Lotta on tavallisen perheen nuorin lapsi, jonka arjessa on monia kommelluksia.
Rasmus on orpopoika, joka saa perheen.
Melukylän lapset kertoo pienen kylän lapsista Etelä-Ruotsissa vuosisadan alkupuolella.
Aiheesta muualla.
*


Pohjois-Savon maakunta.
Pohjois-Savo () on Suomen maakunta, joka sijaitsee Itä-Suomessa. Maakuntakeskus on Kuopio. Muita kaupunkikeskuksia ovat Varkaus ja Iisalmi. Vesistöisen maakunnan suurin järvi on Kallavesi (pinta-ala 513 km²) ja korkein kohta Rautavaaran Maaselänmäki, joka yltää 318 metrin korkeuteen merenpinnasta.
Pohjois-Savoa ympäröivät seuraavat maakunnat: Keski-Suomi lännessä, Pohjois-Pohjanmaa luoteessa, Kainuu pohjoisessa, Pohjois-Karjala idässä ja Etelä-Savo etelässä.
Historialliset provinssit.
"Historia, maantiede, kulttuuri, katso: Savo"
Pohjois-Savon vaakuna.
Vaikka Pohjois-Savo sijaitsee pelkästään Savon historiallisen maakunnan pohjoisosassa, sen tunnus on lähes identtinen historiallisen Savon vaakunan kanssa.


Aasian talouskriisi.
Aasian talouskriisi tai Aasian valuuttakriisi oli heinäkuussa 1997 Thaimaasta liikkeelle lähtenyt kriisi, joka vaikutti valuuttoihin, pörssimarkkinoihin ja muiden voimavarojen hintoihin lähialueella, etenkin niin kutsuttujen Aasian tiikereiden talouksissa.
Kriisi sai alkunsa Thaimaasta bahtin jouduttua voimakkaan valuuttahyökkäyksen kohteeksi, jolloin Thaimaan keskuspankki päätti laskea bahtin kellumaan. Kuitenkin ennen Thaimaan valuutan romahdusta koko maa oli konkurssin partaalla suurten ulkomaisten lainojen vuoksi. Pian talouskriisi levisi ympäri Kaakkois-Aasiaa ja Japania, mikä heijastui heikkoina valuuttoina, huonoina pörssitoimintoina ja erityisesti äkillisenä kasvuna yksityisten lainojen otoissa.
Indonesia, Etelä-Korea ja Thaimaa kärsivät pahiten, mutta ongelmia oli myös Malesialla, Filippiineillä ja Hongkongilla. Kriisi ei juurikaan vaikuttanut Kiinaan, Vietnamiin, Taiwaniin eikä Japaniin, joista viimeisellä tosin oli oma, jo kauemmin jatkunut lamansa. Taiwanilla oli kriisissä tukenaan suhteessa valtavat valuuttareservit. Kiina sekä Vietnam eivät olleet vielä vapauttaneet rahamarkkinoitaan siinä määrin, että kriisi olisi voinut osua niihin kunnolla, ja ne pitivät valuuttakurssinsa kiinnitettynä kurssien laskiessa naapurimaissa huolimatta viennille aiheutuvista tappioista. Nämäkin maat saivat luonnollisesti kokea kriisin välilliset vaikutukset naapurimaiden heikentyneen taloudellisen tilanteen seurauksena.
Vaikka suurimmalla osalla Aasian hallituksista ei ollut valtiovelkaa ja suhteellisen hyvä verojärjestelmä, Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) oli pakko järjestää 40 miljardin dollarin avustusohjelma vakauttamaan Pohjois-Korean, Thaimaan ja Indonesian valuutat. Suurten ulkomaisten velkojen ja huonon pankkijärjestelmänsä vuoksi lamaan joutunut Japani sai pelastajakseen Yhdysvallat, joka suostui ostamaan Japanin jenejä kahdella miljoonalla dollarilla, mikä pysäytti jenin rajun laskun.
Historia.
Vuoteen 1997 asti Aasia houkutteli lähes puolet kehitysmaat virranneesta pääomasta. Nimenomaan Kaakkois-Aasiaan talouden korkeat korkotulot houkuttelivat ulkomaalaisia sijoittajia, jonka ansiosta alueelle virtasi suuria summia ulkomaalaisita pääomaa. Samaan aikaan Thaimaa, Malesia, Indonesia, Filippiinit, Singapore ja Etelä-Korea kokivat nopean talouskasvun 1980-luvun lopun ja 1990-luvun välillä. Tämä tapahtuma sai paljon huomiota Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ja Maailman pankin (World Bank) osalta ja nimettiin Aasian talousihmeeksi.
Vuonna 1994 tunnettu ekonomi Paul Krugman julkaisi artikkelin, joka kritisoi Aasian talousihmettä. Hänen mukaansa Aasian talousihme oli tulos pääoman sijoittamisesta ja tuottavuuden kasvusta. Kuitenkin kokonainen tuottavuuden kasvu oli noussut vain marginaalisesti jos lainkaan. Krungmanin mukaan pääoman kasvattamminen sijoittamisen sijaan vaikuttaisi tuottavuuden kasvuun, joka puolestaan johtaisi pitkäaikaiseen varakkuuden kehittymiseen. Krungmanin idea nähtiinkin keskeisenä käsitteenä talouskriisin aikana, vaikka hän itse olikin sitä mieltä ettei hänellä ollut aikomuksena ennustaa kriisiä osatekijoitä tai sen tapahtumista.
Aasian talouskriisi on saanut osakseen monia vaihtelevia ja kiistainalaisia selityksiä. Thaimaan talouskupla kasvoi kasvamistaan ja lopulta poksahti romahduttaen bahtin arvon. Saman tyyppinen vaihe tapahtui myös Malesiassa ja Indonesiassa, tosin Malesialla oli etuna vahvempi valtionjohto. Lyhytaikainen pääoman virtaus alueelle oli kallista ja usein sidottu lyhytaikaisiin tuottoihin. Saatu raha virtasi usein vain tiettyjen ihmisten haltuun, joka ei osoittautunut pidemmällä aikavälillä kaikista parhaimmaksi ja tuottavimmaksi ratkaisuksi. 1990-luvulla Thaimaa, Indonesia ja Etelä-Korea omistivat suuria yksityisiä alijäämä valuuttarahastoja, joka puolestaan johti talous- ja yrityssektorin asemien vaarantumiseen, sillä maiden oli otettava ulkomaalaista lainaa jotta ennalta määrätyt kurssit pysyisivät kurissa.
Yhdysvaltojen selvittyä talouslamasta 1990-luvun alkupuolella Yhdysvaltain keskuspankki Alan Greenspanin johdolla alkoi korottaa maansa korkoja päästäkseen voitolle inflaatiosta, joka teki Yhdysvalloista houkuttelevan sijotuskohteen. Sijoittaminen Yhdysvaltoihin nosti dollarin arvoa, joka nosti myös osaltaan Aasian valuuttoja, sillä ne, etenkin Thaimaa ja Indonesia, olivat kytkettynä dollariin. Maailmantalouskilpailussa kuitenkin heikentävänä tekijänä Kaakkois-Aasian osalta oli huomattava viennin heikentyminen keväällä 1996.
Osa ekonomeista on syyttänyt ASEAN hidastuvaa vientiä Kiinan mukaantulon vaikutuksilla 1990-luvulla Aasian alueen vientikauppaan, varsinkin vientirajoitusten uudistamisten jälkeen. Ulkomaalaiset sijoittajat etsivät halpaa työvoimaa ja etenkin Kiina pystyi houkuttelemaan sen avulla omalle alueelleen paljon ulkomaalaisia yrityksiä.
Monet ekonomit uskovat että Aasian talouskriisi ei ollut fyysisesti talouden tai tekniikan syytä, vaan pikemminkin johtuvainen tavasta jolla lainaaja-lainanottaja suhdetta ylläpidettiin. Holtittomasti myönnetyt suuret lainat nostivat korot taivaisiin, jonka vuoksi lainojen takaisin maksu osoittautui mahdottomaksi. Huomatessa etteivät lainanottajat pystyneet maksamaan velkojaan takaisin, lainanantajat vetivät paniikin omaisesti luotot pois lainatuista maista saaden aikaan valtavat luottohäiriöt ja konkurssit, niin yksityisille ihmisille kuin yrityksille.
Lopputulos.
Valuuttakriisillä oli myös poliittisia vaikutuksia Suharton erotessa virastaan Indonesiassa toukokuussa 1998 leviävien mellakoiden vuoksi. Länsimaiden vastaiset tunteet lisääntyivät George Sorosin ja Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n joutuessa syntipukin rooliin. Vuoteen 1999 mennessä tutkijat alkoivat nähdä selviä todisteita Aasian taloudenkriisin lopulle.
Kulttuurillisesti kriisi romahdutti aasialaisten arvojen idean, jonka mukaan itämaissa oli löydetty länsimaita paljon toimivampi taloudellinen ja poliittinen järjestelmä. Kriisi nosti myös Kiinan kansantasavallan mainetta.
Myöhemmin Aasian kriisin nähdään vaikuttaneen myös Venäjän ja Brasilian kriiseihin vuonna 1998, koska tapahtuman jälkeen pankit olivat keskimääräistä varovaisempia lainatessaan rahaa kehittyville maille.


Eerik Voittoisa.
Eerik Voittoisa (ruotsiksi Erik Segersäll, noin 945–995) tuli kuninkaaksi Uplannin alueella 970-luvulla. Adam Bremeniläinen kertoo, että Eerik myös taisteli vallasta tanskalaisen Sven Haaraparran kanssa. Hän olisi myös ollut naimisissa Puolan Boleslav I:n sisaren kanssa. Islantilaisissa saagoissa kerrotaan Eerikin taistelleen veljenpoikaansa Styrbjörn Starkea vastaan suuressa taistelussa Fyrisjoen tasangolla Vanhan Uppsalan liepeillä (slaget vid Fyrisvallarna).


Olavi Sylikuningas.
Olavi Sylikuningas oli Eerik Voittoisan poika ja Ruotsin kuningas vuodesta 993 vuoteen 1022. Hän oli Ruotsin ensimmäinen kristitty kuningas. Olavi oli myös ensimmäinen, jonka varmuudella tiedetään olleen kuningas sekä Sveanmaalla että Götanmaalla. Nykyisen käsityksen mukaan Olavin vankinta tukialuetta olisi ollut Götanmaa. On tosin epäselvää, mitä "kuningas" vielä tässä historian vaiheessa tarkoittaa. Mistään kovin yhtenäisestä Ruotsin kuningaskunnasta ei voi vielä puhua Olavi Sylikuninkaan aikana eikä pitkään aikaan sen jälkeenkään.
Hän oli myös ensimmäinen kuningas, joka antoi lyödä omia rahoja Sigtunassa. Adam Bremeniläisen mukaan Olavi meni naimisiin slaavilaisen ruhtinaan tyttären Estridin kanssa. Oman tyttärensä Ingegerdin Olavi antoi vaimoksi Kiovan suuriruhtinaalle Jaroslaville. Snorre Sturlassonin mukaan Olavi ja Sven Kaksiparta liittoutuivat Norjan kuningasta Olav Tryggvasonia vastaan. Tarunomaisessa Svolderin meritaistelussa vuonna 1000 Olavi ja Sven löivät norjalaiset.
Hauta, jonka oletetaan kuuluneen Olaville
Lisänimi "Sylikuningas" lienee väärä suomennos. Skötkonung-nimen alkuperäiseksi merkitykseksi on tulkittu "skattkonung", mikä tarkoittaisi raha- tai verokuningasta. Nimi voisi viitata Olavin lyöttämiin hopearahoihin tai siihen, että hän olisi maksanut veroa Tanskan Sven Kaksiparralle ja Knuut Suurelle.


Cato-instituutti.
Cato-instituutti on vaikutusvaltainen yhdysvaltalainen markkinaliberalistinen ajatushautomo. Caton tieteilijät tutkivat laaja-alaisesti poliittisia kysymyksiä ja tuottavat kirjoja, tutkimuksia, kolumneja ja blogimerkintöjä. Heitä myös haastatellaan paljon tiedotusvälineissä.
Cato-instituutin päämääräksi on asetettu: ”"laajentaa julkisesta politiikasta käytävän keskustelun parametrejä niin, että perinteiset amerikkalaiset periaatteet rajoitetusta valtiovallasta, yksilönvapaudesta, vapaista markkinoista ja rauhasta voitaisiin ottaa huomioon"”.
Nimensä instituutti on saanut "Caton kirjeistä", jotka liberaalin filosofin John Locken hengessä vastustivat tyranniaa ja vaativat sananvapautta 1700-luvun Englannissa.
Caton tavoitteita.
Cato-instituutti on myös vastustanut sekä Persianlahden sotaa että Irakin sotaa ja kansalaisvapauksia rajoittanutta Patriot Actiä.
Caton tieteilijöitä.
Caton piirissä on työskennellyt ja työskentelee useita professoreita ja muita tieteilijöitä nobelisteja myöten, mm. Friedrich von Hayek ja James Buchanan. Tällä hetkellä tittelillä "adjunct scholar" työskentelevät mm.
Caton kantoja.
Caton tieteilijät vastaavat kirjoituksistaan omilla nimillään, ja heidän näkemyksensä eivät noudata kummankaan pääpuolueen linjauksia. Esimerkiksi he ovat olleet erittäin kriittisiä George W. Bushin hallintoa kohtaan monenlaisissa asioisssa kuten Irakin sota, kansalaisvapaudet, koulutus, terveydenhuolto, maataloustuet, energiapolitiikka ja runsaasti lisääntyneet julkiset menot. Toisaalta kolumneista löytyy myös eräiden hallituksen verotuksen, sosiaaliturvan, ilmasto- ja maahanmuuttopolitiikan aloitteiden kannatuspuheenvuoroja.
Caton oppineet ovat arvostelleet vuoden 2008 USA:n presidentinvaalien molempia pääehdokkaita, John McCainia ja Barack Obamaa.
Cato-instituutti on järjestänyt ilmastopaneeleja, joissa on esiintynyt sekä ilmastonmuutoksen ihmiskeskeisyyteen uskovasti että siihen skeptisesti suhtautuvia osallistujia.
Greenpeacen mukaan Cato on yksi niistä organisaatioista, joita Yhdysvaltain öljyteollisuus rahoittaa vähätelläkseen ilmastonmuutoksen vaikutuksia.
Cato ja uuskonservatismi.
Caton presidentti Ed Crane ja Caton suomalaiset juuret omaava emeritus-puheenjohtaja William Niskanen kutsuivat artikkelissaan vuonna 2003 uuskonservatismia "erityiseksi uhaksi vapaudelle, kenties suuremmaksi kuin vasemmistoliberalismin ideologisesti kuluneet ajatukset" Jo vuonna 1995 Crane kirjoitti, että uuskonservatiivit ovat "fundamentaalisen valtiomyönteisiä", ja Crane pitää valtiokeskeisyyttä yksilönvapauden vastaisena. Caton ulkopolitiikan ryhmä on jatkuvasti kritisoinut uuskonservatiivista ulkopolitiikkaa.
Cato ja vasemmistoliberaalit.
Vasemmistoliberaalit jakavat Caton kielteisen suhtautumisen sotaan ja George W. Bushin hallintoon sekä Caton suvaitsevaisuuden ei-perinteisiä elämäntapoja kohtaan ja rauhan ja kansalaisvapauksien kannatuksen, liberaalin maahanmuuttopolitiikan, homojen ja lesbojen tasa-arvon. Toisaalta Yhdysvaltojen vasemmistoliberaalit vastustavat sellaisia Caton kantoja kuten valtiovallan rajoittaminen, kevyempi verotus, vapaa koulunvalinta, oikeus kantaa aseita.
Caton varapresidentti Brink Lindsey totesi vuonna 2006, että libertaristit ja vasemmistoliberaalit ovat toistensa luonnollisia ideologisia liittolaisia mutta korosti mielipide-eroista talouspolitiikassa, Caton ollessa Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen (1776) kirjoittaneen "Thomas Jeffersonin filosofian" linjoilla.
Yhdysvaltalaisessa keskustelussa termi "liberal" tarkoittaa usein "vasemmistoliberaalia", joten klassisen liberalismin kannattajista osa katsoo lukeutuvansa libertaristeihin ja osa (mm. Catoa lähellä olleet talousnobelistit Milton Friedman ja Friedrich von Hayek) kutsuu itsään liberaaleiksi.
Caton historia ja rahoitus.
Instituutin perustivat 1977 miljardööri, Yhdysvaltain libertaarisen puolueen entinen varapresidenttiehdokas Charles G. Koch ja Edward H. Crane. Instituutti sai nimensä Caton kirjeistä, John Trenchardin ja Thomas Gordonin brittiläisistä esseistä, jotka 1700-luvun alussa tekivät tunnetuksi filosofi John Locken liberaalia poliittista filosofiaa vastustaen tyranniaa ja vaatien sananvapautta. Näiden esseiden nimen takana ei ollut äärivanhoillinen valtiomies Cato vanhempi ("Muuten, minusta Karthago olisi hävitettävä") vaan korruptiota ja tyranniaa vihannut ja tasavaltalaisuutta kuolemaansa asti puolustanut stoalainen senaattori Cato nuorempi (95 - 46 eaa.).
Murray Rothbard oli instituutin ensimmäisessä johtokunnassa mutta hänet erotettiin vuonna 1981 hänen jyrkentyneiden äärimmäisen libertarististen mielipiteittensä vuoksi. Instituutin katsotaan silti olevan lähellä maltillisempia libertaristeja.
Cato saa rahoituksestaan 82 % yksityishenkilöiden lahjoituksina, 10 % säätiöiltä, 7 % ohjelma- ym. tuotoista ja 1 % yritysten lahjoituksina. Vuonna 2000 instituutissa oli 90 täyspäiväistä työntekijää ja sen budjetti oli 13 miljoonaa dollaria.
Milton Friedman -palkinto.
Vuodesta 2002 lähtien Cato-instituutti on palkinnut joka toinen vuosi henkilön, joka on merkittävästi edistänyt ihmisten vapautta "Milton Friedman Prize for Advancing Liberty" -palkinnolla. Palkinnon mukana tulee 500 000 dollaria.


Mosambik.
Mosambikin tasavalta eli Mosambik on valtio eteläisessä Afrikassa. Sen rajanaapurit ovat Etelä-Afrikka, Swazimaa, Zimbabwe, Sambia, Malawi ja Tansania. Idässä se rajoittuu Intian valtamereen.
Mosambik oli itsenäistymisensä aikoihin vuonna 1975 yksi maailman köyhimmistä valtioista. Maassa puhkesi pian Portugalista itsenäistymisen jälkeen sisällissota, joka päättyi vasta vuonna 1992. Ensimmäiset vapaat vaalit pidettiin 1994. Mosambik on Portugalinkielisten maiden yhteisön ja Kansainyhteisön jäsen, vaikka maa ei ole koskaan ollut osa brittiläistä imperiumia.
Varhaiset vaiheet.
Mosambikin ensimmäiset asukkaat olivat saneja (busmanneja). Muutaman viimeisen vuosisadan aikana ennen ajanlaskun alkua alueelle saapui pohjoisesta bantukansojen jäseniä. Keskiajalla Mosambikin rannikolle saapui arabikauppiaita, jotka liittivät sen osaksi Intiaan ja Arabian niemimaalle ulottuneita kauppaverkostoja ja toivat islamin alueelle. Arabien ja persialaisten reitit ulottuivat etelässä Mosambikin saarelle asti, ja koko maa sai nimensä saarella eläneen Musa Bin Biki -nimisen arabisheikin mukaan, jonka Vasco da Gama kohtasi siellä vuonna 1498.
Alueella on elänyt varsin löyhästi organisoituneita heimoja, jotka ajoittain muodostivat liittoja. Keskisen Mosambikin alueella nämä liittoumat yhdistyivät 1100-luvulla Zimbabwen kuningaskuntaan, joka samoin kuin sen seuraaja Mwene Mutapan kuningaskunta sijaitsi nykyisten Mosambikin ja Zimbabwen alueilla. Bantukansojen hallitsema Maravi-valtakunta levisi Malawi-järveltä kohti Intian valtameren rannikkoa, ja kattoi laajimmillaan 1600-luvun puolivälissä suuria alueita nykyisen Mosambikin pohjoisosista, Mogincualin ja Angochen välille asti. Nykyisen Niassan maakunnassa eli yao-kansaa, joka muodosti löyhärakenteisen valtakunnan. Nampulan ja Zambezian maakunnissa makuat ja lomwet järjestäytyivät enimmäkseen kyläyhteisöiksi, mutta 1500-luvulla kehittyi jonkinlaisia laajempia valtarakenteita. Etelässä kylä- ja heimotason hallinto säilyi pisimpään, ja ensimmäinen järjestäytynyt valtakunta oli vasta Soshanganen hallitsema Gazan kuningaskunta 1800-luvulla.
Eurooppalaiset yhteydet.
osa kartasta "Africae tabula nova" 1570, Abraham Ortelius, Antwerpen
Portugalilainen Vasco da Gama saapui Mosambikin rannikolle vuonna 1498, jolloin alueella oli useita arabien asutuskeskuksia ja paikallisia sulttaanikuntia. 1500-luvulla portugalilaiset rakensivat ja valtasivat useita satamia ja tukikohtia Intiaan suuntautuneen kaupan välietapeiksi. Alun perin portugalilaisten tärkein tukikohta oli Mosambikin saarella sijainnut São Sebastião de Moçambiquen kaupunki. Kullan rinnalle kauppatavaraksi nousi ensin norsunluu ja myöhemmin orjat. On arvioitu, että Mosambikin satamien kautta myytiin yli miljoona orjaa. Arabien ja portugalilaisten harjoittama orjakauppa maassa jatkui vuoteen 1877.
Portugalilaisten mielenkiinto keskittyi rannikon kauppasatamiin. Sisämaasta he valtasivat vähitellen arabien perustamia kauppapaikkoja kuten Teten ja Senan. 1600-luvulla portugalilaiset läänittivät suuria alueita "prazos"-nimisiksi suurtiloiksi. Berliinin sopimuksen ja Transvaalin kultakuumeen jälkeen 1800-luvun lopulla portugalilaiset ottivat myös sisämaan tiukemmin hallintaansa. Vuonna 1878 Portugalin hallitus luovutti suuren osan maata yksityisen, pääasiassa brittiläisomisteisen, Mozambique Companyn hallintaan. Komppanioiden valta jatkui vuoteen 1932 asti. Suurimmat näistä olivat "Zambezia Company", joka toimi nykyisten Teten ja Zambezian maakuntien alueella, "Mozambique Company" Manicassa ja Sofialassa ja "Niassa Company" Cabo Delgadossa ja Niassan maakunnassa. Näistä vain ensiksi mainittu tuotti voittoa.
Yhdistynyt kuningaskunta ja Portugali sopivat Mosambikin siirtomaan rajoista vuonna 1891. Siirtomaakaudella Mosambikia kehitettiin eurooppalaissiirtolaisten ehdoilla, eikä alkuperäisasukkaiden oloista piitattu. Oloihin turhautuminen nostatti ensimmäisen kapinan vuonna 1917, jolloin Portugali menetti hallinnan osassa siirtomaata peräti kolmeksi vuodeksi.
1900-luvun alussa naapurimaissa Etelä-Afrikassa ja Rhodesiassa perustettiin suuria kultakaivoksia, ja monet etelämosambikilaiset muuttivat sinne töihin.
Itsenäinen Mosambik.
Vaikka toisen maailmansodan jälkeen monet muut Euroopan maat myönsivät siirtomailleen itsenäisyyden, Portugali päätti pitää omista siirtomaistaan kiinni. Mosambikin asema muutettiin merentakaiseksi maakunnaksi. Samoihin aikoihin myös portugalilaisten maahanmuutto Mosambikiin kasvoi. Vuonna 1975 Mosambikissa asui noin 250 000 portugalilaista.
Vuonna 1962 Dar es Salaamissa perustettiin Mosambikin itsenäisyyden asiaa ajava Frelimo-liike (Mosambikin vapautusrintama). Frelimo käynnisti 1964 sissisodan itsenäisyyden saavuttamiseksi. Mosambik itsenäistyi Portugalin neilikkavallankumouksen jälkeen 25. kesäkuuta 1975. Maahan perustettiin Frelimon johtama marxilainen yksipuoluejärjestelmä. Ensimmäiseksi presidentiksi nousi Samora Machel. Itsenäistymisen jälkeen roturistiriidat kiristyivät, ja moni portugalilaissyntyinen pakeni maasta. Lähtiessään portugalilaiset hävittivät jättämänsä omaisuuden. Yksi siirtomaa-ajan muistomerkki on Maputon rantabulevardilla sijaitseva loistohotellin raunio, jonka hissikuilut portugalilaiset ovat valaneet täyteen betonia.
Rajanaapurit Rhodesia ja Etelä-Afrikka pelkäsivät itsenäisyysaatteiden ja marxismin leviävän Mosambikista laajemmalle, ja ne tukivat Mosambikin kansallisen vastarintaliikkeen Renamon toimintaa. Vastaavasti Mosambik tuki maiden valkoisten vähemmistövaltaa vastaan sotivia sissiliikkeitä, joilla oli tukikohtia Mosambikin puolella. Aseelliset yhteenotot ja rajojen sulkemiset veivät Mosambikilta merkittäviä tuloja, jotka olivat kertyneet maan kauttakulkumaksuista. Frelimon ja Renamon välinen valtataistelu johti pian sisällissotaan.
Yhteenotot Rhodesian kanssa loppuivat 1980, kun Zimbabwe itsenäistyi. Etelä-Afrikka, joka tuki Renamoa, valloitti jopa Maputon hetkellisesti, kunnes maat solmivat rauhan Nkomatin sopimuksella 1984. Etelä-Afrikan asevoimat antoi kuitenkin sopimuksen jälkeenkin salaista tueka Renamolle, jota auttoi myös Malawin presidentti Hastings Banda, joka tarjosi Renamolle turvapaikan maastaan. Mosambikin presidentti Machel vieraili 1986 Malawissa neuvottelemassa Bandan kanssa Malawin tuen lopettamisesta. Paluumatkalla Machel kuoli lento-onnettomuudessa. Hänen seuraajakseen valittiin Joaquim Chissano.
Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon heikentyessä sisällissota päättyi vuonna 1990 aselepoon. Samana vuonna kirjoitettiin uusi perustus­laki. Vuonna 1992 tehtiin rauhansopimus ja Mosambikista tuli monipuoluedemokratia. Vuoteen 1995 saakka sopimusta valvoivat Mosambikissa rauhanturvaajat. Sisällissodan aikana noin 900 000 siviiliä kuoli ja yli viisi miljoonaa evakuoitiin. 1,7 miljoonaa ihmistä pakeni naapurimaihin. Myös maamiinat johtivat useisiin vakaviin loukkaantumisiin ja kuolemiin.
Vasemmistolainen Frelimo on voittanut vuosien 1994 ja 1999 presidentin- ja parlamenttivaalit, mutta oikeistolainen Renamo on maan toiseksi suurin puolue. Vuonna 1995 Mosambik liittyi Kansainyhteisöön ensimmäisenä maana, joka ei ole koskaan ollut osa brittiläistä imperiumia. Vuonna 1996 Mosambikista tuli yksi Portugalinkielisten maiden yhteisön perustajajäsenistä.
Helmikuussa 2004 valittiin maan ensimmäinen naispääministeri, Luísa Diogo.
Politiikka ja yhteiskunta.
Mosambik on monipuoluedemokratia. Valtionpäämies on presidentti, joka valitaan suorilla kansanvaaleilla viideksi vuodeksi kerrallaan. Tämänhetkinen presidentti on Armando Guebuza, joka valittiin uudelleen lokakuun 2009 vaaleissa.. Hallitusta johtaa pääministeri, joka on tällä hetkellä Luísa Diogo. Mosambikin parlamentti koostuu 250 jäsenestä, joiden toimikausi on viisi vuotta. Äänioikeus on jokaisella kahdeksantoista vuotta täyttäneellä.
Mosambik on osa Eteläisen Afrikan Kehitysyhteisöä (SADC). Se kuuluu myös Islamilaiseen konferenssiin vuodesta 1994 alkaen. Maan ulkopolitiikan tavoitteena on pitää hyvät suhteet kaikkiin naapurimaihin ja tärkeisiin kehitysyhteistyökumppaneihin. Rotusorron aikana suhteita kiristi Mosambikin avoin tuki Rhodesian ja Etelä-Afrikan sorretuille mustille. Kylmän sodan aikana maata tuki Neuvostoliitto liittolaisineen.
Kuolemanrangaistus kiellettiin Mosambikissa vuoden 1990 perustuslaissa. Toisin kuin monissa naapurimaissa, homoseksuaalisuus sinänsä ei ole Mosambikissa laitonta. Lain epäselvä maininta "luonnonvastaisuudesta" on joskus tulkittu kommentiksi homoseksuaalisuudesta.
Kehityksen haasteet.
Viime vuosien talouskasvusta huolimatta Mosambik on yksi maailman köyhimmistä maista. YK:n kehitysohjelma UNDP on mitannut eri valtioiden kehitystä odotettavissa olevan elinajan, lukutaidon, koulutuksen ja elintason perusteella. Mitta-asteikkoa kutsutaan Inhimillisen kehityksen indeksiksi (, HDI). Mosambik sijoittuu aivan asteikon häntäpäähän: vuonna 2007 se oli sijalla 172 kaikista 182:sta mukana olleesta maasta. Vuodesta 1980 vuoteen 2007 Mosambikin HDI nousi vuosittain 1,34 % arvosta 0,280 nykyiseen lukemaan 0,402.
Itsenäistymisen jälkeinen sisällissota kesti 16 vuotta, ja jälleenrakennus pääsi käyntiin kunnolla vasta vuoden 1992 rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Maata ovat kuitenkin koetelleet paitsi tulvat, myös ruokapula, valtionvelka sekä aids.
Mosambikille on myönnetty velkahelpotuksia, koska se on kyennyt täyttämään sille asetetut ehdot talouden muuttamisesta. Köyhyys on saatu vähenemään, ja velkahelpotuksen myötä säästyneet varat on sijoitettu koulutukseen, terveydenhuoltoon ja parempiin kulkuväyliin.
Kehitysyhteistyö.
Hyvästä kehityksestä huolimatta Mosambik on riippuvainen ulkoisesta kehitysavusta, jota se saa myös Suomelta. Suomen tuki Mosambikissa on suunnattu terveyteen, opetukseen ja maaseudun kehittämiseen. Lisäksi Suomi tukee kansalaisjärjestöjen kehityshankkeita.
Kehitysyhteistyöllä on saavutettu hyviä tuloksia terveyssektorilla. Rokotusohjelmat ovat johtaneet lapsikuolleisuuden vähenemiseen. Myös malariatapauksia on aiempaa vähemmän, ja puhtaan juomaveden saatavuus on parantunut.
Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n mukaan malaria ja HIV/AIDS vähentävät Mosambikin bruttokansantuotteen kasvua noin prosenttiyksikön vuodessa.
Vaikka köyhyys vähenee Mosambikissa, yli puolet väestöstä elää äärimmäisessä köyhyydessä. Vuosina 1997–2003 köyhyydessä elävien osuus saatiin vähenemään viidenneksellä. Myös vuosille 2006–2009 laaditun köyhyyden vähentämissuunnitelman toteutus on lähtenyt tehokkaasti käyntiin.
Mosambikin uskotaan saavuttavan YK:n vuosituhattavoitteen köyhyyden puolittamisesta vuoteen 2015 mennessä.
Mosambikissa tuloerot ovat pienemmät kuin monissa muissa Afrikan maissa. Etenkin maaseudun köyhyys on vähentynyt, ja köyhimpienkin ostovoima on parantunut. Maatalouden tuottavuutta rajoittavat kuitenkin kuivuuskaudet ja tulvat. Noin 44 % mosambikilaisista kärsii ruokapulasta, ja joka neljäs lapsi on ikäänsä nähden alipainoinen.
Aluejako ja suurimmat kaupungit.
Mosambik jakautuu 10 maakuntaan eli provinssiin, ja lisäksi pääkaupunki Maputolla on maakunnan asema. Provinssit jakautuvat piirikuntiin, jotka jakautuvat edelleen paikkakuntiin ().
Useimmat maakuntien rajat periytyvät siirtomaakaudelta. Vuonna 1892 maa oli jaettu Sambesi-jokea myöten kahtia: Mozambiqueen ja Lourenço Marquesin alueeseen. Mozambique muodostui Cabo Delgadosta (joka oli entinen "Niassa Company"n hallintoalue), Mozambiquesta ja Zambeziasta, josta vuonna 1902 erotettiin Teten alue. Eteläosa oli jaettu Lourenço Marquesiin, Inhambaneen, Gazaan, Manicaan ja Sofalaan, joka puolestaan muodostui entisestä "Mozambique Companyn" alueesta.
Maakunnat toimivat presidentin- ja parlamenttivaaleissa vaalipiireinä. Vuoden 2004 perustuslaissa niille määriteltiin myös oma paikallisvaaleilla valittava hallintoelin, eräänlainen maakuntavaltuusto (), mutta sillä on hyvin vähäiset valtaoikeudet. Valtuusto voi vain hyväksyä (tai hylätä) maakuntahallituksen laatiman budjetin, ja rajoitetusti seurata sen toteutumista. Valtuusto kokoontuu kahdesti vuodessa, kymmenen päivän istuntokaudelle kerrallaan.
Maantiede ja luonto.
Limpopo-jokea ilmakuvassa maaliskuussa 2007. Taustalla oikealla näkyy rankkasateita.
Mosambik sijaitsee Kaakkois-Afrikassa. Sillä on yhteistä maarajaa Tansanian, Malawin, Sambian, Zimbabwen, Etelä-Afrikan ja Swazimaan kanssa. Mosambikin itäpuolella on Mosambikin kanaali, joka erottaa Madagaskarin Afrikan mantereesta. Maan jakaa kahtia pohjois-etelä-suunnassa Sambesijoki. Iso hautavajoama ulottuu eteläosastaan Mosambikiin. Mosambikin korkein kohta on Monte Binga, joka kohoaa 2 436 metriin merenpinnan yläpuolelle.
Mosambikia halkovista joista suurimpia ovat Sambesi ja Limpopo. Muita merkittäviä jokia ovat Buzi, Chinde, Komati, Maputo, Mazowe, Pungwe, Ruvuma, Save ja Shire. Niihin on rakennettu patoja ja tekoaltaita sähkön tuotantoa varten. Monet joista tulvivat sadekaudella. Mosambikissa on kaksi suurta järveä. Maan pohjoisosan Njassajärvi on Afrikan kolmanneksi suurin järvi ja kuuluisa kotoperäisistä kalalajeista. Mosambikin alueella järvestä on kolmasosa. Teten maakunnassa on Cahora Bassan tekojärvi.
Maputossa sijaitsee Mosambikin ainoa luonnonsatama. Sen pohjoispuolella on miltei puolet maan pinta-alasta kattava rannikkotasanko, joka on maan tärkeimpiä viljelyalueita. Maan eteläosien sisämaa on pääosin kumpuilevaa savannia. Pohjoisosat ovat pääasiassa ylänköä.
Limpopon luonnonpuisto maan eteläosassa, Gazan maakunnassa, on osa hanketta, jonka tavoitteena on luoda suuri yhtenäinen suojelualue kolmen valtion alueelle: Mosambikiin, Zimbabween ja Etelä-Afrikkaan. Koko suojelualueen tavoitekoko on 4,4 miljoonaa hehtaaria.
Mosambikin rannikolla Intian valtameressä olevat Bazaruton ja Quirimbasin saaristot ovat osittain kansallispuistoina ja houkuttelevat turisteja hiekkarannoilla ja koralliriutoilla.
Etelä-Mosambikin maisemaa hallitsee pohjoista kohti kapeneva rannikkotasanko. Rannikolta sisämaahan mentäessä maa kohoaa portaittain High Veldin laakioiksi. Sisämaan ylängön korkeus on 250–600 metriä. Etelässä on hiekkakivitasankoja ja Sambesijoen pohjoispuolella niitä korkeampia graniittitasankoja. Mosambikin länsirajalla ylänkö muuttuu vuoristoksi. Luoteessa maa viettää jyrkästi Njassajärven rantaa kohti. Mosambikin kallioperä muodostuu maan pohjois- ja luoteisosassa pääosin prekambrisen kauden kivilajeista. Etelämpänä taas on mesotsooisen ja kenotsooisen maailmankauden sedimenttejä.
Eläimistö.
Mosambikin eläimistö on monimuotoinen, ja sen metsistä löytyy edelleen aiemmin tuntemattomia eläinlajeja. Eri lintulajeja on havaittu yli 750. Nisäkäslajeja on laskettu 195, matelijoita 228 ja sammakkoeläimiä 59 lajia.
Useimmat norsut, puhvelit ja seeprat elävät maan pohjoisosassa Niassan suojelualueella. Siellä on myös joitakin leijonia ja leopardeja. Niassan alueella elää 450 yksilön populaatio erittäin uhanalaisia hyeenakoiria.
Gorongosan kansallispuistossa oli ennen sisällissotaa noin 2 200 norsua, sodan jälkeen vuonna 1994 niitä löydettiin enää sata. Vuoteen 2008 mennessä määrä oli noussut jo kolmeensataan. Puistoon on istutettu myös naapurimaista tuotuja yksilöitä.
Kasvisto.
Suurin osa Mosambikin maa-alasta, 70 prosenttia, on miombo-savannia, jonka pääasiallinen kasvisuku on leimupuut. Saman suvun puita ja pensaita kasvaa muuallakin Afrikassa, mutta Mosambikissa leimupuu-pensastot ovat korkeampia ja tiheämpiä kuin muualla. Maan eteläosan savanneilla ja toisaalta pohjoisosien jokivarsilla kasvaa myös akaasioita. Sambesin suistossa ja muilla tulvien vaivaamilla alangoilla on ruoikkoisia soita ja niiden keskellä palmyrapalmuja. Rannikoilla kasvaa palmulehtoja ja tiheää pensastoa. Varsinaista metsää on vain Gorongosa-vuoren rinteiden ja läntisen Zambezian ylänköalueiden sademetsissä sekä Cabo Delgadon ja Dondon kuivien ylänköjen metsissä. Rannikon mangrovevyöhyke on 2 700 kilometriä pitkä ja yksi Afrikan laajimmista.
Mosambikissa tiedetään esiintyvän ainakin 5 600 eri kasvilajia. Kotoperäisiä lajeja on 250. Yksin Chimanimanin vuoristossa kasvaa 45 kotoperäistä lajia. Toinen kasvistostaan kuuluisa alue on kosteikkoalue, joka jatkuu St. Lucian suomaan luonnonsuojelualueelta Etelä-Afrikan puolelta Maputon maakuntaan, ja jopa Xai-Xain kaupunkiin asti.
Ilmasto.
Mosambikissa on trooppinen ilmasto. Sadekausi on marraskuusta maaliskuuhun. Lämpimin kuukausi on tammikuu, viilein heinäkuu.
Etenkin maan pohjoisosissa vuotuinen sademäärä on suuri. Sateisimpia osia ovat toisaalta ylänköalueet Zimbabwen ja Malawin rajalla, toisaalta rannikko Maputon ja Beiran väliltä, joka on alttiina pasaatituulten tuomille sateille ympäri vuoden. Tyypillinen sademäärä siellä on 1 000–1 500 millimetriä vuodessa. Sambesijoen eteläpuolella ilmasto on paljon kuivempaa. Siellä vuotuinen sademäärä jää 500–750 millimetriin, paikoin jopa alle 400 millimetrin. Madagaskarin vuoristoinen saari suojaa osaa rannikon alavista osista pasaatituulilta, kovimmilta sateilta ja myös trooppisilta sykloneilta, jotka kulkevat useimmin Madagaskarin itäpuolelta.
Kuivuus, aavikoituminen ja trooppisten syklonien aiheuttamat kaatosateet aiheuttavat ympäristöongelmia. Vuonna 2000 koetut tulvat ja hirmumyrsky olivat pahimmat 50 vuoteen. Sadattuhannet perheet joutuivat lähtemään kodeistaan. Väestön katastrofivalmius on kuitenkin parantunut, ja kevään 2007 tulvatuhot olivat merkittävästi pienemmät. Keväällä 2008 tulva-alueilla tehtiin suuria evakuointeja.
Yleistä.
Mosambikilla on paljon huonosti hyödynnettyjä luonnonvaroja, kuten maaöljyä, kuparia, kivihiiltä, bauksiittia ja mahdollista vesivoimaa. Luonnonvarojen hyödyntämistä laillisesti ja kestävän kehityksen mukaisesti on jo alettu suunnitella muun muassa lainsäädännön ja verouudistusten voimin. Myöskään viljelykelpoisesta maasta ja metsästä ei ole pulaa. Taloudellisesti hyödynnettäviä trooppisien puulajien metsiä on edelleen jäljellä useilla alueilla. Maan satamat ovat nykyaikaisia ja yhteydessä rautatieverkkoon. Meressä on runsaasti kalaa, ja rannikon saaret soveltuvat hyvin turismiin.
Maailmanpankin syyskuun 2005 tietojen mukaan Mosambikin talous jakautuu seuraavasti: kauppa 22,5 %, maatalous 19,4 %, liikenne ja viestintä 12,2 % tuotanto 11,7 % ja rakentaminen 11,7 %. Tärkeimmät teollisuuden alat ovat elintarvike-, juoma-, tupakka-, tekstiili-, ruokaöljy-, saippua- ja muu kulutustavarateollisuus. Mosambikin talous on riippuvainen ulkomaisista investoinneista.
Mosambikin valuutta on metical, joka korvasi escudon vuonna 1980. Metical jakautuu sataan centavoon.
Taloushistoria.
Siirtomaa-aikana Mosambik oli Afrikan neljänneksi teollistunein maa. Itsenäistymisen jälkeen maan teollisuus kuitenkin pysähtyi lähes täysin ensimmäisen kymmenen vuoden aikana, koska lähes kaikki valkoiset lähtivät maasta ja Frelimon talouspolitiikan suunnasta ei ollut varmuutta. Monet yrittäjät jättivät yrityksensä ja tuhosivat koneet lähtiessään. Valkoisen väestön lähtiessä maa menetti koulutetun työvoiman, pääoman ja yritysten johdon. Tilanne pysyi tällaisena aina 1980-luvun lopulle, kunnes 1990-luvulla Frelimo aloitti taloudelliset uudistukset ja yksityistämisen. Yksityiset sijoittajat ostivat valtiolta satoja yrityksiä 1990-luvulla. Osa investoinneista kuitenkin epäonnistui aikaisempien virheiden takia.
Sisällissodan aikana maan talous oli vaikeuksissa työvoimapulan ja Frelimon jäykän suunnitelma­talouden vuoksi. Sisällissodan päättymisen jälkeen maataloustuotanto kääntyi nousuun. Frelimo siirtyi markkina­talouden suuntaan ja yksityisti tuotantolaitoksia useilla tärkeillä teollisuuden aloilla. Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Maailmanpankki vapauttivat Mosambikin kahdesta kolmasosasta maan valtionvelasta vuonna 1999. Tämä enteili hyvää talouden kasvulle, mutta vuoden 2000 tulvissa tuhoutui yli 100 000 hehtaarin sato, yli 40 000 kotieläintä kuoli ja infrastruktuuri kärsi pahoin.
Maan kaivannaisvarat tunnettiin huonosti siirtomaa-ajalla. Onkin arvioitu, että Mosambikissa suoritettiin enemmän geologisia tutkimuksia vuosien 1977–1983 välillä kuin ajanjaksoa edeltäneiden sadan vuoden aikana. Tutkimuksissa löydettiin rikkaat kivihiili-, suola-, rautamalmi- ja fosfaattiesiintymät. Lisäksi löydettiin kultaa, tantaalia, kromia, kuparia, bauksiittia, nikkeliä ja muita kaivannaisia. Vuonna 1999 Gazan alueelta löydettiin maailman suurin titaaniesiintymä. Lisäksi Mosambikista on löydetty maakaasua. Näitä luonnonvaroja ei kuitenkaan voida hyödyntää ilman mittavia ulkomaalaisia investointeja.
Teten provinssista on löydetty malmeja ja teollisuusmineraaleja kuten kivihiiltä, kultaa, rautaa ja fluoriittia. Cabo Delgadossa taas tuotetaan marmoria.
Sisällissodan päätyttyä vuonna 1992 Mosambik oli yksi maailman köyhimmistä maista. Vuoden 1997 jälkeen Mosambikin talous lähti kasvuun, joka on jatkunut jo kymmenen vuotta. Vuonna 2008 Mosambikin bruttokansantuote henkeä kohden oli 800 Yhdysvaltain dollaria. Vielä 1980-luvun puolivälissä se oli ollut 120 dollaria. IMF tarkkailee maan taloutta, joka on ollut hyvässä kasvussa; myös inflaatio on laskenut. Vuonna 2009 viennin nopea supistuminen on kuitenkin pienentänyt Mosambikin talouskasvua.
Maailmanpankin rahoituksella perustettu Mozalin alumiinisulattamo valmistui vuonna 2000, ja sitä laajennettiin 2003. Tämä yksittäinen projekti tuotti alkuvuosinaan 3 % kansantuotteesta ja 5-10 % talouskasvusta. Se toi myös tärkeää ulkomaanvaluuttaa. Toisaalta Mosambik on syyttänyt Maailmanpankkia cashew-pähkinöiden tuotannon romahduksesta: kun maa lopetti maataloustuet, se hävisi kilpailussa tukiaisia jatkaville länsimaille.
Ulkomaankauppa.
Maan bruttokansantuotteesta poikkeuksellisen suuri osa koostuu viennistä, joka on kapea-alaista. Valtio pyrkii tuilla monipuolistamaan vientiä. Nykyisin tärkeimpiä vientituotteita ovat mm. alumiini, katkaravut, cashew-pähkinät, puuvilla, sokeri, sitrushedelmät, puutavara ja sähkö.
Vuonna 2008 Mozalin alumiinisulatossa tuotettu alumiini oli maan selvästi suurin vientituote. Mozal tuotti Mosambikin ulkomaanviennistä peräti 54,7 prosenttia. Mozalin tuotteiden yhteisarvo vientiin oli 1,48 miljoonaa dollaria 2008. Toiseksi suurin vientituote oli Cahora Bassan vesivoimalassa tuotettu sähkö, jota vietiin ulkomaille 221,2 miljoonan dollarin arvosta. Seuraavaksi suurimmat vientituotteet olivat maakaasu (152 miljoonaa), tupakka (132,1 miljoonaa), sokeri (71,4 miljoonaa). Vuonna 2008 Mosambikin vienti tuotti 2,65 miljardia dollaria, kun tuontiin käytettiin 3,8 miljardia. Ulkomaankauppa oli siis yli miljardi dollaria alijäämäistä.
Maatalous.
Suuri osa maan väestöstä elää maaseudulla ja lähinnä omavaraisviljelystä. Miinanraivaus on ollut tarpeen, jotta maataloustuotanto on saatu uudelleen käyntiin.
Maatalouden tärkeimpiä tuotteita ovat puuvilla, cashew-pähkinät, sokeriruoko, tee, maniokki, maissi, kookospähkinät, sisal, sitrus- ja muut trooppiset hedelmät, perunat, auringonkukat, naudanliha ja siipikarja. Maan vilja-aitaksi kutsutaan Gazan maakuntaa, ja erityisesti riisin viljely keskittyy Limpopon laaksoon. Inhambanessa kasvatetaan mandariineja, Manicassa ja Maputossa myös muita hedelmiä ja vihanneksia. Zambeziassa kasvaa paljon kookospalmuja ja teetä.
Arviolta 80 % maan väestöstä turvautuu kotitarveviljelyyn ja -kalastukseen. Mosambik ei kuitenkaan ole ruuantuotannon suhteen omavarainen. Tsetsekärpänen estää monilla alueilla lihakarjankasvatuksen, koska se levittää unitautia.
Turismi.
Ennen sisällissotaa Mosambik oli yksi eteläisen Afrikan suosituimmista turistikohteista. Tuhannet eteläafrikkalaiset ja rhodesialaiset turistit vierailivat Etelä-Mosambikin rannoilla ja eteläisen rannikon saarilla. Gorongosan kansallispuisto oli yksi alueen tärkeimmistä turistikohteista. Turismi kuitenkin loppui itsenäistymisen ja sisällissodan puhkeamisen vuoksi. Vuonna 1972 maassa vieraili 292 000 matkustajaa, mutta vuonna 1981 vierailijoita oli vain 1000. Mosambikin rauhoituttua turismi oli maan nopeimmin kasvava teollisuuden ala 1990-luvun lopulla. Maahan nimitettiin turismiministeri vuoden 1999 vaalien jälkeen.
Liikenne.
right
Mosambikin tieverkko on noin 30 400 kilometriä pitkä. Siitä on päällystetty 5 700 kilometriä. Sisämaakaupungeista rannikkokaupunkeihin vievät tiet ovat huonossa kunnossa, ja matka kestää usein kauan. Maassa toimii useita yksityisiä linja-autoyhtiöitä, jotka liikennöivät päivittäin. Mosambikilaisten keskuudessa suosittu liikennemuoto on niin sanottu "chapa", kuorma-auto, johon on asennettu matkustajia varten penkit.
Mosambikissa on rautateitä yhteensä lähes 4 800 kilometriä. Ne rakennettiin siirtomaa-aikana tuomaan tarvikkeita sisämaasta Intian valtameren satamakaupunkeihin. Rautatiet kärsivät pahoin sisällissodan aikana, eikä maan eri osien välillä ole toimivaa yhteyttä. Myös tulvat ovat aiheuttaneet pitkiä katkoja rautatieliikenteessä. Pohjoisin osa rataverkostoa yhdistää Nacalan satamakaupungin Malawiin, jolla ei ole omia satamia. Vanhin rataosa on maan keskiosissa, ja se palvelee Beiran satamaa. Siihen kuuluu 600-kilometrinen Senan rata ja 300-kilometrinen Machipanda-rata. Eteläisin osa yhdistyy Swazimaan ja Zimbabwen rautateihin, ja sen satamapaikkoja ovat Maputo ja Matola. Maputon satama on Kaakkois-Afrikan vilkkain, ja sen kautta Mosambikin naapurimaat vievät tavaroita ja raakamateriaalia ulkomaille.
Mosambikissa on 23 lentokenttää, joiden kiitotie on päällystetty. Kentistä kahdeksan on varustettu mittarilentolähestymisten (IFR) vaatimin laittein. Viidellä toimii tulli, joten ne soveltuvat siltä osin kansainväliseen liikenteeseen: Beira, Maputo, Nampula, Pemba ja Vilankulu.
Väestö.
Etnisesti Mosambikin väestö koostuu lukuisista afrikkalaisista kansoista. Muita kuin afrikkalaisia on vain prosentin verran. Afrikkalaiset edustavat noin 200 eri etnistä ryhmää. Etninen hajanaisuus on peräisin kolmesta suuresta muuttoliikkeestä. Ensin vuoden 1000 paikkeilla bantujen kansainvaellus toi kymmeniä banturyhmiä maahan lännestä ja pohjoisesta. Toiseksi 1800-luvun alkupuolella mfecaneliikkeen aikana maahan muutti etelästä ihmisiä, jotka pakenivat nykyisen Etelä-Afrikan alueelta zulujen valtakunnan väkivaltaista laajenemista. Kolmas, hajanainen muuttoliike on tuonut rannikolle viimeisten 500 vuoden aikana arabeja, persialaisia, intialaisia ja portugalilaisia.
Makuat ja lomwet ovat tärkeimmät ryhmät pohjoisessa. Senat ja ndaut ovat enemmistönä Sambesin laaksossa, ja maan eteläosissa asuu pääosin tsonga- ja shangaan-kansaa. Šonat ovat enemmistönä Sofalan ja Manican maakunnissa.
Maassa asuva kirjailija Henning Mankell on kuvaillut kansojen eroja siten, että pohjoisessa kulttuuri muistuttaa Malawin kulttuuria ja naisen asema on tärkeä. Keskiosassa shona-kieliryhmän kansoilla on patriarkaalinen, mutta ei kovin sotaisa kulttuuri, kun taas maan eteläisimmässä osassa kaakkoinen bantukulttuuri on selvimmin maskuliininen soturikulttuuri.
San Antonion kirkko Mosambikin saarella
Perustuslain mukaan Mosambikissa on uskonnonvapaus. Vuoden 1997 väestönlaskennassa katolisia oli 23,8 %, muslimeita 17,8 % ja protestanttisia Siionin kristittyjä 17,5 %. Muita uskontoja ilmoitti harjoittavansa 17,8 % ja täysin uskonnottomiksi laskettiin 23,1 %. Uskonnolliset johtajat arvioivat, että suuri osa uskonnottomiksi lasketuista harjoittaa perinteisiä animistisia uskontoja, joille ei ollut omaa vaihtoehtoa väestönlaskentalomakkeessa. Myös kristittyjen ja muslimien uskonnonharjoittamiseen on sulautunut paikallisia perinteitä ja rituaaleja.
Katolinen kirkko Mosambikissa jakautuu kahteentoista hiippakuntaan, joista arkkihiippakuntia ovat Beira, Maputo ja Nampula.
Kansanterveys.
HIV/AIDS on maassa vakava kansanterveysongelma, n. 12 %:n aikuisväestöstä arvioidaan olevan HIV-positiivisia. Sen seurauksena tuberkuloosi on myös yleistymässä; noin puolet maan 92 000 uudesta tuberkuloosipotilaasta on HIV-positiivisia (2007). Tuberkuloosista on löytynyt myös kantoja, jotka eivät reagoi lääkkeisiin.
Muita tarttuvia tauteja ovat kolera ja muut bakteerien ja alkueläimien aiheuttamat vatsainfektiot, A-hepatiitti, lavantauti, malaria, rutto, skistosomiaasi ja vesikauhu eli rabies. Koleraa on esiintynyt maassa säännöllisesti vuodesta 1973 alkaen. Kevään 2009 sadekaudella koettiin erityisen paha epidemia, jossa kuoli ainakin 157 ja sairastui 12 000 henkeä.
Yleisimmät syöpätaudit Mosambikissa ovat Kaposin sarkooma, kohdunkaulan syöpä, lymfooma, silmäsyöpä ja rintasyöpä. Myös maksasyöpä on Mosambikissa huomattavan yleistä. Arvioitu päivittäinen aflatoksiinin saanti on myös huomattavan korkea; mistään maasta ei ole raportoitu korkeampaa (1974). Aflaktosiinin ja maksasyövän välinen yhteys on havaittu useissa tutkimuksissa. Mosambikissa sairaus on kuutisentoista kertaa yleisempi kuin Yhdysvalloissa.
Myös maamiinat ovat olleet merkittävä vaaratekijä. Toistuvat tulvat ovat siirtäneet miinoja, mikä aiheuttaa uusia riskejä. Vuonna 1995 arvioitiin miinojen aiheuttavan 50-60 onnettomuutta joka kuukausi. Vuonna 2000 arvioitiin maassa olevan 9 000-12 000 henkeä, joilta puuttuu ainakin yksi raaja. Vuosina 1994-2007 Cabo Delgadon, Niassan, Nampulan ja Zambézian provinsseista raivattiin yli satatuhatta miinaa. Muissa provinsseissa työn arvellaan jatkuvan vielä ainakin vuoteen 2014.
Kielet.
Useimmat asukkaat puhuvat äidinkielenään paikallisia kieliä. Kaikkiaan maassa lasketaan puhuttavan 18 bantu­kieltä ja useita murteita. Jos kielet jaetaan neljään pääryhmään, makhuwan eli makuan ja sen murteiden puhujia on noin 40 %, tsongan puhujia lähes 20 %, kun taas njandžaa ja šonaa puhuu kumpaakin noin kymmenen prosenttia väestöstä. Virallinen kieli on portugali, jota puhuu äidinkielenään 8,8 % ja toisena kielenään 27 % väestöstä. Arabit, kiinalaiset ja intialaiset puhuvat omia kieliään ja käyttävät portugalia vasta toisena kielenään. Koulutetuimmat mosambikilaiset puhuvat myös englantia, jota opetetaan koulussa toisena tai kolmantena kielenä ja käytetään yritysmaailmassa. Yliopistossa englanti ja portugali ovat pakollisia oppiaineita, ranska valinnainen tietyillä linjoilla.
Koulutus.
Noin 48 % mosambikilaisista on lukutaitoisia. Sukupuolten väliset erot lukutaidossa ovat suuret: miehistä 63,5 % mutta naisista vain 32,7 % osaa lukea ja kirjoittaa. Vuonna 2005 arvioitiin koulunsa aloittaneiden poikien jatkavan opintojaan keskimäärin 9 vuotta, tyttöjen 7 vuotta.
Koska siirtomaakaudella koulutukseen ei kiinnitetty huomiota, maan itsenäistymisen jälkeen yli 90 % väestöstä oli lukutaidottomia. Opetussektorin valtavissa haasteissa on 1990- ja 2000-luvun aikana tehty suuria edistysaskeleita. Vuosina 1997–2003 peruskoulun aloitti jo yli puolet kouluikäisistä lapsista. Nykyisin jopa 70 prosenttia lapsista aloittaa koulunkäynnin.
Koulutus on ollut pääsääntöisesti portugalinkielistä, mutta vuodesta 2004 alkaen on kielellisesti yhtenäisillä alueilla lisätty äidinkielen opintoja peruskoulun kahdelle alimmalle luokalle. Peruskoulutus, ensimmäiset seitsemän vuotta, on ilmaista ja pakollista. Monet koulut ovat niin täynnä, että opetusta annetaan kahdessa tai jopa kolmessa vuorossa.
Eduardo Mondlane -yliopisto Maputossa on maan vanhin yliopisto. Se avattiin vuonna 1969. Sen lisäksi merkittäviä yliopistoja ovat "Universidade Pedagogica" ja katolinen yliopisto ("Universidade Catolica de Mocambique"). "Universidade Pedagogican" pääpaikka on Maputossa, mutta se järjestää opetusta myös yhdeksässä muussa kaupungissa. Siinä on kuusi tiedekuntaa. Katolinen yliopisto pitää päämajaansa Beirassa mutta toimii myös kuudella muulla paikkakunnalla.
Kulttuuri ja media.
Vähäisen lukutaidon takia televisio ja radio ovat tärkeimmät joukkotiedotusvälineet. Maassa ilmestyy kuitenkin kaksi päivittäistä sanomalehteä, valtion osittain omistama "Notícias" ja yksityinen "Diario de Mocambique". Valtiollinen radiokanava "Antena Nacional" on useimpien mosambikilaisten pääasiallinen tiedonsaantikanava. Kaupungeissa katsotaan televisiota: valtiollinen TVM ja yksityinen STM ovat tärkeimmät omat kanavat, ja myös portugalilainen "RTP Africa" ja brasilialaisten omistama "TV Miramar" saavat paljon katsojia.
Frelimon kulttuuripolitiikka suosi kirjallisuuden sijasta tanssia, musiikkia, laulua ja kuvataidetta, sillä niitä pidettiin selvemmin perinteisinä taidemuotoina. Maputoon perustettiin pian vuonna 1975 tapahtuneen itsenäistymisen jälkeen taidekeskus "Centro de Estudos Culturais in Maputo", jossa kehittyi omaleimaista modernia kuvataidetta. Samoihin aikoihin hallitus perusti myös Kansallisen elokuvainstituutin (INC), jota ei kuitenkaan enää ole. Yksi ensimmäisistä itsenäistymisen jälkeen perustetuista kulttuurilaitoksista on Kansallinen tanssiryhmä CNCD (). Siinä on noin 50 jäsentä. Ryhmä esiintyy vuodessa yli 300 kertaa sekä eri maakunnissa että ulkomaankiertueilla. Se yhdistää modernia tanssia eri etnisten ryhmien perinteisiin kansantansseihin. CNCD aloitti harrastajaryhmänä mutta koostuu nykyisin ammattilaisesiintyjistä.
Mosambikilainen musiikki on usein portugalilaisvaikutteista. Yleisin nykymusiikin tyylilaji on marrabenta. Suosittuja yhtyeitä ovat muun muassa Ghorwane, Mabulu, Eyuphuro, ja Kapa Dêch.
Ruotsalainen kirjailija Henning Mankell on viettänyt vuodesta 1986 alkaen puolet ajastaan Mosambikissa, missä hän johtaa "Teatro Avenida"-nimistä teatteria.
Mosambik tunnetaan perinteisistä puu- ja norsunluuveistoksistaan. Maan tunnetuin kuvanveistäjä on Alberto Chissano. Erityisesti Cabo Delgadon alueella elävän makonde-heimon perinteisiin kuuluvat symboliset, taidokkaat puuveistokset. Tunnetuin nuorista makondeveistäjistä on Nkatunge. Maalaustaiteilijoista maineikkain on Malangatana. Muita tunnettuja taiteilijoita ovat Euroopassakin näyttelyitä pitäneet Bertina Lopes ja Roberto Chichorro.
Perinteisimmät rakennukset tehdään paikallisista aineista: savesta, puusta ja ruohosta. Saviseinäiset talot ovat useimmiten pyöreitä, joskus nelikulmaisia, ja niissä on yhdestä kolmeen huonetta. Oksista ja puunrungoista tehdyt kattotuolit kannattelevat ruokokattoa, jonka leveät räystäät luovat varjoisan ulkoterassin talon joka puolelle. Räystäät myös suojaavat käsittelemättömiä seiniä. Seiniä saatetaan koristella luonnonväreillä maalatuilla kuvioilla. Kaupungeissa eurooppalaisvaikutteiset rakennukset muodostavat "sementtikaupungin" () kun taas afrikkalaismallisten talojen kaupunginosaa kutsutaan ruokokattokaupungiksi.. Monet siirtomaa-aikana tehdyt rakennukset ovat tuhoutuneet sotien aikana, mutta paikoin, etenkin Pembassa ja Mosambikinsaarella on säilynyt jäänteitä lähes 400 vuotta vanhasta arkkitehtuurista.
Kirjallisuus.
Mosambikin kirjallisuus keskittyi siirtomaa-aikana käsittelemään kansallismielisiä aiheita. Tämän vaiheen merkittävimmät kirjailijat olivat Rui de Noronha ja Noémia de Sousa. José Craveirinha alkoi käsitellä 1940-luvulla runoissaan mosambikilaisten yhteiskunnallista todellisuutta ja yllytti kapinointiin. Häntä pidetään nykyään Mosambikin tärkeimpänä runoilijana. José Craveirinha sai Camões-palkinnon vuonna 1991.
Itsenäisyystaistelun aikana Frelimon sissit kirjoittivat taistelustaan runoja. Yksi parhaista tämän vaiheen runoilijoista oli Marcelino dos Santos. Itsenäisyystaistelua seurasi sisällissota, jonka aikana uusina kirjailijoina nousivat esiin Mia Couto, Ungulani Ba Ka Khosa, Heliodoro Babtista ja Eduardo White. Couto on edelleen tärkeä toimija Mosambikin kirjallisuuspiireissä ja hyvin tunnettu portugalinkielisissä maissa. Mia Couton romaaneja on käännetty useille kielille, myös suomeksi. Nykyisistä kirjailijoista merkittäviä ovat myös Lília Momplé ja Paulina Chiziane, jonka "Balada de Amor ao Vento" oli ensimmäinen julkaistu mosambikilaisen naisen kirjoittama romaani. Muita kirjailijoita ovat João dos Santos Albasini, Heliodoro dos Santos Baptista, Rui Knopfli, Luís Bernardo Honwana ja Noémia de Sousa.
Useimmat mosambikilaiset kirjailijat ja runoilijat kirjoittavat portugaliksi. Maassa julkaistaan vuosittain vain noin 20 kirjaa, ja painokset ovat useimmiten vain muutamia satoja.
Ruoka ja alkoholikulttuuri.
Naisia jauhamassa riisiä isoissa mortteleissa
Perinteinen mosambikilainen ruoka koostuu paksusta viljapuurosta, joka muistuttaa rakenteeltaan perunasosetta. Siihen voidaan käyttää jauhettua riisiä, maissia tai maniokkia. Lisukkeena on kastiketta, johon käytetään vihanneksia, papuja tai pähkinöitä ja joskus kanaa. Myös hirssiä ja bataattia kasvatetaan kotitarpeiksi. Rannikolla käytetään luonnollisesti myös kalaa ja äyriäisiä. Portugalilaisten vaikutus näkyy viinin, myös portviinin, käytössä ruoanlaitossa.
Mosambikissa juodaan alle kaksi litraa puhdasta alkoholia henkeä kohti vuodessa. Noin 23 % vuosittaisista auto-onnettomuuksista johtuu rattijuopumuksesta.
Urheilu.
Mosambikin ainoa olympiamitalisti on yleisurheilija Maria Mutola. Hän saavutti 800 metrin juoksussa pronssia Atlantassa 1996 ja kultaa Sydneyssä 2000. Mosambik on osallistunut kaikkiin kesäolympialaisiin vuodesta 1980.
Mosambikin suosituimmat urheilulajit ovat jalkapallo, koripallo ja kriketti, joita monet mosambikilaiset harrastavat. Mosambikin kuuluisin koripalloilija on pelannut Clarisse Machanguana.
Jalkapallon ylin sarjataso Mosambikissa on Moçambola. Mosambikin jalkapallomaajoukkue ei ole selviytynyt kertaakaan MM-kilpailujen lopputurnaukseen. Afrikan-mestaruuskilpailussa se on päässyt lopputurnaukseen neljästi ja karsiutunut aina alkulohkoissa. Portugalin maajoukkueessa pelannut mosambikilaissyntyinen Eusébio oli vuoden 1966 jalkapallon MM-kilpailujen paras maalintekijä.


DreamWorks.
DreamWorks SKG (Spielberg, Katzenberg, Geffen) on yhdysvaltalainen elokuvastudio, joka kehittää, tuottaa ja levittää elokuvia, musiikkia ja televisio-ohjelmia. Yhtiön perustivat Steven Spielberg (elokuvaohjaaja), Jeffrey Katzenberg (aikaisempi Disneyn animaatio-osaston johtaja) ja David Geffen (Geffen Recordsin perustaja) lokakuussa 1994.


Walter Scott.
Walter Scottin muotokuva, maalannut Sir Henry Raeburn.
Walter Scott (15. elokuuta 1771 – 21. syyskuuta 1832) oli tuottelias skotlantilainen historiallisia romaaneja kirjoittanut kirjailija, joka on suosittu ympäri Eurooppaa.
Henkilöhistoria.
Walter Scott syntyi Edinburghissa vuonna 1771. Nuorena hän selvisi hengissä poliosta, joka kuitenkin sai hänet nilkuttamaan oikeaa jalkaansa koko loppuelämän. Opiskeltuaan lakia Edinburghin yliopistossa hän seurasi isänsä jalanjälkiä ja ryhtyi lakimieheksi kotimaassaan Skotlannissa. 25-vuotiaana hän aloitti kirjoitusharrastuksensa, käänsi ensin saksankielisiä teoksia ja siirtyi sitten runouteen. Näiden kahden kirjallisuusuransa vaiheiden välissä hän julkaisi kolmiosaisen sarjan skotlantilaisia balladeja, "The Minstrelsy of the Scottish Border". Se oli ensimmäinen merkki hänen kirjallisesta kiinnostuksestaan Skotlantia ja sen historiaa kohtaan. Vuonna 1797 Scott meni naimisiin Charlotte Carpenterin kanssa, ja heille syntyi viisi lasta.
Sen jälkeen kun Scott oli perustanut kirjapainon, hän saavutti mainetta runoudellaan, jonka julkaiseminen alkoi teoksella "The Lay of the Last Minstrel" vuonna 1805. Scott julkaisi lukuisia muita runoja seuraavan kymmenen vuoden aikana, mukaan lukien suositun "Lady of the Lake" -runon vuonna 1810. Osia siitä (saksaksi käännettyinä) kulkeutui Schubertin "Ave Mariaan". "Marmion", tämän ajanjakson toinen teos, synnytti joitakin Scottin lainatuimmista lauseista.
Kun kirjapaino joutui rahavaikeuksiin, Scott pyrki vuonna 1814 kirjoittamaan menestysteoksen, "rahasammon". Näin syntyi "Waverley", romaani vailla tekijän nimeä. Se kertoo Ison-Britannian viimeisestä jakobiittikapinasta ja saavutti melkoisesti menestystä. Sitä seurasi koko joukko romaaneja seuraavan viiden vuoden aikana, kaikki yleisesti ottaen tyyliltään samanlaisia. Runoilijanmaineestaan tarkka Scott jatkoi "Waverleyssa" alkanutta nimettömyyttä ja julkaisi aina romaaninsa nimellä "Waverleyn kirjoittaja" tai tekijän kohdalla ”...:n tarinoita” ilman tekijän nimeä. Silloinkin kun oli selvää, ettei julkisuuteen tulo olisi haitannut, hän piti yllä nimettömyyden kulissia, ilmeisesti huvin vuoksi. Tänä aikana salaperäisestä menestyskirjailijasta käytettiin yleisesti lisänimeä "The Wizard of the North", "Pohjoisen velho". Kirjoittajan oikeasta henkilöllisyydestään huhuttiin silti laajalti.
Vuonna 1820 Scott päätti Skotlannista kirjoittamisen romaanillaan "Ivanhoe", historiallisella 1100-luvun Englannista kertovalla romanttisella kirjalla. Myös se oli suuri menestys, ja kuten ensimmäisen kirjan kohdalla, ilmestyi jälleen koko joukko samantapaisia kirjoja. Kun Scottin maine kasvoi uran tämän vaiheen aikana, hän sai baronetin arvonimen.
Vuonna 1825 Scottilla alkoi olla jälleen suuria talousvaikeuksia, sillä hänen yrityksensä melkein romahti. Yleiseen tietoisuuteen tuli myös tällöin, että hän oli romaanien kirjoittaja. Konkurssin sijaan Scott panttasi kotinsa Abbotsford Housen ja tulonsa velkojensa pantiksi ja ryhtyi kirjoittamaan itseään veloista vapaaksi. Scott säilytti hämmästyttävän tuotteliaisuutensa (ja kirjoitti myös Napoleon Bonaparten ei-fiktiivisen elämäkerran) vuoden 1831 ajan. Sitten hänen terveytensä heikkeni, ja hän kuoli Abbotsfordissa vuonna 1832. Vaikka velkoja ei tällöin vielä ollut kuitattu kokonaan, hänen romaaninsa myivät yhä, ja Scott sai velkansa maksettua vielä haudastaan käsin. Hänet haudattiin Dryburgh Abbeyhin, jonka lähellä seisoo juuri sopivasti suuri William Wallacen patsas – tämä oli yksi Skotlannin romanttisimmista historiallisista hahmoista.
Scott vastasi kahdesta merkittävästä suuntauksesta, jotka ovat jatkuneet tähän päivään saakka. Ensiksi, hän popularisoi historiallisen romaanin: valtava määrä hänen jäljittelijöitään (ja jäljittelijöiden jäljittelijöitä) ilmestyi 1800-luvulla. Scottin vaikutus oli niin suuri, että vuonna 1854 avattua Edinburghin keskusrautatieasemaa kutsutaan Waverley Stationiksi, Waverleyn asemaksi.
Toiseksi, Scottin skotlantilaiset romaanit palauttivat arvon Ylämaan kulttuurille jakobiittikapinoita seuranneiden synkkien vuosien jälkeen. On kuitenkin paikallaan huomauttaa, että Scott oli Alamaan skotti ja että näkemyksensä Ylämaista olivat enemmän kuin vähän epätodellisia. Tiedetään, että hän keksi monia klaanitartaaneja pelkästään Yrjö IV:n Skotlannin-vierailua varten vuonna 1822. Silti vaikka hän ei ole yhtä suosittu nykyään, "Waverleyn" ja sen seurausten vaikutukset näkyvät yhä.
Scott sai myös "Edinburgh Weekly News" -lehdessä vuonna 1826 julkaistulla ja nimimerkillä kirjoitetulla kirjesarjalla aikaan sen, että skotlantilaiset pankit säilyttivät oikeuden laskea liikkeelle omia seteleitään. Siitä johtuu se, että nykyään hänen kuvansa on Bank of Scotlandin kaikkien setelien etupuolella.


Guinea.
Guinean tasavalta eli Guinea on valtio Länsi-Afrikassa. Sen rajanaapureita ovat Sierra Leone, Liberia, Norsunluurannikko, Mali, Senegal ja Guinea-Bissau. Nimi "guinea" tulee Saharan berberien kielestä ja tarkoittaa "mustien miesten maata".
Historia.
Nykyisen Guinean alue on kuulunut moniin suuriin valtakuntiin 900-luvulta alkaen: Ghanan, Sosson, Malin ja Songhain valtioihin, jotka vuorollaan hallitsivat Saharan poikki kulkevia kauppareittejä.
Eurooppalaiset tulivat alueelle orjakaupan takia 1500-luvun alussa. Ranska julisti Guinean siirtomaakseen vuonna 1891. Guinea itsenäistyi vuonna 1958.
Maan johti itsenäisyyteen ja sitä johti aina vuoteen 1984 sosialisti Ahmed Sékou Touré. Sékou Tourén kuoleman jälkeen vallan kaappasi armeijan esikuntapäällikkö Lansana Conté Diarra Traorén kanssa. Armeijan "Kansallisen elvytyksen sotilaskomitea" vapautti poliittiset vangit ja houkutteli 200 000 Sékou Tourén aikana maasta paennutta palaamaan.
Aluksi pääministerinä toiminut Traoré yritti vallankaappausta Contéa vastaan heinäkuussa 1985 jouduttuaan alennetuksi opetusministeriksi. Kaappausyritys epäonnistui ja Traoré kumppaneineen teloitettiin.
Conté käänsi talouspolitiikan oikeistolaisemmaksi ja länsimielisemmäksi mutta jatkoi autoritaarista hallintoa. Ylennettyään itsensä kenraaliksi hän kirjoitutti uuden perustuslain ja valitutti itsensä siviilipresidentiksi 1993. Hänet on valittu sittemmin uudelleen 1998 ja 2003. Conté oli loppuaikoinaan huonossa kunnossa ja kärsi diabeteksesta ja leukemiasta. Hän kuoli 22. joulukuuta 2008.
Noin kuuden tunnin kuluessa presidentin kuolemasta vallan kaappasi tuntematon asevoimien ryhmä "Demokratian ja kehityksen kansallinen neuvosto" ("Conseil National de la Démocratie et du Developement", CNDD), joka ilmoitti televisiolähetyksessä että maan perustuslaki on kumottu ja hallitus hajotettu.
Parlamentin puhemies Abubakar Sompare ja pääministeri Ahmed Tidiane Souaré kiistivät aluksi kaappauksen onnistumisen, mutta hallitus tunnusti 25. joulukuuta kapteeni Moussa Dadis Camaran johtaman neuvoston. Juntta lupasi vaaleja vuodelle 2010.
Guinean turvallisuusjoukot ampuivat 28. syyskuuta 2009 Conakryssa 160 Moussa Dadis Camaran presidenttiehdokkaaksi asettumista vastustanutta. Tapahtuneen johdosta Afrikan unioni asetti pakotteita maan johdolle.
Dadis Camara joutui murhayrityksen kohteeksi 3. joulukuuta 2009, jonka jälkeen hänet lennätettiin hoitoon Marokkoon. Hänen poissa ollessaan johtoon nousi puolustusministerinä toiminut kenraali Sékouba Konaté, jolle Dadis Camara luovutti virallisesti vallan "toipumisensa ajaksi" 15. tammikuuta 2010 Burkina Fason presidentin välittämänä solmitulla sopimuksella. Samalla luvattiin vaalit järjestettävän kuuden kuukauden sisällä.
Politiikka.
Itsenäisen Guinean ensimmäiset vapaat presidentinvaalit järjestettiin 27. kesäkuuta 2010. Kukaan 24 ehdokkaasta ei kuitenkaan saanut enemmistöä äänistä, joten vaali siirtyi toiselle kierrokselle, joka alun perin oli määrä järjestää 18. heinäkuuta. Päivää jouduttiin kuitenkin siirtämään vaalivilppiepäilyjen vuoksi.
Toiselle kierroksella 7. marraskuuta olivat vastakkain Alpha Condé ja Cellou Dalein Diallo. Condé julistettiin voittajaksi, mutta hänen vastaehdokkaansa kieltäytyi hyväksymästä tulosta ja vei asian oikeuteen. Korkein oikeus vahvisti vaalituloksen ja julisti presidentinvaalien voittajaksi Alpha Conden joulukuun alussa.
Eri ehdokkaiden kannattajien yhteenotoissa kuoli useita.
Guineassa on yksikamarinen, 114 jäsenen parlamentti. Se on valittu viimeksi vuonna 2002 – vuoden 2007 vaaleja on siirretty useita kertoja.
Maantiede.
Guinea voidaan jakaa neljään maastovyöhykkeeseen. Rannikolla on mangrovesoita ja ruohikkoisia alluviaalitasankoja. Alue on susujen kotimaata, ja siellä asuu myös muita pienempiä heimoja. Tärkeimmät kaupungit ovat pääkaupunki Conakry ja bauksiitti-kaivoskaupungit Fria ja Kamsar.
Sisämaassa on Futa Jallonin vuoristoalue. Alueella on niin viileää, että siellä voi kasvattaa perunaa. Monet Guinean joista saavat alkunsa tältä alueelta. Fulbet ovat suurin etninen ryhmä. Labé on suurin kaupunki, Timbo oli alueen pääkaupunki ennen siirtomaa-aikaa
Fula Jallonin itäpuolella on Ylä-Guinean seutu. Se on savannia jonka tasankoja halkovat jokilaaksot. Milo- ja Niger-jokia käytetään kasteluun ja kalastukseen sekä kulkuväylinä. Suurin etninen ryhmä on mandinkat. Siguiri ja Kankan ovat suurimmat kaupungit.
Eteläisin osa on metsäaluetta. Sademäärä on suuri, ja metsässä kasvaa mahonkia, tiikkiä ja eebenpuuta. Näiden jalopuiden hyödyntäminen sekä maanviljelyn laajeneminen ovat johtaneet osittaiseen metsien hävitykseen. Alueella on myös muita luonnonvaroja kuten kultaa, timantteja ja rautamalmia. Suurimmat etniset ryhmät ovat guerzet, tomat ja kissit. 1990-luvulta alkaen alueelle on tulvinut pakolaisia Sierra Leonesta ja Liberiasta.
Maan korkein kohta, Mont Nimba, on 1 752 metriä korkea.
Hallintoalueet.
Guinea on jaettu seitsemään hallintoalueeseen, jotka on kaikki nimetty pääkaupunkiensa mukaan. Suluissa on alueen asukasluku 1. heinäkuuta 2009.
Talous.
Guinealla on hyvät mineraalivarat ja potentiaalia vesivoiman ja maatalouden kehittämiseen. Silti se on kehitysmaa.
Guinean bauksiittivarat on arvioitu 25 miljardiksi tonniksi, mikä saattaa olla puolet koko maailman bauksiitista. Sillä on myös merkittävät rautamalmi-, timantti- ja kultavarat sekä vielä määrittelemätön määrä uraania. Korruptio ja kehittymätön infrastruktuuri ovat kuteinkin näiden potentiaalisten mineraalivarojen laajamittaisen hyödyntämisen esteenä.
Vuonna 1972 Guinea perusti Neuvostoliiton kanssa Office des Bauxites de Kindian (ODK). Ennen vuotta 1985 Neuvostoliitto toi noin 30 % bauksiitistaan Guineasta. Pääosa vietiin Ukrainaan Nikolajevin tehtaalle.
Vuonna 2002 Guinea antoi Friguian jalostamon toiminnot RUSALille 22 vuodeksi. Huhtikuussa 2006 Guinea yksityisti yhtiön.
Contén kuoleman jälkeen sotilashallitus väitti RUSALin maksaneen tehtaasta alle kymmenesosan todellisesta hinnasta ja vaati sitä takaisin.
Kansainvälinen valuuttarahasto ja maailmanpankki ovat keskeyttäneet Guinean avustamisen kaksi kertaa, vuosina 2002 ja 2009. Vuonna 2002 keskeytys johtui siitä, ettei valtion talousohjelma pysynyt kurissa ja varsinkin puolustusmenot kasvoivat liikaa. Tiukan kuriohjelman jälkeen maalle myönnettiin vuonna 2007 rahoitusta HIPC-ohjelmassa (Heavily Indebted Poor Countries, pahasti velkaantuneet köyhät maat). Toinen keskeytys liittyi loppuvuoden 2008 vallankaappaukseen.
Guinea on Länsi-Afrikan talousyhteisön (ECOWAS) jäsen. Yhdessä Gambian, Ghanan, Nigerian ja Sierra Leonen kanssa Guinea on perustanut West African Monetary Zonen (WAMZ), joka valmistelee yhteisvaluutta Econ käyttöönottoa.
Bauksiitin osuus Guinean viennistä on 80 %. Kolme neljännestä työvoimasta toimii kuitenkin maataloudessa.
Väestö.
Guinealaiset jakaantuvat etnisesti useaan ryhmään, joista tärkeimmät ovat fulbet (40 % väestöstä), mandinkat (30 %) ja susut (20 %). Fulbet asuvat pääasiassa vuoristoisella Fouta Djallonin alueella, mandinkat maan savanni- ja metsäalueella, susut taas pääosin rannikkoseudulla.
Guinealaisista on uskonnoltaan 85 prosenttia muslimeja, 8 prosenttia kristittyjä ja 7 prosenttia animisteja.
Ranska on virallinen kieli. Paikallisia kieliä ovat pohjoinen kissi, kpelle, maninka, fulani, susu ja toma.
Kulttuuri.
Tourén hallintokaudella maan talous kurjistui alimmilleen, mutta monet pitävät häntä kansan yhdistäjänä. Tourén periaate suosia afrikkalaisia kieliä kasvatti niiden määrää, jotka osaavat lukea omaa kieltään. Koulutetun väestön venäjän- ja kiinantaito kertovat silloisista suhteista itäblokkiin.
Talousvaikeuksien takia etniset ristiriidat ovat kasvaneet jälleen. Presidentti Contéa on syytetty oman etnisen ryhmänsä susujen suosimisesta. Myös pakolaisvirrat ovat herättäneet närää. Conté toivotti aluksi sierraleonelaiset pakolaiset tervetulleiksi, mutta asenteet muuttuivat kun Guinean omiin rajakaupunkeihiin kohdistui hyökkäyksiä.
Guinean kaupunkiarkkitehtuurissa näkyy ranskalaisten siirtomaaisäntien ja itäblokin kauppakumppanien vaikutus. Maaseudulla ja pikkukaupungeissa eletään perinteisemmin. Kankanissa monet asuvat olkikattoisissa savimajoissa. Perheenjäsenten omat nukkumamajat aukeavat yhteiselle keskusalueelle, jossa syödään, laitetaan ruokaa ja seurustellaan. Tällainen rakenne sopii hyvin moniavioiseen kulttuuriin, joka on ominaista etenkin mandinkoille.
Päivän pääateria syödään yleensä keskellä päivää ja se muodostuu hiilihydraattipitoisesta perusaineesta kuten riisistä ja sen kanssa tarjottavasta kastikkeesta. Kastikkeessa on maapähkinöitä, okraa ja tomaattia ja toisinaan myös lihaa tai kalaa. Riisin sijasta voidaan tarjota hirssiä, durraa tai kassavaa. Ateria tarjotaan usein isosta yhteisestä kulhosta, johon kaikki ruokailijat pistävät lusikkansa. Suurissa perheissä voi olla yksi kulho miehille ja toinen naisille. Ruoassa on suhteessa vähän valkuaisaineita, ja monet lapset ja aikuiset kärsivät aliravitsemuksesta.
Urheilu.
Guinean jalkapallomaajoukkue ei ole selviytynyt kertaakaan MM-kilpailujen lopputurnaukseen. Afrikan-mestaruuskilpailujen puolivälieriin Guinea on selviytynyt Tunisiassa 2004, Egyptissä 2006 ja Ghanassa 2008. Etiopian kisoissa 1976 Guinea saavutti hopeaa.
Olympialaisiin Guinea on osallistuntut vuonna 1968 ja sitten säännöllisesti vuodesta 1984 alkaen. Maa ei ole saanut mitaleita.


Serbia ja Montenegro.
Serbia ja Montenegro () oli valtio Balkanilla 1992-2006. Vuosina 1992–2003 se oli vielä liittotasavalta nimeltään Jugoslavian liittotasavalta (), joka muodostui Jugoslavian hajotessa ja jota nimitettiin "Tynkä-Jugoslaviaksi." Se muutettiin Serbian ja Montenegron valtioliitoksi vuonna 2003. Valtioliitto hajosi kesäkuussa 2006 Montenegron julistauduttua itsenäiseksi ja Serbiasta tuli sen juridinen seuraaja.
Historia.
Jugoslavian sosialistiseen liittotasavallan hajotessa sen osaksi jääneet Montenegro ja Serbia muodostivat uuden, järjestyksessään kolmannen Jugoslavian eli "Jugoslavian liittotasavallan" huhtikuussa 1992. Se oli Yhdistyneiden kansakuntien mukaan vain yksi Jugoslavian viidestä seuraajasta eikä näin ollen voinut periä Jugoslavian paikkaa YK:ssa.
Entisen Jugoslavian omaisuuden ja velkojen jaon estivät Jugoslavian hajoamissodat, joiden vuoksi Jugoslavian liittotasavalta oli kauppa- ja merisaarrossa vuoteen 1995, jolloin neuvoteltiin Kroatian sekä Bosnia ja Hertsegovinan sisällissodat päättänyt Daytonin rauhansopimus Jugoslavian, Kroatian ja Bosnia-Hertsegovinan kesken.
Paljolti Serbian johtamassa Jugoslaviassa hallitsi Serbian presidentti Slobodan Milošević vuoteen 1997, jonka jälkeen hän toimi valtaoikeuksiltaan vahvistettuna koko Jugoslavian presidenttinä. Milošević syrjäytettiin opposition mielenosoituksissa syksyllä 2000. Hänet pidätettiin ja luovutettiin Jugoslavia-tuomioistuimelle 2001.
Jugoslavia hyväksyttiin YK:n jäseneksi 2000. Vuonna 2003 Jugoslavian parlamentti hyväksyi valtioliiton nimeltään Serbia ja Montenegro. Liitosta tehtiin löyhä koskien vain joitain aloja, kuten puolustus. Jäsenillä olleilla kahdella tasavallalla oli oma talouspolitiikkansa ja valuuttansa eikä niillä ollut yhteistä pääkaupunkia, vaan valtion instituutioista korkein oikeus toimi Montenegron Podgoricassa. Tasavaltojen tuli pysytellä liitossa vähintään kolme vuotta. Sen jälkeen toinen voisi halutessaan erota, mutta menettäisi tällöin oikeuden Serbia-Montenegron kansainväliseen asemaan, joka periytyisi kokonaisuudessaan toiselle osapuolelle.
21. toukokuuta vuonna 2006 Montenegrossa järjestettiin itsenäistymisestä kansanäänestys, jossa 55,4 % äänestäneistä (äänestysprosentti 86,3) kannatti Montenegron itsenäistymistä. Itsenäistymiseen vaadittava osuus äänistä oli 55 %, jonka tuloksena Montenegro julistautui itsenäiseksi. Serbia ja Montenegro lakkasi olemasta Serbian julistauduttua valtioliiton juridiseksi seuraajaksi ja itsenäiseksi toimijaksi kesäkuussa 2006.
Valtioliiton jo purkauduttua Serbia-Montenegron jalkapallomaajoukkue osallistui vielä jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuihin 2006.
Lähteet.
*


Otsoni.
Otsonimolekyylin (O3) muodostaa kolme happiatomia. Otsoni vaurioittaa hengitysteitä. Se on kaasuna vaalean sinertävää ja nesteenä voimakkaan sinistä. Sen pistävän raikas tuoksu on tuttu ukonilman jälkeen: nimi otsoni tuleekin kreikan hajua tarkoittavasta sanasta ("ozein"). Otsonin moolimassa on 48,0 g/mol, sulamispiste
–193 °C, kiehumispiste –112 °C, liukoisuus veteen 0,1 g/100 ml 0 °C lämpötilassa ja CAS-numero 10028-15-6.
Otsoni on diamagneettista, eli sen suhteellinen permeabiliteetti on 1. Otsonin löysi saksalais-sveitsiläinen kemisti Christian Friedrich Schönbein vuonna 1840.
Otsonia muodostuu ilmakehän yläosassa, stratosfäärin otsonikerroksessa, kun auringon ultraviolettisäteily hajottaa happimolekyylejä (O2) happiatomeiksi (O). Nämä sitten yhtyvät molekylaariseen happeen muodostaen otsonia. Otsonia syntyy myös salamoinnin ja kipinöinnin yhteydessä. Otsonikerros suojaa eläviä soluja Auringon ultraviolettisäteilyltä. Absorptio eli säteilyn vaimeneminen perustuu UV-säteilyn kykyyn hajottaa O2 ja O3 –molekyylejä.
Koska otsoni on molekyylinä epästabiili verrattuna happikaasuun, se luovuttaa helposti yhden happiatomin ja on siksi hyvä hapetin. Tämän ominaisuuden takia otsonia käytetään muun muassa ilmanpuhdistukseen, vedenpuhdistukseen, valkaisuun ja desinfiointiin.
Otsoniin liittyy kaksi ympäristöongelmaa: otsonin väheneminen yläilmakehässä ja otsonin lisääntyminen alailmakehässä. Yläilmakehän otsonikato lisää maan pinnalle tulevan UV-säteilyn määrää. Alailmakehän otsonin lisääntymisellä on puolestaan merkittävä ilmaston lämpenemistä aiheuttava vaikutus. Lisäksi alailmakehän otsoni muodostaa suurina pitoisuuksina terveysriskin etenkin astmaatikoille.
Otsonin esiintyminen.
Yli 90 % ilmakehän otsonista esiintyy stratosfäärissä 10–50 kilometrin korkeudella maanpinnasta. Tiheimmillään otsonia on 20–30 km:n korkeudessa, jossa se muodostaa niin kutsutun otsonikerroksen. 10 % otsonista sijaitsee alailmakehässä eli troposfäärissä. Otsonin kokonaismäärä on kuitenkin pieni verrattuna muihin ilmakehän kaasuihin: ilmakehän koostumuksesta vain noin miljoonasosa on otsonia, kun kaksiatomista happea on noin viidesosa. Jos stratosfäärin otsoni puristettaisiin 15 °C:n lämpötilassa ja normaali-ilmanpaineessa maan pinnalle yhtenäiseksi kerrokseksi, tulisi kerroksen paksuudeksi vain 2–4 mm (koko ilmakehän paksuudeksi tulisi vastaavassa tilanteessa 8,4 km).
Otsonikerroksen mittaaminen.
Otsonimäärää mitattaessa käytetään yleensä Dobsonin yksikköä (Dobson Unit, DU). Sata Dobsonin yksikköä tarkoittaa, että 1,013 barin (1 atm) paineessa ja 15 °C:n lämpötilassa olisi otsonikerroksen paksuus merenpinnan tasossa 1,0 mm. Normaalin kokonaisotsonipitoisuuden pitäisi olla pohjoisella pallonpuoliskolla 300–430 DU, päiväntasaajalla noin 260 DU ja eteläisellä pallonpuoliskolla 280–400 DU.
Mittauksissa, joissa tutkitaan otsonin määrää eri korkeuksilla, käytetään yleensä joko tiheyden yksikköä 1/cm3 tai osapaineen yksikköä mPa tai nanobar (10 nanobar = 1 mPa). Kokonaisotsonimäärää sekä otsonin sijoittumista eri korkeuksilla mitataan muun muassa säähavaintopalloilla. Otsonikerroksen paksuutta voidaan mitata myös auringon UV-säteilyn avulla maan pinnalla olevilla säteilymittareilla.
Yläilmakehän otsonikato.
Yläilmakehän eli stratosfäärin otsonikerros suojaa Maata elämälle vaaralliselta lyhytaaltoiselta ultraviolettisäteilyltä. Otsonikato johtaa siten ultraviolettisäteilyn voimistumiseen maan pinnan tasolla. Otsonikadolla on myös pieni ilmastoa viilentävä vaikutus.
Otsonikerroksen ohentuma havaittiin ensimmäisen kerran vuonna 1985 Antarktiksen yläpuolella. Lehdistö suosii termiä "otsoniaukko", mutta ohentuman kohdallakin on otsonia, vaikka vähemmän kuin normaalisti.
Pohjoisella navalla on myös havaittu selvää otsoniohentumaa, mutta tilanne ei ole niin paha kuin etelänavalla. Eräs syy napaseutujen voimakkaaseen otsonikatoon ovat tuulet, jotka kuljettavat ilmamassoja ja saasteita päiväntasaajan seudulta navoille. Antarktiksen kylmä ilmasto ja talvella esiintyvä kylmä pyörre ovat osasyynä juuri eteläisen napaseudun poikkeuksellisen ohueen otsonikerrokseen. Pienimmillään Antarktiksen otsonin määrä on mitattu jopa alle 100 DU:n (Dobsonin yksikön) paksuiseksi. Pohjoisessa ilmakehän virtaukset levittävät otsoniohentuman laajemmalle alueelle, joten paikallisia voimakkaita katoalueita ei niin helposti esiinny. Kuitenkin pohjoisessakin on otsoniohentuma ollut voimakkaimillaan noin 40 % suuruinen.
Alailmakehän otsoni.
Troposfäärin eli alailmakehän otsonin lisääntymisellä on huomattava ilmaston lämpenemistä aiheuttava vaikutus. Alailmakehän otsoni aiheuttaa lisäksi vaurioita eliöstölle. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan 100 µg/cm3 lisäys otsonia hengitysilmassa lisäsi astmaa sairastavien lapsien vaaraa kärsiä hengityksen vinkunasta 35 prosentilla ja hengenahdistuksesta 47 prosentilla. Suomessa hengitysilman otsoni on usein suurimmillaan helteillä, korkeapainetilanteissa, joissa saastunutta ilmaa virtaa maahan Länsi- ja Keski-Euroopasta. Suomessa suuresta otsonipitoisuudesta tiedotetaan, jos hengitysilman otsoni ylittää tunnin keskiarvona 180 µg/cm3. Tutkimusten mukaan alailmakehän otsoni on suurin yksittäinen kasveja vaurioittava epäpuhtaus ilmassa.
Troposfäärissä ei otsonin syntymiseen vaadittavaa riittävän korkeaenergiaista ultraviolettisäteilyä ole kuten yläilmakehän otsonikerroksessa, joten otsonin muodostuminen tapahtuu hieman eri tavalla.
Alailmakehän otsonia syntyy typen oksideista, häästä ja hiilivedyistä. Suurin syy troposfäärin otsonin lisääntymiseen ovat lisääntyneet typen oksidien pitoisuudet. Noin 40 % typen oksidien päästöistä syntyy fossiilisten polttoaineiden käytöstä.
Alailmakehässä otsoni toimii puhdistajana hapettamalla saasteita, jolloin ne yleensä muuttuvat helpommin ilmakehästä poistuvaan muotoon. Alailmakehän tärkein hapetin ei kuitenkaan ole otsoni, vaan hydroksyyliradikaali OH. Otsoni on kuitenkin tärkein tekijä hydroksyyliradikaalin muodostumisessa. Otsonin hajotessa auringonvalossa fotolyyttisesti syntyy virittynyt happiradikaali O(1D) ja happimolekyyli O2. Tällaisen virittyneen happiatomin törmätessä vesihöyrymolekyyliin H2O syntyy hydroksyyliradikaalipari 2 OH.
Otsonin terveysvaikutukset.
Yläilmakehän otsonikato aiheuttaa ultraviolettivalon lisääntymistä maan pinnalla. Tämä voi aiheuttaa melanooman ja muun ihosyövän lisääntymistä sekä kaihea ja suurina annoksina akuuttia silmän sidekalvon tulehdusta ("lumisokeus").
Alailmakehän otsoni on yksi parhaiten toteen näytetyistä terveyteen vaikuttavista ilmansaasteista. Otsoni pääsee keuhkojen syviin osiin eli keuhkorakkuloihin asti toisin kuin vesiliukoinen rikkidioksidi, joka jää pääasiassa hengitysteiden limakalvoille. Siksi otsoni ärsyttää keuhkojen limakalvoja ja vaurioittaa keuhkokudosta. Väestötutkimukset osoittavat, että otsoni lisää sairaalaan ottoja hengitystiesairauksien takia. Se lienee toiseksi eniten terveyteen vaikuttava ilmansaaste pienhiukkasten jälkeen. Erityisen herkkiä otsonin aiheuttamille ärsytysoireille ovat astmaatikot ja pikkulapset. Koska otsoni on hyvin reaktiivinen, ulkoilman otsoni ei siirry erityisen hyvin sisäilmaan, joten oireet saattavat olla sisällä vähäisempiä kuin ulkona.


Avaruusolento.
Avaruusolento on vierailla taivaankappaleilla eläväksi kuviteltu olento. Avaruusolioiden kuvitellaan vierailevan myös Maassa esimerkiksi ufojen avulla.


Ufo.
a>ssa otettu valokuva väitetystä lentävästä lautasesta.
a>ssä nähtiin outoja valoja taivaalla 7. elokuuta 1566. Samuel Cocciuksen piirros.
Ufo (lyhenne, tunnistamaton lentävä kohde) on havaitsijalle tunnistamaton todellinen lentävä tai lentokykyiseltä näyttävä kohde. Tunnistamattomuus perustuu usein kohteen ulkonäköön. Mikäli kohde myöhemmin pystytään tunnistamaan, kutsutaan sitä ifoksi.
Ufoina ilmoitetaan monesti tavallisia kohteita, esimerkiksi meteoreja, lentokoneita, rakettilaukaisuja, satelliitteja ja säähavaintopalloja. Jotkut ufoilmoitukset ovat tekaistuja tai perustuvat harha-aistimuksiin.
Jotkut pitävät osaa ufoista vieraalta planeetalta tulevien avaruusolentojen, humanoidien, ohjaamina aluksina, minkä vuoksi ”ufo” sananakin mielletään useimmiten liittyvän Maan ulkopuolisiin olentoihin. Ufoskeptikot katsovat, että kaikille ufoille löytyy arkisempi ja tavanomaisempi selitys.
Tunnistamattomien lentävien kohteiden historiaa.
Valoilmiöitä on nähty kautta aikojen niin maan pinnalla kuin taivaallakin. Tällaisia ovat esimerkiksi virvatulet, joista kertovat lähes kaikkien kansojen kansanperinteet. Ihmiset ovat antaneet valoilmiöille omiin mytologioihinsa pohjautuvia selityksiä; niitä on pidetty esimerkiksi lohikäärmeinä, noitina, kummituksina tai pahoina henkinä.
Muun muassa Erich von Däniken on esittänyt teorioita, joiden mukaan tuhansia vuosia sitten Maahan olisi saapunut astronautteja vieraalta taivaankappaleelta ja että heillä olisi ollut suuri vaikutus ihmiskunnan kehitykseen. Tällaisia teorioita pidetään kuitenkin yleenä näennäistieteenä.
Varsinaisesti nykyajan ufoilmiön esimuodoiksi nähdään esimerkiksi Keskilännen ilmalaivat 1800/1900-lukujen vaihteessa, kummituslentokoneet varsinkin Pohjoismaissa 1930-luvulla ja sikarin, raketin ja tulipallon muotoiset aaveraketit 1940-luvun lopulla Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa. Orson Wellesin radiokuunnelma "Maailmoiden sota" vuonna 1938 loi Yhdysvaltain itäosaan jonkinlaista paniikkia, koska se kuvaili Marsista tehdyn hyökkäyksen uutisraporttimaisesti.
Ennen aaveraketteja, toisen maailmansodan aikana, lentäjät kertoivat tunnistamattomista valopalloista, ns. foo-hävittäjistä, jotka näyttivät seuraavan lentokoneita.
”Lentävät lautaset”.
Ufoja sanotaan usein myös "lentäviksi lautasiksi" (suomennos sanoista "flying saucer", kirjaimellisesti lentävä teevati), sillä monissa havainnoissa ja huijauksissa ufo on ollut lautasen tai kiekon muotoinen.
Vuoden 1947 havainnot.
Nimitystä ”lentävä lautanen” käytti ensimmäisenä yhdysvaltalainen Kenneth Arnold. Hän kertoi nähneensä lentäessään yksityiskoneellaan lähellä Mount Rainier -vuorta Washingtonin osavaltiossa 24. kesäkuuta 1947, yhdeksän kirkasta esinettä jotka olivat lentäneet vuoren ohi suunnattomalla nopeudella, arviolta noin kaksi kertaa ääntä nopeammin. Arnoldin mukaan esineet lensivät kuin veden pinnasta kimmahtava lautanen, ja että ne olivat litteitä kuin piirakkavuoka ja lautasen tai ison litteän levyn muotoisia. Arnoldin kuvauksesta kehittyi julkisuudessa tunnistamattomien lentävien esineiden yleisnimitys ”lentävä lautanen”. Arnold kertoi havainnostaan lehdille, ja monet Yhdysvaltain ja Kanadan lehdet julkaisivat tapauksen etusivullaan 26. kesäkuuta.
Noin pari viikkoa Arnoldin havainnon jälkeen alkoi uforaporttien tulva Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Yhdysvaltalaisen lentoyhtiön United Airlinesin liikennekoneen lentäjät näkivät 4. heinäkuuta Arnoldin ilmoittaman tyyppisiä kohteita kiitämässä nopeasti Idahon yllä. Lentävän lautasen väitettiin syöksyneen maahan 8. heinäkuuta 1947 Uudessa Meksikossa Roswellissa, armeijan eristäneen alueen ja ottaneen osat haltuunsa. Tuona vuonna Yhdysvaltain ilmavoimille ilmoitettiin 122 havaintoa.
Aluksi ”lautasten” ajateltiin tavallisimmin olevan Yhdysvaltain salaisia sotilaallisia kokeita tai venäläisten vakoilulentoja, mutta pian niitä alettiin pitää mahdollisina ulkoavaruuden vierailijoina. Tämän käsityksen teki lopullisesti tunnetuksi amerikkalaisessa True-lehdessä vuonna 1950 julkaistu Donald E. Keyhoen artikkeli "The Flying Saucers are Real".
Vuoteen 1952 mennessä vuotuisten havaintojen määrä oli paisunut jo 1 501:een.
Vuoden 1952 ufoaalto.
Vuonna 1952 alkoi taas uusi ufoaalto Yhdysvalloissa. Yöllä 19. heinäkuuta 1952 Washingtonin taivaalle ilmestyi viisi outoa valoa, jotka järjestivät kaupungin asukkaille häikäisevän ja kauas näkyneen näytöksen. Kaupungin taivaalle ilmestyi lisää tällaisia valoja 26. heinäkuuta ja niitä tutkimaan lähetettiin kolme lentokonetta. Tukikohtaan palattuaan kahdella lentäjistä ei ollut mitään raportoitavaa, mutta kolmas kertoi nähneensä valtavia valkoisia ja sinisiä valoja, jotka olivat muodostaneet kehän hänen ympärilleen. Ne olivat lentäneet hänen rinnallaan noin 15 sekuntia ja poistuneet.
Lokakuussa 1952 tullivirkailija Gabriel Cachinard havaitsi oudon valoilmiön Marseillen lentokentällä Ranskassa. Valo pysähtyi kiitotien ylle ja kun Cachinard siirtyi sitä kohti, sen ympärillä olleista ikkunoista tuli ensin vihreää ja sitten sinistä valoa. Sen jälkeen valon alapuolelta ilmestyi kipinöitä ja se lensi pois.
1970-luku ja myöhemmin.
Entinen Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carterkin on tehnyt raportin ufohavainnosta. Jimmy Carterin UFO-tapaus sattui lokakuussa 1969. Tähtitieteilijät totesivat kuitenkin, että kyseessä oli Venus-planeetta, joka tunnetaan myös ilta- tai aamutähtenä.
Vuonna 2010 uutisoitiin, että YK olisi valinnut vastuuhenkilön UFO-asioille. YK kiisti väitteen ”julkistusta” seuranneena päivänä. Samaan aikaan Yhdysvalloissa pidettiin lehdistötilaisuus, jossa linkitettiin ufot ja ydinasekilpa. Lokakuussa 2010 on väitetty kiinalaisen lentokentän tulleen suljetuksi ufojen takia.
Tyypilliset havainnot.
Viimeisten 60 vuoden aikana ainakin 120 000 ihmistä on ilmoittanut nähneensä ufon.
Yli 20 % raportoiduista havainnoista koskee hehkuvia valopalloja, joiden väriksi mainitaan useimmiten oranssi, keltainen tai punainen. Niiden on nähty usein leijuvan hiljaa taivaanrannassa. Englannissa havaittiin 1960-luvulla useita tällaisia hehkuvia palloja. Ufoja pidetään yleensä lautasmaisina, mutta muut muodot näkyvät olevan tavallisempia. Noin 15 %:ssa tapauksista silminnäkijä on kertonut nähneensä pitkän, kapean putkilonmuotoisen ufon eli ns. sikarimaisen ufon. Vastaavasti noin 15 % havainnoista koskee munanmuotoisia ufoja, joista usein lähtee kertoman mukaan valkoista valoa. Noin 8 % havainnoiduista ufoista on ollut muodoltaan kuin nurin käännettyjä kulhoja. Lentävän lautasen yläosa on yleensä pulleampi kuin alaosa, ja monesti sen huipussa on kupoli. Lautanen voi olla myös kuin nurin käännetty kulho, tai kuin kaksi lautasta vastakkain.
Ufohavainnoille tyypillinen piirre on äänettömyys. Jos ääniä kuullaan, se voi olla huminaa tai surinaa. Joidenkin kohteiden on kerrottu pudonneen kohti maata putoavan lehden tavoin. Moni ufon lähikohtaaminen päättyy ufon kiihdytykseen suoraan ylöspäin.
Monet tutkijat ovat huomanneet, että ufot näyttävät heijastavan havaintoajankohdan teknistä tasoa. Toisin sanoen Keskilännen ilmalaivoja nähtiin ilmalaivojen aikana, aaveraketteja V2-rakettien aikana sekä lautasia ja sylintereitä avaruustutkimuksen aikana. Tämä johtuu siitä, että ihmiset vertaavat ufojen ulkomuotoa havaintoajankohdalle ominaiseen teknologiaan ja käyttävät siihen liittyvää sanastoa. Ihmiset osaavat nykyisin kuvailla havaintojaan monimutkaisemman teknologian käsitteistöllä kuin esimerkiksi keskiajalla. Toisaalta teknologian ja viihdeteollisuuden värittämä elinympäristömme antaa runsaasti virikkeitä fantasioida ufohavaintoa kauas todellisuudesta, vaikka havainnon takaa löytyisi tunnettu tai tuntematon luonnonilmiö.
Ufojen yhdistäminen vieraiden planeettojen olentoihin.
Ufot yhdistettiin nopeasti ajatukseen Maan ulkopuolisesta elämästä. Syitä olivat esimerkiksi havaitsijoiden kuvailemat lentosuoritukset, jotka olisivat olleet teknisesti jopa mahdottomia sekä väitetyt havainnot laskeutumisista ja niiden yhteydessä tehdyistä humanoidi-havainnoista.
Havaitun kohteen muotoa kuvaava termi lentävä lautanen muodostui lähes ufo- termin rinnakkaisilmaisuksi. Tapani Kuninkaan tekemässä analyysissä 70:stä suomalaisesta tapauksesta 30 % oli kiekon muotoisia, 40 % pallon tai soikion muotoisia. Ilmaisu sisältää ajatuksen rakennetusta aluksesta joka on ns. rautalaiva-teorian perusajatus. Sen mukaan havaitut kohteet olisivat vieraiden olentojen käyttämiä aluksia heidän liikkuessaan Maa-planeetalla ja planeetalle. Tämän teorian puolestapuhujia kirjoissaan oli esimerkiksi ruotsalainen K.Gösta Rehn. Muita oletettuja alustyyppejä ovat esimerkiksi sikarin- ja kolmionmutoiset alukset.
Väitetyt kontaktit humanoidien kanssa tulivat tunnetuksi 1950-luvulla. Väittämänsä kontaktin saaneiden henkilöiden kuvaukset esimerkiksi olentojen kotipaikasta voivat olla sekavia ja ristiriidassa tieteellisten havaintojen kanssa. Kerrottuja kontakteja oli myös jo 1800-luvun lopun ilmalaivahavaintojen yhteydessä.
Nykyisin ufotutkimukseen on kehittynyt rautalaivateorian ohella suuntaus, joka tutkimuksen ohella painottaa psykologista merkitystä ja kontaktien saamisen tärkeyttä. Elokuvat, televisiosarjat sekä kirjallisuus ovat levittäneet käsitystä humanoidien ulkonäöstä.
Ufojen on myös väitetty tulevan esimerkiksi aikamatkailijoina tulevaisuudesta, toisesta ulottuvuudesta tai Maan sisältä. Jacques Vallée lienee tunnetuin toisen ulottuvuuden tai rinnnakkaistodellisuusteorian kehittäjä.
Tutkimukset ja raportit.
Yhdysvaltain ilmavoimat järjestivät vuosina 1947–1969 omia ufotutkimusprojektejaan, joiden tarkoitus oli selvittää, ovatko ufot todellisia, ja uhka Yhdysvalloille. Tutkimusprojekti "Sign" (”merkki”) aloitettiin ilmavoimissa vuonna 1947, mutta se korvattiin 1949 projekti "Grudgella" (”kauna”) ilmavoimien ylempien upseereiden käskystä. Vuonna 1952 lakkautetun Grudgen seuraajaksi perustettiin samana vuonna projekti "Blue Book", jonka tieteellisenä neuvonantajana toimi tähtitieteen professori J. Allen Hynek. Vuosina 1952–1969 toimineen projekti Blue Bookin arkistoihin kerättiin kaikkiaan 12 618 uforaporttia, joista 701 merkittiin tutkimusten jälkeen selvittämättömiksi.
Vuosina 1966–1968 Coloradon yliopisto teki Yhdysvaltain ilmavoimien pyynnöstä tutkimuksen ufoista, ns. Condonin raportin. Condonin komitean tutkimista tapauksista noin 30 % (23 tapausta) jäi tunnistamatta. Edward Condon uskoi kuitenkin, että kaikki tapaukset voitaisiin selvittää, jos käytettävissä olisi riittävästi tietoja. Vaikka tämä raportti otettiin laajalti myönteisesti vastaan, johtavat ufotutkijat Hynek ja James MacDonald arvostelivat Condonin raporttia puolueelliseksi. Myös Condonin ryhmästä eronnut Saunders vastusti Condonin raporttia.
Myös Suomessa on esitetty Yhdysvaltain ilmavoimien lausuntoa, jonka mukaan ufot eivät uhkaa turvallisuutta. Lausunto sisältää myös kaksi muuta osaa. Toisessa sanotaan, että ei ole löytynyt mitään todisteita siitä, että ufot edustaisivat sellaista teknistä kehitystä, mitä ei tunneta. Kolmannessa sanotaan, että ei ole mitään perusteita luokitella ufoja maapallon ulkopuolisiksi kulkuneuvoiksi.
Yhdysvaltain ilmavoimilla on muitakin kuin puolustuksellisia syitä hillitä ufovillitystä. Vuonna 1947 ne aloittivat kokeet halkaisijaltaan noin 50-metrisillä ilmapalloilla, jotka kohosivat lähes neljänkymmenen kilometrin korkeuteen – korkeammalle kuin lentokoneet. Ilmakehän aiheuttamasta valon taipumisesta johtuen ne saattoivat näyttää sikareilta tai lentävillä lautasilta. Ilmavirrat saattoivat aiheuttaa sen, että ne näyttivät liikkuvan mielivaltaisiin suuntiin. Kylmän sodan alkuaikoina ufoja epäiltiin joskus myös neuvostoliittolaisiksi salaisiksi aseiksi.
Ufoilmiöiden kritiikkiä.
Ufokriitikoiden mielestä kaikki ufot voidaan selittää ihmisen tekemillä laitteilla, luonnonilmiöillä, sepitteillä ja erilaisilla harhoilla. Väitetyt ufokuvat, laskeutumisjäljet, ufoista peräisin olevat esineet ja fyysiset vaikutukset ihmisiin ym. ovat monitulkintaisia. Ufoskeptikot ovat joskus järjestäneet huijauksia, joilla ovat pyrkineet osoittamaan, etteivät esimerkiksi ulkoavaruusoletusta kannattavat ufotutkijat erota oikeaa ufoa esimerkiksi pilasta. Morristownin ufohuijaus 2009 uutisoitiin laajasti ufona Yhdysvaltain tiedotusvälineissä, vaikka kyse oli pelkistä ilmapallon varassa liikkuvista lyhdyistä.
Ufokirjoissa kuitenkin säilyvät vuosikausia monet luonnonilmiöiksi tai huijauksiksi todistetut ja epäillyt tapaukset, kuten Gulf Breezen ufotapaus. Suomalaisissa ufokirjoissa mainittu Petroskoin maneetti on selvä Plesetskistä tehty rakettilaukaisu. Skeptikoiden mielestä ufohavaintoja tuottaa muun muassa ”ufoteollisuus”, joka hyötyy ufoja käsittelevän materiaalin myynnistä. Vastuuttomat lehtimiehet haluavat lehtien levikkiä lisääviä hyviä juttuja, kuten Suomessa tapahtui Kinnulan ufohuijauksessa.
Myös ufokritiikkiä on monesti arvosteltu hätiköinnistä. Tunnetut amerikkalaiset skeptikot kuten sähköinsinööri Philip Klass ja tähtitieteen professori Donald Menzel ovat selittäneet ufoja luonnonilmiöillä, joiden olemassaolo on epävarmaa, tai jotka ovat käytännössä mahdottomia. Klass esitti 1960-luvulla teorian, jonka mukaan monet ufoista ovat pallosalamoita, ja Menzel väitti ilmalinssien tuottavan monia ufoja. Suuren ufojoukon selittämistä pallosalamoilla ja ilmakehän optisilla ilmiöillä voitaneen pitää epätodennäköisenä.
Ufokontaktien todenpitävyys on kyseenalaistettu. Väitteet havaintojen salassapidosta eivät jostain syystä onnistu, vaikka kansalliset salaisuudet ovat vuotaneet. Muukalaisten viestit tuntuvat olevan muotitietoisia. (Ydinaseet, ympäristönsuojelu)
Väitteet ufoja koskevan tiedon salailusta.
Ainakin kaksi 1960- ja 1970-luvuilla avaruudessa käynyttä astronauttia, Edgar Dean Mitchell ja Gordon Cooper, on sitä mieltä, että Yhdysvaltain hallitus vääristelee ufoja koskevaa tietoja, jotta totuus niistä ei kävisi ilmi. Lisäksi Buzz Aldrin on maininnut nähneensä ufon Apollo 11 -lennolla, mutta joutuneensa NASAn vaatimuksesta salaamaan sitä 30 vuotta. NASAn mukaan astronautit kuitenkin näkivät todennäköisesti vain kantoraketista irronneen paneelinpalasen.
Astronauttien lisäksi eräät muut tärkeässä asemassa olevat henkilöt ovat olleet sitä mieltä, että ufoja koskevaa tietoa salataan. Tällaisia ovat olleet senaattori Barry Goldwater, amiraali Lord Hill-Norton (aikaisempi NATOn johtaja ja Yhdistyneen kuningaskunnan puolustusvoimien päällikkö), prikaatinkenraali Arthur Exon (aiempi Wright-Patterson AFB:n komentaja), vara-amiraali Roscoe H. Hillenkoetter (ensimmäinen CIAn johtaja), johtaja vuosilta 1935”1972 J. Edgar Hoover, ja aiempi Kanadan puolustusministeri Paul Hellyer.
Myös Yhdysvaltain entisistä presidenteistä Jimmy Carter, Ronald Reagan, sekä Richard Nixon uskoivat ufoihin. Myös Neuvostoliiton viimeiseksi jäänyt johtaja Mihail Gorbatšov uskoi, että ufoilmiö on todellinen, ja halusi ihmisten suhtautuvan siihen vakavasti.
Ranskan avaruustutkimuskeskus CNES avasi salatut ”ufokansiot” yleisesti luettaviksi maaliskuussa 2007. Kansioihin on arkistoitu 1 650 ufotapausta, joista yhdeksän prosenttia on pystytty selvittämään.
Ufon määritelmästä.
Monesti ufot määritellään vaikkapa ulkoavaruudesta tulleiksi aluksiksi. Ufotutkijat eivät suosi tätä määritelmää. Eri ufotutkijat ovat antaneet erilaisia määritelmiä ufoille. Edward Condon, joka johti tieteellistä ufotutkimusprojektia 1960-luvun lopulla, määritteli ufot havaitsijalle tunnistamattomiksi lentokykyisiksi esineiksi. Jacques Vallee määritteli ufot näöltään ja käyttäytymiseltään epätavallisiksi aineellisiksi lentäviksi kohteiksi. J. Allen Hynekin mukaan ufojen epätavallinen olemus tyrmistyttää sekä havaitsijat että asiantuntijat. Näin Hynek pyrkii määritelmässään suodattamaan asiantuntijan tunnistamat ”ifot” pois. Näissä määritelmissä ei oteta kantaa siihen, mikä on ufoilmiön varsinainen aiheuttaja.
Ufoaallot.
Ufojen havaintomäärä on useita kertoja kasvanut huomattavasti joko rajatulla tai laajemmilla alueilla suhteellisen lyhyeksi aikaa. Äkillistä uforaporttien tulvaa sanotaan ufoaalloksi. Suuria ufoaaltoja oli 1947, 1952 ja varsinkin 1954, 1957 ja 1965 sekä 1969–1971, 1978 ja 1981. Vuoden 1947 ufoaallon aloitti Kenneth Arnoldin ”ensimmäinen ufohavainto”, joka sai erittäin laajaa julkisuutta.
Ufoaaltojen syistä ja luonteesta on kiistelty. Pääväittämiä on kaksi. Toinen esittää että ufoaallot ovat todellisia. Epäilijöiden mukaan ihmiset lisääntyneen kiinnostuksen ja raportoinnin aikana ilmoittelevat herkemmin uforaportteja, jotka ovat joko tunnettujen kohteiden virhetulkintoja tai sepitteitä. Saattaa myös olla, että todelliset ilmakehä-, valo-, ilma-alushavainnot laukaisevat virhehavainnoista koostuvan havaintoaallon.
Kylmän sodan lopun jälkeisen taantuman aikaan Hollywood teki muutamia UFO-elokuvia kuten "Mars hyökkää!", jossa myös ironisoitiin 1950-luvun UFO-elokuvien sisältämää kommunismin uhkalla pelottelua. 29. heinäkuussa 2011 Yhdysvalloissa tuli ensi-iltaan elokuva "Cowboys & Aliens", joka on nostanut pohdintaa 1800-luvun lopun UFO-havainnoista. Samana päivänä nettiuutisoitiin ruotsalaisen Peter Lindbergin mahdollisesti löytäneen UFO-aluksen Perämeren pohjasta.
Ufovalokuvat.
1974 Ground Saucer Watch -järjestön tekemässä analyysissä 5 prosenttia sen tutkimista kuvista jäi aidoiksi. Tutkimuksessa käytettiin muun muassa tuolloin uutta kuvan digitaalista käsittelyä sekä varsinaisesti laaduntarkkailun röntgenkuvien suurentamiseen tarkoitettua Tv-kamera- ja monitorijärjestelmää.
Jo ennen tietokoneiden ja kuvankäsittelyohjelmien aikaa oli mahdollista tehdä retusointeja ja kuvatrikkejä. Esimerkiksi siiman varaan voi ripustaa pieniä esineitä ja ottaa niistä ufoksi väitettäviä kuvia. Omatekoisen pienoismallin tai muun sopivan esineen voi heittää ilmaan ja ottaa siitä kuvan sopivalta etäisyydeltä. Kattolampun tai muun valon heijastuksia voi kuvata niin, että ympäristö ei paljasta kuvan todellista kohdetta. Negatiivia tai alkuperäistä valokuvaa voi käsitellä ja ottaa käsitellystä kuvasta uuden kuvan. Suomalainen Paimion ufokuva on aikavalotuksella kuvattu Kuu. Kuvan paljastivat siinä näkyvien tähtien valottuneet liikeradat, joiden avulla oli mahdollista päätellä kuvan tekotapa.
Paimion valokuva, tähdet eivät erotu kuvan versiosta
Trikkikuvan voi tunnistaa esimerkiksi varjojen sijainnista ufossa verrattuna ympäristön varjoihin. Tässä kertomuksen johdonmukaisuus ja ilmoitetut ajat ovat merkityksellisiä, jos kuva on otettu luonnollisessa valossa. UFO saattaa olla lähellä kuvan yläreunaa, jottei ripustussysteemi näy. Myös lähellä olevat puiden oksat ovat epäilyttäviä. UFO voi näyttää sanottuun etäisyyteensä nähden liian kirkkaalta ja terävärajaiselta.
Ufokuvan luotettavuuden ja aitouden määrittelyssä tulisi pyrkiä arvioimaan kuvaajan yleinen luotettavuus sekä havaintoselostuksen johdonmukaisuus ja yhtenevyys ufokuvien kanssa. Jos kuva on otettu filmiä käyttävällä kameralla negatiivit olisi tutkittava. Edelleen on eduksi jos on riippumattomien todistajien havaintoja. Paul ja Evelyn Trentin 11. toukokuuta 1950 havaitsemakseen kertomasta kohteesta ja ottamistaan valokuvista kiistellään havaintoaikojen sekä valon ja varjojen suhteiden perusteella.
J. Allen Hynek asetti hyvän kuvan vaatimuksiksi että luotettavina tunnetut henkilöt ovat todistaneet ufon kuvaamista ja että alkuperäinen negatiivi sekä kamera ovat saatavilla tutkijoille niiden tutkimiseksi. Hän edellytti myös että kuvaaja on valmis vannomaan valalla kuvan aitoudesta.
Kriteerit täyttäviä ufokuvia ja filmi- tai videokuvia ovat esimerkiksi Uuden-Seelannin Tammikuussa 1979 kuvattu materiaali nopeasti liikkuvista valoista sekä Phoenixin valot, joilla oli useita toisistaan riippumattomia havaitsijoita. Pudasjärven ufoaallosta saatiin kuvausprojektissa lukuisia kuvia infrapunafilmille. Erilaisten lähteiden kuten autonvalojen vaikutukset oli testattu etukäteen.
Ufojen vaikutukset ympäristöönsä.
Ufon laskeutumisjäljeksi on varsinkin ufohavaintojen yhteydessä monesti luultu uveavantoa eli luonnollisesti syntynyttä reikää jäässä, tai sienistä muodostuvaa rengasta, ”noidankehää”.
Levellandin ufotapaus on esimerkki useiden toisistaan riippumattomien havaitsijoiden kuvailemista samankaltaisista mutta yksilökohtaisista vaikutuksista laajalla alueella kaupungin ympäristössä.
Ufojen luokittelu.
Ufojen luokittelujärjestelmiä on monia, ne ovat kaikki jollakin tavalla rajallisia tai suuntaavia, jolloin vain tietyn tyyppiset havainnot tulevat luokittelussa esille. Näin ollen jonkin luokittelun käyttö saattaa vahvistaa ihmisten mielissä ufojen olevan juuri luokittelun kuvaaman laisia.


Burkina Faso.
Burkina Faso (entinen Ylä-Volta'") on sisämaavaltio Länsi-Afrikassa. Sen rajanaapureita ovat Norsunluurannikko, Mali, Niger, Benin, Togo ja Ghana. "Burkina faso" tarkoittaa paikallisilla morén ja dioulan kielillä "vapaiden ihmisten maa". Burkina Faso sai nykyisen nimensä 4. elokuuta 1984, aiemmin valtiota kutsuttiin nimellä Ylä-Volta. Nykyisin maasta on käytössä myös nimi Burkina.
Burkina Fason kansalaista kutsutaan Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen mukaan nimellä burkinalainen.
Historiaa.
Burkina Fason varhaista historiaa tunnetaan vain paloittain. Luoteisosassa on jäänteitä pysyvästä asutuksesta noin vuodelta 1000 eaa. Maan eteläosassa lobien alueella on vaikuttavia raunioita, joiden rakennusajasta ei ole tietoa.
Burkina Fasoa hallitsivat 1500-luvun alusta suurimmaksi osaksi mooset, joiden valtakunnan pääkaupunkina oli Ouagadougou. Mooset olivat tärkeä poliittinen voima ja puolustivat aluettaan ja perinteistä animistista uskoaan islamilaisilta fulaneilta. Ranskalaiset joukot kuitenkin kukistivat mossit vuonna 1895 ja tekivät alueesta Ranskan siirtomaan.
Burkina Fasoa hallittiin välillä osana Norsunluurannikkoa, mutta vuonna 1947 se erotettiin Ylä-Voltan siirtomaaksi. Ylä-Voltasta tuli autonominen tasavalta 11. joulukuuta 1958 ja se itsenäistyi 5. elokuuta 1960. Itsenäistymisen jälkeen presidentti Maurice Yaméogo ja hänen johtamansa "Voltalaisten demokraattinen liitto" (UDV) perustivat maahan yksipuoluejärjestelmän. Laajojen levottomuuksien jälkeen armeija kuitenkin kaatoi Yaméogon hallinnon 1966. Everstiluutnantti Sangoulé Lamizana nousi maan johtoon, ensin sotilashallinnon johtohahmona ja vuodesta 1970 presidenttinä. Lamizanan presidenttiyttä jatkettiin avoimissa vaaleissa 1978, mutta 25. marraskuuta 1980 eversti Saye Zerbon johtama sotilaskaappaus syrjäytti Lamizanan. Uudet vallankaappaukset toivat valtaan ensin Jean-Baptiste Ouédraogon 7. marraskuuta 1982 ja sitten kapteeni Thomas Sankaran 4. elokuuta 1983. Jännitteet rajanaapuri Malin kanssa purkautuivat joulupäivänä 1985 alkaneeseen viiden päivän rajasotaan ("Joulusota"), joka vaati noin 100 kuolonuhria.
Vasemmistolainen Sankara murhattiin 15. lokakuuta 1987 Blaise Compaorén järjestämässä uudessa sotilaskaappauksessa. Burkina Faso siirtyi 1990-luvun alussa monipuoluejärjestelmään ja vapaisiin vaaleihin, mutta Compaore ja hänen johtamansa "Demokratian ja edistyksen kongressi" (CDP) ovat säilyttäneet asemansa maan johdossa.
Vuoden 2011 helmi- maaliskuussa on Burkina Fasossa ollut levotonta. 22. helmikuuta pääkaupungissa oli levotonta opiskelijan kuoltua poliisin käsiin. Maaliskuun 15. sotilaat osoittivat mieltään pääkaupungissa maksamattomien asumistukien johdosta. Myös Bobo-Diulassossa ja Koudougoussa on ollut mielenosoituksia. Bobo-Diulassossa viljelijät osoittivat mieltään maataloustuotteiden alhaisia myyntihintoja vastaan ja jälkimmäisessä kaupungissa kauppiaat ovat protestoineet liikepaikkojen sulkemista vastaan. Mielenosoittajien silmätikkuna on ollut myös presidentin hankkima suuri henkilökohtainen varallisuus, kuten uusi lentokone.
Politiikka.
Burkina Faso on parlamentaarinen demokratia, jossa presidentillä on laajat valtaoikeudet. Presidentti valitaan perustuslain mukaan joka viides vuosi. Ennen valtakausi oli seitsemän vuotta, mutta vuonna 2000 tehdyn perustuslakiuudistuksen myötä sitä lyhennettiin kahdella vuodella.Vuoden 2005 presidentinvaaleissa nykyinen presidentti Blaise Compaoré sai 80,3 prosenttia äänistä. Vuonna 2010 presidentti valittiin jälleen uudelle virkakaudelle.
Maan parlamentti koostuu kahdesta kamarista. Kansalliskokouksen 111 edustajaa valitaan suoralla kansanvaalilla viiden vuoden kaudeksi, neuvoa-antavan edustuskamarin 178 edustajaa ovat nimitettyjä. Toukokuussa 2002 pidetyissä parlamenttivaaleissa äänestysprosentti oli 64,1 %. Suurimmat puolueet olivat CDP (hallitseva) 49,5 %, 57 paikkaa, ADF-RDA (liberaali) 12,7 %, 17 paikkaa ja PDP (sosiaalidemokraattinen) 7,5 %, 10 paikkaa. Lisäksi kymmenen pienpuoluetta sai kukin joitakin paikkoja parlamentissa. Toukokuun 2007 parlamenttivaalit päättyivät hallitsevan puolueen voittoon.
BurkinaFasosta on raportoitu hallituksen organisoimasta väkivallasta tiedotusvälineiden edustajia ja oppositiopoliitikkoja kohtaan, joten maata ei voi pitää täysin vapaana.
Hallinnollinen jako.
Burkina Faso jakaantuu 13 alueeseen, jotka jakautuvat 45 provinssiin ja provinssit edelleen 301 departementtiin.
Maantiede.
Burkina Faso on tasainen sisämaavaltio, jonka suurin osa on 200-400 metrin korkeudella merenpinnasta. Lännessä on hiukan vuoristoisempaa, maan korkein kohta on Mont Tema, 749 metriä. Suurin osa maasta kuuluu Volta-joen ja sen kolmen haaran valuma-alueeseen: Mouhoun (Musta-Volta) 1 160 km, Nakambe (Valkoinen-Volta), Nazinon (Punainen-Volta).
Burkina Fason pohjoisosa kuuluu kuivaan Sahelin vyöhykkeeseen, ja siellä sataa 150-600 mm vuodessa. Kasvillisuus kuolee kuivalla kaudella lähes kokonaan, ja luontaisesti syttyneet ja ihmisen sytyttämät ruohikkopalot viimeistelevät tuhon. Sadekaudella maisema muuttuu dramaattisesti, kun savanniruohot rehahtavat kymmeniä senttejä pitkiksi muutamassa kuukaudessa.
Eteläosissa sataa tyypillisesti 900-1300 mm vuodessa; sateet vaihtelevat vuodesta toiseen suuresti. Kasvillisuus on metsää ja tiheää pensaikkoa.
Sää on lämmintä koko vuoden, ja touko-lokakuussa kosteus tekee hiostavuudesta epämukavinta. Marraskuusta maaliskuuhun harmattan tuo kuivempaa ilmaa, mutta myös pölymyrskyjä esiintyy harmattanin vallitessa.
Talous.
Burkina Faso on yksi maailman köyhimmistä maista. Noin 80% asukkaista tulee toimeen omavaraisviljelyllä. Kuivuus, hedelmätön maaperä, infrastruktuurin puutteet ja heikko lukutaitoisuus sekä talouden riippuvaisuus ulkoisten tekijöiden heilahteluista ovat pitkäaikaisia ongelmia.
Monet burkinalaiset käyvät naapurimaissa töissä ja lähettävät rahaa kotiin. Naapurimaiden talousongelmat vaikuttavat siksi suoraan monen burkinalaisen perheen toimeentuloon.
Burkina Fasossa on vain vähän luonnonrikkauksia ja heikosti teollisuutta. Yksi tärkeimmistä vientituotteista on puuvilla, jota muiden lähiseudun maiden kanssa viedään yhteistyössä länsimaihin.
Väestöstä 27,2 % eli köyhyydessä eli alle yhdellä dollarilla päivässä vuosina 1990–2005. Aikuisista vain 23 % osasi lukea vuonna 2005. Bruttokansantulo asukasta kohti oli 400 dollaria.
Väestö.
Heinäkuussa 2007 Burkina Fasossa arvioitiin elävän 14 326 203 henkeä.
Noin 94 % burkinafasolaisista kuuluu nigeriläis-kongolaisia kieliä puhuviin kansoihin. Gurilaisen ryhmän kieliä puhuvat mosit ja heidän sukukansansa dagarit, biriforit, nankanset ja kusasit asuvat maan keskiosassa Valkoisen Voltan alueella. He muodostavat yhteensä noin puolet väestöstä. Lobit asuvat maan lounaisosassa ja bobot Malin rajaseudulla Bobo-Dioulasson koillispuolella. Grusit sukukansoineen elävät Ghanan rajaseuduilla, gurmat kaakossa Beninin rajalla, senufot lännessä sekä Kankalaban tasangolla, dogonit Bandiagaran vuoristoseudulla. Mandelaisen ryhmän kieliä puhuvat samot, soninket ja djulat asuvat maan luoteisosassa erillisinä ryhminä gurilaisten kansojen joukossa, bisat Valkoisen Voltan varrella lähellä Ghanan rajaa. Atlanttiseen kieliryhmään kuuluvat maan luoteisosassa asuvat fulbet.
Maan pohjoisosan puoliautiomaata asuttavat paimentolaisuutta harjoittavat tuaregit ja heidän länsipuolellaan songhait. Kaupungeissa on hausoja, libanonilaisia ja ranskalaisia.
Noin puolet väestöstä on uskonnoltaan muslimeja, 10 % kristittyjä ja loput animisteja.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 1,6% aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 130 000 henkeä. Antiretroviraalilääkitystä olisi tarvinnut noin 48 000 henkeä, mutta sitä sai noin 35 % heistä, noin 17 000 henkeä. Lääkitystilanne oli parantunut huomattavasti, vuonna 2004 lääkettä sai seitsemän prosenttia tarvitsijoista.
Aivokalvontulehdus on surmannut satoja ihmisiä mm. vuosina 1996, 2001 ja 2006.
Musiikki ja kirjallisuus.
Burkina Fason jokaisella etnisellä ryhmällä on omat musiikkiperinteensä. Maan kansallislaulu on Thomas Sankaran "Une Seule Nuit".
Ouagadougoussa sijaitsee kansallinen musiikkimuseo, jossa säilytetään muun muassa useita uniikkeja burkinafasolaiselle musiikkikulttuurille ominaisia soittimia.
Niin suuri osa väestöstä on pitkään ollut lukutaidottomia, että suullinen perinne on ollut keskeisessä osassa tarinoiden siirtämisessä sukupolvelta toiselle. Monilla etnisillä ryhmillä on ollut erityisiä tarinankertojia, toisissa ryhmissä perustarinat opetetaan nuorille aikuistumisen yhteydessä. Varsinaista kirjallista perinnettä edustavat Augustin Sondé Coulibally, Jean Baptiste Somé ja Monique Ilboudo.
Elokuva.
Burkina Fason pääkaupunki, Ouagadougou, on ollut merkittävä afrikkalaisen elokuvateollisuuden kannalta. Siellä myös järjestetään vuosittain afrikkalaiset elokuvafestivaalit. Tunnetuimpiin burkinafasolaisiin elokuvaohjaajiin kuuluu muiden muassa Idrissa Ouédraogo.
Urheilu.
Burkina Fason ehkä suosituin urheilulaji on jalkapallo, jota harrastaa maassa arviolta 600 000 ihmistä. Maan miesten edustusjoukkue ei ole selviytynyt maailmanmestaruuskilpailuihin kertaakaan, mutta oli vuoden 1998 Afrikan-mestaruuskilpailuissa neljäs. Burkina Faso on osallistunut olympialaisiin yhteensä seitsemän kertaa vuoden 1972 kisoista lähtien, mutta ei ole voittanut yhtäkään mitalia.
Jalkapallon lisäksi myös yleisurheilu on saanut suosiota Burkina Fasossa. Maan edustajat eivät ole saaneet suurta menestystä MM- tai olympiakisoissa, mutta se on saanut muutamia mitaleita Afrikan-mestaruuskilpailuista. Kansainvälisellä tasolla menestynyt, nykyisin Belgiaa edustava pikajuoksija Élodie Ouédraogo on syntyperältään burkinalainen.
Aiheesta muualla.
*


Humen giljotiini.
Humen giljotiinin eli Humen lain mukaan tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä. Näin Humen giljotiini siis leikkaa moraalin irti luonnollisista totuuksista. Periaatteen loi filosofi David Hume teoksessaan "A Treatise of Human Nature" (1739). Alkuperäinen sääntö kuuluu "”there is no ought from is”",


Moralistinen virhepäätelmä.
Moralistinen virhepäätelmä on naturalistisen virhepäätelmän vastakohta, jossa "pitäisi"-lauseista johdetaan "on"-lauseita. Se ei siis tiukan määritelmän mukaan ole metaetiikkaa, mutta koskee kuitenkin moraalisia teorioita.
Esimerkki moralistisesta virhepäätelmästä on väite ”miesten ja naisten pitäisi olla tasa-arvoisia, joten he ovat kyvyiltään täysin samanlaisia”.


Naturalistinen virhepäätelmä.
Naturalistinen virhepäätelmä on väitetty filosofinen virhepäätelmä, joka liittyy moraalisen hyvän luonteeseen. Brittiläinen filosofi G. E. Moore esittelee sen kirjassaan "Principia ethica".
Moore väittää henkilön syyllistyvän naturalistiseen virhepäätelmään, jos hän yrittää palauttaa moraalisen "hyvän" johonkin luonnolliseen, maailmassa empiirisesti mitattavissa olevaan ominaisuuteen.
Esimerkiksi hedonisti saattaa väittää moraalisen hyvän olevan mitattavissa ihmisissä esiintyvän mielihyvän tai onnellisuuden perusteella. Tällaiset hedonistit ovat laajentaneet näkökulmaansa hedonismin ydinteesistä, jonka mukaan mielihyvä tulee maksimoida. Mooren mukaan tämä on ankara virhe, ja moraalista hyvää tulee pitää sellaisena kuin se on, yksinkertaisena määrittelemättömänä epänaturalistisena arvona.
On huomattava, että Moore piti yhtä lailla virheenä hyvän palauttamista yliluonnollisiin tai metafyysisiin ominaisuuksiin (Jumalan lain tai kosmoksen järjestyksen mukaisuuteen tms.).
Mooren mukaan yritys määrittää moraalinen hyvä naturalistisen ominaisuuden avulla kaatuu aina avoimen kysymyksen argumenttiin. Ajatellaan esimerkiksi väitettä, että hyvää on se, mikä tuottaa mielihyvää (mielihyvän paikalle voidaan ajatella mikä tahansa muukin asia). Silloin voitaisiin päätellä seuraavasti: "P tuottaa mielihyvää – siis P on hyvä." Avoimeksi jää silti kysymys: "Onko hyvä, että P tuottaa mielihyvää?" Mooren mukaan tämä kysymys on aina mielekäs, eikä mikään hyvän analyysi siksi voi onnistua.
Hedonisti saattaisi vastata toteamalla vain moraalisen hyvän ja mielihyvän korreloivan täysin. Iso osa kritiikistä väittää myös Mooren yleisesti ottaen vain puhuvan analyysin paradoksista, eikä niinkään tietystä etiikan luonteeseen läheisesti liittyvästä ongelmasta.
Mooren näkökantaa kutsutaan eettiseksi epänaturalismiksi. Hän oli itse utilitaristi moraalin suhteen.
Moorea ei siis niinkään kiinnosta se, jos joku yrittää johtaa empiirisistä tosiasioista arvostelulauseita, tämä on Humen giljotiinin heiniä. Moore puhuu pikemminkin moraalin semantiikasta, vaikka Humen giljotiinin vastainen päättely onkin aina myös naturalistinen virhepäätelmä.


Peter Singer.
Peter Singer on kaikkien aikojen tunnetuimpia australialaisia filosofeja.
Peter Albert David Singer (s. 6. heinäkuuta 1946, Melbourne) on australialainen filosofi. Singer on Princetonin yliopiston professori. Hänen eritysalansa on käytännöllinen filosofia ja eettinen näkökulmansa utilitarismi, tarkemmin sanottuna preferenssiutilitarismi.
Singer on toiminut myös filosofian professorina Monashin yliopistossa Melbournessa. Vuonna 1996 Singer pyrki vihreän puolueen ehdokkaana Australian senaattiin. Vuonna 1999 hänet nimitettiin bioetiikan professoriksi Princetonin yliopiston Center for Human Values -keskukseen Yhdysvaltoihin.
Singer on toimittanut myös kokoomateoksia. "A Companion to Ethics" (Oxford: Blackwell, 1991) sisältää lyhyitä artikkeleita kaikista moraaliajattelun puolista.
Eläinten vapautus.
Singerin teos "Animal liberation" (suom. "Oikeutta eläimille") on monen kasvissyöjän ja vegaanin eettinen perustelu näkemyksilleen, ja yksi koko eläinten oikeusliikkeen määrittäviä vaikutteita. Kirjassa hän argumentoi spesismiä eli lajisortoa vastaan todeten, ettei rationalistinen etiikka voi millään lähteä ihmisen erityisoikeuksista muihin lajeihin nähden. Vaikka teos on suomennettu nimellä "Oikeutta eläimille", Singer ei kannata eläinten oikeuksia, vaan lähestyy asiaa utilitaristisesta näkökulmasta. Singerin ajattelussa eläimet pitää ottaa huomioon, koska ne kykenevät kärsimään. Hän siis päätyy puolustamaan eläimiä lähtemällä liikkeelle utilitarismin perusajatuksesta minimoida kärsimys.
Käytännöllinen etiikka.
Singerin laajimmassa teoksessa "Practical Ethics" (1979, toinen painos vuonna 1993), eritellään yksityiskohtaisesti sitä, kuinka ja miksi yksilöiden etuja tulee punnita. Singerin kanta on, että yksilön edut tulee aina punnita kyseisen yksilön todellisista ominaisuuksista lähtien eikä siitä, että yksilö kuuluu johonkin käsitteelliseen luokkaan. Kirjassa Singer mm. puolustaa eutanasian laillistamista.


Luettelo etnisistä ryhmistä.
Tälle sivulle on koottu luetteloa etnisistä ryhmistä.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z __NOTOC__
Katso myös.
*
Etniset ryhmät


Ulkoisvaikutus.
Ulkoisvaikutus eli ulkoiskustannus on taloustieteessä kaupankäynnin tai taloudellisen toiminnan vaikutus, joka koskee kolmansia osapuolia, jotka eivät osallistu tehtävään päätökseen. Jos toiminnan hyödyt tai haitat eivät rajoitu toimijoihin itseensä, ei päätöstä tehdä sosiaalisesti optimaallisella tavalla. Tyypillinen esimerkki negatiivisesta ulkoisvaikutuksista on saastutus. Positiivisia ulkoisvaikutuksia ajatellaan usein olevan muun muassa koulutuksessa. Ulkoisvaikutukset ovat yksi markkinahäiriöiden tärkeimmistä syistä.
Yhteiskunnan kannalta ulkoisvaikutusten poistaminen tai korjaaminen olisi hyödyllistä, jotta resurssit tulisivat käytetyiksi mahdollisimman tehokkaasti. Ulkoisvaikutuksia voidaan yrittää hallita esimerkiksi sääntelyllä, tukiaisilla tai veroilla. Tukiaisilla ja veroilla pyritään muuttamaan toimijan kohtaama hinta, jolloin hän korjaisi toimintansa sosiaalisesti optimaalliselle tasolle. Ulkoisvaikutuksen käsitteen kehitti ranskalainen taloustieteilijä Arthur Pigou, jonka mukaan tällaista veroa myös kutsutaan. Pigoun verolla on "kaksoishyöty": sillä saadaan kerättyä rahaa julkiseen kassaan ja lisäksi se korjaa markkinavääristymää eli haitallisten ulkoisvaikutusten liian suurta määrää optimiin nähden.
Määritelmiä.
Toinen ehto voi toteutua tai olla toteutumatta, riippuen siitä kuinka tiukkaa määritelmää halutaan käyttää.
Haitallinen ja hyödyllinen ulkoisvaikutus.
"Ulkoishaitta" on taloudellisesta toiminnasta seuraava haitallinen vaikutus kolmanteen osapuoleen, joka jää ottamatta huomioon. Tyypillisesti tuotteen myyjä tai valmistaja pystyy jättämään osan kustannuksistaan jollekulle, joka ei ole suostunut kauppaan. Tällöin hyödykettä tuotetaan tai kulutetaan enemmän kuin olisi sosiaalisesti optimaallista.
Klassinen esimerkki ulkoishaitoista on yhteisresurssien käyttö. Yhteisresurssilla tarkoitetaan yhteisessä käytössä olevaa resurssia, jonka käyttö on ilmaista tai liian alhaisesti hinnoiteltua. Tällaisia resursseja ovat muun muassa puhdas ympäristö ja yhteiset kalavedet. Taloudelliset toimijat saastuttavat liikaa, jos heidän ei tarvitse maksaa siitä, että ympäristö muuttuu kaikille muille huonommaksi. Yksi kalastaja saattaa tyhjentää kalavedet ylikalastuksella, jolloin hän ei hän ota huomioon sitä, että muille ei jää enää kalastettavaa.
"Ulkoishyöty" taas tarkoittaa kolmannelle osapuolelle taloudellisesta toiminnasta seuraavaa hyötyä. Koska kolmas osapuoli nauttii hyödystä mutta hän ei ole kaupan osapuoli, voidaan tilannetta verrata vapaamatkustamiseen. Silloin hyödykettä tuotetaan tai kulutetan vähemmän kuin olisi sosiaalisesti optimaalista. Häiriötä voidaan yrittää korjata tukemalla ulkoishyötyjä tuottavaa toimintaa.
Ulkoishyötyä katsotaan olevan muun muassa koulutuksessa. Kouluttautunut ihminen saa korkeampaa palkkaa, mutta sen lisäksi hän voi auttaa muita ihmisiä esimerkiksi jakamalla tietoa, jonka vaikutusta ei ole palkassa huomioitu. Toinen ulkoishyödyn yleinen syy on verkostovaikutus. Esimerkiksi puhelimesta on enemmän hyötyä, jos sitä käyttää moni muukin. Tällöin uusi puhelimen ostaja tuottaa positiivisen ulkoisvaikutuksen muille käyttäjille.
Yksityinen ja julkinen ulkoisvaikutus.
"Julkinen ulkoisvaikutus" on sukua julkishyödykkeelle, sillä tarkoitetaan ulkoisvaikutuksia jotka eivät vähene tai kulu loppuun riippumatta siitä moniko niistä nauttii tai kärsii. Esimerkiksi kaunis piha tuottaa iloa ohikulkijoille riippumatta siitä moniko sitä ihailee, saastunut ilma haittaa kaikkia riippumatta siitä moniko sitä hengittää.
"Yksityinen ulkoisvaikutus" sitä vastoin on rajallinen ja voi kulua loppuun. Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen polttoainepula oli monin paikoin Eurooppaa niin paha, että ihmiset kulkivat pitkin ratakiskoja etsien junasta pudonneita hiilenpaloja. Aina kun joku löysi ja korjasi talteen hiilenpalan, muiden mahdollisuudet löytää niitä heikkenivät.
Pekuniaarinen eli valeulkoisvaikutus.
Monet talouselämän ilmiöt voivat näyttää siltä kuin niitä aiheuttamassa olisi jokin ulkoisvaikutus, vaikka näin ei olisi. Oletetaan että on hyvin toimivat markkinat, joissa uusi muoti lisää käsilaukkujen kysyntää. Se nostaa myös nahan kysyntää ja hintaa, mikä vuorostaan nostaa kenkien hintoja. Kärsivätkö tällöin kenkien ostajat käsilaukkujen ostajien aiheuttamasta ulkoisvaikutuksesta? Tämä ei ole aito ulkoisvaikutus, koska kaikki talouden toimijat saavat markkinoilta oikeat hintasignaalit ja toimivat optimaalisesti niiden mukaan. Taloudellisen analyysin kannalta merkittävää on se, että kenkien tuotantofunktion muoto ei muuttunut, ainoastaan siirryttiin uuteen tasapainopisteeseen samalla funktiolla. Aidon ulkoiskustannuksen seurauksena tuotantofunktio siirtyy ja muotoutuu sosiaalisesti epäoptimaaliseen tilaan. Tällaisia aidolta ulkoisvaikutukselta näyttäviä vaikutuksia kutsutaan vale- eli pseudoulkoisvaikutuksiksi. Viner kutsui niitä "pekuniaarisiksi" eli "rahallisiksi" ulkoisvaikutuksiksi erotuksena "teknologisista" ulkoisvaikutuksista, joita nykytaloustieteessä pidetään aitoina ulkoisvaikutuksina.
Ulkoisvaikutukset julkishaitakkeina.
Julkishyödykkeeksi kutsutaan hyödykettä, joka ei ole niukka, eli sen kuluttaminen ei vaikuta vähennä muiden mahdollisuutta kuluttaa sitä, ja joka on vapaasti saatavilla kun se on tuotettu, eli ketään ei voi estää kuluttamasta sitä. Yleinen esimerkki on julkinen puisto, jossa voi käyskennellä vapaasti ja joka ei kulu käytössä.
Vaihtoehtoinen tarkastelutapa haitallisille ulkoisvaikutuksille on niiden näkeminen julkishaitakkeina, siis julkishyödykkeinä joista on negatiivinen hyöty. Analysointi julkishaitakkeina tai ulkoishaittoina tuottaa useimmissa tapauksissa keskenään yhteneväiset tulokset. Seuraavassa taulukossa on esitetty eräs mahdollinen luokittelu ympäristöhaitoille niiden julkisuuden ja runsauden näkökulmasta (vrt. taulukko artikkelissa hyödyke).
Ulkoiskustannusten hallinta.
Taloustieteilijät Marshalista ja Pigousta alkaen ovat esittäneet lukuisia erilaisia ratkaisumalleja ulkoiskustannusten hallintaan. Seuraavassa tarkastellaan ensin millä ehdoilla ulkoisvakutusten osapuolet voivat päästä neuvotteluratkaisuun ilman viranomaisten väliintuloa. Sitten tutustuaan ulkoiskustannusten hinnanmäärityksen ongelmiin ja mahdollisiin ratkaisuihin.
Neuvotteluratkaisu ja Coasen huutokauppa.
Jos osapuolten määrä on pieni, voivat saastuttaja ja haitan kärsijä päästä kohtuullisella vaivalla ja onnistumisen todennäköisyydellä neuvoteluratkaisuun, jossa saastuttaja korvaa haittoja ja vähentää saastutustaan lähelle optimaalista tasoa. Jos taas saastuttajaosapuolten määrä on suuri (kuten ykistyisautoilijat) tai saasteista kärsivien määrä on suuri (saastuneen ilman hengittäjät) heidän on hankalaa ja epätodennäköistä menestyksekkäästi neuvotella keskenään ongelmaan kohtuullinen ratkaisu. Suuret osapuolimäärät ovat ratkaisemattomien ulkoiskustannusongelmien yleisin tapaus. Ne vaativat muunlaisia toimia, yleensä viranomaisen puuttumista asiaan.
Yksi neuvotteluratkaisun muoto on ns. Coasen huutokauppa. Ronald Coase ehdotti, että ihmiset voisivat järjestää huutokauppoja tehokkaan lopputuleman saavuttamiseksi. Näin ulkoisvaikutukset voitaisiin poistaa ilman hallinnon puuttumista ja hallinnon rooli rajoittuisi huutokauppojen järjestämiseen ja niissä tehtyjen sopimusten valvomiseen. Coasen teoreemana tunnettu tulos tällaisten huutokauppojen optimaalisuudesta pätee vain kun
Jos Coasen huutokauppoja järjestettäisiin, ei Pigoun veroja voisi kantaa samaan aikaan, sillä ne johtaisivat sosiaalisesti epäoptimaaliseen lopputulokseen. Syynä on se, että oikein mitoitettu Pigoun vero siirtää saastuttajan tuotantofunktiota tavalla, joka jo yksin johtaa optimiin. Jos lisäksi käydään huutokauppaa, siirrytään pois optimista.
Teoriassa Coasen huutokaupat ovat oikein mitoitettua Pigoun veroa parempi ratkaisu jos ulkoishaitan kärsijä voi toiminnallaan vaikuttaa kärsimänsä haitan määrään ja jos yksittäisellä haitan kärsijöitä on vähäinen lukumäärä siten, että yksittäisen kärsijän osuus kokonaisvahingosta on merkittävä. Näin on siksi että teorian mukaan oikein mitoitettu Pigoun vero on yhtä suuri kuin kärsitty haitta ja kärsijä voisi koittaa manipuloida veron määrää ja siten ulkoishaitan kokoa.
Kuvitellaan esimerkiksi tilanne, jossa pesulayritys kärsii pesulassaan A läheisen tehtaan nokisaasteista, jotka likaavat pyykit. Pesulayritys voi käyttää myös pesulaa B, jossa haittaa ei ole, mutta jonne on korkeat kuljetuskustannukset. On ajateltavissa, että pesulayritys tarkoituksella lisäisi pyykin määrää pesulassa A, kasvattaen siten kärsimäänsä haittaa ja edelleen tehtaalta kannettua Pigoun veroa. Näin tehtaan pitäisi pienentää tuotantoaan enemmän kuin olisi sosiaalisesti optimaalista, eli ilman pesulayrityksen manipulointia. Pesulayritys hyötyisi kun sen pyykit pesulassa A säilyisivät puhtaampina. Käytännössä on harvinaista, että yhden saasteista kärsijän osuus haitoista olisi niin merkittävä, että manipulointiyrityksellä olisi merkityksellistä vaikutusta veron kokoon.
Korvausten ongelmallisuus ja epäsymmetrinen hinnoittelu.
On mahdollista ajatella tilanne, jossa ulkoishaitan, esimerkiksi ilmansaasteen, aiheuttaja velvoitetaan korvaamaan vahingon kärsijöille täysimääräisesti kyseiset vahingot. Tällöin kohdataan kuitenkin uudenlainen ongelma: koska ihmiset saavat heidän preferenssejään vastaavan korvauksen haitoista (esim. hengitysvaivoista, likaantuneesta omaisuudesta, ym.), heillä ei ole enää kannustinta pyrkiä muuttamaan olosuhteita, esim. muuttamaan pois saastuneelta alueelta. Tavallaan siis päädytään tukemaan saasteille altistumista. Tästä syystä ulkoiskustannuksille täytyy sosiaalisesti optimaalisen lopputuloksen saamiseksi olla "epäsymmetrinen hinnottelu": ulkoishaitan (hyödyn) aiheuttajalle hinnan pitää olla nollasta poikkeava ja aiheutettua haittaa (hyötyä) vastaava, mutta haitan kärsijälle (hyötyjälle) nolla. Tapa järjestää epäsymmetrinen hinnoittelu on Pigoun vero.
Coase on jopa esittänyt, että verottaa pitäisi saasteista kärsijöitä. Nämä aiheuttavat asuinpaikkavalinnallaan, hän päättelee, yritykselle velvoitteen saasteveron maksamiseen, jonka hän näkee ulkoiskustannuksena yritykselle. Baumol ja Oates kuitenkin näkevät vaikutuksen olevan pekuniaarinen eli valeulkoisvaikutus päättelyllä, jossa puhdas ilma nähdään saastutuksen vuoksi niukempana hyödykkeenä, jonka arvo nousee. Heidän mukaansa saastevero on nähtävä silloin puhtaan ilman hinnannousuna, eikä vero silloin aiheuta aitoa, teknologista ulkoisvaikutusta saastuttajalle.
Pigoun vero.
Edellä selitettiin että optimaalinen ulkoisvaikutuksen hinnoittelu on epäsymmetristä: ulkoisvaikutuksen tuottaja maksaa tuottamastaan haitasta, mutta haitan kärsijälle ei voida maksaa kompensaatiota, kuluttajan kohtaamansa hinta on 0. Ulkoisvaikutuksen tuottajalle puolestaan hinta on nollasta poikkeava, jotta se ohjaisi hänen käytöstään. Osoittauttuu, että pareto-optimaalinen haittavero on yhtä suuri kuin verotettavan ulkoishaitan aiheuttama marginaalisen sosiaalisen vahingon arvo. Jos tuo arvo vaihtelee haitan aiheuttajasta toiseen, kuten usein on, täytyy optimaalisen veroasteenkin vaihdella. Käykö yksi veroaste vai tarvitaanko usein riippuu haitan luonteesta. Täydellisesti sekoittuvat haitat, esimerkiksi kasvihuoneilmiötä voimistava ilmakehän hiilidioksidi, voidaan verottaa pareto-optimaalisesti yhdellä veroasteella. Jos täydellistä sekoittumista ei tapahdu, esimerkiksi paikallisena laskeumana vahinkoa aiheuttavien saasteiden tapauksessa, optimaalinen verotus tapahtuisi saastuttajan mukaan vaihtelevalla veroasteella.
Julkiset tuet.
Perinteiset julkishallinnon puuttumisen keinot ulkoisvaikutuksiin ovat keppi ja porkkana. Taloustieteilijöiden piirissä ajateltiin pitkään, että on puhtaasti poliittinen valinta kumpi keino valitaan, kannustimet vaikutusten vähentämiseksi (esimerkiksi suodatininvestointien tukeminen) vai rajoitukset (esimerkiksi saastemaksut), kummasta tahansa voisi periaatteessa muodostaa taloudellisesti tehokkaan järjestelmän. Kamien, Schwartz ja Dolbear kuitenkin osoittivat, että näin ei ole, vaan tukijärjestelmän puitteissa yrityksen saattaa kannattaa lisätä saastutustaan jos sillä voi ansaita lisää tukia.
Wenders on lisäksi tuonut esiin optioarvon erilaisuuden maksu- ja tukijärjestelmissä: jos yritys harkitsee päästöjä vähentävää investointia saastemaksujen vallitessa, se voi investointipäätöksellä pienentää tulevia maksuja, lykkäyspäätös taas tietää negatiivista kassavirtaa maksujen muodossa - lykkäämisestä ei ole hyötyä yritykselle. Jos taas käytössä on investointituet, lykkäyspäätös ei vaikuta juokseviin kuluihin, mutta yritys säilyttää option saada tuen myöhemminkin jos se päättää investoida. Tuon option yritys menettää investoimalla heti, option saa pitää vain lykkäämällä päätöstä.
Merkittävin ero maksu- ja kannustinjärjestelmien välillä on kenties kuitenkin Brahamin ja Millsin osoittama ja ilmenee dramaattisena vaikutuksena kannattavuusmarginaalilla liikkuvissa yrityksissä: jos saastuttavan yrityksen toiminta on juuri ja juuri kannattavaa, tekee saastemaksun lisääminen siitä kannattamatonta, jolloin yritys lopettaa; jos taas käyttöön otetaan investointituki, saattaa se ratkaista toiminnan kannattavan puolelle, jolloin toiminta jatkuu. Näin ollen vaikka tuet saattavat pienentää yksittäisen yrityksen saastutusta, ne voivat kasvattaa koko teollisuuden alan yhteenlaskettua saastutusta.
On myös merkillepantavaa, että mikä tahansa veroaste saattaa olla riittävä tekemään saasteita vähentävistä investoinneista kannattavia liiketaloudellisin perustein - siis siten, että vältettyjen saastemaksujen nykyarvo muodostuu suuremmaksi kuin investointikustannus. Lisäksi tavoitetason alittamisesta palkitaan vieläkin alemmalla verolla. Sama ei päde tukiin. Oletetaan että valtio päättää tukea puhdistininvestointia k prosentilla niiden kustannuksista. Koska puhdistimet eivät tuota yritykselle mitään, vaan aiheuttavat vain kustannuksia, oli k mikä tahansa 100% pienempi luku, eivät puhdistimet muutu yritykselle kannattavaksi investoinniksi. Jollei yrityksellä ole voiton ohella muita motiiveja, esimerkiksi hyväntekeväisyys tai PR, ei mikään muu kuin täysimääräinen julkinen tuki saa sitä investoimaan saasteiden vähentämiseen.
Määräykset ja rajoitukset.
Määräykset ja rajoitukset ovat taloudellisia kannustimia ja maksuja joustamattomampi tapa rajoittaa ulkoisvaikutuksia. Kun viranomainen määrää jonkin tietyn menetelmän ulkoisvaikutuksen välttäämiseksi, ei anneta mahdollisuutta luoville ratkaisuille ja jää vähemmän tilaa uusille innovaatioille. Toisaalta määräyksillä on vahvuutena juuri johonkin tiettyyn täsmälliseen ongelmaan pureutumisen mahdollisuus. Esimerkiksi kaupunkialueilla saattaa olla vaikkapa äänisaasteen paikallisella vaikutuksella eniten merkitystä, silloin on järkevää rajoittaa äänitasoja vain paikoissa jossa niistä on haittaa, ennemmin kuin esimerkiksi määrätä äänitason mukaan vaihteleva vero työkoneille.
Päästökauppa.
Päästökauppa on suhteellisen uusi taloudellisen ohjauksen keino, johon kuuluvat saatuttajien myytävissä olevat päästökiintiöt. Se eroaa haittaveroista siinä, että julkinen valta ei päätä päästöjen hintaa vaan sallitun päästömäärän. Päästökiintiöitä saa kaupata muille, mikä haittaverojen tavoin ohjaa päästöt siihen tuotantoon ja toimintaan, jossa niistä on vähiten haittaa. Jos markkinatoimijoilla on käytettävissään kaikki olennainen informaatio, Pigoun vero ja päästöoikeuksien markkinahinta muodostuvat yhtä suuriksi. Ulkoisvaikutusten osalta järjestelmät ovat ekvivalentit. Ero on siinä, että jos päästöoikeudet on jaettu ilmaiseksi, niistä saa rahallista hyötyä niitä myyneet yritykset. Vero puolestaan menee yhteiskunnalle ja muiden verojen alentamiseen jos budjetti oletetaan vakioksi.
Päästökauppa voidaan osoittaa Pigoun veroa tehokkaammaksi sääntelyn keinoksi kahden ehdon vallitessa: (1) päästön aiheuttamisesta saadun hyödyn taso vaihtelee eri tuottajien kesken ja (2) päästöjen marginaalihaitta kärsijälle kasvaa jyrkemmin kuin päästön aiheuttamisen marginaalihyöty tuottajalle. Pigoun veron voidaan vastaavasti osoittaa olevan tehokkaampi kun marginaalihaitta kasvaa marginaalihyötyä loivemmin. Myös hybridijärjestelmä voi olla tehokkain ratkaisu silloin kun marginaalihyöty on tuntematon säätelijälle: päästökauppa yhdistettynä rangaistusmaksuun kiintiön ylittyessä ja palkkioon kiintiön alittuessa. Näin on siksi, että saastuttajalla on kannustin liioitella marginaalihyötyään Pigoun veron ja vähätellä päästökaupan vallitessa olettaen, että tietoa käytetään teorian mukaiseen kiintiön tai veron suuruuden määräämiseen.
Kokemuksia ulkoiskustannusten hallinnasta.
Vaikka Pigou ja Marshal ehdottivat päästöjen verottamista tehokkaimmaksi keinoksi torjua ulkoishaittoja jo vuosikymmeniä ennen ympäristöliikkeen nousua, on valtioiden pääasiallinen keino puuttua päästöihin silti ollut määräykset ja rajoitukset. Sittemin verotuksen vaihtoehdoksi on kehitetty kaupattavien päästöoikeuksien järjestelmä, joka tietyin edellytyksi johtaa myös tehokkaaseen lopputulokseen. Empiiriset tutkimukset käytössä olevista julkisen vallan toimenpiteistä ovat osoittaneet taloudelliset ratkaisut rajoituksia ja määräyksiä pääsääntöisesti huomattavasti edullisemmaksi tavaksi rajoittaa saasteita.


Yhteiskuntasopimus.
Yhteiskuntasopimus on yleinen eettinen julkisen moraalin yhteiskuntafilosofinen perustelu, jonka mukaan luonnontilassa olevat ihmiset solmivat keskenään sopimuksen, jolla he perustavat valtion. Sopimuksessa määritetään kansalaisten ja valtion oikeudet ja velvollisuudet. Yhteiskuntasopimusetiikkaa kutsutaan myös kontraktarismiksi. Tässä yhteydessä siis käsitteellä "yhteiskunta" tarkoitetaan "valtiota".
Alun perin termiä käytti Jean-Jacques Rousseau teoksessaan "Yhteiskuntasopimuksesta". Yhteiskuntasopimuksen perusidean mukaista valtioihannetta kannattivat häntä ennen kuitenkin jo Thomas Hobbes, John Locke ja Hugo Grotius. 1900-luvulla yhteiskuntasopimusperinnettä on edustanut John Rawls.
Kukaan yllä mainituista filosofeista ei kuitenkaan yrittänyt väittää, että tämä olisi todenmukainen selitys valtioiden synnyille; pikemminkin kyseessä on filosofinen perustelu sille, miksi valtio on olemassa. Hobbesin aikoihin nähtiin geneettinen selitys eli syntyselitys vahvasti perimmäisenä todellisena mahdollisuutena ymmärtää mitään ilmiötä, ja yhteiskuntasopimus on kohtalaisen koherentti selitys sille, miksi ihmiset muodostaisivat valtion eivätkä eläisi anarkiassa.
Koska teoria olettaa kansalaisten implisiittisen suostumuksen sopimukseen, jotkut filosofit kuten Lysander Spooner pitävät sitä pitämättömänä. Tähän yhteiskuntasopimuksen kannattajat usein perustelevat useimpien muidenkin yhteiskunnassamme pienemmällä tasolla vallitsevien sopimusten olevan implisiittisiä.
Jotkut yhteiskuntafilosofit kannattavat separatismioikeuksia valtiosta yhteiskuntasopimuksellisin perustein, väittäen nykyisen valtion olevan moraalisesti oikeutettu vain jos se oikeasti nousee luonnontilasta ja kaikki kansalaiset ”liittyvät” siihen vapaaehtoisesti. Tämän teorian mukaan kaikille suomalaisille pitäisi antaa mahdollisuus erota valtiosta, olla maksamatta veroja mutta olla myös nauttimatta valtion suojasta tai omaisuudesta pakollisia asioita, kuten teitä lukuun ottamatta (teiden käytöstä henkilö saattaisi joutua vaikkapa maksamaan käyttömaksua).
Äärimmäisyyteen tämän teorian on vienyt Henry David Thoreau kansalaistottelemattomuudellaan, kun hän perusteli verojen maksamattomuuttaan haluttomuudellaan rahoittaa Meksikon–Yhdysvaltain sotaa. Myös Bertrand Russell näki lakien noudattamisen ja verojen maksamisen ”turhana”, niin kauan kuin ketään ei vahingoiteta, väittäen valtion lähinnä käyttävän verorahoja sotimiseen, rinnastaen täten valtiota avokätisesti tukevan veronmaksajan Shakespearen näytelmissä esiintyviin palkkamurhaajien maksajiin. Russellin mielestä rahat tulisi pikemminkin käyttää suoraan lähipiirin hyväntekeväisyyteen, missä niistä olisi enemmän apua. Filosofi Jan Narveson on puolustanut anarkokapitalismia kontraktarismilla.
Yhteiskuntasopimusteorioiden arvostelua.
Esimerkiksi G. W. F. Hegel arvosteli yhteiskuntasopimusteorioita kehämäisyydestä. Hänen mukaansa niitä esittäneet uuden ajan alkupuolen ajattelijat heijastivat oman aikansa ihmisen kaukaiseen, kuvitteelliseen menneisyyteen, jossa ”luonnontilaiset” ihmisyksilöt olisivat tehneet kyseisen sopimuksen. Kuitenkin Hegelin mukaan ihmisen näkeminen persoonallisena yksilönä on historiassa suhteellisen myöhäinen ilmiö, ja joka tapauksessa ristiriidassa sinänsä persoonattoman luonnon kanssa. ”Luonnontilainen” ihminen ei Hegelin mukaan voi olla ”yksilö” siinä mielessä kuin yhteiskuntasopimus edellyttäisi. Lisäksi ajatus ”sopimuksesta” edellyttää jo itsessään lakien ja järjestäytyneen yhteiskunnan olemassaoloa. Hegelin arvostelun ydin on, että puhe luonnontilassa tehdyistä sopimuksista on sisältöä vailla.


Luonnontila.
Luonnontila on alun perin englantilaisen filosofin Thomas Hobbesin nimitys yhteiskuntasopimukseen perustuvan yhteiskuntafilosofiansa alkuasetelmalle, jossa valtiota ei (vielä) ole. Tällöin vallitsee ”kaikkien sota kaikkia vastaan”, ().
Filosofien näkemyksiä.
”Kaikkien sota kaikkia vastaan” on Hobbesin käsitys luonnontilassa vallitsevasta kaikkien kamppailusta kaikkia vastaan. Tätä voi verrata ajatukseen ”ihminen on ihmiselle susi”. Hobbesin mielestä ihminen on perusluonnoltaan pahansuopa, minkä vuoksi elämä luonnontilassa on ”yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt”. Hobbesin mukaan luonnontilassa vallitsevaa vahvimman oikeutta tuli hallita ja ohjata valistuneen yksinvaltiaan johtamalla väkivaltakoneistolla. Ainoa tie luonnontilasta ulos on yhteiskuntasopimus, jolla kansalaiset luovuttavat osan oikeuksistaan vallanpitäjille suojelusta vastaan.
John Locke jatkoi tästä todeten, että kansalaisilla on tiettyjä loukkaamattomia, luonnollisia oikeuksia. Jean-Jacques Rousseau puolestaan kielsi valistusajalle luonteenomaisen kehitysuskon ja väitti, että luonnontilassa ihmiset olivat vapaita ja hyviä, pahojen tapojen ja väkivallan ollen pikemminkin sivilisaation luomus. Erityisesti Rousseau syytti yhteiskunnallisiahierarkioita, omistusoikeutta ja markkinoita.
Friedrich von Hayek kirjoittaa kirjassaan "Kohtalokas ylimieli", että ihmisten vaistot usein kaipaavat auktoriteetin sanelemaan mikrojärjestykseen eli niin kutsuttuun ”heimoyhteiskuntaan”. Hän huomauttaa kulttuuriantropologisten todisteiden kuitenkin osoittavan kaupankäynnin syntymisestä jo kauan ennen valtioiden syntyä.


Massamuisti.
Massamuisti, on tietokoneen kestomuisti. Se voi olla "mekaanista, optista, sähkömagneettista tai puolijohdemuistia." Tavallisesti massamuistina toimii tietokoneen oheislaite, joka yleensä käsitetään kiintolevyksi tai umpilevyksi. Viimeaikoina massamuistina ovat yleistyneet puolijohdemuistit, joita käytetään mm. muistikorteissa. Tallennemuotojen määrä on suuri, koska jokaisen käyttötarkoitus on hieman erilainen.
Massamuistien tarkoitus on taltioida tietokoneen dataa sen hetkistä tai tulevaa käyttöä varten. Toisin kuin useimmat käytön aikaiset sähköiset muistit, massamuistit säilyttävät datan myös laitteen ollessa pois päältä. Tällä saavutetaan tietoteknisten laitteiden erinomainen uudelleenkäytettävyys. Dataa ei tarvitse joka kerta syöttää uudestaan tietokoneelle, kuten varhaisten keskustietokoneiden kanssa piti tehdä. Massamuistille voidaan taltioida niin käyttäjän tuottama data kuin myös tietokoneen tarvitsemat ohjelmat.
Massamuistille tallennettu data on binäärimuodossa eli se on koodattu ykkösiksi ja nolliksi. Data ei suoraan ole ihmisen ymmärrettävissä mutta tietotekniset laitteet ja niiden käyttöjärjestelmät sekä muut ohjelmat muuntavat sen ihmiselle järkevään muotoon, kuten dokumenteiksi, musiikiksi ja ohjelmiksi. Massamuistien toiminta ja datan taltiointi on käyttäjälle näkymätöntä ja massamuisteja hallinnoidaan pääasiassa metatietojen perusteella tai erilaisia ohjelmia käyttäen.
Mekaaniset muistit.
Vanhimpia tietokoneen massamuisteja on reikäkortti, joiden periaate lainattiin 1800-luvulla kehitetyistä automaattisista kutomakoneista. Tämän lisäksi muistina käytettiin myös lennättimistä tuttuja reikänauhoja.
Magneettiset muistit.
Monet massamuistit perustuvat magneettiseen toimintaan, kuten kiintolevy, magneetinauha tai levykkeet. Magneettisuus mahdollistaa massamuistin uudelleenkäytön. Magneettinauhajärjestelmät (DAT-nauha) ovat erittäin suosittuja varmuuskopioiden tekemiseen, koska niiden käyttökustannukset ovat alhaiset, mutta hitautensa vuoksi ne eivät sovellu jatkuvaan kirjoittamiseen ja lukemiseen. Järjestelmän hankintahinta on kuitenkin suuri eikä siis sovellu kotikäyttäjälle. Magneettinauhajärjestelmät ovat olleet osa tietotekniikkaa lähes tietokoneiden keksimisestä asti.
Kiintolevy on verrattain nopea kirjoittamaan ja lukemaan tietoa levyltä ja siksi sopii tietokoneen pääasialliseksi muistiksi hyvin. Kiintolevyt eivät kuitenkaan kestä jatkuvaa kovaa käsittelyä (kolhuja, tärinää) niitä käytettäessä ja siten ne soveltuvat parhaiten paikallaan olevien koneiden massamuisteiksi.
Optiset muistit.
Massamuistina käytetään myös optisia tallennusvälineitä, kuten CD-ROM- ja DVD-levyjä, joista osa on uudelleenkäytettäviä ja osa ei.
Optiset tallenteet sopivat kotikäyttäjän varmennejärjestelmäksi mainiosti matalan taloudellisen panoksen ja muistikortteihin verrattuna ison tallennuskapasiteetin vuoksi.
Puolijohdemuistit.
1970-luvulla kehitettyä SSD puolijohdemuistia eli muistikortteja käytetään kameroissa ja puhelimissa pienten tietomäärien siirtoon. Muistikorttien tallennuskapasiteetit kasvavat jatkuvasti, joka mahdollistaa niiden käytön myös kovalevyn kaltaisena primäärisenä massamuistina. Puolijohdelevyä käytetäänkin nykyään myös kiintolevyn korvaajana. Tiedot säilyvät SSD:lla koska Flash-muisti on haihtumaton muistityyppi, jossa tieto säilyy jopa 10 vuotta ilman sähkönsyöttöä. Laitteen virrankulutus on kiintolevyä pienempi, hakuaika nopeampi ja se on äänetön. Laitteen iskunkestävyys on myös paljon suurempi kuin kiintolevyllä, mikä on tärkeää esimerkiksi kannettavissa tietokoneissa. Laitteen liitäntä tietokoneisiin tapahtuu samoilla liitäntätavoilla kuin kiintolevynkin (Serial ATA ja PATA), tai USB- väylän kautta.


Kasaarit.
Kasaarit olivat turkinsukuinen puolipaimentolaiskansa, joka hallitsi 700–900-luvuilla suuria osia Ukrainasta, Etelä-Venäjästä, Kaukasiasta ja Kazakstanista. Juutalaisuudesta tuli kasaarien valtakunnan virallinen uskonto 700- ja 800-lukujen vaihteessa. Kasaarien valtakunnan on sanottu olleen Euraasian läntisten aroseutujen voimakkain valtio ennen Tšingis-kaanin aikaa.
Ensimmäinen merkittävä historiallinen maininta kasaareista on 620-luvulta, jolloin kasaarit auttoivat Bysantin keisari Herakleiosta sodassa persialaisia vastaan. 600- ja 700-luvuilla kasaarit taistelivat arabeja vastaan kaksi sotaa ja pysäyttivät näiden etenemisen Kaukasukselle. Kasaarien ja kalifaatin solmittua rauhan alkoi vilkas kaupankäynti, joka johti viikinkien idäntien liikenteeseen.
Itil nykyisen Astrahanin lähellä oli kasaarien valtakunnan pääkaupunki. Volgan alajuoksu ja Kaspianmeren puoleinen Pohjois-Kaukasus oli kasaarivaltakunnnan ydinaluetta. Lakiensa, suvaitsevaisuutensa ja kansainvälisyytensä ansiosta kasaarit muodostivat tärkeimmän taloudellisen yhteyden Itämeren alueen ja Bagdadin ympärille keskittyneen muslimi-imperiumin välillä. 700- ja 800-luvuilla monet itäslaaviheimot maksoivat veroja kasaareille. Heidän vaikutusvaltansa alkoi heikentyä, kun rusien (viikinkien) päällikkö Oleg siirtyi Novgorodista etelään, karkotti kasaarit Kiovasta ja perusti Kiovan Rusjiksi kutsutun valtakunnan noin vuonna 880. Kasaarien vaikutusvalta väheni edelleen 900-luvulla slaavien ja turkinsukuisten paimentolaisten invaasion myötä.
Kiovan suuriruhtinas Svjatoslav tuhosi valtakunnan vuonna 967. Tämä kuitenkin aiheutti sen, että petsenegit pääsivät tunkeutumaan Venäjälle.
Kasaarit ja juutalaisuus.
Šamaaniuskontoja harjoittaneiden kasaarien yläluokka kääntyi juutalaisuuteen 700-luvulla ja 800-luvun alussa. Mahdollisesti näin teki jopa kansan enemmistö. Bysanttilaislähteiden mukaan koko kaanikunnan väestö oli 800-luvulla juutalaista. Juutalaiset nimet ja hautaustavat levisivät koko kansan piiriin. Syiksi on esitetty alueen vaikutusvaltaisia juutalaiskauppiaita, uskonnollisia pohdiskeluja sekä halua tulla toimeen voimistuvien kristinuskon ja islamin kanssa "neutraalina osapuolena". Bysanttilaislähteet kertovat, että syy juutalaisuuden omaksumiseen oli halu olla neutraali kristittyjen bysanttilaisten ja islamilaisten arabien konfliktissa.
Teoria aškenasijuutalaisten kasaarialkuperästä.
Euroopassa on 1800-luvun lopulta lähtien esitetty teorioita, että Itä-Euroopasta peräisin olevista aškenasijuutalaisista merkittävä osa olisi kasaarien jälkeläisiä. Teoria on perustunut kasaarien juutalaisuuteen ja sen äkilliseen katoamiseen, aškenasijuutalaisten suhteelliseen vaaleuteen ja jiddišin moniin slaavilaisiin elementteihin, mutta sen tueksi ei ole löydetty suoria tieteellisiä tai historiallisia todisteita. Teoriaa käytetään usein sionismin oikeutuksen vastaisena argumenttina.
Aškenasijuutalaisilla on vuodesta 1999 alkaen tehty useita geenitutkimuksia, joissa on selvitetty heidän geeniperimäänsä ja maantieteellistä alkuperäänsä. Hammer et al. (1999) havaitsi aškenasien geeniperimän olevan pääasiassa Lähi-Idästä peräisin. Atzmon et al. (2010) ei löytänyt todisteita merkittävästä itäeurooppalaisesta vaikutuksesta aškenasien geeniperimään. Aškenasien yleisimmät haploryhmät ovat J1/J2 (38 %) ja E1b1b (16 %). Näiden haploryhmien nykyinen ja historiallinen esiintymisalue on Lähi-Itä, Välimeren alue ja Pohjois-Afrikka. Muista aškenasien yleisimmistä haploryhmistä myös G2c (7 %) ja Q1b (5 %) esiintyvät kaukana kasaarivaltakunnan sijainnista.
Haploryhmä R1a1a:n esiintymisalue käsittää kuitenkin Itä-Euroopan ja myös kasaarivaltakunnan. Tämä haploryhmä on erityisen yleinen leviittien keskuudessa, joista aškenasijuutalaisia on 4 prosenttia, ja tutkimuksesta riippuen 7–20 % aškenasimiehistä kuuluu siihen. Joidenkin tutkijoiden mukaan tämä haploryhmä voisi kieliä kasaarivaikutuksesta aškenasien geeniperimässä.
Aškenasien mtDNA:n alkuperää ei ole selvitetty yhtä tarkasti kuin Y-DNA:n. Behar (2006) esittää, että lähes puolella aškenaseista äitilinjoja olisi vain neljä, jotka olisivat saaneet alkunsa Levantin alueella Lähi-Idässä 1900–2000 vuotta sitten.


Kova kuitulevy.
Kova kuitulevy eli kovalevy on rakennustarvikkeena käytettävä puukuiduista puristamalla valmistettu kuitulevy. Levyn valmistukseen käytetään puuhaketta joka hajotetaan hienoksi kuiduiksi.
Valmistus.
Suomessa kuitulevy valmistetaan niin sanotulla "märkämenetelmällä". "Kuivamenetelmällä" valmistettua kovaa puukuitulevyä nimitetään HDF-levyksi.
Materiaalina käytetään pääasiassa puutuoteteollisuuden jätepuusta saatavaa haketta, osin koivukuitupuuta. Hake hajotetaan hienoiksi kuiduiksi ja saatu massa jauhetaan. Kuitujen sitoutuminen toisiinsa perustuu ensisijaisesti huopautukseen ja puun omiin liima-aineisiin. Kuitujen joukkoon lisätään vettä ja mahdollisesti myös lisäaineita, kuten liimaa. Märkä massa ohjataan viiralle, jossa siitä puristetaan ylimääräinen vesi pois. Kuituraina katkaistaan puristustelojen jälkeen arkeiksi, jotka puristetaan. Puristuksen jälkeen levyt lämpökäsitellään lujuuden lisäämiseksi.
Ominaisuudet.
Kovalevyn tavanomainen tiheys on 800–1050 kg/m³. Lujuusluokkia on kolme: A, B ja C, joissa taivutuslujuus vaihtelee välillä 25–50 MPa, ja poikittaisvetolujuus 0,4–1,0 MPa. Kimmomoduuli on 3–5 GPa.
Levykoot ja -paksuudet ovat tuotekohtaisia. Levyjä valmistetaan 1,8–6,0 mm:n paksuisena. "Kalibroidun" levyn mittatarkkuus on tavanomaista parempi. Levykoot ovat tyypillisesti noin 1,2 × 2,8 metriä.
Yleensä kovalevy on toiselta puolelta sileä ja toiselta kohokuviollinen, "viirattu". Levyjä saa myös eri tavoin pintakäsiteltynä ja pinnoitettuina, sekä rei'itettynä.
Kovalevyt ovat varsin hyvin työstettäviä, levyihin on mahdollista porata reikiä tai sahata loveuksia. Puukuitulevyjä voidaan maalata, tapetoida ja laminoida.
Käyttö.
Kovalevyjä käytetään muun muassa rakentamisessa esimerkiksi tuulenohjaimina tai runkopalkkien sidososana, puusepänteollisuudessa, kalusteteollisuudessa ja pakkauksissa. "Öljykarkaistuja" kovia kuitulevyjä käytetään esimerkiksi aluskatteena levyn paremman kosteuskestävyyden vuoksi.
Toiselta puolelta viirattuja ruskeita yleislevyjä käytetään yleisesti myös lattiapintojen väliaikaiseen suojaamiseen rakennustyömailla.


IMAP.
IMAP () on sähköpostien lukemiseen tarkoitettu protokolla. IMAP säilyttää viestit palvelimella ja tukee palvelimella olevia hakemistoja, eli viestit voidaan järjestellä eri hakemistoihin. IMAP:n avulla palvelimella oleviin sähköpostiviesteihin voidaan päästä käsiksi useilta eri koneilta, kunhan vain käytetty sähköpostiohjelma tukee sitä.
IMAP-protokollan loi Mark Crispin vuonna 1986 vaihtoehdoksi POP-protokollalle. IMAP:sta on myös mobiililaitteille tarkoitettu versio, Push-IMAP.
IMAP:in huonoja puolia ovat esimerkiksi se, että se aiheuttaa palvelimelle enemmän kuormitusta kuin POP, ja vaatii palvelimelta enemmän levytilaa.
Standardit.
Tällä hetkellä käytössä oleva IMAP protokolla on versio 4 eli IMAP4.
IMAP toimii IP-yhteyden yli käyttäen porttia 143, ja SSL-suojattuna porttia 993.


Ylioppilaslehti.
Ylioppilaslehti on 1913 perustettu opiskelijalehti, jota julkaisee Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan (HYY) omistama Ylioppilaslehden kustannus Oy. Lehti on lajissaan Suomen tunnetuin ja laajalevikkisin. Lisäksi se on vanhin suomenkielinen opiskelijalehti, jos lukio- ja opistolähtöisiä lehtiä ei lasketa (yliopistoyhteisön ruotsinkielinen Studentbladet perustettiin myös aikaisemmin, vuonna 1911). Ylioppilaslehti käsittelee Helsingin yliopistossa opiskeluun liittyvien asioiden lisäksi laajasti mm. kulttuuria sekä yhteiskunnallisia asioita ja ilmiöitä.
Ylioppilaslehden ulkoasu, sisällön painopisteet ja toimituksellinen linja muuttuvat kahden vuoden välein toimituskunnan vaihtuessa. Päätoimittajan valitsee HYYn edustajisto. Perinteisesti lehti on pyrkinyt tarkastelemaan yhteiskunnallisia kysymyksiä kriittisestä, puoluepoliittisesti sitoutumattomasta näkökulmasta.
Ylioppilaslehden paperiversion levikki on nykyään noin 35 000, ja pääosan lukijoista muodostavat Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan jäsenet. Lehti ilmestyy lukukausien aikana kahden viikon välein.
Lehden 100-vuotishistorian kirjoittaminen on aloitettu. Kirjoittajaksi valittiin keväällä 2006 aatehistorioitsija Jukka Kortti. Aikaisemmin Maunu Harmo ja Matti Klinge ovat julkaisseet historiikin lehdestä.
1910-1930-luku.
Vuoden 1905 suurlakon jälkeen ylioppilaat, joista monet olivat itsenäisyysliikkeen aktivisteja, sijoittuivat porvarilliselle puolelle ajauduttuaan ristiriitoihin aiemman liittolaisen työväestön ja sen punakaartien kanssa. Ylioppilaat olivat kansallishenkisiä ja tämä näkyi myös Ylioppilaslehden linjassa. Vuoden 1918 sodan jälkeen heimoaate virisi erityisesti Karjalaisen Osakunnan keskuudessa, kun taas pohjalaisten parissa vallitsi kansallismielinen vapaussotahenki. Sen ajan poliittiset keskustelut heijastuivat Ylioppilaslehden kirjoituksissa, joissa pohdittiin hallitusmuototaistelun merkeissä pitäisikö Suomesta tulla monarkia vai tasavalta. Samoin kansallinen eheytyminen oli keskustelunaiheena, kuten myös heimosodat ja tulevan Suomen kansallisvaltion rajat. Toisaalta jotkut aktiivisesti ylioppilaspolitiikassa mukana olleet heimoaktivistit, kuten Karjalaisessa Osakunnassa vaikuttaneet Bobi Sivén ja Toivo Kaukoranta, kritisoivat, ettei osa ylioppilaista ollut kiinnostunut kuin juhlimisesta ja tansseista kansakunnan kohtalon sijaan. Kuitenkin näinä vuosina Ylioppilaslehden päätoimittajina oli tulevia suomalaisia kirjailijoita, kuten Ilmari Jäämaa (1914), K. N. Rauhala (1915-1916) ja Väinö Nyberg (1916-1917). Tuleva Isänmaallisen kansanliikkeen puheenjohtaja, kansanedustaja ja ministeri Vilho Annala toimi päätoimittajana vuosina 1917-1919. Ylioppilaslehden panos kansalliselle kulttuurille oli jo hyvin tärkeä alusta lähtien.
Helmikuussa 1922 pohjalaiset, karjalaiset ja savolaiset ylioppilaat, jotka olivat kunnostautuneet heimosodissa ja heimoaktivistisessa politiikassa, perustivat kansallismielisen opiskelijajärjestön, Akateemisen Karjala-Seuran (AKS), joka 1920-luvun loppuun mennessä hallitsi suvereenisti Helsingin Yliopiston Ylioppilaskuntaa. 1920-luvun alusta alkaen Ylioppilaslehti oli ollut mukana luomassa aitosuomalaista rintamaa, ja kun AKS alkoi korostaa aitosuomalaisuutta 1920-luvun lopulla, korostui AKS:n vaikutus Ylioppilaslehdessä entisestään. Ylioppilaslehti vaati kirjoituksissaan yliopiston täydellistä suomalaistamista ja "kolonialististen ruotsalaisjäänteiden" poistamista. Yliopiston opetus oli pääasiassa ruotsiksi esimerkiksi lakiopinnoissa, vaikka opiskelijoista ruotsinkielisiä oli kolmannes ja enää viidennes vuonna 1930. Ruotsinkielisten vallan suuruus yliopistossa ei ollut suhteessa heidän prosentuaaliseen vähemmistöosuuteensa. Ylioppilaslehti toimi AKS:n lisäksi Suomalaisuuden liiton ja vuonna 1926 perustetun Aitosuomalaisuuden Liiton ilmaisukanavana.
Vaikka Ylioppilaslehti oli porvarillinen ja käytännössä antikommunistinen, se julkaisi helmikuussa 1928 Akateeminen Sosialistiseura -numeron, joka esitteli sosiaalidemokratiaa ylioppilaille. ASS:ssä oli tuolloin vain 15 aktiivijäsentä, joten oli poikkeuksellista, että se sai käyttöönsä kokonaisen Ylioppilaslehden numeroon. Teemanumero tietenkin myös provosoi SDP:n valtasuuntausta.
Kielitaistelu joutui syrjään väliaikaisesti kommunisminvastaisuuden ja Lapuan liikkeen noustua 1929-1930. Ylioppilaslehden sivuillakin käytiin keskustelua laillisuudesta ja sen suhteesta isänmaallisuuteen sekä siitä pitikö kommunisminvastaisuuden mennä aitosuomalaisuuden edelle. Urho Kekkosen johtaman aitosuomalaisen vähemmistön eroaminen AKS:stä 1931 näkyi myös lehden sivuilla. Entinen lehden päätoimittaja Kekkonen ei pitänyt lainkaan siitä, että Lapuan liike ei ollut kiinnostunut aitosuomalaisuudesta ja sen piirissä oli "ruotsalaisherroja". Koko 1930-luvun Ylioppilaslehti oli aktiivisesti mukana Helsingin yliopiston suomalaistamispyrkimyksissä, jotka heräsivät uudelleen, ja toimi Aitosuomalaisen rintaman pää-äänenkannattajana yliopistomaailmassa. Kekkonen kuvailikin vuonna 1932 lehteä "kansallismielisen ylioppilasaineksen yksimielisesti kannattamaksi".
Sodan jälkeen.
Sodan aikana Ylioppilaslehti oli tietenkin mukana kansallisessa yhtenäisyydessä, eikä sen ilmestyminenkään ollut yhtenäistä. Tänä aikana päätoimittajana oli entinen Sinimustat-johtaja Sakari Vapaasalo. Sodan jälkeen Ylioppilaslehti ja ylioppilaskunta korostivat länsimaista demokratiaa, vapauksia sekä AKS:n perintönä sosiaalista vastuuta ja kansallista yhtenäisyyttä. AKS oli määrätty lakkautettavaksi 1944 ja monet ylioppilaisiin yhteydessä olleet isänmaalliset järjestöt lakkautettiin. Tästä huolimatta AKS-läinen ajattelutapa ja maltillinen oikeistolaisuus kuitenkin säilyivät aina 1950-luvun lopulle esti Ylioppilaslehden ja Ylioppilaskunnan piirissä. 1940-luvun lopulla päätoimittajana ollut Erkki Salonen korosti 1949, että puolue- ja aateriitojen ajan oli oltava ohi, mutta tuli puolustaa pohjoismaista demokratiaa idän mallia vastaan uudesta ulkopolitiikasta huolimatta. 1950-luku olikin osakuntien kulta-aikaa puoluepolitiikan jäädessä taustalle.
1956 Ylioppilaslehti nousi vankasti puolustamaan Unkarin kansannousua. Sen sivuilla julkastiinkin ilmoitus: "Ylioppilaat! Hiljennymme huomenna lauantaina klo 12.00 kaikkialla, missä olemmekin kunnioittamaan yksilön ja kansojen vapauden puolesta kaikkensa antaneita. Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunta." Mannerheimintien ja Kaivokadun kulman hiljaiseen mielenosoitukseen osallistuikin 400 ylioppilasta, jotka pysäyttivät myös liikenteen 2 minuutiksi. Suruasuinen Unkarin lippu oli Vanhalla Ylioppilastalolla puolitangossa. Tässä unkarilaisille osoitetussa tuen ilmauksessa yhdistyi vielä perinteinen AKS:n heimoaatteellisuus ja kommunisminvastaisuus. Ylioppilaslehden piti kuitenkin protestoida kansannousun kukistamista vastaan ulkopoliittiset realiteetit muistaen.
1950-luvulla päätoimittajana Ylioppilaslehdessä oli Sakari Virkkunen, joka oli viimeisiä perinteistä kansallismielistä linjaa edustaneita Ylioppilaslehden päätoimittajia. Hänen jälkeensä vielä oli porvarillinen päätoimittaja Jaakko Itälä, joka toimi lähinnä Vapaamielisten liiton piirissä. Hänen jälkeensä tulikin sosiaalidemokraattinen Pauli Burman ja pian olikin uusvasemmistolaisen Arvo Salon aika.
Päätoimittajat.
Luettelo Ylioppilaslehden päätoimittajista. Monet päätoimittajana toimineista henkilöistä ovat myöhemmin nousseet median tai politiikan vaikuttajiksi.
Muut päätoimittajat Maarit Sinervo, Tarleena Sammalkorpi, Antti Kuusi, Nils Torvalds, Kari Kaurala, Anssi Sinnemäki, Juhani Koskinen, Heikki Karkkolainen, Jussi Rautsi, Matti Viikari, Matti Wuori, Jorma Ranta, Peter von Bagh (korkeakoulupoliittinen päätoimittaja vt.), Liisa Manninen, Johan von Bonsdorff, Marianne Laxén, Marja-Leena Mikkola, Jaakko Laakso, Pentti Saarikoski, Martti Mellais, Tapio Rajavuori, Risto Laakkonen, Matti Salo, Kai Linnilä, Kati Peltola, Pekka Peltola, Waldemar Melanko, Kimmo Kevätsalo, Atte Blom, Pertti Jokinen, ym. ym. (valtausnumero 1968)


Muuli.
Kevytrakenteinen muuli. Hevosista poiketen muuleilla on pitkät korvat ja lyhyt harja, aaseista ne erottaa pitkäjouhinen häntä sekä usein myös koko.
Muuli tarkoittaa lajiristeymää eli hybridiä, jossa isä on aasiori ja emä hevostamma. Jos taas emä on aasi ja isä hevonen, on jälkeläinen muuliaasi. Tällaiset risteymät syntyvät tavallisesti ihmisen puuttuessa asiaan, mutta vahinkovarsoinakin muuleja syntyy.
Lisääntymiskyvyttömyys.
Muulit ja muuliaasit ovat sukupuolisesti steriilejä, kuten useimmat lajiristeymät. Tosin on dokumentoitu joitakin harvoja tapauksia, joissa muuli- tai muuliaasitamma on tuottanut jälkeläisen, mutta ei yhtäkään tapausta, jossa ori olisi lisääntynyt. Lisääntymistä vaikeuttaa se, että hevosella on 64 ja aasilla 62 kromosomia, minkä takia muulilla ja muuliaasilla on 63 kromosomia. Lisääntymiskyvyttömyydestä huolimatta sukupuolivietti on muulilla ja muuliaasilla tallella. Sen takia niiden oriit usein kastroidaan, jotta ne menettävät kiinnostuksensa tammoihin ja muuttuvat luonteeltaan säyseämmiksi.
Ominaisuudet ja käyttö.
Muuleja on helpompi kasvattaa ja ne ovat myös fyysisesti kookkaampia kuin harvinaisemmat muuliaasit. Muuliaasi ei myöskään ole yhtä kestävä kuin muuli, joten niitä tuotetaan vain harvoin.
Muuli perii vanhempiensa hyvät ominaisuudet: se on vähään tyytyvä, kestävä, pehmeä- ja varma-askelinen (aasin ominaisuuksia) ja voimakas, rohkea ja kylmyyttä hyvin sietävä (hevosen ominaisuuksia). Muuleja kasvatettiin aikaisemmin kanto- ja vetojuhdaksi sen varmajalkaisuuden ja vaatimattoman ylläpidon takia. Muulilla on lyhyt paksu pää, pitkät korvat, ohuet raajat ja pienet kapeat kaviot. Väritys vaihtelee tavallisesti mustasta ruskeaan mutta voi vanhempien väreistä riippuen olla millainen tahansa.
Ensimmäiset kuvaukset muuleista tulevat antiikin ajoilta, ja varsinkin roomalaiset huomasivat niiden käyttökelpoisuuden tavaran kuljetuksissa. Muuleja on myös pidetty paljon eri maiden sotavoimissa raskaammissa tehtävissä kuin mihin arvokkaammaksi katsottuja hevosia on haluttu käyttää. Kaikissa Välimeren maissa muuli on arvostettu eläin, se pystyy kantamaan jopa 150 kilon kuormaa 25-30 kilometriä päivässä ja tulee toimeen ravinnolla, jota hevonen ei edes suostuisi syömään.
Muulit ovat tärkeitä myös Etelä-Amerikassa, jonne ne saapuivat espanjalaisten valloittajien mukana. Niitä käytetään samoihin työtehtäviin kuin esimerkiksi kamelia Afrikassa. Vaikeakulkuisessa maastossa ne ovat hevosta parempia kantojuhtia. Ensimmäisessä maailmansodassa muuleja käytettiin paljon vetämään kuljetusvaunuja ja kevyitä tykistöaseita. Muuleja käytettiin myös toisen maailmansodan aikana kuormajuhtina erityisesti vuoristosodankäyntiin tarkoitetuissa joukoissa. Jotkut vuoristojoukkojen tykit oli suunniteltu siten, että ne voitiin purkaa marssia varten sen painoisiin ja kokoisiin osiin, että muuli kykeni niitä kantamaan. Eräs tällainen tykkimalli oli saksalainen 7,5 cm Gebirgsgeschütz 36-vuorikanuuna.
Kuitenkin muulien kuten hevosenkin käyttö työeläimenä on vähentynyt huomattavasti polttomoottorikäyttöisten auton ja traktorin käyttöönoton jälkeen. Vaikeapääsyisissä maastoissa, kuten vuoristoissa, muuli kuitenkin saattaa edelleen olla käytössä.


Stanisław Lem.
Stanisław Lem (12. syyskuuta 1921 Lwów – 27. maaliskuuta 2006 Krakova) oli puolalainen tieteiskirjailija. Hänen kirjojaan on käännetty 40 eri kielelle, ja niitä on myyty yhteensä yli 27 miljoonaa kappaletta.
Stanislaw Lem oli älyllinen ja monipuolinen tieteiskirjailija. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat "Solaris", "Futurologinen kongressi" ja "Tähtipäiväkirjat".
Elämä.
Stanisław Lem syntyi varakkaan juutalaisen korva-, nenä- ja kurkkutautilääkärin Samuel Lemin (tai Lehmin) perheeseen Lwówissa (nykyään Lviv Ukrainassa). Hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Lwówissa ja kävi "Drugie Gimnazjum im. Karola Szajnochy" -nimisen oppikoulun. Lem sai katolisen kasvatuksen mutta tunnustautui myöhempinä vuosinaan ateistiksi.
Kun neuvostojoukot miehittivät syyskuussa 1939 Lwówin, Lem koetti päästä Lwówin teknisen korkeakoulun ("Politechnika Lwowska") opiskelijaksi, mutta uusissa poliittisissa oloissa porvarillisten sukujen jäseniä ei haluttu hyväksyä opiskelemaan. Lemin isän onnistui kuitenkin järjestää hänet suhteilla opiskelemaan lääketiedettä. Kun Saksa sitten hyökkäsi Neuvostoliittoon kesällä 1942 ja miehitti puolestaan Lwówin, miehitettyjen alueiden slaavilaisväestöltä kiellettiin opiskelu kokonaan, ja Lem joutui elättämään sotavuodet itsensä hitsarina.
Stanisław Lem Krakovassa lokakuussa 2005.
Vuonna 1944 neuvostojoukot valtasivat Lwówin uudestaan, jolloin Lem saattoi jatkaa opintojaan. Koska Lwówin alue liitettiin osaksi neuvosto-Ukrainaa, Lemin perhe joutui muuttamaan Krakovaan vuonna 1946. Siellä Lem sai opintonsa päätökseen. Hän ei kuitenkaan hankkinut laillistetun lääkärin pätevyyttä, koska se olisi tiennyt palvelusta sotilaslääkärinä. Hän tyytyi pelkkään opintosuoritusdiplomiin, jonka turvin hän saattoi tehdä tieteellistä työtä. Vuonna 1953 hän meni naimisiin Barbara Leśniakin kanssa; vuonna 1968 liitosta syntyi poika, Tomasz.
Stanisław Lem on haudattu Krakovan katoliselle Salwatorin hautausmaalle.
Tuotanto.
Lemin ensimmäiset kirjalliset julkaisut olivat runoja, joita alkoi ilmestyä puolalaisissa aikakauslehdissä vuonna 1946. Ensimmäiset science fictioniksi laskettavat teokset olivat "Tygodnik Powszechny"ssä, Krakovassa ilmestyvässä katolisessa viikkolehdessä, ilmestyneet novellit "Obcy" ("Vieras") ja "Dzieje jednego odkrycia" ("Erään keksinnön historia"). Samana vuonna ilmestyi jatkosarjana aikakauslehdessä "Nowy Świat Przygód" Lemin ensimmäinen romaani "Człowiek z Marsa" ("Mies Marsista"). Vuosina 1946–1948 Lem oli Tygodnik Powszechnyn -lehden toimittaja ja julkaisi runoja ja novelleja. Vuonna 1948 Lem alkoi kirjoittaa teostaan "Szpital przemienienia" ("Muodonmuutossairaala"), joka ilmestyi kirjana vuonna 1955. Lemin ensimmäinen julkaistu kirja oli romaani "Astronauci" ("Kuoleman planeetta"), joka ilmestyi vuonna 1951.
Myöhemmin varhaiset teokset lähinnä nolottivat Lemiä, koska ne oli kirjoitettu stalinismin ja sosialistisen realismin edellyttämään tyyliin. Teosta "Astronauci" on arvostettu tämän varhaiskauden parhaana.
Lemin tuotannon todellisia klassikoita ovat 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla ilmestyneet "Tähtipäiväkirjat", "Solaris", "Paluu tähdistä", "Summa technologiae", "Voittamaton", "Kyberias" ja "Isännän ääni". Suomeksi tuntemattomat, mutta muun muassa Saksassa ja Venäjällä suositut novellit lentäjä Pirxistä ("Opowieści o pilocie Pirxie") kuuluvat samaan joukkoon.
Lemin tunnetuin romaani on "Solaris", josta on tehty kaksi elokuvaa: Andrei Tarkovskin "Solaris" ja Steven Soderberghin "Solaris".
Lemin laajasta tuotannosta on suomennettu 11 teosta. Häneltä on suomennettu myös kuunnelmat ”Arcturuksen kaatopaikka” ja ”Salainen planeetta” (Yleisradio 1983).
Suomennetut teokset.
Lemin kirjat on käännetty suomeen puolankielisten alkuteosten pohjalta lukuun ottamatta Matti Kannoston ja Seppo Sipilän käännöksiä, jotka ovat syntyneet englannin-, ranskan- ja saksankielisten käännösten pohjalta.


Libanon.
Libanonin tasavalta () eli Libanon () on valtio Lähi-idässä Välimeren rannalla. Sen rajanaapureina ovat idässä ja pohjoisessa Syyria ja etelässä Israel.
Sijaintinsa vuoksi maa on ollut osallisena Lähi-idän levottomuuksissa, jotka seurasivat Israelin valtion perustamista. Vuosien 1975–1990 sisällissodan jälkeen maassa oli suhteellisen rauhallista, kunnes 2006 Israel käynnisti voimatoimet Libanonin alueella toimivaa šiiamuslimien aseellista ryhmittymää hizbollahia vastaan. Maan ilmasto ja ruokakulttuuri ovat tyypillisiä Välimeren alueelle. Talous on palveluorientoitunutta, tärkeitä alueita ovat matkailu ja pankkipalvelut. Maan lipussa ja vaakunassa kuvattu libanoninsetri on käynyt harvinaiseksi, mutta muita metsiä riittää Libanonin vuorilla edelleen.
Maantiede.
Libanon on melko pieni maa (10 400 neliökilometriä) ja lähes suorakulmion muotoinen. Se on keskimäärin 56 kilometriä leveä, leveimillään keskeltä 88 kilometriä, ja kapenee siitä etelään ja aivan pohjoiseen. Sillä on rantaviivaa 210 kilometriä sekä maarajaa Syyrian kanssa 375 kilometriä ja Israelin kanssa 79 kilometriä.
Pääosan Libanonista muodostavat Libanonvuoret, joiden korkein huippu Qurnat al-Sawda kohoaa 3 083 metrin korkeuteen. Vuorten takana Välimereltä katsottuna on hedelmällinen Bekaan laakso ja sen takana Syyrian rajalla Anti-Libanonin vuoristo, jonka korkein huippu Talaal Musa kohoaa yli 2 600 metrin korkeuteen. Bekaan laakso on pääasiassa noin 500 metrin korkeudella merenpinnasta. Litanijoki virtaa Bekaan laaksosta etelään, kääntyy lähellä Golania länteen ja erottaa siellä Ylä-Galilean Libanonvuorista. Pohjoisrajan Syyrian kanssa muodostaa Nahr al-Kabir -joki.
Suurimmat kaupungit ovat pääasiassa Välimeren rannalla, Bekaan laaksossa ja maan pohjoisosissa. Rannikkotasanko on hyvin kapea. Tripolin kohdalla tasanko on 6,5 kilometrin levyinen; lähellä Juniyahissa 1,5 kilometriä leveän rannikkotasangon jälkeen maasto kohoaa 750 metriin 6,5 kilometrin matkalla merenrannasta.
Libanonissa vallitsee välimerenilmasto, johon kuuluvat pitkä kuuma ja kuiva kesä ja viileä, sateinen talvi. Rannikolla kesät ovat kuumia ja kosteita mutta sateettomia. Kaste on runsasta ja tärkeää maanviljelykselle. Libanonvuoret suojaavat Bekaan laaksoa meren vaikutukselta, joten ilmasto on siellä mantereisempi ja lunta sataa useammin kuin Libanonvuorilla, vaikka ne ovat korkeammat. Libanon on muuttolintujen tärkeällä reitillä, ja maassa on tavattu yli 400 lintulajia. Monia niistä on metsästetty säälimättömästi kielloista huolimatta.
Libanon on metsäisin Välimeren valtioista. Vuorilla kasvaa rautatammia, erilaisia havupuita ja yhä harvinaisemmaksi käyvää kansallispuuta libanoninsetriä. Rannikoilla kasvaa monia hedelmäpuita.
Varhaiset vaiheet.
Nykyinen Libanon oli yksi muinaisten foinikialaisten pääalueista. Tämän purjehtijakansan kulttuuri kukoisti noin 2700–500 eaa. Tämän kauden lopulla alueen valloittivat ensin assyrialaiset, myöhemmin babylonialaiset ja Persia. Aleksanteri Suuri valloitti Tyroksen vuonna 332 eaa. Aleksanterin kuoleman jälkeen se jäi seleukideille. Rooma valtasi sen ensimmäisellä vuosisadalla eaa., ja alue oli Rooman valtakunnassa osa Syrian provinssia. Rooman valtakunnan hajottua se kuului Itä-Rooman alueisiin aina islamilaisvalloitukseen asti. Kristinusko levisi Galileasta, ja islamin vaikutus lisääntyi, kun Umaijadit perustivat pääkaupunkinsa läheiseen Damaskokseen.
Keskiajalla Libanon oli tärkeällä ristiretkireitillä. Ensimmäisen ristiretken reitti kulki maan läpi, ja se kuului eri ristiretkivaltioihin aina 1400-luvulle asti, jolloin Egyptin mamelukit valloittivat sen. Mamelukkien valta päättyi Osmanien valtakunnan valloitukseen. Libanonvuoristo oli monien vainottujen ryhmien pakopaikka. Osmanien valtakunnan aikana se oli maroniittikristittyjen autonominen maakunta.
Osmanien valtakunta hajosi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin Kansainliitto antoi Libanonin ja Syyrian Ranskan mandaattialueiksi. Libanonvuoriston lisäksi maahan liitettiin Pohjois-Libanon, Etelä-Libanon ja ennen Syyrian kuulunut Biqan maakunta. Kristityt jäivät maassa enemmistöksi. Vuonna 1926 hyväksyttiin Libanonin tasavallan perustuslaki, joka jakoi poliittisen vaikutusvallan eri ryhmien välille.
Toinen maailmansota ja itsenäisyys.
Edelleen Ranskan hallinnassa ollut Libanon siirtyi 1940 Vichyn Ranskalle. Vapaan Ranskan ja Britannian joukot valloittivat sen kesäkuussa 1941, ja maa julistettiin itsenäiseksi 26. marraskuuta ja mandaatti päättyneeksi. Ranskalaiset kuitenkin pidättivät uuden hallituksen, ja heidän vapauttamistaan 22. marraskuuta 1944 pidetään maan itsenäisyyspäivänä. Ranskalaiset joukot vetäytyivät maasta 1946. Libanon osallistui Israelin vastaiseen sotaan 1948–1949.
Libanonin talous kasvoi voimakkaasti arabimaiden öljykaupan ja maan aseman pankkitoiminnan keskuksena myötä. Maan ensimmäinen presidentti Bechara el-Khoury joutui eroamaan 1952 korruptioskandaalin myötä. Häntä seurasi Camille Chamoun.
Vuonna 1956 välit Egyptiin kiristyivät, kun Libanon ei tuominnut Egyptiin hyökänneitä länsivaltoja. Sunnipääministeri Rashid Karami tuki Chamounia. Etenkin maan muslimit toivoivat liittymistä arabinationalistien Egyptin ja Syyrian perustamaan Yhdistyneeseen arabitasavaltaan, kun taas kristityt kannattivat yhteyksiä länteen. Nasseria kannattavien muslimien kapina ja Irakin länsimielisen monarkian kaatuminen 1958 saivat Chamounin pyytämään 14. heinäkuuta 1958 apua Yhdysvalloilta. Tammikuussa 1957 julistetun Eisenhower-opin mukaan Yhdysvallat lähettäisi talous- ja sotilasapua Lähi-idän maihin Neuvostoliiton vaikutuksen vastapainoksi. Operaatio Blue Batin myötä yhdysvaltalaiset miehittivät Beirutin lentoaseman, satamat ja kaupunkiin johtavat tiet. Operaatio oli menestys ja joukot vetäytyivät jo samana vuonna.
1960-luvulla etenkin Beirut ja sen ympäristö rikastuivat matkailun ja pankkitoiminnan ansiosta ja Libanon tuli tunnetuksi ”Lähi-idän Sveitsinä” ja Beirut ”Lähi-idän Pariisina”. Muut osat maasta pysyivät kuitenkin köyhinä. Libanon ei osallistunut vuoden 1967 Israelin sotaan, mutta joutui osallisiksi sen seurauksista, kun palestiinalaispakolaiset alkoivat käyttää maata Israelin vastaisten toimien tukikohtana. Joulukuussa 1968 Israel hyökkäsi Beirutin lentoasemalle ja tuhosi 13 lentokonetta kostoksi palestiinalaisten iskusta.
Marraskuussa 1969 armeijan komentaja Emile Boustany ja Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n puheenjohtaja Jasser Arafat solmivat Kairossa salaisen sopimuksen, joka salli palestiinalaisten leirien perustamisen Libanoniin. Jordanian vuoden 1970 ”mustan syyskuun” jälkeen PLO:n johto ja Arafat siirtyivät Libanoniin. 10. huhtikuuta 1973 Israelin kommandot hyökkäsivät Beirutiin ja tappoivat kolme palestiinalaisjohtajaa. Tämä johti seuraavana päivänä Libanonin hallituksen eroon. Palestiinalaisongelman myötä muslimien ja kristittyjen välit kiristyivät.
Sisällissota.
Täysimittainen sisällissota alkoi huhtikuussa 1975 kristittyjen falangistien ja palestiinalaisten välillä. Palestiinalaiset joukot liittyivät pääasiassa vasemmistolaisiin muslimeihin, kun taistelut levisivät koko maahan. Maan presidentti pyysi kesäkuussa 1976 tukea Syyrian joukoilta. Syyrialaisten ja muiden arabien pelotevoima siirtyi erottamaan taistelevia osapuolia. Beirut rauhoittui, mutta sotiminen siirtyi Etelä-Libanoniin.
Israel aloitti suurhyökkäyksen ja miehitti Etelä-Libanonin Litanijokeen saakka, kun PLO oli hyökännyt 1978 bussiin Pohjois-Israelissa. määräsi Israelin vetäytymään maasta ja perusti UNIFIL-rauhanturvajoukot. Israel siirsi kuitenkin miehitysalueensa tukemalleen, pääasiassa kristityistä koostuvalle Etelä-Libanonin armeijalle, jota johti majuri Sa’ad Haddad. Israel piti myös 12 mailin ”turvallisuusvyöhykkeen” oman rajansa pohjoispuolella.
Vuonna 1981 Yhdysvaltain johdolla neuvoteltu tulitauko piti lähes vuoden, lukuun ottamatta satunnaisia PLO:n rakettihyökkäyksiä Pohjois-Israeliin. Israel aloitti 6. kesäkuuta 1982 täysimittaisen hyökkäyksen, jonka tavoitteena oli ajaa sekä PLO että Syyrian joukot maasta. Israel valloitti Itä-Beirutin maroniittikristittyjen johtajien tuella. Yhdysvaltain välityksellä PLO:n ja Syyrian joukot vetäytyivät Beirutista. Syyskuussa 1982 maahan tulivat ensimmäiset monikansalliset rauhanturvajoukot Yhdysvalloista, Ranskasta ja Italiasta.
Libanonin armeija romahti lähes täysin helmikuussa 1984. Muslimit ja druusit olivat siirtyneet eri ryhmittymiin. Länsimaita vastaan tehtiin runsaasti pommi-iskuja ja lentokonekaappaus. Tekijöinä olivat pääasiassa pienet šiiaryhmittymät, jotka uskoivat että Yhdysvaltain ja Israelin joukkojen läsnäolo palveli lähinnä kristittyjen etua.
Keväällä 1983 Israel ja Libanon sopivat Israelin vetäytymisestä ja turvallisuusvyöhykkeen luomisesta Libanonin eteläosaan. Sopimuksen piti olla Syyrian vetäytymisen ehto, mutta Syyria vastusti sopimusta ja kieltäytyi vetämästä joukkojaan. Kesään 1985 mennessä Israel oli vetäytynyt turvallisuusvyöhykkeelle, missä sen joukot pysyivät toukokuuhun 2000 asti.
Pääministeri Rashid Karami, joka oli johtanut vuoden 1984 epäonnistuneiden rauhanneuvotteluiden jälkeen kansallisen yhtenäisyyden hallitusta, salamurhattiin 1. kesäkuuta 1987. Presidentti Amine Gemayelin kausi päättyi syyskuussa 1988. Tämän jälkeen Itä-Beirutia hallitsi kristittyjen kenraali Michel Aounin sotilashallitus ja Länsi-Beirutia sunnimuslimi Salim al-Hossin johtama ja Syyrian tukema hallitus. Syyrian hyökkäys 1990 pakotti Aounin turvaan Ranskan lähetystöön ja maanpakoon Pariisiin. Sisällissodan katsotaan loppuneen tähän.
Sisällissodan jälkeen.
Elokuussa 1990 parlamentti sopi perustuslain muutoksista, joilla kansalliskokouksen parlamenttipaikkoja lisättiin 128:aan ja ne jaettiin tasan muslimien ja kristittyjen kesken. Druusit laskettiin muslimeiksi. Parlamentti hyväksyi maaliskuussa 1991 lain, jolla se armahti lähes kaikkien sisällissodan aikaisten rikkomusten tekijät. Toukokuussa 1991 puolisotilaalliset joukot hajotettiin, poikkeuksena muun muassa Hizbollah. Kaikkiaan sisällissodassa kuoli yli 100 000 ja ehkä jopa 250 000 muutti maasta pysyvästi. Viimeiset länsimaiset panttivangit vapautettiin toukokuussa 1992.
Pääministeri Rafik Hariri murhattiin autopommilla helmikuussa 2005. Heinäkuussa 2006 Israel käynnisti laajamittaisen hyökkäyksen Libanoniin Hizbollahin tehtyä iskun Israelin rajan yli, kts. Israelin–Libanonin konflikti 2006.
Islamistinen, mahdollisesti al-Qaidalta ideologiaa omaksunut Fatah al-Islam otti haltuunsa palestiinalaisten pakolaisleirin Nahr al-Baredin lähellä Tripolia, mutta Libanonin armeija kukisti sen 15 viikon taistelujen jälkeen. Libanonin armeijan joukkoja johti kenraali Francois al-Hajj, joka murhattiin 2007.
Presidentti Emile Lahoudin kausi päättyi 2007, eivätkä hallitseva syyriavastainen hallituskoalitio ja Hizbollahin hallitsema, Syyrian ja Iranin tukema oppositio päässeet sopuun hänen seuraajastaan. Lahoud käski kautensa lopussa armeijan ottaa maan turvallisuuden vastuulleen ja uhkaili hätätilalla. Pääministeri Fouad Sinioran hallitus julisti käskyn mitättömäksi, koska se olisi tarvinnut hallituksen vahvistuksen, ja otti presidentin valtaoikeudet haltuunsa perustuslain mukaisesti. Toukokuussa 2008 parlamentti valitsi armeijan komentajan kenraali Michel Suleimanin presidentiksi. Hän nimitti Sinioran uudelleen pääministeriksi.
Kesäkuun 2009 parlamenttivaaleissa voitti länsimielinen allianssi, ja Saad Harirista tuli pääministeri. Haririn hallituksen kaatumisen jälkeen pääministeriksi nousi Najib Mikati muun muassa Michel Aounin johtaman vapaan isänmaallisen liikkeen, Amalin ja Hizbollahin tuella.
Politiikka.
Libanonin tasavallan perustuslain mukaan valta on jaettu kristittyjen ja šiia- ja sunnimuslimien kesken: presidentin pitää olla maroniittikristitty, pääministerin sunnimuslimi ja parlamentin puhemiehen šiiamuslimi.
Libanonin parlamentti on yksikamarinen kansalliskokous, Majlis al-Nuwab. Sen 128 edustajaa valitaan nelivuotiskausille väestöryhmien kiintiöiden mukaan suoralla vaalilla. Kansalliskokous valitsee presidentin kuudeksi vuodeksi. Presidentti neuvottelee pääministerin nimityksestä kansalliskokouksen kanssa. Pääministeri valitsee ministerit keskustellen presidentin ja kansalliskokouksen kanssa.
Suurimmat puolueet ovat muodostaneet liittoutumia. Maaliskuun 8. päivän koalitiolla on vuonna 2009 valitussa parlamentissa 57 edustajaa, ja maaliskuun 14. päivän koalitiolla 71 edustajaa.
Hallinnollinen aluejako.
Libanon jakautuu kahdeksaan aluehallintoalueeseen ("mohafazah"). Hallintoalueista pienin, Beirutin alue, kattaa vajaat 20 neliökilometriä eli käytännössä pääkaupunki Beirutin, joka on myös oma piirikuntansa. Se on maan taloudellisen, poliittisen, kulttuurillisen ja sosiaalisen toiminnan keskus. Kaksi hallintoaluetta, Aakar ja Baalbek-Hermel on perustettu myöhemmin kuin muut, eikä niitä käytetty vielä vaalipiireinä vuoden 2009 vaaleissa. Numerot viittaavat viereiseen karttaan, pääkaupunki suluissa.
Talous.
Libanonin talous on palveluorientoitunut; palvelusektori tuottaa 79,4 prosenttia bruttokansantuotteesta. Vuosien 1975–1990 sisällissota vahingoitti talouden infrastruktuuria pahasti, mutta jälleenrakennus on ollut voimakasta. Viime vuosien vakaa tilanne on saanut turismin ja pankkitoiminnan kukoistamaan, ja jopa ankeana talousvuonna 2009 Libanonin kansantalous koki 9 prosentin nousun.
Merkittävimmät vientituotteet ovat jalokivet, metallituotteet, hedelmät, tupakka, tekstiilit ja erilaiset kulutustavarat. Suuri osa viennistä suuntautuu Syyriaan, Yhdistyneisiin arabiemiraatteihin, Saudi-Arabiaan ja Turkkiin.
Libanonissa on seitsemän lentopaikkaa, joista yhdellä on yli kolmen kilometrin kiitotie. Rautateitä on 402 kilometriä, mutta ne ovat käyttökelvottomassa kunnossa. Maantietä on 6 970 kilometriä. Satamakaupunkeja ovat Beirut ja Tripoli. Beirutiin ei ole aikataulutettuja matkustajalaivoja, mutta sinne tehdään risteilyitä Kyprokselta. Suurten kaupunkien välillä on linja-autoliikennettä.
Väestö.
Kirkko ja moskeija vierekkäin Beirutissa.
Libanonin 4,1 miljoonan hengen väestö koostuu monista etnisistä ja uskonnollisista ryhmistä. Ryhmien välisten jännitteiden ja konfliktien takia väestönlaskentaa ei ole pidetty vuoden 1932 jälkeen. Väestönlaskenta osoittaisi muun kuin kristityn väestön osuuden merkittävää kasvamista, mikä aiheuttaisi vaatimuksia myös poliittisiin myönnytyksiin eniten väkilukuaan kasvattaville ryhmille. Kovin tarkkaa tietoa väestön koostumuksesta ei siis ole.
Muslimien katsotaan nykyisin yleensä olevan enemmistönä Libanonissa, ja šiialaiset, sunnit ja maroniitit lienevät kolme suurinta ryhmää. Libanonissa asuu kantaväestön lisäksi myös noin 400 000 palestiinalaista pakolaista, joilla ei ole kansalaisuutta.
Libanonin väestö puhuu äidinkielenään valtaosin arabiaa. Osa arabiankielisistä libanonilaista, etenkin kristityistä, katsoo kuitenkin olevansa etnisesti pikemmin arabivalloitusta edeltäneiden kulttuurien (foinikialaiset, aramealaiset, kanaanilaiset) jälkeläisiä kuin arabeja. Kielellisiä vähemmistöjä ovat muun muassa kurdit, armenialaiset ja persialaiset, jotka kuitenkin yhteensä ovat alle neljä prosenttia väestöstä.
Uskonnollisesti Libanonin väestö jakaantuu lukuisiin eri ryhmiin, joista 18 on saanut Libanonin perustuslaissa virallisen aseman.
YK:n vuosituhattavoitteista kolmea pidetään vuoden 2010 arvion mukaan todennäköisenä ja yhtä mahdollisena tavoittaa. Todennäköisiä ovat tavoitteet ulottaa peruskoulutus kaikille, edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa ja parantaa naisten asemaa ja parantaa odottavien äitien terveyttä. Mahdollinen tavoite on vähentää lapsikuolleisuutta. Sen sijaan köyhyyteen, tarttuviin tauteihin ja ympäristöön liittyvistä tavoitteista ei ole tarpeeksi tietoa niiden saavuttamisen arvioimiseksi.
Kulttuuri.
Libanonin monien uskontojen takia uskonnollisista juhlapäivistä on koetettu mukauttaa kansallisia juhlapäiviä. Armeijan vuosipäivä on merkittävä juhla. Libanonin lipussa kuvattu libanoninsetri kertoo maan muinaisaikaisesta vientituotteesta, punaiset juovat kertovat libanonilaisten vuosisatojen aikana vuodattamasta verestä.
Libanonin ruoka on tyypiltään välimerellistä. Pitaleivät ja hummus ovat oleellisia ainesosia. Myös riisiä ja pastaa syödään paljon. Punainen liha ja kana ovat tavallisia, mutta ne syödään yleensä muun ruoan seassa, ei pihveinä tai leikkeinä. Islamin vaikutuksen takia sianliha on harvinaista.
Kristityt ja kaupunkien muslimit käyttävät länsimaisia vaatteita. Maaseudun muslimikylissä näkee vielä naisilla huiveja ja värikkäitä hameita ja miehillä perinteisiä pussihousuja. Yhteiskuntaluokka määräytyy varallisuuden, ei syntyperän mukaan. Koulutusta arvostetaan ja varakkaat ihmiset pyrkivät saamaan lapsensa hyviin kouluihin. Arabiankielen korostus paljastaa ihmisen syntyperän, ja huolellinen ääntämys on tavoiteltava asia.
Libanonilaisen kirjailijan Kahlil Gibranin teoksia on käännetty yli 20 kielelle.
Libanonissa on viisi kohdetta Unescon maailmanperintöluettelossa, ja ne ovat kaikki historiallisia kulttuurikohteita: Anjarin kaupunki 700-luvulta, Baalbek, Tyros ja Byblos foinikialaisten ajoilta sekä Ouadi Qadishan Pyhä laakso ja setripuiden metsä.
Urheilu.
Libanon on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1948 alkaen, sekä kesä- että talvikisoihin. Se on saanut yhteensä neljä mitalia: kolme painista ja yhden painonnostosta.
Libanonin suosituin laji on jalkapallo. Rekisteröityneitä pelaajia Libanonissa on 18 485 ja seuroja 178. Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen lopputurnaukseen Libanon ei ole koskaan selviytynyt, mutta pelasi Aasian-mestaruuskilpailujen lopputurnauksessa 2000. Libanonin jalkapallomaajoukkue oli lokakuussa 2011 FIFA-rankingissa sijalla 146. Muita suosittuja lajeja ovat koripallo ja painonnosto.


Sharon Tate.
Sharon Marie Tate (24. tammikuuta 1943 Dallas, Texas – 9. elokuuta 1969 Bel Air, Kalifornia) oli yhdysvaltalainen näyttelijätär ja valokuvamalli, joka oli naimisissa elokuvaohjaaja Roman Polańskin kanssa. "Charles Mansonin perhe" murhasi hänet vain 26-vuotiaana juuri hänen läpimurtonsa kynnyksellä.
Sharonin lapsuus ja nuoruus.
Sharon Taten vanhemmat olivat Paul ja Doris Tate. Isä oli Yhdysvaltain armeijan palveluksessa, mistä syystä heidän perheensä joutui muuttamaan usein. Sharonilla oli kaksi sisarta, Debra ja Patti. Patti kuoli rintasyöpään vuonna 2000.
Sharon voitti jo kuuden kuukauden ikäisenä ensimmäisen kauneuskilpailunsa "Miss Tiny Tot of Dallas, Texas". Vuonna 1962 isä Paul sai komennuksen Italiaan jonne koko perhe muutti mukana. Siellä Sharon kävi myös lukion, Vincenza American High Schoolissa ja olikin opiskelutoveriensa keskuudessa erittäin pidetty. Alituisesta muuttamisesta johtuen Sharon oppi tutustumaan uusiin ystäviin nopeasti ja moniin hän pitikin tiiviisti yhteyttä asuinpaikkojen vaihtumisesta huolimatta. Italiassa Sharon lisäksi tutustui ja loi yhteyksiä henkilöihin jotka olivat kiinnostuneita hänestä valokuvamallina. Hän esiintyi opiskelukavereidensa kanssa myös avustajana elokuvassa "Barabbas" ja teki jo tällöin vaikutuksen elokuvan päänäyttelijöihin, Sharonista alettiin näin kiinnostua kuvausyhtiöissäkin. Ja siitä lähtien, aina kun joitain kuvauksia suunniteltiin Tateille soitettiin ja Sharonia haluttiin mukaan.
Paluu Yhdysvaltoihin elokuvatähdeksi.
Sharon Tate tummassa peruukissa oikealla sarjassa "The Beverly Hillbillies" (1965)
Tatet muuttivat kuitenkin takaisin Yhdysvaltoihin ja pian sen jälkeen Sharon unelmoi tulevansa filmitähdeksi oikeasti ja päätti käyttää mahdollisuutensa. Sharon liftasi Hollywoodiin ja otti yhteyttä agenttiin nimeltä Hal Gefsky, jonka hänelle oli jo Italian aikoinaan neuvonut Richard Beymer. Gefsky alkoikin välittömästi miettiä, mitä Sharonille keksisi ja miltei heti Sharon esiintyikin jo ensimmäisissä mainoksissaan Chevroletille ja Santa Fe Cigarettesille. Samalla hänellä oli myös mallisopimuksia ja hän jakoi ahtaan asunnon näyttelijäystävänsä Sheilah Wellsin ja tämän kahden koiran kanssa, ollessaan kuitenkin onnellinen päästessään asettumaan Hollywoodiin tekemään unelmistaan totta. Tuottaja Martin Ransohoffiin tutustuttuaan Sharonille annettiin sihteerin rooli sarjassa "The Beverly Hillbillies" kahdeksi kaudeksi, sekä muita piempiä osia lukuisista muista tv-sarjoista kuten "Mr Ed" ja "Man from U.N.C.L.E", ja näin hänen uransa lähti varsinaisesti käyntiin. Samalla Ransohoff alkoi valmistella ja treenata Sharonia yhä isompiin projekteihin ja käytti yli miljoona dollaria onnekkaan Sharonin uran kehittämiseen. Ransohoffin noste sai Sharonin tuntemaan joskus myös levottomuutta ja epävarmuutta isojen roolien painostuksessa, mutta Ransohoff rauhoitteli ja oli varma Sharonin kyvyistä ja suunnitteli tälle rooleja jotka olisivat Sharonille omiaan. Siitä alkoi Sharonin näyttelijän ura. Elämänsä aikana hän ehti esiintyä yhdeksässä elokuvassa mm. "The Fearless Vampire Killers" ("Vampyyrintappajat"), "Don´t Make Waves", "Valley of the Dolls" ("Nukkelaakso") ja noin 20 tv-ohjelmassa sekä poseerata yli sadalle lehdelle. Tate olikin 1960-luvulla kysytyimpiä valokuvamalleja. Vuonna 1968 hän oli vuoden parhaan tulokkaan Golden Globe -ehdokkaana.
Avioliitto Polańskin kanssa.
Sharon Tate avioitui elokuvaohjaaja Roman Polańskin kanssa Lontoossa tammikuussa 1968. Tätä ennen Sharon seurusteli kampaaja Jay Sebringin kanssa, josta myöhemmin tuli myös Romanin hyvä ystävä. Sebring olikin tuttu vakiovieras Sharonin ja Romanin luona, jotka usein järjestivät kutsuja ja juhlia ystävilleen, joihin kuului lukuisia Hollywood-tähtiä, muusikkoja ja näyttelijöitä. Roman ja Sharon tutustuivat kuitenkin varsinaisesti jo aikaisemmin Romanin alkaessa järjestää Martin Ransohoffin tuottaman Vampyyrintappajat-elokuvan kuvauksia. Roman valitsikin yllättäen Taten alun perin Jill St. Johnille kaavailtuun rooliin. Sharon oli tällöin vielä suhteellisen kokematon ja uusi näyttelijä, mutta Roman oli kärsivällinen ja antoi Sharonille rauhassa mahdollisuuden parhaaseen ottoon. Joitakin kohtauksia filmattiin jopa kymmeniä kertoja, kunnes lopputulos tyydytti Romania. Elokuvan kuvausten aikana pari tutustui pikkuhiljaa paremmin, he alkoivat tapailla ja lopulta he myös rakastuivat toisiinsa.
Sharon Taten murha.
Sharon Taten elämä päättyi traagisesti vain 26-vuotiaana, kun Charles Mansonin "Perhe" tunkeutui heti vuorokauden vaihduttua 9. elokuuta 1969 heidän taloonsa Los Angelesin Benedict Canyonin Cielo Drive 10050:ssä. Sharonin lisäksi henkensä menettivät hänen seurassaan olleet hiustaiteilija Jay Sebring, perijätär Abigail Folger ja puolalainen näyttelijä Wojciech Frykowski. Lisäksi Charles "Tex" Watson ampui pihatiellä autoonsa 18-vuotiaan Steven Parentin, joka oli juuri tulossa vierailulta pihatalossa asuvan talonmies William Garretsonin luota murhaajien saapuessa pihaan. Roman Polański oli murhien tapahtumahetkellä työmatkalla Euroopassa. Hän oli pyytänyt ystäviään Frykowskia, Folgeria, ja Sebringiä olemaan talossa seurana raskaana olevalle Sharonille kunnes itse palaisi kotiin. Kuollessaan Sharon Tate odotti lasta yhdeksännellä kuukaudella. Lapsi nimettiin kuoleman jälkeen Paul Richard Polanskiksi ja haudattiin äitinsä sylissä.
Murhaoikeudenkäynti ja rangaistukset.
Susan Atkins, Charles "Tex" Watson ja Patricia Krenwinkel saivat murhista kuolemantuomiot, jotka muunnettiin automaattisesti elinkautisiksi, koska Kalifornian osavaltio luopui väliaikaisesti kuolemanrangaistuksesta. Murhaajien mukana ollut ryhmän jäsen, paniikkiin joutunut Linda Kasabian todisti oikeudessa tovereitaan vastaan ja sai vain lyhyen vankeusrangaistuksen. Muut suorittavat edelleen rangaistustaan vankilassa, ja heidän armonanomuksensa on toistuvasti hylätty. Doris Tate (1924–1992) ja Sharonin sisaret Debra ja Patti (–2000) ovat omistaneet elämänsä rikosten uhrien oikeuksien turvaamiseen sekä kampanjoineet Sharonin murhaajien armahtamista vastaan. Lopulta myös Charles Manson vangittiin ja tuomittiin murhien pääsuunnittelijana ja yllyttäjänä elinkautiseen vapausrangaistukseen. Mansonilaiset joutuivat vastuuseen myös muista suorittamistaan surmatöistä, kuten kohutuista LaBianca-murhista.


Sierra Leone.
Sierra Leonen tasavalta on valtio Länsi-Afrikassa Atlantin valtameren rannikolla. Maan rajanaapurit ovat Guinea pohjoisessa ja Liberia kaakossa. Nimensä valtio on saanut sen rannikolla sijaitsevalta Leijonan vuoristolta (). Sierra Leonesta vietiin aikoinaan tuhansia orjia Atlantin taakse, ja vapautetut orjat perustivat sen pääkaupungin Freetownin 1787. Maa on hitaasti toipumassa vuosikymmenen kestäneestä sisällissodasta. YK luopui Sierra Leonen vastaisista pakotteista syksyllä 2010.
Historia.
Arkeologisista löydöistä voidaan päätellä, että Sierra Leonen alue on ollut asuttuna tuhansien vuosien ajan. Alueen asuttamisen on perinteisesti ajateltu tapahtuneen toisiaan seuraavina maahanmuuttajien aaltoina, mutta kielten tutkimus osoittaa, että rannikon bulomit ja temnet ovat asuneet paikoillaan jo pitkään, kun taas sisämaan mendeä puhuvia kansoja on muuttanut alueelle satunnaisesti. Asujaimisto oli järjestäytynyt pieniksi itsenäisiksi kuningaskunniksi tai päällikkökunniksi. Salaseurat kuten "poro" toimivat alueella jo varhain.
Islam tuli alueelle muslimikauppiaiden mukana. Eurooppalaisia löytöretkeilijöitä pysähtyi rannikolla jo 1400-luvulla. Laivat pysähtyivät nykyisen Freetownin lähelle Rokeljoen suuhun hakemaan juomavettä.
Sierra Leonen alue oli 1700-luvulla orjakaupan keskus, josta vietiin afrikkalaisia orjia Etelä- ja Pohjois-Amerikkaan. Sierra Leone perustettiin vuonna 1787 asutusalueeksi 400 vapaalle mustaihoiselle ihmiselle Englannista. He asuttivat nykyisen Freetownin niemimaan ja heihin liittyi kotimantereelle palanneita vapautettuja orjia Kanadan Nova Scotiasta 1790-luvulla. "Kreoleiksi" tai "krioiksi" kutsutut paluumuuttajat kärsivät pahasti paikallisista olosuhteista ja sairauksista kohdaten väkivaltaista vastarintaa paikallisen temneväestön taholta. Freetownin alueesta tuli Britannian kruununsiirtomaa vuonna 1808, kun taas sisämaa-alueista tuli brittien protektoraatti 1896. Vuonna 1961 nämä kaksi yhdistyivät ja itsenäistyivät muodostaen Sierra Leonen tasavallan. Siaka Stevens toimi presidenttinä vuoteen 1985, mutta syrjäytettiin välillä sotilasvallankaappauksilla. Vuonna 1985 valtaan nousi Joseph Saidu Momoh.
Liberian sisällissota aiheutti levottomuuksia rajaseuduilla 1980-luvulta asti.
Vuosina 1991–2000 maassa käytiin omaa sisällissotaa. West Side Boys -niminen kapinallisjoukko johti Sierra Leonen sisällissotaa vuoteen 2000, jolloin he ottivat 12 brittisotilasta panttivangeiksi. Neuvotteluiden jälkeen Englannin SAS-joukot vapauttivat panttivangit ja vangitsivat kapinallisjoukon johtajan.
Sisällissotaa käyvät kapinallisjoukot rahoittivat toimintaansa "veritimanteiksi" tai "konfliktitimanteiksi" kutsutuilla laittomasti kaivetuilla timanteilla. YK antoi vuonna 2000 päätöslauselman, jolla se pyrki kieltämään ilman hallituksen myöntämää todistusta myytyjen timanttien kaupan.
rauhanturvaoperaatio UNAMSIL toimi maassa vuosina 1999–2005.
Sisällissodan jäljiltä miljoonat ihmiset asuvat edelleen sisäisessä maanpaossa tai pakolaisleireissä.
Liberian entinen presidentti Charles Taylor pidätettiin 2006 ja joutui sotarikosoikeudenkäyntiin Haagissa 2007 syytettynä Sierra Leonessa tekemistään rikoksista.
Syyskuussa 2010 YK luopui viimeisistä Sierra Leonen vastaisista pakotteista.
Politiikka.
Valtion johdossa on viisivuotiskausittain valittava presidentti. Yksikamarisessa parlamentissa on 124 edustajanpaikkaa. Presidentinvaalien yhteydessä valitaan 112 edustajaa. 12 paikan jaosta aluepäälliköt äänestävät erillisissä vaaleissaan.
Vuoden 2007 presidentinvaalit voitti Ernest Bai Koroma ja parlamenttivaalit hänen puolueensa All People's Congress (APC). APC oli ollut vallassa 1968–1992 ja palasi siis nyt valtaan viidentoista vuoden tauon jälkeen.
Hyvinvointia mittaavan luoman Inhimillisen kehityksen indeksin mukaan Sierra Leone oli vuonna 2005 maailman vähiten kehittynyt maa - sija 177 maailman 177 valtion joukossa. Vastasyntyneen elinajanodote oli 41,8 vuotta, mikä on 173. huonoin tulos. Aikuisista lukutaitoisia oli 34,8 % (133. sija).
Maantiede.
Sierra Leonella on Länsi-Afrikan ainoa vuoristoinen rannikkoalue. Sierra Leone eli Leijonan vuoristo muodostaa niemimaan valtion luoteisosaan, jonne pääkaupunki Freetown on rakennettu. Vulkaanista alkuperää oleva vuoristo erottaa soisen mangrovekasvustoisen rannikon sisämaan savannimaastosta. Maan koillisosassa Guinean vastaisella rajalla sijaitsevat Lomavuoristo ja Tingin kukkulat. Maan kaakkoisosa on laajaa jokien tulvatasankoa.
Sierra Leonen ilmasto on trooppinen, jossa sadekausi on huhti-marraskuussa. Rannikon sademäärä on hyvin korkea, ja maaperä on pitkälti huuhtoutunut mereen.
Luonto.
Yhdistyneiden kansakuntien ympäristöohjelman biodiversiteettitutkimus tunnisti Sierra Leonesta kuusi pääasiallista ekosysteemiluokkaa: metsät, vuoristot, savannit, viljelysmaat, makeanveden kosteikot ja merialueet rannikoineen. Luonnontilainen metsä peittää enää viisi prosenttia maa-alasta, kun sen osuus sata vuotta sitten oli noin 75 %. Savanni peittää nykyisin noin 35 % maan pinta-alasta. Metsissä kasvaa lähinnä ikivihreitä ja lehtipuita. Metsien hävityksen syinä ovat olleet kaskiviljelyn leviäminen ja puiden kerääminen rakennusmateriaaliksi, polttopuiksi ja puuhiilen polttoa varten. Myös kaivostoiminta on lisännyt metsien hävitystä ja eroosiota. Sisällissodan aikana suuri määrä väestöä joutui muuttamaan uusille alueille, mikä lisäsi metsien tuhoutumista. Alkuperäisiä metsien kasvilajeja on noin kaksituhatta.
Sierra Leonessa elää viisitoista apinalajia, kymmenen antilooppilajia, yhdeksän lepakkolajia ja noin 500 lintulajia. Harvinaisimpia eläinlajeja ovat kääpiövirtahepo, bongo ja mustaselkäsukeltaja-antilooppi ja sen sukulainen jentinkinsukeltaja-antilooppi.
Sierra Leonen vanhin kansallispuisto on Outamba-Kilimin kansallispuisto maan pohjoisosassa. Se on perustettu suojelemaan savannin eläimistöä, etenkin apinoita. Puistossa elää yhdeksän apinalajia, joista neljä on uhanalaisia. Lisäksi siellä tavataan elefantteja, leopardeja, kääpiövirtahepoja, puhveleita ja harvinaisia sorkkaeläinlajeja kääpiövesikauris ja kääpiöfilantomba.
Vuonna 2007 perustettiin maan toinen kansallispuisto, Golan kansallispuisto sademetsäalueelle lähelle Liberian rajaa. Siellä elää 56 nisäkäslajia, kuten leopardi, simpanssi ja metsänorsu, ja 274 lintulajia. Puistossa kasvaa ainakin kaksituhatta kasvilajia.
Talous.
Sierra Leonen väestöstä noin kaksi kolmasosaa saa elantonsa maanviljelystä, ja heistä valtaosa elää omavaraistaloudessa. Riisi on tärkein viljelyskasvi. Valtio on epäonnistuneesti kokeillut riisin kasvattamista koneellisesti savanneilla, mutta sen kasvattaminen onnistuu vain maan jokien varsilla ja suoalueilla. Riisin lisäksi palmuöljyä tuotetaan laajalti. Pohjoisemmaksi mentäessä karjan kasvatus ja pähkinäviljely tulevat tärkeimmiksi elinkeinoiksi.
Sierra Leonella on suuret mineraalivarannot, ja maassa kaivetaan timantteja, bauksiittia ja titaania, joista maa saa tärkeitä vientituloja. Talouselämän kehitys on vielä sisällissodan jäljiltä pysähdyksissä ja infrastruktuuri rappeutuu huollon puutteessa. Lisää sisällissodassa autioituneita maatiloja ja kaivoksia otetaan koko ajan uudelleen käyttöön.
Sierra Leone on Länsi-Afrikan talousyhteisön (ECOWAS) jäsen. Yhdessä Gambian, Ghanan, Nigerian ja Guinean kanssa Sierra Leone on perustanut West African Monetary Zonen (WAMZ), joka valmistelee yhteisvaluutta econ käyttöönottoa.
Sisällissodan jälkeen korruptio on ollut polttava ongelma. Vuonna 2000 perustettiin korruptionvastainen yksikkö ACC, mutta se ei ole kyennyt ajamaan tuomioita korkeille virkamiehille. ACC:n toiminta on kuitenkin lisännyt tietoisuutta korruption ja siitä kiinni jäämisen vaaroista.
Sierra Leonen merkittävimmät luonnonvarat ovat timantit, titaani, bauksiitti, rautamalmi ja kulta. Merkittävimmät vientituotteet ovat timantit, titaanidioksidi, kaakao, kahvi ja kala.
Väestö.
Sierra Leonessa elää 15-20 etnistä ryhmää. Niistä suurimmat ovat temnet (35 % väestöstä), mendet (31 %), limbat (8%) ja konot (5%). Vapautettujen jamaikalaisten orjien jälkeläisiä kutsutaan nimellä kriolit tai kriot, ja heitä on noin 2 %. Jokaisella ryhmällä on oma kielensä, mutta lähes kaikki puhuvat lisäksi mendeä, temneä tai krioa.
Muslimeita on 60 %, kristittyjä 10 % ja paikallisia heimouskontoja harjoittaa noin 30 % väestöstä.
Vuonna 2010 arvioitiin, että Sierra Leone ei tule saavuttamaan YK:n vuosituhattavoitteita vuoteen 2015 mennessä. Yli 70 % väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella. Tavoitteista vaikein saavutettava onkin numero 1, Äärimmäisen nälän ja köyhyyden poistaminen.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 1,7 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 55 000 henkeä. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 13 000 henkeä, mutta sitä sai vain viidennes heistä, noin 2 600 henkeä. Lääkitystilanne oli parantunut, vuonna 2005 lääkettä sai alle kaksi prosenttia tarvitsijoista.
Kulttuuri.
Alueen eri etnisten ryhmien välistä yhteistä kansallistunnetta ovat luoneet yhteinen historia kolonialismin aikana, krio-kielen kehittyminen lingua francaksi ja kuuluminen yhteisiin sosiaalisiin mies- tai naisverkostoihin (etenkin miesten "Poro" ja naisten "Bundu").
Useimmille sierraleonelaisille riisi on perusruokaa, jota syödään päivittäin. Sen päälle laitetaan kasviksista tai lihasta tai kalasta tehtyä kastiketta. Ruokaa valmistetaan useimmiten "kolmen kiven liedellä" eli lähes avoimella nuotiolla, jonka päällä pata pysyy kivien varassa. Monissa kylissä tai suvuissa on tabuja, tiettyjä ruoka-aineita joiden syöminen on kielletty.
Koulutus.
Sisällissodan jäljiltä sierraleonelaisten koulutustaso on huono. Vuonna 2007 aikuisista naisista vain 23 % ja miehistä 46 % osasi lukea. Alakouluikäisistä 69 % ikäluokasta käy koulua, kun vuonna 1990 luku oli 43 %. Koska monelta on koulu jäänyt käymättä ajallaan, kouluissa on myös lakisääteistä ikää vanhempia oppilaita. Vuonna 2004 laskettiin, että 40 % 6-29-vuotiaista sierraleonelaisista ei ollut koskaan käynyt koulua. Koululaisten nopeasti kasvanut määrä on johtanut pulaan opettajista ja oppimateriaaleista: opettajaa kohti on 67 ala-asteen oppilasta, ja vain joka viidennellä koululaisella on oppikirja.
Vuoden 2004 koululaki määräsi oppivelvollisuuden, jonka piirissä on kuusiluokkainen alakoulu ja kolmeluokkainen yläkoulu. Näiden jälkeen voi jatkaa joko lukioon tai ammatilliseen koulutukseen. Vuonna 2004 koululaisten osuus ikäluokasta oli ala-asteella 65 %, yläasteella 12 % ja lukiossa 6 %.
Maassa on kaksi korkeakoulua: Länsi-Afrikan vanhin yliopisto Sierra Leonen yliopisto, entinen Fourah Bay College Freetownissa (perustettu 1827) sekä Njalan yliopisto, jolla on kampus myös Bon kaupungissa. Vuonna 2000 Njalan yliopistossa oli noin 800 opiskelijaa.
Urheilu.
Sierra Leonen suosituin urheilumuoto on jalkapallo. Seurajoukkueita on 24 ja niissä rekisteröityjä pelaajia 6 480. Maajoukkue oli FIFA:n rankingissa marraskuussa 2010 sijalla 125. Maan oman joukkueen lisäksi seurataan aktiivisesti ulkomaisia joukkueita, ja Englannin pääsarjan pelejä näytetään ulkoilmassa televisiolla.
Brittien kulttuuriperintö näkyy myös siinä, että maalla on Länsi-Afrikan parhaita krikettijoukkueita.
Sierra Leone on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1968. Mitaleita ei ole tullut.


Douglas Adams.
Douglas Noël Adams (11. maaliskuuta 1952 Cambridge, Yhdistynyt kuningaskunta – 11. toukokuuta 2001 Santa Barbara, Kalifornia) oli brittiläinen kirjailija, joka tunnetaan erityisesti kirjastaan "Linnunradan käsikirja liftareille" (). Teos on noussut kulttimaineeseen etenkin tieteiskirjallisuuden harrastajien keskuudessa. Se on osa "Linnunrata"-nimistä maailman ainoaa ”viisiosaista trilogiaa”. Adams tunnetaan myös Dirk Gently -etsivän luojana. Kirjojen lisäksi hänen tuotantonsa pohjalta on tehty radiokuunnelmia (joskin "The Hitchhiker's Guide to the Galaxy" on alun perin radiokuunnelma, jonka pohjalta Adams myöhemmin kirjoitti kirjan), LP-levyjä, televisio-ohjelmia sekä elokuva. Adams käsikirjoitti myös joitakin televisiosarjoja kuten "Doctor Whota" ja "Monty Pythonin Lentävää Sirkusta".
Adams lähestyy yleisöään huumorin keinoin. Hän on saavuttanut mainetta kirjoissaan esitetyillä filosofisilla pohdinnoilla, kuten ”vastauksella elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen” (joka on ”42”). Hänen muistokseen vietetään vuosittain kansainvälistä pyyhepäivää 25. toukokuuta.
Douglas Adamsin intohimona oli eläintensuojelu, ja hän muun muassa kierteli maailmaa tekemässä radio-ohjelmia harvinaisista eläimistä. Hän oli tietokoneharrastaja ja audiofiili. Hän oli niin kyvytön noudattamaan kustantajiensa asettamia aikatauluja, että siitä tuli kaskujen aihe. Omien sanojensa mukaan hän ”rakasti määräaikoja, koska ne pitivät niin mukavaa ääntä viuhahtaessaan ohi”. Adams oli kertomansa mukaan radikaali ateisti. Adamsin ystävä Richard Dawkins on omistanut uskontoja kritisoivan kirjansa "Jumalharha" (2006) hänen muistolleen.
Adamsin ennenaikaisen kuoleman 49 vuoden iässä aiheutti sydäninfarkti.
Adams oli myös David Gilmourin, Pink Floydin kitaristin, ystävä. Hänen ehdotuksestaan yhtyeen viimeiseksi jäänyt levy nimettiin "The Division Belliksi" kappaleessa ”High Hopes” esiintyneen ilmauksen mukaan.
Adams ja tietokonepelit.
Vuonna 1984 Adams ja Steve Meretzky tekivät tekstiseikkailupelin "The Hitchhiker's Guide to the Galaxy", joka pohjautui Adamsin samannimiseen kirjaan. Kaksi vuotta myöhemmin Adams osallistui ideoijana LucasArtsin (silloinen Lucasfilm Games) "Labyrinth"-pelin viikon kestäneeseen suunnittelutilaisuuteen. Hän osallistui myös "Bureaucracy"-pelin tekemiseen, ja myöhemmin hän oli vuonna 1999 julkaistun "Starship Titanicin" pääsuunnittelijana. "Starship Titanicista" julkaistiin myös kirja, "Douglas Adams’s Starship Titanic". Kirjan tosin kirjoitti Terry Jones eikä Douglas Adams, sillä hän oli peliprojektinsa vuoksi liian kiireinen.


Kap Verden historia.
Portugalilaiset löysivät asumattomat Kap Verden saaret 1456 ja alkoivat asuttaa niitä kuusi vuotta myöhemmin. He toivat maahan afrikkalaisia orjia työskentelemään plantaaseille. Hyvän sijaintinsa vuoksi Afrikan rannikolla Kap Verdestä tuli tärkeä keskus Portugalin orjakaupalle.
Vuonna 1961 PAIGC ("Afrikkalainen puolue Guinea-Bissaun ja Kap Verden itsenäisyyden puolesta") aloitti aseellisen vastarinnan emämaata vastaan Portugalin Guineassa. Portugalin Guinea julistautui itsenäiseksi 1973, mutta Kap Verde pysyi Portugalin alusmaana. Neilikkavallankumouksen jälkeen PAIGC ja Portugali sopivat siirtymävaiheen hallinnosta ja Kap Verde itsenäistyi vuonna 1975. Koska sama puolue johti molempia maita itsenäistymisen jälkeen, Guinea-Bissau ja Kap Verde oli tarkoitus yhdistää yhdeksi valtioksi. Projekti kuitenkin päättyi vallankaappaukseen Guinea-Bissaussa 1980. Kap Verdessä muodostettiin uusi puolue PAICV ("Afrikkalainen puolue Kap Verden itsenäisyyden puolesta"), joka johti maata yksin vuoteen 1990 asti. Vuonna 1991 järjestettiin ensimmäiset monipuoluevaalit.
Brittitutkija Gavin Menzies väittää, etteivät portugalilaiset kuitenkaan olisi olleet ensimmäisiä Kap Verdellä. Hän sanoo, että hänellä on todisteita kiinalaisen Ming-dynastian aikaisen tutkimusmatkailija Zheng Hen purjehtineen Hyväntoivonniemen ohitse ja käyneen Kap Verdellä saakka 1420-luvulla. Asiantuntijat eivät vielä ole päässeet yksimielisyyteen Menziesin väitteiden uskottavuudesta.
Lähteet.
Historia


Talviolympialaiset 2006.
XX talviolympialaiset pidettiin Italian Torinossa 10. – 26. helmikuuta vuonna 2006. Kisoihin osallistui 2 633 urheilijaa 80 maasta. Kilpailutapahtumia järjestettiin 84 kaikkiaan viidessätoista urheilumuodossa.
Aikaisemmin Italiassa on järjestetty 1956 talviolympialaiset Cortina d'Ampezzossa ja 1960 kesäolympialaiset Roomassa.
Kisamaskotteina olivat Neve (italiaksi "lumi"), naispuolinen lumipallo ja Gliz, miespuolinen jääkuutio. Kisojen virallinen slogan oli "Passion lives here" ("intohimo asuu täällä").
Kisojen myöntäminen Torinolle.
Torino valittiin isäntäkaupungiksi 1999, kun se voitti ratkaisevassa äänestyksessä Sveitsin Sionin. Muut hakijat olivat Helsinki ja Lahti (Suomi) (alppilajit ja kelkkailut olisi järjestetty Lillehammerissa Norjassa), Klagenfurt (Itävalta), Poprad-Tatra (Slovakia) ja Zakopane (Puola). Kansainvälinen olympiakomitea (KOK) oli juuri ottanut käyttöön uuden äänestyskäytännön, koska äänestyksiin vuosien 1998 ja 2002 talviolympialaisten järjestäjistä oli liittynyt lahjontaskandaaleja.
Ensimmäistä kertaa kisat järjestettiin pienten alppikylien tai muiden pikkukaupunkien sijaan suurkaupungissa. Käytännössä kisat kuitenkin järjestettiin eri puolilla Piemonten maakuntaa ja urheilijat asuivat kolmessa eri kylässä. Kisat myönnettiin Torinolle pääasiassa sen vuoksi, että se lupasi järjestää urheilijoiden majoituksen yhteen olympiakylään kilpailupaikkojen lähelle. Näin ei kuitenkaan tapahtunut ja kisapaikkojen etäisyydet toisistaan olivat pitkät ja vaikeakulkuiset.
Talous.
Vaikka kisapaikoilla mainoksia ei näkynytkään, olivat sponsorit voimakkaasti esillä Torinon katukuvassa. Kuva kaupungin keskustassa sijaitsevasta "Sponsor Villagen" lehdistöhuoneesta.
Olympialaisten taloudessa tärkein yksittäinen asia on televisio. Suurin osa kisojen talousvirrasta tulee televisioyhtiöiltä. Kisojen televisiosopimusten arvo oli 883 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Tarkempia lukuja televisiosopimuksista ei annettu, mutta Urheilulehti esitti vuoden 2006 seitsemännessä numerossaan arvion, jonka mukaan noin 613 miljoonaa dollaria olisi tullut yhdysvaltalaiselta, noin 135 miljoonaa dollaria Euroopan yleisradioyhtiö, 38,5 miljoonaa japanilaisilta ja, 14 miljoonaa australialaiselta Seveniltä, 950 tuhatta Tyynenmeren alueen, 900 tuhatta eteläkorealaiselta Korea Poolilta ja 600 tuhatta afrikkalaiselta Supersportilta.
Muita tulonlähteitä olivat olympialiikkeen TOP-ohjelma, jonka raha tulee olympialiikkeen sponsoreilta. TOP-ohjelman sopimusten arvo oli 886 miljoonaa dollaria. Torinon kisojen järjestelykoneistolle tästä summasta meni noin 20 prosenttia. Tärkeimpiä sponsoreita olivat Coca-Cola, Kodak, McDonald's, Samsung, Atos Origin, Lenovo, Omega, Visa, General Electrics, Manulife ja Panasonic.
Lisäksi kisajärjestäjällä oli paikallisia sponsoreita. Torinon kisoissa paikallinen sponsorimyynti tuotti 271 miljoonaa dollaria, josta neljältä paikalliselta pääsponsorilta (FIAT, Telecom Italia, Sao Paolo ja Piemonten maakunta) tuli noin 200 miljoonaa dollaria. Suuri osa yrityksistä tuki kisoja lisäksi erilaisten palvelujen ja muiden hyödykkeiden muodossa.
Lipunmyyntitulojen osuus budjetista oli 64 miljoonaa euroa. Kisojen avauspäivänä ennakkomyynnin jälkeen oli koossa 60 miljoonaa. Lippumyynnin tulot menivät kokonaisuudessaan kisaisännälle. Lipputuloja pienempi, tarkemmin määrittelemätön rahamäärä, tuli olympiakisojen lisenssimyynnistä. Yli 30 yhtiötä oli ostanut oikeuden käyttää kisojen virallisia tunnuksia tuotteissaan. Tärkeä osa koko kisojen järjestämistä oli myös vapaaehtoistyö. Torinon olympiakisojen järjestelykomitean vapaaehtoisissa joukoissa oli noin 30 000 henkeä, joiden työn rahalliseksi arvoksi arvioitiin vähintään lipputulojen tasoa.
Kisojen tilinpäätös jäänee 50–100 miljoonaa dollaria alijäämäiseksi. Tähän Torinon kaupunki on luvannut 50 miljoonan dollarin tappiotakuun ja Italian valtio on järjestänyt tarkoitusta varten olympialoton, jonka tuotto lisätään kisojen järjestäjän kassaan.
Olympiatuli.
Olympiatuli sytytettiin perinteiden mukaisesti 26. marraskuuta 2005 Olympiassa. Tuli saapui Roomaan 7. joulukuuta ja kiertäen sitten eri puolilla Italiaa ja Italian naapurimaita Slovenia, Itävalta, Sveitsi ja Ranska. Olympiatulen kantajissa oli yksitoista suomalaista eli kolminkertainen olympiavoittaja Marja-Liisa Kirvesniemi, tekstiilisuunnittelija ja -yrittäjä Paola Suhonen, Kwan-yhtyeen solistit Mariko ja Tidjan, oululainen urheiluvalmentaja Mika Heljäsvaara, innokas kotkalainen maratonharrastaja Maija Sankamo, turkulainen poliisi Mika Laaksonen, Katariina Rautalahti, rovaniemeläinen Ritva Niska, helsinkiläinen Terhi Jylhä, espoolainen Jan Virkki ja aktiivi maratonharrastaja Jarmo Nevari.
Avajaiset.
Kisojen avajaisissa urheilijoiden valan vannoi italialainen alppihiihtäjä Giorgio Rocca. Olympiatulen toi stadionille Alberto Tomba ja sen sytytti Stefania Belmondo. Tilaisuudessa esiintyivät muun muassa Yoko Ono, Peter Gabriel, Luciano Pavarotti sekä Luca Badoer.
Päättäjäiset.
Kisojen päättäjäisissä 26. helmikuuta esiintyi myös monia maailmankuuluja artisteja, kuten Avril Lavigne ja Ricky Martin, jonka esiintymiseen päättäjäiset päättyivät. Pienen tahran kisojen järjestelyihin toi lavalle katsomosta päässyt häirikkö.
Aiheesta muualla.
*


Biafran sota.
Biafran sota eli Nigerian sisällissota käytiin vuosina 1967–1970 itsenäiseksi julistautuneen Kaakkois-Nigerian eli Biafran ja Nigerian liittovaltion joukkojen välillä. Sota päättyi liittovaltion joukkojen voittoon ja Nigerian jälleenyhdistämiseen.
Sodan tausta.
Nigerian itsenäistyttyä vuonna 1960 maan politiikka oli jakautunut pitkälti etnisten ryhmien mukaan, joista tärkeimmät olivat lännen jorubat, pohjoisen hausat ja kaakon ibot (igbot).
Hausa- ja jorubapuolueiden liittouduttua ja pohjoisnigerialaisten upseerien kaadettua lyhytikäisen, paljolti ibojen muodostaman sotilashallituksen, muslimit kohdistivat kristittyihin iboihin verilöylyjä. Ibot julistivat 30. toukokuuta 1967 Itä-Nigerian sotilaskuvernöörin, everstiluutnantti Chukwuemeka Odumegwu Ojukwun, johdolla Kaakkois-Nigerian itsenäiseksi Biafran tasavallaksi. Nigerian hallitus reagoi aluksi saarrolla ja 6. heinäkuuta lähetti armeijan kukistamaan kapinaa.
Sodan kulku.
Sodan alkuvaiheessa Biafran joukot etenivät kohti Lagosia heinä-elokuussa 1967, mutta joutuivat sen jälkeen puolustuskannalle. Biafran pääkaupunki Enugu joutui liittohallituksen haltuun jo lokakuussa 1967, mutta hallituksen joukkojen eteneminen pysähtyi ibojen puolustaessa tiukasti ydinalueitaan. Saarretussa Biafrassa puhkesi pian nälänhätä, josta kapinalliset syyttivät hallituksen joukkojen toimintaa. Lopulta Biafraa johtanut Ojukwu pakeni Norsunluurannikolle ja Biafran armeija antautui 12. tammikuuta 1970.
Sodan seuraukset.
Sodan seurauksena kuoli noin miljoona nigerialaista, pääasiassa nälkään ja tauteihin. Sodan jälkeen kansanryhmien välisiä suhteita on yritetty sovitella ja muun muassa Nigerian osavaltiojakoa on muutettu niin ettei se samaistuisi etnisten ryhmien jakaumaan.


Airsoft.
Toiseksi maailmansodaksi naamioitu airsoft-peli meneillään
Airsoft (”softaus”) on taistelupeli, jossa vastustaja eliminoidaan muovi- tai biokuulia käyttävällä airsoft-aseella. Airsoftyhdistysten järjestämät pelit ovat järjestäytyneitä, ja niissä pelaajien turvallisuuteen pyritään kiinnittämään erityistä huomiota. Pienitehoisten aseiden ammuksien iskuenergia ei riitä vahingoittamaan pelaajia, mutta pelaajat käyttävät kasvojen ja varsinkin silmien ja hampaiden suojaamiseksi pakollisia suojavälineitä. Airsoftpelissä joukkueet suorittavat ennalta sovittuja tehtäviä kuten valitun kohteen suojaamista käyttämällä aidon ampuma-aseen näköisiä pelivälineitä, joiden ammuksina on 6 millimetrisiä biohajoavia kuulia. Airsoftaseita valmistetaan myös 8 millimetrisille kuulille, mutta niitä käyttävät aseet ovat melko epätavallisia ja niitä näkee harvoin Suomessa, koska suurempi kuula yleensä näkyy paremmin ja kulkee ilmanvastuksen takia hitaammin. Peliä varten voidaan luoda myös taistelutilanne, esimerkiksi lipunryöstö tai linnoituksen valloitus. Isoissa kansainvälisissä peleissä saattaa olla yli tuhat pelaajaa. Niissä taistelutilanne saattaa joskus perustua johonkin tapahtumaan, esimerkiksi tunnettuun sotaan kuten toiseen maailmansotaan tai Vietnamin sotaan. Tavanomaisissa kotimaisissa peleissä ei yleensä harjoiteta vastaavanlaista eläytymistä.
Airsoft eroaa värikuulapelistä siinä, että muovikuula-aseen biohajoavat kuulat eivät yleensa murskaannu eivätkä jätä minkäänlaista maalijälkeä osuessaan. Aitoja tuliaseita muistuttavien asejäljitelmien lisäksi airsoftpelille voi olla luonteenomaista sotilasrekvisiitan käyttö vaikka pelaaminen ei läheskään aina ole eläytymispainotteista. Suomessa harrastettavat pelit keskittyvät pääasiassa yhdessä tekemiseen. Toinen ero paintballiin on osuman tunteminen. Normaalitehoisesta airsoftaseesta ammuttu kuula ei osuessaan yleensä jätä osumajälkeä ja osuman tuntemista voisi verrata nipistykseen. Jos ammus osuu takin ryppyyn tai muuhun varusteeseen, joka ei ole kosketuksessa ihoon ei osumaa välttämättä tunne lainkaan. Kesäisin airsoftin harrastajilla on yleistä pienet kuulan jättämät jäljet esim. käsivarsissa, joissa ei ole ollut hihaa tai muuta suojaa päällä. Talvisin vaatetus on luonnollisesti vahvempaa, eivätkä kuulien osumat tunnu iholla.
Suomalaiset Airsoftharrastajat julkaisevat Softaaja-nimistä verkkojulkaisua, joka tarjoaa muun muassa neuvoja turvallisen ja toiset pelaajat huomioonottavan pelitavan omaksumiseksi. Julkaisun lisäksi Suomessa toimii airsoftyhdistyksiä, joista tunnetuin lienee pääkaupunkiseudulla toimiva PKS-airsoft. Pelaajayhdistykset järjestävät aloitteleville pelaajille koulutusta, joissa opetetaan pelin säänöt sekä muovikuula-aseen asianmukaista käsittelyä. Arvostetun airsoftyhdistyksen eetokseen ja arvomaailmaan kuuluu ns. herrasmiespelaajien kouluttaminen, jossa keskeistä on asiallinen kielenkäyttö ja toisten huomioonottaminen kaikissa tilanteissa niin peleissä kuin pelien ulkopuolellakin. Pelit tarjoavat yhteistä tekemistä ulkoilmassa ja ne koetaan parempana vaihtoehtona muun muassa videopeleille. Pelien avulla oppii myös maastossa liikkumista, ja viime vuosina harrastajamäärät ovatkin nousseet. Suomessa yhdistysten järjestämiin peleihin voivat osallistua kaiken ikäiset pelaajat. Monet vanhemmat ovat löytäneet airsoftista perheen yhteisen harrastuksen.
Historia.
Airsoft sai juurensa Japanista 1980-luvulla paikallisten aselakien kieltäessä useimpien oikeiden tuliasetyyppien hallussapidon. Useiden epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen suosituimmaksi malliksi jäivät nykyiset, jousella ja ilmanpaineella kuulia ampuvat aseet. 1990-luvun alussa R/C autoistaankin tunnettu Tokyo Marui kehitti ensimmäiset sähkömoottorilla toimivat automaattikuula-aseet, kuten FAMAS-replikan. Sähkötoimisten aseiden myötä kiinnostus airsoftiin alkoi levitä.
Pelimuodot.
Airsoftissa voidaan pelata skenaariopelejä, joiden takana on yleensä jonkinlainen teema. Pelin teema voidaan rakentaa vaikka todellisen sotahistoriallisen tapahtuman ympärille. Enemmän tai vähemmän fiktiiviset, todellisuutta ja mielikuvitusta yhdistelevät asetelmat ovat kuitenkin tavallisia. Skenaariossa edellytetään usein eläytymistä ja teeman mukaista varustusta esimerkiksi maastopuvun ja aseistuksen suhteen.
Airsoftia voidaan pelata sisä- tai ulkotiloissa. Suomessa pelejä järjestetään yleensä hylätyissä teollisuusrakennuksissa tai metsämaastoissa. Yhdysvalloissa sisäpelipaikkoina toimivat muun muassa vanhat lentokentät ja koulut.
Sisätiloissa tapahtuvasta pelistä käytetään myös nimitystä CQB () tai joskus myös CQC (), jotka tarkoittavat lähitilataistelua. Joka tapauksessa skenaariosta riippumatta pelaajan tulee tietty määrä osumia saatuaan huutaa ”osuma” tai muuta vastaavaa ja kävellä pois ennalta sovitulle alueelle.
Muita pelimuotoja ovat muun muassa lipunryöstö, jossa yritetään ryöstää vastustajan lippu tai yritetään viedä pelikentän keskellä sijaitseva lippu vastustajan tukikohtaan. Lipunryöstö tarkoittaa myös pommin purkamista tai sen varastamista. Yleensä ”pommi” on vanha reppu tai salkku, josta täytyy poistaa jokin esine. ”King of the Hill” -pelimuodossa yritetään vallata ennalta sovittu alue ja ”VIP”-pelimuodossa pyritään suojelemaan tiettyä pelaajaa vastustajan laukauksilta.
MilSim (sanoista Military Simulation) on airsoftin alalaji, jonka ideana on nimensä mukaisesti asevoimien simuloiminen. MilSim voidaan ymmärtää monella eri tavalla, ja nämä tavat vaihtelevat suuresti maittain: esimerkiksi Yhdysvalloissa MilSim tarkoittaa ennen kaikkea varustautumista oikeiden sotilaiden tavalla. Suomessa ja Virossa MilSimillä käsitetään pelimuotoa, jossa pyritään simuloimaan sotilaallista hierarkiaa ja toimintaa, varustautumisen ja aseiden käytön ollessa sivuseikkoja. Tyypillisessä suomalaisessa MilSim-tapahtumassa kaksi eri osapuolta toimivat vähintään yhden vuorokauden ajan suurella, jopa monen neliökilometrin kokoisella alueella päätavoitteinaan ennaltamäärättyjen tehtävien suorittaminen. Toisin kuin tavallisessa airsoftissa, suomalaistyyppisessä MilSimissä toisen osapuolen eliminoiminen ei yleensä ole kovinkaan keskeisessä asemassa.
Aseet.
Airsoftauksessa käytetään erilaisia aseita, joissa on ulkonäollisiä kuin myös teknisiä eroavaisuuksia. Käytännössä on kolme eri tavalla toimivaa airsoft-asetta: sähkö-, kaasu- ja jousitoiminen. Niissä käytetään eri painoisia kuulia, yleensä 0,12–0,48-grammaisia. Airsoft-aseet on usein tehty oikeita tuliaseita mukaillen, joskus jopa merkintöjä myöten. Yleisimmät airsoft-aseet ovat pistoolit, konepistoolit, rynnäkkökiväärit, tarkkuuskiväärit ja haulikot. Harrastajille on tarjolla myös airsoft-käyttöön valmistettuja kranaatteja ja miinoja, sekä kranaatinheittimiä. Aseisiin on myös mahdollista hankkia punapistetähtäimiä, kiikaritähtäimiä ja lasertähtäimiä. Aseiden viritys on myös mahdollista, mutta virityksiä tapahtuu enemmän kokeneempien softaajien keskuudessa. Aseisiin voi myös hankkia tai tehdä itse aitoja puuosia ja metallisia runkoja, jotka tuovat niihin enemmän realistisuutta. Kaasuviritteisiä on saatavilla muutamaa mallia: Blow-back- ja ei-blow-back-pistooleja sekä -kiväärejä ja kaasutoimisia tarkkuuskiväärejä. Kaasuaseiden toimintaperiaate on seuraava: pieni määrä ponnekaasua, joko lippaasta tai erillisestä CO2-kapselista, vapautuu ja työntää jo sisäpiippuun manuaalisesti ladattua kuulaa ja samalla piippua luistilla taaksepäin. Luisti lataa jousen voimalla eteen palatessaan piippuun uuden kuulan. Edellinen toiminto näkyy vain, jos ase on blow-back-tyyppinen. Ei-blow-back-aseissa luisti ei liiku, vaikka samat toiminnot suoritetaankin. Jousiviritteiset aseet ovat aina kerranlaukeavia, mikä tarkoittaa, että ase pitää ladata joka laukauksen jälkeen uudelleen, joko ”pumppaamalla” haulikkoa tai vetämällä kiväärin luisti]a, tämä toistuu aina ampumisen jälkeen, kun taas sähkö- ja kaasutoimiset aseet lataavat itseään kunnes lipas tyhjenee. Sähköviritteiset aseet ovat kaikkein monimutkaisenpia. Ne toimivat vaihdelaatikkoa pyörittävän moottorin voimalla. Yleensä vakiona aseessa oleva vaihdelaatikko on suunniteltu oikean, mallina toimivan aseen tulinopeuden mukaan. Vaihdelaatikon voi vaihtaa, jos haluaa eri tulinopeuden. Vaihdelaatikko siis syöttää kuulan ja vetää ilmamännän taakse viritysasentoon. Laukaistessa ase toimii kuin ilmakivääri.
Suojavarusteet.
Airsoft-varustus voi ulkoisesti olla täysin samanlainen kuin oikealla sotilaalla.
Airsoft-aseen ammuksen lähtönopeudet vaihtelevat yleisesti aseen ja viritystason mukaan, alle 30 m/s aina yli 250 m/s asti. Useimmissa suurissa peleissä nopeuden ylärajaksi on asetettu esimerkiksi sarjatuliaseilla 0,2 gramman kuulalla mitattuna 100 m/s (~1 J) ja muutoin 126 m/s (~1,6 J). Käytetystä suojauksesta huolimatta oletetaan, että ainakaan viritetyn aseen käyttäjät eivät ammu aivan lähietäisyyksiltä, vaan että he käyttävät mahdollista pienitehoisempaa vara-asettaan. Airsoft-aseita tulee käsitellä kuten oikeitakin aseita, ja vaikka ne eivät oikein käytettynä ole vaarallisia, voi onnettomuuksia tapahtua, mikäli aseita käsitellään väärin tai huolimattomasti. Suojia on saatavilla kolmea luokkaa: Silmäsuojia, jotka jakaantuvat kahteen luokkaan: Lasit, jotka suojaavat käytännössä minkä ammuksen tahansa, mutta heikentävät jonkin verran näkyvyyttä. Verkkolasit jotka ovat muovin sijasta teräsverkkoa, eivät sumene, mutta suurella voimalla osuva biokuula saattaa murskaantua ja sen sirpaleet osuvat silmiin. Molemmat lasit auttavat tähtäämään, mutta eivät suojaa hampaita. Toinen luokka on maskit: Maskeissa on samat ominaisuudet kuin laseissa, mutta ne suojaavat lisäksi hampaita. Maskit kuitenkin häiritsevät tähtäämistä. Kolmanteen luokkaan kuuluvat kaikki muut suojat, esimerkiksi polvi-, nivus-, ranne-, kyynär-, ja nilkka-, ym.- suojat.
Vaatetus.
Yleensä airsoftissa käytetään maastoutumiseen tarkoitettuja vaatteita. Kaikkein suosituimpia ovat eri armeijoiden maastopuvut. Muihin asuihin kuuluu muiden muassa ghillie (joita voi myös itse valmistaa) ja aavikkopuku ja lumipuku. Hyvin tehty ghillie-puku taas saattaa olla erittäin hyödyllinen, varsinkin tarkka-ampujilla. Myös toisen maailmansodan sekä Vietnamin sodan asut ovat jossain määrin myös suosittuja, mutta niitä harvoin näkee käytettävän muualla kuin kyseisen teeman peleissä. Kasvot suojataan hyvin, sillä pienitehoinenkin ase voi vahingoittaa vakavasti silmiä. Airsoftaajalle on saatavana myös erilaisia taskuja, kuten: reisitaskuja, joihin voi säilöä muun muassa pistooleita ja niiden tarvikkeita, reppuja joihin voi heittää käytännössä mitä tahansa maan ja taivaan väliltä, ja ns. taisteluliivijä joissa on monia taskuja joihin voi laittaa esimerkiksi varalippaita.
Kasvot.
Yleispätevä sääntö on, että silmien lisäksi peitetään myös muut arat paikat kuten hampaat, korvat ja nivuset. Suomen laissa määrätään silmien suojaaminen pakolliseksi, koska vastuu osumasta on aina ampujan. Airsoft-käyttöön sopivia laseja valmistaa muun muassa ESS, Bollé ja Sansei. Maskit suojaavat koko kasvot. Eräs suosittu maskimalli on Stealth-maski, joka rajoittaa tähtäämistä vähän verrattuna muihin, tosin kuulan pirstoutumisia silmiäsuojaavan metalliverkon läpi on raportoitu, mutta tällaiset tapaukset ovat kuitenkin todella harvinaisia. Monet käyttävät suojalaseja, koska jotkin maskit hankaloittavat tähtäämistä. Jotkut käyttävät myös kaasunaamareita.
Airsoft-käyttöön eivät sovellu esimerkiksi kemistinlasit, silmälasit, laskettelulasit, ilotulitteita ammuttaessa käytettävät lasit. Suomen airsoft-yhdistysten yhteisen päätöksen johdosta alle 18-vuotiaille ei suositella ampujanlasi-mallisten sangallisten suojalasien käyttöä, vaan hihnallisia versioita. Hampaiden suojaamiseen käytetään usein jääkiekkoon tarkoitettuja hammassuojia, mutta muitakin mahdollisuuksia on: esimerkiksi suun peittävä verkko, muovilevy tai shemagh-huivi. Erityisesti paintball- eli värikuulapeleihin tarkoitetut, mutta myös airsoft-käyttöön sopivat suojaimet peittävät vähintään suun ja usein myös korvat.
Airsoft Suomessa.
Airsoftia on harrastettu Suomessa laajamittaisesti 1990-luvulta asti, mutta laajamittaisemmin airsoft tuli tunnetuksi 2000-luvulla. Merkittävimpiä muutoksia suomalaisessa airsoftissa ovat olleet kiinalaisten halpatuotantoaseiden leviäminen vuodesta 2007 lähtien sekä harrastajakunnan nuoreneminen: toisin kuin useimmissa muissa maissa, Suomessa airsoftilla ei ole ikärajaa.
Tyypillinen suomalainen airsoft-tapahtuma on ns. "viikonloppupeli": joko lauantaina tai sunnuntaina järjestettävä, kestoltaan yleensä noin kuuden tunnin pituinen tapahtuma, jonka aikana järjestetään useita pienempiä pelejä. Toinen tyypillinen tapahtumatyyppi on "skenaario", joka tarkoittaa kestoltaan tavanomaista viikonloppupeliä pidempää ja yleensä yhtäjaksoista peliä. Skenaariopelien tyypillisiä ominaisuuksia ovat laajuus – yksi skenaario saattaa kerätä parhaimmillaan satoja pelaajia – sekä tietty idea: skenaariopelit perustuvat yleensä tiettyyn tosipohjaiseen tai täysin fiktiiviseen juoneen, joka ohjaa pelin kulkua ja pelaajien käyttäytymistä. Skenaarioiden ideat saattavat vaihdella suurestikin: jotkut skenaariot erottuvat viikonloppupeleistä ainoastaan pituudellaan, kun toisessa ääripäässä olevat pelit saattavat käyttää jopa LARP-elementtejä niin, ettei viikonloppupeleissä tyypillinen objektiivi, eli toisen osapuolen eliminoiminen, olekaan enää ollenkaan tärkeä mikäli pelissä edes on osapuolia.
Suomessa ei ole vielä valtakunnallista airsoft-kattojärjestöä, mutta alueellisia yhdistyksiä on perustettu ympäri Suomea ja ne ovat järjestäytyneempiä kuin ennen. Nämä alueelliset yhdistykset pyrkivät ajamaan alueensa harrastajien asiaa järjestetyn toiminnan, jäsenetujen ja parempien harrastuspaikkojen avulla. Alueelliset yhdistykset ovat suomalaisen airsoft-harrastuksen kulmakivi: ne ovat oman alueensa pääasiallisia viikonloppupelien järjestäjiä ja parhaimmillaan ajavat airsoft-harrastajien oikeuksia alueellaan.
Suomalaisten airsoft-harrastajien määrää on vaikea laskea, minkä vuoksi sitä ei koskaan ole varsinaisesti yritetykään. Useimmiten harrastajien määräksi arviodaan kuitenkin joitakin tuhansia ihmisiä.


AIV-rehu.
AIV-rehu on nautakarjan säilörehua, joka on käsitelty AIV-liuoksella paremman säilyvyyden takaamiseksi. Alkuperäinen AIV-liuos kaupallistettiin 1929. Alun perin se koostui rikkihaposta ja suolahaposta, mutta sittemmin on siirrytty orgaanisten happojen, lähinnä muurahaishapon, käyttöön. AIV-liuoksen tarkoituksena on maitohappokäymisen avulla alentaa rehun pH neljään eli voimakkaan happamaksi. Tällöin rehun nettoravintohävikki on noin 10–20 prosenttia, mutta haitallisia bakteereja kasvaa vähemmän. Rehuyksiköt ja valkuaisainearvo vähenevät, mutta etenkin rasvaliukoiset vitamiinit säilyvät hyvin.
AIV-rehun kehitti 1928 suomalainen Artturi Ilmari Virtanen apunaan Henning Karström. Virtanen sai keksinnöstään Nobelin kemianpalkinnon 1945. Alun perin tarkoituksena oli taata se, että lehmät lypsäisivät runsaasti maitoa myös talvella. Ennen AIV-rehua niiden oli ollut tyytyminen talvioloissa kuivaan heinään. Tämä oli vähentänyt maidontuotantoa siten, että Suomen voinvienti Yhdistyneeseen kuningaskuntaan oli kärsinyt. Suomi sai joksikin aikaa kilpailuetua virolaisiin meijereihin nähden keksinnöllään, kunnes nämä huomasivat saman asian.
AIV-rehunsäilöntäliuokset valmistaa nykyisin Kemira. AIV-liuoksia valmistetaan useita eri tyyppejä. Edullisimman koostumus on muurahaishappoa 76 prosenttia, ammoniumformiaattia 5,5 prosenttia ja loput vettä. Liuosta on käsiteltävä varovasti, sillä se on vahvasti syövyttävää. AIV-liuos syövyttää muun muassa ihoa ja laitteiden osia. AIV-liuostyypin valintaan vaikuttaa tavoiteltava rehun kuiva-ainepitoisuus ja käytettävä korjuumenetelmä.
Valmistus.
Tyypillisesti AIV-rehua säilötään nurmikasveista, joista tärkeimpiä Suomessa viljeltäviä lajeja ovat timotei, nurminata, ja koiranheinä sekä ruokonata, jonka viljely yleistyy vuosi vuodelta; lisäksi AIV-liuoksella säilötään nurmipalkokasveja eli muun muassa puna-, valko-, ja alsikeapilaa sekä sokerijuurikkaan naatteja. Nurmikasvit (heinäkasvit, myös ohra, kaura ja vehnä) kasvavat usein seoskasvustoina, joissa saattaa olla myös apiloita seoksena. Viljojen jyväsadon murskesäilöntää tehdään myös AIV-liuoksella, jolloin säästetään huomattavia summia kuivauskustannuksista ja kuivuri-investoinneista.
Alkuaikoina liuosta annosteltiin esimerkiksi maakuoppaan tuoreen ruohon päälle kerroksittain. Nykyisin AIV-rehu tehdään joko tuoreena niittosilppureilla tai esikuivattuna tarkkuussilppureilla, paalaimilla tai noukinvaunuilla. Korjuun yhteydessä AIV-liuos annostellaan rehumassaan. Liuosta annostellaan pieniä määriä, noin kolmesta viiteen litraan rehutonnia kohden. Rehu ilmasuljetaan muovin sisään joko aumoihin tai paaleihin. Valmis rehu saattaa ärsyttää ihoa, mutta ei ole vaarallista ihmisille tai tuotantoeläimille. Vaaran paikka saattaa kuitenkin olla rehun valmistuksen yhteydessä, kun esimerkiksi salvosiiloon tiivistetään rehua, jolloin rehun käymisprosessi saattaa kuluttaa siilon ilmatilan happipitoisuuden hyvin alhaiseksi samalla nostaen hiilidioksidipitoisuuden vaarallisen korkeaksi ihmiselle.


Keski-Afrikan tasavalta.
Keski-Afrikan tasavalta eli Keski-Afrikka on sisämaavaltio Keskisessä Afrikassa. Ennen itsenäistymistään vuonna 1960 maa tunnettiin Ranskan Oubangui-Chari-nimisenä siirtomaana. Vuosina 1977-1979 sen nimenä oli "Keski-Afrikan keisarikunta". Sen rajanaapureita ovat pohjoisessa Tšad, idässä Sudan ja Etelä-Sudan, etelässä Kongon demokraattinen tasavalta sekä Kongon tasavalta ja lännessä Kamerun. Maan neljä ja puoli miljoonaa asukasta puhuvat yhteensä yli 70 kieltä.
Varhainen historia.
Keski-Afrikassa vaikutti ainakin 600-luvulta useita valtakuntia, kuten Kanem-Bornou, Ouaddai, Baguirmi ja Dafour, jotka ulottuivat Tšadjärveltä ja Ylä-Niililtä. Myöhemmin alueen valloittivat sulttaanikunnat, jotka varasivat koko Oubanguin alueen orjien metsästystä varten. Orjat kuljetettiin pohjoiseen Saharan läpi ja Länsi-Afrikkaan myytäväksi eurooppalaisille kauppiaille. 1700- ja 1800-luvulla alueelle saapui uusia asukkaista zande-, banda- ja Baya-mandjia-kansat.
Siirtomaa-aika.
Vuonna 1875 egyptiläinen sulttaani Rabah hallitsi Ylä-Oubanguia, joka käsitti nykyisen Keski-Afrikan tasavallan. Eurooppalaiset, ranskalaiset, saksalaiset ja belgialaiset saapuivat alueelle 1885. Ranska sai vuoden 1887 sopimuksella haltuunsa Oubanguijoen oikean rannan. Kaksi vuotta myöhemmin ranskalaiset perustivat Banguin ja vuonna 1894 Oubangui-Charista tuli Ranskan aluetta. Ranskan valta vakiintui 1900-luvun alussa, kun joukot löivät sulttaani Rabahin ja siirtomaavalta vakiinnutettiin koko alueelle.
Vuonna 1906 Oubangui-Chari liitettiin Tšadin siirtokuntaan, vuonna 1910 siitä tuli yksi neljästä Ranskan päiväntasaajan Afrikan alueesta Tšadin, Kongo-Brazzavillen ja Gabonin kanssa. Siirtokunnassa sattui pienimuotoisia kapinoita siirtomaavaltaa vastaan ja taloutta kehitettiin plantaasityyppiseksi. 1920-luvulta alkaen ranskalaiset alkoivat kehittää paikallista infrastruktuuria; rautatieverkko rakennettiin, terveyspalveluita perustettiin taistelemaan unitautia vastaan ja maanviljelyä organisoitiin. 1930-luvulla puuvilla ja kahvi olivat merkittäviä vientituotteita, ja timanttien sekä kullan kaivaminen oli aloitettu.
Elokuussa 1940 siirtokunta liittyi Vapaan Ranskan joukkojen rinnalle kenraali Charles de Gaullen kutsusta taistelemaan Saksaa vastaan. Toisen maailmansodan jälkeen vuoden 1946 Ranskan perustuslaki aloitti ensimmäiset uudistukset, jotka lopulta johtivat siirtomaiden itsenäistymiseen. Kansalaiset saivat Ranskan kansalaisuuden ja alueelle perustettiin demokraattinen paikallishallinto.
Itsenäisyys.
Keski-Afrikan edustajana Ranskan parlamentissa oli katolinen pappi Barthélemy Boganda, joka vetosi Afrikan vapauttamisen puolesta. Vuoden 1956 Ranskan laki eliminoi vaalien epäoikeudenmukaisuuksia ja perustuslaki vuodelta 1958 hajotti Ranskan Päiväntasaajan Afrikan ja saman vuoden joulukuussa parlamentti julisti Keski-Afrikan tasavallan perustetuksi Boganda pääministerinään. Hän johti maata aina maaliskuuhun 1959, jolloin kuoli lento-onnettomuudessa ja johtoon siirtyi hänen serkkunsa David Dacko.
Dacko oli julistamassa maan itsenäisyyttä 13. elokuuta 1960. Dacko julisti maahan yksipuoluejärjestelmän, jota johti Bogandan perustama "Mouvement pour l'évolution sociale de l'Afrique noire", MESAN. MESAN oli luonteeltaan nationalistinen ja puoliuskonnollinen.
Eversti Jean-Bédel Bokassa, joka oli myös Bogandan ja Dackon serkku, kaappasi lähes verettömästi vallan 1. tammikuuta 1966 maan ollessa ajautumassa konkurssiin ja yleislakon uhatessa.
Bokassa peruutti perustuslain voimassaolon, hajotti parlamentin ja keskitti kaiken vallan itselleen. Hänen valtakauttaan sävyttivät valtavat ihmisoikeusrikkomukset. Bokassa nimitti itsensä elinikäiseksi presidentiksi vuonna 1972.
Hänen diktatuurihallintonsa huipentui vuonna 1976, jolloin hän muutti maansa valtiomuodon tasavallasta perinnölliseksi monarkiaksi ja kruunautti itsensä keisariksi nimellä Bokassa I. Samalla maa luonnollisesti vaihtoi nimensä Keski-Afrikan keisarikunnaksi. Bokassa teetti itselleen samanlaisen valtaistuimen kuin kuningas Salomolla. Kruunajaisjuhlallisuudet maksoivat noin 20 miljoonaa Yhdysvaltojen dollaria, kun maan bruttokansantuote samana vuonna oli 250 miljoonaa Yhdysvaltojen dollaria.
Keisarikunnan aika jäi kuitenkin lyhyeksi. 20. syyskuuta 1979 ranskalaisten avustama Dacko kaappasi vallan takaisin itselleen ja muutti maan taas Keski-Afrikan tasavallaksi. Dackon valtakausi päättyi sotilasvallankaappaukseen 1. syyskuuta 1981, jolloin valtaan nousi kenraali André Kolingba. Kolingba johti maata neljä vuotta sotilasjuntan johdossa. Juntta hajotettiin 1985 ja maahan perustettiin puolue Rassemblement Democratique Centrafricain (RDC) ja uusi perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksessä.
Kolingba valittiin presidentiksi syyskuussa 1985 ilman vastaehdokkaita. Painostuksen jälkeen Kolingba suostui vihdoin vuonna 1992 laillistamaan oppositiopuolueet ja sallimaan monen puolueen parlamentti-ja presidentinvaalit.
Vuonna 1992 järjestettiin ensimmäiset monen puolueen presidentinvaalit, jotka jouduttiin perumaan järjestämisvaikeuksien vuoksi. Uusissa lokakuussa 1993 järjestetyissä ensimmäisissä melko vapaissa vaaleissa Kolingma ja Dacko hävisivät oppositiojohtaja Ange-Félix Patassélle. Patassé valittiin uudelleen 1999.
Patassé siivosi valtionhallintoa kovalla kädellä, mikä antoi Kolingban kannattajille aihetta puhua noitavainosta ja heimoerottelusta. Patasséa vastaan tehtiin kolme kaappausyritystä 1996 ja 1997. Ranskan joukot kukistivat kapinat ja Afrikan rauhaturvayksikkö (MISAB) valvoi Banguita vuoteen 1998, jolloin se korvattiin YK:n MINURCAlla. MINURCA-joukot lähtivät maasta maaliskuussa 2000 ja toukokuussa 2001 entisen presidentin Andre Kolingban tukijat yrittivät kaapata vallan. Patassé sai tukea Libyasta, Tšadista ja Jean-Pierre Bemban johtaman Kongon vapautusliikkeen (MLC) sisseiltä ja onnistui pysymään vallassa. Bemba on sai myöhemmin syytteet Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa joukkojensa toimista kapinan kukistamisessa.
Lokakuussa 2002 entinen erotettu asevoimien esikuntapäällikkö François Bozizé nousi kapinaan, joka päättyi maaliskuussa 2003 pääkaupungin valtaukseen ja Patassén syrjäytykseen.
Perustuslaki uusittiin ja uudet presidentin- ja parlamenttivaalit pidettiin maaliskuussa 2005 ja Bozizé uusi valtakirjansa toisella kierroksella.
Vuonna 2006 entinen presidentti Ange-Felix Patasse tuomittiin poissaolevana 20 vuodeksi vankilaan väärinkäytöksistä.
Vuonna 2008 pääministeri Elie Dote hallituksineen erosi. Presidentti Bozize nimitti hänen tilalleen Faustin-Archange Touaderan.
Lord's Resistance Army on hyökkäillyt Keski-Afrikan puolelle useita kertoja.
Keväälle 2010 suunniteltuja vaaleja lykättiin, ja presidentti Bozizen toimikautta jatkettiin vastaavasti.
Politiikka.
Vuonna 2004 uusitun perustuslain mukaan presidentti äänestetään viiden vuoden kaudelle, sama henkilö korkeintaan kahdelle kaudelle. Pääministerin nimittää se puolue joka saa enemmistön eduskunnassa. Eduskunta on yksikamarinen, sen 105 kansanedustajaa valitaan viiden vuoden kaudelle. Äänioikeus on 21 vuotta täyttäneillä.
Vuonna 2005 valitussa parlamentissa suurin ryhmä, 42 edustajaa, on Kansallisella kokoomuksella (KNK). Patassen puolue Keski-Afrikan kansan vapautusliike MLPC pitää 11 paikkaa, edesmenneen presidentti Kolingban aikoinaan johtama Demokraattinen liike RDC 8 paikkaa, sosiaalidemokraatit PSD 4, isänmaallinen edistysrintama FPP 2, Demokratian ja edistyksen liitto ADP 2, ja LONDO 1. Sitoutumattomia edustajia on 34, muita yksi.
Keski-Afrikan tasavallan puolustusvoimien palveluksessa on noin kaksituhatta sotilasta. Ne toimivat tiiviissä yhteistyössä Ranskan kanssa. YK:n rauhanturvaoperaatio Minurcat toimii Tšadin ja Keski-Afrikan tasavallan alueella. Sen tarkoituksena on turvata Darfurin konfliktin pakolaisten asemaa ja estää konfliktin leviäminen naapurimaihin.
Prefektuurit.
Keski-Afrikan tasavalta on jaettu 14:ään hallinnolliseen prefektuuriin, kahteen ekonomiseen prefektuuriin (Vakaga ja Sangha-Mbaéré) ja yhteen hallinnolliseen kaupunkialueeseen (Bangai).
Maantiede.
Keski-Afrikan tasavalta on laaja, lievästi kumpuileva tasanko, jolla on yksittäisiä erillisiä kukkuloita siellä täällä. Korkein niistä on 1 420 metrin korkuinen Mont Ngaoui.
Maa voidaan jakaa ilmastoltaan pohjois- ja eteläosiin. Pohjoisosassa on vuosittain yksi sadekausi toukokuusta syyskuuhun, ja silloin sataa 875-1 000 mm. Muulloin on varsin kuivaa. Eteläosan ilmasto on trooppisempi, sadetta saadaan 1 500 - 2 000 mm ja se lankeaa tasaisesti muina kuukausina paitsi joulukuussa ja tammikuussa.
Maan lounaisosassa sijaitseva Dzanga-Sanghan kansallispuisto tunnetaan gorillan ja metsänorsun suojelualueena. Pohjoisosassa sijaitseva Manovo-Gounda St. Floris’n kansallispuisto on UNESCOn maailmanperintökohde.
Väestö.
Keski-Afrikan tasavallan väestö on kolminkertaistunut vuonna 1960 tapahtuneen itsenäistymisen jälkeen. Vuonna 1961 maan väkiluku oli FAOn tilastojen mukaan 1 529 000.
Väestö koostuu yli 80 etnisestä ryhmästä, joista lähes jokaisella on oma kieli. Kaikkiaan maassa puhuttuja kieliä on kirjattu 72. Siirtomaa-ajan perintönä harvalukuisen eliitin puhuma ranska on virallinen kieli. Lähes koko väestö osaa sangoa, joka on paikallinen yleiskieli ja vuodesta 1996 lähtien myös toinen virallinen kieli. Nykyisin sitä puhutaan lähes kaikkialla muualla paitsi Mbororossa.
Suurimmat etniset ryhmät Keski-Afrikan tasavallassa ovat bajat (33 %), bandat (27 %), mandžiat (13 %), sarat (10 %), mbumit (7 %), mbakat (4 %) ja jakomat (4 %). 2 % väestöstä kuuluu muihin ryhmiin, joihin sisältyvät myös eurooppalaista syntyperää olevat henkilöt.
Asukkaista 35 % tunnustaa paikallisia uskontoja, 25 % on protestanttisia kristittyjä, 25 % katolisia kristittyjä ja 15 % islaminuskoisia. Myös kristityiksi itsensä laskevat ovat usein saaneet vaikutteita animistisista perinteistä ja uskomuksista.
Kansanterveys.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 6,3 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 160 000 henkeä. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 45 000 henkeä, mutta sitä sai noin viidesosa heistä, alle 10 000 henkeä. Lääkitystilanne oli parantunut vaikkakin hitaasti, vuonna 2005 lääkettä sai alle 5 % tarvitsijoista.
Keski-Afrikan tasavalta on maailman pahimpia tsetsekärpäsen levittämän unitaudin esiintymisalueita, vuosina 2008 ja 2009 se oli toinen kahdesta maasta, joissa oli yli tuhat uutta tapausta.
Talous.
Keski-Afrikan tasavallan talous perustuu ennen kaikkea maanviljelyyn. Omavaraisviljely työllistää suuren osan väestöstä, ja vuonna 2006 maatalous toi 56 % bruttokansantuotteesta. Puuvilla, kahvi, tupakka, kassava, maapähkinä, maissi, seesami, durra, hirssi ja keittobanaani ovat tärkeimmät viljelykasvit. Tsetsekärpänen rajoittaa karjanhoitoa alueella.
Keski-Afrikan tasavallalla on runsaat mineraalivarat mutta niitä ei ole juuri hyödynnetty. Kallioperässä on timantteja, kultaa, uraania ja muita mineraaleja. Kotimaisena energialähteenä ovat Boalin alueen vesivoimalat.
Liikenne.
Keski-Afrikan tasavallassa on 37 lentokenttää, joista vain kahdella on päällystetty kiitotie. Päällystettyjä maanteitä on vain 650 km eikä rautateitä ole lainkaan. Ubangui-jokea pitkin voi kulkea vain syyspuolella vuotta. Huonot kulkuyhteydet haittaavat sekä vientiä että tuontia; esimerkiksi polttoaineista on säännöllisesti pulaa.
Kulttuuri.
Ennen maan itsenäistymistä keskiafrikkalaisilla ei ollut yhteistä kulttuuri-identiteettiä, vaan ihmiset kokivat ensisijaisesti olevansa tietyn klaanin, kylän ja suvun jäseniä. Siirtomaavallan aikana, kun heimot joutuivat kosketuksineen keskenään, syntyi jonkinlaisia ryhmittymiä jokivarren kansojen (sangot, tbanzilit ja ngbat), metsäläisten (mbatit ja isungut) ja ruohikkotasankojen asukkaiden (bajat ja bandat) kesken. Maan lounaisosan metsissä asuvilla pygmeillä on ollut oma metsästäjä-keräilijäkulttuurinsa.
Perinteinen perusruoka on kassavasta tai durrasta tehty paksu taikinamainen puuro. Sitä syödään kasviksista, kalasta tai lihasta tehdyn kastikkeen kanssa. Kylissä kasvatetaan kanoja ja vuohia, maaseudulla lihaa hankitaan metsästämällä. Metsäalueella durran kanssa syödään banaaneja, toukkia, öljypähkinöitä ja villivihanneksia. Proteiinin saanti on niukkaa koko maassa.
Keski-Afrikan tasavallassa useimmat radio- ja televisiokanavat ovat hallituksen valvonnassa. Pääkaupungissa toimii YK:n sponsoroima radiokanava, joka toistaa ulkomaalaisia uutisia. Maassa ilmestyy yksityisten omistamia sanomalehtiä, jotka kritisoivat halitusta ja korruptiota. Niiden vaikutus on kuitenkin vähäinen, sillä vain harvoilla on varaa ostaa tai tilata sanomalehtiä ja lukutaitoisten osuus on melko pieni. Vuonna 2000 vain 48,6 % aikuisväestöstä osasi lukea, miehistä lukutaitoisia oli 64,8 % ja naisista 33,5 %.
Koulutus.
Maassa toimii vain yksi virallinen yliopisto, pääkaupungissa sijaitseva Banguin yliopisto. Se perustettiin vuonna 1969 entisen siirtomaavalta Ranskan lopetettua koulutukseen keskittyvän toimintansa alueella. Yliopistossa on neljä tiedekuntaa: humanistinen, kauppatieteellinen, luonnontieteellinen ja teologinen tiedekunta.
Urheilu.
Keski-Afrikan tasavalta on osallistunut olympialaisiin ensimmäisen kerran vuonna 1968 ja säännöllisesti vuodesta 1984 alkaen. Maa ei ole saanut mitaleita.
Maan jalkapallomaajoukkue on FIFAn rankingissa 111. sijalla. Seurajoukkueita toimii 140 kappaletta, ja niissä pelaa 8 400 rekisteröityä pelaajaa.


Geneettinen selittäminen.
Geneettinen selittäminen eli historiallinen selittäminen on jonkin ilmiön tai asian selittämistä sen historian ja synnyn selittämisellä. Kysyttäessä sydämen tarkoitusta, geneettinen selitys kertoisi sydämen syntyneen evoluution varhaisissa vaiheissa tukemaan lajien kehitystä.
Nykytiede perustuu pikemminkin teoreettiseen selittämiseen, jossa pyritään selittämään ilmiöitä joko funktionaalisella tai kausaalisella selittämisellä (teleologia ja deontologia).
Esimerkkinä formalistit arvostelivat aikansa kirjallisuudentutkimusta geneettisyydestä. Tarinoissa usein esiintyvää kolmen sääntöä seliteltiin sillä, että se juontuu jo antiikin Kreikan kirjallisista töistä. Formalistien mielestä fiksumpaa olisi selittää kyseessä olevan tehokeino, jonka tarkoitus on luoda jännitettä ja rakennetta teokseen. Syntyhistorian tuntemisella ei tällaisessa kontekstissa olisi formalistien mielestä mitään väliä.


Pussieläimet.
Pussieläimet ("Metatheria", aiemmin "Marsupialia") ovat nisäkkäitä, joiden naarailla on sikiön kasvattamista ja poikasen kantamista varten erityinen pussi vatsan seudulla. Pussieläinten naarailla on kaksi emätintä ja uroksilla puolestaan kaksihaarainen siitin.
Pussieläinten sikiöt syntyvät pian hedelmöityksen jälkeen hyvin kehittymättöminä, mutta kuitenkin kykenevinä liikkumaan niin, että ne voivat siirtyä emän vatsaa pitkin ryömien pussiin. Pussissa ne tarrautuvat nisään ja pysyvät kiinni siinä tiiviisti seuraavat viikot.
Luokittelu.
Pussieläinten asema nisäkkäiden tieteellisessä luokittelussa on muuttunut useaan kertaan. Aluksi pussieläimet ("Marsupialia") oli vain yksi nisäkkäiden lahkoista muun muassa jyrsijöiden ja sorkkaeläinten rinnalla. Pian kuitenkin pussieläinten anatomian ja lisääntymistapojen havaittiin poikkeavan huomattavasti muista lahkoista, jolloin ne erotettiin istukkanisäkkäistä erilliseen istukattomien nisäkkäiden ("Metatheria") osaluokkaan, sen ainoaksi lahkoksi. Nykyisin vallitsevassa luokituksessa "Marsupialia"-nimeä pidetään vain "Metatheria"-osaluokan vanhentuneena synonyymina, ja elossa olevien pussieläinlajien katsotaan jakautuvan kaikkiaan seitsemään eri lahkoon.
Lahkoista pussirotat eli opossumit, pussipäästäiset ja silkkipussirottien ainoa laji chilenpussirotta elävät Amerikan mantereella, muut neljä lahkoa puolestaan Australiassa ja Uudessa-Guineassa. Aikaisemmin vallinneen luokittelun mukaan lahkot oli jaettu kahden ylälahkon, "Ameridelphia":n ja "Australidelphia":n kesken. Ensin mainittuun luettiin pussirotat ja pussipäästäiset, jälkimmäiseen kaikki muut pussieläimet, myös amerikkalainen chilenpussirotta.
Evoluutio ja levinneisyys.
Fossiiliaineiston todisteet, jotka ensimmäisenä julkaisi tutkija M. J. Spechtt, eivät tue enää ennen yleistä käsitystä pussieläimistä istukallisten nisäkkäiden primitiivisinä edeltäjinä. Molemmat nisäkkäiden tärkeimmät osaluokat (kolmas ryhmä on nokkaeläimet) näyttävät kehittyneen samoihin aikoihin mesotsooisella maailmankaudella ja ne ovat olleet kilpailijoita siitä lähtien.
Useimmilla mantereilla istukalliset nisäkkäät olivat paljon menestyksekkäämpiä ja pussieläimet katosivat. Etelä-Amerikassa opossumit saivat kuitenkin vankan jalansijan ja tertiäärikaudella pussieläimistä kehittyi myös saalistajia, kuten esimerkiksi sapelihampainen "Thylacosmilus". Australiassa istukalliset nisäkkäät eivät menestyneet, vaan pussieläimet ja nokkaeläimet hallitsivat tertiäärikauden ajan. Australian istukalliset nisäkkäät ovat muuttaneet mantereelle myöhemmin.
Viime vuosisatojen aikana ihmisen toiminta on vaikuttanut monien pussieläinlajien levinneisyyteen. Useat lajit ovat uhanalaistuneet ja muutamat, kuten pussihukka, aavikkopussimäyrä ja leveäotsapäästäiskenguru, ovat kuolleet sukupuuttoon. Ihminen on kuitenkin myös tarkoituksellisesti siirtoistuttanut joitain pussieläimiä niiden luontaisten elinalueiden ulkopuolelle. Esimerkiksi virginianopossumeja on viety Pohjois-Amerikan länsiosiin ja Uuteen-Seelantiin, punakaulakenguruita Britanniaan sekä parmavallebeja, damavallabeja ja kettukusuja Uuteen-Seelantiin.


Fay Wray.
Vina Fay Wray (15. syyskuuta 1907, Kanada – 8. elokuuta 2004) oli yhdysvaltalainen näyttelijä.
Fay Wray muistetaan parhaiten roolistaan elokuvassa "King Kong", jossa hän valloitti hirviögorillan sydämen.
Wrayn vanhemmat muuttivat Yhdysvaltoihin tämän ollessa kolmevuotias. He asuivat Arizonassa ja Salt Lake Cityssä, Utahissa ennen kuin muuttivat Kaliforniaan. Hän oli naimisissa kolmesti: John Monk Saundersin, Robert Riskinin ja Sanford Rothenbergin kanssa. Hänellä oli kolme lasta, Susan Saunders sekä Victoria ja Robert Riskin Jr.


Ruotsin historia.
Ruotsin historia aloitetaan joskus viikinkiajasta, joskus 1000-luvusta. Tätä edeltänyttä aikaa kutsutaan Ruotsin esihistoriaksi. Ruotsin kuningaskunta syntyi 1000–1200-lukujen kuluessa. Vuosina 1397–1523 Ruotsi oli ajoittain valtioliitossa Tanskan ja Norjan kanssa (Kalmarin unioni). 1600-luvulla Ruotsi nousi tilapäisesti eurooppalaisen suurvallan asemaan.
Suomen alueita alettiin liittää Ruotsiin 1100- tai 1200-luvulla. Ruotsi menetti Suomen vuonna 1809. Vuosina 1814–1905 Ruotsi oli unionissa Norjan kanssa.
Kivikausi.
Pronssikauden aikaisia kalliopiirroksia Ruotsista. Kuvissa näkyy laivoja, veneitä, kulkue, jonkin jumalan symboleiksi oletettuja jalanjälkiä ja härkäparilla kyntävä peltomies vasemmassa ylänurkassa.
Ihmiset alkoivat asettua Ruotsiin jääkauden loppuessa, ensin jäättömille rannikoille ja myöhemmin myös sisämaahan. Jäätikkö oli kokonaan poissa noin 7000 vuotta eaa. Asutus oli liikkuvaista, kesäisin kalastettiin ja pyydystettiin hylkeitä rannikolla, talveksi ainakin osa väestöstä siirtyi sisämaahan hirvijahtiin. Varhaisella kivikaudella asukkaita oli vain muutamia tuhansia. Noin 0 vuotta eaa. saviastiat tulivat käyttöön. Maanviljely alkoi levitä Etelä-Ruotsiin n. 4000 eaa. Tämä johti väestönkasvuun ja entistä kerrostuneemman yhteiskunnan syntyyn. Indoeurooppalaisen kielen ajatellaan levinneen Ruotsiin nuorakeraamisen kulttuurin mukana noin 2800 eaa. On esitetty myös näkemyksiä uralilaisten varhaisesta läsnäolosta Ruotsista, mutta tällaiselle ei ole varsinaisia tieteellisiä perusteluja. Pikemminkin viime vuosien kielitieteelliset tulokset viittaavat siihen, että uralilaiset kielet ehtivät Fennoskandiaan myöhemmin kuin on viime vuosikymmeninä totuttu ajattelemaan (ks. Uralilaiset kielet). Pohjoisessa Fennoskandiassa on vielä 2 000 vuotta sitten puhuttu tuntematonta paleoeurooppalaista kieltä, jonka saame syrjäytti ajanlaskun alun jälkeen.
Mahdolliset kulttuurirajat Skandinaviassa (esim. limes norrlandicus) eivät siis automaattisesti merkitse rajaa juuri indoeurooppalaisten ja uralilaisten kielten välillä.
Pronssikausi.
Noin vuoden 1700 eaa. tienoilla alkoi pronssikausi. Pronssikauden kuluessa Etelä-Ruotsin alueella kukoisti vauras kulttuuri, jonka yhteydet ulottuvat Keski-Eurooppaan ja jopa Välimeren maailmaan saakka. Skoonen Kivikissä sijaitsee pronssikautisen päällikön suuri kiviröykkiöhauta. Pronssikauden uskomusmaailmaa kuvittavat kalliopiirrokset ovat toinen kuuluisa muinaisjäännösryhmä. Tämän pronssikulttuurin edustajien uskotaan puhuneen indoeurooppalaista kieltä.
Eteläinen pronssikulttuuri ulottui Mälaren-järven tienoille saakka. Tämän kulttuuripiirin pohjoispuolella asui pronssikaudella metsästäjä-kalastajaväestöä, jota voinee pitää Ruotsin saamelaisten geneettisinä esivanhempina.
Suomen rannikoille levisi pronssikauden kuluessa voimakasta kulttuurivaikutusta Ruotsista, mahdollisesti pienimuotoisen maahanmuuton yhteydessä.
Rautakausi ja viikinkiaika.
a> kehittyneen Tanskan valtakunnan alaisuuteen. Ruotsin kuningaskunta syntyi lähinnä vihreällä merkittyjen alueiden pohjalta. Kartassa näkyvät myös Norjan ja Suomen kiinteän rautakautisen asutuksen alueet (keltainen ja vihreä). Huomattakoon, että vihreällä merkityillä manner-Suomen alueilla ei tiettävästi asunut skandinaavista väestöä, eikä ole varmuutta, oliko Etelä-Pohjanmaalla kiinteää asutusta enää viikinkiajalla. Karttamerkinnät ovat Suomen osalta muutenkin epätarkkoja.
Ruotsin oloista "rautakaudelta" (noin 500 eaa. – 1050 jaa.) on vain vähän kirjallisia tietoja. Roomalainen Tacitus on ensimmäinen, joka mainitsee Ruotsin alueen asukkaita ("suiones" eli svealaiset). Arkeologinen löytömateriaali sitä vastoin on runsas.
Varhaisrautakausi.
"Esiroomalaisella ajalla" (noin 500–1 eaa.) rauta tuli yleiseen käyttöön. Arkeologisten löytöjen määrä ajalta on pienehkö, mutta maa pysyi jatkuvasti asuttuna. Viimeistään tässä vaiheessa Etelä-Ruotsin väestö lienee ollut kieleltään pääasiassa germaanista. Etelä-Ruotsissa viljeltiin maata ja hoidettiin karjaa. Pohjoisempana kalastuksen ja metsästyksen merkitys elinkeinoina oli suurempi. Pohjanlahden rannikoilla pyydettiin hylkeitä.
Pohjois-Ruotsin väestöt puhuivat suomensukuista kieltä, jonka voinee yhdistää lähinnä saameen. Saamelaisalueen uskotaan ulottuneen Keski-Ruotsiin saakka. Eräät löydöt Uplannissa viittaavat myös yhteyksiin Baltian ja Etelä-Suomen itämerensuomalaiselle alueelle.
"Vanhemmalla roomalaisajalla" (noin 1–200 jaa.) arkeologinen aineisto Etelä-Ruotsissa rikastui ja monipuolistui hautoihin laitettujen esineiden johdosta. Ruotsin alueelle kulkeutui melko paljon roomalaisia esineitä. Itä-Götanmaan ja Uplannin alueilta kohdistui ilmeisesti pienimuotoista muuttoa Lounais-Suomeen.
"Nuoremmalta roomalaisajalta" (noin 200–400 jaa.) on Etelä-Ruotsissa rikkaiden hautalöytöjen muodossa merkkejä entistä hierarkkisemmasta yhteiskunnasta ja vilkkaammista yhteyksistä roomalaiseen maailmaan. Luultavasti Ruotsin alueen asukkaita palveli Rooman armeijassa. Aikakausi oli sotaisa myös Skandinaviassa.
Keskinen rautakausi.
"Kansainvaellusajalla" (noin 400–550 jaa.) Ruotsiin kulkeutui kultaa, joka on peräisin mannermaalla käydyistä sodista. Luultavasti kansainvaellusajan melskeisiin ja ryöstöretkiin osallistui myös Ruotsin alueen asukkaita. Skandinaviassakin oli ilmeisesti levotonta. Etelä- ja Keski-Ruotsin ohella arkeologisia löytöjä on runsaasti myös pohjoisempaa, esim. Medelpadista. Poliittinen organisaatio kehittyi: Vanhan Uppsalan suuriin hautakumpuihin haudattiin mahtimiehiä tai kuninkaita. Helgön saarella Mälaren-järvessä sijaitsi kuuluisa käsityökeskus.
"Vendel-aika" (550–800 jaa.) tunnetaan runsaista hautalöydöistään. Keski-Ruotsissa (Uplanti) paikallisten mahtimiessukujen jäseniä haudattiin veneissä aseineen ja sotavarusteineen muun muassa Vendelin kalmistoon. Löytöjä on runsaasti myös Gotlannissa. Mahdollisesti ruotsalaisylimyksillä oli liittolaisia tai kannattajia Suomessa.
Myöhäisrautakausi (viikinkiaika).
"Viikinkiaika" (800–1050 jaa.) on viimeinen ja kaiketi tunnetuin Ruotsin esihistorian jakso. Koska viikinkiajalta tunnetaan runsaasti riimukirjoituksia, se luetaan joskus jo historialliseen aikaan kuuluvaksi.
Yksi Uppsalan yliopiston puiston riimukivistä. Koodinimellä U 1011 tunnetun, 1000-luvulle ajoittuvan kiven yläosassa on risti, joka osoittaa kiven pystyttäjän olleen varhainen kristitty.
Ruotsin alueelta lähteneet viikingit, joita kutsuttiin ruseiksi, kävivät kauppaa, ryöstivät ja perustivat uudisasutuksia Itämeren alueella sekä idäntien varsilla eli Venäjällä ja Mustallamerellä. Keski-Ruotsissa sijaitseva Birka oli kuuluisa viikinkikaupan keskus. Viikinkiretkillä hankittua hopeaa haudattiin aarteina. 900-luvun jälkipuoliskolla viikinkien idänkauppa hiipui. Ruotsin alueen asukkaita otti osaa viikinkiajan loppuvaiheen sotiin esimerkiksi Britteinsaarilla Knuut Suuren sotajoukoissa. Bysantin keisari puolestaan kokosi kuuluisan valiojoukkonsa Varjagikaartin viikinkisotureista. Viikinkiajan loppuvaiheessa yleistyi Keski-Ruotsin alueella tapa pystyttää riimukiviä elävien ja kuolleiden mahtimiesten ja -naistenkin muistoksi ja kunniaksi.
Viikinkiajalla skandinaavinen, talonpoikainen elämäntapa ulottui pohjoisessa suurin piirtein Merenkurkun tienoille, Ångermanlandiin saakka. Pohjoisempana ja sisämaassa asui väestöä, jota voi nimittää lähinnä saamelaiseksi. Saamelaisten ja maanviljelijöiden välillä vallitsi koko rautakauden vilkas vuorovaikutus.
Kristitty kuningaskunta.
Kristinusko saapui Ruotsiin viikinkiajalla. Uskontoa levittivät sekä länsieurooppalaiset lähetyssaarnaajat että Bysantin ortodoksisesta kulttuurista omaksutut vaikutteet. 900-luvun lopulla syntyi Sigtunan kaupunki kristinuskon ja uuden kuninkaanvallan tukikohdaksi. Ensimmäinen Ruotsin kuningas, josta on konkreettisia tietoja, on Olavi Sylikuningas, joka lyötätti rahaa Sigtunassa. Tämän kristityn hallitsijan vahvin tukialue oli ilmeisesti Götanmaalla. Mistään kovin yhtenäisestä Ruotsin valtakunnasta ei voi puhua vielä tässä vaiheessa. Paikalliset päälliköt tunnustivat kuninkaan herrakseen jos tunnustivat, ja välillä kuninkaita saattoi olla useampia.
Kirkko luo organisaatiotaan.
Ruotsiin syntyi vähitellen kirkkopitäjien ja hiippakuntien verkosto, joka edusti uudenlaista kirjoitustaitoon perustuvaa hallintokulttuuria. Sveanmaan ja Götanmaan yhdistymisen kannalta oli merkittävää, että ne liitettiin kirkollisesti vuonna 1164 perustetun Uppsalan arkkipiispanistuimen alaisuuteen. Myös luostarilaitos saapui Ruotsiin 1100-luvulla. Varsinkin dominikaaniveljestö sai suurta vaikutusvaltaa 1200-luvulta lähtien.
Ruotsin valtakunta syntyy.
1100-luvulla ja seuraavan vuosisadan alussa Ruotsin kuninkuudesta taistelivat Sverkerin ja Eerikin suvut. Lopulta 1200-luvun puolivälissä jaarli Birger sai vallan käsiinsä ja hänen pojastaan Valdemarista tuli Bjälbo-suvun ensimmäinen kuningas.
Birgerin ja hänen poikiensa vallan aikaa 1200-luvun keskivaiheilla ja jälkipuoliskolla voi pitää yhtenäisen Ruotsin kuningaskunnan varsinaisena syntykautena. Kuninkaanvallan ja verotuksen tukikohdiksi rakennettiin linnoja. Kaupunkilaitos alkoi kehittyä (mm. Tukholma perustettiin) ja Taalainmaan malmivaroja alettiin hyödyntää tehokkaammin. Saksalaisia kauppiaita, käsityöläisiä ja vuorimiehiä alkoi saapua Ruotsiin suurin joukoin. Kuningas Maunu Ladonlukko antoi vuonna 1280 Alsnön säädöksen, joka vapautti veroista raskaina ratsumiehinä palvelevat ritarit ja asemiehet (rälssi).
Valtakunta myös laajeni alueellisesti: Suomen ja Pohjois-Ruotsin alueita alettiin vähitellen liittää kiinteästi valtakuntaan. Suomenlahden itäpohjukassa Ruotsin valta törmäsi yhteen venäläisen Novgorodin valtion kanssa. Monenlaisten kahakoiden päätteeksi valtakunnat solmivat vuonna 1323 Pähkinäsaaren rauhan, jossa Karjala jaettiin. Viipuri jäi Ruotsille ja Käkisalmi Novgorodille.
1300-luvun levottomuudet.
1300-luvun alussa Ruotsissa raivosi valtataistelu kuningas Birgerin ja hänen veljiensä välillä. Vangittuaan veljensä petoksella Nyköpingin joulupidoissa vuonna 1317 Birger antoi heidän nääntyä nälkään vankityrmässä. Seurasi kapina, jonka johdosta Birger pakeni maasta. Uudeksi kuninkaaksi valittiin herttua Erikin poika Magnus (Maunu Eerikinpoika), joka peri äitinsä kautta myös Norjan kruunun. Tultuaan täysi-ikäiseksi Magnus alkoi hallita aktiivisesti pyrkien laajentamaan valtakuntaa. Ristiretki Novgorodia vastaan vuosina 1348–1350 epäonnistui. Musta surma levisi Ruotsiin tuhoten huomattavan osan väestöstä. Kuninkaan välit ylimystöön kiristyivät. Kuuluisa ruotsalainen näkijätär Pyhä Birgitta otti syntisenä pitämänsä Magnus-kuninkaan tulilinjalleen. Lopulta Magnus menetti Ruotsin valtaistuimen saksalaiselle vallantavoittelijalle Albrekt Mecklenburgilaiselle. Norja jäi Magnuksen pojan Hakonin valtaan. Uusi kuningas Albrekt ajautui pian ilmiriitoihin kannattajiensa kanssa.
1380-luvulla Norjan ja Tanskan kuningatar Margareeta käytti hyväkseen Albrekt-kuninkaan ja Ruotsin ylimystön välistä eripuraa. Hän onnistuikin liittämään Ruotsin valtakuntaansa. Valtakuntien yhdistyminen personaaliunioniksi vahvistettiin Kalmarin kaupungissa pidetyssä kokouksessa. Tästä alkoi Kalmarin unionin aika eli niin sanottu unioniaika. Margereetan kuoltua vuonna 1412 unionin kruunut peri Eerik Pommerilainen.
Kalmarin unionin kriisit.
Unionin poliittinen painopiste oli Tanskassa, ja osa ruotsalaisista alkoi pyrkiä eroon unionista jo Eerikin aikana. Vuonna 1438 puhkesi laaja unionivastainen kapina. Erilaisten vaiheiden jälkeen unioni palautui, mutta 1400-luvun loppu oli Ruotsissa rauhatonta. Osa Ruotsin ylimyksistä halusi erota unionista, osa tuki unionikuningasta. Vuonna 1471 tanskalaiset ja heidän ruotsalaiset kannattajansa lyötiin Brunkebergin taistelussa Tukholman lähellä. Ruotsissa nousi valtaan valtionhoitaja Sten Sture. Hänen valtakaudellaan uhkatekijäksi muodostui Tanskan ohella Venäjä, joka oli yhdistynyt Moskovan suuriruhtinaiden alaisuuteen. Erimielisyydet Ruotsin itärajan kulusta johtivat sotaan Venäjää vastaan. Vuosina 1495 - 1497 Viipurin linna ja Olavinlinna kuitenkin kestivät venäläisten piiritykset.
Unionitaistelut alkoivat uudelleen 1500-luvun alussa. Vuonna 1521 Tanskan kuningas Kristian Tyranni (tanskalaisille Kristian Hyvä) valloitti Tukholman ja surmautti oppositiossa olleet Ruotsin johtavat aateliset kuuluisassa Tukholman verilöylyssä.
Kustaa Vaasa ja varhaismodernin valtion synty.
Vuonna 1523 aatelisherra Kustaa Eerinkinpojan johtama kapinaliike karkotti tanskalaiset Ruotsista ja Suomesta Lyypekin hansakaupungin tuella. Kustaasta tuli kuningas, jonka jälkimaailma muistaa Kustaa Vaasana. Kuningas alkoi järjestelmällisesti kehittää valtakuntaansa. Keskushallintoa uudistettiin saksalaisten esikuvien mukaan. Riippuvaisuus Lyypekistä mitätöitiin ns. kreivisodassa. Ruotsissa alettiin varovaisesti toteuttaa uskonpuhdistusta eli reformaatiota, jonka turvin kuningas saattoi takavarikoida suuren osan kirkon omaisuudesta. Kiristyvä verotus ja kirkkoon kohdistuvat toimenpiteet provosoivat useita kapinoita, joista uhkaavin oli ns. Dacken sota Smoolannissa 1540-luvulla. Kapinat kukistettiin verisesti. Kustaa loi modernin valtion, joka pystyi säätelemään alamaistensa elämää paljon keskiaikaista valtakuntaa tehokkaammin.
Kustaa Vaasan poikien valtataistelu.
Valtakautensa lopulla Kustaa ajautui viisivuotiseen sotaan Venäjää vastaan. Kuningas kuoli vuonna 1560. Valtaistuimen peri vanhin poika Erik, joka tunnetaan hallitsijanimellä Eerik XIV. Nuorempi poika Juhana III hallitsi Suomea puoli-itsenäisenä herttuakuntana. Veljekset ajautuivat aseelliseen valtataisteluun. Juhana vangittiin, mutta kun Juhana pääsi vapaaksi vankilasta, hän suisti mielenterveytensä menettäneen Eerikin valtaistuimelta vuonna 1567. Juhanasta tuli uusi kuningas Juhana III.
Suuri sotakausi alkaa.
1560-luvulla alkoi suuri sotakausi. Baltiaan oli syntynyt sekasorto ja valtatyhjiö Ritarikuntavaltion hajottua. Ruotsi alkoi sekaantua tilanteeseen ottaessaan Tallinnan suojelukseensa vuonna 1561. Tämä johti konflikteihin Tanskan ja Puolan kanssa, koska nekin tavoittelivat Baltian herruutta. Vuonna 1570 alkoi Venäjää vastaan käyty sota (pitkä viha eli 25-vuotinen sota), joka tuotti erittäin suurta vahinkoa varsinkin valtakunnan itäpuoliskolle eli Suomelle. Ilmaston viilentyessä ja sotarasitusten kiristäessä verotusta talonpoikaisto alkoi joutua ahdinkoon.
Kaarle-herttuan ja Sigismundin valtataistelu.
Juhana oli naimisissa puolalaisen, katolisen prinsessan kanssa. Kuningas kuoli vuonna 1592. Hänen pojastaan Sigismundista tuli sekä Puolan että Ruotsin kuningas. Ruotsin aateli suhtautui torjuvasti katoliseen kuninkaaseen. Ruotsin kirkko saattoi nyt uskonpuhdistuksen päätökseen julistautumalla evankelis-luterilaiseksi. Kustaa Vaasan nuorin poika Kaarle sai Ruotsissa valtionhoitajan aseman. 1590-luvulla Sigismundin yritys valloittaa Ruotsi Puolasta käsin torjuttiin. Suomessa kuitenkin pitivät valtaa Sigismundin kannattajat Klaus Flemingin johdolla. Kun nuijasotana tunnettu epätoivoinen talonpoikaiskapina ei onnistunut suistamaan Flemingiä vallasta, Kaarle otti Suomen haltuunsa asevoimin. Vuonna 1609 hänestä tuli kuningas Kaarle IX. Kuninkaan vanhuudenpäivät kuluivat vastoinkäymisten merkeissä. Baltian valloittaminen Puolalta ei edennyt, uusi sota Tanskaa vastaan päättyi tappioon.
Suurvalta-aika.
Vuonna 1617 Ruotsia alkoi hallita kuningas Kustaa II Aadolf, Ruotsin historian ehkä menestyksekkäin hallitsija. Yhteistyössä kansleri Axel Oxenstiernan kanssa kuningas saattoi valtakunnan sisäiseen tasapainoon. Hallinto uudistettiin perusteellisesti. Baltian sodassa Ruotsi sai nyt yliotteen ja Puolan oli pakko suostua rauhaan vuonna 1625. Nykyistä Viroa ja Latviaa vastaava alue (Liivinmaa) siirtyi Ruotsin valtaan.
Vuonna 1630 Ruotsi sekaantui Keski-Euroopassa raivoavaan kolmekymmenvuotiseen sotaan. Pohjois-Saksan protestanttiset ruhtinaat olivat joutuneet ahtaalle taistelussa katolista keisaria vastaan. Huippukuntoon trimmattu Ruotsin armeija tuli apuun ja murskasi keisarilliset useissa suurissa taisteluissa. Vuonna 1632 kuningas Kustaa II Aadolf kaatui Lützenin taistelussa. Tämän jälkeen sota pitkittyi. Vuonna 1648 solmittiin vihdoin Westfalenin rauha, jossa Ruotsille luovutettiin mittavat alueet Saksan pohjoisosasta. Ruotsi oli nyt noussut eurooppalaisen suurvallan asemaan. Menestyksen hinta oli jäänyt kansan maksettavaksi. Suomi oli joutunut kantamaan suhteettoman suuren taakan sotaponnistelujen yhteydessä, mutta varsinainen Ruotsikaan ei ollut päässyt vähällä. Verot olivat olleet korkeat ja suurin osa armeijaan otetuista miehistä oli kuollut.
Kustaa II Aadolfin jälkeen hallitsijaksi tuli kuningatar Kristiina. Hänen valtakaudellaan (1632-1654) Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahe uudisti yhteiskuntaa perustamalla Turun akatemian (1640) sekä 10 uuden kaupungin perustamiseen ja infrastruktuurin parantamiseen luomalla postilaitoksen.
Kaarle X Kustaan hallituskaudella (1654-1660) Ruotsi kävi useita sotia vastaan. Ruotsi valloitti lisää alueitakin eri puolilta Pohjois-Eurooppaa. Useimmat aluevaltauksensa Ruotsi menetti pian, mutta pysyväksi jäi siihen saakka Tanskalle kuuluneen Skånen liittäminen Ruotsiin Roskilden rauhansopimuksella 1654. Samoihin aikoihin Ruotsiin liitettiin myös Gotlanti.
Vuonna 1697 vasta 15-vuotias Kaarle XII nousi kuninkaaksi. Silloiset Ruotsin viholliset ajattelivat, että nyt on vastaiskun aika. Tanska, Puola ja Venäjä liittoutuivat keskenään ja niin syntyi suuri Pohjolan sota jota kesti noin 20 vuotta. Kaarle XII menestyi aluksi taistellessaan Tanskaa ja Puolaa vastaan, mutta kärsi ratkaisevan tappion Pultavassa kesäkuussa vuonna 1709. Kaarle XII pakeni Turkkiin. Venäjä valtasi seuraavana vuonna Ruotsin Baltian tukikohtia ja Viipurin.
Kansalaiset odottivat, että kuningas palaisi kotiin ja toisi tullessaan rauhan. Toive oli turha. Kun Kaarle XII ratsasti Eurooppaan, hän ei tullutkaan Ruotsiin, vaan lähti sotimaan Norjaan. Tämä herätti monissa tyytymättömyyttä, sillä ihmiset olivat kyllästyneet sotimiseen.
Kuningas kuoli vuonna 1718 norjalaista linnaketta piiritettäessä. Itsevaltiaan mukana meni Ruotsin tahto jatkaa epätoivoista sotaa. Uudenkaupungin rauhassa 1721 Ruotsi menetti Suomenlahden eteläpuoliset alueet, Inkerin ja Kaakkois-Suomen. Ruotsin suurvalta-asema oli romahtanut.
Eri vaiheissa 1600- ja 1700-luvuilla Ruotsi valloitti myös muutamia siirtomaita, joista huomattavimpia olivat Uusi Ruotsi nykyisen Delawaren alueella Pohjois-Amerikassa sekä Kultarannikko nykyisen Ghanan alueella Afrikassa. Kaikki nämä Ruotsi kuitenkin menetti muille siirtomaavalloille lyhyen ajan kuluessa.
Vapauden aika ja kustavilainen aika.
Suomen sodassa vuonna 1808 Venäjän keisarikunta valtasi Ruotsilta Suomen, Ahvenanmaan ja osan Lapista. Venäjä muodosti Ruotsilta vallatuista alueista Suomen suuriruhtinaskunnan, joka oli osa Venäjää.
Ruotsi vuoden 1809 jälkeen.
Ruotsi joutui 1800-luvulla lopullisesti sopeutumaan eurooppalaisen pikkuvaltion rooliin. Vuonna 1810 Ruotsin kuninkaan adoptoitu perillinen, marsalkka Bernadotte valittiin kruununprinssi Kaarle XIV:ksi. Kaarle XIV katsoi Norjan olevan otettavissa kuin korvauksena Suomen menettämiselle liittymällä Napoleonin vastaiseen liittoon, sillä Tanska-Norja oli ranskalaisten puolella. Napoleon joutui tappiolle, ja Kielin rauhassa 1814 Tanska-Norja joutui luovuttamaan Norjan Ruotsille Pommerin alueita vastaan. Pommerin alueet siirtyivät Tanskan sijaan Preussille, ja Norja julistautui itsenäiseksi, sääti perustuslain ja valitsi oman kuninkaansa. Ruotsi hyökkäsi Norjaan toteuttaakseen Kielin rauhan lupaukset. Lyhyen sodan jälkeen solmittiin Mossin rauha, jossa perustettiin personaaliunioni kahden itsenäisen valtion kesken. Unionia kesti vuoteen 1905, kunnes se raukesi rauhanomaisesti norjalaisten tahdosta.
Ruotsin maatalous muuttui asteittain kylätyyppisestä yksityisomisteisiin tiloihin teollisen vallankumouksen aikana, mutta tämä ei riittänyt kasvavan väestön tarpeisiin. Osin toimeentulon takia n. miljoona ruotsalaista muutti Yhdysvaltoihin vuosina 1850-1890. Ruotsin 1800-lukua leimasivat paineet liberaaleihin uudistuksiin, mikä johti talouselämän vapautumiseen ja äänioikeus- ja veroreformien aloittamiseen. Vuonna 1866 vanhat säätyvaltiopäivät korvattiin kaksikamarisella parlamentilla, jonka alahuone valittiin vaaleilla. Äänioikeus oli kuitenkin aluksi sidottu omaisuuteen. Kolme poliittista pääpuoluetta: sosiaalidemokraatit, liberaalit ja konservatiivit, syntyivät. Vuonna 1907 miehet saivat yleisen äänioikeuden, naiset vuonna 1919.
Nykyaika.
Ruotsi oli muodollisesti puolueeton ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa, joskin toisen maailmansodan aikana Ruotsi teki pitkälle meneviä myönnytyksiä Saksan suuntaan ja antoi tukea Suomelle. Kylmän sodan aikana Ruotsi pysyi virallisesti puolueettomana, mutta oli todellisuudessa läheisessä yhteistyössä länsivaltojen kanssa. Ruotsi liittyi Euroopan unioniin vuonna 1995, muttei ole toistaiseksi liittynyt yhteisvaluutta euroon.


Sähkömagneettinen säteily.
Sähkömagneettinen säteily eli sähkömagneettiset aallot ovat sähkömagneettisen kentän aaltoliikettä. Klassisen fysiikan mukaan sähkömagneettiset aallot muodostuvat nopeasti värähtelevistä sähkö- ja magneettikentistä, ja niiden aaltoyhtälö voidaan johtaa yleistä sähkömagneettista kenttää kuvaavista Maxwellin yhtälöistä. Tyhjiössä sähkömagneettiset aallot kulkevat taajuudestaan riippumatta vakionopeudella, valonnopeudella, joka on 299 792 458 metriä sekunnissa. Kvanttiteorian mukaan säteily on kvantittunut. Tämä tarkoittaa, että energian vaihtaminen on mahdollista ainoastaan diskreetteinä pulsseina, joita kutsutaan fotoneiksi.
Sähkömagneettinen säteily jaotellaan aallonpituuden mukaan seuraaviin osa-alueisiin: radioaallot, mikroaallot, infrapunasäteily, valo, ultraviolettisäteily, röntgensäteily ja gammasäteily. Nämä eri säteilylajit muodostavat sähkömagneettisen spektrin.
Sähkömagneettisen säteilyn lähteet.
Sähkömagneettinen säteily syntyy erilaisten sähköisten ilmiöiden aiheuttamana. Matalilla taajuuksilla tyypillisiä radioaaltojen lähteitä ovat erilaiset sähköiset oskillaattorit, jotka sopivaan rakenteeseen eli antenniin kytkettyinä säteilevät. Myös tähdet ja muut syvän taivaan kohteet lähettävät säteilyä jo muutamien tuhansien hertsien taajuuksilta alkaen. Oskillaattoreiden ja antennien rakentaminen vaikeutuu, kun siirrytään useiden satojen gigahertsien taajuusalueelle.
Molekyylien pyörimistiloihin liittyvät viritykset säteilevät puolestaan gigahertsin luokkaa olevilla taajuuksilla. Tämän jälkeen luonnollisista rakenteista säteileviksi muodostuvat molekyylien värähtelytilat, jotka säteilevät mikrometriluokan aallonpituuksilla. Tavanomainen huoneen lämpötilassa olevien kappaleiden lämpösäteily sijoittuukin näille spektrin osille. Atomien ja molekyylien elektronien viritystilat ovat puolestaan energioilla, jotka vastaavat satojen nanometrien aallonpituuksia eli valoa, lähi-infrapunaa ja ultraviolettisäteilyä. Myös kuumat kappaleet säteilevät tällä aallonpituusalueella.
Ultravioletti- ja röntgensäteily liittyvät lähellä atomin ydintä olevien elektronien suuriin energioihin. Röntgensäteilyksi kutsutaan myös väliaineessa tehokkaasti jarruuntuvien elektronien lähettämää jarrutussäteilyä. Osittain päällekkäin tämän energia-alueen kanssa menee gammasäteily, joka on radioaktiivisista atomiytimistä lähtevää sähkömagneettista säteilyä.
Synkrotroneissa voidaan tuottaa erittäin korkeaenergistä säteilyä kääntämällä suureen energiaan kiihdytettyjen elektronien liikerataa magneettikentällä.
Säteily lämmön siirtymismekanismina.
Taivaankappaleiden energiataloudessa säteily on merkittävin energian siirtymismekanismi, sillä taivaankappaleita ympäröivässä avaruuden tyhjiössä lämmön siirto johtumalla tai konvektiolla on mahdotonta. Maapallon energiataloudessa säteilyn vuorovaikutus maanpinnan ja ilmakehän kanssa määrittelee planeetan lämpötilan. Yläilmakehään tulee jatkuvasti Auringon säteilyä. Osa säteilystä heijastuu takaisin ilmakehästä ja pilvistä, osa absorboituu pilviin ja osa etenee pilvien läpi maanpinnalle. Maanpinta absorboi osan säteilystä osan säteilystä heijastuessa takaisin ilmakehään. Maanpinta puolestaan lähettää korkeampiaallonpituuksista infrapunasäteilyä avaruuteen, mikä jäähdyttää planeettaa. Se, miten tehokkaasti ilmakehän eri kerrokset absorboivat säteilyä ennen sen poistumista avaruuteen määrää kasvihuoneilmiön tehokkuuden ja maapallon lämpötilan muiden ilmastoon vaikuttavien ilmiöiden ohella.
Maxwellin yhtälöt ja sähkömagneettiset aallot.
James Clerk Maxwell kehitti sähkömagnetismia koskevan teorian, joka voitiin esittää neljällä yhtälöllä, Maxwellin yhtälöllä. Näiden avulla hän saattoi päätellä, että sähkömagneettinen kenttä voi muodostaa aaltoja ja että niiden nopeuskin oli laskettavissa.
Maxwellin yhtälöiden mukaan sähkövarausta ympäröi aina säteittäinen sähkökenttä, ja sähkövirtaa ympäröi pyörteinen magneettikenttä. Lisäksi ajallisesti muuttuva magneettikenttä saa pyörteisen sähkökentän ja muuttuva sähkökenttä pyörteisen magneettikentän.
mutta koska tyhjiössä sähkökentän divergenssi formula_7 ja näin ollen myös tämän gradientti ovat nollia, yhtälö lyhenee muotoon
Yhtälöt (4) ja (5) ovat yhtäpitäviä, joten tästä saadaan sähkökentälle vektoriarvoinen differentiaaliyhtälö
Mekaanisissa aalloissa "f" voi olla esimerkiksi paine tai poikkeama tasapainosta. Sähkömagneettisissa aalloissa se vastaa sähkö- tai magneettikentän voimakkuutta. Täten yhtälöstä (6) ja (7) saadaan myös sähkömagneettisten aaltojen nopeudeksi
Osoittautuu, että tämä nopeus on sama kuin valonnopeus. Koska valo oli jo aikaisemmin osoittautunut erääksi aaltoliikkeen muodoksi, Maxwell päätteli tästä, että valoaallotkin ovat nimenomaan sähkömagneettisia aaltoja.
Sähkö- ja magneettikentän voimakkuudet ja suunnat.
Maxwellin yhtälöistä seuraa myös, että tasopolaroituneessa aalloissa värähtelevät sähkö- ja magneettikenttä ovat samassa vaiheessa ja kohtisuorassa toisiaan ja myös aaltoliikkeen etenemissuuntaa vastaan. Sen sijaan "ympyräpolaroituneessa" aallossa kenttävektorit pyörivät tasaisella kulmanopeudella, mutta niiden suuruudet pysyvät vakioina.
Sähkömagneettiseen altoon liittyvän sähkö- ja magneettikentän voimakkuuksien välillä vallitsee yhteys
missä formula_15 on aallon etenemissuuntainen yksikkövektori.
Energiatiheys ja intensiteetti.
missä formula_18 on sähkökentän voimakkuus ja formula_19 yleinen sähkövakio. Vastaavasti magneettikentän energiantiheydelle on voimassa lauseke
missä B on kentän magneettivuon tiheys ja formula_21 magneettivakio.
Edellä mainitusta sähkö- ja magneettikenttien voimakkuuksien välisestä yhteydestä seuraa, että sähkömagneettisessa aallossa on sähkö- ja magneettikenttien energiatiheys yhtä suuri, joten niiden yhteenlaskettu energiantiheys on
Aallon energia etenee aallon mukana valon nopeudella. Säteilyn energiavirta "S", joka tunnetaan myös Poyntingin vektorina, määritellään siten, että pinta-alkion "dA" läpisevä säteilyteho on formula_23. Tämän itseisarvo on sama kuin säteilyn intensiteetti.
Lineaarisesti polaroituneessa aallossa sekä sähkö- että magneettikentän voimakkuudet vaihtelevat jaksollisesti, sinimuotoisesti ja pienenevät välillä nollaan. Tästä seuraa, että säteilyn keskimääräinen intensiteetti "I" vain puolet siitä, mikä se olisi, jos kentillä koko ajan olisi maksimiarvonsa, eli
Sen sijaan ympyräpolaroituneessa aallossa kentillä on koko ajan maksimiarvonsa, jolloin säteilun intensiteetti on
Sähkömagneettisen säteilyn biologiset vaikutukset.
Sähkömagneettisen säteilyn biologiset vaikutukset ovat selvimpiä ionisoivan säteilyn alueella. Ultravioletti-, röntgen- ja gammasäteiden energia on riittävä rikkomaan yksittäisten molekyylien kemiallisia sidoksia. Tämän on todettu aiheuttavan pitkäaikaisaltistuksena syöpää ja erittäin suurten kerta-altistusten tapauksessa erilaisia välittömiä säteilyvaurioita, jotka lievissä tapauksissa voivat esiintyä muun muassa ihon punoituksena.
Tavallisen näkyvän valon fotonin energia ei riitä kemiallisten sidosten rikkomiseen kuin poikkeustapauksissa, minkä vuoksi tavallinen valo ei aiheuta ongelmia eläville olennoille. Sen sijaan se toimii energianlähteenä kasvien viherhiukkaisissa tapahtuvassa yhteyttämisessä, ja sen vaikutuksiin perustuu myös näköaisti.
Myöskään lämpö- eli infrapunasäteilyn ei ole todettu vaikuttavan biologisiin mekanismeihin kuin lämpövaikutuksena. Luonnollisesti liiallinen altistus infrapunasäteilylle voi aiheuttaa palovammoja.
Tunnetut sähkömagneettisten kenttien haitalliset vaikutukset, kuten hermostimulaatio tai kudosten lämpeneminen, esiintyvät vasta, kun kentänvoimakkuus tai tehotiheys ylittää tietyn kynnystason, eivätkä vaikutukset määräydy suoraviivaisesti ajan kuluessa kumuloituvasta annoksesta (aika × voimakkuus). Radiotaajuisia kenttiä koskevissa altistumisrajoissa aikatekijä on huomioitu määrittämällä kuinka pitkän aikavälin yli altistumisen keskiarvo lasketaan. Suurimmillaan tämä aikaväli on kuusi minuuttia. On selvää, että altistumisen biologiset seuraukset riippuvat myös siitä kuinka kauan altistuminen kestää, joten myös aika on eräs tekijä arvioitaessa altistumista pitkällä aikavälillä. Yleisesti altistuminen on kuvattava niin, että esitetään altistumisen voimakkuutta, vaihtelua ja kestoa kuvaavia tunnuslukuja..
Radioaallot.
Matkapuhelinten yleistyessä on alettu tutkia matkapuhelimien säteilyn vaikutusta proteiinien toimintaan. Tulokset ovat toistaiseksi hyvin ristiriitaisia, vaikkakin lieviä muutoksia solun toiminnassa on havaittu. Epidemiologista vahvistusta heikkotehoisten radiotaajuisten kenttien aiheuttamista terveysriskeistä ei ole. SAR-arvot mittaavat kudoksiin kohdistuvaa lämpövaikutusta ja antavat hyvän kuvan arvioida säteilyn vaikutuksista.
Espanjalaisessa tutkimuksessa havaittiin, että säteily, lyhytaikaisenakin, vaikuttaa lasten aivoihin vielä pitkään altistuksen jälkeenkin. Tätä tulosta ei kuitenkaan ole onnistuttu toistamaan muualla. Lasten kallo on joidenkin tiedemiesten mukaan huomattavasti ohuempi ja läpäisee säteilyn vaivatta, eräiden toisten mielestä taas lapset ovat immuunimpia kuin aikuiset. Tietokonesimulaatiokuvista on voitu päätellä, että 5–10 vuotiaalla säteily tunkeutuu reippaasti yli puolen pään, kun puhelin on korvalla. Ranskassa, Englannissa ja monessa maassa on annettu lasten kännykänkäyttöä koskevia varoituksia; tämä on kuitenkin tehty vain, koska turvallisuudesta ei olla täysin varmoja, vaikka riskeistäkään ei ole näyttöä. Taiwanissa on esitetty säädettäväksi lakia, joka kieltäisi lapsilta kännykänkäytön terveysriskien vuoksi. Hyvin voimakas radiotaajuuskenttä kuumentaa ja voi tuhota kudoksia. Tähän perustuu muun muassa mikroaaltouunin toiminta.
Voimajohdot.
Eräissä väestötutkimuksissa on havaittu, että voimajohtojen lähellä asuvilla lapsilla on hieman kohonnut riski sairastua leukemiaan. Viitteet ovat heikkoja, ilmiötä selittävää mekanismia ei tunneta, eikä laboratoriokokeissa ole löydetty yhteyttä syövän ja magneettikenttien välillä. Siksi asiaa ei ole otettu huomioon Suomen lainsäädännön altistumisrajoja laadittaessa.
Altistus työpaikoilla.
Toisin kuin ionisoivalle säteilylle altistuvat työntekijät, sähkömagneettiselle säteilylle altistuvat työntekijät eivät aina huomaa altistusta työssään. Vain harvoissa työpaikoissa asiaan kiinnitetään huomiota, sillä sähkömagneettisia säteilylähteitä on muutenkin kaikkialla ympäristössämme. Säteilylähteitä ovat muun muassa matkapuhelimet, langattomat verkot, mikroaaltouunit ja -kuivurit, sähköjärjestelmä, sähköjunat, työpaikoilla teollisuuden induktiokuumentimet, sähköhitsaus, suurtaajuuskuumentimet, tuotesuojaportit, metallinpaljastimet, magneettikuvauslaitteet, tutkat, radio-, tv- ja matkapuhelinlähettimet ja linkkiasemat.
Sähköyliherkkyys.
Jotkut ihmiset väittävät olevansa herkkiä sähkömagneettiselle säteilylle. Kyseistä ilmiötä kutsutaan sähköyliherkkyydeksi, englanniksi "electromagnetic hypersensitivity" (EHS). Ilmiö voi ilmetä ihoreaktiona, kuten punoituksena, kihelmöintinä tai polttavana tunteena, tai systeemisinä oireina, kuten väsymyksenä, keskittymisvaikeutena, muistihäiriöinä, huimauksena, ruoansulatusvaikeuksina tai sydämentykytyksenä. Tällainen oireiden yhdistelmä ei ole osa mitään tunnettua oireyhtymää. Sähköyliherkkyyttä muistuttava ilmiö on "kemikaaliyliherkkyys" (multiple chemical sensitivities, MCS), joka sekin on etiologialtaan huonosti tunnettu. Sähköyliherkkyydestä on tehty kymmeniä tutkimuksia, mutta sen olemassaoloa ei ole voitu todistaa. Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan (2005) oireita todella esiintyy, mutta niiden yhteyttä sähkömagneettiseen säteilyyn ei ole voitu osoittaa. Sähköyliherkkyyttä ei lääketieteessä määritellä sairaudeksi. Sähköyliherkät eivät pysty sanomaan ovatko he sähkömagneettisessa kentässä kun kentän lähde piilotetaan.
Matkapuhelinten vaikutukset.
Matkapuhelinten vaikutuksista syövän syntymekanismeihin on julkaistu useita tutkimuksia ja katsauksia. Käyttäjillä ei yhdessäkään luotettavassa tutkimuksessa ole raportoitu selvästi suurentunutta aivokasvainvaaraa. Tämä ei kuitenkaan vielä osoita matkapuhelimia turvallisiksi, sillä kaikkien riskien poissulkeminen on hyvin vaikeaa. Säteilyturvakeskuksen helmikuussa 2008 valmistunut ihmisillä toteutettu tutkimus vahvisti saman kuin aiemmat solukokeet: elävä kudos reagoi matkapuhelimen säteilyyn. Matkapuhelinsäteilyllä on biologisia vaikutuksia. Vaikka muutokset ovat pieniä, ne ovat kuitenkin olemassa, tutkimusprofessori Dariusz Leszczynski STUKin tutkimuksen julkistuksen yhteydessä. Maailman terveysjärjestö WHO teettää nyt perusteellisen tutkimuksen matkapuhelimen käytön terveysvaikutuksista.


Ionisoiva säteily.
Ionisoiva säteily on suurienergistä säteilyä, joka kykenee muuttamaan atomien sähkövarauksia eli ionisoimaan niitä. Ionisoituminen tapahtuu kun atomi menettää elektronin elektronikuoreltaan. Tällöin atomien kemiallinen reaktiivisuus muuttuu ja niistä koostuvat yhdisteet voivat hajota. Tähän perustuvat säteilyn biologiset vaikutukset. Ionisoiva säteily voi olla hiukkassäteilyä, kuten elektroneja, tai sähkömagneettista säteilyä, kuten röntgensäteilyä.
Termi ”radioaktiivinen säteily” on epätarkka, mutta sillä tarkoitetaan yleensä ionisoivaa säteilyä – "radioaktiivisuuteen liittyvää säteilyä". Radioaktiivisuus tarkoittaa tiettyjen atomien taipumusta lähettää säteilyä. Koska säteily ei koostu atomeista, se ei ole, eikä itse asiassa edes voi olla radioaktiivista. Lisäksi läheskään kaikki ionisoiva säteily ei ole seurausta radioaktiivisuudesta (esimerkiksi kosminen säteily, röntgensäteily).
Säteilylajit.
Heliumytimistä koostuvan alfasäteilyn pysäyttää paperiarkki, elektroneista tai positroneista koostuvan beetasäteilyn alumiinilevy ja gammasäteily vaimenee väliaineessa.
Tyypillisiä ionisoivan säteilyn tyyppejä ovat muun muassa röntgensäteily, kosminen säteily ja erilaisten radioaktiivisten aineiden säteily, joka jaetaan edelleen kolmeen merkittävimpään säteilylajiin: alfa- beeta- ja gammasäteilyyn.
Radioaktiivisen atomin hajotessa atomi säteilee osan energiastaan suurienergisena säteilynä ympäristöön. Tapahtuneen ydinreaktion tyypistä riippuen syntyvä säteily koostuu helium-atomin ytimistä eli alfasäteilystä, elektroneista eli beetasäteilystä tai sähkömagneettisesta säteilystä eli gammasäteilystä. On olemassa myös muita, harvinaisempia hiukkassäteilyn tyyppejä, kuten neutronisäteilyä.
Matalaenergiseen sähkömagneettiseen säteilyyn, esimerkiksi radioaaltoihin, verrattuna ionisoivan säteilyn kyky läpäistä ainetta on vähäinen, koska ionisoiva säteily suuren energiansa takia herkästi absorboituu aineeseen. Hiukkasten tapauksessa läpäisevyys on vieläkin heikompi: alfasäteily pysähtyy jo paperiarkkiin tai kankaaseen ja beetasäteilyn pysäyttämiseen riittää alumiinifolio tai lasilevy. Sähkömagneettisena säteilynä gammasäteily ei samalla lailla pysähdy kokonaan ainekerrokseen törmätessään, vaan se vaimenee vähitellen. Gammasäteilyn tapauksessa käytetään yleensä termiä puoliintumispaksuus, joka on säteilytehon puolittamisen riittävä ainemäärä, esimerkiksi betonin tapauksessa muutama sentti. Puoliintumispaksuus riippuu gammasäteilyn energiasta ja väliaineen alkuainekoostumuksesta sekä tiheydestä. Koska vaimennusvaikutus kasvaa eksponentiaalisesti – kaksi kertaa puoliintumispaksuus vaimentaa säteilyn neljäsosaan alkuperäisestä – metri betonia riittää vaimentamaan voimakkaankin gammasäteilyn käytännössä kokonaan.
Säteilyn havaitseminen.
Ionisoivaa säteilyä ei voi havaita aistein. Sen havaitsemiseen käytetään instrumentteja, joista tavallisimpia ovat Geiger-ilmaisimet, verrannollisuuslaskurit ja erilaiset puolijohdeilmaisimet.
Biologiset vaikutukset.
Luonnossa on runsaasti ionisoivan säteilyn lähteitä: esimerkiksi avaruudesta tulee kosmista säteilyä ja maaperässä on luonnostaan radioaktiivisuutta (mm. uraanin hajoamistuotteena syntyvä radon-kaasu). Useimpien aineiden atomien joukossa on myös radioaktiivisia isotooppeja. Näin ollen kaikki aineet, eliöt ja myös ihmiset jatkuvasti altistuvat heikolle ionisoivalle säteilylle ja eliöt, ihminen mukaan lukien, ovat sopeutuneet ympäristön normaaliin säteilyyn. Säteilyannosta mitataan millisieverteissä, mSv. Luonnonsäteilystä saatavat vuosiannokset ovat normaalisti välillä 2–20 mSv.
Voimakas säteily aiheuttaa haittoja biologisille organismeille, kun niiden solukemia häiriintyy liiallisen ionisoitumisen vaikutuksesta. Tarpeeksi suuri säteilyannos aiheuttaa lopulta suoria solutuhoja ja DNA:n mutaatioita. Ihmisillä ensimmäiset tarkoissa lääketieteellisissä testeissä havaittavat vaikutukset esiintyvät noin 500 mSv:n kerta-annoksella, joka on siis noin satakertainen tavalliseen vuosiannokseen verrattuna. Näin alhaisella annoksella ihminen ei itse havaitse vaikutusta, eikä säteilysairauden oireita esiinny, vaan annos täytyy todeta testein.
Säteilysairaus syntyy, kun kerta-annos on tuhansia mSv:ejä. Sairauden varhaisiin oireisiin kuuluu väsymystä, heikotusta, oksentelua ja yleistä pahoinvointia. Lievään säteilysairauteen ei välttämättä liity muita oireita, vaan se paranee aikanaan ilman hoitoa. Suuremmilla annoksilla vakavammat oireet ilmenevät usein vasta parin viikon jälkeen altistuksesta, jolloin annoksen suuruudesta riippuen esiintyy infektioita, suolistovaurioita ja verianemiaa luuytimen vaurioitumisen takia. Säteilysairautta hoidetaan oireiden mukaisin toimin: yleensä nesteytyksellä, verensiirroilla ja mikrobilääkkeillä. Säteilysairaudesta kärsivän ennuste on varsin hyvä, jos annos on jäänyt alle 5 000 mSv:n. Kuolettava säteilyannos on noin 10 000 mSv.
Vaaralliset säteilyannokset ovat erittäin harvinaisia. Saatavilla olevat tiedot ovat peräisin lähinnä Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommituhoalueilta ja ydinreaktorionnettomuuksista. Historia tuntee tapauksia, joissa ammatillinen altistus esimerkiksi röntgenlaitteiden tai radioaktiivisuuden parissa työskenneillä on tapaturmaisesti aiheuttanut vaarallisen säteilyannoksen. Näin kävi suurelle joukolle Tšernobylin ydinvoimalan voimalaitostyöntekijöitä ja pelastushenkilökunnan jäseniä, joista noin kolmekymmentä sai nopeaan kuolemaan johtavan säteilyannoksen vuoden 1986 ydinonnettomuudessa.
Luonnosta tavallisesti saatavia säteilyannoksia (2–20 mSv/v) suurempien jatkuvien, eli kroonisten säteilyannosten on havaittu aiheuttavan yllä mainittujen välittömien (akuuttien) oireiden lisäksi pitkäaikaisia vaikutuksia. Toisin kuin akuutit vaikutukset, krooniset vaikutukset elimistössä ilmenevät osin satunnaisesti. Toisin sanoen krooninen säteilyaltistus ei aiheuta sairastumista väistämättä, vaan vaikuttaa riskiin saada epämuodostuneita lapsia tai sairastua myöhemmin esimerkiksi syöpään tai leukemiaan. Lyhyellä tähtäimellä yksilön kannalta säteilyannoksen vaikutus on usein vähäinen, koska sairastumistodennäköisyyden muutos voi olla pieni verrattuna sairastumisriskiin, joka on olemassa muutenkin. Yksittäisessä syöpätapauksessa ei sen syytä yleensä voida määrittää varmasti. Sen sijaan säteilyn vaikutusta määritettäessä arvioidaan suuren säteilyaltistuksen aiheuttamaa väestöannosta ja sen suhdetta syövän esiintymisen yleisyyteen väestössä. Hiroshiman ja Nagasakin tuhoalueilla saadut säteilyannokset ovat olleet niin suuria, että syöpien on havaittu lisääntyneen selvästi. Myös Tšernobylin laskeuma-alueilla kilpirauhassyöpä ja epämuodostumat ovat yleistyneet merkittävästi.
Säteilyltä suojautuminen.
Kaaviokuvassa neliö saa säteilyä (keltainen) säteilylähteestä (punainen)
Kaaviokuvassa pinnalla (iholla) oleva säteilevä aine (punainen) aiheuttaa paikallisen säteilyn (keltainen)
Ionisoiva säteily kulkee suoraviivaisesti kuten esimerkiksi valo, eikä säteily leviä tuuletuksen kautta ja saastuta huonetta. Säteilylähteen voi peittää varjostimella, jota säteily ei läpäise. Esimerkiksi röntgenkuvauksessa ne ruumiinosat, joita ei kuvata, peitetään usein huonosti säteilyä läpäisevillä, esimerkiksi lyijystä valmistetuilla, varjostinmatoilla. Toisaalta jos säteilylähteen voi sammuttaa, säteily katoaa heti. Säteilyä saanut kappale ei itse muutu säteileväksi. Esimerkiksi röntgenkuvauksessa käytettyyn huoneeseen ei jää mitään "jälkihehkua", vaan säteily katoaa välittömästi kun röntgenputki sammutetaan.
Vaikka säteily ei voikaan levitä tai jäädä ympäristöön, radioaktiiviset aineet voivat levitä ympäristöön siinä missä muutkin aineet. Tästä syystä hienojakoinen jauhemainen radioaktiivinen aine on erityisen vaarallista. Jauhe voi kulkeutua helposti elimistöön esimerkiksi keuhkojen tai ruuansulatuselimistön kautta. Tässä tapauksessa myös esimerkiksi alfa-säteilijä voi olla terveydelle vaarallinen.
Osa radioaktiivisista aineista, kuten monet metallit, ovat myös kemiallisesti myrkyllisiä. Kemiallinen myrkyllisyys ei liity radioaktiivisuuteen.
Säteilyyn liittyvät ilmiöt.
Ionisoiva säteily kuljettaa mukanaan suhteellisen suuria energiamääriä, joten se voi aiheuttaa absorboituessaan monia erilaisia fysikaalisia ja kemiallisia ilmiöitä. Esimerkiksi monet itsevalaisevat mittarinäytöt, kellonviisarit, kompassit ym. saavat energiansa radioaktiivisesta aineesta, jonka synnyttämä säteily ei läpäise esineen kuorta, vaan luovuttaa energiansa väliaineeseen, joka puolestaan säteilee näkyvää valoa. Ilmiötä kutsutaan fluoresenssiksi.
Ydinreaktorin reaktorisydämessä voi nähdä ilmiön nimeltä Tšerenkovin säteily, joka ilmenee kun reaktorissa liikkuvat hiukkaset ylittävät valon nopeuden väliaineessa, yleensä reaktorin hidastinaineena toimivassa vedessä. Tšerenkovin säteily sisältää kaikkia aallonpituuksia laajalta kaistalta. Pääosa siitä on ultraviolettisäteilyä, ja näkyvän valon alueella vallitsevat lyhyet aallonpituudet, siis violetti ja sininen. Tämä ilmiö näkyy paljain silmin lähes yksinomaan reaktorisydämeen katsottaessa, minkä voi turvallisesti tehdä kun välissä on tarpeeksi (yleensä jotain metrejä) vettä vaimentamaan säteilyä.
Mahdollisesti nämä ilmiöt ovat innoittaneet sarjakuvapiirtäjiä ja elokuvien lavastajia silloin kun nämä esittävät radioaktiiviset aineet tai ionisoivan säteilyn näkyvänä hehkuna. Todellisuudessa ionisoiva säteily ei koskaan ole näkyvää, ei edes silloin kun siihen liittyy yllä kuvatun kaltainen näkyvä ilmiö. Alfa- ja beetasäteilyä ei voi nähdä, koska ne ovat hiukkassäteilyä. Gammasäteily on sähkömagneettista säteilyä kuten valokin, mutta sen aallonpituus (n. 10 pm) on niin lyhyt, ettei ihmissilmä havaitse sitä. Yleensä säteilyyn ei liity mitään ihmisaistein havaittavaa välitöntä ilmiötä, vaan sen olemassaolon voi todeta vain mittarilla.
Suurilla säteilyannoksilla kiinteätkin aineet voivat kuitenkin reagoida havaittavasti ionisoivaan säteilyyn. Esimerkiksi polymeerimateriaalien kuten muovien ja puun sisäinen mikrorakenne rikkoutuu voimakkaassa gammasäteilyssä, jolloin materiaalit menettävät lujuutensa ja hajoavat helposti. Esimerkiksi puulla 6,5 MGy annos saa aikaan rakenteen hajoamisen.
Säteilyn käyttö.
Ionisoivaa säteilyä hyödynnetään moninaisesti. Koska ionisoiva säteily on helppo havaita ilmaisimella, erittäin pienetkin määrät radioaktiivisia isotooppeja riittävät "merkkiaineiksi". Tätä ominaisuutta hyödynnetään muun muassa veden etsinnässä kuivilla alueilla, maanviljelyssä, teollisuudessa ja tutkimuksessa. Säteilyä käytetään tuholaistorjunnassa steriloimalla hyönteisiä ja näin pienentämällä populaatioita. Säteilyä käytetään lääketieteessä niin kuvantamiseen (mm. röntgen), sädehoitoihin kuin radioaktiivisuutta hyödyntämälläkin. Säteilyä käytetään myös lääketieteellisten instrumenttien, siteiden ym. sterilointiin. Fysiikan tutkimuksessa ionisoivan säteilyn avulla tehtävä tutkimus on yleistä. Avaruustutkimuksessa ionisoivaa säteilyä sekä havainnoidaan, että hyödynnetään radioaktiivisissa voimanlähteissä, jotka ovat monilla kauas suuntautuvilla avaruuslennoilla ainoa käytännöllinen energianlähde.
Kodeissa esiintyviä ionisoivan säteilyn lähteitä ovat monet palovaroittimet, kellojen ja kompassien valovärit (säteilemätöntä fosforenssiakin käytetään), loisteputkien sytyttimet, silmälasit, kameroiden ja kiikarien linssit, hitsauspuikot ja petromaks-öljylamppujen hehkusukat. Jalokivissäkin voi olla pieniä määriä radioaktiivisia aineita värien syventämiseksi. Aikaisemmin posliinituotteissa käytettiin väreinä radioaktiivisia suoloja, mutta nyttemmin niiden käytöstä on luovuttu.
Elintarvikkeiden säilyvyyttä voidaan parantaa steriloimalla ne ionisoivalla säteilyllä. Tämä oli aiemmin tavallisempaa mausteiden säilönnässä, mutta asiasta nousseen kohun takia säteilyttämällä steriloituja mausteita ei Suomessa juurikaan myydä ja tällaisissa mausteissa pitää olla maininta säteilyttämisestä. Säteily ei voi tarttua elintarvikkeisiin steriloinnin yhteydessä, vaan mahdollisena terveysriskinä nähdään lähinnä säteilyn vaikutus ruoka-aineiden kemiallisiin aineisiin. Yleisesti tämä vaikutus arvioidaan yhtä suureksi kaikissa sterilointimenetelmissä eikä terveysriskiä pidetä oleellisena.


Kosminen säteily.
Kosmisen protonin hajoaminen muiksi hiukkasiksi ilmakehässä
Kosminen säteily on yleisnimi Maahan osuville ulkoavaruudesta tuleville suurienergisille hiukkasille, jotka pommittavat maapalloa joka suunnalta. Kosmisista hiukkasista noin 90 % on protoneja, 9 % alfa-hiukkasia ja 1 % beta-hiukkasia ja raskaampien atomien ytimiä.
Osa kosmisesta säteilystä on peräisin Auringosta, mutta suurienergisin osa tulee kauempaa, muun muassa supernovaräjähdyksistä. Auringon säteily aiheuttaa revontulia tullessaan Maan ilmakehään napojen lähistöllä Maan magneettikentän ohjaamana. Maan ilmakehä suojaa hyvin kosmiselta säteilyltä, joten kosmisista säteistä ei ole ihmisille maan pinnalla suurta haittaa. Mutta visio avaruuden asuttamisesta uhkaa jäädä utopiaksi juuri kosmisen säteilyn takia.
Alkuperä.
Kosminen säteilyn synty on yleensä yhteydessä tähtien muodostumiseen, niiden evoluutioon, supernovaräjähdyksiin ja tähtien väliseen materiaaliin. Nykyisen käsityksen mukaan suurin osa galaktisesta kosmisista hiukkasista on peräisin supernovaräjähdyksistä, joita tapahtuu noin 50 vuoden välein.
Hiukkaset, joiden energia on enintään noin 1015 eV, ovat todennäköisesti peräisin omasta galaksistamme.
Kosmisen säteilyn havaitseminen.
Kosmisista hiukkasista voidaan tehdä suoria havaintoja ilmakehän ulkolaidalla, esimerkiksi sijoittamalla ilmaisimia satelliitteihin ja säähavaintopalloihin. Suoraan havaittavat kosmiset hiukkaset ovat useimmiten protoneita ja niillä on energiaa 109 eV - 1020 eV.
Kosmisia hiukkasia voidaan tutkia myös epäsuorasti havaitsemalla maan pinnalla sellaisia hiukkasia, jotka syntyvät alkuperäisen kosmisen hiukkasen hajotessa ilmakehässä muiksi hiukkasiksi. Syntyneet hiukkaset ovat pääasiassa protoneita, neutroneita, pioneita ja myoneita, jotka kulkevat suunnilleen samaan suuntaan kuin hajonnut kosminen hiukkanen.
Hyötykäyttöä.
On käytetty eräänlaiseen läpivalaisuun koska läpäisee paksuja maakerroksia.


Tšerenkovin säteily.
Reaktorisydän. Sininen kajo on Tšerenkovin säteilyä.
Tšerenkovin säteily on sähkömagneettista säteilyä, joka syntyy kun eristeessä etenevän sähköisesti varatun hiukkasen nopeus ylittää valon nopeuden kyseisessä eristeessä. Hiukkanen ei siis ylitä valonnopeutta tyhjiössä, vaan itse eristeessä/aineessa jossa valonnopeus on hitaampi. Säteily on nimetty neuvostoliittolaisen Pavel Tšerenkovin mukaan, joka vuonna 1958 sai Nobelin fysiikanpalkinnon ilmiön selittämisestä yhdessä Ilja Frankin ja Igor Tammin kanssa.
Synty ja ominaisuudet.
Väliaineessa liikkuva hiukkanen voi ylittää valon nopeuden kyseisessä väliaineessa, sillä esimerkiksi vedessä valon nopeus on vain 0,75 c, kun tyhjiössä se on 1 c. Tšerenkovin mekanismissa varattu hiukkanen menettää kuitenkin ylimääräisen liike-energiansa nopeasti vuorovaikutuksessa väliaineen elektronien kanssa. Elektronien viritystila purkautuu Tšerenkovin säteilynä nähtävien fotonien muodossa. Esimerkiksi käynnissä olevan ydinreaktorin sydämessä näkyvä sininen kajo on Tšerenkovin säteilyä.
Spektriltään Tšerenkovin säteily on kontinuumisäteilyä. Suurin osa siitä keskittyy spektrin ultraviolettialueelle.
Sovellukset.
Tšerenkovin säteillä on sovelluksia suurenergiafysiikan ja tähtitieteen tutkimuksessa, esimerkiksi neutriinojen etsimisessä. Neutriinon osuessa vesimolekyyliin vapautuu myoni joka säteilee Tšerenkovin säteilyä ja tämä on havaittavissa valonilmaisimilla. Tähän periaatteeseen perustuvat neutriinoteleskoopit.
Kun kosmisen säteilyn suurienergiainen hiukkanen iskeytyy yläilmakehään, se tuottaa hyvin suurella nopeudella eteneviä elektroni-positronipareja. Nämä parit tuottavat Tšerenkovin säteilyä, jota maanpäälliset Tšerenkov-teleskoopit, kuten VERITAS, MAGIC ja H.E.S.S. havaitsevat.


Sverkerin suku.
Sverkerin suvuksi kutsutaan sukua jonka jäseniä oli Ruotsin kuninkaina 1100- ja 1200-luvulla. Suku on saanut nimensä sen kantaisästä Sverker vanhemmasta. Sverkerit taistelivat vallasta Eerikin suvun kanssa. Suvun valta-aluetta oli erityisesti Itä-Götanmaa ja he saivat usein apua Tanskasta käsin.


Eerikin suku.
Eerikin suvuksi kutsutaan sukua, jonka jäseniä oli Ruotsin kuninkaina 1100- ja 1200-luvulla. Suku on saanut nimensä sen kantaisästä Eerik Pyhästä. Eerikit taistelivat vallasta Sverkerin suvun kanssa. Suvun valta-aluetta oli erityisesti Uplanti.


Bjälbo-suku.
Folkunga-suvun vaakuna.Bjälbo-suku oli suku, johon kuului Ruotsin, Norjan ja Tanskan hallitsijoita 1200- ja 1300-luvulla. Suvun kuuluisimpia jäseniä on Birger-jaarli.
Suvun nimestä.
Folkunga-suku on perinteinen nimitys tälle ruotsalaiselle keskiaikaiselle mahtisuvulle. "Folkung" tarkoittaa "folkelaista", "Folken väkeä olevaa", ja tarinan mukaan nimi on saatu esi-isä Folke Filbyteriltä, jonka historiallisuudesta ei kuitenkaan ole varmuutta; Folke Filbyterin nimi esiintyy vain yhdessä 1500-luvulta olevassa tekstissä. Suvun nimeksi Folkunga on keksitty vasta 1600-luvulla. Lisäksi nimitys Folkunga-suku on omiaan aiheuttamaan sekaannusta, sillä aikalaiset kutsuivat folkungeiksi erästä saman suvun jäseniä sisältänyttä poliittista ryhmittymää, joka vieläpä oli pääosin huonoissa väleissä Bjälbo-suvun kuninkaitten kanssa. Näin ollen Bjälbo-suku, suvun Itä-Göötanmaalla sijainneen pääkartanon Bjälbon mukaan, on käytännöllisempi nimitys, jota enemmistö ruotsalaisista historioitsijoista nykyään suosii. Kysymys nimestä herättää kuitenkin Ruotsissa tunteita, koska Folkunga-nimitys on vanhastaan useimmille ruotsalaisille tuttu Ruotsin valtakunnan syntyvaiheiden historiasta.
Suvun jäsenet itse eivät käyttäneet kumpaakaan nimeä.


UNICEF.
Yhdistyneiden kansakuntien lastenrahasto (UNICEF) on kansainvälinen järjestö, joka toimii lasten oikeuksien puolesta ja lasten perustarpeiden tyydyttämiseksi. Järjestön päämaja sijaitsee New Yorkissa ja Euroopan hallintokeskus Genevessä.
UNICEF perustettiin 11. Joulukuuta vuonna 1946. Perustamisen taustalla oli tarve tarjota hätäapua Toisen maailmansodan runtelemalle Euroopalle. Vuonna 1954 UNICEFista tuli kiinteä osa YK:ta, jolloin samalla edellisestä nimestä (United Nations International Children's Emergency Fund) siirryttiin nykyiseen muotoon United Nations Children's Fund.
UNICEFin koko toiminnan perusta on YK:n lapsen oikeuksien sopimus. Sen tärkein tavoite on perusoikeuksien: terveyden, koulutuksen, tasa-arvon ja turvan takaaminen kaikille maailman lapsille.
UNICEF suunnittelee ja toteuttaa kehitysohjelmia ja tukee eri maiden hallituksia lapsen oikeuksien sopimuksen toimeenpanossa. Oleellista UNICEFin työssä on yhteistyö paikallisten viranomaisten, päättäjien sekä muiden kansalaisjärjestöjen kanssa. UNICEF keskittyy lasten olojen parantamiseen pitkällä tähtäimellä, osallistuen myös hätäapuun.
UNICEF toimii yli 190 maassa. Järjestön palveluksessa on yli 10 000 henkilöä, joista 80 prosenttia tekee työtä kentällä.
UNICEFille myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 1965.
Kansalliset komiteat.
Teollisuusmaissa UNICEFia edustavat 36 maassa toimivat kansalliset komiteat, joista jokainen muodostaa oman valtiontuesta riippumattoman siipensä. Kansalliset komiteat hankkivat yksityissektorin puolelta kokonaisuudessaan kolmasosan UNICEFin varoista. The US Fund on YK:n vanhin kansallinen järjestö, se on perustettu vuonna 1947.
UNICEFilla on ympäri maailman yli 6 miljoonaa yksityistä lahjoittajaa.
Varainhankinta ja kampanjat.
Yhdysvalloissa, Kanadassa ja muutamassa muussa maassa UNICEF tunnetaan ”karkki vai kepponen” – kampanjastaan, jossa lapset kiertelevät Halloweenina keräten rahaa UNICEFille.
Länsimaissa UNICEFin työ tapahtuu Kansallisten Komitean kautta. Näissä valtioiden tuesta riippumattomissa organisaatioissa on päävastuullisena tehtävä kerätä rahaa tuotemyynnin ja varainhankintakampanjoiden avulla.
Kansallisten Komiteoiden tehtävänä on myös luoda yksityisiä – ja julkisia yhteistyökumppanuuksia.
Toiminta kriiseissä.
Kriisitilanteissa UNICEF toimii tiiviissä yhteistyössä maan hallituksen sekä muiden järjestöjen kanssa.
UNICEF on vastuussa vesihuollon sekä lasten ravitsemuksen järjestämisestä katastrofialueella. UNICEF jakaa vastuun koulutuksesta Pelastakaa lapset -järjestön kanssa. UNICEFin vastuulle lukeutuu myös lastensuojelu kriisitilanteen keskiössä.
UNICEFilla on erityinen hätäapurahasto kriisien varalle. UNICEF auttaa aina myös itse kriisialueiden jälleenrakennuksessa.
Yhteistyö.
UNICEFilla on yhteistyötä huippu-urheilijoiden, joukkueiden, sekä yritysten kanssa kehittääkseen järjestön toimintaa ja lisätäkseen järjestön rahoitusta.
Syyskuussa 2006 UNICEF solmi viiden vuoden yhteistyösopimuksen espanjalaisen jalkapallojoukkue FC Barcelonan kanssa. Sopimuksen myötä FC Barcelona maksoi 1,5 miljoonaa euroa vuodessa UNICEFille. Barcelona ja UNICEF jatkavat yhteistyötään edelleen. UNICEFin logo on joukkueen pelipaidoissa, niskaosiossa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun urheiluseura maksoi organisaatiolle nimen käyttämisessä pelipaidassa, eikä toisinpäin.
Varastot.
UNICEFilla on jatkuvassa kriisivalmiudessa neljä strategisesti sijoitettua varastoa: Kööpenhaminassa, Dubaissa, Shanghaissa ja Colonissa. Rokotteet, hätäapuravinto, lääkkeet, huovat, teltat ja muut tarvikkeet toimitetaan avustuskohteisiin kulloinkin lähimpänä olevasta varastosta.
Tutkimuskeskus Innocenti.
Innocenti on Italian Firenzessä sijaitseva UNICEFin tutkimuskeskus. Se perustettiin 1988. Taustalla oli tarve saada lisättyä UNICEFin tutkimuskapasiteetin määrää.
Tutkimuskeskuksen päätarkoituksena on nostattaa kansainvälistä ymmärrystä lasten oikeuksiin liittyvistä kysymyksistä. Tarkan datan ja tilastoinnin avulla maiden hallituksia on helpompi ohjeistaa lapsen oikeuksien sopimuksen noudattamisessa.
UNICEFin hyvän tahdon lähettiläät.
UNICEFin hyvän tahdon lähettiläät ovat julkisuuden henkilöitä, jotka pyrkivät levittämään sanaa Yhdistyneiden kansakuntien lastenapujärjestö UNICEFin tavoitteista.
UNICEFin hyvän tahdon lähettiläinä on toiminut lukuisia julkisuuden henkilöitä kuten Danny Kaye, Peter Ustinov, Audrey Hepburn ja Harry Belafonte. Suomessa UNICEFin hyvän tahdon lähettiläinä toimii muun muassa Axl Smith ja Iina Kuustonen.
Kritiikki.
Katolinen kirkko ja UNICEF ovat kohdanneet erimielisyyksiä. Vatikaani on muutamaan otteeseen vetänyt lahjoituksiaan pois. Taustalla on ollut amerikkalaisen järjestön, American Life Leaguen, kritiikki siitä, että UNICEF on käyttänyt Vatikaanin lahjoituksia rahoittaakseen sterilisaatioita ja abortteja.


CFA-frangi.
CFA-frangi eli CFA () on 14 Länsi- ja Keski-Afrikan maan käyttämä valuutta, jonka arvo on sidottu euroon Ranskan takaamana. Yksi CFA-frangi on 0,00152449 euroa ja yksi euro on vastaavasti 655.957 CFA-frangia. CFA-frangi jaetaan 100 centimeen.
Ennen euroalueen muodostamista CFA-frangin arvo oli sidottu Ranskan frangiin (100 CFA = 1 FRF). CFA-frangi luotiin joulukuussa 1945 samanaikaisesti Polynesiassa käytetyn CFP-frangin kanssa, ja sen arvoa on alusta asti taannut Ranska.
CFA-frangin versiot.
CFA-frangista on kaksi versiota, läntinen ja keskinen, joilla on sama Ranskan keskuspankin takaama arvo. Kummallakin versiolla on omat setelinsä ja kolikkonsa, jotka kelpaavat maksuvälineeksi vain omilla alueillaan.


Tuuma.
1″ = 2,54 cm = 0,0254 m.
Tuuma on alun perin vanhana mittana tarkoittanut joko ihmisen peukalon sormenpäänikaman pituutta tai peukalon leveyttä, mutta nykyisin sille on annettu tarkka arvo. Ennen mittayksikköjen vakiintumista erilaiset epätarkat ihmisen ulottuvuuksiin tai muihin arkipäiväisiin ilmiöhin perustuvat yksiköt olivat yleisiä.
Tuuman ja kulman yksikön kulmasekunnin tunnus (″) on sama, joten asiayhteydestä tulee päätellä kumpaa tarkoitetaan.
Kansainvälinen tuuma.
Vuonna 1958 Yhdysvallat ja Kansainyhteisön jäsenmaat määrittelivät kansainvälisen jaardin pituudeksi täsmälleen 0,9144 metriä. Tämän johdannaisena kansainvälinen tuuma määrittyi tarkalleen 25,4 millimetriksi.
Kansainvälisen standardin mukainen symboli tuumalle on in. Joissain tapauksissa tuuman merkkinä käytetään kaksinkertaista yläpuolista indeksointipilkkua (″), jonka vastikkeena usein käytetään lainausmerkkiä.
Historialliset taustat.
Ruotsiksi: "tum" tuuma, "tumme" peukalo; hollanniksi: "duim" tuuma, "duim" peukalo, sanskritiksi: "Angulam" tuuma, "Anguli" sormi.
Tuuma-sanan etymologiaa katsoen näyttäisi, että tämä mittayksikkö on jalan johdannainen, mutta asia oli todennäköisesti näin ainoastaan latinan kielessä ja Rooman aikoina. Englanninkielisissä teksteissä löytyy täsmällisiä määrityksiä tuuman pituudelle (kun taas jalan pituuden määritykset ovat luultavasti anekdoottisia), joten näyttäisi siltä, että nimenomaan jalka määrittyi kahdeksitoista tuumaksi. Esimerkiksi vanhan englannin "ynche" oli määritetty (Skotlannin kuningas David I, noin vuonna 1150) keskimääräisen miehen peukalon kynnen leveydeksi tyven kohdalta. Nykyisen, huomattavasti pidemmän pituuden selittämiseksi on yritetty verrata tuuman pituutta etäisyyteen peukalon kärjestä ensimmäiseen niveleen, mutta tämä saattaa olla pelkkää arvailua.
Historiankirjoissa on merkintöjä tuuman käytöstä noin vuodelta 1000 (sekä "Laws of Æthelbert" että "Laws of Ælfred"). Anglosaksinen pituudenyksikkö oli ohrantähkä. Vuoden 1066 jälkeen kolme ohrantähkää vastasi yhtä tuumaa; ei ole selvää, kumpi yksikkö oli kumman johdannainen.
Erään lähteen mukaan tuuma oli kerran määritetty jaardin mukaan, joka taas määrittyi etäisyytenä Henrik I:n nenästä hänen peukaloonsa. Tämä on epätodennäköistä, koska Henrik I syntyi vuonna 1068.
Ennen kansainvälisen tuuman käyttöönottoa Yhdistynyt kuningaskunta ja muut Kansainyhteisön jäsenmaat määrittivät tuuman pituuden imperiaalisen standardin jaardin mukaan. Yhdysvallat ja Kanada käyttivät omaa, tästä poikkeavaa tuuman määritelmää, joka pohjasi metriseen järjestelmään. Kanadalainen tuuma oli tuolloin 25,4 millimetriä. Ennen standardointia amerikkalaisen ja brittiläisen tuumastandardin erot aiheuttivat hienomekaniikassa vakavia hankaluuksia. Vaikka arkielämässä asialla ei ollut käytännön merkitystä, esimerkiksi USA:ssa Packardin lisenssillä tekemiin Rolls-Royce Merlin-moottoreihin ei voitu käyttää Rolls-Roycen varaosia ja sama päinvastoin; amerikkalaisilla varaosilla Rolls-Roycen moottori leikkasi kiinni, kun taas brittiläisillä varaosilla Packardin moottori ruikki öljyä, johtuen erikokoisista tuumista ja niiden aiheuttamista toleranssiongelmista.
Tuuma Suomessa.
Suomessakin tuuma oli käytössä mittayksikkönä, ennen kuin metrijärjestelmä vuonna 1886 annetun asetuksen mukaisesti otettiin käyttöön. Ruotsin vallan aikainen tuuma oli nykymitoissa 2,474 cm. Tuuma oli 1/24 kyynärää ja 12 linjaa. Venäjän vallan aikana käyttöön tuli myös venäläinen tuuma, joka oli yhtä suuri kuin englantilainenkin, 2,54 cm ja jakautui englannin tuuman tavoin 10 linjaan.


Messerschmitt Bf 109.
Messerschmitt Bf 109 (Me 109) oli saksalainen toisen maailmansodan aikainen yksimoottorinen, yksitasoinen ja yksipaikkainen kevyt torjuntahävittäjä, jonka aseistuksena oli 20 mm tykkejä ja useita eri kaliiperisiä konekiväärejä.
Messerschmitt Bf 109 oli Saksan ilmavoimien Luftwaffen tärkein hävittäjälentokone toisen maailmansodan ensimmäisinä vuosina, ja se oli myös useiden Saksan liittolaismaiden sekä sotaan osallistumattomien Sveitsin ja Espanjan ilmavoimien käytössä. Sitä valmistettiin 33 000–36 000 kappaletta lähteestä riippuen, useina eri versioina (muun muassa B, C, D, E, F, G, K ja T).
Bf 109 on ilmailuhistorian eniten valmistettu hävittäjälentokone. Koneella saavutettiin sekä konetyyppi- että lentäjäkohtainen maailmanennätys ilmavoittojen määrässä. Sillä on myös konetyyppi- ja lentäjäkohtainen Suomen ennätys ilmavoitoissa. Suomen ilmavoimien konetunnus Bf 109:lle oli MT ja lempinimi Mersu.
Konetyypin synty.
Bf 109 tuotantolinja vuonna 1943.
Vuonna 1934 Saksan ilmailuministeriö "Reichsluftfahrtministerium (RLM)" tarvitsi uuden hävittäjätyypin korvaamaan vanhentuneet Heinkel He 51 ja Arado 68 -kaksitasot. Koneessa tuli olla ainakin kaksi 7,9 mm MG 17 -konekivääriä ja uusi Junkersin tai Daimler-Benzin kehittelemä nestejäähdytteinen ylösalaisin asennettu V12-moottori. Koneen piti pystyä toimimaan myös pieniltä 600 metrin kentiltä. Sen tuli nousta seitsemässä minuutissa kuuteen kilometriin ja saavuttaa siellä vähintään 400 km/h:n huippunopeus. Lentoaika täydellä kaasulla tuli olla puolitoista tuntia.
Hankinnasta järjestettiin kilpailu, johon osallistuivat Focke-Wulf, Arado, Heinkel ja BFW-lentokonetehtaat. Kilpailevat hävittäjämallit olivat "Fw 159V1", "Ar 80V1", "He 112" ja Willy Messerschmitt BFW:lle suunnittelema "Bf 109". Voittajaksi selvisi Bf 109, joka osoittautui 25 km/h nopeammaksi kuin toiseksi jäänyt Fw 159V1. Tyyppi perustui Bf 108 Taifun -mallista saatuihin kokemuksiin. Prototyyppikoneessa oli brittiläisvalmisteinen Rolls-Royce Kestrel -moottori, joka tuotantokoneissa vaihdettiin Jumoon.
Tarkoitus oli saada halpa ja nopeasti rakennettava konetyyppi hyökkäyssotavaiheeseen, jossa koneita tuhoutuu paljon. Tuotannon optimointi näkyi konetyypin ominaisuuksissa; rakenne oli suunniteltu ilman ylimääräisiä marginaaleja lujuuden suhteen. Tuotantomalleissa moottorille suunniteltu tekninen lentoaika oli ainoastaan 200 tuntia, puolivälissä tehtiin täydellinen huolto. Rungolle luvattiin 450 tunnin lentoaika, mutta jo 50 lentotunnin kuluttua rakenne oli muotoutunut niin joustavaksi, että huippunopeus laski 50 km/h. Käytännössä runko kesti korkeintaan 300 lentotuntia, mikä ei sinänsä haitannut, sillä keskimäärin yhdellä koneella ehdittiin tehdä alle kymmenen taistelulentoa.
Messerschmitt Bf 109 A/B/C.
Bf 109 A -mallia ei otettu lainkaan tuotantoon sen heikon aseistuksen vuoksi, joka koostui vain kahdesta nokkakonekivääristä. Sen sijaan suunniteltiin Bf 109 V4, jossa kolmas MG 17 -konekivääri oli asennettu moottorin taakse ja sen piippu sijoitettiin potkurin navan sisään alennusvaihteen lävitse. Seuraaviin kolmeen prototyyppiin (V5, V6, V7) asennettiin uusi Jumo 210 B-moottori ja ne aseistettiin Bf 109 B-0 -esituotantosarjan mukaisesti kolmella konekiväärillä.
B-1 oli ensimmäinen sarjatuotantoon otettu malli. Se varustettiin aikaisempia voimakkaammalla Jumo 210 D -moottorilla, ja siinä oli kaksilapainen puupotkuri. Jumo 210 E -moottoristen (670 hp (493 kW)), kaksilapaisella VDM-metallipotkurilla varustettujen koneiden malliksi tuli B-2. Legion Condor käytti molempia malleja Espanjan sisällissodassa, mutta koneiden aseistus todettiin edelleen riittämättömäksi. Bf 109 V8 -prototyypissä kokeiltiin kahta siipikonekivääriä kolmen nokkakonekiväärin lisäksi, ja V9-prototyypissä ne korvattiin 20 mm MG FF -siipitykeillä.
Lyhytikäinen C-mallisarja koostui C-0-esituotantosarjasta, jossa oli neljä MG 17 -konekivääriä, identtisestä C-1:stä ja C-2-mallista, joka oli aseistettu aiempien lisäksi vielä yhdellä nokkaan asennetulla MG 17 -konekiväärillä. C-3-mallissa oli 20 mm MG FF -tykki molemmissa siivissä, mutta se jäi prototyypiksi.
Seuraava V10-prototyyppi oli identtinen V8:n kanssa, mutta siinä oli Jumo 210 G -moottori. V10-, V11-, V12- ja V13-prototyypeissä oli Bf 109 B -runko, ja niillä testattiin Daimler-Benz DB 600 A -moottoria koneen suorituskyvyn lisäämiseksi. DB 600 A todettiin kuitenkin liian epäluotettavaksi ja korvattiin Daimler-Benz DB 601 -moottorilla.
Messerschmitt Bf 109 D ”Dora”.
V10- ja V13-prototyypeistä kehitetty D-malli oli Luftwaffen standardiversio Bf 109:stä juuri ennen toista maailmansotaa. Niitä kuitenkin käytettiin hyvin vähän taistelukäytössä, sillä kaikki 235 konetta vedettiin pois palveluksesta Puolan hyökkäyksen alussa ja korvattiin Bf 109 E -mallilla. Malleissa D-0 ja D-1 oli Junkers Jumo 210 -moottori, kaksi MG 17 -siipi- ja nokkakonekivääriä. D-2 oli aseistettu kahdella siipikonekiväärillä ja D-3 kahdella 20 mm MG FF -siipitykillä.
Messerschmitt Bf 109 E "Emil".
E-malliin asennettiin aiempaa selvästi tehokkaampi moottori, mikä mahdollisti huomattavasti paremman suorituskyvyn. Tyypillinen aseistus oli kaksi runkokonekivääriä nokalla ja 20 mm konetykit molemmissa siivissä. Bf 109 E oli Luftwaffen yleisin hävittäjälentokone sodan ensimmäisinä vuosina.
Uuden 1100-hevosvoimaisen (808 kW) DB 601 A -moottorin testaamiseksi rakennettiin kaksi prototyyppiä, V14 ja V15. V14 oli aseistettu kahdella MG 17 -konekiväärillä moottorin päällä ja 20 mm MG FF -tykillä kummassakin siivessä, V15:n aseistuksena oli kaksi konekivääriä ja potkurinnavan läpi ampuva tykki.
Bf 109 E-0 oli identtinen V14:n kanssa, paitsi aseistukseltaan; siinä oli neljä MG 17 -konekivääriä. Tuotantoversio E-1 oli aseistettu samalla tavalla kuin E-0, mutta useat niistä muutettiin myöhemmin E-3/E-4-standardiin vaihtamalla siipikonekiväärit MG FF(/M) -tykkeihin.
E-1/B oli koneen ensimmäinen rungon alle kiinnitetyllä pommiripustimella varustettu malli, ja se pystyi kuljettamaan yhden 250 kg pommin.
Bf 109 E:n suorituskyvyn parantamiseksi rakennettiin vielä kaksi prototyyppiä: V16 ja V17. Niihin tehtiin rakenteellisia parannuksia ja asennettiin raskaampi aseistus. Koneet toimivat pohjana Bf 109 E-3 -versiolle, joka aseistettiin kahdella runkokonekiväärillä ja kahdella MG FF -tykillä siivissä, varustettiin raskaammalla panssaroinnilla ja valinnaisesti DB 601 Aa -moottorilla, josta sai hetkellisesti, kaikkiaan noin viideksi minuutiksi, 1175 hevosvoiman tehon ruiskuttamalla vettä ja metanolia polttoaineseokseen. Vastoin yleistä käsitystä koneeseen ei koskaan asennettu tykkiä ampumaan potkurinnavan lävitse. Tämä konsepti saatiin toimimaan vasta mallissa 109 F. E-3a oli koneen vientiversio, jota vietiin Sveitsiin 80, Romaniaan 59, Jugoslaviaan 73, Unkariin 40, Bulgariaan 19 ja Espanjaan 23 kappaletta.
E-3:n korvasi E-4, johon oli tehty pieniä parannuksia, huomattavimpina uudet MG FF/M -siipitykit ja kuomun uusi pääpanssari. MG FF/M käytti uusia ”Minengeschoß”-kranaatteja, joiden kuori oli vedetty teräksestä aiemman valamisen sijaan. Tämän tuloksena kranaatin kuori oli ohut, mutta vahva ja siihen mahtui suurempi räjähdelataus.
Kuomusta tehtiin kulmikkaampi ja helpommin valmistettava kuin edeltäjänsä, ja se säilyikin suhteellisen muuttumattomana G-6-malliin asti. Myöhemmät E-mallin muunnokset perustuivat E-4:ään; joihinkin niistä asennettiin vuoden 1940 heinäkuusta alkaen edelleen paranneltu 1175-hevosvoimainen (875 kW) DB 601 N -moottori, jonka myötä mallitunnukseksi vaihtui E-4/N. E-6-mallista lähtien siitä tuli koneen standardimoottori. Vuonna 1941 viisi konetta, alatyyppiä E-7, lähetettiin koelentoja varten Japaniin. Sarjan viimeinen alatyyppi oli E-8.
Messerschmitt Bf 109 F ”Franz / Friedrich”.
F-sarjassa keskityttiin lähinnä koneen aerodynamiikan parantamiseen.
Helmikuussa 1940 Bf 109:ää varten valmistui uusi paranneltu 1 350 hevosvoiman moottori, Daimler-Benz DB 601 E, jonka Messerschmittin insinöörit asensivat ensin Bf 109 E-1:n runkoon. Rungon muotoilua muutettiin aerodynaamisemmaksi, korkeusvakaajien tuet poistettiin, jäähdyttimet suunniteltiin uudestaan. Prototyypissä siipinä käytettiin E-1:n suorakärkisiä tasoja, mutta tuotantomallissa otettiin käyttöön pyöreäkärkiset siivet. Uudistetut rakenteet aiheuttivat aluksi tuhoisia onnettomuuksia pyrstörakenteeen tai siipien pettäessä.
Tuotanto viivästyi rakenteiden vahvistamisen mutta myös tuotantoprosessin pullonkaulojen vuoksi.
Aseistusta vähennettiin ja siipitykkien sijasta koneessa oli vain yksi, potkurinnavan läpi ampuva tykki ja kaksi 7,92 mm:n MG 34 - runkokonekivääriä. F-2 mallissa oli tykkinä 15. mm:n MG 151/15 joka korvattiin edelleen kehitetyllä 20. mm:n 151/20 versiolla F-4 sarjasta eteenpäin.
MG 151/20 -tykin suuremman tulinopeuden ja ammuksen lähtönopeuden ja tulivoiman keskityksen ansiosta tulivoima säilyi liki ennallaan. Lentäjien mielestä tämä oli paras Me:n versio lento-ominaisuuksiensa ansiosta. Erillisiin kehtoihin asennetut lisätykit olivat herkkiä toimintahäiröille kaartotaistelussa, jossa g-voimat saivat aseiden lukot jumiutumaan. Tykkien paino siivissä muutti koneen kömpelöksi tehden hävittäjiä vastaan taistelemisen vaikeaksi ja lopulta niistä oli luovuttava.
F-3-mallista lähtien kaikissa koneissa oli DB 601 E -moottori sekä isompi potkuri. Muutosten seurauksena kone oli selvästi suorituskykyisempi ja myös hiukan ketterämpi kuin edeltäjänsä.
Messerschmitt Bf 109 G ”Gustav”.
G-sarjassa oli moottorina uusi isompi ja tehokkaampi DB 605. Uusi moottori teki koneesta jonkin verran F-mallia nopeamman, mutta lisääntynyt paino teki myös koneesta kömpelömmän, ja monet lentäjät pitivätkin enemmän F-mallista.
G-6-mallissa moottorin yläpuoliset kevyet runkokonekiväärit vaihdettiin raskaisiin 13 mm MG 131 -konekivääreihin. Raskaampien konekiväärin lukot veivät enemmän tilaa joten runkoon jouduttiin tekemään kuplamaiset ulokkeet. Muunnos oli samanlainen, jonka Adolf Galland oli jo aikaisemmin teettänyt F-sarjan koneeseensa. Syynä tähän oli Gallandin oma tyytymättömyys F-sarjan keveämpään aseistukseen. Samoin siipiin jouduttiin tekemään kuhmut jotta suurentuneet laskutelineen renkaat saataisiin siiven sisälle. G-6 mallia kutsuttiin lempinimellä ”Die Beule” eli ”Kuhmu” juuri näiden lisäkuplien vuoksi.
G-sarjan koneisiin valmistettiin erilaisia ”Rüstsatz”- ja ”Umrüst-bausatz” -kenttämuutossarjoja. Näitä olivat erilaiset aseripustimet raketeille, sirpalepommeille yms. sekä siipien alle asennettavat 20 mm tykkisäiliöt, jotka lisäsivät huomattavasti koneen tulivoimaa Yhdysvaltojen raskaiden pommittajien päivähyökkäyksiä vastaan. Lisänimeksi nämä koneet saivat "Kanonenboote" Tykkisäiliöt hidastivat konetta ja tekivät siitä huomattavasti kömpelömmän ilmataistelussa. Moottoritehoja saatettiin hetkellisesti nostaa erilaisilla lisälaitteilla kuten MW50. MW50 tarkoittaa veden ja metanolin 50% sekoitusta jota suihkutettiin ahtimen ilmanottoaukkoon. Aine toimi antidetonanttina ja mahdollisti suuren ahtopaineen käytön tehon nostamiseksi lyhyeksi ajaksi. GM-1 - laite käytti ilokaasua mistä se sai kutsumanimen ”Haha-gerät”.
G-12 oli koneen kaksipaikkainen koulutusversio, jota rakennettiin noin 100 kappaletta. Saksassa koulutetut suomalaiset 109-lentäjät saivat harjoitella niillä, mutta tätä versiota Saksa kieltäytyi myymästä Suomeen.
Messerschmitt Bf 109 K ”Kurfurst”.
K-sarjan koneissa moottorina oli DB 605 D -sarjan moottoreita, aseistuksessa moottorin yläpuoliset 13-milliset konekiväärit säilyivät mutta potkurinnavan läpi ampuva tykki oli vaihdettu 20-millisestä 30-milliseen. Nokka oli muotoiltu "kuhmujen" poistamiseksi ja kannuspyörän vartta pidennetty ja se oli sisäänvedettävä. Päälaskutelineisiin oli lisätty luukut aerodynamiikan parantamiseksi. Päätyyppi oli K-4 jota valmistettiin noin 1500 kappaletta ennen sodan päättymistä.
Bf 109 K-4 oli sodan nopeimpia ja parhaimmin nousevia potkurikoneita, mutta suurissa nopeuksissa se kääntyi melko huonosti. "Kürfurst","Konrad" tai "Karl" nimien käytöstä sodan aikana ei ole varmuutta, vaikka niitä on käytetty sodan jälkeen.
Messerschmitt Bf 109 T (Träger) ”Toni”.
T-sarjan koneet oli alun perin tarkoitettu laivaston lentotukialusten (saks. Trägerschiff) Graf Zeppelin ja Peter Strasser käyttöön. Ne pohjautuivat E-tyyppiin, mutta oli varustettu pitemmillä siivillä, pysäytyskoukulla yms. lentotukialustoimintaan liittyvillä lisälaitteilla. Koska tukialukset eivät valmistuneet aikataulussaan, T-sarjan koneet sijoitettiin Norjassa ja Pohjois-Suomessa toimivaan Luftwaffen yksikköön.
Koneen ominaisuudet.
Messerschmitt Bf 109 oli nopea, nousukykyinen ja suunnitteluajankohtaansa nähden hyvin aseistettu. Eräs sen heikkouksista oli koneen kevyestä rakenteesta johtuva kapea laskutelinemalli. Tämä lisättynä voimakkaan moottorin kiertotaipumukseen johti satoihin nousu- ja laskeutumisonnettomuuksiin. Onnettomuusalttiutta pahensi myös saksalaislentäjien jatkuvasti lyhenevä koulutus varsinkin sodan loppupuolella. Esim. Suomen ilmavoimien kokeneet lentäjät oppivat koneen hallinnan paremmin. Toinen suuri ongelma oli lyhyt toiminta-aika. Tämä johtui siitä, että kone oli suunniteltu torjuntahävittäjäksi eikä yleishävittäjäksi. Tämä ongelma tuli hyvin näkyviin taistelussa Britanniasta. Ongelmaa pyrittiin korjaamaan irrotettavalla lisäpolttoainesäiliöllä.
E-sarjan ongelmana oli aseistuksen kohdistaminen tykkien ja konekiväärien ominaisuuksien eron vuoksi, mikä korostui taisteltaessa hävittäjiä vastaan. F-sarjan keskitetty aseistus puolestaan vaati lentäjältä hyvää ampumataitoa koneen hallinnan ohella.
Koneen myöhemmissä versioissa (G-sarja) moottori DB 605 kärsi koko sodan ajan lastentaudeista (muun muassa käyntihäiriöt, syttyminen tuleen lennon aikana), mikä osaksi johtuikin sodan lopussa materiaalien pulasta ja materiaalien huonosta laadusta. Samalla moottorin teho oli melkein kaksinkertaistunut alkuperäisestä. Saksalaisten suositus koneen moottorin perushuoltoväliksi oli 100 tuntia 200 tunnin ollessa moottorin oletettu käyttöikä. Moottorin ja aseistuksen lisääntynyt teho ja paino toi myös huonoja puolia; kone menetti ketteryyttään, joka oli ollut yksi Messerschmittin valteista ilmataistelussa. Moottorissa oli tehokkaampi ahdin kuin Fw:n moottorissa säilyttäen yli 6 800 metrin korkeudessa tehon paremmin.
Hyökätessä maakohteita vastaan Me 109 oli arka ilmatorjuntatulelle kuten useat tyypit joissa oli nestejäähdytys, sillä osuma järjestelmään saattoi aiheuttaa koneen tuhoutumisen moottorin ylikuumetessa vaikka kone muutoin olisi ollut lentokunnossa.
Lentäjällä oli melko huono näkyvyys ulospäin niin sanotun kassakaappikuomun raskaan raamituksen ja teräksisen pääpanssarin vuoksi. Näkyvyyttä parannettiin myöhäisestä G-6-muunnoksesta lähtien vaihtamalla ensin teräksinen pääpanssari panssarilasiseen "Galland-Kopfpanzer"iin, ja myöhemmin myös kuomu uuteen malliin, "Erla"-kuomuun ("Erla-haube"), jossa aiempi kuomun raskas raamitus poistui ja koko tuulilasin jälkeinen osa aukeni sivulle.
Käyttö sodassa.
Bf 109 sai tulikasteensa Espanjan sisällissodassa 1930-luvun lopussa, jolloin saksalaiset lentäjät taistelivat koneella kansallisella Francisco Francon puolella.
Ennen toista maailmansotaa Saksan ilmastrategit ajattelivat, että heidän päähävittäjänsä olisi raskas Messerschmitt Bf 110. Kevyt hävittäjä Messerschmitt Bf 109 olisi vain lyhyellä toiminta-ajalla varustettu paikallisia kohteita suojaava hävittäjä. Toinen maailmansota ja viimeistään taistelu Britanniasta osoitti, että tämä strategia ei toiminut. Me Bf 110 -hävittäjäyksiköiden raskaat tappiot pakottivat vetämään sen pois päiväkäytöstä, koska se ei pärjännyt englantilaisten Hawker Hurricane ja Supermarine Spitfire -hävittäjille. Nopea ja liikehtimiskykyinen Messerschmitt Bf 109 nousi Saksan päähävittäjäksi.
Saksan hävittyä taistelun Britanniasta se käänsi huomionsa muihin suuntiin. Sen hyökätessä Neuvostoliittoon Bf 109 oli Saksan pääasiallinen hävittäjälentokone ja sen avulla Saksa sai ilmaherruuden pitkäksi aikaa itärintamalla.
Restauroitu Me 109 G-6 tunnus FM + BB lentonäytöksessä. Alkuperäisen DB moottorin erottaa alas sijoitetuista pakoputkista.
Yhdysvaltain aloitettua Saksan teollisuuslaitosten pommittamisen Bf 109 -koneilla torjuttiin hyökkäyksiä alkuun melko menestyksekkäästi, koska pommikoneilla ei aluksi ollut saattohävittäjiä pommitusalueelle saakka. Nämä hyökkäykset myös paljastivat tyypin perusrakenteen rajat tehtävään vaaditun varustelun ja aseistuksen myötä.
Uudempi Focke-Wulf Fw 190 oli sekä suorituskykyisempi että raskaammin aseistettu, mutta Me 109 oli yli 7 000. metrin korkeudessa parempi kuin Fw:n tähtimoottoriversio hyvän ahtimensa ansiosta Lujan rakenteensa ansiosta Fw 190 soveltui paremmin länsirintaman torjuntataisteluihin maatukitehtävissä. Myös itärintamalla Fw 190 pärjäsi erinomaisesti ja varsinaisen tehtävän suorittamisen jälkeen hävittäjä-pommittajalla pystyi puolustautumaan vihollishävittäjiä vastaan.
Maailman eniten ilmavoittoja saanut lentäjä-ässä, Erich Hartmann, pudotti lentämillään Bf 109 -koneilla yhteensä 352 venäläiskonetta vain kahden ja puolen vuoden aikana.
Bf 109 taisteli vielä Israelin itsenäisyyssodassa 1948–1949, kun juutalaisvaltion ilmavoimat saivat käyttöönsä Tšekkoslovakiassa valmistettua versiota olevia koneita (Avia S-199). Nämä olivat G-versioita, joihin oli asennettu Jumo 211 -moottori.
Sodan jälkeen Bf 109:ää valmistettiin Espanjassa lisenssillä, tyyppinimellä "Buchón". Moottorin osalta ympyrä oli sulkeutunut, sillä espanjalaiskoneet varustettiin Rolls-Royce Merlin -moottorilla. Näitä käytettiin paljon sotaelokuvissa ennen animaatioteknologian kehittymistä.
Käyttö Suomessa.
Suomen ilmavoimille hankittiin vuodesta 1943 lähtien yhteensä 162 G-sarjan Messerschmitt Bf 109 -konetta. Hankituista koneista oli ilmavoimien käytössä kaikkiaan 159 kappaletta kolmen koneen tuhouduttua siirtolennoilla. Koneista 48 kpl oli tyyppiä G-2, 109 kpl tyyppiä G-6 ja 2 kpl tyyppiä G-8. Lentokoneen lempinimi Suomessa oli ”Mersu” ja tunnus MT. Kone korjasi Suomen ilmavoimien kaluston tason venäläisten käyttämiä koneita vastaavaksi. Suomessa yleisesti käytössä olleiden hiekkakiitoratojen takia koneisiin hankittiin Trop - varusteluun kuulunut suodatin ahtimen ilmanottoon. Muutamat koneista oli varustettu siipitykeillä, mutta ne irrotettiin ketteryyden parantamiseksi taisteluiden ollessa pääasiassa hävittäjiä vastaan.
"Katso myös:" Lentolaivue 34, Lentolaivue 24, Lentolaivue 28
Käyttö toisen maailmansodan jälkeen.
MT oli toisen maailmansodan jälkeen Suomen ilmavoimien päähävittäjä ja käytössä vuoteen 1954 muiden alueen maiden siirryttyä suihkuhävittäjien käyttöön. Myös Tšekkoslovakia ja Romania käyttivät Me 109:n eri versioita vielä 1950-luvulla ja Sveitsikin vuoteen 1949.
Israel käytti Tšekkoslovakiassa Me 109:stä rakennettua Avia S-199 -versiota vuoden 1948 sodassa. Kone oli alkuperäisten moottoreiden puutteen vuoksi varustettu Daimler-Benz DB 605:n sijaan Junkers Jumo 211 -moottoreilla. Jumon moottorit, jotka olivat alun perin tarkoitettuja pommikoneisiin, olivat painavampia ja reagoivat hitaammin DB 605:een verrattuina. Tämä lisättynä siihen, että Me 109:n oman potkurin sijasta Avia käytti Heinkel He 111 -pommikoneen roottoria, aiheutti erittäin vaikeasti lennettävän koneen, joka aiheutti useita onnettomuuksia. Avia-199 korvattiin nopeasti Spitfireillä ja P-51 Mustang -hävittäjillä niiden tultua saataville.
Museokoneita Suomessa.
Messerschmitt Bf 109 G-6 (MT-507)
Hannu Valtonen väitteli 24. maaliskuuta 2006 tohtoriksi aiheesta ”Tavallisesta kuriositeetiksi - Kahden Keski-Suomen Ilmailumuseon Messerschmitt Bf 109 -lentokoneen museoarvo” Ilmasotakoulussa Tikkakoskella. Museologian alalla tämä väitös on Suomessa ensimmäinen. Väitöskirjasta julkaistiin museon julkaisusarjassa kirja numero 9.


Heinkel He 162.
Heinkel He 162 ”Volksjäger” (”Kansanhävittäjä”) oli Luftwaffen toisen maailmansodan aikaisista suihkuhävittäjistä toinen sarjavalmistukseen päässyt konemalli.
Saksan ilmailuministeriö (Reichs Luftsfahrt Ministerium, RLM) asetti koneen tuotantovaatimukset 10. syyskuuta 1944, ja halusi vastaukset ei-strategisista aineista massatuotettavasta konemallista viimeistään 20. syyskuuta. Volksjägerin piti olla tuotantovalmiina vuoden 1945 uudenvuodenpäivänä.
Heinkel oli jo suunnitellut ehdot täyttävää konemallia ja sai 1 000 koneen tilauksen, jotka piti toimittaa vuoden 1945 huhtikuussa.
”Kansanhävittäjä”-nimitys aiheutui Hermann Göringin ajatuksesta, että uuden suihkuhävittäjän lentäjinä toimisivat pelkän liitokonekoulutuksen saaneet Hitler-Jugendin jäsenet, mutta He 162 oli aivan liian monimutkainen lennettäväksi muille kuin kokeneille lentäjille.
Saksan antautuessa 8. toukokuuta 1945, 120 He 162:ta oli toimitettu, 200 oli valmiina ja 600 rakenteilla.
Mallit ja muunnokset.
Heinkel He 162 sodan jälkeen Yhdysvaltain armeijan testeissä


Heinkel He 112.
Heinkel He 112 oli saksalainen 1930-luvulla valmistettu hävittäjälentokone. Koneen suunnittelivat Walter ja Siegfried Günter. He 112 oli yksi neljästä Luftwaffen ensimmäistä hävittäjäkilpailua varten suunnitellusta hävittäjäprototyypistä. Se oli suorituskyvyltään hyvin lähellä Messerschmittin suunnittelemaa, mutta tuotekehityksen nopeus muodostui kilpailun ratkaisevaksi tekijäksi. Messerschimitt BF 109 oli tuotantovalmis, kun taas Heinkelin kehitys oli selvästi vielä kesken. Luftwaffe valitsi Bf 109:n saadakseen vaatimukset täyttävän suorituskyvyn omaavan hävittäjäkoneen heti tuotantoon. Lisäksi Bf 109 oli halvempi valmistaa kuin He 112.
Osa päättäjistä piti kuitenkin enemmän He 112-koneesta ja myös niitä päätettiin tilata pieni määrä.
"He 112 U"-nimeä käytettiin myös Heinkel He 100 -koneesta, joka oli kuitenkin täysin uudelleen suunniteltu kone.
Nopeus- ja tarjouskilvoissa oli poliittisia ulottuvuuksia (eri tehtaiden johdon suosio Hermann Göringin lähipiireissä) ja teollisuuspoliittisia linjauksia, joissa Heinkelin tuotettavaksi oli rajattu pommikoneet. Heinkelin johtaja kiisteli jatkuvasti Luftwaffen johdon kanssa. Tästä syystä He 112:ta valmistettiin lopulta vain 98 kappaletta, joista Espanjan ilmavoimille toimitettiin 15 kpl, Japanin ilmavoimille 30 kpl, Unkarin ilmavoimille 3 kpl ja Romanian ilmavoimille 24 kpl.
Saksa kieltäytyi myymästä Suomelle Messerschmitt Bf 109 -hävittäjiä, mutta tarjosi sen sijaan vuonna 1938 Suomen ilmavoimille He 112:sta. Konetta pidettiin kuitenkin liian kalliina verrattuna.
Myöhemmin He 112 -hävittäjää käytettiin testialustana rakettimoottoreille, jolloin siitä tuli yksi ensimmäisistä rakettimoottorista voimansa saaneista prototyyppikoneista.
Rintamapalveluksessa.
Heinkel He112:n V6-versio oli mukana Espanjan sisällissodassa saksalaisen vapaaehtoisjoukon Legion Condorin riveissä 1936–1939.
30 kappaletta Heinkel He112-B2 -koneita oli hankittu Romanian ilmavoimiin elokuussa 1939. Kesällä 1941 romanialaiset Heinkel He112:t olivat mukana operaatio Barbarossassa saksalaisten rinnalla. Koneet joutuivat heti ankaraan taistelukäyttöön ja kärsivät suuria tappioita riittämättömien suorituskyky- ja lento-ominaisuuksiensa vuoksi. Vähitellen Heinkel He112:t vedettiin koulutuskäyttöön aina sodan päättymiseen saakka.


43 (luku).
43 on luonnollinen luku, joka tulee 42:n jälkeen ja ennen 44:ää.


Hulk Hogan.
Hulk Hogan (oikealta nimeltään Terry Gene Bollea'", s. 11. elokuuta 1953 Augusta, Georgia) on yhdysvaltalainen showpainija ja näyttelijä. Häntä pidetään yleisesti kaikkien aikojen suurimpana painitähtenä. Hogan oli 1970-1990 luvuilla "203 cm pitkä" ja "paino vaihteli 134 kilosta 145 kiloon". Nykyään hän on 193 cm ja 137 kg.
Hogan on voittanut urallaan 12 maailmanmestaruutta; kuusi WWE:ssä ja kuusi WCW;ssä. Hän on myös voittanut yhden WWE joukkuemestaruuden Edgen kanssa. Ansioihin kuuluvat myös Royal Rumblen voitto vuosina 1990 ja 1991. WWE Hall of Fameen hänet nimettiin vuonna 2005.
Ennen Hulkamaniaa.
Yksi Hulk Hoganin tavaramerkeistä on paidan repiminen kehään tultuaan.
Hulk Hogan aloitti showpainiuransa vuonna 1977. Hänet koulutti Hiro Matsuda. Kun Hogan ja Matsuda tapasivat ensimmäisen kerran, Matsuda mursi Hoganin jalan. Tämä johtui siitä, että painijat muodostivat näihin aikoihin hyvin sulkeutuneen piirin, joka varjeli lajinsa salaisuuksia, eikä ketä tahansa uskallettu päästää mukaan. Hogan oli kuitenkin sinnikäs, ja palasi aina takaisin.
Ensimmäisen ottelunsa Hogan otteli 25. elokuuta 1977 Don Serranoa vastaan. Hogan oli tällöin niin sanottu "heel" ja käytti nimeä Super Destroyer. Joulukuussa 1979 Sterling Golden -nimen alla Hogan voitti NWA South Eastern Heavyweight -tittelin.
Hogan debytoi vuonna 1980 World Wide Wrestling Federationissa, joka oli World Wrestling Federationin (nyk. World Wrestling Entertainment) edeltäjä. WWwF:n puikoissa oli Vince McMahon Sr, nykyisen Vince McMahonin isä. Vince piti Hoganin suuresta koosta, ja antoi tälle nimen Hulk Hogan. Freddie Blassie manageroi Hogania. Hogan kävi tuolloin legendaarisimmat ottelunsa André the Giantia vastaan. Hogan joutui myöhemmin jättämään WWWF:n, sillä Vince McMahon Sr ei pitänyt Hoganin päätöksestä näytellä Rocky 3 -elokuvassa. Hogan paini tällöin muun muassa Japanissa, voittaen IWPG World Heavyweight -tittelin. Hogan paini myös USA:n puolella American Wrestling Associationissa, jossa hän oli ensin "heel", mutta Verne Gagnen oli pakko kääntää hänestä "face", sillä yleisö hurrasi hänelle.
World Wrestling Federation: Hulkamanian aikakausi.
Hulk Hogan jakamassa nimikirjoituksia faneilleen.
Hogan palasi vuoden 1983 loppupuolella World Wrestling Federationiin, ollen nyt face. Hogan julisti, että Hulkamanian aika on tullut, 24. tammikuuta 1984 Hogan voitti ensimmäisen WWF mestaruutensa The Iron Sheikiltä. Hogan oli mestarina seuraavat 4 vuotta, puolustaen mestaruuttaan mm. mr. Wonderfullia, Roddy Piperia ja André the Giantia vastaan. Hogan hävisi mestaruutensa 4 vuoden kauden jälkeen Andrelle. Kun Randy Savage oli voittanut mestaruuden, Hogan liittoutui tämän kanssa ja muodosti MegaPowers-joukkueen. Kun tiimi hajosi, Hogan voitti mestaruutensa takaisin vuoden 1989 WrestleManiassa. Hogan piti vyötään jälleen vuoden, kunnes hävisi sen Ultimate Warriorille vuoden 1990 WrestleManiassa. Hogan suunnitteli tällöin painijauransa lopettamista.
Kuitenkin vuonna 1991 Hogan voitti Royal Rumble -ottelun ja meni Wrestlemaniaan ottelemaan selkänsä kääntänyttä Sgt.Slaughteria vastaan. Ajoitus oli täydellinen, sillä olihan Persianlahden sota menossa. Kaikkien yhdysvaltalaisten sankari, Hulk Hogan voitti jälleen mestaruuden. Nyt Hogan piti mestaruuttaan Survivor Seriesiin asti, jolloin Undertaker kaappasi Paul Bearerin avustuksella vyön, mutta voitti sen takaisin viikon päästä pidetyssä Tuesday in Texas -tapahtumassa. Vyö kuitenkin julistettiin avoimeksi ottelun sekavuuden takia ja se pistettiin peliin vuoden 1992 Royal Rumble -otteluun, jonka voitti Ric Flair. Hogan kohtasi Wrestlemaniassa Sidin ja katosi sen jälkeen kehästä pitkäksi aikaa.
Hogan palasi WWF'n vuonna 1993 auttamaan ystäväänsä Brutus Beefcakea, kun Money INC oli hyökännyt tämän kimppuun. Wrestlemaniassa Hogan ja Beefcake kohtasivat Money INCin joukkuemestaruudesta, mutta Hogan ja Beefcake diskattiin. Myöhemmin samana iltana Hogan protestoi tuomarin päätöstä julistaa Yokozuna mestaruusottelussaan Bret Harttia vastaan voittajaksi ja päätyi itse kehään Yokozunaa vastaan. Hogan voitti tämän muutamassa sekunnissa ja vei mestaruuden viidennen kerran urallaan. Hulk Hogan hävisi vyön takaisin Yokozunalle kuukautta myöhemmin King of The Ring -PPV:ssä. Tällöin myös otteluihin vaikutti Hoganin hyvän kaverin Andre the Giantin kuolema, koska oli ystävöitynyt Andren kanssa.
World Championship Wrestling.
Vuonna 1993 Hogan lähti WWF:stä ja suunnitteli painiuransa lopettamista. Hän näytteli tuolloin elokuvissa. 1994 hän kuitenkin palasi painin pariin WCW:sa, otellen Ric Flairia vastaan. Vuonna 1996 Hulk Hogan yhdisti voimansa kahden WWF:stä lähteneen miehen, Scott Hallin ja Kevin Nashin kanssa, jolloin syntyi nWo (new World order). 1999 Hogan jätti nWo:n taakseen ja otti takaisin vanhan punakeltaisen asunsa.
Vuonna 2000 Hulk Hogan lähti WCW:stä voitettuaan WCW:n mestaruuden. Vince Russo antoi potkut ja Hogan lähti yli vuoden kestäneelle lomalle, johon oli syynä mm. huonokuntoinen polvi. Hulk Hogan palasi kehään vuoden 2001 lopulla XWF-promootiossa, jossa hän otteli Mr. Perfectiä vastaan. XWF oli lyhyt aikainen, eikä Hogankaan siellä kauan viihtynyt.
World Wrestling Entertainment.
Vuoden 2002 alussa Hulk Hogan solmi sopimuksen WWE:n kanssa, ja liittyi jälleen nWo:hon. Hogan kohtasi The Rockin WrestleMania X-8:ssa häviten kyseisen ottelun. Hogan otti takaisin keltapunaisen asunsa ja voitti WWE:n mestaruuden Triple H:lta Backlashissä vuonna 2002. Hogan puolusti mestaruuttaan mm. Chris Jerichoa ja Ric Flairia vastaan. Hogan hävisi mestaruutensa kuukauden mestaruuskauden jälkeen Judgement Dayssa Undertakerille. Tämän jälkeen Hogan feudasi (kahden painijan välinen vihanpito) Kurt Anglen kanssa. Angle ja Hogan kohtasivat King of The Ringissä ottelussa, jonka lopussa Hogan luovutti WWE:n mukaan ensimmäistä kertaa urallaan. Todellisuudessa Hogan oli luovuttanut jo kerran aiemmin WCW Nitrossa Lex Luger:lle WCW mestaruusottelussa.
Hogan voitti Edgen kanssa joukkuemestaruuden Amerikan itsenäisyyspäivänä esitetyssä Smackdownissa!, jossa nämä kaksi voittivat hallitsevat mestarit Billyn ja Chuckin. He hävisivät joukkuemestaruuden Vengeancessa Christianille ja Lance Stormille.
Vengeancen jälkeen Hogan otteli The Rockin kanssa Christiania ja Stormia vastaan joukkuemestaruudesta, mutta Brock Lesnar sekaantui otteluun ja teki Hoganille F5-likkeensä aiheuttaen diskauksen Christianille ja Stormille (mestaruus ei vaihdu diskauksella). Lesnar ja Hogan kohtasivat erään Smackdownin! pääottelussa, jossa Lesnar tuhosi Hoganin ja lähetti tämän lomailemaan. Lomallaan Hogan kirjoitti mm. elämäkertaansa "Hollywood Hulk Hogan".
Hoganin oli alun perin tarkoitus palata lomaltaan jo vuoden 2002 marraskuussa Survivor Seriesiin ottelemaan Brock Lesnaria vastaan WWE:n mestaruudesta. Ongelmaksi muodostui kuitenkin ottelun lopetus. Hogan olisi halunnut voittaa mestaruuden vielä kerran urallaan, kun taas Vince McMahon halusi Hoganin häviävän. Lopulta Hogan ja Vince sopivat, että Hogan palaa vasta vuoden vaihteen jälkeen. Myöhemmin "Off the record"-ohjelmassa Hulkster kertoi, että hänellä ei olisi ollut ongelmaa hävitä Lesnarille, mutta koska hän on sen jo kerran tehnyt olisi hän mielestään menettäny suuren osan uskottavuuttaan, jos hän palaisi vain Lesnarin uudelleen tuhottavaksi.
Vuoden 2003 alussa Hogan palasi pieneltä tauoltaan kehistä alkaen vihoitella Vince McMahonin kanssa ja Hogan haastoi McMahonin otteluun No Way Out-PPV:hen. McMahon kuitenkin määräsi myös paluun tekevän The Rockin ottelemaan Hogania vastaan No Way Outissa. The Rock oli nyt heel ja voitti No Way Outissa Vince McMahonin salajuonella.
Kyseisen ottelun lopussa, kun Hogan sai iskettyä leg droppinsa ja aloitti The Rockin selättämisen yhtäkkiä valot pimenivät. Kun valot tulivat takaisin makasi tuomari tajuttomana kehässä ja tämän vieressä oli terästuoli. Vince McMahon käveli rampille näytellen hämmästynyttä ja Hogan syytti eleillään McMahonia tapahtuneesta. Silloin "tajuttomana" ollut tuomari (joka oli oikeastaan Ohio Valleyssa koulutettavana ollut painija, Sylvan Grenier) siirsi tuolin The Rockille, joka oli vironnut. Rock löi Hogania tuolilla päähän ja sai tämän vuotamaan verta. The Rock voitti ottelun tehtyään Hoganille vielä Rock Bottomin. Rock, McMahon ja Grenier tuulettivat kolmistaan kehässä ja kun The Rock ja Grenier poistuivat päätti McMahon vielä morkata Hogania ja heitti pukunsa pois. Tämän alta paljastui punainen Hulkamania-paita, jota oli kuitenkin hieman tärvelty. Etupuolen "Watc'ha gonna do?"-sloganin päälle oli kirjoitettu "nothing" ja selkäpuolen "brother"-sanan päälle "sucks". Vince poseerasi Hoganin tapaan repien sitten paitansa Hoganin tyyliin. Vince heitti paidan riekaleet Hogania päin ja sylkäisi vielä ennen lähtöään tämän päälle.
Vince ja Hogan lopulta kohtasivat WrestleMania XIX:ssa. Ottelussa oli panoksena Hoganin ura. Ottelu oli verinen, mutta kaikista haasteista huolimatta Hogan selätti McMahonin ja pelasti uransa. Seuraavassa Smackdownissa häviöstä katkera Vince kuitenkin hyllytti Hoganin.
New Japan Pro Wrestling.
Hogan oli lähes heti puheissa New Japan Pro Wrestlingin kanssa, sillä hän halusi otella Masahiro Chonoa vastaan.
Hulk Hogan kohtasi Masahiro Chonon NJPW-promootiossa Japanissa marraskuussa 2003. Ottelu oli erikoinen, sillä se oli Hoganin ensimmäinen ottelu Japanissa 10 vuoteen ja Hoganilla oli pitkäaikainen manageri sekä ystävä, Jimmy Hart, kehänlaidalla. Hogan voitti ottelun ja palasi onnistuneesti Japaniin. Ottelun jälkeen TNA:n Jeff Jarrett hyökkäsi Hoganin kimppuun, koska tämä kertoi haluavansa voittaa NWA World Heavyweight-mestaruuden. Hoganin piti asettua vuoden 2004 alussa Jarrettia vastaan NWA World Heavyweight-mestaruudesta, mutta Hoganin polvi sekä lonkka olivat jälleen hajalla ja suunnitelmat muuttuivat.
Hall of Fame.
Vuoden 2004 ajan Hogan piti taukoa painimisesta johtuen operoidusta polvesta ja lonkkaproteesista. Hän auttoi tytärtään Brookea tämän laulajauran kanssa ja esiintyi Smackdownin 5-vuotislähetyksessä videon kautta kertoen lempihetkestään Smackdown!-ohjelmassa, joka oli joukkuemestaruuden voittaminen Edgen kanssa. Vuoden 2005 alussa Hulk Hogan kuulutettiin WWE:n legendojen Hall of Fameen. Tähän Hogan liitettiin juhlallisessa seremonioissa iltaa ennen WrestleMania XXI:tä.
Paluu.
WrestleMania XXI:ssa Muhammad Hassan ja hänen managerinsa Khosrow Daivari hyökkäsivät Eugenen kimppuun, jolloin "Real American" alkoi soida ja Hulk Hogan saapui pelastamaan Eugenen. Hogan löylytti "pahikset" ja tuttuun tapaansa poseerasi yleisölle monta minuuttia.
Eräässä Shawn Michaels asettui polvilleen kameran eteen ja pyysi Hulk Hogania joukkuekaverikseen Backlashiin sekä Hassania että Daivaria vastaan. Seuraavassa RAW:ssa Hogan tuli ja pelasti Michaelsin sekä Hassanilta että Daivarilta. Backlashissa Hulk Hogan ja Shawn Michels kohtasivat Hassanin ja Daivarin joukkueottelussa, jonka he voittivat tunnelmallisen matsin jälkeen, jossa ei kuitenkaan nähty Hoganin leg droppia, sillä hänen lonkkansa oli ollut huonona ja Hogan pelkäsi loukkaavansa itsensä. Hogan kuitenkin kertoi ottelevansa uusia otteluja, jos hänen lonkkansa vain kestäisi Backlashin ottelun.
Tämän jälkeen Hulk Hogan osallistui "mysteerisenä partnerina" John Cenan ja Shawn Michaelsin rinnalle kohtaamaan Chris Jerichon, Christianin ja Tyson Tomkon. Hulk Hogan vaihdettiin lopussa kehään ja Hogan hoiteli miehet ja sai lopulta tehtyä legendaarisen Leg Droppinsa Tyson Tomkolle tuoden näin voiton joukkueelleensa.
Hogan kehässä Brutus Beefcaken kanssa.
Viikko tämän jälkeen Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä, Hulk Hogan tuli vieraaksi RAW:n "Talk Show"-segmenttiin Carlito's Cabanaan, jossa oli tarkoitus mainostaa Hulk Hoganin reality show’ta "Hogan Know's Best" -sarjaa. Pian Carlito kuitenkin sanoi Hoganille haluavansa harrastaa seksiä tämän tyttären Brooke Hoganin kanssa. Hogan pöyristyi ja löi Carliton kanvesiin. Silloin Kurt Angle tuli pitämään seuraa ja sanoi haluavansa pistää "Brooken luovuttamaan" milloin Hogan hyökkäsi myös Kurt Anglen kimppuun Carliton hyökätessä kuitenkin takaa päin. "HBK" Shawn Michaels tuli kuitenkin pelastamaan Hoganin. Myöhemmin samana iltana nähtiin Tag Team-ottelu Shawn Michaels ja Hulk Hogan vs Carlito ja Kurt Angle, jonka Hogan ja Michaels voittivatkin. Ottelun jälkeen Michaels kuitenkin kääntyi Hogania vastaan iskien Sweet Chin Music-potkunsa ja antamalla haasteen Hoganille SummerSlamiin.
"Ikoni" vastaan "Legenda".
Kaksi viikkoa tämän jälkeen Hulk Hogan hyväksyi haasteen, jonka jälkeen nähtiin kahtena viikkona kuinka Michaels pyrki nolaamaan Hulk Hogania mm. imitoimalla tämän esiintymistä Larry King keskusteluohjelmassa.
Tämän jälkeen järjestettiin Hoganille ja Michaelsille "face to face"-kohtaaminen, jossa molemmille valvojana toimiva Jerry "The King" Lawler esitti kysymyksiä. Shawn kuitenkin keskeytti jokaisen Hoganille osoitetun kysymyksen kunnes Hogan sai tarpeekseen ja sanoi suorat sanat, joka johti tappeluun.
SummerSlamissa Hogan ja Michaels kohtasivat 21 minuuttia kestäneessä ottelussa. Sen aikana nähtiin mm. Hogan lyömässä Shawnia vatsaan, Michaels nolaamassa Hogania, Hogan Body Slammaamassa Michaelsia selostuspöytään ja Shawnin pistävän Hoganin vuotamaan verta. Ottelun lopussa Hulk Hogan kuitenkin tuttuun tapaansa Hulk-Uppassi, iski Big Bootin ja pudotti legendaarisen Leg Dropin Michaelsin kaulaan. Hulk Hogan oli jälleen voittanut yhden ottelun. Ottelun jälkeen Hulk Hogan ja Shawn Michaels kättelivät.
Haaste Stone Cold Steve Austinille.
3. lokakuuta 2005 Hogan oli erikoisvieraana WWE RAW Homecomingissa. Legendaarinen Mean Gene Okerlund haastatteli Hogania kysyen tältä, mitä Hoganille on vuorossa seuraavaksi. Hogan puhui ensin hieman aiemmista suurista matseistaan (mm. Bodyslammistaan Andre The Giantille ja ottelusta The Rockia vastaan) ja kysyi sitten hulkamaanikoilta mitä nämä tekisivät, jos Hulk Hogan kohtaisi Stone Cold Steve Austinin ottelussa. Hoganin ja Austinin kohtaamista ei ilmeisesti kuitenkaan nähdä, sillä Austin ei ole kykenevä ottelemaan Hogania vastaan niskavaivan vuoksi.
Stone Cold Steve Austin vs Hulk Hogan on ottelu, josta fanit ovat puhuneet 1990 luvun loppupuolelta lähtien samaan tapaan, kuin aikoinaan puhuttiin Hoganin ja Flairin kohtaamisesta, joka lopulta toteutuikin. Hogan on toistuvasti haastatteluissa ilmaissut halunsa työskennellä Austinin kanssa, mutta jokin on jatkuvasti ollut esteenä. Vuonna 2002, kun Hogan palasi World Wrestling Entertainmentiin oli olemassa suunnitelmia Hogan vs Austin-kohtaamiselle ja siitä nähtiinkin pientä vihiä, mutta Austin lähti WWE:stä saman vuoden keväällä ja palasi vasta vuoden 2003 helmikuussa. Tällöin Hogan oli jälleen kiinnostunut ottelemaan Austinia vastaan, mutta Austin lopetti tällöin uransa painijana ja siirtyi non-wrestler-rooliin sekä Hogan jätti WWE:n samana kesänä taakseen.
Huhut alkoivat jälleen Hoganin ryhdyttyä tekemään satunnaisia esiintymisiä WWE:ssä vuonna 2005, ja Austin itsekin väläytteli mahdollisuutta hänen ja Hoganin välisestä ottelusta, sanoen, että voisi otella vielä yhden ottelun. Monet fanit innostuivat, kun Hogan WWE RAW Homecomingissa haastoi Austinin. Monet fanit olettivat Austinin ja Hoganin ottavan yhteen WrestleMania 22 tapahtumassa, mutta tähän ei päästy sopimusongelmien jälkeen. WWE'n kerrotaan tarjoneen Austinille todella suurta summaa, ilmeisesti reilusti 100 000 dollarin ylitse pääsevää summaa, joka on yhdeltä ottelulta valtavasti, mutta Austin ei vieläkään lämmennyt ajatukselle.
Legend vs. Legend Killer.
Hogan esiintyi 15. heinäkuuta 2006 pidetyssä Saturday Nights Main Event-televisiotapahtumassa. Hogan esiintyi yhdessä tyttärensä Brooke Hoganin kanssa kehässä promoamassa, kunnes jo muutamia viikkoja Hoganista ja tämän tyttärestä promonnut Randy Orton saapui kehään antaen samalla Brookelle ruusun ja esitti Hoganille haasteen SummerSlammiin, jonka Hogan ilmoitti miesten kätellessä hyväksyvänsä. Myöhemmin backstagella Ortonin flirttaillessa Brooken kanssa Hulk puuttui tilanteeseen sanoen kohtaavansa Ortonin SummerSlammissa, jolloin Orton lähti. Hulk käski Brooken autoon, mutta kävellessään auton taakse Orton teki lopetusliikkeensä RKO:n Hoganille ja tämän pää jysähti auton takaluukkuun. Maanantain RAW:ssa Orton promotti siitä kuinka Hulkamania tulee kukistumaan SummerSlammissa ja kuinka ei koskaan käyttäisi hyväkseen Hoganin Brooke-tytärtä.
Hogan reagoi promoon ja kaikkeen muuhunkin saapumalla paikalle seuraavan viikon RAW-ohjelmaan. Hogan kertoi kohdaneensa Ortonin perheen ennenkin, kun hän otteli Randyn isää Bob Orton Jr:ää vastaan 1980-luvulla. Hogan sanoi, että Orton ei tiedä mitä kunnioitus on ja sen hän tulee oppimaan SummerSlammissa. Ortonia, joka pysytteli visusti kehän ulkopuolella ei kuitenkaan juuri SummerSlam kiinnostanut, vaan hän puhui Brookesta enemmän ja sanoi, että haluaa Brooken näkevän, kuinka "The Legend Killer" tappaa Hulkamanian. Hogan kehotti tämän seurauksena Ortonia tulemaan kehään ja hoitamaan homman nyt. Orton näytteli tulevansa kehää, mutta Hoganin lähestyessä köysiä perääntyi. Pian kuitenkin Jerry Lawler, RAW:n selostajatiimin kommentaattori ja showpainilegenda, tarttui Ortoniin heittäen tämän kehään. Hogan hulkuppasi Ortoniin, mutta kun Hogan yritti iskeä big bootin Orton livahti ulos kehästä.
Myöhemmin saman viikon loppupuolella alkoi kohu Hoganin mahdollisesta polvivammasta. Magneettikuvauksissa polvesta löydettiin vain lievä repeämä, joka ei vaatinut leikkausta. 9. elokuuta WWE.com uutisoi, että polvivamma ei estä Hoganin osallistumista SummerSlamiin.
SummerSlam-PPV:ssä Hogan voitti Randy Ortonin tehtyään tälle legendaarisen leg droppinsa.
Hogan lopettaa työskentelyn Vince McMahonin kanssa.
Hulk Hogan ja Vince McMahon suunnittelivat pitkään Hoganin ottelevan Wrestlemania 23 PPV:ssä Big Show'ta vastaan. Ottelun oli tarkoitus herättää nostalgiaa, sillä Wrestlemania 23 aikoihin tulisi 20 vuotta kuluneeksi siitä, kun Hogan bodyslammasi toista jättiläistä Andre the Gianttia. Suunnitelmat kuitenkin sotkeentuivat, sillä kun Hogan oli Bubba the Sponge radio show’ssa, soitti eräs WWE:n työntekijä tälle ja kertoi listan vuonna 2007 Hall of Fameen liitettävistä painijoista. Työntekijä ei kuitenkaan tiennyt puhuvansa radioon ja kaikki nimet vuosivat julkisuuteen. Tämän jälkeen Vince McMahon peruutti kaikki suunnitelmat Hoganista Wrestlemaniaan ja hänen kerrotaan vannoneen ettei enää koskaan työskentele Hulk Hoganin kanssa. McMahon kuitenkin rauhoittui hieman kuultuaan, että Hogan oli humalassa esiintyessään Bubba the Spongessa.
Hulk Hogan kuitenkin esiintyi joulukuussa 2007 RAW'n 15-vuotisjuhlalähetyksessä. Hogan pelasti Hornswogglen Great Khalin kynsistä ja promosi American Gladiators ohjelmasta, jossa Hulk toimii juontajana.
Memphis Wrestling.
Hogan alkoi esiintyä Memphis wrestlingin tiedotustilaisuuksissa ja erinäisissä haastatteluissa. Hänen ja
huhtikuuta käytävään Clash of the Legends-tapahtumaan. Kuitenkin, kun Vince McMahon kuuli Lawlerin aikovan otella Hogania vastaan kielsi McMahon Lawlerin ja monen muun WWE-tähden osallistumisen kyseiseen tapahtumaan. Vince jopa yritti perua tapahtuman tarjoamalla Memphisin promoottorille isoa tukkua rahaa, mutta ei onnistunut. Lawlerin tilalle Hogania vastaan ilmoitettiinkin Paul Wight painianimeltään Big Show. Hogan ja Wight kohtaavat toisensa Clash of The Legends-tapahtumassa, ja ottelua markkinoidaan sloganilla "ottelu jota Wrestlemania ei pystynyt toteuttamaan".
Ottelu kesti noin 12 minuuttia, ja se toimi tapahtuman Main Eventtinä. Ottelu oli käytännössä uusinta Hoganin ja Andren vastaavasta ottelusta. Matsin lopussa Hogan body slammasi Wightin, teki tälle legendaarisen leg droppinsa ja selätti tämän..
Oma promootio: Hulk Hogan's Celebrity Championship Wrestling ja TNA.
Chris Benoitin ja hänen perheensä murha-tragedian jälkeen Hulk Hogan on väläytellyt mediassa mahdollisuutta oman promootion perustamiselle. Hogan vihjasi, että hänellä on jokin uniikki idea ja että hänellä olisi käytännössä jo televisiosopimus valmiina. Hogan ja Eric Bischoff ovat suunnitteilla, mutta Hogan tahtoisi esiintyä WrestleMania 24 -tapahtumassa, mutta Vince McMahonin kuultua omasta promootiosta, Hulk Hogan ei näillä näkymin ole esiintymässä WrestleManiassa.
Kun Hogan sai CCW:n aluilleen, hän antoi CCW:n mestaruuden entiselle WWE:n painijalle Rob Van Damille. 29.10.2009 Hogan solmi Total Nonstop Action Wrestlinging (TNA) kanssa sopimuksen jonka mukaan Hogan jatkaa painimista TNA:ssa. Ennen TNA-debyyttiä Hogan aloitti "Hulkamania: Let The Battle Begin" -kiertueen jossa paini Hoganin lisäksi monta muuta entistä WWE:n tähteä, mm. Umaga, Lance Cade, Scotty 2 Hotty, Colin Delay, Balls Mahoney, Brian Kendrick, Paul London, RVD (Rob Van Dam) ja Ric Flair.
Saavutukset.
Hulk Hoganin karismaattinen persoonallisuus auttoi häntä saavuttamaan kuuluisuutta jo ennen Hulkamanian tuloa. Rocky III elokuva nosti Hogania pinnalle ja hänestä puhuttiin paljon. Hoganin liityttyä takaisin World Wrestling Federationiin, Vince McMahon tiesi mistä vivuista nykiä ja sai Hoganin voittamaan mestaruuden. Yhdessä McMahon ja Hogan keksivät showpainille aivan uusia ulottuvuuksia: Sarjakuvamaisempia hahmoja ja oheistuotteita, kuten t-paitoja. Sisääntulomusiikitkin yleistyivät kaikille painijoille ja rahaa virtasi yhä enemmän. Heidän suurin keksintönsä oli kuitenkin WrestleMania, showpainin oma Super Bowl.
Hoganin suosio pieneni 1990 luvun alussa ja tämän sekä hieman McMahonin kanssa kylmenneiden välien takia Hogan ei uusinut sopimustaan vuonna 1993, vaan lähti tekemään elokuvia. Hoganin liityttyä vuonna 1994 World Championship Wrestlingin riveihin oli hänen suosionsa yhä melko heikkoa, joka johti vuonna 1995 siihen, että Hogan teki vain satunnaisi esiintymisiä World Championship Wrestlingin ohjelmistoissa. Kuitenkin uudet tuulet alkoivat puhaltaa, kun vuonna 1996 Hogan ja WCW:n tuon aikainen headbooker Eric Bischoff keksivät idean Hoganista heelinä ja lopulta saivat idean nWo:sta. nWo, jota Hogan alussa johti oli menestys. WCW Nitro voitti WWF RAW:n pitkään katsojaluvuissa.
Hogania pidetään nykyään yleisesti miehenä, joka nosti WWF:n maailmankartalle ja on ollut tähtenä pidempään kuin kukaan muu showpainija koskaan.
Hulk Hoganin urasta on julkaistu DVD vuonna 2002, "Hulk Still Rules". Vuonna 2006 julkaistiin kattava kolmen levyn kokoelmaboksi "Hulk Hogan – The Ultimate Anthology", jossa on Hoganin parhaat 22 ottelua kolmen vuosikymmenen ajalta Gene Okerlundin ja Jimmy Hartin esitteleminä. Joissakin maissa boksi sisältää yhden bonuslevyn, jossa on vielä kuusi ottelua lisää.
Kritiikki.
Hogania on kritisoitu kovasti "pukuhuonepolitikoinnista". Huhut kertovat, että Hogan olisi mm. kiristänyt WWF-mestaruusottelun Yokozunaa vastaan vuonna 1993 uhkaamalla peruvansa esiintymisensä koko tapahtumassa. Hoganin kerrotaan tehneen paljon itsekkäitä tekoja backstagella 1980- ja 1990-luvuilla, mutta ilmeisesti hän on rauhoittunut 2000-luvulla.
Hoganin painityyli on vuosien mittaan yksinkertaistunut ja häntä on kritisoitu painitaidoiltaan huonoksi. Hogan oli kyllä aikoinaan erittäin taitava kokoisekseen mieheksi mikä ilmeni mm. hänen Japanissa käydyistä otteluistaan. Hogan kuitenkin yksinkertaisti tyyliään, johtuen heikosta polvesta. Toisaalta Hoganin ei tarvinnut eikä tarvitse tehdä kummoisia liikkeitä saadakseen yleisöä puolelleen. Hulk Hoganin tapauksessa on kyse enemmän hyvän show’n luomisesta ja yleisön sytyttämisestä, kuin hienon painin saavuttamisesta.
Hulk Hogan on tehnyt juuri sopimuksen TNA:n kanssa ja toivoo fanejen tulevan enemmän TNA:han.
Perhe.
Terry Bollea meni naimisiin 18. joulukuuta 1983 Linda Claridgen (s. 24. elokuuta 1959) kanssa. Heillä on 2 yhteistä lasta: tytär Brooke Hogan (s. 5. toukokuuta 1988) ja poika Nick Hogan (s. 27. heinäkuuta 1990). Vuoden 2007 loppupuolella Claridge haki eroa miehestään ja seurustelee nykyään 19-vuotiaan kanssa.
Showpainija ja tv-tähti Hulk Hogan avioitui rakkaansa Jennifer McDanielin kanssa Floridassa 14. joulukuuta 2010.
Hoganien elämästä kuvattiin vuosina 2005–2007 neljä kautta tosi-tv-sarjaa "Hogan Knows Best" (suom. Hurjat Hoganit). Vuodesta 2008 lähtien on kuvattu enemmän Brooke Hoganin elämään keskittyvää spinoff-sarjaa "Brooke Knows Best".


Inklinaatio.
Inklinaatio on kappaleen kiertoradan kaltevuutta kuvaava kulma. Taso, johon nähden inklinaatio mitataan, ja positiivisen suunnan valinta ovat käytännössä mielivaltaisia.
Aurinkokunnan kappaleiden inklinaatio mitataan Maan ratatasosta, Maan pohjoisnavan puoli on positiivinen. Planeettojen inklinaatiot ovat tyypillisesti muutamia asteita, samoin useimpien asteroidien. Komeettojen inklinaatiot ovat usein hyvin suuria, kymmeniä asteita.
Maata (tai jotain muuta planeettaa) kiertävien kuiden ja satelliittien inklinaatio mitataan planeetan päiväntasaajan tasosta.
Kaksoistähtien tapauksessa inklinaatio mitataan näkösäteeseen nähden. Pimennysmuuttujien eli toisensa ajoittain peittävien kaksoistähtien inklinaatio on 90 astetta. Näin toimitaan myös eksoplaneettojen havaittuja inklinaatioita ilmoitettaessa.


Suunnistus.
Suunnistus on urheilulaji, jossa kuljetaan maastossa tarkoituksena löytää karttaan merkityt rastit oikeassa järjestyksessä mahdollisimman nopeasti. Maasto voi olla rakentamatonta luontoa, esimerkiksi metsää tai rakennettua puistoa ja taajamaa. Kartan lisäksi suunnistamisen apuna käytetään usein kompassia.
Suunnistusreitti on merkitty karttaan joukolla numeroituja violetteja ympyröitä, "rasteja", jotka on yhdistetty väliviivoin. Maastossa kartan rastipisteet on merkitty oranssi-valkoisella kolmisivuisella rastilipulla.
Suunnistusta voi harrastaa myös kuntoiluna ja luontoliikuntana ilman ajanottoa.
Historia.
Suunnistuksen alkuperät ovat Skandinaviassa 1800-luvun sotilaiden liikuntamuotona. Kilpasuunnistus alkoi Norjassa vuonna 1897. Lajin suosio kasvoi 1930-luvulla parempien kompassien myötä. Ensimmäinen Suomenmestaruuskilpailu järjestettiin vuonna 1935. 1960-luvulla suunnistuksesta tuli kansainvälinen ilmiö.
Ensimmäinen maailmanmestaruuskilpailu järjestettiin 1.10.1966 Fiskarin kylässä Pohjassa, läntisellä Uudellamaalla. Kaikki mitalit menivät Pohjoismaille. Mukana oli kilpailijoita ainakin Bulgariasta, Itä-Saksasta, Itävallasta, Norjasta, Ruotsista, Suomesta, Sveitsistä, Tanskasta, Tšekkoslovakiasta ja Unkarista. Miesten kilpailumatka oli 14,1 kilometriä ja naisten 6,6 kilometriä.
Nykyään 55 kansallista suunnistusliittoa kaikilta asutetuilta mantereilta on rekisteröitynyt Kansainvälisen suunnistusliiton jäseneksi. Maailmanmestaruuskilpailut järjestetään vuosittain. Ennen vuotta 2002 kilpailut järjestettiin joka toinen vuosi. Suunnistuksen kärkimaita ovat Norja, Ruotsi, Suomi, Sveitsi, Ranska, Tšekki ja Venäjä.
Suomessa suunnistusseurat ovat järjestäytyneet alueittain sekä valtakunnallisesti Suomen Suunnistusliiton jäseniksi.
Kilpailumuodot.
Alessio Tenani ja Fabien Pasquasy rastilla maailmancupin sprintin osakilpailussa Salossa.
Pitkän ja erikoispitkän matkan erityispiirteenä on omaan fyysiseen suorituskykyyn ja suunnistustaitoon perustuvien oikeiden reitinvalintojen tekeminen. Keskimatkalla korostuu tarkka suunnistus ja rastinotto, koska kisat käydään yleensä pienipiirteisessä maastossa. Sprinttisuunnistusta kutsuttiin aikaisemmin puistosuunnistukseksi, koska kilpailut pidettiin rakennetuissa puistoissa ja kortteleissa. Nykyään sprinttimaaston vaatimuksena on vain nopeakulkuisuus. Erityispiirteenä on oikeiden reitinvalintojen tekeminen nopeasti joka rastivälillä.
Viestisuunnistuksen ja yhteislähtökisojen, kuten SM-erikoispitkän, erityispiirre on taktikointi ja letkassa juokseminen. Yösuunnistus käydään pimeässä, jolloin maaston näkemiseen ja kartan lukuun käytetään otsavaloa. Partiosuunnistuksessa kilpaillaan muutaman hengen joukkueella, jolloin vain osa rasteista on kaikille kilpailijoille pakollisia.
Viestin ja partiosuunnistuksen lisäksi joukkuekilpailuna voidaan käydä myös esimerkiksi seuraottelu, jossa yksilöiden tulokset lasketaan yhteen joukkuetulokseksi.
Kilpasuunnistus.
Kilpailuissa suunnistusasuna on peittävä keinokuituasu sekä jalkineena metallinastoin varustetut karkeakuvioiset suunnistuskengät, nastarit. Sprinttisuunnistuksessa saa käyttää lyhytlahkeisia housuja ja jalkineet ovat nastattomat.
Fyysisten ominaisuuksien lisäksi huipputason suunnistajalla tulee olla kyky hahmottaa maastonmuodot ja kulkukelpoisuus kartan avulla ja sen jälkeen tehdä nopeita, mutta toisaalta myös varmasti rastille johtavia reitinvalintoja. Reitit kulkevat usein pienipiirteisessä maastossa, jossa tarkka kartan lukeminen on tärkeää. Monet huippusuunnistajat ovat luopuneet kompassin käytöstä ja suunnistavat pelkän kartan avulla.
Kuntoilu.
Suunnistus on erittäin suosittu kuntoilumuoto. Se sopii kaikenikäisille, sen harrastaminen on edullista eikä vaadi erityistaitoja. Kuntosuunnistaja selviää ilman kompassiakin.
Suunnistusseurat järjestävät eri puolilla maata huhti-lokakuun välillä ilta- ja kuntorasteja. Pientä maksua vastaan osallistuja saa kartan, jolta voi valita sopivan reitin (yleensä 1–10 kilometriä). Tarvittaessa saa opastusta.
Myös joissain kansallisissa kilpailuissa on mahdollisuus kuntosuunnistukseen, kuten myös kesäisillä rastiviikoilla, kuten Kainuun rastiviikolla tai Fin5-viikolla.
Kuntosuunnistaja voi kulkea metsässä omaa vauhtiaan – myös kävellen. Kuntoilijat pitävät lajin parhaina puolina luonnossa liikkumista, etsimisen ja löytämisen iloa, – ja mahdollisuutta kilpailla itseään vastaan samanlaisissa olosuhteissa, joissa aktiiviharrastajatkin harjoittelevat.
Kartta.
Suunnistuskartat ovat usein yksityiskohtaisempia ja tarkempia kuin tavalliset topografiset kartat. Suunnistuskartassa kaikki esteet ja maastonmuodot on esitetty selkeästi karttamerkein. Karttamerkkien käytöstä on olemassa kansainvälisesti yhteneväiset kuvausohjeet. Sprinttisuunnistuskartassa on kaupunkialueiden kuvaustavassa eroja verrattuna muihin suunnistuskarttoihin. Sprinttikartan karttamerkeillä kuvataan yksikohtaisemmin maanpinnan kulkukelpoisuutta (esim. kovapintaiset alueet) sekä kulkuesteitä, kuten ylipääsemättömiä aitoja.
Suunnistuskarttojen mittakaava on yleensä 1:10 000, sprintissä käytettävien karttojen mittakaava on 1:4 000 tai 1:5 000 ja opetuskarttojen 1:3 000 tai 1:5 000. Pidemmillä matkoilla, etenkin arvokilpailuissa mittakaava on usein 1:15 000. Käyräväli suomalaisissa suunnistuskartoissa on yleensä 5 metriä tai 2,5 metriä, sprintissä yleensä 2,5 metriä. Muitakin käyrävälejä on käytössä, joskin harvinaisina. Muualla kuin Suomessa käyräväli saattaa olla 2 metriä tai 4 metriä. Käyräväli on ilmoitettu kartassa mittakaavan vieressä. On huomattava, että käyräväli ei suunnistuskartassa ole aivan täsmällinen, sillä kartta pyritään tekemän sellaiseksi, millaisena suunnistaja sen kokee. Tämän takia joskus on käyräväliksi merkitty 3-5 metriä. Nykyään kartat ja ratasuunnitelmat tehdään tietokoneen avulla. Yleinen kartoitusohjelma on Ocad.
a> Horsens Orienteringsklub'n puheenjohtajan Lars Sørensenin luvalla. Kartan tekijät Tage Baun ja Preben Jørgensen.
Rastit sijaitsevat luonnossa ja kartalla tunnistettavissa olevan paikan yhteydessä, esimerkiksi kiven sivussa, kukkulan päällä, notkossa tai jyrkänteen alla. Yksikohtaiset rastien sijaintipaikat selostavat rastinmääritteet on painettu joko kartalle tai ne ovat erillisellä rastinmääritelapulla. Maastossa rastit on merkitty valko-oransseilla rastilipuilla.
Rastillakäyntinsä suunnistaja todentaa leimaamalla. Alkuaikoina rasteja oli vähän ja jokainen niistä oli miehitetty rastin henkilökunnan merkitessä rastilla käyneet. Sittemmin siirryttiin erilaisiin mekaanisiin rastillakäynnin varmistuksiin, viimeisimpänä ns. pihtileimaus, jossa suunnistaja rei'itti pahvisen leimauskorttinsa reikäkuvion tuottavilla piikkipihdeillä. Nykyään on kilpailuissa käytössä elektroninen leimaus: suunnistajalla on mukanaan elektroninen leimauskortti, johon rastilla oleva leimasin merkitsee käynnin. Elektronisen leimauksen avulla suunnistajalle saadaan myös väliajat kaikilta rastiväleiltä. Suomessa on käytössä emit-leimausjärjelmä ja kansainvälisesti yleisin on Sportident.
Koska reittiä ei ole merkitty maastoon, voidaan kilpailualueella kilpailla samaan aikaan erimittaisilla ja eritasoisilla radoilla. Poikkeuksena ovat rastireitti ja tukireitti, jotka molemmat ovat lapsille tarkoitettuja ratoja. Rastireitillä reitti on merkitty karttaan yhtenäisellä viivalla ja maastoon viitoituksella, mutta viitoitettu reitti ei kuitenkaan ole paras reitinvalinta, vaan parhaaseen tulokseen pääsee oikaisemalla polkuja tai muita selväpiirteisiä maastonmuotoja pitkin. Tukireitillä rastit eivät ole viitoituksen varrella, vaan sen läheisyydessä. Rastireitti on käytössä kymmenvuotiaisiin asti, tukireitti tarjotaan vaihtoehtona 12-vuotiaisiin asti.
Leimausjärjestelmät.
Nykyaikaisten sähköisten leimausjärjestelmien avulla on leimausten tarkistamisen lisäksi mahdollista saada selville suunnistuksen kokonaisaika sekä rastiväleillä kulunut aika. Tämä ominaisuutta hyödynnetään kuntosuunnistuksissa ja harjoituksissa. Kilpailuissa on kuitenkin erillinen ajanottojärjestelmä, joka perustuu lähtöpaikalla olevaan lähtökelloon ja maalissa tehtävään maalileimaukseen.
Sähköisen leimauksen edut vanhaan niin sanottuun pihtileimasimeen nähden ovat selvät: suunnistusradoista on mahdollista tehdä niin sanottuja ristiratoja, kilpailijat tai kuntosuunnistustapahtuman osallistujat saavat rastivälikohtaiset väliajat ja leimojen tarkastus tapahtuu yksiselitteisesti elektroniseen korttiin tallentuneeseen tietoon perustuen.
Tärkeimmät sähköiset leimausjärjestelmät ovat Emit ja Sportident. Suomessa käytetään lähes yksinomaan Emit-leimausjärjestelmää, joka otettiin käyttöön syksystä 1998 alkaen.
Ennen suoritusta kilpailijan kortilla olevat tiedot tyhjennetään. Suorituksen jälkeen kortilla olevat tiedot siirretään tietokoneelle tai sitä varten tehdylle erityiselle purkulaitteelle. Purkulaiteessa voi olla myös lämpökirjoitin, jolla voidaan tulostaa väliaikatiedot heti maaliintulon jälkeen.
Järjestelmien eroja.
Emit-järjestelmässä on sekä kortissa että rastileimasimessa pitkäkestoinen patteri, jota ei voi vaihtaa. Odotettava käyttöikä on 8–10 vuotta. Siltä varalta, että elektroninen leimaus ei toimi, Emit-korttiin voidaan laittaa pahvinen varmistuskortti, johon leimasimessa oleva piikki tekee reiän korttia leimatessa. Emit-kortilla on oma ajanottonsa, joka käynnistyy, kun kortti nollataan lähdössä. Rasteille tehtävät leimaukset kirjataan talteen suhteellisina aikoina lähdöstä. Vain nollausleimasimessa on Emit-järjestelmässä valomerkki.
Sportident-järjestelmässä mukana kuljetettava kortti on Emit-korttia pienempi, eikä siinä ole omaa virtalähdettä. Tämän takia rastileimasimissa tulee olla oikea kellonaika, jotta väliaikatiedot saadaan talteen. Leimaukseen tarvittavan energian kortti saa rastileimaimesta, jossa on vaihdettavat akut. Rastileimasin antaa leimauksen yhteydessä joko valo- tai äänimerkin tai molemmat. Sportidentsta puuttuu Emitin pahvikorttia vastaava tapa leimauksen varmistusmenetelmänä. Sportidentistä on julkaistu useita versioita ja vanhimmat leimasimet eivät ole yhteensopivia uusimpien kilpailukorttien kanssa.
Suunnistuskilpailuja.
Suunnistuksen maailmanmestaruuskilpailut järjestetään vuosittain.
Suomen tunnetuin suunnistustapahtuma on vuosittain alkukesästä järjestettävä Jukolan viesti. Kyseessä on miesjoukkueiden 7-osuuksinen läpi yön kestävä viestisuunnistuskilpailu, johon osallistuu yli 1 400 joukkuetta pääosin Pohjoismaista. Kilpailun alla kisataan myös neliosuuksinen naisten Venlojen viesti, johon osallistuu noin 1 000 joukkuetta. Yhteensä Jukolan viesteissä on yli 15 000 osanottajaa ja se on Suomen suurin aikuisliikunnan harrastetapahtuma. Heinäkuussa Suomessa järjestetään kaksi suunnistusviikkoa: Kainuun rastiviikko ja Fin5.
Ruotsissa vuosittain huhti-toukokuussa järjestettävä Tiomila on miesten 10-osuuksinen kansainvälinen suunnistusviesti, jota on käyty vuodesta 1945 asti. Muita merkittävä ruotsalaisia suunnistustapahtumia ovat vuonna 1965 ensi kertaa järjestetty suunnistusviikko O-Ringen, johon on huippuvuosina osallistunut jopa 23 000 suunnistajaa, sekä lokakuussa suunnistuskauden lopussa järjestettävä 25-osuuksinen viestisuunnistus 25-manna, jossa joukkueeseen kuuluu kaikenikäisiä miehiä ja naisia.
Keski-Euroopassa järjestetään vuosittain useita rastiviikkoja, joissa on tuhansia osanottajia ympäri maailmaa.
Muita suunnistuslajeja.
Tavallisesta suunnistuksesta on syntynyt myös useita rinnakkaislajeja. Kesäisin perinteisen suunnistuksen lisäksi kilpaillaan myös pyöräsuunnistuksessa (MTB-O) ja tarkkuussuunnistuksessa (Trail-O).
Talvisin lajeina ovat hiihtosuunnistus (Ski-O) ja latusuunnistus, joissa suoritus tapahtuu hiihtämällä latuverkkoa pitkin. Latusuunnistus ei ole virallinen Suunnistusliiton laji, eikä siinä käydä esimerkiksi Suomen mestaruuskilpailuja, mutta alueellisia kilpailuja järjestetään vuosittain muutamia.
Pistesuunnistuksessa ei kuljeta ennalta määrättyä reittiä vaan yritetään tietyn ajan kuluessa käydä mahdollisimman monella rastilla. Rastit on usein pisteytetty niin, että kaukana ja vaikeasti saavutettavista rasteista saa enemmän pisteitä. Rogaining on 6–24 tuntia kestävä pistesuunnistus.
Vesillä harrastetaan melontasuunnistusta ja talvisin lajinomaisena talviharjoitteluna myös lumikenkäsuunnistusta. Lisäksi suunnistukseen liittyviä lajeja ovat muun muassa ampumasuunnistus, mönkijäsuunnistus, autosuunnistus ja radiosuunnistus. Radiosuunnistuksessa yhdistyvät radioamatööri- ja suunnistustaidot. Ampumasuunnistus on lähtöisin sotilaiden ja reserviläisten toiminnasta, mutta kilpailuja järjestetään myös siviilipuolella. Laji yhdistää suunnistuksen ja ampumahiihdon sääntöjä. Nämä lajit eivät kuitenkaan kuulu Suomen Suunnistusliiton eikä Kansainvälisen suunnistusliiton (IOF) lajeihin. On olemassa myös suunnistuspelejä esimerkiksi Suunnistussimulaattori (suomenkielinen) ja Catching Features (englanninkielinen).


Juusto.
Juusto on maidosta juoksettamisen ja maitohappokäymisen avulla valmistettu kiinteä elintarvike. Suomenkielinen sana ”juusto”, kuten ruotsinkielinen sana ”ost” tulevat mahdollisesti germaanien sanasta ”justa”, joka alkuaan on tarkoittanut juustomassaa.
Valmistus.
Juusto valmistetaan juustomassasta, jota saadaan maidosta erottamalla siitä hera eli neste. Maitona käytetään yleisimmin lehmän, vuohen tai lampaan maitoa, mutta myös mm. poron, puhvelin, hirven tai kamelin maidosta voidaan tehdä juustoa. Yhteen juustokiloon käytetään yleensä noin 10 litraa maitoa. Maito pastöroidaan usein hygieniasyistä, mutta monen juuston valmistuksessa käytetään pastöroimatonta maitoa.
Maito lämmitetään ensin noin +30-asteiseksi. Maidon saostumista voidaan nopeuttaa juoksutteella. Hera irrotetaan juustomassasta puristamalla tai kuumentamalla: mitä tarkemmin neste poistetaan, sitä kovempaa juustosta tulee. Sen jälkeen juusto laitetaan muotteihin, suolataan ja siihen lisätään joskus reikiä, jos halutaan tuottaa homejuustoa. Juuston makuun, paksuuteen ja koostumukseen voidaan vaikuttaa juuston tekovaiheessa muun muassa erityyppisten mikrobikantojen käytöllä, sekä erilaisella kuumennuksella, sekoituksella ja leikkauksella. Tuorejuustojen valmistuksessa heraa ei puristeta kokonaan pois, jolloin tuorejuustot jäävät pehmeiksi.
Lopuksi juusto kypsytetään säilyttämällä sitä säilytyshuoneessa haluttu aika. Kypsytystä jatketaan joitakin viikkoja tai yli vuodenkin ajan; pitkä kypsytys tekee juustosta voimakkaamman makuisen kuin lyhyt kypsytys. Kellarisäilytyksen aikana maitohappobakteerit kypsyttävät juustoa sisältäpäin.
Historia.
Juusto on ikivanha ruoka, jonka alkuperä on mahdollisesti vanhempi kuin kirjoitettu historia. Juusto on ilmeisesti leipääkin vanhempi, sillä jo paljon ennen leipäviljan keräilyä, on ihminen varmasti joskus saanut saaliikseen imeväisikäisen eläimen, jonka mahasta löytyi vasta juoksettunutta, hyvänmakuista maitoa. Juuston kypsyttäminenkin keksittiin hyvin varhain, sillä kun eläimen sisäelimiä oli kuivattu, havaittiin juustomassan kypsyneen mahassa.
Lypsettävien kotieläinten pidon alettua piti kehittää myös maidolle sopiva säilöntämenetelmä, varsinkin lämpimässä ilmastossa, jossa maito ei säily tunteja kauempaa. Kuten yllä kerrotaan, löytyi vasikoiden ja muiden imeväisiässä olleiden eläinten mahalaukusta juoksettunutta maitoa. Arvellaan, että ihminen keksi maidon juoksetuksen säilyttämällä sitä eläimen mahalaukusta valmistetussa leilissä. Juoksettuneen maidon eli juustomassan jälkikäsittelyssä kehittyi sitten runsas määrä erilaisia juustolajeja. Juuston makuun ja olemukseen vaikuttaa luonnollisesti myös maidon laji ja käsittely ennen juoksetusta – jopa sekin, mihin vuorokauden aikaan maito on lypsetty.
Mesopotamiassa juuston teko tunnettiin jo vuonna 5000 eaa., sillä senaikaisen temppelin friisistä on löytynyt kuvaus happamen kermajuuston valmistuksesta. Vuohenjuustoa valmistettiin myös Antiikin Kreikassa: Homeroksen Odysseiassa kuvaillaan sen taianomaista voimaa ja Hippokrates määräsi sitä lääkkeeksi tulehduksiin. Juustoa uhrattiin Kreikassa myös jumalille. Antiikin roomalaisten ruokavaliossa ja sotajoukkojen muonituksessa juustolla oli tärkeä osa, ja he tunsivat jo renniinin käytön ja kovan juuston valmistuksen. Roomalaiset myös toivat pääkaupunkiinsa paljon juustoja valloittamiltaan alueilta.
Kaarle Suuri antoi keskiajalla luostareille tehtäväksi juuston valmistuksen muun maanviljelystoiminnan ohella. Tämän seurauksena juustontuotanto monipuolistui, ja papiston kirjoitustaidon myötä juustoreseptit säilyivät jälkipolville. Hansaliiton aikana 1200–1400-luvuilla hollantilaista juustoa kaupattiin Itämeren maihin, ja juustonvalmistuksen taito rantautui myös Pohjoismaihin. 1800-luvulla Ferdinand Cohn sai selville mikrobien osuuden juuston kypsymisessä, ja juustontuotanto tehostui kaikkialla.
Ravintosisältö.
Juustossa on paljon proteiineja ja rasvoja. Se sisältää myös kalsiumia, A-vitamiinia ja fosforia. Juustojen rasvapitoisuus vaihtelee suuresti. Täysrasvaisissa juustoissa rasvaa voi olla yli 40%, mutta vähärasvaisissa juustoissa kuten raejuustossa alle 5%. Joskus juustojen rasvapitoisuus ilmoitetaan osuutena kuivapainosta, jolloin rasvaisimpien juustojen rasvaprosentti voi nousta yli 60:n. Kööpenhaminan yliopiston tutkimuksen mukaan juuston maitorasvalla ei ole vaikutusta veren kolesteroliin.
Säilytys ja käyttö.
Juustoa säilytetään yleensä viileässä tai kylmässä, jotta se ei pilaantuisi. Arkijuustot, kuten edam, pidetään usein juustokuvussa kuivumisen estämiseksi. Juusto säilyy avattuna juustolaadusta riippuen muutamasta päivästä useisiin kuukausiin. Kypsytettyjen juustojen maku on parhaimmillaan huoneenlämpöisenä.
Tyypit.
Juustoja voidaan luokitella eri tavoin, esimerkiksi maidon alkuperän, juuston rasvapitoisuuden, kovuuden tai kypsytystavan mukaan.
Erimaalaisia juustoja.
Eri puolilla maailmaa valmistetaan hyvin erilaisia juustoja. Tässä listassa on satunnainen valikoima juustoja eri maista.
Kovuuden mukaan.
Kovia juustoja ovat muun muassa parmesaani, pecorino romano, manchego ja cheddar. Puolipehmeiksi tai kiinteiksi juustoiksi luetaan muun muassa edam, emmental, gruyère ja gouda. Pehmeisiin juustoihin kuuluvat muun muassa brie ja port salut.
Maidon mukaan.
Lampaanjuustoja ovat muun muassa pecorino romano ja roquefort.
Homejuustot.
Homejuustoja ovat mm. roquefort, stilton, Aura, brie ja camembert.
Tuotanto ja kulutus maailmalla.
Juusto on yksi tärkeimmistä maataloustuotteista maailmalla. Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestön mukaan vuonna 2004 maailmassa tuotettiin yli 18 miljoonaa tonnia juustoa. Suurin juuston tuottajamaa on Yhdysvallat, jonka osa on 30 % kaikesta juuston tuotannosta.
Kreikassa syödään eniten juustoa henkilöä kohden. Fetajuusto käsittää kulutuksesta kolme neljäsosaa. Ranskan suosituimmat juustot ovat emmental ja camembert. Yhdysvalloissa juuston kulutus on kolminkertaistunut 1970-luvulta 2000-luvulle. Yhdysvaltain suosituin juusto on mozzarella, mihin on osasyynä sen käyttö pizzajuustona.


Yö (yhtye).
Yö on vuonna 1981 Porissa perustettu suomalainen rock-yhtye, joka kuuluu pitkäaikaisimpiin ja suosituimpiin suomirock-yhtyeisiin. Nykyisen kokoonpanon ainoa alkuperäisjäsen on laulaja Olli Lindholm. Vaikka yhtye on nykyisin tamperelaistunut, se mielletään edelleen usein porilaiseksi. Yö kuului alkuaikoinaan 1980-luvun alussa niihin lyhyen punk-aallon vaikuttamiin suomirock-yhtyeisiin, jotka pian lähtivät kehittämään yleisnimityksenä "Uusi aalto" tyyppistä suuntaa musiikilleen. Nykyään Yö kuitenkin satunnaisesti liitetään myös iskelmämusiikkin.
Perustaminen ja ensilevytykset.
Yö perustettiin vuonna 1981. Yhtyeen nimen keksi sen laulusolisti Olli Lindholm. Lindholmin mukaan idea bändin nimi syntyi toteamuksesta: "Yö on kaunista aikaa". Yhtyeen ensimmäiseen kokoonpanoon kuuluivat laulajat Olli Lindholm ja Jussi Hakulinen, joka soitti myös koskettimia, kitaristi Jani Viitanen, basisti Juha "Liuhu" Rauäng ja rumpali Harry Varhala, jonka sijalle tuli kolmen kuukauden kuluttua Tapio Wallin. Pian perustamisensa jälkeen Yö osallistui rockin SM-kisojen Porin karsintoihin ja sijoittui kolmanneksi kokonaiskilpailussa.
Lindholm on itse sanonut, ihastuneensa Hakulisen lauluun ja musiikkitaitoihin yleensäkin. Lindholm on sanonut yhtyeen perustamisesta näin:.
Olli Lindholm ja Juha Rauäng perustivat 1980-luvun alussa Appendix-yhtyeen, jonka demonauha julkaistiin myöhemmin Propaganda recordsin punk-kokoelmalla "Russia Bombs Finland" sekä "Pultti"-EP:llä. Lindholm ja Rauäng erosivat yhtyeestä ennen sen ensimmäisen albumin "Ei raha oo mun valuuttaa" ilmestymistä. Lindholmin säveltämästä ja Jussi Hakulisen sanoittamasta kyseisen albumin nimikappaleesta tuli myöhemmin klassikko punk-piireissä.
Yö esiintyi vuoden 1982 alussa vain muutamia kertoja. Sinä aikana rumpali Tapio Wallin vaihtui Veikko ”Veke” Lehtirantaan, joka oli sitä ennen toiminut orkesterissa nimeltä Uiva ooppera. Keväällä kitaristi Jani Viitasen suorittaessa asevelvollisuutta Yön muut jäsenet harjoittelivat viikonloppuisin. Syksyllä yhtye teki demonauhan, jossa ei kuitenkaan levy-yhtiön mukaan ollut "kaupallista potentiaalia". Tämän demonauhan kappaleet olivat kaikki Jussi Hakulisen sanoittamia ja säveltämiä, ja ne päätyivät myöhemmin yhtyeen ensilevylle "Varietee".
Syksyllä 1982 Yö voitti rockin-SM-kilpailujen Porin karsinnan. Sitä seuraava Seinäjoella järjestetty karsintakilpailu kesti viikonlopun. Lauantaina kilpailussa esiintyi viisitoista yhtyettä, joista viisi valittiin sunnuntain loppukilpailuun, yhtenä niistä Yö. Karsinnan jälkeen lauantai-iltana yhtye tapasi levy-yhtiö Poko Rekordsin perustajan ja toimitusjohtajan Epe Heleniuksen. Helenius oli jo aiemmin keskustellut Yön managerin Timo Järvenpään kanssa ja sopinut, että riippumatta loppukilpailun tuloksesta yhtye tekisi demonauhan Poko Rekordsille. Yö sijoittui kisassa kolmanneksi. Jäsenet haikailivat myöhemmin, että sijoitus olisi voinut olla parempi ilman edellisillan oluen käyttöä. Suomen mestariksi valittiin 22 Pistepirkko -yhtye.
Muutama viikko kilpailun jälkeen Yö ryhtyi demonauhan tekoon ulvilalaisessa Laser-studiossa, jossa tehtiin kappaleet ”Likaiset legendat I” ja ”Kuljen”. Viikon kuluttua Helenius soitti ja kertoi, että kappaleista tehtäisiin yhtyeen ensimmäinen single. Yö aloitti levy-uransa 2. tammikuuta 1983 tekemällä singlen MSL-studiolla. Sen A-puoleksi tuli "Likaiset legendat I". Yhtye aloitti levytyksen omalla tyylillään "mumisten ja sähläten", mitä Lindholmin mukaan on "jatkunut yli kaksikymmentä vuotta". Lindholm lauloi singlen uudelleen, koska ei ollut tyytyväinen ensimmäiseen versioon. Yö esiintyi heti levytyksensä jälkeen Poko Recordsin viisivuotisjuhlassa Tampereella hotelli Rosendahlissa. Samana iltana Juice Leskinen tapasi yhtyeen. Yö esiintyi 19. maaliskuuta Leskisen lämmittely-yhtyeenä Köyliön Lallintalolla. Kesällä Yö esiintyi jo Pihtiputaalla Saapasjalkarockissa ja Turussa Ruisrockissa.
Elokuussa 1983 ilmestynyt single "Särkynyt enkeli" nousi singlelistan kärkeen. Syyskuussa Yö levytti "Varietee"-albumin kuudessa päivässä. Albumi ilmestyi 13. marraskuuta televisiomainonnan vauhdittamana. Uudenvuodenaattona sitä oli myyty yli 50 000 kappaletta. Helenius lähetti yhtyeelle sähkeen, jossa ilmoitti Yön tehneen "musiikin historiaa". Vuonna 1984 Yö kiersi ympäri Suomea ja synnytti teinihysterian: yhtye sai yhdessä päivässä yli 130 kirjettä. Helmikuussa yhtye esiintyi pari kertaa yhteiskeikoilla Eppu Normaalin kanssa.
Yö julkaisi 1984 Tavastian konsertistaan tallenteen "... Ja tapahtui niinä päivinä", joka sisälsi harvinaisia kappaleita. Albumia tehtiin vain 14 000 kappaletta, joista C-kasettina julkaistiin 8 000 kappaletta. Yhtye teki myös kesäsinglen "Laulu meille kahdelle", joka myi melkein 10 000 kappaletta. Kesän kohokohta oli Tuuliajolla-kiertue. Kiertueen loputtua yhtye meni kolmeksi viikoksi Lempäälään studioon. "Nuorallatanssija"-albumin (1984) kokoamisen jälkeen Yö aloitti kaksiviikkoisen Lapin-kiertueen. "Nuorallatanssija"-albumi sai nopeasti kultalevyn, joka tiesi yhtyeelle lisää esiintymisiä. Levyn kuudennesta raidasta, kappaleesta "Joutsenlaulu", tuli menestys, joka myöhemmin järjestetyssä Radiomafian äänestyksessä sai parhaan kotimaisen kappaleen tittelin. Helsingin Sanomien kesällä 2006 järjestämässä äänestyksessä Suomen synkimmästä laulusta "Joutsenlaulu" sijoittui yhdeksänneksi.
Hakulinen eroaa.
Nuorallatanssija-kevätesityksessä 1985 Yön jäsenet esiintyivät Jussi Hakulisen pyynnöstä melkein selvin päin. Muiden yhtyeen jäsenten oli vaikea noudattaa sitä, koska he halusivat olla kuin muutkin tunnetut yhtyeet. Juhannuksen konsertin jälkeen Hakulinen erosi Yöstä ja siirtyi soolouralle. Hakulinen oli ollut yhtyeelle tärkeä, sillä hän oli sanoittanut ja säveltänyt kaikki yhtyeen siihen mennessä julkaistut kappaleet. Muun muassa Lindholm pelkäsi koko yhtyeen hajoavan eikä ollut selvitä Hakulisen eroamisesta. Lindholm sanoo yhtyeen kotisivuilla Hakulisen eroamisesta näin:.
Hakulisen eroamisen jälkeen.
Heinäkuussa viisihenkinen yhtye oli muuttunut nelihenkiseksi ja Lindholm sekä soitti kitaraa että lauloi. Yhtye sai kuulla X-dreamsin Jyrki Honkakummulta kitaristi Markku Petanderista ja tapasi tämän elokuun puolivälissä Lahdessa. He harjoittelivat pari päivää yhdessä, ja Petander liittyi yhtyeeseen. Elokuun lopussa Petander esiintyi ensimmäistä kertaa Yön jäsenenä Siilinjärven Huvikummussa.
Syyskuussa Yö oli taas viisihenkinen ja harjoitteli uutta albumia varten. Petanderilla oli paljon teemoja ja säkeitä, mutta yhtyeen täytyi aloittaa alusta, punk-albumin teko ei kiinnostanut enää. Vaikka kaksi studiossa vietettyä viikkoa sisälsivät pitkiä ja raskaita työpäiviä, yhtyeessä vallitsi hyvä yhteishenki.
Pelle Miljoona teki tekstin levylle, ja Lindholm oli onnellinen, koska sai laulaa Pelle Miljoonan kanssa. Loppusyksystä Yö teki Lapin-kiertueen ja esiintyi paljon.
Yö teki keväällä 1986 "Lasisilmä"-singlen ja jatkoi 120 keikan vuosivauhtia. Syksyllä Lindholm muutti Tampereelle, vähän myöhemmin myös Viitanen ja Rauäng. Juice Leskinen oli mukana niin ”Lasisilmän” teossa kuin syksyllä työvoimaministeriölle tehdyssä musiikkivideossa "Et ole liian villi oppimaan", jonka sanoituksissa Leskisen panos oli tärkeä. Yön agentiksi tuli vuoden 1986 alusta Jouko J. Karppanen, joka on siitä saakka myynyt Yön keikat. Nykyisin Karppanen hoitaa keikkamyyntiä oman yrityksensä J. Karppanen Oy:n kautta.
Loppusyksystä 1986 Yö levytti studiossa "Äänet"-levyn. Tässä vaiheessa yhtye kulutti enemmän rahaa kuin ansaitsi.
Yö teki tammikuussa 1987 singlen "Tia-Maria", josta tuli 1990-luvulla hitti. Yhtye vietti toukokuun lomalla ja esiintyi kuun lopussa Hämeenlinnan jäähallissa, jossa Petander ilmoitti eroavansa Yöstä heinäkuun lopussa. Hän lähti ex-Dingo basistin Jarkko Even yhtyeen kitaristiksi.
Yö levytti vielä samana kesänä kesäsinglen "Tää kesä". Petanderin esiintymiset yhyeessä päättyivät kesällä 1987 Saapasjalkarockiin. Syksyllä Yö teki "Lanka palaa" –levyn. Levyllä soitti kitaristina uusi mies nimeltään Juha Mielonen, jonka kanssa Lindholm ei oikein tullut toimeen.
Vuosi 1988 alkoi huonosti. Suomeen alkoi ilmestyä uusia yhtyeitä, kuten Pääkköset. Yön työt alkoivat vähentyä ja sitä myöten yhtyeen ryhmähenki rakoilla.
Loppukesästä 1988 Yö äänitti levyn "Toinen puoliaika". Sen valmistuttua sillä oli pituutta B-puolen kanssa vain 27 minuuttia. Poko-levy-yhtiön Epe Helenius hyllyttikin levyn odottamaan, että yhtye löytäisi lisää materiaalia. Tässä vaiheessa levyn tuottaja T. T. Oksala alkoi olla väsynyt.
Yön keikkamäärät olivat pudonneet puoleen eli kuuteenkymmeneen keikkaan vuodessa, ja samalla yhtyeen tulot puolittuneet. Jani Viitanen pääsi Costello Hautamäen ja Mika Sundqvistin studiotyöoppiin, ja Lindholm oli osapäivätöissä, mutta Rauängillä ja Lehtirannalla ei ollut muuta työtä. Syksyllä Yö teki Johnny Lee Michaelsin, Giddyupsin ja Alice in Wastelandin kanssa Fun Rock Tourin. Ryhmällä oli hauskaa, mutta kiertue ei tuottanut paljon. Vuonna 1989 Olli Lindholm toimi siivoojana Servi Systemsissä ja sai työparikseen ex- Skädäm laulajan Jukka "Frogley" Mänty-Sorvarin.
Yö sai lopulta keväällä 1989 valmiiksi "Toinen puoliaika" -albumin. Lindholm oli innoissaan kappaleista "Kaipaan luoksesi kotiin" ja "Palapeli" sekä toivoi niiden antavan uutta potkua yhtyeen uralle. Hän joutui kuitenkin toteamaan, että alamäen pysäyttäminen on vaikeampaa kuin ylöspäin nouseminen. Rakastuttuaan Servin työnjohtajaan hän jättäytyi sivummalle musiikkikuvioista ja laiminlöi velvollisuuksiaan yhtyeessä.
Hakulinen taas Yön kanssa yhteistyöhön, Kymmenes kevät ja Täältä tulee yö.
Toukokuussa 1990 Yön vappuesiintymisen jälkeen Olli Lindholm soitti helsinkiläiselle puolitutulleen Jesu Hämäläiselle, joka oli aiemmin soittanut Pelle Miljoona Oy:ssä vuosina 1982-83, Pelle Miljoonaliigassa sekä Hanoi Rocksin kanssa ja pyysi tätä Yön basistiksi, koska hänestä tuntui, ettei Yö enää vappuesiintymisen jälkeen voinut soittaa vanhassa kokoonpanossaan.
Heinäkuussa 1990 Jani Viitanen erotti kaikki muut yhtyeen jäsenet (= Juha Mielonen, Juha Rauäng ja Veikko Lehtiranta) paitsi itsensä ja Lindholmin. Miehet ryhdistyivät, keräsivät uuden kokoonpanon ja alkoivat äänittää uutta levyä. He myös sopivat erimielisyydet Hakulisen kanssa, joka päätti auttaa Yö-yhtyettä sanoittamalla ja säveltämällä yhtyeelle uusia kappaleita. Jani Viitanen houkutteli uudeksi rumpaliksi Jukka Mänty-Sorvarin, joka suostui heti. Kosketinsoittajaksi tuli Mikko Kangasjärvi, jonka alun perin piti toimia hanuristina ainoastaan yhdessä kappaleessa.
Kokeiltuaan yhdessä soittamista Yön kanssa Harasoo-studiolla 21. heinäkuuta 1990, Kangasjärvi, Mänty-Sorvari sekä Hämäläinen liittyivät yhtyeeseen. Hämäläisestä tuli Lindholmin hyvä ystävä. Yö julkaisi uuden singlen, "Vie mut minne vaan", josta tuli menestys, ja yhtye nousi TOP 10:n joukkoon. Syyskuusta alkaen Yön esiintymiset lisääntyivät, vaikkakin syksy 1990 kului hiljaisesti yhtyeen äänittäessä syksystä kevääseen asti uutta levyä "Antaa soittaa" pätkissä.
Vuonna 1992 Yö esiintyi noin 50 kertaa. Esiintymisiä vähensi Lindholmin kolmen kuukauden loma hänen saatuaan lapsen syksyllä. Tuona vuonna yhtye teki myös pienoislevyn "Tänä yönä", jossa oli jäsenten omia suosikkikappaleita vuosien takaa Yön uudelleen esittäminä cover-versioina. Levy tehtiin kahdessa päivässä, joista ensimmäisenä tehtiin äänitys ja toisena Viitanen koosti sen. Kappaleesta "Täältä tulee yö" tuli konserttihitti, minkä vuoksi se päätyi vuonna 2001 kokoelmalevylle "Legenda".
Vuonna 1993 Yö teki kaksi levyä. Ensimmäinen oli "Kymmenes kevät", johon uudelleensanoitettiin Hooters-yhtyeen kappale "Johnny B" nimellä "Angelique" ja johon Hakulinen teki kappaleen "Likaiset legendat III", jonka kunniaksi levyllä oli myös uusi versio kappaleesta "Likaiset legendat I". Toinen levy oli konserttitallenne "Täältä tulee yö", joka äänitettiin suurimmaksi osaksi Köyliön Lallintalolla, mutta siihen lisättiin osia muista esiintymisistä. Frogley esitti konserteissa entisen Skädäm-yhtyeensä kappaletta "Katujen kuningatar".
1990-luvun loppupuolisko.
Vuonna 1994 Kolmas nainen -yhtye lopetti toimintansa, jolloin Lindholm pyysi Pauli Hanhiniemeä tekemään Yölle sanoituksia ja opettamaan Lindholmia laulamaan paremmin. Yö teki albumin "Hyviä vuosia", jolla oli menestyskappale "Ihmisen poika" sekä kappale "Koska sydän sanoi niin" duettona Pelle Miljoonan kanssa. Taustalaulajana esiintyi Klamydia. Myös Ari Taskinen oli mukana tekemässä albumia ja soittaa muun muassa kosketinsoittimia kappaleessa "Ihmisen poika".
Vuonna 1995 Yö teki kokoelmalevyn "Parhaat", jolle tehtiin uutena kappaleena "Sua muistoistani pois en saa". Kokoelmalevyä mainostettiin televisiokampanjan kera, ja se myi platinaa. Yhtyeen suosio ja konserttien määrä alkoi kasvaa. Jokainen esiintyminen päättyi yhtyeen versioon Pelle Miljoonan kappaleesta "Hyvää yötä maailma" kunnianosoituksena vaiheelle, jolloin kappale on tehty.
Parhaat-kokoelmalevy ja sen vanavedessä albumi "Satelliitti" (1996) myivät hyvin, mutta vuosikymmenen lopussa ilmestyneet kolme levyä "Pirstaleet", "13. yö" ja "Valo" myivät huonosti. Lindholm julkaisi soololveyn keväällä 2000. Jani Viitanen lopetti yhtyeessä esiintymisen kesken Tavastian keikan syksyllä 2000.
Syksyllä 2001 Yö piti Tampereen Pakkahuoneella 20-vuotisjuhlakonsertin, josta julkaistiin myös live-levy.
Maineen jatkumista nykyhetkeen 2003-.
Jussi Hakulisen luoma, jo klassikoksi noussut laulu "Rakkaus on lumivalkoinen" ja sitä tukeva saman niminen albumi julkaistiin 2003. Yön levy "Kuolematon" julkaistiin keskiviikkona 16. helmikuuta 2005. Se myi kahtena ensimmäisenä päivänä platinaa eli ylitti 30 000:n kappaleen myynnin. Tätä ennen on julkaistu single "Rakkauden vahvistama" heinäkuussa 2004 ja "Pettävällä jäällä" 19. tammikuuta 2005. 1. kesäkuuta 2005 julkaistiin single "Yksi askel liikaa", jonka kakkosraita on kappale "Ääni sisälläni."
Yön ensimmäinen single oli 1983 julkaistu "Likaiset legendat I", 1990-luvun ensimmäinen single oli "Vie mut minne vaan" ja 2000-luvun ensisingle oli "Kahvilassa kahden aikaan". Valtakunta-albumi julkaistiin 29. elokuuta 2007. Yössä tapahtui myös miesvaihto rumpali Ari Toikka ottaessa Yön rummut haltuun vuoden 2007 keväällä. Yön uusin albumi, "Loisto", julkaistiin 9. syyskuuta 2009.
Yö-yhtyeen solisti Olli Lindholm voitti Iskelmä-Finlandia-palkinnon heinäkuussa 2008.
Yön uusi albumi "Loisto" on ylittänyt platinarajan 30 000 kpl. Yö on suomea laulavista bändeistä myydyin 2000-luvulla yli 550 000 kappaleella. Loisto-albumilta julkaistu "Kiitos ja kunnia" -single palkittiin vuoden 2009 parhaana iskelmänä 14. helmikuuta 2010 Iskelmägaalassa. Samassa tilaisuudessa Loisto-äänite (2009) palkittiin vuoden albumina. Valinnat perustuivat Iskelmän nettisivuilla käydyn vuosiäänestyksen tuloksiin.
Vuosi 2011 oli Yön 30-vuotisjuhlavuosi. Tämän kunniaksi Yö teki massiivisen konserttiareenakiertueen Kiitos ja kunnia - 30 vuotta likaisia legendoja. Kiertueella mukana olivat Jussi Hakulinen, Annika Eklund, Suvi Teräsniska, Miina Mikkonen ja Juha Tapio. Juha Tapio esiintyi Yön Hartwall Areenan keikalla 10.12.2011. Juhlavuoden kunniaksi julkaistiin myös Loisto -punaviini, joka on saatavilla niin pullossa kuin hanapakkauksessakin. Lisäksi Kustannusosakeyhtiö Siltala julkaisi 2011 syksyllä Yön urasta julkaistiin juhlakirjan, joka sisältää mittavan valikoiman valokuvia 30 vuoden ajalta sekä "Yhden Yön tarina" -kirjan kirjoittajan Ilpo Rantasen kokoamia Yö-aiheisia haastatteluja yhtyeelle tärkeiltä ihmisiltä.
Yö julkaisee uuden studioalbumin Pelko ja rakkaus 9. marraskuuta 2012. Levyn ensimmäinen single on albumin nimikappale Pelko ja rakkaus, jonka on säveltänyt Petri Somer ja sanoittanut Eija Hinkkala. Single ilmestyi digitaalisessa muodossa 10. elokuuta.
Aiheesta muualla.
*


Alexandre Dumas vanhempi.
Alexandre Dumas vanhempi, koko nimeltään Dumas Davy de la Pailleterie (24. heinäkuuta 1802 Villers-Cotterêts – 5. joulukuuta 1870 Puys lähellä Dieppeä), oli romantiikan ajan ranskalainen romaanikirjailija. Hänen kuuluisimmat teoksensa ovat "Kolme muskettisoturia" ja "Monte-Criston kreivi".
Suku ja lapsuus.
Alexandre Dumas syntyi Villers-Cotterêtsissa, Aisnessa, lähellä Pariisia. Hän oli markiisi Antoine-Alexandre Davy de la Pailleterien lapsenlapsi. Dumas’n isoisä asui Santo Domingon siirtokunnassa (nykyään Dominikaaninen tasavalta mutta ennen osa Haitia) plantaasilla ja meni siellä naimisiin mustan orjan Marie-Céssette Dumas’n kanssa. Vuonna 1762 Marie-Céssette synnytti pojan, Thomas-Alexandren, ja kuoli pian sen jälkeen.
Kun markiisi ja hänen nuori poikansa vuonna 1780 palasivat Normandiaan, orjuus oli yhä voimassa. Niinpä poika joutui kärsimään siitä, että oli puoliksi musta. Vuonna 1786 Thomas-Alexandre liittyi Ranskan armeijaan mutta aristokraattisen sukunsa mainetta suojellakseen värväytyi äitinsä tyttönimellä. Ranskan suuren vallankumouksen seurauksena markiisi menetti omaisuutensa, mutta hänen mulattipoikansa Thomas-Alexandre Dumas kunnostautui kyvykkäänä ja rohkeana sotilaana Napoleon Bonaparten armeijassa.
Thomas-Alexandre Dumas meni naimisiin Marie-Louise Elizabeth Labouret’n kanssa vuonna 1792, ja heti seuraavana vuonna hänet ylennettiin kenraaliksi. Kenraali Dumas seurasi Napoleonia tämän sotaretkillä, mm. Egyptissä. Heidän välinsä kuitenkin viilenivät, ja kenraali joutui epäsuosioon.
Vuonna 1802 Marie-Louise synnytti heidän poikansa Alexandre Dumas’n, josta tuli sittemmin Ranskan taloudellisesti menestyksekkäin kirjailija. Kenraali Dumas kuoli vuonna 1806 sotavankeuden heikentämänä. Alexandre oli silloin vain neljävuotias, ja hänen äitinsä jäi lähes köyhtyneenä kasvattamaan yksin poikaa vaikeissa olosuhteissa. Eläkettä hän ei saanut Napoleonin epäsuosion vuoksi.
Äiti ja sisar opettivat Alexandrea kotona, mutta tämä ei ollut opiskelusta kovin innostunut. Sen sijaan Alexandre rakasti kirjoja: hän luki kaiken, mitä käsiinsä sai. Äiti kertoi hänelle myös tarinoita isän urheista sotilasteoista Napoleonin kunnian vuosien aikana. Tarinat ruokkivat Alexandren vilkasta mielikuvitusta seikkailuineen ja sankareineen.
Vaikka Dumas’n perhe oli köyhä, heillä oli yhä isän ansiokas maine ja aristokraattisia suhteita. Monarkian palauttamisen jälkeen 20-vuotias Alexandre Dumas muuttikin Pariisiin, jossa hän pääsi kirjuriksi Palais-Royalista vaikutusvaltaisen Orléansin herttuan kansliaan.
Kirjallinen ura.
Työskennellessään Pariisissa Dumas alkoi kirjoittaa artikkeleita aikakauslehtiin ja näytelmiä teatteriin. Vuonna 1829 valmistui hänen ensimmäinen näytelmänsä, joka saavutti suurta yleisönsuosiota. Seuraavana vuonna hänen toinen näytelmänsä osoittautui yhtä suosituksi, ja sen seurauksena Dumas pystyi taloudellisesti työskentelemään täysipäiväisenä kirjailijana. Vuonna 1830 hän osallistui vallankumoukseen, jossa syrjäytettiin kuningas Kaarle X. Tämän tilalle valaistuimelle nostettiin Dumas’n entinen työnantaja Orléansin herttua, ”porvariskuningas”, joka hallitsi nimellä Ludvig Filip.
1830-luvun puoliväliin asti Ranskassa elämä pysyi epävakaana, ja muutokseen pyrkivien tyytymättömien tasavaltalaisten ja köyhtyneiden kaupunkityöläisten aiheuttamia ajoittaisia levottomuuksia ilmeni. Kun elämä hiljalleen palautui normaaleihin uomiinsa, kansakunta alkoi teollistua, ja parantuvan talouden myötä lehdistösensuurin lakattua alkoivat ajat muuttua hyvin suotuisiksi Alexandre Dumas’n taidoille.
Kirjoitettuaan lisää menestyksekkäitä näytelmiä Dumas keskittyi romaaneihin. Vaikka Dumas harrasti tuhlaavaista elämäntyyliä ja kulutti enemmän kuin ansaitsi, hän osoitti olevansa erittäin terävä-älyinen markkinoija. Kun sanomalehdet vaativat häneltä kovasti jatkokertomuksen muodossa olevia romaaneja, Dumas yksinkertaisesti kirjoitti uudelleen vuonna 1838 yhden näytelmistään ja sai aikaan ensimmäisen jatkokertomusromaanin "Le Capitaine Paul". Menestys sai Dumas’n perustamaan tuotantostudion, joka tuotti satoja tarinoita. Dumas itse ideoi ja valvoi tarinoiden kirjoittamista, mutta palkatut työntekijät tekivät varsinaisen työn.
Vuonna 1840 Dumas meni naimisiin näyttelijätär Ida Ferrier’n kanssa mutta jatkoi lukuisia rakkaussuhteitaan toisten naisten kanssa; hän siitti ainakin kolme aviotonta lasta. Yksi näistä lapsista, 1824 syntynyt ja isänsä mukaan nimetty poika, seurasi Dumas’n jalanjälkiään, ja hänestä tuli myös menestynyt romaani- ja näytelmäkirjailija. Jotta heidät saman nimen ja ammatin vuoksi erottaisi toisistaan, toiseen viitataan nimellä Alexandre Dumas vanhempi, kun taas toinen on Alexandre Dumas nuorempi.
Alexandre Dumas vanhempi kirjoitti seikkailuja tulvillaan olevia tarinoita ja historiallisia kronikoita, jotka valtasivat ranskalaisen yleisön mielikuvituksen. Hänen tarinoidensa jatkoa odotettiin hanakasti.
Dumas ansaitsi kirjoittamisella paljon rahaa, mutta hän oli yhtenään rahaton ja veloissa, koska tuhlasi ylenpalttisesti lukemattomiin naisiin ja ylelliseen elämään. Château de Monte-Cristo, hänen rakennuttamansa valtava ja kallis kartano, oli jatkuvasti täynnä vieraita, jotka käyttivät hyväkseen hänen anteliaisuuttaan. Kun kuningas Ludvig Filip syrjäytettiin toisessa vallankumouksessa, vastavalittu presidentti Ludvig Napoleon Bonaparte ei suhtautunut Dumas’han suopeasti. Vuonna 1851 Dumas’n oli lopulta pakko paeta velkojiaan Brysseliin. Sieltä hän matkusti Venäjälle, jossa ranska oli toinen kieli ja jossa hänen kirjoituksensa olivat myös valtaisan suosittuja.
Dumas vietti Venäjällä kaksi vuotta ennen kuin lähti etsimään seikkailuja ja aineksia uusiin tarinoihin. Maaliskuussa 1861 perustettiin Italian kuningaskunta, jonka kuninkaaksi kruunattiin Viktor Emanuel II. Seuraavan kolmen vuoden ajan Alexandre Dumas osallistui taisteluun yhdistyneen Italian puolesta ja palasi Pariisiin vuonna 1864.
Menestyksestä ja aristokraattisista suhteista huolimatta Dumas’n sekaverisyys vaikutti häneen koko elämän ajan. Vuonna 1843 hän kirjoitti novellin, joka käsitteli jonkin verran rotuun liittyviä kysymyksiä ja kolonialismin vaikutuksia. Silti rasistiset asenteet heikensivät hänen asemaansa Ranskan historiassa pitkään 5. joulukuuta 1870 tapahtuneen kuolemansa jälkeenkin.
Kuolemanjälkeinen kunnianosoitus.
Alexandre Dumas haudattiin seudulle, jossa hän oli syntynyt. Hänen jäännöksensä olivat Villers-Cotterêtsin hautausmaalla 30. marraskuuta 2002 saakka. Ranskan presidentin Jacques Chiracin käskystä Dumas’n ruumis kaivettiin ylös. Televisioidussa seremoniassa Dumas’n uusi arkku kuljetettiin juhlallisessa paraatissa Pariisin Panthéoniin, suureen mausoleumiin, johon Ranskan kuuluisia henkilöitä on haudattu. Arkku oli verhottu sinisellä samettikankaalla, ja sen sivuilla oli neljä muskettisotureiksi (Athos, Porthos, Aramis ja D'Artagnan) pukeutunutta miestä.
Seremoniaa seuranneessa haastattelussa presidentti Chirac tunnusti, että rasismia Dumas’ta kohtaan oli ollut. Hän sanoi myös, että vääryydet oli nyt korjattu, kun Alexandre Dumas oli asetettu kirjailijakollegojensa Victor Hugon ja Voltairen rinnalle.
Kunnianosoituksen kautta tunnustettiin, että vaikka Ranskassa oli syntynyt monia suuria kirjailijoita, kukaan ei ole ollut yhtä luettu kuin Alexandre Dumas. Hänen tarinoitaan on käännetty lähes sadalle kielelle, ja ne ovat inspiroineet yli 200 elokuvaa.
Pariisin ulkopuolella sijaitseva Alexandre Dumas’n koti Château de Monte-Cristo on restauroitu ja avoinna yleisölle.


Reduktio.
Reduktio on termi jota käytetään mm. filosofiassa, historiassa, kemiassa, tietojenkäsittelytieteessä, matematiikassa, fysiikassa, lääketieteessä ja kielitieteessä.
Filosofiassa.
Filosofisena terminä reduktio tarkoittaa ylemmän tason kokonaisuuden palauttamista sen johonkin alemman tason kokonaisuuteen ja sen analysoimista alemman tason avulla. Ontologisessa reduktiossa palautettu ylemmän tason kokonaisuus käsitetään alemman tason kokonaisuudeksi, johon se palautuu. Episteemisessä eli tietoteoreettisessa reduktiossa ajatellaan, että ylemmän tason kokonaisuudesta saadaan tietoa palauttamalla se alemman tasoon kokonaisuuteen.
Esimerkiksi tieteenfilosofiassa on mietitty, että jos mitään henkistä ei ole, eikö periaatteessa hiukkasfysiikka joku päivä voisi korvata kaikki karkeammat tieteenlajit, psykologiasta sosiologiaan ja taloustieteisiin. Jos ihmisen päässä ei tosiaankaan ole kuin atomeja, miksi tarvittaisiin jotain erillistä isoja atomikimppuja tutkivaa tiedettä, kun samaa asiaa voitaisiin tutkia atomitasollakin tarkemmin?
Nykytilanteessa ongelmana on, että aivojen fysiologisia ominaisuuksia tai edes suurpiirteistä toimintaa ei ole selvitetty läheskään tarpeeksi hyvin, jotta tämä olisi mahdollista. Lisäksi karkeistavilla tieteilläkin oletetaan usein tulevaisuudessakin olevan tilaa, koska ainainen hiukkasfysiikalla laskeminen saattaisi olla liian hidasta ja työlästä, mikroteoriasta vahvistusta saaneen psykologian kyetessä yhä tarkempiin tuloksiin.
Vastustusta reduktiolle esiintyy myös indeterminismin kannattajien puolelta, joiden mukaan ihminen ei yksinkertaisesti jonkin korkeampien voimien vaikutuksen takia ole redusoitavissa matemaattiseen malliin. Oli kyseessä sitten sielu tai jumalan väliintulo, ihmisten toimintaa on täysin mahdoton tutkia edes ihmisen aivoja tutkimalla.
Lievemmänkin indeterminismin kannattajat usein kuitenkin vetoavat entropiaan, selittäen satunnaisuudella ja sekasorrolla aina olevan jonkin verran valtaa, joten edes hiukkasfysiikka ei noudata matemaattisia mallejaan kuten väittää. Niiden vieminen aggregaattitasolle vaikkapa yhteiskuntatieteisiin siis yksinkertaisesti moninkertaistaisi virheiden määrän.
Historiassa.
Ruotsin valtakunnan historiassa reduktio tarkoittaa sellaisten tilojen ja verojen palauttamista kruunulle, jotka oli läänittämällä tai muulla tavoin luovutettu maalliselle tai hengelliselle rälssille.


Intel 80386.
Intel 80386 -mikroprosessoria käytettiin useimpien PC-tietokoneiden suorittimena vuosina 1986–1994. Kehitysvaiheidensa aikana suorittimen koodinimi oli yksinkertaisesti "P3" – kolmannen sukupolven suoritin x86-suoritinperheessä, mutta useimmiten käytettiin viittausta i386. Intelin suunnittelema ja valmistama i386-suoritin julkaistiin vuoden 1985 lokakuussa. Intel päätti olla valmistamatta piiriä ennen sitä, sillä tuotantokulut olisivat olleet liian korkeat. Ensimmäiset toimivat suorittimet toimitettiin asiakkaille vuonna 1986. Emolevyt 386-pohjaisille ratkaisuille olivat hyvin monimutkaisia ja kalliita valmistaa, mutta hinnat laskivat markkinoiden omaksuessa 386:n.
Suoritin oli merkittävä edistysaskel suoritinperheessä, joka alkoi Intel 8086:sta. 80386:n edeltäjä oli 16-bittinen Intel 80286. 80386 oli täysin 32-bittinen ja sisälsi muitakin parannuksia, joten virtuaalista muistia tarvitsevien käyttöjärjestelmien toteutus muuttui paljon helpommaksi.
Myöhemmin Intel esitteli 80386SX:n, joka oli halvempi versio i386:sta. Se oli muuten samanlainen kuin 80386, mutta ulkoinen väylä oli vain 16-bittinen. Alkuperäinen 80386 nimettiin samaan aikaan 80386DX:ksi epäselvyyksien välttämiseksi. Kummassakaan versiossa ei ollut mukana matematiikkasuoritinta (80387), vaan se täytyi liittää emolevylle erikseen.
80386 oli tärkeä myös sen takia, että se oli ensimmäinen suoritin, jota valmisti vain yksi yritys. Tämän takia Intel pystyi kontrolloimaan suorittimen valmistusta tarkasti, mikä johti myöhemmin kasvaneisiin voittoihin. Useiden oikeustapausten jälkeen AMD kuitenkin esitteli yhteensopivan Am386-suorittimen maaliskuussa 1991 ja myöhemmin Cyrix toi markkinoille oman Cyrix Cx486-mallinsa, josta julkaistiin erilliset 80386SX:n ja 80386DX:n kanssa yhteensopivat mallit.
Avaruuslennoilla.
Prosessoria käyttäviä "kaupan hyllyltä ostettuja" IBM ThinkPad -tietokoneita käytettiin sukkulaohjelmassa tietokoneina ja Kansainvälisellä avaruusasemalla ne ovat yhä käytössä (2011).
Viitteet.
80386


Euroalue.
Euroalue on Euroopan unionin yhteisvaluutan euron käyttöön ottaneiden 17 valtion muodostama alue. Euroalueeseen kuuluvat Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Kreikka, Kypros, Luxemburg, Malta, Portugali, Ranska, Saksa, Slovakia, Slovenia, Suomi ja Viro. Kaikkien EU:n jäsenvaltioiden odotetaan liittyvän euroalueeseen vielä tällä vuosikymmenellä lukuun ottamatta Ruotsia, Tanskaa ja Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Myös neljä EU:hun kuulumatonta kääpiövaltiota – Monaco, Andorra, San Marino ja Vatikaanivaltio – käyttävät euroa.
Synty.
Euroalue syntyi yhdentoista EU-maan laajuisena ja on laajentunut vähitellen sitä mukaa kuin muita jäsenmaita on liittynyt mukaan. Edellytyksenä euroalueeseen liittymiselle maat ovat allekirjoittaneet Maastrichtin sopimuksen ja näin sitoutuneet sopimuksessa euron arvon ylläpitämiseksi määriteltyihin vakauskriteereihin (katso lähentymiskriteerit). Euroalueen maiden rahapolitikkaa hoitaa Euroopan keskuspankki.
Laajentuminen.
Euro on ollut 1. tammikuuta 1999 lähtien virallisesti seuraavien Euroopan unionin jäsenvaltioiden yhteinen valuutta: Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Luxemburg, Suomi, Portugali, Ranska ja Saksa.
Maantieteellisen Euroopan ulkopuolella myös Ranskan merentakaiset departementit Guadeloupe, Martinique, Ranskan Guayana ja Réunion käyttävät euroa valuuttanaan ja kuuluvat viralliseen euroalueeseen.
Vaikka eurosta tuli virallinen valuutta 1. tammikuuta 1999, se toimi vuoden 2001 loppuun ainoastaan tilivaluuttana. Käteisenä kussakin euromaassa käytettiin vielä kansallisia valuuttoja 1. tammikuuta 2002 asti, jolloin eurosetelit ja -kolikot tulivat käyttöön ja korvasivat muutaman viikon siirtymäajan kuluessa kansalliset käteisrahat.
Valtiot, jotka käyttävät euroa sopimusten nojalla.
Myös Monacon, San Marinon ja Vatikaanin valuuttana on ollut 1.1.2002 alkaen euro, vaikka ne eivät olekaan EU:n jäseniä. Nämä maat voivat myös lyöttää omia eurokolikoitaan, joiden kääntöpuolella on niiden omat kansalliset tunnukset. Euron käyttö ja kolikoiden lyöntioikeus näissä maissa perustuvat aiempiin EU:n jäsenmaiden (Ranskan ja Italian) ja kyseisten maiden välisiin yhteisvaluuttasopimuksiin, joiden pohjalta on neuvoteltu maiden ja EU:n välillä uudet, euroaikaan soveltuvat sopimukset.
Andorra käytti valuuttanaan aiemmin rinnakkain Espanjan pesetaa ja Ranskan frangia. Euron käyttöönoton jälkeen myös Andorra siirtyi euroon. Asiasta ei kuitenkaan ollut tuolloin eikä vuosiin sen jälkeenkään sopimusta EU:n kanssa. Toisin kuin Monaco, San Marino ja Vatikaani, Andorra ei sopimuksen puuttumisen vuoksi myöskään saanut lyöttää omilla kansallisilla tunnuksillaan varustettuja eurokolikoita. Andorra solmi euron käyttämisestä sopimuksen EU:n kanssa 30. kesäkuuta 2011 ja sen mukana tilanne virallistui: Andorra saa alkaa lyöttää omia eurokolikoitaan 1. heinäkuuta 2013 alkaen.
Muut alueet, jotka käyttävät euroa valuuttanaan.
Montenegro käytti valuuttanaan aiemmin Saksan markkaa, nyttemmin euroa.
YK:n väliaikaishallinto Kosovossa on julistanut euron alueen viralliseksi valuutaksi.


Jaarli.
Jaarli () oli vanha skandinaavinen arvonimi. Nykyään jaarli on Englannissa käytössä oleva aatelisarvo: varakreiviä ylempi mutta markiisia alempi.
Varhaisin tunnettu jaarli-arvonimen muoto saattaa olla kansainvaellusaikaisessa riimukirjoituksessa tavattu "eril". Viikinkiajalla nimitys tarkoitti ilmeisesti paikallishallitsijaa tai ylimystä, joka ehkä tunnusti kuninkaan herruuden. Keskiajalla jaarli oli Ruotsin ja Norjan kuninkaiden tärkeimmän apulaisen arvonimi.
Norjassa arvonimi on ollut käytössä 900-luvulta vuoteen 1308, ja jaarli oli kuninkaan korkein virkamies ja joskus myös koko maan tärkein viranomainen. Tanskassa nimitys on tunnettu 1000-luvulta saakka. Esimerkiksi Knuut Suuren ollessa Englannissa hänen sijaisenaan toimi Tanskassa jaarli.
Arvonimi jaarli ("earl") tuli myös Englantiin tanskalaisvalloituksen mukana 1000-luvulla. Koska jaarli-sanalle ei ole naispuolista vastinetta ("jaarlitar" tms.), Englannissa käytetään nimitystä kreivitär ("countess") jaarlin arvoisesta naispuolisesta henkilöstä.
Ruotsissa jaarli-termi lienee 1100-luvulla vakiintunut valtakunnan toiseksi korkea-arvoisimman henkilön arvonimeksi, joka kulki Bjälbo-suvussa. Kuuluisin ruotsalaisista jaarleista on varmasti viran viimeinen haltija Birger-jaarli.
Keskiaikaisissa lähteissä jaarleista käytetään myös herttuaa tarkoittavaa latinalaista nimitystä "dux".
Birger-jaarlin jälkeen jaarlin virka hävisi Ruotsista ja tilalle tuli herttua, joka oli yleensä kuninkaan sukulainen. Muita jaarlin korvanneita virkoja olivat drotsi, marski ja kansleri.


James Clavell.
James Clavell (Charles Edmund DuMaresq de Clavelle) (10. lokakuuta 1924 – 7. syyskuuta 1994) oli romaanikirjailija ja elokuvakirjailija. Hänen kuuluisin romaaninsa on feodaaliseen Japaniin sijoittuva "Shōgun".
Henkilöhistoria.
Clavell syntyi Sydneyssä, Australiassa, vuonna 1924. Hänen isänsä oli Kuninkaallisen laivaston upseeri, joten Clavell varttui Brittiläisen kansainyhteisön monilla erilaisilla seuduilla. Vuonna 1940 hän liittyi Britannian kuninkaalliseen tykistöön, ja hänet lähetettiin Malesiaan taistelemaan japanilaisia vastaan. Clavell haavoittui konekivääritulituksessa, ja lopulta hänet vangittiin ja lähetettiin japanilaiselle vankileirille Jaavan saarelle. Myöhemmin hänet siirrettiin Changin vankilaan lähelle Singaporea, jossa hän oli yksi ainoastaan 10 000 hengissä selvinneestä; vankeja oli alun perin 150 000. Clavellin vankilakokemuksista muodostui perusta hänen ensimmäiselle romaanilleen "Kuningasrotta", joka julkaistiin englanniksi vuonna 1962.
Vuoteen 1946 mennessä Clavell oli ylennyt kapteeniksi, mutta moottoripyöräonnettomuus päätti hänen sotilasuransa. Clavell kirjoittautui Birminghamin yliopistoon, jossa hän tapasi tulevan vaimonsa April Striden, näyttelijän. Tämän kautta Clavell tutustui elokuvateollisuuteen ja innostui ohjaajan urasta. Hän muutti perheensä kanssa New Yorkiin vuonna 1953 ja työskenteli televisiossa ja pian sen jälkeen Hollywoodissa. Lopulta hän saavutti menestystä elokuvakirjailijana, esimerkiksi elokuvilla "The Fly" ja "Watusi". Clavell osittain käsikirjoitti ja tuotti klassikkoelokuvan "The Great Escape", joka vankisti hänen mainettaan Hollywoodissa. Vuoteen 1959 mennessä hän tuotti ja ohjasi omia elokuviaan.
Clavellista tuli Yhdysvaltain kansalainen vuonna 1963. Hän kuoli syöpää seuranneeseen halvauskohtaukseen Sveitsissä vuonna 1994.
Aasia-saaga.
Julkaistuaan "Kuningasrotan" vuonna 1962 Clavell palasi romaanien pariin teoksella "Tai-Pan" vuonna 1966. "Tai-Pan" sijoittuu Hongkongin perustamisaikoihin 1840-luvulle. Sama romaanin kaava toistuu Clavellin myöhemmissä romaaneissa, jotka sisältävät paljon hahmoja ja jännittävästi toisiinsa kietoutuvia juonia. Yhden romaanin hahmot ja suvut esiintyvät usein toisissa romaaneissa, joskin aikaeroa saattaa olla jopa 400 vuotta. Monet romaanit seuraavat Struanien kauppayhtiön historiaa; se perustuu oikeaan yritykseen Jardine Mathesoniin.
Nämä toisiinsa liittyvät romaanit tunnettiin virallisesti Aasia-saagana. Kirjoja yhteen sitova juoni on läntisen ja aasialaisen sivilisaation kohtaaminen löytöretkien aikana ja nykyaikaan asti.
Clavellia pidetään yhtenä ensimmäisistä länsimaalaisista kirjailijoista, jotka kuvasivat aasialaisia sellaisina, jollaisina nämä näkevät itsensä sen sijaan, että heitä tarkasteltaisiin länsimaalaisten näkökulmasta. Clavellia pidetään usein monikulttuurisuuden esikuvana. Hän oli kulttuurirelativisti ja ihaili aasialaista kulttuuria sen omien saavutusten pohjalta, ei länsimaalaisten linssien läpi tarkasteltuna. Clavell viittasi usein siihen, että lännellä on paljon opittavaa idästä.
Clavellin päähenkilöt ovat usein länsimaalaisia (enimmäkseen skotlantilaisia), jotka ovat saapuneet Aasiaan kaupallisissa asioissa. Clavell uskoi kansakuntien välisen vapaan kaupan hyötyihin ja näki vapaan kaupan tehokkaana ja rakentavana keinona lähentää eri kulttuureja sitomalla niiden intressit yhteen.
Voidaan sanoa, että Clavellin romaanien todelliset päähenkilöt eivät ole henkilöhahmoja vaan aika ja paikka; henkilöhahmot ovat kangas, jolle Clavell kuvaa kulttuurin.
Suomennetut romaanit.
”Aasia-saagaan” kuuluvat romaanit "Gai-jin", "Kuningasrotta", "Noble House", "Pyörretuuli", "Shōgun" ja "Tai-Pan".


Gabon.
Gabonin tasavalta eli Gabon on valtio Keski-Afrikassa. Sen rajanaapureita ovat Kongon tasavalta, Kamerun ja Päiväntasaajan Guinea. Lännessä maa rajautuu Guineanlahteen. Öljyvarojensa takia Gabon on yksi Afrikan varakkaimmista valtioista. Vauraus on kuitenkin jakautunut hyvin epätasaisesti.
Historia.
Gabonin alue on ollut asuttuna jo 400 000 vuotta sitten. Réserve de la Lopén alueelta on löytynyt kalliomaalauksia.
Gabonin varhaisimmat asukkaat olivat pygmejä. Pohjoisesta tulleet bantut paljolti syrjäyttivät tai sulauttivat heidät itseensä kansainvaelluksissaan 1300-luvulle tultaessa. Maan etelärannikko oli osa Luangun ruhtinaskuntaa.
1400-luvulla portugalilaiset purjehtijat olivat ensimmäiset eurooppalaiset, jotka saapuivat Gaboniin ja muodostivat pysyviä kauppayhteyksiä. Hollantilaiset, englantilaiset ja ranskalaiset kauppiaat saapuivat 1500-luvulla. 1849 ranskalaiset kaappasivat erään orjalaivan ja vapauttivat sen vangit Komo-joen suulla. Vapautetut orjat perustivat kaupungin Barakan lähetysaseman lähelle ja nimesivät sen Librevilleksi, joka tarkoittaa ranskaksi vapaata kaupunkia.
Ranska sai Gabonin haltuunsa vuonna 1885. Vuonna 1910 siitä tuli yksi Ranskan Päiväntasaajan Afrikan neljästä territoriosta. Sen kaikki territoriot itsenäistyivät viikon kuluessa elokuussa 1960, Gabon 17. elokuuta.
Gabonin ensimmäinen presidentti oli vuonna 1961 valittu Léon Mba. Omar Bongo toimi varapresidenttinä. Kun Mba kuoli 1967, Bongosta tuli presidentti ja hän toimi virassa siitä lähtien, kunnes kuoli kesäkuussa 2009.
Omar Bongon kuoleman jälkeen hänen poikansa Ali Bongo Ondimba valittiin maan presidentiksi.
Politiikka.
Itsenäistymisestä (1960) alkaen Gabonilla on ollut vain kaksi itsevaltaista presidenttiä; El Hadj Omar Bongo hallitsi maata vuodet (1967–2009), mikä teki hänestä pisimpään yhtäjaksoisesti vallassa olleen Afrikan valtionpäämiehen. Bongon kuoleman jälkeen väliaikaiseksi presidentiksi nousi senaatin puhemies Rose Francine Rogombe ja myöhemmin samana vuonna pidettyjen vaalien jälkeen Omar Bongon poika Ali Bongo Ondimba.
1990-luvun alussa Bongo esitteli uuden perustuslain joka mahdollisti monipuoluejärjestelmän. Hallitsevana puolueena on pysynyt Gabonin demokraattinen puolue (, PDG). Bongo valittiin uuden järjestelmän mukaisissa vaaleissa uudelleen vuosina 1993 ja 1998. Vuonna 2003 perustuslakia muutettin siten että hän saattoi jatkaa edelleen.
Gabonin kaksikamarinen parlamentti koostuu kansalliskokouksesta ja senaatista. Senaatin 102 jäsentä valitaan aluehallinnon parista kuusivuotiskaudelle, kansalliskokouksen 120 edustajaa valitaan yleisellä vaalilla viiden vuoden välein. Äänioikeus on 21 vuotta täyttäneillä. PDG on suurin puolue, sillä on 75 senaattoria ja 82 kansalliskokousedustajaa.
Aluejako ja suurimmat kaupungit.
thumb
Gabon jakautuu hallinnollisesti yhdeksään provinssiin. Nämä jaetaan 48 pienempään osa-alueeseen, joiden ranskankielinen nimitys on départements, nämä edelleen pienempiin alueisiin, joita kutsustaan nimellä préfet ja nämä vielä pienempiin sous-préfet -alueisiin. Provinssia johtaa kuvernööri, joka on suoraan sisäministeriön alainen ja presidentin nimittämä.
Maantiede, luonto ja ilmasto.
330px
Suurin osa maata on kapeaa rannikkotasankoa lukuun ottamatta matalaa ylänköä. Tärkein joki on Ogooué. Maan korkein kohta on Mount Iboundji 1580 m. Maan laajat ja sankat sademetsät on suurelta osin hävitetty. Lopé-Okandan luonnonsuojelualue on UNESCOn maailmanperintökohde.
Gabonissa elää lähes kaksisataa nisäkäslajia ja kuusisataa lintulajia. Nisäkkäistä tunnetuimpia ovat gorillat ja simpanssit, metsänorsut, puhvelit, krokotiilit ja virtahevot. Loppukesästä rannikolla tavataan ryhävalaita ja merileopardeja eli leopardihylkeitä. Vuonna 2002 maahan perustettiin kolmetoista kansallispuistoa, joilla suojeltiin lähes 26 000 neliökilometriä maata.
Gabonissa vallitsee tyypillinen päiväntasaajan ilmasto: kuuma ja kostea ympäri vuoden. Vuotuinen sademäärä on lähes koko maassa 1250-2000 mm vuodessa, mutta rannikolla ja ylängöllä sataa paikoin jopa 2500 mm vuodessa.
Talous.
Gabonin pieni asukasmäärä ja suuret luonnonrikkaudet ovat tehneet siitä yhden Afrikan rikkaimmista valtioista. 1970-luvun alussa löydetyt öljyesiintymät tuottavat nykyisin n. puolet bruttokansantuotteesta ja 75 % viennistä. Maa tuottaa vientiin myös mangaania, uraania ja puutavaraa. Suurin osa (98%) väestöstä työskentelee silti yhä maanviljelyn parissa ja maa on velkaantunut.
Vuonna 2009 ostovoimalla painotettu (PPP) bruttokansantuote asukasta kohti oli 14 000 dollaria. YK:n kehitysohjelma UNDP:n laskeman Inhimillisen kehityksen indeksiksillä (Human Development Index, HDI) mitattuna Gabon oli vuonna 2007 sijalla 103 yhteensä 185 arvioidusta maasta.
Gabon on Saharan eteläpuolisen Afrikan neljänneksi suurin öljyntuottaja, Afrikan toiseksi suurin puutavaran viejä ja sillä on suuret mangaani- ja uraanivarat mutta silti suuri osa sen väestöstä elää edelleen köyhyydessä. Taloudellinen epätasa-arvo aiheuttaa poliittisia paineita. Maailmanpankin ja IMF:n vaatimuksesta maa aloitti 1990-luvulla talouden tervehdyttämisohjelman ja hallinnonuudistuksen, jossa yksityistetään valtionyrityksiä, vähennetään virkamiesten määrää ja nostetaan palkkatasoa, mutta eteneminen on ollut hidasta.
Gabonissa on 44 lentokenttää joista 13:lla on päällystetty kiitotie. Rautatietä on 814 kilometriä ja päällystettyä maantietä 937 kilometriä. Satamakaupunkeja ovat Gamba, Libreville, Lucinda, Owendo ja Port-Gentil.
Väestö.
Marraskuussa 2009 Gabonissa arvioitiin asuvan 1 515 000 henkeä. Väkiluvusta on kuitenkin ollut kiistoja: vuoden 2003 väestönlaskennassa todettiin väkiluvun kasvaneen kymmenessä vuodessa puolitoistakertaiseksi, mutta oppositio ja eräät riippumattomat tarkkailijat ovat syyttäneet hallitusta lukemien suurentelemisesta sekä vaalirekisterien väärentämisestä suurempien avustusten saamiseksi.
Gabonin väestö jakautuu lähes 40 eri etniseen ryhmään, joiden rajat tosin ovat epämääräisempiä kuin Afrikassa yleensä. Kolme suurinta ryhmää ovat fangit, teket ja kongot, joihin kuuluvat sirat ja punut. Maassa asuu myös n. 150 000 siirtolaista, pääasiassa muista Afrikan maista muuttaneita.
Noin 55-75% gabonilaisista on uskonnoltaan kristittyjä (pääosin katolisia), mutta osa harjoittaa kristinuskon rinnalla perinteisiä animistisia uskomuksia. Pelkästään animismia harjoittavia on n. 10 % väestöstä. Muslimeita on alle prosentti.
Aikuisista oli vuonna 2005 lukutaitoisia 84 prosenttia.
Kulttuuri.
Gabonin sademetsissä elää Baka-pygmejä, joiden kulttuuri perustuu edelleen ennen kaikkea metsästämiseen, kalastamiseen ja keräilyyn. Pygmeillä on monipuolinen musiikki- ja tanssiperinne. Heidän kansantaiteeseensa kuuluvat myös erilaisista kasvikuiduista punotut korit.
Gabonilaisten ruokavaliossa pääasiallinen hiilihydraattien lähde on kassava. Juuren lisäksi sen nuoria lehtiä käytetään vihanneksina. Muita vihanneksia ja hedelmiä kasvatetaan paljon: munakoisoja, tomaatteja, sokeriruokoa, banaaneita, papaijoita, ananasta, mangoja, avokadoja ja kookosta. Proteiinia saadaan joesta tai merestä ja jonkun verran metsästämällä.
Gabonin jalkapallomaajoukkueen suurin saavutus on puolivälieriin pääsy Afrikan mestaruuskilpailuissa vuonna 1996.
Gabon on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1972. Sen joukkueessa on ollut 1–7 urheilijaa sekä Lontoossa 2012 jalkapallojoukkueen mukanaolon myötä 28 urheilijaa. Maan ainoa mitalisti on Lontoosssa hopeaa saavuttanut taekwondoin Anthony Obame.


Diadokki.
Diadokit (, seuraajat) olivat Aleksanteri Suuren seuraajat, jotka hänen kuolemansa jälkeen jakoivat keskenään hänen valtakuntansa. Kuollessaan Aleksanteri jätti jälkeensä valtaisan valtakunnan, joka levittäytyi aina Makedoniasta Indus-joelle asti. Valtakunta pirstoutui niin sanottujen diadokkisotien aikana pienemmiksi valtakunniksi. 300-luvun lopulla Aleksanterin valtakunnan pohjalta syntyivät Ptolemaiosten hallitsema Egypti, Seleukidien hallitsema Persia ja Antigonidien hallitsema Makedonia. Diadokkien ajan katsotaan loppuneen vuonna 281 eaa. käytyyn Korupedionin taisteluun.
Babylonin sopimus.
Aleksanterin kuoltua vuonna 323 eaa. hänen kenraalinsa alkoivat riidellä siitä, kenestä tulisi hänen seuraajansa. Meleagros ja jalkaväki tukivat Aleksanterin velipuolta Filipposta. Ratsuväen johtava kenraali Perdikkas suosi Aleksanterin ja Roksanen vielä syntymätöntä lasta. Päädyttiin kompromissiin, jossa Filippoksesta tulisi Makedonian kuningas ja hän hallitsisi lapsen kanssa, siinä tapauksessa että se olisi poika (kuten olikin, Aleksanteri IV). Perdikkaasta tulisi koko valtakunnan hallitsija ja Meleagroksesta hänen sijaisensa. Pian Perdikkas murhautti Meleagroksen ja muut jalkaväen komentajat ja hallitsi yksinään.
Diadokkisodat.
Antigonoksen, Ptolemaioksen, Seleukoksen, Lysimakhoksen ja Kassandroksen kuningaskunnat.
Vuonna 323 eaa. kreikkalaiset kaupunkivaltiot nousivat kapinaan makedonialaisia vastaan. Antipatros kukisti kreikkalaiset ns. Lamian sodassa. Vuonna 322 eaa. alkoi ensimmäinen diadokkisota, jossa Ptolemaios, Antipatros ja Antigonos kukistivat Perdikkaan. Antipatroksesta tuli uusi hallitsija, mutta hänen kuoltuaan vuonna 319 eaa. alkoi toinen diadokkisota. Antipatroksen valitsema uusi hallitsija Polyperkhon joutui sotaan Antipatroksen pojan Kassandroksen kanssa. Polyperkhon liittoutui Eumeneksen kanssa ja Kassandros Ptolemaioksen ja Antigonoksen kanssa. Antigonos kukisti Eumeneen ja Kassandros Polyperkhonin vuonna 315 eaa.
Vuonna 314 eaa. muut diadokit huomasivat, että Antigonoksesta oli tullut liian mahtava. Kolmannessa diadokkisodassa Antigonos taisteli Ptolemaiosta, Lysimakhosta ja Kassandrosta vastaan. Sota loppui tuloksettomana vuonna 311 eaa. Antigonos jatkoi taistelua Seleukosta vastaan, ja piiritti Babylonia vuonna 309 eaa. Seleukos löi kuitenkin Antigonoksen ja tämä joutui perääntymään. Neljäs diadokkisota alkoi vuonna 308 eaa. kun Antigonos lähetti poikansa Demetrioksen valtaamaan Kreikan. Antigonoksen lyötyä Ptolemaioksen Kyproksella vuonna 306 eaa. hän ja Demetrios julistivat itsensä kuninkaiksi. Kaikkien hyväksymät kuninkaat Filippos III ja Aleksanteri IV olivat kuolleet aikaisemmin (Olympias oli antanut murhata Filippoksen ja Kassandros oli tappanut Aleksanterin). Ptolemaios, Lysimakhos, Seleukos ja Kassandros seurasivat perässä ja julistivat itsensä kuninkaiksi. Antigonos kukistettiin lopullisesti Ipsoksen taistelussa vuonna 301 eaa.
Kassandroksen kuoltua vuonna 298 eaa. alkoi kamppailu Makedoniasta uudelleen. Demetrios valtasi Makedonian vuonna 294, mutta Epeiroksen kuningas Pyrrhos ja Lysimakhos kukistivat hänet ja jakoivat maan keskenään.
Antiikin lähteet.
Hellenistiseltä ajalta ei ole säilynyt nykypäivään ainoatakaan aikalaiskuvausta. Tärkein tuolloin eläneistä historioitsijoista oli Hieronymos Kardialainen. Muita hävinneitä lähteitä ovat muun muassa Duris Samoslainen ja Timaios. Diodoros Sisilialaisen kirjasto on ainut säilynyt teos joka käsittelee diadokkien ajanjaksoa kokonaisuudessaan. Diodoroksen päälähteenä oli Hieronymos, mutta hän käytti lähteenään myös Durista ja Timaiosta. Myös Pompeius Trogus käytti Hieronymosta lähteenään, ja hänen teoksensa on säilynyt Junianus Justinuksen yhteenvedossa. Roomalainen biografi Plutarkhos kirjoitti myös Eumeneen, Demetrioksen ja Pyrrhoksen elämäkerrat, joiden päälähteenä oli myös Hieronymos. Aleksanteri Suuren elämäkerrastaan tunnettu Arrianos kirjoitti teoksen Aleksanteri Suuren jälkeisistä tapahtumista, joka on säilynyt vain Fotioksen yhteenvetona. Myös hän käytti päälähteenään Hieronymosta.


Polikarpov I-16.
Polikarpov I-16 () oli Neuvostoliiton ensimmäinen alatasoinen hävittäjä. Koneen venäjänkielinen nimitys oli Išak (ишак) eli pieni muuli. Sen I-16UTI versio oli kaksipaikkainen koulukone.
Historia.
Koneen suunnittelu aloitettiin kesällä 1932 ja sen prototyyppi valmistui "Valtion lentokonetehdas numero 39":stä vuonna 1933. Saman vuoden joulukuussa tapahtui myös ensilento. Koneen rungossa oli punatähden sisällä kirjaimet VT. VT oli lyhenne sanoista "Vnutrennaja Tjurma", sisäinen vankila, joka Tehdas 39 itse asiassa oli. Säädettävä potkuri ja sisäänvedettävä laskuteline olivat edistyksellisiä ominaisuuksia 1930-luvun alussa. Laskutelinettä ei tosin liikuttanut hydrauliikka, vaan telinettä piti käyttää käsiveivillä. Koneen versioissa käytetty ŠVAK-tykki oli aikansa järein ja oli suuren tulinopeuden lisäksi luotettava.
I-16 oli puu- ja metallirakenteinen. Siipisalot olivat metallia ja ohjainpinnat ja peräsimet teräsputkirakennetta kankaalla päällystettynä. Siivet olivat kangaspäällysteiset.
Rungossa oli vanerinen kuorirakenne. Ensimmäisissä sarjoissa koneen ohjaamo oli katettu, mutta se muutettiin avo-ohjaamoksi lentäjien vaatimuksesta näkyvyyden parantamiseksi.
Vuonna 1935 Neuvostoliitossa todettiin hävittäjän lentämisen olevan liian vaikeaa ilman 2-paikkaista koulukonetta, jolloin I-16UTIn (tunnetaan myös tunnuksella UTI-4) valmistus aloitettiin. Tämä lienee ensimmäinen tyyppikoulutusta varten tehty hävittäjän kaksipaikkainen versio.
Merkillinen yksityiskohta koneen suunnittelussa oli, että sen suunnittelijat Dimitri Grigorovitš (joka oli suunnitellut lentoveneitä tsaarin laivastolle ensimmäisen maailmansodan aikana) ja Nikolai Polikarpov (vangittu jo 1929 puhdistusten aikana) olivat Josif Stalinin käskystä vangittuja insinöörejä, jotka vangittiin, koska Stalinin antamaa käskyä rakentaa suorituskykyinen ja uudenaikainen hävittäjä, ei ollut noudatettu tarkasti. Sama kohtalo oli useilla muillakin lentokonesuunnittelijoilla usein siksi, että heidän asemansa organisaatiossa oli ollut liian lähellä puhdistuksissa eliminoituja kenraaleita. Tässä tapauksessa suunnittelijat eivät saaneet lentokonetta suunnitelluksi kahdessa vuodessa ja siksi suunnittelijat joutuivat tekemään suunnittelutyönsä loppuun valvonnan alla.
Kaikkiaan 7 005 yksipaikkaista hävittäjää ja 1 636 kaksipaikkaista koulutuskonetta rakennettiin.
Käyttö.
Konetta käytettiin taistelutehtävissä Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisten puolella ja se antoi hyvän vastuksen Francisco Francon kapinallisten lentovoimille. 500 konetta toimi Espanjassa – Rata (rotta) ja Mosca (kärpänen) oli eri puolien kutsumanimi koneelle.
Kiina osti Rata-koneita puolustustaisteluunsa Japania vastaan.
Vuonna 1941 I-16 muodosti 2/3 Neuvostoliiton hävittäjävahvuudesta. Satoja tuhottiin ensimmäisissä Saksan hyökkäyksissä Neuvostoliiton lentokentille kesäkuussa 1941. 80 km/t hitaampana I-16 ei pärjännyt, paitsi kaartotaistelussa. Hävittäjätarpeen vuoksi valmistus kuitenkin jatkui ja malli oli käytössä vuoteen 1943. Venäläiset käyttivät myös törmäystä saksalaisten pommikoneiden tuhoamiseen, koska Rata oli luja. Osa ohjaajista pystyi vielä hyppäämään koneestä törmäyksen jälkeen.
Käyttö Suomea vastaan ja sotasaaliskoneet.
Kone oli Suomen ilmavoimien vastuksena talvi- ja jatkosodassa ja tunnettiin nimellä Rata. Se oli ominaisuuksiltaan Suomen tärkeintä talvisodan aikaista hävitäjämallia eli selvästi parempi, mutta Fokker-koneen parempi syöksynopeus mahdollisti irtautumisen. Fokker ohjaajille annettiin käsky välttää kaartotaistelua I-16-koneita vastaan, jos mahdollista. Talvisodan alussa venäläisten lentäjien keskimääräinen taso oli heikko, mikä ei tehnyt oikeutta koneen ominaisuuksille. Joissakin taistelukuvauksissa esiintyy I-16 bis -nimi ja kuvailuja koneen ulkonäöstä, mutta tällaista tyyppiä ei ollut olemassa.
Jatkosodassa kone tarjosi vastuksen Curtiss Hawk -koneelle, jonka etuna oli parempi syöksynopeus. Brewster F2A -koneen menestys I-16:tta vastaan perustui niin ikään sen syöksynopeuteen ja tehokkaaseen aseistukseen, joita käytettiin taktisesti oikein ketterää tyyppiä vastaan - syöksy, tulitus, syöksy pois - ylösveto tai poistuminen saavutetun nopeuden avulla. I 16 -lentäjät pyrkivät väistämään alle tiukalla kaarrolla ja tulittamaan ylösvetäviä koneita. Toinen keino oli muodostaa puolustusrengas, jossa koneet lensivät ympyrää toistensa takana suojaten toisiaan.
Suomen ilmavoimilla oli kuusi I-16-sotasaaliskonetta, joista kaksi kunnostettiin ja ne olivat käyttössä 1940–1943. Kunnostetut koneet olivat alatyyppejä 6 ja 18.
Suomen ilmavoimat ampui alas 16 Rataa talvisodassa. Yksi I-16UTI otettiin sotasaaliiksi ja korjattiin UT-1-tunnuksella varustetuksi ilmavoimien koneeksi, jolla esiteltiin konetta eri laivueille vuonna 1942. Vuoden 1943 loppuun mennessä molempien käyttö oli lopetettu ja toinen oli toimitettu Saksaan. Koneilla lennettiin vain noin kuusi tuntia Suomen ilmavoimien käytössä. Nykyään UT-1 on entisöitynä Suomen ilmailumuseossa.
Tekniset tiedot.
Konetta kehitettiin pääasiassa lisäämällä moottoritehoa ja parantamalla aseistusta. Suursarjoina valmistettiin alatyyppejä 1, 4, 5, 6, 10, 17, 18 ja 24 joka oli viimeinen muunnos.
Arvot ovat tyypeille 6 ja 18 (suluissa)
Päämuunnokset.
UTIssa 750 hv M-25V-moottori ja se voitiin varustaa kahdella siipikonekiväärillä ja kiinteällä tai sisäänvedettävällä laskutelineellä.


Seulaset.
Seulaset eli Plejadit (Messierin luettelon kohde M45) on taivaan kirkkaimpia avoimia tähtijoukkoja, joka sijaitsee Härän tähdistössä.
Havaintohistoria.
Seulaset on kirkkain syvän taivaan kohde, ja se näkyy paljain silminkin selkeästi taivaalla. Siksi se on tunnettu jo esihistoriallisista ajoista lähtien. Ensimmäiset kirjalliset maininnat tähtijoukosta ovat peräisin antiikin Kreikasta, jossa siitä mainitsi muun muassa Homeros teoksissaan "Ilias" (noin 750 eaa.) ja "Odysseia" (noin 720 eaa.) sekä Hesiodos noin 700 eaa. Raamatussa joukko mainitaan kolme kertaa.
Jo kauan on tiedetty, että Seulasten tähdet muodostavat oikean tähtijoukon. John Michell laski vuonna 1767, että todennäköisyys kirkkaiden tähtien sijoittumiselle sattumanvaraisesti Seulasten tapaiseksi ryhmäksi oli vain 1:496 000, ja oletti siten oikein, että joukon tähtien täytyy liittyä fyysisesti toisiinsa.
Charles Messier liitti tähtijoukon luetteloonsa 4. maaliskuuta 1769, vaikka useimmat luettelon kohteista ovat himmeämpiä ja sumumaisempia – Messierin luettelon alkuperäinen tarkoitus oli välttää sekaannuksia komeettojen ja niitä muistuttavien "pysyvien" sumumaisten kohteiden välillä. On arveltu, että lisäämällä luetteloonsa alkuperäisten 42 kohteen jälkeen kirkkaita kohteita, kuten Orionin suuri kaasusumu (M42), avoin tähtijoukko Praesepe (M44) ja Plejadit (M45), Messier halusi suuremman ja suositumman luettelon kuin hänen kilpailijansa Nicolas Louis de Lacaille, jonka luettelossa samoin oli 42 kohdetta.
Mytologia.
a>sessä Nebrasta, Saksasta, löydetyssä pronssisessa taivaankiekossa, vanhimmassa taivaan kuvauksessa, on kuvattu muun muassa Seulaset (Plejaden).
Kreikkalaisessa mytologiassa plejadit olivat seitsemän sisarusta, joita Orion jahtasi. He pyysivät apua Zeukselta, joka muutti heidät kyyhkyiksi ja sijoitti taivaalle. Sisarusten – Alkyone (), Sterope (tai Asterope), Kelaino (), Elektra (), Maia, Merope ja Taygete – lisäksi heidän vanhempansa Atlas (isä) ja Pleione (äiti) ovat tähtijoukossa sen itäisellä reunalla.
Amerikan intiaanien tarustossa Seulasten kirkkaimmat tähdet olivat seitsemän poikaa, jotka kävellessään taivaalla eksyivät sinne ikiajoiksi ja jäivät lähelle toisiaan. Monilla kansoilla Seulaset ovat olleet osa ajanlaskua, ja niiden vuosittainen heliaakkinen nousu (hetki, jolloin kohde ensimmäistä kertaa nousee taivaanrannasta juuri ennen auringonnousua) merkitsi vuoden tai vuodenajan alkua. Antiikin Kreikassa Plejadit liitettiin maanviljelyn kausiin.
Japanissa tähtijoukko tunnetaan nimellä "Subaru". Samanniminen japanilainen autovalmistaja käyttää tähtijoukkoa myös logossaan.
Suomalaiset tunsivat nimen Seulaset lisäksi monia muitakin nimityksiä tähtijoukosta. Niitä olivat muun muassa "Väinämöisen virsu" ja "Väinämöiset". Etelä-Karjalan länsiosassa tähtikuvio tunnetaan mm. nimellä "Paukkusen tasku". Tähtisikermästä on myös käytetty harhaanjohtavasti nimeä "Pikku Otava", sillä se muistuttaa jonkin verran Otavan tähdistöä, vaikkakin varsinainen Pieni Otava, Pieni karhu, sijaitsee aivan toisaalla.
Rakenne.
Seulaset koostuvat lähinnä nuorista ja kuumista sinisistä tähdistä, jotka selvimmin näkyvät Maahan asti. Arviolta jopa 25 % joukon tähdistä on ruskeita kääpiöitä, tosin ne muodostavat vain 2 % joukon kokonaismassasta, joka vastaa noin 800 Auringon massaa. Tähtijoukko on syntynyt noin 100 miljoonaa vuotta sitten. Sen tähdet tulevat pysymään ryhmänä vielä noin 150 miljoonaa vuotta, jonka jälkeen se vähitellen hajaantuu tähtien nopeuden ylittäessä tähtijoukon pakonopeuden.
Heijastussumu.
Erityisesti valokuvissa on nähtävissä heijastussumu Seulasten kirkkaimpien tähtien ympärillä. Se koostuu tähtien synnyn jälkeen yli jääneestä kaasusta ja pölystä. Se heijastaa tähtien sinertävää valoa, mistä johtuu sumun oma sininen väri. Se on liian kaukana tähdistä, jotta sen atomit voisivat ionisoitua tähtien säteilyn vaikutuksesta, jolloin se olisi emissiosumu. Sumun rakenne ei ole tasainen, vaan se koostuu kahdesta kuorimaisesta kerroksesta, jotka ovat tähtijoukon edessä Maasta katsottuna. Kuorimainen rakenne on ilmeisesti syntynyt, kun tähtien säteilypaine on työntänyt sumun materiaalia kauemmas avaruuteen. Kirkkaimmillaan sumu on Meropen ja Maian ympärillä. "Merope-sumun" (NGC 1435) löysi 19. lokakuuta 1859 Wilhelm Tempel 12-senttisellä peilikaukoputkella. Sumua kutsutaan löytäjänsä mukaan myös "Tempelin sumuksi". Sumun eri tähtiä ympäröivät osat ovat saaneet omat tunnuksensa, katso yllä oleva taulukko.
Havainnointi.
Seulasista on paljain silmin erotettavissa ainakin 6–9 tähteä säästä ja havaitsijan näkökyvystä riippuen. Jo ennen kaukoputken keksimistä 11–14 tähden paikat tunnettiin. Parhaiten tähtijoukko näkyy kiikarilla, ja hyvissä havainto-olosuhteissa on valovoimaisella välineellä erotettavissa myös häivähdys heijastussumusta ainakin Meropen ympärillä. Kaukoputkella voi nähdä useampia joukon tähtiä, mutta tällöin kohde ei enää mahdu näkökenttään pienelläkään suurennuksella.


Alistair MacLean.
Alistair Stuart MacLean (28. huhtikuuta 1922 – 2. helmikuuta 1987) oli skotlantilainen romaanikirjailija, joka kirjoitti menestysjännäreitä tai seikkailukirjoja. Niistä parhaiten tunnetut ovat ehkä "Navaronen tykit" ja "Saattue Murmanskiin". Hän käytti myös salanimeä Ian Stuart.
Henkilöhistoria.
MacLean oli papin poika ja oppi englantia toisena kielenään äidinkielensä skottilaisen gaelin jälkeen. Hän syntyi Glasgow’ssa mutta vietti suuren osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan Daviotissa, lähellä Invernessiä. MacLean liittyi Kuninkaalliseen laivastoon vuonna 1941 ja palveli toisessa maailmansodassa torpedomiehenä. Hän jäi japanilaisten vangiksi ja joutui kidutetuksi. Sodan jälkeen MacLean opiskeli englantia Glasgow'n yliopistossa ja valmistui vuonna 1953. Sitten hän toimi opettajana.
Yliopistossa ollessaan MacLean alkoi kirjoittaa novelleja saadakseen lisätuloja ja voitti kilpailun vuonna 1954 merihenkisellä tarinallaan "Dileas". Collins-kustantamo pyysi häneltä romaania, ja MacLean kirjoitti "Saattue Muurmanskiin" -romaanin, joka perustui hänen omiin sotakokemuksiinsa. Se oli suuri menestys, ja MacLean pystyi pian omistautumaan kokonaan sotatarinoiden, vakoilujuttujen ja muiden seikkailutarinoiden kirjoittamiselle.
1960-luvun alkupuolella MacLean julkaisi kaksi romaania salanimellä "Ian Stuart" todistaakseen, että hänen kirjojensa suosio johtui niiden sisällöstä, ei kannessa olevasta nimestä. Ne myivät hyvin, mutta täytyy muistaa, ettei MacLean yrittänyt muuttaa tyyliään ja hänen faninsa saattoivat tunnistaa hänet skotlantilaisen salanimen takaa. MacLeanin kirjat tuottivat lopulta hyvin, ja hän muutti Sveitsiin veropakolaiseksi. Hän johti myös hotelliyritystä Englannissa.
MacLeanin myöhempiä kirjoja ei otettu yhtä hyvin vastaan kuin varhaisimpia. Yrittäessään säästää aikaa MacLean hairahtui joskus kohtuuttoman epätodellisiin juoniin. Hän kamppaili myös jatkuvasti alkoholismia vastaan, joka lopulta aiheutti hänen kuolemansa Münchenissä vuonna 1987. MacLean oli kahdesti naimisissa ja sai kolme poikaa ensimmäisen vaimonsa kanssa.
Kirjoitustyyli.
Heron Booksin 1970-luvun puolivälissä julkaisemia MacLeanin jännityskirjoja vuosiilta 1955-1971
Ian Flemingiin tai muihin saman ajan jännityskirjailijoihin verrattuna MacLeanin kirjat ovat epätavallisia ainakin yhdessä suhteessa: niissä ei ole juurikaan seksiä eikä romantiikkaa, koska MacLean ajatteli, että sellaiset viihdekeinot vain hidastaisivat toimintaa. Vain kirjoissa "Loputon yö" ja "Pako yli Jaavan meren" on romanttista vivahdusta. Viimeksi mainittu kirja on poikkeus muutenkin: sen päähenkilö kuvataan kolmannessa eikä ensimmäisessä persoonassa kuten useimmissa muissa kirjoissa.
Hän tosiaankaan ei anna tapahtumien kulun juurikaan hidastua kirjoissaan. Tämä saa hänen sankarinsa kamppailemaan näennäisesti lähes mahdottomia todennäköisyyksiä vastaan ja pakottaa heidät fyysisen ja henkisen kestävyytensä äärirajoille. MacLeanin sankarit ovat yleensä rauhallisia, kyynisiä miehiä, jotka ovat kokonaan omistautuneet työlleen, ja heillä on usein jotakin salaista tietoa. Tyypillinen juonenkäänne on sellainen, että sankarin lähin toveri osoittautuu petturiksi. Desmond Bagley on toinen saman aikakauden jännityskirjailija, jonka tyyli muistuttaa MacLeania.
MacLeania viehättivät tekniset yksityiskohdat. Esimerkiksi romaaniin "Alaskan musta kulta" tehtiin tuotesijoittelu, jonka kohteena oli suomalainen sukseton ja yksitelainen Finncat-moottorikelkka. "Kuolonhypyssä" käsitellään antimaterian käyttöä aseena; samassa romaanissa esitellään yksityiskohtaisesti "kynäaseita" sekä esimerkiksi erilaisia köysiä, joita sirkustaiteilijat käyttävät. "Kaappaus San Franciscossa" -romaanissa mainitaan erikoisrakenteinen kamera, "jolla voi ottaa mustavalko- ja värikuvia sekä filmata".
Luonnolla, erityisesti merellä ja arktisella Pohjolalla, on tärkeä rooli MacLeanin tarinoissa, ja hän käytti maailman monia eksoottisia paikkoja kirjojensa tapahtumapaikkoina. Vain yksi niistä – "Kun kello lyö..." – sijoittuu hänen kotimaahansa Skotlantiin. MacLeanin parhaat kirjat ovat mahdollisesti ne, joissa hän onnistuu käyttämään omaa sodankäynnin ja merenkulun tietämystään, kuten "Saattue Muurmanskiin" -romaanissa, jota pidetään nykyään laivastokirjallisuuden klassikkona.
MacLean julkaisi 28 romaania ja novellikokoelman mutta myös kirjoja T. E. Lawrencesta ja James Cookista. Hän kirjoitti lisäksi elokuvakäsikirjoituksia, joista muutamat perustuivat hänen romaaneihinsa, ja toisia käsikirjoituksia ovat muut kirjailijat myöhemmin muuntaneet romaanin muotoon. Vuoden 1980 tienoissa amerikkalainen elokuvayhtiö antoi MacLeanille tehtäväksi kirjoittaa sarja tarinaluonnoksia, joista sitten tehtäisiin elokuvia. Vaikka MacLean kirjoittikin kuvitteellisesta YK-järjestöstä, toiset kirjailijat kirjoittivat ne valmiiksi. Näihin lukeutuvat John Denisin "Kaapattu torni" ja Alastair MacNeillin "Kuoleman juna". Alistair MacLean palkittiin kirjallisuuden tohtorin arvonimellä Glasgow’n yliopistossa vuonna 1983.


Rio de Janeiro.
Rio de Janeiro (myös lyhyemmin "Rio") on São Paulon jälkeen Brasilian toiseksi suurin kaupunki. Se sijaitsee maan kaakkoisosassa Atlantin valtameren rannalla samannimisessä osavaltiossa. Kaupungissa asuu 7,8 miljoonaa (2008) ihmistä 1 260 km²:n kokoisella alueella. Laajemmalla metropolialueella asukkaita on yli 14 miljoonaa. Brasiliassa kaupunki tunnetaan myös lisänimellä "Cidade Maravilhosa", ’Suurenmoinen kaupunki’. Rio de Janeirossa syntynyttä brasilialaista kutsutaan nimellä "carioca".
Kaupungissa toimii Rio de Janeiron liittovaltionyliopisto.
Historia.
Rio de Janeiron alueen löysivät portugalilaiset löytöretkeilijät italialaisen Amerigo Vespuccin johdolla tammikuussa 1501. Koska eurooppalaiset luulivat aluksi Guanabaran lahtea joensuuksi, he antoivat alueelle nimeksi "Rio de Janeiro" ("tammikuun joki"). Vuonna 1555 alueelle saapuivat myös ranskalaiset, jotka portugalilaiset lopulta ajoivat pois.
Rio de Janeiron kaupunki perustettiin 1. maaliskuuta 1565. Tuolloin portugalilainen ritari
"Estácio de Sá" antoi kaupungille nimen "São Sebastião de Rio de Janeiro" kunnioituksesta Portugalin kuningas Sebastian I kohtaan.
Rio de Janeiro oli Brasilian pääkaupunki vuodesta 1764 vuoteen 1960 asti, jolloin pääkaupunki siirrettiin Brasíliaan.
Vuonna 1992 Rio de Janeiro toimi YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssin, Earth Summitin isäntäkaupunkina. Tuolloin siellä allekirjoitettiin Rion sopimus.
Ilmasto.
Rio de Janeiron ilmasto on trooppinen, vuoden keskilämpötila on 23,7 °C. Talvella (kesä–elokuu) lämpötila voi alimmillaan olla alle 15 °C ja kesällä (joulu–helmikuu) olla ylimmillään yli 40 °C.
Kaupunginosat.
Bairro de Fátima, Benfica, Caju, Castelo, Catumbi, Central do Brasil, Centro, Cidade Nova, Estácio, Gamboa, Lapa, Paquetá, Praça Mauá, Rio Comprido, Santo Cristo, São Cristóvão, Saúde, Triagem, Vasco da Gama
Arpoador, Botafogo, Catete, Copacabana, Cosme Velho, Flamengo, Gávea, Glória, Humaitá, Ipanema, Jardim Botânico, Lagoa, Laranjeiras, Leblon, Leme, Rocinha, Santa Teresa, São Conrado, Urca, Vidigal
Abolição, Acari, Água Santa, Alto da Boa Vista, Anchieta, Andaraí, Barros Filho, Bonsucesso, Bento Ribeiro, Brás de Pina, Cachambi, Campinho, Cascadura, Cavalcante, Coelho Neto, Colégio, Cordovil, Costa Barros, Encantado, Engenheiro Leal, Engenho de Dentro, Engenho Novo, Fundão, Grajaú, Guadalupe, Higienópolis, Honório Gurgel, Ilha do Governador, Irajá, Jacaré, Jacarezinho, Jardim América, Lins de Vasconcelos, Madureira, Mangueira, Manguinhos, Maracanã, Marechal Hermes, Maria da Graça, Méier, Olaria, Oswaldo Cruz, Parada de Lucas, Parque Anchieta, Parque Colúmbia, Pavuna, Penha, Piedade, Praça da Bandeira, Quintino Bocaiúva, Ramos, Riachuelo, Ricardo de Albuquerque, Rocha, Rocha Miranda, Sampaio, São Francisco Xavier, Tijuca, Todos os Santos, Turiaçu, Vaz Lobo, Vicente de Carvalho, Vieira Fazenda, Vigário Geral, Vila da Penha, Vila Isabel, Vila Kosmos, Vista Alegre
Bangu, Barra de Guaratiba, Barra da Tijuca, Camorim, Campo Grande, Cosmos, Deodoro, Gericinó, Grumari, Guaratiba, Inhoaíba, Itanhangá, Jacarepaguá, Joá, Magalhães Bastos, Mallet, Paciência, Padre Miguel, Pedra de Guaratiba, Realengo, Recreio dos Bandeirantes, Santa Cruz, Senador Camará, Sepetiba, Sulacap, Taquara, Vargem Grande, Vargem Pequena, Vila Valqueire
Liikenne.
Rio de Janeiron metro avattiin vuonna 1979 ja sisältää nykyään kaksi linjaa. Kaupungin lentoliikennettä palvelee Galeão - Antônio Carlos Jobimin kansainvälinen lentoasema ja Santos Dumontin lentoasema.
Turismi.
Rio de Janeiro on Brasilian tärkein turistikohde, joka tunnetaan erityisesti Copacabanan ja Ipaneman hiekkarannoista, Corcovadon vuorella olevasta Kristus-patsaasta ja Sokeritoppavuoresta. Vuosittainen kohokohta on Rion sambakarnevaali, johon ottaa osaa miljoonia ihmisiä.
Tuloerot.
a> eli vuoren rinteelle rakennettu slummialue Riossa
Rio de Janeirossa, kuten muuallakin Brasiliassa, tuloerot ovat hyvin suuria, minkä vuoksi suuri osa kaupungin asukkaista elää faveloissa. Rio on brasilialaisista kaupungeista siksi poikkeuksellinen, että monet favelat sijaitsevat aivan kaupungin keskustassa. Ei ole harvinaista, että hienossa rantakaupunginosassa sijaitsevan viiden tähden hotellin naapurina on favela.
Suurin Rion favela on Rocinha, jossa asukkaita arvioidaan olevan 60 000–150 000. Asukasmäärä kasvaa jatkuvasti lähinnä Koillis-Brasiliasta muuttavien vuoksi. Nykyään Rocinha muistuttaa yhä enemmän tavallista kaupunginosaa, sillä sinne on perustettu useita pikaruokaketjuja, internet-kahviloita ja pankkeja. Turisteille tarjotaan jopa opastettuja kiertokäyntejä Rocinhaan. Rocinha on siitä osuva esimerkki Brasilian tuloeroista, että aivan sen vieressä olevat São Conradon ja Gávean kaupunginosat ovat yhdet Rion rikkaimmista.
Urheilu.
Rio de Janeiro on neljän perinteikkään jalkapalloseuran kotikaupunki: Flamengon, Botafogon, Fluminensen ja Vasco da Gaman. Riossa sijaitseva maailmankuulu Maracanãn jalkapallostadion toimii yhtenä vuoden 2014 jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen pelipaikoista.
Kansainvälinen olympiakomitea valitsi 2. lokakuuta 2009 Rio de Janeiron vuoden 2016 kesäolympialaisten järjestäjäksi.
Aiheesta muualla.
*


Valotikku.
Valotikku, joka kulkee myös nimellä hehkutikku, on läpinäkyvä muoviputki, joka sisältää kemiallisia nesteitä kahdessa erillisessä osassa. Ulkoinen putki sisältää osan kemiallista sekoitusta ja loput sekoituksesta sisällään pitävä sisempi putki on tehty lasista tai muusta hauraasta materiaalista. Jos valotikkua taitetaan, sisempi putki hajoaa ja kemikaalit pääsevät sekoittumaan. Tästä seuraa reaktio, joka tuottaa valoa, muttei välttämättä lämpöä. Tätä ilmiötä kutsutaan kemiluminesenssiksi.
Valotikuilla on useita käyttötarkoituksia. Niitä käytetään asevoimissa, mutta voidaan käyttää myös viihdykkeinä juhlissa ja konserteissa.
Valmistajat voivat tuottaa valotikkuja, jotka säteilevät vain lyhyen ajan tai säteilevät himmeämmin paljon pidemmän ajan säätämällä kemikaalien väkevyyttä. Kemikaalien sekoittaminen väkevimmällä sekoitussuhteella (yleensä vain laboratorio-olosuhteissa) aiheuttaa kiivaan reaktion, joka tuottaa muutaman sekunnin ajan voimakasta valoa.


Histamiini.
Histamiini (kreikaksi "histos" = kudos) on monoamiini, joka toimii ihmiskehossa mm. keskushermoston välittäjäaineena.
Sen molekyylikaava on C5H9N3, moolimassa 111,15 g/mol, sulamispiste 83-84 °C ja CAS-numero 51-45-6. Histamiinista käytetään myös nimiä "1-H-imidatsoli-4-etaaniamiini" ja "2(4-imidatsolyyli)-etyyliamiini". Histidiini on histamiinin esiaste.
Histamiini muuntuu elimistössä erilaisten prosessien kautta pääsääntöisesti useiksi eri aineiksi ja poistuu elimistöstä muun muassa virtsan kautta seuraavina aineina ja osuuksina eli metyyli-imidatsolietikkahappona (42-47 %), metyylihistamiinina (4-8 %), imidatsolietikkahappona (9-11 %) ja imidatsolietikkahapporibosidina (16-23 %). Histamiinista jää virtsaan muuttumattomana 2-3 %.
Fysiologia.
Histamiinin vapautuminen elimistössä liitetään usein allergisiin reaktioihin, sillä se aiheuttaa tulehdusreaktion ja sileän lihaskudoksen supistumia. Päämääräisesti histamiinia vapautuu immuunijärjestelmän syöttösolusta, kun antigeeni sitoutuu sen pinnalla olevaan lgE-vasta-aineeseen.
Histamiini myös stimuloi mahalaukun katesolujen suolahapon tuotantoa.
Yleisimmät niin kutsutut antihistamiiniaineet ovat H1-reseptorin käänteisagonisteja, jotka lähinnä toimivat tehokkaasti sileän lihaskudoksen histamiinireaktioiden estämisessä.


V2-ohjus.
V2-ohjuksen laukaisu Peenemündessä 21. kesäkuuta 1943.
V2-ohjus "Meillerwagen" -kuljetusvaunussaan.V2-ohjus Peenemünden museossa.
Sotasaaliiksi saatu V2-ohjus "Meillerwagen" -kuljetusvaunussaan.250px
V2-ohjus (, ”Kostoase 2”), viralliselta nimeltään Aggregat 4 (A4) oli Saksan toisen maailmansodan aikana kehittämä maailman ensimmäinen ballistinen ohjus.
V2-ohjuksia käytettiin lähinnä sodan loppuvaiheessa brittiläisten ja belgialaisten kohteiden tuhoamiseen. Lontoo ja Antwerpen olivat pääkohteet. V2 oli melko epätarkka nykyisiin ohjuksiin verrattuna.
Tekniikka.
Ohjuksessa oli gyroskooppeihin perustuva ohjausjärjestelmä ja taistelukärkenä noin tonni amatoli-nimistä räjähdettä. Ohjuksen kantomatka oli noin 300 km ja osumatarkkuus 50 prosentin todennäköisyydellä 17 km:n säteelle kantomatkansa päässä. Lentonopeus 5 400 km/h ja lentoradan lakikorkeus 96 km. Monet laukaisut menivät pieleen kehittelyn jälkeenkin. V2 oli huomattavasti kalliimpi kuin V1-ohjus. Se oli tuonaikaisen tekniikan ihme, mutta epäkäytännöllinen sota-ase. Silti sen valmistus oli Adolf Hitlerin mielestä ensisijaisen tärkeää.
V-2:n polttoaineena toimi alkoholin ja veden sekoitus, josta neljännes oli vettä. Alkoholi valmistettiin käyttämällä perunoita.. Hapettimena, siis nopean palamisen aikaansaamiseksi käytettiin nestemäistä happea joka oli raketin alimmaisessa isossa säiliössä.
Historia.
V2 syntyi saksalaisen rakettitekniikan harrastuksen pohjalta. Vuonna 1927 saksalaiset raketeista ja avaruuslennoista kiinnostuneet harrastajat perustivat "Verein für Raumschiffahrtin" eli Avaruuslentoyhdistyksen Breslaussa Johannes Winklerin johdolla. Hieman myöhemmin mukaan tuli tuleva V2:n kehityksen johtaja Wernher von Braun. Vuodesta 1930 alkaen yhdistyksessä kokeiltiin erilaisia pieniä raketteja vaihtelevalla menestyksellä. Sittemmin siirryttiin toiseen paikkaan, Berliinin lähelle niin sanottuun "Raketenflugplatziin" eli rakettien lennätyspaikkaan. Tuohon aikaan raketit räjähtelivät usein. Ensin Raketenflugplatzilla kokeiltiin Mirak-nimisiä raketteja, ja hieman myöhemmin eräs Repulsor-sarjan raketti nousi vähän yli kilometrin korkeuteen.
Vuonna 1932 rakettiyhdistys otti yhteyttä Reichswehriin, sillä se halusi rahoitusta. Armeijalle suunnattu rakettinäytös epäonnistui. Tykistön rakettitekniikasta vastaava kapteeni Walter Dornberger kuitenkin kiinnostui näistä raketeista uskoen, että niitä kyetään kehittämään pitkän kantaman aseiksi. Sopimusta armeijan kanssa ei kuitenkaan syntynyt. Vuonna 1933 rakettiyhdistys hajosi, ja monet raketti-intoilijat siirtyivät maatilalle Kummersdorfiin kehittelemään raketteja. Heitä johti armeijan puolelta tykistön upseeri Walter Dornberger ja insinööriryhmää Wernher von Braun. Vuonna 1934 laukaistiin kaksi hyrrävakautettua A-2-rakettia Borkumin saarelta Luoteis-Saksasta 2,2 ja 3,5 km:n korkeuteen.
Vuonna 1937 rakettiryhmä siirtyi Itämeren rannikolle Peenemündeen, jossa voitiin suorittaa kauas merelle suuntautuvia koelentoja ilman, että tarvitsi pelätä rakettien putoavan lähelle ihmisasutusta. Vuonna 1937 muutaman kerran laukaistu 6,74 metrin pituinen A-3 oli epävakaa epäonnistuen muutamissa koelaukaisuissaan, minkä takia saksalaiset eivät viitsineet kehittää sitä eteenpäin. A-5 kehitettiin vuoteen 1938 mennessä, ja jopa 12 km korkeuteen ulottuneet koelennot olivat tuloksellisia. A-5:n koelentoja tehtiin suuri määrä vuonna 1941.
Rakettimoottorin kehitysversiot räjähtivät laboratoriossa yksi toisensa jälkeen muun muassa sen takia, ettei alussa osattu rakentaa raketin tulisuihkun kuumuutta kestävää suutinta.
Ohjuksen kehittely oli edelleen työlästä. Maaliskuussa laukaistu A-4 lensi vain noin 1,6 km ja murskautui veteen. Seuraava raketti lensi noin 11 km:n korkeuteen.
V2:n synty.
Lokakuun 3. päivänä vuonna 1941 laukaistu A-4 eli V-2 nousi kymmenien kilometrien korkeuteen. Tämä koelaukaisu oli menestys.
V2 oli sotilaskäytössäkin melko epäluotettava ase. Eräs ohjus lensi vaakasuorassa kohti Saksaa sen ohjausjärjestelmän pettäessä. Epäonnistuneita laukaisuja oli runsaasti, ja ohjausjärjestelmä oli liian epätarkka osuakseen strategisesti tärkeisiin kohteisiin. Sodan jälkeen sekä yhdysvaltalaiset että venäläiset ottivat V-2:n asearsenaaliinsa ja suorittivat raketilla yläilmakehään suuntautuneita tieteellisiä lennätyksiä. Pian suurvallat alkoivat kumpikin omalla tahollaan kehittää yhä edistyneempiä raketteja. Molemmilla oli töissä sodan aikana ja ennen sotaa työskennelleitä saksalaisia rakettiasiantuntijoita.
V2:n aiheuttamat tuhot.
Ensimmäiset onnistuneet operatiiviset laukaisut tapahtuivat 8. syyskuuta 1944. Kaiken kaikkiaan V2-ohjuksia laukaistiin koeammunnat pois lukien 3 172 kertaa. V2:n iskuissa lasketaan Lontoossa kuolleen 7 000 ihmistä. Toisen maailmansodan aikaisella tekniikalla V2 oli mahdoton torjua. V2-ohjuksilla oli myös suuri psykologinen pelotevaikutus, sillä ääntä nopeampina ne iskivät ennalta varoittamatta toisin kuin pommikoneet tai V1-ohjukset, joilla oli voimakas suriseva ääni.
Sodan jälkeen.
Sodan jälkeen sekä Ranska, Britannia, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto käyttivät takavarikoituja V2-ohjuksia omien ohjus- ja avaruusohjelmiensa perustana. Myös ohjuksen rakentamiseen ja kehittämiseen osallistuneita saksalaisia siirrettiin |Yhdysvaltoihin (Wernher von Braunin johtama ryhmä tuotiin Yhdysvaltain maavoimien operaation Paperiliittimen mukana) ja Neuvostoliittoon (Helmut Gröttrupin johtama ryhmä) heti sodan jälkeen.
Seuraava V-tunnusta kantanut, mutta vähemmän tunnettu ihmease, V3, ei ollut enää ohjus, vaan nuoliammuksia ampuva supertykki.


Steve Jobs.
Steven Paul ”Steve” Jobs (24. helmikuuta 1955 San Francisco – 5. lokakuuta 2011 Palo Alto) oli yksi tietotekniikkayhtiö Applen perustajista ja yhtiön toimitusjohtaja. 2000-luvulla hän toimi The Walt Disney Companyn johtokunnassa, johon hän päätyi työskenneltyään animaatiostudio Pixarin johtoportaassa sen perustamisesta 1986 lähtien ja Disneyn ostettua sen 2006. Jobs oli seitsemällä prosentillaan Disneyn suurin yksittäinen omistaja.
Vuonna 1976 Jobs ja Steve Wozniak perustivat Apple -yhtiön. Vuonna 1977 yhtiö julkaisi Wozniakin suunnitteleman Apple II -tietokoneen, joka oli ensimmäinen kotitietokone, joka kykeni näyttämään värejä ja Applen ensimmäinen menestynyt tuote. Apple II -sarjan tietokoneet pysyivät yhtiön tärkeimpänä tuotteena aina 1980-luvun loppupuolelle saakka. Vuonna 1979 Jobs ja joukko Applen insinöörejä vierailivat Xeroxilla, jossa he näkivät hiirikäyttöisen graafisen käyttöliittymän. Tämä vaikutti vuonna 1983 Apple Lisa -tietokoneen ja vuotta myöhemmin Macintosh-tietokoneen syntyyn.
Vuonna 1985 valtataistelun jälkeen Jobs erosi Applesta ja perusti NeXTin. NeXT panosti olio-ohjelmointiin, keskittyi käyttöjärjestelmän kehittämiseen ja myi laitteistopuolen Canonille. Vuoden 1996 loppupuolella Jobs myi NeXTin Applelle. Jobs palasi takaisin perustamaansa yhtiöön neuvonantajana. Pian Jobs istui taas Applen johdossa, väliaikaisen toimitusjohtajan tittelillä. Vuonna 2000 hänestä tuli yhtiön pysyvä toimitusjohtaja ja iPod -musiikkisoitin, samoin kuin OS X -käyttöjärjestelmä, julkaistiin vuonna 2001. Apple julkaisi myös iTunes -musiikkiohjelmiston. Vuonna 2007 Apple julkaisi ensimmäisen älypuhelimensa iPhonen. Vuonna 2010 Apple julkaisi iPad-taulutietokoneen.
Vuonna 2004 Jobsilta leikattiin syöpäkasvain haimasta ja vuonna 2009 hänelle tehtiin maksansiirto. Myöhemmin elokuussa 2011 hän ilmoitti jättävänsä Applen toimitusjohtajan tehtävät terveyssyistä. 6. lokakuuta 2011 Apple tiedotti Jobsin kuolemasta. Hän kuoli haimasyövän etäpesäkkeiden aiheuttamaan hengityspysähdykseen.
Jobsia on kutsuttu karismaattiseksi esiintyjäksi ja visionääriksi, minkä lisäksi hänet tunnettiin erittäin vaativana johtajana.
Nuoruus.
Jobsin biologiset vanhemmat olivat kalifornialaiset jatko-opiskelijat Joanne Carole Schieble ja syyrialaissyntyinen Abdulfattah ”John” Jandali. Jandalin mukaan Schieblen vanhemmat eivät antaneet tyttärensä mennä naimisiin syyrialaisen kanssa. Poikavauva annettiin adoptoitavaksi kalifornialaiselle avioparille Paul ja Clara Jobsille. Steve Jobs piti heitä oikeina vanhempinaan eikä koskaan tavannut biologista isäänsä. Vanhemmat menivät myöhemmin naimisiin ja saivat tyttären Mona Simpsonin, josta tuli kirjailija. Simpson ja Steve Jobs tapasivat vasta aikuisina.
Vuonna 1972 Jobs kirjoittautui Reedin yliopistoon Portlandissa, Oregonissa, mutta kävi sitä vain vuoden. Vuoden 1974 alussa Jobs meni pelisuunnittelijaksi Atarille. Usean kuukauden työskentelyn jälkeen hänellä oli säästössä tarpeeksi rahaa Intian matkaa varten. Hän lähti matkaan ystävänsä Daniel Kottken kanssa tarkoituksena etsiä henkistä valaistumista. Hän palasi kaljupäisenä ja pukeutuneena perinteisiin intialaisiin vaatteisiin. Tänä aikana Jobs kokeili psykedeelejä luonnehtien LSD-kokemuksiaan ”yhdeksi elämänsä kahdesta tai kolmesta tärkeimmästä asiasta. Kottkesta tuli myöhemmin Applen ensimmäinen työntekijä.
Apple.
Vuonna 1976 Jobs ja Steve Wozniak perustivat Apple -yhtiön. Vuonna 1977 yhtiö julkaisi Wozniakin suunnitteleman Apple II-tietokoneen, joka oli ensimmäinen kotitietokone joka kykeni näyttämään värejä ja Applen ensimmäinen menestynyt tuote. Apple II -sarjan tietokoneet pysyivät yhtiön tärkeimpänä tuotteena aina 1980-luvun loppupuolelle saakka. Vuonna 1979 Jobs ja joukko Applen insinöörejä vieraili Xeroxilla, jossa he näkivät hiirikäyttöisen graafisen käyttöliittymän. Vuonna 1980 Apple listautui pörssiin ja Jobsin omaisuus kohosi yli 200 miljoonan dollarin. 1983 yhtiö esitteli Xerox inspiroimaa graafista käyttöliittymää käyttäneen Apple Lisan ja 1984 ensimmäisen Apple Macintoshin. Lisa menestyi huonosti, ja Macintoshin heikohko menestys oli yritykselle suuri pettymys.
Vuonna 1983 Jobs houkutteli John Sculleyn Applen toimitusjohtajaksi. Hänen kerrottiin kysyneen Sculleylta, haluaako tämä myydä sokerivettä loppuelämänsä vai muuttaa maailmaa. Koko teollisuudenalaa koskettanut myynnin heikkeneminen aiheutti Jobsin ja Sculleyn välien huonontumisen, ja toukokuussa 1985 valtataistelun jälkeen Sculley erotti Jobsin tehtävistään, samalla kun työntekijöitä irtisanottiin merkittävästi. Myöhemmin Jobs kertoi, että erottaminen oli parasta mitä hänelle saattoi tuolloin tapahtua. ”Menestyksekkäänä olemisen taakka vaihtui aloittelijana olemisen keveyteen, vähemmän varmana kaikesta. Se vapautti minut yhteen elämäni luovimmista jaksoista.”
Applen jälkeen: NeXT ja Pixar.
12. syyskuuta 1985 Jobs tiedotti aikomuksestaan perustaa uuden yrityksen. Yritys ei kilpailisi Applen kanssa. Jobs otti mukaansa viisi Applen työntekijää ja julkaisi erokirjeensä 17. syyskuuta. Viiden päivän päästä Apple haastoi Jobsin oikeuteen, koska tämä tiesi liikaa Applen käyttämästä tekniikasta ja voisi käyttää tietoja hyväkseen. Sopu syntyi tammikuussa 1986 ilman oikeuden päätöstä; Jobs lupasi olla palkkaamatta Applen työntekijöitä puoleen vuoteen ja olla tekemättä Macintoshia tehokkaampia tietokoneita. Jobs perusti NeXTin. Steve Jobs myi lähes kaikki Applen osakkeensa tienaten niistä paljon rahaa seuraavaa tavoitettaan varten.
Vuonna 1986 Jobs osti Lucasfilmin tietokonegrafiikkapuolen osaston viiden miljoonan dollarin hintaan. Hän sijoitti yhtiöön toiset viisi miljoonaa. Uuden yhtiön nimeksi tuli Pixar. Se voitti seuraavien vuosien aikana useita palkintoja ennennäkemättömän hienoilla animaatioelokuvillaan.
Vuonna 1995 Pixar julkaisi maailman ensimmäisen täysin tietokoneella tehdyn kokoillan elokuvan, "Toy Storyn". Se keräsi lipputuloja maailmanlaajuisesti 360 miljoonaa dollaria.
NeXTin ensimmäinen kone julkaistiin 12. lokakuuta 1988. Kone oli tehokas, mutta epäyhteensopiva minkään aiemman koneen kanssa, mustavalkonäyttöinen, eikä sille ollut ohjelmia. Käyttöjärjestelmän perustaksi Jobs löysi Carnegie Mellon -yliopiston ohjelmiston nimeltä Mach, joka oli ensimmäinen onnistunut mikroydinarkkitehtuuriin perustuva käyttöjärjestelmän ydin. Jobsin mielestä ohjelmat kasvoivat aina vaan isommiksi, monimutkaisemmiksi ja kalliimmiksi. Hän puhui paljon olio-ohjelmoinnin puolesta, sanoen sitä tulevaisuuden tekniikaksi. NeXT lisensoi Objective-C-ohjelmointikielen ja rakensi ohjelmansa sen avulla.
Yli kaksi vuotta myöhemmin kuin Jobs oli ennustanut ja toivonut, NeXTin käyttöjärjestelmä NeXTSTEP 1.0 esiteltiin 18. syyskuuta 1989, ja sitä käyttävä NeXTstation vuoden päästä. Jobs markkinoi konettaan kouluille, opiskelijoille ja yliopistoille, laihoin tuloksin. Jobs yritti saada tietotekniikka-alan jättejä mukaansa, mutta vain harva halusi riskeerata. Vuonna 1987 Ross Perot kuitenkin sijoitti 20 miljoonaa dollaria ja Canon sijoitti 100 miljoonaa dollaria NeXTiin 1989.
Tammikuussa 1992 NeXT lupasi tehokkaammat versiot NeXTCUBEsta ja NeXTstation Colorista, ja syyskuussa 1992 julkaistiin NeXTSTEP 3.0. Kuitenkin 10. helmikuuta 1993 Jobs antoi potkut yli puolelle työntekijöistä ja myi NeXTin laitteistopuolen Canonille Ja NeXtistä tuli yksinomaan ohjelmistoyritys. Laitteisto ei ottanut tuulta alleen, vaan sitä myytiin kaiken kaikkiaan noin 50 000 konetta. Kaikki NeXTin perustajajäsenet Jobsia lukuun ottamatta olivat siihen mennessä yksi kerrallaan eronneet.
NeXT keskittyi käyttöjärjestelmän kehittämiseen. Siitä julkaistiin versio Intel-koneille, mutta sen suosio oli pientä. NeXTSTEP ei pärjännyt IBM:n 2:lle tai Microsoftin MS-DOSille. Jobs pelkäsi Microsoftin Cairo-projektin (josta oli tuleva Windows 95) ja Applen ja IBM:n yhteistyön ajavan pian NeXTin ohi. NeXT jatkoi käyttöjärjestelmän kehittämistä Sun Microsystemsin tuella, ja sovitti käyttöjärjestelmän myös HP PA-RISC ja SPARC-koneille. NeXTin kehittynyt käyttöliittymäkirjasto standardoitiin ja julkaistiin vuoden 1995 alussa nimellä OPENSTEP.
Applen toimitusjohtaja Sculley erosi 1993 ja hänen tilalleen tuli Michael Spindler. Hänen johdollaan Apple siirtyi IBM:n ja Motorolan kehittämään PowerPC-arkkitehtuuriin ja alkoi lisensoida käyttöjärjestelmäänsä ulkopuolisille. Apple oli tällä välin tehnyt vain vähäisiä uudistuksia Mac OS -käyttöjärjestelmäänsä, jota ikä alkoi jo painaa. Copland-niminen projekti käyttöjärjestelmän uudistamiseksi oli viivästynyt jo vuosia.
Vuoden 1996 loppupuolella Jobs sai myytyä NeXTin Applelle, aivan Be, Inc. -yhtiön nenän edestä, joka yritti myös myydä BeOS-käyttöjärjestelmäänsä. Jobs kehui OPENSTEPin olevan vieläkin 5–7 vuotta kilpailijoitaan edellä. Kauppahinnan kokonaisarvo oli noin 427 miljoonaa dollaria, ja kaupan myötä kaikki NeXTin tuotteet, palvelut ja tuotekehitys siirtyivät Applen omistukseen.
Takaisin Applelle.
Jobs palasi takaisin perustamaansa yhtiöön, tällä kertaa neuvonantajana. Pian Jobs istui taas Applen johdossa, väliaikaisen toimitusjohtajan tittelillä. Pärjätäkseen kilpailussa Windows-koneille, Apple oli lisensoinut Macintoshin käyttöjärjestelmän antaen muiden valmistajien tuottaa Mac-klooneja. Ensi töikseen Jobs lakkautti Macintoshien kloonaamisen.
6. elokuuta 1997 ilmoitettiin hämmentävästä käänteestä: Microsoft ilmoitti sijoittavansa 150 miljoonaa dollaria Appleen, ja siirtävänsä Microsoft Officen ja Internet Explorerin sille. IE:stä tuli myös Macintoshien oletusselain.
Marraskuussa 1997 Power Macintosh G3 ja Apple Store -verkkokauppa esiteltiin. Molemmat saavuttivat heti suuren suosion, ja tammikuussa 1998 yhtiö palasi voitolliseksi. Vuonna 1998 julkaistiin futuristisesti muotoiltu iMac, josta tuli nopeimmin myyvä kotitietokone kautta aikain. Vuonna 2000 sana "väliaikainen" poistui Jobsin tittelistä, ja iPod -musiikkisoitin, samoin kuin OS X -käyttöjärjestelmä, julkaistiin vuonna 2001. Apple julkaisi myös iTunes -musiikkiohjelmiston, ja 2003 iTunes Music Store -verkkokaupan, joka mahdollisti musiikin ostamisen netistä laillisesti.
Vuonna 2004 Jobs oli leikkauksessa harvinaisen mutta hoidettavan haimasyövän muodon vuoksi. Vuonna 2005 iPod-perhettä laajennettiin videoita toistavalla mallilla ja Nano-mallilla. Vuonna 2007 Apple julkaisi ensimmäisen älypuhelimensa iPhonen. Vuonna 2010 Apple julkaisi iPadin, joka synnytti uuden tietokonekategorian, taulutietokoneet.
Jobs nosti Applelta vain yhden dollarin vuosipalkkaa ja kartutti omaisuuttaan lähinnä myymällä vuonna 2006 Pixarin Disneylle 7,4 miljardin dollarin hintaan sekä osingoilla ja optioilla. Jobsista tuli Disneyn suurin osakkeenomistaja seitsemän prosentin osuudellaan.
Sairastuminen, irtisanoutuminen ja kuolema.
Lokakuussa 2003 Jobsin haimasta löydettiin syöpäkasvain rutiinitarkastuksessa. Vaikka haimasyöpä johtaa usein nopeaan kuolemaan, Jobsin sairaus oli harvinaista, hoidettavaa laatua. Jos kasvain olisi poistettu leikkauksessa, ennuste paranemiseen olisi ollut lupaava. Jobs oli kuitenkin epäileväinen lääketiedettä kohtaan ja turvautui uskomushoitoihin syöpänsä hoidossa. Hän toivoi välttävänsä leikkauksen erityisruokavalion avulla, jota hän noudatti yhdeksän kuukautta. Tämä tuotti tuskaa Applen johtokunnalle, joka päätyi olemaan paljastamatta korvaamattomana pidetyn Jobsin sairautta kysyttyään neuvoa kahdelta juristilta. 31. heinäkuuta 2004 Jobsin haimasyöpä kuitenkin leikattiin. Huhtikuussa 2009 hänelle tehtiin maksansiirto.
Tammikuussa 2011 Jobs jäi pois Applen päivittäisistä toiminnoista terveydellisiin syihin vedoten. Saman vuoden elokuussa hän irtisanoutui Applen toimitusjohtajan virasta. Virallista syytä ei kerrottu, mutta irtisanoutumisen oletettiin liittyvän sairauteen. Vain kaksi kuukautta myöhemmin 6. lokakuuta Apple julkaisi tiedotteen Jobsin kuolemasta. 10. lokakuuta julkaistun kuolintodistuksen mukaan hän menehtyi Kalifornian Palo Altossa jo 5. lokakuuta noin kello 15 haimasyövän etäpesäkkeiden aiheuttamaan hengityspysähdykseen. Kuoleman jälkeen australialaisen SR7:n tutkimuksen mukaan Twitterissä julkaistiin 10 000 aihetta koskevaa viestiä sekunnissa, minkä perusteella kuolemaa kutsuttiin kaikkien aikojen verkkouutiseksi. Jobs haudattiin jo 7. lokakuuta kirkkokuntaan kuulumattomalle Santa Claran hautausmaalle.
Persoona.
Eri lähteet kuvailivat Jobsia ailahtelevaksi, intohimoiseksi, karismaattiseksi esiintyjäksi, työnarkomaaniksi, visionääriksi ja tinkimättömäksi johtajaksi, joka laittaa työntekijät lujille. Ennen erottamistaan Applelta Jobs tuli tunnetuksi pisteliäästä ja riitaisasta johtamistyylistään. Tuolloin hänen muistetaan huutaneen alaisilleen ja haukkuneen näiden työsuorituksia. Häntä pidettiin vaikeana työtoverina.
Vuonna 2012 FBI julkaisi Jobsia koskevat asiakirjansa, jotka oli koottu vuonna 1991 kun Yhdysvaltain presidentti George H. W. Bush harkitsi Jobsin ottamista neuvonantajakseen. Monet haastatellut FBI:n mukaan kyseenalaistivat Jobsin rehellisyyden ja arvostelivat hänen tapaansa vääristellä todellisuutta.
Yksityiselämä.
Jobsilla on neljä lasta. Ensimmäisen lapsensa, Lisan, hän sai Chris-Ann Brennan -nimisen naisen kanssa. Jobs kielsi tyttärensä julkisesti mutta tunnusti omakseen lähes kymmenen vuotta myöhemmin, vaikka olikin osoittautunut lapsen isäksi jo isyystesteissä ja maksanut elatusmaksua. Hän ei käyttänyt tapaamisoikeuttaan tyttäreensä vuosiin. Applen tietokonemalli Lisa on nimetty tyttären mukaan, mutta koska Jobs ei vielä projektin alkaessa 1981 ollut tunnustanut tytärtä omakseen, joutuivat Applen työntekijät "aukikoodaamaan" nimen muotoon "Local Intergrated Systems Architechture" ongelmien välttämiseksi.
Vuonna 1982 Jobs tapasi 41-vuotiaan Joan Baezin ja seurusteli tämän kanssa kolme vuotta. Jobsin ystävä Elisabeth Holmes uskoi, että yksi syy suhteeseen oli se, että Baez ja Bob Dylan olivat olleet rakastavaisia 60-luvulla ja Jobs piti yhteydestä Dylaniin. Lopulta heistä tuli pelkkiä ystäviä. Jobs halusi perustaa perheen ja tiesi ettei se olisi mahdollista Baezin kanssa, jolla oli teini-ikäinen poika eikä hän halunnut enempää lapsia.
Jobs meni naimisiin Stanfordin yliopiston opiskelijan Laurene Powellin kanssa 18. maaliskuuta 1991. Hääseremoniaa johti Kobin Chino, zen-buddhalainen munkki. Heidän ensimmäinen lapsensa, Reed Paul syntyi syyskuussa 1991. Toinen lapsi, Erin Sienna syntyi elokuussa 1995 ja nuorin lapsi Eve vuonna 1998.
Hän oli buddhalainen ja pescovegetaristi.


Kari Korhonen (sarjakuvapiirtäjä).
Kari Korhonen (s. 8. lokakuuta 1973 Espoo) on suomalainen Aku Ankka -sarjakuvien piirtäjä ja käsikirjoittaja. Hänen ensimmäinen Aku Ankassa julkaistu tarinansa Pelle Pelottomasta sai erittäin myönteistä palautetta. Ankka-sarjojen lisäksi Korhonen on tehnyt viisi yksisivuista Mikki Hiiri -sarjaa.
Kari Korhosen kuvituksia ja sarjakuvia on kotimaassa nähty ainakin MADissä, Väiski Vemmelsääressä, Nalle Puh-lehdessä ja Punaniskassa. Hän on myös kuvittanut kolme satukirjaa. Korhoselta julkaistiin syksyllä 2006 kirja ', joka sisältää 14 hänen tarinaansa ja joista neljä on ennen julkaisemattomia. Lisäksi Korhosen tarinoita on julkaistu Aku Ankka -albumissa "Villi Pohjola" ja kirjassa "Neljä mestaria", missä hän esiintyi César Feriolin, Wanda Gattinon ja Paco Rodriguezin kanssa. Hän on myös piirtänyt Angry Birds- sarjakuvia Roviolle.
Kari Korhonen piirsi myös tarinan ”Nummisuutarin Aku”, joka on kunnianosoitus Aleksis Kiven "Nummisuutarit"-kirjalle. Korhonen on myös luonut ensimmäisen kokonaan Suomessa kehitetyn Disneyn sarjakuvahahmon Jaana Kapulan.
Korhonen on tällä hetkellä Suomen kansainvälisesti tuotteliain sarjakuvataiteilija.
Aiheesta muualla.
Korhonen, Kari
Korhonen, Kari
Korhonen, Kari
Korhonen, Kari


Aku Ankka (lehti).
Aku Ankka on Sanoma Magazinesin Suomessa julkaisema viikoittainen sarjakuvalehti, joka sisältää sarjakuvia Disneyn eläinmaailmasta. Lehden maskotti ja päähenkilö on Aku Ankka, mutta on myös paljon tarinoita, joissa hän ei esiinny.
Lehden näytenumero (keräilyharvinaisuus 10 000 €) ilmestyi 5. joulukuuta 1951 ja sitä myytiin 34 017 kappaletta. Vuoteen 1956 asti lehti ilmestyi kerran kuukaudessa, ja vuodesta 1956 marraskuuhun 1960 kaksi kertaa kuukaudessa. Aluksi lehti ilmestyi nimellä "Aku Ankka ja kumppanit", mutta nimi lyheni vuoden 1955 alusta Aku Ankaksi. Nykyään se ilmestyy joka keskiviikko. Helmikuussa 2005 lehteä oli ilmestynyt yli 2 500 numeroa. Useimmiten Aku Ankassa on 36 sivua, mutta myös 52-sivuisia lehtiä julkaistaan noin kolme kertaa vuodessa (tosin esimerkiksi vuonna 1997 52-sivuisia numeroita oli viisi). Lisäksi esimerkiksi vuonna 2008 julkaistiin satunnaisesti 40-sivuisia numeroita.
Aku Ankka saavutti Suomessa vuonna 1975 levikin 317 570, joka oli kaikista lehdistä Suomen suurimpia ja sarjakuvalehdissä omassa kastissaan. Vuoden 1975 levikkiennätys meni rikki vuonna 2007 ja lehden levikki oli maaliskuussa 320 514. Aku Ankka on Suomen suurin viikkojulkaisu, jota lukee viikoittain yli miljoona ihmistä. Väkilukuun suhteutettuna missään päin maailmaa ei lueta Disney-sarjakuvia yhtä paljon kuin Suomessa. Aku Ankasta on kasvanut eräänlainen kansallinen instituutio huolimatta siitä, että sarjat ovat käytännössä lähes kokonaan ulkomaista tuotantoa lukuunottamatta Kari Korhosen ja Kai Vainiomäen sarjoja. Erityisesti lehdessä käytetty rikas suomen kieli on saanut kiitosta ja se sai vuonna 2001 Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen vuosittain jakaman Kielihelmi-palkinnon. Lehti onkin muokannut koko olemassaoloaikansa nuorison kielenkäyttöä.
Alkuaikoina lehden rungon muodostivat Carl Barksin sarjat, mutta jo 1960-luvulla Barksin tarinat jäivät vähemmistöön. Nykyään suosituimpia yhä Aku Ankkaan piirtävistä ja käsikirjoittavista taiteilijoista on amerikkalainen Don Rosa.
Aku Ankassa julkaistavat sarjakuvat valitaan Helsingin Munkkivuoressa sijaitsevassa Aku Ankan toimituksessa. Toimitus valitsee tarinat tanskalaisen Egmont-kustantamon laajasta Disney-tuotannosta. Toimituksen lisäksi lehden palveluksessa on joukko freelancer-toimittajia, jotka muun muassa tekevät suuren osan Aku Ankan käännöstyöstä.
Lehdestä löytyy myös hollantilaisia ja amerikkalaisia sarjoja. Lehdessä julkaistaan myös Disneyn studioiden sarjakuvaosaston (Comic Strip Department) tuottamia sanomalehtisarjoja, jotka ovat usein yksisivuisia. Sarjakuvien lisäksi Aku Ankassa on "Toimituksen oma nurkka" -palsta, jossa julkaistaan mm. piirtäjäesittelyjä ja pieniä sarjakuva-arvosteluja sekä vastauksia lukijoiden lähettämiin kysymyksiin. Lehden liitteenä on julkaistu julisteita, tarroja jne.
Vuosina 1977 ja 1979 lehdestä aiheutui pieni sisäpoliittinen myrsky. Ulkomailla uutisoitiin, että Aku Ankka olisi ollut kielletty Suomessa, koska sen päähenkilö ei käyttänyt housuja. Kyse oli Helsingin ja Kemin kaupunkien säästötoimista, jotka väärin ymmärrettynä saivat aikaan kyseisen urbaanin legendan.
Nimiväännökset.
Disneyn sarjakuvasuomennoksissa käytetään vakiintuneesti silloin tällöin tarinoiden lisämausteena muun muassa tunnettujen henkilöiden ja paikkojen nimistä tehtyjä humoristisia väännöksiä ja sananmuunnoksia. Tämä tapa sai alkunsa Aku Ankka -lehden toimituksessa 1950-luvulla. Ensimmäinen lehdessä esiintynyt nimiväännös oli vuoden 1952 joulukuun numerossa mainittu ”Satupekka”, mutta kyseessä ei ollut toimituksen keksintö: Satupekka vakiintui Suomessa juoksija Emil Zátopekin lempinimeksi jo Helsingin olympialaisissa kesällä 1952. Ensimmäiset toimituksen omat nimiväännökset olivat kesäkuun 1955 numerossa mainitut ”Penu Kili” ja ”Pata Revski” – muusikoista Beniamino Gigli ja Ignacy Paderewski.
Useimmat nimiväännöksistä ovat kertakäyttöisiä vitsejä, jotka liittyvät jonkin yksittäisen tarinan tapahtumapaikkaan, sivuhenkilöön tai ohimennen mainittuun ankkamaailman kuvitteelliseen kuuluisuuteen. Muutamat väännökset mainitaan kuitenkin lukuisissa tarinoissa ja ne ovat vakiintuneet osaksi Ankkojen maailmaa. Tällaisia ovat esimerkiksi ”Ankallismuseo” (Kansallismuseo), "Ankallispankki" (Kansallispankki), rantalomakohde ”Ankkapulco” (Acapulco) ja tavaratalo ”Tukkimies” (Stockmann).
Aivan kaikki nimiväännökset eivät ole suomentajien keksintöä. Carl Barks muun muassa nimesi Ankkojen asuttaman kuvitteellisen Yhdysvaltain osavaltion Calisotaksi yhdistämällä todellisten osavaltioiden Kalifornian ja Minnesotan nimet. Don Rosan luoman herrasmiesvaras Arpin Lusènen nimi on puolestaan muunnos Maurice Leblancin 1900-luvun alulla kirjoittamien rikostarinoiden Arsène Lupinista.
Yleisestä käytännöstä poiketen Don Rosan tarinoissa todellisten paikkojen ja historiallisten henkilöiden nimet on säilytetty ”ankantamatta” sen jälkeen kun Aku Ankan toimitukselle selvisi, että väännökset eivät lainkaan miellyttäneet tarinoitaan varten tekemistään laajoista taustatutkimuksista tunnetuksi tullutta tekijää. 1990-luvun alun lehtisuomennoksissa Rosankin tarinat saivat vielä tavallisen käsittelyn, ja esimerkiksi Sir Francis Drake nimettiin vuonna 1994 julkaistussa tarinassa ”Ankkapalatsin erakko” ”Sir Francis Vaakuksi”. Eräs poikkeus Rosan tavallisesta linjasta on varhainen tarina ”Nokkadamuksen kirous”, jossa jo alkuperäistekstissä Nostradamuksen nimi on väännetty ”Nostrildamukseksi” (’sierain’).


Roope-setä.
314) kansi. Kannen on piirtänyt Alessandro Perina.
Roope-setä on Sanoma-yhtymään kuuluvan Sanoma Magazines Finlandin julkaisema suomalainen sarjakuvalehti, joka sisältää Disneyn sarjakuvamaailmaan sijoittuvia sarjakuvia. Lehden pääosassa seikkailee Roope Ankka ja siinä esiintyy myös hahmoja, joita ei ole Aku Ankka -lehdessä. Lehden nimi oli alun perin Roope-setä-taskulehti.
Lehti ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1978, jolloin siitä ilmestyi neljä numeroa. Vuosina 1979 ja 1980 lehti ilmestyi joka toinen kuukausi, mutta vuodesta 1981 lähtien se on ilmestynyt kerran kuukaudessa. Yhteensä lehteä on ilmestynyt lähes 400 numeroa – 400. numero ilmestyy joulukuussa 2012.
Roope-setä on alusta lähtien ollut pokkarikokoinen ja 100-sivuinen. Tammikuussa 2012 lehden koko muuttui: sivumäärä pysyi samana, mutta leveys ja korkeus kasvoivat parilla sentillä, jotta Topolino-lehden tarinoita voitaisiin hyödyntää helpommin ja paremmin.
Yleensä lehti sisältää kolme tai neljä pitkää tarinaa sekä mahdollisesti muutaman lyhyemmän tarinan, jotka ovat Suomessa ennen julkaisemattomia. Tarinat on pääosin tuotu italialaisesta "Topolino"-lehdestä. Sarjakuvien lisäksi lehdessä on julkaistu muun muassa "Vanhan visukintun päiväkirjaa" ja "Klubimestarin palstaa". Nykyään Roope-sedässä julkaistaan myös "Roope-sedän tietotoimistoa" ja "Dekkaripähkinöitä". Lähes joka numerossa on myös kilpailutehtävä sekä pieniä artikkeleita Disneyn sarjakuvamaailmasta ja sen sarjakuvataiteilijoista. Lehden tilaajille on useana vuonna annettu tilaajalahjoja.
Vuosina 1985–1987 joka numerossa julkaistiin Carl Barksin yksisivuinen tarina suomeksi. Vuonna 1987 kieleksi tuli englanti ja vuodesta 2001 yksisivuisia tarinoita julkaistiin myös muilla kielillä. Vuonna 2001 Barksin yksisivuiset tarinat vaihdettiin Al Taliaferron yksisivuisiin, ja vieraat kielet korvattiin suomen eri murteilla. Vuodesta 2002 lähtien yksisivuisten kieli on ollut jälleen englanti ja niiden käsikirjoittajat ja piirtäjät ovat vaihdelleet.
Vuoden 2007 ensinumerossaan lehti ilmoitti, että saman vuoden joulukuussa ilmestyy kaikkien aikojen paksuin Roope-setä. Sillä juhlistettiin Roope Ankka -hahmon 60-vuotissyntymäpäivää.
Vuoden 2008 ensimmäisessä numerossa ilmestyi lyhennetty näköispainos kaikkien aikojen ensimmäisestä Roope-sedästä, koska lehti täytti 30 vuotta.
Vuonna 2008 lehden levikki oli 79 525 (LT 2008).


Aku Ankan taskukirja.
Aku Ankan taskukirjan ensimmäinen numero "Mikki kiipelissä" ilmestyi vuonna 1970.
Aku Ankan taskukirja on Suomessa vuodesta 1970 julkaistu, nykyään kerran kuukaudessa ilmestyvä taskukokoinen Disney-sarjakuvakirjasarja. Se on myös kaikkein vanhin edelleen alkuperäisellä nimellään ilmestyvä Disney-sarjakuvajulkaisu Suomessa. Kuukausittain ilmestyvien taskukirjojen lisäksi Aku Ankan taskukirjojen sarjaan kuuluu joukko erikois- ja teemanumeroita. Näitä ilmestyy vuodessa 2–4 kappaletta. Marraskuussa 2007 markkinoille ilmestyi uusi, Aku Ankan minitaskukirja. Minitaskukirja on huomattavasti normaalia taskukirjaa pienempi. Taskukirjan takakannessa mainitaan aina seuraavan taskukirjan numero, nimi ja kansi, lukuun ottamatta tuplien ja triplojen takakansia.
Kirjojen sarjakuvat ovat pääasiassa italialaista alkuperää. Tarinat ovat käännöksiä Italian Topolino-lehden sarjakuvista. Vuoteen 1991 (numeroon 142) saakka taskukirjat käännettiin suomen kielelle saksankielisistä taskukirjoista, jotka taas olivat monesti käännöksiä ranskalaisista taskukirjoista. Nämä alkukieliset taskukirjat sisälsivät ranskalaisten ja saksalaisten toimitusten valitsemia italialaisia sarjoja, joiden tarinat ovat sidottu toisiinsa erikseen piirretyn kehyskertomuksen avulla. Nämä kehyskertomukset, toisin sanoen esinäytökset, olivat siihen asti yksi suomenkielisen taskukirjan tavaramerkeistä. Esinäytökset palasivat taskukirjoihin uudelleen heinäkuun 2006 numerossa 319 (Miljoonakaappaus), joka oli samalla johdanto taskukirjan 320 ensimmäiseen tarinaan. Viime aikoina esinäytöksiä ei ole nähty 319. numeron jälkeen poislukien kaksi esiintymää, numeroissa 354 (Pallo hallussa) ja 374 (Valiojoukko).
Taskukirjan 27 tarinassa "Mikki ja Hessu Hessunperän perintö" metsästetään alun perin Sukkeli-sikarirasiaa, mutta se on sensuroitu ja piirretty monissa ruuduissa päälle uudelleen suklaarasiaksi ja -konvehdeiksi.
Painatuskulujen laskemiseksi taskukirjoja julkaistiin alkujaan puoliksi nelivärisinä, puoliksi mustavalkoisina siten, että joka toinen aukeama oli värillinen ja joka toinen mustavalkoinen. Samoin oli ainakin Ruotsissa.
Taskukirjat muuttuivat kokonaan nelivärisiksi vuoden 1993 alusta. Ensimmäinen kokonaan värillinen taskukirja oli numero 154: "Nyt nappaa!". Myöhemmin myös vanhojen taskukirjojen uusintapainoksia ryhdyttiin tekemään kokonaan värillisinä.
Taskukirjan numero 176 oli kaikkien aikojen ensimmäinen tupla-taskukirja.
Koko olemassaolonsa ajan Aku Ankan taskukirja on ollut erittäin suosittu julkaisu. Se on eräs Suomen myydyimpiä kuukausittain ilmestyviä julkaisuja.
Joulukuussa 2004 ilmestyi kolmassadas Aku Ankan taskukirja, jossa oli 300 sivua.
Aku Ankan taskukirjoista on julkaistu useita erikielisia variaatioita lukuisissa maissa. Näihin lukeutuvat muun muassa sisarjulkaisut "Lustiges Taschenbuch" Saksassa ja "Kalle Ankas Pocket" Ruotsissa.
Aku Ankan taskukirja on tunnettu myös nykyajan ilmiöitä toisinaan jäljittelevistä sarjoista. Aku Ankan taskukirjan kannet ja sarjat ovat jäljitelleet muun muassa Tähtien Sotaa ja Tinttiä.
Taskukirjojen selkämykset.
Vuoden 1995 alusta (taskukirjasta numero 178) lähtien yhden vuoden (poikkeuksena vuosien 2005 ja 2006 yhteiskuva) taskukirjojen selkämykset ovat muodostaneet yhtenäisen kuvan.
Aiheesta muualla.
*


Sanoma Magazines.
Sanoma Magazines on suomalaisen Sanoma-yhtymän suurin liiketoimintaryhmä ja yksi Euroopan suurimmista kuluttaja-aikakauslehtikustantajista. Se julkaisee yli 300 lehteä 13 maassa (Belgia, Bulgaria, Hollanti, Kroatia, Serbia, Romania, Slovakia, Slovenia, Suomi, Tšekki, Ukraina, Unkari ja Venäjä). Liiketoimintaryhmän toimitusjohtaja on Eija Ailasmaa.
Sanoma Magazines muodostui lokakuussa 2001, kun Sanoma-konserni (tuolloin SanomaWSOY) yhdisti yhdeksi liiketoimintaryhmäksi hollantilaiselta VNU Groupilta (nyk. The Nielsen Company) ostamansa aikakauslehtiliiketoiminnot sekä ennestään omistamansa, Suomen suurimman aikakauslehtikustantaja Helsinki Median.
Sanoma Magazinesin liikevaihto vuonna 2008 oli 1 246,8 miljoonaa euroa ja liikevoitto 85,7 miljoonaa euroa. Kertaeristä puhdistettu tulos oli 138,9 miljoonaa euroa. Työntekijöitä sillä oli keskimäärin 6 280.


PowerPC.
PowerPC (lyhennettynä myös PPC) on RISC-suoritinarkkitehtuuri, jonka kehittivät IBM, Apple ja Motorola vuonna 1991. PowerPC on läheistä sukua IBM:n Unix-koneissa käytettävälle Power-arkkitehtuurille. Alun perin PowerPC oli sen karsittu versio, johon oli lisätty joitain käskyjä. Nykyään samat suorittimet toteuttavat sekä Power- että PowerPC-käskykannan.
PowerPC on viimeisiä RISC-arkkitehtuureja, minkä johdosta se eroaa joiltain osin ensimmäisistä. PowerPC:tä ei enää yritettykään suunnitella 1980-luvun oppikirjaesimerkkien mukaan kuten esimerkiksi MIPS ja SPARC suunniteltiin, vaan siihen otettiin mukaan joitain monimutkaisempia käskyjä. PowerPC-arkkitehtuurin erikoisuus on käänteiset hajautustauluihin perustuvat virtuaalimuistin sivutaulut. Toinen erikoisuus on mahdollisuus vaihtaa suorittimen tavujärjestystä ohjelmallisesti. Suoritin kuitenkin käynnistyy big-endian-tilassa.
Käyttö.
PowerPC-suorittimia on käytetty muun muassa Amiga- ja Macintosh-tietokoneissa sekä sulautetuissa järjestelmissä, kuten verkkolaitteissa ja autojen tietojärjestelmissä. IBM käyttää Unix-koneissaan paitsi PowerPC:tä myös sen sukulaisarkkitehtuuria POWERia.
PowerPC:stä yritettiin 1990-luvun puolivälissä tehdä vakiintuneen WINTEL-arkkitehtuurin kilpailija. Vuonna 1994 IBM julkaisi PowerPC Reference Platformin, joka oli periaatteessa PC-klooni varustettuna PowerPC-suorittimella. Erityisesti Apple koki tämän ongelmalliseksi ja 1995 julkaistiin Common Hardware Reference Platform (CHRP) -määrittely, jonka pääasiallinen muutos oli Open Firmware, mahdollisuus ladata alustariippumattomia laiteajureita PCI-väylän korteilta, näin parantaen yhteensopivuutta ei laitteiden välillä. Sekä PReP että CHRP-koneet jäivät hyvin harvinaisiksi.


Strategic Defense Initiative.
Taiteilijan näkemyys avaruuteen ja maahan sijoitetusta laserpuolustusjärjestelmästä
Strategic Defense Initiative (SDI) oli Yhdysvaltain pyrkimys rakentaa avaruuteen sijoitettu ohjuspuolustusjärjestelmä. Aloitteen julkisti presidentti Ronald Reagan televisiopuheessaan 23. maaliskuuta 1983. Sen tarkoituksena oli suojata Yhdysvaltoja Neuvostoliiton mannertenvälisiltä ballistisilta ydinaseilta. Hankkeen vastustajat Yhdysvalloissa antoivat suunnitelmalle nimen "Tähtien sota", viitaten sen väitettyyn scifimäisen korkeaan teknologiaan.
Reaganin kauden varustelukilpaa ja etenkin SDI:tä on väitetty erääksi syyksi Neuvostoliiton kansantalouden romahdukseen. Yhdysvallat ei pystynyt hankkeen puitteissa rakentamaan kattavaa ohjuspuolustusta 1980-luvun teknologialla. Neuvostoliitto kuitenkin vastasi haasteeseen lisäämällä omien ohjustensa määrää (muun muassa SS-18 Satan -ohjus, jonka Neuvostoliitto nimesi SDI:n vasta-aseeksi, ja Buran-sukkula) aikana, jolloin sen kansantaloudessa oli ongelmia.
Avaruudesta käsin tehtävä ohjusten torjunta ja avaruussota Neuvostoliiton satelliitteja vastaan oli kesken jääneenä pyrkimyksenäkin merkittävä teknologiahyppy. Samanlainen teknologiahyppäys tapahtui aiemmin 1970-luvun lopulla risteilyohjusten ja häiveteknologian ohittaessa Neuvostoliiton ilmapuolustuksen torjuntatehon ja pakottaen Neuvostoliiton suurempiin puolustusjärjestelmien investointeihin kuin Yhdysvallat hyökkäysjärjestelmiinsä. SDI:n kannattajien mukaan Neuvostoliitto ei pystynyt kilpailemaan Yhdysvaltain kanssa huipputeknologisessa asevarustelussa lähiavaruuden alueella. Ranska aloitti Eurooppaan EUREKA-teknologiaohjelman SDI:n siviilivastineeksi.
Ohjelmaa jatkettiin Reaganin kauden jälkeen eri nimillä ja sen piti saavuttaa operatiivinen tila vuonna 2005 perustuen 10 siiloihin sijoitettuun torjuntaohjukseen. Tällä torjuntaohjusmäärällä uskotaan pystyttävän ampumaan yksittäinen Yhdysvaltoja kohti ammuttava ohjus, joka on nykyisen terrorin vastainen sota -doktriinin mukainen uhkakuva. Koelaukaisutietojen mukaan järjestelmä ei ole operatiivinen vaan kokeellinen.
Suunnitelma.
Taiteilijan näkemyys avaruuteen sijoitetusta laseraseella varustetusta satelliittijärjestelmästä
Suunnitelmaan sisältyi pääosin miehittämättömien avaruusasemien rakentaminen, jotka olisivat pystyneet tuhoamaan avaruuteen nousevia ballistisia ohjuksia ennen niiden terminaalivaihetta. Suunnitelmaan kuului laseraseita (mahdollisesti ydinräjähdystä voimanlähteenään käyttäviä) ja kineettisellä energialla toimivia ammuksia. Myös avaruussukkulalla on tietty perinne 1960-luvun ohjuspuolustuskaavailuihin; 1950-luvulla Yhdysvaltain ilmavoimat aikoivat rakentaa miehitetyn avaruusaseman sotilaallisiin tarpeisiin.
Ehdotusta kritisoitiin sen kustannusten, teknisten toteutusmahdollisuuksien ja torjunnan kattavuuden sekä poliittisten näkemysten vuoksi. Lisäksi asejärjestelmien asettaminen kiertoradalle olisi rikkonut vuoden 1972 "Anti-Ballistic Missile" (ABM) -sopimusta ja "Outer Space Treaty" -sopimusta.
Tutkimusta ohjasi Strategic Defense Initiative -toimisto Yhdysvaltain puolustusministeriössä vuoteen 1993 asti. SDI-ohjelman kustannuksiksi arvioitiin 1984–1993 32,6 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Riippumaton tutkimuskeskus on arvioinut kustannuksiksi 70 miljardia dollaria. Todellinen kustannus olisi ollut todennäköisesti vielä suurempi. Vain kymmenien miljardien dollarien hinta ei ollut Pentagonille merkittävä kustannus.
Historia.
Ohjuspuolustusta tutkittiin ajatuksena toisen maailmansodan jälkeen. Eräällä tavalla natsi-Saksan Bachem Natter -rakettihävittäjä (ei tullut operatiiviseen käyttöön) oli strategisen pommitushyökkäyksen vasta-ase, joka toimi ohjuspuolustuksen esikuvana. Iso-Britannia tuhosi jo vuonna 1944–1945 V-1-risteilyohjuksia Spitfire-hävittäjillä. Ballistinen V-2-ohjus oli kuitenkin mahdoton torjua millään lentokoneella.
1950-luvulla Yhdysvallat kehitti Nike Zeus -ohjustorjuntajärjestelmän, jossa vihollisen ohjukset tuhotaan korkealla oman maan päällä ydinkärjillä varustetuilla ohjuksilla. Sen ensimmäinen onnistunut koe tehtiin 1962.
Torjuntaohjuksen (ERINT - Extended Range Interceptor) laukaisu White Sandsin koealueella
Vuonna 1962 tehtiin ainakin Starfish-koe, jossa yhdysvaltalainen atomipommi räjäytettiin avaruudessa. Sillä saatiin tietoa räjäytyksen vaikutuksista maassa ja avaruudessa.
Yhdysvaltain ilmavoimien avaruusohjelma rajattiin John F. Kennedyn presidenttikaudella koskemaan vain tiedustelu- ja tietoliikennesatelliitteja. Tässä vaiheessa ohjuspuolustus ajettiin ensi kerran alas.
1960-luvun puolivälistä lähtien Neuvostoliitto alkoi tehdä tappajasatelliittikokeita avaruudessa ja otti käyttöön ohjuspuolustustukikohtia. Tämä vaati kykyä vastatoimiin Yhdysvaltain ilmavoimilta.
Richard Nixonin kaudella hanketta edistettiin muun muassa avaruussukkulan toteutuksella, jonka silloin katsottiin olevan järjestelmän mahdollinen osa.
Vuoden 1972 ABM-sopimus (Anti-Ballistic Missile) salli kaksi kiinteää ballististen ohjusten torjuntaohjusten tukikohtaa Yhdysvalloissa ja Neuvostoliitossa. Toinen sai suojata pääkaupunkia, toinen yhtä ohjustukikohtaa. Vuoden 1974 lisärajoitus salli vain yhden puolustustukikohdan.
Gerald Fordin aikana otettiin käyttöön yksi ohjuspuolustustukikohta (Grand Forks, Pohjois-Dakota) Safeguard-ohjelmassa. Neuvostoliitto päätti keskittää ohjuspuolustuksen Moskovan ympärille. Yhdysvallat luopui tukikohdasta kustannusten vuoksi jo 1975, mutta Neuvostoliitto säilytti ohjuksensa huolimatta epäilystä ohjuspuolustuksen toimivuudesta.
Seuraava vaihe oli Reaganin SDI. SDI:n yhteydessä 1980-luvulla eräät Yhdysvaltain ilmavoimien F-15-hävittäjälaivueet varustettiin ASAT-ohjuksilla (Anti Satellite).
Ohjuspuolustuksen tilanne vuonna 2007.
Projektia pienennettiin useita kertoja, ja vuonna 1991 se uudelleen nimettiin nimelle "Global Protection Against Limited Strikes" (GPALS; Tähtien sodan poika) ja suunnattiin rajoitettuja hyökkäyksiä vastaan. Ohjelman yhteydessä tutkittiin mahdollisuutta sijoittaa laser Boeing 747 -lentokoneeseen ilmasta ilmaan tapahtuvaa torjuntaa varten. GPALS perustuu pääasiassa maasta-ammuttaviin ohjuksiin, joilla voidaan torjua "roistovaltioiden" hyökkäyksiä USA:han. Torjuntajärjestelmän kokeet eivät ole kuitenkaan olleet täysin onnistuneita.
Bill Clintonin aikana SDI:stä ei enää puhuttu, mutta ohjuspuolustusta kehitti Yhdysvaltain ilmavoimien Ballistic Missile Defense Organization (BMDO). 1990-luvun lopulla ohjelman nimi muuttui muotoon National Missile Defence (NMD). Ohjelmaa toteuttaa Missile Defence Agency (MDA).
Isku New Yorkiin syksyllä 2001 antoi tällekin ohjelmalle psykologista perustelua: Yhdysvaltoihin voi kohdistua hyökkäyksiä, ehkä myös ohjuksilla.
George W. Bush ilmoitti 13. joulukuuta 2001 USA:n vetäytyvän ABM-sopimuksesta, koska se estäisi USA:ta puolustautumasta terroristeja tai "roistovaltioita" vastaan. Yhdysvallat luopui sopimuksesta 13. kesäkuuta 2002.
Vuonna 2005 Yhdysvalloissa on kaksi ohjustukikohtaa nimellisesti operatiivisina - toinen on Kaliforniassa sijaitseva Vandenbergin tukikohta ja toinen Ft. Greely Alaskassa. Niissä on yhteensä kymmenen puolustusohjusta. Jotkin maat kuten Etelä-Korea ja Japani ovat liittyneet järjestelmään, osa maista kuten helmikuussa 2005 Kanada ovat päättäneet jättäytyä sen ulkopuolelle.
EADS-konserniin kuuluvan MBDA-ohjusyhtiö on kehittänyt Eurooppaan 1990- ja 2000-luvuilla NATO-maiden rahoituksella omaa versiotaan ohjuspuolustusjärjestelmästä, joka perustuu pitkälle muun muassa Patriot-ohjuksiin.
George W. Bushin kaudella Yhdysvallat solmi sopimukset tutka-aseman rakentamisesta Tšekkiin ja ohjustukikohdasta Puolaan. Presidentti Obaman hallinto peruutti suunnitelman. Tšekkiin tutka oli tarkoitus siirtää Kwajaleinin atollilta.
Puolan tukikohta liittyi alun perin Ground-based Midcourse Defense (GMD) -ohjelmaan, jonka yhteydessä Puolan Redzikowoon piti sijoittaa kymmenen siiloihin sijoitettua GBI-torjuntaohjusta (Ground Based Interceptor, taistelukärkenä Exoatmospheric Kill Vehicle, EKV).
Uudistettu sopimus Puolan tukikohdasta allekirjoitettiin 2010., jonka jälkeen Yhdysvallat sijoitti Puolaan Patriot-patterin, tarkoituksena sijoittaa kehitysvaiheessa olevia maalle sijoitettuja, merivoimien Standard Missile-3-ohjuksesta kehitettyjä ohjuksia 2015.
Kalifornian ja Alaskan tukikohtien lisäksi Yhdysvaltain nykyiseen ohjuspuolustukseen kuuluu tutka Britanniassa Fylingdalesissa ja toista on suunniteltu Grönlantiin. Ohjuksia on 40 Alaskassa ja neljä Kaliforniassa. Lisäksi suunnitelmiin kuuluu 130 ohjustentorjuntaohjuksen sijoitus merille laivoihin.
Viihde ja media.
1990-luvulla Yhdysvaltain ilmavoimat teki laajan julkisuuden saaneita tutkimuksia mahdollisesta tarpeesta ohjuspuolustukseen asteroiditörmäyksiä vastaan. Tämä teema oli myös Hollywoodin elokuvatuottajien suosiossa tuohon aikaan, muun muassa Armageddon ja Independence Day (vrt. 1950-luvun yhdysvaltalaiset UFO-hyökkäyselokuvat, joissa peilattiin kommunistisen Kiinan ja/tai Neuvostoliiton uhkaa). Ajatus asteroidin maahantörmäyksen estämisestä pommittamalla sitä ydinaseilla on siitä lähtien tullut esiin mediassa jokaisen potentiaalisen törmääjään ylitettyä uutiskynnyksen.
17. tammikuuta 2007 Yhdysvallat läheisten liittolaistensa (Kanada, Australia, Englanti, Etelä-Korea, Japani) tukemana aloitti mediassa kampanjan, jossa Kiinaa syytetään "ensimmäisesti avaruusasekokeesta yli 20 vuoteen". Kiina ampui 11. tammikuuta 2007 maasta keskimatkan ohjuksen, jonka kuljettama kineettisen energian ase (ts. satelliittiin törmäävä massa) tuhosi Kiinan oman, käytöstä poistetun, sääsatelliitin. Kiinan tekemä koe on teknologisesti samankaltainen kuin Yhdysvaltain nykyinen maasta laukaistaviin ohjuksiin perustuva ohjuspuolustusjärjestelmä, jota on testattu viime vuosina. Muun muassa Venäjän avaruusjärjestön johto on puhunut avaruusromua vastaan vuoden 2007 alussa: satelliitin tuhoamiskoe tuottaa kymmeniä tuhansia romunpalasia kiertoradalle. Vuoden 2007 alussa on Yhdysvalloissa julkistettu, että eräs Yhdysvaltain (uusista?) tiedustelusatelliteista ei toimi, ja ohjuskoeuutisissa muistetaan liittää tämä uutinen todeten, ettei se liity Kiinan toimiin. Tällaisten uutisten esiintyminen on yleensä suurinta Yhdysvaltain budjetin viimeistelyn aikaan. Helmikuun alkuun EU ja Venäjä eivät kommentoineet asiaa, Intia ja Kiina ilmeisesti neuvottelivat asian tiimoilta. Yhdysvaltain mediassa ja politiikassa (ministeritason alapuolella) keskustelussa vaaditaan toimia testejä vastaan - vastaavia testejä Yhdysvallat ja Neuvostoliitto teki 1960-luvun alusta 1980-luvun puoliväliin. Nyt kuitenkin avaruusromu on tulossa muutenkin merkittäväksi keskustelunaiheeksi (tutkimusta muun muassa ESA:ssa ja EU:n puiteohjelmassa). Tällaisten testien tuottama avaruusromu kiertää kuten satelliitti noin 900 km radalla aikanaan pudoten ilmakehään. Romu voi esimerkiksi vaikeuttaa tiedustelusatelliittien Kiinaa koskevia kuvauslentoja.


Nebraska.
Nebraska on Yhdysvaltojen osavaltio Keskilännessä. Sen asukasluku vuonna 2010 oli 1 826 341. Nebraskan pääkaupunki on Lincoln, jossa asuu 225 581 asukasta (tilanne 2000).
Historia.
Kansas-Nebraska –lailla, joka tuli voimaan 30. toukokuuta 1854, perustettiin Nebraskan ja Kansasin osavaltiot. Nebraskan pääkaupunki oli aluksi Omaha, joka on edelleen osavaltion suurin kaupunki yli 430 000 asukkaallaan.
Ensimmäinen suuri aalto asuttajia saapui osavaltioon 1860-luvulla saadakseen liittovaltion myöntämää ilmaista maata. He rakensivat talonsa turpeesta, koska preerialla ei juuri kasvanut puita.
Nebraskasta tuli Yhdysvaltain 37. osavaltio vuonna 1876, pian sisällissodan jälkeen. Uudeksi pääkaupungiksi tuli Omahan jälkeen Lancaster, joka myöhemmin nimettiin uudelleen Lincolniksi salamurhatun presidentti Abraham Lincolnin mukaan.
Maantiede.
Nebraska on saanut nimensä intiaanikielestä "Platte River" -joelta, joka virtaa osavaltion halki. Osavaltiota pidettiin ennen aavikkona, mutta nyt se on yksi johtavista maataloustuottajista. Preeria on muutettu pelloiksi ja osavaltio tunnetaankin maissista ja pihveistä.
Nebraskan naapurit ovat Etelä-Dakota pohjoisessa, Iowa ja Missouri idässä Missouri-joen takana, Kansas etelässä, Colorado lounaassa ja Wyoming lännessä. Osavaltiossa on 93 piirikuntaa.
Maantieteellisesti Nebraska sijaitsee suurilla tasangoilla viljavyöhykkeen (Grain Belt) länsiosissa. Osavaltion itäosaa voi pitää keskiläntenä, mutta länsi ja keskiosat ovat "Länttä". Nebraskan osavaltion mottona onkin "Where the West begins", "Missä länsi alkaa". Vanha legenda kertoo lännen alkavan Lincolnin kaupungissa tarkalleen 13. ja O'Street -katujen risteyksestä. Paikka on merkitty katuun tiilillä.


Tennessee.
Tennessee on osavaltio Yhdysvaltain itäosissa. Se luetaan etelävaltioihin. Osavaltion pinta-ala on 109 412 km² ja väkiluku vuonna 2010 oli 6 346 538 Tennesseen pääkaupunki on Nashville ja suurin kaupunki Memphis.
Historia.
Espanjalainen kapteeni Juan Pardo kulki löytöretkellään "Tanasqui"-nimisen intiaanien asutuksen läpi 1500-luvulla lähellä Tanese-jokea (nykyään Little Tennessee).
Knoxvillessä 11. tammikuuta 1796 järjestetty kokous muodosti Southwest Territorysta Tennesseen osavaltion jatkamalla Pohjois-Carolinan rajoja itään Mississippijoelle asti. Tennessee liitettiin Yhdysvaltoihin 16. osavaltiona samana vuonna.
Tennessee erosi Yhdysvalloista 8. kesäkuuta 1861, mutta sisällissodan jälkeen säädettiin orjuuden lakkauttava perustuslaki ja osavaltio liitettiin takaisin Yhdysvaltoihin 24. heinäkuuta 1866.
Toisen maailmansodan aikana Oak Ridgen laboratorio oli yksi paikoista missä valmistettiin aselaatuista uraania Manhattan-projektia varten.
Maantiede.
Tennesseellä on Yhdysvaltain osavaltioista eniten naapuriosavaltioita, yhteensä kahdeksan. Tennesseen pohjoispuolella sijaitsevat Kentucky ja Virginia, idässä Pohjois-Carolina, etelässä Georgia, Alabama ja Mississippi ja lännessä Arkansas ja Missouri. Tennessee-joki kulkee osavaltion halki.
Tennessee on perinteisesti jaettu kolmeen osaan: itäiseen, keskiseen ja läntiseen. Tennesseen länsiosissa sen rajana ovat Mississippi-joen rantojen alangot ja idässä Appalakit sekä Blue Ridge Mountains.


Liikennelaitos.
Liikennelaitos on julkista liikennettä harjoittava liikelaitos.
Suomen pienin kunnallinen liikennelaitos, Enon liikennelaitos, lakkautettiin 2005.


Music Television.
MTV (ent. "Music Television") on 1. elokuuta 1981 aloittanut alun perin yhdysvaltalainen musiikkitelevisiokanava, jonka ohjelmisto koostuu nykyään lähinnä amerikkalaisista tositelevisiosarjoista sekä nykyisin myös näytellyistä draamasarjoista, ja musiikkivideoita nähdään enää lähinnä aamuyöstä aamuun. Mm. Britannian MTV ei näytä enää ollenkaan musiikkivideoita. Tunnetuimpia MTV:llä esitettyjä sarjoja ovat muun muassa Ozzy Osbournen perhe-elämää vuosien ajan kuvannut tositelevisiosarja "The Osbournes", piirrossarja "Beavis & Butthead", hölmöilysarja "Jackass" ja autojentuunausohjelma "Pimp My Ride".
MTV:llä on ollut tärkeä vaikutus pop- sekä rock-kulttuurien kehitykseen 1980-luvulta lähtien ja kanava on vaikuttanut muun muassa edesmenneen Michael Jacksonin ja Madonnan menestykseen.
Nykyisin MTV-kanavia on yli sata ympäri maailmaa. Paikallisversioita ovat muun muassa MTV Россия (Russia), MTV Denmark, MTV Sweden, MTV Norway, MTV Finland, MTV Brazil, MTV India, MTV Australia, MTV Asia, MTV România sekä MTV Europe, joka näkyy niissä Euroopan maissa, joissa ei vielä ole omaa MTV:tä. Paikallisten pääkanavien lisäksi on tiettyihin musiikkityyleihin erikoistuneita lisäkanavia, kuten MTV Base, MTV Rocks, MTV Dance, MTV Classic ja MTV Hits. Heinäkuussa 2009 kaikki maailman MTV-kanavat siirtyivät käyttämään yhtenäistä graafista ilmettä, joten tällä hetkellä kaikki MTV-kanavat ympäri maailman ovat ulkoasultaan lähes identtisiä. Kanavien graafinen ilme uudistettiin jälleen 1.7.2011.
MTV Finland aloitti lähetyksensä sunnuntaina 18. syyskuuta 2005 iltapäivällä klo 14.00 Suomen aikaa. Ensimmäisen lähetyksen juonsi Axl Smith ja ensimmäisenä videona nähtiin ”Wings of a Butterfly”. MTV Finlandin tulosta oltiin musiikkipiireissä innoissaan ja kanavan odotettiin tuovan entistä enemmän esille kotimaisia musiikkivideoita. Näin ei kuitenkaan käytännössä käynyt. MTV Finlandin aikana musiikkivideoiden osuus ohjelmistosta on jatkuvasti pienentynyt ja kotimaiset videot ovat kanavan soittolistalla melko marginaalisessa asemassa.
Ensimmäinen MTV aloitti New Yorkissa 1. elokuuta 1981. Sen ensimmäinen musiikkivideo oli The Bugglesin ”Video Killed the Radio Star”. Samantapaista huumoria oli myös MTV Europen aloituksessa, jossa ensimmäisenä nähtiin Dire Straitsin musiikkivideo ”Money for Nothing”. Kappaleen lyriikasta löytyy kohta, jossa lauletaan ”... you play the guitar on the MTV...” ja kappaleen alussa kuuluu lausahdus ”I want my MTV” (). Kappale oli alun perin tarkoitettu kritiikiksi MTV:n musiikkivideoilla yhtyeiden myyntiin vaikuttamiseen.
Michael Jacksonin ”Billie Jean” oli ensimmäinen MTV:llä pyörinyt mustan artistin video. Sitä ennen mustat muusikot olivat syyttäneet MTV:tä rasismista ja yhtiö oli vedonnut formaattiinsa: Se oli rock-kanava.
MTV järjestää myös vuosittain MTV Video Music Awards-, MTV TRL Awards-, MTV Movie Awards, MTV Europe Music Awards ja MTV Asia Awards -palkintogaalat.


NGC.
NGC eli "New General Catalogue" on luettelo syvän taivaan kohteista. Se sisältää miltei 8 000 kohdetta ja on yksi suurimpia ja kattavimpia luetteloista, jotka eivät ole erikoistuneet esimerkiksi vain galakseihin vaan kaikentyyppisiin syvän taivaan kohteisiin.
J.L.E. Dreyer kokosi NGC-luettelon (The New General Catalogue of Nebulae and Clusters of Stars) 1880-luvulla käyttäen hyväkseen useimmiten Herschelin havainnointeja ja myöhemmin laajensi sitä kahdella lisäluettelolla, IC ("Index Catalogue"), lisäten noin 5 000 kohdetta.
Eteläisen taivaan kohteet oli jossain määrin huonommin luetteloitu.
Alkuperäinen NGC sisälsi monia virheitä, joista useimmat on saatu korjatuksi uudistetussa NGC:n laitoksessa (1973)


Antares.
Antares eli α Scorpionis (α Sco) on Skorpionin tähdistön kirkkain tähti. Nimi Antares on kreikkaa ja tarkoittaa "Marsinkaltaista"; nimi viittaa tähden punaiseen väriin. Antares on kymmenenneksi suurin löydetty tähti.
Havaitseminen Suomessa.
Suomessa Antares voi näkyä vain matalalla etelätaivaalla. Tammikuun alussa se on siirtynyt sinne noin kello 9 aamulla, ja kevään kuluessa se nousee esille yhä aikaisemmin yöllä, kunnes kesäkuussa se on etelässä keskiyöllä. Koska kesäkuussa on liian valoisaa tähtien tarkkailuun, parhaiten Antareksen näkee keväisin, sydänyöllä. Tähden tunnistaa sen voimakkaasta punaisesta väristä.
Rakenne.
Antares on M1.5Iab-Ib-spektriluokan punainen jättiläinen, jonka halkaisijaksi on mitattu 530 Auringon sädettä ja massaksi 15—18 Auringon massaa. Antares sijaitsee suhteellisen lähellä Maata, 604 valovuoden päässä.
Antares on kaksoistähti. Sen A-komponentti on suuri punainen ylijättiläinen. Punaisen jättiläisen pintalämpötila on 3400 kelviniä ja kirkkaus 40 000 Aurinkoa. Koko tähden säteily eli todellinen luminositeetti on noin 65 000 Aurinkoa. Absoluuttinen kirkkaus on -5,28, näennäinen keskimäärin 0,96, ja se vaihtelee välillä 0,9—1,1. Väri-indeksi B-V on 1,83. Antares A on puolisäännöllinen muuttuja, joka vaihtelee kirkkauttaan noin kuuden vuoden jaksoissa. Antares A tulee räjähtämään supernovana.
Antareksen toinen komponentti, Antares B on noin 3 kaarisekunnin päässä oleva sininen tähti, jonka näennäinen kirkkaus on 6,5 ja kiertoaika arviolta 878 vuotta. Tämän tähden massa on 7—8 Auringon massaa, mikä viittaa kehittymiseen planetaariseksi sumuksi ja valkeaksi kääpiöksi. Etäisyys Antares A:han on 550 AU. Radan eksentrisyys on 0,1. Antares B näyttää vihrealtä punaista komponenttia vastaan, vaikka onkin spektriltään B4Ve.
Antares A puhaltaa voimakasta tähtituulta, josta on syntynyt pilvi tähden ympärille.


Messier 13.
Herkuleksen suuri pallomainen tähtijoukko (Messier 13, M13, NGC 6205) on nimensä mukaisesti kirkas pallomainen tähtijoukko, joka sijaitsee Herkuleksen tähdistössä. Sen löysi Edmond Halley vuonna 1714, ja Charles Messier luetteloi kohteen 1. kesäkuuta 1764.
Tähtijoukon suhteellinen kirkkaus on 5,9m, ja sen voi nähdä paljain silmin hyvissä olosuhteissa. Kohteen läpimitta on noin 145 valovuotta, ja se koostuu useista sadoista tuhansista tähdistä, joista kirkkain on muuttuva tähti V11 11,95 magnitudillaan. Messier 13 on noin 25 100 valovuoden päässä Maasta. Tunnusomaista kohteelle on niin kutsuttu Mersun merkki, joka on pimeä sumu joukon keskustassa.
Vuonna 1974 tähän pallomaiseen tähtijoukkoon lähetettiin radioviesti Arecibon observatoriosta.


Kulmaminuutti.
Kulmaminuutti eli minuutti (tunnus ′, yläpuolinen indeksointipilkku) on asteen kuudeskymmenesosa. Kulmaminuutti jakaantuu edelleen kuuteenkymmeneen kulmasekuntiin.
Tarkkuusammunnassa yksiköstä käytetään joskus englanninkielistä lyhennettä MOA (Minute Of Angle) ja kasan koko ilmoitetaan toisinaan kulmaminuutteina, sillä kulmaminuutti on suhdeluku ja kasan koko vertautuu näin ilmoitettuna ampumaetäisyyteen.
100 x 2 x pii / (360 x 60) = 0,0290888208..., pyöristettynä siis noin 29,1 mm.
Vastaavasti yhden kulmaminuutin kasan koko kolmensadan metrin etäisyydellä olisi n. 87,3 mm.
Kulmaminuutin mittaista osaa ympyränkaaresta kutsutaan kaariminuutiksi.


Kulmasekunti.
Kulmasekunti, kaarisekunti tai vain sekunti (tunnus ″, kaksinkertainen yläpuolinen indeksointipilkku) on tasokulman yksikkö (1/3600 astetta). 60 sekuntia on kulmaminuutti. Kulmasekunti on 1/1 296 000 täysympyrästä.
Vaikka kulmasekunnin tunnus (″) on sama kuin vanhalla pituuden yksiköllä tuumalla, yksikköjä ei tule sekoittaa toisiinsa. Kulmasekunti liittyy tähtitieteen pituusyksiköihin siten, että parsek määritellään etäisyytenä, jolla Maan radan säde (eli yksi astronominen yksikkö) näkyy yhden kulmasekunnin kulmassa.
Millikaarisekunti (tunnus mas) on kaarisekunnin tuhannesosa.


Komorit.
Komorien liitto eli Komorit on saaristovaltio Mosambikin kanaalin pohjoisosassa Intian valtamerellä. Valtio koostuu kolmesta saaresta: Grande Comore, Moheli ja Anjouan. Komorien saariryhmään kuuluva Mayotte on Ranskan hallinnassa, mutta Komorien liiton hallitus katsoo sen kuuluvan osaksi liittoa. Vuoteen 2003 valtion virallinen nimi oli "Komorien islamilainen liittotasavalta".
Historia.
Malesialais-polynesialaiset purjehtijat asettuivat Komoreille 600-luvulta alkaen. Persialaiset ja arabit saapuivat saarille 1000-luvulta alkaen ja saaret toimivat orja- ja maustekaupan keskuksena. Islam saapui myös saarille arabikauppiaiden myötä. Portugalilaiset löysivät saaret 1527, mutta vasta 1841 Ranska alkoi ottaa niitä hallintoonsa.
Vuonna 1886 Komoreista tuli Ranskan protektoraatti ja 1912 siirtomaa. Ranskalaiset ja varakkaat arabit perustivat saarille plantaaseja vientiä varten. Toisen maailmansodan aikana britit valtasivat Komorit Vichyn hallinnolta ja luovuttivat sen Charles de Gaullen hallinnolle Sodan jälkeen Komoreista tuli Ranskan merentakainen territorio ja 1961 saaret saivat itsehallinnon. Vuoden 1968 opiskelijaliikehdintä joudutti itsenäistymiskehitystä ja 1973 tehdyn sopimuksen mukaan Komorien piti itsenäistyä vuonna 1978.
Komorien parlamentti julisti kuitenkin maan itsenäiseksi 6. heinäkuuta 1975. Mayotten saaren edustajat pidättäytyivät parlamentin itsenäisyysäänestyksestä ja Mayotten asukkaista suurin osa kannatti vuosien 1974 ja 1976 kansanäänestyksissä pysymistä Ranskan yhteydessä.
Komoreilla on itsenäisyyden aikana ollut yli 20 vallankaappausta tai kaappausyritystä. Niistä neljä on ollut ranskalaissyntyisen palkkasoturi Bob Denardin järjestämiä ja vuosina 1978–1989 maa oli pitkälle hänen komennossaan. Ranskan ja Etelä-Afrikan vedettyä tukensa pois Denardilta tämä lähti maanpakoon saarilta 1989 ja maan johtoon nousi Said Mohamed Djohar. 28. syyskuuta 1995 Denard ja joukko palkkasotureita kaappasi vallan, mutta Ranskan lähettämät sotilaat palauttivat Djoharin hallinnon viikkoa myöhemmin. Uusien vaalien jälkeen presidentiksi nousi Mohamed Taki Abdoulkarim maaliskuussa 1996, mutta seuraavana vuonna maa hajosi sekä Anjouanin että Mohélin julistautuessa itsenäisiksi. Presidentti Taki kuoli 6. marraskuuta 1998 ja eversti Azali Assoumani kaappasi vallan huhtikuussa 1999. Assoumani vahvisti presidenttiytensä vuoden 2002 vaaleissa.
Vuonna 2005 tuhannet asukkaat pakenivat tulivuoren syöksemää tuhkaa. Vuonna 2006 anjouanilainen Ahmed Abdallah Mohamed Sambi valittiin liittovaltion presidentiksi. Vuonna 2007 Anjouan valitsi oman presidentin Mohamed Bacarin. Vuonna 2008 Afrikan unionin ja Komorien joukot pakottivat Anjouanin liittovaltion alaisuuteen. Vuonna 2009 Mayotten saari päätti kansanäänestyksellä liittyä Ranskaan. Komorien hallitus julisti vaalituloksen mitättömäksi. Joulukuussa 2009 presidentti Sambin puolue sai murskavoiton parlamenttivaaleissa. Huhtikuussa 2010 presidentin turvakaartiin liittyi libyalaisia sotilaita kouluttajiksi. Kesäkuussa 2010 poliittiset johtajat saivat sovittua seuraavien vaalien aikataulusta, joka alkoi presidentin esivaaleilla marraskuussa 2010. Vaalit voitti Ikililou Dhoinine josta tuli Komorien presidentti.
Politiikka.
Komorien liittovaltion muodostavat kolme saarta (Grande Comore (N'gazidja), Anjouan (Ndzuwani), Moheli (Mwali)) ja neljä kuntaa: Domoni, Fomboni, Moroni ja Moutsamoudou.
Liittovaltion kolme pääsaarta valitsevat kukin oman presidenttinsä, ja vuoden 2001 perustuslain mukaan valtionpäämiehen rooli vaihtelee neljän vuoden välein näiden kolmen kesken. Presidentti on sekä valtionpäämies että hallituksen pää. Liittovaltion parlamentti on yksikamarinen ja siihen kuuluu 33 jäsentä, joista 18 valitaan yleisillä vaaleilla ja 15 osavaltioiden kansalliskokousedustajien joukosta.
Mayotten saari on Ranskan merentakainen alue, jonka asema on määritelty hiukan epämääräisesti. Se on ollut tässä asemassa vuodesta 1974, jolloin se päätti pysyä osana Ranskaa kun muut Komorien saaret itsenäistyivät. Monet laittomat maahanmuuttajat yrittävät livahtaa Komoreilta Mayottelle ja sitä kautta Ranskaan. Vuonna 2009 saarella järjestettiin kansanäänestys siitä, haluaako saari liittyä Ranskan varsinaiseksi departementiksi. Tarkkailijoiden mukaan äänestys koski paitsi Ranskaan liittymistä myös etäisyyden ottamista Komoreihin. Komorien liittovaltio ja Afrikan unioni vastustivat kansanäänestyksen järjestämistä, ja nimesivät sen vieraan vallan miehitysyritykseksi. Äänestys päättyi murskalukuihin: 95,2 % Ranskan puolesta. Muutos tulee tapahtumaan asteittain vuosina 2011–2014.
Maantiede.
Komorien saaret ovat tuliperäisiä. Korkein huippu kohoaa 2360 metriin. Rantaviivaa on 360 kilometriä. Le Karthalan tulivuori Grand Comoren saarella on aktiivinen. Maaperä vaihtelee saarelta toiselle, mutta suuri osa siitä on maanviljelyyn sopimatonta laavaa.
Saaret ovat lännestä itään Grande Comore eli N'gazidja, Moheli eli Mwali, Anjouan eli Ndzuwani ja neljäntenä mayotte, joka kuuluu edelleen Ranskalle. Vuonna 2009 Grande Comorella oli 342 200 asukasta, Anjouanilla 283 500 asukasta ja Mohelilla 43 600 asukasta.
Komorien lähivesillä elää harvinainen syvänmeren varsieväkala Latimeria, jota kutsutaan eläväksi fossiiliksi. Saarilla elää harvinainen makilaji ja maailman suurimpiin kuuluva lepakkolaji, comoronlentäväkoira. Myös eräs sieppolaji, "Humblotia flavirostris", on endeeminen Komoreilla.
Komoreilla kasvaa monenlaisia orkideoita, joiden joukossa on kotoperäisiä lajeja. Kahdella suuremmalla saarella, Grand Comorolla ja Anjouanilla, kasvaa trooppista sademetsää. Rannikoilla on mangrovemetsiä.
Komorien ilmasto on merellinen trooppinen ilmasto. Siellä on kaksi vuodenaikaa: koillismonsuunin takia marraskuusta huhtikuuhun on kuumaa ja kosteaa, muu aika vuodesta on viileämpää ja kuivempaa. Rannikon kuukausikeskilämpötilat ovat 23–28 °C, ja keskimääräinen vuotuinen sademäärä 2 000 millimetrin vaiheilla. Suuresta sademäärästä huolimatta makeasta vedestä on pulaa niillä alueilla, joissa maaperä ei pidätä vettä lainkaan ja sadevesi valuu nopeasti mereen. Alue on myös trooppisten hirmumyrskyjen reitillä.
Talous.
Komorien tärkeimpiin vientituotteisiin kuuluvat vanilja, mausteneilikka, hajusteet ja kopra. Maatalous, joka tuottaa 40 % kansantuotteista, tuottaa edellä mainittujen lisäksi banaaneita, kassavaa ja kookospähkinöitä. Parfyymien tislaus on huomattava teollisuudenhaara.
Komorien kansantuote henkeä kohti kuuluu maailman pienimpiin. Maaperä vaihtelee saarelta toiselle, mutta suuri osa siitä on maanviljelyyn sopimatonta laavaa. Siksi omatarveviljely ja kalastus ovat suuria elinkeinoja. Saarilla kasvatetaan "Cananga odorata"-nimistä hedelmäpuuta, jonka kukista tislattua aromaattista öljyä käytetään hajusteiden tuotantoon. Komorit on sen tuotannossa maailman kärjessä.
Infrastruktuurin puute haittaa talouden kehittymistä. Moniin kyliin ei ole lainkaan tieyhteyttä. Moronin ja Grand Comoren satamat sopivat vain pienille aluksille, ainoa syväsatama on Anjouanilla.
Väestö.
Etnisesti komorilaiset ovat mm. eri afrikkalaisista kansoista, arabeista ja malaijilaisista kansoista muodostunutta sekaväestöä. Yleisin kieli on shikomorin kieli, joka on swahilin ja arabian sekoitus.
Uskonnoltaan 98 prosenttia komorilaisista on sunnimuslimeja ja 2 prosenttia katolisia kristittyjä.
Vuonna 2007 ala-asteikäisistä 73 prosenttia kävi koulua, ja 62 prosenttia jatkoi ainakin viidennelle luokalle asti.
Kulttuuri.
Vaikka komorilaiset harjoittavat sunni-islamia, heidän sosiaalinen elämänsä on järjestäytynyt matrilineaarisen järjestelmän mukaan. Vaihtamiskulttuuri on tärkeää, ja se korostuu sosiaalisissa tapahtumissa kuten suurissa hääjuhlissa, joihin jokainen osallistuu joko sukunsa, ikäryhmänsä tai sukupuolensa määrittämän ryhmän jäsenenä. Islamin lisäksi maan kulttuuri on ottanut vaikutteita Ranskasta.
Komorilaista perusruokaa on riisi, jonka kanssa syödään maniokkia, banaaneita, tuoretta ja kuivattua kalaa sekä kookosmaitoa.
Media.
Radio on tärkein viestintäväline; Komorien kansallisen radioverkon kanssa kilpailevat kaupalliset asemat sekä Mayottelta lähettävä ranskankielinen asema. Viranomaiset valvovat tarkasti kaikkia viestintävälineitä.
Urheilu.
Komorit osallistui olympialaisiin ensimmäisen kerran vuonna 1996, ja on siitä lähtien lähettänyt joukkueen kaikkiin kesäolympialaisiin. Se ei ole saanut mitaleita.


Laguunisumu.
Messier 8, lyhyemmin "M8" tai Laguunisumu, on kaasusumu, joka sijaitsee keskellä kirkkainta Linnunrataa Jousimiehessä. Kohde on laaja ja sisältää paljon yksityiskohtia, mukaan lukien kirkkaahkon avoimen tähtijoukon NGC 6530 ja pimeän sumun Barnard 88 kohteen keskellä. Kohde olisi melko helppo havaita paljain silmin, jos se vain nousisi tarpeeksi korkealle Suomen yötaivaalla.


Hirohito.
Keisari Hirohito (, 29. huhtikuuta 1901 Tokio – 7. tammikuuta 1989 Tokio) oli Japanin 124. keisari, joka hallitsi Japania vuosina 1926–1989. Hirohiton valtakausi on Japania hallinneista keisareista pisin. Hirohiton valtakautta kutsutaan Shōwa-kaudeksi ja samaa Shōwa-nimeä (昭和天皇) käytetään myös kirjoitettaessa Hirohitosta keisarina. Länsimaissa hänet tunnetaan kuitenkin syntymänimellään.
Varhaiset vaiheet.
Hirohito kasvatettiin tuon ajan keisarillisen perinteen mukaisesti erillään perheestään. Nuoren Hirohiton ja hänen veljensä Yasuhiton (prinssi Chichibu) kasvatuksesta vastasi kreivi Kawamura Sumiyoshi. Alle kolmen viikon ikäisenä Hirohito lähetettiin hovista Satsuman lääniin osaksi kreivi Kawamuran perhettä. Kawamura oli vakinaisesta palveluksesta jo eläkkeelle jäänyt vara-amiraali. Valitsemalla Kawamuran Hirohiton opettajaksi keisarihovi halusi kouluttaa tulevan keisarin modernien hallitsijoiden tapaan sotilaaksi. Kawamura kuoli 96-vuotiaana 1904 Venäjän–Japanin sodan ollessa kiivaimmillaan ja kolmevuotias Hirohito palasi veljensä kanssa takaisin hovin kasvatettaviksi Kōson palatsiin Tokion lähelle.
Keisari Meiji uskoi vastuun Hirohiton opettamisesta Venäjän sodan sankarille, kenraali Nogille vuonna 1908. Nogin opetusmalli perustui tiukkaan sotilaskuriin, jossa bushido, zen ja kungfutselaisuus olivat tärkeässä osassa. Hirohiton isoisän, keisari Meijin kuoltua 1912 muuttui tulevan keisarin elämä suuresti. Entiselle opetusministerille ja Tokion keisarillisen yliopiston presidentille Hamao Aratalle annettiin vastuu Hirohiton opettamisesta. Vain hieman sen jälkeen, kun Hirohito oli aloittanut uudessa opissaan, Nogi suoritti "junshin" eli seurasi keisari Meijiä kuolemaan tekemällä itsemurhan.
Keisariuteen valmistaminen.
Hirohiton valtakausi alkoi käytännössä jo 1921 kun hän seurasi henkisesti sairaalloista isäänsä keisari Yoshihitoa Japanin sijaishallitsijaksi. Hirohiton valtakauden alussa sotilaiden valta Japanin hallinnossa kasvoi ja Japanin jo Meiji-kaudella aloittama Japanin vahvistaminen ulkoisia vihollisia vastaan sai lisää kannatusta politiikassa.
Daisuke Namba yritti murhata Hirohiton ampumalla tätä kohti Tokiossa 27. joulukuuta 1923.
Toinen maailmansota.
Hirohito johti Japanin toiseen maailmansotaan pääministerinään Hideki Tōjō. Kolmen alkuperäisen akselivallan johtajista vain Hirohito pysyi yhä vallassa sodan jälkeen.


Ken Follett.
Ken Follett (s. 5. kesäkuuta 1949 Cardiff, Wales) on brittiläinen jännityskirjailija. Hän on kirjoittanut myös historiallisia romaaneja. Hänen teoksiaan ovat muun muassa toisen maailmansodan aikaan sijoittuva "Neulansilmä" ja minisarjaksi vuonna 2010 tehty historiallinen romaani "Taivaan pilarit".
Henkilöhistoria.
Follettin vanhemmat ovat Martin ja Veenie Follett. Hän asui synnyinpaikssaan Cardiffissa kymmenen ensimmäistä ikävuottaan, kunnes perhe muutti Lontooseen. Ankaran kristityt vanhemmat eivät antaneet pojan katsoa elokuvia tai televisiota. Niinpä Follett kiinnostui jo varhain lukemisesta. Koulunkäynti ei innostanut häntä erityisemmin ennen teini-ikää.
Follett pääsi vuonna 1967 opiskelemaan filosofiaa University College Londoniin. Opiskeluaikana hän osallistui vasemmistolaiseen politiikkaan. Follett meni naimisiin ensimmäisen kerran vuonna 1968.
Valmistuttuaan syksyllä 1970 Follett kävi kolmen kuukauden toimittajakurssin ja pääsi harjoittelijaksi Cardiffiin South Wales Echo -nimiseen sanomalehteen. Vietettyään kolme vuotta Cardiffissa hän palasi Lontooseen Evening Standardiin yleistoimittajaksi. Työ ei tuntunut Follettista tarpeeksi innostavalta, ja hän siirtyi kustannusalalle, ja 1970-luvun lopussa hänestä tuli Everest Books -kustantamon varatoimitusjohtaja.
Follett alkoi myös kirjoittaa fiktiota iltaisin ja viikonloppuisin harrastuksena. Aluksi menestystä kertyi vähitellen, mutta ilmestyessään vuonna 1978 Follettin kolmas romaani "Neulansilmä" teki hänestä sekä rikkaan että kansainvälisesti kuuluisan. Jokaisesta sen jälkeen ilmestyneestä Follettin romaanista on tullut myyntimenestys, ja useista on tehty elokuvia.
Follett osallistui 1970-luvun lopulla Britannian työväenpuolueen toimintaan. Poliittisen toimintansa aikana hän tutustui puoluevirkailija Barbara Broeriinn, josta tuli vuonna 1982 hänen toinen vaimonsa. Barbara Follett valittiin parlamenttiin vuonna 1997 edustamaan Stevenagen kuntaa, ja uudelleen hänet valittiin 2001. Follett itse on yhä huomattava työväenpuolueen tukija ja rahoittaja.
Tuotanto.
Follettin kirjallisen uran voi jakaa neljään vaiheeseen, jos hänen paria varhaisinta teostaan ei lasketa mukaan.
Ensimmäiseen ja merkittävään vaiheeseen kuuluu "Neulansilmä" ja viisi sitä seurannutta kirjaa, joista neljä fiktiivistä ja yksi tosipohjainen. Ne ovat kaikki klassisen vakoilujännärin muunnelmia, joissa yksi tai kaksi rohkeaa ja neuvokasta agenttia joutuu runsaslukuista ja hyvin varustettua vihollista vastaan. Tapahtumapaikat vaihtelevat sekä maantieteellisesti että ajallisesti aina teoksen "Mies Pietarista" Euroopasta ja ensimmäisestä maailmansodasta nykypäivän Iraniin ja Afganistaniin teoksissa "Teheran" ja "Leijonien laakso".
Toisen kirjailijaksi siirtyneen toimittajan Frederick Forsythin varhaisten teosten tavoin Follettin jännäreissä kuvataan paljon sitä, kuinka asioita tehdään. Esimerkiksi "Aavikkoleijonaa" pitää koossa tietyntyyppisen salaisen koodin toiminta, ja "Neulansilmässä" keskeisessä osassa ovat salaiset radiolähettimet. Kaikki kuusi kirjaa – mukaan lukien tosipohjainen "Teheran", joka on tarina yrityksestä pelastaa kaksi yhdysvaltalaista Iranista vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen – noudattavat jännärigenren peruskonventioita. Ne käyttävät kuitenkin konventioita epäkonventionaalisella tavalla: esimerkiksi "Neulansilmän" päähenkilö on saksalainen agentti.
Follettin uran toinen vaihe oli ensimmäisestä tietoinen poikkeaminen: neljän historiallisen romaanin sarja, jonka hän kirjoitti 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. Ensimmäinen neljästä, "Taivaan pilarit", oli mallina kolmelle seuraavalle. Toisin kuin Follettin aikaisemmat jännärit, siinä on paljon henkilöitä, moninkertaisia juonirakennelmia, ajoittaisia väkivallanpurkauksia ja laajaa historiallista taustaa. Enimmäkseen keskiajan Englantiin sijoittuvassa "Taivaan pilareissa" seurataan katedraalin rakentajia. Follettin sanotaan itse pitävän sitä hienoimpana teoksenaan. Kirjasta on vuonna 2006 julkaistu myös lautapeli "Taivaan Pilarit".
Follett oli kertonut suunnittelevansa "Taivaan pilarit" -kirjalle jatkoa, ja syksyllä 2007 ilmestyi sitten "Maailma vailla loppua", joka sijoittuu samaan paikkaan kuin "Taivaan pilarit", mutta edellisen kirjan tapahtumista on kulunut 200 vuotta.
"Pimeää meren yllä" on "Grand Hotel" -tyylinen tarina, joka sijoittuu Atlantin ylittävälle lennolle Southamptonista New Yorkiin toisen maailmansodan kynnyksellä. "Vaarallinen omaisuus" kietoutuu suvun ja liikejuonittelun ympärille suuressa rahamiessuvussa viktoriaanisen ajan Lontoossa, ja "Paikka nimeltä Vapaus" sijoittuu Britannian Pohjois-Amerikan-siirtokuntiin Amerikan vallankumouksen aikoihin.
Kolmannen tyylinmuutoksen Follett teki 1990-luvun lopussa. jolloin hän kirjoitti pari tiukasti nykyaikaan sijoittuvaa kirjaa. Niissä käytetään huipputeknologiaa juonen apuvälineenä. "Eedenin vasara" keskittyy tarkastelemaan mahdollisuutta käyttää maanjäristyksiä terroriaseena ja "Kolmas kaksonen" bioteknologian synkempiä puolia. Nämä kaksi romaania – jotka selvästi pyrkivät ammentamaan samasta fiktionlähteestä kuin Michael Crichton – olivat verrattain epäonnistuneita. Arvostelijat, kuten monet lukijatkin, pitivät hahmoja pinnallisina ja epäuskon voittamiseen käytettyjä ponnisteluja liian suurina.
Follett palasi perinteisten vähemmän teknologisten jännärien pariin vakoilutarinassa "Vaarallinen muisti", jossa asetetaan Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain agentit vastakkain Yhdysvaltojen ensimmäisen satelliitin laukaisemisen aikoihin. Toiseen maailmansotaan sijoittuvat seikkailukertomukset "Naakat" ja "Haamulento" palauttivat Follettin siihen, mistä hän aloitti: kirjoittamaan rohkeista agenteista, joka operoivat vihollislinjojen takana ja joiden suorittama tehtävä voi muuttaa sodan kulun. Jotkut kriitikot ja lukijat pitivät niitä Follettin tervetulleena paluuna siihen tarinatyyppiin, jonka hän hallitsee parhaiten. Toiset pitivät niitä vanhana tavarana uusissa kuorissa: niiden teemojen ja tilanteiden toistona, joita hän oli käsitellyt kiinnostavammalla tavalla aikaisemmissa teoksissaan.


Perhosjoukko.
Messier 6 on kaunis avoin tähtijoukko Skorpionin tähdistössä keskellä Linnunrataa. Joukossa on melko runsaasti kirkkaampia tähtiä, joista kirkkain on erittäin punainen muuttuva tähti BM Scorpii (kirkkaus vaihtelee välillä 5,5m - 7,0m). Kohde ei näy Suomessa.
Kohteen löysi Giovanni Batista Hodierna ennen vuotta 1654. Charles Messier lisäsi kohteen luetteloonsa 23. toukokuuta 1764.


Omegasumu.
Omegasumu eli Hevosenkenkäsumu eli Messier 17 on avoimen tähtijoukon ja kaasusumun yhdistelmä Jousimiehen tähdistössä. Kohteen löysi ensimmäisenä Philippe Loys de Chéseaux, mutta Charles Messier löysi sen itsenäisesti ja luetteloi 3. kesäkuuta 1764.
Kohde sijaitsee niin alhaalla, ettei sitä näe Suomesta. Sumu on monimuotoinen mutta melko selvärajainen. Joukko taas koostuu melko satunnaisesti jakaantuneista näyttävistä tähdistä.


Pallomainen tähtijoukko.
Pallomainen tähtijoukko on nimensä mukaisesti tähtien pallomainen keskittymä, joka kiertää galaksia. Pallomaiset tähtijoukot muodostuvat erittäin tiiviistä ytimestä, jonka painovoima pitää joukkoa kasassa. Tästä voimasta johtuu myös joukon pyöreä muoto.
Yleistä.
Pallomaiset tähtijoukot muodostuvat yleensä sadoista tuhansista vanhoista tähdistä. Joukko muistuttaa kierteisgalaksin ydintä, mutta on läpimitaltaan vain muutama kymmenen parsekia. Pallomaisia tähtijoukkoja on suhteellisen paljon. Linnunradan kiertolaisina niitä tunnetaan noin 150, ja löytämättä on arviolta vielä 30–50 joukkoa. Suuremmilla galakseilla, kuten Andromedan galaksilla, niitä on jopa 500. Joillakin suurilla elliptisillä galakseilla (kuten Messier 87:llä) arvioidaan olevan peräti 13 000–15 000 pallomaista tähtijoukkoa.
Jokaisella joukolla näyttäisi olevan selkeä ikä. Tämä tarkoittaa sitä, että joukon tähdet syntyivät suurin piirtein samaan aikaan. Havainto johti ensi askeliin maailmankaikkeuden kehityksen ymmärtämisessä.
Jotkin pallomaiset tähtijoukot, kuten Linnunratamme Omega Centauri ja ovat massiivisen suuria: niiden massa on useita miljoonia kertoja suurempi kuin Auringon massa. Tällaiset joukot voivat olla entisiä galakseja, joista on jäljellä vain tiivis ydin. Muu osa galaksista on mahdollisesti liittynyt toiseen galaksiin, jota jäljelle jäänyt ydin nyt kiertää. Suurin osa pallomaisista tähtijoukoista on kuitenkin huomattavasti pienempiä, eli "vain" noin sadan tuhannen tähden joukkoja.
Pallomaiset tähtijoukot sijaitsevat galaksin halossa. Galaksin halo kiertää galaksin ydintä jopa sadan tuhannen parsekin etäisyydellä. Toisin kuin suurimman osalla muista tähdistä, joukkojen liikerata ei ole rajoittunut galaksin tasoon.
Auringon sijainti.
Auringon sijainti Linnunradalla selvitettiin tutkimalla pallomaisia tähtijoukkoja. Aina 1920-luvulle saakka kuviteltiin Auringon sijaitsevan lähellä galaksin keskustaa, koska tähdet näyttivät jakautuvan havaittavissa olevalle Linnunradalle tasaisesti. Pallomaisten tähtijoukkojen sijoittuminen oli kuitenkin huomattavan asymmetrinen. Jos oletetaan, että pallomaiset tähtijoukot muodostavat suunnilleen pyöreän pallomaisen kehän galaksin keskustan ympärille, voidaan arvioida Auringon suunta galaksin keskustasta. Edelleen, arvioimalla joukkojen etäisyyksiä voidaan arvioida Auringon etäisyys galaksin ytimestä. Näin menettelemällä havaittiin, että Linnunradasta voidaan havaita Maasta katsottuna vain pieni osa; suurin osa on peittynyt kaasuun ja pölyyn.
Ikä.
Useimmat pallomaiset tähtijoukot ovat hyvin vanhoja, vanhimpia tunnettuja kappaleita. Pallomaisten tähtijoukkojen tähdet kuuluvat vanhaan populaatioon II. On arvioitu, että ne muodostuivat samaan aikaan isäntägalaksinsa kanssa. Joissakin galakseissa on havaittu sinisiä pallomaisia tähtijoukkoja. Sininen väri tarkoittaa kuumia, nuoria, melko vastikään syntyneitä tähtiä. Vielä ei tiedetä, voivatko pallomaiset tähtijoukot muodostua galaksin syntyä myöhemmin, mutta on todennäköistä, että niiden muodostuminen liittyy katastrofisiin tapahtumiin, kuten galaksien törmäyksiin. Joistakin elliptisistä galakseista (joiden uskotaan syntyneen kahden kierteisgalaksin törmäyksestä ja yhteensulautumisesta) on löydetty sekä vanhoja että nuoria pallomaisia tähtijoukkoja. Vanhemmat ovat todennäköisesti tulleet kierteisgalaksien mukana ja nuoret syntyneet törmäyksessä.
Pallomaisissa tähtijoukoissa tähtien esiintymistiheys on varsin suuri, ja läheistä vuorovaikutusta tähtien välillä esiintyy siksi paljon (esimerkiksi tähdet lähes törmäävät toisiinsa). Jotkin eksoottiset tähtityypit ovat huomattavasti yleisempiä pallomaisissa joukoissa kuin muualla. Näitä tähtien törmäyksissä syntyneitä erikoisia tähtiä ovat muun muassa millisekuntipulsarit,
siniset harhailijat ("blue straggles") ja matalamassaiset röntgenkaksoistähdet.


Avoin tähtijoukko.
Avoin tähtijoukko (eli avonainen tähtijoukko) on joukko tähtiä, jotka ovat syntyneet samalla alueella tähtienvälisestä kaasu- ja pölypilvestä. Nuorissa avoimissa tähtijoukoissa on yleensä melko paljon nuoria O- tai B-spektriluokan tähtiä, ja niiden lähettyvillä on usein vielä tähtienvälistä kaasua jäljellä. Tämä kaasu muodostaa usein joukkoon heijastussumuja. Nämä molemmat ominaisuudet on luonnollinen seuraus siitä, ettei tähtien keskinäinen gravitaatio kykene pitämään joukkoa kasassa vaan avoimet tähtijoukot hajaantuvat ympäröivään avaruuteen satojen miljoonien vuosien kuluessa, joten havaittavissa olevat joukot ovat välttämättä nuoria.
Pääsarjasovitus.
Avoimet tähtijoukot tarjoavat tärkeän ja yksinkertaisen tähtitieteellisen etäisyydenmittausmenetelmän, joka tunnetaan "pääsarjasovituksena". Menetelmä perustuu siihen, että joidenkin avoimien tähtijoukkojen tähtien etäisyydet on mahdollista mitata suoraan trigonometrisen parallaksin avulla ja kunhan kunkin tähden näennäinen kirkkaus mitataan, tähtien absoluuttiset magnitudit tunnetaan. Kun tällaisen tähtijoukon tähdet merkitään Hertzsprungin–Russellin (HR) -diagrammiin siten, että vaaka-akselilla on tähden väri-indeksi (josta on ensin poistettu tähtienvälisen aineen aiheuttama punertuma) saadaan tunnistettua tähtijoukon tähtien pääsarja sekä tyypillisesti hieman asymptoottihaaraan kehittyviä jättiläistähtiä.
Jos nyt halutaan määrätä uuden, etäisyydeltään tuntemattoman tähtijoukon etäisyys, tehdään tästä uudesta tähtijoukosta samanlainen HR-diagrammi, mutta pystyakselina käytetään absoluuttisen sijasta näennäistä magnitudia. Kun tämän tähtijoukon HR-diagrammi asetetaan tunnetulla etäisyydellä sijaitsevan tähtijoukon diagrammin päälle ja diagrammeja siirretään magnitudiakselin suunnassa niin, että joukkojen pääsarjat menevät päällekkäin, tuntemattoman joukon näennäisen magnitudin (luettuna mistä kohtaa asteikkoa tahansa) ja vertailujoukon absoluuttisen magnitudin (luettuna tietysti samasta kohtaa kuin edellinen) erotus (nk. "etäisyysmoduuli") ilmaisee välittömästi tuntemattoman joukon etäisyyden.
Vaikka menetelmä voi ensilukemalta vaikuttaa monimutkaiselta se on hyvin yksinkertainen ja tarkka. Menetelmä toimii, koska avoimessa tähtijoukossa on tyypillisesti useita satoja tähtiä ja koska kaikki tähdet ovat suurin piirtein samassa kehitysvaiheessa, jokseenkin kaikki saman väri-indeksin omaavat tähdet ovat yhtä kirkkaita. Lisäksi avoimien tähtijoukkojen läpimitat ovat mitättömiä havaitsijan ja tähtijoukon väliseen etäisyyteen verrattuna, joten kaikkien tähtien voidaan katsoa olevan samalla etäisyydellä.


Planetaarinen sumu.
Planetaarinen sumu on tähtitieteessä hehkuva kaasukuori, joka on syntynyt normaalikokoisen tai pienen tähden elinkaaren lopussa tähden puhallettua ulkokuorensa avaruuteen. Planetaariset sumut ovat kaasusumuista pienimpiä – niiden koko on korkeintaan muutamia valovuosia ja elinikä joitakin tuhansia vuosia. Planetaaristen sumujen sukulaisia ovat supernovajäänteet, jotka ovat kuitenkin syntyneet varsin erilaisissa olosuhteissa ja poikkeavat yleensä myös ulkonäöltään planetaarisista sumuista.
Löytöhistoria.
Planetaariset sumut ovat kaikki melko himmeitä, eikä niitä voi havaita paljain silmin. Ensimmäisen lajityypin edustajan, Nostopainosumun M27, löysikin vasta vuonna 1764 Charles Messier kaukoputkellaan. Ajan alkeellisilla havaintovälineillä sumut näyttivät pieniltä vihertäviltä kiekoilta – siten hyvin samanlaisilta kuin kaukaiset kaasuplaneetat Uranus ja Neptunus. William Herschel antoi niille yhä nykyisin käytössä olevan nimen, vaikka planetaarisilla sumuilla ei todellisuudessa olekaan mitään tekemistä planeettojen kanssa.
Planetaaristen sumujen luonne säilyi arvoituksena aina spektroskopian keksimiseen saakka 1800-luvun puolivälissä. Silloin havaittiin, että tähdet sekä tietyt "tähtisumut" (jotka myöhemmin paljastuivat galakseiksi) synnyttivät jatkuvan spektrin, jossa oli tummia absorptioviivoja kertomassa eri alkuaineiden läsnäolosta. Kun William Huggins tutki Kissansilmäsumun spektriä, hän huomasi sen olevan tyystin erilainen tähtien spektreihin verrattuna. Se koostui vain muutamista emissioviivoista, joista kirkkaimman aallonpituus oli 500,7 nanometriä. Viiva ei vastannut mitään tunnettua alkuainetta, ja niinpä sen oletettiin olevan uusi alkuaine, jolle annettiin nimeksi "nebulium". Samalla periaatteella oli vuonna 1868 löydetty helium Auringon spektristä. "Nebuliumia" ei kuitenkaan koskaan löydetty planeetaltamme, toisin kuin heliumia, ja 1900-luvun alussa Henry Russell ehdotti, että outo emissioviiva saattaisikin olla poikkeuksellisissa olosuhteissa olevan tunnetun alkuaineen aiheuttama.
1920-luvulla keksittiin, että erittäin harvassa kaasussa elektronit voivat siirtyä metastaattisille korkeammille energiatasoille atomeissa ja ioneissa, mikä tiheämmässä kaasussa ei ole mahdollista, koska atomien törmäykset estävät kyseisten energiatasojen säilymisen. Spektrospooppisin mittauksin todettiin, että planetaariset sumut todella koostuvat hyvin harvasta kaasusta. 500,7 nanometrin emissioviivan aiheuttaa elektronien siirtyminen metastaattisille tasoille hapessa. Se sijaitsee näkyvän valon sinivihreällä alueella, mikä aiheuttaa sumuille niiden ominaisvärin. Valokuvaustekniikat eivät yleensä ole kovin herkkiä vihertäville väreille, joten sumun saaminen näkymään valokuvassa luonnollisen värisenä on hankalaa.
Planetaaristen sumujen ymmärrettiin olevan osa tähtien kehityskaaren loppua, kun sumujen keskuksista löydettiin pieniä ja kuumia valkoisia kääpiötähtiä ja kun sumujen havaittiin laajenevan. 1900-luvun lopulla avaruusteleskoopit mahdollistivat muiden kohteiden ohella myös planetaaristen sumujen tutkimisen sellaisilla aallonpituuksilla, jotka eivät läpäise Maan ilmakehää, sekä sumujen tiheyden ja lämpötilan tarkemman mittauksen. Hubble-avaruusteleskooppi on paljastanut lukuisista sumuista aiemmin luultua paljon monimutkaisempia rakenteita.
Planetaarisia sumuja on löydetty Linnunradasta yli 1 500 kappaletta, mutta todellisuudessa niitä arvellaan olevan galaksissamme noin 10 000. Ne ovat keskittyneet galaktisen tason lähettyville. Tähtijoukoissa planetaariset sumut ovat hyvin harvinaisia: vain neljä sumua on löydetty pallomaisista tähtijoukoista (muun muassa "Pease 1" M15:ssä ja "IRAS 18333-2357" M22:ssa) ja yksi vanhasta avoimesta tähtijoukosta (NGC 2818 tähtijoukossa NGC 2818A). Avoimet tähtijoukot hajaantuvat yleensä ennen kuin niiden tähdet pääsevät elinkaarensa loppuun, joten sumut eivät ehdi yleensä syntyä niiden aikana. Suurimmilla kaukoputkilla planetaarisia sumuja on kyetty löytämään myös paikallisryhmän galakseista: Suuresta ja Pienestä Magalhãesin pilvestä, Andromedan galaksista (M31), Kolmion galaksista (M33) ja NGC 6822:sta. Ne ovat siten mitä todennäköisimmin tavallisia kaikissa galakseissa.
Kehitys.
Planetaarinen sumu on elinkaaren viimeinen vaihe valtaosalle tähdistä. Vain Aurinkoa vähintään 1,44 kertaa massiivisemmat tähdet (kyseinen suhde tunnetaan Chandrasekharin rajana) päättävät päivänsä supernovana, jolloin on usein seurauksena supernovajäänne. Tyypillinen auringonkaltainen tähti viettää suurimman osan useita miljardeja vuosia kestävästä elämästään varsin rauhallisesti muuttamalla fuusioreaktion avulla vetyä heliumiksi ytimessään. Energian virratessa kaasun mukana ulospäin syntyy painetta. Sen kumoaa tähden oma painovoima, joka puolestaan pyrkii luhistamaan tähden kasaan. Näin tähti pysyy tasapainossa.
Kun tähden vetyvarastot alkavat loppua, paine ei enää riitä pitämään tähden osia kasassa, vaan sen ydin alkaa luhistua painovoiman vaikutuksesta. Samalla sen ydinosien lämpötila nousee moninkertaiseksi – Auringolla noin 15 miljoonasta kelvinasteesta 100 miljoonaan asteeseen. Lämpötilan nousu aiheuttaa tähden ulkokerrosten nopean laajenemisen, ja ne puolestaan viilenevät. Tähdestä on tullut punainen jättiläinen. 100 miljoonassa asteessa ydin alkaa muuttaa heliumia hiileksi ja hapeksi, ja sen luhistuminen pysähtyy. Ytimen sisään muodostuu sisempi, hiilestä ja hapesta koostuva ydin, ja heliumkerros on sen ulkopuolella.
Heliumin fuusioreaktio on erittäin herkkä lämpötilan vaihteluille: jo kahden prosentin kasvu lämpötilassa yli kaksinkertaistaa reaktion nopeuden. Tällöin vapautunut energia kuumentaa tähteä entisestään, jolloin heliumkerros ensin laajenee, viilenee ja lopulta viilentää koko ytimen hidastaen taas reaktion entiselle tasolleen. Tähdestä on tullut äärimmäisen epävakaa – pulssinomaisesti se vuoroin laajenee ja supistuu yhä voimakkaammin, kunnes se lopulta puhaltaa ulko-osansa kauas avaruuteen. Tällaisessa laajenemis-supistumisvaiheessa on muun muassa Valaan tähdistössä oleva kuuluisa muuttuva tähti Mira. Useilla planetaarisilla sumuilla on havaittavissa heikko halo, joka on peräisin kyseisen vaiheen ajalta ennen tähden lopullista tuhoa.
Tähdestä irtoava kaasu muodostaa laajenevan pilven, ja paljastaa vähitellen tähden sisempiä ja yhä lämpimämpiä osia. Kun paljastuneen pinnan lämpötila on noussut noin 30 000 kelviniin, lähettää se runsaasti ultraviolettisäteilyä, jonka fotonit ionisoivat kaasupilven atomit ja kaasu alkaa hehkua. Pilvestä on syntynyt planetaarinen sumu.
Lähekkäisille kaksoistähdille voi syntyä erikoisen muotoinen planeetaarinen sumu, kun kaksi tähden ydintä kiertää yhteisen harvahkon kaasuvaipan sisässä. Kaasuvaippa syntyy massiivisen tähden laajetessa nielaisten pienemmän pääsarjan tähden. Toisesta tähdestä tulee valkoinen kääpiö ja toisesta pääsarjan tähti. Yhteisen kaasuvaipan kitka aiheuttaa tähtien tiheiden ydinten kiertoratojen lähestymistä ajan mukana yhä nopeammin, kyse on "spiralloitumisesta sisään". Lopputulos on erikoisen muotoinen planetaarinen sumu, jonka sisässä on valkea kääpiö ja pääsarjan tähti.
Koska auringonkaltaisia tähtiä on Linnunradassa ainakin sata miljardia ja planetaarisia sumuja taas vain 10 000, on sumujen eliniän oltava korkeintaan muutamia kymmeniä tuhansia vuosia. Tähden jäänne viilenee ajan myötä energian poistuessa siitä säteilynä, ja sen massa ei ole enää riittävä hiilen ja hapen fuusioimiseksi. UV-säteily heikkenee ja ionisoi yhä vähemmän yhä kauemmaksi laajentunutta kaasupilveä, kunnes tähti muuttuu valkoiseksi kääpiöksi, sumun atomit rekombinoituvat ja sumu häviää avaruuteen toimien ehkä myöhemmin uusien tähtien raaka-aineena. Tyypillisen planetaarisen sumun elinkaari on noin 10 000 vuoden mittainen.
Rakenne.
Planetaariset sumut ovat yleensä vain 1–3 valovuoden kokoisia – huomattavasti pienempiä kuin useimmat muut kaasusumut. Ne koostuvat erittäin harvasta kaasusta, jonka tiheys on noin 1024 kertaa pienempi kuin maan ilmakehän. Tyypillisesti yhdessä kuutiosenttimetrissä on vain 1 000 hiukkasta – vähemmän kuin missään ihmisen keinotekoisesti luomassa "tyhjiössä".
Keskustähden säteily kuumentaa sumun noin 10 000 kelviniin. Lämpötila nousee, kun sumu on laajentunut jonkin verran, sillä sumu absorboi ensin kaikkein vähiten energiset fotonit, jotka absorboituvat kaasuatomeihin kaikkein todennäköisemmin. Vasta myöhemmin korkeaenergiaiset fotonit absorboituvat, mikä johtaa sumun lämpötilan kasvuun.
Jos sumussa on tarpeeksi materiaa, absorboi se kaikki tähden lähettämät UV-fotonit, ja näkyvän osan ulkopuolelle jää kerros ionisoitumatonta sumua. Tällöin sumun sanotaan olevan "säteilyllisesti rajoittunut". "Materiaalisesti rajoittuneessa" sumussa UV-säteily riittää ionisoimaan koko sumun, ja säteilyä voi jäädä ylikin.
Planetaariset sumut ovat yleensä muodoltaan melko symmetrisiä ja enemmän tai vähemmän pallomaisia. Noin 10 prosentilla sumuista on bipolaarinen (kaksiosainen) rakenne. Sumun muoto riippuu myös siitä, missä kulmassa näemme sen: suoraan sivulta päin katsottuna tietynlaiset sumut ovat tynnyrimäisiä (esimerkiksi Nostopainosumu M27), kun taas navan suunnalta katsottuna ne vaikuttavat rengasmaisilta (esimerkiksi Lyyran rengassumu M57 ja Helix-sumu). Planetaariset sumut ovat kuin lumihiutaleita: vaikka niissä toistuvat samat niille luonteenomaiset piirteet, ovat ne silti ällistyttävän monimuotoisia, eikä kahta samanlaista ole mahdollista löytää. Suurten teleskooppien kuvat ovat paljastaneet sumujen rakenteessa monimutkaisia kuvioita, joiden syntymekanismi on toistaiseksi epäselvä. Ne saattavat olla seurausta häiriötekijöistä, kuten kaksoistähden jäljelle jääneestä komponentista tai planeetoista. Uuden teorian (tammikuu 2005) mukaan sumujen rakenne on magneettikenttien synnyttämä.
Lähteet.
*


Louis Blériot.
Louis Blériot (1. heinäkuuta 1872 Cambrai - 2. elokuuta 1936 Pariisi) oli ranskalainen ilmailun uranuurtaja, keksijä, lentokonesuunnittelija ja lentäjä. 25. heinäkuuta 1909 hän ylitti ensimmäisenä ihmisenä Englannin kanaalin ilmaa raskaammalla lentokoneella.
Nuoruus.
Louis Blériot syntyi Cambraissa, Ranskassa 1. heinäkuuta 1872 ja opiskeli insinööritieteitä Pariisissa Ecole Centrale Parisissa.
Blériot oli jo varhain kiinnostunut lentämisestä ja hän rakensi vuonna 1900 moottorikäyttöisen ornitopterin, jonka oli tarkoitus lentää siipiä räpyttelemällä. Kuten muutkin edeltävät ornitopterit myös tämä kokeilu epäonnistui, mutta Blériot jatkoi kuitenkin työtään toimivan lentokoneen kehittämiseksi.
Vuonna 1903 Blériot perusti lentokonesuunnittelija Gabriel Voisinin kanssa Blériot-Voisin -yhtiön. Yritys rakensi vesitasoliitokoneen, joka lensi vuonna 1905. He kehittivät myös Antoinette-moottoria käyttävän kaksitason. Yritys hajosi 1906 ja Blériot alkoi rakentaa ja lentää itse suunnittelemiaan lentokoneita.
Keveiden moottoreiden tullessa markkinoille hän kehitti erityyppisiä lentokoneita aina siipirakenteeltaan laatikkoleijamaisesta kaksitasosta canard-malliseen (korkeusohjaimet rungon etuosassa eikä pyrstössä, kuten nykyisin on yleisintä) yksitasoon. "Blériot V" oli maailman ensimmäinen menestyksellinen yksitaso. Tämä lentokone nousi ilmaan vuonna 1907, mutta syöksyi pian maahan ja hylättiin.
Lento Englannin kanaalin poikki.
a>ssa lisenssillä vuosien 1914 ja 1918 välisenä aikana (2005).
"London Daily Mail" –sanomalehden lupaama 1 000 punnan palkkio ensimmäiselle Englannin kanaalin ylittävälle lennolle kiinnosti muiden mukana Blériot'ta. Palkkio rohkaisi häntä kehittämään neljännen yksitasonsa ja ensimmäisen todella menestyksekkään lentokoneensa, Blériot XI -mallin.
Bleriot lensi omalla Bleriot XI -koneellaan ensin Euroopan kestävyyslentoennätyksen 36 minuuttia ja 55 sekuntia ja sitten hän voitti Ranskan ylilennon. Sen jälkeen Blériot tunsi olevansa valmis lähtemään Englannin kanaalin ylittävälle lennolle.
Blériot onkin parhaiten tunnettu 25. heinäkuuta 1909 Bleriot XI -koneellaan suorittamastaan lennosta Englannin kanaalin yli. Se oli maailman ensimmäinen suuren vesialueen ylittänyt lento ilmaa raskaammalla lentolaitteella. Lento suuntautui Calais'sta Doveriin ja kesti 37 minuuttia. Se ilahdutti ranskalaisia ja huolestutti brittejä, jotka yhtäkkiä tunsivat itsensä haavoittuvaisiksi ilmahyökkäyksille.
SPAD.
Pian kanaalinylilennon jälkeen Blériot kohdisti huomionsa lentokoneiden suunnitteluun ja rakentamiseen. Hänestä tuli vuonna 1914 vaikeuksissa olevan lentokonevalmistaja "Société pour les Appareils Deperdussin"in johtaja. Hän vaihtoi yrityksen nimeksi "Société Pour Aviation et ses Derives" (SPAD) ja nosti sen Ranskan johtavien taistelulentokoneiden valmistajien joukkoon. Ensimmäisessä maailmansodassa SPAD rakensi yli 5 600 lentokonetta Ranskalle ja myös vei joitakin koneita Britanniaan ja muihin maihin.
Blériot avasi myös ennen ensimmäistä maailmansotaa lentokouluja Englannissa, Brooklandsissa ja Hendonin lentoasemalla sekä vuonna 1917 tehtaallaan Addlestonessa, Brooklandsin lähellä Surreyssä.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Blériot perusti oman yhtiön, Blériot Aéronautiquen, kaupallisen lentokoneen kehittämiseksi.


Vincent van Gogh.
Vincent Willem van Gogh (30. maaliskuuta 1853 Zundert, Pohjois-Brabant, Alankomaat – 29. heinäkuuta 1890 Auvers-sur-Oise, Ranska) oli alankomaalainen, postimpressionistinen taidemaalari. Vaikka hänen maalauksensa eivät saaneet aikanaan suosiota, kuolemansa jälkeen häntä on pidetty ja edelleen pidetään yhtenä tärkeimmistä eurooppalaisista kuvataiteilijoista. Hänen teoksillaan oli suuri vaikutus ekspressionismiin, fauvismiin ja varhaiseen abstraktin taiteen syntyyn, kuten myös merkittävään osaan 1900-luvun taiteesta.
Van Gogh teki lähes 900 maalausta ja 1 100 piirustusta kymmenen vuoden aikana, minkä jälkeen hän sairastui psyykkisesti. Suurin kokoelma hänen töitään on van Gogh -museossa Amsterdamissa ja toiseksi suurin Kröller–Müller-taidemuseossa Hollannin Otterlossa. Useat van Goghin työt kuuluvat kaikkien aikojen kalleimpiin maalauksiin.
Lapsuus ja nuoruus.
Van Gogh kolmentoista vuoden ikäisenä
Vincent van Gogh syntyi 30. maaliskuuta 1853 Zundertin kylässä Brabantissa. Hän oli ensimmäinen lapsi Theodor van Goghin ja Anna Cornelia Carbentusin kuusilapsisessa perheessä. Vincentin isä ja isoisä olivat molemmat pappeja.
Vincent van Gogh aloitti piirtämällä maisemia 12-vuotiaana, ja ura maalaustaiteessa alkoi hänen ollessaan 27-vuotias. Vaihtelevan koulumenestyksen takia hänet siirrettiin kyläkoulusta sisäoppilaitokseen, mutta sekin koulu jäi kesken. Vincent oli ahkera lukemaan, mutta hänen keskinkertainen koulumenestyksensä ei tyydyttänyt hänen vanhempiaan. He lähettivät Vincentin Haagiin työskentelemään Goupil & Cien taidegalleriaan. Vincentin nuorempi veli Theo seurasi häntä kaksi vuotta myöhemmin samaan työpaikkaan. Veljekset olivat läheisiä ystäviä koko elämänsä ajan, ja Theo päätyi myöhemmin elättämään veljeään. Heidän suhteensa on hyvin dokumentoituna heidän ahkerassa kirjeenvaihdossaan, joka säilyi ja julkaistiin kirjana vuonna 1914.
Työpaikka taidegalleriassa vei Vincent van Goghin Lontooseen ja Pariisiin. Hän alkoi yhä enemmän kiinnostua uskonnosta, vaikka nuorena hän oli ilmaissut halveksuntansa isänsä pappeutta kohtaan. Van Gogh irtisanottiin vuonna 1876, minkä jälkeen hän sai työpaikan opettajana Englannin Kentistä. Van Gogh palasi seuraavana vuonna Amsterdamiin opiskelemaan teologiaa.
Taideopiskelua.
Teologian opinnot kesken jättänyt van Gogh ei kuitenkaan saanut työpaikkaa kirkoista, joten hän lähti vuonna 1878 Belgiaan lähetyssaarnaajaksi louhoksille. Van Gogh irtisanottiin kuuden kuukauden jälkeen, mutta hän jatkoi työtä palkatta. Tänä aikana hän alkoi tehdä hiilipiirustuksia. Kaksi vuotta myöhemmin Vincent van Gogh päätti tehdä kuvataiteesta ammatin veljensä Theon ehdotuksesta.
Van Gogh oli taiteilijana suurimmalta osin itseoppinut, joskin hän sai jonkin aikaa oppitunteja Anton Mauvelta Haagissa ja opiskeli pari kuukautta Antwerpenin taideakatemiassa. Van Gogh lopetti Mauven oppitunnit jouduttuaan taiteellisiin erimielisyyksiin hänen kanssaan. Hän kävi läpi kaksi kertaa Charles Barguen piirustuskurssin, jossa kopioitiin litografioita. Van Gogh kirjoitti veljelleen Theolle vuonna 1881: "Huolellinen tutkiminen ja jatkuva & toistuva Barquen harjoitusten kopioiminen on antanut minulle näkemystä viivapiirustukseen. Olen oppinut mittaamaan ja näkemään ja katsomaan paksuja ääriviivoja, niin että Jumalan kiitos, se mikä minusta näytti äärimmäisen mahdottomalta aikaisemmin on tulossa nyt vähitellen mahdolliseksi. En ole enää luonnon edessä niin avuton kuin aikaisemmin."
Haagin koulukunnan opit vaikuttivat van Goghin maalausten valon käyttöön ja siveltimen vetoihin, mutta erityisesti värien käytössä van Gogh erottautui Mauvesta. Jean-François Milletin maalaukset puolestaan innostivat van Goghia käyttämään maalaustensa aiheena maalaisihmisiä ja -maisemia.
Vuonna 1886 Vincent van Gogh muutti Pariisin veljensä Theon luokse opiskeltuaan muutaman kuukauden Belgiassa Antwerpenin taideakatemiassa. Pariisin kausi oli van Goghille taiteellisesti ratkaiseva: van Gogh tapasi useita taidemaalareita, ja löysi impressionismin. Van Gogh piti erityisesti impressionistien valon ja värien käytöstä, sekä pointillismista, ja otti käyttöönsä myös niin kutsutut täydentävät värit.
Muutto Arlesiin.
Van Gogh muutti vuonna 1888 Arlesin kaupunkiin Ranskan Bouches-du-Rhônessa, koska hän halusi perustaa taiteilijoiden siirtokunnan taloonsa. Ainoastaan Paul Gauguin, jonka töitä Van Gogh ihaili, liittyi van Goghin seuraan. Heidän tapaamisensa on kerrottu loppuneen kuuluisaan riitaan, jonka seurauksena van Gogh leikkasi palan vasemmasta korvalehdestään irti. Van Goghin kerrotaan luovuttaneen palan sanomalehteen kiedottuna Rachel-nimiselle prostituoidulle paikallisessa ilotalossa ja kehottaen tätä "pitämään sitä huolellisesti". Vuonna 2009 saksalainen tutkijakaksikko kyseenalaisti tapahtuman kulun uudessa kirjassaan, joka perustuu poliisitutkinnan lähteisiin ja taiteilijoitten kirjeisiin. Tutkijat väittivät, että Gauguin olisi sivaltanut van Goghin korvan irti riidassa bordellin edustalla.
Van Goghin masennus syventyi entisestään, ja lopulta vuonna 1889 hänet otettiin mielisairaalaan.
Vincent van Gogh jatkoi maalaamista ollessaan mielisairaalassa käyttäen sairaalaa ja sen puutarhaa maalaustensa aiheena. Seuraavana vuonna van Gogh muutti lähelle Pariisia ollakseen lähempänä veljeään Theoa. Van Gogh asui lääkäri Paul Gachetin luona, joka oli aiemminkin hoitanut taiteilijoita.
Vincent van Goghin masennus kuitenkin paheni ja hänen sairautensa lopulta kulminoitui itsemurhaan. Van Gogh ampui itseään rintaan 27. heinäkuuta ja kuoli kaksi päivää myöhemmin Theon vieressä. Veljensä kuoleman murtama Theo van Gogh kuoli kuusi kuukautta myöhemmin. Hänet haudattiin Vincentin haudan vierelle Auvers-sur-Oisen hautausmaalle.
Vaikka mielenterveydelliset ongelmat varjostivat varsinkin taiteilijan viimeisiä vuosia, hänen varsinaisesta sairaudestaan ei ole varmaa tietoa. Joidenkin tutkimusten perusteella on mahdollista, että Gogh olisi kärsinyt skitsofreniasta.
Kuoleman jälkeen.
Vasta hieman kuolemansa jälkeen Vincent van Goghin – joka myi elämänsä aikana ainoastaan yhden teoksistaan – maalaukset alkoivat saada sen arvostuksen, jossa niitä nykyään pidetään. Vuodesta 1901 lähtien van Goghin töitä alettiin esitellä suurissa näyttelyissä ympäri maailmaa.
Teosten keltaisen vähittäistä tummumista on pohdittu, ja siihen on löytynyt syyksi van Goghin käyttämä kromikeltainen, joka hapettuessaan tummuu. Hapettumisen aiheuttaa valon UV-säteily.
Teosten myyntitietoja.
Toistaiseksi kalleimmalla hinnalla myyty van Goghin maalaamista tauluista on vuonna 1890 maalattu "Muotokuva Tohtori Gachet'sta". Se myytiin newyorkilaisessa huutokaupassa japanilaiselle liikemiehelle Ryoei Saitolle 82,5 miljoonan dollarin hintaan.


Pyörä.
Pyörä on ulkoreunaltaan ympyrän muotoinen esine, joka voi pyöriä keskellä olevan akselinsa ympäri. Ensimmäisiä käyttötarkoituksia pyörälle oli tavaroiden siirtämisen helpottaminen rakentamalla rattaita ja kärryjä, joissa hyödynnettiin pyörää. Pyörä muuttaa suuren liukukitkan kevyemmäksi vierimisvastukseksi ja siten helpottaa raskaiden taakkojen liikuttelua. Pyörän avulla on mahdollista siirtää kevyesti paljon raskaampia taakkoja kuin kantamalla. Pyörä kytketään yleensä akseliin, jolloin voidaan rakentaa erilaisia kärryjä ja vaunuja. Näiden avulla voidaan kuljettaa suuria määriä tavaraa joko ihmisten tai eläinten vetämänä tai jonkinlaisen moottorin avulla.
Pyörä on esihistoriallisen maailman merkittävimpiä keksintöjä. Pyörän synty liitetään yleensä 4000-luvun eaa. Mesopotamiaan, jossa sitä käytettiin savenvalussa. Savenvalajan dreija on vanhin tunnettu pyörä. Pyörän kanssa samaan tapaan on käytetty myös teloja. Esimerkiksi muinaiset egyptiläiset hyödynsivät teloja raskaiden kivien siirtämisessä rakennustyömaillaan.
Pyörää hyödynnetään paitsi rattaissa, vaunuissa ja kärryissä myös autoissa, moottoripyörissä ja työkoneissa. Hammaspyörä, hihnapyörä, väkipyörä ja ketjupyörä ovat myös erilaisia pyöriä. Ajatusta liukukitkan muuttamisesta vierimisvastukseksi hyödynnetään myös vierintälaakereissa. Vanhahtava nimitys pyörälle on "ratas." Ratas voi tarkoittaa myös hammasratasta, hammaspyörää tai muuta pyörivää koneenosaa.
Nykyisin ajoneuvoissa käytetään pyöriä, jotka muodostuvat renkaasta ja vanteesta. Yleisin rengastyyppi on ilmatäytteinen kumirengas. Vanteet valmistetaan yleensä teräksestä tai alumiinista. Vanne voi olla jäykkä levystä väännetty tai valamalla valmistettu vanne tai jännityksien avulla koossa pysyvä pinnavanne. Kiskoilla liikkuvien kulkuneuvojen kuten junien ja raitiovaunujen pyörät ovat yleensä kokonaan terästä.
Aiemmin pyörät valmistettiin puusta. Myöhemmin keksittiin liittää pyörään teräksinen rengas pyörän kestävyyden parantamiseksi.
Pyörä vertauskuvana.
Buddhalaisuudessa pyörä on uskonnollinen vertauskuva. Elämän väitetään olevan loppumaton kierto uudelleensyntymiä, josta voi paeta valaistumalla. Mandala on pyörään perustuva symboli.
Muun muassa vuodenkiertoa, aurinkoa ja hyvää onnea symboloiva aurinkopyörä-merkki on tunnettu eri puolilla maailmaa. Aurinkopyörä-merkki on ilmeisesti alkujaan puolallisen pyörän kuva.


Avaruustekniikka.
Avaruustekniikka on avaruudessa käytettävää teknologiaa. Avaruustekniikan piiriin kuuluvat muun muassa käsitteet satelliitti, avaruusluotain, laskeutuja, avaruusasema, avaruusalus ja raketti sekä näiden avaruuteen laukaisemiseen käytettävät kantoraketit.
Vaatimuksia.
Avaruustekniikan erityispiirteitä ovat vaatimus kestää avaruudessa vallitsevia olosuhteita ja toimintavarmuus huollon ollessa usein täysin mahdotonta
Suhde muuhun tekniikkaan.
Avaruustekniikkaa on pidetty teknisen kehityksen edelläkävijänä ja ajajana. Muun muassa mikroprosessorin ensimmäinen käyttö on liitetty Apollo-lentoihin. Toisaalta miniatyrisoitua elektroniikkaa kehitettiin jo toisen maailmansodan aikana muun muassa ilmatorjuntakranaattien sytyttimiin ja 1950-luvulla ballististen ohjusten ydinkärkien toiminnan ohjaukseen. Sotatekniikan ja avaruustekniikan kehittäminen ovatkin aina kietoutuneet yhteen. Lukuisat kantoraketit on tehty ohjusten pohjalta ja ensimmäinen avaruuteen asti tehty laukaisu tehtiin V2-ohjuksella. Myös elekroniikan kehittäminen on yhteydessä sotatekniikkaan. Tietokone ja telementriatietoliikenne olivat olemassa ennen avaruusalusta, mutta avaruustekniikassa loi tarpeen miniatyrisoidulle tietokoneelle.
Koska avaruusalusprojektit olivat hyvin monimutkaisia ja laajelle verkottuneita niiden puitteissa on väitetty tehdyn merkittävästi projektinhallinnan välineiden kehittämistä. Yhdysvaltain laivaston Polaris-ohjuksen kehityshankkeessa kehitettiin 1950-luvun lopussa myös eräs edelleen käytetyimmistä projektinhallintamenetelemistä, PERT.
Myös kirurgian edistymistä on liitetty NASAn Apollo-ohjelmaan. Toisaalta Vietnamin sota oli ensimmäinen, jossa esimerkiksi kuusi luotia mahaansa saanut sotilas saatiin pelastettua edistyneen sairaanhoidon avulla.
Teflon-muovi liitettiin aikoinaan 1960-luvun lopussa ja edelleenkin voimakkaimmin Apollon nk. spin-offeihin. Tämä vuonna 1938 keksitty muovi tuotiin markkinoille 1950-luvun jälkipuolella ennen ensimmäistäkään miehitettyä avaruuslentoa.
Simulointiohjelmista lujuuslaskentaohjelma NASTRAN (laajemminkin käytössä oleva elementtimenetelmällä differentiaaliyhtälöitä numeerisesti ratkaiseva ohjelmisto) kehitettiin NASAssa mutta se tehtiin Boeing 747 -lentokoneen suunnittelun avuksi. Sinänsä menetelmänä oli käytössä jo toisen maailmansodan aikana, silloin tosin matriisilaskenta ratkaistiin käsin eikä tietokoneella.
Suoria käytännön hyötyjä ovat satelliittihavaintojen aikaansaamat paremmat keskipitkän välin (3 päivää) sääennusteet. Sääsatelliittidatan käyttöönotto sään ennustamisen laskentamalleissa kesti noin 20 vuotta. Muita hyötyjä on satelliittitietoliikenne, jolla etäisiin tai kehittymättömiin paikkoihin saadaan esimerkiksi puhelinyhteys. Satelliittipaikannus etenkin GPS:n avulla on suhteelisen laajasti käyttöönotettu ammattiliikenteessä ja huviveneilyssä.
Spin-offit eli teknogian siirtyminen avaruustekniikasta muualle on ollut esillä, koska se osin perustelee toiminnan suuret kustannukset. Tämä on kuitenkin ollut jossain määrin harhaanjohtavaa avaruusalan alussa ja vähentynyt. Nykyään puhutaankin spin in'in tarpeesta eli yritetään tuoda avaruustekniikkaan etenkin kulutuselektroniikan komponentteja.
2000-luvulla avaruustekniikka on joutunut tilanteeseen, jossa nk. avaruuskäyttöön kelpuutettuja komponentteja on yhä vaikeampi saada. Ne ovat olleet amerikkalaisten MIL-standardien mukaisten komponenttien eräs alalaji, jossa komponentteja tarkastetaan vielä tiheämmin. Näiden valmistuslinjoja on USA:n asevoimien siirtyessä käyttämään COTS-komponentteja (commercial off-the-shelf) suljettu. Kaupallisissa komponenteissa, etenkin prosessoreissa ja muisteissa, on paljon parempi suorituskyky kuin perinteisissä säteilynkestävissä (rad hard) luotetettavissa (high rel) komponenteissa.


Raketti.
Raketti on kappale joka kulkee ulos purkautuvan kaasusuihkun avulla. Raketti voi liikkua myös tyhjiössä, koska raketin liike perustuu ampuma-aseen rekyyliä muistuttavaan reaktioperiaatteeseen. Näin ollen raketti on tyypillinen reaktiomoottori. Koska raketilla saavutetaan hyvin suuria nopeuksia, jopa kilometrejä sekunnissa, se on paras reaktiomoottoreista.
Raketteja käytetään muun muassa ilotulituksissa, avaruusaluksissa ja ohjuksissa.
Raketin toimintaperiaate.
Rakettimoottori perustuu Newtonin kolmanteen lakiin, jonka mukaan voima aiheuttaa yhtä suuren vastavoiman. Tätä sanotaan voiman ja vastavoiman tai aktion ja reaktion laiksi. Arkielämässä tämä laki näkyy muun muassa täyteen puhalletussa ilmapallossa, joka päästetään vapaaksi. Pallo lähtee liikkeelle, koska sen suusta purkautuu kaasua ulos. Tyypillinen puhdas raketin tyyppinen reaktioilmiö on ampuma-aseen laukaistaessa syntyvä rekyyli. Ampuma-ase potkaisee tuntuvasti, vaikka lähtevän luodin massa on melko pieni. Arkisesti sanottuna, raketti voidaan kuvitella kaasuhiukkasia sarjatulena ampuvaksi aseeksi.
Rakettimoottori.
Rakettimoottori on yleensä kemiallinen reaktiomoottori, jossa kiinteän tai nestemäisen ajoaineen palaminen polttokammiossa ("combustion chamber") muuttaa ajoaineen kemiallisen energian paine- ja lämpöenergiaksi. Kuuma palamiskaasu kiihdytetään suureen nopeuteen raketin suuttimessa ("nozzle"). Rakettimoottori kuljettaa mukanaan sekä polttoaineen että hapettimen ja on näin ollen täysin omavarainen verrattuna esimerkiksi suihkumoottoriin, joka tarvitsee ilman happea toimiakseen.
Raketin käyttökohteet.
Raketti voi olla kuljetusväline, ohjus, lentokone tai avaruusalus.
Raketteja ("rocket") käytetään lähinnä tutkimus, harraste, huvi- ja sotilaskäytössä.
Tutkimus- ja harrastekäytössä käytetään yleensä ohjaamattomia raketteja, jotka toimivat yleensä kiinteän ajoaineen moottorilla tai joskus hybridimoottorilla. Harrastekäytössä ovat pienoismalliraketit, joissa on vastaava moottori kuin ilotuliteraketeissa. Tutkimuskäytössä olevat raketit sisältävät hyötykuormanaan mittalaitteita, joilla voidaan tutkia raketin lentoa tai tehdä esimerkiksi mikrogravitaatiokokeita.
Huvikäytössä on ilotulitusraketti, joka on samankaltainen ruutiraketti, jollaisia käytettiin Kiinassa 2 200 vuotta sitten. Se on ohjaamaton laukaisun jälkeen ja räjäyttää moottorin sammuttua ilmaan viukan palavia rakeita, jotka muodostavat kuviota taivaalle.
Sotilaskäytössä raketteja kutsutaan ohjuksiksi, kun niissä on lentoradan ohjausjärjestelmä ("guided missile") tai raketeiksi ("non-guided missile"), kun raketti lentää laukaisun jälkeen ilman ohjausta (esimerkiksi Stalinin urut ja singon ammus).
Monivaiheraketissa on monta peräkkäistä rakettia. Ensimmäinen vaihe antaa vauhtia seuraavalle, jolloin saavutetaan suurempi nopeus ja pitempi paloaika. Kantoraketeissa käytetään erityisen suuren työntövoiman antavia moottoreita ensimmäisessä vaiheessa, jotta päästään nopeasti pois ilmakehän alakerroksista, missä ilmanvastus hidastaa raketin lentoa.
Termiä raketti käytetään myös rakettimoottoreista, joita on lähinnä satelliiteissa ja avaruuslentokoneissa ja joita kutsutaan myös propulsio- eli työntövoimajärjestelmiksi. Sellaisia ovat kemialliset, sähköiset (ionipropulsio) ja ydinpropulsiojärjestelmät.
Avaruusraketti.
Avaruustekniikassa raketteja käytetään muun muassa satelliittien ja avaruusalusten laukaisuun avaruuteen. Tällöin kyse on kantoraketeista tai avaruussukkuloista. Nämä ovat toistakseksi monivaiheraketteja sukkuloita lukuun ottamatta kertakäyttöisiä. Avaruusluotaimen kuljettamiseen korkeammalle kiertoradalle käytetään radankorjausmoottoria ("apogee kick motor"). Avaruusalusten ja sukkulan asennonsäädössä käytetään pienempiä rakettimoottoreita, joita kutsutaan trustereiksi ("thruster"). Planeetan kiertoradalle saapumisessa käytetään vastaavaa moottoria jarrutukseen, tällöin puhutaan jarruraketista.
Rakettitekniikan kehittäjiä.
Rakettiteknologian uranuurtajia olivat venäläinen Konstantin Tsiolkovski (teoria 1880-luvulta lähtien), yhdysvaltalainen Robert Goddard (ensimmäinen nesteajoainetta käyttävä raketti 1920-luvulla), saksalainen Hermann Oberth, ranskalainen Robert Esnault-Pelterie, neuvostoliittolainen Sergei Koroljov (ensimmäinen mannertenvälinen ballistinen ohjus ja satelliitti vuonna 1957, ensinnäinen miehitetty avaruusalus vuonna 1961) ja saksalainen Wernher von Braun (V-2-ohjus vuonna 1942). Heidän lisäkseen ja osin paljon heitä ennen oli lukuisa joukko ruutirakettien kehittäjiä.
Rakettien matematiikkaa.
Rakettien perusyhtälö tunnetaan Tsiolkovskin lakina. Siinä esiintyy muun muassa
massasuhde ja suihkunopeus eli polttoaineen ominaisimpulssi.


Netcat.
Netcat (nc) on TCP- ja UDP-yhteyksien luomiseen käytetty työkalu. Sillä voi sekä muodostaa erilaisia yhteyksiä toisiin tietokoneisiin että avata portteja ja ottaa vastaan yhteyksiä muilta koneilta. Netcat antaa ennen kaikkea mahdollisuuden säätää kaikkia mahdollisia eri parametreja, kuten lähdeporttia tai tiettyjä TCP-optioita, mikä tekee siitä erittäin hyödyllisen kaikenlaisten TCP/IP-järjestelmien testaamiseen. Sillä onkin kätevä testata vaikkapa palomuurin tai pakettisuodattimen toimintaa.
Netcat on vakiovarusteena miltei jokaisessa nyky-Linuxissa ja -Unixissa.
Netcatista on olemassa myös salausominaisuudella varustettu versio, Cryptcat.
Esimerkkejä.
nc -vv #oma-IP-osoite #porttinumero1 | /bin/sh | nc -vv #oma-ip-osoite #porttinumero2
Täten saadaan tyylikkäästi Bourne-shell tai muu haluttu komentotulkki etäkäyttöön.
Connection to fi.wikipedia.org 22 port [tcp/ssh] succeeded!
Connection to fi.wikipedia.org 80 port [tcp/http] succeeded!


Shōgun (romaani).
Shōgun on James Clavellin Aasialaissaagan ensimmäinen romaani. Se sijoittuu feodaaliajan Japaniin vuoden 1600 tietämille ja kertoo fiktiivisen tarinan Tokugawa Ieyasun valtaannoususta shōgunaattiin englantilaisen merimiehen ollessa päähenkilönä. Kirjaa myytiin maailmalla yli 8 miljoonaa kappaletta vuosina 1975-1983. Siitä on tehty myös minisarja Shōgun, siitä lyhennetty teatterielokuva ja Broadway-musikaali.
Romaanin englantilaisella merimiehellä oli todellinen esikuva: Will Adams (1564–1620), joka haaksirikkoutui hollantilaisella laivalla Japaniin ja lyhyen vankeuden jälkeen "ystävystyi" Ieyasun kanssa.
Kirjailijan kommentti.
Clavellin omasta mielestä "Shōgun" on parasta mainosta Japanille, mitä kukaan koskaan on länsimaissa tehnyt. "Shōgun" on kirjana, elokuvana, TV-sarjana ja musikaalina aina aivan erilainen, ei ollenkaan sama tarina.


Videokamera.
Videokamera on kamera, joka tallentaa liikkuvaa kuvaa ja ääntä elektronisesti. Se voi olla analoginen, jolloin tallennusvälineenä käytetään analogista videonauhaa tai digitaalinen, jolloin tallennusvälineenä käytetään digitaalista videonauhaa, DVD-levyä, muistikorttia tai kiintolevyä.
Analoginen videokamera voidaan kytkeä televisioon SCART-, komposiittivideo- tai S-video-liitännällä.
Digitaalinen videokamera voidaan kytkeä tietokoneeseen esimerkiksi FireWire-liitännällä; kameran FireWire-liitäntä voi olla yksisuuntainen ("out") tai kaksisuuntainen ("in" ja "out"). Useissa digitaalisissa videokameroissa on myös analogiset liitännät, joiden avulla kamera on liitettävissä analogisiin laitteisiin, kuten videonauhuriin tai televisioon.
Periaatteessa kaikkia tähän päivään saakka valmistettuja elektronisia kameroita voidaan kutsua yhteisellä nimellä videokamera, koska niiden toimintaperiaate on samanlainen. Videokamera yleistyi nimityksenä enemmän siinä vaiheessa, kun niitä alettiin valmistaa kevytrakenteisina ja niitä tuli saataville kuluttajienkin käyttöön. Tätä ennen videokameroiden ollessa raskaita ja suurikokoisia niistä käytettiin nimitystä televisiokamera, koska niitä käytettiin pääasiassa TV-tuotannossa.
Videokameran synty.
Ensimmäisen täysin elektronisen videokameran kehitti ja konstruktoi venäläissyntyinen sähköinsinööri ja keksijä Vladimir Zworykin vuonna 1923. Hänen suunnittelemansa videokamera oli samalla perusta nykyisen elektronisen televisiotekniikan toiminnalle. Zworykinin videokamerassa käytettiin melko erikoisenmuotoista, lasista katodisädeputkea, jonka sisään asennettu valoherkkä kuvaelementti muutti sen pinnalle heijastuneen kuvan elektroniseksi signaaliksi. Samalla Zworykin keksi hajottaa optisen kuvan osiin eli vaakasuuntaisiin kuvajuoviin, jolloin kokonainen kuva voitiin siirtää vain yhtä sähköistä johdintietä vastaanottimeen. Katodisädeputkea alettiin kutsua kuvaikonoskoopiksi, kun Zworykinin videokameroiden teollinen tuotanto aloitettiin.
Zworykinin videokamerassa käytetyn katodisädeputken toiminta on hyvin samanlainen kuin itse TV-vastaanottimen kuvaputki. Putken elektronitykillä synnytetyllä ohuella elektronisuihkulla "piirretään" vaakajuovia valoherkkään elementtiin, joka yhdessä säteen ja siihen kohdistuvan valon kanssa tuottaa säteen kohdalla valonvoimakkuudesta riippuvaisen sähköjännitteen. Elektronisäteen liikettä ohjataan putken ulkopuolella olevilla keloilla, jonka magneettisuus muuttaa säteen kulkusuuntaa.
Katodisädeputket.
Ortikon-kameraputki. Putken vasemmassa päässä elektronitykki ja oikeassa päässä kuvaelementti.
Videokameroissa käytettiin hyvin pitkään katodisädeputkia kuvanottokomponenttina. Luonnollisesti niiden tuottama videokuva oli aluksi mustavalkoista. Ajan kuluessa niitä kehiteltiin yhä pienempikokoisiksi, jolloin voitiin valmistaa myös kohtuukokoisia valvontakameroita teollisuuden käyttöä varten.
Kuvaikonoskoopista seuraava yleinen katodisädeputkimalli oli kuvaortikon, jonka lasiputki oli malliltaan täysin suora. Pituutta ortikonputkella oli noin puoli metriä.
Kun televisiokuvaan tuli värit mukaan, tarvittiin videokamerassa yhden putken sijasta peräti kolme erillistä kuvaelementtiputkea, jokaiselle RGB-perusvärille omansa. Se aiheutti TV-kameroiden koon kasvamista, vaikka perustarkoituksena olikin saada niistä entistä pienempiä.
Viimeisin versio kameraputkista oli Vidicon-putki, jolla oli pituutta vain tulitikkurasian verran. Sen tuottama kuva ei ollut kuitenkaan verrattavissa kuvaortikonin laadukkaaseen videokuvaan, joten siksi Vidicon-putkia käytettiinkin enemmän pienikokoisissa valvontakameroissa ja kannettavissa kotivideokameroissa. Värillistä videokuvaa varten Vidiconista kehiteltiin kotivideokameroihin Saticon- ja Plumbicon-kameraputkia.
Katodisädeputkien käytössä oli omat tietyt puutteensa. Sen valoherkkä elementti oli usein hidas reagoimaan nopeisiin liikkeisiin, joista näkyvin esimerkki on kuvassa kirkkaan valopisteen vaelluksesta perään jäävä pyrstö. Niiden häipyminen kuvasta kesti muutaman sekunnin. Mustavalkoisissa ortikonputkissa suora vastavalo aiheutti ympärilleen mustan alueen ja pitkään kuvaaminen samaa liikkumatonta kohdetta kuvan "kiinnipalamisen", joka näkyi videokuvassa negatiivisena ennen palautumista. Kaikilla katodisädeputkilla oli yhteistä se, että niillä ei saanut koskaan kuvata suoraan aurinkoa kohti. Kirkas ja voimakasta lämpösäteilyä sisältävä auringonvalo poltti kameraputken kuvaelementtiin jäljen välittömästi ja pysyvästi.
CCD-kenno.
1980-luvulla kaikissa videokameroissa alkoivat yleistyä puolijohdetekniikalla valmistetut CCD-kennot, joilla vanhanmalliset katodisädeputket voitiin korvata pois käytöstä. Kameraputkiin verrattuna CCD-kennot reagoivat nopeasti liikkeisiin jättämättä kuvaan häntiä. Lisäksi ne ovat käyttövalmiita välittömästi ilman kameraputkien vaatimaa hehkutusaikaa, tarvitsevat toimiakseen huomattavasti vähemmän sähkövirtaa ja pienempää jännitettä sekä pystyvät kuvaamaan huonommassakin valaistuksessa.
Ammattitason videokameroissa käytetään edelleen kolmea erillistä kennoa jokaista perusväriä varten, jolloin videokuvan värientoistossa saadaan värikontrasti syvemmäksi ja värisävyt enemmän todellista vastaaviksi. Kuluttajakäyttöön myytävissä kameroissa kennoja on yleensä yksi, jossa jokaista perusväriä kuvaavat kuvapiste-elementit ovat yhdistettynä samassa kennossa. Nykyään harrastelijatason videokameroissakin on ryhdytty käyttämään ammattilaisten tapaan kolmea kuvakennoa.
Nykyisellä CCD-kennojen valmistustekniikalla yksikenno- ja kolmikennokameroiden värien toistossa on hyvin vähäisiä silmin havaittavia eroja. Kolmen erillisen kennon käytössä kuvapisteiden määrää voidaan käyttää enemmän ja kuvan yksityiskohdat saadaan terävimmiksi. Sen lisäksi värillinen videokuva hämärässä valaistuksessa kuvattuna on yksikennokameraa selkeämpi.
Kameranauhurit.
Nykyiset videokamerat ovat kaikki poikkeuksetta varustettuja myös videonauhurilla niiden pienentyneen rakenteen ansiosta. Nauhuriosa voi olla integroituna kameran rakenteeseen tai kuten ammattitason Betacam-kameroissa toisiinsa yhteen liitettäviä erillisosia. Digitaalisissa videokameroissa käytetään nykyisin enemmän integroitua
rakennetta. Aluksi kameran ja nauhurin yhdistelmästä käytettiin nimitystä kameranauhuri, mutta nykyään puhutaan pelkästä videokamerasta.


Elokuvakamera.
Elokuvakamera on kameratyyppi, joka tallentaa kuvia nopeassa tahdissa filmille. Kun kehitetty filmi projisoidaan, syntyy katselijalle vaikutelma liikkuvasta kuvasta, vaikka kyse on itse asiassa yksittäisistä kuvista. Filmiformaatit luokitellaan niiden leveyden mukaan: yleisimmät elokuva- ja televisiotuotannoissa käytetyt filmityypit ovat 35 mm ja 16 mm. Elokuvakameroiden tallennusnopeus on yleensä 24 kuvaa sekunnissa, joka on myös esitysstandardi elokuvateattereissa. Hidastuksia kuvatessa voidaan käyttää korkeampaa tallennusnopeutta, ja vastaavasti nopeutuksia kuvatessa matalampaa nopeutta. Yleisimmät kuvasuhteet elokuvakäytössä ovat 1,85:1 ja 2,39:1 (”CinemaScope”) ja televisiokäytössä 16:9.
Termillä digitaalinen elokuvakamera tarkoitetaan korkealaatuista ammattilaisvideokameraa, joka on suunniteltu nimenomaan elokuvakäyttöön.


Filmikamera.
Filmikamera on kamera, joka tallentaa kuvan valoherkälle filmille. Nimitystä käytetään sekä liikkuvaa kuvaa kuvaavista elokuvakameroista että staattista kuvaa kuvaavista valokuvakameroista, etenkin silloin kun halutaan korostaa digitaalikameran ja filmikameran eroavaisuuksia. "Kamera"-sana tulee latinankielisestä ilmaisusta camera obscura eli pimeä huone.
Alkuvaiheet.
Ensimmäiset valokuvat, dagerrotyypit, valotettiin elohopealla käsitellylle kuparilevylle ilman filmiä. Dagerrotyypit olivat uniikkeja. Pian kehitettiin lasilevy, jolle valettiin valoherkkää emulsiota ja näistä pystyi kehittämisen ja kiinnittämisen jälkeen tekemään niin monta vedosta kuin haluttiin. Ensin kuvaajan oli itse valettava emulsio lasilevylle ja valotettava ja kehitettävä se emulsion ollessa vielä kosteaa, mutta 1872 esiteltiin kuivalevyt, jotka saattoi valottaa ja kehittää koska halusi. Lasilevy oli yleisin kuvausmateriaali 1880-luvulle saakka, jolloin markkinoille tuli teollisesti valmistettu filmi, jolle emulsio oli valettu. Lasilevyjä käytettiin kuitenkin yleisesti toiseen maailmansotaan saakka ja jotkut kuvaajat käyttivät niitä vielä 1960-luvulla. Erikoistarkoituksiin (tähtitietellisessä kuvaamisessa) lasilevyjä käytettiin vielä 1980-luvulla.
Varsinaiset filmikamerat.
Ensimmäiset filmikamerat valmisti Kodak. Brownie-kameralla otettiin 100 kuvaa, jonka jälkeen laatikko lähetettiin tehtaalle, jossa filmi kehitettiin ja otoksista tehtiin vedokset. Kamera palasi lähettäjälle kuvineen ja uudella filmillä varustettuna. Melko pian kehitettiin laatikon rinnalle kokoon taittuva paljekamera, joka mahtui esimerkiksi taskuun. Kuvaaminen oli helpottunut ja valokuvaus alkoi kehittyä laajahkosti harrasteeksi.
Filmejä valmistettiin erilaisina rullina erilaisiin kameroihin, esimerkiksi 1920-luvulla markkinoilla oli 28 erilaista rullatyyppiä. Vaikka kinofilmikamerat tulivat teollisen valmistuksen piiriin 1920-luvulla, niin rullafilmi pysyi pääasiallisena filmimateriaalina 1950-luvulle saakka. Etenkin ammattikuvaajien suosima kamera oli 120-puolaa käyttävä Rolleiflex. Värifilmin siirtyminen näppäilykäyttöön ja valotusautomatiikka lisäsivät pienkameroiden suosiota. Suomessa kinofilmikamerat olivat yleisimpiä 1970-luvulta lähtien, jolloin harrastajatkin alkoivat ottaa kameroillaan värillisiä diakuvia ja vaihto-objektiivein varustetut peiliheijastusjärjestelmäkamerat halpenivat. Samanaikaisesti taskukamerat eli pokkarit (englanniksi pocket camera) yleistyivät. Jakoa järjestelmäkameroihin ja taskukameroihin ovat lieventäneet taskukameroihin tulleet vaihtuvapolttoväliset objektiivit, joissa yhdellä zoomobjektiivilla saavutetaan järjestelmäkameralle ominainen vaihteleva kuvakulma.
Järjestelmäkameroissa on vaihdettavat objektiivit, ja niihin on saatavilla monenlaisia lisävarusteita. Järjestelmäkameroita käyttävät vaativat harrastajat sekä esimerkiksi uutiskuvaamiseen tai luontokuvauksiin erikoistuneet ammattilaiset. Pokkarit puolestaan on suunniteltu mahdollisimman helppokäyttöisiksi ja rakenteeltaan yksinkertaisiksi käyttökameroiksi, jotka sopivat mm. lomakuvien ottamiseen.
Legendaarinen kinofilmikamera Leica esiteltiin Leipzigin kevätmessuilla 1925. Vilho Setälä osti tiettävästi ensimmäisen Suomeen tuodun Leican. Leican osoittauduttua suosituksi alkoivat muutkin tehtaat valmistaa 36 mm x 24 mm -filmikokoa käyttävää kameratyyppiä. Ensin markkinoille tuli Zeiss Ikon-tehdas Contax-kamerallaan ja sen jälkeen Kodak Retinalla. Eroina oli se, että Leica ja Contax olivat vaihdettavaobjektiivisia mittaetsinkameroita. Retinassa taas oli kiinteä objektiivi ja kameran hinta huomattavasti halvempi kuin kilpailijoiden. Retinankin polttoväliä voitiin vaihdella erilaisten lisäkkeiden avulla. Varsinainen uutuus oli vuonna 1936 esitelty ensimmäisen kinofilmipeilikamera. Toisen maailmansodan jälkeen saksalaiset patentit katsottiin rauenneiksi ja erilaisia kinofilmikameroita tuli markkinoille monista maista, joissa aikaisemmin oli ollut tuotantoa lähinnä omiin tarpeisiin. Etsinkamerat kehittyivät ja niihin tuli kaksi päätyyppiä: järjestelmärungot, joihin saattoi vaihtaa objektiivin ja joitain muitakin osia, ja kiinteäobjektiiviset, joissa objektiivi oli kiinteä. Kiinteäobjektiiviset kehittyivät niin, että niihin rakennettiin ensin valotusmittari, ja sitten kamerasta tuli automaattinen, jossa elektroniikka sääti joko himmentimen arvon tai sulkimen ajan tai molemmat. Seuraavaksi kameroihin ilmestyi automaattinen salama, ja lopulta kamera automatisoitui niin, että laite sääti valotuksen, etäisyyden ja väläytti tarvittaessa salamaa.
Erilaisia kuvakokoja eri käyttöihin.
Käytetyt filmikoot ovat historian myötä pienentyneet. Koska suurennuskojeet yleistyivät hitaasti, oli negatiivin koolla 1900-luvun alkuun asti suuri merkitys, koska vedokset tehtiin pinnakkaiskopioina. maisemakuvaajat, kuten Signe Brander, I. K. Inha ja Daniel Nyblin käyttivät usein ns. täyden koon negatiivia saadakseen kookkaita vedoksia. Levyjen koot vaihtelivat, 10x15, 13x18, 18x24 cm jne, mutta Suomessa käytettiin eniten 9x12 cm laseja. Lasilevyjä käytettiin rinnan pakkafilmikasetissa olevien laakafilmien kanssa, laakafilmi syrjäytti lasilevyt ammattikuvauksessa lopullisesti vasta 1950-60-luvuilla, jolloin muotokuvaus värifilmillä yleistyi.
Ammattivalokuvaajat käyttävät usein kinofilmiä huomattavasti suurempia filmikokoja, jotka takaavat paremman kuvanlaadun. Esimerkiksi studiokäytössä yleisissä rullafilmikameroissa käytetään 6 cm leveää filmiä. Yleisiä rullafilmikameroiden negatiivikokoja ovat 6x4.5, 6x6, 6x7, 6x9 ja 6x12 cm. Laakafilmikameroissa on tätäkin suuremmat negatiivikoot: 9x12 cm (4x5 tuumaa) ja 18x24 cm (8x10 tuumaa).
Filmikameroissa on alatyyppejä; esimerkiksi erikoiskamerat kuten vedenalais-, pienois-, pikakuvaus- ja panoraamakamerat.


Kaari Utrio.
Kaari Marjatta Utrio (oikealta nimeltään Utrio-Linnilä; s. 28. heinäkuuta 1942 Helsinki) on suomalainen kirjailija, joka on kirjoittanut kymmeniä historiallisia romaaneja ja useita historiaan liittyviä tietokirjoja.
Henkilöhistoria.
Kaari Utrion isä oli Urho Untamo Utrio, joka toimi sotien jälkeen Tammen toimitusjohtajana. Äiti Meri Marjatta Utrio (o.s. Vitikainen) puolestaan työskenteli toimittajana ja suomentajana. Utrion kotona oli nelisentuhatta kirjaa ja kirjallisuuden merkitystä pidettiin suurena.
Utrio tutustui kirjallisuuteen jo nuorena, kun äiti luki iltasaduksi maailmankirjallisuuden klassikoita, kuten Kiplingiä ja Shakespearea. Seitsenvuotiaana Utrio luki ensimmäisen kokonaisen kirjan itse: se sattui olemaan paksu "Jokamiehen maailmanhistoria". Koulussa Utrio menestyi hyvin, myös ainekirjoituksissa, vaikkei hänellä ollut vielä suunnitelmia kirjailijaksi ryhtymisestä. Sen sijaan historiantutkija oli toiveammattina. Grimbergin "Kansojen historia" tarjosi nuorelle Utriolle elävää historiankuvausta.
Utrio pääsi ylioppilaaksi vuonna 1962 Helsingin tyttölukiosta. Sen jälkeen hän opiskeli historiaa Helsingin yliopistossa ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1967. Seuraavana vuonna Utrio julkaisi ensimmäisen romaaninsa "Kartanonherra ja kaunis Kirstin", jonka Tammi kustansi. Kirjan nimi oli kustantajan antama, eikä Utrio itse siitä pitänyt.
Utriolla on kolme lasta: Karri Virkajärvi (1969), Antti Virkajärvi (1971) ja Lauri Linnilä (1976). Vuonna 1974 Utrio meni naimisiin Kai Linnilän kanssa. Vuotta myöhemmin he muuttivat Somerniemelle (vuodesta 1977 osa Someroa). Pariskunta kokeili aluksi omavaraista maataloutta, mutta se loppui muutaman vuoden päästä. Sen sijaan he perustivat 1982 Amanita-tuotantoyhtiön. Amanitasta muodostui perheyritys, sillä siellä työskenteli myös Meri Utrio, ja myöhemmin henkilökuntaan liittyi myös Lauri Linnilä vaimonsa kanssa.
Utrio on toiminut aktiivisesti monissa järjestöissä. Hän on ollut Minna Canthin Seuran puheenjohtaja vuodesta 1999 lähtien. Utrio kuuluu Amnesty Internationaliin ja oli useita vuosia Suomen Kirjailijaliiton hallituksessa. Kunnallispolitiikassakin hän oli Someron kunnanvaltuustossa sosiaalidemokraattisen ryhmän sitoutumattomana jäsenenä vuosina 1980–1988. Hän on myös luennoinut erilaisissa tilaisuuksissa.
Utrio nimitettiin taiteilijaprofessoriksi vuosiksi 1995–2000. Väinö Tannerin Säätiön akateemikko Utrio on ollut vuodesta 2000 alkaen. Valtion tiedonjulkistamispalkinto hänelle myönnettiin vuonna 2002 elämäntyöstä.
Utrio on julkisuudessa näkyvästi puolustanut eutanasiaa. Hänen mielestään omaehtoinen kuolema voisi ehkä olla myös ratkaisu suurten ikäluokkien vanhentumisesta seuraavaan hoitaja- ja hoitopaikkapulaan.
Yleistä teoksista.
Utrion romaaneja yhdistää se, että ne yhtä lukuun ottamatta sijoittuvat kaikki historiallisiin aikoihin, osa kaukaisempaan historiaan, osa lähemmäs nykypäivää. Päähenkilö on tavallisesti nainen, usein jollakin tavalla Suomeen tai Suomen historiaan liittyvä, joskin esimerkiksi teoksessa "Vaskilintu" toisena päähenkilönä on mies, Eirik Väkevä. Tapahtumapaikkana on usein Suomi tai sen lähialueet, mutta välillä kirjoissa esiintyy myös Konstantinopolin kaltaisia kaukaisia paikkoja.
Utrion romaanien päähenkilöt ovat usein keksittyjä, mutta hän käyttää usein sivuhenkilöinä oikeasti eläneitä ihmisiä. Historiantietämystään Utrio hyödyntää teosten yksityiskohdissa, jotka luovat teoksen aikakauden tunnelmaa. Kirjoissa nousee esiin arkisen elämän historia, eivät ainoastaan suuret valtiolliset tapahtumat. Arkea tarkastellaan naisen näkökulmasta, jolloin myös naisen huono asema historiallisina aikoina näkyy. Toisaalta Utriolla on myös useita vahvoja naishahmoja, jotka pystyvät saavuttamaan itselleen verrattain hyvän aseman lujuutensa ja rakkautensa kautta.
Utrion voi nähdä jatkavan suomalaisen historiallisen romaanin perinnettä. Utrio on silti vanhempien mieskirjailijoiden tuotantoon verrattuna uudistanut historiallista romaania nostamalla myös naiset päähenkilöiksi. Lisäksi hänen tyylinsä on kerronnaltaan yksityiskohtaista eikä hän juuri käytä kerronnassa preesensmuotoja..
Utrion tietokirjat nostavat romaanien tavoin esiin naisten ja lasten historian, joka usein historiallisessa kirjallisuudessa jää vähälle. "Eevan tyttäret" on yksi Utrion merkittävimmistä tietokirjoista. Teoksessa tarkastellaan naisen historiaa muinaisesta Lähi-idästä ja antiikin Kreikasta nykypäivään saakka. "Eevan tyttärissä" näkyy feministisen ajattelun pohjavire ja patriarkaalisen yhteiskunnan arvostelu. Teos on käännetty seitsemälle kielelle.
Utrion teokset on kustantanut Tammi, mutta vuodesta 2011 alkaen kustantaja on perheyritys Amanita. Aiempien teosten uusia painoksia Tammi kuitenkin julkaisee edelleen.


Stalingradin taistelu.
Englanninkielinen kartta Stalingradin taistelun rintamasta marras–joulukuussa 1942
Stalingradin taistelu oli toisen maailmansodan käännekohta ja yksi ihmiskunnan verisimmistä taisteluista. Se oli aikanaan suurin koskaan käyty taistelu (osallisena noin viisi miljoonaa sotilasta), jossa vastakkain olivat akselivallat ja Neuvostoliitto. Taistelussa Saksa liittolaisineen valtasi liki kokonaan etelävenäläisen Stalingradin (nykyisen Volgogradin) kaupungin, mutta puna-armeija onnistui saartamaan noin 250 000 akselivaltojen sotilasta mottiin, ja tuhota joukot torjuttuaan saksalaisten vastahyökkäyksen. Akselivallat menettivät 850 000 sotilasta, noin neljänneksen itärintaman miesvahvuudestaan, eivätkä enää toipuneet menetyksestä. Neuvostoliiton voitto aloitti pian saksalaisten perääntymisen itärintamalla, mikä lopulta johti natsi-Saksan häviöön keväällä 1945.
Taistelun tausta.
Kun akselivallat aloitti suurhyökkäyksen Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 yli kolmen miljoonan sotilaan voimin, sen päätavoite oli valloittaa Leningrad, Moskova ja Ukraina. Stalingrad ei alun perin ollut tärkeä kohde Adolf Hitlerin sotasuunnitelmassa. Kun puna-armeija onnistui torjumaan Saksan hyökkäyksen joulukuussa 1941 suunnitelmat kuitenkin muuttuivat. Seuraavana kesänä Hitler päätti aloittaa suurhyökkäyksen etelässä ja idässä – tavoitteena oli vallata Kaukasuksen öljykentät ja vehnävarat sekä katkaista Volgan liikennereitit. Huhtikuussa 1942 Hitler määräsi, että Stalingrad oli joko vallattava tai eristettävä suurhyökkäyksen yhteydessä. Kolme kuukautta myöhemmin kaupunki oli jo saksalaisten tärkein valloituskohde. Kaupungin valloittaminen oli strategisesti kannattavaa, sillä sen tehtaissa valmistettiin myös suuri osa Neuvostoliiton sotatarvikkeista.
Akselivaltojen hyökkäysvaihe.
Saksan armeija sai 13. heinäkuuta käskyn hyökätä Stalingradiin. Neljä päivää myöhemmin Hitler kuitenkin määräsi kenraali Hothin 4. panssariarmeijan Kaukasuksella olevien joukkojen tueksi, mikä heikensi hyökkäyksen tehoa merkittävästi. Stalingradin puolustus oli vielä heikko, joten panssarivaunujen avulla kaupunki olisi voitu vallata verraten helposti. 29. heinäkuuta Hitler määräsikin panssarivaunut takaisin kaupunkiin, mutta Neuvostoliitto oli jo ehtinyt tehostaa puolustusta.
Neuvostoliittolaisten joukot Stalingradissa käsittivät Vasili Tšuikovin komentamat 62. ja 64. armeijan, jotka olivat miehittäneet kaupungin kaikki tärkeät rakennukset. Neuvostosotilaat pyrkivät käyttämään hyväksi olosuhteita joihin saksalaiset liittolaisineen eivät olleet tottuneet. Neuvostojoukot pyrkivät pysyttelemään niin lähellä vihollistaan, että saksalaislentokoneet eivät voineet pommittaa oman vihollisensa etulinjoja. Kaupunkia pommittaessaan saksalaiset saattoivat vaikeuttaa myös omaa taisteluaan: kun sortuneet talot tukkivat tiet, akselivaltojen panssarivaunut eivät pystyneet etenemään. Ahtailla kaduilla panssarivaunut ja kaupunkisotaan tottumattomat saksalaiset kärsivät huomattavia tappioita. Erityisen verisiä olivat taistelut Punainen lokakuu -terästehtaan, Dzeržinski-traktoritehtaan ja Mamajevin kurgaani -kukkulan hallinnasta. Mamajevin kurgaanilla taisteli muun muassa Neuvostoliittolainen 13. Kaartin Kivääridivisioona. Neuvostoliitolaiset toivat myös Volgan yli jatkuvasti miesvahvistuksia ja sotamateriaalia Stalingradista taisteleville joukoilleen.
Saksalaisten ainoa mahdollisuus oli valloittaa koko kaupunki pala palalta ja rakennus rakennukselta. Neuvostoliiton pienet kivääriryhmät toimivat tehokkaasti näissä olosuhteissa. Ainoa tapa vallata rakennus oli murtautua sisään ja puhdistaa se huone huoneelta vihollissotilaista. Taistelun edetessä akselivallat saivat kuitenkin kaupungin pääosin haltuunsa, Volgan itäpuolisen kaupunginosan jäädessä Neuvostoliitolle.
Neuvostoliiton vastahyökkäys.
Kenraali Georgi Žukov, Josif Stalinin ensimmäinen sijainen sotatoimien johdossa, valmisteli mittavaa vastahyökkäystä Stalingradin vapauttamiseksi. Se sai kuitenkin odottaa marraskuulle asti, jolloin pakkasen kovettama maa helpottaisi panssarivaunujen liikkumista. Sillä aikaa kenraali Vasili Tšuikov joukkoineen (62. ja 64. armeija) joutui pysymään Stalingradin raunioissa syöttinä, jolla pyrittiin houkuttelemaan kaupunkiin lisää akselivaltojen sotilaita.
Hitler epäili Neuvostoliiton suunnittelevan vastahyökkäystä ja määräsi 22. panssaridivisioonan Stalingradin joukkojen vahvistukseksi, mutta puolet panssarivaunuista ei toiminut ja suunnitelma takerteli pahasti. Muun muassa panssarivaunujen suojana olleet oljet aiheuttivat sen, että niihin kylmää pakoon kerääntyneet hiiret olivat nakertaneet sähköjohtojen kuoria ja saaneet aikaan oikosulkuja.
Neuvostoliitto oli koonnut vastahyökkäykseen 500 000 miestä, 900 panssarivaunua ja 1 100 lentokonetta. Kun hyökkäys viimein alkoi 19. marraskuuta 1942, 6. armeijan avuksi lähetetyt saksalaisjoukot karkotettiin. Muutamassa päivässä kenraali Friedrich Paulus ja hänen noin 250 000 miestään olivat joutuneet saarroksiin. Nyt Stalingradista pääsi pois ainoastaan lentokoneella. Paulus pyysi useita kertoja 6. armeijalle lupaa murtautumisyritykseen saartolinjan läpi, mutta Hitler kielsi tämän ja määräsi joukot pysymään asemissaan. Pauluksen armeijalle oli määrä toimittaa tarvikkeita lentoteitse, kunnes panssaridivisioonat onnistuisivat tunkeutumaan kaupunkia piirittävien neuvostojoukkojen läpi. Molemmat aikeet epäonnistuivat: Luftwaffe menetti huoltoyrityksissään 500 konetta ja kenraali Hothin IV. panssariarmeija pysäytettiin noin 50 kilometrin päässä kaupungista.
Piiritys.
Stalingradin piiritetyt saksalaiset liittolaisineen joutuivat kohtaamaan Venäjän talven kesävarusteissa. Miehiä kuoli punatautiin, pilkkukuumeeseen ja nälkään. Rotat järsivät nukkuvien sotilaiden paleltuneita jalkoja. Armeijan 4 000 hevosta syötiin, ja lihan loputtua sotilaan päiväannos oli määräyksen mukaan kulhollinen keittoa ja 60 grammaa leipää. Stalingradista hävisivät nopeasti myös koirat ja kissat, ja lopulta osa epätoivoisista sotilaista päätyi veistämään lihaa jäätyneistä ruumiista.
Kun puna-armeija lähestyi, Paulus joutui hylkäämään Gumrakissa, 10 kilometrin päässä kaupungin keskustasta olleen päämajansa. Hitler ei kuitenkaan vieläkään antanut lupaa antautumiseen. Lopulta sotamarsalkaksi ylennetty (arvomerkit pudotettiin lentokoneesta) Paulus päätti antautua ilman johtajansa lupaa. 31. tammikuuta 1943 neuvostoliittolaiset saapuivat hänen Univermagin varastorakennuksessa sijaitsevaan päämajaansa. Tuolloin hän tervehti sotilaita sanomalla ”Hyvää päivää” kohottamatta kättään natsitervehdykseen.
Lopputulos.
Akselivallat menettivät taistelussa arviolta 850 000 miestä kaatuneina, haavoittuneina tai vangittuina: 400 000 saksalaista, 200 000 romanialaista, 130 000 italialaista ja 120 000 unkarilaista. Neuvostoliiton tappioista ei ole varmaa tietoa, mutta puna-armeija menetti yli 750 000 miestä ja yli 40 000 siviiliä kuoli. Antony Beevorin "Stalingrad"-kirjan mukaan tappiosta 485 751 oli kuolleita ja kokonaistappiot olivat 1,1 miljoonan luokkaa. Neuvostoliiton ilmoituksen mukaan 91 000 saksalaista joutui Neuvostoliiton vankileireille, joilta vain noin 6 000 heistä selvisi elossa. Stalingradin taistelu oli käännekohta toisen maailmansodan Euroopan rintamalla: Saksan eteneminen itärintamalla vaihtui jatkuvaksi perääntymiseksi.
Vaikutus Saksan ja Suomen suhteisiin.
Neuvostoliiton vastaisen sodan pitkittyessä Suomessa oli alettu epäillä Saksan mahdollisuuksia jo ennen Stalingradin taistelun päättymistä. Hitlerin Suomen-vierailun ja Mannerheimin vastavierailun jälkeen kesäkuussa Mannerheim raportoi puolustusministeri Rudolf Waldenille käsityksestään, jonka mukaan Saksan idänretki päättyisi katastrofiin. Vuoden 1942 kauppaneuvotteluissa Saksan kanssa suomalaiset olivat esittäneet kritiikkiä maan sotamenestyksestä. Vuoden lopulla valtiovarainministeri Väinö Tanner lausui julki epäilyksensä ulkoasiainvaliokunnassa. Vain päivä 6. armeijan antautumisen jälkeen hallituksen sisäpiiri (Tanner, Mannerheim, presidentti Risto Ryti, pääministeri J. W. Rangell ja ulkoministeri Rolf Witting) kokoontui Mannerheimin kutsusta Mikkeliin. Tilaisuudessa päämajan tiedustelujohtaja Aladár Paasonen piti sisärenkaalle tilannekatsauksen, jossa hän esitti, ettei Saksa kykene enää voittamaan Neuvostoliittoa, eikä todennäköisesti saa sovittua edes erillisrauhaa. Sisäpiiri vakuuttui Paasosen raportista ja teki reaalipoliittisia johtopäätöksiä. Neuvostoliitto tulisi yhä olemaan Suomen naapuri ja sen kanssa olisi pyrittävä rauhaan.
9. helmikuuta Paasonen piti tilannekatsauksensa myös eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle. Näkemyksestään varmistunut Paasonen meni tällä kertaa vielä pitemmälle ja ennusti Hitlerin kärsivän diktaattoreiden lopun. Osa valiokuntaan kuuluneista kansanedustajista väheksyi Paasosen esitystä defaitistiseksi ja pian tieto raportista kantautui myös saksalaisten korviin. Näiden ihmettelyä tyydytettiin laimennetulla ja ”sanamuodoltaan rakentavalla” versiolla Paasosen esitelmästä. Kuitenkin samana keväänä Suomi aloitti rauhantunnustelut Neuvostoliiton kanssa. Aseveljeys Saksan kanssa alkoi säröillä.


Massaluku.
Massaluku (tunnus A) on atomin ytimessä olevien nukleonien lukumäärä eli protonien ja neutronien lukumäärien summa. Massaluku ilmoitetaan alkuaineen nimen jälkeen tai merkitään yläindeksillä kemiallisen merkin vasemmalle puolelle. Esimerkiksi hiili-12:n (12C) massaluku on 12 ja sillä on 6 protonia sekä 6 neutronia.
Alkuaineen eri isotoopeilla on keskenään sama järjestysluku (Z), mutta eri massaluku. Toisin sanoen saman alkuaineen eri isotoopeilla on yhtä monta protonia ytimessään – neutronien määrä (N) sen sijaan vaihtelee.
Toisinaan myös järjestysluku merkitään näkyviin. Esimerkiksi kloori-35 merkitään formula_1. Merkintä tarkoittaa, että atomin massaluku on 35 ja sen järjestysluku eli protonien määrä on 17. Neutroneita atomissa on näin ollen 18.
Koska sekä protonin että neutronin massat ovat likipitäen yhden atomimassayksikön suuruiset, on jokaisen atomin massaluku samalla likiarvo sen atomimassalle. Tästä johtuu käsitteen nimikin. Ydinten sidosenergian vuoksi niiden todellinen massa kuitenkin poikkeaa jonkin verran massa­luvusta, mutta tämä erotus, massaylijäämä, on harvoin suurempi kuin 0,1 atomi­massa­yksikköä.


Fahrenheit 9/11.
"Fahrenheit 9/11" on ensi-iltansa vuonna 2004 saanut, Michael Mooren ohjaama dokumenttielokuva, joka kertoo kriittisesti George W. Bushin hallinnosta ja terrorismin vastaisesta sodasta.
Juoni.
Elokuvassa seurataan Bushin hallintoa vuoden 2000 kiistellyistä presidentinvaaleista Irakin sotaan 2003 asti. Elokuvassa perehdytään etenkin Yhdysvaltain ja Saudi-Arabian suhteisiin ja saudiperheen vaikutusvaltaan, ja erityisesti WTC-terrori-iskujen jälkeiseen aikaan USA:ssa.
Elokuvan nimen alkuperä.
Elokuvan nimi on sanaleikki Ray Bradburyn "Fahrenheit 451" -romaanin nimestä, joka viittaa paperin syttymispisteeseen Fahrenheit-asteikolla mitattuna. Elokuvan sloganin mukaan Fahrenheit 9/11 on "lämpötila, jossa vapaus palaa". 9/11 on 11. syyskuuta amerikkalaisen tavan mukaan kirjoitettuna. Bradbury oli itse tuohtunut siitä että Moore kopioi nimen elokuvalleen hänen kirjastaan ilman lupaa.
Vastaanotto.
"Fahrenheit 9/11" voitti parhaan elokuvan palkinnon, Kultaisen palmun, ensiesityksellään vuoden 2004 Cannesin elokuvafestivaaleilla. Elokuva voitti myös huonoimmille elokuville jaettavan Razzie-palkinnon huonoimmasta miespääosasta: palkinto tuli George W. Bushin roolisuorituksesta.
Kantaaottavuus.
Moore on avoimesti myöntänyt tehneensä elokuvan Bushin kampeamiseksi vallasta. "Sunday Herald" -lehden haastattelussa Moore sanoi lisäksi hyväksyvänsä elokuvansa levittämisen vertaisverkoissa. Hänen mukaansa on vain sitä parempi, mitä useammat näkevät elokuvan. Esim. elokuvan DVD-kotelossa on ollut 2 kpl kyseistä elokuvaa.


Frans G. Bengtsson.
Frans Gunnar Bengtsson (4. lokakuuta 1894 – 19. joulukuuta 1954) oli ruotsalainen kirjailija ja runoilija, joka tunnetaan ehkä parhaiten viikinkikirjastaan "Orm Punainen".
Henkilöhistoria.
Bengtsson syntyi Tossjössä, Kristianstadin läänissä, Skoonessa. Hänen isänsä Sven Bengtsson oli tilanhoitaja, joten lapsuutensa poika vietti maaseudulla. Äidin nimi oli Ella Bengtsson (o.s. Ljunggren). Perheessä oli seitsemän lasta, joista kaksi kuoli pieninä.
Frans laitettiin kouluun jo viisivuotiaana, mutta jo vuoden päästä koulunkäynti keskeytyi sairastelun vuoksi. Hän toipui ja oli alkanut sairastelunsa aikana kiinnostua kirjoista. Koulunkäynti ei erityisemmin innostanut Bengtssonia isän painostuksesta huolimatta. Hän menestyi silti koulussa hyvin ja siirtyi yhdeksänvuotiaana yläasteelle. Vuonna 1912 Bengtsson kirjoitti ylioppilaaksi ja jatkoi opiskelua Lundin yliopistossa. Hän opiskeli yliopistossa uskonnonhistoriaa, englantia ja filosofiaa mutta oli kiinnostuneempi runojen kirjoittamisesta, šakin pelaamisesta ja ystävien kanssa olemisesta kuin opiskelusta.
Vähäisestä opiskeluinnosta ja jatkuvasta sairastelusta huolimatta Bengtsson valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1920. Sairastelu oli välillä niin vakavaa, etteivät lääkärit antaneet Bengtssonille paljonkaan elinaikaa. Hän kuitenkin yllätti kaikki ja tervehtyi autellessaan kotitilan töissä. Töiden ohessa Bengtsson kirjoitti runoja ja julkaisi sitten vuonna 1923 ensimmäisen runokokoelmansa "Tärningskast"
Bengtsson palasi Lundiin ja jatkoi vilkkaan seuraelämän viettämistä ottaen trubaduurin roolin. Yleisö ja kriitikot suhtautuivat kuitenkin melko nuivasti Bengtssonin runouteen, joka seurasi klassisia tyyli-ihanteita. Taloudellisesti Bengtssonilla ei mennyt hyvin, mutta hän sai sentään hiukan rahaa kääntämällä ruotsiksi maailmankirjallisuuden klassikoita. Vuonna 1929 Bengtsson vaihtoi runouden esseeseen ja julkaisi esseekokoelman "Litteratörer och militärer". Sitä ja muita esseekokoelmia myytiin lajiinsa nähden hyvin, ja ne antoivat hänelle kohtuullisen toimeentulon.
Vuonna 1930 Bengtsson valmistui filosofian lisensiaatiksi. Hän alkoi sitten kirjoittaa historiaa ja julkaisi Ruotsin kuningas Kaarle XII:sta kertovan kaksiosaisen teoksen "Karl XII:s levnad" vuosina 1935–36. Vaikka teos oli periaatteessa elämäkerta, se muistutti paljon romaania, mistä Bengtssonia arvosteltiin. Kaikki eivät pitäneet siitäkään, että myös kuninkaan heikkouksia käsiteltiin avoimesti.
Naimisiin Bengtsson meni vuonna 1939 Gerda Finemanin kanssa, joka työskenteli Norstedtin kustantamossa. He muuttivat Bengtssonin lapsuudentilalle. Vuonna 1941 Bengtsson julkaisi historiallisen viikinkiromaanin "Röde Orm" (suom. "Orm Punainen"). Kirjasta tuli Ruotsissa valtava menestys, vaikka kriitikot eivät olleet yhtä innokkaita kuin suuri yleisö, koska teos yli tyyliltään saaganomainen eikä modernistinen. Teos käännettiin maailmansodasta huolimatta useille kielille. Sen jatko-osa "Röde Orm hemma och i österled" (suom. "Orm Punainen kotona ja idän retkillä") ilmestyi vuonna 1946.
Bengtsson kirjoitti vielä useita teoksia ennen kuolemaansa, muun muassa muistelmateoksensa "Den lustgård som jag minns" (1955). Teokset eivät kuitenkaan yltäneet enää "Orm Punaisen" tasolle suosiossaan. Teosten sävy oli yleisesti synkkä, mikä ilmeisesti johtui osittain Bengtssonin omaksumasta schopenhauerilaisesta pessimismistä ja osittain ruumiinvoimat vieneistä sairauksista. Bengtsson kuoli lopulta kotitilallaan vuonna 1954. Hänet haudattiin Länsi-Götanmaalle.


Kongon tasavalta.
Kongon tasavalta on valtio Keski-Afrikassa. Sen pääkaupunki on Brazzaville ja rajanaapureita Kongon demokraattinen tasavalta, Keski-Afrikan tasavalta, Kamerun, Gabon ja Angola (Cabindan eksklaavi). Maasta on käytössä myös nimet Brazzavillen Kongo ja Kongo-Brazzaville'". Se on "kahdesta Kongosta" pienempi: väkiluku, noin neljä miljoonaa, on vain murto-osa Kongon demokraattisen tasavallan väkiluvusta, ja pinta-ala 342 000 km2 on noin seitsemäsosa "isomman Kongon" pinta-alasta.
Kongon tasavallan kansalaista kutsutaan Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen mukaan nimellä kongolainen tai brazzavillenkongolainen.
Kongon tasavalta on entinen Ranskan siirtomaa, joka itsenäistyi 1960. Se oli marxilais-leniniläinen yksipuoluevaltio vuosina 1970-1991.
Historia.
Kongon tasavallan alueen ensimmäiset asukkaat olivat pygmejä. Pohjoisesta tulleet bantut syrjäyttivät heidät suuressa kansainvaelluksessa. 1300-luvulta alkaen heimokunnat muodostivat suurempia kuningaskuntia, joista suurimpia olivat Kongo, Luangu ja Teken kuningaskunta.
Ensimmäinen todistettu yhteys länsimaalaisiin tapahtui 1400-luvun lopulla, jolloin portugalilaiset tutkimusmatkailijat purjehtivat Kongo-joen suulle. Diplomaatti- ja kauppasuhteet solmittiin välittömästi. Eurooppalaiset ostivat rannikolta orjia Amerikkaan vietäväksi. Kun orjakauppa loppui 1800-luvulla, bantukuningaskuntien mahti heikkeni.
Kongon alue joutui Ranskan vallan alle vuodesta 1875 lähtien, jolloin ranskalaiset tekivät sopimuksen Teken ja Luangon kuninkaiden kanssa, jossa tunnustettiin Ranskan ylivalta. Näin Kongo tuli osaksi Ranskan Päiväntasaajan Afrikkaa, jonka maat ja luonnonvarat annettiin yksityisten ulkomaisten yritysten haltuun. Yritykset pakottivat alkuperäisasukkaat pakkotyöhön keräämään luonnonkumia, norsunluuta ja puuta. Miehet pakotettiin tekemään työtä kiristyksen ja julmien ruumiillisten rangaistusten voimin. Vuonna 1921 alettiin rakentaa rautatietä Pointe-Noiren ja Brazzaville välille. Tämän 510 kilometriä pitkän rautatien rakentaminen maksoi noin 20 000 ihmishenkeä.
Kongon tasavalta itsenäistyi 1960. Ensimmäisen presidentin Fulbert Youloun valtakausi päättyi levottomuuksiin, joiden seurauksena armeija otti vallan hetkeksi. Alphonse Massamba-Débat valittiin vuonna 1963 presidentiksi viisivuotiskaudelle, mutta hänet syöstiin vallasta ennen kauden loppumista 1968. Vallankaappaukseen osallistunut marxilainen Marien Ngouabi tuli presidentiksi samana vuonna ja hän julisti Kongon Afrikan ensimmäiseksi kansantasavallaksi.
Maan poliittinen elämä oli myrskyistä, mutta valta pysyi marxilaisten käsissä. Neuvostoliiton romahdettua maa siirtyi monipuoluejärjestelmään. Pascal Lissouba kukisti Denis Sassou-Nguesson vapaissa vaaleissa 1992. Kilpailevat poliittiset ryhmittymät alkoivat koota yksityisiä armeijoita, mikä johti sisällissotaan 1997, jossa Sassou-Nguesso otti uudelleen vallan Angolan tuella. Hän voitti vuonna 2002 pidetyt presidentinvaalit 90 prosentin äänisaaliilla, kun päävastustajat Lissouba ja André Kolelas suljettiin pois vaaleista tekaistujen verukkeiden varjolla. Heinäkuussa 2009 oppositio boikotoi vaaleja, ja Sassou-Nguesso valittiin uudelleen.
Politiikka.
Presidentti on sekä valtionpäämies että hallituksen johdossa. Pääministerin virasta luovuttiin syyskuussa 2009. Presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla seitsemän vuoden kaudelle, sama henkilö korkeintaan kahdelle kaudelle. Parlamentti on kaksikamarinen ja muodostuu 72-paikkaisesta senaatista ja 137-paikkaisesta kansalliskokouksesta.
Kongon politiikkaa hallitsee vastakkainasettelu eri etnisten ryhmien välillä, pääasiassa pohjoinen-etelä-akselilla. Vallanpitäjiä on syytetty vaalivilpistä sekä presidentin- että parlamenttivaaleissa.
Hallinnollinen jako.
Kongon tasavalta jakautuu kymmeneen alueeseen ("départements") ja yhteen erilliseen kuntaan;
Maantiede.
thumb
Kongon tasavalta sijaitsee päiväntasaajan molemmin puolin. Sillä on 169 kilometriä pituinen kaistale Atlantin rannikkoa. Kongo-joki muodostaa osan maan itärajasta, ja pääkaupunki, Brazzaville on joen varrella. Korkein piste on Mount Berongou 903 metrissä.
Maassa vallitsee trooppinen ilmasto, sadekausi kestää maaliskuusta kesäkuuhun ja kuiva kausi kesäkuusta lokakuuhun. Noin 60 prosenttia Kongosta on troppisen sademetsän peitossa. Nouabal-Ndokin kansallispuisto on Afrikan suurimpia suojeltuja koskemattomia metsäalueita.
Talous.
Yhdysvaltain ulkoministeriön taustamuistion mukaan Kongon talous perustuu nykyisin ennen kaikkea öljyyn. Sitä hyödyntävät ranskalaisyhtiö Total, italialainen ENI ja yhdisvaltalaiset Chevron ja Murphy Oil. Pohjoisosien laajoista sademetsistä tuotetaan puutavaraa, joka oli ennen öljyn löytymistä Kongon pääasiallinen vientituote. Vastikään on löytynyt suuri potaskaesiintymä, jonka hyödyntäminen tekee Kongosta Afrikan suurimpia potaskantuottajia vuoteen 2013 mennessä.
Kongon maatalous on pääosin omavaraisviljelyä. Se tuottaa 4,7 % bruttokansantuotteesta. Maataloustuotteita ovat kassava, sokeri, riisi, maissi, maapähkinät, vihannekset, kahvi ja metsäteollisuuden tuotteet. Oman maatalouden tuotteet eivät riitä, vaan maahan tuodaan ulkomailta paljon elintarvikkeita.
Väestöjakauma.
Kongon suurimmat etniset ryhmät ovat kongot 48 %, sanghat 20 %, teket 17 %, mbošit 12 %, eurooppalaiset ja muut 3 %.
Väestö on maantieteellisesti epätasaisesti jakautunut. Noin 70 prosenttia väestöstä maan eteläosassa: rannikolla, Kongo-joen varrella ja Brazzavillestä rannikolle vievän rautatien varrella. Suurimmat kaupungit ovat Brazzaville (yli miljoona asukasta) ja Pointe-Noire (yli 700 000 asukasta), joihin on keskittynyt yli 60 prosenttia koko maan väestöstä. Muita suurehkoja kaupunkeja ovat Dolisie (entinen Loubomo) (yli 80 000 asukasta) ja Nkayi (entinen Kayes, yli 40 000 asukasta).
Kongo valtion virallinen kieli on ranska, jota osataan melko laajasti. Lisäksi kahdella Keski-Afrikan lingua francalla, kituballa ja lingalalla, on virallinen asema kansallisina kielinä. Kitubaa puhutaan maan taajaan asutussa eteläosassa ja se on Kongon puhutuin kieli. Lingalaa puhutaan harvaan asutussa pohjoisosassa, Brazzavillesta ylävirtaan.
Kulttuuri.
Kongon tasavalta on yksi Afrikan kaupungistuneimpia valtioita, yli kaksi kolmasosaa väestöstä elää Brazzavillen ja sen lähikuntien muodostamalla kaupunkialueella.
Kansantarinat ovat tärkeä osa kongolaista kulttuuriperintöä. Kongolaiset ovat tunnettuja myös lauluistaan.
Valtion omistamat televisio- ja radiokanavat tukevat yleensä hallituksen linjaa.
Kongon koulujärjestelmään kuuluu vapaaehtoinen esikoulu, kuusivuotinen ala-aste, yläkoulu, lyseo ja korkeakoululaitos. Ala-asteen lopuksi on tasokoe, jonka perusteella valitaan oppilaat jatkokoulutukseen. Kongon korkeakoululaitos sai alkunsa siirtomaa-aikana vuosien 1958 ja 1960 välillä. Vuonna 1977 silloinen Brazzaillen yliopisto nimettiin uudelleen Marien Ngouabi yliopistoksi. (Université Marien Ngouabi). Se on Kongon ainoa valtionyliopisto. Yksityisiä korkeakouluja on kolme.
Urheilu.
Kongon tasavallan ehkä suosituin urheilulaji on jalkapallo, jota harrastaa noin 200 000 maan asukasta. Maan miesten edustusjoukkue ei ole selviytynyt kertaakaan MM-kilpailujen lopputurnaukseen, mutta se voitti Afrikan-mestaruuden vuonna 1972. Joukkue on ollut FIFA-rankingissa parhaimmillaan sijalla 57.
Jalkapallon lisäksi myös koripallo ja lentopallo ovat suosittuja Kongon tasavallassa. Maan miesten koripallomaajoukkue on selviytynyt Afrikan-mestaruuskilpailuihin viidesti, mutta ei ole ollut kertaakaan mitaleilla. Kongon tasavalta on osallistunut olympialaisiin yhteensä kymmenen kertaa vuoden 1964 kisoista lähtien, mutta yksikään maan edustaja ei ole voittanut olympiamitalia.
Aiheesta muualla.
*


Viipurin kaupunginkirjasto.
Viipurin kaupunginkirjasto Viipurissa on arkkitehti Alvar Aallon vuosina 1927–1935 suunnittelema merkittävä funktionalistisen kauden rakennus.
Neuvostoaikana rakennus pääsi pahasti ränsistymään. Kirjastoa on 1990-luvun puolivälistä alkaen restauroitu kansainvälisin voimin, Viipurin kirjaston ystävät ry:n johdolla. Kunnostustöistä huolimatta rakennus on varsinkin julkisivultaan edelleen erittäin huonossa kunnossa, ja ongelmana on ollut lisäksi myös katon vuotaminen.
Kunnostuksen ensimmäinen vaihe valmistui maaliskuussa 2012, ja sen aikana kirjaston luento-, lainaus- ja lukusalit entisöitiin alkuperäiseen asuun. Seinien sisällä olevat keraamiset ilmastointiputket otetaan käyttöön, jolloin kirjasto on ylipaineistettu.
Entisöintiä on urakoinut vanhojen palatsien entisöintiin erikoistunut yritys rakennusliike Sojuzstroirestavratsija. Venäjän valtio myönsi 2010 kirjaston kunnostamiseen kuusi miljoonaa euroa.
Esimerkiksi kirjaston kellarissa on vielä kunnostettava rakennuksen tekniikkaan liittyvät laitteet, ennen kuin kirjasto vuoden 2014 alussa avautuu yleisölle.
Suomen vallan aikana kaupunginkirjaston ympäristöä kutsuttiin Torkkelinpuistikoksi.


Sally Salminen.
Sally Alina Ingeborg Salminen (25. huhtikuuta 1906 Vårdö – 18. heinäkuuta 1976 Kööpenhamina, Tanska), myöhemmin Salminen-Dührkop, oli ahvenanmaalainen kirjailija, joka saavutti myös poikkeuksellisen paljon näkyvyyttä ulkomailla.
Henkilöhistoria.
Sally Salminen syntyi Vargatassa Vårdön kunnassa. Hänen isänsä oli pienviljelijä Hindrik Albin Salminen, joka kuoli jo tytön ollessa seitsemänvuotias. Äiti oli Erika Maria Salminen (os. Eriksson). Perheessä oli kaikkiaan 12 lasta, joista Sally oli kahdeksas. Hänen sisaruksiaan olivat kirjailijat Uno Salminen ja Aili Nordgren sekä runoilija Runar Salminen.
Perheellä ei ollut varaa hankkia kirjoja tai taata lapsilleen kansakoulua korkeampaa koulutusta. Sally luki lähinnä Topeliusta ja Runebergiä ja haaveili itsekin kirjailijan ammatista, vaikka totesi tietonsa ja taitonsa vähäisiksi kuuluisien kirjailijoiden rinnalla.
Rippikoulun jälkeen Salminen työskenteli kylän osuuskaupassa. Siellä hän ei viihtynyt kauan vaan muutti 1924 Tukholmaan kotiapulaiseksi ja myöhemmin myyjäksi. Sitten Salminen siirtyi Linköpingiin kauppa-apulaiseksi. Vapaa-aikanaan hän kävi kirjekursseja. Ruotsissakaan Salminen ei viihtynyt kuin kolmisen vuotta ja muutti takaisin Ahvenanmaalle. Siellä hän jatkoi kirjekursseja ja työskenteli Maarianhaminan osuuskaupassa kassanhoitajana ja kirjanpitäjänä.
Vuonna 1930 Salminen muutti elämäänsä radikaalisti: hän matkusti sisarensa Ailin kanssa siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin. Hän sai New Yorkista työtä kotiapulaisena mutta jatkoi kirjoitusharrastusta vapaa-aikana, iltaisen töiden jälkeen. Salminen tutustui New Yorkissa muihin skandinaavisiin siirtolaisiin ja kiinnostui sosialismista. Hän kirjoitti artikkeleita lehtiin ja osallistui käsikirjoituksellaan Holger Schildtin ja ruotsalaisen kustantamon romaanikilpailuun. Salmisen käsikirjoitus voitti kilpailun, ja hänen esikoisromaaninsa "Katrina" julkaistiin vuonna 1936. Se saavutti heti suurta menestystä ja käännettiin välittömästi useille kielille.
Kirjansa ilmestymisen jälkeen Salminen palasi takaisin Ahvenanmaalle. Kotiseudulla hänen teoksensa otettiin kuitenkin ristiriitaisesti vastaan. Salmisen menestyksestä ilahduttiin, mutta Salmisen nähtiin käsitelleen kirjassa paikallisia vallanpitäjiä liian kriittisesti. Myös Salmisen punaisuutta, kallistumista sosialismiin, paheksuttiin.
Salminen ei viihtynyt enää Ahvenanmaalla vaan olisi halunnut matkustaa takaisin Yhdysvaltoihin. Toisen maailmansodan puhkeaminen esti kuitenkin aikeen. Salminen toimi sodan aikana lottana. Talvisodan aikana saapui Suomeen myös Salmisen jo aikaisemmin tapaama tanskalainen taidemaalari Johannes Dührkop, nyt lehtimiehenä. He menivät naimisiin 1940 ja muuttivat pian sen jälkeen pysyvästi Tanskaan, joka oli Saksan miehittämä. Salminen sai vielä samana vuonna Tanskan kansalaisuuden. Pariskunta auttoi sodan aikana vasta­rinta­liikettä.
Sodan jälkeen Salminen oli tuottelias kirjailija ja julkaisi lukuisia romaaneja, joista Suomessa tunnetuin lienee sodanjälkeisen ajan Ranskan Bretagnen rannikkokylän tunnelmia kuvaava "Kalastajakylän prinssi". Romaanit eivät saavuttaneet yhtä suurta suosiota kuin "Katarina". Menestysromaanin jälkeen paineet olivat olleet kovat, ja kenties sodanjälkeiset teokset eivät pystyneet tarpeeksi vastaamaan toisen maailmansodan jälkeiseen ahdistukseen. Ruotsiksi kirjoittaminen saattoi myös olla taakka kirjailijalle.
Salminen matkusteli miehensä kanssa paljon Euroopassa ja sai Bretagnen-matkaltaan myös "Kalastajakylän prinssiin" idean. He kävivät myös mm. Italiassa ja Jugoslaviassa. Vuonna 1966 pariskunta oli Israelissa ja asuikin siellä jonkin aikaa. Tästä ajasta syntyivät Salmisen matkakertomukset "Jerusalem" (1970) ja "På färder i Israel" (1971). Salminen ehti käydä vielä kerran Helsingissä vuonna 1973 ennen kuin kuoli Kööpenhaminassa 18. heinäkuuta 1976.


MTV (yritys).
MTV Oy on suomalainen, yksi Euroopan vanhimmista kaupallisista televisioyhtiöistä. Ruotsalainen kustannusyhtiö Bonnier omistaa MTV Oy:n tytäryhtiönsä Nordic Broadcasting Oy:n kautta.
Historia.
MTV Oy on perustettu 29. huhtikuuta 1957 nimellä Oy Mainos-TV-Reklam Ab, lyh. "MTV" ja ensimmäinen televisiolähetys nähtiin 13. elokuuta. Vuoteen 1959 mennessä ohjelma-aika oli kasvanut 10 tuntiin viikossa. Yhtiön toimitalo valmistui 1967 ja samalla perustettiin viihdetoimitus. Ensimmäinen värilähetys nähtiin vuonna 1969. Yhtiö oli myös perustamassa kaupallisten televisioyhtiöiden yhteistyöjärjestöä EGTA:ta vuonna 1973, ja siitä tuli Prix Italian jäsen vuonna 1978. Yhtiön nimi muuttui MTV Oy:ksi vuonna 1982. Vuonna 1993 MTV:n Ohjelmisto siirtyi MTV3-kanavalle. MTV Media liittyi EBUun 1993, kun se mahdollisti myös kaupallisten yhtiöiden mukaanpääsyn. MTV3 sai oman internetsivustonsa vuonna 1995 ja oman teksti-tv palvelunsa vuonna 1996.
MTV Draama.
MTV Draama oli MTV Oy:n draamatuotantoyhtiö, joka myytiin vuonna 2000 Jarowskijlle. Peppi Kajanne oli MTV Draaman ohjelmapäällikkö ja hän jatkoi toimessaan myynnin jälkeenkin.
MTV Media.
MTV Oy:n ydinliiketoiminnat on keskitetty MTV Media -yksiköksi, johon kuuluvat sekä yhtiön kokonaan omistamat televisiokanavat MTV3, Sub,AVA, MTV3 MAX, MTV3 Fakta, MTV3 Leffa, MTV3 Juniori, MTV3 Sarja, MTV3 Komedia ja MTV3 Fakta XL että 74-prosenttisesti omistama radiokanava Radio Nova. MTV Media toimii myös aktiivisesti internetissä. MTV Medialla on myös useita verkkopalveluita joista suurin on MTV3.fi.
Televisiokanavat.
MTV lähetti ohjelmaa aluksi Yleisradion kanavilla. MTV3-kanava aloitti lähetykset 1. tammikuuta 1993 entisen Kolmoskanavan paikalla. Suomen ensimmäinen kaupallinen tekstitelevisiopalvelu MTV3 Tekstikanava aloitti toimintansa seuraavana vuonna. Subtv:n lähetykset alkoivat vuonna 2001. Se syntyi kaapelikanava TVTV!:n ja digitoimiluvan saaneen City-TV:n yhdistymisestä. Subtv:n kaapelilähetykset alkoivat 15. elokuuta ja digitaaliset lähetykset 27. elokuuta. Subtv vaihtui Subiksi 16. tammikuuta 2008. MTV3 AVA:n lähetykset alkoivat 1. maaliskuuta. 2008 MTV3 AVAn nimi vaihtui AVAksi 15. tammikuuta 2011.
Maksukanavat.
MTV Oy toi markkinoille neljä maksukanavaa marraskuussa 2006. Kaapeli- ja satelliittitalouksiin tulivat kaikki neljä kanavaa, MTV3 MAX, MTV3 Fakta, MTV3 Leffa ja Sub Juniori. Antennitalouksissa kanavat olivat MTV3 MAX ja Sub Juniori. Huhtikuussa 2007 MTV3 Leffan muututtua Subtv Leffaksi (nyk. MTV3 Leffaksi) se alkoi näkyä myös antennitalouksissa. Antennitalouksissa tuli näkymään myös MTV3 Fakta 1. syyskuuta 2007 alkaen.
MTV3 MAX.
MTV3 MAX on marraskuussa 2006 käyttöönotettu digitaalinen rinnakkaiskanava, joka lähettää lähinnä miehille suunnattuja ohjelmia, muun muassa, sekä Rallin MM-sarjaa. Kanavaa välitetään antenni-, kaapeli- ja satelliittiverkoissa ja se on maksullinen. Se sisältyy Fakta-, Leffa- ja Juniori-kanavien ikään MTV3 Kanavapakettiin.
MTV3 Fakta.
MTV3 Fakta on MTV3:n rinnakkaisia digitaalikanavia, joka otettiin käyttöön marraskuussa 2006. Se keskittyy dokumenttien ja uutisten aktiiviseen lähettämiseen. Kanavaa välitetään tällä hetkellä kaapeli- ja satelliittiverkoissa, mutta se on saanut toimiluvan myös syyskuussa 2007 starttaavassa uudessa maanpäällisessä kanavanipussa. Kanava on maksullinen.
MTV3 Leffa.
MTV3 Leffa (aiemmilta nimiltään Sub Leffa ja Subtv Leffa) on marraskuussa 2006 käyttöönotettu digitaalinen rinnakkaiskanava, joka on keskittynyt lähettämään erilaisia elokuvia. Kanavaa välitetään antenni-, kaapeli- ja satelliittiverkoissa, ja se on maksullinen. Ohjelmat alkavat aina antenniverkossa kello 20 ja kaapeli- ja satelliittiverkoissa kello 12–13.
MTV3 Juniori.
MTV3 Juniori (aiemmilta nimiltään Sub Juniori ja Subtv Juniori) on MTV3:n lapsille suunnattu rinnakkainen digikanava, joka otettiin käyttöön marraskuussa 2006 samaan aikaan Faktan, Leffan ja MAXin kanssa. Kanava lähettää pelkästään lastenohjelmia. Kanava näkyy digivastaanottimen kautta. Kanava on maksullinen mutta sitä voi katsoa vajaan tunnin verran kello 17.50–18.30 maksutta digivastaanottimen kautta. MTV3 Junioria juontaa Kana ja Janesta tuttu Tea Hiilloste.
MTV3 Sarja.
MTV3 Sarjan ohjelmisto koostuu uusintana lähetettävistä tv-sarjoista. Arkisin kanavan keskittyy klassikkosarjoihin ja viikonloppuisin huumoriohjelmiin. Kanava ei näy maanpäällisessä verkossa.
MTV3 Scifi.
MTV3 Scifin ohjelmisto koostuu tieteissarjoista, dokumenteistä ja elokuvista. Kanava ei näy maanpäällisessä verkossa.
MTV3+.
MTV3+ oli MTV3:n digitaalinen rinnakkaiskanava joka aloitti toimintansa vuonna 2002 ja se lähetti yleensä vain kännykällä pelattavia mobiilipelejä ja saippuasarjojen uusintoja. Lisäksi kanavan itsenäistyessä tarjolla oli muun muassa Formula 1 -lisälähetyksiä, Hockey Night pelien jatkoeriä, jotka myös tarvittaessa siirtyivät vuonna 2004 avatulle MTV3+ Extralle, alppihiihdon- ja mäkihypyn maailmancuplähetyksiä, freestylehiihdon ja lumilautailun erikoisohjelmia, suoria salibandyotteluja ja Navigare-ohjelman uusinnat. MTV3+ lopetettiin maksullisten digikanavien alta 1. marraskuuta 2006. Nykyään MTV3+ lähettää sarjoja antenniverkossa kanavalla 23 SF Anytimen ja kanssa maanantaista torstaihin klo 20–21 ja perjantaista lauantaihin klo 19–21.
MTV3.fi.
MTV3.fi on MTV Median suurin verkkoyhteisö. Sivulta löytyy tietoa MTV3-kanavan ohjelmistosta. Sivu tarjoaa myös uutis- ja ajankohtaispalvelua vuorokauden ympäri sekä erilaisia teemasivustoja (matkailu, koti, makuja ja naisille suunnattu Helmi).
Sub.fi.
Sub.fi on integroinut television vahvasti osaksi verkkomediaansa. Sisällön ydin on maksuton Netti-tv.
Radionova.fi.
Radio Novan nettisivuilla Novaa voi kunnella netissä. Lisäksi sivulla on tietoa ohjelmista, juontajista ja Radion Novalla soitettavasta musiikista.
Helmi.
Helmi on aikuisille naisille suunnattu viihdesivusto, jonka nettiä käyttävät naiset ovat äänestäneet Suomen parhaaksi naisille suunnatuksi verkkomediaksi. Helmeen kuuluu myös Suomen suurin hääaiheinen verkkopalvelu häät.fi.
Se Oikea.
Se Oikea oli monimediallinen deittipalvelu. Se Oikealla oli interaktiivinen televisio-ohjelma ja verkon lisäksi ilmoitukset julkaistiin MTV3 teksti-TV:ssä. Deitti-ilmoitusten lisäksi sivustolla oli toimituksellista sisältöä, kuten treffivinkkejä ja tosielämän rakkaustarinoita.
Kuvaboxi.
Kuvaboxi on yhteisöllinen kuvienjakopalvelu verkossa. Kuvaboxissa käyttäjät jakavat omia kuviaan yksityisesti ystävilleen, perheenjäsenilleen, eri yhteisöille tai julkisesti.
Keventäjät.
Keventäjät.fi on painonhallintapalvelu, joka tarjoaa asiantuntijoiden vinkkejä ja neuvoja. Keventäjissä käyttäjät saavat mm. henkilökohtaisen painoprofiilin, runsaasti kevyitä ja terveellisiä reseptejä ja omiin tavoitteisiin mukautettuja ruokailuehdotuksia.
Topkani.
Topkani.fi (aikaisemmin Fun Planet) on verkkopeliportaali. Topkanissa on esimerkiksi toiminta-, urheilu- ja taitopelejä.
Subject.
Subject on videoidenjakopalvelu, johon Subject-yhteisö tuottaa itse omaa sisältöä. Palvelussa on mm. käyttäjien tekemiä lyhytelokuvia, musavideoita ja kotivideoita.
Elixir.
Elixir.fi on liikuntaan ja hyvinvointiin keskittyvän tv-ohjeman sivusto joka sisältää muun muassa eri urheilulajien tekniikkaohjeita videokuvin selostettuna.
Jokakoti.fi.
Jokakoti.fi -sivusto on palvelu, josta löytyvät myytäviä tai vuokrattavia asuntoja ja taloja. Lisäksi palvelussa voi ilmoittaa vapaista tonteista. Sivustolle on koottu tiedot eri kiinteistövälittäjiltä. Yksityishenkilö voi ilmoittaa myytävän kohteen myös itse erillistä maksua vastaan. Palvelusta löytyy myös erilaista tietoa alueen palveluista.
MTV3-kanavalla pyörii sunnuntaisin Jokakoti.fi-nimeä kantava TV-ohjelma, joka esittelee sivustolla olevia asuntoja.
Luukku.
Luukku.com on kotimainen ilmainen sähköpostipalvelu. Sähköpostipalvelun lisäksi Luukku tarjoaa Luukku pikaviestimen eli messengerin sekä Luukku Plus -paketin. Palvelussa on hyvin rajallinen tila sähköpostiviesteille.
MTV3 Store ja Store Download.
MTV3 Store on MTV3:n verkkokauppa, MTV3 Store Download on Storen musiikinlatauskauppa.
Katsomo.fi.
Katsomo.fi on MTV3-kanavan ja Subin yhteinen netti-tv. Palvelusta voi katsoa kanavalla näytettyjä ohjelmia jälkikäteen. Katsomon kautta näytetetään myös maksulliset ohjelmat, kuten televisiosarjojen ennakkonäytökset sekä erilaiset urheilu- ja live-tapahtumat.
Spotti.fi.
MTV3:n ja Subin yhteinen palvelu mainostajille, mediatoimistoille ja mainostoimistoille. Sivustolla on tietoa mainostamisesta MTV Median eri medioiss seä artikkeleita ajankohtaisista media-aiheista ja ohjelmakartat ja tietoa tulevista ohjelmista.


Päiväntasaajan Guinea.
Päiväntasaajan Guinean tasavalta eli Päiväntasaajan Guinea on valtio Keski-Afrikassa. Sen rajanaapureita ovat Kamerun ja Gabon. Maa koostuu Biokon (ent. Fernando Po) ja Annobónin saarista sekä Río Munin alueesta mantereella. Pääkaupunki on Malabo Biokon saarella.
Valtio sijaitsee idempänä ja etelämpänä kuin Afrikan länsireunan valtiot Guinea ja Guinea-Bissau.
Historia.
Nykyisen Päiväntasaajan Guinean manneralueen varhaisimpia asukkaita olivat pygmit. Bantuheimot alkoivat vaeltaa alueelle 1100- ja 1200-luvuilla. Bubit asettuivat Biokon saarelle 1200-luvulla.
Siirtomaa-aika.
Fernão do Pón johtama portugalilainen retkikunta löysi vuonna 1472 Guineanlahden saaren, joka sai löytäjänsä mukaan nimen "Fernando Pó" (vuodesta 1979 "Bioko"). Portugali hallitsi Fernando Póota ja sen lähisaaria vuodesta 1592 lähtien. Hollanti yritti saada ne haltuunsa vuosina 1642–1648. Vuosina 1777–1778 tehtyjen sopimusten perusteella Portugali luovutti saaret ja Río Munin alueen Espanjalle. Saarille lähetetty espanjalaisretkikunta kärsi tappion taistelussa paikallisen bubi-kansan kanssa. Britannia vaati saaria omikseen vuonna 1782. Vuonna 1827 englantilaiset perustivat Fernando Póolle "Port Clarencen" kaupungin (vuosina 1843–1973 "Santa Isabel", nykyään "Malabo"), mutta joutuivat jättämään saaret vuonna 1833. Espanjalaiset valtasivat vuonna 1843 Fernando Póon ja vuonna 1856 Río Munin, joita alettiin kutsua "Espanjan Guineaksi". Alueen rajat määriteltiin Pariisin sopimuksessa vuonna 1900. Alkuperäisväestö joutui pakkotöihin kaakaoviljelmille. Vuosien 1898 ja 1906 bubikapinat tukahdutettiin verisesti. Fernando Póolle tuotiin työntekijöitä Río Munista ja Nigeriasta. Alkuasukkaat olivat vailla kaikkia laillisia oikeuksia.
Ensimmäinen kansallismielinen järjestö "Crusada" perustettiin vuonna 1947. Kansallinen vapautusliike järjestyi vuonna 1959 MONALIGE ja IPGE -puolueiksi. Vuonna 1960 Espanja julisti alueen ”merentakaiseksi provinssikseen”. Vuonna 1964 se sai sisäisen itsehallinnon. Vuodesta 1965 lähtien Espanjan Guinean itsenäisyyttä käsiteltiin YK:ssa ja Afrikan yhtenäisyysjärjestössä. Heinäkuussa 1968 Espanjan hallitus ja paikalliset puolueet laativat perustuslain, joka hyväksyttiin elokuussa järjestetyssä kansanäänestyksessä. Syyskuussa pidetyt presidentinvaalit voitti MONALIGE:n ehdokas Francisco Macías Nguema, joka muodosti eri puolueiden edustajista koostuneen maan ensimmäisen hallituksen. "Päiväntasaajan Guinea" julistettiin itsenäiseksi tasavallaksi 12. lokakuuta 1968. Espanja veti joukkonsa pois maasta maaliskuussa 1969.
Itsenäisyyden aika.
Heinäkuussa 1970 Nguema lakkautti maan kaikki poliittiset puolueet ja kansalaisjärjestöt. Samalla perustettiin Työtätekevien kansallinen yhtenäisyyspuolue PUNT, jonka jäseniksi määrättiin maan koko aikuisväestö. Presidentin toimivaltaa rajoittavat perustuslain kohdat mitätöitiin toukokuussa 1971. Taloutta pyrittiin kehittämään paikallista yrittäjyyttä kannustamalla ja ulkomaista pääomaa houkuttelemalla. Samalla lisättiin valtion harjoittamaa talouden sääntelyä. Vuonna 1972 järjestetyssä PUNT:in toisessa edustajakokouksessa Nguema julistettiin elinikäiseksi presidentiksi. Maahan pystytettiin diktatuuri. Järjestelmän vastustajat ja suurin osa espanjalaisista pakeni ulkomaille. Espanjalaisten poismuutto ja Nigerian kielto lähettää maatyöläisiä lamauttivat maan talouden. Ulkomailla perustettu demokratialiike yritti tunkeutua maahan Gabonista heinäkuussa 1976.
Francisco Macías Nguema syrjäytettiin 3. elokuuta 1979 tapahtuneessa vallankaappauksessa. Poliittiset puolueet ja ammattiliitot lakkautettiin ja vallan otti Teodoro Obiang Nguema Mbasogon johtama sotilasneuvosto. Huomattava osa aikaisemmin kansallistetusta omaisuudesta palautettiin entisille omistajilleen. Taloudessa pyrittiin yhteistyöhön Espanjan ja Ranskan kanssa. Elokuussa 1982 järjestetyssä kansanäänestyksessä hyväksytyn perustuslain mukaan Nguema Mbasogosta tuli maan presidentti. Sotilasneuvosto lakkautettiin saman vuoden lokakuussa. Nguema Mbasogo on jatkanut itsevaltiutta. Hän oli vuosien 1996 ja 2002 presidentinvaalien ainoa ehdokas. Myös vuoden 2009 presidentinvaalit päättyivät hänen voittoonsa.
Politiikka.
Vuoden 1968 itsenäistymisen jälkeen Päiväntasaajan Guinealla on ollut kaksi päämiestä: ensimmäiset 11 vuotta maata hallitsi Francisco Macías Nguema jonka kaoottisella valtakaudella noin 50 000 guinealaista menetti henkensä ja 150 000 lähti maanpakoon.. Nykyinen elinikäinen presidentti Teodoro Obiang Nguema Mbasogo järjesti sotilasvallankaappauksen 1979. Hän uudistutti perustuslain 1982, ja se hyväksyttiin kansanäänestyksessä 95,38 prosentin enemmistöllä. Vuonna 2003 Obiang julistettiin "valtakunnan jumalaksi" ja hän sai oikeuden tappaa tai tapatuttaa kenet tahansa ilman seurauksia maan päällä tai helvettiin joutumista.
Presidentti nimittää pääministerin ja apulaispääministerin. Maassa on yksikamarinen, satajäseninen eduskunta, joka valitaan vaaleilla viiden vuoden välein. Vuonna 2004 valitussa parlamentissa pääpuolue PDGE:llä (Democratic Party for Equatorial Guinea) on 98 paikkaa, opposition CPDS:llä (Convergence Party for Social Democracy) kaksi paikkaa. Parlamentilla on kovin vähän valtaa.
Maantiede.
Päiväntasaajan Guinea sijaitsee Keski-Afrikan länsiosassa, mutta se ei sijaitse päiväntasaajan kohdalla, kuten nimestä voisi päätellä, vaan todellisuudessa se sijaitsee hieman pohjoisempana. Valtion hallitsema Annobón-saari taas sijaitsee päiväntasaajan eteläpuolella.
Päiväntasaajan Guinean alueeseen kuuluu mantereella olevan Río Munin alueen lisäksi viisi Guineanlahdella olevaa saarta. Suurin saari on Bioko, joka sijaitsee selvästi pohjoisempana kuin Päiväntasaajan Guinean muut alueet, Guineanlahdella noin 40 kilometriä Kamerunin rajasta. Annobón sijaitsee noin 595 kilometriä lounaaseen Bioko-saaresta. Corisco, Elobey Grande ja Elobey Chico sijaitsevat Corisconlahdella.
Mantereella oleva 26 003 neliökilometrin kokoinen Río Muni on valtion harvaanasutuin alue, sillä rannikko on mangrovesuota ja sisämaa tiheää sademetsää. Rannikon tasankojen jälkeen maisema kohoaa hiljalleen ylöspäin, kunnes Gabonin raja tulee vastaan. Rio Benito -joki, joka jakaa Río Munin kahtia, lähtee Päiväntasaajan Guinean itärajalta, ja laskee lopulta Guineanlahteen. Lämpötilat ja kosteus ovat Río Munissa pääosin pienempiä kuin Biokossa tai Annobonissa, mutta kasvavat rannikkoa lähestyttäessä.
Bioko, jota kutsuttiin ennen 1970-lukua Fernando Poksi, on Guineanlahden suurin saari 2 017 neliökilometrin alueellaan. Se on muodoltaan on saappaan näköinen, ja siellä on kaksi suurta vulkaanista muodostumaa. Niiden väliin jää laakso, joka jakaa saaren kahtia sen kapeimmassa kohtaa. Rantaviivaa on 195 kilometriä, ja etelässä ranta on kivikkoista, mutta pohjoisempaan mentäessä ranta muuttuu tasaisemmaksi, ja kylien väleissä on myös muutama maisemallinen hiekkaranta. Saarilla on jo pitkään viljelty kaakaota, ylemmillä rinteillä viljellään nykyään kahvia. Vulkaaniset rinteet kohoavat saaren keskiosissa muodostaen maan suurimman vuoren Pico Basilen (3 011 m). Saaren keskiosan maaperä on rikkonaista, jossa on lukuisia pieniä vesiputouksia
Annobón löydettiin uudenvuodenpäivänä vuonna 1472. Se on pieni vulkaaninen saari, jonka pinta-ala on 18 neliökilometriä. Ranta on erittäin jyrkkää lukuun ottamatta pohjoisosaa, jossa päätulivuori muodostaa pienen järven. Saarella asuu noin 3 000 asukasta.
Päiväntasaajan Guinean ilmasto on tyypillinen päiväntasaajan seudulle: kuumaa, kosteaa, suuret sademäärät ja runsas pilvisyys ympäri vuoden. Rio Munin alueella vuoden keskilämpötilat ovat 26 asteen paikkeilla, suhteellinen kosteus 80–95 % ja sademäärät kaikkialla yli 3 000 mm vuodessa, paikoin yli 4 500 mm. Biokon saarella sademäärä vaihtelee vuoristoisuuden mukaan. Eniten sataa Gran Calderan rinteillä saaren eteläosassa, mihin ulottuu lounaismonsuuni. Urekassa on mitattu 11 430 mm sademäärä vuodessa, joten se kuuluu maailman sateisimpiin paikkoihin.
Hallinnollinen jako.
Päiväntasaajan Guinea jakautuu hallinnollisesti seitsemään hallintoalueeseen eli provinssiin, jotka puolestaan jakautuvat kuntiin.
Talous.
Ennen itsenäistymistä Päiväntasaajan Guinean tärkein vientituote oli kaakao. Vuonna 1959 maan tulot asukasta kohti olivat Afrikan korkeimmat. Myöhemmin valtiontalous heittelehti kaakaon maailmanmarkkinahinnan mukana, ja 1993 IMF lopetti maan rahoittamisen vastuuttoman taloudenpidon takia. Vuonna 1996 löytyneet suuret öljyvarat muuttivat maan varallisuutta, ja aloittivat 20 prosentin vuosittaisen talouskasvun. Alueelta on löytynyt myös maakaasua, ja amerikkalaiset ovat nimittäneet Päiväntasaajan Guineaa jopa uudeksi Kuwaitiksi.
Monilla ulkomaalaisilla yrityksillä on puunhaukkauslupa Päiväntasaajan Guinean alueella. Puun lisäksi maan suurimpia vientiartikkeleita ovat olleet kaakao ja kahvi. Francisco Macias Ngueman aikakaudella maan talous raunioitui, ja yli 100 000 asukasta siirtyi pakolaisena naapurimaihin. Maan kaupunkilaisväestön osuus on yksi Afrikan suurimpia, mutta koska kaupungit ovat pieniä, ei niistä ole syntynyt tarpeeksi merkittäviä työvoima- ja markkina-alueita.
Päiväntasaajan Guinean taloudellisesti merkittävimmät luonnonvarat ovat öljy ja puu. Maalla on hyödyntämättömiä luonnonvaroja, kuten titaania, rautamalmia, mangaania, uraania, kultaa, öljyä ja maakaasua. Valtion talous on valtavassa kasvussa luonnonvarojen ansiosta,ja maan tulot asukasta kohti ovat yhä Afrikan korkeimmat sekä maailmantilastojen neljänneksi korkeimmat. Merkittävimmät vientituotteet ovat CIAN mukaan vuonna 2010 öljy, metanoli, puutavara ja kaakao.
Liikenne.
Päiväntasaajan Guineassa on seitsemän lentokenttää, joista kuuden kiitotiet on päällystetty. Maanteitä on 2 880 km. Euroopasta lennetään Malaboon Pariisin, Madridin, Amsterdamin tai Zürichin kautta. Maayhteys on periaatteessa sekä Gabonin että Kamerunin kautta, mutta ulkomaalaisten matkustajien tulee olla tarkkoina viisumien, lähtöleimojen ja muuttuvien sääntöjen kanssa.
Väestöjakauma.
Heinäkuussa 2007 maassa arvioitiin olevan 551 201 asukasta, ja väestönkasvun 2,015 % luokkaa.
Useimmat Päiväntasaajan Guinean asukkaat kuuluvat bantuheimoihin. Suurimmat yksittäiset kielet ovat fang (Vuonna 2000 maassa oli 258 722 fangin puhujaa), bube (40 000 vuonna 1995) ja seki (11 000 vuonna 2001). Pygmiheimot ovat integroituneet hallitseviin bantuheimoihin. Viralliset kielet ovat espanja ja ranska.
Kulttuuri.
Päiväntasaajan Guinean tärkeimmät kulttuurilliset ja etniset ryhmät ovat Biokon saaren bubit ja mantereen fangit. Ne yhdistyivät samaan valtioon Espanjan siirtomaavallan alla, ja ihmisten ensisijainen kulttuurillinen identiteetti on edelleen etnisen ryhmän eikä valtionrajojen mukainen. Fangeja asuu myös Gabonissa ja Kamerunin puolella.
Ruokavalion perustana ovat kassava, banaanit, riisi ja jamssi. Sitä täydennetään metsästämällä ja kalastamalla. Palmuviini ja sokeriruo'osta valmistettu alkoholijuoma "malamba" ovat suosittuja. Juhlatilaisuuksissa syödään kanaa ja ankkaa.
Päiväntasaajan Guinean ainoa yliopisto (Universidad Nacional de Guinea Ecuatorial, UNGE), on perustettu 1995, ja toimii kahdella paikkakunnalla: Malobossa ja Batassa. Molempien toimintaan osallistuu Espanjan kansallinen etäopiskelu-yliopisto. Varakkaat vanhemmat lähettävät jälkikasvunsa Espanjaan tai Ranskaan opiskelemaan. Joukkotiedotusvälineistä radio on tärkein, sillä maassa ei ilmesty päivittäin yhtään sanomalehteä.
Maan pitkäaikainen siirtomaa-aika synnytti maahan espanjankielisen kirjallisuusperinteen, joka on poikkeuksellisesti säilynyt nykypäivään saakka.
Päiväntasaajan Guinean kuvataiteessa on vahvat perinteet kuvanveistossa ja naamioiden tekemisessä. Monet naamiot esittävät eri eläimiä.
Urheilu.
Päiväntasaajan Guinea on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1984 alkaen 2–7 urheilijan joukkueella. Mitaleita se ei ole saanut.
Päiväntasaajan Guinean jalkapallomaajoukkue ei ole liiemmin menestynyt arvokisoissa, mutta maa on valittu yhdessä naapurimaa Gabonin kanssa vuoden 2012 Afrikan kisojen isäntämaaksi. Päiväntasaajan Guineasta kotoisin oleva Javier Balboa pelaa Real Madridissa. FIFAn rankingissa se oli elokuussa 2010 sijalla 164.
Aiheesta muualla.
*


Johanneksenkirkko (Helsinki).
Johanneksenkirkko sijaitsee Ullanlinnassa, Helsingin keskusta-alueen eteläosassa Korkeavuorenkadun varrella. Kirkko rakennettiin vuosina 1888–1891 ja sen korkeimmat osat ovat on 74 metriä korkeat länsitornit. Kirkon suunnitteli A. E. Melander, jonka ehdotus voitti vuonna 1878 järjestetyn kilpailun. Kirkkoon mahtuu 2 600 ihmistä, ja se on paikkaluvultaan Suomen suurin kivikirkko. Kirkko on Suomen uusgoottilaisten kirkkojen pääesimerkki. Alttaritauluna on Eero Järnefeltin 1932 maalaama "Taivaallinen näky". Sen aiheena on Jeesuksen opetuslapsia vainonneen Saulus Tarsolaisen kääntyminen kristinuskoon Damaskoksen tiellä. Kelloja kirkossa on kolme.
Historia.
Arkkitehti Melander suunnitteli itse kirkon penkit, saarnatuolin, alttarilaitteen ja kastepöydän. Koristelussa on käytetty paljon kolmiapila-aihetta, joka on tyypillinen goottilainen pyhän kolminaisuuden symboli. Kirkon sisätilat ovat hyvin koristeelliset lasimaalauksineen, kaari-ikkunoineen, virsitauluineen ja kattokruunuinen. Alun perin myös kirkon vihreänharmaissa, rapatuissa seinäpinnoissa oli niiden yläosissa ja holvikaarissa oli koristekuvioita. Myöhemmissä restauroinneissa (ensimmäisen kerran vuonna 1913) kuviot peitettiin vaalealla yhtenäisellä värillä. Kirkko restauroitiin sen satavuotisjuhlia varten ja silloin vanhasta koristemaalauskerroksesta paljastettiin osa yleisölehterin seinään. Kirkko vaurioitui helmikuun 1944 pommituksissa; mm. useita ikkunoita särkyi.
Kirkon urut.
Urut rakensi alun perin saksalainen urkutehdas E. F. Walcker vuonna 1891, ja niitä on uudistettu vuosina 1921, 1937, 1956 ja 1974. Niissä on 66 äänikertaa, jotka jakautuvat kolmelle sormiolle ja jalkiolle. Vuonna 2005 saksalainen urkurakentamo Orgelwerkstatt Christian Scheffler entisti urut ja palautti Oskar Merikannon suunnitteleman disposition eli äänikertarakenteen.
Kirkon aiempia urkureita ovat olleet muiden muassa Oskar Merikanto, Armas Maasalo ja Tauno Äikää. Johanneksen kirkon urkurina toimii nykyisin Pertti Eerola. Ensimmäinen kanttori oli Abraham Ojanperä ja hänen jälkeensä mm. Sulo Saarits. Kirkko on Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnan ja Södra svenska församlingenin käytössä.
Johanneksenkirkolla on merkittävä osa monen helsinkiläisen adventinvietossa. Viipurin Lauluveikot -mieskuoron adventtikonsertit on alusta alkaen lähes joka vuosi pidetty Johanneksenkirkossa. Kuoron 50. adventtikonsertti pidettiin Johanneksenkirkossa vuonna 2003. Konserttien urkureina ovat toimineet mm. Tauno Äikää ja Pertti Eerola.
Johanneksenkirkko fiktiossa.
Johanneksenkirkko on ollut monen kotimaisen televisio- ja elokuvatuotannon kuvauspaikka. Tunnetuin on YLE TV1:n draamasarja "Kotikatu" (vuodesta 1995), joka sijoittui alkuaikoinaan kirkon ympäristöön, ja kirkko toimi yhtenä sarjan henkilöitä yhdistävänä tekijänä.


São Tomé ja Príncipe.
São Tomén ja Príncipen demokraattinen tasavalta eli São Tomé ja Príncipe on saarivaltio Afrikan rannikolla. Sen saaret sijaitsevat 225 ja 250 kilometriä Gabonista länteen. Saarista suurempi ja eteläisempi, São Tomé, on juuri päiväntasaajan eteläpuolella. Saarten ensimmäiset asukkaat olivat portugalilaisia 1400-luvulla. He toivat sinne orjia Afrikan mantereelta, ja nykyisin useimpien asukkaiden taustassa on esi-isiä sekä Euroopasta että Afrikasta. Nykyisin asukasluku on noin 170 000. Saarilla tuotettiin aluksi sokeria, sittemmin kaakaota ja 2000-luvulla öljyä.
Siirtomaa-aika.
Portugalilaiset purjehtijat löysivät São Tomén ja Príncipen saaret vuosina 1470–1471. Ensimmäiset asukkaat saapuivat vuonna 1485. He olivat karkotettuja portugalilaisia ja Afrikan mantereelta tuotuja orjia. Maantieteellisen sijaintinsa ansiosta saarista tuli Afrikan ja Amerikan välisen orjakaupan välietappi. 1500-luvun alussa metsiä ruvettiin hakkaamaan sokeriruokoviljelmiksi, joiden työvoimaksi tuotiin orjia Länsi- ja Etelä-Afrikasta. Rotujen sekoittumisen tuloksena syntyi mulattiryhmä, joka vapautettiin orjuudesta.
1500-luvun puolivälissä São Tomésta vietiin sokeria enemmän kuin mistään muusta Afrikan maasta. Maaperän köyhtymisen ja orjien kapinoinnin takia sokeriruo’on tuotanto alkoi kuitenkin vähentyä. Ensimmäinen orjakapina tapahtui vuonna 1517. Vuoden 1595 kapinan johtaja Rei Amador hirtettiin, mutta hänestä on myöhemmin tullut kansallissankari.
1700–1800-luvuilla saarille perustettiin kahvi- ja kaakaoviljelmiä, joiden työvoimana toimivat orjat. Virallisesti orjuus lakkautettiin vuonna 1875, mutta käytännössä pakkotyö plantaaseilla jatkui roças-järjestelmän puitteissa. 1800-luvun loppuun mennessä siirtomaaherrat olivat muuttaneet lähes kaiken käyttökelpoisen maan kaakaoviljelmiksi.
Vuonna 1951 saarista tuli Portugalin merentakainen provinssi.
Afrikkalaisten työläisten tyytymättömyys purkautui vuonna 1953 mellakoin, joihin portugalilaiset vastasivat tappamalla yli 2 % maan väestöstä Batepán verilöylyssä. Vuonna 1960 ulkomaille muuttaneet emigrantit perustivat São Tomén ja Príncipen vapautuskomitean, joka vuonna 1972 järjestettiin São Tomén ja Príncipen vapautusliikkeeksi (Movimento de Libertação de São Tome e Príncipe eli MLSTP). Vuonna 1972 saaret saivat autonomisen statuksen ja vuoden 1974 neilikkavallankumouksen jälkeen Portugalin hallitus aloitti vapautusliikkeen kanssa neuvottelut maan itsenäistymisestä. Algerissa solmitun sopimuksen mukaisesti São Tomé ja Príncipe julistettiin itsenäiseksi 12. heinäkuuta 1975.
Itsenäisyyden aika.
1970- ja 1980-luvuilla maassa vallitsi MLSTP:n hallitsema yksipuoluejärjestelmä, mutta 1990 toteutettujen demokraattisten uudistusten seurauksena 1991 pidettiin vapaat monipuoluevaalit.
Valtaan nousi ex-pääministeri Miguel Trovoadan johtama "Demokraattisen konvergenssin puolue" (PCD), mutta MLSTP säilyi toiseksi suurimpana puolueena. Vuoden 2001 presidentinvaaleissa voittajaksi nousi "Itsenäinen demokraattinen toiminta"(ADI)-puolueen Fradique de Menezes, jonka riveistä on myös nykyinen pääministeri Maria das Neves. Fernando Pereiran johtama sotilaskaappaus syrjäytti Menezesin ja Nevesin 16. heinäkuuta 2003, mutta viikon neuvottelujen jälkeen kaappaajat luovuttivat vallan takaisin vaaleilla valitulle hallitukselle.
Kesäkuussa 2005 pääministeri ja koko hallitus erosivat. Keskuspankin johtaja Maria do Carmo Silveira nousi pääministeriksi. Vuoden 2006 parlamenttivaalit voitti Movimento Democrático das Forças de Mudança (Muutosvoimien demokraattinen liike, MDFM), joka sai parlamentin 55 paikasta 23.
Vuoden 2009 helmikuussa hallitus sanoi paljastaneensa vallankaapausyrityksen. Oppositiojohtaja Arlecio Costa joutui lähes vuodeksi vankilaan.
Vuoden 2010 elokuussa oppositiopuolue IDA voitti parlammenttivaalit ja Patrice Trovoadasta tuli pääministeri.
Politiikka.
São Tomé ja Príncipen valtionpäämies on presidentti, joka valitaan yleisillä vaaleilla viideksi vuodeksi kerrallaan. Kansalliskokous valitsee pääministerin, jonka presidentti hyväksyy. Yksikamarisessa parlamentissa eli kansalliskokouksessa on 55 edustajaa, jotka valitaan nelivuotiskausille kerrallaan.
Hallinnollinen jako ja kaupungit.
Valtio on jaettu kuuteen piirikuntaan, joista viisi sijaitsee São Tomén saarella ja yksi Príncipellä. Piirikuntien johtoon äänestetään kolmen vuoden välein valtuusto, jolla on rajoitettu itsenäinen päätäntävalta paikallisasioissa.
Vuonna 2010 suurimmat kaupungit olivat São Tomé (noin 65 500 asukasta), Trindade ja Santo Amaro (molemmissa noin 8 000 asukasta).
Maantiede.
right
São Tomén ja Príncipen saaret sijaitsevat Atlantilla 320 ja 240 kilometrin päässä Gabonin luoteisrannikosta. Sao Tome on 50 km pitkä ja 32 km leveä. Principe on 30 km pitkä ja noin 6 km leveä. Saaret ovat jäänteitä muinaisesta tulivuoriketjusta, johon kuuluvat myös Päiväntasaajan Guinealle kuuluva Biokon saari ja Kamerunvuori. Vuoristoisten saarten korkein kohta on São Tomélla on sijaitseva Pico de São Tomé (2024 metriä).
Ilmasto on kummankin saaren rannikoilla trooppinen ja lämpötila koko vuoden noin 27 °C. Sisämaan vuoristoissa lämpötila on vuoden ympäri noin 20 °C ja yöt ovat melko viileitä. Sadekausi kestää lokakuusta toukokuuhun. Vuotuinen sademäärä vaihtelee pohjoisten alankojen 1 000 millimetristä etelärinteiden 5 000 millimetriin.
Eristyiksissä olleilla saarilla on kehittynyt harvinaisen suuria ja pieniä endeemisiä kasvi- ja eläinlajeja. Näihin kuuluvat suurikokoiset linnut saotomenkyyhky ("Columba thomensis") ja saotomenmedestäjä ("Dreptes thomensis" eli "Nectarinia thomensis") sekä begonialajit "Begonia crateris" ja "Begonia baccata". Kaikkiaan Principellä on 37 ja Sao Tomella 95 endeemistä kasvilajia. Saaret ovat tärkeitä lintujen suojelun kannalta. Niillä elää harvoja alkuperäisiä nisäkäslajeja. Afrikanmetsäpäästäisen sukulainen "Crocidura thomensis" on Sao Tomen ainoa endeeminen nisäkäs. Principellä on lepakoita. Monet saarten lajeista ovat uhanalaisia niiden pienen levinneisyysalueen takia. Obon kansallispuisto koostuu kahdesta osasta, yksi kummallakin saarella.
Talous.
São Tomé ja Príncipen talous on perustunut koko itsenäisyyden ajan kaakaonviennille. Lähes 95 % ulkomaanviennistä on kaakaota. Muita maatalouden vientituotteita ovat kopra, palmuytimet ja kahvi. Valtion maatalous ei riitä tuottamaan ruokaa kansan tarpeeseen; ruoka on tuotava ulkomailta. Maanviljelyn jälkeen tärkeimmät taloudenalat ovat kalastus ja vähän pienteollisuutta. Luonnonkauniilla saarilla on mahdollisuudet houkutella turisteja. Hallitus yrittääkin kehittää turismia.
São Tomé ja Príncipe luottaa tulevaisuudessa öljyvarantoihinsa. Vuonna 2001 maa sopi kiistansa Nigerian kanssa aluevaatimuksista Guineanlahdella. Kaksi vuotta myöhemmin yhteisalue avattiin öljy-yhtiöiden huudettavaksi. Se jaettiin yhdeksään huutokaupattavaan osaan. Alueen ensimmäisen osan yhdeksästä meni kansainvälisille öljy-yhtiöille 123 miljoonan dollarin hintaan, josta São Tomé ja Príncipe saa 40 % (loput menee Nigerialle).
Merkittävimmät luonnonvarat ovat kala ja vesivoima. Merkittävimmät vientituotteet ovat kaakao (80 %), kopra, kahvi ja palmuöljy.
Liikenne.
Maassa on kaksi lentokenttää. ja 320 km maantietä. Sao Tome on ainoa satamakaupunki.
Useimmat lentävät sinne joko Gabonista tai Portugalista. Gabonista kulkevat rahtilaivat ottavat myös matkustajia.
Väestöjakauma.
Maan väestö on etnisesti sekoittunutta, vuosisatojen aikana Portugalista ja Afrikan maista muuttaneiden tai orjiksi tuotujen ihmisten jälkeläisiä. Pääasiallisena kielenä on portugali, jonka lisäksi puhutaan ainakin kolmea eri portugalin kreolia.
Uskonnollisesti asukkaista on n. 70 % katolisia ja kohtalainen määrä protestanttisten kirkkojen kannattajia. Perinteistä afrikkalaista animismia harjoitetaan vähäisessä määrin.
Väestöstä 95,5 % asuu São Toméssa ja 4,5 % Príncipen saarella.
Kulttuuri ja media.
São Tomé ja Príncipen kulttuuria kutsutaan lusoafrikkalaiseksi, koska siinä on elementtejä portugalilaisten ja heidän saarille tuomiensa länsiafrikkalaisten kansojen kulttuureista. Saotomelaiset kutsuvat puhumaansa portugalinkreolia nimillä "forro", "lunga santome" tai "dialecto", Principellä puhuttua murretta sanotaan "ling'le"ksi. Lapset oppivat koulussa portugalia, ja portugalilaiset televisiolähetykset ovat vähentäneet paikallisten kielten käyttöä.
Kaupunkiasutus on rakennettu portugalilaiseen siirtomaatyyliin. Maaseudulla näkee afrikkalaistyylisiä puisia paalujen varaan rakennettuja taloja, joita ympäröi pieni vihannestarha.
Ruokakulttuuri perustuu trooppisiin vihanneksiin ja banaaneihin. Kala on yleisin proteiinin lähde. Useimmilla pihoilla kasvaa sitrushedelmäpuita.
Sananvapaus on kirjattu perustuslakiin ja sitä noudatetaan myös käytännössä. Maassa ilmsetyy kolme yksityistä ja yksi valtiollinen sanomalehti. Valtio pitää yllä ainoaa radio- ja televisioasemaa, mutta yksityisten asemien perustaminen on luvalllista. Oppositio saa lähetysaikaa ilmaiseksi.
Urheilu.
Sao Tome ja Principe on osallistunut olympialaisiin kahden tai kolmen hengen joukkueella vuodesta 1996. Se ei ole saanut mitaleita.
Maassa toimii 10 jalkapalloseuraa, joissa pelaa yhteensä 800 rekisteröityä pelaajaa.
Viitteet.
*


Satakunnan maakunta.
Satakunta (, tai "Finlandia Septentrionalis") on Suomen nykymaakunta, joka käsittää Satakunnan historiallisen maakunnan länsiosan. Sitä ympäröivät Varsinais-Suomi, Pirkanmaa, Etelä-Pohjanmaa ja Pohjanmaan maakunta.
Nykymaakunnan edeltäjänä ollut Satakunnan historiallinen maakunta mainitaan kirjallisessa lähteessä ensimmäisen kerran vuonna 1331. Myöhemmällä keskiajalla aluetta nimitettiin myös Kokemäenkartanon lääniksi. Nykymaakunnan vaakuna on identtinen historiallisen Satakunnan vaakunan kanssa.
Maakuntahallitus.
Satakunnan maakuntavaltuuston puheenjohtajana 2009-2012 toimii Jukka Tuori (kok.) ja maakuntahallituksen puheenjohtajana Reijo Kallio (sd.).
Pohjois-Satakunnan seutukunta.
Honkajoki, Jämijärvi, Kankaanpää, Karvia, Kiikoinen, Lavia ja Siikainen muodostavat Pohjois-Satakunnan seutukunnan, jonka keskus on Kankaanpää ja asukasluku 24 000.
Pohjois-Satakuntaan kuului 1980-luvulla vielä mm. Hämeenkyrö, Ikaalinen, Parkano, Kihniö, Vammala, Suodenniemi, Mouhijärvi, jotka siirtyivät Pirkanmaalle (yht. 52 000 as).
Pohjois-Satakunta on muusta Nyky-Satakunnasta poiketen hämäläispohjainen ja on alunperin ennen 1400-luvun loppua kuulunut Hämeen alkuperäiseen heimomaakuntaan.
Porin seutukunta.
Harjavalta, Huittinen, Kokemäki, Luvia, Merikarvia, Nakkila, Pomarkku, Pori ja Ulvila muodostavat Porin seutukunnan. Seutukunnan asukasluku on 138 000 ja se on asukasluvultaan Suomen seitsemänneksi suurin. Porin seutukunta tunnetaan myös nimellä Karhukunnat.
Rauman seutukunta.
Eura, Eurajoki, Köyliö, Rauma ja Säkylä muodostavat Rauman seutukunnan. Sen asukasluku on 66 000.
Kunnat.
Satakunnassa on 21 kuntaa, joista seitsemän on kaupunkeja.


Burundi.
Burundi, virallisesti Burundin tasavalta, on pieni valtio Itä-Afrikassa suurten järvien alueella. Se rajautuu pohjoisessa Ruandaan, etelässä ja idässä Tansaniaan ja lännessä Kongon demokraattiseen tasavaltaan. Burundilla ei ole yhteyttä merelle, mutta sillä on lounaassa rantaviivaa Tanganjikajärvellä.
Twat, tutsit ja hutut ovat asuneet Burundin alueella siitä lähtien kun valtio muodostui viisi vuosisataa sitten. Tutsit hallitsivat Burundia kuningaskuntana yli kahdensadan vuoden ajan. 1900-luvun alussa Saksa ja Belgia kuitenkin miehittivät alueen, jolloin Burundi ja Ruanda yhdistettiin Ruanda-Urundi-nimiseksi eurooppalaisten siirtomaaksi. Poliittisia levottomuuksia esiintyi koko alueella tutsien ja hutujen välisten sosiaalisten erojen vuoksi. Ne saivat Burundissa aikaan sisällissodan 1900-luvun puolivälin jälkeen. Nykyään Burundia hallitaan edustuksellisena demokratiana, jossa on presidenttivaltainen järjestelmä. 62 prosenttia burundilaisista on katolilaisia, 8–10 prosenttia muslimeita ja loput seuraavat alkuperäistä animistista uskontoa tai protestanttista kristitillisyyttä.
Burundi on yksi maailman kymmenestä köyhimmästä valtiosta. Sisällissotien jäljiltä Burundin bruttokansantuote on alhainen, väestönkasvu on epävakaata ja resursseja on niukasti. Koboltti ja kupari ovat Burundissa hyödynnettäviä luonnonvaroja. Maan tärkeimpiin vientituotteisiin kuuluvat kahvi ja sokeri.
Historia.
Burundi oli 1500-luvulta alkaen tutsien hallitsema feodaalinen kuningaskunta. Saksa otti alueen hallintaansa 1899 ja 1916 belgialaiset joukot miehittivät sen osana ensimmäistä maailmansotaa. Sodan jälkeen Burundi siirtyi Belgian hallintaan osana Kansainliiton yhdistettyä Ruandan-Urundin mandaattialuetta. Belgialaisetkin hallitsivat maata kuitenkin välillisesti perinteisen tutsiaristokratian kautta.
Poliittiset puolueet syntyivät 1940-luvun lopulta alkaen ja maa itsenäistyi 1. heinäkuuta 1962. Demokraattisten rakenteiden ollessa heikkoja tutsikuningas Mwambutsa IV otti ohjat perustustuslaillisena monarkkina ja nimitti puoliksi tutseista ja puoliksi enemmistönä olevista hutuista koostuvan hallituksen.
Hutupääministerin murha 1965 johti sarjaan hutujen kapinoita ja hallituksen tukahduttamistoimia. Prinssi Ntare V syrjäytti isänsä Mwambutsan 1966, mutta joutui itse syrjäytetyksi pääministeri Michel Micomberon toimesta samana vuonna. Micombero lakkautti monarkian, mutta hutujen levottomuudet jatkuivat ja kulminoituivat kapinaan vuonna 1972. Eversti Jean-Baptiste Bagaza kaappasi vallan 1976 ja pyrki edistämään maareformia, vaaliudistusta ja kansallista sovintoa, vaikka hänen sotilashallintonsa koostui pääosin tutseista. Bagaza valittiin presidentiksi ainoana ehdokkaana vuoden 1984 vaalissa, mutta hänen hallituksensa alkoi sortaa yhä ankarammin toisinajattelijoita ja uskonnollisia ryhmiä.
Majuri Pierre Buyoya syrjäytti Bagazan ja nousi valtaan kaappauksella 1987. Hutujen ja tutsien väliset jännitteet purkautuivat jälleen vuonna 1988 väkivaltaisina yhteenottoina hutuopposition, armeijan ja kovan linjan tutsien välillä johtaen n. 150 000 ihmisen kuolemaan. Buyoya hyväksyi vuonna 1991 uuden demokraattisen perustuslain ja vuoden 1993 vaaleissa nousi valtaan maan ensimmäinen hutupresidentti, FRODEBU-puolueen Melchior Ndadaye. Armeijan tutsiupseerit murhasivat Ndadayen lokakuussa 1993. Maa syöksyi jälleen sisällissotaan, joka vaati kymmeniätuhansia kuolonuhreja. FRODEBU:n johtama hallitus onnistui kuitenkin säilyttämään valtansa ja nostamaan uudeksi presidentiksi Cyprien Ntaryamiran helmikuussa 1994. Ntaryamira sai kuitenkin surmansa lentokoneen tuhossa 6. huhtikuuta 1994 yhdessä Ruandan presidentin Juvénal Habyarimanan kanssa.
Sylvestre Ntibantunganya nousi uudeksi presidentiksi 8. huhtikuuta 1994, mutta sisäiset väkivaltaisuudet jatkuivat. FRODEBU-hallitus kaatui 25. heinäkuuta 1996 Buyoyan johtamassa kaappauksessa, mutta sisällissota on jatkunut. Vuoden 2001 jälkeen rauhanprosessi on kuitenkin edennyt ja hutu Domitien Ndayizeye nousi presidentiksi 2003 vallanjakosopimuksen mukaisesti.
Vuonna 2004 YK:n joukot ottivat haltuunsa rauhanturvaamistehtävät Afrikan unionin joukoilta. Helmikuussa 2007 YK katsoi rauhanturvaoperaation päättyneeksi ja alkoi keskittyä jälleenrakentamiseen.
Politiikka.
Burundi on siirtymäkauden edustuksellinen monipuoluedemokratia, jossa on presidenttivaltainen järjestelmä. Burundin presidentti on sekä valtionpäämies että hallituksen johtaja. Maassa on yhteensä 21 rekisteröityä poliittista puoluetta. 13. maaliskuuta 1992 tutsi, vallankumousjohtaja Pierre Buyoya laati perustuslain, joka loi edellytykset monipuoluejärjestelmälle. Kuusi vuotta myöhemmin, 6. kesäkuuta 1998 perustuslakia muutettiin: parlamentin paikkamäärää lisättiin ja lakiin tehtiin lisäys kahta varapresidenttiä varten. Vuonna 2000 Burundiin valittiin Arushan rauhansopimuksen mukaisesti siirtymäkauden hallitus.
Burundilla on kaksikamarinen parlamentti, joka koostuu siirtymäkauden kansankokouksesta ja siirtymäkauden senaatista. Kansankokouksessa on 118 jäsentä ja sen suurin puolue on CNDD-FDD (), joka sai vuoden 2005 vaaleissa 58,55 prosenttia äänistä. Seuraavaksi eniten ääniä saivat FRODEBU (), 21,70 prosenttia, ja UPRONA (), 7,21 prosenttia. Burundin perustuslain mukaan paikkoja täytetään sadan vaaleilla valitun paikan lisäksi niin, että 60 prosenttia parlamenttipaikoista on hutujen, 40 prosenttia tutsien, 30 prosenttia naisten ja kolme paikkaa twa-kansan jäsenten hallussa. Kansankokouksen jäsenet valitaan yleisillä vaaleilla viisivuotiskausiksi.
Senaatissa on 54 paikkaa, joista kolme on varattu entisille presidenteille. Perustuslain mukaan myös 30 prosenttia senaatin jäsenistä täytyy olla naisia. Suurin osa edustajista valitaan valitsijamiesten välityksellä eri provinsseista, presidentti nimittää 14 edustajaa ja kolme paikkaa on varattu twa-kansan jäsenille. Jokaisesta provinssista valitaan yksi hutu- ja yksi tutsisenaattori. Senaatin vaalikausi on viisi vuotta.
Burundin parlamentti valitsee presidentin viideksi vuodeksi kerrallaan. Presidentti nimittää virkamiehet ministerineuvostoonsa, joka harjoittaa toimeenpanovaltaa ja jossa on 26 jäsentä. Ministerineuvoston jäseneksi voidaan valita sellainen, jonka kaksi kolmasosaa parlamentista hyväksyy. Presidentti valitsee myös kaksi varapresidenttiä. Burundin presidentti on Pierre Nkurunziza, ensimmäinen varapresidentti Yves Sahinguvu ja toinen varapresidentti Gabriel Ntisezerana.
Hallinnollinen jako.
Burundi on jaettu 17 provinssiin, 117 kuntaan ja 2 638 kukkulaan (). Maan aluehallinto on rakennettu näiden yksiköiden mukaisesti. Vuonna 2000 Bujumburan käsittävä provinssi jaettiin kahtia Bujumbura Ruralin ja Bunjumbura Mairien provinsseihin.
Maantiede.
Burundi on yksi Afrikan pienimmistä maista. Maalla ei ole rantaviivaa merelle ja siellä vallitsee päiväntasaajan ilmasto. Burundi sijaitsee Itä-Afrikan hautavajoaman läntisen haaran alueella kumpuilevalla tasangolla Afrikan keskiosassa. Keskisen tasankoalueen korkeus merenpinnasta on keskimäärin 1 700 metriä, mutta maan raja-alueet ovat matalammalla. Korkein vuorenhuippu on maan pääkaupungin Bujumburan kaakkoispuolella sijaitseva Hehavuori, joka nousee 2 690 metriin. Niili on merkittävä Burundin alueella virtaava joki: Burundista alkunsa saava Kagera-joki virtaa Victoriajärveen ja on siten yksi Niilin alkulähteistä. Tanganjikajärven kaakkoiskulma sijaitsee Burundin lounaisosassa.
Burundin maa-alue on pääosin käytetty maatalous- ja laidunmaaksi. Maatalousväestön asutus on aiheuttanut metsien häviämistä, eroosiota ja elinympäristöjen tuhoutumista. Metsät ovat hävineet lähes koko maasta liikakansoituksen vuoksi, ja niitä on jäljellä enää 600 neliökilometriä. Ne häviävät yhdeksän prosentin vuosivauhtia. Maassa on kaksi kansallispuistoa, Kibiran kansallispuisto luoteessa (pieni alue sademetsää Ruandan Nyungwen metsän kansallispuiston vieressä) ja Rurubun kansallispuisto koillisessa (Rurubu-joen varrella). Kumpikin perustettiin vuonna 1982 villieläimistön suojelemiseksi.
Talous.
Burundi on yksi maailman köyhimmistä valtioista. Syitä tähän ovat esimerkiksi meriyhteyden puute, kehittymätön oikeusjärjestelmä, rajalliset koulutusmahdollisuudet ja HIV:n/AIDSin yleisyys. Noin 80 prosenttia burundilaisista elää köyhyydessä. Nälänhätiä ja puutetta ruoasta on esiintynyt ympäri Burundia, erityisesti 1900-luvulla, ja Maailman ruokaohjelman WFP:n mukaan 44 prosenttia alle viisivuotiaista lapsista kärsii kroonisesta aliravitsemuksesta. Erään 178 maassa tehdyn tieteellisen tutkimuksen mukaan Burundin asukkaat ovat vähiten tyytyväisiä elämäänsä maailmassa. Köyhyyden vuoksi Burundi on riippuvainen ulkomaisesta avusta.
Burundin merkittävin elinkeino on maatalous, joka muodosti 58 prosenttia bruttokansantuotteesta vuonna 1997. 90 prosenttia maataloudesta on omavaraisviljelyä. Maan tärkein tulonlähde on kahvi, joka muodostaa 93 prosenttia Burundin viennistä. Muita maataloustuotteita ovat puuvilla, tee, maissi, durra, bataatti, banaanit, maniokki, naudanliha, maito ja nahkat. Burundissa esiintyviin luonnonvaroihin kuuluvat uraani, nikkeli, kobaltti, kupari ja platina. Maatalouden lisäksi harjoitettavia elinkeinoja ovat esimerkiksi maahantuotujen komponenttien kokoaminen, julkiset rakennushankkeet, elintarvikkeiden käsittely ja kevyiden taloustavaratuotteiden kuten peittojen, kenkien ja saippuan valmistus. Burundin rahayksikkö on Burundin frangi (BIF); heinäkuussa 2008 yhtä Yhdysvaltain dollaria vastasi 1 184 frangia.
Väestö.
Ryhmä Burundilaisia naisia hoitamassa vuohia.
Vuonna 2008 Burundin arvioitu väkiluku oli 8 691 005 henkeä. Arvio ottaa huomioon AIDSin huomattavan vaikutuksen maan väestöön. Yli 500 000 henkeä on ajautunut maan sisäiseen pakolaisuuteen taudin vuoksi. Monet burundilaiset ovat muuttaneet muihin valtioihin sisällissodan takia. Vuonna 2006 Yhdysvallat otti vastaan noin kymmenen tuhatta burundilaista pakolaista.
Suurin osa burundilaisista asuu maaseutualueilla ja vain kuusi prosenttia kaupungeissa. Väestötiheys on noin 315 henkeä neliökilometriä kohden, toiseksi korkein Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Arviolta 85 prosenttia väestöstä on etnisiä hutuja, 15 prosenttia tutseja ja alle yksi prosentti twaita. Merkittävin uskonto roomalaiskatolisuus, jota harjoittaa 62 prosenttia väestöstä. Seuraavaksi eniten seuraajia on alkuperäisuskonnoilla (23 prosenttia), protestanttisuudella (5 prosenttia) ja islamilla (10 prosenttia). Burundin anglikaaninen kirkko tosin väittää, että yli kymmenen prosenttia väestöstä on sen jäseniä. Raporttien mukaan kristityt saattavat muodostaa jopa 90 prosenttia väestöstä, jolloin suurin osa muista burundilaisista olisi muslimeita.
Kulttuuri.
Burundin nykykulttuuriin ovat vaikuttaneet paikalliset perinteet ja naapurivaltioiden kulttuuri, vaikka sisäiset levottomuudet ovatkin häirinneet maan kulttuurielämää. Koska maatalous on Burundin merkittävin elinkeino, tyypillinen burundilainen ateria koostuu bataatista, maissista ja herneistä. Koska liha on kallista, sitä syödään vain muutaman kerran kuukaudessa. Kun toisensa läheisesti tuntevat burundilaiset kokoontuvat, he juovat impeke-olutta suuresta astiasta. Jokainen osallistuja saa pillin yhtenäisyyden merkiksi.
Käsityöt ovat Burundissa merkittävä taidemuoto ja matkailijoiden suosiossa. Korinpunonta on suosittu käsityölaji. Muihin Burundissa valmistettuihin käsityötuotteisiin kuuluvat esimerkiksi naamiot, kilvet, patsaat ja keramiikka.
Rumpumusiikki on huomattava osa Burundin kulttuuriperintöä. Maailmankuulu ryhmä Master Drummers of Burundi, joka on esiintynyt yli 40 vuoden ajan, tunnetaan perinteisestä rumpumusiikista. Yhtye käyttää amashako-, ibishikiso- ja ikiranya-rumpuja. Rumpuesityksiä pidetään usein erilaisissa juhlissa ja sukutapaamisissa ja niihin liittyy usein tanssi. Tunnettuja burundilaisia tansseja ovat abatimbo, jota esitetään virallisissa seremonioissa ja rituaaleissa, ja nopeatahtinen abanyagasimbo. Joitakin yleisiä soittimia ovat huilu, sitra, ikembe, indonongo, umuduri, inanga ja inyagara.
Kirundia, ranskaa ja swahilia puhutaan koko Burundissa. Burundin lukutaitoaste on alhainen vähäisten koulunkäyntimahdollisuuksien vuoksi. Noin kymmenen prosenttia burundilaisista osallistuu toisen asteen koulutukseen, ja he ovat pääasiassa poikia. Suullinen perinne on Burundissa vahva ja sen kautta historia ja elämänkokemus välittyvät nuoremmille sukupolville tarinoiden, runouden ja laulujen välityksellä. Burundilaisia kirjallisuuden lajeja ovat imigani, indirimbo, amazina ja ivyivugo.
Koripallo ja yleisurheilu ovat Burundissa suosittuja. Myös jalkapallo on koko maassa suosittu urheilulaji ja ajanviete, kuten myös mancala-pelit. Burundissa vietetään suurinta osaa kristillisistä juhlapäivistä, joista joulu on tärkein. Burundin itsenäisyyspäivää vietetään vuosittain 1. heinäkuuta. Vuonna 2005 Burundin hallitus julisti islamilaisen juhlan Id al-Fitrin viralliseksi juhlapäiväksi.


Aspo.
Aspo Oyj on neljälle toimialalle keskittyvä yritys: kemiallisia aineita tuo ja valmistaa Telko oy, raaka-aineiden merikuljetuksista huolehtii ESL-Shipping, Leipurien tarvitsemien raaka-aineiden sekä laitteiston tuotannosta ja kuljetuksesta vastaa Leipurin. Kaukomarkkinat on keskittynyt elektroniikkaan ja teollisuuskonekauppaan".
Aspo oli alun perin perustettaessa 1929 "Asunto-osakeyhtiöitten Polttoaine Osuuskunta", joka toi keskuslämmityksessä tarvittavaa koksia. Toiminta laajeni erilaisiin kuljetuksiin ja kemikaalialalle.
Monialayritys Aspo jakaantui 1999 Aspoon ja elektroniikkaan keskittyvään Aspocomp Groupiin.


Ceuta.
Ceuta on Espanjalle kuuluva kaupunki Pohjois-Afrikassa Gibraltarinsalmen etelärannalla. Se on yksi viidestä Espanjan erillisalueesta Pohjois-Afrikassa, ja sen etelänaapuri Marokko vaatii sitä itselleen. Ceutan pinta-ala on 18,5 neliökilometriä ja asukasluku 75 861 (2006).
Ceutan maisemaa hallitsee kukkula nimeltä Monte Hacho (204 metriä), jossa sijaitsee Espanjan asevoimien tukikohta.
Ceutasta on tullut eräs Eurooppaan pyrkivien pakolaisten ja siirtolaisten kauttakulkupaikoista, ja Marokon rajalle on pystytetty kolme metriä korkea aita estämään laittomia rajanylityksiä.
Historia.
Ceuta on ollut historiansa aikana karthagolaisten, roomalaisten, visigoottien ja arabien hallussa. Portugalilaiset valtasivat kaupungin prinssi Henrik Purjehtijan johdolla vuonna 1415.
Lissabonin sopimuksessa 1. tammikuuta 1668 Portugalin Alfons VI luovutti Ceutan Espanjan ja kaupungista tuli osa Espanjaa. Kaupungin lippu ja vaakuna pysyivät kuitenkin muuttumattomina ja vaakunan kilpi muistuttaa tänäkin päivänä läheisesti Portugalin vaakunaa.
Espanjan tunnustaessa Marokon itsenäisyyden vuonna 1956, se ei kuitenkaan luopunut Ceutasta ja muista rannikon alueistaan.
Väestö.
Kulttuuriltaan Ceuta katsotaan osaksi Espanjan Andalusiaa. Enemmistö asukkaista on espanjalaisia, mutta kaupungissa on myös kasvavat berberi- ja juutalaisvähemmistöt.
Hallinto ja talous.
Ceutalla on itsehallinnollisen kaupungin asema, jollaisena se sijoittuu tavallisen kaupungin ja itsehallintoalueen välimaastoon. Ennen 14. maaliskuuta 1995 vahvistettua itsehallintoa Ceuta kuului Cádizin maakuntaan.
Ceuta kuuluu Euroopan unioniin ja sen valuutta on euro. Ennen Espanjan liittymistä EU:hun vuonna 1986 Ceuta oli vapaasatama.
Ceutasta käsin valvotaan myös viisi kilometriä länteen sijaitsevaa, ei-kenenkään maaksi luokiteltua Isla Perejiliä.


Inex Partners.
Inex Partners Oy on S-ryhmän hankinta- ja logistiikkayritys. Inex Partners tunnetaan erityisesti elintarvikkeiden, esimerkiksi Rainbow- ja X-tra-tuotesarjojen ja muiden päivittäistavaroiden maahantuojana ja myyjänä. Se on Inex-konsernin emoyhtiö ja SOK:n tytäryhtiö. Inex Partners Oy työllistää kaikki toimipaikat mukaan lukien lähes 2200 henkilöä.
1990-luvun alussa S-ryhmä ja Tradeka perustivat Inex Partnersin hoitamaan kummankin kaupparyhmän logistiikkapalveluita. Kumpikin ryhmä omisti puolet Inexistä. Tradekan uudelleenjärjestelyiden seurauksena Tradeka myi elokuussa 2005 osuutensa Inexistä S-ryhmälle ja siirtyi käyttämään Tuko Logisticsin palveluita.
Toimitilat.
Inexin päävarasto sijaitsee Espoon Kilossa, jossa työskentelee noin 1600 logistiikkatyöntekijää. Lähin paikallisjuna-asema on Kera, josta on lyhyt kävelymatka terminaaliin.
Alueterminaalit ovat Lempäälässä, Kouvolassa, Kuopiossa sekä Oulussa. Erikoistavaroiden logistiikkakeskus sijaitsee Vantaan Hakkilassa.
Inex Partnersin asiakasketjuja ovat päivittäistavarakaupoista Alepa, Prisma, Sale ja S-Market.
SOK:n varastolla on ollut aiemmin rautatieyhteys ja oma.


Apulanta.
Apulanta on suomalainen rock-yhtye. Sen perustivat Antti Lautala ja Toni Wirtanen Heinolassa vuonna 1991. Samana vuonna yhtyeeseen liittyi Sipe Santapukki, ja vuonna 1992 yhtyeen basistiksi otettiin yhdysvaltalainen vaihto-oppilas Amanda ”Mandy” Gaynor. Vuonna 1993 basistiksi tuli Tuukka Temonen. Lautalan lähdettyä yhtyeestä vuonna 1994 kokoonpanoksi vakiintui Wirtanen, Santapukki ja Temonen. Yhtye soitti alkutaipaleellaan raskasta rockia, mutta siirtyi ensimmäisillä julkaisuillaan punkiin. Neljännen "Aivan kuin kaikki muutkin" -albumin aikoihin yhtyeen tyyli alkoi muuttua vakavammaksi ja kokeellisemmaksi, ja "Heinola 10" -levyllä musiikissa oli jo vakavaa alternative rockia sekä nu-metal-vivahteita. Nykyään Apulannan musiikissa on myös hard rock -sävytteitä.
Apulannan albumeita on myyty yli 500 000 kappaletta ja se on saanut vankan suosion Suomessa, etenkin nuorten keskuudessa. Apulannan singleistä tällä hetkellä kaikkiaan 21 on noussut Suomen virallisen singlelistan ykköseksi.
Oma levy-yhtiö.
Koska suuret levy-yhtiöt eivät suosiosta huolimatta kiinnostuneet yhtyeestä, Apulanta hyppäsi mukaan Tehosekoitin-yhtyeen perustamaan levy-yhtiöön, Levy-yhtiöön.
Apulanta-yhtyeen ensimmäinen julkaisu, vuonna 1993 ilmestynyt "Mikä ihmeen Apulanta?" -EP sisälsi vahvasti yhteiskuntakriittisiä punk-kappaleita, kuten ”Systeemi kusee”, ”Ahdistaa”, ”Irroitetaan käsi” ja ”Silmämuna”. EP:n julkaisun jälkeen basisti Mandy palasi takaisin Yhdysvaltoihin. Hänen tilalleen yhtyeeseen saatiin heinolalainen Tuukka Temonen. Yhtyeen toinen julkaisu "T.S. ♥ A.L." -EP oli Apulannan ja Tehosekoittimen yhteinen. Samana vuonna ilmestyi yhtyeen toinen oma EP, '. Vuonna 1994 laulaja-kitaristi Antti Lautala erosi yhtyeestä. Syyksi hän mainitsi muun muassa yhtyeen musiikillisen tyylin muuttumisen liian kevyeksi: Lautala olisi halunnut tehdä musiikista heviä kun Wirtanen, Santapukki ja Temonen halusivat siirtyä popimpaan musiikkiin. Apulanta yritti aluksi etsiä uutta toista kitaristia, mutta päätti kuitenkin selviytyä jatkossa yhdellä.
Ensimmäinen pitkäsoitto, kevyttä punk-vaikutteista mollipoppia sisältänyt "Attack of the A.L. People" julkaistiin vuonna 1995. Yhtye joutui albumin julkaisemisen jälkeen ehkä historiansa pahimpaan kriisiin, kun albumi ei menestynytkään toivotulla tavalla. Jäsenet harkitsivat jo bändin hajottamista, mutta päättivät yrittää vielä kerran ja siirtyä takaisin punk rockiin. Laulaja Toni Wirtanen kertoi, että seuraavalla singlellä ja albumilla soitettaisiin ainoastaan ”sitä, mitä huvittaa”.
Punk-tyyli muuttuumisesta läpimurtoalbumiin ”"Ehjä"”.
Apulannalta ilmestyi vuonna 1995 myös "Hajonnut"-EP. Nyt yhtye oli muuttanut tyyliään raskaammaksi ja ensimmäisellä pitkäsoitolla käytetyt koskettimet oli korvattu kitaravallilla. Myös sanoituksia oli muutettu rankemmiksi ensimmäisen albumin hempeistä rakkauslyriikoista. Hajonnut-EP sisälsi yhtyeen ensimmäisen hitin, joka oli nimeltään ”Mitä kuuluu”. Kappaleesta tehtiin myös yhtyeen ensimmäinen musiikkivideo. EP:llä oli "Mitä kuuluu":n lisäksi kolme muuta kappaletta: ”Poistuisitko mun elämästäni”, ”Veritahrat (english mix)” ja ”SS-kerho”. EP menestyi hyvin ja bändin jäsenet saivat siitä lisää uskoa yhtyeeseen. Vuonna 1996 julkaistiinkin toinen albumi, "Ehjä", joka jatkoi musiikillisesti samaa linjaa kuin Hajonnut-EP. Albumi myi kultaa ensimmäisenä Apulannan levynä. Albumin myötä Apulanta räjäytti itsensä vihdoin suuren yleisön tietoisuuteen.
Vuonna 1997 ilmestyi kolmas pitkäsoitto, "Kolme". Musiikilliselta tyyliltään albumi oli hyvin samankaltainen kuin "Ehjä". Kuitenkin levyllä oli joitakin erilaisia sävyjä, kuten hardcore punkia oleva kappale ”Kalamiehen toveri”. "Kolme" sisälsi Apulannan historian suurimman hitin, joka oli nimeltään Anna mulle piiskaa. Kyseinen single myi triplaplatinaa. Itse levy myi kultaa edeltäjänsä tapaan. Myöhemmin Toni Wirtanen on todennut, että Kolme oli ehkä liiankin samankaltainen Ehjä-albumin kanssa, ja luonnehti sitä ”päivitysversioksi” Ehjästä.
Yhtyeen neljäs albumi "Aivan kuin kaikki muutkin" ilmestyi vuonna 1998. Musiikkityyliä oli nyt muutettu rauhallisemmaksi ja vähemmän punkiksi, se oli pitkälti alternative rockia. Apulanta koki, että Hajonnut-EP:n, Ehjän ja Kolmen viitoittama tie oli kuljettu loppuun ja yhtyeen olisi löydettävä uusi suunta ja aikuistuttava musiikillisesti. ”Teit meistä kauniin” -kappaleesta tuli yksi yhtyeen menestyneimmistä singleistä ja se pysyi singlelistan ykkösenä peräti 19 viikkoa. Albumin kappaleita ei haluttu nimetä. Muutamille kappaleille, joihin kuuluvat ”Hallaa” ja edellä mainittu ”Teit meistä kauniin”, on kuitenkin annettu nimi singlejulkaisun yhteydessä. Albumin teon aikoihin Apulannassa oli syviä konflikteja ja yhtye meinattiin jopa hajottaa, mutta kriiseistä kuitenkin selvittiin. Riitojen syynä olivat muun muassa Toni Wirtasen ja Tuukka Temosen jatkuvat näkemyserot.
Vuodet 2000–2005.
Vuonna 2000 ilmestyi Nick Trianin tuottama "Plastik"-niminen albumi. Apulannan mukaan "Aivan kuin kaikki muutkin" -albumin jälkeen oli vaikea lähteä luomaan uutta levyä. Jäsenet eivät halunneet tehdä samankaltaista levyä kuin Aivan kuin kaikki muutkin, ja uutta tyyliä oli vaikea löytää. Yhtye käyttikin ensimmäistä kertaa ulkopuolista tuottajaa. Peloista huolimatta "Plastik" menestyi hyvin. Se oli kokeellisempi kuin aikaisemmat levyt ja siinä oli esimerkiksi Pro Tools-kokeiluita sekä syntentisaattoreita. Albumilta lohkaistiin yksi yhtyeen menestyneimmistä singleistä, "Käännä se pois".
"Heinola 10" -albumi julkaistiin vuonna 2001, ja siitä tuli Apulannan ensimmäinen platinalevy. Yhtyeen musiikki oli nyt muuttunut raskaammaksi kuin koskaan ennen. Levyllä tehtiin myös joitakin uudistuksia, kuten 7-kielisen kitaran ja 5-kielisen basson käyttö.
Edellisen albumin kanssa tyylillisesti samankaltainen "Hiekka" ilmestyi vuonna 2002. Albumi myi platinaa. Tämän jälkeen Apulanta ei kahteen ja puoleen vuoteen julkaissut studioalbumia. Rumpali Sipen olkapääleikkaus johti keikkataukoon. Vuonna 2004 ilmestyi "Pudota"-EP. Se menestyi erittäin hyvin myyden platinaa ja pysyi singlelistan ykköspaikalla yhdeksän viikkoa. EP:n suurin hitti oli ”Vasten mun kasvojani”.
Maineen jatkumista tähän päivään, 2005–.
Vuonna 2005 Apulannan kokoonpano muuttui ensimmäisen kerran yli kymmeneen vuoteen. Basisti Tuukka Temonen erosi yhtyeestä ja siirtyi päätoimisesti videoalalle. Tilalle tuli vuodesta 2001 keikkakitaristina toiminut Parta-Sami Lehtinen. Samana vuonna ilmestyi myöhemmin platinaa myynyt ja Apulannan menestynein pitkäsoitto "Kiila". Singlejä lohkaistiin levyltä kaksi, "Armo" ja "Pahempi toistaan". Tyyli oli melko raskasta rockia ja alternative rockia.
Helmikuussa 2007 ilmestynyt yhdeksäs albumi "Eikä vielä ole edes ilta" osoitti, että yhtye on palaamassa punk-juurilleen. Jopa hieman heavy-tyylisiä kappaleita on sisällytetty mukaan. Albumin singleraita ”Koneeseen kadonnut” oli singlelistan ensimmäisellä sijalla kuusi viikkoa. Toni Wirtasen mukaan sanoitukset kietoutuvat täysin eri aiheiden ympärille kuin aikaisemmin, ne käsittelevät tällä levyllä mm. mielenterveysongelmia. Lyriikoiden hän sanoo olevan vaikeimmat kirjoittaa koko Apulannan historiassa. Kirjoitusprosessi kesti kauemmin kuin minkään muun albumin yhteydessä.
Alusta asti Apulannan julkaisujen julkaisijana toiminut Levy-yhtiö lopetti toimintansa alkutalvesta 2008. Siitä lähtien Apulanta on julkaissut levynsä omakustanteina.
Yhtye julkaisi kesäkuussa 2008 EP:n, "Kesä-EP". Kymmenes albumi nimeltään "Kuutio" ilmestyi puolestaan 5.11.2008. Senkin musiikkityylissä näkyvät Apulannan punk-juuret, mutta toisaalta jotkin kappaleet ovat sävellyksellisesti huomattavasti monimutkaisempia kuin aikaisemman pitkäsoiton kappaleet, muun muassa Apulannan ehkä kokeellisin kappale ”Kuution palaset”. Singlejä julkaistiin jälleen kaksi, "Vauriot" ja "Ravistettava ennen käyttöä", jotka molemmat nousivat singlelistan ykkösiksi.
Nykyiset.
Apulanta Hartwall Areenalla Elämä lapselle -konsertissa 12.9.2007
Englanninkieliset julkaisut.
Molemmista julkaisuista on tehty aiemmin myös hieman erilaiset painokset promo-tarkoituksiin.
Promovideot.
Kaikki videot ovat Tuukka Temosen ohjaamia, lukuun ottamatta seitsemää videota: ”Jumala” (tämän ohjasi tehtävään kilpailun välityksellä valittu Ismo Kiesiläinen), "Armo" (Ohjaaja Toni Virhiä), ”Koneeseen kadonnut” (ohjaaja Toni Virhiä), ”Viisaus ei asu meissä” (ohjaaja Toni Virhiä), "Paha ihminen" (Ohjaaja Toni Virhiä), ”Trauma” (ohjaaja Akseli Tuomivaara sekä "Vauriot" (ohjaaja Toni Virhiä).


Eppu Normaali.
Eppu Normaali on suomalainen poprock-yhtye. Se aloitti uuden aallon punk-yhtyeenä vuonna 1976, mutta sen musiikki muuttui alkuvuosien punkista melodisempaan suuntaan. 1980-luvulla yhtyeen tyyli läheni popmusiikkia.
Eppu Normaalin alkuperäisen kokoonpanon muodostivat laulaja Martti Syrjä, kitaristit Mikko Syrjä ja Juha Torvinen, basisti Mikko Saarela ja rumpali Aku Syrjä. Saarela erosi yhtyeestä vuonna 1979, mutta jatkoi vielä yhtyeen tekstittäjänä muutamia vuosia. Saarelan tilalle palkattiin Mikko Nevalainen, mutta hänkin päätti erota yhtyeestä vuonna 1989. Nykyisin yhtyeen basistina toimii Sami Ruusukallio.
Eppu Normaali on Suomen suosituimpia aktiivisia rock-yhtyeitä. Yhtye on julkaissut yhteensä 15 studioalbumia, joista kymmenen on myynyt platinaa ja viisi kultaa. Yhteensä yhtye on myynyt yli 1,5 miljoonaa levyä ja sen tuplakokoelma, "Repullinen hittejä", on Suomen kaikkien aikojen toiseksi eniten myynyt levy. Nykyään Eppu Normaali keikkailee harvoin, yleensä muutaman kerran vuodessa, tyypillisesti isoissa festivaalitapahtumissa.
Tunnetuimpia yhtyeen kappaleita ovat muun muassa "Vuonna '85", "Murheellisten laulujen maa", "Kitara, taivas ja tähdet", "Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset", "Poliisi pamputtaa taas", "Tahroja paperilla" ja "Joka päivä ja joka ikinen yö".
Yhtyeen alkutaival (1970-luku).
Eppu Normaalin perustivat ylöjärveläiset veljekset Martti Syrjä (laulu) ja Mikko "Pantse" Syrjä (kitara), heidän serkkunsa Aku Syrjä (rummut) sekä Mikko Saarela (basso) ja Juha Torvinen (kitara). Yhtye otti nimensä Mel Brooksin elokuvassa "Frankenstein junior" mainitun nimen "Abby Normal" suomennoksesta. Yhtyeen alkuvuosina laulujen pääasiallinen sanoittaja oli Mikko Saarela, joka jatkoi yhtyeen sanoittajana aina vuoteen 1981 saakka, vaikka luovuttikin basistin paikan Mikko Nevalaiselle jo vuonna 1979. Eppu Normaalia edelsi joukko Ylöjärven Takamaalla perustettuja yhtyeitä, joissa jäsenet olivat enemmän tai vähemmän samoja kuin lopullisessa Eppu Normaalissa. Esimerkkinä mainittakoon yhtyeet Heimo Hämähäkki, Fuzz Band, Aku Syrjä Band ja Öystilä, joista Heimo Hämähäkki ja Fuzz Band lopulta yhdistyivät Eppu Normaaliksi.
Yhtyeen ensimmäinen julkinen esiintyminen tapahtui Rockin SM-kisojen karsinnassa Tampereen Gorillassa vuonna 1977. Tämä esiintyminen koettiin vastaiskuna silloin niin progevaltaiselle musiikille. Tällä keikalla yhtye esitti lähinnä sarkastisia ja humoristisia omia kappaleitaan. Laulaja Martti Syrjä ei kehdannut näyttää keikalla kasvojaan yleisölle, vaan hän esiintyi selkä yleisöön päin. Eppu Normaali ei menestynyt kisoissa, mutta tuomaristossa istunut Juice Leskinen vaati Eppu Normaalille vähintään kunniamainintaa. Pian yhtyeen demonauha huomattiin vastaperustetussa Poko Rekords -levy-yhtiössä, jonka perustaja Epe Helenius hurmaantui yhtyeen "Poliisi pamputtaa taas" -kappaleesta. Helenius kutsui yhtyeen levyttämään ja ensimmäinen albumi, "Aknepop", ilmestyikin vuonna 1978. Levy sai varsin positiivisia arvioita ja se myi ilmestymisvuotenaan noin 2 000 kappaletta. Kultaa levy myi vasta sen ilmestyttyä cd-painoksena vuonna 1994. Aknepopin ainoa singlejulkaisu oli "Poliisi pamputtaa taas". Kuitenkin myös kappale "Rääväsuita ei haluta Suomeen" saavutti jonkinlaisen klassikon arvon.
Seuraavaa singleä levytettäessä tuli vastaan yllättävä ongelma. Yhtyeellä oli valmiina kaksi sinkun A-puolta, "Jee jee" ja "Nipa", mutta ei B-puolta. Epe Helenius ei missään nimessä halunnut "Nipasta" singleä, koska se ei olisi saanut yhtyeen ja levy-yhtiön kaipaamaa radiosoittoa, sillä se koettiin rienauksena. Niinpä kompromissina "Nipa" julkaistiin yksipuolisena 700 kappaleen ilmaissinkkuna, jota yhtye jakoi keikoillaan, ja "Jee jee" pääsi "viralliseksi" singlejulkaisuksi, B-puolenaan Wreckless Eric -suomennos "Nuori poika".
Vuonna 1979 Eppu Normaali julkaisi uuden albumin, "Maximum Jee & Jeen". Albumi on monen fanin ja kriitikon mielestä koko yhtyeen paras julkaisu. Levyllä oli aistittavissa kevyempi tunnelma kuin hyvin punkmaisella ja nopealla esikoisalbumilla. Levyn myyntiä vauhdittamaan julkaistiin kaksi singleä ja levy myikin ilmestymisvuotenaan noin 5 000 kappaletta. Levyltä löytyy edellä mainittujen "Jee jee" ja "Pidetään ikävää" -singlejen lisäksi myös keikoilla paljon kuultu kappale "Njet njet", jonka yhtye soittaa keikoillaan usein viimeisenä encorenaan.
Platinaa "Maximum Jee & Jee" myi vuonna 1999 julkaistun erikoispainoksen myötä. Levyn kanteen liittyy monta tarinaa, sillä sen idea on lainattu The Whon keikkajulisteesta 70-luvulla, ja sen kannessa näkyvä aito Rickenbacker-kitara oli Juice Leskisen omaisuutta. "Maximum Jee & Jee"n julkaisun jälkeen Mikko Saarela ilmoitti lopettavansa soittamisen yhtyeessä. Saarelan tilalle saatiin Kollaa kestää -yhtyeessä vaikuttanut Mikko "Vaari" Nevalainen, jonka "Vaari"-lisänimi johtui siitä, että hän oli useita vuosia muita yhtyeen jäseniä vanhempi.
Akun tehdas (1980-1981).
Yhtyeestä eronnut Mikko Saarela jatkoi kuitenkin yhtyeen pääsanoittajana ja vuonna 1980 julkaistussa Akun tehtaassa suurin osa sanoituksista oli Saarelan kirjoittamia. Yleisilmeeltään levy jatkoi edeltäjänsä linjaa ja hivutti Eppujen musiikkia hiljalleen punkista kevyempään suuntaan. Levy on nimensä ja kansikuvansa puolesta CCR-yhtyeen Cosmo's Factoryn mukaelma. Albumi otettiin vastaan hyvin, ja se käytännössä pelasti Poko Rekordsin konkurssista. Levyltä julkaistiin singleksi "Puhtoinen lähiöni", joka oli yksi vuodenvaihteen 1979–1980 suurimpia hittejä ja Eppujen tunnetuimpia kappaleita. Kyseinen single löytyy myös himmeällä kannella. Kannen kuvauksissa testattiin uutta kuvaustekniikkaa, joka ei onnistunut ja kuvan ääriviivat erottuivat vain himmeästi. Vuoden 2003 sinkkuboksissa on kyseinen single juuri tällä himmeällä kannella.
Akun tehdasta on tähän päivään mennessä myyty lähes 57 000 kappaletta. Vaikka levy olikin huomattavasti edeltäjiään keveämpi, ei sen teksteistä puuttunut huumorin keinoin esitettävää yhteiskuntakriittistä sanomaa. Esimerkiksi Harrisburgin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen tehty "Suomi-ilmiö" (= "uraani halkeaa") -kappale on ydinvoiman vastainen. "Puhtoinen lähiöni" arvostelee asuntopolitiikkaa ja "Puhtoiset vesistömme" vesilainsäädäntöä.
"Akun tehtaan" menestyttyä yhtyeen jäsenet saivat idean tehdä omat sooloalbumit, sillä ulkomailla soololevyt olivat olleet hyvin menestyksekkäitä. Epe Helenius innostui ajatuksesta, mutta muutti ajatusta sen verran, että ei julkaistaisi kokonaisia sooloalbumeita vaan soolosinglet. Yhtyeen jäsenet, ihmeissään, että heidän lähinnä vitsinä esittämänsä idea meni läpi, menivät studioon huomatakseen että levytykseen oli varattu kuusi päivää keskellä kiireistä keikkakesää. Kappaleista tehtiin osa itse (Pantse ja Mikko Nevalainen tekivät itse molemmat kappaleensa, Juha ja Martti Juhan singlen A-puolen ja Akun B-puolen), osa tilattiin muilta (Akun singlen A-puoli Juice Leskiseltä) ja loput olivat joko covereita alkuperäisin sanoin tai käännöskappaleita (Martin A-puoli Jan & Dean -suomennos, B-puoli The Wholta ja Juhan B-puoli on John Fogertyn kappale johon suomennoksen teki Mikko Saarela). Singlet julkaistiin vuonna 1987 kokoelmalla Aku, Juha, Martti ja Mikko² – soolot, joka julkaistiin uudelleen CD-muodossa vuonna 1990 Hatullinen paskaa -levyn kanssa kokoelmalla Soolot. Menestynein soolosinkku oli Akun, jonka sinkun suosio johtui Juice Leskisen tekemästä a-puolesta, "Ringo ja Aku", jota yhtye on soittanut vielä 2000-luvullakin keikoillaan.
1980 yhtye keikkaili säännöllisesti, ja sinä vuonna julkaistiin yhtyeen ainoa tupla-LP, livelevy Elävänä Euroopassa, joka äänitettiin (levyn takakannen mukaan) "keikalla jossain Suomessa kesällä 1980". Levy sisältää 29 kappaletta, joista muun muassa coverit "Roadhouse blues", "Let's see action" ja "Musti sotakoira" sekä kappale "Mies soittaa rockia" eivät ole saatavilla millään muilla levyillä. Vaikka livelevyjen myynti on ollut Suomessa aina kehnoa, "Elävänä Euroopassa" myi kohtuullisen hyvin.
Cocktail Bar, Tie vie, Aku ja köyhät pojat (1981–1983).
Yhtye keikkaili aktiivisesti vuosikymmenen vaihteessa. Kenties mainittavin tapaus oli ensimmäinen Tuuliajolla-kiertue, jolla esiintyi Eppujen lisäksi myös Juice Leskinen Slam ja Hassisen kone. Kyseisellä kiertueella yhtye esitti myös materiaalia tulevalta "Cocktail Bar" -albumiltaan. Kaurismäen veljekset ohjasivat yhtyekolmikon kiertueesta dokumenttielokuvan "Saimaa-ilmiö".
"Cocktail Bar" ei saanut läheskään niin positiivista vastaanottoa kuin yhtyeen edeltävät albumit. Kriitikot kritisoivat eniten albumin tekstejä, joissa ei nähty olevan mitään tarkoitusta tai sanomaa. Kitaristi Juha Torvinen pitää albumin huonon menestyksen syynä yhtyeen alituista keikkailua, josta tarttui levylle kenties liikaa energiaa ja nopeutta. Torvisen mukaan kappaleet ovat hyviä, mutta mikäli ne olisivat hitaampia, saattaisivat ne olla Eppujen suurimpia klassikoita. "Cocktail Bar" myi kuitenkin kultaa Akun tehdas -levyn menestyksen myötä. Albumin ainoa single "Warsova / Hunninkolla" julkaistiin myös kasettisinglenä, mutta myi paljon paremmin tavallisena vinyylisinglenä.
"Cocktail Barin" jälkeen alettiin levyttää pienempiä projekteja, ja niistä toinen, single "Pannaan pannaan / Ruba" julkaistiin 1982. Sinkku naureskeli silloiselle rockvastaisuudelle ja oli jonkinasteinen hitti. Toinen projekti oli tulevaa "Tie vie" -LP:tä alustava EP. Se levytettiin, mutta jätettiin julkaisematta, koska sen julkaisupäivä olisi osunut liian lähelle edellä mainitun LP:n julkaisua. Kuten Epe Helenius on sanonut, "tämän EP:n piisit eivät olleet mitenkään edustava otos "Tie vie"n tyylistä". Levyn kappaleet ovat sittemmin ilmestyneet mikä missäkin, "Pink Panther Theme" "Murheellisten laulujen maan" B-puolena, "Maailma loppuu neekerikylässä" "Balladi kaiken turhuudesta" -sinkun B-puolelle vuotta myöhemmin ja loput kaksi, "Yö osastolla" ja "Muijaa kuontaloon" 1984 julkaistulla Hatullinen paskaa -kokoelmalla.
Saarela ei enää pystynyt kirjoittamaan yhtyeelle tekstejä, joten laulaja-Syrjän tuli tulevaisuudessa keskittyä niihin. Eppujen viides levy, "Tie vie", sisältää yhden yhtyeen tunnetuimmista kappaleista, "Murheellisten laulujen maa". Kappaletta pidetään yhtenä tärkeimmistä suomalaisen rockmusiikin kappaleista. "Tie vie" oli hyvin pianovetoinen levy, eikä joissain kappaleissa kuultu kitaroita ollenkaan. Tästä syystä levyn kappaleita ei "Murheellisten laulujen maata" lukuun ottamatta juurikaan soiteta keikoilla. "Tie vie" nousi listaykköseksi kahden viikon ajaksi myyden kultalevyyn oikeuttavan määrän ja platinalevy siitä myönnettiin vuonna 2005. "Tie vie" oli myös ensimmäinen Eppu Normaalin albumi, jolla vierailee Hassisen Koneesta, Juice Leskinen Slamista ja Popedasta tuttu kosketinsoittaja Eero "Safka" Pekkonen, joka on tämän jälkeen soittanut koskettimia ja haitaria yhteensä kuudella Eppu-levyllä ("Tie vie", "Rupisia riimejä karmeita tarinoita", "Kahdeksas ihme", "Valkoinen kupla", "Imperiumin vastaisku" ja "Historian suurmiehiä").
Vuonna 1983 ilmestynyt "Aku ja köyhät pojat" -levy ei onnistunut saavuttamaan suurta suosiota. Ilmestymisvuonna 1983 kaikki musiikkialan ammattilaisetkaan eivät tienneet "Aku ja Köyhät Pojat" -levyn olemassaolosta. Silti, tai ehkä juuri siksi, monet Eppu-fanit pitävät levyä yhtyeen parhaana. Levyn tunnelma on hyvin raskas ja voimakas ja se omaa pieniä hard rock -piirteitä. Levy julkaistiin uudelleen vuonna 1994 "Rakkaus on KuuMaa" -sinkun siivittämänä ja se rikkoi nopeasti kultalevyrajan, yli kymmenen vuotta julkaisunsa jälkeen. Myös kappale nimeltä "Pakolainen" levytettiin, mutta jätettiin pois levyltä, koska se ei sopinut albumin musiikilliseen linjaan, lähinnä Epe Heleniuksen painostuksesta. Fanit kuitenkin pitivät kappaleesta, sillä yhtye esitti sitä usein keikoillaan, ja se pääsi vuoden 1984 harvinaisuuskokoelmalle Hatullinen paskaa.
Koska Eppujen viimeisin levy oli taloudellinen pettymys, oli yhtyeen pakko saada seuraava levynsä menestyksekkääksi, tai muuten koko yhtye voitaisiin unohtaa.
Kansakunnan huulilla (1984–1986).
Eppu Normaali alkoi tehdä uusia kappaleita ja lisää keikkoja. Yhtye julkaisi kolmen vuoden sisällä kolme suomalaisen rockin klassikkolevyä, joiden yhteinen myynti lähentelee puolta miljoonaa kappaletta. Eppu Normaalin sanotaankin tehneen parhaat levynsä ja keikkansa juuri 80-luvulla.
Rupisia riimejä, karmeita tarinoita nosti yhtyeen takaisin kansan tietouteen. Levy oli erittäin menestyksekäs ja se sisältää kolme yhtyeen klassikkokappaletta, "Nyt reppuni jupiset, riimisi rupiset", "Taivaassa perseet tervataan" ja "Pimeyden tango". Varsinkin kappale "Nyt reppuni jupiset, riimisi rupiset" soi edelleen aktiivisesti radiossa ja yhtyeen keikoilla. Levy pääsi soittolistoille siivittämään Eppujen uraa eteenpäin. Levyllä esiintyi myös ensimmäisen kerran yhtyeen logo, "kakkaleima", joka on sen jälkeen löytynyt jokaiselta myöhemmältä levyltä.
Samana vuonna julkaistiin yhtyeen B-puolista ja harvinaisuuksista koottu Hatullinen paskaa, joka sisältää laajan kattauksen yhtyeen "huolettomampaa" puolta. Kappaleet "Muijaa kuontaloon" ja "Yö osastolla" ovat ennen julkaisemattomia, samaten Aku ja köyhät pojat -levytyksestä yli jäänyt "Pakolainen". Levy julkaistiin CD:nä yhdessä soolosinkkujen kanssa levyllä Soolot.
Yhtyeen kahdeksas albumi, "Kahdeksas ihme" on monen mielestä yhtyeen kaikkien aikojen paras levy. Levyn tunnetuimmat kappaleet ovat "Voi kuinka me sinua kaivataan", "Kitara, taivas ja tähdet", "Vuonna '85" ja "Vihreän joen rannalla (kauan sitten)". Albumia levytettiin pitkään ja hartaasti, ja prosessi venyi venymistään Pantsen tupakkalakon takia. Levy oli myös Poko Rekordsin ensimmäinen CD-äänite, ja vuosi 1985 oli sekä Eppu Normaalille että suomalaiselle musiikkibisnekselle muutenkin hyvin tärkeä. Suuren suosion saaneen albumin ja suosittujen keikkojen myötä yhtye julkaisi Video, taivas ja tähdet -videon, joka sisältää yhtyeen kokonaisen keikan. Samainen livetallenne julkaistiin DVD:llä Kahdeksannen ihmeen 20-vuotisjuhlapainoksen mukana.
Kahdeksannen ihmeen seuraaja, "Valkoinen kupla" julkaistiin 1986. "Yhdeksättä ihmettä" odottaneet joutuivat pettymään, sillä Valkoinen kupla oli edeltäjäänsäkin rauhallisempi ja hillitympi, ja kappaleet olivat lähempänä perinteistä iskelmää kuin koskaan ennen. Levyllä voi havaita yhtyeen pientä väsymistä, ja erityisesti sanat ovat kautta linjan melko lohduttomia ja synkkiä. Kuitenkin soitanta on kehittynyt edelleen edellisistä levyistä, ja kaikki on viilattu tarkasti paikoilleen. Tämän vuoksi silloisen Rock-radion haastattelussa toimittaja sanoi Martille, että Eppu Normaali on muuttunut liikaa Pantsen kitarabändiksi, johon Martti vastasi: "Miten sä perustat ton 'liikaa'? Se on semmonen tapa, mistä me tykätään. Me ollaan aina tykätty kitaramusiikista!". Levyltä löytyvät kaksi Eppujen klassikkokappaletta, singlejulkaisu "Joka päivä ja joka ikinen yö" ja "En saa mielestä sinua", jonka albumiraidalla vieraili Piirpauke-yhtyeessä vaikuttanut Badu.
Välivuoden jälkeen (1987–1994).
Vuonna 1987 Eppu Normaali juhli kymmenvuotisjuhliaan, ja samana vuonna toinen tamperelaisyhtye Popeda täytti myös kymmenen vuotta. Yhtyeet päättivät juhlia levytysstudiossa, ja muodostivat hetkeksi yhtyeen EppuPopedaNormaali. Yhtyeen single "20 vuotta sikana / Hyvä kankkunen" julkaistiin juhlan kunniaksi samana vuonna. Levy oli Suomen ensimmäinen CD-sinkku, mutta se julkaistiin myös tavallisena 7"-vinyylisinglenä. EppuPopedaNormaali teki myös pienen määrän keikkoja.
Eppu Normaali latasi akkujaan ja piti välivuoden vuonna 1987, mistä nimi seuraavalle levylle, 1988 julkaistulle Imperiumin vastaiskulle. Levyn materiaalia nauhoitettiin aprillipäivästä puolustusvoimien liputusjuhlaan, jonka takia Pantse olikin ihmetellyt, miksi levyn viimeisenä nauhoituspäivänä liputetaan ja pidetään paraateja. Levyn kantta ei tällä kertaa tehnyt tavalliseen tapaan Martti Syrjä, vaan Lauri Posti. Valkoisen kuplan hillitystä tyylikkyydestä palattiin hieman räväkämpään Kahdeksas ihme- ja Rupiset riimit -tyyliin. Levyltä julkaistiin singlenä kappaleet "Afrikka, sarvikuonojen maa" ja "Näin kulutan aikaa". Näiden lisäksi levyltä löytyy sellaisia kappaleita kuin "Linnunradan laidalla", sekä Pantsen laulama karaokehitti ja keikkasuosikki "Baarikärpänen", joka oli alun perin tarkoitettu pelkäksi täytekappaleeksi, mutta saikin yllättäen aikaan varsin suuren suosion.
Välivuonna 1989 tapahtui muutos Eppujen riveissä, sillä yhtyeen basisti vuodesta 1979, Mikko Nevalainen, päätti jättää yhtyeen. Uudeksi basistiksi valittiin aiemmin muun muassa Ilona-yhtyeessä vaikuttanut Sami Ruusukallio, joka soittaa Eppu Normaalissa edelleen ja on näin yhtyeen pitkäaikaisin basisti.
Eppujen seuraava albumi ilmestyi Ruusukalliolla vahvistettuna 1990. "Historian suurmiehiä" jatkaa aavistuksen rauhallisempaa linjaa, ja siltä löytyy suomirockin klassikoihin kuuluva ja Eppujen ehkä kaikkien aikojen suurin hitti Tahroja paperilla. Tahroja paperilla -maksisinkusta julkaistiin myös 50 kappaleen harvinaisuuspainokset, joiden kannessa komeilee Martti Syrjän paljas takapuoli. Kyseisestä maksisinkusta on tarjottu huutokaupoissa useita satoja euroja. Historian suurmiehiä -levyltä julkaistiin singleksi myös kappale "Sydän tyhjää lyö", mutta se ei saanut aikaan yhtä suurta menestystä kuin single "Tahroja paperilla" ja kappale "Kun olet poissa", joista jälkimmäisestä ei koskaan julkaistu singleä, mutta se soi silti edelleen radiossa ja yhtyeen keikoilla.
Vuonna 1990 julkaistiin myös toinen b-puolista ja harvinaisuuksista koottu Paskahatun paluu, sekä levy-yhtiön promotarkoitukseen suunnattu "sportti"single "Urheiluhullu", jonka b-puolena oli Pave Maijasen kappale "Ota viesti vastaan". Urheiluhullu-kappaleesta on tullut yksi Eppu Normaalin tunnetuimmista klassikoista.
Martti Syrjä ja Juha Torvinen työstivät kahdestaan kappaletta "Lensin matalalla". Kappale oli tarkoitus julkaista singlenä, ja siitä otettiinkin 20 koelevyä. Yhtyeen muut jäsenet eivät kuitenkaan pitäneet Martin ja Juhan versiosta, ja kappale levytettiin koko yhtyeen voimin uudelleen lisäten alun perin hyvin rock-henkiseen kappaleeseen muun muassa jouset ja koskettimet. "Lensin matalalla 2" julkaistiin 1991, ja vaikka siitä ei tullutkaan suurta hittiä, se pääsi "Repullinen hittejä" -kokoelmalle ja sitä soitetaan edelleen radiossa silloin tällöin.
Historian Suurmiehien seuraajan, "Studio Etanan" synnytysprosessi oli pitkä ja vaikea, mistä todisteena Eppujen leukoja koristavat "studioparrat" levyn kannessa. Levyn teko oli niin tuskallista, että Juha Torvinen ei ole suostunut ottamaan levyä kokoelmiinsa. Vaikeasta tekovaiheesta huolimatta levyltä löytyi pari hittiäkin, "Hipit rautaa" ja "Näinhän täällä käy" ja fanien suosikki "Arkussa vainaan". Jotakin yhtyeen epätoivosta levytysprosessin aikana kertoo se, että Pantse pyysi vanhaa sanoituskumppaniaan Mikko Saarelaa apuun. Vanha sanoituspiiri Syrjä-Saarela-Syrjä kokoontui jälleen, ensimmäistä kertaa sitten "Cocktail Bar" -albumin, ja tuloksena oli kappale "Hipit rautaa".
Yhdentoista vuoden päästäkin (1994–).
Pitkä levytyssessio ja levynjulkistuskiertue rasittivat Eppuja siinä määrin, että päättivät pitää taukoa "vähän aikaa". Tuo "vähän aikaa" venyikin 11 vuodeksi. Vaikka aikavälillä 1994-2003 yhtye julkaisikin livelevyn "Onko vielä pitkä matka jonnekin?" (1994), "Repullinen hittejä" -tuplakokoelman (1996), joka on yhtyeen myydyin levy, "Maximum Jee & Jeen" 20-vuotisjuhlapainoksen (1999), toisen tuplakokoelman "Reppu 2" (2003) sekä sinkkuboksin "Singlet 1978-1991" (2003), ei uutta materiaalia ilmestynyt. Yhtye ei myöskään keikkaillut kuin harvakseen, joten monet luulivat Eppu Normaalin jo lopettaneen.
Yhtyeen jäsenet tekivät tauon aikana erilaisia sivuprojekteja. Ruusukallio, Torvinen ja Aku Syrjä muodostivat hetken ajaksi Screaming Thunders -yhtyeen Sami Hintsasen kanssa. Screaming Thunders keikkailee edelleen, mutta hyvin harvoin. Pantse Syrjä sävelsi tauon aikana Yö-yhtyeelle kappaleen "Mysteeri".
Spekulaatiot yhtyeen lopettamisesta todistettiin tyhjiksi huhtikuussa 2004, kun kauppojen hyllyille ilmestyi single "Suolaista sadetta". Kappale esiintyi myös elokuvassa Vares – yksityisetsivä. Samana vuonna Eppu Normaali teki myös suomalaista rock-historiaa esiintymällä loppuunmyydyllä Tampereen Ratinan Stadionilla 30 000 ihmiselle elokuussa 2004. Lopulta lokakuussa ilmestyi uusi studioalbumi Sadan vuoden päästäkin, joka nousi nopeasti listojen kärkeen. Levyltä myös julkaistiin kolme singleä lisää, "Ei sankariainesta", "Sadan vuoden päästäkin" ja "Olin vain tuuli". "Ei sankariainesta" -single julkaistiin myös Dual Disc -versiona, jonka toiselta puolelta löytyy normaali CD-single ja toiselta puolelta kolmen live-kappaleen DVD Oulun keikalta 2004. Kappaleesta "Suolaista sadetta" julkaistiin yhtyeen historian ensimmäinen musiikkivideo.
Uuden albumin suosio rohkaisi yhtyeen keikkailemaan. Vuoden 2005 alkukeväällä yhtye kiersi Suomea Sankariainesta-kiertueellaan. Saman vuoden kesällä pidettiin myös yhtyeen historian ensimmäinen akustinen keikka Vesilinjalla. "Kahdeksas ihme" -albumin täytettyä 20 vuotta, julkaisi yhtye levystä juhlapainoksen ja järjesti minikiertueen, jolla kuultiin albumin kappaleet akustisina.
Vuonna 2006 Eppu Normaalin perustamisesta oli kulunut 30 vuotta. Sen kunniaksi yhtyeen jäsenet julkaisivat alastonkalenterin.
Yhtye ilmoitti ryhtyvänsä levyttämään uutta albumia syksyllä 2006. Tältä albumilta saatiin maistiaisia kesäkuun 27. päivä 2007, kun yhtye julkaisi "Jokainen hetki historian" -singlen. Singlen kappale kuultiin ensimmäistä kertaa keikalla, kun Eppu Normaali soitti kesän 2007 ainoan keikkansa Tuurin Miljoonarockissa. Eppu Normaalin toistaiseksi viimeisin albumi, Syvään päähän, ilmestyi 5. syyskuuta. Levyn kappaleesta, "Tahdon sut", julkaistiin yhtyeen historian toinen musiikkivideo. Yhtye lähti vielä lokakuussa 2007 kiertueelle.
Vuonna 2008 Eppu Normaalin jäsenet olivat haastateltavina Jouko Aaltosen ohjaamassa dokumenttielokuvassa "Punk – tauti joka ei tapa".
Marraskuussa 2009 Eppu Normaali julkaisi Jackpot-boksin, jossa on 101 yhtyeen kappaletta koko sen uran ajalta. Mukana on myös ennen julkaisematon kolmen kappaleen potpuri. Yhtye palkittiin Suomi-palkinnolla vuonna 2009.
Loppuvuodesta 2010 Eput yhdistivät voimansa Kummelin kanssa, ja kiersivät marras- ja joulukuun ajan Suomea yhteisellä Suuri joululahja -kiertueella.
Vuonna 2011 Eppu Normaali toteutti pitkään suunnitteilla olleen unelmansa, ja nauhoitti vanhoja kappaleitaan uudelleen akustisina versioina. 23. marraskuuta kauppojen hyllyille ilmestyi Mutala-niminen akustinen tuplalevy, joka julkaistiin myös vinyylipainoksena. Levy meni avausviikollaan Suomen virallisen albumilistan kärkeen ja pysyi siellä viikon verran. Yhtye juhlisti levyn julkaisua soittamalla keikan internetissä.
Eppu Normaali lähtee lokakuussa 2012 akustiselle Mutala-konserttisalikiertueelle. Kyseessä on poikkeuksellinen kiertue, sillä edellisen kerran yhtye esiintyi konserttisaleissa vuonna 1990.
Yhtyeen musiikki.
Eppu Normaalin sävellykset ovat usein hyvin kitarapainotteisia, poikkeuksena albumi "Tie vie", jonka joissain kappaleissa ei ollut kitaroita ollenkaan. Yhtyeen levyillä on hyvin harvoin kitaroiden, basson ja rumpujen lisäksi muita soittimia. Poikkeuksia tosin löytyy: "Cocktail Bar" -albumilla kuullaan muun muassa syntetisaattoria ja torvia. Muutamassa yhtyeen kappaleessa kuullaan myös hillitysti viulua, kuten singlellä "Lensin matalalla 2" ja jo alkuaikojen kappaleessa "Pidetään ikävää". Myös pianoa tai jopa haitaria on kuulunut Eppu Normaalin musiikissa.
Yhtye soitti aluksi hyvin punk-henkistä musiikkia. Sanoitukset olivat kantaaottavia ja räävittömiä, kitarat taas säriseviä ja nopeita. Ajan kuluessa yhtyeen musiikki muuttui lähemmäs pop- ja rock-musiikkia, viimeistään Martti Syrjän korvatessa Mikko Saarelan sanoittajana. Saarelan sanoitukset olivat lähinnä nokkelia ja kantaaottavia sanaleikkejä. Martti Syrjän tekstit ovat tunnelmaltaan melankolisempia, vähemmän kantaaottavia ja enemmän suomalaista sielunkuvaa avartavia. Yhteistä kummallekin sanoittajalle on riimittely.
Musiikilliset vaikutteet.
Eppu Normaalin vaikuttajina olivat alun alkaen Ramonesin ja Sex Pistolsien kaltaiset punk-yhtyeet. Mikko Saarela mainitsee myös Jouko Aaltosen Punk – tauti joka ei tapa -dokumentissa yhtyeen vaikutteiksi Tamperelaisen Rock/Punk yhtyeen nimeltään Virtanen. Albumilla Maximum Jee & Jee, yhtye hylkäsi punkin ja alkoi tehdä kevyempää musiikkia. 80-luvun keskivaiheilla julkaistut, Eppu Normaalin myydyimmät levyt ovat puhdasta suomalaista rockia. Niistä voi huomata selkeitä vaikutteita Dire Straitsin musiikista. Eppu Normaalia onkin sanottu "Suomen Dire Straitsiksi". Eppu Normaali on vaikuttanut useisiin suomalaisiin yhtyeisiin, etenkin sanoituksellisesti, muun muassa Kotiteollisuuteen ja Egotrippiin. Oman jälkensä yhtyeen sanoituksiin ovat jättäneet myös Martti Syrjän vanhemmat, Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä ovat molemmat kirjailijoita.
Kokoonpano.
Kokoonpano on pysynyt alkuperäisenä lukuun ottamatta basistia, joka on vaihtunut vuosina 1979 ja 1989. Mikko Saarelan lähdettyä yhtyeestä 1979 sanoitusvastuu pysyi hänellä, vaikka basistiksi vaihtui Mikko Nevalainen. Myöhemmin kuitenkin yhtye, Pantse erityisesti, koki etätyöskentelyn Helsingissä asuvan Saarelan kanssa vaikeaksi ja Martti ryhtyi pääsanoittajaksi 1982.
Alkuperäinen kokoonpano (1976–1979).
Yhtyeen keulakuva, laulaja Martti Syrjä
Äänestyksissä.
Radiomafian sata parasta biisiä-äänestyksessä Tahroja paperilla oli sijalla 65.
Aiheesta muualla.
*


Havaintomaailma.
Havaintomaailma tarkoittaa maailmaa, kuten se tavallisille ihmisille heidän viiden aistinsa kautta esiintyy. Kuten Immanuel Kant luonnosteli, ihmiset voivat havaita vain havaintomaailman, eivät maailmaa sinänsä kuten se objektiivisesti on olemassa. Ihmiset eivät juuri saa tietoa maailmasta kuin havaintokokemustensa avulla, mikä jättää maailman todellisen luonteen metafyysiseksi kysymykseksi, emmekä tosiasiassa voi sanoa varmasti, vastaako maailma täysin havintojamme. Jo Descartes arveli "Matrix"-tyylisen ratkaisun mahdollisuuden, missä kaikki "aistihavaintomme" ovat meille tietoisesti syötettyjä eikä meillä tosiasiassa voi olla varmuutta maailman luonteesta. Samankaltainen filosofinen termi on arkimaailma.
Esimerkki havaintomaailman ja fysiologisen maailman eroista ovat värit, jotka tosiasiassa ovat puhtaasti havaintomaailman ominaisuuksia. Väri sinänsä ei niinkään ole fysiologisen maailman vaan pikemminkin havainnoijan ominaisuus. On totta, että tosimaailman esineillä on fysiologisia ominaisuuksia, joiden ansiosta ne heijastavat tiettyjä aallonpituuksia valosta enemmän kuin muita. Itse väri on kuitenkin henkilön tulkinta tietystä esineen ominaisuudesta, ja esimerkiksi punavihersokean mielestä sekä punainen että vihreä väri ovat itse asiassa sama juttu. Edelleen sokean lepakon havaintomaailmaan on vaikeampi kuvitella itsensä, mutta sekin saattaa muiden aistiensa avulla saada parempaa tietoa maailman esineiden tietyistä ominaisuuksista kuin me saamme omillamme.
Evoluutiopsykologisin mekanismein tutkitut havaintokyvyissä vaikuttavat mekanismit värittävät havaintoja melkoisesti. Ihmisen aivoista löytyy esimerkiksi erityisesti kasvoja tunnistava mekanismi, joka esittää koverankin kasvokuvan täysin kuperaksi. Myös monet muunlaiset kognitiiviset vääristymät heikentävät ihmisen oman havaintokyvyn luotettavuutta.
Edelleen dikotomiaa syventää se, että havaintomaailmamme ei juuri ole antanut meille sellaista tietoa, joka saattaisi olettaa jotain suhteellisuusteorian kaltaista ulkomaailmasta. Tosimaailma saattaa olla rankastikin ristiriidassa havaintomaailmamme kanssa. Ihmisillä on siis hyvin yleinen tapa olettaa ulkomaailman ominaisuuksiksi asioita, jotka ovatkin itse asiassa heidän oman tietoisuutensa ominaisuuksia tai ennakkoluuloja.


Havainto.
Havainto on havaitsemalla tehty huomio tai mielle todellisiksi tajutuista asioista, erityismerkityksessä tutkimistarkoituksessa tehty huomio.
Yleensä havainnolla tarkoitetaan asiaa, jota ei ole vain aistittu, vaan erityisesti "pantu merkille". Sillä on oleellinen osa luonnontieteellisessä menetelmässä.
Esimerkiksi mitattaessa mitä hyvänsä suuretta yksittäiselle havainnolle ei aseteta kovin suurta painoarvoa. Jos esimerkiksi halutaan mitata johonkin kappaleeseen kohdistuva voima, mittaus suoritetaan tyypillisesti useita kertoja peräkkäin, ja tulokseksi kirjataan havainnoista laskettu keskiarvo. Myös muilla tunnusluvuilla kuten mediaani, moodi ja keskihajonta on usein käyttöä, kun havainnoista halutaan tehdä johtopäätöksiä.


Lesotho.
Lesothon kuningaskunta eli Lesotho on vuoristoinen sisämaavaltio eteläisessä Afrikassa. Maa on kokonaan Etelä-Afrikan ympäröimä enklaavi. Suurin osa kuningaskunnan yli kahdesta miljoonasta asukkaasta on sothoja. Lesothosta kaakkoon ovat Lohikäärmevuoret.
Varhaiset vaiheet.
1500-luvulle asti Lesotho oli sanien (bushmannien) asuttamaa aluetta. Nykyinen suurin väestöryhmä, sothot, tuli alueelle osana Bantujen kansainvaellusta.
Lesothon kuningaskunta syntyi zulu-kuningas Shaka Zulun valloitusten aiheuttaman mfecaneliikkeen seurauksena. Shakan aikalainen Moshoeshoe perusti eteläiselle Highveldille voimakkaan sothokuningaskunnan 1820- ja 1830-luvuilla. Hän linnoitti vahvasti "Thaba Bosiun" ylängön ja käyttäen tätä tukikohtanaan rakensi suuren kuningaskunnan. Moshoeshoen kuningaskunta veti puoleensa ympäröivien aluiden nälänhädän ja sotien vaivaamia ihmisiä, jotka integroituivat yhteiskuntaan ja joiden tämän jälkeen katsottiin olevan sothoja. Moshoeshoe vahvisti valtakuntaansa myös sotilaallisesti hankkien aseita ja hevosia Kapmaasta. Moshoeshoe säilytti diplomatian keinoin ystävälliset välit naapurikuningaskuntiin ja ajoittain maksoi Shakalle suojelurahaa välttääkseen sotaa. 1830-luvun puoleen väliin mennessä valtion väkiluku oli kasvanut 30 000 ihmiseen ja se oli eteläisen Highveldtin suurin kuningaskunta.
Brittien protektoraatti ja yksipuoluevalta.
1800-luvun puolivälissä Moshoeshoe menetti toistuvissa sodissa suuren osan kuningaskuntansa alueesta buureille. Hän pyysi kuningatar Viktorialta, että hänen maansa saisi "levätä hänen majesteettinsa mahtavan lipun laskosten suojissa." Viktoria suostui tähän, ja Lesothosta tehtiin Britannian protektoraatti 1868. Moshoeshoen kuoltua 1870 maa liitettiin Kapmaahan. 1880 puhkesi sota, jonka päätteeksi maa alistettiin suoraan brittien siirtomaaksi. Vuonna 1910 heimopäälliköt perustivat kansallisen neuvoston, joka sai valtaa paikallishallinnon asioissa. Vuonna 1952 perustettiin radikaali Basutomaan Kongressipuolue (BCP) jota johti Ntsu Mokhehle. Se ajoi täydellistä itsenäisyyttä ja vastusti rotusortoa. Puolueella oli yhteyksiä Etelä-Afrikan ANC:hen. Vuonna 1958 perustettiin maltillisempi Basutomaan kansallinen puolue (BNP), jota johti Leabua Jonathan.
Radikaali BCP voitti vuoden 1960 vaalit ja aloitti heti itsenäisyysneuvottelut Britannian kanssa Maan itsenäistyessä 4. lokakuuta 1966 sitä tuli perustuslaillinen monarkia. Kuninkaaksi kruunattiin Moshoeshoen pojanpojanpoika Moshoeshoe II. Pääministeriksi nousi BCP:n aiemmasta vaalivoitosta huolimata maltillisen BNP:n johtaja Leabua Jonathan.
Ensimmäisissä itsenäisyyden jälkeisissä vaaleissa 1970 BNP:n kilpailija (BCP) näytti nousevan valtaan, mutta BNP:n hallitus mitätöi vaalitulokset ja julisti poikkeustilan. BCP:n johtoa vangittiin ja kuningas lähti tilapäisesti maanpakoon. Vuosina 1970-1986 maassa oli käytännössä BNP:n yksipuoluevalta. Leabua Jonathan muutti kurssia, tarjosi suojapaikan eteläafrikkalaisille ANC:n sisseille ja lähestyi Kuubaa. Etelä-Afrikka asetti maan saartoon.
Vallankaappauksia ja kapinoita.
Tammikuussa 1986 sotilaskaappaus lopetti Leabua Jonathanin valtakauden siirtäen valtaa kuninkaalle ja Justin Lekhanyan sotilashallinnolle. Lekhanya poisti kuninkaan valtaoikeudet 1990, Moshoeshoe II lähti maanpakoon ja hänen pojastaan tuli kuningas Letsie III, jolla oli vain seremoniallisia tehtäviä. Lekhanya joutui seuraavan vuonna uuden sotilaskapinan syrjäyttämäksi. Sitä johtanut kenraalimajuri Elias Ramaema kutsui vanhan kuninkaan kotiin ja lupasi järjestää demokraattiset vaalit.
Vuoden 1993 parlamenttivaleissa BCP sai ylivoimaisen voiton saaden kaikki parlamentin 65 paikkaa ja Ntsu Mokhehle nousi pääministeriksi. Vuonna 1995 Letsie III luovutti vallan isälleen, mutta tämä kuoli onnettomuudessa 1996 ja poika nousi jälleen valtaistuimelle.
BCP hajosi kahteen osaan, ja sen enemmistön perustama uusi puolue Lesothon Demokratian Kongressi (LCD) voitti vuoden 1998 vaalit, mutta tulosta väitettiin epärehelliseksi. Opposition väkivaltaiset mielenosoitukset ja sotilaskapina elo-syyskuussa 1998 johtivat siihen, että hallitus kutsui SADC:n joukkoja tuekseen.
Paluu normaalitilaan.
Sittemmin maan tilanne rauhoittui ja LCD uudisti vaalivoittonsa toukokuussa 2002. Vaalilakia oli uusittu, joten pienetkin puolueet saivat äänensä kuuluviin parlamentissa. Kansainväliset tarkkailijat pitivät vaaleja rehellisinä, mutta oppositio ei.
Vuosina 2004 ja 2007 maahan julistettiin hätätila pitkään jatkuneen kuivuuden aiheuttaneen ruokapulan vuoksi.
Vuonna 2006 LCD:stä irtaantui merkittävä joukko kansanedustajia ja ministereitä, jotka perustivat oman puolueensa. Parlamentti hajotettiin, mutta LCD voitti ennenaikaiset vaalit. Kolmea poliitikkoa vastaan tehtiin attentaatteja. Huhtikuussa 2009 pääministeri selvisi murhayrityksestä.
Politiikka.
Lesotho on edelleen perustuslaillinen monarkia, jonka kuninkaalla on lähinnä seremoniallinen merkitys ja toimeenpanovalta keskittyy pääministerin käsiin.
Kuningas nimittää pääministerin valtioneuvoston suosituksesta, ja tämän on nautittava eduskunnan luottamusta. Pääministeri suosittelee, ketkä kansanedustajat kannattaisi nimittää ministereiksi, ja kuningas noudattaa hänen neuvoaan. Eduskuntaan valitaan 80 jäsentä vaalipiireistä ja 40 jäsentä puolueiden voimasuhteissa. Senaattiin kuuluu 22 päällikköä ja 11 jäsentä, jotka kuningas nimittää valtioneuvoston suosituksen mukaan.
Vuoden 2007 vaaleissa eduskuntaan valittiin 62 jäsentä Lesotho Congress for Democracy (LCD) -puolueesta, 21 edustajaa National Independent Party -puolueesta, 17 edustajaa All Basotho Conventionista, 10 Lesotho Workers Partyn edustajaa ja yhteensä kymmenen edustajaa seitsemästä pienemmästä puolueesta.Neljännes kansanedustajista on naisia.
Maantiede.
Lesotho sijaitsee kokonaan varsin korkealla ylänköalueella, yli kilometrin korkeudessa. Korkein kohta on Thabana Ntlenyana 3 482 metriä, matalin Orange- ja Makhaleng-jokien yhtymäkohta 1 400 metrissä.
Lesothon ilmasto muistuttaa Etelä-Afrikan highveltiä, mutta lämpötilat ovat selvästi alempia, siellä on säännöllisesti pakkasta ja luntakin. Kesät ovat lämpimiä, mutta harvoin tukalan kuumia ja sadetta esiintyy useammin kuin talvella.
Lesothossa on vain yksi kansallispuisto, Sehlabatheben kansallispuisto. Se sijaitsee maan kaakkoiskulmassa.
Talous.
Lesotho on taloudeltaan riippuvainen Etelä-Afrikasta. Lesothossa on vain vähän luonnonvaroja ja se on riippuvainen ulkomailta tuoduista elintarvikkeista. Lähes kaikki perheet kasvattavat kotitarpeiksi maissia, vehnää, herneitä ja papuja, mutta sato ei riitä omavaraisuuteen. Karjankasvatus on tärkeä elinkeino, ja lampaiden ja vuohien villa ja mohair antavat raaka-ainetta pienimuotoiselle tekstiiliteollisuudelle.
Lesothon talouden pohjana on veden ja sähkön vienti Etelä-Afrikkaan, teollisuus, maatalous (etenkin karjanhoito) ja jossain määrin Etelä-Afrikassa työskentelevien siirtotyöläisten kotiin lähettämät palkat. Vientituotteita ovat myös timantit, villa ja mohair.
YK:n kehitysohjelma UNDP:n laskemalla Inhimillisen kehityksen indeksiksillä (Human Development Index, HDI) mitattuna Lesotho oli vuonna 2007 sijalla 156 yhteensä 185 arvioidusta maasta.
Väestö.
Yli 99% Lesothon väestöstä on etnisesti basothoja. 80% on uskonnoltaan kristittyjä. Viralliset kielet ovat sesotho ja englanti, vähemmistökielinä ovat phuthi, zulu ja xhosa.
Vuonna 2007 Lesothon väestöstä 23% oli HIV:n tai AIDSin kantajia. Luku on maailman suurimpia.
Koulutus.
Lesothon yliopisto toimii Roman pikkukaupungissa noin 30 kilometriä maan pääkaupungista Maserusta. Se on alkujaan Etelä-Afrikan katolisen kirkon perustama oppilaitos vuodelta 1945. Vuonna 2000 siellä oli yli 2 800 opiskelijaa.
Edes peruskoulun käyminen ei ole ollut Lesothossa pakollista eikä ilmaista. Nykyisin oppivelvollisuus koskee 6-13-vuotiaita, ja koulumaksuja poistetaan asteittain. Vuonna 2003 arvioitiin, että yli 15-vuotiaista miehistä 74.5% ja naisista 94.5% osasi lukea. Vuonna 2004 ala-astetta kävi kouluikäisistä pojista 82%, tytöistä 88%. Yläastetta kävi vain 16% ikäluokan pojista ja 27% tytöistä. Miesten vähäisempi koulunkäynti on epätavallista Afrikassa ja sen selityksenä on poikien käyttö paimenina.
Kulttuuri.
Lesotholaisten kulttuuri on homogeenisempaa kuin monessa Afrikan maassa, sillä maa on kansallisesti melko yhtenäinen. Elämä vuoristossa erottaa sen monista Afrikan lämpimämpien osien kulttuureista. Esimerkki tästä on lesotholaiset huovat: itä-afrikkalaisten kangojen sijasta lesotholaiset kääriytyvät lämpimämpiin peitteisiin. Perinteinen lesotholainen ruohosta kudottu hattu muistuttaa muodoltaan Mokorotlo-vuorta.
Perinteisesti lesotholaiset miehet vastaavat karjasta ja naiset hoitavat kodin ja viljelykset, kantavat veden kylän kaivolta ja polttopuut pitkänkin matkan päästä. Pojat aloittavat paimentamisen usein viisi-kuusivuotiaina ja viettävät kuukausiakin lauman mukana poissa kotoa.
Kansankulttuurissa tanssi, laulu ja kansantarut kietoutuvat yhteisesitykseksi, jossa yleisö elää mukana ja osallistuu lauluin ja taputuksin vanhojen kansantarinoiden kertaamiseen.
Tunnetuin lesotholainen kirjailija on Thomas Mofolo, joka kirjoitti sothon kielellä.
Urheilu.
Lesothon suosituin urheilulaji on jalkapallo, jota harrastaa 110 000 maan asukasta. Maan miesten edustusjoukkue on ollut FIFA-rankingissa parhaimmillaan sijalla 120.
Lesotho on osallistunut olympialaisiin yhteensä yhdeksän kertaa vuoden 1972 kisoista lähtien, mutta yksikään maan edustaja ei ole voittanut olympiamitalia.


Melilla.
Melilla (arabiaksi مليلة ja tamazightiksi "Mričon") on Espanjalle kuuluva kaupunki Pohjois-Afrikassa Marokon rannikolla. Pinta-ala on 13,4 neliökilometriä ja asukkaita 66 871 (2006).
Melilla on yksi viidestä Espanjan erillisalueesta Pohjois-Afrikassa, joita Marokko on kaikkia vaatinut itselleen.
Historia.
Espanjalaiset valtasivat kaupungin 1497 ja ovat hallinneet sitä siitä lähtien. Kaupunki on kuitenkin joutunut useaan otteeseen historiansa aikana Rif-vuorten heimoarmeijoiden ja Marokon sulttaanien hyökkäysten kohteeksi. Vasta 1780 solmitussa Aranjuezin sopimuksessa Marokko hyväksyi Espanjan herruuden Melillassa.
Espanjan sisällissodan alussa 1936 Melilla oli ensimmäinen kaupunki, jossa oikeisto nousi kapinaan hallitusta vastaan.
Maaliskuussa 1983 Marokko julisti Ceutan ja Melillan saartoon. Taloudellinen yhteistyösopimus Marokon ja Espanjan välillä 1988 paransi kuitenkin suhteita.
Väestö.
Enemmistö asukkaista on espanjalaisia, mutta kaupungissa on kasvava marokkolainen arabivähemmistö sekä noin 800 juutalaista.
Talous.
Melilla oli vapaasatama ennen liittymistään EU:hun.


Yksityisoikeus.
Yksityisoikeus, "siviilioikeus" on oikeustieteen tutkima oikeudenala, jonka mielenkiinnon kohteena ovat yksityishenkilöiden väliset oikeussuhteet. Sille rinnakkainen oikeudenala on julkisoikeus, joka sääntelee julkisyhteisöjen toimintaa julkisen vallan haltijoina. Näiden kahden perinteinen jyrkkä ero on kaventunut ja oikeudenalat ovat lähentyneet toisiaan. Siviilioikeus-nimitystä käytetään usein yksityisoikeuden synonyyminä. Toisaalta siviilioikeudella tarkoitetaan yleistä yksityisoikeutta, joka on vain yksityisoikeuden osa.
Yksityisoikeutta ja julkisoikeutta erottaa useampi tekijä. Julkisoikeus sääntelee oikeussuhteita, joissa yhtenä osapuolena on julkisyhteisö. Yksityisoikeuden lähtökohtana on yksityisten etujen kunnioittaminen yhteisten etujen sijaan. Oikeudenalojen oikeuskeinot ja oikeusseuraamukset ovat erilaiset. Yksityisoikeudellisia seuraamuksia ovat esimerkiksi vahingonkorvaus ja sopimuksen purku, kun taas julkisoikeudessa käytetään rangaistuksia ja vaikkapa toimiluvan peruuttamista. Näitä kahta oikeudenalaa erottaa myös historiallinen perinne sekä niiden käyttämät erilaiset käsitteet ja periaatteet. Tyypillisesti sopimus kuuluu yksityisoikeuteen ja julkiset palvelut julkisoikeuteen. Jaottelu ei koske vain lainsäädännön systematiikkaa, vaan jako on perustana myös tuomioistuinlaitoksen toiminnalle. Yksityisoikeuteen liittyvät asiat käsittelee yleinen tuomioistuin, kun taas julkisoikeudellisia oikeussuhteita ratkovat hallintotuomioistuimet.
On myös oikeudenaloja, jotka eivät sijoitu julkisoikeuteen eivätkä yksityisoikeuteen, koska niiden normiaines on peräisin kummaltakin alueelta. Tällaisia ovat maatalousoikeus, lääkintäoikeus ja osittain myös ympäristöoikeus. Uusien oikeudenalojen muodostuminen on haaste perinteiselle jaottelulle. Jaottelua ei myöskään vakiinnuta normiston tarkastelu toiminnallisissa yhteyksissään.
Jaottelu.
Jaottelu voidaan tehdä usealla eri tavalla, mutta perinteisesti yksityisoikeus on jaettu erityiseen ja yleiseen yksityisoikeuteen. Jako on sopimuksenvarainen ja perustuu pohjoismaiseen oikeusperinteeseen. Jaon lähtökohtana on Saksassa 1800-luvulla syntynyt tapa erotella käsitteet toisistaan. Nykyään jaolla on melko vähän merkitystä. Yleisesti katsoen oikeudenalajaottelu on tarpeellinen varsinkin opetuskäytössä, jotta ihminen pystyy ottamaan haltuunsa laajan normiston. Jaottelun avulla voidaan osoittaa oikeusjärjestyksen yleisiä periaatteita, jolloin yksittäisten oikeussäännösten soveltaminen on vaivattomampaa.


Réunion.
Réunion on Ranskan mertentakainen departementti ja merentakainen hallintoalue (ranskaksi région d'outre-mer) Intian valtamerellä, Madagaskarin itäpuolella. Osana Ranskaa se on myös osa Euroopan unionia ja euroaluetta. Vuoden 2009 arvion mukaan saarella asui noin 827 000 asukasta.
Maantiede.
Réunionin pinta-ala on 2 517 neliökilometriä, josta vain 10 neliökilometriä on vettä lopun ollessa maata. Rantaviivaa on 207 kilometrin verran. Saari sijaitsee Mascarenen tuliperäisellä alueella ja sillä on aktiivinen tulivuori Piton de la Fournaise, joka purkautui viimeksi vuonna 2007. Saarella on kaksi vuoristoaluetta, joista vanhempi kattaa saaren länsiosan. Korkein vuorenhuippu on Piton des Neiges, joka on 3 069 metrin korkeudella merenpinnasta. Toinen vuorijono sijaitsee saaren kaakkoisosassa ja se käsittää useita sammuneita tulivuoria, sekä aktiivisen Piton de la Fournaisen. Kaakkoinen vuorijono on itäistä pienempi. Vuorijonojen välissä on ylätasankoa ja useita vuorilta laskevia jokia. Huhtikuusta lokakuuhun Réunionin ilmastoon vaikuttavat kosteutta tuovat kaakosta puhaltavat pasaatituulet. Ne tuovat 4 000–8 000 millimetriä sadetta saaren etelä- ja itäosiin, mutta saaren länsi- ja pohjoisosiin sadetta tulee vuosittain vain noin 635 millimetriä. Muuhun tropiikkiin verrattuna keskimääräinen lämpötila on suhteelisen viileä etenkin korkeilla paikoilla. Kesäisin alamailla saattaa kuitenkin tulla hyvinkin kuuma. Trooppiset syklonit ovat melko tavallisia.
Luonto.
Koska Réunion ei ole koskaan ollut maayhteydessä mantereeseen, siellä on verrattain vähän eri eläinlajeja. Saaren ainoat endeemiset nisäkäslajit ovat kaksi lepakkoa. Paljon yleisempiä ovat saarelle tuodut nisäkkäät kuten kanit, peurat ja rotat. Saarella elää myös Madagaskarilta tuotu hännätöntanrekki. Saaren alkuperäisistä kolmestakymmenestä endeemisestä lintulajista on säilynyt vain yhdeksän. Saarella on lisäksi 700 endeemistä kasvilajia, joista 150 on puita. Noin 30 % sisämaasta on metsien peitossa. Saaren sisämaan suojelemiseksi perustettiin vuonna 2007 Parc National des Hauts de la Réunion -kansallispuisto. Kansallispuiston perustamisesta hulimatta saaren luontoa uhkaavat etenkin suuret rakennushankkeet.
Historia.
"île Bourbonin" kartta vuodelta 1661.
Ensimmäiset Réunionilla käyneet olivat todennäköisesti malaijilaisia, arabialaisia ja eurooppalaisia merenkävijöitä, jotka vierailivat saarella satunnaisesti mutta eivät asettuneet sinne pysyvästi. Vasta vuonna 1642 Ranskassa tehtiin päätös saaren asuttamisesta. Vielä tuolloin saari tunnettiin nimellä "Mascarin". Ensimmäiset asukkaat saapuivat neljä vuotta myöhemmin. He olivat muutama tusina Madagaskarilla sijainneesta Fort Dauphinilta siirrettyjä kapinoitsijoita. Saari sai hyvän maineen sinne siirrettyjen kertomusten perusteella ja vuonna 1649 Ranskan kuningas Louis XIV nimesi saaren "île Bourboniksi". Maineestaan huolimatta saarta ei asutettu merkittävissä määrin ennen 1700-lukua, jolloin se alistettiin Ranskan Itä-Intian kauppakomppanialle. Saarelle tuotiin kahvi vuonna 1715 ja 1730-luvulle mennessä se oli saaren tärkein rahakasvi. Kun viljelyksille tarvittiin työvoimaa, saarelle alettiin tuoda orjia Madagaskarilta ja muualta Afrikasta. Orjien tuonnin myötä alettiin viljellä myös puuvillaa ja mausteita. Vuonna 1810 Napoleonin sotien aikaan britit valloittivat saaren ja toivat sinne sokeriruokon ja vuonna 1819 tuotiin vanilja. Britit kuitenkin luopuivat saaresta ja palauttivat sen Ranskalle Pariisin rauhansopimuksella vuonna 1815.
Ranskan toinen tasavalta julistettiin perustetuksi vuonna 1848 ja sen myötä lakkautettiin orjuus. Vanha nimi "île Bourbon" vaihdettiin muotoon "La Réunion". Orjuuden lakkauttamisen myötä saarella syntyi työvoimapula, jonka helpottamiseksi alettiin tuoda siirtotyöläisiä Intiasta. Hyvät kauppayhteydet Eurooppaan, Intiaan ja Kaukoitään mahdollistivat Réunionin nousukauden aina 1870-luvulle saakka. Lopulta kilpailu sokerinmarkkinoilla Kuuban kanssa ja Suezin kanavan avaaminen aiheuttivat talouden alamäen. Ensimmäisessä maailmansodassa Ranskan armeijassa palveli 14 000 réunionilaista ja sokeriteollisuus koki lyhyen nousukauden. Se kuitenkin kärsi taas toisen maailmansodan sytyttyä.
Sodan jälkeen vuonna 1948 Réunionista tuli Ranskan merentakaisten alueiden departementti ja se sai edustuksen Ranskan parlamentissa. Tämän jälkeen saarella on toiminut itsenäisyyttä ajaneita liikkeitä, mutta ne eivät ole saaneet laajaa kannatusta. Taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat johtivat kuitenkin suuriin hallituksen vastaisiin mellakoihin vuonna 1991. Maaliskuussa 1998 paikallinen Piton de la Fournaise -tulivuori alkoi purkautua ja purkausta kesti 198 päivän ajan. Kyseessä oli 1900-luvun pisin tulivuoren purkautuminen. 2000-luvun alussa Ranskan hallinnon kanssa sovittiin useista taloutta kohentavista toimista ja valtio alkoi rakentaa saaren infrastruktuuria. Töihin lukeutui esimerkiksi "Nouvelle Routes des Tamarin" ja "Route du Littoral" -moottoriteiden rakennus. Vuonna 2006 Réunionilla puhkesi paha moskiittojen levittämä chikungunya-virusepidemia. Vuosien 2005–2007 arviolta 266 000 paikallista oli saanut tartunnan.
Talous.
Réunion on Intian valtameren rikkaimpia valtioita. Yleinen elintaso on suhteellisen korkea, mutta alue saa paljon taloudellista tukea muualta Ranskasta. Kuitenkin esimerkiksi työttömiä on 30 % työkelvollisista. Työttömyys on kuitenkin laskenut vuoden 1998 huipusta, jolloin työttömiä oli 38 %. Réunionin kulutustavaroista noin 60 % tulee Ranskan mannermaalta ja vastaavasti vientituotteista 70 % menee mantereelle. Suurin vientituote on sokeri, muiden maataloustuotteiden ja merestä saatavien tuotteiden vienti muodostaa pienen vähemmistön viennistä. Turismi on tärkeä tulonlähde alueelle. Vuonna 2005 saarella kävi noin 410 000 turistia, mutta chikungunyaepidemian takia määrä putosi 278 000:n, mutta turismi on sittemmin elpynyt. Vuonna 2009 Réunionin bruttokansantuote oli 14 416 miljoonaa euroa, mikä tekee henkilöä kohden 17 520 euroa. Määrä oli laskenut verrattuna vuoteen 2008.
Hallinto.
Réunion on Ranskan departementti ja alueelta valitaan viisi edustajaa Ranskan kansalliskokoukseen. Departementin hallintoa hoitaa tehtäväänsä nimitetty prefekti ja 45 edustajaa käsittävä yleisneuvosto. Réunionia hallinnoidaan samaan aikaan myös Ranskan merentakaisena alueena, jota hallinnoi alueneuvosta joka vastaa esimerkiksi sosiaali- ja talouspolitiikasta. Alueneuvoston presidenttinä toimii Didier Robert, joka astui virkaansa vuonna 2010. Réunionilaiset ovat Ranskan kansalaisia.
Väestö.
Vuoden 1999 väestönlaskennan mukaan Réunionilla asui 706 300 henkilöä ja vuoden 2009 arvion mukaan Réunionilla oli noin 827 000 asukasta. Miljoonan asukkaan rajan uskotaan rikkoutuvan vuoteen 2030 mennessä. Réunionin väestö on sekoitus afrikkalaista, eurooppalaista, intialaista ja kiinalaista alkuperää olevia ihmisiä. Afrikkalaista ja eurooppalaista alkuperää olevat kreolit muodostavat noin 40 % väestöstä. Intialaista alkuperää olevat malabarit eli hindulaiset muodostavat 25 %, eurooppalaiset eli käytännössä ranskalaiset 6 %, kiinalaiset 3 % ja muslimitaustaiset intialaiset eli z'arabesit noin 2 % väestöstä. Suurin osa väestöstä elää saaren rannikoilla. Malabarit ovat keskittyneet saaren itäosaan. Saarelle on viime aikoina tullut huomattava määrä siirtolaisia Mayottelta ja Komoroilta. Lisäksi monet Ranskan mannermaalta tulleet asuvat alueella väliaikaisesti.
Uskonto.
Väestöstä arviolta 70 % on katolilaisia. Katolilaisuuteen liittyen saarella on useita pyhimyksiä ja uskontoon liittyviä juhlapäiviä. Uskonnollisilla riiteillä kuten esimerkiksi kirkkohäillä ja kasteella on tärkeä merkitys suurelle osalle väestöstä. Noin neljäsosa väestöstä on hinduja ja saarella harjoitettuihin hindulaisiin riitteihin kuuluu muun muassa "teemedee" ja "cavadee". Muslimeita on noin 2 % ja uskoltaan he ovat suhteelisen liberaaleja. Kuitenkin esimerkiksi suuri osa naisista käyttää huntuja. Uskonnot ovat varsin sekoittuneet ja tavallista onkin että eri uskontojen edustajat juhlistavat toistensa juhlapäiviä.
Kirjallisuus.
Vain harvat réunionilaiset kirjailijat ovat tunnettuja saaren ulkopuolella ja ketään heistä ei ole käänetty merkittävässä mittakaavasssa englanniksi. Yksi tunnetuimmista on journalisti ja historijoitsia Daniel Vaxelaire, joka on kirjoittanut historiallisia romaaneja. Toinen tunnettu kirjailija ja runoilija on Jean-François Sam-Long, joka vaikutti kreolikirjallisuuden syntymiseen. Muita tunnettuja kirjailijoita ovat esimerkiksi Axel Gauvin, Jules Bénard ja saarella syntynyt Michel Houellebecq.
Musiikki.
Réunionilainen musiikki on sekoitus reggaeta, ségaa, maloyaa, sekä perinteistä ranskalaista, brittiläistä ja amerikkalaista folk-musiikkia. Maloya on ségan tapaan orjien musiikkia ja siinä on usein poliittiset sanoitukset. Ségaa ja maloyaa säestetään erilaisilla kotona tehdyillä instrumenteilla, sekä monilla rytmisoittimilla. Paikallisesti tunnettuja muusikkoja ovat muun muassa Daniel Waro, Firmin Viry ja Davy Sicard.


Varallisuusoikeus.
Suomen varallisuusoikeus pohjautuu saksalaiseen varallisuusoikeuteen ja sitä kautta roomalaiseen oikeuteen. Varallisuusoikeus perustuu varallisuuden eli omaisuuden käsitteelle. Omaisuus voi olla joko kiinteää omaisuutta, kuten kiinteistö tai irtainta omaisuutta.


Havannankoira.
Havannankoira (myös "bichon havanese", "bichon havannese" tai "bichon havanais") on kääpiökoira. Havannankoiran nimi muutettiin vuonna 2009. Rotu on kehitetty Kuubassa ja se on tullut Suomeen vasta vuonna 1989.
Ulkonäkö.
Rodun säkäkorkeus on n. 21–29 cm, paino 3–6 kg. Pää on muodoltaan litteä ja leveä, kuono on kapeneva. Silmät ovat suurikokoiset ja muodoltaan mantelimaiset. Häntä kiertyy koiran selän päälle. Hyväksytyt värit ovat kellanruskea eri sävyissään (hieman hiilikkoväriä sallitaan), musta, havannanruskea, valkoinen, tupakanruskea ja punertavanruskea. Edellä mainitun väriset laikut ovat sallittuja. Tan-merkit sallittu kaikissa värivivahteissa. Havannankoiran turkki on pitkä, ja vaatiikin säännöllistä harjausta ja hoitoa.
Luonne ja käyttäytyminen.
Luonteeltaan havanais on ystävällinen, leikkiinkutsuva ja joskus tavataan herkkiäkin havannankoiria. Innokkaan havannan omistajalta edellytetään hyviä hermoja, sillä tämä yleensä hyväkäytöksinen lemmikki voi joskus olla myös varsin vilkas ja kujeileva. Havanna on miellyttävätapainen, utelias ja älykäs seurakoira, joka kiintyy syvästi omistajaansa. Poikkeuksellisen valppautensa ansiosta ne on helppo kouluttaa varoittamaan vieraista. Pentuna havannankoira on aikamoinen riiviö ja häärijä. Elämäniloinen rotu on sopeutuvainen ja viihtyy hyvin niin maalla kuin kaupungissakin, mutta aina on otettava huomioon sen erityinen seurallisuus, sillä tämä rotu viihtyy erittäin hyvin ihmisten seurassa.
Turkki ja karvapeite.
Villava aluskarva on niukka ja puuttuu usein kokonaan. Peitinkarva on hyvin pitkää (täysikasvuisella koiralla 12 - 18 cm), pehmeää, litteää tai laineikasta ja voi muodostaa kiharaisia suortuvia. Karvaa ei saa trimmata, muotoilla tai leikellä, lukuun ottamatta käpäläkarvojen siistimistä.
Terveys.
Havannankoirat ovat yleisesti ottaen pitkäikäisiä, terveitä ja elinvoimaisia. Rodussa kuitenkin on tiettyjä sairauksia ja terveydellisiä ongelmia, mitä on muillakin bichon-ryhmän roduilla, jotka ovat vaikuttaneet tämän havaneesin rodun kehittymiseen. Tiedetään, että rodun linjoihin vaikuttaneita perinnöllisiä sairauksia ovat esimerkiksi patellaluksaatio ja silmäsairauksia. Niiden lisäksi rodun terveyttä voi pahentaa esimerkiksi havaneesin ympäristötekijät, fyysiset traumat ja oikeanlaisen hoidon puute.
Havannalaiset Ry suosittelee, että jalostukseen käytettävät koirat ovat tietysti terveitä, polvien osalta patellaluksaatioastetta korkeintaan 1, ja niiden tulisi olla vähintään vuoden sisällä silmätarkastettuja. Patellaluksaatiolla tarkoitetaan koiran polvea, jonka nivel on löystynyt tai polvilumpio on mennyt sijoiltaan. Eläinlääkäri voi todeta parhaiten, onko polvet terveet. Kun patellaluksaatio ei ole ilmennyt tapaturman johdosta, se on perinnöllinen, mutta ei ole vielä ainakaan tarkkaa tietoa siitä, millainen sen periytymistapa on. 1-asteen patellaluksaatio on yleensä oireeton. Silloin polvilumpio saadaan käsin siirtymään pois telauomasta, mutta joka tapausessa se palaa takaisin, kun ote irtoaa. Jos patellaluksaatio on 2-asteinen, koira ravatessaan ontuu tai hyppii kolmella jalalla, jolloin polvilumpio on luiskahtanut pois paikoiltaan. Kun polvilumpio palaa takaisin paikoilleen, se jatkaa juoksuaan kaikilla neljällä tassulla. Kun patellaluksaatio on jo 3-asteessa, polvilumpio on pysyvästi poissa paikoiltaan ja 4-asteessa sitä ei voi käsin palauttaa paikoilleen. Yleensä patellaluksaation aiheuttamaa kipua on vaikea erottaa koirasta.


Julkisoikeus.
Julkisoikeus tarkoittaa sitä oikeusjärjestyksen osaa, jonka tarkoituksena on säädellä julkisen vallan käyttöä. Julkisoikeuden osa-alueita ovat hallinto-oikeus, rikosoikeus, prosessioikeus, valtiosääntöoikeus ja vero-oikeus. Hallinto-oikeus voidaan edelleen jakaa yleishallinto-oikeuteen ja erityishallinto-oikeuteen. Erityishallinto-oikeuden osa-alueita puolestaan ovat kunnallisoikeus, virkamiesoikeus, finanssihallinto-oikeus, sosiaalioikeus, poliisioikeus ja ympäristöhallinto-oikeus.
Julkis- ja yksityisoikeuden välinen erottelu ei ole nykyään enää aina kovin yksinkertaista. On olemassa oikeudenaloja, joilla liikutaan molemmilla alueilla. Esimerkiksi ympäristöoikeudessa kohtaavat yksityisoikeudellinen vapaus käyttää omaisuuttaan haluamallaan tavalla ja julkinen luonnon suojelemisen intressi. Työoikeudessa puolestaan kohtaavat sopimusvapaus ja julkisen vallan halu suojella (työ)sopimussuhteen heikompaa osapuolta. Eurooppaoikeus taas ei noudata lainkaan tätä perinteistä jaottelua julkis- ja yksityisoikeuteen.
Julkisoikeus kuuluu tutkimusalana oikeustieteisiin, mutta nimen omaan tuon nimiset oppiaineet kuuluvat kuitenkin hallintotieteisiin. Julkisoikeuden tutkimusta harjoitetaan Suomessa paitsi juristikoulutusta antavissa yliopistoissa, myös hallintotieteiden piirissä, nimittäin Tampereen, Vaasan, Joensuun ja Lapin yliopistoissa. Julkisoikeuden alaa opiskelleita valmistuu siis yhtäältä oikeustieteen alalta ja toisaalta hallintotieteiden alalta. Lisäksi Åbo Akademissa on mahdollista suorittaa politices-alan eli kirjaimellisesti 'valtiotieteen' tutkintoja pääaineena julkisoikeus.


Sopimusoikeus.
Sopimusoikeuden kohteena ovat sopimukset, joiden osapuolina voivat olla yksityishenkilöt, yritykset, kunnatkin, valtio ja muut julkisyhteisöt. Tätä nykyä julkisyhteisöjen sopimusvapaus on kapeampi kuin yksityisten. Etenkin kilpailuttamista koskevat lait ja määräykset vaikuttavat sopimiseen.
Tämä artikkeli koskee lähinnä varallisuusoikeudellisia sopimuksia, Sopimusoikeuden yleisiä periaatteita sovelletaan kuitenkin myös esimerkiksi avioehtosopimuksiin ja perinnön luovuttamiseen.
Suomen sopimusoikeuden yleiset periaatteet.
Sopimusoikeuteen kuuluu yleisiä periaatteita, joista eräät ilmenevät lainsäädännöstä, mutta toiset eivät. Eräistä sopimustyypeistä on erikoislainsäädäntöä, kuten kiinteistön kaupasta. Eräitä sopimuksia koskevat riidat ratkaistaan yleisten periaatteiden ja kauppalain tai kuluttajansuojalain perusteella. Työsopimuksista on suuri määrä erikoislainsäädäntöä.
Tällä oikeudenalalla oikeuskäytännön merkitys on hyvin suuri.
Lähtökohtana on "yksityisautonomia" eli oikeusvaltiossa kaikille oikeustoimikelpoisille ihmisille ja oikeuskelpoisille yhteisöille kuuluva vapaus velvoittautua.
"Päätäntävapaus" antaa osapuolille mahdollisuuden valita itse, solmiiko sopimuksen vai ei. "Sopimuskumppanin valitsemisen vapaus" antaa osapuolen valita, kenen kanssa sopimuksensa solmii.
"Sisältövapaus" takaa osapuolille mahdollisuuden päättää vapaasti esimerkiksi hinnasta ja muista sopimusehdoista. "Muotovapaus" tarkoittaa, että sopimus voi olla tilanteesta riippuen suullinen tai kirjallinen (vrt. kuitenkin keskiset poikkeukset esimerkiksi maakaari ja testamentti). Lisäksi sopimuksilla on "purkuvapaus", sopimuksesta saa irtautua, mutta irtautuminen sopimuksesta vastoin toisen sopijapuolen tahtoa voi olla sopimusrikkomus, joka johtaa vahingonkorvausseuraamukseen.
Nämä vapaudet tarkoittavat sitä, että viranomainen antaa tarvittaessa tukea oikeuden toteuttamisessa. Jos henkilö toimii vastoin sopimusta - esimerkiksi vuokralainen jättää vuokramaksunsa rästiin - loukattu osapuoli haastaa hänet oikeuteen ja tuomioistuin antaa maksutuomion ja ehkä häädön, jotka ulosotto panee täytäntöön.
Sopimusoikeus jaetaan yleisiin oppeihin ja erinäisiin sopimuksiin. Edellinen koskee yleisesti kaikkia sopimuksia; jälkimmäinen koskee sopimustyyppejä, jotka poikkeavat toisistaan paljonkin.
Sopimuksen syntyminen.
Sopimuksen solmimisesta säädetään yleisesti oikeustoimilaissa (laki varallisuusoikeudellisista oikeustoimista). Sopimus syntyy, kun on annettu "tarjous" ja siihen on saatu hyväksyvä ja olennaisilta osiltaan tarjousta vastaava "vastaus". Vastauksen on lisäksi oltava oikea-aikainen. Vastaus joka poikkeaa tarjouksen ehdoista tulkitaan uudeksi tarjoukseksi. Oikeustoimilaki tuntee kuitenkin vain yhden mahdollisen sopimuksen syntytavan. Sitova sopimus voi syntyä myös esimerkiksi tosiasiallisen toiminnan tuloksena, kuten matkustettaessa julkisella liikennevälineellä tai esimerkiksi sopimusneuvottelujen tuloksena.
Suullinen sopimus on sitova, elleivät osapuolet ole sopineet toisin. Kirjallisia sopimuksia käytetään etenkin todistelutarkoituksessa eli jotta sopimuksen sisältö voitaisiin selvittää jälkikäteen. Lisäksi etenkin liikesopimuksissa on tavallista sopia siitä, että sitovan sopimuksen syntyedellytyksenä on kirjallinen muoto ja allekirjoitettu sopimusasiakirja. Osapuolet voivat myös sopia, että kirjallinen sopimus sisältää kaiken sovitun, eikä suullisesti mahdollisesti solmittuihin ehtoihin voi vedota mahdollisessa riitatilanteessa.
Ennen varsinaisen sopimuksen syntyä on voitu tehdä neuvotteluvaihetta koskevia sopimuksia, kuten esisopimuksia. Niissä tarkat ehdot sovitaan myöhemmin, mutta osapuolet kuitenkin sitoutuvat tekemään sopimuksen. Neuvottelutarjoukset eivät yleensä sido esittäjäänsä, jos ne eivät johda sopimukseen. Sellaisia ovat tyypillisesti sovintotarjoukset.
"Culpa in contrahendo" on vahingonkorvausvastuun muoto, joka voi syntyä sopimusneuvottelujen sille osapuolelle, jonka moitittavan toiminnan vuoksi sopimusta ei syntynyt. Tämä vastuutyyppi on poikkeus. Tuottamus sopimuksen täyttämisessä on "culpa in contractu".
Käytännössä hyvin tavallisia ovat "standardisopimukset", joissa toisella osapuolella ei yleensä ole mahdollisuutta neuvotella sopimuksen ehdoista. Esimerkki: postimaksu tai lentolippu. Asiakas joko hyväksyy kuljettajan ehdot sellaisinaan tai vetäytyy hankkeesta.
Edustus.
Sopimuksen voi tehdä toisen henkilön puolesta tätä sitovasti valtuutuksen nojalla. Se on yleensä kirjallinen (valtakirja), mutta myös suullinen valtuutus on pätevä. Asemavaltuutus liittyy edustajan asemaan. Myymäläapulaisella on oikeus kauppiasta sitovasti tehdä sopimuksia eli myydä tavaraa. Prokura oli ennen suhteellisen tavallinen jatkuvan valtuutuksen muoto.
Oikeushenkilön edustuksesta on laissa yksityiskohtaisia sääntöjä, joiden sisältö ilmenee yleensä kaupparekisteristä: kuka "saa kirjoittaa yhtiön nimen". Sopimuksen merkityksestä ja laajakantoisuudesta riippuen joskus osakeyhtiön puolesta toimii kuka tahansa toimihenkilö, joskus hallituksen jäsen, joskus hallitus, joskus hallitus yhtiökokouksen siihen valtuuttamana. Osakeyhtiön osakkaalla ei ole pelkästään osakkuutensa perusteella oikeutta toimia yhtiön puolesta.
Valtuutukseen liittyvät kelpoisuus eli näkyvä, havaittava oikeus toimia toista velvoittavasti ja toimivalta, joka on suppeampi käsite. Oikeustoimilain 11 §:n 1. momentin mukaan oikeustoimi, jonka edustaja tekee kelpoisuutensa rajoissa mutta toimivaltansa ylittäen, sitoo valtuuttajaa, jos kolmas osapuoli ei tiennyt eikä hänen pitänytkään tietää toimivallan ylityksestä. Kysymyksessä on "vilpittömän mielen suoja", joka edellyttää perusteltua vilpitöntä mieltä.
Sopimuksen lakkaaminen.
Sopimuksen tekovaiheessa on usein sovittu sopimuksen lakkaamisen edellytyksistä. Esimerkiksi huoneenvuokrasopimus tehdään olemaan voimassa yhden vuoden tai toistaiseksi siten että se lakkaa yhden kuukauden kuluttua irtisanomisesta.
Sopimusta ei saa purkaa ilman perusteltua aihetta, sillä seurauksena voi olla "vahingonkorvausvelvollisuus". Perusteltu aihe on esimerkiksi suorituksen mahdottomuus, kuten "force majeure" eli voittamaton este. Tällainen sopijapuolten tahdosta riippumaton tapaus, kuten tulipalo tai vakava luonnonilmiö, johtaa suoritusten palauttamiseen puolin ja toisin. Esimerkki: henkilö ostaa mökkiloman Lapista, mutta lomakohde tuhoutuu tulipalossa.
"Sopimusrikkomus" johtaa muun muassa "kauppalain" säännösten mukaan sopimuksen purkamiseen. Sopimusrikkomus on sopijapuolen vastuulla oleva seikka, usein tavaran virhe tai suorituksen viivästyminen. Sopimusoikeudessa on tapana puhua "tuottamuksesta", joka tarkoittaa melkein samaa kuin varomattomuus. Ero yleiseen kielenkäyttöön on ns. objektiivinen standardi. Henkilö laiminlöi toimia tavalla, jolla kuka tahansa toinen hänen asemassaan ollut henkilö olisi toiminut. Auton korjattavakseen ottanut syyllistyy tuottamukseen, jos hän jättää auton lukitsemattomana ulkosalle, ja varas vie sen. Puolustukseksi ei kelpaa, että kukaan ei ole ennen anastanut korjattavaa autoa. Huolellinen henkilö ei jätä autoa lukitsemattomana.
Pätemättömyys.
Sopimusehdot voivat olla pätemättömiä, jos toisen osapuolen oikeutta toimia ja päättää sopimuksesta vapaasti on rajoitettu. Pätemättömyys voi perustua ensinnäkin vahvoihin väitteisiin, joita ovat esimerkiksi törkeä pakko (henkeen tai terveyteen kohdistuva uhkaus) tai toisen osapuolen vajaavaltaisuus. Heikkoja väitteitä ovat muun muassa lievä pakko (maineeseen tai kunniaan kohdistuva uhkaus), kiristys ja petollinen viettely. Jako vahvoihin ja heikkoihin väitteisiin tarkoittaa, että kun sopimuksen kohde on joutunut sivulliselle (kolmannelle henkilölle), vahvaan perusteeseen voi vedota tehokkaasti, vaikka sivullinen ei olisi lainkaan selvillä asiasta. Heikko peruste sen sijaan väistyy, jos sivullinen on saanut esineen hallintaansa vilpittömässä mielessä.
Sopimus on julistettavissa pätemättömäksi myös silloin, kun se on tehty olosuhteissa, joista tietoisen olisi kunnianvastaista ja arvotonta vedota niihin. Tämä oikeustoimilain 33 §:n sääntö on Suomen lain vastine monien muiden maiden väljemmin muotoilluille sovittelu- ja pätemättömyysperusteille (Ruotsin "tro poch heder", Saksan "Treu und Glauben", Ranskan "l'abus de droit".
Sopimuksen "mitättömyys" on eri asia kuin pätemättömyys. Mitättömyys on yleensä alkuperäistä. Esimerkiksi kaksi kymmenvuotiasta eli oikeustoimikelvotonta tekee sopimuksen. Se on oikeudellisesti mitätön ja pysyy sellaisena. Laki kieltää tiettyjä sopimuksia. Esimerkiksi sopimus avioliiton solmimisesta on mitätön, koska ei ole ajateltavissa, että ulosottoviranomainen olisi pakottamassa ihmistä vihille.
Pätemättömyyden ohella puhutaan usein sopimuksen "tehottomuudesta", jolla tarkoitetaan jokseenkin samaa.
Vilpittömän mielen suoja.
Oikeustoimilaki ja velkakirjalaki sisältävät eräiden muiden lakien ohella keskeiset säännöt tilanteista, joissa poiketaan aikaprioriteetin säännöstä. Yleensä esimerkiksi kahdelle myynnissä aikaisemmin tehty oikeustoimi pitää ja myöhempi oikeustoimi väistyy. Vilpittömän mielen suojan perusteella tarkoin määritellyissä tilanteissa tapahtuu kuitenkin ekstinktio, jolloin myöhempi sopijapuoli saa oikeuden sopimuksen kohteeseen ja aikaisempi oikeus väistyy.
Vilpittömän mielen suojan edellytykset ovat esineen hallinta ja perusteltu vilpitön mieli. Lisäksi saajalla on oltava järkevä peruste pitää itseään sopijapuolena. Esineen "löytäjä" ei saa vilpittömän mielen suojaa mutta sitä vastoin vilpin kohteeksi joutunut "ostaja" saa.
Edellytystä on tapana kuvata esimerkillä. Henkilö, joka ostaa yöllä tuntemattomalta henkilöltä edullisesti arvoesineen ei ole perustellussa vilpittömässä mielessä. Henkilö joka ostaa kultasepänliikkeestä käypään hintaan arvoesineen, joka olikin jätetty sinne vain arvioitavaksi, on vilpittömässä mielessä.
Suomen laissa - monista muista maista poiketen - on tärkeä poikkeus säännöstä. Jos esine on joutunut pois oikealta omistajaltaan hallintaan kohdistuvalla rikoksella eli näpistyksen, varkauden, ryöstön tai kiristyksen johdosta, se on luovutettava lunastuksetta eikä vilpittömän mielen suojaa ole. (Asetus rikoslain voimaanpanemisesta 11 §).
Kiinteistöoikeudessa sama "julkisvaikutus", joka hallinnalla on irtaimissa esineissä, toteutuu kirjaamisella, kuten lainhuudolla. Immateriaalioikeudessa ei tunneta vilpittömän mielen suojaa.
Tärkeä mutta hiukan monimutkainen vilpittömän mielen suoja jaotellaan oikeustieteessä usein yleiseen sivullissuojaan ja maksusuojaan. Viimeksi mainittu tulee ajankohtaiseksi kun esimerkiksi velasta vaaditaan suoritusta toiseen kertaan velkakirjalaki.
Kohtuuttomat sopimusehdot.
Sopimusoikeuden lähtökohta on usein toisteltu periaate pacta sunt servanda - sopimukset on pidettävä. Siksi sopimuksen osoittautuminen osapuolelle epäedulliseksi ei johda sen muuttamiseen tuomioistuimessa.
Oikeustoimilain 36 §:n mukaisesti sopimusta voidaan kuitenkin kohtuullistaa jättämällä se kokonaisuudessaan tai osin vaikutuksetta. Kohtuuttomuutta arvosteltaessa on otettava huomioon oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema, sopimusta tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat. Tyypillisesti elinkeinonharjoittajien välisen sopimuksen muuttaminen tuomioistuimessa on harvinaista, kun taas sopimusta, jossa ovat mukana kuluttaja ja elinkeinonharjoittaja, sovitellaan helpommin. Asiasta on kuluttajansuojalaissa erikoismääräykset.
Mahdollisuus sopimusten sovitteluun sisältyy EU:n velvoittavaan lainsäädäntöön.
Erinäiset sopimukset.
Monet sopimustyypit ovat erikoistuneet niin pitkälle, ettei niiden merkitys aukea yleisten oppien perusteella. Sellaisia ovat "vakuutussopimukset", joista on runsaasti lainsäädäntöä ja "kuljetussopimukset". Pankkitoiminnassa ja luotonannossa on runsaasti hyvinkin mutkikkaita järjestelyjä, joista vanhimmat erikoislainsäädännön kohteet olivat "vekseli" ja "shekki". Tavallisille kansalaisille tutut "pankkikortit" ja "luottokortit" aiheuttavat usein sopimusoikeudessa keskeisen "takautumisoikeuden" ongelman: jos joku joutuu maksamaan suorituksen toisen puolesta, hänellä on kenties oikeus saada kolmannelta korvaus. "Tietotekniikkaan" liittyviä sopimuksia on usein pidetty erityisinä sekä toimittajien että asiakkaiden kannalta, vrt. Takki (2003). Tietotekniikan ja siihen liittyvien palvelujen toimittamista ja hankkimista helpottamaan on laadittu Tietotekniikka-alan IT2000 sopimusehdot.
Taustaa.
Sopimus on monissa kulttuureissa rituaali, jonka pätevyys edellyttää tarkkaa muotojen noudattamista. Tässä mielessä avioliittoon vihkiminen on edelleen meilläkin rituaalinen sopimus. Myös omassa oikeusperinteessämme kiinteistönkauppaan liittyi valan vannomista, lukuisien todistajien läsnäolo ja vastaavaa. Yleisen, periaatteessa kaikille aikuisille avoimen sopimusoikeuden läpimurto tapahtui oikeastaan vasta 1800-luvulla. Seuraavan vuosisadan lopulla erilaiset "standardisopimukset" ja anglosaksisen mallin mukaan "lisensseiksi" kutsut yksipuolisesti asetetut sopimusehdot alkoivat hallita.
Luultavasti sopiminen ja sopimusvapaus ovat läheistä sukua tasa-arvon ja demokratian aatteille; varhaiset tulkinnat yhteiskunnasta perustuivat kuviteltuun "yhteiskuntasopimukseen" eli vapaiden henkilöiden – silloin miesten – vapaaehtoiseen liittoutumiseen itse määrääminsä ehdoin vaihtoehtona perinteisille hallitsijoille. Tämä ajattelu ja uudenaikaisen sopimusoikeuden periaatteet näkyvätkin hyvin selvästi Yhdysvaltojen ja Ranskan 1700-luvun lopun vallankumousten julistuksissa. Vastaavasti välttämätön maareformi, Suomessa torpparivapautus edellyttivät lainsäätäjän kajoamista sopimuksiin määräämällä maanvuokraajille mahdollisuuden lunastaa tila omakseen, vaikka omistaja olisi vastustanut sitä. Nykyaikaisen sopimusoikeuden joustavat elementit, kuten sovittelumahdollisuus, ovat puolestaan selvästi yhteydessä ensimmäistä maailmansotaa seuranneisiin suurinflaatioihin, jotka tuhosivat todellisen sopimuspohjan. Skandinaviassa onkin usein puhuttu "edellytyksistä", joiden pettäminen voi johtaa sopimussidonnaisuuden raukeamiseen. Tällainen edellytys on eri asia kuin sopimuksen "ehto", esimerkiksi purkava ehto, jonka nojalla sopijapuolella on mahdollisuus vetäytyä sopimussidonnaisuudesta.
Suomessa jopa lakimiehet nojautuvat nykyisin välillä liiaksi amerikkalaiseen sopimusoikeuteen ("law of contracts"), joka lopultakin eroaa varsin paljon meillä noudatettavista säännöistä. Suomessa velvoiteoikeus tukeutuu oikeustoimilakiin, ja alan suurimpia auktoriteetteja ovat eräissä tapauksissa vuosikymmeniä sitten julkaisseet skandinaaviset kirjoittajat.


Vahingonkorvausoikeus.
Vahingonkorvausoikeus on yksityisoikeuden osa, joka jakautuu sopimusperusteiseen ja sopimuksenulkoiseen vastuuseen. Vahingonkorvausoikeus on vahvasti yhteydessä rikosoikeuteen ja ennen vuotta 1974 vahingonkorvauksista säädettiinkin rikoslaissa.
pääperiaate ilmenee lain 2. luvun:stä: ”Joka tahallisesti tai tuottamuksesta aiheuttaa toiselle vahingon, on velvollinen korvaamaan sen --.”
Vahingonkorvauslakia sovelletaan ns. delikti- eli sopimuksenulkoiseen vastuuseen. Klassinen esimerkki deliktivastuusta on taloyhtiön vastuu vahingosta, joka syntyy jalankulkijan liukastuessa huonosti hiekoitetulla jalkakäytävällä. Deliktivastuun vastakohtana on sopimusvastuu, jota käsittelee oikeudenaloista sopimusoikeus. Tällöin vastuukysymykset on usein sovittu sopimusneuvottelujen yhteydessä.
Korvauskelpoisuus.
Henkilö- ja esinevahingot ovat korvauskelpoisia ilman erityisedellytyksiä samoin kuin näistä vahingoista seuraavat taloudelliset vahingot, mutta ns. puhtaan varallisuusvahingon korvaaminen "sopimuksenulkoisissa suhteissa" edellyttää joko erityissäännöstä tai vahingonkorvauslain 5. luvun 1 §:n mukaisia perusteita, jolloin vahinko on korvauskelpoinen, kun vahinko on aiheutettu
Sopimukseen perustuvan korvausvastuun piiriin kuuluvat taloudelliset vahingot korvataan osapuolten sopimuksen ja sopimusoikeuden periaatteiden mukaisesti, ja niihin ei sovelleta vahingonkorvauslakia.
Vahingonkorvauksen suuruuden määrittämiseen liittyy käsite eduntasoitus. Se tarkoittaa, että vahingon määrästä vähennetään korvauksen saajalle vahingosta koitunut hyöty tai vahingolta säästyneen omaisuuden arvo.
Ankara vastuu.
Myös valtiollisten toimijoiden rokotuskampanjan aiheuttamaan vahinkoon on korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessä sovellettu ankaran vastuun periaatetta.


Immateriaalioikeus.
Coca-Cola -tavaramerkki on maailman tunnetuimpia immateriaalioikeuksia.
Immateriaalioikeudet ovat omistusoikeuden ja sopimusoikeuden läheinen aineettomiin omistuksiin liittyvä oikeudenala, joka koostuu lukuisista eri osa-alueista.
Oikeuksien tyypit.
Yleisimmin immateriaalioikeudet jaetaan tekijänoikeuksiin ja teollisoikeuksiin.
Immateriaalioikeuden käytöstä sen omistajalle maksettavaa sopimuspohjaista korvausta kutsutaan rojaltiksi tai lisenssimaksuksi.
Oikeuksien käyttö.
Patentti perustuu alun perin tavoitteeseen, että yleishyödylliset keksinnöt eivät mene keksijänsä mukana hautaan - vastineeksi keksinnön (esimerkiksi valmistusmenetelmän) julkistamisesta keksijä saa rajoitetun yksinoikeuden keksinnön hyödyntämiseen. Keksintöjen julkistamisen on katsottu myös edistävän hyödyllistä tekniikan ja valmistustaidon kehittymistä. Tavaramerkki- ja toiminimioikeudet palvelevat tuotteen valmistajan tunnistamista ja suojaavat siten ostajan oikeuksia. Immateriaalioikeuksia on perusteltu myös sillä, että ne toimivat luovan työn taloudellisena kannustimena.
Arvostelua.
Patenttia ja sitä lähellä olevia teollisoikeuksia on arvosteltu siitä, että myönnetty yksinoikeus on liian laaja ja yksinoikeuksia myönnetään liian kevein perustein, minkä arvostelijat väittävät hidastavan tekniikan ja valmistustaidon edistymistä.


Luettelo sairauksista.
__NOTOC__
Lähteet.
Sairaudet


Poliittiset hyveet.
Crick näki nämä demokraattiset hyveet vaihtoehtoina jollekin ideologialle tai absoluuttiselle moraalille.


Irtaimisto.
Irtaimistoon kuuluvat kaikki ne esineet, jotka eivät kuulu kiinteisiin esineisiin. Irtaimisto voidaan jakaa "tavanomaisiin irtaimiin reaaliesineisiin" ja "ei-tavanomaisiin esineisiin".
Tavanomaisiin esineisiin luetaan kaikki tavanomaiset esineet, kuten kirjat tai astiat.


Oikeussubjekti.
Oikeussubjekti on lakitieteessä sellainen taho, joka voi saada oikeuksia ja tulla velvoitetuksi. Tätä ominaisuutta kutsutaan oikeuskelpoisuudeksi. Oikeussubjekteja ovat luonnolliset henkilöt eli ihmiset sekä oikeushenkilöt, joita ovat erilaiset yritykset, yhteisöt ja julkisoikeudelliset tahot.
Eläin tai ympäristö ei ole oikeussubjekti. Niiden oikeudellinen asema on järjestetty oikeussubjekteihin kohdistettujen ohjeiden tai kieltojen avulla. Eläin ei itse voi vaatia oikeuksiensa toteuttamista tuomioistuimessa. Eläin katsotaan lähinnä esineeksi, vaikka joissain oikeusjärjestyksissä on tunnustettu, että eläimilläkin voi olla itsenäisiä perusoikeuksia kuten oikeus elämään.
Luonnollinen henkilö.
Luonnolliset henkilöt ovat vain ja ainoastaan ihmisiä. Jokainen ihminen on syntymästään lähtien kuolemaansa tai kuolleeksi julistamiseensa saakka oikeussubjekti. Ihminen ei voi luopua oikeuskelpoisuudestaan eikä oikeuskelpoisuutta voida myöskään rajoittaa, lakkauttaa tai poistaa ihmisen elinaikana.
Alaikäinen tai holhouksenalaiseksi julistettu luonnollinen henkilö on vajaavaltainen, jolloin hänen oikeustoimikelpoisuuttaan on rajoitettu. Tämä merkitsee, että hän voi vain rajoitetusti tehdä itsenäisesti päteviä oikeustoimia. Alaikäisen eli alle 18-vuotiaan puolesta oikeustoimia tekee pääsääntöisesti huoltaja ja toimintakelpoisuudeltaan rajoitetun puolesta edunvalvoja (aikaisemmin holhooja tai uskottu mies). On kuitenkin huomattava, että vajaavaltainen voi Suomessa pätevästi itse tehdä olosuhteisiin nähden tavanomaisia ja merkitykseltään vähäisiä oikeustoimia (Holhoustoimilaki 24 §).
Oikeushenkilö.
Oikeushenkilö eli "juridinen henkilö" on henkilöiden tai pääomien yhteenliittymä, jolla on omat oikeutensa ja velvollisuutensa. Oikeushenkilöitä tarvitaan taloudellisen, aatteellisen tai yhteiskunnallisen toiminnan järjestämistä varten. Vain lainsäädännön tuntemat oikeushenkilöt voivat saada oikeussubjektin aseman. Esimerkiksi kuolinpesä ei ole oikeushenkilö, vaikka se on lailla säännelty väliaikainen henkilöyhteenliittymä.
Oikeushenkilöön liittyviä keskeisiä kysymyksiä ovat miten se perustetaan, miten sitä edustetaan, vastaako edustaja henkilökohtaisesti sen velvoitteista, onko jäsen vastuussa sen velvoitteista ja miten se lakkautetaan.
Oikeushenkilöitä ovat kauppaoikeudelliset yhteisöt (kuten osakeyhtiöt ja osuuskunnat), siviilioikeudelliset yhteisöt (kuten yhdistykset ja säätiöt) sekä julkisyhteisöt (kuten valtio, kunnat tai seurakunnat). Julkisyhteisöt ovat julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä ja muut ovat yksityisoikeudellisia oikeushenkilöitä.
Yksityinen elinkeinonharjoittaja (toiminimi) ei ole oikeushenkilö vaan yksityishenkilöön rinnastettava elinkeinotoiminnan harjoittaja.
Valtion tai kunnan "hallintoelimet" eivät ole oikeushenkilöitä. Esimerkiksi verovirasto ei ole oikeushenkilö, vaikka se voi käyttää valtion puhevaltaa oikeudenkäynnissä. Kansainväliset järjestöt ovat myös oikeussubjekteja, joiden oikeudet vahvistetaan kansainvälisellä sopimuksella ja usein myös erityissopimuksilla, kuten isäntävaltiosopimuksella.
Oikeushenkilön oikeuskelpoisuuden alkuhetki riippuu oikeushenkilön tyypistä. Esimerkiksi avoin yhtiö on oikeuskelpoinen heti, kun se on perustettu, mutta osakeyhtiö vasta tultuaan rekisteröidyksi. Oikeushenkilön käytännön toiminta voi lakata, vaikka se oikeushenkilönä yhä onkin olemassa. Sillä on tällöin yhä jäljellä oikeuskelpoisuus ja oikeudellinen toimintakyky, koska ne päättyvät vasta, kun oikeushenkilö puretaan oikeudellisesti. Oikeushenkilön toiminnan lakkaaminen ei siten poista rangaistusvastuuta, vaikka se voi vaikuttaa yhteisösakon suuruuteen. Käytännössä esiintyviä yhteisöjä, jotka eivät ole oikeushenkilöitä, ovat rekisteröimättömät yhdistykset, epäitsenäiset rahastot tai säätiöt ja verotusyhtymät. Epäitsenäisiä rahastoja ovat esimerkiksi lahjoitus- ja testamenttirahastot. Tällaiset muodosteet jäävät rangaistusvastuun ulkopuolelle.
Käsite.
Käsitteenä oikeussubjekti on sidoksissa kulloiseenkin oikeusjärjestelmään. Aiemmin vallinnut sukuoikeus ei pitänyt yksityistä ihmistä oikeussubjektina. Ihminen oli suvun jäsen ja oikeus oli sukujen välistä. Suvun ulkopuolelle joutuneella ihmisellä ei tällöin ollut oikeuksia.
Rooman valtakunnan oikeus ei tuntenut oikeushenkilön käsitettä. Ammattikunta tai muu yhdistys oli oikeuskelpoinen, kun joku henkilö toimi sen puolesta. Luonnollisista henkilöistä eli ihmisistä vain vapaat ihmiset olivat oikeuskelpoisia subjekteja, sillä orjat rinnastettiin esineisiin.
Epävarsinaiset oikeushenkilöt.
Epävarsinaisia oikeushenkilöitä ovat konkurssipesät ja kuolinpesät. Konkurssipesä voi olla muun muassa yhteisösakkovaatimuksen kohteena, koska sillä on oikeudellinen toimintakyky ja oikeuskelpoisuus. Konkurssipesä vastaa ennen konkurssia tehdyn rikoksen seuraamuksena tuomitusta yhteisösakosta. Näin oikeushenkilön joutuminen konkurssiin ei poista rangaistusvastuuta. Jos konkurssiin asettaminen tapahtuu ennen kuin yhteisösakko on ehditty tuomita, konkurssipesästä tulee oikeusjutun vastaaja konkurssivelallisen sijaan. Koska yhteisösakon peruste on syntynyt ennen konkurssia, on se tavalliseen tapaan valvottavaa konkurssivelkaa eikä konkurssipesän velkaa.
Vaarallinen oikeussubjekti.
Vaarallinen oikeussubjekti tarkoitti aiemmin sellaisia suomalaisia yhteisöjä ja säätiöitä, joissa ulkomaalaisella henkilöllä tai oikeushenkilöllä oli tai saattoi olla laissa määritelty määräysvalta. Tällaisen yhteisön oikeutta omistaa Suomessa kiinteistöjä ja osakkeita oli rajoitettu. Asiaa koskeva säädös oli niin sanottu rajoituslaki eli laki ulkomaalaisten sekä eräiden yhteisöjen oikeudesta omistaa ja hallita kiinteätä omaisuutta ja osakkeita (219/1939). Laki kumottiin lailla ulkomaalaisten yritysostojen seurannasta (1612/1992). Alun perin ehtoja kiinteän omaisuuden hallitsemiselle Suomessa annettiin asetuksella 25. helmikuuta 1851.
Rajoituslaki määräsi, ettei ulkomaalainen, ulkomainen yhtiö, osuuskunta, yhdistys, säätiö tai muu yhteisö ilman valtioneuvoston lupaa saanut omistaa tai viittä vuotta pidempään vuokrata kiinteää omaisuutta. Petsamon kunnan alueesta säädettiin erikseen. Rajoituslaki koski myös kauppayhtiöitä ja kommandiittiyhtiöitä, joissa oli yhtiömiehenä ulkomaalainen, sekä suomalaisia taloudellisia yhdistyksiä, joiden säännöt sallivat ulkomaalaisten ottamisen jäseniksi. Rajoitukset eivät koskeneet osakeyhtiöitä, joiden yhtiöjärjestyksessä oli määräys, etteivät ulkomaalaiset saaneet omistaa osakkeita enempää kuin viidesosan.


Oikeustoimi.
Oikeustoimi on tahdonilmaisu, jolla perustetaan, muutetaan tai kumotaan oikeussuhde. Erilaisia oikeustoimia voidaan ryhmitellä yksipuolisiin ja kaksipuolisiin tai vastikkeettomiin ja vastikkeellisiin. Lahjan antaminen tai testamentti on tyypillinen yksipuolinen, vastikkeeton oikeustoimi. Tyypillisiä kaksipuolisia oikeustoimia ovat sopimus ja avioliitto.
Oikeustoimet voivat olla valtuutetun tekemiä, jolloin oikeustoimi sitoo kuitenkin valtuuden antajaa (päämiestä) suoraan. Oikeustoimi voidaan tehdä myös kolmannen hyväksi. Henkivakuutus on esimerkki kolmannen hyväksi tehdystä oikeustoimesta.
Suomessa varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetussa laissa (ns. oikeustoimilaki, 228/1929) on säädetty oikeustoimista ja niiden oikeusvaikutuksista, joista esimerkkinä mainittakoon lain 1 §:n mukainen tarjous—vastaus-mekanismi ja siitä seuraava sopimuksen syntyminen.
Oikeustoimiin liittyy "tahto ja tahdon ilmaiseminen". "Tahdolla" tarkoittaa halua tulla sidotuksi siten kuin tahdonilmaisussa on mainittu. Tahdonilmaisun on kohdistuttava toiseen henkilöön ja sen tarkoituksena on tulla tämän tietoon. Mikäli ehdot toteutuvat, pidetään tahdonilmaisua pätevänä oikeustoimena. Tahdonilmaisut ovat molempia osapuolia sitovia mikäli ne on tehty ilman varaumia ja vilpittömässä mielessä.
Oikeustoimen pätemättömyys.
"Oikeustoimen pätemättömyydellä" tarkoitetaan, että tehdyllä oikeustoimella ei ole sisältönsä mukaisia oikeusvaikutuksia syntymisessään, sisällyksessään tai muodossaan ilmenevän virheen vuoksi. Oikeustoimen osapuolille ei siten muodostu velvollisuutta menetellä oikeustoimen edellyttämällä tavalla. Suomessa on säännelty pätemättömyydelle perusteita oikeustoimilain 3 luvussa. Säännökset pohjautuvat tahdonmuodostuksen virheisiin. Perusteita oikeustoimen pätemättömyyteen ovat törkeä tai lievä pakko (OikTL 28 § ja 29 §), kiskominen (OikTL 31 §), petollinen viettely (OikTL 30 §), valeasiakirja (OikTL 34 §), ilmaisuerehdys (OikTl 32 § 1 mom.), välitysvirhe (OikTL 32 § 2 mom.) juoksevan sitoumuksen ja kuitin joutuminen pois oikealta omistajaltaan (OikTL 35 §), kunnianvastainen ja arvoton menettely (OikTL 33 §) sekä oikeustoimikelpoisuuden puute.
Pätemättömyyden oikeusvaikutukset tulevat tavallisesti voimaan vain, mikäli oikeustoimen osapuoli vetoaa pätemättömyysperusteeseen. Toisaalta esimerkiksi alaikäisen tai holhottavan oikeustoimikelpoisuuden puute otetaan huomioon viran puolesta mikäli henkilö on tehnyt oikeustoimen, johon hänellä ei ollut kelpoisuutta. Mitättömyydeksi eli itsestään vaikuttavaksi pätemättömyydeksi kutsutaan tilannetta, jossa ei tarvita erityistä toimenpidettä pätemättömyyden voimaan saattamiseksi. Tällöin tuomioistuimen tulee ottaa pätemättömyys huomioon viran puolesta
Pätemättömyyssäännöksiä sovellettaessa oikeustointa pidetään kokonaan pätemättömänä. Jos sen sijaan sovitellaan oikeustoimen kohtuuttomia ehtoja, oikeustoimi jää päteväksi niiltä osin kuin sisältöä pidetään kohtuullisena. Sovittelua puoltaa muun muassa se, että siten voidaan ottaa huomioon sopimuksen synnyn jälkeen muuttuneet olosuhteet.
Oikeustoimen pätemättömyyden vuoksi osapuolten on palautettava oikeustoimen nojalla saamansa suoritukset. Mikäli oikeustoimi todetaan mitättömäksi lain tai hyvän tavan vastaisena, sovelletaan puuttumattomuusperiaatetta, jolloin suorituksen tekemistä tai tehdyn suorituksen palauttamista ei voi vaatia. Jos palautettavan suorituksen palauttaminen ei ole mahdollista, on suorituksen arvo korvattava rahalla vastapuolelle.


Ympäristöoikeus.
Ympäristöoikeus on varsin laaja oikeudenala, jonka tarkoituksena on turvata ympäristön ja luonnonvarojen tehokas mutta ympäristöystävällinen käyttö sekä noudattaa Suomea sitovia kansainvälisiä sopimuksia, kuten Kioton ilmastosopimusta. Aikaisemmin oikeudenala on tunnettu nimellä maa- ja vesioikeus. Ympäristön- ja luonnonsuojelukysymysten muuttuminen yhä tärkeämmiksi yhteiskunnassa on johtanut siihen, että 1980-luvulta alkaen ympäristön- ja luonnonsuojelu ovat vallanneet alaa oikeudenalan perinteisiltä maa- ja vesioikeudellisilta kysymyksenasetteluilta. Ympäristöoikeudellisia asioita käsitellään ja ratkaistaan hallinto-, siviili- ja rikosprosesseissa sekä toimitusmenettelyissä.


Jalo kahdeksanosainen polku.
Buddhalaisuuden Jalo kahdeksanosainen polku (,) on Buddha Śākyamunin opettama tie, joka johtaa kärsimyksen loppumiseen. Se sisältää moraaliohjeita ja käytännön meditaatio-ohjeita. Jalo kahdeksanosainen polku on neljäs Neljästä jalosta totuudesta ja voidaan tiivistää kolmeen kategoriaan: "prajñā" (paaliksi "paññā", viisaus), "śīla" (paaliksi "sīla", moraali) ja "samādhi" (meditaatio, keskittyminen).
Seuraava teksti, "Magga-vibhanga Sutta" (Sutra kahdeksanosaisesta polusta) on Tipitakaan kuuluva "sūtra" () eli Buddhan opetus. Suomennoksen sana "oikea" on käännös sanasta "samyañc" (sanskriitti) tai "sammā" (paali), joka tarkoittaa täydentymistä, kokonaisuutta tai koherenssia ja voi myös merkitä täydellistä tai ideaalia. Se ei tarkoita oikeaa väärän vastakohtana.
Prajñā · Paññā · Viisaus.
1. Samyag-dṛṣṭi · Sammā-diṭṭhi — Oikea ymmärrys (tai oikea näkemys, oikea perspektiivi)
”Ja mitä, munkit, on oikea ymmärrys? Tieto kärsimyksestä, sen syntymästä ja sen loppumisesta, ja tieto harjoituksesta, joka johtaa kärsimyksen loppumiseen. Tätä, munkit, kutsutaan oikeaksi ymmärrykseksi.”
2. Samyak-saṃkalpa · Sammā-saṅkappa — Oikea aie (tai oikea päättäväisyys, oikea ajattelu)
”Ja mitä on oikea aie? Pyyteetön, vapaa pahantahtoisuudesta ja vahingoittamisesta: tätä kutsutaan oikeaksi aikeeksi.”
Śīla · Sīla · Moraali (eettinen toiminta).
3. Samyag-vāc · Sammā-vācā — Oikea puhe
”Ja mitä on oikea puhe? Valehtelemisesta, eripuraa luovasta, hyväksikäyttävästä tai turhasta puheesta pidättäytyminen: tätä, munkit, kutsutaan oikeaksi puheeksi.”
4. Samyak-karmānta · Sammā-kammanta — Oikea toiminta
”Ja mitä, munkit, on oikea toiminta? Toisen elämän riistämisestä, varastamisesta tai siveettömyydestä pidättäytyminen: tätä, munkit, kutsutaan oikeaksi toiminnaksi”
5. Samyag-ājīva · Sammā-ājīva Oikea elinkeino
”Ja mitä, munkit, on oikea elinkeino? On tapaus, jossa jalojen opettama, hylättyään epärehellisen elinkeinonsa jatkaa elämäänsä oikeaa elinkeinoa harjoittaen: tätä, munkit, kutsutaan oikeaksi elinkeinoksi.”
Samādhi · Meditaatio (henkinen kehitys).
6. Samyag-vyāyāma · Sammā-vāyāma — Oikea ponnistus, oikea yritteliäisyys
”Ja mitä, munkit, on oikea ponnistus? "(i)" On tapaus, jossa munkki herättää halua, ponnistelee, luo sitkeyttä, ylläpitää ja toteuttaa aiettaan jotta vielä nousemattomat pahat, taitamattomat ominaisuudet eivät nousisi. "(ii)" Hän herättää halua, ponnistelee, luo sitkeyttä, ylläpitää ja toteuttaa aiettaan hylätäkseen pahat, taitamattomat ominaisuudet, jotka ovat jo nousseet. "(iii)" Hän herättää halua, ponnistelee, luo sitkeyttä, ylläpitää ja toteuttaa aiettaan jotta vielä nousemattomat hyvät, taitavat ominaisuudet nousisivat. "(iv)" Hän herättää halua, ponnistelee, luo sitkeyttä, ylläpitää ja toteuttaa aiettaan jo nousseiden hyvien, taitavien ominaisuuksien ylläpitämiseksi, ymmärtämisen selkeyttämiseksi, lisäämiseksi, kehittämiseksi ja kulminoimiseksi: tämä, munkit, on oikeaa yritteliäisyyttä”
7. Samyak-smṛti · Sammā-sati — Oikea tarkkaavaisuus, oikea valppaus
”Ja mitä, munkit, on oikea tarkkaavaisuus? "(i)" On tapaus, jossa munkki pysyy keskittyneenä kehoon kehossa — tietoisena ja valppaana — luopuen maailmaan liittyvästä himosta ja vastenmielisyydestä. "(ii)" Hän pysyy keskittyneenä tunteisiin tunteissa — tietoisena ja valppaana — luopuen maailmaan liittyvästä himosta ja vastenmielisyydestä. "(iii)" Hän pysyy keskittyneenä mieleen mielessä — tietoisena ja valppaana — luopuen maailmaan liittyvästä himosta ja vastenmielisyydestä. "(iv)" Hän pysyy keskittyneenä mielen kohteisiin mielen kohteissa — tietoisena ja valppaana — luopuen maailmaan liittyvästä himosta ja vastenmielisyydestä. Tätä, munkit, kutsutaan oikeaksi tarkkaavaisuudeksi.
8. Samyak-samādhi · Sammā-samādhi — Oikea meditaatio, oikea keskittyminen
”Ja mitä, munkit, on oikea keskittyminen? "(i)" On tapaus, jossa munkki — vetäytyneenä aistinautinnoista, vetäytyneenä taitamattomista (mielen) ominaisuuksista — tulee ensimmäiseen dhyanaan: vetäytymisestä syntyvään mielihyvään ja iloon, johon liittyy suunnattua ajattelua ja tarkastelua. "(ii)" Ajattelun ja tarkastelun vaiettua hän tulee toiseen dhyanaan: keskittymisestä syntyvään mielihyvään ja iloon, tietoisuuden yhdentymiseen johon ei liity suunnattua ajattelua ja tarkastelua — sisäiseen vakuuttumiseen. "(iii)" Ilon hälvettyä hän pysyy tyynessä tasapuolisuudessa, tietoisena ja valppaana sekä tietoisena fyysisestä mielihyvästä. Hän tulee kolmanteen dhyanaan, josta Jalot sanovat: 'Tyynenä ja tarkkaavaisena, hänellä on mieluisa asumus.” "(iv)" Ylitettyään niin mielihyvän kuin kärsimyksenkin — kuten aikaisemmin katosivat ilo ja vastenmielisyys — hän tulee neljänteen dhyanaan: tyyneyden ja valppauden kirkkauteen, jossa ei ole mielihyvää eikä kärsimystä. Tätä, munkit, on oikea keskittyminen.


Poliittinen filosofia.
Poliittinen filosofia tutkii kysymyksiä valtiosta, auktoriteetista, politiikasta, omaisuudesta ja laista sekä lakisäädösten toteutumista valvovasta vallasta: mitä ne ovat, miksi niitä tarvitaan, mikä tekee valtiosta oikeutetun, mitä oikeuksia ja vapauksia sen tulisi valvoa tai taata, mikä muoto sillä tulisi olla ja miksi, mitä velvollisuuksia kansalaisilla on – jos on, sekä milloin on oikein tehdä vallankumous - jos koskaan.
Klassisen poliittisen filosofian ensimmäiset yhteiskuntafilosofiat olivat monet yhteiskuntasopimuksen periaatteelle perustuvia.


Luettelo valtioista bruttokansantuotteen mukaan.
Luettelo valtioista bruttokansantuotteen mukaan. Bruttokansantuote on ilmoitettu Yhdysvaltain dollarien reaalisen muutoksen mukaan. Luettelossa on myös merentakaisia sekä itsehallinnolisia alueita.
Viitteet.
Valtioista bruttokansantuotteen mukaan


Ideologia.
Ideologia eli aatejärjestelmä tai aaterakennelma on ohjeelliseksi muodostunut aatteiden kokoelma, poliittinen näkökulma todellisuuteen tai kaavoittuneeksi muuttunut poliittinen käytäntö, joka heijastaa tietyn yksilön, ryhmän, yhteiskuntaluokan tai kulttuurin tarpeita ja pyrkimyksiä.
Poliittiset ideologiat.
Poliittisiksi pääideologioiksi on kutsuttu liberalismia, sosialismia ja konservatismia.
Ei ole täyttä yksimielisyyttä siitä, ovatko feodalismi ja merkantilismi vastaavalla tavalla poliittisia ideologioita vai lähinnä tietyille talous- ja yhteiskuntajärjestyksille annettuja nimiä. Myös osaa aiemmin mainituista ideologioista pyritään usein käyttämään puhtaasti teknisinä käsitteinä; toisaalta juuri ideologian epäpoliittiseksi naamioiminen (normaalistaminen, luonnollistaminen) on yksi ideologisen vaikuttamisen keino.
Poliittisen ideologian paradigma ja todellisuuskäsitys voidaan joskus sisällyttää hyvin moniin elämänalueisiin, esimerkkinä vaikkapa Neuvostoliitto, jossa marxismi-leninismi sisällytettiin muun muassa taiteeseen ja erilaisiin tieteen tutkimuskohteisiin. Niin ikään fasismilla on käytännössä esiintyessään tavannut olla poliittisten näkemysten lisäksi vahva esteettinen ihanne sekä ihmiskuva. Kriitikkojen mukaan myös kapitalismi on niin sanotusti uusliberalistisessa vaiheessaan asettanut entistä useamman elämänalan sisällöksi taloudellisen tehokkuuden ja yksityisen eduntavoittelun - sekä sitä korostavan yksilökäsityksen - ja tuonut täten julki ideologiset piirteensä.
Ideologian käsite marxilaisessa teoriassa.
Marxilaisuuden piirissä on tarkasteltu muun muassa ideologian mahdollisesti arkipäiväistynyttä luonnetta. Marxilaisessa ajatteluperinteessä käsitteen ala on varsin laaja ja poikkeaa hieman siitä, miten termi yleiskielessä ymmärretään.
Marxilaisittain ideologian käsite ei viittaa niinkään tietoiseen oppijärjestelmään kuin historiallisesti kehittyneisiin yhteiskunnallistaviin käytäntöihin ja instituutioihin, kulttuuriset muodostumat mukaan luettuna. Ideologialla, etenkin hallitsevalla ideologialla, on piiloista vaikutusvaltaa ihmisten tapaan elää, toimia ja ajatella elämänsä ja toimintansa ehtoja. Ideologinen johtoasema eli hegemonia toteutuu usein epäsuorasti, sillä se ei perustu vain julkilausuttuihin päätelmiin tai kohdattuihin pakkoihin vaan myös kutsuihin, suostumuksiin ja huomaamattomasti suuntaaviin paineisiin. Käsitteen sisältöön ovat vaikuttaneet mm. Antonio Gramsci, Raymond Williams ja Louis Althusser.


Postmodernismi.
Postmodernismi (myös jälki- tai myöhäismodernismi) on taiteen ja filosofian suuntaus. Postmodernismin syntymiseen vaikutti teollistuneen yhteiskunnan muuttuminen toisen maailmansodan jälkeen. Populaarikulttuurin merkitys kasvoi, viestimet muuttuivat ja kulttuuri kansainvälistyi. Puhutaan myös postmodernista elämäntavasta, jossa kulutuksella ja viestintävälineillä on suuri merkitys ja ainekset eri suunnista sekoittuvat – kuten viihde ja korkeakulttuuri. Postmodernin yhteiskunnan on katsottu koostuvan yhä moninaisemmista ja alati vaihtuvista osakulttuureista.
Postmodernismi on monimerkityksinen ja kiistelty käsite. Eri aloilla ja eri teoreetikoilla moderni ja postmoderni tarkoittavat usein eri asioita. Etuliitteen post- tai jälki- sisältävä käsite postmodernismi tarkoittaa modernismin jälkeen tulevaa aikakautta tai tyyliä. Keskeistä on siis käsitys, että modernismista on siirretty uuteen kauteen. Postmodernismista alettiin keskustella 1960-luvulla Yhdysvalloissa kirjallisuuden tutkimuksessa. 1970-luvulla keskustelu postmodernismista siirtyi arkkitehtuurin ja sitten kuvataiteen aloille. Postmodernista filosofiasta alettiin keskustella 1970- ja 80-luvuilla.
Postmoderni taide.
Postmoderni taide on eri taiteenaloilla, varsinkin kuvataiteissa, arkkitehtuurissa, muotoilussa ja kirjallisuudessa, mutta myös musiikissa ja elokuvassa postmodernismin myötä syntynyt tyyli ja käsitteellinen teoria. Sitä luonnehtii sekä yleinen epäluottamus aatteisiin, että melko vaikeasti määriteltävä suhde siihen, mihin taide perustuu.
Postmodernia taidetta alkoi muodostua 1960-luvulta alkaen. Sille on tyypillistä sekatyylisyys eli lainaukset ja pastissit sekä ironia, huumori ja leikkisyys. Erilaisille tulkinnoille jätetään tilaa. Taiteen prosessi ja uusien työskentelytapojen kokeilu korostuu. Yleistä on myös taiteiden välisten rajojen rikkominen. Installaatioon voi yhdistyä esimerkiksi performanssia, käsitetaidetta ja mediataidetta. Aiheet vaihtelevat suuresti, mutta yhtenä suuntauksena ovat olleet arkiset aiheet ja pinnallisuus. Tähän liittyen arkiesineitä on työstetty niin, että ne muuttuvat yleviksi, tai on huonomaalattu arkisia aiheita.
Postmoderni filosofia.
Postmodernismi on yhdistetty etenkin ranskalaiseen filosofiaan. Keskeinen postmodernismin edustaja on Jean-François Lyotard Modernilla ja postmodernilla voidaan viitata esimerkiksi taloudellisiin, taiteellisiin tai kirjallisiin ilmiöihin. Lyotard kehitteli postmodernismin käsitettä yhdistämään näitä merkityksiä. Postmodernismi suhtautuu arvostelevasti valistuksen ja modernin ”hankkeisiin”. Lyotardin mukaan modernille ajalle ovat olleet ominaisia ”suuret kertomukset” esimerkiksi valistuksen tavoitteista ihmiskunnan vapauttamiseksi, ja nämä kertomukset ovat menettäneet vakuuttavuutensa. Postmodernistiseen keskusteluun liittyy muun muassa jälkistrukturalismi.
Postmodernismin arvostelijoiden mukaan monet postmodernistit hylkäävät ajattelun ja keskustelun järkiperäisyyden arvioinnin tunnusmerkit. Tämä johtaa heidän mukaansa siihen, että lopulta kuka tahansa voi sanoa tai tehdä mitä vain. Postmodernismin on väitetty johtavan vaaralliseen relativismiin, jossa totuus, järki ja moraali ovat kokonaan suhteellisia.


Cottingleyn keijukaiset.
Frances keijujen kanssa. Elsien ottama kuva vuodelta 1916.
Cottingleyn keijukaiset olivat kahden nuoren englantilaisen tytön vuonna 1917 julkaisemia väärennettyjä valokuvia, joissa näytti esiintyvän tanssivia keijukaisia. Ne saivat aikanaan suurta huomiota ja paljastuivat väärennökseksi vasta 50 vuoden päästä niiden julkaisusta.
Valokuvien ilmaantuminen.
10-vuotias Frances Griffiths ja 16-vuotias Elsie Wright asuivat Cottingleyssa, lähellä Bradfordissa, Englannissa. Kesällä 1917 tytöt riensivät puutarhasta kertomaan, että olivat nähneet keijuja ja leikkineet niiden kanssa. Vanhemmat eivät uskoneet tarinaa, mutta tytöillä oli valokuvia tapahtuneesta.
Frances ja Elsie ottivat vuosien 1916 ja 1920 välisenä aikana kaikkiaan viisi valokuvaa, joissa näytti olevan tanssivia keijukaisia. Valokuvien perusteella keijukaiset olivat pieniä ihmisiä, joilla oli aikakauden hiustyyli, ohuet leningit ja selässä suuret siivet. Yhdessä kuvassa on olento (englanniksi "gnome"), joka on noin 30 sentin pituinen, joka on pukeutunut jokseenkin elisabetilaiseen tyyliin ja jolla on myös siivet.
Pian valokuvat Cottingleyn keijukaisista levisivät kaikkialle. Jopa kirjailija Arthur Conan Doyle, Sherlock Holmesin luoja, piti valokuvia aitoina. Hän kirjoitti kahdessa lehtiartikkelissa, että kuvat olivat todiste materiaalisen ja järjellisen maailman alta löytyvästä henkimaailman kerroksesta. Epäilystä ei edes herättänyt se, että Elsie Wright tunnettiin taiteilijana, joka oli työskennellyt valokuvalaboratoriassa.
Väärennösten paljastuminen.
Nykypäivänä kuvien tarkastelu paljastaa, että keijut näyttävät paperista leikatuilta kuvilta, joissa on sileä pinta, eikä valaistuskaan sovi yhteen muun valokuvan kanssa.
Harold Snelling, valokuvaväärennösten asiantuntija, sanoi: ”Näitä tanssivia hahmoja ei ole tehty paperista tai mistään kankaasta; niitä ei ole maalattu valokuvan taustalle — mutta eniten minut vakuuttaa se, että kaikki nämä hahmot ovat liikkuneet valotuksen aikana.” Nykyään Snellingin lausunto vaikuttaa kummalliselta maallikkojenkin huomatessa keijukaishahmojen terävyyden, mutta sen selittää epätavallinen käänne asiassa – "British Journal of Photographyn" päätoimittaja Geoffrey Crawley huomasi vuonna 1982, että myöhemmin julkaistut keijukaisten kuvat on painettu jälkikäsitellyistä negatiiveista. Näihin uudempiin negatiiveihin, joiden tekijöistä ei ole varmuutta, on keijuhahmojen piirteitä vahvistettu näyttämään selkeämmiltä (ja samalla paperisemmilta), ja vastaavasti taustaa sumennettu alkuperäisten negatiivien ollessa huomattavasti epäselvempiä. Crawleyn mukaan serkusten käyttämällä kameralla ei ylipäänsä olisi pystynyt kuvaamaan paperikeijuja sillä tarkkuudella, millaisina ne uudemmissa kuvissa näkyvät. Motiivi jälkikäsittelylle on luultavasti ollut keijujen tuominen esiin taustasta – 1900-luvun alkupuolella terävä valokuva vakuutti ihmiset helpommin kuin epäselvä. Tämä ero negatiivien kuvanlaadussa saattaa selittää sen, miksi esimerkiksi Doyle uskoi serkusten tarinaan.
Serkukset puhuivat kiertelevästi kuvien aitoudesta suurimman osan elämäänsä väittäen välillä, että ne olivat väärennöksiä, ja välillä taas jättäen sen ihmisten itsensä ratkaistavaksi. Vuonna 1981 Joe Cooperin haastatellessa heitä The Unexplained -lehteen serkukset tunnustivat, että kuvat olivat väärennöksiä. Frances väitti kuitenkin, että viimeinen otettu kuva oli aito, ja molemmat tytöt ovat väittäneet, että he näkivät keijukaisia mutteivät pystyneet ottamaan niistä kuvia. Kodak-museon kuraattori Brian Coe oli jo kuitenkin vuonna 1972 todennut, että ongelmallinen viides, aidoksi väitetty kuva oli kahdesti valotettu.
Tytöt sanoivat, että Elsie oli piirtänyt keijukaiset Arthur Sheppersonin kirjasta "Princess Mary's Gift Book".


Autonominen marxismi.
Autonominen marxilaisuus on 1960-luvulla Italiassa syntynyt marxismin suuntaus, joka on korostanut työväenluokan subjektiutta ja itsehallintoa (autonomia) suhteessa pääomaan, puolueisiin ja valtiovaltaan.


Kuluttajansuojalaki.
Kuluttajansuojalain soveltamisalana on kulutushyödykkeiden tarjonta, myynti ja muu markkinointi elinkeinonharjoittajilta kuluttajille. Se kuuluu oikeudenalojen systematiikassa kauppaoikeuden piiriin tai velvoiteoikeuden piiriin. Kollektiivista kuluttajasuojaa käsittelevät osat on yleensä luettu kauppaoikeuden piiriin, kun taas velvoiteoikeuteen on katsottu kuuluvan kuluttajakauppaa käsittelevät kysymykset.
Markkinoinnin sääntely (2 luku).
Lain mukaan ensinnäkään markkinoinnissa ei saa käyttää hyvän tavan vastaista tai muutoin kuluttajien kannalta sopimatonta menettelyä, kuten harhaanjohtavaa mainontaa tai antaa virheellistä informaatiota tuotteen ominaisuuksista. Myyjä ei myöskään saa toimittaa tuotetta kuluttajalle markkinoinnin yhteydessä, ellei tuotetta ole nimenomaisesti tilattu. Toisaalta muihin kilpaileviin yrityksiin kohdistuva vertaileva maininta on sallittua, kunhan vertailtavat tiedot eivät ole harhaanjohtavia tai totuudenvastaisia. Markkinointia säädellään myös laissa "sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa" sekä markkinoilla muodostuneista eettisistä ja moraalisista säännöistä.
Kuluttajankauppa (5 luku).
Sopimusehto, joka poikkeaa kuluttajansuojalain 4 luvun säännöksistä ostajan vahingoksi, on mitätön. Esimerkiksi tuotteelle myönnetty takuu aiheuttaa usein epätietoisuutta, sillä kuluttajat eivät aina tiedä todellisista oikeuksistaan. Takuuajan rajoittaminen ei ole 4 luvun mukaan mahdollista, vaan kuluttajalla on oikeus vedota tavarassa ostohetkellä olleeseen virheeseen kohtuullisen ajan kuluessa ostohetkestä lukien (max. 10 vuotta). Tämä oikeus kuluttajalla on riippumatta siitä, minkä pituisen takuun myyjä olisi tuotteelle myöntänyt.
4 luvussa ovat myös säännökset ns. vaaranvastuun siirtymisestä. Pääsääntöisesti myyjä vastaa tuotteen toimittamisesta perille ja toimituksen aikana syntyneiden vahinkojen korvaamisesta, ellei kyseessä ole ns. noutokauppa (ostaja hakee tavaran myyjän tiloista). Osapuolilla on myös velvollisuuksia toisiaan kohtaan, muun muassa ostajan tulee tarvittaessa auttaa tavaran perille toimittamista (avata ovia, antaa ohjeita yms.).
Ostaessaan virheellisen tuotteen on ostajalla mahdollisuus vedota joko myyjään tai KSL 5:31 §:n mukaisesti tätä aikaisempaan portaaseen (maahantuoja, valmistaja tms.). Ostaja voi myös vaatia reklamoinnista aiheutuneet välttämättömät kustannukset, esimerkiksi matka- ja puhelinkulut, korvattavaksi.
Etämyynti ja kotimyynti (6 luku).
Koti- ja etämyynnissä ostajalla on 14 päivän palautusoikeus. Toisin kuin muussa kaupankäynnissä ostaja voi perua kaupan tai tilauksen ilman perusteluja. Myyjän on maksettava palautuskulut tai noudettava tavara. Peruutusilmoituksen saatuaan myyjän on palautettava ostajalle kauppahinta viipymättä.


Jäämistöoikeus.
Jäämistöoikeus on yksityisoikeuteen kuuluva oikeudenala, jonka tehtävänä on kehittää ja systematisoida perintöön ja testamenttiin liittyviä oikeudellisia kysymyksiä. Näistä on nykyisellään säädetty muun muassa.


Punaiset prikaatit.
Punaiset prikaatit eli "Brigate Rosse" (BR) on Italiassa toimiva marxilais-leniniläinen aseellinen järjestö.
Taustaa.
Punaisten prikaatien taustalla voidaan nähdä sekä 60-luvun lopun opiskelijaliikehdintä että Italian kommunistisen puolueen piirissä kytenyt tyytymättömyys puolueen reformistista politiikkaa kohtaan. Mielenosoittajien ja poliisin yhteenotot sekä uusfasististen ryhmien väkivallanteot loivat 1968–1969 Italiaan poliittisen jännityksen ilmapiirin, jossa vasemmistoryhmät epäilivät laajasti poliisin ja turvallisuuspoliisin elementtien toimivan yhteistyössä uusfasistien kanssa vasemmistoryhmiä vastaan. Punaiset prikaatit perustettiin 1969 vastaamaan "vallan militarisaatioon" "taistelun militaarisaatiolla".
Punaisten prikaatien mahdollisen edeltäjänä voi pitää myös Giangiacomo Feltrinellin "Partisaanitoiminnan ryhmää" (GAP), joka toimi vuosina 1969-1972 tehden omaisuuteen kohdistuvia iskuja mm. suuryhtiöitä ja konsulaatteja vastaan sekä lähetti piraattiradiota.
Varhaiset vuodet.
Ensimmäiset Punaisten prikaatien nimissä allekirjoitetut "kommunikeat" ilmestyivät syyskuussa [1971 liittyen tehtaissa toteutettuun sabotaasiin. Ensimmäiset kidnappaukset kohdistuivat tehtaiden esimiehiin vuosina 1972-1973, ja kidnapatut vapautettiin lyhyen vangitsemisen jälkeen. Punaiset prikaatit ilmoittivatkin olevansa nimenomaan tehdastyöläisten taisteluita tukeva järjestö, ja organisaation toiminta rajoittui Milanon ja Torinon teollisuuskeskuksiin.
Ensimmäiset Prikaatien toiminnan kuolonuhrit olivat 1974 kaksi uusfasistisen MSI-puolueen jäsentä. Samana vuonna BR kidnappasi Genovan pääsyyttäjän vaatien kahden jäsenensä vapauttamista. Ensimmäisen salamurhaiskun Punaiset Prikaatit toteutti kesäkuussa 1976 tappaen syyttäjä "Francesco Cocon" ja tämän kaksi henkivartijaa. Italian poliisi pidätti samana vuonna joukon järjestön aktiiveja ja tappoi yhden.
Aldo Moron murha.
Radikaalivasemmistolaisen, mutta pikemmin autonomimarxilaisen kuin marxilais-leniniläisen "Autonomia Operaia" -liikkeen noustessa Italiassa huippuunsa 1977 Punaiset prikaatit otti liikehdintään kriittisen näkökannan ja julisti perustavansa "Kommunististen taistelijoiden puolueen" (PCC). Samalla kuitenkin Prikaatien toiminta oli yhä enemmän irtaantunut alkuperäisistä lähtökohdistaan tehdastyöläisten parissa ja keskittyi paljolti syyttäjien ja poliisien painostamiseen järjestön aktiivien vapauttamiseksi.
Italian ex-pääministerin ja kristillisdemokraattisen puolueen johtohenkilön Aldo Moron kidnappaus ja murha 55 päivän vankeuden jälkeen vuonna 1978 oli Punaisten Prikaatien tunnetuin operaatio ja samalla käännekohta järjestön toiminnassa. Yleinen mielipide vasemmistonkin piirissä kääntyi voimakkaasti järjestöä vastaan, ja poliisi aloitti määrätietoisen kampanjan järjestön tuhoamiseksi.
Vuonna 1980 "Patrizio Peci", eräs Punaisten prikaatien johtajista, "kääntyi" poliisin kuulusteluissa ja ilmiantoi monia järjestön jäseniä, turvapaikkoja ja salaisuuksia. Tammikuussa 1981 Punaisten prikaatien vangitut jäsenet järjestivät vankilakapinan, ja BR kidnappasi "Giovanni D'Urson", turvavankiloista vastaavan tuomarin. Saman kesän aikana Prikaatit toteuttivat lukuisia murhia ja kidnappauksia, jotka todistivat järjestön olevan edelleen voimissaan.
Tammikuussa 1982 karabinieerit vapauttivat Prikaatien kidnappaaman yhdysvaltalaisen prikaatikenraali "James Dozierin" ja käännyttivät useita kidnappaukseen osallistuneita BR:n jäseniä ilmiantajiksi.
Punaisten Prikaatien heikennyttyä ja monien jäsenten käännyttyä ilmiantajiksi järjestö repesi 1984 kahteen ryhmään: "Kommunististen taistelijoiden puolue" (BR-PCC) ja "Kommunististen taistelijoiden liitto" (BR-UCC). Samana vuonna useat vangitut Punaisten prikaatien jäsenet hylkäsivät julkisesti aseellisen taistelun toimintamuotona.
Maaliskuussa 1987 BR-UCC murhasi kenraali "Licio Giorgierin" ja 16. huhtikuuta 1988 BR-PCC tappoi senaattori "Roberto Ruffillin". Nämä jäivät kuitenkin Punaisten prikaatien viimeisiksi aktioiksi ryhmien toiminnan loppuessa joukkopidätyksiin.
Punaisten prikaatien henkiinherääminen.
Punaisten prikaatien toiminnan arveltiin päättyneen 80-luvun lopulla, kunnes pääministeri "Massimo D'Aleman" avustaja "Massimo D'Antona" ammuttiin 1999 Punaisten prikaatien nimissä. 20. maaliskuuta 2002 Punaiset prikaatit ampuivat Marco Biagin, Silvio Berlusconin taloudellisen neuvonantajan. Biagin henkivartiointi oli lopetettu 11. syyskuuta 2001 jälkeen voimavarojen vapauttamiseksi kansainvälisen terrorin vastaiseen taisteluun Italian työministeri "Roberto Maronin" vetoomuksista huolimatta.
Maaliskuussa 2003 Italian poliisi ampui junassa käydyssä tulitaistelussa yhden etsintäkuulutetun Punaisten prikaatien jäsenen ja pidätti toisen. Tulitaistelussa sai surmansa yksi poliisi ja toinen haavoittui. Seitsemän Massimo D'Antonan murhasta ja Punaisten prikaatien jäsenyydestä epäiltyä pidätettiin lokakuussa 2003 ja kaksi helmikuussa 2004. Tämän jälkeen ryhmän toiminta näyttää päättyneen.
Bolognassa syyttäjät ovat vaatineet elinkautisia vankeusrangaistuksia "Roberto Morandille", "Nadia Desdemona Liocelle", "Marco Mezzasalmalle" ja "Diana Blefari Melazzille" ja 24 vuoden vankeusrangaistusta "Simone Boccaccinille", jolla ei ollut yhtä merkittävää osaa Marco Biagin murhassa. Teknisen tutkinnan mukaan Massimo D'Antona ja Marco Biagi olisi ammuttu samalla aseella.
Internetissä Punaisten prikaatien julkaiseman 26-sivuisen julkilausuman mukaan Marco Biagi olisi teloitettu merkittävästä roolistaan työreformissa, joka "vaikuttaa kuukausipalkkaa saavien työntekijöiden riiston säätelemiseen". Julkilausuman oli allekirjoittanut "Taistelevan kommunistipuolueen rakentamisen Punainen prikaati", minkä uskottiin 2002 olevan Punaisten prikaatien uusi sukupolvi.


Kim Jong-il.
Kim Jong-il (; hanja: 金正日; neuvostoliittolaislähteiden mukaan 16. helmikuuta 1941, virallisen elämäkerran mukaan 16. helmikuuta 1942 — 17. joulukuuta 2011) oli Pohjois-Korean Korean työväenpuolueen pääsihteeri ja kansallisen puolustuskomitean puheenjohtaja. Pohjois-Koreassa hänet tunnettiin nimillä ”"Rakas Johtaja"” ja ”"Suuri Marsalkka"”. Hänen isänsä Kim Il-sung oli Pohjois-Korean johtaja kuolemaansa saakka 1994. Pohjois-Korean hallitus ilmoitti Kim Jong-ilin kuolemasta joulukuussa 2011. Pohjois-Korean ilmoituksen mukaan hän menehtyi sairaskohtaukseen yksityisjunassaan. Etelä-Korean tiedusteluviranomaisten mukaan Kimin juna ei kuitenkaan ollut tuohon aikaan liikkeellä.
Valtaannousu.
Virallisten tietojen mukaan Kim Jong-il syntyi Baekdu-vuoren sissileirillä nykyisen Pohjois-Korean alueella Kiinan rajan läheisyydessä. Eteläkorealaisten lähteiden mukaan hän puolestaan syntyi puna-armeijan leirillä Neuvostoliiton Habarovskin lähellä. Myös venäläiset lähteet varmistavat tämän. Niissä Kim Jong-ilin syntymäpaikaksi on merkitty Vjatskojen kylä Habarovskin laitamilla. Kim Jong-ilin äiti, Kim Chong-suk, työskenteli korealaisten pakolaisten lastentarhassa.
Vuonna 1991 Kazakstanissa asuva korealainen Yu Song-chol lähetti Pohjois-Korean vierailunsa jälkeen Kim Il-sungille avoimen kirjeen, jossa hän kirjoitti muun muassa seuraavan: ”– – on häpeällistä väittää Paektu-vuorta poikasi syntymäpaikaksi. Muistan, kun sinun poikasi juoksi ympäri Vjastkojea sinun kapteeninhattusi päässään.” Lapsena, ennen paluuta Koreaan, Kim Jong-iliä kutsuttiin nimellä Juri Irsenovitš Kim. Venäläisten tietojen mukaan Kim Jong-il olisi syntynyt vuonna 1941 eikä 1942.
Toisaalta Pohjois-Korean pääkaupungissa Pjongjangissa sijaitsevassa Korean vallankumouksen historian museossa on nähtävillä japanilaismiehityksen aikaisia tiedusteluraportteja, joissa kerrotaan sissipäällikkö Kim Il-sungille syntyneen pojan Paektu-vuoren sissitukikohdassa. Tällaisiin "museoesineisiin" on kuitenkin syytä suhtautua varauksin; Pohjois-Korean propagandakoneisto on nähnyt suurta vaivaa saadakseen kummankin johtajan elämäntarinan sopimaan poliittisiin tarkoitusperiinsä. Lisäksi ”Rakastetun johtajan” syntymäpaikaksi Paektu on mitä sopivin paikka, sillä vuori näyttelee merkittävää osaa vanhassa korealaisessa mytologiassa. Niin koko Korean niemimaa kuin Mantšuriakin olivat Kimin syntymän aikaan Japanin miehittämiä ja pääsy Koreaan oli mahdotonta.
Kim oli kolmivuotias, kun toinen maailmansota päättyi ja Kim Il-sung nousi Pohjois-Korean johtajaksi.
Kaksi Pohjois-Koreasta paennutta pakolaista ovat kertoneet, että Kim olisi lapsena hukuttanut veljensä Kim Shuran.
Kim luultavammin sai suurimman osan opetuksestaan Kiinassa, johon hänet lähetettiin Korean sodan ajaksi. Virallisen version mukaan hän valmistui Pjongjangissa Namsanin koulusta, joka oli erikoiskoulu kommunistisen puolueen virkamiehille. Hänen on myöhemmin sanottu käyneen Kim Il-sungin nimeä kantavaa yliopistoa pääaineenaan poliittinen taloustiede. Kim Jong-ilin valmistumisen aikoihin hänen isänsä, jota ihannoitiin hallinnon propagandassa nimellä ”Suuri johtaja”, oli vankasti vahvistanut asemansa valtion johdossa.
Valmistumisen jälkeen vuonna 1964 Kim Jong-il aloitti nousunsa Korean työväenpuolueen virka-asteikossa. Alkuun hän työskenteli Työväenpuolueen keskuskomitean virkailijana ja vuonna 1973 Kim nousi keskuskomitean jäseneksi ja sihteeriksi. Seuraavana vuonna hänestä tehtiin virallisesti isänsä seuraaja puolueen johdossa. Vuonna 1980, puolueen 6. edustajakokouksessa Kim jong Il nousi puolueen politbyroohon ja hänen asemansa Kim Il-sungin seuraajana vahvistui lopullisesti.
Vallassa.
Kim Il-sung kuoli 82-vuotiaana vuonna 1994, ja Kim Jong-il valittiin kolmen vuoden suruajan jälkeen 1997 puolueen pääsihteeriksi ja seuraavana vuonna Kansallisen turvallisuuden komission puheenjohtajaksi. Presidentin virka jäi avonaiseksi, koska se nähtävämmin lakkautettiin kunnioituksesta Kim Il-sungin muistolle. Kimin ottamat puolueen pääsihteerin ja kansallisen puolustuskomitean puheenjohtajan tittelit kuitenkin edustavat Pohjois-Korean oikeaa valtakeskittymää. Vuonna 1998 kyseistä virka-asemaa ilmaistiin ”korkeimmaksi valtion viraksi”.
Pohjois-Koreasta loikannut Hwang Jang-yop on kertonut, että Kim Jong-il oli vielä isäänsäkin yksinvaltaisempi. Kim Il-sung halusi ministerien olevan uskollisia, mutta hän silti kuunteli ja arvosti heidän mielipiteitään etsiessään ratkaisuja käsiteltäviin asioihin. Kim Jong-il puolestaan piti eriäviä mielipiteitä petturuutena ja halusi henkilökohtaisesti päättää pienistäkin asioista, kuten puoluevirkailijoiden asuntojen koosta ja heille vuosittain jaettavista lahjoista.
Koska maan elintarviketilanne on heikko, on valtakoneisto mielialojen rauhoittamiseksi etsinyt syntipukkeja. Syyskuussa 1997 puolueen keskuskomitean sihteeri So Hwan-hi, jonka vastuualueena oli maatalous, joutui puhdistuksen kohteeksi. Hänet ja 17 muuta henkilöä lienee teloitettu julkisesti. Maasta paenneet ovat kertoneet, että aina kun maahan syntyi epäkohdista johtuvia jännitteitä, Kim Jong-il etsi syyllisiä. "Syylliset" tuomitaan joko vankeuteen tai teloitetaan.
Kim Jong-ilin valtakaudella Pohjois-Koreassa tiukennettiin fyysisesti vammautuneiden sortoa. 8. maaliskuuta 1997 "Le Figaro" kirjoitti, että pohjoiskorealaisten invalidien on turha yrittää asettua asumaan suuriin kaupunkeihin. Heitä karkotetaan vuoristoon tai Keltaisenmeren saarille. Kaksi karkotuspaikkaa on todennettu: Boujun ja Eijo Kiinan vastaisella rajalla. Myös lyhytkasvuisia henkilöitä etsitään ja pidätetään sekä lähetetään eristysleireille, jotta he eivät saisi jälkeläisiä. Kim Jong-il on itse lausunut, että ”kääpiöt on hävitettävä”. Lisäksi Kim Jong-il jatkoi isänsä ”armeija ensin” -politiikkaa (yleisimmin käytetään nimitystä Songun-politiikka), jonka johdosta armeija on saanut 25 prosenttia maan budjetista vastineeksi sotilaiden osallistumisesta muun muassa maanmuokkaus-, patoaltaiden teko- ja tehdastöihin. Väitettyä ulkoista uhkaa käytetään tekosyynä valtaville puolustusmenoille, lisäksi kansan mielialoja ohjaillaan ilmahälytysharjoituksilla ja suurilla sotilasparaateilla.
Vuonna 2002 Kim Jong-il halusi olla sovitteleva Japanille ja myönsi, että Pohjois-Korean tiedustelupalvelu oli siepannut edellisten vuosikymmenten aikana Japanin kansalaisia. Yleisesti on uskottu, että heidät olisi pakotettu opettamaan japania tiedustelupalvelun agenteille, mutta tästä ei ole saatu vahvistusta. Lisäksi useimpien siepattujen ilmoitettiin kuolleen.
Kim Jong-il on ilmaissut ihailevansa Kiinan talousreformeja ja vaurastumista. Vuonna 2002 hän ilmoitti, että ”rahan tulee olla kaikkien hyödykkeiden arvon mitta”. Maassa on aloitettu rajoitettuja markkinatalouskokeiluja.
Koreoiden rajalle on rakenteilla Kaesongin teollisuuspuisto, johon on tulossa 250 eteläkorealaista elektroniikkayritystä. Vuonna 2007 niiden on määrä työllistää kaikkiaan 100 000 pohjoiskorealaista työntekijää. Maan kauppa Kiinan kanssa on kaksinkertaistunut vuosien 2002–2004 välisenä aikana.
Kim Jong-ilin 65-vuotispäivää vietettiin suurin valtiollisin juhlallisuuksin. Juhlallisuuksiin kuului sotilasparaateja ja tanssiesityksiä sekä kukkanäyttely. Kansalaisille jaettiin lahjoja. Seuraajakysymykseen päivänsankari vastasi, että voi hyvin olla ylimpänä johtajana vaikka 80- tai 90-vuotiaana.
16. helmikuuta 2009 juhlittiin Kim Jong-ilin 67-vuotispäivää ohjusuhan merkeissä. Pohjois-Korean virallinen uutistoimisto KCNA välitti aiemmin kyseisenä päivänä tiedon suunnitellusta ohjuskokeesta.
Kansainvälinen politiikka.
Kim Jong-ilin valtakaudella nähtiin joitakin varovaisia yrityksiä parantaa suhteita Etelä-Koreaan. Maiden päämiehet tapasivat, ja vuonna 2000 maat aloittivat "päivänpaistepolitiikan".
Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin aikana tehtiin sopimus, jonka mukaan Pohjois-Korea ei kehitä eikä valmista ydinaseita Jongbonin reaktorissa, ja lopulta suostuu myös sulkemaan reaktorin. Tammikuussa 2003 Pohjois-Korea sanoi sopimuksen irti sanoen Yhdysvaltain pettäneen sopimuksen, ja lokakuussa 2006 maa ilmoitti suorittaneensa onnistuneen ydinkokeen.
4. kesäkuuta 2006 Pohjois-Korea testasi viittä lyhyen matkan ohjusta. Käytössä oli myös kuudes ohjus, pitkän matkan Taepodong-2, joka tuhoutui 40 sekuntia laukaisun jälkeen. Tapaus johti siihen, että Japani ja Etelä-Korea katkaisivat elintarvikeapunsa Pohjois-Korealle, joka jälleen oli ilmoittanut kärsivänsä tulvista.
Helmikuussa 2007 Kim Jong-il sai poliittisen voiton, kun Pohjois-Korean ydinasetilannetta käsittelevät kuuden maan neuvottelut päättyivät Pohjois-Korean vaatimusten täyttämiseen. Vastineeksi turvatakuista, energia- ja elintarviketoimituksista sekä macaolaisen Banko Delta Asian pohjoiskorealaisten talletusten vapauttamisesta pohjoinen lupasi ajaa alas ydinaseohjelmansa. Huhtikuussa 2009 Pohjois-Korea yritti laukaista satelliitin maata kiertämään Taepodong-2:n kantorakettimuunnelmalla. Virallisesta ilmoituksesta huolimatta satelliittia ei saatu maata kiertämään, mutta kantoraketti lensi pidemmälle kuin yksikään aikaisempi Pohjois-Korean raketti, noin 3200 km:n matkan. Kokeesta nousi kova kiista YK:ssa, koska kyse oli selvästi satelliittilaukaisun rinnalla ohjuksen testistä. Pohjois-Korea irtisanoi ydinyhteistyön lännen kanssa, ja ilmoitti käynnistävänsä ydinasemateriaalin tuotannon Jongbonin reaktorissa. Vaikka lännen kanssa eri linjoilla olevat Kiina ja Venäjäkin kehottivat Pohjois-Koreaa palaamaan neuvottelupöytään, Pohjois-Korea ilmoitti katkaisevansa neuvottelut lopullisesti.
22. huhtikuuta 2004 yli sata ihmistä kuoli Ryongchonin katastrofissa. Rautatieasemalla sattunut räjähdys vaati yli sata kuolonuhria, ja se tulkittiin Kim Jong-iliin kohdistetuksi murhayritykseksi, koska hänen junansa oli ohittanut paikan joitakin tunteja aiemmin. Myös Kim Jong-ilin poika Kim Jong-nam yritettiin tappaa.
Kim Jong-iliin liitettyjä myyttejä.
Kuten isäänsä Kim Il-sungiin myös Kim Jong-ilin elämänkulkuun Pohjois-Korean propagandakoneisto liitti lukuisia myyttisiä tapahtumia. Kun Kim Jong-il syntyi, taivaalle on sanottu ilmestyneen kaksoissateenkaaren ja taivaalle syttyneen kirkkaan tähden. Myöhemmin pikku Kim Jong-ilin ensimmäiset lelut olivat konekivääri ja tyhjä ammusvyö. Nämä lelut, kuten muutkin Kimin lapsuudentavarat, ovat nähtävillä Paektu-vuoren museoksi muutetulla sissileirillä.
Kim Jong-ilin virallisen elämäkerran mukaan hän sävelsi kuusi oopperaa kahden vuoden aikana sekä suunnitteli maan pääkaupungin suuren Juche-tornin. Hän oli myös taitava hävittäjälentäjä, vaikka kärsikin lentopelosta. Valtiovierailut Kiinaan ja Venäjälle hän teki junalla. Pohjois-Korean median mukaan Kim Jong-il oli myös golfinpelaaja, ja löikin ensimmäisellä pelikerrallaan useita hole-in-oneja. Hän oli ensimmäistä kertaa pelatessaan saanut pallon reikään viidesti ensimmäisellä lyönnillä ja suoritti kierroksen tuloksella 38 alle parin. Pohjois-Korean median mukaan "Suuri Johtaja" löikin tavallisesti kolme tai neljä hole-in-onea joka kierroksella. 24. marraskuuta 1996 Pohjois-Korean uutistoimisto raportoi seuraavan: ”Kun Rakastettu Johtaja kävi Panmunjonissa tarkastamassa sotilasyksikköjä, alueelle levisi sankka ja yllättävä sumu siten, että Johtaja saattoi tulla ja mennä tarkastamaan vihollisasemia ilman, että häntä saattoi huomata. Sumu hälveni salaperäisesti heti, kun Johtaja asettui valokuvattavaksi sotilaiden kanssa.” Eräällä Keltaisenmeren saarella oli sade heti lakannut, kun ”Johtaja oli saapunut sinne tutkimaan sotatoimikarttaa”. Vastaavia tapauksia kerrottiin julkisuuteen vuosittain.
Pohjois-Korean virallisen uutistoimiston mukaan Kim Jong-il vieraili usein työpaikoilla ja tutkimuslaitoksissa. Jokaisella vierailulla hän hämmästytti kaikkien alojen erityisasiantuntijana. Helsingin Sanomat siteerasi 17. helmikuuta 2007 ulkomaansivujensa ”Sanottua”-palstalla Pohjois-Korean uutistoimiston sähkettä näin: ”Hänen syvä tietämyksensä sähkötekniikasta sai häntä kuunnelleet asiantuntijat laskemaan katseensa nöyrästä kunnioituksesta.”
Japanilainen kansainvälisen politiikan professori ja Pohjois-Korean asiantuntija Toshimitsu Shigemura väittää teoksessaan "The True Character of Kim Jong-il", että Kim Jong-il olisi kuollut jo vuonna 2003 diabetekseen, jonka jälkeen hänen tehtäviään on hoitanut erityisesti koulutettu kaksoisolento. Shigemuran väite pohjautuu hänen Pohjois-Koreasta saamiinsa tietoihin, sekä Japanin ja Etelä-Korean tiedustelupalveluiden selvityksiin. Professori Shigemura uskoo, että salamurhaa pelännyt Kim koulutti aikanaan peräti neljä kaksoisolentoa esiintymään puolestaan julkisissa tilaisuuksissa. Näyttelijät muokattiin plastiikkakirurgian avulla muistuttamaan "Rakastettua johtajaa".
Perhe-elämä.
Kim Jong-ilin yksityiselämästä ei varmuudella tiedetä paljonkaan, sillä hän ei tuonut perhettään julkisuuteen. Kim Jong-ilin uskotaan olleen naimisissa kolmesti. Kolmannen vaimon Ko Young Hinin on ilmoitettu menehtyneen syöpään vuonna 2004. Tämän jälkeen Kim Jong-ilin on arveltu eläneen yhdessä entisen sihteerinsä Kim Okin kanssa.
Varmuudella tiedetään, että Kim Jong-ilillä on neljä lasta: vuonna 1974 syntynyt tytär Kim Sul-song, 1971 syntynyt poika Kim Jong-nam, vuonna 1981 syntynyt poika Kim Jong-chul sekä vuonna 1983 tai 1984 syntynyt poika Kim Jong-un. Kim Jong-nam pidätettiin Tokiossa vuonna 2001, kun hän yritti päästä väärennetyllä passilla Japaniin vieraillakseen lapsensa kanssa Disneylandissa. Nuorempi poika Kim Jong-chul on Kimin ja hänen kolmannen vaimonsa Ko Yong Heen. Hänet on nimitetty Korean työväenpuolueen varajohtajaksi, samaan asemaan mihin Kim Jong-ilin isä aikanaan nimitti hänet.
Elokuvaharrastus.
Kim Jong-ilin sanotaan olleen intohimoinen elokuvien harrastaja sekä keräilijä. Hänen kokoelmassaan huhutaan olleen kymmeniätuhansia elokuvia. Tämän Kim Jong-il itse kiisti. Pohjois-Korean tiedustelupalvelu sieppasi vuonna 1978, arvelujen mukaan Kim Jong-ilin määräyksestä, eteläkorealaisen elokuvaohjaajan Shin Sang-okin ja tämän näyttelijävaimon Choi Eun-heen, joiden piti parantaa ja kehittää Pohjois-Korean elokuvateollisuuden tasoa. Tavoitteena oli saada kansainvälisiä arvostelumenestyksiä. Kim Jong-il oli kiinnostunut taiteista, ja hän panosti huomattavasti elokuvateollisuuden kehittämiseen Pohjois-Koreassa. 1980-luvulla elokuvat "Pulgasari" ja "Hong Gil Tong" menestyivät kansainvälisestikin ja niiden on arveltu olevan Kimin ohjauksessa tehtyjä. Johtajan mieltymyksestä elokuviin kieli myös Pjongjangissa vuonna 1987 ensimmäistä kertaa järjestetty ja vuodesta 1990 alkaen kahden vuoden välein pidetty Pjongjangin kansainvälinen elokuvafestivaali.
Terveys ja mielenterveys.
Etelä-Korean tiedotusvälineet ovat väittäneet Kim Jong-ilin olleen sekä alkoholisti että mielisairas. Jälkimmäisen väitteen on kumonnut Madeleine Albright, joka ollessaan Yhdysvaltain ulkoministeri kävi neuvotteluja Pohjois-Korean johtajan kanssa. Hänen mukaansa Kim Jong-ilin esiintymisessä ja käytöksessä ei ollut mitään epänormaalia, saati mielisairauteen viittaavaa. Vuonna 2001 Kim Jong-ilin tavannut EU:n puheenjohtajamaan Ruotsin pääministeri Göran Persson sanoi Kimin olleen ”viisas ja lukenut mies, joka tuntee ja ymmärtää maailmanpoliittisen tilanteen erittäin hyvin”.


Swazimaa.
Swazimaa eli Swazimaan kuningaskunta on noin miljoonan asukkaan kuningaskunta eteläisen Afrikan sisämaassa, Mosambikin ja Etelä-Afrikan välissä. Se on harvinainen poikkeus Afrikan maiden joukossa, sillä rajoiltaan ja pääosin hallinnollisesti se seuraa siirtomaakautta edeltänyttä valtiota. Maa ja siellä asuva bantukansa ovat saaneet nimensä 1800-luvulla hallinneen kuningas Mswati II:n mukaan. Vakava AIDS-epidemia uhkaa tämän pienen maan tulevaisuutta.
Historia.
Swazimaan alue on ollut asuttuna kivikaudelta asti. Sieltä on löytynyt kalliomaalauksia, joista vanhimmat on tehty noin 25 000 vuotta eaa, uusimmat 1700-luvulla. Ngwenassa on jäänteitä kaivannosta, josta on kaivettu rautapitoista, punamullan kaltaista punaokraa ilmeisesti maalina käytettäväksi. Alueen vanhimmat asukkaat olivat khoisaneja, jotka väistyivät bantuheimojen muuttaessa alueelle.
Swazimaan valtio syntyi zulu-kuningas Shaka Zulun valloitusten aiheuttaman mfecaneliikkeen seurauksena 1800-luvun alkupuolella. Zulumaasta pohjoiseen asuneen ngwane-kansan johtaja Sobhuza loi sotilaallisen valtion, joka myöhemmin nimettiin hänen poikansa Mswatin mukaan ja josta tuli nykyisen Swazimaan edeltäjä. Sobhuzan onnistui puolustaa alueitaan voimankäytön ja diplomatian yhdistelmällä. Hän loi avioliittojen kautta liittoja Ndwandwen ja myöhempien zulujohtajien kanssa ja maksoi näille myös veroja, kun katsoi sen tarpeelliseksi. Sobhuzan luoman voimakkaan armeijan onnistui kuitenkin myös estää sotilaallisesti Dinganen valloituspyrkimykset 1830-luvulla.
Vuonna 1890 Etelä-Afrikka otti maan valtaansa, ja buurisotien jälkeen 1902 Swazimaasta tuli brittiläinen protektoraatti. Swazimaa itsenäistyi vuonna 1968, mistä lähtien valtio on tasapainotellut totalitaarisen monarkian ja demokratiaa vaativien aktivistien välillä. Sen tuki ANC:lle aiheutti 1980-luvulla ulkopoliittisia ongelmia naapurimaa Etelä-Afrikan kanssa.
Politiikka.
Swazimaa on Afrikan viimeinen absoluuttinen monarkia. Sitä hallitsee kuningas Mswati III yhdessä äitinsä kanssa. Swazimaan perustuslaki uusittiin vuonna 2006, ja se muun muassa kieltää kaikki puolueet. Loppuvuodesta 2008 Swazimaassa käytiin parlamenttivaalit, joissa oli ehdolla vain puolueista riippumattomia ehdokkaita. Äänestäjät valitsivat alahuoneen edustajat, joiden joukosta kuningas valitsi parlamentin ja ylähuoneen jäsenet. Paikalliset kansalaisjärjestöt pitivät vaaleja huijauksena.
Kuningasta arvostellaan ylellisestä elämäntavasta maassa, jossa riehuu yksi maailman suurimmista HIV-epidemioista.
Hallinnollinen jako.
Hallinnollisesti Swazimaa on jaettu neljään piiriin. Pääkaupunki Mbabane sijaitsee Hhohhon piirissä.
Piirit jakautuvat 55 inkhundlaan (mon. "tinkhundla"), jotka vuorostaan jakautuvat 360 umphakatsiin (mon. "imiphakatsi"). Umphakatsit vastaavat kooltaan paikallisia yhteisöjä, kuten kyliä, ja niiden johdossa on paikallinen päällikkö.
Maantiede ja ilmasto.
Maan länsiosa on kumpuilevaa, jopa vuoristoista ns. "highveldia" noin 1000-1300 metrin korkeudessa. Tällä alueella on runsaasti mänty- ja eukalyptusmetsiä - maan pinta-alasta 6% on istutusmetsiä. Itäosa on tasaisempaa ja kuivempaa, osin savannimaista, noin 500 metrin korkeudella olevaa "lowveldia". Täällä sijaitsevat keinokastelulla viljellyt sokeriruokoviljelmät. Mosambikin rajalla on hieman korkeammalle kohoava Lubombo Plateau. Maan korkein kohta Emlembe kohoaa 1 862 metriin.
Maan joet virtaavat suunnilleen lännestä itään, ja niistä tärkeimmät ovat Usutu, Komati, Umbuluzi ja Ingwavuma. Kaksi ensin mainittua alkaa Etelä-Afrikan puolelta, kun taas Umbuluzin ja Ingawavuman lähteet ovat highveldillä. Jokiin on rakennettu suuria patoja vesivoiman ja kasteluveden saamiseksi.
Länsiosan highveldillä talvet ovat kuivat ja leudot, talviyöt jopa kylmiä. Kesät ovat lämpimämpiä ja sateisempia, mutta lämpötila nousee harvoin tukalan kuumaksi. Idempänä ilmasto on selvemmin trooppista, ja kesät ovat siellä kuumia ja kosteita.
Swazimaan pohjoisosassa on kahdeksan luonnonsuojelualuetta. Sarvikuonot ja erilaiset värikkäät linnut ovat niiden suurimpia nähtävyyksiä. Malolotjan luonnonsuojelualue tunnetaan monipuolisesta linnustosta ja harvinaisista kasveista. Mlilwanen luonnonpuisto on puistoista vanhin (perustettu vuonna 1950) ja monien matkailijoiden suosiossa, koska siellä voi nähdä seeproja, kirahveja, virtahepoja ja monenlaisia antilooppeja.
Talous.
Maan pääelinkeino maatalous työllistää lähes 80 % väestöstä - suurin osa heistä harjoittaa omavaraistaloutta. Omavaraisviljelijöiden tärkein viljelystuote on maissi; kaupallisesti viljeltyjä tuotteita ovat myös sokeriruoko, puuvilla, riisi sekä sitrushedelmät. Sokeri ja puutavara ovat tärkeimmät vientituotteet. Maantieteellisen sijaintinsa takia Swazimaa on taloudellisesti hyvin riippuvainen Etelä-Afrikasta - 90 % tuonnista tulee sieltä ja 60 % viennistä menee sinne. Maan valuutta on sidottu Etelä-Afrikan randiin suhteessa 1:1. Swazimaassa harjoitetaan myös paljon karjanhoitoa sekä metsätaloutta. Metsätalous perustuu yksinomaan istutusmetsiin. Swazimaassa on myös mineraaleja, kuten asbestia, hiiltä, timantteja sekä rautamalmeja. Bruttokansantuote (Purchasing Power Parity) henkeä kohden on Swazimaassa vuoden 2008 arvion mukaan 4 400 dollaria, mutta se jakaantuu kovin epätasaisesti: 69 % väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella ja rikkain 10 % väestöstä saa 40 % tuloista. Bruttokansantuotteensa puolesta Swazimaa kuuluu kuitenkin keskituloisiin maihin.
YK:n kehitysohjelma UNDP:n laskemalla inhimillisen kehityksen indeksillä (Human Development Index, HDI) mitattuna Swazimaa oli vuonna 2007 sijalla 142 yhteensä 185 arvioidusta maasta. Vuosina 1980-2007 luku on ollut keskimäärin nousussa, mutta mukaan mahtuu myös laskukausia.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat asbesti, kivihiili, tinakivi ja puu, ja merkittävimmät vientituotteet ovat sokeri ja puu.
Väestö.
Pääosa väestöstä on swazeja, mutta vähemmistöinä on myös zuluja ja eurooppalaissyntyisiä (3%) sekä Mosambikista tulleita pakolaisia. Yleisin uskonto on kristinusko, usein sekaantuneena paikallisiin kansanuskontoihin. Siionin kristityihin kuuluu 40% kansasta, 20% on katolisia, 10% muslimeita.
Swazimaan HIV-sairastuneisuusaste on yksi Afrikan korkeimmista, vuonna 2007 se oli 26,1 prosenttia. Tämä voi ajan mittaan johtaa kansakunnan merkittävään köyhtymiseen, kun paljon aikuisväestöä kuolee ja lapsia jää orvoiksi.
Kulttuuri ja media.
Uudistuksista huolimatta perinteinen kulttuuri on säilynyt Swazimaassa elinvoimaisena, ja perinteisiä värikkäitä vaatteita ja "mehiläiskeko-kampauksia" käytetään edelleen yleisesti eri tilanteissa.
Kaksi vuosittaista juhlaa ovat erityisen tunnettuja: "incwala" sadon kypsyessä joulukuussa ja "umhlanga" elo-syyskuun vaihteessa. Molempiin liittyy kansantansseja ja kuninkaan ja kuningataräidin kunnioittamista.
Valtio valvoo joukkoviestimiä tarkasti. Ainoa ei-valtiollinen radiokanava on kristillinen kanava. Yksityinen sanomalehti The Times of Swaziland pidättäytyy arvostelemasta hallintoa.
Urheilu.
Swazimaan olympiajoukkue on osallistunut vuoden 1974 kisoihin ja vuodesta 1984 alkaen kaikkiin kesäolympialaisiin. Mitaleita maa ei ole saanut. Swazimaan jalkapallomaajoukkue ei ole menestynyt arvokisoissa. Elokuussa 2010 se oli FIFAn rankingissa sijalla 136, Indonesian ja Turkmenistanin alapuolella mutta Sierra Leonen ja Intian yläpuolella.


Näyttelijä.
Näyttelijä (naishenkilöstä käytetään myös nimitystä näyttelijätär) on henkilö, joka näyttelee taiteellisessa tuotoksessa. Termi viittaa yleensä elokuvissa, televisiossa, teatterissa tai radiossa esiintyvään henkilöön. Rooleja esittäessään näyttelijä voi myös laulaa ja tanssia, tai esiintyä pelkällä äänellään radiossa, dubatuissa ohjelmissa tai animaatioissa.
Näyttelijän tehtävänä on tutustua rooliinsa ja perehtyä tuotoksen aikakauteen, kulttuuriin ja ihmisten elintapoihin. Näyttelijä pyrkii omaksumaansa roolihahmonsa luonteenpiirteet ja puhetavan. Näyttelijältä vaaditaankin kykyä samaistua rooliinsa, mihin tarvitaan usein luovuutta ja kekseliäisyyttä. Näyttelijällä voi olla samaan aikaan menossa useita tuotantoja, joissa perehtymis-, harjoittelu ja näyttelyvaiheet voivat mennä päällekkäin.
Varsinkin elokuvanäyttelijöiden työ on projektiluontoista, joten heille saattaa olla pitkiäkin työttömyyskausia. Näyttelijä on keskimäärin 80 prosenttia työurastaan ilman töitä, minkä takia monet näyttelijät joutuvat tekemään muita töitä elääkseen.
Suomessa näyttelijäkoulutusta annetaan Teatterikorkeakoulussa Helsingissä ja Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitoksella (Näty). Musiikkiteatterin koulutusta annetaan Lahden Musiikki-ja draamainstituutin musiikkiteatterin koulutusohjelmassa.


Säveltäjä.
Säveltäjä on henkilö, joka luo uutta musiikkia muiden tai itsensä soitettavaksi. Musiikkia voidaan tallentaa ja ilmentää graafisessa muodossa kirjoittamalla se nuottien muotoon. Aina uutta musiikkia ei kuitenkaan kirjoiteta muistiin. Myöhemmin esiintyjät voivat toistaa kappaleen sen perusteella, mitä ovat kuulleet.
Jotkut säveltäjät elättävät itsensä luomalla uutta musiikkia esitettäväksi yleisölle. Joissakin tapauksissa musiikin tilaaja maksaa säveltäjälle erillisen sävellyspalkkion. Muinoin oli hyvin yleistä, että säveltäjät olivat hallitsijan tai kirkon palveluksessa. Hallitsijan palveluksessa ollut säveltäjä sävelsi musiikkia hallitsijan viihdyttämiseksi ja hovin tilaisuuksiin. Tästä tulee nimitys hovisäveltäjä. Nykyään suurin osa päätoimisista säveltäjistä elää valtion ja säätiöiden tuella tai konserttiesityksistä ja radiosoitosta tulevilla Teosto-korvauksilla, musiikin tilauspalkkioilla sekä myytyjen levyjen tuotolla ja rojalteilla. Merkittävä osa säveltäjistä saa tuloja myös opettamisesta.
Kuuluisia säveltäjiä ovat muun muassa Johann Sebastian Bach, Franz Schubert, Ludwig van Beethoven, Wolfgang Amadeus Mozart ja Jean Sibelius.
Iskelmämusiikin säveltäjä työskentelee usein läheisessä työsuhteessa sanoittajan kanssa. Säveltäjä voi myös olla itse sanoittaja.
Säveltäjien oikeuksia Suomessa valvova tekijänoikeusjärjestö on Teosto. Lisäksi säveltäjien etuja ajavat ammattiliiton tapaan Suomen Säveltäjät ry ja Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry.


Muusikko.
Muusikko on henkilö, joka esittää musiikkia.
Muusikon oikeuksia valvoo Suomessa Muusikkojen liitto ja Gramex.
Muusikko voi olla täysin itseoppinut. Muusikon tutkinnon voi suorittaa toisen asteen oppilaitoksessa, esimerkiksi konservatoriossa, tai ammattikorkeakoulussa, jossa voi suorittaa muusikon (AMK) tutkinnon. Alan korkeinta koulutusta Suomessa antaa Suomen ainoa musiikkiyliopisto Sibelius-Akatemia, jossa voi opiskella musiikin maisteriksi, musiikin lisensiaatiksi tai musiikin tohtoriksi.


Possessiivisuffiksi.
Possessiivisuffikseja eli omistusliitteitä käytetään nominin omistajan persoonan ja luvun merkitsemiseen, esimerkiksi "autoni" (= auto, jonka omistaja olen minä, 1 henkilö), "automme" (= auto, jonka omistajia olemme me, useat henkilöt), "autonne". Suomen kielessä possessiivisuffiksia käytetään ainoastaan genetiivimuotoisen persoonapronominin yhteydessä ("minun autoni") tai sen sijasta ("autoni"), mutta esimerkiksi joissakin suomalais-ugrilaisissa kielissä kuten unkarissa possessiivisuffikseja käytetään myös muiden kuin persoonapronominilla viitattujen omistajien ilmaisemiseen (unk. "Anna könyv-e" 'Annan kirja', sananmukaisesti "Anna kirjansa") tai ns. habeo-rakenteen sijasta (unk. "van könyv-em" 'minulla on kirja', sananmukaisesti "on kirjani").
Suomen kielessä possessiivisuffikseja on viisi (koska yksikön ja monikon 3. persoonan possessiivisuffiksit ovat samannäköiset), mutta laajempiakin järjestelmiä voi olla, jos esimerkiksi kielessä on yksikön ja monikon lisäksi kaksikko eli duaali (kuten esimerkiksi saamen kielessä). Joissakin kielissä possessiivisuffiksin, omistajan ja/tai omistettavan useutta ilmaisevien ainesten sekä sijapäätteiden yhdistelmät voivat käyttäytyä epäsäännöllisillä ja mutkikkailla tavoilla, niin että kieliopissa on kuvattava erikseen absoluuttinen (possessiivisuffiksiton) ja possessiivinen taivutus'". Suomen kielessä liitteitä käytetään myös lauseenvastikkeissa, kun sillä ja päälauseella on suffiksin persoonan mukainen sama subjekti ("Nukkuessamme näemme unia.").
Possessiivisuffiksin käyttö on suomen yleiskielessä pakollista, jos substantiivin määritteenä on genetiivimuotoinen aito persoonapronomini. Varsinaisen persoonapronominin sen sijaan voi tällöin ensimmäisessä ja toisessa persoonassa jättää poiskin (esimerkiksi: "minun autoni" ~ "autoni"). Kolmannessa persoonassa joko sekä persoonapronominin että possessiivisuffiksin taikka pelkän possessiivisuffiksin valinnalla ilmaistaan, onko kyse ns. refleksiivisestä omistuksesta (jossa omistaja on identtinen lauseen subjektin kanssa): Pekka näki autonsa (= oman autonsa) / Pekka näki hänen autonsa (= jonkun toisen auton).
Puhekielessä omistusliitteiden käyttöä vierastetaan ylätyylisenä ja niitä käytetään sen vuoksi epäsäännöllisesti. Parhaiten possessiivisuffiksit näyttävät säilyvän juuri refleksiivisen omistuksen yhteydessä (mä löysin kirjani, vrt. mä löysin mun kirjan) sekä tyyli- ja tehokeinona. Vaihtelevasta käytöstään huolimatta kaikki possessiivisuffiksit ovat kuitenkin täysin ymmärrettävää ja normaalia kielenkäyttöä myös puhekielessä.
Possessiivisuffikseja käytetään myös refleksiivi- ja resiprookkipronomineissa (itselleni, toisilleen) sekä infiniittisten verbinmuotojen yhteydessä, siis persoonan ilmaisemiseen muun muassa lauseenvastikkeissa (kerroin tulevani huomenna; emme elä syödäksemme).
Monissa kielissä possessiivisuffikseja vastaavat possessiivipronominit.


Half-Life.
"Half-Life" on Valve Softwaren kehittämä ja Sierra Entertainmentin alun perin vuonna 1998 Windowsille julkaisema "Half-Life"-ammuntapelisarjan videopeli. Myöhemmin peli käännettiin myös. Macintoshille ja Sega Dreamcastille suunnitellut versiot saatiin valmiiksi, mutta niitä ei koskaan julkaistu.
"Half-Life" on yksi kaikkien aikojen suosituimmista ja menestyneimmistä videopeleistä ja sitä myytiin maailmanlaajuisesti yhteensä noin kahdeksan miljoonaa kappaletta. Valtaisan menestyksensä ohella se voitti vuosien 1998–1999 välisenä aikana yli 50 ”vuoden peli” -palkintoa ja mullisti ensimmäisen persoonan ammuntapeligenren esittelemällä lajityyppiin realistisen peliympäristön, skriptatuilla kohtauksilla toteutetun juonenkuljetuksen sekä kehittynyttä tekoälyä hyödyntävät NPC-hahmot. "Half-Lifea" voidaankin pitää yhtenä videopelaamisen merkkipaaluista.
"Half-Lifen" tarinan päähenkilö on Gordon Freeman -niminen tiedemies, joka työskentelee New Mexicon autiomaassa sijaitsevassa Black Mesan tutkimuslaitoksessa. Pelin alussa Freeman osallistuu kokeeseen, joka kuitenkin epäonnistuu ja avaa ulottuvuuksienvälisen portaalin Maan ja omituisen Xen-ulottuvuuden välille. Freeman pyrkii sulkemaan portaalin ja pakenemaan raunioituneesta Black Mesasta, mutta hänen tehtäväänsä vaikeuttavat Xenistä ilmestyvät vihamieliset muukalaisolennot sekä Yhdysvaltain asevoimien lähettämä Hazardous Environment Combat Unit -erikoisyksikkö, jolle on annettu määräys eliminoida kaikki tutkimuslaitoksen työntekijät.
Pelin suosion seurauksena Gearbox Software kehitti "Half-Lifelle" kaksi lisäosaa, "Opposing Forcen" ja "Blue Shiftin". Valve Corporation sittemmin julkaisi pelille kauan odotetun jatko-osan nimeltä "Half-Life 2". Lisälevyjen ja jatko-osan ohella pelistä on kehitetty lukuisia modeja, mukaan lukien maailman suosituin ammuntapeli "Counter-Strike".
Pelin PlayStation 2 -versiossa pystyy pelaamaan myös "ta", jota pelataan yksin tai kaksin, ja "Head to Headia" jota pelataan myös kaksin. "Head to Headissa" taistellaan vastakkain.
Pelaaminen.
"Half-Lifessä" juonenkuljetus on toteutettu välivideoiden sijasta pelin grafiikkamoottoria hyödyntävillä ”skriptatuilla kohtauksilla”. Skriptatut kohtaukset vaihtelevat merkittävistä juonenkäänteistä aina pieniin yksityiskohtiin.
Koko peliympäristö on täynnä pieniä skriptattuja kohtauksia; esimerkiksi pelaajan silmien eteen saattaa ilmestyä hirviö kuin tyhjästä. Peliä ei ole myöskään jaettu erillisiin tasoihin, vaan kaikki peliympäristöt on yhdistetty toisiinsa, joskin ympäristön lineaarisen suunnittelun ja skriptattujen tapahtumien ansiosta pelaaja etenee jatkuvasti ”eteenpäin”. "Half-Lifen" peliympäristön suunnittelun takia pelissä on lyhyitä lataustaukoja, joissa peli lataa seuraavan peliympäristön. Peli on kuitenkin jaettu ”jaksoihin”, joiden alkamisesta ilmoitetaan kuvaruudulle ilmestyvällä tekstillä.
Peli on kuvattu pelaajahahmo Gordon Freemanin näkökulmasta, ja kaikki pelin tapahtumat nähdään Freemanin ”silmien” läpi. Freeman ei puhu kertaakaan koko pelin aikana, ja itse asiassa pelaaja näkee hänestä ainoastaan asetta kannattelevat kädet. Freeman ei toimi pelissä kokonaan yksin, sillä toisinaan hän voi kohdata ystävällisiä vartijoita ja tiedemiehiä: vartijat kykenevät antamaan hänelle tulitukea ja tiedemiehet voivat sallia hänelle pääsyn vartioiduille alueille (kuten myös vartijat voivat) tai antaa hänelle parantavan terveysruiskeen.
"Half-Lifea" edeltäneiden ensimmäisen persoonan ammuntapelien päähahmoista, kuten Doomguysta tai Duke Nukemista, poiketen Freeman ei ole koulutettu sotilas, vaan pelkkä epätoivoiseen tilanteeseen joutunut tiedemies, jolla ei edes ole minkäänlaista taistelukokemusta, paitsi "Hazard Course", jonka voi käydä läpi ennen oikeata peliä. Hazard Coursessa Freeman saa hieman opetusta SMG:n käyttöön ja sen kranaatteihin, sekä myös sorkkaraudan käyttöön. Freemanin kyky selviytyä tavallisesti vakavista tai jopa kuolettavista iskuista selitetään sillä, että hän on pukeutunut vaarallisiin tieteellisiin kokeisiin suunniteltuun HEV-panssaripukuun.
"Half-Lifen" asearsenaali koostuu enimmäkseen reaalimaailman aseista, kuten pistoolista, revolverista, konepistoolista, haulikosta, käsikranaateista, raketinheittimestä ja varsijousesta. Pelin loppupuolella pelaaja kuitenkin saa haltuunsa myös muutamia scifi-tyyppisiä aseita.
Useimmilla aseilla on myös toissijainen hyökkäys; esimerkkinä konepistoolin toissijainen hyökkäys laukaisee aseeseen yhdistetystä kranaatinheittimestä tuhovoimaisen kranaatin. Pelin aseista erikoisin ja samalla tunnetuin lienee lähitaisteluun tarkoitettu sorkkarauta, josta sittemmin on muodostunut eräänlainen Gordon Freemanin ”tavaramerkki”.
"Half-Lifen" NPC-hahmojen tekoäly sai pelikriitikoilta paljon ylistystä ja vaikutti merkittävästi myöhempien ensimmäisen persoonan ammuntapelien tekoälyn kehittymiseen. Pelaajan kohtaamat vihollissotilaat eivät hyökkää edestäpäin, vaan pyrkivät iskemään sivultapäin tai selustaan.
Sotilaat osaavat myös suojautua maaston esteiden taakse, tehdä yhteistyötä ja savustaa pelaajan ulos piilopaikastaan käyttämällä käsikranaatteja. Myös monilla pelin hirviöillä on ilmiselviä käyttäymismalleja; esimerkiksi "bullsquidit" viihtyvät myrkkyjätealtaissa ja "houndeyet" liikkuvat laumoissa, useimmiten generaattorien kaltaisten sähkölaitteiden läheisyydessä.
Taistelemisen ohella pelissä on kohtia, joissa pelaajan täytyy ratkaista jonkinlainen ongelma, jotta hän voisi jatkaa etenemistään pelissä. Hyvänä esimerkkinä pelin ongelmanratkaisusta toimii ”Blast Pit” -jakson kohta, jossa pelaaja kohtaa valtavan lonkerohirviön; pelaaja ei voi tappaa hirviötä omilla aseillaan, mutta hän voi tuhota sen laukaisemalla rakettimoottorin, jonka alle hirviö on asettunut. Tavallisen liikkumisen ohella pelaaja pääsee jaksoissa ”Blast Pit”, ”On A Rail” ja ”Apprehension” liikkumaan vanhalla junavaunulla.
Juoni.
"Half-Life" aloitetaan pitkällä esittelykohtauksella, jossa 27-vuotias tiedemies nimeltä Gordon Freeman matkustaa maanalaisen Black Mesan tutkimuslaitoksen halki modernin junanvaunun kyydissä. Kohtauksen aikana pelaaja näkee tutkimuslaitoksen työntekijöiden työskentelyä ja samalla hänelle esitellään hänen tuleva peliympäristönsä. Kun junavaunu pysähtyy sektori C:n rautatieasemalle, turvamies ilmestyy ja päästää Freemanin ulos junasta.
Junamatkan päätyttyä Freeman saapuu työpaikalleen ja pukeutuu panssaroituun HEV-pukuunsa, minkä jälkeen hän osallistuu koekammio c/33-a:ssa suoritettavaan kokeeseen. Koekammiota tarkkailevat tiedemiehet ilmoittavat hänelle, että Freemanin tehtävän on työntää kristalli vastakappalespektrometriin. Samalla hetkellä kun Freeman työntää kristallin laitteseen, vastakappalespektrometri ylikuormittuu ja kristalli aiheuttaa ”resonanssikaskadina” tunnetun tieteellisen ilmiön. Tiedemiehet eivät kykene sammuttamaan laitetta, minkä seurauksena kristallin läheisyydessä oleva Freeman kaukosiirtyy Xen-nimiseen ulottuvuuteen. Lyhyen hetken ajan Freeman näkee Xenin erilaisia elämänmuotoja, kunnes hän palaa takaisin maapallolle ja menettää tajuntansa.
Kun Freeman herää, resonanssikaskadi on raunioittanut koko tutkimuslaitoksen ja useimmat Freemanin työtovereista ovat kuolleet. Freeman poistuu koekammiosta, minkä jälkeen onnettomuudesta selviytyneet tiedemiehet kehottavat häntä poistumaan laitoksesta ja pyrkimään maanpinnalle. Pian Freeman saa huomata, että resonanssikaskadi on avannut Maan ja Xenin välille portaalin, jonka kautta Xenistä peräisin olevat muukalaisolennot kykenevät ilmestymään laitoksen sisätiloihin. Koska olennot osoittavat vihamielistä käyttäytymistä ja hyökkäävät kohtaamiensa Black Mesan työntekijöiden kimppuun, Freeman joutuu puolustamaan itseään ja kohtaa lisää onnettomuudesta selviytyneitä henkilökunnan jäseniä.
Freemanille kerrotaan, että Yhdysvaltain asevoimat on lähettänyt Hazardous Environment Combat Unit -erikoisyksikön, jonka tehtävänä on taistella muukalaisolentoja vastaan. Pian Freemanille kuitenkin ilmenee, että sotilaille on myös annettu käsky eliminoida kaikki Black Mesan työntekijät, jotta nämä eivät voisi kertoa resonanssikaskadin jälkiseurauksista tai Black Mesan salaisista tutkimuksista. Freeman joutuu taisteluihin sotilaita vastaan, minkä jälkeen yksinäinen tiedemies kertoo hänelle, että vain Black Mesan Lambda -kompleksin tiedemiehet voivat ratkaista onnettomuuden.
Freeman pyrkii Lambda-kompleksiin, mutta hänen tehtäväänsä vaikeuttavat Xenin muukalaiset ja Hazardous Environment Combat Unitin sotilaat. Kun Freeman saapuu ohjussiiloon, hän kohtaa valtavan lonkerohirviön, jonka hän joutuu tappamaan voidakseen jatkaa matkaansa tutkimuslaitoksessa. Lonkerohirviön kuoltua Freemanin täytyy käynnistää Black Mesan hylätty rautatie, minkä jälkeen hän matkustaa tutkimuslaitoksen halki laukaisukeskukseen, jossa hänen täytyy laukaista avaruusraketti – tieteilijöiden mukaan raketin laukaiseminen kykenee ”kumoamaan” resonanssikaskadin vaikutukset.
Kun Freeman pyrkii poistumaan laitoksesta, hän joutuu taisteluun salamyhkäisiä kommandoja vastaan. Vaikka hän onnistuukin tappamaan kommandot, hän joutuu kahden HECU-sotilaan vangiksi. Sotilaat yrittävät tappaa Freemanin paiskaamalla hänet jätemurskaimeen, mutta Freeman onnistuu pakenemaan ja tunkeutuu Black Mesan jätteidenkäsittelylaitokseen. Jätteidenkäsittelylaitoksesta Freeman joutuu sektori E:n bioholvikompleksiin, minne Black Mesan tiedemiehet ovat vanginneet Xenin eläimistöä jo ennen resonanssikaskadia. Freeman pelastaa kolme tiedemiestä, jotka päästävät hänet tutkimuslaitoksesta ulos maanpinnalle, sillä siellä sijaitsee ainoa jäljellä oleva reitti Lambda-kompleksiin.
Black Mesan ulkopuolella Freeman joutuu liikkumaan miinakenttien, kalliokielekkeiden ja raunioituneiden rakennelmien halki. Samalla Freeman huomaa, että tutkimuslaitos on muuttunut sotilaiden ja muukalaisten väliseksi taistelutantereeksi, ja että miestappioiden ja kalustomenetysten kasvaessa Hazardous Environment Combat Unit on saanut käskyn vetäytyä Black Mesasta. Kun Freeman lähestyy Lamdba-kompleksia, hän käyttää sotilaiden hylkäämiä varusteita tilatakseen ilmaiskun, jonka avulla hän kykenee tunkeutumaan Lamdba-kompleksiin johtavaan tunneliin.
Tunnelissa Freeman joutuu liikkumaan Black Mesan kanavajärjestelmän halki, minkä jälkeen saapuu Lamdba-kompleksiin. Lamdba-kompleksissa Freeman joutuu käynnistämään kompleksin generaattorijärjestelmän, minkä jälkeen hän kohtaa tieteilijöitä, jotka kertovat, ettei Freemanin aikaisemmin laukaisema raketti kyennyt sulkemaan Maan ja Xenin välistä portaalia. Heidän mukaansa jonkinlainen Xenissä asuva voimakas muukalaisolento ylläpitää portaalia, joten ainoa keino ratkaista onnettomuus on surmata tämä olento. Tiedemiehet käyttävät Lambda-kompleksin salaista kaukosiirrintä ja siirtävät sen avulla Freemanin Xeniin.
Freeman matkustaa Xenin halki ja samalla kohtaa lukemattomia muukalaisolentoja, mukaan lukien hämähäkkimäisen gonarch-olennon. Freeman onnistuu surmaamaan gonarchin, minkä jälkeen hän päätyy omituiseen tehdaskompleksiin, missä hän huomaa xeniläisten suunnittelevan laajamittaista suurhyökkäystä Maapallolle.
Tehtaassa Freeman joutuu xeniläisten kaukosiirtimen avulla luolaan, missä hän kohtaa Nihilanthin, Xenin muukalaisjohtajan, joka ylläpitää Maan ja Xenin välistä portaalia. Pitkän kaksintaistelun jälkeen Freeman tappaa Nihilanthin ja tapaa salaperäisen, salkkua kantavan ”G-Manin”. G-Man riisuu Freemanin aseista ja ilmaisee kiinnostuksensa tiedemiehen taistelutaitoja kohtaan. Tämän jälkeen G-Man antaa Freemanille kaksi vaihtoehtoa: joko kohdata valtava armeija Xenin olentoja ilman aseita tai vaihtoehtoisesti siirtyä G-Manin "työnantajien" palvelukseen. Koska jälkimmäinen vaihtoehto johtaa "Half-Life 2" -pelin tapahtumiin, se on nähtävästi "Half-Life" -pelien juonijatkumon kannalta ”oikea” lopetus.
Vaikka "Half-Lifen" tarina katkeaakin cliffhanger-tyylisesti ”kesken”, pelissä epäselväksi jätetty Black Mesan tutkimuslaitoksen lopullinen kohtalo paljastetaan "Half-Lifen" lisäosassa, "ssa".
Kehitys.
"Half-Lifen" takana olivat tietokoneohjelmoijat Mike Harrington ja Gabe Newell, jotka olivat entisinä Microsoftin työntekijöinä hankkineet itselleen miljoonaomaisuuden. Vuonna 1996 he perustivat yhdessä pelitalo Valve Softwaren ja alkoivat suunnitella yrityksen ensimmäistä tietokonepeliä. Harrington ja Newell päättivät tehdä siitä ensimmäisen persoonan ammuntapelin, sillä "Doomin" ja "Quaken" suosion myötä ammuntapelit kuuluivat yleisimpiin ja suosituimpiin tietokonepeleihin. Kun pelityyppi oli päätetty, Harrington ja Newell ottivat yhteyttä id Softwaren pääohjelmoija John Carmackiin, jolta he pyysivät lupaa käyttää Quake-pelimoottoria.
Carmack ei kuitenkaan suostunut heidän pyyntöihinsä, mutta Harringtonin ystäviin kuulunut tietokoneohjelmoija Michael ”Mike” Abrash kuitenkin onnistui suostuttelemaan Carmackin vaihtamaan mielipiteensä. Quake-pelimoottorin pohjalta Valve kehitti oman GoldSrc-pelimoottorinsa. Pelin julkaisijaksi lupautui Sierra Entertainment, jonka toimitusjohtaja Ken Williams oli ilmoittanut olevansa kiinnostunut Valven peliprojektista.
Ennen "Half-Lifea" räiskintäpelit olivat yksinkertaista juoksemista paikasta toiseen ja vihollisten ampumista, joten Valve halusi peliinsä uskottavan juonen ja miljöön. Pelin käsikirjoittajaksi värvättiin palkittu tieteiskirjailija Marc Laidlaw, joka oli tullut tunnetuksi tieteisromaaneista "Dad’s Nuke" ja "The 37th Mandala".
Laidlaw’n käsikirjoittama tarina osittain pohjautui kauhukirjailija Stephen Kingin novelliin "The Mist", joka oli julkaistu romaanissa "Skeleton Crew". Alun perin pelin nimen olisi kuulunut olla "Quiver", mutta Newell nimesi sen uudestaan "Half-Lifeksi"; nimi on englannin kieltä ja merkitsee ”puoliintumisaikaa”.
Viittauksena pelin nimeen "Half-Lifen" tunnuksena toimii lambda-kirjain, joka on fysiikassa radioaktiivisen hajoamisen nopeusvakio. Myös "Half-Lifen" lisäosien nimet ovat viittauksia tieteellisiin termeihin: "Opposing Force" on ”vastavoima” ja "Blue Shift" on ”sinisiirtymä”. Tosin Opposing Force vastavoimana tarkoittaa myös arkisemmin sitä, että peliin tutustutaan toisenlaisesta, erikoisjoukkojen sotilaan näkökulmasta. Samoin termi Blue Shift tarkoittaa myös työvuoroa (sinisessä) univormussa ja/tai yövuoroa, jolla viitataankin vartija Barneyn näkökulmasta pelattavaan osuuteen Black Mesan tapahtumissa.
Vuonna 1997 Valve esitteli "Half-Lifen" suurelle yleisölle E3-messutilaisuudessa Los Angelesissa, missä peli äänestettiin messujen parhaimmaksi peliksi. Alun perin "Half-Life" oli tarkoitus julkaista yhdessä kanssa vuoden 1997 joulukuussa, mutta Valve oli tyytymätön "Half-Lifen" pelisuunnitteluun ja päätti viivyttää pelin julkaisua vuodella. Pelin jokainen kartta, hahmomalli ja skriptattu kohtaus suunniteltiin uudestaan, minkä ohella Valven ohjelmoijat parantelivat pelin tekoälyä ja karttasuunnittelua.
Kun työ oli saatu päätökseen, Valve esitteli uudistetun "Half-Lifen" vuoden 1998 E3-messuilla, missä "Half-Life" voitti kaksi Game Critics Awards -palkintoa kategorioista ”paras toimintapeli” ja ”paras tietokonepeli”. "Half-Life" julkaistiin lopulta 19. marraskuuta 1998.
Black Mesan tieteilijöiden äänenä toimi näyttelijä ja sarjakuvataiteilija Harry S. Robins, joka myöhemmin toimi myös Isaac Kleinerin ääninäyttelijänä.
Uplink.
Half-Life: Uplink on "Half-Lifen" yksinpelidemo, joka julkaistiin 12. helmikuuta 1999. Uplink esittelee vihollisia, hahmoja ja aseita valmiista pelistä, mutta se ei varsinaisesti liity valmiin pelin tapahtumiin toisin kuin ensimmäinen demo "Half-Life: Day One". Uplink on leikattu pätkä "Lambda Core" -kehitteillä olleesta osiosta "Half-Lifeen", jota ei kuitenkaan otettu mukaan peliin.
Uplink alkaa pienestä salista, jossa on yksi tiedemies ja vartija, tiedemies lähettää Gordon Freemanin kääntämään satelliittiantennia, joka lähettäisi yhdysvaltain asevoimille viestin Black Mesassa tapahtuneesta kaaoksesta. Tätä ennen Gordonin on taisteltava tiensä kymmenien HECU taistelijoiden ja muiden vihollisten läpi. Kun Gordon on kääntänyt vipua että antenni kääntyy oikeaan suuntaan, sotilaiden pioneeri on parhaillaan hitsaamassa ovea auki. Ennen kuin sotilaat pääsevät antennihuoneeseen, on suositeltavaa paeta alhaalla olevasta luukusta. Tästä jatkuu selviytyminen suureen huoneeseen, jossa suuri Gargantua- niminen Xen olio tekee tuhojaan, uplink loppuu tähän huoneeseen ”kesken”.
Soundtrack.
"Half-Lifen" ääniraidan kappaleet sävelsi Kelly Bailey. Ääniraidasta ei kuitenkaan ikinä julkaistu virallista versiota.
Suurin osa "Half-Lifen" musiikkikappaleista ovat ambient-tyylisiä, kuten ”Vague Voices (Black Mesa Inbound)”, jota kuullaan pelin aloittavan esittelykohtauksen aikana. Pelin toimintakohtauksissa kuullaan myös rock-tyylisiä kappaleita, kuten ”Diabolical Adrenaline Guitar (Lambda Core) ja ”Hard Technology Rock”. Osa pelin kappaleista tekee paluun jatko-osassa, "Half-Life 2":ssa.
Modit.
"Half-Life" suunniteltiin alusta asti siten, että sille olisi helppo tehdä modeja. Tämän vuoksi Valve julkaisi peliä varten Valve Hammer Editor -nimisen kenttäeditorin, joka pohjautui "Quaken" ja "Quake II":n Worldcraftiin. Vuonna 1999 ilmestyi Minh "Gooseman" Len suunnittelema "Half-Life" -modi nimeltä "Counter-Strike", josta tuli nopeasti valtaisan suosittu ja on yhä maailman suosituin nettiräiskintäpeli. Vaikka "Counter-Strike" onkin "Half-Lifen" modeista kuuluisin ja pelaajamääriltään suurin, muita suosittuja modeja ovat "Action Half-Life", "Day of Defeat", "Deathmatch Classic", "Firearms", "Natural Selection", "Team Fortress Classic" sekä Sven Co-op. Tällä hetkellä kunnianhimoisin valmisteilla oleva "Half-Life 2" -modi on kuitenkin "Black Mesa", jonka tarkoituksena on luoda Source-pelimoottorilla uudelleenrakennettu versio alkuperäisestä "Half-Lifesta".


Elatiivi.
Elatiivi eli sisäeronto eli sisäinen erosija on sijamuoto, joka perusmerkityksessään ilmaisee liikettä jostakin ulos: "talosta", "kylästä".
Elatiivi on yksi suomen kielen sisäpaikallissijoista inessiivin eli sisäisen olosijan sekä illatiivin eli sisäisen tulosijan ohella. Sen vastine ulkopaikallissijojen ryhmässä on ulkoinen erosija eli ablatiivi. Joissain suomen murteissa esiintyy myös niin sanottu yleinen erosija eli eksessiivi.
Elatiivi eri kielissä.
Elatiivi on tyypillinen sija mm. uralilaisissa kielissä.
Suomi.
Suomen kielessä elatiivin pääte on "-sta/-stä".
Perusmerkitykseltään elatiivi on erosija, joka tarkoittaa konkreettisesti poistumista jonkin sisältä: "talosta". Siitä on askel abstraktimpaan käyttöön: Havahduin "mietteistäni". Suomessa usein jossakin kiinni olemista ilmaistaan sisäpaikallissijalla, joten on loogista, että otamme hatun "päästä" ja harjaamme pölyt "vaatteistamme". Myös ulosmenoaukkoa ilmaistaan elatiivilla: Hyppäsimme "ikkunasta". Puhe meni "toisesta korvasta" sisään, "toisesta" ulos.
Viro.
Viron kielessä elatiivin pääte on "-st".


Ilmaisohjelma.
Ilmaisohjelma ("freeware-ohjelma") on tietokoneohjelma, jota valmistaja jakaa ilmaiseksi, tavallisesti Internetin välityksellä. Ilmaisohjelman tekijä on mahdollisesti luopunut osasta tekijänoikeuksiaan, mutta tavallisesti vain korvaukseton kopiointi suoraan tekijältä on sallittu ja esimerkiksi ohjelman jälleenmyynti on kielletty (vertaa julkisohjelma, public domain).
Ilmaisohjelmia tekevien yritysten liiketoimintamallissa ilmaisohjelma toimii tavallisesti yrityksen muun tuotteen tai palvelun mainoksena. Ilmaisohjelma voi olla myös mainosohjelma, jolloin ohjelma esittää tekijäyritykseen liittymättömiä mainoksia käyttäjälle.
Ilmaisohjelmat jaetaan usein tietokoneen suorittevana koodina, eikä sen mukana tule lähdekoodia (vertaa vapaaohjelma, avoin lähdekoodi).


Valve Corporation.
Valve Corporation (ent. Valve Software) on Bellevuessa, Washingtonissa sijaitseva videopelien kehittämiseen erikoistunut yritys. Gabe Newell ja Mike Harrington perustivat Valve Corporationin (silloinen Valve Software) Kirklandissa, Washingtonissa vuonna 1996. Valven teki kuuluisaksi sen ensimmäinen julkaisu, "Half-Life" (1998), jota pidetään yleisesti yhtenä historian merkittävimmistä videopeleistä.
"Half-Lifen" menestyksen jälkeen Valve ryhtyi kehittämään "Team Fortress Classic" -modia "Half-Lifeen". Valve auttoi myös itsenäisiä modien kehittäjiä ja on hankkinut joidenkin modien oikeudet itselleen. Valven nykyään omistamia, aiemmin itsenäisiä modeja ovat muun muassa "Counter-Strike" ja "Day of Defeat".
Vuoden 2003 E3-messuilla Valve herätti huomiota esittelemällä materiaalia ', joka näytti olevan jo valmis. "Half-Life 2":n piti ilmestyä vuoden 2003 syksyllä. Pelin julkaisu kuitenkin viivästyi lähdekoodivarkauden myötä. Peli julkaistiin lopulta 16. marraskuuta 2004, ja se osoittautui menestykseksi aiemman osan tavoin.
Maaliskuussa 2011 julkisuuteen vuoti huhuja Valven aikeista oman pelikonsolin kehittämiseksi. Valve Box -nimellä huhutun laitteen ideana olisi toimia avoimena pelikonsolina, joka pyörittäisi yhtiön Steam-palvelusta saatavia pelejä. Yhtiön tavoitteena on huhujen mukaan tehdä pelikonsoleille sama, mitä Google on tehnyt älypuhelimiin Android-käyttöjärjestelmällä.


Quentin Tarantino.
Quentin Jerome Tarantino (s. 27. maaliskuuta 1963) on yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja, -käsikirjoittaja, -näyttelijä ja -tuottaja. Hänen elokuviaan yhdistää aikatasoilla leikkiminen, viittaukset vanhoihin elokuviin, pitkät otokset, pitkät dialogit ja tyylitelty väkivalta, jota on kutsuttu myös art house -väkivallaksi.
Varhaiset elämänvaiheet.
Quentin Tarantino syntyi Knoxvillessä, Tennesseessä hänen äitinsä Connie Zastoupilin ollessa vasta 16-vuotias. Connie-äiti oli puoliksi irlantilainen ja puoliksi cherokee, kun taas muusikkona ja näyttelijänä työskennelleellä isällä oli italialainen sukutausta. Vuonna 1968 Tarantino kävi lastentarhaa San Gabriel Valleyn alueella. Vuonna 1971 Tarantinon perhe muutti El Segundoon, Los Angelesiin, missä Tarantino opiskeli Hawthornen kristillisessä koulussa. Quentin kävi elokuvissa hyvin nuoresta lähtien ja yhdeksänvuotiaana hän näkikin Syvän joen, jonka johdosta elokuvista tuli Quentinille ensisijainen harrastus. Koulussa Tarantino ei historiaa lukuun ottamatta juurikaan menestynyt lukihäiriönsä takia, ja 16-vuotiaana hän lopettikin lukion Harbor Cityssä, Kaliforniassa, ja hakeutui opiskelemaan näyttelemistä James Bestin teatteriyhtiössä.
22-vuotiaana Tarantino kirjoitti ensimmäisen käsikirjoituksensa "Captain Peachfuzz and the Anchovy Bandit" ja aloitti samaan aikaan työt Manhattan Beachilla sijaitsevassa videovuokraamossa, jossa hän ystävystyi Roger Avaryn kanssa. Tarantino katseli, kommentoi ja suositteli videoliikkeen elokuvia ja palkallaan hän rahoitti ensimmäistä elokuvaansa. Myöhemmin Tarantino on myöntänyt elokuvan epäonnistuneen, mutta sanoi samalla oppineensa paljon. Hän päätti jatkaa näyttelijänopintojaan Beverly Hillsissä ja pyrki eri näyttelijäkouluihin tekaistun ansioluettelon avulla, jossa hän väitti näytelleensä Jean-Luc Godardin King Learissä ja George A. Romeron Dawn of the Deadissä. Tarantino oletti elokuvien olevan tarpeeksi huonosti tunnettuja ja roolien olevan riittävän pieniä, ettei niitä voitu osoittaa vääriksi. Hän saikin pienen roolin sarjasta Tyttökullat (Golden Girls) ja näytteli vain neljässä jaksossa.
Alkuvaiheet.
Jo ennen Tyttökultia Tarantino oli tehnyt lyhytelokuvan "My Best Friend's Birthday", jonka perustalle myöhemmin rakensi elokuvansa True Romance. Näyttelijä Allen Garfield opetti elokuvan teon aikana näyttelemistä Tarantinolle. Elokuvaa tehtiin vuosina 1984–1987. "My Best Friend's Birthday" ei kuitenkaan koskaan valmistunut, kun leikkausvaiheessa suurin osa elokuvasta tuhoutui. Tästä syystä "My Best Friend's Birthdayta" ei yleensä lasketa Quentin Tarantinon filmografiaan.
Tarantinon läpimurto tapahtui hänen myytyään "True Romancen" käsikirjoituksen vuonna 1990 30 000 dollarin hintaan. Hän oli työstänyt käsikirjoitustaan Roger Avaryn kanssa. Käsikirjoituksesta saadut rahat hän sijoitti omaan elokuvaansa "Reservoir Dogs", jossa itsekin näytteli pienen roolin. Tarantino sai elokuvaansa rahoittamaan Harvey Keitelin tämän luettua "Reservoir Dogsin" käsikirjoituksen. Keitel myös näytteli elokuvassa ja auttoi Tarantinoa valitsemaan näyttelijöitä.
"Reservoir Dogsin" saatua ensi-iltansa Sundancen filmifestivaaleilla vuonna 1992 elokuvan kopiot levisivät nopeasti ympäri maailmaa. Teosta pidettiin kriitikoiden keskuudessa erityisen hyvänä esikoisohjauksena, vaikkakin jotkut kritisoivat filmiä "City on Fire" -elokuvan jäljittelemisestä. Käsikirjoitusta kiitettiin erityisesti nokkelasta dialogista, josta on myöhemmin muodostunut yksi Tarantinon tavaramerkeistä.
Läpimurron jälkeen.
Reservoir Dogsin menestyksen myötä Tarantinolle tarjottiin useita ohjaushankkeita, näiden joukossa "Speed – kuoleman kyydissä" ja "Men in Black – miehet mustissa". Tony Scott ohjasi lopulta "True Romancen", joskaan Tarantino ei ollut täysin tyytyväinen lopputulokseen. Kohtalaisen menestyneen filmin pääosissa olivat Patricia Arquette ja Christian Slater, mutta eniten elokuva sai julkisuutta sivurooleissa näyttelevien tähtiensä kuten Dennis Hopperin, Gary Oldmanin, Christopher Walkenin ja Samuel L. Jacksonin ansiosta. Myös tuolloin tuntemattomat Brad Pitt ja James Gandolfini näyttelivät elokuvassa.
Menestyksekkäiden esikoiselokuviensa jälkeen Tarantino myi myös "Natural Born Killers" -elokuvan alkuperäiskäsikirjoituksen, jota elokuvan ohjaaja Oliver Stone muunteli niin paljon, että hän ja Tarantino ajautuivat pienoiseen riitaan Tarantinon väittäessä Oliver Stonen raiskanneen alkuperäiskäsikirjoituksen ja halutessa nimensä poistettavaksi elokuvan tekijälistasta.
"Natural Born Killers" -elokuvan kanssa samana vuonna ensi-iltansa saanut "Pulp Fiction – tarinoita väkivallasta" oli Tarantinon jo pitkään valmistelema käsikirjoitus useasta tarinasta, jotka loppua kohden kietoutuisivat yhteen. Elokuva voitti Kultaisen Palmun vuoden 1994 Cannesin elokuvajuhlilla ja voitti myöhemmin myös Oscar-palkinnon parhaasta alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Elokuva siivitti John Travoltan uran uuteen nousuun ja nosti Samuel L. Jacksonin lopullisesti Hollywoodin tähtien joukkoon.
Vuonna 1995 Tarantino ohjasi yhden osion elokuvasta "Neljä huonetta" ("Four Rooms"). Elokuva sai sangen huonot arvostelut, mutta Tarantinon ja Robert Rodriguezin osasuorituksia pidettiin varsin onnistuneina. Elokuvan teon aikana Tarantino ja Rodriguez ystävystyivät ja Rodriguez ohjasikin Tarantinon kirjoittaman elokuvan "Hämärästä aamunkoittoon" ("From Dusk Till Dawn"). Tarantino myös näytteli kyseisessä elokuvassa, ja se menestyi teattereissa kohtalaisesti.
Tarantinon kolmas elokuvaohjaus "Jackie Brown" sai ensi-iltansa vuonna 1997. Elokuva perustui Elmore Leonardin romaaniin "Rommipunssi". Elokuvaan Tarantino otti paljon vaikutteita 1970-luvun blaxploitaatioelokuvista ja pääosaa esittikin lajityypin veteraani Pam Grier. Jackie Brown oli menestys, mutta Spike Lee kritisoi filmiä siitä, että siinä käytettiin liikaa sanaa ”neekeri”. Tarantino totesi Leen vain olevan katkera siitä, ettei tämän elokuvia enää käydä katsomassa. Samaan aikaan Leen elokuva "He Got Game" tosin oli katsotuin elokuva Yhdysvalloissa.
Vuonna 1998 Tarantino vieraili Broadwaylla, jossa hän näytteli "Wait Until Darkissa".
Tarantino oli suunnitellut tekevänsä Jackie Brownin jälkeen sotaelokuvan "Kunniattomat paskiaiset", mutta siirsi kuitenkin hankkeen taka-alalle ja alkoi käsikirjoittaa pitkään hahmottelemaansa "Kill Billiä", jonka idean oli kehitellyt Pulp Fictionin teon aikaan yhdessä Uma Thurmanin kanssa. Elokuva kertoo kostotarinan, jossa sekoitettiin onnistuneesti monia eri genrejä; spagettiwesterniä, japanilaista samuraikulttuuria, animea ja splatteria. Alun perin yli kolmetuntinen elokuva jaettiin kaksiosaiseksi. Ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 2003 ja toinen seuraavana vuonna.
Vuonna 2005 Tarantino ohjasi kohtauksen elokuvasta "Sin City". Quentin sai luvan ohjata kohtauksensa, koska hänen hyvä ystävänsä Robert Rodriguez ohjasi muun elokuvan.
Samana vuonna Tarantino ilmoitti seuraavasta projektistaan "Grind House"sta, jonka hän teki yhteistyössä ystävänsä, ohjaaja Robert Rodriguezin kanssa. Tarantino ja Rodriguez ohjasivat ja käsikirjoittavat oman osansa elokuvasta. Kyseessä oli kaksiosainen elokuva, josta Tarantino ohjasi osan '. Elokuva ei menestynyt hyvin Yhdysvalloissa, ja syyksi väitettiin sen yli kolmetuntista kestoa. Kun elokuva markkinoitiin Eurooppaan, Tarantino joutui jälleen kerran jakamaan elokuvansa kahteen puolitoista tuntiseen osaan. Tarantino sanoi Grindhousen idean olleen tehdä elokuva kahdesta aiheesta, joista useimmat elokuvaohjaajat eivät haluaisi tehdä elokuvaa. Rodriguezin osan nimi oli '.
Ohjaajajakaksikon muita yhteisiä tuotoksia ovat "Hämärästä aamunkoittoon" ("From Dusk Till Dawn"; Tarantino kirjoitti, Rodriguez ohjasi), "Neljä huonetta" ("Four Rooms"; molemmat kirjoittivat ja ohjasivat omat episodinsa elokuvasta). Rodriguez sävelsi Tarantinon "Kill Bill vol. 2":een musiikin nimellisellä yhden dollarin palkkiolla, ja vastapalveluksena Tarantino ohjasi kohtauksen Rodriguezin "Sin Cityyn" samalla palkalla.
Cannesin elokuvajuhlilla 2007 Tarantino kertoi seuraavaksi palaavansa ”spagettiwesternmäisen” "Kunniattomat paskiaiset" -aiheen pariin ja elokuvan alaotsikoksi tulevan "Once Upon a Time in Nazi Occupied France". Elokuva on kaksiosainen. Osista toinen kuvaa osastoa, jonka tehtäväksi määrätään erään natsi-osaston tuhoaminen, toisessa osassa taas kerrotaan juutalaisnaisesta, joka on päättänyt tappaa tuon saman natsi-osaston. "Kunniattomat paskiaiset" kuvattiin Berliinissä ja se tuli ensi-iltaan vuonna 2009. Se on saanut hyvää palautetta ja voittanut monia palkintoja. Tarantino oli ehdolla Kunniattomat paskiaiset-elokuvasta Oscar-palkintoon parhaasta ohjauksesta ja käsikirjoituksesta.
Televisiotyöt.
Quentin Tarantino ohjasi CSI-sarjan viidennen tuotantokauden kaksiosaisen päätösjakson "Grave Danger". Jaksolla on huomattavia yhtäläisyyksiä "Kill Bill vol. 2":n kanssa. Päätösjaksossa henkilö on haudattu elävältä arkussa, jonka sisällä oleva webkamera lähettää kuvaa arkusta CSI:n päämajaan.
Musiikin käyttö.
Tarantinon elokuvien soundtrackit ovat melkein yhtä maineikkaita kuin hänen filminsä. Toisin kuin yleensä, ohjaaja ei käytä elokuvaa varten tehtyjä alkuperäissävellyksiä (score) tai valjasta teoksiaan tuoreiden hittien markkinointiin. Sen sijaan hän ammentaa runsaasti 1900-luvun jälkipuoliskon populaarimusiikista. Erityisasemassa on amerikkalainen populaarimusiikki, tyylillisinä esimerkkeinä motown, soul, funk ja surf. Toisaalta Tarantino on hyödyntänyt elokuvissaan myös muun muassa japanilaista iskelmää ja spagettiwesterneistä tuttuja sävellyksiä. Tarantino-elokuvien soundtrackit sisältävät usein eilispäivän hittejä, jo unohdettujen artistien sävellyksiä ja uudempaakin marginaalimusiikkia. Tarantinon elokuvaan pääsy on mahdollistanut myös joidenkin artistien hetkellisen uran elpymisen, kuten vaikkapa Pulp Fictionista tutun Misirlou-kappaleen esittäneen Dick Dalen tapauksessa kävi. Tarantinon taipumusta lainata menneestä ja viljellä viittauksia populaarimusiikin historiaan voi verrata Tarantinon tapaan lainata unohduksiin jääneistä elokuvan tyyleistä. Sekä elokuvien ääniraita, visuaalinen maailma että kerronnalliset ratkaisut vilisevät viittauksia populaarikulttuuriin ja elokuvahistoriaan.
Kuvaus.
Yksi Tarantinon tavaramerkeistä on ns. takakonttikuvakulma, jossa kamera kuvaa ulos auton takakontista näyttelijöitä kohti. Tarantino ei kuitenkaan keksinyt takakonttikameraa, vaan omaksui sen Martin Scorseselta. Hän on myös omaksunut erään John Woon tavaramerkin, eli kohtauksen, jossa useat ihmiset tähtäävät toisiaan aseella, ja on käyttänyt tätä monissa elokuvissaan. Tarantinon elokuvissa on myös usein yksi pitkä kohtaus, jossa yhtä hahmoa seurataan hänen liikkuessaan paikasta toiseen.
Käsikirjoitukset.
Hahmojen keskustelut, jotka eivät välttämättä liity mitenkään elokuvan juoneen kuuluvat Tarantinon tavaramerkkeihin. Nuo "niitänäitä"-tyylin jutustelut tekevät monien kriitikoiden mielestä Tarantinon henkilöhahmoista realistisia. Toinen Tarantinon sukupolven ohjaaja, joka harrastaa samanlaista dialogia, on Joel Coen.
Cameot.
Tarantino tekee yleensä elokuvissaan pienen cameo-roolin. Hän on esittänyt muun muassa Jimmie Dimmickiä "Pulp Fictionissa", Mr. Brownia "Reservoir Dogsissa", puhelinvastaajan ääntä "Jackie Brownissa", baarimikkoa "Death Proofissa" ja skalpeerattavaa natsia "Kunniattomissa paskiaisissa". Toinen merkittävä ohjaaja, joka harrasti esiintymisiä elokuvissaan, oli Alfred Hitchcock.
Tuotesijoittelu.
Tarantino vihaa erinäisten tuotteiden piilomainontaa. Hän loi oman tupakkamerkkinsä, ”"Red Applen"”, jota käytetään useissa hänen elokuvissaan, kuten "Pulp Fictionissa" ja "Death Proofissa". Toinen Tarantinon käyttämä tuotemerkki on ”"Fruit Brute"” -aamiaismurot, joiden valmistus lopetettiin vuonna 1983. Tarantinon säästämä muropaketti on nähtävillä "Reservoir Dogs"- ja "Pulp Fiction" -elokuvissa.


Sherlock Holmes.
Sherlock Holmes on 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun sijoittuva kuvitteellinen salapoliisihahmo, jonka loi skotlantilainen kirjailija ja lääkäri Arthur Conan Doyle. Osin jo tämän elinaikana, mutta varsinkin myöhemmin hahmosta ovat kirjoittaneet monet muutkin kirjailijat, kuten Adrian Conan Doyle (em. poika), Maurice Leblanc ja Nicholas Meyer. Holmes on tunnettu kyvystään käyttää logiikkaa tapausten ratkaisemiseen. Holmes esiintyy ensimmäisen kerran romaanissa "Punaisten kirjainten arvoitus" ().
Useimmissa kertomuksissa kertojana on tohtori Watson. Kahdessa kertomuksessa, "The Adventure of Blanched Soldier" ja "The Adventure of the Lion's Mane", kertojana on Sherlock Holmes. Kertomus "The Adventure of the Mazarin Stone" kuvaa tapahtumia kolmannen persoonan näkökulmasta.
Hahmon tausta.
Sir Arthur Conan Doyle omaksui Holmesin hahmoon vaikutteita sekä itsestään että tohtori Joseph Bellistä, joka toimi hänen opettajanaan Edinburghin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Bell oli ulkonäöllisesti huomiota herättävä ja erittäin tarkka tekemään havaintoja ihmisistä ja ympäristöstään, joiden pohjalta hän teki päätelmiä. Conan Doyle kuvasi Belliä myös kirjoittaessaan Holmesin ulkonäöstä, mutta alkuperäisten tarinoiden kuvittaja Sydney Paget ei täysin lainannut näitä kuvauksia, vaan käytti mallina omaa veljeään.
Monet muut piirteet ja ominaisuudet, jotka kuuluvat Holmesille, ovat puolestaan ominaisia Conan Doylelle. Hänkin oli herrasmiesmäinen, opiskellut mies ja piti urheilusta. Hän oli kiinnostunut Holmesille siirtämästään havainnointi-päättely -metodista ja toteutti sitä itsekin onnistuen vapauttamaan syyttömänä tuomittuja vankeja. Conan Doyle syntyi varakkaaseen sukuun ja loi myös Holmesin taustalle merkittäviä sukulaisia.
Holmesin huumeidenkäyttö ei Conan Doylen aikaan 1800-luvun lopulla ollut samaan tapaan paheksuttavaa tai huomiota herättävää kuin nykyään, ja kokaiinia pidettiin harmittomana aineena. Lisäksi addiktio sopi taiteilijapersoonan luonteeseen ja tyyliin. Myöhemmin tiedon lisääntyessä Conan Doyle kirjoitti Holmesin lopettaneen käytön.
Nimi "Sherlock Holmes" on peräisin kuuluisalta kriketinpelaaja Sherlockilta ja bostonilaiselta lääkäriltä Oliver-Wendell Holmesilta – silti joissakin varhaisissa teksteissä hänen nimenään on "Sherrinford" Holmes. Englannissa 1962 ilmestyneen Sherlock Holmesin elämäkerran mukaan Sherrinford Holmes olisi ollut Sherlockin vanhin veli. Sherrinford-nimi taas olisi ollut hänen äitinsä tyttönimi.
Holmes henkilönä.
Sherlock Holmes asui Lontoon Westminsterin pohjoisosassa sijaitsevassa kaksikerroksisessa talossa, osoitteessa Baker Street 221 B. (varhaisissa tarinoissa katua kutsutaan myös nimellä Upper Baker Street). Holmes oli harjoittanut yksityisetsivän ammattiaan jo ennen kuin tapasi tohtori Watsonin. Holmesin laboratorio sijaitsi erään lontoolaissairaalan huoneessa. Holmes ja Watson tapasivat ensimmäistä kertaa Watsonin vanhan tuttavan, herra Stamfordin esitellessä heidät toisilleen. Holmes oli tuolloin kiinnostunut Baker Streetillä sijaitsevasta asunnosta, mutta hän tarvitsi toisen henkilön maksamaan vuokraa kanssaan. Watson puolestaan oli asunut Strandilla sijaitsevassa hotellissa. Holmes ja Watson muuttivat Baker Streetille ensitapaamistaan seuraavana päivänä.
Watson sivustaseuraajana ja ystävänä luo Holmesista neron ja monissa tapauksissa Holmesin ajatuksenjuoksu ylittää Watsonin käsityskyvyn. Näin on esimerkiksi ensimmäisessä novellissa "Kuningas ja laulajatar", jossa Watsonin tullessa vierailulle Baker Streetille Holmes päättelee ensi näkemältä Watsonin lihoneen, harjoittaneen lääkärintointaan, kastuneen läpimäräksi ja omaavan palveluksessaan huolimattoman kotiapulaisen. Holmesin äly ja huomiointikyky kuvataan ylivertaisiksi ja hänen ajatuksensa kulkevat nopeammin kuin kenelläkään muulla. Hän tekee päätelmiä ensi näkemältä ja sanoo ne ääneen itsestäänselvyyksinä. Hän on ylivertainen sankarihahmo, jonka luonteessa ja tavoissa yhdistyvät sekä ääretön kurinalaisuus ja korkea työmoraali että pitkästyneisyys ja omituiset tavat.
Holmesilla oli myös seitsemän vuotta vanhempi veli, Mycroft Holmes, joka oli Britannian hallituksen palveluksessa eräänlaisena inhimillisenä ”tietokoneena”. Mycroft oli Sherlockin omien sanojen mukaan älykkäämpi kuin hän, mutta Mycroft ei jaksanut ryhtyä ruumiillisiin ponnistuksiin.
Watsonin mukaan Holmes ei siis nerokkuudestaan huolimatta ole laajasti sivistynyt eikä tiennyt kirjallisuuden, filosofian tai astronomian kaltaisista epäkäytännöllisistä aloista mitään.
Sherlock Holmes kuvaili itseään ”konsultoivaksi salapoliisiksi”, joka tarkoittaa, että ihmiset saapuvat hakemaan häneltä apua ongelmissaan sen sijaan, että hän tulisi heidän luokseen. Kerrotaan, että Holmes pystyi usein ratkaisemaan ongelman kotoaan poistumatta (tarinat tosin keskittyvät kiinnostavampiin tapauksiin, jotka pakottivat hänet usein tekemään kenttätyötä). Holmes oli erikoistunut selvittämään epätavallisia tapauksia, joissa hän käytti ilmiömäisiä havainto- ja päättelytaitojaan.
Watson kuvaili Holmesin pitkäksi ja laihaksi. Hänellä oli terävä kotkannenä ja musta tukka. Hän harrasti viulunsoittoa, jossa oli erinomainen ja säveltäjänäkin keskivertoa parempi. Hän oli voimakas ja sarjansa parhaita nyrkkeilijöitä. Hänen elämäntapansa ja ruokavalionsa olivat siinä määrin vaatimattomat, että Watson kutsui niitä itsekidutukseksi. Holmesin ainoa pahe oli kokaiinin käyttö, ja sitäkin hän käytti vain tylsistyttyään uutisten ja rikostapausten puutteeseen. Vuosien kuluessa Watson sai Holmesin luopumaan narkoottisten aineiden käytöstä.
Vetäydyttyään etsivän tehtävistä, Holmes muutti Lontoosta Sussexiin hoitamaan mehiläisiä. Hän kirjoitti myös aiheesta kirjan: ”Mehiläishoidon käytännön oppikirja – sisältää huomioita kuningattaren eristämisestä” ().
Alkuperäisissä Sherlock Holmes -tarinoissa ei koskaan erityisesti mainittu Holmesin käyttäneen deerstalker-hattua, joka miltei aina yhdistetään yhdeksi hänen tunnusmerkeistään. Metsästäjänhattu ja käyrä piippu ovat peräisin kertomusten kuvituksista.
Sherlock Holmes salapoliisikirjallisuuden esikuvana.
Yleisen, vaikkakin virheellisen, käsityksen mukaan Sherlock Holmes synnytti koko murhamysteerikirjallisuuden. Salapoliisikirjallisuuslaji oli kuitenkin olemassa ennen Holmesiakin: Holmes ja Watson -kaksikko ja tarinoiden rakenne on lainattu melko suoraan Edgar Allan Poen "C. Auguste Dupin" -tarinoista, joihin parissa Holmes-tarinassa jopa viitataan ja joissa sivuhenkilönä oli erakkona elävä, rikoksia vain ajanvietteekseen selvittävä Dupin. Kuitenkin Sherlock Holmes on "maailman ensimmäinen neuvotteleva yksityisetsivä". Monet kuvitteelliset salapoliisit ovat jäljitelleet Holmesin loogisia menetelmiä ja seuranneet hänen jalanjälkiään monin eri tavoin. Muutamia kuuluisia Holmesin perintöä jatkavia kuvitteellisia salapoliiseja ovat Agatha Christien Hercule Poirot, Ellery Queen, Perry Mason, Columbo, Dick Tracy ja jopa sarjakuvalehtien supersankari Batman.
Sanontoja.
Sherlock Holmesin tavaramerkiksi on laitettu lause ”Yksinkertaista, rakas Watson” (). Sitä ei kuitenkaan esiinny missään kuudestakymmenestä Doylen kirjoittamasta tarinasta. Lausahdus esiintyy vuoden 1929 elokuvan "The Return of Sherlock Holmes" lopussa ja kirjallisessa muodossa ensi kerran New York Timesin elokuva-arvostelussa.
Elokuva.
Sherlock Holmesista on tehty lukuisia elokuvia ja televisiosarjoja. Internet Movie Database luettelee peräti 249 Sherlock Holmes -elokuvaa, sarjaa tai jonkin sarjan Holmes-aiheista jaksoa (joulukuu 2011). Tunnetuimmat Holmesin esittäjät lienevät Basil Rathbone (12 elokuvaa 1939-1946) ja Jeremy Brett (36 televisiosarjan jaksoa ja 5 televisioelokuvaa 1984-1994).
Aiheesta muualla.
*


David Fincher.
David Andrew Leo Fincher (s. 28. elokuuta 1962 Denver, Colorado) on yhdysvaltalainen elokuva- ja musiikkivideo-ohjaaja.
David Fincher toimi animaattorina Industrial Light & Magicilla vuosina 1980–1983. Vuonna 1986 hän perusti tuotantoyhtiö Propaganda Filmsin. Hän ohjasi musiikkivideoita muun muassa Madonnalle, George Michaelille, Aerosmithille ja Rolling Stonesille. Musiikkivideoiden ohella hän ohjasi myös mainoksia. Kuten monet musiikkivideoilla aloittaneet ohjaajat myös Fincher siirtyi elokuvien tekoon ja teki debyyttinsä elokuvalle "Alien³" (1992), joka oli silloin kallein ensikertalaiselle annettu ohjaustyö. Fincherin ura lähti kuitenkin nousuun trillerillä "Seitsemän" (1995) ja hän vakiinnutti asemansa innovatiivisena ohjaajana elokuvalla "Fight Club" (1999).
"Panic Roomin" (2002) jälkeen Fincher piti viiden vuoden tauon, ennen kuin ohjasi seuraavan elokuvansa "Zodiac" (2007), joka sai hyviä arvosteluja. Tämän jälkeen hän ohjasi kaksi elokuvaa "Benjamin Buttonin uskomaton elämä" (2008) ja "The Social Network" (2010), jotka toivat hänelle parhaan ohjauksen Oscar-ehdokkuuden. Fincherin seuraava elokuva "The Girl with the Dragon Tattoo" sai ensi-iltansa joulukuussa 2011. Elokuva perustuu Stieg Larssonin romaaniin "Miehet jotka vihaavat naisia", josta on filmattu myös ruotsalainen versio.


Puu.
Puu on suurikokoinen monivuotinen puuvartinen kasvi, jolla on yleensä yksi hallitseva varsi. Pienemmät puuvartiset kasvit, joilla on useita varsia ovat pensaita tai varpuja. Joskus rajanveto voi olla vaikeaa, koska pensailla ja varvuilla on puumaisia piirteitä. Puista muodostuneet metsät peittävät kolmanneksen maapallon maapinta-alasta. Maapallon metsissä on noin 45 000 eri puulajia, valtaosaltaan lehtipuita. Puulajitiede tunnetaan termillä dendrologia.
Puuaines on jällestä sisäänpäin kasvavaa solukkoa. Puutavara on puusta, erityisesti puun rungosta, saatavan puuaineen yleisnimitys raaka-aineena ja kaupallisena tuotteena.
Puut eivät muodosta taksonomisesti yhtenäistä ryhmää. Samaankin kasviheimoon, esimerkiksi ruusukasveihin, saattaa kuulua sekä puita että ruohomaisia kasveja. On kuitenkin myös heimoja, joiden kaikki lajit ovat puita tai pensaita, esimerkiksi koivukasvit, samoin kaikki paljassiemeniset kasvit, joista tärkeimpiä ovat havupuut.
Biologia.
Puun tärkeimmät osat ovat juuret, runko, oksat ja lehdet. Maanalaisten juurien avulla puu saa vettä ja ravinteita. Puun runkoa ja rungosta kasvavia oksia peittää kuori, joka suojaa puuta. Kuori koostuu nilasta ja jällestä. Jälsi kasvattaa puusolukkoa sisäänpäin ja nilaa ulospäin. Puun lehdet ovat yleensä vihreitä, mutta niiden väri, koko ja muoto voivat vaihdella. Lehtien viherhiukkasissa (klorofylli) tapahtuu yhteyttämisreaktio, jossa vedestä ja hiilidioksidista syntyy auringosta saatavan energian avulla glukoosia kasvin ravinnoksi sekä happea. Glukoosista kasvi valmistaa edelleen muita orgaanisia yhdisteitä kuten selluloosaa ja ligniiniä, jotka muodostavat pääosan puun kuiva-aineesta. Kemiallisesti puuvarren erottaa ruohokasvien pehmeästä ruohovarresta pääasiassa suurempi ligniinipitoisuus.
Puut lisääntyvät eri tavalla, yleisin on lisääntyminen siementen avulla. Jotkut puut vesovat jolloin uusi puu on perimältään sama kuin vesonut puu. Myös irronneet osat voivat alkaa kasvaa. Juuri istutettu puu on taimi, hieman kasvanutta voidaan sanoa vesaksi. Kaadetusta puusta jää kanto. Sahan ja kirveen lisäksi puun voi kaataa hakkuukoneella. Luonnostaankin puu voi kaatua tai katketa myös salamaniskusta, tai tuulenpuuskasta, mikäli itse puu tai sen juuret ovat lahot. Trombi voi kaataa terveenkin puun. Vanhat puut kaatuvat helposti, varsinkin kelopuut.
Kun puu kaatuu - tai kaadetaan - niin, että se jää nojaamaan toiseen, vielä pystyssä olevaan puuhun, ilmiötä kutsutaan konkeloksi, tai konkeloon jäämiseksi. Pystyyn kuivunut puu on "kelo". Veteen joutunutta ja siihen vetyttyään uponnutta puuta kutsutaan "hakopuuksi". Maahan kaatunut ja siihen lahoamaan jäänyt puu on "lieko" tai "maapuu". Lieon hajoaminen kestää kymmeniä vuosia. Maatumisen nopeuteen vaikuttavat maaperän ravinteisuus tai karuus siten, että lieko maatuu nopeammin ravinteikkaassa maassa, missä hajottajia on enemmän. Myös puulaji vaikuttaa lahoamisnopeuteen. Yleensä lehtipuut maatuvat nopeammin kuin havupuut. Puun hajottamiseen osallistuvat muun muassa sienet, bakteerit ja hyönteiset.
Kannosta voidaan laskea vuosirenkaat eli lustot, joiden lukumäärä osoittaa puun iän. Vuosirenkaista näkee myös minä vuosina on ollut hyvä vuosi, eli puu on kasvanut hyvin myös paksuutta. Lustoista voidaan laskea taaksepäin hyvät ja huonot kasvuvuodet. Kun tunnetaan joidenkin puuyksilöiden tarkka ikä, voidaan tätä käyttää hyväksi ajanmäärityksissä. Vuosirenkaat näkyvät vaaleampien ja tummempien raitojen muodostamana kuviointina myös puurakennuksissa ja puusta tehdyistä esineissä. Suomen vanhojen kirkkojen ikää on pystytty selvittämään tutkimalla rakennuspuiden lustoja eli vuosirenkaita.
Lehtensä varistavilla puilla lehtivihreä vetäytyy syksyn tullessa puun runkoon, jonka jälkeen lehdet vaihtavat väriään keltaisen ja mahdollisesti punaisen sävyihin ennen kuin putoavat puusta. Ilmiötä sanotaan ruskaksi. Ruskaan vaikuttavat kuluneen kesän kuivuus tai sateisuus, ilmojen jäähtymisen nopeus ja mahdolliset yöpakkaset.
Osa puista on ainavihantia eli ne säilyttävät lehtensä vihreinä ympäri vuoden. Suomessa vain havupuut ovat ainavihantia, mutta etelämpänä, esimerkiksi Välimeren maissa, on runsaasti myös ainavihantia lehtipuita. Ainavihannat puut uusivat osan lehdistään (neulasistaan) joka vuosi.
Joidenkin puiden siitepöly voi aiheuttaa allergiaa kuivina ja lämpiminä alkukesinä. Tällaisia ovat esimerkiksi pähkinäpensas, koivut ja lepät.
Puiden käyttö.
Puiden puuaines on runsaasti ja moneen tarkoitukseen käytettävä raaka-aine. Sitä käytetään rakennusmateriaalina, huonekalujen ja monien muiden esineiden valmistamiseen, paperiteollisuuden raaka-aineena ja polttoaineena. Muutamat puulajit tuottavat myös syötäviä hedelmiä. Lisäksi monia puulajeja käytetään koristekasveina sekä yksityisillä pihoilla että julkisissa puistoissa ja puistokaduilla. Kukkiva ja sirorakenteinen puu on pihan kaunistus. Elävä puu antaa näkösuojaa. Puu suojaa liialta auringon paahteelta ja tuulelta. Vahvarunkoista puuta, jossa oksat ovat sopivan harvassa, voidaan käyttää kiipeilypuuna, tai oksistoon voi rakentaa majan.
Puusta voidaan juoksuttaa keväisin mahlaa, esimerkiksi vaahterasta saadaan vaahterasiirappia, ja koivusta ksylitolia, koivusokeria. Kumipuusta saadaan kautsua. Mäntyjä kaulaamalla eli poistamalla osittain kaarna ja nilakerros se saadaan tuottamaan tervasta, josta puuaineesta on sitten valmistettu tervaa. Entisaikoina on männyn nilakerroksesta saatu myös pettua.
Puu on tärkeimpiä käytettyjä rakennusmateriaaleja, sillä sitä on helposti saatavilla ja se on kevyttä, lujaa ja helppoa työstää. Puutalot ovat vanhastaan yleisiä varsinkin Pohjois-Euroopassa ja osassa Pohjois-Amerikkaa. Rakennuspuuna käytetään varsinkin mäntyä. Puun lämmöneristyskyky on parempi kuin betonin tai varsinkaan teräksen. Kosteus saa puun turpoamaan, ja jatkuva kosteus voi aiheuttaa lahoamista, kosteisiin oloihin tulevat puurakenteet kuten laiturin osat voidaan suojata ympäristöystävällisesti lämpökäsittelemällä tai kemiallisesti painekyllästämällä. Puu muuttaa rakenteissa ollessaan kosteuden ja lämmön vaikutuksesta jonkin verran muotoaan, mikä tulee ottaa huomioon rakennettaessa.
Polttopuu on varsinkin entisinä aikoina ollut tärkein lämmityspolttoaine. Paras lämpöarvo on vuoden päivät kuivahtaneella puulla, joka on pinottu ilmavasti liiteriin. Puusta valmistetaan myös puuhiiltä.
Puunjalostusteollisuus eristää puusta sellua, jota käytetään varsinkin paperin, kartongin ja pahvin valmistamiseen.
Suomalaisia puumaisia kasvilajeja.
Puulajeina tässä on luokiteltu Suomessa luontaisesti puina tai pensaina kasvavat puumaiset kasvit. Viljeltyjä ja viljelykarkulaisia ei ole tässä määritelty luontaisesti kasvaviksi puiksi.


Natural Selection.
"Natural Selection" on modifikaatio "Half-Life" -videopelille, joka on yhdistelmä ensimmäisen persoonan ammuntapeliä ja strategiapeliä. Pelin on alun perin kehittänyt "Charlie Cleveland". Nykyisin peliä ylläpitää hänen perustamansa yhtiö Unknown Worlds Entertainment. Natural Selectionin ensimmäinen versio julkaistiin vuoden 2002 lopulla, ja on tällä hetkellä versiossa 3.2.


Homeros.
Homeros () oli legendaarinen, mahdollisesti myyttinen, runoilija antiikin Kreikan muinaisajalla, todennäköisesti 700-luvulla eaa. Häntä on perinteisesti pidetty kreikkalaisen kirjallisuuden merkittävimpien eeposten "Iliaan" ja "Odysseian" runoilijana.
Antiikin aikana Homerosta pidettiin historiallisena henkilönä, mutta nykyaikana jotkut tutkijat ovat kyseenalaistaneet tämän. Myös Homeroksen mahdollisesta ajoituksesta on erilaisia näkemyksiä. Perimätieto kertoo Homeroksen olleen sokea, ja monen kaupungin väitetään olevan Homeroksen synnyinpaikka, mutta muuten hänestä ei tiedetä paljoakaan. Sekä "Ilias" että "Odysseia" on kirjoitettu muinaiskreikan joonialaisella murteella, jota puhuttiin kreikkalaisessa Vähässä-Aasiassa.
Elämä ja legendat.
Antiikin aikaiset elämäkerrat kuvaavat Homeroksen kiertelevänä laulajana, hieman kuten Thamyris tai Hesiodos, joka käveli Khalkiksesta Amfidamaaseen laulaakseen hautajaisissa. Ne antavat kuvan sokeasta, kerjäävästä laulajasta, joka viihtyy köyhän kansan parissa kokoontumispaikoilla ja satamakaupungeissa. Runot itsessään puolestaan viittaavat laulajaan, joka toimii ylhäisön hoveissa. Tutkijat ovat erimielisiä siitä, kumpaan ryhmään, hovilaulajiin vai kierteleviin laulajiin, historiallinen Homeros olisi kuulunut.
Antiikin kreikkalaiset pitivät Homerosta yleisesti historiallisena henkilönä, mutta nykyaikaiset tutkijat ovat olleet skeptisempiä: antiikin ajalta ei ole säilynyt lainkaan luotettavia elämäkerrallisia tietoja Homeroksesta, ja tämän nimiin laitetut runoelmat itsessään ovat selvästi useita vuosisatoja jatkuneen ja valmiita runokaavoja hyödyntäneen tarinankerronnan ja runonlaulannan lopputulosta. Joidenkin tutkijoiden mukaan "Homeros" ei ole ollut historiallisen runoilijan nimi, vaan keksitty nimimerkki. Homeroksen historiallisuuden lisäksi tutkijat ovat olleet erimielisiä tämän nimen merkityksestä, mahdollisesta ajoituksesta sekä kotipaikasta.
Nimi.
Runoilijan nimi lausutaan samoin kuin sana ("hómēros"), joka tarkoittaa ”panttivankia”, mikä on ymmärretty samaksi kuin ”se joka on pakotettu seuraamaan”. Joonialaisessa kreikassa verbillä ("homēreúō") oli erityinen merkitys ”ohjata sokeaa”; Kymen aiolialaisessa kreikassa sana ("hómēros") merkitsi puolestaan sokeaa. Tämä tuotti useita kertomuksia, jotka pyrkivät liittämään Homeroksen joko tilanteeseen, jossa tämä oli vangittuna, tai tämän sokeuteen.
Homerosta luonnehditaan sokeaksi jo eräissä "Homeerisiin hymneihin" kuuluvan deloslaisen "Hymnin Apollonille" säkeissä. Thukydides lainasi samoja säkeitä tukeakseen ajatusta Homeroksen sokeudesta. Historioitsija Eforos jakoi saman näkemyksen, ja ajatus sai lisää tukea väärästä etymologiasta, joka johti hänen nimensä ilmaisusta ("ho mē horōn"), "se joka ei näe". "Odysseian" kohdan, joka kertoo sokeasta runonlaulajasta Demodokoksesta Faiakian kuninkaan hovissa, on joskus nähty viittaavan Homerokseen itseensä.
Monet tutkijat katsovat nimen viittaavan johonkin toimintaan. Gregory Nagy katsoo sen merkitsevän "se joka sovittaa (laulut) yhteen". Toinen lähellä oleva verbi ("homēréō") tarkoittaa paitsi "kohtaamista" myös "sopusoinnussa olemista" tai "vireessä laulamista". Jotkut ovat puolestaan katsoneet nimen tarkoittavan "se, joka laittaa äänen vireeseen".
Ajoitus.
Homeroksen ajoitus oli kiistelty jo antiikin aikana ja se on sitä edelleen. Herodotos katsoi Homeroksen eläneen 400 vuotta ennen hänen omaa aikaansa, mikä sijoittaisi tämän noin vuoteen 850 eaa. Toiset antiikin ajan lähteet ajoittavat hänet lähemmäksi oletettua Troijan sotaa. Eratostheneen käyttämällä ajoituksella Troijan sota sijoittuisi noin vuosiin 1194–1184 eaa., ja arkeologisten tutkimusten perusteella tämä vaikuttaa mahdolliselta.
Nykyisessä tutkimuksessa "Homeroksen ajoituksella" viitataan yhtä lailla Homeroksen nimiin laitettujen runoelmien ajoitukseen kuin tämän elinaikaan. Tutkijat katsovat, että "Ilias" ja "Odysseia" ovat peräisin 800-luvun eaa. lopusta tai 700-luvulta eaa., ja että "Ilias" on näistä kahdesta ehkä joitakin kymmeniä vuosia varhaisempi. Näin teokset olisivat jonkin verran Hesiodosta varhaisempia ja "Ilias" puolestaan länsimaisen kirjallisuuden varhaisin teos. Viime aikoina jotkut tutkijat ovat ehdottaneet 600-luvulle eaa. sijoittuvia ajoituksia. Ne tutkijat, jotka katsovat homeeristen runojen kehittyneen vaiheittain pitkien aikojen kuluessa, ajoittavat runot tyypillisesti myöhempään aikaan: esimerkiksi Nagyn mukaan runojen kirjoitettu muoto vakiintui vasta 500-luvulla eaa.
Synnyinpaikka.
Vaikka "Homeros" on kreikkalainen nimi, joka viittaa aiolian murretta puhuneeseen alueeseen, Homeroksesta ei tiedetä mitään varmaa. Antiikin aikana syntyi moninaisia perinteitä, jotka esittivät tarjoavansa yksityiskohtia tämän synnyinpaikasta ja taustasta. Monet niistä olivat puhtaasti fantasiakirjallisuutta: satiirikko Lukianos esitti hänet "Tosi tarinassaan" Tigranes-nimisenä babylonialaisena, joka otti nimen Homeros vasta kun joutui kreikkalaisten panttivangiksi ("homeros"). Kun keisari Hadrianus kysyi Delfoin oraakkelilta, kuka Homeros todella oli, Pythia vastasi, että tämä oli ithakalainen Epikasteen ja Telemakhoksen, eli "Odysseian" henkilöhahmojen, poika.
Nämä kertomukset koottiin hellenistisen ajan Aleksandriassa joukoksi "Homeroksen elämä" -nimisiä teoksia. Lisäksi tunnettiin runoelma nimeltä "Homeroksen ja Hesiodoksen kilpa". Yleisimmän version mukaan Homeros oli syntyisin joko Joonian Smyrnasta, Vähästä-Aasiasta, tai Khioksen saarelta, ja hän kuoli Ioksen saarella Kykladeilla. "Homēreōn" oli Ioksella erään kuukauden nimenä. Yhteys Smyrnaan vaikuttaa olevan peräisin legendasta, jonka mukaan Homeroksen alkuperäinen nimi oli Melesigenes, "Meles-joella syntynyt". Runojen sisäinen todistusaineisto tukee yhteyttä jonkin verran: paikannimet ja maantieteelliset yksityiskohdat osoittavat alueen tuntemusta, ja monet vertaukset herättävät mielikuvia paikallisista näkymistä.
Yhteys Khiokseen esiintyy jo Semonides Amorgoslaisella, joka lainasi "Iliaan" säettä 6.146 "khioslaisen" runoilemana. Saarella vaikutti jonkinlainen eponyymisten runonlaulajien ammattikunta, jotka tunnettiin nimellä Homeridai, ja joka katsoi periytyvänsä Homeroksesta. M. L. West on huomauttanut, että tällaiset -idai- tai -adai-loppuiset johonkin henkilöön viittaavat nimet eivät yleensä viitanneet historiallisiin vaan myyttisiin hahmoihin.
Teokset.
Homeroksen tunnetuimmat teokset ovat eepokset "Ilias" ja "Odysseia". Sen lisäksi hänen nimiinsä on laitettu lukuisia hymnejä ja muita töitä. 500- ja 400-lukujen eaa. kreikkalaiset ymmärsivät "Homeroksen" samana asiana kuin "koko herooisen heksametrirunouden perinne". Homeroksen nimiin saatettiin laittaa esimerkiksi koko eeppinen kyklos. Siihen kuuluivat muun muassa Troijan tarupiirin runoelmat "Pieni Ilias", "Nostoi" ja "Kypria", sekä Theban tarupiirin Oidipuksesta ja tämän pojista kertovat runoelmat.
"Ilias", laulu VIII, säkeet 245–253. Kreikkalainen käsikirjoitus, 400-luvun loppu tai 500-luvun alku jaa.
Lisäksi Homeroksen nimiin laitettiin "Homeeristen hymnien" kokoelma, koominen pienoiseepos "Batrakhomyomakhia" sekä "Margites". Nykyisin pidetään kuitenkin epätodennäköisenä, että nämä olisivat peräisin häneltä. Homeroksen nimiin on joskus laitettu myös "Oikhalian valtaus" ja "Fokais", mutta kysymys niiden kirjoittajasta on vielä ongelmallisempi kuin Homeroksen pääteosten.
Homeerinen kieli.
Homeroksen käyttämä kieli edustaa joonialaisen kreikan arkaaista muotoa, jossa on sekaisin myös muita murteita, kuten aiolialaista kreikkaa. Kieli toimi myöhemmin kreikkalaisen epiikan kielenä, ja sitä kirjoitettiin tyypillisesti daktyylisellä heksametrillä.
Homeerinen tyyli.
Aristoteles huomautti "Runousopissaan", että Homeros erosi muista aikansa runoilijoista siinä, että hän keskittyi yksittäiseen yhtenäiseen teemaan tai toimintaan eeppisessä kykloksessa.
Matthew Arnoldin mukaan Homeroksen runoutta kuvaavat seuraavat neljä piirrettä: ensiksi, hän on hyvin nopea; toiseksi, hän on yksinkertainen ja suora ajatusten kehittelyssä ja niiden ilmaisussa, sekä lauseiden muodossa että sanoissa; kolmanneksi, hän on yksinkertainen ja suora ajatusten sisällössä ja aiheissaan; ja neljänneksi, hän on aina ylevä.
Homeroksen runouden nopeus on paljolti peräisin heksametrimuodosta. Varhaista kirjallisuutta luonnehti se, että runomitta ohjasi ajatusten kehittelyä ja lauseiden kieliopillista muotoa. Runous oli näin rytmin ja lauseopin jatkuvan vuorovaikutuksen tulosta. Homeroksen runous säilyttää nopeuden ilman, että säkeissä esiintyisi toisaalta liiallista heilahtelua tai toisaalta monotonisuutta.
Homeros-tutkimus.
Homeroksen teosten tutkiminen on yksi vanhimpia tutkimusaloja, ja sitä harjoitettiin laajalti jo antiikin aikana, erityisesti hellenistisen ajan Aleksandriassa. Tutkimuksen päämäärät ja lopputulokset ovat tietysti muuttuneet ajan kuluessa. Viimeisen parinsadan vuoden aikana tutkimus on keskittynyt siihen, kuinka homeeriset runot ovat syntyneet ja välittyneet meidän päiviimme saakka, ensin suullisessa ja sitten kirjallisessa muodossa.
Kaksi merkittävintä tutkimussuuntausta 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen Homeros-tutkimuksessa ovat olleet analyysi ja unitarianismi. Analyysin edustajat ovat korostaneet runoelmien epäjohdonmukaisuuksia, unitarianistit puolestaan niiden yhtenäisyyttä. 1900-luvulla ja sen jälkeen on tutkittu runouden suullisen välittymisen mekanismeja. Uusanalyysi on tutkinut Homeroksen ja muun varhaisen eeppisen aineiston välisiä yhteyksiä.
Homeerinen kysymys.
Historiantutkijat ovat kiistelleet siitä, oliko Homeros todellinen henkilö vai esimerkiksi useammalle vanhaa eeppistä materiaalia esittäneelle runonlaulajalle annettu nimitys. Samaten on pohdittu, laatiko sama runoilija sekä "Iliaan" että "Odysseian".
Jotkut tutkijat uskovat Homeroksen olleen todellinen historiallinen henkilö, joka kirjoitti sekä "Iliaan" että "Odysseian" tai ainakin kokosi ne yhtenäisiksi teoksiksi ennestään tunnettujen runojen pohjalta. Koska tämän elämästä ei tiedetä mitään, yleinen vitsi kuuluu, että "Homeros ei koskaan elänyt, vaan runot kirjoitti joku toinen saman niminen". Samuel Butler väitti "Odysseuksen" (mutta ei "Iliaan") sepittäjän olleen nuori sisilialainen nainen.
Oli Homeros todellinen tai ei, useimmat tutkijat uskovat, että homeerisen runouden taustalla oli pitkä, useita sukupolvia vanha suullinen runonlaulantaperinne, joka oli monien runonlaulajien saamaa yhteistä kulttuuriperintöä. "Iliaan" ja "Odysseian" rakenteen analysointi osoittaa, että runot sisältävät useita kaavamaisia runosäkeitä ja säkeen osia, jotka ovat tyypillisiä suulliselle runonlausunnalle; valmiiden osasten avulla runonlaulaja kykeni sepittämään runoja "ex tempore". "Ilias" saattaa heijastaa pitkää suullista perinnettä, jonka taustalla ovat osin todelliset tapahtumat. Tähän viittaavat muun muassa Heinrich Schliemannin 1800-luvulla löytämä kaupunki, joka sopii Homeroksen kuvailuihin Troijasta, sekä lineaari-B-kirjoituksen selvittäminen, joka osoittaa, että osa "Iliaan" aineistosta tunnettiin jo 1200-luvulla eaa.
Ajatus siitä, että Homeros kirjoitti vain kaksi teosta, "Iliaan" ja "Odysseian", saavutti suosiota vasta noin 350 eaa. Vaikka monet ovat nähneet sen epätodennäköiseksi, että sama henkilö olisi voinut runoilla kummatkin eepokset, toiset ovat katsoneet näiden teosten olevan tyyliltään niin samanlaisia, ettei teoksilla voi olla useampia kirjoittajia. Eräs näkemys, joka pyrkii yhdistämään nämä ääripäät, on se, että Homeros olisi runoillut "Iliaan" aikuisiässä ja "Odysseian" vanhuusiässä. Muiden Homeroksen nimiin laitettujen teosten katsotaan olevan myöhäisempiä, jolloin ne eivät voisi olla saman kirjoittajan tekemiä.
Runojen kirjallinen muoto.
"Ilias" ja "Odysseia" ilmentävät monilta osin suullisen runouden perinnettä. Jossain vaiheessa laulut kuitenkin kirjoitettiin ylös runoelmiksi. Kreikkalainen kirjoitusjärjestelmä, joka oli noin vuonna 800 eaa. syntynyt muunnelma foinikialaisesta kirjoitusjärjestelmästä, mahdollisti heksametrirunoudelle tyypillisten monimutkaisten rytmien ja vokaaliklustereiden merkitsemisen. Homeroksen runot vaikuttavan saaneen kirjallisen muodon pian kirjaimiston keksimisen jälkeen: Iskhiasta löydetty kirjoitus noin vuodelta 740 eaa. vaikuttaa viittaavan "Iliaan" tekstiin; samoin Samokselta, Mykonokselta ja Italiasta on löydetty "Odysseian" Polyfemos-kohtauksen inspiroimia kuvia, jotka ovat peräisin 600-luvun eaa. ensimmäiseltä neljännekseltä.
Tutkijat ovat erimielisiä siitä, milloin runot tarkkaan ottaen saivat kirjallisen muotonsa. Perinteinen ratkaisu on hypoteesi runojen puhtaaksikirjoituksesta; luku- ja kirjoitustaidoton "Homeros" olisi sanellut runoutensa kirjurille joskus 700-luvulla eaa. Toisaalta Homeros on saattanut edustaa ensimmäisiä lukutaitoisia sukupolvia. Barry B. Powell on ehdottanut, että kreikkalaisen kirjaimiston kehitti yksi henkilö, mahdollisesti juuri Homeros, homeerisen runouden ylöskirjaamiseksi.
Meillä ei ole tietoa runojen alkuperäisestä kirjallisesta muodosta, mutta tekstit vakiintuivat joidenkin satojen vuosien kuluessa. Useimmat tutkijat uskovat, että "Ilias" ja "Odysseia" vakiinnutettiin vanhemman aineiston pohjalta 700-luvulta eaa. alkaen. Tässä Ateenan tyranni Hipparkhos vaikuttaa olleen merkittävässä roolissa. Hän uudisti homeerisen runouden esittämistavan Panathenaia-juhlilla. Monet tutkijat katsovat, että teksteistä tuotettiin tuon uudistuksen yhteydessä kanoninen muoto. Nagy sen sijaan katsoo, ettei runoista ollut vakiintunutta kirjallista muotoa ennen kuin vasta hellenistisellä ajalla, 200-luvun ja ensimmäisen vuosisadan eaa. välisenä aikana. Tuolloin syntyi tekstimuoto, josta kaikki nykyiset versiot ovat peräisin.
Myöhäisantiikin aikana kreikan kielen tuntemus ja samalla Homeroksen runouden tuntemus latinankielisessä lännessä heikkenivät. Runoja alettiin lukea uudestaan vasta 1400-luvun Italiassa. Sen sijaan kreikankielisessä Bysantissa, jossa antiikin kirjallisuus säilyi muutenkin parhaiten, runoja luettiin ja opetettiin yhtämittaisesti. Ensimmäinen painettu laitos teoksista julkaistiin vuonna 1488.
Heeroskultti.
Hellenistisellä ajalla Homeros oli useissa kaupungeissa heeroskultin kohteena. Ptolemaios IV Filopator omisti tälle Homereion-nimisen pyhätön Aleksandriassa 200-luvulla eaa. Claudius Aelianus kuvaa pyhätön teoksessaan "Varia historia". Hän kertoo Ptolemaioksen sijoittaneen Homeroksen patsan ympärille ympyrään kaikki kaupungit, jotka katsoivat Homeroksen omaksi pojakseen. Hän mainitsee myös maalari Galatonin tekemän maalauksen runoilijasta. Maalaus vaikuttaa kuvanneen Homeroksen Okeanoksen muodossa kaiken runouden lähteenä.
Italiasta löydetty mahdollisesti Egyptissä tehty marmorireliefi kuvaa Homeroksen apoteoosin eli jumalaksi korottamisen. Siinä ovat mukana Ptolemaios ja tämän vaimo Arsinoë III, jotka seisovat istuvan runoilijan vierellä; hahmoja "Iliaasta" ja "Odysseiasta", joukko muusia ja muita abstraktien käsitteiden henkilöitymiä; sekä joukko alttaria lähestyviä palvojia. Alttarin paikka on mahdollisesti Aleksandrian Homereion. Myös runouden jumala Apollon on mukana, samoin kuin naispuolinen hahmo, joka on mahdollisesti Mnemosyne, muusien äiti. Kaiken yläpuolella on vielä Zeus, jumalten kuningas. Reliefi osoittaa, etteivät kreikkalaiset pitäneet Homerosta pelkästään suurena runoilijana, vaan jumalallisesti innoittuneena kaiken kirjallisuuden lähteenä.
Myös Khioksessa, Efesoksessa ja Smyrnassa oli Homeroksen pyhätöt. Nämä kaupungit kuuluivat niihin, jotka katsoivat olevansa Homeroksen syntymäkaupunkeja. Strabon mainitsee Smyrnan pyhätön ja sanoo, että siellä oli ikivanha ksoanon, kulttipatsas, runoilijasta. Hän sanoo myös Argoksen asukkaiden uhranneen Homerokselle, mahdollisesti omassa pyhätössään.


Michael Moore.
Michael Moore, tässä kuvattuna vuonna 2004, on tunnettu rahvaanomaisesta ulkomuodostaan.
Michael Moore (s. 23. huhtikuuta 1954) on yhdysvaltalainen dokumentaristi ja kirjailija. Moore tunnetaan terävänä ja räväkkänä yhteiskuntakriitikkona, joka on arvostellut dokumenteissaan mm. Yhdysvaltain suurteollisuutta, asejärjestö NRA:ta sekä presidentti George W. Bushin hallintoa. Moore voitti parhaan dokumentin Oscar-palkinnon elokuvallaan "Bowling for Columbine" ja Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun elokuvastaan "11".
Elämä ja ura.
Moore on kotoisin Flintista Michiganista. Hänen isänsä oli autotehtaan liukuhihnatyöntekijä. Suku on irlantilainen ja Moore onkin katolilainen. Hän opiskeli viestintää University of Michigan-Flint -yliopistossa, mutta jätti opinnot kesken. Hän kirjoitti jo opiskelijana opiskelijalehteen ja perusti 22-vuotiaana "The Flint Voicen", joka laajeni osavaltionlaajuiseksi. Lehti kuitenkin lopetettiin 1986 kun Moore muutti Kaliforniaan. Hän työskenteli hiukan aikaa Mother Jones -lehdessä ennen menemistään töihin Ralph Naderille.
Moore tuli Yhdysvalloissa tunnetuksi "Roger ja minä" -elokuvalla, joka kuvasi mitä Flintissa tapahtui kun General Motors sulki tehtaansa ja avasi uuden Meksikossa, jossa palkat olivat pienemmät. Nimi Roger viittaa Roger B. Smithiin, entiseen General Motorsin toimitusjohtajaan ja johtokunnan puheenjohtajaan.
Maailman tietoisuuteen Moore nousi vuoden 2002 dokumentillaan "Bowling for Columbine", joka kuvaa yhdysvaltalaista asekulttuuria. Dokumentin tekoon innoitti vuoden 1999 Columbinen verilöyly Columbinen lukiossa Coloradossa. Elokuva palkittiin Cannesin filmifestivaalilla, Ranskan Cesar-palkinnolla parhaana ulkomaisena elokuvana ja dokumenttielokuvan Oscar-palkinnolla.
Seuraava elokuva 11 suomii kovalla kädellä presidentti George W. Bushin hallintoa. Elokuva jakoi yhdysvaltalaiset vahvasti puolesta ja vastaan. Elokuva julkaistiin taktisesti kesällä 2004, juuri ennen marraskuun presidentinvaaleja, joissa Moore tuki John Kerrya. Bushin voitettua vaalit Moore ilmoitti tekevänsä jatko-osan, sillä enemmistö Yhdysvaltain kansasta ei Mooren mukaan vieläkään tiedä totuutta. Moore viittasi tällä vaalitulokseen.
Mooren dokumenttielokuva "Sicko" käsittelee hyvin kriittisesti USA:n terveydenhuoltojärjestelmää, mutta ei aiheuttanut samanlaista kohua ja kiistaa kuin edellinen elokuva "Fahrenheit 9/11"
Slacker uprising -dokumenttielokuva käsittelee vuoden 2004 vaaleja. Dokumenttia varten Moore kierteli ympäri Yhdysvaltoja koettaen vaikuttaa etenkin nuorten äänestyskäyttäytymiseen. Dokumentin tekeminen maksoi vain 2 miljoonaa dollaria ja sitä jaettiin ilmaiseksi internetin kautta Yhdysvalloissa ja Kanadassa.
Uusin elokuva kysyy - huumorilla ja rohkeasti - mikä on tämän rakkauden hinta ja kuka sen maksaa? Dokumentti tutkii globaalin talousromahduksen syitä ja seurauksia ohjaaja Michael Mooren omintakeisella tyylillä, joka on tuttu hänen edellisistä elokuvistaan.
Erikoispiirteenä Moorella on että hänellä on aina erilainen nk. baseball-lippalakki päässään, esim. omien elokuviensa kuvausjaksoissa ja siviilissä valokuvissa.
Poliittinen kanta.
Michael Moore on kertonut olevansa liberaali.
Hän on arvostellut elokuvissaan suuryrityksiä, asekulttuuria, Irakin sotaa, presidentti George W. Bushia ja Yhdysvaltain terveydenhuoltojärjestelmää.
Moore mukaan kapitalismi on "anti-Jeesus" ja "laillistettua ahneutta". Moore sanoo olevansa katolinen, joskin abortin ja homoliittojen suhteen eri kannalla kirkon kanssa.
Kritiikkiä.
Irakin sotaa kannattanut journalisti Christopher Hitchens katsoi Mooren elokuvan Fahrenheit 9/11 olevan äärimmäisen "epärehellinen ja demagoginen".
Johtavan Moore-kriitikon Dave Kopelin mielestä elokuvassa Fahrenheit 9/11 on 59 valhetta. Hänen mielestään esimerkiksi ensimmäisessa elokuvan kolmesta jaksossa useimmissa kohtauksissa on valheita. Kopel vastusti Bushin hallintoa ja totesi keskimmäisen, Patriot Actia vastustavan jakson perustuvan pääosin totuuteen.
Konservatiivikirjailija Peter Schweizer arvostelee Moorea siitä, että tämä sanoo vastustavansa veronkevennyksiä yrityksille ja kuitenkin ylistää "kaikkein parhaaksi kannustinjärjestelmäksi" Michiganin elokuvayritysten valtavia verotukia, joista hän itse hyötyy ja joiden perässä hän muutti, puhuu niiden aikaansaamasta kasvusta ja sanoo niiden "tarkoittavan töitä ja rahaa". Moore myös neuvoo työläisiä, että Hollywoodin korporaatioiden tullen näiden ei pidä nostaa taksojaan, jotteivät yritykset lähde pois.
"Bowling for Columbine" -elokuvassa mukana ollut, Columbinesta selvinnyt Mark Taylor kertoi Westword-lehden haastattelussa vuonna 2007, että Moore käytti häntä ajaakseen omaa asiaansa. Taylorin mukaan Moore lupasi auttaa häntä saamaan asiansa julki mikäli tämä esiintyy elokuvassa, mutta todellisuudessa Moore vain käytti Tayloria kertomaan hänen omaa sanomaansa.


Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto.
Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto oli vuosina 1930–1969 toiminut ammatillinen keskusjärjestö, nykyisin toimivan Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön edeltäjä. Keskusliiton edeltäjä oli vuosina 1907–1930 toiminut Suomen Ammattijärjestö (SAJ).
Perustaminen ja sotaa edeltävät vuodet.
SAK perustettiin 19.–20. lokakuuta 1930 Helsingissä pidetyssä kokouksessa. Perustamista edelsi vanhan ammattijärjestön hajoaminen loppuvuodesta 1929, kun sosialidemokraatit lähtivät kommunistien hallitsemasta liitosta. SAJ:sta eronneet perustivat syyskuussa 1929 Ammatillisten järjestöjen valtuuskunnan. Kyseisten sosialidemokraattien lisäksi SAK:hon meni mukaan joitakin kommunisteista irtautuneita sosialisteja. Ammatillisten järjestöjen valtuuskunnan ja Suomen sosialististen työväenyhdistysten keskuskomitean välinen yhteistyösopimus allekirjoitettiin heinäkuussa 1930. Uusi järjestö liittyi heti niin sanottuun Amsterdamin internationaaliin. Perustettaessa SAK:hon kuului seitsemän ammattiliitoa. Vuoden 1930 lopussa siihen kuului noin 15 000 jäsentä.
SAJ:n lakkauttaminen oli merkinnyt monin paikoin ja varsinkin suurteollisuudessa ammattiyhdistystoiminnan loppua vuosiksi. Lamakausi ja suurtyöttömyys vaikeuttivat myös ammattiyhdistystoimintaa. Ammattiliitton liittyminen saattoi noina vuosina helposti johtaa työpaikan menetykseen. Suomen työnantajain keskusliitto (STK) piti kortistoa lakkoihin osallistuvista työntekijöistä joita kehotettiin olemaan palkkaamatta.
Vuoden 1934 loppuun mennessä SAK:n jäsenmäärä oli kasvanut 27 000:een ja jäsenliittojen määrä kuuteentoista. Kommunistien omaksuttua Kominternin päätösten mukaisesti uuden kansanrintamataktiikan 30-luvun puolivälissä he alkoivat myös osallistua SAK:n toimintaan ja jäsenmäärä kasvoi tämänkin ansiosta 70 000:een vuonna 1938.
Talvisodasta vakautusvuosiin.
Talvisodan aikana SAK:n ja STK:n edustajat tekivät kansallisen yhteisymmärryksen lujittamiseksi yhteisen julistuksen, ns. tammikuun kihlauksen, jossa todettiin että ne vastaisuudessa neuvottelisivat keskenään ja työnantajapuoli tunnusti periaattellisesti työntekijöiden järjestäytymisoikeuden.
Talvisodan jälkeisenä välirauhan kautena 1940–1941 SAK:n jäsenmäärä kasvoi voimakkaasti. Jatkosodan sytyttyä SAK osallistui erilaisiin säännöstelyelimiin ja tuki sotaponnisteluja. Lokakuussa 1943 SAK:n edustajakokous kuitenkin otti kantaa erillisrauhan solmimisen puolesta ja pyrki painostamaan varsinkin SDP:n eduskuntaryhmää rauhanteon jouduttamiseksi.
Jatkosodan päättyessä SAK:ssa oli 106 000 jäsentä, mutta jäsenmäärä lähti jälleen nopeaan kasvuun niin että se vuoden 1945 lopussa oli lähes 300 000. Ensimmäinen keskusjärjestöjen välinen sopimus saatiin aikaiseksi 1944. Samanaikaisesti kommunistien toiminnan laillistaminen kiristi järjestön sisäisiä suhteita kommunistein ja sosiaalidemokraattien välillä. Järjestön yhtenäisyyden säilyttämiseksi SAK:n sosiaalidemokraattinen johto sopi keväällä SKP:n ammatillisen jaoston kanssa yhteistyön periaatteista keväällä 1945 ja solmi suhteet Neuvostoliiton ay-liikkeen kanssa.
Sodan jälkeisinä vuosina sosiaalidemokraatien ja kommunistien valtataistelu SAK:ssa oli kuitenkin kiivasta. SAK:n ylimääräisen edustajakokouksen vaaleissa keväällä 1946 kommunistit saivat enemmistön, mutta SAK:n sosiaalidemokraattinen johto peruutti edustajakokouksen vedoten vaaleissa tapahtuneisiin rikkeisiin. Seuraavan vuonna pidettyyn sääntömääräiseen edustajakokoukseen sosiaalidemokraatit onnistuivat saamaan enemmistön.
SAK:n sisäiset kiistat kärjistyivät jälleen syksyllä 1948 Arabian posliinitehtaan lakon ja seuraavan vuoden muiden kommunistijohtoisten työtaistelujen seurauksena. Seitsemän jäsenliittoa erotettiin keskusjärjestöstä järjestön päätösten rikkomisesta syytettynä. Viisi liittoa hyväksyttiin uudestaan jäseniksi niiden luvattua noudattaa jatkossa järjestöpäätöksiä, mutta kuljetustyöntekijäin liitto sekä metsä- ja uittotyöväen liitto jäivät SAK:n ulkopuolelle.
Vuoden 1951 edustajakokouksessa SAK:n valtaa jäsenliittoihin nähden kasvatettiin ja jäsenjärjestöjä kiellettiin lakkoilemasta ilman keskusliiton lupaa. Yhteiskunnallisena taustana päätökselle oli myös vuosina 1941–1955 voimassa ollut hinta- ja palkkasääntely, johon SAK:n johto oli sitoutunut. SAK:n jäsenmäärä kuitenkin laski vuoden 1947 340 000 jäsenestä noin sadallatuhannella vuoteen 1953 mennessä.
Yleislakko 1956 ja järjestön hajoaminen.
Hinta- ja palkkasäännöstelyn loputtua vuoden 1956 alussa, inflaatio lähti nousuun ja alkoi syödä reaalipalkkoja. SAK vaati alkuun hintojen alennuksia hintasääntelyn uudistamisen kautta, mutta siirtyi sitten vaatimaan tuntipalkkoihin 12 markan erilliskorotusta reaalipalkkojen turvaamiseksi. STK:n kieltäydyttyä, yleislakko alkoi 1. maaliskuuta 1956 ja siihen osallistui 450 000 työntekijää, vaikka SAK:n tuolloinen jäsenmäärä oli vain 270 000. Yleislakko päättyi 20. maaliskuuta STK:n taivuttua 12 markan yleiskorotukseen. Valtion verojen ja maksujen korotukset sekä kasvanut inflaatio veivät kuitenkin pian lakolla saavutetut palkankorotukset.
Yleislakko kuitenkin syvensi entisestään sosiaalidemokraattien keskinäisiä kiistoja jotka alkoivat hajottaa myös SAK:n rivejä. Oikeistososiaalidemokraatit jotka olivat vastustaneet yleislakkoa, alkoivat erota SAK:sta, jonka johto oli sosiaalidemokraattien vasemmistosiiven ja sittemmin, käsissä. Neljä jäsenliittoa erosi SAK:sta 1957 ja seuraavana vuonna eroamiset jatkuivat. Eronneet liitot perustivat keskusjärjestökseen aluksi Ammattiliittojen yhteistyöjärjestön, ja 1960 uuden Suomen Ammattijärjestön (SAJ). Vuosina 1960-1962 SAK menetti 12 jäsenliittoa, ja jäljelle jääneetkin liitot menettivät jäseniä SAJ:ön kuuluneille rinnakkaisliitoille.
Kuitenkin vain osa eronneista liitoista liittyi SAJ:n jäseniksi ja SAK säilytti asemansa maan suurimpana ammatillisena keskusjärjestönä. Vuonna 1966 SAK:ssa oli 25 jäsenliittoa ja 260 000 jäsentä, SAJ:ssä 18 liittoa ja 107 000 jäsentä. Keskusjärjestöjen ulkopuolelle jääneissä kolmessa liitossa oli tuolloin 94 000 jäsentä.
Ammattiyhdistysliikkeen eheytyminen.
Neuvottelut keskusjärjestöjen yhdistämisestä aloitettiin 1964. SDP:n puheenjohtajaksi 1963 valittu Rafael Paasio oli reivannut puolueen linjaa "pari piirua vasemmalle" ja TPSL:n jäsenet alkoivat palata SDP:hen. Myös Aarne Saarisen nousu SKP:n puheenjohtajaksi varmisti enemmistön tuen eheytykselle, jonka vastaan hangoitteljoiksi jäivät lähinnä SKP:n vähemmistösiipi, kutistuva TPSL ja eräät SAJ:n johtopaikoista kiinni pitäneet oikeistososiaalidemokraatit.
Vuoden 1966 edustajakokouksessa johtopaikat jaettiin SDP:n ja SKP:n yhteistyöllä ja puheenjohtajaksi nousi sosiaalidemokraatti Niilo Hämäläinen ja toiseksi puheenjohtajaski kommunisti Arvo Hautala. Jäsenliittojen itsenäisyyttä lisättiin ja työvaliokunnassa kommunistien osuus kasvoi vastaamaan osapuilleen heidän kannatustaan järjestössä. TPSL:n vahva rooli SAK:ssa puolestaan mureni.
Ammattiyhdistyliikkeen eheytys saatin lopulta päätökseen 17.–18. kesäkuuta 1969 pidetyssä SAK:n ylimääräisessä edustajakokousessa josta samalla tuli uuden keskusjärjestön, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön, perustamiskokous. Vanhan SAK:n toiminta loppui uuden perustamiseen.


Suomen Ammattijärjestö.
Suomen Ammattijärjestö (SAJ) oli vuosina 1907–1930 toiminut Suomen ensimmäinen ammatillinen keskusjärjestö.
Perustaminen.
Suomen ammattijärjestö perustettiin Tampereella 15.–17. huhtikuuta 1907 pidetyssä kokouksessa. Ammatillinen järjestäytyminen oli muutaman edellisen vuoden aikana lähtenyt nopeaan kasvuun ja keskusjärjestölle nähtiin tarvetta. Läsnä perustavassa kokouksessa oli 365 virallista delegaattia, jotka edustivat monenlaisia työväenyhdistyksiä tai tilapäisiä komiteoita.
SAJ päätti toimia yhteistyössä Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueen kanssa luokkataistelulinjalta. Työnantajat perustivat maaliskuussa 1907 työläisten pyrkimyksille vastineeksi Suomen yleisen työnantajaliiton.
SAJ:n jäsenmäärä nousi heti perustamisvuonna 25 000:een, mutta se laski seuraavina vuosina ja oli alimmillaan vain noin 16 000 vuonna 1910. Järjestäytymisaste teollisuudessa, kaupassa ja liikenteesä oli tuolloin vain noin 10–15 prosenttia. Vuonna 1909 SAJ liittyi Kansainväliseen ammattiyhdistysliittoon, johon yhteydet kuitenkin katkesivat 1914.
Sota-ajat.
Ensimmäisen maailmansodan aikana SAJ ei sitoutunut työrauhaan, mutta sen toimintamahdollisuudet olivat varsin rajoitetut eikä se kyennyt juuri vaikuttamaan harjoitettuun politiikkaan. Sodan loppuvaiheessa SAJ:n liittojen jäsenmäärä alkoi kuitenkin nousta ja se suorastaan räjähti Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917. Nopeinta järjestäytyminen oli maaseudun sekatyöläisten keskuudessa.
SAJ:n ylimääräisessä edustajakokouksessa marraskuussa päätettiin aloittaa yleislakko ja se alkoi 14. marraskuuta 1917. Lakon tavoitteena oli kahdeksan tunnin työpäivä sekä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kunnallisvaaleissa. Eduskunta hyväksyi nämä vaatimukset 16. marraskuuta ja lakko loppui 18. marraskuuta, mutta lakon aikana sattuneet yhteenotot osaltaan kärjistivät Suomen sisäistä tilannetta.
Suomen sisällissotaan SAJ:n jäsenet ja aktiivit osallistuivat pääosin punaisten puolella. Tuhansia SAJ:n jäseniä kuoli taisteluissa tai sodan jälkeen valkoisen puolen koston ja vankileirien seurauksena. Monet pakenivat Venäjälle. Sodan päätyttyä valkoiset hajottivat kaikki ammatilliset järjestöt, mutta joulukuussa 1918 SAJ sai luvan jatkaa toimintaansa, joskin veturimiesten ja rautatieläisten ammattiliitot pysyivät kiellettyinä.
1920-luku.
Sisällissodan jälkeen uudelleen rakennetussa SAJ:ssa saivat enemmistön kommunistit ja vasemmistososialistit. Näiden ja sosiaalidemokraattien puoluepoliittiset kiistat repivät keskusjärjestöä koko 1920-luvun. Keväällä 1920 SAJ oli perustamassa Suomen sosialistista työväenpuoluetta (SSTP). 1920-luvun alussa valtiovalta käytännössä tunnusti SAJ:n roolin työmarkkinaosapuolena, sillä se esimerkiksi sai joihinkin komiteoihin edustajansa.
Kansainvälinen suuntautuminen oli eräs SAJ:tä jakanut kysymys. Sosiaalidemokraatit olisivat halunneet järjestön liittyvän niin sanottuun Amsterdamin internationaaliin, ja asiasta järjestettiin jäsenäänestys 1921. Liittymistä kannatti 4 765 äänestäjää ja riippumattomana pysymistä 10 930. Sosiaalidemokraattien tullessa kukistetuiksi ehdotti vasemmisto puolestaan liittymistä Punaiseen ammattiyhdistysinternationaaliin (Profintern). Uudessa äänestyksessä näin päätettiinkin, äänin 12 215–5 957, mutta SAJ:n johto katsoi silti viisaammaksi olla toteuttamatta päätöstä, joka olisi luultavasti johtanut liiton hajoamiseen. Vasemmisto luopui Profintern-kannastaan vuonna 1926, jolloin tehtiin tilapäinen sopu ja puheenjohtajaksi valittiin sosiaalidemokraatti Matti Paasivuori ja sihteeriksi kommunisti Arvo Tuominen.
Riidat kärjistyivät, kun SAJ osallistui maaliskuussa 1928 neuvotteluihin niin sanotusta Kööpenhaminan sopimuksesta, jonka tarkoituksena oli syventää Suomen, Norjan ja Neuvostoliiton ammatillisten keskusjärjestön yhteistyötä. Sosiaalidemokraatit vastustivat sopimusta. Helmikuussa 1929 kaikki sosialidemokraatit Paasivuorta lukuun ottamatta erosivat SAJ:n toimeenpanevasta valiokunnasta. Myöhemmin samana vuonna SDP aloitti järjestelmällisen eroamisen SAJ:sta, ja perustettiin kilpaileva sosialidemokraattinen yhteiselin, Ammatillisten järjestöjen valtuuskunta. SAJ:n uudeksi puheenjohtajaksi valittiin kommunisti Iisak Heikka. Kommunistien jyrkentyneen linjan takana olivat Kominternin (ja Profinternin) niin sanotun kolmannen vaiheen kannanotot, joissa sosiaalidemokraatit tuomittiin sosiaalifasisteiksi. Uusi linja jakoi myös SAJ:n vasemmistoenemmistöä. SKP:n ulkopuolella toimineet sosialistit eivät halunneet karkottaa sosialidemokraatteja ay-liikkeestä, ja he ajautuivat konfliktiin kommunistien kanssa. SKP hyökkäsi voimakkaasti ”hoiperteluksi” kutsumaansa sovittelulinjaa vastaan ja alkoi erottaa sosialisteja johtopaikoilta. Joulukuussa 1929 sosialistit perustivat keskusjärjestökseen Suomen työväen vasemmistoryhmän, jota johti Eino Pekkala.
Loppuvuodesta 1929 SAJ ryhtyi tukemaan poliittisten vankien nälkälakkoa mahdollisimman järein keinoin. Järjestö julisti yleislakon alkavaksi 16. marraskuuta, mutta päätös osoittautui epäonnistuneeksi. Vain noin 5 prosenttia työläisistä noudatti lakkokehotusta. Sosiaalidemokraattisten johtamat liitot kieltäytyivät lakosta kokonaan. Sosiaalidemokraattiset ammattiliitot alkoivat tämän jälkeen erota SAJ:sta yksi toisensa jälkeen ja SAJ jäi keväällä 1930 kommunistien ja näiden liittolaisten haltuun. Järjestö joutui myös nousevan Lapuan liikkeen vaatimusten johdosta entistä enemmän viranomaisten silmätikuksi.
Lakkauttaminen.
SAJ:n ja sen jäsenjärjestöjen toiminta kiellettiin 6. heinäkuuta 1930 Lapuan liikkeen talonpoikaismarssin aattona. 30. syyskuuta 1930 sisäasiainministeriö päätti lakkauttaa kaikki SAJ:hin ja sen jäsenliittoihin kuuluneet järjestöt. Oikeudessa asiasta taisteltiin vuosina 1931–1933. Kommunistit perustivat tämän jälkeen pieneksi jääneen salaisen Punaisen ammattijärjestön. Sosiaalidemokraatit ja vasemmistososialistit puolestaan perustivat lokakuussa Suomen ammattiyhdistysten keskusliiton (SAK).
SAJ:n jäsenmäärä kehittyi 1920-luvulla epätasaisesti ja sitä verotti mm. keskinäinen riitely. Vuoteen 1928 mennessä se kuitenkin oli noussut 90 000:een, osin teollisuuden kasvun seurauksena.
Organisaatio.
Naisten osuus SAJ:n jäsenistöstä oli perustettaessa 8,1 prosenttia ja vuonna 1928 korkeimmillaan 22,3 prosenttia.


Millennium-teknologiapalkinto.
Millennium-teknologiapalkinto on joka toinen vuosi jaettava suomalainen kunnianosoitus ihmisten elämän laatua parantavan teknologian kehittäjille. Palkintosumma on yli miljoona euroa. Palkittu saa rahapalkinnon lisäksi tunnustuksena kuvanveistäjä Helena Hietasen suunnitteleman "Huippu"-palkintoesineen. Millennium-teknologiapalkinnolla pyritään myös kasvattamaan Suomen mainetta korkean teknologian maana. Palkinnon jakaa Tekniikan Akatemia -säätiö (ent. Millennium-palkintosäätiö), ja sen luovuttaa tasavallan presidentti.
Palkinto rahoitetaan pääosin valtion budjettivaroista. Tekniikan Akatemia -säätiö maksaa 100 000 euroa.
Vuosina 2004 ja 2006 julkisuuteen kerrottiin vain palkinnon saaja. Vuodesta 2008 on julkistettu 3–4 finalistia, joista yksi valitaan palkinnon saajaksi.
Millennium-teknologiapalkinto on innovaatio- ja tekniikkapalkinto eikä tiedepalkinto, kuten perustutkimukselle annettava Nobel-palkinto.
Historiaa.
Palkinnon historia juontaa juurensa 1990-luvun lopulla käytyihin keskusteluihin, joita käynnistämässä olivat mm. akateemikko Pekka Jauho sekä Suomen-ystävä ja filantrooppi Arthur J. Collingsworth
. Palkintoa varten perustettiin vuonna 2002 säätiö, jonka käynnistäjänä ja ensimmäisenä asiamiehenä toimi diplomi-insinööri Ossi Kokkonen.
Vuosina 2004–2009 Millennium-palkintosäätiön asiamiehenä toimi Tekniikan Akatemian toiminnan käynnistämisestäkin vastannut tekniikan tohtori Tapio Alvesalo. Alvesalon siirryttyä säätiön hallituksen työvaliokuntaan, Tekniikan Akatemia -säätiötä on vetänyt vuoden 2009 helmikuusta lähtien toimitusjohtajana tekniikan tohtori Ainomaija Haarla.
Vuonna 2008 palkinnon kokonaissumma oli 1,15 miljoonaa euroa, josta palkitun osuus oli 800 000 euroa. Muut finalistit saivat kukin 115 000 euroa. Vuonna 2010 palkintosumma oli 1,1 miljoonaa euroa, josta voittajalle jaettiin 800 000 euroa ja kahdelle muulle finalistille, Richard Friendille ja Stephen Furberille, 150 000 euroa.


Robert Zemeckis.
Robert Zemeckis (s. 14. toukokuuta 1952) on yhdysvaltalainen ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja. Zemeckisin isä on liettualainen ja äiti italianamerikkalainen.
1970-luku.
Hän opiskeli Etelä-Kalifornian yliopistossa elokuva-alaa. Ensimmäisen lyhytelokuvansa hän ohjasi vuonna 1972, ja vasta toinen lyhytelokuva "A Field of Honor" (1973) voitti Student Academy Awardsin, joka kuuluu samaan organisaatioon kuin Oscar-palkinto. Palkinnon ansiosta Steven Spielberg otti hänet suojiinsa. Zemeckis toi vuonna 1978 teattereihin esikoispätkänsä "I Wanna Hold Your Hand", jonka oli kirjoittanut Bob Gale. Elokuva ei kiinnostanut yleisöä ja jäi tappiolliseksi. Galen kanssa Zemeckis teki myöhemmin muun muassa "Paluu tulevaisuuteen -trilogian".
1980-luku.
Vuonna 1980 valmistunut "Autohuijarit" oli kolmikon Zemeckis-Gale-Spielberg toinen yhteinen elokuva. Elokuvan taloudellinen menestys ei ollut suuri, mutta elokuvasta on nyttemmin muodostunut nk. kasariklassikko. Zemeckisin ensimmäinen hittielokuva valmistui vuonna 1984, aikana jolloin Indiana Jones keräsi väkeä teattereihin. Niinpä Michael Douglasin tähdittämä "Vihreän timantin metsästys" -seikkailuelokuva kiinnosti myös. Vaikka menestys oli vaatimaton Jonesiin verrattuna, kertyi lipputuloja yli 85 miljoonaa dollaria, mikä toi 8. tilan vuoden menestystilastoissa. Elokuva sai myös Oscar-ehdokkuuden parhaasta leikkauksesta.
Vuonna 1985 Michael J. Foxin tähdittämä komedia "Paluu tulevaisuuteen" nosti Zemeckisin Hollywoodin ohjaajien tärkeimpiin nimiin. Vain 19 miljoonan dollarin budjetilla kuvattu elokuva keräsi yli 380 miljoonan dollarin lipputulot, ja oli vuotensa parhaiten tuottanut filmi. Elokuva voitti äänitehosteistaan Oscarin ja Zemeckis oli yhdessä Galen kanssa ehdolla parhaasta käsikirjoituksesta.
Ennen elokuvan ensimmäistä jatko-osaa Zemeckis ohjasi "Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?" -komedian. Kolme Oscaria ja yhden erikois-Oscarin voittanut elokuva veti yleisöä teattereihin peräti 330 miljoonan dollarin edestä, ja oli vuotensa toiseksi parhain yleisömenestys. Seuraavana vuonna julkaistu "Paluu tulevaisuuteen 2" oli suurmenestys, ja sarjan kolmas osakin keräsi vielä yli 240 miljoonan dollarin lipputulot.
1990-luku.
Uusi vuosikymmen toi Zemeckisille uusia haasteita. Hän ohjasi muutamia episodeja TV- ja videojulkaisuihin, mutta palasi teatterielokuvien ääreen vuonna 1992 hittikomedian "Kuolema pukee häntä" myötä. Elokuva ei ollut arvostelumenestys, mutta Zemeckisin arvostus nousikin reilusti seuraavan ohjaustyön, "Forrest Gumpin", myötä. Vuonna 1994 valmistunut komediadraama oli rakenteeltaan poikkeuksellinen elokuva, joka oli ehdolla peräti 13 Oscarin voittajaksi. Lopulta voitoksi kääntyi kuusi ehdokkuutta, muun muassa Zemeckisin saama parhaan ohjauksen palkinto. Elokuva oli myös taloudellinen menestys; 677 miljoonan dollarin tuloksellaan elokuva on historian 15. parhaiten menestynyt filmi. Elokuva oli myös julkaisuvuotensa ykkönen Yhdysvalloissa, ja listan toinen maailmanlaajuisissa tilastoissa.
Zemeckisin seuraavaa ohjaustyötä saatiin odottaa kolme vuotta. "Ensimmäinen yhteys" oli arvostelumenestys, mutta lippuluukuilta voittoa kertyi lopulta "vain" 80 miljoonaa dollaria. "Salaisuus pinnan alla" taasen ei kriitikoita niin suuresti miellyttänyt, mutta yleisö otti elokuvan omakseeen, ja lipputulot nousivat lähes 300 miljoonaan.
2000-luku.
Robinson Crusoe -tyylinen tarina "Cast Away – tuuliajolla" (2000) oli Tom Hanksin ja Zemeckisin ensimmäinen yhteinen elokuva sitten "Forrest Gumpin". Parivaljakko ei tuottanut yleisölle pettymystä, ja niinpä kiistelty elokuva saapui teattereihin uuden vuosituhannen kynnyksellä. Elokuva toi Hanksille Oscar-ehdokkuuden roolistaan. Valtaosa elokuvasta on ainoastaan hänen näytöstään. Filmi oli valtava menestys keräten 430 miljoonaa dollaria teattereista.
2000-luvulla Zemeckis löysi elokuvilleen uuden ulkomuodon kiinnostuttuaan tietokoneanimaatiosta. Hän sai houkuteltua Tom Hanksin jälleen mukaansa "Napapiirin pikajuna" -jouluanimaatioon, jonka erittäin suurella rahalla toteutettu visuaalinen ilme miellytti varmasti lapsikatsojia. Kriitikot tyrmäsivät elokuvan sisällöttömänä, mutta voittoa kertyi lähes 150 miljoonaa dollaria. Elokuva oli toteutettu tietokoneanimaatiolla. Hanksin kasvonpiirteet oli siirretty ensin tietokoneelle ja sitten elokuvaan.
Seuraavaksi Zemeckis alkoi työstää fantasiaelokuva "Beowulfia", joka perustui vanhaan brittiläiseen saagaan. Se saapui teattereihin vuonna 2007. Elokuvassa Zemeckis hyödynsi jälleen näyttelijöiden kasvonpiirteiden siirtämistä valkokankaalle ja tietokoneanimaatioon, mutta tulos oli jotakin aivan erilaista kuin "Napapiirin pikajuna". "Beowulf" oli kiistelty arvostelijoiden kesken johtuen sen sisältämästä väkivallasta ja alastomuudesta.


Formula 1.
Formula 1 (F1), virallisesti FIA Formula One World Championship, on kansainvälisen moottoriurheilun yksipaikkaisten varsinaisten kilpa-autojen korkein taso. Formula 1 -luokan vuosittainen maailmanmestaruussarja koostuu vuoden aikana eri puolilla maailmaa ajettavista Grand Prix -kilpailuista. Formula 1 -sarjassa kilpaillaan sekä kuljettajien että valmistajien maailmanmestaruustitteleistä.
Eurooppa on Formula 1 -sarjan perinteinen keskus ja suurin markkina-alue, vaikka Grand Prix -ajoja on sarjan alkuajoista lähtien järjestetty ympäri maailmaa ja viime aikoina on tapahtunut merkittävää laajenemista Aasiaan, kun Japanin lisäksi myös Kiina, Malesia, Bahrain, Singapore ja Etelä-Korea järjestävät oman MM-sarjan osakilpailunsa.
Formula 1 -sarjaa pidetään maailman kalleimpana urheilulajina. Sarjan taloudelliset vaikutukset ovatkin mittavat, ja itse kilvanajon lisäksi myös lajin ympärillä tapahtuvia taloudellisia ja poliittisia tapahtumia seurataan tarkasti. Lajiin on myös usein liitetty käsitys tietynlaisesta glamourista.
Formula 1 -sarjan järjestää kansainvälinen autoliitto FIA "(Fédération Internationale de l'Automobile)", jonka puheenjohtajana toimii nykyään Jean Todt. F1-sarjan kaupallisia oikeuksia johtaa ja hallinnoi Bernie Ecclestone.
Historia.
Maat ja kisapaikat, joissa on järjestetty Formula 1 -kisoja.
Formula 1 -sarjan juuret alkoivat Euroopassa 1920–30-luvulla järjestetyissä "Grand Prix" -autokilpailuissa. Ennen toista maailmansotaa lukuisat Grand Prix -järjestöt suunnittelivat maailmanmestaruussarjan perustamista, mutta sodan sytyttyä Euroopan kilpa-autoilutoiminta keskeytyi, MM-sarja virallistettiin vasta vuonna 1947 ja ensimmäistä kertaa MM-sarjassa kilpailtiin vuonna 1950. Valmistajien mestaruudesta alettiin kilpailla vuonna 1958. Pitkän aikaa järjestettiin myös MM-sarjan ulkopuolisia kilpailuja, viimeisimmät 1980-luvulla.
1950-luku.
Formula 1 -sarjan maailmanmestaruudesta kilpailtiin ensimmäistä kertaa kaudella 1950. Vuonna 1947 laadituissa säännöissä määriteltiin auton vapaasti hengittävän moottorin tilavuudeksi 4,5 litraa, ja ahdetun moottorin tilavuudeksi 1,5 litraa. Ensimmäisellä F1-kaudella MM-sarja koostui kuudesta eri puolilla Eurooppaa järjestystä "Grand Prix" -kilpailusta, joilla oli pitkät perinteet jo ennen toista maailmansotaa järjestetyistä kilpa-ajoista, sekä Yhdysvaltain Indianapolisin osakilpailusta. F1-sarjan alkuvuodet olivat italialaisten Alfa Romeon, ja Maseratin hallintaa, vaikka myös muunmaalaiset valmistajat, kuten ranskalainen Talbot ja brittiläinen BRM kykenivät täysipainoiseen kilpailuun. Kilpailuihin otti osaa myös yksityistallien autoja.
Ensimmäinen kausi oli Alfa Romeon hallintaa. Italialainen Giuseppe Farina voitti kautta aikain ensimmäisen F1:n MM-kilpailun, joka järjestettiin Ison-Britannian Silverstonen radalla, jossa Alfa Romeon menestystä tahdittivat Luigi Fagioli ja Reg Parnell. Farinasta tuli myös ensimmäinen maailmanmestari 1,5-litraisella Alfetta 158 -autollaan. Alfan menestyskulku jatkui myös seuraavana vuonna, jolloin Argentiinan Juan-Manuel Fangio otti ensimmäisen kaikkiaan viidestä maailmanmestaruudestaan. Vapaastihengittävät Ferrarit tarjosivat kuitenkin Alfa Romeolle tiukan vastuksen, ja se päättikin lopettaa F1-toimintansa tähän kauteen.
Huolestuneena kohonneista kustannuksista ja tasaväkisten kilpailijoiden puutteesta FIA päätti, että seuraavat kaksi kautta kilpailtaisiin 2-litraisilla Formula 2 -luokan autoilla. Kuitenkin tämän seurauksena Ferrarin ylivoima vain kasvoi Enzo Ferrarin ja hänen vallankumouksellisten Ferrari 500 -autojen ansiosta. Italian legendaarinen Alberto Ascari voitti mestaruuden sekä kaudella 1952 että 1953.
Kaudella 1954 maailmanmestaruudesta kilpailtiin taas F1-luokan autoilla. Uudet säännöt sallivat 2,5-litraiset vapaastihengittävät moottorit. Tämä sääntömuutos lopetti italialaisvalmistajien ylivoiman kauden, mutta tilalle tuli uusi voimatekijä, saksalainen Mercedes-Benz, joka oli hallinnut kilpa-ajoja 1930-luvulla legendaarisilla hopeanuolillaan. Autoissa oli venttiilien pakko-ohjaus-järjestelmä, ruiskutusmoottori, säädettävä alusta sekä uudenlainen "Stormlininen"-korirakenne. Mersun rattiin siirtynyt Juan-Manuel Fangio olikin täysin ylivoimainen. Hän ajoi Mercedeksellä 12 kilpailua, joista 8 päättyi hänen voittoonsa. Kauden 1955 lopulla Mercedes kuitenkin vetäytyi kokonaan kilpa-autoilusta kolmenkymmenen vuoden ajaksi Le Mansin 24 tunnin ajossa tapahtuneen 83 ihmisen hengen vaatineen onnettomuuden seurauksena. Tämä mahdollisti Maseratin ja Ferrarin tuovan Italian punaiset värit takaisin palkintokorokkeen korkeimmalle korokkeelle seuraavina vuosina.
Kaudella 1955 myös kaksinkertainen mestari, Ferrari-kuljettaja Alberto Ascari menehtyi ulosajossa Monzan radalla harjoitellessaan urheiluautokilpailuja varten. Kaudeksi 1956 Fangio siirtyi Ascarin paikalle Ferrarille ja voitti kaudella kolme kilpailua sijoittuen lopuissa kilpailuissa kakkoseksi. Hän myös voitti MM-sarjan kokonaiskilpailun neljättä kertaa urallaan. Kaudeksi 1957 Fangio palasi takaisin Maseratille ja voitti peräti viidennen mestaruutensa.
Kaudeksi 1958 mestaruuden vei jälleen kerran Ferrari-kuljettaja, Mike Hawthorn, josta tuli näin ensimmäinen brittiläinen Formula 1 -sarjan maailmanmestari. 1958 kilpailtiin myös ensimmäistä kertaa valmistajien MM-tittelistä, jonka voitti brittiläinen Vanwall. Ensimmäisen kilpailun takamoottorisella Cooperilla voittanut ja kesken kauden Vanwallille siirtynyt, yhteensä neljä osakilpailua voittanut Stirling Moss hävisi jälleen kerran mestaruustaistelun, tällä kertaa yhden pisteen erolla Hawthorniin, joka voitti kauden aikana vain yhden kilpailun. Vanwallia ajoivat myös Tony Brooks sekä Marokon GP:ssä menehtynyt Stuart Lewis-Evans. Kauden avauskilpailu Argentiinan GP oli sikäli vallankumouksellinen, että Mossin voitto oli kautta aikain ensimmäinen takamoottorisella autolla otettu GP-voitto. Cooper, jonka moottorina toimi 2-litrainen Coventry Climax voitti myös kauden toisen osakilpailun Maurice Trintignantin ohjastamana.
1960-luku.
McLaren MC7 Bruce McLarenin käsittelyssä.
Kun vielä kaudella 1958 vallankumouksellinen Cooper ei kyennyt 2-litraisella autolla taistelemaan täysipainoisesti maailmanmestaruudesta, olivat seuraavat vuodet Cooperin hallintaa. Cooperin lisäksi myös brittiläiset Lotus ja BRM vaihtoivat takamoottorisiin autoihin, kun taas Enzo Ferrari totesi, että "Hevoset vetävät autoa ennemminkin kuin työntävät sitä". Taakse sijoitettu moottori mahdollisti auton painopisteen sijoittamisen entistä alemmaksi. Australialainen Cooper-kuljettaja Jack Brabham vei nimiinsä mestaruudet kausina 1959 ja 1960.
Kaudeksi 1961 pyrittiin hillitsemään nopeuksia, ja moottorit muuttuivat 1,5-litraisiksi vapaastihengittäviksi. Ferrari olisi voinut käyttää sillä jo valmiina olleita V6-moottorilla varustettuja F2-autoja, mutta se kuitenkin suunnitteli täysin uuden auton, jossa oli 120-asteen V6-moottori. Ferrari hallitsikin kautta ja voitti sekä valmistajien että kuljettajien mestaruuden kuljettajana yhdysvaltalainen Phil Hill.
Kaudeksi 1962 mukaan tuli myös Porsche, joka voitti yhden kilpailun, mutta vetäytyi sitten liian korkeiksi kohonneiden kustannusten takia. Lotus esitteli uuden Coventry-Climax FWMV V8 -moottorisen Lotus 25 -auton, jossa oli putkirungon sijasta monokokki. Tätä pidetään takamoottorisiin autoihin siirtymisen jälkeen seuraavana suurena teknillisenä edistysaskeleena. Mestaruuden voitti kuitenkin vielä Graham Hill BRM:lla.
Kaudeksi 1963 Lotuksen vallankumouksellinen kehitystyö oli tuottanut tulosta, ja kuljettajana toiminut skotti Jim Clark vei nimiinsä henkilökohtaisen mestaruuden. Seuraavana vuonna mestaruuden vei voimakkaasti kauteen panostaneella Ferrarilla ajanut John Surtees, joka käytti kauden aikana peräti kolmea erilaista moottoria: V6:sta, V8:a sekä poikittain asennettua 12-sylinteristä moottoria. Surteesista tuli myös ensimmäinen kuljettaja, joka on kyennyt voittamaan mestaruuden sekä moottoripyörällä että autolla. Kaudella 1965 Lotus ja Clark palasivat mestareiksi.
Kaudella 1966 muutettiin jälleen moottorisääntöjä. Vapaastihengittävien moottorien tilavuudeksi vakiinnutettiin 3 litraa (joka oli käytössä vielä kaudella 2005), ja turboahdettujen tilavuudeksi 1,5 litraa. Oman tallinsa perustanut Jack Brabham voitti uransa kolmannen ja viimeisen mestaruuden. Brabham vei myös valmistajien tittelin, kun Lotus taisteli teknisten ongelmien kanssa. Myös seuraavana vuonna Brabham vei molemmat mestaruudet, tällä kertaa mestarikuljettajana uusiseelantilainen Denny Hulme Jack Brabhamin kokeillessa auton uusia osia.
Sponsorointi ja siivet tulevat F1-sarjaan.
Epäonnistuttuaan kaudella 1967 Jim Clark ja uudella Ford-Cosworth DFV -moottorilla varustettu Lotus antoivat myrskyvaroituksen kauden 1968 avauskilpailussa Etelä-Afrikassa ottamalla kaksoisvoiton. Seuraavina kuukausina F1-sarjassa tapahtui paljon merkittäviä asioita. Huhtikuussa Lotuksen F2-talli ilmestyi Barcelonaan maalattuina Imperial Tobaccon puna-kulta-valkoisiin väreihin. Seuraavana viikonloppuna Jim Clark sai surmansa ajettuaan Hockenheimilla järjestetyssä F2-kisassa päin puuta. Toukokuun lopulla Monacon GP:ssä Graham Hillin Lotus 49B -F1-autossa oli aerodynaamiset siipirakenteet, joita oli vielä tuolloin käytetty ainoastaan GT-autoissa. Clarkin kuolemasta huolimatta Lotus voitti molemmat mestaruudet, kuljettajana Graham Hill, jolle mestaruus oli uran toinen.
Kaudella 1969 puhalsivat jälleen uudet tuulet, kun Ken Tyrrellin talli ilmestyi kuvioihin Cosworth-moottoreineen ja ranskalaisen lentokonevalmistaja Matran valmistamine autoineen. Mestaruuden vei nimiinsä skotti Jackie Stewart Matra MS80-autolla. Seuraavana vuonna Matra olisi halunnut Cosworthin sijaan käyttää omia V12-moottoreitaan, mutta koska Tyrrell sai tukea Fordilta, ei tämä käynyt päinsä. Tyrrell osti March 701 -rungon ennen oman auton kehittämistä. Mestaruuden vei Jochen Rindt uudella Lotus 72 -autolla. Rindt kuitenkin kuoli Monzan radalla jarruakselin katkettua, ja hänestä tuli ensimmäinen kuolemansa jälkeen mestaruuden voittanut kuljettaja.
Kaudella 1971 parivaljakko Tyrrell-Jack Stewart palasi mestariksi Tyrrell 001 -autolla. Tyrrell vei myös valmistajien tittelin François Cevertin toimiessa toisena kuljettajana. Seuraavana vuonna Stewart kärsi vatsahaavasta ja mestaruuden voitti Lotus-kuljettaja brasilialainen Emerson Fittipaldi. 1973 Lotusta kuljettivat Fittipaldi ja Ronnie Peterson ja se voittikin valmistajien mestaruuden. Tyrrellillä ajanut Jackie Stewart voitti kolmannen mestaruutensa ja tallitoveri Cevert kuoli Watkins Glenin radalla aika-ajoissa.
Noihin aikoihin F1-autoissa oli hieman ulkonäöllisiä eroja vuoden 1966 autoihin. Autojen runko oli ensimmäisenä Lotuksen lanseeraama kiilan muotoinen, ja autojen etu- ja takaosissa oli erinäköisiä siipiä. Kuljettajien pään yläpuolelle oli ilmestynyt suuri ilmanottoaukko. Myös renkaitten määrä vaihteli, sillä kaudella 1976 Tyrrell esitteli vallankumouksellisen 6-renkaisen Tyrrell P34-autonsa, jolla saavutettiin jopa voitto Ruotsin GP:ssä. Suurin mekaaninen muutos oli Ferrarin kausina 1974 ja 1975 käyttämät 312B4- ja 312T-autot, joissa vaihdelaatikko sijaitsi poikittain. Ferrari voittikin valmistajien mestaruuden kausina 1975, 1976 ja 1977 kuljettajanaan itävaltalainen Niki Lauda. McLaren-tallin McLaren M23 -autolla Fittipaldi ja James Hunt voittivat kuljettajien mestaruudet 1974 ja 1976, ja Ferrarin Lauda 1975 ja 1977. 1976 Lauda joutui Nürburgringillä vakavaan onnettomuuteen, jossa hän oli menettää henkensä ja paloi erittäin pahasti. Pappi antoi Laudalle jopa viimeisen voitelun. Kuitenkin vain 38 päivää onnettomuutensa jälkeen hän istahti jälleen Ferrarinsa rattiin.
Teknologian ja turbojen aikakausi.
Kaudella 1977 alkoivat Formula 1 -sarjan historian hankalimmat ajat. Ranskalainen tulokastalli Renault tuli mukaan 1,5-litraisella turboahdetulla RS01-autollaan. Vaikka turbo oli ollut sallittu jo 11 vuotta aikaisemmin, ei yksikään talli ollut sitä käyttänyt ennen Renault'ta. Sen sijaan Lotus kehitti ensimmäisiä maaefektiautoja ja saavutti niillä menestystäkin 1977 ja 1978. 1977 Lotuksen autot olivat nopeita, mutta epäluotettavia. 1978 myös muut tallit ryhtyivät kehittämään maaefektiautoja, jotka mahdollistivat huomattavasti voimakkaamman "downforcen". Kehitystyö tuotti tulosta, kun amerikkalainen Mario Andretti voitti mestaruuden Lotus 79 -autolla kaudella 1978. Lotus voitti myös valmistajien mestaruuden. Andrettista tuli ensimmäinen ihminen, joka on kyennyt voittamaan mestaruuden sekä IndyCar-sarjassa että F1:ssä.
Lotuksen ja Renault'n työ aloitti suurimman ja katkerimman taiston F1:n historiassa. Turbomoottorit olivat kalliita ja monimutkaisia, vaikeita kehittää ja rakentaa, ja niitä käyttivätkin lähinnä suurten autotehtaiden kuten Renault'n, Ferrarin ja uudelleensyntyneen Alfa Romeon tallit. Sen sijaan maaefektiautot olivat halvempia ja helpompia rakentaa. Lisäksi ne sopivat hyvin yhteen pienten ja halpojen Ford Cosworth -moottorien kanssa, joita käyttivät muun muassa Lotus, McLaren ja Williams. Tämä kahden leirin jako näkyi myös poliittisella puolella: vastakkain olivat kansainvälinen autourheiluliitto FISA ("Federation International du Sport Automobile)" johtajanaan Jean-Marie Balestre sekä maaefektiautoja puolustanut tallien yhdistys FOCA "(Formula One Constructors Association)", jota johti Brabham-tallin omistaja Bernie Ecclestone.
FISA:n ja FOCA:n kiistat näkyivät myös radalla ja jopa kilpailuja peruutettiin. Eteläafrikkalainen Jody Scheckter voitti Ferrarin viimeisen kuljettajien mestaruuden ennen 21 vuoden mittaista kuivaa kautta. Williamsin Alan Jones ja Keke Rosberg voittivat mestaruudet 1980 ja 1982, kun taas Brabhamilla ajanut nuori brasilialainen Nelson Piquet vei mestaruuden vuosina 1981 ja 1983. Kaudella 1983 FISA:n ja FOCA:n välit oli saatu selvitetyksi ja solmittu Concorde-sopimus: FOCA hoitaa talousasiat ja FISA määrää säännöt vielä tänäkin päivänä.
Piquet'n mestaruus 1983 oli ensimmäinen turbolla voitettu mestaruus, ja kaudella 1984 ainoastaan Tyrrell käytti vanhoja vapaastihengittäviä moottoreita. 1984 McLarenilla ajanut Niki Lauda voitti uransa kolmannen mestaruutensa. Valmistajien titteli meni myös McLarenille, jonka valtakautta seuraavat kaudet tulivat olemaan.
1980-luvulla turvallisuuskysymykset nousivat jälleen pinnalle. Turbomoottorit ohittivat viimein vuoden 1937 Mercedes-Benz W125:n 640 hevosvoiman tehot. Vuonna 1986 turbot saattoivat hetkellisesti saavuttaa jopa 1 000 hevosvoimaa. Kuljettajat eivät kyenneet hillitsemään vauhtiaan ja tämä näkyi monina vakavina onnettomuuksina. 1980 Patrick Depailler suistui radalta kohtalokkaasti Hockenheimin nopeassa Ostkurvessa. 1982 Ferrarin lahjakas ja nopea kanadalainen Gilles Villeneuve menehtyi Zolderissa ja myöhemmin tallitoveri Didier Pironi katkaisi molemmat jalkansa. Formuloissa ja myöhemmin ralliautoissa kävi sama ilmiö, kuljettajat eivät kyenneet enää hallitsemaan autoja, koska autoissa oli liikaa hevosvoimia ja tapahtui monia vakavia onnettomuuksia ja kuolemia.
Kaikesta huolimatta tämä aikakausi oli ehkä Formula 1 -historian värikkäintä aikaa tietyssä mielessä. Ford-Cosworth moottorien edullisuus mahdollisti monien yksityisten tallien osallistumisen F1-sarjaan joko itse rakentamallaan tai ostamallaan rungolla. Tällaisia yksityistalleja olivat muun muassa Ensign, Penske ja Theodore, jotka eivät saavuttaneet kovinkaan kummoista menestystä. Kuitenkin muun muassa Hesketh, Shadow, Wolf, ja Arrows saavuttivat jonkinlaista menestystä ja satunnaisesti kykenivät haastamaan suurten autonvalmistajien tukemia talleja..
McLarenin ja Williamsin aikakausi.
Jo kertaalleen eläkkeelle jäänyt Niki Lauda teki paluun Formula 1 -auton rattiin vuonna 1982. McLarenia ajanut Lauda vei kaudella 1984 mestaruuden nimiinsä vain puolen pisteen erolla nuoreen tallikaveriinsa Alain Prostiin. Puolen pisteen ero oli seurausta sateen takia keskeytetystä Monacon Grand Prix'sta. Prost voitti kilpailun, mutta suuremman vaikutuksen teki Tolemanilla ajanut nuori Ayrton Senna, joka sijoittui kilpailussa kakkoseksi. Tuota kilpailua voidaan pitää Prostin ja Sennan vuosikymmenen kestäneen aikakauden alkusysäyksenä. Kausina 1985 ja 1986 Prost kaasutteli mestariksi McLarenillaan. 1986 Hondan moottorilla varustettu Williams oli kova sana kuljettajinaan Piquet ja Nigel Mansell, ja voittikin valmistajien mestaruuden. Kuljettajien mestaruus ratkesi vasta kauden viimeisessä kilpailussa Australiassa, Prostin voitettua Williams-kuskien rengasongelmien ansiosta. Kaudella 1987 vapaastihengittävät moottorit tekivät paluun, kun sallittu tilavuus laajennettiin 3,5 litraan ja turbojen ylivoimaa karsittiin rajoituksilla. Lopulta turbot kiellettiin kokonaan vuonna 1989. Kuitenkin 1987 Piquet voitti turbo-Williamsillaan helpohkosti kolmannen mestaruutensa Mansellin tullessa loppupisteissä kakkoseksi varmistaen Williamsin valmistajien mestaruuden.
Kaudeksi 1988 Senna siirtyi McLarenin rattiin ja pääsi ensimmäistä kertaa elämässään ajamaan todella kilpailukykyisellä kalustolla. Toisena kuljettajana jatkoi Prost. Kauden 16 kilpailusta Prost voitti seitsemän ja Senna kahdeksan, ja Senna voitti ensimmäisen maailmanmestaruutensa. McLaren-kaksikko voitti kaikki osakilpailut lukuun ottamatta Monzan osakilpailua jonka voiton vei Ferrarilla ajanut Gerhard Berger.
1989 turbot olivat kielletty, mutta McLaren jatkoi ylivoimaista hallintaansa. 1989 Prost voitti kolmannen mestaruutensa. Kiistanalaisessa kauden toiseksi viimeisessä kilpailussa Japanin Suzukassa Senna oli ohittamassa Prostia, mutta tämä "sulki oven" Sennan edestä. Prost joutui keskeyttämään, ja Senna ajoi voittoon. Hänet kuitenkin myöhemmin hylättiin, koska hän sai työntöapua, eikä hän ajanut viimeistä shikaania.
Kaudeksi 1990 Prost siirtyi Ferrarille, mutta taistelu Sennan kanssa jatkui yhä. Jälleen kerran ratkaisu tapahtui toiseksi viimeisessä kilpailussa, ja jälleen kerran Senna ja Prost kolaroivat keskenään. Senna myöhemmin myönsi, että hän törmäsi tahallisesti Prostiin. Senna julistettiin mestariksi, ja hän uusi mestaruutensa kaudella 1991.
1990-luvun alkupuolella uusi elementti, välitankkaukset varikkokäyntien yhteydessä otettiin käyttöön. Tämä lisäsi kilpailutaktiikan merkitystä. Myös uusia teknisiä välineitä otettiin käyttöön: puoliautomaattiset vaihdelaatikot (Ferrari 1990), aktiivijousitus (Lotus 1987) ja sutimisenesto (Williams) mahdollistivat entistä kovemmat nopeudet, mutta myös lisäsivät kustannuksia. Kaudeksi 1989 Williams oli saanut käyttöönsä Renault'n moottorit. 1990-luvun alkupuoli olikin Renault-moottorien ylivoimaa, ja täysin ylivoimaisella autolla mestariksi ajoi vihdoinkin britti Nigel Mansell vuosikymmenen yrittämisen jälkeen. Kaudella 1993 Williams otti toisen peräkkäisen mestaruutensa, kun välivuoden jälkeen Formula 1 -auton rattiin paluun tehnyt Prost kruunattiin jo neljännen kerran mestariksi.
Turvallisuus nousee puheenaiheeksi.
Kaudeksi 1994 Senna siirtyi Williamsille eläkkeelle jääneen Prostin tilalle. Benetton-Fordilla jatkoi lupaavia esityksiä antanut nuori saksalainen Michael Schumacher. Ferrari pyrki parantamaan huonosti sujuneita esityksiään Gerhard Bergerin ja Jean Alesin voimin.
F1:ssä ei ollut tapahtunut kuolonkolareita sitten vuoden 1986, kun Elio de Angelis menetti henkensä testionnettomuudessa. Monia hurjan näköisiä kolareita, kuten Piquet'n ja Bergerin onnettomuudet Imolassa ja Martin Donnellyn Espanjassa, oli tapahtunut, mutta kuljettajat olivat säilyneet hengissä. Autojen nopeudet olivat kuitenkin kasvaneet merkittävästi kahdeksassa vuodessa, vaikka turbot olikin kielletty ja renkaita kavennettu. Näytti siltä, että autot olivat turvallisia.
Kuitenkin huhti-toukokuun vaihteen San Marinon GP ja kaksi viikkoa myöhemmin ajettu Monacon GP näyttivät asioiden todellisen puolen. Italian Imolassa ajetun San Marinon GP:n harjoituksissa Rubens Barrichello törmäsi rengasvalliin suurella nopeudella murtaen nenänsä ja loukkaantuen vakavasti. Aika-ajossa Roland Ratzenberger kuoli auton paiskauduttua seinään yli 300 kilometrin tuntinopeudella. Seuraavan päivän kilpailussa kolminkertainen maailmanmestari Ayrton Senna menehtyi auton törmättyä betoniseinään ja irronneen renkaan tukivarren tunkeuduttua kypärän auki olleen visiirin läpi aivoihin. Kaksi viikkoa myöhemmin Monacossa tapahtuneen onnettomuuden seurauksena itävaltalainen Karl Wendlinger vaipui koomaan. Onnettomuuksien seurauksena FIA ryhtyi tekemään muutoksia turvallisuuteen sen verran, mitä kesken kauden oli mahdollista tehdä. Autojen pohjaan asennettiin muun muassa vanerilevy, joka ei saanut kulua liikaa.
Prostin lopettaminen ja Sennan kuolema lopettivat tietyn aikakauden Formula 1:ssä, ja alkoi uusien kuljettajien esiinmarssi. 1994 mestaruuden voitti Saksan lahjakas, mutta kiistanalainen Michael Schumacher. Benettonin tallipäällikkönä toimi entinen muotisuunnittelija Flavio Briatore, ja talli panosti täysillä Schumacheriin jopa sääntöjen vastaisin keinoin. 1994 päätöskilpailussa Schumacher näytti jo merkkejä myöhemminkin tunnetuksi tulleesta luonteestaan pakottamalla mestaruutensa uhkaajan, Damon Hillin ulos radalta.
Renault'n moottorien aikakausi.
Kaudeksi 1995 turvallisuussääntöjä parannettiin lisää. Toleransseja pienennettiin, ja muun muassa ohjaamon reunat määriteltiin tarkasti. Moottorin sallittu tilavuus pienennettiin 3,5 litrasta tasan kolmeen. Kuitenkin vielä 1995 sattui Mika Häkkisen vakava onnettomuus, joka tosin johtui rengasrikosta. Mestaruus oli kahden Renault-tallin välinen taisto. Kauden kaikki kisat voitettiin Renault'n koneilla, paitsi Jean Alesi onnistui voittamaan Ferrarillaan Kanadan GP:n. Mestaruuden vei toistamiseen Michael Schumacher Renault'n moottorit saaneella Benettonilla, joka otti historian ensimmäisen valmistajien mestaruutensa. Kaudeksi 1996 Schumacher siirtyi Ferrarille, ja Benetton sai vaihdossa Alesin ja Bergerin. Mestariksi ajoi Williamsin Damon Hill.
Kausi 1997 oli nuoren lupaavan kuljettajan, Kanadan Jacques Villeneuven sekä Ferrarin Michael Schumacherin välinen kamppailu. Kauden päätöskilpailussa Espanjan Jerezissä nähtiin jälleen kerran osoitus Schumacherin luonteesta, kun hän yritti kiilata Villeneuveä ulos radalta, mutta joutuikin itse keskeyttämään ja Villeneuve ajoi mestariksi. Schumacher sai kuitenkin teostaan vain nimellisen rangaistuksen – hän menetti MM-sarjan kakkostilansa, ja sai kolmen kuukauden kilpailukiellon, minkä aikana ei järjestetty yhtään F1-kilpailua. Mestaruudellaan Villeneuve liittyi Mario Andrettin, Emerson Fittipaldin ja Nigel Mansellin seuraan kuljettajana, joka on kyennyt voittamaan sekä F1- että CART-sarjan mestaruuden. Kauden päätteeksi Renault päätti vetäytyä moottorintoimittajana Formula 1 -sarjasta.
McLarenin ja Ferrarin kaksintaistelu - Häkkinen vastaan Schumacher.
Vuosituhannen kahta viimeistä vuotta leimasivat kahden tallin ja kuljettajan kaksintaistelu. McLarenin Mika Häkkinen ja Ferrarin Michael Schumacher kävivät kisasta kisaan tasaista taistelua formula-maailman herruudesta. Ferrarin ja McLarenin teknisen tasaväkisyyden johdosta menestys riippui hyvin paljon kuljettajien taidoista. Myös varikkopysähdysten merkitys kasvoi rengas- ja polttoainetaktiikan noustua monen kisan ratkaisijaksi.
Suomessa laji itse eli vuosina 1998-2000 suosionsa huippua. Legendaariseksi nousseen formula-selostaja Matti Kyllösen mukaan kauden 1998 päätösosakilpailua heräsi kuudelta aamulla seuraamaan 1,6 miljoonaa suomalaista.
Kaudeksi 1998 tehtiin edelleen suuria sääntömuutoksia kun autoja kavennettiin ja sliksirenkaista siirryttiin urarenkaisiin, jotta kaarrenopeudet saataisiin pienemmiksi. Takarenkaissa oli neljä uraa ja eturenkaissa kolme. Kautta edeltäneet testit lupailivat menestystä McLarenille, joka ei ollut viimeisinä vuosina pystynyt tarjoamaan huippulahjakkaalle ja -lupaavalle suomalaiselle Mika Häkkiselle tarpeeksi suorituskykyistä kalustoa, jotta tämä olisi kyennyt taistelemaan mestaruudesta. Jo kauden avauskilpailussa Australian Melbournessa McLaren antoi ymmärtää mistä tulevalla kaudella 1998 on kyse, kun Häkkinen otti ylivoimaisen kaksoisvoiton yhdessä tallitoverinsa David Coulthardin kanssa ohittamalla kaikki muut kuljettajat kierroksella. Schumacher tarjosi Häkkiselle tiukan vastuksen ja vei MM-tittelin ratkaisun kauden viimeiseen osakilpailuun, jossa kuitenkin Häkkinen voitollaan varmisti mestaruuden.
Seuraavana vuonna eturenkaisiin lisättiin yksi ura lisää. Kauden mestaruustaistelu muuttui tiukemmaksi. Schumacher katkaisi jalkansa Ison-Britannian osakilpailussa, ja kamppailu käytiin Häkkisen sekä Ferrarin Eddie Irvinen kesken. Mestaruustaistelu venyi jälleen viimeiseen osakilpailuun, jonka Häkkinen toistamiseen voitti vieden samalla mestaruuden nimiinsä. Irvine, Schumacher ja Schumacheria tuurannut Mika Salo kykenivät kuitenkin tuomaan Ferrarille sen ensimmäisen valmistajien mestaruuden sitten vuoden 1983.
Michael Schumacherin ja Ferrarin aikakausi.
Vuodesta 1996 alkanut projekti Ferrarin nostamiseksi jälleen kärkitalliksi huipentui vuosituhannen vaihteen jälkeen. Kaudella 2000 McLaren ei enää kyennyt tarjoamaan Mika Häkkiselle kalustoa, jolla hän olisi kyennyt haastamaan Schumacherin ohjastaman Ferrarin. Erityisen ratkaisevaksi nousivat McLarenin luotettavuusongelmat, ja Schumacher voittikin Ferrarin ensimmäisen kuljettajien mestaruuden sitten Jody Scheckterin mestaruuden kaudella 1979.
Kaudella 2001 Schumacher oli ylivoimainen Ferrari F2001 -autollaan, varmistaen mestaruuden jo kauden viidenneksi viimeisessä kilpailussa Unkarin GP:ssä. Kausi 2002 oli vieläkin hulppeampi: mestaruus ratkesi jo kauden seitsemänneksi viimeisessä kilpailussa Ranskan GP:ssä, ja Schumacher voitti peräti 11 kauden 17 kilpailusta. Viides mestaruus tiesi samalla sitä, että hän siirtyi Juan Manuel Fangion rinnalle eniten mestaruuksia voittaneena kuljettajana.
Schumacherin ylivoiman vuoksi kaudeksi 2003 muutettiin pistejärjestelmää, millä pyrittiin vähentämään voiton merkitystä ja siten pitämään MM-taisto tasaisempana pidempään. Schumacher joutuikin käymään kovan mestaruustaiston, tällä kertaa yhdessä McLarenin Kimi Räikkösen ja Williamsin Juan Pablo Montoyan kanssa. Schumacher voitti kaudella kuusi osakilpailua, ja vaikka mestaruustaisto oli vielä viimeisessä kilpailussa avoin, olivat kilpakumppani Räikkösen mahdollisuudet mestaruuteen lähinnä teoreettiset: Schumacherin ei tarvinnut muuta kuin sijoittua pisteille voittaakseen mestaruuden. Sen hän myös teki sijoittumalla kahdeksanneksi, ja hän voitti kuudennen mestaruutensa kahden pisteen erolla Räikköseen. Kauden aikana Ferrarin epäiltiin kärsineen Bridgestone-renkaiden huonommasta nopeudesta kuumissa olosuhteissa, sillä Ferrari näytti ylivoimaiselta kauden alussa, mutta kauden keskivaiheilla ylivoima oli jo tyystin kadonnut. Toisaalta mestaruustaiston ratkaisseessa kauden toiseksi viimeisessä Yhdysvaltain GP:ssä Schumacherin nähtiin kuitenkin voittaneen juuri Bridgestonen hyvien sadekelirenkaiden avulla.
Seuraava kausi 2004 oli Schumacherin mestaruuskausista hulppein: hän voitti 13 kauden 18 osakilpailusta ja peräti 12 kauden 13 ensimmäisestä osakilpailusta. Muilla kuljettajilla ei ollut mitään mahdollisuuksia mestaruustaistoon, vaikka tallikaveri Rubens Barrichellolla oli vielä teoreettiset mahdollisuudet kauden viidenneksi viimeiseen kisaan saakka.
Nuorten kuljettajien nousu.
Kaudella 2005 Ferrari oli vain varjo edelliskausista. Ferrari aloitti kauden perinteiseen tapaan vanhalla autolla, jonka vauhti osoittautui kuitenkin riittämättömäksi. Pikavauhdilla radalle tuotu uusi auto ei sekään tuonut merkittäviä parannuksia. Kauden ainoan voiton Ferrarille otti Michael Schumacher Indianapolisin tynkäkisasta. Formulasarjaa hallitsivat Renault ja McLaren-Mercedes. Renault vei merkkimestaruuden ja Renault-tallin kuljettaja Fernando Alonso kuljettajien mestaruuden. Samalla Alonsosta tuli kautta aikojen nuorin maailmanmestari. Vaikka McLaren olikin nopea, alkukauden tekniikkaongelmat pudottivat tallin ja Kimi Räikkösen maailmanmestaruustaistelusta.
Kaudella 2006 mestaruudet ratkesivat vasta jännittävien vaiheiden jälkeen. Mestaruustaisto käytiin Ferrarin Schumacherin ja Renault'n Fernando Alonson välillä. Alkukaudesta myös McLarenin Kimi Räikkönen oli mukana mestaruusjahdissa, mutta auton nopeuden puute pudotti suomalaisen taistosta. Alonson alkukausi oli vahva, hän aloitti kauden Bahrainin ja Australian voitoillaan. Ferrarin raivoisa kehitystyö nosti kuitenkin Schumacherin mukaan ja saksalainen ottikin kolme perättäistä voittoa Yhdysvaltain, Saksan, ja Ranskan osakilpailuissa. Kiinan GP:n voitollaan hän nousi MM-sarjan johtoon. Japanissa sattunut moottoririkko nosti kuitenkin Alonson lähes tavoittamattomaan kymmenen pisteen johtoon ennen päätöskilpailua. Tämä tarkoitti Schumacherin mestaruutta ajatellen pakkovoittoa ja Alonson jäämistä pisteittä. Lopulta Schumacher oli päätöskilpailussa Brasiliassa neljäs ja Alonso toinen, jolla hän varmisti mestaruuden. Myös merkkimestaruus matkasi Renault'lle.
Kaudeksi 2007 Ferrarille siirtyi Kimi Räikkönen Michael Schumacherin lopetettua uransa. Kimin paikan McLarenilla paikkasi Renault'lta lähtenyt Alonso. Kakkoskuljettajaksi otettiin tulokas Lewis Hamilton. Kauden ensimmäinen kilpailu Australiassa meni ylivoimaisesti Räikköselle ja lehdistöt ympäri maailmaa povasivat häntä tulevaksi maailmanmestariksi. Tulokas Hamilton sijoittui kolmanneksi, mikä sekin sai lehdistön huomion. Ferrarin ylivoima kuitenkin katosi, kun McLaren teki valituksen heidän autonsa liikkuvasta pohjasta. Ferrarin pohjaratkaisu kiellettiin, mikä yhdessä tallin tuulitunneliongelmien kanssa siirsi hallinnan McLarenille. Pohjois-Amerikassa ajetut kaksi kilpailua nostivat tulokaskuljettaja Lewis Hamiltonin MM-sarjan kärkeen, kun hän onnistui voittamaan molemmat kilpailut. Kauden keskivaiheilla MM-sarjaa johtivat McLaren-kuljettajat ja Räikkönen oli pudonnut neljänneksi, myös oman tallikaverinsa Felipe Massan taakse. Mestaruudet näyttivät matkaavan McLarenille, mutta Ferrari ja Räikkönen löysivät vauhtinsa ja lopulta kauden viimeisessä osakilpaulussa Brasiliassa mestaruudesta taistelivat Alonso, Hamilton ja Räikkönen. Uskomattomalla tavalla Kimi Räikkönen nousi seitsemän pisteen takaa-ajoasemasta mestariksi voittamalla Brasiliassa. Lopulta Räikkönen voitti mestaruuden vain pisteen erolla Hamiltoniin ja Alonsoon. Seuraavalla kaudella 2008, mestaruus ratkesi jälleen yhden pisteen erolla, tällä kertaa Felipe Massan ja Lewis Hamiltonin välillä, kun Hamilton voitti mestaruuden viimeisen kilpailun viidennellä sijallaan. Kaudella 2009 mestaruus meni yllättäen Brawn GP:n Jenson Buttonille, joka hallitsi alkukautta suvereeniin tahtiin. Vuonna 2010 päätöskilpailussa taisteli mestaruudesta ensimmäistä kertaa neljä kuljettajaa. Mestaruuden voitti Sebastian Vettel, joka päihitti Ferrarille siirtyneen Fernando Alonson neljän pisteen erolla. Vettelistä tuli myös historian nuorin maailmanmestari. Kaudella Vettel voitti toisen mestaruutensa ja nousi kaikkien aikojen nuorimmaksi kaksinkertaiseksi maailmanmestariksi. Kaudelle 2012 osallistui kaikkiaan kuusi maailmanmestaria: Michael Schumacher, Fernando Alonso, Sebastian Vettel, Lewis Hamilton,
Jenson Button ja paluun tehnyt Kimi Räikkönen.
Vakoiluskandaali.
Kautta 2007 väritti tasaisen mestaruustaistelun lisäksi niin sanottu vakoiluskandaali. McLarenin epäiltiin ja lopulta todettiin käyttäneen Ferrarilta saatuja luottamuksellisia teknisiä dokumentteja oman autonsa kehityksessä. FIA:n antama sakkorangaistus oli urheiluhistorian suurin: 100 miljoonaa dollaria, josta tosin McLarenin maksettavaksi jäi noin puolet, koska kauden menestyksestä ansaitut rahat vähennettiin rangaistuksesta. Lisäksi McLarenin saavuttamat tallipisteet mitätöitiin. Kuljettajapisteisiin ei puututtu.
Valehteluskandaali.
Valehteluskandaali sai alkunsa 2009, kun turva-auton takana ajettaessa Lewis Hamilton ohitti radalta ulos ajautuneen Jarno Trullin. Seuraavalla kierroksella Hamilton päästi Trullin ohi, mutta kilpailun jälkeen McLaren-talli ja Lewis Hamilton kielsivät, että Hamilton olisi päästänyt Trullin tarkoituksellisesti ohitse. Trullille annettiin ohituksesta turva-auton takana 25 sekunnin rangaistus, jonka vuoksi hän tippui 12. sijalle. Myöhemmin kuitenkin FIA:lle selvisi, että McLaren oli käskenyt Hamiltonia päästämään Trullin ohitseen. Koska McLaren oli antanut valheellista tietoa FIA:n tuomaristolle, hylättiin Hamiltonin Australian GP:n tulos ja McLaren sai kahden kilpailun ehdollisen kilpailukiellon. Trullin rangaistus peruttiin ja hän nousi takaisin kolmanneksi. McLaren irtisanoi kohun johdosta urheilujohtajansa Dave Ryanin.
Kolariskandaali.
Elokuussa 2009 FIA ilmoitti aloittaneensa tutkimukset kauden 2008 Singaporen osakilpailun tapahtumista. Kilpailun voitti Renault-tallin Fernando Alonso, joka hyötyi radalle tulleesta turva-autosta. Turva-auton radalletulon aiheutti Renault-tallin toinen kuljettaja Nelson Piquet Jr. kolaroidessaan autonsa radan reunamuuriin.
21. syyskuuta 2009 FIA:n moottoriurheilun maailmanneuvoston kokous langetti Renault-tallille kahden vuoden ehdollisen kilpailukiellon. Tallipäällikkö Flavio Briatore tuomittiin toimitsijakieltoon määräämättömäksi ajaksi FIA:n alaisiin moottoriurheilusarjoihin. Hän ei myöskään saa toimia superlisenssin omaavan kuljettajan managerina. Insinööriosaston johtaja Pat Symonds tuomittiin viiden vuoden mittaiseen toimitsijakieltoon. Nelson Piquet Jr.:ta ei tuomittu syytesuojansa takia. Maailmanneuvosto katsoi, ettei Fernando Alonso ollut osallisena rikkomuksiin.
Vapaat harjoitukset.
F1-viikonloppu alkaa perjantaina (Monacossa jo torstaina) ajettavilla kahdella puolentoista tunnin mittaisella vapaalla harjoituksella, jotka alkavat paikallista aikaa kello 10 ja 14. Harjoituksissa kuljettajat tutustuvat rataan ja hakevat autoihin oikeita säätöjä sekä renkaita. Lauantain vapaa harjoitus ajetaan muissa maissa kello 11.00 - 12.00, paitsi Isossa-Britanniassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa (10.00 - 11.00).
Aika-ajot.
Jos esimerkiksi kuljettajat numerolla 5 ja numerolla 12 ehtisivät aloittaa lämmittelykierroksensa, mutteivät aika-ajokierrostaan, numerolla 5 ajava kuljettaja sijoittuisi lähtöruudukossa numerolla 12 ajavan edelle pienemmän kilpailunumeronsa vuoksi.
Kausina 2003-2005 oli käytössä yhden kierroksen aika-ajojärjestelmä, jossa jokainen kuljettaja ajoi vuorollaan yhden kierroksen.
Aikaisemmin käytössä olleita järjestelmiä ovat olleet muun muassa perjantaina ja lauantaina ajettavat tunnin mittaiset sessiot, joissa jokaisella kuljettajalla oli käytössään 12 kierrosta, ja radalla sai tunnin aikana käydä milloin tahansa. Myöhemmin perjantain aika-ajot jäivät pois, mutta lauantainen tunnin sessio oli käytössä vielä 2000-luvun alkuvuosina. Tuolloin lauantainen aika-ajo oli vauhdikas jännitysnäytelmä, jossa kuljettajan todellinen nopeus ja hermojen pitävyys punnittiin. Käytössä oli myös sääntö, jonka mukaan kuljettajan ajan oli mahduttava 107 % sisään paalupaikalle ajaneen ajasta päästäkseen mukaan kilpailuun. Kauden 2006 alussa aika-ajon kolmas ja viimeinen osio oli 20 minuuttia pitkä, mutta se lyhennettiin jälkeen viiteentoista minuuttiin.
Kilpailu.
Formula 1 -viikonlopun huipentuma, kilpailu, ajetaan sunnuntaina iltapäivällä, muissa maissa klo 14.00 paikallista aikaa, paitsi Japanissa (13.30), Bahrainissa (14.30), Malesiassa (16.00), Turkissa (15.00), Australiassa ja Abu Dhabissa (17.00) Singaporessa (20.00), Isossa-Britanniassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa (13.00). Kilpailun alussa kuljettajat asettuvat lähtöruudukkoon ja ajavat ensin yhden lämmittelykierroksen, jonka jälkeen he asettuvat uudelleen lähtöpaikoilleen. Kun kaikki autot ovat lähtöruudukossa, syttyy viisi punaista valoa lähtö/maaliviivan yläpuolelle yksi kerrallaan sekunnin välein. Liikkeelle saa lähteä, kun kaikki valot sammuvat yhtäaikaisesti. Kilpailut ovat 305-310 kilometrin mittaisia ja kestävät yleensä noin 1,5 tuntia. Poikkeuksena on Monacon GP, joka hitautensa vuoksi ajetaan noin 260 kilometrin mittaisena. Kilpailu ei voi kuitenkaan venyä yli kahden tunnin mittaiseksi.
Kilpailun aikana kuljettajat poikkeuksetta tekevät varikkopysähdyksiä, joilla vaihdetaan renkaat (mahdollisesti myös vaihdetaan esimerkiksi kolareissa vahingoittuneita osia, mikäli tämä on mahdollista). Kaudella 2005 renkaanvaihdot kiellettiin ilman perusteltua turvallisuussyytä. Säännöllä oli merkittävä tekijä Yhdysvaltain osakilpailun fiaskossa. Vaihdot sallittiin taas kaudeksi 2006. Tämän jälkeen rengassääntöä on muutettu siten, että kuljettajilla on käytössää kaksi eri rengasseosta, joita kumpaakin on käytettävä kisassa. Poikkeuksen tästä säännöstä muodostavat sadekisat, jolloin käytetään joko sadekelin renkaita tai ns. välikelinrenkaita. Tällöin renkaita ei tarvitse vaihtaa. Varikkopysähdykset ja polttoainemäärillä spekulointi ovatkin 1990-luvun alussa olleet Formula 1 -autoilun olennaisia seikkoja, ja nousseet lähes yhtä tärkeiksi osiksi kuin itse kilvanajo. Varikolla kuljettaja voi voittaa, mutta myös hävitä kilpailun. Kaudelle 2010 tehtiin sääntömuutos, joka kieltää polttoaineen täytön kilpailun aikana autoon. Sen vuoksi autot täytetäänkin jo ennen kilpailua täyden kisan kestävään polttoainekuormaan.
Kilpailun päätyttyä kilpailun kolme parasta kuljettajaa nousevat palkintokorokkeelle, ja voittaneen kuljettajan ja tallin kansallislaulut soitetaan. Tämän jälkeen kilpailijoille sekä voittaneen tallin edustajalle ojennetaan pokaalit, jonka jälkeen kilpailijat juovat ja ruiskuttavat samppanjaa toistensa päälle. Bahrainissa ja Abu Dhabissa tosin käytetään kuohuvaa ruusunmarjamehua. Tämän jälkeen kuljettajat siirtyvät lehdistöhuoneeseen, jossa he vastaavat haastattelijan kysymyksiin englanniksi, ja lopuksi puhuvat omalla äidinkielellään.
Liput.
Vakavan onnettomuuden sattuessa, eli keltaisen lipun aikana, radalle on mahdollista kutsua erityinen turva-auto. Auto siirtyy autojonon kärkeen, mikäli vaikkapa seinään ajaneesta kilpa-autosta lentää osia radalle, tai alkaa sataa todella paljon ja kilpailun jatkaminen normaalisti ei ole enää turvallista. Turva-auto ajaa aina jonon ensimmäisenä keskinopeudella. Tällöin ohitukset eivät ole sallittuja.
Nykyinen turva-auto on merkiltään Mercedes-Benz SLS AMG, joka otettiin käyttöön kaudeksi 2010. Turva-auton pitkäaikainen kuljettaja on ammattilaiskuljettaja Bernd Mayländer. Ensimmäistä kertaa turva-autoa käytettiin vuoden 1973 Kanadan Grand Prix’ssä.
Pistelaskujärjestelmä.
Myös pistelaskujärjestelmät ovat vaihdelleet F1-sarjan historian aikana.
F1-sarjan alkuvuosina (1950–1959) pisteitä annettiin viidelle parhaalle siten, että voittaja sai 8, kakkonen 6, kolmas 4, neljäs 3 ja viides 2 pistettä. Lisäksi kilpailun nopeimmasta kierroksesta sai yhden pisteen. Vuonna 1960 pistelaskua laajennettiin siten, että kuudenneksi sijoittunut sai yhden pisteen ja voittajan pistemäärä nostettiin yhdeksään. Nopeimmasta kierroksesta ei enää tämän jälkeen saanut lisäpistettä. Kaudesta 1991 alkaen voittojen arvoa haluttiin nostaa, ja voittajan pistemäärä nostettiin kymmeneen. Kuljettajien MM-sarjassa ei ole toistaiseksi koskaan ollut kahdella tai useammalla kärkikuljettajalla tasapeliä, mutta on kyllä muutamia kausia, jolloin joku kuljettaja on voittanut maailmanmestaruuden vain yhden pisteen erolla toiseksi sijoittuneeseen kuljettajaan.
Vuonna 2003 FIA muutti pisteidenlaskujärjestelmää nykyistä edeltäväksi. Syynä oli Ferrarin ja Michael Schumacherin dominoiva asema F1-sarjan huipulla, jonka takia voittojen arvoa pienennettiin, jotta jännitys säilyisi MM-sarjassa pidempään. Jotta kilpailija saisi pisteitä, hänen tulee ajaa 90 % kilpailun kierroksista.
Vuonna 2009 FIA halusi korostaa lisää voittojen arvoa. Esitettiin ehdotus, jonka mukaan maailmanmestaruus ratkaistaisiin kuljettajien voittojen määrällä. Jos voitot olisivat kahden tai useamman kuljettajan kesken tasan, ratkaistaisiin mestaruus siinä tilanteessa kauden aikana kerättyjen pisteiden perusteella. Pisteet laskettaisiin vanhalla kaavalla 10-8-6-5-4-3-2-1. Tallit kuitenkin vastustivat ideaa, joten se päätettiin toistaiseksi hyllyttää. Kaudeksi pistejärjestelmää muutettiin jälleen. Pisteet jaetaan 10 parhaalle kuljettajalle järjestyksessä 25-18-15-12-10-8-6-4-2-1.
Mikäli kilpailu keskeytetään ennen kuin 75 % kierrosten kokonaismäärästä on ajettu, pisteet puolitetaan. Näin on jouduttu toimimaan viimeksi Malesian GP:ssä 2009 rankkasateen vuoksi. Maailmanmestaruuden voittaa se kuljettaja, joka on kauden päätteeksi kerännyt eniten pisteitä. Mikäli kahdella tai useammalla kärkikuljettajalla on yhtä paljon pisteitä, mestaruuden voittaa se kuljettaja, jolla on eniten osakilpailuvoittoja. Jos voitotkin ovat tasan, mitataan toisten sijojen määrä ja niin edelleen. Kausina 1950–1990 ei kaikkia osakilpailuja laskettu mukaan loppupisteisiin; kilpailuiden määrästä riippuen 4–11 parasta tulosta laskettiin mukaan. Vuodesta 1991 alkaen on kaikki kilpailut laskettu mukaan pisteisiin.
Pistelaskujärjestelmien vaihtelun vuoksi kuljettajien vertailu MM-pisteiden perusteella on hankalaa ja kuljettajien välisiä pisteitä ei tule pitää vertailukelpoisina, mikäli kuljettajat ovat ajaneet eri aikakausina.
Kuljettajat ja valmistajat.
"Katso myös: Luettelo Formula 1 -kuljettajista"
Jenson Button BAR Hondan ratissa 2005.
Formula 1 -sarjan olennainen asia on, että tallien tulee itse rakentaa auton runko. Tämä onkin olennainen tekijä, mikä erottaa F1:n muun muassa NASCAR-, IRL- ja GP2-sarjoista, joissa myös auton runko ostetaan valmiina. Rungon valmistaminen itse myös lisää tallien kustannuksia.
F1-sarjan alkuvuosina tallit olivat usein autonvalmistajien talleja, kuten Ferrari, Maserati, Alfa Romeo ja Mercedes-Benz. Myöhemmin mukaan alkoi tulla ns. yksityistalleja, jotka joko ostivat moottorinsa joltakin suurelta autonvalmistajalta tai itsenäiseltä moottoripajalta, kuten Climax, Repco, Cosworth, Judd ja Supertec. 1990-luvulla kehitys on alkanut mennä takaisin tehdastalleihin. Tehdastalleista ainoastaan Ferrari on ollut mukana koko F1-historian ajan, mutta monet perinteiset, eri moottorinvalmistajia ajan saatossa käyttäneet tallit tulleet suurilta osin suurten autonvalmistajien omistamiksi. Esimerkiksi McLarenista omistaa suuren osan Daimler, ja moottorit ovat Mercedes-Benzin nimellä. Samoin Benetton on nykyään Renaultin omistuksessa. Toyota oli tullut mukaan täysin omalla tallillaan.
Vuonna 1950 F1-sarjaan osallistui kahdeksantoista tallia, mutta korkeat kustannukset pudottivat monia pois heti alkumetreillä, ja kilpailuihin osallistui myös Formula 2-luokan autoja. Nykyään mukana on 12 tallia. Mikäli haluaa perustaa uuden F1-tallin, tulee maksaa FIA:lle 25 miljoonan punnan etumaksu, joka maksetaan takaisin kauden mittaan. Monet uudet tallit ovatkin ostaneet vanhoja talleja ja jatkaneet niiden raunioilta, ja välttyneet näin maksamasta kyseistä summaa.
Jokaisella Formula 1 -autolla on numero, joka määräytyy edellisen vuoden MM-sijoitusten mukaan. Edelliskauden mestari ajaa autoa numero 1, ja hänen tallitoverinsa numerolla 2. Muut numerot määräytyvät valmistajien mestaruussijoitusten mukaisesti. Tähän sääntöön on jouduttu joskus tekemään poikkeuksia, kuten vuosina 1993 ja 1994, jolloin edelliskauden mestari ei enää ajanut sarjassa, ja hänen "korvaajansa" käytti numeroa 0. Ennen kautta 1996 ainoastaan hallitsevan mestarin tallin vaihtoi numeroita saaden numerot 1 ja 2 autoihinsa. Vastaavasti edelliskauden mestarin talli sai käyttöönsä uuden mestarin tallin numerot. Muut tallit jatkoivat vanhoilla, vuonna 1974 annetuilla numeroillaan, jolloin esimerkiksi Ferrari käytti pitkään numeroita 27 ja 28. Länsimaissa epäonnen lukuna pidettyä numeroa 13 ei käytetä.
Menestyneimmät F1-kuljettajat.
Lihavoidulla merkityt kuljettajat jatkavat yhä F1-uraansa kuluvalla kaudella.
Kuljettajien tilastot maittain.
Mukana kymmenen yhteispisteiden perusteella menestyneintä maata.
Menestyneimmät F1-tallit.
Mukana kaksitoista yhteispisteiden perusteella menestyneintä tallia.
Superlisenssi.
Superlisenssi on F1-komission eli Formula One Comissionin kuljettajalle antama lisenssi, joka antaa luvan kilpailla F1-sarjassa, jos hän on ollut
F1-komissio voi myös antaa superlisenssin kuljettajalle, vaikka hänellä ei olisi yllä mainittuja saavutuksia, jos komission mielestä kuljettaja on ansainnut sen. Komissio voi myös ottaa lisenssin pois kuljettajalta, jos hänelle on annettu se tallin pyynnöstä, vaikka ei täyttäisi yllä olevia ehtoja ja ansainnut sitä komission mielestä eikä onnistu todistamaan olevansa F1-paikan arvoinen kuljettaja, tai jos kuljettaja ajaa vaarallisesti. Ensin mainittu oli tapahtua suomalaiselle Kimi Räikköselle, ellei hän olisi vakuuttanut F1-piirejä neljässä ensimmäisessä kilpailussaan, jossa Kimi jo ensimmäisessä kisassaan ajoi seitsemänneksi ja nousi vielä kuudenneksi Olivier Panisin saatua 25 sekunnin aikasakon. Jälkimmäinen puolestaan tapahtui kaudella 2006 japanilaiselle Yuji Idelle jo neljän kilpailuviikonlopun jälkeen. Ide ajoi nimenomaan hengenvaarallisesti ja jäi jokaisena kilpailuviikonloppunaan jopa useita sekunteja tallikaveristaan Takuma Satōsta.
Radat.
Formula 1 -rata koostuvat suorista ja erilaisista mutkista ja niiden yhdistelmistä. Tyypillisesti yksi suora on lähtösuora, jolla sijaitsee lähtöruudukko ja lähtö/maaliviiva. Lähtösuoran vieressä on varikkosuora, jossa sijaitsevat varikkopilttuut. Varikkosuoran ja lähtösuoran toisistaan erottavaa seinämää kutsutaan "varikkomuuriksi". Radan kiertosuunta vaihtelee, mutta tavallisesti radat kulkevat myötäpäivään. Vielä 3-6 vuotta sitten harvinaisemmat vastapäivään kulkevat radat tuottivatkin kuljettajille usein ongelmia, koska vasemmalle kääntyvät mutkat rasittavat niihin tottumatonta niskaa. Nykyään tätä ongelmaa ei ole, koska lähes puolet Formula 1-sarjan radoista kierretään myötä- ja puolet vastapäivään. Radalla olevista hidastemutkista, eli S-mutkista käytetään nimitystä šikaani.
Suurin osa kilpailuista ajetaan erityisesti kilpa-autoilua varten suunnitelluilla moottoriradoilla, mutta poikkeuksiakin on. Monacon pienen ruhtinaskunnan Grand Prix ajetaan kaupungin ahtailla kaduilla. Kolminkertainen maailmanmestari Nelson Piquet on todennut Monacon GP:n olevan "kuin ajaisi polkupyörällä olohuoneessa". F1-sarjan ohjelmassa on ollut mukana myös muita katuratoja, muun muassa Las Vegasissa Caesar's Palace -hotellin pysäköintialue. Myös esimerkiksi Belgian Spa-Francorchampsin ja Australian Albert Parkin radat koostuvat osittain yleisistä teistä. Kaudella 2008 ajettiin kahdella uudella katuradalla Valenciassa ja Singaporessa, ja kaudella 2009 Abu Dhabissa, joka on osittainen moottori- ja osittainen katurata.
Turvallisuus.
Nykyaikana F1-kuljettajien turvallisuuteen kiinnitetään huomattavasti aikaisempaa enemmän huomiota jo ratoja suunniteltaessa. Radan ulkopuolisilla alueilla, erityisesti mutkissa, on erityiset asvaltoidut tai hiekoitetut turva-alueet ja rengasvallit, jotka pehmentävät auton törmäystä. Uusilla radoilla käytetäänkin turva-alueilla yhä useammin asvalttia hiekan sijasta. Asvaltilla jarruttaminen on helpompaa, eikä auto nouse ilmaan kuten muhkuraisella hiekalla, eikä esimerkiksi ylösalaisin kääntynyt auto vajoa asvalttiin samalla tavoin kuin hiekkaan, mikä saattaisi olla kohtalokasta kuljettajan kannalta. Asfaltoiduissa turva-alueissa on toki se huono puoli, ettei auto pysähdy niin nopeasti rajussa kolarissa. Vielä 1950-luvulla kuljettaja saattoi vain kiittää onneaan, mikäli auton suistuttua käsistä osui strategisesti oikeaan kohtaan sijoitettuun heinäpaaliin eikä esimerkiksi puuhun. Erityisesti Imolan radalla 1994 tapahtuneiden Roland Ratzenbergerin ja Ayrton Sennan kuolonkolarien jälkeen ratojen turvallisuutta alettiin parantaa. Esimerkiksi Imolan rataan sijoitettiin hidastemutkia. Nämä muutokset eivät ole kuitenkaan olleet kaikkien lajin seuraajien mieleen, sillä ne tekevät radoista hitaampia ja joidenkin mielestä tylsempiä sekä kuljettajien että katsojien kannalta. Nykyään uudet radat suunnittelee pääosin saksalainen hoviarkkitehti Hermann Tilke.
Tulevaisuus.
Formula 1 -talleja sitova ja muun muassa sarjan rahanjaosta määräävä nykyinen Concorde-sopimus on voimassa vuoteen 2012 saakka. Useat tallit olivat asiasta erimielisiä, ja perustivat oman "kapinarintamansa" Grand Prix Manufacturers Associationin, joka suunnitteli aloitettavaksi oman kilpasarjan. F1:n kaupallisista asioita päästiin lopulta sopuun Bernie Ecclestonen ja GPMA:n välillä. Uuden sopimuksen myötä päätösvaltaa lajin sääntömuutosten suhteen siirrettiin F1-tallipäälliköiltä autotehtaiden johtokunnille.
Sopimuksen myötä lajin sääntöjä viedään eteenpäin kolmen ydinkohdan kautta: kustannuksia alennetaan, suositaan teknologioita, joilla on merkitystä myös maantieliikenteen kannalta sekä korostetaan asioiden sosiaalista merkitystä tähtäämällä esimerkiksi pakokaasupäästöjen vähentämiseen.
Yksityistallien nousu ja tuho.
Jo Lotuksen ja Brabhamin aloittama, 1980-90-luvulla kiihtynyt yksityistallien kausi alkoi 1990-luvun lopulla tulla tiensä päähän. Vuonna 1997 ranskalainen Ligier siirtyi aluksi Alain Prostin haltuun, joka viiden kauden ajan ajatti omaa talliaan, mutta lopulta talli vetäytyi F1:stä kauden 2001 jälkeen. Ken Tyrrell myi vuonna 1998 oman tallinsa British American Tobaccolle, joka muodosti British American Racingin, joka myi aluksi 45 % osakkeistaan Hondalle, ja kaudelle 2006 siirtyi kokonaan kilpailemaan Hondan nimellä.
Se ajautui kauden 2008 loputtua rahoitusvaikeuksiin ja sen oli pakko luopua F1-tallin pyörittämisestä. Hondan tallipäällikkö Ross Brawn osti tallin ja jatkoi sen toimintaa kaudella 2009 nimellä Brawn GP. Uusi talli voittikin heti ensimmäisellä kaudellaan sekä Kuljettajien, että Valmistajien Mestaruudet. Kauden 2009 jälkeen Mercedes-Benz osti tallin, ja vaihtoi uudeksi nimeksi Mercedes GP.
Myös sellaiset 1990-luvun värikkäät nimet kuten Arrows, Footwork, Forti, Larrousse, Pacific ja Simtek ovat jääneet historiaan. Benetton myi F1-toimintansa Renault'lle. DaimlerChrysler osti 40% McLarenin omistavasta McLaren Groupista. Vielä kausina 1998-1999 Jordan kykeni vakavasti taistelemaan jopa voitoista. Vuonna 2005 Eddie Jordan myi tallinsa, joka jatkoi kaudesta 2006 alkaen nimellä MF1. Spyker Cars osti MF1:den kaudella 2006. Kaudelle 2008 Spyker vaihtui Force India- talliksi. Myös Jackie Stewart myi vuosina 1996-1999 pyörittämänsä tallin Fordille, joka Jaguarin nimellä ajatti tallia 2000-2004. Jaguar vaihtoi kaudeksi 2005 nimensä Red Bulliksi. BMW lopetti yhteistyön Williamsin kanssa kauteen 2005, kun BMW osti Sauber-tallin ja jatkoi sen toimintaa nimellä BMW Sauber. BMW Sauber ilmoitti (29.7.2009) vetäytyvänsä F1:stä kuluvan kauden lopuksi. Talli kertoi syyn tähän olleen huono menestys sekä maailmanlaajuinen lamakausi. Peter Sauber osti tallin ja nimi vaihtui jälleen Sauberiksi. Autonvalmistaja Toyota vetäytyi kauden 2009 jälkeen F1 sarjasta taloudellisista syistä. Tallin jäämistö myytiin Serbialaiselle Stefan GP yhtymälle, joka yritti päästä varasijalta mukaan F1 sarjaan kaudella 2010, kun USF1 ei saanut autoaan mukaan avauskilpailuun, mutta talli ei saanut FIA:lta lupaa kilpailla.
Yksityistallien viimeisenä mohikaanina pidetty Minardi myytiin energiajuomayhtiö Red Bullille, joka jatkaa tallin toimintaa nimellä Toro Rosso (Toro Rosso on Red Bullin sisartalli). Kaudelle 2006 mukaan tuli myös entisen F1-kuljettajan Aguri Suzukin perustama Super Aguri. Tämän tallin oli alun perin tarkoitus käyttää BAR-Honda-tallin entisiä autoja, mutta sääntöjen kiellettyä tämän, talli ajoi kauden 2006 neljä ensimmäistä osakilpailua Arrows-tallin kauden 2002 autoilla, jotka oli muutettu nykysääntöjen mukaisiksi. Myös Super Aguri vetäytyi sarjasta vuonna 2008 taloudellisista syistä.
Vuodella 2009 asetelma kääntyi päälaelleen, kun F1-sarjan säännöt muuttuivat radikaalisti. Mercedeksen moottoreita käyttävä yksityistalli Brawn GP, sekä Renaultin moottoreilla ajava Red Bull menestyivät paremmin kuin Mercedeksen silloinen tehdastalli McLaren, Renault sekä Ferrari. Brawn GP hallitsi kautta 2009, ja Red Bull kautta 2010 ja 2011 molemmat tulivat mestaruutena


Valistus.
Valistus oli 1700-luvun jälkipuoliskon eurooppalainen aatevirtaus, joka korosti muun muassa järjen ja tiedon merkitystä. Valistusaate pyrki järkeen nojautuen perusteellisiin uudistuksiin kulttuurin ja yhteiskuntaelämän aloilla.
Liikkeen ensimmäisiä kuuluisia ajattelijoita olivat John Locke ja Thomas Hobbes, jotka kirjoittivat monia pakkovaltoja vastustavia kirjoituksia jo 1600-luvulla. Heidän yhteiskuntasopimukselliset teoriansa sekä ihmiskäsityksensä eivät kuitenkaan olleet tyypillisiä sille, mitä useimmiten pidetään valistusaikana. Valistusajan viimeiseen aaltoon kuuluivat muun muassa ajattelijat Voltaire, Immanuel Kant, Anders Chydenius, Adam Smith, Thomas Jefferson, Jeremy Bentham ja Johann Wolfgang von Goethe.
Valistusajattelijat asettivat järjen mystiikan edelle, tieteen ja edistyksen uskomusten ja vanhaan takertumisen edelle, markkinatalouden merkantilismin edelle ja ihmisoikeudet valtion mielivallan edelle, poikkeuksena lähinnä vain Jean-Jacques Rousseau, joka hänkin kuitenkin kannatti demokratiaa. He myös vaativat tasa-arvoa lain edessä sääty­eri­oikeuksien sijaan.
Liberalismi syntyi valistusaikana, ja muun muassa Locke, Kant, Chydenius, Smith, Voltaire, Jefferson ja David Hume tunnetaan sen isinä (mutta Rousseau esisosialistina). Liike tarjosi myös puitteet Amerikan ja Ranskan vallankumouksille sekä kapitalismin nousulle ja sosialismin synnylle. Aikakauden taidetta määrittivät barokki- ja galanttimusiikkityylit sekä uusklassinen arkkitehtuuri.
Valistuksen vuosisata.
a>sta. Filosofia ja järki repivät huntua totuuden yltä.
Nimitys valistusaika ilmentää sitä vastakohtaisuutta, joka vallitsi verrattuna edelliseen vuosisataan. 1600-luvulle olivat ominaisia muun muassa tiukka säätyjako (aatelisto, papisto, porvaristo, talonpojat), ankara kirjallinen sensuuri (valtio valvoi, mitä kirjoja sai julkaista) sekä toisinajattelevien vainot. Valistusajattelijat arvostelivat myös sotia sekä valtion ja kirkon ylivaltaa. Poikkeuksen 1600-luvulla olivat muodostaneet Hollanti ja Englanti, joissa porvariston valta oli kasvanut ja säätyerot olivat jo alkaneet kaventua. Monet valistusajattelijat oleskelivat pitkiä aikoja näissä maissa.
Luonnontieteet olivat edistyneet edellisillä vuosisadoilla, ja tämä vaikutti todellisuuskäsitykseen. Myös tiedot muista maanosista vaikuttivat käsityksiin yhteiskunnasta ja uskonnosta. Ajateltiin, että oma vuosisata oli edellistä kehittyneempi ja että järjen johtamina voitiin odottaa yhä valoisampaa tulevaisuutta
(Vasta)valistusajattelija Jean-Jacques Rousseau kysyi, onko taiteiden ja tieteiden edistyminen todella lisännyt ihmisten onnea ja hyvettä. Hän vastasi tähän kysymykseen kielteisesti (alkuperäisen aikeensa vastaisesti, koska Diderot neuvoi hänen siten voittavan aihetta koskevan kirjoituskilpailun, kuten kävikin). Hän vaati paluuta luontoon. 1800-luvun romantiikka oli vastavaikutus valistusajan järkeen perustuvalle ajattelulle.
Tunnetun kulttuurintutkijan Stuart Hallin mukaan valistuksen tärkeä elementti oli läntisen sivistyksen vertaaminen muiden maanosien eriasteiseen sivistymättömyyteen. Hänen mukaansa valistuksen järkevyys näyttäytyi ainoastaan länsimaiden menneisyydessä ja muiden maanosien nykyisyydessä ilmenevän raakalaismaisuuden ja järjettömyyden taustaa vasten. Länsimaiden lisäksi ehkä vain Kiina nähtiin sivistyneenä, joskin Kiinan sivistystä pidettiin hyvin erilaisena kuin länsimaista. Toisaalta vieraiden kulttuureiden varsinainen tieteellinen tutkimus alkoi vasta valistusajalla; aikaisempia käsityksiä olivat vahvasti hallinneet myyttisyys ja tarunomaisuus.
Valistuksen edeltäjiä 1600-luvulla.
Englantilaisen Francis Baconin mukaan kaikki tieto perustuu yksinomaan kokemukseen. Hollantilainen Hugo Grotius korosti luonnonoikeutta vastakohtana tahtoon perustuvalle oikeudelle. Käsityksestä, että kaikkialla oli alun perin vallinnut ihmisten luonnosta johtuva luonnonoikeus, muodostui perusta valistuksen yhteiskunnallisille opeille. Ranskalainen René Descartes korosti epäilyä kaiken inhimillisen tiedon lähtökohtana. Englantilaisen Thomas Hobbesin materialismi vaikutti voimakkaasti valistusajan materialisteihin. Materialistien mukaan aine oli ensisijainen ja ajattelu oli jotakin, jota tapahtuu aineessa. Englantilaisen John Locken ajattelu korosti aistihavaintojen ja itsehavaintojen merkitystä tiedon lähteenä. Locken mukaan ihmisellä ei ole mitään synnynnäisiä ajatuksia, vaan tieto syntyy kokemuksen ja havaintojen avulla.
Myös 1600-luvun "oppineet libertiinit" ("les libertins érudits") olivat eräänlaisia valistuksen edelläkävijöitä. Libertiinit eivät kuitenkaan pyrkineet muuttamaan yhteiskuntaa ja toimimaan julkisesti. Merkittävimpiä libertiinejä olivat La Mothe le Vayer ja Pierre Gassendi. Näiden lisäksi esityötä valistukselle teki skeptikkofilosofi Pierre Bayle.
Uuden tiedon vaikutus kulttuuriin.
Aikaisemmin Euroopassa tunnettu maailmanhistoria oli ollut Lähi-idän ja Euroopan historiaa. Marco Polon kertomukset olivat jo vuosisatoja aikaisemmin tehneet tunnetuiksi Kiinan ja Intian kulttuureja. Niin sanotut löytöretket toivat Eurooppaan valtavan määrän tietoa eurooppalaisille vieraista kulttuureista ja uskonnoista. Muut kulttuurit olivat erilaisia kuin Euroopan kulttuuri. Antiikin tutkimus oli osoittanut, että antiikin ei-kristityt pystyivät elämään hyveellisesti. Nyt löytöretket osoittivat, että myös muiden uskontojen kannattajat elivät hyveellisesti. Tämä heikensi kristinuskon valta-asemaa ja oli omiaan vahvistamaan deismiä ja ateismia. Johdonmukaisinta ateismia edustivat ranskalaiset materialistit, kuten paroni Holbach ja Denis Diderot. Ateistista ajattelua esitteli yksityiskohtaisesti Holbachin teos "Le Bons-Sens" (1772, englanniksi "Good Sense: or Natural Ideas Opposed to Supernatural"), kansantajuistettu laitos kaksiosaisesta "Système de la nature" -teoksesta.
Valistusajattelua.
Monet valistusajattelijat hyväksyivät myös itse­valtiuden, jos se oli valistunutta. Tekemällään yhteiskuntasopimuksella ihmiset saattoivat rajoittaa oikeuksiaan luovuttamalla osan niistä hallitsijan käyttöön. Jyrkintä demokratiaa edusti Rousseau, joka vaati hallitsijan tilalle välitöntä kansanvaltaa mutta samalla alistumista enemmistön päätöksiin. Charles de Secondat Montesquieu vaati valtiovallan jakamista kolmeen osaan, lainsäädäntövaltaan, toimeenpanovaltaan ja tuomiovaltaan. Lait piti säätää tai oikeammin tutkimalla palauttaa luonnonoikeuden mukaisiksi. Valistuksen vaatimuksia alettiinkin vähitellen toteuttaa eri maiden lainsäädännöissä. Alettiin vaatia kidutuksen ja orjuuden poistamista. Vankiloiden ja mielisairaaloiden oloja alettiin parantaa.
Erityisen syvällisesti valistus vaikutti kasvatukseen. Vaadittiin havaintoon ja kokemukseen perustuvaa opetusta, ammattikouluja ja käytännön harjoittelua, koulutuksen ulottamista alempiin yhteiskuntaryhmiin ja naisiin sekä aikuisten jatko-opetusta. Rousseau kokosi osittain näitä näkemyksiä teokseensa "Émile". Rousseau kuitenkin keskittyi lähinnä pojan kasvattamiseen mieheksi ja "kansalaiseksi". Käytännössä valistuksen kasvatusajatuksia alkoi toteuttaa Johann Heinrich Pestalozzi. Myös talouden alalla syntyi uusia ajatuksia. Kun valtiovalta oli rajoittanut vapaata kilpailua edellisellä vuosisadalla, valistus kannatti vapaata markkinataloutta. Uudet näkemykset kokosi skotlantilainen Adam Smith kirjaansa "Kansojen varallisuus". Hänen taloudellista ajattelutapaansa kutsutaan liberalismiksi, joskin sen loivat muut ennen häntä.
Valistusaatteiden piirissä omaisuutta pidettiin yleensä luonnollisena oikeutena. Vuosisadan loppupuolella ranskalainen François-Noël Babeuf vaati omaisuuden poistamista. Anarkismin (valtiottomuuden) ensimmäisiin edustajiin kuulunut William Godwin halusi poistaa omaisuuden lisäksi valtion ja avioliiton. Antoine Condorcet uskoi ihmiskunnan saavuttaneen täysi-ikäisyyden ja rajattoman edistyksen asteen. Historioitsijat tutkivat kulttuurien rappion syitä. Erityisen kuuluisaksi tuli Edward Gibbonin Rooman valtakunnan rappiota ja tuhoa käsittelevä teos. Gibbonin suurteoksen kristinuskoa käsittelevät osat on koottu teokseen "History of Christianity".
Valistusajattelijoita ja ensyklopedia.
Valistusajattelijain suurin voimannäyte oli tietosanakirja "l'Encyclopédie" (”Ensyklopedia”). Se sisälsi 28 nidettä ja seitsemän täydennysosaa. Tietosanakirjan toimittajana oli Denis Diderot. Kysymyksessä ei ollut tavallinen tietosanakirja vaan kaiken kulttuurin rakenteellinen esitys. Kirjoittamiseen osallistui erilaisia ihmisiä, ja artikkelien kannanotot vaihtelivat. Kirkko yritti useita kertoja estää tietosanakirjan painamisen, mutta useista painokielloista ja paavin pannaan julistamisesta huolimatta Diderot onnistui ystävineen painattamaan kirjan Pariisissa - tosin painopaikaksi jouduttiin merkitsemään ulkomailla sijaitseva paikkakunta. Kuuluisimmat niistä ranskalaisista materialisteista, jotka avustivat "Ensyklopediaa", olivat Julien Offray de La Mettrie, Claude Adrien Helvetius ja Paul Henri Thierry von Holbach (d'Holbach).
Voltaire.
Voltaire vuonna 1718. Nicolas de Largillièren maalaus.
Puhuttaessa valistusajattelijoista mainitaan aina myös Voltaire. Voltaire ei kuitenkaan ollut niinkään merkittävä filosofian tai tieteen kehittäjänä, vaan hänen maailmanmaineensa perustui siihen, että hän oli taitava kiistakirjoittaja, runoilija ja historioitsija. Hänet kasvatettiin jesuiittaopistossa. Käytännön elämässä hän puolusti suvaitsevuutta, ihmisyyttä ja vapautta. Hän puolusti kirkollisen ja valtiollisen vainon uhreja ja joutui itsekin elämään maanpaossa. Voltaire ei ollut ateisti vaan deisti. Tästä huolimatta hän laati ateisti Jean Meslierin testamentista lyhennelmän ja levitti teosta. Voltaire oli saanut vaikutteita etenkin englantilaisilta. Poliittisesti hän kannatti valistunutta yksinvaltaa. Pyöveli poltti kuitenkin hänen teoksensa "Lettres Philosophiques" vaarallisena uskonnolle ja porvarilliselle yhteiskuntajärjestykselle. Vanhoilla päivillään Voltaire alkoi taistella vääryyttä kärsineiden puolesta ja maa­orjuuden jäänteitä vastaan.
Vaikka Voltaire ei vaatinutkaan kirkon ja valtion eroa, kirkko oli hänen mielestään alistettava siviili­oikeuden alaiseksi. Kirkon omaisuutta oli verotettava ja pappien saatava palkkansa valtiolta. Avioliitto oli maallistettava, kirkollisia juhlapäiviä vähennettävä sekä lakkautettava luostarit. Eri uskontokunnat tuli laillistaa. Voltaire taisteli myös ihme- ja henkiuskoa vastaan. Perisynti-, kolminaisuus- ja neitseestäsyntymisoppeja hän piti mielettöminä. Hänen mielestään myös sielun kuolemattomuusoppia vastaan puhuivat järkiperusteet, mutta moraalin tukipönkkänä Voltaire piti sitä tarpeellisena.
Ruotsin valtakunta.
Suomessa valistusaatteet levisivät 1700-luvulla lähinnä sivistyneistön keskuuteen. Eräissä kartanoissa oli valistusajattelijain teoksia. Myös oppineet ja papit tunsivat jonkin verran näitä aatteita. Valistuksen aatteet olivat myös esillä Valhalla-seurassa, joka toimi vuosina 1781-1786. Tunnetuin ja jyrkin ateistisluontoisen katsomuksen esittäjä silloisessa Ruotsissa oli papin poika, kirjailija ja dosentti Johan Kellgren, joka tunsi ranskalaisten materialistien tuotantoa. Tunnetuimpia suomalaisia valistusajattelijoita olivat Petter Forskål sekä suomalaisen (ja ruotsalaisen) liberalismin isänä pidetty (Antti) Anders Chydenius.
Valistusaatteet synnyttivät Suomessa myös vastustusta. Turun piispa Johan Browallius nimitti materialisteja ja ateisteja ihmiskunnan häpeätahroiksi, ja vuonna 1749 itse kuningas kielsi yliopiston filosofisen tiedekunnan opettajia kajoamasta uskonnollisiin kysymyksiin. Henrik Gabriel Porthanin mukaan ateismia on rangaistava, koska se on yhteiskunnalle vaarallinen. Erityisesti Porthan varoitti ateismin levittämisestä rahvaan (talonpoikien) ja porvareiden keskuuteen. Hän kirjoitti vapaamielisestä papista: ”Hän on siinä määrin mieletön, että hän saarnoissaan ja Katekismusta koskevissa kuulusteluissaan selittää helvetin tulen pelkäksi vertauskuvalliseksi lauseeksi ja että paholainen ei enää vaikuta ihmisiin, tuskin lienee olemassakaan...”
Kun valistusaatteet levisivät pääasiassa aateliston keskuuteen, Kymin ja Porvoon kihla­kuntien talonpojat esittivät valtiopäiville valituksen herrojen vapaa-ajattelusta, ”joka ilmeni tolkuttomina ja tuomittavina lausuntoina uskonnon opeista ja sen pääkappaleista sekä Jumalan pyhästä sanasta ja jumalanpalvelusten sekä kalliiden armonosoitusten halveksintana.” Sivistyneistön piirissä ja varsinkin upseeristossa esiintyi nurjamielisyyttä papistoa kohtaan. Papisto moitti aatelisia siitä, että nämä eivät käyneet kirkossa eivätkä edes lähettäneet palvelusväkeäänkään. Papisto yritti taivuttaa herrasväkeä kirkkokurilla, mutta nämä vastasivat syytöksillä papiston huonosta elämästä kuten juopottelusta, ahneudesta jne. Herrasväen uskonnon halveksinta oli silloisen hallitusmuodon vastainen. Hallitus sääti lain, jonka mukaan kirkon toimitusten käyttö oli virkanimitysten ehto.
Kuningas Kustaa III oli valistunut itsevaltias, ja hän uudisti elinkeinoelämää ja rikoslainsäädäntöä. Hänet murhattiin 29. maaliskuuta 1792.
Englanti.
Vuoden 1688 mainio vallankumous aloitti Englannissa uuden vapaamielisen ajan. 1700-luvulla Englanti oli suvaitsevaisuuden edelläkävijämaa, jossa perustuslaillinen monarkia turvasi kansan oikeudet ja poikkeavia uskonnollisia mielipiteitä arvostettiin. Uusi vapaus oli ennen kaikkea myös sananvapautta, ja ennakkosensuuri lakkautettiin Englannissa vuonna 1695. Vallankumoukselliset ja uskontoa rienaavat teokset voitiin kuitenkin vielä takavarikoida ja tekijöitä rangaista.
Poliittisia mielipiteitä alettiin vaihtaa kahviloissa, joissa kehittyi uusi lukeva yhteisö sanomalehtien ilmestymisen ansiosta, sekä klubeissa. Uusi kirjallisuus suunnattiin suurelta osin näiden asiakkaille, eli varakkaalle porvaristolle ja vapaamieliselle aatelille.
Keskeisiä henkilöitä Englannin valistuksessa olivat mm. filosofi John Locke, joka loi ajattelullaan pohjaa poliittiselle liberalismille, sekä kirjailijat Jonathan Swift ja Daniel Defoe.
Saksa.
Valistus alkoi vaikuttaa Saksassa noin 1650-luvulla ja päättyi noin 1700-luvun lopulla. Saksan valistus (saks. "Aufklärung") erosi muun Euroopan valistuksesta. Toisin kuin Ranskassa ja Englannissa, Saksassa ei valistuksen aikaan ollut varsinaista kulttuurikeskusta, josta uusi aate olisi levinnyt sanomalehtien tai kahviloiden avulla. Saksassa valistuksen keskuksia olivat pappilat ja salongit, siksi saksalainen valistus oli uskonnollista ja painotti kansansivistystä. Uskontoa ei kritisoitu, sillä valistus keskittyi enemmän mystiikkaan ja esti täten riitaantumisen kirkon kanssa.
Oleellisia saksalaisia valistusajan henkilöitä olivat esimerkiksi filosofi Immanuel Kant, joka määritteli valistuksen esseessään "Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus?". Kantin mukaan valistus on ihmisen pääsemistä ulos hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta. Hän otti valistuksen tunnuslauseeksi antiikin näytelmäkirjailija Horatiuksen näytelmästä ajatuksen: "Sapere aude!" sananmukaisesti: "Uskalla olla viisas!".
Myös kirjailija Johann Wolfgang von Goethe sekä matemaatikko ja filosofi Gottfried Wilhelm Leibniz olivat merkittäviä saksalaisia valistusajan henkilöitä. Valistuksen sanotaan yhdistäneen Saksaa kulttuurillisesti, sillä valistus mahdollisti lehtien julkaisemisen vapautumisen sekä oikeusjärjestelmän parantumisen ja tuomioiden muuttumisen inhimillisemmiksi. Myöskään aateliston ja keskiluokan välillä ei ollut erimielisyyksiä ja osittain näiden muutosten ansiosta Saksasta tuli yhtenäinen kansakunta vuonna 1871.
Ranska.
Ranskassa valistuksessa keskeistä oli käytännöllinen ajattelu ja uskonnon kritisoiminen. Tämä oli tietysti ristiriidassa kirkon opetuksen kanssa. Myös Ranskassa porvaristo nousi valtaan valistuksen aikana.
Valistusaatteiden seurauksia.
a>in maalaus "Vapaus johtaa kansaa" eli toiselta nimeltään "Vapaus barrikadeilla".
Valistusaatteiden leviämistä vaikeutti muun muassa siihen aikaan yleinen lukutaidon puute. Valistus vaikutti kuitenkin usein juuri niihin henkilöihin, joilla oli yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Suvaitsevaisuus lisääntyi valistuksen vaikutuksesta. Uskonsotia ei enää ollut, noitavainot vähenivät ja juutalaisten asema parani. Yhteiskunnallinen tasa-arvoisuus lisääntyi, oikeudenkäyttö inhimillistyi (kidutukset poistettiin tai niitä vähennettiin), maaorjuus lakkautettiin Keski-Euroopasta, taistelu orjuuden poistamiseksi alkoi, hallinto kehittyi vallanjaon periaatteiden pohjalta ja alkavan liberalismin hengessä, terveydenhoitoa kehitettiin, sananvapaus laajeni ja kansansivistys levisi. Tieteiden alalla kehitys johti muun muassa kansantaloustieteen, tilastotieteen, sosiologian, kokeellisen psykologian ja kulttuurihistorian syntymiseen.


Liberia.
Liberian tasavalta eli Liberia sijaitsee Afrikan länsirannikolla. Sen rajanaapureita ovat Sierra Leone, Guinea ja Norsunluurannikko. Valtio on perustettu vapautettuja amerikkalaisia ja karibialaisia orjia varten, mutta nykyisin vain 5 % väestöstä on heidän jälkeläisiään. Nämä hallitsivat maata vuoden 1980 vallankaappaukseen asti. Aikaisemmin Liberian alkuperäisväestöllä ei ollut äänioikeutta. Vuosituhannen vaihteessa maa kärsi kaksi perättäistä sisällissotaa vuosina 1989–1996 sekä 1999–2003. Sotien jäljiltä maan infrastruktuuri on pirstaleina: pääkaupungissakaan ei ole toimivaa sähkö- tai vesijohtoverkkoa, ja korruptio, lukutaidottomuus ja työttömyys vaikeuttavat jälleenrakennusta.
Maantiede.
Liberia sijaitsee läntisessä Afrikassa Atlantin rannikolla. Rannikolla on laaja tasanko. Koillista kohti maa kohoaa ylätasangolle, joka on noin kilometrin korkeudessa. Liberian korkein vuori on Mount Wuteve, joka on 1 380 metriä korkea. Liberian kolme suurta jokea ovat Saint Paul, Saint John ja Cestos. Tyrskyjen huuhtoma rantaviiva ei tarjoa lainkaan luonnonsatamia. Sen sijaan rannikolla on vuorotellen valkohiekkaisia rantoja ja kosteita jokisuistoja sekä vuoroveden huuhtomia laguuneita.
Liberiassa on kuuma ja kostea trooppinen ilmasto. Talvet ovat kuivia, ja päivät ovat kuumia ja yöt kylmiä. Kesät ovat sateisia ja pilvisiä, ja päivittäin sataa rankkoja vesisadekuuroja. Noin puolet maasta on trooppisen sademetsän peitossa.
Liberian ainoa kansallispuisto on Sapon kansallispuisto, joka kattaa 1808 km2 alkuperäistä sademetsää. Siellä elää metsänorsuja, kääpiövirtahepoja, simpansseja ja antilooppeja. Sisällissodan jälkeen rintamilta palanneet miehet ovat perustaneet puistoon laittomia kaivauksia, joista etsitään kultaa ja timantteja. Monia puiston eläimistä on tapettu kullankaivajien ruoaksi, ja kaivaukset pilaavat metsän ekosysteemiä. Sisällissodan takia metsiä ei ole tutkittu tarkkaan, mutta siellä uskotaan elävän 120 nisäkäslajia, 590 lintulajia, 74 matelija- ja sammakkeläinlajia ja yli tuhat hyönteislajia.
Varhaisvaiheet.
Afrikkalaisten tarinoiden mukaan monien esi-isät olivat pygmejä, ja myös Liberian ensimmäiset asukkaat ovat saattaneet olla pienikokoisia. Heistä on säilynyt vain suullista perimätietoa. Seuraava alueelle saapunut väestöryhmä tuli ilmeisesti nykyisen Länsi-Sudanin alueelta 6000 eaa. Heidän jälkeläisistään tuli aikanaan maanviljelijöitä, jotka tekivät raudasta aseita ja keramiikasta astioita. Seuraavaan aaltoon kuuluivat krut, bassat, deit, mambat ja grebot. Viimeisinä saapuivat vait ja mandigot 1500-luvun vaiheilla.
Portugalilaiset kävivät alueella 1461 ja kiinnittivät huomionsa alueella kasvavaan meleguettapippuriin. Alue tulikin tunnetuksi nimellä Pippurirannikko eli Meleguettarannikko ().. Vuonna 1663 britit perustivat sinne kauppa-asemia, mutta hollantilaiset tuhosivat ne seuraavana vuonna. Sen jälkeen alueella ei ollut eurooppalaista asutusta ennen vapautettujen orjien tuloa.
Valtion perustaminen, itsenäisyys ja amerikkalaistaustaisen väestön valtakausi.
Liberia päätettiin perustaa vuonna 1822 vapautettujen orjien siirtokunnaksi Afrikassa. Paikaksi valittiin Mesuradoniemi, mihin kuljetettiin yli 25 000 entistä orjaa Yhdysvalloista. Pikkuhiljaa mustat saivat vallan maassa, ja Liberia julistautui itsenäiseksi 26. heinäkuuta 1847. 1800-luvun loppupuolella Amerikasta tulleet ottivat toistuvasti yhteen paikallisen väestön kanssa, joka ei saanut Liberian kansalaisuutta ennen vuotta 1904. Samalla oli rajaselkkauksia naapurimaiden siirtomaaisäntien kanssa.
Toisen maailmansodan jälkeen Liberian talous lähti voimakkaaseen kasvuun, jonka hyöty tosin rajoittui vain pienelle osalle kansaa. William Tubmanin presidenttikaudella (1944–1971) Firestone ja monet muut amerikkalaiset yritykset investoivat maahan. Tubman, kuten muutkin presidentit vuoteen 1980 asti, oli amerikkalaista syntyperää. Käytännössä valta oli parinkymmenen suvun hallussa, ja korruptio oli yleistä.
Doen diktatuuri.
Tyytymättömyys entisten orjien jälkeläisten etuasemaan ja harvainvaltaan kasvoi 1970-luvulla, mikä johti vallankaappaukseen vuonna 1980. Valtaan nousi alkuperäisasukkaiden sotilasjuntta ja Samuel Doe. Doen diktatuuri kuitenkin syöksi maan taloudelliseen syöksykierteeseen ja lopulta sisällissotaan joulukuussa 1989. Doe saatiin kiinni ja teloitettiin 9. syyskuuta 1990, mutta sota jatkui vielä vuoteen 1995.
Doen jälkeen.
Sisällissota päättyi vuoden 1997 vaaleihin, joissa maan presidentiksi valittiin Charles Taylor. Taylorin vastustajat ryhmittyivät LURD-armeijaksi, mikä johti sisällissodan jatkumiseen jo pian Taylorin valinnan jälkeen. Vasta Taylorin vallasta luopuminen ja YK-joukkojen tulo maahan vuonna 2003 rauhoitti tilanteen. Maassa käynnistyi yksi YK:n historian suurimmista aseistariisuntaoperaatioista. Ellen Johnson-Sirleaf valittiin presidentiksi 8. marraskuuta 2005 pidetyissä vaaleissa. Hän on Afrikan ensimmäinen nainen, joka on valittu presidentiksi.
Vuonna 2006 perustettiin totuuskomissio, jonka tehtävänä on tutkia ihmisoikeusrikkomuksia vuosina 1979-2003.
Liberian sisällissodat tunnetaan laajoista siviiliväestöön kohdistuneista raakuuksista. Arviolta 300 000 ihmistä tapettiin ja miljoona ajettiin pakolaisiksi kolmen miljoonan asukkaan maasta.
Politiikka.
Liberian valtionpäämies on presidentti, joka johtaa sekä maata että hallitusta. Presidentti valitaan kuusivuotiskaudelle suoralla kansanvaalilla. Presidentti nimittää hallituksen, senaatti vahvistaa valinnan. Kaksikamarinen parlamentti koostuu 30-paikkaisesta senaatista ja 64-paikkaisesta edustajainhuoneesta. Senaatti valitaan yhdeksäksi, edustajainhuone kuudeksi vuodeksi. Vuoden 2009 parlamenttivaalien jälkeen useita pieniä puolueita on yhdistynyt, ja suurimmat puolueet ovat Yhtenäisyyspuolue (Unity Party, UP, 18 paikkaa alahuoneessa), Demokraattisen muutoksen kongressi (Congress for democratic change, CDC, 15 paikkaa) ja Vapauspuolue (Liberty party, LP 9 paikkaa).
Liberia on muodollisesti Afrikan vanhin demokratia. Käytännössä poliittista elämää on dominoinut vuodesta 1877 saakka vapautettujen orjien jälkeläisistä muodostunut amerikkalais-liberialaisten ryhmä. Heidän True Whig -puolueensa oli ainoa sallittu ja piti valtaa käsissään yli sadan vuoden ajan.
YK:lla on ollut maassa rauhanturvaajia vuodesta 2003 alkaen, enimmillään 15 000 sotilasta. Vuonna 2011 sotilaita on 9200, poliiseja noin 1300 ja siviileitä noin 1500.
Talous.
Liberian väestöstä vain viisitoista prosenttia on palkkatyössä.
Maatalous on perinteisesti talouden suurin osa-alue, vuonna 2000 se työllisti 70 % työvoimasta ja toi 76,9 % bruttokansantuotteesta. Maatalous tuottaa kumia, kahvia, kaakaota, riisiä, kassavaa, palmuöljyä, sokeria ja banaaneita.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat rautamalmi, timantit, kulta ja puu. Merkittävimmät vientituotteet rauta, puutavara, kaakao, kahvi ja kumi. Viennistä suurin osa suuntautuu Saksaan, Etelä-Afrikkaan, Puolaan, Yhdysvaltoihin ja Espanjaan. Suurimmat tuontimaat ovat Etelä-Korea, Singapore ja Japani.
Maassa on 29 lentokenttää, joista kahdella on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Rautatietä on 429 km. Suuri osa siitä vahingoittui sisällissodissa, mutta korjaustyöt ovat käynnissä monilla rataosuuksilla. Päällystettyä maantietä on 657 km. Buchanan ja Monrovia ovat satamakaupungit.
Veritimanttien kauppa on ongelma myös Liberiassa. Sen jälkeen kun naapurimaa Sierra Leone joutui YK:n boikottiin, timantteja on yritetty tuoda markkinoille Liberian kautta. Asia oli esillä Charles Taylorin oikeudenkäynnissä Haagissa.
Liberian lipun alla purjehti yli 2500 alusta vuonna 2010, toiseksi eniten maailmassa (Panaman jälkeen). Liberia on ollut maailman suosituimpia mukavuuslippumaita yli 40 vuoden ajan.
Väestö.
Liberian 3 miljoonan asukkaan joukossa on 16 eri etnistä alkuperäiskansaa sekä sekalainen joukko ulkomaalaisia. Alkuperäisasukkaita on noin 95 % väkiluvusta, joista suurin ryhmä ovat kpellet Keski- ja Länsi-Liberiassa. Liberian afro­amerikkalaisia, jotka ovat vapautettujen orjien jälkeläisiä, on arviolta 5 % väestöstä. Heistä puolet on Yhdysvalloista, ja puolet Karibialta.
Lisäksi maassa on merkittävä määrä libanonilaisia, intialaisia ja muita kansalaisuuksia läntisestä Afrikasta, jotka ovat tärkeä osa Liberian talousmaailmaa. Perustuslain mukaan valkoihoiset eivät voi saada Liberian kansalaisuutta.
Vuoden 2008 väestönlaskennan mukaan suurimmat etniset ryhmät olivat kpellet 20,3 %, bassat 13,4 %, grebot 10 %, giot eli danit 8 %, manot 7,9 %, krut 6 %, lormat 5,1 %, kissit 4,8 %, golat 4,4 %, ja muut 20,1 %. Kristittyjä oli 85,6 % ja muslimeita 12,2 %.
Vuonna 2011 Liberian väestönkasvu oli 2,666 %, joka oli CIA:n tilastojen mukaan maailman 20. korkein.
Vuonna 2007 vastasyntyneen poikalapsen elinajanodote oli 39 vuotta, tyttölapsen 42 vuotta.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 1,7 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 35 000 henkeä. Antiretroviraalilääkitystä olisi tarvinnut noin 8 500 henkeä, mutta sitä sai noin 17 % heistä, noin 1 400 henkeä. Lääkitystilanne oli parantunut huomattavasti, vuonna 2005 lääkettä sai viisi prosenttia tarvitsijoista.
Vuonna 2003 arvioitiin että 15 vuotta täyttäneistä liberialaisista vain 57,5 % oli lukutaitoisia, miehistä 73,3 % ja naisista vain 41,6 %. Unicefin ja presidentti Ellen Johnson Sirleafin suojelema ohjelma tähtää etenkin tyttöjen koulunkäynnin lisäämiseen. Liberian yliopisto on yksi Länsi-Afrikan vanhimmista korkeakouluista. Se perustettiin nimellä Liberia College vuonna 1862 ja sai yliopiston oikeudet vuonna 1951.
Kielet.
Liberian lähes kolme ja puoli miljoonaa asukasta puhuu yhteensä 31 eri kieltä, joista 30 on eläviä ja 1 (Liberian pidginenglanti, vuonna 1984 noin 1 500 000 vieraana kielenä puhujaa) on kauppakieli ilman äidinkielenään puhuvia. Jotkut näistä kielistä tulevat Libanonista ja Länsi-Afrikasta. Ainoa virallinen kieli on englanti, joka jakautuu neljään tai viiteen eri murteeseen, ja englanti murteineen on ainut Liberiassa puhuttu kieli, joka ei kuulu nigeriläis-kongolaisten kielten kielikuntaan. Liberian 17 eri etnisen ryhmän puhutut kielet kuuluvat yhteensä neljään eri kielikuntaan: kru, länsiatlanttinen, mandelainen ja indoeurooppalainen.
Vuonna 2006 Liberian yleisenglantia puhui 70 000 ihmistä. Isompia kieliä Liberiassa ovat mm. kpelle (487 000 puhujaa 1991), bassa (406 000 puhujaa 2006), klao (213 000 puhujaa 2006) ja mann (188 000 puhujaa 2006). Mandinkan kielen itäinen murre on maahanmuuttajakieli ja sitä puhuu 38 000 ihmistä.
Kulttuuri.
Liberialaisista on 70 % on jonkin alkuperäisuskonnon kannattaja, 10 % kristittyjä ja muslimeita 20 %. Ensimmäiset afrikkalaisten kirjoittamat romaanit ilmestyivät maassa jo 1800-luvulla. Sitä ennen kirjallinen perinne muodostui kansanrunoista, saduista ja sananlaskuista. Perinteinen kuvataiteen muoto ovat danien tekemät taidokkaat naamiot.
Liberian yleisradio (Liberia Broadcasting System, LBS) aloitti toimintansa virallisesti vuonna 1960. Lähetykset lakkasivat 1990-luvulla sodan aikana työntekijöiden pakoon ja laitteistojen ryöstöön. 2000-luvulla sillä oli yksi FM-radiokanava, joka kuului vajaan 100 km päähän pääkaupungista.
Loppuvuodesta 2008 otettiin käyttöön Kiinan lahjoittama ja ylläpitämä lähetinverkosto, jolla kuuluvuus laajeni koko maahan.
Maan oman radion lisäksi maassa kuuluvat BBC, Radio France internationale ja China Radio International.
Liberiassa ilmestyy päivittäin viisi sanomalehteä. Paikallisradioista moni toimii järjestöjen kuten YK:n UNMILin tai kirkkokuntien tuella. Lisäksi maassa toimii kolme yksityistä televisiokanavaa.
Liberialaisen ruokavalion runko muodostuu riisistä ja mausteisesta kastikkeesta. Liha tai kala on lisuke tai kastikkeen osa. Päivän pääateria on lounas tai illallinen työpäivän kulusta riippuen. Aamiaiseksi varsinkin maaseudulla syödään edellispäivän tähteitä lämmitettyinä, ja välipaloiksi syödään hedelmiä.
Urheilu.
Liberia on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1956 alle kymmenen urheilijan joukkueella. Se ei ole saanut mitaleita.
Liberian jalkapallomaajoukkue on ollut FIFA:n rankingissa korkeimmillaan sijalla 66 heinäkuussa 2001. Syyskuussa 2011 se oli sijalla 128.


Puntmaa.
Puntmaa on Somalian koilliskulmassa sijaitseva alue, joka julistautui yksipuolisesti itsenäiseksi vuonna 1998. Sen alue kattaa Afrikan sarven eli Somalian koillisosan alueet Bari, Nugaal ja Pohjois-Mudug. Pääkaupunkina on Garoowe. Maata ei ole tunnustanut mikään muu valtio, ja virallisesti se kuuluu Somaliaan. Vuoden 2004 lopussa Puntmaa luopui itsenäistymishaaveistaan ja suunnittelee liittyvänsä osavaltiona yhdistyneeseen Somaliaan, jahka olot ovat rauhoittuneet.
Abdullahi Yusuf Ahmed johti maata 1998–2001 ja 2002–2004, jonka jälkeen hänestä tuli Somalian väliaikaishallituksen presidentti.
Maan nimi tulee egyptiläisten kansantarinoiden kultamaasta Puntista, jonka väitettiin sijaitsevan nykyisen Puntmaan alueella. Alueen tärkein klaani on Darodin Harti-alaryhmä.


Bhutan.
Bhutanin kuningaskunta eli Bhutan () on pieni sisämaavaltio Himalajalla Intian ja Kiinan välissä. Bhutan ulottuu subtrooppiselta alangolta Himalajan vuoristoon, ja korkeuserot maan eri osien välillä ovat jopa yli 7 000 metriä. Bhutanin talous perustuu maa- ja karjatalouteen, mutta metsätaloudella, vesivoimalla, matkailulla ja kehitysavulla on myös tärkeä osa maan taloudessa. Arviot maan väkiluvusta on korjattu yli kahdesta miljoonasta noin 660 000:een. Bhutanin pääkaupunki ja suurin kaupunki on Thimphu.
Bhutan on maailman eristyneimpiä valtioita, sillä hallitus säätelee ulkomaisia vaikutteita ja matkailua säilyttääkseen maan buddhalaisuuteen perustuvan kulttuurin. Suurin osa Bhutanin buddhalaisista noudattaa Tiibetin buddhalaisuuden drukpa Kagyu- tai nyingmapa-koulukuntaa. Maan virallinen kieli on dzongkha (”dzongien kieli”). Bhutanin kirjallisuudessa maa kuvataan usein viimeisenä säilyneenä himalajanbuddhalaisuuden linnakkeena. Bhutania on syytetty ihmisoikeusrikkomuksista maassa asuvaa nepalilaista väestöä kohtaan, joka on suurimmaksi osaksi hindulaista.
Bhutan on ollut monarkia vuodesta 1907. Aiemmin kuningas hallitsi suoraan, mutta vuodesta 2008 maa on ollut perustuslaillinen monarkia. Bhutanissa pidettiin tuolloin ensimmäiset demokraattiset vaalit. Muitakin uudistuksia on tapahtunut viime vuosina. Vuonna 1998 maassa alettiin sallia televisiolähetykset (jalkapallon MM-kisojen takia). Monet bhutanilaiset tosin väittävät että televisio on lisännyt materialismia ja rikollisuutta sekä saanut ihmiset hylkäämään perinteiset arvot.
Maan nimi.
Nimen "Bhutan" alkuperä on epäselvä. Historioitsijat ovat arvelleet nimen perustuvan sanskritin sanoihin "Bhota-ant" (”Bhotin loppu” – muunnos sanasta "buddha", joka tarkoittaa valaistunutta) tai "Bhu-uttan" (”ylämaat”). Maan nimenä "Bhutan" on peräisin 1800-luvun loppupuolelta.
Dzongkhankielinen (ja tiibetinkielinen) maan nimi on "Druk yul" (”Ukkoslohikäärmeen maa”). Aikaisemmin Bhutan on tunnettu myös sellaisillä nimillä kuin "Lho mon" (”eteläinen pimeyden maa”), "Lho tsendenjong" (”eteläinen santelipuun maa”) ja "Lhomen khazhi" (”eteläinen neljän reitin maa”).
Historia.
Kivityökalut, aseet ja suurten kivirakennelmien jäänteet kertovat maan olleen asutettu jo 2000-luvulla eaa. "Lhomonin" valtion (kirjaimellisesti ”eteläinen pimeys”) tai "Monyulin" valtion (”pimeä maa”, nimi viittaa Bhutanin alkuasukkaisiin monpiin) on arveltu olleen olemassa noin 500 eaa.–600 jaa. Nimet "Lhomon tsendenjong" (santelipuumaa) ja "Lhomon khazhi" (neljän reitin/lähestymisen maa) esiintyvät vanhoissa tiibetiläisissä ja bhutanilaisissa kronikoissa.
Varhaisin Bhutanissa muistiinkirjattu tapahtuma oli buddhalaisen pyhimyksen Padmasambhavan (tunnetaan myös nimellä Guru Rinpoche) kauttakulkumatka 700-luvulla. Bhutanin varhaishistoriasta tiedetään vähän, sillä suuri osa vanhoista asiakirjoista tuhoutui vanhan pääkaupungin Punakhan palossa 1827. 900-luvulla Bhutanin poliittiseen järjestelmään vaikutti suuresti maan uskonto. Syntyi useita tiibetiläisten ja mongolihallitsijoiden tukemia buddhalaisuuden suuntauksia. Mongolien vallan vähennyttyä 1300-luvulla suuntaukset kilpailivat keskenään poliittisesta ja uskonnollisesta vallasta. Lopulta drukpa-suuntaus muuttui vallitsevaksi 1500-luvulla.
Keskusvallan synty.
1600-luvun alkuun saakka Bhutan koostui pienistä toisiaan vastaan sotineista läänityksistä, kunnes maan yhdisti tiibetiläinen lama ja sotilasjohtaja Shabdrung Ngawang Namgyal. Puolustaakseen maata tiibetiläisten ajoittaisilta hyökkäyksiltä Namgyal rakensi linnoitusketjun ("dzong") ja otti käyttöön lakijärjestelmän, jolla paikalliset sotaherrat saatiin keskusvallan alle. Bhutanissa on yhä useita dzongeja. Namgyalin kuoleman jälkeen vuonna 1652 Bhutan vaipui anarkiaan. Tiibetiläiset hyökkäsivät Bhutaniin vuonna 1710, ja uudestaan mongolien avustuksella 1730. Molemmat hyökkäykset saatiin torjutuksi ja aselepo solmittiin 1759.
1700-luvulla bhutanilaiset miehittivät Cooch Beharin kuningaskunnan Bhutanin eteläpuolella. Cooch Behar pyysi 1772 Brittiläiseltä Itä-Intian kauppakomppanialta apua bhutanilaisten karkottamiseksi ja myöhemmin 1774 myös hyökkäyksessä Bhutaniin. Solmittiin rauhansopimus, jossa Bhutan suostui vetäytymään vuotta 1730 edeltäneiden rajojensa taakse. Rajakahakat brittien kanssa jatkuivat kuitenkin vielä sata vuotta ja johtivat lopulta Duar-sotaan (1864–1865), jossa taisteltiin Bengalin Duareiden hallinnasta. Bhutanin hävittyä sodan Brittiläisen Intian ja Bhutanin välillä solmittiin Sinchulan rauha, johon maiden väliset vihamielisyydet päättyivät.
1870-luvulla puhkesi Paron ja Trongsan kilpailevien laaksojen välille valtataisteluja, joiden seurauksena Bhutanissa syttyi sisällissota ja valtaan nousui Trongsan "ponlop" (kuvernöör) Ugyen Wangchuck. Valtakeskuksestaan Keski-Bhutanissa Wangchuck voitti poliittiset vihollisensa ja yhdisti maan vuosina 1882–1885 useiden kapinoiden ja sisällissotien jälkeen.
Kuningaskunnan aika.
Buddhalaisten munkkien hallituksen virkamiesten ja merkittävien sukujen johtajien koostunut kokous Bhutanin kannalta käänteentekevänä vuonna 1907 valitsi Ugyen Wangchuckin yksimielisesti maan kuninkaaksi, ja vallasta tuli periytyvää. Britannian hallitus tunnusti heti uuden monarkian, ja vuonna 1910 Bhutan tuli Britannian suojelukseen vastineeksi poliittisesta autonomiasta. Intian itsenäistyttyä Britanniasta elokuussa 1947 Bhutanille tarjottiin mahdollisuus pysyä itsenäisenä tai liittyä Intian liittovaltioon. Bhutan valitsi itsenäisyyden, jonka Intia tunnusti 8. elokuuta 1949.
Kiinan kansanarmeijan hyökättyä Tiibetiin vuonna 1951 Bhutan sulki pohjoisen rajansa ja vahvisti siteitään Intiaan. Vähentääkseen Kiinan uhkaa Bhutan aloitti suureksi osaksi Intian rahoittaman nykyaikaistamisohjelman. edistääkseen demokraattisempaa hallintoa kuningas Jigme Dorji Wangchuck perusti 1953 maahan 130-jäsenisen lakiasäätävän kansankokouksen. Kuninkaallisen neuvoston hän perusti vuonna 1965 ja hallituksen 1968. Vuonna 1971 Bhutanista tuli Yhdistyneiden kansakuntien jäsen. 16-vuotias Jigme Singye Wangchuck nousi isänsä kuoleman jälkeen heinäkuussa 1972 maan hallitsijaksi.
Hallitus pyrki 1980-luvulla erilaisin määräyksin säilyttämään Bhutanin kulttuurisen omaleimaisuuden ”yksi valtio, yksi kansa” -politiikalla, jota kutsutaan nimellä "driglam namzha" (kansalliset tavat ja etiketti). Kaikkien bhutanilaisten, myös nepalilaisten maahanmuuttajien, täytyy esimerkiksi pitää bhutanilaisten kansallispukua. Koulutusta nepalin kielellä on myös rajoitettu kansallisen yhtenäisyyden nimissä. Politiikkaa ovat kritisoineet paitsi ihmisoikeusjärjestöt, myös Bhutanin nepalilainen yhteisö, joka tuntee sen olevan suunnattu heitä vastaan. Omasta näkökulmastaan bhutanilaiset suojelevat himalajanbuddhalaista kulttuuria ja elämäntapaa, joka on käytännössä tuhoutunut viereisessä Sikkimissä nepalilaisten liian suuren maahanmuuton vuoksi. Nepalilaisten mielestä bhutanilaiset yrittävät tarrautua valtaan ihmisoikeuksien ja demokratian kustannuksella.
Jännitteet nepalilaisten ja bhutanilaisten välillä kasvoivat 1980-luvun lopulla vuoden 1985 kansalaisuuslain myötä. Lain mukaan vain vuodesta 1958 Bhutanissa asuneet nepalilaiset maahanmuuttajat saisivat Bhutanin kansalaisuuden. Vuonna 1991 nepalilaisten mielenosoitusten jälkeisissä väkivaltaisuuksissa kuoli 300 ihmistä ja 2 000 pidätettiin. Nepalin hallituksen protestien jälkeen suurin osa pidätetyistä vapautettiin, mutta kysymys ulkonepalilaisten asemasta on yhä ratkaisematta – ainakin 100 000 asuu pakolaisleireillä Nepalissa ja Sikkimissä.
Vuonna 1998 kuningas Jigme Singye Wangchuck teki suuria poliittisia uudistuksia, joissa hän siirsi suurimman osan vallastaan pääministerille ja salli kuninkaan asettamisen syytteeseen virkavirheestä parlamentin kahden kolmasosan enemmistöllä. Vuonna 2003 Bhutanin kuninkaallinen armeija suoritti laajan operaation karkottaakseen Bhutanin eteläosan koulutusleireiltä käsin toimineet Intian-vastaiset kapinalliset. Joulukuussa 2005 kuningas julisti astuvansa valtaistuimelta vuonna 2008 poikansa hyväksi. Hän luopui vallasta kuitenkin jo joulukuussa 2006, ja poika otti vallan käytännössä haltuunsa vaikka hänet kruunattiinkin vasta astrologisesti suotuisampana aikana 2008.
Politiikka.
Kysymys Bhutanin täydestä itsenäisyydestä on vaikea. Maa oli aikoinaan Brittiläisen Intian suojeluksessa, ja Bhutanin monarkki sai hallita maan sisäisiä asioita. Maan ulko- ja puolustuspolitiikasta päättivät britit. Intian itsenäistymisen jälkeen Bhutan ja Intia solmivat 1949 kymmenen artiklaa sisältävän sopimuksen, jolla suhteet säilyivät samanlaisina. Intia suostui olemaan puuttumatta Bhutanin sisäisiin asioihin, kun taas Bhutan suostui ”ulkosuhteissa Intian hallituksen neuvojen ohjaukseen” (artikla 2). Sopimus myös vapautti maiden välisen kaupan, ja lisäksi vuonna 1972 Intia salli Bhutanin viedä tuotteita kolmansiin maihin Intian alueen läpi tulleitta.
Bhutanin tultua YK:n jäseneksi vuonna 1971 sen hallitus kuitenkin uhmasi Intiaa tunnustamalla Bangladeshin. Vuonna 1974 Bhutanin ulkoministeri sanoi, että Intian ”ohjaus” vuoden 1949 sopimuksessa ei välttämättä tarkoita Bhutanin olevan tottelevainen. Bhutan onkin hoitanut ulkosuhteitaan säännöllisesti ilman Intian välikättä.
Bhutanin valtionpäämies on "Druk gyalpo" (lohikäärmekuningas), nykyään Jigme Khesar Namgyal Wangchuck. Vaikka asema on periytyvä, kuningas voidaan syrjäyttää parlamentin ("Tshogdu") kahden kolmasosan enemmistöllä. Parlamentti on kaksikamarinen. 25-paikkaisessa ylähuoneessa on 20 piirikunnan edustajat sekä viisi kuninkaan nimittämää edustajaa. 47-paikkainen alahuone eli kansalliskokous valitaan viideksi vuodeksi suoralla vaalilla. Äänioikeus on 18 vuotta täyttäneillä maassa asuvilla rekisteröityneillä kansalaisilla.
Vuonna 1998 kuninkaan toimeenpanevat oikeudet siirrettiin ministerineuvostolle ("Lhengye shungtsog"). Ehdokkaat ministerineuvostoon valitaan parlamentista viiden vuoden kausiksi, ja sitä johtaa pääministeri. Pääministerin virka kiertää vuoden kerrallaan viiden hallituksen valinnassa eniten ääniä saaneen ehdokkaan välillä. Poliittiset puolueet on sallittu, ja maahan on kehittynyt kaksipuoluejärjestelmä. Ensimmäiset vaalit pidettiin 2006. Puolueet ovat Druk Phuensum Tshogpa (DPT) ja kansandemokraattinen puolue (PDP).
Bhutanin oikeuslaitoksessa kuningas toimii korkeimpana valitusoikeutena. Maan korkein oikeus on Bhutanin kuninkaallinen korkein oikeus. Bhutanin lakijärjestelmä perustuu pinnallisesti Intian oikeuteen ja brittiläiseen "common law" -järjestelmään, mutta on käytännössä hyvin vapaamuotoinen. Kuningas päättää oikeuslaitoksen nimityksistä.
Onnellisuusindeksi.
Centre for European Studiesin raportin mukaan Bhutan kehittelee onnellisuusindeksiään oikeuttaakseen vähemmistöjen sortoa kansallisidentiteetin luomiseksi ja viedäkseen huomion siltä, että hallitus on epäonnistunut nostamaan maan huonoa elintasoa.
Ihmisoikeudet.
Bhutan on kriminalisoinut ”valtionvastaisen” toiminnan, kuten kuninkaan arvostelun tai yhteistyön maanpaossa olevien aktivistien kanssa. Bhutania on syytetty kidutuksesta, turhista pidätyksistä ja samantapaisista ihmisoikeusrikkomuksista, jotka kohdistuvat etnisiin nepalilaisiin sekä maolaisiin.
Bhutan on pidättänyt rauhanomaisia demokratiamielenosoittajia. Hallitus esti pääsyn kahdelle bhutanilaiselle uutissivustolle näiden arvosteltua kuninkaan enon politiikkaa ministerinä. Toinen sivustoista lakkasi toimimasta ja elokuussa 2007 toinen vapautettiin estoista.
Hallitus ei anna poistua maasta ilman lupaa ja rankaisee poistuvia pysyvällä maahantulokiellolla.
Ammattiyhdistyksiä ei ole, vaikka laki sallisi ne.
Etninen syrjintä.
Yli 100 000 nepalilaistaustaista bhutanilaista päätyi 1990-luvulla pakolaisleireille Bhutanin rajojen ulkopuolelle. Hallitus kieltää näiltä bhutanilaisilta kansalaisuuden, joten useimmista on tullut valtiottomia pakolaisia. Myös heidän jollekin sukulaisilleen on asetettu ylivoimaisia byrokraattisia esteitä, niin että he eivät ole voineet saada henkilökortteja eivätkä äänestää.
Pakolaisleirien poliittisia puolueita Bhutan pitää laittomina ja terroristisina.
Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan Bhutan rikkoo yksilönvapautta pakottamalla kaikki, vähemmistötkin käyttämään etnisen enemmistön perinteisiä asuja julkisissa paikoissa. Bhutanin valtio syrjii maan etnisiä nepalilaisia myös koulutuksessa, työllistämisessä ja maanomistuksessa.
Homoseksuaalisuus on laitonta.
Homoseksuaalisuus on laitonta. Siitä rangaistaan vankeudella.
Uskonnonvapaus.
Kansalaisjärjestöjen mukaan hallitus ei yleensä salli ei-buddhalaisten temppelien rakentamista. Hallitus myös suosii kahta buddhalaissuuntausta monenlaisin tuin.
Perhelakeina käytetään perinteisiä buddhalais- tai hindulakeja.
Bhutanin osat.
Bhutan jaetaan neljään hallinnolliseen alueeseen ("dzongdey"). Jokainen "dzongdey" jaetaan puolestaan piirikuntiin ("dzongkhag"), joita on 20. Suuret piirikunnat jaetaan lisäksi pienempiin "dungkhageihin". Alimmalla tasolla kyläryhmät muodostavat "gewog"-nimisen yksikön, jota johtaa kansalaisten valitsema "gup".
Maantiede.
Bhutanin pohjoisosa koostuu kaaresta lumihuippuisia vuoria, ja korkeimmilla alueilla ilmasto on erittäin kylmä. Suurin osa pohjoisen vuorista on yli 7 000 metrin korkuisia. Korkeimman huipun on väitetty olleen Kula Kangri, 7 553 metriä, mutta topografisten tutkimuksien mukaan Kula Kangri on kokonaisuudessaan Tiibetissä ja kiinalaisten tekemissä uusissa mittauksissa Gangkhar Puensum, joka tunnetaan maailman korkeimpana yhä valloittamattomana vuorena, olisi korkeampi: 7 570 metriä. Pohjoisella alueella vuorilta tulevat joet tuovat vettä laaksoihin, joiden alppiniittyjä käytetään laitumina. Harva väestö koostuu vaeltavista paimenista.
"Mustat vuoret" Keski-Bhutanissa muodostavat vedenjakajan kahden jokijärjestelmän välille: Mo Chhu ja Drangme Chhu. Mustien vuorten huiput ovat noin 1 500–2 700 metriä korkeita ja joet ovat kaivertaneet alueelle syviä rotkoja. Rinteet ovat liian jyrkkiä maanviljelyyn, joten ne ovat säilyneet metsäisinä. Maan keskiosan metsät tuottavat suurimman osan Bhutanin metsäteollisuuden raaka-aineesta. Bhutanin tärkeimmät joet ovat alueen läpi virtaavat Amo Chhu eli Torsa, Wang Chhu eli Raidak, Mo Chhu eli Sankosh ja Manas. Monsuunisateista ja Himalajan jäätiköiden sulamisvesistä alkunsa saavat joet laskevat Brahmaputraan Intiassa.
Etelässä Siwalikvuoria peittävät tiheät lehtipuumetsät. Vuoret nousevat vielä noin 1 500 metriin ja loppuvat aivan etelässä subtrooppiseen duar-tasankoon. Suurin osa duareista sijaitsee Intiassa, mutta 10–15 kilometriä leveä kaistale ulottuu Bhutaniin. Bhutanissa duarit jaetaan eteläisiin ja pohjoisiin. Pohjoisilla duareilla maasto on epätasaista ja tiheän viidakon peitossa. Siellä elää monia villieläimiä. Eteläiset duarit ovat tasaisempia ja ruohikkoisempia, ja vettä saadaan lähteistä. Duarit ovat Bhutanin parhaiten maanviljelyyn sopivaa aluetta. Riisiä ja muita peltokasveja kasvatetaan tasangoilla ja kukkulanrinteillä 1 200 metriin asti. Duareilla ovat myös tärkeimmät kaupalliset keskukset: Phuntsholing, Geylegphug ja Samdrup Jongkhar.
Bhutanin ilmasto riippuu korkeudesta ja vaihtelee etelän subtrooppisesta ylängöiden lauhaan ilmastoon ja maan pohjoisosan arktiseen ilmastoon. Bhutanissa on viisi selkeää vuodenaikaa: kesä, monsuunikausi, syksy, talvi ja kevät. Monsuunisateet tuovat 60–90 prosenttia alueen sademäärästä. Ne ovat rankimpia Länsi-Bhutanissa, Etelä-Bhutanissa kesät ovat keskimääräistä kuumempia ja kosteampia ja talvet viileitä. Maan keski- ja itäosassa taas ilmasto on lauha ja kuivempi kuin lännessä. Pohjoisessa on alueita, joissa sadetta saadaan vuosittain vain 40 millimetriä, yleensä lumena. Keskiosan lauhkealla alueella taas sataa tyypillisesti 1 000 millimetriä vuodessa, ja paikoin on mitattu jopa yli 7 000 millimetrin vuosisateita. Sateet ajoittuvat heinä-syyskuulle, ja ne aiheuttavat usein paikallisia äkkitulvia ja maanvyöryjä.
Bhutanista yli 70 prosenttia on metsien peitossa. Maassa on yhdeksän luonnonsuojelualuetta, jotka yhteensä kattavat yli neljänneksen maan pinta-alasta. Suojelualueiden päätarkoitus on nimensä mukaisesti suojella luontoa, ei niinkään tarjota matkailijoille elämyksiä. Saktengin kansallispuisto on perustettu myyttisen lumimies Jetin suojelemiseen. Metsätyyppi vaihtelee korkeuden mukaan alankojen trooppisesta metsästä vuoristojen havumetsiin. Maassa kasvaa 46 alppiruusulajia ja yli 200 rohtoina käytettävää yrttiä sekä monia harvinaisia kämmeköitä. Kansalliskukka on sininen unikko, "Meconopsis grandis". Korkeilla alueilla elää lumileopardeja, puolilampaita, kultapandoja, tiikereitä, takineita ja murmeleita. Lauhkealla vyöhykkeellä tavataan tiikereitä, leopardeja, goraaleita ja muntjakkeja. Etelän trooppisissa metsissä elää puuleopardeja, kultalangureita ja intiansarvikuonoja. Bhutanissa on tavattu 670 lintulajia, joiden joukossa on monia endeemisiä lajeja.
Talous.
Bhutanin talous on maailman pienimpiä ja vähiten kehittyneitä. Se perustuu maa- ja metsätalouteen sekä vesivoimalla saadun sähkön vientiin Intiaan. Maatalous tuo elannon liki 70 prosentille väestöstä, ja myös käsityöt tuovat tuloja monelle. Uskonnollisten patsaiden valmistus on suosittu ammatti, ja kullattuja Buddha-patsaita myydään matkailijoille.
Bhutanin mäkisestä vuoristoiseen vaihteleva maisema on tehnyt teiden ja muun infrastruktuurin rakentamisesta vaikeaa ja kallista. Tämän lisäksi myös meriyhteyden puuttuminen on vaikeuttanut maan kaupankäyntiä. Tiibetin ylängöltä on perinteisesti kulkenut kauppareittejä Bhutanin kautta Intiaan, mutta liikenne on rajoittunut ihmisiin ja karjaan. Bhutanissa ei ole rautateitä, mutta Intian rautateillä on suunnitelma liittää Etelä-Bhutan verkkoonsa. Radan pituus on 18 kilometriä, ja sitä koskeva suunnitelma valmistui vuonna 2009. Bhutanin ainoalla lentokentällä Parossa ei ole mittarilentolaitteita, joten pilvet tai sumu voivat keskeyttää lennot jopa päiväkausiksi.
Maatalous tuottaa riisiä, maissia, juurikkaita, sitrushedelmiä, viljaa, mausteita, maitotuotteita ja munia. Pienimuotoinen teollisuus valmistaa sementtiä, puutuotteita, hedelmävalmisteita, alkoholituotteita ja kalsiumkarbidia (CaC2).
Bhutanin rahayksikkö, ngultrum, on sidottu Intian rupiaan, joka myös hyväksytään Bhutanissa. Yli 100 000 ngultrumin suuruisia vuosituloja verotetaan, mutta hyvin harvat palkansaajat ansaitsevat niin paljon. Bhutanin inflaatio oli vuonna 2008 noin 8 prosentin tasolla. Bhutanin ostovoimakorjattu bruttokansantuote vuonna 2009 oli noin 3 257 miljardia dollaria, mikä tekee siitä maailman 171. suurimman talouden. BKT henkeä kohti on noin 1 400 $ (1 170 €), 124. suurin maailmassa. Intian ulkoministeriö rahoittaa 60 prosenttia valtion budjetin menoista. Vuonna 2008 Bhutanin vienti oli yhteensä 513 miljoonaa Yhdysvaltojen dollaria ja tuonti 533 miljoonaa dollaria, mikä merkitsee ulkomaankauppavajetta. Tärkeimmät tuontitavarat ovat polttoaineet, voiteluaineet, vilja, koneet, ajoneuvot, kankaat ja riisi. Bhutanin tärkein kauppakumppani on Intia, jonne kohdistui 86,3 prosenttia viennistä – seuraavilla sijoilla ovat Bangladesh (8,1 prosenttia) ja Italia (1,5 prosenttia). Bhutanin tärkeimmät tuontikumppanit ovat Intia (63,3 prosenttia), Japani (12,3 prosenttia) ja Kiina (5,1 prosenttia).
Merkittävimmät luonnonvarat ovat puutavara, vesivoima, kipsi ja kalsiumkarbonaatti. Merkittävimmät vientituotteet ovat vuorostaan sähkö, ferrosilikoni, sementti, kalsiumkarbidi, kuparijohto, mangaani ja kasviöljy.
Väestöjakauma.
Bhutanin ensimmäinen väestönlaskenta järjestettiin vuonna 1969, ja sen virallinen tulos oli 930 614 henkeä, mitä pidettiin epätarkkana. Sitä ennen väkiluku oli arvioitu 300 000 ja 800 000 välille. 1980-luvulla esitettiin väkilukuja 1,1 ja 1,5 miljoonan asukkaan väliltä, ja väestön laskettiin kasvavan nopeasti. Vuonna 2001 väkiluvuksi ilmoitettiin 1,9 miljoonaa. Vuoden 2005 väestönlaskenta tipautti väkilukuarvion kolmannekseen sitä edeltäneistä lukemista. Uusi lukema oli 634 982 henkeä. Viralliseen väkilukuun ei ole vuoden 1990 jälkeen laskettu mukaan maassa oleskelevia nepalilaisia.
Bhutanin väestötiheys on noin 17 asukasta neliökilometrillä. Väestö on keskittynyt kaupunkeihin, eteläiselle tasangolle ja laaksoihin, joissa voi harjoittaa maataloutta. Yli puolet väestöstä asuu maan keskiosan ylängöillä ja 40 prosenttia etelän tasangoilla Intian rajan lähellä. Jäljelle jäävät 10 prosenttia ovat levittäytyneenä pohjoisen vuorille ja maan itäosaan. 92 prosenttia väestöstä asuu maaseudulla. Vuonna 1970 kaupunkilaisten osuus oli vain 3 prosenttia, mutta se on kasvanut vähitellen. Suurimmassa kaupungissa Thimphussa on noin 80 000 asukasta. Ainoa muu yli 10 000 asukkaan kaupunki on Phuntsholing, jossa oli noin 20 000 asukasta vuonna 2005.
Bhutanin väestöstä on erotettavissa useita etnisiä ryhmiä. Tärkeimpiä ovat ngalongit, buddhalainen, maan länsiosissa asuva ryhmä, jonka kulttuuri on lähellä tiibetiläistä. Samaa voidaan sanoa sharchopeista, joita yleensä pidetään itä-bhutanilaisina (mutta jotka seuraavat perinteisesti tiibetinbuddhalaisuuden Nyingmapa-suuntausta virallisen Drukpa Kagyun sijaan). Näitä kahta ryhmää kutsutaan yhdessä bhutanilaisiksi. Muu väestö koostuu nepalilaisista, joista suurin osa on hindulaisia (lukuun ottamatta pientä muslimivähemmistöä).
Eri kansanryhmien koko ja niiden väliset suhteet herättävät Bhutanissa voimakkaita poliittisia kiistoja. Vuoden 1981 väestönlaskennassa nepalilaiset muodostivat 53 prosenttia väestöstä, siis enemmistön. Myöhemmässä laskennassa osuus oli pienentynyt 28 prosenttiin, osittain uusien kansalaisuuslakien takia, joka jätti suuren maahanmuuttajien joukon tilastoinnin ulkopuolelle.
Hallituksen yritykset suojella maan ainutlaatuista kulttuuria ja estää laitonta maahanmuuttoa ovat johtaneet kansalaisuuden saantikriteerien tiukentamiseen. Tästä taas on seurannut protesteja, virkamiesten uhkailua ja jopa sieppauksia, joita on tehnyt nepalilainen ryhmittymä. Vaikka Bhutanin hallitus vakuutti nepalilaisille, ettei heitä karkoteta, kymmeniä tuhansia lähti silti Bhutanista vuosina 1991–1992. Jotkut pakotettiin lähtemään. mukaan pakolaisleireillä oli yhteensä yli satatuhatta nepalilaista, joista kymmenettuhannet saivat vuonna 2008 turvapaikan länsimaista. Bhutanin hallituksen mukaan osa leireillä asuvista ei ole koskaan ollut maan kansalaisia, eikä heillä siksi ole oikeutta palata. Vuonna 1998 hallitus ryhtyi asuttamaan maan eteläosan nepalilaisten lähdettyä tyhjäksi jääneitä alueita bhutanilaisilla, mikä todennäköisesti vaikeuttaa nepalilaisten mahdollista paluuta.
Bhutanin kansallinen kieli on dzongkha, yksi tiibetiläisen kielikunnan 53 kielestä. "Chhokeyksi" kutsuttu kirjoitus on identtistä tiibetiläisen kirjoituksen kanssa. Hallitus luokittelee 19 muuta maassa puhuttavaa sukulaiskieltä dzongkhan murteiksi. Lepchaa puhutaan maan länsiosassa, tshanglaa, dzongkhan lähisukulaista, taas itäosassa. Nepalin kieltä puhutaan laajasti etelässä (vaikka hallitus kieltääkin sen opettamisen toisena kielenä). Ethnologue luetteloi 24 Bhutanissa puhuttavaa kieltä, joista kaikki nepalia lukuun ottamatta kuuluvat tiibetiläis-burmalaisiin kieliin. Bhutanin kieliä ei ole vielä tutkittu kovinkaan paljon, eikä monille ole vielä luotu perusteellista kielioppia. Myös englannilla on maassa nyt virallinen asema, ja esimerkiksi kaikki kyltit ja tienviitat ovat myös englanniksi. Vuonna 2003 vain 47 prosenttia väestöstä osasi lukea (60 prosenttia miehistä ja 34 prosenttia naisista).
Bhutanin virallinen uskonto on Vajrayana-buddhalaisuus.
Väestöstä noin kolme neljännestä on buddhalaisia ja neljännes hinduja. Kristityt ja uskontokuntiin kuulumattomat muodostavat alle prosentin kokoiset vähemmistöt.
Kulttuuri.
Bhutan on yhä maailman eristyneimpiä valtioita, eikä ulkomaalaisten sallita matkustaa monille maan alueille matkailun vaikutusten minimoimiseksi. Toisin kuin Nepal, joka tunnetaan halpana matkakohteena, Bhutan yrittää rajoittaa matkailua ryhmiin, jotka suostuvat maksamaan 200 dollaria päivässä (sesongin ulkopuolella 165 dollaria). Kyseisellä hinnalla matkailija saa kuitenkin majoituksen ja ruoan.
Perinteinen asu ngalong- ja sharchop-miehille on "gho", polveen ulottuva kaapu, joka sidotaan kiinni vyötäröllä "kera"-kangasvyöllä. Naiset käyttävät nilkkaan ulottuvaa pukua, "kiraa". Kiran kanssa käytetään pitkähihaista puseroa ylimmän kangaskerroksen alla. Sosiaalinen asema ja luokka määräävät vaatteiden kankaan, värit ja koristeet. Huiveja ja shaaleja käytetään myös sosiaalisen aseman mittareina, ja Bhutan onkin perinteisesti ollut feodaaliyhteiskunta. Sekä miehet että naiset käyttävät korvakoruja. Kiistelty laki vaatii kaikkien Bhutanin kansalaisten käyttävän näitä vaatteita – myös nepalilaisten maahanmuuttajien.
Maan perusruokaa ovat riisi ja yhä enemmän myös maissi. Vuorilla ruokavaliossa on paljon proteiinia, sillä se sisältää lihaa, erityisesti siipikarjaa, jakkia ja lammasta. Kylminä aikoina syödään chilillä maustettuja liha-, riisi- ja maissikeittoja. Maitotuotteet, varsinkin jakin ja lehmänmaidosta tehty voi ja juusto, ovat myös maidon vähäisyydestä huolimatta suosittuja. Suosittuja juomia ovat "po cha" (tee) ja olut. Bhutan on maailman ainoa tupakoinnin ja tupakan myynnin kokonaan kieltänyt maa.
"Rigsar", intialaisesta musiikista ja läntisistä vaikutteista 1960-luvulla syntynyt jousisoittimella soitettava musiikki, on suosituin populaarimusiikin laji. Perinteisiä musiikkityylejä ovat "zhungdra" ja "boedra".
Bhutanissa vietetään lukuisia juhlapäiviä, joista suurin osa liittyy perinteisiin vuodenaikojen mukaan vietettäviin maallisiin tai uskonnollisiin juhliin. Näitä ovat mm. talvipäivänseisaus (1. tammikuuta ympäristössä riippuen kuukalenterista), uusivuosi (tammikuu tai helmikuu), kuninkaan syntymäpäivä ja hänen kruunaamisensa vuosipäivä, monsuunikauden virallinen loppumispäivä (22. syyskuuta), kansallispäivä (17. joulukuuta) ja useat buddhalaiset ja hindulaiset juhlat. Naamiotanssit ja tanssiesitykset ovat yleinen, perinteinen näky festivaaleilla, ja niitä säestää yleensä perinteinen musiikki. Värikkäisiin pukuihin ja naamioihin pukeutuneet tanssijat esittävät sankareita, demoneita, eläimiä, jumalia ja tavallisten ihmisten karikatyyrejä.
Bhutanissa ilmestyy useita sanomalehtiä, muun muassa "Bhutan Today" ja "Kuensel" (useita "samizdat"-lehtiä ilmestyy lisäksi Internetissä). Bhutanin matkapuhelinliittymien ja internet-yhteyksien määrät ovat kasvaneet viime vuosien aikana merkittävästi. Bhutanin yleisradioyhtiö perustettiin 1973 radioasemana, ja yhtiö aloitti televisiolähetykset vuonna 1999. Bhutan oli maailman viimeinen television käyttöön ottanut maa. Kuninkaan modernisaatio-ohjelman osana myös kaapelitelevisio otettiin pian käyttöön. Rikollisuuden noustua vuoteen 2002 mennessä muutoksesta syytettiin televisiota. Bhutanilainen lama Khyentse Norbu on tunnettu elokuvaohjaaja, joka on tehnyt elokuvat "Tiibetin futishullut" ja "Kulkureita ja taikureita". Jälkimmäinen oli ensimmäinen kokonaan Bhutanissa bhutanilaisilla näyttelijöillä filmattu elokuva.
Bhutanin lippu on jaettu kahteen kolmioon, joista ylempi on keltainen ja alempi oranssi. Värit symboloivat monarkiaa (keltainen) ja buddhalaisuutta (oranssi). Lipun keskellä on valkoinen lohikäärme. Myös vaakuna eli valtion virallinen tunnus sisältää buddhalaisuuteen viittaavia elementtejä: sen muoto on ympyrä joka liittyy chakraan, ja siinä on timantti, salama ja kaksi lohikäärmettä.
Urheilu.
Bhutanin kansallisurheilu on jousiammunta, ja kilpailuja pidetään säännöllisesti useimmissa kylissä. Kilpailuissa maalit asetetaan 140 metrin päähän ammuntapaikasta, kun olympialaisisten standardietäisyys on 50 metriä. Toinen perinteinen urheilulaji on "digor", eräänlainen kuulantyöntö. Jalkapallo ja muut kansainvälisesti tunnetut urheilulajit ovat tulleet viime aikoina yhä suositummaksi.
Bhutan on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1984 2–6 jousiampujan joukkueella. Mitaleita ei ole tullut. Bhutanin jalkapallomaajoukkue ei ole pelannut MM-tasolla. Se oli FIFA:n rankingissa lokakuussa 2010 sijalla 198.


Madrid (itsehallintoalue).
Madrid on itsehallinnollinen maakunta Espanjassa. Se sijaitsee maan keskustasangolla, Kastilia ja Leónin ja Kastilia- La Manchan itsehallintoalueiden välissä. Alueen pinta-ala on 8 028 neliökilometriä ja väkiluku 5 964 143 (2005). Yli puolet väestöstä asuu itsehallintoalueen ja koko Espanjan pääkaupungissa Madridissa. Muita suuria kaupunkeja ovat muun muassa Alcalá de Henares, Móstoles, Fuenlabrada, Leganés, Getafe ja Aranjuez. Kaikkiaan alueella on 179 kuntaa.
Historia.
Madrid oli ennen osa historiallista Uutta-Kastiliaa ("Castilla la Nueva"), mutta siitä tehtiin oma itsehallintoalueensa itsehallintojärjestelmän astuessa voimaan 1. maaliskuuta 1983. Muut Uuden-Kastilian maakunnat muodostavat nykyään Kastilia- La Manchan itsehallintoalueen.
Urheilu.
Madridin itsehallintoalueelta on kotoisin kolme suurta jalkapalloseuraa: Real Madrid, Atlético Madrid ja Getafe. Kaikki kolme pelaavat Espanjan pääsarjassa Primera Divisiónissa.
San Sebastián de los Reyesin kunnassa sijaitsevalla Jaraman moottoriradalla ajettiin Formula 1 -sarjan vuosina 1968, 1970, 1972, 1974, 1976–1979 ja 1981.
Aiheesta muualla.
*


Brunei.
Brunei eli Brunei Darussalamin valtio on vajaan 400 000 asukkaan sulttaanikunta, joka sijaitsee Borneon saarella Kaakkois-Aasiassa. Sitä ympäröivät Etelä-Kiinan meri ja Malesia. Brunei on varakas öljyvaltio, joka kuuluu Brittiläiseen kansainyhteisöön. Sitä hallitsee itsevaltainen sulttaani, jonka suku on ollut vallassa jo vuosisatojen ajan.
Historia.
Kiinalaisten ja arabialaisten kirjoitusten mukaan Brunei-joen suulla on ollut merkittävä kauppapaikka jo 600- tai 700-luvuilta asti.
Brunein sulttaanikunnan valta oli mahtavimmillaan 1300-luvulta 1500-luvulle ulottuneena ajanjaksona, jolloin se hallitsi Filippiinien eteläosaa, Sarawakia, Sabahia ja lähes koko muuta Borneon saarta. 1600-luvulla Alankomaat alkoi saada alueella jalansijaa ja 1700-luvulla Brunei kattoi vain Borneon pohjoisosan. 1800-luvulla se menetti alueitaan Sarawakin rajaheille. Vuonna 1841 Brunein sulttaani luovutti Sarawakin alueen brittiläiselle seikkailijalle James Brookelle. Bruneista itsestään tuli brittiläinen protektoraatti vuonna 1888. Toisessa maailmansodassa Brunei oli japanilaisten miehittämä.
Malesian valtion syntyessä vuonna 1962 Brunei ei liittynyt siihen väestön voimakkaan vastustuksen vuoksi. 1960-luvulla Bruneissa oli pieni monarkian vastainen kapina, jonka tukahduttamisessa avuksi tuli Britannia. Brunei sai täyden sisäisen itsehallinnon vuonna 1971, mutta se oli kuitenkin brittiläinen protektoraatti aina vuoteen 1984 asti.
Vuonna 2000 maata ravisteli hoviskandaali: sulttaanin nuorempaa veljeä prinssi Jefri Bolkiahia syytettiin valtion varojen tuhlailusta. Hänen sanottiin käyttäneen 2,7 miljardia Yhdysvaltojen dollaria rahastojen omaisuutta ylelliseen elämään kymmenen vuoden aikana. Sulttaani oli erottanut veljensä tämän arvoasemista jo vuonna 1998, ja nimennyt oman poikansa kruununperijäksi.
Vuonna 2004 parlamentti kokoontui ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. Siinä on 21 sulttaanin nimeämää jäsentä. Perustuslakia muutettiin siten, että seuraavat kansanedustajat valitaan vaaleilla, mutta sulttaani ei ole ilmoittanut vaalipäivää.
Politiikka.
Sulttaani, jonka suku on ollut vallassa 1400-luvulta saakka, on valtion ja hallituksen päämies. Itsevaltiaalla on useita neuvoa-antavia neuvostoja ja ministereitä, mutta kaikki valta on yksissä käsissä. Media on erittäin kuningasmielinen. Bruneilaisilla on ilmainen koulutus ja terveydenhoito. Bruneissa ei ole henkilökohtaista eikä yritysverotusta.
Bruneissa on käyty vuonna 1959 saavutetun autonomian jälkeen vain yhdet yleiset vaalit. Maahan demokratiaa vaatinut Brunein kansanpuolue voitti vuonna 1962 kaikki lakiasäätävän neuvoston kymmenen vaaleilla valittavaa paikkaa. Vaalien jälkeen sulttaani Omar Ali Saifuddien julisti maahan yleisen hätätilan ja hajotti neuvoston.
Hallinnollinen jako.
right
Brunei jakautuu neljään piirikuntaan ("daerah"). Nämä ovat Belait, Brunei ja Muara, Temburong ja Tutong. Brunei ja Muara on piirikunnista ylivoimaisesti suurin; siellä asuu yli puolet valtion väestöstä.
Piirikunnat jaetaan edelleen yhteensä 38:aan alemman tason hallintoyksikköön ("mukim"), ja nämä kyliin ("kampong").
Jokaiselle piirikunnalle on nimetty sisäministeriön alainen virkamies. Häntä avustaa aluevaltuusto, jonka jäsenet on pääosin nimitetty (eikä valittu vaaleilla).
Brunei on keskusjohtoinen maa, ja aluehallinnon rooli on pienempi kuin monissa naapurimaissa. 2000-luvulla on kehitetty neuvoa antavien kyläneuvostojen verkosto. Niiden tehtävänä on toimia tiedonvälittäjinä sulttaanin ja kyläläisten välillä. Tämän toivotaan lisäävän paikallisten perinteiden kunnioittamista ja eri heimoyhteisöjen kuulemista.
Maantiede.
Brunei muodostuu kahdesta osasta, joiden välillä ei ole maayhteyttä: 97 prosenttia asukkaista asuu länsiosassa, kun taas vuoristoisessa itäosassa on vain 10 000 asukasta. Ainoa naapuri on Malesia, jonka kanssa Bruneilla on 380 kilometriä maarajaa. Rantaviivaa on 161 kilometriä.
Bruneissa on monia jokia ja asutus keskittyy jokilaaksoihin. Maasto on monimuotoista: mangrovemetsiä, turvesoita, nummea, dipterokaspuskasvien muodostamia sekametsiä ja vuoristometsiä. Temburongin eteläosa on vuoristoista ja harvaan asuttua.
Brunein alueeseen kuuluu myös 33 saarta. Ne sijaitsevat Bruneinlahdella tai jokien suistoissa, kaksi saarta on hiukan ulompana merellä. Useimmat saaret ovat asumattomia ja viidakon peittämiä, ja niissä on hiekkarantoja ja mangrovesoita.
Brunein sademetsissä, mangrovemetsissä ja koralliriutoilla elää monia harvinaisia eläimiä. Luonnonsuojelu on onnistunut hyvin, ja salametsästäjiä rangaistaan ankarasti. Niinpä aasiannorsut, orangit, puuleopardit ja nenäapinat saavat elää viidakoissa rauhassa. Saarilla elää uhanalaisia lajeja kuten merikilpikonnia, apinoita ja lepakkoja. Rannikoilla on tavattu 500 kalalajia ja 12 katkarapulajia. Mangrovemetsät ovat tärkeä muuttolintujen talvehtimisalue.
Brunein ilmasto on trooppinen. Kuumuus ja kosteus ovat korkeita koko vuoden, tyypillisesti keskimääräinen alin lämpötila on 24 astetta ja ylin 30–32 astetta. Sateita saadaan ympäri vuoden eniten syys-marraskuussa.
Talous.
Brunei on erittäin rikas maa, pääasiassa sen runsaiden öljyvarojen takia. Aiemmin suurena vientituotteena oli myös kumipuu, mutta sen tuotanto on lähes loppunut. Puutavaran vienti oli tärkeää, mutta nykyisin kokonaisten tukkien vienti on kielletty. Nykyään merkittävimmät vientituotteet ovat öljy ja maakaasu.
Bruneissa on kaksi lentokenttää ja 2 411 kilometriä päällystettyä tietä. Satamakaupungit ovat Lumut, Muara ja Seria.
Väestö.
Sulttaani Omar Ali Saifuddinin moskeija Bruneissa.
Brunein väestöstä 67 prosenttia on muslimeja, 13 prosenttia buddhalaisia ja kymmenen prosenttia kristittyjä. Suurin osa bruneilaisista on malaijeja. Noin 11 prosenttia väestöstä on kiinalaisia. Etnisiin vähemmistöihin kuuluvat dusunit, murut, kedajanit, ibanit ja penanit. Dusunit ja murut ovat perinteisesti eläneet metsissä ja keränneet ravintoa sekä harjoittaneet jonkun verran viljelyä. Monet heistä ovat kääntyneet perinteisistä uskonnoista islamiin tai kristinuskoon. Kedajanit ovat viljelijöitä. Ibanit elävät lähellä Sarawakin rajaa. Heidät tunnettiin aikoinaan pääkallonmetsästäjinä ja pitkien yhteistalojen asukkaina. Penat elivät metsissä nomadielämää ja metsästivät puhallusputkien ja myrkkynuolten avulla. Nyttemmin ibanit ja penat ovat asettuneet aloilleen.
Bruneilaisista aikuisista 92,7 prosenttia on lukutaitoisia. Lukutaito on hiukan yleisempää miesten kuin naisten keskuudessa. Koulunkäynti on pakollista yhdeksän vuoden ajan. Koulu aloitetaan esikoululla, jota seuraa kuusivuotinen alakoulu ja kolmesta seitsemään vuotta yläkoulua. Useimmat korkeakouluopiskelijat suorittavat opintonsa ulkomailla, mutta vuonna 1985 avatussa Brunein yliopistossakin on noin 3 700 opiskelijaa. Sen lisäksi maassa tarjoaa korkeakouluopetusta islamilainen yliopisto ja tekninen oppilaitos, jonka status muutettiin korkeakouluksi vuonna 2008.
Kulttuuri.
Bruneilaista arkiruokaa on riisi ja vihanneksista tai kalasta tehty kastike. Juhlissa kastike voidaan tehdä myös puhvelin- tai naudanlihasta tai kanasta. Raakaa, jääkylmää kookosmaitoa ja kahvia juodaan paljon.
Brunei on osallistunut olympialaisiin kolme kertaa vuosina 1996, 2000 ja 2004. Prinssi Jefri Bolkiah on osallistunut ammuntaan kahdesti, Haseri Asri on juossut 100 metriä vuonna 2000 ja Jimmy Anak Ahar 1 500 metriä vuonna 2004.
Brunein jalkapallomaajoukkue ei ole koskaan selvinnyt MM-kisoihin eikä Aasian-mestaruuskilpailuihin. Bruneissa toimii 20 jalkapalloseuraa, joissa pelaa 1 400 rekisteröityä pelaajaa. FIFAn rankingissa lokakuussa 2010 maa oli sijalla 186.


Arabian niemimaa.
Arabian niemimaa on Lähi-idässä sijaitseva niemimaa. Arabian niemimaata rajoittavat koillisessa Omaninlahti ja Persianlahti, kaakossa Arabianmeri ja lounaassa Punainenmeri ja Akabanlahti. Siinaita ja Mesopotamiaa ei lasketa Arabian niemimaahan.
Arabian niemimaahan kuuluvat valtiot: Saudi-Arabia, Kuwait, Jemen, Oman, Arabiemiirikunnat, Qatar ja Bahrain. Saudi-Arabia kattaa suurimman osa Arabian niemimaasta. Niemimaalla on kolmannes maailman öljyvaroista. Suuri osa sisämaasta on hiekka-aavikkoa. Aavikoista Rub' al Khali on suurin.
Arabian niemimaalla sijaitsevat islamin pyhät kaupungit Mekka ja Medina.


Jemen.
Jemenin tasavalta eli Jemen on valtio Lähi-idässä Arabian niemimaalla. Sen rajanaapureita ovat pohjoisessa Saudi-Arabia ja idässä Oman. Jemeniä ympäröivät myös Arabianmeri, Adeninlahti ja Punainenmeri. Naapurimaihin verrattuna Jemenin öljytulot ovat vaatimattomat, mutta niitä tärkeämpi on Jemenin strateginen sijainti Punaisenmeren suulla vastapäätä Afrikan sarvea, tärkeän öljynkuljetusreitin varrella.
Jemenin noin 23,5 miljoonan asukkaasta suurin osa on muslimeita, pohjoisessa šiialaisia, etelässä sunnalaisia. Maassa on myös paljon somalipakolaisia. Vanhoja jemeniläiskaupunkeja on Unescon maailmanperintölistalla, niistä Shibām tunnetaan savitiilistä tehdyistä kerrostaloistaan.
Varhaishistoria.
Jemen on yksi Lähi-idän vanhimmista asutuskeskuksista. 800 eaa. – 500 jaa. sen alueella vaikuttivat Minaeanin, Saban, Himyarin, Qatabanin, Hadramawtin ja Awsanin kuningaskunnat, jotka ylläpitivät tuottoisaa maustekauppaa. Roomalaiset kutsuivat aluetta nimellä "Arabia Felix" ("Onnellinen Arabia") maustekaupan tuottaman vaurauden vuoksi. Rooman keisari Augustus lähetti vuonna 26 eaa. retkikunnan valtaamaan Arabia Felixin ja turvaamaan alueen kaupan Roomalle. Egyptin prefektin Aelius Galluksen komentama retkikunta kuitenkin epäonnistui. 600-luvulla valta siirtyi islamilaisille kalifeille. Kun kalifivalta luhistui, entinen pohjoinen Jemen jäi yleensä Zaidilaisten imaamien vallan alle monien dynastioiden ajaksi. Imaamit vakiinnuttivat teokraattisen poliittisen järjestelmän, joka piti pintansa nykyaikaan asti.
Nykyisen Jemenin alue noin vuonna 230. Aksum, Himyar, Qataban, Saba ja Hadramawt merkitty eri väreillä.
Egyptiläiset sunnikalifit valtasivat suuria alueita pohjoisesta Jemenistä läpi 1000-luvun. 1500-lukuun mennessä ja jälleen 1800-luvulla pohjoinen Jemen oli osa Ottomaanien valtakuntaa, ja joissakin vaiheissa sen imaamit hallitsivat myös eteläistä Jemeniä.
Kahtiajakaantunut Jemen.
Jako Pohjois- ja Etelä-Jemeniin tapahtui brittien valloitettua Jemenin eteläosan. Britit valloittivat Adenin sataman ja nykyisen Jemenin itä- ja eteläosan vuonna 1839. Aluetta hallittiin ensin osana Brittiläistä Intiaa, kunnes 1937 muodostettiin Itä-Adenin ja Länsi-Adenin protektoraatit sekä Adenin siirtokunta. Vuoteen 1965 useimmat näiden alueella vaikuttaneet heimovaltiot olivat liittyneet Etelä-Arabian federaatioksi, jota britit hallitsivat. Britit poistuivat vuonna 1967, jolloin Jemenin demokraattinen kansantasavalta perustettiin. Siitä tuli sosialistinen yksipuoluevaltio, joka solmi läheiset suhteet Neuvostoliittoon, Kuubaan, Kiinaan ja radikaaleihin palestiinalalaisiin.
Samaan aikaan pohjoisessa ottomaanien valta rajoittui kaupunkeihin, kun taas maaseudun heimot olivat imaamin hallinnassa. Turkki vetäytyi 1918, ja pohjoinen jäi imaami Yahyan valtaan. Yahuan poika Ahmad liittoutui Egyptin ja Syyrian kanssa. Hänen poikansa syrjäytettiin 1962 ja maa julistettiin tasavallaksi. Jemenin arabitasavalta (Pohjois-Jemen) ja Jemenin demokraattinen kansantasavalta (Etelä-Jemen) yhdistyivät lopullisesti vuonna 1990 nykyiseksi Jemenin tasavallaksi.
Yhdistynyt Jemen.
Yhdistymisen jälkeistä rauhaa kesti neljä vuotta, ennen kuin Pohjoinen ja Etelä taistelivat lyhyen, mutta verisen sisällissodan, jossa etelän separatistit murskattiin.
Vuonna 1994 parlamentti äänesti Ali Abdullah Salehin presidentiksi. Vuonna 1999 pidettiin maan ensimmäiset suorat presidentinvaalit, joissa Ali Abdullah Saleh valittiin uudelleen.
1990-luvun jälkeen Jemeniin on virrannut pakolaisia levottomasta Somaliasta arviolta 700 000.
Lokakuussa 2000 Jemenissä tehtiin terrori-iskuja yhdysvaltalaista sota-alusta ja Brittien suurlähetystöä vastaan. Vuonna 2001 presidentti Saleh ilmoitti maansa käyvän Yhdysvaltojen rinnalla sotaan terrorismia vastaan.
Vuonna 2006 presidentti Saleh valittiin uudelleen. 2000-luvulla maassa on ollut levottomuuksia sekä pohjoisen kapinallisten että Al-Qaidan takia. Jemenin alueella on tehty viime vuosina useita ulkomaisia asiantuntijoita tai matkailijoita vastaan suunnattuja sieppauksia ja väkivallantekoja. Kahdeksan espanjalaisturistia tapettiin pommilla 2007, ja toinen Yhdysvaltojen suurlähetystöä vastaan suunnattu autopommi surmasi 16 ihmistä syyskuussa 2008. Tammikuussa 2008 kaksi belgialaista turistia ja heidän oppaansa ammuttiin. Kesäkuussa 2009 Sa'adassa, 240 kilometriä Sanaasta luoteeseen, siepattiin yhdeksän eväsretkellä ollutta ulkomaalaista, joista ainakin seitsemän surmattiin.
Lokakuussa 2010 Jemenistä Yhdysvaltoihin lähdössä olleesta rahdista löydettiin pommeja.
Vuoden 2011 levottomuudet.
Vuoden 2011 alussa Tunisian vallankumous rohkaisi levottomuuksia, ja presidentti Saleh lupasi luopua vallasta kautensa päättyessä 2013. 18. maaliskuuta tilanne kiristyi, ja poliisi alkoi ampua mielenosoittajia surmaten kymmeniä ja haavoittaen satoja. 20. maaliskuuta presidentti erotti hallituksen. Maan 1. divisioonan komentaja ilmoitti siirtyneensä mielenosoittajien puolelle Salehia vastaan.
Presidentti Saleh lähti Jemenistä Saudi-Arabiaan haavoituttuaan kranaatti-iskussa 3. kesäkuuta 2011. Sekä länsimaat että arabimaat kehottivat häntä olemaan palaamatta tilanteen rauhoittamiseksi.
Saleh luopui vallasta kuukausien mielenosoitusten jälkeen marraskuussa 2011 Riadissa allekirjoittamallaan sopimuksella. Valta siirtyi varapresidentti Abd Rabbuh Mansur Al-Hadille, vaikka Saleh säilyikin kolmen kuukauden ajan ”kunniapresidenttinä”. Sinä aikana järjestetätiin uudet vaalit.
Varapresidentti Abd Rabbuh Mansur Al-Hadi oli ainoana ehdokkaana 21. helmikuuta 2012 järjestetyissä presidentinvaaleissa.
Politiikka.
Jemenin presidentti Ali Abdullah Saleh
Toisin kuin muut Arabian niemimaan valtiot, Jemen on tasavalta, jolla on kaksikamarinen lainsäädäntöelin.
Presidentti, 301-paikkainen eduskunta ja 111-paikkainen šura-neuvosto jakavat vallan hallituksessa. Presidentti on valtionpäämies ja pääministeri hallituksen päämies. Kansa valitsee presidentin vähintään kahdesta hallituksen asettamasta ehdokkaasta, ja pääministeri valitaan presidentin toimesta. Presidenttikausi kestää seitsemän ja hallituskausi kuusi vuotta. Äänioikeus on jokaisella yli 18-vuotiaalla.
Jemenin presidentti Ali Abdullah Saleh valittiin uudelleen vuonna 2006. Hän nousi alun perin Pohjois-Jemenin johtoon vuonna 1978. Vuoden 2003 vaaleissa presidenttiä tukeva puolue Yleinen kansankongressi sai enemmistön äänistä, 235 paikkaa ja oppositio 63. Helmikuussa 2009 parlamentti päätti siirtää vaaleja kaksi vuotta tehdäkseen uudistuksia ja välttääkseen maassa kärjistyvän kriisin.
Perustuslaki edellyttää riippumatonta oikeuslaitosta. Aikaisemmat etelän ja pohjoisen lait on yhdistetty. Oikeusjärjestelmä koostuu erillisistä kauppaoikeuksista ja Sanaassa sijaitsevasta korkeimmasta oikeudesta. Islamilaisena maana Jemenin laki pohjautuu pitkälti Koraanin tulkintoihin. Muista tiukan islamilaisista maista poiketen Jemenissä ulkomaalaiset saavat käyttää alkoholia. Monet paikalliset asukkaat käyttävät khat-päihdettä.
Hallinnollinen jako.
Jemen on jaettu 21 maakuntaan (muhafazat). Maakunnat jaetaan edelleen noin 330 piirikuntaan, joita oli vuonna 2001 yhteensä 333.
Maantiede.
Jemen kuuluu Lähi-itään ja sijaitsee Arabian niemimaan eteläkärjessä Saudi-Arabian ja Omanin välissä. Jemenin pinta-ala on yhteensä 527 968 neliökilometriä. Sillä on 1 906 kilometriä rantaviivaa Arabianmerelle, Adeninlahdelle ja Punaisellemerelle. Jemen hallinnoi useita saaria ja saariryhmiä, kuten esimerkiksi Punaisessameressä sijaitsevia Hanish-saaria, Kamarania ja Perimiä, sekä Intian valtameressä sijaitsevaa Sokotran saariryhmää. Jemen ja Saudi-Arabia allekirjoittivat vuonna 2000 sopimuksen, jossa ratkaistiin maiden välillä pitkään kestänyt rajariita.
Jemenin vuoristoista sisämaata ympäröivät kapeat rantakaistaleet maan länsi-, etelä- ja itäosissa, ja ylänkömainen aavikko pohjoisessa Saudi-Arabian vastaisella rajalla. Tihamah on yli 400 kilometriä Punaisen meren rannalla kulkeva rantakaistale, jossa harjoitetaan kalastusta, kauppaa ja keitailla viljelyä. Maan sisäosan vuoret vaihtelevat korkeudeltaan muutamasta sadasta metristä yli kahteen kilometriin. Maan korkein huippu on 3 760 metrin korkuinen Jabal an Nabi Shu'ayb. Ylänköalueiden seassa kulkee wadeja, eli jokilaaksoja, jotka ovat lämpiminä kesäkuukausina kuivia. Maassa ei ole pysyviä jokia.
Luonto.
Jemenissä tavataan monia eläimiä, kuten aavikkoilves, juovahyeena, ketut, jänikset, piikkisiat, mangustit, varaanit, agamat, hyppymyyrät ja kameleontit. Vaippapaviaanit ja kalliotamaanit ovat alarinteillä yleisiä, mutta gasellit ovat vähentyneet metsästyksen takia ja eteläarabianleopardeja elää vain syrjäseuduilla.
Jemenissä kasvaa paljon pikkukasveja. Sateiden jälkeen Rub al-Khaliin aavikko kukkii, kun kaktukset ja akasiat sekä erilaiset tyräkit puhkeavat kukkaan. Valkoinen kriinumi "Crinum yemense" herättää huomiota, mutta näyttävin on aavikkoruusuksi kutsuttu adenia "Adenium obesum". Puut ovat harvinaisia Pohjois-Jemenissä, sillä niitä on hakattu paljon polttopuiksi.
Ekoturismin kannalta Jemenin päänähtävyys on sen monipuolinen linnusto, joka on erityisen runsas kevään ja syksyn muuttokausien aikaan, kun suuret petolinnut muuttavat Jemenin yli Afrikkaan. Alueella käy lajeja, jotka kulkevat Punaisenmeren ranta-alueen kautta Afrikasta Eurooppaan. Lintuja on myös paljon alueilla, joissa on vettä suurimman osan vuodesta.
Ilmasto.
Lämpötilat ovat Jemenissä yleensä varsin korkeita, varsinkin maan rannikkoalueilla. Sademäärä on yleensä vähäistä, mutta vaihtelee eri korkeuksissa. Maan ylängöillä on leuto ja sateinen kesä keskilämpötilan ollessa keskimäärin 21°C. Talvet ovat alueella koleita ja kohtuullisen kuivia, ja lämpötila käy satunnaisesti neljän asteen alapuolella. Maan länsirannikolla sijaitseva Tihamahin rantakaistale kuuluu tropiikkiin lämpötilojen kohotessa ajoittain yli 54°C ja kosteuden vaihdellessa 50-70 % välillä. Sade tulee alueelle epäsäännöllisinä kaatosateina ja vuoden keskimääräinen sademäärä on noin 130 millimetriä. Adenin keskilämpötila on tammikuussa 25°C ja kesäkuussa 32°C. Vuosittainen sademäärä on 127 millimetriä. Etelä-Jemenin korkeimmissa vuoristoissa sataa noin 520-760 millimetriä vuosittain, kun taas Pohjois- ja Itä-Jemenissä voi olla jopa vuosien pituisia sateettomia kausia. Jemenin itäosa on kuivaa ja lämmintä aluetta.
Maailmanperintökohteet.
Jemenissä sijaitsee neljä Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluvaa kohdetta. Shibāmin linnoitettu vanhakaupunki on Jemenin vanhin maailmanperintökohde, ja se hyväksyttiin luetteloon vuonna 1982. Se on maailman varhaisimpia ja parhaiten säilyneitä esimerkkejä kerrosrakentamiseen perustuvasta kaupunkisuunnittelusta. Maan pääkaupunki Sanaa on ollut maailmanperintöluettelossa vuodesta 1986. Kaupunkia on asutettu yli 2500 vuotta ja se oli 600- ja 700-luvuilla tärkeä islaminuskon leviämispaikka. Zabid, joka oli Jemenin pääkaupunki 1200-1400-luvuilla, oli useiden vuosisatojen ajan tärkeä arabikulttuurin keskus korkeatasoisen yliopistonsa ansiosta. Se hyväksyttiin maailmanperintökohteeksi vuonna 1993. Tuoreimmin hyväksytty kohde on Sokotran saariryhmä Intian valtameressä, joka valittiin listalle vuonna 2008 rikkaan ja omaperäisen luontonsa ansiosta.
Talous.
Jemenin talous on hyvin riippuvainen sen öljyvaroista, jotka tuottavat noin 70 % valtion tuloista ja 25 % bruttokansantuotteesta. Jemenin öljyvarat ovat kuitenkin pieniä verrattuna sen naapurivaltioihin, ja maa tuottikin vuonna 2008 vaatimattomat 300 000 barrelia öljyä päivässä. Muita tärkeitä luonnonvaroja öljyn ja maakaasun ohella ovat tuottava maanviljelysmaa maan länsiosassa, kala, vuorisuola ja marmori. Maassa on myös jonkin verran hiiltä, kultaa, lyijyä, nikkeliä ja kuparia.
Jemen on yrittänyt vähentää hupenevien öjyvarojen aiheuttamia vaikutuksia monipuolistamalla taloutta esimerkiksi vuonna 2006 alkaneella talousuudistusohjelmalla, jonka tarkoituksena on pönkittää talouden muita osa-alueita ja houkutella ulkomaalaista sijoitusta. Vuoden 2010 alussa kansainvälinen yhteisö perusti ryhmän Friends of Yemen, jonka tarkoituksena on tukea Jemenin taloudellisia ja poliittisia uudistuksia. Samana vuonna Kansainvälinen valuuttarahasto IMF hyväksyi ohjelman, jossa se tukee maata 370 miljoonalla dollarilla kolmen vuoden ajalla. Näistä ponnisteluista huolimatta Jemen kärsii edelleen taloudellisista ongelmista, ja sen pitää tulevaisuudessa selvitä vähenevien vesivarojen ja suuren syntyvyysprosentin aiheuttamista ongelmista. Korruptio on myös suuri ongelma maassa.
Liikenne ja tietoliikenne.
Jemenissä on maan köyhyyden vuoksi muihin Lähi-idän valtioihin verrattuna huono infrastuktuuri. Tiet ovat yleisesti huonossa kunnossa, vaikkakin niiden parantamiseksi on tehty useita suunnitelmia. Maassa on 71 300 kilometriä tietä josta vain 6 200 kilometriä on päällystetty. Vaikka maassa ei olekaan junarataa, on Jemenin ja Omanin välille suunnitteilla rautatie. Maassa oli vuonna 2010 yhteensä 55 lentokenttää, joista 17 päällysteisiä. Maassa toimii neljä kansainvälistä lentoasemaa: Adenin, Sanaan, Ta'izzin ja Hodeidahin kansainväliset lentoasemat. Yemenia on Jemenin kansallinen lentoyhtiö. Sen osakkeista 51 % kuuluu Jemenin, ja 49 % Saudi-Arabian hallituksille. Jemenin tärkeimmät satamakaupungit ovat Aden, Hodeidah Al-Mukalla ja Mocha.
Jemenissä oli vuonna 2009 yhteensä noin 2,3 miljoonaa internetin käyttäjää, mikä on väkilukuun suhteutettuna erittäin vähän. Pieni internetin käyttäjien määrä johtuu rajoittuneesta kaistanleveydestä Jemenin vanhentuneessa puhelinverkossa, sekä väestön köyhyydestä, sillä kaikilla ihmisillä ei ole varaa tietokoneeseen. TeleYemen, joka on maan merkittävä tietoliikenteen tarjoaja, ilmoitti vuonna 2005 sijoittavansa parempaan teknologiaan parantaakseen kaistayhteyksiä ja tuodakseen internetin käytettäväksi laajemmalle ihmisryhmälle. Monella ihmisellä ei ole myöskään varaa hankkia puhelinta, jonka vuoksi maassa on väkilukuun verrattuna vähän puhelimen käyttäjiä. Puhelimien määrä on kuitenkin nousussa, ja maassa oli vuonna 2009 käytössä noin miljoona lankapuhelinta sekä 8,3 miljoonaa matkapuhelinta.
Turismi ja iskut ulkomaalaisia vastaan.
Jemenin turismia haittaa puutteellinen infrastuktuuri sekä maan alhainen turvallisuustaso. Ulkomaalaisten turistien joutuminen panttivangeiksi on varteenotettava uhka varsinkin suurten kaupunkien ulkopuolella. Vuonna 2008 Yhdysvaltain ulkoministeriö kehotti maan kansalaisia välttämään matkustamista Jemeniin. Iso-Britannia on myös antanut samankaltaisen varoituksen. Nykyisiä turistitilastoja ei ole saatavilla, mutta vuonna 2005 luku nousi edellisen vuoden 274 000:sta 336 000:een.
Media.
Jemenin informaatioministeriö valvoo maan lehtiä, sekä omistaa maan ainoat radio- ja televisioasemat. Yhdysvaltain ulkoministeriön mukaan maassa on yhdeksän hallituksen valvomaa, 50 itsenäistä ja 30 puolueisiin liittyvää lehteä. Hallitus valvoo uutislähetyksiä ja antaa harvoin lupaa hallitusta negatiivisesti käsittelevän materiaalin lähetykseen. Yhdysvaltain ulkoministeriön mukaan maa myös ajoittain estää poliittisia ja uskonnollisia internet-sivustoja. Lain mukaan sanomalehtien pitää olla hallituksen hyväksymiä ja niiden sisältöä rajoitetaan. Joissain tapauksissa toimittajia on pahoinpidelty sekä pidätetty.
Republic of Yemen Television ja Republic of Yemen Radio ovat valtion omistamat televisio- ja radiokanavat, jotka operoivat maan televisio- ja radioverkkoja. Televisio ja radio ovat tärkeitä tiedotusvälineitä lukutaidottomien suuren määrän vuoksi. Arabiankieliset päivittäin ilmestyvät päälehdet ovat Al-Thawrah ja Al-Ayyam, joiden lisäksi maassa julkaistaan myös kahta viikoittain ilmestyvää englanninkielistä sanomalehteä Yemen Timesia ja Yemen Observeriä.
Väestö.
Jemenin asukasluku oli vuoden 2004 virallisessa väestönlaskussa yhteensä noin 19,72 miljoonaa. Maan väkiluvuksi arvioitiin vuonna 2010 yhteensä 23 395 361 asukasta. Jemen on väkiluvultaan Arabian niemimaan toiseksi suurin valtio heti Saudi-Arabian jälkeen. Korkean syntyvyyden lisäksi maan väkilukua kasvattaa suuri somalipakolaisten määrä. UNHCR:n mukaan Jemenissä oli vuonna 2006 noin 96 000 afrikkalaista pakolaista, joista yli 90 % Somaliasta. Maan hallitus arvioi vuonna 2007 maassa olevan noin 300 000 somalialaista. Maan väestöstä asui vuonna 2008 kaupungissa noin 31 %. Väestö on pääosin nuorta, sillä vuonna 2007 lähes 50 % maan väestöstä oli alle 15-vuotiaita. Miehiä ja naisia on lähes saman verran.
Jemenin väestö koostuu pääasiassa arabeista, ja lähes kaikki ovat muslimeita. Jemeniläiset ovat jakautuneet kahteen islamilaiseen pääryhmään: pohjoisen šiialaiseen Zaidiin ja etelän sunnalaiseen Shafi'in. Jemeniläiset ovat pääosin seemiläistä alkuperää. Virallinen kieli on arabia, joskin englantia ymmärretään yhä enemmän suurissa kaupungissa. Itäisillä alueilla puhutaan joitakin ns. eteläarabialaisia kieliä, jotka eivät ole arabian murteita, vaan siitä poikkeavia seemiläisiä kieliä. Jemenin perustuslain mukaan maan presidentin tulee olla muslimi.
Kulttuuri.
Jemenin arkkitehtuuri heijastelee paikallisia rakennusmateriaaleja. Tihaman pohjoisosien kylissä talot ehdään puusta ja oljesta, kaupungeissa kalkkikivestä, Tihaman eteläosissa puusta ja tiilestä. Vuoristoalueella käytetään kiveä, aavikolla sekä poltettuja että auringossa kuivatettuja savitiiliä. Shibamin saviset kerrostalot ovat Unescon maailmanperintökohde. Talot on perinteisesti jaettu miesten ja naisten puoleen, ja huonekaluja on vähän. Seinänvierillä on tyynyjä ja patjoja istumista varten, makuualustat levitetään yöksi ja kerätään päiväksi pois. Lattiaa peittää palmunlehdistä tai vuohenkarvasta kudottu tai ulkomailta tuotu matto. Paksuihin seiniin on koverrettu komeroita ja hyllyjä tavaroiden säilytystä varten.
Jemeniläisen ruoan perustana ovat durrat, linssit ja herneet. Perinteiseen aamiaiseen kuuluu makeaa teetä ja durrasta, vehnästä tai ohrasta tehtyä leipää. Lounaaksi voi olla sarviapilan siemenistä lihan, munien, kasvisten ja mausteiden kanssa tehtyä puuromaista pataruokaa. Kevyt illallinen voi koostua vihanneksista ja tai taateleista. Islam vaikuttaa ruokaperinteeseen: alkoholi ja sianliha ovat kiellettyjä, ja paastokuukausi ramadanin iltajuhliin valmistetaan erityisiä makeita herkkuja.
Perinteisesti rannikon Etelä-Jemenin kulttuuri on ollut vapaamielisempi ja uskonnolla pienempi rooli, kun taas Pohjois-Jemenin vuoristoalueilla on ollut vallassa patriarkaalinen, konservatiivinen tapakulttuuri. Sosialistisen Etelä-Jemenin ja Pohjois-Jemenin yhdistymisen myötä 1990 tuli voimaan uusi perhelaki, joka oli selvä huononnus Etelän naisten asemaan.
Kansainvälistä huomiota on herättänyt takavuosina 10-vuotiaan Nuqudin hakema avioero miehestä, jolle hänet oli naitettu. Vuonna 2010 lapsiavioliitot kiellettiin uudella lailla, joka herätti myös sitä vastustavia mielenosoituksia.
Jemen on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1992 alkaen 2-8 urheilijan joukkueella. Se on osallistunut judoon, painiin, taekwondoon, uintiin, voimisteluun ja yleisurheiluun. Mitaleita ei ole tullut.


CIH.
CIH, myös Chernobyl-virus on yksi vahingollisimmista maailmalla liikkuneista tietokoneviruksista. Se aktivoitui ensimmäisen kerran vuonna 1999, ja se toimii sekä Windows 95- että Windows 98-käyttöjärjestelmissä, mutta ei enää Windows NT-käyttöjärjestelmissä.
Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden vuosipäivänä 26. huhtikuuta virus ylikirjoittaa osan tietokoneen kiintolevystä roskalla, kunnes kone kaatuu, eikä sitä saa enää käynnistettyä uudelleen ilman käyttöjärjestelmän uudelleenasennusta ja kiintolevyn sisältö katoaa. CIHin toinen aktivoitumistapa on kirjoittaa tietynmallisten koneiden BIOSin flash-muistin päälle, jonka seurauksena tietokone ei enää käynnisty, jollei BIOS-piiriä vaihdeta uuteen.
Virus sinällään on leviämiskyvyiltään huono, koska se ei osaa käyttää verkkoyhteyksiä hyväkseen. CIH kirjoittaa kuitenkin itsensä tiedostoissa olevaan tyhjään tilaan, eikä tiedostojen perään kuten viruksilla yleensä ennen CIH-virusta oli tapana. CIH-virus oli näin ilmestyessään aikaansa edellä ja tuotti virustorjunnalle vaikeuksia.
Virus pääsi leviämään laajalle saastuneiden tiedostojen avulla. Sitä jaeltiin mm. Origin Systemsin sivustolta, eräällä sivustolla olleen SiN-pelin demon mukana, ainakin kolmen eurooppalaisen pelilehden kylkiäisenään toimittamien CD-levyjen mukana, Yamahan CD-ROM-asemien ohjelmistopäivityksen mukana ja eräiden IBM:n Aptiva-koneiden mukana.


Aragorn.
Aragorn on kuvitteellinen hahmo, joka esiintyy J. R. R. Tolkienin fantasiaromaanissa "Taru sormusten herrasta". Hän on yksi kirjan päähenkilöistä.
Menneisyys.
Aragorn syntyi 1. maaliskuuta 2931 Kolmatta Aikaa. Hänen vanhempansa olivat Dúnedainin päällikkö Arathorn II ja Gilraen. Hänet nimettiin esi-isänsä, Aragorn I:n mukaan, joka oli "dunedainin" viides johtaja. Hänen koko nimensä oli Aragorn II Arathornin poika. Aragorn oli Isildurin 39. perillinen ja täten Gondorin valtaistuimen perijä ja kuningas. Hän oli suoraa númenorilaista sukua ja siksi hyvin pitkäikäinen; Sormuksen sodan aikoihin hän oli 89-vuotias ja näytti yhä nuorelta.
Örkit tappoivat Arathornin vuonna 2933 Aragornin ollessa vain kaksivuotias. Gilraen vei Aragornin Sauronin palvelijoilta suojaan Rivendelliin. Elrond Puolhaltia otti Aragornin ottolapsekseen ja antoi hänelle nimen Estel, joka merkitsee haltiakielellä "toivoa". Elrond ei kertonut Aragornille hänen oikeaa nimeään ja henkilöllisyyttään. 2951 Elrond paljasti kaksikymmentä vuotta vanhalle Aragornille totuuden ja antoi hänelle Isildurin huoneen perintökalleudet: Barahirin sormuksen ja Narsilin kappaleet.
Seuraavana päivänä Aragorn kohtasi Rivendellissä haltianeidon, jonka kauneus mykisti Aragornin. Aluksi hän luuli naista itse haltianeito Lúthieniksi, joka oli ollut kaikista elävistä olennoista kaunein ja luopunut kuolemattomuudestaan rakkaudesta kuolevaiseen ihmismieheen Bereniin. Neito oli Elrondin tytär Arwen, joka oli palannut isoäitinsä Galadrielin luota Lothlórienista. Elrond ei kuitenkaan hyväksynyt Aragornin ja Arwenin rakkaussuhdetta.
Aragorn lähti Rivendellistä ja vaelsi ympäri Keski-Maata. 2956 hän tapasi velho Gandalf Harmaan ja he ystävystyivät. Aragorn palveli Rohanin kuningasta Thengeliä ja Gondorin Hallitsevaa Käskynhaltijaa Ecthelion II:sta salanimellä Thorongil, "Tähden kotka". Ecthelionin palveluksessa hän hyökkäsi Umbariin ja tuhosi Merirosvojen laivaston. Hän surmasi Merirosvojen päällikön ja palasi Gondorin sotilaiden kanssa Pelargiriin. Hän ei kuitenkaan halunnut Gondorin pääkaupunkiin Minas Tirithiin, vaan lähetti Ecthelionille jäähyväiskirjeen ja katosi. Gondorin ihmiset pitivät tätä suurena harmina ja murehtivat suuresti "Thorongilin" katoamista.
2980 Aragorn ja Arwen kihlasivat toisensa Cerin Amrothin kukkulalla Lothlórienissa. Elrond kuitenkin sanoi, että Aragorn saisi mennä Arwenin kanssa naimisiin vasta sitten, kun hänestä olisi tullut Gondorin ja Arnorin kuningas.
3006 Aragorn vieraili viimeisen kerran äitinsä Gilraenin luona. Gilraen kuoli seuraavana keväänä 3007.
Gandalf pyysi Aragornia etsimään ja kaappaamaan Klonkkuna tunnetun otuksen. Aragorn metsästi Klonkkua yhdeksän vuotta, kunnes sai sen kiinni Kalmansoiden lähistöllä. Hän vei Klonkun Synkmetsään haltiakuningas Thranduilin vangiksi, mutta Klonkku pakeni Sauronin järjestämän hyökäyksen yhdeydessä 3018.
Tarussa sormusten herrasta.
3018 Gandalf kertoi hobitti Frodo Reppulin lähtevän Konnusta Valtasormuksen kanssa. Aragorn uskoi Gandalfin suojelevan Frodoa, mutta kun haltia Gildor kertoi Gandalfin kadonneen ja Nazgûlit etsivät Sormusta, Aragorn meni Briin kylään. Hän tapasi Frodon ja hänen ystävänsä ja auttoi heidät pakoon Sormusaaveilta.
Aragorn johdatti hobitit Viimapäälle, jossa sijaitsivat Amon Sûlin vahtitornin rauniot. Hän ja hobitit yöpyivät siellä, mutta Nazgûlit hyökkäsivät heidän kimppuunsa. Hän onnistui ajamaan ne pakosalle, mutta Sormusaaveiden johtaja, Angmarin Noitakuningas, ehti iskeä Frodoa tappavalla Morgul-tikarilla.
Aragorn ei kyennyt parantamaan Frodon haavaa, joten hänet piti viedä haltioiden hoitoon Rivendelliin. Haltia Glorfindel vei haavoittuneen Frodon sinne. Rivendellissä Aragorn tapasi jälleen Arwenin.
Elrond piti Neuvonpidon, jonka päätteeksi muodostettiin Sormuksen Saattue. Aragorn liittyi Saattueeseen. Haltiasepät uudelleentakoivat Narsilin Andúriliksi ja Saattue lähti matkaan.
Kun Gandalf putosi kuiluun balrogin kanssa Morian kääpiökaivoksissa, Aragornista tuli Saattueen johtaja. Saattue hajosi Parth Galenin lähistöllä. Boromir sai surmansa ja suoritettuaan hänelle hautajaiset Aragorn lähti Merrin ja Pippinin kaapanneiden örkkien perään haltia Legolaksen ja kääpiö Gimlin kanssa.
Kolmikko jahtasi örkkejä, kunnes he saapuivat Rohaniin. He tapasivat Éomerin, Länsimannun kolmannen marsalkan. Èomer kertoi surmanneensa miestensä kanssa örkit, joiden Aragorn, Legolas ja Gimli olettivat kaapanneet hobitit.
Èomer antoi heille ratsuiksi hevoset Hasufelin ja Arodin. He ratsastivat Fangornin metsän laidalle, jossa oli rohirrimin surmaamien örkkien poltetut ruumiit. Aragorn kuitenkin huomasi merkkejä, että Merri ja Pippin voisivat olla elossa. He kohtasivat metsässä vanhan miehen, joka osoittautui Gandalfiksi, joka oli surmannut balrogin ja palannut Gandalf Valkoisena.
Aragorn, Legolas, Gimli ja Gandalf ratsastivat Edorasiin, Rohanin pääkaupunkiin. Siellä Gandalf paransi Rohanin kuninkaan Théodenin. Théoden johdatti sotilaansa Helmin Syvänteessä sijaitsevaan Ämyrilinnaan. Sauronin kanssa liittoutunut velho Saruman lähetti Helmin Syvänteeseen 10 000 "uruk-haita", puoliörkkiä ja mustainmaalaista. Aragorn ja Èomer taistelivat rinnakkain. Lopulta Gandalf ja Erkenbrand saapuivat mukanaan Rohanin ratsastajat ja ajoivat örkit huornien metsään, missä huornit tappoivat ne.
Helmin Syvänteen voiton jälkeen Aragorn, Legolas, Gimli, Gandalf, Théoden ja Eómer ratsastivat Rautapihaan, jonka entit olivat hävittäneet. Merri ja Pippin toivottivat heidät tervetulleiksi. Gandalf neuvotteli Sarumanin kanssa ja erotti hänet velhojen veljeskunnasta. Pippin löysi Gríman pudottaman "palantírin" ja myöhemmin käytti sitä. Gandalf vei Pippinin Minas Tirithiin.
Kun Gandalf oli lähtenyt Pippinin kanssa, Aragorn lähti Dunhargiin, jonne Rohan kokosi joukkojaan. Gondorin Hallitseva Käskynhaltija Denethor II oli sytyttänyt kokot ja Rohan oli lähdössä Gondorin apuun. Aragorn lähti Pohjoisen Samoojien ja Elrondin poikien kanssa Kuolleiden Kulkuteille kutsuakseen Dunhargin Vainajat. Nämä olivat vuoristolaisia, jotka olivat lupautuneet taistelemaan Isildurin puolesta. He olivat kuitenkin pettäneet valansa ja Isildurin kirouksen takia heidän haamunsa kummittelivat Kuolleiden Kulkuteillä, kunnes heidän valansa olisi täytetty.
Erechin Kivellä Aragorn kutsui Vainajat taistelemaan hänen puolesta. Kuolleiden Kuningas päätti kunnioittaa valaa ja Aragorn kaappasi Vainajien avulla Merirosvojen laivaston Pelargirissä. Kun Merirosvot oli lyöty ja Pelargir vapautettu, hän päästi Vainajat ja haamuarmeija katosi. Aragorn keräsi miehiä Lamedonista ja purjehti kaapatuilla laivoilla Harlondin satamaan, missä hän toi lisävahvistuksia gondorilaisten ja "rohirrimin" avuksi Pelennorin kentän taisteluun ja taistelu voitettiin.
Pelennorin Kentän Taistelun jälkeen Aragorn meni Minas Tirithiin, muttei halunnut vielä kuninkaaksi. Hän meni Parannuksen Tarhaan ja paransi Faramirin, Denethorin nuoremman pojan, ja Éowynin, Théodenin sisarentyttären.
Aragorn lähti 7000 miehen kokoisen armeijan kanssa Mordorin Mustalle Portille. Tarkoituksena oli kääntää Sauronin Silmän katse pois Frodosta ja Sormuksesta ja kääntää sen huomio kohti Aragornia ja hänen armeijaansa, jotta Frodo saisi aikaa tuhota Sormus. Lännen Armeija marssi Mustalle Portille, missä Sauron lähetti palvelijansa, Sauronin Suuna tunnetun mustan númenorilaisen neuvottelemaan Lännen Päälliköiden kanssa. Gandalf ei hyväksynyt Sauronin Suun esittämiä vaatimuksia ja Morannonin Taistelu alkoi.
Taistelun lopuksi Sormus tuhoutui ja Sauron lyötiin. Lännen Armeija palasi voitokkaana takaisin Minas Tirithiin ja Aragorn kohtasi Faramirin. Faramir tunnusti Aragornin Gondorin kuninkaaksi ja toi hänelle Gondorin kuninkaalle kuuluvan kruunun. Aragorn kruunattiin Gondorin ja Arnorin Yhdistyneen Valtakunnan kuninkaaksi ja hän sai nimen kuningas Elessar.
Aragorn meni naimisiin Arwenin kanssa. Hänen valtakaudellaan Gondor kukoisti. Hän nimitti Faramirin Gondorin käskynhaltijaksi. Hän myös jälleenrakensi Arnorin valtakunnan ja antoi Konnun hobiteille. Kuningas Elessar toi valtakaudellaan rauhan ja oikeudenmukaisuuden kaikkialle Keski-Maata ja häntä verrattiin suurimpiin númenorilaisiin ruhtinaisiin ja haltiakuninkaisiin.
Aragorn kuoli 1. maaliskuuta 120 Neljättä Aikaa 210-vuotiaana. Hänen pojastaan Eldarionista tuli Gondorin ja Arnorin kuningas.
Elokuvatulkinnat.
Ralph Bakshin vuoden 1978 "Taru sormusten herrasta" -animaatiossa Aragornin ääninäyttelijänä toimi John Hurt. Elokuvasta on jätetty pois Aragornin rakastettu Arwen, joka esitellään kirjassa ensimmäisen kerran Rivendellissä. Jules Bassin ja Arthur Rankinin tekemässä "The Return of the King"-animaatioelokuvassa vuodelta 1980 Aragornin ääninäyttelijänä oli Theodore Bikel.
Peter Jacksonin "Taru sormusten herrasta" -elokuvatrilogiassa Aragornia näytteli tanskalais-yhdysvaltalainen Viggo Mortensen. Alun perin rooliin valittiin Stuart Townsend, mutta näyttelijä vaihdettiin kuvausten jo alettua hänen ja ohjaajan välillä ilmenneiden taiteellisten erimielisyyksien vuoksi. Mortensen kutsuttiin paikalle hyvin lyhyellä varoitusajalla.
Jacksonin elokuvissa korostetaan Aragornin epäilyksiä ja häntä odottavaa ratkaisevaa valintaa Gondorin kuninkuuden ja samoojana pysymisen välillä. Kirjassa hänellä ei ole tämän valinnan suhteen epäilyksiä. Myös Aragornin ja Arwenin rakkaustarinaa on korostettu, vaikka itse kirjassa siihen vain viitataan ja tarkemmin kerrotaan vasta liitteissä.


Rk 62.
Rynnäkkökivääri 62 eli RK 62 tai 7,62 RK 62 on suomalainen, Suomen puolustusvoimien pääasiallisesti käyttämä rynnäkkökivääri. Sitä valmistivat sekä Valmet että myöhemmin myös Sako. RK 62 on suunniteltu sotilaan henkilökohtaiseksi aseeksi ja mallina on käytetty maailman yleisimmän rynnäkkökiväärin AK-47:n puolalaista lisenssiversiota. Ensimmäinen versio RK 60 erosi ulkoisesti AK-47:stä siten, että putkitukki oli metallia ja pistoolikahva sekä etutukki muovia. Se oli myös varustettu kolmihaaraisella liekinvaimentimella, jossa on kiinnike puukkopistimelle ja sen tähtäimet oli siirretty laatikon suojakannen ja kaasumännän etukiinnikkeen päälle. Puolustusvoimien testauksen jälkeen RK 62 syntyi etutukkia hiukan muuttamalla ja lisäämällä liipasinkaareen alaosa.
Ase otettiin käyttöön vuonna 1962 ja sen uudempia, lähinnä tähtäimiltään ja tukin osilta alkuperäisestä eroavia versioita otettiin käyttöön pienemmissä erissä. RK 62:n kaliiperi on 7,62×39 mm. Asetta pidetään onnistuneena, mutta esimerkiksi Mihail Kalašnikov on esittänyt kritiikkiä suomalaisen rynnäkkökiväärin diopteritähtäinlaitetta kohtaan. Se lyhentää tähtäinväliä, tuo takatähtäimen lähelle silmää, ei sovi avotähtäimen veroisesti liikkuvan maalin seuraamiseen ja on valovoimaltaan avotähtäintä huomattavasti heikompi vaikeuttaen hämärässä ampumista. Uudemmassa mallissa ongelma ratkaistiin siten, että vakiotähtäimenä on reikätähtäin, mutta kääntämällä tähtäintanko ympäri tulee näkyviin avotähtäimen hahlo ja kun etutähtäimeksi kääntää jyvänjalassa olevan toisen jyvän, käytössä on tritiumilla varustetut yötähtäimet.
Alkuperäisestä RK 62 -mallista on myös taittoperäinen muunnos. Taittoperässä käytettiin useita eri liitostapoja, joista yleisin "kahden sormen" saranalukitus. Kenttäkäytössä niiden ongelmana on se, että taitetun tukin liitoksiin joutunut esimerkiksi hiekka tai multa estää tukin auki taittamisen, tai ainakin sen lukittumisen ennen liitoksen puhdistamista.
Taittoperäisiä kiväärejä on käytössä pääsääntöisesti vain valmiusprikaateissa, tietyillä aselajijoukoilla kuten panssarijääkäreillä, esikuntajoukoilla, sotilaspoliiseilla ja taisteluläheteillä, erikoisjoukoilla (LjK,ErikRJK) sekä Suomen rauhanturvajoukoilla.
Versiot.
RK 95 TP -rynnäkkökivääreillä aseistettu kranaatinheitinryhmä.
Erilaisia prototyyppiaseita ja vähän valmistettuja malleja ovat olleet muun muassa


Oliver Stone.
William Oliver Stone (s. 15. syyskuuta 1946) on yhdysvaltalainen Oscar-palkittu elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja. Stone tunnetaan varsinkin ohjaajana yhteiskunnallisia asioita kommentoineista elokuvistaan, joita ovat esimerkiksi "JFK – avoin tapaus", "Syntynyt 4. heinäkuuta" ja "Platoon – nuoret sotilaat".
Stone opiskeli Yalen ja New Yorkin yliopistossa. Hänet on palkittu kahdella Oscarilla ohjaamistaan elokuvista "Platoon – nuoret sotilaat" ja "Syntynyt 4. heinäkuuta". Lisäksi hän sai Oscarin käsikirjoituksesta elokuvaan "Keskiyön pikajuna".
Omaperäinen piirre Stonen elokuvissa on erilaisten kameroiden ja filmiformaattien käyttö, ja stä aina in.
Stone on kirjoittanut tai ollut mukana kirjoittamassa jokaista ohjaustyötään, lukuun ottamatta "U-käännös helvettiin" -elokuvaa. Hän on myös laatinut käsikirjoituksen seuraaviin elokuviin: "Keskiyön pikajuna" (1978), "Conan barbaari" (1982), "Scarface – arpinaama" (1983), "Lohikäärmeen vuosi" (1985), "8 miljoonaa tapaa kuolla" (1986) ja "Evita" (1996).
Stone ohjasi vuonna 2010 julkaistun elokuvan ', joka on jatko-osa elokuvalle "Wall Street – rahan ja vallan katu". Elokuvassa Frank Langella näyttelee Lewis Zabelia, Shia LaBeoufin tulkitseman nuoren pankkiirin kokenutta neuvonantajaa.


Pohjanlahti.
Pohjanlahti () on merialue Suomen ja Ruotsin välissä, Ahvenanmaasta pohjoiseen. Se muodostaa Itämeren pohjoisimman osan.
Myös Ahvenanmeren ja Saaristomeren katsotaan joskus olevan osa Pohjanlahtea.
Pituutta lahdella 650 kilometriä ja sen pinta-ala on noin 104 000 km². Lahden suurin leveys on 350 km Selkämerellä ja kapein kohta on Merenkurkussa, noin 70 km. Syvin kohta sijaitsee lähellä Ångermanlandin rannikkoa ja on 294 metriä syvä.


Vuosiloma.
Vuosilomalla tarkoitetaan Suomessa lomaa, joka kertyy työsuhteessa olevalle työntekijälle Vuosilomalain (272/1973) tai Merimiesten vuosilomalain (433/1984) mukaan kertyvänä palkallisena lomana. Suomalaisilla on vuosilomaa keskimäärin 25 päivää ja yleisiä vapaapäiviä kymmenen, eli vuodessa 35 päivää. Ruotsalaisilla lomaa ja yleisiä vapaapäiviä on keskimäärin 39, tanskalaisilla 38, norjalaisilla 37, saksalaisilla 38 ja englantilaisilla vain 29.
Historia.
Vuosilomasta säädettiin ensimmäistä kertaa vuoden 1922 työsopimuslaissa, jolloin sen vähimmäispituudeksi määriteltiin 7 päivää. Vuoden 1939 vuosilomalaissa lomaoikeus piteni 9–12 päivään ja vuonna 1960 18–24 päivään. Vuoden 1973 vuosilomalaki nosti lomaoikeuden nykyiselle tasolle.
Kertyminen.
Vuosilomaa kertyy 2,5 päivää jokaista työssäolokuukautta kohti tai 2 päivää mikäli työsuhde on lomanmääräytymisvuoden tai työsuhteen päättyessä jatkunut alle vuoden. Työssäolokuukaudeksi lasketaan kuukausi jolloin työntekijä on ollut vähintään 14 päivää työssä (tai esimerkiksi vuosilomalla, sairauslomalla tai vanhempainvapaalla).
Osa-aikatyössä ja lyhytaikaisissa työsuhteissa vuosiloma maksetaan usein rahakorvauksena ja sen kertymistä lasketaan pääsääntöisesti prosentteina palkasta, jolloin alle yhden vuoden työsuhteissa lomakorvausta kertyy 9 % palkasta, ja vähintään yhden vuoden työsuhteissa 11,5 % palkasta. Osa-aikatyössä lomakorvausta kertyy jo vähintään kuuden tunnin työsuhteessa.
Lomanmääräytymisvuosi on 1. huhtikuuta – 31. maaliskuuta, jolta ajalta lasketaan työntekijälle kertynyt lomaoikeus. Loma tulee pitää sinä kalenterivuonna, jona lomanmääräytymisvuosi päättyy, tai seuraavan vuoden huhtikuun loppuun mennessä.
Loman pitäminen.
Vuosilomasta on annettava 24 arkipäivää lomakautena, joka on 2. toukokuuta – 30. syyskuuta. Mahdollisesti jäljelle jäävä osa voidaan pitää talvilomana.
Kesä- ja talviloma on oikeus pitää yhtenäisinä jaksoina.
Lauantait lasketaan lomapäiviksi, sunnuntaita ei, ei myöskään kirkollisia juhlapäiviä, itsenäisyyspäivää, vapunpäivää, jouluaattoa, juhannusaattoa eikä pääsiäislauantaita. Viikko on siis yleensä 6 lomapäivää.
Työntekijä voi säästää 18 päivää ylittävän osan lomastaan myöhempään ajankohtaan ns. säästövapaana, jollei tähän ole työnantajalla painavaa estettä.
Kertynyt vuosilomaoikeus voidaan työsuhteen päättyessä maksaa rahana.
Työnantajan suostumuksella työntekijä voi pitää lomansa kyseisen kalenterivuoden tai seuraavan vuoden 4 ensimmäisen kuukauden aikana, määräaikainen työntekijä jo aiemmin sitä mukaa kun lomapäiviä kertyy.
Esimerkki.
"Vuoden 2013 lomapäivät" kertyvät 1.4.2012 - 31.3.2013. Vakituisten työntekijöiden tulee pitää ne 1.1.2013 - 30.4.2014, joskin saattaa olla mahdollista myöhentää niitä tästäkin erillisellä sopimuksella.
Laista poikkeavat sopimukset.
Valtakunnallisella työehtosopimuksella tai virkaehtosopimuksella on mahdollista poiketa "sopia toisin lomakaudesta, vuosilomapalkan ja lomakorvauksen laskemisesta ja maksamisesta, talviloman sijoittamisesta muuhun keskenään sopimaansa työajan lyhennykseen" ja säästövapaasta.
Esimerkiksi osalla vanhoista työntekijöistä on 36 lomapäivää (6 viikkoa) normaalien 30 (5 viikkoa) sijaan.
Lomarahavapaa.
Työ- ja virkaehtosopimuksissa on yleensä sovittu 50 %:n lomarahasta, joka maksetaan lomapäivien normaalin palkan lisäksi, mutta laki ei tunne lomarahaa.
Useilla työpaikoilla on mahdollista vaihtaa lomarahat vapaiksi, millä voi usein saada 13 ylimääräistä lomarahavapaapäivää normaalin loman lisäksi.


Akira Kurosawa.
Akira Kurosawa (黒澤 明 "Kurosawa Akira", 23. maaliskuuta 1910 – 6. syyskuuta 1998) oli japanilainen elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja.
Kurosawa on Yasujirō Ozun ja Kenji Mizoguchin ohella Japanin tunnetuin elokuvaohjaaja. Hänen elokuvansa ovat vaikuttaneet kokonaiseen elokuvantekijöiden sukupolveen. Kurosawan ensimmäinen elokuva, "Sugata sanshiro", sai ensi-iltansa vuonna 1943 ja viimeinen vuonna 1993. Vain harvoilla elokuvantekijöillä on ollut yhtä pitkä tai arvostettu ura. Kurosawa oli tunnettu myös pitkästä yhteistyöstään näyttelijä Toshiro Mifunen kanssa.
Akira Kurosawan elämä.
Kurosawa syntyi 23. maaliskuuta 1910 Omorissa, Tokiossa. Elämänsä aikana hän näki Japanin muutoksen kehitysmaasta talousmahdiksi. Vaikka Kurosawa muistetaan parhaiten 1950- ja 1960-luvulla tekemistään elokuvista, hän jatkoi ohjaus- ja käsikirjoitustyötä aina kuolemaansa asti. Hän kuoli 6. syyskuuta 1998 Setagayassa, Tokiossa.
Kurosawan tunnetuimmat elokuvat sijoittuvat Japanin feodaaliaikaan (noin 1200–1600). Joidenkin elokuvien tarinat ovat sovituksia William Shakespearen töistä: "Ran" perustuu "Kuningas Leariin" ja "Seittien linna" "Macbethiin".
Kurosawan läpimurto oli "Rashomon", joka voitti vuonna 1951 sekä Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon että parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon. "Rashomonin" menestys nosti japanilaisen elokuvan kansainvälisen kiinnostuksen kohteeksi. Elokuvassa näyttelevät Kurosawan luottonäyttelijät Toshiro Mifune ja Takashi Shimura.
Toshiro Mifune rajuna maantierosvo Tajōmaruna "Rashomonissa".
Kurosawa ohjasi myös sovituksia venäläisistä romaaneista, esimerkkinä Fjodor Dostojevskin "Idiootti" ja Maksim Gorkin "Pohjalla". Kurosawa käytti vuonna 1948–1964 valmistuneissa 16 elokuvassaan paljon samoja näyttelijöitä. Parhaimpana esimerkkinä on Toshiro Mifune, joka esiintyi Kurosawan elokuvissa vuodesta 1948 vuoteen 1964.
Vuonna 1965 valmistuneen "Punaparran" jälkeen Kurosawa vaihtoi tyyliään ja alkoi työskennellä värielokuvien parissa. Tämä elokuva oli myös viimeinen, jossa Mifune ja Kurosawa tekivät yhteistyötä. Kurosawan seuraava ohjaustyö, "Dodes´ka-den" eli Köyhän pikajuna, kuvaus kadulla elävistä köyhistä ihmisistä, ei ollut kaupallinen menestys. Kurosawa siirtyi ohjaamaan Hollywood-projektia "Tora! Tora! Tora!", mutta yhteistyö amerikkalaisten kanssa epäonnistui ja 20th Century Fox korvasi hänet "Kinji Fukasakulla" ennen filmin valmistumista.
Amerikkalainen filmistudio ja Kurosawan japanilaiset vihamiehet levittivät ohjaajan pätevyydestä huhuja, jotka johtivat Kurosawan itsemurhayritykseen vuonna 1971
Kurosawa jatkoi filmien tekoa ohjaamalla elokuvan "Dersu Uzala", joka voitti Oscarin. Elokuvaa "Ran" voidaan pitää yhtenä Kurosawan uran parhaimmista ja se saavuttikin erittäin suuren kansainvälisen menestyksen. Kurosawan viimeisiä elokuvia olivat "Akira Kurosawan unet", "Elokuun rapsodia" ja "Madâ dâ yo". Ennen kuolemaansa Kurosawa ehti myös viimeistellä (6. syyskuuta 1998) käsikirjoituksen elokuvaan "Sateen jälkeen".
Kurosawan vaikutus elokuvaan.
Kurosawa opiskeli sekä Hollywoodin rikoselokuvia että venäläisten klassikko-ohjaajien töitä ja loi niiden pohjalta omanlaisensa tyylin rytmittää ja leikata elokuviaan. Kurosawa yhdisti elokuvissaan rauhallisia ja pitkiä kamera-ajoja nopeisiin leikkauksiin. Siksi monet Kurosawan elokuvat vaikuttavat yhä sangen moderneilta. Shakespearen näytelmä "Kuningas Lear" antoi innoituksen Kurosawan omalle versiolle, elokuvalle "Ran".
Kurosawan teokset ovat antaneet vaikutteita monien tunnettujen ohjaajien töihin ja niistä on tehty myös suoria kopioita: "Yojimbon" juoni kaupunkiin saapuvasta muukalaissoturista, joka saattaa toisilleen vihoittelevat rikollisperheet tuhoon, innoitti Sergio Leonen tunnettua western-elokuvaa "Kourallinen dollareita" ja myöhemmin mafia-elokuvaa "Last Man Standing". Kurosawan "Kätketty linnake" taas antoi vaikutteita George Lucasin "Tähtien sota"-elokuvalle. Elokuvista "Seitsemän samuraita" ja "Rashomon" on filmattu uudet versiot: ensimmäinen nimellä "7 rohkeata miestä". ja jälkimmäinen nimellä "The Outrage" (1964).
Kurosawan ohjaamat elokuvat.
Viidellä elokuvalla ei ole suomenkielistä nimeä.
Kurosawan käsikirjoittamat elokuvat.
Valikoima muiden ohjaamia Akira Kurosawan käsikirjoittamia elokuvia. Kurosawa kirjoitti tai käsikirjoitti kaikki ohjaamansa elokuvat.
Muuta.
Kirjassaan "Japanese Film Directors" Audie Bock liittää Kurosawan joukkoon sodan jälkeen uransa aloittaneita elokuvaohjaajia, jota hän kutsuu "sodanjälkeisiksi humanisteiksi". Joukkoon kuuluvat myös Kon Ichikawa, Masaki Kobayashi ja Keisuke Kinoshita. Heidän elokuvansa ilmentävät demokratian ja humanismin uusia ihanteita.
Andrei Kontšalovskin elokuva "Pakojuna" (1985) perustuu Kurosawan 1960-luvulta periytyvään käsikirjoitukseen.


Diocletianus.
Gaius Aurelius Valerius Diocletianus (Diokletianus) (22. joulukuuta 245 – 3. joulukuuta 313) oli Rooman keisari 20. marraskuuta 284 – 1. toukokuuta 305. Hän syntyi Illyriassa nimellä Diokles (). Diocletianus vakaannutti valtakunnan oloja ja hänen valtakautensa toi lopun 200-luvun kriisille. Diocletianus uudistutti muun muassa verotusta ja rahakantaa. Hän laajennutti myös armeijaa ja linnoitti valtakunnan rajoja. 300-luvun alkuun mennessä Diocletianus oli saanut valtakunnan vakautetuksi niin hyvin, etteivät Rooman valtakuntaa enää uhanneet barbaarien invaasiot ja sisäiset kapinat kuten aikaisemman vuosisadan aikana. Diocletianuksesta tuli pisimpään hallinnut keisari yli vuosisataan.
Diocletianus uudisti Rooman hallintoa perustamalla niin sanotun tetrarkian, jossa neljä keisaria jakoi valtakunnan hallinnon. Valtakunta jaettiin läntiseen ja itäiseen osaan, joita kumpaakin hallitsi augustuksen arvoinen vanhempi keisari. Kummallekin augustukselle nimitettiin nuorempi apukeisari, jonka oli myös tarkoitus olla kruununperillinen. Diocletianus valitsi hallitsijakumppanikseen ja Länsi-Rooman augustukseksi ystävänsä Maximianuksen. Diocletianuksen aikana keisarinvalta muuttui muodollisesti absoluuttiseksi yksinvallaksi (dominaatti).
Diocletianus arvosti perinteistä roomalaista uskontoa ja hänen aikanaan vainottiin kristittyjä, joiden nähtiin vaarantavan valtakunnan yhtenäisyyttä. Vuodesta 299 eteenpäin Diocletianus sääti lakeja, jotka pakottivat kristityt pois valtion viroista. Vuonna 304 säädetty laki pakotti kristityt uhraamaan roomalaisille jumalille. Kristityt, jotka kieltäytyivät toimittamasta uhria, joutuivat vangituiksi ja joissakin tapauksissa heitä kidutettiin ja teloitettiin.
Vuonna 305 Diocletianus päätti erota ja teki apukeisaristaan Galeriuksesta Itä-Rooman uuden augustuksen. Myös Maximianus erosi, vaikkakin vastahakoisesti, ja hänen apukeisaristaan Constantiuksesta tuli Länsi-Rooman uusi augustus. Diocletianus vietti lopun elämänsä palatsissaan Salonassa. Hänen luomansa tetrarkia ei kuitenkaan säilynyt kuin muutaman vuoden, jonka jälkeen valtakunta ajautui taas sisällissotaan.
Nousu valtaan.
Diocletianus syntyi Dalmatian rannikolla. Joidenkin lähteiden mukaan hänen isänsä oli vapaasyntyinen kirjuri Salonasta. Hänen alkuperäinen nimensä oli kreikkalaisperäinen Diokles, jonka hän keisariksi päästyään vaihtoi latinalaisemmaksi "Diocletianukseksi". Diocletianuksen vaimo Prisca oli luultavasti kristitty tai ainakin hän sympatisoi kristittyjä. Prisca ja Diocletianus saivat yhden tyttären, Galeria Valerian, joka meni naimisiin Galeriuksen kanssa.
Diocletianus nousi armeijan riveissä aina Moesian "duxiksi". Hänen tehtäviinsä kuului Tonavan alajuoksun suojaaminen barbaarien hyökkäyksiltä.
Vuonna 282 Ylä-Tonavan armeija julisti pretoriaanikaartin prefektin Caruksen uudeksi keisariksi. Diocletianus pääsi pian uuden keisarin suosioon ja hänet valittiin vuoden 283 konsuliksi. Diocletianus ylennettiin myös keisarillisen henkivartioston ratsuväen komentajaksi ("comes domesticorum"). Vuonna 283 Carus nimitti poikansa Carinuksen augustukseksi ja jätti tämän Roomaan samalla kun itse suuntasi sotaretkelle sassanideja vastaan poikansa Numerianuksen ja Diocletianuksen kanssa. Carus kuoli kuitenkin yllättäen saavutettuaan voiton sassanideja vastaan. Armeija julisti Caruksen pojan Numerianuksen augustukseksi, mutta tämäkin kuoli yllättäen vuonna 284. Tämän jälkeen armeija julisti Diocletianuksen keisariksi, vaikka Caruksen toinen poika Carinus olikin vielä elossa. Diocletianus varmisti asemansa kukistamalla Carinuksen Belgradin lähellä käydyssä taistelussa.
Keisarius.
Diocletianuksen aikana keisarinvalta muuttui muodollisesti absoluuttiseksi yksinvallaksi. Alamaisten oli tästedes heittäydyttävä maahan itämaiseen tapaan keisarin edessä.
Diocletianuksen mielestä Rooman valtakunnan johtaminen oli käynyt mahdottomaksi tehtäväksi yhdelle miehelle. Vuoden 285 heinäkuussa Diocletianus adoptoi illyrialaisen Maximianuksen ja nimitti tämän "caesariksi". Maximianus sai hallittavakseen valtakunnan länsiosan ja Illyrian länsipuolisen rajan puolustamisen. Diocletianus otti omalle vastuulleen vaarallisemman itärajan. Diocletianus loi myös itselleen ja Maximianukselle jumalalliset taustat. Maximianuksen esi-isäksi hän teki Herakleen ja omaksi itsensä pääjumala Juppiterin. Kun eräs Carausius julisti itsensä keisariksi vuonna 286 Britanniassa, korotti Diocletianus Maximianuksen augustukseksi eli samanarvoiseksi itsensä rinnalle. Kummallakin keisarilla oli omat hovinsa, armeijansa ja byrokratiansa. Kummallakin oli myös oma pretoriaaniprefekti, joka toimi heidän lähimpänä apulaisenaan.
Seuraavan vuoden aikana Diocletianus vahvisti Itä-Rooman rajoja. Hän rekrytoi lisää sotilaita ja ajoi kahden sotaretken aikana hyökkäävät sarmaatit Tonavan toiselle puolelle. Vuonna 287 hän solmi rauhan sassanidien kanssa. Rauhan myötä Armeniasta tuli Rooman alainen. Mesopotamian rajalle Diocletianus antoi rakennuttaa linnoituksia. Omaksi pääkaupungikseen Diocletianus valitsi Nikomedian, joka sijaitsi Vähän-Aasian rannikolla, puolivälissä Tonavan ja Persian levottomilta rajaseuduilta. Vaikka Diocletianus olikin etupäässä Itä-Rooman hallitsija, sekaantui hän usein lännen asioihin. Hän neuvotteli virkaveljensä kanssa Illyrian ja Italian rajalla kahteen eri kertaan. Keisarit tekivät myös yhteisen sotaretken germaaneja vastaan erään tapaamisensa yhteydessä.
Verotuksen uudistus.
Pronssinen raha ("follis"), joita Diocletianus alkoi lyöttää vuoden 294 paikkeilla. Raha painoi noin 10 g ja sisälsi noin 4 % hopeaa ohuena kerroksena rahan pinnalla.
Diocletianus halusi myös laajentaa armeijaa erityisesti valtakunnan länsiosassa, johon oli sijoitettu vain yksitoista Rooman 34 legioonasta. Armeijan rahoittamiseksi Diocletianus alkoi uudistaa verotusta luultavasti vuonna 287. Uusi verotus tuli voimaan niin Itä- kun Länsi-Roomassakin. Tähän asti veroja oli kerätty valtakunnan alueella monella eri tavalla. Inflaation myötä verojen rahallinen arvo oli hävinnyt miltei olemattomiin ja veroja kerättiin monissa tapauksissa erilaisina tuotteina kuten vaatetuksena tai muonana armeijalle. Diocletianuksen uudessa järjestelmässä verotettava omaisuus laskettiin kahden uuden yksikön mukaan. "Caput" (kirjaimellisesti "pää") vastasi määrätyn kokoista omaisuutta, joka oli paljon suurempi kuin tavallisen veronmaksajan omaisuus. Yksi caput vastasi näin monen köyhemmän veronmaksajan omaisuutta ja vain osaa rikkaamman henkilön omaisuudesta. Toinen yksikkö, jota Diocletianuksen verotuksessa käytettiin, oli "iugum" (kirjaimellisesti "taakka"), joka vastasi määrätyn kokoista hyvää viljelysmaata. Yksi "iugum" saattoi myös vastata suurempaa aluetta huonompaa maata. "Iugum" oli ilmeisesti tarkoitettu maksettavaksi viljana ja "caput" rahana. Egyptissä, joka tuotti paljon viljaa, maksettiin suhteellisesti enemmän veroista viljana valtion tarpeiden mukaan. Jokainen kaupunki sai kiintiön kuinka monta "caputia" ja "iugumia" sen piti kerätä alueeltaan.
Tetrarkia.
1. maaliskuuta 293 Diocletianus jatkoi uudistuksiaan ja loi järjestelmän, jota kutsutaan tetrarkiaksi, koska siinä oli yhteensä neljä keisaria. Kummallekin augustukselle nimitettiin oma apukeisari, jonka titteliksi tuli "caesar". Diocletianus valitsi apukeisarikseen entisen pretoriaaniprefektinsä Galeriuksen, joka hänkin oli illyrialainen. Galerius sai aluksi vastuulleen Syyrian ja Egyptin puolustamisen persialaisia vastaan. Maximianuksen nuoremmaksi kumppaniksi nimitettiin Konstantinus Suuren isä Constantius, joka sai hallittavakseen Gallian ja Britannian. Kummatkin augustukset adoptoivat myös apukeisarinsa ja tekivät heistä kruununperillisensä. Galerius erosi vaimostaan ja meni naimisiin Diocletianuksen tyttären Valerian kanssa. Constantius oli jo aikaisemmin nainut Maximianuksen tytärpuolen Theodoran ja eronnut entisestä vaimostaan Helenasta. Kummallakin caesarilla oli oma hovinsa ja virkamiehensä, mutta heillä ei kuitenkaan augustusten tapaan ollut omaa pretoriaaniprefektiänsä. Tämä kasvatti tietysti valtakunnan byrokratiaa entisestään.
Muita uudistuksia.
Caesarien nimityksen aikoihin Diocletianus uudisti myös provinssien hallintoa. Aluksi hän jakoi valtakunnan noin 50 provinssia, joiden koko vaihteli suuresti, sataan pienempään provinssiin. Yli puolet näistä provinsseista sijaitsi valtakunnan itäosassa, joka oli pinta-alaltaan pienempi, mutta väkirikkaampi. Provinssien kuvernöörit, jotka olivat aikaisemmin voineet komentaa alueillaan olleita joukkoja, saivat tästedes hoitaa vain siviilihallintoa. Lisäksi valtakunta jaettiin kahteentoista diokeesiin (), joiden johtajaksi tuli "vicarius". Valtakunnan byrokratia kasvoi näin entuudestaan noin kolminkertaiseksi. Arvioiden mukaan virkamiesten määrä oli uudistusten jälkeen noin 30 000, mikä oli noin kaksinkertainen määrä entiseen verrattuna.
Myös armeijaa laajennettiin. Vuonna 285 sotilaita oli arviolta 390 000. Uudistusten jälkeen armeijan koko paisui käsittämään noin 581 000 miestä. Suurin osa tästä kasvusta tapahtui lännessä. Myös laivastoa varustettiin. Valtakunnan rajoilla olevia joukkoja johtamaan Diocletianus nimitti "duxeja", joiden vastuualue saattoi käsittää useita provinsseja. Duxien joukot käsittivät sekä jalkaväkeä että ratsuväkeä ja niiden määrä saattoi vaihdella parista tuhannesta yli 20 000 mieheen. Keisari saattoi milloin vain määrätä duxien joukot luokseen. Tavallisesti keisarilla oli mukanaan vain pienempi valiojoukko.
Verotuksen tehostamiseksi toimitettiin väestönlaskenta eli census noin vuosina 293–296. Diocletianus pyrki määrätietoisesti korjaamaan valtakunnan katastrofaalista taloudellista tilannetta veronkorotuksilla sekä taistelemalla inflaatiota vastaan. Hän pyrki palauttamaan luottamuksen rahaan lisäämällä sen hopeapitoisuutta, ja patoamaan hintojen nousun maksimihintajärjestelmällä. Pian valtaan pääsemisensä jälkeen Diocletianus oli alkanut tuottaa uusia kultarahoja, mutta näitä ei koskaan tuotettu tarpeeksi. Vuonna 293 alettiin lyödä uusia rahoja puhtaasta hopeasta ja suuria määriä kuparirahoja, joissa oli pieni määrä hopeaa sekä puhtaita kuparirahoja. Diocletianuksen maksimihintajärjestelmä epäonnistui pahoin, mutta rahauudistus oli osittainen menestys ja myöhemmin Konstantinus Suuri jatkoi menestyksekkäästi tätä politiikkaa.
Persian sota ja Egyptin kapina.
Caesarien nimityksen jälkeiset vuodet Diocletianus vietti Balkanilla Tonavan puolustuksen parissa. Samalla Diocletianuksen caesar Galerius kukisti Egyptissä puhjenneen kapinan ja kukisti Etelä-Egyptiin tunkeutuneita hyökkääjiä. Persian uusi kuningas Narseh valmisteli myös sotaa ja vuoden 296 lopulla hän hyökkäsi Armeniaan. Vuoden 297 alussa Diocletianus saapui auttamaan Galeriusta, joka hyökkäsi persialaisia vastaan Armeniassa. Narsehin joukot kukistivat kuitenkin Galeriuksen, joka joutui pakenemaan. Samoihin aikoihin puhkesi Egyptissä entistä vakavampi kapina, kun eräs Aurelius Achilleus julistautui keisariksi. Diocletianus jätti caesarinsa huolehtimaan persialaisista ja matkusti itse Egyptiin. Galerius haki Balkanilta lisäjoukkoja, joiden avulla hän murskasi Narsehin joukot ja sai vangittua kuninkaan perheen. Narseh pääsi itse pakenemaan. Galerius jatkoi voittoaan hyökkäämällä Mesopotamiaan.
Samalla Diocletianus sai pian kapinan Egyptissä kukistettua, mutta Aleksandria piti pintansa aina vuoden 298 maaliskuuhun asti. Vuonna 299 persialaiset suostuivat rauhantekoon. Uuden rauhansopimuksen mukaan Armeniasta ja Iberiasta tuli Rooman klienttejä. Samalla Persia luovutti Roomalle ja Armenialle alueita. Persialta saadut alueet, vaikkakin vaivaiset, olivat valtakunnan ainoat valloitukset vuosisataan. Rooman itäraja oli tämän jälkeen rauhallinen monen vuoden ajan. Samaan aikaan Persian sodan aikana Constantius oli kukistanut Britanniassa puhjenneen kapinan ja Maximianus oli murskannut erään kapinan Afrikassa. Diocletianus lähetti tämän jälkeen Galeriuksen Balkanille ja otti Anatolian, Syyrian ja Egyptin omaan johtoonsa. Galerius sai hallittavakseen Pannonian, Moesian ja Traakian diokeesit. Diocletianuksen pääkaupunkina pysyi hänen suosikkikaupunkinsa Nikomedia.
Kristittyjen vainot.
Diocletianus arvosti suuresti vanhaa roomalaista uskontoa eikä ottanut osaa uudempiin kultteihin, joita valtakunnassa tuohon aikaan oli liikkeellä. Vuonna 299 Diocletianus ja Galerius olivat yhdessä uhraamassa jumalille, kun uhrieläinten elimet eivät osoittaneet odotettuja merkkejä. Papit syyttivät tästä keisarien hovissa olleita kristittyjä, jotka olivat turmelleet uhrieläimet tekemällä ristinmerkin. Diocletianus määräsi heti kaikki hovinsa ja armeijansa jäsenet uhraamaan jumalille tai eroamaan viroistaan. Suuri osa kristityistä virkamiehistä ja upseereista jätti tehtävänsä. Muita kristittyjä puhdistus ei koskenut.
Diocletianusta vaivasi kristittyjen kannatuksen leviäminen. Tässä häneen vaikuttivat myös Galeriuksen kristittyjen vastaiset mielipiteet. Diocletianus huomasi myös, että kristityistä oli tullut voimakas ryhmittymä. Aluksi hän suvaitsi kristittyjä valtion viroissa, mutta Diocletianuksen tärkein päämäärä oli kuitenkin valtakunnan yhtenäisyyden säilyttäminen. Diocletianus pyrki myös yhtenäistämään valtakuntaa valtionuskontoa uudistamalla. Kun kristityt tuomitsivat vanhat jumalat, oli hänen vaikea olla toimimatta. Pyydettyään neuvoa Galeriukselta, muilta korkea-arvoisilta virkamiehiltä ja Apollonin oraakkelilta vuonna 303 määräsi Diocletianus kristittyjen Nikomedian katedraalin purettavaksi. Diocletianus kirjoitti myös ediktin kristittyjä vastaan, joka määräsi kristittyjen kirkot tuhottaviksi, heidän pyhät kirjansa poltettavaksi ja kristittyjen erottamisen valtion viroista ja armeijasta. Vaikka edikti olikin pätevä koko valtakunnassa, noudatettiin sitä pääasiassa vain idässä. Constantiuksen alueella sitä ei käytetty miltei lainkaan ja Maximianuksen alueellakin vain hyvin vähän.
Kun Diocletianuksen palatsi Nikomediassa paloi, oli hänen helppo uskoa niitä, jotka syyttivät kristittyjä teosta. Syytetyt kristityt teloitettiin ja keisari määräsi kaikki kristityt papit vangittaviksi. Vuonna 304 Diocletianus ja Galerius säätivät lakeja, joiden tarkoitus oli pakottaa kaikki, juutalaisia lukuun ottamatta, uhraamaan vanhoille pakanallisille jumalille. Monet kristityt kieltäytyivät osallistumasta ja heidät vangittiin. Kristittyjä kidutettiin ja monia tapettiin. Monet kristityt pystyivät kuitenkin karttamaan vainot, ja keisarien määräämä pakollinen uhraustoimitus oli jopa pakanoiden keskuudessa epäsuosittu. Suurin osa valtakunnan asukkaista oli jo tottunut kristittyihin ja heitä kunnioitettiin. Todellisuudessa vainot vahvistivat kirkkoa entisestään.
Useimmat antiikin aikoina marttyyrikuoleman saaneista historiallisista pyhimyksistä kuolivat juuri Diocletianuksen valtakautena.
Virasta luopuminen.
Vuonna 304 Diocletianus kävi Roomassa juhlimassa kahdettakymmenettä hallitusvuottaan. Paluumatkalla hän sairastui vakavasti ja aina vuoden 305 alkuun asti Galerius oli Itä-Rooman todellinen johtaja. Diocletianus alkoi sairautensa aikana suunnitella eroamista. Hänellä oli pätevä seuraaja ja valtakunnan tila ei ollut pitkään aikaan ollut yhtä hyvä. Diocletianus päätti myös, että Maximianuksen olisi myös erottava samaan aikaan kun hänen itsensä. 1. toukokuuta 305 Diocletianus ja Maximianus erosivat viroistaan, jonka jälkeen Galerius ja Constantius nousivat uusiksi augustuksiksi. Ilmeisesti Galeriuksella oli suuri vaikutusvalta Diocletianukseen, koska uudet caesarit olivat kummatkin hänen lähipiiristään. Lännen apukeisariksi valittiin Severus, joka oli Galeriuksen ystävä ja ehkä myös tämän pretoriaaniprefekti. Idän caesariksi nousi puolestaan Galeriuksen veljenpoika Maximinus Daia.
Diocletianus asettui asumaan palatsiinsa lähellä nykyistä Splitiä (), Kroatiassa. Palatsi on edelleen hyvin säilynyt ja se on osa Splitin vanhaa keskustaa. Diocletianuksen aikaan alueen merkittävin kaupunki oli Salona, joka sijaitsee Splitistä muutama kilometri sisämaahan päin. (Alueella on tehty arkeologisia kaivauksia, ja raunioihin on mahdollista päästä tutustumaan). Hän pakotti myös vastahakoisen Maximianuksen luopumaan vallasta. Diocletianus oli ensimmäinen keisari, joka luopui valtaistuimestaan vapaaehtoisesti.
Vuonna 306 Maximianus julistautui taas keisariksi, tällä kertaa poikansa Maxentiuksen kanssa. Diocletianuksen vastaus levottomalle Maximianukselle, joka halusi hänen jälleen pukeutuvan keisarilliseen purppuraan, on kuuluisa. Hän torjui tarjouksen myötätuntoisesti hymyillen ja huomautti, että jos Maximianus näkisi ne kaalinkerät, jotka hän omin käsin oli kasvattanut, ei tämä tulisi tekemään tällaisia tarjouksia tulevaisuudessa.
Yksi Diocletianuksen suurimmista saavutuksista keisarina oli se, että hän kuoli luonnollisesti, turvassa palatsissaan, toisin kuin monet muut keisarit myöhäis-Rooman aikakautena. Diocletianus haudattiin palatsinsa alueella sijaitsevaan mausoleumiin, joka nykyisin toimii kirkkona.
Diocletianuksen rakennustyöt.
Diocletianus antoi rakennuttaa Roomaan uuden kylpylän. Kylpylä valmistui noin vuonna 306. Diocletianuksen termit olivat pinta-alaltaan yli 14 hehtaaria ja niihin on arvioitu mahtuneen kerrallaan peräti 3 000 kylpijää. Kylpemisen ohella tiloissa käytiin myös hierottavana tai urheilemassa. Kylpylöiden yhteydessä saattoi olla myös kirjastoja. Diocletianuksen termit ovat säilyneet nykypäivään, koska niiden osista tehtiin myöhemmin kirkkoja.
Diocletianus rakennutti myös valtavan palatsikompleksin Dalmatiaan, Salonan lähettyville. Myöhemmin palatsin ympärille muodostui Splitin kaupunki. Diocletianuksen palatsi on yksi UNESCO:n maailmanperintöluettelon kohteista.
Arvonimet.
Diocletianus otti itselleen useita arvonimiä eri sotaretkien yhteydessä. Vuonna 285 hän omaksui arvonimet "Germanicus Maximus" – hän otti saman arvonimen vuosina 287 (kahdesti), 288, 293 ja 301 – ja "Sarmaticus Maximus" (samoin vuosina 289, 294 ja 300). Vuonna 295 ja uudelleen vuonna 298 hän otti arvonimen "Persicus Maximus" ja vuonna 297 arvonimet "Britannicus Maximus" ja "Carpicus Maximus". Vuonna 298 hän otti vielä arvonimet "Armenicus Maximus", "Medicus Maximus" ja "Adiabenicus Maximus".
Antiikin lähteet.
Diocletianuksen hallituskaudesta on säilynyt erittäin vähän lähteitä. Eutropiuksen ja Aurelius Victorin teoksien kautta on säilynyt vain tiivistelmiä aikakaudesta. Tämän takia tutkijoiden on käytettävä muita lähteitä kuten piirtokirjoituksia ja kolikkoja. Kristityn Lactantiuksen "De Mortibus Persecutorum" ("Vainoojien kuolemasta") on myös tärkeä lähde, vaikka häntä pidetäänkin ennakkoluuloisena ja epäluotettavana. Myös kirkkohistorioitsija Eusebioksen teokset ovat tärkeitä; näistä etupäässä "Kirkkohistoria", "Konstantinus Suuren elämä" ja "Palestiinan marttyyrien historia". On säilynyt myös useita runollisia latinankielisiä puheita, joita pidettiin keisarin kunniaksi.


Osakepääoma.
Sidottu pääoma: Sidottua omaa pääomaa ovat osakepääoma, käyvän arvon rahasto, uudelleenarvostusrahasto ja arvonkorotusrahasto, sekä mahdolliset edelleen käytössä olevat vuoden 1978 osakeyhtiölain mukaiset ylikurssirahasto ja vararahasto.
Vapaa pääoma: Vapaata omaa pääomaa voidaan jakaa vapaasti. Sitä ovat muut rahastot sekä käyttämättömät voittovarat.
Jos yhtiön hallitus havaitsee, että yhtiön oma pääoma on alle puolet osakepääomasta, hallituksen on viipymättä laadittava tilinpäätös ja toimintakertomus yhtiön taloudellisen tilan selvittämiseksi. Jos taas yhtiö havaitsee, että yhtiön oma pääoma on negatiivinen, hallituksen on viipymättä tehtävä osakepääoman menettämisestä rekisteri-ilmoitus.


Mauritius.
Mauritiuksen tasavalta eli Mauritius on saarivaltio Intian valtameressä 900 kilometriä Madagaskarista itään. Yhdessä Réunionin ja Rodriguesin kanssa Mauritiuksen saari muodostaa Maskareenien saariryhmän.
Yhteiskunnallisesti Mauritius on Afrikan maaksi poikkeuksellinen. Koko itsenäisyyden ajan siellä on vallinnut toimiva monipuoluedemokratia, ja maassa on melko pitkälle kehittynyt hyvinvointi.
Historia.
Arabien ja malaijien oletetaan tunteneen saaren jo 900-luvulla. Eurooppalaisista saaren löysi ensimmäisenä portugalilainen Afonso de Albuquerque 1500-luvun alussa. Portugali ei kuitenkaan ryhtynyt asuttamaan saarta. Alankomaalaiset ottivat saaren haltuunsa vuonna 1598 amiraali Wiljbrand von Waerwijickin etsiessä huoltosatamaa Itä-Intian reitin kauppalaivoille. Tuolloin nimi "Mauritius" annettiin saarelle Alankomaiden käskynhaltijan Morits Oranialaisen mukaan. Saari palveli Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian tukikohtana. Tuolloin saarella vielä asui mauritiuksendodoja, jotka hävitettiin sukupuuttoon 1600-luvun loppuun mennessä. Alankomaalaiset eivät pystyneet asuttamaan saarta pysyvästi. Heidän lähdettyään 1700-luvun alussa saarta hallitsivat Madagaskarin merirosvot, kunnes ranskalainen Guillame Dufresne d'Arcel otti saaren haltuun kuningas nimissä vuonna 1715.
Vuodesta 1721 lähtien Ranska hallitsi ja alkoi viljellä saarta. Napoleonin sotien jälkeen vuonna 1814 Pariisin rauhansopimus toi saarelle brittivallan. Vuoden 1835 jälkeen saarelle tuotiin intialaisia työläisiä, kun orjuus lopetettiin.
Saari sai autonomian vuonna 1948 ja täydellisen itsenäisyyden vuonna 1968, mutta tasavallaksi se julistettiin vasta vuonna 1992. Ensimmäiseksi presidentiksi äänestettiin Cassam Uteem. Vuonna 2002 hän erosi, koska ei halunnut allekirjoittaa uusia terrorisminvastaisia lakeja. Hänen sijalleen nousi Karl Offman. Sir Anerood Jugnauth oli pääministerinä vuodesta 2000, ja lokakuussa 2003 hänet valittiin presidentiksi.
Politiikka.
Mauritius on parlamentaarinen demokratia, jonka valtionpäämiehenä on presidentti. Kansalliskokous äänestää presidentin ja varapresidentin viisivuotiskaudelle, saman ehdokkaan korkeintaan kahdelle kaudelle. Presidentti nimittää pääministerin, joka on vastuussa kansalliskokoukselle.
Parlamentti on yksikamarinen kansalliskokous, johon valitaan 62 kansanedustajaa yleisillä vaaleilla ja 8 henkeä etnisten vähemmistöjen kiintiöedustajiksi. Vaalikausi on viisi vuotta ja äänioikeuden ikäraja 18 vuotta.
Maantiede, ilmasto ja luonto.
Mauritiuksen korkein kohta on Mont Piton, jonka korkeus on 828 metriä.
Mauritiuksella on trooppinen, merellinen ilmasto. Lämpötila ja kosteus ovat korkeita ympäri vuoden. Sateita saadaan läpi vuoden, eniten joulukuusta huhtikuuhun. Trooppiset syklonit saattavat iskeä saarille sadekauden aikana.
Eläimistö.
Mauritiuksendodo eli drontti oli yksi Mauritiuksen endeemisistä eliölajeista, joita ei esiinny missään muualla. Eurooppalaisten saavuttua saarelle tämä laji alkoi harvinaistua ja lopulta se hävisi sukupuuttoon. Viimeiset drontit kuolivat 1600-luvun lopulla. Drontti on vielä nykyäänkin ylpeyden aihe Mauritiukselle. Se näkyy monesta asiasta, esimerkiksi Mauritiuksen vaakunassa on drontti.
Muita vain tällä saarella eläviä lintulajeja ovat muun muassa mauritiuksentuulihaukka, mauritiuksenkyyhky, mauritiuksenkaija, mauritiuksenkäpinkäinen, mauritiuksenbulbuli, mauritiuksenrilli ja mauritiuksenkutoja. Drontin ohella sukupuuttoon kuolleita ovat esimerkiksi mauritiuksensinikyyhky, mauritiuksenluhtakana ja "Mascarenotus sauzieri" -pöllölaji.
Mauritiuksella luonnostaan tavattavia nisäkkäitä ovat muun muassa etelänmerinorsu ja lepakkolajit "Taphozous mauritianus", "Pteropus niger" ja "Mormopterus acetabulosus". "Pteropus subniger"-hedelmälepakko on kuollut sukupuuttoon. Ihmisen tuomina saarella elävät muun muassa mustakaulajänis, rotat, hännätöntanrekki, hiiripäästäinen, mungo, timorinhirvi ja villisika.
Talous.
Mauritiuksen talous on yksi Afrikan menestyneimmistä, ja ostovoimakorjattu bruttokansantuote henkeä kohti on maanosan korkeimpia. Talouden perustana ovat turismi, tekstiilit, sokeri ja talouspalvelut. Viime vuosina myös tietoteollisuus ja kalastus ovat lisänneet merkitystään.
Mauritiuksella on viisi lentokenttää, joista yhden kiitotie on yli kolme kilometriä pitkä. Port Louis on ainoa merkittävä satamakaupunki.
Väestö.
Mauritiuksen asukkaat koostuvat monista aineksista. Saarelle tuotiin afrikkalaisia orjia, ja vuosina 1834–1924 maahan muutti runsaasti intialaisia. Saaren nykyisistä asukkaista noin 68 prosenttia on taustaltaan intialaisia. Loput ovat: eurooppalaisia 2 prosenttia, kreoleja 27 prosenttia, kiinalaisia 3 prosenttia. Maassa harjoitetaan myös useita uskontoja. Suurin uskontokunta on hindulaisuus 52 prosenttia, muut ovat: kristittyjä 28,3 prosenttia, joista katolilaisia 26 prosenttia, protestantteja 2,3 prosenttia, ja muslimeja on 16,6 prosenttia.
Saaren virallinen kieli on englanti ja muut kielet ovat kreoli, ranska, hindi, urdu, hakka, bojpoori, tamili. Englannin virallisen kielen asemasta huolimatta Mauritiuksella puhutaan väestön keskuudessa julkisesti yleensä ranskasta jalostunutta paikallista kreolia.
Kulttuuri.
Mauritiuksen omaleimainen kansatanssi ja sitä säestävä musiikkityyli on nimeltään "sega". Sitä esitetään perinteisesti paikallisilla instrumenteilla: triangelia, rumpua ja marakassia muistuttavilla soittimilla. Alkuperäinen mauritiuslainen kielisoitin "bobre" on väistynyt tavallisempien kitaroiden tieltä.
Mauritiuksella on kaksi Unescon maailmanperintökohdetta: Aapravasi Ghat ja Le Mornen kulttuurimaisema.
Urheilu.
Mauritius on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1964. Parhaiten on menestynyt Bruno Julie, joka sai pronssimitalin nyrkkeilystä vuonna 2008.
Mauritiuksen jalkapallomaajoukkue sijoittuu FIFAn rankingissa elokuussa 2010 sijalle 183. Maassa toimii 70 jalkapalloseuraa, ja niissä pelaa 17 000 rekisteröityä pelaajaa.


Oma pääoma.
Oma pääoma on yritykseen sijoitettu pääoma, jolla ei ole takaisinmaksuvelvollisuutta, toisin kuin vieraalla pääomalla. Osakeyhtiöissä oma pääoma sijoitetaan useimmiten yritykseen vastineena osakkeille (osakepääoma).
Oma pääoma kirjataan taseessa osaan "Vastattavaa". Oma pääoma koostuu yritykseen sijoitetusta pääomasta ja tulorahoituksesta kertyneestä, yritykseen jätetystä pääomasta, jota ei ole maksettu esimerkiksi osinkoina sijoittajille tai lainojenlyhennyksenä rahoittajille.


Tilikausi.
Kirjanpitolain mukaan yrityksen tilikausi on 12 kuukautta. Tästä voidaan kuitenkin erityisistä syistä poiketa, mikäli yritys tai elinkeinonharjoittaja hakee poikkeavaa tilikautta. Kirjanpitolain mukaan esimerkiksi toimintaa aloitettaessa tai lopetettaessa taikka tilinpäätöksen ajankohtaa muutettaessa tilikausi saa olla lyhyempi tai pitempi, kuitenkin enintään 18 kuukautta.
Usein tilikautena pidetään normaalia kalenterivuotta mutta se ei ole pakollista.
Totaalitilikausi on termi yrityksen kaikille yhteenlasketuille tilikausille perustamisesta lopettamiseen. Vain totaalitilikauden perusteella voidaan tarkasti määritellä onko yritys ollut kannattava, koska mahdollisuutta esimerkiksi saatavien ja sijoitusten arvon eri tulkintoihin ei ole.
Kirjanpitovelvollisen kaikilla liikkeillä, siis kaikilla samaan konserniin kuuluvilla yrityksillä, on oltava sama tilikausi. Muuten konsernitilinpäätöksen tekeminen olisi käytännössä mahdotonta.


Kesäolympialaiset 2004.
XXVIII olympiadin kisat (13.–29. elokuuta 2004) palasivat 108 vuoden tauon jälkeen kisojen syntypaikkaan Ateenaan. Olympialaisiin osallistui 10 625 urheilijaa edustaen 201 olympiakomiteaa. Mitaleita jaettiin 301 kilpailussa yhteensä 28 eri urheilulajissa.
Kisat muistetaan massiivisista turvatoimista terroriuhan vuoksi, kuin myös kisapaikkojen valmistumisesta viime tipassa. Kisojen turvallisuusuhkia vastaan käytettiin 1,08 miljardia euroa.
Kisojen kulut olivat 7,202 miljardia euroa.
NBC Universal maksoi 793 miljoonaa dollaria televisiolähetysoikeuksistaan.
14 henkilöä kuoli stadionin rakentamisen aikana.
Hakijat.
Vuoden 2004 kesäolympialaisia hakivat Kreikan Ateena, Italian Rooma, Etelä-Afrikan Kapkaupunki, Ruotsin Tukholma ja Argentiinan Buenos Aires. Äänestykset valinnasta tehtiin 5. syyskuuta 1997. Viimeisellä äänestyskierroksella Ateena voitti Rooman.
Olympiatuli.
Olympiatuli sytytettiin Antiikin Olympiassa 25. maaliskuuta 2004. Sytytyksen jälkeen ensimmäinen soihdunkantaja oli Kreikan Konstadinos Gatsioudis ja ensimmäinen soihdunkantaja Kreikan osuudella, joka päättyi Panathinaikon stadionille 31. maaliskuuta 2004. Ensimmäistä kertaa olympiatuli kiersi matkallaan maailman ennen paluutaan Kreikkaan. Maailmankiertue käynnistyi 4. kesäkuuta. Tuli kävi kaikissa olympiakaupungeissa ja ensimmäistä kertaa jokaisessa maanosassa, joista Etelä-Amerikka ja Afrikka olivat mukana reitillä ensimmäistä kertaa. Kaikkiaan matkaa tulelle kertyi 78 000 kilometriä, ja soihtua kuljetti noin 11 000 kantajaa.
Helsinkiin olympiatuli saapui Tukholmasta 2. heinäkuuta 2004 iltapäivällä. Rautatientorilta alkoi 120 viesitinviejän 51,5 kilometrin taival, jonka osuudet olivat noin 400 metriä. Suurin osa kantajista oli tavallisia kansalaisia. Mukana oli toki myös joukko tunnettuja suomalaisia. Soihtuviestin aloitti nelinkertainen olympiavoittaja Lasse Viren. Pitkänsillan yli soihdun kantajana oli viestin vanhin kantaja Teuvo Paakkari, joka oli kantanut soihtua samalla osuudella jo vuonna 1952. Maratonmestari Veikko Karvonen toi olympiatulen Idols-tähti Antti Tuiskulle, joka kantoi soihtua Sibelius-monumentin luona. Senaatintorilla soihtua kantoi melonnan kaksinkertainen olympiavoittaja Yrjö Hietanen. Mannerheimintien eteläosalla soihtua veivät muiden muassa entinen ministeri Elisabeth Rehn, koomikko Krisse Salminen ja keihäänheiton maailmanmestari Kimmo Kinnunen. Linnanmäelle soidun kantoi kolminkertainen hiihdon olympiavittaja Marja-Liisa Kirvesniemi. Muita tunnettuja viestinviejiä olivat mm. näyttelijä Risto Kaskilahti, jääkiekkomestari Jari Kurri, nyrkkeilyn olympiamitalisti Arto Nilsson.
Helsingistä olympiatuli jatkoi matkaansa Moskovaan. Takaisin olympiatuli palasi Kreikkaan 9. heinäkuta ja sytytettiin 13. heinäkuuta kisojen avajaisissa. Avajaisissa stadionilla olympiatulen sytytti purjelautailun olympiakultamitalisti vuoden 1996 kisoista Nikolaos Kaklamanakis.
Mitalitaulukko.
Lihavoitu lukumäärä tarkoittaa kyseisen mitalin suurinta määrää.
Osallistujat.
Kaikki olympiakomiteat lähettivät edustajiaan kisoihin, aivan kuten Atlantan olympialaisissa vuonna 1996. Kisoissa nähtiin kaksi uutta olympiakomiteaa, kun Kiribati ja Itä-Timor lähettivät urheilijoitaan olympialaisiin ensimmäistä kertaa. Myös Afganistan osallistui jätettyään vuoden 2000 Sydneyn olympialaiset väliin. Jugoslavia oli vaihtanut nimensä Serbia ja Montenegroksi. Kaiken kaikkiaan osallistuvien valtioiden lukumäärä kasvoi 199:stä 202:een. Pienet numerot maiden nimien perässä tarkoittavat kyseisestä maasta osallistuneiden urheilijoiden lukumäärää.
Aiheesta muualla.
*


Kirjanpito.
Kirjanpito on tietojärjestelmä, jossa ylläpidetään tietoa yrityksen tai yhteisön taloudellisesta toiminnasta ja tilasta yksittäisen liiketapahtuman tarkkuudella. Kirjanpidolla tarkoitetaan myös tapahtumien kirjaamista kirjanpitoon ja muita siihen liittyviä toimintoja. Tärkeä osa kirjanpitoa on reskontra eli rekisteri, jolla seurataan ostovelkoja ja myyntisaamisia sekä niiden suorituksia.
Kirjanpito voi olla kokonaan käsin tehtyä, mutta nykyään se yleensä toteutetaan osittain tai kokonaan koneellisesti. Kirjanpidosta tuotetaan lakisääteisiä ja muita raportteja yrityksen tai yhteisön omaan sekä sen sidosryhmien tarpeisiin. Eräs kirjanpidon tärkeistä tehtävistä on yksityisten ja yrityksen varojen erillään pitäminen.
Kahdenkertainen kirjanpito.
Nuo kaksi asiaa ovat luonnollisesti aina yhtä suuret. Kahdenkertaisessa kirjanpidossa jokaisella tilillä on kaksi "puolta", debet ja kredit, vasen ja oikea. Jokainen tilitapahtuma kirjataan jonkin tilin debet-puolelle ja jonkin toisen tilin kredit-puolelle. Debet-puolelle kirjataan kaikki rahan käyttö ja Kredit-puolelle rahan lähde. Niinpä tulot kirjataan jonkin tulotilin kredit-puolelle ja kassatilin tai jonkin sitä vastaavan tilin debet-puolelle, menot taas jonkin kulutilin debet-puolelle ja kassatilin tai sitä vastaavan tilin kredit-puolelle.
Taseessa omaisuustileillä on kirjattuna pitkävaikutteiset menot, vielä myymätön vaihto-omaisuus sekä rahoitusomaisuus. Pääomatileillä, taseen Kredit-puolella on kirjattuna rahan lähteinä omistajien sjoitukset eli oma pääoma sekä velat ulkopuolisille ja lisäksi tilikauden voitto.
Konsernitilinpäätös Suomessa.
Suomessa kirjanpitolain kuudennessa luvussa on säädetty konsernien velvollisuudesta laatia "konsolidoitu" tilinpäätös, josta ilmenee koko konsernin yhteinen tulos. Esimerkiksi suomalaiset osakeyhtiöt julkistavat tilinpäätöksensä paitsi emoyhtiön, myös koko konsernin osalta.
Konsernitilinpäätöksen laatimisperiaatteet poikkeavat tavallisen tilinpäätöksen laatimisperiaatteista. Siinä eliminoidaan muun muassa saman konsernin yritysten väliset liiketapahtumat. Vuoden 2005 alusta pörssiyrityksissä otettiin käyttöön konsernitilinpäätöksen yhtenäistetyt kansainväliset laadintasäännöt, ns. IFRS ("International Financial Reporting Standards") IFRS-tilinpäätöksen tulee olla auktorisoidun tilintarkastajan tarkastama.


Tilinpäätös.
Tilinpäätös on tilikaudelta tehtävä laskelma, joka selvittää yrityksen tuloksen ja varallisuusaseman.
Sisältö.
Kirjanpitolain mukaan jokaisen kirjanpitovelvollisen on laadittava tilinpäätös, mutta rahoituslaskelma ja toimintakertomus vaaditaan vain suurilta yrityksiltä ja pörssiyhtiöiltä.
Lainsäädäntö ja säännökset.
Tilinpäätöksessä on huomioitava kirjanpitolaki ja -asetus, useat verotukseen vaikuttavat lait sekä osakeyhtiöillä myös osakeyhtiölaki. Näiden lisäksi Kirjanpitolautakunta (KILA) määrittää ohjeilla täsmennyksiä tilinpäätöksen tekemiseen. Euroopan unionin vuonna 2002 antaman lausunnon mukaan EU-jäsenmaiden listayhtiöiden tulee antaa konsernitilinpäätöksensä IFRS-sääntöjen mukaisesti vuodesta 2005 alkaen.
Laadinta.
Tilinpäätöksen laadinnassa on käytettävä suoriteperustetta. Kustakin tuloslaskelman ja taseen erästä on esitettävä vertailutieto edelliseltä tilikaudelta. Jos tuloslaskelman tai taseen erittelyä on muutettu, on vertailutietoa mahdollisuuksien mukaan oikaistava (esimerkiksi jos kyseessä on poikkeava tilikausi). Tilinpäätökseen kuuluvien asiakirjojen on oltava selkeitä ja tilinpäätöksen on muodostettava yhtenäinen kokonaisuus. Kirjanpitoasetuksessa on lisäksi säädetty tuloslaskelman ja taseen laatimisessa noudatettavista kaavoista, liitetiedoista sekä toimintakertomuksen tarkemmasta sisällöstä.


Osakeyhtiö (Suomi).
Osakeyhtiö (lyh. "oy", lyh. Suomessa "Ab", Ruotsissa "AB") on Suomen osakeyhtiölain määrittelemä yhtiömuoto, jossa omistajat ovat vastuussa toiminnasta sijoittamansa pääoman verran. Suomessa osakeyhtiöitä säädellään osakeyhtiölaissa. Yhtiöoikeus kuuluu oikeudenalojen systematiikassa kauppaoikeuden alaan.
Jokaisella osakeyhtiöllä on hallitus. Sen valitsee yhtiökokous, joka myös hyväksyy tilinpäätöksen. Osakeyhtiöllä tulee olla tilintarkastaja mikäli osakeyhtiön liiketoiminta saavuttaa tilintarkastuslain edellytykset. Muussa tapauksessa pienellä osakeyhtiöllä ei tarvitse olla tilintarkastajaa. Lisäksi yhtiöllä voi olla hallituksen toimielimenä toimiva toimitusjohtaja ja yhtiökokouksen valtaa yhtiökokousten välillä käyttävä hallintoneuvosto.
Osakeyhtiön perustamistoimet päättyvät sen merkitsemiseen kaupparekisteriin, jota ylläpitää Patentti- ja rekisterihallitus. Yhtiöstä tulee oikeushenkilö vasta rekisteröinnillä, sitä aikaisemmin tehdyistä toimista päätöksentekijät ovat itse vastuussa. Normaalisti yhtiö pyrkii tuottamaan voittoa, mutta yhtiöjärjestyksessä voidaan määrätä myös, että yhtiö ei tavoittele voittoa.
Osakeyhtiöt on jaettu julkisiin ja yksityisiin osakeyhtiöihin.
Yksityinen osakeyhtiö (oy).
Osakeyhtiön perustaminen vaatii osakepääomaa, joka yksityisen osakeyhtiön kohdalla on vähintään 2 500 euroa. Tätä ennen vaadittu pääoma oli 50 000 markkaa, euroaikana 8 000 euroa, johon se nostettiin 1. syyskuuta 1997 aiemmasta 15 000 markasta, eli noin 2 500 eurosta. Useaan kertaan pidennetyn siirtymäajan vuoksi läheskään kaikki vanhan lain mukaisen 15 000 markan osakepääoman omaavat yritykset eivät kuitenkaan olleet korottaneet osakepääomaansa vaikka siihen periaatteessa velvoittava laki oli muuttunut jo useita vuosia aiemmin.
Yksityisiä osakeyhtiöitä on huomattavasti enemmän kuin julkisia osakeyhtiöitä. Sellainen ei voi listautua pörssiin muuttumatta ensin julkiseksi osakeyhtiöksi, eivätkä sitä koske samat tiedonanto- ja muut velvollisuudet kuin julkista osakeyhtiötä. Lyhennettä "oy" vastaa englannissa lyhenne "Ltd." (Limited) tai amerikanenglannissa lyhenne "Inc." (Incorporated) ja ruotsissa "Ab" (Aktiebolag).
Julkinen osakeyhtiö (oyj).
Julkinen osakeyhtiö tarkoittaa yhtiötä, jonka osakkeilla saa käydä julkisesti kauppaa. Julkisen osakeyhtiön tulee julkaista osavuosi- ja vuosikatsaukset. Sen osakepääoman tulee olla vähintään 80 000 euroa. Sillä pitää olla toimitusjohtaja ja ainakin 3 hallituksen jäsentä. Kaikki suomalaiset pörssiyhtiöt ovat julkisia osakeyhtiöitä. Julkisen osakeyhtiön lyhenne on englanniksi "Plc" (Public Limited Company), ruotsiksi Suomessa "Abp" (Publikt aktiebolag) ja Ruotsissa "AB (publ)".
On myös julkisia osakeyhtiöitä, jotka eivät ole pörssissä kaupankäynnin kohteena, ja on mahdollista, että julkisen osakeyhtiön osakkeista vain osa on pörssissä kaupankäynnin kohteena.
Asunto-osakeyhtiö.
Asunto-osakeyhtiö on voittoa tavoittelematon asuntojen omistamiseen erikoistunut yhtiömuoto. Kukin osakkeenomistaja saa hallintaansa yhtiöjärjestyksessä määrätyt huoneistot. Hallintaoikeuden ulkopuolelle jäävästä yhtiön omaisuudesta (esimerkiksi piha ja rappukäytävät) osakkaat vastaavat yhdessä. Osakkailta kerätään yhtiövastiketta kulujen katteeksi. Asunto-osakeyhtiöitä koskevat osakeyhtiölaista vain tietyt pykälät; muuten niihin sovelletaan erityistä asunto-osakeyhtiölakia.
Osakeyhtiön purkaminen.
Osakeyhtiötä purettaessa on ratkaisevaa se, onko yhtiössä riittävästi varoja sen velkojen maksuun vai ei. Varojen riittäessä toimeenpannaan selvitystilamenettely. Mikäli varat huomataan riittämättömiksi, on yhtiö asetettava konkurssiin.
Heikko oma pääoma.
Yhtiön on tehtävä viipymättä rekisteri-ilmoitus, jos sen oma pääoma on negatiivinen tai julkisen yhtiön omapääoma on alle puolet osakepääomasta (Osakeyhtiölaki 2006/624 20. luku 23 §) ja kutsuttava koolle yhtiökokous yhtiön taloudellisen aseman parantamiseksi tai yhtiön asettamiseksi selvitystilaan. Selvitystilassa olevan yrityksen toiminnan jatkaminen on vaikeaa, koska lain 2006/624 22. luvun mukaan yhtiön hallitus ja johto voi joutua henkilökohtaiseen vastuuseen, mikäli se aiheuttaa osakkeenomistajille tai velkojille vahinkoa.
Selvitystila.
Yhtiön selvitystilan tarkoituksena on yhtiön varallisuusaseman selvittäminen, sen jälkeen yhtiön omaisuuden realisoiminen ja velkojen maksu. Tämän jälkeen mahdollisesti jäljellä olevat varat jaetaan osakkaille jako-osuuksien mukaisesti. Yhtiöjärjestyksessä voidaan määrätä varojen jakamisesta myös muulla tavalla, jolloin yhtiöjärjestys ratkaisee varojen jakotavan. Selvitystila ymmärretään puhekielessä usein virheellisesti konkurssiksi. Selvitystilasta seuraa kuitenkin konkurssi vain siinä tapauksessa, että yhtiössä ei purettaessa ole riittävästi varoja sen velkojen maksuun.
Yhtiön asettaa selvitystilaan yhtiökokous, kaupparekisteriviranomainen tai tuomioistuimen päätös. Kun selvitystila on vapaaehtoinen, sen aloittamisesta ja lopettamisesta päättää yhtiökokous 2/3 määräenemmistöllä osakeyhtiölain (OYL) 5:27:n mukaisesti. Rekisteriviranomainen määrää yhtiön selvitystilaan tai poistaa sen rekisteristä, mikäli: Yhtiöllä ei ole toimikelpoista hallitusta, yhtiöllä ei ole rekisteriin merkittyä edustajaa, tilinpäätösasiakirjoja ei ole viety rekisteröitäväksi vuoden kuluessa tilikauden päättymisestä tai yhtiö on asetettu konkurssiin, joka on rauennut varojen puutteeseen.
Selvitystilamenettely.
Uuden osakeyhtiölain mukaan selvitystila alkaa heti, kun sitä koskeva päätös on tehty ja selvitysmiehet valittu. Selvitystilan astuttua voimaan selvitysmiesten tulee hakea julkinen haaste yhtiön velkojille. Haaste velvoittaa velkojat ilmoittamaan saatavansa siinä mainittuun määräpäivään mennessä. Mikäli velkoja ei toimita ilmoitusta, saatavat raukeavat.
Vastuu.
Osakeyhtiössä osakkaat vastaavat vain sijoittamansa pääoman verran eikä vastuu ulotu osakkaiden henkilökohtaiseen omaisuuteen.
Käytännössä varsinkin pienten osakeyhtiöiden omistajaosakkaat joutuvat kuitenkin takaamaan yhtiönsä lainoja, eikä yhtiön perustamisvaiheessa yhtiömuodon valitsemista ole syytä perustaa velkavastuukysymyksille. Vahingonkorvausvastuun osalta tilanne on toinen.
Samaten konkurssin sattuessa yhtiön hallituksen jäsenet voivat joissakin tapauksissa joutua henkilökohtaiseen vastuuseen itse yhtiön hyväksi tekemistään veloista tai laillisesti takaamiensa tai omavelkaisesti takaamiensa yrityksen lainojen osalta.
Osakeyhtiön edut.
Osakeyhtiöllä on useita etuja verrattuna muihin yritys- ja omistamismuotoihin. Yksi tärkeimmistä eduista on mahdollisuus ajaa yhtiö konkurssiin ilman että yhtiön osakkaat menettävät henkilökohtaista omaisuuttaan. Tätä etua ei ole esimerkiksi yksityisellä elinkeinonharjoittajalla tai avoimen yhtiön yhtiömiehillä, jotka vastaavat konkurssista henkilökohtaisella omaisuudellaan.
Osakeyhtiöllä voi tulevaisuudessa olla muitakin etuja muihin omistamisen muotoihin verrattuna, mikäli perintöverotuksen uudistus astuu voimaan, jossa yritysten sukupolvenvaihdokselta poistuisi perintövero. Silloin kannattaisi perustaa osakeyhtiö, joka käytännöllisesti katsoen pelkästään hallinnoi omaisuutta, esimerkiksi osakkeiden muodossa. Sukupolvenvaihdoksen tullessa ajankohtaiseksi voisi koko osakesalkun siirtää jälkipolville verottomana. Periaatteessa voisi tällä menettelyllä siirtää kuinka suuren omaisuuden tahansa täysin verottomasti jälkipolvilleen. Tämä tietysti edellyttää sitä, että uusi laki astuu voimaan.


IPod.
iPod on Applen suunnittelema ja markkinoima kiintolevyllinen tai flash-muistillinen musiikkisoitin. Se pystyy toistamaan MP3-, WAV-, AAC/M4A-, AIFF- sekä Apple Lossless -äänitiedostoja, sekä tukee käyttäjän tekemiä soittolistoja. Viidennen sukupolven laitteet osaavat myös toistaa MPEG-4- ja Quicktime -videotiedostoja. Lisäksi iPodia voidaan käyttää ulkoisena kiintolevynä. Musiikin ja soittolistojen siirtämiseen tietokoneesta iPod-soittimeen käytetään Applen iTunes-musiikkiohjelmistoa, jolla käyttäjä voi myös kopioida CD-levyjä tietokoneelle ja luoda erilaisia soittolistoja. iTunesin lisäksi musiikin hallintaan voi käyttää muitakin ohjelmia, kuten esimerkiksi MediaMonkey tai YamiPod. iPodien kapasiteetti vaihtelee iPod shufflen 2 gigatavusta iPod classicin 160 gigatavuun. iPodeja on uudistettu monia kertoja sitten sen julkaisemisen. Uusin versio esiteltiin 20. syyskuuta 2010.
iPod on nykyään (2010) maailman ostetuin musiikkisoitin ja maailmanlaajuisesti sitä on myyty yli 260 miljoonaa kappaletta.
Ensimmäinen sukupolvi.
Alkuperäinen iPod julkaistiin lokakuussa 2001 5 gigatavun versiona. Kymmenen gigatavun versio julkaistiin maaliskuussa 2002 ja 20 gigatavun saman vuoden heinäkuussa.
Aluksi iPod oli vain Macintosh-yhteensopiva, mutta vuoden 2002 puolivälissä Apple Computer alkoi myydä myös Windows-yhteensopivaa versiota, samaan aikaan kun iPodin toinen sukupolvi tuotiin markkinoille. Tässä versiossa iPodin sisäinen kiintolevy oli alustettu FAT32-muotoon, HFS+-muodon sijaan.
iPodia, jonka sisäinen kiintolevy on formatoitu HFS+-muotoon, voidaan käyttää vain Macintosh-koneissa, koska Windows ei tunnista HFS+ -muotoisia kiintolevyjä. Macintosh-koneet kuitenkin osaavat käsitellä FAT32-muotoisia kiintolevyjä, joten niitä voidaan käyttää niin Macintosh- kuin PC-koneissakin. HFS+-tiedostojärjestelmästä on yleensä vain vähän hyötyä suhteessa FAT32:een, huomattavin etu saadaan silloin jos iPodia haluaa käyttää Macintosh-koneen käynnistyslevynä.
Toinen sukupolvi.
Toisen sukupolven iPod sisälsi ei-mekaanisen kosketusherkän vierityspyörän, mutta erosi kooltaan vain marginaalisesti edelliseen sukupolveen verrattuna. FireWire-portti oli edelleen laitteen päällä mutta suojan alla. Toiseen sukupolveen 5 gigatavun mallia ei koskaan tuotu markkinoille. Myyntipakkaus sisälsi vakiovarusteena kauko-ohjaimen ja säilytyskotelon. Toinen sukupolvi toi tullessaan myös virallisen tuen Windows-koneille Musicmatch Jukeboxin kautta. Mallin valmistus lopetettiin huhtikuussa 2003.
Kolmas sukupolvi.
Steve Jobs esitteli uuden "ultraohuen" iPod-sarjan 28. huhtikuuta 2003. Ohuus saavutettiin poistamalla edellisissä versiossa sijainnut FireWire-portti iPodin päältä. Uusi iPod sisälsi myös telakointiportin sekä telakointiaseman (vakiovarusteena kahdessa kalleimmassa mallissa). Telakointiaseman avulla iPodin lataaminen ja tiedostojen muokkaaminen onnistui samaan aikaan.
Aluksi uutta versiota myytiin 10, 15 ja 30 gigatavun malleina. Syyskuussa 2003 mallit korvattiin 10, 20 ja 40 gigatavun versioilla ja tammikuussa 2004 15, 20 ja 40 gigatavun versioilla. Samalla Apple julkisti myös uuden iPod minin, jossa oli 4 gigatavun kiintolevy.
Kolmannen sukupolven myötä iPodista valmistettiin vain yhtä versiota, joka oli sekä Macintosh- ja Windows-yhteensopiva. Uuden version myötä Applen iTunesia käytettiin tiedostojen hallitsemiseen myös Windows-koneilla. Aikaisemmin Windows-käyttäjien piti turvautua kolmannen osapuolen tiedostohallintaohjelmiin.
Neljäs sukupolvi.
Apple julkaisi neljännen sukupolven iPodin 19. kesäkuuta 2004. Uuden sukupolven parannukset ovat pidempi käyttöaika (n. 12 tuntia), click-wheel (iPod ministä), akun lataaminen USB:n kautta ja hinnan pudotus (tosin myyntipakkaus ei enää sisältänyt kauko-ohjainta tai telakointiasemaa). Koko ei kuitenkaan merkittävästi pienentynyt. Uusi iPod julkaistiin 20 ja 40 gigatavun versioina. Vuoden 2004 loppupuolella julkaistiin vielä iPod photo, jossa oli värinäyttö. iPod Photo tuki myös nimensä mukaisesti JPEG-muotoisia valokuvia, mutta siinä ei ollut videotoisto-ominaisuutta.
Apple julkaisi 11. tammikuuta 2005 iPod shufflen, Flash-muistia käyttävän näytöttömän iPodin. iPod shufflen hinnat olivat 512 megatavun muistilla varustettuna 79 € ja yhden gigatavun muistilla 108,99 €.
Apple julkaisi 7. syyskuuta 2005 iPod nanon ensimmäisen sukupolven, joka oli 0,69 senttimetriä ohut ja saatavilla yhden, kahden ja neljän gigatavun flash-muisteilla. Lisäksi se sisälsi 3,81 senttimetrin LCD-värinäytön. Nanoa sai sekä valkoisena että mustana. Nanosta puuttui FireWire-liitäntä. Yhden gigatavun iPod nanon suositushinta oli Suomessa (ilman pakollista teostomaksua) 159 €, kahden gigatavun nanon 209 € ja neljän gigatavun 269 €. iPod nano korvasi markkinoilla aikaisemmin myynnissä olleen iPod minin.
Viides sukupolvi.
Apple julkisti 12. lokakuuta 2005 ensimmäisen virallisesti videoita esittäneen iPod-mallin. Videotoisto oli aikaisemmin mahdollista vain iPodLinux-käyttöjärjestelmällä. Viidennen sukupolven myötä iPod mm. keveni, muuttui ulkonäöltään sirommaksi ja LCD-värinäytön kokoa kasvatettiin 6,35 senttimetriin eli 2,5 tuumaan. Valkoisen mallin lisäksi värivaihtoehdoksi esiteltiin musta. Kiintolevykapasiteetteina olivat 30 ja 60 Gt. Akkukestoksi luvattiin jopa 20 tuntia musiikkia kuunneltaessa, neljä (4) tuntia diaesityksiä ja kolme (3) tuntia videoita katsellessa.
Apple esitteli 12. syyskuuta 2006 päivitetyn viidennen sukupolven iPodin. Uudistuksia olivat 60 % kirkkaampi näyttö, pidempi akun kesto videota katsoessa, musiikin tauoton toisto sekä musiikin hakutoiminto. Mukana tulivat myös uudistetut kuulokkeet. Samaan aikaan esiteltiin päivitetyt toisen sukupolven iPod nano ja shuffle. Video iPodin uusia malleja olivat 30 Gt ja 80 Gt. Nanon uusissa malleissa on kapasiteettina 2 Gt, 4 Gt sekä 8 Gt, shufflen uudessa mallissa taas 1 Gt. Nykyään nanoa saa kuudella eri värillä.
Kuudes sukupolvi.
5. syyskuuta 2007 Apple julkisti kaksi uutta ja kaksi päivitettyä iPodia: iPod Shuffle johon on lisätty enemmän muistia, iPod nano joka on hieman aiempaa malliansa leveämpi koska se sisältää isomman värinäytön joka pystyy toistamaan nyt videoita, iPod classic josta on tehty kaksi päivitettyä mallia: 80 gigatavun malli ja 160 gigatavun malli, Apple myös korvasi iPod classicin hopealla värillä joka oli aikaisemmin valkoinen, ja iPod touch 8 gigatavua ja 16 gigatavua joka sisältää multitouch-kosketusnäytön jota käytetään myös iPhonessa. Vuonna 2008 iPod Classicin 80 ja 160 gigatavuiset mallit poistuivat myynnistä ja tilalle tuli 120 gigatavuinen versio. Tämän jälkeen 120 gigatavuiset muutettiin takaisin 160 gigatavuisiksi.
Kaiverrukset.
Joulukuussa 2002 Apple julkaisi rajoitetun määrän toisen sukupolven iPodeja, joko Madonnan, Tony Hawkin tai Beckin nimikirjoituksella taikka No Doubtin bändin logolla, kaiverrettuna laitteen taakse. Kaiverrus maksoi ylimääräiset 49 Yhdysvaltain dollaria. iPodeihin saa nykyään myös ilmaisen kaiverruksen.
U2 iPod.
Vuoden 2004 lokakuussa Apple esitteli erikoisversion neljännen sukupolven iPodista, jonka värimaailma oli otettu uusimmasta levystä ("How to Dismantle an Atomic Bomb"). Laitteen kuori oli musta, vierityspyörä punainen ja sen takapuolelle oli kaiverrettu bändin jäsenten nimikirjoitukset. Malli päivitettiin uusien viidennen sukupolven iPodien tultua markkinoille.
(PRODUCT) RED.
Lokakuussa 2006 Apple julkaisi punaisen version toisen sukupolven iPod nanoista ja 2007 kolmannen version iPod Shufflesta. Apple lahjoitti jokaisesta myydystä soittimesta 10 yhdysvaltain dollaria Afrikkaan taisteluun AIDSia vastaan. Tempaus on osa (PRODUCT) RED -kampanjaa, jonka vetäjinä toimivat U2-yhtyeen laulaja Bono ja Bobby Shiver.
Akku.
iPod sisälsi alun perin integroidun akun, jota ei suunniteltu vaihdettavaksi akun käyttöiän jälkeen. Apple ryhtyi kuitenkin asiakkaiden painostuksesta myöhemmin tarjoamaan palvelua, jossa iPod lähetetään Applelle huoltoon akun vaihtoa varten. Markkinoille ilmaantui myös muita yrittäjiä, jotka myivät iPodiin sopivia akkuja joko Applen tapaan vaihtopalveluna tai irrallaan asiakkaan itse tekemää akunvaihtoa varten. Internetissä on useita eri tahojen kirjoittamia ohjeita akun vaihtamiseksi.


Vihertikka.
Vihertikka ("Picus viridis") on tikkoihin kuuluva lintu.
Koko ja ulkonäkö.
Vihertikan höyhenpeite on pääosin vihreä. Se on selkäpuolelta tummempi, silmien ympäristö on musta ja päälaki on punainen. Koiraalla on punaista mustan viiksijuovan keskellä. Nokka ja jalat ovat harmaat. Se muistuttaa harmaapäätikkaa, mutta on kirkkaamman vihreä.
Täysikasvuisen vihertikan pituus on 30–35 cm, siipien kärkiväli on 45–51 cm ja paino on noin 200 grammaa.
Euroopan vanhin rengastettu vihertikka on ollut brittiläinen 15 vuoden ja 2 kuukauden ikäinen yksilö.
Levinneisyys.
Vihertikkaa tavataan pääosassa Eurooppaa ja läntistä Aasiaa. Suomessa se on erittäin harvinainen harhailija, sillä se on tavattu maasta vain 7 kertaa. Suuri osa vihertikkoina ilmoitetuista linnuista paljastuu myöhemmin harmaapäätikoiksi. Maailman populaation kooksi arvioidaan 920 000 – 2,9 miljoonaa yksilöä.
Elinympäristö.
Vihertikan tyypillistä elinympäristöä ovat harvahkot metsät. Lajia tavataan myös talousmetsissä, kunhan niissä on riittävästi vanhoja puita.
Lisääntyminen.
Vihertikka hakkaa oman pesäkolonsa yleensä lehtipuuhun ja munii sinne viidestä seitsemään munaa huhti–toukokuussa. Haudonta-aika on 15–17 päivää, molemmat emot hautovat. Samoin ne yhdessä hoitavat poikasiaan, jotka lähtevät pesästä lentokykyisinä 3–4 viikon iässä.
Ravinto.
Vihertikan pääasiallista ravintoa ovat muurahaiset, mutta se syö kaikkia puissa eläviä hyönteisiä.


Tikkalinnut.
Tikkalinnut ("Piciformes") on lintujen lahko.
Tikkalintuihin kuuluu luokittelusta riippuen 3–6 heimoa. Entinen seppien ("Capitonidae") heimo on nykyisin yhdistetty tukaanien ("Ramphastidae") heimoon. Uusimmissa lähteissä jakamarit ja laiskurit erotetaan tikkalinnuista omaan "Galbuliformes"-lahkoonsa.
Suomessa tavatut lajit.
Suomessa on tavattu yhdeksän tikkalintulajia, jotka kaikki kuuluvat tikkojen ("Picidae") heimoon. Viher- ja tammitikka ovat satunnaisvieraita, mutta muut kuuluvat maan vakituiseen pesimälajistoon.


Kampiakseli.
Kampiakseli (punainen), männät ja vauhtipyörä.
Kampiakseli on akseli, jossa osa akselista kiertää epäkeskisesti varsinaisen akselin ympäri ja tähän epäkeskiseen osaan on nivelöity "kampi" tai polttomoottoreiden yhteydessä kiertokanki. Kampiakseli on yleisin mekanismi, jolla suoraviivainen liike muutetaan pyöriväksi tai päinvastoin. Kampimekanismilla saadaan työntävä tai vetävä voima muutettua vääntömomentiksi.
Kampiakseli polttomoottorissa.
Polttomoottorissa kampiakseli on keskeinen osa, joka muuntaa kiertokankien välityksellä mäntien suoraviivaisen, edestakaisen liikkeen kiertoliikkeeksi. Moottorin tuottama mekaaninen teho otetaan yleensä käyttöön kampiakselilta.
Kampiakseli voidaan valmistaa valamalla tai takomalla ja joissakin erikoistapauksissa se kootaan erillisistä kappaleista. Kampiakseli voi olla umpiterästä tai osittain ontto. Kampiakseli on tuettu moottorin runkoon (sylinteriryhmään) runkolaakereilla, ja päittäissuunnassa sitä ohjaa erityinen päittäislaakeri. Kampiakselin sitä osaa, johon kiertokanki on laakeroitu, kutsutaan "kammentapiksi". Laakereina käytetään autonmoottoreissa jokseenkin poikkeuksetta liukulaakereita, mutta varsinkin 2-tahtimoottoreissa myös vierintälaakereita. Kampiakselissa on usein tasapainotuspainoja, joiden avulla "epämuotoisen" mutkikas akseli saadaan pyörimään värinättömästi. Kampiakselin toisessa päässä on vauhtipyörä ja vastakkaisessa päässä saattaa lisäksi olla värinänvaimennin.
Autonmoottorit tehdään yleensä useampisylinteriseksi, jolloin saavutetaan tasaisempi käynti. Kuitenkin useissa pienissä moottoreissa, kuten mopoissa ja puutarhakoneissa, saattaa olla vain yksi mäntä, jolloin tarvitaan suhteellisesti raskaampi vauhtipyörä, jotta männällä riittäisi voimaa palata alkuperäiseen asemaansa.
Mäntien lukumäärä ja sijoittelutapa toisiinsa sekä kampiakseliin nähden on eräs moottorityyppien lajitteluperuste. Tyyppejä ovat muun muassa rivimoottori, jossa kaikki männät ovat rivissä rinnakkain; V-moottori, jossa männät ovat kahdessa rivissä kampiakselin päästä katsottuna V:n muodossa ja vastakkaisten sylinterien kiertokanget kiinnittyvät samalle kammentapille; W-moottori, jossa männät ovat kolmessa tai useammassa rivissä; sekä vastaisku- eli bokserimoottori, jossa vastakkaisten sylinterien männät on laakeroitu omille kammentapeilleen ja liikkuvat vastakkaisiin suuntiin. Lentokoneiden moottorina aikoinaan vallitsevana olleessa tähtimoottorissa kampiakseli on keskellä moottoria ja männät sen ympärillä tähden muodossa.


Nokka-akseli.
Nokka-akseli on nykyään useimmiten sylinterinkannessa sijaitseva nelitahtisen polttomoottorin osa, joka kayttää venttiilikoneistoa.
Nokka-akselin sijainti.
Moottorit voidaan jakaa kahteen ryhmään nokka-akselin sijainnin perustella.
Toiminta.
Nokka-akselin käyttövoiman välittämiseksi on historian aikana ollut useita tapoja.
Nokka-akselin ohjaamat imu- ja pakoventtiilit mahdollistavat sylinterin palotilan kaasunvaihdon eri tahtien aikana. Yleensä nokka-akselin nokka ohjaa venttiilin karaa venttiilinnostajan (aikaisemmin keinuvivun) avulla.
Nokka-akseli avaa kunkin venttiilin kerran kahden kampikierroksen aikana, joten nokka-akseli pyörii puolella nopeudella kampiakseliin nähden. Nokka-akseleita voi olla rivimoottorissa korkeintaan kaksi kappaletta, V-mallin koneissa neljä. Mikäli käytetään kahta nokka-akselia sylinteriryhmää kohti (DOHC), toinen huolehtii pako- ja toinen imuventtiileiden käytöstä. (imu- ja pakonokka-akseli)
Nokan geometria.
Nokka-akselin nokan geometrialla ("profiililla") voidaan vaikuttaa venttiilien avautumisnopeuteen ja aukioloaikaan. Parantuneen kaasunvaihdon ansiosta moottorin teho lisääntyy, mutta tehohuippu usein siirtyy korkeamman kierrosluvun alueelle ja alakierrosten vääntömomentti vähenee.
Sarjatuotantomoottoreissa käytetään mahdollisimman tasapainoista nokkaa. Moottoreiden virittäjät koneistavat nokka-akselia siten, että nokan profiilia jyrkentämällä lisätään venttiilin avautumis- ja myös sulkeutumisnopeutta. Viritysosana saatavilla olevissa nokka-akseleissa on usein myös lisätty nokan huipun pituutta ts. venttiilien aukioloaikoja. Noston korkeutta voidaan harvoin lisätä merkittävästi, eikä suuremmasta nostosta usein ole kovinkaan suurta hyötyä, mikäli ei tehdä muutoksia sylinterikannen kanavistoon tai venttiileihin. Kiristyneet päästönormit ja toisaalta moottoritekniikan kehitys ovat johtaneet järjestelmiin, joissa venttiilien ajoitusta kyetään säätämään portaattomasti ajotilanteen mukaan. Yksi tällainen on Toyotan kehittämä VVT-i.
Nokan nostavan syrjän profiilin jyrkkyydellä on käytännön rajansa, joka johtuu ennen kaikkea venttiilikoneiston massahitausvoimista. Joskus nokan nostava syrjä on hieman lievemmin jyrkkä, kuin sulkeva syrjä, jolloin puhutaan epäsymmetrisestä nokasta.
Viritysmoottoreissa nokka-akselin nokan vastinpinta saatetaan korvata hyvin laakeroidulla rullalla (ns. rullanokka), jolla lievennetään kasvavien kiihtyvyyksien ja massahitausvoimien seurauksena syntyviä liian suuria pintapaineita, jotka johtaisivat poikkeuksellisen ennenaikaiseen kulumiseen ja välittömiin vaurioihin.
Kilpamoottoreissa venttiilikoneiston massahitausvoimia voidaan vähentää esimerkiksi valmistamalla venttiili ja jousilautanen kevyemmästä metallista, kuten titaanista. Vahvemmilla venttiilinjousilla tai tuplajousilla voidaan lisätä venttiilin sulkeutumisnopeutta, mutta ne lisäävät venttiilin ja venttiilikoneiston mekaanista rasitusta.
Venttiilien limitys – overlapping.
Koneistettua nokka-akselia käytettäessä on huomioitava ilmiö nimeltään overlapping, joka tarkoittaa imu- ja pakoventtiilin yhteistä aukioloaikaa.
Hyvin paljon viritetyissä koneissa overlap saattaa olla jopa kymmeniä asteita. Tällainen moottori toimii hyvin ainoastaan suurilla kierroksilla (yli 8000 kierrosta minuutissa). Tällöin myös tietyissä tilanteissa (esimerkiksi voimakas moottorijarrutus) menee huomattavasti palamatonta polttoainetta pakoputkistoon ja se näkyy voimakkaana liekkinä pakoputken päässä.


PW-5.
PW-5 laskeutumassa Nummelan kentälle 1997.
PW-5 purjelentokone kehitettiin ns. maailmanluokan koneeksi. Tarkoituksena oli saada aikaan halpa ja luotettava purjekone, joka laskisi purjelentoharrastuksen kustannuksia. Kone valittiin kilpailun perusteella ja sen suunnitteli puolalainen tehdas. Kone on myös valmistettu Puolassa, jolla on pitkät perinteet purjelentotoiminnassa.


Christopher Nolan.
Christopher Nolan (s. 30. heinäkuuta 1970) on Hollywoodissa vaikuttava brittiläinen elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja.
Nolanin ensimmäinen täyspitkä ohjaustyö "Memento" (2000) keräsi peräti 39 miljoonan dollarin lipputulot, vaikka tuotantokustannuksia kertyi vain viisi miljoonaa dollaria. Elokuva löytyy arvostetun The Internet Movie Databasen TOP 250 -listan kärkipäästä, ja elokuva toi Nolanille Oscar-ehdokkuuden käsikirjoituksesta yhdessä veljensä Jonathan Nolanin kanssa.
Suurmenestys oli myös norjalaiselokuva "Insomnian" Hollywood-versio vuonna 2002. Elokuva keräsi yli 110 miljoonan dollarin lipputulot, mutta jäi ilman Oscar-ehdokkuuksia. Tämän jälkeen Nolanille avautui tie ison budjetin elokuviin, kun hän sai luvan filmata uuden Batman-elokuvan. "Batman Begins" ilmestyi vuonna 2005. Nolan teki elokuvasta huomattavasti realistisemman, kuin aiemmat Batman-elokuvat ja menestys oli suuri. Elokuvan lipputulot kohosivat yli 370 miljoonaan dollariin, ja elokuva sai Oscar-ehdokkuuden kuvauksestaan. IMDB:n TOP 250 -listalta elokuva löytyy 100 parhaan joukosta. Nolanin ohjaustyö "The Prestige" (2006) löytyy myös TOP 250 -listalta.
"Batman Beginsin" jatko-osa "Yön ritari" sai ensi-iltansa heinäkuussa 2008. Elokuva oli saanut ennen ilmestymistään huomiota, kun elokuvassa Jokeria näytellyt Heath Ledger, Nolanin ystävä, kuoli lääkkeiden tahattomaan yliannostukseen vuonna 2008. Elokuvasta kasvoi uskomaton menestys ja se keräsi maailmanlaajuisesti yli miljardi dollaria ja sai Oscar-ehdokkuuksia. Siitä tuli Nolanin siihenastisen uran menestynein elokuva, sillä elokuvan arvostelutkin olivat pääosin hyviä.
Vuonna 2010 ensi-iltansa sai Inception, elokuva, jota Nolan oli työstänyt jo kymmenen vuoden ajan. Vuonna 2012 ilmestyi Nolanin ohjaaman Batman-trilogian päätösosa Yön ritarin paluu
Nolan käyttää mielellään samoja näyttelijöitä elokuvissaan. Muun muassa Christian Bale, Michael Caine, Tom Hardy, Marion Cotillard, Joseph Gordon-Levitt ja Cillian Murphy ovat esiintyneet useammassa Nolanin ohjaamassa elokuvassa. Tämän lisäksi Nolanin elokuviin on usein säveltänyt musiikin Hans Zimmer.


Methone.
Methone (väliaikainen nimi: "S/2004 S1") on Saturnuksen kuu, joka löydettiin Cassini-Huygens -luotaimen ottamista kuvista vuonna 2004. Methone kiertää Saturnusta 194 000 km:n etäisyydellä ja sen halkaisija on noin 3 km. Kuu sijaitsee Mimaksen ja Enceladuksen kiertoratojen välissä.
Kuun löytymisestä ilmoitettiin samaan aikaan kuin Pallenen (S/2004 S2) löytymisestä.


Pallene.
Pallene (väliaikainen nimi: "S/2004 S2") on Saturnuksen kuu, joka löydettiin Cassini-Huygens -luotaimen ottamista kuvista vuonna 2004. Pallene kiertää Saturnusta 211 000 km:n etäisyydellä ja sen halkaisija on noin 4 km. Kuu sijaitsee Mimaksen ja Enceladuksen kiertoratojen välissä.
Kuun löytymisestä ilmoitettiin samaan aikaan kuin Methonen (S/2004 S1) löytymisestä.


GSG 9.
GSG 9 der Bundespolizei () on Saksan rajavartiolaitoksen terrorisminvastainen erikoisyksikkö.
GSG 9 perustettiin vuoden 1972 kesäolympialaisten verilöylyn seurauksena. Olympialaisten yhteydessä syntyneessä panttivankitilanteessa tapettiin yksitoista Israelin olympiaedustajaa, mikä johtui osaltaan normaalin poliisin kykenemättömyydestä ratkaista tilanne.


Titan (kuu).
Titan on Saturnuksen suurin kuu. Sen löysi hollantilainen Christiaan Huygens 25. maaliskuuta 1655. Titan on halkaisijaltaan suurempi kuin Merkurius-planeetta, mutta massaltaan huomattavasti Merkuriusta pienempi. Titan on aurinkokunnan toiseksi suurin kuu Ganymedeksen jälkeen.
Titanissa on niin kylmä että muun muassa vesi on siellä pinnalla jäänä ja yksi "peruskallion" rakennusaine.
Titan on aurinkokunnan ainoa kuu, jolla on tiheä kaasukehä. Kaasukehä koostuu lähinnä typestä, metaanista ja etaanista, ja siinä oleva utu peittää kuun piirteet näkyvässä valossa alleen. Kaasukehä läpäisee silti tutka-aaltoja ja infrapunaa. Kaasukehä tekee mahdolliseksi sen, että Titanin pinnalla on joitain hiilivetyjärviä. Muuten Titanin pinnalla on vulkaanisia muodostumia, repeämälaaksoja, tuulen muokkaamia dyynejä ja viirumaisia muodostumia ja muutama kraatterikin.
Titania on tutkittu muun muassa Hubble-avaruusteleskoopilla ja Cassini-Huygens-luotainparilla.
Titan-kuu kiinnostaa tutkijoita erityisesti, koska sen uskotaan jossain määrin muistuttavan alkuaikojen Maata. Jopa elämän esiintymistä pidetään mahdollisena runsaan hiilivetyaineksen pohjalta.
Titanin geologia.
Kuuta peittää vesijään ja hiilivetyjään seos. Jäätä on kivinä. Jään seassa on hiekan tai saven karkeuksista mineraaliainesta. Pinnan lämpötila on Huygens-luotaimen mittausten perusteella arvioitu 93,8 kelvinin (noin −180 °C) lämpöiseksi.
Titanin kuori koostuu jäästä, jonka alla lienee kymmenien kilometrien paksuinen sula
kerros. Se on syntynyt Saturnuksen vuorovesivoimien aiheuttamasta kitkakuumennuksesta. Sieltä purkautuu "jäätulivuorissa" luultavasti ajoittain nestemäistä "laavaa" joka on veden ja ammoniakin seos. Laava syntyy radioaktiivisen hajoamisen aiheuttaman lämmitysvaikutuksen takia niin kuin Maassakin. Jäätulivuorten purkama laava lienee jäätä tiheämpää, ja vaatii ylimääräisen voimanlähteen, joka saattaa olla vuorovesi-ilmiö. Saturnuksen aiheuttamat vuorovesivoimat ovat Titanin pinnalla 400 kertaa suurempia kuin Kuun aiheuttamat Maassa.
Titanin pinta tunnetaan kokonaisuudessaan hyvin epätarkasti maasta otetuista kuvista ja Cassini-luotaimen ottamista kaukokuvista. Cassinin tutkan keila on niin kapea, että
yhdellä ohituksella ei pystytä kartoittamaan suuria alueita kerrallaan.
Ennen Cassini-luotaimen tutkimuksia veikkailtiin, että merkittävimmät Titanin pinnan piirteet olisivat törmäyskraattereita ja vastaavia muodostumia, niin kuin Maan Kuussa. Mutta Titanista löytyikin yllättäen enemmän Maan geologisia ja pinnanmuotoja muistuttavia piirteitä.
Titanista otetuissa kuvissa näkyy vain muutama meteoriittikraatteri, koska pinta uusiutuu niin nopeasti.
Titanin pinnasta otetuissa infrapunakuvissa erottuu tummia tasankoja ja vaaleita vulkaanisia alueita, joista tunnetuin on Xanadu. Xanadussa on monenlaista maastoa, muun muassa halkeamia. Vaaleiden alueiden oletetaan olevan hieman tummempia alueita ylempänä. Päiväntasaajalla olevat laajat tummat alueet tulkittiin ennen meriksi, mutta nykytiedon mukaan ne ovat hiilivetyhiekasta ja -pölystä syntyneitä dyynikenttiä. Päiväntasaajan suurta, tummaa kuivaa aluetta kutsutaan nimellä Shangri-La.
Pinnalta erottuu Venuksen tuliperäisiä "pannukakkuja" muistuttavia vaaleita, pyöreitä kupoleita. On myös löydetty vaalea, ehkä metaanilumen peittämä vuoristo, joka on luultavasti syntynyt kahden "mannerlaatan" puristuessa toistaan vasten. Erään näkemyksen mukaan Titanin vuoret syntyivät, kun se kutistui.
Erityyppisten alueiden rajalla, rantaviivalla, leviää paikoin joenuomia ja suistoja muistuttavia maastonpiirteitä.
Lisäksi pinnalla on tummia lyhyitä kanavanpätkiä, joiden muodostumista metaanilähteistä pidetään todennäköisempänä alkuperänä kuin metaanisateita. Vaaleat harjanteet ovat ehkä pinnan läpi purkautunutta vesijäätä.
Titanin pinta on melko tasainen, korkeusvaihtelu lienee korkeintaan kilometrin-parin luokkaa.
Titanin hiilivetyjärvet ovat lähempänä napaseutuja. Cassini-luotain havaitsi Titanin pinnalla useita metaanijärviä, joista yksi on nimetty Suomessa sijaitsevan Koitere-järven mukaan. Järvi on noin 70 kilometriä pitkä. Titanin suurin järvi saattaa olla osin tutkalla kartoitettu Krakenin meri.
Titanin kaasukehä.
Titanin kaasukehän löysi Gerard Kuiper vuonna 1944. Kaasukehä koostuu typestä, metaanista ja vähäisessä määrin joistakin muista aineista kuten etaanista.
Alle 160 kilometrin korkeudessa stratosfäärissä typpeä ja metaania on kumpaakin yhtä paljon. Troposfäärissä metaanin määrä kasvaa tasaisesti alaspäin mennessä. Kahdenkymmenen kilometrin korkeudella on metaanipilviä ja pinnan tuntumassa leijuu metaanin lisäksi myös etaanisumua.
Titanin kaasukehässä on typpeä 98,4 %, 1,6 % metaania ja jälkiä muista yksinkertaisista hiilivedystä. Etaani ja asetyleeni tekevät kaasukehästä utuisen ja kellertävän.
Paine Titanin typpi-metaanikehässä on pinnalla noin 1,5 bar, missä lämpötila on 94 K eli −179 °C.
Pohjoisnavan yllä on noin 40 km:n korkeudessa
luultavasti metaani- tai etaanikiteistä koostuvia pilviä pienellä alueella, Titanin troposfäärin ylärajalla.
Metaanijääpilviä lienee alempana, yli 15 km:n korkeudessa, 10 % Titanin pinnasta peittyy noin 20 km:n korkeudessa oleviin pilviin.
Titanissa on stratosfääri 45–280 km:n korkeudessa, jossa lämpötila nousee noin 80 kelvinistä 180 kelviniin. Siellä on etaani-asetyleeniutua.
Hyvin ohuessa mesosfäärissä noin 180–600 km:n korkeudessa lämpötila taas laskee.
Noin 30–55 km:n korkeudessa lämpötila on tasainen. Yli 60 km:n korkeudessa lämpötila alkaa kasvaa. Paine on siellä noin 0,05 bar. 20 km:n korkeudessa on 0,5 bar.
Titanin kaasukehää lämmittävän kasvihuoneilmiön vaikutuksen lasketaan olevan noin 12 °C, mikä on pienempi kuin Venuksessa (n. 96 % hiilidioksidia) ja Maassa (vesihöyryä n. 1,25 % ja hiilidioksidia n. 0,04 %), mutta suurempi kuin Marsissa (n. 95 % hiilidioksidia). Sitä aiheuttaa mm. metaani (n. 1,4 %) ja vety (n. 0,1 - 0,2 %). Kasvihuoneilmiö saadaan laskemalla lämpötila albedon 0,21 perusteella ja vertaamalla sitä havaittuun lämpötilaan. Poikkeaman aiheuttaa Titaanin monimutkainen anti-kasvihuoneilmiö.
Titanin tutkiminen.
Maanpäällisillä kaukoputkilla on nähty Titanin pinnan värivaihtelut. Luotaimet Voyager 1 ja Voyager 2 1970- ja 1980-luvulla tutkivat ohikulkumatkallaan Titanin ilmakehää.
Cassini-Huygens-luotain saapui Saturnusta kiertävälle radalle heinäkuussa 2004. Cassini tutkii Saturnusta, sen renkaita ja kuita sekä erityisesti Titania mm. tutkalla. Huygens-luotain suunniteltiin yksinomaan Titanin tutkimiseen. Cassini lähetti sen kohti Titania 25. joulukuuta 2004. Luotain laskeutui onnistuneesti Titanin pinnalle 14. tammikuuta 2005. Huygens tutki pudotessaan mm. ilmakehän koostumusta. Se selvisi laskeutumisesta ja pystyi lähettämään takaisin tietoa Titanin pinnan olosuhteista.
Ilmakehän tuulia pyrittiin havaitsemaan mittaamalla tarkasti Huygensin laskeutumista. Maapallon laajuinen radioteleskooppien havaintoverkko seurasi luotaimen lähettämää merkkisignaalia. Pitkäkantainterferometrialla yhdistetyistä suuntamittauksista luotaimen reitti onnistuttiin määrittämään kilometrin tarkkuudella.


Mafia.
Mafia, tunnettu myös nimellä "Cosa nostra" (), on Sisiliassa perustettu salaseura ja rikollisjärjestö, joka nykyisin toimii erityisesti Italiassa ja Yhdysvalloissa. Mafia on kuulunut 1930-luvulta lähtien maailman suurimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin rikollisjärjestöihin ja on tänä päivänäkin maailman järjestäytynein ja voimakkain rikollisorganisaatio. Yhdysvaltain ja Sisilian mafialla on samankaltainen perusrakenne, mutta ne ovat erillisiä järjestöjä, joiden välillä on ainoastaan verisukulaisuuteen ja liiketoimintaan liittyviä siteitä.
Nimitystä mafia käytetään yleisesti muistakin rikollisjärjestöistä, esimerkiksi Venäjän mafiasta, vaikka niillä ei olisi mitään tekemistä alkuperäisen Mafian kanssa.
Mafia organisaationa.
Mafian toiminta muistuttaa salaseuroja. Mafiassa jäsenet vannovat noudattavansa omertàta, jonka käyttäytymissäännöstö vaatii esimerkiksi vaikenemaan poliisikuulusteluissa. Mafian jäsentä kutsutaan "mafiosoksi" tai mafian sisällä "kunnian mieheksi". Mafian jäsenet ovat usein lähtöisin köyhistä oloista, koska mafiaan liittyminen on tarjonnut heille mahdollisuuden saada turvapaikka ja menestystä elämässä. Mafia saattaa myös palkita uskollisia jäseniään esimerkiksi hankkimalla heille hyväpalkkaisen työpaikan. Mafiasta ei voi erota, ja kaikille jäsenille sääntöjen rikkomisesta seuraa poikkeuksetta kuolema. Luopioksi alkanut mafioso eli "pentito" joutuu usein salamurhan uhriksi, ja toisinaan mafia saattaa kostaa myös ilmiantajan hyvinkin etäisille sukulaisille, vaikka nämä eivät olisi olleet edes tietoisia rikollisen sukulaisensa olemassaolostakaan puhumattakaan, että olisivat pystyneet vaikuttamaan tämän tekemisiin.
Italiassa Mafia on järjestäytynyt perhekunnittain ”klaaneiksi”, joiden välinen kilpailu on toisinaan huipentunut väkivaltaisiin ”mafiasotiin”. Klaaneissa vallitsee tiukka hierarkkinen arvojärjestys, jossa tavallinen rivijäsen on ”sotilas” ja noin kymmenen sotilaan päämies on ”kapteeni”. Toisinaan myös tavallisella sotilaalla voi olla alaisuudessaan kymmenien mafiaan kuulumattomien pikkurikollisten joukkio. Italialaisen Mafian "de facto" päällikkö on "capo di tutti capi" eli ”päälliköiden päällikkö”, joista viimeisin tunnettu oli vuonna 2006 pidätetty Bernardo Provenzano. Provenzano on tyypillinen esimerkki julkisuutta välttelevistä mafiapäälliköistä, sillä hän onnistui piileskelemään viranomaisilta 34 vuoden ajan. Muiden valtioiden mafioissa "capo di tutti capin" asemaa ei ole olemassa, minkä takia niiden toiminta on paljon hajanaisempaa ja löyhemmin organisoitua kuin Italian mafiassa. Yhdysvaltain mafian johdossa ovat Bonnanon, Colombon, Genovesen, Gambinon ja Lucchesen mafiasuvut eli niin sanotut viisi perhettä.
Mafian toiminta perustuu hyvin organisoituun järjestäytyneeseen rikollisuuteen, ja nykyisin se ansaitsee suurimman osan tuloistaan koronkiskonnalla, osakekaupoilla, uhkapeleillä, huumekaupalla ja prostituutiolla. Mafia on ollut Italiassa ”valtio valtiossa”, koska se on osallistunut poliittiseen päätöksentekoon ja hankkinut omaisuutta kavaltamalla rahaa maan hallitukselta ja Euroopan unionilta. Italiassa mafian vaikutusvaltaisuus johtuu pitkälti siitä, että Italian hallitus vähätteli mafian toiminnan laajuutta 1980-luvun alkupuolelle saakka. Italiassa Mafian veljesjärjestöjä ovat Calabrian maakunnan "’Ndrangheta", Apulian seudun "Sacra Corona Unita" ja Napolin seudun "Camorra". Toisinaan käsitettä mafia käytetään yleisnimenä Italian järjestäytyneelle rikollisuudelle tai järjestäytyneelle rikollisuudelle yleensä.
Yhdysvalloissa mafia on kontrolloinut arvokiinteistöjä, häirinnyt liittovaltion poliisin toimintaa ja hankkinut tuloja laittomasti Las Vegasin kasinoiden kautta. Mafiosot ovat lahjoneet poliisipäälliköitä ja hallituksen virkamiehiä, jotta nämä eivät osallistuisi mafian vastaiseen toimintaan. Yhdysvaltain mafian toiminta on keskittynyt New Yorkin, Philadelphian, Detroitin ja Chicagon kaupunkeihin. Vuonna 1986 yhdysvaltalaiset viranomaiset julkaisivat raportin, jonka mukaan Yhdysvaltain mafiaan kuuluu arviolta 1 700 jäsentä ja tuhansia yhteistyökumppaneita.
Varhaiset vaiheet.
Mafian on tiedetty olleen lähtöisin Sisilian saarelta, mutta sen tarkka alkuperä on yhä hämärän peitossa. Useimpien kriminologien hyväksymän tulkinnan mukaan mafia on saanut alkunsa suurmaanomistajien yksityisistä suojelujoukoista ja Palermon järjestäytyneestä rikollisuudesta.
Eräiden vahvistamattomien myyttien mukaan mafian historia ulottuisi keskiajalle asti, mutta käytännössä mafian toiminnasta on todisteita alkaen vuodesta 1860, jolloin Molempain Sisiliain kuningaskunta kaatui ja saarta alkoi hallita yhdistyneen Italian ensimmäinen kuningas Viktor Emanuel II. Ensimmäinen tunnettu Italian parlamentille tehty raportti mafian toiminnasta on peräisin vuodelta 1876. Ensimmäiset mafiosot olivat rikollisten sijasta palkkasotilaita, jotka suostuivat suojelemaan Sisilian aateliston suurtiloja rahallista korvausta vastaan. Vuoden 1860 jälkeen Sisilia kuitenkin joutui vuosikausiksi sekasorron valtaan, jolloin myös palkkasotilaat alkoivat osallistua rikolliseen toimintaan ja heistä muodostui rikollisjärjestö nimeltä "Cosa nostra".
1930-luvulla Italian fasistinen diktaattori Benito Mussolini käynnisti järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen kampanjan, jolloin Sisilian prefektille Cesare Morille myönnettiin valtuudet hävittää mafian kaikki toiminta Sisiliassa. Poikkeuslakien nojalla Mori määräsi Sisilian poliisin ja fasistipuolue "Partito Nazionale Fascistan" puolisotilaallisten järjestöjen jäsenet tekemään kotietsintöjä mafiosoiksi epäiltyjen rikollisten asuntoihin ja hankkimaan heiltä tietoja mafian toiminnasta. 1. tammikuuta 1926 Sisilian poliisivoimat miehittivät Gangin kaupungin, joka oli ollut aikaisemmin yksi mafian tärkeimmistä toimipaikoista Sisiliassa. Fasistit pidättivät tuhansia mafiosoja ja järjestivät heille oikeudenkäyntejä, joissa syyllisiksi todetut rikolliset tuomittiin kuolemaan tai vankeuteen. 16. heinäkuuta 1929 Mussolini ilmoitti kampanjan päättyneen ja Mori julistettiin kansallissankariksi. Fasistit luulivat kukistaneensa mafian lopullisesti, mutta todellisuudessa suuri joukko mafiosoja pakeni Atlantin valtameren toiselle puolelle Yhdysvaltoihin.
Italian mafiasota.
1970-luvulla Sisilian mafian klaanien päälliköt alkoivat taistella keskenään vallasta, mikä lopulta johti 23. toukokuuta 1981 vaikutusvaltaisen mafioso Stefano Bontaden salamurhaan. Kaksi viikkoa Bontaden kuoleman jälkeen hänen liittolaisensa Salvatore Inzerillo joutui mafiapäällikkö Salvatore Riinalle työskentelevän palkkamurhaaja Giuseppe Grecon murhaamaksi. Bontaden ja Inzerillon salamurhat käynnistivät vuosien 1981 ja 1983 välisenä aikana Sisiliassa käydyn mafiasodan, jossa tapettiin mahdollisesti jopa satoja mafiosoja. Mafiosojen värväämien palkkamurhaajien uhreista tunnetuimpiin kuuluivat viranomaisten etsintäkuuluttama palkkatappaja Filippo Marchese ja Sisilian mafianeuvoston jäsen Rosario Riccobono. Sisilian mafiaklaanit heikentyivät suuresti, poikkeuksena Salvatore Riinan rikollisjärjestö, josta oli tullut vuoteen 1983 mennessä Sisilian vaikutusvaltaisin mafiaklaani.
Vuoden 1978 aikoihin Salvatore Riina julisti Italian valtion vastaisen sodan ja alkoi järjestää italialaisten viranomaisten salamurhia. Riina määräsi tapettaviksi useita italialaisia poliisipäälliköitä, lakimiehiä, tuomareita ja poliitikkoja, kuten karabinieerien kenraali Carlo Alberto Dalla Chiesa, Palermon poliisipäällikkö Boris Guiliano, asianajaja Rocco Chinnici, tuomari Cesare Terranova ja Italian kommunistisen puolueen puheenjohtaja Pio La Torre. Vuonna 1983 italialaiset poliisit kuitenkin pidättivät mafioso Tommaso Buscettan, joka alkoi ensimmäisenä Italian mafian jäsenenä luopioksi eli "pentitoksi". Hänen tietojensa avulla italialaiset viranomaiset aloittivat vuosien 1986 ja 1987 välisenä aikana käydyn pitkän oikeudenkäynnin, jossa syytettyinä olleesta 474 mafiososta peräti 360 tuomittiin vankeuteen vakavista rikoksista. Jo muutaman vuoden päästä suurin osa syytetyistä oli kuitenkin jouduttu päästämään vapaaksi.
Nykyaika.
Vuonna 1992 Salvatore Riinan alaisuudessa työskennelleet salamurhaajat tappoivat kaukolaukaistuilla dynamiittipanoksilla tuomari Giovanni Falconen ja myöhemmin hänen työtoverinsa Paolo Borsellinon, jotka olivat kuuluneet 1980-luvun loppupuolen suuren mafiaoikeudenkäynnin pääjärjestelijöihin. Falconen ja Borselinon murhat herättivät suurta järkytystä italialaisten keskuudessa, ja Italian hallitus käynnisti uuden kampanjan mafian nujertamiseksi. 15. tammikuuta 1992 Italian poliisi sai nimettömän vihjeen, jonka ansiosta Riina pidätettiin Palermossa. Hänet tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen syytettynä yli sadasta murhasta ja hänet siirrettiin huippuvartioituun vankilaan, jotta hän ei voisi johtaa mafiaa kalterien takana. Uudeksi mafian päälliköksi valittiin aikoinaan mafioso Luciano Liggiolle palkkamurhaajana työskennellyt Bernardo Provenzano, joka pidätettiin 11. huhtikuuta 2006. Huolimatta Provenzanon pidätyksestä, Italian mafia on edelleen vahva organisaatio. Provenzanon seuraajan uskotaan olleen vuodesta 1993 etsintäkuulutettuna ollut Matteo Messina Denaro.
16. joulukuuta 2008 Italian poliisi pidätti suuroperaatiossa sata ihmistä Sisiliassa ja Toscanassa epäiltynä Cosa nostran uudelleen järjestämisestä.
Joulukuussa 2009 Italian pääministeri Silvio Berlusconi lupasi kukistaa mafian vuoteen 2013 mennessä. Tätä ennen vuonna 2009 Italiassa olikin tehty suuria mafiapidätyksiä vuodesta 2008.
Italiassa mafian toimintaan sisältyy huumekauppa, uhkapelit, ihmiskauppa ja rakennusteollisuuden rahanpesu ja laittomat investoinnit. Mafialla on yhteyksiä Italian poliittisiin puolueisiin. Tuottoisin liiketoiminta on huumebisnes. Suuria ovat myös koronkiskonta, suojelurahat, asekauppa, prostituutio ja rakennusala.
Nousu.
Yhdysvaltain mafia alkoi 1880-luvulla rikollisjärjestönä nimeltä Musta käsi, jonka jäsenet olivat Yhdysvaltoihin muuttaneita italialaisia siirtolaisia. Musta käsi toimi amerikanitalialaisten asuttamissa kortteleissa New Yorkissa, New Orleansissa, Chicagossa ja San Franciscossa. Rikollisjärjestön jäsenet lähettivät italialaisille siirtolaisille uhkauskirjeitä, joissa heitä uhkailtiin kidnappauksella, pahoinpitelyllä, tuhopoltolla tai murhalla, ellei uhri maksaisi kiristäjille lunnasrahoja. Yksi tunnetuimmista Mustan käden jäsenistä oli sisilialaissyntyinen, yli 60 murhasta epäilty Ignazio Saietta, joka oli myös 1900-luvun ensimmäisiä yhdysvaltalaisia mafiapäälliköitä. 1920-luvulla Mustassa kädessä vallan ottivat Yhdysvaltoihin muuttaneet sisilialaiset mafiosot, jotka olivat Mussolinin mafiavainojen vuoksi muuttaneet kotisaareltaan Yhdysvaltoihin. 1920-luvun puoliväliin mennessä Musta käsi oli käytännössä lakannut ja sen tilalle oli muodostunut amerikanitalialaisten Yhdysvaltain mafia, joka rikastui ja saavutti jalansijaa prostituutiolla, uhkapeleillä ja pankkiryöstöillä
Vuonna 1919 presidentti Woodrow Wilsonin säätämä alkoholin kieltolaki oli pääsyy mafian nousuun Yhdysvalloissa. Mafia hankki varallisuutta salakuljettamalla ja myymällä laittomasti valmistettuja alkoholijuomia. Yksi vaikutusvaltaisimmista kieltolain aikaisista mafiapäälliköistä oli rikollissyndikaatti Chicago Outfitin johtaja Al Capone. Caponen rikolliset liiketoimet ulottuivat hänen toimipaikkansa Chicagon ohella myös Los Angelesiin ja Miamiin. Vuoteen 1930 mennessä Chicago Outfit oli käytännössä saavuttanut monopolin Chicagon rikollisuudessa, mutta vuonna 1931 veronkierrosta syytetty Capone tuomittiin vankilaan. Caponen vangitsemisen avainhenkilöitä oli Yhdysvaltain valtiovarainministeriön agentti Eliot Ness. Capone pääsi vankilasta jälkeen vuonna 1939, mutta hänen liiketoimensa olivat ehtineet lakata ja heikentynyt Chicago Outfit menetti vaikutusvaltansa. Vuonna 1933 presidentti Franklin D. Roosevelt lopetti kieltolain ja mafia sulki laittomat panimonsa Yhdysvalloissa, mutta siitä oli jo ehtinyt tulla Yhdysvaltain vaikutusvaltaisin rikollisjärjestö.
Vuonna 1929 Yhdysvalloissa alkanut suuri lama synnytti Yhdysvalloissa köyhyyttä, mutta mafia hyötyi maan kehnosta taloustilanteesta, koska se hankki uusia jäseniä köyhtyneistä yhdysvaltalaisista. New Yorkissa kilpailevat mafiapäälliköt Joe Masseria ja Salvatore Maranzano aloittivat mafiasodan, jossa molemmat osapuolet kamppailivat Yhdysvaltain itärannikon rikollisuuden hallinnasta. Vuonna 1931 Masseria ja Maranzano eliminoivat toisensa, ja New Yorkin mafiaklaaneista muodostuivat Bonnanon, Colombon, Genovesen, Gambinon ja Lucchesen viisi perhettä. Charles Luciano ja Meyer Lansky perustivat kansallisen rikossyndikaatin, jonka kautta mafia valvoi koko Yhdysvaltain järjestäytyneen rikollisuuden toimintaa. Lansky myös perusti Benjamin Siegelin kanssa Murder, Inc. -nimisen rikollisjärjestön, joka oli erikoistunut palkkamurhiin. Yhdysvaltalaiset viranomaiset vangitsivat Lucianon ja tuomitsivat hänet vankeuteen, mutta toisen maailmansodan aikana vuonna 1943 luvattiin päästää pois vankilasta, jotta hän loisi yhdysvaltalaisille sotilaille yhteyksiä Sisilian vastarintaliikkeeseen. Luciano teki yhteistyötä liittoutuneiden kanssa ja sodan päätyttyä hänet päästettiin vapaaksi vuonna 1946, mutta hän elvytti mafian sodasta kärsineessä Italiassa.
Toisen maailmansodan jälkeen.
Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen Luciano alkoi Korsikan mafian avustuksella organisoida heroiinin salakuljetusta Turkista Ranskaan. Kun Turkki aloitti huumausaineiden vastaisen kampanjan, Luciano ja Korsikan mafia siirsivät toimintaansa Kaakkois-Aasiaan. 1950-luvulla Luciano ja hänen pitkäaikainen liittolaisensa Lansky yrittivät myös tehdä mafiasta vaikutusvaltaisen Latinalaisessa Amerikassa hankkimalla tuloja Kuuban pääkaupunki Havannaan perustuista kasinoista ja hotelleista. Kuuban presidentti Fulgencio Batista teki yhteistyötä mafiosojen kanssa, kunnes Fidel Castron johtamien 26. heinäkuuta -liikkeen vallankumouksellisten valtaannousu aiheutti yhdysvaltalaisten omistuksessa olleiden kasinoiden ja hotellien sulkemisen. Kuuban vallankumouksen jälkeen Luciano siirtyi johtamaan mafian toimintaa Italiassa ja Lansky palasi takaisin Yhdysvaltoihin.
Vuonna 1957 mafiapäällikkö Joseph Barbara järjesti arviolta sadan yhdysvaltalaisen, kanadalaisen ja italialaisten mafioson tapaamisen Apalachin kaupungissa New Yorkissa. Mafiosojen kokous kuitenkin herätti yhdysvaltalaisten viranomaisten huomion ja FBI pidätti jopa 60 korkea-arvoista mafiapäällikköä. Ennen Apalachin kokousta FBI:n pitkäaikainen johtaja J. Edgar Hoover oli kiistänyt jyrkästi mafian olemassaolon Yhdysvalloissa, ja tapauksen on katsottu aloittaneen nykyisen järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen taistelun Yhdysvalloissa. Ensimmäinen mafian olemassaolon Yhdysvalloissa tunnustanut mafioso oli Joe Valachi, joka vuonna 1963 kertoi viranomaisille runsaasti arvokkaita tietoja Yhdysvaltain mafian jäsenistä ja toiminnasta. Genovesen mafiaperheen päällikkö Vito Genovese lupasi 100 000 Yhdysvaltain dollarin palkkion Valachin tappajalle, mutta silti Valachi kuoli rauhallisesti vankilassa vuonna 1971.
Nykyaika.
2000-luvulla Yhdysvaltain mafiaa hallitsevimmista viidestä perheestä Gambinon ja Lucchesen perheet ovat hieman heikentyneet poliisin kanssa yhteistyötä tehneiden entisien jäsenien ja sisäisten riitojen takia, mutta Colombon perhe on hankkimassa lisää vaikutusvaltaa. Yhdysvaltain oikeusministeriön julkaiseman raportin mukaan mafia on yhä suurin Yhdysvalloissa toimiva järjestäytynyt rikollisjärjestö ja amerikkalaisitalialaisten mafia on vieläkin erittäin voimakas. 1990-luvulla Yhdysvaltain hallitus pyrki järjestelmällisesti kaatamaan mafiaa ja sai sen hetkellisesti heikommaksi. Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen Yhdysvaltain hallitus joutui kuitenkin siirtämään voimavaransa Afganistaniin ja tämän ansiosta mafia vahvistui jälleen suhteellisen nopeasti.
Tällä hetkellä Genovesen mafiaperhe on koko Yhdysvaltain hallitsevin, vaikutusvaltaisin ja järjestäytynein rikollisjärjestö.
Populaarikulttuurissa.
Yhtenä maailman vaikutusvaltaisimmista rikollisjärjestöistä mafia on esiintynyt monissa elokuvissa, kirjoissa ja videopeleissä. Yhdysvaltalaisessa populaarikulttuurissa mafia tuli tunnetuksi amerikanitalialaisen kirjailija Mario Puzon rikosromaanista "Kummisetä", jossa seurataan Vito Corleonen johtaman kuvitteellisen rikollissuvun Corleonen perheen vaiheita. Romaani oli maailmanlaajuinen myyntimenestys ja popularisoi yhdysvaltalaisen yleisön keskuudessa monia tunnettuja mafiakäsitteitä. Elokuvaohjaaja Francis Ford Coppola teki "Kummisedän" pohjalta vuonna 1972 ilmestyneen samannimisen rikoselokuvan, joka palkittiin kolmella Oscar-palkinnolla. Elokuvalle tehtiin myös kaksi jatko-osaa, "Kummisetä osa II" ja "Kummisetä osa III".
Mafia on olennaisesti esillä myös Sergio Leonen rikoselokuvassa "Suuri gangsterisota", joka kertoo juutalaissyntyisistä gangstereista Brooklynin slummikortteleissa. Mafiaa on kuvattu myös humoristisella tavalla komediallisissa rikoselokuvissa, joista tunnetuimpia esimerkkejä ovat John Hustonin "Prizzin kunnia" sekä Harold Ramisin "Terapian tarpeessa" ja "Jatkoterapian tarpeessa". Romanttisen komedian lajityyppiä mafiasta edustaa Jonathan Dammen ohjaama "Gangsterin heila". Mafiaviittauksia on myös Sydney Pollackin ohjaamassa "Firmassa". Mafia esiintyy supersankarielokuville epätyypillisesti Christopher Nolanin ohjaamissa elokuvissa "Batman Begins" ja "Yön ritari", jossa Gotham Cityn rikollisuutta hallitsevat mafiapäälliköt Carmine Falcone ja Salvatore Maroni; molemmat hahmot ilmestyivät elokuviin Frank Millerin ja Jeph Loebin käsikirjoittamista Batman-sarjakuvista.
Televisiosarjojen tunnetuin mafiaviittaus on kriitikoiden ylistämän "Sopranosin" päähenkilö, James Gandolfinin näyttelemä newjerseyläinen mafiapäällikkö Anthony ”Tony” Soprano. Toinen merkittävä televisiosarjojen mafiahahmo on animaatiosarjan "Simpsonit" sivuhahmo Fat Tony, joka parodinen pastissi rikoselokuvien kuvitteellisista mafiahahmoista.
Mafia on ollut esillä myös Illusion Softworksin kehittämässä videopelissä ', jossa pelaaja päätyy Salierin mafiaperheen palkkatappajaksi kuvitteellisessa Lost Heavenin kaupungissa. Mafia on ollut vahvasti mukana myös sen jatko-osassa "Mafia II", jonka on kehittänyt Illusion Softworksin tytäryhtiö "2K Games". Mafia on ollut mukana myös "Grand Theft Auto" -pelisarjassa.


Münchenin verilöyly.
Münchenin verilöyly tapahtui vuoden 1972 kesäolympialaisissa Münchenissä, Saksassa, kun palestiinalaiset terroristit ottivat 11 israelilaista olympiaedustajaa panttivangiksi. Epäonnistunut vapautusyritys johti viiden terroristin, yhden poliisin ja lähes kaikkien panttivankien kuolemaan, vain yksi pääsi pakenemaan.
Kuolleet israelilaiset olivat David Berger, Joseph Gutfreund, Moshe Weinberg, Eliezer Halfin, Mark Slavin, Zeev Friedman, Jossef Romano, Kehat Shor, Andre Spitzer, Amitzur Shapira ja Jacob Szpringer. Gad Tsobari pääsi pakenemaan rakennuksesta.
Tapahtumasta ja sen jälkeisistä teoista on tehty vuonna 2005 valmistunut elokuva, jonka ohjasi Steven Spielberg.
Tapahtumien kulku.
5. syyskuuta kahdeksan palestiinalaista Musta syyskuu -järjestön terroristia, johtajanaan Luttif Afif "Issa", kaappasi olympiakylästä kymmenen panttivankia klo 04.00. Painituomari Moshe Weinberg kuoli yrittäessään puolustautua kaappareita vastaan. Terroristit vaativat 234 Israelin vankiloissa olevan vangin ja kahden Baader-Meinhof-terroristijärjestön jäsenen, Andreas Baaderin ja Ulrike Meinhofin vapauttamista. Israel kieltäytyi vaatimuksista.
6. syyskuuta terroristien huomattua, että heidän vaatimuksiinsa ei suostuta, he vaativat lentokonekuljetuksen Kairoon, Egyptiin. Klo 10.00 he siirtyivät bussilla panttivankeineen helikoptereihin ja niillä 24 km päässä sijaitsevalle sotilaslentokentälle. Klo 10.30 lentokentällä terroristejä odotti poliisien väijytys, joka päättyi epäonnistuneesti, vaikka tiedotusvälineet ensin ehtivätkin kertoa panttivankien pelastumisesta.
Lokakuussa 1972 Musta Syyskuu kaappasi Beirutista lähteneen lentokoneen. Lunnaina Saksa vapautti kolme terroristia.
Poliisien tekemät virheet.
Poliisit tekivät monta virhettä, jotka koituivat urheilijoiden kohtaloksi.
virheet analysoi entinen sotilas Leroy Thompson
Operaatio Jumalan kosto.
Sittemmin Israelin tiedustelupalvelu Mossad aloitti Operaatio Jumalan koston yhdentoista Münchenin verilöylyssä toimineen palestiinalaisen salamurhaamiseksi. Mossad sai operaatioon apua myös eurooppalaisilta tiedustelupalveluilta. Heinäkuussa 1973 Mossadin agentit ampuivat Beretta-pistooleilla Norjan Lillehammerissa marokkolaisen tarjoilijan Ahmed Bouchikin, koska luulivat tätä Musta syyskuu -järjestön johtajaksi Ali Hassan Salamehiksi. Mossad oli saanut väärän vihjeen arabeilta eikä ollut varmentanut tätä riittävästi. Mossadin isku rasitti Norjan ja Israelin välisiä suhteita pitkään.


Maalari.
Maalari on henkilö, joka maalaa rakennuksia, autoja tai huonekaluja. Maalari voi tehdä myös tapetointia, laatoitusta ja muita pintakäsittelytöitä.


Tennis.
Tennisottelu meneillään maailman tunnetuimmassa turnauksessa Wimbledonissa.
Tennis on kahden pelaajan ("kaksinpeli") tai kahden kaksihenkisen joukkueen ("nelinpeli") pelaama mailapeli, jossa verkon erottamat pelaajat (tai joukkueet) lyövät onttoa huopapäällysteistä palloa verkon puolelta toiselle mailaa käyttäen.
Nykyinen tennispeli kehitettiin Englannissa 1800-luvun puolivälissä. Laji levisi ensin englanninkielisissä maissa erityisesti yläluokan keskuudessa. Nykyisin tennis on olympialaji, jolla arvioidaan olevan maailmanlaajuisesti noin 50 miljoonaa harrastajaa. Tennis on myös suosittu penkkiurheilulaji: erityisesti ammattilaistason Grand Slam -turnaukset keräävät suuret katsojaluvut. Näitä turnauksia on neljä eri puolilla maailmaa, ja vuosittain niihin kerääntyvät parhaat tennispelaajat. Kaksin- ja nelinpelejä pelataan samoissa turnauksissa, joten pelaaja voi halutessaan osallistua saman turnauksen kaksinpeleihin ja nelinpeleihin. Tennikseen liittyy myös useita sääntöjä, jotka ovat muuttuneet vuosien aikana.
Parhaina tennispelaajina kautta aikojen tunnetaan miesten puolella mm. Roger Federer, Pete Sampras, John McEnroe, Rod Laver, Ivan Lendl, Jimmy Connors, Björn Borg ja Rafael Nadal sekä naisten puolella mm. Chris Evert, Martina Navratilova, Margaret Smith Court ja Steffi Graf.
Pelin taustaa.
Tennistä pelataan 23,77 metriä (78 jalkaa) pitkällä ja kaksinpelissä 8,23 metriä (27 jalkaa) leveällä kentällä. Neljän pelaajan peliä pelatessa sen leveys on 10,97 metriä (36 jalkaa). Kentän pidemmän sivun jakaa kahteen yhtä suureen osaan verkko, joka on 1,07 metriä (kolme jalkaa ja kuusi tuumaa) korkea verkkotolppien kohdalla ja 91,4 senttimetriä (kolme jalkaa) korkea keskeltä.
Tenniskenttiä on kolme eri perustyyppiä: kovapohjainen kenttä, nurmikenttä ja massakenttä. Kovapohjainen pohjamateriaali voi vaihdella runsaasti. Tällaisia kenttiä ovat esimerkiksi betonipohjaiset, asfalttipohjaiset, tekonurmipohjaiset ja liikuntasalien puupohjaiset kentät. Nurmikentät ovat toinen yleinen kenttälaji ja kolmas on massakenttä, joiden pohjamateriaali koostuu murskatusta savikivestä, kivestä tai tiilestä.
Kenttätyypit eroavat suuresti toisistaan. Massakenttä on hidas alusta, jolla menestymiseen vaaditaan erinomainen osaaminen kaikissa tenniksen osa-alueissa. Nurmikentällä pallon pomppu on erittäin matala, joten alakierteiset lyönnit ovat vaikeita palauttaa. Kovat alustat ovat nopeampia, jolloin pallon pomppu on korkeampi ja syötön merkitys suurempi. Nurmikenttä on nopein alusta, jossa syöttö on tärkein osa-alue ja verkolle nousu suoraan syötöstä yleisempää kuin muilla kenttätyypeillä. Massalla pallorallit ovat huomattavasti pidempiä kuin muilla alustoilla. Grand Slam -turnauksista Ranskan avoimissa pelataan massalla, Wimbledon nurmella ja Yhdysvaltain avoimet sekä Australian avoimet kovilla alustoilla. Myös muut turnaukset pelataan lähes poikkeuksetta jollain näistä kentistä, kuten Rooman tennisturnaus massalla ja Cincinnatin tennisturnaus kovalla alustalla. Myös matolla pelataan joitakin turnauksia.
Tenniksen tärkeimmät pelivälineet ovat pallo ja maila. Tennispallo on huopapäällysteinen kumipallo, jonka halkaisija on noin 7 senttimetriä ja massa noin 60 grammaa. Pallo oli alun perin valkoinen, mutta koska se ei erottunut mustavalkotelevisiossa kovinkaan hyvin, vaihdettiin väri keltaiseksi. Tennismailassa on soikion muotoinen verkko-osa, jossa on ristikkäin kulkevat jänteet. Vaaka- ja pystyjänteiden kireys on merkittävä asia lyönnin kannalta.
Ottelun koostumus.
Ottelu on tenniksessä peli, joka kestää ensimmäisestä pallosta ottelupallon voittoon, luovutukseen tai toisen pelaajan hylkäämiseen. Ottelun voittaa pelaaja, joka ensimmäisenä on voittanut etukäteen sovitun määrän, kaksi tai kolme erää. Edellisessä tapauksessa käytetään ottelun voittotavasta usein käytännöllistä ilmaisua "paras kolmesta" ja jälkimmäisessä "paras viidestä" termejä, jotka kertovat ottelun voittoon tarvittavien erien maksimimäärän.
Erät koostuvat "peleistä". Pelin pisteet lasketaan siten, että yhden pallon voittaneella on 15 pistettä, kaksi palloa voittaneella 30 ja kolme palloa voittaneella 40 pistettä. Jos peli etenee kuitenkin tilanteeseen 40–40, sanotaan pelin olevan "tasan". Tällöin seuraavan pallon voittava pelaaja saa itselleen edun, jonka jälkeen on voitettava seuraava pallo voittaakseen pelin. Jos pelaaja häviää pallon, menettää hän edun, ja tilanne on jälleen tasan 40–40. Mikäli syöttövuorossa oleva pelaaja menettää edun syötön vastaanottajalle tilanteessa 40–40, on kyseessä murtopallo.
Erän voittaa pelaaja, joka ensimmäiseksi voittaa kuusi peliä vähintään kahden pelin erolla. Jos kuitenkin kummatkin pelaajat ovat voittaneet erässä viisi peliä, tarvitaan erävoittoon kuudennen lisäksi myös seitsemäs voitettu peli. Jos molemmat pelaajat ehtivät voittaa kuusi peliä, ratkeaa erä "tie-break"-menetelmällä. Tie-breakissä lasketaan voitettuja palloja. Se kumpi voittaa ensin seitsemän palloa vähintään kahden pallon erolla, voittaa tie-breakin ja samalla erän. Mikäli toisen saadessa seitsemännen pallon eli pisteen ja toisella on kuusi pistettä, tie-breakia jatketaan aina niin kauan, kunnes tarvittava kahden voitetun pallon, eli kahden pisteen ero on syntynyt. Tie-breakissa molemmat syöttävät vuorotellen kaksi kertaa ensimmäistä syöttövuoroa lukuun ottamatta, jolloin tie-breakin aloittava syöttää vain kerran. Tie-break-menetelmän kehitti Jim Van Allens. Hän loi sen lyhentämään ottelua.
Grand Slam -turnauksissa, pelataan ottelun ratkaisevaa, viimeistä erää kuitenkin ilman tie-break -sääntöä niin kauan, kunnes toinen on voittanut kaksi peliä enemmän, eli kyseessä on ns. pitkä erä. Poikkeuksena tästä ratkaistaan Yhdysvaltojen avoimissa tennismestaruuskilpailuissa (New York) viimeinenkin erä tie-break -säännöllä, koska Yhdysvaltain televisio on näin vaatinut. Muut kolme suurturnausta ovat Wimbledonin tennisturnaus (Wimbledon), Ranskan avoimet (Pariisi) ja Australian avoimet (Melbourne) tennismestaruuskilpailut.
Lyönnit.
Lyönti on tenniksessä mailan kosketus palloon. Lyöntejä on monia eri lailla ja eri kierteillä lyötäviä. Syöttö on tenniksessä lyönti, joka aloittaa pelattavan pallon. Syötössä pallo heitetään ilmaan ja lyödään ristiin vastustajan syöttöruutuun. On sallittua syöttää kaksi syöttöä, mikä mahdollistaa kovemman yrityksen ensimmäisellä kerralla. Kahden syötön epäonnistuessa kysymyksessä on kaksoisvirhe, jolloin vastustaja saa pisteen. Syöttöjä on monenlaisia. Oman syöttövuoron häviäminen tuo vastustajalle murron ja syötön pitäminen on yleisesti helpompaa kuin murtaminen. Tämän vuoksi yhdenkin syötön menettäminen voi ratkaista koko erän. Ässä tarkoittaa syöttöä, joka on syötetty siten, että vastustaja ei onnistu lainkaan osumaan palloon, vaan se menee suoraan läpisyöttönä. Hyvä syöttö on tärkeä alustalla kuin alustalla, tosin nurmella tärkein, sillä kova syöttö on vaikeampi palauttaa kuin hidas syöttö. Yleisimmin pelaajan ykkössyöttö on kova ja kakkossyöttö hiljaisempi, mutta erittäin kierteinen, sillä kierteistäkään palloa ei ole kovin helppo palauttaa.
"Ässä", jolla tarkoitetaan onnistunutta syöttöä, joka menee kulmaan tai keskustaan yleensä ja sieltä läpi vastustajan koskematta palloon.
"Iso syöttö" on voimakas syöttö, joka on vaikea palauttaa.
"Murto" taas on peli, jossa syöttäjä häviää pelin.
"Murtopallo" tarkoittaa sitä, kun syöttöä vastaanottava voittaa pelin, jos hän voittaa viimeisen, ratkaisevan pallon.
"Virhe" tarkoittaa, että lyö pallon verkkoon tai syöttöruudun ulkopuolelle.
"Kaksoisvirheessä" syöttäjä syöttää kaksi kertaa verkkoon tai syöttöruudun ulkopuolelle ja vastaanottaja voittaa pisteen.
"Jalkavirhe" tarkoittaa astumista rajaviivalle tai pelialueelle ennen palloon osumista syötössä.
"Syötön pito" on syöttäjän voittama peli.
"Uusi syöttö" tulee, jos syötössä pallo osuu verkkonauhaan, mutta menee vastaanottajan syöttöruutuun. Tällöin syöttäjä saa uuden syötön, oli kyseessä ensimmäinen tai toinen syöttö.
Kämmenlyönti on oikeakätisillä pelaajilla lyönti, jonka he lyövät vartalonsa oikealta puoleltaan ja vasenkätiset vasemmaltaan. Kämmenlyönnin voi lyödä suorana, alakierteisenä, yläkierteisenä tai sivukierteisenä paikasta riippuen. Myöhemmin 1940-luvulla pelannut Pancho Segura on luultavasti vieläkin tunnetumpi legendaarisesta kahden käden kämmenlyönnistään. Nykypelaajista kahden käden kämmenen lyö esimerkiksi Fabrice Santoro. Entisiä huippukämmenlyöjiä olivat esimerkiksi ruotsalainen Björn Borg ja yhdysvaltalainen Jim Courier. Nykyään parhaita kämmenlyöjiä ovat esimerkiksi sveitsiläinen Roger Federer ja espanjalainen Rafael Nadal, sekä tämän hetken kovin kämmenen lyöjä Fernando Gonzalez.
a> lyömässä kämmenlyöntiä SAP Openissa vuonna 2005.
Rystylyönti on kämmenlyönnin vastakohta. Se on lyönti, jonka oikeakätinen lyö vasemmalta puoleltaan ja vasenkätinen oikealta puoleltaan. Rystyn voi lyödä joko yhdellä tai kahdella kädellä, mutta kahden käden rysty on etenkin miehillä hieman yleisempi. Naisilla taas on yleisimmin yhden käden rystylyönti. Rystynkin voi lyödä useilla kierteillä, jotka ovat sivukierre, alakierre, yläkierre tai kierteetön, suora lyönti. Kahdella kädellä rystynsä lyövät esimerkiksi Rafael Nadal ja Andy Roddick ja yhdellä kädellä esimerkiksi Roger Federer ja Fernando Gonzalez. Entisistä pelaajista esimerkiksi Michael Chang löi rystylyöntinsä kahdella kädellä.
Lentopeli on peliä, johon kuuluvat lentolyönnit, iskulyönti, pysäytyslyönti ja syöttö-lentolyöntipeli. Kyseiset lyönnit lyödään yleisimmin verkolta, vaikkakin esimerkiksi pomppuiskulyönti ja pysäytyslyönti (stoppari) lyödään usein myös muualta päin kenttää. Lentolyönnit lyödään alakierteellä pysäytyslyönnin omaisesti. Lentolyönnit lyödään kämmeneltä tai rystyltä. "Ohitus" tarkoittaa tapahtumaa, jolloin pelaaja nousee verkolle ja vastustaja onnistuu lyömään verkolla olevan pelaajan vasemmalta tai oikealta puolelta tämän ohi siten, että verkolla oleva pelaaja ei saa mailaansa väliin. Iskulyönti on vastustajan korkean, mutta liian lyhyen lyönnin jälkeen pään yläpuolelta lyötävä lyönti, joka voi tapahtua suoraan tai pompun kautta. Iskulyönti lyödään hieman samantyylisesti kuin syöttö. Syöttö-lentolyöntipeli on peliä, jossa pelaaja syöttää ja juoksee syöttönsä perään verkolle pelaamaan lentopeliä.
Hot shot-nimeä käytetään lyönneistä, joita ei tavallisesti käytetä pelissä. Tällaisia ovat tilanteet, jolloin pelaaja on verkolla ja joutuu ylitetyksi. Hän juoksee pallon perään ja lyö sen taaksepäin jalkojensa välistä. Saman voi tehdä myös eteenpäin. Myös tapahtuma, jolloin esimerkiksi oikeakätinen pelaaja laittaa mailansa selkänsä taakse ja laittaa sen siellä vasemmalle puolelle ja lyö. Myös olkapäiden yli lyötävä lyönti taaksepäin on eräänlainen hot shot.
Tenniksen säännöt.
Tennikseen liittyy useita erilaisia sääntöjä, jotka koskevat esimerkiksi kenttää, pisteiden laskua, vakiovarusteita ja erilaisia virheitä, kuten jalkavirhe ja väärä syöttö.
Kentän täytyy olla suorakulmion muotoinen ja keskeltä verkolla jaettu kahtia. Verkko täytyy pinnoittaa siten, että se täyttää verkkotolppien välisen tilan kokonaan. Pallo ei saa myöskään mahtua menemään verkon läpi. Verkon yläreunassa täytyy olla metallivaijerin peittävä verkkonauha. Verkon kiristimen sekä verkkonauhan on oltava täysin valkoisia. Köyden tai vaijerin läpimitan on oltava enimmäkseen 0,8 cm ja kiristäjän leveyden on oltava enimmäkseen 5,0 cm. Verkkonauhan on ulotuttava 5–6,35 senttimetriä verkon molemmille puolille.
Kahden pelaajan pelissä tulee käyttää kaksinpeliverkkoa, jolloin verkkotolppien keskikohtien täytyy olla 0,914 metriä kaksinpelirajojen ulkopuolella. Vastaavasti nelinpeliverkossa verkkoa täytyy tukea kahdella kaksinpelikepillä, joiden korkeus on 1,07 metriä ja keskikohdan täytyy olla molemmilla puolilla 0,914 metriä kaksinpelirajojen ulkopuolella. Kentän päissä olevien rajojen nimet ovat takarajat ja sivuilla sivurajat. Maksimileveys kaksinpelikepin sivulla on 7,5 senttimetriä. Verkkotolpan sivun leveys tai läpimitta saa olla maksimissaan 15-senttimetrinen ja kyseiset verkkotolpat ja kaksinpelikepit saavat maksimissaan 2,5 senttimetriä verkon yläreunan yli.
Syötön tulee tapahtua ristiin eikä jalka saa mennä keskimerkin väärälle puolelle syötettäessä. Syötettäessä keskimerkki ja keskiraja saavat olla korkeintaan viisi senttimetriä leveitä. Syöttöraja on raja, joka on 6,4 metriä verkosta, joita on yksi molemmilla puolilla. Syötön tulee tapahtua siten, että ennen syöttöä syöttävän pelaajan on sijoituttava siten, että molemmat hänen jalkansa ovat takarajan takana sivurajan ja keskimerkin jatkeiden välissä. Kun syöttäjä heittää pallon ilmaan, on hänen lyötävä palloa ennen kuin se koskettaa maahan, jotta syöttö hyväksytään. Jos hän lyö pallon ohi, lasketaan piste silti. Pallon saa heittää mihin vain suuntaan. Jos pelaaja pystyy käyttämään vain yhtä kättä, saa hän syöttää pallon ilmaan mailalla. Jos syöttäjä heittää huonon heiton on hänellä oikeus ottaa pallo käteensä ja heittää uudelleen ilman, että hän menettää kyseisen syötön.
Tennikseen liittyy myös useat vakiovarusteet, joita ovat sivu- ja takaseinät tai -aidat, sekä esimerkiksi katsomot, yleisö ja heidän istuimensa sekä erilaiset tuomarit, joita ovat päätuomari, verkkotuomari ja linjatuomarit sekä pallopojat, jotka antavat palloja pelaajille. Muita vakiovarusteita ovat verkkotolpat, kaksinpelikepit sekä kaksinpelikeppien ulkopuolinen verkon osa.
Pallot ovat merkittävä osa tennistä ja niiden tuleekin täyttää Tennisliiton vaatimukset. Tennisliitto joko hyväksyy tai hylkää pallot. Kilpaottelussa käytetään useimmiten kuutta palloa, mutta myös kahta, kolmea tai neljää palloa voidaan käyttää. Useimmiten on myös pallojen vaihtokäytäntö, joka toteutuu ensin seitsemän pelatun pelin jälkeen ja siitä eteenpäin aina yhdeksän pelatun pelin jälkeen. ITF hyväksyy tai hylkää pallot, joita käytetään STLn luomissa kilpailuissa.
Kansainvälinen Tennisliitto myös päättää, ovatko mailat hyväksyttäviä vai hylättäviä. Muuten arvioinnissa pätevät samat säännöt kuin pallojen valitsemisessa. Mailan lyöntipinnassa saa olla ainoastaan yhdet jänteet. Mailaan voi laittaa tärinänvaimentajia, jotka kuuluu laittaa risteävien jänteiden ulkopuolelle. Jos mailasta katkeaa esimerkiksi jänne, pelataan piste silti loppuun, ellei sitä ole turnauksessa erikseen kielletty. Pelatun pisteen jälkeen pelaajalla on oikeus käydä vaihtamassa uusi maila.
Historia.
Tennistä voidaan verrata antiikin Kreikassa pelattuun "sphairistike" -nimiseen peliin. Majuri Walter Wingfield lainasi tämän kreikkalaisen nimen luotuaan modernin vastineen kreikkalaispelille, jonka hän patentoi vuonna 1874. Peliä alettiin lopulta kutsua nimellä "lawn tennis" eli "nurmitennis", joka oli toinen Wingfieldin patentoima nimi.
Nykyisen urheilumuodon synty voidaan jäljittää kahteen lähteeseen. Vuonna 1856 asianajaja Alex Ryden ja hänen ystävänsä, portugalilainen Batista Pereira pelasivat Birminghamissa Englannissa peliä, jonka he nimesivät espanjalaisen pelin pelota mukaan. Vuonna 1872 miehet muuttivat Leamington Span kaupunkiin ja pelasivat peliä erään sairaalan lääkäreiden kanssa. Pereira ja lääkärit Frederick Haynes ja A. Wellesley Tomkins perustivat ensimmäisen nurmitenniskerhon. Vuonna 1874 he perustivat Leamingtonin tenniskerhon, joka määritteli pelin ensimmäiset säännöt. Eräs lehti kertoi 23. heinäkuuta 1884 yhdestä ensimmäisistä tennisturnauksista Shrubland Hallin kentällä.
Joulukuussa 1873 majuri Walter Clopton Wingfield loi Nantclwydissä Walesissa samankaltaisen pelin vieraidensa iloksi ja puutarhajuhlien ratoksi. Hänen pelinsä perustui vanhempaan sisätennispeliin, "jeu de paumeen", joka oli keksitty 1100-luvulla Ranskassa ja jota ranskalaiset aristokraatit olivat pelanneet. Useimpien tennishistorioitsijoiden mukaan suuri osa modernista tennisterminologiasta periytyy tältä ajalta, koska Wingfield lainasi pelin lisäksi myös suuren osan ranskalaispelin sanastosta. Esimerkiksi sana "tennis" juontuu ranskan sanasta "tenez", imperatiivimuoto verbistä "tenir", pitää.
Pelin kaupallinen potentiaali oli ilmeinen, joten Wingfield patentoi sen vuonna 1874. Patentista ei kuitenkaan ollut liiemmälti hyötyä Wingfieldille. Tennis levisi nopeasti ylemmän luokan keskuudessa Britanniassa ja USA:ssa. Tiettävästi ensimmäinen ottelu Yhdysvalloissa pelattiin Staten Islandilla 1874.
Vuonna 1881 oli virinnyt halu kilpailuhenkisempään tenniksenpeluuseen, joten perustettiin tennisseuroja. Ensimmäiset mestaruuskilpailut pidettiin Lontoon Wimbledonissa 9.–19. heinäkuuta 1877. Kyseisen Wimbledonin loppuottelun voitti Spencer William Gore, joka voitti loppuottelussa Marshallin pistein 6–1, 6–2 ja 6–4. Tuolloin katsojia oli noin 800. Nykyään katsojia mahtuu keskuskentälle noin 15 000. Naisten ensimmäiset kaksinpelit Wimbledonissa pelattiin vuonna 1884, jolloin pelattiin myös ensimmäiset miesten nelinpelit. Ensimmäiset naisten nelinpelit ja sekanelinpelit pelattiin vuonna 1913. Samana vuonna perustettiin myös kansainvälinen Tennisliitto. Vuonna 1881 Yhdysvaltain tennisliitto luotiin standardisoimaan pelin säännöt ja järjestämään kilpailuita. Ensimmäinen US Open pidettiin samana vuonna Newportissa Rhode Islandilla. Vuonna 1887 järjestettiin ensimmäiset Yhdysvaltain naisten mestaruuskilpailut. Davis Cup sai alkunsa vuonna 1900. Vuonna 1924 julkaistut yksityiskohtaiset ns. ILTF-säännöt osoittautuivat pitkäikäisiksi. Merkittävin muutos niihin seuraavien 80 vuoden aikana oli James Van Alenin "tie-breaker"-järjestelmä.
a> oli ensimmäinen suurta mediajulkisuutta saanut naistennispelaaja. Hän voitti 25 tenniksen Grand Slam -turnausta vuosina 1919–1926.
Tennis oli alkujaan angloamerikkalainen peli ja sitä hallitsivat Yhdysvaltain ja Britannian lisäksi Australia. Myös Ranskassa se oli suosittua. Ranskan avoimet järjestettiin ensi kertaa 1891. Australian avoimet saivat alkunsa vuonna 1905. Nämä kaksi turnausta Wimbledonin ja US Openin kanssa nousivat tenniksen arvokkaimmiksi turnauksiksi, jotka muodostavat niin sanotun Grand Slamin. Näiden neljän turnauksen voittamista arvostetaan korkealle tennispelaajien keskuudessa. Ensimmäinen tennispelaaja, joka on voittanut kaikki neljä Grand Slamia samana vuonna, oli Donald Budge vuonna 1938. Miehistä hänen jälkeensä samaan on pystynyt ainoastaan Rod Laver, joka saavutti kyseisen voittosarjan vuosina 1962 ja 1969. Kaikkina aikoina ainoastaan yksi tennispelaaja on saavuttanut ns. kultaisen Grand Slamin, eli voittanut kaikki neljä Grand Slamia ja olympiavoiton samana vuonna. Kyseinen pelaaja oli Steffi Graf. Tämä tapahtui vuonna 1988.
Tenniksessä on kunakin ajanjaksona ollut hallitsijoita eli pelaajia, jotka ovat dominoineet kilpailuja. 1900-luvun alun tuntumassa hallitsi esimerkiksi ranskalainen Max Décugis, joka voitti vuosina 1903–1914 kaikkiaan kahdeksan kertaa Ranskan avoimet ja olympiavoiton Antwerpenissä vuonna 1920. Tämän jälkeen hallitsivat monet ranskalaiset, kuten "pomppiva baskeri" Jean Borotra, joka on olympiapronssimitalisti ja monien Grand Slam-turnausten moninkertainen voittaja. Muita olivat maailmanlistan ykkönen Henri Cochet ja "the crocodile" René Lacoste, myös maailmanlistan ykkönen. Tämän jälkeen, 1960-luvulla hallitsivat 12-kertainen Grand Slam-voittaja Roy Emerson ja Rod Laver, nelinkertainen Wimbledon-voittaja. Björn Borg ja John McEnroe hallitsivat 1970-luvulla ja 1980-luvulla otteluja hallitsivat Jimmy Connors ja Ivan Lendl, jotka molemmat voittivat urallaan kahdeksan Grand Slam-turnausta. 1990-luvulla Pete Sampras ja Andre Agassi dominoivat ollen useasti loppuotteluissa eri turnauksissa. Sampras voitti ennätykselliset 14 Grand Slam-kilpailua ja Agassi 8. 2000-luvulla on hallinnut Roger Federer, joka on neljässä vuodessa voittanut kymmenen Grand Slam-turnausta. Pitkään hallinnut on myös Roy Emerson, joka voitti 12 Grand Slam-turnausta, joista kuusi Australian avoimissa.
Naisten tennistä ovat 2000-luvulla hallinneet Williamsin sisarukset Venus ja Serena, Amelie Mauresmo, Justine Henin ja Marija Šarapova, jotka ovat lähes aina loppuotteluissa. Justine Henin ilmoitti kuitenkin lopettavansa uransa toukokuussa 2008 ja hänestä tuli kaikkien aikojen ensimmäinen tennispelaaja, joka on jättänyt pelikentät maailmanlistan ykkösenä. Aiemmin pitkään hallitsivat Martina Navratilova ja Chris Evert, jotka voittivat molemmat peräti 18 Grand Slam-turnausta. Evertillä on kaikkien aikojen paras voitto-tappio tilasto, 1309 voittoa ja 146 tappiota. Navratilova voitti vielä vuonna 2006 sekanelinpelin Wimbledonissa. Hän on voittanut Wimbledonin yhdeksän kertaa. Myös Margaret Smith Court, 24-kertainen Grand Slam voittaja oli parina vuosikymmenenä kovassa iskussa voittaen Australian avoimet peräti 11 kertaa. Lisäksi Steffi Graf, 22-kertainen Grand Slam-voittaja hallitsi pitkään. 1900-luvulla yksi ylivoimaisimmista naistennispelaajista oli Dorothea Douglass Chambers, joka voitti olympiakultaa vuoden 1908 olympialaisissa Lontoossa ja seitsemän Grand Slam-turnausta, jotka kaikki tulivat Wimbledonista. Vuonna 1911 hän voitti Dora Boothbyn erin 6–0, 6–0. 1920-luvulla otteluita hallitsi Suzanne Lenglen, joka voitti urallaan 12 Grand Slam-turnausta. Sen jälkeen, 1930-luvulla, tennistä hallitsi Helen Wills Moody, joka voitti peräti 19 Grand Slam-turnausta. Seuraava suvereeni hallitsija oli 1960-luvulla ja 1970-luvulla Billie Jean King, joka voitti 12 Grand Slam-turnausta ja oli maailmanlistan ykkösenä.
Ammattilaistennis.
Miesten ammattilaistennistä koordinoi ATP (Association of Tennis Professionals), naisten vastaavaa WTA (Women's Tennis Association).
Maajoukkuekilpailut.
Vuosittain järjestetään miehille Davis Cup ja naisille Fed Cup. Molemmat ovat hyvin suosittuja. Tenniksessä kilpaillaan myös olympialaisissa, joissa tuoreimmat kaksinpelin olympiavoittajat ovat Andy Murray ja Serena Williams Lontoon olympialaisissa.
Muita turnauksia.
Tennistä pelataan myös pyörätuolitasolla. Siellä kuuluisin kilpailu on World Team Cup, jossa on pelattu aina vuodesta 1985 alkaen joka vuosi. Eniten voittoja on Yhdysvalloilla, joka on voittanut kyseisen tennisturnauksen yhdeksän kertaa vuosina 1985–1991, 1995 ja 1997. Yhdysvaltoja pidetäänkin pyörätuolitenniksen kotimaana; Suomeen laji saapui vasta 1990-luvulla.


H. C. Andersen.
Hans Christian Andersen (2. huhtikuuta 1805 Odense – 4. elokuuta 1875 Kööpenhamina) oli tanskalainen kirjailija ja runoilija. Hänet tunnetaan erityisesti saduista, jotka ovat nousseet osaksi eurooppalaista kulttuuriperintöä.
Elämä.
Hans Christian Andersen syntyi Odensessa vuonna 1805. Hänen isänsä Hans Andersen oli sairaalloinen suutari, joka uskoi olevansa aatelista syntyperää ja osasi lukeakin. Äiti Anne Marie Andersdatter puolestaan oli pesijätär, jolla ei ollut mitään koulutusta ja joka oli useita vuosia miestään vanhempi. Andersenin äiti oli taikauskoinen ja vaikutti puheillaan poikansa mielikuvitukseen.
Andersenin lapsuus oli ankea. Koko perhe asui ja nukkui yhdessä ja samassa pienessä huoneessa. Vanhemmat olivat kasvatuksessaan lepsuja. Andersen ei saanut lapsena juuri koulutusta, vaikka isältään hän omaksui kiinnostuksen kirjallisuutta kohtaan.
Vuonna 1816 Andersenin isä kuoli ja poika jäi kokonaan oman onnensa nojaan. Hän lopetti koulunkäynnin, rakensi pienen leikkiteatterin ja istui kotona tehden vaatteita nukeilleen. Andersen myös lainasi näytelmiä ja luki ne kaikki läpi. Näytelmien joukossa oli mm. Ludvig Holbergin ja William Shakespearen teoksia. Andersen oli jonkin aikaa kutojan ja räätälin opissa ja sitten tupakkatehtaassa töissä.
Vuoden 1819 pääsiäisenä Andersen pääsi ripille Odensen tuomiokirkossa ja alkoi pohtia tulevaisuuttaan. Hän halusi laulajaksi, tanssijaksi ja näyttelijäksi, ja niinpä nuorukainen lähti Kööpenhaminaan syyskuussa 1819. Siellä häntä pidettiin hulluna, eikä hänellä ollut asiaa teattereihin. Hän oli melkein kuolla nälkään.
Sitten Andersen ystävystyi muusikoiden Christoph Weysen ja Sibonin kanssa ja myöhemmin runoilija Frederik Hoegh Guldbergin kanssa ja pääsi Kuninkaalliseen teatteriin. Äänenmurros keskeytti Andersenin uran, mutta hänelle ilmestyi uusi suosija Jonas Collin, Kuninkaallisen teatterin ohjaaja, josta tuli Andersenin elinikäinen ystävä.
Vuonna 1822 Andersen pääsi Slagelsen oppikouluun. Ennen koulun aloittamista Andersen julkaisi ensimmäisen teoksensa "Ungdoms-Forsøg". Andersen oli toisia oppilaita huomattavasti vanhempi, ja hänen omituinen ulkonäkönsä herätti epämiellyttävää huomiota. Silti Andersen opiskeli Slagelsessa ja toisessa koulussa Helsingørissä vuoteen 1827 asti, vaikka hän itse on sanonut niiden vuosien olleen elämänsä synkimmät ja katkerimmat.
Vuonna 1827 Collin antoi Andersenille yksityisopetusta, ja tämä pääsi Kööpenhaminan yliopistoon. Seuraavana vuonna hän kirjoitti mielikuvituksellisen matkakuvauksen "Fodreise fra Holmens Kanal Til Østpynten af Amager". Saman vuonna Andersen julkaisi runokokoelman ja rakastui onnettomasti.
Vuodesta 1831 alkaen Andersen matkusteli ympäri Eurooppaa. Vuonna 1833 hän sai pienen matkastipendin kuninkaalta ja teki ensimmäisen pitkistä Euroopan-matkoistaan. Käydessään Pariisissa Andersen tapasi mm. Victor Hugon ja Alexandre Dumas’n. Lokakuussa 1834 hän saapui Roomaan.
Vuoden 1835 alkupuolella ilmestyi Andersenin ensimmäinen romaani "Improvisatoren", ja se saavutti kansainvälistä menestystä. Kirjailijan huolet olivat vihdoinkin ohi. Samana vuonna Andersen julkaisi "Eventyr"-tarinasarjansa eli satujen ensimmäisen osan. Seuraavat osat ilmestyivät vuosina 1836 ja 1837. Tarinoiden arvoa ei ensin käsitetty, ja niiden myynti oli hidasta. Sen sijaan Andersen menestyi paremmin romaanillaan "O.T." (1836). Vuonna 1837 hän kirjoitti arvostetuimman romaaninsa "Kun en Spillemand".
Andersen kiinnitti nyt huomionsa teatteriin ja saavutti hiukan menestystä mutta palasi sitten vahvimmalle alalleen vuonna 1840 sekalaisella antologiallaan "Billedbog uden Billeder" (suom. "Kuvaton kuvakirja"). Samana vuonna hän rakastui ruotsalaiseen oopperalaulaja Jenny Lindiin muttei saanut vastakaikua. Andersenin sanotaan rakastaneen Lindiä kuolemaansa asti, ja hän jäi naimattomaksi. Sen sijaan Lind meni myöhemmin naimisiin.
Andersen oli ahkera matkustaja. Hänen pisin matkansa vuosina 1840–1841 vei hänet Saksaan (siellä hän teki ensimmäisen junamatkansa), Italian, Maltan ja Kreikan kautta Konstantinopoliin. Paluumatka kulki Mustanmeren ja Tonavan kautta. Hänen selostuksensa tästä kokemuksesta on "En Digters Bazar" (1842), jota yleensä pidetään hänen parhaana matkakirjanaan. Myös "Eventyrin" maine kasvoi tasaisesti: toinen sarja alkoi ilmestyä vuonna 1838 ja kolmas 1845.
Andersenia juhlittiin 1840-luvulla jo ympäri Eurooppaa. Kesäkuussa 1847 hän teki ensimmäisen Englannin-matkansa ja saavutti erittäin suurta menestystä. Hän tapasi Charles Dickensin, jonka teoksissa voi havaita Andesenin vaikutusta. "David Copperfieldin" Uriah Heepin esikuvana on jopa sanottu olleen Andersen.
Andersen halusi yhä erottua romaanikirjailijana ja näytelmäkirjailijana. Hän halveksi lumoavia satujaan, jotka olivat tehneet hänet kuuluisaksi. Silti hän jatkoi niiden kirjoittamista, ja vuosina 1847 ja 1848 ilmestyi kaksi uutta kokoelmaa. Pitkän hiljaiselon jälkeen Andersen julkaisi vuonna 1857 romaanin "At være eller ikke være". Vuonna 1863 hyvin mielenkiintoisen matkan jälkeen hän julkaisi yhden matkakirjoistaan "I Spanien".
Andersenin satukirjojen ilmestyminen jatkui osissa vuoteen 1872 saakka, jonka jouluna viimeiset tarinat julkaistiin. Saman vuoden keväällä Andersen putosi vuoteesta ja loukkaantui vaikeasti. Hän ei toipunut tapaturmasta täysin, mutta eli vuoteen 1875 asti. Hän kuoli kotonaan Rolighedin tilalla lähellä Kööpenhaminaa. Andersen on haudattu Assistens Kirkegård -nimiselle hautausmaalle Kööpenhaminassa.
Andersenin suomennetut teokset.
Andersenin satuja on suomennettu paljon ja monilla eri nimillä. Alle on listattu eri nimillä ilmestyneet teokset ja jonkin verran myös samalla nimellä ilmestyneitä teoksia, joiden sisältö on kuitenkin selvästi erilainen. Lisäksi Andersenin saduista on tehty lukemattomia mukaelmia, jotka eivät kulje hänen nimissään.
Kokoelmat.
Andersen Rolighedissa, jossa hän asui Melchiorin perheen vieraana.


Maximianus.
Marcus Aurelius Valerius Maximianus (noin 250–310) oli Rooman keisarin Diocletianuksen hallitsijakumppani 1. maaliskuuta, 286–305. Diocletianus teki aluksi Maximianuksesta caesarin ja antoi tämän hallittavaksi Länsi-Rooman. Myöhemmin Diocletianus korotti Maximianuksen augustukseksi ja nimitti Constantiuksen hänen caesarikseen. Diocletianus erosi virastaan vuonna 305 ja pakotti vastahakoisen Maximianuksen myös eroamaan. Constantius nimitettiin samalla Länsi-Rooman uudeksi augustukseksi. Maximianus yritti kuitenkin paluuta valtaan vuonna 306 Constantiuksen kuoleman jälkeen. Maximianus ja hänen poikansa Maxentius julistivat itsensä keisareiksi. Todellinen valta oli kuitenkin Maxentiuksella, ja vuonna 308 Maximianus kapinoi poikaansa vastaan, mutta epäonnistui. Maximianus pakeni Constantiuksen pojan Konstantinus Suuren luokse. Vuonna 310 Maximianus yritti jälleen päästä valtaan kapinoimalla Konstantinus vastaan, mutta tämä kukisti Maximianuksen ja otti tämän vangiksi. Maximianus kuoli vuonna 310, joko tekemällä itsemurhan tai joutumalla salamurhan uhriksi.
Elämä.
Maximianus syntyi köyhään perheeseen Illyriassa, mutta eteni urallaan armeijassa. Maximianus taisteli Aurelianuksen ja Probuksen armeijoissa. Hän oli luultavasti mukana Caruksen sotaretkellä Persiaa vastaan vuonna 283. Caruksen kuoleman jälkeen armeija huusi erään Diocletianuksen keisariksi 20. marraskuuta 284. Diocletianus oli Maximianuksen tapaan illyrialainen.
Diocletianuksen mielestä Rooman valtakunnan johtaminen oli käynyt mahdottomaksi tehtäväksi yhdelle miehelle. Vuoden 285 heinäkuussa Diocletianus adoptoi Maximianuksen ja nimitti tämän "caesariksi", joka tuohon asti oli yleensä ollut kruununperillisen arvonimi. Maximianus sai hallittavakseen valtakunna länsiosan ja Illyrian länsipuolisen rajan puolustaminen. Diocletianus otti omalle vastuulleen vaarallisemman itärajan. Diocletianus loi myös itselleen ja Maximianukselle jumalalliset taustat. Maximianuksen esi-isäksi hän teki Herakleen ja omaksi itsensä pääjumala Juppiterin. Kun eräs Carausius julisti itsensä keisariksi vuonna 286 Britanniassa korotti Diocletianus Maximianuksen augustukseksi eli saman arvoiseksi itsensä rinnalle. Kummallakin keisarilla oli omat hovinsa, armeijansa ja byrokratiansa. Kummallakin oli myös oma pretoriaaniprefekti joka toimi heidän lähimpänä apulaisenaan.
Tetrarkia.
1. maaliskuuta 293 Diocletianus jatkoi uudistuksiaan ja loi järjestelmän jota kutsutaan tetrarkiaksi koska siinä oli yhteensä neljä keisaria. Kummallekin augustukselle nimitettiin oma apukeisarinsa, jonka titteliksi tuli "caesar". Diocletianus valitsi apukeisarikseen entisen pretoriaaniprefektinsä Galeriuksen, joka hänkin oli illyrialainen. Galerius sai aluksi vastuulleen Syyrian ja Egyptin puolustamisen persialaisia vastaan. Maximianuksen nuoremmaksi kumppanit nimitettiin Konstantinus Suuren isä Constantius, joka sai hallittavakseen Gallian ja Britannian. Kummatkin augustuksest adoptoivat myös apukeisarinsa ja tekivät heistä kruununperillisensä. Galerius erosi vaimostaan ja meni naimisiin Diocletianuksen tyttären Valerian kanssa. Samoin Constantius oli jo aikaisemmin mennyt naimisiin tyttären Theodoran ja eronnut entisestä vaimostaan Helenasta. Kummallakin caesarilla oli oma hovinsa ja virkamiehensä, mutta heillä ei kuitenkaan augustusten tapaan ollut omaa pretoriaaniprefektinsä. Tämä kasvatti tietysti valtakunnan byrokratiaa entisestään.
Virasta eroaminen.
1. toukokuuta 305 Diocletianus luopui keisarinvallasta ja pakotti vastahakoisen Maximianuksen tekemään samoin. Galeriuksesta ja Constantiuksesta tuli uudet augustukset, Maximinus Daiasta ja Flavius Valerius Severuksesta heidän caesarinsa.
Paluu keisariksi.
Kun Constantius kuoli vuonna 306 armeija julisti hänen poikansa Konstantinuksen keisariksi. Pian tämän jälkeen Maximianuksen poika Maxentius julistautui keisariksi Roomassa. Tämä teki isästään oman hallitsijakumppaninsa. Isä ja poika taistelivat Severusta vastaan ja voittivat. Vuonna 307 Konstantinus meni naimisiin Maximianuksen tyttären Faustan kanssa. Vuonna 308 Maximianus yritti kapinoida poikaansa vastaan ja joutui pakenemaan Konstantinuksen luokse Galliaan. Vuonna 310 Maximianus yritti saada Konstantinuksen armeijat puolelleen mutta epäonnistui ja Konstantinus pakotti hänet tekemään itsemurhan.
Perhe.
Maximianus oli naimisissa Syyriasta kotoisin olevan Eutropian kanssa. He saivat kaksi lasta, Maxentiuksen ja Faustan, jonka kanssa Konstantinus Suuri meni naimisiin. Flavia Maximiana Theodora, joka meni naimisiin Constantius I Chloruksen kanssa, oli luultavasti Eutropian lapsi aikaisemmasta avioliitosta.


Ian Fleming.
Ian Lancaster Fleming (28. toukokuuta 1908 – 12. elokuuta 1964) oli brittiläinen kirjailija, joka muistetaan parhaiten "James Bond" -romaanisarjasta.
Tausta.
Ian Fleming syntyi Mayfairissa, Lontoossa, ja oli matkakirjailija Peter Flemingin nuorempi veli. Hänen vanhempansa olivat Valentine Fleming, joka kuoli ensimmäisessä maailmansodassa, ja Evelyn St. Croix Rose Fleming. Flemingin äiti peri puolisonsa kuoleman jälkeen tämän suuren omaisuuden. Ian Flemingin isoisä oli rikas skottilainen pankkiiri Robert Fleming.
Näyttelijä Christopher Lee on Flemingin serkku. Fleming halusi Leen näyttelevän ensimmäisessä Bond-elokuvassa päävastustajaa Dr. No:ta, mutta rooli meni tuolloin Joseph Wisemanille. Lee esiintyi Bond-seikkailussa 007 ja kultainen ase vasta vuonna 1974.
Opinnot ja aika ennen sotaa.
Fleming opiskeli Eton Collegessa ja Sandhurstin sotakorkeakoulussa. Hän opiskeli myös kieliä Münchenin ja Geneven yliopistoissa. Hän työskenteli lehtimiehenä ja pörssimeklarina ennen toista maailmansotaa. Juuri ennen sotaa Fleming värvättiin laivaston tiedustelupalvelun vara-amiraali John Godfreyn henkilökohtaiseksi avustajaksi.
Anthony Mastersin kirjassa "The Man Who Was M: The Life of Charles Henry Maxwell Knight" väitetään, että Fleming keksi sodan aikana suunnitelman, jonka avulla Rudolf Hess onnistuneesti houkuteltiin lentämään Britanniaan, jossa hänet vangittiin. Muut lähteet eivät mainitse näitä väitteitä.
Kirjailijaura.
Ian Flemingin hauta ja muistomerkki Sevenhamptonissa.
Flemingin tiedustelupalvelutausta antoi hänelle tietoa ja kokemusta kirjoittaa jokseenkin vakuuttavia vakoiluromaaneja. Väkevät martinit ja käsin tehdyt Morland Balkan -turkkilaissavukkeet olivat kirjailijan omia mieltymyksiä. Samoin tupakoinnin runsaus - 80 savuketta päivässä - oli kirjailijan tapoja.
Ensimmäisen romaaninsa Casino Royalen Fleming sai valmiiksi maaliskuussa 1952. Fleming lähetti kirjansa ystävälleen, runoilija William Plomerille, joka suositteli sitä kustantaja Jonathan Capelle. Casino Royale julkaistiin ja kuukaudessa sitä oli myyty 4750 kappaletta. Lisäksi arvostelut kiittivät kirjaa. Uskotaan, että Casino Royalessa esiintyvä naishahmo "Vesper Lynd" perustuu oikeasti eläneeseen SOE:n agenttiin Christine Granvilleen.
Seuraavana vuonna julkaistiin "Elä ja anna toisten kuolla" ja vuonna 1954 julkaistiin jo kolmas Bond-kirja "Kuuraketti". Romaanien myynti kasvoi tasaisesti. Muutos tapahtui, kun "Tohtori Ei" julkaistiin. Kriitikot eivät kiittäneet romaania entisten tapaan vaan syyttivät Flemingiä sadismista ja snobbailusta.
Fleming kirjoitti samankaltaisella reseptillä yhdeksän Bond-romaania. Hänen kymmenes julkaistu romaaninsa, "007 rakastettuni" koetti muuttaa kirjoitustyyliä. Kirja on kerrottu ensimmäisen persoonan näkökulmasta. Lukijakunta ei pitänyt uudesta tyylistä ja romaani ei saanut hyvää vastaanottoa. Tämän seurauksena Fleming palasi vanhaan tyyliinsä.
Lopullinen menestys oli taattu kahden asian seurauksena. Yhdysvaltain silloinen presidentti John F. Kennedy nimesi James Bond Istanbulissa -romaanin kymmenen lempikirjansa joukkoon Life-lehdessä, tämä johti Flemingin kirjojen myynnin huimaan kasvuun. Toinen syy oli vuonna 1962 ensi-iltansa saanut ensimmäinen Bond-elokuva "Salainen agentti 007 ja tohtori No".
Kahdentoista Bond-romaanin ja kahden Bond-novellikokoelman lisäksi Fleming tunnetaan myös lastentarinasta "Chitty Chitty Bang Bang". Muut kirjailijat – kuten John Gardner ja Raymond Benson – ovat kirjoittaneet lisää James Bond -kirjoja, osan elokuvien pohjalta. Poikkeukseksi jää Kingsley Amisin salanimellä Robert Markham kirjoittama "Colonel Sun"; kirja on poikkeuksellisen raaka ja juonenkulku töksähtelevää muihin verrattuna.
Viimeiset vuodet ja kuolema.
Artikkelissa "James Bondin ainoa elävä uhri", joka perustuu Flemingin viimeiseen haastatteluun, kirjailija kertoi näkemyksistään: hän kuuli kerran sydänvikaa kutsuttavan nimellä "Rautakoura", ja tästä tuli hänelle pakkomielle. Kun hän sai tietää että hänellä itsellään oli angina pectoris jonka johdosta hänen tulisi luopua kaikista rasittavista harrastuksistaan, tupakoinnista ja alkoholista, hän vastasi, ettei Rautakoura kunnioittaisi miestä, joka lopettaisi väkevien martinien ja käsintehtyjen turkkilaisten savukkeiden käytön. Fleming jatkoi entisiä elintapojaan kuolemaansa asti, ja hän menehtyikin golfkentällä voimakkaaseen sydänkohtaukseen turkkilainen, kolmella kultanauhalla koristettu käsintehty Morland Balkan -savuke suussaan.
Ian Fleming on haudattu Sevenhamptonin kylän hautausmaalle, lähellä Swindonia, vaimonsa Annen ja poikansa Casperin viereen. Anne kuoli vuonna 1981 ja Flemingin ainoa lapsi Casper kuoli lääkkeiden yliannostukseen 1975.


Trinidad ja Tobago.
Trinidadin ja Tobagon tasavalta eli Trinidad ja Tobago on tasavalta Karibianmerellä. Se sijaitsee Venezuelan rannikosta yksitoista kilometriä pohjoiseen. Valtion pääsaaret ovat Trinidad ja Tobago, joista Trinidad on suurempi sekä pinta-alaltaan että väkiluvultaan. Kahden pääsaaren lisäksi maahan kuuluu 21 pienempää saarta. Se on ollut itsenäinen vuodesta 1962 ja tasavalta vuodesta 1976. Calypso-musiikin ja steelpan-soittimen kotimaassa afrikkalaistaustaisia on 40%, intialaistaustaisia lähes saman verran. Entinen sokerin ja kaakaon tuottaja saa nykyisin tuloja öljystä ja maakaasusta.
Maantiede.
Valtio muodostuu kahdesta pääsaaresta ja 21 pikkusaaresta. Niiden yhteispinta-ala on 5 128 km2. Maisemassa on niin vuoria kuin tasankoakin. Korkein vuori on El Cerro del Aripo 940 metriä. Pääosa väestöstä asuu Trinidadilla.
Kaksi kohtaa Trinidadista on vain muutaman kilometrin päässä Venezuelan rannikosta, ja ilmastokin on hyvin samanlainen. Lämpötilat ovat korkeammat kuin muualla Karibian saarilla. Maa on niin etelässä, että hurrikaanien reitti ei kulje sen yli.
Trinidadin sademetsissä, savanneilla ja kosteikoissa elää yli 400 lintulajia. Tobagolla, joka on kauempana mantereelta, lajeja on vähemmän. Saarella kasvaa Karibian vanhinta sademetsää, jossa on monia kotoperäisiä lajeja, merilintujen pesimisalue sekä monipuolista eläimistöä koralliriutalla.
Historia.
Trinidad on Karibian pisimpään asutettu maa, siellä on ollut eteläamerikkalaisperäistä asutusta jo 7000 vuotta sitten. Keramiikkaa tekevät viljelijät asettuivat saarelle noin 250 eaa. ja levittäytyivät sieltä käsin Antilleille. Eurooppalaisten saapuessa Trinidadia asuttivat karibit ja arawakit, kun taas Tobagolla oli saaristolais-karibeita ja galibeita. Kristoffer Kolumbus kävi Trinidadilla 1498 ja nimesi sen kolmen vuorenhuipun mukaan. Tobagon hän näki kaukaa, ja nimesi sen tyypillisen tupakkapiipun mukaan..
Siirtomaa-aikana saaret ehtivät olla Espanjan, ranskalaisten ja hollantilaisten käsissä ennen kuin britit vahvistivat asemansa (Trinidad siirtyi heille 1787, Tobago 1803). Tobagon saari vaihtoi omistajaa 22 kertaa, useammin kuin mikään muu Karibian saarista. Saaret yhdistettiin samaksi hallintoyksiköksi 1888.
Saaret kuuluivat Länsi-Intian liittovaltioon 1958-1962. Ne itsenäistyivät ja liittyivät kansainyhteisöön 1963. Vuonna 1976 maa muuttui tasavallaksi, entisestä kuvernööristä Ellis Clarkesta tuli presidentti.
Siirtomaa-aikana saarten päätuote oli sokeri, myöhemmin kaakao. Näitä tuottaville plantaaseille tuotiin työvoimaa muualta: alkuvuosina Afrikasta, orjuuden kieltämisen jälkeen 1845 alkaen Intiasta. Vuonna 2003 valtion omistama sokeriyhtiö lopetti toimintansa ja 8000 työntekijää jäi työttömiksi.
Öljy on ollut talouden tärkein sektori 1900-luvun alkupuolelta asti, ja öljyvarojen huvetessa maakaasu on ottanut sen paikan. 1970-luvulla öljyn ja maataloustuotteiden arvo kulkivat toistensa peilikuvina: kun öljyn hinta nousi, kaakaon ja sokerin kuljetus kallistui ja kannattavuus laski.
Politiikka.
Trinidad ja Tobagolla on presidentti ja kaksikamarinen parlamentti. Presidentin valitsee valitsijakollegio ja hän on valtion päämies.
Parlamentin alahuoneessa, edustajainhuoneessa on 41 jäsentä viiden vuoden kausilla. Senaatissa on 31 jäsentä, jotka valitaan presidentin, pääministerin (16) ja oppositiojohtajan (8) kesken. Vuoden 2010 vaalien jälkeen alahuoneen suurimmat puolueet ovat Yhdistynyt kansalliskongressi UNC 21, Kansallinen kansanliike PNM 12 ja Kansankongressi COP kuusi paikkaa. Tobagolla on osittainen itsehallinto ja oma parlamentti, jossa on 15 jäsentä.
Pääpuolueiden, People's National Movement (kansallinen liike; PNM) ja UNC (United National Congress, kansalliskongressi), kannatus jakaantuu osittain etnisten rajojen mukaan, PNM on mustien puolue ja UNC intialaisten. PNM hallitsi vuodesta 1956 kolmekymmentä vuotta, mutta hävisi vuoden 1986 vaalit. Vuonna 1991 se palasi valtaan pääministerinä Patrick Manning. Vuonna 1995 PNM hävisi UNC:lle ja pääministeriksi tuli Basdeo Panday. Vuoden 2001 hallituskriisin ja vaalien jälkeen presidentti Arthur Robinson nimitti Manningin tasatilanteessa pääministeriksi, mitä oppositio protestoi. Lokakuussa 2002 järjestettiin uudet vaalit, ja Manning jatkoi pääministerinä.
Vuoden 2010 vaalit voitti UNC:n johtama viiden puolueen liittouma ja Kamla Persad-Bissessarista tuli maan ensimmäinen naispääministeri.
Aluejako.
Trinidad ja Tobago on jaettu erilaisiin hallintoyksiköhin. Yhdeksän hallintoaluetta ovat Couva/Tabaquite/Talparo, Diego Martin, Mayaro/Rio Claro, Penal/Debe, Princes Town, Sangre Grande, San Juan/Laventille, Siparia ja Tunapuna/Piarco. Kaksi suurkaupunkia ovat Port-of-Spain ja San Fernando, Kolme maalaiskuntaa ovat Arima, Chaguanas ja Point Fortin. Tobagon saari muodostaa oman piirikuntansa.
Talous.
Trinidad ja Tobagon talous oli aiemmin keskittynyt öljyyn, nyttemmin maakaasuun. Noin puolet maan tuottamasta maakaasusta nesteytetään. Maa on maailman viidenneksi suurin nesteytetyn maakaasun viejä. Maatalous tuottaa alle puoli prosenttia bruttokansantuotteesta. Sen tuotteita ovat sokeri, siipikarja, muu liha, vihannekset ja sitrushedelmät.
Saarilla on yhteensä kuusi lentopaikkaa. Maantietä on 8320 km. Satamakaupunkeja ovat Point Fortin, Point Lisas, Port-of-Spain ja Scarborough. Risteilyalukset kiinnittyvät pääkaupunki Port of Spainin satamaan, tai joskus pienempään Scarboroughin satamaan Tobagolla. Näiden välinen kotimaanliikenteen lauttamatka kesti aiemmin viisi tuntia, mutta uusilla pikalautoilla matka taittuu puolet nopeammin. Saarten sisäisillä matkoilla käytetään paljon linja-autoja.
Väestö.
Trinidad ja Tobagossa on noin 1,2 miljoonaa asukasta. Kaksi tärkeintä etnistä ryhmää ovat saarille tuoduista orjista polveutuvat afrikkalaista alkuperää olevat (37,5 prosenttia väestöstä) ja intialaiset (40 prosenttia väestöstä), jotka polveutuvat lähinnä Intiasta tuoduista sopimustyöläisistä. Suurin osa jäljelle jäävästä väestöstä on etnisesti sekoittunutta, joskin saarilla asuu myös jonkin verran eurooppalaista ja kiinalaista alkuperää olevia, sekä saarten alkuperäisten intiaaniasukkaiden jälkeläisiä.
Uskonnollisesti suurimmat yhteisöt ovat katoliset (26 prosenttia), protestantit (25,8%), hindut (22,5 prosenttia), Rastafarit (19,9 prosenttia) ja muslimit (5,8 prosenttia).
Kulttuuri.
Trinidadilaiset ja tobagolaiset suuntaavat kansallistunteensa omaan saareensa ja mieltävät toisen saaren asukkaiden olevan erilaisia. Lähes kaikki tobagolaiset ovat afrikkalaista syntyperää, kun taas Trinidadilla etnisten ryhmien alkuperään liittyvät kulttuuriasiat korostuvat. Näkyvin ryhmittely on jako kreoleihin ja intialaisiin. Pieni ryhmä korostaa intiaanitaustaansa.
Ruokavalio liittyy tiiviisti etniseen ryhmään. Kreolit syövät tyypillisesti kanaa ja riisiä, punaisia papuja ja paistettuja banaaneita. Intialaiset syövät kanacurryä, perunoita, kikherneitä, riisiä ja roti-leipää. Kiinalaisten ruokaa on chow mein.
Trinidadin laskiaiskarnevaali on maailmankuulu. Calypso-musiikki ja steelpan-soitin ovat myös kotoisin näiltä saarilta.
V.S. Naipaul on tunnettu trinidadilainen kirjailija.
Urheilu.
Trinidad ja Tobago on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1948. Kultamitalit maalle ovat tuoneet Hasely Crawford miesten sadan metrin juoksusta vuonna 1976 ja Keshorn Walcott miesten keihäänheitosta Lontoon olympialaisista 2012. Muut maan mitaleista ovat tulleet yleisurheilusta, painonnostosta ja uinnista.
Trinidad ja Tobagon jalkapallomaajoukkue Trinidad ja Tobago on eräs Karibianmeren alueen menestyneimmistä maista jalkapallossa. Vuonna 2006 se pelasi jalkapallon MM-kisoissa, ja karsiutui ensimmäisellä kierroksella. Pohjois- ja Väli-Amerikan sekä Karbian jalkapallon mestaruuskilpailuissa Trinidad ja Tobago on esiintynyt 13 kertaa sijoittuen parhaimmillaan toiseksi 1973. Helmikuussa 2011 se oli FIFA:n rankingissa sijalla 94. Jalkapallon ohella Trinidad ja Tobagossa pelataan paljon krikettiä.
Aiheesta muualla.
*


Moraalinen universalismi.
Ihmisoikeusetiikka eli moraalinen universalismi on humanistinen näkemys, jonka mukaan vaikkei absoluuttisen moraalin sisällöstä ikinä päästäisi yhteisymmärrykseen, nyt jo on löydettävissä kaikille (järkeville) moraalisille järjestelmille suurin yhteinen nimittäjä. Tätä suurinta mahdollista yleisesti hyväksyttävien sääntöjen joukkoa tulee vaalia kaiken etiikan pohjana.
Koska eri uskonnollisissa perinteissä ja kulttuureissa on huomattavaa erimielisyyttä etiikasta, sekulaarilla tavalla kaikkia sitovalle etiikalle on tarve.
Käytännössä tämä universaalinen moraali käsittäisi sellaisia moraaliohjeita kuin ihmisoikeudet tai rikokset ihmisyyttä vastaan. Käytännössä näitä sääntöjä valvotaan perustuslain avulla ja kansainvälisen rikostuomioistuimen kautta.


Ale.
Ale (englanniksi) on yleisnimitys pintahiivaoluille, joiden nimitys tulee oluen valmistuksessa käytettävästä hiivasta, joka nousee käymisen aikana käymisastian pinnalle. Pohjahiivaoluita kutsutaan lagereiksi.
Ale voidaan jakaa useisiin alatyyleihin ("katso Luettelo oluttyyleistä"). Eri oluttyyppien erot eivät ole aina selvästi rajattuja ja mitään kansainvälistä panimoita sitoavaa ohjeistoa ei ole. Brittiläisissä ja amerikkalaisissa aleissa käytetyt luokittelut poikkeavat jonkin verran toisistaan.
Portteri.
"portteri" tai "porter" on tummaa olutta, joka on tehty paahdetuista maltaista. Nimen kerrotaan tulleen Lontoon Victorian aseman kantajista, jotka saivat osan palkastaan oluena (engl. "porter" = kantaja), Toinen tarina kertoo porterin nimen alkuperäksi huudahdusta pubissa kun oluttynnyriä kannettiin pubiin ja piti saada ihmiset pois tieltä. Myös kerrotaan satamatyöläisistä (porters) jotka joivat täyttävää olutta työpäivän ohessa osittain ravinnoksi.
Suosittuja porter-merkkejä ovat muun muassa amerikkalainen "Anchor Porter" ja englantilainen "Fullers London Porter".
Stout.
"Stout" (stouter porter) alkujaan on tummaa olutta, joka on porterin tapaan tehty samanlaisista maltaista, mutta yleensä käytetään myös paahdettua, mallastamatonta ohraa. Stout tarkoittaa käytännössä samaa asiaa kuin portteri.
Guinness on maailmanlaajuisesti tunnetuin stout-tyyppinen olut. Guinness olikin ensimmäinen joka valmisti "Stout-Porter"iksi kutsumaansa olutta vuonna 1820. Tätä ennen Guinness oli valmistanut englantilaistyylisiä ale-oluita. Guinness on kuuluisin "irlantilainen" "kuiva stout".
"Imperial stout" eli "Russian Imperial Stout" oli alun perin Englannissa tehtyä olutta joka vietiin Venäjälle tsaarin hoviin. Imperial stoutissa on korkea alkoholipitoisuus, jopa 9-10 %. Tämän ansiosta olut ei pilaantunut pitkän kuljetuksen aikana ja se sieti myös paremmin kylmää ilmastoa. Suosittuja imperial stouteja ovat muun muassa englantilainen "Samuel Smith's Imperial Stout" ja amerikkalainen "North Coast Old Rasputin Russian Imperial Stout".
"Sweet stout" eli "makea stout" on peräisin Lontoosta. Se on aiemmin tunnettu nimellä "milk stout" (maitostout), koska sen makeuttamiseen käytettiin laktoosia (maitosokeria). Nimi kuitenkin muutettiin, koska maidon kanssa tällä oluella ei ole mitään tekemistä. Sweet stoutissa käytetään suklaamallasta ja jos ohramaltaaseen lisätään kauraa voidaan puhua "oatmeal stout"ista. Suosituttuja esimerkkejä ovat englantilaisen Young's-panimon "Double Chocolate Stout" ja "Oatmeal Stout".
Mild.
Mild ale oli aiemmin työväestön suosituin juoma Englannissa ja Walesissa. Nimi tulee alhaisesta humalan määrästä, joka tekee oluesta makeahkon ja helposti juotavan. Mild alen alkoholipitoisuus on yleensä myös alhainen. Suosittu mild ale on muun muassa englantilainen "Moorhouse Black Cat".
Bitter.
Bitter oli alun perin Englannissa terminä, joka erotti humaloidun katkeran oluen miedosta humaloimattomasta. Nykyään bitterit ovat kuivia, humaloituja ja alkoholipitoisuudeltaan varsin mietoja. "Extra Special Bitter"issä (ESB) käytetään tavallista enemmän mallasta ja humalaa. Tunnettuja bittereitä ovat muun muassa englantilaiset "Boddington's Pub Ale", "Bass Ale", "Young's Bitter" ja "Fuller's ESB".
Barley wine.
"Ohraviinillä" ei ole mitään tekemistä viinin kanssa vaan nimi viittaa oluen korkeaan alkoholipitoisuuteen (9—13 %). Barley winet ovat erittäin tuhteja ja maltaisia, jopa portviinimäisiä. Barley Wine -tyyppinen olut onkin parhaimmillaan jälkiruokana. Tunnettuja barley wineja ovat muun muassa amerikkalainen "Anchor Old Foghorn Ale", englantilainen "Young's Old Nick" ja ruotsalainen Nils Oscar Barley Wine. Suomessa ravintolapanimo "Plevna" ja "Stadin Panimo" ovat valmistaneet barley wine -tyypin olutta.
Old.
Old ale, "vanha ale" tunnetaan myös nimillä "strong ale" ja "stock ale". Olut on samankaltainen jälkiruokaolut kuin barley wine, mutta ei yhtä "tuhti" ja sisältää vähemmän alkoholia. Tunnettuja old ale -tyylin edustajia ovat muun muassa englantilaiset "Theakston Old Peculier" ja "Gale's Prize Old Ale".
India Pale Ale (IPA).
Oluttyyppi syntyi kun brittiläisessä imperiumissa kehitettiin oluita, jotka kestivät pitkän merimatkan Britanniasta Intiaan. Tämä saatiin aikaan lisäämällä korkean alkoholiprosentin oluihin runsaasti humalaa. Nykyään IPA:t tunnistaakin vahvasta humalan katkeromausta. IPA:n väri vaihtelee kullankeltaisesta ruskeaan. Tunnettuja tyylin edustajia ovat muun muassa amerikkalaiset "Sierra Nevada Celebration Ale" ja "Victory Hop Devil IPA".
Real ale.
Brittiläisestä elävästä pintahiivaoluesta käytetään nimitystä real ale. Kyseessä ei ole oluttyyppi vaan tapa tarjoilla ale-tyyppistä olutta. Real ale on suodattamaton olut, joka jatkaa käymistään olutravintolan tynnyrissä. Ravintolassa real ale perinteisesti pumpataan käsipumpulla. Britteinsaarilla Real ale -perinnettä vaalii Campaign for Real Ale -yhdistys.


Lager.
Lager on maailman yleisin oluttyyppi. Se on yleisnimitys pohjahiivaoluille. Esimerkiksi useimmat suomalaiset suositut olutmerkit ovat lager-tyyppisiä. Pohjahiiva- eli lagerolut syntyi Keski-Euroopassa 1800-luvun alkupuolella. Sana lager tulee saksan kielen sanasta "lagern", varastoida.
Lager sisältää energiaa noin 180 kJ / 100 g eli suurin piirtein yhtä paljon kuin kevytmaito.


Sahti.
Sahti on perinteinen suomalainen suodattamaton olut, jonka teossa käytetään etupäässä ohra- ja lisänä vähäisessä määrin ruismaltaita sekä joskus vehnää ja kauraa. Sahti on rekisteröity Euroopan unionin aidoksi perinteiseksi tuotteeksi helmikuussa 2002.
Yleistä.
Sahdin mausteena voidaan käyttää katajaa tai katajanmarjoja. Vierteen makeus saadaan mäskäämällä veteen sekoitettuja maltaita useita tunteja 50 - 80 celsiusasteen lämpötilassa, jolloin maltaitten tärkkelys muuttuu sokereiksi. Sahtiin ei lisätä teollisesti valmistettua sokeria, siirappia tai muuta vastaavaa. Lopuksi mäski keitetään ja siivilöidään, jolloin saadaan vierre. Jäähdytettyyn vierteeseen lisätään ruokakaupasta saatavaa tuorehiivaa. Kuohukäyminen kestää muutamia päiviä, jälkikäyminen viileämmässä noin kaksi viikkoa, jolloin sahti selkeytyy ja on valmista nautittavaksi. Jälkikäymisen tulee tapahtua lievästi paineen alla, jotta sahtiin muodostuu pieni määrä hiilihappoa, eikä happi pilaa käymisprosessia. Sahti on tuoretuote, ja sen säilyvyys hyvissä olosuhteissa, esimerkiksi maakellarissa, on noin kuukausi. Värit vaihtelevat raaka-ainepohjan mukaan jaffankeltaisesta tummanruskeaan.
Sahdilla on hyvin tunnusomainen, täyteläinen, banaanimainen maku, johon yhdistyy vierteen siivilöinnin seurauksena katajan kirpeyttä. Sahti sisältää valmiiksi käyneenäkin paljon luonnon sokereita ja viljan aromiaineita. Sen alkoholipitoisuus on 7-9 %. Normaalisti olueen kuuluvaa humalaa sahdissa ei nykyään aina käytetä, ja jos käytetäänkin, niin vähäisiä määriä. Joskus humala saadaan omasta kotipihasta. Sahdilla on EU:n APT-nimisuoja lambicin tapaan. Sanan sahti alkuperää ei ole varmuudella selvitetty, mutta todennäköisenä alkuperänä pidetään germaanista sanaa "saf", josta myöhemmin kehittyi muinaisskandinaavinen "saft", "mehu".
Suomen lisäksi sahtia valmistetaan Ruotsissa sijaitsevalla Gotlannin saarella, jossa sitä kutsutaan nimellä "dricku", "Gotlandsdricku" tai "Gotlandsdricka" sekä Viron Saarenmaalla, Hiidenmaalla ja mantereella, joissa siitä käytetään nimitystä "koduõlu" tai "taluõlu".
Suomessa perinteisiä sahtialueita ovat Häme ja Pohjois-Satakunta sekä osia Uudestamaasta ja Keski-Suomesta. Kotisahdin SM-kisoihin on osallistunut yli 30 kunnan tai kaupungin edustajia, joista osa on tullut perinnealueen ulkopuolelta. Voittajasahteja on löytynyt jopa Kaskisista, Kirkkonummelta ja Savonlinnasta.
Maailman tunnetuin olutasiantuntija Michael Jackson on kirjoissaan kohentanut suomalaisen sahdin tuntemusta maailmalla. Hänen innoittamanaan monet amerikkalaiset pienpanimot ovat valmistaneet sahdinkaltaisia oluita.


Charon.
__notoc__
Charon oli raahelainen vuonna 1992 perustettu goottimetalliyhtye.
Yhtyeen perustivat rumpali Antti Karihtala, basisti Teemu Hautamäki, kitaristi Pasi Sipilä ja kitaristi Jasse Hast. Laulaja Juha-Pekka Leppäluoto liittyi yhtyeeseen 1995. Kitaristit Hast ja Sipilä ovat sittemmin jättäneet yhtyeen, ja heidän tilalleen on tullut Lauri Tuohimaa.
Charon soitti alun perin death metalia. Leppäluodon liittymisen myötä tyyli muuttui kevyemmäksi. Yhtyeen ensimmäinen studioalbumi "Sorrowburn" ilmestyi vuonna 1998. ”Little Angel”-singlestä (2001) alkaen yhtyeen julkaisut ovat nousseet Suomen viralliselle listalle.
Bändi lopetti toimintansa heinäkuun lopussa 2011. Sen jäsenet aikovat jatkaa musiikin parissa.


Jussi Vehviläinen.
Jussi-Pekka Vehviläinen (s. 8. joulukuuta 1977 Kuopio) on suomalainen motocross-ajaja.
Vehviläinen kilpaili motocrossissa 1980-luvun loppupuolelta lähtien. Ensimmäisen MM-osakilpailunsa hän ajoi vuonna 1994 ja ensimmäiset MM-pisteensä vuonna 1995. Palkintopallisijoitukseen hän ylsi ensimmäisen kerran vuonna 2001. Vuonna 2007 Vehviläinen ajoi MM-pronssille MX3-luokassa. MM-mitalillaan hän oli ensimmäinen henkilökohtaisen MM-mitalin ottanut suomalainen motocross-ajaja sitten Pekka Vehkosen vuoden 1990 MM-hopean. MM-joukkuekilpailuista Vehviläisellä on kaksi MM-pronssia vuosilta 2002 ja 2003.
Vehviläinen joutui lopettamaan motocross-uransa huipputasolla ennen kauden 2008 alkua olkapäävamman vuoksi.


Boris Jeltsin.
Boris Nikolajevitš Jeltsin (, s. 1. helmikuuta 1931 Butka, Uralin alue, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto – 23. huhtikuuta 2007 Moskova, Venäjä) oli Venäjän ensimmäinen presidentti vuosina 1991–1999. Jeltsinillä oli myös keskeinen rooli Neuvostoliiton alasajossa ja hänen presidenttikaudellaan Venäjällä tapahtui suuri joukko uudistuksia kohti markkinataloutta. Uudistusprosessi oli vaikea Neuvostoliiton jätettyä jälkeensä suuria taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia, jotka leimasivat Venäjän koko 1990-lukua. Jeltsinin kaudella syttyi Tšetšenian sota.
Varhaiset vaiheet.
Boris Jeltsin syntyi 1. helmikuuta 1931 Sverdlovskissa, Neuvostoliitossa. Hän kävi Puškinin keskikoulun viimeisiä luokkia Bereznikissä, Permin alueella. Jeltsin menestyi koulussa hyvin, oli luokkansa johtaja ja kurittomana luonteena usein riidoissa opettajien ja isänsä kanssa. Hän myös osallistui katutappeluihin. 12- tai 13-vuotiaana hän leikki armeijan varastosta viemällään kranaatilla, joka räjäytti kaksi sormea hänen vasemmasta kädestään (etusormi ja peukalo). Jeltsin kävi Uralin polyteknistä instituuttia Sverdlovskissa opiskellen rakennusalaa. Vuosina 1955–1957 Jeltsin toimi työnjohtajana rakennustyömaalla, josta yleni lopulta eri vaiheitten kautta Sverdlovskin rakennuskombinaatin johtoon 1965.
Poliittinen ura Neuvostoliitossa.
Jeltsin oli kommunistisen puolueen jäsen vuodesta 1961 heinäkuuhun 1990. Hän alkoi työskennellä puolueen hallinnossa 1969. Vuonna 1977 hänet määrättiin Sverdlovskin puoluejohtajana toimiessaan toteuttamaan Venäjän viimeisen keisarin murhapaikan Ipatjevin talon pikainen purkaminen aamulla 18. syyskuuta 1977, myöhemmin Jeltsin on kuvaillut tapahtumaa vastenmieliseksi historian peittelyksi.
Mihail Gorbatšov nimitti Jeltsinin politbyroon jäseneksi. Jeltsin oli NKP:n Moskovan kaupunkikomitean ensimmäinen sihteeri eli Moskovan pormestari 24. joulukuuta 1985–1987, jolloin hänet erotettiin politbyroosta ja pormestarin virasta hänen kritisoituaan Gorbatšovia ja uudistusten tahtia. Jeltsin esiintyi tuolloin Moskovassa populistina ja uudistajana.
Hänet alennettiin rakentamisesta vastaavan valtionkomitean ensimmäiseksi apulaiskomissaariksi, koska joutui riitoihin pääideologi Jegor Ligatšovin kanssa, ja koska piti uudistusten vauhtia hitaaksi arvostelevan kiivaan puheen politbyroossa. Gorbatšovin mielestä Jeltsin oli poliittisesti epäkypsä ja vastuuton.
Jeltsin jatkoi Gorbatšovin voimakasta arvostelua. Tämän jälkeen Kreml aloitti parjauskampanjan Jeltsiniä vastaan, mikä ei kuitenkaan horjuttanut Jeltsinin kansansuosiota. Kansa oli tyytymätön maan johdon politiikkaan, ja Jeltsin sanoi katkaisseensa välit perestroikan vastustajien kanssa.
Maaliskuussa 1989 Jeltsin valittiin kansanedustajain kongressiin. Hänet valittiin Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan korkeimman neuvoston puheenjohtajaksi eli presidentiksi toukokuussa 1990. Samoihin aikoihin kommunistisen puolueen johtava asema purettiin, ja monipuoluejärjestelmä perustettiin. Venäjän julistauduttua itsenäiseksi Jeltsin erosi Neuvostoliiton kommunistipuolueesta heinäkuussa 1990. 12. kesäkuuta 1991 järjestetyssä presidentinvaalissa Jeltsin sai 57 prosenttia äänistä ja hänestä tuli Venäjän ensimmäinen presidentti 10. heinäkuuta 1991.
Vallankaappaus ja uusi aikakausi.
Epäonnistunut vallankaappausyritys 18. elokuuta 1991 pyrki Mihail Gorbatšovin ja Jeltsinin syrjäyttämiseen, mutta vapaalle jalalle jäänyt Jeltsin oli mukana käännyttämässä armeijan joukkoja vallankaappaajia vastaan. Kansanjoukot puolustivat valkoista taloa asettumalla ihmiskilviksi Venäjän parlamentin ympärille, ja Jeltsin piti kansalle puheen seisoen panssarivaunun päällä. 21. elokuuta kaappaajat pakenivat Moskovasta. Kaappausyrityksen päätyttyä Jeltsiniä pidettiin sankarina.
Gorbatšovin valta oli mennyttä, vaikka hän palasikin Neuvostoliiton presidentiksi, Venäjän poliitikot eivät enää totelleet häntä. Syksyllä 1991 Venäjä valtasi ministeriön toisensa jälkeen ja marraskuussa 1991 Jeltsin kielsi kommunistipuolueen Venäjällä. Ukraina erosi Neuvostoliitosta kansanäänestyksellä joulukuun alussa 1991, jonka jälkeen Jeltsin tapasi neuvostotasavaltojen johtajat Belavežkaja Puštšassa Valko-Venäjällä. Kokouksessa perustettiin Itsenäisten valtioiden yhteisö ja neuvostotasavallat tunnustivat toisensa itsenäisiksi. Gorbatšov erosi 25. joulukuuta 1991 ja Neuvostoliitto virallisesti lakkasi olemasta.
Ensimmäinen kausi.
Jeltsin aloitti uuden aikakauden vapauttamalla tuotteiden hinnat 2. tammikuuta 1992, jolloin myös kansalaiset saivat matkustaa vapaasti ulkomailla. Hintojen vapautus ajoi maan nopeasti räjähdysmäiseen inflaatioon, joka köyhdytti tavallisen kansan. Toisaalla monet entiset Komsomolin aktiivit ja entisen kommunistipuolueen jäsenet rikastuivat luottokeinottelulla ja Neuvostoliiton omaisuuden yksityistämisestä syntyneillä mahdollisuuksilla. Raskaat uudet verot astuivat voimaan, mutta niitä kierrettiin.
Jeltsinin ajan politiikkaa leimasi vapautuminen, lehdistön vahvistaminen demokratian apuvälineeksi vapauttamalla se säädetystä arvonlisäverosta, yksityistäminen sekä yksityistämisen myötä syntynyt oligarkkien välinen kilpailu myös lehdistössä ja televisiossa. Inflaatio ja teollisuuden sekä erityisesti koneenrakennusteollisuuden kuin myös vahvan ruplan politiikan aiheuttama kollektiivisen maatalouden kriisi aiheuttivat talouden uudelleen suuntautumisen kevyeen teollisuuteen sekä maahantuontiin. Nämä aiheuttivat Venäjän federaation neuvostomielisten elementtien voiman heikkenemisen. Jeltsin toimi politiikassa hajota ja hallitse-periaatteella: hän antoi Venäjän alueille valtaa, ja erotti liian suositut pääministerit, jotka uhkasivat hänen asemaansa. Hän haki poliittisia liittolaisia itselleen tilanteen mukaan.
Jeltsinin kansansuosio heikkeni nopeasti talousuudistusten edetessä, sillä Jeltsin ei kyennyt muun muassa keräämään maasta veroja palkkojen maksuun. Räjähdysmäinen inflaatio nosti elintarvikkeiden hintoja ja mitätöi monien keskituloisten säästöt. Vanhat mummot myivät tavaroitaan torilla ostaakseen ruokaa. Ihmiset alkoivat kaipailla Neuvostoliittoa, jossa toimeentulo oli niukka, mutta varma.
Jeltsin vaihtoikin pian pääministeriksi uudistukset aloittaneen Jegor Gaidarin tilalle maltillisemman Venäjän kaasuyhtiön johtajan Viktor Tšernomyrdinin.
Jeltsinin kauden alussa maata hallittiin lähinnä presidentin asetuksilla, sillä parlamentin ja presidentin välit olivat tulehtuneet pahoin. Neuvostoaikoina valittu parlamentti alkoi vastustaa Jeltsinin politiikkaa keväällä 1992. Kommunistit yrittivät saada maan hallintaan parlamentissa. Parlamentti koetti kaataa Jeltsinin laillisesti monta kertaa keväällä 1993.
Rutskoi syytti monia Jeltsinin hallituksen jäseniä korruptiosta, kooten 11 matkalaukkuun todisteita korruptiosta muun muassa Jegor Gaidaria, Gennadi Burbulisia, Mihail Poltoraninia, Vladimir Šumeikoa ja Aleksandr Šohinia, Anatoli Tšubaisia ja ulkoministeri Andrei Kozyrevia vastaan. Jeltsin erotti Rutskoin sanoen että tällä on Sveitsin pankin tili. Öljyrikkaat Tatarstan ja Baškiria halusivat erota Venäjästä. Venäjä neuvotteli niiden kanssa bilaterialaiset sopimukset, jotka toivat näille tasasvalloille muun muassa verohelpotuksia. Jeltsin suvaitsi esimerkiksi Dagestanin johtajan Shaimijevin epärehellistä politiikkaa. 26. maaliskuuta 1992 kommunistit yrittivät ajaa parlamentissa läpi Jeltsinin kaatamiseen tähtäävän epäluottamuslauseen, mutta eivät onnistuneet. 25. huhtikuuta 1993 Jeltsin voitti kannatustaan mittaavan kansanäänestyksen.
Jeltsin hajotti vastoin vielä voimassa olevaa Neuvostoliiton lain pykälää hankalan parlamentin 21. syyskuuta 1993. Tämän lain mukaan hajottaminen johtaisi presidentin vallan menetykseen.
Parlamentin Jeltsiniä vastustava puhemies Ruslan Hasbulatov ja varapresidentti Aleksandr Rutskoi julistivat neuvostovaltion jälleen voimaan. He linnoittautuivat Moskovaan. Mielenosoittajat riehuivat kaupungissa. Rutskoi julistettiin venäläisten saartamassa parlamenttitalossa presidentiksi. Venäjää uhkaisi ”punaruskeitten”, kommunistien ja fasistien valta. Jeltsin onnistui kukistamaan vastustajansa koska onnistui saamaan puolustusministeri Pavel Gratšovin johtaman haluttoman armeijan puolelleen. Armeija muun muassa tulitti opposition valtaamaa parlamenttitaloa tykillä.
12. joulukuuta valittiin uusi parlamentti, jossa oli suuri määrä kommunisteja ja liberaalidemokraatteja, mutta Jeltsinin puolue "Venäjän valinta" menestyi heikosti. Samoihin aikoihin pidettiin perustuslakia säätävä kokous. Uusi perustuslaki takasi Venäjän presidentille laajat valtaoikeudet, oikeuden nimittää hallitus, erottaa pääministeri ja myös oikeuden erikoistapauksissa hajottaa duuma. Venäjän uusi perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksen yksinkertaisella enemmistöllä, ja se toimi perustana myös muulle uudenlaisen Venäjän federaation lainsäädännölle, kuten esimerkiksi siviilikoodeksille, mikä loi perustan markkinasuhteille.
Mutta yhtä kaikki lahjonta ja byrokratia jatkuivat Venäjällä. Vuonna 1993 alkanut yksityistäminen siirsi omaisuuden lopulta kansalta keinottelijoille, kun yksityistämiskupongit kasautuivat ennestään hyvätuloisten käsiin. Yhdellä kupongilla pystyi inflaation vuoksi lopulta ostamaan yhden vodkapullon. Yksityistämisellä pyrittiin taistelemaan kommunismin uhkaa vastaan.
Vaikka Jeltsin antoikin Venäjän ferderaation alueille suuren vallan, niiden itsenäistymistä hän ei sentään suvainnut. Tshstenia oli irtautunut Venäjästä jo vuonna 1990. Jeltsin antoi käskyn aloittaa ensimmäinen Tšetšenian sota. Venäläiset kärsivät sodassa suuria tappioita kun eivät osanneet vastatata tšetšeenien sissitaktiikkaan. Venäläiset pommittivat maan pääkaupunki Groznyitä ankarasti, minkä Jeltsin ensin kiisti, sitten nuhteli niistä asevoimien päällikkö Pavel Gratshevia ja jätti asian silleen. Jeltsin ei myöskään puuttunut venäläisten sodassa tekemiin raakuuksiin, joista Venäjän älymystö ja kansinväliset ihmisoikeusjärjestöt keskustelivat. Paikoillaan junnaava, raaka ja tappiollinen sota myös osaltaan alensi Jeltsinin kansansuosiota. Jeltsin halusi sodassa pysäyttää Venäjää uhkaavan hajoamisen kukistamalla Dhohar Dudajevin johtamat itsenäisyysmiehet ja kontrolloida Tshetseniaan pesiytynyttä, vaikutuksensa Venäjällekin ulottanutta rikollisuutta. Ennen vaaleja Jeltsin lupasi pysäyttää Tšetšenian sodan, ja hankki puolelleen sodanvastustaja Alexandr Lebedin kommunistien riveistä. Kun Jeltsin voitti vaalit, hän aloitti sodan taas täydellä teholla, toisin kuin oli ennen vaaleja luvannut. Jeltsin siis taktikoi vaaleissa sodalla. Mutta vuonna 1996 Jeltsin äkkiä päättikin oikeasti lopettaa tappiollisen sodan. Kenraali Aleksandr Lebed neuvotteli Tshetseniassa rauhansopimuksen 1996.
Jeltsin muistetaan monista pikku sattumuksista. 30. syyskuuta 1994 Jeltsin ei astunut ulos koneestaan valtiovierailulla tapaamaan Irlannin pääministeriä. Virallisen selityksen mukaan hän nukkui, mutta hänen uskotaan olleen juovuksissa.
Valtansa huipulla Jeltsin alkoi nimittää sukulaisiaan valtansa avainvirkoihin,] muun muassa tyttärensä Tatjana Djatšenkon 1996 neuvonantajaksi. Kremliin syntynyttä Jeltsiniä tukevien oligarkkien ja muiden ryhmittymää kutsuttiin ”perheeksi”. Siihen kuuluivat presidenttinhallintoa johtanut Alexander Vološin, presidentin tytär Tatjana Djatšenko ja hänen myöhempi miehensä Valentin Jumašev, Jeltsinin avustaja Pavel Borodin ja oligarkit Berezovski ja Abramovits.
Toinen kausi.
Jeltsin valittiin presidentiksi toisen kerran kesän 1996 presidentinvaaleissa. Jeltsinin kansansuosio oli ennen vaaleja vain noin 10 %. Aluksi nykyaikainen, virtaviivaistettu kommunistijohtaja Gennadi Zjuganov näytti olevan varma voittaja, ja Jeltsin sai ensimmäisellä kierroksella vain 35 % äänistä. Venäjän suurliikemiehet, oligarkit pelkäsivät vaalien ennakkosuosikin kommunisti Zjuganovin voittavan vaalit. Presidentin henkivartijoiden päällikkö Koržakov suositteli duuman hajottamista ja Jeltsinin pysymistä presidenttinä ilman vaaleja.
Jeltsin lähti kuitenkin vaaleihin ja hyvin suunniteltu massiivinen vaalikampanja ja valtamedia, kuten oligarkki Boris Berezovskin mediaimperiumin tuki käänsi 54 % kansasta äänestämään Jeltsiniä. Jeltsin nähtiin tanssimassa televisiossa nykymusiikin tahdissa. Toisella kierrokselle Jeltsin saikin yli puolet äänistä. Jo marraskuussa 1996 Jeltsin joutui nelinkertaiseen ohitusleikkaukseen ja oli sairaalassa kuukausia.
Jeltsinin toista presidenttikautta leimasi hänen heikko terveytensä. Kulissien takana käytiin valtataistelua seuraavasta presidentistä. Jeltsin vaihtoi pääministereitä tiuhaan tahtiin muun muassa pelätessään joidenkin, muun muassa Jevgeni Primakovin, (q.v.) nousevan kilpailijakseen. Jeltsinillä oli huonot välit esim. Moskovan pormestariin Juri Lužkoviin. Jeltsiniäkin alettiin syyttää korruptiosta. Hänen erotessaan presidentinvirasta hänen kansansuosionsa oli vain 5 %.
Kenraali Alexandr Lebed solmi Tšetšeniassa rauhan vuonna 1996. Venäjällä oli vuoden 1996 lopussa lakkoja ja poliittista rauhattomuutta. Hallituksen vastainen ilmapiiri vallitsi 1996–1997. Vuonna 1997 kenraali Lev Rohlin kokosi kapinaliikettä Kremliä vastaan.
On väitetty Jeltsinin tukemien poliitikkojen ja liikemiesten kähveltäneen IMF:ltä saadut 40 miljardia dollaria, ja että lainanotto IMF:ltä 1998 olisi ollut suunniteltu petos. Jeltsinin turvallisuuspalvelun kenraali Koržakovin mukaan suurliikemies Roman Abramovitš oli Jeltsinin ”perhettä” eniten tukenut oligarkki. Vastapainoksi Jeltsin tuki Abramovitšiä rikossyytteitä vastaan. Ne koskivat valtion omaisuuden anastusta.
Vuonna 1998 Venäjä ajautui pahaan talouskriisin. Osin tämä yhtenäisti venäjää, koska talousvaikeuksiin ajautuneet itsenäistymishaluiset tasavallat tukeutuivat Venäjään.
15. maaliskuuta 1999 Jeltsin selvisi epäluottamuslauseesta, jonka antoi duuman oppositio, demokraatit ja kommunistit. Duuma syytti Jeltsiniä muun muassa Neuvostoliiton hajottamisesta ja Tšetšenian sodasta.9. elokuuta 1999 Jeltsin erotti impulsiiviseen tapaansa hallituksensa, ja uudeksi pääministeriksi tuli Vladimir Putin. Jeltsin oli viimeiset kuukaudet epäsuosittu, vain 5 % kansasta kannatti häntä.
Presidentti Jeltsinin alkoholin käyttö herätti huomiota. Hän oli vallanhaluinen ja häntä syytettiin eräiltä tahoilta jo hallitusaikana korruptiosta. Jeltsin hajautti hallintoa, paikalliset kuvernöörit voimistuivat ja rikkaat liikemiehet saivat poliittista valtaa. Jeltsinin kaudella tapahtui rahauudistus ja yksityistäminen, mutta markkinataloutta edistäviä lakeja hän sääti seuraajaansa Putinia hitaammin. Toisaalta Jeltsin antoi tiedonvälityksen toimia vapaasti.
Valtakunnansyyttäjä Juri Skuratov syytti 1999 Jeltsiniä ja hänen tyttäriään Tatjana Djatšenkoa ja Jelena Okulovaa lahjusten ottamisesta sveitsiläiseltä Mabetexilta, joka oli saanut merkittäviä sopimuksia. Pian tämän jälkeen Jeltsin yritti erottaa Skuratovin, mutta liittoneuvosto hylkäsi erottamispäätöksen kolme kertaa. Myöhemmin Skuratov liitettiin seksiskandaaliin ja valtakunnallinen tv-kanava näytti filmin, jossa hän puuhaili prostituoitujen kanssa. Skuratov sai eron vasta huhtikuussa 2000 Putinin valinnan jälkeen.
Terveysongelmista kärsinyt Jeltsin ilmoitti siirtyvänsä syrjään juuri ennen vuosituhannen vaihdetta 31. joulukuuta 1999 nimittäen pääministeri Vladimir Putinin virkaatekeväksi presidentiksi kevään 2000 presidentinvaaliin saakka. Jeltsinin kauteen liittyi hämäryyksiä kuten korruptiota. Päästyään presidentiksi Putin varmisti ensitöikseen ettei Jeltsin joutuisi tuomioistuinten kynsiin.
Kuolema.
Jeltsin kuoli sairaalassa sydänkohtaukseen 76-vuotiaana. Jeltsinillä tiedetään olleen jo nuoruudessaan sydänperäisiä terveysongelmia. Hän sai virkakautensa aikana viisi sydänkohtausta.


Trappist.
Trappist on suojattu nimi, jota voidaan käyttää vain benediktiiniläisten trappistiluostareiden munkkien valvonnassa tehdystä luostarioluesta. Lisäksi vaatimuksena on, että olut pannaan luostarin tiloissa, ja että panimon tuotto käytetään luostarin ylläpitoon ja sosiaalityöhön. Nimeen oikeutettuja luostareita on seitsemän ja yhtä lukuun ottamatta ne sijaitsevat Belgiassa.
Trappistipanimoilla on kullakin valikoimissaan 1–5 kaupallista olutta. Näiden lisäksi ne valmistavat munkeille päiväkäyttöön tarkoitettua miedompaa (4–5 %) olutta, sekä kirkollisiin juhlapyhiin valmistettua vahvempaa olutta, joita ulkopuoliset eivät tavallisesti pääse nauttimaan. Osa luostareista valmistaa ja myy oluen lisäksi myös luostarissa tehtyä juustoa.
Achel.
Achel on uusin trappistioluita valmistava luostari, sen munkit aloittivat valmistuksen vuonna 1998. Luostarin virallinen nimi on "Sint Benedictus Abdij – De Achelse Kluis", mutta oluiden markkinointinimi on Achel. Aiemmin Hoegaerdenin panimo valmisti luostarioluita Achelin nimellä.
Achelia valmistetaan viittä eri laatua, joista 5-prosenttisia "Blond 5" ja "Bruin 5" oluita saa ainoastaan hanasta luostarin ravintolassa. Sen sijaan pullotettuina on saatavissa "Achel Blond 8" ("Triple", alkoholia 8 %), "Bruin 8" (8 %) ja "Extra" ("Bruin", 9,5 %) oluita.
Chimay.
"l'Abbaye Notre-Dame de Scourmont"in luostari valmistaa neljää Chimay-laatua. Mieto (alkoholia 4,8 %) "Doré" (meripihka) on tarkoitettu munkkien nautittavaksi ja harvoin saatavilla muualla. Kaupallisia laatuja ovat valkoinen, punainen ja sininen: "Blanche" (isossa 75cl pullossa myydään nimellä "Cinq Cents", 8 %), "Rouge" ("Premiere", 7 %) ja "Bleu" ("Grande Réserve", 9 %). Chimay-nimellä myydään myös juustoja.
De Koningshoeven.
Alankomaalainen Koningshoevenin luostari Berkel-Enschotissa (lähellä Tilburgia) on ainoa Belgian ulkopuolinen trappistien valmistaja. Sen solmittua yhteistyön vuonna 1999 panimojätti Bavarian kanssa, se menetti oikeuden trappist-nimitykseen ja -logoon, mutta lokakuussa 2005 Kansainvälinen Trappist -yhdistys (Internationale Vereniging Trappist) päätti palauttaa Koningshoevenin La Trappe -oluille oikeuden käyttää tuotteistaan trappist-nimitystä. La Trappe -oluita valmistetaan yhdeksää erilaista: "Puur" (4,7 %), "Blond" (alkoholia 6,5 %), "Dubbel" (6,5 %), "Bockbier" (7 %, kausiolut), "Isid'or" (7,5 %), "Tripel" (8 %), "Quadrupel" (10 %), "Quadrupel Oak Aged" (10 %) ja vehnäolut "Witte Trappist" (5,5 %). De Koningshoeven valmistaa myös muita kuin La Trappe - oluita.
Orval.
Orvalin luostari valmistaa kahta olutlaatua: "Petit Orval" (tai "Orval Vert", alkoholia 3,5 %) ja "Orval" (6,2 %). Ensin mainittua saa ainoastaan luostarin kupeessa olevasta "L'Auberge Gardien"-ravintolasta.
Rochefort.
"Abbaye St. Remy Rochefort" valmistaa kolmea eri olutta: "Rochefort 6" (punainen korkki, alkoholia 7,5 %), "Rochefort 8" (vihreä korkki, 9,2 %) ja "Rochefort 10" (sininen korkki, 11,3 %). Näistä miedoin numero 6 on harvinaisin.
Westmalle.
Westmallen munkit ovat panneet olutta vuodesta 1836. Kolmesta oluttyypistä 5-prosenttinen "Extra" on tarkoitettu munkkien pöytäolueksi. Kaupalliset laadut ovat "Dubbel" (ruskea korkki, alkoholia 7 %) ja "Tripel" (valkoinen korkki, 9 %).
Westvleteren.
Westvleteren 12, 8 ja 6
"Abbey St.-Sixtus Westvleteren" on pienin trappistiluostareista. Se valmistaa vain 4000 hehtolitraa olutta vuodessa, tästä syystä tarjonta on rajoitettua ja oluita saa virallisesti ostettua vain luostarin omasta myymälästä. Joskus oluiden menekki on niin suurta, että se loppuu. Näin kävi mm. vuoden 2005 elokuussa.
Luostari on pannut olutta vuodesta 1838. Vuonna 1946 luostari antoi oluenpanolisenssin "St. Bernarduksen" panimolle, kunnes munkit päättivät vuonna 1992 aloittaa oluenvalmistuksen itse uudelleen. Olutharrastajien keskuudessa Westvleterinin oluet arvostetaan usein maailman parhaiksi. Luostari valmistaa kolmea erilaista olutta: "6" ("Blond", vihreä korkki, alkoholia 5,8 %), "8" ("Bruin", sininen korkki, 8 %) ja "12" ("Bruin", keltainen korkki, 10,2 %). Aiemmin valmistettiin nimellä "6" punaisella korkilla 6,2 % olutta. Westvleterenin olutpulloissa ei ole etikettejä.


Lambic.
Kuparinen matala allas, johon vierre lasketaan jäähtymään. Altaassa yön aikana villihiiva saa aikaan käymisen. Kuva on Timmermansin panimolta
Lambic (flaamiksi lambik'") on olutlaji, jota valmistetaan ainoastaan Belgiassa, Senne-joen laaksossa Pajottenlandin seutukunnalla Brysselin länsipuolella. Lambic-olueiden erikoispiirre on se, että olutvierteeseen ei lisätä ollenkaan hiivaa, vaan olutpanimon ullakolla olevassa suuressa matalassa altaassa villihiivat ja muut pieneliöt saavat aikaan oluen spontaanikäymisen. Tämä voidaan tehdä vain loka-toukokuun välisenä aikana, jolloin ilma on riittävän viileää. Puhdas lambic on yleensä erittäin hapanta.
Käymisen alettua olut siirretään kypsymään vanhoihin tammi- tai pähkinäpuutynnyreihin, jossa sitä pidetään yhdestä kolmeen vuotta. Näin syntyy puhdasta lambicia, perusraaka-ainetta varsinaisille kaupallisille oluille.
Maltaina lambicissa käytetään mallasohraa (~70 prosenttia) ja mallastamatonta vehnää (~30 prosenttia). Lambicissa käytettävä humala on yleensä vähintään kolme vuotta vanhaa. Tällaisessa humalassa ei ole enää oluen katkeruutta lisääviä aineita.
Nimisuoja.
Lambic ja sen tyyppien nimitys on nauttinut EU:n nimisuojaa vuodesta 1997 (perusteena EU:n säädös No 2082/92). Samanlainen nimisuoja on suomalaisella sahdilla. EU:n ulkopuolella kuitenkin jotkut yhdysvaltalaiset pienpanimot ovat markkinoineet oluitaan lambic-nimellä. Nämä oluet tehdään tavallisesti kaupallisista lambic-hiivakannoista.
31. maaliskuuta 1993 voimaan astunut kuninkaallinen asetus ("koninklijk besluit") määritteli Belgiassa lambic-oluen koostumuksen. Käytännössä asetuksen mukaan riittää, että oluessa on käytetty jossain määrin puhdasta lambicia, jolloin sitä voidaan markkinoida lambicina.
Alatyypit.
Boonin Oude Geuze Mariage Parfait lambicia.
Sekoittamaton.
Sekoittamaton puhdas lambic on harvinainen ja sitä saa yleensä ainoastaan lambic-panimoiden läheltä hanaoluena. Sekoittamattoman lambic-oluen maku ja luonne vaihtelee paljon, ja se toimii pohjana muille lambic-lajeille.
"Gueuze".
("köös") Nuoren ja vanhan lambicin pullotettu sekoitus. Erittäin hapan ja kuiva olut. Jotkut valmistajat kirjoittavat nimen "geuze". Pullotettu perinteinen sataprosenttinen gueuze lambic tunnetaan nimellä "OudeGueuze" (tai "OudeGeuze").
"Faro".
Lambic-sekoitus, johon on lisätty sokeria. Sokeri tekee oluesta makeamman ja raikkaamman kuin gueuzet.
Hedelmä.
Lambic, johon on lisätty hedelmiä tai marjoja. Perinteisimpiä ovat kirsikka ("kriek") ja vadelma ("framboise"), mutta näiden lisäksi on käytetty mm. persikkaa ("pêche"), mustaherukkaa ("cassis"), omenaa ("pomme") ja viinirypäleitä ("grape"). Tekipä perinteikäs "Cantillon"-panimo pienen erän tyrnilambicia, joka tuli myyntiin keväällä 2004.
"Mars".
Vanhasta vierteestä, jossa on matala kantavierrearvo, tehtyä lambicia on kutsuttu nimellä "mars bière/bier". Sitä on valmistettu lähinnä kotikäyttöön, eikä sitä ole kaupallisesti tehty vuosikymmeniin.
Lambic-valmistajat.
Pajottenlandissa ja Brysselissä toimii yhdeksän lambic-panimoa ja näiden lisäksi kaksi muiden sekoittamattomasta lambicista oluita valmistavaa tekijää. Suluissa yrityksen virallinen nimi. Näiden lisäksi on muutama perinteisen lambic-alueen ulkopuolella spontaanikäymismenetelmällä oluita valmistava panimo.


Hergé.
Georges Prosper Remi, nimimerkki Hergé, (22. toukokuuta 1907 – 3. maaliskuuta 1983) oli belgialainen sarjakuvataiteilija. Hänet on tunnettu erityisesti sarjakuvan "Tintin seikkailut" luojana, mutta hän käsikirjoitti ja piirsi myös sarjakuvia "Quick & Flupke" ja "Veikko, Tette ja Jykke". Monien sarjakuvan asiantuntijoiden mielestä Hergé oli myös "ligne claire" -piirrostyylin ensimmäinen edustaja.
Lapsuus ja uran alku.
Georges Prosper Remi syntyi 22. toukokuuta 1907 Etterbeekin kaupunginosassa, Brysselissä keskiluokkaiseen perheeseen. Hänen vanhempansa olivat lastenvaatemyymälän työntekijä Alexis Remi ja hänen flaamilainen puolisonsa Élisabeth Remi (o.s. Dufour).. Hänen neljä ensimmäistä vuottaan peruskoulussa osuivat päällekkäin vuosina 1914–1918 käydyn ensimmäisen maailmansodan kanssa. Jo tuolloin Remi tunsi vetoa piirtämiseen ja täytti koulukirjojensa marginaalit karikatyyreillä saksalaisista valloittajista.
Vuonna 1920 hän alkoi opiskella Saint-Bonifacen lukiossa, jonka opettajina toimi katolisia pappeja. Tuolloin hän myös liittyi Belgian partioliikkeen koulunsa osastoon, jossa hänelle annettiin toteeminimi "Renard curieux" (suom. "Utelias kettu"). Yksi Remin varhaisimpia vitsisarjakuvia on löydetty partio-osaston kokouspaikan seinästä. Remin ensimmäiset piirrokset julkaistiin vuonna 1922 "Jamais assezissa", joka oli partio-osaston oma lehti, sekä "Le Boy-Scout Belgessa", Belgian partioliikkeen lehdessä. Vuonna 1924 hän alkoi signeerata töitään käyttämällä taiteilijanimeään Hergé. Partiolaisen ihanteet ja matkailukokemukset retkiltä, jotka hän omaksui jo nuorena, tulivat myöhemmin vaikuttamaan merkittävästi hänen sarjakuviensa eettiseen maailmaan.
Koulunsa lopetettua vuonna 1925 Hergé sai töitä katolisesta sanomalehdestä nimeltään "Le XXe Siècle" (suom. Kahdeskymmenes vuosisata). Hänen työnantajanaan toimi tuolloin katolinen apotti Norbert Wallez, joka piti työhuoneensa seinällä Benito Mussolinin kuvaa. Seuraavana vuonna Hergé julkaisi ensimmäisen sarjakuvatarinansa, jonka päähenkilönä toimi "Totor", nuori partiolainen. Tarina julkaistiin "Le Boy-Scout Belgessa". Vuonna 1928 hänet laitettiin piirtämään sarjakuvaa "Le XXe Siéclen" lapsille suunnattuun sisarjulkaisuun "Le Petit Vingtièmeen". Hän alkoi aluksi piirtää lehden urheilutoimituksen käsikirjoittamaa sarjakuvaa "The Adventures of Flup, Nénesse, Poussette, and Cochonnet", mutta kyllästyi pian sarjaan. Tuolloin Wallez pyysi Hergéä luomaan oman sankarinsa, joka olisi nuori katolinen reportteri ja hän taistelisi kaikkea pahaa vastaan hyvän puolesta. Tästä hän sai idean luoda oman sarjakuvansa, jossa hän aikoi hyödyntää uutta yhdysvaltalaisten sarjakuvataiteilijoiden keksintöä, puhekuplaa, jossa hahmojen puhe koottaisiin heidän suustaan ulos tuleviin kupliin. Tähän hän sai innoituksen ranskalaiselta sarjakuvapiirtäjältä Alain St. Oganilta.
10. tammikuuta 1929 "Le Petit Vingtièmessa" julkaistiin "Tintti Neuvostojen maassa" () -tarinan ensimmäinen osa. Viimeinen osa esitettiin 11. toukokuuta 1930. Tarina oli luonteeltaan poliittinen satiiri Neuvostoliitosta ja siinä arvosteltiin kommunistisen järjestelmän ongelmia kärjistävästi. Benoît Peetersin kirjoittaman kirjan "Le monde d'Hergé" mukaan ainoa lähde, jota Hergé käytti tarinaa luodessaan oli Joseph Douilletin teos "Hunnuton Moskova: yhdeksän työvuotta Neuvostolassa" (ransk. "Moscou sans voiles",). Douillet oli työskennellyt aiemmin Rostovissa Belgian konsulina ja kirjoittanut teoksensa sen mukaan. Sarjakuva saavutti suosiota Belgiassa ja "Le Petit Vingtième" piti jopa Tintin paluuta sarjakuvassa mukailevan tilaisuuden Pohjois-Brysselin rautatieasemalla. Paikalle saapuu suuri määrä yleisöä. Tintin osaa esitti 15-vuotias partiolainen Lucien Pepermans. Myöhemmin tarinan neuvostovastainen henki kadutti Hergéä, joka kielsi sen uudelleenjulkaisun useiden vuosikymmenien ajan. Tarina on nykyään ainoa "Tintin seikkailuiden" tarina, joka on yli 62 sivun pituinen ja mustavalkoinen.
23. tammikuuta 1930 Hergé julkaisi ensimmäisen osan vähemmän tunnettua vitsisarjaansa nimeltään "Quick & Flupke", joka kertoi kahdesta keppostelevasta lapsesta. Sarja jatkui "Le Petit Vingtièmessa" vuoteen 1940 asti. Lukijat kuitenkin halusivat uuden Tintti-tarinan ja Wallez pyysi Hergéä piirtämään sellaisen. Hän halusi, että siinä opetettaisiin nuorisolle kolonialismin arvoja, joten tarina sijoitettiin Afrikkaan, tarkemmin Belgian siirtomaahan Kongoon.. Vuonna 1930 ilmestynyt "Tintti Afrikassa" (ransk. "Tintin au Congo" eli suoraan suomennettuna "Tintti Kongossa") onkin jälkeenpäin herättänyt kiistelyä rasistisen ja kolonialistisen maailmakuvansa takia, ja se oli pitkään ainoa Tintin seikkailut-sarjan albumi "Neuvostojen maan" lisäksi, josta ei otettu Belgiassa uusintapainoksia. Tarina muokattiin nykyiseen julkaisumuotoonsa vuonna 1946, jolloin se väritettiin ja sivumäärää lyhennettiin 62:een.
Kolmas "Tintti"-seikkailu oli "Tintti Amerikassa", jossa Hergé kritisoi Yhdysvaltain liike-elämää ja intiaanien maiden riistämistä. Nuoren Hergén vähäinen tietämys ulkomaista kuitenkin johti siihen, että Yhdysvallat oli kuvattu Neuvostoliiton ja Kongon tavoin mielikuvituksellisesti ja erittäin karrikoidusti.
Vuonna 1932 Hergé julkaisi neljännen "Tintti"-seikkailun "Faaraon sikarit". Kolmessa edellisessä "Tintissä" juoni oli koostunut useista irrallisista episodeista, mutta pulp-henkisestä jännityskirjallisuudesta inspiraationsa saaneessa "Faaraon sikarien" tarinassa oli yksi jatkuvasti etenevä juoni. Tarinassa ei ollut myöskään aikaisemmista seikkailuista poiketen poliittisia kannanottoja, ja Hergé myös esitteli Tintin ja Miloun rinnalle kömpelön etsiväkaksikon Dupontin ja Dupondin ja muita hahmoja, joita nähtiin myös myöhemmissä "Tintti"-tarinoissa. Samana vuonna Hergé myös avioitui vuonna 1931 kihlaamansa Germaine Kickensin, Norbert Wallezin henkilökohtaisen sihteerin, kanssa.
Uran käännekohta.
"Faaraon sikareiden" jälkeen Hergé päätti sijoittaa viidennen "Tintti"-seikkailun Kiinan maaperälle ja kertoi suunnitelmistaan Leuvenin yliopiston opettajiin kuuluneelle katoliselle papille isä Gossetille. Gosset vetosi Hergéen, ettei hän tekisi kiinalaisista silloisen eurooppalaisen ajattelutavan mukaisia stereotyyppejä. Keväällä 1930 myös esitteli tälle kiinalaisen veistonopiskelijan Tšang Tšong-jenin (vaihtoehtoiset kirjoitusasut: Zhang Chongren tai Chang Ch’ung-jen) joka kertoi Hergélle Kiinan historiasta ja kulttuurista. Tšangin taustatutkimuksen avulla Hergé käsikirjoitti ja piirsi "Sinisen lootuksen", joka ilmestyi aluksi "Le Petit Vingtiéme" -lehdessä aikavälillä 9. elokuuta 1934 – 17. lokakuuta 1935. Tarinaa on pidetty hänen sarjakuvataiteilijan uransa käännekohtana. "Sininen lootus" oli realistisempi ja vakavahenkisempi kuin edelliset "Tintti"-seikkailut, ja tarinassa Hergé jopa pilkkasi aikaisemman maailmankuvansa naiiviutta. Hergé kritisoi jyrkästi kiinalaisten syrjimistä ja keisarillisen Japanin miehitystä Kiinassa. Japanin imperialistisen laajentumispolitiikan vastaisen sanomansa takia "Sininen lootus" sai japanilaiset diplomaatit esittämään Brysselissä protestin Belgian ulkoministeriössä. Tarinan valmistumisen jälkeen Tšang palasi takaisin kotimaahansa, jossa vuonna 1937 alkanut Kiinan–Japanin sota katkaisi hänen yhteydenpitonsa Hergén kanssa.
"Sinisen lootuksen" jälkeen Hergé pyrki "Tintti"-tarinoista realismiin ja uskottavuuteen, joten hän alkoi suorittaa taustatutkimusta tehdäkseen sarjakuviensa miljööstä mahdollisimman todenmukaisen. Vuonna 1935 ilmestyi Etelä-Amerikkaan sijoittunut "Särkynyt korva", jossa Hergén satiirin kohteena oli erityisesti vuosina 1932–1935 käyty Chacon sota, jossa sotineiden Bolivian ja Paraguayn toimintaa rahoittivat öljy-yhtiöt Standard Oil ja Shell Oil. Myös Latinalaisen Amerikan vallankaappaukset saivat tarinassa osakseen kritiikkiä. Hergé myös jatkoi "Quick & Flupke" -tarinoiden laatimista, ja alkoi käsikirjoittaa ja piirtää "Coeurs Vaillants" -lehden toimituksen aloitteesta alkanutta Veikko, Tette ja Jykke -nimistä lastensarjakuvaa. Hergé myös alkoi esiintyä uudella nimimerkillä ”Atelier Hergé”.
Vuonna 1937 ilmestyi Tintti-tarina "Mustan saaren salaisuus", jonka Hergé piirsi kolmeen kertaan kokonaan uudelleen englantilaisen kustantamon pyynnöstä vuonna 1965. Se oli "Faaraon sikareiden" tavoin poliittisesti neutraali seikkailukertomus, mutta seuraavassa "Tintti"-tarinassa, "Kuningas Ottokarin valtikka", esiintyi jo selkeä fasismin ja kansallissosialismin vastainen sanoma.
Toinen maailmansota.
Toisen maailmansodan alettua Hergé joutui astumaan asepalvelukseen jalkaväen komppanian kouluttajaksi Turnhoutiin. Sodan takia hänen täytyi keskeyttää jo "Le Petit Vingtièmessa" alkaneen uuden "Tintin seikkailut" -sarjan tarinan, "Mustan kullan maan", julkaiseminen. Kun 1940 natsi-Saksa kuitenkin miehitti Belgian, se lakkautti "Le Petit Vingtièmen" julkaisemisen. Hänen onnistui kuitenkin solmia uusi työsopimus suuren ranskalaisen lehden, "Le Soirin" kanssa, jolla oli vielä lupa toimia miehitysaikana. Hergé hyllytti keskeneräisen "Mustan kullan maan", koska sitä pidettiin poliittisesti epäkorrektina, ja aloitti uuden tarinan nimeltä "Kultasaksinen rapu", joka oli ensimmäinen kuudesta "Tintin seikkailut" -sarjan tarinasta, jotka ilmestyivät sodan aikana.
Hergé joutui sodan takia muuttamaan työskentelytyyliään. Sodan takia paperin saatavuus oli vähäistä, joten Tintin julkaisut jouduttiin pienentämään kolmeen tai neljään päivittäiseen ruutuun, nk. sarjakuvastripiksi. "Le Petit Vingtièmellä" Tinttiä oli julkaistu kaksi sivua kerrallaan. Tarinoiden aiheet myös muuttuivat sodan takia vähemmän ajankohtaisiksi ja yhteiskuntakriittisiksi (merirosvon aarteen metsästys "Yksisarvisen salaisuudessa" ja "Rakham Punaisen aarteessa", ystävän pelastaminen muinaisten inkojen käsistä "Auringon temppelissä"). Tarinat alkoivat myös kiinnittää ajoittain enemmän huomiota hahmoihin, kuin varsinaiseen juoneen. Hergé loi tuona aikana Tinttiä varten kaksi uutta hahmoa, joista kasvoi sarjan vakiohahmoja: Kapteeni Haddock "Kultasaksisessa ravussa" ja Professori Tuhatkauno "Rakham Punaisen aarteessa".
Vuonna 1943 Hergé tapasi Edgar Pierre Jacobsin, "Blake ja Mortimer" sarjakuvastaan myöhemmin tunnetun sarjakuvataiteilijan, joka teki Hergén kanssa yhteistyötä Tintti-tarinoiden päivitysten parissa. Hän oli mukana päivittämässä muun muassa "Kuningas Ottokarin valtikka" -tarinaa.
Sodanjälkeinen aika.
Brysselin miehitys päättyi 3. syyskuuta 1944. Tintin seikkailut keskeytyivät vähän ennen "Seitsemän kristallipallon" loppua, kun Liittoutuneet sulkivat "Le Soirin". Ajat olivat vaikeita ja Hergé joutui neljä kertaa pidätetyksi eri ryhmien toimesta. Hergéä syytettiin muun muassa natsisympatioista ja todistusaineistona käytettiin usein hänen piirtämiään sarjakuvia. Vaikka sodan aikana Hergé olikin pyrkinyt poliittiseen neutraaliuteen tarinoidensa suhteen, oli "Salaperäinen tähti" monien mielestä tulkittavissa natsimyönteiseksi, sillä Tintin vastustajina toimivat alkuperäisessä versiossa Yhdysvallat ja juutalaisia piirteitä omaava pankkiiri Blumenstein. Tämän jälkeen Hergé ajautui samaan tilanteeseen, kuin monet muutkin miehitysaikana työskenneleet lehtimiehet, eli työttömäksi. Tämän ajan hän käytti yhdessä Jacobsin kanssa vanhojen Tinttien uudelleenpiirtämiseen ja värittämiseen.
Tintti palasi sarjakuviin 26. syyskuuta 1946, jolloin kustantaja ja miehitysajan vastarintaliikkeen jäsen Raymond Leblanc tarjosi taloudellista tukea Hergélle ja perusti yhdessä tämän kanssa "Tintin Magazinen". Lehti ilmestyi viikoittain ja sisälsi joka numerossaan kaksi sivua "Tintin seikkailut" -sarjan tarinoita, alkaen kesken jääneestä "Seitsemästä kristallipallosta". Lehdessä julkaistiin myös muitakin sarjakuvia ja artikkeleita. Siitä tuli hyvin suosittu ja se myi noin 100 000 kappaletta viikossa.
Tuona aikana Jacobsin merkittävyys Tintin kannalta tuli esiin käsikirjoittajana, sillä hän auttoi Hergéä "Seitsemän kristallipalloa" käsikirjoituksen teossa. Tässä toimessa hän jatkoi vuoteen 1946 asti, kunnes hänelle tuli riitaa Hergén kanssa nimensä julkaisemisesta sarjakuvassa. Hergé halusi pitää Tintin tiukasti omana luomuksenaan, eikä merkinnyt Jacobsia yhdeksi tarinan tekijöistä, joten hän vetäytyi ja alkoi piirtää omia sarjakuviaan "Tintin Magazineen", joista tunnetuin on "Blake ja Mortimer".
Henkilökohtaiset kriisit.
"Tintin Magazine" asetti Hergélle jatkuvasti suuria paineita viikoittaisen julkaisutahdin takia. Vuonna 1947 hän joutui keskeyttämään "Auringon temppeli" -tarinan piirtämisen kahdeksi kuukaudeksi ja lähti lomalle. Hergé oli väsynyt työntekoon ja suunnitteli vaimonsa Germainen kanssa matkaa Argentiinaan, mutta matka peruuntui, kun Hergén uskottomuus paljastui. Vuonna 1949 hän oli piirtämässä sodan takia keskeytyneestä tarinastaan "Mustan kullan maa" uutta versiota, kun hän yhtäkkiä sai hermoromahduksen ja joutui pitämään neljän kuukauden loman. Seuraavan kerran hän kävi läpi hermoromahduksen, kun hän oli työstämässä "Päämääränä kuu" -tarinaa.
Jotta Hergén työtaakkaa olisi saatu pienennettyä, 6. huhtikuuta 1950 perustettiin "Hergé Studios". Studiolla työskenteli monia taiteilijoita, jotka antoivat oman panoksensa Tintin seikkalut -sarjan uusiin tarinoihin. Tunnetuin näistä taiteilijoista on varmaankin Bob de Moor, joka täytti seuraavien Tintti-tarinoiden taustat yksityiskohdilla ja oli vastuussa myös "Tintti kuun kamaralla" -tarinan kuu maisemista. Studion avulla valmistuivat seuraavat Tintti-tarinat: "Tuhatkaunon tapaus" vuosina 1954–1956 ja "Seikkailu Punaisella merellä" vuosina 1956–1957.
Vuonna 1957 Hergén henkilökohtaista elämäänsä kohtasi jälleen uusi kriisi. Hänen avioliittonsa Germainen kanssa oli hajoamassa 25 yhteisen aviovuoden jälkeen, sillä Hergé oli rakastunut nuoreen Hergé Studioiden taiteilijaan Fanny Vlaminckiin. Hän alkoi myös nähdä painajaisia, jotka olivat täynnä valkeutta. Tämän takia hän kävi tapaamassa sveitsiläistä psykoanalyytikkoa, joka neuvoi häntä lopettamaan Tintin piirtämisen, jota piti syynä hänen painajaisiinsa. Hergé ei kuitenkaan kuunnellut vaan saattoi loppuun vuotta aiemmin aloittamansa "Tintti Tiibetissä" -tarinan.
Vuosina 1958 ja 1959 "Tintin Magazinessa" julkaistu tarina, jossa Tintti lähti Himalajalle etsimään lento-onnettomuudessa kadonnutta ystäväänsä Tsangia, kasvoi lopulta Hergén omaksi suosikiksi kaikista hänen Tintti-tarinoistaan. Hän poikkesi siinä aiempien tarinoidensa linjasta ja vähensi tarinan henkilöiden määrän vain kolmeen keskushenkilöön, jotka olivat Tintti, kapteeni Haddock ja sherpa Tharkey. Hän myös piirsi tarinaan paljon valkoista vuoristomaisemaa ja pyrki näin kohtaamaan painajaistensa pelon. Tarinan valmistumisella oli selkeä vaikutus hänen elämäänsä. Painajaiset loppuivat, hän muutti asumuseroon vaimostaan vuonna 1960 (erosivat 1977) ja myöhemmin hän meni myös naimisiin Fanny Vlaminckin kanssa.
Viimeiset vuodet.
Viimeiset kolme Tintti-seikkailua, "Castafioren korut" (1961), "Lento 714" (1966) sekä "Tintti ja Picarot" (1975) valmistuivat hitaasti aiempien tarinoiden kahden vuoden tasaiseen tahtiin nähden. Samaan aikaan Tintti-tarinat olivat myös alkaneet siirtyä sarjakuvista toisiin medioihin, kun vuonna 1961 ilmestyi toinen Tintti-elokuva, "Tintin et le mystère de la Toison d’or", jossa Jean-Pierre Talbot esitti Tinttiä. Tintistä oli jo aiemminkin tehty elokuva vuonna 1947, kun animoitu "Le crabe aux pinces d’or" julkaistiin, mutta ehdittiin esittää julkisesti vain kerran, ennen kuin se vedettiin teattereista. "Le crabe aux pinces d’or" oli kuitenkin vielä alkeellista stop motion -animaatiota edustava tuote ja ensimmäinen perinteisesti animoitu Tintti-elokuva oli vuonna 1961 ensi-iltaan tullut"Tintti ja Tuhatkaunon tapaus" ("Het geval Zonnebloem"). Näiden lisäksi Raymond Leblanc käytti Tinttiä "Tintin Magazinen" markkinointivalttina.
Tintin taloudellinen menestys antoi Hergélle mahdollisuuden käyttää yhä enemmän aikaa matkustamiseen. Hän matkusti ympäri Eurooppaa ja kävi vuonna 1971 ensimmäistä kertaa elämässään Pohjois-Amerikassa, jossa hän myös tapasi intiaaneja, joiden kulttuuri oli kiehtonut häntä pienestä pitäen. Vuonna 1973 hän vieraili Taiwanissa lunastamassa kolme vuosikymmentä aiemmin saamansa kutsun Taiwanin hallitukselta. Syy kutsuun oli, että Guomindang halusi osoittaa kunnioituksensa "Sininen lootus" -tarinan puolesta.
Vuonna 1981 Hergé tapasi myös pitkän ajan jälkeen vanhan ystävänsä Chang Chong-jenin. Hän oli työskennellyt kadunlakaisijana Kulttuurivallankumouksen jälkeen, mutta oli 1970-luvun aikana onnistunut kohoamaan Shanghain taidemuseon johtajaksi. Hän matkusti Eurooppaan tapaamaan Hergéä 1981 ja muutti Pariisiin 1985, jossa hän myös kuoli 1989.
Hergé kuoli 3. marraskuuta 1983, 75 vuoden ikäisenä. Hän oli sitä ennen sairastanut jo monia vuosia, mutta sairauden aiheuttaja oli epäselvä. Hänen kuolemaansa kuitenkin edesauttoi HIV, jonka hän oli saanut viikoittaisten verensiirtojensa aikana. Hänen kuolemansa takia viimeinen, kahdeskymmenesviides Tintti-seikkailu "Tintti ja aakkostaide" jäi keskeneräiseksi. Koska Hergé ei ollut eläessään sallinut kenenkään muun ottavan kunniaa Tintistä tai jatkavan sen piirtämistä hänen kuolemansa jälkeen, "Aakkostaide" julkaistiin keskeneräisenä Belgiassa 1986 ja Suomessa vasta 2003. Vuonna 1988 "Tintin Magazine" lakkautettiin.
Museo.
Vuonna 2009 avattiin kokonaan Hergélle omistettu museo "Musée Hergé". Louvain-la-Neuvessa sijaitsevan museon on suunnitellut arkkitehti Christian de Portzamparc.


Luostariolut.
Luostarioluella on alun perin tarkoitettu luostareissa munkkien panemaa olutta, jonka juuret ulottuvat aina 500-luvulle saakka. Luostaripanimot Belgiassa valmistivat aluksi kahta erilaista olutta: vahvempaa, makeaa dubbelia saatiin ensimmäisestä mäskäyksestä, ja sitä tarjottiin tärkeille vieraille, myyntiin, sekä munkkien ravinnoksi paaston aikana. Saman viljaerän toisesta mäskäyksestä saatiin miedompaa enkeliä, jota munkit itse käyttivät arkijuomanaan. Luostarioluita pantiin myös muualla Euroopassa, kuten Hollannissa ja Saksassa, mutta ainakin nykyisin luostariolut yhdistetään ensisijaisesti belgialaistyylisiin luostarioluisiin. Viime aikoina luostarityylisiä oluita on pantu myös Yhdysvalloissa (mm. belgialaisen Duvelin ostama Ommegang), ja Tšekin tasavallassa, jossa on aloittanut toimintansa luostaripanimo Želiv. Suomessakin on kaupallisesti pantu Dubbel- ja Tripel -tyylisiä oluita, vaikka näiden yhteydessä ei ole yritettykään luoda mielikuvaa luostarissa valmistetusta oluesta.
Useimmilla nykyisin myytävillä "luostarioluilla" ei välttämättä ole mitään tekemistä luostareiden ja munkkien kanssa. Panimo on ehkä imagosyistä ottanut nykyisen tai entisen luostarin nimen – tai jopa keksinyt täysin kuvitteellisen luostarinimen. Munkit saattavat osallistua oluen panemiseen, ja osa panimoista maksaa luostareille korvauksen nimen käytöstä. Ainoastaan muutamaa merkkiä, kuten Val-Dieu ja Abbaye d'Aulne, tehdään oikean luostarin tiloissa. Trappist-nimeä kantavat luostarioluet on kaikki tehty munkkien valvonnassa. Nimi on ollut vuodesta 1962 suojattu Belgian laissa, minkä tarkoituksena on ollut estää kaupallisten panimoiden hyötyminen taloudellisesti oikeiden munkkien kustannuksella.
Belgialaisten luostarioluiden tyylejä.
Dubbelista on kehitetty voimakkaampia versioita, joista käytetään nimityksiä quadrupel tai abt. Nämä ovat hyvin maltaisia, ja usein alkoholimaisia. Alkoholipitoisuus on tyypillisesti 10-12 %. Viime vuosina markkinoille on tullut luostarioluita valmistavilta panimoilta kaksi uutta oluttyyliä, jotka myös yhdistetään luostarioluisiin: blond () ja bruin (). Nämä alkoholipitoisuudeltaan 5,5–7,5 -prosenttiset oluet eivät käytännössä eroa vastaavan vahvuisista, 'tavallisista' belgialaisista pintahiivaoluista.
On hyvä muistaa, että luostariolut ei ole oluttyyli, eikä välttämättä edes useamman tyylin muodostama kokonaisuus, vaan yleiskielinen termi nauttijalleen tietyn mielikuvan "hengellisestä" alkuperästään antaville oluille. Edes kaikki trappistioluet eivät mahdu edellä esitettyyn luokitteluun, vaan mm. brittiläis-saksalaisia vaikutteita saanut, kuivahumaloitu Orval, sekä Konigshoevenin Witte Trappist (witbier) ovat tyyliltään täysin näistä poikkeavia oluita.
Luostarioluita valmistavia panimoita (ilman trappist-nimen käyttöoikeutta) ja niiden luostariolutmerkkejä.
Maailman vanhimman luostaripanimon olut "Weltenburger Kloster Barock Dunkel".
Saksassa on lisäksi aitoja luostaripanimoita Andechsissa, Ettalissa, Mallersdorfissa ja Ursbergissa.
Useimmat panimoista tekevät myös muita kuin luostarioluita.


Id Software.
id Software on yhdysvaltalainen tietokonepeliyritys. Yhtiön pääkonttori on Richardsonissa Texasissa. Yrityksen perustivat neljä tietokoneyhtiö Softdiskin työntekijää: ohjelmoija John Carmack, pelisuunnittelijat John Romero ja Tom Hall sekä taiteilija Adrian Carmack.
Pienet kirjaimet ”id” viittaavat Sigmund Freudin samannimiseen käsitteeseen, joka kuvaa ihmisen vaistojen hallitsemaa puolta.
Historia.
Id Softwaren perustajat tapasivat Softdiskin toimistoissa kehittäessään pelejä Softdiskille kuukausittaista julkaisua varten. Näihin peleihin kuului mm. "Dangerous Dave". Kun Apogee-yhtiö sai kuulla tiimistä ja sen poikkeuksellisesta lahjakkuudesta, se otti nelikon palkkalistoilleen ja järjesti heidät ulos Softdiskin kanssa solmituista sopimuksista. Samanaikaisesti he työskentelivät jo id:n ensimmäisten pelien parissa. Menestynein näistä nimikkeistä on "Commander Keen".
"Commander Keen".
"Commander Keen", tasohyppelypeli, joka ensimmäisten joukossa esitteli pehmeästi sivulle rullaavan pelimoottorin PC:llä, toi Id Softwaren pelitalojen valtavirtaan. Peli oli hyvin suosittu ja synnytti kokonaisen sarjan.
Id Software käytti shareware-levitysmuotoa, jolla Apogee myi heidän tuotteitaan. Ensimmäinen trilogian osa julkaistiin sharewarena, ja toiset kaksi osaa piti tilata postimyynnistä. Vasta myöhemmin, julkaisun aikoihin id alkoi julkaista pelinsä perinteisempään tapaan, laatikoissa kaupan hyllylle.
"Wolfenstein 3D".
Yhtiön läpimurtotuote oli ensimmäisen persoonan ammuntapeli "Wolfenstein 3D". Aikanaan pelin väkivaltaisuus oli huomiota herättävää.
"Doom".
Vuosi Wolfensteinin julkaisun jälkeen id software loi "Doomin", josta tuli hyvin suosittu. "Doom" on saanut kolme jatko-osaa, "Doom II":n, "Final Doomin" sekä. Neljäs osa, "Doom 4", on kehitteillä. Pelin pohjalta on lisäksi tehty samanniminen elokuva. Doom aloitti myös nettipelaamisen aikakauden. Yhteen peliin mahtui enintään neljä pelaajaa.
"Quake".
"Quake"n julkaisu merkitsi toista virstanpylvästä id:n historiassa. "Quake" esitteli erään ensimmäisistä aidosti kolmiulotteisista pelimoottoreista. Pelin merkittävin innovaatio oli mahdollisuus pelata internetissä (erityisesti QuakeWorldin kautta).
Avainhenkilöt.
Id Softwaren pääohjelmoija on John Carmack, jonka 3D-grafiikan ohjelmointitaito on laajasti tunnettu ohjelmistoteollisuudessa. Hän on ainoa alkuperäinen pääsuunnittelija, jokaa yhä työskentelee yhtiössä.
Tom Hall erosi Id Softwareltä "Doomin" kehittämisen alkuaikoina (hän ehti kuitenkin muun muassa kirjoittaa pelin käsikirjoituksen, "Doom Biblen", jota ei kuitenkaan toteutettu sellaisenaan mutta josta otettiin paljon elementtejä varsinaiseen peliin. Tämän lisäksi Tom Hall keksi peliin teleportit). Hall liittyi Apogeen "Developers of the Incredible Power" -ryhmään ja alkoi työskennellä "Rise of the Triad" -pelin parissa. Hall on usein kertonut, että jos Id Software suostuisi myymään hänelle "Commander Keenin" oikeudet, hän tekisi pelisarjaan uuden osan.
John Romero, joka myös erosi Id Softwareltä, lähti "Quaken" shareware-julkaisun jälkeen perustaakseen kehittämään "Daikatana"-peliä nyttemmin konkurssiin mennessä Ion Storm -yhtiössä. Saatuaan työnsä "Rise of the Triadin" parissa valmiiksi ja huomatessaan olevansa sopimaton Preyn kehittäjätiimiin Apogeella, Tom Hall liittyi vanhan Id-kollegansa perustamaan yhtiöön. Romero on nykyään Cyberathlete Professional Leaguen hallituksen puheenjohtaja.
Pelimoottorit.
Id:n pelimoottoreita on lisensoitu monille pelikehittäjille. Id:n pelimoottoreiden lisensoinnin hinta liikkuu noin 250 000 dollarissa peliä kohden. Id julkaisee vanhempia pelimoottoreitaan, kuten "Quaken" ja "Quake II":n pelimoottorit, GNU General Public License -lisenssin alla toisten ladattaviksi ilman korvausta.
Vuonna 2003 julkaistu kirja "Masters of Doom" kronikoi Id:n tarinan, keskittyen erityisesti John Carmackiin ja John Romeroon.


Christopher Lee.
Sir Christopher Frank Carandini Lee, CBE (s. 27. toukokuuta 1922 Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta) on englantilainen näyttelijä ja laulaja. Uransa aikana yli 250 elokuvassa näytellyt Lee on Guinnessin ennätysten kirjan mukaan kaikkien aikojen eniten elokuvissa esiintynyt näyttelijä. Hän on tullut tunnetuksi myös ainutlaatuisesta basso-äänestään sekä näyttävästä pituudestaan (196 cm).
Christopher Lee tuli kuuluisaksi 1950-luvun loppupuolella brittiläisen Hammer Film Productions -yhtiön tuottamissa kauhuelokuvissa, joista tunnetuimmat ovat "Frankensteinin kirous" ja "Dracula". Muita hänen merkittäviä elokuvaesiintymisiä ovat olleet muiden muassa "Uhrijuhla", "007 ja kultainen ase", "Jinnah", "Taru sormusten herrasta" -elokuvatrilogia, ilmestymisjärjestyksessä kaksi viimeistä "Tähtien sota" -elokuvaa ' ja '. Lee on ollut mukana kuudessa Tim Burtonin ohjaamassa elokuvassa. Ne ovat "Päätön ratsumies", "Jali ja suklaatehdas", "Corpse Bride", "Liisa ihmemaassa", "Dark Shadows" ja "Frankenweenie".
Vaikka Lee on työskennellyt näyttelijänä yli 60 vuoden ajan ja monet hänet roolisuorituksistaan ovat saaneet kriitikoilta positiivista palautetta, hän on voittanut yhteensä vain neljätoista elokuva-alan palkintoa ja ollut ehdokkaana seitsemän kertaa eikä ole koskaan ollut edes Oscar-, Golden Globe- tai BAFTA-ehdokkaana. Häntä kuitenkin pidetään laajalti yhtenä suurimmista brittiläisistä näyttelijöistä. Vuonna 2011 Lee kuitenkin nimettiin BAFTA:n kunniajäseneksi.
Vuonna 2009 Leen ura huomioitiin aateloimalla hänet ritariksi ja hänestä tuli Sir Christopher Lee.
Lapsuus ja nuoruus.
Christopher Lee syntyi Yhdistyneen kuningaskunnan pääkaupungissa Lontoossa. Hänen vanhempansa olivat ensimmäiseen maailmansotaan osallistunut everstiluutnantti Geoffrey Trollope Lee sekä italialaista syntyperää ollut markiisitar Estrelle Marie Carandini di Sarzano, joka polveutui Euroopan vanhimpiin aatelissukuihin kuuluvista Carandineista. Leen isoisovanhemmat perustivat Australian ensimmäisen oopperayhtiön, ja hänen isoisoäitinsä Marie Carandini oli ollut Australiassa menestynyt oopperalaulaja. Yksi Leen serkuista oli italialainen poliitikko Nicolò Carandini, joka toimi Italian suurlähettiläänä Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja myöhemmin lentoyhtiö Alitalian johtajana. Leellä on isosisko nimeltä Xandra.
Vuonna 1926 Leen vanhemmat erosivat ja äiti vei lapsensa Sveitsiin, jossa nuori Lee opiskeli yksityiskoulussa ja esiintyi koulunsa järjestämissä näytelmissä. Muutaman vuoden kuluttua perhe kuitenkin palasi takaisin Englantiin, jossa Leen äiti avioitui pankkiiri Harcourt Rosen kanssa. Rose oli James Bondin luojana tunnetun kirjailija Ian Flemingin eno, ja myöhemmin Lee ystävystyi Flemingin kanssa. Kertoman mukaan Fleming olisi halunnut Leen esittävän Julius No -roistoa ensimmäisessä Bond-elokuvassa "Salainen agentti 007 ja tohtori No", elleivät Harry Saltzman ja Albert R. Broccoli olisi ehtineet palkata osaan Joseph Wisemania.
Vuonna 1939 sotilaskoulussa ollut Lee yritti osallistua talvisotaan Suomen maavoimissa, mutta muiden brittiläisten vapaaehtoisten tavoin häntä ei päästetty sotatoimiin. Heille annettiin kuitenkin lumipuvut ja noin viikon kestänyt vartiotehtävä kaukana taistelulinjojen takana. Myöhemmin Lee on todennut, että suomalaiset pelastivat hänen henkensä, koska eivät päästäneet häntä rintamalle. Vuonna 1941 Lee päätti osallistua toiseen maailmansotaan värväytymällä kuninkaallisiin ilmavoimiin, ja hän sai lentokoulutusta Etelä-Afrikassa mutta joutui vetäytymään tehtävästä näkövaikeuksien takia. Hänen kuitenkin onnistui liittyä brittien tiedustelupalveluun, jolle hän suoritti tehtäviä Sisiliassa ja Italiassa. Sodan päättymisen jälkeen Lee erosi asevoimista.
Vuonna 2002 Lee vieraili Suomessa Suomen elokuva-arkiston vieraana ja osallistui elokuvateatteri Orionissa 13. huhtikuuta käytyyn vilkkaaseen keskusteluun urastaan. Tämän jälkeen hän jakeli nimikirjoituksiaan eräässä läheisessä elokuva-alan liikkeessä – jonne oli ajoittain jopa satojen metrien jono. Vanha luonnenäyttelijä toi moneen kertaan ilmi mieltymyksensä ja tietynlaisen "lukkarinrakkautensa" Suomea kohtaan.
Näyttelijän ura.
Vuonna 1946 Lee allekirjoitti työsopimuksen brittiläisen viihdeyhtiö Rank Organisationin kanssa. Hänen ensiesiintymisensä elokuvissa oli Terence Youngin ohjaamassa draamaelokuvassa "Corridor of Mirrors" vuodelta 1948. 1950-luvun loppuun mennessä Lee oli jo ehtinyt esiintyä kymmenissä elokuvissa, mutta hänen läpimurtonsa elokuva-alalla oli Frankensteinin hirviön rooli Hammer Film Productionsin ensimmäisessä värielokuvassa "Frankensteinin kirous" vuodelta 1956. Vuonna 1958 Lee esitti ensimmäistä kertaa kreivi Draculaa kauhuelokuvassa "Dracula", minkä jälkeen hän on esiintynyt kaikkien aikojen kuuluisimpana vampyyrinä yhteensä seitsemän kertaa. Lukuisien kauhurooliensa takia Leetä on kutsuttu Boris Karloffin ja Bela Lugosin manttelinperijäksi, toisinaan jopa syrjäyttäjäksi. Hammerin kauhuelokuvien kautta Lee tapasi kuulun kauhunäyttelijä Peter Cushingin, josta sittemmin tuli yksi hänen lähimmistä ystävistään.
Lee esittää elokuvissa yleensä konnia tai hirviöitä. Hänen roolihahmoihinsa ovat lukeutuneet Frankensteinin hirviön ja kreivi Draculan ohella myös muiden muassa muumio, Fu Manchu, Grigori Rasputin ja jopa James Bondin vihollinen Fransisco Scaramanga. Leen mielestä hänen merkittävin roolisuorituksensa oli kuitenkin vuoden 1998 draamaelokuvassa "Jinnah", jossa hän esitti Pakistanin valtion perustaja Muhammad Ali Jinnahia. Lee on myös tiettävästi ainoa tunnettu näyttelijä, joka esittänyt peräti kolmea eri Sherlock Holmes -hahmoa: kolme kertaa Sherlock Holmesia, kerran Mycroft Holmesia ja kerran Henry Baskervilleä.
Nykyisin Lee tunnetaan kenties parhaiten pahuuden puolelle siirtyneen velhon Saruman Valkoisen näyttelijänä Peter Jacksonin ohjaamassa "Taru sormusten herrasta" -elokuvatrilogiassa, joka pohjautuu J. R. R. Tolkienin kirjoittamaan samannimiseen fantasiaromaaniin. Jackson on sanonut Leen olevan yksi suurimmista hänen tuntemistaan Tolkien-faneista. Lee on tavannut Tolkienin kerran henkilökohtaisesti, ja hänellä on tapana lukea "Taru sormusten herrasta" kerran vuodessa. Kun Jackson leikkasi Leen roolisuorituksen elokuvasta ', Lee ilmoitti olevansa erittäin järkyttynyt. Leen roolisuoritus on kuitenkin mukana elokuvan pidennetyssä erikoisversiossa.
2000-luvun alussa Lee sai Sarumanin roolin ohella huomiota myös roolisuorituksistaan pahansuopana kreivi Dookuna "Tähtien sota" -elokuvissa "Kloonien hyökkäys" ja "Sithin kosto". Kertoman mukaan "Tähtien sodan" luoja George Lucas olisi suunnitellut Leetä suurmoffi Tarkinin rooliin vuoden 1977 alkuperäisessä "Tähtien sota" -elokuvassa, mutta rooli annettiin Leen ystävälle Peter Cushingille.
Muuta.
Christopher Lee on koulutettu oopperalaulaja, ja hän on esiintynyt italialaisen Rhapsody of Fire -yhtyeen singlellä "The Magic of the Wizard's Dream". Hän myös toimii kertojana yhtyeen kahdessa uusimmassa levyssä, The Frozen Tears of Angelsissa ja "Triumph or Agonyssä". Lee on myös esiintynyt tanskalaisen musiikkiryhmä Tolkien Ensemblen levyillä, joissa hänet kuullaan entti Puuparran ja Rohanin kuningas Théodenin äänenä. Maaliskuussa 2010 Lee aikoo julkaista "Charlemagne: by the Sword and Cross" -nimisen metallimusiikkialbumin, joka kertoo Leen omasta esi-isästä, frankkien muinaisesta kuninkaasta Kaarle Suuresta. Lee laulaa levyllä Kaarle Suuren roolin, mutta mukana on myös täysikokoinen orkesteri, kuoro ja useita vierailevia solisteja.
Lee on myös toiminut ääninäyttelijänä. Vuonna 2004 hänet kuultiin Fransisco Scaramangan äänenä videopelissä ', vaikka viimeksi hän oli esittänyt Scaramangaa yli kolmekymmentä vuotta aikaisemmin. Vuonna 2005 Lee toimi DiZin alias Ansem Viisaan ääninäyttelijänä PlayStation 2 -pelin "Kingdom Hearts 2" englanninkielisessä versiossa. Lee osaa puhua äidinkielensä englannin ohella myös sujuvasti italiaa, ranskaa ja saksaa.
Vuonna 2001 kuningatar Elisabet II huomioi Leen pitkän ja menestyksekkään näyttelijän uran nimittämällä hänet Brittiläisen imperiumin ritarikunnan jäseneksi ja myöntämällä hänelle brittiläisen imperiumin komentajan arvonimen. Lee on saanut muitakin kunnianosoituksia, esimerkiksi vuonna 2005 yhdysvaltalainen USA Today -sanomalehti julisti Leen "maailman tuotteliaimmaksi näyttelijäksi".
Christopher Lee on ollut vuodesta 1961 lähtien naimisissa tanskalaisen mallin Birgit "Gitte" Kroencke Leen (s. 20. huhtikuuta 1935) kanssa. He menivät vihille 17. maaliskuuta. He saivat 23. marraskuuta 1963 tyttären nimeltä Christina Erika Carandini Lee. Lee on englantilaisen näyttelijän Harriet Walterin setä.


Introvertti ja ekstrovertti.
Introvertti.
Introvertti on henkilö, joka on sisäänpäin kääntyneempi ja miettii tekojaan enemmän kuin ekstrovertti. Introvertiksi kuvaillaan joskus henkilöä, joka pitää itsenäisestä toiminnasta enemmän kuin sosiaalisesta, mutta tämä on enemmän käyttäytymyksellisempi kuin kognitiivisempi kuvaus. Ennen kaikkea introvertti saa energiansa omasta itsestään, ja jatkuva muiden kanssa vuorovaikuttaminen reaalielämässä pikemminkin vie sitä häneltä kuin ylläpitää sitä. Introvertit tarvitsevat omaa rauhaa ”ladatakseen akkujaan”.
Introvertit ovat hiljaisia ja varautuneita, minkä kovaääniset ekstrovertit usein sekoittavat itseluottamuksen puutteeseen. He toimivat usein älyä tai logiikkaa vaativissa tehtävissä, mutta painottavat vähemmän sosiaalista vuorovaikutusta ja ihmissuhdetaitoja.
Tyypillinen introvertti on hiljainen, itseään tutkiskeleva (introspektiivinen) ja varautunut, hän pitää hyvin järjestäytyneestä elämästä eikä luota impulsiiviseen päätöksentekoon. Tutkimuksissa on havaittu introverttien olevan herkempiä kivulle, väsyvän helpommin ja tuntevan jännityksen madaltavan suoritustasoa, pärjäävän paremmin koulussa, suosivan vakaampia ammatteja ja olevan vähemmän alttiita vaikutteille sekä olevan ekstrovertteja vähemmän seksuaalisesti aktiivisia.
Introversio on myös preferenssi ekstroversio-introversio -ulottuvuudella Myers–Briggs-tyyppi-indikaattorissa.
Ekstrovertti.
Ekstrovertti suuntautuu ihmisiin ja asioihin ympäristössä päinvastoin kuin introvertti. Ekstrovertti saa energiaansa vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa kasvotusten.
Ekstrovertit hakeutuvat tilanteisiin, joihin liittyvät muut ihmiset ja heidän kanssaan vuorovaikuttaminen. Ekstroverteillä saattaa olla vaikeuksia keskittyä esimerkiksi opintoihin, ellei opiskelu tapahdu pienessä vuorovaikuttavassa piirissä. Koska ekstrovertit ovat ulkoisesti referensoituneita, he eivät kiinnitä yhtä paljoa huomiota tunteisiinsa ja puhuvat ennen ajattelemista. Muun muassa tämän takia ekstroverttejä pidetään impulsiivisempina, koska he eivät ota aikaa reflektoidakseen tilanteisiin, toisin kuin introvertit.
Ekstravertti ja ekstrovertti.
Ekstrovertin ja introvertin käsitteistä on keskusteltu paljon psykologiassa. Alun perin luonnetyypittelyjä ja jaotteluja tekivät Carl Jung sekä myöhemmin Isabel Myers ja Katherine Briggs. On syytä huomata, että niin Jung kuin Briggs ja Myerskin tarkastelevat ekstraversiota. Ekstroversiota käytetään piirretesteissä, jotka enemmänkin mittaavat sosiaalisuutta kuin asenneperusteista suuntautumista ympäristön asioihin ja ihmisiin. Ekstravertti voi olla vähemmän puhelias ja seurallinen mutta silti vahvasti ympäristön asioihin ja ihmisiin suuntautunut.
Ekstraversio on myös preferenssi Myers–Briggs-tyyppi-indikaattorin ulottuvuudessa "ekstroversio–introversio".


Myers–Briggsin tyyppi-indikaattori.
Myers–Briggsin tyyppi-indikaattori (lyh. MBTI,) on psykologinen indikaattori, joka kuvaa ihmisen persoonallisuutta neljän ulottuvuuden avulla. Indikaattorin kehitti Katherine Briggs tyttärensä Isabel Myersin kanssa toisen maailmansodan jälkeen mahdollistaakseen yksilöiden henkisen kasvun ymmärtämällä ja arvostamalla henkilökohtaisia eroavaisuuksia persoonallisuuksiltaan terveissä ihmisissä, ja lisätäkseen harmoniaa ja tuottavuutta erilaisissa ryhmissä Myers–Briggsin tyyppi-indikaattori jakaa väestön 16 toisistaan poikkeavaan persoonallisuustyyppiin, joilla on tiettyjä toisistaan erottavia ominaisuuksia siinä kuinka ihmiset havaitsevat asioita ja millä perusteilla ihmiset tekevät päätöksiä. Myers ja Briggs kykenivät muodostamaan persoonallisuustyypeistä kuvauksia, profiileja, jotka esittelevät eri persoonallisuustyyppien edustajien stereotyyppistä käytöstä.
Myers–Briggsin tyyppi-indikaattori sisältää neljä eri ulottuvuutta, joilla testattavien preferenssejä mitataan. Indikaattorin kysymysten perusteella selvitetään, kumpaa preferenssiä (I–E, S–N, T–F ja J–P) testattava luontevammin jokaisessa neljässä ulottuvuudessa käyttää. Myers–Briggsin tyyppi-indikaattorin teoria koostuu 16 erilaisesta persoonallisuustyypistä, ja indikaattorin tuloksena saadaan vastausten perusteella sopivin näistä persoonallisuustyypeistä, sen perusteella miten kysymyksiin annetut vastaukset sijoittavat testattavan neljällä eri ulottuvuudella. Myers–Briggsin tyyppi-indikaattori perustuu Carl Jungin psykologisiin teorioihin ja Jungin kehittämiin kahdeksaan kognitiiviseen funktioon, jotka muodostaessaan eri yhdistelmiä muodostavat kyseiset 16 eri persoonallisuustyyppiä. Persoonallisuustyyppien nelikirjaimiset kirjainyhdistelmät kertovat tosiasiassa persoonallisuustyypin käyttämät kognitiiviset funktiot ja niiden järjestyksen ja ovat siten kognitiivisten funktioiden joukon lyhenteitä.
Myers–Briggsin tyyppi-indikaattorin pohjalta David Keirsey on kehittänyt "Keirsey Temperament Sorter" -testin, joka eroaa siitä lähestymistavassaan ja tarkastelee persoonallisuustyyppejä neljänä erillisenä ryhmänä, temperamentteina. Jako perustuu persoonallisuustyyppien samankaltaisuuksiin ja taipumukseen muodostaa keskinäisiä ihmissuhteita. Sosioniikka on Venäjällä yleistynyt Jungin kehittämiin kognitiivisiin funktioihin perustuva Myers–Briggsin kaltainen teoria.
Testi.
I–E-ulottuvuus kuvaa asennetta ympäristöön. S–N-ulottuvuus kuvaa tiedonhankintatottumuksia ja T–F-ulottuvuus päätöksenteon perusteita. J–P-ulottuvuus kuvaa elämäntyyliä.
Ekstravertti (E) tuntee todennäköisesti olonsa kotoisammaksi ihmisten ja asioiden kanssa ulkomaailmassa kuin ideoiden sisäisessä maailmassa, "ulospäinsuuntautunut".
Introvertti (I) tuntee todennäköisesti olonsa kotoisammaksi sisäisessä ideamaailmassa kuin ihmisten ja asioiden ulkomaailmassa, "sisäänpäinkääntynyt".
Tosiasiallinen (S) työskentelee todennäköisesti mieluummin tunnettujen tosiasioiden parissa kuin etsii mahdollisuuksia ja keskinäisiä suhteita.
Intuitiivinen (N) etsii mieluummin mahdollisuuksia ja yhteyksiä kuin työstää tunnettuja faktoja, tulevaisuuteen suuntautunut.
Ajatteleva (T) tekee päätökset todennäköisemmin persoonattoman analyysin kuin henkilökohtaisten arvojen perusteella.
Tunteva (F) tekee päätökset todennäköisemmin henkilökohtaisten arvojen kuin persoonattoman logiikan avulla.
Järjestelmällinen (J) pitää todennäköisesti enemmän suunnitellusta, organisoidusta, selvästä ja täsmällisestä elämäntavasta kuin joustavasta ja spontaanista.
Spontaani (P) pitää todennäköisesti enemmän joustavasta ja spontaanista elämäntavasta kuin suunnitellusta ja järjestelmällisestä.
Huomattakoon, että piirretestien "ekstrovertti" kuvaa enemmänkin eräänlaista sosiaalisuutta, kun taas MBTI:n ekstravertti kuvaa suuntautumista ulkoiseen asioiden ja ihmisten maailmaan ottamatta varsinaisesti kantaa sosiaalisuuteen.
Neljä ulottuvuutta ja kahdeksan preferenssiä muodostavat 16 persoonallisuustyyppiä, joihin liittyy paljon preferenssien mukaisia yhteisiä piirteitä ja käyttäytymistapoja, vaikka tyypin sisällä olevat henkilöt ovat kukin omia erilaisia yksilöitään. MBTI® on ainoa dynaaminen persoonallisuusindikaattori, joka kuvaa henkilön persoonallisuuden preferenssijärjestyksen ja se mukaisen käyttäytymisen niin tiedostetussa "normaalitilassa" kuin syystä tai toisesta ajauduttaessa vähemmän tiedostettujen "varjopersoonien" tasolle. MBTI®:n ulottuvuuksia voidaan osittain kuvata myös "viiden suuren persoonallisuudenpiirteen" () ulottuvuuksilla.
Teoria viidestä suuresta persoonallisuuden piirteestä on McCraen & Costan käsityksen mukaan saanut persoonallisuuden tutkimuksessa enemmän tukea kuin Jungin luokitukseen perustuva teoria (mm. persoonallisuuden piirteitä pidetään jatkuvina, ei dikotomisina ominaisuuksina; mukana on myös viides neuroottisuus-ulottuvuus). MBTI:n kehittämistä tuntevat voivat kuitenkin havaita MBTI:n toimivuuden ja käyttökelpoisuuden verrattuna muihin persoonallisuuden tarkastelutapoihin. Vaikka esimerkiksi ulottuuvuuksia ilmaistaan dikotomialla kuvaamaan ihmisen luontaista taipumusta "kallistua" ulottuuvuuden jommankumman ääripään suuntaan, on MBTI® ainut dynaaminen malli, joka selittää ihmisen persoonallisuuden kokonaisuuden, myös ulottuvuuksien "heikomman pään" käytön. Patologiset ja piirretestit eivät ilmennä persoonallisuuden dynamiikkaa.
Persoonallisuusyypit.
Myers–Briggsin tyyppi-indikaattoriin kuuluu 16 toisistaan poikkeavaa persoonallisuustyyppiä.


ENFJ.
ENFJ on luonteentyyppi, joka on Myers-Briggs-tyyppi-indikaattorin asteikolla ekstrovertti, intuitiivinen, tunteva ja järjestelmällinen. ENFJ:tä kuvaillaan usein opettajaksi tai mielikuvitukselliseksi yhteensovittajaksi. Muita kuvailevia ammatteja ENFJ:lle ovat poliitikko, terapeutti, myyjä ja sosiaalityöntekijä.
Tunnettuja ENFJ:iä ovat Sean Connery, Ronald Reagan, Dennis Hopper, Gene Hackman, François Mitterrand, Abraham Maslow, Mihail Gorbatšov ja John Cusack.


Vehnäolut.
Vehnäolut on oluttyyli, jonka valmistuksessa käytetään vehnää. Yleensä valmistukseen käytetään myös ohramallasta. Tavallisesti vehnäolueiden panemisessa käytetään pintahiivaa. Tunnetuimmat vehnäoluet tulevat Saksasta ja Belgiasta. Vehnäolut tarjoillaan tyypillisesti tyylille ominaisesta tiimalasia muistuttavasta vehnäolutlasista.
Vehnäoluttyyppejä.
Vehnäoluesta käytetään saksan kielessä etelä-Saksassa ja Itävallassa myös Weißbier-nimitystä (kirjoitetaan myös Weissbier). Myös spontaanikäymisellä valmistetuissa lambiceissa käytetään vehnää, mutta niitä ei tavallisesti kutsuta vehnäoluiksi.


Ararat.
Ararat on Turkin korkein vuori (5 137 metriä). Vuori tunnetaan eri kielillä eri nimillä:;; ja.
Ararat sijaitsee 16 kilometriä länteen Iranin rajalta ja 32 kilometriä etelään Armenian rajalta. Ararat on uinuva tulivuori ja ollut viimeksi aktiivinen 1840. Raamatussa Ararat nimetään Nooan arkin rantautumispaikaksi tulvan jälkeen. Vaikkakin vuori sijaitseekin nykyisin Turkin puolella, Ararat on Armenian kansallissymboli ja näkyvissä monista paikoista maassa, myös pääkaupunki Jerevanista. Ararat on myös päätynyt Armenian vaakunaan ja on suosittu aihe kansantaiteessa.


Galerius.
Gaius Galerius Valerius Maximianus (noin 250 – toukokuu 311) oli Rooman keisari 305–311. Keisari Diocletianus teki Galeriuksesta apukeisarinsa, eli "caesarin", vuonna 293. Diocletianuksen luomassa tetrarkiassa Roomaa hallitsi kaksi keisaria (Diocletianus ja Maximianus) ja heidän kaksi apukeisariaan (Galerius ja Constantius). Keisarit jakoivat valtakunnan niin että Diocletianus hallitsi Itä-Roomaa ja Maximianus Länsi-Roomaa. Kun Diocletianus ja Maximianus luopuivat viroistaan vuonna 305 korottivat he Galeriuksen ja Constantiuksen "augustukseiksi". Galeriuksen apukeisariksi nousi samalla hänen veljenpoikansa Maximinus ja Constantiuksen caesariksi nousi Galeriuksen ystävä Severus. Galerius oli kahdesta augustuksesta selvästi vaikutusvaltaisempi. Galeriusta syytetään yleensä Diocletianuksen aikana puhjenneista vainoista kristittyjä kohtaa.
Constantiuksen kuoleman jälkeen vuonna 306 julisti armeija hänen poikansa Konstantinuksen augustukseksi Britanniassa. Myös eläkkeeltä palannut Maximianus ja hänen poikansa Maxentius julistautuivat keisareiksi Italiassa. Galerius yritti hillitä vallanhavittelijoita nimittämällä Severuksen Länsi-Rooman augustukseksi ja Konstantinuksen caesariksi. Maximianus ja Maxentius tappoivat kuitenkin Severuksen ja vuonna 307 Galerius hyökkäsi Italiaan, mutta epäonnistui lyömään vastustajansa. Galerius nimitti nyt Liciniuksen Länsi-Rooman augustukseksi.
Galerius kuoli vuonna 311, luultavasti paksusuolen syöpään.
Caesarina.
Galerius syntyi Traakiassa ja kunnostautui Aurelianuksen ja Probuksen armeijoissa. Kun keisari Diocletianus perusti tetrarkian vuonna 293, Galeriuksesta tuli "caesar", eli nuorempi keisari Constantius I Chloruksen kanssa. Galerius meni naimisiin Diocletianuksen tyttären Valerian kanssa.
Caesariksi nimityksen jälkeen Galerius sai hallittavakseen Persian vastaisen rajan ja Egyptin. Aluksi hän kukisti Egyptissä puhjenneen kapinan ja kukisti Etelä-Egyptin tunkeutuneita hyökkääjiä. Persian uusi kuningas Narseh valmisteli myös sotaa ja vuoden 296 lopulla hän hyökkäsi Armeniaan. Galerius hyökkäsi persialaisia vastaan Armeniassa, mutta Narsehin joukot kukistivat kuitenkin hänet ja hän joutui pakenemaan. Diocletianus saapui Balkanilta auttamaan Galeriusta lisäjoukkojen kanssa. Samoihin aikoihin puhkesi Egyptissä entistä vakavampi kapina, kun eräs Aurelius Achilleus julistautui keisariksi. Diocletianus jätti Galeriuksen huolehtimaan persialaisista ja matkusti itse Egyptiin. Galerius haki Balkanilta lisäjoukkoja joiden avulla hän murskasi Narsehin joukot ja sai vangittua kuninkaan perheen. Narseh pääsi itse pakenemaan. Galerius jatkoi voittoaan hyökkäämällä Mesopotamiaan.
Samalla Diocletianus sai pian kapinan Egyptissä kukistettua. Galeriuksen voittojen jälkeen persialaiset olivat valmiita rauhantekoon vuonna 299. Uuden rauhansopimuksen mukaan Armeniasta ja Iberiasta tuli Rooman klienttejä. Samalla Persia luovutti Roomalle ja Armenialle alueita. Persialta saadut alueet, vaikkakin vaivaiset, olivat valtakunnan ainoat valloitukset vuosisataan. Rooman itäraja oli tämän jälkeen rauhallinen monen vuoden ajan. Samaan aikaan Persian sodan aikana Constantius oli kukistanut Britanniassa puhjenneen kapinan ja Maximianus oli murskannut erään kapinan Afrikassa. Diocletianus lähetti tämän jälkeen Galeriuksen Balkanille ja otti Anatolia, Syyrian ja Egyptin omaan johtoonsa. Galerius sai hallittavakseen Pannonian, Moesian ja Traakian diokeesit.
Augustuksena.
Toukokuussa 305 Diocletianus luopui vallasta ja Galeriuksesta tuli valtakunnan itäosan "augustus". Caesarikseen hän valitsi Maximinus Daian ja lännessä hänen tahdostaan caesariksi nousi Flavius Valerius Severus.
Kun augustus Constantius kuoli vuonna 306 armeija huusi hänen poikansa Konstantinuksen keisariksi. Galerius hyväksyi Konstantinuksen caesariksi ja Severuksen augustukseksi. Maximianus ja hänen poikansa Maxentius julistautuivat augustuksiksi Roomassa vuonna 307 ja löivät Severuksen. Galeriuksen yritettyä vallata Italian pidettiin keisareitten välillä kokous Carnuntumissa. Galerius teki ystävästään Liciniukseta lännen augustuksen.
Galerius sairasti viimeiset vuotensa jotain sairautta, ilmeisesti syöpää. Hän kuoli vuonna 311.


Slangi.
Slangi on tietyn pienryhmän puhetapa, "sosiaalinen murre", joka poikkeaa yleiskielestä sanastoltaan ja tyyliltään. Pienryhmiä voivat olla esimerkiksi ikä- tai harrastusryhmät.
Yleisesti slangi tarkoittaa kielimuotoa, joka ei ole paikallismurre eikä erikoisalan kieltä vaan jonkin sosiaalisen ryhmän oma kielimuoto. Käytännössä myös joidenkin ammattialojen kieltä kutsutaan usein slangiksi, mutta oikeampi nimitys olisi jargon.
Slangi muuttuu hyvin hitaasti ja voi säilyä samanlaisena monta vuotta. Kielikuvien eli metaforien käyttö ei tavallisesti kuulu slangiin, mutta kiertoilmaukset ovat yleisiä. Slangissa saatetaan suosia tietynlaista sananmuodostustapaa.
Tunnettuja slangeja ovat mm. Stadin slangi, inttislangi, kaanaan kieli ja nettislangi.


FC Jazz.
FC Jazz on porilainen jalkapalloseura, joka perustettiin vuonna 1934 nimellä Porin Pallo-Toverit (PPT).
FC Jazziksi se vaihtoi nimensä marraskuussa 1991. Seuran edustusjoukkue pelaa Suomen kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla Kakkosessa ja sen kotikenttä on Porin stadion.
Seuralla on nykyään myös futsaljoukkue. Kaudella 2012–2013 se pelaa Futsal-liigassa.
Lyhyt esittely.
PPT:n edustusjoukkue nousi ensi kertaa SM-sarjaan kaudeksi 1984. Vuonna 1988 joukkue putosi takaisin I divisioonaan, josta nousi jälleen pääsarjaan 1990. FC Jazz voitti kaksi Veikkausliigan mestaruutta, vuosina 1993 ja 1996.
FC Jazz putosi Veikkausliigasta kauden 2004 jälkeen. Vuoden 2005 alussa seura haettiin konkurssiin ja sen edustusjoukkue siirtyi junioritoiminnasta vastanneelle "FC Jazz Juniorit ry:lle". Joukkue pelasi 2006–2009 nimellä "FC Jazz-juniorit". Vuodesta 2010 alkaen on ollut jälleen käytössä nimi FC Jazz.
FC Jazz tunnetaan perinteisenä Työväen Urheiluliiton seurana. Nykyinen FC Jazz Juniorit ry ei kuitenkaan enää ole TUL:n jäsenseura.
1930–1950 -luvut.
Porin Pallo-Toverit perustettiin 22. syyskuuta 1934 porilaisessa ravintola Kansassa. Seuran perustivat 18 aiemmin Porin Pyrinnön riveissä jalkapalloa pelannutta nuorta miestä. Porissa vaikutti jo kolme vanhempaa palloilun erikoisseuraa, Porin Palloilijat, Porin Kärpät ja IFK Björneborg, mutta PPT erosi näistä perustajiensa työläistaustan ansiosta.
Seura liittyi heti Työväen Urheiluliiton jäseneksi, lajeihin kuuluivat jalkapallon lisäksi jää- ja pesäpallo. 1940-luvun lopulla lajivalikoimaan lisättiin lyhytaikaisesti myös naisten koripallo.
Ensimmäisen virallisen jalkapallo-ottelunsa PPT pelasi jo parin viikon kuluttua perustamisestaan Porin Pyrintöä vastaan, voittaen sen lukemin 3–2. Ensimmäinen jääpallo-ottelu pelattiin seuraavan vuoden tammikuussa Tampereella Tampereen Pallo-Veikkoja vastaan. PPT:n kotikentäksi muodostui Herralahdessa sijainnut "Pallokenttä" ja sen viereen vuotta myöhemmin valmistunut Herralahden kenttä.
Sarjatoimintaan PPT tuli mukaan heti perustamistaan seuraavana vuonna. Se osallistui pesä- ja jalkapallossa Työväen Urheiluliiton piirisarjoihin. Seuran edustusjoukkue pelasi TUL:n sarjoissa aina jatkosodan syttymiseen 1941 asti. Jatkosodan aikana toimintaa oli pääsääntöisesti vain nuorten sarjoissa, koska suuri osa edustusjoukkueen pelaajista joutui rintamalle.
Sotavuodet vaativat myös veronsa. Talvisodassa PPT:n pelaajista kaatui kolme (Aallos Kaarto, Reino Elo ja Atte Johansson) ja jatkosodassa kaksi (Reino Tommikoski ja Arvo Nordman).
Sodan tauottua PPT osallistui jälleen TUL:n jalkapallosarjoihin. Seura pelasi niissä aina vuoteen 1954 saakka, lukuunottamatta kautta 1948, jolloin PPT pelasi Suomensarjassa. Se oli Suomen Palloliitton ja TUL:n yhteinen valtakunnallinen sarja ja maan toiseksi korkein sarjataso.
Vuodesta 1955 lähtien PPT:n sarjatasoksi vakiintui paria kautta lukuun ottamatta Maakuntasarja, joka oli useisiin maantieteellisiin lohkoihin jaettu kolmanneksi korkein sarjataso.
1960–1970 -luku.
Menneiden vuosikymmenten kiihkeä poliittinen kuohunta näkyi myös urheilussa, eikä Porin Pallo-Toveritkaan jäänyt siitä osattomaksi. Vuonna 1960 seura ilmoitti jääkiekkojoukkueensa Suomen jääkiekkoliiton alaiseen sarjaan TUL:n oman sarjan sijasta.
Seurauksena TUL erotti PPT:n välittömästi liitosta. Vuonna 1963 seura liittyi Työväen Urheiluliitosta eronneiden sosiaalidemokraattien perustamaan Työväen Urheiluseurojen Keskusliittooon.
Riidat TUL:n kanssa aiheuttivat pelaajien joukkopaon ja he perustivat vuonna 1960 uuden lyhytaikaiseksi jääneen seuran nimeltä "Porin Urheilu-Toverit (PUT)". Muun muassa PPT:n A-juniorijoukkue siirtyi kokonaisuudessaa uuteen seuraan. PUT:n toiminta loppui kuitenkin jo parin vuoden kuluttua.
Vuonna 1965 PPT nousi 17 vuoden tauon jälkeen Palloliiton alaiseen valtakunnalliseen sarjaan, toiseksi korkeimmalle sarjatasolle Suomensarjan länsilohkoon. Uudeksi kotikentäksi tuli samoihin aikoihin valmistunut Porin stadion.
PPT pelasi Suomensarjassa vuoteen 1972 asti. Seuraavana vuonna sarjajärjestelmää uudistettiin ja joukkue jatkoi kolmanneksi korkeimmalla tasolla II divisioonassa. Kahden kauden jälkeen PPT putosi III divisioonaan vuodeksi 1975, josta nousu takaisin onnistui heti vuden kuluttua. PPT jäi kuitenkin lohkossaan viimeiseksi 1976 ja tie vei jälleen III divisioonaan viiden vuoden ajaksi.
1980–1983.
PPT:n uusi nousu alkoi vuonna 1981 III divisioonasta. Vuotta aiemmin oli aloitettu "Projekti -84", jonka tarkoituksena oli nostaa seura pääsarjaan sen 50-vuotisjuhlavuonna 1984. Valmentajaksi pestattiin vasta 28-vuotias Pertti Lundell. Hän oli voittanut A-poikien Suomen mestaruuden Porin Ässien riveissä vuonna 1970.
Projekti tuotti tulosta jo vuotta etuajassa. PPT voitti omat lohkonsa III ja II divisioonissa ja nousi syksyllä 1982 I divisioonaan karsintojen jälkeen. Samana kesänä joukkue selvisi Suomen Cupissa aina puolivälieriin saakka, jossa se hävisi cup-mestaruuden myöhemmin voittaneelle Valkeakosken Hakalle.
Vuonna 1983 PPT pelasi Suomen toiseksi korkeimmalla sarjatasolla ensi kertaa sitten vuoden 1972. Joukkue sijoittui toiseksi Mikkelin Palloilijoiden jälkeen. Kahdeksan joukkueen karsintasarjassa PPT tuli neljänneksi ja nousi viimeisenä joukkueena SM-sarjaan. Edellinen porilaisjoukkue oli korkeimmalla sarjatasolla nähty vuonna 1969.
Menestys herätti myös porilaisen jalkapalloyleisön. Kun otteluita III divisioonassa vuonna 1980 oli käynyt seuraamassa vain kourallinen yleisöä, päästiin seuraavalla kaudella jo 300 katsojan keskiarvoon. II divisioonassa 1982 yleisökeskiarvo nousi lähes viiteensataan ja karsintaotteluissa nähtiin jo tuhatpäisiä katsojajoukkoja.
Varsinainen jalkapallobuumi syntyi syksyllä 1983. SM-karsintasarjan neljää ottelua oli seuraamassa keskimäärin yli 3000 katsojaa. Huippuna ottelu Kemin Palloseuraa vastaan, jossa yleisöä oli lähes 4000.
Nopea nousu III divisioonasta SM-sarjaan perustui taitavan valmentajan lisäksi onnistuneeseen yhdistelmään vanhempia kokeneita pelaajia sekä lahjakkaita nuoria, joita nousi edustusjoukkueeseen vuosittain. Oma osuutensa oli myös joukkueen fysiikkavalmentajana toimineella painonnoston olympiavoittajalla Kaarlo Kangasniemellä.
Kokenutta kaartia joukkueessa edustivat muun muassa 7 A-maaottelua pelannut Jarmo Manninen sekä SM-sarjassa ja Turun Pyrkivän riveissä esiintynyt Olli Lamminen. Nuorista pelaajista mittavimman uran loivat myöhemmin Jarmo Alatensiö, Petri Sulonen, Risto Puustinen ja Pasi Sulonen sekä SM-sarjajoukkueesta Poriin siirtynyt Mika Sankala.
Vuonna 1983 PPT:ssä pelasi myös seuran kaikkien aikojen ensimmäinen ulkomaalaispelaaja, englantilainen Richard Wilson.
1984–1991.
Vuonna 1984 Porissa nähtiin pääsarjatason jalkapalloa ensimmäisen kerran 15 vuoteen. Helsingin Jalkapalloklubia vastaan pelattu kauden avausottelu keräsi Porin stadionille yli 5 300 katsojaa. PPT aloitti sarjan neljällä peräkkäisellä tappiolla. Ensimmäinen voitto tuli vasta viidennellä kierroksella Kokkolan Palloveikoista. Lopulliseksi sijoitukseksi sarjan päätyttyä tuli yhdeksäs.
Kauden aikana PPT:ssä pelasi 11 ottelun ajan englantilainen Carlton Fairweather, joka myöhemmin loi pitkän uran Englannin liigan Wimbledonissa.
Samana vuonna valittiin myös ensimmäinen PPT-pelaaja A-maajoukkueeseen, kun Risto Puustinen esiintyi kuudessa A-maaottelussa. Puustisen hyvät otteet herättivät mielenkiintoa myös Porin ulkopuolella ja hän siirtyikin seuraavaksi kaudeksi HJK:n riveihin.
Vuosien 1985 ja 1986 aikana edustusjoukkueessa tekivät ensiesiintymisensä seuran omat kasvatit Pasi Sulonen, Rami Nieminen, Vesa Rantanen ja Risto Koskikangas, jotka myöhemmin olivat tärkeässä roolissa FC Jazzin 1990-luvun menestysvuosina. 1985 PPT sijoittui SM-sarjassa yhdeksänneksi ja seuraavana vuonna kahdeksanneksi.
Kauden 1986 jälkeen Pertti Lundell siirtyi Euran Palloon ja uudeksi valmentajaksi nimettiin turkulainen entinen maajoukkuepelaaja Pauno Kymäläinen. PPT oli pitkään mukana jopa mitalikamppailuissa, mutta syyskierroksen muutama vaisumpi ottelu pudotti joukkueen lopulta kuudenneksi.
Vuonna 1987 nähtiin Porissa myös ensimmäiset eteläamerikkalaiset pelaajat. PPT:n riveissä esiintyivät uruguaylainen Mauro Paglioni ja argentiinalainen Nestor Alfonso.
Kauden päätyttyä PPT menetti muutamia tärkeitä runkopelaajiaan. Jarmo Alatensiö siirtyi Ruotsiin IK Brageen, Rami Nieminen Hakaan ja Petri Nieminen Rovaniemen Palloseuraan. Jo aikaisemmin olivat Risto Puustisen lisäksi seuran jättäneet hyökkääjät Richard Wilson ja Marko Nieminen sekä 21-vuotiaiden maajoukkuepelaaja Mika Sankala ja puolustaja Petri Sulonen.
Menetyksiä ei pystytty enää paikkaamaan omilla junioreilla. Kun maalintekijäksi Raumalta hankittu Kari Ketola vielä loukkaantui vakavasti, eikä pystynyt pelaamaan yhtään ottelua, muodostui kaudesta 1988 todellinen katastrofi. PPT sijoittui SM-sarjassa viimeiseksi voittamatta yhtään ottelua. Sama tahti jatkui myös alemmassa loppusarjassa. Siinä pelatut viisi ottelua tuottivat saldoksi ainoastaan yhden tasapelin ja neljä tappiota. Näin PPT putosi sarjatasoa alemmas.
Ainoat voitot virallisissa otteluissa tulivat Suomen Cupissa alempien sarjatasojen seuroja vastaan. Tie kuitenkin katkesi puolivälierissä tappioon Oulun Työväen Palloilijoille, joten PPT ei voittanut edes Cupissa saman sarjatason joukkuetta. Myös yleisö hylkäsi sarjan hännille pudonneen ryhmän. Kauden viimeistä ottelua seurasi vaivaiset 175 katsojaa.
PPT oli tehnyt ennen kauden alkua historiansa kovimman pelaajahankinnan, kun Neuvostoliittoa yhteensä 46 A-maaottelussa edustanut ja vuoden 1982 MM-lopputurnauksessa pelannut keskikenttäpelaaja Juri Gavrilov siirtyi Moskovan Lokomotivista PPT:n riveihin. Loukkaantumisista kärsinyt Gavrilov ei kuitenkaan noussut sille tasolle, jota häneltä odotettiin. 15 pelaamassaan ottelussa hän teki kaksi maalia. Seuraava kausi alemmalla sarjatasolla onnistui Gavrilovilta paremmin ja hän olikin PPT:n paras maalintekijä yhdeksällä osumallaan.
Vuonna 1989 PPT sijoittui I divisioonassa nuorella joukkueella neljänneksi ja jäi ulos SM-karsinnasta maalieron vuoksi. Valmentajana jatkoi edellisen kauden heikoista esityksista huolimatta Pauno Kymäläinen. Debyyttinsä tekivät nuoret Saku Laaksonen ja vasta 15-vuotias Antti Sumiala.
Seuraavaksi kaudeksi PPT vahvistui neljällä kovalla paluumuuttajalla; Jarmo Alatensiö (IK Brage), Rami Nieminen (Haka), Petri Nieminen (RoPS) ja Jorma Heinonen (OTP). Muita hankintoja olivat Petri Toivonen (Pallo-Iirot) sekä puolalaiset Marek Sadowski ja Kazimierz Putek. Jälkimmäinen oli pelannut edelliset kaudet Puolan pääsarjassa Widzew Łódźin ja Legia Varsovan joukkueissa. Antti Sumiala siirtyi heinäkuussa belgialaisen Anderlechtin nuorisoakatemiaan.
PPT oli sarjan ennakkosuosikki, mutta pelit eivät sujuneet seurajohtoa tyydyttävällä tavalla. Tämä johti valmentaja Kymäläisen erottamiseen elokuussa ja hänen tilalleen nimettiin kakkosvalmentajana toiminut Seppo Sairanen. Lopulta PPT voitti I divisioonan ja nousi Futisliigaan.
Kaudesta 1991 muodostui viimeinen Porin Pallo-Toverien nimellä pelattu. Valmentajana toimi tamperelainen Markku Wacklin. Uusina niminä joukkueeseen liityivät muun muassa Tommi Pikkarainen ja Juha Riippa KPV:sta sekä unkarilainen Laszlo Emmer. Antti Sumiala puolestaan palasi kesäkuussa Belgiasta ja liittyi välittömästi joukkueeseen.
Nousijana kauteen lähtenyt PPT kuului alkukaudesta sarjan suurin yllättäjiin. Joukkue oli mukana mitalitaistossa aina syyskuulle saakka, jolloin tullut viiden voitottoman ottelun putki pudotti sen lopulta kahdeksanneksi. Cupissa PPT selvisi kahdeksan parhaan joukkoon.
1992.
Porin Pallo-Toverien nimi oli siirtynyt historiaan marraskuussa 1991, kun seuran johtokunta päätti nimenmuutoksesta FC Jazziksi. Vaihdos herätti alussa närkästystä vanhojen kannattajien parissa. Suurta kansanliikettä uutta nimeä vastaan ei kuitenkaan syntynyt. Vastustus jäi muutamaan kiukkuiseen yleisönosastokirjoitukseen. Uusi nimi vakiintui lopulta nopeasti ja helposti.
PPT:n aikoina seuran ulkomaalaispelaajat oli hankittu pääsääntöisesti joko Englannista tai Itä-Euroopasta, mutta FC Jazz käänsi katseet välittömästi Etelä-Amerikkaan. Brasiliassa asuneen valokuvaaja Juha Tammisen suosittelemina Poriin saapuivat keväällä Suomen ensimmäiset brasilialaispelaajat Piracaia, Luiz Antonio ja Marcos Tulio. Brasilialaiskolmikko joutui olemaan sivussa sarjan avausottelusta pelilupiin liityvien ongelmien vuoksi.
FC Jazzin ensimmäisestä kaudesta muodostui lopulta suuri menestys. Joukkue pysyi mukana mestaruustaistelussa kolmanneksi viimeisellä kierroksella kärsittyyn tappioon asti. Viimeisen kierroksen ottelu pelattiin lokakuussa Porissa lumihankien keskellä Lahden Kuusysiä vastaan. Panoksena olivat hopeamitalit ja paikka seuraavan syksyn UEFA Cupiin. 6 000 katsojan edessä pelattu ottelu päättyi tasan ja näin FC Jazzin oli tyytyminen pronssimitaleihin.
Luiz Antonio oli liigan paras maalintekijä 21 osumallaan. Valmentajina toimivat jo Pauno Kymäläisen aikana PPT:n valmennusportaaseen kuuluneet Seppo Sairanen ja Matti Lahtinen.
Mestaruuskausi 1993.
Seuraavana vuonna FC Jazz sai kovan paluumuuttajan, kun Antti Sumiala saapui Tanskan liigan Ikastista suorittamaan varusmiespalvelustaan Porin Prikaatiin. Toinen huippuvahvistus oli kokenut Miika Juntunen, joka oli jo ehtinyt voittaa kaksi Suomen mestaruutta Oulun Palloseurassa vuosina 1979 ja 1980. Loukkaantumisten vuoksi olivat koko kauden sivussa keskikentällä tärkeään rooliin noussut Juha Riippa sekä puolustuksen runkopelaajiin kuulunut Pasi Sulonen.
Valmentajaksi palkattiin Tampereelta Ilveksen vuoden 1983 mestarijoukkueen valmentaja Jussi Ristimäki.
Brasilialaista jatkoi aluksi vain Piracaia. Marcos Tulio oli loukkaantunut jo edellisellä kaudella ja Luiz Antonio talven aikana kotimaassaan. Heidän tilalleen oli Juha Tamminen löytänyt kaksi uutta pelaajaa, keskikenttäpelaaja Rodrigon ja hyökkääjä Dionision. Myös Antonio saapui loukkaantumisesta toivuttuaan Poriin ja ehti pelaamaan kauden seitsemän viimeistä ottelua.
FC Jazz aloitti tasaisesti, roikkuen kärjen tuntumassa HJK:n, FinnPan ja vuorotellen johtaessa sarjaa. Kärkipaikalle joukkue siirtyi ensimmäistä kertaa heinäkuun lopussa, eikä enää paikastaan luopunut. MyPa oli onnistunut nousemaan sarjakakkoseksi muutama kierros ennen loppua. Kauden päätöksestä oli luvassa huikea spektaakkeli, kun Jazz kohtasi kotikentällään juuri pisteen jäljessä olleen MyPan.
Itse ottelussa ei Jazz jättänyt mitään sattuman varaan, vaan jyräsi MyPan numeroin 6–3. Erikoista oli, että viimeisen 17 minuutin aikana ottelussa syntyi kuusi maalia. Ottelua oli seuraamassa Porin stadionilla huikeat 11 193 katsojaa, joista noin tuhat oli saapunut junalla Anjalankoskelta.
Liigan maalikuninkuus tuli jälleen Jazz-pelaajan nimiin kun Antti Sumiala iski 20 maalia.
1994–1995.
Mestaruusvuoden jälkeen Jazz menetti joukkuestaan kolme tärkeää pelaajaa. Sumiala suuntasi varusmiespalvelunsa jälkeen takaisin Tanskaan. Miika Juntunen ja Dionisio siirtyivät Tampereen Palloveikkojen joukkueeseen. Sumialan korvaajaksi hankittiin Mikkelin Palloilijoiden Jukka Ruhanen. Edellisen kauden loukkaantuneena olleet Juha Riippa ja Pasi Sulonen palasivat kentälle. Kesäkuussa joukkueeseen liittyi uutena pelaajana loukkaantuneen Rodrigon paikalle hankittu Marcelo Cardoso.
Vuonna 1994 FC Jazz pelasi seuran historian ensimmäiset Eurocup-ottelut kun se kohtasi UEFA Cupissa tanskalaisen FC Kööpenhaminan. UEFA oli juuri uudistanut cup-kilpailujaan. Sen seurauksena hallitseva Suomen mestari ei ollut oikeutettu osallistumaan Mestarien liigan karsintoihin, eikä edes varsinaiseen UEFA Cupiin, vaan joutui aloittamaan karsintakierrokselta.
Ensimmäisen osaottelun jälkeen tilanne näytti Jazzin kannalta maukkaalta kun joukkue haki Kööpenhaminasta 1–0 -vierasvoiton. Porin ottelussa kuitenkin joukkueiden todellinen tasoero tuli esille ja FC Kööpenhamina voitti selvin numeroin 4–0.
Jazzin suureksi ongelmaksi osoittautui maalinteko, niitä syntyi lähes 20 vähemmän kuin mestaruusvuonna. Jukka Ruhanen ei onnistunut korvaamaan Sumialaa odotetulla tavalla, eikä Luiz Antoniokaan ollut samassa vireessä kuin kahdella edellisellä kaudella. Ruhanen ja Antonio onnistuivat iskemään yhteensä 23 maalia, kun Sumiala oli yksin viimeistellyt edellisellä kaudella 20 osumaa.
Vuonna 1995 Jazz lähti jälleen tavoittelemaan mitalisijoja. Maalivahti Tommi Koivistoinen oli palannut kotikaupunkiinsa Tampereelle. Hänen tilalleen hankittiin Rovaniemeltä Esa Viitanen. Valmentajaksi tuli PPT:n 1980-luvun alussa huipulle nostanut Pertti Lundell. Muutoin joukkue pysyi pääosin samana. Vaihtelevien otteiden jälkeen sijoitukseksi jäi edellisen kauden tapaan neljäs.
Jazz selvisi myös kauden lopussa pelattuun Suomen Cupin finaaliin. Tämäkin päättyi pettymykseen, kun MyPa vei Olympiastadionilla pelatun ottelun nimiinsä Sami Hyypiän maalilla.
Mestaruuskausi 1996.
Lundellin aika FC Jazzin valmentajana jäi vain yhteen kauteen. Uudeksi valmentajaksi hankittiin todellinen yllätysnimi, Suomessa suhteellisen tuntematon Jari Pyykölä. Pohjois-Suomessa aiemmin vaikuttanut Pyykölä oli viimeiset vuodet valmentanut Ruotsissa paikallisia aladivisioonajoukkueita. Pyykölä toi mukanaan myös kaksi uutta pelaajaa, Jukka Ollikkalan ja Ari-Pekka Roikon. Uusi maalivahti tuli jälleen Rovaniemeltä, tällä kertaa kokenut Ilkka Siitonen.
Kauden avausottelu jouduttiin kenttäolosuhteiden vuoksi pelaamaan stadionin sijasta Karhuhallissa. Jazz aloitti vahvasti ja kukisti Jaron 4–1. Tämän jälkeen joukkue seurasi koko kesän kärjen takana, kunnes siirtyi taas sarjajohtoon elokuun alussa. Ennen viimeistä ottelukierrosta tilanne oli jälleen jännittävä. Jazz johti sarjaa kahden pisteen erolla FinnPaan ja MyPaan.
Tällä kertaa ratkaisupeli nähtiin Pietarsaaren keskuskentällä. Paikalle oli matkustanut monisatapäinen joukko FC Jazzin kannattajia. Hyvätasoinen ottelu Jaroa vastaan päättyi Jazzin voittoon Luiz Antonion maalilla.
Kesäkuussa Jazz sai Euroopan jalkapalloliitolta Fair Play -paikan UEFA Cupiin. Esikarsinnassa kukistui helposti färsaarelainen Gøtu ÍF. Karsintakierroksella Jazz kohtasi Moskovan Dynamo. Avausottelu Moskovassa päättyi 1–1 tasapeliin. Vierasmaalin turvin Jazz lähti kotiottelussaan hakemaan tosissaan jatkopaikkaa. Alku näyttikin hyvältä, kun joukkue siirtyi Tomi Leivo-Jokimäen osumalla johtoon. Toisen jakson alussa Vesa Rantanen rikkoi venäläispelaajaa ulosajon arvoisesti ja seuranneesta rangaistuspotkusta Dynamo tasoitti ottelun. Vajaamiehisenä pelannut Jazz hävisi lopulta numeroin 1–3.
1997–1999.
Kauteen 1997 FC Jazz lähti jälleen Jari Pyykölän valmentamana. Uusina niminä joukkueeseen liittyivät Janne Hietanen, Ville Väisänen, Harri Puhakainen ja Saksan 2. Bundesliigan Mainziin siirtyneen Luiz Antonion korvaajaksi hankittu brasilialainen Marco.
Pyykölän ja Jazzin seurajohdon välit olivat koko kauden ajan erittäin huonot. Kun Piracaia myytiin heinä-elokuun vaihteessa AIK Tukholmaan kiristyivät välit niin pahaksi, että se johti Pyykölän erottamiseen elokuun 11. päivänä. Tämä tapahtui ainoastaan kaksi päivää ennen Mestareiden liigan toisen karsintakierroksen avausottelua hollantilaista Feyenoordia vastaan. Pyykölän seuraajaksi nimitettiin entinen Suomen A-maajoukkueen valmentaja Jukka Vakkila.
Valmentajanvaihdoksen aikaan Jazz oli sarjassa neljäntenä. Vakkilan valmennuksessa joukkue saalisti seitsemästä ottelusta ainoastaan neljä pistettä ja putosi lopulta seitsemänneksi. Erottamisensa jälkeen Pyykölä antoi Satakunnan Kansalle haastattelun, jossa hän haukkui kärkkäin sanoin seurajohtoa ja syytti heitä täydellisen epäpäteviksi.
Mestarien liigan esikarsinnassa Jazz pudotti virolaisen FC Lantanan ja sai karsintakierroksella vastaansa legendaarisen hollantilaisseuran Feyenoordin. Avaus ottelu pelattiin Rotterdamin De Kuip-stadionilla 25 000 katsojan edessä. Kyseessä oli FC Jazzin otteluiden kaikkien aikojen suurin yleisömäärä. Feyenoord pudotti Jazzin lopulta selvästi yhteismaalein 8–3.
Tappiosta huolimatta Jazz pääsi jatkamaan vielä UEFA Cupissa, jossa se kohtasi saksalaisen TSV 1860 Münchenin. Avausottelu päättyi niukkaan 0–1 -tappioon, mutta Münchenin olympiastadionilla Jazz oli vailla mahdollisuuksia häviten ottelun 1–6.
FC Jazz joutui pelaamaan kotiottelunsa Feyenoordia ja Muncheniä vastaan Tampereen Ratinassa. Seuran johto oli myynyt otteluiden televisiontioikeudet hollantilaisille ja saksalaisille tv-yhtiölle, jotka määräsivät ne pelattaviksi illalla. Koska Porin stadionilla ei vielä tuolloin ollut valaistusta, piti ottelut siirtää Tampereelle.
Otteluiden pelaaminen vieraalla paikkakunnalla teki niistä täydellisen fiaskon. 20 000 henkeä vetävälle Ratinan stadionille vaivautui otteluita seuraamaan vain 2 700 ja 1 300 katsojaa. München-ottelun reilusta tuhannesta katsojasta suuri osa oli Saksasta saapuneita vierasjoukkueen kannattajia. Heitä oli paikalla enemmän kuin kotijoukkueen faneja. Päätös otteluiden pelaamisesta Tampereella herättikin Jazzin kannattajien keskuudessa suurta ärtymystä. Seuran johtoa syytettiin rahanahneudesta, joka oli sivuuttanut täysin kaiken urheilullisuuden.
Vuonna 1998 valmentajana aloitti Tapio Raatikainen. Kausi lähti käyntiin erittäin heikosti ja toukokuun lopulla Jazz oli sarjassa viimeisenä, saldonaan ainoastaan kaksi tasapeliä. Tämä riitti seurajohdolle ja Raatikaisen tilalle vaihdettiin Pertti Lundell. Apuvalmentajaksi nimitettiin kaksi vuotta aikaisemmin peliuransa lopettanut Jarmo Alatensiö. Lopulta Jazz onnistui nousemaan viidennelle sijalle. Lundellin valmentajasopimusta jatkettiin kattamaan myös kaksi seuraava kautta.
Kaudella 1999 Jazzin riveissä nähtiin useita mielenkiintoisia pelaajia. Marco jatkoi seurassa jo kolmatta kauttaan ja toista kauttaan pelasi HJK:sta siirtynyt brasilialainen Rafael. Uusia ulkomaalaispelaajia olivat ruotsalainen Hasan Cetinkaya ja El Salvadorista tullut Víctor Dubón. Turusta joukkueeseen oli hankittu kokenut Kim Suominen. Maalissa oli jo edellisen kauden lopulla joukkueeseen liittynyt Jyrki Rovio. Kymmenen ottelun ajan Jazzissa pelasi myös HJK:sta lainattu tuleva maajoukkuepelaaja Peter Kopteff. Sijoitukseksi tuli lopulta kuudes.
2000.
Vuosituhannen vaihtuessa alkoi FC Jazz nousemaan otsikoihin myös muiden kuin pelillisten seikkojen ansiosta.
Seuran taustoissa oli kuohunut jo parin vuoden ajan. Muun muassa brasilialainen Rodrigo oli riitaantunut seura- ja valmennusjohdon kanssa. Talvella 2000 oli kuitenkin luvassa vielä pahempaa. Tammikuussa paljastui laaja veronkiertoskandaali. Seura oli useiden vuosien ajan maksanut ulkomaalaispelaajilleen palkkioita pimeänä. Nämä joutuivat hankalaan tilanteeseen, joutuen maksamaan suuria verovelkoja ulosoton kautta ilman seuran apua.
Kentällä taloussotkut eivät kuitenkaan näkyneet. Jazz pelasi ennakko-odotuksiin nähden erinomaisen kauden ja sijoittui viidenneksi. Erikoista oli, että Jazzin kokoonpanossa esiintyi kauden aikana peräti seitsemän ulkomaalaista pelaajaa kuudesta eri maasta. Puolustaja Petri Sulonen palasi 13 TPS-kauden jälkeen Poriin ja päätti uransa Jazz-paidassa.
2001–2004.
Vuodesta 2001 alkoi FC Jazzin historiassa aivan uudenlainen aikakausi. Menestysvuodet olivat takana ja jokainen vuosi oli eloonjäämiskamppailua niin kentällä kuin talouden puolellakin. Oman värinsä antoivat 90-luvun taustahenkilöiden veronkiertoepäilyt ja niiden tutkiminen.
Jazzin valmentajaksi palkattiin porilainen Jouni Joensuu, joka oli edelliset kaudet valmentanut Musan Salamaa Ykkösessä. Joukkue oli menettänyt pelaajia jokaiselta pelipaikalta, eikä taloudellinen tilanne antanut mahdollisuuksia kovien hankintojen tekemiseen. Lohduttomin oli tilanne maalivahtien suhteen. Ykkösmaalivahdiksi vuokrattiin Turun Interistä Sami Sinkkonen, joka kuitenkin palasi takaisin elokuussa ja hänen tilalleen hankittiin loppukauden ajaksi puolalainen Grzegorz Kubica.
Kesäkuussa Jazzia kohtasi kuitenkin varsinainen onnenpotku, kun MyPa sai Fair Play-paikan UEFA Cupiin. Näin ollen MyPan paikka Intertoto-cupissa siirtyi Jazzille. Joukkue selvisikin toiselle kierrokselle asti. Tärkeä tekijä Intertoto-menestyksessä oli kesäkuussa joukkueeseen kahdeksan vuoden tauon jälkeen liittynyt Miika Juntunen.
Avauskierroksella Jazz pudotti romanialaisen Gloria Bistritan Juntusen vierasmaalin ansiosta. Toisella kierroksella tuli vastaan ranskalainen suurseura Paris Saint Germain, joka oli selvästi parempi yhteismaalein 7–1. PSG:n kotiottelu pelattiin aikaisempien katsomolevottomuuksien johdosta 600 kilometrin päässä Pariisista sijaitsevassa Toulousen kaupungissa.
Heinäkuun puolivälissä seurajohto erotti Jouni Joensuun ja palkkasi tilalle 1990-luvun mestarivalmentajan Jussi Ristimäen. Elokuun alussa Jazz teki loppukauden mittaisen sopimuksen SSV Reutlingenin joukkueesta saapuneen Antti Sumialan kanssa. Parivaljakko onnistuikin nostamaan Jazzin jumbosijalta kymmenenneksi ja säilyttämään sarjapaikan. Intertoto-otteluista saadut tulot pelastivat pitkälti konkurssin partaalla roikkuneen seuran talouden kyseisen kauden osalta.
Seuraavasta vuodesta tuli Jazzille vielä vaikeampi. Intertoto-cupista saamilla rahoillaan seura oli pystynyt hoitamaan vanhat verorästinsä, mutta pelaajien palkkoja oli maksamatta vielä kevättalvella. Tämä luonnollisesti joudutti pelaajien pakoa seurasta ja vähensi uusien mielenkiintoa liittyä joukkueeseen. Valmentajaksi palkattiin 1990-luvulla kakkosvalmentajana toiminut Risto Virtanen.
Uusia pelaajahankintoja ei juurikaan tehty, vaan edustusjoukkueeseen nostettiin omia junioreita. Debyyttinsä tekivät muun muassa myöhemmin ansiokkaan liigauran tehneet pelaajat Hermanni Vuorinen ja Matti Lähitie. He olivat myös olleet vuotta aikaisemmin voittamassa FC Jazzille B-junioreiden Suomen mestaruutta.
Jazz oli koko kauden ajan liigan hännillä ja joutui lopulta kahdeksan joukkueen karsintasarjaan. Liigapaikka varmistui vasta viimeisen kierroksen ottelussa Vaasan Palloseuraa vastaan. Jazz vaihtoi myös valmentajaa syyskuussa. Karsintasarjan ajan joukkuetta valmensi jälleen Jussi Ristimäki.
2003 Jazzin jatkoi edellisten vuosien linjalla kaikin tavoin. Ainoa ero oli, että nyt sarjapaikka onnistuttiin varmistamaan jo muutamaa kierrosta ennen sarjan päättymistä. Sijoitus oli kahdestoista eli kolmanneksi viimeinen. Brasilialainen Piracaia teki paluun Jazzin paitaan kuuden vuoden tauon jälkeen.
Vuosi 2004 jäi FC Jazzin viimeiseksi Veikkausliigassa. Joukkue pelasi koko kauden erittäin kapealla materiaalilla. Säännöllisesti kokoonpanossa oli vain 16 pelaajaa, vaihtopenkillä lähinnä nuoria junioreita. Paluumuuttajina oli joukkueeseen saatu vuoden Turussa Interin riveissä pelannut Vesa Rantanen. Pelit alkoivat pirteillä esityksillä, mutta syksyn myötä kapea pelaajarinki alkoi näkyä ja lopulta Jazz joutui kaksiosaiseen liigakarsintaan. Vastustajaksi tuli IFK Mariehamn.
Avausottelu Maarianhaminassa päättyi IFK:n 1–0-voittoon. Näin ollen Jazz oli Porin ottelussa pakkovoiton edessä. Yleisön kiinnostus Jazzia kohtaan heräsi jälleen joukkueen taistellessa olemassaolostaan. Karsintapeliin saapui lähes 4 000 katsojaa. Ahvenanmaalta saapui myös monisatapäinen kannattajajoukko.
Kahta päivää ennen ratkaisevaa ottelua valmentaja Seppo Sairanen erotettiin tehtävästään ja hänen tilalleen nimitettiin 30-vuotias juniorivalmentaja ja entinen liigapelaaja Sami Rintanen.
Itse ottelussa Jazz sai kylmää vettä niskaansa jo avausjaksolla vieraiden siirryttyä 1–0-johtoon. Toisella jaksolla Jazz tuli tasoihin ja siirtyi johtoon Teemu Vihtilän ja Rami Niemisen maaleilla. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan IFK onnistui tasoittamaan ottelun loppuminuuteilla. Näin Jazzin 14 kautta kestänyt liigataival tuli päätökseen.
Karsintaotteluita seuranneella viikolla seura piti tiedotustilaisuuden, jossa se ilmoitti hakeutuvansa vapaaehtoiseen yrityssaneeraukseen. Velat olivat kohonneet jo yhteensä lähes 600 000 euroon.
Joulukuussa suurimmat velkojat Työministeriö ja Lounais-Suomen verovirasto ilmoittivat vastustavansa saneerausta. Työministeriön saatavat koostuivat Palkkaturvan maksamista pelaajapalkkioista. Tammikuussa 2005 verovirasto jätti konkurssihakemuksen Porin käräjäoikeudelle. Edustusjoukkueen taru kohtasi loppunsa maaliskuun alussa, kun Porin käräjäoikeus asetti seuran konkurssiin.
2005–2008.
FC Jazzin junioritoiminta oli B-junioreista alaspäin siirretty jo aikaisemmin vuonna 2003 perustetun "FC Jazz-juniorit ry:n" haltuun. Konkurssin myötä myös A-junioreiden joukkue siirtyi yhdistyksen suojiin. Näin ollen junioritoimintaa voitiin jatkaa keskeytyksettä. Perinteisen FC Jazz -nimen sijasta joukkueet esiintyivät sarjoissa nimellä FC Jazz-juniorit. B-juniorit voittivat samana syksynä SM-hopeaa.
Edustusjoukkue koottiin seuraavaksi kaudeksi ja se aloitti Suomen Palloliiton Satakunnan piirin Vitosessa. Sami Rintasen ja Mikko Mannilan valmennuksessa joukkue nousi ylöspäin sarjaporras/kausi -tahtia. FC Jazz-j:n ylivoimaa kuvaa, että kolmen vuoden aikana joukkue hävisi ainoastaan kolme ottelua. Kaksi ensimmäistä kautta edustusjoukkueen kotikenttänä toimi Pihlavan kenttä. Kolmoseen noustuaan Jazz-j siirtyi pelaamaan perinteikkäälle Herralahden kentälle
Paikka Kakkosen karsintoihin varmistui Satakunnan Kolmosen viimeisen kierroksen ottelussa Musan Salamaa vastaan. Syyskuussa 2008 pelatussa karsintasarjassa FC Jazz-j kohtasi FC Korsholmin, Lapuan Virkiän sekä ja nousi Kakkoseen kaudeksi 2009.
2009–2012.
Kakkosessa joukkueen valmentajana jatkoi Mikko Mannila. Ensimmäisellä Kakkosen kaudellaan seura saavutti suurta menestystä pudottamalla Suomen Cupissa muun muassa Veikkausliigaseura ja selviytymällä aina puolivälieriin saakka. Lahden stadionilla pelatussa ottelussa Jari Litmasen edustama FC Lahti oli kuitenkin vahvempi. Puolivälieriin pääsy toi Jazz-junioreille paikan cupin "Pikkufinaaliin". Siina Jazz-j kukisti toisen lahtelaisseuran City Starsin Sami Rintasen viime minuutin maalilla.
Kaudeksi 2010 seura otti jälleen käyttöönsä vanhan nimensä FC Jazz, ilman juniorit-lyhennettä. Urheilullisesti kaudesta muodostui pettymys, sarjapaikka varmistui vasta viimeisellä ottelukierroksella. Ongelmaksi muodostui joukkueen kapea pelaajamateriaali, joka ei kestänyt lukuisia loukkaantumisia.
Seuraavaksi oli Mikko Mannilan aika siirtyä sivuun valmentajan paikalta ja tilalle valittiin jo 1990-luvulla Jazzin valmennuksessa mukana ollut Risto Virtanen. Virtasen opit eivät kuitenkaan tuottaneet toivottua tulosta ja valmentajaksi vaihdettiin elokuun alussa FC Jazzia vuonna 2001 valmentanut Jouni Joensuu. Jazzin sijoitukseksi sarjassa tuli seitsemäs, jota voitiin jälleen pitää pettymyksenä odotuksiin nähden. Kauden loputtua Joensuu siirtyi seuran urheilutoimenjohtajan tehtävään.
Uudeksi päävalmentajaksi valittiin lokakuussa 2011 joukkueen pelaajistoon kuulunut Matti Santahuhta, apuvalmentajanaan pelaajavalmentajana toimiva Joonas Laurikainen. FC PoPan lopetettua toimintansa kauden 2011 jälkeen siirtyivät seurasta Jazziin muun muassa Teemu Vihtilä, Juha Luoma ja Samu-Petteri Mäkelä. Myös maalivahti Oskari Forsman palasi kasvattajaseuraansa.
Kaudesta 2012 tuli toistaiseksi menestyksekkäin FC Jazzin uuden tulemisen aikana. Joukkue sijoittui sarjassa toiseksi ylivoimaisen Tampereen Ilveksen jälkeen.
FC Jazzin toimintaperiaate Kakkosessa on ollut omien kasvattien ja muiden porilaistaustaisten pelaajien peluuttaminen. Ulkopuolisia pelaajahankintoja on tehty erittäin maltillisesti. Nimekkäimmät hankinnat ensimmäisen neljän kauden aikana ovat olleet Veikkausliigakokemusta omaavat Joonas Laurikainen ja norsunluurannikkolainen Mamadou Konate sekä oma kasvatti Oskari Forsman.
Veronkierto ja talousvaikeudet.
Epäselvyydet FC Jazzin taloudenpidossa nousivat julkisuuteen talvella 2000. Poliisitutkinnassa kävi ilmi, että viisi seuran johtohenkilöä oli usean vuoden ajan 1990-luvulla pimittänyt osan pääsylipputuloista verottajalta. Näillä rahoilla oli maksettu pimeitä pelaajapalkkioita.
Yhteensä verottajalle oli jätetty ilmoittamatta vuosina 1994–1998 reilut 50 000 euroa. Pimeistä pelaajapalkkioista oli käytetty leikkimielistä nimitystä "pimulainen". Termi onkin jäänyt näihin päiviin asti elämään porilaisen urheiluyleisön kielenkäyttöön.
Porin käräjäoikeus tuomitsi syytetyt helmikuussa 2003 ehdollisiin vanheusrangaistuksiin. Valituksen jälkeen Turun hovioikeus alensi rangaistukset sakkotuomioiksi. Syyttäjä valitti vielä Korkeimpaan oikeuteen, joka oli samoilla linjoilla käräjäoikeuden kanssa ja kovensi tuomiot jälleen ehdolliseksi vankeudeksi.
Jazzin entiset pelaajat Piracaia, Luiz Antonio, Rodrigo ja Marco joutuivat maksamaan verottajalle summia, jotka kohosivat pahimmillaan jopa 20 000–30 000 euroon. Seura ei lupauksistaan huolimatta auttanut heitä maksuissa.
Konkurssiuhka nousi Jazzin ylle ensimmäistä kertaa helmikuussa 2003, jolloin verottaja jätti konkurssihakemuksen vaatien seuralta lähes puolen miljoonan euron verovelkoja. Hätiin tuli kuitenkin tuntematon ulkopuolinen rahoittaja ja kuukautta myöhemmin konkurssihakemus vedettiin pois.
Heikko taloudellinen tilanne vaikeutti useampana vuonna Veikkausliigassa pelaamisen edellytyksenä olevan liigalisenssin saamista. Kaudelle 2001 se tuli toisella yrittämällä lisäselvitysten jälkeen ja vuonna 2003 vasta kolmannella kerralla.
Kauden 2003 jälkeen seuran talous oli entistä tiukemmalla. Jazz ilmoittikin olevansa maksukyvytön ja hakeutuvansa yrityssaneeraukseen. Keväällä saneeraushakemus oli kuitenkin pakko vetää pois käräjäoikeudesta. Veikkausliiga ei suostunut antamaan liigalisenssiä velkasaneerauksessa olevalle organisaatiolle. Samana keväänä verottaja oli jälleen Jazzin kimpussa. Tällä kertaa onnistuttiin keräämään ulkopuolisilta rahoittajilta 100 000 euroa, jolla tilanne saatiin rauhoitettua pelikauden ajaksi.
Syksyllä 2004 Veikkausliigasta putoamisen jälkeen Jazz hakeutui jälleen velkasaneeraukseen. Tästä ei ollut apua, vaan joulukuussa Länsi-Suomen verovirasto ja Työministeriö jättivät konkurssihakemuksen. Lopulta maaliskuussa 2005 Porin käräjäoikeus määräsi seuran konkurssiin.
Yleisöennätykset.
FC Jazzin yleisöennätys 11 193 syntyi 3. lokakuuta 1993 Veikkausliigan viimeisen kierroksen ottelussa FC Jazz–MyPa. Lukemä on kaikkien aikojen viidenneksi suurin Veikkausliigan otteluissa ja toiseksi suurin otteluissa, joissa ei ole ollut ilmaislippukampanjaa.
Porin Pallo-Toverien nimellä pelatessa yleisöennätykseksi jäi vuoden 1984 avauskierroksen PPT–HJK-ottelun lukema 5 384. Eurocup-otteluiden ennätys 5968 nähtiin 20. elokuuta 1996 UEFA Cupin karsintakierroksen ottelussa Moskovan Dynamoa vastaan.
FC Jazzin Veikkausliiga-ajan jälkeinen yleisöennätys on toistaiseksi 1 524, Kakkosen ottelusta Tampereen Ilvestä vastaan elokuussa 2012. Otteluun oli kuitenkin vapaa pääsy kaikilla Jazzin junioripelaajilla vanhempineen, joten lukema ei täysin pidä paikkaansa. Luotettava yleisöennätys on 946, Musan Salamaa vastaan kesäkuussa 2010 pelatussa paikallisottelussa.
PPT ja FC Jazz valtakunnallissa sarjoissa.
Valtakunnallisilla sarjoilla tarkoitetaan Suomen Palloliiton alaisia sarjoja, joita ovat kolme korkeinta sarjatasoa.
Reservi- ja kakkosjoukkueet.
PPT:llä oli alusta asti varsinaisen edustusjoukkueen lisäksi myös kakkos- ja kolmosjoukkueet. Nämä osallistuivat piirisarjoihin ja Satakunnan alueellisiin sarjoihin. 1940-luvulla perustettiin kakkosjoukkueeksi Porin Pallo-Pojat (PPP) ja 1981 puolestaan kolmosjoukkueeksi PPT-81'". 1980-luvulla nämä pelasivat vielä Satakunnan 4. ja 5. divisioonissa.
PPP toimii yhä tänäkin päivänä beachfutiksen parissa. Seuralla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä FC Jazzin organisaation kanssa.
1990- ja 2000-luvuilla liiga-Jazzilla oli erilaista reservi- ja farmitoimintaa ainakin EuPan, Pallo-Iirojen ja Musan Salaman kanssa.
Kaudella 2011 FC Jazz 2 pelasi Satakunnan Nelosessa ja FC Jazz 3 Satakunnan Vitosessa. Kaudeksi 2012 piirin kurinpitovaliokunta määräsi seuralle 700€ sakon ja molemmat joukkueet aloittamaan sarjan -10 pisteestä, rangaistukseksi edustuskelvottomien pelaajien käytöstä. Vuonna 2012 FC Jazzilla ei ollut enää reservijoukkueita.
Futsal.
2000-luvulla FC Jazzin ohjelmaan tuli myös futsal. FC Jazz on osallistunut futsalin Satakunnan Neloseen ja Kolmoseen. Seuralla on ollut kaksi futsaljoukkuetta, joista toinen on toiminut nimellä "FC Jazz University".
Porin Palloilijoiden luovuttua Futsal-liigan paikastaan, siirrettiin se kesällä 2012 FC Jazzille. Myös PoPan pelaajat siirtyivät FC Jazzin riveihin.
Naisten jalkapallotoiminta.
Naisten jalkapallotoiminta aloitettiin PPT:ssä vuonna 1972. Seura osallistui SM-sarjan karsintoihin vuosittain selviytyen lopputurnaukseen ensimmäistä kertaa vuonna 1977, mutta joutui kuitenkin luopumaan osallistumisesta.
1980-luvulla porilaista naisjalkapalloa hallitsi SM-sarjassakin pelannut Musan Salama ja PPT nähtiin vain alueellisissa sarjoissa. MuSan luovuttua naisjoukkueesta onnistui PPT nousemaan I divisioonaan vuonna 1988. Seura kuitenkin lopetti naisten jalkapallon seuraavana vuonna taloudellisiin syihin vedoten. Sarjapaikka siirrettiin samana vuonna perustetulle NiceFutikselle, johon myös pelaajat siirtyivät.
Naisten piirinmestaruuden PPT voitti vuonna 1973. Tunnetuin seuran riveissä esiintynyt naispelaaja oli Miska Suves, joka myöhemmin 90-luvulla valittiin Ruotsissa Vuoden naisjääpalloilijaksi.
Jääpallo.
Jääpalloa PPT:ssä harrastettiin aktiivisesti 1960-luvulle asti. Se oli seuran alkuaikoina toinen sen valtalajeista jalkapallon ohella.
Suurin menestys tuli vuonna 1947, jolloin seura voitti ja pääsi pelaamaan Suomen mestaruudesta mestaria vastaan. Tuon ottelun voitti kuitenkin WP-35 murskaavasti 9–0.
Pesäpallo ja jääkiekko.
Pesäpallo kuului PPT:n ohjelmaan 1950-luvun lopulle saakka. Joukkue osallistui lähinnä alueellisiin sarjoihin.
Jääkiekkoa PPT:ssä pelattiin aina vuoteen 1969 asti. Parhaimmillaan seura esiintyi kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla Maakuntasarjassa.
Seuran entiset tunnukset.
PPT:llä ja FC Jazzilla on historiansa aikana ollut käytössä viisi erilaista logoa.
PPT:n ensimmäinen tunnus oli käytössä 1930-luvulta aina 1960-luvulle asti. Seuraavaa versiota käytettiin 1980-luvun alkuun. Viimeisin logo oli käytössä vuoteen 1991 asti.
Nykyisin käytettävä logo on mainosgraafikko Kimmo Turtiaisen vuonna 1992 suunnittelema alkuperäinen FC Jazzin logo. Se oli käytössä vuoteen 2004 asti ja jälleen vuodesta 2010 eteenpäin. Vuosina 2005–2009 FC Jazz-juniorit käytti yllä olevaa logoa.


Luettelo valtioista asukaskohtaisen bruttokansantuotteen mukaan (PPP).
Tämä on luettelo valtioista asukaskohtaisen bruttokansantuotteen mukaan. Bruttokansantuote (BKT) on ilmoitettu Yhdysvaltain dollarein ostovoimapariteetilla (PPP) korjattuna. Ostovoimapariteettia käyttäen voidaan verrata saman rahamäärän todellista arvoa (ostovoimaa) kussakin maassa. Näin saatuja lukuja pidetään parempina maiden välisiin vertailuihin kuin suoraan valuuttakursseilla muutettuja lukuja. Suoraan valuuttakursseista katsotut luvut kuvaavat kuitenkin paremmin maan kykyä tuottaa tuotteita ja palveluita, vaikkakaan eivät kerro ihmisten elinkustannuksista. Luettelossa on myös mukana merentakaisia alueita sekä itsehallinnollisia alueita vaikka ne eivät ole itsenäisiä valtioita.


Timo K. Mukka.
Timo Kustaa Mukka (17. joulukuuta 1944 Bollnäs, Ruotsi – 27. maaliskuuta 1973 Rovaniemi) oli lappilainen kirjailija, runoilija ja taidemaalari. Hänen kirjallinen uransa käsittää yhdeksän teosta, jotka hän kirjoitti kuudessa vuodessa. Mukan on sanottu olleen nuoresta iästään huolimatta kypsä kirjailija. Kun Mukan esikoisteos "Maa on syntinen laulu" ilmestyi, Mukka oli vasta 19-vuotias. Mukka kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1973. Hänen arvostuksensa alkoi oikeastaan nousta vasta hänen kuolemansa jälkeen. Eläessään hän kamppaili jatkuvasti köyhyyden kanssa ja kärsi etenkin kotiseudullaan yleisestä halveksunnasta.
Nimikkoseura Timo K. Mukka -seura perustettin kesäkuussa 2010. Se järjestää lukupiirejä ja seminaareja ja myös tuo esille Mukan kuvataidetta. Mukan sukulaiset tukevat seuran perustamista.
Lapsuus.
Timo Kustaa Mukka syntyi 17. joulukuuta 1944 Keski-Ruotsin Bollnäsissä, jossa hänen perheensä oli evakossa kotipaikkakunnallaan Pellossa riehuneen Lapin sodan vuoksi. Timo Mukan vanhemmat olivat nimeltään Eemeli Mukka (s. 1898) ja Lyyli Mukka, (os. Tuomi, s. 1910). Timolla oli myös kaksi isosiskoa, vuonna 1941 syntynyt Taina ja 1943 syntynyt Mirja, mutta he joutuivat erilleen vanhemmista evakkomatkan takia. Taina jäi loppuelämäkseen Ruotsiin kasvatusvanhempiensa luokse, mutta Mirjan perhe sai sodan jälkeen takaisin. Mukalla oli myös pikkuveli Tuomo Mukka.
Mukka oli puolitoistavuotias kun perhe vuonna 1945 muutti takaisin evakosta kotipaikkakunnalleen Pellon Orajärvelle, joka oli tuolloin noin 300 asukkaan kylä ja sijaitsee Lapissa, Pellon kunnassa. Saksalaiset olivat sodan aikana polttaneet koko Lapin, joten elämä oli käytännössä aloitettava aivan alusta.
Mukka oli lapsuudessaan vilkas ja avoin, ja osasi lukea jo ennen kouluun menoa. Kotona hän oli perheen lempilapsi. Hän oli myös tunnettu hyvästä lauluäänestään. Koulussa hän pärjäsi hyvin ja oli opettajienkin suosiossa. Päättötodistus oli kiitettävä ja hän oli koulunsa priimus. Mukka aloitti kirjoittamisen jo hyvin nuorena ja oli myös innokas piirtämään. Mukka loi kontakteja paitsi samanikäisiin, myös itseään selvästi vanhempiin ihmisiin.
Aivokalvontulehdus ja persoonallisuuden muutos.
Timo K. Mukka sairastui aivokalvontulehdukseen kesällä 1957 ollessaan 13-vuotias. Hän oli pitkään tajuttomana ja pojan pelättiin kuolevan, mutta hän toipui sairaudesta. Mukka kuitenkin kärsi päänsärystä yli neljä vuotta sairauden alkamisen jälkeen. Kirjailija itse muisteli sairauden aikana tajunneensa, etteivät ihmiset todella välitä toisistaan - ehkä juuri tällainen perustunne teki hänestä kohtalokkaan rakkauden ja kuoleman kuvaajan.
Sairauden on usein katsottu muuttaneen Mukan persoonallisuutta vähäpuheiseksi ja araksi sekä ihmisiä vieroksuvaksi. Tuolloin Mukka viihtyi paljon yksin vaeltaen metsissä. Persoonallisuuden muutokseen lienee kuitenkin vaikuttanut enemmän sairauden jälkeen puhjennut murrosikä.
Ensimmäiset kirjalliset tuotokset ja pako Helsinkiin.
Mukka luki paljon. Hän aloitti runojen kirjoittamisen erittäin varhain ja kirjoitti niitä päivittäin. Pian hän alkoi kirjoittaa proosaa, jonka lähetti kustantajalle 15-vuotiaana. Sitä ei kuitenkaan todettu julkaisukelpoiseksi ja palautettiin. Mukan varhaisimpia teoksia ei ole säilynyt, koska hän hävitti ne sitä mukaa, kun ne hänelle palautettiin. Hän lähetti lisää runoja kustantajalle. Osaan hän sai vastauksen, suurimpaan osaan ei. Yhtäkään runoa ei kuitenkaan todettu julkaisukelpoiseksi.
Kirjoituskoneen saatuaan hän alkoi kirjoittaa romaania. Se valmistui 10. maaliskuuta 1960 ja sisälsi 56 liuskaa. Mukka lähetti romaanin Gummerukselle, mutta siellä ei sitä painettavaksi hyväksytty. Mukka päätti lopettaa kirjoittamisen kokonaan ja lähti kotipaikkakunnaltaan. Hän muutti Helsinkiin opiskelemaan kuvataidetta. Siellä ollessaan hän muutti mielensä kirjoittamisen suhteen ja jatkoi sittenkin erityisesti runojen kirjoittamista. Helsingissä ollessaan hän kokeili toiseen kertaan romaanin kirjoittamista. Ei kuitenkaan tiedetä tarjosiko hän romaaniaan minnekään. Opiskellessaan taideakatemiassa hän tutustui ja rakastui Tuula Pekkolaan. Mukka kosi häntä ja he menivät kihloihin. Mukka oli kuitenkin päättänyt keskeyttää opiskelunsa ja palasi Orajärvelle.
Uskonnollinen herätys ja armeija.
Timo K. Mukalle hyvin tärkeä isä Eemeli kuoli vuonna 1962. Menetys oli Mukalle suuri ja hänen ahdistuksensa syveni. Hänen piti ottaa haltuunsa päämiehen asema perheessä, joka alati kärsi köyhyydestä. Hän teki pätkätöitä. Vuonna 1962 Mukka koki uskonnollisen herätyksen ja liittyi Jehovan todistajiin. Mukka kulki Orajärvellä mökeissä puhumassa Jehovasta. Myöhemmin hän sanoi, että tämä ajanjakso oli hänen elämänsä onnellisin. Uskonnollinen kausi loppui yhtäkkiä näkyyn maailmanjärjestyksestä. Hän ei enää osallistunut uskonnollisiin tilaisuuksiin. Vuonna 1963 hän meni naimisiin Tuulan kanssa ja he muuttivat Orajärveltä Pellon kunnan keskustaan. Pariskunnalle syntyi poika Johan vuonna 1964 ja tytär Tuuli vuonna 1966.
Mukka alkoi kirjoittaa varsinaista esikoisteostaan "Maa on syntinen laulu". Hän lähetti romaanin taloudellisesti tukalissa oloissa kirjoitetun ensimmäisen osan kustantaja Kansankulttuurille, joka ei kuitenkaan hyväksynyt tätä eikä edes myöhemmin valmistunutta kokonaista romaania. He kehottivat Mukkaa lähettämään romaanin Gummerukselle, joka kiinnostui romaanista, mutta vaati siihen muutoksia. Mukka joutui odottamaan Syntisen laulun julkaisemista toista vuotta.[2] Kun teos viimein julkaistiin vuonna 1964, Mukan ollessa vasta 19-vuotias, se sai ristiriitaisen vastaanoton. Valtaosa arvosteluista suhtautui kielteisesti tai hämmentyneesti teoksen rohkeisiin ja hurmoksellisiin seksuaalikuvauksiin.
Mukkaa kehotettiin lähtemään armeijaan terästäytymään, ja ennen armeijaan lähtöä hän kirjoitti samaan aikaan viittä eri teosta. Armeijassa Mukan pasifismi ja hänen kommunisminsa vahvistuivat. Armeija ei sopinut Mukalle lainkaan ja hän koki siellä monia vastoinkäymisiä.
Gummerus julkaisi vuonna 1965 novellikokoelman "Tabu" ja romaanin "Täältä jostakin". Jälkimmäinen oli ideologinen kirja, joka kuvasi kriittisesti armeijainstituutiota. Molemmat kirjat saivat jälleen kerran ristiriitaisen vastaanoton. Kirjailijan lahjakkuus tunnustettiin mutta teosten arkaaiset elementit oudoksuttivat monia modernisteja.
Kirjoittaminen jatkuu.
Mukka sai valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1966. Mukka jatkoi tunnustuksen innoittamana kirjoittamista. Yhtenäisen kirjoitusprosessin tuloksena syntyivät seuraavat teokset: runokokoelma "Punaista", romaani "Laulu Sipirjan lapsista" sekä novellikokoelma "Koiran kuolema". Ensimmäiset kaksi ilmestyivät vuonna 1966 ja jälkimmäinen 1967. Runokokoelman Punaista julkaiseminen oli Mukan kirjoittamisuran kannalta merkittävä tapaus, sillä hän oli yrittänyt tarjota runojaan kustantajalle useaan otteeseen, mutta ei ollut tullut hyväksytyksi. Punaista ei kuitenkaan saanut mediassa kovinkaan suopeaa vastaanottoa. Laulu Sipirjan lapsista sai sen sijaan suopeamman vastaanoton kuin Mukan aikaisemmat teokset. Novellikokoelma Koiran kuolema sai entistä myönteisemmän vastaanoton, vaikkei Mukka itse alussa laittanut sille täyttä arvoa.
Vuonna 1967 Mukka muutti Pellon keskustasta takaisin Orajärvelle. Hän oli erittäin pettynyt, ettei ollut saanut kaipaamaansa taiteilija-apurahaa. Samoihin aikoihin Mukka kärsi vakavan munuaistulehduksen.
Matkustelua.
Koiran kuoleman julkaisun jälkeen Mukasta alkoi muodostua käsitys villinä seksuaalimystikkona. Hän ahdistui kirjoittamiseen liittyvistä ongelmista, mikä pakotti hänet tekemään useita pakomatkoja köyhästä Lapista. Hän ajeli paljon, toisinaan vaimonsa kanssa, ympäri Lappia ja poikkesi välillä Ruotsin puolellakin. Vuosina 1968–1969 Mukka teki yhteensä viisi pidempää ulkomaanmatkaa: Moskovaan, Jaltalle Ukrainaan, Tukholmaan, Kanariansaarille ja Islantiin.
Vuonna 1968 Mukka sai vihdoinkin kaipaamansa taiteilija-apurahan, tosin se oli vain yksivuotinen. Samana vuonna ilmestyi Mukan seitsemäs teos "Ja kesän heinä kuolee". Se on symbolirikas ja allegorinen kuvaus kirjoittamisen vaikeudesta, josta voidaan lukea myös muita merkitystasoja, kuten ideologisen ja yhteiskunnallisen vieraantumisen teemat.
Elämän viimeiset vuodet ja kuolema.
Vuonna 1970 Mukka häädettiin asunnostaan ja hän palasi lapsuuskotiinsa. Hän oli hyvin depressiivinen, mutta sai samana vuonna valmiiksi kaksi uutta kirjaa: novellikokoelman "Lumen pelko" ja romaanin "Kyyhky ja unikko". Ne julkaistiin, mutta arvostelut olivat osin yhä ristiriitaisia. Kai Laitinen on kuitenkin myöhemmin arvioinut "Lumen pelon" uuden kirjallisen nousukauden aluksi, sillä teos "sisältää eräitä Mukan parhaita saavutuksia tällä alalla ja osoittaa myös pyrkimystä aihepiirin laajentamiseen."
Vuonna 1971 Mukka muutti Orajärveltä Lapin pääkaupunkiin Rovaniemelle. Siellä hän teki näytelmäsovituksen Rovaniemen teatterille romaanista Laulu Sipirjan lapsista. Vuonna 1972 Mukka sai valtion 5-vuotisen apurahan ja teki matkan Itä-Saksan Bad Elsteriin.
Vieraillessaan elokuvaohjaaja Rauni Mollbergin luona Tampereella vuonna 1972, Mukka sai sydänkohtauksen. Infarkti jäi kuitenkin diagnosoimatta ja aiheutti vakavaa sydämen vajaatoimintaa, joka lopulta johti Mukan kuolemaan Lapin keskussairaalassa Rovaniemellä 27. maaliskuuta 1973 vain 28-vuotiaana. Mukan kuolemaa on katsottu edesauttaneen myös Hymy-lehden julkaiseman hyökkäävän kohuartikkelin "Riiput jo ristillä, Timo K. Mukka". Artikkeli julkaistiin kirjailijan kamppaillessa sydänsairautta vastaan sairaalassa, ja kirjoitus järkytti ja ahdisti häntä syvästi.
Mukan perikunta nosti Hymy-lehteä vastaan kirjailijan kuoltua syytteen, mikä johti tuomioihin ja kuulun intimiteettisuojalain ns. Lex Hymyn -säätämiseen. Kirjailija Risto Karlsson viittaa tapahtumiin sekä artikkelin kirjoittaneeseen toimittajaan Risto Juhaniin ja kustantaja Urpo Lahtiseen kuvitteellisessa jännitysromaanissaan "Hymytön kuolema" vuonna 1980.
Timo K. Mukkaa pidetään kiistatta yhtenä paitsi Lapin myös aikansa tärkeimmistä kirjailijoista, jonka uudet lukijasukupolvet löytävät yhä uudestaan ja uudestaan.
Tuotannosta.
Mukan jälkeenjääneitä tekstejä julkaistiin 2010 nimellä "Näin hetki sitten ketun". Tekstit on toimittanut Toni Lahtinen. Joukossa on 16-vuotiaana kirjoitettu "Savottaromaani", essee "Näin hetki sitten ketun", romaani "Toivo", jonka tapahtumat sijoittuvat Norjaan, runokokoelman "Tuula Mukan kuu" sekä kuunnelma "Sankarihymni", jonka aihepiiri on sama kuin "Toivossa". Savottaromaanin Mukka kirjoitti 16-vuotiaana, ja se kävi kustantajallakin.
Teatteria, elokuvia ja levytyksiä Mukan teoksista.
Vuonna 2006 esitettiin ensimmäisen kerran Mukan "Maa on syntinen laulu" Pohjois-Suomessa. Teatteri 1902 esitti sen Simoniemen teatteri-areenalla Martti Kadeniuksen dramatisoimana ja ohjaamana. Vuonna 2009 on dramatisoitu "Ja kesän heinä kuolee" monologiksi, jota Teatteriyhdistys Avoin Näyttämö esittää Pohjanmaalla ja Lapissa. Dramatisoinnin ja ohjauksen on tehnyt Toni Kettukangas ja esiintyjänä oli Panu Huotari.
Rauni Mollberg ohjasi kirjan "Maa on syntinen laulu" pohjalta 1973 samannimisen elokuvan, jonka pääosassa oli Maritta Viitamäki. Yli 700 000 katsojallaan "Maa on syntinen laulu" oli 1970-luvun katsotuin elokuva. Sen jälkeisistä suomalaisista elokuvista ainoastaan Ere Kokkosen vuonna 1984 ohjaama "Uuno Turhapuro armeijan leivissä" on pystynyt ylittämään sen. Vuonna 1980 Mollberg ohjasi elokuvan "Milka" pienoisromaanin "Tabu" pohjalta. Jälkimmäinen romaani on filmattu myös Puolassa Andrzej Baranskin ohjaamana vuonna 1988. Veli-Matti Saikkonen puolestaan vuonna 1982 TV-elokuvan "Kuoleman hellä kosketus", joka perustui Mukan romaaniin "Täältä jostakin".
Kai Hyttinen on levyttänyt Timo. K Mukan runoja, joihin sävellykset ja sovitukset on tehnyt Jari Vanha, joka on Mukan tapaan kotosin Orajärveltä.
HIM-yhtyeen levyllä "Dark Light" Ville Valo hyräilee Mukan runoa. Valolla on Mukan kuva oikeassa käsivarressaan.
Aiheesta muualla.
Mukka, Timo K.
Mukka, Timo K.
Mukka, Timo K.
Mukka, Timo K.
Mukka, Timo K.


Beat-sukupolvi.
Beat-sukupolvi oli 1950- ja 60-luvulla vaikuttanut beatnik-kirjailijoiden, -runoilijoiden ja muiden taiteilijoiden liike. Termiä "beat" käytti ensimmäisen kerran Jack Kerouac suurin piirtein vuonna 1948 kuvatakseen ystäviään novellisti John Clellon Holmesille. Holmes puolestaan kirjoitti ensimmäisen beat-novellin "Go" vuonna 1952 New York Times -lehdessä julkaistun manifestin ("We are the beat generation") seuraksi. Adjektiivilla "beat" tarkoitettiin "väsynyttä" ja "kelkasta pudonnutta".
Tämän suhteellisen pienen kirjailijoista, taiteilijoista, kadun asukkaista ja huumeaddikteista koostuvan joukon kutsuminen "sukupolveksi" pyrki luomaan kuvaa jostakin ajanhengelle tärkeästä ja edustavasta - aivan kuten Gertrude Stein teki puhuessaan kadonneesta sukupolvestaan. Beat-sukupolveen lukeutuvat ihmiset olivat uusia boheemeja, spontaanin luovuuden puolestapuhujia.
Beat-sukupolvi muodostaa keskeisen vaiheen amerikkalaisen kirjallisuuden lähihistoriassa. Sen edustajat vaikuttivat erityisesti New Yorkissa ja San Franciscossa. San Franciscossa toimii edelleen Lawrence Ferlinghettin vuonna 1953 perustama City Lights Bookstore-kirjakauppa, jolla oli ja on yhä edelleen tärkeä asema Beat-kirjallisuuden julkaisijana.
Henkilöt.
Alkuperäisen beat-sukupolven keskiössä olivat Jack Kerouac, Allen Ginsberg ja William S. Burroughs 1950-luvulla sekä Gregory Corso 1960-luvulla. 1960-luvun alussa ensimmäiset teoksensa julkaissut Charles Bukowski oli selvästi tyyliltään "beat", vaikkei beat-sukupolven ydinpiireihin kuulunutkaan
Myöhemmin 1970-luvulla beat-sukupolven perinnettä jatkoivat esimerkiksi Bob Dylan läheisineen Rolling Thunder Revue -kiertueen ja Basement Tapes -istuntojen myötä.
Suomessa Beat-kirjallisuudesta ammensi esimerkiksi Pentti Saarikoski, joka tosin myöhemmin koki beat-suuntauksen lähes arvottomaksi kirjallisuuden muodoksi. Jo 1960-luvulla oli Suomessa myös varsinainen beatnikiksi laskettava kirjailija Pekka Kejonen.
Teokset.
Ensimmäinen tunnettu beat-tyylinen teos on William S. Burroughsin ja Jack Kerouacin vuonna 1945 kirjoittama "Ja virtahevot kiehuivat altaissaan" (engl. "And the Hippos Were Boiled in Their Tanks"). Kustantajat hylkäsivät teoksen eikä sitä Burroughsin vastustuksesta julkaistu vielä silloinkaan, kun kirjailijat vuosikymmentä myöhemmin olivat jo saavuttaneet laajan suosion. Teoksen julkaisi vasta Penguin Books marraskuussa 2008 kaikkien teosta koskeneiden henkilöiden kuoltua. Teos suomennettiin ja julkaistiin vuonna 2010 Sammakko-kustantamon toimesta.


Intian valtameri.
Intian valtameri on maailman kolmanneksi suurin vesialue, joka sijaitsee Afrikan, Aasian, Australian ja Eteläisen jäämeren välissä. Bab el Mandeb yhdistää sen Punaiseenmereen, Hormuzinsalmi on reitti Persianlahdelle, Malakansalmi on tärkeä reitti Indonesiassa Tyynellemerelle, Suezin kanavaa pääsee Välimerelle ja Lombokin salmesta Tyynellemerelle.
Intian valtameri kattaa noin 14 % maapallon pinta-alasta, eli 68 556 000 km2. Intian valtameren keskisyvyydeksi on arvioitu 3 890 m, ja sen tilavuudeksi 292 131 000 km3. Merenpohjan syvin kohta on Jaavan syvänteessä 7 258 metriä.
Taloudellinen merkitys.
Intian valtameri on merkittävä rahdin kuljetusreitti Lähi-idän, Afrikan ja Itä-Aasian ja toisaalta Euroopan ja Amerikan välillä. Sitä pitkin kulkee etenkin öljyä Persianlahdelta ja Indonesiasta. Kalastuksella on merkitystä rantavaltioille sekä paikallisesti että vientituotteina. Merkittävimmät saaliit ovat katkaravut ja tonnikala. Merenalaisia fossiilisten polttoaineiden esiintymiä on löydetty Saudi-Arabian, Iranin, Intian ja Länsi-Australian edustalta.
Ilmasto.
Aasian mantereen vaikutuksesta merialueen pohjoisosassa puhaltaa koillismonsuuni joulukuusta huhtikuuhun ja lounaismonsuuni kesäkuusta lokakuuhun. Trooppisia hirmumyrskyjä, joita kutsutaan Intian valtamerellä sykloneiksi, esiintyy merialueen pohjoisosassa sekä touko-kesäkuussa että loka-marraskuussa. Etelämpänä - Madagaskarilta Pohjois-Australiaan ulottuvalla vyöhykkeellä - niitä tavataan tammi-helmikuussa.
Merivirrat.
Intian valtamerellä kulkee seitsemän suurta merivirtaa. Likimain pitkin päiväntasaajaa kulkee kolme virtaa: idästä länteen pohjoinen ja eteläinen päiväntasaajanvirta, ja niiden välissä päiväntasaajan paluuvirtaus lännestä itään. Kylmä Länsi-Australian virta tuo vettä eteläiseltä jäämereltä Australian rannikkoa pitkin pohjoiseen, lämpimät Aguilhasin ja Mosambikin virrat seurailevat Afrikan rannikkoa päiväntasaajalta etelään. Niiden välissä kulkee Eteläisen Intian valtameren virta, jonka lasketaan joskus olevan osa Länsituulten virtaa.


Maa on syntinen laulu.
"Maa on syntinen laulu" on Timo K. Mukan 1964 julkaistu romaani. Teos kuvaa pienen lappilaisen kylän elämää 1940-luvun lopulla ja Lapin luontoa sekä seksuaalisuutta, uskontoa ja kuolemaa.
Rauni Mollberg on ohjannut romaanin pohjalta samannimisen elokuvan vuonna 1973.


Sami Hyypiä.
Sami Tuomas Hyypiä (s. 7. lokakuuta 1973 Porvoo, Suomi) on suomalainen jalkapallovalmentaja ja entinen pelaaja. Hän toimii saksalaisseura Bayer 04 Leverkusenin päävalmentajana.
Keskuspuolustajana pelannut Hyypiä edusti vuodesta 1992 vuoteen 2011 ulottuneella pääsarjaurallaan seurajoukkueita Suomessa, Alankomaissa, Englannissa ja Saksassa, ja saavutti muun muassa Mestarien liigan voiton englantilaisessa Liverpoolissa vuonna 2005. Hän on Jari Litmasen ohella ainoa suomalainen Mestarien liigan voittanut pelaaja. Hyypiä pelasi myös yli 100 ottelua Suomen maajoukkueessa. Hänet valittiin sekä Palloliiton että Urheilutoimittajain liiton äänestyksessä yhdeksän kertaa Suomen vuoden jalkapalloilijaksi. Hänet nimettiin vuonna 2011 Veikkausliigan legendaksi.
Hänen mukaansa on nimetty myös Sami Hyypiä Akatemia.
Uran alku Suomessa.
Hyypiä syntyi Porvoossa, mutta vietti lapsuutensa Kuusankosken Voikkaalla (nykyisin Kouvolaa). Jalkapallo oli nuorelle Hyypiälle luonnollinen valinta, sillä sekä hänen isällään Joukolla että äidillään Irmalla oli pelaajatausta ja isä toimi myös juniorivalmentajana. Nuoruudessaan hän harrasti myös jääkiekkoa ja maastohiihtoa.
Hyypiä on Voikkaan Pallo-Peikkojen kasvatti ja kuului samoihin joukkueisiin ikätoveriensa Toni Huttusen ja Mika Hernesniemen kanssa. PaPen miesten 3. divisioonajoukkueessa kolmikko pelasi ensimmäistä kertaa kaudella 1989. A-juniori-ikäisenä Hyypiä siirtyi Kuusankosken Kumuun, jonka riveissä hän pelasi 1. divisioonassa kaudella 1991. Vuonna 2000 valmistunut Kuusankosken palloiluhalli on nimetty Hyypiän mukaan Sami Hyypiä -areenaksi.
Uransa korkeimmilla sarjatasoilla Hyypiä aloitti kaudella 1992 Myllykosken Pallossa, jonne hänet hankki Kumusta tuttu valmentaja Harri Kampman. Liigadebyyttinsä hän teki 26. huhtikuuta 1992 Jazzia vastaan. Hän pelasi ensimmäisellä kaudellaan kaikki 33 ottelua, mutta toisella kaudellaan hän loukkaantui 11 ottelun jälkeen eikä toivuttuaan enää mahtunut avauskokoonpanoon. Kampmanin kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen hän aloitti tiiviin omatoimisen harjoittelun, jonka tarkoituksena oli erityisesti voiman ja ketteryyden kehittäminen. Kaudella 1994 Hyypiä otti jälleen paikkansa kokoonpanosta, mutta tällä kertaa keskuspuolustajana aikaisemman liberon sijaan. Hän on sanonut oppineensa paljon maajoukkuepuolustaja Esa Pekoselta ensimmäisten MyPa-vuosiensa aikana. Hyypiä saavutti MyPassa kolme Suomen-mestaruushopeaa ja kaksi Suomen cupin voittoa. Vuoden 1995 cup-loppuottelussa Jazzia vastaan hän teki puskemalla 1–0-maalin, joka jäi ottelun ainoaksi. 28. lokakuuta pelattu ottelu oli myös Hyypiän viimeinen Suomessa.
Willem II.
Vuonna 1995 Hyypiä kävi Newcastle Unitedin testissä, mutta siirtyi lopulta kauden 1995–1996 talvitauolla Alankomaihin tilburgilaisen joukkueeseen, jonne myös MyPa-joukkuetoveri Joonas Kolkka siirtyi samoihin aikoihin. Hän pelasi Willem II:ssa kolme ja puoli kautta hyvällä menestyksellä ja toimi lopulta myös joukkueen kapteenina. Hyypiän viimeisellä kaudella 1998–1999 joukkue sijoittui Eredivisien toiseksi, minkä myötä seura pääsi seuraavalla kaudella ensimmäistä kertaa historiassaan mukaan Mestarien liigaan. Seuran stadionilla on Hyypiän mukaan nimetty huone.
Liverpool.
Hyypiä ei jäänyt pelaamaan euro-otteluita Willem II:n kanssa, vaan siirtyi toukokuussa 1999 Gérard Houllier’n manageroimaan englantilaiseen Liverpooliin, joka osti hänet 2,5 miljoonalla punnalla. Suhteellisen tuntemattoman suomalaisen hankinta herätti saarivaltiossa ihmetystä, mutta Hyypiä nousi Liverpoolissa nopeasti joukkueen runkopelaajaksi. Ensiesiintymisensä hän teki elokuussa 1999 Sheffield Wednesdaytä vastaan ja ensimmäisen maalinsa muutama ottelu myöhemmin arkkivihollista Manchester Unitedia vastaan. Hän muodosti varman toppariparin toisen uuden hankinnan, sveitsiläisen Stéphane Henchozin kanssa. 184 ottelusta, jotka kaksikko pelasi yhdessä, Liverpool piti maalinsa koskemattomana 84:ssä. Hyypiää verrattiin 1960-luvun topparilegenda Ron Yeatsiin, joka toimi Hyypiän hankinnan aikaan seuran pääkykyjenetsijänä. Hyypiä valittiin ensimmäisen kerran Suomen vuoden jalkapalloilijaksi vuonna 1999.
Hyypiä oli tärkeässä roolissa, kun Liverpool voitti keväällä 2001 cup-triplan eli FA Cupin, Worthington Cupin (liigacup) ja UEFA Cupin. Hän oli avauskokoonpanossa kaikissa kolmessa loppuottelussa. Saavutus toi valinnan Suomen vuoden urheilijaksi. Hän toimi Robbie Fowlerin ohella myös joukkueen kapteenina Jamie Redknappin ollessa sivussa loukkaantumisen vuoksi. Kaksikon lähdettyä seurasta Houllier nimitti Hyypiän vuonna 2002 joukkueen varsinaiseksi kapteeniksi, mutta hän joutui runsasta vuotta myöhemmin luovuttamaan aseman seuran ja kaupungin omalle pojalle Steven Gerrardille. Hän oli ensimmäinen Britteinsaarten ulkopuolella syntynyt pelaaja, joka toimi Liverpoolin kapteenina.
Keväällä 2003 Hyypiä ajettiin ulos liigaottelussa Manchester Unitedia vastaan tuomarin katsottua hänen rikkoneen Ruud van Nistelrooyta rangaistusalueella. Ulosajo on Hyypiän uran ainoa seurajoukkuetasolla. Vuonna 2004 Liverpoolin uudeksi manageriksi pestattu Rafael Benítez siirsi Jamie Carragherin laidasta Hyypiän topparipariksi. Muutos oli onnistunut, ja keväällä 2005 Hyypiä saavutti Liverpoolin riveissä Mestarien liigan voiton joukkueen kaadettua Milanin loppuottelussa, jossa se oli ensimmäisen puoliajan jälkeen 0–3-tappiolla. Näin hänestä tuli Jari Litmasen jälkeen toinen kilpailun voittanut suomalaispelaaja. Matkalla loppuotteluun Hyypiä teki itselleen poikkeuksellisen volley-maalin puolivälieräottelussa Juventusta vastaan.
Lokakuussa 2006 Liverpoolin kannattajat äänestivät Hyypiän sijalle 38 "100 Players Who Shook the Kop" -äänestyksessä. Kaudesta 2006–2007 lähtien hän jäi yhä useammin vaihtopenkille seuran hankittua keskuspuolustukseensa tanskalaisen Daniel Aggerin tammikuussa 2006 ja slovakialaisen Martin Škrtelin tammikuussa 2008. Tästä huolimatta seura ja Hyypiä jatkoivat sopimustaan vuodella huhtikuussa 2008. Elokuussa 2008 muun muassa nousijajoukkue Stoke City teki Hyypiästä ostotarjouksen, jonka Liverpool hylkäsi. Syyskuussa seura jätti hänet rekisteröimättä 25-miehiseen Mestarien liiga -joukkueeseensa osin johtuen UEFA:n kasvattisäädöksistä.
Kausi 2008–2009 oli Hyypiän kymmenes ja viimeinen Liverpoolissa. Hän pelasi 18 ottelussa, mikä on selvästi vähemmän kuin aikaisemmilla kausilla. Jäähyväisottelussaan Tottenham Hotspuria vastaan 24. toukokuuta 2009 Anfieldillä hän tuli vaihdosta kentälle korvaten kapteeni Gerrardin, joka luovutti hänelle kapteeninnauhansa. Hyypiä pelasi Liverpoolissa kaikki kilpailut mukaan luettuna 464 ottelua, joissa hän teki 35 maalia. Hän teki vähintään yhden maalin jokaisella pelaamallaan Valioliiga-kaudella, mikä on keskuspuolustajalle huomattava saavutus. Ottelumäärällään hän yltää 20 eniten otteluita Liverpoolin historiassa pelanneen pelaajan joukkoon. Benítez tarjosi Hyypiälle vuoden jatkosopimusta ja mahdollisuutta jatkaa tulevaisuudessa valmennusryhmässä, mutta Hyypiä kieltäytyi, koska koki kykenevänsä edelleen pelaamaan täysipainoisemmin kuin mihin hänellä olisi Liverpoolissa ollut mahdollisuus.
Bayer Leverkusen.
Kaudeksi 2009–2010 Hyypiä siirtyi Saksan Bundesliigan Bayer Leverkuseniin, jonka kanssa hän teki kaksivuotisen sopimuksen toukokuussa 2009. Ensiesiintymisensä liigassa hän teki elokuussa kauden avausottelussa vastaan. Kauden päätteeksi hänet valittiin Saksan pelaajayhdistyksen vuoden joukkueeseen. Jälkimmäisellä ja Hyypiän pelaajauran viimeisellä kaudella Leverkusen saavutti Bundesliigan toisen sijan ja paikan Mestarien liigaan. Kahden Leverkusenissa viettämänsä kauden aikana Hyypiä pelasi yhteensä 53 Bundesliigan ottelussa.
Maajoukkueura.
Hyypiän ensimmäinen maaottelu oli alle 18-vuotiaiden ottelu Jugoslaviaa vastaan 23. maaliskuuta 1991. Hän pelasi 13 poikien ja 27 nuorten maaottelua. Nousu maajoukkueisiin tapahtui osin sattumalta: aikaisemmin maajoukkuevalmentajilta pimentoon jäänyt Hyypiä kiinnitti Jyrki Heliskosken huomion Kumun edustusjoukkueen harjoitusottelussa Lahdessa, jossa poikamaajoukkue leireili samaan aikaan. Hän liittyi maajoukkueryhmään seuraavana päivänä. Palloliitto valitsi Hyypiän lupaavimmaksi pelaajaksi vuonna 1991 ja nuorten maajoukkueen parhaaksi pelaajaksi vuosina 1994–1995.
Ensimmäisen A-maaottelunsa Suomen maajoukkueessa Hyypiä pelasi 7. marraskuuta 1992 Tunisiaa vastaan. Ensimmäisen maalinsa A-maajoukkueessa hän teki 9. lokakuuta 1999 Pohjois-Irlantia vastaan. Hyypiä edusti Suomea viisissä EM-kilpailuiden ja neljissä MM-kilpailuiden karsinnoissa.
Hyypiä ja Hannu Tihinen muodostivat pitkään Suomen vakiotoppariparin. Hän oli Suomen puolustuksen johtohahmo ja MM 2010 -karsinnoista lähtien myös joukkueen kapteenina. Hyypiä pelasi 100. maaottelunsa 12. elokuuta 2009. Hän oli Ari Hjelmin ja Jari Litmasen jälkeen kolmas rajapyykin saavuttanut suomalainen miespelaaja. A-maajoukkueurallaan hän pelasi yhteensä 105 ottelua, joista viimeisen lokakuussa 2010, ja teki viisi maalia.
Valmentajaura.
Hyypiä ilmoitti toukokuussa 2011 päättävänsä pelaajauransa kauden jälkeen. Hän liittyi välittömästi Suomen maajoukkueen valmennusryhmään päävalmentaja Mixu Paatelaisen alaisuuteen, ja kesällä 2012 hän aloitti myös Bayer Leverkusenin apulaisvalmentajana.
Huhtikuun alussa 2012 Hyypiästä tuli Bayer 04 Leverkusenin päävalmentaja. Hän korvasi yhdessä Sascha Lewandowskin kanssa potkut saaneen Robin Duttin. Kaksikon johdolla Leverkusen sijoittui Bundesliigassa viidenneksi ja varmisti paikkansa Eurooppa-liigaan kaudelle 2012–13. Kauden jälkeen seurajohto jatkoi kaksikon sopimusta kolmella vuodella. Toukokuussa Suomen päävalmentaja Mixu Paatelainen vahvisti Hyypiän jäävän sivuun maajoukkuevalmentajan tehtävistä.
Hyväntekeväisyys.
Hyypiä perusti lokakuussa 2010 SH4 Tukirengas -yhdistyksen, jonka tarkoituksena on auttaa nuoria suomalaisia urheilijoita urallaan ja harjoittelussa. Yhdistys jakaa apurahoja, ja sen toiminta perustuu tukijäsenverkostoon. Kerätäkseen varoja yhdistykselle Hyypiä osallistui elokuussa 2011 Helsinki City Marathoniin, joka oli hänen elämänsä ensimmäinen maraton. Hänen aikansa oli 3.56.04.


Olli (pakinoitsija).
Väinö Albert Nuorteva, vuoteen 1919 Nyberg, (12. joulukuuta 1889 Mäntsälä – 4. helmikuuta 1967 Helsinki) on paremmin nimimerkillä Olli tunnettu suomalainen pakinoitsija, toimittaja ja kirjailija. Nuorteva aloitti pakinoinnin Ylioppilaslehdessä 1914 ja toimi Uuden Suomen toimittajana ja pakinoitsijana 1922–1964. Hän on tunnetuimpia suomalaisia pakinoitsijoita ja yli 13 000 pakinallaan myös kaikkien aikojen tuotteliain.
Ura.
Väinö Nuorteva syntyi 1889 Mäntsälässä apteekkari Karl Emil Nybergin poikana. Isä kuoli, kun poika oli 14-vuotias, ja perhe muutti Helsinkiin. Nuorteva valmistui maisteriksi Helsingin yliopistosta 1914 pääaineenaan kansatiede. Valmistuttuaan hän työskenteli Eteläsuomalaisen osakunnan kuraattorina ja suunnitteli väitöskirjaa kansanrunoudessa käytetystä huumorista. Pakinoitsijan uran päästyä vauhtiin hän kuitenkin hylkäsi akateemiset suunnitelmansa.
Nuorteva kirjoitti ensimmäiset pakinansa nimimerkillä Olli Ylioppilaslehteen 1914. Hän toimi lehden vakituisena pakinoitsijana vuoteen 1917, jolloin hän siirtyi "Uusi Päivä" -lehteen ja sittemmin Iltalehteen (jolla ei ole mitään tekemistä nykyisen Iltalehden kanssa). 1922 Nuortevasta tuli Uuden Suomen pakinoitsija, ja hän pysyi lehden palveluksessa 42 vuotta. Ollin pakinoita kuvittivat Toivo Vikstedt, Germund Paaer ja Erkki Koponen.
Ensimmäinen pakinakokoelma "Mustapartainen mies herättää pahennusta" julkaistiin 1921, ja kaikkiaan kokoelmia painettiin yli kaksikymmentä, viimeisenä "Pilkillä pilkkaillen" vuonna 1965. Sota-aikana hän kirjoitti propagandistisia venäläispakinoita ja julkaisi ne kokoelmassa "Vot, Iivana eli 49 juttua neuvostoryssistä" (1942), joka kiellettiin sodan jälkeen. Eläkkeelle jäätyään Nuorteva valikoi tuotannostaan parhaat pakinansa ja julkaisi ne kaksiosaisessa kokoomateoksessa "Valitut tekoset" (1964). Vuonna 1965 hän luki eräitä pakinoitaan äänilevylle, joka ilmestyi Otavan kirjallisten äänilevyjen sarjassa. Hänen kuolemansa jälkeen kokoelmia on tehty useampia.
Väinö Nuorteva jäi eläkkeelle pakinoitsijan työstä 75-vuotiaana vuonna 1964 ja sai kunniaprofessorin arvonimen. Hän kuoli kolme vuotta myöhemmin.
Kirjallinen tyyli.
Ollin novellimaisten pakinoiden erikoispiirre on se, ettei hän koskaan maininnut todellisia henkilöitä tai puuttunut päivänkohtaisiin tapahtumiin. Hän käytti päähenkilöinään kuvitteellisia hahmoja ja vitsaili laajempien teemojen, kuten byrokratian, suomen kielen tai pikkuporvarillisen elämäntavan kustannuksella.
Yksi Ollin huumorin kulmakiviä on valtiollisen byrokratian kustannuksella pilaileminen. Ollin tunnetuin hahmo on Mustapartainen mies, joka seikkailee valtion virastojen sokkeloissa ja hämmästelee byrokratian koukeroita. Yksi byrokratiahuumorin muoto olivat myös parodiset kaavakkeet, kuten "Selvitys luonnollisen henkilön nauttimasta seinäpaperiedusta", joka on täytettävä, jos haluaa tapetoida huoneensa uudelleen, ja jossa tiedustellaan mm. vanhan tapetin pinta-alaa ja tilavuutta sekä siinä olevien tahrojen määrää ja laatua.
Toinen Ollin perusaiheista oli suomen kieli. Hän otti pakinoissaan kantaa kielikiistoihin, ja vastusti sekä vierassanojen käyttöä että liioiteltua oikeakielisyyttä. "Mustapartainen mies" -pakinat sisälsivät taiturimaista kielellä leikittelyä ja absurdeja kielikuvia sekä tahallista kieliopin rikkomista. Toinen kielellisen leikittelyn areena olivat Eturientolan erikoisuuskirjeenvaihturin reportaasit, joissa pilkataan kielellistä hienostelua. Erikoisuuskirjeenvaihturi kirjoittaa mutkikasta ja liioitellun hienostunutta tekstiä, joka lipsuu paikoin lähes käsittämättömäksi. Samaan sarjaan kuuluvia hahmoja ovat myös huonoa lyriikkaa kirjoittava runoilija Otso Kirjosiipi ("Joutsen kaartaa lumikaulaa / auton alla kumi laulaa") sekä yksityisajattelija Manasse Olotilanne, jonka alaa ovat parodiset mietelauseet ja aforismit. Ollin kielipeleistä ovat jääneet elämään mm. sana "uutisoida" (alkuaan "uudisoida") sekä lauserakenne "mitä olette mieltä" (po. "mitä mieltä olette"), jotka kumpikin oli alkuaan tarkoitettu parodioiksi.
Kolmas Ollin pakinoiden perustyyppi ovat "Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen" -pakinat. Niiden päähenkilöt ovat kaksi huonetovereina asuvaa poikamiestä, joista toinen on pakinoitsijan omakuva ja toinen hänen ystävänsä Kalle Niemeläinen, ja niissä kuvataan tämän epäkäytännöllisen kaksikon arkipäiväisiä puuhia. Samoissa pakinoissa esiintyy myös kamreeri Jakari, töölöläinen virkamies ja perheenisä, jonka kautta naureskellaan pikkuporvarilliselle elämäntyylille. Näiden tarinoiden kieli on niukempaa ja hillitympää kuin "Mustapartainen mies" tai "Eturientolan erikoisuuskirjeenvaihturi" -pakinoissa.
Myöhemmät kirjallisuudentutkijat ovat kiinnittäneet huomiota Ollin arvokonservatiiviseen maailmankuvaan. Hänen pakinoissaan suurin uhka tavalliselle ihmiselle on valtio ja sen byrokratia, ja hän kirjoittaa irvokkaita kuvauksia siitä, mitä tapahtuisi, jos tavaratalot tai apteekit muuttuisivat valtion virastoiksi. Eräässä Ollin pakinassa joulu on mennä pieleen, koska Joulupukki on liittynyt ammattiyhdistykseen eikä suostu tekemään töitä liiton määräysten vastaisesti. Myös hänen keskiluokkaa ivailevat pakinansa ovat pohjimmiltaan hyväntahtoisia, eikä hän kyseenalaista perittyjä arvoja tai käsityksiä.


Martinlaakso.
Martinlaakso () on kaupunginosa Länsi-Vantaalla. Vuosina 1968–1975 rakennettiin kerrostaloalue, jota on uudistettu ja täydennetty. Ensin sinne oli rakennettu jo 1950-luvulla omakotitaloja Vihertielle ja Kivimäkeen. Vanhinta asutus on kuitenkin Isontammentiellä, joka on osa Turusta Viipuriin johtanutta Suurta rantatietä eli Kuninkaantietä. Kaupunginosan pohjoisosassa on Vantaankosken asema (1991) ja siihen liittyvä Martinlaakson yritysalue. Kaupunginosassa on nyt noin 11 000 asukasta. Martinlaakson lähialueita ovat Kaivoksela, Myyrmäki, Varisto, Myllymäki ja Vantaanlaakso.
Martinlaaksossa on kolme suurta mäkeä: Raappavuori, korkealle kohoava Laajavuori ja Kivivuori. Ne ovat pohjana valtaosalle alueen kadunnimistä. Vihertien nimi johtuu talosta, jonka maista tontit lohkottiin; Grönkullan talo sijaitsee Lyhtykujalla. Kivimäen nimi johtuu vastaavasti Stenbackan talosta, joka sijaitsee Ylästöntien länsipäässä.
Asemakaava perustuu ulkosyöttöiseen katuverkkoon ja laajaan sisäiseen jalankulkuverkkoon, jonka varrelle sijoittuvat puistot ja palvelut. Pääkatu Martinlaaksontie on leveä ja lehtevä bulevardi.
Martinlaakson historiaa.
Martinlaakso on rakennettu Martinkylän (Mårtensby) maarekisterikylän takametsään. Kylän kantatalot olivat saaneet täältä maakaistaleet isojaossa 1700-luvulla. Vanha Martinkylä sijaitsee Vanhan Nurmijärventien varrella, ja siellä on ollut maataloja jo 1500-luvulla.
Myös Espoossa ja Sipoossa oli Martinkylä, Mårtensby. Siksi päätettiin, että Espooseen tulee Martinsilta, Vantaalle Martinlaakso ja Sipooseen jää Martinkylä.
Martinlaaksossa oli 1990-luvulla kehityshanke, jolloin parannettiin katuja ja puistoja ja taloyhtiöille myönnettiin edullisia perusparannuslainoja. Tällöin useimpiin kerrostaloihin tehtiin julkisivu- ja parvekekunnostuksia ja muita perusparannuksia. Eri kerrostaloja kunnostettiin eri tavoin, jolloin taloista tuli yksilöllisiä ja kaupunginosan ilmeestä tuli vaihteleva. Julkisivujen betonilaatat ja kivimurske vaihtuivat tiileen ja rappaukseen.
Uudempaa rakentamista ovat Kauppiaitten kauppaoppilaitos ja konserttisali Martinus (1986), Raikukuja 14:n palvelutalo (1994), Raikukuja 1:n kerrostalo (1999) ja Raappavuorenpolku 1:n palvelutalo (1999).
Laajaniityntiellä sijaineen Työ­terveys­laitoksen talon paikalle valmistui uudet kerrostalot 2007. Samoin Martinlaakson rautatieaseman vieressä ollut liike- ja toimistotalo on purettu, ja sen tilalle valmistui uusi punatiilinen kauppakeskus (Arkkitehtitoimisto Petri Rouhiainen 2011). Sen eteläkulmassa kohoaa 14-kerroksinen asuintorni (Skanska, Arkkitehtitoimisto Petri Rouhiainen 2012), jonka pihaterassi on 12. kerroksen korkeudessa. Näiden pohjoispuolelle Kivivuorentien varrelle on rakenteilla uusia punatiilipintaisia kerrostaloja (Sato ja SRV 2012). Rautatieaseman pohjoisen sisäänkäynnin yhteyteen rakennetaan Laajaniitynaukio, joka on World Design Capital -muotoiluhanke (2012). Lisää asuntoja on kaavoitteilla purettavaksi tulevan Laajavuoren koulun (1969) paikalle. Martinlaakson koulua on laajennettu. (Tilanne 1.1.2012)
Martinlaakson palvelualue (1997-2006) on käsittänyt 16 Luoteis-Vantaan kaupunginosaa, jotka on esitetty viereisessä kartassa vaaleanruskealla. Martinlaakson kaupunginosa on esitetty kartassa punaisella. Nykyisin Martinlaakso kuuluu Myyrmäen suuralueeseen (2007-).
Liikenneyhteydet.
Martinlaakson rata valmistui ensin Martinlaaksoon asti 1975, jolloin M-juna alkoi kuljettaa asukkaita Helsinkiin 21 minuutissa. Kaupunginosassa on kaksi rautatieasemaa: Martinlaakso (1975) ja Vantaankoski (1991). Liityntäpysäköintipaikkoja löytyy Vantaankosken asemalta ja Kivivuorentien varrella sijaitsevan Martinlaakson ostarin kattopaikoituksesta.
Kehärata Vantaankoskelta Kivistön ja Lentoaseman kautta pääradalle ja edelleen Tikkurilaan on rakenteilla ja valmistuu 2014. Rata yhdistää toisiinsa 200 000 asukasta ja 200 000 työpaikkaa.
Martinlaaksosta liikennöivät seutulinjat 453, 516 ja 539 Helsinkiin. Martinlaaksosta on bussiliikennettä myös Espooseen ja eri puolille Vantaata, mm. Leppävaaraan, Lentoasemalle ja Tikkurilaan. Hämeenlinnanväylällä on Martinlaakson pikavuoropysäkki.
Autoliikenteen yhteyksiä ovat Hämeenlinnanväylä (E12) ja Kehä III (E18), joita nyt parannetaan. Sanomatie Martinkyläntieltä Kehä III:lle valmistuu vuonna 2012.
Palveluja ja yritystoimintaa.
Alueen kouluja ovat Laajavuoren koulu, Kivimäen koulu ja Mårtensdals skola, jotka ovat alakouluja. Martinlaakson koulu laajenee yhtenäiskouluksi, joten Laajavuoren koulu tullaan purkamaan. Alueella toimivat myös Martinlaakson lukio ja Kauppiaitten kauppaoppilaitos. Päiväkotejakin on useampia. Muita kaupungin palveluja ovat kirjasto, uimahalli, terveyskeskus ja neuvola. Kulttuuritalo Martinuksessa järjestetään konsertteja ja tanssiesityksiä.
Martinkeskus (1970) oli aikanaan Pohjoismaiden suurin kauppakeskus. Aseman viereen on valmistunut uusi kauppakeskus, Martinlaakson ostari (2011). Lisäksi Laajavuorenkujalla on K-Supermarket (1975) ja toinen K-Supermarket on valmistunut Louhelaan (2012).
Vantaankosken aseman ympäristössä Martinkyläntien varrella sijaitsee Martinlaakson yritysalue, jonne on sijoittunut muutamia suuryrityksiä. Sanomalassa painetaan valtakunnan päälehtiä Helsingin Sanomia ja Hufvudstadsbladetia. Martinlaakson voimalaitos vastaa merkittävästä osasta Vantaan energiahuoltoa. Hansa Print, VTI Technologies Oy valmistaa erilaisia antureita esimerkiksi autoteollisuudelle, Pöyry Oyj on kansainvälisestikin merkittävä suunnittelu- ja konsulttitalo. Thermo Electron valmistaa laboratoriotekniikkaa. Vantaankosken aseman ympäristöön on kaavoitteilla lisää yritysten toimitiloja.
Kuuluisuuksia.
Formulamestari Mika Häkkisellä on oma aukio Martinlaaksossa.
Martinlaaksossa on asunut kaksi tunnettua Formula 1 -kuljettajaa: Mika Häkkinen ja Mika Salo, joista ensimmäiselle on tehty oma raidoitettu aukio Martinlaaksoon. Myös Virve Rosti, Annikki Tähti ja Jorma Hynninen ovat martinlaaksolaisia. Samoin Cristal Snow`n laulaja, sekä tunnettu metalliyhtye Amorphis ovat kotoisin Martinlaaksosta.


Aino Ackté.
Aino Ackté, Pariisin-vuosiinsa saakka Achté () oli ensimmäinen suomalainen kansainvälinen oopperatähti ja suomalaisen oopperan uranuurtajia. Hän työskenteli kotimaansa lisäksi muun muassa Pariisin ja New Yorkin maailmankuuluilla oopperanäyttämöillä. Acktén tunnetuimpia osia olivat "Faustin" Margareta, "Lohengrinin" Elsa, "Tannhäuserin" Elisabeth, "Toscan" nimirooli sekä Richard Straussin "Salome", joka oli hänen henkilökohtaisesti rakkain roolinsa.
Ackté kuului Saksasta tulleeseen Aghte-Ackte sukuun, joka oli päätynyt Suomeen Baltian ja Venäjän kautta.
Elämä.
Acktén vanhemmat olivat mezzosopraano Emmy Achté ja säveltäjä-kapellimestari Lorenz Nikolai Achté. Keväällä 1901 Aino Ackté avioitui tohtori, kansanedustaja-senaattori Heikki Renvallin kanssa, ja he saivat saman vuoden syksyllä tyttären (Glory Leppänen). Heidän poikansa Mies Reenkola (1908–1988) oli myöhemmin yksi Suomen tunnetuimpia lääkäreitä.
Heikki Renvall ja Aino Ackté-Renvall erosivat virallisesti vuonna 1917.
Ackté avioitui vuonna 1919 kenraalimajuri, Uudenmaan läänin maaherra Bruno Jalanderin (1872–1966) kanssa, ja hänen nimekseen tuli Aino Ackté-Jalander. Sopraano Aino Acktén sisar oli altto Irma Tervani.
Nuoruus.
Achtén perhe oli perustanut vuonna 1882 oman koulun, Helsingin lukkari- ja urkurikoulun, jossa molemmat vanhemmat opettivat. Aino Ackté kävi Helsingin suomalaista tyttökoulua ja opiskeli musiikkia aluksi äitinsä johdolla. Emmy Achté, joka oli opiskellut ulkomailla, halusi lapselleen mahdollisuuden kansainväliseen uraan, josta oli itse perheen perustamisen tähden joutunut luopumaan.
Pariisi.
Aino Ackté Pariisin Oopperassa 1900 Taiteilijatar Alcestena.
Vuonna 1894 Ackté pääsi Pariisin valtionkonservatorioon professori Edmond Duvernoyn laululuokalle ja professori Alfred Girodet'n oopperaluokalle. Kolmen vuoden jälkeen, vuonna 1897, hän debytoi Pariisin Suuressa Oopperassa. Acktén esiintyminen "Faustissa" oli menestys, ja hänet kiinnitettiin Pariisiin kuudeksi vuodeksi. Mielenkiintoisena yksityiskohtana Suomesta Achté-nimisenä lähtenyt nuori nainen oli joutunut opiskeluaikanaan vaihtamaan nimensä Acktéksi välttääkseen joutumasta pilkan kohteeksi (ranskan kielen "acheté" = ostettu).
Ackté matkusteli paljon ja kävi oopperan vastapainoksi konsertoimassa myös Suomessa, jossa kiertueella häntä säesti Oskar Merikanto.
New York ja paluu Eurooppaan.
Ackté oli vuosina 1904–1906 kiinnitettynä New Yorkin Metropolitan-oopperaan, mutta ei saavuttanut samankaltaista menestystä kuin Euroopassa. Hän pettyi eikä viihtynyt kaupungissa. Menestykseen vaikuttivat huono kielitaito ja entistä ankarampi kilpailu.
Acktén toinen lempirooli Charles Gounod’n "Faustin" Margaretan, jossa roolissa hän oli tehnyt läpimurron Suuressa Oopperassa, ohella oli Richard Straussin "Salomen" nimirooli. Hän harjoitteli roolia ankarasti ja esitti sen Leipzigissa 1907. Hän onnistui mainiosti, joskin vuonna 1910 Lontoon Covent Gardenin "Salome"-esityksessä hän teki todellisen läpimurtonsa. Jälkeenpäin hän piti tuon tapahtuman ansiosta tätä rooliaan kahdesta suosikistaan merkittävämpänä. Ackté lopetti kuitenkin kansainvälisen uransa jo 1913.
Takaisin Suomeen.
Vuonna 1913 kansainvälisen uransa lopetettuaan Ackté siirtyi Suomeen. Hänen jäähyväisnäytäntönsä Suomalaisessa oopperassa oli vuonna 1920. Hänen viimeinen julkinen esiintymisensä oli Olavinlinnan oopperajuhlilla pienessä sivuroolissa pyynnöstä vuonna 1930, jotka olivat niin ikään viimeiset hänen johtamansa oopperajuhlat.
Ackté perusti vuonna 1911 yhdessä Edvard Fazerin, Wäinö Solan ja Oskar Merikannon kanssa Kotimaisen Oopperan, joka oli Suomen Kansallisoopperan edeltäjä (Kotimainen Ooppera muutti nimensä vuonna 1914 Suomalaiseksi oopperaksi ja edelleen vuonna 1956 Suomen kansallisoopperaksi).
Ackté asui elämänsä varrella muun muassa Etu-Töölössä vuonna 1922 rakennetussa kerrostalossa osoitteessa Runeberginkatu 19. Nykyään Helsingin kaupungin omistuksessa oleva huvila Tullisaaren puistossa oli Aino Acktén kesähuvilana vuodesta 1904 lähtien.
Savonlinnan oopperajuhlien alku.
Riitaannuttuaan oopperan henkilökunnan kanssa Ackté alkoi vuonna 1912 järjestää kansainvälisiä Olavinlinnan oopperajuhlia, joista ensimmäiset pidettiin 3. heinäkuuta 1912. Olavinlinnan oopperajuhlat järjestettiin vuosina 1912–1914, 1916 ja 1930 (katso Savonlinnan oopperajuhlat). Tätä pidetään hänen merkittävimpänä saavutuksenaan. Tarkoitus oli esittää oopperataidetta kansanomaisesti tajuttavassa muodossa. Ackté lauloi itse aluksi kaikki pääosat.
Ackté toimi riitaantumisen laannuttua jälleen Suomalaisessa oopperassa, tällä kertaa johtajana vuosina 1938 ja 1939. Hänen johtajakautensa aikana toteutettiin näyttäviä esityksiä, mutta budjetissa ei pysytty ja riita oli taas edessä.
Kulttuuriperintö.
Ackté oli aito kulttuurihenkilö. Hän osallistui Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900 Suomen imagon edistämiseen esittämällä suomalaista musiikkia. Noihin aikoihin hän käänsi myös Juhani Ahon ”lastuja” eli novelleja pariisilaislehtien sunnuntainumeroihin. Hänen ystäväpiiriinsä kuului muun muassa Albert Edelfelt, joka maalasi hänestä kuuluisan kokovartalokuvan vuonna 1901. Kotimaassa Ackté toimi musiikinopettajana ja muokkasi Ahon romaanista "Juha" libreton, jota sekä Aarre Merikanto että Leevi Madetoja käyttivät oopperasävellyksensä pohjana. Jean Sibelius omisti Acktélle "Luonnotar"-sävelrunonsa sekä muutamia yksinlauluja.
Ackté on mahdollisesti belgialaisen Hergén "Tintin seikkailut" -sarjakuvissa esiintyvän laulajatar Bianca Castafioren alkuperäinen esikuva.
Aino Ackté kuoli haimasyöpään Vihdin Nummelassa elokuussa 1944. Hänen muistokseen julkaistiin Suomessa vuonna 2001 kaksi juhlarahaa nimellä ”Aino Ackté ja ooppera”.


Antti Ahlström.
Antti Ahlström (7. marraskuuta 1827 Merikarvia – 10. toukokuuta 1896 Helsinki) oli suomalainen tehtailija, laivanvarustaja, patruuna, kauppaneuvos ja valtiopäivämies. Hän loi uransa talouden voimakkaan liberalisoinnin aikana, jolloin sahatavaran kaupasta tuli Suomen elinkeinoelämän selkäranka. Hän osasi käyttää hyväkseen teollista muutosta ja keräsi yhden maan suurimmista omaisuuksista. Ahlströmille tultiin myös lähetystön kera tarjoamaan aatelisarvoa, vapaaherran titteliä. Hän ei suostunut ottamaan titteliä vastaan vaan sanoi: ”Päivääkään en ole vapaana ollut, ja herranakin vain hetken.”
Omaisuuden kohtalo ja yhtiön perustaminen.
Ahlströmin kuoleman jälkeen liiketoimintaa johti hänen puolisonsa Eva Ahlström. Puolisoiden keskinäisen testamentin mukaan liiketoiminta oli siirrettävä osakeyhtiölle, kun kaikki lapset olivat saavuttaneet aikuisiän. Tämä tapahtui vuonna 1907, jolloin liiketoiminta siirrettiin perustetulle A. Ahlström Osakeyhtiölle. Yhtiö aloitti toimintansa 1. tammikuuta 1908 ja sen omistajiksi tulivat Antti ja Eva Ahlströmin seitsemän lasta yhdessä Eva Ahlströmin kanssa. A. Ahlström Osakeyhtiöstä kehittyi Suomen suurimpiin kuuluva yritys, joka harjoitti metsäteollisuuden lisäksi muun muassa metalli- ja lasiteollisuutta. Yhtiö jakautui vuonna 2001 kolmeksi erilliseksi yhtiöksi, joista Ahlstrom Oyj jatkaa teollisen liiketoiminnan harjoittamista. Tämä yhtiö listautui Helsingin pörssiin maaliskussa 2006, mutta yhtiön pääomistajia ovat edelleen Ahlströmin sukuun kuuluvat henkilöt.
Toiminta mesenaattina.
Antti Ahlström tunnetaan myös kulttuurivaikuttajana ja huomattavana mesenaattina. Hän myös ymmärsi kansansivistyksen merkityksen, vaikka hän ei itse ollut paljoakaan kouluja käynyt. Synnyinpaikkakunnalleen Merikarvialle hän rakensi kaksi kansakoulua ja samoin hän perusti Kullaan kunnan ensimmäisen kansakoulun Leineperiin. Ahlströmin kunniaksi Merikarvialla alaluokkien perusopetusta antava koulu on nimetty Ahlströmin alakouluksi.
Ooppera tehtailijasta.
Kimmo Hakola on säveltänyt Antti Ahlströmin tarinan pohjalta oopperan "Vierivä kivi", joka sai ensi-iltansa 2008. Libreton on laatinut Antti Tuuri.


Santeri Alkio.
Santeri Alkio (vuoteen 1898 Aleksander Filander, 17. kesäkuuta 1862 Laihia – 24. heinäkuuta 1930 Laihia) oli 1900-luvun alun johtavia suomalaisia poliitikkoja, kirjailija ja toimittaja, joka muistetaan ennen kaikkea Maalaisliiton (nykyisen Suomen Keskustan) perustajana ja ideologina.
Alkio oli myös erittäin tuottelias kirjailija sekä sanomalehti Ilkan perustaja ja päätoimittaja vuodesta 1906 vuoteen 1929. Oman nimensä lisäksi hän kirjoitti salanimillä "Etelä-Pohjalainen" ja "Iiska Heikkiläinen"
Alkiota esittävä postimerkki julkaistiin 17. kesäkuuta 1962.
Alkio-opisto on nimetty hänen mukaansa.
Poliittinen ura.
Santeri Alkio aloitti toimintansa Nuorsuomalaisessa Puolueessa mutta erosi puolueesta. Myöhemmin välttääkseen maalaisväestön joutumisen sosialismin pauloihin hän perusti vuonna 1906 Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalaisen Maalaisliiton, joka vuonna 1908 yhdistyi vähemmän aatteelliseen Suomen maalaisväestön liittoon. Hänestä tuli Maalaisliitto-puolueen eli nykyisen Keskustan pääideologi, ja häntä pidetään yhä Keskustan henkisenä isänä, minkä vuoksi puolueen piirissä edelleen puhutaan alkiolaisuudesta.
Alkio valittiin kansanedustajaksi ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907 nuorsuomalaisten ja nuorsuomalaisen maalaisliiton vaaliliitosta. Eduskunnassa Alkio ryhtyi nopeasti yhteistoimintaan Maalaisliiton kanssa. Hän putosi eduskunnasta vaaleissa 1908 oltuaan Maalaisliiton ehdokkaana, mutta nousi takaisin 1909. Hän oli eduskunnassa vuosina 1909–1914 ja 1917–1922. Eduskunnan varapuhemiehenä hän oli vuodet 1917–1918, sekä sosiaaliministerinä 1919–1920. Toimiessaan sosiaaliministerinä Vennolan hallituksessa (15. elokuuta 1919 – 15. maaliskuuta 1920) hän oli raittiusmiehenä säätämässä Suomeen kieltolakia ja myös esitteli sen vastaavana ministerinä presidentti Ståhlbergin vahvistettavaksi.
Alkion näkemyksiä.
Alkio oli innokas demokratian ja Suomen itsenäisyyden puolestapuhuja. Hän johti nuorisoseuraliikettä, joka ennen kaikkea halusi puolustaa maalaiselämän arvoja sekä vaalia raittiutta ja terveitä elämäntapoja. Raittiusihanteen synnyttämä tavoite oli tuolloin yhteinen myös niin herätys- kuin työväenliikkeelläkin.
Alkiolle tärkeä ihanne oli itsekasvatus, jossa yksilö opetti itseään hyviin tapoihin ja harrastuksiin ja taisteli pahoja taipumuksiaan vastaan. Tätä ihannetta hän korosti nuorisoseurassa.
Toisin kuin Maalaisliiton toinen varhainen johtohahmo Kyösti Kallio, Alkio oli enemmän ihanteellinen kuin käytännöllinen poliitikko. Hän asetti puolueelle korkeat tavoitteet, mutta ei ilmeisesti pystynyt kovin järkevästi ja käytännöllisesti selittämään, kuinka niihin päästään. Kalliolle tyypillistä sovitteluhalua ja yhteistyötä muiden puolueiden kanssa Alkio arvosteli mielistelynä. Sitä paitsi hän väitti, että Kallio kohteli muita maalaisliittolaisia kovemmin kuin muiden puolueiden jäseniä. Vetäydyttyään eduskunnasta takaisin kirjailijan ja toimittajan työhön vuonna 1922 Alkio ajoittain kommentoi poliittisia tapahtumia ja antoi neuvoja myös puoluetovereilleen. 1920-luvun loppupuolella Kallio antoi Alkiolle luvan neuvoa häntäkin, mutta ei luvannut noudattaa kaikkia hänen neuvojaan.
Vuonna 1917 Alkio kannatti Suomen itsenäistymistä ja Svinhufvudin itsenäisyyssenaattia. Hän oli kannattanut korkeimman valtiovallan riistämistä Venäjän väliaikaiselta hallitukselta jo kesällä 1917 valtalain yhteydessä osana Suomen itsenäistymistä oikeiston vielä vastustaessa. Alkio piti venäläissotilaiden tukemaa punaisten kapinaa yrityksenä palauttaa Suomi Neuvosto-Venäjään: ”Sen [kapinan] tarkoituksena on tehdä tyhjäksi Suomen itsenäisyys.” Suomen venäläisväestön suhteen Alkiolla oli tiukka linja: hän vaati eduskunnassa 1918 kaikkien maassa oleskelevien ei-kansalaisten karkottamista. Suomen tuolloisista noin 12 000 venäläisestä vain noin 5 000:lla oli Suomen kansalaisuus. Alkion linjaus tarkoitti myös sitä, että vallankumousta Suomeen paenneiden venäläisten oli jatkettava matkaa muualle.
Alkio oli myös pasifisti. Maan Ääni -lehdessä hän kirjoitti 15. tammikuuta 1920 aikaansa edellä olleen, myöhemmin EU:n muodostumisessa osittain toteutuneen kirjoituksen: ”Kansojen liiton heimolaisajatuksena tulisi Euroopan niin ikään kiireesti ottaa harkitakseen kysymystä Euroopan yhdysvalloista. On ilmeistä, että oman rauhansa vuoksi Euroopan täytyy ruveta johtamaan politiikkaansa siihen, että valtojen väliltä katoaa tarve pitää yllä sotajoukkoja, tullirajoja ja eriarvoista rahaa.” Alkio itse kertoi saaneensa vaikutteita muun muassa Mahatma Gandhin politiikasta.
Alkiota pidettiin vakaumuksellisena kristittynä, mutta hän toisaalta kannatti hyvin rehellistä omien epäilystensä tunnustamista. Hän oli vankasti uskonnonvapauden kannalla ja joskus arvosteli luterilaisen kirkon johtoa, mutta ei toisaalta halunnut liittyä vapaisiin herätysliikkeisiinkään. Vielä Paavo-poikansa käydessä rippikoulua 1910-luvun lopussa Alkio myönsi tälle, ettei hän silloin vielä pitänyt Jeesuksen kuolemaa lunastuksena. Ehtoollista Alkio piti ilmeisesti enemmän muistoateriana kuin Jeesuksen ruumiin ja veren nauttimisena. Ihanteellisena kristittynä Alkio uskoi, että parlamentarismin leviäminen oli osa Jumalan suunnitelmaa..
Alkio on tuonut suomalaiseen poliittiseen retoriikkaan useita nykyäänkin käytettäviä termejä. Näistä kuuluisimpia ovat esimerkiksi ”köyhän asia” ja ”edistyksen lippu”.
Yksityiselämä.
Alkion vanhemmat olivat Juho ja Maria (o.s. Jakku) Filander, ja hän oli naimisissa opettaja Anna Augusta Faleniuksen kanssa vuodesta 1896.


Topologinen avaruus.
Topologiset avaruudet ovat yksinkertaisimpia matemaattisia rakenteita, joissa voidaan määritellä sellaisia käsitteitä kuin avoimuus, jatkuvuus, homeomorfisuus ja yhtenäisyys.
Määritelmä.
Topologinen avaruus on järjestetty pari formula_1, missä formula_2 on joukko ja formula_3 on sellainen sen osajoukkojen kokoelma (ns. topologia), jonka jäseniä ovat
ts. formula_3 toteuttaa topologiset aksioomat
Käytännössä yleensä tutkitaan äärettömiä topologioita. Äärellinen topologia voi olla helpommin ymmärrettävä esimerkki joistakin topologian peruskäsitteistä, mutta toiset käsitteet ovat mielekkäitä vain äärettömissä joukoissa. Äärettömään joukkoonkin voidaan määrittää topologia, jossa on äärellinen määrä alkioita (esimerkiksi koko formula_9, tyhjä joukko ja vain luvun 1 sisältävä joukko muodostavat topologian reaalilukujen joukolle), mutta käytännön merkitystä niillä ei juuri ole.
Topologian ei tarvitse sisältää alkioidensa mielivaltaisia leikkauksia, ainostaan äärelliset. Esimerkki: Määritellään joukon N kofiniittinen topologia: siihen kuuluu tyhjä joukko ja jokainen joukko, jonka komplementti on äärellinen. Joukko formula_10 on selvästi äärellinen, jolloin sen komplementtijoukko formula_11 kuuluu mainittuun topologiaan. Kaikkien näiden joukkojen leikkaus puolestaan on joukko formula_12, joka on äärellinen, eikä siis kuulu mainittuun topologiaan.
Topologiseen avaruuteen liittyviä käsitteitä.
Osa käsitteistä pohjautuu reaaliluvuille määriteltyyn topologiaan, johon kuuluvat avoimet välit ja niiden yhdistelmät. Esimerkiksi formula_13 ja formula_14 ovat avoimia välejä, niiden kompelementti formula_15 suljettu väli.
Topologisen avaruuden alkioita sanotaan yleensä pisteiksi.
Kokoelmaan formula_3 kuuluvia joukkoja sanotaan topologisen avaruuden "avoimiksi joukoiksi". Joukot, joiden komplementti X:ssä on avoin, ovat "suljettuja joukkoja". Termit ovat epäintuitiivisia: joukko voi olla avoin, suljettu, ei kumpaakaan tai molempia. Esimerkiksi edellämainitussa reaalilukujen tavallisessa topologiassa joukko formula_17 ei ole avoin eikä suljettu. Jokaisessa topologisessa avaruudessa ainakin koko joukko formula_2 ja tyhjä joukko ovat sekä avoimia että suljettuja.
Jos joukon pisteitä ei voi jakaa kahteen erilliseen avoimeen joukkoon, joukkoa sanotaan "yhtenäiseksi". Jos näin on kaikkien pisteiden suhteen, koko avaruus on yhtenäinen.
Jos topologisen avaruuden mitä tahansa kahta eri pistettä formula_19 ja formula_20 kohti on olemassa sellaiset avoimet joukot formula_21 ja formula_22, että
ts. pisteille formula_19 ja formula_20 löytyy aina erilliset ympäristöt, sanotaan avaruutta Hausdorffin avaruudeksi.
Kantapisteavaruus on topologinen avaruus, jossa yksi piste, "kantapiste", on asetettu erikoisasemaan.
Avaruuksien luokittelua.
Avaruus on formula_27, jos jokaiselle pisteparille formula_28 löytyy avoin joukko, johon joko formula_29 kuuluu mutta formula_30 ei, tai toisinpäin.
Avaruus on formula_31, jos jokaiselle pisteparille formula_28 löytyy sekä avoin joukko, johon formula_29 kuuluu mutta formula_30 ei, että avoin joukko johon formula_30 kuuluu mutta formula_29 ei. Nämä avoimet joukot saavat sisältää yhteisiä pisteitä.
Avaruus on formula_37 eli Hausdorffin avaruus, jos jokaiselle pisteparille formula_28 löytyy sekä avoin joukko, johon formula_29 kuuluu mutta formula_30 ei, että avoin joukko johon formula_30 kuuluu mutta formula_29 ei, ja näillä avoimilla joukoilla ei ole yhteisiä pisteitä.
Luonnollisten lukujen topologia, joka sisältää tyhjän joukon ja koko joukon lisäksi vain parilliset ja parittomat luvut avoimina joukkoina, ei ole formula_27. Luonnollisten lukujen alkusegmenttitopologia, jossa avoimia ovat joukot formula_44 kaikilla termin formula_45 arvoilla on formula_27 mutta ei formula_31. Luonnollisten lukujen kofiniittinen topologia on formula_31 mutta ei formula_37. Tyyppiesimerkki formula_37-topologiasta on reaalilukujen tavallinen topologia, jossa avoimia ovat avoimet välit ja niiden unionit.
Esimerkkejä.
Mistä tahansa joukosta formula_2 voidaan muodostaa topologinen avaruus määrittelemällä kokoelmaan formula_3 kuuluviksi ainoastaan joukko formula_2 ja tyhjä joukko. Tällainen topologinen avaruus ei ole Hausdorffin avaruus, paitsi jos joukkoon formula_2 kuuluu vain yksi piste. Tällaista topologiaa sanotaan "minitopologiaksi".
Mistä tahansa joukosta formula_2 voidaan myös muodostaa topologinen avaruus määrittelemällä kokoelmaan formula_3 kuuluviksi formula_2:n kaikki osajoukot. Tällöin kyseessä on niin sanottu "diskreettitopologia", ja muodostettu avaruus on Hausdorffin avaruus.
Jokaisesta metrisestä avaruudesta voidaan muodostaa topologinen avaruus määrittelemällä kokoelmaan formula_3 kuuluviksi eli avoimiksi joukoiksi sellaiset formula_2:n osajoukot, joiden jokaisella pisteellä on tähän osajoukkoon sisältyvä ympäristö. Tällaiset topologiset avaruudet ovat aina Hausdorffin avaruuksia.
Sovellusten kannalta tärkeimpiä metrisiä avaruuksia ovat joukot formula_60 (eriulotteiset euklidiset avaruudet) ja niiden osajoukot, joissa topologia on edellä sanotulla tavalla määritelty euklidisen metriikan avulla. Tästä yleistys on Hilbertin avaruus, joka on (mahdollisesti ääretönulotteinen) täydellinen sisätuloavaruus.
Katso myös.
*


Constantius I Chlorus.
Keisari Constantius I Chlorus roomalaisessa kolikossa
Gaius Flavius Valerius Constantius (31. maaliskuuta 250 Dardania – 25. heinäkuuta 306 Eboracum, Britannia) oli Rooman keisari (305–306). Häntä kutsutaan yleensä lisänimellä Chlorus (kalpea). Hän oli kotoisin Illyriasta ja oli Konstantinus Suuren isä.
Hän palveli keisari Probuksen alaisena ja vuonna 288 keisari Maximianus nimitti hänet pretoriaanikaartin prefektiksi. 1. maaliskuuta 293 Maximianus adoptoi hänet ja nimitti hänet "caesariksi". Constantius meni myös naimisiin Maximianuksen tytärpuolen Theodoran kanssa. Constantius erosi entisestä vaimostaan Helenasta. Constantius sai hallittavakseen Gallian ja Britannian.
Kun Diocletianus ja Maximianus luopuivat keisarinvallasta Constantiuksesta tuli Rooman valtakunna länsiosan "augustus". Valtakunnan itäosan augustus Galerius vaati että hän valitsi caesarikseen Flavius Valerius Severuksen.
Constantius kuoli sotiessaan piktejä vastaan Eburacumissa (nykyinen York). Sotilaat huudattivat pian tämän jälkeen hänen poikansa Konstantinuksen keisariksi.


Metallica.
Metallica on yhdysvaltalainen yhtye, jonka tyyli on vaihdellut thrash metalista valtavirran rockiin asti. Yhtyeen perustivat James Hetfield (rytmikitara ja laulu) ja Lars Ulrich (rummut) 28. lokakuuta 1981. Nykyiseen kokoonpanoon kuuluvat lisäksi soolokitaristi Kirk Hammett sekä basisti Robert Trujillo. Metallica on julkaissut yksitoista studioalbumia, kaksi livealbumia, kolme EP:tä ja yhdeksän virallista videojulkaisua. Kymmenes studioalbumi, jonka nimeksi on annettu "Death Magnetic", julkaistiin 12. syyskuuta 2008. Metallica nimettiin Rock and Roll Hall of Fameen keväällä 2009.
Alkuvuodet (1981–1983).
Perustajajäsen, komppikitaristi, laulaja ja pääasiallinen sanoittaja James Hetfield vuonna 2007.
Vuoden 1981 kesällä Lars Ulrich tapasi erään ystävänsä kautta James Hetfieldin. Ulrichin koesoitto James Hetfieldistä, Hugh Tannerista ja Ron McGovneystä koostuvalle Leather Charmille ei kuitenkaan ollut menestys; yhtye piti Ulrichin suoritusta suorastaan surkeana. Myöhemmin kuitenkin Lars otti Jamesiin yhteyttä saatuaan Brian Slagelilta luvan julkaista hänen Metal Massacre -kokoelma-albumilla yhden kappaleen. James suostui, ja yllätyksekseen huomasi että Larsin rumpalintaidot olivat kehittyneet merkittävästi. He nauhoittivat Hetfieldin ja McGovneyn treenikämpillä Leather Charmin aikaisen kappaleen "Hit The Lights", johon Hetfield soitti kitarat, bassoraidat sekä lauloi ja Ulrich soitti rummut.
Kappale tarvitsi kuitenkin vielä sooloja, mutta James Hetfieldin taidot eivät vielä riittäneet uskottaviin sooloihin. Lopulta Recycler-lehteen jätettyjen ilmoitusten perusteella Ulrichille ja Hetfieldille tuli kaksi varteenotettavaa ehdokasta: toinen oli Lloyd Grant ja toinen Dave Mustaine, joka myöhemmin nousi maineeseen Megadeth-yhtyeellään. Kummankin annettiin yrittää soittaa kappaleen soolot, ja lopulta Lloydin versio päätyi nauhalle, joskin Dave sai paikan Metallican virallisena toisena kitaristina. Metallican ensimmäinen kappale pääsi mukaan "Metal Massacre" -kokoelmalle, joskin yhtyeen harmiksi yhtyeen nimi oli kirjoitettu muotoon "Mettallica". Myöhemmillä levyn painoksilla kirjoitusvirhe kuitenkin korjattiin ja ne myös sisälsivät uudelleennauhoitetun version Hit The Lightsistä, jossa soolot soitti Mustaine, ja bassoa soitti Jamesille ennestään yhteisestä yhtyetoiminnasta tuttu Ron McGovney.
McGovneyn ura yhtyeen basistina ei kuitenkaan jatkunut kovinkaan pitkään hänen kyllästyttyään muun kolmikon jatkuvaan juopotteluun ja ilonpitoon, varsinkin kun hän joutui toimimaan heille lapsenvahtina, managerina, ajeluttamaan heitä keikoilla ympäriinsä ja ylipäänsä kustantamaan kaikki maksut. Hetfield ja Ulrich panivat merkille McGovneyn tyytymättömyyden ja alkoivat etsiä uutta basistia. He näkivät tulevan basistin Cliff Burtonin hänen silloisen yhtyeensä Trauman keikalla San Franciscossa, ja hämmästyivät täysin näkemästään: "Hillitön hipinnäköinen propellipää vakuutti meidät kertaheitolla.", oli James sanonut. Jonkin aikaa he luulivat, että Cliffin soitto tuli kitarasta. Kotimatkalla San Franciscon keikalta takaisin Los Angelesiin yhtyeen jäsenten välit kiristyivät. Daven väkivaltainen käyttäytyminen humalassa alkoi arveluttaa etenkin Larsia ja Jamesia. Lars sai päähänsä tauolla heittäytyä makaamaan Interstate 80- valtatien keskiviivalle. Dave kaatoi olutta Ronin Ibanez-merkkisen basson mikkeihin, josta ei seuraavana päivänä kuulunut enää inahdustakaan. Nämä olivat liikaa Ronille, ja hän ilmoitti eroavansa yhtyeestä. Kolmikko Ulrich, Hetfield ja Mustaine alkoivat maanitella Cliffiä liittymään yhtyeeseen.
Kolmihenkinen Metallica sai pitkän maanittelun jälkeen tahtonsa läpi, kun soittajat muuttivat San Franciscoon ja 28. joulukuuta 1982 basistiksi vakiintui Cliff Burton. Burtonin ehtona oli nimittäin, ettei hänen tarvitsisi jättää ystäviään ja perhettään. Yhtye ei kokenut Los Angelesia heille sopivaksi ympäristöksi kaupungin glam rock -skenen ympäröimänä, ja heidät otettiin San Franciscossa lämpimästi vastaan. Hetfield ja Ulrich pitivät Burtonin soittotyylistä ja lavaesiintymisestä: "Tuntui kuin lavalla olisi soittanut soolokitaristin sijaan soolobasisti." Burton puolestaan piti Metallican aggressiivisesta ja konstailemattomasta tyylistä, ja hän oli ollut jo pitkään kyllästynyt Traumaan.
Miehistövaihdokset jatkuivat keväällä 1983, kun yhtye vuokrasi U-Haul -muuttoauton yhteen suuntaan, ja lähti itärannikolle, New Yorkiin levyttämään debyyttialbumiaan. Tällä matkalla yhtye huomasi, että Mustainesta saattaisi tulla vielä paha ongelma yhtyeessä, ja asiat eivät voisi enää jatkua samaan malliin. Lars ja James kuuntelivat auton etuosassa kaseteilta muiden kitaristien soittoa Mustainen nukkuessa auton takaosassa, tavoitteenaan etsiä sopiva seuraaja hänelle. New Yorkiin päästyään, ja vielä pari keikkaa tehtyään he erottivat Mustainen ja ottivat tilalle Exodus-yhtyeen perustajajäsenen, Kirk Hammettin. Ero oli raskas kaikille. Dave on muistellut Jamesin itkeneen tämän viedessään Mustainea linja-autoasemalle. James on myöhemmin sanonut heidän olleen veljiä tuossa vaiheessa. Tämän jälkeen Mustaine vaikutti yhtyeessä kuitenkin melkein vuoden.
"Kill 'Em All" ja "Ride the Lightning" (1983–1984).
Vuonna 1983 julkaistiin yhtyeen esikoisalbumi, Kill 'Em All. "Megaforce Recordsin" Yhdysvalloissa ja "Music For Nationsin" Euroopassa julkaisema albumi ei aluksi ollut kaupallinen menestys, mutta sai kasvatettua Metallican fanijoukkoa ja nousi vuonna 1987 uusintajulkaisun myötä Billboard 200 -listalla sijalle 120. Kill 'Em Allilta julkaistiin kaksi singleä, "Whiplash" ja "Jump in the Fire". Myös kappaleesta Seek & Destroy on tullut fanien suosikki. Levyn julkaisun myötä yhtye lähti myös kiertueelle ympäri Yhdysvaltoja.
Toinen albumi "Ride the Lightning" julkaistiin 1984, jolta singlejulkaisut "For Whom the Bell Tolls", yhtyeen ensimmäinen balladi "Fade to Black", ja muinaisen Egyptin vitsauksista kertova "Creeping Death" nousivat hiteiksi. Albumilla yhtye meni melodisempaan ja kunnianhimoisempaan suuntaan. Metallica pyysi kyseisen albumin aikaan John Bushia (ex-"Armored Saint", ex-Anthrax) laulajakseen, koska Hetfield ei pitänyt itseään tarpeeksi hyvänä laulajana. Ride the Lightning sijoittui Billboard 200-listalla parhaimmillaan sijalle 100.
"Master of Puppets" ja ensiaskeleet kohti suurmenestystä (1985–1986).
Vuoden 1985 lopulla valmistui yhtyeen kolmas albumi "Master of Puppets", joka äänitettiin Sweet Silence-studioilla ja julkaistiin maaliskuussa 1986. Albumi oli metallimusiikin piireissä suuri menestys, vaikka siltä ei julkaistu yhtään singleä. Kappaleet "Battery", "Welcome Home (Sanitarium)", "Orion" ja varsinkin albumin nimikkokappale "Master of Puppets" nousivat klassikoiksi. Albumin seitsemäs raita oli Cliff Burtonin yli kahdeksanminuuttinen taidonnäyte: bassovetoinen, hidastempoisella B-osalla varustettu ja svengaava instrumentaalikappale "Orion" oli aggressiivisesta thrash metal -musiikkityylistä tunnetulle Metallicalle erikoinen valinta.
Albumi sijoittui Billboard 200-listalla korkeimmillaan sijalle 29 ja se pysyi listalla 72 viikkoa. Albumille myönnettiin kultalevy 4. marraskuuta 1986 ja kuusinkertainen platinalevy vuonna 2003. Monet kriitikot, kuten "All Music Guiden" Steve Huey pitävät albumia "parhaana heavy metal-albumina koskaan". Albumin julkaisun jälkeen Metallica kiersi Ozzy Osbournen kanssa Yhdysvaltoja.
Cliff Burtonin kuolema ja uusi basisti (1986–1987).
Muistokivi Burtonille lähellä onnettomuuspaikkaa. 27. syyskuuta 1986 Metallica kiersi Eurooppaa Damage Inc. -kiertueella. Lähellä Ruotsin Dörarpia Kirk Hammett ja Cliff Burton vetivät korttia, Cliff Burton voitti pataässällä ja halusi Kirkin punkan. Bussimatkan aikana bussikuski menetti bussin hallinnan, jolloin bussi suistui tieltä. Ulrich, Hammett ja Hetfield eivät saaneet vakavia vammoja, mutta Burton jäi kierähtäneen bussin alle ja menehtyi. Cliff Burtonin hautajaisissa soitettiin pääosin hänen tekemänsä kappale, "Orion" ja hänelle suoritettiin polttohautaus lähipiirin ollessa läsnä. Burtonin kuolema jätti yhtyeen tulevaisuuden kyseenalaiseksi. Hammett, Ulrich ja Hetfield päättelivät, että Burton olisi halunnut heidän jatkavan soittamista. Yhtye alkoi etsiä uutta basistia.
Noin 40 ihmistä kävi koesoittotilaisuuksissa. Flotsam and Jetsam -yhtyeen basisti Jason Newsted opetteli kaikki Metallican kappaleet ja koesoittojen jälkeen Metallica kutsui hänet San Franciscoon. Hetfield, Ulrich, ja Hammett päättivät, että Newstedistä tulisi yhtyeen uusi basisti. Newsted sai kestää kiusaamista ja muuta pahantekoa noin vuoden päivät, koska muut Metallican jäsenet halusivat nähdä, oliko Newsted tarpeeksi kova liittymään yhtyeeseen.
Metallica soitti Burtonin kuoleman takia katkenneen kiertueen loppuun ja julkaisi cover-EP:n, "Garage Days Re-Revisited". EP:llä yhtye halusi testata Newstedin taitoja, sekä lievittää Burtonin kuoleman aiheuttanutta surua. Cliff 'em All -videokokoelma julkaistiin Cliff Burtonin muistoksi vuonna 1987, vaikka Hetfield oli ilmoittanut että yhtye ei myy itseään. Video sisältää lähinnä fanien kuvaamaa materiaalia Burtonista.
"...And Justice for All" (1988–1991).
"...And Justice for All", yhtyeen ensimmäinen albumi Burtonin kuoleman jälkeen, julkaistiin syksyllä 1988. Albumi oli menestys ja se pääsikin Billboard 200 -listalla parhaimmillaan sijalle kuusi.. Albumi myi platinalevyyn oikeutettavan määrän yhdeksän viikkoa julkaisunsa jälkeen. Newstediin kohdistuva pahanteko pääsi levyn äänityssessioissa äärimmilleen. Hänen musiikilliset ideansa hylättiin ja hänen soittonsa miksattiin levyllä lähes kuulumattomiin. Albumilla oli myös edesmenneen Cliff Burtonin viimeiseksi sävellykseksi jäänyt instrumentaalikappale "To Live Is To Die", joka sisältää lyhyen Burtonin kirjoittaman runon James Hetfieldin lausumana. Hetfield on sanoittanut kappaleen Dyers Eve erittäin henkilökohtaisesti. Kappale on omistettu hänen vanhemmilleen. Albumilta julkaistiin kolme singleä, Eye of the Beholder, Harvester of Sorrow ja One.
...And Justice for All -albumilta tuotettiin Metallican ensimmäinen musiikkivideo, Dalton Trumbon sodanvastaista romaania "Sotilaspoika" (eng. Johnny Got His Gun) mukaileva "One", joka nousi hitiksi. Video äänestettiin sijalle 38 MTV:n "Top 100 Videos of All Time"-listalla vuonna 1999, ja se oli MTV:n heavy metal ohjelman Headbangers Ballin toivotuin kappale. Vuosina 1988-1989 yhtye oli suurella "Damaged Justice" -maailmankiertueella.
Vuonna 1989, Metallica sai ensimmäisen Grammy-ehdokkuutensa...And Justice For Allista. Metallica oli ennakkosuosikki, mutta voitto meni lopulta Jethro Tullin albumille Crest of a Knave. Tämä päätös aiheutti kiistelyä ja väittelyä fanien ja lehdistön toimesta. Päätös pääsi myös mukaan "Entertainment Weekly's"-lehden "Grammy's 10 Biggest Upsets" (Grammy-palkintojen 10 suurinta pettymystä)-listalle. Kolme vuotta myöhemmin Lars Ulrich viittasi tapahtuneeseen Metallican voitettua Grammy-palkinnon kappaleestaan "Enter Sandman" sanoen "Meidän täytyy kiittää Jethro Tullia siitä, etteivät he julkaisseet albumia tänä vuonna".
Black Album/Metallica.
Lokakuussa 1990 Metallica siirtyi Pohjois-Hollywoodiin äänittämään seuraavaa albumiaan. Bob Rock, joka oli työskennellyt mm. The Cultin, Bon Jovin ja Mötley Cruen kanssa, palkattiin levyn tuottajaksi. "Metallica" (tunnetaan myös nimellä "The Black Album") miksattiin uudelleen kolme kertaa ja sen tekeminen maksoi miljoona dollaria. Levy oli Billboard 200 -listalla parhaimmillaan ensimmäisenä. Albumilta nousseet suuret radiohitit, kitarariffistään tunnettu "Enter Sandman", raskas "Sad But True" sekä melodinen "Nothing Else Matters" nostivat yhtyeen lopullisesti metallimusiikin valtavirtaan. Albumi on myynyt Yhdysvalloissa 15-kertaista platinaa ja se on täten 25. eniten myyty albumi Yhdysvalloissa.
Metallica lähti maailmankiertueelle, joka kesti yli kaksi vuotta. Kiertue alkoi Euroopasta kesällä 1991, kun Metallica soitti Monsters of Rock -kiertueella yhdessä muun muassa Panteran ja DCn kanssa. Euroopan osio päättyi 28. syyskuuta 1991 Moskovaan, jossa järjestettiin massiivinen ilmaiskonsertti Tushinon lentokentällä yli 500 000 katsojan edessä. Konsertissa on sanottu olleen myös lähes miljoona ihmistä, sillä tarkkaa lukua ei saada koskaan selville. Seuraavaksi yhtye jatkoi kiertuettaan kotimaassaan lähes vuoden mittaisella osiolla "Wherever I May Roam", joka päättyi heinäkuussa 1992. Tämän kiertueen eräässä konsertissa "Fade to Black" -kappaleen aikana James Hetfield oli väärässä paikassa väärään aikaan seisoessaan tulisuihkun päällä. Hän sai toisen ja kolmannen asteen palovammoja. Kiertue kuitenkin vietiin loppuun ja Hetfieldin keskittyessä pelkästään laulamiseen ja hänen tilallaan kitaraa soitti Kirk Hammettin pitkäaikainen ystävä ja yhtyeen kitarateknikko John Marshall. "Wherever I May Roam" -kiertue jatkui Guns N' Rosesin kanssa tehdyllä USA:n stadionkiertueella kestäen lokakuuhun 1992 saakka. Loppusyksyn 1992 Metallica kiersi sisähalleja Euroopassa pysähtyen myös Helsingin jäähallissa 16. joulukuuta.
Vuonna 1993 yhtye jatkoi kiertuettaan "Nowhere Else To Roam" -nimellä pysähtyen muun muassa Oulunkylän urheilupuistossa kesäkuussa 1993. Pitkä kiertue rasitti yhtyeen jäseniä suunnattomasti ja ongelmat alkoivat kasautua varsinkin Lars Ulrichin ja päihdeongelmista kärsivän James Hetfieldin välille.
Metallica julkaisi vuonna 1993 livekokoelman ', joka sisälsi materiaalia vuosien 1989-1993 esiintymisistä.
"Load", "ReLoad" ja Garage Inc. (1994–1999).
Melkein kolme vuotta kestäneen kiertämisen jälkeen Metallica palasi vuodeksi studioon kirjoittamaan ja äänittämään kuudetta albumiaan. Load julkaistiin 1996 ja se nousi heti Billboardin listalla sijalle 1. Albumilla Metallica muutti jälleen tyyliään entistä selvemmin kevyempään suuntaan. Ehkä kaikkein suurimpana järkytyksenä faneille oli se, että yhtyeen jäsenet olivat leikanneet pitkät hiuksensa pois. Vaikka albumi nousi ilmestyttyään listojen kärkeen, jakoi se fanien mielipiteet kahtia. Albumista ei tullutkaan samanlaista klassikkoa kuin yhtyeen aiemmista tuotoksista, mutta kappaleet "Until It Sleeps" ja "Mama Said" olivat ahkerassa radiosoitossa.
Loadin tuotannon alkuvaiheilla yhtye tuotti tarpeeksi materiaalia, jotta he olisivat voineet julkaista tupla-albumin. Yhtye päätti kuitenkin julkaista puolet kappaleista ja viimeistellä jäljelle jääneet kappaleet seuraavana vuonna. Tästä seurasi albumi "ReLoad", joka sijoittui Black Albumin ja Loadin tapaan Billboardin listalla sijalle 1. James Hetfield sanoi vuonna 2004 ilmestyneessä "Some Kind of Monster" -elokuvassa, että Loadin ja ReLoadin kappaleet olivat yhtyeen mielestä laadultaan keskinkertaisia. Promotoidakseen "ReLoadia", Metallica esitti NBC:n Saturday Night Live -ohjelmassa joulukuussa 1997 kappaleet "Fuel" ja "The Memory Remains", joista jälkimmäisen Metallica esitti Marianne Faithfullin kanssa.
Yhtye piti pitkän kiertuetauon, jonka aikana Metallica äänitti cover-kappaleista koostuneen "Garage Inc." -albumin, joka sisälsi kaksi levyä. Albumin ensimmäinen levy sisälsi covereita mm. Diamond Headilta, Black Sabbathilta ja Thin Lizzyltä. Toinen levy sisälsi pikaisesti Cliff Burtonin kuoleman jälkeen julkaistun "Garage Days Re-Revisited"-EP:n.
21. ja 22. huhtikuuta 1999 Metallica äänitti kaksi esiintymistään San Franciscon sinfoniaorkesterin kanssa. Sinfoniaorkesteria johti Michael Kamen, joka oli työskennellyt Metallican kanssa aiemmin "Nothing Else Matters" -kappaleen parissa. Metallica kirjoitti kaksi uutta kappaletta sinfoniaorkesterin kanssa soitettavaksi, "No Leaf Cloverin" ja "-Humanin". Esiintymiset julkaistiin vuonna 1999 tupla-albumina ja videona, joiden nimeksi tuli S&M.
Napster (2000–2001).
Lars Ulrich johti tapausta Napsteria vastaan
Metallica kävi vielä kerran studiossa ja äänitti ' -elokuvan soundtrackille kappaleen "I Disappear", joka oli ennen kappaleen julkaisua radiosoitossa. Selvittäessään kappaleen vuotoa vastannutta lähdettä, löysi yhtye tiedoston Napster -tiedostonjako-ohjelmasta. Yhtye myös huomasi, että koko heidän tuotantonsa oli Napsterissa ilmaiseksi ladattavissa. Tästä rumpali Ulrich sai tarpeekseen ja haastoi kappaleita levittäneen Napsterin oikeuteen. Hän myös voitti oikeudenkäynnin. Tapauksen takia monet fanit "pesivät kätensä" Metallicasta kokonaan ja vannoivat, etteivät enää kuuntelisi yhtyeen musiikkia – monet myös hajottivat ja polttivat Metallica-albumeja protestiksi.
Metallica ei käynyt käräjiä pelkästään Napsterin kanssa. Vuonna 1999 yhtye haastoi oikeuteen myös alusvaateyritys "Victoria's Secretin" sekä vuonna 2000 "Guerlain"-kosmetiikkayhtiön tavaramerkkinsä, Metallica-nimen, väärinkäytösten takia. Korvausvaatimukset sovittiin oikeussalien ulkopuolella.
Ongelmia (2000).
Vuonna 2000 Metallican jäsenten keskinäiset suhteet olivat tulehtuneet. Yhtyeen sisäinen työnjako oli vuosien jälkeen käynyt jäsenille hyvin raskaaksi. Rumpali Lars Ulrich johti käytännössä Metallican liiketoimintaa, kitaristi-laulaja James Hetfield sanoitti yhtyeen lähes kaikki kappaleet ja sävelsi ne yhdessä Lars Ulrichin kanssa. Basisti Jason Newsted koki olevansa Metallican "uusi" jäsen vielä kaikkien vuosien jälkeenkin, eikä tuntenut saavansa tarpeellista arvostusta yhtyeessä. Newsted kertoi myös, että James Hetfield ei suvainnut eri jäsenten sooloprojekteja edes yhtyeen suvantoaikoina. Esimerkiksi Newstedillä oli useampiakin omia sivuprojekteja vuosien varrella, kuten Echobrain ja IR8.
Metallica oli aallonpohjassa: kaksi edellistä virallista studioalbumia "Load" ja "ReLoad" eivät menestyneet odotetusti, rumpali Ulrich sai kielteistä julkisuutta Napster-jupakan takia, Hetfieldin päihdeongelmat pahenivat ja lopulta basisti Newsted luuli, että Metallica hajoaisi. Newsted erosi yhtyeestä vuonna 2001. Muutkin jäsenet kuin jo yhtyeen jättänyt Newsted alkoivat pelätä yhtyeen hajoavan.
"St. Anger"-albumi ja uusi basisti (2001-2006).
Ongelmista huolimatta hajoamispisteessä ollut kolmikko Hetfield, Hammett ja Ulrich päättivät jatkaa yhtyeenä intensiivisen terapian avulla. "St. Anger" -albumin äänitykset aloitettiin vuoden 2001 alkupuolella, mutta työ keskeytyi Hetfieldin mentyä päihdevieroitukseen. Siellä Hetfield vietti puoli vuotta, eikä hän pitänyt minkäänlaista yhteyttä yhtyeeseen. Uusi albumi valmistui vasta vuonna 2003 monien vastoinkäymisten ja yhteisten terapiajaksojen johdosta, jotka saatiin taltioiduksi Metallicasta kertovaan dokumentaariseen ' -elokuvaan. Vaikka albumin tekeminen oli vaikeaa, ensimmäistä kertaa Metallican historiassa esimerkiksi kappaleiden sanoituksiin osallistuivat aktiivisesti muutkin jäsenet kuin James Hetfield. Kappaleiden kirjoittamista ja albumin äänityksiä hidastivat myös päihdevieroituksesta palanneen ja päihdeterapian aloittaneen Hetfieldin asettamat ehdottomat aikarajat työnteolle. James Hetfield oli terapeuttien kehotuksesta Metallicassa käytännössä päivätöissä kahdestatoista neljään, jonka jälkeen Lars Ulrich ja Kirk Hammett jäivät tuottaja Bob Rockin kanssa studiolle keskenään työstämään materiaalia. Muun muassa Ulrichia tämä järjestely ei miellyttänyt, mutta Hetfield ei pyynnöistä huolimatta joustanut ajankäytöstään. Nihkeästä prosessista huolimatta albumi valmistui huhtikuussa 2003.
St. Anger -albumilla soitti bassoa tuottaja Bob Rock. Albumin valmistumisen aikana yhtye järjesti koesoittoja, joihin osallistuivat muun muassa Jeordie White (Marilyn Manson), Scott Reeder (Kyuss), Eric Avery (ex-Jane's Addiction), Pepper Keenan (Corrosion of Conformity), Les Claypool (Primus) ja Danny Lohner (Nine Inch Nailsin entinen live-basisti). Lopullinen valinta osui kuitenkin aiemmin Suicidal Tendenciesissä ja Ozzy Osbournen yhtyeessä soittaneeseen basisti Robert Trujilloon, joka liittyi pian yhtyeeseen. Trujillon ensimmäinen julkinen esiintyminen tapahtui 6. toukokuuta 2003 MTV Icons -tapahtumassa New Yorkissa. "St. Anger" -albumin mukaan liitettiin DVD, jossa kaikki albumin kappaleet soitettiin yhtyeen harjoitustilassa livenä Trujillon kanssa.
"St. Anger" merkitsi Metallican paluuta taas raskaampaan soundiin hieman kevyempien albumien jälkeen. Yhtye soitti nyt matalimmalle viritetyillä kitaroilla ja bassolla kuin koskaan ennen, lähes kaikki kappaleet on soitettu Drop C -virityksellä. Edellä mainittu dokumenttielokuva, ', jonka maailman ensi-ilta elokuvateatterissa oli 21. toukokuuta 2004, kertoo St. Angerin nauhoitussessioista, ja siitä, miten yhtye pääsi vaikeuksistaan muun muassa terapeutti Phil Towlen avulla. "St. Angeriltä" hitiksi nousi nimiraita "St. Anger", jonka korkein sijoitus Billboardin Mainstream Rock Tracks -listalla oli 2. Toinen samalla listalla hyvin menestynyt kappale oli "Frantic", joka nousi sijalle 21.
Vuonna 2004 yhtye julkaisi "Some Kind of Monster" -EP:n, joka tuki samannimistä elokuvaa. EP sisälsi livekappaleita vuoden 2003 Pariisin konsertista sekä kaksi versiota uudesta "Some Kind of Monster" -kappaleesta.
Vuonna 2004 Metallica soitti ensimmäisen basistinvaihdoksen jälkeisen Suomen konserttinsa 28. toukokuuta 2004 loppuunmyydyllä Helsingin Olympiastadionilla. Yli puoli vuotta aiemmin, 15. joulukuuta 2003 myyntiin tulleet noin 41 000 lippua myytiin loppuun neljässä tunnissa. Myöhemmin myyntiin tulleet liput menivät myös kaupaksi, minkä vuoksi yleisömäärä nousi lähes 50 000 katsojaan. Yhtye soitti ylimääräisenä encore-kappaleena vuonna 1983 ilmestyneen Kill 'Em All -albumin kappaleen "Jump In The Fire", joka soi tuolloin ensimmäisen kerran live-versiona Euroopassa koko yhtyeen historian aikana. Myös Ruotsissa menekki oli kova, sillä kaksi päivää Helsingin konsertin jälkeen Göteborgin Ullevi-stadionilla katsojia oli 55 802.
Slipknotin rumpali Joey Jordison ja Slayerin rumpali Dave Lombardo tuurasivat Metallica-rumpali Lars Ulrichia yhden konsertin ajan Englannin "Download"-festivaaleilla 2004, koska Ulrich oli terveydellisistä syistä sivussa. Osa faneista pitää tätä konserttia laadukkaana ja energisenä pääosin johtuen soittotaidoltaan nopeammista ja teknisimmistä rumpaleista.
Joulukuussa 2006, Metallica julkaisi DVD:n, joka sisälsi kaikki yhtyeen musiikkivideot vuosilta 1989-2004.
Death Magnetic ja kaksi maailmankiertuetta (2006–2009).
Metallica ilmoitti 16. helmikuuta 2006 virallisilla WWW-sivuillaan, että yli viidentoista vuoden yhteistyö tuottaja Bob Rockin kanssa on päättynyt. Metallican kymmenennen virallisen kokopitkän studioalbumin tuottaa Rick Rubin. Rubin on aiemmin toiminut tuottajana musiikkityyliltään kirjavalle artistijoukolle: Beastie Boys, Red Hot Chili Peppers, Weezer, Audioslave, Slipknot, System of a Down, Danzig, Johnny Cash, LL Cool J, Jay-Z, Slayer ja Linkin Park.
Metallica kiersi vuonna 2006 ympäri maailmaa "Escape From The Studio '06"-kiertueella. Yhtye teki samankaltaisen kiertueen vuonna 1995. Vuonna 2006 Metallican ainoaksi Pohjois-Euroopan konsertiksi jäi esiintyminen Tallinnan laululavalla 13. kesäkuuta. Esiintyminen oli osa "Master of Puppetsin" 20-vuotisjuhlakiertuetta. Yhtye soitti muun muassa kaikki "Master of Puppets" -albumin kappaleet sekä muita hittejä yli 78 000 hengen edessä. Kiertueen konserteissa kuultiin myös instrumentaalikappale "Orion" ensimmäistä kertaa Cliff Burtonin kuoleman jälkeen.
Huhtikuussa 2007 ruotsalainen pariskunta joutui kiistelemään viranomaisten kanssa siitä voiko heidän tyttärensä nimi olla Metallica. Veroviraston mielestä Metallica ei sovellu etunimeksi. Ruotsin väestörekisterissä oli kuitenkin jo entuudestaan yksi Metallica-niminen nainen.
Viikolla 22 vuonna 2007 Metallica teki suomalaista listahistoriaa, kun yhtyeellä oli levy-yhtiön ottamien ylimääräisten painosten ja alennusmyyntien siivittämänä samanaikaisesti kymmenen albumia Suomen virallisella Top 40 -albumilistalla.
Metallica kävi myös soittamassa 2007 heinäkuussa Live Earth -konsertissa Lontoossa. Yhtye aloitti vuonna 2007 "Sick of the Studio '07" -kiertueen Portugalista 28. kesäkuuta 2007. Konsertissa kuultiin kahdeksantoista vuoden tauon jälkeen muun muassa kappale "...And Justice For All". "Sick of the Studio '07"-kiertueella Metallica esiintyi Suomessa 15. heinäkuuta 2007 Helsingin Olympiastadionilla. Suomen konsertin ensimmäiset 40 000 lippua myytiin loppuun noin 45 minuutissa. Metallican edellisellä Suomeen ulottuneella kiertueella vuonna 2004 Olympiastadion myytiin loppuun noin neljässä tunnissa.
Metallican tuoreimman studioalbumin nimi "Death Magnetic" julkaistiin virallisesti Mission Metallica -sivustolla 14. kesäkuuta 2008. Yhtye soitti tulevalta albumiltaan uuden, myöhemmin "Cyanide"-nimiseksi paljastuneen kappaleen Ozzfestissä Dallasissa 9. elokuuta 2008. Albumin ensimmäinen Internet-singlejulkaisu oli "The Day That Never Comes" 21. elokuuta 2008, jonka musiikkivideo julkaistiin myöhemmin. Neljä päivää myöhemmin Metallican nettisivuilla oli kuultavissa uusi "My Apocalypse" -kappale. Viimein "Death Magnetic" julkaistiin 12. syyskuuta 2008.
Yhtye teki albumilla paluun 1980-luvun thrash metal -tyyliinsä, pitkiin kappaleisiin, kitarasooloihin ja kunnianhimoon. Yhtye on kertonut paluun olevan osittain tuottaja Rick Rubinin ansiota.
"Death Magnetic" -albumi sijoittui ykköseksi monien eri maiden albumilistoilla, kuten Australiassa, Kanadassa, Meksikossa ja Euroopan albumilistalla. Albumi sijoittui myös Yhdysvaltojen Billboard 200 -listan ykköseksi. Viikko albumin julkaisun jälkeen albumi pysyi Billboard 200 -listan ja Euroopan listan ykkösenä. Tähän mennessä albumi on käväissyt ykköspaikalla 32 eri maassa. Suomessa "Death Magnetic" on myynyt jo tuplaplatinaa.
Useiden yhtyeen fanien mielestä "Death Magnetic"in albumin ääni on liian kompressoitu CD:llä, jolloin soiton dynamiikka on kärsinyt. Albumin kappaleet kuulostavat huomattavasti paremmalta -pelissä. Levyn masteroineen Ted Jensenin mukaan levy on niin sanotun volyymisodan () uhri.
Vuoden 2009 toukokuussa Activision julkaisi n. Pelissä on lisäksi Metallican jäseniin vaikuttaneiden yhtyeiden kappaleita.
"Death Magnetic" -albumia seurasi vuonna 2009 alkanut maailmankiertue, jonka aikana Metallica vieraili myös Suomessa 14. ja 15. kesäkuuta. Yhtyeen molemmat esiintymiset Helsingin Hartwall Areenalla myytiin loppuun noin 40 minuutissa. Metallica esiintyi vuonna 2009 myös kolmannen kerran Suomessa, Sonisphere Festivaaleilla Porin Kirjurinluodolla.
Lou Reed ja tulevat hankkeet (2011-).
Keväällä 2011 Metallica äänitti San Franciscon liepeillä kokonaisen albumin Lou Reedin kanssa. Biisit Lou Reed oli tehnyt Lulu-nimiseen teatterimusikaaliin joka pyörii Saksassa.
Metallica ilmoitti 22. elokuuta 2011 tulevan albumin "Lulun" julkaisuajankohdaksi 1. marraskuuta Pohjois-Amerikassa ja muualla maailmassa 31. lokakuuta. Levyllä on kymmenen kappaletta.
Vuonna 2012 yhtye kiertää maailmaa esittämässä Black albuminsa kokonaisuudessaan, pysähtyen myös Suomeen 4. kesäkuuta. Kappaleet The Struggle Within, My Friend of Misery ja Don't Tread On Me esitettiin näin ollen ensimmäistä kertaa livenä. Suunnitteilla on myös uusi albumi, joka yhtyeen jäsenten mukaan tulee muistuttamaan Black albumia, mutta raskaampana versiona. Levyn tuottajana toimii edelleen Rick Rubin edeltävän albumin Death Magneticin tapaan.
Tyyli ja lyyriset aiheet.
Metallica on saanut vaikutteita varhaisen heavy metalin edustajilta, kuten Scorpionsilta, Van Halenilta, Black Sabbathilta, Deep Purplelta ja Led Zeppeliniltä. Myös Mercyful Fate, Motörhead, Diamond Head, Iron Maiden ja thrash metallin edelläkävijänä tunnettu Venom ovat vaikuttaneet Metallican tyyliin. Varhaiset Metallican julkaisut sisälsivät nopeita tempoja ja jopa yhdeksän minuuttia kestäviä instrumentaaleja. Kappaleet kertoivat muun muassa uskonnosta, kuolemasta, sodasta, raivosta ja huumeista.
Vuonna 1991 uuden tuottajan, Bob Rockin myötä Metallica yksinkertaisti ja selkeytti musiikkiansa. Yhtye vähensi aggressiivisten ja nopeatempoisten kappaleiden määrää laajentaakseen musiikillista valikoimaansa. Muutos tähän suuntaan osoittautui kaupallisesti menestyksekkääksi, kun Black Album nousi Billboard 200-listan ensimmäiselle sijalle. Metallica vaihtoi lyyristä lähestymistapaansa ja kirjoitti kappaleita, jotka käsittelivät vihaa, menetystä ja kostoa. Jotkut fanit ja kriitikot eivät olleet tyytyväisiä tähän muutokseen. Yhtyeen jäsenet muuttivat 90-luvulla radikaalisti myös imagoaan leikkauttamalla hiuksensa, mikä niin ikään aiheutti myös negatiivisia mielipiteitä. Albumeilla "Load" ja "ReLoad" raskaimmat metallimusiikilliset piirteet on hylätty lähes kokonaan ja kappaleissa kuuleekin vaikutteita maanläheisestä blues rockista, vaihtoehtorockista sekä jopa countrymusiikista, ja kitarat olivat viritetyt D#-vireeseen.
"St. Angerin" myötä Metallica teki suurimman musiikillisen muutoksensa koskaan. Yhtye haki albumille rähjäistä ja raakaa äänimaailmaa. Albumin kitarat ja basso on viritetty drop-C-vireeseen, eikä albumilla ole yhtään kitarasooloja. Fanit sekä arvostelijat ovat kritisoineet albumia Larsin virvelisoundin vuoksi, ja levyn lyriikat käsittelevät muun muassa paholaista, huumeidenvastaisuutta, klaustrofobiaa ja uskontojen tekopyhyyttä.
Metallica käyttää kymmenennellä albumillaan, "Death Magneticilla", useimmissa kappaleissa jälleen E-vireessä olevia soittimia (Joissain Drop-D) ja kappaleet sisältävät useita kitarasooloja.


Sari Baldauf.
Sari Maritta Baldauf (o.s. Niiranen, s. 10. elokuuta 1955 Kotka) on Nokia Oyj:n entinen varatoimitusjohtaja.
Baldauf on valmistunut kauppatieteiden maisteriksi Helsingin kauppakorkeakoulusta vuonna 1979. Hän toimi Nokian palveluksessa vuodesta 1983 vuoden 2004 joulukuuhun. Johtokunnan jäseneksi hän tuli vuonna 1994.
Amerikkalainen talouslehti Fortune valitsi Baldaufin Euroopan tärkeimmäksi naisjohtajaksi vuonna 1998. Sama lehti on parhaimmillaan arvostanut hänet maailman naisjohtajien joukossa sijalle 14. Wall Street Journal antoi Baldaufille Euroopan menestyksekkäimmän naisjohtajan tittelin vuonna 2002. Talouselämä-lehti on valinnut Baldaufin Suomen vaikutusvaltaisimmaksi naisjohtajaksi vuosina 2004 ja 2011. Baldauf sijoittui kuudenneksi Suomen Thinkers 20 -listalla "Nordic Business Report" -lehden valitessa Suomen suurimpia bisnesajattelijoita elokuussa 2012.
Baldauf erosi tammikuussa 2006 Nokian palveluksesta henkilökohtaisista syistä. Vuonna 2011 hänet valittiin Fortumin hallituksen puheenjohtajaksi kevään yhtiökokouksessa.


Ella Eronen.
Ella Siviä Eronen (29. tammikuuta, 1900, Helsinki – 9. lokakuuta 1987, Helsinki) oli suomalainen näyttelijä ja lausuntataiteilija. Hänen vanhempansa olivat August Werner Eronen ja Amanda Mathilda Ahlgren. Eronen oli naimisissa kolmesti: Per Andersson 1919–1924, kuvanveistäjä Carl Wilhelms (aiemmin Svensson) 1928–1935 ja muotokuvamaalari Eino Tarkkonen 1937–1961. Hänellä oli liitoista kaksi lasta: Leila (s. 1928) ja Kimmo (s. 1938).
Näyttämöllä Eronen debytoi kuusivuotiaana Svenska Teaternissa esittäen kiharatukkaista poikaa August Strindbergin näytelmässä "Kronbruden". Saman teatterin tanssiryhmään hän liittyi teini-iässä ja solmi ensimmäisen avioliittonsa teatterissa tapaamansa ruotsalaisen Per Anderssonin kanssa, joka kuoli Erosen ollessa 24-vuotias.
Seuraavina vuosina Eronen opiskeli tanssia (mikä kuitenkin keskeytyi polvivammaan), laulua, lausuntaa ja äänenmuodostusta. Hän avioitui kuvanveistäjä Carl Wilhelmsin kanssa. Koiton Näyttämöllä vietettyjen vuosien jälkeen Eronen lähti opiskelemaan Ruotsiin ja sieltä saamiensa suositusten perusteella hänet kiinnitettiin Åbo Svenska Teaterniin. Läpimurroksi muodostui päärooli Jarl Hemmerin näytelmässä "Anna Ringars". Åbo Svenska Teaternin lisäksi Eronen vieraili Svenska Teaternissa Helsingissä sekä Kansanteatterissa.
Talvisodan kynnyksellä Eronen siirtyi Suomen Kansallisteatteriin. Kansallisteatterissa hän työskenteli vuodet 1939–1950 ja 1955–1965. Sodan aikana Eronen siirtyi lapsineen Ruotsiin, jossa Tukholman stadionilla 12. helmikuuta 1940 lausuttu "Vårt land (Maamme)" kohotti Erosen suurten sinivalkoisten äänien joukkoon.
Myöhemmin Eronen jatkoi uraansa Kansallisteatterissa sekä piti lausuntailtoja Suomen lisäksi Ruotsissa ja Norjassa. Vuonna 1951 hän joutui kriisiin Kansallisteatterin kanssa mutta palasi sinne neljä vuotta myöhemmin. Hänet palkittiin Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1952. Vuonna 1965 hän jäi eläkkeelle, mutta työ näyttelijänä ja lausujana jatkui vierailujen muodossa. Hänen viimeiseksi näytelmäkseen jäi Svenska Teaternissa vuosina 1984–1985 esitetty "Solen och jag", jossa hän esiintyi näyttelijä Sarah Bernhardtin roolissa. Ella Eronen on myös palkittu professorin arvonimellä.


Robert Louis Stevenson.
Robert Louis Stevenson (13. marraskuuta 1850 Edinburgh, Skotlanti – 3. joulukuuta 1894 Vailima, Samoa), alun perin Robert Lewis Balfour Stevenson, oli skotlantilainen romaanikirjailija, runoilija ja matkakirjailija, jonka tunnetuimmat teokset ovat seikkailuromaani "Aarresaari" sekä kauhuromaani "Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde".
Elämä.
Robert Louis Stevensonin isä oli menestyvä insinööri Thomas Stevenson ja äiti oli skotlantilaisen papin tytär Margaret Isabella Balfour. Molemmat vanhemmat olivat hyvin uskonnollisia kalvinisteja. Robert luopui vanhempiensa uskonnosta yliopistovuosinaan, mutta lapsena saatu opetus vaikutti häneen vielä aikuisenakin.
Vaikka Stevenson sairasti lapsena tuberkuloosia, hän eli silti täyttä elämää. Vuonna 1867 hän aloitti tekniikan opinnot Edinburghin yliopistossa ja suunnitteli kehuttuja majakkojen malleja. 18-vuotiaana Stevenson jätti Balfour-nimen pois ja muutti toisen etunimensä Lewisistä Louisiksi, tosin alkuperäinen ääntämys säilyi. Stevenson vaihtoi opiskelualaa huonon terveyden vuoksi ja ryhtyi lukemaan lakia mutta ei koskaan toiminut lakimiehenä. Sen sijaan hän alkoi kirjoittaa tarinoita lehtiin.
Terveyttä hoitaakseen Stevenson matkusteli Manner-Euroopassa ja Skotlannin ylängöillä. Ranskassa hän tapasi Fanny Vandegrift Osbournen, naimisissa olevan naisen ja kahden lapsen äidin, johon hän rakastui, vaikka tämä oli kymmenen vuotta häntä vanhempi. Vuonna 1879 Stevenson lähti merimatkalle Atlantin yli ja saapui New Yorkiin sairaana ja lähes rahattomana. Silti hän matkusti vielä junalla Kaliforniaan, jossa tapasi rakastettunsa. Nainen otti avioeron miehestään, ja hän ja Stevenson menivät naimisiin San Franciscossa 19. toukokuuta 1880.
Perhe matkusteli ja saapui Britanniaan elokuussa 1880. Seuraavana vuonna Stevenson julkaisi kuuluisan teoksensa "Treasure Island" (suom. "Aarresaari"), joka ilmestyi ensiksi jatkokertomuksena "Young Folks" -lehdessä. Se ja useat muut 1880-luvulla julkaistut romaanit – mukaan lukien kuuluisa ja menestynyt teos "The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde" (1886) (suom. "Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde") – tuottivat Stevensonille paljon mainetta. Niissä oli runsaasti seikkailua, rakkautta ja kauhua, ja lisäksi ne olivat psykologisesti syvällisiä, jopa siinä määrin, että niiden suosio on jatkunut pitkään Stevensonin kuoleman jälkeenkin.
1880-luvun loppupuolella Stevenson asui perheineen Tyynenmeren Samoalla plantaasilla. Heillä oli lähes 20 palvelijaa, ja Stevensonia pidettiin johtajana, jolla oli oma kutsumanimi "tusitala", ’tarinankertoja’. Stevensonin terveys koheni Samoan ilmastossa, ja hän jatkoi kirjoittamista.
Stevenson teki useita matkoja Havaijin kuningaskuntaan, ja hänestä tuli kuningas David Kalakauan hyvä ystävä. Kalakauan kanssa Stevenson vietti paljon aikaa. Stevensonista tuli myös skottilaista sukua olevan kuninkaan sisarentyttären prinsessa Victoria Kaiulanin hyvä ystävä. Stevensonin ja prinsessa Kaiulanin traagisten kuolemien jälkeen historioitsijat ovat pohtineet heidän suhteensa todellista luonnetta, sitä, oliko heillä romanttisia tunteita toisiaan kohtaan. Ikäeron vuoksi tarinoita on usein epäilty.
Vuonna 1888 Stevenson matkusti Molokain saarelle vain joitakin viikkoja ennen lähetyssaarnaaja isä Damienin kuolemaa. Hän vietti kaksitoista päivää lähetyssaarnaajan asunnossa Bishop Homessa Kalawaossa. Stevenson opetti paikallisia tyttöjä pelaamaan krokettia. Kun kongregationalistiset ja presbyteeriset papit alkoivat panetella isä Damienia tämän katolilsuuden vuoksi, Stevenson kirjoitti lähetyssaarnaajan elämän ja työn puolustamiseksi yhden kuuluisimmista esseistään.
Stevenson kuoli aivoverenvuotoon vuonna 1894 kotonaan Vailimassa Samoalla 44-vuotiaana, kesken aktiivista luomiskauttaan. Hänet haudattiin oman toivomuksensa mukaan Samoalle, jonne hänen vaimonsakin tuhkat kuljetettiin tämän kuoltua vuonna 1914.
Teoksista.
Stevensonin julkaisemattoman teoksen "The Hair Trunk" käsikirjoitus löytyi 1990 kalifornialaisen kirjaston arkistosta, ja löytäjä ranskalainen Michel Le Bris kirjoitti romaanin valmiiksi. Teos ilmestyy ranskaksi vuonna 2011 nimellä "La Malle en cuir ou la sosiété idéale" (Gallimard). Teos käsittelee Stevensonin boheemista elämää ja kirjailijoiden ihanneyhteiskuntaa.


Belize.
Belize on valtio Keski-Amerikassa Jukatanin niemimaalla. Se eroaa monista muista alueen maista siten, että se oli Britannian siirtomaa (Brittiläinen Honduras) ja on edelleen virallisesti englanninkielinen, Kansainyhteisön jäsen ja tunnustaa Englannin monarkin hallitsijakseen. Siellä on koralliriuttoja ja reheviä sademetsiä. Mayojen jälkeen aluetta hallitsivat espanjalaiset ja britit, kunnes se itsenäistyi 1981. Talous pohjautuu maatalouteen ja turismiin, joten hurrikaanit aiheuttavat alueelle osuessaan suurta tuhoa.
Maantiede.
Belize sijaitsee Keski-Amerikassa Jukatanin niemimaan kaakkoisosassa. Belizen pohjoispuolella on Meksiko, lännessä ja etelässä Guatemala ja idässä Karibianmeri. Sen pinta-ala on 22 966 km2
Belizen pohjoisosa on suurimmaksi osaksi rannikkotasankoa ja tiheää sademetsää. Etelässä ovat matalat Mayavuoret, joilla sijaitsee maan korkein kohta Victoria Peak (1160 m). Karibianmeren rannikolla on koralliriuttoja ja pieniä saaria, joista suurin on Ambergris Caye. Belizeen kuuluu läntisen pallonpuoliskon pisin valliriutta ja koko maailman toiseksi pisin heti Ison valliriutan jälkeen. UNESCOn maailmanperintöluetteloon onkin lisätty Belizen rantariuttojen suojelualue.
Ilmasto on trooppinen ja sadekausi kestää toukokuulta marraskuulle. Maa kärsii säännöllisesti hurrikaanien ja trooppisten myrskyjen aiheuttamista rankkasateista ja tulvista. Vuosina 1930–2010 Belizeen osui 16 hurrikaania (eli keskimäärin joka viides vuosi), lisäksi samalla jaksolla maata kohtasi 17 trooppista myrskyä. Hurrikaani Hattie surmasi 275 henkeä vuonna 1961, ja Hurrikaani Fifi iski Belizeen 1974.
Metsät peittävät yli puolet Belizen pinta-alasta. Alavilla alueilla on mahonkia ja monia orkidealajeja kasvavaa trooppista sademetsää. Ylempänä pääasialliset puulajit ovat havupuita. Luonnonsuojelu on tärkeä asia, ja 18 kansallispuistoon sisältyy maailman ainoa jaguaariensuojelualue.
Belizessä kasvaa yli 4 000 luonnonvaraista putkilokasvilajia, joiden joukossa on ainakin 700 puulajia, 250 kämmekkälajia ja useita perinteisiä lääke- ja rohdoskasveja. Systemaattinen kasvilajikartoitus on vasta aloitettu.
Belizen viidestä kissaeläimestä jaguaari oli mayoille kaikken tärkein eläin. Muut kissaeläimet ovat puuma, oselotti, pitkähäntäkissa ja jaguarundi. Belizessä elää myös mölyapinoita, tapiireita ja lamantiineja. Kolme uhanalaista kilpikonnalajia pesii Belizessä. Maassa on havaittu 530 lintulajia, joiden joukossa on 200 muuttolintua.
Varhaishistoria.
Mayojen korkeakulttuuri kehittyi Jukatanin niemimaan alavilla alueilla ja sen eteläpuolisilla ylängöillä. Alue kuuluu nykyisin Belizen lisäksi Meksikoon, Guatemalaan ja Hondurasiin. Jo ennen vuotta 2500 eaa. metsästäjä-keräilijäryhmät asettuivat pieniin kyliin. Metsästyksen ja keräilyn ohella he alkoivat viljellä maissia, papuja, kesäkurpitsaa ja chiliä, jotka ovat edelleen tärkeä osa alueen asukkaiden ruokavaliota. Suunnilleen vuosien 2500 eaa ja 250 jaa. aikana kehittyivät mayojen sivilisaation tärkeimmät piirteet. Se kukoisti klassisella kaudella noin vuosina 250–1200. Maanviljelyssä kehitettiin työläs terasseihin perustuva kastelujärjestelmä ja kaskiviljelyn tekniikoita.
Belizen alueelta on löydetty varhaisten maya-kaupunkien raunioita. Viisi kilometriä Orange Walkista länteen on 2500 eaa. rakennettu Cuello, mistä on löytynyt alueen vanhimmat astiat. Puolijalokivet osoittavat, että kauppaa käytiin laajalla alueella jo 1500 eaa. Cerrosin rauniokaupunki on noin vuosilta 300 eaa.–100 jaa., ja siellä näkyy jälkiä mayojen varhaisesta arkkitehtuurista ja taidokkaista kaiverruksista ja kivirakenteista. Altún Hasta, noin 30 km Belize Citystä, on löytynyt auringonjumala Kinich Ahaun jadenaamio.
Klassisen kauden lopulla Belizen alueella eli noin 400 000 asukasta. Yhteiskunta kuitenkin taantui voimakkaasti 900-luvlla, ja vaikka kaupungeissa asuttiin edelleen, ne menettivät merkityksensä seremoniallisina keskuksina. Kulttuurin romahduksen syitä ei tunneta.
Siirtomaa-aika.
1600-luvulla nykyisestä Belizestä tuli Espanjan Keski-Amerikan ja Karibian siirtokuntien osa. Tarinan mukaan eurooppalainen asutus Belizessä alkoi 1638 haaksirikkoutuneiden englantilaisten merimiesten perustamasta siirtokunnasta. Seuraavan kahdensadan vuoden aikana englantilaiset perustivat alueelle lisää siirtokuntia, joiden pääasiallisena vientituotteena oli puutavara. Muihin elinkeinoihin kuului merirosvous.
Vuosina 1763 ja 1783 Espanja solmi sopimuksen, joiden mukaan britit saivat oikeuden puunhakkuuseen, mutta alue kuului edelleen Espanjan alaisuuteen. Vuonna 1798 Espanja yritti poistaa britit Belizestä voimatoimin. Yucatánin kastisodan (1847–1853) aikana maahan pakeni tuhansia espanjankielisiä siirtolaisia. Alueesta tuli virallisesti Britannian siirtomaa vuonna 1862 nimellä Brittiläinen Honduras. Meksiko luopui virallisesti vaatimuksestaan alueeseen 1893.
Itsenäisyys.
Brittiläinen Honduras sai itsehallinnon vuonna 1964, ja sen nimi muutettiin Belizeksi 1973. Pelko aluetta itselleen vaatineen Guatemalan hyökkäyksestä viivytti itsenäisyyttä vuoteen 1981. Brittijoukkoja lähetettiin vuonna 1975 puolustamaan rajaa. Guatemala tunnusti Belizen vasta vuonna 1991. Maat neuvottelivat rajasopimuksen syyskuussa 2002, mutta Guatemala hylkäsi sen.
Maan suurin kaupunki kärsi suuresti hurrikaanista vuonna 1931 ja hurrikaani Hattiesta vuonna 1961, hurrikaani Keithistä lokakuussa 2000 ja Iriksestä lokakuussa 2001. Hattien tuhojen jälkeen uutta pääkaupunkia Belmopania alettiin rakentaa sisämaahan ja hallinto siirtyi sinne vuonna 1970.
Ensimmäisenä pääministerinä oli itsenäistymisen jälkeen George Price. Hänen johtamansa Yhdistynyt kansanpuolue (People's United Party, PUP) oli johtanut maata kolmisenkymmentä vuotta, kunnes Yhdistyneen demokraattisen puolueen (United Democratic Party, UDP) Manuel Esquivelista tuli pääministeri 1984. PUP palasi kuitenkin valtaan 1989 vaaleissa edelleen Pricen johdolla, UDP oli vallassa 1993–1998 ja PUP 1998. Vuonna 2008 UDP:n Dean Barrow’sta tuli pääministeri murskavoiton jälkeen.
Huhtikuussa 2005 maassa mellakoitiin hallitusta vastaan. Maan öljyvarojen hyödyntäminen aloitettiin huhtikuussa 2006.
Vuonna 2011 Yhdysvallat lisäsi Belizen mustalle listalle huumekaupan takia.
Politiikka.
Belize on perustuslaillinen monarkia, jonka muodollisena valtionpäämiehenä on Englannin monarkki Elisabet II. Kuningatarta edustaa kenraalikuvernööri. Käytännön hallitusvalta on pääministerin johtamalla hallituksella.
Vuoden 1981 perustuslaki määrittelee brittiläismallisen parlamentaarisen järjestelmän, jossa pääministeri ja hallitus ovat vastuussa parlamentille. Kaksikamarisen parlamentin vaaleilla valittuun edustajainhuoneeseen kuuluu 29 jäsentä, jotka valitaan viisivuotiskaudelle. Kenraalikuvernööri nimittää senaatin 12 jäsentä, kuusi pääministerin suosittelemaa ja kolme oppositiojohtajan valitsemaa. Belizen kirkkojen neuvosto ja evankelisten kirkkojen neuvosto, teollisuus- ja kauppakamari ja yritysvirasto, sekä ammattiliittojen kongressi ja yhteiskunnallinen ohjaava komitea suosittelevat kuvernöörille kukin yhden senaattorin valintaa. Senaatin puhemiehen nimittää valtapuolue.
Vuosien 1998 ja 2003 vaalit on voittanut pääministeri Said Musan johtama sosiaalidemokraattinen Yhdistynyt kansanpuolue (People's United Party, PUP). Dean Barrow’n johtama konservatiivinen Yhdistynyt demokraattinen puolue (United Democratic Party, UDP) voitti vuoden 2008 vaalit.
Hallinnollinen jako.
Belize on jaettu kuuteen alueeseen ("district").
Talous.
Belizen rahayksikkö on belizen dollari. Ostovoimakorjattu bruttokansantuote henkeä kohti vuonna 2010 oli 8 400 Yhdysvaltain dollaria. Työttömyys vuonna 2009 oli 13,1%, mutta samaan aikaan oli pulaa koulutetusta työvoimasta.
Belizen talous on keskittynyt paljolti maatalouteen ja turismiin. Tärkein vientituote on sokeri, mutta myös banaanin ja sitrushedelmien tuotanto on laajaa. Omaan kulutukseen maa kasvattaa lähinnä maissia, riisiä, salkopapua ja bataattia. Perinteinen viljelytapa on vuoroviljely, kerrallaan viljelyssä on 10–15% viljelykelpoisesta maasta. Laiduntaminen vuorottelee peltoviljelyn kanssa. 1900-luvulle asti Belizen talous riippui lähes pelkästään puutavarasta, jonka alkaessa ehtyä sokeriruo’osta tuli päävientituote.
Hurrikaanit ovat hidastaneet talouskehitystä vuosina 2001 ja 2007, kun sekä maatalouden sadot että turismin vaatimat infrastruktuuri ovat vahingoittuneet. Vaikka maalla ei ole virallista suhdetta Kansainvälinen valuuttarahastoon, se on kehittänyt oman tervehdyttämisohjelmansa, johon kuuluu valtion palkkioiden jäädyttäminen, budjetin menojen vähentämistä ja palveluiden yksityistämistä. Cotonoun sopimuksen rauettua 2007 sen tilalle on solmittu Maailman kauppajärjestön hyväksymiä vapaakauppasopimuksia.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat hedelmällinen viljelymaa, puutavara, kala ja vesivoima. Merkittävimmät vientituotteet ovat sokeriruoko, sitrushedelmät, banaanit, kalatuotteet, tekstiilit ja puutavara. Tärkeimmät kauppakumppanit ovat viennin osalta Yhdysvallat, Britannia, Costa Rica ja tuonnin osalta Yhdysvallat, Meksiko ja Kuuba.
Väestö.
Vuonna 2010 Belizessä oli 314 522 asukasta. Etnisesti suurin osa väestöstä on sekoittunutta. Noin puolet on eurooppalaisten ja mayojen jälkeläisiä eli mestitsejä, 10 % on mayoja, 25 % on kreoleja eli afrikkalaisia tai afrikkalaisten ja eurooppalaisten jälkeläisiä ja 6 % garifunoja eli intiaanien ja afrikkalaisten jälkeläisiä. Muihin ryhmiin (arabeja, kiinalaisia, intialaisia sekä eurooppalaisperäisiä) kuuluu 9,7 % väestöstä.
Maaseudulla sosiaaliluokat seuraavat etnisten ryhmien rajoja, mutta kaupungeissa yhteiskuntaluokka määräytyy ensisijaisesti ihonvärin mukaan: vaaleat kreolit, mestitsit, intialaiset ja muut aasialaiset ovat ylempää luokkaa kuin tummat kreolit tai garifunot. Ylimmät yhteiskuntaluokat hallitsevat liike-elämää ja molempia suuria poliittisia puolueita, alemmissa luokissa työttömyys on yleistä.
Maan virallinen ja yleisesti käytetty kieli on englanti, mutta se on vain alle neljän prosentin äidinkieli. Sen sijaan espanjaa puhuu noin puolet asukkaista äidinkielenään ja 20% toisena kielenä. Osa puhuu myös mayakieliä, englannin kreolia, saksaa ja garifunaa (arawakin sukuinen intiaanikieli).
Uskonnollisesti puolet on katolisia ja loput pääosin anglikaaneja ja muiden protestanttisten kirkkokuntien jäseniä. Noin 4 % kuuluu saksankielisten mennoniittien yhteisöön.
Kulttuuri.
Kansallisen kirjallisuuden perusta on kansantarinoissa ja muussa suullisessa perinteessä, mutta vain vähän siitä on kirjoitettu muistiin. Maalaus ja kuvanveisto ovat perinteisiä kuvataiteen lajeja. Varsinkin puun kaivertaminen ja veistäminen on suosittua.
Garifunien kehittämä rockmusiikin laji on nimeltään punta rock, ja se on levinnyt muuallekin Keski-Amerikkaan. Belizen tunnetuin muusikko on Andy Palacio, jonka sanotaan ”nostaneen Belizen musiikin maailmankartalle”. Palacio edustaa garifunien musiikkiperinnettä, ja hänet palkittiin maailmanmusiikin Womex-messuilla 2007.
Belizessä ei ilmesty päivälehtiä, mutta jotkut puolueet julkaisevat viikkolehtiä. Yleisradio yksityistettiin vuonna 1998, ja nykyisin maassa toimii joukko kaupallisia radioita. Myös yksityisiä televisioasemia toimii sekä maanpäällisessä antenniverkossa että kaupungissa kaapeliverkoissa.
Urheilu.
Belize on osallistunut kesäolympialalaisiin vuodesta 1968 lähtien 1–11 urheilijan joukkueella. Useimmiten joukkueessa on ollut yleisurheilijoita ja ampujia. Maa ei ole saanut mitaleita.
Belizen jalkapallomaajoukkue oli syyskuussa 2011 FIFAn rankingissa sijalla 134. CONCACAF Gold Cupin lopputurnaukseen se ei ole edennyt koskaan. Maassa on 42 joukkuetta ja niissä 3150 rekisteröityä pelaajaa.
Belizen koripallomaajoukkue voitti Caricomin mestaruuden 1998, mutta seuraavan kymmenen vuoden aikana sen taso romahti tyystin.
Baseballia muistuttava softball on suosittua Belizessä, ja sekä naisten että miesten joukkueet ovat menestyneet kansainvälisissä turnauksissa.


Kesäolympialaiset 1906.
Vuoden 1906 kesäolympialaiset, usein välikisoiksi kutsutut, järjestettiin Ateenassa Kreikassa. Kisojen avajaisia vietettiin 22. huhtikuuta ja päättäjäisiä 2. toukokuuta.
Kisat pidettiin virallisina nykyaikaisina olympialaisina, mutta Kansainvälinen olympiakomitea riisui ne myöhemmin asemastaan. Ateenan välikisat oli tarkoitus järjestää joka neljäs vuosi, mutta vuoden 1906 välikisat jäivät ainoiksi. Välikisojen tuloksia ei lasketa Kansainvälisen olympiakomitean tuloksiin. Välikisoilla ei ole olympiadin virallista järjestysnumeroa; St. Louisin kisat olivat kolmannet ja Lontoon kisat neljännet. Välikisat olivat kuitenkin tärkeät olympialaisten kannalta, sillä kahdet edelliset olympialaiset oli möhlitty maailmannäyttelyn sekaan. Nämä kisat vietiin läpi tiukassa aikataulussa, kun taas aiemmat kisat oli venytetty aivan turhaan kuukausien pituisiksi.


Kesäolympialaiset 1908.
Lontoon kesäolympialaisten avajaiset v. 1908.
IV kesäolympialaiset järjestettiin Lontoossa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Kisojen avajaiset olivat 27. huhtikuuta ja päättäjäiset 31. elokuuta 1908. Kisat oli myönnetty Roomalle Italiaan, mutta Vesuvius-tulivuoren purkautuminen pakotti Italian sijoittamaan varansa ennemmin tuhojen korjaamiseen. Osallistuneita urheilijoita oli 2 008 ja osallistuneita maita 22. Australia ja Uusi-Seelanti osallistuivat yhteisellä Australasian joukkueella ja Suomi oli ensimmäistä kertaa mukana.
Kisat avasi virallisesti kuningas Edvard VII 50 000 katsojan edessä. Suurin osa kilpailuista käytiin tiiviisti heinäkuun aikana, mutta jo keväällä oli kilpailtu lacrossessa ja jeu de paumessa, ja taitoluistelukilpailut käytiin vasta lokakuussa.
Uudistuksia.
Kisoja varten Lontooseen rakennettiin varta vasten oma stadioni ja uimahalli. Maratonjuoksun mitta oli ensimmäistä kertaa nykyinen 42 kilometriä ja 195 metriä. Avajaisissa nähtiin ensimmäistä kertaa urheilijoiden lippuparaati. Uusina urheilumuotoina kisoissa nähtiin viestijuoksu, taitoluistelu, moottoriveneily, maahockey, racquets ja rugby.
Kohokohtia.
Italialaisen maratonaari Dorando Pietrin dramaattinen loppusuoran kamppailu jäi historiaan, kun ensimmäisenä stadionille tullutta mutta lopen uupunutta Pietriä täytyi kannatella jaloillaan, minkä vuoksi hänet jouduttiin hylkäämään.
Lajit ja mitalistit.
Kisoissa järjestettiin 110 kilpailua 22 urheilumuodossa.
Aiheesta muualla.
*


Kesäolympialaiset 1912.
V kesäolympialaiset järjestettiin Tukholmassa, Ruotsissa. Kisojen avajaiset olivat 5. toukokuuta ja päättäjäiset 22. heinäkuuta 1912. Kyseessä olivat ensimmäiset Pohjoismaissa pidetyt olympialaiset ja lisäksi toistaiseksi ainoat Ruotsin isännöimät kisat (mikäli ei huomioida muiden lajien osalta Australian Melbournessa pidettyjen vuoden 1956 kisojen ratsastuskilpailuja).
Kisoihin osallistui 2 407 urheilijaa 28 maasta, näistä 2 359 oli miehiä ja 48 naisia. Ensimmäistä kertaa olympialaisissa mukana oli urheilijoita myös Afrikasta ja Aasiasta. Kisat avasi virallisesti kuningas Kustaa V.
Aiheesta muualla.
*


Kesäolympialaiset 1920.
VII olympiakisat järjestettiin Belgian Antwerpenissä vuonna 1920.
Kisoihin osallistui 2 669 urheilijaa 19 maasta. Kyseessä olivat ensimmäiset kisat joissa vannottiin olympiavala, ensimmäisen kerran päästettiin ilmaan kyyhkysiä rauhan symbolisena eleenä ja ensimmäiset kisat joissa otettiin käyttöön olympialippu.
Aiheesta muualla.
*


Eagles of Death Metal.
Eagles of Death Metal on yhdysvaltalainen garage rock -yhtye. Yhtyeen johtaja on Jesse Everett Hughes, mutta sen kuuluisin jäsen on Kyuss- ja Queens of the Stone Age -yhtyeistä tunnettu Joshua Homme. Yhtyeen studioalbumit ovat syntyneet pääosin Hughesin ja Hommen kahdenkeskisenä yhteistyönä. Homme ei pääsääntöisesti kuulu yhtyeen livekokoonpanoon, jonka ainoa pysyvä jäsen on ollut Hughes.
Nimestään huolimatta Eagles of Death Metal ei ole death metal -yhtye. Nimi perustuu Joshin ja Jessen vitsiin siitä, miltä rockyhtye The Eagles kuulostaisi, jos se yrittäisi soittaa death metallia.
Yhtye perustettiin Kaliforniassa vuonna 1998 ja se oli mukana Josh Hommen sivuprojektin Desert Sessionsin levyllä "The Desert Sessions III/IV", joka julkaistiin samana vuonna. Yhtyeen ensimmäinen oma albumi, "Peace, Love, Death Metal", julkaistiin maaliskuussa 2004. Toinen levy "Death by Sexy" julkaistiin vuonna 2006, ja se toi yhtyeelle vielä suurempaa kaupallista mainetta. Yhtyeen kolmas albumi "Heart On" julkaistiin 2008.
Yhtye vieraili ensimmäisen kerran Suomessa vuonna 2009 ja esiintyi 7. ja 8. heinäkuuta Tavastia-klubilla Helsingissä. Yhtye esiintyi myös Provinssirockissa vuonna 2012.


Kesäolympialaiset 1924.
Vuoden 1924 kesäolympialaiset järjestettiin Pariisissa, Ranskassa. Kisojen avajaiset olivat 4. toukokuuta ja päättäjäiset 27. heinäkuuta 1924.
Kisojen yhteydessä järjestettiin Chamonix'n kaupungissä ensimmäistä kertaa erityinen talviurheiluviikko. Aiemmin osassa talvilajeissa oli kilpailtu jo kesäolympialaisten yhteydessä. Esimerkiksi jääkiekko ja taitoluistelu olivat olleet olympialaisten ohjelmassa jo Antwerpenissä 1920. Tapahtuma oli valtava menestys ja ne julistettiin jälkikäteen ensimmäisiksi talviolympialaisiksi.
__notoc__
Aiheesta muualla.
*


Kyuss.
Kyuss (lausutaan kaius, engl. kigh-uss) on vuonna 1989 perustettu stoner rock -yhtye. Yhtye itse on kutsunut Metal Hammer -lehdessä musiikkiaan "desert rockiksi".
Yhtye hajosi lopullisesti vuonna 1997, minkä jälkeen kitaristi Josh Homme perusti Queens of the Stone Agen, johon myöhemmin basisti Nick Oliveri ja rumpali Alfredo Hernandez liittyivät. Laulaja Garcia on ollut useissa eri yhtyeissä Kyussin jälkeen, kuten Unidassa, Hermanossa ja Slo Burnissa.
Bändi jatkaa uudella nimellä Kyuss Lives!, jossa on mukana kolme alkuperäisjäsentä: Nick Oliveri, John Garcia, Brant Bjork. Josh Homme ei ole mukana kokoonpanossa, koska soittaa Queens of the Stone Age - ja Eagles of Death Metal -yhtyeissä.
Vaiheet.
Kyuss perustettiin vuonna 1989 Palm Desertissä, Kaliforniassa nimellä "Sons of Kyuss". Yhtye julkaisi nykyään harvinaisen omakustanne-EP:n "Sons of Kyuss", jolla mukana oli vielä basisti Chris Cockrell. Nimi "Sons of Kyuss" oli otettu roolipeli Dungeons And Dragonsista, mutta nimi lyhennettiin myöhemmin "Kyussiksi", koska yhtyeen kokoonpano muuttui hieman myöhemmin samana vuonna.
Ensimmäisessä Kyuss-kokoonpanossa soittivat John Garcia (laulu), Joshua Homme (kitara), Nick Oliveri (basso) sekä Brant Bjork (rummut). Tämä kokoonpano julkaisi debyyttialbumin "Wretch" vuonna 1991 Dali Recordsin kautta. Albumi ei kuitenkaan menestynyt. Myyntiluvut olivat huonoja, eivätkä keikat herättäneet huomiota. Yhtye kierteli ympäri Kaliforniaa esiintymässä, lähinnä juhlissa aavikolla. Näitä juhlia kutsuttiin "generaattorijuhliksi", koska niissä käytettiin bensiinikäyttöisiä generaattoreita, jotta saataisiin virtaa soittolaitteisiin. Homme keksi soittaa sähkökitaraa bassokitaran vahvistimella luodakseen raskaan kitarasoundin.
Chris Goss tuotti Kyussin seuraavan albumin "Blues For The Red Sun". Nirvana-rumpali Dave Grohl auttoi Kyussia saavuttamaan menestystä ja onnistui saamaan heidät Metallican lämmittelijäyhtyeeksi Australiaan vuonna 1993.
Oliveri jätti yhtyeen ja hänet korvasi Scott Reeder, kun yhtye sai levytyssopimuksen Elektra Recordille ja julkaisi albumin "(Welcome To) Sky Valley" vuonna 1994. Brant Bjork joutui jättämään yhtyeen henkilökohtaisista syistä, ja hänet korvasi Alfredo Hernandez. Vuonna 1995 Kyuss julkaisi albumin "...And the Circus Leaves Town". Myöhemmin samana vuonna yhtye oli käytännössä hajonnut. Lopullisesti Kyuss hajosi vuonna 1997, kun Homme ja Hernandez perustivat Queens of the Stone Agen, johon myös Oliveri liittyi hieman myöhemmin. Garcialla on sen sijaan ollut useita projekteja Kyussin jälkeen, kuten Unida, Slo Burn ja Hermano.
Kyussin viimeinen julkaisu oli split-EP, joka sisälsi kolme Kyussin kappaletta ja kolme Queens of the Stone Agen kappaletta. Vuonna 2000 julkaistiin vielä Kyuss-kokoelma "Muchas Gracias: The Best of Kyuss".
Vuonna 2004 eräs Kyuss-fani kysyi in foorumilla, aikoisiko Kyuss esiintyä uudelleen. Homme vastasi, ettei ainakaan lähiaikoina. Kuitenkin 20. joulukuuta 2005 Garcia vieraili Queens of the Stone Agen keikan encorena lavalla Los Angelesissa. Hän ja Homme esittivät yhdessä kolme Kyuss-kappaletta: "Thumb", "Hurricane" ja "Supa Scoopa and Mighty Scoop".


Wiley Post.
Wiley Hardeman Post (22. marraskuuta 1898 – 15. elokuuta 1935) saavutti kansainvälistä kuuluisuutta ensimmäisenä lentäjänä, joka lensi yksin maailman ympäri. Hän oli tunnettu myös pioneerityöstään korkealla lentämisessä. Post auttoi kehittämään yhden ensimmäisistä ilmailussa käytetyistä painepuvuista. Hänen vanerirakenteinen lentokoneensa, "Winnie Mae", sekä hänen painepukunsa ovat esillä Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruusmuseon Steven F. Udvar-Hazy Centerissä Washington-Dullesin kansainvälisellä lentoasemalla Chantillyssä, Virginiassa. 15. elokuuta 1935 Post ja yhdysvaltalainen humoristi Will Rogers saivat surmansa Postin koneen syöksyessä laguuniin Point Barrowssa, Alaskassa, laguunista tapahtuneen lentoonlähdön yhteydessä.
Varhainen lentoura.
Post syntyi Van Zandtin piirikunnassa Teksasissa, mutta hänen perheensä muutti Oklahomaan hänen ollessaan viisivuotias. Hänen lentouransa alkoi 26-vuotiaana "Burell Tobbs and His Texas Topnotch Fliers"in lentosirkuksen laskuvarjohyppääjänä, ja hän tuli hyvin tunnetuksi lentonäytöksissä esiintyjien piirissä. Vuonna 1926 hän menetti öljykenttäonnettomuudessa vasemman silmänsä, mutta hän käytti korvausrahojaan ensimmäisen lentokoneensa ostoon. Tuohon aikaan hän tapasi toisen oklahomalaisen, Will Rogersin, kun hän lennätti Rogersin rodeoon, ja heistä kahdesta tuli lopulta hyvät ystävät. Post oli varakkaiden oklahomalaisten öljymiesten Powell Briscoen ja F.C. Hallin henkilökohtainen lentäjä vuonna 1930 kun Hall osti yksimoottorisen ylätason Lockheed Vegan, mikä oli yksi kuuluisimmista 1930-luvun alun ennätystentekokoneista. Hall antoi koneelle nimeksi "Winnie Mae" tyttärensä mukaan, ja Post saavutti ensimmäisen kerran kansallista kuuluisuutta voittamalla tuolla koneella kansallisen nopeuslentokilpailun (National Air Race Derby) Los Angelesista Chicagoon. Koneen runkoon oli kirjoitettu "Los Angelesista Chicagoon 9 tunnissa 9 minuutissa 4 sekunnissa. 27. elokuuta 1930."
Harold Gattyn kanssa.
a>lla Saksassa kesäkuussa 1931 maailmanympärilennon välilaskulla matkalla Moskovaan
Kuten monet aikansa lentäjät, Post ei pitänyt siitä tosiasiasta, että maailmanympärilennon nopeusennätys ei ollut lentokoneella vaan ilmalaiva Graf Zeppelinillä, joka Hugo Eckenerin ohjaamana kiersi maailman 21 päivässä vuonna 1929. 23. kesäkuuta 1931 Post ja hänen lentosuunnistajansa Harold Gatty nousivat Rooseveltin lentokentältä Long Islandilta New Yorkista Winnie Maella lennolle, joka veisi heidät maailman ympäri neljäntoista välilaskun kautta, jotka tapahtuivat Newfoundlandissa, Englannissa, Saksassa, Neuvostoliitossa, Alaskassa, Kanadan Albertassa sekä Ohion Clevelandissa ennen paluutaan Rooseveltin lentokentälle. Paluu tapahtui 1. heinäkuuta heidän matkattuaan 15 474 mailia (n. 24 903 km) ennätysajassa 8 päivää 15 tuntia ja 51 minuuttia. Heidän vastaanottonsa veti vertoja Charles Lindberghin saamalle kaikkialla minne he menivät. He söivät päivällistä Valkoisessa talossa 6. heinäkuuta, ottivat osaa seuraavana päivänä New Yorkissa pidettyyn paraatiin, ja olivat kunniavieraina Amerikan ilmailun kauppakamerin (Aeronautical Chamber of Commerce of America) juhla-aterialla hotelli Astorissa. Lennon jälkeen Post hankki Winnie Maen F.C. Hallilta ja hän ja Gatty julkaisivat matkakertomuksensa nimellä "Maailman ympäri kahdeksassa päivässä" ("Around the World in Eight Days"), mikä sisälsi Will Rogersin esipuheen.
Ensimmäinen yksinlento.
Post halusi ennätyslennon jälkeen avata oman lentokoulun, mutta ei saanut riittävästi rahoitusta, mikä johtui hänen maalaistaustaansa ja muodollisen koulutuksen puutteeseen rahoittajien keskuudessa kiinnitetystä huomiosta. Rahoituksen hylkääjien motivoimana Post päätti yrittää maailmanympäriyksinlentoa ja oman nopeusennätyksensä rikkomista. Seuraavana vuonna Post paransi lentokonettaan asentamalla automaattiohjauksen (autopilotin) ja radiosuunnistuslaitteen, jotka olivat Sperry Gyroscope Companyn ja Yhdysvaltain armeijan suorittaman kehitystyön loppuvaiheessa. Vuonna 1933 hän toisti maailmanympärilentonsa, korvaten lentosuunnistajan autopilotilla ja kompassilla, ensimmäisenä yksinlentäjänä. 50 000 ihmistä tervehti hänen paluutaan Brooklynin Floyd Bennettin lentokentälle 22. heinäkuuta 7 päivän ja 19 tunnin jälkeen – 21 tuntia vähemmän kuin hänen edellinen ennätyksensä, ja hänen kunniakseen järjestettiin toinen paraati New Yorkissa.
Ensimmäinen painepuku.
Vuonna 1934 Post alkoi tutkia korkeuslennon ja pitkien matkojen rajoja Phillipsin öljy-yhtiön Frank Phillipsin taloudellisella tuella. Winnie Maen ohjaamoa ei voitu paineistaa, joten hän työskenteli B.F. Goodrich Companyn Russell S. Colleyn kanssa ja he kehittivät maailman ensimmäisen käytännöllisen painepuvun. Painepuvussa oli kolme kerrosta: pitkä alusasu, sisäinen mustasta kumista tehty ilmarakko (black rubber air pressure bladder), ja kumilla päällystetystä laskuvarjokankaasta tehty ulkokerros. Ulkokerrokseen liimatut käsi- ja jalkanivelet sallivat hänen käyttää ohjaimia ja kävellä lentokoneessa. Ulkokerrokseen oli kiinnitetty siannahkakäsineet, kumijalkineet sekä alumiinista ja muovista tehty sukeltajan kypärä. Kypärässä oli irrotettava kasvo-osa joka voitiin sulkea ilmatiiviisti 17 000 jalassa (n. 5,2 km), ja johon voitiin kiinnittää korvakuulokkeet ja kurkkumikrofoni. Painepuvun ensilennolla 5. syyskuuta 1934 Post pääsi 40 000 jalan (n. 12,2 km) korkeuteen Chicagon yllä. Lopulta lentäen 50 000 jalassa (n. 15,2 km) Post löysi ylemmän alailmakehän (ylätroposfäärin) suihkuvirtaukset (n. 12 km:n korkeudessa olevia voimakkaita ilmavirtauksia, jotka nopeuttavat lentämistä) ja teki paineistetun lennon tärkeimmät käytännön edistysaskeleet.
Viimeinen lento.
Post kiinnostui vuonna 1935 tutkimaan posti- ja matkustajalentoreittiä Yhdysvaltain länsirannikolta Venäjälle. Käteisvarojen puutteessa hän rakensi lentokoneen kahden onnettomuuskoneen osista ja suunnitteli lisäävänsä ponttoonit Alaskan ja Siperian järville laskeutumista varten. Hänen ystävänsä Will Rogers vieraili usein hänen luonaan Burbankin lentokentällä Kaliforniassa sillä aikaa kun hän rakensi konetta ja pyysi Postia lentämään hänet Alaskan halki jotta hän löytäisi uutta materiaalia sanomalehtipalstaansa varten. Kun Postin tilaamia ponttooneja ei kuulunut, hän käytti ponttooneja jotka oli suunniteltu paljon painavammalle koneelle, mikä teki hänen koneestaan vaarallisen raskaan, varsinkin kun otetaan huomioon mukaan lastattu metsästys- ja kalastusvälineistö. Heinäkuussa suoritetun koelennon jälkeen Post ja Rogers lähtivät lentokoneellaan Seattlesta Washingtonista varhain elokuussa. Postin ohjatessa konetta Rogers kirjoitti lehtiartikkeleitaan kirjoituskoneellaan. Muutaman mailin päässä Point Barrowsta Alaskassa he eksyivät huonossa säässä ja laskeutuivat laguuniin kysyäkseen neuvoa. Koneen moottori pysähtyi heidän yrittäessään nousta myöhemmin ilmaan ja lentokone syöksyi laguuniin, mikä irrotti oikean siiven ja tappoi molemmat miehet välittömästi.
Muistomerkkejä ja kunnianosoituksia.
Vuonna 1936 Smithsonian-instituutti hankki itselleen "Winnie Maen" Postin leskeltä. kunnioittavat näiden kahden miehen muistoa ja ovat mukana Yhdysvaltain historiallisten nähtävyyksien luettelossa (National Register of Historic Places).
Wiley Post vastaanotti useita kunniamerkkejä ja mitaleja: "Distinguished Flying Cross" (USA) (1932), Belgian kultamitali (1934) sekä (1934). Vuonna 1979 Yhdysvaltain postilaitos julkaisi hänen kunniakseen kaksi lentopostimerkkiä (ja).


Pilsner.
Pilsner (eli pilsener tai pils) on lager-tyylinen pohjahiivaoluttyyppi. Usein nimitystä käytetään lähes mistä tahansa lagerista. Varsinainen pilsner on kuitenkin tunnistettavissa tavallista lageria tuhdimmasta humaloinnista. Pilsneri taas ei samantapaisesta nimestään huolimatta tavallisesti ole tämän tyyppinen olut.
Nimensä olut on saanut Böömissä sijaitsevasta Plzeňin kaupungista (), jossa pilsneriä valmistettiin ensimmäisen kerran 5. lokakuuta 1842. Silloin baijerilainen panimomestari Josef Groll käytti Baijerissa keksittyä pohjahiivamenetelmää ja loi oluen, jota tehdään edelleen tänäkin päivänä nimellä Pilsner Urquell.
Tšekissä valmistettavissa böömiläisissä pilsnereissä käytetään yleensä runsaasti kukkaista ja katkeroista Saaz-humalaa; ne ovat kullankeltaisia ja tasapainoisia. Jälkimaku on usein kuiva. Klassiset saksalaiset pilsnerit ovat kevyempiä ja raikkaampia.
Pilsneri.
Suomessa käytetään usein nimitystä pilsneri miedosta, enintään 2,8 tilavuusprosentin oluesta. Aiemman verolainsäädännön aikana sillä tarkoitettiin yleisesti I-veroluokan olutta eli niin sanottua ykkösolutta.


Karl Fazer.
Karl Otto Fazer (16. elokuuta 1866 Helsinki – 9. lokakuuta 1932 Jokioinen) oli suomalainen kauppaneuvos ja tehtailija. Hänen isänsä oli sveitsiläissyntyinen turkkuri Eduard Peter Fazer (alk. Fatzer) ja äitinsä Anna Dorothea Haunhardt. Karl Fazerin sisaruksia olivat sokeritehtailija ja tukkukauppias Max Fazer, Suomalaisen Oopperan johtaja Edvard Fazer, Fazerin musiikkikaupan perustaja Konrad Georg Fazer sekä pianotaiteilija Naema Fazer. Lapsia Karl Fazerilla oli neljä: Dolly (myöh. Linder), Sven, Kitty (myöh. Hagelstam) ja Brita (myöh. Kreilsheimer).
Fazer on suomalaisen makeisteollisuuden, erityisesti suklaan valmistuksen, uranuurtaja. Hän opiskeli Berliinissä, Pariisissa ja Pietarissa kondiittorimestariksi nimekkäiden mestareiden johdolla ja perusti sitten ensimmäisen liikkeensä Suomeen.
Karl Fazer avasi yhdessä vaimonsa Bertan (o.s. Blomqvist) kanssa "ranskalais-venäläisen konditorian" Helsingin Kluuvikatu 3:een 17. syyskuuta 1891. Kun liike menestyi hyvin, Fazer päätti perustaa suklaa- ja karamellitehtaan Punavuoreen. Sen ensimmäiset tuotteet olivat Iris- ja Kiss-Kiss-karamellit (markkinoille vuonna 1897). Hieman myöhemmin lanseerattiin taiteilijoiden, kuten Eino Leinon, Jean Sibeliuksen ja Oskar Merikannon, kuvin koristeltu karamellisarja. Vähitellen Fazerin yritys kasvoi suuryritykseksi, ja se laajeni muun muassa Hankoon, josta Karl Fazer osti keksitehtaan vuonna 1928.
Karl Fazer oli luonnonystävä, lintujen tuntija, metsästäjä ja kalastaja. Hän perusti linnuston suoja-alueita Ahvenanmaan saaristoon ja Karjalankannakselta Viipurin läänin Pyhäjärveltä 1918 ostamansa Touvilan () tilan maille. Fazer toi Suomeen fasaanit.
Fazer oli erinomainen kilpa-ampuja. Hän osallistui Suomen ampumajoukkueessa vuoden 1912 olympialaisiin Tukholmassa. Hän sijoittui savikiekkoammunnan henkilökohtaisessa kisassa jaetulle 12. sijalle ja joukkuekilpailussa viidenneksi.
Fazerin satavuotisjuhlan kunniaksi Suomessa julkaistiin vuonna 1991 postimerkki, jonka kuva-aiheena oli Kiss-Kiss–karamelli.


Kaj Franck.
Franck aloitti Kilta-astiaston suunnittelun 1948. Suunnittelun lähtökohtana oli, että tuotteet ovat pinottavia ja vaativat vähän varastointitilaa.
Kaj Gabriel Franck (9. marraskuuta 1911 Helsinki tai Viipuri – 26. syyskuuta 1989 Helsinki) oli suomalainen muotoilija. Hänelle myönnettiin professorin arvonimi 1972. Hän oli taiteilijaprofessori 1973–1978.
Kaj Franck on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia keramiikka- ja lasimuotoilijoita ja myös ensimmäisiä kierrätyksen puolestapuhujia. Häntä on kutsuttu "suomalaisen muotoilun omaksitunnoksi". Hän karsi muotoillessaan pois kaiken tarpeettoman ja ylimääräisen.
Franck valmistui Taideteollisuuskeskuskoulusta huonekalupiirtäjäksi 1932.
Franck oli Nuutajärven lasitehtaan taiteellinen johtaja 1950–1973. Hän oli Taideteollisen oppilaitoksen tuntiopettaja vuodesta 1945 ja sen taiteellinen johtaja 1960–1969. Hän suunnitteli niin Arabialle, Artekille, Iittalalle kuin Nuutajärvellekin. Hänen tunnetuimpia suunnittelutöitään ovat Kilta-sarja, Kartio-lasit ja Teema-sarja. Kilta, jonka pohjalta Teema kehitettiin, oli aikoinaan mullistava ilmestyessään yksinkertaisena käyttösarjana koristeellisten astiastojen tilalle. Tunnettuihin suunnittelutöihin kuuluu myös nykyisin ainoastaan valkoisena valmistettava japanilaishenkinen lokerovati. Mustan tuotanto lopettiin 2007.
Franck voitti urallaan monia suunnittelukilpailuja ja tunnustuksia, muun muassa Milanon triennaalista vuonna 1951 ja 1954, Milanon triennaalin Grand Prix'n 1957, Compasso d'Oro -palkinnon, Prinssi Eugenin mitalin ja Lunning-palkinnon. Pro Finlandian hän sai vuonna 1957, professorin arvonimen 1972 ja Lontoon Royal College of Artin kunniatohtorin arvon vuonna 1983.
Helsingin Arabianrannassa on Kaj Franckin katu. Franckin äidinpuoleinen isoisä oli arkkitehti ja kirjailija Johan Jakob Ahrenberg, joka oli Arabian posliinitehtaan ensimmäisiä suunnittelijoita 1800-luvun lopulla.
Kaj Franck -muotoilupalkinto.
Design Forum Finland on jakanut vuodesta 1992 Kaj Franck -muotoilupalkintoa, jonka johon liittyvä rahapalkinto on 10 000 euroa.


Johan Gadolin.
Johan Gadolinin syntymästä 200-vuotta Suomen vuoden 1960 juhlapostimerkissä
Johan Gadolin (5. kesäkuuta 1760 – 15. elokuuta 1852) oli suomalainen kemisti, fyysikko ja mineralogi. Gadolin löysi alkuaine yttriumin vuonna 1794, mutta laajemmin hänen työnsä johti harvinaisten maametallien eli lantanoidien löytämiseen. Hän oli Suomen toinen kemian professori ja häntä pidetään Suomen kemiantutkimuksen isänä. Gadolin vaikutti myös suomalaiseen teollisuuteen ollen mukana Suomen Talousseuran perustamisessa sekä toimi aktiivisesti seurassa. Seurassa Gadolin esitti muun muassa käsityö- ja manufaktuurikoulujen perustamista Suomeen. Tämä oli ensi askel teknisen opetuksen aloittamiseksi Suomessa.
Sukutausta ja nuoruus.
Johan Gadolinin isänpuoleinen isoisä oli luterilainen pappi ja hän oli ottanut sukunimekseensä Gadolin, joka tuli hepreankielisestä suurta tarkoittavasta sanasta גדול, ’gadol’. Gadolinin äidinpuoleinen isoisä Johan Browallius oli ruotsalaisen tieteilijä Carolus Linnaeuksen oppilas. Browallius oli yksi Ruotsin valtakunnan tärkeimpiä luonnontieteilijöitä. Browalliuksesta tuli Ruotsin tiedeakatemian jäsen vuonna 1740 ja akatemian presidentti seitsemän vuotta myöhemmin. Lisäksi hän oli Turun piispa ja Turun yliopiston fysiikan ja teologian professori.
Johan Gadolin syntyi 5. kesäkuuta vuonna 1760 Turussa, Suomessa, joka oli tuolloin osa Ruotsia. Gadolinin isä Jakob oli vuonna 1640 perustetun Turun Akatemian astronomian ja fysiikan professori. Kaksi vuotta Gadolinin syntymän jälkeen Jakobista tuli yliopiston teologian professori. Gadolinin äiti oli Elisabet Browallius (tai Brovallius). Gadolinin ollessa 11-vuotias hänen isästään tuli johtohahmo juonessa Ruotsin kuningas vastaan. Jakob Gadolin vangittiin, mutta hänet armahdettiin pian. Jakob Gadolinista tuli Turun piispa hänen poikansa ollessa 28-vuotias.
Opinnot ja opintomatka Eurooppaan.
Gadolinin koulu-ura alkoi hänen ollessaan vain 5-vuotias. Hän sai yksityisopetusta päivittäin kymmenen tunnin ajan. Opiskelu koostui suurimmaksi osaksi ulkomuistiin opettelemista, joka oli Gadolinille kaikkein vaikeinta. Gadolin itse muisteli myöhemmin, että ”muistini ei ollut kaikkein nopein”. Yliopisto-opinnot hän aloitti jo 15-vuotiaana. Tuohon mennessä hän oli jo lukenut Eukleideen ja Arkhimedeen teoksia. Jakob-isä halusi pojastaansa matemaatikon ja rohkaisi poikaansa opiskelemaan matematiikkaa. Gadolin itse tunsi, että matematiikan vaatima vankka keskittyminen sai aikaan hänessä huimausta. Niinpä Gadolin päätti valita kemian opinnot, koska se oli kiinnostavampaa ja helpompi aine. Akatemiassa hän kuunteli Suomen ensimmäisen kemian professorin Pehr Adrian Gaddin luentoja sekä myös fysiikan ja kasvitieteen luentoja. Gadolin oli innokas opiskelemaan kemiaa, sillä hän luki jokaisen kemiaan liittyvän kirjan, jotka olivat hänen isänsä kirjastossa sekä ne jotka professori Gadd lainasi hänelle.
Pian 19-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen Gadolin siirtyi Uppsalan yliopistoon opiskelemaan tutkimusmenetelmiä tunnetun analyyttisen kemistin ja yliopiston johtavan kemianopettajan Torbern Bergmanin ohjauksessa. Uppsalassa hän oppi uusia tutkimusmenetelmiä ja tutustui orgaaniseen kemiaan. Uppsalassa hän julkaisi raudan analyysiä käsitelleen "pro excertio" -väitöskirjansa "De analysi ferri" vuonna 1781 ja "pro gradu" -väitöskirjan otsikolla "De problemato catenario" vuonna 1782 (nykyisen kaltaista väitöskirjaa ei tuolloin tunnettu). Gadolinista tuli filosofian maisteri 1782.
Palattuaan Turkuun vuonna 1783, hän lähti kaksi vuotta myöhemmin Keski-Eurooppaan suuntautuneelle opintomatkalle. Hän kävi Tanskassa, Saksassa, Alankomaissa sekä Isossa-Britanniassa. Lisäksi hän tutustui Göttingenin, Amsterdamin, Lontoon ja Dublinin yliopistoihin sekä kaivoksiin Saksassa, Englannissa ja Irlannissa. Gadolin osasi kirjoittaa latinaa, saksaa, venäjää, englantia, ranskaa ja ruotsia. Tämä mahdollisti sen, että hän pystyi matkallaan tutustumaan aikansa suurimpiin kemisteihin sekä luomaan antoisia yhteyksiä useisiin tieteilijöihin. Erityisesti tutustuminen saksalaiseen Lorenz Crelliin ja brittiläiseen Adair Crawfordiin olivat hedelmällisiä. Pisimmän aikaa matkallaansa Gadolin viihtyi Lontoossa, jossa hän työskenteli Crawfordin lisäksi myös Richard Kirwanin kanssa sekä osallistui muutamiin Royal Societyn kokouksiin. Gadolin liittyi vapaamuurareihin Lontoossa.
Tutkimukset.
Gadolinista tuli maailmalla tunnettu kemisti, kun hän löysi ensimmäisen niin sanotun harvinaisen maametallin. Hän sai vuonna 1792 käsiinsä Ytterbyn kylästä Tukholman saaristosta löytynyttä mustaa, raskasta mineraalia. Ennen Gadolinia samaa mineraalia olivat turhaan yrittäneet analysoida kokeneet kemistit Bengt Reinhold Geijer (1758–1815) ja Sven Rinman (1720–1792). Gadolinin huolelliset tutkimukset osoittivat, että mineraalissa oli uusi, alumiini- ja kalsiumoksidia muistuttava maametallioksidi. Se nimettiin löytöpaikan mukaan yttriaksi eli yttriumoksidiksi. Alkuaine yttriumin eristi Friedrich Wohler vuonna 1828.
Gadolin esitti ensimmäisenä, että tinalla voi olla kaksi hapetusastetta. Vuosina 1787–1803 Gadolin julkaisi yhteensä 37 julkaisua Crellin toimittamassa "Crells chemische Annalen"-aikakauslehdessä. Artikkeleissaansa hän muun muassa määritteli ominaislämmön ja laati oman mineraalijärjestelmän. Ominaislämpötutkimuksiaansa hän teki myös Crawfordin kanssa. Tulokset julkaistiin Uppsalan tiedeseuran sarjassa vuonna 1792.
Virat ja perhe.
Gadolin nimitettiin Turun Akatemian ylimääräiseksi kemian professoriksi vuonna 1785. Tätä aiemmin hän oli ollut Uppsalan yliopistossa kemian professorina hänen entisen opettajansa Bergmanin kuoltua. Pehr Gaddin kuoltua 1797 Gadolin pääsi varsinaiseksi kemian professoriksi Turkuun. Hän järjesti laboratorioharjoituksia opiskelijoille, mikä ei siihen aikaan ollut yleistä muissakaan maissa. Gadolin jopa antoi oman laboratorionsa opiskelijoiden käyttöön. Gadolin kirjoitti kirjan "Inledning till Chemien" (Johdatus kemiaan), joka oli ensimmäinen pohjoismainen Lavoisier'n järjestelmän mukainen oppikirja.
Gadolin oli Turun Akatemian rehtori kahteen otteeseen. Häntä voidaan pitää Suomen Talousseuran varsinaisena alkuunpanijana. Hän toimi myös yrittäjänä. Gadolin oli perustamassa Turun Soitannollista Seuraa vuonna 1790.
Vuonna 1794 Gadolin avioitui Hedwig Magdalena Thielmanin kanssa, ja parille syntyi yhdeksän lasta. Thielmanin kuoltua hän meni vuonna 1820 uudelleen naimisiin, jolloin puolisoksi tuli Ebba Katariina Palander.
Gadolin erosi professorin virasta täysin palvelleena vuonna 1822. Turun palon jälkeen 1827 Gadolin lopetti tutkimuksensa ja muutti Mynämäelle, jossa hän kuoli 25 vuotta myöhemmin 92-vuotiaana.
Kunnianosoitukset.
Gadolinin tutkima mineraali nimettiin gadoliniitiksi vuonna 1800. Alkuaine gadolinium, joka löydettiin 1880, on sekin saanut nimensä Gadolinilta. Alun perin Gadolinin mukaan nimettiin itse asiassa gadoliniumin oksidi, gadolinia. Suomalaisten Kemistien Seura jakaa kultaista Gadolin-mitalia, jonka on suunnitellut Emil Wikström vuonna 1936. Mitali on vuoteen 2004 mennessä annettu tunnustukseksi kymmenelle ansioituneelle kemistille.
Gadolinista on julkaistu juhlapostimerkki vuonna 1960. Åbo Akademin teknillisen tiedekunnan päärakennus on nimeltään Gadolinia. Helsingin yliopiston kemian laitoksen vieressä on Gadolininkatu.
Suomen Radiologiyhdistys järjesti 15.6.2010 symposiumin Johan Gadolinin syntymän 250-vuotisjuhlan kunniaksi IRPA-konferenssin (International Radiation Protection Association) yhteydessä Finlandia-talossa.


Utö.
Utö on Suomen eteläisin asuttu saari ja se kuuluu Paraisten kaupunkiin entisen Korppoon kunnan alueella. Utö sijaitsee Saaristomeren eteläosassa, noin 90 kilometriä Hangosta länteen, noin 88 kilometriä Turusta lounaaseen ja noin 88 kilometriä Maarianhaminasta itäkaakkoon. Utö tunnetaan suuresta Utön majakasta, haaksirikoista, linnustostaan ja merisäätiedotuksista.
Museovirasto on määritellyt Utön linnakkeen, majakka- ja luotsiyhdyskunnan valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.
Historia.
Utö on ollut 1600-luvulta lähtien majakanvartioiden, luotsien, sotilaiden ja tullimiesten asemapaikka. Utössä on Suomen vanhin majakkapaikka. Ensimmäinen valomajakka rakennettiin vuonna 1753, mutta se räjäytettiin Suomen sodassa. Nykyinen majakka rakennettiin entisen paikalle vuonna 1814.
Venäläiset varustelivat saarta vahvasti huhtikuusta 1915 elokuuhun 1916. Saarelle sijoitettiin rannikkotykistöpatterit № 62 - № 64a, järeitä 45 C ja 75 mm:n tykkejä osaksi Turun–Ahvenanmaan vahvistettua asemaa kesäkuussa 1912 laaditun suunnitelman mukaisesti.
Vuoden 2005 lopulla Utön valmiuslinnake lakkautettiin ja muutettiin vartiolinnakkeeksi. Varusmieskoulutus saarella lakkautettiin samalla.
Nykyaika.
Utössa asuu vakituisesti alle viisikymmentä asukasta, mutta kesäaikaan väkimäärä kasvaa moninkertaiseksi.
Lakkautetun varuskuntakiinteistön ostanut Oy SSL Holding Ab saneerasi tilat ja niissä toimii nykyään Utö Havshotel -hotelli. Utössä sijaitsee Suomen eteläisin hissi sekä uima-allas. Utössä on ympäri vuoden auki oleva kauppa ja Suomen oppilasmäärältään tiettävästi pienin koulu, jotka ovat myös Suomen eteläisimpiä.
Utön hautausmaa rakennettiin vuonna 1962 kivikkoiseen maastoon Jurmosta proomulla tuodulla hiekalla. Tätä ennen saarelaiset kuljettivat vainajat Jurmoon.
Utöhön liikennöi ympäri vuoden Nauvon Pärnäisistä yhteysalus S "Eivor" 5–6 kertaa viikossa ja kesäisin Turusta alus "M/S Aspö" kahdesti viikossa. Yhteysaluksella matka Pärnäisistä Utöhön kestää neljästä viiteen tuntia.
Alueen haaksirikot.
28. syyskuuta 1994 S Estonia" upposi Utön läheisyydessä, noin 40 kilometriä saaresta eteläkaakkoon. Kyseessä oli yksi suurimmista rauhanajan onnettomuuksista 1900-luvun Euroopassa.
Linnusto.
Utö on yksi Suomen parhaimmista lintupaikoista ja saarella on käynyt vuosikymmeniä lintuharrastajia, mutta toden teolla retkeily mahdollisuudet avautuivat vuonna 2005 kun Puolustuvoimat vetäytyi suurimmasta osaa saarta. Utössä lintujen muuttokausi on pitkä ja vain keskitalvella on hiljaisempaa. Utön saari sijaitsee hyvällä paikalla Saaristomeren laidalla suhteessa lintujen muuttoreitteihin. Syksyisin saareen ympäristöön saapuu lintuja idästä Hangosta, lännestä Kökarin kautta ja pohjoisesta saariston kautta, mutta sopivalla tuulella myös Viron rannikolta. Keväisin lintuja muutta massoittain hyvillä lounais- ja etelätuulilla. Huonon säärintaman kuten vesisateen tai sumun eli niin sanotun pudotuskelin ansiosta Utöseen tippuu paljon lintuja muutolta.
Maaliskuussa alkaa kevätmuutto säästä riippumatta ja Utön vesillä voi nähdä suuria haahkaparvia. Huhtikuussa saapuvat joukoittain muun muassa tiltaltit, punarinnat, lehtokurpat ja mustapääkertut. Huhti-toukokuun taitteessa pajulinnut saapuvat saareen ja hieman myöhemmin siepot sekä kertut ja myöhemmin toukokuussa satakielet ja sinirinnat. Kahlaajalintujen syysmuutto on meneillään jo heinäkuun alussa jolloin saaren itäniityllä voi nähdä useita pohjoisesta lentäneitä lintuja. Syksyllä saaren ylittävät peipot ja talitiaiset jolloin päiväsummat voivat nousta tuhansiin yksilöihin. Saaren harvassa puustossa voi nähdä yhdessä männyssä useita sarvipöllöjä. Utö on tunnettu harvinaisuuksistaan joista jokavuotisia pikkuharvinaisuuksia ovat muun muassa keväiset sepelsiepot ja mustaleppälinnut ja syksyiset hippiäis- ja taigauunilinnut. Merisirrejä näkee saaren ja lähiluotojen rannoilla talvisin.
Ilmasto.
Utössa voi varautua tuuliseen säähän, jossa tuuli voi yltyä ja muuttaa suuntaa nopeasti.
8. heinäkuuta 2009 Turun saaristossa satoi puolessa vuorokaudessa ennätyssade 50 vuoteen. Utön asemalla vettä satoi 12 tunnissa 68,5 mm ja vuorokaudessa 70,2 mm. Se oli suurin mitattu sademäärä 50 vuoteen.


Jalostaja.
Jalostaja Oy on vuonna 1936 perustettu yritys, joka aluksi valmisti puutarhatuotteita mutta siirtyi myöhemmin elintarviketuotantoon. Vuonna 1991-1992 Jalostajan osakkeet myytiin Unileverille, joka 1997 myi osan tuotannosta Nestlélle. Vuonna 2002 Jalostaja-tuotemerkki myytiin Oy Lunden Ab:lle.
Poliittiset sidonnaisuudet.
Jalostaja tuki kokoomuksen Sauli Niinistön presidenttikampanjaa 10000 eurolla vuoden 2012 presidentinvaaleissa. Jalostajan omistava yhtiö Lunden tuki Niinistön kampanjaa myös 10000 eurolla.


Iivana Julma.
Iivana Julma eli Iivana IV (25. elokuuta 1530 Moskova – 28. maaliskuuta (J: 18. maaliskuuta) 1584 Moskova) oli Venäjän ensimmäinen tsaari (keisari). Alkukielisessä nimityksessä "Ivan Groznyi" () sana "groznyi" ei tarkoita julmaa, vaan toisaalta enemmänkin ”ankaraa”, pelonsekaista kunnioitusta herättävää, toisaalta suurta, suurenmoista. Venäjän traditiossa hänestä käytetään nimitystä Ivan Vasiljevitš isänsä ja edeltäjänsä mukaan.
"Iivana Julma", maalaus noin vuodelta 1600.
Elämänvaiheet.
Iivana nousi valtaistuimelle Moskovan suuriruhtinaaksi kolmivuotiaana 1533 ja hänet kruunattiin tsaariksi 16-vuotiaana 16. tammikuuta 1547. Hallituskautensa alkuvuosina hän teki monia uudistuksia, uudisti lainsäädännön, perusti vakituisen armeijan, loi maapäivät (Zemski sobor), uudisti paikallishallintoa ja alisti kirkon valtiolle. Hänen hallintokautenaan Venäjälle perustettiin ensimmäinen kirjapaino 1565. Kirjanpainajat joutuivat tosin pakenemaan Liettuan suuriruhtinaskuntaan kirjankopioijien painostuksesta. Vuonna 1580 painettiin ensimmäinen koko Raamattu slaaviksi.
Iivana avasi uusia kauppareittejä, perusti Vienanmeren Arkangelin englantilaisille kauppiaille ja liitti Venäjään Kazanin (1552) ja Astrakanin (1556) mongolivaltakunnat, jolloin Volga avautui kaupalle. Tataariväestö tapettiin tai pakkokäännytettiin ja moskeijat poltettiin. Laajentuminen itään onnistui ilman suurempaa vastarintaa. Stroganovin kauppiassuku oli rakentanut kauppalinnoituksia Ob-joen varrelle ja he palkkasivat kasakkapäällikkö Jermak Timofejevitšin avukseen. Hän voitti Siperian mongolikaanin Kutšumin ja valloitti tämän pääkaupungin Kašlykin.
Pyhän Vasilin katedraali eli Pokrovan Jumalanäidin katedraali rakennettiin Moskovan Kremliin 1555. Iivanan kerrotaan olleen niin ihastunut kirkon kauneuteen, että hän sokaisi arkkitehdit, jotta he eivät pystyisi rakentamaan mitään upeampaa.
Vuonna 1565 perustettiin ”Opritšnina”, suoraan tsaarin alaisuudessa oleva valtakunnan alue, jota hallitsivat suoraan tsaarin alaisuudessa olleet virkamiehet, "opritšnikit". Hallintojärjestelmä luotiin vastineeksi ylimystölle, joka vastusti tsaarin itsevaltaista hallintotapaa. Opritšnikit olivat eräänlainen yhdistelmä tuon ajan salaista poliisia ja kuolemanpartioita ja he pitivät ylimystön ja talonpojat kurissa väkivalloin. He teloittivat ja takavarikoivat omaisuuksia mielivaltaisesti ja tuhansia tapettiin. Järjestelmä peruutettiin viimein 1572. Terrori oli kuitenkin autioittanut alueet, joilla se oli ollut voimassa väestön paettua tsaarin hirmuvaltaa. Vastineeksi säädettiin ensimmäiset lait, jotka rajoittivat talonpoikien muuttovapautta, mikä johti sittemmin maaorjuuteen.
Iivanan hallinnon jälkipuolisko oli vähemmän menestyksekäs. Länsilaajeneminen pysähtyi Liivinmaan sotiin Ruotsia, Puola-Liettuaa ja Saksalaista ritarikuntaa vastaan. 25-vuotinen sota vuosina 1570–1595 raunioitti talouden ja armeijan, ja pieniä alueita länsirajan läheisyydestä jouduttiin luovuttamaan. Iivanan paras ystävä ja neuvonantaja, ruhtinas Andrei Kurbski, loikkasi puolalaisten puolelle, ja Iivanan vaimo kuoli, mahdollisesti ylimystön murhaamana. Iivanasta tuli epätasapainoinen ja väkivaltainen. Sotaonnen kääntyminen johtui paljolti mielivaltaisista surmista, jotka veivät mennessään suuren joukon kyvykkäitä johtajia.
Sotaväenotot Liivinmaan sotaa varten johtivat väestökatoon ja nälänhätään. Venäjän ennen rikkaimmasta alueesta tuli köyhin. Erimielisyydestä Novgorodin kanssa hän määräsi kaupungin asukkaat tapettaviksi. 1 500 ylimystä ja lukuisa, erikseen laskematon joukko vähäisempää väkeä surmattiin. Vuonna 1581 Iivanan väitetään raivokohtauksen saatuaan surmanneen oman poikansa Ivanin päähän osuneella kepin huitaisulla.
Luonne.
Iivana oli kaksijakoisesti erittäin uskonnollinen mutta myös erittäin väkivaltainen henkilö, joka otti Euroopan hallitsijoihin verrattuna poikkeuksellisen omakätisesti osaa mielikuvitusrikkaisiin kidutuksiin ja joukkosurmiin, joiden syynä oli lähinnä hänen oma vainoharhaisuutensa. Hän näki vihollisia ja salaliittoja kaikkialla. Iän karttuessa hänelle ei riittänyt enää yksittäisten kohdehenkilöiden kiduttaminen kuoliaaksi, vaan mahdollisesti koko suku, lapset, naiset, rakennukset, kotieläimet, palvelijat ja lähitienoon talonpojat tuhottiin. Eräässä testamentin versiossa hän piti itseään maailman syntisimpänä ihmisenä.
Iivanan jälkeinen aika.
Iivanan kuoleman jälkeen valtakunta jäi hänen mielisairaalle pojalleen (1584–1598). Käytännön asiat jäivät langolle, Boris Godunoville. Fjodor I:n kuoltua ilman perillistä sammui Rurikin hallitsijasuku, joka oli tarun mukaan hallinnut Novgoridia 800-luvulta. Fjodorin vaimo Irina meni luostariin ja Boris Godunov kruunattiin tsaariksi. Hänen aikanaan Moskovaan perustettiin patriarkan istuin, ja Ruotsi ja Puola karkottivat venäläiset Baltiasta (Täyssinän rauha 1595). Vuosina 1601–1603 koettiin suuri nälänhätä. Godunov kuoli 1605, hänen valtaistuimelle noussut poikansa Fjodor II surmattiin, ja Puolan tukemana kruununtavoittelija Vale-Dimitri, joka väitti olevansa Iivanan (vuonna 1591 kuollut) poika Dimitri, kruunattiin tsaariksi. Väkijoukko murhasi Vale-Dimitrin pian, ja Venäjällä alkoi sisällissota, sekasorron aika (Smutnoje Vremja), jolloin Puolan joukot miehittivät Moskovan.
Myöhempi vaikutus.
Iivana Julmalla on ollut Venäjällä myöhemminkin suuri merkitys niille, joiden mielestä maata tulee hallita kovalla kädellä. Esimerkiksi Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin ihaili suuresti Iivana Julmaa ja näki äärimmäisen väkivaltaisen ja oikukkaan tsaarin elämässä yhtäläisyyksiä omaansa.
Elokuvaohjaaja Sergei Eisenstein teki myöhemmin Stalinin tilaustyönä elokuvan Iivanasta, jossa tämä menetettyään vaimonsa ryhtyy kukistamaan kapinoivia pajareja ilman sääliä. Myöhemmin Stalin arvosteli Eisensteinille tämän elokuvaa, koska "opritšnikit" (kuolemanpartiot) esitettiin elokuvassa huonossa valossa. Stalinille he olivat edistyksellinen armeija.
Stalin samastui Iivanaan jopa siinä määrin, että allekirjoitti salaisia sähkeitä avustajilleen Ivan Vasiljevitsin nimellä. Toisen maailmansodan vaikeimpien hetkien aikaan Stalin luki huolellisesti Aleksei Tolstoin kirjoittamaa näytelmää Iivana Julma. Kirjan kanteen diktaattori oli raapustanut useaan kertaan sanan ”opettaja”.


Marathonin taistelu.
Marathonin taistelu käytiin Persian valtakunnan ja etupäässä Ateenan välillä syyskuussa vuonna 490 eaa.
Tausta.
Vuonna 490 eaa. kuningas Dareios I johti persialaisen armeijansa taisteluun Marathonissa. Tämä oli toinen yritys ateenalaisten ja eretrialaisten kukistamiseksi. Kaksi vuotta aikaisemmin myrsky tuhosi Persian laivaston. Myrskyä pidettiin Olympos-vuoren jumalien aiheuttamana.
Persian laivasto purjehti kohti Kreikkaa. Se valloitti useita saaria, muun muassa Eretrian. Laivasto laski maihin syyskuussa Marathonin lahdessa, noin 35 kilometriä Ateenasta koilliseen. Persialaisten armeijassa oli noin 25 000 miestä, mukaan lukien soutajat ja ratsumiehet.
Vaikka persialaiset kävivät valloitussotaa, he taistelivat puolustusvoittoisesti. Pääaseena oli jousi ja nuolet. Taktiikkana oli päästää viholliset lähelle ja ampua nuolimyrsky tuhoisalta etäisyydeltä. Ateenalaiset olivat hyökkäävämpiä. Heidän pääaseenaan oli pitkä, raskas keihäs, ja he suojasivat itseään kypärillä ja rintahaarniskoilla sekä raskaalla, pyöreällä kilvellä. Lähitaistelu oli suosiossa, heillä ei ollut jousimiehiä eikä ratsuväkeä.
Taistelu.
Kahdeksan päivää armeijat tarkkailivat toisiaan. Yhdeksäntenä päivänä persialaiset aloittivat etenemisen. Ateenalaisten komentajan Miltiadeen oli pakko avata taistelu 10 000 ateenalaisen ja 1000 plataialaisen kanssa. Joidenkin lähteiden mukaan Militiades avasi taistelun koska persialaiset eivät olleet saaneet muodostetuksi täydellistä ratsuväkiosastoa armeijansa tueksi ja tämän tapahtuessa ateenalaisten falangin selusta, joka on sen haavoittuvin paikka, olisi ollut todellisessa vaarassa. Näin Militiades taktikoi voiton olevan saavutettavissa ainoastaan ennen ratsuväen kokoamista, jos ollenkaan. Persialaiset näkivät heikon armeijan lähestyvän vailla ratsuja tai jousimiehiä. He pitivät joukkoa hulluina, jotka juoksivat kohti varmaa tuhoutumista, kuten historioitsija Herodotos kirjoittaa. Hyökkääjät saartoivat persialaiset, joiden nuolet ja lyhyet peitset eivät pärjänneet raskaille keihäille – eivätkä pystyneet hopliittien haarniskoihin. Tähän saakka voittamattomat persialaiset pakenivat takaa-ajettuina laivoilleen. Ateenalaiset menettivät 192 miestä, persialaiset 6400 ja vielä seitsemän laivaa.
Miltiades ymmärsi että persialaiset saattaisivat hyökätä laivastollaan suojaamattomaan Ateenaan. Hän marssitutti armeijan pikaisesti takaisin Ateenaan, jonne se pääsi vähän ennen persialaisten saapumista. Persialaiset päättivät olla hyökkäämättä nähdessään ateenalaiset. Spartasta saapui myös pian apujoukkoja, jotka kävivät Marathonin kentällä katsastamassa ateenalaisten aikaansaannoksia.
Marathonin taistelu päätti kymmenen vuotta kestäneen konfliktin Kreikan ja Persian välillä. Persialaiset lyötiin ensimmäistä kertaa taistelussa maalla. Tämä loi ateenalaisiin uskoa oman maansa tulevaisuudesta. Taistelu oli tärkeä koko eurooppalaisen kulttuurin kehitykselle. Motivoituneet ateenalaiset onnistuivat lyömään ylivoimaisen vihollisen, koska he taistelivat maansa ja perinteidensä puolesta. Kreikkalaisten käyttämä falangi oli myös yksi syy taistelun lopputulokseen. Persialaiset eivät pärjänneet kreikkalaisten tiiviille keihäsmuodostelmille.
Herodotoksen mukaan ateenalaiset lähettivät ennen taistelua lähetin, Feidippideen, ilmoittamaan spartalaisille persialaisten saapumisesta. Tämä tarina kerrotaan myös niin, että Feidippides olisi juossut Marathonista Ateenaan taistelun jälkeen. Tämän version kertoo paljon myöhemmin kirjoittanut Plutarkhos.


Turun sinappi.
Turun Sinappi () on monikansallisen Unileverin omistama elintarvikemerkki. Nimestään huolimatta sinappi valmistetaan nykyisin Puolassa.
Historia.
Turun sinappi syntyi Turussa vuonna 1948 ja sitä valmisti 1990-luvun alkuun asti Huhtamäki-konserniin kuulunut Jalostaja. Unilever osti Jalostajan vuosina 1991–1992. Unilever myi vuosina 1997–1998 Jalostajan kiinteistöä ja tuotantoa Nestlén kautta Lundenille, ja vuonna 2002 Lunden sai käyttöönsä Jalostaja-merkin. Ilmeisesti tässä yhteydessä Lunden päätyi valmistamaan Turun sinappia Unileverin sopimusvalmistajana.
Unilever päätti vuonna 2003 siirtää Turun sinapin tuotannon Ruotsiin. Ennen Ruotsiin siirtämistä se oli Suomen suosituin sinappimerkki noin 65 prosentin markkinaosuudella. Lunden jatkoi sinapin tekoa Suomessa nimellä Auran Sinappi, joka saavutti alle kolmessa vuodessa lähes 20 prosentin markkinaosuuden Turun sinapin markkinaosuuden laskiessa 47 prosenttiin.
Vuonna 2008 Slottsin sinappitehdas suljettiin ja Turun sinapin valmistus siirrettiin muun tuotannon mukana Puolaan.


Pyhä Helena.
Pyhä Helena tai Flavia Iulia Helena (noin 248 - noin 329) oli
Rooman keisari Constantius I Chloruksen ensimmäinen vaimo ja Konstantinus Suuren äiti.
Constantius erosi Helenasta noin 292 ja menin uusiin naimisiin keisari Maximianuksen tytärpuolen Theodoran kanssa. Myöhemmin Helenan ja Constantiuksen pojasta Konstantinuksesta tuli Rooman keisari ja Helenasta tuli tärkeä henkilö keisarillisessa hovissa.
Ortodoksit ja katolilaiset ovat kanonisoineet Helenan pyhäksi. Eusebius kertoo että Helena teki 300-luvulla pyhiinvaellusmatkan Palestiinaan ja hänen kerrotaan löytäneen ristin jolle Jeesus oli ristiinnaulittu.
Helena


Severus II.
Flavius Valerius Severus roomalaisessa kolikossa.
Flavius Valerius Severus (k. 16. syyskuuta 307) oli Rooman keisari 306–307.
Severus oli illyrialainen sotilas, jonka Galerius nimitti vuonna 305 "caesariksi". Severus sai hallittavakseen Italian ja Pohjois-Afrikan. Kun Constantius I Chlorus kuoli 306, Galerius nimitti Severuksen valtakunnan länsiosan "augustukseksi".
Kun Maxentius kaappasi vallan Roomassa vuonna 307, Galerius lähetti Severuksen kukistamaan häntä. Aiemmin Maxentiusta palvelleista Severuksen joukoista suurin osa karkasi ja vaihtoi puolta. Epätoivoinen Severus joutui vetäytymään Ravennaan, missä hän antautui Maxentiukselle.
Kun Galerius itse hyökkäsi Italiaan, Maxentius näki parhaaksi teloituttaa Severuksen 16. syyskuuta 307.


Venäjän keisarikunta.
Venäjän keisarikunta (; Rossijskaja Imperija) oli Euroopan itäosista Beringinmerelle ulottunut keisarikunta, joka oli olemassa vuosina 1721–1917. Se sai alkunsa Pietari Suuren aikana, jolloin Venäjä laajeni Baltiasta Tyynellemerelle, ja kesti aina vuoden 1917 helmikuun vallankumoukseen asti, jolloin keisari Nikolai II syrjäytettiin. Keisarikuntaa edelsi Moskovan Venäjä ja seurasi Venäjän väliaikainen hallitus.
Pietari Suuri.
Venäjää pidettiin Bysantin kukistumisen jälkeen, Konstantinopolin jäätyä vuonna 1453 turkkilaisten osmanien valloittamaksi, Rooman perijänä ja ortodoksien suojelijana ja Moskovaa ”Kolmantena Roomana”. Jo itselleen ottama arvonimi "tsaari" tuli Caesarista. Ensimmäiseksi Venäjän keisariksi kruunattiin 1721 Pietari Suuri.
Ennen vuotta 1713 valtiota nimitettiin virallisesti kreikkalaisittain Rusijaksi (Русія) muinaisten rusien mukaan. Nykynimi "Rossija" (Россия) tuli käyttöön tämän jälkeen.
Pietari syntyi Romanovin suvun tsaari toisesta avioliitosta. Alekseita seurasi Fjodor III, joka sairaalloisena kuoli jo vuonna 1682. Pietari pääsi kanssahallitsijaksi velipuolensa Ivanin kanssa, mutta hänen sisarpuolensa Sofia käytti todellista valtaa. Vuonna 1689 hän esti kaartinsa kanssa Sofian juonen päästä kruunatuksi tsaarittareksi, ja kun Iivana V kuoli 1696, Pietarista tuli yksinvaltias.
Pietari oli kiinnostunut sotimisesta, erityisesti tykistöstä ja merenkäynnistä. Hän soti tataareja ja osmaneja vastaan ja valloitti Azovin 1696 ja sai Venäjälle ensimmäisen sataman Mustallemerelle. Jatkaakseen sotaa osmaneja vastaan, Pietari matkusti ensimmäisenä tsaarina Länsi-Eurooppaan etsimään liittolaisia Brandenburgista, Alankomaista, Englannista ja Pyhästä roomalaisesta keisarikunnasta. Matkalla hän värväsi satoja asiantuntijoita ja mestareita. Matka jäi lyhyeksi Sofian yritettyä kaappausta, jonka Pietarin tukijat kukistivat. Pietari teloitutti satoja salaliittoon osallistuneita ja jätti ruumiit näytille varoitukseksi muille.
Jäädessään ilman tukea turkkilaisia vastaan Pietari teki rauhan osmanien valtakunnan kanssa 1700 ja päätti pyrkiä saamaan haltuunsa satamia Itämereltä. Hyödyntäen Ruotsin ja Puolan välistä sotaa, hän hyökkäsi Ruotsille kuuluneeseen Narvaan. Ruotsin Kaarle XII oli kuitenkin voimakkaampi. Venäjän armeija kärsi kovan takaiskun Narvan taistelussa marraskuussa 1700. Ruotsin kuningas ei kuitenkaan hyödyntänyt tilaisuutta edelleen, vaan keskittyi sotimaan Puolaa vastaan asettaakseen oman ehdokkaansa valtaistuimelle. Pietari kokosi armeijansa uudelleen ja voitti viimein Venäjälle edenneen Kaarlen Pultavan taistelussa 1709. Kaarlen paetessa osmanien sulttaanin luo, Pietari julisti uudelleen sodan turkkilaisille, jossa hän kuitenkin menetti jälleen Asovanmeren satamansa. Suuri Pohjan sota jatkui kuitenkin vielä vuoteen 1721, jona aikana Venäjä valloitti Liivinmaan, Eestinmaan, Inkerin, Suomen ja hyökkäsi länsipohjaan asti tuhoamaan Uumajan. Uudenkaupungin rauhassa Ruotsin suurvalta-asema oli ohi, ja Pietari sai loistavasta menestyksestään keisarin tittelin.
Pietari uudisti Venäjää monella tavalla. Hän perusti laivaston ja voitti sillä Ruotsin, länsimaisti armeijan, uudisti hallintojärjestelmän, perusti ensimmäisen virkamieskunnan ja senaatin. Kirkko liitettiin osaksi valtiota ja patriarkaatti korvattiin pyhällä synodilla, jota johti valtion virkamies. Pietarin aikana kerättyjen verojen määrä kolminkertaistui. Henkiveron lisäksi viinaa ja suolaa alettiin verottaa. Hän länsimaisti Venäjää tapojen ja taiteen suhteen, perusti ensimmäisen kirjapainon ja Venäjän tiedeakatemian. Länsimaistaminen tosin johti juopaan kansan ja ylimystön kesken. Pääkaupunki siirrettiin 1703 perustettuun länsimaistyyliseen Pietarin kaupunkiin, joka oli rakennettu Ruotsilta vallatuille maille Suomenlahden pohjukkaan.
Pietari kuoli 1725. Vuonna 1727 Venäjä kirjoitti rajasopimuksen Kiinan kanssa.
Palatsivallankumousten aika.
Pietari muutti kruununperimystä surmatessaan oman poikansa Aleksein, joka vastusti isänsä uudistuksia ja keräsi niitä vastustavia joukkoja. Uuden lain mukaan tsaari sai itse valita seuraajansa, mutta Pietari ei ehtinyt tehdä tätä; hän kuoli tapaturmaisesti 1725 pelastaessaan miehiään. Epäselvä kruununperimys johti vallankaappauksiin, joissa kruunun peri se, joka onnistui taivuttamaan Pietarissa palatsikaartin puolelleen.
Pietarin kuoleman jälkeen hänen vaimonsa Katariina I otti valtaistuimen. Katariina kuoli kuitenkin jo 1727, ja Pietarin pojanpoika Pietari II kruunattiin keisariksi. Vuonna 1730 Pietari II kuoli isorokkoon, ja Iivana V:n tytär Anna Ivanovna, joka oli ollut Pietarin kanssahallitsija, nousi valtaistuimelle. Hän sai vallan ylimystön tuella, mutta joutui taipumaan moniin myönnytyksiin.
Anna adoptoi sisarensa Katriinan tyttären Anna Leopoldnovnan kahdeksanviikkoisen pojan. Keisarinna Anna itse kuoli jo muutaman viikon kuluttua 28. lokakuuta 1740, ja nelikuinen infantti Iivana (1740–1764) nousi valtaistuimelle. Sijaishallitsijaksi Anna oli määrännyt Kuurinmaan herttuan Ernst Johann von Bironin (1690–1772), jota venäläiset inhosivat, ja Anna Leopoldovna syöksi hänet vallasta marraskuussa. Joulukuussa 1741 Pietari Suuren tytär Jelizaveta Petrovna (1709–1762) kaappasi vallan kaartin suosiollisella avustuksella ja nousi valtaistuimelle hallitsijanimellä Elisabet. Infantti Iivana suljettiin vankilaan, jossa hän eli koko loppuikänsä.
Elisabet jatkoi isänsä uudistuksia, ja hänen aikanaan perustettiin Moskovan yliopisto (1755) ja Pietarin taideakatemia (1757). Mihail Lomonosov, Venäjän ensimmäinen merkittävä tiedemies, pääsi kemian professoriksi Pietarin yliopistoon, ja nousi myöhemmin sen rehtoriksi ja 1764 sisäministeriksi.
Vuosina 1726–1761 Venäjä oli Itävallan liittolainen Osmanien valtakuntaa ja Ranskaa vastaan. Puolan perimyssodassa 1733–1735 Venäjä ja Itävalta estivät Ranskan ehdokkaan pääsyn Puolan valtaistuimelle. Sodassa osmaneja vastaan 1734–1739 Venäjä valloitti jälleen Azovin. Seitsenvuotisessa sodassa 1756–1763 Venäjän joukot olivat jo Berliinin porteilla, mutta Elisabetin kuoltua 1762 Anna Petrovnan poika Pietari III teki rauhan Preussin kanssa.
Pietari III oli epäsuosittu ja hänen valtakautensa lyhyt. Katariinan I:n tyttären Anna Petrovnan ja saksalaisen Holstein-Gottorpin Karl Friedrichin poikana hän oli saanut luterilaisen kasvatuksen, ja venäläiset pitivät häntä ulkomaalaisena. Kuuden kuukauden valtakauden jälkeen keisari murhattiin, salaliiton takana olivat hänen vaimonsa ja tämän rakastaja Aleksei Orlov. Vaimo nousi valtaistuimelle Katariina II:na kesäkuussa 1762.
Katariina Suuri.
Katariina II:n valtakaudella Venäjä laajentui merkittävästi. Osmaneja vastaan sodittiin jälleen 1768. Vuoden 1774 rauhansopimuksessa Venäjä sai sataman Mustallemerelle, ja Krimin tataarit saivat itsenäisyyden Osmanien valtakunnasta. Katariina liitti Krimin Venäjään 1783, mikä johti uuteen sotaan turkkilaisia vastaan 1787. Jassin rauhassa 1792 Venäjä laajeni Dnestrille. Katariina ei saavuttanut koko tavoitettaan; karkottaa turkkilaiset Euroopasta ja perustaa uudelleen Bysantin valtakunta. Osmanit eivät kuitenkaan enää muodostaneet merkittävää vaaraa, vaikka Balkan jäikin heidän alaisuuteensa.
Laajeneminen länteen johti Puolan jakoon. Puola oli heikentynyt 1700-luvulla ja sen naapurit – Venäjä, Preussi ja Itävalta – pyrkivät asettamaan oman hallitsijansa sen valtaistuimelle. Vuonna 1772 ensimmäisessä Puolan jaossa Venäjä sai Valko-Venäjän ja Liivinmaan. Puola aloitti tämän jälkeen merkittävän uudistus- ja demokratiakehityksen, jonka radikalismi huolestutti naapurimaita, ja ne päättivät heikentää Puolaa lisää 1793. Nyt Venäjä sai suurimman osan Valko-Venäjää ja Ukrainan Dneprin länsipuolella. Jako johti Preussin ja Venäjän vastaisiin kansannousuihin, jolloin kolmannessa jaossa 1795 Puola lakkasi olemasta itsenäisenä valtiona. Venäjä menetti nyt Puolan puskurialueena ja sai rajalleen voimakkaat saksalaisvaltiot.
Uusien alueiden liittäminen johti myös epävakauteen. Katoliset puolalaiset osoittautuivat hankaliksi kansalaisiksi. Venäjä oli karkottanut kaikki juutalaiset 1742 ja uuden väestön johdosta säädettiin laki, joka määräsi juutalaiset pysymään keisarikunnan länsiosissa. Katariina aloitti venäläistämis- ja yhtenäistämistoimet, joita myös hänen seuraajansa harjoittivat lakkauttamalla Dneprin itäpuolisen Ukrainan, Baltian ja kasakoiden itsenäisyyden.
Vuoden 1768–1774 sodan aikana osmaneja vastaan Venäjä koki ensimmäiset sosiaalisen tyytymättömyyden merkit. Pugatševin kapinassa vuonna 1773 Donin kasakka Jemeljan Pugatšov julisti olevansa tsaari Pietari III ja sai tukea muilta kasakoilta, turkkilaisheimoilta, Uralin tehdastyöläisiltä ja maaorjilta. Pugatševin kannattajat valtasivat suuren alueen Volgalla, mutta vakituinen armeija murskasi kapinan 1774.
Kapinan seurauksena Katariina päätti uudistaa hallintoa ja 1775 hän jakoi maan maakuntiin ja piireihin, joilla oli paikallishallinto. Ylimystö vapautettiin velvollisuudesta työskennellä keskushallinnolle, ja monet heistä sijoittuivat paikallishallitusten virkoihin. Hän jakoi kansan myös säätyihin 1785 antaen joka kansanosalle omat velvollisuutensa. Ylimystö sai nyt oikeuksia, joihin edes keisari ei voinut puuttua. Maaorjien asemaan ei puututtu. Länsimaistuminen jatkui ja lisääntyvä julkaisujen määrä johti valtaapitävien arvosteluun. Vuonna 1790 Aleksandr Radištšev (Алекса́ндр Никола́евич Ради́щев, 1749–1802) julkaisi maaorjien asemaa ja yksinvaltaa arvostelevan kirjansa, ja Ranskan vallankumouksen pelästyttämänä hänet tuomittiin Siperiaan, jossa hän teki itsemurhan.
Paavali I.
Katariina II kuoli 1796 ja hänen poikansa Paavali I (1796–1801) seurasi häntä valtaistuimella. Tietoisena siitä, että Katariina oli suunnitellut seuraajakseen hänen poikaansa, Aleksandr Pavlovitš Romanovia, Paavali määräsi uuden kruununperimysjärjestyksen, jossa seuraajana oli aina vanhin lapsista. Hän perusti myös Venäläis-amerikkalaisen kauppakomppanian 1799, joka perusti ensimmäiset tukikohdat Alaskaan turkisten pyyntiä varten. Paavalia pidettiin epävakaana ja päättämättömänä, ja hän saattoi pyörtää yllättäen vanhempia päätöksiään luoden kaaosta ja vihamiehiä.
Eurooppalaisena suurvaltana Venäjä ei välttynyt Ranskan vallankumouksen vaikutuksilta. Paavalista tuli heltymätön Ranskan vastustaja ja hän liittyi Britannian ja Itävallan kanssa sotaan Ranskaa vastaan. Vuosina 1798–1799 venäläisjoukot Aleksandr Suvorovin johdolla sotivat loisteliaasti Italiassa ja Sveitsissä. Paavali kuitenkin muutti mielensä ja hylkäsi liittolaisena. Tämä johti sisäpoliittisen ongelmien lisäksi kriisiin, ja Paavali salamurhattiin maaliskuussa 1801.
Aleksanteri I.
Valtaistuimelle nousi Aleksanteri I (kruunattu 1801–1825) isänsä murhan jälkeen, johon hän oli myös sekaantunut. Aleksanteri oli kasvatettu valistusajan hengessä, mutta hän oli myös taipuvainen romantismiin ja mystiikkaan, etenkin valtakautensa loppuvaiheissa. Hän korvasi Pietari Suuren perustamat kollegiot ministeriöillä, mutta menetti kiinnostuksensa suurempiin hallintouudistuksiin.
Napoleonin sodat.
Napoleonin kasvava valta oli Euroopan maiden pääasiallisena huolenaiheena, ja Venäjä liittyi jälleen Britannian ja Itävallan rinnalle Napoleonia vastaan. Napoleon löi koalition Austerlitzin taistelussa 1805 ja löylytti venäläiset uudelleen Friedlandissa 1807. Aleksanteri joutui taipumaan rauhaan, ja 1807 solmitulla Tilsitin sopimuksella hänestä tuli Napoleonin liittolainen. Pakottaakseen Ruotsin Britannian saartoon, hän valloitti Suomen Suomen sodassa 1809 ja hyökkäsi vielä 1812 Turkkia vastaan vallaten Bessarabian.
Venäjän–Ranskan liitto alkoi rakoilla Napoleonin suhtautuessa epäluuloisesti Venäjän aikeisiin Bosporinsalmen ja Darnellien suhteen, ja Aleksanteri epäili Napoleonin uudelleen perustaman puolalaisen Varsovan suuriruhtinaskunnan tarkoitusta. Yhdistyneen kuningaskunnan mannermaasulkemus ei palvellut Venäjän taloudellisia etuja, ja Aleksanteri sanoutui irti siitä 1810. Kesäkuussa 1812 Napoleon hyökkäsi Venäjälle 600 000 miehen Grande Arméen kanssa. Joukot marssivat Moskovaan asti, mutta eivät saavuttaneet ratkaisevaa voittoa. Perääntyessään armeijassa oli enää 30 000 miestä.
Liittolaisten kanssa ranskalaiset ajettiin takaisin Pariisiin, ja Napoleon syöstiin vallasta. Liittolaisten voiton jälkeen Aleksanteri sai maineen Euroopan pelastajana, ja hänen osuutensa oli merkittävä Wienin kongressissa 1815 piirrettäessä Euroopan rajat uudelleen. Sama vuonna hän perusti Pyhän allianssin Itävallan ja Preussin kanssa, joiden johtajien kanssa hän julisti ylläpitävänsä kristillisiä arvoja Euroopassa. Samalla maat turvasivat selustansa Ranskan vallankumouksesta lähtöisin olevia huolestuttavia yksivaltaa vastustavia ja vapautta vaativia arvoja vastaan. Liitosta tuli neliliitto Britannian myötä ja viisiliitto Ranskan liittyessä siihen 1818. Britannia paljolti pysyi syrjässä toiminnasta, mutta mannermaiset jäsenet kukistivat menestyksekkäästi perustuslaillisten kapinat Italiassa 1821 ja Espanjassa 1823.
Wienin kongressi ja Pyhä allianssi.
Venäjä jatkoi laajenemistaan länteen, Wienin kongressi perusti uudelleen Puolan kuningaskunnan, jolle Aleksanteri myönsi perustuslain. Hänestä tuli Venäjän itsevaltaisen keisarin ja Suomen suuriruhtinaan (1809) aseman lisäksi myös Puolan peruslaillinen monarkki. Vuonna 1813 Venäjä valloitti Bakun Kaukasiassa Persialta, ja Alaskakin oli jo tiukasti keisarikunnan hallussa.
Aleksanteri I:n aikana syntyivät ensimmäiset vallankumoukselliset liikkeet. Ranskasta palaavat upseerit toivat mukanaan ideat ihmisoikeuksista, edustuksellisesta hallituksesta ja demokratiasta. Itsevaltaisuuden vastustus ja vaatimukset maaorjuuden lopettamisesta alkoivat lisääntyä. Radikaaleimmat olivat jopa valmiit itsevaltiuden väkivaltaiseen päättämiseen vallankumouksella. Kummastus siitä, että kongressi-Puolalle oli sallittu lakiasäätävä parlamentti, joka oli vastuullinen vain Puolan varakreiville, kun taas Venäjällä oli itsevaltius ilman perustuslakeja, herätti tyytymättömyyttä ja useat ryhmät olivat valmistautumassa kapinaan keisari Aleksanterin yllättäen kuollessa 1825.
Dekabristikapina.
Aleksanterin veli, Konstantin, joka oli perimysjärjestyksessä seuraavana, kieltäytyi kruunusta ja valtaistuimelle nousi hänen toinen veljensä Nikolai. Upseeriryhmä, jolla oli komennossaan 3000 miehen joukot kieltäytyi tunnustamasta uutta hallitsijaa ja vaativat sen sijaan perustuslakia. Kapinan ajankohdan mukaan joulukuussa sitä kutsutaan dekabristikapinaksi. Dekabristit esiintyivät Konstantinin liittolaisina ja vaativat hänen ympärilleen muodostettavaa perustuslaillista monarkiaa, mutta heidän joukossaan oli myös tasavaltalaisia. Konstantinin kieltäydyttyä kruunusta armeija murskasi kapinan. Sen viisi johtajaa hirtettiin, ja loput karkotettiin Siperiaan.
Nikolai I.
Nikolai I (Николай I Павлович; Nikolai I Pavlovitš, s. 6. heinäkuuta (25. kesäkuuta) 1796, k. 2. maaliskuuta (18. helmikuuta) 1855) oli keisari vuodesta 1825 kuolemaansa 1855 asti. Hän vältti veljensä uskonnollisia ja valistusajan vaikutteita ja pyrki pönkittämään valtaansa itsevaltiaana tarpeellisin keinoin. Hän loi 1826 keisarin kanslian kolmannen osaston johtaman santarmiston, joka valvoi maan sisäistä turvallisuutta. Sitä johti aluksi kreivi Benckendorff ja sittemmin Aleksei Orlov. Sensuuri valvoi tarkoin kaikkia julkaisuja. Vuonna 1833 opetusministeri Sergei Uvarov vahvisti hallinnon ohjenuoriksi yksinvaltiuden, ortodoksisuuden ja nationalismin. Periaatteet eivät tuoneet kansan tukea, mutta johtivat vähemmistökansallisuuksien tukahduttamisyrityksiin. Katoliseen kirkkoon yhteydessä olleen itäiset riitit tukahdutettiin Ukrainassa ja Valko-Venäjällä 1839. Ranskan vuoden 1830 kapinan jälkeen myös puolalaiset nousivat kapinaan 1830. Yhdentoista kuukauden sodan jälkeen puolalaiset kukistettiin 1831, Puolan parlamentti hajotettiin, perustuslaki kumottiin ja maasta tehtiin Venäjän maakunta, jonka virallinen kieli oli venäjä. Euroopan hulluna vuotena 1848 Nikolai oli etulinjassa puolustamassa vanhaa järjestelmää. Hän antoi apua Habsburgeille Unkarin kapinan kukistamisessa ja taivutti Preussia olemaan omaksumatta vapaamielistä perustuslakia. Autettuaan vallankumousten estämisessä, Nikolai vaikutti Euroopan voimakkaimmalta hallitsijalta.
Yleisestä ilmapiiristä huolimatta Venäjän kulttuuri nousi silti kukoistukseen, Aleksandr Puškin, Nikolai Gogol ja Ivan Turgenev toivat Venäjälle kansainvälistä mainetta ja kunniaa. Baletti tuotiin Ranskasta, ja se vakiinnutti asemansa Mihail Glinkan (1804–1857) sävellysten ansiosta. Kansallisuusaatteen myötä filosofit jakaantuivat kahteen koulukuntaan ("katso slavofiilit ja zapadnikit"), toiset pitivät Venäjää edelleen takaperoisena ja primitiivisenä, ja pyrkivät edistämään länsimaistumista. Toiset taas keskittyivät slaavilaiseen kulttuuriin ja väheksyivät länsimaisia vaikutteita. Jotkut jälkimmäisistä pitivät perinteistä talonpoikaiskommuunia vaihtoehtona länsimaiselle kapitalismille ja Venäjän sosiaalisena ja moraalisena pelastajana.
Nikolain pyrkiessä pitämään yllä olemassa olevaa tilannetta Euroopassa, hän otti tiukan asenteen Osmanien valtakuntaa vastaa. Seuratessaan Venäjän perinteistä asemaa ortodoksien suojelijana, hän pyrki turkkilaisten hallitseman Balkanin ortodoksien suojelijaksi. Venäjä soti voittoisan sodan osmaneja vastaan 1828 ja 1829 ja solmi 1833 Unkari-Skelissin sopimuksen. Vuoden 1848 vallankumousten kukistamisen vahvistaman kansainvälisen asemansa turvin hän provosoi osmanit sotaan 1853 valloittamalla Moldavian ja Valakian. Pelätessään Venäjän kukistavan osmanit, Britannia ja Ranskan liittyivät Krimin sodassa turkkilaisten puolelle. Itävalta vaati Venäjän vetäytymistä, ja Preussi pysyi puolueettomana, jättäen Venäjän ilman liittolaisia. Eurooppalaiset joukot valtasivat Venäjän linnoitetun Sevastopolin tukikohdan vuoden piirityksen jälkeen syyskuussa 1854. Nikolai I kuoli ennen sodan päättymistä, mutta Sevastopolin menetyksen ja Aleksanteri II:n valtaannousun jälkeen aloitettiin rauhanneuvottelut ja sota päättyi Pariisin rauhaan 30. maaliskuuta 1856.
Aleksanteri II.
Aleksanteri II seurasi isäänsä 1855. Hän oli konservatiivinen, mutta uudistuksia oli pakko tehdä. Hän uudisti koulutusta, hallintoa, lainkäyttöä ja armeijaa. Vuonna 1861 hän vapautti 20 miljoonaa maaorjaa isäntiensä vallasta. Maatyöläisille jaettiin maata, mutta he joutuivat maksamaan maksuja valtiolle viidenkymmenen vuoden ajan. Isäntien menetykset korvattiin obligaatioilla. Hallitus oli toivonut vapautettujen kykenevän elättämään itsensä ja tuottamaan tarpeeksi satoa vientiin ja valtion menojen korvaamiseen. Talonpojille jaettu maa oli kuitenkin kehnointa ja tehottomien viljelymenetelmien vuoksi talonpojat jäivät pian jälkeen maksuistaan. Maanomistajien obligaatioiden arvo romahti, eivätkä monet kyenneet enää viljelemään koko omistamaansa maa-alaa ilman työvoimaa ja pääomaa.
Paikallishallinnon uudelleenjärjestely seurasi orjien vapautusta. Euroopan puoleinen osa Venäjää järjestettiin maakuntiin ja piireihin (zemstva), joiden hallintaan osallistuivat kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajat, ja jotka olivat vastuussa kouluista, terveydenhuollosta, teistä, vankiloista ja ruuan jakelusta. Vuonna 1870 perustettiin kaupunkien neuvostot, "dumat". Hallinto oli usein entisen yläluokan hallussa, ja se määräsi veroista ja määräsi työvoimaa paikallishallinnon tehtävien suorittamiseen.
Vuonna 1864 suurkaupunkeihin perustettiin länsimaistyyliset oikeusistuimet valamiehistöineen. Uusi oikeuskäytäntö toimi hyvin, mutta valtiolla ei ollut varoja laajentaa sitä pienempiin kyliin. Tuomareita kiellettiin käyttämästä tuomioiden perusteina ennakkotapauksia, koske ne olisivat luoneet valtion lainsäädännöstä riippumattoman lainkäytön muodon.
Sensuuri kumottiin osin, ja joistain asioista vaadittiin julkista keskustelua ennen päätöksentekoa. Kun Aleksanteri II yritettiin murhata 1866, sensuuri palasi, ja yliopistot menettivät jälleen riippumattomuutensa, jonka ne olivat saaneet viisi vuotta aiemmin. Hallitus yritti myös asettaa kouluopetukselle opetussuunnitelman, mutta siltä puuttui resursseja toteuttaa sitä.
Venäjän valtion pankki perustettiin 1866 vakauttamaan valuuttaa. Talousministeriö tuki rautateiden kehitystä kaupankäynnin kasvattamiseksi, ja perusti 1882 talonpoikien maapankin lisämaan hankkimisen vauhdittamiseksi. Sisäministeriö tosin vastusti yritystä ja perusti 1885 aatelin maapankin, joka avusti rahavaikeuksiin joutuneita aatelisia välttämään omaisuuden ulosmittauksen.
Yksi maaorjien vapautuksen tavoitteita oli armeijan tehostaminen, ennen maaorja ei voinut lähteä omistajaltaan sotilaskoulutukseen vain palatakseen takaisin orjaksi. Byrokratia hidasti armeijan uudistusta, kunnes Ranskan-Preussin sota 1870–1871 näytti modernin armeijan luonnin välttämättömäksi. Kutsuntajärjestelmän käyttöönotto 1874 johti armeijan velvollisuuteen opettaa sotilaat lukutaitoisiksi. Armeija säilyi silti uudistuksista huolimatta takapajuisena. Pistimen käyttö oli edelleen suosittu taktiikka ja kiväärien tähtäinten pelättiin johtavan pelkuruuteen. Venäjä jäi muista jälkeen kiväärien, konekiväärien ja tykistön käyttöönotossa ja laivaston alalla.
Vallankumoukselliset murhasivat Aleksanteri II:n kotitekoisella pommilla 1. maaliskuuta 1881. Valtaan astui hänen poikansa Aleksanteri III (hallitsi 1881–1894), joka jatkoi hallinnon otteen tiukentamista järjestämällä poliisin Ohranaksi, joka asetettiin sisäministeriön alaisuuteen ja sille annettiin erikoisvaltuudet. Sisäministeri kreivi Dmitri Tolstoi pani toimeen maakapteenin virat, joihin asetetut ylimykset valvoivat maakuntia ja zemstavan ja duumien valtuuksia pienennettiin. Yrityksessä pelastaa Venäjä modernismilta, Aleksanteri III pani toimeen uskonnollisen sensuurin, vainosi vähemmistöuskontoja ja -kansoja, aloitti juutalaisten vainot ja pienensi yliopistojen määräysvaltaa. Puolalaiset, suomalaiset, latvialaiset, liettualaiset ja ukrainalaiset reagoivat yhtenäistämispyrkimyksiin kiihtyvällä nationalismilla ja monet juutalaiset liittyivät radikaaleihin liikkeisiin. Salaseurat ja poliittiset liikkeet jatkoivat kasvuaan huolimatta valtion yrityksestä tukahduttaa niitä.
Ulkopolitiikka.
Huonosti päättyneen Krimin sodan jälkeen Venäjä harjoitti varovaista ulkopolitiikkaa. Vuoden 1856 Pariisin sopimus oli demilitarisoinut Mustanmeren ja vei Venäjältä Bessarabian ja kaistaleen maata Tonavan suulla. Länsi-Euroopan valtiot saivat oikeuden suojella Osmanien valtakunnan kristittyjä Venäjän sijaan, jolla tämä oikeus oli ollut vuodesta 1774 Kutšuk-Kainirjin sopimuksesta asti. Aleksanteri II:n ensimmäinen tavoite oli saada jälleen sotalaivastolleen pääsy Bosporinsalmesta. Britanniaa ja Itävaltaa (vuodesta 1867 Itävalta-Unkaria) pidettiin tämän suunnitelman suurimpina esteinä, joten Ranskasta, Preussista ja Yhdysvalloista tuli tärkeitä kumppaneita. Preussi (vuodesta 1871 Saksan keisarikunta) korvasi Britannian pankkiirina.
Krimin sodan jälkeen laajentumispolitiikkaa jatkettiin Kaukasian suuntaan. Lukuisat muslimikansat – tšetšeenit, tšerkessit ja dagestanit – jatkoivat vastarintaa lukuisista operaatiosta huolimatta. Vasta joukkojen vangittua legendaarisen tšetšeenijohtaja Šamilin 1859 valloituksia voitiin jatkaa. Taškentin valloitus Kodandin (Quqon) kaanikunnalta oli merkittävä voitto, ja maa liitettiin Venäjään 1866. Maista muodostettiin Gubernijan kenraalikuvernaatti pääkaupunkinaan Taškent vuonna 1867. Buharan kanaatti menetti Samakandin alueen 1868, mutta välttääkseen kahnausta brittien kanssa, osa Buharan maista jätettiin nimellisesti itsenäisiksi Afganistanin ja Persian rajoilla. Kaanikunnat säilyttivät autonomian vuoteen 1917 asti.
Seuraten Yhdysvaltoja, Britanniaa ja Ranskaa, Venäjä solmi suhteet Japanin kanssa ja Britannian ja Ranskan kanssa hankki myönnytyksiä Kiinalta toisessa oopiumisodassa 1856–1860. Aigunin sopimuksessa 1858 ja Pekingin sopimuksessa 1860 Venäjä sai laajat kauppaoikeudet Amur- ja Ussuri-jokien alueelta, ja alkoi rakentaa satamaa ja tukikohtaa Vladivostokiin. Amurin–Ussurin alueen turvaamiseksi ja varojen saamiseksi Alaska myytiin Yhdysvalloille 1867.
Osana Euroopanpolitiikkaansa Venäjä tuki Ranskan Itävallan vastaista diplomatiaa. Maiden yhteistyö kuitenkin kariutui Ranskan tuettua puolalaisten kapinaa Venäjän valtaa vastaan 1863. Venäjä tuki tiukemmin Preussiin hyväksyen Saksan yhdistymisen Mustanmeren kysymyksen hinnalla. Tämä tavoite saavutettiin Lontoon konferenssissa 1871 Preussin lyötyä Ranskan Saksan-Ranskan sodassa. Yhdistyneestä Saksasta tuli Euroopan voimakkain valtio, ja se liittoutui kolmen keisarin liittoon Itävalta-Unkarin ja Venäjän kanssa 1873 estääkseen näitä muodostamasta liittoa Ranskan kanssa. Venäjän ja Itävalta-Unkarin tavoitteet menivät kuitenkin ristiin Balkanilla, jossa kristityt slaavilaiset kansat olivat heikentyvän Osmanien valtakunnan alaisuudessa. 1870-luvulla yleinen mielipide alkoi kääntyä Balkanin kristittyjen vapauttamisen puolelle ja Bulgarian ja Serbian liittämiseksi Venäjän protektoraateksi. Vuosina 1875–1877 Balkanilla kapinoitiin Bosniassa, Hertsegovinassa ja Bulgariassa, joiden kapinat turkkilaiset kukistivat julmasti. Euroopan suurvallat eivät reagoineet, mutta Serbia julisti sodan osmaneille.
Vuonna 1877 Venäjän tuli piiritettyjen serbi- ja venäläisten vapaaehtoisjoukkojen avuksi julistamalla sodan. Vuoden kuluessa Venäjän armeija lähestyi Konstantinopolia ja osmanit antautuivat. Kenraalit ja diplomaatit kehottivat pakottamaan osmanit allekirjoittamaan San Sterfanonon sopimuksen, joka olisi luonut itsenäisen, Luoteis-Balkanille asti ulottuva Bulgarian. Britannia uhkasi julistaa sodan sopimuksen ehtojen vuoksi, ja Venäjä perääntyi. Berliinin kongressissa heinäkuussa 1878 luotiin pienempi Bulgaria ja Länsi-Balkan jäi Itävalta-Unkarille. Venäjän nationalistit raivostuivat Itävalta-Unkarille ja Saksalle niiden tuen puutteesta, mutta uudistettu kolmen keisarin liitto jäi voimaan.
Sotilaallinen painopiste siirtyi jälleen Keski-Aasiaan, jossa oli kukistettu sarja kapinoita 1870-luvulla. Britannia huolestui jälleen 1881 Venäjän joukkojen miehitettyä turkmeenien maat Persian ja Afganistanin rajoilla, mutta sota vältettiin Saksan annettua tukensa Venäjälle. Samaan aikaan Bulgariassa tyytymättömyys Venäjän sekaantumiseen sen asioihin kasvoi, ja maa kääntyi Itävalta-Unkarin puoleen. Saksa tuki Itävaltaa, mutta rauhoitteli Venäjää solmimalla kahdenkeskisen puolustusliiton 1887. Vuoden kuluttua Bismarck kuitenkin kielsi lisälainat Venäjälle, ja Ranskan siirtyi päärahoittajaksi. Keisari Vilhelm II:n erotettua Bismarckin 1890, Saksan ja Venäjän sotilasliitto päättyi, ja Venäjä solmi kolmea vuotta myöhemmin liiton Ranskan kanssa, Saksan–Itävalta-Unkarin vuoden 1879 liiton vastapainoksi.
Teollistumisen alkuvaiheet.
1800-luvun jälkipuoliskon ajan Venäjä kehittyi taloudellisesti hitaammin kuin muut valtiot. Otto von Bismarck yhdisti Saksan 1860-luvulla. sisällissodan jälkeinen Yhdysvallat vahvistui nopeasti brittien sijoittaessa sinne imperiuminsa tuottoja ja Etelä- ja Itä-Euroopan lähettäessä sinne ylimääräistä väestöään. Moderni Japani syntyi Meiji-restauraation jälkeen 1868 kansallisena vastareaktiona amerikkalaisen amiraali Perryn avatessa laivastovoimalla Japanin markkinat. Vaikka Venäjä olikin jättiläinen, se ei kyennyt luomaan eikä saamaan ulkoa tarpeeksi pääomaa teollistumista varten. Ranska pyrki sijoittamaan merkittävästi Venäjälle. Ruotsalainen Nobel-suku on tunnettu sijoituksistaan Bakun öljykentille. Väkiluvultaan se oli huomattavasti suurempi kuin läntiset kumppaninsa, mutta suurin osa väestöstä asui maaseuduilla harjoittaen pienimuotoista maanviljelyä. Neljä viidesosaa maaseudun väestöstä oli entisiä maaorjia ja valtion talonpoikia. 20 prosenttia maatalousmaasta oli yli 50 km²:n suurtiloja, mutta niitä harvoin viljeltiin yhtenä yksikkönä.
Vuosina 1850–1900 väkiluku kaksinkertaistui, mutta maa säilyi maatalousvaltaisena pitkälle 1900-luvulle. Vuosina 1850–1910 väestönkasvu oli nopeinta suurvaltojen joukossa, Yhdysvaltoja lukuun ottamatta.
Teollinen kasvu oli merkittävää, mutta epävakaata eikä kovin laajaa. Teollistuneimmat alueet olivat Moskova, Euroopan puoleiset keskiset alueet, Pietari, Baltian kaupungit, Venäjän Puola ja jotkin alueet Don- ja Dneprjokien varsilla ja Ural-vuoriston eteläiset alueet. Vuoteen 1890 mennessä Venäjällä oli 32 000 km rautatietä ja 1,4 miljoonaa tehdastyöläistä, suurin osa tekstiiliteollisuudessa. Vuosina 1860–1890 hiilen tuotanto oli kasvanut 1200 prosenttia 6,6 miljoonaan tonniin vuodessa ja terästä ja rautaa tuotettiin 2 miljoonaa tonnia vuodessa. Valtion budjetti kaksinkertaistui, tosin velkakulut nelinkertaistuvat ja veivät 28 prosenttia julkisista menoista 1891.
Vallankumoukselliset liikkeet.
Aleksanteri II:n uudistukset, etenkin sensuurin hellittäminen johti poliittisen mielipiteiden vapaampaan ilmaisuun. Hallitus pyrki saamaan tukea politiikalleen aikakausi- ja sanomalehtijulkaisuissa, mutta myös hallitusta ja yksinvaltaa arvostelevat liikkeet pääsivät ääneen.
1860–1880-luvuilla radikaalit tunnettiin yleisnimellä narodnikit, ja he keskittyivät enimmäkseen talonpoikien asioihin, joita he kutsuivat nimellä narod ("kansa"). 1860-luvulla Nikolai Tšernyševski ehdotti, että Venäjä voisi siirtyä suoraan sosialismiin ohittaen kapitalistisen yhteiskunnan. Muita radikaaleja olivat anarkisti Mihail Bakunin ja hänen työtoverinsa Sergei Netšajev, jotka vaativat suoria toimia. Pjotr Tkatšev puhui marxismia vastaan väittäen että vallankumouksellisten täytyi toimia ennen kapitalismin kehittymistä. Moralisti ja individualisti Pjotr Lavrovin yllytyksestä sadat idealistit lähtivät 1873 ja 1874 oppilaitoksistaan maaseudulle luomaan kansaliikettä, populistien kampanja kuitenkin epäonnistui talonpoikien hylättyä urbaanien idealistien ajatukset.
Epäonnistumisen seurauksena vuonna 1876 luotiin propagandaorganisaatio "Zemlja i volja" (Maa ja vapaus), joka luotti terrorismiin. Ryhmä nimettiin kolme vuotta myöhemmin uudelleen "Narodnaja voljaksi" (Kansan tahto), jolla nimellä se toimi 1881 Aleksanteri II murhan yhteydessä. Vuonna 1879 Georgi Plehanov muodosti "Maan ja vapauden" propagandaryhmän nimellä Tšornyi peredel, jonka päämäärä oli jakaa kaikki maa uudelleen talonpojille. Ryhmä tutki Marxin oppeja, mutta pysyi enimmäkseen maan alla, kunnes 1887 ryhmän jäsen Aleksandr Uljanov yritti keisari salamurhaa. Viranomaiset saivat hänet kiinni ja hänet teloitettiin. Teloitus järkytti Aleksandrin nuorempaa veljeä Vladimir Uljanovia, joka liittyi Kansan tahto -järjestöön ja otti myöhemmin salanimen Lenin.
Aleksanteri III.
Aleksanteri III:sta (hallitsi 1881–1894) ei pitänyt tulla hallitsijaa oltuaan Aleksanteri II:n toiseksi vanhin poika. Mutta veljensä sairastumisen ja kuoleman 1865 jälkeen ja isänsä murhan vuoksi hän nousi valtaistuimelle 14. maaliskuuta 1881. Jo kruunajaismanifestissaan hän ilmoitti selväsanaisesti, ettei itsevaltaiseen hallitusmuotoon ollut tulossa muutoksia, eikä hän myöskään muuttanut mieltään myöhemmin. Hänen mielestään Venäjän pelastaisivat anarkistien ja vallankumouksellisten agitaatiolta samat arvot, joita slavofiilien vanhempi sukupolvi kannatti – kansallisuus, ortodoksisuus ja itsevaltius. Hänelle idealistinen valtio koostuisi yhdestä kansallisuudesta, kielestä, uskonnosta ja hallinnosta. Tämä saavutettaisiin asettamalla venäjän kieli koulukieleksi saksalaisille, puolalaisilla ja suomalaisille alamaisille, ja tuhoamalla loputkin saksalaisten, puolalaisten ja ruotsalaisten instituutioiden jäänteet ulommista maakunnista.
Kiihtyvä teollistuminen.
1800-luvun lopulla Venäjän takapajuisuus saavutti kriittiset suhteet, vuoden 1891 kato vaati puoli miljoonaa ihmishenkeä. Vastineeksi tarvittiin laajoja, mutta kalliita uudistushankkeita. Näitä toteuttamaan asetettiin finanssiministeriksi 1892 Sergei Witte. Hän järjesti ulkomaista lainaa, järjesti epävakaan valuutan kultakantaan ja kiihdytti raskaan teollisuuden kehittämistä, mukaan luettuna Siperian rautatien rakennus. Näiden toimien oli tarkoitus modernisoida maata ja turvata Venäjän kaukoitä Japanin ja Kiinan uhkaa vastaan. Huolimatta vuosisadan lopun lamasta, hiili, rauta ja öljytuotanto kolminkertaistui, ja Venäjä nousi rautatiekilometrien määrässä toiseksi Yhdysvaltain jälkeen. Kuitenkaan viljantuotanto ja vienti ei juuri kasvanut, ja kaksinkertaistuvat valtion menot söivät osa talouskasvusta.
Teollistuminen lisäsi kaupunkien tehdastyöläisten määrää. Suuri osa teollisuudesta oli valtion ja ulkomaisten omistajien hallussa, jolloin työläisillä oli huomattavan suuri vaikutusvalta rikkaan porvariston puuttuessa. 1890–1900-luvuilla onnettomat työ- ja elinolot, korkeat verot ja talonpoikien huono asema johtivat moniin lakkoihin ja epäjärjestykseen. Nämä kannustivat myös poliittiseen järjestäytymiseen.
Venäjän puolalaiset, joita sortokaudet koskivat kovimmin, perustivat puolalaisen sosialistisen puolueen Pariisissa 1892. Puolueen perustajat toivoivat voivansa yhdistää Itävalta-Unkarin, Saksan ja Venäjän kesken jaetun Puolan. Juutalaiset työläiset perustivat 1897 puolueen ("Bund"), joka sai kannatusta Länsi-Ukrainassa, Valko-Venäjällä, Liettuassa ja Puolassa. Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue perustettiin 1898. Suomalaiset pysyivät erillisinä, mutta gruusialaiset ja latvialaiset sosiaalidemokraatit liittyivät Venäjän puolueeseen. Etelässä poliittisesti aktiivisia muslimikansoja houkuttelivat islamilainen yhtenäisyys ja panturkkilaisuus. Suurimmaksi puolueeksi muodostui kuitenkin narodnikkiliikkeen pohjalta syntynyt yhdistynyt sosiaalivallankumouksellinen puolue, jonka ohjelma oli lähinnä agraarisosialistinen.
Nuori Vladimir Uljanov oli karkotettuna 1895–1899 Siperiassa, jossa hän otti nimen Lenin Lenajoelta. Joulukuussa 1900 hän perusti "Iskra"-lehden ("Kipinä"), uskoen että ulkomailla tuotettu lehti voisi luoda organisoituneen vallankumouksellisen puolueen itsevaltiuden syrjäyttämiseksi. Hän toimi myös luodakseen Venäjän sosiaalidemokraattisesti puolueesta tiukasti järjestetyn ja yhtenäisen. Toisessa puoluekokouksessa 1903 hän pakotti juutalaisten liiton kävelemään ulos, ja sai erotettua puolueesta menševikkifaktion, joka uskoi ennemmin työläisten spontaaniin aktiivisuuteen, kuin keskusjohtoiseen ohjaukseen.
Nikolai II.
Nikolai II lisäsi Venäjän lippuun keisarillisen vaakunan
Aleksanteri III:n kuoltua 1. marraskuuta 1894, vallan peri hänen vanhin poikansa Nikolai II. Kruunauspäivänä 1895 Moskovassa tuhannet ihmiset tallautuivat kuoliaiksi tavoitellessaan keisarin lahjoja. Nikolai kuuli tapahtuneesta seuraavana päivänä, mutta ei neuvonantajien kehotuksesta peruuttanut juhlaillallisia, mitä pidettiin huonona merkkinä. Nikolai oli huonosti varautunut valtaannousuun isänsä aikaisen kuoleman vuoksi ja luotti hallitusasioissa vaimoonsa ja tämän serkkuun, Saksan keisari Vilhelm II:een.
Vaimo, Aleksandra Fjodorovna (syntyjään Alix von Hessen-Darmstadt) ja hovi olivat taipuvaisia mystismiin. Tämä korostui kruununperijä Aleksein (s. 1904) kärsittyä verenvuototaudista, jolloin tsaariperhe haki apua mystikko Grigori Rasputinilta, joka väitti pystyvänsä rukouksen voimalla pysäyttämään verenvuodon. Valtakaudellaan Nikolai II matkusteli jonkin verran ja teki muun muassa matkan kaukoitään, jolla hän lumoutui alueesta.
Vuosisadan vaihteessa Venäjä sai tilaa laajentua Aasiassa Britannian ja Saksan kiihtyvän kilpailun ansiosta. 1895 Saksa kilpaili Ranskan kanssa Venäjän suosiosta, ja brittihallitus toivoi voivansa neuvotella sopimuksen etupiirijaosta Aasiassa. Näin Venäjä tuli väliin Japanin-Kiinan sodan 1895 päätteeksi. Neuvotteluissa Japani joutui perääntymään ja luovuttamaan Liaotungin niemimaan ja Port Arthurin Etelä-Mantšuriassa. Vuonna 1900 kiinalaiset vastasivat ulkovaltojen tunkeutumiseen Boksarikapinalla, jonka eurooppalaiset, Yhdysvaltain ja Japanin joukot kukistivat. 180 000 venäläistä sotilasta taisteli Mantšuriassa pitääkseen hallussaan sen vastavalmistuneen rautatien. Japani vaati Yhdysvaltojen ja Britannian tukeman Venäjää vetäytymään Mantšuriasta, ministeri Witte ja muutamat diplomaatit olivat valmiit vaihtamaan alueen Koreaan, mutta hovimiehet, laivaston ja armeijan edustajat ja keisari hylkäsivät Japanin uhkailut, huolimatta sen liitosta Britannian kanssa.
Japani julisti sodan 1904. Tammikuussa 1905 Japani valloitti Port Arthurin kahdeksankuukautisen saarron jälkeen, ja maaliskuussa venäläisjoukot työnnettiin Mukdenin pohjoispuolelle. Toukokuussa apuun lähetetty laivasto kärsi murskatappion Tsushiman taistelussa.
Vuoden 1905 vallankumous.
Joulukuussa 1904 alkanut laaja lakko oli jättänyt Pietarin ilman sähköä ja sanomalehtiä. 22. tammikuuta 1905 ortodoksinen pappi Georgi Gapon johti rauhanomaisen marssin Pietarissa viemään vetoomusta keisarille Talvipalatsiin. Väkijoukko kantoi ikoneita ja lauloi hymnejä, mutta hermostuneet turvallisuusjoukot avasivat tulen. Verisunnuntaina tunnettu tapahtuma vaati jopa tuhansia kuolonuhreja ja johti yleislakkoon ja mellakointiin. Riiassa ammuttiin 70 mielenosoittajaa ja Varsovassa yli sata.
Helmikuussa armeija menetti 90 000 miestä taistelussa Japania vastaan. Lakot levisivät Kaukasiaan ja huhtikuussa Uralin taakse. Toukokuussa menetettiin lähes koko laivasto Tsushimassa. Laivaston osastot kapinoivat Sevastopolissa, Vladivostokissa ja Kronstadtissa. Kesäkuussa panssarilaiva Potjomkinin miehistö kapinoi purjehtien laivansa Romaniaan. Jopa 2000 merimiestä teloitettiin järjestyksen palauttamiseksi.
Witten ja Aleksis Obolenskin kirjoittamassa Lokakuun manifestissa keisari viimein myöntyi perusihmisoikeuksien tunnustamiseen, sallimaan poliittiset puolueet ja äänioikeuteen. Nikolai II itse katui manifestia, joka johti itsevaltiuden loppuun. Lakot päättyivät pian manifestin jälkeen, viimeiset taistelut käytiin kuitenkin vielä joulukuussa bolševikkien ja hallituksen välillä Moskovassa.
Vuoden 1905 vallankumoukseen johtaneet levottomuudet ja diplomaattinen painostus pakottivat Venäjän rauhaan Japanin kanssa. Yhdysvaltain presidentti Theodore Rooseveltin välittämässä sopimuksessa Venäjä luovutti Sahalinin saaren eteläosan Japanille ja tunnusti sen herruuden Koreassa ja Matšuriassa.
Ensimmäinen kansallinen duuma valittiin maaliskuussa 1906. Sosialistit boikotoivat vaaleja, joten perustuslaillis-demokraattinen puolue (K-D; kadetit) nousi johtoasemaan. Nikolai II erotti Witten ja valitsi pääministerikseen myötämielisemmän Pjotr Stolypinin. Duuman ja hallituksen välit pysyivät kireinä.
Uusien vaatimusten vuoksi ja toimiessaan "agitaation pesäpaikkana", keisari erotti ensimmäisen duuman heinäkuussa 1906. Vasemmistopuolueet saivat toiseen duumaan runsaasti paikkoja, mutta umpikuja jatkui, ja toinen duuma erotettiin kesäkuussa 1907. Uusi vaalilaki vähensi köyhälistön ja vähemmistökansallisuuksien vaikutusvaltaa, ja kolmannesta duumasta saatiin oktobristien (lokakuun 17. päivän liike) hallitsemana konservatiivisempi.
Yksi Stolypinin uudistuksista oli uusi maalaki, joka mahdollisti yksityisomistuksen ja pyrki hajottamaan perinteiset kyläkommuunit. Näin hän toivoi luovansa uuden tsaarille uskollisen maanomistajaluokan. Useimmat talonpojat eivät kuitenkaan halunneet luopua yhteisön turvasta tai antaa ulkopuolisille mahdollisuutta ostaa maata. Vuoteen 1914 vain kymmenes kommuuneista oli purettu. Talous kasvoi merkittävästi vuosina 1907–1914, terästuotannon ylittäessä Ranskan ja Itävalta-Unkarin luvut.
Vuonna 1911 Ohranassa toiminut kaksoisagentti murhasi Stolypinin ja finanssiministeri Vladimir Kokovtsov siirtyi hänen tilalleen.
Äänioikeuksia manipuloimalla hallitus järjesti duuman mieleisekseen, mutta vähemmän kansaa edustavaksi, ja tarvittaessa se ohitettiin kokonaan keisarillisilla määräyksillä. Kansalaisoikeuksien toteuttamista lykättiin, eivätkä työläiset tai ortodoksinen kirkko saaneet järjestyä haluamallaan tavalla. Sortotoimet puolalaisia, suomalaisia, juutalaisia, ukrainalaisia ja vanhauskoisia kohtaan aloitettiin uudelleen.
Balkan.
Japanin voitto 1905 pakotti Venäjän sopimuksiin sen ja Britannian kanssa. Etupiirijaossa Venäjä sai Pohjois-Matšurian ja Pohjois-Persian, Japani Etelä-Mantšurian ja Korean, ja Britannia Etelä-Persian, Afganistanin ja Tiibetin. Jaon varmistamiseksi Venäjä ja Japani sopivat Yhdysvaltojen pitämisestä pois Kiinasta. Kiinan vallankumouksen 1911 jälkeen Venäjä ja Japani sopivat Ulko-Mongolian jaosta. Suojellakseen strategisia ja taloudellisia etujaan, Venäjä meni kolmiliittoon Britannian ja Ranskan kanssa, Saksaa vastaan.
Balkanilla Venäjä kilpaili Itävalta-Unkarin kanssa. Vuonna 1908 ulkoministeri Izvolski myöntyi tukemaan Itävallan vuodesta 1878 miehittämän Bosnia ja Hertsegovinan liittämistä Itävaltaan vastineeksi sopimuksesta Bosporin ja Dardanellien puolueettomuudesta. Britannia vastusti kuitenkin tätä ehdottomasti, jolloin Itävalta sai Bosnian ilman vastamyönnytyksiä.
Vuonna 1912 Bulgaria, Serbia, Kreikka ja Montenegro löivät osmanit ensimmäisessä Balkanin sodassa, mutta 1913 liitto murtui ja serbit, kreikkalaiset ja romanialaiset voittivat Bulgarian toisessa sodassa. Itävalta-Unkari ryhtyi nyt Bulgarian suojelijaksi ja Saksa Osmanien valtakunnan. Venäjä puolestaan liittoutui Serbian kanssa. Monimutkainen liittosuhteiden verkosto oli äärimmäisen epävakaa Bulgarian ja Serbian ollessa toistensa kilpailijoita ja serbien kannettua kaunaa Itävalta-Unkaria kohtaan Bosnian ja Hertsegovinan serbialueiden liittämisestä.
Kesäkuussa 1914 Gavrilo Princip murhasi Itävallan arkkiherttua Franz Ferdinandin Sarajevossa. Itävalta-Unkari esitti uhkavaatimuksen Serbialle, jota se piti syyllisenä. Vaikka Serbia oli valmis myöntymään suurimmalta osin, Itävallalle vastaus ei kelvannut ja se veti lähettiläänsä Serbiasta. Itävallan sodanjulistuksen 28. heinäkuuta jälkeen liittosuhteiden verkosto lähti toimimaan Venäjän julistettua 1909 tukevansa Serbian itsenäisyyttä, Saksan tuettua Itävalta-Unkaria ja Ranskan Venäjää. Saksan hyökättyä Ranskaan Belgian läpi sota laajeni maailmansodaksi.
Ensimmäinen maailmansota.
Venäjän suuri väkiluku salli sen varustaa enemmän joukkoja kuin Saksa ja Itävalta-Unkari yhteensä. Joukot olivat kuitenkin yhtä huonosti aseistettuja kuin Itävallan, ja Saksalle Venäjän armeija ei pärjännyt kuin joukkojen lukumäärässä. Alkuvaiheessa hyökkäys Itä-Preussiin sitoi sen verran Saksan joukkoja, että lännen ympärysvallat saivat pysäytettyä Saksan hyökkäyksen. Venäjän II armeija kuitenkin tuhoutui lähes täysin Tannenbergin taistelussa, ja pakotti vetäytymiseen Itä-Preussista, jonka jälkeen Venäjä oli koko lopun sodan puolustuskannalla Saksaa vastaan.
Itävalta-Unkarin hyökkäys torjuttiin ja vastahyökkäys eteni Itä-Galitsiaan. Vuoden 1915 Saksan–Itävallan kevät- ja kesäoffensiivi kuitenkin ajoi venäläiset Galitsiasta ja Puolasta ja johti laajoihin menetyksiin.
Ympärysvallat olivat jo sopineet voiton aiheuttamista aluemuutoksista, Venäjän piti saaman Itä-Galitsia Itävalta-Unkarilta, Itä-Preussi Saksalta ja Armenia Osmanien valtakunnalta, joka oli liittynyt sotaan; lisäksi Konstantinopolin, Bosporin ja Darnellien hallinta.
Helmikuun vallankumous.
Sodan alun kansallistunne muuttui kuitenkin sodan jatkuessa puutteen ja tyytymättömyyden aiheuttamiksi levottomuuksiksi. Kesällä 1914 Duuma ja zemstvat olivat yksin äänin tukeneet hallituksen sotatoimia ja saksalaisperäinen pääkaupungin nimi Pietari vaihdettiin kansallishuumassa slaavilaiseksi Petrogradiksi. Mobilisaatio osoittautui ennätyksellisen nopeaksi Venäjä-Japanin sodan kokemusten perusteella ja yllätti saksalaiset. Kuitenkin Saksan hallinta Itämerellä ja osmanien valta Mustanmeren suulla johtivat pian tavarapulaan ja vakavaan inflaatioon. Sotatarvikkeiden perillepääsyn varmistamiseksi perustettiin sotateollisuuskomitea. Armeijan johto ei kuitenkaan luottanut siviilihallintoon ja otti rintama-alueiden hallinnon hallintaansa ja kieltäytyi yhteistyöstä komitean kanssa. Keskushallitus ei luottanut zemstavojen ja kaupunkien järjestämiin riippumattomiin tukitoimiin. Duuma ajautui ristiriitaan sotabyrokratian ja hallituksen kanssa, ja keskusta-vasemmistolaiset edustajat perustivat 1915 oman blokkinsa, joka vaati duuman asettamaa hallitusta.
Vuoden 1915 tappioiden jälkeen Nikolai II lähti rintamalle ja otti nimellisen ylipäällikön aseman sedältään. Hänet yhdistettiin nyt jokaiseen armeijan vastoinkäymiseen. Pääkaupunkiin jäivät hänen saksalaissyntyinen vaimonsa Aleksandra ja irstaileva Rasputin, joka käytti nyt merkittävää valtaa politiikassa ja ministerien nimittämisessä.
Vuonna 1916 ruuan hinta ja polttoainepula aiheuttivat lakkoja joissain kaupungeissa. Työläiset, jotka olivat saaneet paikkoja sotateollisuuskomiteassa, käyttivät sitä hyväkseen luodakseen hallitusta vastustavan poliittisen opposition. Myös maaseutu alkoi muuttua levottomaksi. Sotilaat, etenkin maalaisväestö, joilla oli suuri riski joutua tykinruuaksi sodanjohdon kelvottomuuden vuoksi, muuttuivat kurittomiksi ja haluttomiksi. 15 miljoonasta rintamalle lähetetystä sotilaasta 4,6 miljoonaa oli kuollut tai haavoittunut. Materiaalipulan vuoksi osa jouduttiin lähettämään rintamalle aseettomina, heitä kehotettiin ottamaan aseet kaatuneilta tovereiltaan. Viljan hintaa säännösteltiin, jolloin siitä saadut tulot eivät enää riittäneet kulutustavaroiden hankintaan.
Joulukuussa 1916 joukko aatelisia päätti hankkiutua eroon Rasputinista ja hänet murhattiin. Duuman ja keisarin hallituksen lisääntyvä vastakkainasettelu leimasi molemmat kyvyttömiksi toimiinsa. Alkuvuodesta 1917 rautateiden kuljetuskapasiteetti romahti johtaen polttoaine- ja elintarvikepulaan. Petrogradissa mellakoitiin ja lakkoiltiin, lakko laajentui yleislakoksi 25. helmikuuta alkaen. Petrogradin 160 000 miehen joukkoja komentanut kenraali S. Habalov määrättiin rauhoittamaan kaupunki. Seuraavana päivänä useita satoja ammuttiin, mutta lakko jatkui 27. päivä. Joukot määrättiin jälleen kaduille, mutta ne kääntyivät mielenosoittajien puolelle perustaen "Petrogradin työläisten ja sotilaiden edustajien neuvoston".
Kapinan tukahduttamiseksi oli vedettävä yksikköjä rintamalta. Nikolai II lähti kohti Petrogradia, mutta hänen junansa pysäytettiin Visherin asemalle, josta hän joutui palaamaan Pihkovaan. Pääkaupunkiin lähetettyjen joukkojen komentajan saatua Habalovilta tiedon kapinan laajuudesta myös nämä joukot palasivat takaisin.
Duuma perusti toimeenpanevan komitean, joka järjestettiin Petrogradin neuvoston tuella väliaikaishallitukseksi. Hallituksen pääministeriksi tuli ruhtinas Georgi Lvov. Duuma päätti myös perustuslakia säätävän kokouksen perustamisesta, mutta sen vaalit lykättiin syksyksi. Britannia ja Ranska tunnustivat duuman asettaman tilapäisen komitean Venäjän lailliseksi hallitukseksi 14. maaliskuuta.
Uuden hallituksen edustajat tapasivat Nikolai II:n 15. päivän illalla Pihkovassa, jossa hän manifestilla luopui kruunusta.
Lähteet.
*


Huolimattomuus.
Huolimattomuus eli tuottamus tarkoittaa vahinkojen välttämiseksi vaadittavan huolellisuuden laiminlyöntiä toiminnassa, jossa henkilöllä on velvollisuus estää vahinkojen syntyminen. Pelkkää passiivisuutta voidaan pitää tuottamuksellisena menettelynä. Henkilön toiminnan arvioimiseen ei ole yksiselitteistä sääntöä, vaan toimintaa verrataan järkevänä pidetyn henkilön toimintaan hänen ollessaan vastaavassa asemassa. Arviointi perustuu aina ratkaisijan harkintaan. Käsite liittyy oikeustieteessä etenkin vahingonkorvausoikeuteen ja rikosoikeuteen.
Tekijän menettely on huolimatonta, jos hän rikkoo olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittavaa huolellisuusvelvollisuutta, vaikka hän olisi kyennyt sitä noudattamaan (tuottamus).
Se, pidetäänkö huolimattomuutta törkeänä (törkeä tuottamus), ratkaistaan kokonaisarvostelun perusteella. Arvostelussa otetaan huomioon rikotun huolellisuusvelvollisuuden merkittävyys, vaarannettujen etujen tärkeys ja loukkauksen todennäköisyys, riskinoton tietoisuus sekä muut tekoon ja tekijään liittyvät olosuhteet.
Pikemmin tapaturmaan kuin tuottamukseen perustuvasta teosta ei rangaista.


Tahallisuus.
Tahallisuuden asteet.
Ehdollinen tahallisuus tai välinpitämättömyystahallisuus ("dolus eventualis")


Kvalifioitu tuottamus.
Kvalifioitu tuottamus tarkoittaa sitä, että tietyssä rikoksessa tekijän syyksiluettavuuden asteen tulee olla vähintään "tahallisuus" tai "törkeä huolimattomuus".
Joka tahallaan tai törkeällä huolimattomuudella aiheuttaa toiselle vakavan hengen tai terveyden vaaran, on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä yhtä ankaraa tai ankarampaa rangaistusta, vaaran aiheuttamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi."


Kesäolympialaiset 1928.
Vuoden 1928 kesäolympialaiset järjestettiin Amsterdamissa, Alankomaissa. Kisojen avajaiset olivat 28. heinäkuuta ja päättäjäiset 12. elokuuta 1928. Näissä kisoissa aloitettiin traditio, jossa Kreikan joukkue aloittaa joukkueiden esiinmarssin.
Aiheesta muualla.
*


Laatuvarmenne.
Laatuvarmenne on Suomen sähköisen allekirjoituslain määritelmä PKI-varmenteelle, joka täyttää tietyt muodolliset vaatimukset. Itse varmenteella sijaitsevien PKI-avainten tietoturvatasolle on määritetty vahvuusvaatimuksia, mutta suurin osa säännöksistä koskee varmenteen myöntäjää sekä varmenteen myöntämispolitiikkaa. Tärkeää on, että avain on suojatulla PKI-avainlaitteella kuten sirukortilla, varmenteita saavien henkilöys todennetaan (kukaan ei saa väärällä nimellä varmenteita), varastetut varmenteet lisätään nopeasti sulkulistalle ja järjestelmän luotettavuudesta pidetään hyvää huolta. Laatuvarmenteella tehty digitaalinen allekirjoitus on vähintään yhtä pätevä kuin tavallinenkin (ks. laki sähköisestä allekirjoituksesta).
Viestintävirasto valvoo Suomessa laatuvarmenteita myöntäviä varmenneviranomaisia, laatuvarmentajia. Tällä hetkellä väestörekisterikeskus on ainoa laatuvarmentaja, tuotteenaan sähköinen henkilökortti. Periaatteessa kuitenkin mikä tahansa suomalainen yritys voisi ryhtyä laatuvarmentajaksi.


Eurooppaoikeus.
Eurooppaoikeus on oikeudenala, joka käsittelee Euroopan unionin toimintaan ja Euroopan ihmisoikeussopimukseen liittyviä oikeudellisia kysymyksiä. EU-oikeus arvioi EU:n toimielinten päätöksiä, niiden vaikutuksia jäsenvaltioihin ja yhteisten lainsäädäntöjen asteittaista harmonisointia.


Guss Mattsson.
Gustaf Otto (Guss) Mattsson (7. lokakuuta 1873 Bremerhaven, Saksa – 26. lokakuuta 1914 Helsinki) oli suomalainen kemisti, lehtimies, pakinoitsija ja kirjailija.
Mattsonin isä oli merikapteeni, ja Mattsson vietti ensimmäiset vuotensa Englannissa ja Saksassa. Hän valmistui diplomi-insinööriksi Polyteknillisestä opistosta (nykyinen Teknillinen korkeakoulu) 1895, minkä jälkeen hän toimi siellä opettajana. Mattsson väitteli filosofian tohtoriksi hiilivedyistä 1905.
Tiede ja journalismi vetivät Guss Mattssonia eri suuntiin; lopulta hänestä tuli kokopäiväinen toimittaja. Mattsson aloitti lehtimiehenä Nya Pressenissä 1897. Hän kirjoitti yli 900 pakinaa nimimerkillä Ung-Hans ja otsikolla "I dag" lehtiin Helsingfors-Posten (1902–1905), Dagens Tidning (1911–1914) ja Dagens Press (1914). Mattssonin pakinoita on kuvattu älykkäiksi, inhimillisiksi, mielikuvituksellisiksi ja tyylillisesti taitaviksi. Pakinat käsittelevät tiedettä, taidetta, politiikkaa ja arkisia asioita.
Guss Mattsson matkusti paljon, osaksi tuberkuloosin vuoksi, johon hän sittemmin kuoli. Matkoistaan hän kirjoitti kaksi kirjaa. Mattsson osallistui kaksille viimeisille säätyvaltiopäiville porvarissäädyn edustajana. Mattsson halusi pysyä puoluepolitiikan ulkopuolella. Hän puhui suomen- ja ruotsinkielisten välisen kielirauhan puolesta.


Kuurous.
Kuurous määritellään lääketieteellisesti kuuloelinten aistivammaksi, joka estää puheen ymmärtämisen kuulon kautta. Kuulon puuttuminen vaikuttaa kuitenkin eniten sosiaalisesti, sillä kommunikointi kuulevien kanssa vaikeutuu.
Kuurous aiheutuu pääosin neljällä tavalla: geneettisesti periytymällä, sairauksien aiheuttamana, lääkityksen aiheuttamana tai fyysisestä vammautumisesta. Kuuroutta pystytään hoitamaan sisäkorvaistutteiden ja kuulolaitteiden avulla.
Kuurot muodostavat kieli- ja kulttuurivähemmistön. Syntymäkuurojen ja nuorena kuuroutuneiden ensikieli tai äidinkieli on yleensä viittomakieli. Etenkin nuoremman polven kuurot kutsuvat itseään mielellään viittomakielisiksi. He kuuluvat viittomakieliseen vähemmistöryhmään. Kaikki kuurot eivät pidä kuuroutta vammana, joka vaatisi lääketieteellistä hoitoa.
Kuurot kommunikoivat keskenään yleensä viittomakielellä. Viittomakieltä taitamattomien kuulevien kanssa he voivat kommunikoida muun muassa kirjoittamalla ja lukemalla. Useimmat kuurot osaavat myös lukea huulilta. Huuliltaluku sisältää kuitenkin aina myös arvailua, sillä kaikki konsonantit eivät eroa toisistaan visuaalisesti. Osa kuuroista osaa myös puhua.
Kielenoppimisiän jälkeen kuuroutuneet käyttävät itseään ilmaistessaan usein myös puhetta. Heille tärkeimmät kielen vastaanottamistavat saattavat olla huuliltaluku ja lukeminen. Monet opettelevat myös tukiviittomia tai viitottua puhetta. Mitä nuorempana kuuroutuu, sitä todennäköisempää on, että opettelee myös viittomakielen. Sisäkorvaistutteella kuuroutunut voi saada ison osan kuulostaan takaisin.
Syyt.
Kuurouteen tai kuuroutumiseen on useita mahdollisia syitä. Synnynnäinen kuurous voi olla seurausta esimerkiksi ennenaikaisesta syntymästä, raskausajan häiriötekijöistä, geneettisistä syistä ja erilaisista oireyhtymistä.
Aivokalvontulehdukseen liittyy sisäkorvan leviämisen ja sitä myötä kuuroutumisen riski. Myös tietyt muut sairaudet saattavat johtaa kuurouteen, ja aina syytä ei tiedetä.
Vaikean kuulovamman voivat aiheuttaa myös kovat äänet tai jonkin korvan osan vaurioituminen. Myös ikääntymiseen liittyy kuuloaistin heikkenemistä. Joillakin kuuroilla lisävaivana on jatkuva korvien soiminen, tinnitus.


Maxentius.
Keisari Maxentiuksen kuva roomalaisessa kolikossa
Marcus Aurelius Valerius Maxentius (noin 278–312) oli Rooman keisari 306–312. Hän oli keisari Maximianuksen poika ja keisari Galeriuksen vävy.
Vuonna 306 Roomassa alkoi esiintyä tyytymättömyyttä keisari Diocletianuksen luomaa järjestelmää kohtaan. Maxentius, joka oli jäänyt ilman valtaa vuonna 305 tapahtuneessa jaossa, käytti tilannetta hyväksi. Flavius Valerius Severusta tukevat virkamiehet murhattiin ja 28. lokakuuta Maxentius julistettiin keisariksi kansan ja senaatin tuella. Pretoriaanikaartikin tuki häntä. Hän ei halunnut suututtaa keisari Galeriusta eikä kutsunut itseään aluksi "augustukseksi" vaan käytti nimitystä "princeps".
Maxentius pyysi isäänsä Maximianusta apuun, kun Severus marssi Roomaa kohti. Yhdessä he kukistivat Severuksen, jonka joukot olivat ennen palvelleet Maximianusta ja jotka nyt karkasivat joukolla. Severus pakeni ja antautui Maxentiukselle Ravennassa.
Vuonna 307 Maxentius lähetti isänsä neuvottelemaan Galliaa ja Britanniaa hallinneen caesar Konstantinuksen kanssa. Konstantinus ei tunnustanut Maxentiusta ja Maximianusta koska halusi säilyttää välit Galeriuksen kanssa. Saman vuoden kesällä Galerius hyökkäsi Italiaan, mutta huomasi että hänen armeijansa oli liian pieni saamaan aikaan lopullista ratkaisua ja joutui vetäytymään Italiasta.
Vuonna 308 Maximianus kapinoi poikaansa vastaa ja joutui pakenemaan Konstantinuksen luokse. Konstantinus pakotti hänet tekemään itsemurhan sen jälkeen kun hän yritti saada Konstantinuksen armeijan kapinoimaan tätä vastaan. Samana vuonna Afrikan kuvernööri Domitius Alexander julistautui keisariksi. Maxentius sai hänet kukistettua vuonna 309.
Alkukesästä 312 Konstantinus marssi Galliasta Italiaan ja kukisti Maxentiuksen Mulviuksen sillan taistelussa. Maxentius kaatui taistelussa ja Konstantinus antoi kantaa hänen päätänsä seipään nokassa kun hän marssi Roomaan.


Boheemi.
Boheemi on 1800-luvulla Ranskassa yleistynyt termi, joka kuvaa taiteilijoita ja kirjoittajia, jotka viettävät erikoista ja epäsäännöllistä elämää.
Alun perin sana boheemi tarkoitti Tšekin historiallisen alueen Böömin () asukasta. Nykymerkitys tulee ranskalaisten 1400-luvun uskomuksesta, jonka mukaan romanit tulivat Böömistä. Alkuperäiset boheemit taiteilijat muistuttivat ranskalaisten mielestä vaeltelevia mustalaisia, jotka elivät vakiintuneiden yhteiskunnallisten tapojen ulkopuolella, vähät välittäen sovinnaisempien piirien paheksunnasta.
Boheemeihin elämäntapoihin kuului poikkeukselliset, perinteisten ja yleisten tahojen kanssa pahasti ristiriidassa olleet poliittiset näkemykset, vakaumukset ja mielipiteet joita heijastettiin käytännössä usein varsin vapaamielisen seksuaalisuuden harjoittamisen, materiaalisesti erittäin vaatimattoman elämäntavan ja vaihtoehtoisen/vapaaehtoisen köyhyyden kautta. Lisäksi boheemikulttuuriin kuuluu eräänlainen "kurjuuden romantisointi".
Henri Murgerin novellikokoelma "Scènes de la vie de bohème" ("Boheemielämää", 1845) popularisoi termin Ranskassa. Sen teemat esiintyivät paljolti myös myöhemmin Giacomo Puccinin oopperassa "La bohème" (1896). Englanniksi termi yleistyi William Makepeace Thackerayn romaanissa "Vanity Fair" (1848).


Beatnikki.
Beatnik on 1950-luvulla muodostuneen beat-sukupolven ideologiaan uskova ja sen elämäntapaa elävä henkilö. Termin keksi Herb Caen, joka käytti sitä "San Francisco Chroniclessa" pilkkaavaan sävyyn. Hän rinnasti beat-ihmiset Neuvostoliiton Sputnik-satelliittiin viitaten beatnikkien olevan "omissa maailmoissaan" ("out there") ja kommunismimyönteisiä. Termi tarttui ja loi stereotypian boheemeista miehistä, joilla oli pukinparta ja baskeri, ja jotka soittivat bongorumpuja mustiin leotardeihin pukeutuneiden naistensa tanssiessa.
Jack Kerouac ja Allen Ginsberg voidaan mainita yksinä suurimmista beat-kirjailijoista. Beat-kulttuuriin kuuluvat runous, vaelluselämäntapa ja musiikki, kuten bebop ja muu jazz. Beatnikien on sanottu vaikuttaneen hippien ideologiaan.
Sensaationomainen Hollywood-tulkinta alakulttuurista on "The Beat Generation" -elokuvassa (1959). Tv-sarja Simpsoneissa Ned Flandersin vanhemmat olivat beatnikejä.


Costa Rica.
Costa Rican tasavalta eli Costa Rica () on 4,5 miljoonan asukkaan valtio Keski-Amerikassa. Sen rajanaapuri pohjoisessa on Nicaragua ja etelässä Panama. Idässä maa rajoittuu Karibianmereen ja lännessä Tyyneen valtamereen.
Costa Rica luopui armeijasta vuonna 1949, ja se on alueensa vanhin demokratia. Sen viidakoissa elää harvinaisia kissaeläimiä ja apinoita, ja se on suojellut suuremman osan pinta-alastaan kuin mikään muu valtio.
Historia.
Ensimmäiset merkit ihmisasutuksesta Costa Rican alueella ovat kymmenentuhannen vuoden takaa. Länsirannikolta on löydetty graniittisia palloja, joista pienimmät ovat pesäpallon, suurimmat pakettiauton kokoisia. San Josen läheltä on löydetty suuri rauniokaupunki, jossa oli akvedukteja. Keskiylängön arkeologiset löydöt kertovat yhteyksistä Meksikon olmeekkeihin ja nahuatlia puhuviin kansoihin.
Vuonna 1502 Kolumbus laski maihin nykyisen Costa Rican alueelle neljännellä ja viimeisellä matkallaan Amerikkaan. Ensimmäiset asutukset perustettiin 1522. Juan de Cavallon johti 1561 ensimmäiset varsinaiset kolonistit maahan ja espanjalaiset valloittivat Costa Rican alueella asuneilta guaymi-intiaaneilta 1500-luvulla ja maasta tuli Uuden-Espanjan siirtomaan osa Guatemalan kapteeni-kenraalin alaisuudessa. Espanjalaiset nimesivät maan rikkaaksi rannikoksi ("Costa Rica"), mutta kun rikkauksia ei löytynyt pääelinkeinoksi tuli maatalous.
Costa Rica oli kaukana Meksikon ja Andien hallintokeskuksista ja väestön etninen ja kielellinen homogeenisuus johti melko vapaaseen ja rauhalliseen kehitykseen aina 1800-luvulle asti, jolloin luokkaerot alkoivat syntyä rikkauksien kasaantuessa kahvin ja banaanien ulkomaankaupan myötä. Kahvinviljely tuotiin maahan vuonna 1808 Kuubasta.
Costa Rica kuului aluksi Meksikon keisarikuntaan ja liittyi Keski-Amerikan yhdysvaltoihin El Salvadorin, Guatemalan, Hondurasin ja Nicaraguan kanssa 1824. Osavaltojen välillä syntyi rajariitoja ja Nicaragua valtasi Costa Rican pohjoisen Guanacasten maakunnan. Costa Rica julistautui itsenäiseksi 1838, kauan sen jälkeen kun liittovaltio oli tosiasiassa lakannut olemasta.
Maan kehitys on ollut verrattain rauhallista ja demokraattista. Aluksi se oli "gaudillojen" hallitsema. Juan Rafael Moran johdolla costaricalaiset taistelivat Nicaraguassa vallan ottanutta pohjoisamerikkalaista seikkailijaa William Walkeria vastaan. Tomás Guargia hallitsi 1870–1882. Hän kannusti etenkin ulkomaisia investointeja rautatien rakentamiseen. Vuonna 1874 yhdysvaltalainen liikemies Minor Cooper Keith ryhtyi viljelemään banaaneja ja perusti United Fruit Companyn.
Vuoden 1899 vaaleja pidetään ensimmäisinä todellisesti vapaina ja rehellisinä. Demokratia jatkui kahta poikkeusta lukuun ottamatta: vuosina 1917–1919 Federico Tinoco hallitsi diktaattorina syrjäytettyään presidentti Alfredo González Floresin tämän liian radikaalin uudistuspolitiikan vuoksi. Maan liberaalien keskuudessa Tinocon kaappaus nautti laajaa suosiota. Vuosina 1940–1948 presidenttinä oli kristillissosiaalisen puolueen (PUSC) Rafael Calderón, joka pyrki hillitsemään levottomuuksia vähimmäispalkalla ja työehtosäädännöllä. Vuonna 1948 José Figueres Ferrer nousi joukkoineen aseelliseen kapinaan kiistellyn presidentinvaalin tuloksen jälkeen. 44-päiväinen sisällissota johti 2000 kuolonuhriin, jonka jälkeen voittanut puoli väliaikaisen presidentti Figueresin johdolla laati vapaat vaalit ja myös mustille ja naisille äänioikeuden takaavan perustuslain ja lakkautti armeijan. Tämän sen jälkeen valtiolla on ollut turvanaan yksinomaan poliisivoimat ja kansalliskaarti. Figueres perusti kansallisen liberaalipuolueen (PLN), kansallisti pankit ja aloitti sosiaaliturvan rakentamisen. Hän luovutti paikkansa 1948 valitulle Otilio Ulatelle, mutta hänestä tuli kansallissankari ja hän voitti myös ensimmäiset uuden perustuslain mukaiset vaalit 1953. Figueresin jälkeen hallitsivat lähinnä konservatiivit seuraavat kuusitoista vuotta ja kumosivat joitain PLN:n uudistuksia. Irazun tulivuoden purkaus 1963–1964 aiheutti maassa vakavaa tuhoa, samoin kuin Arenalin purkaus vuonna 1968.
Vuonna 1974 liberaalien Daniel Oduber Quirós nousi valtaan vasemmistolaisella ohjelmalla ja laajensi hyvinvointivaltiota ja solmi suhteet myös sosialistisiin maihin ja salli vasemmistopuolueet. Konservatiivien presidentti Rodrigo Carazon kautta leimasi talousromahdus ja syytteet hänen hämäristä asekaupoistaan Kuuban ja El Salvadorin välillä. Ammattiyhdistyspoliitikko ja yksi PLN:n perustajista, Luis Alberto Monge Alvarez valittiin presidentiksi 1982. Hän otti käyttöön sadan päivän pikakuurin talouden parantamiseksi. Monge joutui Yhdysvaltain painostamaksi, jotta maa hylkäisi puolueettomuutensa, perustaisi armeijan ja tuomitsisi Nicaraguan sandinistihallituksen. Monge vastusti Yhdysvaltoja, mutta suhteet Nicaraguan kanssa heikkenivät sandinistien ja Costa Rican kansalliskaartin ottaessa yhteen maiden rajalla. Monge suostui 1985 Yhdysvaltain kouluttaman sissien vastaisen yksikön luomiseen, mitä pidettiin maan puolueettomuuden loukkauksena. Vuonna 1986 puolueettomuutta korostava Óscar Arias nousi presidentiksi voittaessaan yhdysvaltalaismielisen konservatiivin Rafael Angel Calderónin. Arias työskenteli palauttaakseen rauhan alueelle ja sai ponnistuksistaan Nobelin rauhanpalkinnon 1987. Calderón voitti vaalit 1990. Vuonna 1994 presidentiksi valittiin PLN:n José María Figueres, José Figueresin poika. Hän lupasi elvyttää sosiaaliturvajärjestelmän ja lopettaa edeltäjänsä yksityistämisohjelman.
Konservatiivinen taloustieteilijä Miguel Angel Rodríguez Echeverría (Partido de Unidad Socialcristiana; PUSC) valittiin presidentiksi helmikuussa 1998. Rodríguez ratkaisi 2000 kiistan Nicaraguan kanssa maiden rajalla olevan San Juanjoen purjehdusoikeuksista. Helmikuun 2002 vaaleissa PUSC:in hallinto jatkui Abel Pacheco de la Espriella voittaessa presidentinvaalit ja puolueen saadessa 30 % äänistä parlamenttivaaleissa. Pachecon yksityistämisohjelmaa ja opettajien maksamattomia palkkoja vastaan protestoitiin. Vuonna 2004 kolme entistä presidenttiä, Figueres, Rodríguez ja Calderón joutuivat tutkintaan korruptiosyytteiden vuoksi.
Sosiaalidemokraattista PLC:tä edustava Nobel-voittaja ja entinen presidentti Óscar Arias valittiin niukasti uudelleen presidentiksi 2006 Ottón Solísia vastaan. Kesällä 2007 Costa Rica katkaisi diplomaattiset suhteet Kiinan tasavaltaan ja solmi ne Kiinan kansantasavallan kanssa.
Keväällä 2009 maa solmi myös uudelleen suhteet Kuubaan, joista oli joutunut luopumaan 1961.
Marraskuussa 2010 Nicaraguan ja Costa Rican välille puhkesi kiistoja, kun Nicaragua miehitti maiden rajalla San Juan -joessa sijaitsevan Calero-saaren, jota se pitää itselleen kuuluvana.
Politiikka.
Costa Rican presidentti valitaan vuoden 1949 perustuslain mukaan nelivuotiskaudelle yleisellä äänioikeudella. Hänellä on kaksi varapresidenttiä. Huhtikuussa 2003 korkein oikeus kumosi vuoden 1969 lisäyksen, joka rajoitti presidentin kaudet yhteen. Vuoden 1949 perustuslain mukaan presidentti voi pyrkiä uudelle kaudelle oltuaan sivussa kahdeksan vuotta.
Presidentinvaalit järjestettiin 7. helmikuuta 2010 ja Oscar Ariasin varapresidentti Laura Chinchilla voitti vaalit suoraan ensimmäisellä kierroksella.
Parlamentti on yksikamarinen ja 57-jäseninen. Edustajat valitaan vaalilistoilta suhteellisella vaalitavalla nelivuotiskausiksi. Puolueiden on ylitettävä 4 % äänikynnys valtakunnallisesti tai ainakin yhdessä maakunnassa saadakseen paikkoja. Edustajia ei voi valita peräkkäisille kausille, vaan heidän on pidettävä neljän vuoden väli ennen asettumista uudelleen ehdolle. Äänestäminen on pakollista.
Maantiede.
Costa Rica sijaitsee Keski-Amerikan kannaksella. Keskiosassa maata on jylhä vuoristo, jossa nousee 3 810 metriin kohoava Cerro Chirripo. Vuoristo jakaa Costa Rican läntiseen ja itäiseen rannikkotasankoon.
Pääkaupunki San Jose sijaitsee maan keskiosassa "tierra templada"lla. Siellä yöt ovat paljon viileämpiä ja päivät vähemmän kuumia ja kosteita kuin merenpinnan tasalla. Karibianmeren puoleisella rannikolla sataa enemmän kuin Tyynennmeren rannikolla.
Costa Rican pinta-alasta on suojeltuna suurempi osuus kuin minkään muun valtion alueesta. Maassa on 186 suojelualuetta, joiden joukossa on 32 kansallispuistoa. Tunnetuimmat ovat Manuel Antonion kansallispuisto kauniine rantoineen, Braulio Carrillon kansallispuisto jossa sademetsä ulottuu valtatien varteen, Tortugueron kansallispuisto vesieläimineen, Irazún kansallispuisto josta näkee kirkkaalla säällä molemmat rannikot ja Poásin kansallispuisto jossa on vulkaanista toimintaa. Area de Conservación Guanacaste on Unescon maailmanperintöluettelossa, samoin kuin Kookossaari ja osittain Panaman puolelle ulottuva La Amistadin suojelualue.
Costa Ricassa elää 200 nisäkäslajia, joista noin puolet on lepakoita. Lajeja oli aiemmin enemmän, mutta ihminen on metsästänyt ne sukupuuttoon. Nykyisinkin suuret nisäkkäät ovat uhanalaisia, mutta suojeluohjelmien ja -alueiden ansiosta kannat ovat alkaneet elpyä.
Costa Ricassa elää kuusi uhanalaista kissaeläintä: jaguarundi, puuma, pitkähäntäkissa, tiikerikissa, oselotti ja jaguaari. Apinoihin kuuluvat uhanalainen panamansaimiri sekä kapusiiniapinat ja mölyapinat. Lepakkolajeista erikoisin on kaloja pyydystävä kalastajalepakko. Maassa elää kolme muurahaiskarhulajia: tamandua, isomuurahaiskarhu ja pikkumuurahaiskarhu. Rannikolla tavataan manaatteja.
Talous.
Costa Ricassa on alueen korkein elintaso, BKT henkeä kohti yli 10 000 yhdysvaltojen dollaria ja työttömyys 6,7 %. Sen talouden vahvuuksia ovat hedelmällinen maaperä ja runsaat sateet, sekä sijainti Keski-Amerikan kannaksella, josta on hyvät yhteydet niin valtamerille kuin Etelä-Amerikan markkinoillekin. Banaanit ja kahvi ovat olleet aiemmin merkittävimmät vientituotteet, mutta ananas on ohittanut kahvin kakkospaikalla.
Costa Rica tuottaa valtaosan energiastaan puhtaista lähteistä, ja se pyrkii hiilineutraaliksi vuoteen 2021 mennessä. Runsaat sateet ja korkeuserot takaavat energiaa kahteentoista vesivoimalaan. Maan edustalta merestä on löydetty öljyä, mutta ympäristösyistä se on päätetty jättää hyödyntämättä. Energiankulutus on pientä, sillä suuri osa väestöstä asuu ylängöllä missä ei tarvita lämmitystä eikä koneellista jäähdytystä.
Costa Rican talous perustuu turismiin, maatalouteen ja elektronisten laitteiden vientiin. Ulkomaisia investoijia houkuttelee maan poliittinen vakaus sekä suhtellisen korkea koulutustaso.
Väestö.
Costa Rican alkuperäinen intiaaniväestö muodostaa nykyään vain 1 % asukkaista. Pääosa asukkaista (94 %) on etnisesti valkoisia, ja ryhmään lasketaan myös mestitsit. Jamaikalta 1800-luvulla muuttaneet mustat siirtotyöläiset muodostavat englanninkielisen vähemmistön (3 %). Maassa asuu myös pieni kiinalaisperäinen vähemmistö (1 %).
Uskonnoltaan 76,3 % asukkaista on roomalaiskatolisia, 13,7 % evankelisia ja 0,7 % muita protestantteja, 1,3 % jehovan todistajia. Muita uskontoja tunnustaa 4,8 % ja uskonnottomia on 3,2 %.
Väestönkasvu hidastui 1960-luvulta 2000-luvulle, koska naisten lukutaito ja ehkäisymenetelmien käyttö lisääntyivät katolisen kirkon vastustuksesta huolimatta.
Vuoden 2000 väestönlaskennassa lähes 95 % aikuisista oli lukutaitoisia, naisten osuus oli hiukan suurempi kuin miesten. Koulunkäynti on periaatteessa pakollista yhdeksän vuoden ajan, ja 99 % ikäluokasta käy kuusivuotisen alakoulun, 72 % jatkaa kolmevuotiseen yläkouluun.
Kulttuuri.
Espanjaksi costaricalaiset on tunnettu nimellä "tico" heidän sanoissa paljon käyttämän liittopäätteen "-tico" ansiosta. Kun espanjassa muuten sanottaisiin chiquitito (pieni) käyttävät ticot usein muotoa chiquitico.
Costaricalaisten kansallistunteeseen kuuluu erottautuminen alueen muista valtioista, jotka ovat köyhempiä, huonommin koulutettuja ja poliittisesti epävakaita.
Costaricalaista perusruokaa ovat maissijauhoista leivotut tortillat, joita syödään kolmekin kertaa päivässä riisin ja papujen sekä munien, juuston, kanan tai lihan kanssa. Juhlatilaisuuksiin voidaan valmistaa kokonaisena paistettu porsas.
Urheilu.
Costa Rica on osallistunut olympialaisiin vuonna 1936 ja sitten säännöllisemmin vuodesta 1964 alkaen. Sillä on toisinaan ollut yksittäisiä edustajia myös talviolympialaisissa. Maan menestynein urheilija on uimari Claudia Poll, joka on saanut kolme mitalia.
Costa Rican jalkapallomaajoukkue on pelannut MM-kisojen lopputurnauksessa kolmesti, 1990, 2002 ja 2006. FIFAn rankingisa joulukuussa 2010 se on sijalla 69.
Viitteet.
*


Reconquista.
Reconquista eli 'takaisinvaltaus' on nimi pitkälle ajanjaksolle, jona kristityt ajoivat muslimit pois Pyreneiden niemimaalta.
Islamilaistuminen.
Nykyisen Espanjan ja Portugalin valloitus oli tapahtunut nopeasti, vuonna 711 ensimmäiset Pohjois-Afrikan berberit, pääasiassa arabien johtamina saapuivat emiiri Tariqin johdolla Eurooppaan. He löivät Guadaleten taistelussa 711 viimeisen visigoottikuninkaan Roderikin armeijan, ja vuoteen 716 mennessä he olivat valloittaneet lähes koko niemimaan visigooteilta lukuun ottamatta pohjoisrannikon Asturian ja Galician vuoristoalueita, jonne he eivät koskaan päässeet. Ensimmäisen häviönsä muslimit, "maurit" kokivat vastaperustetun Asturian kuningaskunnan ensimmäiselle kuninkaalle, visigootti Pelayolle 718 Covadongassa (Alcamassa). Taistelu on ajoitettu myös vuosiin 719 ja 722. Asturian kuningaskunnan pääkaupunki oli Oviedo.
Vuonna 732 Kaarle Martel, frankkien majordomus ja Kaarle Suuren isoisä pysäytti muslimit Pohjois-Ranskassa, Poitiers'n taistelussa. Vasta Kaarle Suuri ajoi muslimit pois nykyisen Ranskan alueelta Pyreneiden taakse. Kaarle Suuri perusti Navarran ja Katalonian markit (rajakreivikunnat), ja ensimmäinen Katalonian kreivi oli Wilfred Karvainen (Guilfre el Pilo), jota pidetään Aragonian kuningassuvun kantaisänä. Navarrassa baskipäällikkö Iñigo (Ignatius) Aritza puolestaan julistautui Navarran kuninkaaksi 824.
Reconquistan alkuvaiheet.
Köyhien ja eristettyjen kristittyjen kuningaskuntien sotamenestys oli aluksi vaatimatonta. Lännessä muslimien valloitus oli edennyt vain nykyisen Portugalin keskiosiin, Guadarraman-vuorille asti. Vuoteen 900 mennessä kristityt Asturia ja Galicia olivat vallanneet aavikkoisen Dueron laakson ja pohjoisen tasangot, perustaen uuden pääkaupungin Leóniin, jonka mukaan valtakunta sai uuden nimen, Leónin kuningaskunta. Leónista etelään sijaitsivat Vanhan-Kastilian kreivikunnat, pääkaupunkinaan Burgos, jotka olivat reconquistan pääasiallista taistelutannerta tuona aikana. Keskellä muslimivaltakunnat ulottuivat Pyreneiden juurille saakka ja Välimeren puoleisella rannalla Kataloniassa kristittyjen hallinnassa oli rannikko Barcelonaan asti.
Islamilainen Espanja tunnettiin nimellä "al-Andalus". Sen pääkaupunkina oli Córdoba, ja sen väestö koostui arabeista sekä berbereistä. Kristittyjä asukkaita kutsuttiin "mozarabeiksi". Vuonna 929 Córdoban emiiri (kuningas) otti kalifin arvonimen, mutta tilanne muuttui Córdoban kalifaatin hajottua 1010 lukuisiksi pieniksi Taifa-kuningaskunniksi. Nyt kristityt saattoivat hyökätä niiden kimppuun yksi kerrallaan. Muslimit menettivät näin koko Vanhan-Kastilian kristityille 1000-luvulle tultaessa.
Navarran kuninkaan Sancho III:n poika Ferdinand I Suuri (k. 1065) sai Kastilian kuningaskunnan 1029 isänsä avustuksella Burgosin kreivin García Sanchezin murhan jälkeen. Hän hallitsi Kastiliaa kuninkaana vuodesta 1033 ja sai 1038 haltuunsa myös Leónin vaimonsa kautta. Hän julisti 1056 itsensä Hispanian keisariksi paavi Victor II:n ja Pyhän rooman keisari Henrik III:n tuella. Tämän merkitys oli Leónin nouseminen johtoasemaan kuningaskuntien joukosta ja irrottautuminen keisarikunnan vasalliudesta. Ferdinand Suuri laajensi valtakuntaansa alistamalla Zaragozan, Badajozin, Sevillan ja Toledon. Kuolleessaan häntä seurasivat hänen poikansa Sancho II Kastilian kuninkaana, Alfonso VI Leónin kuninkaana ja García Galician kuninkaana. Tyttärilleen Elviralle ja Urracalle hän jätti Toran ja Zamoran. Aragonian kreivi Ramiro irrottautui Navarran kuningaskunnan alaisuudesta 1035 ja julistautui Aragonian kuninkaaksi nimellä Ramiro I.
Vanhimpana veljenä Sancho II halusi kaikki isänsä maat, ja valloitti sisaruksiltaan Leónin ja Garcían. Armeijoidensa johtoon hän nimitti vasallinsa Rodrigo Díaz de Vivarin, joka myöhemmin on tunnettu paremmin nimellä "El Cid Campeador".
Vuonna 1085 Leónin Alfonso VI Rohkea peri Kastilian veljensä kuoltua 1072. El Cid joutui kuitenkin Alfonso VI:n epäsuosioon ja ajettiin maanpakoon. León valloitti Toledon 1085. Toledon ja Tagus-laakson menetyksen jälkeen muslimivalta näytti uhatulta ja Pohjois-Afrikan berberit, almoravidit eli murabiitit (1086–1145) ja almohadit (1145–n. 1230) tulivat avuksi. Vuonna 1086 suuren maurien hyökkäyksen lyötyä Leónin, Aragonin ja Kastilian armeijat Zallacan taistelussa, kuninkaan oli pakko pyytää jälleen paras kenraalinsa El Cid apuun.
Vuonna 1118 Aragonian Alfonso I valtasi Zaragozan ja Portugalin Alfonso (Afonso Henriques) 1147 Lissabonin englantilaisten ja alankomaalaisten ristiretkeläisten tukemana. Kastilian ja León sodat keskittyvät kuitenkin kuningatar Urracan (1082–1129) sotimiseen toista aviomiestään Aragonian Alfonso I:stä vastaan. Ensimmäisestä avioliitostaan Burgundin Raymond III:n kanssa syntyneen poikansa avulla hän viimein valloitti maansa takaisin. Hänen seuraajansa oli Kastilian ja Leónin kuninkaana oli Alfonso VII (1126–1157).
Reconquista merkitsi myös kielellistä ja kulttuurillista muutosta. Länsigoottien valtakunnassa puhuttu rahvaanlatina hajosi murteisiinsa, ja eri kuningaskunnissa rahvaanlatinasta kehittyi oma erillinen kielensä: Kastiliassa espanjan kieli, Portugalissa portugalin kieli ja Aragoniassa katalaani. Navarrassa puolestaan baskin kieli (euskera) säilyi vahvana romaanisten kielten puristuksessa.
Pääkaupungistaan, Marokossa sijaitsevasta Marrakeshistä, berberihallitsijat saattoivat hyökätä kristittyjä vastaan, mutta vetivät aina joukkonsa takaisin kotiseuduilleen sotaretkien jälkeen. Kristittyjen armeijoita johtivat eri maiden kuninkaat, joita avustivat vastamuodostetut hengelliset ritarikunnat ja kaupunkien miliisit. Jälkimmäiset nousivat merkittävään asemaan 1100-luvulla Avilan kaupungin joukkojen vastustessa tehokkaasti maureja. Calatravan (perustettu 1158) ja Santiagon ritarikunnat (Caballeros Santiaguistas) pitivät hallussaan linnoja Uuden Kastilian tasangoilla vuosina 1196–1212. Vuonna 1165 Aragonia ja Katalonia solmivat personaaliunionin.
Käännekohta.
Reconquistan huippukohta oli 1100-luvun loppupuolella. Kastilian Alfonso VIII:n armeija eteni Extremaduraan asti. Vuonna 1195 almohadit voittivat Alfonson armeijan Alarcosin taistelussa, mutta eivät edenneet Toledoon, tai vallanneet menettämiään alueita, vaan kalifi vetäytyi Afrikkaan, eikä uutta suurta sotaretkeä tehty ennen vuotta 1211.
Uutta hyökkäystä olivat vastassa yhtenäiset kristittyjen joukot paavin tuella ja Kastilian Alfonso VIII:n johtama Kastilian, Navarran, Aragonian, Portugalin ja frankkien armeija murskasi kalifi an-Nasirin johtaman almohadien armeijan Las Navas de Tolosan taistelussa 1212. Tämä taistelu, jonka väitetään olleen maailman kaikkien aikojen suurin taistelu ennen ensimmäistä maailmansotaa, merkitsi Iberian niemimaan kohtalon lopullista ratkeamista. Vuonna 1213 kalifi an-Nasir kuoli ja perimysriita siirsi huomion muualle. Ferdinand III, yhdistyneen Kastilian ja Leónin kuningas jatkoi etenemistä, eivätkä muslimit juuri pystyneet vastarintaan. Córdoba valloitettiin 1236 ja Sevilla 1248. Itärannikolla Aragonian ja Katalonian Jaume I valloitti Mallorcan 1230 ja Valencian 1236. Lännessä Portugali valloitti Algarven 1250.
Islaminuskoinen Granadan kuningaskunta rajoittui nyt etelässä Algecirasista Almeríaan. Raja tunnettiin nimellä "La Frontera" ja monet Espanjan kaupungit (kuten Jerez de la Frontera) kantavat vieläkin tätä lisänimeä.
Vuoristojen takana runsasväkinen kuningaskunta selviytyi vielä kaksi ja puoli sataa vuotta. Vuoteen 1340 ja tappioon Rio Saladon taistelussa asti kuningaskunnalla oli Marokon Marinidien dynastian tuki. Kastilia, ainoa kuningaskunta jolla oli rajaa Granadan kanssa, tyytyi verottamaan Nasrid-kuninkaita, eikä ryhtynyt uusiin kalliisiin sotiin.
Reconquista vietiin päätökseen kun Kastilian kuningatar Isabella nousi valtaistuimelle 1474 ja meni naimisiin Aragonian kuningas Ferdinandin kanssa. Tästä tapahtumasta lasketaan alkavan yhtenäisen Espanjan kuningaskunnan historian. Ilman ulkopuolista tukea Granadan päivät olivat luetut ja 2. tammikuuta 1492 Granada itse antautui. Viimeinen kuningas Muhammad XIII abu-Abdallah (Boabdil) luopui kruunusta ja muutti Marokkoon. Samana vuonna Kristoffer Kolumbus löysi Amerikan, jonne valloitukset saattoi seuraavaksi suunnata.
Jälkivaikutus.
Reconquistan perintönä Espanja on yhä tänäänkin muodollisesti liittovaltio, joka koostuu viidestä kuningaskunnasta: Kastiliasta, Leónista, Navarrasta, Aragoniasta ja Granadasta. Espanjan vaakunassa on neljässä kentässä näiden kuningaskuntien historialliset vaakunat: Kastilia (punaisessa kentässä kultainen kolmitorninen linna), León (hopeisessa kentässä punaisella korostettu violetti leijona), Navarra (punaisessa kentässä kultainen ketjujen muodostama sideruusuke, Aragonia (kultaisessa kentässä neljä punaista paalua) ja Granada (hopeisessa kentässä vihreä granaattiomena). Espanjan kuningashuone johtaa juurensa yhtäältä Kastilian linjaa Leóniin, Asturiaan ja edelleen visigootteihin, ja toisaalta Aragonian linjaa Katalonian kreiveihin ja Kaarle Suureen. Espanjan kuningas on myös muodollinen Jerusalemin kuningaskunnan kuningas.
Reconquistan jälkeen Espanja käänsi katseensa Atlantille ja löytöretkien aika alkoi.


Luettelo Kastilian ja Leónin hallitsijoista.
Tämä on luettelo Asturian sekä Leónin ja Kastilian hallitsijoista.
Kastilia ja Leónin kuninkaat.
Katso myös: "Navarran kuningas", "Espanjan kuningas"
Viitteet.
Kastilian ja Leónin hallitsijoista
Kastilian ja Leónin hallitsijat


Böömi.
Böömin sijainti Tšekin tasavallan kartalla.
Böömi (,) on historiallinen alue Keski-Euroopassa, Tšekin tasavallassa. Se kattaa noin kaksi kolmasosaa maasta: länsi- ja keskiosat, 52 750 km² ja noin 6,25 miljoonaa Tšekin 10,3 miljoonasta asukkaasta. Böömi rajautuu lounaassa Šumavaan/Böhmerwaldiin ja pohjoisessa Krkonoše-vuoriin (saksaksi Riesengebirge, puolaksi Karkonosze), jotka ovat osa Sudeetteja.
Böömin alue ja samanniminen kuningaskunta on ollut niin keskeinen tšekkien valtiollisen kehityksen kannalta, että tšekin kielessä ei tehdä eroa adjektiivien böömiläinen ja tšekkiläinen välillä (molemmat ovat tšekiksi "český"), ja substantiivi "Češi" (yksikkö "Čech") puolestaan tarkoittaa sekä Böömin maakunnan että koko Tšekin asukkaita.
Historia.
Tšekin valtiollinen historia on pitkälti Böömin historiaa. Praha keskuspaikkanaan tšekeillä oli kotimainen ruhtinassuku, joka päätyi saksalais-roomalaisten keisareiden vasalliksi, ensin herttuan arvonimellä. 1000-luvun loppupuoliskolla eräät herttuat saivat Böömin kuninkaan arvonimen ja lopulta kuningaskunta-asema vakiintui ja Böömistä tuli keisarikunnan tärkeimpiä alueita.
Perimyksen kautta Böömin hallitsijoista nousi useita keisareita, ja alue joutui myös sotien ja riitojen keskiöön. Hussilaisuuden leimaamien 1400- ja 1500-lukujen jälkeen Böömi päätyi osaksi Habsburg-suvun hallitsemaa Itävaltaa (vuodesta 1867 Itävalta-Unkaria). Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Itävallan puoliskoon luetusta Böömin kuningaskunnasta ja Unkariin luetuista slovakialaisista ja rutenialaisista alueista muodostettiin uusi Tšekkoslovakian valtio. 1939–1945 Böömi oli Määrin kanssa osa Saksan Böömin-Määrin valtakunnanprotektoraattia (). Tšekkoslovakian hajoamisen 1993 jälkeen Böömi on ollut keskeinen osa Tšekkiä.


Nu metal.
a>ia pidetään ensimmäisenä varsinaisena Nu metal -yhtyeenä.
Nu metal (tunnetaan myös nimillä nü metal tai aggro-metal'") ("nu" on onomatopoeettinen muunnos englanninkielisestä sanasta "new", ’uusi’; "new" ja "nu" lausutaan samalla tavalla, tai,) on metallimusiikin lajityyppi. Termin "nu metal" uskotaan olevan median keksimä termi, ei kenenkään yksittäisen artistin. Nu metalin katsotaan syntyneen 1990-luvun alussa. Tyylin edelläkävijöitä olivat Mr Bungle, Faith No More sekä Rage Against the Machine.
Ensimmäisenä varsinaisena nu metal -yhtyeenä pidetään Kornia. Kornin ns. nu metal -levyt ovat Korn, Life is Peachy ja Follow the Leader. Korn ja useat muut nu metalliksi luokiteltavat yhtyeet eivät pidä musiikkiaan kutsuttavan sillä nimellä. Nu metal on metalcoren tapaan usein vihattu tyylilaji perinteisen metallin kuuntelijoiden piireissä. Kyseisiä tyylilajeja kutsutaankin usein haukkumanimillä "UN-metal", "Poser metal", "Emo-metal" ja "Mallcore".
Monet ensimmäisistä nu metal -yhtyeistä olivat kotoisin Kaliforniasta.
Nu metallin ominaispiirteisiin kuuluvat matalalle viritetyt kitarat ja basso, raskaat ja junnaavat riffit. Monien nu metal -yhtyeiden tyylissä on vaikutteita rap-musiikista. Nu metal -riffit ovat yksinkertaisia, synkkiä ja niitä toistetaan paljon kappaleen aikana.


Sarah Michelle Gellar.
Sarah Michelle Prinze, paremmin tunnettu tyttönimellään Sarah Michelle Gellar, (s. 14. huhtikuuta 1977) on yhdysvaltalainen näyttelijä. Hän tuli kansainvälisesti tunnetuksi "Buffy, vampyyrintappaja" -sarjan (1997–2003) nimiroolista. Gellar on "Buffyn" jälkeen luonut uraa myös useissa elokuvissa. Gellar esittää myös pääosaa uudessa film noir -sarjassa "Ringer".
Nuoruus.
Sarah Michelle Gellar syntyi 14. huhtikuuta vuonna 1977 New York Cityssä. Hänen äitinsä Rosellen oli ammatiltaan lastentarhan opettaja, ja hänen isänsä Arthur Gellar työskenteli vaatealalla. Hänen molemmat vanhempansa olivat juutalaisia. Gellarin vanhemmat erosivat vuonna 1984, ja hän kasvoi äitinsä kanssa New York Cityn Upper East Sidella. Hän kävi Columbia Grammar & Preparatory School -koulua sekä Professional Children's School -koulua. Hänen high schoolin aikaisiin koulutovereihinsa kuuluivat muun muassa Tara Reid, Jerry O'Connell ja Macaulay Culkin. Nuoruudessaan Gellar myös harrasti ahkerasti taitoluistelua, mutta äitinsä pyynnöstä alkoi keskittyä enemmän sekä opintoihinsa että näyttelemiseen.
Alku lapsinäyttelijänä.
Gellar aloitti uransa nelivuotiaana vuonna 1982 saatuaan roolin televisioelokuvasta "An Invasion Of Privacy" (1983), jonka pääosaa näytteli Valerie Harper. Koe-esiintymisessään Gellar luki sekä omansa että Harperin vuorosanat, mikä teki vaikutuksen elokuvan ohjaajiin. Myöhemmin samana vuonna Gellar esiintyi Burger King -ravintolaketjun mainoksessa. Mainoksessa hän arvosteli Burger Kingin kilpailijaa McDonald'sia ja kertoi syövänsä vain Burger Kingissä. McDonald's nosti mainoksen johdosta oikeusjutun, ja myös Gellar haastettiin. Oikeussalissa hänet nähtiin puolustuksen todistajana. Juttu sovittiin lopulta oikeussalin ulkopuolella.
Vuonna 1988 Gellar esiintyi muun muassa televisiosarjoissa "Kovaa peliä Bostonissa" ja "Wilhelm Tell". Elokuvien puolella hän esiintyi esimerkiksi pienessä roolissa vuoden 1988 komediassa "Funny Farm" ja vuoden 1989 elokuvassa "High Stakes". Vuonna 1991 Gellar näytteli nuorta Jacqueline Kennedya minisarjassa "A Woman Named Jackie".
Gellar sai ensimmäisen suuren roolinsa vuonna 1992 esiintyessään pääosassa televisiosarjassa "Swans Crossing". Läpimurtonsa hän teki kuitenkin saippuasarjassa "All My Children", jossa hän näytteli ensimmäistä kertaa vuonna 1993. Sarjassa hän näytteli Susan Luccin esittämän Erica Kanen tytärtä Kendall Hartia. Vuonna 1995 silloin kahdeksantoistavuotias Gellar voitti roolistaan Daytime Emmyn parhaasta nuoren naisnäyttelijän pääroolista. Hän jätti sarjan vielä samana vuonna.
"Buffy".
Jätettyään "All My Children" -sarjan Gellar päätyi koe-esiintymään Joss Whedonin luomaan televisiosarjaan "Buffy, vampyyrintappaja". Alun perin Gellar koe-esiintyi Buffyn roolia varten, mutta sarjan tuottajien mielestä hän soveltui paremmin Cordelia Chasen sivurooliin. Hän päätti kuitenkin panostaa pääosaan, ja lopulta 19-vuotias Gellar valittiin Buffy Summersin nimirooliin. "Buffy" alkoi vuonna 1997, ja siitä tuli menestys sekä kriitikoiden että katsojien keskuudessa. Gellar itse sai työstään sarjassa useita palkintoja ja ehdokkuuksia kuten Golden Globe -ehdokkuuden vuonna 2001. "Buffy" päättyi vuonna 2003 seitsemänteen tuotantokauteensa. Sarja päätettiin osittain sen takia, että Gellar halusi lopettaa sarjan sen ollessa vielä huipulla. Gellar on esittänyt kenties kuuluisinta rooliaan Buffya myös "Buffyn" sisarsarjan "Angelin" puolella, mutta on kieltäytynyt äänittämästä hahmoaan esimerkiksi sarjaan perustuvissa videopeleissä.
Elokuvaura.
Gellar on näytellyt myös elokuvissa. Vuonna 1997 hän näytteli kauhuelokuvissa "Tiedän mitä teit viime kesänä" ja "Scream 2", ja vuonna 1999 hänet nähtiin romanttisessa komedissa "Simply Irresistible" ja draamaelokuvassa "Cruel Intentions - Julmia aikeita". Elokuvakriitikko Roger Ebert kehui Gellarin suoritusta jälkimmäisessä elokuvassa kuvailemalla häntä "tehokkaaksi" osassaan. Lisäksi samaisessa elokuvassa ollut suudelma Gellarin ja Selma Blairin välillä voitti MTV Best Kiss -palkinnon. Vuonna 2001 Gellar esiintyi indie-elokuvassa "Harvard Man". Seuraavana vuonna hän näytteli yhdessä silloisen poikaystävänsä ja nykyisen aviomiehensä Freddie Prinze Jr.:in kanssa elokuvassa "Scooby-Doo ja salaperäinen saari". Hän oli mukana myös elokuvan vuonna 2004 julkaistussa jatko-osassa '. Samana vuonna Gellar näytteli myös japanilaisen kauhuelokuvan uudelleenfilmatisoinnissa "Kauna". Hänellä oli pieni rooli myös "Kaunan" vuoden 2006 jatko-osassa.
Gellar on lainannut ääntään vuoden 2007 animaatioelokuviin "Happily N'Ever After" ja "Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat". Vuonna 2007 hän esiintyi myös elokuvassa "Southland Tales". Hänen muihin elokuviinsa kuuluvat muun muassa "The Air I Breathe" ja "Possession", jotka saivat molemmat ensi-iltansa vuonna 2008. Gellar oli pääosassa vuoden 2009 elokuvassa "Veronika päättää kuolla".
Muuta.
Vuonna 1999 Gellar solmi sopimuksen kosmetiikkajätti Maybellinen kanssa. Gellar on juontanut "Saturday Night Liven" kolme kertaa. Gellar on Emmynsä lisäksi voittanut useita Teen Choice Award -palkintoja. Hän on voittanut myös useita muita palkintoja eri aiheista ja on usein erilaisilla lehtien maailman kaunein/seksikkäin -listoilla.
Yksityiselämä.
1. syyskuuta 2002 Gellar meni Meksikossa naimisiin näyttelijäkollega Freddie Prinze Jr.in kanssa. He tapasivat vuonna 1996 elokuvan "Tiedän mitä teit viime kesänä" kuvauksissa. Gellar otti miehensä sukunimen vuoden 2007 syksyllä. Pariskunnalla on yksi lapsi, tytär Charlotte Grace Prinze (s. 19. syyskuuta 2009).
Gellar on kiinnostunut lastenkirjallisuudesta. Hän keräilee harvinaisia painoksia aiheesta ja kertoo lastenkirjailijan ammatin olleen vaihtoehto tulevaisuutta pohdittaessa. Hän on sanonut uskovansa Jumalaan, mutta ei kuulu mihinkään uskontokuntaan. Gellar on avoimesti kertonut olevansa unelma-ammatissaan Hollywood-tähtenä, nimenomaan näyttelemisen kautta ja kertoo odottaneensa teini-idoliksi pääsyä koko elämänsä. Hän on useiden artikkelitietojen mukaan ankarasti huumeidenvastainen, tekee paljon hyväntekeväisyystyötä ja kierrättää ahkerasti.


Kyyhkylinnut.
Kyyhkylinnut ("Columbiformes") on lintuihin kuuluva lahko. Siihen kuuluu kaksi heimoa kyyhkyt ("Columbidae") ja dodot ("Raphidae"). Dodojen kaksi tunnettua edustajaa, mauritiuksendodo ja rodriguezindodo, ovat molemmat kuolleet sukupuuttoon. Nykyään eläviä kyyhkylajeja on noin 310.
Aiemmin myös hietakyyhkyt luettiin kyyhkylintuihin, mutta nykyään ne muodostavat oman lahkonsa hietakyyhkylinnut ("Pteroclidiformes") ja heimonsa ("Pteroclididae").


Pöllölinnut.
Pöllölinnut ("Strigiformes") on lintujen lahko, johon kuuluu noin 200 lintulajia. Pöllölintuja tavataan kaikkialla maailmassa Antarktista lukuun ottamatta. Ne metsästävät pääasiassa pieniä nisäkkäitä, hyönteisiä ja muita lintuja, mutta muutamat lajit ovat erikoistuneet kalojen metsästämiseen.


Päiväpetolinnut.
Päiväpetolinnut ("Accipitriformes") on lintujen lahko. Siihen kuuluvista heimoista ei ole yksimielisyyttä, esimerkiksi jalohaukat luokitellaan toisinaan erilliseen jalohaukkalintujen ("Falconiformes") lahkoon. Sääksi ja sihteeri luetaan nykyisin haukkojen heimoon, vaikka ne aiemmin muodostivat omat "Pandionidae"- ja "Sagittariidae"-heimonsa.
Eräissä vanhoissa lähteissä on kaikki päivällä saalistavat petolinnut sisältävän lahkon nimenä ollut "petolinnut "Falconiformes".


Breakdance.
Thaimaalaisia breaktanssijoita, MTV Street Festival, Thaimaa
Breakdance (alkuperäiseltä nimeltään B-Boying) on tanssityyli, joka sai alkunsa 1970-luvun alussa Yhdysvalloissa, New Yorkin Etelä-Bronxissa. B-Boying syntyi, kun jamaikalaissyntyinen DJ Kool Herc mullisti dj-kulttuurin eristämällä ja toistamalla funk-kappaleiden lyömäsoitinkohtia - eli "breaks" - tanssiväelle tanssittavaksi. Breakit olivat selkeitä musiikillisia ohjenuoria tanssijoille, jotka innostuivat Hercin soitannosta niin paljon, että he saattoivat siirtyä tekemään liikkeen tai kaksi lattialle, jotka oli imitoitu muun muassa James Brownin jalkatyöskentelystä, lindy hopista ja vastaavilta afroamerikkalaiseen väestöön vetoavista tanssillisista vaikutteista. Keskeinen vaikuttaja oli myös jengitanssi Rocking (uprocking), joka oli nuorisojengien suosima, seisten tapahtuva tanssi, jossa pyrittiin päihittämään vastustaja tanssin liikekielellä. Rocking-vaikutteita ja jalkatyöskentely-intoilijoita yhdistäviä tanssijoita Kool Herc alkoi kutsua nimillä b- (lyhenne sanasta break, beat tai bronx) boys ja b-girls.
Breakdancesta, rapistä, dj:istä ja graffiti-taiteesta tuli myöhemmin kulttuurinen kollektiivi nimeltä hip hop, jota osaltaan luomassa olleen Africa Bambaataan, entisen jenginuoren ideologisena tavoitteena oli rauhankulttuuri, jossa väkivallan sijaan otettiin mittaa kilpailemalla edellä mainittujen taiteiden saralla. Kilpailullisuus on edelleen merkittävä piirre hip hop -kulttuurissa. Niin sanotuissa battleissa on kyse omien taitojen mittaamisesta, tapahtuipa välienselvittely sitten kilpailuissa tai ringeissä. Juuri ringit, ammattikielellä cypherit, olivat merkittäviä kehitystekijöitä break-piireissä. Ringeissä saavutettiin mainetta ja kunniaa, joten breikkaajan oli erotuttava muista edukseen. Pukeutuminen – joka käsitti ylisuuria 1970-luvun muodin mukaisia silmälaseja, itseräätälöityjä nimivöitä sekä urheilullisia, keskenään värien suhteen sopivia vaatekokonaisuuksia Kangolin ja Adidaksen tapaan – sekä oman tanssityylin kehittely olivat tie henkilökohtaiseen kukoistukseen. Oli siis korostettava omaa persoonallisuuttaan, tyylitajuaan sekä edustettava omaa tanssiryhmäänsä (crew). Omaan tyyliin haettiin vaikutteita erityisesti kung fu -elokuvista, supersankarisarjakuvista sekä valtavirran tansseista, kuten salsasta. 1970-luvun lopussa breikkaamisesta oli tullut astetta dynaamisempaa pyörivien liikkeiden ansiosta, ja tanssijoiden valtavirta alkoi koostua latinoista, jotka eivät arastelleet tanssia myös kaduilla pahvilaatikoiden kannattamina.
1980-luvulla media löysi b-boyingin, ja nimesi tanssin kansantajuisemmin breakdanceksi. Hollywood kaupallisti ilmiön kuvaamalla hip hop -aiheisia elokuvia, kuten Wild Style, Beat Street ja Breakin'. Nämä elokuvat levittivät ghetto-nuorten elämäntavan ympäri maailmaa. 1980-luvun alkua voi pitää kulttuurin kultakuumeaikakautena, sen verran kattava globaali breikki- ja hiphop-buumi oli kyseessä. Informaation ja kulttuurivaihdon ollessa vähäistä monet tosin näkivät elokuvista vain näyttävät liikkeet, eivätkä sisäistäneet liikkeiden kontekstia, oman tyylin ilmaisua breaksien ehdoilla. Tämän vuoksi breakdance-buumi loppui kuin seinään 1980-luvun loppuun tultaessa, sillä hienot liikkeet vailla syvempää yhteyttä eivät jaksaneet kiinnostaa, vaan suuri yleisö siirtyi seuraavaan muotivillitykseen. Sen sijaan rap-musiikki ponkaisi maailmanmaineeseen breakdancen vanavedessä samoihin aikoihin. Rapin kosketuspinta kuulijakuntaansa oli toista luokkaa kuin b-boying, joten rapista tuli synonyymi hip hopille, samalla kun b-boying marginalisoitui autotallissa treenaavien kuriositeetiksi.
1990-luvun lopussa b-boying teki kuitenkin näyttävän paluun, kun vuosia salassa taitonsa pitäneet edelläkävijät, kuten esimerkiksi saksalainen Storm, astuivat esiin ja yleisön mielenkiinto alkuperäismuotoaan lähempänä olevaan breakdancea alkoi kasvaa. Kiinnostuksen siivittäjinä toimivat erityisesti kansainväliset breakdance-tapahtumat, kuten Battle of the Year Saksassa sekä Freestyle Session Yhdysvaltain länsirannikolla. Lisäksi näkyvyys musiikkivideoilla, esimerkiksi Run DMC:n ja Suomessa Bomfunk MC'sin videoilla oli hyvää pr:ää b-boyingille. Informaation löytäminen hip hopista, esimerkiksi Internetin välityksellä, oli huomattavasti 1980-lukua helpompaa, joten monelle kiinnostuneelle avautui mahdollisuus tanssin juurien, historian ja kontekstin ymmärtämiseen.
Tietoisuus lajista alkoi levitä kiinnostuksen ohella, joten globaalista b-boying-piireistä alkoi muotoutua yhtenäinen ja itsetiedostava yhteisö. Tätä nykyä b-boying on dynaamisempaa, tanssillisempaa, juuristaan tietoisempaa ja kehitysintoisempaa kuin koskaan aikaisemmin. Suomi on kiinni kehityksessä ja on b-boyingissa tasollisesti maailman kärkikastia. Suomessa järjestetään vuosittain myös useita suuria breakdance-tapahtumia jotka keräävät mukaan lukuisia kansainvälisiä kilpailijoita ja vieraita. Tapahtumia ovat mm. Kuopio Breaks, Nordic Moves sekä vuosina 2006-2009 järjestetty Pohjois-Euroopan suurin breakdance -tapahtuma, Summer Jam. Vuonna 2009 Summer Jam -tapahtumaan osallistuu kilpailijoita 16 eri maasta ja tapahtuman kansainvälisiin vieraisiin lukeutuvat mm. nimekkäiden breakdance ryhmien Rock Steady Crewn ja Zulu Nationin jäseniä. Tapahtuman yhteydessä järjestettiin myös Breakdancen Suomenmestaruus -kilpailut sekä Sveitsissä vuosittain järjestetyn Circle Kings -tapahtuman ja Iso-Britanniassa vuosittain järjestettävän UK B-boy Championships -kilpailun Pohjois-Euroopan karsinnat. Summer Jam yhdisti myös pitkästä aikaa yhteen muita hip hopin elementtejä ja tapahtuman yhteydessä nähtiinkin kattava joukko kotimaisia huippu hip hop -artisteja, koti-, ja kansainvälisiä huippu DJ:itä sekä muun muassa maan parhaita graffititaiteilijoita. Viimeisien kymmenen vuoden aikana b-boying on saanut jalansijaa myös suomalaisessa teatterimaailmassa ja nykytanssiesityksissä: Breakdancea hyödyntäviä esityksiä on nähty ahkerasti muun muassa nykytaiteen museon, Kiasman tuottamalla URB-festivaalilla Helsingissä.


Kanalinnut.
Kanalinnut ("Galliformes") on lintujen lahko, johon kuuluu noin 250 lajia eri puolilla maailmaa. Ne ovat vartaloltaan tukevia lintuja, joilla on vahva kaula ja lyhyt, paksu nokka. Pienikokoisimpia kanalintuja ovat viiriäiset, suurimpia kalkkunat. Monia lajeja on kesytetty ja tarhataan joko lihan tai munien takia. Suomessa tavataan kahdeksaa eri kanalintulajia.
Eräissä uusimmissa luokituksissa hokot ja isojalkakanat on sijoitettu erilliseen "Craciformes"-lahkoon, vaikka niitä on perinteisesti pidetty kanalintuina.
Metsäkanat ("Tetraoninae").
Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen sekä Metsästäjäin Keskusjärjestön mukaan metsäkanalintujen tiheys oli vuonna 2008 alhaisin 20 vuoteen. Metsot ovat harventuneet viidenneksen, ja teeret ja pyyt noin 30 % vuodesta 2007. Riistaviranomaisten arvioiden mukaan kanalintukannat kääntyivät kuitenkin kesällä 2011 selvään nousuun.


Keane.
Keane on vuonna 1995 perustettu brittiläinen rockyhtye. Aiemmin yhtye on tunnettu myös nimillä The Lotus Eaters (1995–1997) ja Cherry Keane. Nykyisellä nimellään he ovat toimineet vuodesta 1997 lähtien ja he nousivat suosioon vuonna 2004 julkaistuaan debyyttialbuminsa "Hopes and Fears".
Yksi Keanen erikoisuuksista on se, ettei yhtyeessä ole lainkaan kitaristia, kuten useimmissa rockyhtyeissä. Yhtyeen musiikki perustuukin pianoon ja rumpuihin.
Yhtye koostuu säveltäjä-basisti-pianisti Tim Rice-Oxleystä, vokalisti Tom Chaplinista sekä rumpali Richard Hughesista. Lisäksi vuoteen 2001 asti heidän kanssaan toimi kitaristina Dominic Scott, joka erinäisistä syistä johtuen päätti lopulta jättää yhtyeen.
Heidän kaksi ensimmäistä studioalbumiaan, "Hopes and Fears" ja "Under the Iron Sea", saivat osakseen suurta menestystä niin Isossa-Britanniassa kuin maailmanlaajuisestikin. "Hopes and Fears" oli vuoden 2004 parhaiten myynyt albumi Isossa-Britanniassa, kun taas "Under the Iron Sea"ta myytiin peräti 250 000 kappaletta viikon sisällä julkaisemisesta (kesäkuussa 2006).
Historiaa.
Keane on kotoisin Battlesta, joka sijaitsee East Sussexin läänissä Englannissa. Yhtye perustettiiin vuonna 1997 ja aluksi se coveroi, Oasista ja The Beatlesia. Pian yhtye kuitenkin halusi tehdä ja esittää omia kappaleitaan.
Yhtyeen toinen levy "Under the Iron Sea" ilmestyi 12. kesäkuuta 2006 lukuunottamatta Yhdysvaltoja ja Kanadaa, joissa se ilmestyi 20. kesäkuuta. Levyn kansitaiteesta vastaa suomalais-brittiläinen taiteilija Sanna Annukka Smith, jonka vaikutteena on vahvasti "Kalevala" ja Suomen muinaiset kansantarut. Levyn ensimmäisen singlen "Atlantic" musiikkivideon on ohjannut skotlantilainen kirjailija Irvine Welsh, joka tunnetaan muun muassa teoksestaan "Trainspotting".
Keanen kolmas albumi, Perfect Symmetry julkaistiin 13. lokakuuta 2008.


Rantalinnut.
Rantalinnut eli kahlaajalinnut ("Charadriiformes") ovat laaja ja monipuolinen lahko lintujen luokassa. Ne ovat enimmäkseen rannoilla ja vedessä eläviä lintuja, mutta joukkoon mahtuu myös sisämaassa, jopa aavikolla eläviä sukulaisia. Niitä elää kaikilla mantereilla ja myös napaseuduilla. Rantalinnut pesivät tyypillisesti maassa tai kallioilla, usein yhdyskuntina. Niiden pesyeet ovat verraten pieniä, yleensä 1–4 poikasen suuruisia. Poikaset ovat lajista riippuen joko pesäviipyisiä tai pesäjättöisiä. Monet lajit ovat hyviä lentäjiä. Ne käyttävät ravinnokseen selkärangattomia ja pieniä selkärankaisia eläimiä. Rantalinnut ovat vanhahko lintulahko ja alalahkot ovat erilaistuneet. Rantalintujen taksonomia on epäselvä ja alalahkojen sisäiset sukulaisuussuhteet ovat intensiivisen tutkimuksen kohteena.


Jalohaukat.
Jalohaukat ("Falconidae") ovat pieniä tai keskikokoisia päiväpetolintuja. Niiden siivet ovat melko teräväkärkiset ja lento on nopeaa ja taidokasta. Useimmat jalohaukat sieppaavat saaliinsa ilmasta. Nokassa on tylppä "hammas" ylänokan sivuilla saaliiden tappamista ja raatelemista varten. Ne eivät yleensä rakenna varsinaista pesää, vaan pesivät muiden lintulajien pesissä, koloissa tai kalliojyrkänteiden ulkonemilla. Ravintonaan ne käyttävät lintuja, hyönteisiä, liskoja ja muita matelijoita sekä pikkujyrsijöitä ja muita pieniä nisäkkäitä.


Kiitäjälinnut.
Kiitäjälinnut eli kirskulinnut ("Apodiformes") on lintulahko. Sen tieteellinen nimi tarkoittaa ’ilman jalkoja’, sillä lintujen pienet ja vahvakyntiset jalat soveltuvat huonosti kävelemiseen. Lentäessään kiitäjälinnut pitävät jalkojaan lähellä ruumistaan, jolloin ne vaikuttavat lähes jalattomilta. Varsinkin kiitäjät viettävät lähes koko elämänsä ilmassa. Kolibrit puolestaan ovat ainoita lintuja, jotka pystyvät lentämään paikallaan tai jopa taaksepäin niiden kapeiden siipien lyödessä 15–80 kertaa sekunnissa.
Nykyiset kiitäjälinnut jakaantuvat kolmeen heimoon: kiitäjiä on 67 lajia, puukiitäjiä eli töyhtökirskujia neljä ja kolibreja 325–340 lajia. Suomessa ainoana vakituisena lajina esiintyy tervapääsky ("Apus apus"). Suurharvinaisuuksina on lisäksi tavattu alppikiitäjä ("Apus melba"), vaaleakiitäjä ("Apus pallidus"), kafferikiitäjä ("Apus caffer") ja piikkipyrstökiitäjä ("Hirundapus caudacutus").


Sarjakuvalehti (lehti).
Sarjakuvalehti oli suomalainen sarjakuvalehti, joka ilmestyi 1949–1963, 1971–1977, 1990–1996 ja nimellä Sarjakuvalehti Nastasarjat vuosina 1964–1965. Ensimmäisellä ilmestymisjaksollaan lehtiä julkaistiin vuosittain parikymmentä, 1970-luvulla kahdeksan ja 1990-luvulla seitsemästä kahteentoista. Sarjakuvalehdessä oli alkuun joka toinen aukeama värillinen ja joka toinen mustavalkoinen, samoin kuin Pecos Bill:issä. 90-luvulla julkaisu oli kauttaaltaan värillinen.
1950-luvun lehden vakiosarjoja olivat Teräsmies, Sam Seikkailija, Terttu ja Topi, Pikku Anni, Pekka Pikanen, Mirkku, Kulmalan kaverit, Pasi, Liehu-Petteri, Casanova, Timo Terävä, Jonni Huimapää, Apusheriffi Sämpylä, Verneri, Sitting Bull, Riku seikkailuissa, Yksinäinen Ratsastaja, Flash Gordon, Taika-Jim (Mandrake), Mustanaamio ja Ratsupoliisi King.
1970-luvulla vakiosankareita olivat Kerry Drake ja Steve Roper. Marvelin supersankari Aaveajaja esiintyi ensimmäistä kertaa suomeksi Sarjakuvalehdessä.
1990-luvun Sarjakuvalehti esitti Marvelin "maanläheisempien" hahmojen seikkailuja (siteeraus toimitukselta), kuten Tuomari, Daredevil, Wolverine, Kapteeni Amerikka, Aaveajaja ja Sapelihammas.


Antigua ja Barbuda.
Antigua ja Barbuda on saarivaltio Karibianmerellä. Se sijaitsee Pienten Antillien saariryhmässä ja sen eteläpuolella on Guadeloupe, lounaassa Montserrat, lännessä Saint Kitts ja Nevis ja luoteessa Saint Barthélemy. Maa koostuu Antiguan, Barbudan ja Redondan saarista. Sen noin 85 000 asukkaasta 97 prosenttia asuu Antigualla. Matkailu on tärkeä elinkeino, postimerkit omaleimainen tulonlähde. Antigua ja Barbudan pääkaupunki on St. John’s.
Historia.
Antigua ja Barbudalla oli siboney-kulttuurin asutusta jo 2400 eaa. Venezuelan alueelta pohjoiseen levittäytyneet arawakit asuttivat saaret myöhemmin. Arawakkien jälkeen tulleet karibit ajoivat arawakit pois Pieniltä Antilleilta, mutta ilmeisesti eivät asettuneet Antigualle tai Barbudalle. Kristoffer Kolumbus rantautui saarille 1493, ja antoi suuremmalle nimeksi ”Santa Maria de la Antigua”.
Englantilaiset asettuivat saarille 1632 ja toivat afrikkalaisia orjia plantaasien työvoimaksi. Orjuus Antigualla lakkautettiin 1834, mutta entiset orjat pysyivät riippuvaisina plantaasinomistajista. Vasta toisen maailmansodan aikaan perustettu ammattiyhdistysliike paransi merkittävästi työläisten asemaa.
Vuosina 1958–1962 Antigua ja Barbuda olivat osa brittien hallitsemaa Länsi-Intian liittovaltiota. Vuonna 1967 siitä tuli itsehallinnollinen alue. Antigua ja Barbuda itsenäistyi 1. marraskuuta 1981, mutta Englannin monarkki on yhä maan valtionpäämies.
Vuonna 1995 Hurrikaani Luis tuhosi 75 prosenttia saarten asuintaloista. Hurrikaani Jose aiheutti merkittävää tuhoa 1999.
Vuosina 1998 ja 1999 monia maan pankkeja syytettiin rahanpesusta, ja joitakin suljettiin syytteiden takia. Vuosina 2003–2007 oli kiistaa Yhdysvaltojen kanssa internetin rahapeleistä.
Ammattiyhdistysjohtaja Vere Birdin Antiguan työväenpuolue (ALP) nousi valtaan paikallisvaaleissa 1951 ja hallitsi Antigua ja Barbudaa suurimman osan aikaa sen jälkeen, kunnes vuonna 2004 oppositipuolue saavutti voiton. Birdin kolme poikaa olivat mukana politiikassa, mutta Vere Jr. joutui vetäytymään virastaan vuonna 1990 aserikoksista epäiltynä ja Ivor Bird joutui 1995 vankilaan huumeiden salakuljetuksesta. Lester Bird nousi isänsä seuraajaksi 1993, ja toimi pääministerinä vuoden 2004 vaalitappioon asti.
Maantiede.
Antigua ja Barbuda satelliittikuvassa syyskuussa.
Antigua on matala kalkkikivinen saari. Siitä 45 kilometriä pohjoiseen sijaitsee Barbuda, joka taas on tasainen ja metsäinen korallisaari. Redonda on kallioinen luoto. Saaria reunustavat koralliriutat, ja niiden rantaviiva mutkittelee muodostaen luonnonsatamia, lahdelmia ja laguuneita. Saarilla ei ole merkittäviä jokia. Korkein kohta on Boggy Peak, joka on 399 metriä merenpinnan yläpuolella. Se on jäänne sammuneesta tulivuoresta, ja kohoaa tuliperäisten kukkuloiden joukossa saaren lounaisosassa.
Trooppista ilmastoa lauhduttaa melko tasaisena puhaltava koillispasaati. Keskimääräinen sademäärä jää alle 1000 millimetriin vuodessa. Eniten sataa syyskuusta marraskuuhun.
Eurooppalaisten tullessa saaret olivat lähes kokonaan metsien peitossa, mutta metsä raivattiin sokeri- ja puuvillaviljelmien tieltä. Sokerintuotannon loputtua kasvillisuutta on tuhonnut ylilaiduntaminen. Luontotyyppeihin kuuluu ikivihreää metsää, mangrovemetsää, pensaikkoa, ruohikkoa, suota ja koralliriuttoja. Maaeläinten joukossa on monia tulokaslajeja. Endeemiset ja uhanalaiset lajit ovat löytäneet turvapaikan Antiguan pohjoisrannikolta, jossa pesivät valkolakkikyyhky, karibianviheltäjäsorsa ja kotoperäinen harmaanruskea käärme "Alsophis antiguae". Myös Redondan saarella elää paljon merilintuja ja kolme endeemistä liskolajia.
Kunnat.
Barbuda ja asumaton Redondan saari ovat molemmat erillishallintoalueita.
Politiikka.
Antigua on perustuslaillinen monarkia, jonka kuningattarena on Yhdistyneen Kuningaskunnan Elisabet II. Kuningatarta edustaa kenraalikuvernööri, vuodesta 2007 alkaen Louisse Lake-Tack.
Parlamentti on kaksikamarinen, kenraalikuvernööri nimittää ylähuoneen 17 senaattoria, kun taas edustajainhuoneen 17 jäsentä valitaan suoralla kansanvaalilla yhden edustajan vaalipiireistä. Antiguan ja Barbudan pääpuolueet ovat konservatiivinen Antiguan työväenpuolue (ALP) ja keskustalainen Yhtynyt edistyspuolue (UPP).
Maata johti sen itsenäistymisestä nyttemmin kansallissankariksi julistettu Vere Bird, jonka poika Lester Bird valittiin pääministeriksi 1994. Maaliskuussa 2004 pidetyissä parlamenttivaaleissa valtaan nousi UPP, joka sai 55,3 prosenttia äänistä ja 12 edustajanpaikkaa. Pääministeriksi valittiin Baldwin Spencer. Vuoden 2009 vaalien jälkeen UPP:llä on 9 paikkaa ja Spencer jatkaa pääministerinä.
Talous.
Matkailu on tärkein elinkeino, sillä se muodostaa noin puolet bruttokansantuotteesta. Maatalous tähtää kotimaan markkinoille. Sitä rajoittaa puute vedestä ja työvoimasta, sillä matkailusta saa paremmat palkat. Vuonna 1983 maatalous työllisti 7 prosenttia ja palveluammatit 82 prosenttia työvoimasta.
Antigua ja Barbuda painattaa huomattavasti enemmän postimerkkejä kuin mitä sen väestö tarvitsisi kirjeenvaihtoonsa. Merkit on tarkoitettu matkamuistoiksi ja keräilijöille, ja niitä myydään myös arkeittain.
Saarilla on kolme lentokenttää ja 384 kilometriä päällystettyä maantietä. Ainoa varsinainen satama on St. John’s. Suurin osa Antiguan linja-autoista on minibusseja. Useimmat vanhahkot autot ovat huonssa kunnossa tieolojen takia.
Väestö.
Suurin osa väestöstä on afrikkalaista alkuperää, ja puhuu patoisia, englannin kielen pohjalta muotoutunutta sekakieltä. Maassa on myös jonkin verran brittiläis- ja portugalilaisperäisiä asukkaita sekä pieni arabivähemmistö. Antigua ja Barbudan asukkaista 74 prosenttia on kristittyjä.
Kulttuuri.
Antigua ja Barbuda on tyypillinen kreolikulttuuri. Se on syntynyt intiaanien, afrikkalaisten ja eurooppalaisten (lähinnä brittiläisten) kulttuuristen perinteiden sulautuessa yhteen. Kreolikulttuurin musiikillisia ilmentymiä ovat calypso ja steelband-musiikki.
Monet maan televisio- ja radionkanavista on työväenpuolueen tai Birdin perheen omistuksessa. Ensimmäinen riippumaton radioasema sai toimiluvan 2001. Sen sijaan päivä- ja viikkolehdissä ilmaistaan mielipiteitä varsin vapaasti.
Urheilu.
Brittien saarille tuoma kriketti on tärkeä urheilulaji. Sitä pelataan kaikkialla koko ajan, ja viralliset ottelut käydään torstaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin. Kausi kestää tammikuusta heinkuuhun. Maa on tuottanut kuuluisia pelaajia, joista suurin on Vivian Richards, joka valittiin maailman parhaaksi lyöjäksi kymmenenä vuonna.
Antigua ja Barbuda on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1976. Se ei ole saanut mitaleita. Se ei ole saavuttanut mitaleita myöskään yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailuissa, mutta Daniel Bailey sijoittui 100 metrin juoksussa neljänneksi Berliinissä 2009.
Antigua ja Barbudan jalkapallomaajoukkue on FIFA-rankingissa sijalla 100, ja valtiossa on 2 200 rekisteröitynyttä jalkapalloilijaa.
Aiheesta muualla.
*


Tupu, Hupu ja Lupu.
Tupu, Hupu ja Lupu ("Dewey, Huey and Louie", lueteltuna englanniksi yleensä järjestyksessä "Huey, Dewey and Louie") ovat sarjakuvahahmo Aku Ankan kolme holhokkia, koululaisia ja sudenpentukenraaleja.
Ankanpoikien luojat olivat piirtäjä Al Taliaferro ja käsikirjoittaja Ted Osborne, jotka tekivät Aku Ankka -sanomalehtisarjakuvaa. Heidän ensiesiintymisensä tapahtui 17. lokakuuta 1937, jolloin Aku sai kirjeen sisareltaan Della Ankalta, joka kertoi lähettävänsä kolme poikaansa Akun huostaan. Poikien vanhemmista ei tämän jälkeen kuultu, ja Akusta tuli heidän pysyvä huoltajansa.
Historia.
Englanninkielinen sana ”nephew” tarkoittaa sekä veljen- että sisarenpoikaa. Termi suomennettiin Aku Ankassa ensi alkuun veljenpojiksi, vaikka termi on Tupun, Hupun ja Lupun tapauksessa väärä. Aku onkin poikien eno vaikka tätä Aku-sedäksi sanotaankin. Virheellinen nimitys vakiintui Aku Ankka -sarjakuvissa käyttöön vuosikymmenien ajaksi, mutta nykyään suomalaisissa ankkajulkaisuissa puhutaan Tupusta, Hupusta ja Lupusta yleensä pelkästään ankanpoikina tai sukulaispoikina, ei veljen- tai sisarenpoikina. Ankanpoikien isän nimi on vielä hämärän peitossa, mutta hänen kerrotaan joutuneen sairaalaan, kun pojat räjäyttivät raketin hänen tuolinsa alla.
Joskus yksittäisissä sarjakuvaruuduissa piirtäjän tahallisen virheen vuoksi esiintyvä harvinainen "neljäs veljes" on Ankka-harrastajien keskuudessa saanut kutsumanimen Rupu (engl. Phooey, joka tarkoittaa "pyh").
Ulkonäkö ja luonne.
Tupu, Hupu ja Lupu ovat täysin samannäköisiä, ja lukija erottaakin heidät ainoastaan eri värisistä lakeista jotka vaihtelevat usein kolmikon välillä. Tupulla on yleensä sininen lakki, Lupulla taas useimmiten punainen ja Hupulla vihreä lakki, tosin Aku erottaa heidät usein myös ilman lakkeja. Eräässä Aku Ankka -lehden sarjassa Aku pääseekin Roope Ankalle töihin tuotekoodien lukijaksi Akun tunnistamisyrityksistä johtuvan näön herkkyyden ansiosta. Vielä alkuvuosina Hupulla oli keltainen lakki, mutta ajan myötä se on muuttunut vihreäksi. Tupu, Hupu ja Lupu ovat Aku Ankkaa ja muita aikuisiässä olevia ankkoja noin yhden pään lyhyempiä ja mittasuhteiltaan erilaisia kuin aikuiset. Lisäksi yleisesti Disney-sarjakuvissa nuorten ankkojen silmät eivät ulotu nokanjuureen asti toisin kuin aikuisilla.
Luonteeltaan Tupu, Hupu ja Lupu olivat aluksi riiviöitä. Taliaferron ja Osbournen sanomalehtisarjakuvissa he keskittyivät lähinnä pahantekoon ja Aku-setänsä kiusaamiseen. Don Rosan tarinassa K.A.S.V.A.T.U.S.O.P.P.I.A., Aku muistelee sitä, kun Tupu, Hupu ja Lupu eivät olleet vielä liittyneet sudenpentuihin; he ärsyttävät Akua ja kun Aku suuttuu, he huutavat mm. "Jippii! Takaa-ajo! Aku-setä ei saa meitä ikinä kiinni!" Myöhemmin he kuitenkin muuttuivat kiltimmiksi ja rauhallisemmiksi. Suurin ansio tästä lankeaa Carl Barksille, joka kehitti ankanpoikien, kuten Akunkin, luonnetta sarjakuvissaan. Barks loi myös Sudenpennut -partiolippukunnan, johon liittymisen myötä ankanpojista tuli lopullisesti mallikelpoisia. Nykyään Tupu, Hupu ja Lupu esiintyvät usein perheensä järjen äänenä tuittupäisen Aku-setänsä rinnalla. He osallistuvat myös seikkailuihin ja aarteenetsintään isoenonsa Roope Ankan kanssa ja auttavat tätä ratkomaan ongelmia, mukanaan Sudenpentujen käsikirja josta löytyy vastaus melkein kaikkeen.
Tupulla, Hupulla ja Lupulla on identtiset luonteet, eikä yksikään heistä ole toista taitavampi tai toista huonompi missään lajissa. Sarjat, joissa ankanpojat esiintyvät yksilöinä eivätkä ryhmänä, tai joissa heidän välilleen syntyy kilpailua tai erimielisyyksiä, ovat harvinaisia. Vanhoissa sarjakuvissa olikin yleistä, että Tupu aloitti lauseen, Hupu jatkoi sitä ja Lupu päätti sen (esimerkki "Aku unissakävelijänä" -sarjakuvasta: Tupu: "Tule takaisin..." Hupu: "...pukeutumaan. Muutoin sinut..." Lupu: "...vie poliisi!"). Tätä puhetapaa esiintyy vieläkin jonkin verran.
Televisiopiirrossarjassa "Nokkapokka" Tupu, Hupu ja Lupu esiintyivät teini-ikäisinä. Sarjaa on esitetty mm. Disney Channelilla.
Sukulaiset.
Tupun, Hupun ja Lupun äiti on Della Ankka ja isä tuntematon. Aku Ankka on heidän enonsa. Poikien isovanhemmat (eli Dellan ja Akun vanhemmat) ovat Hortensia McAnkka ja Aaron Ankka. Pojilla on isotäti ja isoeno, äitinsä sisko Matilda McAnkka ja näiden veli Roope (Mc)Ankka. Poikien isoisoäitejä ovat Kaino-Vieno "Mummo Ankka" Ankanpää, joka on heidän äitinsä ja Akun isän äiti ja Lauha McAnkka, joka on heidän äitinsä ja Akun äidin äiti. Poikien isoisoisä on Fergus McAnkka, joka on heidän äitinsä ja Akun äidin isä. Veljenpojat on laitettu sarjakuvaan sen takia, koska se on joillekin pienille lapsille ymmärrettävämpää.
Suomalaisessa urheiluperinteessä.
Vuoden 1995 voitokkaassa MM-jääkiekkojoukkueessa ollutta ketjua Saku Koivu - Ville Peltonen - Jere Lehtinen kutsutaan Tupu-Hupu-Lupu-ketjuksi.


Ankkalinna.
Ankkalinna () on sarjakuvahahmo Aku Ankan kotikaupunki, joka sijaitsee Yhdysvalloissa kuvitteellisessa Calisotan osavaltiossa. Ankkalinnan on perustanut Julle Ankanpää ja suurimman osan kaupungista on rakennuttanut pankkiiri Roope Ankka. Roope Ankka on sanonut omistavansa Ankkalinnan, koska hän kehitti siitä suurkaupungin. Ankkalinnassa on toiminut useita pormestareita, mutta heistä tunnetuin lienee pormestari Piri Pösö.
"Duckburg"-nimen keksi Carl Barks tarinassa "Tasapainoilua" viimeisessä ruudussa kyltissä junaradan vieressä nimi esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1944. Aiemmin ankkojen kotikaupunkiin ei ollut viitattu millään tietyllä nimellä. Tosin joissain neljäkymmentäluvun Aku-piirretyissä Akun käyntikortissa lukee kotikaupungin kohdalla Hollywood, tämä kuitenkin viittaa enimmäkseen siihen että Aku-filmejä tehtiin kyseisellä alueella. Sarjakuvissaan Barks sijoitti Ankkalinnaan erilaisia maamerkkejä, joista jäivät elämään muiden piirtäjien tarinoissa mm. Roope Ankan rahasäiliö, kaupungin perustajan Julle Ankanpään patsas sekä Peikonhammas-vuori ("Old Mount Demontooth") sekä Karhuvuori.
Myöhemmin Don Rosa rakensi sarjakuvissaan Ankkalinnalle yksityiskohtaisen historian, osin Barksin antamien viittausten pohjalta ja osin itsenäisesti. Ankkalinnassa on joidenkin tietojen mukaan noin 316 000 asukasta.
Ankkalinnake ja Rahasäiliökukkula.
Ankkalinnake, jonka paikalla on nykyään rahasäiliö
Paaluvarustuksesta nimeltä Ankkalinnake tuli kuvitteellisen Ankkalinnan kaupungin keskus, kun Julle Ankanpää sai sen haltuunsa vetäytyviltä brittisotilailta taistelun aikana. Kaupunki kehittyi linnakkeen ympärille. Ankkalinnake sijaitsi nykyisellä Rahasäiliönkukkulalla Ankkalinnan keskustassa.
Roope Ankka osti Ankkalinnakkeen Konrad Ankanpäältä ja rakennutti sen tilalle rahasäiliönsä. Sudenpennut käyttivät linnoitusta kokouspaikkanaan ja Roopen häätäessä heidät pois linnakkeesta tekivät he valituksen nimismiehelle, koska eivät uskoneet Roope Ankan omistusoikeuteen.
Vuonna 1902 tämä johti sotaan Calisotan viranomaisten ja Roope Ankan välillä. Don Rosan kirjoittaman ja piirtämän tarinan" Ankkalinnakkeen valloittaja" mukaan Roope perusti rahasäiliön Ankkalinnakkeen paikalle samana vuonna. Myöhemmin Sudenpennut rakensivat Ankkalinnakkeen uudelleen Mustaanmetsään. Myöhemmin samana vuonna Roope Ankka sai kuitenkin perustettua rahasäiliönsä Ankkalinnakkeen paikalle, ja tätä Ankkalinnan keskustassa sijaitsevaa kukkulaa alettiin kutsua siitä eteenpäin nimellä "Rahasäiliönkukkula".
Don Rosan mukaan kaupungin alkuna oli brittiläinen linnake, jonka englantilainen tutkimusmatkailija sir Francis Drake perusti 1500-luvulla. Britit hylkäsivät paaluvarustuksen 1800-luvulla, jolloin sen otti haltuunsa uudisraivaaja Julle Ankanpää, joka perusti paikalle kaupungin ja nimesi sen "Ankkalinnaksi". Ankkalinna säilyi silti mitättömänä pikkukylänä 1900-luvun alkuun saakka, jolloin Roope Ankka asettui paikalle ja rakennutti sinne rahasäiliönsä. Siitä alkoi Ankkalinnan kehitys pienestä kylästä suurkaupungiksi. Roope alkoi rakennuttaa ja kehittää kaupunkia. Nykyinen Ankkalinna on pääosissa Roope Ankan aikaansaannoksia.
Ankkalinnan kaupunki kehittyi kukkulan ympärille nopeasti ja toiseen maailmansotaan mennessä Ankkalinna oli jo kasvanut Roope Ankan talousimperiumin keskuksena suurkaupungiksi.
Ankkalinnan naapurikaupungit.
Ankkalinnan naapurikaupunkeja ovat muun muassa Hanhivaara, Kattivaara, Fyrkkala, Kurjenmutka, Sorsakylä, Tavivaara, Sorsala, Hepsula, Rankkalinna,Kukkola,Ankkala ja Puluperä. Nämä kaupungit tunnetaan parhaiten urheilujoukkueistaan, jotka pelaavat usein otteluita Ankkalinnan urheilujoukkueita vastaan muun muassa jääkiekossa sekä jalkapallossa. Myös Varjoankka-piirrossarjasta tuttu Ankkalan kaupunki on Ankkalinnan naapurikaupunki. Kaupungit ovat yhteydessä toisiinsa suuren riippusillan kautta.


Hannu Hanhi.
Hannu Hanhi () on Carl Barksin luoma kuvitteellinen sarjakuvahahmo ja Aku Ankan serkku, joka seikkailee Disneyn eläinmaailmassa,
Ankkalinnassa. Hän on maailman(kaikkeuden) onnekkain hanhi. Hannun ensiesiintyminen tapahtui vuonna 1948 Carl Barksin piirtämässä tarinassa ”Se parhaiten nauraa...”.
Hannulle kaikki lankeaa kuin manulle illallinen. Hän on tämän johdosta usein laiska, koska tietää onnensa tuovan hänelle kaiken, mitä hän haluaa. Hänen ei esimerkiksi tarvitse maksaa pääsylippuja huvipuistoon, koska on sen 10 000:s, 100 000:s tai miljoonas asiakas. Hän myös usein ylpeilee väittämällä, ettei koskaan ole tehnyt työtä. Tämän hän kuitenkin joutui perumaan, kun paljastui, että kolikko, jota hän piilottelee kassakaapissaan, on palkka
siitä ainoasta kerrasta, kun hän on tehnyt töitä (ja häpeää sitä syvästi).
Hannun sanotaan syntyneen onnellisten tähtien alla. Jo Hannun äiti, Dora Ankka, oli onnekas. Dora on Kaino-Vienon eli Mummo Ankan lapsi. Ankka-taiteilija Don Rosan tarinan mukaan Kaino-Vienon odottaessa vielä Doraa syntyväksi, oli hänen puolisonsa Hepsu Ankka palkannut maalarin maalaamaan heidän omistamansa ladon seinät. Maalari halusi antaa oman lahjansa syntyvälle pienokaiselle, ja maalasi onnea tuovan taikamerkin (ks. Tikliaisen merkki) ladon seinään tuomaan onnea ja ladon taakse väärin päin maalatun merkin oli tarkoitus pitää huono onni takanapäin. Erityistä onnea se toivotti Doralle, koska siihen oli maalattu ylimääräinen kolmas onnea tuova lintusymboli. Dora Ankasta tuli näin ollen hyvin onnekas ja hänen munittua poikansa Hannun, hänen uskomaton onnensa periytyi ja näin ollen Hannusta tuli maailman onnekkain.
Vaikka Hannun äidin sukunimi onkin Ankka, Hanhi tulee hänen isältään, Hjalmar Hanhelta.
Hannu kosiskelee usein Iines Ankkaa, mutta ikävä kyllä Aku Ankkakin tekee samoin. Tämä johtaa usein koviin riitoihin, joista monet ankkapiirtäjät ovat saaneet inspiraation lukuisiin tarinoihin. Suhde Iinekseen onkin yksi niitä harvoja asioita, joissa Aku enimmäkseen voittaa Hannun.
Hannu Hanhi on tarkoituksella luotu ärsyttäväksi hahmoksi ja Akun kilpailijaksi. Alun perin hahmon onnesta ei edes mainittu mitään ja siitä tuli puhe vasta kun Hannu oli esiintynyt jo useamman kerran.
Uudemmissa tarinoissa Hannun suhtautuminen onneen on muuttunut, sillä epäonniset saavat sääliä vastoinkäymisistään ja tämä sapettaa Hannua.
Hannu Hanhi suomalaisessa suullisessa kansanperinteessä.
Suomen puhekielessä ”hannuhanheksi” voidaan kutsua ihmistä, jolla kuvitteellisen Hannu Hanhen tapaan on hyvä onni. Esimerkiksi mäkihyppyvalmentaja Tommi Nikunen nimitti suomalaisittain huonosti menneen Torinon olympialaisten mäkihyppykilpailun jälkeen mielestään kilpailussa epätasaväkisistä olosuhteista hyötyneitä hyvin menestyneitä kilpailijoita ”hannuhanhiksi”, tai toimittajat haukkuivat Michael Schumacheria Hannu Hanheksi, sillä heidän mielestään hän kärsi muita kilpailijoita vähemmän rengas- ja konerikoista, tai hyötyi muiden epäonnesta tai auton teknisistä ongelmista.
Urheilutoimittajilla on tapana nimittää erityisesti ruotsalaisia urheilijoita ”hannuhanhiksi” (lähinnä jääkiekossa). Nimitys viitannee enemmän Suomen ja Ruotsin välisiin suhteisiin kuin onneen. Suomi on epäonninen Aku.


Iines Ankka.
Iines Ankka () luotiin Aku Ankan vastapariksi ja tyttöystäväksi, ja hänen ensiesiintymisensä oli piirrosfilmissä "Mr. Duck Steps Out" 7. kesäkuuta 1940. Iineksen edeltäjä oli meksikolainen ja hänen nimensä oli Donna Duck. Myöhemmin nimestä tuli kuitenkin Daisy. Kyseisessä filmissä Aku kosiskelee tulista meksikotarta eikä vauhtia puutu. Nykyään myös Hannu Hanhi kosiskelee Iinestä. Donna on myöhemmin vahvistettu eri hahmoksi. Sekä Donna että Iines esiintyivät elokuussa 1951 samoissa sanomalehtistripeissä (Aku Ankka päivästä päivään 1951 -kirja).
Iines on luonteeltaan yhtä äkkipikainen kuin Akukin, mutta hallitsee itsensä paremmin ja on yleensä hienostuneempi kuin poikaystävänsä. Iines rakastaa pohjimmiltaan Akua. Iines on tunnettu myös viehkeydestään ja naisellisuudestaan. Hän käyttääkin yleensä puhvihihaista t-paitaa, rusettia päässään, sekä korkokenkiä. Väriltään vaatteet ovat yleensä hennon vaaleanpunaiset. Iineksellä on lisäksi kultainen rannerengas. Iineksen tunnetuin ystävätär on Klaara Kotko.
Carl Barksin ja Don Rosan sarjakuvien mukaan Iines syntyi 1920. Iines on Leenun, Liinun ja Tiinun täti. Iines Ankka kuuluu yleensä "Ankkalinnan naisyhdistykseen". Aku onnistuu nolaamaan Iineksen useissa tarinoissa.
Iinekselle alkoi ilmestyä lokakuussa 2003 oma nimikkolehti Iines joka toinen kuukausi. Lehden julkaisu lopetettiin vuonna 2009. Tässä lehdessä nostettiin pääosaan ankkamaailman naishenkilöt. Iines on myös esiintynyt Disneyn TV-sarjassa Mikki Hiiren kerhotalo.
Viitatar eli Naistaikaviitta (Paperinika) on käsikirjoittaja Guido Martinan ja piirtäjä Giorgio Cavazzanon luoma Iines Ankan alter ego. Hahmo ensiesiintyi tarinassa "Pyssyllä ei rahaa saa", joka julkaistiin Aku Ankan taskukirjassa numero 56. Hanhikki Hanhi avusti Iinestä tekemällä hänelle Viitattaren puvun sekä muita välineitä, kuten pillerin, joka saa uhrin nukkumaan jopa vuorokauden.
Disneyn piirrosfilmeissä Iines Ankan ensimmäisenä suomenkielisenä äänenä oli Eeva Eloranta. "Mikki Hiiren jouluaatto"-elokuvassa äänenä toimi Jaana Oravisto. Nykyisin hahmolle äänensä antaa Petra Karjalainen.


Auran Sinappi.
Auran Sinappi on suomalaisen sinappi-tuotemerkki.
Tuotteen historiaa.
Auran Sinappia ryhdyttiin valmistamaan maaliskuussa 2003, kun Turun Sinapin valmistus siirtyi Ruotsin Uppsalaan. Oy Lunden Ab, joka oli aiemmin valmistanut Turun Sinappia Unileverin sopimusvalmistajana, halusi jatkaa liiketoimintaansa omalla merkillään.
Lunden Oy:n uusi sinappi sai nimekseen Auran Sinappi. Turussa valmistettavan sinapin säilyttämisen puolesta kehiteltiin kansanliike Pro Sinappi. AC Nielsenin myyntitilastojen perusteella sinapin markkinaosuus vuonna 2006 oli 20 prosenttia.
Auran sinappi valmistetaan Turun sinappitehtaassa kivimyllytekniikalla.


Sammon salaisuus.
Sammon salaisuus () on Don Rosan tekemä ja Egmontin julkaisema Disney-sarjakuva, jonka päähenkilönä seikkailee Roope Ankka. Tarina on ensimmäinen Disney-sarjakuva, jossa seikkaillaan pääosin Suomessa.
Tarinassa vieraillaan esimerkiksi lähes aidolta näyttävässä 1950-luvun Helsingissä. Eräs tarinan kuuluisimmasta kohtauksista onkin aivan Helsingin keskustaan sijoittuva kohtaus, jossa Iku-Turso muun muassa pomppii Helsingin tuomiokirkon päällä. Sarjakuvassa nähdään tuomiokirkon ja Senaatintorin lisäksi muun muassa Helsingin rautatieasema, Stockmannin tavaratalo sekä Kolmen sepän patsas.
Sammon salaisuus pohjautuu nimensä mukaisesti Kalevalaan. Idea tarinaan tuli alun perin Elli Kotovirralta, Rosan suomalaiselta ihailijalta ja ystävältä, joka ehdotti Kalevala-pohjaisen tarinan tekemistä Rosan vieraillessa Suomessa maaliskuussa 1998. Aluksi Rosa ei aikonut hyödyntää ideaa, mutta lopulta Kotovirta sai taivuteltua Rosan suostumaan siihen. Niinpä Rosa tuli Suomeen uudestaan saman vuoden marraskuussa ja vieraili muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa – joka esiintyy myös itse tarinassa – jossa Sirkka-Liisa Mettomäki tutustutti Rosan Kalevalaan ja auttoi taustatyössä. Kotovirta puolestaan otti yhdessä miehensä kanssa lukuisia kuvia Helsingistä ja lähetti ne Rosalle mallikuviksi. Innoituksen lähteenä Rosalla oli Mauri Kunnaksen "Koirien Kalevala" ja apuna kolme Kalevalan englanninkielistä käännöstä sekä kuvateoksia Björn Landströmin ja Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-aiheisista teoksista.
Rosa loi tarinan kunnianosoituksena suomalaisille ihailijoilleen ja se julkaistiinkin Suomessa ensimmäisenä maana maailmassa, vuonna 1999 kovakantisessa kirjassa Sammon salaisuus ja muita Don Rosan parhaita. Myöhemmin tarina julkaistiin myös Aku Ankka -lehden numeroissa 26–28/2001 sarjaan liittyvien kansikuvan, keräilykuvan ja artikkelin kanssa. Rosa on piirtänyt tarinaan myös kansikuvia, joista viereisessä kuvassa oleva on muunnelma Akseli Gallen-Kallelan kuuluisasta "Sammon puolustus" -teoksesta.
Sarjakuvassa on 33 sivua sekä erillinen yksisivuinen epilogi, jossa Ankat palaavat Suomesta Ankkalinnaan.
Juoni.
Tarina alkaa Roopen löytäessä vanhasta arkustaan nuoruusaikojen kengänkiillotuslaatikkonsa, josta löytyy vanha velkakirjaksi osoittautuva paperinpalanen. Roope muistaa saaneensa velkakirjan Elias Lönnrotilta ollessaan nuori kengänkiillottaja 1800-luvun lopulla Skotlannissa, ja että se on palanen tämän muistiinpanoista. Tupu, Hupu ja Lupu ottavat Sudenpentujen käsikirjasta selvää Lönnrotista ja saavat tietää Kalevalasta. Roope innostuu kuultuaan Sammon tuottavan kultaa ja niinpä ankat matkustavat Helsinkiin viemään tämän paperinpalasen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan, jossa he kuulevat lisää Kalevalasta.
Kuultuaan Sammosta Ankat lähtevät etsimään sitä Pohjanmaalta ja päätyvät saarelle, josta löytyy Väinämöisen mahtava miekka. Miekkaan koskeminen herättää Väinämöisen hengen, joka Roopen kautta kertoo mitä Sammolle tapahtui. Väinämöisen taika lennättää saarelle Pelle Pelottoman. Hän luo Seppo Ilmarisen hengen innoittamana uuden Sammon, josta kuitenkin puuttuu yksi tärkeä osa. Ankat hakevat tämän osan Louhelta Tuonelasta ja Sampo on valmis.
Louhi kuitenkin kutsuu Milla Magian avukseen ja he hyökkäävät yhdessä ankkojen alukseen. Louhi onnistuu varastamaan Väinämöisen kanteleen, kutsuu sillä Iku-Turson avukseen ja lähtee tämän kanssa tuhoamaan Helsinkiä Aku perässään. Ennen kuin Iku-Turso onnistuu saamaan aikaan suurta tuhoa, onnistuu Aku saamaan kanteleen haltuunsa ja houkuttelemaan Iku-Turson mereen. Louhen kukistuttua Roope tekee ahnehtiessaan kultaa niin paljon, että ankkojen vene alkaa upota. Väinämöinen palaa kanteleen soitollaan Sammon kanssa ikuisuuteen Roopen yrittäessä loppuun asti pitää kiinni Sammosta. Lopulta hänelle jää kuitenkin muistoksi vain Sammon kampi.


Milla Magia.
Milla Magia Don Rosan taiteilemana
Milla Magia () on Disneyn eläinmaailmassa esiintyvä naispuolinen ankkahahmo, joka esiintyi ensimmäisen kerran Carl Barksin piirtämässä ja käsikirjoittamassa tarinassa "Midaan kosketus" vuodelta 1961.
Hahmo.
Milla Magia on noita, jonka elämäntehtävä on siepata Roope Ankan ensilantti, jotta hän voisi valmistaa siitä voimallisen amuletin, jonka avulla hän saisi Midaan kosketuksen—kyvyn muuttaa puhtaaksi kullaksi kaiken mihin hän koskee. Joissakin tarinoissa Milla yrittää sulattaa ensilantista onnenkalun, joka toisi hänelle vaurautta. Kaiken takana on Millan ahneus ja halu rikastua: hän haluaa tulla maailman rikkaimmaksi henkilöksi keinolla millä hyvänsä. Eräässä tarinassa Milla sai Midaan kosketuksen "muiden" pankkiirien lanteista, mutta halusi kuitenkin kostaa Roopelle muuttamalla hänen säiliönsä kullaksi.
Milla ei ollut Barksin ensimmäinen noitahahmo: myös tarinoissa "Kultainen joulupuu" vuodelta 1948 sekä "Karkkeja ja kepposia" vuodelta 1952 esiintyi noitia, vaikka kumpikaan ei ollut Barksin käsikirjoittama; "Kultaisen joulupuun" käsikirjoittivat Barksin toimittajat ja "Karkkeja ja kepposia" pohjautuu samannimiseen Disneyn lyhytpiirrettyyn. Barks sittemmin kertoi käyttäneensä Millan esikuvina italialaista näyttelijätärtä Sophia Lorenia sekä Charles Addamsin luomaa Morticia-hahmoa.
Tarinassa "Midaan kosketus" Milla tulee ostamaan Roopen ensilanttia. Hän on ostanut jo muiltakin miljardööreiltä ensilanttejaan ja Roope on viimeinen listalla. Tässä tarinassa Roope ei vielä tunne Millaa, mutta vähitellen tästä tulee Karhukoplan ja Kulta-Into Piin ohella yksi vanhan visukintun pahimmista vastustajista. Milla asuu pienessä mökissä Vesuviuksen rinteillä. Don Rosan epävirallisen aikajanan mukaan Milla syntyi vuonna 1908 Napolissa. Millalla on lemmikkinään korppi, joka on useimmissa tarinoissa nimeltään Korri (englanniksi "Ratface", "Rotannaama"). Toisinaan Korrin nimi on suomenkielisissäkin tarinoissa Rotannaama. Hänen sukulaisistaan ei tiedetä paljon, mutta hänen luonaan on ainakin vieraillut hänen rasittava tätinsä ja hänellä on hyvä haltia serkku. Piirrossarja Ankronikan mukaan Millalla on veli nimeltä Poe, jonka Milla vahingossa muuttaa korpiksi. Milla valehtelee hyvä uskoiselle veljellensä että ensilantin voimasta hän voisi muuttaa tämän takaisin itseksensä, minkä vuoksi korppi, alias. Poe auttaa Millaa kaikin keinoin saamaan lantin Millan haltuun. Poe nähdään Ankronikan jaksoissa Millan seurassa.
Barksin tarinoissa Milla oli alun perin tavallinen ankkaneiti, joka vain hieman tuntee taikuuteen liittyviä muinaisia salaisuuksia (Barksin käsikirjoittamissa tarinoissa ei esiinny yliluonnollisia ilmiöitä). Vähitellen muiden piirtäjien tarinat kuitenkin muuttivat Millan nykyisenlaiseksi "oikeaksi" noidaksi.


Kroisos Pennonen.
Kroisos Pennonen () on Aku Ankka -tarinoissa esiintyvä hahmo, joka kilpailee Roope Ankan kanssa maailman rikkaimman ankan tittelistä. Kroisoksella on lähes aina tapana syödä knallinsa, jos häviää Roopelle kilpailussa. Pennosen englanninkielinen nimi viittaa amerikkalaiseen dollarimiljardööriin John D. Rockefelleriin ja suomenkielinen nimi muinaisen Lyydian upporikkaaseen kuningas Kroisokseen.
Kroisos Pennonen esiintyi ensi kerran Carl Barksin tarinassa "Ihmebentsiini" vuonna 1961, mutta Barks ei enää käyttänyt hahmoa toistamiseen. "Ihmebentsiinissäkin" Kroisos esiintyy vain tarinan muutamalla ensimmäisellä sekä viimeisellä sivulla, kun suurin osa tarinasta keskittyy Akun koettelemuksiin pikavenekilpailussa. 1960-luvun alulla Ankka-sarjakuvien tarve oli Euroopassa kasvussa eivätkä Western Publishingin omat rahkeet riittäneet kysynnän täyttämiseen. Niinpä tarinatuotantoa aloitettiin myös italialaistaiteilijoiden voimalla. Syystä tai toisesta Pennosesta kehittyi italialaistarinoissa yksi Roopen vakiovastustajista. Ensimmäisen italialaisen Pennos-tarinan käsikirjoitti Gian Paolo Barosso vuonna 1963. Toinen syntyi Atlantin ylittävänä yhteistyönä, kun käsikirjoituksen teki Dick Kinney Burbankissa mutta piirrokset Romano Scarpa Italiassa.
Roopen vastustajana Pennonen muistuttaa Kulta-Into Piitä. Barks-tutkija Geoffrey Blum kuvaa "Ihmebentsiinin" Pennosta alkuperältään Piin vaatimattomaksi kopioksi: "Hänellä on sama musta takki, raidallinen solmio ja mustasankaiset lasit; hän kilpailee Roopen kanssa tämän omalla alalla; ja hän kinaa Roopen kanssa yhtä raivoisasti." Myöhemmissä tarinoissa yhdeksi Pennosen piirteeksi on muodostunut Roopea paljon höllempi rahankäyttö kilpailutilanteissa. Aku Ankka -lehden toimituksen arvion mukaan Pennonen lienee Piitä ja Roopea vähävaraisempi. Roope ja Kroisos eivät nimittäin ole koskaan päätyneet vertaamaan rahavarojaan kuten Roope ja Kulta-Into – otteluissa jotka Roope on voittanut vain minimaalisella erolla. Kroisos Pennonen ja Kulta-Into Pii ovat esiintyneet samassa tarinassa vain kahdesti. Toinen tarinoista on Aku Ankan taskukirjan numerossa 309, "Tähtien setä".
Kroisos Pennonen on syntynyt New Yorkissa, mutta asuu Ankkalinnassa. Hän on perinyt rahansa. Pennosen menneisyys on suurelta osin hämärän peitossa, mutta Don Rosan kirjassa "Roope Ankan elämä ja teot" Roope kohtaa Kroisoksen ja tämän isän Howard Pennosen jo 1800-luvun loppupuolella ollessaan mainarina Montanassa. Kroisos esitetään hemmoteltuna kakarana.
Lähteet.
Pennonen, Kroisos


Kolmoskanava.
Kolmoskanava (myös TV3, arkipuheessa Kolmonen) oli suomalainen televisiokanava, joka toimi vuosina 1986–1992. Kolmostelevision omistivat Yle, MTV Oy ja Nokia. Osakekaupoilla MTV Oy sai Oy Kolmostelevisio Ab:n osake-enemmistön vuonna 1990, mikä lopulta johti Kolmoskanavan ja MTV:n yhdistymiseen uudeksi MTV3-kanavaksi vuoden 1993 alussa. Kanavauudistuksen yhteydessä MTV:n aikaisemmin ykkös- ja kakkosverkoilla esittämät ohjelmat siirtyivät MTV3-kanavalle.
Kolmoskanavan omistajan Oy Kolmostelevisio Ab:n toimitusjohtajana toimi 1. joulukuuta 1986 alkaen Heikki Lehmusto. Yhtiön ohjelmajohtajana toimi Heikki Seppälä.
Yhteiskunnallinen vaikutus.
Kolmoskanava oli Suomen ensimmäinen valtakunnallinen televisiokanava, jolla lähetettiin alueellisia mainoksia. Se oli myös ensimmäinen kanava joka ei tuottanut itse mitään ohjelmiaan, ja MTV:ltäkin hankittua ohjelmistoa oli vain pieni osa. Suurimpia tuottajia olivat VipVision, Broadcasters, Crea-yhtiöt ja Vizor.
Kolmostelevisio kasvatti merkittävän joukon sekä tuottajia, markkinointi-ihmisiä ja tähtiä suomalaiseen tv-maailmaan ja loi kokonaan uuden aluemainonnan tuotantojärjestelmän, joka mahdollisti tv-mainonnan käytön myös muille kuin valtakunnallisille mainostajille.
Kolmoskanavan oli alun perin tarkoitus olla täysin suomalainen viihdekanava. Kun YLE ja MTV ajautuivat kilpailemaan sekä toistensa että Kolmoskanavan kanssa, kolmosverkko myytiin MTV:n omaksi kanavaksi.
Ohjelmisto.
Kolmoskanava aloitti lähetyksensä Espoon lähettimestä 1. joulukuuta 1986. Kanavan ensimmäisen yhdeksän kuukauden aikana lähetettiin joka ilta yksi elokuva ja mahdollisesti jotain muuta ohjelmaa. Ohjelmatarjontaa oli niin vähän, että yhdelle kuvaruudulliselle mahtui kolmen päivän ohjelmatiedot.
Vuosien 1987–1988 aikana Kolmoskanavan näkyvyysalue laajeni kattamaan myös Pirkanmaan, Päijät-Hämeen ja Varsinais-Suomen.
1. syyskuuta 1987 kanavan ohjelmisto laajeni kattamaan koko alkuillan ja monipuolistui huomattavasti. Silti Kolmoskanavan ohjelmisto oli Yle TV1:een ja Yle TV2:een verrattuna niukka: vain tiistai-, torstai- ja perjantai-iltaisin ohjelmistoa oli niin paljon, että ohjelmisto päättyi kello 23:n jälkeen. Muina päivinä ohjelmisto päättyi aikaisemmin.
Vuosien 1986–1990 tunnukset.
Kolmoskanavalla oli vuosina 1986–1990 erilaiset alku- ja lopputunnukset.
Alkutunnus alkoi äkillisesti ja tunnusmusiikki alkoi soida heti tunnuksen alussa. Tunnuksessa oli sinimusta tausta, jolla pyöri metallikolmio. Alkutunnuksen alussa kolmio oli kaukana katsojasta, lähestyi katsojaa ja katosi kuvaruudun ulkopuolelle. Ylhäältä ilmestyi kanavan nimi isoilla kirjaimilla kirjoitettuina normaalipaksuisella, valkoisella fontilla ja kolmio tuli takaisin ruutuun. Teksti laskeutui kolmion alapuolelle. Tunnuksen lopussa kolmio pysähtyi.
Lopputunnuksen tausta oli sininen ja siinä oli lattia, jossa toistui kolmiologo kohokuvioisena. Metallikolmio ilmestyi tyhjästä kuvan keskelle ja lähestyi katsojaa samalla, kun se pyöri, ja pysähtyi. Kolmion lähelle ilmestyi taustalta kolme rinnakkaista raitaa, jotka myötäilivät kolmion vasenta reunaa ja alapuolta. Kolmiota lähimpänä oleva raita oli punainen, keskimmäinen vihreä ja kauimpana oleva sininen (vaaleampi sininen kuin taustaväri). Kanavan nimi isoilla kirjaimilla ja lihavoidulla fontilla kirjoitettuna laskeutui ylhäältä metallikolmion alle raidoille. Tunnussävel oli sama kuin alkutunnuksessa, mutta sen sovitus oli erilainen. Toisin kuin alkutunnuksessa, musiikki alkoi soida vasta kolmion ilmestyessä kuvaruutuun.
Sekä alku- että lopputunnuksen lopussa kolmio peitti suuren osan kuvaruutua.
Vuosien 1986–1990 aikana on ollut kahdenlaisia mainoskatkotunnuksia. Vuosina 1986–1987 mainoskatkotunnuksessa oli samanlainen sinimusta tausta kuin alkutunnuksessa. Vasemmalta reunalta ilmestyi kolmio, joka pyöri kuvan alalaidassa, kunnes se pysähtyi oikeaan reunaan. Kolmion viereen ilmestyi teksti ”jatkuu”. Mainoskatkotunnuksessa kolmio näytti huomattavasti pienemmältä kuin alku- ja lopputunnuksissa.
Vuosina 1987–1990 mainoskatkotunnuksessa oli vaaleansininen tausta, jonka oikeassa alareunassa oli pyörivä kolmio. Vasemmalta reunalta kolmion viereen ilmestyi kolme pitkää raitaa: ylin raita oli punainen, keskimmäinen vihreä ja alin sininen. Tunnuksen aikana soi musiikki. Mainoskatkotunnuksen musiikki oli täysin erilainen kuin alku- ja lopputunnusten musiikki.
Vuosien 1986–1990 tunnuksissa kolmio pyöri vastapäivään ylhäältä katsottuna.
Vuosien 1990–1992 tunnukset.
Kolmoskanavan vuosina 1990–1992 käytössä olleen tunnuksen alkuun ilmestyi metallinen luku 3.
Kolmoskanavan vuosina 1990–1992 käytössä olleen tunnuksen loppuun ilmestyi kolmiologo.
Lokakuusta 1990 vuoden 1992 loppuun asti oli käytössä uudempi tunnus, joka toimi sekä alku- että lopputunnuksena. Tunnuksessa oli musta tausta ja sen alussa ilmestyi punaisia, vihreitä ja sinisiä viivoja, joista muodostui metallinen luku 3. Tunnuksen lopussa punaisista, vihreistä ja sinisistä viivoista muodostui kolmio. Samanväriset viivat olivat rinnakkain keskenään. Sekä luku 3 että kolmio pyörivät myötäpäivään ylhäältä katsottuna.
Vuosina 1990–1992 käytössä ollut mainoskatkotunnus muistutti päätunnuksen loppuosaa. Mainoskatkotunnuksen musiikkina oli pätkä päätunnuksen musiikkia.
MTV:n tuottamilla ohjelmilla oli omat mainoskatkotunnuksensa.
Kuulutukset ja ohjelmalistaukset.
Kolmoskanavan kuuluttajat esiintyivät vain puheääntensä kautta.
Syksyllä 1987 ohjelmakaavioiden taustakuva oli sama kuin lopputunnuksen tausta. Taustakuvassa oli kehys, joka muodostui punaisesta, vihreästä ja sinisestä raidasta. Kuvan ylälaidassa luki viikonpäivän nimi.
Vuosina 1988–1992 kuulutusten aikana näytettiin päivittäin vaihtuvaa vaaleahkoa taustaväriä ja taustaäänenä soitettiin syntikkapoppia, jonka päälle kuuluttaja puhui. Taustaväri oli maanantaisin sininen, tiistaisin turkoosi, keskiviikkoisin vihreä, torstaisin keltainen, perjantaisin ruskeanoranssi, lauantaisin punainen ja sunnuntaisin violetti. Taustakuvan alalaidassa luki viikonpäivän nimi, jossa yksi kirjaimista oli korvattu kolmiologon muunnoksella, jonka sivujen värit olivat sininen, vihreä ja punainen. Korvattu kirjain oli A (keskiviikon tapauksessa V, jolloin kolmio oli kärki alaspäin). Taustan toisessa reunassa oli sateenkaarenvärinen raita, jonka yhteydessä oli viikonpäivän nimen ensimmäinen kirjain isokokoisena. Kuulutuksen aikana edustalla näkyi ohjelmasta otettu still-kuva tai logo, joskus etenkin elokuvien kuulutuksissa myös liikkuvaa kuvaa pian alkavasta ohjelmasta. Illan lähetyksen aluksi esiteltiin illan ohjelmien listaus. Illan päätteeksi esiteltiin seuraavan päivän ohjelmien listaus, aamulähetyksen päätteeksi illan ohjelmien listaus. Vuodesta 1989 ohjelmalistauksen yhteydessä kuulutuksen taustakuva esitettiin toisinaan animoituna, keväästä 1992 lähtien aina animoituna. Animoidussa taustakuvassa kolmiologon muunnos pyöri pyramidin muotoisena, sateenkaarenvärisen raidan värit liukuivat ja taustan pohjalla saattoi huomata erittäin pieniä, vilkkuvia valkoisia kolmioita. Myös syntikkapoppi vaihtui vuonna 1990 kun Kolmoskanava otti uuden tunnuksen käyttöön.
Kuuluttajat eivät esiintyneet omilla, oikeilla nimillään, vaan pseudonyymien eli salanimien kautta. Tunnetuin kuuluttaja oli Ripa Ruutu. Muita kuuluttajia olivat Kaisa Kanava, Ilta Ilona, Kikka Kolmonen ja Veera Visio.
Kolmoskanavan loppuaikoina vuonna 1992 illan ohjelmien kuulutukset olivat suoria lähetyksiä klo 18.30 alkaen ja illan juontaja spiikkasi nauhalle myös seuraavan aamun ja alkuillan kuulutukset.
Ennakkomainokset.
Ohjelmien ennakkomainoksissa oli alkuvuosina tummansininen tausta, joka oli samaa sävyä kuin alkutunnuksessa. Ennakkomainoksessa oli pikkuruutu, josta näkyi pätkä mainostettavaa ohjelmaa. Kuvan vasemmassa alanurkassa pyöri kolmio. Joskus ennakkomainoksissa oli kolmion sijasta pystysuuntaan isoilla kirjaimilla kirjoitettu sana ”kolmonen”. Pikkuruudun alla luki ohjelman nimi, esityspäivä ja alkamisaika. Vuonna 1990, kun Kolmoskanavan uudet tunnukset otettiin käyttöön, ennakkomainoksissa oli musta tausta, jonka vasemmassa laidassa oli RGB-pystyraidat ja metallinen luku 3.
1980-luvun lopussa Kolmoskanava ja MTV alkoivat mainostaa myös toistensa ohjelmia. Aikaisemmin ne olivat mainostaneet vain omia ohjelmiaan.
Muuta.
Kolmoskanavan testikuvassa luki "YLE TV3", vaikka kanava ei ollut YLEn vaan Oy Kolmostelevisio Ab:n. Muualla kuin pääkaupunkiseudulla testikuvan paikalla näkyi paikallista sinistä ruutua, jossa luki ”TV3” ja sen alla näkyvyysalueen nimi, esimerkiksi ”TURKU”. Niillä alueilla varsinaista testikuvaa lähetettiin vain muutamia minuutteja ennen ohjelmalähetyksen alkua.
Kolmoskanavan Hetkinen-ruudussa oli timanttikuvio, jossa luki "Pahoittelemme keskeytystä". Värit olivat violetti, sininen ja musta.
Alkuvuosina Kolmoskanavalla näytettiin toisinaan myös animaatiota, jossa oli lopputunnuksesta otettu still-kuva. Alareunassa vierittyi teksti KOLMONEN kuvan poikki. Taustaäänenä oli laulu "Kolmonen – koko illan ilo!".


Deng Xiaoping.
Dèng Xiǎopíng (yksink.: 邓小平, perint.: 鄧小平) (22. elokuuta 1904 – 19. helmikuuta 1997) toimi Kiinan Kansantasavallan todellisena johtajana vuodesta 1976 kuolemaansa saakka. Dengiä pidetään Kiinan toisen sukupolven hallinnon keskeisenä johtajana. Hänen kautensa aikana Kiina kehittyi yhdeksi maailman nopeimmin kasvavista talouksista.
Taustaa.
Deng Xiaoping (alkuperäiseltä nimeltään Deng Xixian, yksink.: 邓希贤, perint.: 鄧希賢) syntyi Paifangin kylässä, Sichuanin provinssissa. Hän opiskeli vuosina 1920–1926 Ranskassa, jossa myös monet muut aasialaiset vallankumoukselliset, kuten Ho Chi Minh ja Zhou Enlai, löysivät marxismi-leninismin. Vuonna 1926 Deng muutti Ranskasta Moskovaan opiskelemaan ja palasi Kiinaan vuotta myöhemmin.
Deng oli naimisissa kolme kertaa. Hänen ensimmäinen vaimonsa Zhang Xiyuan, Dengin opiskelutoveri Moskovasta, kuoli vain 24-vuotiaana, muutama päivä Dengin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen; myös lapsi kuoli. Vuonna 1933 Dengin toinen vaimo, Jin Weiying, jätti miehensä tämän jouduttua poliittisen hyökkäyksen kohteeksi. Dengin kolmas puoliso, Zhuo Lin, oli teollisuusjohtajan tytär Yunnanin maakunnasta. Hän liittyi Kiinan Kommunistiseen puolueeseen vuonna 1938 ja avioitui vuotta myöhemmin Dengin kanssa. He saivat viisi lasta: kolme tytärtä (Deng Lin, Deng Nan, Deng Rong) ja kaksi poikaa (Deng Pufang, Deng Zhifang).
Varhainen ura.
Deng liittyi kommunistipuolueeseen jo opiskeluaikoinaan, hän oli Pitkän marssin veteraani ja ennen kaikkea Mao Zedongin vanha taistelutoveri. Deng tuki Maoa oikeistonvastaisessa kampanjassa ja hänet nimitettiin Kiinan Kommunistipuolueen pääsihteeriksi vuonna 1957, yhdessä presidentti Liu Shaoqin kanssa hän oli vastuussa valtion asioiden hoidosta. Yleinen pettymys Maon Suuren harppauksen talouspolitiikkaan toi Dengille ja Liulle lisää vaikutusvaltaa puolueen sisällä. He panivat alulle talousuudistuksia, jotka tukivat heidän arvoasemaansa puoluekoneiston sisällä ja väestön keskuudessa. Vuoden 1962 puoluekokouksessa Deng lausui kuuluisaksi tulleen repliikkinsä, 'ei ole väliä onko kissa musta vai valkoinen, kunhan se metsästää hiiriä'.
Mao pelkäsi päätyvänsä pelkäksi muodolliseksi keulahahmoksi ja lisätäkseen valtaansa ja toteuttaakseen omaa visiotaan Kiinan tulevaisuudesta hän käynnisti Kulttuurivallankumouksen, jonka aikana Deng joutui epäsuosioon ja erotettiin viroistaan. Vuonna 1974 Deng kutsuttiin takaisin Pekingiin. Seuraava putoaminen seurasi 1976, mutta se ei estänyt Dengiä tekemästä toista paluuta Maon kuoleman jälkeen.
Dengin toinen esiintulo.
Vahvatahtoinen ja älykäs vallankumouksellinen, pikkuruinen ja vanheneva Deng kipusi vähitellen maailman runsasväkisimmän maan todelliseksi johtajaksi Maon kuoleman (1976) jälkeisinä vuosina. Deng oli myös yksi harvoista talonpoikaistaustaisista johtajista, jotka ovat johtaneet Kiinaa – joukko, johon kuuluvat myös Mao Zedong ja Han- ja Ming-dynastioiden perustajat.
Hankkimalla itselleen kannattajia kommunistisen puolueen sisällä Deng onnistui vähitellen syrjäyttämään Maon valitseman jatkajan, Hua Guofengin, joka oli aikaisemmin auttanut häntä palaamaan maan johtoon. Deng hätisti Huan korkeimmista johtoasemista vuosina 1980–1981. Vastakohtana edellisiin vallanvaihtoihin Deng antoi Huan siirtyä hissukseen eläkkeelle. Hua oli vuoteen 2002 asti rivijäsenenä Keskuskomiteassa. Myös myöhemmät vallanvaihdokset Kiinan johdossa on pyritty hoitamaan saman mallin mukaan, vailla ulospäin näkyvää dramatiikkaa.
Pian johtoasemaan päästyään Deng aloitti talousuudistukset.
Avautuminen.
Dengin kaudella suhteet länteen paranivat merkittävästi. Deng matkusteli ulkomailla ja tapasi useita länsimaiden johtajia, mm. presidentti Carterin Valkoisessa talossa vuonna 1979. Carterin aikana Yhdysvallat viimein tunnusti Kiinan Kansantasavallan Kiinan tasavallan (Taiwan) sijasta Kiinan ainoaksi lailliseksi hallitukseksi. Kiinan kansantasavalta oli jo aikaisemmin ottanut paikkansa Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvostossa.
Toisena saavutuksena pidetään Ison-Britannian kanssa 19. joulukuuta 1984 solmittua sopimusta, jonka mukaan Hongkong luovutettaisiin takaisin Kiinalle vuonna 1997. Uusien territorioiden 99-vuotisen vuokra-ajan loppuessa Deng suostui Kiinan Kansantasavallan olemaan puuttumatta Hongkongin kapitalistiseen järjestelmään 50 vuoteen. Tätä järjestelyä nimitetään "yksi maa, kaksi järjestelmää" -järjestelyksi ja sitä manner-Kiina on hahmottanut mahdollisena runkona skenaariossa, jossa Taiwan yhdistettäisiin emomaahan tulevina vuosina.
Deng ei kuitenkaan keskittynyt parantamaan suhteita Neuvostoliiton kanssa, vaan piti kiinni Maon Neuvostoliiton ja Kiinan välirikon ajalta omaksumasta politiikasta, jossa Neuvostoliitto nähtiin yhtä ylivaltaisuutta korostavana supervaltana kuin Yhdysvallat, mutta vielä uhkaavampana tekijänä Kiinalle läheisen sijaintinsa vuoksi.
"Sosialismia kiinalaisilla erityispiirteillä".
Dengin uudistusten tavoitteet yhdistettiin neljässä modernisaatiossa, jotka olivat maatalouden, teollisuuden, kansallisen puolustuksen ja tieteen ja teknologian modernisaatiot. Strategiana tullakseen moderniksi teollisuusmaaksi näiden päätavoitteiden kautta oli sosialistinen markkinatalous.
Deng väitti että Kiina oli sosialismin päävaiheessa ja siten velvollisuutenaan oli kehittää "sosialismia kiinalaisilla erityispiirteillä". Tämä tulkinta kiinalaisesta marxismista vähensi ideologian roolia taloudellisessa päätöksenteossa ja päätti linjaukset todistetusta tehokkuudesta. Vähentäen kommunistisia arvoja, muttei välttämättä marxismi-leninismiläisiä, Deng painotti, ettei sosialismi tarkoita jaettua köyhyyttä.
Toisin kuin Hua Guofeng, Deng uskoi, ettei mitään suuntausta ilman yhteyttä Maon harjoittamaan politiikkaan pitäisi hylätä kylmiltään, ja toisin kuin konservatiivisemmat johtajat, kuten Chen Yun, Deng ei vastustanut suuntauksia sillä perusteella, että ne olivat samankaltaisia kuin kapitalistisissa valtioissa.
Vaikkakin Deng toimitti teoreettisen taustan ja poliittisen tuen antaen taloudellisten uudistusten tapahtua, muutamat Dengin esittelemät taloudelliset uudistukset olivat itse asiassa hänen kynänjälkeään. Tyypillisesti uudistukset esiteltäisiin paikallisten johtajien toimesta, jotka olivat usein ristiriidassa valtion keskeisten säädösten kanssa. Jos uudistukset osoittautuisivat onnistuneiksi, nämä voitaisiin omaksua yhä laajemmalla alueella, ulottuen lopulta koko maahan. Moniin uudistuksiin vaikutti Aasian taloustiikerien kokemukset.


Kesäolympialaiset.
Kesäolympialaiset ovat kesäurheilulajeissa käytävät olympialaiset kisat. Nykyaikaiset kesäolympialaiset on järjestetty vuodesta 1896 lähtien neljän vuoden välein lukuunottamatta vuosien 1916, 1940 ja 1944 kisoja, jotka peruuntuivat sotien vuoksi.
Isäntämaat ja -kaupungit.
Kesäolympialaisten isäntäkaupungit ja isäntämaat. • = Kaupunki on isännöinyt yksiä kesäolympialaisia• = Kaupunki on isännöinyt kaksia tai useampia kesäolympialaisia (Los Angeles, Lontoo, Ateena ja Pariisi).Tulevat kesäolympialaiset kursivoituna (2016).
Varhaiset kisat.
Ensimmäiset nykyaikaiset olympialaiset järjestettiin antiikin olympialaisten syntysijoilla Kreikassa 1896. Kisat olivat pienimuotoiset ja vain 14 maata osallistui. Olympiahymni soitettiin ensimmäistä kertaa. Vuoden 1900 Pariisin olympialaiset ja 1904 St. Louisin olympialaiset järjestettiin maailmannäyttelyjen oheistapahtumina useiden kuukausien aikana, joten kisatunnelma ja kilpailutapahtumien katsojamäärät jäivät vaatimattomiksi. Useissa lajeissa kilpailtiin erimaalaisissa sekajoukkueissa. Naiset osallistuivat kisoihin ensimmäistä kertaa vuonna 1900. Vuoden 1904 kisoissa jaettiin ensimmäiset olympiamitalit, ja lajimäärä jatkoi kasvuaan.
Kisojen suosio kasvaa.
a> kuului Tukholman 1912 kesäolympialaisten ohjelmaan.
Lontoon olympialaiset 1908 olivat aikaisempiin kisoihin nähden suuri menestys, ja olympialiike alkoi saavuttaa niiden myötä maailmanlaajuista mainetta. Suomi osallistui olympialaisiin tuolloin ensimmäistä kertaa, ja Verner Weckman otti kultaa painissa. Tukholman olympialaiset 1912 olivat niinikään onnistuneet ja ensimmäiset, joihin osallistui urheilijoita kaikista viidestä maanosasta. Kisoissa oli myös ensimmäistä kertaa käytössä automaattinen ajanotto ja maalikamera.
Vuoden 1920 Antwerpenin olympialaisissa otettiin käyttöön olympialippu ja olympiavala. Suomi nousi näissä kisoissa urheilun suurvaltojen joukkoon etenkin Paavo Nurmen urotekojen myötä. Pariisin kesäkisoissa 1924 osanottajamaiden lukumäärä oli noussut jo 44:ään, urheilijoiden määrä 3089:ään ja kilpailujen määrä 126:een. Kisat päätettiin ensimmäistä kertaa nykyisen kaltaisella päättäjäistilaisuudella. Amsterdamin kisoissa 1928 nähtiin olympiatuli ensimmäisen kerran, ja avajaisten marssijärjestykseksi otettiin nykyinen, jossa Kreikka marssii stadionelle ensin ja isäntämaa viimeiseksi. Naisurheilijoiden määrä kasvoi voimakkaasti.
Los Angelesin kesäolympialaiset 1932 houkuttelivat syrjäisen pitopaikkansa johdosta puolet vähemmän kilpailijoita kuin aikaisemmat, mutta järjestelyt olivat onnistuneet ja katsojaluvut suuret. Kisat vietiin entisestä poiketen läpi vain 16 päivässä, mikä jäikin käytännöksi. Uutuutena nähtiin myös palkintokoroke ja voittajan liputus. Berliinin kesäkisat 1936 saivat poliittisen sävyn kansallissosialistien käytettyä niitä propagandatarkoituksiin. Kisat muistetaan etenkin Jesse Owensin suorituksista, maineikkaasta olympiafilmistä ja kisojen televisioinnista. Olympiatuli tuotiin kisoihin ensimmäistä kertaa Kreikasta soihtuviestinä, ja uusia lajeja tuli yhä ohjelmaan, kuten koripallo ja käsipallo.
Sodanjälkeiset kisat.
a> vuoden 1964 kesäolympialaisissa käyttämällä kierähdystyyliä.
Toisen maailmansodan jälkeen kesäolympialaisia jatkettiin Lontoossa 1948. Uutta olivat lähtötelineet ja katettu uintistadioni. Sodan hävinneet Saksa ja Japani eivät osallistuneet, ja maita oli mukana 69 ja urheilijoita 4104, joista naisia vielä vain 390. Helsinki järjesti kesäkisat 1952, ja urheilun tuleva suurvalta Neuvostoliitto osallistui ensimmäistä kertaa. Melbournen kesäkisat 1956 olivat ensimmäiset eteläisellä pallonpuoliskolla, ja ne järjestettiinkin vasta marras–joulukuussa. Esteratsastus jouduttiin kuitenkin järjestämään Tukholmassa Australian tiukkojen karanteenilakien vuoksi. Saksat osallistuivat kisoihin yhteisellä joukkueella, mutta kisoissa nähtiin joidenkin maiden poliittisia boikotteja.
Rooman kesäkisat 1960 toivat kisat taas antiikin ajan maisemiin. Television yleistymisen myötä kisat tavoittivat miljoonat ihmiset eri puolilla maailmaa. Tokio järjesti 1964 ensimmäiset kisat Aasiassa. Suoritusvälineiden tekniikka jatkoi kehitystään, ja muun muassa lentopallo ja judo nähtiin kisoissa ensimmäistä kertaa. Meksikon kesäolympialaiset 1968 järjestettiin 2300 metrin korkeudessa, mikä vaikutti etenkin pika- ja kestävyysjuoksujen tulostasoon. Kisat muistetaan etenkin Bob Beamonin haamuhypystä pituushypyssä. Saksan demokraattinen tasavalta kilpaili ensimmäistä kertaa omalla joukkueellaan, ja Etelä-Afrikkaa ei päästetty osallistumaan maan rotuerottelujärjestelmän vuoksi. Yleisurheilijat kilpailivat ensimmäistä kertaa tartan-radalla, voittajat joutuivat ensimmäisen kerran doping-testeihin, ja sähköinen ajanotto otettiin virallisesti käyttöön. Kisoissa nähtiin myös poliittisia protesteja.
Boikottien ja tragedian ajat.
Münchenin kisoissa 1972 koettiin tragedia, kun 11 israelilaisosanottajaa sai surmansa terroriteossa. Suomalaisittain kisat muistetaan etenkin Lasse Virénin kahdesta olympiakultamitalista. Kisoihin osallistui jo 121 maata ja 7134 urheilijaa. Vuoden 1976 Montréalin kesäkisat kärsivät Afrikan maiden boikotista, vuoden 1980 Moskovan olympialaiset länsimaiden boikotista ja vuoden 1984 Los Angelesin kesäkisat sosialististen maiden boikotista, vaikka osanottajamaita olikin jo 140. Los Angelesin kisat tuottivat kuitenkin 223 miljoonan dollarin voitot ja aloittivat uuden ajan olympialaisten historiassa. Kisat muistetaan etenkin Carl Lewisin neljästä kultamitalista yleisurheilussa.
Nykyaikaiset kesäolympialaiset vakiintuvat.
Soulin kesäkisoissa 1988 suuret boikotit olivat jo mennyttä aikaa, vaikka muutama sosialistimaa, merkittävimpänä Kuuba, kisoista jättäytyikin pois. Doping nousi otsikoihin kanadalaisen Ben Johnsonin jäätyä kiinni anabolisista steroideista. Ammattilaisurheilijat saivat osallistua tennikseen, ja pöytätennis tuli kisaohjelmaan ensimmäistä kertaa. Vuoden 1992 Barcelonan kesäkisoissa ei boikotteja enää nähty, ja Etelä-Afrikkakin sai taas osallistua. Entisen Neuvostoliiton maat osallistuivat kisoihin IVY-nimisellä yhteisjoukkueella. Kisat muistetaan myös Yhdysvaltain Dream Team -koripallojoukkueesta. Atlantan kesäkisoihin 1996 osallistuivat kaikki 197 kansallista olympialiittoa.
Sydneyn 2000 kesäkisoihin osallistui jo yli 10 000 urheilijaa, ja Koreat kilpailivat yhdistetyllä joukkueella. Taekwondo ja naisten painonnosto kuuluivat ensimmäistä kertaa mukana olleisiin lajeihin. Kreikka sai vuoden 2004 kisat järjestettäväkseen. Kisojen televisiointi laajeni edelleen, ja kisoja katsoi televisiosta jo 3,9 miljardia ihmistä. Michael Phelps aloitti kisoissa historiallisen mitaliputkensa voittamalla kuusi kultamitalia uinnissa. Pekingin kesäkisat 2008 muistetaan muun muassa Linnunpesä-stadionistaan ja Usain Boltin pikajuoksusuorituksista. Lontoon kesäkisat 2012 olivat myös suuri menestys, ja Michael Phelps nousi kaikkien aikojen olympiamitalistiksi.


Barbados.
Barbados on Atlantin ja Karibianmeren välissä sijaitseva saarivaltio. Se kuuluu Pieniin Antilleihin ja sijaitsee 434,5 kilometriä Venezuelan rannikolta koilliseen.
Barbadoksen lähimmät naapurimaat ovat Saint Lucia ja Saint Vincent ja Grenadiinit. Maa kuuluu Kansainyhteisöön ja on esimerkiksi Maailmanpankin määritelmien mukaan kehitysmaa. Yhdistyneiden kansakuntien kehitysohjelma luokittelee maan inhimillisen kehityksen indeksin korkeaksi (0,878).
Barbados on pinta-alaltaan maailman 14. pienin ja väkiluvultaan 23. pienin itsenäinen valtio. Se on perustuslaillinen monarkia, jonka nimellinen hallitsija on Yhdistyneen kuningaskunnan valtionpäämies. Barbados on Karibian yhteisön jäsenmaa.
Maantiede.
Barbadoksen leveys on enimmillään 23 kilometriä. Saari on noin 34 kilometriä pitkä, ja sen pinta-ala on 430 neliökilometriä.
Barbados on suhteellisen tasainen saari. Sisämaassa sijaitsee maan korkein kohta Mount Hillaby, joka kohoaa 336 metrin korkeuteen. Barbados sijaitsee hieman sivussa muista Karibianmeren saarista. Ilmasto on trooppinen. Sadetta saadaan ympäri vuoden, mutta aktiivisin sadekausi kestää heinäkuulta marraskuulle.
Saari kärsii yllättävän vähän trooppisista myrskyistä. Hurrikaani vaikuttaa Barbadoksella keskimäärin 3,66 vuoden välein. Suoraan myrsky osuu saarelle vain kerran 19,86 vuodessa.
Barbadoksen luonnonvaraiset eläimet ja kasvit ovat suurelta osin joutuneet väistymään sokeriviljelmien tieltä. Vuonna 1985 perustettiin kuitenkin luonnonsuojelualue, jonka 1,6 hehtaarin mahonkimetsässä elää vihermarakatteja ja hiilikilpikonnia ("Chelonoidis carbonaria"). Saarella tavataan myös kahdeksan lepakkolajia sekä jäniksiä, kolme liskolajia, viheltäviä sammakoita ja rupikonnia. Merinahkakilpikonna ja karettikilpikonna ovat löytäneet saarelta suojapaikan. Jotkut merikilpikonnat ovat niin kesyjä, että ihmiset uivat niiden joukossa. Barbadoksella on tavattu yli sata lintulajia, mutta vain parikymmentä pesii siellä, muut ovat muuttolintuja.
Historia.
Englantilaisten asettuessa saarelle 1627 se oli asumaton, mutta mahdollisesti saarella on aiemmin asunut arawakkeja ja karibeja. 1500-luvun alussa sinne tuli espanjalaisia, ja vuonna 1625 se julistettiin Englannin kruunun omaisuudeksi. Ensimmäiset uudisasukkaat olivat pienviljelijöitä, mutta pian saari jaettiin suurille plantaasinomistajille, jotka kasvattivat sokeriruokoa Afrikasta tuodun orjatyövoiman avulla. Saari oli keskeytymättä Britannian kontrollissa, mutta sillä oli vuodesta 1639 oma itsehallinnollinen edustuslaitoksensa.
Orjuus lakkautettiin 1834, mutta paikallista politiikkaa hallitsivat englantilaisperäiset maanomistajat ja kauppiaat aina 1930-luvulle asti. Afrikkalaisperäisen väestön poliittisia oikeuksia ajamaan perustettiin 1938 Barbadoksen työväenpuolue (BLP), joka nousi 1950-luvulla yleisen äänioikeuden käyttöönoton jälkeen saaren valtapuolueeksi. Sen perustaja Grantley Adams toimi myöhemmin Länsi-Intian liittovaltion pääministerinä. Barbados kuului liittovaltioon 1958–1962. Federaation hajottua Barbados palasi aluksi asemaansa itsehallinnollisena siirtomaana, mutta itsenäistyi 30. marraskuuta 1966.
Vuonna 1983 Barbados tuki Yhdysvaltoja Grenadan maihinnousussa.
Vuosina 2000–2002 Barbados oli mustalla listalla yhteistyöhaluttomana veroparatiisina. Taloudelliset syyt johtivat rajariitoihin 2000-luvulla: vuonna 2004 oli kiistaa Trinidad ja Tobagon kanssa kalastusalueen rajasta ja vuonna 2008 Venezuelan kanssa merenalaisten öljyvarojen hyödyntämisestä.
Politiikka.
Barbados on parlamentaarinen demokratia, joka kuuluu brittiläiseen Kansainyhteisöön. Maan kuningattarena on Yhdistyneen kuningaskunnan Elisabet II, jota edustaa saarella kenraalikuvernööri. Parlamentti on kaksikamarinen, sen edustajainhuoneen 30 jäsentä valitaan suoralla kansanvaalilla yhden edustajan vaalipiireistä. Kenraalikurvenööri saa nimittää senaatin 21 jaäsentä, mutta valitsee osan heistä pääministerin ja opositiojohtajan esityksestä.
Barbadoksella pääpuolueet ovat sosiaalidemokraattinen Barbadoksen työväenpuolue (BLP) ja keskustalainen Demokraattinen työväenpuolue (DLP). Viimeisimmissä parlamenttivaaleissa toukokuussa 2008 Owen Arthurin johtama BLP sai 47,3 prosenttia äänistä ja 10 paikkaa, DLP 52,5 prosenttia ja 20 paikkaa.
Aluejako.
Barbados jakautuu 11 kuntaan (): Christ Church, Saint Andrew, Saint George, Saint James, Saint John, Saint Joseph, Saint Lucy, Saint Michael, Saint Peter, Saint Philip ja Saint Thomas. Pääkaupunki Bridgetown on tämän kuntajaon ulkopuolella.
Talous.
Itsenäistymisensä jälkeen Barbados on noussut pienituloisesta sokerintuottajamaasta keskituloiseksi valtioksi, joka saa tulonsa turismista. Se on nykyisin yksi läntisen maailman varakkaimmista maista Yhdysvaltojen ja Kanadan jälkeen. Turismin lisäksi maan valuuttatulojen lähteinä ovat myös pankkitoiminta ja talouspalvelut.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat öljy, kala ja maakaasu. Merkittävimpiä vientituotteita ovat, sokeri, melassi, rommi, muut elintarvikkeet, kemikaalit ja komponentit. Vienti suuntautuu ennen kaikkea Brasiliaan ja Trinidad ja Tobagoon.
Barbadoksella on yksi lentokenttä ja 1 600 kilometriä tietä. Bridgetown on ainoa satamakaupunki.
Väestö.
Heinäkuussa 2011 Barbadoksen väkiluvuksi arvioitiin 286 705. Yli 95 prosenttia Barbadoksen väestöstä on afrikkalaisperäisiä tai mulatteja. Maassa asuu jonkin verran myös eurooppalais- ja aasialaisperäistä väestöä. Barbadoksella puhutaan englantia, ja asukkaiden länsiafrikkalainen alkuperä kuuluu paikallisessa korostuksessa.
Uskonnollisesti valtaenemmistö (63 prosenttia) on protestantteja, joista suurin ryhmä ovat anglikaanit (28 prosenttia väestöstä). Noin 4 prosenttia asukkaista on katolisia. Muita kristittyjä on 7 prosenttia, muiden uskontojen harjoittajia noin 5 prosenttia ja uskontokuntiin kuulumattomia 21 prosenttia.
Maan HIV-tilanne on huonompi kuin Karibialla keskimäärin. Vuonna 2009 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 1,4 prosenttia aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 2 100 henkeä, kun Karibian keskiarvo on yksi prosentti. Osuus oli lähes kolminkertaistunut vuodesta 2001. Antiretroviraalilääkitystä sai noin 800 henkeä.
Kulttuuri.
Barbadoksen kulttuuri on saanut paljon vaikutteita sekä briteiltä, jotka ovat asuneet saarella lähes 400 vuoden ajan, että heidän saarelle tuomiltaan länsiafrikkalaisilta.
Barbadoksen kansallisruokaa on "coocoo", maissijauhoista ja okrasta tehty kermainen muhennos, jota syödään paistettujen lentokalojen kanssa. Mount Gayn tislaamo on tuottanut rommia vuodesta 1703.
Olympialaisiin Barbados on osallistunut vuodesta 1968. Toistaiseksi ainoa mitali on Obadele Thompsonin pronssimitali miesten 100 metriltä vuonna 2000. Tunnettuja barbadoslaisia urheilijoita ovat pikajuoksija Thompson ja 400 metrin juoksija James Wedderburn. Yleisurheilun lisäksi kriketti, pyöräily ja golf ovat suosittuja lajeja Barbadoksella.
Musiikki.
Barbadosilainen musiikki on monipuolista. Saarella kehittyi 1960-luvun lopussa myös oma musiikkityylinsä, spouge. Spouge on ottanut paljon vaikutteita reggaesta.
Barbadoksen tunnetuin muusikko on R&B- ja popmuusikko Rihanna. Saarella vietetään jopa ”Rihannan päivää” artistin syntymäpäivänä. Muita tunnettuja muusikoita ovat Shontelle ja Livvi Franc.


Crispus.
Flavius Julius Valerius Crispus (kuoli 326) oli Konstantinus Suuren vanhin poika. Hänen äitinsä oli Konstantinuksen ensimmäinen vaimo Minervina, josta tämä erosi mennäkseen uusiin naimisiin vuonna 307. Oletettavasti Crispus syntyi ennen vuotta 307.
1. maaliskuuta 317 Konstantinus nimitti Crispuksen ja hänen nuoremman velipuolen Konstantinuksen "caesareiksi", eli kruununperilliseksi. Crispus oli myös konsuli vuosina 318, 321 ja 324. Crispus sai hallittavakseen Gallian ja taisteli siellä menestyksekkäästi frankkeja ja allemanneja vastaan.
Crispus meni naimisiin Helena nimisen naisen kanssa, pari sai yhden lapsen vuonna lokakuussa 322.
Crispus johti laivastoa joka kukisti Liciniuksen laivaston 18. syyskuuta 323 käydyssä taistelussa. On väitetty että Crispus olisi ollut kansan keskuudessa jopa isäänsä suositumpi.
Jostain tuntemattomasta syystä hänen isänsä antoi teloittaa hänet vuonna 326. Myöhemmin kirjoitettujen lähteiden mukaan Crispuksella ja Konstantinuksen uudella vaimolla Faustalla olisi ollut suhde. Konstantinus tosiaankin antoi myös teloittaa Faustan vain vähän myöhemmin.


Lauri Hakulinen.
Lauri Pekka Hakulinen (6. lokakuuta 1899 Turku – 2. maaliskuuta 1985) oli Helsingin yliopiston suomen kielen professori ja Sanakirjasäätiön johtaja.
Henkilöhistoria.
Lauri Hakulinen syntyi Turussa vuonna 1899. Hänen isänsä oli poliisikonstaapeli Pekka Hakulinen ja äiti Ida Johanna Hakulinen (os. Lempinen).
Hakulinen kävi koulua Turun Suomalaisessa Klassillisessa Lyseossa, josta hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1918. Jo kouluaikoina Hakulinen oli kiinnostunut kielestä, ja suomen kielen aikakauslehti "Virittäjä" julkaisi kaksi hänen kirjoitustaan vuonna 1916. Toinen koski astevaihtelua ja toinen oikeakielisyyttä. Hakulinen oli muiden koulupoikien kanssa perustamassa useita erilaisia seuroja, mukaan lukien kotiseutuseuran, joka tilasi "Kotiseutu" ja "Virittäjä" -lehdet.
Hakulinen opiskeli Helsingin yliopistossa suomen kieltä, suomalais-ugrilaista kielentutkimusta, fonetiikkaa ja Rooman kirjallisuutta. Opintojen aikana hän teki kesäisin sanankeruumatkoja Karjalankannaksella vuosina 1921–1925 ja vuonna 1928 Viroon ja Latviaan asti. Kokemuksistaan Hakulinen kirjoitti keruuohjekirjan "Opas suomen kielen murteiden sanavarain kerääjille", joka toimi teoreettisena pohjana tuleville sanastonkerääjille.
Hakulinen valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1922 ja sai äidinkielenopettajan pätevyyden. Hän opettikin äidinkieltä Kallion yhteiskoulussa vuosina 1923–1930. Hakulinen seurasi vielä senkin jälkeen tiiviisti äidinkielenopetuksen asioita ja julkaisi 1947 Vilho Myrskyn kanssa kansakouluun tarkoitetun oppikirjan "Äidinkielemme". Vuosina 1933–1934 Hakulinen oli Budapestin yliopiston suomen kielen opettajana ja vaikutti siihen, että Helsingin yliopistoon perustettiin unkarin ja viron lehtoraatit. Yhteiskunnallisen korkeakoulun suomen kielen opettajana Hakulinen toimi vuosina 1938–1944.
"Virittäjä"-lehteen Hakulinen oli kirjoittanut ensimmäisen kerran jo koululaisena, ja vuosina 1921–1971 hänen kirjoituksiaan julkaistiin lehdessä joka vuosi yhtä vuonna lukuun ottamatta. Hakulisesta tuli vuonna 1924 "Virittäjän" toimitussihteeri ja vuonna 1937 päätoimittaja E. A. Saarimaan jälkeen, joten kirjoitusten lukuisuus ei siksi ole ihme. Kaikkiaan Hakulinen kirjoitti elämänsä aikana yli 200 kirjoitusta "Virittäjään", niin suomen kielestä, sukukielistä kuin oikeakielisyydestäkin.
Vuonna 1934 Hakulinen meni naimisiin Aino Kaarina Heikkilän kanssa, joka oli ennen avioliittoa töissä lähetystöissä. He saivat kaksi lasta: Kerkon ja Aulin, joka sittemmin seurasi isänsä jalanjälkiä Helsingin yliopiston suomen kielen professorina. Kotioloissakin Lauri Hakulinen edusti oppinutta kielentutkijaa lausuilemalla sananparsia ja latinankielisiä sanontoja. Ideologisesti Hakulinen oli suuressa määrin kansallisromantikko, joka kannatti heimoaatetta ja kuului Akateemiseen Karjala-Seuraan. Siksi ei ole yllättävää, että hän kannatti oikeakielisyysasioissa suomalaisperäisyyttä ja kehitti itse esimerkiksi "muovi"-sanan lainatun "plastiikin" tilalle.
Opetustoimen ohessa Hakulinen toimi Sanakirjasäätiön johtajan apulaisena vuosina 1925–1945 ja järjesti yliopiston osakuntien kautta sanastonkeruuhankkeita. Itse asiassa Hakulista veikkailtiin jopa säätiön johtajaksi, mutta fennistiikan mahtimies E. N. Setälä junaili virkaan oppilaansa Toivo Kaukorannan. Kaukoranta ei saanut kuitenkaan tarpeeksi hyvää tulosta aikaan, joten hänen tilalleen vaihdettiin professori Martti Rapola. Hakulinen vastasi silti suureksi osaksi käytännön työstä, ja hän sai muodollisesti Sanakirjasäätiön johtajan aseman vuonna 1945. Hakulinen luopui johtajanvirasta vuonna 1962 mutta jatkoi sanakirjatyön seuraamista.
Opiskeluaikanaan Lauri Hakulinen toimi aktiivisesti Akateemisessa Karjala-Seurassa, josta hän erosi vuonna 1932 yhdessä Urho Kekkosen, Martti Haavion, V. J. Sukselaisen, Reino Kuuskosken, Kustaa Vilkunan, Heikki Hosian, Veikko Heiskasen ja muiden poliittiseen keskustaan suuntautuneiden jäsenten kanssa, kun AKS:n enemmistö ei 27.4.1932 pidetyssä kokouksessa suostunut tuomitsemaan Mäntsälän kapinaa.
Hakulinen oli mukana 1930-luvun alussa perustetussa Kesäyliopistossa, joka oli useiden tärkeiden kulttuuripoliittisten vaikuttajien seura. Siihen kuuluivat mm. Martti Haavio, Hakulisen luokkatoveri jo kouluajoilta, Kustaa Vilkuna ja Urho Kekkonen. Hakulinen toimi Kesäyliopiston rehtorina J. J. Mikkolan jälkeen. Kesäyliopiston miehet myös aktivoivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja toteuttivat sanastonkeruuta. Heidän saavutuksiinsa voi vielä laskea Suomen Akatemian ja sen kielitoimiston perustamisen.
Fennistiikassa Hakulinen oli etenkin väitöskirjansa osalta jossakin määrin omantienkulkija, sillä hän haastoi siihen aikaan vallassa olevan nuorgrammaattisen näkemyksen nostaessaan väitöskirjassaan semantiikan esiin. Hänen Sanakirjasäätiön kokoelmiin perustuva väitöskirjansa "Über die semasiologische Entwicklung einiger meteorologisch-affektivischen Wortfamilien in den ostseefinnischen Sprachen" (1933) nosti esiin itävaltalaisen Hans Sperberin näkemyksiä, ja sen hyväksymisestä tai hylkäämisestä käytiin vilkasta keskustelua. Väitöskirja lopulta hyväksyttiin, ja Hakulinen kirjoitti jatkossakin semantiikasta kirjoituksia, jotka olivat joissakin suhteissa jopa aikaansa edellä.
Helsingin yliopistossa Hakulinen toimi dosenttina vuosina 1946–1953 ja professorina 1953–1963. Hänen opettajataustastansa näkyi siinä, että Hakulisen luennot olivat selkeitä ja johdonmukaisia, joskin joidenkin mielestä myös kuivia. Hänellä oli opiskelijoiden keskuudessa paljon vaativamman miehen maine kuin toisella professorilla Martti Rapolalla. Suomen kielen yliopisto-opetuksen avuksi Hakulinen julkaisi teoksen "Suomen kielen rakenne ja kehitys" (1941–1946), joka nousi hallitsevaan asemaan pitkäksi aikaa. Hakulisen kiistakumppani fennistiikassa ja lähisukukielissä oli hänen kaimansa professori Lauri Kettunen, jonka kanssa Hakulinen otti sanallisesti yhteen niin yliopistossa, "Virittäjässä" kuin sanomalehdissäkin.
Yksi Hakulisen suurista hankkeista oli Sanakirjasäätiön "Kansankielen sanakirja". Sen nimi muutettiin myöhemmin "Suomen murteiden sanakirjaksi", ja ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1985. Lauri Hakulinen ei kuitenkaan ehtinyt enää nähdä pitkällisen sanastamistyön tulosta, sillä hän kuoli Helsingissä jo 2. maaliskuuta 1985.


Eeva Joenpelto -palkinto.
Eeva Joenpelto -palkinto oli Lohjan kaupungin vuosina 1988-2004 jakama kirjallisuuspalkinto. Yksi palkinnon tavoitteista oli ylläpitää lohjalaisen kirjailijan Eeva Joenpellon kirjallista perintöä. Palkintosumma oli 13 000 euroa. Palkittavan kirjailijan valitsi neljähenkinen raati.
Kirjallisuuspalkinnon lakkauttamisesta tiedotettiin alkuvuodesta 2008. Lakkauttamisperusteeksi kerrottiin palkinnon vähäiseksi jäänyt julkisuus. Lohjan kaupunki aikoo jatkossa kunnioittaa Joenpellon kirjallista perintöä toisin keinoin.


Falklandin sota.
Falklandin sota () käytiin maalis–kesäkuussa 1982 Argentiinan itäpuolella sijaitsevien Falklandinsaarten () sekä kauempana Etelä-Atlantilla sijaitsevien Etelä-Georgian saaren ja Eteläisten Sandwichsaarten hallinnasta. Saaret kuuluvat Yhdistyneelle kuningaskunnalle, mutta Argentiina oli pitkään vaatinut niitä itselleen. Kenraali Leopoldo Galtierin johtama Argentiinan sotilashallitus yritti lopulta saarten valtaamista. Otaksuttiin, että Britannia ei ryhtyisi sotilaallisiin vastatoimiin ja että onnistunut aluelaajennus kasvattaisi sotilasjuntan kannatusta talouskriisin kouriin joutuneessa kotimaassaan. Britannian reaktio oli kuitenkin odottamattoman voimakas, ja hävityn sodan seurauksena sotilasjuntta kaatui. Argentiina palasi demokratiaan. Britanniassa voitto pönkitti kansallistunnetta ja vaikutti konservatiivien voittoon vuoden 1983 parlamenttivaaleissa.
Konfliktin aikana kaatui 255 brittiläistä ja 633 argentiinalaista sotilasta. Huomattava osa argentiinalaisista kaatuneista oli asevelvollisia varusmiehiä. Sotilaiden ohella 16 argentiinalaista siviilimerimiestä ja kolme falklandilaista siviiliä sai surmansa. Molemmat osapuolet kärsivät raskaita alus- ja lentokonetappioita. Argentiina menetti muun muassa laivastonsa lippulaivan "General Belgranon", mutta myös Britannian laivasto menetti useita sota-aluksia vihollisen ilma- ja ohjushyökkäyksissä. Sodan ratkaisivat brittien voittamat maataistelut Falklandin itäisellä pääsaarella.
Tausta.
Sekä Britannia että Espanja olivat vaatineet syrjäisiä, mutta strategiselta sijainniltaan merkittäviä Falklandinsaaria itselleen 1760-luvulta lähtien.
Saarten löytyminen ja varhaiset aluekiistat.
Espanjasta itsenäistynyt ja siltä aluevaatimuksen "perinyt" Argentiina on myöhemmin esittänyt aluevaatimuksensa perusteluna saarten löytämisen, jonka tekijäksi esitetään joko Amerigo Vespuccia 1502, Fernão de Magalhãesin purjehduksella mukana ollutta portugalilaista merimiestä Esteban Gomezia 1520 tai Francisco Alonso de Camargoa 1540. Todisteena näille väitteille esitetään 1500-luvun espanjalaisia karttoja, joissa saaret esiintyvät. Britannian kuninkaallisen laivaston "HMS Desiren" päällikkö John Davies löysi saaret 1592, ja Sir Richard Hawkins (1562-1622) tutki saarten pohjoisrannikon vesiä muutamaa vuotta myöhemmin. Kumpikin osapuoli tunnusti alueen löytymisen, nimeämisen ja karttaan merkitsemisen tapahtuneen 1600, kun hollantilainen Sebald de Weert (1567-1603) nimesi saaret Sebaldeiksi matkatessaan Magalhãesinsalmen kautta Atlantille.
Britit tekivät ensimmäisen kirjatun maihinnousun 27. tammikuuta 1690, kun "HMS Welfaren" päällikkö John Strong nousi maihin nimeten sekä itä- ja länsisaaren välisen salmen että itse saaret Falklandin varakreivin, Anthony Caryn mukaan. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Englannin amiraliteetti katsoi saarilla olevan strategista merkitystä häirittäessä Espanjan ja sen Etelä-Amerikan siirtomaiden välistä liikennettä. Vuonna 1748 saarille lähetettiin brittiläinen retkikunta.
Espanja esitti vastalauseen vuonna 1494 tehdyn Tordesillasin sopimuksen perusteella. Sopimuksen mukaan alue kuului Espanjalle. Väitteen jatkoksi esitettiin myös Englannin ja Espanjan yhdeksäntoista vuotta kestäneen sodan päättänyt Lontoon sopimus 1604 sekä sitä täydentävät Madridin ja Utrechtin sopimukset 1670 ja 1713. Britit kuitenkin epäsivät toistuvasti Espanjan oikeudet alueeseen.
Ranska liittyi alueesta käytyyn kiistaan menetettyään siirtomaansa Pohjois-Amerikassa seitsenvuotisessa sodassa (1756-1763). Se päätti perustaa uuden siirtomaa-alueen Etelä-Amerikkaan Espanjan kustannuksella. Ranskalainen merenkulkija Antoine de Bougainville perusti 1764 Falklandin saarille Port Louisin sekä nimesi saaret Les Malouinesiksi kuninkaansa Ludvig XV:n kunniaksi. Espanja vastusti miehitystä samoin perustein kuin brittienkin miehitystä. Espanja kuitenkin maksoi Ranskalle 4. lokakuuta 1766 tehdyn sopimuksen perusteella merkittävän summan alueelta poistumisesta.
Saarten brittiläinen kolonisaatio.
Itsenäistynyt Argentiina peri aluevaatimuksen Espanjalta, mutta 3. tammikuuta 1833 britit onnistuivat kaappaamaan saaret itselleen pienen argentiinalaisen siirtokunnan ollessa hajaannustilassa. Britit asuttivat saaret ja niistä tehtiin 1845 kruununsiirtomaa. Argentiina piti kuitenkin vaatimustaan jatkuvasti yllä. 1900-luvulla Argentiina alkoi vaatia myös lähes asumattomia Etelä-Georgian saarta ja Eteläisiä Sandwichsaaria, jotka sijaitsevat Etelä-Atlantin keskellä yli 1000 kilometrin päässä Falklandinsaarista.
Britannian ja Argentiinan aluekiista kärjistyy.
1960-luvulla Falklandinsaarten kiista kärjistyi dekolonisaation myötä. Argentiinalaiset nationalistit järjestivät saarilla provokatiivisia ja väkivaltaisia mielenilmaisuja. Argentiina ja Britannia kävivät neuvotteluja, mutta falklandinsaarelaisten vaatimuksesta Britannian hallitus ilmoitti vuonna 1968, että saarten kysymys ratkaistaan asukkaiden omien toivomusten mukaisesti. Saarelaisten selvä enemmistö halusi pysyä Britannian alaisuudessa.
Argentiina ja Britannia kuitenkin pääsivät 12. elokuuta 1971 sopimukseen, joka vahvisti Falklandinsaarten siteitä Argentiinaan. Argentiina tarjosi koulutus- ja terveydenhoitopalveluita sekä polttoaineita, ja falklandinsaarelaiset joutuivat suorittamaan ulkomaanmatkansa Argentiinan kautta. 1970-luvun puolivälissä Argentiinan ja Britannian välit kuitenkin kiristyivät uudestaan, ja diplomaattisuhteetkin maiden välillä olivat jonkin aikaa katkaistuina. Vuonna 1976 lordi Shackleton matkusti Britannian hallituksen edustajana saarille tutkimaan niiden taloudellista tilaa, mikä herätti suuttumusta Argentiinassa. Argentiinan laivasto häiritsi brittiläisiä kalastusaluksia, ja lordi Shackletonia kuljettanut alus joutui tulituksen kohteeksi. Eteläisiin Sandwichsaariin kuuluvalta Thulesaarelta paljastui vuonna 1978 Argentiinan tutkimusasema, jonka henkilöstöstä suuri osa oli sotilaita. Britannia lähetti paikalle laivasto-osaston, mutta yritti kuitenkin neuvotteluteitse saada Argentiinan luopumaan tukikohdasta rauhanomaisesti. Lopulta tukikohta oli vallattava Falklandin sodan yhteydessä.
Projekti Alpha.
Edinburghilaisen Christian Salvesen Companyn johtaja ilmoitti 1975 ulkoministeriölle () yhtiön omistavan kaksi vanhaa valaanpyyntiasemaa Etelä-Georgiassa sekä aikovansa ostaa kaksi muuta Argentiinan hallinnoimaa asemaa samalta alueelta. Georgias del Sur S.A.:n omistaja Constantino Davidoff sai luvan 1978 purkaa Etelä-Georgian saaren valaanpyyntiasemat Leithissä, Stromnessissa ja Husvikissa, jolloin Falklandinsaarten kuvernööri epäsi yhtiön toimiluvan alueella. Ulkoministeriö salli lopulta yhtiön jatkaa toimintaansa, minkä jälkeen Davidoff jatkoi hankettaan 1980 hankkimalla yli 100 000 punnalla purkamisen vaatimia tarvikkeita.
Elokuussa 1981 Davidoff anoi käyttöönsä Argentiinan laivaston jäänmurtajaa. Argentiinan laivasto halusi perustaa toisen aseman Thulen alueelle. Hanke sai virallisen nimen projekti Alpha syyskuussa 1981 pian Davidoffin hakemuksen saavuttua. Aluksen sotilashenkilöstön piti liittyä perustettavalle asemalle lähetettyyn henkilöstöön huhtikuussa 1982.
Britannian suurlähetystö vastaanotti 10. maaliskuuta Davidoffin ilmoituksen 41 merisotilaan oleskelusta Etelä-Georgialla. Ilmoituksen mukaan osasto viipyisi alueella neljä kuukautta. Seuraavana päivänä osasto lähti merelle ARA "Bahía Buen Sucesolla" eikä siten saanut suurlähetystön ohjeita alueella noudatettavista toimintatavoista. Osastoon ei saatu sen noudattaman radiohiljaisuuden vuoksi yhteyttä.
Davidoffin osasto saapui Leithiin 18. maaliskuuta Etelä-Georgian saarelle aloittaen lastin purkamisen ja majoitusvalmistelut. Alueen asukkaat valittivat seuraavana päivänä kuvernööri Rex Huntille alueelle nostetusta Argentiinan lipusta. Hunt kehotti maistraattia vaatimaan argentiinalaisilta tarvittavat luvat, mistä he kieltäytyivät. Vastaukseksi lähetettiin "HMS Endurance" poistamaan Argentiinan lippu ja estämään aluksen argentiinalaisen sotilashenkilöstön pääsy maihin. 21. maaliskuuta jääpartiointialus "HMS Endurance" otti kolmentoista oman sotilaansa lisäksi läheisestä varuskunnasta yhdeksän miestä lisää ja siirtyi Etelä-Georgian saarelle, jolta argeniinalaisosasto poistui seuraavana päivänä.
Etelä-Georgia.
Argentiinan hallitus päätti 23. maaliskuuta lähettää 18. maaliskuuta Ushuaiasta merelle lähteneen laivaston jäänmurtaja "ARA Bahía Paraíson" miehittämään Etelä-Georgian saaren. Seuraavana päivänä "HMS Endurance" saapui Etelä-Georgian hallintokeskukseen Grytvikeniin aloittaen partioinnin rannikon edustalla. "Bahía Paraíso" saapui hieman ennen puolta yötä 24. maaliskuuta Leithiin, jossa kymmenen luutnantti Alfredo Astizin komennossa ollutta argentiinalaista sotilasta rantautuivat kohtaamatta vastarintaa. Jäänmurtajan Alouette-helikopteri seurasi "HMS Endurancea".
Argentiinan laivaston korvetti "ARA Guerrico" saapui 2. huhtikuuta Etelä-Georgian rannikolle, minkä jälkeen argentiinalaiset joukot valtasivat Etelä-Georgian ja Eteläiset Sandwichsaaret. Argentiinalainen Puma-helikopteri ammuttiin alas käsiaseilla, jolloin neljä sen kyydissä ollutta sai surmansa.
Falklandin saaret.
Operaatio Sininen eli argentiinalaisten maihinnousu Falklandille
Kuvernööri sai 1. huhtikuuta varoituksen seuraavana aamuna tapahtuvasta argentiinalaisten joukkojen maihinnoususta. Hän oli kuitenkin ennakoinut ongelmia saatuaan tiedon Argentiinan laivaston pysäyttäneen puolalaisen huoltoaluksen 110 merimailia saarten pohjoispuolella. Alusta oli kielletty jatkamasta matkaansa etelämmäs.
Saaren puolustuksesta vastasi majuri Gary R. H. Nootin johtama merijalkaväen osasto Naval Party 8901 (NP8901), jonka kokonaisvahvuus oli 69 miestä. Näiden lisäksi oli "HMS Endurancen" 11 laivaston merimiestä sekä yksi alueella asunut eläkkeelle jäänyt merijalkaväensotilas. Aseistuksena oli henkilökohtaisten aseiden lisäksi Carl Gustaf- ja LAW66-singot. Uhan kasvaessa 23-miehinen Falkland Islands Defence Force kutsuttiin aseisiin ja miehittämään vartiopaikat, jotka sijaitsivat Sapper Hillillä ja Cape Pembroken majakassa.
Argentiinan laivaston "ARA Santísima Trinidad" laski 2. huhtikuuta 90 merijalkaväen sotilasta Seal Pointin edustalla kumilautoille (kuvassa kohta A). Maihin noustuaan osasto jakautui kahtia suuremman osan hyökätessä merijalkaväen kasarmeille Moody Brooksiin ja pienemmän osan hyökätessä kuvernöörin palatsiin (kohta B). Sukellusvene "ARA Santa Fe" lähetti sukeltajia Cape Pembroken itäpuolella Yorke Bayhin (kohta C). Maihinnousualus "ARA Cabo San Antonio" sekä kuljetusalukset "ARA Almirante Irízar" ja "ARA Isla de los Estados" suojanaan "ARA Hércules", "ARA Drummond" ja "ARA Granville". Suojaavien alusten oli lisäksi tarvittaessa tuettava maihinnousua tykkitulella. Lentotukialusosasto "ARA Veinticinco de Mayo" suojanaan "ARA Hipólito Bouchard", "ARA Piedra Buena", "ARA Seguí" ja "ARA Comodoro Py" olivat saarten pohjoispuolella. Maihinnousuosaston kokonaisvahvuus oli noin 1000 sotilasta, joista pääosa oli merijalkaväkeä.
Tieto maihinnoususta saatiin vasta sen alettua. Kello 06.00 kuultiin laukauksia merijalkaväen kasarmeilta, jossa ei kuitenkaan ollut miehitystä (kohta D). Hieman myöhemmin havaittiin liikettä kuvernöörinpalatsin takana (kohta G). Hyökkääjien avattua tulen saatiin tieto Yorke Bayn maihinnoususta (kohta F). Puolustajien resurssit eivät riittäneet maihinnousun estämiseen, ja pian myös lentokenttä oli argentiinalaisten hallussa (kohta J).
Britannian merijalkaväen sotilaita antautuu argentiinalaisille joukoille 2.4.
Brittien merijalkaväen sotilaat torjuivat ensimmäisen hyökkäyksen kuvernöörin palatsiin. Argentiinalaisten pääjoukon edetessä kohti Port Stanleya ne joutuivat brittien ylläkköön (kohta H). Ylläkön tehneiden irtauduttua argentiinalaiset jatkoivat matkaansa Port Stanleyyn (kohta I). Ylivoiman edessä brittiläinen kuvernööri Rex Hunt määräsi britit antautumaan argentiinalaisille. Yksikään britti ei ollut saanut surmansa. Vangit kuljetettiin Montevideoon.
Poliittisen ratkaisun etsintä.
Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto antoi 3. huhtikuuta päätöslauselman numero 502, jossa Argentiinaa kehotettiin välittömään väkivaltaisuuksien lopettamiseen ja vetäytymiseen. Päätöslauselmassa Zaire, Guyana, Irlanti, Jordania, Japani, Togo, Ranska ja USA antoivat tukensa Britannialle. Argentiina sai tukea Panamalta, Kiinalta, Puolalta ja Espanjalta. Neuvostoliitto ei osallistunut päätöksen tekoon.
Argentiinalaisten otettua saaret haltuunsa yritti Yhdysvaltain ulkoministeri Alexander Haig sovitella Argentiinan ja Britannian välillä. 8. huhtikuuta 1982 Yhdysvaltain ulkoministeri Alexander Haig saapui Lontooseen pikaneuvotteluun Falklandin tilanteesta. Seuraavana päivänä, 9. huhtikuuta, Haig saapui Buenos Airesiin keskustelemaan Argentiinan hallituksen kanssa. Ulkovalloista Euroopan talousyhteisö ilmoitti antavansa täyden tukensa Britannialle ja julistavansa Argentiinan kauppasaartoon. 15. huhtikuuta – 19. huhtikuuta ulkoministeri Haig kävi toiset neuvottelut Argentiinan hallituksen kanssa. Neuvottelut päättyivät tuloksettomina. Neuvottelujen ja Haigin käymän "sukkuladiplomatian" tuloksena Britannian onnistui saada itselleen n, Euroopan talousyhteisön, Naton ja Brittiläisen kansainyhteisön tuki. Argentiina puolestaan epäonnistui pyrkimyksessään saada tukea Amerikan yhtenäisyysjärjestöltä, OAS:ltä.
Haigin epäonnistuttua sovittelua jatkoi Yhdistyneet kansakunnat, joka päätöslauselmassaan määräsi Argentiinan lopettamaan saarten miehityksen ja kiistan osapuolet ryhtymään kahdenvälisiin neuvotteluihin. Yhdysvallat tuki Britanniaa ja Euroopan talousyhteisö julisti Argentiinan kauppasaartoon. Latinalaisen Amerikan maista vain Kolumbia ja Augusto Pinochetin johtama Chile ilmaisivat tukensa Britannialle. Chilen ja Argentiinan välit olivat vanhastaan huonot, ja maat olivat 1970-luvun lopulla olleet sodan partaalla Tulimaata koskevan aluekiistan takia.
Argentiinan varustautuminen.
Falklandin saari jaettiin kahteen puolustusalueeseen, joiden väliraja kulki Bougainvillen saaren länsirannikolta suoraan pohjoiseen. Läntinen rannikkosektori, jonka komentajana oli prikaatikenraali O. E. Parada, käsitti Fox Bayn (8. rykmentti ja 9. pioneerikomppania), Port Howardin (5. rykmentti) ja Goose Greenin tukikohdat (12. rykmentti ja 25. rykmentin C-komppania) sekä Pebblesaaren ja Goose Greenin lentotukikohdat. Itäisen Stanleyn sektorin joukot oli keskitetty Port Stanleyhin, jossa oli kaikkiaan viisi jalkaväkirykmenttiä, 5. merijalkaväkipataljoona, 3. kenttätykistörykmentti, 4. ilmakuljetteinen tykistörykmentti, 10. panssariautokomppania, 601. helikopteripataljoona ja tukevia joukkoja, kuten pioneerikomppanioita ja ilmatorjuntaa.
Britannian vastatoimet.
23. huhtikuuta Britannian ulkoasiainministeriö kehotti brittejä lähtemään Argentiinasta. Pääministeri Margaret Thatcher määräsi 29. maaliskuuta kolme ydinsukellusvenettä sekä "RFA Fort Austinin" lähtemään Etelä-Atlantille. Seuraavana päivänä pääministeri antoi laivaston esikuntapäällikölle amiraali Sir Henry Leachille ohjeen valmistautua saarten takaisin valtaukseen.
Leach lähetti 1. huhtikuuta määräyksen keskeyttää Välimerellä pidetyn harjoituksen ja aloittaa valmistautumisen Etelä-Atlantille siirtymiseen. Edustajainhuone hyväksyi 2. huhtikuuta voimankäytön sekä laivasto-osaston lähettämisen alueelle. Osastoon kuului lopulta 127 alusta, joista 43 varsinaisia laivaston aluksia, 22 Royal Fleet Auxiliaryn sekä loput 62 kauppalaivastosta palvelukseen kutsuttuja.
Britannian hallitus muodosti 6. huhtikuuta sotakabinetin, jonka tehtävänä oli seurata ja ottaa kantaa poliittiseen tilanteeseen. Kabinetti kokoontui joka päivä 12. elokuuta saakka.
Huhtikuun puoleen väliin mennessä Kuninkaalliset ilmavoimat olivat perustaneet tilapäisen lentotukikohdan Ascensioniin (RAF Ascension Island), joka sijaitsi Yhdysvaltain Wideawaken lentotukikohdan alueella. Tukikohtaan sijoitettiin Avro Vulcan B Mk.2 -pommittajia, Handley Page Victor K. Mk.2 -ilmatankkauskoneita ja McDonnell Douglas Phantom FGR Mk.2 -hävittäjiä. Suurin piirtein saman aikaisesti saapui laivaston pääosasto saarelle.
Argentiinan ja Britannian kohtaaminen alkoi jo huhtikuussa, kun etelään matkannutta laivasto-osastoa varjosti Argentiinan ilmavoimien Boeing 707 -lentokone. Osa tiedustelulennoista estettiin lähettämällä Sea Harrier -hävittäjät ilmaan lentotukialuksilta, mutta varsinaisia taistelutoimia ei suoritettu.
Operaatio Paraquet - Etelä-Georgian takaisinvaltaus.
Brittien Special Air Servicen vuoristojoukkoja laskettiin maihin 21. huhtikuuta Fortunan jäätikölle, josta niiden oli tarkoitus siirtyä edelleen Leithiin. Osaston etenmisen kuitenkin esti lumivyöry. "HMS Antrimin" Wessex-helikopteri nouti osaston takaisin alukselle seuraavana päivänä "RFA Tidespringin" 845. laivueen Wessex-helikopterien tuhouduttua noutoyrityksissä. SAS:n veneosasto nousi maihin 22. huhtikuuta Grass Islandilla valvoakseen Leithiä ja SBS nousi maihin Houndin lahdella, josta se pyrki etenemään Cumberlandin lahden itärannalle. Jäät kuitenkin estivät siirtymisen ja lopulta osasto siirrettiin helikoptereilla Morainen vuonoon.
Etelä-Georgian edustalla olleelle laivasto-osastolle annettiin sukellusvenehälytys, jolloin ne siirtyivät "HMS Endurancea" lukuun ottamatta avomerelle. "RFA Tidespring" jatkoi 24. huhtikuuta sukellusvenejahtia, kun Argentiinan ilmavoimien Boeing 707 lensi laivasto-osaston yli. Seuraavana päivänä helikopterit vaurioittivat Argentiinan laivaston sukellusvenettä "ARA Santa Fetä", jonka miehistö hylkäsi King Edward Pointin laituriin. Sukellusveneuhan päätyttyä maihinnousuosasto laskettiin maihin Hesteslettenissä.
"HMS Antrim" ja "HMS Plymouth" tukivat maihinnousseita joukkoja tykkitulella. Joukot etenivät Grytvikeniin ja King Edward Pointiin, jolloin argentiinalaisjoukot antautuivat. 26. huhtikuuta Etelä-Georgian Leithin argentiinalaisjoukkojen komentaja kapteeni Largos allekirjoitti antautumissopimuksen "HMS Antrimin" kannella. Luutnantti Alfredo Astiz antautui joukkonsa kanssa Stromnessissa. Vangitut joukot sijoitettiin "HMS Plymouthille" ja "HMS Enduranceen".
25. toukokuuta brittiläiset Harrier-hävittäjät ja Avro Vulcan -pommittaja hyökkäsivät Port Stanleyn lentokentälle. Kolme argentiinalaista lentokonetta ammuttiin alas. Päivää myöhemmin Perun presidentti Belaúnde Terry esitti rauhanehdotuksen, johon Argentiinan presidentti Galtieri suostuu periaatteessa ehdottaen joitain muutoksia.
ARA General Belgranon upotus.
Britannian kuninkaallisen laivaston sukellusvene "HMS Conqueror" varjosti Argentiinan laivaston risteilijä "ARA General Belgranon" ympärille muodostettua osasto TG79.3:a. Sukellusvene muun muassa ilmoitti osaston sijainnin 2. toukokuuta kello 05.00. Amiraali Woodward antoi kello 08.05 määräyksen upottaa risteilijä, vaikka hänellä ei siihen valtuutusta ollutkaan. Britannian amiraalineuvosto teki kello 09.15 päätöksen, jonka mukaan upottaminen olisi mahdollista myös sotatoimialueen ulkopuolella. Lounaalla asia esiteltiin pääministeri Thatcherille, joka viidentoista minuutin keskustelun jälkeen siunasi päätöksen. Sukellusveneen päällikkö sai tiedon ohjeiden muuttumisesta kello 12.07.
"HMS Conqueror" laukaisi kello 18.57 1400 jaardin etäisyydeltä kolme vanhan mallista Mk.8-torpedoa, joissa oli suurimmat mahdollisimmat lataukset risteilijän panssarivyön läpäisemiseksi. Kaksi niistä osui upottaen ARA "General Belgranon", jolloin sodan tuhoisimmassa yksittäisessä sotatoimessa sai surmansa 323 miehistönjäsentä. The Sun -sanomalehti julkaisi seuraavana päivänä etusivullaan kuuluisan ja keskustelua herättäneen "Gotcha"-otsikon. Sotatoimen jälkeen Argentiinan hallitus torjui Perun tekemän rauhanehdotuksen.
HMS Sheffieldin upotus.
Argentiinan ilmavoimien Super Étendard -hävittäjät upottivat 4. toukokuuta Exocet-ohjuksella brittiläisen hävittäjä "HMS Sheffieldin", jonka miehistöstä kuoli 20. Yksi brittiläinen Harrier-hävittäjä ammuttiin alas.
Britannian maihinnousua valmistelevat hyökkäykset.
7. toukokuuta YK ryhtyi rauhanvälitykseen. 9. toukokuuta britit pommittivat Falklandinsaaria mereltä ja ilmasta. Sea Harrier -tukialushävittäjät upottivat argentiinalaisen hinaaja "Narwalin". 14. toukokuuta kolme Argentiinan ilmavoimien A-4 Skyhawk -hävittäjää ammuttiin alas. Britannian pääministeri Margaret Thatcher varoitti, ettei rauhanomainen ratkaisu ole ehkä mahdollinen.
Britannian erikoisjoukot hyökkäsivät 14.-15. toukokuuta välisenä yönä Pebblesaarelle, jolla sijaitsi argentiinalainen lentotukikohta. Yksitoista argentiinalaista lentokonetta tuhottiin maassa. 18. toukokuuta Britannia torjui YK:n pääsihteeri Javier Pérez de Cuéllarin esittämän rauhansuunnitelman. Brittien maihinnousujoukot lähestyivät Falklandinsaaria suuressa laivasaattuessa.
Brittijoukkojen maihinnousu ja eteneminen.
21. toukokuuta brittijoukot nousivat maihin amfibioajoneuvoilla San Carlosin lahdella ("San Carlos Water") itäisen Falklandinsaaren luoteisrannalla. Yhdeksän maihinnousua häirinnyttä argentiinalaista hävittäjää ammuttiin alas, mutta myös "HMS Ardent" upposi saatuaan pommiosumia. Maihinnousujoukot lähtivät etenemään jalkaisin kohti kahta tavoitetta: etelässä kohde oli Darwinin ja Goose Greenin asutuskeskus ja idässä Port Stanley.
Argentiinalaisten lentotoiminta jatkui vilkkaana. 23. toukokuuta brittiläinen "HMS Antelope" upposi alukseen osuneen myöhästytetyn pommin räjähdettyä. Argentiina menetti taisteluissa 10 lentokonetta. 25. päivä "HMS Coventryllä" kuoli 19 miehistön jäsentä Argentiinan ilmavoimien Skyhawk-hävittäjien upotettua sen kolmella 500 kg:n pommilla. Lisäksi argentiinalainen Exocet-ohjus osui kuljetusalus "MV Atlantic Conveyoriin", joka upposi 28. toukokuuta. 12 miehistön jäsentä kuoli.
28. toukokuuta brittien ilmahyökkäykset Port Stanleyn lentokentälle jatkuivat. Sodan kovimmat maataistelut käytiin Darwinissa ja Goose Greenissä brittien maahanlaskurykmentin 2. pataljoonan ja argentiinalaisten välillä. 17 brittisotilasta ja noin 50 argentiinalaissotilasta kaatui. 1400 argentiinalaista antautui sotavangiksi.
29. – 30. toukokuuta sotalaivat ja Harrier-hävittäjät pommittivat argentiinalaisten asemia. Britit etenivät ja Douglas varmistettiin. Kolmas maahanlaskurykmentti valtasi takaisin Teal Inletin asutuskeskuksen. 1. kesäkuuta britit toistivat tulitaukoehtonsa. 4. kesäkuuta Britannia torjui Yhdistyneiden kansankuntien turvallisuusneuvostossa Panaman ja Espanjan aselepoa koskevan päätöslauselmaehdotuksen. Kaksi päivää myöhemmin Versailles'n kokous ilmaisi tukensa briteille.
8. kesäkuuta Argentiinan ilmavoimat hyökkäsivät brittiläisiä maihinnousualuksia, "RFA Sir Galahadia" ja "RFA Sir Tristamia", vastaan Port Pleasantissa Bluff Covesta etelään. 53 brittiä kuoli.
Port Stanleyn valtaus ja sodan loppu.
12. kesäkuuta brittien maahanlaskurykmentin 3. pataljoona iski Mount Longdonin vuorelle, jolla sijaitsi Port Stanleyta puolustavien argentiinalaisten asemia. Vastarinta oli sitkeää ja lopulta lähitaistelua käytiin pistimin. 23 brittiä kuoli ja 47 haavoittui, joista 6 kuoli myöhemmin. Argentiinalaisia kaatui 50 ja useampi haavoittui. Myös Two Sisters -vuoren ja Mount Harrietin argentiinalaiset asemat vallattiin brittien kärsiessä vain lieviä tappioita. Kiivaammassa Mount Tumbletownin taistelussa 2. skottilaisrykmentti valtasi argentiinalaisten asemat. Yhdeksän brittiä ja 40 argentiinalaista kaatui sekä 32 antautui. 32 brittiä haavoittui. Brittiläinen hävittäjä "HMS Glamorgan" vaurioitui Exocet-ohjuksen osumasta, jolloin 13 brittiä haavoittui.
Argentiinalaisia sotavankeja Port Stanleyssa 17.6.1982
11. - 12. kesäkuuta Stanleyn yöllisessä tykistötulituksessa kolme falklandilaista siviiliä sai surmansa brittialukselta ammutun kranaatin osuttua heidän asuntoonsa. 14. kesäkuuta Port Stanleyn argentiinalainen varuskunta luopui vastarinnasta ja päätti sotatoimet. Argentiinalaiskomentaja Mario Menéndez allekirjoitti antautumissopimuksen. 20. kesäkuuta britit valtasivat vielä takaisin Eteläiset Sandwichsaaret. Britannia päätti muodollisesti vihollisuudet sotatoimialueella.
Sodan vaikutuksia.
Sotatoimissa aiheutui molemmilla puolilla verraten suuria alus- ja lentokonetappioita, mikä muun muassa paransi brittilaivoja upottaneiden ranskalaisvalmisteisten Exocet-ohjusten kysyntää sodan jälkeen.
Sisäpoliittiset seuraukset.
Margaret Thatcherin päätös käyttää sotilasvoimaa argentiinalaisten karkottamiseen herätti Britanniassa ristiriitaisia tunteita. Sodanvastainen liike oli voimakas, mutta lopulta voiton helppous synnytti brittien keskuudessa kansallismielisyyden puuskan, joka auttoi Thatcheria kukistamaan sisäiset kilpailijansa konservatiivipuolueessa ja kantoi konservatiivit vaalivoittoon vuonna 1983. Argentiinassa tappion häpeä ja pettymys puolestaan johtivat maata vuodesta 1976 hallinneen sotilasjuntan eroon.
Ratkeamaton aluekiista.
Argentiina ja Britannia solmivat diplomaattisuhteensa uudelleen vasta vuonna 1989, seitsemän vuotta sodan jälkeen.
Argentiina vaatii Falklandinsaaria yhä itselleen. Vaatimus on myös kirjattu Argentiinan perustuslakiin. Muun muassa maan vasemmistolainen presidentti Néstor Kirchner on 2000-luvulla puolustanut Argentiinan aluevaatimusta ja tuominnut Britannian käymän "kolonialistisen" sodan. Hän ja aluevaatimusta niin ikään esillä pitänyt edellinen presidentti Carlos Menem kuitenkin ovat todenneet, että Argentiina ei enää koskaan yritä ratkaista aluekiistaa sotilaallisin keinoin.
Sotaveteraanien ongelmat.
Sekä Argentiinassa että Britanniassa on valitettu, että traumaperäisistä stressihäiriöistä ja muista sodasta aiheutuneista psyykkisistä ja sosiaalisista ongelmista kärsiville sodan veteraaneille ei ole järjestetty riittävää hoitoa ja tukea. Vuonna 2002 julkisuuteen tuli tieto, että 264 brittiläistä Falklandin sodan veteraania oli tehnyt sotaa seuranneiden 20 vuoden aikana itsemurhan. Tämä ylittää sodassa kaatuneiden brittisotilaiden lukumäärän. Vastapuolella taistelleiden joukossa yli 400 argentiinalaisveteraanin on arvioitu surmanneen itsensä.
Syytökset sotaa vastaan.
Falklandin sotaa on myöhemmin syytetty resurssien ja ihmishenkien tuhlaamisesta. Globalisaatiokriitikko Naomi Kleinin mukaan sodan ainoa syy oli luoda Britanniaan "shokkitila", jonka aikana maan silloinen pääministeri Margaret Thatcher pystyi pelastamaan oman poliittisen uransa, leimaamaan lakkoilevat brittityöläiset vihollisiksi ja yksityistämään useita valtionyrityksiä. Kleinin mukaan Thatcherin kannatusprosentti, joka oli sodan alussa 25 % ja lopussa 59 %, nousi sodan tuoman voiton ansiosta. Lisäksi Britannian hallituksen vuosina 1984 - 88 tekemät laajat yksityistämistoimenpiteet, jotka kohdistuivat muun muassa British Petroleumiin ja British Airwaysiin, eivät olisi onnistuneet ilman sodan kansan keskuudessa aiheuttamaa mielialaa.
Muuta.
Israel toimitti sodan aikana Argentiinalle aseita ja muuta sotakalustoa salaa Perun kautta.
Aiheesta muualla.
*


Salmi.
Salmi on kapea vesiyhteys kahden laajemman vesialueen välillä. Jokia ei lueta salmiksi.
Salmi on kuin vastakohta kannakselle, joka on kahta vesialuetta erottava kapea maakaistale.


Caracas.
Caracas on Venezuelan pääkaupunki, joka sijaitsee maan pohjoisosassa, lähellä Karibianmeren rannikkoa. Kaupungin väkiluku on 3,3 miljoonaa ja laajemmalla metropolialueella asukkaita on noin 4,7 miljoonaa. Vuoden 2001 tilastojen mukaan pääkaupunkiseudun hallintoalueella "Distrito Capital" asui 1,8 miljoonaa ihmistä ja vuonna 2007 asukkaita oli jo yli 2 miljoonaa.
Maantiede ja ilmasto.
Caracas sijaitsee laaksossa noin 800 metrin korkeudessa. 15 km leveä vuoristo "Cerro El Ávila" erottaa sen Karibianmerestä. Metsäinen vuoristoalue on nykyisin kansallispuisto.
Caracasissa lämpötila on tasainen ympäri vuoden; päivän ylin lämpötila on 25–27 °C ja yön alin hiukan alle 20 °C. Sadetta saadaan kesäkuusta joulukuuhun, alkuvuosi on kuivempaa.
Historia.
Caracasin perusti 1527 espanjalainen konkistadori Diego de Losada, silloin nimenä oli Santiago de León de Caracas. Kaupungissa on syntynyt kaksi Etelä-Amerikan historian merkittävää hahmoa, Francisco de Miranda 1750 sekä Simón Bolívar 1783. Maanjäristys tuhosi kaupungin 26. maaliskuuta 1812. Tämän valtaapitävät näkivät jumalallisena rangaistuksena kansalle, joka kapinoi Espanjan kruunua vastaan.
Öljyllä rikastuneen Venezuelan talouden tasaisesti noustessa 1900-luvun alkupuoliskolla Caracasista tuli yksi Latinalaisen Amerikan talouskeskuksia, sekä myös suosittu liikenneväylä Euroopan ja Etelä-Amerikan välillä.
Nähtävyyksiä.
Simón Bolívarin synnyinkoti on museona, joka esittelee 1700-luvun esineistöä laajemminkin.
Panteon Nacional on Antonio Guzmán Blanco hautapyhäköksi muutettu entinen kirkko.
Koulutus.
Venezuelan yliopisto "Universidad Central de Venezuela" on perustettu 1721, ja se on siten yksi latinalaisen Amerikan vanhimmista yliopistoista. Yliopiston kampusalue een suunnitteli arkkitehti Carlos Raúl Villanueva, ja se on Unescon maailmanperintökohde. Venezuelan yliopistossa on noin 60 000 opiskelijaa.
Simón Bolívar -yliopisto keskittyy tekniikkaan ja luonnontieteisiin. Siellä on noin 10 000 opiskelijaa.
Näiden lisäksi kaupungissa toimii yksitoista muuta korkeakoulua.
Liikenne.
Caracasin päärautatieasema on Venezuelan liikenteen risteysasema.
Caracasin metro on valmistunut vuonna 1981. Simón Bolívar International Airport sijaitsee noin 30 kilometriä kaupungin keskustasta. Siellä on kolme terminaalia, ja säännöllistä liikennettä Etelä- ja Pohjois-Amerikkaan sekä Euroopan suurkaupunkeihin (Lissabon, Madrid, Pariisi, Rooma ja Frankfurt).
Urheilu.
Kaupungissa on jalkapallo- ja baseballjoukkueet. Baseballissa kaupunkia edustaa Leones del Caracas Venezuelan ylimmällä sarjatasolla. Jalkapallossa kaupungista löytyy kolme ylimmällä sarjatasolla pelaavaa joukuetta: Caracas Fútbol Club, Estrella Roja Futbol club ja Deportivo Italia.


Tantra.
Tantra on hindulainen ja buddhalainen esoteerinen filosofia ja menetelmä egon ja minän asettamien rajojen ylittämiseksi pyrittäessä kohti pysyvää autuuden kokemusta.
Tantran määrittelyä.
Tantran määritteleminen on hyvin vaikeaa. Sanan tantra merkitys on ongelmallinen ja mahdollisesti moniselitteinen. Se juontaa juurensa sanskritinkielen sanasta tan-, joka merkitsee ”laajentaa, venyä, laajentua”. ”Tantrista” merkitsevä adjektiivi tantrika esiintyy sanskritinkielisissä teksteissä ja se on usein esitetty vastakohtana oikeaoppisemmille” tai ”vedisille” hindulaisuuden muodoille. Käsitteenä tantrismi on itse asiassa länsimainen eikä tule uskonnollisen järjestelmän sisältä itsestään. Intialaisessa perinteessä tai tantrisissa teksteissä ei tunneta varsinaisesti tantrismia vastaavaa käsitettä. Tantrismi ei myöskään ole mikään kiinteä systeemi, vaan yhdistelmä harjoituksia ja aatteita eri lähteistä ja eri ajoilta. Voidaan sanoa, että joissakin uskonnollissa järjestelmissä voidaan havaita voimakkaammin ”tantrisia” piirteitä kuin toisissa. Oman ongelmansa tantrismin määrittelyyn tuo se, että länsimaissa ”tantrismi”-termiä ollaan käytetty pääasiassa vamacarasta eli ”vasemman käden suuntauksesta”, jossa rikotaan radikaalisti sovinnaisia käsityksiä ja tapoja hindulaisessa yhteiskunnassa. Kuitenkin vain pieni osa tantrisista teksteistä edustaa tätä suuntausta.
Hindulaisen tantrismin piirteinä voidaan yleisesti pitää ei-vedistä tai vedisen tradition ulkopuolista alkuperää tai kirjoituksellista auktoriteettia, kiistanalaisia tai ristiriitaisia harjoituksia, anti-askeettista ja anti-kieltäymyksellistä asennetta sekä positiivista asennoitumista kehoa kohtaan, seksuaalista yhdyntää uskonnollisessa merkityksessä kohtaan, esoteriaa ja salamyhkäisyyttä, homologioita ja vastaavuuksia makrokosmoksen ja mikrokosmoksena arvostetun kehon välillä, mystisen fysiologian tai ”hienovaraisen kehon” määrittämistä kehoon ja jumaluuksien projisoimista kehoon, sekä viimeisenä, muttei tietenkään vähäisimpänä itse harjoittamisen päämäärää, siddhien eli erityisten ”voimien” saavuttamista ja vapautumisen oivallusta tässä elämässä eli jivanmuktia.
Tavoitteet ja menetelmät.
Tantrismia voidaan pitää ensisijaisesti toimintana, fyysisenä tai mentaalisena, joka painottaa vähemmän uskomuksia, oppeja tai teologiaa. Tantrismin päämäärät ovat sekä valaistuminen että maallinen menestys. Vaikka monissa uskonnoissa, intialaiset uskonnot mukaan lukien, tarvitaan täysin erilaisia aktiviteetteja näiden kahden päämäärän saavuttamiseen, ei tantra välttämättä tee tällaista jakoa. Uskonnoissa usein vaikeana, monta elämää vievänä prosessina kuvattu valaistumisen saavuttaminen voidaan tantrismissa saavuttaa yhden elämän aikana harjoittajan ollessa yhä elossa. Toisaalta myös maallinen, itse asiassa monen uskonnon mukaan mitä maallisin voima, kuten menestys rakkaudessa, voidaan saavuttaa samaan aikaan valaistumisen kanssa. Nämä saavutukset ovat yhteenkiedottuja.
Saavuttaakseen tällaiset päämäärät tantriset harjoittajat yhdistävät itsensä voimaan, joka virtaa maailman ja myös heidän oman kehonsa läpi. Usein tämä voima visualisoidaan naiselliseksi. Tantrikot tunnistavat voiman, paikallistavat sen, aktivoivat, ja käyttävät sitä omien halujensa hyödyttämiseksi. Prosessiin tarvitaan kolme asiaa: opas tai guru, työkalut sekä transformaatioon tähtääviä toimintoja. Gurun apu on ainoa keino oppia tantrista harjoitusta. Usein esitetty idea siitä, että tantrismi on esoteerista, koska salainen perinne on kulkenut opettajalta oppilaalle, ei ole ilman perustaa. Ylivoimaisena työkaluna tantrassa toimii ihmisen keho, sekä sisä- että ulkopuolelta, anatominen keho, jolla on raajat, kieli, sydän, sukupuolielimet ja mieli, sekä joogisen anatomian keho chakroineen ja nadeineen. Yksi tapa lähestyä jumaluutta on sen visualisointi. Jumaluuden näkeminen, darsana, on yleinen ilmiö intialaisessa uskonnollisuudessa, mutta tantrisessa perinteessä se on usein suunnattu harjoittajan sisälle ulkopuolisen kuvan sijaan. Yhdeksi tantrisen harjoittajan kyvyistä voidaan laskea näkyjen ”luominen” jumaluuksista mielessä. Verbalisaatio esiintyy tärkeänä piirteenä tantrismissa äänteiden, mantrojen resitoimisena. Myös niissä on kyse jumaluuksien voimasta ja ne opitaan opettajalta. Samaistumisen ja ”sisäistämisen” avulla harjoittaja ymmärtää olevansa jumalallinen ja näin pääsee käsiksi universaaliin voimaan, shaktiin. Muun muassa opettaja ja jumaluus voidaan samaistaa yhdeksi. Täydellinen samaistuminen tapahtuu kuitenkin kehon sisällä, kun jumaluus ja harjoittaja yhdistyvät. Tantrisessa rituaalissa vaikuttaa olevan kyseessä jonkin asian manipuloiminen, esimerkiksi yantran piirtäminen, sekä sen kuvitteleminen sisäänpäin mentaalisen kuvan läpi. Kaiken tämän manipuloimisen avulla pyritään transformaatioon, jossa todellisuus muuttuu toisenlaiseksi, entistä aidommaksi todellisuudeksi, ja tätä ilmiötä voidaan pitää yhtenä tantrismin määrittelynä.
Edellä mainittu rituaalinen ideologia esiintyy muun muassa kaikissa shaiva- ja shakta-teksteissä, sekä esoteerisissa buddhalaisissa yoganuttaratantroissa ja sahajiya-traditioissa.
Tantran yleistä historiaa.
Tantrismin määrittelyn ongelma tulee esiin kun halutaan tutkia tantristen traditioiden varhaisia vaiheita ja historiaa. Tarkoitetaanko termillä ”tantrinen uskonto” pelkästään niitä kultteja jotka voidaan suoraan yhdistää sanskritinkielisiin teksteihin, jotka tunnetaan nimillä Tantrat, Samhitat ja Agamat, vai voidaanko termiin sisällyttää myös laaja kirjo ”kansanomaisia” uskonnollisia ilmiöitä joita voidaan pitää luonteeltaan ”maagisina”? Ovatko hatha yoga-tradition tekstit ja seuraajat tantrisia? Entä melkein kaikki hindu- ja buddhalaistraditiot, jotka on omistettu naispuolisille jumaluuksille?
Tutkijat ovat esittäneet kahta toisistaan paljon eroavaa näkemystä tantrismin kulttuurillisiksi lähteiksi. Joidenkin mukaan varhaisinta ”tantrismia” esiintyi Indus-laakson sivilisaation parissa harjoitetussa matriarkaalisessa kulttuurissa, joka käsitti jumalattaren palvontaa, hedelmällisyysriittejä ja proto-joogisia harjoituksia. Arjalaisten tuhottua Indus-laakson sivilisaation tantrismi meni maan alle, missä se selviytyi heimokulttuurien parissa Intian kulttuurin reunoilla, mutta kuitenkin myöhemmän hindulaisuuden vanhastaan olemassa olevana kasvualustana. Tämän arvion mukaan tantrismi ponnahti uudelleen esiin teksteissä tuhat vuotta myöhemmin ensimmäisen vuosituhannen puolivälissä sanskritisoidussa elitistisessä ilmaisumuodossa Intian kansanomaisessa uskonnon muodossa.
Melko toisenlaisen näkökulman mukaan tantrismi juontaa juurensa arjalaisesta tai vedisestä uskonnosta itsestään. Tämän näkemyksen mukaan tantrismi on älyllisen ja uskonnollisen eliitin perintöä eikä pohjaudu hindulaisuuden kansanomaisiin liikkeisiin. Tätä näkemystä perustellaan sillä, että tantrisia uskomuksia ja harjoituksia esittelevät tekstit on ensin kirjoitettu sanskritiksi eikä millään kansanomaisella arkikielellä.
Kolmannen, näiden kahden aikaisemman vaihtoehdon välimuodoksi ymmärrettävän mahdollisuuden mukaan tantrismin alkuperä olisi alkuperäiskulttuurin ja vedisen kulttuurin yhdistelmä tai mahdollisesti jopa Keski-Aasiasta tulevien shamanististen ja maagisten harjoitusten sekä brahman-eliitille tyypillisen mystisen spekulaation yhteensulautuma.
Joidenkin mukaan tantrismi sai alkunsa buddhalaisissa piireissä. Itse asiassa vanhimmat ”tantriset” tekstit ovat buddhalaisia ja Asangan ansioksi luettu Gubyasamaja Tantra on kirjoitettu ehkä jo kolmannella vuosisadalla ajanlaskun alun jälkeen. Osa tutkijoista olettaa kuitenkin tantristen harjoitusten ja uskomusten olevan hindulaista alkuperää. Totuutta ei ehkä koskaan saada tietää historiallisen materiaalin harvalukuisuuden sekä aihetta koskevan yleisen epätietoisuuden takia. Varmaa on kuitenkin se, että buddhalainen ja hindulainen tantrismi jakavat paljon piirteitä keskenään opin, kuvausten ja harjoitusten saralla. Näiden uskontojen perinteet ovat todennäköisesti vaikuttaneet toisiinsa.
Kaikki yritykset saada selville tantrismin kulttuurillinen alkuperä ovat jääneet teoreettiseksi spekulaatioksi. Yhtä epävarmaa on tantrismin maantieteellisen kehdon sijainti. Vaikka monet tantrisen liikkeen keskukset on paikallistettu Intian rajamaille kuten Kashmiriin tai Assamiin, yhtä tärkeitä tantrismin keskuksia ovat Andhra, Kerala, Madhya Pradesh ja Orissa. Minkäänlaista alkukeskusta, josta tantrismi olisi ponnistanut ei näytä olevan olemassa. Minkäänlaista ratkaisevaa todistetta hindutantran olemassaolosta ennen vuotta 800 jälkeen ajanlaskun ei myöskään ole olemassa, vaikka suurin osa tutkijoista on sitä mieltä, että hindutantrismin klassinen muoto sai alkunsa ainakin kaksi tai kolme vuosisataa aikaisemmin. Vaikuttaa siltä, että ajalla kahdeksannelta vuosisadalta yhdeksännelle tantrismi kukoisti Intiassa. Suurin osa ”tantrisista” teksteistä (Tantrat, Samhitat ja Agamat) ajoittuvat tälle kaudelle kuten myös monet temppelit ja tantristen traditioiden suurimmat ajattelijat kuten Abhinavagupta. Jo keskiajalla ja myöhemmillä vuosisadoilla tantrinen liike vaikutti kaikkiin hinduismin muotoihin. Voidaankin huomata että nykypäivän hindu-pantheon on pitkälti muodostettu tantrisista jumalolennoista. Tantrismi jätti jälkensä myös ”valtavirtahindulaisuuden” temppeleihin, kuvastoon ja rituaaleihin. Jotkut tutkijat näkevätkin siis kaiken hindulaisuuden keskiajalta eteenpäin olevan oikeastaan ”tantrista”.
Suuresta tantran vaikutuksesta huolimatta suurin osa hinduista ei luokittele itseään tantrikaksi eli tantran harjoittajaksi. Tantristen ryhmien työstämien harjoitusten esoteerinen luonne sekä ryhmien initiaatiota suosiva rakenne ovat varmistaneet, että itsensä tunnistavien tantristen harjoittajien jäsenyys tulee aina olemaan rajallinen, vaikka ”tantriset” vaikutteet hindulaisuudessa ovatkin laajalle levinneet. Tantristen ryhmien salaileva ja esoteerinen luonne on myös auttanut luomaan arveluttavan maineen tantrismille sekä Intiassa että länsimaissa. Tämä leima kantaa nykypäivän Intiassa samoja negatiivisia merkityksiä kuin mitä se on tehnyt jo pitkään lännessä. Sanaa tantra käytetään intialaisissa arkikielissä usein tuomaan mielikuvia mustasta magiasta, luvattomasta seksuaalisuudesta ja siveettömästä käytöksestä.
Hindujen tantriset tekstit.
Tantrisia hindutekstejä ollaan luokiteltu monin eri tavoin. Ei ole selvää milloin ensimmäinen tantrinen teksti on kirjoitettu. Säilyneiden tantristen tekstien tutkimus osoittaa, että jotkut niistä ovat luonteeltaan filosofisia. Näiden tekstien joukossa Kashmirin shaivismiin luokiteltavat tekstit ovat tärkeässä arvossa. Yleisesti ottaen tantriset tekstit ovat luonteeltaan tiivistettyjä ja omaperäisiä. Bengalilla on tärkeä sija tantristen tekstien tuotantoalueena. Näitä tekstejä alettiin kirjoittaa jo 700-luvulla ja niiden tuotanto jatkui 1800-luvun ensimmäiselle neljännekselle asti.
Jotkut tekstit käsittelevät tantran eri aspekteja ja harjoituksia. Monissa teksteissä on teemana marana eli tappaminen, vidvesana eli vihaaminen, stambhana eli halvaantuminen, vasikarana eli muiden kontrollointi, uccatana eli karkotus, sekä santikarma eli rauhan riitti. Tekstit kuten Purascarana-paddhati ja Sodasi-nityarcana käsittelevät erilaisten riittien toimittamista. Jotkut tekstit käsittelevät jumalattaren eri muotojen kuten Kalin, Chinnamastan, Bhuvanesvarin ja Tripuran, palvontaa. Suurin osa tantrisista teksteistä on dialogeja Shivan ja Parvatin tai Skandan ja Bhairavan välillä. Osa kirjallisuudesta on tantrisia hymnejä. Tällaisista teksteistä esimerkiksi Samkaracaryan nimissä kirjoitetut Ananda-lahari ja Saundarya-lahari erottuvat selvästi. Jotkut tekstit ovat luonteeltaan tantrisia yleiskatsauksia. Näistä hyvin tunnettu on Krsnanandan Tantrasara eli ”Tantran olemus”. Toinen mainittava teksti on Abhinavaguptan samanniminen teos. (Banerjee 1988, 164-167.) Abhinavaguptan toinen teos, Tantraloka eli ”Tantran valaiseminen” toimii tantrisen kirjallisuuden tekstinselityksen kommentaarina. Abhinavaguptaa ollaankin pidetty tantran järjestelmällistäjänä ja järkeistäjänä.
Riittien perinne.
Tantran harjoittaja tunnetaan nimellä tantrika tai sadhaka. Tantrista adeptia tai mestaria kutsutaan nimellä siddha tai ”suorittanut”. Tantrassa tyypillistä rituaali- ja meditaatiomenetelmää kutsutaan sadhanaksi, mikä tarkoittaa ”päämäärään vievää toimintaa”. Tämän harjoituksen on tarkoituksena johtaa ”yliluonnollisten” kykyjen eli siddhien saavuttamiseen. Usein fyysisiä harjoituksia käsittävänä polkuna tantrismi limittyy monesti yoga-tradition kanssa. Tantra-yoga on yleinen termi ja tantrista harjoittajaa kutsutaan usein yogiksi tai yoginiksi, suomalaisittain joogiksi.
Tantrinen harjoittaminen on hyvin yksityinen pelastustie, jonka usein ajatellaan olevan tarkoitettu etupäässä perheellisille ihmisille, ei askeeteille. Temppelipalvelusta pidetään usein tantrisissa teksteissä tärkeänä. Kuitenkin tantrisiin harjoittajiin on aikojen saatossa varmasti lukeutunut myös askeetteja. Yleensä tantriset rituaalit ovat avoinna kaikille kasteille ja eri uskonnollisten suuntausten edustajille. Monien tekstien mukaan kastisäännökset eivät ole voimassa rituaalien ajan sillä kaikki miehet voidaan nähdä Shivoina ja kaikki naiset Shakteina. Tämän lisäksi kaikki ovat rituaalin aikana bramiineja, uskonnollista eliittiä. Jopa alhaiskastisista guruista on säilynyt tietoa ja tässä nähdäänkin taas tantrismissa elävä yleensä halveksitun ”epäpuhtauden” kunnioitus.
Tantra ja jooga.
Uskonnollisen harjoituksen, sadhanan voidaan yleisesti katsoa koostuvan kahdesta osasta: palvontarituaaleista ja joogasta. Usein joogaharjoitukset tehdään rituaalin osana ja näin luonnollisesti näitä molempia aspekteja voidaan pitää yhtä tärkeinä. Nämä osat voidaankin erottaa toisistaan vain käsitteellisesti.
Vaikka hatha yoga-tradition voidaankin historiallisesti katsoa olevan jollain tavalla tantrista, ei sitä kuitenkaan pidetä välttämättä ”puhtaana” tantrisena joogamuotona, kuten ei myöskään Patanjalin joogaa. Klassisen joogan katsotaan olevan hyvä osa tantrista harjoitusta, mutta tällöin tarkoitetaan yleensä systeemin viimeisiä, meditaatioon liittyviä harjoituksia. Klassisen joogan moraalisten käyttäytymissääntöjen, pidättäytymislupausten ja asentoharjoitusten ei katsota kuuluvan osaksi tantrista joogaa ainakaan klassisessa mielessä. Esimerkiksi rituaalisen puhtauden on katsottu yleensä koskevan bramiineja tai askeetteja, joten ne eivät tällöin useinkaan ole tantrikkoja kiinnostaneet. Mantra-joogaa ja laya- eli kundalini-joogaa voidaan pitää tantrisille harjoittajille tyypillisinä joogan muotoina. Perustavanlaatuisena joogaharjoituksena tantrikot pitävät pranayamaa. Se on hengityksen säätelyä käsittävä kehon menetelmä, jonka perustana on hienovaraisen kehon hallinta. Pranayama tarkoittaakin kirjaimellisesti ”elinvoiman” eli pranan hallintaa.
Esoteerinen fysiologia.
Tantrismille perustavanlaatuinen oppi on teoria ihmisen näkymättömästä, esoteerisesta fysiologiasta ja se toimii myös kundalini-joogan perustana. Tantriseen maailmankuvaan kuuluu oppi mikrokosmoksen ja makrokosmoksen vastaavuudesta ja tämä toimii perustana joogan taustalla. Kaikki maailmankaikkeudesta löytyvät prosessit ja voimat löytyvät siis myös jokaisen ihmisen kehosta. Oppiessaan tuntemaan nämä voimat kehossaan joogi oppii tuntemaan myös maailmankaikkeuden lakeineen.
Tantrinen käsitys ihmisen esoteerisesta fysiologiasta sisältää opin lukemattomasta määrästä eräänlaisia energiakanavia tai suonia joita kutsutaan nimellä nadi. Joidenkin lähteiden mukaan näitä on 72000 ”kappaletta”. Nämä kanavat toimivat pranan ja elinnesteiden virtauksen kulkuväylinä ja mieli ja aistit ovat yhteydessä niiden kautta. Tärkein näistä, sushumna nadi, kulkee selkärangan tyvestä päälaelle. Tätä nadia pitkin joogi pyrkii nostattamaan kundaliniksi kutsutun energian. Kundalini on shaktin, feminiinisen kosmisen voiman ilmentymä kehossa. Tämä voima visualisoidaan naispuolisen kerälle kiertyneen käärmeen hahmossa ja saa siitä nimensä. Sushumna nadissa voidaan nähdä koko manifestoitunut maailma tiivistetyssä muodossaan. Selkäranka voidaan rinnastaa myös Meru-vuoreen, joka kohoaa maailman keskipisteestä taivaaseen. Sushumnan vasemmalla puolella selkärangan tyvestä vasempaan sieraimeen kulkee ida nadi ja oikeaan sieraimeen pingala nadi. Ida yhdistetään kuuhun, yöhön, sisäänhengitykseen ja siemennesteeseen. Se edustaa feminiinistä energiaa. Pingala puolestaan liitetään aurinkoon, päivään, uloshengitykseen ja kuukautisvereen edustaen maskuliinista voimaa. Sushumnan kohdalla ihmisen kehossa sijaitsee myös kuusi chakraa eli pyörää. Ne kuvataan usein lootuskukan kaltaisina ja niihin kätkeytyy luomisprosessin ydintekijät. Alin näistä keskuksista, selkärangan tyven alueella sijaitseva muladhara chakra, hallitsee maaelementtiä. Sitä seuraavat sukupuolielinten yläpuolella sijaitseva svadhistana chakra, joka puolestaan liittyy vesielementtiin, navan kohdalla sijaitseva manipura chakra, joka puolestaan hallitsee tulielementtiä, sydänkeskus anahata chakra, johon liitetään ilmaelementti, kurkun alueella sijaitseva vishuddha chakra, jonka elementti on eetteri, sekä otsan keskellä sijaitseva ajna chakra, joka kontrolloi mieltä. Kaikkiin näistä voimakeskuksista liittyy myös oma jumaluutensa, mantransa, värisymboliikkansa ja aistinelimensä. Päälaen yläpuolella sijaitsevat vielä seitsemäs keskus, ”tuhatterälehtinen lootus”, sahasrara chakra, ja ”Brahman aukko”, brahmarandra, joiden ajatellaan olevan ihmisen ”hienovaraiskehon” ulkopuolella ja portti absoluuttiin.
Normaaliolosuhteissa kundalinin ajatellaan olevan unessa, mutta sen herättämiseen tähdätään monilla joogamenetelmillä. Tämän voiman aktivoiduttua joogi menettää tietoisuutensa ulkomaailmasta kokonaan ja saavutetaan yksilön sulautuminen kosmiseen tietoisuuteen. Kundalini shakti kulkee chakrojen läpi ylös päälaelle jossa se saavuttaa Shivan. Näiden prinsiippien yhtyminen johtaa harmonian palaamiseen ja shakti täyttyy jumalallisella autuuden nektarilla. Tapahtuu laya eli ilmiömaailman dissoluutio; ulkoinen maailma katoaa ja palaa alkutilaansa kundalinin noustessa ylös. Shakti palaa kuitenkin takaisin samaa reittiä kyllästettynä autuuden nektarilla. Chakrat täyttyvät nektarilla ja joogi saavuttaa ekstaasin koko kehossaan. Näin saavutetaan kehollinen autuus sekä valaistuminen.
Yantra meditaation apuvälineenä.
Tantriset metafyysikot ovat päätyneet siihen johtopäätökseen, että mikä tahansa muoto kosmoksessa voidaan muuttaa täsmälliseen määrään perustavia geometrisiä kuvioita, kuten piste, viiva tai kolmio. Näillä kuvioilla katsotaan olevan vaihteleva symbolinen arvo. Yhdistettynä, niiden nähdään esittävän tiettyjä ominaisuuksia jotka sisältyvät tiettyihin luomisen tai luomakunnan aspekteihin. Oikeastaan siis mikä tahansa muoto kosmoksessa voidaan nähdä yantrana.
Suppeassa, teknisessä mielessä yantra on monimutkainen geometrinen kaavio, jota käytetään tantrismissa erityisesti ”työkaluna”. Tätä tarkoitusta kuvaa myös sanan yantra kirjaimellinen merkitys, tietoisuuden sisäänpäin suuntaaminen ja tavallisen mielen ylittäminen. Myöhäinen tantrinen kirjoitus, Tantra-Tattva, kertoo että yantraa kutsutaan siksi koska se kontrolloi haluja ja täten myös kärsimystä. Yantran nähdään olevan myös kanava tai istuin tietyille jumaluuksille jotka edustavat universumin luovia voimia, näistä esimerkkeinä hyvää onnea tuova Lakshmi, kaikkea hallitseva Vishnu tai elefantinpäinen Ganesha, joka poistaa kaikki esteet. Usein kyseessä on naispuolinen jumaluus. Tyypillisen ”tantrisen” rituaalin aikana mantrojen toistamisen ja muiden rituaalitekniikoiden lisäksi yksi pääasiallinen harjoitus on palvottavan jumaluuden yantran luominen. Tämä tehdään piirtämällä geometrinen malli paperille, puuhun tai hiekkaan, kaivertamalla metalliin, tai joskus rakentamalla se kolmiulotteiseksi. Mutta yantran ulkoinen piirtäminen ei riitä. Harjoittajan tulee asteittain luoda yantra itseensä voimakkaan keskittymisen ja visualisoinnin avulla. Hänen tulee rakentaa värikäs kolmiulotteinen malli yantrasta omaan mieleensä. Oikeastaan hänen tulee ymmärtää kokemuksen kautta kuinka hänen kehonsa on itse asiassa identtinen yantran kanssa. Kun harjoittaja onnistuu tässä sisäisessä työssään, yantra muuttuu värähteleväksi kentäksi joka imee täysin harjoittajan huomion. Hän ei enää erota onko yantra hänessä vai toisin päin. Hänen huomionsa kääntyy täysin sisäänpäin ja lopulta hän tulee tietoiseksi itse yantran edustamasta jumaluudesta.
Seksuaalisuus apuvälineenä.
Tantrisen tradition, erityisesti sen ”vasemman käden suuntauksen”, ei tarvitse kääntää selkäänsä elämälle. Tähän sopii hyväksi symboliseksi esimerkiksi itse Shiva-jumala, joka on sekä askeetti että toisaalta hyvin seksuaalinen hahmo. Hän edustaa kaikkia elämän mahdollisuuksia, eivätkä häntä sido moraalisäännökset tai kuolevaisten normit. Shivan elämänmyönteiseen hahmoon ruumiillistuu viisaus, joka ylittää sovinnaiset uskonnolliset näkökulmat. Tällaista viisautta esiintyy intialaisessa, mutta myös tiibetiläisessä tantrismissa ja Kiinan taolaisten mestareiden ”seksuaalisessa alkemiassa”.
Tantriset mestarit eivät pitäneet seksuaalisuutta itseään esteenä hengelliselle kasvulle. Sen sijaan heidän mukaansa impotentilla eunukilla on huonot mahdollisuudet saavuttaa vapautuminen tai valaistuminen. Libidon tukahduttamisen sijaan he suosivat seksuaalisuuteen positiivisesti suhtautuvaa filosofiaa. He jopa suunnittelivat erityisiä harjoituksia tämän ihmisen voimakkaimman impulssin käyttämistä psykospirituaalisen transmutaation prosessia varten. He eivät kuitenkaan antaneet anteeksi minkäänlaista tavallisen yksilön harrastamaa ”seksuaalista haureutta”, joka on tyypillistä nykyään seksuaalisen vallankumouksen jälkeisenä aikana. He olivat pikemminkin kiinnostuneita seksuaalienergian mielestään oikeanlaisesta käytöstä.
Tantriset seksuaaliset harjoittajat pyrkivät ensisijaisesti täydelliseen autuuteen, anandaan. Seksuaaliharjoitukset ovat itse asiassa yksi joogaharjoituksen muoto. Seksipartnerit vaihtavat energiaa välillään ja siemenneste pyritään säilyttämään. Näin kehon ja mielen tasapainoa täydellistetään valaistumista varten. Tällaisen ajattelun taustalla piilee aate siitä, että ihminen on syntymästään asti epätasapainossa miehen ja naisen ruumiin erkaantumisen takia. Tämä erkaantuminen aiheuttaa ihmisessä jännitettä. Tätä jännitettä ihminen yrittää sitten vapauttaa yrittämällä sulautua vastakkaiseen sukupuoleen joko seksuaalisesti tai emotionaalisesti.
Orgasmia pidetään hindutraditiossa täydellisen autuuden eli anandan lähimpänä ”jäljittelijänä”. Tähän autuuteen verrattuna orgasmi on kuitenkin vähäinen ja pettymyksellisen lyhytaikainen. Orgasmia seuraava hermostollinen purkaus luo hetkellisen tasapainon tilan, mutta tämä tasapaino on hyvin alennetulla energiatasolla. Tantriset harjoittajat eivät siis pyri hedonismiin vaan pyrkivät seksuaalisuuden avulla kasvattamaan psykosomaattista energiaansa ja vahvistamaan tietoisuuttaan kunnes saavuttavat läpimurron autuuden transsendentaaliseen ulottuvuuteen.
Tantriselle harjoittajalle ulkoinen seksuaalinen akti eli maithuna on pääasiallisesti symbolinen rituaali, joka kuvaa oikeaa, tajunnassa tapahtuvaa työskentelyä. Tämä pohjautuu siihen ajatukseen, että psykologisessa mielessä jokainen ihminen on sekä mies että nainen ja että tällöin tavoiteltu tasapainon tila tapahtuu sisimmässä. ”Oikean käden suuntauksen” eli dakshinan koulukunnat eivät edes hyväksy varsinaista seksuaalista toimintaa.
”Vasemman ja oikean käden suuntaukset”.
Vaikka myös yhteiskunnallisesti sovinnaisessa ja tantristen tekstien enemmistöä edustavan ”oikean käden tantrismissa” käytetään Shivaan ja Shaktiin liittyvää eroottismystistä symboliikkaa, vie ”vasemman käden suuntaus” eli vamacara tämän symboliikan pidemmälle käytännön tasolla. Tämän pahamaineisemman suuntauksen harjoittajat eivät historian saatossa ole juuri välittäneet puhtaussäännöksistä saavuttaakseen universumia hallitsevat energiat. Palvontamuodot ovat verisyydessään ja orgiastisuudessaan joskus hyvin kirjaimellisia. Piiripalvonta eli cakrapuja järjestetään pariskuntien toimesta salaisessa paikassa, esimerkiksi keskiyöllä hautausmaalla. Joskus partnerin valinnassa rikotaan kastilaitoksen tabuja. Rituaalin aikana kaikki aistillinen voitetaan nauttimalla ”viidestä m:stä”. Tähän palvontamuotoon liittyy viisi osatekijää, joiden sanskritinkielinen nimi alkaa m-kirjaimella: madya eli viini, matsya eli kala, mamsa eli liha, mudra eli sinetti tai paahdetut jyvät, sekä maithuna eli sukupuoliyhdyntä. Molemminpuolinen suuseksi on tärkeää, koska sen avulla hankitaan ikuista elämää ylläpitäviä nektarinesteitä. Piirin keskellä saattaa olla jumalatarta edustava alaston neitsyt. Naispuoliset partnerit edustavat jumalattaren erilaisia ruumiillistumia ja ne saattavat olla ulkomuodoltaan sekä viettelevän kauniita naisia tai raakaa lihaa ja verta janoavia petoja. ”Oikean käden tantrismissa” epäsoveliaat riitit on korvattu hyväksyttävillä symboleilla. Esimerkiksi eläinuhrin sijaan käytetään vesimelonia tai veren sijaan punaiseksi värjättyä vettä. Tällaiset ”kesymmät” tantrismin versiot ovat ajan saatossa kehittäneet abstraktimpia teologis-filosofisia järjestelmiä ja täten etääntyneet ”primitiivisemmistä” palvontamenoista. Näitä ”primitiivisempiä” riittejä kuitenkin harjoitetaan yhä pienissä vähemmistöryhmissä kuten esimerkiksi Varanasin aghora-askeettien ja Bengalissa toimivien salaseurojen parissa.


Orkut.
Orkut on virtuaaliyhteisö, joka on suunniteltu auttamaan jäseniään uusien kaverien tapaamisessa ja olemassa olevien ihmissuhteiden ylläpitämisessä. "Orkut" toimii kutsuperiaatteella (invitation-only) eli liittyäkseen pitää saada kutsu jo mukana olevalta jäseneltä.
Hakukoneyhtiö Google lanseerasi orkut.comin 22. tammikuuta 2004. Palvelun on luonut Googlen työntekijä Orkut Büyükkökten, jonka mukaan palvelu on myös nimetty. Hänen edellinen Affinity Engines-yhtiölle luomansa "InCircle" oli suunniteltu yliopisto-opiskelijaryhmien väliseen yhteydenpitoon. InCircle ja orkut muistuttavat jossain määrin toisiaan.
Alun perin orkut-yhteisöä pidettiin sisäänpäin lämpiävänä eliittiyhteisönä, koska palvelu perustuu kutsuperiaatteeseen. Kuitenkin heinäkuussa 2004 orkut.comissa päästiin jo yli miljoonan käyttäjän rajan.


Z.
Z on latinalaisten aakkosten 26. ja useimmissa latinalaista aakkostoa käyttävissä kielissä (ei kuitenkaan suomessa) viimeinen kirjain. Se vastaa kreikkalaisten aakkosten zeetaa. Sen mukaisesti se oli latinalaisissakin aakkosissa alkujaan 7:ntenä, heti F:n jälkeen, mutta jäi jo varhain pois käytöstä. Kun se latinassa myöhemmin, vähän ennen ajanlaskumme alkua tuli uudestaan käyttöön kreikkalaisperäisissä lainasanoissa, se lisättiin aakkosten loppuun. Tämän myöhäisen käyttöönottonsa vuoksi se on ainoana latinalaisten aakkosten kirjaimena säilyttänyt vanhan kreikkalaisen nimensä ("zeeta") eri kielissä vain vähän muuntuneena. Niinpä sen nimi esimerkiksi suomen kielessä on "tseta" tai "tset".
Kirjain äännetään muun muassa italiassa ja saksassa ts-äänneyhdistelmänä, englannissa ja ranskassa soinnillisena s-äänteenä. Suomessa se esiintyy vain vierasperäisissä erisnimissä ja sitaattilainoissa.
Ennen nykyisen kirjoitustavan käyttöönottoa Z:aan on usein merkitty samantyylinen poikkiviiva kuin usein merkitään numeroon 7.


Marko Kemppainen.
Marko Kemppainen (s. 13. heinäkuuta 1976 Kajaani) on suomalainen skeet-ampuja ja olympiamitalisti.
Hän otti hopeaa skeet-ammunnassa Ateenan kesäolympialaisissa 2004 tuloksella 149/150. 2001 MM-kisoista Kairosta hän voitti pronssia ja Slovenian Mariborissa 2006 hän saavutti EM-pronssia. Kemppaisen hyvä vire Mariborissa jatkui vuonna 2009, kun hän saavutti joukkuehopeaa MM-kilpailuissa Heikki Meriluodon ja Lauri Leskisen kanssa.
Marko harjoitteli pitkään isänsä valmennuksessa. Edesmennyt Erkki Kemppainen ei ehtinyt nähdä poikansa olympiamenestystä. Läpimurtonsa Kemppainen teki vuonna 1995 sijoittuessaan Hollolassa käydyssä maailmancupin kilpailussa kolmanneksi.
Kemppainen asuu Suomussalmella, missä hänellä on vaimo ja lapsi. Perheen toinen lapsi kuoli joulukuussa 2006.
Kemppainen on 184 senttimetriä pitkä ja painaa 100 kilogrammaa. Seuratasolla Kemppainen edustaa Suomussalmen Urheiluampujia.


Pohjanmaan maakunta.
Pohjanmaa () on nykymaakunta Länsi-Suomessa. Se sijaitsee Merenkurkun rannikolla Pohjanmaan historiallisen maakunnan lounaisosassa. Naapurimaakuntia ovat Keski-Pohjanmaa pohjoisessa, Etelä-Pohjanmaa idässä ja Satakunta etelässä.
Maakunta käsittää pääasiassa suomenruotsalaisten asuman osan historiallista Pohjanmaata. Siihen kuuluvista kunnista vain Isokyrö, Laihia ja Vähäkyrö ovat vanhastaan suomenkielisiä, toisista osa on ollut ennen yksikielisesti ruotsinkielisiä kuten Närpiö, Korsnäs ja Luoto ovat edelleenkin. Alueen vanhat rannikkokaupungit ovat jo vanhastaan olleet kaksikielisiä kuten nykyään useimmat muutkin kunnat. Kaksikielisistä kunnista ruotsinkieliset ovat enemmistönä muissa paitsi Vaasassa ja Kaskisissa. Koko maakunnan asukkaista vuonna 2010 oli 50,8 % ruotsinkielisiä.
Kunnat.
Nykymaakunnassa on 16 kuntaa, joista kuusi on kaupunkeja.
Seutukunnat.
Nykymaakunta jakautuu neljään seutukuntaan.
Nimi ja vaakuna.
Alue tunnettiin "Vaasan rannikkoseutuna" () vuoteen 1998. Vaikka nykyinen maakunta käsittää vain lounaisosan historiallisesta Pohjanmaasta, nimi on identtinen. Sekaannusten välttämiseksi sisäsiainministeriö ehdotti nimeksi mm. "Rannikko-Pohjanmaata" (), mutta alueen johto ei hyväksynyt tätä.
Pohjanmaan maakunta ei käytä tunnuksenaan historiallisen Pohjanmaan vaakunaa, vaan lähes kopio tästä onkin Pohjois-Pohjanmaan vaakunana. Sen sijaan Pohjanmaan maakunnan vaakunassa ylin osa on pohjalaista kärppäaihetta ja alhaalla on Vaasan kaupungin vaakunasta peräisin oleva Vaasa-suvun tunnus, rynnäkkörisukimppu.
Aiheesta muualla.
*


Pohjanmaa.
Pohjanmaa (, kirjaimellisesti käännettynä "Itäpohja", vrt. Ruotsissa Länsipohja,) on Suomen historiallinen maakunta.
Pohjanmaa käsittää nykymaakunnista Etelä-Pohjanmaan valtaosan, kokonaisuudessaan Keski-Pohjanmaan, Kainuun, Pohjois-Pohjanmaan ja Pohjanmaan nykymaakunnan sekä Lapin nykymaakunnan eteläosan, Peräpohjolan. Pohjanmaa rajoittuu lännessä Pohjanlahteen ja Ruotsiin, pohjoisessa historialliseen Lappiin, idässä Venäjään sekä etelässä Karjalan, Savon, Hämeen ja Satakunnan historiallisiin maakuntiin. Laaja Pohjanmaa on omalla tavallaan yhtenäinen alue huolimatta sen alueellisista eroista. Pohjalaisia maisemia luonnehtivat laajat peltoaukeat ja Pohjanlahteen laskevat suomalaisittain suuret joet. Usein näitä maisemia kuvataan sanalla "lakea", eteläpohjalaisilla murteilla "lakia". Pohjanmaan koillisosissa maasto kuitenkin muuttuu vaaramaisemaksi.
Ruotsin vallan aikaan Ruotsin Länsipohjan maakunnan raja Pohjanmaata vastaan kulki Kemijoessa, mistä seurauksena Kemi-Tornio -aluetta kutsutaan edelleen Länsipohjaksi (tai Länsi-Pohjaksi).
Pohjanmaalla asuu 2000-luvun alussa noin miljoona asukasta eli noin viidennes suomalaisista. Pohjanmaan asukkaita kutsutaan pohjalaisiksi (ei ”pohjanmaalaisiksi”). Eteläpohjalaiset eroavat keski- ja pohjoispohjalaisista murteeltaan. Lisäksi Pohjanmaalla asuu huomattava osa suomenruotsalaisista.
Asutushistoria.
Pohjanmaan kivikautinen asutus sijaitsi silloisella rannikolla, joka nykyisin on jäänyt jokien keskijuoksuille maankohoamisen seurauksena. Rautakaudella Pohjanmaan asutus lienee ollut suomen- ja saamenkielistä, joskin eräät tutkijat ovat pitäneet mahdollisena, että Vaasan seudun kukoistava kulttuuri kansainvaellus- ja merovingiajalla oli ainakin osittain germaaninen. Skandinaavisissa lähteissä esiintyvä arvoituksellinen nimi ”kveenit” saattaa viitata Pohjanmaan asukkaisiin.
Toistaiseksi ei tiedetä, vallitseeko Pohjanmaalla selkeä asutusjatkuvuus rautakaudelta keskiaikaan vai ei. Rautakauden loppuvaiheeseen ajoittuvien arkeologisten löytöjen määrä on toistaiseksi niukka. Siksi monet tutkijat ovat arvelleet, että Pohjanmaa autioitui 800-luvulla, muuttui eräalueeksi ja sai uuden asutuksen vasta 1000- ja 1100-luvuilta lähtien.
Myös pirkkalaiset ja karjalaiset ovat jättäneet jälkiään Pohjanmaan väestöön. Pohjanmaan ruotsinkielisen väestön arvellaan tulleen Etelä-Pohjanmaalle 1200-luvulla, minkä jälkeen ruotsinkielinen asutus on levinnyt rannikkoa pitkin pohjoisemmaksi aina Kokkolan korkeudelle saakka. Myöhempinä aikoina on Pohjanmaalle tullut myös hämäläisiä ja savolaisia uudisasukkaita.
Vuonna 1634 Pohjanmaan historiallisen maakunnan alueesta muodostettiin Pohjanmaan lääni ja käsite maakunta lakkautettiin hallinnollisena terminä. Vuonna 1775 Pohjanmaan lääni jaettiin Vaasan lääniin ja Oulun lääniin.
Venäjään kuuluneessa Suomen suuriruhtinaskunnan rajatarkistuksessa 1833 Pohjanmaan alue kasvoi jonkin verran idässä.
Koillisin osa Pohjanmaasta eli silloiset Kuusamon ja Sallan itäosat oli luovutettava Neuvostoliitolle talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940.


Keski-Pohjanmaan maakunta.
Keski-Pohjanmaa () on maakunta Länsi-Suomessa. Sitä ympäröivät Pohjanmaan, Pohjois-Pohjanmaan, Keski-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan maakunnat. Keski-Pohjanmaa jakautuu hallinnollisesti kahteen seutukuntaan, Kokkolan seutukuntaan ja Kaustisen seutukuntaan.
Keski-Pohjanmaan maakuntalintu on kiuru ("Alauda arvensis"), maakuntakukka on kissankello ("Campanula rotundifolia"), maakuntakala on siika ("Coregonus lavaretus") ja maakuntakivi on gneissi. Keski-Pohjanmaalla yleisin gneissityyppi on kiillegneissi.
Keski-Pohjanmaan maakuntalaulu on Keski-Pohjanmaan laulu.
Maakunnan pinta-ala on  km², josta on maa-alueita  km², sisävesiä  km² ja merialueita  km². Suurin kunta pinta-alaltaan on Kokkola. Sisävesirikkain kunta on Lestijärvi, merialueita taas eniten on Kokkolalla.
Nykyinen Keski-Pohjanmaan maakunta ei ole täysin sama asia kuin kulttuurillinen Keski-Pohjanmaa, sillä kulttuurillinen Keski-Pohjanmaa ulottuu maakunta- ja läänirajojen yli nykyisten Etelä-Pohjanmaan, Pohjanmaan ja Pohjois-Pohjanmaan maakuntien puolelle. Aikaisemmin myös Keski-Pohjanmaan maakunta ulottui myös nykyisen Pohjois-Pohjanmaan maakunnan alueelle.
Elinkeinot.
Keski-Pohjanmaalla tervanpoltto, kaupankäynti ja laivanrakennus ovat aikoinaan olleet tärkeimmät elinkeinot, ja 1800-luvulla alue oli mainittujen elinkeinojen ansiosta Suomen vauraimpia. Keskipohjalaisessa maataloudessa on runsaasti erikoistuneita pientiloja. Keski-Pohjanmaa on Suomen suurimpia luomualueita. Alueella on pari sataa luomutilaa, joista enin osa on vilja- ja marjatiloja. Kotieläintiloja ei luomutiloina Keski-Pohjanmaalla juurikaan ole.
Historia.
Asutus on Keski-Pohjanmaalle levinnyt jo kampakeraamisella ajalla noin 5 000 vuotta sitten. Tuolta ajalta on olemassa merkkejä kylämäisestä asutuksesta muinaisten jokisuiden ja rannikon läheisyydestä. Vanhimmat merkit ihmisestä sijaitsevat muinaisilla ranta-alueilla, jotka maankohoamisesta johtuen sijaitsevat nykyään kaukana rannikosta yli sadan metrin korkeudessa merenpinnasta.
Vaikka pronssi- ja rautakautisia asuinpaikkoja ei Keski-Pohjanmaalta juurikaan tunneta, ovat esihistorian kaikki ajanjaksot, kivikausi, pronssikausi ja rautakausi, edustettuina Keski-Pohjanmaalla. Esimerkiksi pronssi- ja rautakausilta on useita hautaröykkiöitä, joista suurimmat ovat läpimitaltaan 10–15-metrisiä ja korkeudeltaan 2,0–2,5 metriä.
Myöhäisrautakausi eli merovingiaika, viikinkiaika ja ristiretkiaika ovat Keski-Pohjanmaalla hämärän peitossa. Irtolöytöjä, kuten koruja, aseita ja työkaluja, on löytynyt kuitenkin myöhäisrautakauden ajalta.
Keski-Pohjanmaalla on myös nk. jatulintarhoja, joita myös "Laiska-Jaakon ringeiksi" paikallisesti kutsutaan; kivistä ladottuja labyrinttejä, joiden alkuperäistä rakentamistarkoitusta ei tiedetä. Suuri osa näistä jatulintarhoista on ulkosaaristossa. Keskipohjalaisia jatulintarhoja on löydetty mm. Himangalta, Kokkolasta, Kälviältä ja Lohtajalta.
Ruotsin vallan aikana keskipohjalainen asutus jokilaaksoissa ja kyläjärjestelmä vakiintuivat. Vielä keskiajan lopulla keskipohjalaiset kylät olivat vaatimattomia. Perinteisesti Keski-Pohjanmaalla kylät ovat olleet ns. sukukyliä: kylä on kasvanut kantatalon läheisyyteen sukulaistalojen myötä. Rakenteeltaan keskipohjalaiset kylät olivat tiiviitä 1700-luvulle asti, ja yksittäiset talot olivat harvinaisia. Maata ja rakennuksia hallittiin yhteisomistuksessa. Isonjaon myötä yhteisomistuksesta luovuttiin ja kylät muuttuivat väljemmiksi. Asutus levisi myös erämaihin ja uudisasutus kääntyi nousuun.
Keski-Pohjanmaasta puhuttaessa on vaikea ohittaa kahta tekijää, tervanpolttoa ja laivanrakennusta. Aina 1600-luvulta 1800-luvun puoleenväliin saakka terva oli Keski-Pohjanmaan päävientiartikkeli. Tuona aikana Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan sisämaa-alueet olivat Suomen tärkeimpiä tervantuotantoalueita. Terva vietiin Pohjanmaan suuriin tervakaupunkeihin, Kokkolaan ja Ouluun, jotka vastasivat yhdessä noin 2/3:sta koko Suomen tervanviennistä. Keski-Pohjanmaan joet toimivat tervan kuljetusreitteinä sisämaasta rannikolle.
Hallinnollinen historia.
Historiallisen Keski-Pohjanmaan rajaaminen ei ole aivan helppoa. Aikaisemmin Keski-Pohjanmaahan on luettu kuuluvaksi nykyisen Pohjois-Pohjanmaan lounaiset osat aina Pyhäjokea myöten. 1600-luvulta lähtien Keski-Pohjanmaa koostui kuudesta suurpitäjästä, jotka olivat Pietarsaari, Kruunupyy, Kokkola, Kälviä, Lohtaja ja Kalajoki. 1910-luvulla jopa Paavolasta asti kotoisin oleva ihminen saattoi mieltää olevansa Keski-Pohjanmaalta. 1950-luvulla Keski-Pohjanmaan maakuntaan kuului peräti 31 kuntaa. Keski-Pohjanmaa on niitä harvoja alueita, joissa hallinnolliset rajat eivät vastaa kulttuuri-identiteetin piiriä. 1990-luvun lopulla tapahtuneessa valtakunnallisessa hallintomuutoksessa Keski-Pohjanmaan pohjoisosan kunnat liitettiin Pohjois-Pohjanmaahan ja eteläiset ruotsinkieliset kunnat puolestaan Pohjanmaan maakuntaan, joka aiemmin tunnettiin nimellä Vaasan rannikkoseutu. Keski-Pohjanmaan maakunnan hallinnolliseen elimeen, Keski-Pohjanmaan liittoon, kuuluvat edelleen osajäseninä Kruunupyy Pohjanmaalta sekä Kalajoki, Sievi ja Reisjärvi Pohjois-Pohjanmaalta.
Maantiede.
Keski-Pohjanmaa jakautuu jokiseutuun ja rannikkoon sekä Suomenselän alueeseen. Maanviljelyn muovaamalle maakunnalle on omaleimaista jokilaaksojen halkomat laajat, avoimet peltomaisemat sekä metsä- ja suoseudut. Asutus on keskittynyt jokien varsille ja rannikon tuntumaan. Keski-Pohjanmaata halkoo useita suuria luode–kaakko-suuntaisia jokia. Suurimpina niistä Perhonjoki, Lestijoki ja Kalajoki. Joet ovat kautta aikojen toimineet Keski-Pohjanmaalla rannikkoa ja sisämaata yhdistävinä kulkuväylinä, ja niitä on hyödynnetty myös kuljetusreitteinä, kalastuspaikkoina ja voimanlähteinä.
Keski-Pohjanmaalla maankohoama on erittäin nopeaa, noin 8,5 cm kymmenessä vuodessa, ja tästä syystä uutta rantaa syntyy jatkuvasti lisää. Suomenselän alue on järvistä ja asutukselta harvaa.
Kulttuuri.
Keskipohjalainen kulttuurialue on laajempi kuin nykyinen hallinnollinen maakunta ja vastaakin melko hyvin historiallista Keski-Pohjanmaata. Alueelle on tullut asutusta ja kulttuurivaikutteita aikojen kuluessa eri suunnista. 1500- ja 1600-luvulla saapui uudisasukkaita Savosta ja Keski-Suomesta. Myös Ruotsista on saapunut koko historiallisen kauden aikana sekä uutta väestöä että myös kulttuurivaikutteita.
Keski-Pohjanmaan vanhin rakennus on noin vuonna 1494 valmistunut Kaarlelan kirkko Kokkolassa.
Vaakuna.
Gustaf von Numersin suunnittelema Keski-Pohjanmaan vaakuna periytyy vanhimmasta tunnetusta Pohjanmaan vaakunasta. Sinisessä kentässä hopeinen, taakseen katsova näätä. Saatteena viisi hopeista naularistiä. Naularistien lukumäärä viittaa Pietarsaaren, Kokkolan, Lohtajan, Kalajoen ja Pyhäjoen emäseurakuntiin. Naularistit puolestaan kuvaavat entisaikojen keskipohjalaisia, jotka olivat paitsi hartaita uskovaisia niin myös käsistään taitavia kirkkojen rakentajia. Keski-Pohjanmaan vaakuna otettiin käyttöön vuonna 1997.
Keski-Pohjanmaan murre.
"Pääartikkeli Keski- ja pohjoispohjalaiset murteet"
Keski-Pohjanmaalla puhutaan keskipohjalaisia murteita, jotka kuuluvat länsimurteisiin, vaikkakin niissä on myös itäisiä piirteitä. Savolaisvaikutteet kuuluvat keskipohjalaismurteissa enemmän kuin esimerkiksi pohjoispohjalaisissa murteissa. Monissa maakunnan itäisimmissä pitäjissä, kuten Lestijärvellä, puhuttu kieli on jo hyvin savolaisväritteistä. Kaustisen, Vetelin ja Halsuan alueiden murteessa on säilynyt monia eteläpohjalaisia piirteitä. Vaihtelua alueen murteissa on jopa siinä määrin, että jokainen jokilaakso erottuu omaksi murrealueekseen. Rannikolla puhuttavia murteita sanotaan rantamurteiksi, sisämaassa puhuttavia ylämaan murteiksi.


Pirkanmaan maakunta.
Pirkanmaa () on Suomen maakunta, josta osa sijaitsee Satakunnan ja osa Hämeen historiallisten maakuntien alueella. Asukasluvultaan () se on Suomen toiseksi suurin maakunta. Pirkanmaan osuus Suomen väkiluvusta on 9 %. Pirkanmaan kokonaispinta-ala on  km². Maapinta-ala on  km² (4,1 % Suomen maa-alasta) ja makeavesiala  km² (5,9 % Suomen makeavesialasta). Maakunnan kokonaispinta-alasta makeavesialan osuus on noin 14 % eli huomattavasti yli Suomen keskiarvon.
Väestötiheys on runsaasti yli kaksi kertaa Suomen keskiarvon. Pirkanmaan pohjoisosat ovat kuitenkin melko harvaan asuttuja. Väestönkasvu sekä harvaanasuttujen koillisten alueiden erottaminen maakunnasta ovat nostaneet Pirkanmaan väestötiheyttä noin kymmenesosalla vuodesta 1997.
Pirkanmaata on pidetty omana maakuntanaan vasta 1950-luvulta lähtien. Nimensä se on saanut Pirkkalasta, joka keskiajalla käsitti suurimman osan nykyisestä Pirkanmaasta.
Pirkanmaan BKT oli 13 028 miljoonaa euroa vuonna 2004. BKT asukasta kohden oli 2,4 % Suomen keskiarvoa alhaisempi.
Pirkanmaata ympäröivät Varsinais-Suomi, Satakunnan nykymaakunta, Kanta-Häme, Päijät-Häme, Etelä-Pohjanmaa ja Keski-Suomi. Suurin osa Kokemäenjoen vesistön järvialueesta sijaitsee Pirkanmaan alueella, joskin Vanajavesi on osittain Kanta-Hämeessä.
Pirkanmaan maakuntakeskus on Tampere. Pirkanmaan liitto toimii Pirkanmaan kehityksen edistämiseksi ja hoitaa muun muassa maakuntakaavoitusta.
Kunnat.
Pirkanmaalla on 22 kuntaa, joista yksitoista on kaupunkeja.
Kallioperä ja pinnanmuodostus.
Pirkanmaan kallioperä on Euroopan vanhimpia. Maakunnasta on löydetty esimerkiksi niin kutsutut Aitoniemen hiilipussit, jotka kuuluvat maailman vanhimpiin eloperäisiin jäänteisiin. Niiden iäksi on arvioitu kaksi miljardia vuotta.
Pohjoisen Pirkanmaan kallioperä on osa keskisen Suomen happamien syväkivilajien vyöhykettä, joka sisältää muun muassa graniitteja. Maakunnan eteläosan halki kulkee liuskevyöhyke, jossa esiintyy kiillegneissiä, fylliittiä, kiilleliusketta ja välialueilla dioriitteja. Pirkanmaan kallioperä on pääosin moreenin peittämää. Eteläosassa on myös savi- ja hiesumaata eritoten vesistöjen varsilla. Pirkanmaan maakuntakivi on pallograniitti.
Pirkanmaa on pinnanmuodostukseltaan vaihtelevaa. Maakunnalle ovat tyypillisiä mäet ja kankareet. Lounaisosassa on verraten laajoja tasankoja. Viimeisin jääkausi vei mukanaan irrallisia jäälajeja, hioi kallioita ja muodosti useita soraharjujaksoja, joista merkittävin on Kangasalan–Pyynikin-harjujakso. Toinen merkittävä harjujono ulottuu Ikaalisten Hämeenkankaasta Näsijärven kautta Vilppulan kupeeseen. Keskimäärin Pirkanmaa sijaitsee noin 100–150 metriä merenpinnan yläpuolella. Korkeimmat alueet ovat Kurussa, Parkanossa ja Kihniössä yli 200 metriä merenpinnan yläpuolella. Pirkanmaan ja samalla Etelä-Suomen korkein kohta, Venäläisvuori, sijaitsee Juupajoella 232,5 metriä merenpinnan yläpuolella. Paikalla on Juupavaaran laskettelukeskus. Muita pirkanmaalaisia laskettelukeskuksia ovat Hervannan laskettelukeskus, Korkeakangas, Mustavuori, Sappeen hiihtokeskus ja Ski Ellivuori.
Maisematyypit.
Pirkanmaan metsät ovat kuusivaltaista mustikkatyyppiä. Eteläosassa on runsaasti lehtoja ja lehtomaisia metsiä.
Pirkkalan Pinsiöstä Raiskion torpan pihalta löydettiin vuonna 1862 tieteelle uutena muotona Pirkkalankoivu ("Betula pendula f. bircalensis"). Se on rauduskoivun muunnos, jonka erottaa päämuodosta liuskoittuneet, koristeelliset lehdet. Pirkkalankoivua pidetään vanhimpana tunnettuna suomalaisena liuskalehtisenä koivuna.
Lämpötilat ja sademäärät.
Pirkanmaa kuuluu eteläboreaaliseen ilmastovyöhykkeeseen lukuunottamatta pohjoisimpia osia, jotka kuuluvat keskiboreaaliseen vyöhykkeeseen. Maakunnan keskilämpötilat vaihtelevat pohjoisosan ylänköjen noin kolmesta asteesta eteläosien runsaaseen neljään asteeseen. Keskimäärin kylmin kuukausi on helmikuu ja lämpimin vastaavasti heinäkuu.
Terminen kevät alkaa Pirkanmaan lounaisosassa maaliskuun lopussa ja pohjoisosassa huhtikuun 5. päivän tienoilla. Terminen kesä alkaa alavilla seuduilla toukokuun puolessavälissä, pohjoisen ylängöillä viitisen vuorokautta myöhemmin. Vastaavasti terminen syksy alkaa pohjoisen ylänkömailla syyskuun alkupäivinä ja etelämpänä noin viikon myöhemmin. Sama kuvio toistuu termisen talven alkamisessa, pohjoisessa keskimäärin marraskuun 5. päivä, etelän alankoseuduilla viidestä kymmeneen vuorokautta myöhemmin.
Terminen kasvukausi kestää suurten järvien laaksoissa puolisen vuotta, ylänköseuduilla taasen noin 160 vuorokautta. Kasvukauden tehoisa lämpösumma on suotuisimmilla seuduilla lähes 1 300 °Cvrk ja viileimmillä seuduilla noin 1 100 °Cvrk.
Vuotuinen sademäärä on Pirkanmaalla keskimäärin 600–700 mm. Suurimmat sademäärät mitataan tyypillisesti ylämailla.
Pysyvä lumipeite saapuu Pirkanmaalle keskimäärin joulukuun aikana kolmen viïkon sisällä edeten pohjoisesta etelään. Se häviää keskimäärin huhtikuussa niin ikään noin kolmessa viikossa vetäytyen etelästä pohjoiseen.
Keskilämpötiloja (°C) ja sademääriä (mm) Pirkanmaan ja sen välittömässä läheisyydessä sijaitsevilla mittausasemilla (1 ja 2) kaudella 1981–2010. Lähteenä Ilmatieteenlaitos.
1 Mittausasema kuului Pirkanmaahan vuoteen 2001. Vuodesta 2001 kuulunut muodollisesti Keski-Suomeen. 2 Mittausasema Pirkanmaan luoteisrajan tuntumassa Satakunnan puolella.
Auringon kulkureitti.
Pirkanmaan etelä–pohjoissuuntainen ulottuvuus on noin 170 kilometriä. Etelässä Pirkanmaa kurottaa aavistuksen verran 61. leveysasteen eteläpuolelle ja pohjoisessa vastaavasti puoleenväliin 62. leveysastetta (leveysasteelle 62°30). Maakunnan eteläisimmässä osassa auringon korkeus keskipäivällä on talvipäivänseisauksessa noin 5,8° ja kesäpäivänseisauksessa noin 52,5°. Pohjoisessa luvut ovat ääripäissään 4,3° ja 51,0°. Päivän pituus pimeimpänä vuodenaikana on viidestä viiteen ja puoleen tuntia ja valoisimpana aikana noin 19–20 tuntia. Auringon säteilyteho on etelässä talvipäivänseisauksen aikaan 49 W/m2 keskipäivällä. Kesäpäivänseisauksen aikaan luku on 952 W/m2. Pohjoisessa vastaavat luvut ovat 25 ja 929 wattia.
Historia.
Pirkanmaa kuuluu historialliseen Satakuntaan lukuun ottamatta maakunnan eteläosaa, joka kuuluu historialliseen Hämeeseen. Pääosa nykyisestä Pirkanmaasta on ollut historiallista Ylä-Satakuntaa, joka kuitenkin ulottuu myös kauas nykyisen Satakunnan maakunnan puolelle, samalla kun pieni osa nykyisestä Pirkanmaasta on myös vanhaa Ala-Satakuntaa. Maakunnan asutuksen painopiste on ollut jo vuosisatoja nykyisen Tampereen tienoilla. Alueen pohjoisosa oli pitkään erämaata. Vuonna 1779 perustetusta Tampereesta tuli maakunnan keskus voimakkaan teollistumisen myötä 1800-luvulla. Sitä ennen Pirkanmaa oli lähinnä Porin, Turun ja Hämeenlinnan vaikutuspiirissä. Nykyajan Pirkanmaa sijaitsee keskimäärin etelämpänä kuin vanha Ylä-Satakunta. Pohjoisia pitäjiä on liitetty naapurimaakuntiin, muun muassa Keuruu ja Multia Keski-Suomeen. Etelässä Pirkanmaahan on liittynyt Tampereen imussa vanhaan Hämeen maakuntaan kuuluvia pitäjiä kuten Akaa ja Urjala.
Esihistoriallinen aika.
Pirkanmaan alueella on asuttu kauan. Kangasalan Sarsasta on löydetty jäänteitä esihistoriallisilta aikakausilta, muun muassa todisteita asutuksesta viidenneltä vuosituhannelta ennen ajanlaskun alkua. Sarsan kivikautiset tekstiilikeramiikkalöydöt on nimetty sarsankeramiikaksi. Kaikkiaan maakunnasta on löydetty yli 200 kivikautista asuinpaikkaa. Väestön määrän kivikaudella on arvioitu olleen parisen sataa. Pronssikauden (1500/1300 eaa – 500 eaa) myötä maanviljelys alkoi syrjäyttää pyyntitaloutta. Pronssikauden lopulla Tampere–Kuhmoinen-linjan pohjoispuolella asui vielä lappalaisia. Esimerkiksi Oriveden Siitaman kylän nimi viittaa lappalaisten talvileireihin eli siitteihin. Etelämpänä ydin-Hämeessä saamelaisperäiset paikannimet ovat sen sijaan harvinaisia. Rautakaudella (500 eaa – 1100 jaa) ulottui Eurajoelta Längelmäveden tienoille yhtenäinen ja kohtalaisen vauras asutus, joka 800-luvulta alkaen oli Suomen nykyisen alueen pohjoisin vakiintuneen talonpoikaiskulttuurin seutu.
Keskiaika.
Sastamalan keskiaikainen Pyhän Marian kirkko sijaitsee Rautaveden rannalla.
Pirkanmaan kehitykselle olivat merkittäviä pohjoiseen avautuvat vesireitit sekä alueen halki lännestä itään kulkevat vesi- ja maantiet. Rautakaudella ja varhaiskeskiaikana vesi- ja maantieverkon solmukohta oli Nokian - Viikin tienoilla ja Pirkkalankylässä. Kun maanteiden käyttö yleistyi, tieverkon risteyskohta muotoutui Pispalanharjun varteen.
1000-luvulla Pirkanmaan alueen asutus oli keskittynyt Kokemäenjoen varrelle Sastamalaan sekä nykyisen Nokian paikkeille ja Pyhäjärven etelärannalle. Varsinais-Suomessa ja Hämeessä 1000-luku oli levotonta aikaa. Tutkijat ovat huomioineet, että noilta alueilta on löydetty runsaasti maahan kätkettyjä hopea-aarteita. Satakunnan historiallisesta maakunnasta eli myös nykyisen Pirkanmaan alueelta tällaisia löytöjä on niukalti. On päätelty, että alue oli verrattain rauhallista ja turvallista. 1300-luvulla nykyistä Pirkanmaata alettiin kutsua Ylä-Satakunnaksi. Pohjanlahden rannikolla ja Pohjanmaalla yläsatakuntalaisia pidettiin hämäläisinä. Pohjanlahden rannikolle asettuneet ruotsalaiset uudisasukkaat sanoivat valloittamiensa metsäalueiden sijainneen Hämeessä, "in Tavastia". Varhaisin todiste tästä on vuodelta 1303. Maakuntakäräjiä varten alueen asukkaat kokoontuivat Hämeen linnaan. Nykyajan Pirkanmaasta kuitenkin vain eteläosa on kuulunut Hämeen linnan lääniin.
1430-luvulla Ylä-Satakunnassa syttyi kansannousu, niin kutsuttu Davidin kapina. Se johtui luvatun veroalennuksen viivästymisestä. Seuraavan vuosisadan alussa Pirkanmaalla otettiin käyttöön maanjaossa säädetty sarkajako. Maanviljelys syrjäytti elinkeinona riistanpyyntiä yhä laajemmalti. 1500-luvulla asutuksen pohjoisraja kulki linjalla Teisko–Orivesi–Längelmäki. Linjan pohjoispuolella sijaitsi asumaton erämaa-alue, jota alettiin asuttaa kruunun määräyksestä vuonna 1542. 1560-luvulla Pirkanmaan suurimmat väestötihentymät olivat edelleen Kokemäenjoen ja Pyhäjärven rantamilla. Tiheimmin asuttua oli jo tuolloin nykyisen Tampereen eteläosa. Pirkanmaan alueen väkiluvun 1500-luvun puolivälissä on arvioitu olleen 25 000–29 000.
Hallinnon kehittyminen.
Satakunnassa hallintopitäjät noudattivat kirkkopitäjien rajoja tarkemmin kuin muissa maakunnissa. Ylä-Satakunnan neljä 1200-luvulla syntynyttä emäseurakuntaa olivat Kyrö, Pirkkala, Sastamala ja Vesilahti. Näistä Pirkkala oli merkittävin. Vesilahti kuului alun perin Pirkkalaan, mutta lienee erotettu siitä jo 1200-luvun lopussa. Kangasala irtautui Pirkkalasta seuraavan vuosisadan lopulla ja Lempäälä erosi Vesilahdesta luultavasti 1410-luvulla. Samalla vuosikymmenellä Kokemäenkartanon lääni jaettiin Ylä- ja Ala-Satakuntaan. Uusi Ylä-Satakunnan kihlakunta vastasi osapuilleen nykyistä Pirkanmaan maakuntaa. Ylä-Satakuntaa kutsuttiin 1400-luvulla muutamaan otteeseen Pirkkalan kihlakunnaksi, jota on pidetty eräänä historiallisesti merkittävänä perusteena Pirkanmaa-nimen käyttöönotolle. Vuonna 1641 Ylä-Satakunnan kihlakunta jaettiin yliseen ja aliseen kihlakuntaan. Vuonna 1693 tapahtui merkittävä aluemuutos, kun aliseen kihlakuntaan liitettiin Huittisten, Loimaan ja Punkalaitumen pitäjät. Viimeksi mainittu kuuluu nykyisin Pirkanmaahan. Kihlakunta oli melko kiinteä kokonaisuus. Ruotsin vallan aikana Ylä-Satakunnalla oli oma valtiopäivämies talonpoikaissäädyssä, myös kihlakunnan kahtiajaon jälkeen.
Eräkaudesta teollisuuden aikaan.
Ylöjärven kirkko valmistui vuonna 1850.
Eräkauden loppuvaiheessa eli noin vuosina 1300–1550 Ylä-Satakunta oli melko yhtenäinen talousalue, joka pirkkalaisliikkeen tyrehdyttyä nivoutui läheisesti Hämeeseen. 1500-luvun puolivälissä enää noin seitsemäsosa Ylä-Satakunnan talollisista harjoitti erätaloutta. 1600-luvun lopun katovuosina Pirkanmaalla kärsivät pahimmin Pirkkalan ja Längelmäen seudut, joissa jopa puolet väestöstä sai surmansa. Suuri Pohjan sota saavutti Pirkanmaan 1713. Taistelutantereita olivat muun muassa Kostianvirta ja Tammerkoski.
Nykyisen Pirkanmaan alueen halkaisi pohjois–eteläsuuntaisesti lääninraja yli 220 vuotta, kun Hämeen lääniä laajennettiin Kustaa III:n määräyksestä länteen 1775. Siihen asti Ylä-Satakunnan kihlakunta oli kuulunut Turun ja Porin lääniin.
Eräkauden jälkeen koitti 1800-luvun alkuun kestänyt aikakausi, jolloin kaupunkien puuttuminen ja tuotantorakenteen yksipuolisuus hidastivat maakunnan kehitystä. Ylä-Satakunta jäi jälkeen naapurimaakunnistaan. Yläsatakuntalaisten markkinamatkojen kohde oli yleensä Turku. Ajanjaksoa on kutsuttu myös nimellä "Turun aika". Kuningas Kustaa III teki periaatepäätöksen Tampereen kaupungin perustamisesta 6. kesäkuuta 1775. Virallisesti kaupunki perustettiin 1. lokakuuta 1779. Aluksi Tampere kasvoi hitaasti ja sen vaikutus oli vähäinen. 1840-luvulla kaupungista kehittyi koko Suomen merkittävin teollisuuskeskus. Muuallakin maakunnassa alkoi kehittyä teollisuutta. Uudet keksinnöt - puuhioke sekä selluloosan valmistus ja paperin teko molemmista - olivat keskeisiä Pirkanmaan kehitykselle. Tampereen ohella teollista toimintaa syntyi muun muassa Valkeakoskelle, Nokialle ja Mänttään. Orivedellä puolestaan aloitettiin kenkä- ja nahkateollisuus 1890-luvulla.
Nopean kasvun myötä Tampere nousi maakunnan keskukseksi. Siitä alkoi kehittyä maantieliikenteen ja 1870-luvulla rautatieliikenteen solmukohta. Tampereen vetovoima voitti Porin ja Hämeenlinnan. 1900-luvun alussa Tampere oli lähes Turun ja Viipurin tasoinen keskus.
Pirkanmaa Suomen itsenäisyyden aikana.
Valtaosa pirkanmaalaisista asuu Tampereella ja sen ympäristökunnissa.
Suomen sisällissodan kuukausina lähes koko Pirkanmaa oli punaisten hallussa ja Tampere oli punaisten keskus. Maakunnassa oli runsaasti teollisuustyöläisiä ja torppareita, minkä johdosta siitä muotoutui "punaisen Suomen" keskusalue. Sodan jälkeen teollistuminen leimasi entistä voimakkaammin koko maakuntaa. Talvisodan aikana Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Tamperetta. Myös Mänttä ja Nokia joutuivat pommitusten kohteiksi.
Pirkanmaan maakuntaliitto perustettiin vuonna 1956. Maakuntaa kutsuttiin myös Tammermaaksi, mutta vähitellen Pirkanmaa vakiintui alueen nimeksi. Tammermaa-nimi elää kuitenkin edelleen useiden yritysten ja yhdistysten nimissä. 1950-luvulla maakunnan ainoa kaupunki oli edelleen Tampere. Kauppaloita sen sijaan oli useita: Ikaalinen, Mänttä, Nokia, Toijala, Valkeakoski ja Vammala. Vuosina 1963–1977 ne muutettiin kaupungeiksi. Myöhemmin kaupungeiksi virallistettiin Orivesi, Parkano ja Virrat. Kuntien määrä väheni huomattavasti 1900-luvun jälkipuoliskolla ja edelleen 2000-luvulla. Vanhoja pitäjännimiä, kuten Akaa ja Sastamala, otettiin uudelleen käyttöön kuntaliitosten myötä.
Tampere ympäristökuntineen määriteltiin tieteellisesti Tampereen liikennealueeksi vuonna 1944. Läänin perustamista Tampereen talousalueelle suunniteltiin vuosina 1941, 1944 ja 1953. Eduskunnassa valmisteltiin jälleen 1960-luvun alussa Tampereen ja Satakunnan läänien perustamista. Uudistuksen vaatimat lainmuutokset oli jo tehty, mutta suunnitelma haudattiin. Seuraavan kerran Pirkanmaasta kaavailtiin lääniä 1980-luvulla nimellä Pirkanmaan lääni, mutta tuolloinkin suunnitelma kariutui eduskunnassa, joskin äärimmäisen niukalla äänten enemmistöllä. Vuonna 1997 maakunta liitettiin uuteen Länsi-Suomen lääniin, joka lakkautettiin 1. tammikuuta 2010. Yli neljännes läänin asukkaista asui Pirkanmaalla.
Väestö.
Pirkanmaalla asuu noin puoli miljoonaa ihmistä eli lähes kymmenesosa Suomen väestöstä. Kuvassa Tampereen keskustaa.
Pirkanmaan väkiluku vuodenvaihteessa 2011/2012 oli 491 357 (Tilastokeskus). Vuonna 2011 väestömuutos oli +3 452 henkeä (+0,71 %). Syntyvyys ylitti Suomen keskiarvon, kuolleisuus puolestaan jäi hieman valtakunnallisen keskiarvon alapuolelle. Maakunnan osuus koko valtakunnan väestömäärän lisäyksestä oli noin seitsemäsosa.
Väestömuutokset.
1900-luvun jälkipuoliskolla Pirkanmaan osuus Suomen väkiluvusta pysytteli 8,5 %:n tuntumassa. Vuosisadan lopussa maakunnan väkiluvun kasvu kiihtyi ja 2010-luvulle tultaessa väestöosuus oli kohonnut yli 9 %:n.
Pirkanmaan maakunnan kokonaishedelmällisyysluku nousi 2000-luvun ensikymmenluvulla 1,66:sta 1,83:een. Samana ajanjaksona Suomen keskimääräinen luku kohosi 1,73:sta 1,87:ään.


Etelä-Savon maakunta.
Etelä-Savo () on Suomen maakunta, joka sijaitsee Itä-Suomessa. Maakuntakeskus on Mikkeli ja muita kaupunkeja ovat Pieksämäki ja Savonlinna. Vesistöisen maakunnan suurin järvi on Haukivesi (pinta-ala 620 km²) ja korkein kohta Kangasniemen Paukkulanmäki, joka yltää 225 metrin korkeuteen merenpinnasta.
Sijainti.
Etelä-Savoa ympäröivät seuraavat maakunnat: Keski-Suomi ja Päijät-Häme lännessä, Pohjois-Savo pohjoisessa, Pohjois-Karjala idässä ja Kymenlaakso ja Etelä-Karjala etelässä.
Historia.
Etelä-Savo muodosti pääosan vanhasta vuonna 1831 perustetusta Mikkelin läänistä. Läänistä siirrettiin muutamia kuntia 1960 perustettavaan Keski-Suomen lääniin. Mikkelin lääni lakkautettiin vuoden 1997 lääniuudistuksessa, jolloin perustettiin maakuntahallinto. Etelä-Savon maakunta kuuluu Itä-Suomen lääniin. Lääniuudistuksen yhteydessä Etelä-Savon maakunnasta tuli uuden Itä-Suomen läänin osa. Vuonna 2005 Etelä-Savon maakunnasta siirtyi Kangaslampi Pohjois-Savon maakuntaan yhdistymällä Varkauden kaupunkiin.
Koko maahan verrattuna Etelä-Savossa on keskimääräistä enemmän yli 64-vuotiaita, keskimääräistä vähemmän alle 15-vuotiaita ja keskimääräistä vähemmän korkeasti koulutettuja. Etelä-Savon työpaikoista keskimääräistä selvästi suurempi osuus on alkutuotannossa.
Kunnat.
Etelä-Savossa on 17 kuntaa, joista kolme on kaupunkeja.
Väestö.
Etelä-Savon maakunnan kuntien väkiluku on ollut vähenemässä viime vuosina. Maakunnan väestön ikärakenne on vanhuspainotteinen, mikä vaikuttaa huoltosuhteeseen.
Vaakunat.
Vaikka Etelä-Savo sijaitsee pelkästään Savon historiallisen maakunnan eteläosassa, sen tunnus on lähes identtinen (peilikuva) historiallisen Savon vaakunan kanssa.
Maakuntaan kuuluvien kuntien vaakunat: Etelä-Savon maakunnan kuntien vaakunat.


Speden Spelit.
Speden Spelit oli vuosina 1988–2002 Kolmoskanavalla ja esitetty visailuohjelma. Kolmoskanavalle ohjelmat tuotti Spede-Yhtiöt ja MTV3:lle Spede-Tuotanto Oy. Ohjelma siirtyi MTV3:lle vuonna 1993 kanavauudistuksen myötä. Speden Spelit kuului pitkään katsotuimpiin televisio-ohjelmiin.
Ohjelman lähtökohtana oli, että Spede Pasanen oli kyllästynyt omien sketsien kirjoittamiseen. Hän lopetti Spede Show'nsa ja antoi Vesa-Matti Loirille mahdollisuuden jatkaa sketsien tekoa, jolloin syntyi uusi sarja Vesku Show. Tämän jälkeen Spede keskittyi omaan pelisarjaansa.
Ohjelman nimi vaihtui kolme kertaa ennen kuin se vakiintui lopulliseen muotoonsa. Aluksi se oli "Spede Special" (1988–1989), seuraavaksi "Spedestroikka" (1989–1990) ja sitten "Speden sallitut leikit" (1990–1992). Marraskuussa 1992 ohjelma uudistui, kun mukaan tuli Veikkauksen rahapeli. Samalla nimi vaihtui muotoon "Speden Spelit". Uusi nimi tuotti aluksi hankaluuksia, sillä eteläpohjalaisen Spelit -kansanmusiikkifestivaalin järjestäjät painostivat Spedeä vaihtamaan ohjelman nimeä. Nimi jäi kuitenkin pysyväksi. Vuosina 1988–1992 oli käytössä kesätauot, mutta kun Veikkaus tuli mukaan, ohjelma oli MTV3:n ohjelmistossa ympäri vuoden.
Juontajat.
Ohjelmat juonsi lähes aina Pertti "Spede" Pasanen. Myös Arja Koriseva ja Simo Salminen ovat toisinaan juontaneet muutamia ohjelmia 1990-luvun alkupuolella. Spede Pasasen menehdyttyä 7. syyskuuta 2001 juontajaksi siirtyi Saija Hakola, kunnes MTV3 lopetti ohjelman vuonna 2002.
Ohjelman kilpailut.
Speden Speleissä neljä julkisuudesta enemmän tai vähemmän tunnettua vierasta kilpaili keskenään studiossa erilaisissa peleissä ja leikeissä. Niitä kutsuttiin ohjelmassa nimellä "spelit".
Vakionumeroita olivat muun muassa hyppynarulla hyppiminen pareittain ja yksittäin, keilojen kaataminen potkupallolla, silmät kiinni yhdellä jalalla seisominen, tarkkuusammunta, vanteen pyörittäminen kaulan ympärillä, pingispallon piteleminen ilmassa hiustenkuivaajalla, nauharenkaan läpi pujottautuminen yksin ja pareittain, juoksumatolla juokseminen, ajan arvioiminen sekuntikellon avulla sekä erilaiset korttitemput, kuten pelikortin värin arvaaminen. Keksijänä tunnettu Spede Pasanen myös kehitteli ohjelmaa varten omalaatuisia kilpailulaitteita, kuten jalalla poljettavan autoratapelin. Mukana oli myös nopeustesteri, jossa kilpailijan tuli painella neljää valonappia koneen määräämässä järjestyksessä kiihtyvällä nopeudella. Laitteesta tuli niin suosittu, että niitä ilmestyi 1990-luvulla huoltoasemien baareihin pajatsojen ja hedelmäpelien joukkoon.
Lajin voittajalle oli luvassa 1 000 markkaa ja viimeiseksi jääneelle 1000 markkaa miinusta. Jos useampi henkilö jakoi viimeisen sijan, henkilöt saivat 500 tai 300 markkaa miinusta. Ohjelman juoneen kuului myös, että Spede haastoi voittaneen kilpailijan tietyissä lajeissa, kuten naruhypyssä ja nopeustesterissä, ja saattoi menettää malttinsa hävittyään. Haasteita oli olemassa 2 000, 3 000 ja 4 000 markan arvoisia, joissa ensinmainitussa voittaja sai pitää 1 000 markan voittonsa myös jos hävisi haasteen. 3 000 markan haasteessa häviöllä jäi nollille ja 4 000 markan haasteessa tuhat markkaa miinukselle.
Speden Spelien viimeisenä vuonna taas (euroihin siirtymisen takia) haasteet olivat joko 400, 500 tai 600 euron arvoisia.
Rahapeli.
Speden Speleissä oli mahdollista veikata voittavan kilpailijan numeroa Veikkauksen rahapelissä ja näin voittaa itsekin ohjelman avulla. Kilpailijoiden numerot tosin arvottiin vasta lähetyksessä. Lisäksi ohjelmassa arvottiin joka viikko siihen lähetettyjen veikkauskuponkien avulla kaksi katsojaa, jotka pääsivät studioon kilpailemaan rahapalkinnosta ohjelman lopussa järjestetyssä korttipelissä.
Peliä pelattiin vuosien 1992–2002 aikana yhteensä 133,6 miljoonalla eurolla. Pelaajat saivat voittoja yli 52 miljoonan euron edestä. Veikkauksen edunsaajia tuettiin pelin tuoton avulla vuosien saatossa yhteensä noin 46 miljoonalla eurolla.


Julkisohjelma.
Julkisohjelma (public domain -ohjelma tai PD-ohjelma) on tietokoneohjelma jonka tekijä on luopunut tekijänoikeuksistaan. Joidenkin maiden lainsäädäntö ei salli tekijän luopuvan kaikista oikeuksistaan, mutta ainakin ohjelman levittämisen ja muokkaamisen on oltava täysin vapaata, jotta ohjelma olisi julkisohjelma. Esimerkiksi ohjelman ja sen muokatun version myymisen pitää olla sallittua.
Harhaanjohtavaa termiä maksullinen julkisohjelma käytetään joskus englannin termin "shareware" suomennoksena.


Lännen Pakaste.
Lännen Pakaste Oy oli Lännen Tehtaat Oy:n tytäryhtiö, joka valmisti pakasteita. Se on nykyisin osa Lännen Tehtaat Oyj:tä. Lännen Pakaste Oy osti vuonna 1995 Apetit-tuotemerkin ja osia Apetit Pakaste Oy:stä Ingman Foods Oy:ltä.


Apokryfiset kirjat.
Apokryfiset kirjat eli apokryfit tai apokryfikirjat ovat juutalaisia tai alkukristillisiä kirjoituksia, jotka on jätetty kaanonin eli ohjeellisen tekstikokoelman ulkopuolelle. Juutalaisuudessa tekstikokoelma on Tanak ja kristinuskossa se on Raamattu. Apokryfisiä kirjoja on eri tekstikokoelmissa vaihtelevasti eri aikoina ja eri kirkkokunnissa.
Apokryfinen tarkoittaa ”kätkettyä”. Nimi juontuu siitä, ettei apokryfisiä kirjoja yleensä luettu kristillisissä jumalanpalveluksissa, vaikka ne olivat saatavilla.
Kristinuskon apokryfikirjoista puhuttaessa Vanhan ja Uuden testamentin apokryfikirjojen välillä on selvä ero. Vanhan testamentin apokryfeistä monet ovat mukana useissa Raamatun versioissa, myös vanhoissa suomalaisissa Raamatuissa, vaikka kaikki kirkkokunnat eivät tunnustakaan niiden arvoa. Uuden testamentin apokryfeillä ei puolestaan koskaan ole ollut tunnustettua asemaa kristinuskon piirissä, eivätkä ne ole koskaan kuuluneet Raamattuun.
Katolinen kirkko nimittää apokryfisiksi pelkästään Raamatun kaanonin ulkopuolisia kirjoja. Niitä kirjoja, jotka kuuluvat kristilliseen Raamattuun, se nimittää deuterokanonisiksi kirjoiksi.
Vanhan testamentin apokryfit ja pseudepigrafit.
Toisen temppelin aikana juutalaisissa piireissä kirjoitettiin useita kirjoja, jotka eivät päätyneet Vanhan testamentin kaanoniin. Ajallisesti nämä kirjat sijoittuvat Vanhan ja Uuden testamentin väliseen aikaan. Kirjoitukset voidaan jakaa kahteen osaan. Osa kirjoista, niin sanotut Vanhan testamentin apokryfikirjat eli deuterokanoniset kirjat, ovat sellaisia, jotka jotkut kirkkokunnat lukevat tai ovat lukeneet osaksi Vanhaa testamenttia. Osa kirjoista on puolestaan juutalaista uskonnollista kirjallisuutta, joilla ei ole koskaan ollut tunnustettua asemaa. Näistä käytetään puolestaan nimitystä (Vanhan testamentin) pseudepigrafiset kirjat.
Deuterokanoniset kirjat ovat Vanhan testamentin apokryfisiä kirjoja, jotka luokitellaan katolisessa ja ortodoksisessa perinteessä osaksi Raamatun kaanonia, mutta protestanttisissa kirkoissa apokryfiksiksi. Deuterokanonisilla kirjoilla on kuitenkin aina, myös protestanttisuudessa, ollut tunnustetumpi asema kuin Uuden testamentin apokryfeillä.
Protestanttisen suuntauksen Reformoidut kirkot käyttävät apokryfisiä kirjoja tuskin lainkaan. Sen sijaan luterilaiset seuraavat Martti Lutherin neuvoa ja pitävät niitä hyödyllisinä, mutta eivät kanonisten kirjojen veroisina. Luther sijoitti apokryfiset kirjat Vanhan testamentin muiden kirjojen jälkeen otsikolla "Apokryfit. Toisin sanoen kirjat, joita ei tule pitää Pyhien Kirjoitusten vertaisina mutta jotka silti ovat hyödyllisiä ja hyviä lukea." Niillä on Lutherin mukaan oma merkityksensä kirkossa ja Raamatussa, vaikkei niitä ole otettu juutalaisten hepreankieliseen Raamattuun.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko käyttää jumalanpalveluksissa muutamia katkelmia Sirakin kirjasta ja Viisauden kirjasta. Kirjat ovat kuitenkin aina sisältyneet suomenkieliseen raamatunkäännökseen, mutta ne on jätetty pois useimmista Raamatun painoksista, suurikokoisia perheraamattuja lukuun ottamatta.
Uuden testamentin apokryfinen kirjallisuus.
Uuden testamentin apokryfiseen kirjallisuuteen kuuluu suuri joukko erilaisia varhaiskristillisiä kirjoituksia, jotka ovat jääneet Uuden testamentin ulkopuolelle. Suurin osa niistä on kirjoitettu vasta toisella vuosisadalla tai myöhemmin, jolloin varhaiskristillinen kaanonia on pidetty enimmäkseen vakiintuneena.
Suuri osa Uuden testamentin apokryfeistä on pseudepigrafisia eli ne on jälkikäteen pantu jonkun tunnetun henkilön, yleensä apostolin, nimiin. Osa kirjoituksista on puolestaan apostolisten isien ja muiden varhaiskristittyjen kirjoituksia.
Sisällöltään ja lajityypiltään kirjoituksia on hyvin monenlaisia, aidoista opetusten kokoelmista ja kirjeistä aina selviin väärennöksiin, taruihin ja setiläisen gnostilaisuuden kirjoituksiin saakka. Monet Uuden testamentin apokryfeistä on myöhemmin arvioitu paitsi väärennöksiksi myös harhaoppisiksi, koska ne sisältävät muun muassa gnostilaisia näkemyksiä kristinuskosta.
Kirjoitukset ovat syntyneet yleensä selvästi Uuden testamentin kaanoniin kuuluvia kirjoituksia myöhemmin. Apostolisten isien kirjoitukset ovat yleensä peräisin ensimmäisen ja toisen vuosisadan vaihteen ja toisen vuosisadan loppupuolen väliltä ja esimerkiksi gnostilaiset kirjoitukset toisen vuosisadan puolen välin ja 300-luvun väliltä.
Tunnetuimmat Uuden testamentin apokryfisistä kirjoista ovat Jaakobin, Nikodeemuksen, Pietarin ja Tuomaan evankeliumit, Paavalin ja Johanneksen teot sekä pienet kertomukset Jeesuksen lapsuudesta (muun muassa Tuomaan lapsuusevankeliumi) ja monet apokalyptisista kirjoista (muun muassa Pietarin ilmestys).
Tuomaskirjallisuutta.
Nag Hammadin kirjaston tekstejä.
Sekalaisia gnostilaisia tekstejä.
Setiläisiä, valentinolaisia ja muita tekstejä (Nag Hammadi yms.)
Katkelmia.
Katso myös: Agrafa (kr. ”kirjoittamattomat”), neljän evankeliumin ulkopuolella säilyneet Jeesuksen sanat


Komentotulkki.
Komentotulkki on tekstipohjainen tietokoneohjelma, jolla ohjataan käyttöjärjestelmää. Komentotulkissa ohjelmien käynnistys ja muut komennot suoritetaan kirjoittamalla ne komentoriville. Komentotulkit sisältävät myös rajoitetun ohjelmointimahdollisuuden ymmärtämällään komentosarjakielellä.


Yle TV2.
Yle TV2 (puhekielessä Kakkonen'") on yksi omistamista neljästä televisiokanavasta. TV1:n tavoin TV2 on julkisen palvelun kanava, jolla ei esitetä mainoksia. TV2:n keskustoimitus sijaitsee Tampereen Tohlopissa.
Kanava sai alkunsa Yleisradion vuonna 1964 ostamasta Tesvisiosta. Nykyisin se lähettää ohjelmaa noin 4 200 tuntia vuodessa. Kanava työllistää noin 400 työntekijää Tohlopissa. TV2:n ohjelmapäällikkönä toimii Timo Järvi.
Ohjelmisto.
Vuoden 2012 alussa TV2:n kanavaprofiili. Jatkossa TV2 on kertonut panostavansa erityisesti nuoriin ja nuoriin aikuisiin.
Lastenohjelmilla, kotimaisella draamalla ja tapahtumaurheilulla on kuitenkin edelleen vahva sija kanavan ohjelmistossa. Tarjonnan avainsanoja ovat ohjelmapäällikkö Timo Järven mukaan elämyksellisyys, viihtyminen ja rentoutuminen.
Ensimmäinen uuden profiilin mukainen draamasarja oli 4.9.2012 alkanut rakkauskomedia. Faktapuolen esimerkkejä päivitetystä linjasta ovat mm. ja.
Kuuluttajat.
Kanava luopui kuuluttajista (näkyvistä kuulutuksista) helmikuussa 2012 ja siirtyi "voiceover" -juontoihin, joissa kuuluu vain henkilön puheääni.
Logot ja tunnukset.
Vuoteen 1987 TV2:n logossa olivat kirjaimet ”tv” ja niiden oikealla puolella neliö, jonka sisällä oli kakkonen. Varsinaista tunnusfilmiä ei TV2:lla ollut, vaan ennen MTV:n ohjelmaosuuksia ja niiden jälkeen näytettiin luontokuvaa, johon oli liitetty TV2:n logo. Kuvan aikana soi ote "Tammerkosken sillalla" -laulun sävelestä kellopelillä soitettuna.
Vuonna 1987 kanava otti käyttöönsä tunnusanimaatiot ja logon, joka esitti sinistä leveää kakkosta. Vuosina 1987-1990 tunnusfilmissä oli valkeanharmaa tausta ja siinä kakkonen kasaantui. Logon alapuolella oli sininen soikio, jossa luki teksti YLE. Taustalla soi tunnussävel, joka oli osa Tammerkosken sillalla -kansanlaulua.
Vuosina 1990–1992 käytössä olleessa tunnusfilmissä esiintyi sininen aaltoileva liina mustalla taustalla. Tunnuksesta oli kahdenlaista versiota. Toisessa versiossa liina lähestyy koko ajan katsojaa ja sen päälle ilmestyy sinisiä viivoja, jotka muodostavat edellisestä tunnuksesta tutun kakkosen. Toisessa tunnuksessa kakkonen hajoaa sinisiksi viivoiksi, jotka häivytetään ja liina katoaa lopulta taustalle. Näistä kahdesta tunnuksesta jälkimmäiseksi mainittua näytettiin ennen ohjelmaosuuksia ja edellä mainittua niiden jälkeen. Tunnusten aikana liinassa näkyi paljon vesi- ja aaltoaiheisia kuvioita. Tunnussävelet olivat molemmissa tunnuksissa samat, mutta niissä oli erilainen sovitus.
Vuoden 1993 alussa kanavan tunnukseksi tuli pyörivä, usein vihreänvärinen soikio, jonka sisällä oli leveä, valkoinen kakkonen. Tosin aivan samantyyppistä tunnusta ei käytetty esimerkiksi juontojen yhteydessä ruudun ylälaidassa, vaan logo oli paljon pienempi soikio, jonka toinen puoli oli sininen ja toinen punainen. Logon sisällä oli hieman leveähkö kakkonen. Logosta saatettiin käyttää toisinaan variaatiota, jossa soikion toinen puoli oli keltainen ja toinen vihreä.
Vuosina 1984-1994 TV2 soitti illan viimeisten ohjelmien jälkeen jonkin rauhoittavan iskelmäkappaleen, jonka aikana näytettiin öistä luonto- tai kaupunkikuvaa (tosin satunnaisesti ei ole ihan näyttänyt kummaltakaan), johon oli liitetty kappaleen nimi sekä "Hyvää yötä". Toisinaan viimeisenä ohjelmana esitettiin myös mietelause. Illan päätti Yleisradion tunnus.
Vuonna 1997 TV2 siirtyi joutsentunnukseen, jossa näytettiin vedessä uiskentelevaa joutsenta, joka lopulta muuttui aiemmin nähdyksi, sinipunaiseksi soikioksi. Tunnuksen yhteydessä näytettiin paljon kuvia luonnosta ja esimerkiksi juontojen yhteydessä taustalla näytettiin myös useasti ajankohtaan sopivia luontokuvia.
Vuonna 2001 TV2:n tunnuksessa oli sininen tausta ja sama kakkonen kuin aikaisemmissa tunnuksissa, mutta ilman soikiota. Tunnuksessa lensi joutsen ja kakkosen alle ilmestyi teksti ”Tervetuloa Kakkoselle!” ennen päivän ensimmäistä ohjelmaa tai ”Hyvää yötä Kakkoselta” illan viimeisen ohjelman jälkeen. Tunnuksen aikana kuului musiikkia.
Vuonna 2002 TV2:n logosta tuli erinäköinen, mutta sininen tausta oli edelleen.
Parin vuoden kuluttua, vuonna 2005, ulkoasu vaihtui jälleen. Ruudun oikeassa yläkulmassa ei enää ole minkäänlaista kakkoslogoa, vaan teksti "YLE TV2". Ohjelmien välissä oli tunnuksena viivoista muodostuva kakkonen. Kanavan tunnusvärit ovat keltainen, oranssi ja vihreä sekä valkoinen.
Vuonna 2007 tunnus sai osakseen pientä hienosäätöä, sillä enää siinä ei ollut taustalla pelkistettyä viivoista piirtyvää kakkosta. Kanavan tunnuksissa esiintyi kuutio, jonka sivuissa oli tuttu Kakkosen logo. Melko usein tämä kuutio myös avautui ja sisältä saattoi tulvia joskus esimerkiksi perhosia, nuotteja ja lintuja. Varsinainen logo pysyi uudistuksessa kuitenkin samana. Myös kanavan värit olivat edelleen samat. Vuoden 2007 uudistuksessa Kakkosen tunnukset myös muuttuivat 16:9-kuvasuhteeseen.
Vuonna 2010 alkaen tunnukset olivat katsojien itse kuvaamia. Kuutiologo oli myöskin käytössä tunnuksissa.
5. maaliskuuta 2012 kanava sai uuden ilmeen. Helmikuussa 2012 käytettiin väliaikaista, pastelliväreillä väritettyä kakkosnumeroa muistuttavaa logoa. Uudistuksen myötä kanavatunnus on siirtynyt oikeasta yläkulmasta vasempaan yläkulmaan.


Yle Radio Suomi.
Yle Radio Suomi on Yleisradion ja koko Suomen kuunnelluin radiokanava 38 prosentin kanavaosuudella. Yle Radio Suomi koostuu 20 maakuntaradiosta ja valtakunnallista ohjelmaa lähettävästä kanavatoimituksesta. Radio Suomen tunnuslause on ”Suomen Radio”.
Radio Suomi on uutis-, palvelu-, ja kontaktikanava, jonka ohjelmistossa painottuu myös urheilu ja viihde. Musiikkitarjonta on kotimaista ja ulkomaista iskelmää, melodista aikuisrockia sekä nostalgiapoppia. Radio Suomen taajuuksilla tulee öisin myös yöradio. Radio Suomen uutiset tulevat joka tunti kellon ympäri ja urheilu-uutiset tulevat klo 22 asti. Radio Suomi lähettää myös viranomaistiedotteita, kuten merisään ja liikennetiedotteet.
Radio Suomen maakuntaradiot lähettävät alueellista omaa lähetystään arkisin kello 6.30–10.00, 11.05–14.00 ja 15.05–17.00. Muina aikoina lähetystä toimittaa Radio Suomen kanavatoimitus Helsingin Länsi-Pasilassa. Alueelliset lähetykset lopettivat lauantai-lähetyksensä loppuvuodesta 2010. Lisäksi alueelliset lähetykset supistuivat entisestään ajantasan muututtua tunnin mittaiseksi puolen tunnin sijaan lokakuussa 2011.
Maakuntaradiot tuottavat radiolähetysten lisäksi materiaalin alueellisiin TV-uutislähetyksiin, joita lähetetään kahdeksalle eri alueelle. Samaa materiaalia nähdään myös valtakunnallisissa uutislähetyksissä.
Radio Suomi soi Uutisikkunan taustaäänenä öisin.
Historia.
Radio Suomen edeltäjinä voidaan pitää sen alueradioita, jotka toimivat aiemmin erillisenä radioasemina. Yleisradion ensimmäinen alueradio "Ylen aikainen" aloitti toimintansa vuonna 1975. Tämän jälkeen aloittivat toimintansa Turun ja Tampereen alueradiot vuonna 1982.
Ensimmäisiä alueradioita seurasivat muutaman vuoden sisällä Oulu, Lahti, Kuopio, Mikkeli, Lappi ja Jyväskylä. Tarkoituksena oli laajentaa näiden toiminta myöhemmin valtakunnalliseksi verkoksi. Se tapahtuikin vuonna 1990, kun kahden suomenkielisen verkon rinnalle perustettiin kolmas verkko.
Tunnustus.
Vuonna 2010 Suomen Metsäyhdistys myönsi Radio Suomen maakuntatoimituksille tunnustuksen huomattavista ansioista Suomen metsäalan hyväksi.


Ilmestyskirjan ratsastajat.
Ilmestyskirjan ratsastajat (myös "apokalyptiset ratsastajat" tai "neljä ratsumiestä") ovat neljä Johanneksen ilmestyksen kuudennessa luvussa mainittua vertauskuvallista hahmoa. Varsinkin keskiajalla niitä käytettiin aiheina taiteessa ruton, sodan, nälän ja kuoleman vertauskuvina.


Kulta-Into Pii.
a>ille pyhitetyn inkatemppelin Rosan ensimmäisessä tarinassa, "Auringon pojassa".
Kulta-Into Pii () on sarjakuvataiteilija Carl Barksin vuonna 1956 luoma fiktiivinen henkilö, joka asustaa Disneyn sarjakuvamaailmassa ja jatkuvasti kilpailee Roope Ankan kanssa maailman rikkaimman miehen tittelistä. Pii on Karhukoplan ja Milla Magian ohella yksi Roopen kolmesta yleisimmistä vastustajasta. Hänet on toisinaan sotkettu Kroisos Pennoseen – yleensä Yhdysvalloissa, jossa ankkatarinat eivät ole yhtä tunnettuja tai suosittuja kuin Euroopassa.
Kulta-Into esitetään viekkaana ja kunnianhimoisena liikemiehenä, jolla on samoja ominaisuuksia kuin Roopella, mutta kilpailijastaan eroten hän ei kaihda rikollisia keinoja saavuttaakseen päämääränsä. Hän on lukuisia kertoja yrittänyt jopa tappaa Roopen sukulaisineen ja onkin tästä syystä yksi vanhan visukintun vaarallisimmista vihollisista. Useimmista Roopen vastustajista poiketen Kulta-Into ei ole kiinnostunut Roopen suuresta omaisuudesta vaan hän haluaa nähdä kilpailijansa tuhon ja täten saavuttaa maailman rikkaimman henkilön aseman.
Carl Barksin tarinoissa.
Kulta-Into Piin ensiesiintyminen tapahtui Carl Barksin piirtämässä ja käsikirjoittamassa tarinassa "Maailman toiseksi rikkain ankka" ("The Second-Richest Duck"), joka on Suomessa aikaisemmin julkaistu nimellä "Roope-setä vaikeuksissa". Tarinan alussa Roope Ankka saa selville, että muuan afrikkalaismiljardööri on julistautunut maailman rikkaimmaksi henkilöksi. Roope matkustaa Etelä-Afrikkaan selvittääkseen asian ja tapaa Kulta-Innon, joka väittää olevansa Roopeakin vauraampi. Koska Roopen ja Kulta-Innon väliselle väittelylle ei näy loppua ja heidän omaisuutensa vaikuttavat yhtä suurilta, molemmat miljardöörit päättävät järjestää kilpailun, jonka voittaja saa laillisesti ottaa itselleen maailman rikkaimman miehen tittelin. Tämän jälkeen tarina seuraa Roopen ja Kulta-Innon kilpailua, kun he pyörittävät omaa purjelankakeräänsä pitkin Afrikan tasankoja ja samalla yrittävät jatkuvasti pysäyttää vastapuolen etenemisen. Tarinan loppuratkaisussa Roope voittaa ja Kulta-Into jää "vasta" maailman toiseksi rikkaimmaksi henkilöksi. Barks kuitenkin huomasi Kulta-Innon luomat mahdollisuudet tarinoissaan ja päätti käyttää hahmoa toistamiseen.
Kulta-Into teki paluun vuonna 1959 ilmestyneessä tarinassa "Kova ottelu" ("The Money Champ"), jossa hän haastaa Roopen uuteen kilpailuun. Viime tarinasta poiketen kilpailu sijoittuukin Roopen kotiseudulle Ankkalinnaan. Tarinassa Roope ja Kulta-Into myyvät kaikki öljylähteensä, kaivoksensa ja muun omaisuutensa, minkä jälkeen he kasaavat rahavaransa yhdeksi suureksi vuoreksi nähdäkseen, kumman kasa on korkeampi. Kulta-Into yrittää käyttää likaisia keinoja Roopen päihittämiseksi, mutta menettääkin mahdollisuutensa voittoon ja häviää Roopelle toistamiseen.
Barks käytti Kulta-Intoa kolmannen ja viimeisen kerran vuoden 1966 tarinassa "Afäärisafari" ("So Far and no Safari"), joka Suomessa julkaistiin aiemmin nimellä "Kultakaivoksen tarina". "Afäärisafari" oli yksi Barksin uran viimeisimpiä kertomuksia, ja siinä Kulta-Into esitettiin paljon synkempänä ja murhanhimoisempana hahmona kuin kahdessa aikaisemmassa esiintymisessään. Tarinassa Roope suunnittelee matkustavansa Afrikkaan ostaakseen ehtyneen Kaffir de Gaffir -kultakaivoksen, sillä hän uskoo kaivoksessa olevan yhä kultaa. Kulta-Innolla on kuitenkin samat suunnittelmat kaivoksen suhteen, joten yrittää tappaa Roopen sukulaisineen ampumalla vastustajansa yksityiskoneen alas. Roope ja tämän sukulaiset kuitenkin selviytyvät hengissä, joten Kulta-Into yrittää estää Roopea pääsemästä kaivoshuutokauppaan erilaisilla keinoilla, joihin kuuluu jopa pommituslento Kalaharin autiomaan yllä. Kulta-Innon lentokone kuitenkin vaurioituu ja hän putoaa aavikolle, mutta hän onnistuu poppamieheksi naamioituneena pääsemään ankkojen kyytiin. Loppuratkaisussa sekä Roope että Kulta-Into pääsevät huutokauppaan, mutta tarina jättää epäselväksi, kumpi lopulta saa ostettua kaivoksen itselleen.
Barksin tarinoiden mukaan Kulta-Into Pii on kotoisin Etelä-Afrikasta, ja Roopen tavoin hän aloitti tyhjästä ja ansaitsi omaisuutensa olemalla "ahkeraakin ahkerampi ja ovelaakin ovelampi". Roopesta eroten Pii kuitenkin käytti epärehellisiä keinoja omaisuutensa kasvattamiseksi. Roopen tavoin Kulta-Innolla on rahasäiliö, mutta siinä on kaksi huomattavaa eroa verrattuna kilpailijansa säiliöön: Piin säiliössä on kuvattuna dollarin sijasta punta; ja siinä missä Roopen säiliö sijaitsee keskellä Ankkalinnan suurkaupunkia, Kulta-Innon rahasäiliö on Limpopon laaksossa luonnon ja villieläinten ympäröimänä. Toisinaan ahne ja jopa häijy Roope kykenee myötätuntoon ja hyväntahtoisuuteen, mutta Pii on aina luonteeltaan julma, säälimätön ja häikäilemätön. Hänellä ei vaikuta olevan perhettä eikä edes ystäviä, mikä voisikin selittää hänen tylyn käytöksensä. Kulta-Into elää kilpailijaansa ylellisemmin: hänellä on esimerkiksi palvelijoita ja komea kartano (Roope ei tuhlaa rahojaan tällaiseen "turhuuteen"). Häntä on monesti kuvailtu eräänlaiseksi Roopen "pimeäksi puoleksi" ja "pahaksi kaksoisolennoksi".
Don Rosan tarinoissa.
Kulta-Into Piillä on huomattava rooli Don Rosan tarinoissa, jotka sisältävät lukuisia viittauksia Barksin klassikkokertomuksiin. Kulta-Into nähtiin jo Rosan kaikkien aikojen ensimmäisessä ankkatarinassa, "Auringon pojassa" ("The Son of the Sun") vuodelta 1987. Tarinan alussa Kulta-Into ilmestyy Ankallismuseoon, johon Roope on vienyt Barksin tarinoissa löytämiään aarteita museonäyttelyä varten. Hän pilkkaa Roopea ja toteaa, ettei hänen tarvinnut "alentua" esitämään arvoesineitä luolista ja muinaisista temppeleistä, mutta samalla hän väittää olevansa kilpailijaansa etevämpi aarteenmetsästäjä. Pian tämän jälkeen Roope pääsee myyttisen inkakuningas Manco Capacin temppelin ja sen kätkemien kulta-aarteiden jäljille. Kulta-Into kuitenkin salakuuntelee temppelistä kertovaa keskustelua ja matkustaa Etelä-Amerikkaan löytääkseen temppelin ensimmäisenä. Tämän jälkeen tarina seuraa Roopen ja Kulta-Innon välistä kisailua Andien vuoristossa. Roope onnistuu löytämään ja rekisteröimään temppelin kulta-aarteet ensimmäisenä itselleen, mutta Kulta-Into löytää jalokivisen sädekehän ja julistaa sen omaisuudekseen (Roope rekisteröi vain temppelin kullan muttei itse rakennusta – kehässä ei ole kultaa ja se on arvokkain temppelistä löytyvä yksittäinen esine). Kulta-Into yrittää kuljettaa kehän pois temppelistä, mutta kompastuu ja kehä putoaa temppelin pihalla sijaitsevaan, vulkaanisia kaasuja syöksevään kuiluun. Kehä tukkii kuilun ja koska kaasu ei pääse kulkemaan, paine aiheuttaa valtaisan räjähdyksen ja koko temppeli lentää korkeuksiin. Ankat onnistautuvat selviytymään putoavasta rakennelmasta, mutta temppeli putoaa syvään järveen – Kulta-Innon epäonneksi Roope onnistuu ostamaan järven itselleen paikallisilta intiaaneilta ja täten omistaa laillisesti myös temppelin kaikkine aarteineen.
Kulta-Innon luultavasti merkittävin esiintyminen Rosan tarinoissa on "Roope Ankan elämä ja teot" -sarjakuva-albumin kuudennessa osassa, "Transvaalin tuittupäässä" ("The Terror of the Transvaal"), joka sijoittuu vuosien 1886–1889 välille. Siinä nuori Kulta-Into yrittää varastaa timantteja kaivostyömaalta, mutta hänet otetaan kiinni ja häntä rangaistaan varkausyrityksestä sitomalla köysillä vesipuhveliin. Tämän jälkeen puhveli lähetetään savannille, mutta asiasta tietämätön nuori Roope ilmestyy paikalle ja pelastaa Kulta-Innon hengen. Kulta-Into kuitenkin ryövää pelastajansa yöllä ja pakenee Johannesburgiin, mutta Roope jäljittää hänet ja nöyryyttää Kulta-Innon julkisesti. Kulta-Into yrittää paeta ja ampua Roopen tämän vankkureissa olevalla kiväärillä, mutta joutuukin leijonan – jolla ratsastaen Roope saapui kaupunkiin – raatelemaksi. Roope pelastaa Kulta-Innon leijonalta, mutta vie tämän vankilaan. Vankisellistään Kulta-Into vannoo vaurastuvansa, mutta Roope toteaa omaisuuden olevan arvotonta, ellei sitä ansaitse rehellisin keinoin. On maininnan arvoista, ettei Roope saa selville Kulta-Into Piin nimeä "Transvaalin tuittupäässä", sillä "Maailman toiseksi rikkaimmassa ankassa" hän ei vielä tunne tätä nimeltä, vaikka ensiesiintymisessään Kulta-Into itse vaikuttaakin tavanneen kilpailijansa aikaisemminkin. Nimi paljastetaan vasta tarinan viimeisessä ruudussa, ja silloinkin vain lukijalle.
Rosa suunnitteli alun perin käyttävänsä Kulta-Into Piitä myös "Roope Ankan elämien ja tekojen" yhdennessatoista luvussa, "Maailman rikkaimmassa ankassa", mutta lopulta hän hylkäsi idean. Tästä huolimatta Kulta-Into nähtiin kyseisen tarinan varhaisen käsikirjoitusversion kohtauksessa, joka sijoittui vuodelle 1906. Tässäkään tilanteessa Roopelle ei paljasteta Kulta-Into Piin nimeä.
Rosan tarinoissa Kulta-Into on vähintäänkin yhtä murhanhimoinen kuin Barksin tarinoissa, sillä jo "Auringon pojassa" hän muiden muassa uhkaili Roopea pistoolilla. "Eldoradon viimeisessä valtiaassa" ("The Last Lord of Eldorado") hän vyöryttää valtaisan kivenjärkäleen alas syöstäkseen Roopen kuorma-auton syvään rotkoon, ja "Kaikkien mieluisimmassa lahjassa" ("A Little Something Special") hän liittoutuu Karhukoplan ja Milla Magian kanssa ryövätäkseen Roopen ja turmellakseen tälle järjestetyn 50 vuotta Ankkalinnassa -juhlan. Koska Rosa sijoittaa tarinansa 1950-luvulle, hänen epävirallisen aikajanansa mukaan Kulta-Into kuoli vuonna 1965.
Muissa tarinoissa.
Muutkin ankkataiteilijat kuin Barks ja Rosa ovat käyttäneet Kulta-Into Piitä, mutta heidän tarinoissaan hahmo ei ole yleensä yhtä murhanhimoinen. Koska miltei jokaisella ankkapiirtäjällä ja -käsikirjoittajalla on oma näkemyksensä Roopen menneisyydessä, on olemassa eurooppalaisia tarinoita, joiden mukaan Roope ja Kulta-Into olivat alun perin ystävyksiä ja rikastuivat yhdessä Klondiken kultaryntäyksen aikana. Monissa tarinoissa Kulta-Into asustaa Ankkalinnassa ja on Miljardööriklubin jäsen – Aku Ankka -lehden antaman selityksen mukaan Kulta-Into asustaa toisinaan Yhdysvalloissa voidakseen tarkkailla Roopen liikeimperiumin kehittymistä.
Piirretyissä.
1980-luvun loppupuolen suosituimpiin piirrossarjoihin kuulunut "Ankronikka" pohjautui pitkälti Barksin luomiin tarinoihin ja hahmoihin, joten myös Kulta-Into esiintyi siinä. Ankronikan suomenkielisessä versiossa äänen Kulta-Intolle antaa näyttelijä Risto Aaltonen. Koska Etelä-Afrikka oli sarjan ilmestymisen aikoihin poliittisesti arka paikka ja Disney-yhtiö halusi välttää viittauksia apartheidiin, Kulta-Innosta tehtiinkin Roopen tavoin syntyperältään skotlantilainen. Hänen skotlantilaisuutta korostetaan sillä, että hän pukeutuu kilttiin ja puhuu voimakkaalla skottilaisella aksentilla. Sarjassa hän ei enää yritä tappaa Roopea, vaan pyrkii hävittämään tämän omaisuuden. Hän usein värvää Karhukoplan kätyreikseen suorittamaan erilaisia Roopea vastaan suunnattuja rikollisia tehtäviä. Kulta-Into myös tekee cameo-roolin eräässä "Varjoankan" jaksossa.
Videopeleissä.
Kulta-Into Pii esiintyy myös kolmessa "Ankronikka"-TV-sarjaan pohjautuvassa tasohyppelypelissä. Kaksi peleistä on Capcomin kehittämiä ja ne julkaistiin sekä Nintendo Entertainment Systemille että Game Boylle. Vuonna 1989 julkaistussa "DuckTalesissa" Kulta-Into kamppailee Roopen kanssa aarteesta aivan pelin lopussa ja vuonna 1993 julkaistussa DuckTales 2:ssa hän on Roopen kintereillä havitellessaan Fergus MacAnkan aarretta. Kulta-Into nähdään "DuckTales 2:n" kannessa.
Vuonna 1990 julkaistussa "issa" Kulta-Into haastaa Roopen kilpailuun, jossa nähdään, kumpi heistä on maailman rikkain ankka. Pelaajalla, eli Roopella, on 30 päivää aikaa kerätä aarteita kaikkialta maailmasta voidakseen voittaa Kulta-Innon. Pelin kehitti Incredible Technologies ja sen julkaisi Walt Disney Computer Software. Peli julkaistiin Amigalle, Apple II:lle, Commodore 64:lle sekä MS-DOS:ille.


Frankfurt-Hahnin lentoasema.
Frankfurt-Hahnin lentoasema (,) on kansainvälinen lentoasema Lounais-Saksassa, Rhein-Hunsrückin piirikunnassa, Rheinland-Pfalzin osavaltiossa. Nimestään huolimatta se ei sijaitse Frankfurtissa, vaan noin sata kilometriä kaupungista länteen. Muita suhteellisen lähellä olevia paikkoja ovat Koblenz, Mainz, Köln ja Luxemburg.
Hahnin lentokenttä oli alun perin amerikkalaisten lentotukikohta, joka muutettiin siviililentokentäksi 1990-luvun alkupuolella kun Yhdysvaltain ilmavoimilla ei enää ollut sille käyttöä. Yksi pääsijoittajista on Frankfurtin lentoaseman toiminnasta vastaava yhtiö, joka halusi vähentää ruuhkaisen päälentokenttänsä liikennettä. Frankfurt-Hahn on syrjäisen sijaintinsa takia edullinen liikennöidä, ja on siksi erityisesti halpalentoyhtiöiden käytössä.
Frankfurt-Hahn on tuttu monille suomalaisille siksi, että Ryanair lentää sinne Tampere-Pirkkalan lentoasemalta.


Pelicans.
Pelicans on lahtelainen jääkiekkoseura, joka on pelannut SM-liigassa yhtäjaksoisesti vuodesta 1999 lähtien. Seuran juuret ulottuvat aina 1800-luvulle asti, sillä Pelicans on yksi Viipurin Reippaan jälkeläisistä. Joukkue tunnettiin kevääseen 1996 asti Reippaan eri nimiversioilla, mm. taloudellisten seikkojen takia, kunnes nimi vaihdettiin markkinointi- ja imagosyistä Pelicansiksi. Reipas voitti vuonna 1966 jääkiekon Suomen Cupin. Kaudella 2011-2012 Pelicans sai ensimmäisen mitalinsa (hopea).
Reipas Lahden perustaminen ja putoaminen divariin.
Reipas Lahti perustettiin keväällä 1992 toimittaja Kari Naskisen johdolla lahtelaisten kiekkovaikuttajien toimesta, kun Kiekkoreippaalta periytynyttä edustusjoukkuetta kolme edellisvuotta hallinnoinut Hockey Reipas Oy ajautui konkurssiin 5,7 miljoonan markan velkojen seurauksena. Joukkue sinnitteli SM-liigassa vuodet 1990–1994 ja putosi I-divisioonaan keväällä 1994 jäätyään viimeiseksi liigakarsinnoissa.
Paluu SM-liigaan vuosituhannen vaihteessa.
Paluu ylimmälle sarjatasolle tapahtui keväällä 1999, kun Pelicans pudotti kuopiolaisen KalPan 1. divisioonaan suoraan otteluvoitoin 3-0. Joukkuetta valmensi tuolloin Kari Eloranta. Vaikka Pelicans hävisi liigakarsinnat Oulun Kärpille voitoin 1–3 keväällä 2000, joukkue säilytti liigapaikkansa, koska liiga laajennettiin 13 joukkueen suljetuksi sarjaksi.
Seuraavat kaksi kautta olivat joukkueen toistaiseksi menestyksekkäimmät, kun vuonna 2001 Pelicans sijoittui kahdeksanneksi ja seuraavana vuonna viidenneksi, joka on kautta aikojen paras lahtelaiskausi SM-liigassa. Nämä kaudet jäivät myös Kari Elorannan toistaiseksi viimeisiksi lahtelaisjoukkueen valmentajana. Niiden jälkeen hän siirtyi Sveitsiin valmentamaan Rapperswilin joukkuetta.
NHL:n sulkukaudesta yrityssaneeraukseen, kausi 2004–2005.
Kaudella 2004–2005 oli, mikä aiheutti myös mielenkiintoa Lahdessa mahdollisten vahvistuksien kannalta. Lahdessa nähtiinkin lopulta kolme NHL-pelaajaa: yksi kautta aikain vihatuin jääkiekkoilija NHL:ssä, Sean Avery, keskinkertainen vahvistus Zdenek Blatny ja myöhemmin merkittävään osaan organisaatiossa noussut Pasi Nurminen. Heistä varsinkin Avery jätti Lahteen harvinaisen mielikuvan vahvistuksesta. Avery pelasi joukkueessa kaksi peliä tehoin 3+0, mukaan lukien 26 jäähyminuuttia, jättäen joukkueen yllättäen ilman mitään syytä ja myöhemmin haukkuen koko Pelicans-organisaation ja SM-liigan. Pasi Nurminen pelasi joukkueessa alkukauden ajan ollen yksi joukkueen parhaimpia, mutta joutui siirtymään pois 16 pelin jälkeen Suomen verotuskäytännön vuoksi.
Kausi oli kuitenkin pettymys. Joukkueessa pelasi kauden aikana lukuisia eri pelaajia mikä sotki pelitapaa; joukkueessa vain
16 pelaajaa pelasi yli 45 ottelua kauden aikana.
Joukkueen ykkösketjuna toimi lopulta Tommi Hannus – Sami Salonen – Daniel Widing. Kyseisten pelaajien taitotaso oli kuitenkin työsulkukaudella auttamatta jäljessä vastustajien tehoketjuista: kolmikosta kukaan ei saanut yli 30 tehopistettä. Voittoja tuli lopulta vain seitsemän ja Pelicans sijoittui sarjassa viimeiselle sijalle.
Kaksi huonommin mennyttä kautta aiheuttivat lopulta aikaisemman velkataakan kanssa sen, että Pelicans hakeutui yrityssaneeraukseen keväällä 2004. Yrityssaneeraus aiheutti paljon keskustelua koskien SM-liigan myöntämää 400 000 euron pääomalainaa, jonka myöntäminen nähtiin epäreiluna muita heikossa taloustilanteessa olleita seuroja kohtaan.
Pasi Nurmisen paluu Pelicansin pelastajaksi ja epäonnistunut rokkikiekkoyritys, kausi 2005–2006.
Uudet omistusjärjestelyt saatettiin lopulta päätökseen huhtikuussa 2005, kun seuran uudeksi pääomistajaksi tuli entinen NHL-ammattilainen Pasi Nurminen. Kaudelle 2005–2006 Pelicans uudistui johtoporrastasoa myöten täysin, mistä merkittävimpänä muutoksena voidaan mainita Ilkka Kaarnan tulo Pelicansin toimitusjohtajaksi ja Hannu Aravirran tulo päävalmentajaksi epäonnistuneen Jami Kaupin tilalle 7. tammikuuta 2006 alkaen.
Pelaajarintamalle saatiin myös vahvistuksena yksi Pelicansin edellisen menestyskauden tehokkaimmista pelaajista: Tommi Turunen. Turunen oli kuitenkin yhtä suuri pettymys kuin epäonnistunut valmentajakokeilu. Turusen 15 pistettä 55 pelissä eivät täyttäneet ennakkoon asetettuja osoituksia. Vastaavasti yksi Pelicansin kautta historian parhaista pistemiehistä, Toni Saarinen, poistui joukkueesta Itävaltaan. Aravirran tulo nosti Pelicansin pelaamisen uudelle tasolle, ja joukkue oli yksi kevätkauden menestyneimmistä joukkueista piste per ottelu -mittarilla mitattuna.
Pelicansin menestys ja Aravirran tulo näkyivät myös rahallisesti, sillä Pelicans teki nykyisen nimen alla yhtiön historian parhaan tilikauden kaudella 2005–2006, vaikka sarjasijoitus oli vasta 12:s. Voitollinen tulos oli 103 651 euroa. Merkittävin tekijä voitolliseen tulokseen oli liikevaihto, joka kasvoi edellisestä kaudesta lähes 40 prosenttia.
Kauden loputtua nähtiin myös lahtelaisten juniorimyllyn ensimmäisiä helmiä pitkään aikaan, kun joukkueen parhaat pistemiehet olivat jo aikaisemmin A-junioreissa pisteitä tehtailleet Tuomas Santavuori ja Jesse Saarinen.
Paluu playoffseihin, kausi 2006–2007.
Pelicans sai kauden alussa monille lahtelaisille mieluisen vahvistuksen, kun yksi kautta aikain parhaista lahtelaisista kasvateista, Marko Jantunen, palasi kahden vuoden sopimuksella Lahteen. Joukkueeseen siirtyi myöhemmin Pelicansissa suureen rooliin nouseva kauden 2005–2006 hopeamitalisti, Leo Komarov. Kauden aikana joukkue hankki myös Tapparasta ylijäämäpuolustajaksi jääneen Anssi Salmelan paikkaamaan puolustuspään loukkaantumisia. Salmela pelasikin vastoin odotuksia loistokauden Lahdessa, pääsi kauden aikana maajoukkueleiritykseen ja myöhemmin siirtyi kaudeksi 2008–2009 New Jersey Devilsin organisaatioon.
Kokonaisuutena kausi 2006–2007 oli Pelicansille tuloksellisesti paras moneen vuoteen. Joukkue eteni SM-liigan pudotuspelien karsintakierrokselle runkosarjasijalla 10. Karsintakierroksella vastaan tuli Pelicansille tilastojen valossa vaikea vastustaja, TPS. Lahtelaiset kuitenkin voittivat turkulaiset otteluvoitoin 2–0 ja etenivät puolivälieriin Kärppiä vastaan. Kärpät oli kuitenkin liian kova vastus edeten 4–0-voitoin välieriin. Taloudellisesti kausi oli positiivinen, mistä yhtenä osoituksena oli kasvanut yleisömäärä; 4 042, joka ylitti selvästi budjetoidun 3 400:n. Kasvua edelliseen kauteen oli 587 katsojaa.
Altavastaajasta runkosarjan kuudenneksi, kausi 2007–2008.
Kauden 2007–2008 Pelicansin joukkue kärsi vain vähän pelaajamuutoksista; pitkälti edellisen kauden hyvän menestyksen ja jo aikaisemmin sovittujen pidempien sopimusten ansiosta. Merkittävimmät muutokset joukkueessa tapahtuivat puolustukselle, josta poistuivat Sami Helenius ja Anssi Salmela. Paluun joukkueeseen teki Pelicansin edelliseltä menestysajalta tuttu Jan Latvala, jonka kanssa solmittiin kaksivuotinen sopimus.
Sopimuksen julkistamisen yhteydessä Pelicans ilmoittikin etsivänsä aktiivisesti enää yhtä kovan tason hyökkääjää Latvalan ja aikaisempien hankintojen lisäksi. Tämä hankinta toteutui myöhemmin kanadalaisena Evan Schwabena. Pelicansin toimitusjohtaja Ilkka Kaarna totesi Etelä-Suomen Sanomien 3. toukokuuta 2007 julkaistussa haastattelussa kuitenkin, että joukkue on täysin valmis vasta 1. tammikuuta 2008.
Kausi päättyi lahtelaisittain hyvin lopullisen runkosarjasijoituksen oltua kuudes. Playoffseissa Pelicansia vastaan asettui Jokerit, joka oli kuitenkin parempi vieden voitot lukemin 4-2 helsinkiläisille. Playoffsit eivät kuitenkaan muuttaneet merkittävästi lopullista sarjataulukkoa, joten Pelicansin lopullinenkin sijoitus oli kuudes. Sijoitus oli paras sitten kauden 2001–2002, jolloin Kari Eloranta luotsasi Pelicansin sijalle viisi.
Aika jälkeen Niemen ja Lopin, kausi 2008–2009.
Ennen kauden 2008–2009 alkua Pelicans esiintyi hillitysti pelaajamarkkinoilla noudattaen pienen pelaajavaihtuvuuden taktiikkaa. Merkittävimpinä menetyksinä voidaan pitää maalivahti Antti Niemen siirtymistä NHL-seura Chicago Blackhawksin organisaatioon ja viime kauden joukkueen parhaimmistoon kuuluneen Matias Lopin paluuta kasvattajaseuraansa (). Vastaavasti uusina pelaajina Lahteen tulivat Ruotsista kaksikko Lasse Pirjetä ja Jari Kauppila, joista Kauppila oli jo entuudestaan lahtelaisille tuttu kasvo. Maalivahtikaksikkokin uusiutui kokonaan Tommi Nikkilällä ja Jokereiden junioriorganisaatiosta tulleelta Niko Hovisella.
Alkukausi 2008–2009 oli Pelicansin osalta aikaisempiin vuosiin verrattuna murheellinen. Pelicans sijoittui joulutauolle mentäessä sijalle 12. Aikaisempiin vuosiin verrattuna SM-liiga oli kuitenkin tasaisempi, joten 12. sija ei ollut kovinkaan kaukana kärjestä, sillä 6. ja 13. sija olivat vain kahdeksan pisteen päässä toisistaan. Merkittävänä tekijänä heikkoon sijoitukseen olivat muun muassa Lasse Pirjetän loukkaantuminen vain seitsemän pelin jälkeen ja Toni Koivusen loukkaantuminen lokakuun puolivälissä.
Keskushyökkääjien loukkaantumisia paikkaamaan Pelicans hankki joulutaukoon saakka vuokralle Tapparasta Arsi Piispasen, joka oli pettymys monelle Pelicansin fanille. Piispasen tehot olivatkin heikot vahvistukselle; 12 peliä tehoin 1+1. Vastauksena Pelicans-fanien toivomuksiin kunnollisista hankinnoista, seura hankki tšekkihyökkääjät Michal Birnerin ja Jakub Sindelin marras-joulukuun vaihteessa. Vahvistuksista Sindel oli lahtelaiselle yleisölle mielenkiintoinen, koska hänen isänsä Jaromír Šindel oli Pelicansin edeltäjän Hockey Reippaan maalivahti vuosina 1989–1992 ja myöhemmin osa Pelicansin A-nuorten valmennusta vuonna 2006.
Pelicansin epäonni pelaajarintamalla kuitenkin jatkui, kun vahvistukseksi hankittu Michal Birner loukkaantui joukkueen harjoituksissa SM-liigan joulutauon aikana 18. joulukuuta. Pari viikkoa tämän jälkeen Pelicans teki yllättävän ilmoituksen, kun vuokralla olleen Arsi Piispasen vuokrasopimus muutettiin loppukauden kestäväksi ja samalla kattamaan myös kauden 2009–2010. Jatkosopimus herätti samanlaisen keskustelun fanien joukossa kuin mitä ensimmäinen ilmoitus Piispasen liittymisestä joukkueeseen aiheutti.
2. helmikuuta 2009 otettiin ensimmäiset askeleet seuraavalle kaudelle, kun Pelicans julkisti tulevien kahden seuraavan kauden päävalmentajan olevan Mika Toivola. Toivolan saapuminen Lahteen oli kiertänyt pitkään huhuna, varsinkin kun Hannu Aravirran poistuminen Pelicansin organisaatiosta oli ollut pitkään tiedossa. Samassa yhteydessä Pelicans ilmoitti myös, että nykyisen valmennustiimin jäsenet Pasi Räsänen ja Pasi Nurminen jatkavat samoissa rooleissa myös Toivolan valmennuskaudella. Pelaajarintamalla ilmoitettiin yksivuotiset jatkosopimukset maalivahti Tommi Nikkilän ja hyökkääjä Leo Komarovin kanssa.
Mikko Kousa playoff-ottelussa Lahdessa Ilvestä vastaan.
Runkosarjan päätyttyä Pelicansin sijoitus oli yhdeksäs, mikä tarkoitti joukkueen pääsemistä "Villi kortti" -kierroksena tunnetulle pudotuspelien ensimmäiselle kierrokselle. Vastaan asettui runkosarjassa paremmin sijoittunut Ilves. Ensimmäinen osaottelu alkoi masentavasti Pelicansin osalta, kun Ilves siirtyi kahdesti johtoon Masi Marjamäen tekemillä maaleilla. Pelicans kuitenkin kokosi rivinsä kolmannessa erässä ja nousi lopulta voittoon Henri Heinon tekemällä voittomaalilla ajassa 51.48.
Toinen osaottelu pelattiin Lahdessa. Ottelusta muodostuikin maalivahtien taistelu, kun Ilveksen Hannu Toivonen nollasi lahtelaiset ja siirsi ottelun jatkoajalle, missä Ilves teki lahtelaisittain katkeran jatkoaikamaalin. Kolmas osaottelu oli sarjan ratkaiseva ottelu, ja se näyttikin olevan lahtelaisten hallussa, kun Pelicans pääsi 0–2-johtoon ennen toisen erän loppua. Ilves tasoitti kuitenkin pelin ja siirsi ottelun jälleen kerran jatkoajalle. Tällä kertaa lahtelaiset olivat kuitenkin parempia, kun Olli Julkunen laukoi ajassa 74.34 "200 000 euron" maalin ja hankki voiton Pelicansille.
Puolivälierissä Pelicansia vastaan asettui runkosarjassa toiseksi sijoittunut Espoon Blues. Ottelusarjan piti olla "läpihuutojuttu" Bluesin osalta ja ottelusarjan piti katketa suoraan 4–0. Lahtelaiset olivat kuitenkin toista mieltä jo heti ottelusarjan alkaessa, kun Pelicans voitti ensimmäisen ottelun maalein 0–1.
Ottelusarjasta muodostui tiukka vierasvoittojen sarja, jossa kumpikaan seuroista ei saanut kotivoittoa. Ensimmäinen mahdollisuus sarjan katkaisemiseen tuli Pelicansille sarjan kuudennessa ottelussa. Ottelu alkoi taas kerran Pelicansin osalta hyvin, kun lahtelaiset pääsivät 2–1 johtoon ottelun puolivälissä. Tämän jälkeen alkoikin Pelicansin alamäki. Ottelu päättyi playoffs-tasolla harvinaisiin lukemiin 2–7. Seuraavassa ottelussa sama tahti jatkui, kun Blues teki ensimmäisessä erässä peräti seitsemän maalia. Ottelun lopullinen tulos 8–2 varmisti Pelicansin kauden päättymisen ja lopullisen sarjasijoituksen (7.).
Minimaalisella vaihtuvuudella Toivolan ensimmäiselle, kausi 2009–2010.
Kautta 2009–2010 koskevat ensimmäiset ilmoitukset saatiin jo 7. huhtikuuta, kun Pelicans tiedotti neljän pelaajan jatkosopimukset. Kaksivuotiset jatkosopimukset tehtiin Jan Latvalan, Kari Sihvosen ja Henri Heinon kanssa. Lahtelaisikoni Toni Koivusen sopimusta jatkettiin vuodella. Pelicansilla oli kasassa 22 pelaajasopimusta, mikä tarkoitti samalla, että vaihtuvuus pelaajistossa jäi edellisten kausien tapaan hyvin pieneksi.
Samassa yhteydessä Pelicans uutisoi, että se juhlistaa neliosaisella juttusarjalla 10 vuotta aiemmin tapahtunutta (11.4.1999) nousuaan SM-liigaan.
Liigakarsintaan päättynyt kausi 2010–2011.
Ennen kauden alkua Pelicans teki pari merkittävää pelaajasopimusta. Yksi kärkihankinnoista oli paluun SM-liigaan tehnyt Dwight Helminen, joka pelasi viimeksi kaudella 2007–2008 JYP:issä. Lisäksi joukkueeseen palasi kahden välivuoden jälkeen Matias Loppi. Hän siirtyi kuitenkin myöhemmin kauden aikana HPK:hon. Myös Jakub Sindel teki paluun joukkueeseen. Kolmen edellä mainitun pelaajan lisäksi joukkueeseen saapui pitkään NHL:ssä pelannut Mike York. York oli kuitenkin kauden alussa muutaman ottelun sivussa loukkaantuneena.
Päävalmentaja Mika Toivola vapautettiin valmentajanvastuustaan 24. lokakuuta 2010 ja hänen tilalleen tuli ennen joukkueen apuvalmentajana toiminut Pasi Räsänen. Toivolan potkujen hetkellä Pelicans oli hävinnyt kuusi ottelua peräkkäin ja vajonnut liigassa viimeiseksi ottelupistekeskiarvolla 1,07.
Tammikuussa 2011 Pasi Räsänen ilmoitti, että hän ei jatka Pelicansissa enää kauden 2010–2011 jälkeen.. Pelicans julkisti maaliskuussa tiedon, että se oli tehnyt valmentaja Kari Jalosen kanssa suullisen sopimuksen Pelicansin valmentamisesta. Jalonen kuitenkin siirtyi KHL-seura Torpedo Nižni Novgorodiin. Pelicans sai tämän jälkeen solmittua yksivuotisen sopimuksen TPS:n mestaruuteen vuonna 2010 luotsanneen ja syksyllä 2010 KHL:n Lokomotivista potkut saaneen Kai Suikkasen sekä TPS:n valmentajana toimineen Riku-Petteri Lehtosen kanssa.
Pelicans sijoittui runkosarjassa viimeiseksi joukkueeksi jääden yhden pisteen päähän toiseksi viimeiseksi sijoittuneesta. Näin ollen Pelicans joutui liigakarsintaan, jossa joukkue kohtasi Mestiksen mestaruuden voittaneen Vaasan Sportin. Kausi oli joukkueen huonoin yli viiteen vuoteen. Joukkue oli viimeksi runkosarjan viimeinen kaudella 2004–2005.
Joukkueen kauden valopilkuiksi voidaan laskea muun muassa maalivahti Niko Hovinen, joka pelasi kauden torjuntaprosentilla 92,40 ja maalikeskiarvolla 2,59 maalia/ottelu. Torjuntaprosenttitilastossa Hovinen oli koko liigan yhdeksänneksi paras. Myös Antti Tyrväinen pelasi kokonaisuutena kelpo kauden. Hän johti kauden alussa koko liigan maalipörssiä ja sijoittui Pelicansin sisäisessä pistepörssissä kuudenneksi tehoin 14+9. Toisaalta hän myös "voitti" liigan jäähypörssin otettuaan 186 jäähyminuuttia.
Huippuhankintoina pidetyt pelaajat eivät kuitenkaan pelanneet tasolla, jota heiltä odotettiin. Helminen teki yhteensä 28 pistettä, mikä oli pettymys verrattuna siihen, miten monta pistettä hän teki edellisellä liigakaudellaan. Myös Lopin pisteet jäivät odotetusta. Hän teki joukkueessa ollessaan 36:ssa ottelussa yhteensä 19 pistettä, mikä jäi paljon hänen edellisen Pelicans-kautensa saldosta. Yorkin alkukausi oli tahmea liigavauhtiin totutellessa. Loppukautta kohti tehot paranivat, mutta 27 pistettä 52:ssa ottelussa olivat "NHL-pelaajalle" vaatimattomat. Liigakarsinnassa syntyi neljässä ottelussa seitsemän pistettä. Voidaan sanoa, että Mike Yorkista tuli lopulta Pelicansin pelastaja. Sindel oli ainoa, joka "jatkoi siitä, mihin oli jäänyt". Hän kantoi suurimman osan kaudesta joukkueen kultakypärää ja teki kauden aikana lopulta 33 pistettä.
Pelicans voitti liigakarsinnan suoraan neljässä ottelussa ja säilytti liigapaikkansa. Pelicans voitti ottelut Sportia vastaan luvuin 4–0, 3–4 ja., 8–3 ja 0–2.
Peliasu.
Arkipäivien kotiottelunsa Pelicans pelaa turkoosi-kultaisella paidalla, mustilla housuilla, musta-kultaisissa sukissa sekä mustalla kypärällä.
Vierasotteluissa joukkueen peliasuna toimivat valko-turkoosi-kultainen paita ja musta kypärä.
Pelicans pelaa kaikki lauantaiset kotiottelunsa mustilla "Saturday Night Fever"-paidoilla, joiden rinnassa lukee vinottain PELICANS. Pelicans oli SM-liigan ensimmäinen seura, joka otti käyttöönsä tämän NHL:stä tutun kolmannen pelipaidan.
Flying Pelicans Fan Club Ry.
Flying Pelicans on Pelicansin virallinen kannattajayhdistys, joka perustettiin vuonna 1999. Yhdistyksen pääasillista toimintaa ovat vieraspelimatkojen järjestäminen jäsenilleen ja muille Pelicans-kannattajille, jäsenetujen hankkiminen ja erilaiset muut tapahtumat.
Ääriliike Lahti.
Ääriliike Lahti on Lahden Pelicansin epävirallinen ja itsenäinen kannattajaryhmä. Keväällä 2005 tapahtuneen perustamisensa jälkeen ryhmä on ollut näkyvin osa Pelicansin kannattajatoimintaa koti- ja vierasotteluissa.
Muita maineikkaita pelaajia.
right Jan Latvala on eniten SM-Liigan runkosarjaotteluita pelannut pelaaja (1012 runkosarjan ottelua kauden 2011-2012 jälkeen). Hänen taakseen jäi Erik Hämäläinen 1001 ottelullaan. Latvala on pelannut 19 kautta SM-liigassa, joista kahdeksan Pelicansissa.
Tilastot kausittain 1975–2012.
"O = Pelatut ottelut, V = Voitot, JA-V = Jatkoaika-voitot, JA-H = Jatkoaika-häviöt T = Tasapelit, H = Häviöt, TM = Tehdyt maalit, PM = Päästetyt maalit, P = Pisteet, SR = Sijoitus runkosarjassa, LS = Lopullinen sijoitus mahdollisen loppusarjan tai pudotuspelien jälkeen"
"Kausina 2001–2004 yksi piste jatkoaikatappiosta. Kaudesta 2004–2005 lähtien kolme pistettä varsinaisen peliajan voitosta, kaksi pistettä rangaistuslaukauskilpailu- tai jatkoaikavoitosta, yksi piste rangaistuslaukauskilpailu- tai jatkoaikatappiosta."


Panama.
Panaman tasavalta eli Panama on noin 3,4 miljoonan asukkaan valtio Keski-Amerikassa. Sen rajanaapurina on lännessä Costa Rica ja idässä Kolumbia. Panama sijaitsee Karibianmeren ja Tyynenmeren välisellä kannaksella, joka yhdistää Etelä- ja Pohjois-Amerikan. Maan halki kulkeva Panaman kanava puolestaan yhdistää Tyynenmeren ja Atlantin. Maan strategisen sijainnin takia Yhdysvallat on ollut kiinnostunut maan asioista, ja vuonna 1989 se hyökkäsi maahan syrjäyttääkseen entisen liittolaisensa Manuel Noriegan. Panamassa on Amazonin jälkeen läntisen pallonpuoliskon suurimmat sademetsät. Se tuottaa vientiin kahvia, sokeria, banaaneita ja katkarapuja.
Maantiede.
Panama sijaitsee tuliperäisellä seudulla. Leveä alanko erottaa yli 3 000 metriä korkeita Serranía de Tabasará -vuoria Azueron niemimaasta. Suurin osa maasta sijaitsee kuitenkin alle 700 metrin korkeudessa. Rannikolla on noin 750 saarta. Näiden ilmasto on kuuma ja erittäin kostea. Panamassa on laajoja sademetsiä.
Panaman rannikoita kutsutaan Tyynenmeren ja Karibian rannikoiksi eikä etelä- ja pohjoisrannikoksi. Tyynenmeren rannikko on erittäin matala, ja siksi vuorovesi on poikkeuksellisen raju, yli seitsemän metriä, kun taas Karibianmeren puolella se on vain kymmenesosan tästä.
Panama sijaitsee Väli-Amerikan kapeimmalla osalla, ja sen pinta-ala on 75 420 km². Silti sen alueelle mahtuu kolme ilmastovyöhykettä. Se sijaitsee lähellä päiväntasaajaa, eikä lämpötiloissa ole juuri eroja vuodenaikojen mukaan. Maa voidaan jakaa kolmeen vyöhykkeeseen korkeuserojen mukaan: alankoalueet ovat "tierra caliente" jossa on aina kuumaa, keskikorkeudet 900–1 800 metrissä ovat "tierra templada", jossa viljellään esimerkiksi kahvia, ja 1800 metrin yläpuolella on "tierra fria", jossa on varsin viileää. "Tierra frian" alueella voi olla pakkasta ja lumisadetta, mutta ei kuitenkaan niin kylmää, että vuorille muodostuisi pysyvä lumipeite. Sateisin jakso on toukokuusta syyskuuhun, Tyynenmeren rannikolla sataa vähemmän kuin Karibianmeren puolella.
Panaman luonnon monimuotoisuus liittyy sen geologiseen historiaan: Etelä- ja Pohjois-Amerikka ovat olleet vuoroin yhdessä, vuoroin erossa toisistaan. Alueella on kehittynyt endeemisiä lajeja. Omaperäisiin lintuheimoihin kuuluvat tukaanit ja kolibrit. Endeemisiä lintulajeja on 12, ja Keski-Amerikan kotoperäisiä lajeja on yli sata.
Panamassa on viisi Unescon maailmanperintökohdetta. Luontokohteita ovat Coiban kansallispuisto, Dariénin kansallispuisto ja Costa Rican kanssa yhteinen La Amistadin suojelualue. Kulttuurikohteita ovat Karibianmeren puoleiset linnoitukset: Portobelo ja San Lorenzo sekä Panamán historiallinen alue eli Panamá Viejo.
Historia.
Panaman alue on ollut asutettu jo ainakin 12 000 vuotta. Alueella ennen eurooppalaisten tuloa asuneen väestön määrästä on hyvin erilaisia arvioita. Kolme suurta kansaa olivat kunat, guaymít ja chocót. He viljelivät maissia, puuvillaa, kaakaota, juureksia ja hedelmiä. He asuivat ruokokattoisissa majoissa ja nukkuivat riippumatoissa. He olivat taitavia keramiikan, kiven ja kullan työstämisessä ja käyttivät paljon kultakoruja, mikä tuki myyttiä El Doradon kultakaupungista.
Ensimmäinen Panamankannasta tutkinut eurooppalainen oli espanjalainen Rodrigo de Bastidas, joka etsi alueelta kultaa vuonna 1501. Kristoffer Kolumbus tutki aluetta seuraavana ja Vasco Núñez de Balboa matkasi ensimmäisenä Panamankannaksen yli Tyynenmeren rannikolle 1513. Espanajalaiset alistivat pian maata asuttaneet chibcha- ja chocó-kansat ja tuhosivat suurelta osin näiden kulttuurin. Maa oli Espanjan siirtomaana vuoteen 1821, jolloin se liittyi osaksi Simón Bolívarin johtamaa Suur-Kolumbiaa.
Panaman kanavaa oli suunniteltu ensimmäistä kertaa jo 1500-luvulla, ja vuosina 1880–1889 ranskalainen kanavayhtiö teki Ferdinand de Lessepsin johdolla ensimmäisen yrityksen kanavan rakentamiseksi. Hankkeen kaaduttua kanavayhtiön konkurssiin Yhdysvaltain presidentti Theodore Roosevelt käynnisti sen uudelleen 1902. Yhdysvaltain hallitus katsoi kuitenkin Kolumbian asettamat ehdot liian vaativiksi ja käynnisti suunnitelman Panaman irrottamiseksi Kolumbiasta. Yhdysvaltain tukemana Panama itsenäistyi 3. marraskuuta 1903 ja luovutti Yhdysvaltain hallintaan Panaman kanavavyöhykkeen.
Vuosina 1903–1968 Panama oli varakkaan oligarkian hallitsema perustuslaillinen demokratia. Omar Torrijosin johtama sotilasjuntta syrjäytti siviilit vallasta 1968. Torrijosin populistinen hallinto jatkui hänen kuolemaansa 1981. Torrijosin kaudella 1977 tehdyssä Torrijosin-Carterin sopimuksessa Yhdysvallat lupasi luovuttaa kanava-alueen Panaman hallintaan 31. joulukuuta 1999 mennessä.
Torrijosin jälkeen Panaman tosiasialliseksi johtajaksi nousi Manuel Noriega, jonka Yhdysvallat syrjäytti sotilaallisella hyökkäyksellä joulukuussa 1989. Noriegan jälkeen Panamaan palautettiin demokratia, ja presidentiksi nousi opposition Guillermo Endara. Vuoden 1994 presidentinvaaleissa voittoon nousi kuitenkin jälleen Torrijosia ja Noriegaa tukeneen PRD-puolueen Ernesto Pérez Balladares. PRD:n ehdokas hävisi 1999 presidentinvaalissa Mireya Moscosolle, mutta toukokuun 2004 presidentinvaaleissa voittajaksi nousi jälleen PRD:ta edustanut Omar Torrijosin poika Martín.
Vuonna 2009 presidentiksi valittiin konservatiivisen allianssin ehdokas Ricardo Martinelli.
Politiikka.
Panama on tasavalta, jossa presidentti johtaa hallitusta. Presidentti myös nimittää hallituksen. Presidentti ja yksikamarinen parlamentti (71 edustajaa) valitaan viiden vuoden välein, presidentti ja varapresidentti suoralla kansanvaalilla. Eduskuntavaaleissa valitaan maaseudun vaalipiireistä yksi edustaja kustakin, kun taas kaupungeissa vaalipiirillä on useita paikkoja ja niiden täyttämisessä käytetään suhteellista vaalitapaa. Viimeksi vaalit on pidetty 2009.
Hallinnollinen jako.
Panama on jaettu yhdeksään maakuntaan (provincias) ja kolmeen maakuntatasoiseen erityisalueeseen (comarcas). Erityisalueella pääosa asukkaista on intiaaneja. Panamassa on myös kaksi muuta erityisaluetta jotka ovat pienempiä maakuntahallinnon alaisia yksiköitä.
Talous.
Panaman talouden ja turismin kannalta merkityksellinen on maan läpi kulkeva vuonna 1914 valmistunut Panaman kanava, joka mahdollistaa merkittävän ajansäästön merenkulussa. Useat maailmassa rakennettavat valtamerilaivat mitoitetaan niin sanottuun Panamax-kokoon siten, että ne kykenevät läpäisemään kanavan sulut ja portit. Yksittäisen laivan keskimääräinen maksu Panaman valtiolle on 54 000 Yhdysvaltain dollaria ja laivoja kanavan läpi kulkee vuodessa 14 000, joten kyse on Panaman kansantuotteen kannalta merkityksellisestä tulovirrasta.
Strategisesti kanava on myös merkityksellinen, mikä selittää Yhdysvaltojen läsnäolon alueella sekä kansainvälisten yritysten toimintakeskittymän maan pääkaupunkiin Panamáan. Vuodesta 1999 Panaman valtio on hallinnoinut kanavaa, sen tulovirtoja sekä ylläpito- ja kehittämistoimintaa itsenäisesti ilman Yhdysvaltojen välittävää roolia.
Panaman rahayksikkö balboa on Yhdysvaltain dollarin kanssa suhteessa 1:1 vaihdettava valuutta ilman omia seteleitä (vain kolikoita on Yhdysvaltojen painattamien dollarien ohella käytössä).
Vuonna 2010 noin neljäsosa panamalaisista eli köyhyysrajan alla.
Turismin laajempaa hyödyntämistä hankaloittaa ainakin toistaiseksi heikko turvallisuustilanne etenkin suurten kaupunkien ulkopuolella, kuten Dariénin maakunnassa. Siellä olisi kahteen valtamereen rajoittuvan ja kahta mannerta erottavan sijaintinsa vuoksi eliörikasta sademetsää asutuskeskusten lähellä.
Panaman merkittävimmät luonnonvarat ovat kupari, puu, katkaravut ja vesivoima. Merkittävimmät vientituotteet ovat banaanit, sokeri, kahvi, katkaravut ja tekstiilit. Viennin suurimmat kohdemaat ovat Venezuela ja Etelä-Korea. Tuontia on eniten Japanista ja Kiinasta.
Panamassa on 118 lentokenttää, joista yhdellä on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Rautateitä on 76 km ja päällystettyä maantietä 4 300 km.
Panama on yksi maailman suurin mukavuuslippumaa. Vuonna 2010 Panaman lipun alla purjehti 6379 alusta, eniten maailmassa.
Väestö.
Noin 70 % väestöstä on mestitsejä, 10 % eurooppalaisperäisiä ja 20 % afrikkalaisperäisiä tai intiaaneja. Yleisin kieli on espanja, mutta noin 14 % asukkaista on englannin­kielisiä. Tämän lisäksi maassa puhutaan lukuisia intiaanikieliä. Uskonnoltaan 85 % panamalaisista on katolisia ja suurin osa lopuista protestantteja.
Kulttuuri.
Kuna-heimoon kuuluva nainen myymässä perinteisiä tekstiileitä Panamassa.
Panamalaiset eivät pidä itseään entisinä kolumbialaisina. Espanjalaisen vallan aikana, vuodesta 1751, maalla oli rajoitetusti omia hallintorakenteita, ja kansallisen identiteetin rakentuminen alkoi silloin.
Toisin kuin muissa Espanjan siirtomaissa, Panamassa maissi ei koskaan muodostunut omatarveviljelyn perustaksi. Proteiinia on aina saatu kalasta ja riistasta, ja maissia on syöty vain eräänlaisina kakkuina. Kunat käyttävät myös keitto­banaaneita. Kaikissa suuremmissa kaupungeissa on kiinalaisia ravintoloita muistona kiinalaisista, jotka tulivat rakentamaan rautatietä 1850-luvulla.
Kuvataiteet ovat Panamassa suosiossa. Pankit tukevat taidegallerioita, ja koulujärjestelmä ja kulttuuri-institutti tukevat kuvataiteen koulutusta. Kuna-intiaanien perinteistä käsityötaidetta ovat applikaatioilla koristellut kangaspaneelit.
Urheilu.
Panama on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1928 alkaen. Se on saanut kolme mitalia: vuonna 1948 miesten 100 ja 200 metrin juoksussa ja 2008 pituushypystä.
Panamalaisurheilijat ovat saaneet eniten menestystä baseballissa ja nyrkkeilyssä. Panamasta on tullut useita baseballinpelaajia, jotka ovat päässeet pelaamaan Yhdysvaltain ammattilaissarjoihin. Kuuluisin pelaajista lienee baseballin kunniagalleriaan valittu Rod Carew, jonka mukaan on nimetty myös Panaman kansallistadion. Monet nyrkkeilijät ovat voittaneet maailmanmestaruuksia. Roberto Duránia pidetään jopa yhtenä historian parhaista nyrkkeilijöistä.
Panaman jalkapallomaajoukkue oli syyskuussa 2010 Fifan rankingissa sijalla 70. Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuihin Panama ei ole koskaan edennyt, mutta se on pelannut neljästi CONCACAF Gold Cupissa, jossa se sijoittui 2005 toiseksi. Panamassa on 52 600 rekisteröityä pelaajaa sekä 588 jalkapalloseuraa.


Dhaka.
Dhaka, "Dacca," on Bangladeshin pääkaupunki ja maan suurin kaupunki. Dhaka levittäytyy noin 800 neliökilometrin alueelle, ja vuoden 2010 arvion mukaan sen asukasluku on lähes 11 miljoonaa. Koko metropolialueella asukkaita on yli 14 miljoonaa.
Dhaka sijaitsee Bangladeshin keskiosassa ja sitä ympäröivät Buriganga- Balu- Shitalakhy- Tongi Khal ja Turag-joet. Kaupunki on 1,5–13 metriä merenpinnan yläpuolella. Normaaleinakin vuosina jotkin kaupungin osat ovat tulvan peitossa n. neljä kuukautta vuodesta, ja suuremmat tulvat koettelevat koko kaupunkia ajoittain.
Kaupungin historia ulottuu 1000-luvulle, mutta merkittäväksi se nousi Mogulivaltakunnan aikaan jolloin se oli Bengalin pääkaupunki. Britit ottivat kaupungin haltuunsa 1765 ja Pakistanin itsenäistyttyä 1947 siitä tuli Itä-Pakistanin, ja 1971 itsenäistyneen Bangladeshin pääkaupunki.


Nieminen & Litmanen.
Nieminen ja Litmanen on Hammond-urkuri Sami Niemisen ja rumpali Juha Litmasen muodostama kahden miehen yhtye. Se sai päivänvalonsa syksyllä 2001, ensiesiintyminen oli Lasse Mårtenson-tribuuttikeikalla ravintola Mocambossa Helsingissä. Ohjelmassa oli yksi kappale joka oli Mårtensonin "Marraskuu." Yhtye on siitä lähtien esiintynyt säännöllisesti eri puolilla Suomea, mm lukuisilla festivaaleilla ja klubeilla. Satunnaisia ulkomaan keikkoja on ollut Venäjällä, Yhdysvalloissa, Ranskassa, Saksassa ja Ruotsissa. Niemisen ja Litmasen musiikkia kuullaan myös Mika Kaurismäen elokuvassa "Veljekset."
Yhtyeen musiikkia ei niinkään voi kuvailla millään olemassa olevalla tyylillä. Ohjelmisto joka on lähes kokonaan omaa käsialaa sisältää hyvinkin erilaisia elementtejä, vaikutteita on niin jazzista, monenlaisesta rytmimusiikista,rockista, elokuvamusiikista, vanhasta iskelmämusiikista kuin muualtakin. Enemmänkin leimaavaa on soitinvalikoima eli aitojen Hammondien vahva ja maanläheinen soundi lisättynä jazzahtavilla rummuilla. Improvisaatiolla on myös keskeinen osa musiikissa.
Molemmat jäsenet soittavat myös Hypnomen-yhtyeessä ja toimivat freelance-muusikoina.


Jiang Zemin.
Jiāng Zémín (yksink.: 江泽民, s. 17. elokuuta 1926) oli Kiinan kansantasavallan "kolmannen sukupolven" merkittävimpiä poliittisia johtajia. Jiang toimi Kiinan kommunistipuolueen pääsihteerinä vuosina 1989–2002, Kiinan keskussotilaskomitean puheenjohtajana vuosina 1990–2004 ja Kiinan kansantasavallan presidenttinä vuosina 1993–2003. Häntä pidetään kommunistipuolueen "kolmannen sukupolven johtajien ytimenä"; hänen teoriansa "kolmen edustuksesta" on omaksuttu puolueen ja valtion perustuslakeihin. Hänen hallintonsa aikana Kiina koki uudistusten ansiosta ällistyttävän taloudellisen kasvun ja paransi suhteitaan ulkomaailmaan, samalla kun kommunistipuolue säilytti tiukan otteensa valtiosta.
Tausta.
Vuonna 1943, valmistuttuaan Yangzhoun lukiosta, hän alkoi käydä yliopistoa Nanjingissa. Vuonna 1946 hän vaihtoi Shanghain Jiao Tong -yliopistoon ja valmistui sieltä vuonna 1947. Jiangista tuli maanalaisen kommunistiopiskelijaliikkeen jäsen osallistuttuaan maanlaajuiseen yliopistoliikehdintään; puolueen jäsen hänestä tuli vuonna 1946. Jiang sai koulutuksensa koneinsinööriksi moskovalaisessa Stalinin autotehtaassa vuonna 1950. Jiang toimi Romanian suurlähettiläänä ja Shanghain pormestarina, ja siten puhuu sujuvaa venäjää ja romaniaa, ja on kykenevä vastaanottamaan ulkomaalaisia merkkihenkilöitä pohjatiedoillaan japanista, ranskasta ja englannista sekä kirjallisuudesta.
Valtaannousu.
Jiang oli Deng Xiaopingin, Li Pengin, Chen Yunin ja eläkkeelle siirtyneiden puoluevanhimpien 27. maaliskuuta 1993 valitsema kompromissiehdokas korvaamaan liberaalimpi Zhao Ziyang, jota arveltiin liian lempeäksi opiskelijamielenosoittajia kohtaan. Vaikkei Jiang ollut suoranaisesti sekaantunut välienselvittelyyn, hän kohosi puolueen keskeisiin asemiin vuoden 1989 Tiananmenin aukion mielenosoitusten jälkeen roolistaan vastaavanlaisten mielenosoitusten ehkäisemisessä Shanghaissa. Jiang käynnisti vuonna 1999 Falun Gong -menetelmän harjoittajiin kohdistuvan vainokampanjan, ja sekä espanjalainen että argentiinalainen tuomioistuin ovat haastaneet hänet kansainvälisen rikoslain nojalla oikeuteen kansanmurhasta ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.
76-vuotias Jiang valittiin uudelleen Kiinan keskussotilaskomitean puheenjohtajaksi 16. puoluekokouksessa vuonna 2002, jossa myös Hu Jintao otti Jiangin paikan puolueen johtajana, nousten uudeksi kommunistipuolueen pääsihteeriksi. 15. maaliskuuta 2003 Hu seurasi Jiangia, tullen Kiinan kansantasavallan presidentiksi. 19. syyskuuta 2004 Jiang luopui Kiinan keskussotilaskomitean puheenjohtajuudesta kommunistipuolueen keskuskomitean korkean tason kokouksen yhteydessä.
Käytännössä Jiang on luopunut kaikista tärkeistä viroistaan, mutta omaa silti vaikutusvaltaa Kiinan politiikassa.


Kainuun Prikaati.
Kainuun Prikaati (lyhenne KaiPr) on varusmiesmäärältään Suomen suurimpia joukko-osastoja. Samalla se on maavoimien valmiusyhtymä Pohjois-Suomessa. Se sijaitsee Kajaanin Hoikankankaalla. Kainuun Prikaatin ampumaharjoitusalue on laajuudeltaan 14 000 hehtaaria ja sijaitsee Kuhmon Vuosangassa. Toinen ampumaharjoitusalue sijaitsee varuskunnan tuntumassa Kassunkurussa. Tämä lähiharjoitusalue on kooltaan noin 1 600 ha.
Prikaatissa varusmiespalveluksen suorittaa vuosittain noin 3 800 varusmiestä. Varuskunnassa työskentelee noin 600 ihmistä. Puolustusvoimat on Kajaanissa kolmanneksi suurin työnantaja. Kainuun Prikaatissa koulutetaan muun muassa jääkäreitä, sissejä, tykkimiehiä, pioneereja, sotilaspoliiseja, viestimiehiä ja autosotamiehiä.
Varuskunnan sotilaskodissa on kahvion lisäksi mm. pizzeria, grilli, bändihuone soittimineen, lukusali ja internet-yhteydet. Toiminnasta vastaa Kajaanin Sotilaskotiyhdistys ry.
Historiaa.
Kainuun Prikaati muodostui vuonna 1966, kun Pohjois-Savon Prikaati Kuopiosta (1962–63) ja Porin Prikaatin Patteristo Niinisalosta (1966) oli siirretty Kajaaniin. Samalla Pohjois-Savon Prikaatin nimi muutettiin Kainuun Prikaatiksi. Jo aiemmin 1963 Kuopion Varuskuntasoittokunta siirtyi Kajaaniin ja aliupseerikurssi Ylämyllyltä siirtyi 1965. Oulun Pohjan Prikaatin 1. Erillinen Autokomppania liitettiin Kainuun Prikaatiin vuoden 1997 alusta. Pohjan Pioneeripataljoona, Pohjois-Suomen Viestipataljoona sekä Oulun korjaamo liitettiin 1. heinäkuuta 1998 alkaen Kainuun Prikaatiin. Pohjan Pioneeripataljoona muutti 25. syyskuuta 1998 ja Pohjois-Suomen Viestipataljoona sekä Oulun Korjaamo muuttivat 30. joulukuuta 1998 Kajaaniin. Prikaati muuttui valmiusyhtymäksi vuonna 1999.
Tunnukset ja perinteet.
Joukko-osaston lippu on Kajaanin Sissipataljoonan lippu vuodelta 1920. Kainuun Prikaatin kunniamarssi on Karl Collanin säveltämä "Hurtti Ukko".
Kainuun Prikaatin vuosipäivää vietetään 5. huhtikuuta. Tuona päivänä vuonna 1632 perinnejoukko-osasto Savon Rykmentti kunnostautui 30-vuotisessa sodassa Lech-virran taistelussa.
Prikaati vaalii myös Talvisodan Suomussalmen, Raatteen tien ja Kuhmon taistelujen sekä Jatkosodan 14. Divisioonan Rukajärven suunnan korpisotureiden perinteitä.
Prikaatin rauhan ajan kokoonpano.
Myös Kainuun Sotilassoittokunta (KaiSK) kuuluu hallinnollisesti prikaatiin. Osana puolustusvoimauudistusta 2012-2015 soittokunta ollaan lakkauttamassa vuoden 2013 lopussa.
Varuskunnassa toimivat myös Kajaanin varuskunnan terveysasema (Sotilaslääketieteen keskuksen alainen) ja Hoikanhovi-varuskuntaruokala (Leijona Cateringin alainen). Senaatti-kiinteistöjen omistamista kiinteistöistä ja alueesta huolehtii Puolustushallinnon Rakennuslaitos (Kajaanin aluetoimisto) ja tietoteknisistä laitteista ja yhteyksistä Pohjois-Suomen Johtamisjärjestelmäkeskus. Varuskunnallisista palveluista niinikään kaikille joukkoyksiköille huolehtii huoltokeskus, johon kuuluvat kuljetuskeskus, varasto-osasto ja Kajaanin Korjaamo.
Aiheesta muualla.
*


Seitsemän kuolemansyntiä.
Teologia.
Kristillisessä teologiassa synnit jaetaan lieviin ja vakaviin synteihin. Teologisessa terminologiassa vakavia syntejä nimitetään kuolemansynneiksi (lat. "peccata mortalia"), koska ne johtavat hengelliseen kuolemaan - eroon Jumalasta. Lieviä syntejä nimitetään veniaalisynneiksi (lat. "peccata venialia"). Seitsemän "kuolemansyntiä" eivät ole varsinaisessa mielessä kuolemansyntejä, vaan pääpaheita.
Historia.
Seitsemän kuolemansynnin lista tunnetaan jo Johannes Cassianuksen ja Gregorius Suuren teologiasta. Tuomas Akvinolainen lajitteli 1200-luvulla törkeimmät synnit (tai joidenkin näkemysten mukaan paheet), joihin ihminen voi syyllistyä. Katolisen kirkon katekismus mainitsee ne "pääsynteinä, jotka kristillinen perinne on tuonut esille" ja kuten Tuomas Akvinolaisen hyve-etiikka muutoinkin, ne ovat oleellinen osa katolisen kirkon kanonisoimaa arvomaailmaa.
Kuolemansynnit voitiin ymmärtää tiettyjen ihmisryhmien ja säätyjen paheiksi. Esimerkiksi ylpeys oli erityisesti aateliston ja ritarien, kateus talonpoikaiston, viha hallitsevien ruhtinaiden, hengellinen laiskuus papiston ja kirkon sekä oppineiden, ahneus porvariston, kohtuuttomuus ja juoppous kenen tahansa, irstaus ja hekumallisuus erityisesti ylioppilaiden synti.
Katolinen teologia.
Kuolemansynnit ovat syntejä, jotka rikkovat ihmisen suhteen Jumalaan; suhde Jumalaan palautetaan anteeksiannolla, joka on tarjolla kahdessa sakramentissa: kastamattomille kasteessa ja kastetuille ripissä. Sakramentaalinen armo palauttaa kuolemansynnin tehneen armon tilaan - armon tilassa kuollut ihminen pelastuu. Katumaton kuolemansynti johtaa siten kadotukseen. Veniaalisynnit vahingoittavat ihmistä ja hänen suhdettaan Jumalaan, mutta eivät katkaise sitä kokonaan, eivätkä siis johda katumattomina kadotukseen.
Henkilö siis tekee vapaasta tahdosta, kenenkään pakottamatta, täysin tietäen tekonsa olevan vakava synti, vakavan rikkeen Jumalan tahtoa vastaan. Kuolemansyntiin ei voi pakottaa ja tietämättömyys teosta vähentää siitä seuraavaa syyllisyyttä.
Nk. "seitsemän kuolemansyntiä" eivät sinällään kuvaa kuolemansynnin moraalista ulottuvuutta, vaan kuvailevat enemmänkin niitä tyypillisiä syntejä (jotka edellä mainituista ehdoista riippuen voivat olla joko vakavia tai lieviä), joihin ihminen helposti elämänsä aikana syyllistyy. Ne ovat pääpaheita, joista muut synnit seuraavat.
Luterilainen teologia.
Luterilaisessa teologiassa jako veniaali- ja kuolemansynteihin on olemassa, joskaan ei kovin usein käytetty. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa kuitenkin liitytään siihen perustavanlaatuiseen yhteisymmärrykseen katolisten kanssa, että jako lieviin ja vakaviin synteihin voidaan tehdä ja että kuolemansynti tuhoaa ihmisen suhteen Jumalaan.
Seitsemän uutta kuolemansyntiä.
Näiden lisäksi arkkipiispa mainitsi erikseen myös abortin ja pedofilian.
Kritiikki.
Esimerkiksi Geenimanipulaation vastustus on kolmannen asteen tabu, mikä tarkoittaa sitä, että sen esille ottoa vastustetaan voimakkaasti. Kirkko pitää kiinni asemastaan, mikä hankaloittaa geeniteknologia-alan kansainvälistä yhteistyötä.


Naisten Pukutehdas.
Naisten Pukutehdas Oy on suomalainen perheyritys, joka valmistaa naisten vaatteita. Yrityksen pääkonttori on Hollolassa. Suurin osa tuotannosta tapahtuu nykyään Virossa. Vaatteita myytiin vuonna 2007 ainakin Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa.
Naisten Pukutehtaan malliston suunnittelusta vastaavat Marjukka Mutka ja Tuula Rossi. Suomalaisesta yrityksestä on kasvanut vahvasti ulkomaille vievä yritys, sillä viennin osuus myynnistä on yli 70 prosenttia. Yrityksen hallituksen puheenjohtajana on toiminut vuodesta 1969 lähtien U. Olavi Rosendahl ja toimitusjohtajana vuodesta 1985 Risto Rosendahl.
Tuotemerkkejä yrityksellä ovat olleet muun muassa "Nina & Pii", "NP-design", "NP+Collection" sekä "NoProblem".
Nykyisin tuotteita markkinoidaan "NP" ja "NP Pants" -merkeillä.
Historia.
Aino Rosendahl perusti toukokuussa 1919 ompelimon, joka valmisti naisten takkeja, turkkeja ja kävelypukuja. Ompelimo muutti Lahden Hämeenkadulle vuonna 1926, ja vuonna 1938 tehtaan nimeksi muuttui Naisten Pukutehdas Oy. Tällöin työntekijöitä oli jo yli 200. Eri aikoina ompelimo on valmistanut erityyppisiä vaatteita. Sodan aikana tuettiin Puolustusvoimia, ja sodan jälkeen 1950-luvulla valmistettiin muun muassa naisten ja lasten vaatteita. Hollolassa yritys aloitti 1965, ja kokonaan sinne siirryttiin 1973.


Hyve-etiikka.
Hyve-etiikka on normatiivisen etiikan laji, jonka mukaan moraalissa tärkeintä ovat toimivan henkilön hyveet ja paheet sekä luonne. Hyve-etiikka pyrkii määrittämään ne luonteenpiirteet ja ominaisuudet, joita hyveellisellä ihmisellä on.
Hyve-etiikka tarkastelee ihmisen elämää kokonaisuutena. Se kysyy ”miten minun tulisi elää?” ja vastaa "kehittämällä hyveitä".
Hyve-etiikan mukaan hyveet saavat ihmiselämän kukoistamaan. Hyveellä hyve-etiikan kannattajat tarkoittavat käyttäytymistä ja tunteita, taipumusta tuntea ja käyttäytyä tietyllä tavalla tietyssä tilanteessa. Jos esimerkiksi jollakulla on anteliaisuuden hyve, hän käyttäytyy tietyissä tilanteissa anteliaasti.
Hyve-etiikan näkökulma on toinen kuin velvollisuusetiikan tai seurausetiikan, jotka keskittyvät ihmisten toimintaan ja aikaansaannoksiin. Tärkeitä eivät niinkään ole toiminnan tulokset tai velvollisuudet. Hyve-etiikkaan kuitenkin usein kuuluu tärkeänä osana teleologinen näkemys henkilön persoonan toivotusta "teloksesta", päämäärästä tai tavoitteesta.
Hyve-etiikassa pidetään Aristotelesta seuraten tärkeänä hyveen harjoittamista sekä hyveeseen kasvattamista. Hyveet ovat esimerkiksi taiteisiin ja ammatteihin verrattavia käytäntöjä, joiden hallitseminen vaatii kokemusta ja jatkuvaa reflektoivaa harjoittelemista. Vain kokemuksen avulla voi oppia sovittamaan toimintansa kohtuulliseksi, siis sellaiseksi, että erilaiset kilpailevat vaateet tulevat tasapainoisesti huomioiduiksi. Hyveellisen käytöksen matkiminen ei vielä osoita, että ihmisellä olisi kyseinen hyve, mutta hyveet omaksutaan jäljittelemällä hyveellistä toimintaa.
Hyve-etiikka korostaa eettisen motivaation merkitystä. Siinä, missä velvollisuuseettinen tai seurauseettinen järkeily sinänsä ei riitä motivoimaan oikeaan toimintaan, hyveet toimivat myös vaikuttimina. Myös paheilla on merkitystä: ihminen ei niinkään korjaa toimintaansa oikeaan suuntaan siksi, että huomaa järkeilleensä väärin, vaan siksi, että ymmärtää olevansa laiska, itsekäs, pelkurimainen, julma jne.
Hyve-etiikan historiaa.
Länsimaisessa filosofiassa hyve-etiikkaa luonnosteltiin alun perin Platonin "Pidoissa" sekä Aristoteleen "Nikomakhoksen etiikassa". Samanlaisia ajatuksia esiteltiin kuitenkin jo paljon aikaisemmin itämaisen filosofian eri koulukunnissa (esimerkiksi kungfutselaisuus), vaikkeivat itämaisen filosofian edustajat olekaan yhtä selkeästi keskittyneet ainoastaan hyveisiin. Sokrateella oli myös oma käsityksensä hyveestä. Hän sanoi hyveen olevan tietoa eli paheelliset teot johtuvat tiedon puutteesta.
Aristoteleen ja Platonin teoksista johtaa linja vaikutusvaltaisimpaan hyve-etiikkaa käsittelevään teokseen, Tuomas Akvinolaisen kirjaan "Summa theologiae", joka on katolisen kirkon virallisen raamatuntulkinnan ja etiikan pohja. Se määrittelee yhä katolisen kirkon suosituksia ja toiveita.
Valistusaikana velvollisuusetiikan ja utilitarismin yleistyessä hyve-etiikka joutui syrjään länsimaisessa moraalifilosofiassa, vaikka saikin vielä muun muassa David Humen ajattelussa paljon sijaa. Hyve-etiikkaa ovat yrittäneet elvyttää G. E. M. Anscombe ("Modern Moral Philosophy", 1958) sekä Philippa Foot ("Virtues and Vices", 1978). 1980-luvun jälkeen myös filosofi Alasdair MacIntyre on kirjoittanut paljon hyve-etiikasta ("Hyveiden jäljillä", 1985, suomennettu 2004). Hyve-etiikkaan perustuu myös nk. hyvetietoteoria, jonka tunnetuimpia kehittäjiä on Linda T. Zagzebski ("Virtues of the Mind", 1996).
Hyve-etiikan kritiikkiä.
Hyve-etiikan pääongelma on kysymys siitä, mitkä taipumukset ovat hyveitä, mitkä paheita ja mitkä eivät kumpaakaan.
Hyve-etiikan kannattaja saattaa vastata, että hyveitä ovat ne taipumukset, jotka saavat ihmiselämän kukoistamaan. Tästä vastauksesta on melko vähän apua. Hyve-etiikan kannattajat laativat usein listoja hyveistä, kuten hyväntahtoisuus, rehellisyys, rohkeus, anteliaisuus, luotettavuus jne. Listat kuitenkin eroavat toisistaan, ja syntyy kiistoja siitä, mitkä ovat hyveitä. Usein on epäselvää, millä perusteella jotakin piirrettä pidetään hyveenä.
Voidaan väittää, että se, mitä joku pitää hyveenä, heijastaa vain ennakkoluuloja: joku voi pitää hyveenä hyvän viinin juontia ja joku toinen paheena. Vielä suurempia eroja voi nähdä kulttuurien välillä. Hyve-eetikot vastaavat tähän, että on olemassa universaaleja hyveitä – esimerkiksi totuudellisuus –, jotka ovat hyveiden hierarkiassa kulttuurisidonnaisten hyveiden – esimerkiksi pöytätapojen noudattamisen – yläpuolella.
Uskonnoissa hyveenä pidetään yleensä oman uskonnon jumalaan uskomista ja muiden uskontojen jumaliin uskomista tai ateismia paheina. Yksiavioisuuden kannattaja voi pitää hyveellisenä sitoutumista yhteen sukupuolikumppaniin, moniavioisuuden kannattaja voi pitää hyveenä moniavioisuutta.
Hyve-etiikka olettaa usein, että on olemassa yleinen ihmisluonto, johon kuuluu kaikille ihmisille yhteisiä tunteita ja käyttäytymispiirteitä. Tässä se asettuu vallitsevan humanistisen pluralistisen ihmiskuvan vastakohdaksi, ja usein rationalistit arvostelevat hyve-etiikkaa autoritaariseksi.


Kunnanvaltuusto Suomessa.
Kunnanvaltuusto on Suomen kunnissa kuntalain mukainen ylintä päätösvaltaa käyttävä elin, jonka jäsenet eli valtuutetut valitaan neljän vuoden välein kunnallisvaaleilla. Kaupungeissa siitä voidaan käyttää myös kaupunginvaltuusto-nimeä.
Kunnanvaltuusto aloittaa toimikautensa vaaleja seuraavan kalenterivuoden alussa.
Kunnanvaltuuston edeltäjä suomalaisessa paikallishallinnossa oli kuntakokous.
Kunnanvaltuusto vastaa kunnan toiminnasta ja taloudesta sekä valvoo kunnan toimielinten toiminnan lain- ja tarkoituksenmukaisuutta. Lisäksi se hoitaa kunnan hallinnon järjestämisen, käyttää kunnan taloudellista valtaa ja ilmaisee sen mielipiteen ja valitsee toimielinten jäsenet.
Kunnanvaltuusto muodostuu eri poliittisia kantoja edustavista valtuustoryhmistä.
Kokoukset.
Jyväskylän kaupunginvaltuuston 50-vuotisjuhlakokous vuonna 1925
Toimikauden alussa kunnanvaltuusto valitsee itselleen puheenjohtajan, jonka tehtävä on kutsua koolle valtuuston kokoukset ja johtaa niissä puhetta. Valtuusto kokoontuu tarpeen vaatiessa; tavallisesti pidetään noin 10-20 kokousta vuosittain. Ollakseen päätösvaltainen, kokouksessa pitää olla paikalla vähintään kaksi kolmasosaa kaikista valtuutetuista. Kunnanvaltuuston kokoukset ovat säännönmukaisesti julkisia. Kokouksissa tehtäviin päätöksiin tarvitaan ääntenemmistö. Aikaisemmin taloudenpitoa koskevat määräenemmistövaatimukset poistettiin vuonna 1995 säädetyssä kuntalaissa.
Valtuutetut.
Kainuun maakunnan hallintokokeilussa osa kunnanvaltuustojen vallasta on siirretty vaaleissa valittavalle maakuntavaltuustolle.
Lähteet.
*


Kunnanjohtaja Suomessa.
Kunnanjohtaja on virkamies, joka johtaa kuntaa, sen hallintoa ja taloutta sekä käyttää puhevaltaa kunnanhallituksen puolesta. Kunnanjohtaja toimii kunnanhallituksen alaisuudessa. Kunnanjohtajan valitsee kunnanvaltuusto joko määräajaksi tai toistaiseksi.
Kunnanjohtajan tehtävät ja valinta on määritelty kuntalaissa (pykälässä 24). Kunnan niin halutessa johtajana voi olla myös pormestari, joka ei ole kuntaan virkasuhteessa, vaan luottamustoimessa.
Kunnissa, joista käytetään nimitystä kaupunki, kunnanjohtajaa voidaan kutsua kaupunginjohtajaksi. Kaupunginjohtaja on myös arvonimi neljännessä ryhmässä. Suurimmissa kaupungeissa on myös apulaiskaupunginjohtajan nimellä kulkevia virkamiehiä. He voivat olla osastopäälliköitä tai useampaa osastoa koordinoivia kunnanjohtajan avustajia, joilla on kaupunginhallituksen asioihin kunnanjohtajan tapaan esittelyoikeus. Tämän johdosta myös apulaiskaupunginjohtajien esimies on kaupunginhallitus.
Kritiikki.
Kesäkuussa 2008 tehdyn Kansalaismielipide ja kunnat -tutkimuksen mukaan suomalaiset haluavat valita kunnanjohtajan suorilla vaaleilla. Kuntalaiset haluavat vaikuttaa myös valtuustojen ja hallitusten puheenjohtajien valintaan. Kansalaisten mukaan puolueiden tulisi myös ilmoittaa ehdokkaansa keskeisiin luottamustehtäviin vaaleissa. Kunnallisalan kehittämissäätiön asiamiehen Antti Mykkäsen mukaan kansalaiset ovat halunneet suoraa kaupunginjohtajan vaalia jo vuosia. Kansalaiset haluavat myös määräaikaisen kunnanjohtajan.
Euroopan neuvosto on suositellut EU:n jäsenmaille kunnanjohtoon pormestarimallia, jossa pormestari olisi "valittava demokraattisesti suoralla kansanvaalilla". Kansalaisten valitsema pormestari on useissa Euroopan maissa, esimerkiksi Saksassa, Itävallassa ja Ranskassa, sekä Yhdysvalloissa. Pormestari on kaupungin johtaja sekä kaupunginhallituksen ja valtuuston puheenjohtaja, New Yorkissa myös poliisijohtaja. Kuntajohtajia tutkineen Tampereen yliopiston professori Aimo Ryynäsen mukaan virkamiesjohtoinen Suomi on läntisessä Euroopassa ”kummajainen”. Suomessa maalaiskunnissa kuntia johti 1865–1866 saakka Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkoherra, joka oli pääasiassa vaaleilla valittu.
Kansainvälisessä kritiikissä ei ole kuitenkaan huomioitu suomalaisten kuntien tehtäväkenttää ja siitä johtuvaa suurta henkilöjohtamisvastuuta.
Kuntalakia muutettiin vuonna 2006 siten, että se mahdollisti valtuuston valitseman pormestarin. Suomen Kuntaliiton toimitusjohtaja Risto Parjanteen mukaan Suomen henkilöpainotteinen kuntavaalijärjestelmä soveltuu huonosti puolueiden asettamiin pormestariehdokkaisiin. Risto Parjanteen mukaan mikäli valtuusto valitsee pormestarin keskuudestaan, tämä on selvä ykkönen vertaisten joukossa, ja jos valtuusto valitsee pormestarin valtuuston ulkopuolelta, työn ammatillinen luonne korostuu. Parjanteen mukaan aito pormestari pitäisi valita suoralla vaalilla.
Suomessa kunnanjohtajalla on poliittista valtaa, jota ei vaaleissa arvioida. Malli on kansainvälisesti poikkeuksellinen. Kansainvälinen vertailu ei kuitenkaan ota huomioon suomalaisten kuntien vastuuta opetus-, sosisaali- ja terveyspalveluiden tarjoamisesta.
Tampereen valtuuston valitsema ensimmäinen pormestari, Timo P. Nieminen, aloitti 1. tammikuuta 2007. Valtuusto valitsi pormestarin jäsenistään. Tampereen kaupunki on tehnyt sisäasianministerille aloitteen lakimuutoksesta, jossa kunta saisi päättää vuonna 2012, valitaanko pormestari suoralla kansanäänestyksellä vai valtuustossa.


Huuto.
"Huuto" (, alun perin "Epätoivo", 1893–1910) on norjalaisen ekspressionistisen taidemaalarin Edvard Munchin maalaus. Sitä pidetään hänen merkittävimpänä teoksenaan ja se on kuuluisin norjalainen maalaus. Se symboloi eksistentiaalista ahdistusta. Taustalla on Oslon kaupunki, verenpunainen taivas ja kävelykatu, jota usein luullaan sillaksi kaiteen vuoksi, ja jolla huutava mies seisoo.
Tutkijoiden mukaan Munchin kuvailema tilanne saattoi tapahtua talvella 1883–1884, jolloin Krakataun tulivuorenpurkauksesta syntyneet tuhkapilvet saivat auringonlaskut näyttämään poikkeuksellisen punaisilta aina Euroopassa saakka. Maalauksessa esiintyvä hahmo on saattanut saada innoituksensa perulaisesta muumiosta, jonka Munch oli aiemmin nähnyt Pariisin maailmannäyttelyssä 1889.
Edvard Munch teki "Huuto"-aiheesta useita versioita eri medioilla. Oslon Munch-museossa on kahdesta maalatusta versiosta toinen (1910) ja yksi pastellimaalaus. Toinen (1893) maalatuista versioista on Norjan Kansallisgalleriassa. Pastelliversio vuodelta 1895 on yksityisomistuksessa. Munch teki samasta aiheesta myös litografian (1895), ja lisäksi aiheesta on olemassa Munchin luonnoksia.
Tauluvarkaudet.
Kansallisgallerian "Huuto" varastettiin 12. helmikuuta 1994, mutta saatiin takaisin saman vuoden toukokuussa. Munch-museon "Huuto" puolestaan varastettiin 22. elokuuta 2004. Samalla varastettiin myös toinen Munchin maalaus, "Madonna".
Norjalainen uutislehti Dagbladet kertoi 28. huhtikuuta 2005, että Munch-museon "Huuto" ja "Madonna" olisi tuhottu polttamalla. 31. elokuuta 2006 Norjan poliisi kuitenkin ilmoitti löytäneensä maalaukset ”odotettua paremmassa kunnossa”. "Madonna" saatiin restauroitua ennalleen, mutta "Huutoa" ei voitu täysin palauttaa kärsimistään vaurioista.
"Huudon" ja "Madonnan" konservointi perustui tekemällä kattava arvio vaurioituneista kuvista. Maalaukset tutkittiin perusteellisesti käyttämällä mikroskooppia, röntgeniä, ultravioletti- ja infrapunamenetelmiä. Pigmenttien ja sidosaineiden näytteitä lähetettiin ulkoisiin laboratorioihin analyysejä varten. Kuvien teknisestä ja kemiallisesta koostumuksesta kerättiin paljon tietoa ja nykyisin käytettävät konservointimenetelmät perustuvat näiden kokeiden ja raporttien tuloksiin, sekä menetelmien yksityiskohtaisen valinnan arviointiin. Neuvotteluja käytiin myös kansainvälisten konservointialan taidekonservointiasiantuntijoiden kanssa. Työn tulokset esitettiin Oslon Munch-museossa vuonna 2008.
Myynti 2012.
Norjalainen Petter Olsen omisti erään "Huudon" pastelliversion. Se myytiin Sothebyssa toukokuussa 2012 91,3 miljoonalla eurolla, mikä on huutokaupan kautta myytyjen taideteosten kaikkien aikojen ennätys. Olsen aikoo käyttää maalauksesta tulevat rahat taidekeskukselle, museolle ja hotellille, jotka hän perustaa maatilalleen. "The Wall Street Journal" kertoi kesällä 2012 että ostaja oli amerikkalainen miljardööri Leon Black. Black ei kommentoi väitettä.


Ennakkoäänestys.
Ennakkoäänestys tarkoittaa äänestämistä ennen varsinaista vaalipäivää. Ennakkoäänestyspaikoilla vaalilippu suljetaan kirjekuoreen äänestäjän vaalisalaisuutta koskevan vakuutuksen kanssa. Ennakkoäänet laskee vaalipiirilautakunta vaalipäivänä kello 15.00 jälkeen. Jos äänestysalueen vaalipäivän äänestäjien määrä jää alle 50 henkilön, lasketaan ennakkoäänet yhdessä vaalipäivän äänten kanssa. Ennakkoäänestyspaikkoina voivat toimia muun muassa postit, kaupat, kirjastot tai äänestysautot.
Valtiollisten ja kunnallisten vaalien äänestystä valvoo valtion puolesta oikeusministeriö ja kuntien puolesta sitä varten asetetut vaalilautakunnat.
Aiemmin ennakkoäänestys oli Suomessa sallittu ainoastaan, mikäli ”todennäköisesti on estynyt käyttämästä äänioikeuttaan sen äänestysalueen vaalitoimituksessa, jonka vaaliluetteloon hänet on merkitty”. Tällöin ennakkoäänestyksen yhteydessä lähetekirjeeseen tuli sisällyttää myös ilmoitus syystä, joka oikeutti ennakkoäänestykseen. Nykyisin ennakkoäänestys on mahdollista kaikille äänioikeutetuille.


Urheilija.
Urheilija on urheilun harrastaja tai urheilua ammatikseen harjoittava. Urheilu jaetaan amatööri- eli harrastajaurheiluun ja ammattiurheiluun taloudellisesti. Kilpaurheilua voivat olla sekä amatööri- että ammattilaisurheilu. Laajojen kansanryhmien harrastamaa liikuntaa kutsutaan sen sijaan kuntourheiluksi. Sillä ei ole kilpailullisia tavoitteita.


Mitali.
__NOTOC__
Mitali () on esimerkiksi muistoksi tai palkinnoksi tehty rahamainen metallilaatta. Mitali voidaan antaa kunnianosoituksena urheilukilpailuista ja myös muista siviiliansioista tai sotilasansioista tai henkilön tai tapahtuman muistoksi. Jotkin mitalikunniamerkit ovat osoitus kunniamerkkiin liittyvän ritarikunnan jäsenyydestä. Mitali on usein pyöreä, mutta muitakin muotoja esiintyy. Nelikulmaista mitalia kutsutaan monesti "plaketiksi".
Urheilukilpailuissa jaetaan palkinnoiksi kulta-, hopea- tai pronssimitaleja. Näiden ei tarvitse olla tästä metallista tehtyjä, vaan mitalien aidonkaltainen väri on voitu saada aikaan pintakäsittelyllä. Ainakin talviolympialaisissa on jaettu kristallisia mitaleja. Joskus jaetaan myös platinamitaleita jotka voidaan saada vain tiettyjä tehtäviä suorittamalla.
Mitalitaide on oma taiteenalansa. Monet kuvanveistäjät tekevät mitaleita, jotka voivat olla luonteeltaan puhtaasti taide-esineitä.
Mitaleita, kunniamerkkejä ja rahoja tutkii numismatiikka eli rahatiede. Mitalit ovat myös numismaattisen keräilyn kohteita.


Sika.
Sika ("Sus scrofa domestica") on euraasialaisperäinen, villisiasta kesytetty sorkkaeläin, jota käytetään yleisesti lihan ja usein myös nahan tuotantoon. Joitakin sikoja pidetään myös lemmikkieläiminä, erityisesti minipossuja.
Sika on hyvin sosiaalinen eläin ja se viihtyy laumassa. Sian poikanen on nimeltään "porsas". Aikuinen naaras on "emakko" ja uros on "karju". Itäiset perinteiset nimitykset ovat "potsi" t. "porsas", "imisä" ja "orasa". Puhekielessä porsasta käytetään usein sian tai sianlihan synonyyminä. Imisä voi tarkoittaa myös teuraaksi kasvatettavaa naarassikaa ja orasa kastroitua teuraaksi kasvatettavaa urossikaa. Porsaat voidaan vieroittaa emästään eli emakosta 21 päivän ikäisenä mikäli siihen on tarvetta, kuitenkin mieluiten vasta 28 päivän ikäisenä.
Sika maataloudessa.
Sika on kotieläin, ja sitä pidetään lihan tuotantoon sopivana eläimenä. Sian pitopaikka on karsina, sikojen ulkoilualue on tarha ja sikojen pitopaikkana käytettävää rakennusta kutsutaan nykyään sikalaksi. Aikaisemmin sitä sanottiin mm. "lätiksi" tai "sikopajaksi". Sian pitopaikan täytyy olla riittävän tilava, valoisa, turvallinen, toimia suojana, ilmastoitu ja tyydyttää sian tarpeet. Sian tarpeisiin kuuluvat mm. maaperän tonkiminen kärsällä ja rypeminen eli mutakylvyt.
Sikala.
Sialla on oltava karsinassa makuu-, ruokinta- ja ulostusalueet. Lainsäädäntö määrää sioille mahdollisuuden seisoma- ja makuutiloihin luonnollisessa asennossa. Makuualueen on oltava kuiva ja puhdas. Sika on muutenkin hyvin siisti eläin, ja jos se saa elää tilavassa karsinassa, tekee se tarpeensa vain tiettyyn kohtaan. Tuotanto-olosuhteista tehdään jatkuvaa tutkimusta, koska hyvinvoivat siat ovat taloudellisesti kilpailukykyisiä. Sioilla ei ole toimivia hikirauhasia ihossaan, minkä vuoksi niiden kyky johtaa vettä ja tätä kautta lämpöä iholtaan on heikentynyt. Tämän vuoksi siat säätelevät ruumiinlämpöään pääasiassa käyttäytymisellään. Vapaana ollessaan sika hakeutuukin kuumalla säällä rypemään savi- tai mutakuoppaan.
Sian lanta on erinomainen viljelysmaiden lannoitusaine. Nykyään lanta levitetään pellolle erityisellä lannanlevittimellä, joka on traktoriin liitetty lietesäiliö, mistä liete ruiskutetaan peltoon. Hajuhaittojen vähentämiseksi pelto kynnetään tai muokataan heti lannan levittämisen jälkeen, viimeistään kuitenkin 24 tunnin lainsäädäntöön perustuvan ajan kuluessa. Lanta voidaan myös suoraan mullata peltoon.
Ulkona kasvatettavat siat.
Ennen vanhaan maatiaissikoja kasvatettiin vapaina ja ne saivat liikkua kaikkialla aidattujen viljelysten ulkopuolella 1950-luvullle saakka. Länsi-Suomessa oli oma maatiaissikansa ja Savossa ja Karjalassa omansa. Läntisellä sialla oli luppakorvat, karjalais-savolaisella pystyt korvat. Molemmat siat on nyt risteytetty sukupuuttoon. Maatiaissioilla oli villisikojen tapaan paksu turkki ja ne kestivät paljon paremmin kylmää kuin nykyiset, lähes harjaksettomiksi jalostetut siat. Sian karvoja sanotaan harjaksiksi, koska niistä tehtiin harjoja pellavakuidun käsittelyyn. Lämmittely- ja nukkumissuojaksi sioilla saattoi olla ulkosalla olkikasoja, joihin ne kaivautuivat. Luontaisesti siat syövät juuria, marjoja, sieniä, kasvien osia ja jopa raatoja, eivätkä ne kesäaikaan tarvinneet juuri muuta lisäruokaa kuin ihmistalouden ruoan tähteitä ja sitäkin vain kesyyden säilyttämiseksi. Talvella niille sekoitettiin tai keitettiin ruuantähteistä ja juureksista erityistä "sianruokaa" ja lisäksi ne söivät ulkosalta löytämiään ihmisten ja hevosten ulosteita. Yöksi ne päästettiin yleensä omaan suojaansa eli lättiin tai sikopajaan. Tällaisen sian lihominen teurastuskuntoon kesti viisikin vuotta. Talousporsaaksi sanottiin 1900-luvulla kotitaloudessa elävää sikaa, jota pidettiin sisätiloissa usein vain pikkuporsaana. Sitä ruokittiin ja lihotettiin, kunnes se teurastettiin jouluksi.
Kaikkiruokainen nisäkäs.
Sika on kaikkiruokainen. Sian ruokavalioon kuuluvat kasvirehut, kodin ruokajätteet ja ostorehut. Sikojen ruoka suunnitellaan ja ruokinta hoidetaan tarkasti, jotta sikojen kasvu ja lihan rasvapitoisuus toteutuvat oikein. Nykyään sika jalostaa erityisesti elintarviketeollisuuden ihmisravinnoksi suoraan kelpaamattomia sivutuotteita aminohappokoostumukseltaan monipuoliseksi valkuaiseksi. Sikaloissa ovat erikseen emakot, jotka tuottavat porsaita. Emakkojen hedelmöittämiseen käytetään joko keinosiemennystä tai omaa karjua. Lihasiat kuljetetaan teurastamolle noin puolen vuoden ikäisenä. Suomessa teurastetaan vuosittain yli kaksi miljoonaa sikaa.
Sianliha.
Sianlihan hinta määräytyy sen kysynnän ja tarjonnan mukaan. EU:ssa teurastetaan 250 miljoonaa sikaa vuosittain (2009). Yli puolet EU:n sikojen tuotannosta on kuudessa maassa: Espanja, Tanska, Hollanti, Saksa, Unkari ja Britannia. Sianlihatuotteiden tuontiin EU:n ulkopuolelta ei vaadita vakiotuontitodistusta.
Kesysian ja villisian ero.
Tiineen kesysian munasarjoissa on keltarauhasia keskimäärin 17, kun taas villisialla niitä on viisi. Keltarauhasten lukumäärä vastaa ovuloituneiden munasolujen määrää. Sikiövaiheessa kuolee kesysialla 30 % sikiöistä, ja villisialla vastaavasti 13 %. Kesysian tiineysaika vaihtelee 114 ja 116 vuorokauden välillä. Villisian tiineys kestää keskimäärin 119 vuorokautta. Villisialla pahnuekoko on noin 4–6 porsasta ja kesysialla kaksinkertainen eli keskimäärin 12 porsasta. Villisika tuottaa yhden pahnueen kerran vuodessa, ja se porsii kevätkesällä. Näin se turvaa porsaille ravinnon ja paremmat olosuhteet. Kesy sika porsii ympäri vuoden ja tuottaa vuoden aikana 2–3 pahnuetta. Kesysika voi kasvaa huomattavasti suuremmaksi kuin villisika: suurimmat kesysiat ovat painaneet 900 kilogrammaa, mutta painavimmat villisiat vain hieman yli 300 kilogrammaa. Sika ja villisika risteytyvät keskenään.
Sika uskonnossa.
Juutalaisuus ja islam määrittelevät sian saastaiseksi eläimeksi, jonka syöminen on kiellettyä. Kristinuskossa adventisteilla on käsitys, jonka mukaan tietyt ruoat – mukaan lukien sika – ovat epäpuhtaita. Sianlihan kieltävissä kulttuureissa syödään lampaanlihaa ja naudanlihaa.
Sianlihan syönnin kieltämisen historiallisena taustana uskotaan olevan trikiini-loisen, joka usein saastutti sianlihaa. Trikiini voi tarttua ihmiseen huonosti kypsennetyn lihan välityksellä.
Sika kulttuurissa.
Sika mielletään usein kulttuurissa epäsiistiksi, huonotapaiseksi ja ahmatiksi. Myös huonotapaista ihmistä (yleensä miestä) sanotaan siaksi. "Porsastelu" tarkoittaa esimerkiksi epäsiistiä syömistä, "sikailu" itsekästä, häikäilemätöntä käytöstä, esimerkiksi rahan huijaamista. Epäkohteliaasta ihmisestä voidaan käyttää adjektiivia "sikamainen".


Pommi-isku.
Pommi-isku tarkoittaa räjähteitä käyttäen tehtyä hyökkäystä. Varhaisempi nimitys "pommiattentaatti" kuvaa tekoa esimerkiksi poliittisena murhana tai sen yrityksenä, "pommi-iskun" kohde nähdään nykyään epämääräisempänä, ei tiettyyn henkilöön kohdistettuna.
Sekä pommi-isku että pommiattentaatti eroavat olennaisesti "pommituksesta". Pommitus viittaa laajaan, yleensä lentokoneita käyttäen suoritettuun räjähdehyökkäykseen, jonka suorittaja on valtio pommi-iskujen puolestaan ollessa alivaltiollisten ryhmien suorittamia.
Pommi-iskuja käytetään muun muassa terrorismissa yleisen mielipiteen herättämiseksi.
Viimeaikaisista alivaltiollisten toimintaryhmien pommi-iskuista ehkä kuuluisin on Madridin pommiräjähdys 11. maaliskuuta 2004, millä pyrittiin juuri ennen Espanjan parlamenttivaaleja vaikuttamaan äänestäjiin ja saamaan espanjalaiset vetäytymään Irakista koalitiosta, mikä onnistuikin. Azoreiden julistuksella koalitioon liittynyt Espanjan pääministeri José María Aznar hävisi vaalit ja Espanja vetäytyi Irakista.
Hallitusten suorittamista todistetuista pommi-iskuista ehkä kuuluisin on Ranskan suorittama Greenpeacen Rainbow Warrior -laivan räjäyttäminen uusiseelantilaiseen satamaan, missä kuoli yksi kuvausvarusteidensa pelastamista yrittänyt valokuvaaja.
Pommi-iskuissa käytetään usein helposti muovailtavaa muoviräjähdettä, heksogeenia, minkä voi muotoilla kehon mukaan. Elokuussa 2004 Tupolev Tu-134 ja Tupolev Tu-154 -matkustajakoneet Venäjällä tuhonneiden pommien arvellaan olleen matkustajien vaatteisiin kätketystä heksogeenista valmistettuja.


Pommikoira.
Pommikoirat ovat pommit haistavia koiria, jotka ovat yleensä poliisin, rajavartioston tai asevoimien palveluksessa. Pommikoira toimii etenkin erikoispoliisien, -vartijoiden tai -sotilaiden apulaisena. Pommikoirien käyttö on osoittautunut kannattavaksi, sillä pommikoira löytää räjähteet huomattavasti ihmistä nopeammin.


Brändi.
Brändi () kuvaa kaikkea sitä, mikä liittyy yrityksen tuotteeseen tai palveluun. Toisaalta on esitetty, että brändi voi liittyä yhtä lailla yritykseen, julkiseen laitokseen, yhtyeeseen tai henkilöön, kuten vaikka poliitikkoon. Brändin luomista ja tarkoituksellista ylläpitoa kutsutaan brändinhallinnaksi. Brändi voi vahingoittua, kun tehdään brändimoka.
Brändin identiteetti ovat ne mielleyhtymät, joita brändin luoja pyrkii vahvistamaan brändinhallinnan avulla. Nämä mielleyhtymät ovat lupaus yritykseltä asiakkaalle, ja niiden tulisi auttaa asiakkaan ja brändin suhteen vahvistamisessa. Yleensä brändin identiteetti koostuu kuudesta kahteentoista mielleyhtymästä, jotka on jaoteltu ydinidentiteettiin ja laajennettuun identiteettiin. Mielleyhtymiä voivat olla esimerkiksi innovatiivisuus, korkea palvelutaso tai hyvä hintalaatusuhde.
Usein sanotaan, että brändejä luodaan markkinoinnin avulla. Toisaalta on sanottu, että brändi voi syntyä tuotteen tai yrityksen ympärille myös ilman markkinointia. Jos brändi nähdään palveluun tai tuotteeseen liittyvinä odotuksina, onkin brändin sisältö enemmän tarkastelijana olevasta henkilöstä kiinni. Markkinoinnin avulla voidaan vahvistaa tuotteeseen tai palveluun liittyvien ominaisuuksien näkyvyyttä. Tällöin myös kuluttajan on helpompi löytää itselleen sopiva tuote.
Brändi, imago ja maine.
Brändi, imago ja maine ovat kaikki kohderyhmän mielikuvia tai mielipiteitä yrityksestä. Usein imago määritellään visuaalisemmaksi mielikuvaksi, kun taas esimerkiksi maine käsitetään kokemukseen perustuvammaksi. Imagon on myös sanottu olevan aina ihmisten mielissä oleva käsitys, johon yritys pystyy vain rajallisesti vaikuttamaan. Esimerkiksi arvot, asenteet, ennakkoluulot ja uskomukset ovat asioita, joihin yrityksen tiedottamisella ja toiminnalla ei välttämättä pystytä vaikuttamaan. Brändin ja imagon eron on sanottu näkyvän ainakin niiden käyttöyhteyksien perusteella kohderyhmissä: brändistä puhutaan usein asiakkaille suuntautuvien toimenpiteiden yhteydessä, ja imagosta taas muille sidosryhmille, kuten sijoittajille.
Henkilön imagon ja maineen yhdistelmää kutsutaan henkilöbrändiksi.
Historiaa.
Brändien historian markkinoinnin saralla on väitetty alkavan 1800-luvulta, jolloin ensimmäisiä massavalmistettuja tuotteita alkoi saapua kauppoihin. Teollistuminen mahdollisti tuotannon siirtämisen suuriin tehtaisiin, ja tällöin vakiintui tapa polttomerkitä tuotantoyhtiöiden logot valmistettuihin tuotteisiin. Termin synty liittyykin englannin kielen verbiin 'brand', joka tarkoittaa polttomerkitsemistä. Massatuotannon alkuaikoina suuret tehtaat olivat kuitenkin vaikeuksissa, koska kuluttajat eivät luottaneet teollisesti valmistettuihin tuotteisiin vaan suosivat paikallisia ja tutumpia valmisteita. Brändejä lähdettiin kehittämään, koska tuotteista haluttiin tehdä tutumpia ja luotettavampia kuluttajien silmissä. Myöhemmin brändien rakentamisessa on siirrytty yhä enemmän positiointiin, jonka tavoitteena ei ole enää pelkästään luotettavuuden ja tuttuuden lisääminen vaan oman brändin tavoitteellinen erottelu kilpailijoista.
Pohjola (2003) on myös esittänyt, että Suomessa brändit alkoivat korostua erityisesti 1980-luvulla, jolloin tuotteita tuli kauppojen hyllyille yhä enemmän. Brändien avulla kuluttajat pystyivät yksinkertaistamaan valintojaan ja keskittymään olennaiseen.
On väitetty, että Suomen ensimmäinen ja laajalti tunnettu brändi olisi Könnin mestarien tilan nimeksi vakiintunut "Könni" Ilmajoella. Vuoden 1757 jälkeen ensimmäinen ja toinen Könnin mestari käytti, ajan tavan mukaan, ruotsiksi maakirjoihin merkittyä ja kirjoitettua "Königsback"-nimeä. 1700-luvun lopulla vakiintuivat Könni-, Könniläänen- ja Könninkello-nimet, ja ne tulivat kansan keskuudessa tunnetuksi erityisesti luotettavista, laadukkaista ja erilaisista kelloista.
Brändipääoma.
Brändipääoma () mittaa brändin kokonaisarvoa omistajalleen. Se vastaa sitä osaa yrityksen tuotoista, joka johtuu brändistä. Yleensä se voidaan arvioida vain epätarkasti esimerkiksi 30 prosentin virhemarginaalilla. Tämän takia brändipääomaa ei voida käyttää markkinointikampanjoiden onnistumisen mittarina, mutta niitä voidaan käyttää apuna, kun päätetään brändinhallinnan budjetista.
Kritiikkiä brändejä kohtaan.
Brändien kriitikot yleensä esittävät useiden brändien olevan valheellisia, irrottavan yhtiön tuotteesta ja lisäävään turhaa kulutusta. Vasta-argumenttina on esitetty, että markkinoinnin teoriassa brändien pitää pohjautua todellisiin tuotteen ja yhtiön ominaisuuksiin. Tunnettu brändien vastustaja on esimerkiksi kirjailija Naomi Klein.
Arvokkaimmat brändit.
Ohessa maailman kymmenen arvokkainta brändiä 2011 Interbrand-yhtiön julkaiseman listan mukaan.


Tuottajain Lihakeskuskunta.
Tuottajain Lihakeskuskunta (TLK) oli vuonna 1936 perustettu suomalaisten teurastamo-osuuskuntien keskusliike, johon viime vaiheessa kuuluivat jäseninä Itikka, Karjaportti, Lihakunta, LSO Osuuskunta, Pohjanmaan Liha, Savonlinnan Seudun Tuote ja Ålands Andelsslakteri. Sen toimitilat sijaitsivat Helsingin Sörnäisissä.
TLK oli keskeinen tekijä maataloustuottajien osuustoiminnallisessa yhteistyössä liha-alalla, samaan tapaan kuin Valio meijeripuolella. Erona oli kuitenkin se, että osuusmeijereitä oli Suomessa enimmillään yli seitsemänsataa, mutta osuusteurastamoita vain parikymmentä. Näin keskusliikkeen asema ja vaikutusvalta muodostuivat erilaiseksi liha- ja meijerialoilla.
TLK:n tehtävät.
TLK tasasi lihantuotannon alueellisia vaihteluita kotimaassa ja koordinoi jäsentensä myyntiä tärkeälle pääkaupunki­seudulle. Lihan tarjonta maakunnissa vaihteli vuoden ja vuodenaikojen mukaan. Lisäksi joissakin osissa maata vahvan karjatalouden vaikutuksesta tuotettiin lihaa jatkuvasti enemmän kuin kulutettiin.
TLK hoiti myös viennin. 1970- ja 1980-luvuilla se oli pääasiassa ylituotannon purkamista ruhovientinä, mutta myös säilykevientiä, usein Suomen kehitysapuna tai katastrofiapuna, sekä vuotien myyntiä ulkomaille. TLK edusti osuusteurastamoita ulospäin ja ylläpiti keskusteluyhteyttä järjestöihin, viranomaisiin ja valtiovaltaan. Yhteydenpito oli tärkeää niin kauan kuin suuri osa lihataloutta riippui poliittisista päätöksistä tai ministeriöiden luvista ja lisensseistä.
Tuottajain Lihakeskuskunnalla ei ollut omaa teollisuutta, koska perustajat eivät halunneet sen kilpailevan niiden kanssa jalostetuissa tuotteissa. Periaate piti 1970-luvulle, jolloin TLK aloitti yritysostojen sarjan, jonka seurauksena se kasvoi Suomen suurimmaksi lihanjalostajaksi: Oy A. Marschan Ab (1974-1975), Helsingin Kauppiaat Oy (1975), Wahlroosit Oy (1980), (1981) ja OK-Liha (1985).
Keskusliikkeen purkaminen.
Muuttuminen teollisuusyritykseksi ja yhä enemmässä määrin kilpailijaksi oli yksi syy jäsenosuuskuntien kasvavaan tyytymättömyyteen Tuottajain Lihakeskuskuntaa kohtaan.
Keskusliike purettiin suurimpien jäsenosuuskuntien aloitteesta kilpailun edistämiseksi keväällä 1991. Purkamisen yhteydessä LSO osti TLK:n teollisuuden (= Helsingin Kauppiaat Oy) ja HK-tuotemerkin, Itikka ja Lihakunta saivat omistukseensa Atria-tuotemerkin. Samalla lihaosuuskunnat luopuivat pitkään käytäntönä olleesta alueellisesta markkinoinnista ja siirtyivät valtakunnalliseen markkinointiin.


Itse valtiaat.
"Itse valtiaat" (joissakin vanhemmissa jaksoissa "Itsevaltiaat") oli poliittinen satiiritelevisiosarja, jossa esiintyivät suomalaisia poliitikoita parodioivat animaatiohahmot. Filmiteollisuus Finen tuottama sarja oli toteutettu tietokoneanimaatiotekniikkaa apuna käyttäen. Sarjan animaatiototeutuksesta vastasi animaatiostudio Anima Vitae. Alkuperäinen idea sarjan teosta tuli sen tulevalta tuottajalta Olli Haikalta. Itse valtiaiden ensimmäinen jakso lähetettiin 14. huhtikuuta 2001. Viimeinen jakso esitettiin 5. tammikuuta 2008.
Kuvaus.
Itse valtiaiden pilottijakso oli seitsemän minuutin mittainen. Sen animaatiototeutuksesta vastasi animaatiostudio Anima Vitae. Pilottijakso lähetettiin 14. huhtikuuta 2001. Ääninä jaksossa olivat Mika Ala-Panula ja Jukka Puotila.
Itse valtiaiden muut jaksot olivat viidentoista minuutin mittaisia. Lisäksi tuotantokausien päätteeksi oli tehty pitkiä erikoisohjelmia: uutenavuotena 2002 "Itse valtiaat – Avaruusmusikaali", toukokuussa 2003 "Operation ESC", uutenavuotena 2003 "Itse valtiaat – Kuningasmusikaali", jouluna 2004 "Itse valtiaat – Urheilumusikaali", uutenavuotena 2005 "Itse valtiaat – Agenttimusikaali" ja uutenavuotena 2006 '. Erikoisjaksot ovat "Operation ESC:tä" ja "Länkkäri: Haaveratsastajia" lukuun ottamatta olleet musikaaleja, joissa hahmot on laitettu laulamaan tunnettuja iskelmiä uusin poliittisin sanoin. Laulut on samaan aikaan julkaistu myös levyillä.
Itse valtiaat on aiheensa vuoksi herättänyt närää poliittisissa piireissä. Kokoomusnuoret vaativat maaliskuussa 2004 sarjaa hyllytettäväksi, koska heidän mielestään se keskittyi kokoomuksen silloisen puheenjohtajan Ville Itälän ja yleisemminkin kokoomuksen julkisuuskuvan pahentamiseen. Itälä esitettiin sarjassa täysistunnoissa nukkuvana ja lapsellisena. Asia otettiin puheeksi mediassa, kun jakso nimeltä "X-Arkisto" julkaistiin, jonka lopussa Itälä tuomittiin "poliittiseen unohdukseen". Maaliskuussa 2006 puolestaan keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa valitti pääkirjoituksessaan, että "Itse valtiaiden" ja "Uutisvuodon" "pääjuonteeksi on jo kauan sitten muodostunut poliittisen keskustan jauhaminen suohon" ja muita nälvitään vain näön vuoksi. Sarja on tosin saanut myös kiitosta ja kritiikkiä loppumisensa vuoksi. Sarja voitti vuonna 2002 Venla-palkinnon parhaasta viihdeohjemasta. Lisäksi keskustan kansanedustaja, entinen eduskunnan varapuhemies ja Itse valtiaiden loppuaikoina puolustusministerinä toiminut Seppo Kääriäinen on pitänyt häntä esittävästä hahmosta sarjassa.
Kevään 2007 13. tuotantokaudella muutettiin ohjelmaa ja muutamia hahmoja. Esimerkiksi Tanja Saarelan ja Päivi Räsäsen hiukset muutettiin vastaamaan sen hetkistä tilannetta ja Suvi-Anne Siimeksen punainen jakku vaihdettiin tumman liikemiesmäiseen liituraitapukuun. Myös ohjelman tunnus muutettiin. Esimerkiksi Mauno Koiviston ja Martti Ahtisaaren loppuvitsi tulee samaan aikaan lopputekstien kanssa. Joskus presidenttien vitsin tilalla saattaa olla jotakin muuta.
Sarjassa vakituisesti esiintyneet henkilöt.
"Itse valtiaissa" esiintyi monia päivänpolitiikasta tunnettuja henkilöitä. Hahmoiksi on valikoitunut eduskunnan tunnetuimpia kasvoja, jotka olivat usein puolueidensa puheenjohtajia tai ministereitä.
Kotimaisesta päivänpolitiikasta poistuneet hahmot poistettiin myös sarjan vakituisesta näyttelijäkaartista, mutta he eivät tällöin tyystin hävinneet sarjasta vaan tekivät siinä satunnaisia vierailuja ja sivurooleja. Näihin kuuluivat Suvi-Anne Siimes, Anneli Jäätteenmäki, Esko Aho, Paavo Lipponen ja Ville Itälä. Myös Tarja Cronberg esiintyi Itse valtiaissa hänen ollessa vihreiden puheenjohtaja. Tarja Cronbergin hahmona oli puhuva peruna, koska tuottajilla ei ollut varaa panostaa ihmishahmon luomiseen.
Sarjan hahmoihin kuului myös fiktiivisiä tavallisia ihmisiä, joiden avulla joskus kuvattiin yhteiskunnallisia asioita esimerkiksi näyttämällä niiden keskustelevan poliitikkojen kanssa yhteiskunnallisista asioista. Näistä yleisimmin esiintyvä oli tuulipukuun pukeutunut, punanenäinen keski-ikäinen mies. Yksi oli Nanna, nuorehko blondinainen, josta yritettiin kerran tehdä poliitikkoa. Näihin hahmoihin kuuluivat myös nuorehko mies, keski-ikäisiä miehiä ja naisia sekä ainakin viisi lasta.
Extra-jakso.
Matkustusturvallisuus (2008) oli neljän minuutin mittainen. Sen animaatiototeutuksesta vastasi Anima Vitae. Ääninä jaksossa ovat Mika Ala-Panula, Heikki Hilander ja Erja Manto. Jaksossa esiintyivät Paavo Väyrynen ja Ilkka Kanerva.
Aiheesta muualla.
*


Vainoharhaisuus.
Vainoharhaisuus eli paranoidisuus on kohtuutonta levottomuutta tai pelkoa omasta hyvinvoinnista. Vainoharhaisuus saattaa olla kohtuutonta ja yltää psykoottisuuteen saakka. Paranoia sisältää vainokuvitelmia mahdollisesta uhasta tai salaliittoteorioista.
Sana "paranoia" on kreikkaa, ja tarkoittaa yksinkertaisesti 'mielettömyyttä' ("para" 'ulkopuolella', "nous" 'mieli'), ja tätä alkuperäistä merkitystä psykiatria käytti kuvaamaan harhakuvitelmaa (). Sanan merkitys on muuttunut lääketieteessä, ja tämän vuoksi sen käyttö saattaa vaihdella nykypsykiatriassa.
Paranoia on erotettava fobioista, jotka ovat itsepintaista tiettyjen tilanteiden, esineiden, eläinten, toimintojen tai sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Sitä vastoin vainoharhainen henkilö syyttää tai pelkää "älykkäitä" olentoja heidän "tarkoituksenmukaisten" toimiensa vuoksi. Paranoia pitää myös erottaa "perustellusta" epäluuloisuudesta, kun yksilö tuntee levottomuutta oman persoonansa, ammattinsa, sukupuolensa, rotunsa, yhteiskuntaluokkansa tai muun ominaisuutensa takia eli kun pelkoon todella on aihetta.
Käyttö psykiatriassa.
Psykiatriassa Emil Kraepelin käytti termiä "paranoia" kuvaamaan mielisairautta, jossa harha on pohjana tai kaikkein huomattavimpana osana. Alkuperäisessä mielisairausluokittelussaan Kräpelin käytti termiä "puhdas paranoia" kuvatakseen tilaa, jossa harhaisuus on olemassa mutta sillä ei ole mitään näkyvää vaikutusta henkilön älylliseen kyvykkyyteen ja ilman mitään muita "dementia praecoxin" (myöh. skitsofrenian) oireita.
Hänen määritelmänsä mukaan uskomuksen ei tarvitse olla vainoava, jotta se voitaisiin luokitella paranoiaksi, joten suuri määrä harhaisia uskomuksia voi tulla luokitelluksi paranoiana. Esimerkiksi henkilö, joka uskoo olevansa merkittävä uskonnollinen henkilö, tulisi Kräpelinin määritelmän mukaan luokitella paranoiaksi.
Vaikkei puhtaan paranoian diagnoosia enää käytetä (sen tultua syrjäytetyksi diagnoosilla nimeltä harha-aistimusten häiriö), termiä käytetään kuvattaessa yleistä harhojen olemassaoloa, mieluummin kuin jonkin tietyn, vainoavan harhan, ja se elää edelleen paranoidisen skitsofrenian diagnoosina; tässä skitsofrenian tyypissä harhat ovat huomattavia.
Paranoia yhdistetään usein psyykkisiin sairauksiin, erityisesti skitsofreniaan, tosin lievempiä muotoja saattaa olla lähinnä ei-psykoottisissa diagnooseissa, kuten vainoharhainen persoonallisuushäiriö. Paranoia saattaa myös olla lääkkeiden tai piristävien lääkeaineiden (kuten kofeiini ja kannabis) sivuvaikutusta.
Termin epäspesifisessä käytössä paranoiaharha tarkoittaa, että asianosaista seurataan, myrkytetään tai rakastetaan välimatkan päässä (kohteena usein kuuluisuus: tämä harhauskomus tunnetaan nimellä erotomania eli Clerambault'n oireyhtymä).
Muita yleisiä paranoian harhoja ovat uskomukset, että kyseisellä henkilöllä on kuviteltu sairaus tai loistartunta; että henkilöllä on jokin erityistehtävä tai hän on jumalan valitsema; että henkilön aivoihin on lisätty tai sieltä on poistettu tietoa; tai että henkilön toimintaa ohjailee jokin ulkoinen voima.


Edvard Munch.
a>ista talon kesäasunnoksi. Talossa on nyt museo.
Edvard Munch (12. joulukuuta 1863 Ådalsbruk, Løten – 23. tammikuuta 1944 Oslo) oli norjalainen taidemaalari. Hän on Norjan kansainvälisesti tunnetuimpia taiteilijoita säveltäjä Edvard Griegin, kuvanveistäjä Gustav Vigelandin ja kirjailija Henrik Ibsenin ohella.
Munchin psykologisia aiheita käsittelevä ekspressionismi oli alkusysäyksenä Saksan 1900-luvun alun ekspressionistiselle suuntaukselle. Munchin traaginen lapsuus vaikutti hänen tapaansa käsitellä aiheitaan hyvin intensiivisesti, ja tunnelma hänen maalauksissaan on usein ankea ja pessimistinen. Hänen tiedetään sanoneen: ”Sairaus, hulluus ja kuolema olivat enkelit, jotka ympäröivät kehtoani, ja ne ovat seuranneet minua läpi elämäni.”
Ura.
Munch keskeytti 1880 insinööriopintonsa terveydellisistä syistä opiskeltuaan vain vuoden ja ryhtyi taiteilijaksi. Vuonna 1881 hän aloitti opiskelut Kristianian (nykyinen Oslo) kuninkaallisessa taide- ja suunnittelukoulussa. Vuonna 1885 hän matkusti Ranskaan, jossa hän sai vaikutteita ensin impressionisteilta ja myöhemmin postimpressionisteilta ja art nouveausta. Hän vietti vuosina 1892–1908 pitkiä aikoja Pariisissa ja Berliinissä.
Teokset.
Munchin tunnetuin teos on "Huuto" (1893). Se kuuluu laajempaan sarjaan "Elämän friisi", joka käsittelee rakkautta, pelkoa, kuolemaa ja melankoliaa. Muita maalauksia ovat "Sairas lapsi" (1886, muotokuva sisaresta Sophiesta, joka oli kuollut yhdeksän vuotta aiemmin), "Vampyyri" (1893–1994), "Tuhkat" (1894), "Madonna" (1894–1895) ja "Silta".
Munch kokeili urallaan myös muun muassa valokuvausta ja litografioita. Hän testamenttasi Oslon kaupungille 1 000 maalausta, 15 400 vedosta, 4 500 piirrosta ja vesivärimaalausta sekä kuusi veistosta, ja suuri osa lahjoituksesta on näytteillä Munch-museossa Oslon vanhassakaupungissa.


Hypnomen.
Hypnomen on alkuvuodesta 1994 perustettu helsinkiläinen yhtye, joka soittaa pääasiassa instrumentaalimusiikkia.
Jäsenet.
Hypnomenissä oli alun perin vain kaksi kitaristia, Pekka Laine ja Esa Kuloniemi, sekä rumpukone. Vuoden 1994 lopulla rumpukoneen korvasi oikea rumpali, Juha Litmanen. Kuloniemi erosi yhtyeestä 1998 ja tilalle tuli basisti Jan Grön.
Yhtyeen urkurilla ja rumpalilla on myös oma sivuprojekti Nieminen & Litmanen. Lisäksi Esa Kuloniemi ja Juha Litmanen soittavat myös Honey B and the T-Bones yhtyeessä.


Saint Lucia.
Saint Lucia on saarivaltio Karibianmerellä. Se sijaitsee Pienillä Antilleilla, Saint Vincent ja Grenadiinien pohjoispuolella ja Martiniquen eteläpuolella. Asukkaita on noin 160 000. Sokerinviljelyn lakkauttamisen ja banaanikaupan kutistumisen jälkeen turismi on saaren tärkein elinkeino. Matkailukohteina on hiekkarantoja, vuoria ja eksoottisia kasveja sekä Qualiboun tulivuori rikinhajuisine kuumine lähteineen. Saint Lucia kuuluu Kansainyhteisöön, mutta ranskalaiset ovat jättäneet jälkiään paikannimistöön, ja varsinkin maaseudulla puhutaan englannin lisäksi myös ranskan kreolimurretta.
Maantiede, ilmasto ja luonto.
Vulkaaninen Saint Lucian saari on vuoristoisempi kuin useimmat muut Karibian saaret, ja niinpä siellä sataa enemmän kuin esimerkiksi Barbadoksella. Sadetta saadaan ympäri vuoden, mutta eniten heinäkuusta marraskuuhun, mikä on hurrikaanien esiintymisaikaa. Hurrikaaneja ei osu saarelle joka vuosi, mutta heikoimmat trooppiset myrskyt levittävät sateita laajemmalle alueelle. Hurrikaani Dean aiheutti tuhoja vuonna 2007: se surmasi ainakin yhden ihmisen, tuhosi rakennuksia ja koko banaanisadon. Vuonna 2010 hurrikaani Vincent aiheutti saarella tuhoja. Lämpötila, kosteus ja auringonpaiste ovat Saint Lucialla samanlaisia kuin muuallakin Karibialla. Pääkaupunki Castriesissa päivän keskimääräinen ylin lämpötila on 28–31 ja yön alin 21–23 astetta.
Saint Lucian tulivuori, joka sijaitsee Soufrièressä, on purkautunut viimeksi 1700-luvulla. Kalderassa on edelleen kiehuvaa mutaa, rikinkatkuisia höyryjä ja kuumia lähteitä.
Tulivuoren lähellä kohoavat Pitonsit, joiden erikoinen muoto on tunnettu maamerkki. Saaren sisäosia peittää rehevä sademetsä, jossa kasvaa jättiläissaniaisia ja muita kotoperäisiä puita, bromelioita, orkideoita ja sieniä. Metsässä elää myös värikkäitä ja harvinaisia lintuja, kuten saintlucianamatsoni, saintlucianturpiaali, valkorintamatkija ja antillienpiivi.
Historia.
Ennen eurooppalaisten tuloa saarella asui arawakeja ja karibeita. Arawakit asuttivat saaren ensimmäisinä noin vuosina 200–400, mutta he väistyivät karibien tieltä noin vuosina 800–1000. Espanjalaiset löysivät Saint Lucian vuoden 1500 tienoilla. Hollantilaiset, ranskalaiset ja englantilaiset yrittivät perustaa kauppa-asemia saarelle 1600-luvulle mutta kohtasivat vastarintaa saarella asuvilta karibeilta. 1700-luvun kuluessa Ranska ja Englanti taistelivat Saint Luciasta useaan otteeseen ja saari vaihtoi omistajaa 14 kertaa. Ranska luovutti saaren lopullisesti briteille 1815.
Saint Lucia sai ensimmäisen itsehallinnollisen edustuslaitoksen 1924. Vähitellen autonomia laajeni ja yleinen äänioikeus tuli voimaan 1951. Saint Lucia oli osa Länsi-Intian liittovaltiota vuosina 1958–1962. Vuodesta 1960 saarella oli toimeenpaneva neuvosto, johon kuului pääministeri ja neljä muuta ministeriä. Lainsäädäntöneuvostoon valittiin kymmenen jäsentä vaaleilla, kaksi nimitettiin, ja lisäksi siihen kuului territorion asiamies ja puheenjohtaja. Vuodesta 1967 alkaen Saint Lucia oli itsehallintoalue jolla oli päätäntävalta sisäisiin asioihin, kun taas Britannia vastasi sen ulkopolitiikasta ja puolustuksesta neuvotellen saaren paikallishallinnon kanssa. Tässä vaiheessa emämaan edustajan nimikkeeksi tuli taas kuvernööri, mutta ensimmäistä kertaa kuvernöörin valinnasta alettiin neuvotella asukkaiden äänestämän neuvoston puheenjohtajan kanssa. Saari itsenäistyi vuonna 1979, ja ensimmäiseksi pääministeriksi valittiin John Compton.
Vuonna 1993 banaanin maailmanmarkkinahintojen lasku johti levottomuuksiin. Vuonna 2002 trooppinen myrsky Lil tuhosi puolet banaanisadosta. Vuonna 2004 Piton-vuoret julistettiin Unescon maailmanperintökohteiksi.
Politiikka.
Kansainyhteisön jäsenmaan valtionpäämies on Elisabet II, jota edustaa saarella kenraalikuvernööri. Toimeenpanovalta on pääministerin ja hallituksen käsissä. Pääministeri on yleensä parlamenttivaalit voittaneen puolueen puheenjohtaja; parlamentin alahuoneessa on 17 paikkaa, ylähuoneessa eli senaatissa on 11 nimitettyä edustajaa.
Saint Lucian suuret puolueet ovat United Workers Party (UWP) ja The St. Lucia Labour Party (SLP). UWP on ollut valtapuolue useammin, ja sen pitkäaikainen johtaja John Compton oli moneen otteeseen maansa pääministerinä.
Hallinnollinen jako.
Saint Lucian saari on jaettu 11 kuntaan.
Talous.
Castriesin kaupunkia. Kuvan keskellä suuri risteilyalus.
Sokerin tuotanto lopetettiin vuonna 1964. Banaanit ja muut maataloustuotteet (kookos, kaakao, sitrushedelmät) ovat Saint Lucian tärkeimpiä vientituotteita. Turismilla on myös suuri merkitys maan taloudelle.
Teollisuuden (vaatetus, elektroniikka, pakkaus ja elintarvikkeiden jalostus) merkitys on kuitenkin vähitellen lisääntynyt. Vuonna 2010 teollisuus tuotti 23 prosenttia bruttokansantuotteesta ja työllisti 24,7 prosenttia työvoimasta.
Suurin ulkomainen investointikohde on Hess Oilin välivarasto.
Saint Lucian rahayksikkö on Itä-Karibian dollari (EC$), jota käytetään Itä-Karibian rahaliiton jäsenmaissa.
Liikenne.
Saarella on kaksi lentokenttää: George F. L. Charlesin lentoasema Castriesssa ja Hewanorran kansainvälinen lentoasema Vieux-Fortissa saaren eteläkärjessä, ja kolme satamaa: Castries, Cul-de-Sac ja Vieux-Fort. Risteilyalukset pysähtyvät Castriesissa, mistä on myös säännöllistä matkustajalauttaliikennettä Martiniquelle, Guadeloupelle ja Dominicaan. Maantietä on 1 210 kilometriä.
Väestö.
Suurin osa Saint Lucian väestöstä on afrikkalaisperäisiä. 1980-luvulla intialaisia oli noin kolme prosenttia väestöstä ja eurooppalaisperäisiä alle yksi prosentti, kun taas 5,5 prosenttia luokiteltiin taustaltaan useamman rodun sekoitukseksi. Englanti on virallinen kieli, mutta saarella puhutaan myös paljolti ranskaan pohjautuvaa kreolikieltä patois’ta. Sitä puhutaan maaseudulla, sisämaassa ja köyhemmän väestön keskuudessa, ja kielitaidon puute on aiheuttanut sosiaalista syrjäytymistä.
Vuoden 2001 väestönlaskennassa saintlucialaisista 67,5 prosenttia oli katolisia, 8,5 prosenttia adventisteja, 5,7 prosenttia helluntailaisia, 2 prosenttia rastafareja, 2 prosenttia anglikaaneja, 2 prosenttia evankelikalisteja ja 5 prosenttia muita kristittyjä.
Kulttuuri.
Tunnetuin Saint Lucialla syntynyt ja kasvanut kirjailija on 1992 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Derek Walcott. Saaren toinen nobelisti on taloustieteiijä Arthur Lewis.
Perinteinen Saint Lucian ruoka sisältää paljon hiilihydraatteja, joita saadaan jamssista, taarosta ja sen sukulaisesta eddoesta, banaaneista ja leipäpuun hedelmistä. Sen kanssa syödään liha- tai kalakastiketta. Itse ruoka ei ole kovin mausteista, mutta sen kanssa tarjotaan aina chilikastiketta.
Valtio pitää yllä yleisradioverkkoa. Sanomalehdet ovat yksityisiä ja ilmestyvät yhdestä kolmeen kertaan viikossa. Kolme televisiokanavaa ovat myös yksityisiä, yksi niistä on katolinen kanava.
Saint Lucia on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1996 lähtien 2–6 urheilijan joukkueella. Kriketti ja purjehdus ovat suosittuja urheilulajeja.
Aiheesta muualla.
*


Asturia.
Asturian ruhtinaskunta () on itsehallinnollinen maakunta Espanjassa. Se sijaitsee maan pohjoisrannikolla, Biskajanlahden rannalla. Lännessä sen rajanaapurina on Galician itsehallintoalueen Lugon maakunta, etelässä Kastilia ja Leónin Leónin maakunta ja idässä Kantabria.
Pääkaupungin nimi on Oviedo, Asturia oli ennen itsehallintojärjestelmän käyttöönottoa Oviedon maakunta. Muita merkittäviä kaupunkeja ovat satamakaupunki Gijón ja teollisuuskaupunki Avilés.
Muita kaupunkeja ovat Cangas de Onís, Cangas del Narcea, Grado, Langreo, Mieres, Villaviciosa ja Llanes.
Varhaiskeskiajalla Asturia oli ainoa kristitty valtakunta Iberian niemimaalla. Tästä syystä Espanjan kruununperijä nimitetään Asturian ruhtinaaksi.
Asturian kuningaskunta.
Asturian kuningaskunta oli ensimmäinen kristitty valtakunta Iberian niemimaalla sen jälkeen kun islaminuskoiset maurit valloittivat sen 711. Kuningaskunnan perusti visigoottiylimys Pelayo, joka kapinoi Asturian maurikuvernööriä vastaan 718. Tämän jälkeen hän voitti maurit Covadongan taistelussa kesällä 722 (eri lähteissä 718–722). Jossain vaiheessa hänet valittiin pienen valtakuntansa kuninkaaksi Luoteis-Hispaniassa, baskien valtakunnan länsipuolella.
Valtakunta laajeni ensin luoteeseen Atlantin rannikkoa kohti 770-luvun puoliväliin ja aikana 791–842 etelään, lähelle Lissabonia. Kuningaskunta oli nimeltään Asturia vuoteen 924, jolloin siitä tuli Leónin kuningaskunta uuden pääkaupungin mukaan. Tällä nimellä se tunnettiin kunnes se yhdistyi Kastiliaan Kastilian ja Leónin kuningaskunnaksi. Kuningaskuntien ensimmäinen yhteinen kuningas oli Ferdinand III Pyhä.
Katso myös: "Asturian, Kastilian ja Leónin hallitsijat"
8. toukokuuta 1808 Asturian hallinto, "la Junta General del Principado de Asturias", julisti sodan Napoleonin Ranskalle, ja ranskalaisille miehitysjoukoille, joille Bourbon-suvun kuningas Kaarle IV (Carlos) oli luovuttanut vallan.
Teollistuminen käynnistyi 1830-luvulla hiilen ja raudan avulla.
Vuonna 1934 kaivostyöläiset nousivat kapinaan Espanjan toisen tasavallan hallitusta vastaan Asturian kapinassa. Pohjois-Afrikasta lähetettiin kenraali Francisco Francon joukot taltuttamaan liikehdintä. Kovaotteinen kenraali nimitettiin tämän jälkeen armeijan johtoon yleisesikunnan päälliköksi.
Asturian kieli.
Asturia on romaaninen kieli, jota puhutaan joissain osissa Asturiaa ja Leónia. Asturiassa se on suojeltu lainsäädännöllä, ja se on valinnainen kieli kouluissa, mutta ei virallinen kieli. Kielen käyttäjien määrä on ollut laskussa ja sen suojelemiseksi on tehty paljon työtä 1980-luvulta alkaen. Asturian lähisukulaisella mirandeesilla on virallinen asema Portugalin Miranda do Dourossa.
Asturian lippu.
Asturian lipussa on Voiton risti ("Cruz de la Victoria"). Legendan mukaan Don Pelayo, myöhemmin kuningas, käytti ristiä taistelussa maureja vastaan 722. Tätä taistelua pidetään Reconquistan, islamilaisen Espanjan takaisin valloituksen alkuhetkenä. Vuonna 908 kuningas Alfonso III Suuri määräsi alkuperäisen puisen ristin kullattavaksi ja koristeltavaksi jalokivin. Sitä säilytetään nyt Oviedon katedraalissa.
Kreikkalaiset kirjaimet alfa (Α) ja omega (ω) riippuvat ristin vaakasuorasta osasta. Nämä viittaavat Ilmastyskirjan jakeeseen 1.8: "Minä olen A ja O, alku ja loppu", sanoo Herra Jumala, hän, joka on, joka oli ja joka on tuleva, Kaikkivaltias."
Asturian osat.
Asturia jakaantuu kahdeksaan piiriin (espanjaksi "comarca(s)", asturiaksi "cotarru"/"cotarros").
Talous.
Perinteinen elinkeino oli aikoinaan karjan laiduntaminen vuoristoniityillä. Vuorilla on myös rikkaita hiiliesiintymiä, hiilen louhinta ei ole kuitenkaan pystynyt kilpailemaan EU:n ulkopuolisten tuottajien kanssa ja sitä tuetaan tulleilla ja tukiaisilla. Pääasiallinen hiilen tuottajan on valtion omistama Hunosa. Terästeollisuus on myös ollut tärkeää, se on keskittynyt valtion Ensidesa-yrityksen ympärille. Saneeraustoimia on protestoitu lakoilla.
Gastronomia.
Asturia tunnetaan lampaasta ja meren antimista, tosin kuuluisin ruokalaji on "Fabada Asturiana", valkoisista pavuista (fabes), possunlavasta (lacón), verimakkarasta (morciella) ja mausteisesta kastikkeesta (chorizu) valmistettu sahramilla (azafrán) maustettu muhennos. Sitä saa yleisesti Espanjassa ja espanjalaisissa ravintoloissa kautta maailman.
Paikallinen omenasiideri kaadetaan perinteisesti lasiin korkealta juoman ilmastamiseksi. Asturialaiset juustot, erityisesti "Cabrales", ovat myös kuuluisia, eivätkä pelkästään tuoksunsa vuoksi. Cabrales on myös EU:n suojaama alkuperäisnimitys. Lohi nousee Asturian jokiin. Kauden ensimmäinen kala, jonka hinta voi nousta korkeaksikin, on "campanu" (sanasta "campana", kello jota soitetaan saaliin merkiksi).


Yhtenäinen Venäjä.
Yhtenäinen Venäjä () on Venäjän valtapuolue, joka tukee vallitsevaa presidentti Dmitri Medvedevin ja pääministeri Vladimir Putinin politiikkaa. Vuoden 2007 vaalien jälkeen puolueella oli Venäjän duumassa 315 edustajaa 450:stä eli 70 % kaikista edustajapaikoista, ja näin ollen vahva absoluuttinen enemmistö. Vuoden 2011 vaaleissa sen kannatus putosi 49 prosenttiin, mutta puolue säilytti 238 edustajalla yhä niukan enemmistön duumassa.
Puolue määrittelee ideologiakseen vakautta ja kehitystä korostavan ”venäläisen konservatismin”. Samoin se katsoo olevansa poliittisella kentällä keskustalainen. Ulkopuoliset tarkkailijat ovat kuvailleet sen ideologiaa myös putinismiksi. Puolue onkin käyttänyt viime vuosina yhtenä tunnuslauseenaan ”План Путина – Победа России!” ("Plan Putina - Pobeda Rossii!",). Putin on ollut keskeinen henkilö puolueen menestyksen takana. Samalla hänen myötävaikutuksellaan Yhtenäisestä Venäjästä on rakennettu hallinnon oma puolue.
Yhtenäinen Venäjä-puolue syntyi, kun Sergei Šoigyin "Yhtenäisyys" ja entisen pääministerin Jevgeni Primakovin johtama Isänmaa – Koko Venäjä -puolueet yhdistyivät joulukuussa 2001.
”Yhtenäisyyden” syntyvaiheen tapahtumat.
Yhtenäisen Venäjän edeltäjä oli ”Yhtenäisyys”-blokki, joka luotiin kolme kuukautta ennen joulukuun 1999 duumanvaaleja Juri Lužkovin johtaman ”Isänmaa - Koko Venäjä” -puolueen (OVR) vastapuoleksi. Perustamista tukemassa oli vahvasti Kremlin sisäpiiri, joka oli varma OVR:n voitosta. Se ei uskonut Yhtenäisyyden menestykseen, koska presidentti Boris Jeltsin oli erittäin epäsuosiossa ja pääministeri Vladimir Putinin suosio oli vielä minimaalista. Yhtenäisyys yritti mukailla OVR:n menestyskeinoja korostamalla pätevyyttä ja pragmaattisuutta. Karismaattinen Venäjän hätätilaministeri Sergei Šoigu valittiin puolueen puheenjohtajaksi.
Syksyllä 1999 Putinin kansansuosio kasvoi kaksinumeroisissa luvuissa sen jälkeen, kun hän oli lähettänyt Venäjän armeijan Tšetšenian kapinoivaan tasavaltaan Moskovan kerrostaloräjähdysten ja tšetšeeni-islamistien joukkojen Dagestaniin suuntautuneen hyökkäyksen jälkeen. Putinin aloittama toinen Tšetšenian sota oli erittäin suosittu ja sotaretkeä esiteltiin positiivisessa valossa niin Boris Berezovskin johtamalla ORT-kanavalla kuin valtio-omisteisella RTR:lläkin.
Duuman vaalit 1999.
Vastoin puolueen perustajien oletuksia Yhtenäisyyden vaalikampanja oli menestys ja puolue sai 23,3 % äänistä ja huomattavasti enemmän kuin OVR, joka joutui tyytymään 13,3 % ääniosuuteen. Venäjän kommunistinen puolue oli vaalien suurin 24,35 ääniosuudellaan. Pääministeri Putinin suosio oli siivittänyt Yhtenäisyyden voittoon. Vaalitulos kertoi myös selvästi myös sen, että Putin oli ennakkosuosikki vuoden 2000 presidentinvaalin pudottaen näin aiemmat ehdokassuosikit Juri Lužkovin ja Jevgeni Primakovin pois presidenttikaavailuista. Jeltsin antoi Putinille lisää nostetta eroamalla presidentin tehtävistä 31. joulukuuta 1999 tehden Putinista vt. presidentin.
Yhtenäisen Venäjän perustaminen.
Alun perin Yhtenäisyys oli perustettu vain vaalipuolueeksi vuoden 1999 duumanvaaleja varten, mutta voiton jälkeen valtion virkamiehet alkoivat suunnitella puolueen muuttamista pysyväksi. Suuri määrä itsenäisinä duumaan valittuja edustajia kutsuttiin liittymään puolueen edustajaryhmään. Moni OVR:n edustajista liittyi myös mukaan lukien puheenjohtaja Lužkov. Huhtikuussa 2001 OVR:n ja Yhtenäisyyden johtajat ilmoittivat yhteisessä julistuksessaan aloittavansa yhdistymisprosessin. Heinäkuussa 2001 ”Yhtenäisyyden ja Isänmaan liitto” piti ensimmäisen puoluekokouksensa ja 18. joulukuuta 2001 siitä tuli ”Yleisvenäläinen Yhtenäisyyden ja Isänmaan puolue”, lyhyemmin ”Yhtenäinen Venäjä”. Maaliskuun 2003 II puoluekokouksessa Sergei Šoigu jättäytyi puheenjohtajan paikalta Boris Gryzlovin hyväksi.
Koko 1990-luvun venäläistä poliittista keskustelua oli hallinnut ”kommunismi vastaan kapitalismi” -vastakkainasettelu, mutta 1999–2000 vaalikaudelta alkaen Putin nosti esiin uuden syyn äänestää puolueettaan: vakaus. Tämä oli kansalaisiin vetoava lupaus vallankumouksellisen kaaoksen ja muutoksen vuosikymmenen jälkeen. Lukuun ottamatta Pohjois-Kaukasuksella jatkuvia sotatoimia Putin alkoi vakauttamaan venäläistä yhteiskuntaa.
13. tammikuuta 2003 Yhtenäisellä Venäjällä oli 257 000 jäsentä. Edellä olivat Venäjän liberaalidemokraattinen puolue (600 000 jäsentä) ja Kommunistinen puolue (500 000 jäsentä).
Duuman vaalit 2003.
Putinin presidenttikauden alkuvuosina Venäjän talous kehittyi vahvasti kasvaen jokaisena vuonna enemmän kuin aiempina vuosikymmeninä koskaan. Hänen kannatuksensa kansan keskuudessa oli reilusti yli 70 prosenttia. Venäjän taloudellinen elpymistä helpottivat huomattavasti tärkeiden vientituotteiden, kuten öljyn, kaasun ja raaka-aineiden, korkeat maailmanmarkkinahinnat.
Lakiesitysten määrä kasvoi huomattavasti sen jälkeen, kun Yhtenäisestä Venäjästä oli tullut oli tullut duuman johtava puolue. Vuosina 1996–1999 presidentti allekirjoitti vain 76 prosenttia kolmannen käsittelyn läpäisseistä laeista. Sen sijaan vuosina 1999–2003 presidentti allekirjoitti jo 93 % laeista. Jeltsinin oli monesti tarvinnut turvautua asetusvaltaansa suurista asioista päättäessään, kun taas Putinin ei tarvinnut juuri koskaan. Yhdistyneen Venäjän valta-asema mahdollisti Putinin viedä useita laajoja perustavaa laatua olevia uudistuksia läpi duumassa, kuten 13 prosentin tasaveron, tuloverojen vähennykset, työmarkkinoiden korjaukset ja kansallisten monopolien murtamiset sekä uudet maankäyttöä ja oikeuskäytäntöä koskevat lait. Yhtenäinen Venäjä korostautui Putinin linjan ehdottomana tukijana, mikä oli omiaan tuomaan puolueelle suurvoiton vuoden 2003 duuman vaaleissa, joissa se sai noin 36 prosenttia äänistä. Tammikuussa 2005 puolueella oli duumassa 305 paikkaa 450:stä ja 88 paikkaa 178-paikkaisessa ylähuoneessa eli liittoneuvostossa.
Koko olemassaolonsa ajan Yhtenäinen Venäjä on ollut menestyksellinen käyttäessään hallintoa vastustajiensa heikentämiseksi. Esimerkiksi valtiojohtoiset tiedotusvälineet kuvasivat kommunistipuolueen tekopyhäksi ottaessaan vastaan rahaa useilta ”dollarimiljonääreiltä” vuoden 2003 vaalien aikana. Yhtenäinen Venäjä vaati myös tiukempia äänestäjien ja puolueiden rekisteröintiehtoja ja nosti äänikynnyksen viidestä prosentista seitsemään prosenttiin.
Oppositiopuolueet tekivät myös useita strategisia virheitä. Esimerkiksi Jabloko ja Oikeistovoimien liitto keskittyivät enemmän toisiansa vastaan taistelemiseen, mikä teki Yhtenäiselle Venäjälle helpommaksi kerätä liberaaleja äänestäjiä Putinin talousuudistusten taakse. Oppositiopuolueet kompuroivat vuoden 2003 duuman vaaleissa. Kommunistipuoluekin sai vain 52 paikkaa, joka oli hurja pudotus vuoden 1999 vaaleissa saaduista 113 paikasta. Liberaalit oppositiopuolueet epäonnistuivat vielä pahemmin, kun Jabloko ja Oikeistovoimien liitto eivät edes onnistuneet ylittämään viiden prosentin äänikynnystä.
Duuman vaalit 2007.
Talouden jatkaessa kasvuaan ja Putinin tehdessä kansansuosiota nauttivia toimia, kuten epäsuosittujen oligarkkien aseman heikentäminen, hän nautti suurta kansansuosiota. Vuoden 2004 presidentinvaaleissa hän oli saanut yli 70 prosenttia äänistä. Vuoden 2007 duuman vaalit olivat jälleen menestys Yhtenäiselle Venäjälle, kun se sai 64,3 prosenttia äänistä ja 315 paikkaa. Lisäpaikkoja tuli 92, vaikka kampanjaa kuvailtiin vaisuksi. Vaalien kakkonen oli Venäjän kommunistinen puolue, joka jäi kauas valtapuolueen taakse 11,57 prosentin ääniosuudellaan. Vladimir Putin oli ainut nimi puolueen ehdokaslistalla, joten hänen suosionsa siivitti myös puolueen voittoon.
Kremlin ja Yhtenäisen Venäjän vaikutuksesta perustettu näennäisoppositiopuolue vasemmistolainen Oikeudenmukainen Venäjä ("Справедливая Россия") sai vuoden 2007 vaaleissa 38 paikkaa ja 7,7 % äänistä. Oikeudenmukainen Venäjä perustettiin viemään kannatusta kommunisteilta, jotka taas eivät tue Putinia ja Yhtenäistä Venäjää. Kremlin ja Yhtenäisen Venäjän apupuolueena toimii peitellymmin myös liberaalidemokraattinen puolue. Kremliä ja Putinia tukevilla duumassa oli siis vuoden 2007 vaalien jälkeen 393 paikkaa 57-paikkaisen kommunistisen puolueen edustaessa oppositiota.
Joulukuun 2007 vaalien aikana äänestäjät, oppositiopuolueet ja vaalitarkkailijajärjestö GOLOS syyttivät puoluetta useista perustuslaissa säädettyjen vaalilakien rikkomuksista. Vuoden 2007 vaaleja leimasivat myös Yhtenäisen Venäjän tapa käyttää hallintokoneistoa vaalimenestyksenssä takaamiseksi. Viranomaiset painostivat ihmisiä äänestämään Yhtenäistä Venäjää ja liittymään sen jäseniksi. Miliisi- ja muut viranomaiset vaikeuttivat tai estivät opposition vaalitoimintaa, kokoontumisia ja ehdolle asettamisia. Samoin työpaikoilla esimiehet, kollegat ja työnantajat painostivat äänestämään Yhtenäistä Venäjää. Keskustelua länsimaissa herättivät myös Yhtenäisen Venäjän saamat kannatusluvut Pohjois-Kaukasiassa. Naapuritasavallassa Ingušiassa 99 prosenttia äänestäjistä sanottiin äänestäneen ja näistä käytännössä kaikkien antaneen äänensä Yhtenäiselle Venäjälle, vaikka tarkkailijoiden mukaan äänestysprosentti oli pikemminkin lähempänä 8 prosenttia.
Lainsäädännön linja muuttui vuoden 2007 vaalien jälkeen. Terrorisminvastainen lainsäädäntö, suuret lisäykset sosiaalibudjettiin ja uusien suurten valtionyhtiöiden perustamiset nousivat tärkeiksi hankkeiksi taloudellisten uudistusten kustannuksella.
Vuoden 2007 jälkeen.
Vuoden 2008 presidentinvaaleihin Yhtenäinen Venäjä nimitti Putinin seuraajaksi Dmitri Medvedevin, jonka Putin hyväksyi. Valinta oli käytännössä tällä selvä ja vaaleissa Medvedev sai 70,28 % äänistä. Medvedev ei osallistunut vaaliväittelyihin tai televisio-ohjelmiin, mutta Medvedev oli muista ehdokkaista reilusti enemmän esillä tiedotusvälineissä. Ensitöikseen presidenttinä Medvedev nimitti Putinin pääministerikseen. Alkuvuodesta 2008 Yhtenäinen Venäjä muutti sääntöjään siten, että puolueen puheenjohtajaksi voitiin valita ei-jäsen. 15. huhtikuuta 2008 Putin hyväksyi valintansa Yhtenäisen Venäjän puheenjohtajaksi, mutta ilmoitti, ettei tämä tarkoittaisi hänen ottavan puolueen jäsenyyttä. Medvedev ei myöskään suostunut ottamaan puolueen jäsenyyttä.
11. lokakuuta 2009 pidetyissä alue- ja paikallisvaaleissa Yhtenäinen Venäjä voitti lähes kaikissa valtuustoissa enemmistön. Opposition ehdokkaat väittivät, että heidät suljettiin pois vaalikampanjoinnista ja äänestyspaikoilta. On ollut myös syytöksiä laajoista vaaliuurnien täyttämisistä tekaistuilla äänillä ja äänestäjien pelottelusta. Myös tilastolliset analyysit ovat tukeneet näitä syytöksiä.
Lokakuun 2009 mielipidetiedustelun mukaan Yhtenäisen Venäjän kannatus oli 53 prosenttia.
Vuoden 2011 duuman vaaleissa puolueen kannatus oli selvästi laskussa ja ovensuukyselyissä sen kannatukseksi mitattiin VTsIOM:n mukaan 48,5 % ja FOM:n mukaan 46 %.
Venäjän liittokokous.
Vuoden 2011 vaalien jälkeen Yhtenäisellä Venäjällä on 238 paikkaa 450-paikkaisessa valtakunnan duumassa. Duuman puhemies oli joulukuun vaaleihin 2011 saalla Yhtenäisen Venäjän Boris Gryzlov. Lisäksi useat Venäjän federaation hallituksen ministereistä on taustaltaan Yhtenäisestä Venäjästä.
Puolueella on ainoastaan epävirallinen vaikutus ylähuoneessa eli liittoneuvossa, koska liittoneuvosto ei suostu tunnustamaan poliittisia edustusryhmiä toiminnassaan.
Puolueen jäsenmäärä.
Huhtikuussa 2008 Yhtenäisellä Venäjällä oli 1,98 miljoonaa jäsentä. Maaliskuun 2008 presidentinvaalien jälkeen 30 % venäläisistä arveltiin olevan lojaaleja Yhtenäiselle Venäjälle. Vuonna 2011 puolue ilmoitti jäsenmääräkseen 2,01 miljoonaa.
Puolueohjelma.
Vuoden 2003 puolueen poliittisessa manifestissa "Tie kansalliseen menestykseen" puolue ilmoitti tehtäväkseen kerätä yhteen Venäjän vastuulliset poliittiset voimat pyrkien kaventamaan eroja rikkaiden ja köyhien välillä, vanhojen ja nuorten, valtion, talouden ja yhteiskunnan välillä. Talouden tulisi yhdistellä valtionsääntelyä ja vapaita markkinoita ja jakaa talouden kasvun voittoja myös vähäosaisemmille. Puolue hylkää vasemmisto-oikeisto-jaottelun tukiessaan ”poliittista sentrismiä”, jonka tulisi yhdistää kaikki yhteiskunnan osa-alueet. Tämän lisäksi virallinen puolueohjelma korostaa pragmaattisuutta ja antiradikalismia. Puolue kuvailee olevansa Venäjän niin tsaristisen kuin kommunistisenkin valtiollisen perinteen jälkeläinen perillinen.
Yhtenäinen Venäjä on aina korostanut olevansa Vladimir Putinin politiikan ehdoton tukija, mikä on ollut sen menestyksen salaisuus.
Vuonna 2008 tehdyn mielipidetutkimuksen Venäjän väestö mieltää puolueeseen markkinataloussuuntauksen, kommunismin vastaisuuden, maltillisen länsimielisen ulkopolitiikan ja tiukan linjan kapinallisia vähemmistöalueita, kuten Tšetšeniaa, kohtaan. Tällaisia poliittisia arvoja tukevat äänestäjät todennäköisimmin Yhtenäistä Venäjää. Tutkimus osoittaa selvästi myös, että venäläiset pitävät talouden kehitystä Yhtenäisen Venäjän ja Putinin ansiona.
Ulkomaalainen media ja tarkkailijat kuvailevat Yhdistynyttä Venäjää ”presidentinpuolueeksi”, jonka pääasiallisena tarkoituksena on turvata Kremlin valta. Suuri enemmistö Venäjän viranomaisista on puolueen jäseniä, minkä takia sitä on kuvailtu ”viralliseksi puolueeksi” tai "hallinnon puolueeksi". Näiden piirteidensä takia sitä pidetään ”valtapuolueena”.
Vuoden 2005 alussa muutama puolueaktiivi ehdotti kolmen siiven luomista puolueen sisälle (oikeisto, keskusta ja vasemmisto). Keskustelu loppui kuitenkin lyhyeen presidentinhallinnosta tulleen tyrmäyksen jälkeen. Vuodesta 2006 lähtien monet puolueen johtohenkilöistä ovat käyttäneet käsitettä ”suvereeni demokratia” sen jälkeen, kun hallinnon ideologi Vladislav Surkov kehitti sen kuvaamaan Venäjän järjestelmää.
Puoluejohto.
a> Yhtenäisen Venäjän IX puoluekokouksessa 15. huhtikuuta 2008.
Huhtikuusta 2008 alkaen puolueen puheenjohtaja on ollut ”Puolueen puheenjohtaja ja puolueen korkeimman neuvoston puheenjohtaja”. Näiden lisäysten myötä Yhtenäinen Venäjä voi valita puolueelle erillisen puheenjohtajan Korkeimman neuvoston ja sen puheenjohtajan esityksestä. Tämä sääntöjen 7. kohdan muutos mahdollisti Putinin valitsemisen puolueen puheenjohtajaksi niin, että Boris Gryzlov saattoi jatkaa puolueen johtajana.
"Korkein neuvosto" (puoluehallitus) on korkeimman neuvoston puheenjohtajan johtama ja se vastaa puolueen kehittymisstrategiasta.
"Yleinen neuvosto" (puoluevaltuusto) koostuu 152 jäsenestä ja johtaa puolueen poliittista linjaa puoluekokousten välillä. Yleisen neuvoston 23-jäsenistä puheenjohtajistoa johtaa sihteeri (puoluesihteeri). Puheenjohtajisto vastaa puolueen käytännön poliittisesta toiminnasta, kuten vaalikampanjoista ja ohjelmallisista julkaisuista.
Yhtenäisellä Venäjällä on aluepiirejä ja paikallisosastoja koko Venäjän federaatiossa. Puolueen julkaisee Jedinaja Rossija -lehteä. Sen nuorisojärjestö on Yhtenäisen Venäjän Nuori Kaarti.
Sisäiset ryhmät.
Yhtenäinen Venäjä on suuri ja kirjava puolue. Tämän takia puolueen sisällä on erinäisiä ryhmiä. Puolueen sisällä on katsottu olevan ainakin markkinamyönteisten, sosiaalidemokraattien, isänmaallisten ja moraalikysymyksiin keskittyvien ryhmät.
Kansainväliset suhteet.
Puolue on tavoitellut Euroopan kansanpuolueen (EPP) jäsenyyttä. Elokuussa 2010 Yhtenäinen Venäjä ja Euroopan kansanpuolue pitivät Helsingissä yhteisen seminaarin, jossa käsiteltiin Euroopan unionin ja Venäjän suhteiden kehittämistä. Isäntänä toimi Kokoomuksen puheenjohtaja ja EPP:n varapuheenjohtaja Jyrki Katainen.
Yhtenäinen Venäjä on käynyt vuonna 2008 myös neuvotteluja jäsenyydestä kristillisdemokraattisen Centrist Democrat Internationalin kanssa.
Yhtenäisellä Venäjällä on yhteystoimisto Israelissa Kadiman kanssa tehdyn sopimuksen myötä. Puolueella on myös strateginen yhteistyösopimus Kiinan kommunistisen puolueen kanssa. Yhtenäinen Venäjä on keskustellut kiinalaisten kanssa kokemuksista yhden puolueen järjestelmästä ja talouspolitiikan johtamisesta.


Vuonna 1984.
"Vuonna 1984" ("Nineteen Eighty-Four") on englantilaisen George Orwellin vuosina 1945–1949 kirjoittama romaani. Sitä on pidetty Aldous Huxleyn romaanin "Uljas uusi maailma" ohella yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä tulevaisuusfiktioista. Teos julkaistiin 8. kesäkuuta 1949.
Kirjan maailma.
"Vuonna 1984" sijoittuu dystopiaan, Oseania-nimiseen valtioon, jossa myyttinen diktaattori nimeltä Isoveli valvoo kansalaisten kaikkia liikkeitä. Päähenkilö Winston Smith on virkamies Totuuden ministeriössä, joka väärentää historiaa vallanpitäjien haluamaksi.
Nämä valtiot käyvät keskenään sotaa niistä osista maailmaa, jotka eivät kuulu niistä minkään varsinaiseen alueeseen. Näihin osiin kuuluvat muiden muassa Keski- ja Pohjois-Afrikka, Lähi-itä, Intia ja Indonesia sekä Euraasian ja Itäaasian välinen rajavyöhyke, johon kuuluu muun muassa Mongolia.
Oseania on toisinaan liitossa Itäaasian kanssa ja sodassa Euraasiaa vastaan, toisinaan taas liitossa Euraasian kanssa ja sodassa Itäaasiaa vastaan. Joka kerta kun tilanne tässä suhteessa muuttuu, Totuuden Ministeriö väärentää (itse käyttämänsä termin mukaan "oientaa") historialliset dokumentit, muun muassa arkistoidut vanhat sanomalehdet, siten että näyttäisi kuin Oseania olisi aina ollut sodassa sitä valtiota vastaan kuin se kulloinkin on.
Tapahtumapaikkana on Oseanian Ilmakaista 1 -nimisen () maakunnan (entinen Englanti) pääkaupunki Lontoo.
Kirjan maailmasta on tullut totalitaristisen yhteiskunnan universaali vertauskuva. Kirjassa kuvataan valtion tapaa valvoa kansalaisia heidän yksityisyydestään välittämättä ja kykyä muokata yleistä mielipidettä vallanpitäjien kulloistenkin intressien mukaan. Kansalaisten valvonta huipentuu uuskieleen ("newspeak"), jota käyttäen on jopa mahdotonta ajatella väärin, koska kielestä puuttuvat Puolueelle vahingollisten ajatusten ilmaisuun tarvittavat sanat.
Kirjan tapahtumat.
Winston Smith työskentelee Totuusministeriössä. Hän inhoaa Isoveljeä, vaikkei sitä ulospäin näytä, koska se olisi ajatusrikos. Hän on kiinnostunut Emmanuel Goldsteinista, jota pidetään valtion vihollisena, koska uskoo hänen yhdessä työväenluokan kanssa olevan avain vallankumoukseen. Hän on myös kiinnostunut kaikesta vanhasta, jonka johdosta hän käy usein syrjäisessä käytetyn tavaran kaupassa. Smith epäilee työtoverinsa O'Brienin olevan Goldsteinin kannattaja. Eräänä päivänä Smith saa lapun toiselta työtoveriltaan Julialta, jossa Julia kertoo rakastavansa Smithiä. Ennen tätä Smith piti Juliaa Isoveljen uskollisena tukijana, mutta päätyy tapaamaan tätä salaa, jolloin hän huomaa, että Julia on Isoveljen vastustaja. He tapaavat toisiaan salaa ja päätyvät yhdessä kertomaan O'Brienille olevansa "valtion vihollisia", jolloin O'Brien kertoo olevansa Goldsteinin tukija. Smith saa O'Brienin kautta kirjan, jossa kerrotaan valtioiden poliittisesta sekä väestöllisestä rakenteesta. Pian tämän jälkeen ajatuspoliisi saa Smithin ja Julian kiinni ja he joutuvat Rakkausministeriöön, jossa heitä kidutetaan ja aivopestään. Smithille selviää, että O'Brien on uskollinen valtiolle, koska tämä toimii Smithin kiduttajana. O'Brien kertoo, että Smithiä kidutetaan niin kauan, että hän rakastaa Isoveljeä, minkä jälkeen hänet tapetaan. Smithiä kidutetaan fyysisesti ja henkisesti, kunnes tämä pyytää kiduttajaa kiduttamaan Juliaa hänen sijaansa. Hänet päästetään pois Rakkausministeriöstä. Viimeisessä luvussa hän tapaa Julian, muttei ole enää kiinnostunut hänestä. Kirjan lopussa hän huomaa rakastavansa Isoveljeä Julian sijaan.
Vaikutteet ja vaikutukset.
Romaanin dystooppinen yhteiskunta on saanut vaikutteita Stalinin Neuvostoliitolta, mutta se mahdollisesti kuvaa myös aikansa brittiläistä yhteiskuntaa, jossa sota-ajan säännöstely oli edelleen voimassa ja jossa lehdistö yhä hehkutti (todellisuudessa kuolevaa) brittiläistä imperiumia. Vuoden 1950 suomennoksesta kustantaja oli poistanut erään erityisen ilmeisen viittauksen Neuvostoliittoon. Viittaus on mukana vuoden 1999 suomennoksessa.
Romaanin nimi on erään teorian mukaan saatu ottamalla kirjoitushetken vuosiluku -48 ja kääntämällä sen numerot toisin päin muotoon -84. Kirjan julkaisemisen aikoihin länsiliittoutuneiden ja Neuvostoliiton välit kiristyivät muun muassa Berliinin saarron vuoksi. Kirja oli kielletty Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa valtioissa. Sitä pidetään nykyisin universaalina varoituksena totalitarismista ja siitä ovat lähtöisin yleiseen kielenkäyttöön vakiintuneet käsitteet "isoveli valvoo", ajatuspoliisi, ajatusrikos, ja "sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa".
Kirjaan perustui myös Apple MacIntosh -tietokoneen mainos, joka julkistettiin 22.1.1984. Mainoksen ohjasi elokuvaohjaaja Ridley Scott, joka on tunnettu mm. tieteiselokuvistaan Prometheus, Alien ja Blade Runner. Vuonna 2010 DRM:ää vastustava verkkosivusto defectivebydesign.org valitsi uuden tarran suunnittelukilpailussaan työn, jossa kyseistä Applen mainosta parodioidaan Applen käyttämän DRM:n johdosta.
Suosittu kansainvälinen tv-formaatti Big Brother on saanut nimensä kirjan Isoveljestä.
Vuonna 1984 valkokankaalla.
Kirjan perusteella on myös tehty elokuvia, joista ensimmäinen tehtiin 1956, vain seitsemän vuotta romaanin ilmestymisen jälkeen.
Toinen filmatisointi tehtiin vuonna 1984. Elokuvan ohjasi Michael Radford ja filmatisointia pidetään erittäin uskollisena kirjalle. Monet elokuvan kohtauksista jopa kuvattiin juuri niinä päivinä, jotka kirjassa mainittiin. Elokuvan pääosissa nähdään John Hurt, Richard Burton ja Suzanna Hamilton. Lisäksi Terry Gilliamin vuonna 1985 ohjaama elokuva Brazil - tämän hetken tuolla puolen pohjautuu löyhästi Orwellin teokseen.


Kursiivi.
Kursiivi on vino, kaunokirjoitusta mukaileva kirjasinlaji. Sitä käytetään tekstissä lähinnä korostuskeinona, joka ei yleensä vaikuta sanojen tai merkkien varsinaiseen merkitykseen. Kansainvälisessä yksikköjärjestelmässä kursiiville on kuitenkin määritetty erikoistehtävä, sillä kursivoimalla erotetaan suureiden tunnukset mittayksiköiden tunnuksista (joita ei koskaan saisi kursivoida).
Historia.
Vuonna 1420 Niccolò Niccoli, varakas firenzeläinen humanisti alkoi kirjoittaa humanisti minuskeli -kirjoitustyylistä kehitetyllä tavalla, joka oli edeltäjäänsä yksinkertaisempi ja nopeampi. Kursiivi esiintyi leipätekstinä ensi kerran vuonna 1501. Varsinkin 1500-luvulla kirjoja saatettiin painaa kokonaan kursiivilla, mutta siitä kehittyi jo 1600-luvulla korostava kirjasintyyli, jota käytettiin antiikvan kanssa.
Kursiivi on englanniksi "italic", ranskaksi "italique", portugaliksi "itálico" ja ruotsiksi "italisk". Sana juontaa juurensa Niccolò Niccolin kotimaasta, Italiasta. Saksassa tätä kirjasinlajia vastustettiin sinnikkäästi vielä toisen maailmansodan loppuun saakka. Saksalaiset olivat sitä mieltä, ettei italic/kursiivi -kirjasinlaji soveltunut saksalaiselle kirjallisuudelle, joten käyttivät vanhempia kirjasinlajeja, kuten fraktuuraa ja schwabacheria.
Ensimmäinen kursiivi kehitettiin erityisen kapeaksi kirjaintyypiksi, jolla sivuille sai mahtumaan enemmän tekstiä ja kirjojen valmistaminen tuli halvemmaksi. 1600-luvun jälkeen vakiintui käytäntö, että lähes jokaisen kirjaintyypin pariksi muotoiltiin myös yhteensopiva kursiivi.
Kursiivin käyttö.
HTML-kielessä kursiiviin koodi on. Myös korostusta tarkoittava näkyy tavallisesti selaimissa kursiivina.
Typografiaa.
Kaltevia kirjainlajeja on kahdenlaisia, joista toinen on kursiivi ja toinen oblique.
Oblique on helppo sekoittaa niin kutsuttuun "konekursiiviin", joka vain keinotekoisesti taivuttaa kirjaimia vinoon. Nämä eivät kuitenkaan ole luettavuudeltaan eivätkä esteettisyydeltään aitojen leikkauksien veroisia.


Hua Guofeng.
Hua Guofeng (, 16. helmikuuta 1921 – 20. elokuuta 2008) oli korkea kiinalainen kommunistijohtaja. Hänestä tuli vuonna 1976 Maon Zedongin kuoleman jälkeen Kiinan kommunistisen puolueen puhemies ja Kiinan kansantasavallan kiistaton johtaja Jiang Qingin ja lopun neljän koplan yllätykseksi, aivan kuten Mao itse oli tarkoittanutkin.
Hua syntyi Jiaochengissä (交城县), Shanxin provinssissa nimellä Su Zhu. Su liittyi kommunistipuolueeseen vuonna 1938 osaksi vastarintaa japanilaisia vastaan ja otti itselleen salanimen Hua Guofeng.
Hänestä tuli vt. Kiinan pääministeri Zhou Enlain kuoleman jälkeen tammikuussa 1976, täysivaltainen pääministeri ja puolueen varapuheenjohtaja huhtikuussa 1976 ja viimein puheenjohtajaksi Maon kuoltua syyskuussa 1976: tosin tätä ei tuotu julki ennen kuin 12. lokakuuta.
Hänen verrattaen lyhyen johtajuuden aikana, Huaa kiiteltiin neljän koplan savustamisesta pois poliittisesta vallasta ja siten hänestä tuli johtaja, jonka ilmaantuminen merkitsi virallista loppua Kulttuurivallankumoukselle. Kun Deng Xiaoping vähitellen saavutti jälleen lisää valtaa puolueen sisällä, Hua syrjäytettiin tiukan Maon linjan tukemisen takia ja Zhao Ziyang otti hänen paikkansa pääministerinä vuonna 1980, ja Hu Yaobang puolueen puheenjohtajan paikan vuonna 1981. Hänet alennettiin alemmaksi varapuheenjohtajaksi ja kun tämä virka lakkautettiin vuonna 1982, hän jäi tavalliseksi Keskuskomitean jäseneksi, virka jota hän piti marraskuuhun 2002 asti, vaikkakin oli jo ohittanut määrätyn 70 vuoden eläkeiän.
Lokakuussa 2001 ilmoitettiin että Hua Guofeng olisi eronnut kommunistipuolueesta terveydellisiin syihin vedoten. Viranomaiset eivät kuitenkaan ole vahvistaneet tätä tietoa. Kiinan viranomaiset ilmoittivat Huan kuolleen 87-vuotiaana elokuussa 2008.


Luomutuote.
Luomutuote on luomumaatalouden tuote. Suomessa viranomaiset (Evira ja Ely-keskukset) valvovat luomuviljelyä, luomutuotteiden valmistusta, kuljetusta ja myyntiä.
Luomutuotteiden ja niiden lisäaineiden (esimerkiksi etikka ja mausteet) tulee olla pääsääntöisesti luonnonmukaisesti tuotettuja. Luomumerkki voidaan myöntää viljellyille ja jalostetuille elintarvikkeille sekä myös luonnosta kerätyille tuotteille, mikäli tuotteiden keruualue on tarkastettu luomusäännösten mukaisesti.
Luomutuotannon tavoitteena on olla ekologisen ja eettisen maataloustuotannon edelläkävijä.
Luomun kulutus.
Luomua saa vähittäis- ja erikoiskaupoista tai suoraan tiloilta. Luomuruokaa on nykyään saatavilla myös marketeissa laajoin valikoimin. Luomua voi tilata myös suoraan kotiin nettikaupoista tai perustaa luomupiirin.
Tanskan maidonkulutuksesta oli 30 % luomua vuonna 2010.
Luomu ja ympäristö.
Englannissa ja Walesissä vuonna 2006 tehty tutkimus osoitti, että luomuviljan tuotanto aiheutti 2–7 % vähemmän kasvihuonekaasupäästöjä tavanomaiseen viljantuotantoon verrattuna. Luonnonmukaisen lampaanlihan tuotanto taas vähensi päästöjä jopa 42 %, mutta luonnonmukainen siipikarjalihan tuotanto aiheutti kuitenkin 30 % enemmän, ja luomukananmunien tuotanto 15 % enemmän päästöjä tehotuotantoon verrattuna.
Luomussa ei sallita keinolannoitteiden ja synteettisten torjunta-aineiden käyttöä. Luomupelloilla elää monipuolisemmin eri kasvi-, hyönteis ja lintulajeja.
Luomutuotteet ja terveys.
Kuluttajatutkimukset osoittavat, että terveellisyys on tärkeimpiä ellei tärkein kuluttajien motivaatio luomutuotteiden käyttöön. Tämä on siitä ongelmallista, että kritiikin kestäviä tutkimuksia luomutuotteiden terveellisyydestä on äärimmäisen vähän. Useimmissa tutkimuksissa ei ole lainkaan kontrolliryhmiä, joihin tuloksia voitaisiin verrata. Väestötutkimuksia ei ole lainkaan.
Siten näyttö perustuu epäsuoriin todisteisiin, kuten parempaan proteiinikoostumukseen, runsaampaan kuiva-aine- ja kuitupitoisuuteen, suurempiin kivennäisaine- ja vitamiinipitoisuuksiin, sekä flavonoidien pitoisuuksiin. Mm. suurempia C-vitamiini- ja flavonoidipitoisuuksia on todettu, mutta sekä luomutuotteissa että tavanomaisissa tuotteissa nämä vaihtelevat suuresti mm. kypsyysasteen ja kesän kasvukauden mukaan. Ei siis ole aivan selvää, onko luomutuotteen ja tavanomaisen tuotteen välillä suurempaa eroa kuin kahden eri vuoden tuotteiden välillä. Tarvittaisiin siis laadullisesti parempia tutkimuksia, ennen kuin terveellisyydestä voitaisiin vakuuttavasti tehdä johtopäätöksiä.
Luomun turvallisuustutkimuksia vaivaa sama ongelma. Torjunta-ainepitoisuudet ovat pienempiä joissakin tutkimuksissa, mutta eivät kaikissa. Nitraattipitoisuudet ovat useimmissa tutkimuksissa pienempiä, ja tämä on uskottava ero vähemmän intensiivisen lannoituksen takia. Toisaalta eri kasvilajien väliset erot ovat suurempia kuin luomun ja tavanomaisen, joten sen merkitystä on vaikea tietää. Raskasmetalli- ja dioksiinipitoisuuksiin viljelytapa ei vaikuta, koska mm. lyijy, elohopea ja dioksiinit tulevat laskeumana ilmasta. Päinvastoin mm. luomukananmunissa on todettu suurempia dioksiinipitoisuuksia vapaan ulkoruokinnan takia kuin vakiorehulla ruokittujen tavanomaisten kanojen munissa. Siten luomu näyttää olevan aivan terveellinen ja turvallinen vaihtoehto, mutta erojen osoittaminen tavanomaisiin tuotteisiin edellyttäisi parempaa tutkimusta.
VTT:n akatemiaprofessorin Kaisa Poutasen mukaan "luonnollisuushysteria" liittyy menneisyyden haikailuun. Professori Marina Heinosen mukaan lisäainepelko on täysin aiheeton ja lisäaineet ovat usein turvallisempia ja testatumpia kuin luonnonaineet.
Luomu-merkinnät.
Luomutuotteen tunnistaa siitä, että se on merkitty tekstillä ”Luonnonmukainen maataloustuotanto - EY:n valvontajärjestelmä" (Neuvoston asetus (ETY) N:o 2092/91). Merkintä tarkoittaa, että vähintään 95 % tuotteen ainesosista on tuotettu luonnonmukaisesti, tuote on virallisen tarkastusjärjestelmän sääntöjen mukainen, suljettuun pakkaukseen pakattu tuote on lähtöisin suoraan tuottajalta tai valmistajalta ja että tuotteessa on tuottajan, valmistajan tai myyjän nimi sekä tarkastuselimen nimi tai kooditunnus.
Lisäksi luomutuotteiden markkinoinnissa käytetään erilaisia luomumerkkejä, joita on käytössä useita. Tunnetuimmat ovat viranomaisten valvoma "Maa- ja metsätalousministeriön aurinkomerkki" ja Luomuliiton myöntämä ja valvoma "leppäkerttumerkki", jotka ovat kansallisia merkkejä. Näillä merkeillä merkityt alkutuotteet tai jalosteet ovat 95 %:sti luonnonmukaisesti tuotettuja. Muita luomumerkkejä ovat muun muassa "EU:n tähkämerkki" ja ruotsalainen "KRAV-merkki".
Biodynaamiset tuotteet.
Myös kaikki biodynaamisesti viljellyt tuotteet täyttävät luomuvaatimukset. Biodynaamisissa tuotteissa ei käytetä lainkaan tavanomaisia ainesosia tai lisäaineita, joten niiden vaatimukset ovat suuremmat kuin luomutuotteiden. Biodynaamisille tuotteille myönnettävä "Demeter-merkki" on kansainvälinen laatustandardi. Merkin käyttöä Suomessa valvoo Biodynaaminen yhdistys. Biodynaaminen viljely tehdään Rudolf Steinerin antroposofisten näkemysten mukaisesti
ja siinä käytetään "biodynaamisia" ruiskutteita (ks. homeopatia) kuunvaiheiden mukaisesti.


Liu Shaoqi.
Liú Shàoqí (yksink. 刘少奇; perint. 劉少奇, 24. marraskuuta 1898 – 12. marraskuuta 1969) oli Kiinan kommunistisen puolueen johtaja ja Kiinan kansantasavallan presidentti.
Liu valmistui vuonna 1921 yliopistosta Moskovassa, Neuvostoliitossa ja liittyi kommunistiseen puolueeseen samaisena vuonna. Hän palasi Kiinaan 1922 ja johti muutamia rautatietyöläislakkoja. Vuosien 1925–1926 aikana hän johti useita anti-imperialistisia liikkeitä ja lakkoja Hubeissa ja Shanghaissa. Vuonna 1932 hänestä tuli kommunistipuolueen Fujianin provinssin pääsihteeri. Kaksi vuotta myöhemmin Liu liittyi Pitkään marssiin ja oli eräs Mao Zedongin kannattajista Zunyin tapaamisessa. Vuonna 1936 hän oli Pohjois-Kiinan pääsihteeri ja johti japanilaisvastaisia liikkeitä alueella. Liu valittiin puolueen pääsihteeriksi vuonna 1943. Sisällissodan aikana Liu toimi puolueen varapresidenttinä.
Kiinan kansantasavallan perustamisen jälkeen toinen ja kolmas Kiinan kansankongressi valitsi Liun presidentiksi. Liu edisti manner-Kiinan talouskehitystä 1950-luvulla, ja 1960-luvulla hän myös auttoi maata elpymään Maon Suuren harppauksen aiheuttamasta taloudellisesta katastrofista. Neljän kopla nöyryytti häntä Maon Kulttuurivallankumouksen aikana. He'nanissa Liuta pidettiin eristyssellissä, ja kammottavat olot aiheuttivat Liun kuoleman vuonna 1969. Kiinan viranomaiset vahvistivat kuoleman vasta vuonna 1979.
Vuonna 1978 Deng Xiaopingin valtaannousun myötä hänen kunniansa palautettiin ja Liu haudattiin valtiollisin menoin.


Nanning.
Nanning (南宁/南寧) on Guangxin autonomisen alueen pääkaupunki Kiinassa.
Liikenne.
Nanning Wuxun kansainvälinen lentoasema palvelee kaupunkia ja sen ympäristöä.


Bogotá.
Bogotá on Kolumbian pääkaupunki ja maan suurin kaupunki. Sen väkiluku vuonna 2009 oli 7,2 miljoonaa ja esikaupungit mukaan lukien lähes 8,5 miljoonaa. Bogotá sijaitsee Distrito Capital de Bogotán pääkaupunkialueella ja on Cundinamarcan maakunnan pääkaupunki, vaikka ei olekaan osa Cundinamarcaa.
Historia.
Ennen espanjalaisten valloitusta kaupungin paikalla sijaitsi chibchaintiaanien sivilisaation keskuspaikka Bacatá. Ensimmäiset eurooppalaiset muuttivat kaupunkiin vuonna 1538 Gonzalo Jiménez de Quesadan johdolla ja vaihtoivat sen nimeksi "Santa Fé de Bogotá".
1900-luvulla kaupungin väkiluku kasvoi huomattavasti väkiluvun ollessa vuonna 1938 noin 358000, mutta 1990-lukuun mennessä kaupungissa oli asukkaita yli 4 miljoonaa.
Maantiede ja ilmasto.
Bogotá sijaitsee yli 2,6 kilometrin korkeudessa Cordillera Orientalin alueella Andeilla. Kaupunki on kahden yli 3 200 metriä korkean vuoren, nimeltään Guadalupe ja Monserrate, välissä. Bogotán väestö lisääntyy tällä hetkellä vuosittain lähes 5 %, pääasiassa muilta Kolumbian alueilta tulevien ihmisten vuoksi. Kaupunki laajentuu jatkuvasti vastaamaan muuttoliikettä. Tällä hetkellä taajamaa on 384,3 km² ja vuoristoisemmat alueet mukaan lukien pinta-ala on 1 222,5 km².
Liikenne.
Bogotán liikennejärjestelmään kuuluvat TransMilenio-bussit, tavalliset bussit sekä taksit. TransMilenio-bussit ovat nivelbusseja jotka liikkuvat vain niille varatuilla kaistoilla. Transmilenio-bussit pysähtyvät vain omilla asemilla jotka muistuttavat metro- tai juna-asemia.
Bogotassa sijaitsee Kolumbian suurin lentoasema, El Doradon kansainvälinen lentoasema.


Saruman.
Saruman on kuvitteellinen velho J. R. R. Tolkienin kirjoittamassa fantasiaromaanissa "Taru sormusten herrasta". Romaanissa Saruman Valkoinen on velhojen veljeskunnan ylpeä, vallanhimoinen ja petollinen johtaja, joka on solminut liiton tarinan antagonistin Sauronin kanssa.
Alkuperä.
Sarumanin hahmo ei esiintynyt vuonna 1917 Tolkienin luonnosteleman "Silmarillionin" tarinassa tai vuoden 1937 lastenromaanissa "Hobitti eli sinne ja takaisin", vaan hänet esiteltiin vasta vuonna 1954 julkaistussa "Tarun sormusten herrasta" ensimmäisessä kirjassa, "Sormuksen ritareissa". "Tarun sormusten herrasta" kirjoittaminen alkoi "Hobitin" julkaisun jälkeen vuoden 1937 loppupuolella, mutta alun perin Saruman ei kuulunut romaanin hahmoihin ja hän mainitaan ensimmäisen kerran vasta "Sormuksen ritareiden" ensimmäisen puoliskon lopussa. Tolkien oli kirjoittanut "Sormuksen ritareihin" juonenkäänteen, jossa velho Gandalf ei pääse päähahmo Frodo Reppulin luokse, joten hän keksi Sarumanin hahmon selittämään Gandalfin poissaolon. Romaanin myöhemmässä vaiheessa Gandalf antaa Frodolle selityksen, että velho Saruman lukitsi hänet torniin. Vuonna 1940 kirjoitetussa "Tarun sormusten herrasta" juonitiivistelmässä Tolkien mainitsee velhon "Saramond Valkoinen", jonka pohjalta hän kehitteli Sarumanin. Saruman vain mainitaan nimeltä "Sormuksen ritareissa", ja hänen varsinainen ensiesiintymisensä on "Kahdessa tornissa".
Kirjoissa.
"Sormuksen ritareissa" Saruman Valkoinen kutsuu Gandalfin luoksensa Rautapihan linnoituksessa ja ehdottaa hänelle, että he tekisivät liiton mustan ruhtinaan Sauronin kanssa. Vallanhimoinen Saruman on vakuuttunut Sauronin voitosta ja kertoo Gandalfille, että Sauron palkitsee uskolliset liittolaisensa. Gandalf ei hyväksy Sarumanin ehdotusta, joten Saruman vangitsee hänet Rautapihan keskelle Orthancin torniin ja ilmoittaa vangista Sauronille, joka lähettää lähettiläänsä hakemaan Gandalfin valtakuntaansa Mordoriin. Gandalf kuitenkin pakenee Orthancista ja varoittaa Keski-Maan vapaita kansoja Sarumanin petoksesta. Gandalf kertoo, että Saruman on koonnut ja varustellut oman armeijansa kilpailemaan Sauronin armeijoiden kanssa. "Sormuksen ritareissa" Saruman oli pelkkä Sauronin palvelija, mutta myöhemmissä teoksissa korostetaan, että Saruman yrittää pettää liittolaisensa löytämällä Sauronin takoman Valtasormuksen, jonka mahdilla hän voisi ottaa Sauronin paikan ja alistaa koko Keski-Maan valtansa alle.
"Kahdessa tornin" ensimmäisessä puoliskossa Saruman lähettää armeijansa Rohanin valtakuntaan, mutta tarinan sankareiden johdolla hänen joukkonsa päihitetään eeppisessä Ämyrilinnan taistelussa. Rautapihan vieressä sijaitsevan Fangornin metsän jättiläismäiset entit hyökkäävät Rautapihaan ja hävittävät linnoituksen maan tasalle, koska Sarumanin örkit olivat kaataneet luvatta Fangornin puita. Sankareiden saavuttua Rautapihaan Saruman yrittää lumota Rohanin kuningas Théodenin ja Gandalfin, mutta Gandalf antaa Sarumanille ehdotuksen hylätä liittonsa Sauronin kanssa ja tulla alas Orthancista, johon Saruman on teljennyt itsensä palvelijansa Gríma Kärmekielen kanssa. Saruman ei hyväksy Gandalfin ehdotusta, joten Gandalf rikkoo hänen sauvansa ja erottaa hänet velhojen veljeskunnasta. Enttien vartioidessa Rautapihaa Saruman pysyy Orthancissa sodan loppuratkaisuun saakka.
"Kuninkaan paluussa" Valtasormuksen ja Sauronin tuhon jälkeen sankarit matkustavat Rautapihaan, jossa entti Puuparta kertoo heille, että Saruman on lähtenyt Orthancista. Saruman ja Gríma ovat matkustaneet hobittien kotiseudulle Kontuun, jossa kostonhimoinen Saruman alkaa sortaa hobitteja. Frodon johdolla hobitit kuitenkin alkavat kapinoida ja päihittävät Sarumanin värväämät ryövärit, minkä jälkeen he kohtaavat Sarumanin Frodon kodin Repunpään kuistilla. Frodo antaa Sarumanille luvan poistua Konnusta, mutta Saruman yrittää puukottaa Frodon. Jopa epäonnistuneesta puukotuksesta huolimatta Frodo sallii Sarumanin lähdön, mutta Gríma murhaa Sarumanin, minkä jälkeen hobitit surmaavat nuolilla Gríman. Sarumanin henki leijuu kuihtuneen luurankomaisen ruumiinsa yllä, minkä jälkeen tuulenpuuska puhaltaa sen tiehensä.
Sarumanin taustatarina kerrotaan "Silmarillionin" viimeisessä luvussa "Valtasormuksista ja kolmannesta ajasta", jonka mukaan Saruman ja muut velhot olivat kuolemattomia enkelimäisiä henkiä nimeltä "maiar", joiden tehtävänä oli palvella jumalallisia "valaria". 2000 vuotta ennen "Tarun sormusten herrasta" juonen tapahtumia "valar" lähettivät viisi ihmisen ulkomuodon omaksunutta "maiaria" velhoina Keski-Maahan varoittamaan vapaita kansoja Sauronin paluusta. Saruman oli velhojen ja haltiaylimysten muodostaman valkoisen neuvoston puheenjohtaja, mutta Saruman oli yrittänyt viivyttää neuvoston toimintaa, koska hän uskoi Sauronin johdattavan hänet Valtasormuksen jäljille. "Keskeneräisten tarujen kirjassa" kerrotaan, että Sarumanin kuoleman jälkeen Aragorn miehineen tarkasti Orthancin aarrekammiot ja löysi salaholvin, jossa Saruman olisi säilyttänyt sormusta.
Elokuvissa.
Sarumanin elokuvadebyytti oli Ralph Bakshin ohjaamassa piirroselokuvassa "Taru sormusten herrasta" vuodelta 1978. Sarumanin ääninäyttelijä oli Fraser Kerr. Bakshin elokuvassa Saruman esiintyy vain Gandalfin kanssa Rautapihassa ja myöhemmin Ämyrilinnan taistelussa, koska rajallisen budjetin takia elokuvan päätös on "Kahden tornin" ensimmäisen puoliskon loppuratkaisu. Elokuvassa Sarumanilla on kaavun väri on punainen perinteisen valkoisen sijasta. Sarumanin nimi lausutaan elokuvassa muodossa "Aruman", koska tuotantoryhmän mielestä hahmon nimi oli liikaa Sauronin nimen kaltainen. Päätöksestä huolimatta hänen nimensä lausutaan eräissä kohtauksissa myös muodossa "Saruman". Saruman ei esiinny Bassin tuottaman piirroselokuvan "Kuninkaan paluun" hahmokaartissa.
Peter Jacksonin ohjaamassa "Taru sormusten herrasta" -elokuvatrilogiassa Sarumanin näyttelijä on Christopher Lee. Elokuvatrilogiassa Sarumanilla on suurempi ja aktiivisempi rooli kuin kirjoissa, erityisesti "Kahdessa tornissa", jossa on hän ottanut pääkonnan paikan Sauronin sijasta. Kirjoissa Sarumanin taikavoimiin viitataan vain maininnalla, mutta "Sormuksen ritareissa" hän loihtii äänellään lumimyrskyn Sumuvuorten ylle ja "Kuninkaan paluun" erikoispidennetyssä versiossa hän taikoo sauvallaan tulipallon. Jackson leikkasi Sarumanin roolin pois "Kuninkaan paluusta", mutta kohtaus teki paluun elokuvan erikoispidennetyssä versiossa. Kirjasta poiketen Saruman ei kuole Konnussa, vaan Gríma Kärmekieli iskee häntä puukolla selkään Orthancin huipulla. Legolas ampuu nuolella Gríman ja Sarumanin ruumis syöksyy alas tornista, kunnes se seivästyy rattaaseen.


Hätänumero.
Hätänumero on puhelinnumero, johon soittamalla saa yhteyden hätäpalveluihin, kuten pelastuslaitokselle ja poliisiin sekä terveys- ja sosiaalitoimen hätätilanteisiin. Suomessa yleinen hätänumero sekä pelastuslaitokselle, poliisille, että sosiaalipäivystykselle on 112. Poliisilla oli olemassa myös oma hätänumeronsa 10022, joka oli käytössä vuoteen 2011 asti, mutta hätäkeskusuudistuksessa poliisin hälytyskeskukset siirrettiin valtiolliseen hätäkeskuslaitokseen. Samalla myös kiireellinen sosiaaliapu liitettiin osaksi 112 hätänumeron palveluita. Myrkytystietokeskuksen numero on (09) 471 977 tai (09) 4711. Meripelastukselle on Suomessa omat hälytyskeskuksensa ja erillinen hätänumero 0204 1000. Joissakin maissa eri palveluilla on eri numerot.
112 on Euroopan unionin virallinen kansainvälinen hätänumero 29. heinäkuuta 1991 lähtien. 112 toimii kaikissa jäsenmaissa, joissakin tosin vanhan puhelinnumeron rinnalla (kuten Englannissa ja Irlannissa). Hätänumero oli Suomessa 31. joulukuuta 1992 asti 000.
112 on varattu hätänumeroksi myös GSM-standardissa. Teoriassa missä päin maailmaa tahansa GSM-puhelimella soitettaessa numero 112 ohjaa puhelun paikalliseen hätäkeskukseen. Yleisimpiin maailmassa käytössä oleviin hätänumeroihin voidaan soittaa GSM-puhelimella, vaikka näppäinlukitus olisi päällä, puhelimessa on ylitetty saldoraja, puhelimessa ei olisi SIM-korttia taikka puhelin on lukittunut esimerkiksi liian monen väärän PIN-koodin tai PUK-koodin syötöstä.
Suomessa myös soitto yhdysvaltalaiseen hätänumeroon 911 ohjaa puhelun hätäkeskukseen.
Hätänumero on tarkoitettu vain kiireellisiä ja todellisia hätätilanteita varten. Näitä ovat hengen, terveyden, omaisuuden tai ympäristön ollessa uhattuna tai vaarassa, tai jos on syytä epäillä näin olevan. Hätänumero taas ei ole tarkoitettu kiireettömissä asioissa eikä kyselytarkoituksessa, joka pätee myös erilaisissa häiriö- ja poikkeustilanteissa, joissa tiedustelusoitot saattavat tukkia hätänumeron.
Suomessa hätänumero ei vaadi suuntanumeroa eikä maksua.
Hätänumeroon soittaminen.
Jos epäilet, onko kyseessä hätätilanne vai ei, on aina parempi soittaa hätänumeroon 112 kuin olla soittamatta.
Hätänumeroon ei voi lähettää tekstiviestiä. Kuulo- ja puhevammaisille on tarjolla eri puhelinnumerot, joihin voi lähettää myös tekstiviestejä. Niitä ei ole tuotu julkiseksi ilkivallan pelossa.
Hätänumeroon turhaan soittamisesta eli pilapuheluista voi joutua maksamaan pilasta koituneet kulut ja lisäksi soittaja voidaan tuomita rangaistukseen.
Televerkkoon perustuva paikannus.
Hätänumeroon soittajan löytämiseksi voidaan käyttää lankapuhelinnumeron tai matkapuhelimen paikannusta. Näin ollen esimerkiksi ne soittajat, joiden olinpaikasta ei saada selvää, voidaan paikantaa. On mahdollista, että hätänumeroon soittaa esimerkiksi opaskoira tai lapsi, joka ei osaa ilmoittaa sijaintiaan.
Suomessa kuitenkin paikannusta käytetään rajoitetusti yksityisyyden suojan vuoksi, ei kaikissa tapauksissa. Aikaisemmin hätäkeskuslaitos joutui matkapuhelinten osalta tiedustelemaan verkko-operaattorilta sijaintia, kunnes tarvittava laitteisto asennettiin hätäkeskuslaitoksen hätäkeskusten käyttämään järjestelmään.
Hätäkeskuslaitoksen koordinaattipalvelu.
Koska joissain tapauksissa soittaja ei ole kotipaikkakunnallaan eikä osaa ilmoittaa tarkkaa sijaintiaan, Hätäkeskuslaitos kehitti koordinaattipalvelun, jossa esimerkiksi loma-asunnoissa olevien on helppo etukäteen selvittää WGS84-koordinaattinsa avun pyytämiseksi oikeaan kohteeseen. Palvelu luotiin ensisijaisesti saaristo-olosuhteiden tarpeesta, mutta on tarkka koko Suomessa.


112 (luku).
112 (Satakaksitoista) on luonnollinen luku, joka tulee 111:n jälkeen ja ennen 113:a. Luku on kuuden peräkkäisen alkuluvun summa (11 + 13 + 17 + 19 + 23 + 29)
112 on Euroopan unionin yhteinen hätänumero.


Hessu Hopo.
Hessu Hopo () on kuvitteellinen henkilö, joka esiintyy Disneyn eläinmaailmassa.
Historia.
Hessu esiintyi ensimmäisen kerran The Walt Disney Companyn mustavalkoisessa piirroselokuvassa "Mickey's Revue" (1932) luonteenomaisesti naurahtelevana, ruokkoamattomana maalaishujoppina; aluksi hänen nimensä oli "Dippy Dawg", eli "Hassu Hauva". Hessun ääninäyttelijänä toimi sirkustaiteilija Pinto Colvig vuoteen 1965 asti. Monissa 1930-luvun lyhytelokuvissa Hessu seikkaili yhdessä Aku Ankan ja Mikki Hiiren kanssa. Päähenkilönä Hessu esiintyi kaikkiaan 46 piirroselokuvassa, joista ensimmäinen oli "Hessu ja heinäsirkka" (1939) ja viimeinen "Aquamania" (1961). Alun perin viimeinen Hessun piirroselokuva oli "Goofy's Freeway Troubles" (1965). Jostain syystä Disney-yhtiö on myöhemmin katsonut, että kaksijakoinen päähenkilö ei ole Hessu ja muuttanut sen muotoon "Freewayphobia II" (edeltävä filmi samalta vuodelta oli "Freewayphobia").Yllättäen Disney teki Hessusta vuonna 2007 perinteisellä tekniikalla tehdyn piirroselokuvan; Näin asennat kotiteatterisi.
Suosituiksi tulivat humoristiset urheilulajien esittelyt (1940-luvun "How to" -sarja). 1950-luvulla Hessusta tuli keskiluokkainen lähiöperheenisä. 1990-luvulla hän sai televisiosarjan "Goof Troop" eli "Hopon poppoo" ja sen jatkoksi kaksi elokuvaa: "Hopon poppoo" (1995) ja "Hessu Hopo – Rampin rämäpää" (2000). Colvigin jälkeen Hessun ääntä ovat esittäneet George Johnson, Bob Jackman, Hal Smith, Tony Pope, Will Ryan ja Bill Farmer. Hessun suomenkielisenä äänenä on ollut Suomen Kansallisteatterin näyttelijä Petri Liski vuodesta 1987 lähtien.
Hahmo.
Sarjakuvatarinoissa Hessu on koiramaisen hyväsydäminen mutta hölmö hahmo, joka salapoliisitarinoissa esiintyy Mikki Hiiren Watson- tai Hastings-tyyppisenä kumppanina. Hän saa usein varsin tolkuttomia päähänpistoja mutta toteuttaa niitä erinomaisen ennakkoluulottomasti. Tämä auttaa usein häntä ja Mikkiä seikkailuissa eteenpäin. Lisäksi Hessulla on varsin vilkas mielikuvitus.
Kielenkäytöltään suomennosten Hessu poikkeaa Aku Ankan yleisestä kirjakielisyydestä käyttämällä "mä"- ja "sä"-tyyppisiä pronomineja. Alkukielellä Hessu puhuu vielä murteellisempaa kieltä, muttei Mikki Hiirikään pitkään puhunut kirjakieltä. Hessun luonteenomainen huudahdus on "Hö höö!". Animaatioissa Hessulle tyypillisiä lausahduksia ovat toteamus "gawrsh!" (jukra), omaperäinen hykertelyääni "ah-hyuck!" ja "yaah-hoo-hoo-hoo-hooey!" -huuto, jonka Hessu tekee esimerkiksi pudotessaan kallion kielekkeeltä. Huutoäänen loi alun perin itävaltalainen jodlaaja Hannès Schrolle lyhytelokuvaan "Hiihtämisen taito" ("The Art of Skiing", 1941).
Hessulla on paljon sukulaisia, joista sarjoissa säännöllisesti esiintyy Indiana Hopo ja Pikku-Pelle. Hessun suku on kotoisin paikkakunnalta nimeltä Hopola (eräissä suomennoksissa Hessukylä), jonka kaikki asukkaat ovat Hessun näköisiä. Hessulla on myös poika nimeltään Max, joka ei esiinny sarjakuvissa.
Hessun superminä.
Hessulla on myös alter ego Superhessu ("Super Goof"). Hessu saa supervoimansa takapihallaan kasvavista maapähkinöistä, joita hän usein varastoi hattuunsa. Maapähkinöiden teho ei ole kuitenkaan ikuinen, ja usein Superhessu muuttuu takaisin Hessuksi silloinkin, kun supervoimia vielä tarvittaisiin. Aku Ankka -lehdessä Superhessu esiintyi ensi kertaa numerossa 23/1968 tarinassa "Kauniin Helunan ryöstö". Superhessu on esiintynyt myös kerran Mikin klubi -ohjelmassa. Superhessun on luonut Paul Murry.
Hessun hassut keskiviikot.
Hessun hassut (tai joskus myös kirjalliset) keskiviikot ovat sarja tarinoita, jonka alussa kerrotaan, että Hessu on ruvennut kirjailijaksi, ja hän kertoo Mikille joka keskiviikko tarinan minkä hän on juuri kirjoittanut. Aiheet vaihtelevat keksijästä salaiseen agenttiin. Tarinoissa nähdään monia hessumaisia asioita ja tarinoissa Hessu on aina voittamaton tai erehtymätön sankari ja Mikki tyhmä tai hölmö apuri. Sarjaa on pääosin nähty Suomessa Roope-setä -lehdessä.


Tuija Nurmi.
Tuija Anna-Liisa Nurmi (s. 19. maaliskuuta 1958 Seinäjoki) on suomalainen lääkäri ja poliitikko. Hän toimi kokoomuksen kansanedustajana vuosina 1995–2011. Tuija Nurmen kotipaikka on Lahti, ja hän on opiskellut Georg-August-yliopistossa Saksan liittotasavallassa valmistuen vuonna 1982. Dr. med. -tutkinnon samasta yliopistosta hän suoritti vuonna 1985. Lahteen Tuija Nurmi tuli Hämeen Rykmenttiin sotilaslääkäriksi vuonna 1989.
Eduskunnassa Tuija Nurmi oli neljännellä kaudellaan, kaudella 2007–2011, jäsenenä suuressa valiokunnassa ja valtionvarainvaliokunnassa, minkä lisäksi hän toimi Länsi-Euroopan unionin parlamentaarisen yleiskokouksen Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana. Hän jäi valitsematta eduskuntaan vuoden 2011 vaaleissa. Nurmi on ollut Lahden kaupunginvaltuuston jäsen vuodesta 1993 ja Lahden seurakuntayhtymän kirkkovaltuuston jäsen vuodesta 1995. Hänen muihin luottamustehtäviinsä on kuulunut muun muassa Patrian neuvottelukunnan jäsenyys.
Nurmi tunnetaan kiinnostuksestaan maanpuolustukseen, talouteen, erityisesti energiakysymyksiin sekä lääkärinä terveydenhuoltoon.
Nurmi on naimisissa, ja hänellä on kaksi lasta.


Maiju Gebhard.
Kotitalousopettaja ja osastopäällikkö Maiju Gebhard (15. syyskuuta 1896, Helsinki – 18. heinäkuuta 1986, Helsinki) tunnetaan ennen kaikkea Työtehoseurassa vuosina 1944–1945 keksimästään astiankuivauskaapista. Hänen isänsä oli professori Hannes Gebhard ja äitinsä talousneuvos, kansanedustaja Hedvig Gebhard.
Gebhard valmistui kotitalousopettajaksi Ruotsissa ja työskenteli sen jälkeen opettajana Orimattilan kotitalousopistossa. Vuodet 1923–1943 hän työskenteli Pienviljelijäin Keskusliiton konsulenttina. Hän oli Työtehoseuran johtokunnan jäsenenä vuodesta 1937 ja siirtyikin johtamaan sen tutkimus-, koulutus- ja valistustoimintaa vuonna 1943. Tässä tehtävässä hän toimi aina eläkkeelle siirtymiseensä vuoteen 1964 asti.
Astiankuivauskaapin idean Gebhard sai Ruotsissa opiskellessaan. Siellä aiemmin tiskauksen yhteydessä astiat nostettiin pöydällä olevaan puiseen telineeseen ja sieltä edelleen kuivattiin ja nostettiin kaappiin. Gebhardin innovaatio oli kuivausritilöiden ja ovien asentaminen kaappiin. Tämä säästi huomattavasti perheenäitien työtä ja aikaa kun yksi turha työvaihe poistettiin. Astiankuivauskaappien teollisen valmistuksen aloitti Enso-Gutzeit Oy vuonna 1948. Vuonna 1954 kaapeissa alettiin käyttää muovipäällysteisiä teräslankahyllyjä.
Gebhard paneutui työssään erityisesti kotitalouksissa työskentelevien kotiäitien työn rationalisointiin, mutta koneiden kehittämisen lisäksi hän pyrki asenneilmapiirin muokkaamiseen kodeissa. Gebhard korosti työssään aina inhimillisyyttä ja erityisesti asioiden oikeaan arvojärjestykseen panemista.


Lucina Hagman.
Lucina Hagman (5. kesäkuuta 1853 Kälviä – 6. syyskuuta 1946 Helsinki) oli suomalainen koulunjohtaja, naisasialiikkeen pioneeri ja nuorsuomalainen poliitikko. Hän toimi Naisasialiitto Unionin ensimmäisenä ja pitkäaikaisena puheenjohtajana ja perusti 1899 Martta-järjestön sekä 1907 Suomalaisen Naisliiton. Hagman oli myös yksi 1907 valituista ensimmäisistä naiskansanedustajista. Pedagogina hän oli tyttöjen ja poikien yhteiskasvatuksen puolustaja ja maan ensimmäisen suomenkielisen yhteiskoulun ensimmäinen rehtori. Vuodesta 1899 hän johti Helsinkiin perustamaansa Uutta yhteiskoulua. Hagman sai myös ensimmäisenä naisena Suomessa professorin arvonimen vuonna 1928.
Opettaja, koulunjohtaja ja pedagogi.
Lucina Hagmanin vanhemmat olivat nimismies Nils Johan Erik Hagman ja Sofia Margareta Hagman (o.s. Nordman). Hän oli nuorin perheen kuudesta lapsesta. Vanhempia sisaruksia olivat muun muassa Suomen ensimmäisen kansanopiston perustaja Sofia Hagman sekä päätoimittajat August Hagman ja Tyko Hagman. Koti oli ruotsinkielinen, mutta Kälviän suomenkielisessä ympäristössä Lucina Hagman oppi jo lapsena suomea. Isän saatua siirron perhe muutti 1865 Vaasaan, jossa Hagman suoritti nelivuotisen ruotsinkielisen tyttökoulun. Tyttöjen kouluttaminen oli tuohon aikaan harvinaista, ja hän olikin perheen kolmesta tyttärestä ainoa, joka pääsi opintielle. Koulun suoritettuaan Hagman toimi pari vuotta pienten lasten opettajana ja kouluttautui sitten kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarissa, josta valmistui vuonna 1875. Seminaarissa hänet tunnetiin suomen kielen puolustajana. Siellä hän tutustui myös Minna Canthiin. Hagman pääsi heti valmistuttuaan Hämeenlinnan valmistavan koulun johtajaksi, missä tehtävässä toimi vuoteen 1886. Koulussa hänen oppilaanaan oli muun muassa Jean Sibelius. Hagman toimi samanaikaisesti myös kaupungin ruotsalaisen tyttökoulun matematiikan opettajana 1877–1881.
Hagman oli kiinnostunut yhteiskunnallisista kysymyksistä jo opiskeluaikanaan ja alkoi osallistua julkiseen keskusteluun 1880-luvun aikana. Hän kannatti tyttöjen ja poikien yhteiskasvatusta eli yhteiskouluja, koska hänen mukaansa erilliset tyttö- ja poikakoulut tukivat yksipuolisia sukupuolirooleja ja jättivät yleensä tytöille mahdollisuuden vain heikompitasoiseen koulutukseen. Hagman uskoi yleensäkin vahvasti kasvatuksen merkitykseen ihmisen kehityksessä. Hän teki matkoja Skandinaviaan, Saksaan ja Sveitsiin tutustuakseen niiden koululaitokseen. Hagman oli 1886 mukana perustamassa Helsingin suomalaista yhteiskoulua (SYK) ja osin hänen kirjoittamansa lehtiartikkelin vaikutuksesta koulun perustajat päätyivät lopulta yhteiskouluun alun perin suunnitellun tyttökoulun sijasta. SYK on nykyisin Suomen vanhin suomenkielinen yhteiskoulu. Hagman valittiin samantien oppilaitoksen ensimmäiseksi rehtoriksi, jona hän toimi vuoteen 1890. Vuosina 1887–1894 hänellä oli lisäksi oma yksiluokkainen (myöhemmin kaksiluokkainen) valmistava koulu Helsingissä, jonka hän kuitenkin myi Alli Nissiselle. SYK:n toisena johtajana Hagman jatkoi siihen asti, kunnes 1899 perusti oman oppikoulun, Helsingin Uuden yhteiskoulun. Sille valmistui pian oma talo Helsingin Kruununhakaan. Hagman oli koulun rehtorina aina vuoteen 1935. Omistajana sekä johtokunnan puheenjohtajana hän jatkoi vuoteen 1938, jolloin myi koulun sen toimintaa jatkaneelle osakeyhtiölle. Vuoteen 1919 saakka hän oli myös opettajana omassa koulussaan. Uudessa yhteiskoulussa Hagman pyrki edistämään sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja oppilaiden luonteen huomioimista opetuksessa.
Järjestöaktiivi ja poliitikko.
Hagman kannatti naisille samoja kansalaisoikeuksia kuin miehillä jo oli ja mahdollisuutta päästä samoihin ammatteihin. Helsinkiin asettumisestaan saakka hän oli toiminut aktiivisesti 1884 perustetussa Suomen Naisyhdistyksessä. Hän osallistui myös kansainväliseen naiskongressiin Kööpenhaminassa vuonna 1888. Hagman kuului kuitenkin niihin naisasialiikkeen vaikuttajiin, jotka erosivat Naisyhdistyksestä vuonna 1892 ja perustivat Naisasialiitto Unionin. Hänestä tuli sen ensimmäinen puheenjohtaja vuosiksi 1892–1908 ja 1913–1920. Vuonna 1908 hänet nimettiin kunniapuheenjohtajaksi. Hagman perusti myös Martta-järjestön vuonna 1899 nimellä "Sivistystä kodeille". Toiminta alkoi varsinaisesti seuraavana vuonna, jolloin nimeksi tuli Martta-Yhdistys. Hagman toimi järjestön ensimmäisenä puheenjohtajana reilun vuoden ajan. Tavoitteena oli rakentaa isänmaallinen kansanvalistusjärjestö, jossa naisille oli annettu sivistäjän rooli. Järjestö syntyi myös reaktiona helmikuun manifestiin ja venäläistämisuhkaan.
Hagman oli mukana perustamassa Suomen ensimmäistä raittiusyhdistystä ja kuului Raittiuden Ystävien johtokuntaan. Hänen omistamansa Uusi yhteiskoulu aloitti 1900-luvun alussa raittiusopetuksen ensimmäisenä oppikouluna Suomessa – sen sijaan Marttajärjestön perustajan omassa koulussa ei annettu lainkaan kotitalousopetusta hänen elinaikanaan. Hagman toimi myös Suomen Rauhanliitossa, joka nimesi hänet kunniajäsenekseen. Hänet kutsuttiin jopa Helsingin työväenyhdistyksen naisosaston perustavan kokouksen puheenjohtajaksi 1898.
Vuonna 1905 Hagman perusti ystävänsä Maikki Fribergin kanssa "Naisten Ääni" -nimisen lehden nuorsuomalaisia naisia varten. Hagman jatkoi lehden toimituskunnassa kuolemaansa asti. Pian ensimmäisten eduskuntavaalien jälkeen hänen aloitteestaan perustettiin Suomalainen Naisliitto, joka oli tarkoitettu nuorsuomalaisia naisia kokoavaksi valistusjärjestöksi. "Naisten Ääni" siirtyi uuden järjestön äänenkannattajaksi. Hagman toimi Naisliiton puheenjohtajana 1908–1914 ja 1920–1927.
Naisten äänioikeutta aktiivisesti ajanut Hagman valittiin 1907 yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteuduttua yhtenä ensimmäisistä naisista eduskuntaan listoilta. Hän oli Nuorsuomalaisen Puolueen kansanedustajana kaksi lyhyttä kautta, ensin vuosina 1907–1908 ja uudelleen 1917. Vuonna 1907 hän toimi anomusvaliokunnan ja 1917 sivistysvaliokunnan puheenjohtajana. Hagmanin ensimmäinen lakialoite koski aviovaimon oikeutta hallita omaisuuttaan. Sen ohella hän ajoi eduskunnassa myös kieltolakia, naisten mahdollisuutta päästä valtion virkoihin, sukupuolten samapalkkaisuutta ja aviottomien asten oikeudellisen aseman parantamista. Hagman ei ollut kuitenkaan innokas puoluepoliitikko ja kannatti naisten yhteistyötä yli puoluerajojen. Pettyneenä naiskansanedustajien vähäiseen määrään hän ehdotti 1923 naisille omia erillisiä ehdokaslistoja, mikä ei tosin saanut kannatusta.
Muuta.
Hagman oli ahkera lehtikirjoittaja ja julkaisi useita kirjoja. Vuonna 1887 hän sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon julkaisemastaan Fredrika Bremerin elämäkerrasta. 1900-luvun alussa hän julkaisi kaksiosaisen Minna Canthin elämäkerran sekä omat 1936 lapsuudenmuistelmansa. Hagman sai elämäntyöstään professorin arvonimen ensimmäisenä suomalaisena naisena vuonna 1928. Aloitteen arvonimen myöntämisestä olivat tehneet yhdessä Suomalainen Marttaliitto ry ja Suomalainen Naisliitto ry.
Hagman osti Turun läheltä Siinalan tilan kesäpaikakseen. Hän pysyi ikänsä naimattomana, mutta veljensä vaimon kuoltua vuonna hän otti kaksi näiden lapsista kasvattilapsikseen, ja myöhemmin vielä kolmannenkin sekä yhden sukuun kuulumattoman kasvattilapsen. Koulunjohtaminen kulki suvussa: yksi hänen kasvattityttäristään, Lisa Hagman, perusti vuonna 1919 nykyisen Apollon yhteiskoulun, josta tosin joutui taloudellisista syistä luopumaan pula-aikana. Lucina Hagman kuoli vuonna 1946 ja hänet haudattiin Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin.
Muistaminen.
Yleisradion vuonna 2004 järjestämässä Suuret suomalaiset -äänestyksessä Lucina Hagman äänestettiin 29. suurimmaksi suomalaiseksi. Hagmanin synnyinkoti Kälviällä on nykyisin Marttajärjestön ylläpitämä museo. Kälviällä (nykyään osa Kokkolaa) toimii myös hänen mukaansa nimetty peruskoulu ja lukio. Helsingin Pihlajamäessä Uuden Yhteiskoulun nykyisen rakennuksen ohi kulkuva tie nimettiin 1999 Lucina Hagmanin poluksi. Kun koululle rakennettiin 2008 uusi katuyhteys, se sai nimekseen Lucina Hagmanin kuja.


Herttua.
Herttua on maskuliininen, yleensä periytyvä aatelisarvo. Se voi viitata itsenäisen herttuakunnan hallitsijaan Manner-Euroopassa, korkeaan aatelisarvoon tai Britannian päärinarvoon (,). Herttuan vaimo tai naispuolinen herttuakunnan hallitsija on herttuatar (engl. "duchess", saks. "Herzogin").
Useimmissa germaanisissa kielissä ja suomessa herttuaa vastaava sana tulee gootin kielen sanasta "harjatuga", joka tarkoittaa sotajoukon johtajaa. Englannissa ja useimmissa romaanisissa kielissä herttuaa tarkoittava sana tulee latinan johtajaa tarkoittavasta "dux"-sanasta. Historiallisesti herttua on usein ollut korkein maallinen arvo kuninkaan jälkeen.
Ruotsissa kuninkaan lapsille on ollut tapana myöntää herttuan tai herttuattaren arvonimiä. Tapa on lähtöisin jo Kustaa Vaasan ajalta ja on jatkunut näihin päiviin saakka, esimerkiksi Ruotsin prinsessa Madeleine on Hälsinglandin ja Gästriklandin herttuatar. Samanlainen vanha tapa on myös Yhdistyneessä kuningaskunnassa.


Korso.
Korso on kaupunginosa ja suuralue Vantaan koillisosassa. Kaupunginosassa on 7 330 asukasta (1.1.2011).
Korson suuralueeseen (2007-) kuuluu seuraavat yhdeksän kaupunginosaa: Matari, Korso, Mikkola, Metsola, Leppäkorpi, Jokivarsi, Nikinmäki, Vierumäki ja Vallinoja. Korson suuralueella on 28 988 asukasta (1.1.2011).
Maantiede.
Korso sijaitsee pääradan länsipuolella. Lähin kaupunki on Kerava 6 km pohjoiseen.
Lähialueet.
Vantaan kaupunginosajaon mukaan Korso rajoittuu idässä rautatiehen, pohjoisessa Vallinojaan ja luoteessa Vierumäkeen.
Historia ja tulevaisuus.
Nimi Korso syntyi, kun kolmen kylän – Tuusulan Ali-Keravan ja Hyrylän sekä Helsingin pitäjän Hanabölen – rajojen yhtymäkohta merkittiin Korson korkeimmalle kalliolle ristillä (risti on ruotsiksi "kors" ja kylien välinen raja "rå"; nimi tarkoitti siis alun perin ristirajaa). Lähellä Ruusuvuoren koulua sijaitsevalta paikalta löytyy Korson historiasta kertova muistolaatta.
1800-luku.
1880-luvun lopulla tarvittiin pääradalle ohituspaikkaa Tikkurilan ja Keravan puoliväliin. Korson pysäkki rakennettiin 1889 lähes asumattomaan erämaahan Tuusulan ja Helsingin pitäjän rajalle – Korsoon. Juna alkoi pysähtyä Korson pysäkillä kaksi kertaa päivässä, mikä merkitsi alkusysäystä alueen kehitykselle.
Nykyinen jo asemakäytöstä postettu rakennus on rakennettu 1918 Thure Hellströmin Seinäjoen-Kristiinankaupungin-Kaskisten –rataa varten laatimien V luokan aseman tyyppipiirustusten pohjalta.
1900-luku.
Kun Kerava vuonna 1924 erotettiin Tuusulasta kauppalaksi, siihen tuli kuulumaan vanhan Ali-Keravan kylän alue kokonaisuudessaan. Sen alueella sijaitsi myös Korson rautatieasema, jonka ympäristö kuitenkin muodosti kauppalan keskustasta selvästi erillisen taajaman. Alueen kasvu oli nopeaa etenkin sotien jälkeen, ja 1950-luvulla Korso oli Suomen suurin yhtenäinen omakotialue. Korsoon perustettiin myös tehtaita kuten Näkövammaisten Keskusliiton omistama Sokeva.
Korson asema sijaitsi aivan lähellä sitä kohtaa, vanhaa "Korsrå"-nimistä rajapyykkiä, jossa Helsingin maalaiskunnan, Tuusulan ja Keravan rajat kohtasivat toisensa. Kasvaessaan tämä taajama pian laajenikin myös molempien naapurikuntien puolelle. Tästä aiheutui hallinnollisia ongelmia, joiden vuoksi Korso kokonaisuudessaan liitettiin Helsingin maalaiskuntaan vuoden 1954 alussa. Samaan aikaan oli myös vaihtoehtona tehdä Korsosta itsenäinen kunta. Tuusula ja Kerava tukivat tätä ajatusta, mutta Helsingin maalaiskunta vastusti, koska uuteen Korsoon olisi liitetty myös maalaiskuntaan kuulunut Rekola. 1970-luvulta lähtien Korsoon on rakennettu runsaasti kerrostaloja.
2000-luku.
Tällä vuosituhannella kaupunginosaan on rakennettu monitoimitalo Lumo. Rautatieasema sekä seurakuntakeskus ovat myös uudistettu. Alueelle rakennetut opiskelija-asunnot ovat monen pääkaupunkiseudun opiskelijan kotina opiskeluaikana. Maarukanmetsän asuinalueen rakentaminen aloitettiin 2000-luvun alussa Mikkolan kaakkoisosaan ja sen rakentaminen jatkuu edelleen.
Palvelut.
Korson aseman läheisyydessä pääradan itäpuolella ovat Korson sosiaali- ja terveysasema, missä on muun muassa KELA:n palvelupiste. Lisäksi radan itäpuolella ovat perheneuvola ja Korso-Rekolan psykiatrinen poliklinikka sekä Korson Helluntaiseurakunta. Pääradan länsipuolella on asiamiespostin lisäksi monitoimikeskus LUMO, jossa sijaitsevat yhteispalvelupiste, kirjasto, liikuntahalli sekä Lumon lukio ja Lumo-sali. Myös Korson hammashoitola sijaitsee radan länsipuolella.
Liikenneyhteydet.
Korson länsipuolitse noin viiden kilometrin päässä kulkee Tuusulan moottoritie eli kantatie 45, itäpuolella Lahdenväylä eli valtatie 4 (E75). Molemmista on liittymä seututielle 152 eli Kulomäentielle, joka kulkee eteläpuolitse aivan Korson keskuksen ohi. Näiden lisäksi yhteydet radanvarsitietä pitkin Tikkurilan (etelään) ja Keravan (pohjoiseen) suuntiin.
Helsinki-Vantaan lentoasema sijaitsee noin 9 kilometriä lounaaseen.
Joukkoliikenne.
Korso kuuluu Helsingin seudun liikennealueeseen (HSL).
Lähijunat.
K- ja N-junat liikennöivät Korson rautatieasemalta Helsinkiin ja Keravalle. Hiljaisempina aikoina asemaa palvelee T-juna Helsinkiin ja Riihimäelle.
Bussit.
Korsosta pääsee useilla linjoilla Helsinkiin. Lisäksi sieltä pääsee muilla busseilla Peijaksen sairaalan kautta Mellunmäkeen, Tikkurilaan, Keravalle ja Etelä-Päiväkumpuun, Hyrylään, Myyrmäkeen ja lentoasemalle.
Korson pikavuoropysäkin kautta ajetaan Lahden ja lentoaseman välisiä linja-autoyhteyksiä.
Liityntäpysäköinti.
Rautatieaseman pysäköintihallissa sekä lähiympäristössä on yhteensä 390 liityntäpysäköintipaikkaa autoille. Polkupyörille alueella on noin 155 pyöräpaikkaa.


Termodynamiikka.
Termodynamiikka (lämpöoppi) on energian, lämmön, työn, entropian ja tapahtumien spontaanisuuden fysiikkaa. Termodynamiikka on läheisesti yhteydessä tilastolliseen fysiikkaan, josta monet sen lainalaisuudet voidaan johtaa.
Termodynamiikan historiaa.
Klassinen termodynamiikka sai alkunsa 1800-luvun alussa. Se liittyi höyrykoneen kehittämiseen. Alussa termodynaaminen tutkimus keskittyi kokeellisiin mittauksiin eikä ottanut kantaa aineen rakenneosiin. Sir Benjamin Thompson tulkitsi jo 1700-luvun lopussa lämmön aineen liikkeeseen perustuvaksi, mutta hänen ajatuksensa otettiin energian käsitteen avulla käyttöön termodynamiikan tutkimuksessa vasta 1800-luvun alussa. William Thomson, tutummin lordi Kelvin, kehitti termodynamiikan teoriasta yhtenäisemmän.
Termodynamiikan peruskäsitteitä.
Termodynamiikan pääkäsite on "systeemi". Systeemi on osa, jonka todellinen tai kuviteltu raja erottaa ympäristöstä. Systeemit luokitellaan "avoimiksi", "suljetuiksi" ja "eristetyiksi" sen mukaan, kulkevatko aine ja energia niiden rajapinnan läpi ympäristöön.
"Tila" on systeemin termodynaamisten muuttujien joukko.
Termodynamiikan nollas pääsääntö: tasapaino.
Tähän perustuu muun muassa lämpömittarien toiminta. Säännön poikkeuksellinen nimeäminen johtuu siitä, että sääntö otettiin käyttöön vasta 1900-luvulla, jolloin ensimmäinen ja toinen pääsääntö oli otettu käyttöön. Aiempien sääntöjen nimeämistä ei haluttu muuttaa, joten se nimettiin nollanneksi. Sääntö on myös niin perustavanlaatuinen, ettei sitä sopinut nimetä jo olemassa olleiden sääntöjen perilliseksi.
Termodynamiikan ensimmäinen pääsääntö: energian säilyminen.
jossa "U" on systeemin sisäenergia, "Q" on systeemiin tuotu lämpö ja "W" on systeemin tekemä työ.
Tämän vuoksi on ikiliikkuja mahdoton, koska esimerkiksi kitkan voittamiseksi systeemissä olisi synnyttävä kokoajan lisää energiaa.
Termodynamiikan toinen pääsääntö: entropian kasvu.
Mikään ei estä järjestystä kasvamasta hetkellisesti, mutta koska epäjärjestyneiden tilojen todennäköisyys on valtavasti suurempi kuin järjestyneiden (hiukkaset voivat järjestyä "epäjärjestykseen" monilla tavoin, "järjestykseen" vain yhdellä tavoin), etenee kehitys todennäköisyyslaskennan lakien mukaan suuressa mittakaavassa, ts. suurella määrällä tapahtumia aina kohti todennäköisintä, epäjärjestyneintä lopputilaa.
Termodynamiikan kolmas pääsääntö: entropian nollapiste.
Tämän vuoksi ei absoluuttista nollapistettä voi saavuttaa.
Ekstensiivi- ja intensiivisuureet.
Termodynamiikassa käytettävät suureet jaetaan ekstensiivisiin ja intensiivisiin suureisiin.


Magneettikenttä.
Rautasirut ovat kääntyneenä magneettikenttäviivojen mukaisesti.
Magneettikenttä on fysiikassa olio (kenttä), jonka aiheuttaa sähkövarausten liike (sähkövirta) tai muuttuva sähkökenttä. Sellainen on myös magneetin ympärillä, samoin useimpien taivaankappaleiden ympärillä, kuten esimerkiksi Maan magneettikenttä. Magneettikentän suuntaa ja suuruutta kuvataan joko magneettivuon tiheydellä B tai magneettikentän voimakkuudella H.
Magneettikenttä aiheuttaa liikkuviin varauksiin voiman, joka on kohtisuorassa sekä varauksen liikesuuntaa että magneettikenttää vastaan. Kenttä vaikuttaa myös magneetteihin, esimerkiksi kompassinneulaan, pyrkien kääntämään ne kentän suuntaisiksi.
Magneettivuon tiheyden yksikkö SI-järjestelmässä on tesla. Vanhempi CGS-järjestelmän mukainen yksikkö oli gauss.
Yhtälöitä.
Nopeudella "v" liikkuva hiukkanen, jolla on sähkövaraus "q", aiheuttaa ympärilleen magneettikentän, jonka magneettivuon tiheys etäisyydellä "r" on
Magneettikentän kohdistama voima johtimeen, jossa kulkee virta "I" on
missä formula_5 on magneettivakio eli tyhjiön permittiivisyys.
Esimerkkejä.
Amperen lain mukaan minkä tahansa suljetun polun "C" läpi kulkeva virta "I" aiheuttaa magneettikentän, jonka suuruus on
formula_10
Kun tarkastellaan (kuvitteellista) ympyrän muotoista polkua, joka on johtimesta etäisyyden "R" päässä saadaan polkuintegraalista
formula_11
formula_12
Magneettikentän suunta saadaan oikean käden säännöllä: kun oikea käsi asetetaan johtimen ympärille siten, että peukalo osoittaa virran kulkusuuntaan, magneettikentän kenttäviivat kiertävät johdinta sen ympärillä olevien sormien suuntaisesti.
Koska magneettikentään asetettuun johtimeen kohdistuu voima, joka riippuu magneettikentän voimakkuudesta ja johtimessa kulkevasta virrasta, kahden virtajohtimen asettaminen vierekkäin aiheuttaa kumpaankin joko niitä erilleen työntävän tai yhteen vetävän voiman riippuen siitä ovatko johtimien virran samansuuntaiset vai erisuuntaiset. Tämä voima riippuu vain johtimissa kulkevasta virrasta, johdinten etäisyydestä ja väliaineen permeabiliteetistä. Siksi ampeeri, sähkövirran yksikkö SI-järjestelmässä, on määritelty tämän ilmiön avulla.


Van der Waalsin voima.
Pallomuotoja on yksi kappale, mutta ovaalia voidaan kiertää, joten ovaalimaisia tiloja on useampia kuin pallomaisia.
Van der Waalsin voimat ovat molekyylien välisiä heikkoja voimia, jotka ilmentyvät, kun molekyylit ovat korkeintaan 0,3–0,4 nanometrin (3–4 × 10-10 m) etäisyydellä toisistaan. Van der Waalsin voimat johtuvat molekyylien polarisaatiosta dipoleiksi, erityisesti Londonin voimiin, jotka johtuvat satunnaisesta elektronitiheyden vaihteluista. Voima on nimetty Johannes Diderik van der Waalsin mukaan. Van der Waalsin voimia kutsutaan myös dispersiovoimiksi. Alun perin termiä on käytetty kaikista molekyylien välisistä voimista.
Van der Waalsin voimia esiintyy kaikilla aineilla, mutta ne ovat heikkoja. Jalokaasujen koheesio selittyy van der Waalsin voimalla. Jalokaasujen matalat sulamis-, ja kiehumispisteet osoittavat miten heikkoja van der Waalsin voimat yksinään ovat: helium esimerkiksi nesteytyy vain neljä astetta absoluuttisen nollan yläpuolella eikä kiteydy lainkaan normaalipaineessa.
Atomien ja molekyylien sisäinen elektronitiheys ei ole vakaa, vaan "lainehtii" satunnaisesti puolelta toiselle. Näin syntyy spontaaneja sähködipoleja, jotka indusoivat vastakkaisen kentän viereisiin molekyyleihin aiheuttaen vetovoiman. Satunnaisuuden takia kaikilla aineilla on van der Waalsin voimia, joten mikään aine ei voi olla todellinen ideaalikaasu. Van der Waalsin voimat muun muassa pitävät nesteheliumin kasassa, ja öljyjen märkyys ja alkaanimuovien kiinteys johtuvat nimenomaan näistä voimista.
Van der Waalsin voimat ovat heikoimpia molekyylien välisistä voimista. Ne eivät pysty murtamaan vahvempia voimia, kuten esimerkiksi veden pintajännitystä. Van der Waals -koheesiovoimalla sitoutunut aine ei siis sekoitu veteen, koska veden koheesiovoima (vetysidosvoima) on vahvempi. Tästä johtuu se, miten vesi pisaroituu vahatulla pinnalla: veden oma pintajännitys on vahvempi kuin vahan van der Waals -voima. Pelkästään van der Waals -voimilla koossapysyvä aine tuntuu öljymäiseltä tai vahamaiselta ja on pehmeää.
Lainehtiminen itse johtuu epäsäännöllisen muodon entropiasta: täydellisiä pallojakaumia on vähemmän kuin epäsäännöllisiä jakaumia. Siksi on yksinkertaisesti todennäköisempää, että atomin elektronijakauma jollain hetkellä on jokin epäsäännöllisistä eikä pallomaisista mahdollisuuksista. Keskimäärin pallomainen atomi viettää suurimman osan ajasta ovaalin muotoisena, koska ovaalin pää voivat osoittaa mihin tahansa. Ovaali voi olla ovaalimainen kiertyneenä rajattoman moneen suuntaan, kun taas pallo voi olla pallomainen vain yhdellä tavalla. Van der Waalsin voimat eivät siis varsinaisesti johdu mistään muusta kuin siitä, että olisi äärimmäisen epätodennäköistä, ettei niitä olisi. Esimerkiksi alkaanimuovien (kuten polyeteeni) tapauksissa mikrotason entropiasta johtuu makrotasolla se entropian vastaiselta vaikuttava ominaisuus, että alkaanimuovit pysyvät muodossaan.


Mikroaallot.
Mikroaallot ovat sähkömagneettisia aaltoja. Ne ovat korkeataajuisia radioaaltoja, joiden aallonpituus on pitempi kuin infrapunaisella säteilyllä, mutta lyhyempi kuin yleisradiolähetyksiin käytettävillä radioaalloilla.
Mikroaaltoja käytetään muun muassa tutkissa ja mikroaaltouuneissa. Mikroaaltoihin perustuva laserin tapaan toimiva laite on maser. Langattomassa tiedonsiirrossa (WLAN, matkapuhelin, radiolinkki) käytetään mikroaaltoja.
Avaruudessa monet kohteet säteilevät mikroaaltoja tai masersäteilyä. Mikroaallot ovat aallonpituuksien 30 cm–1 mm ja taajuuksien 1 GHz–300 GHz välissä tai jopa 3 000 GHz asti. Mikroaallot käsittävät taajuusalueet UHF (0,3–3 GHz), SHF (3–30 GHz) ja EHF (30–300 GHz). Lisäksi on alimillimetrisäteilyn alue (300-3000 GHz). Mikroaaltojen ja radioaaltojen raja on liukuva, samoin mikroaaltojen ja kaukoinfrapunan. Useimmiten käytetään 1–40 GHz:n aluetta.
Mikroaaltojen taajuuskaistat.
Mikroaallot luokitellaan käyttötarkoituksen mukaan taajuusalueisiin joita merkitään kirjaimilla. Tutkatekniikassa ensimmäiset yritykset mikroaaltotutkiksi tehtiin L- ja S-alueella (L=long, pitkä, ja S= short = lyhyt). X-aluetta kehitettiin sotilastarkoituksiin "salaisena" projektina. Kun X ja S olivat käytössä, niiden väliin otettiin C (, kompromissi). Saksassa kehitettiin erittäin lyhyet K-aallot (, lyhyt). Kirjaimissa on jonkun verran kansallisia eroja. P-alue lienee brittien "Previous" (edellinen; alue jonka tutkakäytöstä luovuttiin varhaisessa vaiheessa).


Rajapintojen kuvauskieli.
Rajapintojen kuvauskieli tai rajapintojen määrittelykieli on yksinkertaista syntaksia noudattava tietokonekieli, joka kuvaa ohjelmistokomponentin rajapinnan. Se tarjoaa yhteiset merkintäsäännöt sen kuvaamiseksi, miten toinen ohjelma voi käyttää ohjelmistokomponenttia.
Rajapintojen kuvauskieliä käytetään tilanteissa, joissa yhdessä toimivilla ohjelmistoilla on eri tapa kutsua aliohjelmia, esimerkiksi jos ne on kirjoitettu eri ohjelmointikielillä. Yhteisillä määrittelyillä päästään kieliriippumattomuuteen. Tavallisimmin rajapintojen kuvauskieliä käytetään, kun ohjelmiston on tarkoitus kutsua toisilla koneilla suoritettavia aliohjelmia (eli suorittaa etäproseduurikutsuja). Tällöin aliohjelmien kutsutavat voivat erota myös siksi, että laitteiden sisäinen rakenne on erilainen (niillä on eri arkkitehtuuri).
Rajapintojen kuvauskieli kuuluu osana ainakin seuraaviin ohjelmistokomponenttiteknologioihin: COM, XPCOM, CORBA ja SOAP. Usein näiden kielten nimi tai osa sitä on IDL englanninkielisen nimityksen "interface description" (tai "definition") "language" mukaan.


Porin Ässät.
Ässät on porilainen jääkiekkoseura, joka perustettiin vuonna 1967, kun Porin Karhut ja Rosenlewin Urheilijat -38 yhdistettiin yhdeksi seuraksi. Porin Ässien kotihalli on Isomäen jäähalli, joka on tunnettu tiiviistä tunnelmastaan ja vaikeana vieraspelipaikkana.
Ässillä on ollut toimintaa myös jalkapallossa, jota se pelasi muutaman kauden ajan SM-sarjassa perittyään RU-38:n jättämän paikan. Ässien jalkapallojoukkueesta kertoo artikkeli "Porin Ässät (jalkapallo)."
Saavutukset.
Ässät on voittanut Suomen mestaruuden vuosina 1971 ja 1978, hopeaa 1979, 1980, 1984 ja 2006 sekä pronssia 1976 ja 1995. Porin Karhut voitti mestaruuden vuonna 1965 ja RU-38 vuonna 1967 juuri ennen seurojen yhdistymistä. Ässät on voittanut Suomen Cupin vuonna 1967 ja RU-38 1965. Kansainvälisissä peleissä sen paras saavutus on Euroopan Cupin pronssi vuonna 1979.
Historia.
Jääkiekon SM-sarjaan oli 1960-luvun alkupuolella noussut kaksi porilaista seuraa, Karhut ja RU-38. Molemmat seurat olivat menestyneet hyvin, ja seurojen välillä käytiin kovaa kilpailua niin kentällä kuin pelaajamarkkinoillakin. Siksi seurojen yhdistyminen oli yllätys. Yhdistymisen syyt olivat Karhuilla lähinnä taloudelliset, lisäksi ei uskottu Porin kokoisen kaupungin elättävän kahta huippujoukkuetta. RU-38:n omistaja Rosenlew katsoi lisäksi, että jääkiekko ei tuonut yritykselle kyllin positiivista imagoa, pikemminkin päinvastoin.
Porin Ässien synty julkistettiin kesäkuun lopulla 1967. Nimen seuralle keksi Vilho Santala, joka toimi neuvottelijana seurojen yhdistämisessä ja valittiin Ässien ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Vesa Antikainen suunnitteli seuran patalogon.
Ässien ensimmäiset pelit syksyllä 1967 sujuivat hyvin, jo ennen SM-sarjan alkua Ässät voitti Suomen Cupin mestaruuden. Cupin loppuottelu SaPKoa vastaan pelattiin Savonlinnassa 23. lokakuuta. Ensimmäisellä kaudellaan SM-sarjassa Ässät sijoittui Rauli Virtasen valmennuksessa neljänneksi. Sen jälkeen valmentajaksi tuli Karhujen entinen valmentaja Lasse Heikkilä, joka toimi joukkueen valmentajana vuoteen 1974 asti, ja myöhemmin vuosina 1976–1981. Kaudella 1968–1969 Ässät oli jälleen neljäs ja seuraavalla kaudella kuudes. Kaudella 1970–1971 kaikki loksahti kohdalleen ja Ässät voitti Suomen mestaruuden. Mestaruuden jälkeiset kolme kautta Ässiltä sujui vaatimattomasti, mutta seura säilytti kuitenkin SM-sarjapaikkansa.
SM-liigan alkuvuosina 1970-luvun loppupuoliskolla Ässät oli yksi liigan ehdottomista huippujoukkueista, jonka omista porilaiskasvateista (ainoa ulkopuolelta tullut oli Kari Makkonen 30 kilometrin päästä Harjavallasta) koottu joukkue herätti vastustajissa pelkoa sekä kotona että vieraissa. Kaiken huippuna raamikkaat pelaajat omaava seura suorastaan jyräsi ohi ennakkosuosikkina pidetyn Tapparan Suomen mestaruuteen keväällä 1978. Joukkueen tärkein pelaaja oli joukkueen kapteeni, keskushyökkääjä Veli-Pekka Ketola, joka oli palannut Pohjois-Amerikasta WHA-liigasta. Ketola voitti pudotuspelien pistepörssin ennätyksellä, jonka vasta Ben Eaves onnistui rikkomaan pelattuaan huomattavasti suuremman määrän otteluita. Kahtena seuraavana keväänä Ässät otti hopeaa.
Sen jälkeen tahti on ollut huomattavasti rauhallisempaa, vain yksi mitali per vuosikymmen. 1980-luvun alkupuoliskolla joukkue oli vielä säännöllisesti mukana pudotuspeleissä, mutta vuosikymmenen loppua kohti alkoi alamäki päättyen lopulta putoamiseen silloiseen ykkösdivisioonaan kaudeksi 1989–1990.
Divisioonavisiitti jäi vain kauden mittaiseksi ja Ässien joukkue murskasi lähes kaikki mahdolliset ennätykset tuolla kaudella. Tuon kauden jälkeen Ässät palasi pudotuspelijoukkueeksi lähes koko 1990-luvuksi, mutta vuosituhannen vaihde ja 2000-luvun alku oli melkoista taaperrusta organisaation joka tasolla. Konkurssikaan ei ollut kaukana, ja johtoportaan henkilöitä kuskattiin putkaan asti epäiltynä veronkierrosta, joskin syytteet sittemmin kaatuivat.
Viime vuosina fanaattinen porilaisyleisö ehti joukkueen heikompien peliesitysten myötä jo rauhoittua, kunnes heräsi uudelleen kaudella 2005–2006 Ässien menestyksen myötä. Joukkue eteni 22 vuoden tauon jälkeen finaalisarjaan, jossa hävisi otteluvoitoin 3–1. Altavastaajana kauteen lähtenyt Porin Ässät pudotti puolivälierissä mitalisuosikki Tapparan otteluvoitoin 2–4 ja välierissä mestarisuosikin Oulun Kärpät otteluvoitoin 3–1. Yllättävän menestyksen siivittämä porilainen kiekkobuumi auttoi myös nostamaan joukkueen vuosikausia kestäneestä taloudellisesta ahdingosta.
Menestystä ei kuitenkaan onnistuttu jatkamaan, vaan Ässät sijoittuivat kausilla 2006–2007 ja 2007–2008 SM-liigan häntäpäähän. Joukkue epäonnistui täysin menestyksensä hyödyntämisessä lukuun ottamatta joukkueen talouspuolta, joka teki suurin voitollista tai (vain) niukasti tappiollista tuosta. Valmentajaa vaihdettiin useampaan otteeseen, ja useat kiekkomediat tuomitsivat valmentaja Alpo Suhosen vääränä valintana.
Kauden 2008–2009 alkaessa Ässät ehdittiin jo tuomita varmaksi liigajumboksi. Kevätkaudella joukkue kuitenkin ponnisti hurjaan kiriin, joka siivitti joukkueen paitsi SM-liigan kuntopuntarin kärkisijoille myös aivan pudotuspelikarsintojen tuntumaan. Rynnistys kuitenkin pysähtyi viime metreillä pääkilpailijoille kärsittyihin tappioihin. Playout-otteluissa Ässät pelasi kyseenalaisella motivaatiolla ja hävisi ensimmäisen ottelusarjan Tapparaa vastaan suoraan voitoin 0–3. Lukkoa vastaan Ässät hävisi ottelusarjan voitoin 3–1 ja joutui karsimaan liigapaikastaan Vaasan Sportia vastaan. Liigakarsinta herätti valtalehdistönkin seuraamaan jälleen Ässien otteita – olivathan vastakkain tunnetusti suurisuiset valmentajat Alpo Suhonen ja Juhani Tamminen. Ässät onnistui viemään kuuman sarjan voitoin 4–3, vaikka oli voitoissa jo 2–3 tappiolla.
Pienen valonpilkahduksen tulevaisuudelle antavat Ässien A-nuorten loistavat otteet: kausi 2007–2008 päättyi hopeamitaleihin, ja kaudella 2008–2009 A-Ässät esiintyi valmentaja Karri Kiven johdolla jälleen mitalipeleissä jääden kuitenkin neljänneksi.
Kauteen 2009–2010 Ässät lähti uuden päävalmentajan, oman kasvattinsa ja entisen NHL-pelaajan Pekka Rautakallion valmennuksessa. Kauden alku sujui melkoisen takkuisesti, ja varmasti osasyynsä oli siinä, että Rautakallio aloitti joukkueen parissa vasta heinäkuussa, hieman ennen jääharjoituskauden alkua. Kausi kuitenkin sujui nousujohteisesti aina tammikuun loppuun. Ässät oli jopa mukana taistelussa suorasta playoffpaikasta (runkosarjan kuusi parasta). Onneton kauden loppu kuitenkin pudotti joukkueen tasaisessa sarjassa lopulta sijalle kolmetoista. Junioripuolella kausi sujui jälleen hyvin: kaikki kilpakiekkoikäluokat pääsivät playoff-peleihin ja B-juniorit saavuttivat pronssimitalit.
Kaudella 2010–2011 Ässiä povattiin kausiennakoissa viimeisten neljän joukkueen joukkoon, mutta joukkue yllätti ottamalla runkosarjassa toisen sijan ja tekemällä SM-liigan ennätyksen vierasotteluiden pisteissä. Pudotuspelien puolivälierissä Ässät kohtasi Bluesin ja joutui kesälomalle otteluvoitoin 2–4 Bluesin ollessa historian ensimmäinen "villi kortti-kierrokselta" välieriin noussut joukkue. Rautakallio ilmoitti jo ennen joulutaukoa että ei jatka Ässien valmentajana ja kakkosvalmentaja Karri Kivi nousee joukkueen uudeksi päävalmentajaksi.
Kaudella 2011–2012 Ässiä povattiin runkosarjassa kuuden parhaan joukkoon, joka oikeuttaa suoraan puolivälieräpaikkaan. Ässien kausi sujui ailahdellen ja joukkueella oli hankaluuksia eritysesti kotipeleissä ennalta heikompia vastustajia kohtaan. Ässät sijoittui runkosarjassa viidenneksi ja sai vastaansa JYPin, jolle hävisi otteluvoitoissa suoraan 4–0. Koska kaksi runkosarjassa Ässien taakse sijoittunutta joukkuetta voitti puolivälierissä vastustajansa oli Ässien loppusijoitus sarjassa seitsemäs.
Peliasu.
Ässät pelaa kotipelinsä puna-musta-valkoisella paidalla, mustilla housuilla, puna-musta-valkoisilla sukilla sekä mustalla kypärällä. Vierasottelut joukkue pelaa valko-musta-punaisella paidalla sekä valko-puna-mustilla sukilla.
Musiikkia.
Ässien luistellessa jäälle fanfaarin jälkeen käynnistyy Emerson, Lake & Powellin kappale Touch and Go. Ässien puolestaan tehdessä maalin tai ottelun päättyessä voittoon käynnistyy Patasydän, esittäjänä Nuoret Vihaiset Miehet.
Muita tunnettuja Ässissä pelanneita.
a> ajan kevääseen 2010 saakka. Kivenmäki voitti Ässien sisäisen pistepörssin viisi kertaa.


Teleologia.
Teleologia (kreik. "telos", "lopputulos"; "logos", "oppi") eli tarkoitusperäisyys tai päämäärähakuisuus on a) filosofinen oppi, jossa pohditaan tarkasteltavan kohteen (esimerkiksi jonkin toiminnan) tavoitetta b) oppi esimerkiksi kaikkeuden rakenteen ja järjestyksen tarkoitusperäisyydestä. Teleologialla tarkoitetaan kuvaus- ja selitystapaa, jossa jonkin tapahtuman tai prosessin olemassaoloa ja luonnetta selitetään viittaamalla sen tulokseen, päämäärään. Teleologia on keskeistä Aristoteleen ajattelussa.
Aristoteles ja teleologia.
Teleologia liittyy muun muassa Aristotelesta kiehtoneeseen muutoksen teemaan, johon liittyvät syyt, joista muutokset johtuvat, ja ovat olemassa juuri tehdäkseen mahdolliseksi tämän muutoksen.
Teleologiassa finaaliset syyt ovat kaikkein tärkeimpiä.
Teleologinen todistus.
Eräs perinteinen argumentti jumalan olemassaololle on teleologinen todistus eli "luonnon järjestyksen todistus", väittäen maailman näyttävän palvelevan tiettyä tavoitetta ja järjestystä kaaoksen sijaan, jolloin se olisi rationaalisen olennon luoma.
Teleologinen selittäminen.
Teleologinen selittäminen muistuttaa funktionaalista selitystä. Monet pitävät asioiden teleologisia selittämistä näennäistieteenä, osittain koska niihin usein liittyy ilmiöitä luovan henkilön subjektiivisiakin näkemyksiä, osittain koska teleologisesti on helppo selittää mitä vain.
Väärä teleologia syntyy, kun joku väittää ilman hyviä perusteluja, että X aiheuttaa Y:n, koska Y:n täytyy tapahtua.
Teleologinen etiikka.
Etiikassa teleologinen eli tarkoitusperäetiikka on deontologian eli velvollisuusetiikan vastakohta. Deontologia keskittyy tekoihin, velvollisuuksiin ja käytäntöön sinällään riippumatta lopputuloksista tai tavoitteista. Teleologinen etiikka määrittää eettisyyden määräytyvän tekojen seurausten, eikä sinällään tekojen itsensä tai henkilöiden ominaisuuksien perusteella.


Hedonismi.
Hedonismi (, 'nautinto', 'mielihyvä') on elämänfilosofian oppi, joka asettaa nautinnon tai mielihyvän keskeiseen rooliin tai tavoiteltavaksi. Yksinkertaisimman eettisen hedonismin mukaan "mikä tahansa mikä aiheuttaa mielihyvää on hyväksi".
Hedonismin pohjimmainen idea on ajatus siitä, että kaikki teot voidaan mitata sen mukaan, kuinka paljon nautintoa ne tuottavat. Yksinkertaistettuna hedonismi pyrkii saavuttamaan maksimimäärän nautintoa miinus tuska (tai muu vastaava nautinnon vastareaktioksi katsottava).
Samankaltaisia ajatuksia voi löytää John Stuart Millin klassisesta utilitarismista. Utilitarismi on teoria, joka arvostaa tekoja niiden aiheuttaman hyödyn tai onnellisuuden perusteella, johon usein yhdistetään mielihyvä. Tämä ei kuitenkaan ole hedonismia, joka keskittyy toimijan onnellisuuteen, vaan utilitarismi määrittää kaikkien onnellisuuden (vrt. individualismi ja kollektivismi).
Nykyisen hedonismin edeltäjiä.
Kyreneläiset oli filosofinen koulukunta antiikin Kreikassa, joka uskoi, että on olemassa vain kaksi tunnetta: nautinto ("hedone") ja tuska. Heidän mielestään nautinto oli elämän korkein päämäärä. Kyreneläisten uskotaan vaikuttaneen voimakkaasti epikurolaisuuteen.
Epikurolaisuus oli hedonismin tunnetuin edustaja antiikin filosofiassa. Epikuros painotti rauhallista mielihyvää ja "halun vähentämistä". Epikurokselle nautinto oli kärsimyksen poissaoloa ("aponia"). Hän itse eli hyvin niukasti, syöden lähinnä leipää. Epikuros piti suurimpana ilona ystävien kanssa keskustelemista. Sen sijaan monet Epikuroksen seuraajat painottivat aistinautintoja, mikä antoi huonon maineen epikurolaisuudelle.


IDL (ohjelmointikieli).
IDL (interaktiivinen datakieli,) on 1970-luvun loppupuolella syntynyt ohjelmointikieli, jota on käytetty erityisesti luonnontieteissä kerätyn tiedon analysointiin ja visualisointiin. IDL:n kehittäjä on yhdysvaltalainen yhtiö ITT Visual Information Solutions (entinen Research Systems, Inc.).
Yleistä.
IDL on vektorien käsittelyyn suuntautunut numeerinen vuorovaikutteiseen työskentelyyn sopiva kieli. Monet sen piirteet muistuttavat Fortrania. Sitä käytetään suurten tietoaineistojen vuorovaikutteiseen käsittelyyn, esimerkiksi kuvankäsittelyyn.
Huomaa, että toisen rivin laskutoimitus kohdistuu koko 100-alkioiseen ensimmäisellä rivillä luotuun ja alustettuun taulukkoon. Tämä muistuttaa yleiskäyttöisten vektoriohjelmointikielten (kuten APL tai J) ilmaisutapaa.
Kuten useimmilla muilla vektorien käsittelyyn suuntautuneilla ohjelmointikielillä, IDL:llä voi suorittaa vektorien laskutoimituksia hyvin nopeasti (joskus nopeammin kuin vastaavalla Fortran- tai C-kielisellä toteutuksella), mutta alkioiden käsittely yksitellen on hidasta. Siten osa IDL-ohjelmointitaitoa on käyttää raskaissa numeerisissa laskutoimituksissa kieleen sisäänrakennettuja vektorioperaatioita.
Vaikeuksia.
Jotkin ominaisuuksista, jotka tekevät IDL:stä helpon vuorovaikutteisessa käytössä, vaikeuttavat laajojen ohjelmistojen kirjoittamista. Yhteinen nimiavaruus hankaloittaa mm. eri lähteistä olevien ohjelmien yhdistämistä. IDL:ssä ei ole tyhjiä taulukoita, muuttuvankokoisia dynaamisia taulukoita eikä mahdollisuutta sisäkkäisiin taulukoihin. Kielen olio-ominaisuudet jättävät muistinhallinnan ohjelmoijan vastuulle.
Katso myös.
IDL-ohjelmointikieli sekoitetaan helposti ohjelmistorajapintojen kuvauskieliin, joista usein käytetään lyhennettä IDL.


Tonava.
Tonava (,,,,,) on Euroopan toiseksi pisin joki.
Tonava on Euroopan suurista joista ainoa, joka virtaa lännestä itään. Se saa alkunsa Saksan Schwarzwaldista ja virrattuaan 2850 kilometriä laskee Romaniassa Mustaanmereen. Se muodosti aikoinaan Rooman valtakunnan pitkäaikaisen pohjoisrajan. Nykyisin se kulkee kymmenen valtion alueella ja on monin paikoin myös valtioiden rajana.
Tšekkoslovakian ja Unkarin rajalle suunniteltiin ja alettiin rakentaa 1970–80-lukujen vaihteen aikoihin Tonavan luonnollisen uoman rinnalle uutta väylää, johon rakennettiinkin useita vesivoimaloita. Hankkeeseen liittyi laajaa vastustusta, koska pelättiin tulvia ja muita ympäristöhaittoja ja hanke keskeytettiin.
Tonavan sivujoet.
Tonavan sivujoista pisin on Tisza. Kuusi muuta on yli 500 km pitkiä: Prut, Sava, Drava, Olt, Siret ja Inn.
Iller - Lech - Regen - Isar - Inn - Enns - Morava - Leitha - Váh - Hron - Ipel - Sió - Drava - Vuka - Tisza - Sava - Timiș - Velika Morava - Caraș - Jiu - Iskar - Olt - Vedea - Argeș - Ialomița - Siret - Prut
Valtiot Tonavan varrella.
Tonava virtaa kuuden valtion halki (Saksa, Itävalta, Slovakia, Unkari, Serbia ja Romania). Lisäksi sitä pitkin kulkevat Serbian ja Kroatian, Bulgarian ja Romanian sekä Ukrainan ja Romanian väliset rajat. Myös Moldovalla on hallussaan puolisen kilometriä Tonavan pohjoisrantaa.
Useimmat Tonavan varren valtiot ja Euroopan unioni ovat ratifioineet Tonavan suojelusopimuksen.
Kaupungit Tonavan varrella.
Wienin poikki Tonava kulkee kanavoidussa uomassa muutaman kilometrin kaupungin keskustasta itään. Joen alkuperäinen uoma sijaitsee vielä kauempana Wienin keskustasta ja on padottu Alte Donau-nimiseksi tekojärveksi. Kaupungin keskustan läpi kulkee Tonavan kapeampi, kanavoitu sivuhaara Donaukanal.
Vesivoima.
Tonava on merkittävä vesivoiman lähde, koska sen lähteiden ja suun välillä on merkittävä korkeusero. Ensimmäisen tuhannen kilometrin matkalla, Tonavan lähteiltä Gabcikovoon, pääuomassa on 59 voimalaitosta. Joen loppuossa Bratislavasta merellepäin on vielä kolme patoa. Koko Tonavan suurin voimalaitos on Rautaportti - eli Djerdap-solassa. Siihen kuuluu kaksi patoa, ja sitä hallinnoivat Serbia ja Romania yhdessä. Pato valmistui 1970. Rautaportissa on korkeuseroa 34 metriä, ja se tuottaa vuosittain 13 140 GWh energiaa.
Kulku- ja kuljetusväylä.
Tonava on kuljettavissa valtamerilaivoilla Mustaltamereltä Brailaan Romaniaan ja jokilaivoilla Kelheimiin, Baijeriin; pienemmät rahtialukset voivat kulkea Saksan Ulmiin asti. Noin 60 sivujokea on kuljettavissa aluksilla. Saksan Rein-Main-Tonava kanavain valmistuttua 1992, joki on ollut osa koko Europan halki kulkevaa vesitietä Rotterdamista Pohjanmereltä Sulinaan Mustallemerelle (3500 km). Kolme vesitietä on rakennettu Tonavalla: Tonava-Tisza-Tonava kanava (DTD) Banatissa ja Bačkan alueilla pohjois-Serbiassa:64 km Tonava-Mustanmeren kanava valmistui 1984, pisin 400 km Rein-Main-Tonava kanava valmistui 1992, yhdistäen Pohjanmeren ja Mustanmeren.
Tonavalla liikennöintiä ohjaa kansainvälinen Tonava-komissio.
Ympäristöongelmat.
Tonavan valuma-aueilla asuu 18 miljoonaa ihmistä. Monet heidän toimistaan, etenkin maanviljely ja jätevedet, vaikuttavat veden laatuun Tonavassa. Suurimpina uhkina joen luonnolle pidetään
Tulvat.
Tonava on tulvinut säännöllisesti kautta historian. Tulvien paheneminen on yhdistetty maankäytön muutoksiin: kosteikkojen ja metsien hävitys ja maanpinnan peittyminen asfaltin ja betonin alle saavat sadeveden valumaan aikaisempaa nopeammin jokeen asti.
Pahoja tulvia on ollut vuonna 2006, 2002 ja 1970.
Pyöräily.
Tonavan varren pyöräilyreitit () ovat suosittuja. Eri pituisille pyöräilyreiteille tarjotaan karttoja, matkaopaskirjallisuutta, majoitusta ja ruokailua. Seuraavassa karkea pyöräreittien jako joen alusta Mustallemerelle.
Viitteet.
*


Eklektinen.
Eklektisyys (kreikan kielen "eklektikos", "parhaan valitseminen") kuvaa suuntausta tai teoriaa, joka yhdistelee vaikutteita eri suuntauksista tai teorioista. Eklektisyyttä voi esiintyä esimerkiksi filosofiassa ja taiteessa.
Eklektismi on suuntaus, esimerkiksi taidesuuntaus, joka yhdistelee eri suuntauksia. Eklektikko on henkilö, joka yhdistelee eri suuntauksia.
Filosofiassa ja maailmankatsomusopissa.
Filosofiassa "eklektismi" tarkoittaa parhailta tuntuvien osien valitsemista eri filosofisten koulukuntien opeista. Eklektismi oli yleistä antiikin filosofiassa, erityisesti hellenistisessä filosofiassa sekä myöhäisantiikin aikana, sillä ajatusten poimiminen yhtä lailla esimerkiksi sekä platonistisesta, stoalaisesta että aristotelisesta ajattelusta oli mahdollista ja yleistä. Tunnettuja eklektikkoja ovat muun muassa Panaitios, Poseidonios, Cicero ja Plutarkhos sekä monet uusplatonismin edustajat. Diogenes Laertios mainitsee Potamon Aleksandrialaisen perustaneen eklektisen koulukunnan.
Maailmankatsomusten suhteen eräs esimerkki eklektisyydestä on eklektinen pakana, joka muodostaa maailmankuvansa pakana- tai muiden uskontojen osista ja/tai omista kokemuksistaan. Esimerkiksi eklektinen wicca muodostaa maailmankuvansa osin traditionaalisen wicca-perinteen mukaan, osin omien käsitystensä mukaan.
Psykologiassa.
Psykologia jakautuu erilaisiin koulukuntiin, joita harva psykologi suoraan edustaa. Moni heistä kuvaa omaavansa eklektisen näkemyksen eli pyrkii yhdistämään eri koulukuntien näkemyksiä toisiinsa. Mm. terapeuttisessa työssä toisen koulukunnan tekniikoita käytetään, vaikka itse edustaisi puhtaammin kilpailevaa koulukuntaa. Vastaavia ilmiöitä on myös muissa tieteissä.
Taiteessa.
Taiteessa "eklektismi" tarkoittaa eri suunnista saatuja vaikutteita yhdistelevää tyyliä tai toisilta taiteilijoita saatuja tyylejä tai muita lainoja yhdistelevää tekotapaa. Antiikin reetorien mukaan mestariteos voidaan luoda yhdistelemällä suurten mestareiden teosten parhaita piirteitä. Giorgio Vasari toisti saman "Taiteilijaelämänkerroissaan". Eklektismi oli suosittua 1800-luvun lopulla varsinkin arkkitehtuurissa, jossa saatettiin yhdistellä varsinkin eri kertaustyylejä, kuten uusgotiikkaa, uusklassismia tai uusrenessanssia.
Taiteessa "eklektikko" on taiteilija, joka yhdistelee eri taiteilijoiden tyylejä. Sanan käyttöön liittyy usein taiteilijan omaperäisyyden puutetta korostava sävy.


Sairaala.
Sairaala on laitos, jossa potilaat saavat lääketieteellistä hoitoa. Sairaalassa työskentelee terveydenhuollon ammattihenkilöitä kuten lääkäreitä,sairaanhoitajia, lähihoitajia, fysioterapeutteja ja psykologeja. Sairaalatyö on moniammatillista yhteistyötä, joten edellä mainittujen lisäksi laitoksessa toimii lukuisia muita ammattihenkilöitä kuten sosiaalityöntekijöitä, sihteerejä, laborantteja, laitoshuoltajia ja teknikoita.
Historia.
Varhaisimmat laitokset, joiden tarkoitus oli antaa hoitoa sairaille, olivat muinaiset egyptiläiset temppelit. Myös kreikkalaisen – ja myöhemmin roomalaisen – lääkinnän jumalan Asklepioksen temppelit ottivat vastaan sairaita henkilöitä. Sri Lankaan perustettiin mahdollisesti maailman ensimmäiset varsinaiset sairaalat noin vuonna 430 eaa., ja kaksisataa vuotta myöhemmin kuningas Asoka perusti 18 sairaalan ketjun Hindustaniin, Intiaan. Roomalaiset perustivat noin vuonna 100 eaa. sairaanhoitolaitoksia ("valetudinaria") sairaille ja haavoittuneille sotilaille. Modernin käsityksen mukaisten sairaaloiden voidaan sanoa saaneen alkunsa keisari Konstantinuksen aikakaudelta vuodelta 331 jaa.
Keskiajalla sairaaloilla oli myös muita tehtäviä kuten toimia pyhiinvaeltajien hostellina tai köyhien asujaimistona. Monissa kielissä sairaalaa tarkoittava sana (esimerkiksi,) johtuu latinan sanasta "hospes", isäntä, josta juontuvat myös sanat hotelli ja englannin kielen "hospitality", vieraanvaraisuus.
1900-luvun alussa modernin ajan piirteen erikoistumisen myötä perustettiin naisille ja lapsille suunnattuja sairaaloita.
Toiminta.
Sairaaloissa on muun muassa seuraavia toimintayksiköitä.
Isoimmissa sairaaloissa päivystysalue sisältää myös varsinaista vuodeosastoa lyhytaikaisempaa tarkkailua tarjoavan päivystys- tai tarkkailuosaston.
Sairaaloissa on, laitoksen koon ja erikoistumisen mukaan, usein myös muita yksiköitä. Sairaalassa voi toimia kuntoutusyksikkö, jossa kuntoutetaan henkilöitä ja parannetaan heidän toimintakykyään. Dialyysiosastolla voidaan antaa dialyysihoitoa munuaistauteja sairastaville. Lisäksi sairaaloissa toimii lääkintälaite-, apuväline- ja kiinteistöhuollon yksiköitä sekä hallinnollisia yksiköitä, kuten ensihoitokeskus, jonka tehtäviin kuuluu vastata sairaanhoitopiirin alueen ensihoitopalvelusta.
Erityyppiset sairaalat.
Suurimmat ja erikoistuneimmat sairaalat ovat yliopistollisia sairaaloita, joita on Suomessa viisi: Helsingissä, Tampereella, Turussa, Kuopiossa sekä Oulussa. Niiden yhteydessä toimii kunkin kaupungin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta, ja sairaalassa annetaan opetusta eri lääketieteen alojen ja hoitotyön opiskelijoille. Yliopistollisissa sairaaloissa ovat edustettuina kaikki tai lähes kaikki lääketieteen erikoisalat.
Keskussairaala on sairaanhoitopiirin keskeisin sairaala, jossa useimmat lääketieteen alat ovat edustettuina. Sairaanhoitopiirejä on Suomessa 20. Kukin keskussairaala kuuluu jonkin yliopistosairaalan alaisuuteen, jonne potilaat voidaan tarvittaessa siirtää, mikäli keskussairaala ei voi tarjota sopivaa hoitoa. Keskussairaaloissa toimii erikoissairaanhoidon ympärivuorokautinen päivystys.
Aluesairaala on sairaanhoitopiirin pienempi sairaala, jossa yleensä toimivat vain keskeiset erikoisalat. Sairaalat voivat olla erikoistuneita johonkin alaan tai potilasryhmään. Joskus suuret sairaalat on jaettu yksiköihin, jotka sijaitsevat fyysisesti eri rakennuksissa; esimerkeiksi sopivat lastensairaalat ja psykiatriset sairaalat. Sairaalat voivat olla myös yksityisiä; Suomessa ei kuitenkaan ole yhtään yksityistä yliopistosairaalaa.


Rauman Lukko.
Rauman Lukko on vuonna 1936 perustettu raumalainen urheiluseura. Joukkueella on monta eri ikäisten juniorijoukkuetta. Lukko on voittanut jääkiekon Suomen mestaruuden vuonna 1963, hopeaa 1961, 1966, 1988 ja pronssia 1965, 1969, 1994, 1996 ja 2011. Lukko on voittanut myös Suomen Cupin kaksi kertaa. Näin tapahtui vuosina 1964 ja 1969. Pesäpallo tuli mukaan Rauman Lukon toimintaan kaudeksi 2011 kun Feran naisten Superpesis-joukkue alkoi käyttämään Lukon nimeä toiminnassaan.
Aiemmin Äijänsuon Areenana tunnettu kaudeksi 2006–2007 uudistettu Rauman Lukon kotihalli sai sponsoroinnin myötä nimekseen DNA Areena ja kautena 2009–2010 uuden nimen Kivikylän Areena. Hallin yleisökapasiteetti on 5 400. Lukon toimitusjohtajana on vuodesta 2007 toiminut Timo Rajala. Lukon nykyinen valmentaja on Risto Dufva.
Historia.
Rauman Lukon syntyminen liittyy kiinteästi Rauma-Repolaan tai pikemminkin sen edeltäjiin nimeltään Rauma Wood ja Rauma-Raahe Oy. Rauman Lukko perustettiin marraskuussa 1936, mutta todellinen pohja oli luotu jo vuosia aiemmin. Talolan Sisu oli pienen työyhteisön kortteliseura, jolla oli tärkeä sija Lukon perustamisessa. Talolan Sisun taival alkoi jo 1920-luvulla. Pariisin olympiakisojen aikaan Rauma Wood Ltd:n työläisten asuntoalue Talola sai ensimmäisen Sisunsa. Taustana seuralle oli nuorten valtava tarve saada urheilla ja toimia yhdessä.
Jäähockey tuli kuvaan sekin, joten jo Sisun aikana tunnettiin vetoa jääurheiluun. Jääkiekosta ei toki vielä mitään tiedetty. Jalassa käytettiin tukkiluistimia, kädessä katajasta tai kuusesta tehtyjä mailoja.
Jo tuohon aikaan vuoden tapauksia olivat Rauman ja Porin ottelut. Kalevassa asuneiden porilaisten huoneiden ikkunoihin lentelivät jäätyneet hevosenkakkarat ainakin silloin, kun isännät olivat hävinneet. Tietysti rakkaat naapurit joutuivat lähtemään kentältä matkustajakotiin luistimet jalassa.
Marraskuussa 1936 kaikki Sisun jäsenet liittyivät vasta perustetun Lukon jäseneksi, joten Sisun olemassaolo alkoi käydä turhaksi. Lukko ei ollut jääkiekkoseura, lajia ei silloin tunnettu Raumalla. Kun perustava kokous oli pidetty, toiminnan järkevänä muotona pidettiin kesällä yleisurheilua ja talvella hiihtoa.
Viralliseksi nimeksi päätettiin ensin Rauma Woodin Lukko. Nimen keksiminen ei ollut helppo tehtävä. Tuon ajan touhumiesten muistelmien mukaan idea Lukosta saatiin Valkeakoskelta. Kun siellä tehdasseura sai nimekseen Haka, haluttiin Raumalla astetta parempi oven sulkija eli lukko.
Siivous- ja kiinteistönhuoltoyritys RTK-Palvelu kuuluu samaan konserniin Rauman Lukon kanssa, ja se on viime vuosina maksanut jääkiekkoseuran taloudellisia tappioita..
Muita pelaajia.
Lukon ensimmäisen joukkueen pelaajia: Vesa Lehmus, Ossi Nurmi, Tauno Nuotio, Heikki Aaltonen, Into Saurimaa, Oiva Helimo, Risto Lempinen, Alpo Ora ja Tuure Salo.
Peliasu.
Lukko pelaa kotipelinsä sini-kelta-valkoisella paidalla, sinisillä housuilla, sinisillä sukilla sekä sinivalkoisella kypärällä. Vierasottelut joukkue pelaa valko-kelta-sinisellä paidalla ja valkoisilla sukilla.
Aiheesta muualla.
*


Manuel Noriega.
Manuel Antonio Noriega Moreno (s. 11. helmikuuta 1934) on panamalainen poliitikko ja sotilas. Hän oli Panaman sotilasdiktaattori vuosina 1983–1989.
Nousu valtaan.
Manuel Noriega oli ammattisotilas, joka oli saanut suuren osan upseerikoulutuksestaan Perussa Chorriloksen sotilasakatemiassa ja Yhdysvaltain School of the Americasissa. Noriega osallistui vuonna 1968 Omar Torrijosin johtamaan populistiseen sotilasvallankaappaukseen Panaman kansalliskaartin luutnanttina. Torrijos ylensi Noriegan everstiluutnantiksi ja nimitti hänet maan sotilastiedustelun johtoon. Tässä tehtävässä Noriega johti kampanjaa maan länsiosien talonpoikaississien murskaamiseksi ja järjesti poliittisten vastustajien "katoamisia".
Torrijosin kuoltua lento-onnettomuudessa vuonna 1981 hänen seuraajakseen nousi Rubén Darío Paredes ja Noriega yleni puolustusvoimien esikuntapäälliköksi. Noriega ylennytti itsensä kenraaliksi elokuussa 1983 vahvistaakseen asemaansa Panaman tosiasiallisena johtajana.
Vuonna 1984 järjestetyissä presidentinvaaleissa Noriegan tukema Nicolas Ardito Barletta voitti hyvin niukasti opposition syyttäessä vaaleja vilpillisiksi. Barlettan valta jäi kuitenkin vähäiseksi, Noriegan pitäessä todellista valtaa. Barlettan erottua syyskuussa 1985 hänet korvasi varapresidentti Eric Arturo Delvalle.
Välirikko Yhdysvaltojen kanssa.
Noriega oli pitkään Yhdysvaltain liittolainen ja sai rahaa CIA:lta vuodesta 1955 aina vuoteen 1986. Vastineeksi Noriega salli muun muassa Yhdysvaltain kuunteluasemien perustamisen Panamaan sekä toimi välikätenä rahan ja aseiden toimittamisessa El Salvadorissa ja Nicaraguassa toimiville oikeistovoimille. Yhdysvaltain ja Noriegan välit katkesivat vasta helmikuussa 1988 kun Yhdysvaltain huumevirasto DEA asetti hänet syytteeseen huumekaupasta. Yhdysvallat alkoivat myös syyttää Noriegaa Kuuban tukemisesta.
Panamassa paljastukset Noriegan osallisuudesta oppositiojohtajan murhaan johtivat laajoihin levottomuuksiin ja presidentti Delvallen pyrkimykseen syrjäyttää Noriega. Delvalle joutui kuitenkin Noriegan kontrolloiman parlamentin erottamaksi ja hänen sijaansa astui Manuel Solis Palma. Toukokuun 1989 presidentinvaaleissa Yhdysvaltain tukema oppositiopoliitikko Guillermo Endara Galimany sai murskavoiton, mutta Noriega mitätöi vaalituloksen.
Syrjäyttäminen.
Yhdysvaltain ja Panaman välien kiristyminen ja useat Yhdysvaltain tukemat kaappausyritykset johtivat 15. joulukuuta 1989 Panaman parlamentin julistamaan maan olevan sotatilassa Yhdysvaltain kanssa. 24 000 yhdysvaltalaista sotilasta käynnisti täysmittaisen hyökkäyksen Panamaan 20. joulukuuta. Hyökkäys johti jo muutamassa päivässä Panaman armeijan tappioon, vaikka hajanaiset taistelut jatkuivat useita viikkoja. Noriega pakeni aluksi Pyhän istuimen apostoliseen nuntiatuuriin, mutta antautui 3. tammikuuta 1990.
Noriegan antauduttua hänet lennätettiin Yhdysvaltoihin ja asetettiin syytteeseen kahdeksasta huumekauppaa, rahanpesua ja järjestäytynyttä rikollisuutta koskevasta rikoksesta. Vuonna 1992 Noriega sai 40 vuoden vankilatuomion, jonka hän istui liittovaltion vankilassa Miamissa. Noriegan tuomio lyhennettiin 30 vuoteen vuonna 1999, joten hän voi anoa pääsyä ehdonalaiseen vuonna 2006. Panama on kuitenkin vaatinut hänen luovuttamistaan vastaamaan syytteisiin poliittisten vastustajien murhista, joihin hänet tuomittiin syylliseksi poissa olevana 1995. Noriegan lakimiehen mukaan hänet on vapautettu yhdysvaltalaisesta vankilasta syyskuussa 2007. Noriega jäi kuitenkin miamilaiseen vankilaan odottamaan päätöstä luovutuksesta Ranskaan.
Yhdysvalloissa huumekauppatuomiota istunut Noriega luovutettiin Ranskaan huhtikuussa 2010 vastaamaan rahanpesusyytöksistä.
Noriegan asianajajien mukaan luovutuksella rikotaan Geneven sopimusta sotavankien kohtelusta.
Panamassa häntä odottaa vielä 54 vuoden tuomio ihmisoikeusrikkomuksista.
Kesä-heinäkuussa 2010 käytiin Pariisissa uusi oikeudenkäynti, jossa Noriega tuomittiin seitsemäksi vuodeksi vankeuteen kolumbialaisen huumerahan pesemisestä ranskalaispankissa.
Sunnuntaina 11. joulukuuta 2011 Noriega palautettiin Panamaan, jossa häntä odottaa uusia vankeustuomioita.


Tarkoitus.
Tarkoitus on filosofiassa toiminnan tai ilmiön toivottu tai kausaalisesti ilmenevä lopputulos. Teleologisessa filosofiassa käytetään termiä "telos" lopullisena tarkoituksena.
Tieteellisessä selittämisessä asioiden selittäminen vetoamalla niiden funktioihin on funktionaalista selittämistä. Sydän voidaan selittää funktionaalisesti vetoamalla sen tarkoituksen, veren pumppaamisen, olevan elintärkeätä ihmiselle. Myös ihmistä ja yhteiskuntaa selitetään useimmiten funktionaalisesti.


Io (kuu).
Io on Jupiterin neljästä Galilein kuusta kaikkein sisin. Se on Jupiterin kolmanneksi suurin ja Aurinkokunnan neljänneksi suurin kuu. Kreikkalaisessa mytologiassa Io oli yksi Zeuksen rakastetuista. Kuun nimeä ehdotti Simon Marius pian löytämisen jälkeen, mutta se vakiintui vasta 1900-luvulla.
Vulkanismi.
Kaikkein silmiinpistävin ominaisuus Iossa on sen tuliperäisyys – kuu on Aurinkokunnan vulkaanisin taivaankappale. Tulivuoret syöksevät rikkiä tai rikkidioksidia. Huomattava tulivuorivyöhyke on Tvashtar. Aktiivisuus on todennäköisesti peräisin vuorovesivoimista Jupiterin sekä kolmen sisimmän kuun, Ion, Europan ja Ganymedeen välillä.
Io kääntää aina saman puolen Jupiteriin päin, ja kaksi ulompaa kuuta saavat Ion hieman venymään luoden kuun sisälle lämpöä kitkan avulla.
Muiden kuiden vetovoima vetää Ion radan ja muodonkin hieman soikeaksi, joka aiheuttaa Ion asennon heilumisen Jupiteriin nähden. Tämä luo Ion pyörimisen suhteen jäljessä laahaavan vuorovesiaallon, jonka aiheuttama kitka kuumentaa Ion sisustaa.
Edellä mainitut kuut kiertävät radoilla, jotka ovat keskenään resonanssissa: Io kiertää neljä ja Europa kaksi kierrosta Ganymedeen yhden kierroksen aikana. Toinen syy Ion energiaan on sen kulku Jupiterin magneettikentän läpi, mikä luo voimakkaan sähkövirran.
Ion vuorovesivoimien aiheuttama kuumeneminen on 1013 wattia. Kun Ioa tutkittiin kameroilla ja luotaimilla, havaittiin pinnalla suunnaton vulkaaninen räjähdys jota aluksi luultiin toiseksi kuuksi Ion takana. Suurin räjähdys Iossa oli 300 kilometriä korkea.
Rakenne.
Ion pinta on jatkuvan muutoksen kourissa: tulivuorenpurkauksia tapahtuu eri puolilla kuun pintaa, ja niistä purkautunut rikkipitoinen materiaali luo pinnalle erikoisia ja värikkäitä kuvioita. Tästä syystä Iossa on poikkeuksellisen vähän kraattereita. Tulivuorten lisäksi maisema koostuu tavallisista vuorista, rikkijärvistä, jopa 7 kilometrin syvyisistä kalderoista ja satojen kilometrien pituisista sulaneesta silikaatista tai rikistä koostuvista virroista. Kuu muistuttaa koostumukseltaan kiviplaneettoja: se koostuu pääosin sulaneista silikaattimineraaleista, ja Galileo-luotaimen mittausten mukaan kuulla on myös säteeltään jopa 900 kilometrin kokoinen rautaydin. Toukokuussa 2011 ilmoitettiin Galileo-luotaimen lähettämän datan uudelleenanalysoinnin osoittavan, että Ion pinnan alla sijaitsee magmameri.
Iolla on ohut ilmakehä, joka koostuu lähinnä rikkidioksidista. Toisin kuin muilla Galilein kuilla, Iossa ei ole juurikaan vettä, mikä saattaa olla seurausta Aurinkokunnan alkuajoista, jolloin Jupiter oli vielä tarpeeksi kuuma haihduttamaan veden pois kuusta.
Koska Io liikkuu Jupiterin hiukkassäteilyä sitovassa voimakkaassa magneettikentässä, säteily sen pinnalla on niin voimakasta että ihminen kuolisi siellä 1,5 tunnissa 180 sievertin vuorokausiannokseen.


R.
R (pieni kirjan r) on latinalaisten aakkosten 18. kirjain. Se kehittyi seemiläisestä reeš-kirjaimesta kreikan roon (Ρ, ρ) välityksellä. R on suomen kielessä nimeltään "är".'
R lausutaan eri kielissä eri tavoin. Monissa kielissä ääntämys vaihtelee murteesta toiseen.


P.
P on latinalaisten aakkosten 16. kirjain. Sen nimi on suomen kielessä 'pee'.


Y.
Y on latinalaisten aakkosten 25. kirjain. Se omaksuttiin latinalaisiin aakkosiin 100-luvulla eaa. kreikasta. Eräissä kielissä kirjaimen nimi on ”kreikkalainen i”. Y-kirjain lausutaan suomen kielessä "yy".


S.
S (pienaakkosissa s tai ſ) on latinalaisten aakkosten 19. kirjain. Kirjaimen nimi äännetään suomen kielessä muodossa "äs". Kuitenkin joissain tapauksissa nykyisinkin käytetään vanhentunutta ruotsin kielestä peräisin olevaa muotoa "es".
Ääntäminen.
S äännetään niin suomessa kuin muissakin kielissä tavallisimmin s, joskus myös ʃ - näin esimerkiksi unkarissa ja toisinaan myös suomessa. S esiintyy myös monien kielten kirjainyhdistelmissä, jotka vastaavat tiettyjä foneemeja - lähinnä äänteitä [s] tai [ʃ]. Tällaisia kirjainyhdistelmiä ovat muun muassa SH, SCH, SZ, SKJ ja SJ.


Q.
Q [ku:] on suomalaisten ja samalla latinalaisten aakkosten 17. kirjain. Latinassa ja sen mukaisesti useissa muissakin kielissä se esiintyy ainoastaan toisen vokaalin edellä olevassa kirjainyhdistelmässä "qu", joka lausutaan esimerkiksi englannissa [kw], saksassa [kv] ja ranskassa [k]. Suomen kielessä q-kirjainta käytetään ainoastaan sitaattilainoissa (esim. squash) sekä vieraskielisissä erisnimissä (esim. Montesquieu). Niissä se yleensä lausutaan kuten alkuperäkielessäkin. Muutoin suomeen tulleissa lainasanoissa "qu"-yhdistelmä on yleensä korvattu "kv"-yhdistelmällä (esim. "akvaario", joka tulee latinan sanasta "aquarium").
Ei-latinalaisia aakkosia käyttävien kielten transkriptiossa q-kirjaimella on poikkeavia käyttötapoja. Kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa (IPA) q-merkillä kuvattu äänne on soinniton uvulaarinen klusiili (eräänlainen kurkku-k), joka esiintyy muun muassa arabian kielessä. Q-kirjainta käytetään joskus myös IPA:n ulkopuolella kuvaamaan tätä äännettä, esimerkiksi erisnimessä Qatar (arab. قطر, IPA [ˈqɑtˤɑr], suomalainen ääntämys käytännössä yleensä [katar]). Kirjainta käytetään myös kiinan transkriptiossa, jossa se tarkoittaa äänettä, jota voisi karkeasti kuvata merkinnällä "tsj" (esim. Qingdao, joka aiemmin kirjoitettiin "Tsingtao").
Q-kirjaimen nimi on suomen kielessä soinnittomasti "kuu", ei "guu" kuten joskus hyperkorrektisti luullaan.


X.
X on aakkosten 24. kirjain. X-kirjaimen nimi on suomen kielessä "äks". X:n yleisin äännearvo on "ks". Foneettisessa kirjoituksessa sillä merkitään niin sanottua kurkku-h:ta eli ach-äännettä. Suomessa sitä käytetään nykyisin vain vierasperäisissä erisnimissä ja sitaattilainoissa. X-kirjainta käytetään joskus teknisistä syistä kertolaskun merkin, rivinkeskisen ×-merkin korvikkeena.


W.
W on latinalaisten aakkosten 23. kirjain. W-kirjain tunnetaan suomen kielessä "kaksois-veenä". Toisin kuin useimmissa muissa kielissä, suomessa ja ruotsissa W on viime aikoihin asti katsottu aakkosjärjestyksen kannalta samanarvoiseksi kanssa, joten vanhemmissa hakuteoksissa V:llä ja W:llä alkavat hakusanat ovat olleet sekaisin. Nykyisin näin ei enää yleensä menetellä.
W ei kuulunut alkuperäiseen latinalaiseen kirjaimistoon, vaan se on muodostettu vasta keskiajalla. Sitä käytetään runsaasti muun muassa englannin ja saksan kielessä. Englannissa se äännetään U:n tapaisena puolivokaalina, saksassa samoin kuin V suomessa, kun taas V saksassa ääntyy F:nä. Suomessa V:tä ja W:tä käytettiin yleisesti sekaisin, kunnes 1910–1920-luvulla V vakiintui V-äänteen merkiksi lähes kaikissa tapauksissa ja W jäi pääosin käytöstä. Nykyisinkin sitä käytetään kuitenkin useissa täysin suomenkielisissäkin sukunimissä, joista monet esiintyvät eri henkilöillä sekä V:llä että W:llä alkavina (esim. Virtanen ja Wirtanen). Muuten se esiintyy suomessa nykyisin melkein vain vierasperäisissä sitaattilainoissa. Joskus W:tä näkee käytettävän V:n sijaan tyylikeinona, kun tekstin halutaan näyttävän vanhahtavalta.


V.
V on latinalaisten aakkosten 22. kirjain. Se on kehittynyt kreikan ypsilonista (Υ, υ). V-kirjain lausutaan suomen kielessä "vee".


U.
U on latinalaisten aakkosten 21. kirjain. U-kirjain lausutaan suomen kielessä "uu".


T.
T on latinalaisten aakkosten 20. kirjain. T-kirjaimen nimi on suomen kielessä "tee".
T ääntyy useimmiten soinnittomana alveolaarisena klusiilina, jota vastaa foneettinen merkki [t]. Suomen kielessä T ääntyy kuitenkin pikemminkin dentaalisena klusiilina, jolloin se tarkkaan ottaen tulisi merkitä foneettisesti [t̪]. Yksinkertaistetussa merkintätavassa, esimerkiksi koulukirjoissa, näitä äänteitä ei useinkaan eroteta toisistaan. Monissa kielissä T-kirjain saattaa ääntyä yhdessä muiden konsonanttien kanssa dentaalifrikatiivina tai affrikaattana.


Ajoneuvon kansallisuustunnus.
YK:n Euroopan talouskomission vahvistamat kansainväliset ajoneuvojen kansallisuustunnukset on esitetty oheisessa taulukossa. Tunnukset ovat yhtäpitävät vuosien 1949 ja 1968 kansainvälisten tieliikennesopimuksien kanssa, ellei kunkin valtion tai alueen kohdalla erikseen toisin mainita.
1) YK:n jäsenvaltio, joka ei kuulu vuosien 1949 tai 1968 kansainvälisten tieliikennesopimusten allekirjoittajaosapuoliin.
2) Vahvistamaton tai epävirallinen tieto. Ks. lähdeluettelo.
3) Valtion uutta nimeä ei ole annettu tiedoksi kansainvälisissä tieliikennesopimuksissa itsenäistymisen jälkeen.
4) Muu valtio tai alue (ei YK:n jäsenvaltio), joka ei kuulu vuosien 1949 tai 1968 kansainvälisten tieliikennesopimusten allekirjoittajaosapuoliin.
5) Kansallisuustunnusta ei ole virallisesti annettu tiedoksi YK:n pääsihteerille.


Kuninkuusravit.
Kuninkuusravit on suomalainen, vuodesta 1924 lähtien vuosittain (vuosia 1934–1937 sekä sotavuosia 1940–1942 ja 1944 lukuun ottamatta) järjestetty ravikilpailu, jossa kilpaillaan suomenhevosten kuninkuuksista. Nykyisin oriit kilpailevat "ravikuninkaan" ja tammat "ravikuningattaren" tittelistä erillisissä lähdöissä. Kilpailu ei ole avoinna ruunille.
Vuoteen 1948 saakka tammat ja oriit kilpailivat samassa sarjassa, jolloin tammakin voitiin kruunata ravikuninkaaksi. Tämä tapahtui yhteensä viisi kertaa: Reippaan-Liisu voitti 1925, ja Tomu saavutti tittelin neljänä peräkkäisenä vuotena 1930–1933.
Tämän jälkeen kilpailun säännöt muuttuivat niin, että jos tamma tekee kilpailussa paremman yhteenlasketun suoritusajan kuin ori, voidaan se erillisistä sarjoista huolimatta kruunata ravikuninkaaksi. Tämä tapahtui yhden kerran, kun vuonna 1956 tamma Suhina voitti kuningassarjan voittajan kokonaisajoissa. Nykyisin sääntö ei kuitenkaan ole enää käytössä.
Kuninkuusravit ovat kaksipäiväiset, ja kilpailussa juostaan kolme eri matkaa (2 100 m, 1 609 m ja 3 100 m). Ensimmäisenä päivänä juostaan 2 100 m ja toisena päivänä ensin maili ja sitten 3 100 m. Nykysääntöjen mukaan parhaat yhteisajat juosseet ori ja tamma voittavat mestaruudet. Ravikuninkaan tai -kuningattaren tittelin voittavan hevosen ei siis välttämättä tarvitse voittaa yhtään osakilpailua, ja esimerkiksi vuoden 2006 kilpailussa kruunattiinkin ravikuninkaaksi ori Saran Salama, jonka sijoitukset osakilpailuissa olivat 2., 2. ja 3.
Oriit Vieteri, Vekseli ja Viesker ovat kukin voittaneet ravikuninkuuden viisi kertaa, Tomu, Ero-Lohko ja Patrik neljä kertaa. Tamma Suhina kruunattiin kolme kertaa ravikuningattareksi (1955, 1957–1958) ja kerran myös ravikuninkaaksi (1956). Tamma Valomerkki kruunattiin ravikuningattareksi neljä kertaa. Tämä kertoo paljon suomenhevosravurin kestävyydestä ja kilpailu-urasta, joka voi jatkua menestyksekkäänä pitkälti yli kymmenennen ikävuoden.
Suomen Hippos ry järjestää kuninkuusravit yhdessä kilpailuihin luvan saaneen jäsenseuran kanssa. Kilpailut järjestetään heinä-elokuussa, ja kilpailupaikkaa pyritään vuorottelemaan eri puolilla Suomea. Vuoden 2012 Kuninkuusravit järjestetään Mikkelissä, 2013 Kuopiossa, 2014 Porissa ja 2015 Joensuussa.
Tampereen kuninkuusravit 2011. Näkymä Teivon tallinmäeltä.
Kuninkuusravit 1924-2015.
Tammat kilpailivat vuoteen 1946 asti Ravikuninkaan tittelistä yhdessä orien kanssa. Vuoteen 1956 saakka kruunattiin Ravikuningatar myös Ravikuninkaaksi, mikäli sen voittoaika oli nopeampi kun oriiden kilpailussa. Tammat on taulukossa merkitty tähdellä.


Tupolev.
OAO Tupolev on venäläinen lentokonesuunnittelutoimisto ja -valmistaja. Tupolevin lentokonesuunnittelutoimiston perustivat "Andrei (Nikolajevitš) Tupolev" ja Venäjän ilmailun isänä pidetty Nikolai Žukovski 1922. Alusta alkaen he suunnittelivat suuria lentokoneita, lähinnä pommikoneita 1920-luvulla ja sittemmin myös matkustajakoneita, myös Neuvostoliiton ensimmäisen suihkumatkustajakoneen, Tupolev Tu-104:n.
Painopisteenä pommi- ja matkustajakoneet.
Neuvostoliittolaisten lentokonesuunnittelutoimistojen, kuten Antonovin, Berievin, Mjasištševin, Mikojan-Gurevitšin (MiG), Iljušinin ja Jakovlevin piirissä Tupolev on erikoistunut nimenomaan raskaiden lentokoneiden, pommikoneiden ja siviilimatkustajakoneiden suunnitteluun ja valmistukseen. Sotilaslentokoneiden puolella Tupolev on suunnitellut myös miehittämättömiä lentolaitteita.
Tunnetuimpiin Tupolevin siviililentokonetyyppeihin kuuluvat Tupolev Tu-134 ja Tupolev Tu-154, joita on runsaasti käytössä Venäjällä ja IVY:ssä. Yhdysvaltain Boeing, Euroopan ranskalais-englantilainen Concorde-konsortio ja Neuvostoliitto pohtivat kaikki yliäänimatkustajakoneen rakentamista 1960-luvun alussa, muun muassa koska yliäänipommikoneista oli saatu kokemusta. Ranskalle ja Englannille hanke oli teknologisen osaamisen osoitus, Neuvostoliitolle eräs kilpailu kapitalismin kanssa. Boeing vetäytyi ensimmäisenä, koska koneen tuotannolle ja käytölle ei ollut taloudellisia perusteita. Tupolev Tu-144 valmistui ensimmäisenä, vuonna 1969. Sitä pidettiin Neuvostoliiton sisäisillä lennoilla pitkään kunnes vedettiin pois käytöstä. Ranskalais-brittiläinen Concorde valmistui hieman myöhemmin ja oli käytössä 2000-luvun alkuun.
Suomi ja Tupolevin lentokoneet.
Suomen ja Neuvostoliiton bilateraalikaupan aikana tarjottiin neuvostoliittolaisia lentokoneita myös Finnairille, mutta lähinnä niiden suuren huoltotarpeen ja polttoainekulutuksen vuoksi Finnair pitäytyi yhdysvaltalaisen McDonnell Douglasin lentokoneissa. Suomen ilmavoimien Neuvostoliitosta hankitut sotilaslentokoneet ovat olleet Mikojan-Gurevitšin (MiG) MiG-15 UTI, MiG-21F ja MiG-21bis -malleja sekä Iljušin Il-28. Toisen maailmansodan aikana Suomen ilmavoimilla oli käytössään muutamia sotasaaliiksi saatuja Tupolevin pommikoneita (DB- ja SB-koneita) ja lukuisia muita neuvostoliittolaisia tyyppejä.


OAO.
OAO eli Otkrytoje Aktsionernoje Obštšestvo (Открытое Aкционерное Oбщество) on Venäjän siviilikoodeksin mukainen avoimen tyypin osakeyhtiöstä kehittynyt tavanomainen osakeyhtiömuoto, jossa osakkeita voidaan vapaasti ostaa ja myydä.
Toinen osakeyhtiötyyppi Zakrytoje Aktsionernoje Obštšestvo (ZAO) on (suljettu) osakeyhtiö eli rajavastuullinen yhtiö. Sen osuuksien ostaminen ja myyminen ei ole yhtä helppoa kuin avoimen osakeyhtiön osakkeiden. Venäjän yksityistämisprosessissa samassa omistuksessa säilytettävät yhtiöt rekisteröitiin suljetuiksi osakeyhtiöiksi.
Toinen rajavastuullinen yhtiö on Obštšestvo s Ogranitsjonnoi Otvesvennosti, OOO, eli rajoitetun vastuun yhteisö.


Tupolev Tu-144.
Tupolev Tu-144 (NATO-koodinimi "Charger") on neuvostoliittolainen yliäänimatkustajakone. Sitä alettiin suunnitella 1960-luvun alussa. Ensimmäinen sarjavalmisteinen kone lensi maaliskuussa 1972 ja oli maailman ensimmäinen lajissaan. Toinen äänennopeuden ylittänyt matkustajakone on brittiläis-ranskalainen Aérospatiale-BAC Concorde.
Yliäänikoneiden kehityshankkeet eri maissa.
Neuvostoliitossa, Yhdysvalloissa, Englannissa ja Ranskassa kaavailtiin ylisoonisia sotilaskoneita heti toisen maailmansodan jälkeen, osin natsi-Saksan kehityshankkeiden pohjalta. 1950-luvun alussa sotilaallisten ylisoonisten koneiden toteuttaminen tuli mahdolliseksi, myös raskaiden pommikoneiden. Ylisoonista matkustajakonetta ei kuitenkaan voitu perustaa kokonaan sotilaskoneiden teknologiaan, koska niitä ei ollut suunniteltu lentämään tuntikausia kaksinkertaisella äänennopeudella, vaan hetkittäin ja tällöinkin vain jälkipoltolla.
Englannissa oli kaavailtu Concorden kaltaista konetta vuosina 1955-1956, jolloin ei vielä ollut suunnitelmaa toteuttamisesta yhteistyössä Ranskan kanssa. Yhdysvalloissa Boeing, Lockheed ja Douglas tutkivat mahdollisuutta rakentaa ylisooninen matkustajakone, mutta ne vetäytyivät hankkeesta, Boeing viimeisenä, 1960-luvun puolivälissä.
Tu-144:n suunnittelu Neuvostoliitossa.
S. Jeger teki Tu-144:n esisuunnittelun. Tupolevin kanssa ylisoonisesta matkustajalentokoneesta kilpaili Vladimir Mjasištšev, joka oli 1950-luvun lopussa suunnitellut ylisoonisia pommikoneita (M-53, M-55A, M-55B ja M-55V).
Neuvostoliittolainen aerodynamiikan tutkimusinstituutti TsAGI teki suuren osan teoreettisesta tutkimuksesta.
Päätös ensimmäisen koneen (SST-1) rakentamisesta tehtiin vuonna 1963. Tavoite oli, että vuosina 1966-67 piti rakentaa viisi Tu-144-koekonetta, joista kaksi rakenteellisiin kokeisiin.
Koneen pääsuunnittelija oli Aleksei Tupolev isänsä Andrei Tupolevin lentokonesuunnitteluvirastossa. Muita johtavia suunnittelijoita olivat Juri Popov ja B. Gantsevski. Hankkeesta tuli Tupolevin tärkein projekti kymmeneksi vuodeksi.
N. Kuznetsovin suunnittelutoimisto alkoi kehittää voimalaitteita, NK-144-suihkuturbiineja. Niiden suurimmaksi työntövoimaksi spesifioitiin 200 000 N. Matkalennon aikainen ominaiskulutus olisi 0,14 kg/N.
Moottoreina oli neljä NK-144-kaasuturbiinia, jotka oli sijoitettu siipien alle. Ylisoonisessa lennossa kolme vinoa tiivistysaaltoa hidasti moottoriin virtaavaa ilmaa, joka meni diffuusoriin alisoonisena. Kussakin ilmanottoaukossa oli oma sisääntulorampin ohjaus, jonka ohjaus oli automaattinen. Moottoriin ei tullut reverssiä vaan koneissa oli jarruvarjo. Voimalaitteen yhdistämistä lentokoneeseen johti B. Voul.
Tu-144:n aerodynaamista suunnittelua johti G. A. Tserjomuhin.
Tu-144:n rakenteessa tutkittiin ensin normaalin pyrstön käyttämistä, mutta se aiheutti 20 % koneen vastuksesta. Siksi valittiin canard-ratkaisu ja deltasiipi.
Siiven takareuna muodostui koko leveydeltään neliosaisista yhdistetyistä korkeusperäsimistä ja siivekkeistä (elevonit). Siipi oli monisalkoinen ja sen pinta oli paksua alumiinilevyä. Siiven keskiosa ja elevonit oli tehty titaanista. Sivuperäsin oli kaksiosainen. G. F. Naboitshikovin ja L. Rodnianskin suunnitteleman automaattisen säätöjärjestelmän avulla kone pystyi lentämään myös staattisesti epästabiilisena. Runko suunniteltiin aiheuttamaan ylisoonisella lennolla minimivastus.
Tu-144:n nokka nousi ja laski hydraulisen aktuaattorin voimalla kuten Concordessa. Kumpikin kone nousi ja laskeutui näkölentosäännöillä. Näissä lentotiloissa lyhyen sivusuhteen omaava kone lensi suurella kohtauskulmalla ja ratakulmalla, jolloin kiinteä nokkakartio olisi peittänyt näkymän. Nokkakartio oli paineistamaton ja sen ansiosta kevytrakenteisempi kuin paineistettu runko.
Päälaskutelineet sijaitsivat siivissä. Siipien ohuuden vuoksi pyörien koon tuli olla pieni, mikä johti 12-pyöräiseen laskutelineeseen.
Polttoaine oli siipirakenteisiin integroiduissa säiliöissä. Pyrstössä oli kolmas säiliö, jota käytettiin lentokoneen painopisteen säätelyyn.
Ohjaamossa oli tilat neljälle miehistön jäsenelle: ohjaaja, perämies, moottori-insinööri (flight engineer) ja prototyypeissä ylimääräinen koelentoinsinööri. Kone oli ensimmäinen neuvostoliittolainen siviilikone, jossa oli autopilotti. Lähestyminen voitiin tehdä sen ohjaamana.
Ensimmäisen Tu-144:n rakentaminen ja koelento.
Ensimmäisen Tu-144:n rakentaminen alkoi vuonna 1965. Samaan aikaan toinen prototyyppi rakennettiin staattisia kuormitustestejä varten. Prototyyppi "044" oli aluksi 98-paikkainen, mutta matkustamoa laajennettiin 120-paikkaiseksi. Lentoonlähtöpaino nousi 130 tonnista 150 tonniin. Kone sai nimen "Opyt" (ven. Опыт, suom. 'kokemus' tai 'koe') valmistavan tehtaan mukaan. Samaan aikaan tehtiin lentokokeita kahdella MiG-21I-koekoneella (tunnetaan myös tunnuksilla "A-144" ja "21-11"), joiden siipi oli geometrialtaan ja aerodynamiikaltaan samanlainen kuin 044-koneessa. Mig-21I lensi 2 500 km/h nopeudella.
31. joulukuuta 1968 koelentäjät E. Jelian ja M. Kozlov sekä koelentoinsinöörit V. Benderov ja J. Seliverstov tekivät 044:n ensimmäisen, 37 minuuttia kestäneen koelennon. Miehistöllä oli heittoistuimet kaiken varalta. 5. kesäkuuta 1969 Tu-144 lensi ylisoonisella nopeudella. 12. marraskuuta 1970 Tu-144 lensi puoli tuntia yli 2 000 km/h nopeudella ja saavutti 2 430 km/h maksiminopeuden. 044-koekoneella tehtiin 150 lentoa.
Tällä välin myös Concorden kehitys oli edennyt niin, että sen ensilento oli tapahtunut 2. maaliskuuta 1969. Touko-kesäkuussa 1971 sekä 044 että Concorden prototyyppi olivat esillä Le Bourget’n lentonäytöksessä.
Jatkokehitystä.
Koelennoilla Tu-144:ssä havaittiin värähtelyä ja perärungon ylikuumenemista. Tu-144-konetta alettiin modifioida: tavoitteena oli saada käyttöön RD-36-51-kaasuturbiini, joka ei tarvinnut jälkipoltinta, ja lisäksi oli kehitettävä koneen aerodynamiikkaa ja rakennetta.
Tu-144-koneita oli alettu rakentaa Opyt-tehtaalla vuonna 1968. Koneen arvioitu toimintamatka oli 3 250-3 500 km. Siiven nuolikulma muutettiin tähdäten 2,2 machin matkalentonopeuteen. Siipipinta-alaa lisättiin ja siiven kiertoa kasvatettiin. Runkoa pidennettiin, jotta matkustajamäärä saataisiin kasvamaan 150:een. Moottoreiden siirto muutti myös laskutelineiden asennusta, ja niistä tuli nyt 8-pyöräiset. 044-prototyyppiin tuli runkoon sisäänvedettävä canard-siipi, jota käytettiin lentoonlähdössä ja laskussa. Lentoonlähtöpaino nousi 190 tonniin.
Esituotantoversio Tu-144 Numero 01-1 valmistui vuoden 1971 alkupuolella. Sen koelennot alkoivat kesäkuussa 1971. Sillä tehtiin 231 koelentoa, joiden yhteenlaskettu kesto oli 338 tuntia. Koneella lennettiin 55 tuntia ylisoonista lentoa.
Matkustajaliikennekäyttö.
Aeroflot aloitti matkustajalentoliikenteen yliäänikoneella marraskuussa 1977. Matkustajakäytön aikana huhuttiin joidenkin Tu-144-koneiden tuhoutuneen. Matkustajalentoliikenne päättyi heinäkuussa 1978. Tähän mennessä Tu-144 lennätti 55 lennolla 3 284 matkustajaa. Luotettavuuspuutteet rajoittivat VIP-lentoja ja koneen epätaloudellisuus muiden kiireisten matkustajien lentoja.
Matkustajakäytön lopettamisen jälkeen Tu-144:ää käytettiin rahdin ja postin kuljettamiseen.
Yksi vuonna 1981 rakennettu Tu-144D-kone modifioitiin 1990-luvulla lentäväksi laboratorioksi (Tu-144LL), joka lensi joitakin toisen sukupolven yliäänimatkustusohjelmaan kuuluvia tutkimuslentoja.


Tupolev Tu-134.
Tupolev Tu-134 on Tupolev Tu-124:n perusteelliseen uudelleen suunnitteluun perustuva lyhyiden matkojen matkustajakone, joka lensi ensilentonsa 29. heinäkuuta 1963. Koneen sarjavalmistus alkoi 1964 ja matkustajaliikenne syksyllä 1967.
Kaikkiaan Tupolev Tu-134, Tu-134A, Tu-134B, Tu-134YBL, Tu-134BŠ ja Tu-134 Shs tyyppejä on rakennettu 852 kappaletta. Kolme viimeistä tyyppiä on suunniteltu sotilaalliseen käyttöön. Tu-134YBL on ilmavoimien harjoituskone, joka lensi ensilentonsa 17. maaliskuuta 1981, Tu-134BŠ taas merivoimien ja Tu-134 Shs 28. tammikuuta 1981 aloitettu projekti, missä Tu-134A:lle varustellaan sähköoptiset laitteet ja radiotiedustelulaitteet.
Tu-134 Shs:a voidaan edelleen käyttää lentotiedusteluun Berijev A-50 ja kanssa ja sitä käytetään muun muassa Tupolev Tu-22M ja lentäjien koulutukseen.
Matkustajakoneeseen mahtuu 76–84 matkustajaa, sen toimintamatka on 2 800 kilometriä ja lentonopeus 850–900 km/h. Toiseen neuvostosiviili-ilmailun suosittuun koneeseen, keskipitkille matkoille tarkoitettuun mahtuu kaksinkertainen määrä matkustajia toimintamatkan ollessa 4 000 kilometriä.
Vuonna 2002 koneiden lennot Eurooppaan kiellettiin, koska ne eivät enää täyttäneet melu- ja päästömääräyksiä. Aeroflot ilmoitti luopuvansa viimeisestä 14 Tupolev Tu-134:stä vuoden 2007 loppuun mennessä. Viimeinen lento tapahtui uudenvuodeniltana. Tupolev Tu-134 kuluttaa 4 tonnia polttoainetta tunnissa, kun Boeing 737 vain 2,3 tonnia. Boeingien vuokraamisella Aeroflot korvaa Tu-134:t, kunnes se saa Suhoi Superjet 100:t.
Onnettomuuksia.
Vuoteen 2011 mennessä kaikista 852 valmistetusta Tu-134-koneesta 72 eli noin 8,5 % on tuhoutunut. Kesäkuussa 2011 Petroskoissa tapahtuneen onnettomuuden jälkeen Venäjän presidentti Dmitri Medvedev ilmoitti haluavansa, että reittilennot Tu-134-koneilla lopetetaan vuoden 2011 loppuun mennessä.


Tupolev Tu-154.
Tupolev Tu-154 () on keskipitkän matkan matkustajakone, joka on muodostanut Neuvostoliiton ja Venäjän sekä matkustajalentokonekaluston rungon monien vuosien ajan. Konetyypin ensilento tapahtui 1968 ja uuden Tu-154M:n, jossa on muun muassa taloudellisemmat suihkuturbiinimoottorit, vuonna 1984.
Tyypin sarjatuotanto päättyi 2006. Aviakor-tehtaan viimeiset Tupolev-tilaukset valmistuvat 2010.
Aeroflot teki viimeisen Tu-154-lennon 31. joulukuuta 2009. Yhtiöllä oli tuolloin vielä 23 konetta. Ne korvattiin käytössä.
Konetta valmistettiin tuhat kappaletta. Se on ollut luotettava erityisesti pohjoisissa olosuhteissa. Tyypillä on kuitenkin varsin synkkä menneisyys, sillä onnettomuuksissa on tuhoutunut 66 konetta (6,6 % valmistetuista). Useimpien onnettomuuksien on väitetty johtuneen ihmisten virheistä, ei itse lentokoneen vioista. Tässä yhteydessä sitä voi verrata sitä läheisesti muistuttavaan yhdysvaltalaiseen vastineeseensa, joita on menetetty 110 noin 1 800 valmistetusta koneesta (6,1 %).
Kone on hyvin meluisa. Ainoastaan TU-154M, paremmilla Solovjev-moottoreilla varustettu versio, saa lentää EU:n alueelle. Iranissa konetyypille on sattunut useita onnettomuuksia. Venäjällä 1990-luvulla sattuneet useat onnettomuudet johtuivat usein huollon laiminlyömisestä.
Erilaisia muunnoksia ovat Tu-154, Tu-154A, Tu-154B, Tu-154B1, Tu-154B2 ja Tu-154M.
Tu-154, Tu-154A, Tu-154B.
Ensimmäinen Tu-154 tuli Aeroflotin käyttöön 1972. Aeroflot on käyttänyt kaikkia Kuznetsovin moottoreihin perustuvia tyyppejä. Tu-154A käytti tehokkaampia moottoreita, ja Tu-154B lisäsi edelleen lentoonlähtöpainoa. Tu-154S on Tu-154B:n rahtiversio.
Tu-155, Tu-156.
Nämä muunnokset käyttivät polttoaineenaan metaania, Tu-155 keskimoottorissa ja Tu-156 kaikissa kolmessa moottorissa.
Tu-154M.
Tu-154M on taloudellisemmilla Aviadvigatelin moottoreilla varustettu versio vuodelta 1982. Aeroflotin mukaan kone on useita länsikoneita luotettavampi. Konetyyppi on ainoa Tu-154-malli, jolla on lupa lentää Euroopan unionin alueelle.
Edeltäjiä ja seuraajia.
Tupolev Tu-155, Tupolev Tu-156, Tupolev Tu-160, Tupolev Tu-204 ja Tupolev Tu-214.
Tulevaisuus.
2003 Tupolev tarjosi uudeksi lyhyen ja keskipitkän matkan lentokoneeksi Tupolev Tu-234:ää (Tupolev Tu-204-300), mutta sitä paremmaksi osoittautui MS-21, joka on yhdistelmä Iljušin Il-214 ja Jakovlev Jak-242-hankkeista. MS-21-100- (132 matkustajaa), MS-21-200- (156 matkustajaa) ja MS-21-300- (174 matkustajaa) koneiden uskotaan tulevaisuudessa korvaavan nykyisiä Tupolev Tu-154:iä matkustajaliikenteessä. MS-21 liittyy lisäksi kuljetuskoneversiossaan Intian ja Venäjän kuljetuskoneprojektiin.
Tammikuussa 2011 sattuneen onnettomuuden vuoksi Venäjän liikenneturvallisuusvirasto kehotti lentoyhtiöitä toistaiseksi lopettamaan lennot Tu-154B-koneilla.
Konetyyppiä käyttäneitä ja käyttäviä lentoyhtiötä.
Aeroflot, Baikal Air, Balkan Bulgarian Airlines, Bashkirian Airlines, Belavia, China Northwest Airlines, China Southwest Airlines, Dagestan Airlines, Far East Aviation, Foreign Kazakh Airways, Georgian Air, Iran Air Tours, Lot, Luftwaffe, Malév, Sibir Airlines, Tajikistan Airlines, Tarom, Transair Georgia, Vladivostok Avia, Vnukovo Airlines, Air Koryo.


Tera (kerrannaisyksikkö).
Tera (tunnus T, "hirviö") on SI-järjestelmän kerrannaisyksikön etuliite, joka tarkoittaa biljoonakertaista (1012). Esimerkiksi terametri (Tm) on biljoona metriä, siis miljoona kertaa miljoona metriä.
Tietokonetekniikassa teralla saatetaan tarkoittaa määrää 240 = 1 099 511 627 776. Sekaannusten välttämiseksi tälle määrälle on ehdotettu etuliitettä "tebi". Tbps tarkoittaa terabittiä sekunnissa.


Peta.
Peta (tunnus P) on SI-järjestelmän kerrannaisyksikön etuliite, joka tarkoittaa tuhatbiljoonakertaista (1015). Esimerkiksi petametri (Pm) on tuhat biljoonaa metriä.
Etuliitteen nimi tulee kreikankielisestä lukusanasta "pente", 'viisi': petan kerroin on yhtä kuin 10005.


Antoine de Saint-Exupéry.
Antoine Marie Roger de Saint-Exupéry (29. kesäkuuta 1900 – 31. heinäkuuta 1944) oli ranskalainen kirjailija ja lentäjä. Hänen tunnetuin teoksensa "Pikku prinssi" on yksi maailman myydyimmistä kirjoista. Suomennettu on myös "Yölento", "Siipien sankarit" ja "Lento Arrasiin".
Nuoruus.
Antoine de Saint-Exupéry syntyi Lyonissa paikallisesti merkittävään vanhaan sukuun. Yksi hänen esi-isistään oli taistellut Yhdysvaltain vapaussodassa Yorktownissa englantilaisia vastaan. Saint-Exupéry reputti valmistavan koulun loppukokeissa ja siirtyi École des Beaux-Arts'iin opiskelemaan arkkitehtuuria.
Vuonna 1921 Saint-Exupéry aloitti asepalveluksen (toinen Chasseurs:n rykmentti) ja hänet lähetettiin Strasbourgiin lentokoulutukseen. 1922 hän sai lentolupakirjan ja hänelle tarjottiin siirtoa ilmavoimiin. Hänen silloisen morsiamensa perhe vastusti siirtoa, koska lentämistä tai ilmavoimia ei pidetty missään arvossa muuten kuin alan ihmisten parissa. Niin Saint-Exupéry meni toimistotöihin Pariisiin. Kihlaus kuitenkin purkautui ja Saint-Exupéry vaihtoi usein työpaikkaa seuraavina vuosina ilman suurempaa menestystä.
Lentäjä ja kirjoittaja.
Vuonna 1926 Saint-Exupéry alkoi taas lentää. Hänestä tuli yksi kansainvälisen lentopostin pioneereistä, aikana, jolloin lentokoneissa oli tuskin lainkaan mittareita ja lentäjät luottivat vaistoonsa. Myöhemmin Saint-Exupéry valittikin, että kehittyneempien koneiden lentäjät olivat enemmän kirjanpitäjiä kuin varsinaisia lentäjiä. Hän työskenteli Aéropostale'lla lentäen Toulouse–Dakar-väliä. Hänen ensimmäinen juttunsa "L'Aviateur" (Lentäjä) julkaistiin "Le Navire d'argent" -lehdessä. 1928 hän julkaisi ensimmäisen kirjansa "Courrier-Sud" (Etelän postia) ja lensi Casablanca–Dakar-reittiä. Hänestä tuli Saharan Rio de Orossa olevan Cap Jubyn lentokentän päällikkö. 1929 Saint-Exupéry muutti Etelä-Amerikkaan, missä hänet nimitettiin Aeroposta Argentina -yhtiön johtajaksi. 1931 hän kirjoitti kirjan "Vol de Nuit" (suom. "Yölento"), josta hän sai Prix Femina -palkinnon. Hän jatkoi lentämistä ja kirjoittamista toisen maailmansodan alkuun asti.
11. huhtikuuta 1931 hän meni naimisiin Consuelo Suncin Sandoval de Gómezin kanssa. Hän oli elsalvadorilainen taiteilija ja kirjailija ja häntä pidetään Pikku Prinssin temperamenttisen Ruusun esikuvana. Heidän avioliittonsa oli hyvin myrskyisä Saint-Exupéryn jatkuvan matkustelun ja lukuisten syrjähyppyjen vuoksi.
Toisen maailmansodan aikana hän lensi ensin Ranskan GC II/33 -tiedustelulaivueessa. Hän pakeni Saksan miehitystä New Yorkiin, mutta palasi taistelemaan liittoutuneiden joukoissa ja sai komennuksen Välimerelle. 44-vuotiaana hän oli jo lopettamaisillaan sotilaslennot, mutta lähti vielä yhdelle lennolle: tiedustelulennolle keräämään tietoja saksalaisten joukkojen liikkeistä Rhône-joen laaksossa. Hän nousi ilmaan 31. heinäkuuta 1944 ja katosi. Silminnäkijän mukaan kone putosi keskipäivällä 1. elokuuta lähellä Carqueirannen lahtea. Ranskalaisessa univormussa oleva ruumis löytyi useita päiviä myöhemmin ja haudattiin nimettömänä Carqueiranneen myöhemmin syyskuussa. Vuonna 1998 kalastaja löysi hopeisen ranneketjun Marseillesta etelään. Ensin sitä pidettiin huijauksena, mutta myöhemmin koru tunnistettiin Saint-Exupérylle kuuluneeksi. 7. huhtikuuta 2004 viranomaiset vahvistivat, että meren pohjasta Marseillen edustalta vuonna 2000 löydetty Lockheed P-38 Lightningin hylky oli Saint-Exupéryn kone.
Koneen putoamissyytä ei ole selvitetty. Saksalainen Focke-Wulf Fw 190 -lentäjä Robert Heichelle on väittänyt ampuneensa alas Lightningin samalla alueella samaan aikaan. Saksan ilmavoimissa palvellut Horst Rippert väittää lentäneensä kyseisenä päivänä Messerschmitt Bf 109 -koneellaan Lockheed Lightningin taakse ja ampuneensa sen alas mereen. "En nähnyt lentäjää, ja minun olisi ollut mahdotonta tietää oliko se Exupery. Toivoin, ja toivon edelleen, ettei se ollut hän. Nuorena koulussa me kaikki luimme hänen kirjojaan. Me rakastimme niitä. Jos olisin tiennyt, en olisi avannut tulta. En kohti häntä!", kirjoittaa Rippert kirjassaan.
On myös epäilty, että Saint-Exupéry tiesi joutuvansa terveytensä takia lentokieltoon ja olisi tahallaan syöksynyt mereen.


Auschwitz.
Leirin pääportti kuuluisine Arbeit macht frei (”työ tekee vapaaksi”) -kyltteineen.
Auschwitz on saksankielinen versio puolalaisen kaupungin Oświęcimin nimestä. Tavallisesti nimellä viitataan toisen maailmansodan aikaiseen Auschwitzin keskitysleiriin. Nykyisin Auschwitz on museo ja Unescon maailmanperintökohde.
Historiaa (erityisesti KL Auschwitz I).
Auschwitzin leiri perustettiin vuonna 1940 alun perin puolalaisia poliittisia vankeja varten. Vuonna 1939 Saksan miehittäessä Puolan, mukaan lukien Oświęcimin kaupungin, aluetta miehittivät SS-joukot ja kaupungin nimeksi tuli Auschwitz.
Vuoden 1939 loppuun mennessä SS ja poliisiesikunnat Breslaussa (nyk. Wrocław) olivat saaneet ajatuksen keskitysleirin perustamisesta Oświęcimin alueelle. Virallisesti tätä perusteltiin sillä, että Sleesian maakunnan vankilat olivat täynnä ja lisää tilaa tarvittiin kun oletettiin, että jatkossakin tulee lisää puolalaisten (sekä Sleesiassa että muualla Puolassa asuvien) massapidätyksiä.
Oświęcimia ei valittu tuhoamisleirin paikaksi sattumalta. Oświęcimin sijainti oli erinomainen: syrjässä, mutta silti olemassa olevien rautatieyhteyksien päässä. Paikalla oli myös jo ennen sotaa rakennettuja puolalaisia parakkeja. Syrjäinen sijainti oli myös tärkeä, koska tuhoamisoperaatiot haluttiin pitää pois muun maailman silmistä. Varsinainen määräys leirin perustamiseksi annettiin huhtikuussa 1940 ja Rudolf Höss valittiin leirin ensimmäiseksi komentajaksi. 14. kesäkuuta 1940 Gestapo lähetti ensimmäiset poliittiset vangit KL Auschwitziin, 728 puolalaista Tarnówista.
Auschwitzissa kuoli monien eri maiden kansalaisia, poliittisia vankeja, vastarintaliikkeiden jäseniä ja sotavankeja. Maaliskuussa vuonna 1941 Reichsführer-SS Heinrich Himmler määräsi leirin laajennettavaksi 30 000 vangin kokoiseksi ja kertoi leirin johtajalle suunnitellusta juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta saman vuoden heinä- tai elokuussa.
Ensimmäinen erityisesti kuolemanleiriksi tarkoitettu leiri perustettiin Chełmnoon (saksalainen nimi Kulmhof) Puolassa. Se aloitti toimintansa 8. joulukuuta 1941, jolloin sinne kuljetettiin ihmisiä ympäröiviltä alueilta. Aluksi surmaamiseen käytettiin kaasuvaunuja. Siellä surmattiin kaiken kaikkiaan noin 320 000 ihmistä.Syyskuussa 1941, kuukausia ennen kuin tuhoamistoiminta alkoi Chełmnossa, kuutisensataa neuvostoliittolaista sotavankia ja 250 muuta vankia leirin sairaalasta tapettiin Zyklon B -kaasun kokeilussa Auschwitzissa. Auschwitzista tuli kuitenkin varsinainen kuolemanleiri vasta keväällä 1942, kun suuremmat kaasukammiot oli rakennettu läheiseen Birkenauhun (KL Auschwitz II).
Yöllä 2.–3. elokuuta 1944 3 00 romania surmattiin Auschwitz-Birkenaussa. Todistajien mukaan romanit tekivät SS:lle vastarintaa. Tapahtumaa on alettu kutsua mustalaisyöksi ja sen muistoksi on sittemmin järjestetty seremonioita.
Puna-armeija saapui Auschwitziin 27. tammikuuta 1945 ja vapautti 7 650 siellä vielä ollutta vankia, joista 450 oli alle 15-vuotiaita. Leirien löytäjät olivat 60. armeijaan kuuluneen 107. kivääridivisioonan sotilaita.
Saksalaiset olivat pakottaneet suurimman osan leirin vangeista, arviolta 56 000 ihmistä evakuointimarssille länteen, joka myöhemmin on tunnettu nimellä kuolemanmarssi, koska lukuisat heikossa kunnossa olleet vangit kuolivat marssin aikana. Neuvostoliittolaiset löysivät myös 7 000 kiloa hiuksia. Sodan päätyttyä leirin komentaja Höss joutui sotaoikeuden käsiin ja hänet tuomittiin kuolemaan. Rangaistus pantiin täytäntöön Auschwitz I:n krematorion edessä hirttämällä.
Arviot Auschwitzissa kuolleiden määrästä ovat vaihdelleet alle miljoonasta jopa neljään miljoonaan ihmiseen. Useimmat nykyaikaiset arviot asettavat uhrimäärän 1,1–1,5 miljoonan välille. Tarkkaa määrää on mahdotonta tietää, koska saksalaiset tuhosivat todistusaineistoa. Nykyään alue toimii museona, jossa vierailee vuosittain noin puoli miljoonaa ihmistä.
Auschwitz-albumi.
Auschwitz-albumi on ainutlaatuinen 193 valokuvan kokoelma Auschwitzista. Se on lahjoitettu Yad Vashemin holokaustimuseoon Israeliin. Kuvat esittävät juuri saapuneiden unkarinjuutalaisten käsittelyprosessia alkukesästä 1944.
Kokoelman tekee ainutlaatuiseksi se, että kuvat ovat ainoita kuvallisia todisteita Auschwitz-Birkenaun tuhoamisprosessista, kuvaaminen leirissä oli ankarasti kiellettyä. Kuvien ottaja on todennäköisesti joko Ernst Hofmann tai Bernhard Walter. He olivat SS-miehiä, jotka olivat vastuussa tunnistuskorttien kuvien ottamisesta leirillä. Näiden otosten lisäksi on säilynyt ainoastaan kolme Sonderkommandon ottamaa kuvaa.
Albumin löytäjä oli Auschwitzista elossa säilynyt Lilly Jacob (myöh. Lilly Jacob-Zelmanovic Meier). Hän löysi sen Nordhausen-Doran keskitysleiriltä yli 600 kilometriä Auschwitzista, jonne hänet oli siirretty natsien evakuoidessa Auschwitz-Birkenaun puna-armeijan lähestyessä aluetta.


IKEA.
IKEA on ruotsalaislähtöinen huonekalumyymäläketju. Vuonna 2011 sillä oli omistuksessa 287 tavarataloa 26 maassa, joissa vieraili vuoden aikana 655 miljoonaa kävijää. Suurin osa tavarataloista on Euroopassa. Tavarataloja on lisäksi Yhdysvalloissa, Kanadassa, Australiassa ja Aasiassa. Etelä-Amerikassa ja Afrikassa ei ole yhtään IKEA-tavarataloa. Vuonna 1982 Ikean omistus siirrettiin hollantilaiselle Ingka Holding -konsernille, jonka omistaa Stichting Ingka Foundation -säätiö.
Historiaa.
Yhtiön perusti Ingvar Kamprad 17-vuotiaana vuonna 1943. Nimi on yhdistelmä Ingvarin nimikirjaimista sekä hänen syntytalostaan ja -kylästään, Ingvar Kamprad Elmtaryd Agunnaryd. Alun perin se myi kyniä, lompakoita, valokuvakehyksiä, kelloja ja nylonsukkia sekä melkein mitä tahansa, mitä Kamprad kykeni myymään tavallista halvemmalla hinnalla. Alun perin Kamprad myi huonekalujaan kotoaan ja postimyynnillä, mutta lopulta avasi läheiseen Älmhultin kylään liikkeen. Ensimmäiset huonekalut ilmestyivät valikoimiin 1947, ja 1955 IKEA alkoi suunnitella omia huonekalujaan. Puolasta alkoi 1960-luvulla muodostua yksi IKEA-tuotteiden tärkeimmistä tuottajamaista.
Mallisto.
Mallistossa on 9500 tuotetta, ja eri myymälöissä valitaan siitä osa. Perusmallisto on kaikkialla sama. Tuotekuvastoa painettiin 208 miljoonaa kappaletta 59 eri versiona 30 kielelle. Tavarantoimittajia on 1018 kpl 53 maasta. IKEAn huonekalut ovat tiiviisti pakattuja, itse koottavia helpon kuljetuksen ja vähäisen varastotilan tarpeen vuoksi.
Vuonna 2011 myynnistä 79 % oli Euroopassa, 14 % Pohjois-Amerikassa sekä 7 % Venäjällä, Aasiassa ja Australiassa. Hankinnoista 63 % tapahtui Euroopasta, 33 % Aasiasta ja 4 % Pohjois-Amerikasta.
Ikea Oy.
Ikean liikevaihto Suomessa oli 2011 vuonna 252,7 miljoonaa euroa ja tulos noin 15 miljoonaa euroa. Työntekijöitä on 1105.
Tavaratalot.
Suomessa IKEA-tavarataloja on tällä hetkellä viisi: Espoon Karvasmäessä (avattu 1996), Vantaan Kuninkaalassa (2003), Raision Kuninkojalla (2008), Tampereen Lahdesjärvellä (2010) ja Kuopion Matkuksessa (2012). Tampereen toimipiste on IKEAn suurin tavaratalo Suomessa ja se avattiin 27. toukokuuta 2010. Myös Vaasaan ja Seinäjoelle on suunnitteilla IKEAn tavaratalo. Lisäksi aivan Tornion kaupungin rajalla, Ruotsin Haaparannassa sijaitsee vuonna 2006 avattu Ikea, joka käyttää nimeä Ikea Haparanda-Tornio.
IKEA Family.
"IKEA Family" on tavarataloketjun maailmanlaajuinen kanta-asiakasohjelma. Se on myös samalla matkalaukkuja, kylpyhuonetuotteita ja kirjoja sisältävä tuotemallisto. "IKEA Family Live" on neljästi vuodessa ilmestyvä sisustuslehti.
Keskustelu ja kritiikki.
Johan Stenebo julkaisi 2009 entisestä työnantajastaan kirjan "Totuus Ikeasta". Hän arvostelee muun muassa sitä, että Kamprad on nostanut seuraajikseen omat poikansa. Stenebo kuvailee Kampradia ja hänen poikiaan "ahdasmielisiksi ja kovaotteisiksi". Johan Stenebon mukaan "yhdelläkään pojista ei ole visioita eikä johtamistaitoja, minkä vuoksi heidän valintansa johtoon on virhe".
Stenebo piti kirjassa Ikeaa yhtenä maailman suljetuimmista yrityksistä, ja hänen mielestää Ikean arvoista ja asemasta yhteiskunnassa olisi jo aika keskustella.
Ruotsalainen Uppdrag Granskning -ohjelma ja toimittaja Magnus Svenungsson paljastivat mutkikkaat omistusjärjestelyt Ikean ympärillä tammikuussa 2011. Ohjelmassa väitettiin Kampradin perustaneen vuonna 1989 salaisen säätiön, emoyhtiö Inter-Ikean yhteydessä toimivan Interogon. Inter-Ikea ja Interogon toimivat Liechtensteinissa, jolla väitettiin saavutettavan noin 11 miljoonan euron verohyöty. Kampradin avustaja Johan Stenebo kiisti ohjelman väitteet. Yle esitti dokumentin Suomessa 28. helmikuuta 2011 Silminnäkijä-ohjelmassa.
Ruotsalainen metsiensuojelujärjestö Skydda Skogen ilmoitti huhtikuussa 2012 aloittaneensa kampanjan Ikean ja sen oman puunhankintayhtiön Swedwoodin painostamiseksi. Järjestön mukaan Ikea on tuhonnut systemaattisesti ikimetsää Venäjän Karjalassa ja järjestö on ryhtynyt keräämään allekirjoittajia vetoomukselleen, jossa vaaditaan Ikean ja Swedwoodin johtoja muuttamaan toimintatapojaan.


Yhdysvaltain perustuslaki.
Yhdysvaltain perustuslaki on Yhdysvaltain ylin lainsäädäntö ja vanhin yhä voimassa oleva kirjoitettu merkittävän suvereenin valtion perustuslaki. Se tuli voimaan 17. syyskuuta 1787 Philadelphian perustuslaillisen konventin hyväksyttyä sen, ja se yhdisti Yhdysvaltain silloiset 13 osavaltiota, jotka aikaisemmin toimivat huomattavasti löyhempänä valtioiden liittona Konfederaation artikkeleiden alla. Se on ollut mallina useiden valtioiden omille perustuslaeille, ja muistuttaa Ranskan vallankumouksen asettamaa universaliteettiperiaatetta, joka oli suosittu aikansa perustuslaeissa.
Perustuslain esipuheessa Yhdysvaltain olemassaolon tarkoitus tiivistetään kuuteen periaatteeseen, jotka ovat yhteiskunta, oikeudenmukaisuus, rauha, turvallisuus, liittovaltio ja vapaus.
Alkuperäinen perustuslaki on nähtävissä kansallisarkistossa Washington D.C.ssä.
Teksti on luettavissa wikisource-projektin kautta.
Tie Philadelphiaan.
Yhdysvaltojen hakiessa valtiomuotoa itsenäistymisen jälkeen, maan tulevasta hallintatavasta oli kaksi merkittävää puoluetta: toisaalta vahvan keskushallinnon ja toisaalta löyhän valtioliiton kannattajat. Aluksi kaikkia osavaltioita koskevat päätökset sovittiin osavaltioiden edustajien kokouksissa valtiosopimusten tapaan.
Vuodesta 1780 lähtien voimakkaan hallituksen kannattajat ehdottivat useasti neuvotteluja pysyvämmän järjestelmän perustamiseksi. 1782 New York oli tehnyt aloitteen ja 1785 Massachussets, mutta mitään ei tapahtunut. 1785 Maryland ja Virginia ajautuivat riitaan Potomac-joen ja Chesapeaken lahden liikenteestä, mistä Washington oli henkilökohtaisesti kiinnostunut. Pidettiin tarpeellisena selvittää kauppasäädökset kerralla kuntoon ja Virginian lainsäädäntökunta kutsui osavaltioiden edustajat kokoukseen Annapolisiin 1786.
Annapolisin kokoukseen saapui vain viiden valtion edustajat, mutta mukana oli New York, jonka edustajien joukossa oli Washigntonin entinen adjutantti, kova keskushallintomies Hamilton. Kokouksen kulku riistäytyi pian käsistä pelkästä kauppasäädöskokouksesta yleiseksi keskusteluksi liittovaltion hallinnasta. Strateginen viisaus näytti vaativan kokouksen hajaantumista ja uuden laajemman kokouksen pikaista järjestämistä. Hamilton kirjoitti päätöslauselman, joka sisälsi myös tämän päätöksen. Pian kaikki valtiot paitsi Rhode Island valmistautuivat lähettämään edustajansa Philadelphian suureen konventtiin toukokuussa 1787.
Konventti Philadelphiassa.
"Ristiriitainen tai heikko ratkaisu ei vastaa tarkoitustaan eikä lopulta saa yleisön kannatusta", kirjoitti Hamilton Philadelphian konventin aikaan Washingtonille. Hän ehdotti "kuvernöörin" valitsemista Yhdysvalloille, joka puolestaan nimittäisi osavaltioiden kuvernöörit. Näillä olisi ehdoton veto-oikeus osavaltioiden lainsäädännössä. Tämä oli liikaa useimmille konventin jäsenille ja ehdotus torjuttiin. Hamiltonista, joka oli ollut elimellisen tärkeä kokouksen koolle saattamiseksi, sanottiin että "tätä newyorkilaista herrasmiestä ovat kaikki kiittäneet eikä kukaan kannattanut".
Vaikka Jefferson ja Adams olivat Euroopassa konventin ajan, ja muita huomattavia henkilöitä puuttui myös, antoi Washingtonin ja Franklinin varsin muodollinen osallistuminen tilaisuudelle arvovaltaa ja juhlallisuutta. Kaikkiaan 73 edustajaa oli nimetty, mutta 55 saapui paikalle. Näistä vain kahdeksan oli ollut itsenäisyysjulistusta allekirjoittamassa. Joukossa oli paljon nuoria edustajia. Ensimmäinen istunto pidettiin 25. toukokuuta 1787 ja puheenjohtajaksi valittiin yksimielisesti Washington.
Aluksi kokouksen tavoitteena oli vain muuttaa konfederaatioartikloita, jotka silloin hallitsivat osavaltioiden välistä hallintoa, mutta pian päädyttiin laatimaan uusia sääntöjä niiden korvaamiseksi. Lähtökohdaksi otettiin Virginian ehdotus: kaksikamarinen parlamentti, jonka kummankin kamarin jäsenet jakautuivat vapaan väestön määrän mukaisesti.
Pienet osavaltiot pelkäsivät nyt jäävänsä runsasväestöisten määräysvaltaan ja esittivät vastaehdotuksen: yksikamarinen parlamentti, jossa äänestys tapahtui valtioittain. Tällä ns. New Jerseyn suunnitelmalla ei ollut läpimenon mahdollisuuksia. Se sisälsi kuitenkin pykälän, jonka mukaan "Yhdysvaltain kongressin päätökset" ovat "valtioiden [...] "ylimpänä lakina". Tästä tuli liittovaltiojärjestelmän peruspilareita.
Kolme kompromissia.
Väittely suunnitelmista kävi niin kuumaksi, että pienten valtioiden edustajat uhkasivat lähteä kotiin. Franklinin johtama erikoisvaliokunta pelasti konventin laatimalla "suuren kompromissin": alempaan kamariin edustajat jaettiin väkiluvun mukaan, ylempään kamariin jokainen valtio sai yhtä monta edustajaa.
Alemman kamarin oikea paikkajako osavaltioiden kesken edellytti väestönlaskentoja, joten Yhdysvaltain perustuslakiin tulikin edelleen noudatettu pykälä niiden järjestämisestä. Pohjoiset valtiot halusivat jättää paikkajaossa huomiotta orjat, etelä oli valmis suostumaan tähän vain verotuksen osalta, joka myöskin jakautuisi väestön mukaan. Syntyi toinen ns. kolmen viidesosan kompromissi tilanteen ratkaisemiseksi: kolme valkoista kansalaista vastaa viittä mustaa orjaa sekä verojen että paikkajaon kannalta.
Vielä kolmaskin kompromissi oli tarpeen ennen kuin ehdotus saatiin päätökseen. Liikemiespiirit halusivat, että kauppaa koskeviin säädöksiin riitti yksinkertainen enemmistö. Etelävaltiot saatiin suostumaan tähän vasta, kun niille luvattiin vientimaksujen kieltäminen ainaiseksi sekä orjakauppaan puuttumisen kieltäminen 20 vuodeksi.
Kolme suurta kompromissia ovat saaneet enimmän huomion perustuslakia kirjoitettaessa. Tällöin ei kuitenkaan huomioida, että useimmista asioista edustajat olivat yksimielisiä. Tuomarit määrättiin virkoihinsa eliniäksi. Kansanedustajien toimikaudeksi tuli 2, senaattorien 6 ja presidentin 4 vuotta. Senaattorien ja presidentin vaali määrättiin välilliseksi, kansaa suoraan edustamaan tarkoitettiin vain edustajainhuone. Sittemmin senaatinvaalit on muutettu suoraksi vaaliksi.
Perustuslakiin kirjattiin vallan kolmijako ensimmäisenä maailmassa, ja valtiomahtien välille ns. valvonnan ja tasapainon periaate (checks and balances), jonka mukaan valtionhallinnon haarat valvovat ja tasapainottavat toistensa toimia. Presidentti johtaa hallitusta, mutta on sidottu noudattamaan lakeja. Kongressi säätää lait, mutta vain presidentin suostumuksella. Presidentti valitsee tuomarit, mutta vain Senaatin hyväksynnällä. Tuomarit langettavat tuomiot, mutta presidentillä on armahdusoikeus. Myöhemmin on vielä muodostunut periaatteeksi, että korkein oikeus valvoo lainsäädäntötyötä päättämällä lakien perustuslainmukaisuudesta.
Elävä asiakirja.
Perustuslaki kirjoitettiin avoimeksi dokumentiksi niin, että siihen sallittiin lisäysten tekeminen. Käytännössä lisäykset voivat tarkoittaa myös säädösten kumoamista. Ensimmäiset kymmenen lisäystä ovat luettelo kansalaisoikeuksista.
Perustuslakia säätävä konventti teki historiallisesti radikaalin ja käänteentekevän teon laatiessaan hallitusjärjestelmän vapaiden kansalaisten kansakunnalle aristokraattisesti ohjattujen, koko tasavallan ideaan epäileväisesti suhtautuvien monarkioiden keskelle. Vaikka perustuslaki sisälsi rajoituksia demokratialle, siinä oli vahva demokraattinen puoli, jota John Adams piti olennaisena kaikille vapaille hallitusjärjestelmille.
Jotta perustuslaki olisi hyvä sen pitäisi olla "lyhyt ja epäselvä", sanoi Napoleon. Hyvin todennäköisesti hänellä oli mielessään Yhdysvaltain perustuslaki. Asiakirja on tarkoituksella laadittu niin yleisluontoisin sanakääntein, että keskushallitus saattoi ottaa osavaltioiden omanaan pitämät oikeudet omakseen silloin kun kriisi tai historiallinen muutos niin vaati. Tämä salli myöhemmin mm. rotuerottelun lopettamisen pakolla Etelävaltioissa.
Perustuslain lisäykset.
Perustuslakiin on myöhemmin tehty 27 lisäystä (). Näistä kymmenen ensimmäistä nimellä Bill of Rights
Lähteet.
*
Perustuslaki


Birkenau.
Birkenau oli saksalainen tuhoamisleiri toisen maailmansodan aikana. Se tunnettiin nimellä KL Auschwitz II ja myöhemmin KZ Auschwitz II.
Birkenaun tuhoamisleiri rakennettiin kolmisen kilometriä Auschwitzin pääleiristä, Brzezinkan kylään. Se levittäytyi 175 hehtaarin alueelle ja siellä oli 300 rakennusta. Yhdessä rakennuksessa asui kerralla jopa 1 000 vankia. Näistä 45 tiilistä ja 22 puista rakennusta on säilynyt lähes alkuperäisessä kunnossa.
Birkenaun leiri oli ensisijaisesti tuhoamisleiri, kun Auschwitzin muut leirit olivat ennen kaikkea työleirejä. Sinne tuotiin junalasteittain juutalaisia ympäri Eurooppaa tuhottaviksi ja poltettaviksi. Esimerkiksi kevät-kesällä 1944 leirillä surmattiin arviolta jopa 400 000 Unkarin juutalaista. Tuhoaminen oli osa Adolf Eichmannin suunnittelemaa lopullista ratkaisua. Leirin uhrien joukossa oli myös muun muassa romaneja ja puolalaisia. Leirin väkiluku elokuussa 1944 oli noin 100 000. Kaikkiaan Auschwitz-Birkenaun leirien läpi kulki arviolta 1,5 miljoonaa vankia.
Vangit tuotiin Birkenauhun junalla. Purkulaiturilla lääkärit tarkistivat heidät välittömästi, jonka jälkeen ne, joita ei katsottu työkykyisiksi, jatkoivat matkaansa raiteen päässä oleville kaasukammioille tapettaviksi. Tavallisesti vauvat, lapset ja vanhukset kuolivat nopeasti tulonsa jälkeen, elleivät joutuneet Josef Mengelen kaltaisten lääkäreiden tutkimuskohteiksi.
Tammikuussa 1945 noin 58 000 Birkenaun vankia pakotettiin kuolemanmarsseille kohti länttä, koska puna-armeija lähestyi aluetta. Useimmat kuolivat matkalla. Ajanpuutteen vuoksi SS-miehet eivät ehtineet tuhota kaikkia rakennuksia, kuten he tekivät Belzecissä, Sobiborissa ja Treblinkassa.
Puna-armeija saapui Auschwitziin 27. tammikuuta 1945 ja vapautti 7 650 siellä vielä ollutta vankia.
Krematorion III ja IV välissä paljastettiin huhtikuussa 1967 Kansainvälinen Auschwitzin uhrien muistomerkki.


Puhelinseksi.
Puhelinseksi viittaa seksuaalisiin keskusteluihin kahden henkilön välillä puhelimen avustuksella, joko maksullisesti tai molempien osapuolten vapaaehtoisesta suostumuksesta, esimerkiksi erotettujen rakastettujen välillä. Useissa maissa on erillisiä maksullisia puhelinnumeroita.
Maksullisen puhelinseksin harjoittajia ei valita heidän ulkonäkönsä, vaan heidän äänensä perusteella. Heidän soittajille antamansa kuvaukset ovat useimmiten keksittyjä tai ainakin väritettyjä. Puhelinseksin tarkoitus on aiheuttaa jommallekummalle tai molemmille orgasmi itsetyydytyksen avulla.


O.
O (pieni: o) on latinalaisten aakkosten 15. kirjain. O-kirjaimella merkitään useimmin kielten äänteitä.
Suomen kielessä tämän kirjaimen nimi lausutaan [o:], ja kirjaimella merkitään (lähes aina) lyhyttä puolisuppeaa labiaalista takavokaalia [o]; sama äänne pitkänä [o:] kirjoitetaan "oo".


Kaasukammio.
Kaasukammio on suljettu tila, jossa ihmisiä tai eläimiä tapetaan myrkkykaasulla. Kaasua johdetaan kammioon ulkopuolelta, tai sitä synnytetään kammiossa kemiallisten reaktioiden avulla. Tavallisesti kaasukammioilla viitataan joko natsi-Saksassa käytettyyn menetelmään, jolla murhattiin holokaustin aikana juutalaisia, vähemmistöjä ja sotavankeja, tai Yhdysvalloissa käytettävään rikollisten teloitusmenetelmään. Nykyaikaisessa teollisessa teurastusprosessissa voidaan käyttää kaasutushuonetta, johon annostellaan tainnuttava määrä hiilidioksidia. Eläin ei tässä vaiheessa kuole, vaan tainnutetun eläimen valtimot avataan veren juoksuttamiseksi ulos.
Vaihtoehto hirttämiselle tai sähkötuolille.
Californian valtionvankilan (San Quentin) kaasukammio. Käytetään tosin nykyään myrkkyruiskeen antamista varten.
Kaasukammio luotiin vaihtoehdoksi hirttämiselle ja sähkötuoliteloituksille, jotka olivat alkuaikoinaan joskus epäonnistuneet kammottavin seurauksin. Arizona, Colorado, Kalifornia, Maryland, Mississippi, Missouri, Nevada, New Mexico, Oregon, Pohjois-Carolina ja Wyoming ovat historiansa aikana käyttäneet kaasukammiota. Ennen teloitusta kammion tiiviys testataan paineilmalla. Ikkunoita peittävät verhot avataan teloituksen ajaksi.
Kuolemaantuomittu kiinnitetään vahvoilla nahkaremmeillä kammion keskellä sijaitsevaan tuoliin. Tuolin alla on rikkihappoa varten astia, jonka yläpuolella koukussa roikkuu kangaspussissa puolen kilon verran natriumsyanidikiteitä. Pussi on kiinni koukussa, joka aukeaa ja pudottaa kiteen hapon sekaan ulkopuolisella ohjauksella.
Aiemmin happoastia oli valmiina tuolin alla, mutta eräiden onnettomuuksien jälkeen käytäntöä muutettiin: kaasukammion ulkopuolelta ns. kemikaalihuoneesta johtaa astiaan erityisventtiilein varustettu putki, jota pitkin valmiiksi etukäteen sekoitettu rikkihappoliuos lasketaan astiaan toimeenpanokäskyn tullessa. Putkessa on kaksitiehana, jolla kuoleman tulon jälkeen voidaan kytkeä niin ikään etukäteen valmistettu lipeäliuos valumaan happoastiaan kaasun tulon katkaisemiseksi.
Tuomittua kehotetaan pidättämään hengitystään teloituksen alkamishetkeen asti, jolloin hän hengittäisi mahdollisimman paljon kaasua kerralla. Ensimmäinen kaasukammioteloitus suoritettiin Nevadassa vuonna 1924, jolloin teloitettiin murhasta tuomittu kiinalainen gangsteri Gee Jon.
Teloituksen alkaessa pussi pudotetaan happoastiaan, jossa alkaa muodostua syaanivetykaasua. Teloitettavan hengittäessä kaasua tajuttomuus seuraa teoriassa välittömästi. Varsinainen kuoleminen kestää kuitenkin yleensä viidestä kymmeneen minuuttia. Usein teloitettava näyttää tajuttomuudestaan huolimatta saavan voimakkaita oksennusreaktioita, ja lihasten kouristukset ovat murtaneet jopa luita. Teloitettavan rintaan on kiinnitetty stetoskooppi, ja lääkäri toteaa vangin kuolleen, kun sykettä ei enää kuulu.
Teloituksen jälkeen kaasun tulo lopetetaan neutraloimalla rikkihappo etukäteen valmistetulla lipeäliuoksella, kammio tuuletetaan, ja suojapuvuin sekä kaasunaamarein varustetut vartijat puhdistavat teloitetun ruumiin, jotta siitä ei haihtuisi tappavaa syanidikaasua. Ruumis kääritään paksuun kankaaseen, joka on käsitelty syanidia neutraloivalla kemikaalilla, useimmiten natriumtiosulfaatilla eli valokuvauskiinnitteellä.
Julma ja epätavallinen rangaistus.
Yleisesti kaasukammiota on pidetty humaanina ja tuskattomana teloitustapana. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Vuonna 1960 Kaliforniassa teloitettu Caryl Chessman lupasi nyökätä päätään, jos hän tuntisi kipua. Hänen kerrotaan nyökyttäneen päätään useiden minuuttien ajan. Todistajien mukaan Robert Alton Harrisin teloituksessa 1991 (Kalifornia) "ensin oli nähtävissä äärimmäistä kauhua, kipua ja hengenahdistusta. Hänen silmänsä muljahtelivat, ja hänen ihonsa väri muuttui violetiksi, ja hän kuoli kuolaten". Eräs toinen tuomittu, Jimmy Lee Gray (Mississippi), hakkasi päätään 11 minuutin ajan kaasukammion seinään menettääkseen tajuntansa. Todistaja kertoi eräästä kolmannesta tuomitusta, Donald Hardingista (Arizona 1992): "Näin Hardingin kärsivän rajuja kouristuksia 57 sekunnin ajan. Sen jälkeen kouristukset jatkuivat epäsäännöllisinä. Ne kestivät 6 min 37 s. Hänen päänsä vaipui nytkähdellen. Mitä ilmeisimmin mies kärsi. Tämä oli väkivaltainen kuolema; siitä ei ole epäilystäkään. Tapahtuma oli todella ruma. Eläimetkin lopetetaan inhimillisemmin. Tämä ei ollut siisti eikä yksinkertainen kuolema." Toinen todistaja lausui samasta teloituksesta: "Hardingin kuolema oli äärimmäisen raju. Hän kärsi ankaraa tuskaa kuollessaan. Kuulin hänen kakovan ja valittavan. Näin hänen ruumiinsa muuttuvan väriltään ensin punaiseksi ja sitten violetiksi."
Yhdysvaltain toistaiseksi viimeinen kaasukammioteloitus pantiin täytäntöön Arizonassa vuonna 1999, jolloin Saksan kansalainen Walter LaGrand teloitettiin. Jo vuonna 1996 Kalifornian korkein oikeus oli todennut, että kaasukammioteloitus on perustuslain mainitsema julma ja epätavallinen rangaistus ("cruel and unusual punishment"), ja se kiellettiin. "On vaikeaa kuvitella ainoatakaan muuta teloitustapaa, joka olisi yhtä hidas, julma, tuskallinen sekä todistajille vaarallinen", totesi tuomari Harry Pregerson. Kaasukammiosta onkin luovuttu liki kaikissa osavaltioissa, ja se on toissijaisena teloitusmenetelmänä käytössä vain viidessä osavaltiossa. Tällä hetkellä (heinäkuu 2011) yhdessäkään kaasukammiota käyttävässä osavaltiossa ei ole yhtään tuomittua, jotka voisivat valita kaasukammion (jollei myrkkyruisketta määritellä "julmaksi ja epätavalliseksi rangaistukseksi").
Natsi-Saksan kaasukammiot.
Auschwitzin ensimmäisessä keskitysleirissä uhrit vietiin riisuttuina kaasukammioon, jossa kuolema seurasi 15–20 minuutissa. Uhreille väitettiin, että heidät viedään suihkuhuoneeseen pestäväksi, ja heille jopa jaettiin saippuanpalat hämäykseksi. Auschwitzissa vankien tappamiseen käytettiin vetysyanidia, jota oli kidemäisessä hyönteismyrkyssä Zyklon B:ssä. Kiinteää Zyklon B:tä sisältävät kanisterit pudotettiin kaasukammioihin kattoluukuista, ja vetysyanidi kaasuuntui tappaviksi pitoisuuksiksi. Luukkujen alle asennettiin teräshäkit, jotta kaasukammioon suljetut vangit eivät voisi sulkea kanistereita. Uhrit kiipeilivät toistensa päälle yrittäessään hengittää raitista ilmaa katonrajasta. Tästä ei kuitenkaan ollut apua, sillä syaanivety (HCN) on hieman ilmaa kevyempää (HCN molekyylipaino 27 g/mol, ilma noin 28,9 g/mol). Diffuusion vaikutuksesta kaasut kyllä yleensä sekoittuvat tehokkaasti. Zyklon B -pellettien kerrotaan useassa kuvauksessa tulleen katon kautta lattiaan asti ulottuneen käytävän pohjalta, siis kaasu tuli lattiatasosta.
Toisinaan kaikki kaasutetut eivät kuolleet, ja heidät surmattiin ampumalla päähän. Kaasukammiot täytettiin ääriään myöten ihmisillä, jotta huoneen lämpötila nousisi yli 20 celsius asteen, jotta zyklon-kaasu tehoaisi ihmisiin sisällä.
Kammiot tyhjensi ja ruumiit käsitteli joukko vankeja, joita kutsuttiin nimellä "Sonderkommando". He olivat vapaaehtoisia, jotka olivat ryhtyneet näihin likaisiin töihin niistä houkuttimena annettavan lisäruuan vuoksi ja saadakseen elää edes hetken kauemmin. Kuitenkin säännöllisin väliajoin "Sonderkommando"t ja vartijavanki "Kapo"t pakattiin joukon jatkoksi kaasukammioon, jos päivän normi muuten jäi vajaaksi; uusia oli tulossa koko ajan.
Auschwitzin keskitysleiri I, krematorio I, uuni.
Rakennuksessa oli kolme uunia, joissa pystyttiin polttamaan 2–3 ruumista kerrallaan, päivässä yhteensä noin 350 ruumista. Uunit valmisti saksalainen perheyritys Topf & Söhne. Sodan jälkeen neuvostoupseerit pidättivät ja tuomitsivat ne Topf & Söhnen insinöörit ja työntekijät, jotka olivat päävastuussa krematorioiden ja kaasukammioiden valmistuksesta. Ludwig Topf, toinen yrityksen omistajista, teki itsemurhan. Hänen veljensä Ernst-Wolfgang Topf siirtyi Wiesbadeniin ja perusti siellä 1951 yrityksen uudelleen, mutta sen toiminta kesti vain 12 vuotta. Itä-Saksan Erfurtissa, missä yritys alun perin perustettiin, se jatkoi toimintaansa eri nimillä. Krematorioliike siirrettiin Zwickaun kaupunkiin. Vuonna 1994 yritys teki konkurssin.
KL Auschwitz II:ssa eli Birkenaussa kaasukammioissa yhdellä Zyklon B -kaasutuksella saatettiin tappaa 2 000 ihmistä kerrallaan. Vangit kuolivat kaasuun yleensä 15 minuutissa. Sen jälkeen ruumiit poltettiin, jota varten alueella oli neljä krematoriota. Krematorioiden täytyttyä ruumiita ryhdyttiin polttamaan ulkosalla. Nykyään kahden krematorion ja kaasukammioiden rauniot ovat nähtävissä junaraiteen päässä: SS-joukot tuhosivat ne räjäyttämällä yrittäessään peittää tuhotyön jäljet.
Zyklon B:tä käytettiin myös Belzecissä; Majdanekissä käytettiin sen sijaan hiilimonoksidia, kunnes sinnekin lopulta rakennettiin uusia Zyklon B -kaasun käyttöön soveltuvia, koska hiilimonoksidi koettiin tehottomaksi. Treblinkan ja Sobiborin tuhoamisleirien kaasukammioissa käytettiin panssarivaunujen moottoreiden pakokaasuja ja Chelmnossa (saks. Kulmhof) tarkoitukseen rakennettuja kaasutusautoja, joissa bensiinimoottorin pakokaasu johdettiin umpinaiseen henkilötilaan.


Ruotsin maakunnat.
Ruotsin maakunnat (ruots. "landskap") olivat hallinnollisia alueita Ruotsissa vuoteen 1634. Tämän jälkeen niiden seuraajiksi hallinnollisina alueina tulivat läänit ja maakuntajako jäi epäviralliseksi. Vielä nykyaikanakin monet ihmiset samastavat itsensä kotimaakuntaansa, vaikka niillä ei enää ole hallinnollista merkitystä. Maakuntajako perustui osittain jo esihistoriallisella ajalla olemassa olleisiin aluejakoihin. Keskiajalla maakunnat toimivat erillisinä hallinnollisina yksikköinä, joilla oli omat maakuntalakinsa.
Monet Etelä-Ruotsin nykyisistä maakunnista kuuluivat aikanaan Tanskaan, eikä niillä ole Ruotsin vallan aikana ollut omia maakuntalakejaan. Ruotsin nykyisistä maakunnista muita selvästi nuorempi on Norrbottenin maakunta, jota alettiin pitää omana maakuntanaan vasta Norrbottenin läänin perustamisen jälkeen vuonna 1810. Kun Norrbotten lasketaan mukaan, niin nykyisen Ruotsin rajojen sisällä on 25 maakuntaa. Niistä viisi on aiemmin kuulunut Tanskaan ja kolme Norjaan. Lisäksi Taalainmaan maakuntaan nykyään kuuluvat Idren ja Särnan pitäjät Älvdalenin kunnassa olivat aiemmin osa Norjaa.
Myös Suomen historialliset maakunnat ovat ennen vuotta 1809 olleet Ruotsin maakuntia. Historiallisten maakuntien lisäksi Suomessa on nykymaakuntia, jotka muodostettiin vuonna 1994. Ruotsissa tehtäviltään Suomen nykymaakuntia vastaavat jossakin määrin 1860-luvulla perustetut maakäräjäkunnat, mutta niiden rajat noudattavan läänien rajoja.
Maakuntien merkitys nykyään.
a>, ja se muutti maakuntien rajoja.
Ruotsin maakunnilla ei nykypäivänä ole mitään poliittis-hallinnollista merkitystä, mutta kulttuurisissa ja historiallisissa yhteyksissä niitä käytetään ahkerasti. Monet ihmiset tuntevat suurempaa yhteenkuuluvuutta kotimaakuntaansa kuin kotilääniinsä, ja ruotsalaiset ilmoittavat kotiseudukseen mieluummin maakunnan kuin läänin. Tästä on kuitenkin joitakin poikkeuksia. Pohjois-Ruotsissa puhutaan useammin Norrbottenin läänistä ja Västerbottenin läänistä kuin Lapin, Norrbottenin ja Västerbottenin maakunnista. Myös maakuntarajojen useaan osaa jakamissa Tukholmassa ja Göteborgissa maakuntaan identifioituminen on heikkoa.
On monia esimerkkejä siitä, kuinka maakunnan asukkaat käyttävät juuri maakuntaa kulttuuri-identiteettinsä vahvistamiseen. Turismialalla maakuntia käytetään usein markkinoimistarkoituksiin. Useimmat Ruotsin urheiluseurat on jaettu maakunnan mukaan, vaikka lääniin perustuvia aluejakojakin esiintyy (Västerbotten, Norrbotten, Tukholma ja Göteborg). Ruotsin riimukivet ja muut valtion historiallisen museon esinekokoelmat on jaoteltu maakuntien mukaan. Ruotsin Radiolla P4:lla on paikallisradiot 12 maakunnassa. Uppsalan yliopistossa on 13 maakunnan osakuntaa.
Monarkki antaa Ruotsin prinsseille ja prinsessoille herttuakunniksi yhden tai useamman maakunnan. Esimerkiksi kruununprinsessa Victoria on Länsi-Götanmaan herttuatar. Näillä arvonimillä ei ole mitään käytännön merkitystä, mutta ne ovat maakuntien viimeinen virallinen tehtävä. Tämä perinne on lähtöisin Vaasojen ajalta, jolloin Ruotsin maakunnille annettiin vaakunat ja ne nimettiin jo herttuakunniksi tai kreivikunniksi. Tämä jako oli voimassa vuoteen 1884 asti, jolloin kaikki Ruotsin maakunnat saivat luvan käyttää herttuankruunua vaakunakilvissään.
Norrbottenin maakunnan muodostuminen.
Maakuntien rajat periytyvät vuodesta 1634 ja ne ovat periaatteessa muuttumattomia. Joitakin muutoksia maakuntarajoihin on kuitenkin tehty etenkin 1800-luvulla. Norrbottenia alueen asukkaat ovat pitäneet omana maakuntana sen jälkeen kun Västerbottenin läänin pohjoisosa erotettiin Norrbottenin lääniksi vuonna 1810. Vuonna 1995 valtakunnanheraldikko suunnitteli Norrbottenille oman maakuntavaakunan, mikä katsotaan epäsuoraksi tunnustukseksi asemasta maakuntana. Ennen maakuntavaakunan suunnittelua Norrbottenia pidettiin virallisesti Västerbottenin maakunnan osana, koska maakuntajako oli jäänyt pois käytöstä ennen Västerbottenin jakamista Västerbottenin ja Norrbottenin lääneihin.
Ruotsin historialliset pääalueet.
Ruotsin historialliset pääalueet sen nykyisten rajojen sisällä ovat Etelä-Ruotsissa sijaitseva Götanmaa, Keski-Ruotsissa sijaitseva Sveanmaa ja Pohjois-Ruotsin kattavaa Norlanti. Värmland kuului aiemmin Götanmaahan, mutta vuodesta 1815 se on luettu Sveanmaahan.
Ennen vuotta 1809 Norlantiin saatettiin lukea myös nykyiseen Suomeen kuuluva Pohjanmaa ja nykyinen Suomen Lappi, joskaan määrittely ei välttämättä ollut yksiselitteinen, koska Ruotsin historialliset pääalueet menettivät hallinnollisen asemansa jo satoja vuosia aiemmin. Neljäs pääalue Suomen vielä ollessa osa Ruotsia ennen vuotta 1809 oli Suomi tai aiemmin, ennen 1400-lukua Itämaa eli "Österland", kun 1400-luvulta lähtien nimi "Finland" (Suomi), joka oli siihen saakka tarkoittanut vain Varsinais-Suomea, laajeni merkitykseltään ja syrjäytti aiemman nimityksen "Itämaa".. Myös Ruotsin nykyisten rajojen sisällä pääalueiden rajat ovat aikojen kuluessa paikoin hieman muuttuneet.
Ruotsin nykyiset maakunnat pääalueittain.
Ruotsin nykyisten rajojen sisällä nämä pääalueet jakautuvat edelleen maakuntiin seuraavasti.
Tilastoja nykyisistä maakunnista.
Seuraavassa taulukossa on esitetty edellä mainitut maakunnat, Ruotsin historialliset pääalueet, näiden väkiluvut (ajankohta 31.12.2011), pinta-alat (maapinta-ala, km²) ja väentiheydet. Tilastotietojen lähteenä on Statistiska centralbyrån (SCB).
Väkiluvultaan suurimmat maakunnat ovat Uplanti, Länsi-Götanmaa, Skåne ja Södermanland, joissa on kaikissa yli miljoona asukasta. Niiden osuus Ruotsin väestöstä on hieman yli puolet. Väestöltään pienimmät maakunnat ovat Härjedalen, Öölanti, Dalsland ja Gotlanti.
Pinta-alaltaan suurin maakunta on Lappi, joka kattaa yli neljänneksen Ruotsin pinta-alasta. Pinta-alaltaan pienimmät maakunnat ovat etelässä sijaitsevat Öölanti, Blekinge ja Gotlanti.
Lappi on myös Ruotsin harvaanasutuin maakunta. Lähes yhtä harvaanasuttu on Härjedalen ja Jämtland on kolmanneksi harvaanasutuin. Tiheimmin asutut maakunnat ovat Södermanland, Uplanti ja Skåne. Södermanlandin ja Uplannin korkea väentiheys johtuu etenkin Tukholman alueesta.
Småland on Götanmaan maakunnista selvästi suurin, sillä se koostuu 12 pienoismaakunnasta. Sveanmaalla Tukholman lähistössä asuu eniten väestöä, ja pääalueen länsiosa on harvaanasutumpaa. Suuren kokonsa ja alhaisen väentiheytensä puolesta Taalainmaa muistuttaa enemmän Norlantia kuin muuta Sveanmaata. Norlannin eteläisin maakunta Gästrikland on Gävlen vuoksi tiheämmin asuttu kuin Ruotsi keskimäärin ja Medelpadissa Sundsvall nostaa väentiheyttä. Muutoin Norlannin maakunnat ovat melko harvaan asuttuja. Lapin osuus Norlannin pinta-alasta on melkein puolet, mutta väestöstä alle kymmenesosa.
Götanmaa on asukasluvultaan selvästi suurin ja siellä asuu lähes puolet Ruotsin väestöstä. Sveanmaalla on vähemmän asukkaita, mutta pinta-alaltaan Sveanmaa ja Götanmaa ovat melko samansuuruiset. Myös keskimääräisessä väentiheydessä ei ole suurta eroa. Norlannissa asuu vain 12 % Ruotsin väestöstä, mutta se kattaa 59 % Ruotsin pinta-alasta, joten väentiheys jää paljon alhaisemmaksi kuin eteläisemmissä Götanmaalla ja Sveanmaalla.
Ruotsin maakuntia ennen vuotta 1809.
Ruotsin pääalueet likimain rajattuna ennen vuotta 1809.
Ennen Haminan rauhaa vuonna 1809 Ruotsin neljäs historiallinen pääalue oli Suomi, tai 1400-luvulle asti Itämaa (ruots. "Österland" tai "Österlanden"), joka kattoi keskeisimmän osan nykyisestä Suomesta. Se ei kuitenkaan käsittänyt koko nykyistä Suomea, koska Pohjanmaa ja nykyinen Suomen Lappi olivat historiallisesti pikemminkin osa Norlantia. Tosin määrittely tässä suhteessa ei enää 1800-luvulla ollut kovin yksiselitteinen, kun Norlanti ja muut Ruotsin pääalueet olivat menettäneet hallinnollisen asemansa jo paljon aiemmin. Lisäksi Ruotsiin kuului vuosina 1617-1722 Suomen suunnalla myös Inkerinmaa.
Ruotsin ja Suomen historialliset maakunnat.
Itämaa (ruots. Österland), 1400-luvulta alkaen Suomi (ruots. Finland)
Aiheesta muualla.
*


Helmikuun vallankumous.
Vallankumouksellisten sotilaiden kokous maaliskuussa 1917 Ahvenanmaalla
Helmikuun vallankumouksessa Venäjän tsaari Nikolai II luopui keisarinvallastaan veljensä hyväksi, joka luovutti vallan Venäjän väliaikaiselle hallitukselle. Venäjällä oli tuolloin käytössä juliaaninen kalenteri jossa tapahtumat sijoittuvat helmikuulle, minkä seurauksena vallankumous on nimetty helmikuun vallankumoukseksi. Gregoriaanisessa kalenterissa tapahtumat alkoivat 11. maaliskuuta 1917 ja väliaikaishallitus nousi valtaan 16. maaliskuuta.
Helmikuun vallankumouksen syitä.
Helmikuun vallankumoukseen oli monia syitä. Vanhempaa perua olivat tsaarin harjoittama itsevaltainen politiikka, ja maanomistuksen epätasaisuus maaseudulla.Venäjän tsaarit uudistivat maata hyvin hitaasti. Vuonna 1905 tapahtui vallankumous, joka kuitenkin pysähtyi, perustettiin kansanedustuslaitos duuma ja tsaari pysyi vallassa.
Venäjä ja ensimmäinen maailmansota.
Venäjä eteni ensimmäisen maailmansodan alussa itärintamalla, mutta Saksan ja Itävalta-Unkarin operaatiot ajoivat venäläiset puolustuskannalle ja perääntymään vuoden 1915 kevääseen mennessä. Venäläiset olivat voittoisina ollessaan voimakkaan isänmaallisia, niin myös vuonna 1912 valittu neljäs duuma. Sota yhdistikin aluksi keskinäiseen poliittiseen nahisteluun keskittyneet voimat vihollista vastaan.
Vielä alkuvuonna 1915 duumassa kannatettiin sotaa, mutta keväällä vastarinta yltyi, kun kuultiin suurtappioista. Keisari vaihtoikin pari ministeriä, ja kutsui duuman koolle keskikesällä. Elokuussa keskustalaiset Pavel Miljukovin kadettipuolue ja lokakuulaiset yhdistyivät liitoksi, jolla oli hallussaan enemmistö duumassa. Se vaati kansan luottamusta nauttivaa parlamentaarista hallitusta. Pääministeri Ivan Goremykin vastusti uudistuksia, joita suurin osa ministereistä kannatti, ja hänen suosituksestaan keisari lopetti duuman istunnot syyskuun alussa, ja erotti oppositioliiton vaatimuksia tukevat ministerit. Tämän jälkeen keskustan ja hallituksen välit säilyivät huonon avioliiton tapaisena. Yhteistyötä ei enää ollut, mutta välirikon estivät vallankumouksen pelko ja sota.
Talouselämä joutui vaikeuksiin, kun sotilasmenot kasvoivat räjähdysmäisesti 1914-1916, jolloin sotilasmenot olivat kasvaneet 15 miljardiin ruplaan eli 50 %:iin kansantulosta. Pula elintarvikkeista alkoi suurkaupungeissa 1916.
Vuonna 1915 Nikolai nimitti itsensä armeijan ylipäälliköksi, vaikka hallituskin vastusti tätä. Valta Pietarissa siirtyi yhä enemmän keisarinna Aleksandra Fjodorovnalle, joka puolusti itsevaltiutta, ja jota tuki poliittinen juonittelija ja irstailija, munkki Rasputin. Keisarinna nimitti ja erotti ministereitä Rasputinin neuvojen mukaan.
Kun duuma lopulta kokoontui marraskuussa 1916, oppositio hyökkäsi kovemmin kuin koskaan hallitusta vastaan. Hallitus oli sen mielestä kyvytön, ja ministeri maankavaltaja. Myös Venäjän liittolaiset kehottivat keisaria saamaan maalle duuman luottamusta nauttivan hallituksen. Lakot ja vaatimukset sodan ja itsevaltiuden lopettamisesta lisääntyivät. Rasputin murhattiin vuoden 1916 lopussa.
Nikolai II ei tehnyt liberaaleja myönnytyksiä, ja hallituksen kokoonpanoa muutettiin vielä itsevaltaisemmaksi. Niinpä kaikki oppositiopuolueet äärivasemmalta äärioikealle yhdistyivät vastustamaan tsaarinvaltaa.
Normaalia kylmempänä talvena 1916-1917 vaivasi Pietaria lämmityspolttoaineen ja ruokatavaroiden pula. Tammikuussa Pietarissa oli suuri lakko, ja parlamentin puhemies Rodzjanko varoitti vallankumouksesta kolmen kuukauden sisään. Lakot ja mielenosoitukset kiihtyivät 23. helmikuuta sekä yleislakko puhkesi 25. helmikuuta. 100 000 Pietarin työläistä marssi pitkin Pietarin katuja laulaen Marseljeesia ja Varšavjankaa.
Helmikuun vallankumouksen tapahtumat.
Pietarissa vallankaappaushuhujen vallitessa ja elintarvikepulan vaivatessa puhkesi lakkoja ja mielenosoituksia 11. maaliskuuta 1917. Lopulta mielenosoittajien ja lakkolaisten määrä Pietarissa nousi 200 000:een ja sotilaspiirin komentaja kenraali Habalovia käskettiin lopettamaan levottomuudet. 11. maaliskuuta 1917 sotilaat avasivat tulen väkijoukkoja vastaan. Kovat otteet näyttivät tehoavan, ja tsaari määräsi duuman keskeyttämään toimintansa. Duuman puhemies Rodzjanko halusi pelastaa dynastian muodostamalla duuman luottamusta nauttiva hallitus, mutta tsaari torjui sen, ja sai tukea myös keisarinnalta, joka uskoi itsevaltiuteen. Tsaari ajatteli turhaan järjestyksen palautuneen. Maaliskuun 12. päivän vastaisena yönä eräs Pietarin varuskunta nousi kapinaan tappaen upseereitaan, ja alkoi tukea kapinoivaa työväestöä. Lisää rykmenttejä siirtyi mielenosoittajien puolelle perustaen "Työläisten ja sotilaiden edustajien neuvoston". Duuma kieltäytyi hajaantumasta vastoin keisarin määräystä yrittäen kaapata vallan. Duuma synnytti duumakomitean, jonka oli määrä muodostaa uusi hallitus ja palauttaa uusi järjestys.
Nikolai lähti 13. maaliskuuta päämajastaan hovijunalla kohti Pietaria, mutta juna pysäytettiin Pihkovassa. Nikolai II luopui keisarinvallastaan 2.3./15.3.1917 siirtäen valtansa veljelleen, joka luovutti sen seuraavana päivänä edelleen Venäjän väliaikaiselle hallitukselle. Tsaari vietiin vangiksi Tsarskoje Seloon lähelle pääkaupunkia.
Helmikuun vallankumouksessa valtaan päässyt väliaikainen hallitus oli lähes täysin porvareiden käsissä, kannatuspohjaltaan heikko ja jatkoi tsaarin ulkopolitiikkaa, sotaa Saksaa vastaan ensimmäisessä maailmansodassa. Sen lopullisena tavoitteena oli järjestää Venäjälle perustuslain säätävän kokouksen vaalit. Hallituksen jäsenet pelkäsivät tulevia vaaleja, joita sen vuoksi siirrettiin ja hallituksen vallan oikeutus ja suosio murenivat. Kun bolševikit lupasivat leipää, rauhaa Saksan kanssa ja maata kansalle, he saavuttivat viimein kannatuksen väliaikaisen hallituksen syrjäyttämiseksi lokakuun vallankumouksessa.
Vallankumous ja Suomi.
Helmikuun vallankumous vaikutti olennaisesti Suomen suuriruhtinaskunnan kehitykseen käynnistämällä sen prosessin, joka saman vuoden joulukuussa johti Suomen itsenäistymiseen.
Tieto Pietarin tapahtumista saapui Suomeen 13. maaliskuuta. Kenraalikuvernööri F.A.Seyn pidätettiin 15. päivä, ja seuraavina päivinä pidätettiin virantoimituksesta myös ministerivaltiosihteeri Vladimir Markov ja senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Mihail Borotinov. Uudeksi kenraalikuvernööriksi nimitettiin M.A.Stahovitš, joka oli jo aikaisemmin puolustanut Suomen oikeuksia duumassa.
Vallankumous sai Suomessa aikaan eräänlaisen vapaudenhuuman, jossa tosiasiat usein unohtuivat. Alettiin uskoa, että on syntynyt vapaa Venäjä, joka takaisi Suomellekin vapauden ja mahdollisesti jopa itsenäisyyden. Kullervo Mannerin ja Oskari Tokoin eduskunnassa 10. ja 20. huhtikuuta pitämät puheet sisälsivät ajatuksen, että vapaa Venäjä ja vapaa Suomi tulevat jatkossa elämään kansojen veljesliitossa.
Väliaikaisessa hallituksessa nousi esiin kysymys yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä, ja erityisesti siitä pitäisikö sen julistaa lakkautetuksi vain tilapäisesti vai lopullisesti. Pavel Miljukovin vaikuttamana päädyttiin antamaan maaliskuun manifesti, jonka nojalla yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö julistettiin lopullisesti lakkautetuksi. Maaliskuun manifesti oli eräänlainen käännekohta: kysymys siitä, oliko väliaikainen hallitus perinyt Venäjän suuriruhtinaalle kuuluneen vallan nousi esiin. Venäläisen kannan mukaan valta oli suoraan siirtynyt väliaikaiselle hallitukselle, ja tämän voisi muuttaa vasta perustuslakia säätävä kokous. Suomalaisille kannoille oli taas yhtenäistä ajatus siitä, että kun rajaton valta oli Venäjällä lakannut, ei Venäjän yhteiskunnalle tullut siirtää suuriruhtinaalle kuulunutta valtaa.


Zyklon B.
Zyklon B -kanistereiden tarroja Dachausta.
Zyklon B oli alun perin saksalaisen Nobel-palkitun kemistin Fritz Haberin tuholaismyrkyksi suunnitteleman kaasun tavaramerkki. Zyklon B on syaanivetyvalmiste (vaikuttava aine sinihappo, HCN), jota on käytetty vesiliuoksena desinfiointiin ja kaasuna tuholaistorjuntaan. Zyklon B on yhä tuotannossa tuholaistorjuntaa varten Tšekin tasavallassa, tuotemerkillä "Uragan D2".
Tunnetuksi sen tekivät natsit käyttäessään sitä tuhoamisleireillään vankien tappamiseen. Zyklon B tappaa ihmisen muutamassa sekunnissa tai minuutissa. Tutkimusten mukaan konsentraatioltaan 3 440 ppm Zyklon B:tä sisältävä kaasuseos tappaa ihmisen minuutissa.
Zyklon B toimitettiin käyttäjälle kidemuotoisena; kidevedettömiin, voimakkaasti absorboiviin, kipsikiteisiin oli imeytetty nestemuotoista syaanivetyä. Sitä säilytettiin ilmatiiviissä purkeissa.
Urheiluvälinevalmistaja Umbro lanseerasi Zyklon-urheilujalkineet vuonna 1999. Asiasta elokuussa 2002 syntyneen kohun jälkeen kyseinen mallinimi muutettiin toiseksi.
Käyttö ihmisiin.
Tuhoamisleireillä kidemuotoinen myrkky pudotettiin kaasukammioihin pienistä raoista, minkä jälkeen siitä ilmankosteuden vaikutuksesta vapautui ilmaan tappavaa kaasua. Zyklon B -kaasua valmistivat Tesch & Stabenow ja Degesch -nimiset yritykset. Rudolf Hössin mukaan 5–7 kiloa Zyklon B -kaasua riitti tappamaan 1 500 ihmistä. Kahdessa vuodessa kaasua kului pelkästään Auschwitzissa noin 20 000 kiloa. Kiteet toimitti IG Farbenin alainen firma Tesch & Stabenow. Ensimmäiset kokeet tehtiin Auschwitzissa 3. syyskuuta 1941.
Zyklon B ja holokaustin kieltäminen.
Internetissä voi törmätä erilaisiin ns. denialismisiin näkökantoihin, jotka kieltävät juutalaisten holokaustin olemassaolon. Zyklon B:n vaikutuksilla ja käytön vaikeudella spekulointi on ollut revisionistien mieliaihe. Yhtenä todisteena sille, ettei kaasua ole käytetty on esitetty ettei jäänteitä preussinsinisestä (jota Zyklon B:n käytön olisi pitänyt jättää) ole löydetty kaasukammioista. Krakovan oikeustieteellinen tutkimuskeskus ("Instytut Ekspertyz Sądowych") löysi kuitenkin vuonna 1994 rakennuksista huomattavia syanidimääriä.
Aiheesta muualla.
__NOTOC__


Luettelo Unkarin hallitsijoista.
Tämä on kronologinen luettelo Unkarin hallitsijoista
Habsburgien ja Habsburg-Lothringenien hallitsijasuku.
Vuodesta 1558 vuoteen 1806 Unkaria hallitsi Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija
Vuodesta 1804 vuoteen 1918 Unkaria hallitsi Itävallan keisari
Muodollinen kuningaskunta.
16. marraskuuta 1918 Unkari julistautui tasavallaksi, mutta palasi myöhemmin muodollisesti kuningaskunnaksi. Poliittisista syistä maahan ei kuitenkaan enää valittu kuningasta, vaan Miklós Horthy valittiin valtionhoitajaksi 1. maaliskuuta 1920.
Horthy toimi valtionhoitajana, kunnes nuoliristiläiset kaappasivat vallan 16. lokakuuta 1944 Natsi-Saksan tuella. Unkarin valtionpäämieheksi nousi nuoliristin johtaja Ferenc Szálasi, joka vannoi uskollisuuttaan Pyhän Tapanin kruunulle perinteisin seremonioin Budan linnassa. Szálasin hallitus joutui vetäytymään Puna-armeijan tieltä ensin Länsi-Unkariin ja lopulta Itävallan puolelle 29. maaliskuuta 1945.
Unkarin kuningaskunta julistettiin virallisesti lakkautetuksi 1. helmikuuta 1946.
Viitteet.
Unkari
*


Westerbork.
Westerbork on taajama Alankomaiden koillisosassa Drenthen provinssissa, Midden-Drenthen kunnassa. Paikkakunta tunnetaan erityisesti 10 km sen pohjoispuolella sijainneesta natsien keskitysleiristä "Kamp Westerbork".
Kamp Westerborkin historia.
Alankomaiden hallitus perusti Westerborkin leirin lokakuussa 1939 juutalaisia pakolaisia varten. Pakolaiset tulivat pääasiassa Saksasta, mutta heitä saapui myös Itävallasta, Tšekkoslovakiasta ja Puolasta paettuaan kansallissosialistien harjoittamaa juutalaisvainoa. Saksan miehitettyä maan keväällä 1940 paikka toimi vuodet 1942—1944 hollanninjuutalaisten kokoamisleirinä, josta heidät lähetettiin tavarajunilla eteenpäin itään tuhoamisleireille kuten Auschwitz, Bergen-Belsen, Sobibor ja Theresienstadt. Kaikkiaan saksalaiset kuljettivat leiriltä 97 776 juutalaista (toisten lähteiden mukaan 107 000) 93:lla tavarajunalla. Leirille joutuneista vain 5 000:n kerrotaan jääneen henkiin. Leirille tuotiin myös 400 romania sekä sodan loppuvaiheissa 400 vastarintaliikkeessä toiminutta naista. Leirin päällikkönä toimi Erich Deppner.
Anne Frank perheineen kuljetettiin ensimmäisessä kolmesta viimeisestä junasta Auschwitziin 2. syyskuuta, 1944. Sinne he saapuivat kolme päivää myöhemmin.
Keskitysleirin uhrien muistomerkki. Jokainen kivi edustaa keskitysleirillä kuollutta.
Kanadalaiset joukot vapauttivat Westerborkin leirin viimeiset 876 asukasta 12. huhtikuuta, 1945.
Sodan päätyttyä leirillä pidettiin vankeina henkilöitä, joita syytettiin myötämielisyydestä natseille. Tämän jälkeen leirille majoitettiin Alankomaiden Itä-Intiasta (nyk. Indonesiasta) paenneita hollantilaisia. Myöhemmin leirille annettiin nimeksi 'Kamp Schattenberg' ja sinne majoitettiin Molukeilta saapuneita pakolaisia.
Vuonna 1969 alueelle asennettiin Westerbork Synthesis Radio Telescope (WSRT). Varsinainen leiri hävitettiin 1971. Nykyään leirin alueella on museo (perustettu 1983) ja muistomerkkejä sodanaikaisten tapahtumien ja uhrien muistoksi.


Chełmnon tuhoamisleiri.
Chełmnon tuhoamisleiri oli natsi-Saksan aikainen tuhoamisleiri, joka sijaitsi Chełmno nad Neremin kylässä () Länsi-Puolassa noin 70 kilometriä Łódźista länteen. Leirin toiminta alkoi 7. joulukuuta 1941, jolloin ensimmäisenä komendanttina oli Herbert Lange. Leiri oli ensimmäinen pysyvä leiri, jossa juutalaisia massamurhattiin myrkkykaasun avulla. Aluksi lerillä oli käytössä kolme kaasukuorma-autoa, joihin jokaiseen mahtui noin 50–70 ihmistä kaasutettavaksi hiilimonoksidilla. Tarkoituksena surmata Reichsgau Warthelandin, Łódźin gheton ja lähiympäristön juutalaiset. Seuraavina vuosina leirillä surmattiin ainakin 152 000 ihmistä (joidenkin lähteiden mukaan 360 000), juutalaisten lisäksi puolalaisia, venäläisiä sotavankeja ja romaneja. Vain kahden ihmisen tiedetään selvinneen hengissä Chełmnon tuhoamisleiriltä
Kuljetukset Chełmnoon loppuivat ja sen polttouuni räjäytettiin maalis–huhtikuussa 1943, koska läheisellä Warthegaun alueella ei enää elänyt juurikaan juutalaisia. Helmikuussa 1944 se avattiin uudelleen Łódźin gheton loppujen asukkaiden tuhoamiseksi. Syksyllä 1944 saksalaiset pakottivat jäljelle jääneet juutalaisvangit tuhoamaan todisteet joukkomurhasta. Saksalaiset jättivät leirin 17. tammikuuta 1945 yöllä puna-armeijan lähestyessä aluetta. Sitä ennen kaikki jäljellä olevat vangit oli ammuttu.


Hyönteiset.
Hyönteiset ("Insecta") on lajimäärältään suurin biologinen luokka. Hyönteisiä tunnetaan yli 1 000 000 lajia, ja ne kattavat yli puolet kaikista tunnetuista eliölajeista. Vielä tuntemattomia hyönteislajeja uskotaan olevan paljon enemmän, siten että nykyisin elävien lajien kokonaismäärä olisi jopa kuudesta kymmeneen miljoonaa. Hyönteiset kuuluvat niveljalkaisten ("Arthropoda") pääjaksoon.
Anatomia.
Hyönteisillä niveljalkaisten kaksiosainen eli "biraminen" raajan rakenne on kehittynyt niin, että kidushaara on hävinnyt ja raajat ovat kehittyneet raajaosasta. Hyönteisillä aina kolme raajaparia eli yhteensä kuusi jalkaa, ja täysikasvuisen yksilön vartalo muodostuu kolmesta osasta: päästä, keskiruumiista ja takaruumiista. Nämä osat ovat yleensä helposti erotettavissa. Kukin ruumiinosa muodostuu useasta jaokkeesta.
Hyönteisten verensokeri on selkärankaisista poiketen trehaloosi. Verenkierto on avoin. Sydämen, joka sijaitsee eläimen takaruumiissa selkäpuolella, ympärillä olevat rakenteet keräävät ruumiinnesteen eli hemolymfan ilmaputkien ympäriltä, ja sydän pumppaa nesteen lyhyitä "valtimoita" pitkin virtaamaan vapaasti eläimen kudoksissa. Hyönteisten pienen koon takia hengityselimistö on vaatimaton, sillä happi pääsee pienimmillä lajeilla kaikkiin kudoksiin pelkän diffuusionkin avulla. Isommillakaan lajeilla ei silti esiinny keuhkoja, vaan hyönteisen kitiinikuoren lävistävät ilmaputket eli "trakeat", joiden kautta happi pääsee syvemmällä eläimessä sijaitseviin kudoksiin.
Hermosto on alkeellinen. Pään sisällä sijaitseva hermosolmu toimii aivoina. Keskushermorunko kulkee eläimen vatsapuolella ja siihen liittyy muutamia muita suurempia hermosolmuja.
Hyönteisten suuosat ovat kehittyneet raajajaokkeista. Suuosia ovat mm. yläleuka eli "mandibeli", alaleuka eli "maxilla" sekä huuli eli "labia". Suun ympärillä on tyypillisesti myös muita rakenteita. Joissakin hyönteisryhmissä suuosat ovat purevat, kun taas toisilla ne ovat muodostuneet pistäviksi ja nestemäisen ravinnon nauttimiseen tarkoitetuiksi. Esimerkiksi eräiden perhoslajien aikuiset yksilöt eivät ruokaile lainkaan ja niiden suuosat voivatkin olla surkastuneet käyttökelvottomiksi.
Hyönteisellä on useita silmiä, tavallisesti kaksi verkkosilmää ja muutama, usein pariton määrä pistesilmiä. Useilla hyönteisillä on siivet, jotka ovat kehittyneet kitiinisestä ulkoisesta tukirangasta eli eksoskeletonista. Siipiin ei yleensä kiinnity lihaksia suoraan, vaan siipien liike saa alkunsa keskiruumiin värähtelystä. Siipiä on lähtökohtaisesti kaksi paria, siis yhteensä neljä kappaletta, mutta niistä osa on voinut muuttua lentämisen kannalta sopimattomaan muotoon (esim. kovakuoriaiset, kaksisiipiset) tai ne saattavat puuttua kokonaan (esim. kirput). Siivellisyys vaihtelee paitsi lahkoittain, myös lajitasolla; esimerkiksi kovakuoriaisista ja perhosista löytyy lajeja, joissa vain koirailla on siivet.
Kokoennätyksiä.
Hyönteisten koko vaihtelee mikroskooppisen pienestä useiden kymmenien senttimetrien pituiseen.
Kivihiilikaudella, noin 360 miljoonaa vuotta sitten, hyönteiset kasvoivat suuremmaksi kuin nykyaikana. Aikakauden fossiileista tunnetaan esimerkiksi "Meganeura"-sudenkorentolaji, jonka siipien kärkiväli oli yli 70 senttimetriä. Pisimpänä nykyisin elävänä hyönteisenä pidettiin aiemmin Borneossa ja Australiassa tavattavaa "Acrophylla titan" -sauvasirkkalajia. Suurimman mitatun yksilön ruumiin pituus on ollut 32,8 senttimetriä ja jalat mukaan luettuna yksilö oli lähes puolen metrin mittainen. Vuonna 2008 löydettiin kuitenkin sauvasirkkalaji, "Phobaeticus chani", jonka ruumis on 35,7 cm pitkä ja jalkojen kärkiväli 56,7 cm. Myös sen sukulaislajit "Phobaeticus serratipes" ja "Phobaeticus kirbyi" voivat kasvaa lähes samanpituisiksi. Pisin kovakuoriainen on 17 cm, joissakin lähteissä 19 cm mittainen herkuleskuoriainen ("Dynastes hercules").
Suurin siipien kärkiväli, 31 cm, on uusiguinealaisella "Ornithoptera alexandrae" -perhosella. Tosin lähes samaan siipiväliin yltävät on myös keskiamerikkalainen "Thysania agrippina" -yökköslaji ja australialainen herkuleskehrääjä ("Coscinocera hercules"). Suurin siipien pinta-ala on kaakkoisaasialaisella atlaskehrääjällä ("Attacus atlas").
Painavimmasta hyönteisestä ei olla yksimielisiä, mutta useimmin sellaiseksi mainitaan afrikkalainen "Goliathus"-suvun goljatkuoriainen, joka voi toukkana painaa 90–100 grammaa. Muita painavimman kuoriaisen tittelistä kisaavia ovat "Megasoma acteon", "Megasoma actaeon", "Macrodontia cervicornis", titaanijäärä ("Titanus giganteus") sekä jättijäärä ("Xixuthrus heros"). Eräs uusiseelantilainen wetasirkka, "Deinacrida heteracantha", voi painaa 71 grammaa.
Pienikokoisin toistaiseksi tunnettu hyönteinen on pohjoisamerikkalainen, alle neljäsosamillimetrin pituinen, "Dicopomorpha echmepterygis" -kiilupistiäislaji.
Suomessa tavattavista hyönteisistä kookkaimmat perhoset ovat pääkallokiitäjä, syreenikiitäjä, isoapollo ja siniritariyökkönen. Suurimpia kovakuoriaislajeja ovat "Hydrophilus piceus" -vesiäinen, jättisukeltaja, "Meloe"-suvun toukohärät, erakkokuoriainen, karvari ja sarvikuonokas. Suorasiipisistä kookkaimpia ovat niitty-, idän- ja lehtohepokatti sekä satunnaisesti tavattava idänkulkusirkka, pistiäisistä herhiläinen ja jättipuu- ja ampiaispuupistiäinen sekä nivelkärsäisistä sauvalude ja vuorikaskas. Vaaksiaiset ovat isoimpia Suomessa esiintyviä kaksisiipisten lahkon edustajia. Korennoista kookkaimpia ovat ukonkorennot.
Elintavat.
Ylivoimainen enemmistö hyönteisistä elää elämänsä erakkona. Muun muassa muurahaiset, ampiaiset, mehiläiset ja termiitit muodostavat kuitenkin hyvin järjestyneitä yhdyskuntia, joissa on nähtävissä erilaisia sosiaaliluokkia ja jopa eräänlaisia "ammatteja".
Hyönteisten ravinnonlähteet kattavat lähes kaiken mahdollisen. Osa lajeista elää kasvisravinnolla, kun taas osa saalistaa ravinnokseen muita eläimiä, yleensä muita selkärangattomia. Jotkin käyttävät ravinnokseen sienirihmastoja, lahoavaa kasviperäistä materiaalia tai vaikkapa kuolleiden eläinten raatoja. Muutamat ryhmät ovat erikoistuneet ulosteiden, sarvien, höyhenten ja muiden eläinperäisten jätteiden hävittämiseen. Jotkin ryhmät käyttävät ravinnokseen muiden eläinten verta.
Merkittävä osa hyönteisistä elää tavalla tai toisella muiden eliölajien loisina. Erityisesti, ainakin 10% kaikista tunnetuista hyönteislajeista on parasitoideja. Tällöin hyönteisen toukkavaihe elää toisessa eliössä loisena ja kehityksensä päätteeksi tarkoituksellisesti tappaa isäntänsä. Tunnetuimpia parasitoideja ovat erilaiset loiskärpäset ja loispistiäiset. Parasitoidien merkitys hyönteiskantojen kasvun säätelyssä on luultavasti suuri varsinaisiin saalistajiin, kuten lintuihin ja kaloihin, verrattuna.
Muodonvaihdos.
Lähes kaikki hyönteiset lisääntyvät munimalla. Munasta kuoriutuu toukka, joiden ulkonäkö, elintavat ja elinympäristö voivat vaihdella eri hyönteisryhmissä huomattavan paljon. Joissakin tapauksissa muna kehittyy toukaksi emon sisällä, ja äärimmillään, kuten täikärpäsillä, toukka siirtyy emon ulkopuolelle vasta koteloituessaan. Osalla hyönteisistä kehitys aikuiseksi tapahtuu vähitellen, jolloin puhutaan osittaisesta muodonvaihdoksesta. Tällöin toukka muistuttaa aikuista yksilöä ja kasvaa nahanluontien kautta. Viimeisestä toukkanahasta kuoriutuu suoraan aikuinen yksilö. Osalla hyönteisistä kehitys aikuiseksi tapahtuu toisistaan suuresti eroavien vaiheiden kautta, jolloin puhutaan täydellisestä muodonvaihdoksesta. Tällöin toukka eroaa ulkonäöltään ja anatomialtaan hyvin paljon aikuisesta yksilöstä, ja viimeisen toukkanahan sisältä paljastuu erikoinen elämänvaihe: kotelo ("pupa"). Kotelossa eläimen fysiologia muuttuu täydellisesti ennen kuin aikuinen yksilö murtautuu esiin. Siimahäntäisillä ja kolmisukahäntäisillä toukka on niin samankaltainen aikuisen kanssa, että tapahtuu olematon muodonvaihdos.
Ihminen ja hyönteiset.
Nilviäisten (esimerkiksi mustekalat ja simpukat) ja äyriäisten (esimerkiksi katkaravut) ohessa myös hyönteisiä käytetään ravinnoksi eri puolilla maailmaa. Entomofagia eli hyönteissyönti tunnetaan useissa kulttuureissa, mutta on länsimaisessa kulttuurissa vierastettua. Hyönteisten ihmisille tuottamista hyödykkeistä tunnetuin lienee hunaja. Muita kaupallisesti merkittäviä tuotteita ovat mm. mehiläisvaha, silkki ja muutamat väriaineet. Kaupallisena toimintana monet mehiläishoitajat tarjoavat hedelmänviljelijöille niin kutsuttua pölytyspalvelua, missä kasvattajat tuovat mehiläispesiä hedelmätarhoihin hedelmäpuiden kukinta-aikaan. Ylipäänsä koko marjojen ja hedelmien, useimpien vihannesten, ja erilaisten öljykasvien tuotanto on täysin riippuvaista pölyttävistä hyönteisistä.
Useat hyönteislajit käyttävät ravinnokseen viljelykasveja tai jopa elintarvikkeita, jolloin niitä pidetään tuholaisina. Tyypillisiä tuholaislajeja ovat esimerkiksi kirvat, kulkusirkat ja monien perhoslajien toukat. Toisaalta muilla hyönteisillä parasitoidina eläviä hyönteislajeja käytetään biologisessa tuholaistorjunnassa. Myös ihmisellä esiintyy loisena viihtyviä hyönteisiä, kuten täit ja kirput. Monet hyönteiset myös levittävät tauteja eli toimivat sairauden aiheuttavan eliön vektorina. Tällaisia tauteja esiintyy niin ihmisellä ja muilla eläimillä kuin kasveillakin. Ihmisen kannalta merkittävin hyönteislevitteinen sairaus on malaria, johon menehtyy vuosittain 1–2 miljoonaa ihmistä ja sairastuu satakertainen määrä. Muita hyönteisten mukana leviäviä tauteja ovat esimerkiksi keltakuume, denguekuume, unitauti, Chagasin tauti, jokisokeus sekä laaja joukko muita eläin- ja kasvitauteja.


Monowitz.
Kaavio Monowitzin leirialueesta vuonna 1944
Monowitz oli natsien työleiri lähellä Oświęcimiä Monowicen kylässä. Se oli Auschwitzin alaleiri ja tunnettiin myös nimellä KL Auschwitz III. Leirin tarkoituksena oli toimia tukikohtana viereisen IG Farbenin kumitehtaan työntekijöille.
Leiri avattiin 31. toukokuuta 1942 ja siihen liitettiin myöhemmin useita alaleirejä (Althammer, Blechhammer, Budy, Fuerstengrube, Gleiwitz, Rajsko ja Tschechowitz), joita oli laajalla alueella ympäristössä. Monowitzin leiri toimi aina tammikuuhun 1945, jolloin puna-armeija vapautti leirin, jonka saksalaiset olivat vetäytyessään suurimmaksi osaksi tyhjentäneet. Leiriin oli jätetty vain harvoja sairaita tai liian heikkoja vankeja, joita ei ollut otettu mukaan kuolemanmarssiin. Yksi vapautetuista ja hengissä selvinneistä vangeista oli kirjailija Primo Levi.


Täydellinen muodonvaihdos.
Täydellinen muodonvaihdos on prosessi, jossa hyönteisen elinkiertoon liittyy neljä eri kehitysvaihetta: muna, toukka, kotelo ja aikuinen. Erona osittaiseen muodonvaihdokseen täydellisessä muodonvaihdoksessa toukka ei muistuta aikuista ja toukka-asteen ja aikuisasteen välillä on koteloaste. Täydellinen muodonvaihdos on monofyleettinen ominaisuus ja esiintyy kaikilla ylälahkoon "Endopterygota" kuuluvissa hyönteislahkoissa.
Hyönteisen kehitys alkaa naaraan munimasta munasta ("ovo"), jonka sisällä hedelmöityneestä munasolusta kehittyy toukka ("larva", monikossa "larvae"). Toukan kuoriuduttua munasta sen tehtävä on syödä ja kerätä siten energiaa seuraavia elinvaiheita varten. Toukkavaiheen aikana toukka luo nahkansa useita kertoja ja kasvaa jokaisen nahanluonnin yhteydessä jonkin verran suuremmaksi. Nahanluontikertojen lukumäärä vaihtelee ja usein toukan ulkoasu muuttuu nahanluontien yhteydessä. Viimeisen nahanluonnin aikana toukkanahan alta paljastuu kotelo ("pupa"/"chrysalis"). Kotelo on yleensä liikuntakyvytön ja saalistajien hämäämiseksi se on usein toukan rakentaman kotelokopan ympäröimä. Kotelovaiheessa toukan koko ruumis hajoaa kotelon sisällä ja lepotilassa olleista eriytymättömistä soluista kehittyy kokonaan uusi yksilö, jossa ei ole yhtäkään samaa solua kuin toukan ruumiissa. Kotelovaiheen aikana eläin käyttää ainoastaan toukkana syömästään ravinnosta keräämäänsä energiaa. Kotelovaiheen pituus vaihtelee ja usein se sijoittuu talvikaudelle tai kuivaan kauteen, jolloin ravintoa on muutoinkin vähän.
Kotelovaiheen päättyessä aikuinen hyönteisyksilö ("imago") murtaa tiensä ulos kotelosta. Siivekkäiden hyönteisten tapauksessa vastakuoriutuneen aikuisen täytyy vielä oikaista ja kuivata siipensä ennen kuin voi lähteä liikkeelle.
Lahkot.
Se on myös esiintynyt sukupuuttoon hävinneissä lahkoissa "Mimioptera" sekä "Protodiptera".


Osittainen muodonvaihdos.
a>"-suvun ludelajin toukkia (vasemmalla) ja aikuisia yksilöitä (oikealla)
Osittainen muodonvaihdos eli vaillinainen muodonvaihdos on tapahtumasarja, jossa hyönteisen elämä jakautuu kolmeen kehitysvaiheeseen: munaan, toukkavaiheeseen ja aikuiseen yksilöön.
Hyönteisen kehitys alkaa naaraan munimasta munasta ("ovo"). Munan sisällä hedelmöitynyt munasolu kehittyy toukaksi, josta käytetään nimitystä nymfi ("nymph") tai vedessä elävän toukan tapauksessa naiadi ("naiad"). Nymfi alkaa syödä kerätäkseen energiaa kehitystä varten ja kasvaessaan se luo nahkansa useita kertoja. On tavallista, että toukan värityksessä ja kuvioinnissa tapahtuu huomattaviakin muutoksia nahanluontien välillä. Osittaisessa muodonvaihdoksessa nymfi muistuttaa yleensä ulkoisesti monin tavoin aikuista yksilöä mutta siivet ja toimivat sukuelimet puuttuvat kuitenkin aina. On tavallista, että toukkavaiheiden lähestyessä loppua nymfi alkaa muistuttaa yhä enemmän aikuista hyönteistä esimerkiksi siiventynkien kasvaessa suuremmiksi.
Viimeisen nahanluonnin aikana toukkanahan alta paljastuu aikuinen hyönteisyksilö ("imago"). Muista osittaisen muodonvaihdoksen läpikäyvistä hyönteisistä poiketen ripsiäisillä viimeiset kolme toukkavaihetta ovat liikkumattomia eivätkä ne hanki ravintoa. Tämä hieman täydellisen muodonvaihdoksen kotelovaihetta muistuttava piirre on esimerkki konvergentista evoluutiosta.


ANT-1.
ANT-1 oli neuvostoliittolainen yksipaikkainen ja yksitasoinen urheilulentokoneen prototyyppi. Kone oli ensimmäinen Andrei Tupolevin suunnittelema moottorilentokone.
Tausta.
Vuonna 1920 Neuvosto-Venäjän ilmavoimat pyysi tutkijoita kehittämään kevyitä ja lujia metalliseoksia lentokoneita varten. Insinöörit I. Sidorov, V. Butalov ja J. Muzalevskij kollegoineen saivat teetettyä Gospromtsvetmetin tehtaalla (Kolchuginon kylässä Vladimirin alueella) ensimmäiset alumiiniharkot - seos sai joksikin aikaa nimen "kolchugalumin". Syksyllä 1922 valmistuivat ensimmäiset alumiiniset ohutlevyt ja vuonna 1923 valmistettiin aaltopeltiä. Tutkimusinstituutti TsAGIn komitea tutki seoksen ominaisuuksia ja kelpuutti sen lentokoneen raaka-aineeksi.
TsaGIn komitea päätti, että kyseistä alumiiniseosta tulisi käyttää ANT-1-lentokoneessa, jota oli kehitetty TsAGIssa vuodesta 1921 asti. Koneen suunnitelmassa alumiinia käytettiin rungossa ja siivessä. Prototyyppi tehtiin kuitenkin pääosin puurakenteisena ja kangasverhoiltuna.
ANT-1:tä rakennettiin huhtikuusta 1922 lokakuuhun 1923 asti. 21. lokakuuta 1923 lennettiin ensimmäinen koelento E. Pogosskij'n ohjaamana. Koelennot loppuivat kuitenkin pian moottorin vaurioitumiseen. Konetta säilytettiin Tehtaan Numero 156 kokoonpanohallissa vuoteen 1937 asti, jolloin se romutettiin.
Tekniset tiedot.
ANT-1 oli yksitasoinen ja yksipaikkainen lentokone, jossa oli voimalaitteena Anzanin 35 hevosvoiman moottori.


ANT-2.
ANT-2 oli Tupolevin valmistama kevyt matkustajalentokone ja ensimmäinen neuvostoliittolainen täysin metallirunkoinen kone.
Kehitys.
Sen suunnitteli Andrei Tupolev, jonka suunnitteluryhmä työskenteli tuolloin TsAGI-tutkimuslaitoksessa.
Kone oli vapaastikantava ylätaso. Kuten Junkersin koneet se oli aaltopeltikuorinen. Koneeseen sopi ohjaaja ja kaksi matkustajaa. Voimalaitteena oli englantilainen "Bristol Lucifer", jonka teho oli 100 hv.
Koneen ensilento tapahtui 26. toukokuuta 1924. Koelentäjänä toimi Nikolai Ivanovits Petrov. Koelentoja jatkettiin huhtikuuhun 1925 asti. Koneen laajaa sarjavalmistusta ei aloitettu, mutta se kehitti Neuvostoliiton lentokoneteollisuuden osaamista etenkin alumiinin käytön suhteen. Viiden koneen valmistusta harkittiin, mutta vuonna 1930 vain yksi ANT-2bis valmistettiin. Siinä oli 200 hevosvoiman moottori ja se pystyi kuljettamaan kolme matkustajaa. Kone on nykyään Moskovan lähellä Moninon ilmailumuseossa.


Microsoft Word.
Microsoft Word on Microsoftin kehittämä maailmanlaajuisessa käytössä oleva tekstinkäsittelyohjelma, joka on saatavina useina erikielisinä versioina.
Ohjelman uusimmat versiot on julkaistu osana Microsoft Office -ohjelmistoa Microsoft Windows 2000-, XP- ja Apple Mac OS X -käyttöjärjestelmille. Uusin versio on Microsoft Office Word 2010 Windowsille ja Word 2011 Macille. Vanhemmat versiot ovat toimineet MS-DOS:ssa ja SCO UNIX:ssa sekä tietenkin Windowsin ja MacOS:n vanhemmissa versioissa.
Wordin kanssa samoista markkinoista kilpailevat mm. Adobe FrameMaker, Corel WordPerfect ja OpenOffice.org.
Historia.
Vuonna 1981 Microsoft palkkasi Charles Simonyi kehittäjänä Bravo ensimmäinen GUI sana processori, jonka on kehittänyt Xerox Parc.
Simonyi aloitti työt tekstinkäsittelyllä nimeltä Multi-Tool Word ja pian palkkasi Richard Brodien, entinen Xerox harjoittelija, josta tuli ensi ohjelmistosuunnittelija.
Patenttiriita vuodesta 2009.
Elokuussa 2009 uutisoitiin Wordin rikkovan kanadalaisen i4i-yhtiön patenttia. Patenttirikkomus koskee Microsoftin koodausta, jota käytetään tekstin muokkausten esittämisessä ja koodaamisessa. Patenttirikkomuksen johdosta Word saattaa joutua myyntikieltoon Yhdysvalloissa, ja Microsoftille määrättiin tapauksen johdosta 290 miljoonan dollarin sakot. Riidan odotetaan ratkeavan korkeimmassa oikeudessa vuonna 2011. Lopulta Microsoft tuomittiin maksamaan korvauksia lähes 300 miljoonaa dollaria.
Aiheesta muualla.
Word


Väristin.
a>, jonka halterit näkyvät siipiparin takana lyhyinä, nuppineulamaisina ulokkeina
Väristimet eli halterit ovat kaksisiipisillä ("Diptera") hyönteisillä olevat elimet, jotka ovat kehittyneet taemmasta siipiparista. Väristin on muodoltaan nuijamainen ja sen tehtävänä on ilmoittaa hyönteiselle sen asento. Samalla se toimii asennonsäädön apuvälineenä lennossa. Kokeissa kärpäsiltä on poistettu väristimet, jolloin niiden lentokyky on laskenut dramaattisesti.


ANT-3.
ANT-3 oli Tupolevin 1920-luvun puolivälissä valmistama kaksitasoinen ja kaksipaikkainen neuvostoliittolainen tiedustelulentokone.
Kehitys.
ANT-3 oli toinen Andrei N. Tupolevin TsaGIssa vuosina 1924-25 kehittämä kokometallinen (duralumiinia) lentokone.
Kehitysvaiheessa R-3:na tunnetun lentokoneen ensilento tapahtui elokuussa 1925. Koelentäjinä toimivat W.N.Flippov ja Mihail Gromov.
Prototyypissä oli yhdysvaltalainen 400 hv Liberty L-12-moottori, tuotantoversioissa oli Libertyn lisenssiversio M-5-moottori. R-3LD-versiossa oli ranskalainen Lorraine-Dietrich-moottori. Myös BMW VI-moottoria kokeiltiin.
Valmistus ja käyttö.
Konetta valmistettiin kaiken kaikkiaan 103 (110?) kappaletta eri versioina. Sitä käytettiin Neuvostoliiton ilmavoimissa (VVS) ja siviili-ilmailussa (GVF; vuodesta 1932 "Aeroflot") 1930-luvun puoliväliin saakka.
Joulukuussa 1925 yhteen koneeseen asennettiin englantilainen 450 hv:n Napier Lion-moottori. Se sai nimen "Proletarii". Mihail Gromov lensi sillä 31. elokuuta - 2. syyskuuta 1926 Euroopan ympärilennon reittiä Moskova-Königsberg-Berliini-Pariisi-Rooma-Wien-Varsova-Moskova. 7 150 km:n matka lennettiin 202,8 km/h keskinopeudella.
20. elokuuta - 1. syyskuuta 1927 S.A. Schestakov lensi R-5:llä, jossa oli M-5-moottori, Moskovasta Koreaan ja Japaniin ja takaisin lentäen 153 tunnissa 20 000 km.


ANT-4.
Tupolev ANT-4 (TB-1) (Туполев АНТ-4) (ТБ-1) oli Tupolevin valmistama raskas pommikone, joka lensi ensilentonsa 26. marraskuuta 1925 Stroilsjan kaupungissa. Kaiken kaikkiaan konetyyppiä valmistettiin 1929–1932 216 kappaletta ja ne palvelivat toisen maailmansodan loppuun saakka kuljetuskoneina.


Tupolev I-4.
Tupolev I-4 (prototyypistä käytettiin nimeä ANT-5) oli Tupolevin valmistama neuvostoliittolainen yksipaikkainen hävittäjä, joka lensi ensilentonsa heinäkuussa 1927 Stroilsjassa.
Koneita rakennettiin 371 kappaletta ja ne palvelivat Neuvostoliiton ilmavoimissa ja siviili-ilmailussa 1930-luvun puoliväliin saakka.


Tupolev TB-3.
Tupolev TB-3 (ANT-6) oli neuvostoliittolainen, 1930-luvulla valmistettu keskiraskas strateginen pommikone. Tupolevin suunnitteleman nelimoottorisen koneen ensilento tapahtui 22. joulukuuta 1930. Sitä valmistettiin 819 kappaletta 1930-luvun jälkipuoliskolle saakka. Tyyppiä käytettiin pommittajana vuoteen 1943 saakka, jonka jälkeen kuljetuskoneena. Tyypillä ANT-6A lennettiin pohjoisnavan yli. Kone oli myös Aeroflotin käytössä.
Rintamapalveluksessa pommittajana kone oli muun muassa Neuvostoliiton ja Japanin välisessä konfliktissa 1930-luvun jälkipuoliskolla Mongoliassa, talvisodassa 1939–1940 ja toisen maailmansodan aikana 1941–1943. Kone osallistui lähes kaikkiin suuriin taisteluihin vuoteen 1943 asti, mukaan lukien Smolenskin, Moskovan, Stalingradin ja Kurskin taisteluihin, sekä Leningradin piiritykseen. Sitä käytettiin myös laskuvarjojoukkojen ja panssarivaunujen kuljetuksiin. Kone toimi myös nk. parasiittikoneiden emäaluksena (hävittäjä laukaistiin lentävästä koneesta).
1930-luvun loppupuolella koneita luovutettiin Kiinan ilmavoimille taisteluun japanilaisia vastaan.


ANT-7.
ANT-7 oli Tupolevin suunnittelema tiedustelukone, jota käytettiin hävittäjänä ja saattohävittäjänä sekä kevyenä pommikoneena. Kone lensi ensilentonsa 11. syyskuuta 1929. Konetyyppiä valmistettiin 435 kappaletta. Kone oli rakenteeltaan kevennetty versio raskaasta pommikoneesta, TB-1:stä (ANT-4).


EditPad.
EditPad on tekemä tekstieditori, joka on saatavilla Windowsille ja Linuxille. EditPad hallitsee yli 80 ohjelmointikielen syntaksin värjäyksen. Muita toimintoja ovat säännöllisiä lausekkeita ymmärtävä "etsi ja korvaa", välilehdet sekä kahden tekstin vertailu.
EditPadista on saatavilla kaksi versiota: maksullinen EditPad Pro ja ei-kaupallisessa käytössä ilmainen EditPad Lite. EditPad Pron kokeiluversio on ladattavissa osoitteesta http://www.editpadpro.com/.


ConTEXT.
ConTEXT on Windowsin muistion kaltainen ilmainen tekstieditori. Se on suunnattu erityisesti ohjelmoijille. ConTEXT on suhteellisen pieni ja kevyt editori.


Norton AntiVirus.
Norton Antivirus on virustorjuntaohjelma, jota valmistaa Symantec Corporation. Ohjelman ensiversio julkaistiin 1990. 1994 Symantec osti "Central Point Anti-Virus" -yrityksen ja liitti sen patentoimaa teknologiaa omaan tuotteeseensa. Norton AntiViruksesta tulee vuosittain uusittu versio, joka nimetään vuosiluvun mukaan.
Vaikka ohjelma on todella laajassa käytössä ympäri maailman, sillä on maine hitaana ohjelmana. Ohjelmaa on myös arvosteltu siitä, että sen asennusta on lähes mahdotonta poistaa. Versiosta 2004 lähtien ohjelma on täytynyt aktivoida Internetissä.
Norton on viimevuosina noussut maksullisten Anti-Virusten kärkikastiin. Sen prossessin käyttöä on laskettu 60% ja käyttöliittymää on myös kehitetty merkittävästi. Monien ihmisten vuosien takaiset negatiiviset kokemukset vanhasta Nortonista kuitenkin haittaavat uuden version posiitivisten puolien huomioimista.


Vasa (laiva).
Vasa ("Wasa") oli Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin lippulaiva, joka upposi 10. elokuuta 1628 aloitettuaan juuri neitsytmatkansa. Vuonna 1961 laiva nostettiin merenpohjasta. Laivaa ruiskutettiin 17 vuotta säilöntäaine polyetyleeniglykolilla sen tilapäisessä sijaintipaikassa Wasavarvetilla. Vuodesta 1990 lähtien aluksen sijoituspaikka on ollut Vasa-museo Tukholmassa.
Rakentaminen.
Vasa rakennettiin vuosina 1621–1625. Ruotsi uskoi tarvitsevansa entistä voimakkaamman laivaston voidakseen suojella kauppalaivojaan ja noustakseen merimahdiksi, ja niinpä kuningas Kustaa II Aadolf antoi määräyksen rakentaa Ruotsin laivastolle uuden lippulaivan.
Vasa rakennettiin tukholmalaisella telakalla, ja rakennustöitä valvomaan värvättiin kaksi kuninkaan suosioon noussutta laivanrakentajaa, ruotsalainen Antonius Monier ja hollantilainen Henrik Hybertsson. Vuonna 1625 Hybertsson sairastui vakavasti, jolloin työtä jatkoi Hybertssonin assistentti Hein Jacobsson. Hybertsson kuoli vuonna 1627 eikä siis nähnyt Vasan surullista neitsytmatkaa.
Rakennustöiden edetessä ilmeni vaikeuksia; esimerkiksi eräässä vaiheessa rakentaminen hidastui, sillä telakalle ei ollut tuotu tarpeeksi puutavaraa. Vasaa varten piti kaataa tuhatkunta tammea. Kuninkaan käskystä Vasaan rakennettiin toinen, ylimääräinen tykkikansi. Tykkikannen rakentamiseksi laivan alkuperäisiä pohjapiirroksia jouduttiin muuttamaan, mikä aiheutti laivanrakentajille ongelmia, sillä rakennustyöt oli silloin jo aloitettu.
Vasa valmistui vuonna 1626, vaikka laivan neitsytmatka tapahtuikin vasta kaksi vuotta myöhemmin. Valmistuessaan Vasa oli Ruotsin laivaston voimakkain sota-alus ja suurimpia sotalaivoja koko Euroopassa. Kolmikantisen aluksen pituus oli 69 metriä (vesilinjassa 46,5 metriä) ja korkeus kölistä mastonhuippuun 52 metriä. Vasa painoi noin 1 200 tonnia. Se oli varustettu 64 järeällä kanuunalla.
Ajan tavan mukaisesti laiva oli koristeltu lukuisin veistoksin, ja siitä oli määrä tulla paitsi Ruotsin laivaston suurin ja voimakkain, myös kaunein alus. Laivan patsaat ja veistokset esittivät muiden muassa Raamatun hahmoja, kreikkalaisen jumaltaruston sankareita ja muinaisen Rooman valtakunnan keisareita. Nelimetrinen loikkaava leijona keulakuvana symboloi suurvalta-asemaan kohonneen kuningaskunnan mahtia. Vanhojen merimiesuskomusten mukaan koristeiden tarkoituksena oli suojella laivaa tuholta, mutta todellisuudessa niiden tuoma valtava ylipaino oli osasyy Vasa-laivan uppoamiseen. Mahdollinen lisäsyy uppoamiseen oli Vasa-laivan vinous, jonka epäillään johtuneen ruotsalaisten ja hollantilaisten puuseppien erilaisista mittayksiköistä. Tutkijoiden mukaan erilaisten mittayksiköiden käyttö saattaa olla syy laivan epäsymmetrisyyteen ja sitä kautta uppoamiseen.
Neitsytmatka.
Vasa lähti neitsytmatkalleen 10. elokuuta 1628 Tukholman satamasta. Tarkoitus oli noutaa kauempana sijaitsevasta Vaxholmin tukikohdasta vielä 300 miestä matkaan. Sää oli ollut tyyni, mutta kun Vasa oli ehtinyt matkata noin neljännestunnin ajan ja vajaat 1 300 metriä, äkillinen tuulenpuuska tarttui laivaa purjeisiin ja kaatoi koko sota-aluksen kello neljän ja viiden välillä iltapäivällä. Merivesi syöksyi Vasan tykkiporteista sisään, ja alus alkoi nopeasti vajota kohti merenpohjaa. Aikalaisten mukaan onnettomuudessa hukkui noin 50 ihmistä; hylyn läheltä on löydetty 25 luurankoa. Vasa upposi muutamassa minuutissa Tukholman edustalle Tegelvikenin kohdalle noin 30 metrin syvyyteen ja makasi siellä hyväkuntoisena 333 vuotta.
Vasan uppoamisesta kuultuaan kuningas Kustaa II Aadolf kirjoitti kirjeen, jossa hän määräsi laivan uppoamisesta vastuussa olevia rangaistaviksi. Uppoavasta laivasta pelastunut Vasan kapteeni Söfring Hansson pidätettiin, mutta todettiin syyttömäksi ja vapautettiin ilman rangaistusta.
Vasan uppoamissyy oli liian ylhäällä ollut painopiste, minkä vuoksi pienikin kallistuminen riitti kaatamaan laivan. Vasa yksinkertaisesti oli liian painava ja kellui liian ylhäällä vedenpinnasta. (Lähde?)
Hylyn nosto.
Vasan kallisarvoiset, pronssista taotut kanuunat nostettiin hylystä sukelluskellojen avulla jo 1600-luvun taitteessa. Koska silloisella tekniikalla laivaa ei vielä kyetty nostamaan, Vasan hylyn annettiin olla rauhassa.
Vuonna 1956 ruotsalainen merihistorioitsija Anders Franzén löysi Tukholman edustalta meren pohjasta puulaivan joka myöhemmin osoittautui Vasa-laivaksi. Franzén oli etsinyt hylkyjä merestä veneellä ja vaijerin päässä olevalla puukairalla. Franzén oli 1950-luvun alkupuolella oivaltanut, ettei Itämeressä elä uponneiden laivojen puuta syövää laivamatoa. Itämerestä saattaisi siten löytyä vanhoja puurunkoisten alusten hylkyjä, joiden kaltaiset hylyt eivät muualla ole säilyneet. Franzénin käyttämän kairan osuessa meren pohjalla olevaan puurakennelmaan jää kairaan pintaan nostettavaksi osa puuta. Järjestelmällisellä kairan meren pohjaan laskemisella ja nostamisella Franzén arveli löytävänsä Vasa-laivan tai muita puurunkoisia aluksia joita Tukholman edustalle mahdollisesti oli uponnut.
Hylyn tunnistuksen ja monien nostoyritysten jälkeen Vasa onnistuttiin viimein 24. huhtikuuta 1961 nostamaan pinnalle. Alus vietiin heti tukholmalaiselle kuivatelakalle, missä sitä kunnostettiin ja tutkittiin. Tutkijat ovat yleisesti sitä mieltä, että koska laivamadot eivät ole kyenneet vaurioittamaan laivan hylkyä, Vasa on 1600-luvun parhaiten säilynyt laiva.
Laivasta ja sen lähistöltä löytyi yli 26 000 esinettä. Näihin kuuluvat aluksen kaikki kuusi purjetta ja yli 700 patsasta. Alun perin patsaat oli kiinnitetty laivan runkoon, mutta vuosisatojen aikana pultit ruostuivat olemattomiin ja patsaat putosivat merenpohjaan. Vasasta löytyneet esineet olivat säilyneet erittäin hyvin; itse asiassa laivasta löytyneet vaatteet olivat niin hyväkuntoisia, että niitä voisi yhä pitää yllä.
Vasan nostoon liittyy myös yksi Suomen kaikkien aikojen tunnetuimpia teekkarijäyniä, jossa laivan kannelle vietiin ennen nostoa pieni Paavo Nurmen juoksijapatsas. Tempauksella viitattiin siihen, että Ruotsi oli estänyt Nurmen kilpailemisen Los Angelesin olympialaisissa vuonna 1932.
Kunnostus.
Noston jälkeen piti kuitenkin nopeasti ryhtyä toimiin laivan pelastamiseksi. Yli 330 vuoden ajan meren pohjassa ollut hylky olisi hajonnut nopeasti ilman konservointitoimia. Aluksi Vasa pidettiin vain märkänä, kunnes päädyttiin polyeteeniglykoliin (PEG). Kyseessä on vesiliukoinen vahamainen aine, joka tunkeutuu puuhun ja syrjäyttää veden. Vasaa pidettiin PEG-suihkussa vielä monen vuoden ajan.
Veden saasteissa oli paljon rikkiä, mikä ilman hapen seurauksena alkoi muuttua syövyttäväksi rikkihapoksi. Tämä prosessi on yhä käynnissä. Konservoijilla onkin runsaasti työtä Vasan säilyttämiseksi nykykunnossa. Merkittävin ja tärkein laivan kuntoa ylläpitävä tekijä on kuitenkin "Vasamuseetin" tarkkaan vakiona pysyvä ilmasto.
13 500 osasta koottu Vasa on nykyisin Tukholman Vasa-museossa, jonka rakennuslupa myönnettiin vuonna 1981. 384 arkkitehtia esitteli näkemyksiään museosta ja sen sijainnista, ja lopulta suunnittelukilpailun voitti arkkitehtipari Göran Månsson ja Marianne Dahlbäck. Museon rakennustyöt aloitettiin 2. marraskuuta 1987, ja museo avattiin yleisölle 15. kesäkuuta 1990.


Rudolf Höss.
"SS-Obersturmbannführer" Rudolf Franz Ferdinand Höss (vaihtoehtoisia kirjoitusmuotoja Höß, Hoeß tai Hoess, 25. marraskuuta 1900 Baden-Baden – 16. huhtikuuta 1947 Oświęcim) oli Auschwitzin keskitysleirin päällikkönä tunnettu saksalaisupseeri. Hän oli SS-joukkojen ja jäsen.
Höss syntyi tiukan katoliseen perheeseen, ja vaikka hänen isänsä toivoi pojastaan pappia, hän liittyi isänsä kuoleman jälkeen vapaaehtoisena Saksan armeijaan ensimmäisen maailmansodan aikana vuonna 1915. Hänet siirrettiin Turkkiin, jossa hän saavutti kersantin arvon ja palkittiin ensimmäisen ja toisen luokan rautaristillä. Sodan jälkeen Höss liittyi Freikorps Roßbachiin ja sitten vuonna 1922 Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen. Seuraavana vuonna hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankilaan Walter Kadowin murhasta, kun hänen rikoskumppaninsa Martin Bormann selvisi vuoden tuomiolla. Höss vapautettiin yleisessä armahduksessa 1928 ja hän liittyi Artamanen-Gesellschaft -yhteisöön.
Heinrich Himmlerin suosituksesta Höss anoi SS:n jäsenyyttä vuonna 1933 ja hänet hyväksyttiin seuraavana vuonna. Samalla hänestä tuli "Totenkopfverbandin" jäsen. Hänet siirrettiin Dachaun keskitysleirille ja Höss sai "Blockführerin" arvon 1935. Vuonna 1938 Höss ylennettiin "SS-Hauptsturmführeriksi" ja siirrettiin Sachsenhausenin leirille. Hän vastaanotti Auschwitzin komentajan tehtävät 5. tammikuuta 1940 ja oli asemassa 1. joulukuuta 1943 asti, jolloin hänet korvasi Arthur Liebehenschel. Höss siirtyi Liebehenschelin entiseen tehtävään SS:n Wirtschaftsverwaltungshauptamtiin (WVHA). 8. toukokuuta 1944 Höss palasi Auschwitziin Heinrich Himmlerin pyynnöstä toteuttaakseen niin kutsutun "Aktion Hössin", jossa oli tarkoituksena valmistella KL Auschwitz II Birkenau Unkarin juutalaisten tuhoamiseksi.
Saksan luhistuttua Hössin onnistui soluttautua väärän henkilöllisyyden turvin Saksan laivaston viestikouluun Syltin saarelle. Hänet internoitiin brittiläiselle vankileirille Kielin kanavan lähelle. Hössin onnistui edelleen salata henkilöllisyytensä ja hän vapautui nopeasti sotavankeudesta. Vapautumisensa jälkeen hän työskenteli kahdeksan kuukauden ajan maatilalla Flensburgin läheisyydessä.
Brittiläiset sotilaspoliisit ottivat Hössin kiinni 11. maaliskuuta 1946, minkä jälkeen hän toimi todistajana Ernst Kaltenbrunnerin, Oswald Pohlin ja IG Farben -yhtiön oikeudenkäynneissä Nürnbergissä. 25. toukokuuta 1946 hänet luovutettiin Puolaan, jossa hänet tuomittiin kuolemaan 2. huhtikuuta 1947. Kaksi viikkoa myöhemmin Rudolf Höss hirtettiin Auschwitzin keskitysleirin krematorio I:n edessä.
Ollessaan vangittuna Puolassa Höss kirjoitti muistelmansa, jotka julkaistiin vuonna 1958 nimellä "Kommandant in Auschwitz: Autobiographische Aufzeichnungen" (suom. "SS-Obersturmbannführer Rudolf Hössin omaelämäkerta", 1959 ja "Auschwitzin komendantti: omaelämäkerta", 2008).


Hämähäkkieläimet.
Hämähäkkieläimet ("Arachnida") ovat eräs niveljalkaisten ("Arthropoda") luokka.
Hämähäkkieläimille on tunnusomaista tuntosarvien puuttuminen ja ruumiin kaksiosaisuus; pää ja kolme seuraavaa jaoketta ovat sulautuneet yhdeksi kokonaisuudeksi, ja takaruumis on tavallisesti nivelikäs.
Kaikille hämähäkkieläimille yhteinen taksonominen piirre on erityinen raajarakenne, leukakoukku eli kelikeri. Hämähäkkieläimiin voidaan myös viitata nimellä leukakoukulliset (Chelicerata). Leukakoukku on raajasta kehittynyt suuosa, jossa raajan päässä on yleensä ontto koukku. Sitä kautta hämähäkkieläin ruiskuttaa ruoansulatusnestettä ruokaansa. Eturuumiissa on lisäksi neljä paria kävelyjalkoja, takaruumis on raajaton.
Hämähäkkieläimillä ei ole hyönteisten tapaan verkkosilmiä, vaan rakenteeltaan yksinkertaisemmat pistesilmät. Hämähäkeillä silmiä on tavallisimmin kuusi kappaletta, mutta eri hämähäkkieläimillä niitä voi olla kahdesta kahdeksaan kappaletta tai ei lainkaan. Kun silmäpareja on useita, kukin niistä on erikoistunut tiettyyn tehtävään, kuten verkon rakentamiseen, saalistukseen tai ultraviolettivalon aistimiseen.
Lähes kaikki hämähäkkieläimet ovat maaeläimiä, ja hengitys tapahtuu ilmaputkien, lehtikeuhkojen tai ihon välityksellä.
Punkit ("Acari").
Punkit ovat pieniä, harvoin yli 2 mm pidempiä hämähäkkieläimiä. Suuri osa niistä on loisia tai puoliloisia ja ne käyttävät ravinnokseen eläinten ja kasvien nesteitä.
Hämähäkit ("Araneae").
Hämähäkeille tyypillinen piirre on taito kehrätä seittiä, josta ne kutovat taidokkaasti verkkoja. Seitti syntyy kehruurauhasissa, jotka sijaitsevat takaruumiissa. Verkoilla hämähäkit pyydystävät saaliinsa. Osa hämähäkeistä ei kudo verkkoja, vaan pyydystää saaliinsa juoksemalla.
Lukit ("Opiliones").
Lukit muistuttavat ulkoisesti suuresti hämähäkkejä. Niillä on usein erityisen pitkät jalat ja pieni, pallomainen ruumis. Ne syövät pääasiassa kuolleita hyönteisiä, mutta myös eläviä hyönteisiä ja kasviravintoa. Lukit eivät kudo verkkoja.
Valeskorpionit ("Pseudoscorpionida").
Tämän lahkon lajeja on Suomessa tavattu 17 lajia. Tunnetuin lienee pieni, varsinkin usein asunnoissa tavattava kirjaskorpioni ("Chelifer cancroides"). Luonnossa tavattavat lajit elävät erityisesti sammalissa, karikkeessa ja puiden kuoren alla. Valeskorpionit muistuttavat ulkonäöltään skorpioneja, mutta niiltä puuttuu myrkkypistin. Valeskorpionit ovat pieniä, yleensä muutaman millimetrin pituisia.
Skorpionit ("Scorpiones").
Skorpionien tunnusmerkkejä ovat sakset sekä takaruumiin myrkkypistin. Myrkkypistin on kehittynyt takaruumiin viimeisestä jaokkeesta eli telsonista. Skorpionien sakset ovat kehittyneet huulirihmoista eli palpeista. Niiden lisäksi skorpioneilla ovat myös luokalle tyypilliset leukakoukut.
Skorpionilukit ("Amblypygi").
Skorpionilukit ovat erikoisen näköisiä, hieman skorpioneja ja lukkeja muistuttavia eläimiä. Niillä ei ole myrkkypistintä, vaan suuret pihtimäiset pyyntileuat saaliin käsittelyä varten sekä etummaisen raajaparin tilalla hyvin pitkät saalistusrihmat, joissa on herkkiä tuntokarvoja.
Siimaskorpionit ("Thelyphonida").
Siimaskorpionit muistuttavat skorpioneja, mutta niillä on myrkkypistimen sijaan siimamainen häntä, josta ne voivat ruiskuttaa mm. etikkahappoa sisältävää nestettä puolustautuakseen. Siimaskorpionit ovat kooltaan n. 25-85 mm. Skorpionilukkien tavoin niiden etummainen raajapari on muuntunut pitkiksi rihmoiksi, joissa on herkkiä tuntokarvoja.
Arolukit ("Solifugae").
Arolukit muistuttavat suuria hämähäkkejä. Suurin osa niistä elää aavikoilla. Ne eivät kudo verkkoja, ja ainakaan suurimmalla osalla ei ole lainkaan myrkkyrauhasia, mutta niillä on erittäin suuret leuat, joilla ne tappavat ja paloittelevat saaliinsa. Arolukit syövät pääasiassa muita niveljalkaisia, mutta joskus jopa pieniä liskoja ja jyrsijöitä.


Symphony X.
Symphony X on yhdysvaltalainen melodista metallia esittävä yhtye, joka voidaan katsantotavasta riippuen luokitella joko progressiiviseksi metalliksi tai neoklassiseksi metalliksi. Musiikki on saanut paljon vaikutteita klassisesta musiikista (neoklassinen elementti). Musiikin rytmi etenee usein vaihtuvissa tahtilajeissa (progressiivinen elementti). Osan Symphony X:n materiaalista voi myös luokitella powermetalliksi.
Historia.
Yhtye sai alkunsa vuonna 1994 Michael Romeon "Dark Chapter" -demon seurauksena. Yhtye julkaisi ensimmäisen levynsä samana vuonna. Levy julkaistiin tuolloin vain Japanissa, missä menestys oli hyvää. Pian tämän jälkeen alkuperäinen laulaja, Rod Tyler lähti yhtyeestä ja hänen tilalleen tuli nykyinen laulaja, Russel Allen, joka vaikutti vahvasti yhtyeen kehitykseen. Kuusi kuukautta ensimmäisen levyn jälkeen Symphony X julkaisi toisen albuminsa nimellä "The Damnation Game". Levy kasvatti yhtyeen suosiota Japanissa entisestään.
Seuraava albumi, "The Divine Wings of Tragedy" (1997) löi bändin läpi Euroopassa. Levyn äänipuoli on huomattavasti parempi kuin kahdella ensimmäisellä levyllä, sillä levy oli tuotettu paljon aiempaa paremmin. Levy sisältää tunnettuja Symphony X kappaleita, kuten "Sea of Lies", "The Accolade" ja eeppinen 20-minuuttinen "The Divine Wings of Tragedy".
"The Divine Wings of Tragedyn" levyttämisen jälkeen Jason Rullo lähti yhtyeestä henkilökohtaisten ongelmien vuoksi. Hänen korvaajakseen tuli Thomas Walling. Tällä kokoonpanolla he levyttivät seuraavan levynsä, "Twilight in Olympus" (1998). Samana vuonna Symphony X aloitti ensimmäisten keikkojensa tekemisen ja lähti kiertueelle. Samoihin aikoihin basisti, Thomas Miller päätti kuitenkin jättää yhtyeen. Syy on edelleen hieman epäselvä. Vuoden lopussa Symphony X julkaisi kokoelmalevyn, "Prelude to the Millenium", joka sisältää suosituimpia Symphony X -kappaleita kaikilta siihen asti ilmestyneiltä levyiltä lukuun ottamatta bändin esikoisalbumia. Bonuksena mukana on kuitenkin uudelleen nauhoitettu "Masquerade". Prelude to the Millenium on nykyään melko harvinainen. Masqueraden uusi versio on julkaistu myöhemmin myös "The Odyssey" -levyn limited editionilla.
Seuraava levy, "V: The New Mythology Suite" julkaistiin vuonna 2000. Jason Rullo oli palannut jälleen takaisin rumpuihin albumin levytykseen. Ensimmäistä kertaa yhtyeen riveissä soitti basisti Michael Lepond. Julkaisun jälkeisellä Euroopan kiertueella yhtye nauhoitti ensimmäisen live-albuminsa, "Live on the Edge Forever".
Vuonna 2002 julkaistiin seuraava studioalbumi, "The Odyssey", Levy on rankempi kuin aikaisemmat Symphony X -albumit, mutta ylläpitää yhtyeelle tutun tyylin suoraviivaisemmasta otteesta huolimatta. Tästä seuraava albumi, "Paradise Lost" ilmestyi kesäkuun 2007 lopulla. Levyn myötä Symphony X saavutti entistä suuremman suosion sekä Euroopassa että kotimaassaan Yhdysvalloissa. Tämä merkitsi myös Symphony X:n debyyttiä Yhdysvaltojen virallisella top 200 -listalla sijalla 123.
Yhtye alkoi työstää uutta studioalbumia keväällä 2010, ja "Iconoclast" julkaistiin kesäkuussa 2011.


Europa (kuu).
Europa on Jupiterin kuu. Se on pienin ja toiseksi sisin Galilein kuista, mutta kuitenkin Aurinkokunnan kuudenneksi suurin kuu. Europa oli kreikkalaisessa mytologiassa foinikialainen prinsessa, yksi Zeuksen rakastetuista. Kuun nimeä ehdotti Simon Marius pian löytämisen jälkeen, mutta se vakiintui vasta 1900-luvun puolessavälissä. Varhaisemmissa tähtitieteen oppaissa sitä kutsutaan joko "Jupiter II:ksi" tai "Jupiterin toiseksi satelliitiksi".
Rakenne.
Europan sisäinen rakenne on todennäköisesti samankaltainen kuin Maalla. Sisäosat koostuvat lähinnä silikaattimineraaleista ja mahdollisesti pienestä rautaytimestä. Uloimpana on noin sadan kilometrin paksuinen vesi- ja jääkerros, josta jäätä on 10–30 kilometrin paksuinen kerros veden päällä. Galileo-luotain on havainnut pinnan alla sähköä johtavan kerroksen, joka todennäköisesti on suolainen meri. Meren olemassaoloa tukevat myös luotaimen havainnot kuun heikosta magneettikentästä, joka on vuorovaikutuksessa Jupiterin magneettikentän kanssa.
Pinta.
Europan jäinen pinta on äärimmäisen tasainen: siinä on vain harvoja yli 300 metrin korkuisia kohtia. Myös kraatterit ovat harvinaisia: vain kolme läpimitaltaan yli viiden kilometrin suuruista kraatteria on löydetty, mikä kertoo pinnan nuoresta iästä, jonka on arveltu olevan korkeintaan 30 miljoonaa vuotta. Silmiinpistävintä kuun pinnassa ovat lukuisat tummat juovat, jotka muistuttavat suuresti maapallon merten jääpeitteiden railoja. Juovat ovatkin todennäköisesti syntyneet, kun vulkaaniset sulan veden purkaukset ovat murtaneet pinnan, minkä jälkeen se on jäätynyt uudelleen. Vulkaanisen toiminnan arvellaan olevan seurausta Jupiterin aiheuttaman vuorovesivoiman synnyttämästä lämmöstä. Toinen piirre pinnalla ovat tummat laikut, jotka ovat syntyneet, kun lämmin jää on tunkeutunut pinnalle kylmemmän jään läpi, samaan tapaan kuin magma maapallolla. Laikut voivat muodostaa pintaan korkeuseroja. Juovien ja laikkujen väri saattaa olla peräisin raudasta tai rikistä. Lisäksi ne sisältävät suoloja, kuten magnesiumsulfaattia, joka on jäänyt jäljelle veden haihtuessa pois.
Ilmakehä on ohut, ja se koostuu kokonaan hapesta. Happi ei todennäköisesti ole elollista alkuperää, vaan syntynyt auringonvalon ja varattujen hiukkasten osuessa pintaan vapauttaen vesihöyryä. Höyry jakautuu hapeksi ja vedyksi, ja vetyatomit karkaavat kokonaan kuun ilmakehästä keveytensä takia.
Kun Europa kiertää Jupiterin hiukkassäteilyä sitovassa magneettikentässä, säteily tappaisi Europan pinnalla olevan suojaamattoman ihmisen noin vuorokaudessa. Vuorokautinen säteilyannos on 5,40 Sv..
Tutkimus.
Voyager-luotaimet lähettivät ensimmäiset kunnolliset valokuvat Europasta vuonna 1979. Galileo-luotain tutki kuuta vuosina 1995–1999, ja sen avulla pystyttiin muodostamaan suurin osa nykyisestä tiedostamme taivaankappaleen ominaisuuksista. Myös Hubble-avaruusteleskooppi on havainnoinut Europaa Maan kiertoradalta käsin, löytäen muun muassa sen ohuen hapesta koostuvan ilmakehän vuonna 1995. Europaan on suunnitteilla useita mahdollisia lentoja ensi vuosikymmenellä, kuten Nasan harkitsema Europa Geophysical Explorer, joka kiertäisi Europa-kuuta ja pudottaisi mahdollisesti laskeutujan kuun pinnalle. Myös Euroopan avaruusjärjestö (ESA) suunnittelee laskeutujaa.
Elämää?
Europan pinnan alla oleva meri on herättänyt keskustelua elämän olemassaolon mahdollisuudesta kuussa. Meren olosuhteet vastaavat suuresti Etelämantereella neljän kilometrin paksuisen mannerjään alla sijaitsevaa Vostok-järveä, jossa on havaittu olevan ikivanhaa mikrobitason elämää.
Toistaiseksi mitään todisteita ei ole, mutta asian selvittämiseksi on ehdotettu erilaisia projekteja, esimerkiksi jonkinlaisen jään kairaamiseen kykenevän mönkijän lähettämistä kuun pinnalle. Jupiteria ja sen kuita tutkinut Galileo-luotain ohjattiin elinkaarensa päätteeksi syyskuussa 2003 törmäyskurssille kohti Jupiteria siltä varalta, ettei se tulevaisuudessa törmäisi Europaan. Mahdollisen törmäyksen jälkeen voi olla mahdotonta varmistua siitä, oliko Europalla alun perin elämää, koska luotaimien mukana kulkeutuu usein Maasta peräisin olevia mikrobeja. Ne saattaisivat jopa hävittää Europalla kytevän elämän.
Elokuvateollisuudessa.
Arthur C. Clarken perustuvassa elokuvaversiossa kuvaa amerikkalaisen avaruusaluksen "Löydön" miehistön matkaa Europalle(kirjassa matkan päämäärä oli Saturnuksen Japetus-kuu), jonne kuusta löytynyt tuhansia vuosia vanha monoliitti lähettää signaalia. Aluksen supertietokone Hal 9000 tappaa kesken matkan melkein koko miehistön, ja ainoastaan lennon kapteeni David Bowman pääsee Europalle. Bowman laskeutuu kuun pinnalle, josta löytyy kuussa aiemmin eläneen sivilisaation rakentama valtava monoliitti "Tähtiportti", joka singauttaa hänet avaruuden halki huoneeseen johon Europalaisten kuuhun piilottama monoliitti on tallentanut tietoa ihmisistä. Lopulta Bowman nukahtaa ja muuttuu kuolemattomaksi Tähtilapseksi, ja oivaltaa Europalaisten antaneen hänelle valtavat voimat.


Neoklassinen metalli.
Neoklassinen metalli tarkoittaa metallimusiikin lajia, jolle on tyypillistä tyylien lainaaminen klassisesta musiikista. Puhutaan muun muassa barokki- ja oopperatyyleistä. Myös tunnettujen klassisen musiikin teosten lainaaminen metallimusiikin seassa on tyylilajille tavanomaista. Tyypillinen neoklassinen elementti on myös sinfoniaorkesterin tai kuoron käyttäminen musiikin yhteydessä. Neoklassinen metalli on tavallisesti melodista, ja rytmirakenteet ovat myös klassisen musiikin mukaisia. Esimerkiksi power metal -yhtyeet, joilla on neoklassisia piirteitä (esimerkiksi Stratovarius), käyttävät vaihtuvia tahtilajeja harvoin, mutta osa neoklassisen metallin yhtyeistä luokitellaan pääosin progressiiviseksi metalliksi, jossa vaihtuvat tahtilajit ovat isossa osassa. Tällaisia yhtyeitä ovat esim. Waltari, Winds, Symphony X ja espanjalainen Dark Moor.
Joskus puhutaan myös ns. sinfonisesta metallista joka on lähellä neoklassista metallia, mutta tarkoittaa lähinnä selvästi johonkin muuhun metallityyliin liitettyjä sinfonisia elementtejä eikä näin ollen ole varsinainen oma tyylinsä. Esimerkkinä Dimmu Borgir, joka on selkeästi melodinen black metal -tyyliä, jossa on myös sinfonisia elementtejä, mm. kuorolaulut.


John Locke.
John Locke (29. elokuuta 1632 Wrington, Somerset – 28. lokakuuta 1704 Essex) kuuluu suurimpiin moderneihin filosofeihin. Hän on tunnettu sekä tietoteoriastaan että yhteiskuntafilosofiastaan. Epistemologiassa Locke luokitellaan yleensä brittiläisiin empiristeihin yhdessä David Humen ja George Berkeleyn kanssa.
Yhteiskuntafilosofiassaan Locke kehitti vaihtoehdon Hobbesin luonnontila-ajatukselle ja esitti omana yhteiskuntasopimusteorianaan, että hallinto voi olla legitiimi vain, jos se saa hallittavien suostumuksen ja suojelee elämän, vapauden ja omaisuuden luonnollisia oikeuksia. Jos tällaista suostumusta ei ollut annettu, kansalaisilla oli oikeus kapinointiin. Locke on yksi harvoja suuria filosofeja, joista tuli hallituksen ministeri.
Locken ajatuksilla oli suuri vaikutus poliittisen filosofian kehitykseen, ja häntä pidetään laajalti yhtenä vaikutusvaltaisimmista valistusajattelijoista ja yhtenä merkittävimmistä liberalismin puolestapuhujista. Hänen kirjoituksensa vaikuttivat yhdessä skotlantilaisten valistusajattelijoiden kirjoitusten kanssa Amerikan vallankumoukseen ja itsenäisyysjulistukseen.
Elämä.
Locken isä, myös nimeltään John Locke, oli maalaislakimies, joka oli toiminut kapteenina parlamentin joukkojen ratsuväessä Englannin sisällissodan alkupuolella. Hänen äitinsä Agnes Keene oli nahkurin tytär, jonka kerrotaan olleen hyvin kaunis. Kummatkin vanhemmista olivat puritaaneja.
Locke syntyi pienessä olkikattoisessa mökissä Wringtonin kirkolla Somersetissa noin 18 km:n päässä Bristolista. Hänet kastettiin samana päivänä. Pian Locken syntymän jälkeen perhe muutti Pensfordin kauppalaan lähemmäksi Bristolia. Locke kasvoi siellä Bellutonissa Tudor-tyylisessä talossa.
Vuonna 1647 Locke lähetettiin arvostettuun Westminster Schooliin Lontooseen Alexander Pophamin, parlamentin jäsenen ja Locken isän aiemman komentajan, rahoituksella. Valmistuttuaan Locke pääsi Oxfordin yliopiston Christ Churchiin. Collegen dekaanina oli tuolloin yliopiston varakansleri John Owen. Vaikka Locke oli kyvykäs oppilas, hän oli närkästynyt collegen opetusohjelmasta. Hänestä nykyaikaisten filosofien, kuten René Descartesin, lukeminen oli mielenkiintoisempaa kuin yliopistossa opetetun klassisen kirjallisuuden. Locke tutustui jo Westminsteristä tutun ystävänsä Richard Lowerin välityksellä muiden yliopistojen ja Royal Societyn harjoittamaan lääketieteeseen ja kokeelliseen filosofiaan. Myöhemmin Lockesta tuli Royal Societyn jäsen.
Locke suoritti kandidaatin tutkinnon vuonna 1656, maisterin tutkinnon vuonna 1658 ja lääketieteen kandidaatin tutkinnon vuonna 1674. Hän oli opiskellut lääketiedettä laajalti ollessaan Oxfordissa ja työskenteli sellaisten merkittävien tiedemiesten kuin Robert Boylen, Thomas Willisin, Robert Hooken sekä Richard Lowerin kanssa. Vuonna 1666 hän tapasi Shaftesburyn ensimmäisen jaarlin Anthony Ashley Cooperin, joka oli tullut Oxfordiin hakemaan hoitoa maksatulehdukseen. Locke teki vaikutuksen Cooperiin ja tämä houkutteli hänet liittymään seurueeseensa.
Locke oli etsinyt uraa, ja vuonna 1667 hän muutti Shaftesburyn kotiin Exeter Housessa Lontoossa toimiakseen Lordi Shaftesburyn henkilökohtaisena lääkärinä. Lontoossa Locke jatkoi lääketieteellisiä opintojaan Thomas Sydenhamin ohjauksella. Sydenhamilla oli merkittävä vaikutus Locken luonnonfilosofiseen ajatteluun. Vaikutus näkyy erityisesti Locken teoksessa "An Essay Concerning Human Understanding".
Locken lääketieteelliset taidot joutuivat pian koeteltaviksi, sillä Lordi Shaftesburyn maksatulehdus muuttui hengenvaaralliseksi. Locke hankki neuvoja useilta lääkäreiltä ja sai taivuteltua Shaftesburyn leikkaukseen, jotka olivat tuohon aikaan yhtä hengenvaarallisia, kystan poistamiseksi. Shaftesbury selvisi ja toipui kiittäen Lockea henkensä pelastamisesta.
"Essayn" kuvaama keskustelu inhimillisen ymmärryksen luonteesta sijoittui Shaftesburyn kotiin vuonna 1671. Tuolta ajalta on säilynyt kaksi teoksen luonnostelmaa. Tuohon aikaan Locke toimi myös ministerinä kauppa- ja viljelysministeriössä (Secretary of the Board of Trade and Plantations) sekä siirtomaa-asioissa (Secretary to the Lords and Proprietors of the Carolinas), mikä auttoi häntä muotoilemaan ajatuksiaan kansainvälisestä kaupasta ja taloudesta.
Shaftesbury, joka oli whig-puolueen perustajia, vaikutti huomattavasti Locken poliittiseen ajatteluun. Locke alkoi osallistua politiikkaan kun Shaftesburystä tuli lordikansleri vuonna 1672. Kun Shaftesburyn suosio laski vuonna 1675, Locke vietti jonkun aikaa matkustellen Ranskassa. Hän palasi Englantiin vuonna 1679, kun Shaftesbury oli jälleen myötätuulessa. Noihin aikoihin Locke kirjoitti, todennäköisesti Shaftesburyn yllytyksestä, suurimman osan teoksestaan "Two Treatises of Government". Locke halusi puolustaa teoksellaan vuoden 1688 mainiota vallankumousta, mutta samalla vastustaa Sir Robert Filmerin ja Thomas Hobbesin absolutistista poliittista filosofiaa. Vaikka Locke luettiin vaikutusvaltaisen whig-puolueen puolelle, hänen ajatuksensa luonnonoikeudesta ja hallinnosta olivat vallankumouksellisia tuon ajan Englantiin.
Joka tapauksessa Locke joutui pakenemaan Alankomaihin vuonna 1683 epäiltynä osallisuudesta Rye House -vehkeilyyn, vaikkakaan hänen suorasta osallisuudestaan ei ole juurikaan todisteita. Alankomaissa Lockella oli jälleen aikaa kirjoittamiselle, ja hän käytti paljon aikaa "Essayn" työstämiseen ja teoksen "A Letter Concerning Toleration" kirjoittamiseen. Locke palasi kotiin vasta mainion vallankumouksen jälkeen vuonna 1688, jolloin hän matkusti takaisin Englantiin Vilhelm III Oranialaisen vaimon seurueessa. Locken palattua Englantiin hänen kaikki merkittävimmät teoksensa julkaistiin hyvin pienen ajan sisällä.
Locken läheinen ystävä Lady Masham kutsui hänet vuonna 1691 Sir Francis Mashamin maatilalle Essexiin. Locke vietti siellä viimeiset vuotensa vaihtelevassa terveydentilassa kärsien välillä astmakohtauksista. Hänestä oli kuitenkin tullut whig-puolueen intellektuaalinen sankari. Noihin aikoihin Locke kävi keskusteluja eri asioista muun muassa John Drydenin ja Isaac Newtonin kanssa.
Locke kuoli vuonna 1704 pitkällisen sairauden jälkeen. Hänet on haudattu High Laverin kylän kirkkomaalle, Harlowin itäpuolelle, Essexiin. Locke ei koskaan mennyt naimisiin eikä hänellä ollut lapsia.
Tietoteoria.
Locken tietoteoria muistetaan empirismin vuoksi. Hän esitti ajatuksensa teoksessaan "An Essay Concerning Human Understanding". Siinä puolustetaan luonnontieteellistä tutkimusta kokemusperäisenä eli empiirisenä tutkimusalana. Ideat ulkomaailmasta (myös omasta ruumiistamme) ovat ns. yksinkertaisia ideoita eli aistivaikutelmia, joita ulkomaailman kappaleet ovat synnyttäneet aisteihin. Locke katsoo mielen olevan tyhjä taulu (lat. "tabula rasa"). Mielen sisällöt eivät kuulu sen synnynnäiseen varustukseen.
Locke ei kiellä kokonaan rationalismia. Hän katsoo ihmisen olevan tietoinen oman mielensä akteista. Ihmisen tietoisuus niistä on tiedon toisena lähteenä. Ymmärrys kykenee yhdistelemään yksinkertaisia ideoita yhdistetyiksi ideoiksi. Locke ei kannata empirismiä matematiikassa ja etiikassa. Molemmat ovat demonstratiivisia tieteitä.
Locke pitää sekavana ja hylättävänä perinteistä oppia olevaisesta jonakin sellaisena, jolla on ominaisuuksia. Sitä, mikä meissä ajattelee, ja sitä mihin ajattelumme kohdistuu, ei voida tarkastella ominaisuuksien kantajana. Samoin on epävarmaa se, ajatteleeko ihminen ruumiillisena olentona vai onko ajatteleminen ruumiista erillistä.
Yhteiskuntafilosofia.
Yhteiskuntafilosofiassa Locke kuuluu ensimmäisiin yksilön oikeuksien puolustajiin. Teoksessaan "Two Treatises of Government" esittämässään poliittisessa teoriassa hän katsoo yksilön perustavanlaatuiset ja luovuttamattomat ("inalienable") oikeudet valtiovallan oikeutettujen rajojen perusteiksi. Locke kannattaa myös luonnollisen lain ("natural law") perinteistä teoriaa. Hänen mukaansa moraalin perusperiaatteet ovat objektiivisia ja ne tavoitetaan empiirisesti käyttämällä järkeä maailman tarkastelussa. Hän painottaa periaatetta, jonka mukaan kukaan ei saa riistää eikä vahingoittaa toisen elämää, terveyttä, vapautta eikä omaisuutta. Toisia ihmisiä siis tulisi puolustaa pidättymällä vahingoittamisesta. Luonnollisen lain normatiivisen periaatteen vuoksi yksilön oikeus ei ulotu pitemmälle kuin siihen, mistä jonkun toisen oikeus alkaa.
Locke puhuu paljon omistusoikeudesta. Omaisuus on omistajan ja omistetun asian suhde. Yksilöllä on oikeus pitää hallussaan oleva hyödyke vain sillä edellytyksellä, että hänellä on siihen oikeus jollakin perusteella. Työnteko on Locken mukaan omistusoikeuden syntymisen perusta. Hallussa olevat asiat ovat omaisuutta, jos muilla ihmisillä on velvollisuus kunnioittaa niiden hallussapitäjän oikeutta. Locke huomauttaa ohimennen omaisuudesta puhuessaan, että palvelijoiden isännälle tekemän työn hedelmät ovat isännän omaisuutta. Omistamisessa siis yksilön oikeus edellyttää muiden velvollisuutta. Tätä Locke pitää kaikkien luonnollisten oikeuksien tunnusmerkkinä.
Locke pitää itselle tai persoonalle kuulumista perusteena, jonka nojalla yksilöllä on oikeus siihen, mitä hän pitää hallussa tai mitä muut eivät saa pitää hallussaan hänen oikeutensa nojalla. Locke siis samaistaa toimijan siihen, mikä on ihmisyksilössä ajatteleva minä ja jolle yksilön ruumis kuuluu omaisuutena. Ihmisten fyysinen koskemattomuus on omistusoikeuden kaltainen oikeus.
Yksilönvapaus.
Yksilönvapauden puolustajana Locke ei asetu yksiselitteisesti pelkän "negatiivisen vapauden" puolelle. Hän kyllä uskoo, että yksilön vapaus on välttämättä toimintaan kohdistuvien esteiden tai mielivaltaisen sekaantumisen puuttumista, siis negatiivista vapautta. Silti yksilö käyttää vapauttaan tavoilla, jotka ovat sopusoinnussa järjen ohjaaman tahdon vaatimusten kanssa. Muutoin kysymys ei ole vapaudesta. Locke korostaa järkeä normien lähteenä, mistä seuraa se, että yksilön, esimerkiksi alaikäisen lapsen, vapautta on lupa rajoittaa, kun yksilön järki ei ole sellaista, mitä rationaalinen vapaus edellyttää.
Ihmisten jättäminen vahingoittumattomaksi on Locken mukaan ihmiskunnan puolustamisen minimiaste. Hän uskoo voivansa johtaa kansalaisyhteiskunnan siitä periaatteesta, että ihmiskunnan puolustamisen minimi on yhteiskunnan kunkin yksittäisen jäsenen oman edun mukaista. Ihmiskunnan puolustamisen periaate ei siis edellytä yhteiskuntafilosofisena periaatteena sitä, että toimitaan toisen hyväksi oma etu uhraten. Teoksessaan "Some Thoughts Concerning Education" Locke kannattaa laajempaa ihmiskunnan puolustamisen periaatetta. Lasta kasvatettaessa on pyrittävä estämään lasta omaksumasta julmuuden tottumusta. Siksi on lapsen vapautta kunnioittaen saatava hänet omaksumaan toiminta toisten hyväksi myös tapauksissa, joissa toisten auttaminen ei ole oman edun mukaista.
Liberalismi.
Liberalismin isien joukkoon kuuluvana filosofina Locke on puolustanut valtiovallan rajoittamista yksilönvapauden ja muiden luonnollisten oikeuksien, kuten elämän, terveyden ja omaisuuden suojelemiseksi. Hänen liberalismiinsa sisältyy myös ajatus, että lasta kasvatettaessa on julmuutta ja yksilöllisen vapauden loukkaamista vältettävä, jotta lapsi ei kasvaisi julmaksi ja muiden vapautta väheksyväksi. Kolmanneksi Locke puolusti omantunnonvapauteen perustuvaa suvaitsevaisuutta. Kun hyväntekeväisyys ymmärretään toiminnaksi, jolla tehdään toisille hyvää oman edun vastaisesti, Locke katsoi sen haittaavan yhteiskunnan vaurastuttamista. Locke kuluu siihen liberalismin "klassiseen" vaiheeseen, jossa yksilön vapauden kasvun katsotaan johtavan myös yleisen vaurauden kasvuun (vrt. Adam Smithin idea "näkymättömästä kädestä"). Lakisääteistä, pakollista hyväntekeväisyyttä eli sosiaaliturvaa Locke pitää haitallisena sen utilitaarisen tavoitteen kannalta, että mahdollisimman monet vaurastuisivat.
Ihmisten tulee olla luonnostaan hyväntekeväisyyttä harjoittavia, mihin päästään vain kasvattamalla lapsi vapaasti perheissä anteliaaksi ja tasavertaisuutta kunnioittaviksi. Locken teoria on sävyttynyt minarkistista teoriaa kannattavaksi, mutta siinä voidaan myös nähdä sosiaaliliberalismin mukaisia painotuksia. Se on kuitenkin painottunut enemmän minarkistiseen kuin sosiaaliliberalistiseen suuntaan.
Uskonnonfilosofia.
Uskonnollisissa ja uskonnonfilosofisissa käsityksissään Locke ennakoi valistusfilosofisia ajatuksia siitä, että kristinuskon ja Raamatun tulkinnan tulisi perustua järjen käyttöön. Ajatuksiaan hän esitti teoksessaan "The Reasonableness of Christianity".


Martin Bormann.
a> 6.–12. syyskuuta 1938. Bormann edessä lähinnä kameraa.
Martin Bormann (s. 17. kesäkuuta 1900 Wegeleben, Saksa – luultavasti 2. toukokuuta 1945 Berliini, Saksa) oli Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen puoluekanslian johtaja valtakunnanministerin valtuuksin sekä Adolf Hitlerin yksityissihteeri.
Tausta ja uran alku.
Martin Bormann oli postivirkailijan poika, joka keskeytti koulunsa ja meni töihin maatilalle Mecklenburgiin. Palveltuaan lyhyen aikaa ensimmäisen maailmansodan lopussa Bormann liittyi Freikorps Mecklenburgiin. Bormann oli naimisissa Gerda Bormannin kanssa, joka oli puoluetuomari Walter Buchin vanhin tytär. Avioliitosta syntyi yhdeksän lasta, joista yksi tosin kuoli jo lapsena. Gerda Bormann kuoli 1946 syöpään.
Maaliskuussa 1924 Bormann tuomittiin vuodeksi vankilaan yhdessä Rudolf Hössin kanssa Walther Kadowin murhasta. Bormann selvisi vuodella, Hössin tuomio oli kymmenen vuotta. Vapauduttuaan hän liittyi pian kansallissosialistiseen puolueeseen. Hänet nimettiin paikalliseksi lehdistöupseeriksi ja vuonna 1928 puolueen vakuutusyhtiön johtajaksi huolimatta puutteellisista kyvyistään ja karkeista käytöstavoistaan. Myöhemmin Bormann laajensi vakuutusyhtiön puolueen apukassaksi ja sai näin laajaa taloudellista vaikutusvaltaa.
Hitler nimitti Bormannin myös henkilökohtaisen omaisuutensa hoitajaksi; palkkatulojen lisäksi Hitlerillä oli miljoonatulot kirjansa "Taisteluni" () myynnistä. Bormann myös valvoi Hitlerin kesäasunnon Obersalzbergin rakennustöitä Berchtesgadenissa.
Sotavuodet.
Lokakuussa 1933 Bormannista tuli kansallissosialistisen puolueen "Reichsleiter" eli valtakunnanjohtaja sekä marraskuussa Reichstagin jäsen. Heinäkuusta 1933 vuoteen 1941 hän toimi Rudolf Hessin yksityissihteerinä. Hessin lennettyä Englantiin Bormann siirtyi puoluekanslian ("Parteikanzlei") päälliköksi valtakunnanministerin valtuuksin toukokuussa 1941.
Bormann sai 12. toukokuuta 1943 virallisen arvonimen ”Johtajan sihteeri”. Hänestä tuli Hitlerin luottomies, joka oli vastuussa Führerin paperitöistä ja tapaamisista. Hän valvoi kaikkea materiaalia, jonka Hitler sai nähtäväkseen, ja hänellä oli täysi valta siihen, kuka pääsi Hitlerin puheille. Ilman Bormannin tahtoa ei tapahtunut paljon, ja vastoin hänen tahtoaan ei käytännössä mitään. Samalla Hitlerin vanhat luottomiehet Hermann Göring ja Joseph Goebbels menettivät asemiaan. Koska Hitler sodan kuluessa siirtyi yhä enemmän johtamaan sotatoimia, Bormann sai yhä enemmän vastuuta siviiliasioista. Bormann oli puhdasoppinen kansallissosialisti, joka suunnitteli ja oli vastuussa monista natsien sodan aikana tekemistä tuhotöistä.
Sodan loppuvaiheessa Bormann jäi ihailemansa Hitlerin luo piiritettyyn ja tuhoutuneeseen Berliiniin. Hän oli toinen Hitlerin avioliiton todistajista, samoin hän todisti oikeaksi Hitlerin testamentin. Testamentissaan Hitler nimitti Bormannin, ”uskollisimman puoluetoverinsa”, puolueministeriksi. Hitlerin tehtyä itsemurhan, Bormann lähti Führerbunkerista 1. toukokuuta 1945 yhdessä SS-lääkäri Ludwig Stumpfeggerin kanssa. Kumpikaan ei selvinnyt hengissä, ja on melko varmaa, että Bormann teki pian bunkkerista poistuttuaan itsemurhan yritettyään päästä tuloksetta länteen puna-armeijan saartorenkaan läpi. Toisen teorian mukaan hän kuoli puna-armeijan tulituksessa. Kolmannen teorian mukaan Bormannista tehtiin viimeinen havainto Spree-joen ylittävällä sillalla, jossa panssarivaunu räjähti juuri hänen vieressään, eikä kukaan enää nähnyt Bormannia.
Sodan jälkeen.
Nürnbergin oikeudenkäynnissä Bormann tuomittiin poissa olevana kuolemaan lokakuussa 1946. Hänelle määrätty asianajaja yritti perustaa epätavallisen puolustuksensa siihen, ettei Bormannia voi tuomita, koska tämä oli jo kuollut, mutta epäonnistui.
Seuraavien vuosikymmenien aikana Bormannista väitettiin tehdyn useita silminnäkijähavaintoja Euroopassa ja eripuolilla Etelä-Amerikkaa. Huhujen mukaan Bormann oli läpikäynyt epäonnistuneen plastiikkakirurgian ja hänen kasvonsa olisivat vaurioituneet. Adolf Eichmannin poika väitti Bormannin sukkuloineen Etelä-Amerikassa eri maiden välillä ja tavanneen myös isäänsä silloin tällöin. Asialle ei kuitankaan löytynyt pitäviä todisteita.
Heinz Linge kuitenkin sanoi nähneensä Bormanin ja Stumpfeggerin kuolleen Weidendammerin sillan luona käsikranaattiin, joka oli heitetty panssarivaunun sisään heidän astuessa sen kyytiin. Berliinistä rakennustyömaalta vuonna 1972 löydetyt luurangot tunnistettiin virallisesti Stumpfeggerille ja Bormannille kuuluviksi, ja Länsi-Saksan Korkein oikeus julisti Bormannin kuolleeksi huhtikuussa 1973. Bormannin perheen pyynnöstä tunnistus vahvistettiin DNA-testillä vuonna 1998.


Museo.
Museo on määritelmän mukaan ”pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon, yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitos, joka on avoinna yleisölle ja joka tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään”.
Museo on laitos, johon on järjestelmällisesti kerätty taidetta, kulttuurihistoriaa, luonnontiedettä koskevaa aineistoa. Aineistoa on yleensä esillä erilaisissa näyttelyissä. Museoiden esine- ja taidekokoelmat ovat pääsääntöisesti huomattavasti laajemmat kuin esillä olevien esineiden tai taiteen määrä antaisi olettaa. Usein museoissa tehdään myös tutkimustyötä ja museoilla ja eri alojen asiantuntijoilla on tutkimuksellista yhteistyötä.
Museon tyyppi ei ole aina helposti määriteltävissä. Esimerkiksi koti- ja henkilömuseon raja on epätarkka. Lisäksi suurissa museoissa saattaa olla eri aloihin keskittyviä osastoja.
Museoiden historiaa.
Museo-sana tulee antiikin kreikan sanasta "museion", jolla tarkoitettiin muusille pyhitettyä paikkaa, koulua tai tutkimuslaitosta. Muusat tunnetaan tieteiden ja taiteiden jumalattarina. Historian merkittävin museion sijaitsi Egyptissä, Aleksandriassa. Aleksandrian museionin yhteydessä oli laaja kirjasto sekä veistos- ja eläinkokoelma. Museion tuhoutui Rooman valtakunnan hajotessa 300-luvulla.
Rooman vallan aikana sotapäälliköillä oli suuret yksityiset kokoelmat, jotka olivat kertyneet sotaretkillä hankitusta saaliista. Keskiajalla vastaavia esinekokoelmia oli kirkoilla. Esineistö käsitti paljolti maagisia esineitä ja luonnon kuriositeetteja. Pyhimysuskon seurauksena kirkoille kertyi myös pyhäinjäännöskokoelmia.
Nykyaikaisen museon juuret ovat renessanssin ajalla. Pankkiiri- ja kauppiassuvut keräsivät suuria kokoelmia, jotka ulottuivat luonnontieteellisistä näytteistä taide-esineisiin ja teknisiin välineisiin asti. Kuuluisin kokoelma lienee firenzeläisen Medicien pankkiirisuvun kokoelma, jonka taide-esineistön parhaimmisto on nykyisin esillä kuuluissa Uffizin galleriassa.
Ensimmäinen yleisölle avoin museo oli Baselin yliopiston museo, joka avattiin vuonna 1671. Sitä seurasi Ashmolean museo Oxfordissa vuonna 1683. Modernin museon esikuvana pidetään kuitenkin British Museumia, joka avattiin vuonna 1753. Museotoiminta levisi Euroopassa 1800-luvun aikana kansallisvaltiokehityksen myötä, jolloin ne nähtiin kansallisen identiteetin vahvistajina ja ylläpitäjinä. Samalla museolaitos demokratisoitui eli kokoelmat tulivat avoimeksi kaikille kansankerroksille, eivät pelkästään tiedemiehille, säätyläisille ja porvareille. Maailmannäyttelyjen järjestäminen aloitettiin 1850-luvulla, ja ne vaikuttivat myös merkittävällä tavalla museolaitoksen avautumiseen ja laajenemiseen.
Taidemuseot.
Taidemuseot keräävät, tutkivat ja esittelevät taideteoksia. Taidemuseoiden tärkeänä tehtävänä on taiteen tuntemuksen lisääminen ja yleisön perehdyttäminen kuvataiteen saloihin. Museot voivat esitellä joko laajasti eri aikakausien taideteoksia tai erikoistua johonkin tiettyyn aikakauteen. Taidemuseot järjestävät myös yksittäisten taiteilijoiden taidenäyttelyitä, teemanäyttelyitä tai ne voivat erikoistua pysyvästi yhden tai useamman taiteilijan teoksiin.
Muita museoita.
Luonnontieteellisissä museoissa keskitytään jonkin luonnon osa-alueen, kuten eläintieteen, kasvitieteen tai geologian, näytteiden tallentamiseen, tutkimukseen ja esittelyyn.
Erikoismuseot keskittyvät jonkin yksittäisen ilmiön tai esinetyypin tallennukseen, tutkimukseen ja esittelyyn. Erikoismuseoiden näyttelyiden tarjoama tieto omasta alastaan on huomattavasti syvempi kuin erimerkiksi laajempaan aihealueiden kirjoon keskittyneiden kulttuurihistoriallisten museoiden näyttelyt. Erikoismuseoiden toiminnassa saattaa olla yhtä aikaa piirteitä niin kulttuurihistoriallisten-, taide- kuin luonnontieteellisten museoiden toiminta-alueelta.


Mount Everest.
Mount Everest on maailman korkein vuori Nepalin ja Kiinan Tiibetin rajalla Himalajan vuoristossa. Sen korkeutena on perinteisesti pidetty 1950-luvulla tehtyjen mittausten mukaan 8 848 metriä. Tuoreiden mittausten tulokset vaihtelevat 8 844 metristä (2005) 8 850 metriin (1999). Huipun sijainti sinänsä tunnetaan nykyään GPS-navigaattoreiden avulla hyvin tarkasti. Kaukana merestä sijaitsevan huipun ”korkeuden” määrittelyä vaikeuttaa kuitenkin epävarmuus referenssitason, ”merenpinnan” (oikeastaan geoidin), oikeasta korkeusasemasta vuoren kohdalla. Nepal aikoo mitata Everestin uudestaan sen korkeuden kiistanalaisuuden takia.
Nimeäminen.
Nepaliksi vuorta kutsutaan nimellä Sagarmāthā सगरमाथा 'taivaan otsa'. Tiibetissä se on Chomolangma tai Qomolangma ('Maailmankaikkeuden äiti'); kiinassa: 珠穆朗瑪峰 (pinyin: Zhūmùlǎngmǎ Fēng) tai 聖母峰.
Vuoren englanninkielisen nimen antoi Andrew Waugh, Yhdistyneen kuningaskunnan kartoittajakenraali Intiassa. Hän nimesi sen maantieteilijä George Everestin mukaan.
Vuoren tiibetinkielinen nimi on vuoren ainoa alkuperäinen, paikallisten asukkaiden antama nimi.
Vuoren nepalinkielinen nimi Sagarmāthā on varsin tuore, se muodostettiin 1960-luvun alussa. Nepalin hallitus koki noloksi sen, että vuorella ei ollut nepalilaista nimeä. Tämä johtuu siitä, että vuorta ei tunnettu eikä ollut tietenkään nimetty nepalin kieltä puhuvien keskuudessa Katmandun ympäristössä ja siitä länteen. Šerpojen käyttämä tiibetiläinen nimi ei voinut tulla kysymykseen maan nepalisointipolitiikan vuoksi.
Vuorikiipeily.
Ensimmäisen kerran Everestin huipulle onnistuivat kiipeämään uusiseelantilainen sir Edmund Hillary ja šerpa Tenzing Norgay Nepalista 29. toukokuuta 1953. Suomalaisista Everestille on kiivennyt ensimmäisenä Veikka Gustafsson keväällä 1993 ja uudelleen ilman lisähappea keväällä 1997. Ari Piela ja Antti Mankinen saavuttivat huipun 28. toukokuuta 1999. Piela ja Mankinen kiipesivät Tiibetin puolelta. Vanhin suomalainen huipulle Nepalin puolelta kiivennyt on Jan Sinivaara 50-vuotiaana 13.5.2011..
Tärkeimmät kohdat huipulle kiivettäessä ovat Nepalin puolelta perusleirin jälkeen Khumbun jäätikkö ja Khumbun jääputous, Läntinen maljalaakso, Eteläsola, jossa esteinä ovat Geneven kannus ja Keltainen vyöhyke, Etelähuippu ja sen jälkeen Hillaryn askelma, jonka jälkeen huipulle päästään kulkemalla teräväharjaista lumiräystästä pitkin. Tiibetin puolelta kiipeäminen alkaa Rongbukin jäätiköltä Pohjoissolaan, jonka jälkeen on selvitettävä Ensimmäinen, Toinen ja Kolmas askelma. Näistä Toinen askelma on kuuluisa vaikeapääsyisyydestään, mutta siihen asennetut terästikkaat helpottavat nykyisin kiipeämistä.
Englantilaiset George Mallory ja Andrew Irvine nousivat jo 8. kesäkuuta 1924 huipun lähettyville. Molemmat kiipeilijät kuitenkin katosivat. Viimeisen näköhavainnon heistä teki alempaan leiripaikkaan jäänyt seurueen geologi, joka näki heidät harjanteella huipun läheisyydessä. Malloryn ja Irvinen kameraa ei ole löydetty, joten ei ole voitu selvittää luotettavasti, onnistuivatko he saavuttamaan huipun ennen kuolemaansa. Malloryn ruumis löydettiin vuonna 1999.
Tirolilaiset Reinhold Messner ja Peter Habeler saavuttivat huipun 8. toukokuuta 1978 kiivettyään ilman lisähappea, vaikka tekoa oli aiemmin pidetty mahdottomana. Kaksi vuotta myöhemmin Messner saavutti myös toisen mahdottoman, kun hän kiipesi 20. elokuuta 1980 huipulle ilman lisähappea ja yksin ilman kantajien apua.
Everestillä on tehty yli 10 000 kiipeämisyritystä, joista huipulle asti on päässyt yli 3 000. Kuolemantapauksia vuorella on raportoitu 207. Suuri enemmistö ruumiista on jätetty vuorelle, koska ruumiiden tuominen alas vuoren ylärinteiden korkeuksista on vaarallinen ja suuritöinen tehtävä. Kuuluisia jo kuolleeksi luultuja, mutta kuitenkin henkiin jääneitä kiipeilijöitä ovat esimerkiksi Beck Weathers ja Lincoln Hall.
Brittiläinen Rod Baber sai huomiota maailman mediassa väitettyään soittaneensa 21. toukokuuta 2007 ensimmäisenä maailmassa matkapuhelimella Mount Everestin huipulta. MountEverest.net-sivuston mukaan kiinalaiset vuorikiipeilijät soittivat matkapuhelimella Everestin huipulta jo vuonna 2003.


Hiilidioksidi.
Hiilidioksidi, molekyylikaavaltaan CO2'", on hiilestä ja hapesta koostuva kemiallinen yhdiste. Normaaliolosuhteissa hiilidioksidi on hajuton, väritön, myrkytön ja huonosti reagoiva kaasu. Hiilidioksidi on suurina pitoisuuksina terveydelle haitallista. Puhtaana kaasuna se syrjäyttää hapen ja voi tukahduttaa ihmisen.
Hiilidioksidia esiintyy maan ilmakehässä luontaisesti pieninä pitoisuuksina. Hiilidioksidin luontainen pitoisuus vaihtelee vuorokauden ja vuodenajan mukaan ollen keskimäärin 0,028 % eli 280 miljoonasosaa tilavuudesta.
Hiilidioksidin pitoisuuden ilmakehässä arvellaan kasvaneen 1800-luvulta lähtien, joskin sen pitoisuuksien mittaaminen miljoonasosien tarkkuudella edellyttää tarkkoja instrumenttejä ja pitoisuusmuutosten arvioiminen ilmakehässä edellyttää tilastollisia menetelmiä. Hiilidioksidi on happea ja typpeä raskaampi kaasu ja sen pitoisuus vaihtelee mm. sääolojen ja yhteyttämisen mukaan. Hiilidioksidin pitoisuuden väitetään kasvaneen 2000-luvulla. Tällä hetkellä (maaliskuu 2009) ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on keskimäärin 0,0387 % eli 387 miljoonasosaa ollen siten noin 38 prosenttia luontaiseksi määriteltyä tasoa suurempi. Ihmisen aiheuttamia hiilidioksidipäästöjä syntyy muun muassa liikenteestä, energiantuotannosta ja teollisuudesta. Ihmiskunnan hiilidioksidipäästöt olivat 29 miljardia tonnia vuonna 2006.
Hiilidioksidia syntyy hiilipitoisten aineiden palamistuotteena, kuten palaessa sekä soluhengityksessä. Kasvit käyttävät sitä raaka-aineena orgaanisten yhdisteiden valmistuksessa eli yhteyttämisessä. Hiilidioksidi sisältää painon mukaan 27 % hiiltä, ja siinä on lähes kaikki ilmakehässä esiintyvä hiili, jos mm. kivihiilen, turpeen ja puun polttamisessa syntyviä PAH-yhdisteitä ei oteta huomioon.
Hiilidioksidi on merkittävä ilmastoa lämmittävä kasvihuonekaasu, koska se päästää näkyvän valon lävitseen, mutta absorboi voimakkaasti infrapuna- eli lämpösäteilyä. Näin tekee myös vesihyöry, jota on ilmakehässä noin 1-4 % eli noin tuhatkertaisesti hiilidioksidiin nähden.
Löytöhistoria.
Hiili­dioksidin keksijänä on pidetty Jan Baptist van Helmontia (1577-1644). Koska puuhiilen palaessa syntynyt tuhka painoi vain pienen osan alku­peräisen puu­hiilen painosta, hän päätteli, että loppuosa siitä muuttui kaasuksi ja poistui ilmaan. Tälle kaasulle hän antoi nimen "metsä­kaasu" ("gas sylvestre"). Tarkemmin sen ominaisuuksia tutki Joseph Black, joka vuonna 1756 havaitsi sitä muodostuvan kuumennettaessa "magnesia alba"a eli magnesiumkarbonaattia. Hän kutsui sitä "sitoutuneeksi ilmaksi". Vuonna 1778 Joseph Priestley havaitsi, että tätä kaasua sisältävässä vedessä kasvit tuottivat "deflogistoitunutta ilmaa" eli happea, mikä havainto pian johti yhteyttämisen luonteen selvittämiseen. Samoihin aikoihin Antoine Laurent Lavoisier selvitti palamisen luonteen ja osoitti, että tämä kaasu on hiilen ja hapen yhdiste.
Ominaisuudet.
Hiilidioksidimolekyyli (O=C=O) on lineaarinen, ja siinä on kaksi kaksoissidosta. Hiilidioksidilla ei ole sähköistä dipolimomenttia.
Vesi pystyy liuottamaan normaaliolosuhteissa hieman yli oman tilavuutensa verran hiilidioksidia. Osa liuenneesta hiilidioksidista muuttuu hiilihapoksi.
Normaalin ilmanpaineen vallitessa hiilidioksidi ei esiinny nesteenä missään lämpötilassa, vaan se muuttuu suoraan kiinteäksi alle −78 °C:n lämpötiloissa. Nesteenä se voi esiintyä vain, kun paine on vähintään 5,2 baaria. Kiinteää hiilidioksidia kutsutaan kuivajääksi tai "hiilihappojääksi".
Hiilidioksidi ei ylläpidä palamista, joten sitä voidaan käyttää sammuttimissa. Vastaavasti se ei myöskään ylläpidä hengitystä, joten liian suurina pitoisuuksina hiilidioksidi aiheuttaa tukehtumisen, tajuttomuuden ja kuoleman.
Käyttö.
Hiilidioksidia käytetään teollisuudessa mm. elintarvikkeiden jäähdytyksessä ja pakastamisessa, virvoitusjuomien ja oluen hiilihapotuksessa sekä elintarvikkeiden suojakaasupakkaamisessa. Hiilidioksidikaasua käytetään myös juoma-, pesu-, prosessi- ja jäteveden käsittelyssä, selluteollisuudessa massan pesun tehostuksessa, mäntyöljyn valmistuksessa, kutistusliitoksissa, putkenjäädytyksessä, hiilidioksidilannoituksessa kasvihuoneissa sekä eläinten tainnutuksessa. Koska hiilidioksidikaasu on kemiallisesti inerttiä, sitä käytetään hapettumissuojauksessa, hitsaussuojakaasuissa, laserkaasuissa, palojen ja räjähdysten ehkäisyssä ja palonsammutuksessa. Hiilidioksidia käytetään myös lääkkeellisessä karbogeenissa (lääkkeellisen hapen ja lääkkeellisen hiilidioksidin seos). Lisäksi hiilidioksidia käytetään kirurgisissa leikkauksissa.
Kuivajää.
Lämpötilassa −78,5 °C hiilidioksidikaasu härmistyy kiinteäksi hiilidioksidijääksi eli hiilihappojääksi (”kuivajääksi”). Hiilidioksidijää on kätevä jäähdytin, koska se muuttuu lämmetessään suoraan kaasuksi, eikä se siten kastele pintoja. Hiilidioksidijään ja veden avulla voidaan synnyttää "savua" esimerkiksi elokuvia ja esityksiä varten. Kuivajäätä valmistettiin ensi kertaa vuonna 1825, kun avattiin nestemäistä suurpaineista hiilidioksidia sisältävä säiliö. Säiliöistä karkasi kaasumaista hiilidioksidia ja sinne jäi kuivajäätä. Kuivajää on vaarallista käsitellä paljain käsin, koska sen koskettaminen luo palovamman kaltaisia vaurioita.
Biologia.
Orgaanisten yhdisteiden hapetus, toisin sanoen hengitys, on monen eliölajin, kuten eläinten, energianlähde. Tällöin niissä oleva hiili yhtyy ilman hapen kanssa hiilidioksidiksi vapauttaen samalla energiaa. Samoin tapahtuu myös, kun orgaaninen aines palaa täydellisesti. Kasvit ja muut auringonvalosta energiansa saavat eliöt, alkutuottajat, puolestaan sitovat auringonvalon energiaa yhteyttäessään ja varastoivat sen orgaanisiin yhdisteisiin, lähinnä hiilihydraatteihin. Rakennusaineeksi tarvitaan hiilidioksidin hiiltä, ja sivutuotteena ilmaan vapautuu happea. Näin hiili kiertää ilmasta alkutuottajiin, alkutuottajista ravintoketjun muihin osiin ja lopulta taas ilmakehään.
Globaali näkökulma.
a>ta eli heilahdusvaihtelua, jonka huippukohta on pohjoisen pallonpuoliskon myöhäiskevään aikaan. CO2-pitoisuudet laskevat kasvukauden aikana, kun kasvillisuus sitoo hiilidioksidia ilmakehästä.
Ilmakehän hiilidioksidi on välttämätön edellytys kasvien fotosynteesille ja muiden auringonvaloa hyödyntävien autotrofien elintoiminnoille. Hiilidioksidin keskimääräinen pitoisuus maan ilmakehässä on kuitenkin vaihdellut huomattavasti maapallon eri geologisina aikakausina. Vuonna 2008 pitoisuus oli mittausten mukaan noin 385 ppm, mutta esiteollisella ajalla (noin 1800-luvun alkuun saakka) pitoisuus pysyi 260–280 ppm:n tasolla noin kymmenen tuhannen vuoden ajan. Merenpohjan sedimenteistä ja kasvien fossiileista tehtyjen mittausten perusteella on voitu arvioida, että esimerkiksi 150–200 miljoonaa vuotta sitten hiilidioksidin pitoisuus oli kuitenkin ilmeisesti paljon nykyistä korkeampi, yli 2 000 ppm, ja 400–600 miljoonaa vuotta sitten ajoittain jopa yli 5 000 ppm.
Hiilidioksidi on kasvihuonekaasu, eli sen määrän lisääntyminen ilmakehässä kasvattaa maapallon lämpötilaa. Öljyn, maakaasun, hiilen ja muiden fossiilisten polttoaineiden käyttäminen on nostanut ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta ja sen uskotaan mahdollisesti olevan johtamassa ilmastonmuutokseen. Fossiiliset polttoaineet nostavat ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta, koska hiili on ollut syvällä maaperässä ja poltettaessa se joutuu ilmakehään. Kasviperäiset biopolttoaineet eivät jatkuvasti lisää ilmakehän hiilidioksidimäärää, koska poltettua vastaava määrä hiiltä sitoutuu takaisin ilmakehästä, kun kasveja kasvatetaan uudelleen polttoaineeksi – hiilen kierto on suljettu.
Jos CO2-pitoisuus nousee yli 450 ppm, Grönlanti ja läntinen Antarktis todennäköisesti sulavat tulevaisuudessa. Tämä nostaisi merten pintaa noin 6 metriä, sillä nykyisin jäätiköt ovat osin maa-alueiden päällä, eivätkä siten vaikuta pinnan tasoon. Kun hiilidioksiditaso oli ennen teollista vallankumousta 280 ppm, vuonna 2008 se oli jo 385 ppm ja nousee 2 ppm joka vuosi.
Hiilidioksidi hengitysilmassa.
Rakennusten sisäilmassa hiilidioksidin pitoisuus saattaa helposti nousta moninkertaiseksi ilmakehän keskimääräiseen pitoisuuteen verrattuna, jos rakennuksessa oleskelee hiilidioksidia tuottavia eläimiä, kuten ihmisiä tai kotieläimiä. Asumisterveysohjeen mukaan sisäilma ei enää täytä terveydensuojelulain vaatimuksia, jos hiilidioksidipitoisuus on yli 2 700 mg/m3 eli 1 500 ppm. Jo tätä pienemmät pitoisuudet voivat aiheuttaa väsymystä, päänsärkyä ja työskentelytehon huononemista. Tyydyttävän ilmanlaadun rajana pidetään 1200 ppm:n pitoisuutta.
On huomattava, että kasvipohjaiset polttoaineet (puutähde, mustalipeä) eivät lisää ilmakehän hiilidioksidikuormaa, jos samoille paikoille kasvatetaan uudelleen metsää. Vuosina 2000–2006 Suomen hiilidioksidipäästöt kasvoivat 20,7 %. Polttoainekohtainen päästöjen kasvu oli hiilellä 58 % ja turpeella 31 %.


Varsovan kansannousu.
Varsovan kansannousu oli kansannousu aikana 1. elokuuta – 2. lokakuuta 1944. Edellinen kansannousu Varsovan Ghetossa oli tukahdutettu kolmessa viikossa vuonna 1943. Varsovan kansannousussa vastarintajoukot yrittivät vapauttaa Puolan pääkaupungin Varsovan saksalaismiehityksestä ja asettaa itsenäisen hallituksen ennen Neuvostoliiton puna-armeijan saapumista. Puna-armeija oli taisteluiden alkaessa jo Veiksel-joen toisella puolella, hyvin lähellä Varsovaa. 50 000 hengen puolalaisarmeija (joista 23 000 aseistettuja ja taisteluun soveltuvia) menestyi aluksi hyvin ja valtasi suuria osia kaupungista. Tilanne kuitenkin muuttui, kun puna-armeija ei ylittänytkään Veiksel-jokea eikä tullut millään muotoa vastarintaliikkeen avuksi. Puolalaiset jäivät lopulta alakynteen, kun paikalle lähetettiin runsaasti SS-joukkoja ja he joutuivat hajalleen toisistaan. Vastarintaa kesti 63 päivää ja se päättyi 2. lokakuuta 1944, jolloin saksalaiset tukahduttivat kansannousun. Sitä seuraavina kolmena kuukautena saksalaiset käytännössä hävittivät kaupungin maan tasalle. Vasta 17. tammikuuta 1945 puna-armeija ylitti Veiksel-joen ja vapautti Varsovan saksalaismiehityksestä.
Tausta.
Kesäkuun lopulla 1944 Saksa oli vaikeassa asemassa. Normandian maihinnousu oli onnistunut Ranskassa, ja satoja tuhansia liittoutuneiden sotilaita nousi maihin pakottaen Saksan vetämään joukkoja itärintamalta. Puna-armeija käynnisti operaatio Bagrationin, joka murskasi Saksan Keskustan armeijaryhmän.
Josif Stalin oli katkaissut Puolan ja Neuvostoliiton väliset suhteet 25. huhtikuuta 1943 sen jälkeen, kun saksalaiset olivat paljastaneet Katynin joukkomurhan. Stalin kieltäytyi myöntämästä sitä ja syytti saksalaisia propagandasta. Myöhemmin Stalin perusti Rudenko-komission, jonka tavoitteena oli syyllistää saksalaiset hinnalla millä hyvänsä. Puolan vastustus yhdistettiin Katynin joukkosurmaan ja ajateltiin, että etenevä Neuvostoliiton puna-armeija ei ehkä ollut Puolan liittolainen vaan ainoastaan ”liittolaisen liittolainen”. Puna-armeijan ylittäessä vanhan Puolan rajan ja edetessä kohti Varsovaa tilanne kärjistyi 13. heinäkuuta. Tässä vaiheessa puolalaisten oli tehtävä päätös: joko aloittaa kansannousu, joko Neuvostoliiton tukemana tai oman armeijan avulla, tai toimia yhteistyössä Saksan kanssa. Puolan johto teki päätöksen kansannousun aloittamisesta ja kansallisen itsenäisyyden puolesta taistelemisesta heinäkuun lopulla, Puolan vastarintaliike suunnitteli kaupungin valtausta ja asemien pitämistä, kunnes venäläiset tulisivat heidän avukseen. Stalin ei luottanut Puolan pakolaishallituksen ja kansanarmeijan liittoutumattomuuteen. Stalinin käskystä puna-armeijan eteneminen keskeytettiin Veiksel-joen luona muutaman sadan metrin päässä puolalaisten asemista 16. syyskuuta 1944.
Puolan vastarinta-armeija.
Lisäksi britit pudottivat Varsovaan aseita ja ammuksia. Tosin suurin osa niistä putosi saksalaisten puolelle.
Saksalaiset.
Lisäksi Paul Geibelin komennossa oli SS-miehistä koostuvia SS-poliisiyksiköitä.
Taistelu.
Kansannousua edeltävänä päivänä oli Varsovan itäpuolelta kuulunut kiivasta taistelunmelskettä. Puolalaiset luulivat puna-armeijan pian olevan kaupungissa, mutta Veiksel-joen itäpuolella kuulunut tulitus johtuikin kolmen SS-panssaridivisioonan kiivaista vastahyökkäyksistä venäläisten rintamaa vastaan, joka joutui perääntymään.
Kanssannousun aikana pahoin raunioitunutta kaupunkia.
Alueet olivat täysin erillään toisistaan, joten yhteydenpito oli vaikeaa ja lähettien oli ryömittävä viemäriverkostossa toisille alueille. Adolf Hitler raivostui kuullessaan kansannoususta ja vaati, että Varsova oli murskattava. Reichsführer-SS Heinrich Himmler määräsi kaupungin tuhottavaksi maan tasalle. Vaikka suurin osa saksalaisjoukoista tarvittiin estämään liittoutuneiden etenemistä, Himmler sai koottua 12 000 miestä, jotka olivat pääasiassa SS-joukkoja. Niiden mukana oli muutamia erittäin pahamaineisia yksiköitä esimerkiksi SS-Sturmbrigade Dirlewanger ja RONA-prikaati. Alkupäivinä puolalaiset valtasivat Varsovan gheton rauniot, Gesiowkan keskitysleirin ja vapauttivat 350 juutalaista. Saksalaiset panssarivaunut käyttivät siviilejä ihmiskilpenä. Länsiliittoutuneet aloittivat kansannousun tukemisen 4. elokuuta. Neuvostoliitto esti läntisiä liittoutuneita käyttämästä sen omia lentokenttiä ilmapudotuksiin. Mikäli puna-armeija olisi nyt ylittänyt Veikselin ja tullut puolalaisten avuksi, olisi kaupungissa olevat saksalaiset todennäköisesti kyetty lyömään. Kun puna-armeija ei kuitenkaan päässyt tai edes yrittänyt päästä kaupunkiin, kykenivät saksalaiset keskittämään Varsovaan sen verran joukkoja, että saksalaisten esikunnat pelastettiin ja rautatieasemat vallattiin takaisin. Kaupunkiin lähetettiin myös Himmlerin SS-joukkoja. Reinefarthin kolme hyökkäysryhmää aloittivat etenemisen pitkin Wolskan ja Gorczewskan katuja kohti Jerusalem Avenueta 5. elokuuta. Himmlerin käskystä SS-joukot, poliisi ja Wehrmachtin joukot etenivät talo talolta ja ampuivat kaikki asukkaat ja polttivat heidän ruumiinsa. Arviolta siviilejä tapettiin 20 000–50 000 Wolan ja Ochotan alueella.
Saksalaiset pystyivät siis estämään puolalaisia valtaamasta kaupunkia kokonaan, mutta koska saksalaisilla oli suhteellisen vähän joukkoja ja puolalaiset taistelivat sitkeästi, eivät saksalaiset kyenneet valtaamaan kaupunkia takaisin nopeasti. Puolalaiset ajettiin kuitenkin ahtaalle eri kaupunginosiin, ja vähitellen heiltä loppuivat elintarvikkeet ja puhdas vesi. Veden pumppausasemat säilyivät saksalaisten hallinnassa. Saksalaiset etenivät hiljalleen ja puhdistivat kaupunginosan toisensa jälkeen. He käyttivät taisteluissa runsaasti poliisi- ja SS-joukkoja, rynnäkkötykkien tukemina. Syyskuun alussa puolalaisille tarjottiin antautumista, mutta heidän komentajansa kenraali Bor torjui tämän, olettaen että venäläiset hyökkäisivät sillanpääasemastaan yhdessä puna-armeijaan kuuluvien puolalaisten joukkojen kanssa. Puolalaisen kenraali Berlingin johtama Puolalainen ensimmäinen armeija (joka toimi puna-armeijan alaisuudessa, sotilasyksikkö oli muodostettu Neuvostoliitossa vuonna 1944) ylitti useaan kertaan Veikseljoen 15.–23. syyskuuta, ja työnsi saksalaisten sillanpääaseman kokoon 18. syyskuuta mennessä. Hänen tavoitteenaan oli päästä kosketuksiin vastarintaliikkeen taistelijoitten kanssa. Berling kärsi kuitenkin raskaita tappioita, ja lopulta riittämätön neuvostojoukkojen tuki teki yrityksen mahdottomaksi. Virallisesti puna-armeijan johto kertoi, etteivät he saksalaisten vastarinnasta johtuen kyenneet tulemaan puolalaisten avuksi, mutta todellisuudessa puna-armeija ei todennäköisesti edes halunnut tulla puolalaisten avuksi. Stalin puhui Puolan vastarintaliikkeestä vihamielisesti ja kutsui jatkuvasti koko kansannousua ”kevytmieliseksi” ja vastuuttomaksi, sekä nimitti kenraali Borin alaisuudessa olevia Puolalaisen ensimmäisen armeijan miehiä rikollisiksi.
Puolalaiset antautuivat 2. lokakuuta 1944. Eloonjääneet, joita oli noin 15 000, vangittiin ja kuljetettiin keskitysleireille surmattaviksi. Varsovan siviiliväestö karkotettiin kaupungista ja lähetettiin keskitysleiri ”Durchgangslager” 121 Pruszkowiin. 350 000–550 000 siviiliä kulki leirin kautta, ja heistä 90 000 lähetettiin työleireille Saksaan.


Reino Helismaa.
Reino Vihtori ”Repe” Helismaa, vuoteen 1934 Helenius, (12. heinäkuuta 1913 Helsinki – 21. tammikuuta 1965 Helsinki) oli suomalainen sanoittaja, säveltäjä, kuplettilaulaja, viihdetaiteilija, elokuvanäyttelijä ja käsikirjoittaja. Erityisesti hänet muistetaan yhteistyöstään Toivo Kärjen, Tapio Rautavaaran ja Esa Pakarisen kanssa. Helismaa muistetaan noin viidestätuhannesta sanoituksestaan, joista 1 500 levytettiin. Hän oli tuotteliaimpia suomalaisia sanoittajia yhdessä Sauvo Puhtilan, Vexi Salmen ja Juha Vainion kanssa. Hän teki myös muun muassa radiokuunnelmia, elokuvakäsikirjoituksia (muun muassa Pekka ja Pätkä -elokuvat) ja näytelmiä.
Helismaa oli 1950-luvun alusta lähtien hedelmällisessä yhteistyössä säveltäjä Toivo Kärjen kanssa. Tapio Rautavaara levytti monet Helismaan sanoittamista kappaleista. Rautavaaran lisäksi Helismaan sanoituksia ovat vuosien varrella levyttäneet muun muassa Olavi Virta, Esa Pakarinen, Henry Theel ja Eemeli. Helismaa teki elämänsä aikana kahdeksan näytelmää, kymmenen revyytä, 104 radiohupailua, 32 elokuvakäsikirjoitusta ja noin 5 000 laulutekstiä. Helismaa käytti oman nimensä lisäksi salanimiä Orvokki Itä (samaa nimeä käytti myös Toivo Kärki), Aarne Lohimies, Rainer Kisko, Väinö Karras, Jukka Roine ja Rauni Kouta.
Tunnetuimpia Helismaan sanoittamia kappaleita ovat ”Sinun silmiesi tähden”, ”Hopeinen kuu”, ”Päivänsäde ja menninkäinen”, ”Kulkuri ja joutsen”, ”Reissumies ja kissa” sekä ”Meksikon pikajuna”.
Lapsuus ja nuoruus.
Reino Vihtori Helenius syntyi Helsingissä 12. heinäkuuta 1913 Maria ja Vihtori Heleniukselle. Hän oli Ullanlinnassa asuneen kahdeksanhenkisen perheen pojista nuorin. Isä Vihtori oli ammatiltaan puuseppä. Hän kuoli Suomen sisällissodan aikaan huhtikuussa 1918, kun hänet ammuttiin kadulla vaikkei ollut sotimassa eikä edes aseistettu. Perhe lähti pakoon Laukaaseen, jossa Maria-äidillä oli sukulaisia. Samana vuonna he muuttivat Lahteen äidin veljen Augustin luo. Reino kävi Lahdessa neljä vuotta kansakoulua sekä Lahden Lyseossa keskikoulun. Vuonna 1931 hän suoritti armeijan lentokonekorjaajana Viipurissa. Näihin aikoihin hän kiinnostui huumoripitoisista kupleteista ja osti haitarin.
Konelatojaksi ja Helismaaksi.
Varsinaiselta ammatiltaan Helismaa oli konelatoja.
Päästyään armeijasta Reino työskenteli aluksi lautatarhalla ja myöhemmin sähköyhtiössä mittarinlukijana. Vuonna 1935 hän aloitti enonsa Augustin omistaman kirjapainon konelatojana, aluksi harjoittelijana. 1930-luvulla hän oli myös jonkin aikaa Lahden sosialidemokraattien nuoriso-osastossa ja työskenteli myös pankin vahtimestarina.
Tuona aikana oli tapana muuttaa sukunimi suomalaiseksi. Niin teki myös Reino Helenius, joka päätti vuonna 1934 vaihtaa nimensä Helismaaksi. Helismaa meni naimisiin lahtelaisen Lempi Turusen (29.5.1915–4.7.1983) kanssa 13. syyskuuta 1936. Pariskunta muutti Viipuriin, josta Helismaa sai vakituisen työpaikan Karjalan kirjapainossa.
Vuonna 1937 Helismaat saivat ensimmäisen lapsensa, Arto-pojan. Tytär Satu syntyi vuotta myöhemmin vuonna 1938.
Konelatojana tienatut rahat eivät kuitenkaan riittäneet, joten Helismaan piti löytää myös jokin toinen tienesti. Hän rupesi kirjoittamaan ”Lukemista kaikille” ja ”Seikkailujen maailma” -nimisiin lehtiin nimimerkeillä Rudi Halla, Masa Palo ja Eemil Harsa. Lisäksi hän alkoi esiintyä erilaisissa tilaisuuksissa kitaransa kanssa. Rahat riittivät lopulta viipurilaisen omakotitalotontin varaamiseen 1939.
Vuonna 1939 Helismaa joutui kuitenkin lähtemään ylimääräisiin sotaharjoituksiin. Talvisota alkoi marraskuussa, ja Helismaa komennettiin ilmatorjuntaan. Sota loppui vuoden 1940 maaliskuussa ja Helismaa kotiutui toukokuussa. Viipuri menetettiin Neuvostoliitolle, joten Helismaa menetti kotinsa ja työpaikkansa. Edessä oli muutto takaisin Lahteen, jossa Helismaa sai työpaikan ravintolan vahtimestarina. Pian pariskunta kuitenkin muutti Helsinkiin, kun Helismaa sai työpaikan konelatojana Maalaiskuntien Liiton kirjapainossa; häntä pidettiinkin erittäin nopeana latojana.
Kirjoittaja.
Talvisota oli päättynyt, ja Helismaa ryhtyi kirjoittamaan novelleja ja pakinoita Isku-nimiseen lehteen, jota hän serkkunsa Olavi Kanervan kanssa päätoimitti. Kesällä alkoi kuitenkin jatkosota ja miehiä tarvittiin rintamalla. Tällä kertaa Helismaa joutui etulinjaan. Pian hänen taitonsa riimittelijänä ja laulajana huomattiin, ja hänet siirrettiin viihdytysjoukkoihin. Sota päättyi 1944 ja Helismaa palasi takaisin kirjapainoon. Sota oli kuitenkin väsyttänyt häntä ja hän haaveili tavallisesta perhe-elämästä. Esiintymiset rajoittuivat lähinnä kirjapainon omiin juhliin. Vuonna 1945 Helismaan perheeseen syntyi poika Markku.
Ensimmäiset levytykset ja tutustuminen Kärkeen ja Rautavaaraan.
a> ja Reino Helismaa työpöydän ääressä.
Tapio Rautavaaraan Helismaa tutustui Puistolan työväentalolla. He olivat kuulleet toisistaan jo sodan aikaan, sillä he olivat taistelleet samassa rykmentissä, mutta eivät olleet vielä tuolloin tavanneet. Rautavaara oli kutsuttu esiintymään Puistolan työväentalolle, jolloin hän huomasi Reino Helismaan istuneen eturivissä. Rautavaaran kertoman mukaan Helismaa tuli näyttämön puolelle, paiskasi Rautavaaran kanssa kättä ja sanoi: ”Mä olen sitten se Helismaa.”
Helismaa tuli tunnetuksi sodan jälkeen esittämällä J. Alfred Tannerin kupletteja. Ensimmäinen levytys tehtiin vuonna 1947 Rautavaaran kanssa kappaleella ”Yhteinen Susannamme”. Vuonna 1948 Helismaa levytti yksinään J. Alfred Tannerin kappaleita, muun muassa ”Kekkerit Mäkelän kanatarhassa” ja ”Nujulan talkoopolkka”.
Säveltäjä Toivo Kärki oli sodan aikana tykästynyt Helismaan runoon ”Unta ja totta” ja otti yhteyttä häneen sodan jälkeen. Heistä tuli työkavereita, ja menestyksekäs yhteistyö jatkui aina Helismaan kuolemaan saakka. Vuonna 1948 heidän yhteistyönään syntyi ”Suutarin tyttären pihalla”, jonka Helismaa esitti. Vihjailevan sanoituksensa takia kappale oli kaksitoista vuotta esityskiellossa.
Sotien jälkeen Helismaa esiintyi erityisesti myös Tapio Rautavaaran ja Esa Pakarisen kanssa, mutta Rautavaara sanoutui irti kiertueporukasta 1950. Rautavaara perusteli lähtemistään sillä, että isolla porukalla palkkiorahat pitää jakaa eikä kenelläkään jää juuri mitään. Rautavaaran lähtö porukasta oli Helismaalle aluksi kova paikka, mutta myöhemmin hän myönsi Rautavaaran tehneen oikean ratkaisun. Tämän jälkeen yhteistyö Kärjen kanssa tiivistyi. Kappaleita syntyi tiiviillä tahdilla: ”Katuviertä pitkin”, ”Linjuripolkka”, ”Rovaniemen markkinoilla”, ”Imatran Inkeri”, ”Kaksi vanhaa tukkijätkää”, ”Neljän tuulen tiellä”, ”Reppu ja reissumies”, ”Muhoksen Mimmi”, ”Kaksi ystävää”, ”Kievarin Kirsti”, ”Kulkurin iltatähti”, ”Rekiretki”, ”Lentävä kalakukko” – nämä kaikki ja monta muuta pelkästään vuonna 1951. Vuonna 1951 hän sai levylle kaikkiaan 46 tekstiään. Laulajina olivat Helismaan itsensä lisäksi muun muassa Esa Pakarinen, Jorma Ikävalko, Justeeri (Kauko Käyhkö), Veikko Sato, Erkki Junkkarinen ja Matti Louhivuori. Helismaan oma laulutuotanto rajoittui vain humoristisiin kupletteihin.
Rautavaara levytti paljon Helismaan kirjoittamia lauluja. Muutamat klassikoiksi muodostuneista kappaleista hän levytti vasta Helismaan kuoltua. Aiemmin Rautavaara ei erityisesti ollut innostunut Helismaan iskelmistä, sillä hän itse suosi iskelmän sijasta laulelmaa. Yhteistyö kaksikon välillä jatkui kuitenkin 1960-luvun taitteessa aina Helismaan kuolemaan saakka.
Työskentely elokuvien parissa: Rillumarei ja Pekka Puupää.
”Rillumarei”-elokuvat saivat alkunsa, kun ohjaaja Toivo Särkkä ehdotti yhteistyötä Helismaan, Pakarisen ja Jorma Ikävalkon kanssa. Vuoden 1951 elokuva "Rovaniemen markkinoilla" oli kansan suosikki mutta kriitikoiden vihaama. Elokuvaa seurasi joukko muita nopeasti kuvattuja rillumarei-elokuvia. Elokuvien käsikirjoitukset tehtiin nopeasti. Tarinat olivat romanttisia, mutta niiden rinnalla kulki huumorijuoni, ja elokuvat sisälsivät runsaasti iskelmiä. Kriitikot vihasivat elokuvia, mutta kansa kuitenkin otti rillumarein avosylin vastaan, ja myöhempi arviointi on osoittanut sen olleen ainakin parhaimmillaan aitoa ja rehellistä katoavan maaseutumaisen elämänmuodon, tukkijätkien ja kulkureiden maailman kuvausta. Kärki ja Helismaa joutuivat armottoman ryöpytyksen kohteeksi, ja heitä pidettiin suomalaisen musiikkimaun pilaajina. Vaikka heidän tuotteistaan vain pieni osa oli rillumareita, kaikki muutkin heitettiin ”virallisen” kritiikin taholta samaan roskakoriin. Kärki puolusteli Helismaata ja hänen töitään, välillä myös silloin kun hän oli arvostelijoiden kanssa osittain samaa mieltä.
Samoihin aikoihin tehtiin runsaasti elokuvia, joihin Helismaa teki käsikirjoituksen ja Kärki musiikin. Lähes kaikki näistä lytättiin suoralta kädeltä, koska tekijänä oli Helismaa. Esimerkiksi Helismaan salanimellä kirjoittamaa näytelmää aluksi kehuttiin, mutta kun selvisi, että nimen takana olikin Helismaa, sen esittäminen lopetettiin. Moni silloinen suosikki-iskelmä oli joko elokuvasta peräisin tai antoi elokuvalle aiheen. Pekka Puupää -elokuvien pitkä sarja alkoi 1953. Suosittu elokuvasarja sai kuitenkin päätöksen vuonna 1960, kun Pätkää näyttellyt Masa Niemi teki itsemurhan.
1950-luvun alkupuolen tuotantoa olivat lisäksi muun muassa kappaleet ”Minä soitan sulle illalla”, ”Lauluni aiheet”, ”Laivat puuta – miehet rautaa”, ”Me tulemme taas”, ”Vanhan myllyn taru”, ”Odotin pitkän illan”, ”Hiljainen kylätie”, ”Muista minua”, ”Ohi on”, ”Lapin jenkka”, ”Mummon kaappikello”, ”Virta toi – virta vei” ja ”Keskiyön tango”. Tuotannossaan Kärki ja Helismaa olivat johdonmukaisesti tavallisen kansalaisen puolella ”nappiherroja” vastaan.
Kärjen sävellysten lisäksi Helismaa teki myös muun muassa ulkomaalaisiin kappaleisiin suomenkielisiä sanoja. Hän kirjoitti tekstejä niin kupletteihin, tangoihin, iskelmiin kuin myös rakkauslauluihin.
Helismaan 1960-luvun elokuvakäsikirjoituksia olivat muun muassa "Oho, sanoi Eemeli", "Pekka ja Pätkä neekereinä" ja "Se alkoi omenasta".
Kuoleman jälkeen.
Helismaan kuoltua hänen paikkansa Toivo Kärjen hovisanoittajana otti Juha Vainio, jota Helismaa ei kuitenkaan koskaan ehtinyt tavata. Myös Vainio kuoli nuorena kuten Helismaakin: 52-vuotiaana vuonna 1990.
a> ja Reino Helismaa 1950-luvulla. Moni Helismaan kirjoittama kappale päätyi Rautavaaran levytettäväksi, mutta varsinaiset Helismaan tekemät klassikot hän levytti vasta Helismaan kuoltua.
Helmikuussa 1979 järjestettiin Helismaata kunnioittava muistokonsertti, jonka juonsi Peter von Bagh. Konsertissa esiintyivät muun muassa Esa Pakarinen ja Tapio Rautavaara.
Vuonna 1984 Helsingin Puistolassa nimettiin katu Helismaan mukaan Reino Helismaan tieksi. Vuonna 1987 julkistettiin Puistolan torilla Helismaan muistomerkki, jonka teki Gunnar Uotila.
Vuodesta 1989 on jaettu Helismaan nimeä kantava sanoittajapalkinto ansioituneille suomalaissanoittajille. Palkintoa jaetaan viiden vuoden välein, ja sen ovat saaneet Vexi Salmi 1989, Jaakko Teppo 1994, Saukki 1999, Martti Syrjä 2004 ja Hector 2009.
Vesa-Matti Loiri levytti albumillisen Helismaan kappaleita, jotka julkaistiin levyllä "Vesku Helismaasta" vuonna 1977. Myös Hector on levyttänyt Helismaan lauluja, ja ne julkaistiin albumilla "Helismaan pikajuna" vuonna 2001. Yksittäisiä Helismaahan viittaavia myöhempiä kappaleita ovat muun muassa Juha Vainion ”Repen muistolle”, Jope Ruonansuun ”Repe kirjoitti” ja Samuli Putron ”Helismaa”.
Peter von Bagh ohjasi vuonna 1979 Helismaasta henkilökuvan "Repe – Pirstaleita Reino Helismaan elämästä". Timo Koivusalo ohjasi Helismaan, Rautavaaran ja Pakarisen kiertue-elämästä kertovan elokuvan "Kulkuri ja joutsen" vuonna 1999. Elokuvassa Helismaata esittää Martti Suosalo. Samana vuonna julkaistiin postimerkki, jossa olivat Helismaa ja Kärki.
Luonnehdintoja.
Moni tunnetuista suomalaisista sanoittajista on tunnustanut Helismaan esikuvakseen sanoittajana. Heitä ovat muun muassa Juice Leskinen, Hector ja Gösta Sundqvist.
Helismaan mukaan sanoituksissa piti olla mukana ajatuksen lisäksi myös tekniikkaa, mutta hän tinki itse ennemmin tekniikasta kuin ajatuksesta. Lisäksi hänen mielestään nimi on kappaleessa ”melkein A ja O”, sillä yleisö katsoo ensin levyn nimeä. Helismaa katsoi, että kappaleen melodian laadun oli oltava selvillä sanoitusta tehdessä. Muuten ei synny kunnon tekstiä. Teksti oli kuitenkin kirjoitettava ennen sävelmää. Helismaan teksteissä on runsaasti loppusointuja. Hänen suosikkiaiheitaan olivat muun muassa Lappi, Villi länsi ja tukkilaistarinat. Peter von Baghin mukaan Helismaan parhaat tekstit ovat tasoa, jolle suomalaisessa runoudessa ovat yltäneet vain Eino Leino ja Lauri Viita.
Helismaa oli työssään nopea. Kun idea välähti, hän toteutti sen saman tien. Samalla tavalla työskenteli myös Toivo Kärki, ja muun muassa siksi heidän yhteistyönsä sujui niin hyvin. Lisäksi Kärjen mukaan he olivat samalla aaltopituudella ja ymmärsivät toistensa ajatukset ennen kuin niitä oli sanottu ääneen.
Helismaan taitavaan kielenkäyttöön vaikutti muun muassa se, että hän luki paljon erityisesti suomalaista kirjallisuutta.
Aiheesta muualla.
*


Piko.
Piko (tunnus p) on SI-järjestelmän kerrannaisyksikön etuliite, joka tarkoittaa biljoonasosaa (10-12=0,000 000 000 001). Esimerkiksi pikofaradi (pF) on biljoonasosa faradia (F) ja siten


Marko Yli-Hannuksela.
Marko Juhani Yli-Hannuksela (s. 21. joulukuuta 1973) on ilmajokelainen kaksinkertainen olympiamitalisti ja maailmanmestari kreikkalais-roomalaisessa painissa. Yli-Hannukselan seura on Ilmajoen Kisailijat ja valmentajana on toiminut isä Seppo Yli-Hannuksela. Yli-Hannuksela valittiin vuonna 2004 vuoden urheilijaksi.
Yli-Hannuksela kärsi uransa loppuvaiheissa loukkaantumisista. Elokuussa 2008 hän siirtyi valmentajaksi.
Hänellä on vaimonsa Gitan kanssa viisi lasta.


Kreikkalais-roomalainen paini.
Kreikkalais-roomalainen paini on painin muoto, jossa vastustajasta ei saa ottaa otetta lantion alapuolelta. Se onkin kreikkalais-roomalaisen ja vapaapainin merkittävin ero. Lajia harrastavat huipputasolla vain miehet.
Historia.
Kreikkalais-roomalaisen painin nimi tulee siitä, että sen uskottiin noudattavan sitä painimisen tyyliä, jota antiikin ajan sotilaat harjoittivat. Todellisuudessa antiikin olympiakisoissa käyty paini eli pale oli väkivaltaisempi laji, aivan kuten antiikin Rooman painikouluissa ja myös Colosseumilla käydyissä otteluissa käytetty painin muoto. Nykyajan kreikkalais-roomalaisena painina tunnettu paini on kehitetty 1800-luvun ranskalaisesta sirkuspainista. Alkuperäinen kreikkalainen paini onkin liikkeiltään lähempänä nykyistä vapaapainia kuin kreikkalais-roomalaista versiota. Suurimmat erot vapaapainiin palessa ovat tahallisen kuristamisen ja kivuntuoton salliminen.
Ensimmäisissä nykyaikaisissa olympialaisissa Ateenassa vuonna 1896 painittiin pehmitetyn maan päälle levitetyllä öljykankaalla. Myöskään painoluokkia ei vielä tuolloin ollut. Painin ensimmäinen olympiavoittaja oli saksalainen Carl Schumann. Ensimmäiset MM-kisat järjestettiin vuonna 1905. Kansainvälinen painiliitto FILA ("Fédération Internationale de Lutte Amateur") perustettiin vuonna 1912. Nykyään painiliitolla on 162 jäsenmaata.
Sittemmin painialustana ryhdyttiin käyttämään lujaa puuvillakangasta, josta käytettiin nimitystä "molski" (engl. "moleskin", myyrännahka). Molskin pintarakenne aiheutti painijoille usein palovammoja ja se oli myös vaikea puhdistettava, minkä vuoksi painijat saivat jalkoihinsa paiseita. 1960-luvulta molskien tilalle tulivat nykyiset PVC-muoviset matot.
Lajin luonne ja sääntöjä.
Painissa tärkein ominaisuus on taito ja oivalluskyky, mutta myös voimaa ja kestävyyttä vaaditaan. Painiminen perustuu nopeisiin tilannearvioihin, vastustajan virheiden hyödyntämiseen ja niiden perusteella tehtyihin omiin ratkaisuihin.
Painissa suurin mahdollinen suorituksesta saatava pistemäärä on viisi. Sen saa mistä tahansa laajakaarisesta heitosta, joka vie vastustajan suoraan "siltaan", eli asentoon, jossa hän on kantapäidensä ja päälakensa varassa kaarimaisessa asennossa.
Viime aikoina kansainvälinen liitto on pyrkinyt tekemään lajista yleisöystävällisempää ja muuttanut sääntöjä milloin mihinkin suuntaan.
Painimatto on 12 x 12 metrin kokoinen neliö, jonka keskellä on halkaisijaltaan 9 metriä oleva ympyrän muotoinen painialue. Ottelussa tuomareita ovat mattotuomari, joka johtaa ottelua, arvostelutuomari, joka antaa pisteet sekä ylituomari, joka valvoo ottelun tasapuolisuutta. Toinen painijoista käyttää punaisia ja toinen sinisiä trikoita.
Ottelun voittaa selätyksellä (selätykseksi katsotaan tilanne, jossa painija onnistuu pitämään vastujaansa asennossa, jossa vastustajan molemmat hartiat koskettevat matonpintaa eli ns. siltatilanteessa) tai kahdella erävoitolla, eli eriä on maksimissaan kolme. Erän voittaa painija, joka on saanut enemmän pisteitä erän päätyttyä tai on saanut kuuden pisteen eron vastustajaan, jolloin kyseessä on ylivoimainenpistevoitto (ypv). Lisäksi erän voi voittaa yhdellä viiden pisteen suorituksella (ns. laajakaarinen heitto) tai kahdella kolmen pisteen suorituksella. Erää ei painita loppuun jos painija saa kuuden pisteen eron vastustajaan, heittää laajakaarisenheiton tai tekee kaksi kappaletta kolmen pisteen heittoa.
Erän pituus on kaksi minuuttia. Ensimmäiset puolitoista minuuttia painitaan pystyasennosta ja viimeinen puoli minuuttia mattoasennosta, joka alkaa parterre-asennosta, ellei jompikumpi ottelijoista ole siltatilanteessa. Alle komennetaan painija joka on häviöllä ja johdossa oleva painija saa ottaa otteen. Ellei pisteitä ole tullut niin ensimmäisessä erässä otteen saa ottaa punainen ja toisessa erässä sininen. Kolmannessa erässä otteen saa ottaa pisteettömässä tilanteessa painija joka on aikaisemmissa erissä tehnyt enemmän pisteitä (ellei pisteitä ole tehty tai pisteet ovat tasan niin, ettei jommalla kummalla ole arvokkaampia suorituksia, suoritetaan arvonta).
Ottelu voi myös päättyä, jos toiselle ottelijalle on merkitty tuomaripöytäkirjaan 3 varoitusta, joita tulee erilaisista rikkeistä mm. pakoilusta.
Kilpailuja.
Suurimmat kansainväliset kreikkalais-roomalaisen painin kilpailut ovat


Neuvostoliiton kommunistinen puolue.
Neuvostoliiton kommunistinen puolue, lyh. NKP (, lyh. КПСС, "KPSS") oli Neuvostoliiton ainoa sallittu puolue. Puolue toimi myös Venäjän neuvostotasavallan kommunistisena puolueena, koska siellä ei ollut muodollisesti omaa kommunistipuoluetta, käytännössä NKP:n alaosastoa toisin kuin muissa neuvostotasavalloissa.
Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen kokouksessa 1903 puoluejäsenyydestä käydyssä äänestyksessä Vladimir Leninin radikaali kanta sai enemmistön, jonka venäjänkielisestä nimestä johdettiin nimitys bolševikit. He muodostivat oman ryhmänsä 1912, mutta muodollisesti "Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue (bolševikit)" perustettiin Venäjän keisarivallan päättäneen helmikuun vallankumouksen jälkeen toukokuussa 1917.
Lokakuun vallankumouksen jälkeen puolueesta tuli "Venäjän kommunistinen puolue (bolševikit)" vuonna 1918. Neuvostoliiton muodostamisen myötä nimeksi muuttui vuonna 1925 "Yleisliittolainen kommunistinen puolue (bolševikit)" ja 1952 "Neuvostoliiton kommunistinen puolue". Sen tunnuslause oli "Kaikki ihmisen puolesta, kaikki ihmisen hyväksi".
Puolueella ei ollut puheenjohtajaa. Neuvostoliitossa korkein valta oli käytännössä NKP:llä ja sen keskuskomitean sihteeristöä johtaneella henkilöllä, pääsihteerillä (1953–1966 nimitys oli ensimmäinen sihteeri). Vuonna 1977 säädetyssä perustuslaissa NKP todettiin neuvostoyhteiskunnan johtavaksi ja suuntaa antavaksi voimaksi, sen poliittisen järjestelmän, valtiollisten muodostelmien ja kansalaisjärjestöjen ytimeksi. Vuonna 1985 pääsihteeriksi valittiin Mihail Gorbatšov, jonka tavoitteisiin kuului Neuvostoliiton taloudellinen ja poliittinen uudistaminen glasnostilla ja perestroikalla. Hänen tavoitteitaan olivat muun muassa monipuoluejärjestelmän luominen ja itäisen Keski- ja Etelä-Euroopan liittolaismaiden poliittisen valvonnan lakkauttaminen.
Puolueen loppu.
Eräiden NKP:n johtohenkilöiden tekemän vallankaappausyrityksen jälkeen maan parlamentti, korkein neuvosto kielsi puolueen elokuussa 1991 ja saman vuoden lopulla Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Kommunistiset puolueet olivat Venäjällä kiellettyjä marraskuuhun 1992 asti.
NKP:n seuraajapuolueita.
NKP:n toimintaan ja asemaan myönteisesti suhtautuvia lukuisia, enimmäkseen pieniä puolueita toimii paitsi Venäjällä myös muissa Itsenäisten valtioiden yhteisön maissa.
Venäjällä osa NKP:n perintöön tukeutuvista ryhmistä perusti vuonna 1993 Gennadi Zjuganovin johdolla vuonna 1993 Venäjän federaation kommunistisen puolueen. KPRF on nykyisin Venäjän suurin oppositioryhmittymä. Tätä radikaalimpi puolue on mm. Venäjän kommunistinen työväenpuolue - Vallankumouksellinen kommunistien puolue.


Turun ja Porin lääni.
Turun ja Porin lääni () oli vuosina 1634-1997 toiminut Suomen entinen lääni. Siihen kuuluivat Varsinais-Suomen ja Satakunnan maakunnat. Läänin pääkaupunki oli Turku.
Turun ja Porin lääni oli Suomen pisimpään toiminut lääni, joka luotiin jo Ruotsin valtakunnan lääninhallinnon perustamisvaiheessa vuonna 1634. Vuosina 1641-1646 suunniteltiin läänin jakoa Turun lääniksi ja Porin lääniksi, mutta suunnitelmasta luovuttiin. Vuonna 1775 läänin alue supistui merkittävästi, kun suuri osa Ylä-Satakuntaa siirrettiin Uudenmaan ja Hämeen lääniin ja Ähtärin seutu Vaasan lääniin. Supistuminen jatkui vuonna 1870, kun myös Tampereen ympäristö liitettiin Hämeen lääniin. Ahvenanmaa erotettiin omaksi läänikseen 1918. Viimeiset läänin rajoja koskeneet muutokset tapahtuivat 1990 (Somero siirrettiin Hämeen läänistä Turun ja Porin lääniin) ja 1993 (Hämeenkyrö, Ikaalinen, Kihniö, Mouhijärvi, Parkano ja Viljakkala siirrettiin Turun ja Porin läänistä Hämeen lääniin).
Vuoden 1997 lääniuudistuksessa Turun ja Porin lääni liitettiin uuteen Länsi-Suomen lääniin. Kaikki Suomen läänit lakkautettiin vuonna 2009.
Nykyisen Lounais-Suomen aluehallintoviraston toimialue on lähestulkoon identtinen entisen Turun ja Porin läänin alueen kanssa.
Vaalipiirit.
Eduskuntavaaleissa Turun ja Porin lääni oli jaettu kahteen vaalipiiriin 1906: Turun läänin eteläiseen ja Turun läänin pohjoiseen vaalipiiriin. Aluksi myös Ahvenanmaa kuului Turun läänin eteläiseen vaalipiiriin.


Uudenmaan lääni.
Uudenmaan lääni () oli 1831–1996 Suomen lääni, joka sulautui vuoden 1997 lääniuudistuksessa Etelä-Suomen lääniin. Uudenmaan lääni käsitti suurimmaksi osaksi historiallisen Uudenmaan maakunnan. Nykyisistä maakunnista se käsitti Uudenmaan maakunnan sekä osia Päijät-Hämeen maakunnasta. Uudenmaan lääni rajoittui etelässä Suomenlahteen, lännessä Turun ja Porin lääniin, pohjoisessa Hämeen lääniin ja idässä Kymen lääniin. Uudenmaan läänin pääkaupunki oli Helsinki.
Historia.
Vuonna 1634 perustettiin Ruotsin uuden hallitusmuodon mukaisesti pitäjien ja keskushallinnon väliin maaherran johtamat läänit ja lääninhallitukset. Viisi Suomen alueelle perustettua lääniä olivat Uudenmaan ja Hämeen lääni, Turun ja Porin lääni, Viipurin ja Savonlinnan lääni, Pohjanmaan lääni sekä Käkisalmen lääni. Uudenmaan ja Hämeen lääni jaettiin Uudenmaan lääniksi ja Hämeen lääniksi 1831. Uudenmaan lääniin liitettiin tällöin myös entisen Kymenkartanon läänin eteläosat. Vuonna 1949 Uudenmaan läänistä siirrettiin Kymen lääniin Anjalan, Elimäen, Iitin, Jaalan ja Kuusankosken kunnat.
Moottoriajoneuvojen rekisterikilvissä Uudenmaan läänin tunnuskirjaimet olivat U ja Z; Helsingin kaupungissa olivat kuitenkin käytössä omat tunnuskirjaimet A ja B.


Kymi.
Kymi () on entinen Suomen kunta, joka sijaitsi Kymenlaakson maakunnassa Suomenlahden rannikolla. Kymiin eri aikoina kuuluneet alueet kuuluvat nykyisin pääosin Kotkan kaupunkiin, joka on alun perin erotettu Kymistä. Kunnan keskusta ja kirkonkylä oli Helilä, josta kehittyi myöhemmin myös Karhulan kauppalan keskusta.
Kymistä on erotettu itsenäisiksi Suursaaren kunta (1838, kuului Kymiin vuodesta 1817), Kotkan kaupunki (1879), Haapasaaren kunta (1913) ja Karhulan kauppala (1951). Kymi pakkoliitettiin Kotkaan vuonna 1977 yhdessä Karhulan kauppalan kanssa.
Historia.
Pyhtään seurakuntaan kuulunut Kyminkartanon kappeli rakennettiin noin vuonna 1440. Kymi itsenäistyi omaksi seurakunnakseen vuonna 1642. Pitäjään liitettiin kaikki Kyminkartanon lampuotiläänin kylät, joista suurin osa sijaitsi Pyhtään puolella, mutta Kolkansaarella olevat kylät Vehkalahden puolella. Vehkalahden puolelta pitäjään liitettiin myös Kymijoen suuhaarojen itäpuolella ja saaristossa sijaitsevia kyliä.
Kymin ensimmäinen kirkko rakennettiin Kyminkartanon kappelin paikalle. Tämä puukirkko oli 1720-luvulle tultaessa huonokuntoinen ja uusi puukirkko päätettiin rakentaa Helilään Kyminkartanon alueen sijasta. Helilään rakennettu puukirkko tuhoutui tulipalossa helmikuussa 1837. Lähes valmistunut uusi puukirkko tuhoutui tuhopoltossa 21. marraskuuta 1843. Keväällä 1847 senaatti hyväksyi intendentinkonttorin piirustukset, joiden mukaan uusi kirkko oli rakennettava kivestä. Kymin harmaakivikirkko rakennettiin vuosina 1848–1850 intendentinkonttorin piirustusten mukaan. Sisäviistoinen ristikirkko oli tullut suosituksi Carl Ludvig Engelin intendenttikaudella.
Kymin Kuutsaloon rakennettiin Suomen ensimmäinen radiomasto. Venäläinen fyysikko Aleksandr Popov suoritti siellä kokeita, jonka jälkeen korkeampi masto rakennettiin Kotkansaarelle.
Kymissä olivat Hallan ja Sunilan tehtaat sekä Kymin yhteiskoulu. Sellutehtaiden kuljetuksia suoritettiin yksityistä kapearaitaista Karhulan–Sunilan rataa pitkin.
Kymin kunnan väkiluku 1939 oli 21 241 ja 1944 20 924. 1950-luvun alussa Kymi oli suurkunta, jonka hallintoa ja rakennustoimintaa ei pystytty enää hoitamaan maalaiskuntien lainsäädännön mukaan. Vuonna 1951 Kymin teollisuusyhdyskunnista muodostettiin Karhulan kauppala, maaseutukylien jäädessä edelleen maalaiskunnaksi. Kauppalaan liitettiin Kymin keskeiset alueet; kirkonkylä Helilä sekä Karhulanniemen, Sunilan ja Korkeakosken teollisuusalueet.
Kylät.
Pyhtäästä Kymiin liitetty Ahvion kylä (nykyisin Kouvolaa), kuului Kymiin vuoteen 1743 saakka, jolloin Kymijoen tullessa Ruotsin ja Venäjän rajaksi se liitettiin Elimäkeen. Suursaari ja siihen kuulunut Tytärsaari kuuluivat Kymin seurakuntaan 1817–1838.


Kymen lääni.
Kymen lääni () oli vuosina 1945–1997 toiminut Suomen lääni, joka käsitti nykyisten Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan maakuntien alueet. Läänin pääkaupunki oli Kouvola, sitä ennen väliaikaisesti Kotka.
Historia.
Toisen maailmansodan jälkeen suurin osa vanhaa Viipurin lääniä jäi rajan taakse. Vuonna 1945 Viipurin läänin Suomen puolelle jääneestä osasta muodostettiin Kymen lääni, lukuun ottamatta Korpiselän kuntaa, jonka Suomen puolelle jääneet alueet oli liitetty Kuopion lääniin kuuluneeseen Tuupovaaraan. Vuonna 1949 Kymen lääniin siirrettiin Uudenmaan läänistä Anjalan, Elimäen, Iitin, Jaalan ja Kuusankosken kunnat. Kymen lääni lakkautettiin vuoden 1997 suuressa lääniuudistuksessa ja sen alue liitettiin kokonaisuudessaan Etelä-Suomen lääniin.
Moottoriajoneuvojen rekisterikilvissä Kymen läänin tunnuskirjaimet olivat R ja G.


Häme.
Häme () on pääosin eteläisessä Suomessa sijaitseva Suomen historiallinen maakunta. Hallinnollisena alueena se käsitti nykyiset Kanta-Hämeen, Päijät-Hämeen ja valtaosan Keski-Suomesta sekä pohjoisen Kymenlaakson, eteläisimmän Pirkanmaan, läntisimmän Pohjois-Savon, lounaisimman Etelä-Savon ja Varsinais-Suomesta Someron. Eräiden lähteiden mukaan myös Satakunta ja Uusimaa olisi aikoinaan luettu osaksi Hämettä, joka olisi ulottunut "suolamerestä suolamereen" eli Suomenlahdelta Pohjanlahdelle Varsinais-Suomen ympärillä.
Hämeen asukkaita kutsutaan vanhastaan hämäläisiksi, ja myös Hämeen nimi on johdettu "hämä"-vartalosta. Saamelaisten omakielinen nimitys (endonyymi) "sápmelaš" on hämäläinen-nimityksen tarkka vastine, eli nämä kansat ovat omaksuneet yhteisen "*šämä"-kantaisen endonyymin ennen kuin kantasaame ja kantasuomi olivat kehittyneet eri suuntiin.
Nimityksen kantasanalle on jo kauan sitten esitetty mahdollinen balttilainen originaali (vrt. liettuan "žẽmė" ’maa’). Toisen, uudemman ehdotuksen mukaan kantasana voisi liittyä germaaniseen sanaan "*sǣma" ’tumma’. Äänteellisesti selitykset ovat yhtä uskottavia. Myös nimeä Suomi on yritetty yhdistää samaan sanueeseen, mutta selityksen kaikki versiot ovat turhan mutkikkaita. Suomi-nimitykselle onkin esitetty muita, uskottavampina pidettyjä indoeurooppalaisia lainaselityksiä.
Historia.
Häme on ollut yhtäjaksoisesti asuttuna kivikaudelta lähtien. Rautakaudella ja keskiajalla maata viljelevä asutus keskittyi Kokemäenjoen vesistöalueelle ja Päijänteen eteläisille rannoille. Keski-Suomi oli lappalaisten ja hämäläisten eränkävijöiden erämaata, joka sai maata viljelevän asutuksen vasta 1400- ja 1500-luvuilla.
Ruotsi teki Birger-jaarlin johdolla ristiretken Hämeeseen 1200-luvun keskivaiheilla ja liitti hämäläiset katolisen kirkon alaisuuteen. Hämeestä tuli täten yksi Ruotsin maakunnista. Kirkollisestti maakunta kuului Turun hiippakuntaan.
Vanhaa perinteistä tapaoikeutta käytti maakuntalaitos maakuntakäräjineen, joilla tehtiin sopimuksia asukkaiden ja kruunun tai kirkon välillä. Vanhin kirjallinen maininta Hämeen maakunnasta on vuodelta 1319. Vähitellen siirryttiin linnaläänihallintoon, jonka keskipisteenä oli Hämeen linna Hämeen linnaläänin päähallintopaikkana.
Oikeusasioita hoitava maakuntatuomarilaitos vakiintui 1300-luvulla. Tuomari edusti valtiovaltaa ja hän siirtyi pitäjästä toiseen istumaan käräjiä. Suomi jaettiin kihlakunniksi 1400-luvun alussa. Tuomiovaltaa käytti linnanvoudeista riippumaton kihlakunnantuomari. Hämeen linnaläänissä oli kolme kihlakuntaa: Sääksmäen, Hattulan ja Hollolan kihlakunnat.
Samoihin aikoihin alkoi hallintopitäjien ja kirkkopitäjien eriytyminen. Kuhunkin pitäjään nimitettiin valtiovallan edustajaksi linnanvoudin alainen nimismies.
Hämäläisten vaikutuspiiri oli keskiajalla laaja. Hämäläiset metsästivät Satakunnassa ja Keski-Suomessa asti. Nautintaoikeuksien määrittelu tarkemmin alkoi kun Kustaa Vaasa 1542 julisti kruunun omaisuudeksi ne Ruotsin kuningaskunnassa olevat maat, jotka eivät olleet selkeästi yksityisessä omistuksessa. Näin ollen Ruotsin kruunulle (valtiolle) tuli mahdolliseksi tukea pysyvää uudisasutusta sekä raivaamista valtiolle otetuilla alueilla. Hämeen kannalta oleelliseksi tuli savolaisten muuttoliike ja uudisasutus hämäläisten erämaille. 1500-luvun puoliväliin mennessä eränkäynti myöhempään Pohjois-Satakuntaan, Etelä-Pohjanmaalle ja Keski-Suomeen Hämeen ydinalueilta oli vähentynyt. Kustaa Vaasan erämaiden kansallistamisen jälkeen alkoi valtion tukemana asutustoiminta, johon erityisesti savolaiset osallistuivat. Kun hämäläiset kävivät savolaisten uudisasukkaiden kimppuun, sääti Kustaa Vaasa, että hämäläisillä on ensisijainen oikeus asettua Keski-Suomeen. Jos tämä oikeus jäisi käyttämättä, olivat sitten vuorossa muut. Vuoteen 1560 mennessä vain viidennes Keski-Suomen taloista oli hämäläistä perua. Hämäläiset jatkoivat kuitenkin edelleen alueelle tulevien savolaisten uudisasukkaiden häiritsemistä. Vuonna 1564 hämäläisten kalastusoikeudet Keski-Suomessa julistettiin menetetyiksi. Keski-Suomi savolaistui murretta myöten. Hallinnollisesti Keski-Suomi kuitenkin luettiin Hämeen kuuluvaksi.
Vuonna 1634 Ruotsin valtakunnan hallintoa hoitamaan perustettiin maaherrojen johtamat läänit. Häme tuli kuulumaan Uudenmaan ja Hämeen lääniin. Vuonna 1776 Keski-Suomi liitettiin vasta perustettuun Vaasan lääniin. Suomen siirryttyä Ruotsilta Venäjälle keisari Nikolai I uudisti läänijaon 1831. Tällöin Uudenmaan ja Hämeen lääni jaettiin Uudenmaan lääniksi ja Hämeen lääniksi. Keski-Suomi erotettiin Vaasan läänistä omaksi Keski-Suomen läänikseen 1960. Kun vanhat läänit lakkautettiin 1997 Päijät-Häme ja Kanta-Häme tulivat kuulumaan Etelä-Suomen lääniin ja Keski-Suomi Länsi-Suomen lääniin. Läänijaosta luovuttiin kokonaan vuonna 2009.


Hämeen lääni.
Hämeen lääni eri aikoina. 1) kuulunut Hämeen lääniin 1870-1997, 2) liitetty Keski-Suomen lääniin 1960, 3) liitetty Keski-Suomen lääniin 1973, 4) liitetty Turun Ja Porin läänistä 1973, 5) liitetty Vaasan läänistä 1969, 6) liitetty Turun ja Porin läänistä 1993, 7) liitetty Turun ja Porin lääniin 1990
Hämeen lääni () oli vuosina 1831-1997 Suomen lääni, johon kuuluivat Kanta-Hämeen ja Pirkanmaan maakunnat sekä pääosa Päijät-Hämeen maakunnasta. Läänin pääkaupunki oli Hämeenlinna ja väkiluvultaan suurin kaupunki Tampere. 1997-2009 Kanta- ja Päijät-Hämeen maakunnat kuuluivat Etelä-Suomen lääniin, jonka pääkaupunki oli Hämeenlinna. Pirkanmaan maakunta kuului Länsi-Suomen lääniin, jonka pääkaupunki oli Turku.
Valtion aluehallintoa Pirkanmaan alueella hoitaa nykyään Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirasto. Kanta- ja Päijät-Hämeen alueet kuuluvat Etelä-Suomen aluehallintoviraston alueisiin.
Historia.
Vuonna 1634 Suomeen perustettiin neljä maaherrakuntaa, joista Uudenmaan ja Hämeen maaherrakunta, myöhemmin Uudenmaan ja Hämeen lääni, oli yksi. Maaherran asuinpaikka oli Hämeenlinnassa, jonka viereen Pietari Brahe vuonna 1639 perusti Hämeenlinnan kaupungin. Kaupunki ei oikein menestynyt ja maaherran asuinpaikaksi tuli Helsinki vuosiksi 1648–1776.
Vuonna 1747 Uudenmaan ja Hämeen läänistä siirrettiin Sysmän pitäjä ja osa Hollolaa Kymenkartanon ja Savon lääniin. Vuonna 1775 lääninjakoa uudistettaessa Uudenmaan ja Hämeenlinnan läänistä siirrettiin pääosa myöhemmän Keski-Suomen alueesta Vaasan lääniin sekä Rautalampi Savon ja Karjalan lääniin. Uudenmaan ja Hämeen lääninhallitus siirtyi läänin keskelle Hämeenlinnaan vuonna 1776 ja takaisin Helsinkiin vuonna 1827.
Uusi läänijako hyväksyttiin 5. huhtikuuta 1831. Siinä Suomi jaettiin kahdeksaan lääniin, joista yksi oli Hämeenlinnan lääni, jonka maaherran istuin oli Hämeenlinnassa. Aiempi laaja lääni oli siis jaettu kahtia ja perustettu erillinen Uudenmaan lääni.
Vuoden 1870 alussa astui voimaan uusi hallinnollinen jako, joka muutti läänin rajoja monessa kohdin. Hämeenlinnan lääniin yhdistettiin osa Keuruun pitäjää ja osa Ruoveden emäkirkonseurakuntaa Vaasan läänistä. Länsirajana Turun ja Porin lääniä vastaan olivat siihen saakka olleet Näsijärvi ja Tammerkoski, mutta tuolloin Hämeen lääniin siirrettiin Kurun kappeli, Teiskon kappeli, Tampereen kaupunki, Pirkkalan seurakunta, Vesilahden seurakunta, Ylöjärven ja Tottijärven kappeli sekä yhdeksän kylää Someron pitäjästä. Turun ja Porin lääniin siirrettiin neljä kylää Punkalaitumen pitäjästä. Lisäksi Mikkelin läänistä siirrettiin Hämeenlinnan lääniin Korpilahden kappeli.
Keski-Suomen lääni perustettiin 1. maaliskuuta 1960. Hämeen läänistä siihen liitettiin Jämsän, Jämsänkosken, Koskenpään, Korpilahden, Muuramen ja Säynätsalon kunnat. Vuoden 1969 alussa siirrettiin Virrat Vaasan läänistä Hämeen lääniin. Turun ja Porin läänistä liittiin Suoniemen kunta Nokiaan vuoden 1973 alussa. Kuhmoinen siirrettiin Keski-Suomen lääniin vuoden 1974 alussa ja Somero Turun ja Porin lääniin vuoden 1990 alussa. Turun ja Porin läänistä siirrettiin Hämeen lääniin vuoden 1993 alussa Hämeenkyrö, Ikaalinen, Kihniö, Mouhijärvi, Parkano ja Viljakkala.
Moottoriajoneuvojen rekisterikilvissä Hämeen läänin tunnuskirjaimet olivat H ja I.
Vaalipiirit.
Hämeen läänin eteläinen vaalipiiri ja Hämeen läänin pohjoinen vaalipiiri muodostettiin 1905-1906 järjestettyjen ylimääräisten valtiopäivien päätöksellä eduskuntavaaleiksi 1907. Eteläiseen vaalipiiriin kuuluivat Hauhon, Hollolan ja Tammelan kihlakunnat. Pohjoiseen vaalipiiriin kuuluivat Pirkkalan, Ruoveden ja Jämsän kihlakunnat.
Katso myös.
*


Vaasan lääni.
Vaasan lääni () oli vuoden 1997 elokuun loppuun asti yksi Suomen kahdestatoista läänistä. Vaasan lääni perustettiin vuonna 1776, jolloin siihen liitettiin aikaisemman Pohjanmaan läänin eteläosa sekä pohjoisosat siihenastista Turun ja Porin läänistä ja Uudenmaan ja Hämeen läänistä Hämeen ja Satakunnan historiallisten maakuntien alueilla. Vuonna 1960 läänistä erotettiin sen pääosin historialliseen Hämeen maakuntaan kuulunut itäosa tuolloin perustettuun Keski-Suomen lääniin. Vaasan läänin viimeiset rajat muotoutuivat vuonna 1969, jolloin Virrat siirrettiin Hämeen lääniin. Läänin pääkaupunki oli Vaasa. 1. syyskuuta 1997 Vaasan lääni liitettiin lääniuudistuksessa muodostettuun Länsi-Suomen lääniin, jonka pääkaupunkina toimii Turku, entisen Turun ja Porin läänin pääkaupunki. Vaasan lääniin kuuluivat Pohjanmaan, Etelä-Pohjanmaan ja Keski-Pohjanmaan maakunnat.
Eduskuntavaaleissa Vaasan lääni oli jaettu kolmeksi vaalipiiriksi: eteläiseksi, pohjoiseksi ja itäiseksi. Vuonna 1960 Vaasan läänin vaalipiirit koottiin yhdeksi.
Vaasan läänin aluemuutokset. Vihreällä merkitty alue erotettiin vuonna 1960 Keski-Suomen lääniin ja keltaisella merkitty alue vuonna 1969 Hämeen lääniin.
Moottoriajoneuvojen rekisterikilvissä Vaasan läänin tunnuskirjain oli V, aikaisemmin myös Y.


Keski-Suomen lääni.
Keski-Suomen lääni () oli yksi niistä lääneistä, jotka lakkautettiin vuoden 1997 lääniuudistuksessa. Se käsitti nykyisen Keski-Suomen maakunnan. Läänin pääkaupunki oli Jyväskylä. Keski-Suomen lääni aloitti toimintansa 1960. Aikaisemmin sen alue kuului Vaasan, Hämeen, Mikkelin ja Kuopion lääneihin. Läänin raja muuttui hieman vuonna 1974, kun Kuhmoisten kunta siirrettiin Hämeen läänistä Keski-Suomen lääniin. Vuoden 1997 lääniuudistuksessa Keski-Suomen lääni liitettiin Turun ja Porin ja Vaasan läänien sekä Hämeen läänin pohjoisosien kanssa Länsi-Suomen lääniksi.
Moottoriajoneuvojen rekisterikilvissä Keski-Suomen läänin tunnuskirjain oli X.


Mikkelin lääni.
Mikkelin lääni (,) oli 1831-1997 toiminut entinen Suomen lääni. Mikkelin lääni oli Suomen runsasjärvisin; yli neljännes läänin pinta-alasta oli vesialuetta.
Vuonna 1993 täyteen kuntaitsehallintoon tähdänneessä uudistuksessa Suomeen perustettiin uudet maakunnat, jotka ovat kunnallishallinnon seutukaavaliitoista juontuvia kunnallisia seutukaava- ja hankeyhteistyöelimiä. Mikkelin läänin kaupungit ja kunnat tulivat pääsääntöisesti kuulumaan Etelä-Savon maakuntaan. Läänin läntisimmät kunnat Hartola, Heinola ja Sysmä liitettin Päijät-Hämeen maakuntaan. Mikkelin lääni oli Manner-Suomen silloisista lääneistä ainoa, jossa ei ollut omaa yliopistoa. Tosin Joensuun yliopistolla oli kampus Savonlinnassa.
Historia.
Mikkelin lääni oli vanhan Kymenkartanon läänin seuraaja, ja uuden läänin aloittaessa toimintansa vuonna 1831 siihen liitettiin tämän läänin pohjoisosa, sekä lisäksi pitäjiä idästä ja pohjoisesta. Vuonna 1843 Mikkelistä tehtiin läänin pääkaupunki. Sitä ennen pääkaupunkina oli toiminut Heinola. Vuonna 1960 osa Mikkelin läänistä liitettiin tuolloin perustettuun Keski-Suomen lääniin. Siihen saakka Päijänne oli lähes koko pituudeltaan ollut Mikkelin ja Hämeen läänien rajana, kuten sen eteläosa oli myöhemminkin.
Moottoriajoneuvojen rekisterikilvissä Mikkelin läänin tunnuskirjain oli M.
Mikkelin lääni lakkautettiin vuoden 1997 lääniuudistuksessa. Läänin pääosa Etelä-Savo, liitettiin Itä-Suomen lääniin, johon tulivat kuulumaan myös Kuopion ja Pohjois-Karjalan läänit. Päijät-Hämeeseen kuuluneet Mikkelin läänin kunnat, Hartola, Heinola ja Sysmä, liitettiin Etelä-Suomen lääniin. Suurläänien tultua lakkautetuiksi vuonna 2009 valtionhallinnon tehtäviä ovat hoitaneet aluehallintovirastot. Itä-Suomen aluehallintoviraston toimialue käsittää entisen Itä-Suomen läänin. Päijät-Häme kuuluuu Etelä-Suomen aluehallintoviraston piiriin.


Kuopion lääni.
Kuopion lääni () oli vuosina 1831-1997 toiminut Suomen entinen lääni. Läänin edeltäjän Savon ja Karjalan läänin (tai Savo-Karjalan läänin) perusti Kustaa III vuonna 1775, antaen vähän myöhemmin Kuopiolle uudelleen kaupunkioikeudet ja tehden siitä uuden läänin pääkaupungin. Savon ja Karjalan lääni käsitti entisen Kymenkartanon ja Savon läänin pohjoisosan. Nykyisistä maakunnista lääniin kuuluivat Pohjois-Savo ja Pohjois-Karjala jotakuinkin kokonaan, sekä tämän lisäksi suurin osa nykyisen Etelä-Savon maakunnan pohjoisosaa. Suomen vaihdettua omistajaa Ruotsilta Venäjälle ja Vanhan Suomen palattua muun maan yhteyteen, alettiin uumoilla lääniuudistusta, joka toteutui sitten 1831. Vuoden 1831 uudistuksessa entiseen Savon ja Karjalan lääniin kuuluneet Etelä-Savon alueet liitettiin vastaperustettuun Mikkelin lääniin. Savon ja Karjalan läänin jäljelle jääneistä osista muodostettiin Kuopion lääni. Tämän jälkeen Kuopion läänin rajat pysyivät ennallaan yli vuosisadan.
Toisen maailmansodan jälkeen Kuopion läänin kunnista Pälkjärvi kokonaisuudessaan, sekä osia muutamista muista itäreunan kunnista menetettiin. 1950-luvulla alettiin senhetkisen läänijaon puutteiden nojalla suunnitella jälleen lääniuudistusta. Tarkoituksena oli tehdä lääneistä toimivampia kokonaisuuksia, niin että ne vastaisivat paremmin talousalueiden rajoja. Vuonna 1960 toteutetussa uudistuksessa Kuopion lääni jaettiin jotakuinkin kahtia. Kuopion kaupungin ympärille keskittyvä länsiosa jatkoi Kuopion lääninä, ja itäosa erotettiin uudeksi Pohjois-Karjalan lääniksi, pääkaupunkinaan Joensuu. Lisäksi aivan lounaiskulmasta liitettiin kaksi kuntaa, Hankasalmi ja Konnevesi, uuteen Keski-Suomen lääniin. Tämän jälkeen Kuopion lääni oli alueeltaan identtinen Pohjois-Savon maakunnan kanssa.
Kuopion lääni lakkautettiin vuoden 1997 lääniuudistuksessa, jossa siitä tuli osa Itä-Suomen lääniä. Kuopion lääniä seurasi Pohjois-Savon maakunta, josta tuli nyt hallinnollinen yksikkö. Nykyinen Pohjois-Savo vastaa tarkalleen vuosina 1960–1997 toiminutta Kuopion lääniä, ainoana poikkeuksena Mikkelin lääniin ja Etelä-Savoon kuulunut entinen kunta Kangaslampi, joka liittyi sittemmin Pohjois-Savon maakuntaan ja Varkauden kaupunkiin.
Läänissä oli sen lakkautusvuonna 1997 kaikkiaan 24 kuntaa, joista tuolloin viisi kaupunkeja. Sen viimeinen maaherra oli Olavi Martikainen, joka toimi virassaan 1993–1997.
Moottoriajoneuvojen rekisterikilvissä Kuopion läänin tunnuskirjain oli K.
Aiheesta muualla.
*


Pohjois-Karjalan lääni.
Pohjois-Karjalan lääni () syntyi 1960 lääniuudistuksessa, kun Kuopion läänin itäosat erotettiin omaksi läänikseen. Läänin pääkaupunki oli Joensuu.
Vuoden 1997 lääniuudistuksessa Pohjois-Karjalan lääni sulautui yhdessä Kuopion läänin ja Mikkelin läänin pääosan kanssa uudeksi Itä-Suomen lääniksi. Pohjois-Karjalan maakunnan alue on identtinen entisen Pohjois-Karjalan läänin kanssa.
Pohjoiskarjalalaisten autojen rekisterikilvet alkoivat aiemmin S-kirjaimella.


Sopimusyhteiskunta.
Sopimusyhteiskunnassa ihmiset voivat yleisesti tehdä keskenään sitovia sopimuksia. Käsitteellä tarkoitetaan usein myös sitä, että sopimuksiin päästään ilman riitoja tai painostusta, ja joskus sitä, että samaan sopimukseen yhtyvät hyvin monet tahot.
Sopimusyhteiskuntaa kaventaviksi tekijöiksi katsotaan sopimusten rikkomukset sekä se, että valtiovalta tai jokin muu taho sanelee asioita sen sijaan, että jättäisi ne vapaasti sovittaviksi.
Suomessa oikeuslaitos toimii sopimusten sitovuuden takaajana, mutta lainsäädäntö rajoittaa sopimusvapauden alaa.
Joskus sopimusyhteiskunnalla tarkoitetaan päinvastoin korporativismia, jossa keskusjärjestöt ja/tai muut korporaatiot saavat rajoittaa sopimusvapautta.
Esimerkkejä.
Työehtosopimusten yleissitovuuden katsotaan joskus kannustavan sopimiseen, toisaalta se kaventaa sopimusyhteiskuntaa rajoittamalla ihmisten vapautta sopia omista työehdoistaan.


Biramia.
Niveljalkaisten kantamuodot muodostuivat jaokkeista, joissa jokaisessa on yksi raajapari. Raajapari on kaksiosainen eli biraminen, siinä on varsinainen raaja-osa sekä kidusosa. Kehityksen myötä tämä perusrakenne on muuttunut niveljalkaisten luokista riippuen suurestikin. Useimmiten on erotettavissa ainakin toinen rakenteen perusosista, raaja tai kidus.


Perhoset.
Perhoset ("Lepidoptera") ovat hyönteisten lahko. Perhoset jaetaan tavallisesti eri ryhmiin: aitoperhosiin ("Ditrysia") ja muutamaan muuhun suhteellisen alkeelliseen ryhmään. Koko Lepidoptera-lahkossa on yhteensä yli 180 000 lajia, jotka jaetaan 127 heimoon.
Rakenne.
Muiden hyönteisten tapaan täysikasvuisen perhosten ruumis rakentuu kolmesta ruumiinosasta: päästä (lat. "caput"), keskiruumiista (lat. "thorax") ja takaruumiista (lat. "abdomen"). Keskiruumiiseen kiinnittyy kolme paria jalkoja ja pään etuosassa ovat tuntosarvet. Näköaistimina toimivat kaksi verkkosilmää ja vaihteleva määrä pistesilmiä. Monilla perhosilla on kuuloaisti.
Perhosten näkyvin piirre ovat yleensä niiden siivet, jotka ovat suuret kooltaan ja ne ovat usein värien ja kuvioiden kirjomia. Värityksellä ja kuvioinnilla on useita funktioita, mutta tavallisimmin sen tarkoitus on kuitenkin piilottaa perhonen saalistajien katseilta. Monilla lajeilla kuviointiin ja väritykseen sisältyy varoitus eläimen pahasta mausta tai suoranaisesta myrkyllisyydestä. Kuviointiin saattaa liittyä myös suvunjatkamiseen liittyviä signaaleja. Siiven väreillä on suuri merkitys perhosten lämmönsäätelyn kannalta.
Varsinaiset siivet ovat läpikuultavat ja kalvomaiset, mutta lähes aina niiden pintaa peittävät kauttaaltaan pienet suomut, jotka sisältävät väriainetta. Tieteellinen nimi, "Lepidoptera", tuleekin kreikan kielen suomua ja siipeä tarkoittavista sanoista: lepido-pteron, suomusiipi. Joillakin lajeilla suomut lisäksi taittavat valoa erityisellä tavalla, mikä näkyy metallisena kiiltona. Siiven reunoissa on hienoa karvoitusta, josta käytetään latinankielistä nimitystä "cilia" ja joka pienillä perhosilla saattaa muodostaa huomattavan osan siiven pinta-alasta. Siipien muoto vaihtelee suuresti eri perhosryhmien välillä ja joissakin ryhmissä etenkin takasiipiin liittyy erilaisia liuskamaisia ulokkeita. Siiviltään surkastuneita perhoslajeja on kokonaisuutena vähän, mutta piirre on kehittynyt perhosten evoluutiossa yli 20 kertaa. Paria poikkeusta lukuunottamatta siivet ovat tällöin surkastuneet lajin naarasyksilöiltä, mikä tehostanee munien tuotantoa.
Lepäävä perhonen voi asettaa siipensä joko kattolaskuisesti ruumiin sivuille ("tectiform"), vaakatasoon takaruumiin päälle ("planiform") tai purjemaisesti pystyyn ruumiin päälle ("veliform"). Tapa millä perhonen laskostaa siipensä riippuu sen taksonomiasta.
Perhosille tyypillistä on myös suuosien kehittyminen pitkäksi imukärsäksi, joka aukeaa jousen tavoin.
Kehitysvaiheet ja elintavat.
Perhoset käyvät läpi täydellisen muodonvaihdoksen, jonka vaiheita ovat muna, toukka, kotelo ja aikuinen eli imago.
Perhosnaaras tuottaa lajista riippuen hyvin vaihtelevan määrän munia, usein kuitenkin vähintään muutamia satoja. Munien koko ja muoto riippuvat lajista sekä vaihtelevat paljon, samoin kuin tapa, jolla naaras asettelee ne maastoon. Jotkin lajit pudottavat munat lennosta yksitellen ja kauaksi toisistaan, kun toiset lajit asettelevat ne vaihtelevan kokoisiksi ryhmiksi ravintokasvin pinnalle. Seulakoit laskevat munansa terävän munanasettimen avulla toukkien ravintokasvin lehtien sisään. Munimistapa on kompromissi, sillä muniessaan pieniä munamääriä laajalle alueelle perhosnaaras on alttiina saalistajien hyökkäyksille. Toisaalta suuret munaryhmät saalistajien ja loisten on helppo löytää.
Toukkavaiheita on 2–10, mutta tavallisimmin 4–5. Perhosen toukalla on purevat suuosat ja ruumiin etuosassa kolme paria varsinaisia jalkoja sekä takaosassa korkeintaan 5 paria käsnäjalkoja. Toukan kehitys aikuiseksi perhoseksi voi kestää muutamista viikoista jopa kuuteen vuoteen. Vaikka monet lajit talvehtivat koteloina, varsinkin keväällä ensimmäiset havaittavat lajit talvehtivat yleensä aikuisina yksilöinä.
Toukkien ravintona ovat tavallisimmin kasvit, erityisesti niiden lehdet, mutta myös kukinnot ja joskus jopa puuaines. Jotkin perhosryhmät elävät toukkavaiheensa syöden jäkäliä tai sieniä. Erityisesti aitokoiden heimoon kuuluu monia eläinperäisellä ravinnolla kuten irronneilla karvoilla ja höyhenillä eläviä lajeja. Eräät lajit syövät eläinten raatoja tai ulosteita. Saalistaminen on perhosilla harvinaista, mutta eräät lajit, kuten keltapetoyökkönen, petomittari ja eräät Havaijilaiset pikkumittarilajit saalistavat toukkavaiheessaan aktiivisesti muita hyönteisiä.
Varsin monien perhoslajien toukat kelpuuttavat ravinnokseen vain jonkin tietyn kasvilajin, jolloin perhosen sanotaan olevan "monofagi". Jos toukka syö tietyn kasviheimon lajeja se on "oligofagi", kun taas "polyfagisten" lajien toukille kelpaavat monet erilaiset kasvilajit. Vaikka erikoistuminen tiettyyn ravintokasviin tekee perhoslajin levinneisyydestä haavoittuvamman, se luultavasti vähentää saalistusta ja lajien välistä kilpailua. Tietyn perhoslajin suosima ravintokasvi voi riippua maantieteellisestä alueesta. Osa perhoslajeista on taloudellisesti merkittäviä viljelyskasvien tuholaisia.
Kotelo sijaitsee monilla perhosryhmillä toukan silkkirihmasta rakentaman kotelokopan sisällä. Usein toukka rakentaa kotelokopan maan alle tai karikkeen joukkoon, mutta jotkin lajit enemmän tai vähemmän avoimesti kasvillisuuden joukkoon. Erityisesti kotelona talvehtivilla lajeilla kotelokopalla on kotelon piilottamisen lisäksi talvelta suojaava vaikutus. Joillakin perhoslajeilla kotelo on maastossa paljaana ilman kopan antamaa suojaa.
Noin 90 % perhoslajeista lentää yöllä. Aikuiset perhoset käyvät kukilla nauttimassa mettä, mutta joillekin lajeille maistuvat paremmin käyneet hedelmät ja jopa eläinten raadot. Osa lajeista ei nauti lainkaan ravintoa aikuistuttuaan.
Monilla öisin lentävillä perhosilla on taipumusta lentää kirkkaiden valojen luokse.
Suur- ja pikkuperhoset.
Pikkuperhosiin lasketaan vastaavasti kaikki perhosryhmät, jotka eivät kuulu suurperhosiin. Ryhmä on huomattavasti suurperhosia taksonomisesti hajanaisempi. Suomessa tavatuista noin 2 500 perhoslajista 970 kuuluu suur- ja noin 1 530 pikkuperhosiin.


Luettelo Suomen päiväperhosista.
Tämä on luettelo Suomen päiväperhosista ("Papilionoidea") ja paksupäistä ("Hesperioidea").
Aiheesta muualla.
Päiväperhosista


Alberto Korda.
Che Guevara Alberto Kordan ottamassa valokuvassa.
Alberto Díaz Gutiérrez (14. syyskuuta 1928 Havanna – 25. toukokuuta 2001 Pariisi) oli kuubalainen valokuvaaja, joka tunnetaan parhaiten kuuluisan Che Guevaran valokuvan ottajana.
Korda oli rautatieläisen poika, joka työskenteli monissa ammateissa (juoksupoika, ovelta-ovelle-kauppias jne.) ennen ryhtymistään valokuvaajan apulaiseksi. "Päätavoitteeni oli tavata naisia", paljasti Korda kerran motiiveistaan alalle ryhtymiseen. Korda eteni urallaan hyvin ja hänestä tuli suosittu mallien kuvaaja. Korda meni naimisiin kuubalaisen mallin, Niurkan kanssa, tämä kuten kaksi muutakin avioliittoa päättyivät eroon. Korda muutti sukunimensä Diaz Gutiérrez Kordaksi brittiläisen ohjaajan Alexander Kordan mukaan, sukunimi kuulosti kuubalaiseen korvaan aivan Kodakilta.
Kuuban vallankumous vuonna 1959 muutti Kordankin elämän ja hän alkoi tarjota valokuviaan "Revolucion"-sanomalehdelle, jonka toimitus oli lähellä Kordan studiota. Vallankumouksen jälkeen hänestä tuli Fidel Castron henkilökohtainen valokuvaaja kymmeneksi vuodeksi.
Kuuluisa Che Guevara -valokuva otettiin vuonna 1960. Korda ei koskaan saanut kuvasta mitään palkkiota mutta vuonna 2000 hän haastoi Smirnoff-yhtiön oikeuteen näiden käytettyä kuvaa mainoksissaan. Lopulta ilman oikeudenkäyntiä saamansa 50 000 dollaria hän lahjoitti kuubalaiselle terveydenhuoltojärjestelmälle.
Vuodet 1968 - 1978 Korda keskittyi vedenalaiseen valokuvaukseen kunnes 1978 hänen näyttelynsä Japanissa nosti hänen valokuvansa kansainvälisesti tunnetuiksi. 1980-luvulla hän kuului Castron seurueeseen tämän matkoilla Venezuelaan ja Meksikoon. Hänellä oli myös pieni rooli Wim Wendersin dokumentin Buena Vista Social Club alussa. Tosin jostakin syystä hänen nimeään ei ole lopputeksteissä.
Alberto Korda kuoli sydänkohtaukseen Pariisissa vuonna 2001 vieraillessaan töidensä näyttelyssä.
Kuuban kuuluisimpiin nykykuvaajiin kuuluva José A. Figueroa toimi uransa alkuvaiheessa Alberto Kordan apulaisena ja työtoverina.


Veikko Hakulinen.
Veikko Johannes ”Haku-Veikko” Hakulinen (4. tammikuuta 1925 Kurkijoki – 24. lokakuuta 2003 Valkeakoski) oli suomalainen maastohiihtäjä, kolminkertainen olympiavoittaja ja maailmanmestari. Urallaan Asikkalan Raikasta, Valkeakosken Hakaa, Jämsänkosken Ilvestä, Evon Metsäpoikia, Tampereen Hiihtoseuraa, Tampereen Pyrintöä ja Tampereen Mailaa edustanut Hakulinen kilpaili myös ampumahiihdossa, suunnistuksessa, hiihtosuunnistuksessa, maastojuoksussa ja soudussa SM-tasolla ja jatkoi uraansa veteraanisarjoissa.
Oslon talviolympialaisista Hakulinen muistetaan erityisesti 50 kilometrin voittoajastaan 3.33.33.
Veikko Hakulinen valittiin Vuoden urheilijaksi vuosina 1952–1954 ja 1960. Hän sai Pro Urheilu –tunnustuksen vuonna 2000. Sotilasarvoltaan hän oli reservin kersantti ja siviiliammatiltaan metsäteknikko. Hakulinen kuoli jäätyään auton alle juoksulenkillään vuonna 2003.
Kun Hakulisen syntymästä tuli kuluneeksi 85 vuotta 2010, paljastettiin hänen synnyinpaikkakunnallaan, nykyisin Venäjän Karjalaan kuuluvalla Kurkijoella hänelle omistettu muistolaatta.
SM-kisat.
Henkilökohtaisia SM-voittoja yleisessä sarjassa 4 kpl vuosina 1954–1963 ja SM-viestien 4×10 km mestaruuksia 5 kpl vuosina 1954–1964.


Kasvukausi.
Kasvukausi on se aika vuodesta, jolloin kasvit kasvavat. Tarkempi nimitys kasvukaudelle on terminen kasvukausi. Kasvukausi on eri mittainen jokaisena vuotena ja kasvukausi käynnistyy ja päättyy eri ajankohtina eri vuosina, mutta tilastollisesti havainnoista voidaan muodostaa keskiarvoja ja vaihteluvälejä.
Suomessa kasvukausi on Etelä-Suomessa hieman pidempi kuin Pohjois-Suomessa. Helsingissä kasvukausi oli vuonna 2001 181 päivää, mutta Lapissa Utsjoella vain 121 päivää. Suomessa pisin kasvukausi on Ahvenanmaalla ja toisiksi pisin Lounais-Suomessa. Kasvukausi käynnistyy sisämaassa keväällä nopeasti, mutta vastaavasti päättyy aikaisemmin syksyllä.
Suomessa kasvukausi määritellään alkaneeksi silloin, kun lumipeite on kadonnut aukeilta paikoilta, vuorokauden keskilämpötila on vähintään viitenä päivänä peräkkäin yli +5 °C ja paikallinen tehoisa lämpösumma ylittää 20 vuorokausiastetta sitä seuraavan viiden päivän aikana.
Vastaavasti kasvukausi määritetään päättyneeksi, kun vuorokausien keskilämpötila on alle +5 °C viidestä kymmeneen päivää peräkkäin. Myös syksyn kovat yöpakkaset (jolloin lämpötila on ollut alle –10 °C monta yötä peräkkäin) tai lumipeite saattavat katkaista kasvukauden. Näin tapahtuu toisinaan eri puolilla Suomea.
Mitä lähemmäksi päiväntasaajaa siirrytään, sitä pidempi kasvukausi on. Päiväntasaajan läheisyydessä se kestää koko vuoden. Tropiikissa kasvukautta ei ole järkeä laskea.


Sirkka Hämäläinen.
Sirkka Aune-Marjatta Hämäläinen-Lindfors (o.s. Hinkkala, s. 8. toukokuuta 1939, Riihimäki) on merkittävimpiä suomalaisia talousvaikuttajia. Kauppatieteiden tohtori Hämäläinen nousi ensimmäisenä naisena Suomen Pankin johtokunnan jäseneksi vuonna 1991 ja seuraavana vuonna pääjohtaja Rolf Kullbergin seuraajaksi. Euroopan keskuspankin johtokuntaan hänet valittiin vuonna 1998. Hämäläinen toimii tällä hetkellä mm. Suomen Kansallisoopperan Säätiön hallituksen puheenjohtajana.


Unkarin väestö.
Väestön ikärakenne.
Muiden lännen teollistuneiden valtioiden tavoin Unkarin väestökin ikääntyy vähitellen. Alle 15-vuotiaita on väestöstä 15,9 %, 15–65-vuotiaita on 68,6 % ja yli 65-vuotiaita 15,5 %. Kokonaishedelmällisyysluku (lapsiluvun odote) on hyvin matala, 1,3 lasta jokaista naista kohden. Elinajan odote oli vuonna 2005 miespuolisilla unkarilaisilla 68,3 vuotta ja naispuolisilla 76,5 vuotta.
Unkarin väestön suurimman osan muodostavat unkarilaiset (89 %). Muita kansallisuuksia ovat romanit (5 %), saksalaiset (2,6 %), romanialaiset (2 %), serbit (1 %), slovakit (1 %), ruteenit (0,9 %) ja jenishit (0,5 %).
Unkarin väestöjakauma 1920–1980 (lähde: História 1991 / 2–3)
Uskonnot.
Enemmistö Unkarin väestöstä (54,5 %) kuuluu katoliseen kirkkoon; osa heistä on roomalaiskatolisia, osa idän katolisia. 15,9 % väestöstä on kalvinisteja ja 3 % luterilaisia. Juutalaisia elää Unkarissa nykyään 80 000, mutta ennen holokaustia heidän lukumääränsä oli 800 000. Uskontokuntiin kuulumattomia on väestöstä 14,5 %, mikä on seurausta ennen vuotta 1989 toimineen kommunistisen hallinnon kielteisestä suhtautumisesta uskontoihin.
Kieli.
Unkarin kieli kuuluu suomalais-ugrilaisten kielten ugrilaiseen haaraan, ja se on ainoa ei-indoeurooppalainen kieli, jota puhutaan laajemmalti Keski-Euroopassa. Unkari on saanut lainasanoina vaikutteita erityisesti turkkilaisista kielistä, slaavilaisista kielistä ja saksasta. Unkarissa puhuttavat unkarin murteet poikkeavat toisistaan hyvin vähän.
Kehitystavoitteet.
Vuonna 2007 arvioitiin, että Unkari saavuttaa todennäköisesti viisi. Sen sijaan nälän ja köyhyyden vähentämiseen liittyvä tavoite jäänee saavuttamatta.
Lähteet.
*


Finlandia-palkinto.
Finlandia-palkinto on Suomen Kirjasäätiön vuosittain jakama tunnustus ansiokkaan romaanin kirjoittajalle. Palkinto perustettiin vuonna 1984 ja se oli suuruudeltaan 26 000 euroa (aikaisemmin 100 000 mk). Vuodesta 2008 alkaen palkinnon suuruus on 30 000 euroa. Alun perin palkinto myönnettiin mille tahansa kaunokirjalliselle teokselle, mutta vuodesta 1993 sen on voinut saada vain romaani. Samana vuonna sääntöjä muutettiin siten, että lopullisen palkinnonsaajan valitsee kolmijäsenisen lautakunnan ehdolle nimeämistä 3–6 kirjasta yksi tuomari. Finlandia-palkinto on Suomen tunnetuin kirjallisuuspalkinto.
Palkinto myönnettiin sääntöjen mukaan aiemmin vain Suomen kansalaiselle, mutta kun ehdokkaaksi vuonna 2010 nousi Alexandra Salmela, jonka huomattiin vasta jälkikäteen olevan Slovakian kansalainen, muutettiin sääntöjä siten, että vastedes palkinto myönnetään ansiokkaalle suomalaiselle romaanille riippumatta kirjoittajan kansallisuudesta.
__TOC__
Finlandia Junior.
Finlandia Junior -palkinto perustettiin 1997 ja myönnetään vuosittain suomalaiselle lasten- tai nuortenkirjailijalle.
Tieto-Finlandia.
Tieto-Finlandia-palkinto on myönnetty vuodesta 1989 ansiokkaalle suomalaiselle tieto- tai oppikirjalle. Palkinnon saaja on ollut usein merkittävä tieteen popularisoija.
Pikku-Finlandia.
Kirjoituskilpailua järjestävät vuosittain Suomen Kirjasäätiön tuella Äidinkielen opettajain liitto ja Svenska modersmållärarföreningen i Finland. Kilpailu on tarkoitettu abiturienteille ja muiden keskiasteen oppilaitosten päättöluokkien oppilaille. Kilpailuun lähetetyistä kirjallisuusesseistä, jotka käsittelevät joko suomalaista tai maailmankirjallisuutta, tekee valintansa raati.
Kilpailun voittaja saa 800 euron rahapalkinnon sekä Finlandia-palkinnon ehdokaskirjat.


Spektriluokka.
a>, punainen ylijättiläistähti, kuuluu spektriluokkaan M2Iab. Silloin se on tähdeksi viileä M-luokan punertava tähti, joka on hyvin kirkas luminositeettiluokan Iab tähti.
Spektriluokka on tähtien pintalämpötilaan perustuva luokittelutapa. Tähden spektriluokka määritetään tähden spektrissä olevien spektriviivojen perusteella. Eri lämpötiloissa eri tavoin virittyvä kaasu luo erilaiset spektriviivat. Lämpötila vaikuttaa myös tähden väriin.
Tähtien spektreistä saatiin ensimmäisiä valokuvia 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kuvia oli jo niin paljon, että tähtiä voitiin alkaa luokitella niiden spektrien ulkonäön mukaan. Annie Jump Cannon teki Yhdysvalloissa Harvardin yliopistossa ensimmäisen luokittelun tutkittuaan yli 200 000 tähden spektrin. Hänen luokkansa olivat aakkosjärjestyksessä (A, B, C, D...) spektrin ulkonäön mukaan, mutta järjestystä muutettiin, kun ymmärrettiin niiden riippuvan lämpötilasta. Luokat järjestettiin laskevan lämpötilan mukaan, kun osa hylättiin ja loput laitettiin tähän järjestykseen: O, B, A, F, G, K, M ja kukin niistä jaetaan vielä kymmeneen osaan numeroilla 0-9 (esim. Aurinko kuuluu luokkaan G2). O-luokan tähdet ovat kuumimpia, pintalämpötilaltaan jopa 35 000 kelviniä ja viileimpiä M-luokan tähdet, jotka ovat lämpötilaltaan noin 3000 kelviniä.
Eri spektriluokkien pääsarjan tähdet.
Pääsarja on pisin ajanjakso tähden kehityksessä. Aurinko kuuluu pääsarjaan eli kirkkausluokkaan V.
Luminositeettiluokat.
Tämä kirkkauteen perustuva luokittelu kehitettiin 1900-luvun puolivälissä Yerkesin observatoriossa täydentämään Harvardin luokittelua.


Yhdysvaltain osavaltiot.
Yhdysvaltain osavaltioita ovat 50 hallinnollista aluetta, joilla on Yhdysvaltain liittovaltion jäsenyys.
Kartta Yhdysvaltain osavaltioista.
poly 643 371 666 452 621 458 621 473 606 468 604 374 Alabama
poly 152 457 153 540 177 548 205 576 205 589 183 588 158 553 117 547 100 567 12 578 66 547 41 517 52 469 72 449 107 437 Alaska
poly 132 396 190 434 229 441 245 325 161 309 157 326 148 326 140 347 151 364 Arizona
poly 490 346 489 404 499 419 551 419 566 373 574 353 560 347 Arkansas
poly 27 164 91 181 73 243 140 339 138 346 149 363 134 394 91 389 41 334 13 194 Kalifornia
poly 257 235 369 248 364 331 247 320 Colorado
poly 818 185 819 206 845 195 842 180 Connecticut
poly 794 239 799 270 813 270 808 255 Delaware
poly 731 453 776 545 757 583 739 584 714 520 688 472 663 485 624 471 624 460 666 454 666 460 Florida
poly 644 368 686 364 736 417 730 455 668 457 Georgia
poly 219 507 216 552 259 588 339 590 343 557 292 508 Havaiji
poly 169 48 154 107 161 116 145 140 137 190 226 206 236 157 206 154 200 127 189 131 192 105 175 72 182 50 Idaho
poly 555 221 539 263 563 291 560 304 582 330 595 328 605 291 601 227 591 209 552 215 Illinois
poly 603 229 602 312 631 305 650 284 644 222 Indiana
poly 461 197 454 215 469 258 535 258 544 244 553 225 540 198 Iowa
poly 368 268 361 333 488 336 488 291 481 285 484 277 471 269 Kansas
poly 581 343 677 330 697 310 682 289 652 281 633 309 602 313 Kentucky
poly 504 488 510 458 498 440 501 421 553 421 555 435 546 461 574 461 585 475 593 499 547 504 Louisiana
poly 836 111 850 149 854 157 897 106 887 89 872 60 849 56 Maine
poly 732 253 732 263 756 254 778 266 776 275 788 278 798 296 811 268 797 268 793 242 Maryland
poly 816 170 817 186 849 180 857 187 878 189 878 171 854 160 Massachusetts
poly 544 114 555 131 596 149 613 224 664 219 674 191 647 128 581 85 Michigan
poly 448 79 456 143 453 147 461 156 461 196 541 196 541 186 513 168 510 150 520 126 556 96 483 86 478 71 Minnesota
poly 568 376 603 373 606 472 585 473 573 459 546 459 556 427 555 415 Mississippi
poly 470 259 471 269 486 288 488 345 566 344 561 353 571 353 582 334 559 305 562 294 536 261 Missouri
poly 184 49 179 70 194 104 190 127 200 123 209 152 235 154 237 147 342 158 351 75 Montana
poly 340 203 337 244 368 247 368 265 475 269 460 217 426 208 Nebraska
poly 92 182 180 200 156 324 146 323 141 342 73 244 Nevada
poly 829 114 825 168 852 160 835 109 New Hampshire
poly 801 207 799 225 806 231 797 240 809 254 823 224 815 218 815 211 New Jersey
poly 245 320 347 330 337 436 245 431 242 443 226 439 New Mexico
poly 727 177 716 205 789 190 799 204 815 209 815 216 823 221 847 202 821 205 817 185 817 167 803 124 777 128 754 166 New York
poly 706 328 666 366 716 357 748 359 768 375 817 333 803 309 Pohjois-Carolina
poly 351 76 345 138 455 144 447 80 Pohjois-Dakota
poly 653 281 679 285 686 292 714 243 710 213 675 224 663 220 645 223 649 275 Ohio
poly 347 331 488 337 494 407 430 397 397 388 397 347 345 345 Oklahoma
poly 60 79 26 145 26 162 136 188 142 137 157 118 150 104 99 104 73 97 72 83 Oregon
poly 708 210 716 255 791 240 804 230 797 223 799 205 788 191 Pennsylvania
poly 849 179 855 187 847 195 841 183 Rhode Island
poly 686 363 738 418 765 376 749 361 716 356 Etelä-Carolina
poly 346 138 456 144 452 149 459 157 459 195 456 214 425 207 375 202 341 201 343 182 343 160 Etelä-Dakota
poly 569 374 667 366 705 327 575 344 Tennessee
poly 346 342 337 439 274 432 306 485 331 501 347 484 368 488 407 560 440 572 440 532 507 489 511 457 498 412 483 404 397 389 396 345 Texas
poly 182 201 228 209 224 232 256 234 244 321 162 307 Utah
poly 803 123 816 168 825 168 828 120 Vermont
poly 698 310 677 331 803 308 789 280 775 276 778 267 765 258 753 258 731 277 726 304 Virginia
poly 57 76 73 85 73 95 111 102 158 109 168 49 88 25 60 34 Washington
poly 763 260 753 259 743 278 732 276 728 297 717 308 700 312 689 297 694 275 709 262 712 241 715 257 734 254 734 262 753 253 761 254 Länsi-Virginia
poly 522 129 520 140 513 146 513 169 538 184 539 210 549 216 592 210 600 156 593 153 585 143 548 126 538 120 Wisconsin
poly 239 148 223 232 337 244 343 157 Wyoming
rect 883 272 953 290 Delaware
rect 882 291 951 315 Maryland
rect 675 33 785 60 New Hampshire
rect 867 244 950 269 New Jersey
rect 680 88 774 113 Massachusetts
rect 871 222 955 243 Connecticut
rect 858 320 953 341 Länsi-Virginia
rect 727 63 780 86 Vermont
rect 863 195 954 220 Rhode Island
Viitteet.
*


Windows 1.0.
Microsoft Windows 1.0 on marraskuun lopulla vuonna 1985 ilmestynyt graafinen käyttöliittymä IBM PC-yhteensopivien tietokoneiden DOS-käyttöjärjestelmille. Se oli ensimmäinen Windows-versio ja myös ensimmäinen Apple Macintosh -tyylisen käyttöliittymän tarjonnut ohjelmistolaajennus PC-koneille.
Koska Microsoft on pyrkinyt säilyttämään taaksepäin yhteensopivuuden, voi Windows 1.0 -ohjelmia ajaa vielä jopa Windows XP:ssä ja niiden lähdekoodin voi kääntää pienin muutoksin. Windows Vistassa 16-bittiset ohjelmat eivät kuitenkaan enää toimi.
Windows 1.0:n seuraaja oli Windows 2.0, joka julkaistiin marraskuussa 1987.
Windows 1.0:n tuki jatkui vielä vuoteen 2001 asti.


Pimeä sumu.
Pimeä sumu on tähtienvälisessä avaruudessa oleva pölypilvi. Toisin kuin heijastussumut ja emissiosumut, pimeä sumu ei säteile eikä heijasta valoa merkittävästi, joten se on nimensä mukaisesti pimeä. Pimeät sumut voidaan havaita vain välillisesti, eli ne ovat esimerkiksi jonkin kirkkaan sumun tai emissiosumun edessä. Toiset sumut näkyvät tiheätähtistä taustaa vasten. Ehkäpä tunnetuin pimeä sumu on Hevosenpääsumu IC 434. Eteläisellä pallonpuoliskolla on havaittavissa myös Hiilisäkki-niminen pimeä sumu, joka heijastaa kuitenkin valoa 10 %. Se on 550 valovuoden päässä ja siinä on 40 000 Auringon massaa.
Monia pimeitä sumuja on Barnardin luetteloissa merkittynä kirjaimilla B1, B2... Laajimmat pimeät sumut ovat jättiläismolekyylipilviä. Nämä näkyvät paljain silmin Linnunradan maitomaisia tähtitihentymiä vasten tummina juovina. Hyvin suppeat pimeät sumut ovat globuleja, pilvestä muodostuvia tähtiä.
Pimeät sumut näkyvät kirkkaina pitkäaaltoisessa infrapunassa.


Kaasusumu.
Kaasusumulla tarkoitetaan tähtitieteessä tähtienvälisessä avaruudessa olevaa kaasu- ja pölypilveä. Koska avaruus on lähes täydellinen tyhjiö, pienitiheyksinenkin aine voi siitä erottua. Yleensä sumut ovat myös useiden, jopa satojen valovuosien kokoisia. Sumujen tiheydet ovat yleensä maassa aikaansaataviin tyhjiöihin verrattuina huomattavasti harvempia rakenteeltaan; maapallon kokoinen pilvi kaasusumua painaa vain muutaman kilogramman. Spektroskoopisesti mittaamalla on saatu selville sumujen koostumuksia. Ne sisältävät muun muassa vetyä ja heliumia. Niissä saattaa olla myös molekyylejä, kuten alkoholia ja metaania. Niissä on myös jonkun verran pölyä, siis kiinteitä hiukkasia. Vety on niissä yleisin, kuten muuallakin maailmankaikkeudessa, ja se saa aikaan erityisesti valokuvissa näkyvän punaisen värin. Kaasusumut liittyvät usein tähtien syntyyn tai kuolemaan.
Kaasusumujen tyypit.
"Diffuusi sumu" on yhteisnimitys kaikille valaiseville tai heijastaville sumuille.


Ilmakehän optinen ilmiö.
Ilmakehässä esiintyy useita optisia ilmiöitä.
Kehät ovat värillisiä renkaita auringon tai kuun ympärillä. Niiden halkaisija on yleensä pieni. Väripilvet ovat ilmiönä sukua kehälle. Siinä auringon lähettyvillä oleva pilvi nähdään helmiäisen väreissä.Halot ovat renkaita ja nauhoja taivaalla. Tavallisimmin niitä voi nähdä auringon tai kuun lähiympäristössä mutta toisin kuin kehät, ne voivat kattaa koko taivaan. Sateenkaari on kirkasvärinen kaari, joka voidaan nähdä sateella. Sumuvarjo eli glooria voidaan nähdä kirkkaana värillisenä kehänä sumua vasten varjon ympärillä. Valaisevia yöpilviä nähdään kesäöisin. Ne ovat yläpilviä, jotka näkyvät hohtavan sinisinä auringon suunnalla yötaivaalla. Alpenglühen on auringon laskiessa tai jo laskettua länteen, vastakkaisella suunnalla idässä hohtava punainen valo.


Johannes Kepler.
Johannes Kepler (27. joulukuuta 1571 – 15. marraskuuta 1630) oli saksalainen tähtitieteilijä. Hänet tunnetaan parhaiten planeettojen liikkeitä koskevista teorioistaan. Häntä kutsutaan myös joskus "ensimmäiseksi teoreettiseksi astrofyysikoksi", vaikkakin Carl Sagan luonnehti häntä myös viimeiseksi tieteelliseksi astrologiksi.
Kepler oli matematiikan professori Grazin yliopistossa, keisari Rudolf II:n hovimatemaatikko, ja kenraali Albrecht von Wallensteinin hoviastrologi. Uransa alussa Kepler oli Tyko Brahen assistentti.
Elämä.
Johannes Kepler syntyi 27. joulukuuta vuonna 1571 vapaakaupunki Weil der Stadtiin (nykyisin osa Stuttgartia Saksassa, 30 km länteen Stuttgartin keskustasta). Hänen isoisänsä oli kaupungin pormestari, mutta Johanneksen syntymän aikoihin Keplerin perheen varallisuus oli kaikkoamassa. Isä ansaitsi leivän perheelle palkkasotilaana ja jätti perheen Johanneksen ollessa 17 vuoden ikäinen. Äiti oli majatalon pitäjän tytär, jonka huhuttiin olevan yhteydessä noituuteen. Ennenaikaisena syntyneen Johanneksen sanotaan olleen heikko ja sairasteleva lapsi, mutta mieleltään nokkela ja viisas.
Hän tutustui tähtitieteeseen jo varhain. Kuuden vuoden ikäisenä hän havainnoi vuoden 1577 komeettaa, yhdeksän vuoden ikäisenä vuoden 1580 kuunpimennystä.
Vuonna 1588 hän kirjoittautui Tübingenin yliopistoon, jossa häntä opetti Michael Mästlin. Mästlin opetti kopernikaanista astronomiaa, jossa Kepler näytti taitavan matemaatikon kykynsä. Valmistuttuaan koulusta 1591 hän aikoi mennä opiskelemaan teologiaa. Kuitenkin ennen pääsykoetta häntä pyydettiin matematiikan ja astronomian opettajaksi protestanttikouluun Grazissa, Itävallassa. Hän otti paikan vastaan 23 vuoden ikäisenä keväällä 1594.
Huhtikuussa 1597 Kepler nai Barbara Muehleckin, joka synnytti pariskunnalle kaksi lasta ennen kuolemaansa vuonna 1611.
Joulukuussa 1599 Tyko Brahe kirjoitti Keplerille, kutsuen hänet avustajakseen Benatekiin Prahan lähelle. Tyko Brahen kuoleman jälkeen Kepler nimitettiin Keisarilliseksi Matemaatikoksi (marraskuu 1601–1630) Habsburgiin.
Lokakuussa 1604 Kepler havaitsi supernovan, joka nimettiin Keplerin tähdeksi. Tammikuussa 1612 keisari kuoli ja Kepler siirtyi matemaatikoksi Linziin.
Kepler järjesti ja käsitteli Tyko Brahen tuottaman havaintoaineiston, ja tulokset tuottivat huomattavia parannuksia planeettojen liikkeiden tuntemukseen. Tulokset tunnetaan nykyään Keplerin lakeina. Kepler julkaisi kaksi ensimmäistä lakiaan vuonna 1609 kirjassaan Astronomia nova. Ensimmäinen laki kuuluu: "planeetat kiertävät Aurinkoa elliptisillä radoilla siten, että Aurinko on radan toisessa polttopisteessä". Keplerin toinen laki oli kahdesta ensimmäisestä laista ensimmäisenä ratkaistu: "Säde joka yhdistää Auringon ja planeetan pyyhkäisee saman pinta-alan aikayksikössä, toisin sanoen kiertolaisen nopeus on suurin lähellä Aurinkoa ja etäällä sen nopeus on pienempi". Toukokuun 15. vuonna 1618 Kepler keksi kolmannen lain koskien planeettojen liikkeitä: "Kiertoajan toinen potenssi on verrannollinen puoliakselin pituuden kolmanteen potenssiin". Kepleriltä kului kaikkiaan yhdeksän vuotta planeettaliikkeen lakien löytämiseen. Hänellä ei ollut käytettävissään analyyttista geometriaa eikä differentiaalilaskentaa. Vasta Isaac Newton onnistui muodostamaan fysikaalisen selityksen Keplerin empiirisille laeille.
Elokuussa 1620 Keplerin äiti Katherine pidätettiin Leonbergissä noituudesta epäiltynä; hän oli vangittuna 14 kuukautta. Hänet vapautettiin lokakuussa 1621, koska häntä ei saatu tunnustamaan. Vaikka häntä kidutettiin, hän kieltäytyi allekirjoittamasta syytteitä. Vain Keplerin maine ja asiaan puuttuminen pelasti hänet.
Marraskuun 15. vuonna 1630 Kepler kuoli kuumeeseen Regensburgissa.


Taidesuuntaus.
Taidesuuntaus on tietylle aikakaudelle ominainen tyyli taiteessa. Ennen 1800-lukua kunkin ajan taidetta hallitsi yksi suuntaus, joka vaihtui vähitellen uuteen. 1800-luvulla tietoisuus tyyleistä lisääntyi ja alkoi syntyä useita päällekkäisiä suuntauksia, eikä 1900-luvulta lähtien ole enää ollut mitään tiettyä tyyliä, jota suurin osa taiteilijoista noudattaisi.


Neitoperhonen.
Neitoperhonen ("Nymphalis io", syn. "Inachis io") täpläperhosten heimoon kuuluva kulttuuriympäristöjen perhonen.
Koko ja ulkonäkö.
Neitoperhosen siipien kärkiväli on n. 4–5 cm ja se on hiukan nokkosperhosta suurempi. Neitoperhonen on yläpuolelta huomiota herättävä perhonen, taustaväri on syvänpunainen ja jokaisessa siivessä on iso ja värikäs silmätäplä. Alapuolelta lajin siivet ovat tasaisen mustat. Lennossa perhonen näyttää enemmän mustalta kuin punaiselta.
Levinneisyys ja lentoaika.
Neitoperhonen on Suomessa tulokaslaji, joka on vasta 1960-luvulta lähtien alkanut esiintyä maassa. Pitkään satunnaisesti tavattu harvinainen laji on nykyään yleinen Etelä-Suomessa, viime vuosina laji on ollut lentoaikanaan yksi yleisimmistä päiväperhosista. Levinneisyyden raja kulkee suunnilleen Vaasa–Kuopio-linjalla, pohjoisemmaksi mentäessä lajia esiintyy harvemmin.
Neitoperhonen lentää kahdessa sukupolvessa, ensimmäinen keväällä jopa maaliskuusta kesäkuuhun ja toinen sukupolvi heinäkuun lopulta jopa lokakuulle.
Elinympäristö ja elintavat.
Neitoperhonen on tyypillinen kulttuuriympäristöjen perhonen, se elää pihapiireissä, puutarhoissa ja istutusten lähettyvillä. Keväällä ensimmäisen sukupolven naaraat munivat munat, jotka kesän aikana kehittyvät toukiksi, koteloituvat ja kuoriutuvat syksyllä toisen sukupolven aikuisina. Aikuinen yksilö talvehtii, usein vajoissa, autotalleissa tai muissa ulkorakennuksissa.
Ravintokasvi.
Neitoperhosen toukat ovat monofageja ja syövät nokkosta ("Urtica dioica"). Aikuinen yksilö syö kukkien mettä, esimerkiksi pietaryrtin ja ohdakkeiden kukat vetävät niitä puoleensa. Neitoperhoset saattavat myös syödä puiden mahlaa tai mädänneiden hedelmien käynyttä mehua.


Nokkosperhonen.
Nokkosperhonen ("Nymphalis urticae") on täpläperhosten heimoon kuuluva, Euroopassa elävä päiväperhonen. Se on tavallisimpia päiväperhosia.
Koko ja ulkonäkö.
Nokkosperhonen on kirkasvärinen päiväperhonen, jonka siipien kärkiväli on vaihtelee 30–60 mm, mutta on tavallisesti 40–50 mm. Perhosen yläpinta on oranssinpunainen. Siiven etureunassa on rivi tummia täpliä, joiden välit ovat kirkkaankeltaiset, joskin talvehtimisen aikana keltainen väri haalistuu. Etusiiven takaosassa on mustakeltainen täplä ja keskellä siipeä on kaksi pientä tummaa täplää. Takasiiven tyvi on tumma. Sekä etu- että takasiipiä reunustaa tumma reuna, jossa on sinisiä täpliä. Siipien alapinnat ovat tyviosasta tummanruskeat, ulompaa vaaleanruskeat.
Levinneisyys ja lentoaika.
Nokkosperhonen on levinnyt Suomessa koko maahan pohjoisinta Lappia myöten.
Laji on aikuistalvehtija. Talvehtineet perhoset lähtevät lentoon aivan ensimmäisten päiväperhosten joukossa jo maaliskuun lopulla ja lento jatkuu pitkälle kesäkuuhun. Uusi sukupolvi aloittaa lennon heinäkuussa perhosia voi tavata jopa lokakuulle.
Elinympäristö ja elintavat.
Sitä tapaa kaikkialla missä on sen toukille niiden tarvitsemaa ravintokasvia, nokkosta, ja paikallinen yleisyyskin riippuu nokkoskasvustojen määristä. Tämän takia se on yleisin kulttuuriympäristöissä. Nokkosperhonen on ollut pitkään eräs Suomen yleisimmistä päiväperhosista, mutta sillä oli 1990-luvulta 2000-luvun alkupuolelle voimakas kannan taantuma. Useilla paikoilla, varsinkin Etelä-Suomessa, neitoperhosia tavattiin tällöin huomattavasti nokkosperhosia enemmän. Lajin kanta on jälleen elpynyt lähes ennalleen.
Nokkosperhonen on tyypillinen kulttuuriympäristöjen perhonen, se elää pihapiireissä, puutarhoissa ja istutusten lähettyvillä. Keväällä talvehtineet naaraat munivat munat, jotka kesän aikana kehittyvät toukiksi, koteloituvat ja kuoriutuvat loppukesällä uuden sukupolven aikuisina. Aikuinen yksilö talvehtii usein vajoissa, ullakoilla, kellareissa, autotalleissa ja muissa ulkorakennuksissa.
Ravintokasvi.
Nokkosperhosen toukat ovat monofageja ja ne syövät nokkosta ("Urtica dioica"), nuorina yhdyskunnittain. Aikuinen yksilö syö kukkien mettä, esimerkiksi pietaryrtin ja ohdakkeiden kukat vetävät niitä puoleensa. Nokkosperhoset saattavat myös syödä puiden mahlaa tai mädänneiden hedelmien käynyttä mehua.


Emmi (laulaja).
Emmi Kangasjärvi (s. 10. lokakuuta 1979 Vilppula) on suomalainen englanniksi laulava laulaja ja muusikko. Hän käyttää taiteilijanimenään pelkkää etunimeään.
Hän tuli tunnetuksi singlellään ”Breakable”, joka julkaistiin helmikuussa 2001. Toukokuussa 2001 ilmestyi hänen toinen singlensä ”Crashing Down” ja esikoisalbumi "Solitary Motions". ”Crashing Down” oli vuonna 2001 radioasema NRJ:n eniten soittama kappale. Levyn nimikappale ”Solitary Motions” soi myös radioissa. Emmi oli myös ehdokkaana parhaaksi pohjoismaiseksi esiintyjäksi MTV Europe Music Awardsissa vuonna 2001. Parhaaksi pohjoismaiseksi esiintyjäksi valittiin kuitenkin tanskalainen Safri Duo.
Lokakuussa 2002 ilmestyi Emmin toinen albumi "No Nothing", jonka tunnetuimmat kappaleet ovat ”Dancing Thru The Stars” ja ”Stay”. Vuonna 2003 ilmestyi albumin kansainvälinen painos, jossa kappaleet ovat eri järjestyksessä kuin suomalaisessa painoksessa. Kansainvälisessä painoksessa on mukana kaksi uutta kappaletta, ”Into The World” ja ”World Is Crazy”, mutta suomalaisen version ”Toss Me Down” puuttuu kansainvälisestä painoksesta.
Emmin kolmas albumi "Can Full of Joy" ilmestyi syksyllä 2005. Albumilta julkaistiin mm. single ”What Do You Want From Me?”, ja video tehtiin poikkeuksellisesti levyn nimibiisistä ”Can Full of Joy”.
Emmin neljäs albumi "The Invite" julkaistiin 30. syyskuuta 2009, levyn nimikappaleesta ”The Invite” julkaistiin myös video, jonka ohjasi Juha Lankinen.


Sitruunaperhonen.
Sitruunaperhonen ("Gonepteryx rhamni") on keskikokoinen kaaliperhosten ("Pieridae") heimoon kuuluva päiväperhonen.
Koko ja ulkonäkö.
Sitruunaperhosen siipien kärkiväli on noin 4–5 cm. Lajin koiras on väriltään sitruunankeltainen, mistä laji on saanut nimensä. Naaras on vihertävänkeltainen, limetinvihreä. Siipien keskellä on tummemmat täplät. Muista keltaperhosista poiketen sitruunaperhosella ei ole etusiivissä ollenkaan tummaa reunakuviota.
Levinneisyys ja lentoaika.
Sitruunaperhonen on levinnyt lähes koko maahan. Sitruunaperhonen on erittäin yleinen eteläisimmässä Suomessa ja se pysyy yleisenä Etelä-Lappiin saakka. Pohjois-Lapissa se esiintyy harvalukuisemmin. Sitruunaperhonen on eräs Suomen tavallisimmista päiväperhosista ja usein yksi kevään ensimmäisistä lajeista.
Sitruunaperhonen lentää kahdessa sukupolvessa, ensimmäinen keväällä jopa maaliskuusta kesäkuuhun ja toinen sukupolvi heinäkuun lopulta jopa lokakuulle. Keskikesällä aikuisia sitruunaperhosia ei juuri tavata.
Elinympäristö ja elintavat.
Sitruunaperhonen elää paitsi kulttuuriympäristöissä, pihapiireissä, puutarhoissa, myös luonnonympäristöissä kuten metsien reunoilla. Keväällä ensimmäisen sukupolven naaraat munivat munat heti, kun toukkien ravintokasvit, paatsamat, tulevat lehteen tarjoten toukille suojaa ja ravintoa. Alku- ja keskikesän aikana munat kehittyvät toukiksi. Täysikasvuiset toukat koteloituvat ja kuoriutuvat loppukesällä toisen sukupolven aikuisina, jotka lentävät heinä-syyskuulla. Syyskuulla lento vaimenee ilmojen viiletessä ja perhoset hakeutuvat talvehtimispaikkoihin, josta ne taas kevään koittaessa huhtikuulla heräilevät.
Ravintokasvi.
Sitruunaperhosen toukat ovat monofageja ja syövät korpipaatsaman ("Rhamnus frangula") ja orapaatsaman ("Rhamnus cathartica") lehtiä. Aikuinen yksilö syö kukkien mettä.


Keliber.
Keliber-projekti tarkoittaa ”Keski-Pohjanmaan litium- ja berylliumia”. Kaustisen ja Ullavan alueelta löydettiin 1960-luvulla spodumeenia, mistä voidaan valmistaa muun muassa videoiden ja kameroiden sekä matkapuhelinten akuissa käytettävän litiumin raaka-ainetta.
Hanke kuuluu Suomessa 1990-luvulla syntyneeseen kanadalaistyyppiseen pienkaivostoimintaan. Norjalainen Nordic Mining ASA osti 68 % Keliberistä 2008.
Keliber Resources Oy:n toimitusjohtaja Olle Sirenin mukaan Ullavan Läntässä on 3 000 000 tonnin spodumeeni-esiintymä, josta litiumoksidia saadaan 0,92 %:n verran, 27 600 000 kg. Kaivoksen teknologiaa on kehitetty Outotec Oyj:n kanssa. Jalostusprosessi käyttää valmistuessaan Lassila & Tikanojan biokaasulaitoksen energiaa ja hiilidioksidia.
Varmoja esiintymiä on löytynyt 12 paikasta. Tuotantoon päästessään Kaustisen litiumkemikaalituotanto vastaisi 5 %:a maailmantuotannosta ja olisi Euroopan suurin esiintymä.
Keliber tuottaa tuotantolaitoksen valmistuttua litiumkarbonaattia (Li2CO3). Kokonaisinvestointien arvoksi on arviotu 40 000 000 € – 45 000 000 €.


Suruvaippa.
Suruvaippa ("Nymphalis antiopa") on suurikokoinen täpläperhosten heimoon kuuluva päiväperhonen.
Koko ja ulkonäkö.
Suruvaippa on suhteellisen kookas ja vaivatta tunnistettava perhonen. Yläpuolelta siivet ovat tumman sametinruskeat tai lähes mustat ja siipien ulkoreunoja kiertää nuorilla yksilöillä kermankeltainen, vanhemmilla yksilöillä valkoiseksi haalistunut nauha. Etusiiven etureunassa on lisäksi kaksi kermanvaaleaa läiskää. Siipien yläpinnalla on myös sininen pisterivi. Alapuolelta perhonen on siipien vaaleaa ulkoreunusta lukuunottamatta tasaisen tumma, lähes musta. Siipiväli on noin 5–7 cm.
Levinneisyys ja lentoaika.
Suruvaippa esiintyy Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Suomessa se on jokseenkin yleinen maan etelä- ja keskiosissa. Siitä pohjoiseen laji harvinaistuu, mutta sitä tavataan pohjoisinta Lappia myöten.
Suruvaippa talvehtii aikuisena. Talvehtineet perhoset aloittavat lentonsa keväällä, ensimmäisten päiväperhosten joukossa jo maaliskuussa ja huonokuntoisia yksilöitä tavataan vielä jopa kesäkuussa. Talvehtineiden perhosten jälkeläisistä koostuva sukupolvi lentää puolestaan heinäkuun lopulta jopa lokakuulle, kunnes ne hakeutuvat talvehtimaan suojaisiin paikkoihin.
Elinympäristö ja elintavat.
Suruvaippa elää kulttuuriympäristöissä, pihapiireissä, puutarhoissa sekä luonnonympäristöissä kuten metsien reunoilla ja avoimissa metsissä. Keväällä ensimmäisen sukupolven naaraat munivat munat, jotka kesän aikana kehittyvät toukiksi, koteloituvat ja kuoriutuvat syksyllä seuraavan sukupolven aikuisina. Aikuinen yksilö talvehtii, usein vajoissa, autotalleissa tai muissa ulkorakennuksissa.
Ravintokasvi.
Suruvaipan toukat ovat oligofageja ja syövät esimerkiksi haapaa ja pajuja. Aikuinen yksilö käyttää ravinnokseen kukkien mettä, esimerkiksi pietaryrtin ja ohdakkeiden kukat vetävät niitä puoleensa.


Kesäolympialaiset 1932.
10. kesäolympialaiset järjestettiin Yhdysvalloissa, Los Angelesissa vuonna 1932. Kisojen avajaiset olivat 30. heinäkuuta ja päättäjäiset 14. elokuuta 1932.
Kisat järjestettiin 1930-luvun suuren laman aikaan eivätkä useat joukkueet kyenneet kustantamaan urheilijoiden matkaa Los Angelesiin. Muun muassa suurin osa Brasilian joukkueesta ei kyennyt ottamaan osaa kisoihin, kun maahantulijoita koskenut yhden dollarin maksu osoittautui liian suureksi. Urheilijoita olikin kaikkiaan yli puolet vähemmän kuin edeltäneissä Amsterdamin kisoissa.
Kisoissa oli ensi kertaa tarkoitusta varten rakennettu olympiakylä. Kylässä asuivat vain miesurheilijat. Naisille oli varattu Los Angelesista oma hotelli. Kisoissa oli ensimmäistä kertaa myös palkintokoroke.
Los Angelesissa järjestettiin olympialaiset myös vuonna 1984.
Aiheesta muualla.
*


Kesäolympialaiset 1936.
Vuoden 1936 kesäolympialaiset pidettiin Berliinissä, Saksassa. Berliinin piti järjestää kisat jo vuonna 1916, mutta ne peruutettiin ensimmäisen maailmansodan takia. Kisat myönnettiin Berliinille uudelleen vuonna 1931. Kisojen avajaiset olivat 1. elokuuta ja päättäjäiset 16. elokuuta 1936.
Berliinin olympialaiset aloittivat monta olympialaisiin sittemmin kiinteästi kuuluneita perinnettä, jotka voidaan laskea järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Carl Diemin ansioksi. Kisat olivat ensimmäiset, jotka kiinteästi korostivat olympialaisten antiikkista perintöä. Olympiatuli sytytettiin ensimmäistä kertaa Kreikan Olympiassa ja tuli kuljetettiin soihtuviestinä Berliiniin. Viestin oli tarkoitus luoda mielikuva Saksasta antiikin maailmanmahtien, (Kreikan ja Rooman) seuraajana, mutta toisen maailmansodan jälkeen olympialiike omaksui tradition ja antoi sille oman merkityksensä.
Toinen kisojen merkittävin kontribuutio olympialiikkeelle oli olympiarenkaiden nostaminen kisojen keskeiseksi tunnukseksi. Aikaisemmin niillä ei ollut yhtä keskeistä asemaa olympialaisten symboliikassa. Renkaat kaiverrettiin Delfoihin rakennettuun merkkikiveen, josta soihtuviesti alkoi. Kivi jätettiin niille sijoilleen ja myöhemmin syntyi myytti, jonka mukaan ne todella olivat olleet osa antiikin olympialaisia.
Kisojen olympialaisille luomat perinteet suunniteltiin aikoinaan kertakäyttöisiksi ja olivat mukana tehostamassa kisojen propagandistista vaikutelmaa, jota edelleen lisäsivät joka päivä täynnä ollut päästadion, hakaristilippujen rivit, ja kaikkien saksalaismitalistien (sekä useiden muiden maiden urheilijoiden) palkintokorokkeella tekemä Hitler-tervehdys (joka oli jo itsessään viittaus roomalaiseen tapaan).
Saksalainen dokumentaristi Leni Riefenstahl ohjasi olympialaisista dokumentaarisen propagandaelokuvan "Olympia". Berliinin olympialaisista lähetettiin myös maailman ensimmäiset ei-studiossa kuvatut tv-lähetykset.
Osallistujat.
Yhteensä 49 valtiota osallistui Berliinin olympialaisiin, mikä oli 12 maata enemmän kuin edellisissä, vuoden 1932 olympialaisissa. Kuusi valtiota teki olympiadebyyttinsä näissä kisoissa: Afganistan, Bermuda, Bolivia, Costa Rica, Liechtenstein ja Peru.
Mitalitaulukko.
Olympiastadion
Muuta.
Kun vapaapainin ranskalainen olympiavoittaja Emilie Poilve sai kultamitalin, soittokunta ryhtyi soittamaan Turkin kansallislaulua. Samassa yhteydessä salkoon nostettiin Egyptin lippu.
Aiheesta muualla.
*


Daniel Bernoulli.
Daniel Bernoulli (8. helmikuuta 1700 – 17. maaliskuuta 1782) oli alankomaalaissyntyinen matemaatikko ja fyysikko, joka tunnetaan parhaiten työstään fluidimekaniikan ja tilastotieteen parissa ("Hydrodynamica", 1738). Hän löysin niin sanotun Bernoullin lain, jonka mukaan fluidin virtausnopeuden kasvaessa paine alenee eli dynaamisen ja staattisen paineen summa on vakio. Hän voitti kymmenen kertaa Pariisin akatemian vuosittain jakaman palkinnon muun muassa tutkimuksistaan kineettisen kaasuteorian, vuoroveden ja värähdysliikkeen parissa. Matematiikassa hän löysi niin sanotut Besselin funktiot ja tutki Nicholas-veljensä kanssa Pietarin paradoksia.
Daniel kuului Bernoulli-sukuun, jonka jäsenet olivat vaikutusvaltaisessa asemassa 1600- ja 1700-luvuilla eurooppalaisissa tiedepiireissä. Bernoulli tutki matematiikan ja fysiikan ohella lääketiedettä, biologiaa, fysiologiaa, tähtitiedettä ja meritiedettä.
Nuoruus.
Bernoulli syntyi Yhdistyneisiin provinsseihin kuuluneessa Groningenin kaupungissa vuonna 1700. Hänen isänsä oli matemaatikko Johann Bernoulli ja äiti oli Drothea Falkner. Johann-isän ja Jacob-sedän lisäksi hänen isoveljestäänsä tuli matemaatikko. Danielin uravalinta ei sen sijaan ollut päivän selvä. Johann Bernoulli yritti patistaa keskimmäistä poikaansa valitsemaan liikemiehen uran, aivan kuten hänen oma isänsä oli aiemmin tehnyt.
Yliopisto-opinnot Baselissa alkoivat Daniel Bernoullin kohdalla 13-vuotiaana pääaineina filosofia ja logiikka. Kandidaatin tutkinto päättyi vuonna 1715 ja maisterin arvon hän sai vuotta myöhemmin. Intohimo matematiikkaa kohtaan oli kuitenkin syttynyt filosofian opiskelun ohessa ja laskentataitoja hän oppi isältäänsä ja isoveljeltäänsä. Isä halusi pojastaansa edelleen kauppiasta, mutta Daniel oli asian suhteen täysin vastakkaista mieltä. Ajan päästä Johannin ajatukset uran suhteen heltyivät, mutta matemaatikkoa hän ei pojastaansa halunnut. Hän sai poikansa opiskelemaan lääketiedettä yliopistossa vetoamalla rahan puutteeseen. Lääketieteen opiskelemisen hän aloitti Baselissa, mutta vuodet 1718–19 menivät Heidelbergissä ja Strasbourgissa opiskellen. Baseliin Bernoulli palasi vuonna 1720 viimeistelemään tohtorin tutkintonsa. Opinnot päättyivät jo seuraavana vuonna "Dissertatio inauguralis physico-medica de respiratione" -väitöstyön myötä. Väitöstyötäänsä varten Bernoullin isä opetti pojalleensa kineettisen energian teoriaa ja energian säilymisestä. Bernoulli sovelsi tätä lääketieteeseen ja tuli kirjoittaneeksi hengityksen mekaniikasta.
Opiskelujen jälkeen.
Bernoulli halusi isänsä tapaan itselleensä akateemisen uran. Hän siis haki Baselin yliopistosta kahta professuuria, anatomian ja biologian. Valinnat tehtiin arpomalla, ja epäonnekseensa Bernoullia ei valittu kumpaisenkaan virkaan. Vähän ajan kuluttua yliopistosta vapautui logiikan professorin virka, jota Bernoulli lähti hakemaan. Kuten aiemminkin, virka valittiin arpomalla, eikä onni ollut Bernoullin puolella. Epäonnistumisiensa vuoksi hän lähti Venetsiaan hankkiakseen lisätaitoja lääketieteen saralta. Tarkoituksena oli vielä opiskella Padovassa, mutta sairastelu Venetsiassa muutti suunnitelmia. Venetsian aikoina Bernoulli uurasti matematiikankin parissa, minkä seurauksena hän julkaisi Christian Goldbachin avustamana ensimmäisen matemaattisen työnsä "Exercitationes" vuonna 1724. Työnsä ensimmäisessä kappaleessa hän tutkii todennäköisyyttä ja seuraavassa nesteiden virtausta. Kiinnostus nesteiden virtausta kohtaan lienee syntynyt hänen lääketieteellisten, veren virtaamisen, tutkimusten pohjalta. Kolmennessa kappaleessa Bernoulli käsitteli Ricattin differentiaaliyhtälöitä. Neljännessä ja viimeisessä kappaleessa käsitellään geometrisia ongelmia.
"Exercitationes" nosti hänen maineensa matemaatikkona uudelle tasolle, ja Pietarin yliopistosta tarjottiin vuoden 1725 lopulla matematiikan professuuria. Samalla hänen isoveljelleensä tarjottiin samaisesta paikasta matematiikan professuuria ja näin molemmat veljekset matkustivat kohti Venäjää. Aiemmin Venetsiassa Bernoulli oli kehittänyt tiimalasia eteenpäin. Keksintönsä ansiosta tiimalasin hiekan tippuminen pysyi vakaana laivan ollessa kovassa myrskyaallokossakin. Hän lähettii keksintönsä Pariisin akatemialle, joka palkitsi hänet vuosittain jaettavalla palkinnolla.
Elämä Pietarissa sujui hyvin kunnes kahdeksan kuukauden kaupungissa elon jälkeen Nicolaus kuoli kuumeeseen. Veljen menettäminen oli Bernoullille erittäin rankka kokemus, ja hän halusikin muuttaa takaisin Sveitsiin. Bernoullin isä onnistui järjestämään töitä työttömänä olleelle oppilaalleen Leonhard Eulerille Pietariin. Eulerin ja Bernoullin yhteinen aika Pietarissa (1727–1733) oli Bernoullin elämän tuottoisinta aikaa. Yhdessä he tutkivat muun muassa värähtelyä. Pietarin vuosinaan hän kirjoitti myös neisteiden liikettä käsittelevän magnus opuksensa, "Hydrodynamica". Teosta ei kuitenkaan julkaistu ennen vuotta 1738. Teoksen kymmenennessä kappaleessa Bernoulli tutkii kineettisen kaasuteorian alkeita ja onnistui johtaa peruskaavat kaasuille. Samalla hän loi pohjan Van der Waalsin yhtälölle.
Bernoulli oli tyytymätön elämäänsä Pietarissa, minkä takia hän halusi muuttaa pois kaupungista, kuten oli jo aiemmin ajatellutkin. Nuorempi veli Johann II Bernoulli oli samaan aikaan Pietarissa, ja yksissä tuumin he lähtivät sieltä kierrellen Danzigissa, Hampurissa, Alankomaissa ja Pariisissa kunnes vuonna 1734 he palasivat kotikaupinkiinsa. Baselissa asuessaan Bernoulli lähetti Pariisin akatemialle tähtitieteellisen tutkimuksen, jolla hän havitteli Pariisin akatemian suurpalkinnon voittamista. Hän joutui ikävään tilanteeseen, sillä myös hänen isänsä havitteli palkintoa. Akatemia julisi molemmat palkinnon voittajiksi, mutta se ei Johann Bernoullille riittänyt. Se merkitsi sitä, että hänen poikansa olisi yhtä hyvä kuin hän itsekin. Isän ja pojan välinen suhde katkesi eikä Bernoulilla ollut enää mitään asiaa tulla käymään isänsä luona.


Krakova.
Krakova (,, "Kroke") on Puolan suurimpia ja vanhimpia kaupunkeja. Krakovan asukasluku on noin 756 000 (2008) ja esikaupunkeineen noin 1,2 miljoonaa. Se on siten Puolan toiseksi suurin kaupunki Varsovan jälkeen ja ennen Łódźia.
Maantiede.
Krakova sijaitsee Vähän-Puolan voivodikunnassa Etelä-Puolassa. Krakovan läpi virtaa Veikseljoki.a>, kulkee kaupungin lävitse. Kuvassa taustalla Dębnickin silta.
Historia.
Krakova oli Puolan pääkaupunki vuoteen 1596 asti, ja sitä kutsutaan edelleen virallisesti nimityksellä Krakova, Kuninkaallinen pääkaupunki.
Nähtävyydet.
Krakova on Puolan suurista kaupungeista ainoa, joka selvisi toisesta maailmansodasta lähes vahingoittumattomana. Krakovan keskiaikainen keskusta onkin Unescon maailmanperintöluettelossa. Krakovan lähiseuduilla sijaitsevat Auschwitzin keskitysleirimuseo sekä Wieliczkan suolakaivokset ovat myös maailmanperintöluettelon suojelukohteita.
Vanhankaupungintori, () on Krakovan keskiaikaisen keskustan ydin. Torilla sijaitsevat Mariankirkko sekä Verkahalli, "Sukiennice", jotka ovat yksiä Krakovan tunnetuimmista nähtävyyksistä. Krakovan yliopisto on Euroopan vanhimpia, ja yliopiston vanha päärakennus Collegium Maius toimii nykyään museona. Krakovassa sijaitsevassa Czartoryskin taidemuseossa on tunnettuja maalauksia kuten Leonardo da Vincin "Nainen ja kärppä". Puolalla ja Ruotsilla on yhteistä historiaa. Sitä on nähtävissä Wavelin linnavuorella, jossa on mm. Vaasa-sukuisten hallitsijoiden muistomerkki ja hautakappeli.
Keskiaikaisen keskustan lisäksi Krakovaan kuuluvat muun muassa entinen juutalaiskaupunginosa Kazimierz, Kleparz sekä sosialistisen rakennuskauden metalliteollisuuskeskittymä ja suurlähiö Nowa Huta. Elokuvassa "Schindlerin lista" esiintynyt Płaszówin keskitysleiri sijaitsi Krakovan eteläosassa. Toisen maailmansodan aikana saksalaismiehittäjät sulkivat kaupungin suuren juutalaisvähemmistön ghettoon, jonka asukkaista valtaosa vietiin edelleen surmattaviksi keskitys- ja tuhoamisleireille, kuten Auschwitz-Birkenauhun ja Płaszówiin.
Liikenne.
Krakovasta on junayhteydet useimpiin Puolan kaupunkeihin sekä ulkomaille mm. Berliiniin, Budapestiin, Prahaan, Hampuriin, Lviviin ja Wieniin Lentoliikenteen osalta kaupunkia palvelee vuonna 2005 kuolleen paavi Johannes Paavali II:n mukaan nimetty kansainvälinen lentoasema.


MiG.
MiG (Mikojan-Gurevitšin lentokonesuunnittelutoimisto ja tehdas,) on suunnitellut sotilaslentokoneita Neuvostoliiton ja Venäjän ilmavoimille.
MiG on suunnitellut lähinnä hävittäjiä, pommikoneiden suunnittelun jäädessä muille toimistoille kuten Tupoleville.
Suunnittelutoimiston perustivat Artem Mikojan ja Mihail Gurevitš. Maaliskuussa 1942 se nimettiin seuraavilla nimillä: OKB MiG (Osoboje Konstruktorskoje Bjuro), ANPK MiG (Aviatsionni nautšno-proizvodstvenni kompleks) ja OKO MiG.
Vaikka MiG-nimi onkin lähtökohtaisesti muodostettu perustajien sukunimistä (Mikojan-Gurevitš), venäjän sana миг (mig) myös tarkoittaa hävittäjäkoneille sopivasti 'erittäin lyhyttä, ohikiitävää hetkistä'.
MiGin suunnittelemia koneita.
Sarjatuotantoon päässeiden MiG -koneiden numero ei koskaan ollut parillinen - MiG-8 ja MiG-110 ovat koelentokoneita.
MiG-koneet Suomessa.
Jatkosodan aikana oli aikomus ostaa Suomen Ilmavoimille Saksan sotasaaliiksi saamia MiG-3-hävittäjiä joko hävittäjiksi tai tiedustelukoneiksi. Koneet kuitenkin tuhoutuivat liittoutuneiden pommituksissa ennen kuin kauppa saatiin tehtyä.
Suomen ilmavoimat käyttivät MiG-15UTI-koulutuskoneita ja MiG-21-hävittäjälentokoneita 1960-luvun alusta 1990-luvun lopulle.
MiG-15 lensi Suomessa jo 1950-luvun alussa, Neuvostoliiton Porkkalan tukikohdasta käsin.


Luettelo Ruotsin kunnista.
Tämä artikkeli on luettelo Ruotsin kunnista. Kunnat on lueteltu alla olevassa taulukossa lääneittäin, ja läänien sisällä kunnat on lueteltu siinä kuntakoodien mukaisesta järjestyksessä, jossa Ruotsin tilastokeskus Statistiska centralbyrån ne tilastoissaan esittää. Kuntien keskustaajamien (ruots. "centralort") nimet on katsottu kunkin kunnan artikkelisivulta ruotsinkielisestä Wikipediasta. Suurkaupunkialueiden tapauksessa kuntien keskustaajamat eivät tosin aina muodosta omaa taajamaansa, vaan kuuluvat osana johonkin suurempaan taajamaan. Oikeanpuolimmaisessa sarakkeessa on ilmoitettu kunnan väkiluku.
Ruotsissa on tällä hetkellä 290 kuntaa.
Lähteet.
Ruotsin kunnat
Kunnat
*


Kesäolympialaiset 1948.
Vuoden 1948 kesäolympialaiset pidettiin Lontoossa. Kisojen avajaiset olivat 29. heinäkuuta ja päättäjäiset 14. elokuuta 1948. Toisen maailmansodan häviäjämaita Saksaa ja Japania ei kutsuttu kisoihin.
Kesäkuussa 1939 Kansainvälinen olympiakomitea oli päättänyt, että vuoden 1944 kesäolympialaiset pidettäisiin Lontoossa. Tällöin ehdokkaina kisakaupungeiksi olivat myös Budapest, Lausanne, Helsinki ja Ateena. Kisat jouduttiin kuitenkin peruuttamaan toisen maailmansodan vuoksi, eikä järjestelyjä ollut juuri edes ehditty aloittaa. Sodan aikana ei voitu myöskään tehdä päätöstä vuoden 1948 olympiakisojen pitopaikasta, ja vasta maaliskuussa 1946 Kansainvälinen olympiakomitea myönsi ne äänestyksen perusteella Lontoolle. Tällä kertaa muina ehdokkaina olivat Baltimore, Lausanne, Minneapolis, Los Angeles ja Philadelphia.
Kisojen mitalitaulukko.
Aiheesta muualla.
*


Kirjoverkkoperhonen.
Kirjoverkkoperhonen ("Euphydryas maturna") on täpläperhosten heimoon kuuluva rauhoitettu perhonen.
Koko ja ulkonäkö.
Kirjoverkkoperhonen on keskikokoinen perhonen, jonka siipien kärkiväli on noin 4 cm. Verkkoperhosille tyypilliseen tapaan lajin kuviointi on ruudullinen, siipien yläpinta on oranssien, valkoisten ja tummanruskeiden ruutujen kirjoma. Alapuolelta siipien perusväri on oranssi, jossa on valkoisia ruutuja. Lajia paljon muistuttavasta punakeltaverkkoperhosesta kirjoverkkoperhonen eroaa siten, että punakeltaverkkoperhosella on takasiiven alareunassa molemmilla puolilla mustien pisteiden rivi, jota kirjoverkkoperhosella ei ole.
Levinneisyys ja lentoaika.
Kirjoverkkoperhonen on levinnyt eteläiseen Suomeen kannan painopisteen ollessa Kaakkois-Suomessa. Lajia tavataan myös pohjoisempana, esimerkiksi Pohjois-Savossa saakka. Siellä se on kuitenkin harvinainen. Kanta Etelä-Suomessa on suhteellisen vakaa, joinakin vuosina lajia esiintyy jopa runsaasti mutta useimmiten kuitenkin harvalukuisena. Laji on muissa Euroopan maissa suurharvinaisuus, minkä vuoksi myös Suomessa laji on rauhoitettu.
Kirjoverkkoperhonen aloittaa lentonsa ennen kesäkuun puoltaväliä ja lopettaa heinäkuun ensimmäisen viikon tienoilla.
Elinympäristö ja elintavat.
Kirjoverkkoperhonen on puoliavointen alueiden laji. Se elelee mielellään metsäaukioilla, pensaikkoisilla alueilla ja teiden reunoilla. Laji talvehtii keskenkasvuisena toukkana.
Ravintokasvi.
Kirjoverkkoperhosen toukat elävät yleensä maitikoilla ("Melampyrum") kuten kangasmaitikalla ("Melampyrum pratense") sekä koiranheisillä ("Viburnum opulus") ja rantatädykkeillä ("Veronica longifolia"). Aikuinen juo kukkien mettä.


MiG-23.
MiG-23 () on MiGin valmistama McDonnell-Douglas F-4 Phantomia vastaava neuvostoliittolainen kääntyväsiipinen jokasään torjuntahävittäjä, joka kehitettiin MiG-21:n seuraajaksi. Vastaavanlainen neuvostokonetyyppi on Suhoi Su-24. Kääntyvää siipeä on käytetty aikaisemmin yhdysvaltalaisessa F-111:ssä. Kone esiteltiin 1967 ja se tuli aktiivipalvelukseen 1973.
Konetta on käytetty mm. Afganistanissa, Algeriassa, Angolassa, Bulgariassa, Jemenissä, Kuubassa, Etiopiassa, Intiassa, Irakissa, Libyassa, Pohjois-Koreassa, Puolassa, Romaniassa, Sudanissa, Syyriassa, Turkmenistanissa, Tšekinmaassa, Ukrainassa, Unkarissa ja Vietnamissa.
Konetyyppiä tarjottiin Suomen Ilmavoimien torjuntahävittäjäksi, mutta sitä pidettiin jo vanhentuneena korvaamaan MiG-21:tä. Lisäksi käyttöä saattavat rajoittaa tyypille ominaiset korkeahkot huoltokustannukset sekä suuri polttoaineenkulutus, mahdollisesti myöskin kiitoratavaatimukset.
Museokappaleita Suomessa.
Pirkkalan lentokentällä on varastoituna yksityisomistuksessa oleva entinen Neuvostoliiton MIG-23MLD -hävittäjä (tunnuksella punainen 35). Kone on palvellut mm. Afganistanissa ja Virossa.


Seychellit.
Seychellien tasavalta eli Seychellit on saarivaltio Intian valtameressä noin 1 600 kilometriä Afrikan mantereesta itään. Seychellit koostuu noin 115 saaresta, joista 33 on asuttuja. Se on väkiluvultaan Afrikan pienin valtio.
Saaret saivat nimensä vuonna 1756 ranskalaisilta tutkimusmatkailijoilta Jean Moreau de Séchellesin mukaan.
Matkailu on tärkeä elinkeino Seychelleillä. Maailmanlaajuisen talouslaman aikana 2000-vuosikymmenen lopussa maan talous romahti ja se tarvitsi velka-apua selviytyäkseen yli 60 prosentin inflaatiosta.
Historia.
Seychellit mainitaan portugalilaisten kartoissa ensimmäisen kerran 1505, joskin arabit ovat ilmeisesti tunteneet saaret huomattavasti aiemmin. Ensimmäinen eurooppalainen saarilla oli portugalilainen Vasco da Gama, joka saapui sinne vuonna 1502. Saarilla ei silloin asunut ketään. Astuessaan saarien hiekkarannoille portugalilaiset luulivat löytäneensä Edenin puutarhan. Saarten sijainti Intian ja Euroopan välillä oli tärkeä, ja merirosvot pitivät saaria hallussaan, kunnes britit ja ranskalaiset karkottivat heidät 1700-luvulla. Kuuluisa merirosvopäällikkö Oliver de Vasseur toimi näillä vesillä ja tarinan mukaan piirsi aarteestaan kartan ennen kuin joutui hirtetyksi. Merirosvojen tarunomaista aaretta etsitään vielä nykyäänkin.
Ensimmäiset ranskalaiset asettuivat saarille vuonna 1742 ja ottivat ne haltuunsa vuonna 1756. Saarille tulleet ranskalaiset siirtolaiset alkoivat viljellä kookospähkinöitä ja mausteita. Saarilta vietiin puutavaraa Ranskaan laivanteollisuuden tarpeisiin. Saaret saivat nimen "Seychellit" Ludvig XV:n valtiovarainministerin Jean Moreau de Séchellesin mukaan.Yhdistynyt kuningaskunta alkoi ottaa saaria haltuunsa 1700-luvun lopussa ja sai ne itselleen 1800-luvulla. Seychellejä hallittiin Mauritiukselta, kunnes saarille nimitettiin oma kenraalikuvernööri. Vuonna 1903 saarista tuli Britannian kruununsiirtomaa.
Vuonna 1964 Seychelleille perustettiin ensimmäiset poliittiset puolueet.
Kesäkuussa vuonna 1976 saarista tuli itsenäinen valtio, jonka ensimmäiseksi presidentiksi tuli James R. Mancham. Hänet kuitenkin syrjäytettiin vuonna 1977, jolloin entinen pääministeri France-Albert René tuli valtaan. Vuonna 1978 hallitus julisti saarille sosialistisen yksipuoluejärjestelmän. Järjestelmää tuki Pohjois-Korea, joka antoi maalle sotilaallista neuvontaa. Monipuoluejärjestelmä palautettiin 1991 ja ensimmäiset vapaat vaalit järjestettiin vuonna 1993. Vuonna 1998 Renén puolue Progressiivinen kansanrintama (Seychelles People's Progressive Front, SPPF) sai 34:stä parlamenttipaikasta 30. Vuoden 2002 vaaleissa progressiivinen kansanrintama voitti jälleen, mutta opposition kansallispuolue kasvatti paikkalukunsa yhdestä yhteentoista.
Vuoden 2004 tapaninpäivän tsunami aiheutti Seychelleillä suhteellisen suuria tuhoja, sillä maan talous on voimakkaasti riippuvainen kalastuksesta ja turismista. Vuonna 2006 SPPF:n James Michel voitti presidentinvaalit. Hän sai 54 % äänistä, kun opposition Wavel Ramkalawan sai 46 % ja riippumaton Philippe Boulle vajaan prosentin.
Vuosina 2008–2009 Seychellit kamppaili velkakriisissä ja joutui turvautumaan kansainväliseen apuun. Maailmanpankki myönsi yhdeksän miljardia dollaria lainaa talouden tasapainottamiseen.
Politiikka.
Vuonna 1993 hyväksytyn perustuslain mukaisesti maata johtaa presidentti, joka valitaan yleisillä vaaleilla viiden vuoden välein, korkeintaan kolmeksi kaudeksi. Samaan aikaan valitaan myös varapresidentti. Presidentti nimittää hallituksen eduskunnan suostumuksella. Lainsäädäntövalta on yksikamarisella eduskunnalla, johon valitaan edustajia sekä avoimilla vaaleilla, vaalipiirien edustajina että suurimpien puolueiden kiintiöedustajina. Eduskuntavaalit pidetään viiden vuoden välein.
Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa SPPF sai 23 paikkaa. Vaaliliitto, jonka muodostivat Seychelles National Party (SNP) ja Democratic Party (DP) sai 11 paikkaa. Naiset saivat kahdeksan paikkaa eli noin 23,5 % paikoista. Seuraavat presidentinvaalit ovat tulossa vuonna 2011 ja eduskuntavaalit 2012.
Maantiede.
Maisema Praslinilta, Seychellien toiseksi suurimmalta saarelta.
Seychellit koostuu noin 115 saaresta, joista 33 on asuttuja. Suurin saari on Mahé, jolla asuu lähes 80 % väestöstä ja jolla sijaitsee pääkaupunki Victoria. Mahé ja sitä ympäröivät saaret ovat kallioperältään graniittia, kun taas muut saaret, esimerkiksi Amirantit, ovat koralliriuttoja. Useimmat korallisaaret ovat asumiskelvottomia. Seychellien korkein kohta Morne Seychellois Mahélla kohoaa 905 metrin korkeuteen. Saarille on matkaa Afrikan rannikolta noin 1 300 kilometriä.
Seychelleillä on kaksi maailmanperintökohdetta: Aldabran atolli ja Valleé de Main luonnonsuojelualue. Aldabran atolli koostuu neljästä korallisaaresta, jotka muodostavat kapean laguunin. Saariryhmää ympäröi suuri koralliriutta, joten atolli on hyvin eristyksissä. Vaikeapääsyisen sijaintinsa ansiosta atolli onkin säilynyt koskemattomana, ja siitä on tullut maailman suurimman jättiläiskilpikonnapopulaation elinympäristö. Valleé de Main luonnonsuojelualue pienen Praslin-saaren sydämessä suojaa alkuperäisen seychellienpalmumetsän jäännöksiä.
Ilmasto.
Seychelleillä vallitsee kuuma ja usein myös kostea, mutta miellyttävä trooppinen ilmasto. Lämpötila vaihtelee 24 ja 29 asteen välillä. Kuumuutta vilvoittaa lähes päivittäin rannoille viriävä merituuli. Luoteismonsuunin sateet tuovat vettä saarille joulukuusta maaliskuuhun, ja toukokuusta lokakuuhun vallitsee kuivakausi, jolloin pasaatit puhaltavat. Mahén saarella vuotuinen sademäärä vaihtelee Victorian 2 880 millimetristä vuorenrinteitten 3 550 millimetriin. Seychellit ovat trooppisten syklonien kulkureittien ulottumattomissa. Kuivuus aiheuttaa jonkin verran ongelmia, sillä sadevesi on korallisaarilla ainoa makean veden lähde.
Luonto.
Seychellien luonnon tunnetuin piirre on suuri joukko endeemisiä eläin- ja kasvilajeja. Näistä tunnetuimpia lienevät maailman suurimmista hedelmistä tunnettu seychellienpalmu eli "coco-de-mer" sekä eteläisillä Aldabran saarilla esiintyvä aldabranjättiläiskilpikonna ("Geochelone gigantea"). Seychelleillä on kaikkiaan kaksitoista kotoperäistä lintulajia, viisi kotoperäistä matelijalajia ja 78 kotoperäistä kasvilajia. Saaristoa ympäröivillä riutoilla esiintyy yli sata hermatyyppistä korallilajia ja 920 eri kalalajia. Oman erikoisuutensa muodostavat saarilla esiintyvät neljä "Sooglossidae"- ja yksi "Hyperoliidae"-heimon sammakkolajia. Koska sammakot eivät selviydy merivedessä, niiden täytyy olla jäänne ajalta, jolloin saariryhmä muodostui irtoamalla Intian laatasta yhdessä Madagaskarin kanssa. Saarilla esiintyy myös seitsemän raajatonta matosammakkolajia.
Talous.
Seychellien talous on pitkälti riippuvainen turismista, joka työllistää 30 % työvoimasta ja tuo suuren osan tuloista. Toinen tärkeä talousala on kalastus. Kalan ja vaniljan jalostus ovat kehittyviä teollisuusaloja. Kalastus ja vihannesten viljely täyttää lähinnä paikallisen kulutuksen tarpeet. Ulkomaanvaluuttaa tuovat matkailun lisäksi kala, vanilja, kaneli ja kopra.
Afrikkalaisittain Seychellit ovat vauras maa. Vuonna 2007 bruttokansantuote henkeä kohti oli yli 16 tuhatta Yhdysvaltojen dollaria, mikä tekee maasta Maailmanpankin luokituksissa ylempää keskiluokkaa. Silti se tarvitsi Maailmanpankilta kaksivuotisen velkajärjestelyn, joka myönnettiin vuoden 2008 lopulla, kun inflaatio oli noussut 63 prosenttiin. Vuotta myöhemmin IMF arvioi velka-avun auttaneen ja maan talouden ahdingon lieventyneen.
YK:n kehitysohjelma UNDP:n laskemalla Inhimillisen kehityksen indeksiksillä (Human Development Index, HDI) mitattuna Seychellit on sijalla 57 yhteensä 185 arvioidusta maasta.
Liikenne.
Seychelleillä on 14 lentokenttää, 8 satamaa ja 450 km tietä, josta 440 km päällystettyä.
Väestö.
Seychellien väestö on suhteellisen yhtenäinen, ja sillä on sekä eurooppalaiset että afrikkalaiset juuret. Suurin osa ihmisistä pitää itseään seychelliläisinä, erityisen kulttuurin ja yhteiskunnan edustajina. Aasialaissyntyisiä ihmisiä on vähemmän kuin muilla Intian valtameren saarilla, ja useimmat heistä ovat intialaisia tai kiinalaisia. Ranskalaisten uudisasukkaiden jälkeläiset, joita kutsutaan nimellä "grand blanc", muodostavat oman ryhmänsä, mutta heillä ei ole enää valtaa eikä sosiaalista erityisasemaa. Kiinalaiset ja intialaiset toimivat usein kauppiaina.
Suurin uskontokunta on katolinen kirkko, johon kuuluu 82,3 % väestöstä. Lisäksi saarilla on anglikaaneja 6,4 %, adventisteja 1,1 %, hindulaisia 2,1 %, muslimeja 1,1 %.
Viralliset kielet ovat englanti, ranska ja kreoli. Vuonna 2007 maan 15 vuotta täyttäneistä 91,8 % oli lukutaitoisia.
Kulttuuri.
Seychellien itsenäistymisen jälkeen kansallisesta identiteetistä on keskusteltu paljon. Ensimmäinen presidentti korosti suhteita Britanniaan, mutta hänen vastustajansa koki sen uhkaksi afrikkalaisuudelle. Yläluokka on perinteisesti pitänyt hyviä suhteita ranskalaiseen kulttuuriin. Seychellien kreoli on kirjoitettu kieli, ja sillä ilmestyy päivittäin sanomalehti. Kansantarinoita lukuun ottamatta kielellä ei ole julkaistu kirjallisuutta.
Urheilu.
Seychellit on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1980 alkaen, mutta se boikotoi vuoden 1988 kisoja Pohjois-Korean tukena. Se ei ole koskaan saanut olympiamitaleita. Jalkapallo on maan suosituin urheilulaji. Maa liittyi FIFAan vuonna 1986 ja on osallistunut siitä asti Maailman cupin ja African cupin karsintoihin, toistaiseksi vailla menestystä.


Raatteen tien taistelu.
Raatteentien taistelu käytiin talvisodassa Suomen ja Neuvostoliiton välillä alkuvuodesta 1940 osana Suomussalmen taistelua.
7. joulukuuta Neuvostoliiton 163. divisioona oli vallannut Suomussalmen ja ukrainalainen 44. divisioona oli tulossa sen avuksi. Seuranneessa taistelussa eversti Hjalmar Siilasvuon johtama 9. divisioona tuhosi Suomussalmelle johtavalla Raatteentiellä Puna-armeijan ukrainalaisen 44. divisioonan eli niin sanotun "Sinisen divisioonan".
Neuvostojoukkojen tavoitteena oli saavuttaa Oulu ja katkaista Suomi keskeltä. Tällöin pohjoisen taistelut olisivat ratkenneet helposti ja joukot olisivat voineet keskittyä Etelä-Suomen valtaamiseen. Suomi olisi menettänyt myös maarajan Ruotsiin.
Tausta.
Raatteentien taistelu alkoi tammikuun 1940 alussa. Jo sitä ennen 28. joulukuuta oli Hjalmar Siilasvuon johtama 9. divisioona pakottanut Neuvostoliiton 163. divisioonan luovuttamaan Suomussalmen poltetun kirkonkylän alueen takaisin suomalaisille. Divisioonan pääosat perääntyivät pitkin Kiantajärven jäätä Juntusrantaan, mistä ne olivat hyökkäyksen aloittaneet. Suomalaisten sodanaikaisen arvion mukaan tuo divisioona menetti vahvuudestaan kaatuneina lähes kolmanneksen, noin 6 000 miestä.
9. divisioonan esikunnalle oli jo joulukuun lopulla selvinnyt, että Raatteen tien suunnassa eteni kokonainen neuvostodivisioona (puna-armeijan 44. divisioona). Suomalaisten toistuvat iskut neuvostojoukkojen selustaan olivat vahingoittaneet puna-armeijalaisten taistelumoraalia ja aiheuttaneet suoranaista "suomalaiskauhua". Neuvostolähteissä kerrotaan muun muassa, että kokonainen neuvostopataljoona olisi jättänyt asemansa ampumatta laukaustakaan kuultuaan hiihtämisen ääniä läheisyydestään. Jälkikäteen suoritetussa tutkimuksessa asemien läheltä (=puoli kilometriä) ei ollut löytynyt suomalaisten tekemiä latuja. Puna-armeijan 44. divisioona kuului periaatteessa neuvostoliiton taistelukykyisimpiin yhtymiin. Divisioona oli osallistunut Neuvostoliiton 17. syyskuuta 1939 aloittamaan Puolan itäosien miehitykseen. Jo tuolloin divisioonassa oli ilmennyt kurinpidollisia ongelmia ja Suomen vastaiselle rintamalle siirtymisen aikana divisioonasta karkasi 69 miestä. Divisioonan oman, sisäisen tiedusteluorganisaation mukaan sotilaiden mielialat olivat heikot ja miehistö puhui avoimesti keskenään haluttomuudestaan taistella suomalaisia vastaan.
1. tammikuuta.
Suomalaisjoukot aloittivat Pohjois-Suomen Ryhmältä saamansa käskyn (puna-armeijan 44. divisioonan tuhoaminen) edellyttämät valmistelut samanaikaisesti kun osa joukoista oli vielä Suomussalmen alueella ns. maaston puhdistustehtävissä. Kuivas- ja Kuomasjärven väliselle kannakselle siirrettiin II/JR 27, joka otti samalla rintamavastuun alueella irroittaen mm. SissiP 1:n joukot aluksi divisioonan reserviksi. Mainittu pataljoona sai kuitenkin vuoden viimeisenä päivänä hyökkäyskäskyn, jonka mukaan sen tuli edetä etelän kautta kiertäen Haukilan kylä seudulla itään johtavalle tielle Kuomasjoella taistelevien neuvostojoukkojen selustaan. 1. tammikuuta 1940 pataljoona oli siirtymässä hyökkäysasemiin ja sai samalla kosketuksen puna-armeijan joukkoihin (joiden olisi tehtävänsä mukaan kierrettävä etelän kautta suomalaisjoukkojen selustaan). Nelituntisen taistelun seurauksena suomalaiset saivat työnnettyä vastassa ollutta neuvostopataljoonaa taaksepäin, mutta suomalaishyökkäys pysähtyi puna-armeijan varustettujen asemien eteen noin kilometrin etenemisen jälkeen. Päivän aikana kaikki alueelle keskitetyt joukot alistettiin eversti Siilasvuolle, joka laati esikuntansa tuella oman hyökkäyssuunnitelmansa. Alkuperäisestä kaksipuoliseen (etelästä ja pohjoisesta) saarrostukseen perustuvasta suunnitelmasta luovuttiin ja hyökkäys päätettiin toteuttaa vain eteläsuunnasta saarrostaen. Suomalaiset aloittivat päivän aikana ensimmäiset hyökkäyksensä etelän kautta kiertävillä joukoillaan ja jatkoivat jo aloitettujen tielinjojen rakennustöitä, lisäsivät tiedusteluaan neuvostojoukkojen suuntaan sekä aloittivat siirtymismarssinsa käskettyihin lähtöasemiin.
Päivän aikana suomalaisten JR 27 aloitti hyökkäyksensä Kuivasjärven eteläpuolelta neuvostojoukkojen sivustasta pyrkien katkaisemaan Raatteeseen johtavaa tietä Haukilassa. I/JR 27:n onnistui edetä neuvostojoukkojen niitä havaitsematta aivan Raatteen tien tuntumaan illan hämärtyessä. Pataljoonan onnistui yllättää puna-armeijan tykistöaseman tuhoten sen miehistön pari kilometriä Haukilan kylästä itään. Samalla pataljoonan onnistui tuhota kohti itää matkalla olleen autokolonnan. Raatteen tietä ei suoranaisesti saatu neuvostojoukkojen vastatoimien vuoksi katkaistua, mutta suomalaisten onnistui estää tielinjan käyttäminen omalla tulellaan.
2. tammikuuta.
2. tammikuuta neuvostojoukkojen vastahyökkäykset Raatteen tien tuntumaan edenneitä JR 27:n joukkoja vastaan alkoivat niin idästä kuin lännestä. Pioneerien rakentaman murroksen ja suomalaisasemiin saadun pst-tykin avulla suomalaiset saivat kuitenkin pidettyä asemansa. Paikalle saapunut pst-tykki onnistui pian asemiintulonsa jälkeen tuhoamaan 8 puna-armeijan panssarivaunua. JR 27:n hyökkäyksen jatkaminen ei kuitenkaan onnistunut. Hyökkäysyritykseen osallistunut SissiP 1:n joukot epäonnistuivat hyökkäyksessään ja hajaantuivat, joten mainittu pataljoona oli vedettävä taaemmaksi uudelleen järjesteltäväksi ja saamaan lepoa. Saman päivän aikana Jalkaväkirykmentti 64 siirtyi Vuokinrantaan noin 15 kilometriä pohjoisempana olevan etulinjan taakse etelän kautta. Osasto Kari (mm. ErP 15 ja IV/KT-Pr) siirtyi Vuokkiniemen-Lehtoniemen alueelle vajaa kymmenen kilometriä Kuivan- ja Kuomasjärven välisen kannaksen taakse ryhmittyen Vuokkijärven eteläpuolelle. Siirtyminen tapahtui sankan lumipyryn ansiosta häiriöttä pääosin valmiiksisaatuja tilapäisteitä pitkin.
3.–4. tammikuuta.
Kaksi seuraavaa vuorokautta suomalaiset käyttivät taistelutoiminnan ohella lisäjoukkojen keskittämiseen. Suomalaiset onnistuivat painamaan etelästä käsin neuvostodivisioonan joukkoja lähemmäksi Raatteeseen johtavan tien metsiä halkovaa uraa. Mm. IV/KT-Pr pystyi 4. tammikuuta hyökkäyksellään Eskolassa (muutama kilometri Raatteen tiestä etelään) lyömään neuvostojoukkojen vahvan puolustuskeskuksen saaden sotasaaliiksi mm. 2 kenttätykkiä ja 4 it-konekivääriä.
Ennen 5. tammikuuta 1940 alkanutta päähyökkäystä suomalaisjoukot tekivät iskuja yhdelle kapealle maantielle ahdetun divisoonan sivustoja vastaan. Suomalaisia joukkoja siirrettiin pääosin yöaikaisin hiihtomarssein järvien jäitä ja metsiä pitkin vihollisen sivustoille.
5. tammikuuta.
5. tammikuuta suomalaiset olivat saattaneen hyökkäysvalmistelunsa päätökseen. Suunnitelman mukaisesti Haukilan alueella hyökkäsi yhteensä kuuden pataljoonan voimat, Eskolan alueella kolme ja Likoharjun suunnassa yksi pataljoona. Luonnonolot olivat ankarat pakkasen kiristyessä liki 30 asteeseen ja maassa oli noin 40 senttimetrin lumipeite.
Päivän aikana divisioonan hyökkäysvoimien pääosat Haukilan alueella eivät saavuttaneet merkittäviä maastollisia voittoja, mutta neuvostodivisioonan kärjessä olleen puna-armeijan JR 25:n asema kävi koko ajan tukalammaksi ja illansuussa suomalaiset saivat jo ensimmäiset vankinsa. Osasto Kari aloitti oman hyökkäyksensä kohti Tyynelän kylää nelisen kilometriä etulinjan takana, mutta hyökkäys ei tuottanut päivän aikana tulosta lähinnä pst-aseiden puutteesta johtuen. Likoharjun suunnassa (noin 15 kilometriä etulinjan takana) edennyt II/JR 64 pääsi aivan Raatteen tien tuntumaan, mutta ei saanut sitä vielä katkaistuksi. Myöskään I/JR 64 ei saanut vielä katkaistua Raatteen tietä kymmenen kilometriä etulinjan takana (Eskolasta pohjoiseen) jouduttuaan ensin hyökkäämään kahden neuvostojoukkojen varustaman aseman läpi.
6. tammikuuta.
6. tammikuuta aamulla JR 65:n joukkojen hyökkäykset Haukilan kylää vastaan pohjoisesta eivät tuottaneet tulosta, mutta puolilta päivin neuvostojoukkojen havaittiin pyrkivän suomalaisrintamaan hyökkäyksessä syntyneiden aukkojen kautta kohti itää. Puna-armeijan 44. Divisioonan komentaja prikaatinkenraali Aleksei Vinogradov oli tehnyt päätöksen divisioonansa vetäytymisestä itään, koska hänen mielestään edellytyksiä taisteluiden jatkamiselle ei enää ollut olemassa suomalaisten käytännössä katkaistua neuvostojoukkojen huoltoyhteydet. Virallinen päätös koko divisioonan vetäytymisestä tehtiin myöhään iltapäivällä. Tavoitteena oli aluksi ottaa mukaan koko divisioonan kalusto tai tuhota se. Etelästä kohti Haukilan kylää hyökkäävän suomalaisten JR 27:n joukkojen taistelukyvyn todettiin jo laskeneen viikon kestäneissä taisteluissa ja aamulla aloitettu hyökkäys ehdittiin jo keskeyttää tuloksettomana. Puolen päivän aikaan hyökkäystä päätettiin kuitenkin vielä jatkaa, koska ensimmäiset tiedot neuvostojoukkojen aloittamasta vetäytymisestä saatiin pohjoisempana taistelevilta suomalaisjoukoilta. JR 27:n joukot pääsivät iltapäivän ja illan aikana ankarasti taistellen eteenpäin saavuttaen Raatteen tien, joka saatiin nyt lopullisesti katkaistua.
7. tammikuuta.
7. tammikuuta JR 27:n joukot ottivat vaikeuksitta haltuunsa Haukilasta Lauttalammelle johtavan osan Raatteeseen johtavasta tiestä. Samalla suomalaiset ottivat erittäin merkittävän määrän sotasaalista ja toista tuhatta sotavankia. Muissa Raatteen tien haltuunottokohdissa suomalaisjoukot pitivät tien edelleen katkaistuna, joten neuvostojoukot joutuivat vetäytymään alueelta pohjoisten metsien kautta kiertäen suomalaisten niitä takaa-ajaessa. Ryhmä Fagernäs valtasi Purasjoen sillan ja aamupäivän aikana lähes kaikki neuvostoliittolaisten vastarinta oli lakannut.
44. divisioonan johtaja kenraali Vinogradov ei kaatunut mottitaisteluissa, mutta puna-armeijan Suomussalmella kokemien raskaiden tappioiden suututtama Neuvostoliiton sodanjohto lähetti paikalle tutkintaryhmän, jonka päätöksellä Vinogradov teloitettiin Vasajärven jäällä joukkojensa rippeiden edessä.
Lopputulos.
Raatteentien taistelut ovat erinomainen esimerkki suomalaisten käyttämän saarrostustaktiikan toimivuudesta. Tärkeintä oli huoltoyhteyden katkaiseminen. Sen jälkeen vihollinen sidottiin pieniin taisteluihin ja pilkottiin palasiksi keveiden joukkojen hyökkäyksillä. Suomalaiset löivät vahvasti panssarein ja tykein varustetun 44. divisioonan lähes ilman omaa tykistöä. Neuvostojoukot luottivat omiin ajoneuvoihinsa, jotka loppujen lopuksi osoittautuivat kelvottomiksi pienillä teillä lumipukuisia hiihtäjiä vastaan.
Suomalaisten kyky liikkua tiettömässä maastossa, paksussa lumessa, yöllä ja päivällä ja tarvittaessa vuorokausikaupalla, sekä kokemus pakkasesta olivat ratkaisevat syyt siihen, että miesluvultaan ja erityisesti raskaalta aseistukseltaan täysin ylivoimainen vihollinen hävisi. Puna-armeijan Raatteeseen tuomat kevyehköt T-26-panssarivaunut pystyivät hyvin heikosti tunkeutumaan järeäpuustoiseen lumiseen metsään. Ne olivat sidottuja tiehen, ja jalkaväen kaatuessa ympäriltä lopulta avuttomina tien kalustoruuhkassa. Sekin selittää osaltaan suomalaisten silmiinpistävän pienet miestappiot (noin 500 kaatunutta) verrattuna 44. divisioonan kahden rykmentin miehistön melkein täydelliseen tuhoon.
Ukrainalaisten tappioon vaikutti myös huono varustautuminen pakkassäähän. Osa puna-armeijan sotilaista kuoli Raatteentiellä kylmyyteen. Lisäksi puna-armeijan elintarvike- ja rehutilanne oli varsin huono taisteluiden loppuajalla. Päivittäinen ruoka-annos saattoi olla ainoastaan kaksi korppua miestä kohden.
Taistelun lopputulos.
Tämän lisäksi suomalaiset ottivat taistelualueelta noin 1 200 sotavankia. Neuvostolähteiden mukaan puna-armeijan 44.Divisioonan tuho ei ollut niin täydellinen kuin suomalaislähteissä on annettu ymmärtää. Divisioonan miehistötappiot ovat neuvostolähteiden mukaan olleet 1001 kaatunutta, 1 430 haavoittunutta ja 2 243 kadonnutta.


Aeroflot.
Aeroflot (,) on Venäjän kansallinen lentoyhtiö. Sen katsotaan saaneen alkunsa 9. helmikuuta 1923 kun Neuvostoliiton siviili-ilmailuneuvosto perustettiin. Nimi Aeroflot () otettiin käyttöön 25. helmikuuta 1932.
Neuvostoliiton purkauduttua Venäjällä organisoitiin matkustajaliikenne uudelleen 28. heinäkuuta 1992 ja Aeroflotista tuli 51%:sti valtion ja 49%:sti työntekijöiden omistama venäläinen lentoyhtiö. Samana vuonna alettiin kehittää palvelua ja hankittiin Airbusilta Airbus A310-300 -koneita. Vuonna 1994 Aeroflot hankki käyttöönsä Boeing 767-300ER - ja Iljušin Il-96-300 -lentokoneita pitkien matkojen lentoja varten.
Nykyään yhtiössä työskentelee 15 000 ihmistä. Aeroflotin koneet lentävät yli 80 kohteeseen lähes 50 maassa. Lisäksi yhtiön omistuksessa on kaksi erillistä lentoyhtiötä: Aeroflot-Don sekä Aeroflot-Nord.
Neuvostoliiton ajoista muistuttaa edelleen yhtiön logossa olevat sirppi ja vasara.


Geotieteet.
Geotieteet (myös maatiede tai maatieteet) on yhteisnimitys luonnontieteille, jotka tutkivat Maan ja sen ilmakehän rakennetta sekä ilmiöitä. Niiden tutkimuksessa sovelletaan fysiikkaa, matematiikkaa, kemiaa ja biologiaa. Ne eivät siten kuulu selkeästi vain yhteen edellä mainituista neljästä luonnontieteen alasta, vaan ne luetellaan yleensä erillään muista luonnontieteistä. Geologia, ilmatiede ja maantiede ovat alueen keskeisimmät tutkimusalat.


Futurama.
Futurama on yhdysvaltalaisen FOX-televisioyhtiön vuosina 1999–2003 tuottama 72-osainen tulevaisuuteen sijoittuva Emmy-palkittu parodinen animaatiosarja. Sarjan kehittänyt Matt Groening tunnetaan myös televisiosarja Simpsoneiden luojana. Simpsoneissa on viitattu Futuramaan muutamaan kertaan. Sarja palasi takaisin 23. maaliskuuta 2008 Comedy Centralille, joka esitti 16 jaksoa, jotka oli pätkitty noin puolentunnin mittaisiksi jaksoiksi vuosien 2007–2009 aikana julkaistuista elokuvista, jotka muodostivat sarjan viidennen tuotantokauden. Uusi, kuudes tuotantokausi alkoi Yhdysvalloissa 24. kesäkuuta 2010 ja loput 13 jaksoa kuudennesta tuotantokaudesta esitetään Yhdysvalloissa 23. kesäkuuta 2011 alkaen. 29.3.2011 julkistettiin, että "Futurama" saa seitsemännen tuotantokauden vähintään 26 jaksolla. Nämä olisi tarkoitus esittää vuosina 2012 ja 2013.
Perusjuoni.
Futurama sijoittuu 3000-luvulle, johon pizzalähetti Fry (äänenä Billy West) joutuu vahingossa vuodesta 1999 tultuaan syväjäädytetyksi. Tarinoissa hän seikkailee tavaralähettinä sukulaisensa professori Farnsworthin (äänenä Billy West) omistamassa Planet Express -rahtiyrityksessä yhdessä mm. kyklooppi Leelan (äänenä Katey Sagal), alkoholisoituneen robotti Benderin (äänenä John DiMaggio), Marsilaisen Amy Wongin (äänenä Lauren Tom), rapumaisen muukalaislääkäri Dr. Zoidbergin (äänenä Billy West) ja joskus avaruuslaivaston kapteenin Zapp Branniganin (äänenä Billy West) kanssa.
Sarjan päähahmot.
"Fry" oli tavallinen newyorkilainen 25-vuotias (käytännössä 1025-vuotias) pizzakuski, jonka elämä koostui laiskottelusta ja television katselemisesta. Hän jäädytti itsensä vahingossa joulukuun 31. päivä vuonna 1999 ja hän heräsi tuhat vuotta myöhemmin, vuonna 2999. Hän sai töitä läheisimmältä elossa olevalta sukulaiseltaan, Professori Hubert J. Farnsworthilta, Planet Express -kuljetusfirmalta tavarantoimittajana.
"Leela" on pätevä, yksisilmäinen Planet Expressin kapteeni. Hänet hylättiin syntymän jälkeen, hän kasvoi paikassa nimeltä Cookieville Minimum Security Orphanarium, luullen olevansa avaruusolento tuntemattomasta rodusta. Viimein hän kuuli vanhemmiltaan, että hän on mutantti viemäreistä.
"Bender" on alkoholisoitunut, suurisuinen, tupakoitseva, kleptomaninen, ihmisiä vihaava, itsekeskeinen robotti, joka oli alun perin suunniteltu vääntämään palkkeja itsemurhakoppeihin. Hän on Fryn paras kaveri ja kämppäkaveri. Hän vihaa lähes kaikkia ihmisiä ja olentoja, lukuun ottamatta Fryta ja -pienemmällä alalla- Leelaa. Bender joskus toimii Planet Expressin kokkina, mutta hänellä on surkean kokin maine. Hän auttaa joskus pakettien viemisessä perille, mutta yleensä hän vain lorvii asemalla. Bender valmistettiin Tijuanassa, Mom's Friendly Robot Companyssa'". Hän salaa toivoo olevansa folk-laulaja, tämä himo ilmentyy silloin, kun hänen esto-yksikkönsä vioittuu magnetismin seurauksena. Bender on myös esiintynyt joissain Simpsoneiden jaksoissa cameo-roolissa.
"Professori" syntyi huhtikuun 9. vuonna 2841. Hän on Fryn kaukainen veljenpoika ja on noin 161-vuotias. Biologisesti hän on Fryta vanhempi, mutta oikeasti Fry on vanhempi. Professori on seniili, huonokuuloinen, häiriintynyt ja arvaamaton vanha mies. Yksi hänen keksinnöistään oli ottaa omasta selästään palanen ja kloonata siitä eteenpäin hänelle jälkeläinen Cubert Farnsworth. Cubert on ystävä Hermerin pojan Dwigtin kanssa.
"Zoidberg" on äyriäis-avaruusolento Decapod 10-nimiseltä planeetalta, hän on neuroottinen ja itsetietoinen Planet Expressin henkilökuntalääkäri. Hänen tietonsa ihmiskehosta ovat kuitenkin hyvin vähäiset. Hän on rahaton ja yleensä tonkii syötävää roskista Planet Expressin päämajan ulkopuolelta.
"Hermes" on jamaikalainen byrokratiaan uskova mies. Hän on naimisissa LaBarbara Conradin kanssa ja heillä on poika nimeltä Dwight Conrad.
"Amy" on kömpelö mars-planeetalta alun perin tullut nainen, joka on erityisen kiinnostunut ulkonäöstään. Hän on Planet Expresin pitkäaikainen harjoittelija.
Esityshistoriaa televisiossa.
Futuraman pilottijakso, "Työtön avaruudessa" ("Space Pilot 3000"), sai Yhdysvaltain ensiesityksensä 28. maaliskuuta 1999. Sarjaa tuotettiin yhteensä neljän tuotantokauden verran, mutta nämä jaksot jaettiin Yhdysvalloissa viiteen eri esityskauteen, lähinnä sarjan taukoaikojen perusteella.
Suomessa jaksot esitettiin Yhdysvaltain alkuperäistä esitysjärjestystä seuraten, mutta esityskausien väliset tauot eivät ajoittuneet samoihin paikkoihin kuin Yhdysvalloissa. Sarjan esittäminen Suomessa alkoi MTV3:lla 5. maaliskuuta 2000. MTV3 esitti ensiesityksinä 1., 2. ja 3. kauden jaksot, sen jälkeen sarjan jaksojen ensiesittäminen siirtyi Subtv:lle. Viimeinen uusi jakso MTV3:lla nähtiin 6. tammikuuta 2002, jonka jälkeen melkein kolmen vuoden tauon jälkeen Subtv esitti vuonna 2005 neljännen kauden.
Sub alkoi esittää Futuramaa uusintana 1. esityskaudesta 6. tammikuuta 2008 lähtien sunnuntaiaamupäivisin toiseen esityskauteen asti, kunnes 8. kesäkuuta sarja päätyi taas tauolle. 18. elokuuta sarja alkoi uudestaan alusta ensimmäisen tuotantokauden jaksoilla, joka loppui ensimmäisen tuotantokauden loputtua.
Sarja jatkuu.
Vuoden 2006 lopulla ilmoitettiin, että Futuramaa tehdään kaksi uutta tuotantokautta. FOX ilmoitti, ettei enää halua esittää sarjaa, joten Comedy Central osti sarjan lähetysoikeudet. 5. kausi esitettiin vuosina 2008-2009. Lisäksi tehtiin neljä kokopitkää elokuvaa jotka julkaistiin suoraan DVD:lle.
9. kesäkuuta 2009 FOX ilmoitti Comedy Centralin esittävän sarjan 6. tuotantokauden, joka käsittää 26 jaksoa. Esitysten on tarkoitus alkaa kesällä 2010. 17. heinäkuuta 2009 20th Century Fox Television ilmoitti, ettei suostuisi ääninäyttelijöiden palkankorotukseen. Pääroolissa esiintyneet West, DiMaggio, Sagal, LaMarche ja MacNeille pyysivät 75 000 dollaria per jakso. Fox ilmoitti lopulta pitävänsä koe-esiintymisiä sarjan päärooleja varten elokuusta lähtien. Uutinen sai sarjan kannattajat Yhdysvalloissa osoittamaan mieltään, ja internetiin alkoi ilmestyä vetoomuksia sarjan ääninäyttelijöitä kohtaan. 31. heinäkuuta LaMarche ilmoitti Facebookissa "Save the Voices of Futurama" -yhteisölle alkuperäisten ääninäyttelijöiden palaavan rooleihinsa. Myöhemmin The Star -sivusto julkisti myös alkuperäisten näyttelijöiden jatkavan rooleissaan uudessa 26-osaisessa tuotantokaudessa.
Uudet jaksot alkoivat Yhdysvalloissa 24. kesäkuuta 2010.
Sarjakuvat.
22. marraskuuta 2000 lähtien Futurama on ilmestynyt Yhdysvalloissa joka toinen kuukausi nimellä "Futurama Comics". Sarjakuvia on julkaistu myös Isossa-Britanniassa ja Australiassa hieman erilaisessa julkaisujärjestyksessä ja pienien muutoksien saattelemana. Sarjakuvan julkaisijana toimii Bongo Comics. Futuraman tuotannon jäädessä tauolle vuosina 2003-2006 sarjakuva oli ainut Futurama-aiheinen materiaali, jota julkaistiin. Futurama Comics on myös tehnyt yhteistyötä myös Simpsons Comicsin kanssa, josta syntyi neljä sarjakuvaa. Kaksi ensimmäistä oli nimeltään Futurama/Simpsons Infinitely Secret Crossover Crisis, ja seuraavien kahden sarjakuvan nimi oli Simpsons/Futurama Crossover Crisis II. Ne ilmestyivät vuonna 2002 ja 2005.
Videopeli.
Futurama-videopeli on 3D-tasohyppely, jonka kehitti Unique Development Studios ja julkaisivat VU Games/Fox Interactive. Pelistä on versiot sekä Playstation 2 että Xbox -konsoleille. Peli oli tarkoitus tehdä myös Gamecube-pelikoneelle, mutta lopulta GC-versio peruttiin.
Lelut.
Useita Futurama aiheisia leluja ja pelejä on julkaistu aina hahmofiguureista korttipakkoihin. Ennen 2003 alkanutta taukoa Futurama aiheisia leluja valmisti Yhdysvaltalainen yritys "Rocket USA". Uusimpien Futurama-lelujen lisenssi on puolestaan siirtynyt lelufirma "Toynamille", joka on jo julkaissut uusia leluja tasaisin väliajoin.
Suomessa myytäviä Futurama -leluja on vähän. Yksi niitä myyvistä ketjuista on Kukunor.
Vastaanotto ja arvostelu.
Wizard Magazine listasi vuonna 2008 Futuraman sijalle 26 laatimassaan kautta aikain sadan parhaan animaatiosarjan listalla. Se listattiin tammikuussa 2009 IGN-sivuston laatiman sadan parhaan animaatiosarjan listan mukaan sijalle 8.


Simpsonit.
"Tracey Ullman Show'ssa" nähdyt alkuperäiset Simpsonit
"Simpsonit" () on Matt Groeningin luoma ja Gracie Films -yhtiön 20th Century Foxille tuottama Emmy-palkittu animaatiosarja, joka kertoo viisihenkisen yhdysvaltalaisperheen elämästä. "Simpsonit" on Yhdysvalloissa kaikkien aikojen pisimpään yhtäjaksoisesti jatkunut piirrossarja ja tilannekomedia, jonka tuotanto jatkuu edelleen, ainakin 25. kauteen. "Simpsonit" on saavuttanut sekä Yhdysvalloissa että ympäri maailmaa suuren suosion ja on saanut useita tv-palkintoja.
Yhdysvalloissa sarjaa esittää FOX-televisiokanava. Sarjasta on Yhdysvalloissa esitetty nyt 23 tuotantokautta. Suomessa sarjaa esittää Sub. Aiemmin myös MTV3 on esittänyt sarjaa. Suomessa 22. tuotantokauden esitys alkoi 7. helmikuuta 2012.
Sarjaa pidetään aikuisillekin suunnattujen animaatiosarjojen edelläkävijänä ja vaikuttaneen aikuisille suunnattujen 90-luvun tilannekomedioiden syntyyn. "Simpsoneita" ovat seuranneet muun muassa "Family Guy", "Futurama" ja "Kukkulan kuningas".
"Simpsoneista" on tuotettu yksi täyspitkä kokoillan elokuva, "The Simpsons Movie" vuonna 2007.
Historiaa Yhdysvalloissa.
Simpsonit syntyivät ideana jo vuonna 1986, kun James L. Brooks, yksi sarjan nykyisistä päätuottajista, sai idean piristää "The Tracey Ullman Show'ta" pienillä animaatiopaloilla. Brooks valitsi sarjan piirtäjäksi Matt Groeningin, sillä hän itse piti paljon Groeningin piirtämästä "Elämä on helvettiä" -sarjakuvasta.
Sarjan suunnittelu jätettiin Groeningin harteille. Groening ajattelikin pitkään vain tekevänsä sarjakuvastaan televisioversion, mutta muutti mieltään ja suunnitteli odottaessaan pääsyä James L. Brooksin puheille sarjaan uuden perheen, jonka jäsenet saivat nimensä hänen vanhempiensa ja sisartensa mukaan. Bart tosin oli vain anagrammi sanasta "brat", kakara.
Brooksin puheille päästyään ohjelman tekijät innostuivat ideasta ja "Simpsonit" nähtiin ensimmäisen kerran lyhytfilmeinä "The Tracey Ullman Show’ssa" 19. huhtikuuta 1987, sketsillä "Good Night" (”hyvää yötä”). "Simpsonit"-lyhytelokuvia nähtiin yhteensä 48 kappaletta. Tuolloiset "Simpsoneiden" hahmot olivat vielä varsin karkeasti piirrettyjä ja vasta etäisesti nykyisiä muotojaan muistuttavia. Tämä johtui siitä, että Groening lähetti raakaluonnokset sellaisinaan animaattoreille olettaen heidän siistivän niitä. Animaattorit kuitenkin vain jäljensivät Groeningin piirrokset. Lyhytfilmien animoinnin hoiti yhdysvaltalainen "Klasky Csupo" -yhtiö. Värittäjänä toimi Georgie Peluse ja hän päätti tehdä hahmoista ihonväriltään keltaisia. Ääninäyttelijät sarjaan löysi Bonita Pietila, joka toimi vuosina 1989–2006 sarjan "Casting Director"ina eli roolitusvastaavana.
Varsinaiselle sarjalle saatiin ohjelmapaikka FOX:lta vuonna 1989, ja pilottijakso esitettiin Yhdysvalloissa 17. joulukuuta samana vuonna. Ensimmäinen jakso oli tuotantokoodin mukaan "Lapsenvahti", mutta ensimmäisenä jaksona Yhdysvalloissa esitettiin joulun kunniaksi jakso "Joulurauha". Kaikkia muita jaksojakaan ei esitetty täysin tuotantokoodin mukaisessa järjestyksessä. Sama ilmiö on toistunut lähes kaikilla tuotantokausilla siitä eteenpäin.
Sarja herätti keskustelua lasten vanhempien keskuudessa, sillä Bart Simpson kuvattiin kapinallismielisenä häirikkönä, joka ei koskaan jäänyt kiinni kepposistaan. Vanhempainyhdistykset uskoivat Bartin olevan jonkinlainen roolimalli lapsille. Yhdysvaltain silloinen presidentti George H. W. Bush sanoikin, että amerikkalaisperheiden kuuluisi muistuttaa enemmän "Walton"in TV-perhettä kuin Simpsoneita. Myös Bushin vaimo Barbara oli haukkunut Simpsonit muutamaa vuotta aiemmin, mutta sittemmin perui puheitaan (eräs jakso perustuikin sille, että George vihasi mutta Barbara ”rakasti” Bartia). Monenlaisia "Simpsonit"-aiheisia oheistuotteita, kuten t-paitoja, joihin oli painettu Bart Simpsonin slogan: "Underachiever ('And proud of it, man!')", (suom. "Alisuoriutuja ja ylpeä siitä") myytiin kuitenkin hyvin kahden miljardin dollarin tulojen edestä.
Kaudella 20 "Simpsoneita" alettiin esittää Yhdysvalloissa teräväpiirtona. Kuvasuhteeksi vaihtui 16:9, ja alkutekstijaksoa uudistettiin. Ensimmäinen teräväpiirtojakso "Silmä silmästä" (Take My Life, Please) esitettiin 15. helmikuuta 2009.
Vuonna 2009 sarjan tekijät julkistivat yleisölle kilpailun, "Unleash Your Yellow", jonka tarkoituksena oli löytää sarjaan uusi hahmo. Uudelle hahmolle täytyi keksiä nimi ja iskulause sekä kirjoittaa tästä lyhyt kuvaus. Tekijät ilmoittivat kilpailun järjestämisen syyksi sen, että he olivat 20 vuotta sarjaa tehneinä väsyneitä ja liian rikkaita. Kilpailun toivottiin myös piristävän sarjaa. Kilpailun voittajahahmoksi valittiin espanjalaisella aksentilla puhuva naistenmies Ricardo Bomba. Bomba työskentelee Springfieldin ydinvoimalassa, työtehtävänään turvallisuustarkastaja. Tuotantoyhtiö kuvaili häntä kaunopuheiseksi naistenmieheksi, jolla on upea vartalo ja sametinpehmeä ääni. Hahmo esiintyi Yhdysvalloissa ensimmäistä kertaa 31. tammikuuta 2010 jaksossa "Tukuttain tuuria" (21. tuotantokausi).
Tuotanto.
Yhdenkin "Simpsonit"-jakson tuottaminen menee läpi pitkän prosessin. Tuotantokauden teko aloitetaan noin kymmenen kuukautta ennen esitystä.
Tuottajat.
Matt Groening, sarjan luoja ja yksi tuottajista.
Matt Groening, James L. Brooks ja Sam Simon ovat olleet ohjelman johtavia tuottajia läpi sarjan. Tuottajaa tärkeämpi osa jakson teossa on "show runner", vastaava valvoja ja tuottaja, joka on myös jakson johtava käsikirjoittaja. Yleensä nämä johtajat pysyvät mukana sarjassa useiden tuotantokausien ajan.
Ääninäyttely.
Ääninäyttely tuotetaan "Simpsoneihin" tarkasti. Hahmon äänenä pyritään aina käyttämään samaa näyttelijää. Mikäli se ei ole tilapäisesti mahdollista, näyttelijä kuolee tai poistuu muuten vain sarjasta, hahmo saatetaan jättää sarjasta pois. Päänäyttelijöiden osalta näin ei ole vielä käynyt, mutta esimerkiksi Phil Hartmanin ja Doris Graun menehdyttyä sekä Maggie Roswellin jäätyä palkkakiistan vuoksi tauolle heidän hahmonsa on jätetty pois sarjasta. Hartmanin hahmoja olivat muun muassa asianajaja Lionel Hutz ja näyttelijä Troy McClure. Doris Grau esitti lähinnä ruokalan täti Dorista. Maggie Roswell esitti lukuisia tärkeitä hahmoja, joten hänen poisjäämisensä sarjasta oli suuri takaisku sarjan tekijöille. Roswell esitti muun muassa Maude Flandersia, Helen Lovejoyta, Elizabeth Hooveria ja Luann Van Houtenia. Maudelle kirjoitettiin kuolema televisiosarjaan, mutta muut Roswellin esittämät hahmot palasivat myöhemmin Marcia Mitzman Gavenin äänellä.
a> on kuulunut ääninäyttelijöiden vakiokalustoon toisesta kaudesta lähtien.
Vuorosanat sarjaan nauhoitetaan äänitysstudiossa, jossa kaikki näyttelijät seisovat samassa huoneessa ja lausuvat repliikkinsä. Sarjassa on useita tärkeitä näyttelijöitä, jotka esittävät useampia hahmoja. Dan Castellaneta esittää Homer Simpsonia, Abraham Simpsonia, Hassu-klovnia ja lukuisia muita hahmoja. Julie Kavner esittää kaikkia Bouviereiden perheen naispuolisia jäseniä (hänen tärkein äänitettävänsä on Marge Simpson), ja Nancy Cartwright Bartia, Ralph Wiggumia ja Nelsonia muiden ohella. Yeardley Smith on näyttelijätiimistä ainoa, joka esittää vain yhtä hahmoa. Hän äänittää Lisa Simpsonia. Silloin tällöin Smith saattaa olla jonkin kertakäyttöhahmon äänenä. Näyttelijätiimissä ovat mukana myös Hank Azaria joka on lainannut ääntään yli 160 hahmolle mukaan lukien Apu Nahasapeemapetilonille, Moe Szyslakille, poliisipäällikkö Clancy Wiggumille, sarjakuvahemmolle, Cletus Spucklerille, Carl Carlsonille, Duffmanille, Nick Rivieralle, professori Frinkille ja Snakelle. Harry Shearer ääninäyttelee muun muassa Montgomery Burnsia, Waylon Smithersiä, Ned Flandersia, pastori Timothy Lovejoyta, Kent Brockmania, tohtori Julius Hibbertiä, tohtori Marvin Monroeta, Lenny Leonardia ja rehtori Seymour Skinneriä, Otto Mannia ja useita muitakin.
Päänäyttelijöiden lisäksi sarjassa on useita vierailevia päänäyttelijöitä. He esittävät yleensä vain yhtä kahta sarjassa muutaman kerran tuotantokaudessa esiintyvää hahmoa. Tällaisia näyttelijöitä ovat esimerkiksi Kelsey Grammer, Pamela Hayden, Joe Mantegna, Tress MacNeille ja Marcia Wallace.
Näyttelijäryhmä meni lakkoon vuonna 1998 vaatimuksenaan parempi palkka. Näyttelijöiden palkkaa korotettiin 125 000 dollariin jaksolta (30 000 dollaria jaksolta). Vuonna 2004 näyttelijät menivät uudelleen lakkoon, jonka myötä FOX joutui jälleen korottamaan erityisesti päänäyttelijöiden Dan Castellanetan, Julie Kavnerin, Nancy Cartwrightin, Yeardley Smithin, Hank Azarian ja Harry Shearerin palkkoja. Nykyisin he ansaitsevat noin 360 000 dollaria jaksolta.
Käsikirjoittaminen.
Uuden tuotantokauden käsikirjoittaminen alkaa vuodenvaihteen tienoolla, noin kymmenen kuukautta ennen ensimmäisen jakson ensiesitystä. Tällöin käsikirjoittajat kokoontuvat ja jakavat tuotantokauden kahteen osaan, ja kehittävät kauden alkupuoliskon jaksoille perusjuonet. Tuotantokauden jälkipuoliskon jaksojen perusjuonet kirjoitetaan vastaavanlaisessa kokoontumisessa myöhemmin.
Kokoontumisen jälkeen kukin kirjoittaja alkaa kehittämään yksittäisiä perusjuonia kohti noin 25-sivuista käsikirjoituksen luonnosta. Saatuaan luonnokselle hyväksynnän, käsikirjoittaja valmistelee sen täyspitkäksi eli noin 50-sivuiseksi jaksoksi. Täyspitkät juonet tuodaan takaisin kirjoittajaryhmälle, joka voi muuttaa, poistaa ja lisätä vitsejä tai kohtauksia. Valmiissa käsikirjoituksessa alkuperäisen kirjoittajan aineistoa on jäljellä 10–75%, joten muiden kuin nimetyn käsikirjoittajan osuus työstä on aina suuri.
60 jaksoa kirjoittanut John Swartzwelder on eniten Simpsoneiden jaksoja kirjoittanut tekijätiimin jäsen. Toinen huomattava kirjoittaja oli Conan O'Brien, joka kirjoitti neljä käsikirjoitusta, ennen kuin hänestä tuli oman "Late Night with Conan O'Brien" -ohjelmansa juontaja.
Animointi.
Simpsoneita on piirretty historiansa aikana useissa animaatiostudioissa sekä Yhdysvalloissa että Itä-Aasiassa. "Tracey Ullman Show'n" lyhytfilmit teki yhdysvaltalainen Klasky Csupo, joka piirsi myös varsinaisen sarjan kolme ensimmäistä tuotantokautta. Neljännellä tuotantokaudella Gracie Films siirsi yhdysvaltalaisen tuotanto-osuuden Film Roman -yhtiölle; viimeinen Klasky Csupon valmistama jakso oli "Kymmenen plus" ("Kamp Krusty").
Hahmojen ja taustan asemointi tehdään edelleen Yhdysvalloissa, mutta lisääntyneen työn vuoksi avainkuvien välinen piirtäminen, värittäminen ja kuvaaminen on siirretty neljännestä tuotantokaudesta lähtien lähinnä eteläkorealaisille alihankkijoille, joita saattaa sarjan samassakin jaksossa olla useita.
13. tuotantokauden jälkeen piirtämis- ja värittämismenetelmä vaihdettiin perinteisestä käsityöstä digitaaliseksi, mitä tosin oli jo kokeiltu kahdessa aikaisempien kausien jaksossa (16. ja 18. tuotantokauden jaksossa.) 20. tuotantokaudella sarjaa alettiin esittää teräväpiirto- ja laajakuvaversiona (16:9).
Televisiointi.
Simpsoneita on televisioitu lukuisissa maissa useilla eri kanavilla, ja yhteensä Simpsoneita katsotaan yli 70 maassa. Valmiit jaksot toimitetaan ensimmäisenä sarjan tuottajakanavalle, amerikkalaiselle FOXille. Suomessa televisiointioikeudet omistaa MTV3 ja sen sisarkanava Sub. Jaksot tekstitetään Pohjoismaissa ja muutamassa muussa maassa, mutta myös dubbaaminen on yleistä useissa Manner-Euroopan maissa, kuten Ranskassa, Saksassa, Espanjassa ja Italiassa.
Yleistä.
Sarjassa kuvataan satiirisella tavalla Simpsonien perheen Homerin, Margen, Bartin, Lisan ja Maggien elämää. Nämä seikkailevat kuvitteellisessa Springfieldin kaupungissa. "Simpsoneiden" jaksoissa on runsaasti viittauksia amerikkalaiseen populaarikulttuuriin, politiikkaan ja muihin ajankohtaisiin ilmiöihin sekä amerikkalaisen yhteiskunnan ongelmiin.
Yleistä hahmoista.
Sarjan alkuaikoina perheen ilkikurinen esikoispoika Bart oli jonkinlainen ilmiö, mutta pian perheen isä Homer nousi sarjan suosituimmaksi hahmoksi. Todella laiska, tyhmä ja kaljaa ryystävä Homer on eräänlainen tiivistys periamerikkalaisesta juntista. Sarjassa on myös joukko muita hahmoja, joissa yleensä korostuvat jonkin tietyn ihmisryhmän stereotypiset piirteet. Näihin kuuluvat esimerkiksi uskonnollinen naapuri Ned Flanders (äänenä Harry Shearer), alkoholisti-Barney sekä Intiasta kotoisin oleva lähikaupan myyjä Apu (äänenä Hank Azaria).
Hahmot eivät juuri vanhene vuosien ja tuotantokausien varrella, mutta muutama hahmo on nähty aiemmissa jaksoissa nuorempina ja nykyisissä vuoden tai pari vanhempina. Esimerkiksi Lisa oli ensimmäisen ja toisen tuotantokauden aikana ilmeisesti 7-vuotias, mutta täytti kolmannen kauden ensimmäisessä jaksossa kahdeksan. Tällöin Lisan ikä vakiintui kahdeksaan. Homerin ikä on vaihdellut 36:n ja 39:n välillä. Margekin oli sarjan alkupuolella 34-vuotias mutta sittemmin vanhennut muutaman vuoden.
Ympäristö.
Sarjan "miljöönä" eli tapahtumapaikkana toimii Springfieldin kaupunki Yhdysvalloissa, jonka tarkempi sijainti määriteltiin vasta "The Simpson's Moviessa" vuonna 2007 – Vermontin osavaltioon. Tapahtumat keskittyvät Simpsoneiden kotikadulle "742 Evergreen Terracelle", Springfieldin ala-asteelle, Moen kapakkaan, sekä Springfieldin ydinvoimalaan. Springfieldin maisemaan kuuluu rannikkoa, aavikkoa, maaseutua ja korkeita vuorenhuippuja. Groening itse on kertonut kaupungin sisältävän samankaltaisuuksia Oregonin Portlandiin, kaupunkiin, jossa hän kasvoi, ja kaupungin nimeksi valittiin Springfield sen yleisyyden vuoksi. Jaksossa "Naurun takana" ("Behind the Laughter") lukija puhuu Simpsoneista "pohjoiskentuckyläisenä perheenä". Uusinnassa sijainti oli kuitenkin vaihtunut Missouriin.
Teema ja intro.
Simpsoneiden alkutekstijaksoa eli introa on vuosien saatossa yritetty pitää entisellään, mutta uusimpien jaksojen pidentyneen mainosajan takia introa on jouduttu leikkaamaan runsaastikin. Usein kuva siirtyy suoraan sohvakohtaukseen ohjelman alkamisen jälkeen.
Simpsoneiden pitkä perinne vuosien ajan oli Bartin liitutaulukohtaus. Se pyrittiin sarjan alkuaikoina näyttämään yleensä jokaisessa jaksossa, mutta lyhennetyn intron takia liitutauluteksti jää nykyään usein pois. Viime tuotantokausilla liitutaulukohtauksia on saatettu nähdä niinkin harvoin kuin vain kahdessa jaksossa kauden aikana. Itse kohtaus oli jokaisessa jaksossa erilainen, ja teksti oli aina rangaistusmuotoinen. Esimerkiksi käy hyvin kuvassa oleva ”Lippuvala ei pääty sanoihin ’Eläköön Saatana’”.
"Sohvakohtaus" on kuitenkin ollut perinne, josta tekijät eivät ole suostuneet luopumaan. Englanniksi sitä kutsutaan nimellä "couch gag". Suomeksi sitä kutsutaan joskus myös sohvavitsiksi. Sohvakohtauksessa Simpsoneiden perhe syöksyy sohvalle, jolloin tapahtuu jotakin kummallista tai vitsikästä. Kohtausten realistisuus vaihtelee laidasta laitaan. Ensimmäinen sohvakohtaus oli Simpsoneiden ensimmäisessä tuotetussa jaksossa Lapsenvahti, mutta se ei oikeastaan ollut mikään "vitsi", sillä perheenjäsenet vain yksinkertaisesti juoksevat sohvalle ja istuutuvat. Sohvakohtaus ei aina ole erilainen, vaan niitä kierrätetään silloin tällöin. Yhtä kohtausta kierrätetään korkeintaan yhden tuotantokauden ajan. Poikkeuksena toimii kuitenkin esimerkiksi kuvassa näkyvä sohvavitsi, joka nähtiin ainakin neljännellä, viidennellä, seitsemännellä ja kymmenennellä tuotantokaudella. Simpsoneissa on nähty myös muutama uniikki sohvakohtaus.
Sarjan tunnusmusiikin sävelsi Danny Elfman vuonna 1989 Matt Groeningin pyynnöstä. Elfman sävelsi kappaleen kahdessa päivässä, ja Elfman on itse kutsunut sitä kuuluisimmaksi saavutukseksi urallaan.
Liitutaulukohtauksen ja sohvavitsin lisäksi myös Lisan saksofonisoolo on vaihdellut joissakin jaksoissa. Lisan saksofonista on kuultu muun muassa Frank Zapan, James Brownin ja Charlie Parkerin säveliä.
Sarjalle ominaista.
Perinteisen alkuintron lisäksi tekijät ovat omaksuneet Simpsoneihin myös muita jaksoperinteitä. Kauhujen talot ja takaumat alkoivat toisella kaudella. Ensimmäinen kokoelmajakso nähtiin neljännellä kaudella ja tulevaisuusjakso kuudennella.
Lähes jokainen "Simpsoneiden" tuotantokausi alkaa lokakuun alkupuoliskolla, ja mahdollisimman lähelle halloweenia osuvasta jaksosta tehdään erikoisjakso, niin sanottu "Kauhujen talo" ("Treehouse of Horror"), jossa on aina kolme kauhutarinaa, jotka saattavat olla parodioita kuuluisista kauhuelokuvista, tai keksittyjä tarinoita. Tämä perinne alkoi toisella tuotantokaudella, sillä ensimmäinen tuotantokausi alkoi vasta joulun 1989 tienoilla halloweenin jäädessä siis kokonaan välistä. Vielä sarjan ensimmäisien Kauhujen talojen aikaan jaksojen nimissä oli vapaa suomennos, ja siksipä alkuaikojen Kauhujen talojen alkuperäiset suomenkieliset nimet ovat Kauhujuttu, Painajaisia ja Kauhuja kerrassaan. Viidennessä tuotantokaudessa perinteen suomenkielinen nimitys vakiintui Kauhujen taloon, jonka perässä oli jakson järjestysluku roomalaisilla numeroilla. Järjestysluvun merkitseminen roomalaisilla numeroilla on ollut suomalaisissa jaksokäännöksissä käytössä vain silloin tällöin, mutta englanninkielisissä jaksonnimissä aina. Sanasta sanaan suomennettuna jakson englanninkielinen nimi "Treehouse of Horror" tarkoittaa "Kauhujen puumajaa". Kuitenkin vain ensimmäinen jakso tapahtuu osittain puumajassa.
Kahdessa ensimmäisessä Kauhujen talossa Marge pitää lapsia varoittavan puheen punaisten verhojen edessä olevalla lavalla. Kolmannessa kauhujen talossa taas Homer varoitti lapsia pilkkaavaisesti. Kuudennesta Kauhujen talosta lähtien Kauhujen taloilla on ollut vain jonkinlainen joka jaksolle erikseen räätälöity kauhuintro, ja jakson osat näytetään ilman kehyskertomuksia. Eräässä "Simpsoneiden" Kauhujen talo -jaksossa Simpsonit juoksevat sohvalle, mutta heidät teloitetaan sähkösohvassa.
Toinen monesti nähty aliformaatti "Simpsoneissa" olivat pitkään takaumajaksot eli "flashbackit". Jaksot kartoittivat usein Simpsoneiden aiempia, 2–10 vuoden takaisia tapahtumia. Takaumissa on kerrottu ainakin Margen ja Homerin tapaamisesta, perheen lasten syntymistä ja Homerin bändiurasta "Be Sharps" -yhtyeessä (”ole terävänä”). Lyhykäisiä takaumia näkyy toisinaan myös ”tavallisissa” jaksoissa.
80-luvun puolivälin Bart, Homer ja Marge eräässä takaumajaksossa.
"Simpsonit" on myös tarjonnut katsojalleen muutaman "clipshown" eli kokoelmajakson, jossa on lyhyitä pätkiä aiemmin esitetyistä jaksoista. Yleensä ne ovat sarjan parhaita vitsejä tai merkittäviä tapahtumia. Näitä jaksoja olivat esimerkiksi neljännen tuotantokauden "Silliä ja kuravettä (So It's Come to This: A Simpsons Clip Show)," kuudennen kauden "Rakkausromaani (Another Simpsons Clip Show)", seitsemännen kauden "Menneitä muistellen (The Simpsons 138th Episode Spectacular)" ja kolmannentoista kauden "Eräs elämäntarina (Gump Roast)". Eri pätkät linkitetään usein toisiinsa erilaisilla aasinsilloilla.
Takaumajaksojen vastakohtana sarjassa kurkistetaan joskus myös Simpsoneiden tulevaisuuteen, 10–40 vuoden päähän. Näissä episodeissa nähdään lapsihahmoja aikuisina ja aikuisia vanhuksina. Tulevaisuuteen sijoittuvissa jaksoissa on näytetty esimerkiksi Lisa Yhdysvaltain presidenttinä ja Bart tulevaisuuden ammatissaan sekä kerrottu tarinoita Bartin ja Lisan ensirakkauksista. Myös Maggie on nähty näissä jaksoissa teininä, mutta hänen ei ole koskaan nähty puhuvan sanaakaan, koska kaikki ehtivät aina keskeyttää hänen puheensa. Tulevaisuusjaksoja on nähty yhteensä kolme kappaletta: "Lisan häät" ("Lisa's Wedding"), Tulevaisuus ("Bart to the Future") ja "Kurkistus tulevaisuuteen" ("Future-Drama).
"Simpsonit" viittaa useissa jaksoissa kohtauksillaan, repliikeillään ja tyylillään nykyajan ilmiöihin. Usein viittauksien kohteina ovat muut televisiosarjat ja elokuvat. Viittaukset voivat olla joko ivaavia tai kunnianosoituksia. Useissa jaksoissa on kuultu myös aitoa musiikkia vuosien varrelta eri artistien esittäminä. Yhdessä jaksossa Homer polttaa marihuanaa. Kun Marge ja lapset haistavat savua, Homer laulaa yläkerrassa Deep Purplen "Smoke On the Wateria". Myös eräässä jaksossa jossa Simpsonien perhe on matkalla New Yorkissa Bart luulee näkevänsä bussin ikkunasta ZZ Top -yhtyeen jäsenet, mutta he eivät olekkaan ZZ Topin jäseniä vaan ovat juutalaisia pappeja. Samoin työpaikallaan Homer masentuneena rallaa "Two Tickets to Paradise" ja hyräilee sen riffiä.
Simpsonit laskee usein leikkiä uskontojen, nykyajan politiikan ja eri kulttuurien kustannuksella, joskaan ei niin räikeästi kuin esimerkiksi toinen animaatiosarja "South Park". Sarja myös ivaa satiirisella tavalla ajankohtaisia julkisuuden henkilöitä. Tämä ei kuitenkaan tapahdu suoraan, vaan julkisuuden henkilöihin ja ihmisryhmiin viitataan sarjan stereotyyppisillä hahmoparodioilla. Muun muassa useita Yhdysvaltain poliitikoita on saatu ”vierailemaan” sarjassa imitaatioiden kautta.
Kulttuurilliset vaikutukset.
"Simpsoneista" juurtuneet uudissanat ovat tulleet yleisesti tunnetuiksi ja käytetyiksi ympäri maailman. Homer Simpsonin kuuluisin lausahdus ”D'oh!” on niin tunnettu, että se jopa pääsi sanakirjaan ("Oxford English Dictionary"). Homerin ääninäyttelijä Dan Castellaneta sanoo lainanneensa lausahduksen edesmenneeltä Jimmy Finlaysonilta, jonka näyttelemä sivuhenkilö "Ohukainen ja Paksukainen" -elokuvissa töksäytti usein jonkin mennessä pieleen ”douu”.
Muita yleiseen kieleen vaikuttaneita fraaseja ovat muun muassa Montgomery Burnsin ”Excellent”, Homerin riemunkiljaisu ”Woo-hoo!”, Barneyn röyhtäisy, Nelson Muntzin ivallinen naurahdus ”Ha-ha!” ja Bartin huudahdukset ”Eat my shorts!", ”Ay Caramba!”, "Cowabunga Dude/Man!" sekä "Don't have a cow man/mother!” (suom. "Älä saa hepulia, äiti!" tai "Älä suutu, mies!").
Vierailevat tähdet.
Simpsonit on päässyt Guinnessin ennätysten kirjaan eniten vierailevia kuuluisuuksia keränneenä animaatiosarjana. Sarjassa ovat vierailleet esimerkiksi Tony Blair, Meryl Streep, Aerosmith, Mel Gibson, Britney Spears ja Michael Jackson.
Simpsoneissa esiintyneet julkisuuden henkilöt eivät aina ole esiintyneet omalla äänellään, vaan puheen ovat tehneet imitaattorit. Tällaisia henkilöitä ovat olleet muun muassa George Bush vanhempi, Johannes Paavali II, Fidel Castro, Bill Clinton, Elisabet II ja jo 1980-luvulla kuollut Andy Warhol. Lisäksi sarjassa on vilahtanut Adolf Hitler.
Eräässä jaksossa Super Mariolla oli sivuosa kohtauksessa, jossa Homer vierittää omassa pihassaan Donkey Kong -tyyliin tynnyreitä Mariota päin. Lisäksi Mario, Luigi, Donkey Kong ja Sonic ovat esiintyneet eräässä toisessa jaksossa Bartin ajatuksissa. Hannibal Lecter, Jason Voorhees, Pinhead, Freddy Krueger, Kreivi Dracula, Muumio, Ihmissusi, Hulk Hogan, Bret Hart jne. Treehouse of Horror -pätkässä "Hohto" on myös nähty vilahtavan sarjassa.
Sarjan historiaa Suomessa.
Suomessa "Simpsonit" nähtiin ensi kertaa Kolmoskanavalla 26. elokuuta 1991. Suomessa aikaisemman yhden tuotantokauden jaksot on esitetty tuotantokauden järjestyksessä, mutta myöhemmin esitysjärjestyksessä on siirrytty vastaamaan Yhdysvaltoja. Vuodesta 1993 lähtien televisiouudistuksen yhteydessä sarjan esittäminen siirtyi MTV3-kanavalle.
Ensiesitykset.
Uudet jaksot esitetään Suomessa yleensä puolesta puolentoista vuoden viiveellä alkuperäiseen USA:n esitysajankohtaan verrattuna.
Vuoteen 2010 asti muutamaa vahinkopoikkeusta lukuun ottamatta jokainen jakso sai ensiesityksensä MTV3:lla. Kanavalla sarja kärsi pitkistä kesätauoista ja urheilulähetyksistä, joille sarja joutui antamaan ohjelma-aikaansa. Uudet jaksot esitettiin ensimmäisillä tuotantokausilla maanantai-iltaisin kahdeksalta, mutta sittemmin esitysajankohta MTV3:lla vakiintui sunnuntai-iltapäiviksi. Edellä mainittujen esitystaukojen lisäksi sarjalla ei juuri ollut vakituista ohjelmapaikkaa, vaan se vaihteli muiden sarjojen ja jo mainittujen urheilulähetysten takia jopa useilla tunneilla.
Vuoden 2010 kevätkaudella Simpsonit siirtyvät kokonaan Subille, kun 20. tuotantokauden ensiesitykset alkoivat Suomessa loppukeväästä, mutta 20. tuotantokauden ensimmäinen jakso esitettiin ennakkoon jo joulupäivänä 25.12.2009. Uusia ja uusintajaksoja esitetään kanavalla arkisin kello 20.30.
Uusinnat.
Sub ja ennen sitä toiminut TVTV! ovat esittäneet ja esittävät yhä arki-iltaisin jaksoja uusintoina. MTV3 on uusinut myös jaksoja lähinnä viikonloppuisin. MTV3:lla ja Subilla on lisäksi nähty muutamia Simpsonit-maratoneja.
Palkinnot.
"Simpsonit"-sarja on palkittu useaan otteeseen erilaisilla palkinnoilla. "Simpsonit" on voittanut 23 Emmy-palkintoa, 22 Annie-palkintoa ja yhden Peabody-palkinnon. Tammikuussa 2000 sarja pääsi kuululle Hollywoodin Walk of Famelle. Ensimmäinen yksittäiselle jaksolle myönnetyn Emmy-palkinnon voittanut jakso oli 1. tuotantokauden jakso "Sulhanen" ("Life on the Fast Lane"). Tämän jakson lisäksi kahdeksan muuta "Simpsonit"-jaksoa on voittanut yksittäisen jakson Emmyn, viimeisimpänä 17. tuotantokauden jakso "Loppumaton tarina" ("Seemingly The Neverending Story").
Tämän lisäksi yhdysvaltalainen "Time"-lehti on valinnut "Simpsonit" vuosisadan parhaaksi sarjaksi ja samainen lehti valitsi sarjan hahmot Bart ja Lisa Simpsonin 50 parhaan piirroshahmon joukkoon. Sen lisäksi "Time" on valinnut Bartin vuonna 1998 100 merkittävimmän 1900-luvun henkilön joukkoon luettelon ainoana kuvitteellisena henkilönä.
Yhdistyneessä kuningaskunnassa "Simpsonit" pääsi kärkipaikalle kolmessa Channel 4:n teettämässä katsojakyselyssä. Sarja äänestettiin 1. sijalle sekä 100 parhaan lastensarjan että 100 parhaan animaation listauksessa. Homer Simpson taas valittiin parhaaksi televisiohahmoksi.
Kritiikki.
Sarja on saanut faneiltaan kritiikkiä laadun huononemisesta. Tämän on väitetty liittyvän käsikirjoittajien vaihdoksiin. Huonontuvien jaksojen ilmiö on näkynyt myös siinä, miten erilaiset fanien ja kriitikoiden tekemät äänestykset parhaista jaksoista antavat tuloksina vain 1990-luvun jaksoja. Erään fanien tekemän "top-15 parhaat jaksot"-äänestyksen uusin jakso on vuodelta 1997, ja itse sarjan käsikirjoittajien tekemän listauksen tuorein jakso oli vuodelta 2000 (vuonna 2003). Vuonna 2004 sarjan ääninäyttelijä Harry Shearer on sanonut 2000-luvun tuotantokausien olleen huonoja. Hän pitää neljättä tuotantokautta erityisen hyvänä.
Sarjan jaksot olivat alkuaikoinaan vielä arkisella tasollakin juoneltaan maanläheisiä ja realismiin pyrkiviä, mutta sittemmin jaksoissa on ollut toistuvasti epäloogisempia piirteitä ja sarja on mennyt yhä mielikuvituksellisempaan suuntaan. Kritiikistä huolimatta sarjan katsojaluvut ovat erittäin korkeita, eikä niiden perusteella loppua näy, vaikka 500 jakson rajapyykki on jo ohitettu.
Oheistuotteet.
Tulojen lisäämiseksi "Simpsoneiden" johtoporras on laskenut myyntiin paljon "Simpsonit"-aiheisia oheistuotteita. Fanimyymälöissä ja vähittäistavarakaupoissa on tälläkin hetkellä myynnissä muun muassa "Simpsonit"-jaksoja videoina ja DVD:inä, aiheeseen liittyviä tietokonepelejä unohtamatta lukuisia sarjakuvia ja fanituotteita, kuten figuureja, pullonavaajia, vaatteita, pehmoleluja ja avaimenperiä. Tekijät julkaisivat kesällä 2007 pitkään odotetun "Simpsonit-elokuvan". Samana vuonna ilmestyi -levy, joka sisältää 41 sarjasta tuttua laulua. Lisäksi Yhdysvalloissa liikennöivällä lentoyhtiöllä "Western Pacific Airlinesilla" on ollut käytössään "Simpsoneiden" hahmoilla koristeltu Boeing 737 -lentokone.
"Simpsoneiden" tuotemerkistä ovat yrittäneet hyötyä pienemmätkin yritykset. Esimerkiksi Krusty O’s -aamiaismuroja on ilmestynyt kauppojen hyllyille Yhdysvalloissa. Lisäksi eräs australialainen panimo alkoi aikoinaan markkinoimaan Duff-merkkistä olutta, mutta oikeudessa juoman myyminen sittemmin kiellettiin. Sen sijaan jo myyntiin ennättäneistä tölkeistä tuli haluttuja keräilykohteita.
Vuonna 2009 Yhdysvaltain posti julkaisi "Simpsoneista" viiden postimerkin sarjan. Postimerkeissä esiintyvät Homer, Marge, Bart, Lisa ja Maggie.
Kirjat ja sarjakuvat.
Simpsoneista julkaistu sekä virallisia että epävirallisia kirjoja vuodesta 1990 alkaen. Viralliset kirjat kulkevat Matt Groeningin nimen alla ja useimmat niistä sisältävät uutta, kirjoja varten käsikirjoitettua materiaalia runsaan värikuvituksen kera. Etenkin englanninkielisillä markkinoilla on runsaasti myös epävirallisia kirjoja, jotka tekijänoikeussyistä lähes pelkän tekstin keinoin keskittyvät valaisemaan tv-sarjan taustoja ja sen kytköksiä yhteiskuntaamme. Ensimmäiset suomeksi julkaistut viralliset kirjat olivat "Simpsonien joulukirja" (1991) ja "Sadepäivän hupikirja" (1992). Simpsonien viisauksien kirjasto -sarjaan kuuluvat Homerin, Bartin, Lisan ja Moen omat kirjat, joita on julkaistu vuodesta 2007 alkaen. Ensimmäinen kokonaan kotimaista alkuperää oleva epävirallinen kirja, sarjan historiaa valottava "Simpsonit - Keltaisen perheen kaksi vuosikymmentä" julkaistiin vuonna 2008.
"Simpsoneista" on myös tuotettu useita eri sarjakuvalehtiä, esimerkiksi "Simpsons Comics", "Simpsons Comics and Stories" ja "Bartman". Nykyään niitä julkaisee lähinnä Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa amerikkalainen sarjakuvakustantaja Bongo Comics. Sarjakuvia on koottu myös kirjoiksi. Suomeksi näitä sarjakuvakokoelmia on julkaistu vuodesta 2007 alkaen.
Videopelit.
"Simpsoneiden" suuren suosion takia sarjasta on tuotettu useita videopelejä. Ensimmäinen peli oli kaikille aikansa suosituimmille pelilaitteille käännetty toimintaseikkailu "Bart vs. Space Mutants". Samoihin aikoihin ilmestyi "The Simpsons" -kolikkopeli, joka on lajityypiltään tappelupeli. Pian ilmestyi myös toinen tietokonepeli, "Bart vs. World", jossa liikuttiin ympäri maailmaa. Pelit eivät olleet suuria arvostelumenestyksiä, joskaan eivät floppejakaan, vaan saivat hyväksyvän vastaanoton.
3D-kauden pelejä ovat muun muassa painimispeli "The Simpsons Wrestling", autopeli "The Simpsons Road Rage", rullalautailupeli "The Simpsons Skateboarding" ja hiekkalaatikkopeli "The Simpsons Hit & Run". Viimeisin "Simpsonit"-peli tuli vuoden 2012 alussa myyntiin Playstation Network -palveluun nimeltä The Simpsons Arcade joka on ollut vain tietyissä amerikkalaisissa pelihalleissa
Elokuva.
Povaus "Simpsonit"-elokuvasta juontaa juurensa sarjan alkuhetkille asti. Alun perin neljännen tuotantokauden jakso "Kymmenen plus" ("Kamp Krusty") oli suunniteltu ja kirjoitettu "Simpsonit"-elokuvaksi, mutta ongelmien jälkeen siitäkin päätettiin tehdä lopulta vain neljännen tuotantokauden ensimmäinen jakso. 20th Century Fox ja "Simpsoneiden" tekijät vahvistivat tiedon, että "Simpsonit"-elokuva on tulossa ja elokuvan julkaisupäivä on 27. heinäkuuta 2007.
Gracie Films tuotti elokuvan 20th Century Foxille kuten televisiosarjankin, animaation loivat Film Roman ja Rough Draft Studios. Elokuvan tuottajina ovat James L. Brooks, Matt Groening, Al Jean, Mike Scully ja Richard Sakai. Käsikirjoittajina ovat yksitoista televisiosarjan käsikirjoittajaa.
"The Simpsons Movie" keräsi ennätysmäiset lipputulot Suomessa. Elokuvan kävi katsomassa ensi-iltapäivänä yli 30 000 katsojaa ja ensimmäisellä viikolla 176 543 katsojaa. Yksikään animaatioelokuva ei ole pystynyt maassa parempaan. Suomen lisäksi elokuva oli viikonlopun katsotuin myös kotimaassaan Yhdysvalloissa, jossa se keräsi avausviikonloppunaan yli 70 miljoonan dollarin eli 50 miljoonan euron tulot. Alkuperäisten äänien lisäksi elokuva on dubattu suomeksi. Siinä ääniä ovat muun muassa Eija Vilpas, Markku Toikka, Anna Abreu, Aku Laitinen ja Kari Hietalahti.
DVD-julkaisut.
"Simpsoneiden" jaksoja on ollut myynnissä myös VHS-kaseteilla, mutta DVD:n yleistyttyä sarjan kokonaisia tuotantokausia on tullut myyntiin DVD-bokseina. Jaksoja on julkaistu myös erilaisina, muun muassa halloween- ja jouluaiheisina teemakokoelmina. Vuonna 2001 julkaistusta ensimmäisestä tuotantokaudesta tuli siihen mennessä parhaiten myynyt televisiosarjan DVD; tosin "Chappelle's Show'n" ensimmäinen tuotantokausi ohitti sen vuonna 2004.


Leonhard Euler.
Leonhard Paul Euler (lausunta:;, 15. huhtikuuta 1707 – 18. syyskuuta 1783) oli sveitsiläinen matemaatikko ja fyysikko, joka vietti suurimman osan elämästään Venäjällä ja Preussissa (nyk. Saksa). Häntä pidetään Gaussin kanssa yhtenä kaikkien aikojen suurimmista matemaatikoista. Euler käytti ensimmäisenä käsitettä funktio (Gottfried Leibniz määritteli käsitteen 1694). Tämän lisäksi Euler aloitti muun muassa verkkoteorian ja variaatiolaskennan perusteiden tutkimisen. Häneltä ovat peräisin myös monet modernit merkinnät, mm. summan, piin ja imaginaariyksikön merkintä.
Euler oli matemaattinen nero jo lapsena. Hän oli professorina Pietarissa ja myöhemmin Berliinissä. Euler oli luultavasti kaikkien aikojen tuotteliain matemaatikko, halliten 1700-luvun matematiikkaa (Eulerin aikakausi). Hän kirjoitti elämänsä aikana noin 25 kirjaa, tutkielmaa ja noin 850 julkaisua. Keskimäärin Euler tuotti vuosittain 800 sivua tieteellistä tekstiä, unohtamatta hänen laajaa kirjeenvaihtoverkostoa. Postuumisti on julkaistu lähes 400 Eulerin kirjoitusta. On arvioitu, että noin neljännes tai jopa kolmannes kaikista tuon ajan fysiikaan, matematiikaan, mekaniikkaan, astronomiaan ja suunnistukseen liittyvistä kirjoituksista on Eulerin kirjoittamia. Viimeiset seitsemäntoista elinvuottaan Euler oli täysin sokea, mutta se ei pidellyt häntä kirjoittamasta tieteellistä tekstiä.
Yksi tunnetuimmista Eulerin töistä on niin sanottu Eulerin identiteetti. Sitä pidetään yleisesti matematiikan kauneimpana kaavana. Euler tunnetaan erityisesti matemaatikkona, mutta hän tutki myös fysiikkaa. Erityisesti hänen alaansa kuuluivat optiikka, magnetismi, sähkö ja mekaniikka. Hänen mielipiteensä valon luonteesta oli päinvastainen kuin Isaac Newtonin: Eulerin mukaan valo oli aaltoliikettä, eikä koostu hiukkasista, kuten Newton oli esittänyt teoksessaan "Opticks". Eulerin artikkelit olivat tärkeässä osassa valon aaltoteorian yleistymisessä.
Lapsuus.
Euler syntyi sveitsiläisessä Baselin kaupungissa vuonna 1707. Hänen vanhempansa olivat naapurikylän Riehenin kalvinistisen kirkon pastori Paul Euler ja Marguerite Brucker, joka taas oli erään pastorin tytär. Taustalla vaikuttanut uskonnollisuus ohjasi Euleria koko hänen elämänsä ajan. Euler oli ensimmäinen perheen viidestä muusta lapsesta. Eulerin ollessa vain vuoden vanha perhe muutti Rieheniin, missä Euler vietti suurimman osan lapsuudestansa. Eulereilla oli ennestään läheinen suhde sveitsiläiseen Bernoulli-sukuun. Matematiikasta itsekin kiinnostunut Eulerin isä oli muun muassa käynyt Jacob Bernoullin luennoilla opiskellessaan Baselin yliopistossa teologiaa. Paul ja Johann Bernoulli asuivat opiskeluaikoinaan Jacobin luona jonkin aikaa. Bernoulleilta Eulerin isä oppi niin paljon matematiikkaa, että kykeni opettamaan omaa poikaansa.
Euler aloitti peruskouluopinnot Baselissa. Tuona aikana hän asui äitinsä puoleisen isoäidin luona. Eulerin kiinnostus matematiikkaa kohtaan oli herännyt hänen isänsä opetuksen myötä, mutta koska Eulerin käymässä Gymnasiumissa ei opetettu laisinkaan matematiikkaa, joutui hän opiskelemaan kiinnostuksen kohdettaan itsekseen amatöörimatematiikon opastuksessa. Eulerin suunnitelmat olivat alusta alkaen olleet vahvasti suuntautuneet matematiikkaa kohti, mikä näkyi hänen verrattomissa taidoissaan verrattuna muihin hänen ikäisiinsä. Eulerin isällä oli kuitenkin erilaiset suunnitelmat poikansa varalle. Hän halusi Eulerin kulkevan hänen jalanjälkiään ja tienaavan leipänsä kirkon palveluksessa. Hän lähetti poikansa Baselin yliopistoon opiskelemaan teologiaa.
Euler aloitti opinnot yliopistossa isänsä toiveiden mukaisesti 14-vuotiaana eli vuonna 1720. Siellä Euler suoritti ensin kandidaatin tutkinnon (1722) ja sen jälkeen hän ryhtyi lukemaan filosofian maisterin opintoja. Kolmen vuoden yliopistossa opiskelun jälkeen Euler sai filosofian maisterin opinnot päätökseen. Hänen maisterityön ajatuksiaan verrattiin René Descartesiin ja Newtoniin. Vielä saman vuoden syksyllä hän oli jo teologian laitoksella. Pian Johann Bernoulli huomasi Eulerin lahjakkuuden. Kiireiden vuoksi Bernoullilla ei ollut mahdollisuutta antaa Eulerille yksityistä opetusta, mutta hän antoi paljon ohjeita, joiden turvin Euler kykeni oma toimisesti jatkamaan eteenpäin. Euler sai käydä joka lauantaipäivä Bernoullin luona, mikäli hänen eteensä tuli ylitsepääsemättömiä ongelmia. Euler tiesi hänen vahvuuksien olevan matematiikasta, mille hän nyt halusi omistautua täysin ja lopetti papinopinnot tyystin. Bernoulli sai isän ylipuhutuksi ja Euler sai isänsä mandaatin aineen vaihdolle.
Ennen Venäjälle matkustamista.
Vasilij Sokolovin kuva Eulerista vuodelta 1737
Euler päätti opintonsa vuonna 1726. Hänen väitöstyönsä koski äänen etenemistä. Työn nimi oli "De Sono". Baselin vuosina Euler luki useita matemaattisia töitä. Näihin lukeutuivat Varignon, Descartesin, Newtonin, Galilein, van Schooten, Jacob Bernoullin, Hermannin, Taylorin ja Wallisin työt. Vuonna 1727 Euler lähetti tieteellisen työn Pariisin tiedeakatemian Grand Prize -palkinnon ehdokkaaksi. Palkinto meni kuitenkin Pierre Bouguerille, Euler tuli toiseksi. Saavutus oli kuitenkin varsin hyvä vasta valmistuneelle matemaatikolle. Myöhemmin hän voitti palkinnon yhteensä kaksitoista kertaa. Eulerin oli kuitenkin löydettävä työpaikka, jotta hän voisi elättää itsensä. Tällainen työpaikka vapautui Pietarista Venäjän tiedeakatemiasta kun Nicolaus II Bernoulli, toinen Johann Bernoullin kahdesta pojasta, kuoli heinäkuussa 1726. Euler sai työpaikan Venäjän tiedeakatemian lääketieteelliseltä osastolta jo marraskuussa 1726, mutta sanoi matkustavansa Venäjälle vasta seuraavan vuoden keväällä. Eulerilla oli viivytykseen lähinnä kaksi syytä: hän halusi ensin perehtyä aiheeseen, jota tulisi Venäjällä opettamaan, ja toisaalta hänellä oli mahdollisuus saada professuuri Baselin yliopistosta, koska yliopiston fysiikan professori oli kuollut. Heti, kun Euler sai tiedon, ettei häntä oteta Baselin yliopiston virkaan, hän järjesti matkan Venäjälle.
Vuodet Pietarissa.
Euler lähti Baselista 5. huhtikuuta 1727. Hän matkusti veneellä Reinin jokea pitkin Saksaan ja matkusti Saksan halki hevosvankkureilla. Euler jatkoi matkaansa Lyypekistä laivalla. Pietariin hän saapui 17. toukokuuta 1727. Tiedeakatemia oli toiminut vasta lyhyen aikaa, sen perusti Pietari Suuri 28. tammikuuta 1724. Pietari Suuri kuoli jo seuraavana vuonna. Venäjän keisarikuntaa hallitsi hänen vaimonsa, keisarinna Katariina I. Katariina I kuitenkin kuoli samana päivänä kun Euler saapui Pietariin, ja Venäjän tiedeakatemia oli samalla vähällä joutua lakkautetuksi. Euler onnistui tästä huolimatta saamaan viran akatemiasta, mutta hän sai sen matematiikan osastolta. Olosuhteet olivat Eulerille poikkeuksellisen hyvät, hän solmi useita ystävyyksiä aikansa merkittävimpien matemaatikkojen kanssa.
Vielä samana vuonna Euler aloitti asepalveluksensa suorittamisen Venäjän laivastossa lääkintäluutnanttina. Euler oli armeijassa vuodet 1727–1730. Euler luopui tehtävistään armeijassa, koska oli saanut fysiikan professuurin akatemiasta, sen johdosta hänestä tuli akatemian vakinainen jäsen. Bernoulli piti hallussaan matematiikan professuuria, mutta vuonna 1733 Bernoulli päätti matkustaa Baseliin, Sveitsiin, ja jätti virkansa Venäjällä. Bernoullin seuraajaksi valittiin Euler. Matematiikan professuurin saaminen oli Eulerin kannalta taloudellinen helpotus, nyt hänellä oli varaa mennä naimisiin. Euler ja venäläisen maalaajan tytär Katharina Gsell solmivat avioliiton 7. tammikuuta 1734. Katharina oli Eulerin tapaan kotoisin sveitsiläisestä perheestä. Avioliittoon syntyi yhteensä kolmetoista jälkeläistä, joista kuitenkin vain viisi selviytyi aikuisikään asti. Aikuiseksi selviytyneitä olivat Johann Albrecht, Karl Johann, Katharina Helene, Christoph ja Charlotte. Perheen muut lapset olivat nimeltään Anna Margaretha, Maria Gertrud, Anna Elisabeth, Hermann Friedrich, Ertmuth Louise, Helene Eleonora ja August Friedrich sekä lapsi, jonka arvellaan kuolleen ennen ristimistä tai kuolleen jo raskauden aikana.
Eulerin varsinaiset matemaattinen työ alkoi 1730-luvun puolivälissä, useiden artikkeleiden sekä "Mechanica"-teoksen (1736–1737) julkaisun myötä. "Mechanicassa" Euler esittelee newtonilaista dynamiikkaa matemaattisen analyysin muodossa ensimmäistä kertaa. Samoihin aikoihin hänen terveydentilansa alkoi heikentyä selvästi. Vuonna 1735 Euler sairastui vaikeaan kuumeeseen ja oli vähällä menettää henkensä sairauden seurauksena. Euler salaili tiukasti tietoa sairastumisestaan perheeltään sekä Bernoulleilta siihen asti kunnes oli täysin toipunut.
Euler oli saanut paljon mainetta voittamiensa Grand Prize -palkintojen myötä. Maineen myötä Euleria pyydettiin Berliiniin töihin, mutta hän kieltäytyi tästä. Venäjän poliittinen ilmapiiri muuttui kuitenkin nopeasti, ja erityisesti ulkomaalaisilla oli hankalaa pitää työpaikkansa. Siksi Euler muutti mielensä Berliinin suhteen. Euler jätti Pietarin 19. kesäkuuta 1741 ja saapui Berliiniin Fredrik II Suuren kutsumana 25. heinäkuuta.
Vuodet Berliinissä.
De Maupertuis, josta tuli Eulerin hyvä ystävä, oli Preussin tiedeakatemian johtaja. Akatemia perustettiin vuonna 1744, ja myös Euler oli hankkeessa vahvasti mukana. Akatemia-aikanaan Euler teki ahkerasti töitä. Hän muun muassa laati kalentereita ja piirsi karttoja, joita hän myös myi eteenpäin. Kartoista saadut tulot menivät akatemian hyväksi. Akatemian lisäksi hän työskenteli Preussin hallituksen neuvonantajana.
Euler asui Berliinissä noin 25 vuotta, ja tuona aikana hän kirjoitti 380 artikkelia. Artikkeleista tunnetuimmat ovat "Introductio in analysin infinitorum" (1748), jossa hän esittelee funktion käsitteen, ja "Institutiones calculi differentialis" (1755), jossa hän käsittelee differentiaalilaskentaa. Artikkeleiden aiheet olivat hyvin monipuolisia: hän kirjoitti muun muassa Kuun ja planeettojen radoista, tykeistä ja ballistiikasta, laivanrakennuksesta ja navigoinnista. Hän myös julkaisi kolmiosaisen yleistajuisen teoksen, missä hän käytti apuna Preussin prinsessan kanssa käytyä kirjeenvaihtoa. Teos julkaistiin nimellä "Lettres à une Princesse d'Allemagne". Vaikka Euler asui Berliinissä, siteet Venäjälle eivät katkenneet. Hän sai edelleen palkkaa Venäjältä, ja sillä rahalla hän osti kirjoja ja työvälineitä Venäjän tiedeakatemialle. Euler myös kirjoitti omia raportteja akatemialle ja koulutti nuoria venäläisiä.
De Maupertuis'n kuoltua vuonna 1759 Eulerista tuli akatemian johtaja, vaikka hänelle ei annettu virallisesti johtajan nimikettä. Hyvistä alkuasetelmista huolimatta Euler riitaantui Preussin kuninkaan kanssa, ja kuningas olisikin halunnut antaa johtajuuden ranskalaiselle Jean Le Rond d'Alembertille. D'Alembert kuitenkin kieltäytyi matkustamasta Berliiniin. Euler katsoi parhaimmaksi poistua Berliinistä ja palasi takaisin Pietariin.
Näön menetys.
Eulerin näkö heikkeni jatkuvasti hänen uransa aikana. Näköongelmat alkoivat ensimmäisinä Pietarin vuosina 1730-luvun puolivälissä. Omaelämäkerrassaan Euler kertoo näköongelmiensa johtuneen liiallisesta työstä kartografisten töiden parissa. Ronald Calinger väittää Eulerin elämäkerrassa hänen silmäongelmiensa alkaneen jo aiemmin, ehkä samoihin aikoihin kuin hänen sairastamansa kuume, ja näköongelmat olivat vain seurausta hänen sairastumisestaan.
Eulerin ollessa Saksassa hänen näkönsä heikkeni entisestään. Hänen oikean puoleisen silmänsä näkö oli niin huono, että Preussin kuningas Fredrick II Suuri nimitti häntä kykloopiksi. Eulerin parempaan vasempaan silmään tuli vuonna 1771 harmaakaihi. Muutama viikko kaihin havaitsemisen jälkeen Eulerista tuli täysin sokea. Harmaakaihi kyllä operoitiin, mutta leikkaus ei auttanut näköä säilymään kuin muutaman päivän ajan. Eulerin tuottamien tieteellisten tekstien kannalta tarkastellen sokeus ei kuitenkaan haitannut: hän kykeni laskemaan laskuja erinomaisen valokuvamuistinsa ansiosta ja pystyi esimerkiksi toistamaan Vergiliuksen "Aeneis"-teoksen alusta loppuun ilman epäröintiä. Hän pystyi myös kertomaan teoksen jokaisen sivun ensimmäisen ja viimeisen rivin.
Euler tuotti lähes puolet kaikista artikkeleistaan ollessaan sokea. Euler ei selvinnyt tästä yksin, vaan häntä auttoivat hänen poikansa Johann Albrecht Euler, joka oli nimitetty Venäjän tiedeakatemiaan fysiikan professoriksi, sekä Christoph Euler, jonka ura oli puhtaasti sotilaallinen. Myös suomalainen Anders Johan Lexell ja sveitsiläinen Nicolaus Fuss olivat tärkeässä roolissa.
Myöhemmät vuodet ja kuolema.
Euler saapui takaisin Pietariin vuonna 1766, hyvin heikkonäköisenä ja muutama vuosi ennen lopullista sokeutumistaan. Eulerin asunto paloi vuonna 1771. Hän onnistui pelastamaan itsensä lisäksi myös merkittävän osan hänen tieteellisistä töistään, mutta hänen vaimonsa menehtyi tulipalossa. Viisi vuotta myöhemmin hän solmi uuden avioliiton ensimmäisen vaimon sisarpuolen, Salome Abigail Gsellin, kanssa.
Aamulla 18. syyskuuta vuonna 1783 Euler oli pitämässä yhdelle lapsenlapsistaan matematiikan oppituntia. Lounaan jälkeen Euler vietti muutaman tunnin laskien kuumailmapallojen liikettä. Tämän jälkeen hän keskusteli assistenttinsa kanssa vasta löydetyn Uranuksen radasta. Noin kello viiden aikaan hän oli puistossa leikkimässä lapsenlastensa kanssa. Samalla hän sai aivohalvauksen ja kuoli noin kello yhdentoista aikaan illalla.
Matemaattinen notaatio.
Euler esitteli useita uusia matemaattisia merkintöjä, jotka levisivät laajempaan käyttöön. Ehkä merkittävin Eulerin käyttämä merkintä on funktion merkitseminen muodossa "f(x)", jota hän käytti ensimmäisen kerran vuonna 1734. Euler esitteli myös nykyaikaiset merkintätavat trigonometrisille funktioille. Tosin jo ennen Euleria William Oughtred oli käyttänyt merkintöjä "sin" ja "cos" sinin ja kosinin merkitsemiseen. Muita Eulerin käyttämiä merkintöjä ovat kreikkalaisen Σ-kirjaimen (sigma) käyttäminen summan merkitsemiseen (vuonna 1755) ja pientä "i"-kirjainta imaginaariyksikön merkitsemiseen (vuonna 1777). Neperin luvun tunnus "e" tulee Eulerin sukunimen ensimmäisestä kirjaimesta. Luvun tunnusta hän käytti ensimmäisen kerran vuonna 1727. Euleria pidetään usein ensimmäisenä matemaatikkona, joka käytti ympyrän kehän ja halkaisijan suhteen ilmoittamiseen π-kirjainta. Piin käyttö yleistyi Eulerin jälkeen, mutta hän ei käyttänyt sitä ensimmäisenä. William Jones ehdotti piitä ensimmäisenä tähän tarkoitukseen.
Muita Eulerin käyttämiä merkintöjä ovat muutoksen merkitseminen kreikkalaisella Δ-kirjaimella, R- ja r-kirjaimet kolmion ympäri ja sisälle piirretyn ympyrän säteinä ja kirjaimet a, b, c kolmion ABC sivujen pituuksina.
Analyysi.
Differentiaalilaskenta oli 1700-luvun matematiikantutkimuksen suurimpia osa-alueita, ja Bernoulli-suvun matemaatikot olivat sen ajan tärkeimmät differentiaalilaskennan tutkijat. Bernoullien vaikutuksen ansiosta differentiaalilaskennasta tuli myös Eulerin mielenkiinnon kohde. Vaikka Eulerin todistukset eivät välttämättä vastaa nykyisenlaista ankaraa todistamismenetelmää, ne johtivat kuitenkin useisiin edistysaskeliin.
Matemaattisessa analyysissa Euler tunnetaan erityisesti potenssisarjojen kehittämisestä.
Lukuteoria.
Venäjän tiedeakatemiassa vaikuttanutta Christian Goldbachia voidaan pitää vastuullisena siitä, että Euler kiinnostui myös lukuteoriasta. Hänen varhaisimmat saavutuksensa lukuteorian alalla perustuivat ranskalaisen Pierre de Fermat'n töihin. Euler kehitti Fermat'n ajatuksia, mutta samalla hän kumosi joitakin Fermat'n keksimiä otaksumia.
Euler todisti muun muassa Newtonin identiteetit ja Fermat'n pienen lauseen. Vuonna 1772 Euler todisti, että luku 23131−1=2 147 483 647 oli Mersennen alkuluku.
Graafiteoria.
Euler onnistui vuonna 1736 todistamaan niin sanotun Königsbergin siltaongelman. Preussilaisen Königsbergin kaupungin (nykyään Kaliningrad, Venäjä) läpi virtaa Pregolja-joki. Joessa on kaksi suurta saarta, joita yhdistää seitsemän siltaa mantereeseen. Kysymys kuului: onko mahdollista kulkea kaikkien seitsemän sillan kautta täsmälleen yhden kerran palaten takaisin lähtöpaikkaan? Euler todisti ensimmäisenä, ettei tämä ole mahdollista.
Logiikka.
Euler havainnollisti syllogististä päättelyä suljettujen käyrien avulla (1768). Tällaisia diagrammeja kutsutaan nykyään Eulerin diagrammeiksi.
Fysiikka ja tähtitiede.
Euler auttoi Euler-Bernoullin palkkiyhtälön kehittämisessä. Yhtälöstä tuli insinööritieteiden yksi peruskivi.


Pierre Varignon.
Pierre Varignon (1654 Caen Ranska – 23. joulukuuta 1722) oli ranskalainen matemaatikko.
Varignonin suunnikaslause.
Pierre Varignon osoitti, että yhdistämällä nelikulmion ABCD (jossa kaikki kulmat suunnikas, jonka pinta-ala on puolet alkuperäisen nelikulmion pinta-alasta.
left


Public domain.
Public domain on englanninkielinen termi, jota käytetään muun muassa Englannissa ja Yhdysvalloissa. Sillä tarkoitetaan siellä vapaasti yleiseen käyttöön asetettuja teoksia. Public domainista käytetään lyhennettä PD. Public domainissa olevan teoksen tekijä luopuu tekijänoikeuksistaan siinä määrin kuin se on lain mukaan mahdollista, ja teoksen käytölle on mahdollisimman vähän rajoituksia. Tekijän kotimaan tekijänoikeuslaki saattaa myös sallia teoksen tai sen osan levittämisen esimerkiksi tietyn ajan, tavallisesti 50-70 vuoden kuluttua tekijän kuolemasta.
Tyypillinen public domainiin asetettu teos on tietokoneohjelma. Tällaista ohjelmaa kutsutaan myös julkisohjelmaksi. Usein, mutta ei aina, myös julkisohjelman lähdekoodi on saatavilla ja kuuluu public domainiin. Myös monet kuvitteelliset hahmot, kuten joulupukki, sekä monet tekijänoikeuksiltaan vanhentuneet tai ennen tekijänoikeusjärjestelmää tehdyt teokset, kuten Dracula (vanhentunut) tai Shakespearen näytelmät (tehty ennen tekijänoikeuslakia) kuuluvat public domainiin.
Suomessa teosten tekijöiden oikeudet on suojattu tekijänoikeudella, mutta public domainia ei mainita tekijänoikeuslaissa. Tekijänoikeus syntyy tekijälle aina automaattisesti teosta luotaessa. Tekijänoikeus on aina tekijällä, mutta hän voi halutessaan sallia esimerkiksi teoksen jälleenmyynnin tai kopioinnin ja luopua oikeudestaan vaatia muita oikeuksia, joita tekijänoikeuslaki hänelle soisi.
Public domainiin asettamisen (”no rights reserved”) ja täysien tekijänoikeuksien säilyttämisen (”all rights reserved”) välillä on myös useita tapoja lisensoida teostaan vapaasti käytettäväksi tiettyihin tarkoituksiin säilyttäen kuitenkin osan oikeuksista tekijällä. Creative Commons -lisenssit ovat yleisin tapa antaa lisenssillä osa oikeuksistaan pois. Suomen tekijänoikeuslain mukaan tekijä ei kuitenkaan voi koskaan luovuttaa kaikkia oikeuksiaan, vaan hänelle jää aina muun muassa moraalisia oikeuksia.
Joskus tietokoneiden ilmaisohjelmia kutsutaan public domain -ohjelmiksi. Kaikki ilmaisohjelmat eivät kuitenkaan ole sellaisia, joiden tekijänoikeuksista on luovuttu. Toisaalta tekijänoikeuksista luopuminen ei myöskään aina tarkoita tuotteen ilmaisuutta.


Haloilmiö.
22 asteen rengas on tyypillinen halo Suomen taivaalla.
Haloilmiö (tai lyhyesti halo) on ilmakehän optinen ilmiö, joka ilmenee taivaalla näkyvinä erilaisina renkaina, kaarina ja kirkastumina. Halot syntyvät, kun auringon tai kuun valo taittuu tai heijastuu ilmassa leijuvista jääkiteistä. Tavallisesti halot esiintyvät Auringon, Kuun tai keinovalojen lähettyvillä, mutta suotuisissa olosuhteissa erilaisia halomuotoja voi näkyä koko taivaan alueella.
Toisinaan halot ovat väriltään lähinnä valkoisia, kun taas joissakin on selvästi havaittavissa kaikkia spektrin värejä. Värikkään halon nähdessään ilmiötä vähemmän tunteva saattaakin sotkea sen sateenkaareen. Kiteiden rakenne, niiden asento leijaillessa kohti maata sekä Auringon tai vastaavan valonlähteen korkeus vaikuttavat siihen, millaisia haloja taivaalle muodostuu.
Erilaisten halomuotojen yleisyydet vaihtelevat tavattoman paljon. Tavallisimpia haloja havaitaan keskimäärin yli satana päivänä vuodessa, kun harvinaisimmista tunnetaan koko maailmasta vain muutamia yksittäisiä havaintoja. Harvinaisten halomuotojen esiintyminen vaatii yleensä paitsi tarkalleen tietynmuotoisia jääkiteitä, näiden kiteiden on myös oltava optisesti riittävän virheettömiä ja leijuttava ilmassa tietyssä asennossa. Suurikokoisten halojen harvinaisuutta selittää myös niiden himmeys.
Jääkiteet ja halomuodot.
Halojen eri ilmenemismuodot johtuvat eri muotoisista ja erilaisissa asennoissa leijailevista jääkiteistä, jotka aiheuttavat tilannekohtaisen kulkutavan saapuvalle valolle. Jääkiteitä tunnetaan kolmea eri perusmuotoa, jotka ovat laattakiteet, pylväskiteet ja pyramidikiteet. Tietynlainen haloilmiö edellyttää tietynlaista jääkiteen muotoa, asentoa ilmassa, valon kulkua jääkiteen sisällä ja Auringon tai vastaavan valonlähteen korkeutta horisontista.
Lisäksi tunnetaan myös haloja, jotka voivat aiheutua sekä pylväskiteistä että laattakiteistä. Tällaisia haloja ovat auringonpilari ja horisonttirengas.
Jääkiteet voivat leijailla ilmassa myös täysin satunnaisissa asennoissa, jolloin olosuhteiden synnyttämä halo on muodoltaan symmetrinen. Tyypillisimpiä satunnaisissa asennoissa leijailevien jääkiteiden aiheuttamia haloja ovat 22- ja 46 asteen renkaat, joista ensimmäisiä voi Suomessa havaita jopa noin 130 kertaa vuoden aikana. Jääkiteen satunnainen leijailuasento johtunee sen epätäydellisestä muodosta. Tällaisen kiteen pinnalla on mahdollisesti syvennyksiä ja sen sisällä voi olla ilmataskuja. On myös mahdollista, että kiteet esiintyvät epämääräisinä ryppäinä, joissa useita kiteitä on kiinnittynyt toisiinsa.
Halojen värityksestä yleisesti.
Halojen värit vaihtelevat olosuhteista riippuen värittömän valkoisesta koko spektrin värikirjoon eli violetin sävyistä vihreään, keltaiseen ja punaiseen. Eri värit johtuvat haloja aiheuttavien kiteiden taitekertoimista valonsäteille. Säde, joka on samalla monen valon eri aallonpituuden kimppu, kulkee taittuen kiteen läpi, jolloin säde hajoaa spektrin eri väreihin. Valon heijastuessa jakautuneisiin väreihin hajoamista ei kuitenkaan tapahdu. Näin ollen värikkäästä halosta voi havaitsija päätellä valon kulkeneen jääkiteen lävitse.
Värikkäin tunnetuista haloista on zeniitinympäristön kaari, jota nimensä mukaisesti esiintyy taivaanlaen eli zeniitin lähellä. Se sijaitsee samalla puolella taivaanlakea kuin Aurinko ja tavallisesti sen kanssa samaan aikaan näkyvät myös sivuauringot. Sopivissa oloissa myös sivuauringot saattavat olla hyvin värikkäitä. Vaikka sekä zeniitinympäristön kaari että sivuauringot ovat molemmat tavallisia haloja, ei zeniitinympäristön kaari tule välttämättä useinkaan huomatuksi monien katsoessa hyvin harvoin suoraan ylös taivaanlaelle. Siihen verrattuna kirkkaat sivuauringot tulevat auringon ympäristössä huomatuksi melko helposti.
Punertavat halot.
Kun Aurinko on matalalla, halot ovat väriltään punertavampia. Syy tähän on sama kuin itse Auringonkin punertavuuteen tällaisena ajankohtana. Auringon valo joutuu horisontista käsin kulkemaan pitemmän matkan ilmakehässä kuin jos se paistaisi suoraan ylhäältä. Ilmakehä suodattaa Auringosta lähtöisin olevan valon aallonpituuksia, minkä jälkeen pitkäaaltoinen punainen väri jää näkyviin viimeisimpänä. Halojen valonlähteen ollessa Aurinko, ei myöskään halojen kohdalla tapahdu mitään poikkeusta jäljelle jääneiden värien kohdalla, vaan nekin muuttuvat punertaviksi. Tästä syystä esimerkiksi muutoin valkoisen värinen auringonpilari värjäytyy punaiseksi, kun Aurinko on hyvin matalalla ja lähellä horisonttia.
Haloja, sivuaurinko, 22 ylläsivuava kaari, zeniitinympäristön kaari (näkyy heikosti yläreunassa)
Esiintyminen.
Halot syntyvät tavallisesti 5-10 kilometrin korkeudella harso- ja untuvapilvissä. Kyseiset pilvet peittävät taivasta ohuen huntumaisena. Kun esimerkiksi Auringon (mahdollisesti myös Kuun) valo kulkee tällaisen pilviverhon läpi, voi siinä sivussa syntyä myös haloja. Tietynlaisissa keskipilvissä, kuten verhopilvissä ja sadejuovaisissa hahtuvapilvissä, voi myös muutaman kerran vuodessa esiintyä haloja. Talven pakkaskeleillä haloilmiöitä aiheuttavat myös lähellä maanpintaa leijailevat jääkiteet.
Toisinaan halot saattavat yhtä mittaa näkyä tuntikausia, kun taas keliolosuhteista johtuen saattaa halonäytös jäädä joskus hyvinkin lyhyeksi. Esimerkiksi sivuaurinko saattaa ohi liikkuvassa cirrus-kuidussa tulla näkyviin vain muutaman kymmenen sekunnin ajaksi ja himmetä sitten näkymättömiin. Haloilmiöt ovat useimmiten melko himmeitä, mutta saattavat toisinaan herättää huomiota näyttäytyen jopa sateenkaarta kirkkaampina. Monia himmeän valkeita haloja voi olla vaikea erottaa sitä ympäröivän pilven kirkkaammista tihentymistä varsinkin, jos itse pilven pinta näyttää säikeiseltä tai kuitumaiselta. Kirkastuman pysyessä paikallaan valonlähteen (esim. Auringon) suhteen, pilven liikkeestä huolimatta, voi melko luotettavasti varmistua siitä, että kyseessä on haloilmiö. Yleensä yläpilvet liikkuvat silmin nähden hitaasti, jolloin tarkkailu saattaa viedä aikaa, ennen kuin havaitsija kykenee varmistumaan halohavainnostaan.
Suomen oloissa kenties parhaat havaitsemisajankohdat haloille ajoittuvat keväälle, jolloin maan yllä on melko runsaasti harsopilviä, silti ala- ja keskipilvien määrän jäädessä vähäiseksi. Ala- ja keskipilvet saattaisivat nimittäin estää näkyvyyden niitä ylempänä syntyviin haloihin. Otollista aikaa halojen tarkkailuun ovat myös talven pakkaspäivät, jolloin kirkkaita halonäytelmiä voi näkyä lähempänä maanpintaa. Esimerkiksi laskettelurinteiden lumitykit sekä isojen tehtaiden ja voimaloiden savupiiput voivat aiheuttaa jonkinlaisia ”jääkidesateita”, joissa tietyt halot voivat muodostua. Näissä tapauksissa jääkiteet ovat alkaneet kasvaa päästöissä olevien pienten hiukkasten ympärille, kun ilman kosteus on ollut tarpeeksi suuri. Talvisaikaan Kuu nousee taivaalla korkealle ja pysyttelee siellä pitkään, joten myös yöllä voi havaita Kuun valon aiheuttamia haloja.
Tietynlaisilla Maapallon alueilla haloja voi havaita paljon, ja eräs esimerkki tällaisesta ovat Etelämantereen sisäosat. Suomen sijainti maapallolla on halojen esiintymisen suhteen melko hyvä, sillä Suomen pohjoisilla leveysasteilla haloja esiintyy verrattain melko runsaasti.
Luettelo yleisimmistä haloista.
"Pääartikkeli: luettelo yleisimmistä haloilmiöistä "


Talviolympialaiset.
Talviolympialaiset ovat lumella ja jäällä suoritettavissa talviurheilulajeissa käytävät olympialaiset kisat, jotka järjestetään neljän vuoden välein.
Historia.
Kun Kansainvälinen olympiakomitea perustettiin vuonna 1894, oli yksi kisaohjelmaan sovituista lajeista luistelu. Ensimmäisen kerran luistelukilpailut järjestettiin kuitenkin vasta kesäolympialaisissa 1908 Lontoossa, jolloin ohjelmassa oli taitoluistelu.
Kolme vuotta myöhemmin italialainen kreivi Eugenio Brunetta d'Usseaux ehdotti, että Kansainvälinen olympiakomitea järjestäisi viikon mittaisen talvilajien tapahtuman kesäolympialaisissa 1912 Tukholmassa. Kisajärjestäjät kuitenkin vastustivat ajatusta. Samaa ajatusta ehdotettiin myös kisoihin, jotka oli määrä pitää Saksan Berliinissä vuonna 1916, mutta jotka peruttiin ensimmäisen maailmansodan puhjettua.
Sodan päätyttyä ensimmäiset olympialaiset olivat kesäolympialaiset 1920 Antwerpenissä. Kisojen ohjelmassa oli taitoluistelun lisäksi myös ensimmäistä kertaa jääkiekko. Seuraavana vuonna pidetyssä KOK:n kokouksessa päätettiin järjestää Pariisissa pidettäviin kesäolympialaisiin 1924 liittyen kansainvälinen talvilajien viikko. Chamonix'ssa järjestetty tapahtuma oli huikea menestys ja innoitti komitean päättäjiä luomaan kokonaan erilliset talviolympialaiset. Vuonna 1926 KOK päätti jälkikäteen, että Chamonix'n kisat olivat ensimmäiset talviolympialaiset.
Kisat järjestettiin 68 vuoden ajan neljän vuoden välein aina samana vuonna kesäolympialaisten kanssa. Alkuaikoina kisat olivat lähestulkoon pelkkä kesäkisojen "ennakkonäytös", sillä kolmesti ne järjestettiin samassa maassa: 1924 Chamonix ja Pariisi Ranskassa, 1932 Lake Placid ja Los Angeles Yhdysvalloissa ja 1936 Garmisch-Partenkirchen ja Berliini Saksassa. Myös talviolympialaiset 1928 järjestettiin Sveitsin Sankt Moritzissa, yksi lähimmistä kesäolympialaisten 1928 isäntäkaupunki Amsterdamia sijaitsevista suurista talviurheilukeskuksista.
Edelleen, vuoden 1940 talvikisojen järjestäjäksi oli päätetty Sapporo ja kesäkisojen Tokio, molemmat siis Japanissa. Kuitenkin Kiinan–Japanin sodan takia kaupungit joutuivat luopumaan kisaisännyyksistään vuonna 1938. Tämän jälkeen KOK päätti järjestää talvikisat Sankt Moritzissa, mutta sveitsiläisten järjestäjien kanssa syntyneiden erimielisyyksien vuoksi päätös peruutettiin kolme kuukautta myöhemmin. Edellisten talvikisojen järjestäjä Garmisch-Partenkirchen tarjoutui järjestämään kisat, mutta marraskuussa 1939 kisat peruutettiin kokonaan toisen maailmansodan sytyttyä, kuten myös samassa maanosassa eli Euroopassa sijaitseva Suomen Helsinki joutui tekemään vuoden 1940 kesäkisoille. Sodan takia myös talvikisat 1944 Italian Cortina d'Ampezzossa peruutettiin kesällä 1941, samaten Euroopassa oleva Britannian Lontoo teki vuoden 1944 kesäkisoille.
Toisen maailmansodan jälkeen vielä 1940-luvulla myönnetyt talvi- ja kesäkisat järjestettiin samassa maanosassa, Euroopassa: talviolympialaiset 1948 Sankt Moritzissa ja kesäolympialaiset 1948 Lontoossa sekä talviolympialaiset 1952 Norjan Oslossa ja kesäolympialaiset 1952 naapurimaan Helsingissä. Poikkeuksen kuitenkin muodostavat viimeiset 1940-luvulla myönnetyt kisat: talviolympialaiset 1956 Euroopassa – Italian Cortinasta ensimmäiset televisioidut talvikisat – kesäolympialaisten 1956 ollessa Oseaniassa, Australian Melbournessa – koska kesäkisojen hakijoita ei ollut lainkaan Euroopasta. 1950-luvulta myönnetyissä olympiakisoissa aina vuoteen 1988 saakka saman vuoden talvikisat ja kesäkisat järjestettiin aina eri maanosissa eikä peräkkäisiäkään kisoja pidetty samassa maanosassa – poikkeuksena Innsbruckissa järjestettyjä talviolympialaisia 1964 seuranneet talviolympialaiset 1968 Grenoblessa, molemmat Euroopassa. Grenoblen kisat olivat ensimmäiset olympialaiset, jotka lähetettiin värillisinä televisiolähetyksinä.
Talviolympialaiset 1976 myönnettiin alkujaan Yhdysvaltain Denverille, mutta kustannusten nousu kolminkertaisiksi ja huoli ympäristövaikutuksista sekä näitä seurannut kansanäänestys peruuttivat kisaisännyyden. KOK tarjosi isännyyttä Kanadan Whistlerin kaupungille, mutta hakuprosessin jälkeen valittu uusi hallitus kieltäytyi isännyydestä. Tämän jälkeen Salt Lake City tarjoutui kisaisännäksi, mutta KOK hylkäsi hakemuksen ja valitsi helmikuussa 1973 kisaisännäksi Innsbruckin, joka oli isännöinyt talviolympialaisia yhdeksän vuotta aikaisemmin.
KOK päätti 1986, että talvi- ja kesäolympialaiset järjestettäisiin eri vuosina. Tämän vuoksi oli sekä talviolympialaiset 1992 että talviolympialaiset 1994, minkä jälkeen ne on taas pidetty aina joka neljäs vuosi. Tässä taitehetkessä, tahdistuskohdassa vuonna 1992 talvikisat järjestettiin eurooppalaisissa naapurimaissa, talvikisat Ranskan Albertvillessä ja kesäkisat Espanjan Barcelonassa sekä myös seuraavat vuoden 1994 talvikisat pidettiin Euroopassa, Norjan Lillehammerissa. Koska talvi- ja kesäkisat on tuosta lähtien pidetty eri vuosina, ei isäntäkaupungin valinnassa sijaintipaikoilla ole enää merkitystä – kuitenkin "erikseen" talvi- ja kesäkisojen peräkkäisillä sijaintipaikoilla on. Kanadan Vancouverissa järjestetyt talviolympialaiset 2010 olivat järjestyksessään kahdennetkymmenennetensimmäiset olympialaiset talvikisat.
Samoin kuin kesäolympialaiset, myös talviolympialaiset ovat kärsineet joidenkin maiden boikoteista. Vuonna 1936 KOK luokitteli hiihdonopettajat ammattilaisiksi ja kielsivät heitä osallistumasta. Itävallan ja Sveitsin hiihtäjät boikotoivat kisoja tämän takia. Kanadan jääkiekkojoukkue boikotoi 1972, koska piti Neuvostoliiton joukkuetta ammattilaisina.
Parhaiten menestyneet.
Eniten mitaleja saaneet urheilijat(tilanne talviolympialaisten 2006 jälkeen)
Eniten mitaleja saaneet maat(tilanne talviolympialaisten 2010 jälkeen)


Malév.
Malév Hungarian Airlines oli unkarilainen lentoyhtiö. Malév liikennöi 34 maahan ja 50 kaupunkiin. Partner-yhtiöiden code-share -lennot mukaan laskien luvut nousevat 42 maahan ja 76 kaupunkiin. Malévin kotilentokenttänä toimi Budapestin Ferenc Liszt -kansainvälinen lentoasema. Vuoden 2007 kesäaikataulun mukaan lentoyhtiöllä oli keskiarvoltaan 60-70 lentoa päivässä ja noin 470 lentoa viikossa. Malév liittyi Oneworld-allianssiin huhtikuussa 2007; allianssiin kuuluvat myös muun muassa Finnair ja British Airways. Vuonna 2008 yhtiö kuljetti yli 3 miljoonaa matkustajaa, kun sama mittari vuonna 2009 nousi yli 3,3 miljoonaan matkustajaan.
Helmikuussa 2012 yhtiö joutui lopettamaan toimintansa ajauduttuaan pahoihin velkoihin. Malévilla on velkaa yli 200 miljoonaa euroa ja yhtiöllä on ollut vaikeuksia löytää toiminnalleen rahoittajia. Unkarin valtio tuki aiemmin yhtiötä, mutta Euroopan komissio määräsi maksetut tuet palautettaviksi.
Historia sekä omistajuus.
Lentoyhtiö perustettiin 29. maaliskuuta 1946 yhteisyössä Neuvostoliiton kanssa ja sen nimeksi tuli Maszovlet (Magyar-Szovjet Polgári Légiforgalmi Rt). Samana vuonna, elokuun 4.-21. välisenä aikana saapuivat yhtiön ensimmäiset, 21-paikkaiset Lisunov Li-2 -matkustajakoneet Romaniasta Budapestiin. Myöhemmin yhtiö sai myös kolmepaikkaisen Polikarpov Po-2 -tyyppisen pienkoneenkin. Tällöin kansainvälinen lentokenttä toimi Budaörsissä, joka on nykyään pien- ja urheilukoneiden käytössä. Maszovletin ensimmäiset lennot aloitettiin jo vuoden 1946:n puolella. Ensimmäisenä toimintavuotenaan yhtiön koneet viettivät 292 tuntia ilmassa, kuljettivat 1864 ihmistä sekä 17 tonnia tavaraa. Alussa yhtiö liikennöi ainoastaan kotimaan lentoja. Vaikka ensimmäinen ulkomaanlento vuonna 1947 tehtiin Bukarestiin, säännöllinen ulkomaan reittiliikenne aloitettiin samana vuonna Prahaan.
25. marraskuuta 1954 Unkarin valtio osti Neuvostoliiton osuuden lentoyhtiöstä ja näin yhtiön nimeksi tuli nykyinen Malév (Magyar Légiközlekedési Vállalat). Vuonna 1956 avattiin yleisölle nykyinen Budapestin Ferenc Liszt -lentoasema (siihen aikaan Ferihegyn lentoasema), joka oli valmistunut jo vuonna 1943, mutta toisen maailmansodan aiheuttamien, merkittävien vaurioiden korjaaminen kesti 11 vuotta. 1956 Ferihegystä tuli Malévin kotilentokenttä. Ensimmäinen reittilento (siihen aikaan poliittiseen) Länsi-Eurooppaan aloitettiin 5. heinäkuuta 1956 Wieniin. Saman kuukauden aikana KLM – Dutch Airlines ensimmäisenä länsieurooppalaisena lentoyhtiönä laskeutui Budapestiin. Tällöin hollantilainen yhtiö Budapestiin liikennöi Amsterdam-Budapest-Kairo -reitin yhteydessä. 23. lokakuuta 1956 alkaneen Unkarin kommunismivastaisen kansannousun kukistamisen jälkeen Neuvostoliitto kielsi kaikenlaisen lentoliikenteen Unkarissa. Malévin ensimmäiset lennot sallittiin vasta 1957 tammikuussa, mutta tällöinkin ainoastaan kotimaan kohteisiin. Myöhemmin myös entiset ulkomaan reittilennot saatiin ottaa takaisin aikatauluihin.
24. syyskuuta 1963 Malév aloitti liikennöinin ensimmäiseen Euroopan ulkopuoliseen kohteeseensa, Kairoon. Samana vuonna suuri osa kotimaan lennoista lopetettiin, sillä lentokentät eivät olleet enää kelvollisia ottamaan vastaan Li-2 -koneiden tilalle tulleita, uusia Iljusin II-14 -koneita. Ensimmäinen Tupolev Tu-134 otettiin käyttöön 22. joulukuuta 1968. Tupolevin koneet mahdollistivat Malévin liikennöimisen myös kaukoisempiin kohteisiin.
Yhtiön ensimmäiset reittilennot Suomeen aloitettiin vuonna 1968, mutta tuolloin vasta kahdella vuorolla viikossa ja välilaskulla Kööpenhaminaan. Myöhemmin välilasku siirtyi Tukholmaan. Suorat Budapest-Helsinki -lennot Malév aloitti jo 1970-luvulla, mutta välilaskuista lopullisesti luopui kyseisellä reitillä vasta 1980-luvulla.
Vuoden 1979 loppuun mennessä Ferihegyn lentokentän sekä Malévinkin matkustajamäärät ylittivät yhden miljoonan.
Ensimmäiset länsimaiset Boeing -koneet Malév osti 18. marraskuuta 1988. Vuoteen 1989 asti yhtiö operoi miltei ainoastaan venäläisvalmisteisilla lentokoneilla.
Vuoden 1992 lopussa italialainen lentoyhtiö Alitalia sekä italialainen Simest-pankki ostivat Malévin osakkeista 35%. Euroopan ulkopuoliseen liikenteeseen tarkoitetut Boeing 767-200ER -koneet yhtiö osti 10. toukokuuta 1993. Vuoden 1995 joulukuussa saapui unkarilaisen lentoyhtiön ensimmäinen, hollantilaisvalmisteinen Fokker F70 -kone Budapestiin. 1997 joulukuussa unkarilaiset pankit ostivat Malévin Alitalian osuuden takaisin.
Vaikka Tupolevin koneista luopuminen aloitettiin jo 1990-luvulla, viimeinen Tu-154-kone myytiin kuitenkin vasta vuonna 2001. Yhtiö osti kolme Bombardier CRJ -konetta alueelisiin lentoihin vuonna 2002, mutta myöhemmin antoi kahden niistä kuitenkin vuokralle. Vuonna 1988 hankittujen Boeing-koneiden vaihtamista esimerkiksi Boeing 737 NG (Next Generation) -koneisiin aloitettiin 7. helmikuuta 2003. Nämä lentokoneet toimivat tällä hetkellä Malévin palveluksessa. Lentoyhtiö hankki 2006 marraskuussa ensimmäisenä Euroopassa kanadalaisen Mechtronix-yhtiön valmistaman FFS X Non Zero Flight Time Boeing 737NG -simulaattorin, joka edustaa maailman simulaattoreista huipputeknologiaa. Malévin lentäjät ovatkin monen kansainvälisen mittarin mukaan hyvin koulutettuja sekä toimivat lentoturvallisuuden riskitilanteissa huolellisesti ja harkitsevasti. Budapestin Ferenc Liszt -lentoasema tuntumassa sijaitseva FFS X B737NG -simulaattori sai 2007 syyskuussa JAR-STD1A Level C -luokituksen. Unkarin valtion yksityistämisvirasto suostui helmikuussa 2007 myymään Malév Hungarian Arilinesin miljoonalla eurolla venäläiselle KrasAirille, joka myös lupasi maksaa yhtiön 50 miljoonan velat. KrasAirin takana on liikemies Boris Abramovitš. Pian sen jälkeen, samana vuonna, yhtiö kuitenkin valui takaisin unkarilaisiin käsiin, sillä Malévin osakkeista 99,95 % siirtyi AirBridge Zrt:n omistukseen. AirBridgen omistajat ovat unkarilainen yksityishenkilö Magdolna Költő (51 %) sekä venäläinen Vnyesekonombank (49 %). Aiemmin Malévin omistuksessa oli kaksi Boeing 767-200ER -konetta, jotka lensivät Budapest-Bangkok, Budapest-New York sekä Budapest-Toronto -reittejä. Toinen koneista vaihdettiin B767-300ER -koneseen 2007 keväällä, joka ostettiin KLM:n laivastosta. Yhtiö myi kaikki kolme Bombardier CRJ -koneensa 2007 kesällä ja osti tilalle taloudellisimpia Bombardier Dash 8Q-400 -turbopotkurikoneita. Talouskriisistä johtuen Malév lopetti sen mantereenväliset lennot vuonna 2008 ja myi molemmat Boeing 767 -koneensa. Näin laivastonsa suurimmaksi jäivät Boeing 737-800 -koneet. Malévilla on suhteellisen nuori laivasto käytössään, lentokoneiden keski-ikä 2009 kesäkuussa oli 7,16 vuotta. (Finnairilla 31.8.2009 oli vajaa vuoden nuorempi kalusto, minkä keski-ikä oli 6,2 vuotta.) Malév tilasi 15.6.2009 italialaisvenäläisiä Suhoi Superjet 100 -matkustajakoneita 15 kpl ja teki option 15 lisäkoneesta. Koneiden toimitukset alkavat vuonna 2011 kuudella koneella ja jatkuvat seuraavina vuosina kuuden koneen vuosivauhdilla. Samoja koneita on jo ennestään tilauksessa esimerkiksi ItAli-lentoyhtiöllä. Malév päätyi valinnassaan kyseiseen konetyyppiin, koska niitä huoltavan Aeroplexin Keski-Euroopan -tukikohta sijaitsee Budapestin Ferenc Liszt -lentokentällä, joka on myös Malévin tukikohta. Taustasyitä olivat lisäksi kulutus ja ympäristöystävällisyys. Budapestin Ferenc Liszt -lentoasemalla on myös Lufthansalla sekä WizzAirillä huoltotukikohta, jossa huolletaan Boeing 767, Boeing 737, Airbus 320, Fokker 70 ja Fokker 100 -sarjan koneita. Malévilla on lisäksi tilauksessa neljä kanadalaista Bombardier Q400 -turbopotkurikonetta, joita valmistajan on määrä toimittaa vuoteen 2012 mennessä. Yhtiöllä on optio myös neljästä lisäkoneesta. Vuonna 2009 Malév oli edustettuna 35 eri maassa.
Vuoden 2010 alkuun mennessä yhtiö myi myös kaikki Fokker-lentokoneensa. Malévin laivaston keski-ikä nuoreni entisestään, sillä kyseessä olivat nuorehkon kaluston vanhimmat koneet, joita yhtiö päätti myydä ennakoivasti ikä- sekä kustannussyistä. Uusien koneiden saavuttua yhtiön laivasto tulee olemaan Euroopan nuorimpia kansallisten lentoyhtiöiden joukossa. Malévin osakeista 95%:a siirtyi Unkarin valtion omistukseen 26. helmikuuta 2010. Jäljelle jääneet viisi prosenttia pysyivät AirBridge Zrt:n omistuksessa, jossa omistussuhteet (51%/49%) jäivät ennalleen.
Malév lensi päivittäin 1-4 suoraa lentoa Helsinkiin, mukaan lukien Finnairin ja Malévin yhteiset code-share -lennot. Lennot lennetiin Boeing 737-600NG, -700NG sekä -800NG -koneilla. Matka-aika Helsingistä Budapestiin vaihteli 2 t – 2 t 20 min välillä, riippuen lentoliikenteen tiheydestä sekä vallitsevista sääolosuhteista. Helsingin lisäksi joulunaikaan Malév lensi myös satunnaisia, suoria charter-lentoja ("joulupukkilentoja") Budapestista Rovaniemelle. Lennon kesto oli noin 3,5 tuntia.
Malévilla oli ollut historiansa aikana kymmenkunta lento-onnettomuutta, jotka sijoittuivat enimmäkseen 1960- ja 1970-luvulle. Onnettomuuskoneet olivat miltei kaikki venäläisvalmisteisia.
Lento-onnettomuudet.
Vuodesta 1977 eteenpäin Maléville ei ole kirjattu yhtään kuolonuhria vaatinutta onnettomuutta.
Pakkolaskut.
Malévin lentokoneet eivät joutuneet tekemään pakkolaskuja. Teknisiä sekä niitä ennakoivia hätälaskuja sekä poikkeamia Malévilla on ollut saman verran, kuin muillakin eurooppalaisilla lentoyhtiöillä: keskimäärin 1-2 vuodessa. Toistaiseksi vakavin tapaus tapahtui 5. joulukuuta 1998, kun Bangkokista Budapestiin matkalla ollut Malévin Boeing 767 -kone joutui tekemään hätälaskun Istanbuliin koneessa häiriköineen suomalaismiehen vuoksi. Mies oli nauttinut yhtäaikaisesti alkoholia sekä lääkkeitä, joiden vaikutuksen alaisena hän käyttäytyi väkivaltaisesti mm. lentokoneen miehistöä kohtaan. Unkarilaisten lähteiden mukaan mies oli yrittänyt avata varauloskäynnin matkustuskorkeudessa, jolloin hänet sidottiin penkkiin ja koneessa matkustajana ollut unkarilainen lääkäri, konsultoituaan kahden - myös matkustajana olleen - suomalaisen lääkärin kanssa, oli antanut miehelle rahoittavan Seduxen-ruiskeen ja koneen kapteeni päätti tehdä hätälaskun Istanbuliin. Laskeutumisen aikana mies menehtyi äkilliseen verenpainepudotukseen. Koneen miehistöä sekä unkarilaislääkäriä vastaan nostettiin syyte, joka myöhemmin kuitenkin hylättiin. Tapahtumahetkellä lentokoneessa oli 190 matkustaajaa.
Vuoden 2010 turvallisuusongelmat kotikentällä.
Malévin kotilentokenttä oli brittiomistuksessa oleva Budapestin Ferenc Liszt -lentoasema. Malév ei omistanut tai operoinut kenttää, mutta se oli lentotoimintansa keskipiste, jonka kautta kaikki lentoyhtiön kansainväliset vaihdot tapahtuivat. Kenttä oli saanut huomiota lehdistössä 2010 heinäkuussa ja moitteita viranomaisilta turvallisuuspuutteidensa takia. The Budapest Times raportoi 2010 varastelusta matkatavaroista, jopa ruumassa kulkevista laukuista. Lisäksi lentokenttä ei ainoana lentokenttänä EU:ssa läpäissyt viranomaisten turvallisuustestiä, minkä seurauksena lentokenttä sai turvallisuusluokituksekseen "epäselvä". Kenttä joutui tekemään pikaisia parannuksia turvallisuustoimintaansa, ennen kuin se sai turvallisuusluokituksensa takaisin 2010 marraskuussa.
Tunnustukset ja arvostelut.
Vuonna 2007 tehdyn AEA:n tutkimuksen mukaan Malév oli Euroopan kolmanneksi täsmällisin lentoyhtiö 84,8%:n tuloksella. (Finnair oli samassa mittauksessa viides Turkish Airlinesin kanssa, 83,6 %:lla.) Malévia tarkempia lentoyhtiöitä olivat ČSA – Chez Airlines ja Brussels Airlines. Vuoden 2008 tutkimuksen ensimmäisen neljännesvuosikertomksen mukaan – joka julkaistiin 2008 huhtikuussa – aikataulujen pitämisessä (saapumisissa) Malév oli ensimmäisellä sijalla Euroopassa. Lähtöjen täsmällisyydessä yhtiö oli kolmas. Matkatavaroiden huolinnassa Malév oli viidennellä sijalla.
Laivasto.
Laivaston keski-ikä: 7,16 vuotta (2009 kesäkuu). Vuoden 2010 alkuun mennessä keski-ikä pieneni Fokker-koneiden myyntien myötä.


Impressionismi.
Impressionismi (= vaikutelma, josta) oli taiteen suuntaus, joka vaikutti 1860-luvulta 1900-luvun alkuun. Sen ideana oli vangita vaikutelma eli impressio tietystä hetkestä jättäen epätarkan sommittelun ja yksityiskohdat ensiarvoisiksi. Suuntaus on saanut nimensä Claude Monet'n maalauksesta, jota eräs kriitikko nimitti impressionistin tekemäksi. Impressionistit olivat aikansa vallankumouksellisia taiteessa, sillä he hylkäsivät perinteiset säännöt ja tekniikat.
Impressionismi oli realismin ohella eräs 1800-luvun varhaisia modernismin ja avantgardetaiteen ilmentymiä. Impressionismi ja jälki-impressionismi vaikuttivat niin voimakkaasti muun muassa taiteen kehitykseen, taidekäsityksen muuttumiseen, värien käyttöön, maalaustekniikkaan ja maalaustapaan, että niiden vaikutuksia voi tavata vielä nykytaiteessakin.
Impressionistinen voi tarkoittaa myös yleensä vaikutelmaan painottuvaa ilmaisua tai asiaa.
Akateemisuutta vastaan.
1800-luvun Ranskassa taidetta valvottiin perusteellisesti. Ranskan kaunotaiteiden akatemia valitsi työt, jotka kelpuutettiin vuosittaisiin taidenäyttelyihin, Pariisin salonkiin. Akateemisen taiteen perinteen mukaan aiheiden tuli olla lähinnä historiallisia ja maalausjäljen huolellisesti viimeistellyn näköinen.
Kun akatemia hylkäsi Edouard Manet'n maalauksen "Aamiainen ruohikolla", joka sisälsi alastoman naisen ja kaksi miestä nurmikolla, keisari Napoleon III päätti, että hylätyt teoksetkin pitäisi näyttää yleisölle, ja niin perustettiin niin sanottu "reputettujen salonki" salonkinäyttelyn vastapainoksi vuonna 1863. Tässä näyttelyssä oli mukana ensimmäisiä impressionisteja ja liikkeen varhaisina vuosina 1874 - 1886 varsinkin suuri yleisö arvosteli impressionismia ankarasti.
Impressionistit saivat kuitenkin runsaasti huomiota ja ryhmän jäsenistä Claude Monet'n maalaukset huomattiin myös Ranskan ulkopuolella Englannissa ja Yhdysvalloissa, sekä muissa maissa. Myöhemmin maalaustaiteen kehitys johti postimpressionismin ja edelleen ekspressionismin syntyyn.
Valo ja väri.
Impressionistit kuvasivat vaikutelmia jokapäiväisen elämän hetkistä. He käyttivät puhtaita, paksuja värejä lyhyin siveltimenvedoin, jopa pelkin pistein. Värien sekoittamista vältettiin, koska ajateltiin, että katsojan silmä yhdistää värit kokonaisuuksiksi. Mustaa käytettiin harvoin. Nämä keinot vaikuttivat siihen, että maalauksista tuli eläviä.
Valon ja varjon aikaansaamilla värisävyillä oli suuri merkitys vaikutelman syntyyn, ja niitä tutkittiin tarkoin. Impressionismi ja sen seuraaja postimpressionismi kehitti juuri valon ja värin tutkimusta ja välitti tietoa niistä taiteilijoille. Ranskalaisesta paletista, kuten puhtaiden värien käyttöä alettiin kutsua, tuli maalaustapa ja maalaustaiteen käsite kautta maailman.
Taiteilijat eivät enää maalanneet pelkästään ateljeessaan, vaan lähtivät ulos etsimään aiheita, joita voitiin tavoittaa suoran näköhavainnon avulla. Ennennäkemätöntä oli myös se, että he saattoivat maalata teoksen nopeasti valmiiksi paikan päällä. Näin impressionistien piiristä yleistyi 1800-luvun lopulla plein air -maalaus eli ulkoilmamaalaus.
Suburbaani maisema.
Impressionistien aiheet kuvasivat usein aikansa uusimman tekniikan aikaansaannoksia, höyrylaivoja ja kaupunkikeskustan ja maaseudun välistä suburbaania seutua.
Impressionismi musiikissa.
Musiikin historiassa impressionismi liitetään yleensä Claude Debussyn musiikkiin. Hänen musiikilleen ja kuvataiteiden impressionismille on yhteistä vaikutelmien ja tunnelmien kuvailu sekä (äänen)värien tärkeys. Debussy loi kuvataiteilijoiden tavoin teoksia, joissa oli perinteisistä muodoista poikkeavia piirteitä: kertovuuden ja kehittelyn sijaan tärkeä ominaisuus on kuvallisuus. Toisinaan myös osaa Maurice Ravelin musiikista kutsutaan impressionistiseksi.
Valo- ja ulkoilmamaalaus Suomessa.
Impressionistinen maalaustapa levisi Pariisista käsin ja 1800-luvun lopulla se oli Japania myöten eräs taiteen suuntaus lähes kaikissa maissa. Suomalaiset taiteilijat, jotka asuivat 1800-luvun lopulla Ranskassa, tunsivat varsin hyvin uuden maalaustyylin. Monet kokeilivat uutta "valomaalausta", kuten sitä joskus suomeksi kutsuttiin, mutta kuitenkaan kukaan suomalainen taiteilija ei syventynyt impressionismiin. Venäjällä ja Ruotsissa oli impressionistitaiteilijoita.
Miksi suomalaiset taiteilijat eivät omaksuneet impressionismia, kuten lähes kaikissa muissa Euroopan maissa oli tapahtunut? Pyrkimys kansalliseen itsenäisyyteen, oman kansallisen kulttuurin ja identiteetin kasvattaminen oli niin syvästi juurtunut kotimaisen taiteeseen 1800-luvun lopulla, että Pariisin muoti sai jäädä kokeilujen asteelle. Impressionismille ei ollut tilausta eikä markkinoita kotimaassa ja modernismin läpimurto tapahtui Suomessa vasta 1900-luvun alussa.
Impressionistien mukana tullut ulkona tapahtunut välitön maalaustapa, ulkoilmamaalaus sai sen sijaan runsaasti kannatusta suomalaistaiteilijoiden keskuudessa. Impressionismi näkyi siis maalausotteessa ja maalausten ilmapiirissä, uuden välittömän asenteen omaksumisessa maalausprosessiin.


Tie.
Tie on maastoon rakennettu tai luonnonvarainen kulkuväylä, joka on nykyisin tarkoitettu autoliikenteelle tai kevyelle liikenteelle. Tiet voivat olla joko päällystämättömiä tai päällystettyjä. Päällystämättömien teiden pintakerros on yleensä soraa, joskus myös esimerkiksi hiekkaa tai ruohikkoa. Päällystettyjen teiden pintakerros on yleensä asfalttia tai öljysoraa, kaupunkien keskustoissa myös katukiveä. Myös betonia on käytetty pintamateriaalina jonkin verran, joskaan sitä ei ainakaan Suomessa ole otettu laajempaan käyttöön. Päällysteen alla ovat tien rakennekerrokset.
Teiden luokittelu ja niiden suunnittelussa käytettävät standardit vaihtelevat maittain. Joitain perusperiaatteita on määritelty Wienin tieliikennettä koskevassa kansainvälisessä yleissopimuksessa.
Historiaa.
Varhaisimmat tiet ovat olleet metsästäjän polkuja. Varhaisimmat tiet olivat päällystämättömiä, mutta päällystettyjä teitä on ollut ainakin Egyptissä.Ensimmäinen asfaltoidun tapainen tie tehtiin Babyloniassa noin vuonna 625 eaa. Antiikin Rooman tieverkon pituus oli noin 80 000 kilometriä ja ne yhdistivät kolme mannerta. 1700-luvulla alettiin teiden rakennusmenetelmänä käyttää muun muassa ahtokiveystä. Nykyisenkaltainen tienrakennus alkoi kuitenkin 1800-luvulla. Asfalttipäällysteiset tiet ovat yleistyneet kuitenkin vasta 1900-luvulla.
Teiden luokittelu ja numerointi.
Teiden luokitteluperusteet vaihtelevat maittain. Useimmissa maissa on kuitenkin jonkinlainen valtatieverkko, joka muodostaa tieverkon rungon, sekä eriasteisia alempia teitä. Yleensä tiet on myös numeroitu, ja usein tieluokka voidaan päätellä numerosta.
Euroopassa on käytössä kaksi kansainvälistä tieluokitusjärjestelmää: Kansainvälinen E-tieverkko, niin sanotut eurooppatiet, on Yhdistyneiden kansakuntien alaisen Euroopan talouskomission (UNECE) piirissä määritelty yleiseurooppalainen tieverkko, joka nykyisin tosin ulottuu myös Aasiaan. Eurooppatiet tunnistaa siitä, että niiden numeron eteen on merkitty E-kirjain. Numero merkitään tieopasteisiin valkoisella tekstillä vihreälle pohjalle, joskaan kaikissa maissa eurooppateitä ei merkitä opasteisiin.
Euroopan unionin alaisuudessa on määritelty TERN-tieverkko. Tämä määrittely on hallinnollinen ja liittyy unionilta tieinvestointeihin saatavaan rahoitukseen. TERN-tieverkkoon kuuluvia teitä ei mitenkään erityisesti merkitä tiekarttoihin tai -opasteisiin.
Tieinvestointien rahoittaminen ja tiemaksut.
Suurimmassa osassa maita teiden rakentaminen ja ylläpito rahoitetaan yhteiskunnan varoista. Yleisimmin rahoittaja on valtio, mutta joskus se voi olla myös esimerkiksi osavaltio, kunta tai vastaava. Teiden käyttö on yleensä maksutonta.
Joissakin maissa peritään teiden käytöstä kuitenkin tiemaksuja. Maksuilla on voi olla useita tarkoituksia: tieinvestointien rahoittaminen, liikenteen vähentäminen tai joukkoliikenteen suosiminen. Joskus maksuja peritään vain tietyiltä ajoneuvoryhmiltä, kuten raskaalta liikenteeltä. Toisinaan taas esimerkiksi joukkoliikenne on vapautettu maksuista. Silloin, kun maksujen ensisijainen tarkoitus on tieinvestointien rahoittaminen, peritään maksuja tavallisesti esimerkiksi moottoriteiltä tai muuten hyvälaatuisilta teiltä, jolloin maksullisille tielle on myös maksuton, joskin hitaampi vaihtoehto.
Yksiajoratainen, kaksikaistainen tie.
Yleismaailmallisesti ylivoimaisesti yleisin tietyyppi on yksiajoratainen, kaksikaistainen tie. Tällaisella tiellä on yksi ajokaista molempiin suuntiin eikä kaistoja ole erotettu toisistaan keskikaistalla, jota ei ole tarkoitettu liikenteelle. Yleensä kaistojen väliin tosin on maalattu jonkinlainen keskiviiva.
Muu yksiajoratainen tie.
Joskus yksiajorataisella tielläkin voi olla enemmän kuin kaksi kaistaa. Näin on esimerkiksi ohituskaistatiellä, jossa molempiin suuntiin on yksi jatkuva kaista, minkä lisäksi tiellä on aika ajoin ohituskaistoja toiselle ajosuunnalle kerrallaan. Myös neli- tai useampikaistaiset tiet rakennetaan joskus vain keskikaiteella erotettuina.
Kaksiajoratainen tie.
Kaksiajorataisella tiellä eri suuntiin menevät kaistat on erotettu toisistaan keskikaistalla, jota ei ole tarkoitettu liikenteelle. Yleensä kaksiajorataisella tiellä on vähintään kaksi ajokaistaa molempiin suuntiin. Joskus kaksiajorataisiksi teiksi lasketaan myös pelkällä keskikaiteella erotetut, vähintään nelikaistaiset tiet.
Moottoritie.
Moottoritie on vain moottoriajoneuvoliikennettä varten rakennettu kaksiajoratainen tie, joskin joskus moottoriteilläkin käytetään vain keskikaidetta eri ajosuuntien erottamiseen. Moottoritie ei risteä samassa tasossa toisen tien, rautatien tai jalankulkutien kanssa. Moottoritien kaikki risteykset onkin toteutettu eritasoliittymillä. Myös tien geometrialle on usein asetettu tavanomaisia teitä tiukemmat vaatimukset. Moottoritie on aina erityisesti merkitty moottoritieksi: toisin sanoen tie, joka muuten täyttää kaikki moottoritien kriteerit, ei kuitenkaan ole moottoritie, jos sitä ei ole sellaiseksi merkitty.
Moottoriliikennetie.
Moottoriliikennetie on joissain maissa käytössä oleva eräänlainen kevennetty moottoritie. Kuten moottoriteilläkin, moottoriliikenneteillä vain moottoriajoneuvoliikenne on sallittu. Tien muille ominaisuuksille asetetut vaatimukset ovat kuitenkin lievemmät. Yleisin ero on, että moottoriliikennetie on yksiajoratainen ja kaksikaistainen, eikä liikennesuuntia siis ole erotettu toisistaan.
Katu.
Kadut ovat kaupungissa tai muussa taajamassa kulkevia, asemakaavan mukaisesti rakennettuja teitä. Katujen rakentaminen ja kunnossapito kuuluvat kunnalle. Jalkakäytävien talvikunnossapidosta ovat kuitenkin vastuussa kadun varrella olevien kiinteistöjen omistajat.
Kevyen liikenteen väylä.
Jalankulkijoita ja pyöräilijöitä varten on tehty erityisiä kevyen liikenteen väyliä, joilla moottoriajoneuvoliikenne ei ole sallittua, paitsi joissain tapauksissa mopoilla tai muilla keveillä moottoriajoneuvoilla ajo voi olla sallittu.
Muut tiet.
Muita tietyyppejä ovat esimerkiksi erilaiset polut, yksisuuntaiset tiet, piennartiet, talvitiet ja jäätiet. Usein myös maantielautat luetaan osaksi tietä.
Tietoa eri maiden teistä.
Seuraavassa on kerrottu lyhyesti tietoja eri maiden teistä ja tieverkosta.
Espanja.
Espanjan tienumerointijärjestelmä jakaantuu maksullisiin moottoriteihin (AP= "Autopista peaje"), moottori- tai muihin kaksiajorataisiin eritasoliittymin varustettuihin teihin (A= "Autovia"), osavaltion sisäisiin teihin (esimerkiksi G= Galicia) ja maakuntien sisäisiin teihin (esimerkiksi MA= Malaga). Lisäksi Madridissa ovat käytössä R- eli "Radial" (säteittäiset) maksulliset moottoritiet, jotka toimivat muiden moottoriteiden rinnakkaisteinä. Aiemmin tärkeät tiet nimettiin N- eli "Nacional" (kansallisiksi) teiksi, jotka moottoritiet ovat sittemmin syrjäyttäneet. Nämä ovat säylyttäneet edellen N-merkintänsä, esimerkiksi Cadizista Barcelonaan vievä entinen 7-tie on nyt nimetty N-340-tieksi, kun taas uusi moottoritie on nimeltään A-7. Espanjan teiden hoidosta ja ylläpidosta vastaa pääosin Espanjan tielaitos eli DGT ("Direccion General de Trafico").
Norja.
Norjan päätieverkko koostuu valtateistä (,), jotka jakautuvat edelleen eurooppateihin (,), kantateihin (,) ja muihin valtateihin. Eurooppatiet ovat Norjassa osa kansallista tieluokitusjärjestelmää eikä eurooppateillä siis ole erillistä kansallista tienumeroa. Tieverkon ylläpidosta vastaa Norjan tielaitos, "Statens vegvesen".
Eurooppatiet on numeroitu kuten muuallakin Euroopassa. Kantateillä ja muilla valtateillä on 1–3-numeroinen tienumero, joskin kolminumeroiset tiet ovat yleensä merkitykseltään vähäisempiä. Kantatiet ovat Norjan suurkäräjien erityisen tärkeiksi luokittelemia teitä, ja eurooppateiden tapaan myös niiden numero on merkitty valkoisella tekstillä vihreälle pohjalle. E-kirjainta niihin ei kuitenkaan ole merkitty. Samalla tiellä voi olla sekä tavanomainen että tärkeäksi luokiteltu osuus.
Valtateiden lisäksi Norjassa on lääniteitä (,) sekä kunnallisia teitä (,).
Koko tieverkoston pituus oli vuoden 2006 alussa 92 863 kilometriä, josta valtateitä oli 27 274 kilometriä, lääniteitä 27 048 kilometriä ja kunnallisia teitä 38 541 kilometriä. Norjan vuoristoinen maasto ja rikkonainen rannikko antavat leimansa myös maan tieverkolle. Tiet ovat usein kapeita, mutkaisia ja mäkisiä, ja niillä on paljon tunneleita ja siltoja. Myös lauttavälejä on paljon, jopa pääteillä. Toisaalta parhaat tiet ovat erittäinkin hyvätasoisia. Moottoriteitä on suhteellisen vähän, vuoden 2006 alussa vain 270 kilometriä. Moottoriliikenneteitä oli vastaavasti 447 kilometriä.
Norjassa on käytössä tiemaksut. Uudet tiet rahoitetaan usein jälkikäteen perimällä niiden käytöstä määrätyn ajan käyttömaksuja. Myös kaikki maantielautat ovat maksullisia.
Ruotsi.
Ruotsin tieverkko koostuu valtiollisista teistä, joita ylläpitää Ruotsin tielaitos, "Vägverket", kunnallisista teistä sekä yksityisteistä.
Valtiollinen tieverkko muodostuu eurooppateistä (), valtateistä () ja lääniteistä (). Valtatiet on numeroitu numeroilla 1–99, joskaan kaikki numerot eivät ole käytössä. Eurooppatiet luetaan osaksi valtatieverkkoa ja jokaisella Ruotsissa kulkeva eurooppatie onkin numeroitu samalla kansallisella valtatienumerolla ilman E-kirjainta: esimerkiksi eurooppatie E4 on samalla myös Ruotsin valtatie 4. Eurooppateillä kansallista tienumeroa ei kuitenkaan erikseen merkitä opasteisiin. Lisäksi valtatieverkkoon luetaan hallinnollisesti niin sanotut haaratiet (), joiden numeroita ei kuitenkaan merkitä opasteisiin. Läänitiet on jaettu kolmeen luokkaan: ensimmäisen luokan läänitiet on numeroitu numeroilla 100–499. Myös toisen ja kolmannen luokan läänitiet on numeroitu hallinnollisesti, mutta numeroita ei pääsääntöisesti merkitä tieopasteisiin.
Ruotsin koko julkisen tieverkon pituus on noin 139 000 kilometriä, josta 98 300 kilometriä on valtiollisia ja 40 300 kilometriä kunnallisia teitä. Valtiollisista teistä 4 900 kilometriä on eurooppateitä, 10 500 kilometriä muita valtateitä, 11 000 ensimmäisen luokan lääniteitä ja 71 900 kilometriä muita lääniteitä. Yksityisiä, valtion tukemia yksityisiä teitä on noin 75 000 kilometriä, mikä lisäksi on vielä runsaasti muita yksityisteitä.
Moottoriteitä on yhteensä 1 700 kilometriä ja moottoriliikenneteitä 400 kilometriä.
Ruotsin tieverkko on liikennemääriinsä nähden hyväkuntoinen. Tieverkon kehittämiseen myös panostetaan jatkuvasti. Tiet ovat pääasiassa maksuttomia. Tukholmassa on kuitenkin käytössä ruuhkamaksut keskustaan ja sieltä pois suuntautuvalle liikenteelle.
Saksa.
Saksan tieverkon rungon muodostaa kattava moottoritieverkko, jonka kokonaispituus vuonna 2005 oli 12 200 kilometriä. Saksan moottoriteistä käytetään usein ulkomaillakin saksankielistä nimeä "Autobahn". Moottoritiet on numeroitu numeroilla A1–A999. Itä–länsi-suuntaisten moottoriteiden numerot ovat yleensä parillisia, pohjois–etelä-suuntaisten parittomia. Yksinumeroiset tienumerot (A1–A9) on annettu tärkeimmille, kansainvälisestikin merkittäville teille. Toisaalta kolminumeroiset moottoritiet ovat yleensä lyhyitä, ja niillä on vain paikallinen merkitys. Kaksi- ja kolminumeroisilla teillä ensimmäinen numero kertoo suuntaa antavasti maantieteellisen alueen, jolla tie kulkee. Moottoriteiden numerot merkitään tieopasteisiin ilman A-kirjainta valkoisella tekstillä siniselle pohjalle.
Saksan moottoriteillä ei joitain vilkkaimpia osuuksia lukuun ottamatta edelleenkään ole nopeusrajoituksia. Suurin suositeltu nopeus on kuitenkin 130 kilometriä tunnissa.
Moottoritieverkkoa täydentävät liittovaltion tiet (), jotka on numeroitu numeroilla B1–B999, joskaan niilläkään B-kirjainta ei merkitä opasteisiin. Liittovaltion teiden numerot merkitään opasteisiin mustalla tekstillä keltaiselle pohjalle. Lisäksi Saksassa on osavaltioiden ja kaupunkien ylläpitämiä teitä.
Saksassa eurooppateitä ei aina merkitä tieopasteisiin etenkään moottoriteillä.
Saksan tieverkko on erittäin kattava ja hyvätasoinen. Sen moottoritieverkko on Yhdysvaltain ja Kiinan jälkeen maailman kolmanneksi pisin. Liikennemäärätkin ovat kuitenkin valtavat, ja tiet ruuhkautuvatkin pahoin etenkin kesälomaliikenteen aikana.
Suomi.
Suomessa tieverkko muodostuu valtion omistamista ja Tiehallinnon ylläpitämistä maanteistä, kuntien omistamista ja ylläpitämistä kaduista sekä yksityisten omistamista yksityisteistä. Koko tieverkon pituus on noin 453 000 kilometriä, josta maanteitä rampit ja lauttavälit mukaan lukien 79 251 kilometriä, katuja noin 25 000 kilometriä ja yksityisteitä lähteestä riippuen 330 000–350 000 kilometriä.
Lisäksi maanteihin kuuluu ramppeja ja lauttavälejä. Eurooppatiet on Suomessa merkitty tieopasteisiin, mutta ne eivät ole osa kansallista tieluokitusjärjestelmää vaan lähinnä opastuksellinen lisätieto.
Suurin osa Suomen teistä on kaksikaistaista ja yksiajorataista. Moottoriteitä on 700 kilometriä ja muita kaksiajorataisia maanteitä 271 kilometriä. Moottoriliikenneteitä on 116 kilometriä, minkä lisäksi on jonkin verran ohituskaista- ja leveäkaistateitä. Suomen tieverkko on suhteellisen kattava ja hyväkuntoinen.


Ekspressionismi.
a>, "Kaksi naista vuoren rinteellä", 1905.
Ekspressionismi on taiteen suuntaus, joka syntyi 1900-luvun alussa. Se on saanut nimensä tunteita ilmaisevan eli ekspressiivisen tyylin mukaan. Kuvataiteen ja musiikin lisäksi ekspressionismi vaikutti kirjallisuudessa ja jossain määrin elokuvassa ja arkkitehtuurissa.
Kirjallisuuden tunnettuja ekspressionisteja ovat muun muassa August Strindberg, Feodor Dostojevski, Georg Trakl, Alfred Döblin ja Georg Kaiser.
Musiikin ekspressionismia edustavat säveltäjät Arnold Schönberg, Alban Berg ja Anton Webern 1910-luvun tuotannoillaan. Igor Stravinskyn baleteissa "Tulilintu" (1905), "Petruška" (1911) ja "Kevätuhri" (1913) on ekspressionistisia piirteitä. Aarre Merikanto ja Väinö Raitio ovat suomalaisia ekspressionisteja.
Ekspressionismi-sana tulee latinankielen sanasta "expressio", joka tarkoittaa ilmaisua. Sana ekspressiivinen ei tavallisesti viittaa niinkään tyylisuuntaan, vaan yleensä ilmaisevuuteen.
Historia.
Ekspressionismi ei ole taiteen koulukunta, vaan sitä on pidetty tyyliominaisuuksien lisäksi myös jossain määrin taiteilijan persoonallisuuteen ja temperamenttiin kuuluvana ominaisuutena. Vaikka ekspressionismia pidetään usein saksalaisena ilmiönä, suuntaus kehittyi Ranskassa. Ekspressionismin kehitykseen vaikuttivat voimakkaasti Vincent van Gogh, Paul Gauguin, Henri de Toulouse-Lautrec ja Edvard Munch.
Impressionismin ja jälki-impressionismin vastapainona haluttiin korostaa sisäistä ilmaisua ulkoisen ja luonnonmukaisuuden lisäksi. Juuri fauvisteja voi pitää varhaisina ekspressionisteina.
Ekspressionismi-termiä käytettiin ensimmäisen kerran fauvistien ja kubistien näyttelyssä Berliinissä vuonna 1911. Sana viittaa usein lähinnä saksalaisiin taiteilijaryhmiin "Die Brückeen" ja "Der Blaue Reiteriin" ('sininen ratsastaja') sekä Ranskan "fauvisteihin" (muun muassa Henri Matisse).
Natsi-Saksassa ekspressionismi oli eräs niistä modernismin taidesuuntauksista, joita kansallissosialistit tuomitsivat ja joita esitettiin ”rappiotaiteen” näyttelyissä. Aluksi jotkut natsijohtajat, esimerkiksi Hermann Göring kannattivat ekspressionismia, varsinkin "Die Brücke" -ryhmän maalauksia ”aitosaksalaisena” taiteena. Tämän niin sanotun "ekspressionismikiistan" ratkaisi Adolf Hitler ja vuoteen 1937 mennessä ekspressionismi ja ekspressionistit olivat pannaan julistettuja.
Ekspressionismi jatkui vahvana taidesuuntauksena toisen maailmansodan jälkeen. Amerikkalaisten abstrakti ekspressionismi ja sen eurooppalainen vastine informalismi olivat vahvoja suuntauksia 1960-luvun alkuun. Ekspressionismi keksittiin taas 1980 -luvun alussa uusekspressionismina.
Tyyli.
Laajassa mielessä ekspressionismin eri suunnat ja taiteen geometriset suuntaukset, kuten konstruktivismi tai minimalismi ovat vastakohtia keskenään. Ekspressionismi vetoaa sekä taiteilijan että katsojan kosketusaistiin karheudella ja maalauksellisella pelkistävyydellä sekä suosii spontaaneja, vaistonvaraisia ja ei-tietoisia ilmiöitä. Ekspressionismi on myös usein ollut vastakohta muodollisesti ja ulkoisesti kauniille ja siloitellulle taiteelle luoden tietoisesti rankkuuden, rumuuden ja outouden mielikuvia. Ekspressionismi on eräs suosituista taidesuuntauksista nykyajan pikkusievän tarkkuuden ja järkiperäisen mitatussa maailmassa.
Ekspressionistit kuvaavat esittäviä aiheita, mutta todellisuuden tavoittelun sijaan he pyrkivät liioittelun, voimakkaan sivellintyöskentelyn ja värien avulla tunteikkaaseen ja ilmaisulliseen esitykseen. Aiheet ovat tunnesävyltään useammin melankolisia, ahdistuneita tai surullisia kuin iloisia.
Ekspressionistit saavat usein innoitusta karikatyyreistä ja ekspressionistinen liioittelu onkin usein karikatyyrimäistä. Esimerkiksi Tyko Sallinen toimi muutaman vuoden itsekin pilapiirtäjänä Yhdysvalloissa.
Uusekspressionismi.
Uusekspressionismi tuli suosituksi suuntaukseksi 1980-luvun alusta alkaen sekä abstraktina että esittävänä, väkevänä maalauksellisuutena. Sen lähtölaukaus oli "The New Spirit in Painting" -näyttely Lontoossa vuonna 1981, jonka jälkeen uusekspressionistinen maalaus yleistyi lähes kaikissa maissa.
Ekspressionismi Suomessa.
Modernismin "ismeistä" juuri ekspressionismi on ollut suosituin Suomen taiteessa. Syitä siihen on etsitty niin pohjoisesta luonnosta kuin karkeasta kansanluonteesta. Ekspressionismin läpimurto oli tapahtunut Suomessa jo ennen 1910-luvun lopulla perustetun Marraskuun ryhmän esiintymistä. Ryhmässä olivat muun muassa Tyko Sallinen, Marcus Collin, Alvar Cawén, Jalmari Ruokokoski, Valle Rosenberg, William Lönnberg ja Ilmari Aalto. Myös esimerkiksi Aimo Kanerva sekä naivistisen tyylisuunnan edustaja Heikki Tuomela kuuluvat tunnettuihin ekspressionisteihin. Liminkalainen taidemaalari Vilho Lampi maalasi nuoruudessaan Tyko Sallisen, Alvar Cawénin ja Marraskuun ryhmän vaikutuksen sävyttämää ekspressionismia.
Suomalaista uusekspressionismia 1980-luvulta alkaen edustavat muun muassa Leena Luostarinen symbolistisella ekspressionismillaan, Chris af Enehjelm satirisoivalla ja karikatyristisellä tyylillään, Jukka Mäkelä ja Hannu Rönkkönen abstraktilla ekspressionismilla. Limingan Taidekoulussa maalausta opettava Hannu Lukin tunnetaan isokokoisista varma- ja isolyöntisen ekspressionismin hengessä tehdyistä maalauksistaan ja taidegraafikko Antti Holman taiteessa on nähty yhteyksiä saksalaisen ekspressionismin perinteeseen.


Postimpressionismi.
Postimpressionismi eli jälki-impressionismi on yleisnimitys useille taidemaalareiden muodostamille ryhmille eri puolilla maailmaa impressionismin jälkeen 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. He ottivat maalauksissaan vaikutteita impressionismista, mutta heidän maalauksensa olivat tyyliltään tunteikkaampia ja vähemmän arkipäiväisiä.
"Syntetismi", "pointillismi" ja sävymaalaus eli "tonalismi" olivat jälki-impressionismin suuntauksia. Taidekriitikko ja taiteilija Roger Fry käytti sanaa ensimmäisenä kuvatessaan ranskalaista "Les Nabis" ryhmää, jossa olivat mm. Paul Sérusier, Pierre Bonnard ja Edouard Vuillard.
Jälki-impressionismin maalaustekniikka, pointillismi perustuu divisionismiin, jossa maalataan puhtailla, sekoittamattomilla väreillä pieniä rinnakkaisia alueita, "pisteitä". Tietyltä etäisyydeltä tarkasteltuna värit sekoittuvat optisesti havainnossa.
Monet jälki-impressionistit kehittivät impressionismia, varsinkin sen valon ja värin käsittelyä, jotkut tieteellisen väriopin suuntaan. Karkeasti ottaen postimpressionismia voidaan pitää impressionismin ja ekspressionismin välimuotona. Postimpressionismi ei ole yhtenäinen suuntaus. Jotkut postimpressionistit lähestyivät myös fauvismia ja kubismia.
Jälki-impressionismi Suomessa.
Useat suomalaiset taiteilijat, kuten Albert Edelfelt tai Pekka Halonen kokeilivat jälki-impressionismia tai "ranskalaista palettia", kuten puhtaiden värien käyttöä kutsuttiin. Ainoa Suomessa vaikuttanut taidemaalari, jonka taidemaalarin uran perustui jälki-impressionismiin on belgialais-englantilainen A.W.Finch.
Taidemaalari, graafikko ja keraamikko Alfred William Finch oli mukana perustamassa Brysseliin kokeilevien taiteilijoiden ryhmää "Les Vingt" (Kaksikymmentä) vuonna 1883. Realistina aloittanut Finch tutustui neoimpressionistien Georges Seurat'n ja Paul Signacin maalauksiin vuonna 1886. Myöhemmin Finchistä tuli Belgian maalaustaiteen uudistaja, joka kuitenkin siirtyi Porvooseen Iiris-tehtaan keraamiikkaosaston johtajaksi. Tehtaan sulkemisen jälkeen Finch muutti Helsinkiin vuonna 1902. Hän luopui ankaran divisionistisesta maalaustekniikasta ja työskenteli vapautuneemmin leveämmillä siveltimenvedoilla, mutta pysyi kuitenkin uskollisena nuoruutensa kirkkaalle värimaailmalle ja objektiivisuuden tavoittelulle.


Springfield.
Springfield on yleinen paikannimi Yhdysvalloissa, jopa siinä määrin että sitä on käytetty amerikkalaisessa populaarikulttuurissa yleisnimenä paikalle, jonka sijaintia ei ole erityisemmin määritelty. Perinne alkoi jo 1950-luvulla radio- ja TV-sarjassa "Isä tietää kaiken". Tunnetuin Springfield-niminen kuvitteellinen paikka lienee Simpsonien (The Simpsons) Springfield.


Armi Aavikko.
Armi Anja Orvokki Aavikko (1. syyskuuta 1958 Helsinki – 2. tammikuuta 2002 Espoo) oli suomalainen missi, laulaja ja show-esiintyjä. Hänet valittiin 18-vuotiaana Miss Suomeksi helmikuussa 1977. Samana keväänä hän alkoi tehdä yhteistyötä Dannyn kanssa laulajana ja esiintyjänä. Danny ja Armi esittivät lauluissaan rakastavaisia vuosia. Miss Skandinavia -kilpailuissa Aavikko oli toinen perintöprinsessa.
Ura.
Aavikon levytyksistä kuuluisin on Dannyn kanssa vuonna 1977 duettona tehty "Tahdon olla sulle hellä". Syyskuussa 1977 laulu ylsi kultasingleksi yli 10 000 kappaleen myynnillään. Samanniminen Danny&Armin albumi myi yli 57 000 kappaletta. Albumilla Armi lauloi nimikappaleen lisäksi ainoastaan laulun "Päin seinää". Samana syksynä duon kappale "Kaiken sulle antaisin" diskattiin Syksyn Sävelestä. Vuonna 1978 ilmestyi albumi "Danny & Armi", joka myi yli 28 000 kappaletta eli kultalevyyn oikeuttavan määrän. Albumin suosituimmiksi lauluiksi nousivat "Silloin vasta kaiken saan" ja "Me vain". Vuoden 1978 kesällä Aavikko oli Dannyn mukana Danny & Armi laserajassa -kesäshow'ssa ja samannimisessä TV-showssa, jossa duon hittejä esitettiin englanniksi. "I Wanna Love You Tender" julkaistiin useissa maissa. Loppukesästä 1978 alkuvuoteen 1980 Aavikko oli mukana Finntastic-ryhmässä, jossa Dannyn ja Armin lisäksi lauloivat Pepe Willberg ja vuoden 1978 Miss Suomi Seija Paakkola. Kesällä 1980 Danny ja Armi esiintyivät jälleen duona "Rullaa ja rokkaa kanssamme" -showssa.
Vuonna 1981 diskoimagon ottanut Aavikko julkaisi soololevyn "Armi", jolta nousi hitiksi Raul Reimanin sanoittama "Iltaloma", joka oli käännös Anekan menestyskappaleesta "Japanese Boy". Danny ja Armi siirtyivät 1980-luvulla lavoilta ravintoloihin. Vuoden 1981 ravintolashow "Danny ja Armi Kaivohuoneen kevätyössä" oli yleisö- ja arvostelumenestys. Vuodesta 1987 he esiintyivät Viking Linen laivaristeilyillä. Viking Linen showohjelmia olivat muun muassa "Säpinää ja samppanjaa" (1992) ja "Laineiden Las Vegas" (1994). Vuonna 1993 ilmestyi kasetillinen Aavikon laulamia lastenlauluja. Dannyn kanssa viimeiseksi jäi vuonna 1995 julkaistu single "Puhjennut on ruusu kukkaan". Yhteistyötä Dannyn kanssa kesti kaikkiaan 18 vuoden ajan, kunnes Aavikko jäi sairauseläkkeelle "henkilökohtaisten ongelmiensa" ja alkoholismin vuoksi.
Aavikko menehtyi keuhkokuumeeseen kotonaan Espoossa tammikuussa 2002 vain 43-vuotiaana. Hänet on haudattu Malmin hautausmaalle.


ISO 4217.
ISO 4217 on ISO-järjestön ylläpitämä kansainvälinen standardi, joka määrittää kunkin maan valuutalle kolmikirjaimisen koodin eli tunnuksen (esim. EUR, USD tai GBP). Valuuttatunnukset on kehitetty käytettäviksi kansainvälisessä rahaliikenteessä ja muissa vastaavissa tilanteissa, joissa eri valuutat on kyettävä yksiselitteisesti erottamaan toisistaan. Yleensä tunnuksen kaksi ensimmäistä kirjainta tulevat kansainvälisestä maakoodista ja kolmas kirjain valuutan nimestä.


Alttoviulu.
Alttoviulu (suom. joskus myös viola,,) kuuluu jousisoittimiin, tarkemmin viuluperheeseen. Alun perin viola oli nimitys joukolle jousisoittimia, joita alettiin valmistaa keskiajalla. Rakenteeltaan alttoviulu on samanlainen viulun kanssa, lukuun ottamatta kokoeroa ja toisenlaista viritystä. Kuten viulu, myös alttoviulu viritetään kvinteittäin (c-g-d1-a1). Alttoviulun ääniala on c-c3 ja musiikkia nuotinnettaessa käytetään c-avainta (ns. alttoavain), joskin toiseen oktaaviin mentäessä (c2-) nuotinnuksessa aletaan vaihtelevasti käyttää g-avainta.
Toisin kuin viulu, alttoviulu ei ole barokin jälkeen nauttinut kovinkaan suurta sooloinstrumentin suosiota. Osiltaan tämä johtuu siitä, että alttoviulu on viuluperheen alttosoitin, ja orkestereissa sillä useimmiten soitetaan sointujen väliääniä. Alkuaikoina rakennettiin kooltaan tarpeeksi suuria alttoviuluja, mutta näitä ei juuri kukaan pystynyt soittamaan, koska soittimen on mahduttava leuan ja käden väliin (mensuuriltaan 42 kokoista soitinta soittavan tulisi olla väh. 195 cm).
Historia.
Alttoviulun historia on suurimmalta osin samankaltainen viulun historian kanssa, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Moni tutkija pitää alttoviulua viuluperheen ensimmäisenä soittimena ja näin ollen viulu ja sello olisivat kehittyneet alttoviulusta, jota soitinten nimitykset (viulu = violino, sello = violoncello) tukevat. Toiset taas ovat sitä mieltä, että viulu ja alttoviulu ovat syntyneet suurin piirtein samoihin aikoihin.
Ensimmäinen versio viulusta syntyi "lira da braccion" pohjalta 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa luultavasti Pohjois-Italiassa. Syntynyttä soitinta kutsuttiin "viola da braccioksia", myöhemmin pelkäksi violaksi. Kyseisen soittimen syntyhistoria on hiukan epäselvä. Viuluperheen soitinten syntyhistoriaa on ollut vaikea selvittää muun muassa 1500-luvun sekavan nimityskäytännön vuoksi. Nykyisen kaltaiseksi soitin kehittyi kuitenkin 1500-luvun alkupuoliskolla. Muoto saatiin lira da bracciolta ja kielet rebekiltä. Vuoden 1550 paikkeilla alttoviulun kielitys oli muuttunut 4-kieliseksi, kun vielä vuonna 1530 kieliä oli kolme. Kvinttiviritystä käytettiin kuitenkin jo tuolloin. 1500-luvun jälkeen alttoviulun rakenteessa ei ole tapahtunut mitään muutoksia, kuten viulussa.
Rakenne.
Toisin kuin viululla, jonka koon Stradivari aikoinaan standardoi, alttoviululle ei koskaan ole määritelty mitään standardikokoa. Tästä syystä täysikokoisten alttoviulujen koot saattavat keskenään vaihdelle useitakin senttejä. Pienin mensuurikoko on 39 (eli 390 mm) ja suurin vakiintunut mensuuri 42:n tienoilla (420 mm). Alttoviulu näyttää hyvin yksinkertaisesti rakennetulta soittimelta, mutta tosiasiassa se koostuu yli 70 osasta, joista suurin osa on kiinnitetty toisiinsa liimaamalla.
Alttoviulun vartalo, kaikukoppa muodostuu kannesta, pohjasta ja kehäliuskoista. Kansi tehdään usein kuusesta, kun taas pohjan ja kehäliuskojen rakentamiseen käytetään vaahteraa. Rakentamisessa käytetään ainoastaan vanhaa, hyvin kuivunutta puuta ja kaikukoppa on kokonaan lakattu. Alttoviulun vartalosta erkanee kaula, joka on tehty on niin ikään tehty vaahterasta. Sen pintaan on kiinnitetty kannen päälle ulottuva otelauta, joka on ebenpuuta. Kaulan päässä on tappirasia, joka päättyy kierukkaan. Kielet kiinnitetään alapäästään kielenpidikkeeseen. Kielenpitimestä kieli kulkee tallan yli otelaudan päälle ja otelaudan yläosassa olevan satulan kautta tappirasiaan, jossa kielen yläpää kiinnitetään viritystappiin.
Tallalla on suuri merkitys soittimen soinnin kannalta. Sen tehtävänä on kielen värähtelyn johtaminen kaikukopan kanteen. Tallan rakenteesta riippuen se esimerkiksi joko himmentää (paksu ja pehmeä talla) tai terävöittää ääntä (ohut ja kova talla). Jopa tallan sijoitus vaikuttaa sointiin, sillä kaksi tärkeää osaa, pinna ja bassopalkki, ovat tallan alla alttoviulun sisällä. Pinna sijaitsee korkeimman kielen (a1) alla olevan tallan jalan kohdalla ja bassopalkki kulkee pitkittäin matalimman (c) kielen kohdalla kannen sisäpintaan liimattuna. Pinna välittää kielestä tallan kautta tulevan värähtelyn kaikukopan pohjaan ja tasoittaa kielen jännityksen aiheuttamaa painetta kannessa. Bassopalkin tehtävä on jäykentää kannen rakennetta ja hajottaa värähtelyjä laajemmalle alueelle.
Jousi on viulun jousen kanssa samanpituinen, joskin tukevampi. Jousi koostuu jouhista ja puuosasta. Puuosa on yleensä bernambuco-puuta, joka kasvaa Brasiliassa. Jouhet ovat hevosen häntäjouhia, joita jousessa on 150-250 kappaletta yhtenä nippuna. Ne on pingotettu kanta- ja tyvikappaleen (frossi) väliin. Jouhien kireyttä voidaan säädellä tyvessä olevalla ruuvimekanismilla. Jousen puuosan laatu vaikuttaa alttoviulun sointiin hyvin paljon. Puuosa voi olla puun sijasta valmistettu myös hiilikuidusta. Ennen soittamista jouhiin hierotaan hartsia, joka lisää äänen syntymiseen vaadittavaa kitkaa.
Käsittelyn helpottumiseksi alttoviuluun voidaan liittää joitain lisäosia. Leuka- ja olkatuki auttavat pitämään soittimen paikoilla leuan ja olkapään välissä. Pikavirittimillä voidaan hienosäätää viritystä.
Soittaminen.
Alttoviulu, kuten kaikki muutkin viuluperheen soittimet, on oikeakätisten soitin. Oikeassa kädessä (ns. jousikäsi) pidetään jousta ja vasemman käden sormilla taasen painetaan kieliä otelautaan saaden erikorkuisia ääniä.
Perustekniikka alttoviulun soitossa on jokseenkin samanlainen kuin viulussa. Kokonsa vuoksi alttoviulun soittaminen vaatii kuitenkin enemmän fyysistä voimaa, jotta soittaja saa aikaan parhaan mahdollisen äänen. Myös jousen pitotapa poikkeaa hiukan viulun jousen pitotavasta. Kun viulua soitettaessa jousta pidetään etusormipainotteisesti, alttoviulua soitettaessa ote siirtyy enemmän pikkusormipainotteiseksi. Myös sävelten väliset välit ovat hiukan viulua leveämmät (ja vaihtelevat tietysti myös koon mukaan).
Soittotapoja on monia: alttoviulua voi soittaa jousella, näppäillen (pizzicato) ja moniäänisesti kaksois- tai kolmoisotteilla. Pizzicatoja on olemassa erilaisia, tavallinen pizzicato, vasemman käden pizzicato (kieliä näppäillään vasemmalla kädellä) sekä ns. Bartók-pizzicato (kieli vedetään niin korkealle, että se pamahtaa otelautaan). Edellä mainittu pizzicato on perua Romanian pelimanneilta, joilla se vastaa normaalia pizzicatoa. Jousella voidaan soittaa sekä veto- että työntöjousella. Liikesuunnan muutoksen lisäksi on olemassa monia erilaisia jousenkäyttötapoja. Jousella voidaan soittaa détachéna (irrallaan, jokainen sävel erikseen) tai legatona (sitoen, säveliä sidotaan samalle vedolle tai työnnölle). Staccatossa sävelet soitetaan selvästi toisistaan erotettuina. Martellatossa (irrottaen) sävelet soitetaan selvästi erotettuina jousen kärjellä, kun spiccatossa sävelet ovat ponnahtelevia ja lyhyitä vetoja jousen keskiosalla. Jousella voidaan soittaa myös lähellä tallaa (sul ponticello), otelaudan päältä (sul tasto) tai jousen puupuolella (col legno). Myös huiluäänien soittaminen on mahdollista.


Sateenkaari.
Sateenkaari on spektrin väreissä esiintyvä ilmakehän optinen ilmiö. Se syntyy, kun valo taittuu pisaran etupinnasta, heijastuu pisaran takapinnasta ja taittuu jälleen pisaran etupinnasta. Koska vesipisara on dispersiivinen, valkoinen valo hajoaa väreiksi muodostaen sateenkaaren.
Sateenkaari lienee huomatuin ilmakehän valoilmiö. Se on siksi herättänyt kiinnostusta kautta historian. Kertomuksia sateenkaaresta esiintyy tarustossa joka puolella maapalloa. Sitä on usein pidetty huonona ennusmerkkinä.
Sateenkaaren tieteellinen selitys.
a> hajoaa Auringon valkoinen valo eri väreiksi muodostaen sateenkaaren.
Sateenkaari syntyy, kun Auringosta tuleva valkoinen valo - eli se sisältää eri aallonpituuksia - osuu ilmakehässä olevaan vesipisaraan. Vesipisaran pinta on kaareva, ja veden tiheys on sopiva toimimaan prismana. Eri väriset aallonpituudet taipuvat ja heijastuvat vesipisaran sisällä hieman eri tavalla, jolloin valkoinen valo hajoaa eri väreihin. Pisarat myös heijastavat valoa tiettyyn suuntaan (tulosuuntaansa), joten on mahdotonta nähdä sateenkaarta samassa suunnassa kuin Aurinko on. Värit järjestyvät aallonpituutensa mukaan järjestykseen.
Sateenkaaren tutkimuksen historiaa.
Ensimmäiset tunnetut sateenkaareen liittyvät uskomukset ovat sumerilaista ja kaldealaista perua. He pitivät sateenkaarta tulvan enteenä. Kreikassa se liitettin Iris-jumalaan, joka oli huonojen uutisten tuoja. Kaaresta on löydetty myös käärmeen muoto. Suomalaisessa mytologiassa sateenkaari oli Ukko-jumalan jousi, jolla hän ampui salamoita ja siirtolohkareita. Taivaalla näkynyt kaari on myös helposti yhdistetty siltaan maan ja jumalien välillä. Raamatussakin sateenkaari (tai mahdollisesti halo) mainitaan Jumalan ja ihmisen väliseksi merkiksi. Kuun sateenkaarta tai joskus myös sivukaarta on pidetty Paholaisen kaarena, sillä Paholainen ei ole pystynyt luomaan yhtä hienoa kaarta kuin Luoja. Sateenkaaren päähän on liittynyt ikuinen rauha, onni, kauneus ja terveys. Yhtä saavuttamaton on myös sieltä löytyvä kulta-aarre. Tarustossa esiintyvät kaarikertomukset voidaan jakaa mytologisiin, teologisiin ja lukusymmetrisiin.
Erilaisia sateenkaaria.
Mikäli pisarat ovat kooltaan hyvin pieniä, dispersiota ei tapahdu ja kaari jää valkoiseksi. Tällöin puhutaan sumusateenkaaresta. Jos valo kulkee pisaroissa heijastuksen verran pidemmän reitin, syntyy sivusateenkaari. Sivusateenkaareessa värit ovat pääsateenkaareen nähden päinvastaisessa järjestyksessä. Pääsateenkaaren ja sivusateenkaaren välissä on toisinaan muuta taivasta tummempi alue. Sitä kutsutaan Aleksanterin vyöksi. Sen synty on seurausta sädeoptiikasta, pisarasta tulevan valon intensiteetti laskee jyrkästi sateenkaaren reunalla.
Vaikka valo usein esitetään sädeoptiikassa säteenä, valoa tarkasteltaessa täytyy ottaa huomioon sen aaltomaisuus. Tällöin hieman eri vaiheessa olevat aaltorintamat saattavat vahvistaa tai heikentää toisiaan eli interferoida. Sen seurauksena voidaan havaita ns. interferenssisateenkaaria. Teoreettisesti on tutkittu, että sivusateenkaaren lisäksi on periaatteessa olemassa ääretön määrä lisäsateenkaaria. Ns. toista sivusateenkaarta on yritetty havainnoida, se kuitenkin laskujen mukaan sijaitsee Auringon suunnassa, joten sen havaitseminen voi olla vaikeaa tai peräti mahdotonta.
Sateenkaarelle otollinen tilanne syntyy, kun katsojan etupuolella on vesisade ja selän takana paistaa Aurinko tai Kuu. Kuun sateenkaaret ovat Auringon sateenkaaria huomattavasti harvinaisempia. Pääkaaren keskipiste on aina Auringon tai Kuun vastapisteessä ja sen halkaisija on aina 42°. Jos valonlähde on tarpeeksi korkealla, kaari muodostuu horisontin alapuolelle eikä näy.
Jos sateenkaari on vesialueen yllä, saattavat vedestä tulevat heijastukset muodostaa heijastussateenkaaria. Ne ovat kuitenkin verraten harvinaisia.
Harvinaisia sateenkaari-ilmiöitä.
Moninkertaisia sateenkaaria voi syntyä, kun valonlähteitä on useampia. Toinen valonlähde syntyy yleensä heijastuksen aikaansaamana. Heijastus tapahtuu yleensä veden pinnasta. Veden aaltoilu saa todennäköisesti aikaan erikoisefektejä. On havaittu mm. kaaren juuresta nousevia pilareita.
Heijastuskaarien lisäksi on havaintoja myös valkoisista kaarista, jotka ovat olleet sivussa normaalista sateenkaaren paikasta, jolloin kaaren tyvi on ollut keskellä pääkaarta tai kaari on ollut valonlähteen puolella. Tällainen ilmiö on hyvin vaikeaselitteinen, jos havainnot edes pitävät paikkaansa.
Sateenkaari on joskus nähty liikkuvan havaitsijan ja valonlähteen suhteen. Tällaista luonnonlakien vastaista ilmiötä on hankala selittää, mikäli havainnot ovat luotettavia.
Joskus on myös raportoitu epätavallisista väreistä kaarien välissä tai ulkopuolella. Kyseessä saattaa olla vain suurempi heijastuma pääkaaren alapulolella, jolloin myös Aleksanterin vyö on tummempi. Auringon ollessa lähellä horisonttia muuttuvat taivaan värit myös vastapuolella.
Joskus nähdään myös purppuraisia sateenkaaria. Ne ovat liittyneet auringon nousuun ja myös ilmeisesti pieniin pisaroihin kun sumua on havaittu.
Sateenkaaren poikki meneviä säteitä on havaittu silloin tällöin myös Suomessa. Silloin kyseessä ovat vastapilvi-, tai ruskosäteet.
Ukkosen jyrinän vaikutuksesta sateenkaareen on yksi havainto vuodelta 1908 Suomesta, jolloin havaittiin kaaren värien sekoittuvan ja muuttuvan epäteräviksi, sekä tärisevän jyrinän aikana. Selitys saattaa olla pisaroiden pintajännityksen muuttuminen ukkosen takia.
Interferenssikaaret syntyvät pisarassa eri reittiä kulkeneiden, mutta samaan suuntaan poistuvien säteiden aallonhuippujen osuessa päällekkäin, jolloin valo vahvistuu, tai eri kohtiin, jolloin valo heikkenee.
Sateenkaaressa olevia muodon vääristymisiä on havaittu yleensä sateenkaaren ollessa hyvin matalalla. Aivan horisontissa esiintyneissä ilmiöissä myös ilmakehän taittaminen on voinut vaikuttaa vääristävästi.
Symbolisia merkityksiä.
Sateenkaari on vanha toivon symboli. Vanhan testamentin mukaan sateenkaari on liiton merkki. Jumala asetti kaaren taivaalle vedenpaisumuksen jälkeen lupaukseksi siitä, ettei moinen toistu.
Sateenkaaren värit ovat punainen, oranssi, keltainen, vihreä, sininen, indigo ja violetti (lila).
Saduissa sateenkaaren päässä on arkku, josta löytää kultaa ja rahaa.


Kreikkalainen mytologia.
Kreikkalaisella mytologialla tarkoitetaan antiikin Kreikan aikaista tarustoa, joka alun perin syntyi ja levisi suullisesti ja runomuotoisesti. Kreikkalaisessa mytologiassa esiintyy paljon jumalia, sankareita ja taruolentoja. Mytologia oli osa antiikin kreikkalaista uskontoa, ja se kytkeytyi myös kreikkalaiseen filosofiaan ja kreikkalaisen historiankirjoituksen varhaisvaiheisiin. Myytit olivat suosittuja aiheita taiteessa, näytelmissä ja kirjallisuudessa.
Ylimmät jumalat asuivat Olympos-vuorella. Jumalista ylin oli Zeus, Olympos-vuoren jumalia oli kerrallaan 12. Pääjumalien lisäksi lähes joka toiminnolla oli oma jumalansa. Varsinaisten jumalien lisäksi tunnettiin nimeltä suuri määrä kyklooppeja, harpyijoita, titaaneja, seireenejä, kentaureja, nymfejä, satyyreja ja muita taruolentoja. Jumalat eivät ole kreikkalaisessa mytologiassa pelkästään ihailtavia hahmoja, he kykenevät myös vihaan ja kostoon, eli ovat näin hyvin inhimillisiä hahmoja. Varhaisin ja täydellisin kuvaus jumalten ja titaanien alkuvaiheista löytyy Hesiodoksen teoksesta "Jumalten synty" 700-luvulta eaa.
Tarinoissa esiintyy myös suuri joukko muitakin jumalia ja kuolevaisia ihmisiä. Keskeiset tarinat ovat taru Iasonista ja argonauteista, jotka ennen Troijan sotaa lähtevät noutamaan kultaista taljaa Argo-laivalla. Iasonin, jonka isä on Iolkoksen kuningas Aison, taru kietoutuu yhteen Medeian tarinan kanssa. Muita keskeisiä tarinoita olivat "Ilias", joka kertoo Troijan sodasta ja "Odysseia", tarina Odysseuksen matkoista. Nämä kaksi tarinaa kirjoitti antiikin ajalla elänyt kirjailija Homeros.
Kreikkalaisen mytologian ja todellisuuden suhteen selvittäminen on jokseenkin mahdotonta, koska tosi ja taru kietoutuvat niissä usein yhteen. Troijaa pidettiin pitkään taruna, kunnes Heinrich Schliemann löysi kaupungin rauniot 1870. Aleksanteri Suuren sanottiin olleen Zeuksen poika. Olympos-vuorelle kiivettiin ensimmäisen kerran vasta 1913. Edes kirjailija Homeroksen olemassaolosta ei olla yksimielisiä.
Mytologia ja kronologia.
Kreikkalaisen mytologian kenttä on erittäin laaja. Se ulottuu varhaisten jumalien ja jättiläisten teoista Troijan sodan ja "Seitsemän Thebaa vastaan" -näytelmän kautta aina Hermeen lapsuudenkepposiin.
Arkaaisen ja klassisen kauden kreikkalaiset suosivat selvästi sankarien aikaa. Esimerkiksi sankarien aikaa kuvaavat "Ilias" ja "Odysseia" löivät suosiossa selvästi jumaliin keskittyneet "Jumalten synnyn" ja Homeeriset hymnit. Myöhemmät myyttientutkijat sen sijaan ovat usein pitäneet kiinnostavampana osiona jumalten syntyaikoja.
Ensimmäiset jumalat.
Jumalten ensimmäisen sukupolven tarinoihin kuuluvat muun muassa syntymyytit sekä olympolaisten jumalten ja titaanien välinen sota. Näiden kertomusten tärkeänä lähteenä on Hesiodoksen "Jumalten synty".
Kreikkalaisten mukaan ajan alussa oli Kaaos (Khaos), pohjaton, mieletön kuilu, josta syntyi Gaia, Äiti maa, joka leijuu kuilussa. Syntyy myös Eros, rakkaus. Kaaos synnyttää myös Nyksin, yön, ja Ereboksen, pimeyden. Gaia synnyttää Uranoksen, taivaan ja sen jälkeen Pontoksen, meren. Uranos makaa Gaian päällä ja siittää sitä sateellaan.
Gaia ja Uranos saavat lapsia: kuusi titaania, joista vanhin on Okeanos, maata kiertävä vyö, ja nuorin Kronos, sekä kolme kyklooppia Brontes, Steropes ja Arges, jotka ovat omistautuneet ukkoselle ja salamalle (he valmistavat myöhemmin Zeuksen käyttämän salaman) ja kolme satakätistä hirviötä (hekatonkheires), Kottos, Briareos ja Gyges, jotka myöhemmin ratkaisevat jumalten ja titaanien sodan.
Uranos ei päästä lapsiaan Gaian kohdusta eli maan povesta. Gaia on raivoissaan Uranoksen tyranniasta ja houkuttelee poikansa kapinaan isäänsä vastaan. Nuorin, Kronos, suostuu ja Gaia valmistaa hänelle sirpin, jolla Kronos leikkaa irti Uranoksen sukuelimen ja heittää sen olkansa yli. Uranos irrottautuu Gaiasta, mikä saa aikaan taivaan ja maan väliin tilan, jossa tulevat olennot voivat asustaa. Uranos kiroaa lapsensa ja nimeää heidät titaaneiksi, jumalten ensimmäiseksi sukupolveksi.
Sukuelimestä tihkuu veritippoja, joista muodostuvat erinyit, verisukulaisiin kohdistuvien rikosten valvomisesta vastaavat kostonjumalat. Tästä verestä syntyvät niin ikään gigantit, saarnipuiden nymfit sekä Kreetan kureetit. Sukuelimen siemennesteestä puolestaan syntyy Eroksen vaikutuksesta Afrodite, rakkauden jumalatar.
Sisarensa Rhean kanssa Kronos saa paljon lapsia: Hestian, Demeterin, Heran, Haadeen ja Poseidonin. Kronos nielee lapsensa heti syntymän jälkeen, koska hänelle on kerrottu, että yksi hänen omista lapsistaan tulee syöksemään hänet vallasta.
Kronoksen ja Rhean nuorin poika Zeus välttää kuitenkin syödyksi tulemisen, koska Rhea piilottaa hänet ja antaa tämän sijaan Kronoksen nieltäväksi kiven. Vartuttuaan aikuiseksi Zeus syöttää isälleen oksettavaa ainetta ja pelastaa näin sisaruksensa tämän vatsasta. Zeuksen ympärille Olympos-vuorelle kokoontui joukko nuoremman sukupolven jumalia, jotka taistelevat titaaneja vastaan kymmenen "pitkää vuotta", eli käytännössä tuhansia vuosia. Titaanien jälkeläisistä Prometheus vaihtaa Zeuksen puolelle, mutta pettää tämän myöhemmin. Zeus vapauttaa äitinsä kehotuksesta satakätiset ja kykloopit Tartaroksesta, ja viimeksi mainitut takovat hänelle hänen tuhoisan salamansa. Lopullisessa taistelussa vuoret sortuvat ja maailma ajautuu taas kaaoksen valtaan.
Voitokkaan sodan jälkeen titaanit viedään maan alle ja näiden johtaja Atlas pakotetaan rangaistukseksi kannattelemaan taivasta. Kolme veljestä päättävät jakaa maailman: Zeus saa hallittavakseen taivaan, Poseidon meren ja Haades manalan. Gaia kuitenkin synnyttää vielä yhden lapsen, tällä kertaa Tartaroksen kanssa, nimittäin kauhistuttavan Tyfonin. Zeuksen ja Tyfonin taistelu aiheuttaa samankaltaisen katastrofin kuin titaanien ja jumalten taistelu: vuoret sortuvat, ja meret ja maat muuttavat muotoaan. Tyfon kuitenkin lopulta häviää ja passitetaan Tartarokseen.
Seuraavaksi Zeuksen haastavat gigantit, Uranoksen peniksen verestä syntyneet soturihahmot. Taistelu on verinen ja olymposlaiset alakynnessä, kunnes Zeuksen ja kuolevaisen Alkmenen poika Herakles torjuu gigantit. Gaia pyrkii auttamaan gigantteja valmistamalla heille kuolemattomuuden tuottavan rohdon, mutta Zeus torjuu tämänkin suunnitelman. Giganttien tappion jälkeen Zeuksen asema on lopullisesti turvattu ja maailma eräänlaisessa järjestyksessä.
Ylhäinen taistelu.
Tyfon oli katkeroitunut siitä, että jumalat olivat tappaneet muut titaanit ja hyökkäsi Olympokselle kostaakseen. Ylijumala Zeus kohtasi miltei voittajansa taistelussa häntä vastaan. Zeus keräsi pitkään rohkeutta ennen hyökkäystään, ja lopulta kun hänen tyttärensä Athene syytti isäänsä pelkuriksi, Zeus hyökkäsi Tyfonia vastaan. Alkumenestys oli hyvä, ja Tyfon haavoittui salaman iskuista ja pakeni Kassiosvuorelle, jossa he ottivat uudestaan yhteen. Tyfon kietoi käärmelonkeronsa Zeuksen ympärille ja riisui tämän aseista. Aseeton Zeus ei kyennyt puolustautumaan, ja Tyfon murskasi hänen jänteensä ja jätti tämän lojumaan raajarikkona. Zeuksen poika Hermes kuuli isänsä valituksen ja paikkasi Zeuksen Pan-jumalan avustuksella Tyfonin sisarelta Delfyneltä ottamillaan jänteillä. Zeus parani ja oli valmis jatkamaan.
Zeus hyökkäsi uudelleen Tyfonin kimppuun, joka puolustautui viskomalla vuoria häntä kohti. Zeus palautti ne takaisin kohti Tyfonia, jota raivottarien taiat olivat heikentäneet. Pahasti haavoittunut Tyfon pakeni kohti Sisiliaan, jossa Zeus kohotti Etnan ilmaan ja pudotti sen Tyfonin päälle. Tyfonin vihan kerrotaan aiheuttavan Etnan purkaukset.
Tyfonin piilotteleva puoliso Ekhidna pakeni tuholta. Hän suojautui luolaan suojellen Tyfonin jälkeläisiä, ja Zeus antoi jälkeläisten elää, jotta he voisivat tarjota haasteita tulevaisuuden sankareille. Ekhidnan ja Tyfonin jälkeläisiä olivat Kerberos, Orthos, Khimaira, Hydra, Sfinksi, harpyijat ja joidenkin tarujen mukaan myös Nemean leijona.
Myöhemmät jumalat.
Jumalten toiseen sukupolveen kuuluvat Olympoksella asuneet Apollon, Hermes, Athene yms. Näiden tarinoiden vanhimpia lähteitä ovat Homeeriset hymnit.
Olympoksella asuvat vakituisesti jumalat Zeus, Hera, Poseidon, Ares, Hermes, Hefaistos, Afrodite, Athene, Apollon, Artemis ja Asklepios. Demeter, Hestia, Dionysos ja Haades esiintyvät joukossa joissakin myyteissä. Hestia jättää Olympoksen elääkseen ihmisten parissa, ja Demeter saa lähteä Olympokselta puoleksi vuodeksi tyttärensä Persefonen luo Manalaan, mistä aiheutuu talvi. Olympoksella asui myös alun perin kuolevaisia kuten Ganymedes, jumalten juomanlaskija, ja Herakles, sankareista suurin, jotka Zeus kutsui jumalten joukkoon.
Ylijumala Zeus on myös maan, tuulen, pilvien, sateen ja ukkosen jumala. Zeuksella on velipuoli, kentauri Kheiron, jonka äiti oli Okeanoksen tytär Filyra. Zeuksella oli lukuisia lapsia eri puolisojen, nymfien ja kuolevaisten naisten kanssa, jotka hän usein vietteli eläimen hahmossa.
Hera, äitiyden suojelija, synnyttää Eileithyian, synnyttäjien auttajan. Viisauden jumalattaren Metiksen kanssa Zeus saa Athenen, sodan ja viisauden jumalattaren. Leto puolestaan synnyttää hänelle kaksoset; auringon ja musiikin jumalan Apollonin sekä metsästyksen jumalattaren Artemiksen. Kauneuden jumalatar Afrodite syntyi meren vaahdosta, muut jumalan ovat Zeuksen eri puolisoiden jälkeläisiä, paitsi taonnan jumala Hefaistos, joka syntyi mahdollisesti yksistään Herasta kostoksi Athenen syntymästä.
Ihmisten ja jumalten aika.
Ihmisten ja jumalten aika muodostaa sillan jumal- ja sankaritaruston välillä. Tyypillisin kertomus on miesjumalan (useimmiten Zeus) raiskaama ihmisnainen, joka synnyttää sankarillisen jälkeläisen. Jossain tapauksissa jumalatar parittelee ihmismiehen kanssa, kuten Afroditen homeerisessa hymnissä, jossa Afrodite makaa Ankhiseen ja synnyttää Aineiaan.
Toinen tyyppitapaus on jokin tärkeä esine, kuten tuli, jonka Prometheus varasti jumalilta, sekä ambrosia ja nektari, jotka Tantalos vei Zeuksen pöydästä.
Sankariaika.
Varhaisimpiin ja tunnetumpiin sankareihin lukeutui 12 urotyötä suorittanut Herakles. Muut sankarien vanhimman sukupolven edustajat, kuten Perseus ja Bellerofon, jakoivat monia ominaisuuksia Herakleen kanssa. Heidän seikkailunsa olivat yksinäisiä, voimakkaasti mielikuvituksellisia ja sadunomaisia, sisältäen Medusan ja Khimairan kaltaisia surrealistisia hirviöitä. Sankareiden varhainen sukupolvi ei ollut runoilijoiden keskuudessa yhtä suosittu kuin myöhemmät ja se tunnetaan lähinnä myyttienkirjaajien töistä ja proosakirjoittajien sivuhuomautuksista. He olivat kuitenkin suosittuja kuvataiteissa.
Seuraavan sukupolven sankareihin kuuluivat etupäässä kultaista taljaa tavoitelleet argonautit. Tähän sukupolveen kuuluu myös Theseus, joka löi Minotauroksen Kreetalla, sekä sankaritar Atalante.
Argonauttien ja Troijan sodan välissä oli raskaita, usein lähisukulaisiin kohdistuneita rikoksia tehnyt sankarisukupolvi, johon kuuluivat muiden muassa Atreus, Thyestes ja Oidipus. Tämä sukupolvi oli erityisen suosittu tragedioissa.
Homeroksen "Iliaan" ja "Odysseian" lisäksi nämä tapahtumat olivat aiheena erityisesti muissa niin kutsutun eeppisen kykloksen eepoksissa, sekä kreikkalaisessa tragediassa.
Alkuperäteorioita.
Antiikissa muun muassa Herodotos arveli kreikkalaisten lainanneen jumaltarustonsa egyptiläisiltä. Myöhemmät kristilliset kirjoittajat selittivät hellenistisen pakanallisuuden Raamatun kertomusten degeneraatioksi. 1800–1900-luvuilta lähtien arkeologit ja kielitieteilijät ovat pyrkineet selvittämään kreikkalaisen mytologian juuria tieteellisesti.
Kielitieteilijät ovat osoittaneet, että tietyt jumalat ovat periytyneet indoeurooppalaiselta alkuyhteisöltä, kuten kreikan kielikin. Esimerkiksi Zeus on sanana sukua muun muassa latinan Juppiterille, sanskritin Dyaeusille ja germaanien Tyrille (näiden pohjalta on kehitetty konstruktio kantaindoeurooppalaisten ylijumalasta, Dyeus). Toisissa tapauksissa jumalhahmon aseman ja funktion samankaltaisuudet viittaavat yhteiseen alkuperään, vaikka kielellistä sukulaisuutta ei ole lähdeaineiston niukkuudesta johtuen osoitettu. Näin on muun muassa kreikkalaisen mytologian Moirien ja skandinaavisen mytologian Nornien tapauksessa (molemmat ovat myyteissä kohtalottaria).
Arkeologia on puolestaan osoittanut tiivistä kulttuurilainaa Lähi-idän ja Vähän-Aasian kulttuureilta. Kybele on selvä esimerkki anatolialaisesta lainasta, kun taas Afroditen ikonografia on saanut paljon vaikutteita seemiläiskulttuurien Ištarilta ja Astartelta.
Indoeurooppalais- ja Lähi-itä-teorioiden vastapainoksi jotkut tutkijat ovat spekuloineet mytologian yhteyksistä Kreikan heikosti tunnettuihin esihelleenisiin yhteisöihin, kuten minolaisiin ja pelasgeihin. Kertomukset sankariajan henkilöistä ja tapahtumista kuten Minoksesta ja Troijan sodasta perustuvat todennäköisesti ainakin osittain minolaisen ja mykeneläisen kulttuurin aikaisiin sekä niiden tuhoutumisen jälkeisten ns. pimeiden vuosisatojen todellisiin tapahtumiin. Joidenkuiden mielestä myös Hesiodoksen "Jumalten synnyssä" esiintyvät jumalten kolme pääsukua (Uranos, Gaia yms., titaanit ja Olympia-vuoren jumalat) peilaavat kolmen ryhmän, minolaisten, mykeneläisten ja helleenien välistä muinaista taistelua. Tämän aikakauden historiasta on kuitenkin niin niukasti tietoa, ettei asiaa voida tarkemmin selvittää.
Eräät jungilaiset teoreetikot ovat kannattaneet ajatusta, jonka mukaan myyttien alkuperä on ihmismielen universaaleissa arkkityypeissä.
Aiheesta muualla.
*


Armi Kuusela.
Armi Kuusela-Williams (ent. Kuusela-Hilario) (s. 20. elokuuta 1934 Muhos) voitti maailman kauneimman naisen tittelin ensimmäisessä Miss Universum -kilpailussa 29. kesäkuuta 1952. Hän aiheutti Suomessa olympiavuonna kohun noustuaan tavallisesta, tuntemattomasta koulutytöstä kansainväliseen julkisuuteen. Suomen Neito -kilpailun hän oli voittanut 24. toukokuuta 1952.
Elämäkerta.
Armi Kuuselan vanhemmat Aarne Kuusela ja Martta Kyrö tapasivat Ontariossa Kanadassa, jossa he menivät naimisiin. Kuuselat muuttivat myöhemmin Muhokselle, jossa Armi syntyi. Armi kävi keskikoulun Muhoksella ja aloitti sen jälkeen vuonna 1951 Porvoon naisopistossa.
Kun Armi voitti Suomen Neito -kilpailun 24. toukokuuta 1952, hän sai palkinnoksi rasian suklaata, kultaisen rannerenkaan ja kaksi Pan American Airwaysin lahjoittamaa lentolippua Yhdysvaltoihin. 17. kesäkuuta Armi matkusti Yhdysvaltoihin ja osallistui Miss Universe -kilpailuun.
Kilpailussa Long Beachissä Kaliforniassa oli 29 osallistujaa. Kuusela voitti kilpailun 29. kesäkuuta 1952. Hän oli voittaessaan vasta 17-vuotias, eikä olisi saanut alaikäisenä osallistua. Kuuselan voitettua kilpailun Suomessa kuvattiin elokuva "Maailman kaunein tyttö", jossa hän esiintyi yhdessä Tauno Palon kanssa. Elokuvan käsikirjoitti Mika Waltari ja ohjasi Veikko Itkonen.
Arne Hilario, naimisissa, 3 lasta, asuu Chilessä;
Anna-Lisa De Gari, naimisissa, 2 lasta, asuu Espanjassa;
Eva-Maria Hess, naimisissa, 2 lasta, asuu Yhdysvalloissa;
Pariskunta asui Manilan varakkaalla asuinalueella Forbes Parkissa. Armi esiintyi Filippiineillä kahdessa elokuvassa. Hän oppi puhumaan tagalogin kieltä, vaikka perheen kotikieli oli englanti.
Virgilio Hilario kuoli 7. syyskuuta 1975 sydänkohtaukseen. Sen jälkeen Armi tapasi amerikkalaisen diplomaatin Albert Williamsin, jonka kanssa hän avioitui 8. kesäkuuta 1978. He muuttivat aluksi Barcelonaan, sen jälkeen Izmiriin, Turkkiin. Turkista he muuttivat La Jollaan San Diegoon Kaliforniaan, jossa he asuvat edelleen.


Miss Universum.
Miss Universum () on kauneuskilpailu, jossa etsitään maailman kauneinta naista.
Kilpailun perusti kalifornialainen vaatetusyhtiö Pacific Mills vuonna 1952. Ensimmäinen voittaja oli Suomen Armi Kuusela. Nykyään kilpailun taustayhtiö on Donald Trumpin ja NBC Universalin omistuksessa.


Tarom.
Tarom on Romanian koti- ja ulkomaanliikennettä hoitava lentoyhtiö.
Taromin historian voi johtaa vuoteen 1920, jolloin perustettiin ranskalais-romanialainen lentoyhtiö, "Compania Franco-Română Pentru Navigaţie Aeriană" (CFRNA). Se lensi ranskalaisvalmisteisilla POTEZ-koneilla Pariisista Bukarestiin tehden välilaskuja eri eurooppalaisissa kaupungeissa.
Vuonna 1925 avattiin ensimmäinen kotimaanyhteys Galatiin, 1926 lentoyhtiö vaihtoi nimensä CIDNA:ksi ja 1930 LARES:ksi. Vuonna 1937 se yhdistyi kilpailijansa SARTA:n kanssa.
Vuonna 1954 nimeksi muutettiin Transporturi Aeriene Române, Tarom. Vuonna 1974 avattiin ensimmäinen Atlantin ylittävä lentoreitti JFK:n kansainväliselle lentokentälle New Yorkiin. 1980-luvulla Tarom käytti pelkästään neuvostoliittolaista kalustoa.


Herukkaperhonen.
Herukkaperhonen ("Nymphalis c-album") on täpläperhosten ("Nymphalidae") heimoon kuuluva päiväperhonen, joka on laajalle levinnyt laji palearktisella alueella. Lähteestä riippuen lajista käytetään myös nimiä liuskaperhonen ja karviaisperhonen.
Koko ja ulkonäkö.
Herukkaperhosen siipien kärkiväli on noin 4 senttimetriä. Siivet ovat pohjaväriltään kirkkaan oranssit ja niissä on ruskeitä laikkuja. Siipiä reunustaa leveä, suklaanruskea nauha, johon etenkin takasiivissä liittyy oranssinkeltaisia täpliä. Siipien reunat ovat epätasaisen liuskaiset, minkä vuoksi lajia kutsutaan joskus myös liuskaperhoseksi. Alapuolelta lajin siivet ovat harmaanruskeat ja siipien ulkoreunassa on tummanvihreitä täpliä. Erityinen tuntomerkki on takasiiven alapinnalla näkyvä valkoinen, c-kirjaimen muotoinen kuvio, josta laji on saanut tieteellisen lajinimensä, "c-album".
Vaikka herukkaperhonen on äkkiä katsottuna nokkosperhosen näköinen ja suunnilleen saman kokoinenkin, sen siipien yläpinnalla ei juuri koskaan ole vaaleankeltaista tai valkoista väriä ja siivet ovat muodoltaan huomattavasti nokkosperhosta liuskaisemmat. Nokkosperhosten joukosta herukkaperhosen erottaa helposti paljon keltaisemman yleisvärin perusteella.
Levinneisyys ja lentoaika.
Herukkaperhonen esiintyy Euroopassa, Pohjois-Afrikassa ja Aasiassa Japaniin saakka. Suomessa se on levinnyt noin Oulun korkeudelle saakka. Sitäkin pohjoisempana lajia tavataan, mutta harvemmin. Herukkaperhonen on yleinen, mutta Etelä-Suomessakin selvästi nokkos- ja neitoperhosta harvalukuisempi perhonen yksilömäärällä laskettuna.
Herukkaperhonen lentää kahdessa sukupolvessa, ensimmäinen keväällä jopa maaliskuusta kesäkuuhun ja toinen sukupolvi heinäkuun lopulta jopa lokakuulle.
Elinympäristö ja elintavat.
Herukkaperhonen elää kulttuuriympäristöissä, pihapiireissä, puutarhoissa sekä luonnonympäristöissä metsien ja teiden reunoilla sekä puoliavoimissa ympäristöissä. Keväällä ensimmäisen sukupolven naaraat munivat munat, jotka kesän aikana kehittyvät toukiksi, koteloituvat ja kuoriutuvat syksyllä toisen sukupolven aikuisina. Aikuinen yksilö talvehtii, usein vajoissa, autotalleissa tai muissa ulkorakennuksissa.
Ravintokasvi.
Herukkaperhosen toukat ovat oligofageja ja syövät mm. herukkaa ("Ribes") sekä nokkosta ("Urtica"). Aikuinen yksilö syö kukkien mettä, esimerkiksi pietaryrtin ja ohdakkeiden kukat vetävät niitä puoleensa. Herukkaperhoset saattavat myös syödä puiden mahlaa tai mädäntyneiden hedelmien käynyttä mehua.


Dekstrometorfaani.
Robitussin-kapseleita, Robitussin on dekstrometorfaaniin perustuva yskänlääke.
Dekstrometorfaani eli DXM on muun muassa yskänlääkkeissä käytettävä lääkeaine. DXM:ää on Suomessa Orion Pharman Resilar, Redol Comp (sisältää myös salbutamolia) ja Sir. Ephedrin (sisältää myös efedriiniä) -yskänlääkkeissä 3 mg/ml, ja Rometor Ratiopharmissa 2mg/ml. Niissä aine on hydrobromidimuodossa. Dekstrometorfaania väärinkäytetään lääkkeenä erottelemalla se lääkevalmisteista, ja tämän väärinkäytön estämiseksi tai vaikeuttamiseksi lääkevalmisteisiin on lisätty yhdisteitä: esimerkiksi Resilar-yskänlääke sisältää sorbitolia. Dekstrometorfaania ei luokitella huumausaineeksi, toisin kuin sen stereoisomeeri levometorfaani.
Annostus ja vaikutukset.
Normaalissa dekstrometorfaania sisältävän yskänlääkkeen ohjeiden mukaisessa annoksessa DXM:ää on maksimissaan 30 mg; annoksen voi ottaa korkeintaan neljästi vuorokaudessa.
Dekstrometorfaani muistuttaa kemialliselta rakenteeltaan opiaatteja ja kuuluu samoin morfinaaneihin, mutta vaikutusmekanismi on erilainen kuin opiaateilla: DXM ja metaboliittinsa dekstrorfaani ovat NMDA-reseptorin estäjiä. Yskänärsytystä hillitsevä vaikutus johtuu aivoissa sijaitsevan yskänkeskuksen lamaantumisesta. Myös varsinaisia opiaatteja käytetään yskänlääkkeinä, koska nekin hillitsevät yskänkeskuksen toimintaa.
Dekstrometorfaania sisältäviä lääkkeitä ei tule missään tapauksessa käyttää jos viimeisen kahden viikon aikana on käytetty MAO-estäjiä tai SSRI-lääkkeitä.
DXM:n yliannostuksesta voi seurata myrkytystiloja, mistä johtuen ainetta lapsille annosteltaessa tulee olla erityisen tarkka. Oireita voivat olla mm. yliaktiivisuus ja kiihtymys tai hitaus ja uneliaisuus.
Päihdekäyttö.
Suurina annoksina dekstrometorfaania käytetään myös päihteenä, jonka vaikutukset muistuttavat psykedeelisillä ja dissosiatiivisilla efekteilla maustettua humalatilaa. Annoskoon kasvattaminen korostaa kokemuksen dissosiatiivisia puolia, esimerkiksi tuntemusta mielen ja ruumiin erkaantumisesta. Suuremmilla annoksilla saatetaan myös kokea perustavanlaatuisesti tavallisesta poikkeavia tajunnantiloja.
DXM hajoaa kehossa dekstrorfaaniksi ("DXO"), joka on sekä monimuotoinen dissosiatiivi että asetyylikoliinin estäjä eli deliriantti. Deliriantteihin kuuluvat myös esimerkiksi Marzine (syklitsiini)-matkapahoinvointitabletit. Sekä matkapahoinvointilääkkeet että DXM (Resilar) ovat nuorten suosiossa.
Muita dissosiatiivisia aineita ovat esim. fensyklidiini ja Salvia divinorum.
Päihdekäytössä käytettävän DXM:n määrä voi (kertakäyttäjällä) olla välillä 150 mg–1500 mg. Pieni vähemmistö ihmisistä on DXM:lle yliherkkiä, jolloin normaali päihdekäytössä otettu annos voi olla hengenvaarallinen.
Monet DXM:ää sisältävät yskänlääkkeet sisältävät myös aineita, jotka saattavat olla tappavan myrkyllisiä ylitettäessä käyttöohjeen määräämä annostelu. Suomalainen Resilar-yskänlääke sisältää muun muassa sorbitolia, joka yliannosteltaessa voi aiheuttaa päänsärkyä, kovaa kutinaa, vatsavaivoja ja ripulia. Sorbitolin lisäämisellä DXM:ää sisältäviin yskänlääkkeisiin on myös tarkoitus ehkäistä mahdollista väärinkäyttöä, vaikka on olemassa keinoja erotella DXM yskänlääkesiirapista.
Etanoli eli juotava alkoholi on myös NMDA-estäjä, joskin se vaikuttaa voimakkaasti myös moniin muihin hermoston osiin.
Riippuvuuspotentiaali.
Säännöllisessä käytössä toleranssi DXM:ään kasvaa, ja uusimpien tutkimusten mukaan sekä fyysisiä että psyykkisiä vieroitusoireita esiintyy, etenkin jos ainetta käytetään säännöllisesti ja suuria annoksia.
Haitat.
Suurilla annoksilla ja/tai jatkuvalla käytöllä on havaittu epäspesifisiä haittavaikutuksia aivotoimintaan. DXM:n huhuttiin pitkään myös aiheuttavan Olneyn leesioita, eli aivokuoreen syntyviä vaurioita. Tämä huhu perustui siihen, että jotkin muut NMDA-antagonistit, esimerkiksi PCP, aiheuttavat todistettavasti leesioita rotilla. DXM:n osalta asiaa on kuitenkin tutkittu eläinkokein, eikä viitteitä leesioiden aiheutumisesta ole saatu.
Dekstrometorfaanin yliannokset voivat myös aiheuttaa aivovaurioita ja kuolemia, erityisesti käytettynä muiden lääkkeiden tai alkoholin kanssa.
DXM saattaa pahentaa allergioita sellaisille alttiilla lapsilla.


Valuuttamerkki.
Valuuttamerkki on joissakin valuutoissa käytetty graafinen symboli, jota käytetään lyhenteenä valuutasta. Kansainvälisesti valuutoista käytetään standardin ISO 4217 mukaisia valuuttatunnuksia, mutta paikallisesti useimmiten valuuttamerkkiä.
¤-merkki on yleinen valuuttamerkki, jota voidaan käyttää silloin, kun varsinaista valuuttamerkkiä (esimerkiksi $, £ tai €) ei ole käytettävissä. Rahamäärää kirjoitettaessa merkin paikka vaihtelee valuutan mukaan. Monissa maissa, kuten Yhdysvalloissa ja Britanniassa, merkki sijoitetaan ennen summaa. Myös rahamäärän jälkeen sijoitettu merkki on yleinen, ja tällainen käytäntö on käytössä muun muassa Suomessa. Myös rahasumman keskelle eli desimaalipilkun paikalle sijoitettu merkki on mahdollinen. Tällainen käytäntö oli ennen euron käyttöönottoa Ranskassa ja Portugalissa.


Valuutta.
Valuutalla tarkoitetaan valtion tai alueen rahaa ja rahayksikköä, jolla voidaan käydä vaihtokauppaa palveluista tai tuotteista. Eri valuuttojen välillä käytetään vaihtokurssia kuvaamaan valuutan arvoa suhteessa toiseen valuuttaan. Setelit ja kolikot ovat valuutan eri muotoja.
Yleisesti jokainen valtio päättää ja hallinnoi omaa valuuttaansa, sen valmistusta ja jakoa. Tärkeä poikkeus tähän on kuitenkin Euroopan unionin Euroopan talous- ja rahaliitto EMUn jäsenmaat, jotka ovat luovuttaneet valuutan hallinto-oikeudet Euroopan keskuspankille.
Omaa valuuttaa hallitsevilla mailla hallintaoikeudet ovat joko keskuspankilla tai valtiovarainministerillä. Valtiokohtaisesti hallitus antaa näille instituutioille erilaisia oikeuksia hallita valuuttaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Federal Reserve System toimii ilman laki- tai muiden elimien rajoitteita. On tärkeää kuitenkin huomata, että hallintaoikeudet riippuvat pitkälti senhetkisestä hallinnosta, joka voi halutessaan vähentää tai kokonaan poistaa oikeuksia. Kuitenkin tämänkaltainen toiminta on epätodennäköistä. Länsimaissa valuutoista päättävät elimet ovat pääasiassa riippumattomia hallituksesta.
Useat maat voivat käyttää samaa nimitystä valuutasta (esimerkiksi Kanadan dollari ja Yhdysvaltain dollari) tai useat maat voivat käyttää samaa valuuttaa (esimerkiksi euro). Toisinaan valtio voi käyttää toisen valtion valuuttaa laillisena valuuttanaan: esimerkiksi Panama ja El Salvador käyttävät Yhdysvaltain dollaria virallisena valuuttanaan.
Suomen valuutta on euro, joka otettiin käyttöön seteleinä ja kolikoina vuonna 2002, mutta tilivaluuttana jo 1999. Aiempi Suomen valuutta oli markka. Euron valuuttatunnus on EUR ja Suomen markan FIM.
Valuuttojen keskinäistä vaihdettavuutta ja vaihtosuhdetta säätelee valuuttajärjestelmä.


Amiraali (perhonen).
Amiraali ("Vanessa atalanta") on värikäs täpläperhosten heimoon kuuluva päiväperhonen.
Koko ja ulkonäkö.
Amiraalin siipien kärkiväli on noin 5–6 cm. Amiraali on yläpuolelta huomiota herättävä perhonen, taustaväri on musta, jossa on oransseja nauhoja ja valkoisia täpliä. Alapuolelta lajin siivet ovat harmaan, ruskean ja sinisen kirjomat. Takasiipien alapinnalla on kuviointi, joka näyttää numeroilta 980 tai 986. Lennossa laji näyttää mustalta.
Levinneisyys ja lentoaika.
Amiraalilla on vakituinen kanta Suomessa vain satunnaisesti talvehtimisen kannalta edullisina vuosina. Laji on kosmopoliitti vaeltaja, joka lentää pitkiäkin matkoja.
Amiraali lentää kahdessa sukupolvessa, ensimmäinen keväällä toukokuusta kesäkuuhun ja toinen sukupolvi heinäkuun lopulta jopa lokakuulle. Voi esiintyä vaeltajana kesällä muinakin aikoina.
Elinympäristö ja elintavat.
Amiraali elää kulttuuriympäristöissä, pihapiireissä, puutarhoissa ja joutomailla. Mikäli amiraalilla on kanta Suomessa, keväällä ensimmäisen sukupolven naaraat munivat munat, jotka kesän aikana kehittyvät toukiksi, koteloituvat ja kuoriutuvat syksyllä toisen sukupolven aikuisina. Aikuinen yksilö lentää talveksi etelään, se ei kestä Suomen talvea.
Ravintokasvi.
Amiraalin toukat ovat oligofageja ja syövät mm. nokkosta ja ohdakkeita. Aikuinen yksilö syö kukkien mettä, esimerkiksi pietaryrtin ja ohdakkeiden kukat vetävät niitä puoleensa. Amiraalit saattavat myös syödä puiden mahlaa tai mädänneiden hedelmien käynyttä mehua.


Lambda.
Lambda (Λ, λ) on kreikkalaisten aakkosten yhdestoista kirjain. Latinalaisissa aakkosissa sitä vastaa L. Kreikkalaisessa numerojärjestelmässä lambdalla on arvo 30.


Ohdakeperhonen.
Ohdakeperhonen ("Vanessa cardui", synonyymi "Cynthia cardui") on täpläperhosten heimoon kuuluva päiväperhonen.
Koko ja ulkonäkö.
Ohdakeperhonen on yläpuolelta huomiota herättävä perhonen. Sen siipien kärkiväli on noin 4–6 cm ja siipien taustaväri on oranssinkeltainen, jota koristavat mustat ja valkoiset täplät. Alapuolelta lajin siivet ovat vaaleanharmaan, vaaleanruskean ja punaisen kirjomat, takasiivissä on myös silmätäpliä. Lennossa laji näyttää kellertävältä.
Levinneisyys ja lentoaika.
Ohdakeperhosta tavataan kaikilla mantereilla paitsi Etelä-Amerikassa, Australiassa ja Antarktiksella. Suomessa lajilla on vakituinen kanta vain satunnaisesti, talvehtimisen kannalta edullisina vuosina. Normaalisti Euroopassa tavatut perhoset ovat talvehtineet Pohjois-Afrikassa. Laji on kosmopoliitti vaeltaja, joka lentää pitkiäkin matkoja. Sitä tavataan ajoittain mm. Islannissa, jossa ei ole vakituisia päiväperhosia, sekä Huippuvuorilla.
Ohdakeperhonen lentää kahdessa sukupolvessa, ensimmäinen keväällä toukokuusta kesäkuuhun ja toinen sukupolvi heinäkuun lopulta jopa lokakuulle. Laji voi esiintyä vaeltajana kesällä muinakin aikoina.
Elinympäristö ja elintavat.
Ohdakeperhonen elää kulttuuriympäristöissä, pihapiireissä, puutarhoissa ja joutomailla. Mikäli ohdakeperhosella on kanta Suomessa, keväällä ensimmäisen sukupolven naaraat munivat munat, jotka kesän aikana kehittyvät toukiksi, koteloituvat ja kuoriutuvat syksyllä toisen sukupolven aikuisina. Aikuinen yksilö talvehtii, usein vajoissa, autotalleissa tai muissa ulkorakennuksissa.
Ravintokasvit.
Ohdakeperhosen toukat ovat oligofageja ja syövät mm. nokkosta ("Urtica") ja ohdakkeita ("Cirsium"). Aikuinen yksilö syö kukkien mettä, esimerkiksi pietaryrtin ja ohdakkeiden kukat vetävät niitä puoleensa. Ruokailupaikkana laji suosii vahvasti keltaisia kukkia. Ohdakeperhoset saattavat myös syödä puiden mahlaa tai mädänneiden hedelmien käynyttä mehua.


Lanttuperhonen.
Lanttuperhonen ("Pieris napi") on keskikokoinen kaaliperhosten ("Pieridae") heimoon kuuluva päiväperhonen.
Koko ja ulkonäkö.
Lanttuperhosen siipien kärkiväli on noin 3–4 cm. Yläpuolelta perhonen on pohjaväriltään valkoinen ja sen siipien kärjissä on tummat alueet. Koiraalla on usein etusiiven keskellä yksi tumma täplä, mutta se saattaa myös puuttua, naaraalla täpliä on kaksi. Siipisuonet erottuvat melko hyvin siiven yläpinnalla. Alkukesästä lentävällä ensimmäisellä sukupolvella takasiipien alapinnat ovat pohjaväriltään valkoiset ja siipisuonien kohdalla on vihreää kehnää. Heinäkuusta eteenpäin lentävällä toisella sukupolvella takasiipien alapinta on vaaleankeltainen, mutta vihertävä kehnä siipisuonten kohdalla erottuu niilläkin selvästi.
Levinneisyys ja lentoaika.
Lanttuperhonen on levinnyt koko Suomeen. Pohjoisimmassa Lapissa lajin yksilöt poikkeavat jossain määrin etelässä lentävistä yksilöistä. Lanttuperhonen on Suomen tavallisin päiväperhonen ja erittäin runsaasti levinnyt.
Perhosen ensimmäinen sukupolvi lentää toukokuun puolivälistä kesäkuulle ja toinen sukupolvi heinäkuusta syyskuun alkuun.
Elinympäristö ja elintavat.
Lanttuperhonen elää kulttuuriympäristöissä, puutarhoissa, niityillä ja pelloilla. Laji talvehtii kotelona.
Ravintokasvi.
Lanttuperhosen toukat elävät ristikukkaisilla kuten esimerkiksi kaalilla tai sinapilla. Aikuinen ruokailee kukkien medellä.


MiG-29.
MiG-29 (),) on vuonna 1983 Neuvostoliiton palvelukseen astunut valmistama hävittäjä, josta on tuotettu monia versioita.
MiG-29:n suunnittelu alkoi 1970-luvulla Neuvostoliiton saatua 1969 tietoja Yhdysvaltain F-X-ohjelmasta, josta tuloksena oli myöhemmin F-15 Eagle. Sen tarkoituksena oli korvata Yhdysvaltain vastannut MiG-23 ja pystyä kilpailemaan Phantomien seuraajien, ja kanssa. Ensimmäinen ”Kehittynyt rintamahävittäjä” (PFI) -ohjelma osoittautui liian kalliiksi ja se jaettiin kevyen ja raskaan hävittäjän kehityssuunnitelmiin, samoin kuin Yhdysvalloissa oli tehty F-16- ja YF-17-ohjelmissa. Raskaan hävittäjän kehitystyön sai Suhoi ja kevythävittäjä säilyi Mikojanin projektina.
Ensilentonsa ”tuote 9” -prototyyppi lensi 6. lokakuuta 1977. Yhdysvaltain vakoilusatelliitit havaitsivat sen jo saman vuoden aikana. Koneen sarjatuotanto alkoi MiG-29B-mallista 1982 Moskovassa ja se astui Neuvostoliiton ilmavoimien palvelukseen elokuussa 1983. MiG-29:a varusti lähinnä etulinjan ilmapuolustusta, kun raskas Su-27 tarkoitettiin iskuihin syvälle kohteisiin. MiG-29 tavoitteena oli toimia huonoiltakin kiitoteiltä suojaamaan eteneviä mekanisoituja joukkoja ja maahyökkäyskoneita. Vahvat laskutelineet ja ilmaoton suojaus mahdollistivat toiminnan pommitetuista tai valmistamattomistakin tukikohdista.
Konetyyppiä vietiin laajasti Varsovan liiton maihin ja muihin ystävällisiin maihin, kuitenkin karsittuna versiona.
Suomessa MiG-29 nähtiin ensimmäisen kerran Rissalan (Kuopion lentoasema) lentonäytöksessä 2. heinäkuuta 1986, jolloin se oli ollut neljä vuotta palveluskäytössä Neuvostoliitossa. Syyskuussa 1988 konetta esiteltiin myös Farnborough’ssa. 20. toukokuuta 1989 kapteeni Aleksandr Zujev loikkasi MiG-29:llä Turkkiin ja sai turvapaikan Yhdysvalloista. Vuoteen 1991 mennessä koneita oli rakennettu noin 800.
Myöhemmin koneen kehitystyötä on jatkettu, aluksi kehittyneemmällä avioniikalla. Koneesta on suuri määrä erilaisia malleja. NATO on antanut koodit kuudelle merkittävimmälle muunnokselle: Fulcrum-A, perusversio; Fulcrum-B, kaksipaikkainen harjoituskone; Fulcrum-C, lisäpolttoaineella ja elektroniikalla varustettu MiG-29S; Fulcrum-D, laivastoversio MiG-29K; Fulcrum-E, päivitetty MiG-29M, joka ei tullut sarjatuotantoon; Fulcrum-F, MiG-29OVT/MiG-35.
Hävittäjän perusversio pystyi jokasään päivä- ja yötoimintaan. Vientiversio oli aseistettu keskipitkänmatkan R-27R1 ja lyhyenmatkan R-73E-ohjuksin. Perusmallissa ei ollut muuta toimintakykyä maakohteita vastaan kuin ohjautumattomat raketit ja pommit. Täsmäaseiden käyttökyky tuli vasta MiG-29SMT-malliin Žuk-ME-tutkan myötä. Samalla ohjaamoon tulivat digitaalinäytöt ja HOTAS-periaatteella toteutettu tärkeiden kytkimien sijoittaminen tehonsäätövivulle ja ohjaussauvaan (Hands On Throttle And Stick).
Tyyppejä.
Vuosina 1982–1997 1 257 kappaletta (MAPO-MiG), mistä 840 kpl tyyppiä 9.12 ja 207 tyyppiä 9.13., minkä lisäksi joitain kappaleita muualla (Sokol Nižni Novgorodissa). EADS Deutchlandin mukaan valmistusmäärä voi olla 1 400, mistä on jäljellä käytössä 750.
Kehitysmalli MiG-29SMT.
Päivitetty MiG-29SMT-versio kehitettiin 1990-luvun lopulla. Sen edeltäjä oli MiG-29S-malli vuodelta 1995. Vanhoja koneita voi päivittää osin tai kokonaan MiG-29SMT-tasolle. Lisäksi uusia tämän mallin hävittäjiä rakennettiin Jemenille ja Eritrealle. Koneita on modernisoitu noin 180, joista 150 Venäjän ilmavoimille.
Tutka ei ole enää N019ME, mikä kykenee valvomaan yhtä kohdetta, vaan Žuk-M, joka kykenee valvomaan kymmentä kohdetta ja tulittamaan yhtäaikaa neljää ja jonka kantama on 120 kilometriä edellistä pidempi kulkusuunnassa. Tutka mahdollistaa myös täsmäaseiden käytön. Ohjaamoon on sijoitettu kaksi suurta monitoiminäyttöä.
MiG-29 SMT:n lentomatka on entistä pidempi lisätankein. Sen siirtolentomatka on 1 800 kilometriä omin sisäisin polttoainesäiliöin. Kolmella lisäpolttoainetankilla koneen siirtolentomatka on 3 000 km. Kolmella lisäpolttoainetankilla ja kerran ilmassa tankattuna sen lentomatka on yli 5 000 kilometriä. Kolmella lisäpolttoainetankilla varustettuna ja kahdella R-73E-ohjuksella aseistettunakin se saavuttaa 3 000 kilometrin lentomatkan.
Koneen nopeus on 1 500 km/h 1 450 metrin korkeudessa ja 2 400 km/h 2 230 metrin korkeudessa. Sen lakikorkeus on 17 000 metriä.
Saksan liittotasavalta modernisoi Saksan demokraattisen tasavallan 24 MiG-29:ää, jotka se myi muiden neuvostotyyppisten sotilaslentokoneiden kanssa Puolalle. Puola itse modernisoi MiG-29:t MiG-29 SMT:ksi venäläisen MAPO ANT:n avulla. Uusiminen maksoi noin neljä miljoonaa dollaria yhdeltä koneelta.
Vuonna 2008 Peru solmi sopimuksen 19 koneensa modernisoinnista yhteensä 106 miljoonan Yhdysvaltain dollarin hintaan.
Sudanin asekaupat.
Sudanin uskotaan saaneen heinäkuussa 2008 12 MiG-29-hävittäjiä Valko-Venäjän kautta ja että ne olisi sijoitettu Wadi Seidnan sotilaslentoasemalle. Venäjän federaatio on kieltänyt osallistuneensa kauppaan, koska Sudanin tasavalta on asevientikiellossa Darfurin tilanteen vuoksi. Toukokuussa 2008 Darfurin vastarintaliike ampui alas yhden MiG-29-hävittäjän ja "venäläinen" lentäjä sai surmansa.
Venäjän federaatio oli 2001 allekirjoittanut yhteistyösopimuksen puolustusvälinetoimituksista Sudanin tasavallan kanssa.


Aceh.
Aceh on Indonesiaan kuuluva erityisalue Sumatran saaren pohjoisosassa. Aceh rajoittuu etelässä Pohjois-Sumatran maakuntaan. Maakunnan virallinen nimi on Nanggroe Aceh Darussalam. Vanhoja kirjoitusmuotoja ovat Acheh ja Atjeh.
Alueella käytiin vielä hiljattain sotaa aseellisen Vapaa Aceh -liikkeen ja Indonesian armeijan välillä. 2000-luvulla käytiin kolmet Acehin rauhanneuvottelut, joista viimeisimmät presidentti Martti Ahtisaaren välityksellä. Viimeisimmän neuvottelukierroksen seurauksena 15.8.2005 syntynyt rauhansopimus on pitänyt tähän saakka ja yhteenotot armeijan ja (entisten) sissien välillä ovat päättyneet.
Acehin uskotaan olleen ensimmäinen paikka, johon islam levisi Kaakkois-Aasiassa. 1600-luvun alussa Acehin sulttaanikunta oli vaurain, voimakkain ja sivistynein valtio Malakan salmen alueella. Aceh on kautta historiansa puolustanut kiivaasti poliittista itsenäisyyttään ulkopuolisia voimia kuten hollantilaisia miehittäjiä ja Indonesian hallintoa vastaan. Aceh on luonnonvaroiltaan rikas: sen alueella on muun muassa huomattavat öljy- ja kaasuesiintymät. Acehin ja Pohjois-Sumatran alueella sijaitsee Kaakkois-Aasian suurin jäljellä oleva yhtenäinen luonnontilainen sademetsäalue. Muuhun Indonesiaan verrattuna Acehin maakunta on voimakkaan uskonnollinen - islamilainen šaria-laki on voimassa ja sen käyttäytymissäännökset koskevat myös muita kuin muslimeja.
Aceh oli lähin maa-alue joulukuun 2004 Intian valtameren maanjäristyksen keskuksesta. Järistyksen aiheuttama tsunami tuhosi suurimman osan maakunnan länsirannikosta, suuren osan pääkaupungista Banda Acehista, ja osan itärannikosta. Yhteensä järistys ja tsunami aiheuttivat 167 736 indonesialaisen kuoleman tai katoamisen Acehissa ja Pohjois-Sumatralla, ja tuhosivat kodin 500 000:lta. Luonnonmullistuksen katsotaan osaltaan edesauttaneen Acehin rauhanprosessin etenemistä.
Hallinto.
Aceh kuuluu Indonesiaan ensimmäisen luokan erityishallintoalueena (daerah istimewa tingkat 1.), mikä asema sillä on ollut vuodesta 1961 alkaen. Erityishallintoalue jakautuu 17 piiriin (kabupaten) ja neljään kaupunkiin (kota). Kabupateneita johtavat bupatit. Suurin kaupunki ja samalla erityishallintoalueen pääkaupunki on Banda Aceh, joka sijaitsee aivan Sumatran saaren pohjoiskärjessä. Muut hallinnollisesti kaupungin asemassa olevat merkittävät keskukset ovat Langsa, Lhokseumawe ja Sabang. "Pääartikkeli Acehin aluejako)"
Islamilainen kauppa-alue.
Acehin alueen ensimmäinen sulttaanikunta, Perlak, perustettiin vuonna 804. Muita alueelle muodostuneita islamilaisia sulttaanikuntia olivat vuonna 1042 perustettu Samudera Pasai sekä vuonna 1184 perustettu Tamiah.
Ensimmäinen eurooppalainen maininta alueesta on vuodelta 1292, kun Marco Polo kävi Sumatran rannikkoseuduilla. Hän havaitsi, että väestö oli islaminuskoinen. Alueen historiasta kertoo myös Sejarah Melayu.
Acehin sulttaanikunta syntyi vuonna 1205. Sulttaanikunta liittoutui 1500-luvulla Osmanien valtakunnan kanssa, sotiakseen Intiaan ja Malakaan asettuneita portugalilaisia vastaan. Darrussalamin sulttaanikunta syntyi myöhemmin vuonna 1511.
Ensimmäiset portugalilaiset tulivat Indonesiaan vuonna 1509. Heidän valloituksensa joutuivat kuitenkin ensin hollantilaisten ja sittemmin myös brittiläisten haltuun.
Acehin sulttaanikunta nousi 1600-luvun alkuun mennessä merkittäväksi sotilaalliseksi, taloudelliseksi ja kulttuuriseksi mahdiksi, mutta 1600-luvun loppupuolella se alkoi heiketä.
Acehin vakiintuminen Hollannin vaikutuspiirin.
Aceh joutui 1700-luvulla Hollannin ja Ison-Britannian etupiirikiistojen kohteeksi. Lontoon vuoden 1824 sopimuksen mukaan Aceh liitettiin Hollannin Itä-Intiaan, joskin samalla taattiin Acehin itsenäisyys. Britannia sai Hollannilta Intian ja Singaporen alueita vastineeksi Sumatran alueiden luovuttamisesta. "Pääartikkeli Acehin sota 1873-1903)"
Kansallinen tietoisuus nousee.
Vuosisadan alussa, ensimmäisen maailmansodan jälkeen Hollannin Itä-Intiaan muodostui kansallismielisiä opiskelijaliikkeitä, joiden johtajista tuli myöhemmin Indonesian itsenäisyysliikkeen johtajia. Eräs näistä johtajista oli Hollannissa opiskellut Muhammed Atta.
Aceh Japanin vallan aikana.
Acehin itsenäisyysliikkeen, Sumatran Acehin kansallisen vapautusrintaman (ASNLF / GAM):in, näkökulmasta Aceh kävi taistelua Hollannin Itä-Intiaa vastaan vuosina 1873–1942. Japanilaisten tunkeutuivat Malajilta Acehiin vuonna 1942. Japanilaiset lupasivat poistua Acehista sen jälkeen, kun hollantilaiset olisi voitettu.
Acehin itsenäisyystaistelijoiden ja japanilaisten välinen liitto solmittiin Malaijilla vuonna 1942, kun acehilaiset neuvottelijat kävivät Malaijilla Japanin laivaston amiraali Fujikawan luona. Hollannin Itä-Intia oli hieman aiemmin julistanut sodan Japanille, Pearl Harborin pommituksen vuoksi. Acehilaisten neuvottelijoiden ja Japanin välinen itsenäisyyssopimus allekirjoitettiin Singaporessa sen brittiläisten puolustajien antautumisen jälkeen. GAM:in näkemyksen mukaan Aceh miehitettiin jälleen syys-lokakuussa 1945, kun britit tulivat alueelle japanilaisten jälkeen. Lopulta hollantilaiset korvasivat britit ja Indonesian hallitus antoi luvan jatkaa hollantilaisten miehitystä.
Japanilaisten näkökulmasta Acehille ei myönnetty miehitysaikana itsenäisyyttä kuten ei muillekaan Indonesian alueille. Japanilaisten tarjoama itsenäisyys olisi käytännössä tarkoittanut sitoutumista Itä-Aasian hyvinvointivyöhykkeeseen eli käytännössä Japanin sotatalouteen.
ASNLF / GAM on vaatinut Acehille itsenäisyyttä Indonesiasta, mihin Indonesia ei ole suostunut. Indonesia on valtiosäännöltään edelleen yhtenäisvaltio, vaikka erityishallintoalueet kertovat haluista siirtyä liittovaltiomuotoiseen valtiomuotoon.
Japanilaisten miehitys 1942–1945.
"Pääartikkeli Japanilaisten miehitys Acehissa)"
Japanilaiset miehittivät Hollannin Itä-Intian 1942–1945. Ensiksi acehilaiset ja pohjoissumatralaiset solmivat hollantilaisvastaisen liiton Japanin laivaston amiraali Fujikawan kanssa. Japanilaisten tunkeutuessa Malaijilta Sumatralle ja Hollannin Itä-Intian jäädessä sotilaallisesti heikoille acehilaiset aloittivat hollantilaisvastaisen kapinan. Japanilaiset eivät kuitenkaan olleet valmiita myöntämään Acehille, saati sitten Indonesialle, itsenäisyyttä Burman ja Filippiinien tapaan. Acehilaiset neuvottelijat kieltäytyivät muslimeina kunnioittamasta Japanin keisaria šintolaisena jumalana neuvotteluissa Tokiossa. Japanin 25. armeijan ankaraksi koetusta miehityksestä johtuen acehilaiset nousivat spontaaniin kapinaan. Kun Japanin oli antautunut liittoutuneille, jaavalaispoliitikot Ahmed Sukarno ja Muhammed Atta julistivat Indonesian itsenäiseksi 17. elokuuta 1945. Acehilaiset tukivat muita indonesialaisia taistelussa sodan jälkeen palaavia hollantilaisia vastaan.
Hollannin paluuyritys ja Indonesian itsenäisyyssota.
Hollanti yritti palauttaa valtansa Hollannin Itä-Intiassa, jo itsenäiseksi julistautuneessa Indonesian tasavallassa, mutta ei kykenyt siihen johtuen maan omasta saksalaismiehityksestä toipumisesta. Alkuvaiheessa Hollannin Itä-Intian hallinto jäi liittoutuneiden Kaakkois-Aasian ylipäällikölle, amiraali Louis Mountbattenille. Jaavalle tuli Brittiläisen kansainyhteisön joukkoja vasta syyskuun 1945 aikana. Siihen asti japanilaisia kehotettiin ylläpitämään yleistä turvallisuutta ja järjestystä. Japanilaiset komentajat sallivat nationalistien hankkia aseita ja passiivisesti tukivat näitä.
Hollannin päämääränä oli palauttaa Hollannin Itä-Intia siirtomaaksi sekä tuomita Sukarno ja Hatta yhteistyöstä Japanin kanssa. Hollantilaiset pitivät Sukarnon ja Hatan itsenäiseksi julistamaa Indonesian tasavaltaa "japanilaisen fasismin" aikaansaannoksena. Indonesialaiset kokivat hollantilaisten paluun pelkäksi aikaisemman siirtomaavallan palauttamiseksi ja ryhtyivät vastarintaan. Acehilaiset tukivat Indonesian hallitusta Indonesian itsenäisyyssodassa vuosina 1945–1949.
Vuoden 1953 kapinasta alkaneet levottomuuksien vuosikymmenet.
Alueella käynnistyi islamilainen kapina 20. syyskuuta 1953 ja sen lopullinen tukahduttaminen kesti vuosia. Rauhoittakseen tyytymättömyyden Indonesian keskushallitus teki Acehista erityisalueen 1959 ja lupasi sille autonomian.
Vapaa Aceh -liike.
Vapaa Aceh -liike (Gerekan Aceh Merdeka, GAM) kävi sisällissotaa Indonesian keskushallintoa vastaan v. 1976–2005. Sota päättyi presidentti Martti Ahtisaaren välityksellä käytyyn rauhanprosessiin, jonka johdosta allekirjoitettiin rauhansopimus 15.8.2005 Helsingissä. Vapaa Aceh -liikkeen entinen aktiivi Irwandi Yusuf valittiin vapailla vaaleilla Acehin kuvernööriksi joulukuussa 2006. Hän astui virkaansa helmikuussa 2007. "(Pääartikkeli Vapaa Aceh -liike)"
Tapaninpäivän 2004 maanjäristys ja tsunami.
Acehin alue kärsi erityisen pahoin vuoden 2004 Intian valtameren maanjäristyksestä ja sen aiheuttamasta tsunamista.
Väestö.
Luonnollisen väestönkasvun lisäksi Indonesia on tukenut siirtolaisuutta Jaavalta muun muassa Maailmanpankin tuella. Tätä väestöpaineen tasoittamista ympäri Indonesiaa pitävät itsenäisyysliikkeen kannattajat Papuan kaltaisena siirtokuntapolitiikkana.
Talous.
Alueella on Indonesian suurimmat öljy- ja maakaasuvarat, joita hyödyntävät Exxon Mobilin 35-prosenttisesti omistama valtion öljy-yhtiö Pertamina ja Exxon Mobil. Alueen itsenäistyminen aiheuttaisi epävarmuuden niin Indonesian keskushallinnolle kuin aluetta hyödyntäville kansainvälisille yhtiöille.
Acehista saadaan myös palmuöljyä ja puutavaraa. Suurin osa alueen asukkaista saa kuitenkin yhä elantonsa maanviljelystä. Alueen talous kärsi sisällissodasta, mutta on kohenemassa.


Jedit.
Jedi-ritarit (engl. Jedi Knights) ovat elokuvaohjaaja George Lucasin "Tähtien sota" -elokuvissa esiintyvän jediritarijärjestön jäseniä.
Elokuvat.
Jedit olivat rauhan ja oikeuden vartijoita ja suojelijoita Galaktisessa tasavallassa. Jedit kykenivät käyttämään Voimaa, salaperäistä galaksia ylläpitävää energiakenttää suorittaessaan tehtäviä tasavallan puolesta.
Ennen pitkään Tasavalta alkoi turmeltua ja jedien määrä putosi noin kymmeneen tuhanteen. Jedejä oli liian vähän suojellakseen tasavaltaa. Sithit, jedien veriviholliset palasivat. Jedit kuvittelivat sithien tuhoutuneen kaksi vuosituhatta aiemmin, mutta sithit olivat todellisuudessa vielä olemassa. Ensimmäisen kerran jedit saivat tietää sithien paluusta, kun sith-lordi Darth Maul hyökkäsi jedimestari Qui-Gon Jinnin kimppuun. Maul kuoli Naboon taistelussa. Samoin kävi myös Qui-Gon Jinille, mutta jedeille kävi selväksi olleensa väärässä sithien suhteen.
Kymmenen vuotta myöhemmin kreivi Dookun johtama separatistiliike aiheutti vaikeuksia jedeille ja tasavallalle, kun kymmenen tuhatta aurinkokuntaa liittyi separatisteihin. Geonosiksen taistelu aloitti sodan Tasavallan ja separatistien välillä. Lukemattomat jedit menehtyivät Kloonisotien taisteluissa.
Pian sodan jälkeen liittokansleri Palpatine julisti itsensä keisariksi ja Tasavallan Galaktiseksi Imperiumiksi, hän ryhtyi hävittämään loputkin jedeistä. Palpatine käännytti Anakin Skywalkerin Voiman pimeälle puolelle ja Anakinista tuli Darth Vader, Sithin musta valtias. Ainoastaan Yoda ja Obi-Wan Kenobi sekä kourallinen jedejä selvisi Palpatinen jedivainoista ja piiloutui, mutta lopulta suuriman osan heistä surmasi Darth Vader. Kukaan ei tiedä montako jediä selvisi ja kuinka monta heistä piileskelee edelleen. Yoda pakeni suoplaneetta Dagobahiin ja Kenobi aavikkoplaneetta Tatooinelle, molemmat kauas keisarillisten katseiden edestä.
Luke Skywalker, Anakin Skywalkerin poika, oli ensimmäinen uuden sukupolven jedi. Alkujaan Obi-Wan Kenobi opetti Lukea, mutta kun Darth Vader surmasi Kenobin, hänen henkensä kehotti Lukea menemään Dagobahiin Yodan oppiin.
Jeditemppeli.
5 000 vuotta ennen galaktisen sisällissodan alkua Galaktinen tasavalta päätti luovuttaa jediritarikunnalle Coruscantissa sijaitsevan maa-alueen. Jedit rakensivat maa-alueelle pienen koulutuskeskuksen, jota sittemmin laajennettiin lukemattomia kertoja. Ensimmäiseksi rakennettiin zikkuratin muotoinen linnoitus, jonka päälle sittemmin pystytettiin temppelin viisi tornia. Jeditemppelistä tuli jediritarikunnan päämaja, kun sithlordi Exar Kunin johtamat joukot tuhosivat jedien muinaisen päämajan Ossus-planeetalla. Seuraavien vuosituhansien aikana temppeliin rakennettiin muiden muassa jedineuvoston kammio sekä jediarkistot. Ruusanin taistelun jälkeen jedit sulkivat kaikilla muilla planeetoilla sijainneet koulutuskeskuksensa, ja keskittivät toimintansa Coruscantin jeditemppeliin.
"Sithin kostossa" ylikansleri Palpatine — todellisuudessa sithlordi Darth Sidious — lähetti uuden oppipoikansa Darth Vaderin ja 501. legioonan valloittamaan jeditemppelin. Vaderin johdolla kloonisotilaat marssivat temppeliin ja hyökkäsivät siellä oleskelleiden jedien kimppuun. Taistelun aikana Vader surmasi lukemattomia jedejä — kuten Cin Dralligin ja Jocasta Nun — ja 501. legioonan joukot miehittivät temppelin. Imperiumi käynnisti temppelin hätäkutsusignaalin lähettimen houkutellakseen jedejä ansaan. Jedimestarit Yoda ja Obi-Wan Kenobi kuitenkin saapuivat temppeliin, tappoivat sitä miehittäneet kloonisotilaat ja deaktivoivat hätäkutsusignaalin lähettimen. Kenobi ohjelmoi signaalin varoittamaan käskystä 66 selviytyneitä jedejä saapumasta temppeliin.
Jeditemppelin rauniot pysyivät koskemattomina koko galaktisen sisällissodan ajan. Luultavasti keisari Palpatine jätti sen muistomerkiksi jediritarikunnan tuhosta. "Jedin paluun" DVD-julkaisussa jeditemppelin voi nähdä taustalla kohtauksessa, jossa Coruscantissa juhlitaan Imperiumin häviötä ja keisarin kuolemaa. Temppelin lopullinen kohtalo on kuitenkin epäselvä, mutta sen uskotaan tuhoutuneen taistelussa, jossa Uusi tasavalta kaappasi Coruscantin Ysanne Isardin johtamilta keisarillisilta joukoilta. "New Jedi Order" -kirjasarjaan kuuluvassa teoksessa "Enemy Lines II: Rebel Stand" — joka sijoittuu 27 vuotta Yavinin taistelun jälkeen — Luke Skywalker kohtaa yuuzhan vongien valloittamassa Coruscantissa pimeälle puolelle langenneen jedin lordi Nyaxin eli Irek Ismarenin jeditemppelin raunioista.
Troy Denningin kirjoittaman "Dark Nest Trilogy" -kirjasarjan mukaan Galaktinen liittouma rakensi jedeille uuden jeditemppelin Coruscantiin 35 Yavinin taistelun jälkeen.
Expanded Universe.
Jedijärjestö syntyi n. 25 000 vuotta ennen episodi IV:n tapahtumia. Jedit taistelivat sithejä vastaan Suuressa sith-sodassa (n. 5000 vuotta ennen episodi IV:tä), joka lähes koitui Galaktisen tasavallan tuhoksi. Voiman avulla jedien oli mahdollista muun muassa vaikuttaa toisten mieliin ja liikuttaa esineitä ajatuksen voimalla. Voimalla oli myös pimeä puoli, jota sithit käyttivät hyväkseen. Pimeän puolen muodostivat viha, pelko ja aggressio.
Keisari Palpatinen kuoltua Endorin taistelun aikana ja Imperiumin romahdettua Luke Skywalker perusti Jediakatemian kaasuplaneetta Yavinin neljänteen kuuhun jälleenrakentaakseen organisaation uudestaan puolustamaan vielä heikkoa Uutta tasavaltaa.
Ehkäpä kuuluisimpia Expanded Universen Jedi hahmoja ovat Mara Jade, Yaddle ja Kyle Katarn.


Expanded Universe.
Expanded Universe (lyhenne EU) on nimitys kaikelle "Tähtien sota " -elokuvasarjaan liittyvälle oheisaineistolle, joka ei ole "Tähtien sodan" luojan George Lucasin keksimää. Expanded Universeen lukeutuvat muiden muassa "Tähtien sota" -aiheiset kirjat, sarjakuvat, videopelit ja roolipelit. Lucasfilmin mukaan Expanded Universe kuuluu "Tähtien sodan" juonijatkumoon, mutta useiden fanien mielestä ainoastaan elokuvat kuuluvat varsinaiseen ”kaanoniin”. Heidän mielestään Expanded Universe tulisi nähdä ainoastaan ”apokryfisenä”. Itse George Lucasin näkemyksen mukaan Expanded Universe on eräänlainen "Tähtien sota" -elokuvien esittelemän maailmankaikkeuden ”rinnakkaisulottuvuus”, joskin hän on ilmaissut ihailunsa muun muassa Keisarin kloonipaluulle.
1970- ja 1980-luku.
Expanded Universea voidaan itse asiassa pitää "Tähtien sota" -elokuvia vanhempana. Ensimmäinen jatkumoon kuuluva kirja oli "Tähtien sodan" romaaniversio, joka ilmestyi marraskuussa 1976, noin puoli vuotta ennen elokuvaa. Kirjailijaksi merkittiin George Lucas, mutta todellisuudessa teoksen haamukirjoitti Lucasin käsikirjoituksen pohjalta Alan Dean Foster. Kirja sisälsi jonkin verran aineistoa, jota elokuvassa ei esiinny. Fosterilta julkaistiin vuonna 1978 myös romaani "Splinter of the Mind’s Eye", jonka suomennos "Mustan lordin paluu" ilmestyi vielä samana vuonna. "Mustan lordin paluu" oli ensimmäinen "Tähtien sota" -kirja, joka ei pohjautunut suoraan elokuviin. Viimeistään sen myötä Expanded Universe syntyi.
Marvel Comics julkaisi "Tähtien sota" -sarjakuvia vuosina 1977–1986. Huomattava osa näistä ilmestyi myös suomeksi vuosina 1978–1987. Marvelin sarjakuvien tekemiseen osallistuneet Archie Goodwin, Russ Manning ja Al Williamson julkaisivat myös yhdysvaltalaisissa sanomalehdissä ilmestyneitä "Tähtien sota" -strippejä. Marvelin käsikirjoittajat, muitten muassa David Michelinie ja Jo Duffy, esittelivät hahmoja, joita muut Expanded Universen kehittelijät eivät varsinkaan aluksi ottaneet millään tavoin huomioon. Näihin hahmoihin kuuluivat senaattori Simon Greyshade, keisarillisen armeijan kenraalin Taggen (ensimmäisen elokuvan sivuhahmo) sisarukset Orman, Silas ja Domina, avaruusrosvot Serji-X Arrogantus ja Rik Duel, mafiajohtaja Drebble, hoojib Plif, iskalonilainen seikkailija Kiro, zeltronit Bahb, Dani, Jahn, Marruc ja Rahuhl, nagai-valloittajien upseerit Veitsi ja Den Siva ynnä monet muut. Huomattavasti myöhemmin eräät Marvelin "Tähtien sota" -hahmot hyväksyttiin mukaan muihinkin Expanded Universe -teoksiin. Esimerkiksi ”Sithin musta valtiatar” Lumiya on esiintynyt romaanisarjassa "Legacy of the Force" ja mandalorelainen kommandosotilas Fenn Shysa eräissä muissa teoksissa. Marvelin "Tähtien sota" -sarjakuvien tekijät ottivat runsaasti vaikutteita 1970- ja 1980-lukujen japanilaisista sarjakuvista, mikä näkyy ainakin Expanded Universen tämän osan sanastossa ja nimistössä ("chiaki", "Fumiyo", "hiromi") ynnä Cynthia Martinin kuvitustyössä.
Varhaisimpien "Tähtien sota" -teosten ongelmana oli, ettei niiden esittelemälle maailmalle ollut riittävästi lähdemateriaalia. Niinpä West End Games julkaisi vuonna 1987 roolipelin "Star Wars: The Roleplaying Game", joka oheisteoksineen sisälsi paljon uutta "Tähtien sodan" maailmankaikkeutta kuvailevaa tietoa. Pelihanketta johti Bill Slavicsek, joka on sittemmin tullut tunnetuksi "A Guide to the Star Wars Universe" -teosten toimittajana ja yhtenä parhaista Expanded Universen tuntijoista. Joitakin West Endin julkaisemia "Tähtien sota" -tietoja on kuitenkin pidetty virheellisinä.
1990-luku.
1990-luvun alkupuolella Timothy Zahn kirjoitti "Thrawn"-trilogian, johon kuuluivat "Imperiumin perillinen", "Hämärän laivue" ja "Keisarin käsky". Nämä kirjat esittelivät useita Expanded Universessa sittemmin monesti esiintyneitä hahmoja, kuten Thrawnin, Gilad Pellaeonin, Mara Jaden ja Talon Karrden. "Thrawn"-trilogia oli merkittävä käännekohta "Tähtien sodan" oheiskirjallisuudessa, ja Zahnia seurasi joukko lukemattomia kirjailijoita, joista tunnetuimmat olivat Kevin J. Anderson ja Michael A. Stackpole.
Dark Horse Comics on julkaisut 1990-luvulta lähtien "Tähtien sota" -sarjakuvia, joihin kuuluvat nykyisin "Star Wars: Tales", "Star Wars: Jedi", "Star Wars: Republic" ja "Star Wars: Empire". Suomessa Egmont-kustantoma julkaisi "Star Wars: Tales" -lehdessä ilmestyneistä tarinoista koostuvia "Tähtien sota" -sarjakuvalehtiä vuosina 1993–2003, mutta lehden julkaisu lopetettiin liian alhaisten lukijamäärien vuoksi.
Vuosien 1991 ja 1992 aikana julkaistiin Tom Veitchin ja Cam Kennedyn "Dark Empire" -sarjakuva, jossa keisari Palpatine palaa kloonina kuusi vuotta "Jedin paluun" tapahtumien jälkeen. Sarjakuva sai myös "Dark Empire II" ja "Empire’s End" -nimiset jatko-osat.
1992 ilmestyi "The Glove of Darth Vader" -kirja, joka oli Paul ja Hollace Davidsin kirjoittaman kuusiosaisen "Jedi Prince" -kirjasarjan ensimmäinen osa. "Jedi Prince" -kirjasarjassa imperiumin rippeitä johtavat suurmoffi Bertroff Hissa ja ”pimeän puolen profeetta” Kadann yrittävät julistaa keisariksi Trioculus-nimisen sotaherran. He väittävät Trioculusin olevan keisari Palpatinen poika, mutta todellisuudessa kirjasarjan mukaan Palpatinen poika oli kolmisilmäinen mutantti nimeltä Triclops. "Jedi Princen" nimi perustuu sen päähenkilöön Keniin. Ken on 12-vuotias poika ja Triclopsin ainoa lapsi, joka ystävystyy Luke Skywalkerin kanssa. Kirjasarja menestyi hyvin, mutta sitä moitittiin juoneltaan typeräksi ja kielenkäytöltään tökeröksi. Ajatusta Palpatinen pojasta pidettiin niin omituisena, etteivät Triclops tai muut "Jedi Princen" esittelemät hahmot esiinny muussa oheiskirjallisuudessa.
28. tammikuuta 1995 LucasArts julkaisi ' -nimisen ensimmäisen persoonan ammuntapelin, jonka päähenkilö oli palkkasoturi Kyle Katarn. Pelistä tuli hyvin suosittu, ja sille on ilmestynyt tähän mennessä jo neljä jatko-osaa: ', ', ' ja '. Pelisarjan päähahmosta Kyle Katarnista sittemmin tuli Expanded Universen tunnetuimpia hahmoja.
Vuonna 1996 julkaistiin Michael A. Stackpolen kirjoittaman "X-wing"-kirjasarjan aloittava "Rogue Squadron". Kirjat sijoittuivat seitsemän vuotta "Uuden toivon" jälkeen, ja niitä pidettiin "Thrawn"-trilogian ohella laadukkaimpina "Tähtien sota" -kirjoina. Kirjasarja esitteli kaksi merkittävää roistoa: Coruscantin turvallisuuspäällikön Ysanne Isardin ja sotalordi Zsinjin. Varsinkin Isard esiintyi monissa muissa kirjoissa ja sarjakuvissa.
Vuosien 1996 ja 1997 välisenä aikana julkaistiin Mike Richardsonin ja Randy Strandleyn tekemä "Crimson Empire" -sarjakuva. Sarjakuvan päähenkilö keisari Palpatinen entinen henkivartija Kir Kanos, joka vannonut kostavansa imperiumin pettäneelle henkivartija Carnor Jaxille. "Crimson Empire" sai "Crimson Empire II: Council of Blood" -nimisen jatko-osan, joka julkaistiin vuosien 1998 ja 1999 välisenä aikana. Siinä Kanos päättää murhata imperiumin rippeitä hallitsevan neuvoston jäsenet. Jatko-osa esitteli Nom Anor -nimisen salaperäisen avaruusolennon, jonka taustatarina ja todelliset aikeet paljastettiin "New Jedi Order" -kirjasarjassa.
Vuonna 1997 ilmestyi A. C. Crispin kirjoittama "Han Solo Trilogy", joka kertoo nuoren Han Solon elämästä ja ajasta kymmenen vuotta ennen "Uutta toivoa".
Vuonna 1999 ilmestyi 24-osaisen "New Jedi Order" -kirjasarjan ensimmäinen kirja "Vector Prime". "New Jedi Orderin" tapahtumat kertovat toisesta galaksista saapuneen julman yuuzhan vong -muukalaisrodun hyökkäyksessä "Tähtien sodan" galaksiin. Kirjasarjan aikana tapetaan useita merkittäviä "Tähtien sota" -hahmoja. "New Jedi Order" alkaa 25 vuotta "Uuden toivon" tapahtumien jälkeen, ja sen viimeinen osa "The Unifying Force" sijoittuu 30 vuotta "Uuden toivon" jälkeen.
Samana vuonna alkoi ilmestyä myös Jedioppilas-pokkareita, joiden tapahtuman sijoittuivat vuosia ennen Pimeää Uhkaa. Kirjojen pääosassa oli nuori Obi-Wan Kenobi sekä hänen oppi-isänsä Qui-Gon Jinn. Kirjoja julkaistiin yhteensä 18, mutta Suomessa niitä julkaistiin vain kahdeksan.
2000-luku.
Kesällä 2003 julkaistiin tietokoneroolipeli ', joka ilmestyi Xboxille ja myöhemmin tietokoneelle. Peli sai suurta suosiota ja voitti useita arvostettu pelipalkintoja. Useimmista "Tähtien sota" -peleistä poiketen "Knights of the Old Republic" sijoittui aikaan 4 000 vuotta ennen "Uutta toivoa". Sen jatko-osa, ', ilmestyi vuonna 2004.
Lapsille suunnattuja televisio-ohjelmia esittävä amerikkalainen Cartoon Network -kanava alkoi marraskuussa 2003 esittämään "Star Wars: Clone Wars" -piirrossarjaa, jonka tuottajana toimi "Samurai Jack" -piirretyn luojana tunnettu Genndy Tartakovsky. "Clone Warsin" jaksot sijoittuivat "Kloonien hyökkäyksen" ja "Sithin koston" väliseen aikaan ja kertoivat galaktisen tasavallan ja itsenäisten aurinkokuntien konfederaation välisestä kloonisodasta. Sarja esitteli kyborgikenraali Grievouksen, "Sithin kostossa" esiintyneen konnan. Sarjaa tehtiin kolme tuotantokautta, mutta huhujen mukaan myös neljäs tuotantokausi olisi suunnitteilla.
Syksyllä 2005 ilmestyi Troy Denningin kirjoittama "Dark Nest Trilogy" -kirjasarja, joka sijoittuu "New Jedi Orderin" tapahtumien jälkeiseen aikaan. Trilogia kertoo yuuzhan vongien aiheuttamien tuhojen korjaamisesta ja killikeistä, hyönteismäistä avaruusolennoista jotka yrittävät valloittaa galaksin.
Vuonna 2006 tulee ilmestymään kaksi uutta kirjaa, "Betrayal" ja "Bloodlines", jotka aloittavat Aaron Allstonin, Troy Denningin ja Karen Travissin kirjoittaman "Legacy of the Force" -kirjasarjan. "Legacy of the Force" tulee kertomaan "Dark Nest Trilogy" -sarjan jälkeisestä ajasta ja sijoittuu noin 40 vuotta "Uuden toivon" tapahtumien jälkeen
Vuonna 2009 tullaan näkemään televisiosarja, joka sijoittuu "Sithin koston" ja "Uuden toivon" väliseen aikaan. George Lucas on ilmoittanut käsikirjoittavansa sarjan jaksot, ja myös ohjaavansa ensimmäisen tuotantokauden. "Tähtien sota" -näyttelijöistä nuoren Obi-Wan Kenobin esittäjä Ewan McGregor, Bail Organan esittäjä Jimmy Smits ja Jango Fettin esittäjä Temuera Morrison ovat ilmaisseet kiinnostuksensa sarjaa kohtaan. Palpatinea esittänyttä Ian McDiarmidia ja nuoren Boba Fettin näyttelijää Daniel Logania on pyydetty esiintymään sarjassa.
Elokuvien viittauksia Expanded Universeen.
Alkuperäisen trilogian digitaalisesti muokatut versiot ja kolme viimeisintä "Tähtien sota" -elokuvaa ovat sisältäneet muutamia viittauksia Expanded Universeen.
Ristiriitoja.
Suurinta epäluottamusta ovat herättäneet muiden muassa lukuisat Expanded Universe -sarjakuvat, sillä esimerkiksi varhaiset elokuviin pohjautuneet sarjakuvat sisälsivät erheellisiä tietoja koskien "Tähtien sota" -universumia. Ristiriitaista tietoa on toki nähty aiemminkin, mutta Expanded Universen laajuuden takia virheitä sattuu herkemmin.
"Tähtien sodan" kaanoni.
"Tähtien sodan" juonijatkumo eli kaanoni on jaettu G-kaanoniin, C-kaanoniin, S-kaanoniin ja N-kaanoniin. "G" tulee George Lucasin etunimestä, "C" englannin sanasta "continuity" ’jatkumo’, "S" sanasta "secondary" ’toissijainen, sekundaarinen’ ja "N" sanasta "non-canon" tai sanasta "non-continuity".
Merkittävimpiä planeettoja.
Planeetat, joitten nimet on lihavoitu, mainitaan nimeltä elokuvissa, mutta eivät varsinaisesti esiinny niissä.
Krytos-virus.
Krytos-virus on kuvitteellinen biologinen virus Expanded Universessa. Helposti leviävä ja nopeasti tappava virus vapautetaan universumin pääkaupungissa Coruscantissa Imperiumin johtajan Ysanne Isardin toimesta seitsemän vuotta Yavinin taistelun jälkeen. Krytos-virus liittyy Bacta-sodaksi kutsuttuun konfliktiin. Virus voidaan tuhota bactalla, parantavalla kemikaalilla. Isardin ensisijainen tavoite on aiheuttaa tyytymättömyyttä Uudessa Tasavallassa tehdäkseen tarpeelliseksi bactan hankinnan ja sitten rajoittaa bactan saatavuutta. Näin Krytosin aiheuttaman sairauden hoidosta tulee kallista. Vaikeuttaakseen tätä helppoa hoitoa virus on suunniteltu tappamaan, tarttumaan ja leviämään nopeasti. Nopea aikaväli tarttumisen ja kuoleman välillä on viruksen ”huono” puoli. Se tappaa isäntänsä liian nopeasti, jotta se voisi levitä tarpeeksi laajalle. Tarttuminen alkaa myös heikentyä joka kerran jälkeen.
Suuri osa viruskannasta on jäädytetty, jotta sitä voitaisiin käyttää osana suunnitelmaa ottaa käyttöön Coruscatin vesivarastot. Rogue Squadron saa suuren osan jäätä valloittaessaan Coruscatin. Rogua Squadronin toiminta planeetalla mahdollistaa Uudelle tasavallalle tilaisuuden vallata planeetta paljon ennen kuin keisarilliset olivat ajatelleet. Krytosin tuottaminen keisarillisilta biokemisti-insinööreiltä jää lyhyeen. Vratix-rotu Thyferra-planeetalta tarjoaa apua sairauden hoidossa. He löytävät sekoituksen, jossa "Ryll"-nimisen aineen ja bactan sekoituksella voidaan nujertaa virus. Tämä sekoitus, joka tunnettiin myöhemmin nimellä "Rylca", tuotetaan liittouman tukikohdassa Borleiassa. Se sallii hoidon, jossa ei tarvitse käyttää suurta määrää bactaa. Lopulta Thyferran kansa Rogue Squadronin ansiosta auttaa järjestelemään bacta-virtauksen galaksiin ja Uuteen Tasavaltaan.
Kun näyttää siltä, että Coruscantin kapinalliset ovat kaatuneet, Isard aikoo kaapata planeetan. Ennen kuin suunnitelma kaatui hänen biokemistinsä, mukaan lukien Evir Derricote, suunnittelevat kuolettavan viruksen joka hyökkäisi ei-ihmisrotuihin.
Isard toivoo, että tämä suunnitelma Imperiumin seuraavien Thyferran bactatuotantokaappauksien jälkeen tekee bactasta niin mietoa, ettei sitä voida käyttää hoitokeinona. Alien-rodut eivät saisi asiallista hoitoa, kun ihmiset olisivat immuuneja virukselle. Uusi tasavalta olisi suuren päätöksen edessä – hankkiako bactaa suurella hinnalla vai ollako tekemättä mitään. Bactan hankkiminen veisi suurimman osan Uuden tasavallan budjetista. Jos mitään ei tehdä, sairastuneet alkavat paheksua Uutta tasavaltaa. Bacta-sota on yksi Uuden tasavallan todellisista selviytymiskokeista.
Lopulta tuhon estävät Corran Horn ja Rogue Squadron, jotka vapauttavat Thyferran Ysanne Isardin kynsistä ja palauttavat bacta-virran galaksiin. Virus on nopeasti pyyhitty pois lääketieteellisen teknologian avulla. Tämä nopea käsittely purkaa seinän Uuden tasavallan ihmisrodun ja muiden rotujen väliltä. Valitettavasti sadat tuhannet, ehkä miljoonat ovat jo menehtyneet viruksen takia.


Interferenssi.
Destruktiivinen (vas.) ja konstruktiivinen (oik.) interferenssi
Interferenssi tarkoittaa kahden aallon, joiden välinen vaihe-ero on vakio, yhdistymistä superpositioperiaatteen mukaisesti. Kyse on siis aaltojen yhteenlaskusta. Interferenssi voi olla konstruktiivista eli vahvistavaa tai destruktiivista eli vaimentavaa. Optiikassa interferenssikuvio saadaan interferenssin tuloksena. Interferenssiin liittyy olennaisesti koherenssin käsite, jota voidaan pitää interferoituvuuden mittana.
Interferenssivärien syntyminen.
Valoa voidaan pitää myös aaltoliikkeenä, jolloin aallonpituus määrää valon värin. Ihmissilmälle näkyvän valon aallonpituus on noin 400-700 nm (nanometriä).
Ihmissilmä näkee eri aallonpituuksilla etenevän valon erivärisenä. Aallonpituus lyhenee, kun spektrissä siirrytään keltaisesta ja oranssista purppuraan ja violettiin.
Sekä saippuakupla että veden pinnalla oleva ruokaöljykerros näyttävät värillisiltä. Vastaava ilmiö havaitaan asfaltin tai veden pintaan ohueksi kalvoksi levinneessä öljyssä. Molemmissa tapauksissa itse aine, öljy tai saippualiuos, on väritöntä. Kyseessä on ohuessa kalvossa tapahtuva interferenssi-ilmiö. Ohuen kalvon ylä- ja alapinnasta heijastuneet aallot kulkevat hieman eripituisen matkan, kohtaavat ja interferoivat. Vahvistus ja heikennys riippuvat aallonpituudesta ja kalvon paksuudesta. Kun tarkastellaan vinosti kalvoon osuvaa valoa, vahvistus ja heikennys riippuvat vielä tulokulmasta. Näin ollen tietyn paksuisella kalvolla eri aallonpituudet (värit) vahvistavat toisiaan tietyllä tulo- ja heijastuskulmalla. Eri aallonpituuksien vahvistuminen eri kohdissa kalvoa johtuu kalvon paksuuden vaihtelusta. Tämän vuoksi nähdään eri kohdissa kalvoa eri värejä, kun käytetään valkoista valoa.
Kun valo osuu kalvoon, jota rajoittaa toiselta puolelta ilma ja toiselta puolelta vesi, jokainen yksityinen aalto heijastuu sekä kalvon ylä- että alapinnasta. Yläpinnasta heijastumisessa tapahtuu puolen aallon vaihesiirto, koska heijastuminen tapahtuu optisesti tiheämmästä aineesta. Samoin käy alapinnassa. Heijastumisesta ei siis seuraa mitään vaihe-eroa näiden kahden heijastuneen aallon väille. Heijastuneiden aaltojen välille muodostuu vaihe-eroa vain siitä, että alemmasta pinnasta heijastunut aalto kulkee pidemmän matkan kuin yläpinnasta heijastunut aalto.
Matkaerosta johtuva vaihe-ero riippuu aallonpituudesta, valon tulokulmasta ja kalvon paksuudesta. Kullakin aallonpituudella interferenssi on siten vahvistava tietyillä heijastumiskulmilla, jotka riippuvat aallonpituudesta ja kalvon paksuudesta. Silmään tuleva valo saapuu eri kohdista kalvoa eri heijastumiskulmilla. Kun kalvon paksuus on lisäksi epätasainen ja muuttuu, värit muodostavat epäsäännöllisiä, muuttuvia kuvioita.


Dispersio.
Dispersio tarkoittaa fysiikassa sitä, että aallon etenemisnopeus riippuu sen taajuudesta.
Dispersiiviset aaltoliikkeet voidaan jakaa "materiaalidispersioon" (esimerkiksi valo väliaineessa), ja "geometriseen dispersioon" (esimerkiksi aallot vedessä, ääni ohuessa levyssä, radioaalto aaltoputkessa, valo optisessa kuidussa). Jälkimmäinen dispersiomuoto aiheutuu siitä, että aallonpituus on samaa suuruusluokkaa kuin tila, jossa aalto etenee. Systeemissä esiintyvää dispersiota kuvataan dispersiodiagrammilla, jossa pystyakselina on taajuus ja vaaka-akselina aaltoluku. Dispersio aiheuttaa sen, että vaihenopeus ja ryhmänopeus ovat erisuuruisia.
Optiikassa dispersio ilmenee niin, että väliaineen taitekerroin "n" ei ole vakio vaan riippuu aallonpituudesta "λ". Dispersion vuoksi eri aallonpituudet eli värit taittuvat Snellin lain mukaisesti hiukan eri suuntiin, jolloin valkoinen valo hajoaa spektriksi. Ilmiö on nähtävissä esimerkiksi sateenkaaressa ja prismassa. Ilmiötä sanotaan värihajonnaksi.
Dispersio gemmologiassa.
Gemmologiassa suuridispersioisia värittömiä kiviä käytetään usein timantin korvikkeena. Mitä suurempi dispersio kivellä on, sitä voimakkaammin kunkin värin taittumiskulma eroaa toisistaan. Näin suuridispersioisilla jalokivillä on kaunis värileikki, josta esimerkiksi timantti on hyvin tunnettu.
Muita suuridispersioisia jalokiviä ovat muun muassa zirkoni, titaniitti ja rutiili.
Lyijy- eli kristallilasiin lisätään lyijyoksidia joka nostaa lasin dispersiota ja antaa sille näin kauniin värileikin.


Slayer.
Slayer on yhdysvaltalainen thrash metal -yhtye, joka on perustettu Los Angelesin alueella Huntington Parkissa, Kaliforniassa vuonna 1981.
Slayerin alkuperäisjäsenet ovat basisti-laulaja Tom Araya, kitaristi Kerry King, kitaristi Jeff Hanneman ja rumpali Dave Lombardo. Yhtye soittaa edelleen alkuperäisessä kokoonpanossa, vaikka rumpali Lombardo on jättänyt yhtyeen kahdesti ja palannut myöhemmin takaisin. Vuosina 1992-2001 Slayerin rumpali oli Paul Bostaph. Hanneman ja King ovat Slayerin pääasialliset säveltäjät ja sanoittajat.
Slayer on ollut merkittävä vaikuttaja thrash metal -tyylilajin synnyssä, ja yhtyettä pidetään yleisesti musiikkityylinsä pioneerina. Slayer levytti thrash metalin tunnetuimpiin kuuluvan "Reign in Blood" -albumin vuonna 1986. 29-minuuttinen ja kymmenen kappaleen albumi sisälsi nopeinta thrash metalia, mitä siihen mennessä oli kuultu, ja sen intensiteettiä pidetään yhä ylittämättömänä. Yhtyettä syytettiin "Reign in Bloodin" myötä myös natsismista albumin avaavan, Josef Mengelestä kertovan kappaleen "Angel of Death" ansiosta. Syytösten todenperäisyys on kyseenalaista muun muassa siksi, että albumin tuottanut Rick Rubin on juutalainen, Tom Araya on chileläissyntyinen ja yhtyeen rumpali Dave Lombardo kuubalaissyntyinen. Yhtyeen jäsenet ovat saaneet kiistää väitöksen paikkansapitävyyttä jo parin vuosikymmenen ajan.
Slayer on jatkanut konsertointia ja albumien julkaisua melko tasaisessa tahdissa 1980-luvulta 2000-luvulle saakka. Yhtye on julkaissut yhteensä yksitoista studioalbumia, yhden cover-albumin sekä kaksi livealbumia.
Perustaminen ja alkuajat (1981–1983).
Slayer sai alkunsa vuonna 1981, kun kitaristit Kerry King ja Jeff Hanneman tapasivat toisensa aikeinaan perustaa metalliyhtyeen. He pestasivat nopeasti yhtyeeseen laulaja-basistin Tom Arayan, ja King löysi rumpali Dave Lombardon. Yhtye esitti alkujaan muun muassa Iron Maidenin, Judas Priestin ja Venomin materiaalia lähinnä eteläisessä Kaliforniassa.
Metal Blade -levy-yhtiön johtaja Brian Slagel otti yhteyttä soittajiin nähtyään heidän konserttinsa ja tarjosi heille paikkaa yhtiönsä tulevalle kokoelma-albumille. Slayerin ensimmäinen äänitys oli "Aggressive Perfector" kokoelmalla "Metal Massacre III". Kappale sai melkoisesti suosiota underground-piireissä ja sai Slagelin kiinnittämään yhtyeen yhtiönsä nimiin.
Yhtyeen alkuaikoina ja myöhemmin liikkuneiden huhujen mukaan Slayerin alkuperäinen nimi oli "Dragonslayer" vuonna 1981 ilmestyneen samannimisen elokuvan mukaan. King on kuitenkin sitkeästi kiistänyt nämä huhut.
Show No Mercy (1983).
Yhtyeen esikoisalbumi "Show No Mercy" julkaistiin vuoden 1983 lopulla. Rahat albumin tuottamiseen saatiin kokoon Tom Arayan työssään ansaitsemista palkoista ja Kerry Kingin isältä. Albumi myi melko nopeasti 60 000 kappaletta, taaten näin Metal Blade -yhtiölle sen toistaiseksi suurimman myyntimenestyksen.
Haunting the Chapel (1984).
Vuonna 1984 yhtye julkaisi EP:n "Haunting the Chapel", jota pidetään ensimmäisenä ns. klassisen Slayer-soundin omaavana julkaisuna, ja kappaleesta "Chemical Warfare" tuli vuosien saatossa yhtyeen live-esiintymisien lopetuskappale.
EP:n myötä yhtye lähti "Haunting the West Coast" -kiertueelle, jossa muun muassa Dark Angel -yhtyeen rumpali Gene Hoglan toimi rumpuroudarina ja valomiehenä. Vuonna 1984 thrash metal - jonka kehittämisessä Slayer oli yksi tärkeimmistä yhtyeistä - oli saamassa entistä enemmän suosiota metallimusiikkia kuuntelevien keskuudessa. Eräs uusista yhtyeistä oli entisen Metallica-kitaristi Dave Mustainen perustama Megadeth, johon Mustaine pyysi Kingiä toiseksi kitaristiksi. King suostui Mustainen pyyntöön, mutta muut Slayerin muusikot suhtautuivat Kingin päätökseen melko kylmäkiskoisesti ja olivatkin jo valmiita etsimään uutta kitaristia. King joutui tekemään päätöksen kahden yhtyeen väliltä ja päätti lopulta palata takaisin Slayeriin. Mustaine halusi, että King olisi jäänyt Megadethiin pysyvästi. Tästä alkoi Megadethin ja Slayerin vuosia kestänyt vihanpito.
Yhtye julkaisi vuonna 1984 myös toisen EP:n "Live Undead", joka on studiossa äänitetty live-esiintyminen.
Hell Awaits (1985).
Vuonna 1985 yhtyeen toinen pitkäsoitto "Hell Awaits" näki päivänvalon.
Reign in Blood (1986).
"Hell Awaits"in jälkeen Brian Slagel tiesi, että Slayer oli lopullisen läpimurron partaalla. Tästä syystä Slagel alkoi etsiä Slayeristä kiinnostuneita suurempia levy-yhtiöitä, joilla olisi varaa parempaan tuotantoon ja laajamittaisempaan jakeluun. Slayer liittyi pian Def Jam Recordings -levy-yhtiön listoille, ja sai tuottajakseen maineikkaan Rick Rubinin.
Vuoden 1986 lokakuussa julkaistiin nykyisin suuriin metallin klassikkoalbumeihin luettu "Reign in Blood". Albumi oli yhtyeelle ensimmäinen, joka ylsi Yhdysvaltain Billboard-albumilistalle ja sai runsaasti positiivista palautetta niin faneilta kuin kriitikoiltakin. "Angel of Death"-kappaleen lisäksi myös muun muassa kappaleet "Postmortem", kristinuskon tekopyhyyttä kritisoiva "Jesus Saves" ja albumin lopetuskappale "Raining Blood" saivat paljon suosiota osakseen. Levy valittiin Metal Hammer -lehden kesän 2008 thrash-erikoisnumeron "50 parasta thrash-albumia"-listan voittajaksi. Levyllä voidaan kuulla raskaampaa thrash metallia, joka saattoi enteillä tulevaa death metallia ja levy muistuttaakin death metallia.
South of Heaven (1988).
Vuoden 1988 kesäkuussa yhtye julkaisi odotetun albumin "South of Heaven", jonka kappaleet olivat paljon edellistä levyä hidastempoisempia ja melodisempia. Tom Arayan laulusta voitiin havaita entistä puhtaampia sävyjä ja oikeita melodioita, ja myös aiemmin saatanallisille teemoille uskolliset sanoitukset saivat väistyä poliittisesti kritisoivien ja kantaaottavien sanoitusten tieltä. Levy jakoi aluksi kannattajien mielipiteitä rajun tyylinmuutoksen takia, mutta useissa myöhemmissä arvioissa "South of Heaven" on nostettu suurimpien Slayer-klassikoiden joukkoon.
Seasons in the Abyss (1990).
"Seasons in the Abyss" julkaistiin vuonna 1990, ja sen myötä yhtye meni myös melodisempaan suuntaan, jonka voi kuulla esimerkiksi albumin nimikappaleessa. Nimikappaleesta Egyptissä kuvattu musiikkivideo oli Slayerin ensimmäinen laatuaan. Nimikappaleen lisäksi tunnettuja kappaleita olivat muun muassa "War Ensemble" ja sarjamurhaaja Ed Geinistä kertova "Dead Skin Mask". Yhtye julkaisi seuraavana vuonna livealbumin "Decade of Aggression" ja piti pienen tauon. Vuonna 1992 pitkäaikaisen rumpalin Dave Lombardon paikan täytti Paul Bostaph.
Eteenpäin perinteisen thrashin, punkin ja uuden rumpalin voimin (1994–2001).
Vuonna 1994 julkaistiin yhtyeen odotettu seuraava albumi, "Divine Intervention", joka sisältää muun muassa tunnetun kappaleen "Dittohead". Albumi sisälsi tuttua Slayeria ja oli kaupallisesti hyvin menestynyt, vaikka valtavirran musiikkimarkkinat olivatkin jo erkaantuneet heavy metal -musiikista uusien tyylilajien, mm. grungen, kasvattaessa suosiotaan.
Vuonna 1996 yhtye julkaisi yllättäen punkcovereita sisältävän albumin "Undisputed Attitude". Vuonna 1998 julkaistiin "Diabolus in Musica", joka poikkesi tyyliltään selvästi yhtyeen aiemmista levyistä. Modernimpaa, hieman nu metal -vivahteista soundia hakenut albumi on yhtyeen ehkä vähiten arvostettu.
Vuonna 2001 yhtye julkaisi albumin "God Hates Us All", jonka kappaleesta "Bloodline" tehtiin musiikkivideo. Levy julkaistiin sattumalta samana päivänä, jolloin syyskuun 11. päivän terrori-iskut tapahtuivat. Jotkut sanoivatkin, että Slayer teki kaikkien aikojen mainostempun.
Alkuperäisen kokoonpanon paluu (2002–).
Vuonna 2002 Paul Bostaph jätti Slayerin terveydellisistä syistä ja alkuperäinen rumpali Dave Lombardo palasi yhtyeeseen kymmenen vuoden tauon jälkeen. Lombardon ensimmäinen paluun jälkeen tallennettu esiintyminen oli DVD-julkaisu "Still Reigning" vuodelta 2004.
Slayer julkaisi vuonna 2006 albumin "Christ Illusion", jonka kappaleesta "Eyes of the Insane" tehtiin musiikkivideo. Worcester Magazinen haastattelussa elokuussa 2007 Tom Araya sanoi yhtyeen tulevan albumin jäävän mahdollisesti heidän viimeisekseen.
Slayer voitti vuonna 2007 Grammy-palkinnon parhaasta metalliesityksestä "Christ Illusion" -albumin kappaleella "Eyes of the Insane" ja vuonna 2008 "Christ Illusion" -albumin erikoispainoksen kappaleella "Final Six".
Yhtye aikoo myös äänittää uutta albumia 2008 ja 2009 vaihteessa ja julkaista kymmenennen studioalbuminsa vuoden 2009 kesällä. Albumi täyttää vuonna 1986 Rick Rubinin kanssa tehdyn kymmenen studioalbumin sopimuksen. Basistilaulaja Tom Araya on väläytellyt, että kymmenes albumi saattaa myös jäädä yhtyeen viimeiseksi. Artistin nettisivun mukaan uusi levy tulee myyntiin 3.11.2009 Pohjois-Amerikkaan ja 2.11 muualle maailmaan.
World Painted Blood (2009-).
Vuonna 2009 julkaistiin yhtyeen yhdestoista levy World Painted Blood, joka on yhtyeen ensimmäinen levy, jolloin he menivät studioon ilman, että heillä olisi ollut lyriikat valmiina. Yhtyeen sopimus levy-yhtiön kanssa päättyy tähän levyyn ja levy saattaa olla yhtyeen viimeinen. Levyltä on julkaistu kolme singleä; "Psychopathy Red" kertoo neuvostoliittolaisesta sarjamurhaajasta Andrei Tšikatilosta, uskontoa kritisoiva "Hate Worldwide" ja maailmanloppua käsittelevä "World Painted Blood".
Slayer joutui perumaan konserttejaan usean kuukauden ajalta Tom Arayan jouduttua selkäleikkaukseen tammikuussa 2010. Kovana moshaajana tunnetun Arayan selkä alkoi oireilla jo syksyllä 2009, mutta hän suostui leikkaukseen vasta seuraavana vuonna. Muutama kuukausi myöhemmin huhtikuussa laulaja-basistin niskaan ruuvattiin teräksinen levy.
Alkuvuodesta 2011 Hanneman sai lihansyöjäbakteerin todennäköisesti hämähäkin puremasta, eikä pystynyt enää soittamaan. Jotta sovittuja esiintymisiä ei tarvitsisi perua, Hannemanin tilalle otettiin väliaikaisesti Exodus-yhtyeen kitaristi Gary Holt. Holt soittikin koko Slayerin Australian kiertueen Hannemanin sijaisena ja osan Euroopan-kiertuetta, mutta palasi huhtikuussa 2011 Exoduksen riveihin. Uudeksi sijaiseksi ilmoitettiin Cannibal Corpse -yhtyeen kitaristi Pat O'Brien, joka soitti Euroopan-kiertueen loput konsertit. Gary Holt palasi lauteille Slayerin kanssa 23. huhtikuuta, Hanneman nousi lauteille soittamaan kaksi viimeistä kappaletta yhtyeen Yhdysvaltain kiertueella. Kerry King kertoi syyskuisessa haastattelussa, että bändi on jo harjoitellut Hannemanin kanssa, mutta mies ei ollut ihan vielä täydessä tikissä. Jo kohta vuoden poissa lavalta ollut Hanneman yritetään saada kuntoon yhtyeen Texasin keikalle marraskuussa.
Slayerin musiikki.
Slayerin musiikki perustuu hyvin pitkälti kahden kitaristin erittäin nopeatempoiseen, kitarankieliä sahaavaan riffittelyyn, jota samankaltainen, kitaroita seuraava bassolinja tukee. Useiden Slayer-kappaleiden rakenne on samankaltainen: A-osan ja kertosäkeen jälkeen seuraa kahdesta neljään soolokitaraosuutta, jotka kitaristit Hanneman ja King usein soittavat vuorotellen ja toisiaan täydentäen. Esikoisalbumi "Show No Mercy" sisältää vielä sooloja, joissa oli melodioita, mutta sen jälkeen kitaristien atonaaliset soolot ovat muodostuneet yhtyeen tavaramerkiksi. Rumpukompeissa korostuu tuplabasarien käyttö ja nopeat fillit, jotka ovat rumpalille haasteellisia tempon noustessa ajoittain yli 200 iskuun minuutissa. Tom Arayan lauluosuudet ovat tavallisesti äärimmäisen nopean tempon taustalla tasaista, vain muutaman laulunuotin sisältävää laskettelevaa hokemista.
Yhtyeen sanoitukset käsittelevät useimmiten uskontoa, uskonnonvastaisuutta, kuolemaa, sotaa, sarjamurhaajia ja yhteiskuntaa. Yhtyeen 1980-luvun tuotannossa on vahvoja viitteitä myös kauhua ja paholaista käsitteleviin teemoihin. Yhtyeen alkuaikojen saatanallinen imago ja lyyriset teemat saivat vahvasti vaikutteita brittiläiseltä Venom -yhtyeeltä. Slayerin eri kappaleiden sanoittajat voi usein tunnistaa tekstien perusteella, sillä Kerry King käyttää sanoituksissaan miltei aina loppusointuja, mutta Jeff Hanneman ja Tom Araya eivät.
Slayerin myydyimmät albumit ovat "Reign in Blood", "South of Heaven", "Seasons in the Abyss" sekä "Divine Intervention", joista jokainen on ylittänyt kultalevyrajan Yhdysvalloissa. Myös konserttitaltiointeja "War At the Warfield" ja "Still Reigning" on myyty pelkästään Yhdysvalloissa DVD-levyjen kultalevyrajan rikkonut määrä.
Lavaesiintyminen.
Lavalla Jeff Hanneman on yleisöstä katsottuna aina Tom Arayan vasemmalla ja Kerry King oikealla puolella. Ryhmitys on tallennettu myös livealbumille "Decade of Aggression", jolla Jeff Hannemanin kitara kuuluu ainoastaan vasemmasta kanavasta (kaiuttimesta) ja Kerry Kingin kitara vain oikeasta. Samaa tekniikkaa on käytetty myös useilla studioalbumeilla, joista poikkeuksena "Divine Intervention" on ainoa Slayer-albumi, jolla Jeff Hannemanin kitara kuuluu oikeasta kanavasta. Lavamonitoroinnissa Kerry King kuuntelee rumpuja ja omaa kitaraansa, Jeff Hannemanille ohjataan bassorummun ääni.
Yhtyeen alkuvuosina vasenkätinen, mutta oikeakätisesti bassoa soittava Araya alusti seuraavaa soitettavaa kappaletta pitkähköillä yksinpuheluilla, mutta 2000-luvun aikana hänen puheenvuoronsa ovat vähentyneet. Arayan tavaramerkiksi onkin muodostunut sittemmin seistä kappaleiden välissä yhden valonheittimen valokeilassa, tarkkailla yleisöä ja hymyillä huutomyrskyn keskellä. Arayalla on myös tapana kiitellä vuolaasti yleisöä konsertin aikana hyvin nöyrällä äänensävyllä. Kitaristit Hanneman ja King sekä rumpali Lombardo eivät koskaan keskustele yleisön kanssa.
Slayerin lavarekvisiitta on hyvin vähäistä. Tavallisesti lavalla on näkyvissä vain Marshall-vahvistinkaapeista rakennetut seinät rumpulavan molemmin puolin. Lavalla on usein vain uusimman albumin aiheiden mukaista kuvitusta ja valonheittimiä. Yhtye käyttää hyvin vähän pyrotekniikkaa. Harvoja poikkeuksia efektien käytössä yhtyeen pitkällä uralla oli "Still Reigning" -DVD:tä ja kiertuetta sekä The Unholy Alliance III -kiertuetta varten tehty efekti, jossa kappaleen "Raining Blood" aikana koko lava ja soittajat kappaleen nimen mukaisesti saivat niskaansa keinoverestä luodun verisateen.
Slayer Suomessa.
Slayerin ensivierailua Suomeen saatiin odottaa pitkään, aina vuoteen 1998 asti. Tuolloin Slayer esiintyi juhannusaattona Kauhajoen Nummirockissa. Yhtye onkin vieraillut Suomessa enimmäkseen 2000-luvulla, mutta hyvin säännöllisesti. Viimeisimmät Suomen konsertit olivat osa The Unholy Alliance -kiertuetta 26. marraskuuta 2008 Tampereen jäähallissa ja 27. marraskuuta 2008 Helsingin jäähallissa. Seuraavan kerran Slayer esiintyi Suomessa Porin Sonisphere-festivaaleilla 7.-8.2010. Sonispheressa Slayer joutui myrskyn seuraamuksena lainaamaan soittimiaan ja vahvistimiaan myös Alice Cooperille ja Iron Maidenille, joilta nämä olivat tuhoutuneet. Slayerin ja Megadethin yhteinen Euroopan kiertue oli Helsingin Jäähallissa maaliskuun 17. päivä 2011. Provinssirock 2012. Jeff Hannemanin sairastellessa hämähäkin puremaa toista kitaraa soitti Exoduksen Gary Holt.
Luettelo Slayerin eri kappaleiden sanoitusten aiheista.
"Diabolus in Musica" - Keskiaikainen termi tritonukselle, latinaksi "Paholainen musiikissa"


Mayhem (yhtye).
Mayhem (tunnettu myös nimellä The True Mayhem) on oslolainen vuonna 1984 perustettu black metal -yhtye, joka nimettiin Venomin kappaleen "Mayhem With Mercy" mukaan. Yhtyeen tunnetuin albumi "De Mysteriis Dom Sathanas" (1994) on black metal -genren tunnetuimpia julkaisuja. Mayhem on myös ensimmäinen Norjassa perustettu black metal yhtye.
Historia.
Mayhemin perustivat vuonna 1983 norjalaiset kitaristi/laulaja Euronymous (Øystein Aarseth), basisti Necrobutcher (Jørn Stubberud) ja rumpali Manheim (Kjetil Manheim). Euronymous keskittyi vuodesta 1985 pelkästään kitaransoittoon pestattuaan laulajaksi ensin Messiahin, sekä myöhemmin vuonna 1986 Messiahin korvanneen Maniacin. Yhtye sai aikaiseksi kaksi demoa ja yhden, Euronymouksen perustaman Deathlike Silence Productionsin julkaiseman EP:n 1980-luvulla. "Deathcrush"-nimistä omakustanne-EP:tä myytiin lyhyessä ajassa tuhat kappaletta. Kahden demon ja yhden EP:n turvin yhtye konsertoi pienille underground-piireille 1980-luvun lopulla.
Vuonna 1988 Maniac ja Manheim erosivat yhtyeestä. Manheim erosi, koska halusi "oikean työn" ja Maniac ilmeisesti siksi, että hänen yrittämänsä itsemurha epäonnistui. Uusiksi jäseniksi tulivat laulaja Dead (Per Yngve Ohlin) ja rumpali Hellhammer (Jan Axel Blomberg). Mayhemin musiikki ja ideologia siirtyi lähemmäksi satanismia, pahuutta ja pimeyttä. Yhtye sai mainetta äärimmilleen viedyn shokeeraavan lavaesiintymisen vuoksi: Dead viilteli itseään usein konserteissa, lavalla oli sianpäitä seivästettyinä keihäisiin, yhtye heitteli yleisön sekaan mätänevää lihaa ja Dead hengitti keikoilla pussista, jossa oli kuollut korppi. 1993 ilmestyi konserttitaltiointi "Live in Leipzig", jossa Dead laulaa.
Mayhemin laulaja Dead teki itsemurhan vuonna 1991. Hänen ruumiinsa löytänyt Euronymous otti siitä lukuisia valokuvia, joista yhtä käytettiin bootleg-albumi "Dawn of the Black Heartsin" kannessa. Vahvistamattomien huhujen mukaan Euronymous teetti Deadin kallonpalasista muun muassa Mayhemin jäsenille koruja. Hänen on myös väitetty syöneen Deadin aivoja. Deadin itsemurhan jälkeen basisti Necrobutcher erosi yhtyeestä vielä samana vuonna. Unkarilainen Attila Csihar sai Mayhemin vokalistin paikan vuonna 1992 ja norjalainen, aiemmin Burzum-sooloprojektistaan tunnettu Count Grishnackh (Varg Vikernes) pestattiin vuonna 1993 basistiksi. Mayhemin verinen historia kuitenkin jatkui, kun Varg Vikernes surmasi puukottamalla vuonna 1993 yhtyetoverinsa Euronymouksen ja sai itse 21 vuoden vankeustuomion. Murhan avunannosta tuomittiin Mayhemin lyhytaikainen kakkoskitaristi Snorre "Blackthorn" Ruch.
Veristen tapahtumien keskellä Mayhemin ensimmäinen studioalbumi "De Mysteriis Dom Sathanas" julkaistiin vuonna 1994, johon mennessä yhtye oli nauttinut lähinnä kulttimainetta ja kyseenalaista julkisuutta jäsenten sotkeennuttua erilaisiin veritöihin. Albumilla esiintyivät jo edesmennyt Euronymous ja Varg Vikernes. Vuodenvaihteen 1993/1994 toimimattomana ollut yhtye perustettiin uudestaan 1994 Hellhammerin johdolla: uuteen kokoonpanoon liittyivät entiset jäsenet Necrobutcher (basso) ja Maniac (laulu), sekä kitaristi Rune "Blasphemer" Eriksen. Yhtye julkaisi 1997 EP:n "Wolf's Lair Abyss", minkä jälkeen se aktivoitui jälleen studiotyöskentelyyn vasta 2000-luvulla, jolloin se julkaisi studioalbumin "Grand Declaration of War" (2000) sekä livealbumin "Live in Marseille" (2000).
Mayhem oli "Grand Declaration of War"-julkaisun jälkeen muutamia vuosia tauolla, kunnes rumpali Hellhammer päätti jatkaa yhtyeen nimen käyttämistä. Hän kuitenkin korosti, että yhtye ei ole enää satanistinen. Yhtyeen kolmas studioalbumi "Chimera" ilmestyi vuonna 2004. Kolkosta historiastaan huolimatta Mayhem on siis yhä toiminnassa ja julkaisi huhtikuussa 2007 pitkäsoiton "Ordo Ad Chao", jossa alkoholiongelmansa vuoksi erotetun Maniacin tilalle palasi Attila Csihar. Yhtyeen piti esiintyä myös eri metallimusiikkifestivaaleilla vuoden 2007 aikana, mutta kiertuesuunnitelmat peruuntuivat Hellhammerin katkaistua kesällä 2007 kätensä. Blasphemer erosi vuonna 2008, ja hänen tilalleen tulivat sessiokitaristit Krister "Morfeus" Dreyer Limbonic Artista ja Silmaeth.


Stolbovan rauha.
Stolbovan rauhassa 27. helmikuuta 1617 Ruotsi sai Venäjältä Käkisalmen läänin, Pähkinälinnan ja siihen kuuluvan osan Inkeriä sekä Kaprion, Jaaman ja Iivananlinnan alueineen Inkerin sodan päätteeksi. Rauhanneuvotteluissa välittäjänä toimi englantilainen John Mericke. Rauhan myötä Ruotsin alueeseen Suomessa Täyssinän rauhasta 1595 kuulunut läntinen Retusaari siirtyi osaksi Inkeriä.
Rajamuutosten myötä Ruotsista tuli Euroopan suurimpia valtioita pinta-alaltaan ja se antoi koko Suomenlahden ruotsalaisten haltuun.
Stolbovan rauha muutti radikaalisti Karjalan itäryhmän asutus- ja kielioloja. Ruotsalaisten harjoittama käännytystyö ja ankara verotus johtivat siihen, että karjalaisväestöä alkoi siirtyä Venäjälle. Sortavalan itäpuolinen vyöhyke (Raja-Karjala) säilytti suurin piirtein entisen asujaimistonsa ja kielensä, mutta sen sijaan Inkeriin muodostui suomenkielinen enemmistö.
Stolbovan kylä sijaitsee Sääsjoen alajuoksulla joen länsirannalla lähellä Laatokan kaakkoisrantaa.


Laatokka.
Laatokka (aikaisemmin suomeksi "Nevajärvi", tai,) on Euroopan suurin järvi Luoteis-Venäjän Leningradin alueella ja Karjalan tasavallassa. Vuoteen 1940 ja uudelleen 1941–1944 osa Laatokasta kuului Suomeen. Karjalankannas erottaa järven Suomenlahdesta.
Maantiede.
Laatokan pinta-ala on 17 700 neliökilometriä, pituus 219 km ja keskimääräinen leveys 80 km. Sen keskisyvyys on 52 m. Entinen Suomen osuus Laatokasta on syvempää kuin vanha Venäjän osuus, ja syvin kohta (225 metriä) sijaitsee Valamon saaren edustalla. Laatokka on maailman 18. suurin järvi. Järven vesitilavuus on 908 kuutiokilometriä, joka on noin kolme kertaa enemmän kuin Suomen kaikkien sisävesien sisältämä vesimäärä yhteensä. Järven pinta on vain neljä metriä merenpinnan yläpuolella. Laatokassa on yli 500 saarta. Suuria saaria ovat mm. Lunkulansaari, Mantsinsaari ja Valamo. Saaret sijaitsevat enimmäkseen rannan lähellä entisellä Suomen alueella. Suurista Laatokan saarista sijaitsee kaukana rannasta ainoastaan Valamo, joka sekin on entistä Suomen aluetta. Järvi laskee Nevajoen kautta Suomenlahteen.
Laatokkaan laskevia suuria järvivesistöjä ovat luoteesta Suomen puolelta Laatokkaan laskeva Vuoksen vesistö ja Venäjän puolelta koillisen suunnasta Äänisestä vesiä tuova Syvärin vesistö. Etelästä Venäjän puolelta Laatokkaan laskee valuma-alueeltaan laaja Olhavanjoen vesistö. Pienempiä Suomen puolelta alkavia, Karjalan tasavallassa Laatokkaan laskevia vesistöjä ovat Hiitolanjoen, Kiteenjoen–Tohmajoen ja Jänisjoen vesistöt. Karjalan tasavallassa kokonaan nykyisellä Venäjän alueella Laatokkaan laskevat Tulemajoki, Miinalanjoki ja Uuksunjoki. Leningradin alueella Laatokkaan laskevia pienempiä jokia ovat Naasianjoki, Lavajoki, Murjajoki, Seltikanjoki, Säsjoki ja Vuoleenjoki.
Geologinen historia.
Laatokan nykyinen laasku-uoma Neva syntyi noin 3300 vuotta sitten (1350 eaa.). Tätä ennen Laatokan vedet laskivat Suomenlahteen Karjalankannaksen poikki myöhemmän Heinjoen alueella, mutta maankohoaminen, joka Laatokan pohjoisosassa on nopeampaa kuin eteläosassa, laski vähitellen Laatokan pintaa pohjoisessa ja nosti sitä etelässä. Pinnannousuun myötävaikutti myös Vuoksen uoman puhkeaminen Saimaan uudeksi laskureitiksi lähellä Laatokan vanhan lasku-uoman suuta Karjalankannaksella n. 5700 vuotta sitten (3700-3800 eaa.), mikä lisäsi Laatokkaan virtaavien vesien määrää noin neljänneksellä.
Uusi lasku-uoma, Neva, muodostui, kun Laatokan vedet saavuttivat Porogin kynnyksen nykyisen Pietarin itäosassa, ja Laatokan pinta laski jopa 12 metriä muutamassa vuodessa tai korkeintaan sadassa vuodessa. Laatokan vanha lasku-uoma Karjalankannaksella jäi tämän jälkeen Vuoksen lasku-uomaksi Viipurinlahteen ja Laatokkaan. Siellä vanhan lasku-uoman eteläinen haara muodosti ajoittaisen bifurkaation aina 1800-luvulle, kunnes Kiviniemen kannaksen puhkaisu Sakkolassa teki Taipaleenjoesta Vuoksen pääasiallisen lasku-uoman ja Vuoksen eteläinen vanha uoma Heinjoella kuivui lopullisesti. Vuoksen pohjoinen uoma Käkisalmen luona säilyi Vuoksen vesistön toisena lasku-uomana vielä Kiviniemen kannaksen puhkaisun jälkeen, mutta on sen virtaus on sittemmin vähentynyt Kiviniemen kosken muodostaman kynnyksen vähittäisen kulumisen tuloksena.
Luonto.
Laatokassa elää yli 40 luonnonvaraista kalalajia ja uhanalainen laatokannorppa.
Historiaa.
Viime sotiin asti järven pohjoisosa kuului Suomelle. Järvestä on ennen käytetty myös nimeä "Nevajärvi". "Laatokka" on myöhäinen lainasana.
Valamon luostari perustettiin keskiajalla Laatokassa olevaan Valamon saareen. Myös Konevitsan saarella on ortodoksinen luostari. Neuvostoajalla molemmat luostarit olivat sotilaskäytössä ja päätyivät erittäin huonoon kuntoon. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen luostaritoimintaa etenkin Valamossa on elvytetty ja rakennuksia kunnostettu.
Leningradin piirityksen aikana Laatokka oli ainoa ulospääsyreitti kaupungista. Tarvikkeita kuljettiin talvella kaupunkiin jäätä pitkin, kesällä veneillä.


Luettelo Yhdysvaltain osavaltioista pinta-alan mukaan.
Tämä on luettelo Yhdysvaltain osavaltioista pinta-alan mukaan.
Kokonaispinta-ala.
a>n koko verrattuna Yhdysvaltojen 48 muuhun mannerosavaltioon.
Maata kokonaispinta-alasta.
Yhdysvaltain osavaltioiden maapinta-alat neliömaileina. Alaska ja Havaiji eivät ole samassa mittakaavassa mannerosan kanssa.
Vettä kokonaispinta-alasta.
Yhdysvaltain osavaltiot vesistöjen pinta-alojen mukaan
Lähteet.
Muut tiedot: The United States Census Bureau 2000.
Osavaltioista pinta-alan mukaan


Luettelo Yhdysvaltain osavaltioista väkiluvun mukaan.
Tämä on luettelo Yhdysvaltain osavaltioista väkiluvun mukaan.
Lähteet.
Osavaltioista väkiluvun mukaan


Kesäolympialaiset 1956.
Vuoden 1956 kesäolympialaiset järjestettiin Melbournessa, Australiassa. Kisojen avajaiset olivat 22. marraskuuta ja päättäjäiset 8. joulukuuta 1956. Melbournen olympiakisojen ratsastustapahtumat käytiin Australian karanteenimääräysten takia Tukholmassa, Ruotsissa 10. kesäkuuta – 17. kesäkuuta.
Kyseessä olivat ensimmäiset boikottikisat. Egypti, Libanon ja Irak jäivät pois Suezin kriisin vuoksi. Maat vastustivat Britannian ja Ranskan osallistumista. Espanja, Alankomaat ja Sveitsi jäivät pois Unkarin kansannousun tukahduttamisen vuoksi. Maat vastustivat Neuvostoliiton osallistumista. Kiina jäi pois vastustettuaan Formosan osallistumista omana joukkueenaan.
Aiheesta muualla.
*


Kesäolympialaiset 1960.
Vuoden 1960 kesäolympialaiset järjestettiin Roomassa, Italiassa. Kisojen avajaiset olivat 25. elokuuta ja päättäjäiset 11. syyskuuta 1960. Ne olivat Suomessa ensimmäiset televisiossa esitetyt kesäolympiakisat.
Valintaprosessi.
Kisojen pitopaikka päätettiin Pariisissa, Ranskassa 15. kesäkuuta 1955. Samalla päätettiin myös Talviolympialaisten 1960 pitopaikka.
Aiheesta muualla.
*


Kesäolympialaiset 1964.
Vuoden 1964 kesäolympialaiset järjestettiin Tokiossa, Japanissa. Kisojen avajaiset olivat 10. lokakuuta ja päättäjäiset 24. lokakuuta 1964.
Maailman ensimmäinen suurnopeusjuna Shinkansen avattiin olympialaisia varten 1. lokakuuta 1964.
Kisojen mitalitilaston kolme parasta maata olivat Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Japani.
Valintaprosessi.
Kisojen pitopaikka päätettiin Münchenissa, Saksassa 26. toukokuuta 1969. Samalla päätettiin myös Talviolympialaisten 1964 pitopaikka.
Aiheesta muualla.
*


Kesäolympialaiset 1968.
Vuoden 1968 olympialaiset pidettiin Méxicossa, Meksikossa 12. lokakuuta 1968–27. lokakuuta 1968. México voitti äänestyksessä isännyydestä Detroitin, Buenos Airesin ja Lyonin.
Kisat ovat korkeimmalla koskaan pidetyt olympialaiset (2 700 metriä merenpinnasta). Tämä vaikutti tulostasoon osin heikentävästi (kestävyyslajit), toisaalta ohuen ilman ansiosta tehtiin haamutuloksia, kuten Bob Beamonin pituushypyssä hyppäämä 890 cm.
Kisojen selvästi menestyksekkäimmät maat olivat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Kisojen mitalitilastossa kolmanneksi sijoittui Japani ja isäntämaa Meksiko oli 15:s yhdeksällä mitalillaan.
Aiheesta muualla.
*


Luettelo Thaimaan saarista.
Tämä on luettelo Thaimaan saarista. Huomaa, että nimet alkavat yleensä "Ko"-sanalla (, usein myös sanoilla "Koh", "Go" tai "Goh"), joka tarkoittaa saarta..
Huomaa myös, että eri kartoissa thainkielisen sanan kirjoitusasu voi olla erilainen. Esimerkiksi "Ko Mak" voi näkyä "Koh Mak", "Koh Maak" tai jopa "Koh Mark" -nimisenä. Alla olevassa luettelossa on muutamia erilaisia kartoissa näkyneitä kirjoitusasuja.
Lähteet.
Thaimaan saaret
*


Ko Mak.
Ko Mak () on pieni trooppinen saari Tratin provinssissa, Thaimaassa. Elinkeino on matkailu. Ko Changin menestyksen myötä Ko Mak on tullut hiljaisuutta ja yksityisyyttä vaativien matkailjoiden tietoisuuteen. Ko Mak on osa Moo Ko Changin meriluonnonpuistoaluetta.
Kuvaus saaresta.
Ko Makissa on 27 kilometriä rannikkoa, monta pitkää hiekkarantaa, muutama kukkula ja sen koko on noin 16 neliökilometriä. Saarella on kymmenisen bungalow-lomamökkikylää. Matkailijoille tarkoitettuihin aktiviteetteihin kuuluvat snorklaus, laitesukellus, mopoajelut sekä melonta merikajakilla, myös hiljaisen kauden aikana.
Lähisaaret.
Alhaisen laskuveden aikaan on mahdollista kävellä Ko Kham -saarelle, joka on Ko Makia pienempi ja sijaitsee alle kilometrin päässä luoteessa. Ko Phi on myös luoteessa Ko Makiin nähden. Ko Phissä ei ole asutusta. Ko Khamiin ja Ko Phiihin on helppo meloa merikajakilla Ko Makin luoteisosan lomamökeiltä. Kummallakin pikkusaarella on snorklauspaikkoja.
Yhteydet saarelle.
Laivamatka saarelle kestää hitaammalla veneellä Laem Ngopista noin kolme tuntia ja pikaveneellä tunnin. Myös Ko Changilta Ban Bang Baosta on laivayhteys Ko Makille.


Kesäolympialaiset 1980.
Vuoden 1980 kesäolympialaiset pidettiin Moskovassa, Neuvostoliitossa 19. heinäkuuta – 3. elokuuta 1980. Kisoja haki Moskovan lisäksi vain Los Angeles, joka sai kisat järjestettäväkseen seuraavalla kerralla.
Olympialaisten purjehduslajit järjestettiin Piritan satamassa Tallinnassa. Jalkapallo-otteluita järjestettiin Moskovan lisäksi Leningradissa, Kiovassa ja Minskissä. Kisojen avajaisten yhteydessä säätä muokattiin aurinkoisemmaksi lentokoneista levitettävien kemikaalien avulla.
Boikotti.
Kilpailuja boikotoi Yhdysvaltojen johdolla peräti 47 maata johtuen Neuvostoliiton osallistumisesta Afganistanin sisällissotaan. Ainoastaan 80 maata osallistui, mikä oli pienin luku sitten vuoden 1956 kisojen. 15 maata protestoi Afganistanin tapahtumia osallistumalla avajaisiin ja mitalinjakoseremonioihin olympialipun alaisuudessa. Näiden maiden kultamitalisteille soitettiin olympiahymni kansallislaulun sijaan.
Mahdollisuus boikotoinnista otettiin esille NATOn kokouksessa 1. tammikuuta 1980. Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter teki aloitteen 20. tammikuuta boikotin puolesta ja maan senaatti vaati myöhemmin samassa kuussa kisojen perumista tai siirtämistä. Yhdysvaltain olympiakomitea teki lopullisen päätöksen boikotin puolesta äänestyksessä 12. huhtikuuta. Tämän jälkeen muun muassa Norja, Saksan liittotasavalta, Japani ja Kiina liittyivät boikottiin. Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Italiassa maan hallitus päätti osallistua boikottiin, mutta maiden olympiakomiteat päättivät siitä huolimatta lähettää joukkueen kisoihin.
Mitalitaulukko.
Olympiaboikotit 1976, 1980 ja 1984
Aiheesta muualla.
*


Ko Phi.
Ko Phi pieni asumaton saari Ko Mak -saaren lähellä, Tratin provinsissassa, Thaimaassa. Saarelle voi meloa merikajakilla Ko Mak -saarelta. Ko Phi -saarella on kehuttuja snorklauspaikkoja.


Kesäolympialaiset 1984.
Vuoden 1984 kesäolympialaiset järjestettiin Los Angelesissa 28. heinäkuuta – 12. elokuuta 1984. Vuoden 1984 kisat olivat toinen kerta, kun Los Angeles toimi isäntäkaupunkina olympiakisoissa. Ensimmäisen kerran kisat järjestettiin Los Angelesissa vuonna 1932. Los Angeles sai kisat helposti, sillä se oli kisojen ainoa hakijakaupunki.
Kisoja boikotoi 14 maata Neuvostoliiton johdolla vedoten isäntämaa Yhdysvaltain heikkoon turvallisuustilanteeseen, mutta monien läntisten arvioiden mukaan kyse oli ensisijaisesti vastatoimesta Yhdysvaltain ja useiden sen liittolaisista Moskovan olympialaisiin vuonna 1980 kohdistamalle boikotille. Boikotoivat maat järjestivät omat kilpailunsa, "Ystävyyden kisat", joihin osallistui kaikkiaan noin 50 maata, Los Angelesin olympialaisiin vastaavasti 140. Lähes kaikki sosialistiset maat vetäytyivät Los Angelesin olympialaisista, mutta niihin kuitenkin osallistuivat Jugoslavia, Kiina ja Romania. Näistä viimeksi mainittu osallistui kisoihin ainoana Varsovan liiton jäsenmaana. Romania sijoittuikin mitalitaulukossa hienosti toiseksi heti isännän Yhdysvaltojen jälkeen.
Kiina osallistui olympialaisiin ensimmäistä kertaa sitten Helsingin kesäolympialaisten.
Kotiyleisön suuriin sankareihin lukeutui yleisurheilija Carl Lewis, joka saavutti neljä kultaa: 100 metrillä, 200 metrillä, 4 x 100 metrin viestijuoksussa ja pituushypyssä. Voitot tulivat samoissa lajeissa, joissa hänen maamiehensä Jesse Owens oli voittanut Berliinin kisoissa vuonna 1936.
Aiheesta muualla.
*


Ko Kham.
Ko Kham on pieni saari Ko Mak -saaren lähellä Ko Changin merikansallispuistossa, Tratin provinssissa, Thaimaassa.
Ko Kham -saarelle on helppo meloa merikajakilla Ko Mak -saarelta. Sinne on myös mahdollista kävellä alhaisen laskuveden aikaan. Ko Kham -saarella on mukavia snorklauspaikkoja, riippuen tuulensuunnasta. Erityisesti eteläpuolella on ranta, jossa meri on usein rauhallinen, mukava hiekkadyynit, mustia laavakiviä, joihin on kiinnittynyt koko joukko simpukoita. Siellä voi myös nähdä erilaisien rapujen juoksentelevan. Mustien kivien lähellä voi nähdä mustia merisiilejä, joilla on pallomainen keskus, noin 15-30 senttimetriä halkaisijaltaan, ja ohuita piikkejä, noin 30-50 senttimetriä pitkiä. Piikkien päissä on ilmeisesti myrkyllisiä neuloja, jotka voivat katketa ihon sisään. Paikallisten mukaan myrkky on kiusallista ja kivuliasta mutta ei kuolettavaa. Mikäli neuloja saa ihoonsa, pitäisi ne rikkoa esimerkiksi lyömällä sopivan kokoisella kivellä ne pirstaksi ihon sisään. Thain kielellä nimi on "Hoi Ment" (หอยเม่น).
"Katso myös: Luettelo Thaimaan saarista"


Iljušin Il-86.
Iljušin Il-86 on neuvostoliittolainen keskipitkän matkan laajarunkoinen matkustajakone, jonka ensilento tapahtui 22. joulukuuta 1976. Siihen mahtuu 234–350 matkustajaa ja sen lentomatka ulottuu 4 600 km:iin.
Il-96-300 on Il-86:sta kehitetty pitkän matkan versio, jossa on lyhennetty runko ja pidempi lentomatka.
Lähteet.
Il-086


Uikut.
Uikut ("Podicipedidae") on uikkulintujen lahkon ("Podicipediformes") ainoa heimo. Uikut ovat vesilintuja ja sopeutuneet erityisesti sukelteluun. Niiden jalat ovat ruumiin takaosassa, joten ne kävelevät kömpelösti.
Lajeista silkkiuikku, härkälintu, pikku-uikku ja mustakurkku-uikku pesivät Suomessa. Mustakaulauikku on alueella harvinainen vieras.
Suomessa pesivät uikut saapuvat pesimäpaikoilleen välittömästi jäidenlähdön jälkeen. Pesä on vaatimaton vesikasvien osista koostuva lautta, joka on kiinnitetty ruo'onkorsilla tukevasti ympäröiviin kasveihin. Uikut munivat 1–2 vuorokauden välein 2–7 munaa, tavallisesti neljä. Munien väri on aluksi valkoinen, mutta kosteat pesäainekset värjäävät ne muutamassa päivässä vaaleanruskeiksi. Muninnan huippu on toukokuussa, mahdollinen uusinta pesinnän muninta jatkuu heinäkuulle. Haudonta kestää 20–29 vuorokautta molempien sukupuolten osallistuessa siihen tasapuolisesti. Poistuessaan pesältä emot peittävät munat tuoreilla kasvinosilla suojaksi pesärosvoilta.


Ulappalinnut.
Ulappalinnut ("Procellariiformes") ovat merilintuja. Ne jaetaan albatrosseihin, ulappaliitäjiin, ulappakeijuihin ja myrskysukeltajiin.
Ulappalinnut ovat sopeutuneet hyvin merellä elämiseen. Niiden sieraimet kulkevat putkimaisina uurteisissa nokissa. Tämä erityinen elin mahdollistaa sen, että ulappalinnut voivat juoda merivettä, koska ylimääräinen suola valuu sieraimista ulos.


Pelikaanilinnut.
Pelikaanilinnut ("Pelecaniformes") on lintujen lahko. Ne ovat suuria tai keskikokoisia vesilintuja, jotka ovat levinneet lähes kaikkialle maailmaan. Ne ovat ainoita lintuja, joiden jalan (ns. melajalka) kaikki neljä varvasta ovat räpylän yhdistämät.
Pelikaanilintujen heimot.
Pelikaanilintuihin kuuluu kuusi heimoa. Ne, ja pelikaanilintujen Suomessa tavatut lajit kerrotaan seuraavassa luettelossa.
Tässä mainitut lajit ovat Suomessa harvinaisuuksia lukuun ottamatta alueella pesivää merimetsoa, jonka kanta on viime vuosina runsastunut.


Iljušin Il-62.
Iljušin Il-62 on ensimmäinen neuvostoliittolainen varsinainen pitkän matkan matkustajakonetyyppi. Se lensi ensilentonsa 3. tammikuuta 1963. Reittiliikennekäyttöön kone tuli 10. maaliskuuta 1967.
Koneesta on valmistettu myös käyttötaloudellisempaa Il-62M -tyyppiä Soloviev-moottoreilla ja siivistään vahvistettua IL-62MK -tyyppiä. Konetta on valmistettu noin 250 kappaletta vuoteen 1994 saakka, ja runsaat 70 konetta on viety muihin maihin, lähinnä Itä-Eurooppaan, Kuubaan, Mosambikiin ja Korean demokraattiseen kansantasavaltaan.
Edeltäjiä ja seuraajia.
Iljušin Il-42, Iljušin Il-46, Iljušin Il-54, Iljušin Il-62, Iljušin Il-76, Iljušin-78 ja Iljušin Il-80
Muita saman käyttötarkoituksen lentokoneita.
Boeing 707, Douglas DC-8 ja Vickers VC-10
Lähteet.
Il-062


Haikaralinnut.
Haikaralinnut ("Ciconiiformes") on lintujen lahko, johon on perinteisesti katsottu kuuluvan ainakin viisi lintuheimoa: haikarat, varjohaikarat, kenkänokat, kattohaikarat ja iibikset. Aiemmin myös flamingot luokiteltiin haikaralintuihin, mutta nykyisin niiden katsotaan kuuluvan omaan lahkoonsa.
Nykyisen tietämyksen valossa haikaralintuihin on esitetty liitettäväksi muun muassa kondorit, haukat, lokit, uikut, pingviinit ja suuri määrä muita näennäisen erilaisia heimoja.
Luettelo.
Suomessa luonnonvaraisina tavatut haikaralintuheimot ja niiden lajit:(H=Harvinaisuus, SH=Suurharvinaisuus)
Iibikset - "Threskiornithidae".
Tarhakarkulaisina on tavattu lisäksi savannihaikara ja kiinanriisihaikara.


Kurkilinnut.
Kurkilinnut ("Gruiformes") on lintujen lahko, johon kuuluu nykyisin 10 heimoa. Aiemmin myös arojuoksija ja pyyjuoksijat luokiteltiin kurkilinnuiksi.


Hietakyyhkylinnut.
Hietakyyhkylinnut tai hietakanalinnut ("Pteroclidiformes") on lahko lintujen ("Aves") luokassa. Lahkoon kuuluu 16 lajia, joita esiintyy vanhan maailman avomailla ja puoliaavikoilla. Kaikki lajit luetaan hietakyyhkyjen ("Pteroclididae") heimoon, joka jakautuu kahteen sukuun.
Hietakyyhkyt ovat läheistä sukua kahlaajille ja kyyhkyille, ja ne luokiteltiinkin aiemmin kyyhkylintujen ("Columbiformes") lahkoon.
Ulkonäkö ja koko.
Hietakyyhkyt ovat keskikokoisia lintuja. Niillä on pieni pää ja lyhyt kaula sekä voimakas ja pullea ruumis. Siivet ovat pitkät ja teräväkärkiset. Useimmilla lajeilla keskimmäiset pyrstösulat ovat pitkät ja jouhimaiset.
Ravinto.
Hietakyyhkyt käyttävät ravinnokseen kasvinosia. Ne kerääntyvät aamuisin tai iltaisin pitkien matkojen päästä juomapaikoille.
Lisääntyminen.
Hietakyyhkyt munivat kaksi tai kolme munaa suoraan maahan.


Leo Kinnunen.
Leo ”Leksa” Kinnunen (s. 5. elokuuta 1943 Tampere) on suomalainen entinen kilpa-ajaja. Hänestä tuli vuonna 1974 ensimmäinen suomalainen Formula 1 -kuljettaja.
Uran alku.
Kinnusen ura moottoriurheilun parissa alkoi 1960-luvun alkupuolella ralleissa Volvo Amazonilla, ja hän kävi ajokillaan muun muassa Monte Carlossa. Vuosikymmenen puolivälissä hän ajoi jäärata-, maarata- ja rata-ajoja menestyksekkäästi Fiat Abarthilla ja sai jopa kutsun Torinoon neuvottelemaan yhteistyöstä Abarthin kanssa. Käynti ei kuitenkaan johtanut sopimukseen. 22-vuotiaana Kinnunen sai paikan AAW Racing -tallissa, ja hän ajoi erilaisilla VW-malleilla, kuten VW Mac 1, Formula Vee, ja Sunbeam Imp. Varhaisimpia ansioita ovat muun muassa jäärata-ajojen SM alle 1000-kuutioisissa 1966, rallin SM-kakkonen 1967 ja Keimolan moottoriradan avajaiskilpailussa 1966 V-luokan lähdön kolmas sija.
Kinnunen aloitti F3:ssa Brabhamilla ja sai 1968 käyttöönsä Titan-Lucasin. Vuosikymmenen lopulla Kinnunen siirtyi urheiluautoihin, ja hän voitti Keimola 500 -kilpailun vuonna 1968 Porsche 911 -ajokillaan parinaan Hans Laine. 1969 Interserie (eurooppalainen versio prototyyppiautojen Can-Amista) teki tuloaan, ja ennen varsinaista Interserietä tuona vuonna ajettiin Nordic Challenge Cup, jonka Kinnunen voitti. Autona oli Porsche 908. Lokakuussa 1969 Leo sai kutsun Österreichringille Porschen testiajoihin, ja hänet palkattiin John Wyerin Gulf Porsche -tiimiin ajamaan merkkivalmistajien ICM-sarjaan Porsche 917K-mallia.
Ura lähtee nousuun.
Kinnusen ura lähti nousuun. Ensimmäiseksi tuli voitto Daytonan 24 tunnin ajosta Pedro Rodriguezin ja Brian Redmanin kanssa. Seuraavassa kilpailussa tuli 4. sija Sebringissä, ja perään voitot Brands Hatchissa ja Monzassa sekä 2.sija Targa Floriossa Porsche 908:lla, missä hän ajoi vieläkin voimassa olevan kierrosennätyksen (33m36sek). Tätä kilpailua seurasi vaisumpi loppukausi, kun neljä kilpailua viidestä päättyi keskeytykseen, mutta sen ainoan loppuun ajetun Watkins Glenissä hän voitti. Lopputuloksena Gulf-tiimin voittama vuoden 1970 mestaruus (kilpailussa ei ollut henkilökohtaisia palkintoja jaossa). Kauden aikana Kinnunen ajoi myös yhden kilpailun Interserietä Keimolassa, missä hän sijoittui kahdeksanneksi, sekä kaksi kilpailua Euroopan ESC-sarjassa 2-litraisille, missä hän sijoittui 2. ja 3. sijalle Mugellossa ja Nürburgringillä. Nämä kaksi ajoa riittivät kauden lopputuloksissa viemään hänet sarjan 11. sijalle.
Kaudella 1971 Kinnunen päätti keskittyä Interserie-sarjaan. Hän ajoi Porsche 917 Spyderiä kotimaiselle AAW-Finland-tallille. Kinnunen voitti kilpailun Zolderissa ja Keimolassa (voitti päivän molemmat lähdöt) ja sijoittui 2. sijalle Hockenheimissa ja 3. sijalle Imolassa, ja hän voitti vuoden 1971 Interserien. Samana vuonna Kinnunen ajoi yhden kilpailun ICM-sarjaa Targa Floriossa Autodeltan Alfa T33/3lla parinaan Rolf Stommelein. Kilpailu päättyi ensimmäiseen kierrokseen saksalaisen rutattua auton. Kinnunen osallistui vielä toiseen kilpailuun Björn Waldegårdin kanssa yksityisellä Porsche 911S-mallilla Nürburgringillä, missä hän sijoittui 16:ksi.
Vuoden 1972 Interserien Leo ajoi jälleen AAW:lla autona tällä kertaa Porsche 917/10TC – 12-sylinterinen, 850 DIN-hevosvoimainen, 4,5-litrainen maantiekiitäjä. Kinnunen oli sarjan ylivoimainen voittaja ja hän voitti 9 lähdössä 18 kilpailusta, muun muassa Keimolan molempien lähtöjen voitto (samalla hän teki Keimolan vieläkin voimassa olevan kierrosennätyksen 1:11,74 – keskinopeus 165,4 km/h). Kaudella 1973 Kinnunen ajoi edelleen AAW:n Porsche 917/10TCtä ja voitti tälläkin kaudella Interserien. Hän voitti 6 lähtöä ja oli 2. sijalla seitsemässä lähdössä. Lisäksi hän osallistui yhteen WCM-sarjan (ex-ICM) kilpailuun Claude Haldin kanssa Martini Racingin Porsche Carrera 911-autolla Targa Floriossa, missä hän sijoittui kolmanneksi.
Mukana Formula 1 -sarjassa.
Vuonna 1974 AAW Racingin toiminta hiipui, ja Kinnunen päätti lähteä Formula 1 -sarjaan. Hän hankki John Surteesin tallin vanhan testiauton. Syntyi Suomen toistaiseksi ainoa F1-talli, joka toimi nimellä AAW Racing Team Antti Aarnio-Wihurin suostuttua lainaamaan sille nimensä, mutta varsinainen rahoitus tuli muun muassa Saloralta ja Colt-tupakkamerkiltä. Tallin testiajot ajettiin Keimolassa. Ylipainoinen ja alitehoinen Surtees-Ford osoittautui kehnoksi autoksi, tekniseksi ongelmakimpuksi. Lisäksi autoa oli käytetty tehtaalla koealustana, ja sen runko oli kärsinyt vaurioita. Talli ei myöskään saanut käyttöönsä parhaita mahdollisia renkaita. Kinnunen osallistui kuitenkin kuuteen GP-viikonloppuun, joista hän selviytyi vain Ruotsin Anderstorpissa lähtöviivalle asti. Aika-ajoissa Kinnusen sijoitus oli 25. ja kilpailuun pääsi vain 24 parasta. PR-syistä Kinnunen sai kuitenkin startata kilpailun ulkopuolisena. Kinnusen viereltä starttasi ulkopuolisena myös australialainen Vern Schuppan (aika-ajossa 26.). Itse kilpailussa Kinnusen tie katkesi 8. kierrokselle sytytystulpan aiheutettua ongelmia, autoon oli sen erittäin huono luotettavuus tiedostaen tankattu polttoainetta vain kymmentä kierrosta varten. Kovan onnen auto on nykyisin nähtävillä Turun Sanomien museossa. Saatuaan F1-kilpailujen sarjan päätökseen Kinnunen ajoi vielä Interserien Hockenheimin osakilpailun Martini Racingin Porsche 917/30 Turbolla, ja hän voitti molemmat lähdöt sijoittuen tällä yhdellä ainoalla osallistumisellaan koko kauden tuloslistalla 6. sijalle.
F1:n jälkeen.
Kinnunen jatkoi kauden 1975 Martinin tallissa ja ajoi WCM-sarjassa Herbert Müllerin kanssa Porsche 908 Turboa. Kausi ei onnistunut täysin, ja sijoituksina oli keskeytykset Monzassa ja Spassa, 7. sija Ennassa, 3. sija Nürburgringillä ja 9. sija Österreichringillä. Vuonna 1976 hän ajoi WCM-sarjassa Evon Egertzin kanssa Porsche 934:llä Dijonissa 4. sijalle, Mugellossa ja Silverstonessa 3. sijalle ja 2. sijalle Watkins Glenissä. WSC-sarjassa Kinnunen ajoi Egertzin kanssa Porsche 908:lla, mutta jäi lähtöruutuun Monzassa ja keskeytti Dijonissa. Vuoden 1976 Pohjola-rallista tuli voitto Volvo 66:lla.
Vuonna 1977 Kinnunen kilpaili vain yhden kilpailun, WCM-sarjan Nürburgringillä, mutta sen kilpailun hän joutui keskeyttämään moottorivian vuoksi. Se jäi Kinnusen viimeiseksi kansainväliseksi kilpailuksi.
Kinnunen muistetaan etenkin kyvystään mukautua erilaisiin rata- ja ajoneuvotyyppeihin. Kinnunen valittiin vuoden autourheilijaksi vuosina 1969–1973.


Polskie Linie Lotnicze LOT.
Polskie Linie Lotnicze LOT (kansainvälinen nimi LOT Polish Airlines, yleiskäytössä usein lyhyesti "LOT") on vuonna 1929 perustettu puolalainen lentoyhtiö. Yhtiön kotipaikka on Varsova, ja kotikenttä Varsovan lentoasema (Frederic Chopin). LOT on kuulunut vuodesta 2003 alkaen kansainväliseen Star Alliance-lentoyhtiöallianssiin ja hallinnoi tytäryhtiönään lyhyen matkan lentoihin erikoistunutta EuroLOT:a. Yhtiön omistavat Puolan valtio (67.97%), Towarzystwo Finansowe Silesia sp. z o.o. (25.1%) ja työntekijät (6.93%). Työntekijöitä yhtiössä on noin 3900 (lokakuu 2009).
Laivasto.
Vuonna 2011 LOT oli ensimmäinen lentoyhtiö Euroopassa, joka otti käyttöönsä Boeing 787 Dreamliner lentokonetyypin. LOT:lla on 8 kpl tilauksessa ja optio 8 lisäkoneeseen. Ensimmäiset neljä LOTin tilaamaa Dreamlineria tulevat olemaan 278-paikkaisia Boeing 787-800 koneita.
Historia.
1922 "Aerolloyd" Polish Airlines -niminen osakeyhtiö perustetaan. 5. syyskuuta – säännöllisen yhteyden avaaminen Gdanskista Varsovaan ja sieltä edelleen Lvoviin.
1925 “Aerolloyd” muuttuu “Aerolot”-osakeyhtiöksi ja tekniset tilat siirretään Gdanskin Wrzeszcz-lentokentältä Varsovan Mokotów-lentokentälle. Poznaniin perustetaan Aero Sp. z o.o. [Ltd.] niminen lentokuljetusyhtiö ja se aloittaa keväällä säännöllisen liikenteen kolmen kaupungin välillä: Poznan-Lodz-Varsova.
1928 Kuljetusministeriön alainen siviili-ilmailuosasto kehittää perustavaa laatua olevia muutoksia Puolan ilmakuljetukseen ohjelmallaan, jolla kaikki yksityiset ilmakuljetusyritykset lopetetaan. Yksi valtion omistama yritys perustetaan 29.12.1928. Sen nimeksi tulee Linje Lotnicze Sp. z o.o. [LOT Airlines Ltd.].
1929 1.tammikuuta yhtiön säännöllinen lentotoiminta käynnistyy. Senhetkiset yhteydet lisääntyvät kahdella: Varsovasta Katowiceen ja Bydgoszcziin. Toukokuu – perustetaan erikoisyhtiö, joka lentää Varsovan ja Poznanin väliä kansallisen yleisnäyttelyn johdosta. Julistetaan yhtiön graafisen tunnuksen suunnittelukilpailu. Voittajaksi tulee vuoden loppuun mennessä päättyvässä kilpailussa Tadeusz Gronowski, varsovalainen graafinen taitelilija, ja hänen muotoilemansa tyylitelty lentävä kurki. Yhtiön nimeen lisätään adjektiivi ”Polish”.
1930 LOT Polish Airlines liittyy Air Transportation Association -järjestöön (IATA).


Interflug.
Interflugin Iljušin Il-62 vuonna 1988.
Interflug (saks. "Interflug GmbH, Gesellschaft für Internationalen Flugverkehr mbH") oli Saksan demokraattisen tasavallan kansallinen lentoyhtiö. Se lensi enimmäkseen neuvostoliittolaisilla koneilla kuten Iljušin Il-62 ja Tupolev Tu-134, mutta loppuvaiheessa sen kalustoon kuului myös Airbusin A310-koneita. Yhtiö lakkautettiin kannattamattomana vuonna 1991 Saksan jälleenyhdistyttyä.


CAAK.
CAAK ("Chosonminhang Korean Airways") oli Pohjois-Korean valtiollinen lentoyhtiö ja Air Koryon (v:sta 1993) edeltäjä. Yhtiö perustettiin 1954 Korean sodan aikana 1950 perustelun neuvostoliittolais-korealaisen lentoyhtiö SOKAO:n seuraajaksi.
Yhtiö aloitti toimintansa Lisunov Li-2-, Antonov An-2- ja Iljušin Il-12 -koneilla. Myöhemmin kalustoa täydennettiin neuvostoliittolaisvalmisteisella Iljušin Il-14 -mallilla.
CAAK:n ensimmäinen suihkukone oli 1975 toimitettu Tupolev Tu-154 Prahan ja Itä-Berliinin reiteille. Vuonna 1982 pitkiä matkoja varten (mm. Pjongjangin ja Moskovan väliselle reitille) hankittiin nelimoottorinen Iljušin Il-62, jolla nykyäänkin lennetään Air Koryon pitkän matkan lennot.
Yhtiöllä oli 2 500 työntekijää ja noin 25 lentokonetta, mm. An-24, Iljušin Il-18, Iljušin Il-62, Tupolev Tu-134,Tupolev Tu-154 sekä rahtikuljetuksia varten Iljušin Il-76.


Kimi Räikkönen.
Kimi-Matias Räikkönen (s. 17. lokakuuta 1979 Espoo) on suomalainen autourheilija ja maailmanmestari joka ajaa Formula 1 -sarjassa, Lotus F1 Team -tallissa.
Räikkönen aloitti F1-uransa Sauberilla, ja kaudet 2002–2006 hän ajoi McLaren-tallissa, jossa hän sijoittui parhaimmillaan MM-kakkoseksi kausilla 2003 ja 2005. Kaudella 2007 hän ajoi Ferrari-tallissa kautta aikain toisena suomalaisena ja voitti kauden päätteeksi ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Räikkösen sopimus Ferrarilla päättyi kauden jälkeen.
Räikkönen kävi kaudesta neuvotteluja McLarenin kanssa, mutta sopimusta ei syntynyt, joten hän piti F1-sarjasta välivuoden.. Sen sijaan Räikkönen teki yksivuotisen rallisopimuksen Citroënin ja Red Bullin kanssa. Vuonna 2010 Räikkönen ilmoitti perustavansa tallin motocrossin MM-sarjaan. Ice One Racing nimeä kantava talli kilpailee sekä kuninkuusluokassa että MX2-luokassa. Räikkönen itse jatkoi rallissa kaudella 2011 omassa yksityistallissaan. Kaudella 2012 Räikkönen palasi takaisin Formula 1 -sarjaan yksivuotisella sopimuksella Lotuksen kanssa, joka sisälsi myös option toisesta kaudesta.
Räikkösen lempinimeksi on vakiintunut "Iceman" (), joka juontuu hänen kylmähermoisuudestaan, mutta on sittemmin saanut merkitystä myös hänen välinpitämättömyydestään Formula 1 -lajin sisäisiin tapahtumiin. Räikkönen oli maailman toiseksi eniten tienaava urheilija vuonna 2009. "Forbes"-lehti sijoitti hänet sijalle 36 maailman sadan vaikutusvaltaisimman julkisuuden henkilön listallaan vuonna 2008.
Itella juhlisti Kimi Räikkösen F1-maailmanmestaruutta syyskuussa 2008 julkaistulla Kimi-aiheisella postimerkillä. Postimerkissä on kuvattuna myös Räikkösen tallin, Ferrarin, auto.
Brittilehti Daily Mailsijoitti Kimi Räikkösen elokuussa 2009 sijalle 31 maailman kaikkien aikojen 40 parasta formulakuljettajaa käsittelevällä listallaan.
Karting ja Formula Renault.
Räikkönen aloitti autourheilun karting-luokissa ja siirtyi vuonna 1999 ajamaan Ison-Britannian Formula Renault -sarjaa. Hän voitti sarjan kaudella 2000 Manorin autolla.
Tämän jälkeen Räikkönen oli siirtymässä ylempään sarjaan. Hän osallistui Formula 3 -sarjan testeihin, joiden aikana Räikkönen pääsi neljässä kierroksessa muiden kuljettajien vauhtiin. F3 -tallipäällikkö Anthony Hieatt on kuvaillut Räikköstä "suurimmaksi luonnonlahjakkuudeksi" kuljettajien maailmassa.
Hyvän menestyksen ja hyvien Formula 1 -testien ansiosta Räikkönen allekirjoitti sopimuksen sveitsiläisen Sauber-tallin kanssa vuonna 2000 ja aloitti Formula 1 -uransa kaudella 2001.
Sauber (2001).
Kuljettajapulaansa tuskaillut Sauber-tallin tallipäällikkö Peter Sauber kutsui vuonna 2000 tuoreen Formula Renault -sarjan mestarin Räikkösen testeihin, jotka vakuuttivat tallin johdon. Räikkönen allekirjoittikin nelivuotisen sopimuksen tallin kanssa. Pitkälle ennen kautta 2001 oli epävarmaa, myönnettäisiinkö suomalaiselle niin sanottu superlisenssi. Tämä F1-kilpailuihin vaadittava ajolupa on kansainvälisen autoliiton FIA:n myöntämä ja sen edellytyksenä on yleensä kilpailukokemus tietyistä pienemmistä formulaluokista. Renault-sarja on kuitenkin niin pieni luokka, ettei siinä hankittua kokemusta lasketa mukaan superlisenssiä myönnettäessä.
Räikkönen sai lopulta kiihkeän keskustelun jälkeen ehdollisen lisenssin kauden neljään ensimmäiseen kilpailuun. Monet epäilivät Räikkösen taitoja F1-auton ratissa, ja vähäisen kokemuksensa vuoksi häntä pidettiin jopa turvallisuusriskinä radalla.
Räikkönen hiljensi epäilyt alusta alkaen ajamalla varmasti läpi kauden. Heti avauskilpailussaan Australian GP:ssä hän sijoittui pisteille ajamalla kuudenneksi ja keräsi kauden aikana yhteensä yhdeksän MM-pistettä sijoittuen MM-sarjan kymmenenneksi. Räikkönen valittiin lisäksi vuoden 2001 tulokkaaksi.
McLaren (2002–2006).
Seuraavaksi kaudeksi Räikköselle tarjottiin kuljettajan paikkaa monesta tallista. Oletettavasti Räikkönen kävi neuvotteluja muun muassa Ferrari-tallin kanssa, mutta sopimusta ei syntynyt. Kauden 2001 päätteeksi kaikkien aikojen toiseksi parhaiten menestynyt F1-talli McLaren osti Räikkösen sopimuksen korvatakseen uransa päättäneen Mika Häkkisen.
McLarenilla ollessaan Räikkönen nousi sarjan huippukuljettajien joukkoon, mutta vaikeuksia tuottivat jatkuvat tekniset ongelmat. Noin 38 prosenttia Räikkösen McLarenille ajamista kilpailuista päättyi keskeytykseen.
Kausi 2002.
Kauden 2002 aluksi Räikkönen sijoittui ensimmäistä kertaa palkintokorokkeelle ollen Australian GP:n kolmas ja sijoittui aika-ajoissa 10 kertaa kauden 17 kilpailusta tallikaverinsa David Coulthardin edelle, mutta muuten kausi oli Räikköselle vaikea. Räikkönen joutui keskeyttämään peräti 10 kauden 17 kilpailusta. Kahdeksassa niistä syy oli tekninen vika, kerran kolari ja kerran oma ajovirhe. Paras kilpailusijoitus toinen tuli Ranskan GP:ssä. Myös voitto oli lähellä, sillä Räikkönen johti kilpailua vielä muutama kierros ennen maalia mutta ajoi öljyläikkään ja seuraavan mutkan pitkäksi. Michael Schumacher ajoi ohitse ja voitti kilpailun varmistaen samalla viidennen maailmanmestaruutensa. Koko kaudella Räikkönen pystyi neljään palkintopallisijoitukseen ja jäi MM-pisteissä kuudenneksi.
Kausi 2003.
Kauden 2003 McLaren aloitti vanhan auton kehitysversiolla, joka oli kohtuullisen nopea ja luotettava. Räikkönen sijoittui kauden neljässä ensimmäisessä vaiheikkaissa kilpailuissa kaikissa palkintokorokkeelle ja voitti ensimmäisen kilpailunsa. Kauden aikana riitti myös ongelmia, kun McLaren ei koskaan saanut uutta autoaan kilpailukuntoon. Kehittämiseen tuhlatut resurssit söivät vanhan auton kilpailukykyä. Räikkönen joutui myös keskeyttämään johtamansa moottoririkon vuoksi. Räikkönen taisteli kauden loppuun asti maailmanmestaruudesta, mutta joutui lopulta taipumaan kakkoseksi, kaksi pistettä Michael Schumacherille jääneenä. Räikkönen oli kauden aikana kymmenen kertaa palkintokorokkeella.
Kausi 2004.
Kausi 2004 oli jälleen vaikea suurimmaksi osaksi McLaren-Mercedeksen luotettavuuden vuoksi. Kauden kuudesta ensimmäisestä kilpailusta Räikkönen keräsi vain yhden MM-pisteen. Räikkönen otti paalupaikan Britannian GP:ssä, jossa hän sijoittui toiseksi. Räikkönen voitti toisen kilpailunsa ja sijoittui lopulta neljästi palkintokorokkeelle. MM-pisteissä hän jäi seitsemänneksi.
Kausi 2005.
Kimi Räikkönen Indianapolisin radalla 2005
Kaudella Räikkönen ajoi jälleen realistisesti mestaruudesta. McLarenin auto oli luotettavampi kuin aiempina vuosina.
Räikkönen nousi mestaruustaistoon mukaan voittamalla peräkkäin Espanjan ja Monacon osakilpailut.Nürburgringillä ajettu Euroopan GP päättyi kuitenkin Räikkösen kannalta mahdollisimman ikävästi: kilpailun puolenvälin jälkeen hän teki jarrutusvirheen, joka aiheutti renkaan vaurioitumisen. Epätasainen rengas johti eturipustuksen pettämiseen ja keskeyttämiseen kilpailun viimeisellä kierroksella. Räikkönen voitti ottaen MM-pisteissä johtavaa Renault'n Fernando Alonsoa kiinni. Kauden toiseksi viimeisen kilpailun Japanissa Räikkönen voitti 17. lähtöruudusta, ohitettuaan pitkään kilpailua johtaneen Giancarlo Fisichellan viimeisellä kierroksella. Räikkönen keskeytti kaudella kahdesti. Hän voitti kaudella seitsemän osakilpailua.
Räikkönen äänestettiin vuoden F1-kuljettajaksi ja rata-autoilijaksi maailmalla, kuin myös vuoden autourheilijaksi Suomessa. Vuoden rata-autoilijan tittelin hänelle antoi arvostettu brittiläinen Autosport-lehti ja vuoden autourheilijatittelin Suomessa puolestaan AKK.
Kausi 2006.
Räikkönen Turkin radalla vuonna 2006
Kauden 2006 alku oli takkuinen Räikköselle, vaikka hän keräsi neljästä ensimmäisestä kilpailusta huomattavasti enemmän pisteitä kuin vuotta aiemmin. McLarenin talvitestit olivat sujuneet takkuisesti eikä luotettavuusongelmiltakaan ollut vältytty. McLaren ei kuulunutkaan mestarisuosikkeihin. Räikkösen kausi alkoi surkeasti, kun suomalaisen auton takasiipi irtosi Bahrainin avauskilpailun aika-ajon ensimmäisellä nopealla kierroksella. Sisukas suomalainen taisteli kuitenkin autonsa kilpailun kolmanneksi ja kolmannessa kilpailussa Australiassa toiseksi. Vaikka auto osoittautui luotettavaksi ja Räikkönen ajoi tasaisesti pisteille, vauhdin puute ja muutamat keskeytykset tarkoittivat, että mestaruustoiveet saattoi haudata. McLarenin vauhti kuitenkin hiukan parani Ranskan GP:n jälkeen, todisteena Räikkösen Saksasta, Unkarista ja Italiasta hankkimat paalupaikat. MM-pisteissä Räikkönen jäi lopulta viidennelle sijalle.
Ferrari (2007–2009).
10. syyskuuta 2006 Monzan radalla ajettavan Italian GP:n jälkeen Ferrarin tiedottaja ilmoitti, että Michael Schumacher päättäisi F1-uransa kuluvan kauden jälkeen ja että tallin kuljettajat kaudella 2007 olisivat Kimi Räikkönen ja Felipe Massa. Räikkönen ajoi tallissa kolme kautta ja saavutti jokaisella kaudellaan vähintään yhden osakilpailuvoiton.
Kausi 2007.
Kun Räikkösen Ferrari-sopimus lopulta julkaistiin, 13 kansainvälistä vedonlyöntitoimistoa piti häntä todennäköisimpänä maailmanmestarina, keskimääräisenä kertoimena 2,3. Talvitesteissä Räikkösen uusi tallikaveri Felipe Massa oli kuitenkin säännöllisesti häntä nopeampi.
Kauden ensimmäisessä kilpailussa Australiassa Räikkönen ajoi voittoon saavutettuaan sekä paalupaikan, nopeimman kierroksen että voiton ensimmäistä kertaa urallaan samassa kilpailussa. Ferrarin epäselvä pohjaratkaisu kuitenkin kiellettiin kilpailun jälkeen, jolloin tallin tekninen etumatka McLareniin pieneni huomattavasti. Kolmen kisan jälkeen Räikkönen jakoi vielä MM-sarjan kärkipaikan Fernando Alonson ja Lewis Hamiltonin kanssa, mutta keskeytykseen johtanut sähkövika pudotti Räikkösen MM-sarjan kolmanneksi. Myöskään Ferrarin julkisuuteen ilmoittamat vastoinkäymiset tuulitunnelin kanssa alkukesästä eivät auttaneet asiaa. Kun myös seuraavat kolme kisaa olivat pettymyksiä, Räikkönen putosi pistejohtoon nousseesta Hamiltonista 26 pisteen päähän.
Räikkönen nousi takaisin MM-taisteluun voittamalla Ranskan ja. Molemmissa kilpailuissa hän ajoi voittoon ohittamalla kärkipaikalla ajaneen auton varikkokäyntien välisillä nopeilla kierroksilla. Euroopan GP, johon Räikkönen lähti paalupaikalta, päättyi keskeytykseen, mutta piste-ero MM-sarjaa johtaneeseen Hamiltoniin ei päässyt kasvamaan hänen jäätyä pistesijojen ulkopuolelle yhdeksänneksi. Räikkönen voitti myös kauden neljänneksi viimeisen kilpailun Belgiassa. Kun kaksi kilpailua oli ajamatta, ero Hamiltoniin oli vielä 17 pistettä. Japanissa molemmat Ferrarin autot joutuivat varikolle ennen kisan alkua renkaista johtuneiden epäselvyyksien takia. Tosin Räikkönen ajoi kisassa kolmanneksi ja Massa oli kuudes.
Kun MM-sarjaa johtanut Hamilton keskeytti Kiinan GP:n, jonka Räikkönen onnistui voittamaan, piste-ero kutistui. Päätöskilpailuun lähdettäessä Fernando Alonso oli neljän pisteen päässä ja Räikkönen seitsemän pisteen päässä Hamiltonista, joten kolmella kuljettajalla oli mahdollisuudet maailmanmestaruuteen. Päätöskisan alussa Hamilton kohtasi odottamattomia vaihteisto-ongelmia, jotka pudottivat hänet kauas kärjestä. (Huhujen mukaan Hamilton olisi kytkenyt vahingossa varikkorajoittimen päälle ajettuaan varikolta ulos) MM-pisteissä toiselta sijalta päätöskisaan lähteneen Alonson jäätyä kilpailussa kolmanneksi,Räikkönen ajaa Silverstonessa. Räikkönen vei maailmanmestaruuden yhden pisteen erolla ennen McLarenin Lewis Hamiltonia ja Fernando Alonsoa. Maailmanmestaruus oli hänelle ikään kuin eräänlainen syntymäpäivälahja, sillä neljää päivää ennen maailmanmestaruutensa varmistanutta hän oli täyttänyt 28 vuotta. Tämänkin jälkeen mestaruuden varmistumista jouduttiin odottamaan vielä useamman tunnin ajan, kun sijoille 4–6 ajaneiden Nico Rosbergin, Robert Kubican ja Nick Heidfeldin autojen polttoaineen epäiltiin olleen liian viileää. Hylkäykset olisivat nostaneet Hamiltonin maailmanmestariksi, mutta kisatuomaristo päätti säilyttää sijoitukset ja olla rankaisematta kuljettajia tai talleja. Räikkösen mestaruus varmistui viimeistään 16. marraskuuta 2007, kun FIA hylkäsi McLarenin tapauksesta tekemän valituksen.
Kausi 2008.
Kaudella sarjassa otettiin käyttöön sääntömuutos, joka kielsi luistoneston. Kun testit alkoivat, kävi ilmi, että Räikkösellä oli vaikeuksia tottua luistonestottomaan ajamiseen. Hän onnistui ajamaan parhaimmillaan Bahrainin testeissä kaksi sekuntia kauden 2007 paalupaikka-aikaa nopeampia kierroksia.
Vedonlyöntitoimistot asettivat Räikkösen maailmanmestarisuosikikseen ennen kautta, ja muiden tallien kuljettajat asettivat Ferrarin ylivoimaiseksi kärkiautoksi. Monet myös puhuivat Räikkösen toisesta peräkkäisestä MM-tittelistä. Mutta ex-maailmanmestari Alain Prost asetti Lewis Hamiltonin mestarisuosikiksi.
Kauden ensimmäisessä kilpailussa Australiassa ennusteet Ferrarin ylivertaisuudesta kuitenkin romahtivat. Räikkösen ja hänen tallitoverinsa Massan kisaviikonloppu olikin erittäin vaikea, ja molemmat ajoivat paljon ulos. Lopulta kilpailussa Räikkönen joutui keskeyttämään, mutta koska hän oli ajanut yli 90% kilpailusta, merkittiin hänelle sääntöjen mukaan 1 MM-piste kahdeksannesta sijasta. Seuraavaksi ajetussa Räikkönen saapui maaliin ensimmäisenä ohitettuaan tallikaverinsa Massan varikkokäynnillä. Bahrainissa Räikkönen oli toinen. Espanjassa Räikkönen ajoi paalupaikan, nopeimman kierroksen ja kisan voiton. Turkissa Kimi oli kolmas ja Monacossa yhdeksäs. Kanadassa Räikkönen taisteli voitosta, mutta varikolla Lewis Hamilton ajoi hänen peräänsä ja molemmat joutuivat keskeyttämään.
Ranskassa Räikkönen onnistui ottamaan paalupaikan, mutta kilpailussa vaurioitunut pakoputki hidasti häntä niin, että Felipe Massa pääsi tallikaveristaan ohi. Räikkönen selvisi maaliin toisella sijalla, ja hänelle merkittiin myös jo viidennen kerran peräkkäin kaudella kisan nopein kierros. Unkarissa Räikkönen lähti kuudennesta lähtöruudusta sijoittuen lopulta kolmanneksi. Hän ajoi myös kilpailun nopeimman kierroksen kuudetta kertaa peräkkäin. Seuraavassa kilpailussa Valenciassa Räikkönen joutui keskeyttämään moottoririkkoon. Sitä ennen hän oli varikolla ollessaan lähtenyt liikkeelle jo ennen lähtölupaa. Moottorivian syy oli sama kuin Felipe Massalla Unkarissa.
Belgiaan Räikkönen lähti neljännestä ruudusta. Hän onnistui nousemaan kärkeen heti alussa ja kävi pitkään taistelua voitosta McLarenin Lewis Hamiltonia vastaan. Kilpailu päättyi kuitenkin ulosajoon sateen alettua yllättäen. Kilpailun jälkeen Kimi paljasti, että olisi tullut varikolle hakemaan sadekelin renkaat, jos ei olisi törmännyt seinään. Italian Monzassa Ferrari julkisti Räikkösen vuoteen 2010 ulottuvan jatkosopimuksen. Aika-ajoissa sade hankaloitti Räikkösen ja hän putosikin harvinaisesti jo toisessa osiossa. Kilpailussa Räikkönen sijoittui yhdeksänneksi ja ajoi jälleen kilpailun nopeimman kierroksen.
Räikkönen lähti kolmannesta ruudusta, mutta useiden turva-auto-kierrosten jälkeen hän menetti sijoituksia ja lopulta keskeytti. Japanissa hän ajoi kolmanneksi, mutta menetti mahdollisuudet maailmanmestaruuteen. Räikkönen lähti toisesta lähtöruudusta, mutta päästi tallikaverinsa Felipe Massan (joka oli vielä mukana MM-taistelussa) ohitseen, sijoittuen kilpailussa kolmanneksi. Brasiliassa Räikkönen ajoi kolmanneksi kolmatta kertaa peräkkäin.
Räikkönen oli loppupisteissä kauden kolmas ja sivusi samalla omaa ennätystään kauden aikana ajetuista kilpailun nopeimmista kierroksista (10).
Kausi 2009.
Räikkönen Ferrarin ratissa vuonna 2009.
Kauden avauskilpailu Australiassa oli tulokastalli Brawn GP:n näytöstä. Räikkönen starttasi seitsemännestä ruudusta muttei kyennyt haastamaan kärkiautoja. Viisi kierrosta ennen maalia Räikkönen ajautui todennäköisesti ajovirheen johdosta ratavalliin vaurioittaen etusiipeään. Lopulta talli kehotti häntä keskeyttämään varotoimenpiteenä tasauspyörästössä ilmenneen vian vuoksi kaksi kierrosta ennen maalia.
Malesiaan mentäessä Ferrarin uskottiin parantavan, ja Kimi oli toisen harjoituksen nopein.
Seitsemännestä ruudusta startanneelle Räikköselle laitettiin sadekelin renkaat, vaikka rata oli vielä täysin kuiva ja kun sade tuli, olivat renkaat tuhoutuneet. Lopulta Kimi joutui keskeyttämään auton KERS-järjestelmän eristyksessä ilmenneen ongelman vuoksi.
Kiinassa Ferrari päätti ajaa ilman KERS:iä sen luotettavuusongelmien vuoksi, vaikka molemmat kuljettajat olisivat halunneet käyttää järjestelmää. Kisassa Räikkönen oli lopulta kymmenes. Jälkikäteen Ferrarilla harmiteltiin jälleen huonoa varikkotaktikointia. Bahrainissa aika-ajoissa Kimi päätyi kymmennenneksi, mutta nousi kisassa lopulta kuudenneksi ja otti Ferrarille kauden ensimmäiset pisteet. Espanjaan Ferrari-talli sai autoonsa uusia osia ja tallin kohonneesta vauhdista osoitti merkkejä hyvä harjoitusvauhti sekä Felipe Massan neljäs sija aika-ajoissa. Räikkönen jäi aika-ajojen ensimmäiseen osioon kun hän sekä talli olettivat jo ajetun ajan riittävän jatkoon. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Räikkönen jäi 16. lähtöruutuun. Kisassa Räikkönen joutui keskeyttämään auton hydrauliikkaongelmien vuoksi. Monacossa Räikkönen otti kauden toistaiseksi parhaan lähtöruutunsa ajettuaan aika-ajoissa toiseksi niukasti Jenson Buttonia hitaampana. Myös kilpailussa Räikkönen ylsi kauden toistaiseksi parhaaseen sijoitukseensa oltuaan Brawn-kuljettajien jälkeen kolmas. Turkissa Räikkönen lähti ruudusta 6. mutta oli maalissa niukasti pisteiden ulkopuolella eli yhdeksäs. Britanniassa Räikkösen lähtöruutu oli 9. mutta heti lähdössä hän nousi viidenneksi. Epäonnistunut varikkotaktiikka pudotti hänet kuitenkin kahdeksanneksi.
Saksassa Räikkönen oli seitsemäntenä, kunnes kolaroi Adrian Sutilin kanssa, mutta pystyi jatkamaan. Hän keskeytti vaurioituneen jäähdyttäjän aiheuttaman moottorivian takia. Hungaroringillä Räikkönen saavutti kauden toisen palkintokorokesijoituksensa ollen toinen. Räikkönen nousi lähdössä ruudusta seitsemän sijalle neljä.
Valenciassa Räikkönen voitti uuden tallitoverinsa Luca Badoerin aika-ajossa ja otti kauden toiseksi parhaan lähtöpaikan, eli kuudennen lähtöruudun. Startissa Kimi nousi neljänneksi. Räikkönen onnistui ohittamaan Heikki Kovalaisen toisella varikkopysähdyksllä nousten kolmanneksi ja piti sijan loppuun saakka. Belgiassa Räikkönen onnistui voittamaan kisan kuudennesta ruudusta taistellessaan Fisichellan kanssa kisan alusta loppuun asti. aika-ajoissa Räikkönen oli kolmas ja nousi lähdössä toiseksi ohi Force Indian Adrian Sutilin. Molemmat Brawn-kuljettajat ajoivat yhden stopin taktiikalla ja nousivat kaksoisvoittoon. Räikkönen nousi kolmanneksi, kun Hamilton spinnasi seinään viimeisellä kierroksella.
jälkeen huhut Alonson siirtymisestä Ferrarille saivat vahvistuksen, kun hänen ilmoitettiin korvaavan Räikkösen seuraavalla kaudella. Ferrarin pääjohtajan Luca di Montezemolon mukaan Kimin puutteet olivat hänen vaitonaisuudessaan ja kyvyttömyydessään näyttää tunteita, sekä myös heikoissa suorituksissa. Räikkösen itsensä mielestä potkujen todellinen syy oli Santanderin sponsorisopimus ja Santanderin halu saada Alonso talliin.
Japanin GP:ssä Räikkönen ajoi neljänneksi. Brasilian GP:ssä Räikkönen kolaroi lähdössä Mark Webberin kanssa ja putosi kilpailussa kuudenneksi. Kauden päättävässä Abu Dhabin GP:ssä Räikkönen oli 12.
Ralli-ura.
Räikkönen teki ensiesiintymisensä ralliauton ratissa tammikuussa 2009 Tunturirallissa, missä hän sijoittui Fiat Abarth Grande Punto S2000:lla sijalle 13. MM-sarjassa Räikkönen debytoi samana vuonna Jyväskylässä, missä hänen kilpailunsa päättyi ulosajoon.
2010.
Jäätyään ilman haluamansa tasoista F1-sopimusta Räikkönen ajoi kaudella 2010 rallin MM-sarjassa Citroënin kakkostallissa Citroën C4 WRC -autolla. Räikkönen ajoi kauden 13 osakilpailusta 12 ja jätti väliin Uuden-Seelannin rallin. Räikkösen kartanlukijana toimi Kaj Lindström. Ensimmäisen kerran hän ajoi Citroënin C4 WRC -autolla Arctic Lapland Rallissa Rovaniemellä 29.–30.1.2010. Hän ajoi ulos tieltä kilpailun toisella erikoiskokeella, mutta pääsi jatkamaan puolen tunnin päästä. Maalissa hänen laskettiin jääneen erikoiskokeilla kilpailun voittajalle Dani Sordolle keskimäärin noin sekunnin per ajettu kilometri.
Kauden kolmannessa rallissa Jordaniassa Räikkönen oli kahdeksas ja nousi ensimmäistä kertaa urallaan MM-pisteille rallissa. Tämä teki hänestä ensimmäisen F1-kuljettajan argentiinalaisen Carlos Reutemannin jälkeen, joka on sijoittunut pisteille myös rallin MM-sarjassa. Kauden neljännessä kilpailussa Turkissa Räikkönen oli viides, jonka jälkeen ajetun Uuden-Seelannin rallin hän jätti väliin. Saksan rallissa Räikkönen ajoi ralliuransa ensimmäisen erikoiskoevoittonsa. Räikkönen keräsi kauden aikana 25 pistettä voittaen Vuoden Tulokas -palkinnon.
2011.
Räikkösen jäätyä ilman sopimusta Citroenin kanssa hän päätti perustaa oman yksityistallin sarjaan juuri ennen kauden alkua. ICE 1 Racing nimeä kantava talli käyttää Citroenin autoa. Räikkönen suunnitteli ajavansa 10 kilpailua 13:sta. Räikkösen kartturina jatkoi Kaj Lindström. Kauden avanneessa Ruotsin rallissa Räikkönen sijoittui kahdeksanneksi, jonka jälkeen Räikkönen ilmoitti jättävänsä väliin Meksikon rallin. Meksikon jälkeen rallikaravaani suuntasi Portugaliin, jossa Kimi ajoi seitsemänneksi kartuttaen pistesaldonsa jo kymmeneen MM-pisteeseen. Seuraavassa Jordanian rallissa Räikkönen oli ajamassa uransa parhaaseen suoritukseensa mutta kilpailun lopussa sattunut rengasrikko pudotti hänet kuudenneksi. Tämän jälkeen Räikkönen jätti väliin sekä Italian ja Argentiinan rallin. Kreikan, Suomen ja Saksan rallissa Räikkönen ajoi pisteille. Räikkösen oli tarkoitus osallistua Australian ralliin, mutta hän ilmoitti muutamaa päivää ennen kilpailun alkua vetäytyvänsä kilpailusta. Tapauksen seurauksena Räikkönen sai 16200 euron sakot ja hänen tallinsa suljettiin valmistajien MM-sarjasta. Ranskan, Katalonian ja Walesin rallissa Räikkönen keskeytti. Räikkönen saavutti kauden aikana 34 pistettä sijoittuen sarjan kymmenenneksi.
Nascar-ura.
Vuonna 2011 Räikkönen ajoi kaksi Nascar-sarjan kilpailua Kyle Busch Motorsports -tallissa, yhden kisan Trucks-sarjassa ja toisen Nationwide-sarjassa.
Paluu Formuloihin.
Syksyllä 2011 Räikkösen huhuttiin palaavan Williamsille kaudeksi 2012. Williams-tallin hallituksen puheenjohtaja Adam Parr sanoikin, että Räikkönen on todella nälkäinen palaamaan. Loppukaudesta 2011 kuitenkin huhuttiin sopimusneuvotteluiden kariutumisesta palkkaerimielisyyksien vuoksi ja uusia huhuja alkoi liikkua Räikkösen mahdollisesta sopimuksesta Lotus F1 Teamin kanssa.
Marraskuun lopulla Lotus F1 Team julkaisi tiedotteessaan Räikkösen tehneen kaksivuotisen kuljettajasopimuksen tallin kanssa. Kimi Räikkösestä tuli neljäs suomalainen kuljettaja, joka on ajanut F1:ssä Lotus -nimisessä tallissa. Aiemmin näin olivat tehneet Mika Häkkinen, Mika Salo ja Heikki Kovalainen.
Lotus (2012-).
Kauden avanneessa aika-ajoissa Räikkönen epäonnistui aikakierroksella sattuneen ajovirheen takia, ja hän jäi sijalle 18.
Hän nousi kuitenkin yhden sijan Sergio Pérezin saaman lähtöruuturangaistuksen ansiosta. Räikkösen tallikaveri Romain Grosjean ajoi kolmanteen lähtöruutuun. Hän sai myös hyvän lähdön nousten kolme sijaa. Kilpailussa Räikkönen ajoi seitsemänneksi nousten viimeisellä kierroksella kolme sijaa. Kauden toisessa osakilpailussa Malesiassa, Räikkönen päihitti tallitoverinsa ja ajoi muutamista virheistä huolimatta aika-ajossa viidenneksi, osoittaen Lotuksen kilpailukyvyn. Vaihdelaatikon vaihtamisesta seurannut rangaistus pudotti Kimin kuitenkin lähtöruutuun 10. Itse kilpailussa Räikkönen ylsi niin ikään viidenneksi, tehden myös kilpailun nopeimman kierrosajan.
Räikkönen taisteli jo palkintopallisijasta ajaessaan toisena, kun matkaa maaliin oli vain 7 kierrosta. Vain 15 sekunnissa hän kuitenkin tippui sijalle 14 renkaiden suorituskyvyn loputtua kesken. Kauden neljännessä osakilpailussa Bahrainissa Räikkönen ajoi yhdennestätoista lähtöruudusta toiseksi ja nousi palkintopallille ensimmäistä kertaa paluunsa jälkeen. Hän taisteli voitosta Red Bullin Sebastian Vettelin kanssa, muttei pystynyt ohittamaan häntä. Räikkönen lähti neljännestä ruudusta. Hän ohitti startissa tallikaverinsa Grosjeanin ja nousi kolmanneksi. Räikkönen piti kolmossijansa maaliin asti. Hän nousi samalla MM-pisteissä neljänneksi. Räikkönen lähti kahdeksannesta ruudusta, mutta tallin huonon taktiikan myötä, hän jäi kilpailussa yhdeksänneksi. Kanadan GP:ssä Räikkönen sijoittui kahdeksanneksi. Räikkönen ajoi kolmatta kertaa kauden aikana palkintopallille Valenciassa, jossa hän sijoittui toiseksi. Hänen nousemistaan kohti kärkeä auttoivat huomattavasti kisan kärjessä ajaneiden Vettelin ja Grosjeanin teknisistä vioista johtuneet keskeytykset. Seuraavassa Britannian GP:ssä Räikkönen sijoittui viidenneksi ajaen kilpailun nopeimman kierroksen. Saksan GP:ssä Räikkönen ajoi neljänneksi, mutta nousi myöhemmin kolmanneksi, kun toiseksi ajanut Vettel pudotettiin viidenneksi aikasakon myötä.
Unkarin GP:ssä Räikkönen kävi tiukkaa taistelua Lewis Hamiltonin kanssa voitosta muttei päässyt ohi ja sijoittui toiseksi. Belgian GP:ssä Räikkönen saavutti kauden parhaan aika-ajosijoituksensa ajamalla kolmanteen lähtöruutuun. Kilpailussa hän sijoittui niinikään kolmanneksi. Kilpailun jälkeen Räikkönen sai kehuja medialta ohituksestaan Michael Schumacherista Eau Rouge -mutkassa.
Perhe ja yksityiselämä.
Räikkönen meni naimisiin malli Jenni Dahlmanin kanssa Hämeenlinnassa sijaitsevassa Vanajanlinnassa 31. heinäkuuta 2004.
Kimi Räikkönen on sotilasarvoltaan alikersantti. Hän palveli Lahden Urheilukoulussa.
Kimi Räikkösen mediakonsulttina ja asioidenhoitajana Suomessa toimii Riku Kuvaja. Räikkösen managerina on hänen koko kilpauransa ajan Formula 3 luokasta lähtien toiminut Steve Robertson.
Räikkösellä on isoveli Rami Räikkönen, joka ajaa rallia ja ratakilpailuja Suomessa. Vanhemmat ovat Matti ja Paula Räikkönen. Matti ajoi Legends -autoja ja Kimilläkin on omansa. Räikkösellä on lomahuvila Kirkkonummella sekä lähes 30 miljoonan euron talo Sveitsissä. Hänen isänsä Matti kuoli 22. joulukuuta 2010.
Kimi Räikkönen on myös Suomen rikkain urheilija. Hänen tulonsa formulakaudelta 2009 olivat yli 30 miljoonaa ja hän ansaitsi kuskeista kaikkein eniten.
Kimi Räikkönen ei ole välttynyt kielteiseltä julkisuudelta ja häneen värikkääksi väitetystä yksityiselämästään on kirjoitettu aika ajoin.
Kimi Räikkönen vierailee Arttu Wiskarin musiikkivideolla ”Sorateiden sankarit”.
Räikkönen on kertonut, että syy hänen persoonalliseen ääneensä johtuu siitä, kun hän kaatui viisivuotiaana polkupyörällä ja satutti kaulansa. Kaatumisessa hänen kaulaansa tuli mustelmia ja hänen äänihuulensa vaurioituivat.
Kimi oli jo pienenä harvasanainen. Hänen vanhempansa huolestuivat siitä ja päättivät viedä hänet terapeutille. Terapiassa Räikköselle tehtiin älykkyystestejä, jotka hän suoritti 20 minuutissa, vaikka keskiverto aikuisella niiden tekemiseen menee kolme tuntia. Terapeutti lähetti Räikkösen vanhemmille kirjeen, jossa hän kertoi, että Kimi on keskivertoa älykkäämpi ja se saattaa olla syy hänen harvasanaisuuteen.
Kurutie Custom ja Räikkönen Robertson Racing.
Räikkönen perusti vuonna 2006 yhtiön nimeltä Kurutie Custom Oy. Yritys toimii Espoossa henkilöautojen ja kevyiden moottoriajoneuvojen tukkukauppana. Vuonna 2007 yhtiö teki tappiota lähes 118 000 euroa ja seuraavana vuonna 2008 tappiota oli Ilta-Sanomien selvityksen mukaan 77 000 euroa. Kurutie Custom Oy:n hallituksen jäseninä toimivat Kimi Räikkösen lisäksi hänen veljensä Rami-Petteri Räikkönen ja puolisonsa Jenni Dahlman-Räikkönen.
Lisäksi Räikkösellä oli yhdessä managerinsa Steve ja David Robertsonin kanssa vuonna 2004 perustettu Formula 3 ja Formula BMW luokassa kilpaileva talli Räikkönen Robertson Racing. Räikkönen Robertson Racing myytiin loppuvuodesta 2010 Anthony Hieattille ja talli jatkaa tulevaisuudessa nimellä Double R Racing.


Lasse Lehtinen.
Lasse Antero Lehtinen (s. 23. tammikuuta 1947 Kotka) on suomalainen poliitikko, toimittaja ja kirjailija, jonka oppiarvo on filosofian tohtori. Hän on toiminut kansanedustajana (1972–1983) ja europarlamentaarikkona (2004–2009).
Lehtisellä on Firma Brutto Oy -niminen Helsingissä toimiva yritys, perustettu 1984, joka tuottaa sanomalehti- ja aikakauslehtiartikkeleita, kirjoja, televisio- ja näytelmäkäsikirjoituksia sekä ohjelmakokonaisuuksia.
Elämä ja ura.
Lehtisen isä Allan oli palopäällikkö Kuopiossa, jossa Lasse kävi koulunsa vuosina 1957–1965. Sieltä hän jatkoi Helsinkiin opiskelemaan. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1977. Lopputyönsä hän tosin teki Tukholman yliopistolle.
Hän työskenteli toimittajana muun muassa Yhtyneissä Kuvalehdissä ja Yleisradiossa ennen nousemistaan eduskuntaan SDP:n edustajana 1972. Lehtinen toimi kansanedustajana kolme kautta, vuoteen 1983. Puolueensa oikean laidan kulkijana hän ei ollut koskaan puheenjohtaja Kalevi Sorsan suosiossa, joten ministerinpaikat ja muut korkeat poliittiset tehtävät kiersivät hänet. Myöhemmin Lehtinen oli yksi Martti Ahtisaaren ”keksijöistä”, jotka ryhtyivät ajamaan politiikan ulkopuolista valtiosihteeri Ahtisaarta SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuoden 1994 vaaleihin. Puolueen esivaalissa Ahtisaari löi Kalevi Sorsan ja nousi lopulta presidentiksi.
Kansanedustajanuransa jälkeen Lehtinen toimi lehdistöneuvoksena Suomen Lontoon suurlähetystössä 1985–1989, ulkoministeriön lähetystöneuvoksena 1989–1990 sekä Amerin sidosryhmäjohtajana 1990–1993. Vuodesta 1993 Lehtinen teki uraa itsenäisenä TV-tuottajana ja tuli tunnetuksi etenkin juontajana viihdeohjelmassa "Anteeksi kuinka?" (1993–1996) ja tietokilpailussa "Haluatko miljonääriksi?" (1999–2005). Vuonna 2004 Lehtinen valittiin Euroopan parlamenttiin SDP:n edustajana 47 186 äänellä.
Lehtinen väitteli filosofian tohtoriksi (poliittinen historia) vuonna 2002 Oulun yliopistossa. Väitöskirjan "Aatosta jaloa ja alhaista mieltä. SDP:n ja Urho Kekkosen suhteet 1944–1981" tieteellinen taso herätti tuoreeltaan keskustelua ja muun muassa dosentti Juhani Suomi oli sitä mieltä, ettei teos täyttänyt väitöskirjan vaatimuksia. Lehtinen on jatkanut Suomen poliittisen historian parissa muun muassa Hannu Rautkallion kanssa kirjoitetulla, sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä käsittelevällä teoksella "Kansakunnan sijaiskärsijät" (2005).
Lehtisen kirjallinen tuotanto käsittää poliitikkojen muotokuvia, yhteiskunnallisia satiireja, asiaproosaa ja romaaneja. Hän on kirjoittanut kolumneja muun muassa Ilta-Sanomiin. Hänet muistetaan myös poliittisen, satiirisen "Hyvät herrat" -tv-sarjan käsikirjoittajana yhdessä Aarno Laitisen kanssa.
Vuonna 2009 Lehtinen luopui Euroklubin puheenjohtajan tehtävistä yhdistyksen 20-vuotisjuhlissa johdettuaan klubia sen perustamisesta lähtien. Marraskuussa 2010 Lehtinen nimettiin Suomen jalkapallon pääsarjaa Veikkausliigaa hallinnoivan Jalkapalloliiga ry:n puheenjohtajaksi.
Lehtinen kirjoittaa libreton Ilmajoen musiikkijuhlilla kaudella 2013–2014 kantaesityksenä saavaan Urho Kekkosesta kertovaan oopperaan, jonka Uljas Pulkkis säveltää.
Hutikuussa 2012 Helsingin johtava kihlakunnansyyttäjä nosti Lehtistä vastaan syytteen törkeästä kunnianloukkauksesta liityen "Onni suosii rohkeaa" -romaaniin. Lehtinen vältti oikeudenkäynnin pyytämällä anteeksi.
Elokuussa 2012 Erkki Aurejärvi ja 12 juristia tekivät poliisille tutkintapyynnön Lehtisen tupakoinnin vaarattomuuteen liittyvistä väitteistä. Perusteluna tutkintopyynnölle on, että Lehtinen olisi julkisesti valehdellut tupakan terveysvaaroista, pyrkinyt harhauttamaan kuluttajia ja viemään pohjan terveysviranomaisten varoituksilta. Tutkintapyyntö on tehty murhista ja murhanyrityksistä. Poliisi ei käynnistänyt tapauksesta tutkintaa.


Tupolev SB-2.
SB (, "Skorostnoi bombardirovštšik") tai Tupolev ANT-40 () oli Tupolevin Neuvostoliitossa vuosien 1934–1941 välillä valmistama kaksimoottorinen keskiraskas pommikone. Se oli yksi vertailuryhmänsä parhaista pommikoneista 1930-luvun puolivälissä.
Koneen suunnittelu ja kehitys.
Andrei Tupolevin johtama suunnitteluryhmä alkoi suunnitella pommikonetta vuonna 1933 Neuvostoliiton aerodynamiikan tutkimuslaitoksessa TsAGI:ssa. Lähtökohtana olivat aiemmat raskaat pommikoneprototyypit ANT-21 ja ANT-29. Tavoitteeksi asetettiin huippunopeus 330 km/h, mutta Tupolev päätti ylittää ja pyrki yli 400 km/h:n huippunopeuteen. Lentokorkeustavoite oli 8 000 metriä ja lentomatkatavoite 800 kilometriä 500 kilon pommikuormalla.
Koneelle annettiin työnimeksi ANT-40, ja siitä tuli eräs ensimmäisistä neuvostoliittolaisista pommikoneista, jossa ei ollut avo-ohjaamoa. Sen pintalevyt olivat sileät ja niittien kannat upotettuja, jotta ilmanvastus saataisiin mahdollisimman pieneksi. Tyypin ensilennon suoritti K.K. Popov 7. lokakuuta 1934 kahdella ilmajäähdytteisellä 9-sylinterisellä 730 hevosvoiman Wright Cyclone -moottorilla ja 30. joulukuuta 1934 ranskalaisilla Hispano-Suizan moottoreilla.
Sarjatuotantoversiot.
SB:n sarjatuotanto alkoi 1936, kun konetyyppi oli läpäissyt valtion tyyppihyväksymiskokeet heinäkuussa 1935. Koneen sarjatuotantoversion siipeä suurennettiin, kärkiväli kasvoi 20,33 metriin ja pinta-ala 56,7 neliömetriin. Prototyypissä vastaavat mitat olivat 19 metriä ja 47,6 neliömetriä. Esisarjassa olleet Hispano-Suizan 760 hevosvoiman 12ybrs nestejäähdytteiset 12-sylinteriset V-rivimoottorit korvattiin Klimovin Hispano-Suizasta kehittämillä M-100A-moottoreilla, joissa oli 860 hv.
Koneen aseistukseksi tuli nokkaan kaksi 7,62 mm:n konekivääriä ja takarunkoon yksi samanlainen ylöspäin ja yksi alaspäin. Pommikuormaksi tuli joko kaksi 250 kilon pommia välisiiven ripustimiin tai kuusi 100 kilon pommia pommikuiluun. Sarjatuotannon aikana konetta paranneltiin. Oleellista koneen kehityksessä oli, että moottoritehojen kasvattamisen myötä siihen saatiin 500 kg:n sijasta ensin
1 000 kg:n ja lopulta myös 1 500 kg:n pommikuorma. Huippunopeus kehittyi ensin 424 km/h:sta 450 km/h:iin ja sitten jopa 480 km/h:iin. Vuoden 1936 lopussa käyttöön otetun M-103 rivimoottorin teho oli 960 hv. M-100-moottoreilla varustettujen koneiden otsajäähdyttäjä korvattiin moottorin alla tunnelissa olevalla jäähdyttäjällä. Tämä versio sai typpimerkinnän SB-bis ja sillä tehtiin 2. syyskuuta 1937 korkeuslennon maailmanennätys, kun M. J. Aleksejev nousi 1000 kilon hyötykuormalla 12 246 metrin korkeuteen.
Vuonna 1938 tuotannossa olleisiin koneisiin alettiin asentaa konekivääritorneja taka-ampumon tilalle, pohjaluukun konekivääri korvattiin ala-ampumolla, moottorigondoleja muotoiltiin uudelleen ja jäähdytystunnelin etuluukku poistettiin. Tämän tyypin merkintä oli SB-3. Vuotta myöhemmin alettiin suunnitella syöksypommittajaa, moottoreina 1 100 hv:n M-105P-rivimoottorit, siiven kärkiväli 18,5 metriä ja siiven pinta-ala 48,7 neliömetriä. Jäähdyttäjät olivat siivissä, samoin kuin syöksyjarrut. Tätä tyyppiä valmistettiin pieni sarja 1940–1941, tyyppimerkinnällä Ar-2. Sen korvasi kuitenkin rintamakäytössä pian tyyppi Pe-2. Koulutusta varten kehitettiin lisäksi kaksoisohjaimilla varustettu versio USB, jota valmistettiin pieni sarja.
Aeroflotille koneesta tehtiin muutamia kappaleita siviiliversioita, SB-2-tyypistä PS-40 ja SB-2bis-tyypistä PS-41. P40- palveli kuljetuskoneena muun muassa Leningradin ja Moskovan välillä 1936 alkaen. Avian tehtaalla Tšekkoslovakiassa valmistettiin lisäksi 1930-luvun lopussa lisenssillä pieni sarja SB-2-koneita merkinnällä B-71. Yhteensä tilattiin 101 pommikonetta ja 60 kaukotiedustelukonetta, mutta koneita valmistettiin arviolta 66 kappaletta. Vuonna 1939 suuri osa näistä koneista jäi Luftwaffen koulutus- ja maalinhinauskäyttöön, joskin 42 konetta toimitettiin Bulgariaan. Muutama kone lensi myös Slovakian tunnuksilla. Espanjaan toimitettiin 30-luvun lopulla 110 konetta ja Kiinaan 292 konetta.
B-71-koneet huomioon ottamatta SB-2-koneita valmistettiin kaiken kaikkiaan yhteensä 6 656 kappaleta. Massatuotanto aiheutti laatu- ja luotettavuusongelmia, ja lentäjät kutsuivat konetta toisinaan nimellä ”svolotš bezdarnaja”, surkea tekele(lähde?).
Muut tekniset tiedot ja aseistus.
Kone oli kolmipaikkainen, kaksimoottorinen, metallirakenteinen ja siinä oli vapaasti kantava keskitaso. Runko oli jäykkää kokometallista kuorirakennetta, duraalijäykistein, -kaarin ja -levyin. Siipi oli teräs- ja duraalirakennetta, verhottu duraalilevyillä. Ohjainpinnoissa oli duraalikehikko ja -levyverhous. Koneessa oli katettu ohjaamo, sisään vedettävät laskutelineet ja hydrauliset laskusiivekkeet. Koneen tyhjäpaino oli 4 893 kg ja lentopaino 7 734 kg. Potkurina oli metallinen VISh-2 säätöpotkuri tai VIŠ-22 vakiokierrospotkuri.
SB-2- ja SB-2bis-tyyppien aseistuksena oli nokka-ampumossa kaksi 7,62 mm:n ŠKAS-konekivääriä, tulinopeus 1 800 laukausta minuutissa, ja liukukuomulla varustetussa taka-ampumossa yksi tällainen ase, samoin kuin rungon alla olevassa ampumossa. Koneen rungon pommikuilussa oli RMS 50-100/1 -ripustin kuudelle 100 kilon pommille pystyasennossa tai kuudelle 50 kilon pommille vaaka-asennossa tai kahdelle 200 kg:n syvyyspommille. Kummassakin keskisiivessä oli RMS 250/1 -ripustin kahdelle 250 kg:n pommille tai 200 kg:n syvyyspommille. Pommitustähtäin oli Goertz I tai OPB-1. Koneen radiolaite oli venäläinen RS-bis ja puhelulaite SPU-3M.
Käyttö.
Sotatoimiin SB-2-koneet osallistuivat ensimmäisen kerran Espanjan sisällissodassa lokakuun lopussa 1936. Kone oli nopeampi kuin vastustajan hävittäjät ja sai kutsumanimen ”Katjuša”. Konetyyppi oli rintamakäytössä ensilinjan pommikoneena vuoteen 1943 saakka, minkä jälkeen ne siirrettiin yhteys- ja kuljetuskoneiksi. SB-koneet osallistuivat myös muun muassa vuodesta 1937 alkaen Kiinan sotiin, Neuvostoliiton ja Japanin taisteluihin 1930-luvulla Mongoliassa, Suomen talvisotaan sekä Neuvostoliiton ja Japanin sotaan 1945.
Koneet Suomessa.
1930-luvun lopun nopeat SB-2:t olivat Suomelle talvisodassa yllätys, koska Suomi oli hankkinut hollantilaisia Hollannin Itä-Intian heikkotasoisille lentokentille suunniteltuja kiinteällä laskutelineellä suunniteltuja Fokker D.XXI -hävittäjiä. Ilmavoimien päähävittäjätyyppinä olleen Fokkerin huippunopeus oli 418 km/h, kun taas SB-2:n 424 km/h. Suomen hankintapäätöksiä tehtäessä Neuvostoliiton pommituslennostojen päätyyppi oli hitaampi, 1930-luvun alun TB-3, mihin Fokkerinkin ominaisuudet olivat riittäneet.
Talvisota.
Talvisodan aikana Suomeen saatiin sotasaaliina kahdeksan pakkolaskun tehnyttä SB-2 ja SB-2bis-tyyppistä konetta, jotka merkittiin ensin VP-10, VP-11, jne. tunnuksin, myöhemmin VP-1, VP-2, jne. tunnuksin ja edelleen SB-1, SB-2, jne. tunnuksin. Jatkosotaa varten Saksan sotasaalisvarikolta ostettiin yhteensä kuusitoista SB-3-konetta, jotka tuotiin osiin purettuina kolmessa erässä, viimeinen 27. elokuuta 1942.
29. tammikuuta 1940 yksi SB-2 pakkolaskeutui Köyliönjärven jäälle. Konetta oli tulitettu Pyhäjärven lentokentältä kivääriaseilla. Lentotukikohdan sotilaat ja Köyliön suojeluskunta menivät koneelle ja kävivät tulitaistelun kolmen lentäjän kanssa, joista kaksi kuoli ja yksi antautui. Lentäjät sytyttivät koneen palamaan ja se tuhoutui.
Jatkosota.
Ilmavoimien kalustoluettelosta kaikki koneet olivat romutettuina tai muuten poistettu 2. tammikuuta 1950 mennessä. Pitkäikäisin koneista oli SB-1, jolla lennettiin lähes 400 tuntia vuodesta 1940 alkaen. Epäonnisin oli VP-3, jolle kertyi vain noin yhdeksän tuntia lentoaikaa kahden viikon aikana kesällä 1941.
Suomen ilmavoimien historian mukaan Erillinen Lentolaivue (Er.LLv.) muutettiin 31. toukokuuta 1941 Lentolaivue 6:ksi (LeLv 6). Se oli ensin alistettu Merivoimien Esikunnalle, mutta siirrettiin 16. marraskuuta 1942 vasta perustettuun Lentorykmentti 5:een, joka toimi ensin Merivoimien komentajan alaisuudessa ja 13. helmikuuta 1943 alkaen ilmavoimien komentajan alaisuudessa. Laivueen nimi muuttui Pommituslentolaivue 6:ksi (PLeLv 6) 14. helmikuuta 1944. Se toimi vielä Lapin sodassa sukellusveneiden etsintä- ja torjuntatehtävissä Ahvenanmerellä, Selkämerellä ja läntisellä Suomenlahdella. Viimeinen sotalento tehtiin 22. maaliskuuta 1945, kun yksi kone etsi sukellusvenettä Turku-Hanko-Utö-Bengtskär-Turku -reitillä sellaista havaitsematta. Lapin sodassa koneilla tehtiin yhteensä 84 sukellusveneen etsintälentoa, kaikki tuloksettomia. Yhtään konetta ei menetetty. Helmikuun lopussa 1945 osa koneista varastoitiin lentovarikolle ja loputkin lennettiin sinne 4. huhtikuuta 1945.


Pulkovo Aviation Enterprise.
Pulkovo Aviation Enterprise () on entinen venäläinen valtio-omisteinen lentoyhtiö. Nimensä se sai Pietarissa sijaitsevan Pulkovon lentoaseman mukaan. Yhtiö perustettiin Aeroflotin paikalliseksi osastoksi Leningradissa 1932. Lokakuussa 2006 se sulautettiin yhteen toisen, sitä pienemmän ja uudemman valtiolliseen yhtiön GTK Rossijan kanssa, ja uuden yhtiön nimeksi tuli Rossija.
Onnettomuudet.
22. elokuuta 2006 yhtiön Tupolev Tu-154 -matkustajakone matkalla Anapasta Pietariin syöksyi maahan lähellä Donetskia Ukrainassa. Kaikki 160 matkustajaa ja kymmenen hengen miehistö kuolivat. Matkustajista viisi oli ulkomaalaisia, heistä yksi oli 21-vuotias oululainen insinööriopiskelija, jolla oli Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisuus.


Iljušin.
Iljušin (Илью́шин) on neuvostoliittolais-venäläinen lentokonesuunnittelutoimisto ja -valmistaja. Sen perustaja Sergei Iljušin aloitti lentokoneiden suunnittelun 1926.
Yhtiön paljon käytettyjä siviililentokoneita ovat Iljušin Il-62 ja Iljušin Il-86.
Malleja.
Iljušinin suunnittelemia lentokonemalleja, kylmän sodan ajalta on mainittu myös NATO-koodinimi lainausmerkeissä. Sitä aiemmat koneet osallistuivat toiseen maailmansotaan. Osa Iljušinin lentokoneista on matkustajalentokoneita.


Käkilinnut.
Käkilinnut ("Cuculiformes") on lintulahko, johon kuuluu kolme heimoa ja noin 160 lajia. Heimojen sukulaisuus on kiistanalainen, esimerkiksi turakot on toisinaan luokiteltu omaan "Musophagiformes"-lahkoonsa.
Suomessa on tavattu kaksi käkilintulajia: käki ja harakkakäki.


Tupolev Tu-4.
Tupolev Tu-4. Monino Air Force Museum, Moskova.
Tupolev Tu-4 on neuvostoliittolainen strateginen pommikone, jota käytettiin 1940-luvun lopulta 1960-luvun puoliväliin. Se perustui neljään Neuvostoliiton haltuun joutuneeseen Yhdysvaltain ilmavoimien B-29 Superfortress -koneeseen.
B-29-koneiden päätyminen Neuvostoliiton haltuun.
Toisen maailmansodan aikana lukuisia eri tyyppisiä USAAF:in koneita, muun muassa Lentäviä linnoituksia, laskeutui Neuvostoliiton alueelle tai toimi sieltä käsin esimerkiksi USAAF:n suorittaessa pommituslentoja Saksaa vastaan. Japanille Neuvostoliitto ei kuitenkaan julistanut sotaa ennen kuin vasta Tyynenmeren sodan loppuvaiheessa elokuussa 1945, joten virallisesti se oli puolueeton Yhdysvaltain ja Japanin välisessä sodassa.
Ensimmäinen B-29-5 BW -pommittaja, "Ramp Tramp" (numero 42-6256) laskeutui varakentälle Vladivostokiin 29. heinäkuuta 1944 palatessaan japanilaisia vastaan suoritetulta pommituslennoltaan Mantšuriasta. Toinen B-29 putosi Habarovskin itäpuolelle 20. elokuuta 1944. Sen miehistö hyppäsi laskuvarjolla ja joutui internoiduksi Neuvostoliiton puoluettomuuspolitiikan mukaisesti. Kolmas pommikone, "General H.H. Arnold Special" (numero 42-6365) vaurioitui pommituslennolla Omuran Kiušulla ja laskeutui Vladivostokiin 11. marraskuuta 1944. Senkin miehistö internoitiin. Sama toistui "Ding How:n" kohdalla (numero 42-6358) 21. marraskuuta 1944. Miehistöjen siirto Teheraniin järjestettiin tammikuussa 1945, mutta ensimmäinen, kolmas ja neljäs kone jäivät kokonaisina, ja toinen kone hylkynä Tupolevin tutkittaviksi.
Tuotanto Neuvostoliitossa.
Saksalainen lehti "Die Kurier" julkaisi 11. marraskuuta 1946 artikkelin, jonka mukaan Neuvostoliitto valmisti B-29-koneiden kopioita. Neuvostoliittolaisten sanottiin yrittäneen ostaa B-29:n pyöriä, renkaita ja jarruja. Heinäkuussa 1947 Tupolev Tu-4 -koekone lensi 5 100 kilometriä 6 000–8 000 kilon kuormalla 10 000 metrin korkeudessa 550 kilometrin tuntinopeudella.
Ilmailunäytöksessä 1947 Moskovassa nähtiin neljä B-29:ää, joista kolmen arveltiin olevan USAAF:lle kuuluvia, Neuvostoliittoon laskeutuneita koneita, ja neljäs vaikutti kuljetuskone. Myöhemmin on selvinnyt, että kone oli pommikoneen neuvostokopio, Tupolev Tu-4. Konetta varten kopioitiin Wright R-3350 Duplex Cyclone -moottori, jonka neuvostoversion nimeksi tuli ASh-73TK.
Kehitysvaiheessa koneessa oli lukuisia teknisiä ongelmia. Vuoden 1949 loppuun mennessä oli valmistettu jo 300 konetta, jotka osoitettiin kaukolentovoimille. Muutamasta koneesta tuli merivoimien kaukotiedustelukoneita. Neuvostoliiton ilmavoimilla oli 1949 kyky pommittaa ydinasein Yhdysvaltoja. Neuvostoliitto räjäytti ensimmäisen 20 kilotonnin atomipomminsa 29. elokuuta 1949 Semipalatinskissa ja toisen 40 kilotonnin pommin 24. syyskuuta 1951. Kolmas pommi pudotettiin Tupolev Tu-4:stä 18. lokakuuta 1951.
Muodostuneen uhan torjumiseksi Yhdysvallat paransi tutkaverkostoaan, ilmavalvontajoukkojaan ja tutkakoneitaan, loi Nike-ilmatorjuntaohjukset ja hankki suihkukäyttöisiä torjuntahävittäjiä.
Kaiken kaikkiaan arvellaan rakennetun 1 200 Tupolev Tu-4:ää, joista osa päätyi Kiinan kansantasavallalle, missä niitä käytettiin vielä vuonna 1968. Kiinan kansantasavallan ilmavoimien kehitys kärsi Neuvostoliiton ja Kiinan kansantasavallan välirikosta 1950-luvun lopulla ja se joutui pitkittämään vanhentuneiden tyyppien palveluskäyttöä.
Neuvostoliitossa vanhentuneet Tu-4-koneet siirrettiin kuljetuslaivueille korvaamaan ja. Tupolev Tu-4:n korvasi kuljetuskoneena Antonov An-12.


Kehrääjälinnut.
Kehrääjälinnut ("Caprimulgiformes") on lintujen lahko, jonka lähes kaikki lajit ovat hyönteissyöjiä ja yölintuja. Lahko on saanut nimensä kehräämistä muistuttavan äänen takia.
Kehrääjälintujen lahkoon kuuluu viisi heimoa. Varsinaisten kehrääjien ("Caprimulgidae") heimon lajeja tavataan lähes kaikkialla maapallolla. Ainoa Suomessa esiintyvä laji on kehrääjä ("Caprimulgus europaeus"). Kehrääjät ovat keskikokoisia ja ne ovat sopeutuneet saalistamaan suuria lentäviä hyönteisiä hämärässä tai pimeässä ilmasta. Niillä on iso kita ja voimakkaat sukaset suupielissä, jalat ovat lyhyet ja nokka pieni. Puku on pehmeä, ruskeankirjava, pyrstöissä ja siivissä usein valkoisia signaalilaikkuja. Kehrääjät lepäävät päivällä maassa tai pitkittäin oksalla.
Uusimmissa luokituksissa kehrääjälinnut on yhdistetty pöllölintujen ("Strigiformes") lahkoon.


Säihkylinnut.
Säihkylinnut ("Coraciiformes") on lintujen lahko.


Keke Rosberg.
Keijo Erik ”Keke” Rosberg (s. 6. joulukuuta 1948 Solna, Ruotsi) on suomalainen entinen autourheilija ja ensimmäinen suomalainen maailmanmestari (1982).
Keken poika Nico Rosberg on myös Formula 1 -kuljettaja.
Uran alku.
Keijo Erik Rosberg syntyi kolmilapsisen perheensä vanhimmaksi lapseksi. Hänen isansä oli eläinlääkäri Lars Erik Rosberg ja äitinsä Lea Aino Marjatta Rosberg o.s Lautala. Rosbergilla on myös kaksi nuorempaa siskoa, Seija Rosberg ja Jatta Rosberg. Heistä nuorempi on naimisissa F1-manageri Didier Cotonin kanssa.
Rosberg vietti osan lapsuuttaan Oulussa, jossa hän sai ensimmäisen kerran ajaa karting-auton tyylistä laitetta, jonka oululainen autokauppias Heikki Vuolevi ja Rosbergin isä Lars yhdessä rakensivat. Muutettuaan Iisalmeen hänen karting-harrastuksensa laajeni. Rosberg kirjoitti ylioppilaaksi Iisalmen lyseosta keväällä 1967. Hän halusi tulla hammaslääkäriksi, mutta ei päässyt yliopistoon joten hän harjoitti ajamisen ohella omaa liiketoimintaa huonekalubisneksen saralla.
Rosbergin voitti kartingissa useita Suomen-mestaruuksia ja Pohjoismaiden-mestaruuden. Sen jälkeen hän jatkoi FV1300- ja FV1600-luokista Formula 2:een ja muihin Formula-luokkiin vuonna 1976. Siirtyessään kilpailemaan ulkomaiden Formula-sarjoihin hän alkoi käyttää Keke-lempinimeä, koska arveli sen olevan helpommin ihmisten muistettavissa ja lausuttavissa muilla kielillä. Siirtyessään Fv-luokkaan kartingista, Rosberg osti Lars Lincolnilta, Kurt Lincolnin pojalta ensimmäisen, lohjalaisen mekaanikko Olavi Vuorisen rakentaman oranssikorisen Formulan. Formulaan tilattiin moottori Saksasta.
Kaudet 1978–1981.
Rosberg Imolan varikolla Wolf-tallin kanssa vuonna 1979.
Vuonna 1978 Rosberg sai tilaisuuden kilpailla Formula 1 -sarjassa, kun Theodore-talli palkkasi hänet kuljettajakseen. Talli ei ollut sarjan parhaita, eikä taistellut voitoista. Rosberg selvisi ensimmäisessä kilpailussaan Etelä-Afrikassa karsinnoista ja lähti kilpailuun 24. lähtöruudusta, mutta joutui keskeyttämään polttoainevuotoon. Kauden kuluessa hän kilpaili myös ATS-tallin autolla. Kuitenkin kauden merkittävin suoritus oli MM-sarjan ulkopuolisena kilpailuna ajetun BRDC International Trophyn voitto sateisella Silverstonen radalla. Vaikka kilpailu oli MM-sarjan ulkopuolinen, silti osallistujalistalla oli F1:n kuljettajien parhaimmistoa, mm. Niki Lauda, Mario Andretti ja James Hunt.
Kauden 1979 puolivälin tienoilla Rosberg liittyi Wolf-talliin entisen maailmanmestarin James Huntin tilalle. Vauhti oli ajoittain lupaavaa, ja Alankomaissa hän oli harjoitusten 8. Paras kilpailusijoitus oli Ranskassa ajettu yhdeksäs sija.
Kaudeksi 1980 Rosberg sai paikan Fittipaldi-tallista, jonka ykköskuljettajana ajoi kaksinkertainen maailmanmestari Emerson Fittipaldi. Kausi alkoi Argentiinassa tammikuun puolivälissä. Rosberg oli harjoitusten 13. nopein, mikä enteili hyvää kisaa. Itse kilpailussa hän ohitti yksi toisensa jälkeen edellä olevia autoja nousten kolmanneksi, ja vaikka hänen täytyi käydä varikolla polttoainetta tankkauttamassa, piti hän silti paikkansa maaliin asti. Näin hänestä tuli ensimmäinen suomalainen Formula 1:n palkintokorokkeella. Rosberg ajoi hyvin myös jatkossa, ja oli selvästi tallikaveriaan Fittipaldia nopeampi, mutta tallin autojen suorituskyky oli hiipunut suhteessa kilpailijoihin, eikä Rosberg ajanut enää kuin kerran MM-pisteille kauden aikana. Hän oli silti MM-sarjan 10.
Rosbergin toinen kausi Fittipaldilla oli pettymys. Auto oli sarjan heikoimpia, ja usein Rosbergin osana oli karsiutuminen tai keskeytys mekaaniseen vikaan. Hän olisi halunnut siirtyä tallista muualle, mutta Fittipaldi ei suostunut purkamaan sopimusta. Hänellä oli sopimus tallin kanssa vuoden 1982 loppuun, mutta hänen onnistui irrottautua tallista kauden 1981 lopussa vedoten maksamattomiin palkkoihin.
Kausi 1982.
Kaudeksi 1982 Rosberg pääsi Williamsille, jossa hänellä oli ensi kertaa urallaan mahdollisuus taistella maailmanmestaruudesta. Ensimmäisessä, Etelä-Afrikassa ajetussa kilpailussa hän oli viides, mutta seuraava kilpailu Brasiliassa päättyi toiseen sijaan. Rosberg ehdittiin kertaalleen hylätä sääntöjenvastaisen vesitankin vuoksi, mutta hylkäys kumottiin pian ja Rosberg sai pitää sijansa. Hän oli toinen myös Long Beachin kisassa ja siirtyi selvään MM-johtoon. Rosbergin suorituksia alettiin arvostaa myös Suomessa, jossa hän oli aikaisemmin saanut osakseen arvostelua.
Runsas viikko Long Beachin kilpailun jälkeen tuli tieto, että Brasilian kilpailun protestit oli käsitelty ja Rosberg sekä kisan voittanut Nelson Piquet oli hylätty. Muutamat tallit olivat tehneet protestin Piquetä ja Rosbergiä vastaan sääntöjenvastaisista vesitankeista. Rosberg menetti MM-johdon lisäksi Brasilian palkintorahat. Hylkäyksistä johtuen Williams ja useat muut tallit päättivät boikotoida seuraavaa, San Marinon osakilpailua. Kilpailun odotettiin menettävän MM-arvonsa, mutta niin ei käynyt. Kilpailuun osallistui 14 autoa, ja sen voitti Ferrarin Didier Pironi.
Seuraavassa kilpailussa Belgiassa kaikki olivat jälleen mukana. Kilpailu muistetaan lähinnä Ferrarin Gilles Villeneuven ja Marchin Jochen Massin aika-ajoissa sattuneesta onnettomuudesta, joka johti Villeneuven kuolemaan. Itse kilpailussa Rosbergista tuli ensimmäinen suomalainen, joka on johtanut Formula 1:n MM-osakilpailua. Maalissa Rosberg oli toinen tehtyään kierroksella ohituksen yhteydessä pienen virheen, jonka seurauksena John Watson pääsi hänen ohitseen voittoon. Monacossa Rosberg keskeytti omaan ajovirheeseen, Detroitissa hän oli neljäs ja Kanadassa auton vaihteisto hajosi noin 20 kierrosta ennen maalia. Alankomaiden kolmannella sijallaan hän nousi MM-pisteissä kolmanneksi.
Britanniassa Rosberg saalisti uransa ensimmäisen paalupaikan, mutta kisassa auto sammui lähtöruudukkoon ja Rosberg joutui starttaamaan joukon hänniltä. Lopulta kisa päättyi Rosbergilta keskeytykseen auton teknisten ongelmien vuoksi. Ranskassa Rosberg oli viides.
Maailmanmestaruus näytti karkaavan Pironille. Eroa ranskalaisen ja Rosbergin välillä oli 16 pistettä. Saksan sateisissa harjoituksissa maailmanmestaruustaisto sai käänteen, kun Pironi ajoi Alain Prostin auton perään ja oli vähällä menettää henkensä. Hän joutui sairaalaan pitkäksi aikaa, eikä enää koskaan palannut Formula 1 -radoille. Kilpailussa Rosberg sijoittui kolmanneksi ja oli pitkän tauon jälkeen palkintokorokkeella. Suorituksesta tekee poikkeuksellisen se, että Rosberg ajoi kisan vara-autolla. Kolmannen sijan pisteillä ja Pironin onnettomuuden seurauksena Rosberg nousi uudelleen mukaan maailmanmestaruustaisteluun.
Itävallassa Rosberg oli lähellä voittoa, mutta jäi toiseksi häviten viidellä sadasosasekunnilla Elio de Angelisille. Rosberg nousi maailmanmestaruuspisteissä toiseksi. Eroa kauden keskeyttäneeseen Pironiin oli kuusi pistettä. Seuraavana kisana oli Sveitsin GP, joka ajettiin kuitenkin Ranskan Dijonissa. Kisassa Rosberg ajoi ensimmäiseen voittoonsa ja sai palkinnoksi lehmänkellon. Maailmanmestaruus olisi katkolla seuraavassa osakilpailussa.
Kauden toiseksi viimeiseen kilpailuun Italiassa Rosberg pääsi starttaamaan heti turbojen perään seitsemännestä ruudusta. Lähtö ei onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla ja Rosberg menetti yhden sijan. Hieman ennen kisan puoltaväliä kierroksella 24 hän ohitti Bruno Giacomellin ja nousi seitsemänneksi. Rosbergin autosta kuitenkin irtosi takasiipi, minkä vuoksi hän joutui käymään varikolla. Varikkokäynti kesti yli kaksi minuuttia ja Rosberg oli lopulta kahdeksas jääden ilman MM-pisteitä.
Ennen viimeistä, Las Vegasissa ajettua kilpailua enää kahdella kuljettalla oli mahdollisuudet mestaruuteen. Watsonin tuli voittaa ja Rosbergin jäädä pisteittä, jotta Watsonista tulisi maailmanmestari. Aika-ajoissa Rosberg oli kuudes ja Watson yhdeksäs. Watson nousi heikon lähdön jälkeen vähitellen kohti kärkeä, ja noin 20 kierrosta ennen maalia hän oli toinen. Michele Alboreto ajoi kärjessä maaliin asti. Rosberg oli viides ja saavutti kaikkien aikojen ensimmäisenä pohjoismaalaisena kuljettajana Formula 1 -luokan maailmanmestaruuden. Hänet valittiin mestaruuden myötä Suomen vuoden urheilijaksi.
Kaudet 1983–1986.
Rosberg Williamsin ratissa, jonka hän voitti.
Rosbergin toinen kausi Williamsilla oli vaikea. Kauden kohokohta oli voitto Monacossa. Ennen lähtöä rata oli märkä, mutta kuivumassa. Kuljettajat valitsivat Rosbergia lukuun ottamatta sadekelin renkaat ja kisan alettua muiden oli käytävä varikolla vaihdattamassa kuivan kelin renkaat. Rosberg ajoi voittoon. Hän pääsi juhlimaan palkintokorokkeella myös Detroitissa sijoituttuaan toiseksi. Nämä olivat kuitenkin MM-kauden ainoat palkintosijoitukset ja Rosberg sijoittui mestaruustaulukossa viidennelle sijalle keräten yhteensä 27 pistettä. Vuonna 1983 järjestettiin kaikkien aikojen viimeistä kertaa MM-sarjan ulkopuolinen kilpailu: 1983 Race of Champions Brands Hatchissa, jonka Rosberg vei nimiinsä.
Kaudella 1984 auton epäluotettavuus kiusasi Rosbergia. Viimeisestä seitsemästä kisasta hän pääsi maaliin vain yhdessä. Kauden kohokohtana voidaan pitää Dallasissa liukkaalla ja murenevalla katuradalla ajettua voittoa. Voitto oli ensimmäinen Hondan turbomoottorilla otettu ykköstila F1:ssä Loppupisteissä Rosberg sijoittui kahdeksanneksi 20,5 pisteellään.
Kaudella 1985 autossa oli edelleen suuria ongelmia luotettavuuden kanssa etenkin alkukaudesta, mutta voitto Detroitissa alkoi muuttamaan tilannetta. Rosberg kolmen palkintosijan putki ja kauden päätöskisan voitto Australiassa nostivat hänet MM-sarjan kolmannelle tilalle. Se oli hieno lopputulos Williamsille neljän vuoden yhteisen taipaleen päättyessä. Loppupisteissä Rosberg siis kolmas, 40 pistettä. Kaudesta muistetaan hyvin myös hänen huima kierros Silverstonen aika-ajoissa. Rosberg ajoi paalupaikalle, mitauttaen huikean 258.9km/h keskinopeuden. Se säilyi ennätyksenä aina 2000-luvulle asti.
Kaudella 1986 Rosberg ajoi McLarenilla, hallitsevan maailman mestarin Alain Prostin tallikaverina. Uudet säännöt, joissa bensaa tuli säästää entistä enemmän, eivät sopineet Rosbergille. Hän halusi ajaa täysillä, eikä se enää ollut mahdollista. Hän päätti lopettaa yhdeksän kautta kestäneen Formula 1 -uransa kauden jälkeen, lopettamispäätöksestään hän ilmoitti Saksan GP:n harjoituksissa. Syyksi hän kertoi alustavan suunnitelmansa lopettaa vuoden 1986 jälkeen ja ikänsä. Rosberg osoitti kuitenkin olevansa vielä huippukuljettaja, joka nopeudessa pystyi haastamaan lähes kaikki sen ajan kärkikuljettajat. Sen osoitti hänen viimeinen kilpailunsa Australiassa, jossa hän keskeytti rengasrikkoon ylivoimaiselta kärkipaikalta. Loppupisteissä Keke oli kuudes, 22 pisteellään.
Urheilu- ja vakioautot.
Rosberg osallistui Span 24 tunnin ajoon Ferrarilla vuonna 1989, mutta ei saanut sijoitusta. Vuosina 1990–1991 hän ajoi urheiluautojen MM-sarjaa Peugeot’lla. Jälkimmäisellä kaudella hän saavutti Yannick Dalmas’n kanssa osakilpailuvoitot Magny Coursissa ja Méxicossa, ja oli sarjan loppupisteissä 13. Kaudeksi 1992 Rosberg siirtyi saksalaiseen DTM-vakioautosarjaan, jossa hän ajoi AMG Mercedes -autolla. Hän voitti yhden osakilpailun ja sijoittui sarjan viidenneksi.
Kaudet 1993–1994 hän kilpaili DTM:ssä Joestin Opelilla ja kaudella 1995 DTM:ssä ja ITC:ssä itse perustamansa Team Rosbergin Opelilla. Rosberg päätti ajouransa kauteen 1995 ja keskittyi tallin johtamiseen. Toisinaan hän osallistui Tunturiralliin, mutta ajoi harrastemielellä. Viimeisen autokilpailunsa hän ajoi vuonna 2005.
Ajouransa jälkeen Rosberg on toiminut myös Mika Häkkisen, Jyrki Järvilehdon ja poikansa Nico Rosbergin managerina.
Formula 1.
Lihavointi tarkoittaa paalupaikkaa ja "kursivointi" kilpailun nopeinta kierrosta.
Siviilielämä ja Populaarikulttuuri.
Rosberg avioitui saksalaisen tulkin, Gesine (Sina) ent. Gleitsmann-Dengelin kanssa Mauritiuksella vuonna 1983. Heillä on poika; Nico Rosberg, joka on myös tunnettu F1-kuljettaja. Nicolla on kaksoiskansalaisuus; Saksan ja Suomen. F1-sarjassa hän kuitenkin edustaa Saksaa, sillä hän ei osaa Suomea kuin muutaman sanan.
Rosberg omistaa asuntoja mm. Monacossa, Espanjan Ibizalla, Itävallassa sekä Suomen Levillä.
Hän on toiminut kommentaattorina MTV3-kanavan F1-lähetyksissä. Hän on kommentoinut kilpailuja myös Saksan TV:lle.
Keke oli alun alkaen nimeltään Keijo, mutta muutti kutsumanimensä Kekeksi, sillä arvioi sen olevan helpommin muistettava ja lausuttava ulkomaalaisten korvaan. Samalla tavalla hän teki Jyrki Järvilehdon kanssa, kun manageroi häntä 1980-luvun lopussa. Nimeksi muutettiin JJ Lehto.
Kekellä on ollut myös oma nimikkoautomalli. Opel Calibraa sai nimellä Opel Calibra Keke Rosberg Edition. Auto oli erittäin suosittu, Keke ajoi vastaavan mallisella autolla DTM-sarjaa.
Juice Leskinen on säveltänyt ja sanoittanut Rosbergista laulun ”Keke Rosberg formula rock”, jonka esitti Matti Pellonpää ystävineen.
Huhujen mukaan Keke ei pitänyt kappaleesta kovinkaan paljoa.
Galicialaisella Siniestro Total-yhtyeellä on kappale nimeltä Keke Rosberg.


Jyrki Järvilehto.
Jyrki Juhani Järvilehto, ajajanimeltään JJ Lehto, (s. 31. tammikuuta 1966 Espoo) on suomalainen kilpa-autoilija. Hän on kaksinkertainen Le Mansin 24 tunnin ajon voittaja ja neljäs suomalainen Formula 1 -kilpailija.
Järvilehto osallistui urallaan 70:een F1 Grand Prix -kilpailuviikonloppuun, joista 62:ssa hän pääsi osallistumaan kilpailun lähtöön. Hän keräsi yhteensä 10 MM-pistettä ja yhden palkintosijan. Järvilehdon F1-uran paras saavutus oli San Marinon GP:n kolmas sija 1991. F1-uransa jälkeen Järvilehto saavutti suurempaa kilpailumenestystä Yhdysvalloissa, jossa hän voitti muun muassa American Le Mans Series -sarjan mestaruuden kaudella 2004 ja Sebringin 12 tunnin ajon kahdesti, vuosina 1999 ja 2005. Järvilehto on kommentoinut suomenkielisiä Formula 1 -lähetyksiä ja on ollut yksi MTV3-kanavan F1-asiantuntijoista.
Järvilehdon managerina toimi F1-maailmanmestari Keke Rosberg, jonka luomus on myös ajajanimi JJ Lehto.
Nuoruus ja uran alku.
Järvilehto syntyi 31. tammikuuta 1966 Espoossa. Hänen isänsä Atte on ammatiltaan lakimies. Järvilehdolla on veli Jouni.
Jo lapsena Järvilehtoa viehätti kilpaileminen urheilussa, eikä itse lajilla sinänsä ollut hänelle merkitystä. Järvilehto kirjoitti ylioppilaaksi sen jälkeen, kun hänen isänsä oli todennut, että autourheiluharrastus saisi jäädä, jos hän ei saisi valkolakkia.
Järvilehto ajoi kartingia vuosina 1974–1986 ja voitti viisi Suomen mestaruutta. Vuonna 1986 hän osallistui Formula Ford 1600 -sarjaan ja voitti sen mestaruuden niin Suomen kuin Britanniankin sarjoissa. Hän siirtyi Britannian FF2000-sarjaan kaudeksi 1987 ja voitti sarjan mestaruuden. Samalla kaudella hän ajoi myös Euroopan Formula Ford -sarjassa, jossa hän niin ikään ajoi mestariksi.
Seuraavaksi hän siirtyi kaudeksi 1988 Britannian Formula 3 -sarjaan Pacific Racing -tallin kuljettajaksi. Hän voitti mestaruuden heti ensimmäisellä kaudellaan sarjassa. Kaudeksi 1989 Järvilehto sai paikan Formula 1 -talli Ferrarin testikuljettajana. Samana vuonna hän ajoi lisäksi Formula 3000 -sarjassa, johon hän oli siirtynyt yhdessä Pacific Racing -tallin kanssa.
Järvilehdon Formula 3000 -kausi ei sujunut erityisen hyvin. Ensimmäinen kilpailu ajettiin Silverstonen radalla. Kilpailuun hän lähti seitsemännestä ruudusta ja onnistui ajamaan maaliin kolmantena. Hänet kuitenkin hylättiin. Vallelungassa ajetussa kilpailussa hänen kilpailunsa päättyi tekniseen vikaan, mutta Paun radalla hän sijoittui neljänneksi. Jerezin radalla Järvilehto ajoi kuudentena maaliin, mutta seuraavissa kolmessa kilpailussa hän ei päässyt maaliin saakka. Span radalla hän ajoi maaliin viidentenä. Järvilehdon kanssa F3000-sarjassa ajoivat samaan aikaan muun muassa myöhemmin F1:ssäkin ajaneet Damon Hill ja Jean Alesi.
Testaajana Ferrarilla ja kuljettajana pikkutallissa.
Järvilehdon F1-ura alkoi kaudella 1989 Keke Rosbergin manageroimana, kun hän pääsi aluksi Ferrarin testikuljettajaksi ja kauden päätteeksi Onyxin kilpakuljettajaksi. Ferrarin kanssa hän teki testisopimuksen maaliskuussa 1989. Hänellä oli jopa mahdollisuus päästä kilpailuihin Ferrarin ratissa Gerhard Bergerin loukkaannuttua pahasti. Häntä pidettiin kuitenkin kyseiseen tehtävään liian kokemattomana, ja niinpä Osella-kuljettaja Piercarlo Ghinzania suunniteltiin Bergerin tilalle. Järvilehdon sen sijaan oli tarkoitus korvata Ghinzani Osella-tallissa, mutta Bergerin toivuttua yllättävän nopeasti korvaajia ei tarvittukaan.
Belgialaisen Bertrand Gachot'n riitaannuttua Onyx-tallinsa kanssa paikka tallissa aukeni, ja Keke Rosberg sai neuvoteltua Järvilehdolle paikan kauden neljään viimeiseen kilpailuun. Hänen tallikaverinaan ajoi melko kokenut ruotsalainen Stefan Johansson. Portugalin GP oli Järvilehdon ensimmäinen GP, mutta kilpailu päättyi jo esikarsintoihin. Hetken aikaa näytti siltä, että hän olisi selviytynyt aika-ajoihin, mutta auton takaripustus hajosi. Helsingin Sanomat uutisoi tapahtumaa otsikolla ”Auton hajoaminen pilasi karsinnan”. Seuraavaksi ajetussa Järvilehto pääsi lähtöruudukkoon asti, mutta kilpailu päättyi vaihteiden hajoamiseen. Tallikaveri Johansson sen sijaan ylsi palkintokorokkeelle oltuaan maalissa kolmas. Japanissa Järvilehdon kilpailut jäivät jo esikarsintoihin. Koska Japanin GP ajettiin samana viikonloppuna kuin F3000-sarjan viimeinen kilpailu, hän jätti osallistumatta F3000-kilpailuun. F1-kauden päättäneessä Järvilehto selvitti jälleen tiensä lähtöruudukkoon. Todella sateinen Australian GP toi esille Järvilehdon sadekelin taidot. Ruudusta 17 lähtenyt Järvilehto aiheutti ensimmäisessä lähdössä punaisen lipun, mutta kilpailun käynnistyttyä kunnolla hän paransi jatkuvasti sijoituksiaan ja ajoi pian jo sijalla viisi. Auton elektroniikka kuitenkin petti, ja hän joutui keskeyttämään hyvältä sijalta ajettuaan 27 kierrosta. Häntä ennen olivat tosin keskeyttäneet muun muassa maineikkaat Ayrton Senna, Nigel Mansell ja Gerhard Berger. Järvilehto laskeskeli myöhemmin, että hänellä oli mahdollisuudet jopa palkinnoille. Hän kuitenkin sanoi, että kilpailu oli ”vain yksi satojen joukossa”.
Kaudella 1990 talli ja tallikaveri olivat samat. Kahdessa ensimmäisessä kilpailussa käytössä oli edellisen kauden Onyx ORE-1 -auto. Järvilehdon kilpailut jäivät Yhdysvalloissa ja Brasiliassa aika-ajoihin, mutta kun uusi ORE-2-auto otettiin käyttöön, aika-ajoista selvittiin välillä kilpailuihin. Järvilehto onnistui ajamaan maaliin asti sijalla 12, mutta muissa kilpailuissa matka päättyi joko karsiutumiseen, keskeytykseen tai sijoituksetta jäämiseen. Onyx vetäytyi sarjasta Unkarin osakilpailun jälkeen, minkä takia Järvilehtokaan ei päässyt osallistumaan kauden kuuteen viimeiseen osakilpailuun. Johansson sen sijaan ei ajanut enää kahden ensimmäisen kilpailun jälkeen, ja Järvilehdon tallikaveriksi vaihtui Gregor Foitek.
Ensimmäiset pisteet.
Kaudeksi 1991 Järvilehto siirtyi pieneen Scuderia Italia -talliin. Hänen tallikaverinaan ajoi italialainen Emanuele Pirro, joka oli ajanut tallissa jo kaudella 1990. Kausi oli Järvilehdon osalta keskeytyksiä täynnä, ja ongelmia oli jo kautta edeltäneissä testeissä. Kauden kolmannessa kilpailussa San Marinossa hän onnistui nousemaan palkintokorokkeelle tultuaan kolmantena maaliin, kun moni kuljettaja oli märän radan takia joutunut keskeyttämään. Samalla hän saavutti F1-uransa ensimmäiset pisteet, ja hänestä tuli toinen suomalainen, joka oli ollut F1-kilpailussa palkintokorokkeella. Muita pistesijoituksia hän ei kaudella enää saavuttanut. Hän sijoittui neljällä MM-pisteellään kuljettajien MM-sarjassa sijalle 12.
Kaudella 1992 Järvilehto jatkoi Scuderia Italia -tallissa. Hänen tallikaverikseen vaihtui italialainen Pierluigi Martini. Vaikka keskeytyksiä ei Järvilehdolle sattunut niin paljon kuin kaudella 1991, hän ei kuitenkaan onnistunut ajamaan kertaakaan pistesijalle. Auto ei ollut kovinkaan hyvä, ja vaikeasti sujuneen Monacon osakilpailun jälkeen Järvilehto totesi Autocource 1992–93 -julkaisussa ”SSDD – same shit, different day”. Järvilehdon kauden parhaaksi sijoitukseksi jäi seitsemäs sija Belgian osakilpailusta. Martini sen sijaan onnistui ajamaan kahdesti kuudenneksi ja saavutti näin kaksi pistettä.
Kaudeksi 1993 Järvilehto siirtyi uuteen sveitsiläiseen Sauber-talliin, jossa hänen tallikaverinaan ajoi itävaltalainen Karl Wendlinger. Heti kauden avanneessa kuudennesta ruudusta lähtenyt Järvilehto onnistui ajamaan viidennelle sijalle, ja hän saavutti kaksi MM-pistettä. Hän tosin jäi kaksi kierrosta kärjelle ja oli viimeinen maaliin ajanut kuljettaja. Järvilehto onnistui ajamaan pisteille vielä San Marinon kilpailussa, jossa hän oli neljäs. Aivan kilpailun loppuvaiheilla hänen moottorinsa hajosi, mutta koska kukaan ei ollut hänen kanssaan samalla kierroksella, hän ei menettänyt yhtään sijaa. Loppukaudella hän onnistui ajamaan viidesti kymmenen parhaan joukkoon, mutta ei saavuttanut enää pisteitä. Koko kaudelta pisteitä kertyi hänelle 5, ja hänen sijoituksensa kuljettajien MM-sarjassa oli kolmastoista.
Epäonnistunut Benetton-pesti.
Asiat näyttivät kääntyneen parempaan suuntaan, kun Järvilehto sai ajopaikan huipputalli Benettonilta kaudeksi 1994. Talli etsi sopivaa kuljettajaa Michael Schumacherin pariksi vuodenvaihteessa testien kautta. Testeihin osallistui kaiken kaikkiaan viisi kuljettajaa, joista yksi oli Järvilehto. Suurimpana suosikkina talliin pidettiin Michele Alboretoa, joka olisi tuonut talliin huomattavan määrän sponsorirahaa. Järvilehto onnistui kuitenkin testeissä niin hyvin, että hänet päätettiin ottaa talliin.
Testionnettomuus Silverstonessa.
Ennen kauden alkua tammikuussa Järvilehto kuitenkin joutui vakavaan testionnettomuuteen Silverstonen radalla. Hän oli testaamassa Benettonin B194-auton uutta jousitusta, kun hän syöksyi Hangar-suoran päässä olleessa Stowe-mutkassa radan reunaan perä edellä ja loukkasi vakavasti niskansa. Hänen selkäytimeensä joutui luunsiruja, ja kuolema oli todella lähellä. Hän muisti onnettomuudesta ainoastaan sen, että hän oli maannut selällään kykenemättömänä liikuttamaan käsiään tai jalkojaan. Hänet vietiin ensin Northamptonin sairaalaan, jossa annettiin ainoastaan diagnoosi siitä, että niska oli murtunut. Myöhemmin hänet vietiin Lontoossa sijainneeseen Clinical Center -nimiseen yksityissairaalaan. Niskaspesialisti, tohtori O'Brien, leikkasi hänet seuraavana päivänä. Leikkaus tehtiin kurkun kautta, ja se kesti kaikkiaan kahdeksan tuntia.
Tapahtuman vakavuutta ei aluksi haluttu kertoa muun muassa sponsorineuvottelujen takia, mutta asiaa ei pystytty kauan salaamaan. Leikkauksen jälkeen Järvilehto lähti toipumaan Mauritiukselle. Hän kertoi kipujen olleen sietämättömiä ja ettei missään asennossa ollut hyvä olla. Myöhemmin Järvilehto on katunut valintaansa lähteä toipumislomalle Mauritiukselle. Hän yritti tuloksetta saada itseään kuntoon kävelylenkkien avulla, ja varsinkin alussa oli vaikeaa.
Lääkärien mukaan hän pääsisi takaisin normaaliin elämään puolen vuoden kuluttua, mutta jo kahdeksan viikon kuluttua hän testasi F1-autoa. Järvilehto kertoi, ettei tapahtuma aiheuttanut erityistä pelkoa, mutta asia pyöri koko ajan mielessä. Hän joutui olemaan sivussa kauden kahdesta ensimmäisestä kilpailusta, joissa hänet korvasi alankomaalainen Jos Verstappen.
Järvilehto itse ei muistanut onnettomuuteen johtaneesta tilanteesta mitään, mutta hän arveli onnettomuuden johtuneen liian kovasta nopeudesta. Hän on myös veikannut alijäähtyneen veden tai auton rikkoutumisen vaikuttaneen asiaan. Järvilehto on myöhemmin ajatellut, että uudemmissa autoissa hänen niskansa ei olisi murtunut, koska ohjaamon reunoja on kauden 1994 jälkeen nostettu.
Paluu kilpailuihin puolikuntoisena.
San Marinon GP Imolassa oli Järvilehdon kauden ensimmäinen kilpailu. Ennen kilpailua hän ei ollut pystynyt ajamaan edes puolikasta testipäivää kipujen takia. Harjoituksissa kivut olivat yhä valtavat eikä hän jaksanut kannatella ajon aikana kunnolla päätään niskalihasten huonon kunnon vuoksi. San Marinossa hän järkyttyi uudestaan. Järvilehdon hyvä ystävä Roland Ratzenberger menehtyi aika-ajoissa pahan törmäyksen seurauksena. He olivat edellisenä päivänä illastaneet yhdessä ja tulleet samalla autolla Imolaan. Järvilehdon osalta kilpailu päättyi lähtöruutuun, sillä hän ei päässyt liikkeelle. Lisäksi Lotus-kuljettaja Pedro Lamy ajoi lujaa häntä perään. Varikolta kilpailua seurannut Järvilehto koki pian uuden järkytyksen: Ayrton Senna ajoi kuolettavan kolarinsa. Hänen henkiseltä toipumiseltaan kerrotaan tässä vaiheessa menneen pohja.
Seuraavassa kilpailussa, Järvilehto jäi pisteittä. Hän onnistui kuitenkin ajamaan seitsemänneksi, mikä vaikutti lupaavalta. Totuus oli täysin muuta: hänen niskaansa sattui koko ajan eikä hän jaksanut kannatella päätään. Omien sanojensa mukaan hän näki radan kunnolla ainoastaan radan vähäisillä suorilla. Järvilehdon niskalihakset revähtivät ja toipuminen hidastui. Niskaa piti tukea entistä tukevammin. Hän itse ehdotti pitävänsä sairauslomaa, jotta saisi itsensä kuntoon. Niska näytti paranevan, ja hän osallistui kahteen seuraavaan kilpailuun.
Espanjan osakilpailuun Järvilehto lähti lupaavalta neljänneltä sijalta, joka oli samalla hänen F1-uransa paras lähtöruutu. Kilpailun harjoituksissa hän oli koko joukon nopein. Kilpailussa hän joutui kuitenkin keskeyttämään moottorin hajottua. Järvilehdon lähtöruutu oli vasta 20:s, mutta hän onnistui ajamaan seitsemänneksi ja nousi pistesijalle kuudenneksi Christian Fittipaldin hylkäyksen myötä. Tallipäällikkö Flavio Briatore päätti kuitenkin siirtää hänet sivuun kilpailemisesta, ja Verstappen korvasi hänet. Benettonin tapaa kohdella Järvilehtoa on kritisoitu paljonkin, sillä sen katsottiin panostavan pelkästään Michael Schumacherin mestaruuteen. Järvilehto pääsi vielä kahden kilpailun ajaksi Benettonin rattiin, kun Michael Schumacher kärsi kilpailukieltoaan. Lupaavalta kuulostanut Benetton-pesti jäi vain kuuden kilpailun mittaiseksi, ja hän saavutti vain yhden pisteen autolla. Kauden kaksi viimeistä kilpailua Järvilehto ajoi Sauberilla. Hän sijoittui yhdellä pisteellään MM-sarjassa sijalle 24.
Myöhempiä mietteitä.
Benettonin tapaa kohdella Järvilehtoa vuoden 1994 onnettomuuden jälkeen on arvosteltu paljon. Entisen F1-kuljettajan Jonathan Palmerin mielestä sen sijaan oli Benetton-tallilta tuhlausta, että he antoivat kaudella 1994 toisen autoista Järvilehdolle. Entisen Benettonin tallipäällikkö Flavio Briatore kertoi vuonna 2007 ottaneensa Järvilehdon talliinsa suurena lupauksena. Hänen mukaansa JJ ei oikeastaan edes saanut mahdollisuutta ajaa heillä kilpaa onnettomuuden takia.
Järvilehto on sanonut palanneensa liian aikaisin auton rattiin onnettomuutensa jälkeen. Hän sanoi olleensa täysin kunnossa vasta runsas vuosi tapahtuman jälkeen Le Mansin 24 tunnin ajossa.
Benettonin autosta löydettiin monia apuvälineitä, kuten luistonesto, jotka oli kielletty kaudeksi 1994. Tallin mukaan apuvälineitä käytettiin pelkästään testeissä, eikä FIA pystynyt todistamaan niiden laitonta käyttöä kilpailuissa. Onkin epäilty, että Schumacherin autossa olisi ollut monia apuvälineitä, joita ei olisi ollut Järvilehdon ja Verstappenin autoissa.
F1:n jälkeinen ura.
Järvilehdon uran suurimmat saavutukset sijoittuvat F1-uran jälkeiseen aikaan. Hän jatkoi ensin Rosbergin neuvosta DTM- ja ITC-sarjassa kaudella 1995, ja vuonna 1996 ITC-sarjassa Team Rosberg -tallissa. Vuonna 1995 hän voitti ensimmäisenä suomalaisena Le Mansin 24 tunnin ajon. Autona oli McLaren. DTM:ssä ajaessaan myös hänen managerinsa Keke Rosberg ajoi kyseisessä sarjassa. Järvilehto osallistui vielä vuonna 2002 yhteen DTM-kilpailuun ja oli kilpailussa kymmenes.
Järvilehdon nimi yhdistettiin vielä kerran Formula 1 -sarjaan. Alessandro ”Alex” Zanardin saatua Williamsilta potkut kauden 1999 päätteeksi Järvilehdon huhuttiin siirtyvän talliin. BMW:n siirtymisen Williamsin moottorintoimittajaksi katsottiin vahvistavan tätä väitettä. Lopulta huhut kumottiin. Järvilehto oli samana vuonna voittamassa Mestareiden kisan maiden sarjan yhdessä Tommi Mäkisen ja Kari Tiaisen kanssa.
FIA GT Championship.
Järvilehdon ja Steve Soperin McLaren F1 GTR vuonna 2008.
Vuonna 1997 Järvilehto ajoi McLaren-BMW:llä uudessa FIA GT Championship -sarjassa, joka korvasi vanhan BPR Global GT Series -sarjan. Hän voitti yhdessä ajoparinsa Steve Soper neljä kilpailua, kuten Helsingissä ajetun osakilpailun. Voittojen lisäksi Järvilehdon autokunta ajoi neljästi kolmannelle sijalle. Järvilehto sijoittui luokassaan 59 pisteellä toiselle sijalle, jonka hän jakoi Soperin kanssa. Mestaruus meni Mercedes-Benzin Bernd Schneiderille.
Yhden kauden kestänyt CART-ura.
Järvilehto oli siirtymässä yhdysvaltalaiseen CART-sarjaan (myöh. Champ Car) vuonna 1996, ja melkein kaikki oli sovittu PacWest-tallin kanssa. Aikaisemmin McLarenilla F1:ssä ajaneelle Mark Blundellille ei kuitenkaan F1:ssä löytynyt ajopaikkaa, jolloin McLarenin moottoritoimittaja Mercedes-Benz hankki hänelle paikan PacWest-tallista Järvilehdon nenän edestä.
Joulukuussa 1997 Järvilehdon uutisoitiin jälleen olevan lähellä saada sopimus CART-sarjaan. Yhdessä Hogan-tallin järjestämissä testeissä Järvilehdon ajo oli sujunut hyvin, ja hän lähti Floridaan Homesteadin radalla testaamaan ovaalilla ajoa. Lopulta Järvilehto sai ajosopimuksen kaudeksi 1998 Hogan-tallin kuljettajana. Tallin tallipäällikkö Carl Hogan oli Keke Rosbergin vanha ystävä, mikä auttoi omalta osaltaan paikan saamista. Järvilehdolla ei ollut kaudella 1998 ollenkaan tallikaveria, mikä haittasi auton säätöjä haettaessa, sillä auton säätäminen ovaaliradoille on aivan erilaista kuin tavanomaisille moottoriradoille. Tallin menestys oli siis Järvilehdosta kiinni. Kautta edeltäneet testit sujuivat Järvilehdon osalta hyvin, mutta kauden ensimmäisessä kilpailussa asiat eivät sujuneetkaan kovin hyvin. Floridan Homesteadin ovaaliradalla ajetussa kilpailussa Järvilehto ajoi maaliin sijalla 14. Long Beachin katuradalla ajetussa kilpailussa Järvilehto johti varikkopysähdysten ansiosta hetken, mutta hänen kilpailunsa päättyi keskeytykseen. Ensimmäiset pisteensä CART-sarjassa hän saavutti kymmenennellä sijallaan kauden viidennessä kilpailussa Rio de Janeirossa. Seuraavassa kilpailussa hän oli yhdeksäs.
U.S. 500 -kilpailussa kolme katsojaa menehtyi Adrian Fernándezin autosta irronneen renkaan vuoksi. Samassa kilpailussa Järvilehto törmäsi lujaa betonimuuriin menetettyään auton hallinnan. Hän sai aivotärähdyksen, ja hänen kylkensä kipeytyi. Kauden viidennessätoista kilpailussa, joka ajettiin Vancouverissa, Kanadassa, Järvilehto sijoittui kahdeksanneksi. Tämän lisäksi hän ajoi kymmenenneksi Houstonissa, Texasissa, ja viidenneksi Australiassa ajetussa Gold Coast Indy 300 -kilpailussa. Tämä viides sija jäi Järvilehdon parhaaksi CART-sijoitukseksi ja hänen viimeiseksi pistesijoituksekseen sarjassa.
Tallin pula rahasta johti lopulta Hoganin ja Järvilehdon teiden erkanemiseen vuoden 1999 alussa, vaikka vielä syyskuussa 1998 Järvilehdon uskottiin jatkavan CART-sarjassa kaudella 1999. Järvilehto oli käynyt BMW:n kanssa neuvotteluja Le Mansissa ajamisesta, ja niinpä Hogan syytti häntä sopimusrikkomuksesta. Järvilehto korvattiin brasilialaisella Helio Castronevesilla. Todellinen syy Järvilehdon pois potkimiseen oli tallin rahapula; Castroneves toi talliin mukanaan jonkin verran sponsorirahaa. Järvilehto jäi tässä vaiheessa ilman tallipaikkaa, eikä hän saanut ajopaikkaa mistään muustakaan sarjan tallista. Hänen oli siirryttävä muihin sarjoihin.
Järvilehdon saldoksi kaudelta jäi 25 pistettä ja 20. sija sarjassa. Paras sijoitus kilpailussa oli viides, ja paras lähtöruutu neljäs.
American Le Mans Series.
Vuodesta 1999 lähtien JJ kilpaili hiljattain perustetussa ALMS- eli American Le Mans Series -sarjassa. BMW oli ollut kiinnostunut hänestä jo pari vuotta aiemmin, kun Järvilehto oli ajanut FIA:n GT-sarjaa. Järvilehto ajoi BMW:llä ALMS-sarjassa kolme seuraavaa vuotta. Järvilehdon ensimmäinen kausi sujui hyvin, ja hän voitti neljä kilpailua parinaan Steve Soper ja välillä Jörg Müller. Luokkamestaruuutta ei kuitenkaan tullut, sillä Järvilehto ei ollut ilmoittautunut ajoissa sarjaan. Niinpä hän ei saanut Sebringin 12 tunnin ajon voitosta pisteitä, joiden avulla Järvilehto olisi ollut sarjan mestari. Hänen oli tyytyminen neljänteen sijaan prototype-luokan loppupisteissä.
Kaudella 2000 Järvilehto voitti kaksi kilpailua ja sijoittui prototype-luokassa sijalle 6. Kaudeksi 2001 Järvilehto siirtyi GT-luokkaan ja oli loppupisteissä luokkansa toinen. Hän saavutti neljä luokkavoittoa.
Järvilehto Petit Le Mans -kilpailussa vuonna 2005. Autossa komeili numero yksi, koska JJ oli hallitseva mestari.
Kaudeksi 2002 Järvilehto vaihtoi Cadillacille. Hän osallistui vain viiteen kauden kymmenestä kilpailusta eikä saavuttanut yhtään voittoa. Sen jälkeen hän siirtyi kaudeksi 2003 Audille Johnny Herbertin ajopariksi. Siirto Audille oli Järvilehdon mielestä positiivinen asia, sillä talli oli viime vuosina ollut sarjan kärjessä. Kauden 2003 Sebringin 12 tunnin ajossa Järvilehdon autokunnalla, jossa ajoivat hänen lisäkseen Stefan Johansson ja Emanuele Pirro, oli hyvät mahdollisuudet voittoon, mutta he jäivät lopulta toiseksi. Järvilehto ajoi ajoparinsa kanssa kaudella neljään voittoon ja oli lisäksi neljästi kolmen parhaan joukossa. Järvilehdon loppusijoitus kaudella 2003 oli lopulta 163 pisteellä kolmas.
Kaudella 2004 Järvilehdon autokunta oli jokaisessa kilpailussa joko ensimmäinen tai toinen. Voittoja Järvilehto ja ajopari Marco Werner saavuttivat yhdeksästä kilpailusta kaikkiaan kuusi. Järvilehto ja Werner voittivat mestaruuden saavutettuaan 183 pistettä.
Kaudella 2005 Järvilehto voitti kaksi arvostettua kilpailua: ensin Sebringin 12 tunnin ajon ja seuraavaksi jo toistamiseen Le Mansin 24 tunnin ajon, jonka hän voitti yhdessä Marco Wernerin ja Tom Kristensenin kanssa. ALMS-kauden 2005 loppupisteissä hän sijoittui kolmanneksi. Kausi jäi Järvilehdolle ainakin toistaiseksi hänen ALMS-uransa viimeiseksi.
ALMS-sarjassa Järvilehdon autokunta ajoi yhteensä 23 luokkavoittoon. Järvilehdon ajopareina ajoivat muun muassa Tom Kristensen, Jörg Müller, Steve Soper, Johnny Herbert ja Marco Werner.
Menestys Le Mansin 24 tunnin ajossa.
Järvilehto osallistui ensimmäistä kertaa arvostettuun Le Mansin 24 tunnin kestävyysajoon 16.–17. kesäkuuta 1990. Hän ajoi C1-luokassa Porsche 962C GTi -autoa Richard Lloyd Racing -tallissa. Hänen ajopareinaan olivat saksalainen Manuel Reuter ja britti James Weaver. Järvilehdon autokunta ehti ajaa vain 181 kierrosta, kun taas voittajalle kierroksia kertyi 359.
a> Le Mansin 24 tunnin ajossa 1990 ajama Porsche 962CK6.
Vuoden 1991 kilpailussa Reuter oli taas JJ:n ajopari, mutta kolmantena kuljettajana autokunnassa oli Harri Toivonen. Järvilehdon autokunta ajoi Porsche 962CK6 -autoa Kremer Racing -tallissa. Sijoitus oli C2-luokassa ja samalla myös kokonaiskilpailussa yhdeksäs. Kierroksia kertyi 343 voittajien ajettua 362 kierrosta.
Järvilehto ei osallistunut seuraavan kolmeen vuoteen kilpailuun laisinkaan, ja seuraava osallistuminen oli vuonna 1995. Järvilehto teki suomalaista moottoriurheiluhistoriaa, sillä hänen autokuntansa ajoi voittoon. Hänestä tuli ensimmäinen suomalainen kilpailun voittaja. Järvilehdon ajopareina olivat Yannick Dalmas ja Masanori Sekiya, ja heidän autokuntansa ajoi GT1-luokassa McLaren F1 GTR -autoa.
Myös vuosina 1996 ja 1997 Järvilehdon autokunta ajoi McLaren F1 GTR:ää, ja molempina vuosina luokkana oli GT1. Vuoden 1996 kilpailussa Järvilehto oli Ray Bellmin ja James Weaverin kanssa kokonaissijoissa yhdeksäs. Vuonna 1997 Järvilehdon ajopareina olivat F1-maailmanmestari Nelson Piquet ja Steve Soper. Autokunta ehti ajaa 236 kierrosta, mutta kilpailu päättyi keskeytykseen.
Vuoden 1998 kilpailuun Järvilehto ei osallistunut, mutta 1999 hänen ajopareinaan olivat saksalainen Jörg Müller ja tanskalainen Tom Kristensen, joka oli kilpailuun mennessä voittanut yhden kahdeksasta Le Mansin voitostaan. Autona oli BMW V12 LMR ja tallina Team BMW Motorsort. Kilpailu päättyi kuitenkin heidän osaltaan 304 kierroksen jälkeen keskeytykseen.
Seuraavan kerran Järvilehto osallistui kilpailuun vuonna 2002, jolloin hän ajoi Cadillacia. Ajopareina olivat Emmanuel Collard ja Éric Bernard. Kokonaissijoitus oli vasta 12:s, mutta seuraavina vuosina 2003–2005 tulos olikin sitten Audi R8:lla paljon parempaa. Vuonna 2003 Järvilehto sijoittui Emanuele Pirron ja entisen F1-tallikaverinsa Stefan Johanssonin kanssa kolmannelle sijalle. Pirro oli JJ:n ajopari myös vuonna 2004, mutta Johanssonin tilalla ajoi Marco Werner. Sijoitus oli taas kolmas.
Vuoden 2005 kilpailussa Järvilehto teki taas suomalaista moottoriurheiluhistoriaa: hän voitti kilpailun toistamiseen. Hänen ajopareinaan olivat Tom Kristensen ja Marco Werner. Kristensenille voitto oli jo seitsemäs ja Wernerillekin jo kolmas. Kilpailun jälkeen Järvilehto ei ole Le Mansin 24 tunnin ajoon osallistunut.
Pieni ajotauko ja paluu radoille Speedcar-autolla.
Kaudella 2006 Järvilehto ei kilpaillut rata-autoilussa, mutta 2007 hän sijoittui Grand Am -urheiluautosarjan Daytonan 24 tunnin ajossa sijalle 17. Hän ajoi Krohn Racing -tallin Pontiacilla Colin Braunin ja Max Papisin kanssa.
Maaliskuussa 2008 Järvilehto teki yllätyspaluun kilparadoille, kun hän osallistui Speedcar-sarjan kilpailuun Malesiassa Sepangin radalla. Hänen Onyx-aikainen tallikaverinsa, ruotsalainen Stefan Johansson oli pyytänyt häntä mukaan. Sekä Sepangin rata että Speedcar-auto olivat Järvilehdolle kuitenkin vieraita. Ongelmana oli myös se, että hän joutui viikonloppuna käyttämään lainattuja varusteita, jotka eivät olleet sopivan kokoisia. Hän lähti lauantaina 22. maaliskuuta ajettuun kilpailuun viimeisestä eli 16. lähtöruudusta, mutta kilpailussa hän nousi sijalle 12. Sunnuntaina ajettiin toinen lähtö, jossa hän onnistui nousemaan sijalle kymmenen. Malesian kilpailun aikana kerrottiin, että hänen olisi tarkoitus osallistua sarjan kuuteen viimeiseen lähtöön, joista kaksi ensimmäistä ajettiin Sepangissa.
Bahrainin radalla ajetut kilpailut eivät sujuneet ollenkaan. Ensimmäisessä lähdössä hän keskeytti tekniseen vikaan jo ensimmäisen kierroksen jälkeen. Toisessa lähdössä hän onnistui nousemaan hetkeksi seitsemänneksi, mutta kilpailu päättyi jälleen tekniseen vikaan.
Työ kommentaattorina.
Vuodesta 2001 lähtien Järvilehto on toiminut MTV3-kanavan F1-lähetysten kommentaattorina muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Hän on selostanut kilpailuja Tomi Tuomisen, Matti Kyllösen ja Oskari Saaren kanssa. Nykyään Järvilehto on yksi MTV3:n F1-asiantuntijoista, ja hän on usein haastateltavana. Kaudella 2007 hän kommentoi kilpailujen jälkilähetyksiä yhdessä F1:n selostuskoppiin paluun tehneen Kyllösen kanssa. Vuodesta 2008 veneonnettomuuteensa asti hän selosti Oskari Saaren ja Timo Pulkkisen kanssa MTV3 Max -kanavalla kaikki kilpailuviikonlopun F1-lähetykset, harjoitukset mukaan lukien.
Lisäksi Järvilehto on myös kommentoinut DTM-lähetyksiä Canal+-kanavalla ja karsiuduttuaan hän oli mukana kommentoimassa kilpailua YLE TV2:lle.
Ajajanimi.
Järvilehto on erityisesti ulkomailla tunnetumpi nimellä JJ Lehto, jossa j-kirjaimet äännetään englanniksi /dʒeɪ dʒeɪ/. Nimi oli Järvilehdon managerin, Keke Rosbergin, luomus. Nimen yksinkertaistamisen tarkoitus oli helpottaa sen ääntämistä ja kirjoittamista. Rosberg oli itsekin muuttanut ajajanimensä vastaavalla tavalla; hänen oikea etunimensä on Keijo, mutta hän muutti sen Kekeksi. Muun muassa F1-kilpailujen televisiolähetyksissä sijoituksia ilmoittaessa näkyy yleensä vain pelkkä sukunimi. Tällöin Järvilehdon kohdalla luki pelkkä Lehto.
Matti Kyllösen selostuksista jäi elämään lause ”Missä on JJ?”, jonka hän sanoi ensimmäisen kerran. Järvilehdon mukaan kysymys seurasi häntä siitä lähtien, kun Kyllönen sen ensimmäisen kerran sanoi.
Luonnehdintoja.
Järvilehtoa on pidetty kuljettajana, jonka lahjakkuus ei päässyt F1:ssä esille. Muun muassa entinen F1-kuljettaja John Watson on pitänyt Järvilehtoa taitavana sadekelin kuljettajana; taitavimmaksi sadekuskiksi hän rankkasi Ayrton Sennan; Järvilehto oli toinen. Hyvin taidot pääsivät esille kaudella 1997, kun Järvilehto ajoi McLaren-autolla FIA:n GT-sarjaa Span radalla Belgiassa. Hän nousi sateisessa kilpailussa ylivoimaisina pidettyjen Mercedes-Benzien ohi voittoon.
Kun Mika Häkkistä ja Kimi Räikköstä on heidän kylmähermoisuutensa ansiosta kutsuttu nimellä jäämies, Järvilehtoa on pidetty "lämpimänä jäämiehenä" jatkuvan hyväntuulisuutensa ansiosta.
Suurimmiksi esikuvikseen JJ on maininnut kolminkertaisen F1-maailmanmestarin Niki Laudan ja viisinkertaisen maailmanmestarin Juan Manuel Fangion.
Yksityiselämä.
Järvilehto nostaa perheen ja ystävät autourheilun edelle ja sanoi F1-uransa aikana olleensa valmis opiskelemaan uutta ammattia varten, jos olisi pakko. Vastakohtana on esimerkiksi Mika Häkkinen, joka sanoi, ettei pystyisi enää palaamaan tavalliseen elämään. Järvilehdon mukaan suurin uhraus, jonka hän on työnsä vuoksi joutunut tekemään, oli se, että hän on joutunut olemaan liian paljon erossa perheestään. Hän onkin sanonut mieluisimmaksi kilpailujen ulkopuoliseksi ajanvietteekseen perheen kanssa yhdessä olemisen. Kysyttäessä, mikä on elämässä tärkeintä, Järvilehto vastasi välittömästi: ”Ei ainakaan kilpaileminen”.
Järvilehto avioitui kauppatieteen maisteri Satu Larmalan kanssa vuonna 1995, ja heillä on vuosina 1994 ja 1997 syntyneet tytöt sekä vuonna 1999 syntynyt poika. Järvilehto on sanonut odottavansa innokkaasti sitä, että joku hänen lapsistaan kertoisi haluavansa kilpa-ajajaksi. Järvilehdoilla on asunto Espoon Westendissä ja oli Monacossa. Heillä on myös kesämökki lähellä Tammisaarta. Lisäksi he ovat asuneet Yhdysvalloissa, kun Järvilehto ajoi Amerikan sarjoissa kilpaa.
Jomalvikin veneonnettomuus.
Jomalvikin silta onnettomuuden jälkeen. Sillankaaren vasemmassa alakulmassa näkyy jälkiä onnettomuudesta.
Kesäkuussa vuonna 2010 Järvilehto oli mukana vakavassa veneturmassa. Järvilehdon omistama vene törmäsi Tammisaaressa sijaitsevaan Jomalvikin siltaan. Järvilehto loukkaantui turmassa vakavasti ja hänet vietiin sairaalaan, jossa hänet leikattiin. Järvilehdon kanssa veneessä ollut hyvä ystävä menehtyi törmäyksessä. Järvilehdon veren alkoholipitoisuus välittömästi ennen turmaa on ollut vähintään 2,53 promillea. Turmaveneellä oli nopeutta noin 86 kilometriä tunnissa, kun Jomalvikin kanavan nopeusrajoitus on vain 5 kilometriä tunnissa.
Poliisin esitutkinta tapauksesta kesti yli vuoden, jonka jälkeen asia siirtyi syyttäjälle syyteharkintaan. Syyteharkinta päättyi elokuussa 2011, jolloin syyttäjä päätti syyttää Järvilehtoa törkeästä kuolemantuottamuksesta, törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta ja vesiliikennejuopumuksesta. Poliisin esitutkintamateriaalin perusteella syyttäjä piti todennäköisenä, että Järvilehto toimi veneen kuljettajana. Käräjäoikeudessa marraskuussa 2011 Järvilehto kiisti kaikki häneen kohdistuvat syytteet.
Päätöksessään Länsi-Uudenmaan käräjäoikeus tuomitsi Järvilehdon törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, törkeästä kuolemantuottamuksesta ja vesiliikennejuopumuksesta ehdottomaan vankeuteen kahdeksi vuodeksi ja neljäksi kuukaudeksi. Lisäksi Järvilehto tuomittiin maksamaan asianomistajille korvauksia hautauskuluista ja kärsimyksestä sekä elatusapua menehtyneen ystävänsä lapsille ja leskelle. Käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että Järvilehto kuljetti venettä.
Käsittely hovioikeudessa.
Turun hovioikeus aloitti tapauksen käsittelyn 2. lokakuuta 2012 tekemällä tapahtumapaikalle katselmuksen. Hovioikeuteen toimitetusta Järvilehdon valituskirjelmästä kävi ilmi, että Järvilehto oli saanut asiantuntijalausunnon liikenteen turvallisuusvirasto Trafin Kari Alppivuorelta, joka on myös AKK Motorsportin turvatyöryhmän jäsen. Lausunnon mukaan Järvilehdon menehtyneen ystävän vammat sopisivat hyvin niihin vammoihin, joita veneen kuljettajalle olisi syntynyt. Järvilehdon todistajina toimivat oi­keus­lää­kä­ri Pek­ka Kar­hu­nen ja trau­ma­ki­rur­gian eri­kois­lää­kä­ri Lau­ri Han­do­lin. Syyttäjä kyseenalaisti Alppivuoren asiantuntijuuden. Syyttäjän todistajana toimi psykiatrisen vankisairaalan vastaavaa ylilääkäri, tutkimusprofessori Hannu Lauerma, joka oli todistanut aikaiemmin käräjäoikeudessa, että Järvilehdon muistinmenetys on epäuskottavaa ja hän on voinut teeskennellä sitä. Syyttäjän mukaan Jär­vi­leh­to kul­jet­ti ve­net­tä samana iltana, kun saa­res­ta läh­det­tiin baa­ri­mat­kal­le Tam­mi­saa­reen ja myös ve­neen läh­ties­sä yöl­lä ta­kai­sin koh­ta­lok­kaal­le pa­luu­mat­kal­le.
Hovioikeus antaa päätöksen 30. marraskuuta 2012.
FIA GT Championship -luokkasijoitukset.
Järvilehdon ajoparina ajoi ensin kymmenessä kilpailussa britti Steve Soper ja viimeisessä kilpailussa alankomaalainen Peter Kox.


Tammisto.
Tammisto () on Vantaan kaupunginosa Vantaan- ja Keravanjoen haarassa Tuusulanväylän varrella, Helsingin rajan tuntumassa. Kaupunginosa rajautuu idässä Keravanjokeen, lännessä Vantaanjokeen ja pohjoisessa Kartanonkosken asuinalueeseen ja Helsingin pitäjän kirkonkylään. Alueen läpi kulkevat Tuusulanväylä, Valimotie ja Kirkkotie.
Kaupallinen keskus.
Tammisto - Pakkalasta on kehittynyt 1990-luvulta alkaen seudullinen kaupallinen keskus.
Alueen kaupallinen kehitys on perustunut ympärillä asuvaan suureen väestömäärään (10 km säteellä yli 400 000 asukasta), saavutettavuuteen autolla ja siihen, että Tammisto sijaitsee liikenteen solmukohdassa.
Valimotien varrelle on sijoittunut mm. K-Jättijako (alkuaan Tapsan Isojako) ja erikoistavaran kauppaa, näistä tunnetuimpina Gigantti ja Bauhaus. Jättijako muuttui Citymarketiksi vuonna 2011. Alueella on myös suuria toimistotaloja ja Lidl. Kirkkotien varrella on suosittu McDonald's.
Asutus.
Tammistolle nimen antaneita tammia kasvaa alueella runsaasti.
Kerros- ja rivitaloja Tammistontieltä nähtyinä.
Tammistonmäen lounaisrinteellä on sijainnut "Rosendalin kartano", josta tuli "Tammiston kartano", kun Hankkija osti kartanon 1916. Sen vieressä on ollut Keskusosuusliike Hankkijan laboratoriorakennus.
Alueella on omakotiasutusta Tammimäentiellä ja Kirkkotiellä.
2000-luvulla Tammistoon on rakennettu moderneja kerros- ja rivitaloja Tammistonkadun molemmin puolin; asemakaava perustuu arkkitehtikilpailuun, jonka voitti Arkkitehtitoimisto Hannu Jaakkola.
Kaupunginosassa asuu nykyisin yli 2 700 asukasta (2010).
Tammiston luonnonsuojelualue.
Tammiston luonnonsuojelualue rauhoitettiin 1946. Tämä Vantaan ensimmäinen luonnonsuojelualue on laajuudeltaan 7,4 hehtaaria. "Tammistonmäellä" kasvaa runsaasti kookkaita tammia, joista alue on saanut nimensä, ja muitakin jalopuita.
Virkistys.
Tammistossa on puisto Vantaanjoen rannassa. Alue rajautuu Helsingin Keskuspuistoon, jonne pääsee Vantaanjoen yli kävelysiltaa pitkin. Siellä ovat Haltialan kotieläintila ja Ruutinkoski. Pohjoiseen päin pääsee kävelytietä Backaksen kartanolle.
Liikenne.
Tammistonkadulta kulkee busseja Helsinkiin, Tikkurilaan, ja Lentoasemalle, Valimotieltä myös Malmille ja Itäkeskukseen. Tuusulanväylällä on Tammiston pikavuoropysäkki
Tunnettuja ihmisiä.
Salatuista elämistä tunnettu näyttelijäpariskunta Sara Säkkinen ja Mikko Parikka asuvat nykyisin Tammistossa.


Rekola.
Rekola () on Vantaan kaupunginosa Helsingin–Riihimäen radan varrella Koivukylän ja Korson välissä. Sillä on oma rautatieasema, joka on lähijunien käytössä. Rekola on pientalovaltaista asuinaluetta, ja sen asukasluku on 2 810 (2010).
Esihistoria.
Torppari August Hiljander ja rusthollari Gustav Lindberg lahjoittivat 1850-luvun puolivälissä Hanabölen kylän alueelta löydetyt esihistorialliset esineet Kansallismuseolle. Kivityökalut, kaksi vasarakirvestä, tasataltta ja vasarakirveen kantaosa, olivat ensimmäisiä nykyisen Vantaan kaupungin alueelta tehtyjä esihistoriasta kertovia löytöjä.
Toinen merkittävä esihistoriallinen löytö tehtiin vuonna 1933 Hiekkaharjun asemalta Rekolaan johtavaa tietä rakennettaessa. Storskogenin varhaiskampakeramiikan aikainen asuinpaikka, josta löydettiin kaksi tulisijaa, kaksi kivetöntä nuotiopaikkaa ja kivikautiselle asuinpaikalle tyypillistä esineistöä, sijaitsee Koivukylässä Haapatien molemmin puolin. Asukkaiden tärkein pyyntikohde on luulöytöjen perusteella ollut hylje.
4000-luvulla eaa. meren pinta oli noin 25 metriä nykyistä korkeammalla ja Keravanjoki laski mereen Päiväkummun kohdalla. Kivikautiset asuinpaikat ovat sijainneet veden äärellä, rannassa, jossa on ollut myös makeaa vettä saatavilla.
Ruotsin vallan aika.
Tarinan mukaan Rekola sai nimensä, kun kolme rekolalaista talonpoikaa lahjoittivat maata Helsingin pitäjän kirkolle vuonna 1401. Yksi talonpojista oli apostoli Andreaan mukaan nimetty Anders Räckhals. Lahjoitus tehtiin lahjoittajien ja heidän perheidensä puolesta kuoleman jälkeen toimitettavien sielunmessujen tarkoituksessa. Lahjakirjan mukaan Anders Räckhals oli ostanut mainitun maatilan käteisellä rahalla. Lahjoitusmaa sijaitsee nykyisen Rekolanpuron länsirannalla laajan ja viljavan savitasangon koillisosassa.
Vuonna 1550 tapahtuneen Helsingin kaupungin perustamisen jälkeen aloitettiin lähiseuduilla metsien hakkuut, minkä seurauksena Räckhalsin alueellekin perustettiin saha. Verosavujen määrä Hanabölen kylässä on vuoden 1556 luettelon mukaan ollut neljä. Vuoden 1635 verotustietojen mukaan Hanabölen kylän alueella asui 23 henkeä.
Vuonna 1691 Räckhalsin niittyjen käyttöoikeudesta käräjöitiin, kun kirkkoherra Andreas Ignatius vei kiistan Helsingin pitäjän käräjien ratkaistavaksi. Taustalla oli pitäjäläisten jatkuva tyytymättömyys kirkkoherran lahjoitusmaihin kohdistuvaan nautintaoikeuskäytäntöön. Räckhals mainitaan maanmittari Samuel Brotheruksen vuonna 1693 laatimassa Skavabölen eli Hyrylän kylän kartassa, jossa oli määritelty Hyrylän, Hanalan, Ulkokeravan ja Rekolan alueiden välisiä rajoja ja rajapyykkejä. Rajojen määrittely on tapahtunut samoihin aikoihin, kun edellä mainittua Räckhalsin ulkopalstoja koskevaa riitaa on yritetty ratkaista. Kartasta käy ilmi, että Helsingin pitäjä Räckhals mukaan luettuna on hallinnollisesti kuulunut Porvoon lääniin. Vuoden 1739 talvikäräjillä asia oli jälleen esillä. Keskeinen kysymys oli, kuuluivatko maat kirkkoherralle vai kirkolle.
Maamittari Fredrik Johan Fonseen selvitti Helsingin pitäjän rajapyykit 1700-luvun alussa. Räckhalsin rajapyykkiä hän ei mitannut, mutta merkitsi muistiin, että pienelle mäelle erään männyn ja kyynärän kokoisen vanhan männynkannon väliin oli kerätty joukko kiviä, joista kaksi ylitti miehen kantokyvyn muiden kivien ollessa niiden alla.
Sahateollisuuden kasvusta johtunut ja kruunun privilegioihin perustuvien kauppasahojen sijainnista käyty paikallinen kiista kosketti Hanaböleä 1730- ja -40-luvuilla. Sahateollisuuden edustajat nimittäin anoivat vuonna 1739 maaherralta ja myöhemmin kamarikollegiolta, että Kirkonkylässä sijainnut kiistanalainen kauppasaha olisi siirretty ylemmäs jokivartta Hanaböleen, jossa oli sopiva koskipaikka. Siirtoanomus oli juuttunut tuolloin byrokratiaan ja maaherra Gyllenstiernan sahateollisuuden vastaiseen politiikkaan. Vuoteen 1776 mennessä oli kauppasaha verotustietojen perusteella kuitenkin jo toiminnassa.
Kirkkoherra Johan Forsskål ja hänen seuraajansa Johan Fortelius kunnostivat Räckhalsin maa-aluetta 1700-luvun puolivälissä. Uutta niittyä raivautettiin ja kaksi latoa rakennettiin. Metsää käytettin pappilan rakennustöihin. Asutusta alueella ei kuitenkaan tiedetä olleen.
Lahjoitusmaa jaettiin isossajaossa vuonna 1776 kahteen osaan, joista alettiin käyttää nimiä Övre Räckhals ja Nedre Räckhals (nykyisin Hiekkaharju). Rekolan nykyinen pientaloalue Rekolanpuron itärannalla oli alkujaan Hanabölen kylän takamaata. Se oli suurimmaksi osaksi korpimetsää ja sitä kutsuttiin nimellä Kasakärr.
Saha, myllyt, kartano ja kiertokoulu.
Amiraali Carl Olof Cronstedt, Ruotsinsalmen meritaistelun sankari, osti vuonna 1816 Hanabölen kauppasahan. Amiraali kuoli neljän vuoden kuluttua kaupasta, mutta saha säilyi vielä pitkään Cronstedtin suvun omistuksessa.
Kaukana asutuksesta sijainnut Räckhalsin metsä houkutteli vuosisadasta toiseen myös luvattomasti liikkuvia puunhakijoita. Vuoden 1825 alkutalvella valvontaa päätettiin lisätä. Räckhalsin johtokunnan piti tehdä maksusta kaksi tarkastuskierrosta Räckhalsin metsässä kahden uskotun miehen kanssa. Tarkastusmatkoilla kiinni jääneet vahingontekijät tuomittaisiin jalkapuurangaistukseen pitäjän kirkon edustalla. Saman vuoden marraskuussa käräjät määräsi syyllisiksi todetuille 25 hopearuplan sakon lain määräämän sakon lisäksi. Myös aiheutunut vahinko oli korvattava. Kirkkoherra Crohns luki tämän päätöksen ensimmäisen kerran kirkon saarnatuolista 8. päivänä tammikuuta 1826. Sama varoitus luettiin kirkossa kerran vuodessa vuoteen 1863 asti. Kun nämäkin toimenpiteet osoittautuivat riittämättömiksi, seurakunta palkkasi Räckhalsiin metsänvartijan. Tehtävään palkattiin Mats Friman.
1830-luvulla Räckhalsin alueella oli kaksi vesivoimalla toimivaa myllyä. Toinen niistä oli niin sanottu tullimylly, jolla oli oikeus tullia eli korvausta vastaan jauhattaa myös sivullisten viljaa, toinen taas viiden osakkaan kotitarvemylly. Tullimyllyt maksoivat jauhatusmaksuistaan veroa ja niille oli määrätty tietyt jauhatuspiirit.
Pitäjänkokous päätti vuonna 1844 vuokrata Räckhalsin lahjoitusmaat maanraivaajille. Övre Räckhals jaettiin kolmeen alueeseen, jotka huutokaupattiin 20 vuodeksi 1.5.1845 alkaen. Vuokraajien oli heti aloitettava aitaaminen ja ojitus. Viiden ensimmäisen vuoden aikana oli raivattava pelloksi tai niityksi ainakin puolet raivattavaksi määrätystä alueesta. Kymmenen vuoden kuluttua piti raivaustyön olla valmiina. Metsää oli lupa käyttää vain aitaamiseen ja rakennuksiin. Osa alueesta oli suota, jota kutsuttiin Liberstickin suoksi. Kaskeaminen oli sallittua vain soisella maalla. Maanvuokraajia oli kaksi, joista toinen, Adolf Eklund, asettui asumaan Övre Räckhalsiin. Hän asui siellä vuoteen 1850 asti, mutta piiat, rengit, muonamiehet ja mäkitupalaiset jäivät Övre Räckhalsiin. Sinne muodostui vähitellen suuri maanviljelystila, jota alettiin kutsua Räckhalsin kartanoksi. Kartanosta myytiin maitoa, viljaa, perunoita ja kasvitarhan tuotteita sekä lähellä asuville että Helsingin kaupunkiin.
Vuoden 1855 syyskuussa suoritettiin pitäjänkokouksessa jako kiertokoulualueita varten. Räckhals määrättiin I piiriin. Opettajan tuli viipyä kylässä osa vuodesta ja hänelle tuli luovuttaa huone, valaistus ja lämmitys ilman korvausta.
Rautatie.
Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II määräsi maaliskuun 13. päivänä 1857 Helsingin ja Hämeenlinnan välisen rautatien rakentamistyöt aloitettaviksi. Rataa varten tarvittavia alueita hankittaessa osoittautui, ettei Helsingin pitäjän alueella ollut sellaisia alueita, jotka olisi korvauksetta luovutettu kruunulle. Pitäjänkokouksessa kesäkuun 5. päivänä 1858 käsiteltiin kysymystä niistä kirkon maista, joiden yli rautatie tullaan vetämään. Asia koski siis nykyisen Korson, Rekolan ja Tikkurilan seuduilla sijaitsevia maita. Päätettiin vaatia korkealta kruunulta niistä korvausta, eikä vain vaatia, vaan myös todella toimia niin, että korvaukset saadaan. Komissaari Markelin valittiin asiamieheksi huolehtimaan siitä.
Pitäjänkokousten omaksuma tiukka asenne ilmaisia alueluovutuksia vastaan tuottikin tuloksia ainakin kirkonmaiden osalta. Syyskuun 16. päivänä 1860 pidetyn pitäjänkokouksen pöytäkirjassa on tieto 2 500 hopearuplan saamisesta niistä maa-alueista, jotka Helsingin pitäjän kirkolta oli otettu valtiolle rautateitä varten. Keskimäärin joutuivat rautatiet suorittamaan maanomistajille pakkolunastuskorvauksia 5 300 markkaa virstalta, mikä oli melkoinen summa silloisissa oloissa.
Alun perin oli tarkoitus rakentaa rautatie kaksiraiteisena, mutta se toteutettiin ensin yksiraiteisena. Toinen raidepari Helsingistä Keravalle rakennettiin vuonna 1899. Työhön pestattiin vuoden sopimuksella "rautatierenkejä", mutta suurin osa rakentajista oli tilapäisiä päivä- ja urakkamiehiä. Työväki vaihtui jatkuvasti. Rautatien rakentaminen elävöitti ympäristöä, ja paikalliset asukkaat saivat tuloja elintarvikkeiden myynnistä.
Helsingin ja Espoon maalaiskuntien maataloustuottajilla oli ennen rautatien valmistumista valta-asema varsinkin huonosti säilyvän maidon tuottajina. Keväällä 1878 kunnan viranomaisten tekemässä toritarkastuksessa kävi ilmi, että paikalla olleista 67 maidon myyjästä valtaosa eli 43 oli kotoisin Helsingin maalaiskunnan alueelta ja muut Espoosta, Sipoosta, Nurmijärveltä, Tuusulasta ja Kirkkonummelta. Huomattava osa maidosta myytiin kartanonomistajien ja -vuokraajien lukuun. Räckhalsin kartanon vuokraajan maitoa myyntiin toimittivat Alexis ja Jakob Kavaleff.
Vuoden 1865 suuren kuntauudistuksen, jossa seurakunnat luovuttivat paikallishallinnon tehtävänsä uusille kuntayksiköille, jälkeen taloudenpidon eriytyminen otti oman aikansa. Helsingin maalaiskunta esimerkiksi rahoitti pitkään kirkkoherran ja kappalaisen virkatalojen korjaustöitä. Kunnan perustama köyhäinkassa puolestaan sai pääosan tuloistaan seurakunnan omistamien Räckhalsin ja Lehtisaaren tilojen vuokrista.
Rautatien avaaminen Helsingistä Hämeenlinnaan vuonna 1862 toi höyryjunat myös Räckhalsiin, missä junat alkoivat pysähtyä ensimmäisen kerran vuonna 1887. Paikallisliikennettä varten oli Rautatiehallitus hankkinut Sveitsistä neljä Forney-mallista veturia. Räckhalsin asema sai nimensä radan länsipuolella Helsingin pitäjän kirkon omistamalla lahjoitusmaalla sijaitsevasta Räckhalsin kartanosta. Matka Helsingistä Räckhalsiin kesti 47 minuuttia. Kun Korsoon avattiin vuonna 1889 asema, väheni liikenne Räckhalsissa, ja junat pysähtyivät siellä enää vain tarvittaessa - aluksi tosin vain kesäisin, mutta vuodesta 1902 alkaen myös talvisin.
Elokuun 28. päivänä vuonna 1890 Helsingin seudulla riehui rajumyrsky, joka aiheutti suurta tuhoa myös Räckhalsin metsille. Vuorikadun säähavaintoaseman mukaan tuulen nopeus oli 50 metriä sekunnissa, kun hirmumyrskyn rajana pidetään yleisesti 32-33 m/s.
Kauppojen perustaminen Helsingin pitäjään oli tullut mahdolliseksi jo 1860, mutta vasta vuoden 1879 elinkeinoasetus ja taloudellisen laman helpottuminen johtivat kauppojen lukumäärän nopeaan kasvuun. Vuoteen 1895 mennessä oli ensimmäinen kauppaliike vilkkaasti liikennöidyllä Hanabölen koskellakin avannut ovensa. Sitä ennen paikalliset asukkaat olivat tehneet ostoksensa kaupunkimatkojen yhteydessä. Kauppias oli Havukosken tilan omistaja Adolf Wilenius.
Koskelan maanosto-osuuskunta.
Vuonna 1907 Räckhalsista alettiin myydä maata tonteiksi. Tuolloin alue oli lähinnä peltoa ja metsää. Riihimäeltä kotoisin oleva talonomistaja Antti Gestrin osti helmikuussa 1907 yhdessä helsinkiläisen rakennusmestarin Frans Katajavuoren kanssa Karl ja Hulda Nyqvistin omistaman Peijaksen tilan, jonka pinta-ala oli tuolloin 121 hehtaaria. Gestrinin aikomuksena oli jakaa maa rakennustonteiksi, mutta kun tämä tuli muiden isäntien tietoon, he anoivat maaherralta uusjaon toimittamista Hanabölen kylässä. Perusteluina esitettiin tavanomaiset syyt, joiden mukaan talojen maat olivat isonjaon jäljiltä liian monessa lohkossa ja usein jopa ilman tarpeellisia tieyhteyksiä. Anomuksessa varoitettiin myös, että maiden palstoittaminen johtaisi maanomistajien välisiin riitaisuuksiin. Peijaksen tilan ostaneet Frans Katajavuori ja Antti Gestrin sekä Havukosken tilan omistanut maakauppias Adolf Wilenius ryhtyivät myymään palstoja lehti-ilmoituksilla heti uusjakoanomuksen jättämisen jälkeen. Wileniuksen puolesta myyntiä hoiti tunnettu palstoittaja varamaanmittari Arthur Alli, joka piti Helsingissä omaa palstoitustoimistoa. Allia avusti lakiasioissa pankkimiesuraansa juuri samoihin aikoihin aloitteleva Juho Kusti Paasikivi, joka oli hänkin kiinnostunut tuottavista kiinteistökaupoista.
Hanabölen maanmyyjät vastustivat ymmärrettävistä syistä uusjaon toimittamista ja vetosivat lääninhallitukseen, jotta hanke raukeaisi. Katajavuoren ja Gestrinin allekirjoittamassa lausunnossa tunnustettiin uusjaon merkitys maanviljelylle, mutta pidettiin muita etuja tätä painavampina. Katajavuori ja Gestrin vetosivat omistamiensa tilojen laajuuteen ja sijaintiin rautatieaseman lähistöllä, mikä lisäsi merkittävästi niiden arvoa tonttimaana. Mikäli uusjako toteutettaisiin, voisivat he kuten muutkin radanvarren tilanomistajat menettää osan palstoistaan, jolloin heille koituisi "sanomaton rahallinen tappio", paljon suurempi kuin kauempaa rautatiestä maata luovuttaville viljelijöille. Koska tonttimaan hinta oli lisäksi Helsingin lähellä "niin äärettömän suuri ja aina kohoaa", oli järkevämpi pitää maat useina erillisinä palstoina, jolloin hyödyt ja haitat jakaantuisivat tasaisemmin kaikkien maanomistajien kesken.
Kiinteistökaupat alkoivat kesäkuussa 1907 uusjakoa koskevan anomuksen ollessa vielä lausuntokierroksella. Lillpetaksen isäntä Johan Lindström osti Katajavuorelta ja Gestriniltä kahtena palstana olevan, yhteensä noin kymmenen hehtaarin laajuisen niittyalueen, joka sijaitsi aivan radan vieressä pysäkin pohjoispuolella. Wilenius oli myymässä puolestaan maata koskelalaisten keväällä perustamalle Koskelan maanosto-osuuskunnalle, mutta kauppa estyi, sillä lääninhallitus ei hyväksynyt osuuskunnan sääntöjä, koska niissä ei selvitetty voitonjakoperiaatteita. Osuuskunta jäi tämän vuoksi epäviralliseksi, mikä ei estänyt kuitenkaan kaupantekoa. Osuuskunnan esimies maalarimestari Akseli Sariola osti Wileniukselta elokuussa 1907 omissa nimissään 120 tynnyrinalan eli noin 60 hehtaarin maakappaleen. Nimensä osuuskunta sai koskesta, joka sijaitsi sillä kohtaa Keravanjokea.
Wileniuksen puolesta kauppoja hoitanut Artur Alli laati alueelle alustavan palstoitussuunnitelman. Käytettävissä ollut maa-alue oli muotoutunut isonjaon jakolohkojen mukaan ja oli siksi hyvin epäsäännöllinen ja vaikeasti kaavoitettava. Alli varasi kuudesosan maasta yhteiskäyttöä varten, mitä voi pitää edistyksellisenä 1900-luvun alun oloissa. Tiestö jätettiin kustannussyistä mahdollisimman niukaksi, mutta jokainen tontti rajautui siitä huolimatta vähintään yhdeltä sivultaan yhteiseen tiehen. Kaksi rantatonttia varattiin yhteiskäyttöön, toinen uimarannaksi ja toinen pyykinpesua varten. Alueen pohjoispuolelle jäävä kapea "häntä" suunniteltiin ensin jätettäväksi yhteiseksi takamaaksi, mutta tästä luovuttiin kustannussyistä samoin kuin alkuperäisiin suunnitelmiin kuuluneesta urheilukentästä.
Koskelalaisten ostama 60 hehtaarin maa-alue jaettiin 52 palstaksi, jotka huutokaupattiin "osuuskunnan" jäsenille. Alue käsitti Keravanjoen ja nykyisen Katrintien ja sen Laurintien eteläpuolelle ajatellun jatkeen ja Reinontien ja Joukontien välisen alueen lisäksi myös Pirjontien länsipuolella olevat tontit sekä kaikki nykyisen Ullantien molemmin puolin olevat palstat.
Johtokunta valitsi maanmittari Edvard Tukkilan jyvittämään palstat ja määräämään kullekin sopivan pohjahinnan. Jyvittäjä arvosti eniten jokirannassa sijaitsevaa peltoa ja vähiten mäkistä metsämaata. Lopullinen huutokauppahinta määräytyi sen mukaan, miten kukin ostaja arvioi palstansa arvoa asuntotonttina. Hintaan vaikuttivat välimatka rautatiepysäkille, ilmansuunta, kaivon- tai puutarhantekomahdollisuus, rakennustarpeiden saanti tontilta, mahdollinen oma ranta, sijainti suhteessa muihin palstoihin ja niin edelleen. Eniten maksettiin kosken (nyk. Pikkukoski) yläpuolella kauniilla paikalla sijaitsevista rantapalstoista ja vähiten kauimpana pysäkistä sijaitsevista palstoista. Palstoille tuli pääasiassa huviloita. Syksyllä tehtiin sopimus, jonka mukaan koskelalaiset saivat rakentaa seitsemän metriä leveän tien Wileniuksen, Katajavuoren ja Gestrinin omistamien maiden kautta rautatiepysäkille.
Senaatin oikeusosasto teki vuoden 1907 lopulla päätöksen, jonka mukaan Hanabölen kylässä oli toimitettava uusjako. Varsinainen jaotustyö alkoi kesällä 1909 kartoituksen valmistuttua. Tärkein tulos oli tieyhteyden saaminen kyläkeskuksen ja Räckhalsin pysäkin välille ja tästä edelleen kolmen kilometrin päässä Tuusulan puolella sijaitsevalle Korson rautatieasemalle.
Vuonna 1909 junaliikenne palautui säännölliseksi. Junat olivat tuolloin jo I1-sarjamerkin saaneiden amerikkalaisten höyryveturien vetämiä. Valtionrautatiet oli tilannut vetureita viisi vuosisadan alussa ja niitä käytettiin Helsingin paikallisliikenteessä 1920-luvulle asti. Vuosina 1906-09 valmistui Tampellan tehtaalta Valtionrautateiden tilauksesta yhteensä 9 samankaltaista I2 ja I3 -sarjan veturia, jotka tulivat myös Helsingin paikallisliikenteeseen. I-sarjan veturit, joiden nopeus oli 65 km/h, saivat lempinimen Iita. Vuoteen 1910 mennessä oli Räckhalsiin saatu myös postipysäkki.
Ensimmäinen muuttoaalto.
Hanabölen kylän kahden vanhan keskuksen (päätalojen ryhmä ja myllypaikka) rinnalle alkoi kasvaa nyt kolmas keskusalue, Räckhalsin aseman ympäristö, jota alettiin kutsua pian suomenkielisellä nimellä Rekola. Hanabölen kylässä asui vuonna 1900 251 henkeä, joista 92 % sai henkikirjan mukaan toimeentulonsa maataloudesta muiden ollessa pääosin erilaisia käsityöläisiä. Vuonna 1910 asukkaita oli jo 327, joista maataloudesta elantonsa saavia oli enää 62 %. Sekä väkiluvun nopea kasvu että väestörakenteen muutos tapahtui paljolti juuri Rekolan alueen kasvun myötä.
Uudet asukkaat olivat pääosin suomenkielisiä, joita oli houkuteltu alueelle Uudessa Suomettaressa, Työmiehessä ja Helsingin Sanomissa julkaistuilla ilmoituksilla. Koskelan maanosto-osuuskunnan kanssa kauppoja tehnyt Adolf Wilenius, myöhemmin Havukoski, oli tunnettu suomenmielinen vaikuttaja, joka teki maakauppojen yhteydessä ilmeisen tietoista suomalaistamispolitiikkaa. Rekolan kielipoliittinen tilanne olikin sen vuoksi erilainen kuin monissa muissa Helsingin maalaiskunnan taajamissa. Tapahtunut kielellinen murros oli ratkaiseva, vaikka ruotsinkieliset säilyttivätkin vielä enemmistöasemansa Rekolassa.
Hanabölessä toimi vuonna 1907 ruotsinkielinen 20 oppilaan koulu.
Senaatin päätöksellä oli perustettu 4. marraskuuta 1908 Tikkurilan taajaväkinen yhdyskunta monien muiden joukossa. Sen alueeseen määrättiin vuonna 1917 maaherran vahvistamalla asemapiirroksella Tikkurilan, Hakkilan ja Rekolan kylät. Yhdyskunnalle olisi pitänyt laatia terveydenhoito-, rakennus- ja palojärjestyssäännöt, mutta vain yleinen ohjesääntö yhdyskunnalle vahvistettiin. Itsehallinto-oikeutta ei käytetty hyväksi.
Venäjän armeijan rakennustyöt.
Rautatiepysäkin itäpuolelle rakennettiin Koskelan Tiilitehdas Oy:n tehdasrakennus vuonna 1910. Seuraavana vuonna rakennettiin Valtionrautateiden luvalla tehtaan kuljetuksia varten 3,7 km pitkä pistoraide Rekolasta Tikkurilan asemalle. Venäläisten tarvitsemien rakennustarvikkeiden kuljettamiseksi rakennettu sivuraide Tikkurilaan kulki pääradan itäpuolella 60 senttimetrin levyisenä. Kuljetukset tehtiin aluksi hevosvetoisilla vaunuilla, myöhemmin höyryvetureilla. Marraskuussa 1912 rautatiehallitus myönsi Koskelan Tiilitehdas Oy:lle vielä toisenkin rakennusluvan, nyt sivuradan rakentamiseksi pääradan länsipuolella sijaitsevalle hiekkamäelle. Sivurata rakennettiin välittömästi, minkä jälkeen nykyisen Koivukylän alueella sijainneelta hiekkamäeltä ryhdyttiin kuljettamaan hiekkaa sekä tehtaalle että Tikkurilaan.
Vuonna 1914 ensimmäisen maailmansodan aikana Rekolan metsät hakattiin venäläisten vallitustöitä varten. Metsien kaataminen teki maista toivottomia savipeltoja. Tonttimaa maksoi Rekolassa 1910-luvulla noin 20 penniä neliömetri. Tontit olivat yleensä 5 000-10 000 neliön suuruisia.
Kun linnoitusten rakentaminen oli päättynyt vuonna 1917, tiilitehdas lopetti toimintansa ja sivuraide purettiin.
Vuonna 1917 valittiin rekolalainen tarkastaja Hjalmar Söderberg valtiopäiville.
Sisällissota.
Sisällissodan tapahtumista tiedetään, että punaisen terrorin uhriksi joutui Rekolan kartanon pehtoori, joka teloitettiin asuntonsa luona Rekolassa Saksan Itämeren divisioonan lähestyessä Helsingin pitäjää sodan loppuvaiheessa. Siitä ei ole tietoa, mistä päin teon suorittaneet punaiset olivat kotoisin. Saksalaiset saapuivat valtaamaan Tikkurilaa 12. huhtikuuta 1918. Tikkurilan aseman seudulla käydyssä taistelussa kokemattomat punaiset joutuivat pian tappiolle. Taistelun jälkeen Tikkurilan pelloilta ja metsiköistä löytyi kymmeniä kaatuneita punakaartilaisia. Osa punaisista pääsi kuitenkin pakenemaan joukossaan tärkeä punapäällikkö Eino Rahja. Seuraavana päivänä eli 13. huhtikuuta olivat pakenevat punakaartilaiset Tikkurilan Suojeluskunnan Esikunnan ilmoituksen mukaan varastaneet Rekolan kartanosta professori von Wendtiltä vaaleanruskean orin.
Maailmansotien välinen aika.
Asutuksen tihentymisen ja suomenkielisten suhteellisen osuuden kasvun myötä oli Rekolaan perustettu yksityinen suomalainen kansakoulu. Vuonna 1915 oppilaita oli ollut 25. Se sai kunnalta taloudellista tukea ja otettiin kokonaan kunnan haltuun vuonna 1922. Sisällissodan jälkeen Rekolaan siirrettiin Tikkurilasta lastenkoti, joka oli perustettu sotaorpojen huoltoa varten. Vuonna 1918 se oli maalaiskunnan suurin lastenkoti, jossa tuolloin oli 120 lasta. Se toimi seurakunnalta vuokratussa Räckhalsin tilan päärakennuksessa vuoteen 1930 asti.
Taajaman kasvaessa pääasiallinen elinkeino maatalous sai väistyä. Vuonna 1920 rekolalaisten tärkeimmät työnantajat olivat valtionrautateiden konepaja ja Tikkurilan väri- ja vernissatehtaat.
Martti Pihkala osti vuonna 1922 Rekolasta kaksi pientilaa ja ryhtyi viljelemään niitä. Kun uusi päärakennus valmistui vuonna 1928, Pihkala muutti perheineen vakituisesti Rekolaan asumaan. Vuosina 1925-26 Martti Pihkala hankki veljensä Laurin kanssa lisäalueita muun muassa Keravanjoen itäpuolelta. Martti Pihkala oli 1960-luvun alkuun asti kylän tärkein vaikuttaja. Hän oli jyrkän linjan oikeistopoliitikko ja toimi sekä teollisuuden ylläpitämän lakonmurtojärjestön Vientirauhan johtajana että kansallisen kokoomuspuolueen kansanedustajana.
Rekolan suomalainen nuorisoseura järjesti 1920-luvulla muutaman kerran värikkäät "venetsialaiset karnevaalit", jotka ajoittuivat ajan tavan mukaan elokuuhun, kesä- ja huvilakauden päättymiseen. Juhlavieraat lipuivat lyhdyin valaistuissa veneissä Sippolankoskelta Myllykoskelle, minkä jälkeen siirryttiin tanssimaan Havukosken talon suureen saliin. Seura oli perustettu vuonna 1924.
Räckhalsin työväenyhdistys perustettiin toukokuussa 1924. Se suomensi nimensä myöhemmin Rekolan työväenyhdistykseksi. Vuonna 1930 yhdistykseen kuului 14 jäsentä. Yhdistyksen poliittisen toiminnan tarkoituksena oli omien ehdokkaiden tukeminen vaaleissa. Ajatus oman tontin ja talon hankinnasta nousi esiin jo toiminnan alkuvuosina. Vuonna 1928 ostettiin velaksi tontti, mutta sen pidemmälle asia ei edennyt ja lopulta tontti myytiin pois. Lokakuussa 1937 pidetyssä kokouksessa perustettiin Rekolan Työväentalo Oy hanketta toteuttamaan. Seuraavana talvena tehtiin uusi tonttikauppa. Tonttia ryhdyttiin raivaamaan talkoovoimin, mutta sota keskeytti työt.
Rekola kasvoi eräiden muiden esikaupunkialueiden tapaan huomattavasti nimenomaan vuosina 1920-24. Se johtui sotavuosina säädetystä huoneenvuokrasäännöstelystä, joka esti uuden väestön sijoittumisen Helsinkiin ja johti asuntopulaan varsinaisella kaupunkialueella. Pihkalan veljesten lisäksi palstoittajia ja maakauppiaita 1920-luvun Rekolassa olivat kunnanvaltuutettu ja entinen kunnaneläinlääkäri Lauri Lindgren, maanviljelijä ja liikemies Einar Grönberg sekä johtaja Yrjö Koskelainen, joka oli Martti ja Lauri Pihkalan ystävä ja puoluetoveri. Koskelainen osti Einar Grönbergiltä vuonna 1926 maata niin ikään Keravanjoen itäpuolelta, missä sijainnut Lövkullan tila nimettiin Päiväkummuksi maanomistajan uuden vaimon, suomentaja Ester Koskelaisen, käännöstyön ansiosta. Lauri Lingren oli ostanut alueelta kaksi tilaa vuosina 1919 ja -22, joiden pinta-ala oli yhteensä ollut noin 60 hehtaaria. Alueen ahkerin ja ammattimaisin palstoittaja oli kuitenkin ruotsinkielinen Einar Grönberg, jolla oli myynnissä yhteensä 112 palstaa lähinnä Heikaksen tilan ja entisen tiilitehtaan mailla. Tiilitehtaan palstat kävivät 20-luvun alussa hyvin kaupaksi. Ostajista monet olivat piensijoittajia, jotka myivät pian palstat edelleen. Rekolassa omakotipalstat olivat vallanneet alaa kiihtyvällä vauhdilla, minkä seurauksena palstakoot laskivat ja neliohinnat nousivat. Palstoittaminen ja rakentaminen edellyttivät lääninhallituksen lupaa, mutta rakennussuunnitelmaa alueelle ei vaadittu.
Radan lähellä sijaitseville tonteille muodostui junalla Helsingissä työssä käyvän teollisuustyöväen asuinalue, kun taas joen läheltä myydyille tonteille muuttaneet olivat pääasiassa toimistotyöntekijöitä, ammattimiehiä, opettajia tai kesäasukkaita.
Tieolojen kohentamiseksi perustettiin vuonna 1925 Koskelan tieosuuskunta. Ensimmäiseksi osuuskunta rakensi uuden poikittaistien pysäkiltä alueen keskelle. Se nimettiin Koskelantieksi ja siitä tieosuuskunnan puheenjohtajana toimineen Martti Pihkalan tilalle haarautuva tie Jokipolventieksi. Tieosuuskunnan seuraava hanke oli kylän sähköistäminen. O.Y. Malmin Sähkölaitoksen kanssa tehtiin vuonna 1927 sopimus sähköverkon rakentamisesta. Vuonna 1929 kunta myönsi Koskelan tienhoitokunnalle 10 000 markan suuruisen avustuksen ja lisäksi saman suuruisen lainan Rekolan kansakoulun ja Korson tienhoitokunnan tien välisen kulkuväylän kunnostamiseksi. Kivestä rakennettu kansakoulurakennus oli valmistunut edellisenä vuonna.
Helsingin maalaiskunta perusti vuonna 1929 lähinnä tuberkuloosin vastustamiseksi kaksi uutta kiertävän sairaanhoitajan virkaa, joista toisen kouluhoitaja- ja terveyssisarpiiriin kuului myös Rekola. Vuonna 1930 Rekolassa oli 690 asukasta. Samoihin aikoihin valmistui Martti ja Lauri "Tahko" Pihkalan omistamille maille rakennettu urheilukenttä. Koska valtio alkoi antaa avustusta paikallisten yhdistysten urheilutoiminnalle, kannatti hankkia Rekolan kentän suojelijaksi joku järjestö. Martti Pihkala lahjoittikin urheilukentän Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton paikallisosastolle, joka oli perustettu Rekolaan vuonna 1933. Paikallisosasto sekä järjesti lastenjuhlia, myyjäisiä ja terveydenhoitoaiheisia esitelmätilaisuuksia että harrasti lasten ja nuorten urheilukasvatusta.
Suomenkielinen Rekolan VPK perustettiin elokuussa 1930. Se hankki seuraavana vuonna lahjoituksena saamalleen tontille rakennuksen, jossa palokalustoa voitiin säilyttää. Kalustona 1930-luvulla olivat hevosvetoinen käsivoimaruisku, jossa oli 400 litran säiliö, 95 metriä vesiletkua, jatkotikapuut, savunaamareita, paloämpäreitä ja muuta tarpeellista. Palon sattuessa oli kalusto viety paikalle joko hevos- tai miesvoimalla ja vesi otettu joesta, purosta tai asukkaiden kaivoista. Hälytys tehtiin 1930-luvun lopulla sekä puhelimitse että palosireenillä.
Linja-autoliikenne alkoi 1930-luvun alussa. Koskelan tieosuuskunta teki kahden liikkeenharjoittajan kanssa sopimuksen osuuskunnan teillä tapahtuvasta bussiliikenteestä vuonna 1931. Tarkoituksena oli ajaa kesäkausi niin pitkälle kuin sää salli. Sopimuksen mukaan oli teiden vaurioittamista varottava ja liikenne lopetettava heti, kun alkoi olla liian märkää.
Rekolassa toimi 1930-luvulla myös Rinnekodin työkoti. Vuonna 1935 korjattiin perusteellisesti Korsoon johtava tie työttömyysviranomaisten toimesta. Vuosikymmenen lopulla, pulakauden jälkeen, Rekolassa harjoittivat liiketoimintaa tynnyritehdas ja Elannon myymälä. Elannon myötä aseman ympäristöstä oli tullut kylän kaupallinen keskus, jonne tultiin ostoksille myös vanhan ruotsinkielisen kyläkeskuksen puolelta. Kartoissa molempien alueiden, vanhan Hanabölen ja uuden Räckhalsin, suomenkielinen nimi oli Rekola. Kirjastopalveluja tarjosi tuolloin suomalaisen keskuskirjaston aluekirjasto. Palstoittamisessa oli uusi huippukausi vuosina 1933-39, jolloin muodostettiin 386 uutta tilaa.
Vuonna 1939 valmistui Martti Pihkalan rakennuttama Rekolasta Päiväkumpuun johtava silta Marttisenkosken kohdalle Keravanjokea. Samalla rakennettiin yhteys Koskelantiestä Porvoontiehen. Uusi tie sai nimekseen Helsingintie.
Sota-aika.
Rekolan väkiluku vuonna 1940 oli 1162.
Helsingin maalaiskunnan vastuulle tuli talvisodan ja Moskovan rauhan seurauksena yhteensä 59 siirtoväkeen kuuluvan henkilön hoito. Heistä 30 sijoitettiin vuonna 1941 venäläisten keskuudessa toimivan lähetysyhdistyksen ylläpitämään vanhainkotiin Rekolaan. Samana vuonna Rekolaan perustettiin äitiysneuvola.
Sota-ajan polttoainepulan vuoksi Räckhalsin tilan metsistä määrättiin hakattaviksi ylimääräisiä hakkuita.
Vuoden 1942 lopussa Rekolan vapaaehtoiseen palokuntaan kuului 23 jäsentä. Tulipaloja ei ollut sattunut kuluneen vuoden aikana kertaakaan.
Jatkosodan jälkeen.
Syyskuussa 1944 Martti Pihkala pidätettiin ja määrättiin kotiarestiin kolmeksi vuodeksi omistamalleen maatilalle Rekolassa.
Vuoden 1945 vaaliluetteloissa Rekolan äänestysalueeseen kuului Hanalan kylä, jolla on tarkoitettu nykyistä Rekolaa ja vanhaa Hanabölen kylää.
Sodan päättyminen ei helpottanut kovaa polttoainepulaa Suomessa. Kansanhuoltoministeriö määräsi hakkuuvuonna 1944-45 Räckhalsin tilan metsästä hakattavaksi yhteensä 5000 m³ puuta. Lisäksi 2000 m³ määrättiin hakattavaksi ja myytäväksi Helsingin maalaiskunnalle. Yhteensä vuosina 1938-47 Räckhalsin tilan metsiä hakattiin myyntiin 10 918 jm³.
Kartanon maille ryhdyttiin rakentamaan Asolan rintamamieskylää. Sen jälkeen kun melkoinen osa Helsingin maalaiskunnan entisestä alueesta oli vuoden 1946 alussa liitetty Helsinkiin, Rekolaan sijoitettiin yksi Helsingin maalaiskunnan kuudesta suomenkielisestä kunnallisesta piirikirjastosta. Uusi kirjasto toimi kansakoulun tiloissa. Vuonna 1950 oli kirjastossa ollut kirjoja 716 kappaletta, lainauksia 623 ja lainaajia 76.
Helmikuun 28. päivä 1948 solmittiin Helsingin maalaiskunnan ja Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton välinen vuokrasopimus, jolla Rekolan urheilukenttä nimellistä yhden markan vuotuista vuokraa vastaan siirrettiin kunnan hallintaan 99 vuodeksi.
Lopulta helmikuun 1. päivänä 1948 päästiin viettämään työväentalon avajaisjuhlia. Rakennustyö oli tehty sekä talkoilla että urakalla yhdistyksen oman kirvesmiesporukan voimin. Esimerkiksi toiminnasta sunnuntaina 20.3.1955 Rekolan Kinossa esitettiin Suomi-Filmin kotimainen uutuuselokuva Onnelliset, pääosissa Maaria Eira ja Leif Wager. Talosta tuli Rekolan alueen kulttuuri- ja huvitoiminnan keskus, jossa edelleen toimii elokuvateatteri.
Korson alueen väkiluku oli kasvanut 1950-luvulle tultaessa siinä määrin, että tälle kolmen kunnan (Helsingin maalaiskunnan, Tuusulan ja Keravan) alueella sijainneelle ja rautatieaseman ympärille keskittyneelle asutuskeskukselle ryhdyttiin suunnittelemaan hallinnollista ratkaisua. Sisäministeriön asettama selvitysmies jätti 31. tammikuuta 1950 vastauksensa toimeksiantoon, joka koski edellytyksiä itsenäisen Korson kunnan muodostamiseksi. Rekolan kansakoululla oli pidetty 12. kesäkuuta 1945 asukaskokous, jonka aiheena oli ollut Rekolan liittäminen mahdolliseen uuteen Korson kuntaan. Kokouksen kannanotto oli ollut liitokselle kielteinen. Vastaavasti 12. helmikuuta 1950 ilmoitti Hanalan - Rekolan - Asolan kyläyhteisön yleisessä kokouksessa asetettu toimikunta kielteisen kantansa liitosasiassa. Kylätoimikunnan puheenjohtajana toimi Eino Sahlman ja sihteerinä Kaarlo Hamara. Rekola oli sekä Helsingin kaupungin ja maalaiskunnan alueliitosselvityksessä että Korson kunnan perustamisselvityksessä käsitetty mahdollisen uuden Korson kunnan tukialueeksi. Siten Rekolan asukkaiden mielipiteellä oli merkittävä paino Korson kuntakysymystä ratkaistaessa. Pitkän selvitysprosessin tuloksena Korson hallinnollisesti eri kuntiin kuuluneet alueet liitettiin kaikki Helsingin maalaiskuntaan eikä itsenäistä Korson kuntaa koskaan perustettu.
Vuonna 1951 valmistui Rekolan kansakoulun laajennusosa. Ahtaaksi käyneestä vanhasta koulurakennuksesta yksi luokka oli jouduttu sijoittamaan tilapäisesti työväentalolle odottamaan laajennuksen valmistumista.
Kunnan vuonna 1949 perustama kuntasuunnittelulautakunta oli ryhtynyt kiirehtimään rakennussuunnitelmien tekoa. Kirjeellään Uudenmaan lääninhallitukselle 26.10.1950 se oli pyytänyt toimenpiteitä muun muassa rakennussuunnitelman laatimiseksi Rekolan kylälle ja tätä edeltävän rakennuskiellon määräämistä. Perusteluissa mainittiin maiden suunnittelematon osittaminen ja rakentaminen. Lääninhallitus vastasi toteamalla pyynnön tarpeelliseksi ja julistamalla Rekolan rakennuskieltoon 1.12.1952 lukien.
1950-luvulla Helsingin maalaiskunnan kunnanvaltuusto käsitteli kylännimien suomentamista, minkä yhteydessä Hanabölen rinnakkaisnimeksi hyväksyttiin Rekola, vaikka Hanala -nimikin oli ollut käytössä ja myös Rekolan ja Korson välisen rautatiepysäkin nimenä. Rekolan aseman seutu oli kuitenkin kylän väkirikkainta aluetta. Varsinaisia kyläteitä olivat tuolloin Korsoon johtava Rekolantie, joka loppui etelässä sekä Tikkurilaan että Porvoon maantielle johtavaan Hanabölen kylätiehen Lillpetaksen tilan kohdalla, asemalta joen yli Päiväkumpuun johtava Koskelantie, Urheilutie, Jokitie, Rantatie, Kansakoulutie, Koskelantiestä asemalle johtava lyhyt osa Ratatiestä sekä Mäkitie. Lisäksi Päiväkummun puolella oli Päiväkummuntie, joka johti Porvoon maantielle lähellä Byändaa. Oli myös tilusteitä, joita teitten varsilla asuvat tontinomistajat pitivät kunnossa.
Samalla vuosikymmenellä Rekolan kartanon suuri huvila kunnostettiin ja sen alakerta sisustettiin seurakuntataloksi. Talvella 1958-59 rakennettiin urheilukentälle työllisyystöinä salaojitus ja viemäröinti.
Vuonna 1950 katolinen kirkko hankki Rekolasta maata, ja Alankomaista kotoisin oleva isä Robert de Caluwé aloitti ystäviensä kanssa kirkon rakentamisen nykyisen Pekankujan varteen. Rakennus käsitti sekä kappelin että pappilan, jossa isä Robert asui. Myöhemmin kappeliin rakennettiin pieni kellotorni. Aiemmin isä Robert oli asunut Heikantiellä, lähellä asemaa. Rekolaan hän oli muuttanut jo jatkosodan aikana. Varsinaista katolista seurakuntaa Rekolassa ei ollut, vaan isä Robert toimi suoraan piispan alaisena. Hän oli opiskellut papiksi 1930-luvulla Roomassa Collegium Russicum -seminaarissa, jossa koulutettiin venäjänkielisiä pappeja lähetystyöhön. Valmistumisensa jälkeen isä Robert oli aikonut lähteä Neuvostoliittoon hyväntekeväisyystyöhön, mutta sota esti nämä aikeet. Sen sijaan hänet lähetettiin Suomeen, minne hän saapui vuoden 1940 lopussa. Toiminta oli luonteeltaan ekumeenista. Vuonna 1959 asuintila irrotettiin kappelista ja rakennukset siirrettiin tien toiselle puolen. Vuonna 1962 isä Robert aloitti ikonimaalauksen opetuksen Rekolassa, mutta jo seuraavana vuonna toiminta jouduttiin siirtämään Espooseen. Kappeli ja tontti myytiin ja kellotorni purettiin. Jäljelle jäänyt pieni kappelirakennus löydettiin metsän keskeltä vuonna 2000, kun tontille ryhdyttiin rakentamaan.
Uusin aika.
Vuonna 1960 Rekolassa paljastettiin kolmen vuokra-autoilijan harjoittama luvaton viinanmyynti, joka oli alkanut vuonna 1958.
Ruotsinkielinen kansakoulu lopetti toimintansa vuonna 1961.
Vuonna 1964 vihittiin käyttöön kunnallinen lastentarha Rekolassa. Se oli valmistunut edellisenä vuonna osoitteeseen Kustaantie 24. Aiemmin Rekolassa oli toiminut yksityinen päiväkoti, joka oli v. 1956 siirtynyt Helsingin maalaiskunnan sosiaalilautakunnan hallintoon. Se oli toiminut yksityiseltä ostetussa vanhassa asuinrakennuksessa. Ensimmäisenä kunnallisena toimintavuotena uudessa päiväkodissa hoidettiin keskimäärin 14 lasta, joiden ikä vaihteli 2 ja 7 vuoden välillä. Kunnanvaltuuston päätöksellä oli vuonna 1956 hyväksytty arkkitehtien K. Ström ja O. Tuomisto luonnospiirustukset uutta päiväkotirakennusta varten. Sitä varten oli hankittu Magnus ja Selma Nummelinilta 5 160 neliömetrin alue Skiftet -nimisestä talosta. Vuonna 1962 alueelle oli ryhdytty rakentamaan yhdistettyä neuvola- ja lastentarharakennusta.
Ensimmäinen rakennuskaava vahvistettiin Rekolaan vuonna 1964. Se vapautti monta tontinomistajaa rakennusoikeuteen liittyneestä epävarmuudesta ja vanhoja tontteja voitiin ryhtyä jakamaan pienemmiksi. Samassa yhteydessä teiden nimet muutettiin. Muutoksen syy oli, että maalaiskunnassa oli liikaa samannimisiä teitä. Nimen alkuosaksi tuli henkilönnimi.
Vuonna 1965 asukkaita Rekolassa oli noin 2 200.
Martti Pihkala kuoli vuonna 1966.http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Pihkala
Kustaa Havukosken perikunta oli tarjonnut Helsingin maalaiskunnalle ostettavaksi Rekolan ja Tikkurilan taajamien väliseltä alueelta ostettavaksi Havukosken tilan jäljellä olevan osan vuonna 1955. Kunta välitti tilakaupan vuonna 1966 Rakennuskunta Hakalle, mikä johti kunnan ja Hakan välisen yhteistoimintasopimuksen solmimiseen seuraavana vuonna ja alueen suunnittelun käynnistymiseen. Vuosikymmenen vaihteessa Helsingin maalaiskunta osti Etelä-Rekolasta 140 hehtaaria maata, jolle ryhdyttiin vuonna 1970 rakentamaan Koivukylän uutta keskusta. Rekolan alueen valintaa rakennuskohteeksi puolsivat hyvät liikenneyhteydet ja monet valmiit palvelut.
Helsingin maalaiskunta aloitti Rekolantien viemäröintityöt vuonna 1969 välillä Kustaantie - Laurintie. Rekolan ja Päiväkummun läpi kulkeva päätie otettiin valtion tieksi vuonna 1971. Samalla Keravanjoen yli rakennettiin uusi silta.
Syksyllä 1971 aloitti toimintansa Rekolan yhteiskoulu. Aluksi se toimi sekä Rekolan kansakoulun että VPK:n tiloissa. Vuonna 1974 yhteiskoulu sai uudet tilat Kustaantieltä. Solukoulumallisen rakennuksen oli suunnittellut arkkitehti Arno Savela. Samoihin tiloihin suunniteltiin sijoitettavaksi myös lukio. Opetusministeriön lukiolle myöntämän luvan ja peruskoulu-uudistuksen myötä Rekolan yhteiskoulun nimi muutettiin vuonna 1977 Koivukylän yläasteeksi ja lukioksi.
1970- ja 1980-luvun vaihteessa Rekolan asemaa siirrettiin hieman pohjoiseen päin. Vuonna 1982 Vantaan kaupunki hyväksyi Rekolantien valaistussuunnitelman, joka sisälsi 35 uutta valopistettä. Rekolan seurakunta muodostettiin vuonna 1985 osana laajempaa seurakuntajakoa Vantaalla. Vuonna 1988 Rekolassa vihittiin käyttöön punatiilillä vuorattu Pyhän Andreaan kirkko.
Merkkihenkilöitä.
Kuuluisia Rekolassa asuneita henkilöitä ovat edellä jo mainittu aktivisti, lakonmurtaja ja kansanedustaja Martti Pihkala, juoksija Taisto Mäki ja moukarinheittäjä Lauri Tamminen. Rekolan Urheilijoihin kuulunut Taisto Mäki oli Helsingin maalaiskunnan ensimmäinen todellinen huippu-urheilija, lempinimeltään "Rekolan paimenpoika". Mäki ei ottanut urheilua aluksi kovinkaan vakavasti, mutta työpaikkahenki Alkon Katajanokan varastolla sai hänetkin innostumaan. Juoksulenkit pitenivät ja lopulta Mäki alkoi juosta työpäivän päätteeksi 23 kilometrin kotimatkan Rekolaan. Vuosina 1938-39 Mäki juoksi ensin 5 000 metrin maailmanennätyksen ja sitten syyskuussa 1939 vastavalmistuneella Helsingin Olympiastadionilla ensimmäisenä maailmassa 10 000 metriä alle puolen tunnin. Aika oli 29.52.6. Talvisodan aikana Taisto Mäki teki Paavo Nurmen kanssa suurta huomiota herättäneen Good Will-kiertueen Yhdysvaltoihin.


Hiekkaharju.
Hiekkaharju () on Vantaan kaupunginosa Tikkurilan pohjoispuolella pääradan varrella. Sillä on oma rautatieasema, joka on lähijunien käytössä. Hiekkaharjun eteläosa kuuluu Tikkurilan keskustaajamaan ja sen pohjoisosassa ovat Rekolanojan laakson viljelyalueet (Malmipelto). Kaupunginosassa on 3995 asukasta (2010).
Historia.
Hiekkaharju on saanut nimensä sijainnistaan noin 60 kilometrin mittaisen harjun kohdalla. Tosin harju on alueella tasoittunut jääkauden jälkeisten merivaiheiden takia matalaksi, ja siitä on sotien jälkeen tuhoutunut pitkiä pätkiä hiekanoton vuoksi. Esimerkiksi harjuun kuulunut suuri Malmimäki on kaivettu lähes kokonaan pois, lukuun ottamatta sen yhtä kulmaa joka on hiekanoton loputtua säilytetty ja maisemoitu.
1400-luvulla kolme talonpoikaa, Anders Räckhals, Hans Madelin ja Michel Redesven, lahjoittivat kirkolle maitaan Rekolassa ja Hiekkaharjussa. Tästä syntyi merkittävä kirkon maanomistus Hiekkaharjun alueen pohjois- eli pelto-osassa (kaava-alue Hiekkaharju 5).
Alun perin Hiekkaharju oli vain rautatieseisakkeen nimi, koko kaupunginosaa alettiin kutsua tällä nimellä sotien jälkeen. Rautatieyhteyksien ansiosta alueelle levisi omakotitaloasutusta 1920- ja 1930-luvuilla. 1950-luvulta lähtien Hiekkaharjuun on rakennettu myös tiivistä kerrostaloasutusta, joka kuitenkin rajoittuu päätie Hiekkaharjuntien varteen sekä Hiekkaharjun aseman ja ostoskeskuksen ympäristöön. Suurin osa kaupunginosasta on edelleen omakotialuetta. Kirkon maat eli Hiekkaharju 5 ovat tuorein rakennuskohde Hiekkaharjussa. Alueelle tulee kerros- ja pientaloja.
Palvelut.
Hiekkaharjun alueen palvelut ja liikkeet sijoittuvat aseman ympäristöön. Niitä on kuitenkin sangen niukasti, koska Tikkurilan keskusta runsaine palveluineen on vain muutaman kilometrin päässä. Eteläkärjessä muutamilla maantieteellisesti Hiekkaharjussa olevilla kiinteistöillä on Tikkurilan postinumero.
Kaupunginosassa sijaitsee Hiekkaharjun alakoulu. Hiekkaharjun urheilukenttä ja Hiekkaharjun ammattioppilaitos (entinen Hiekkaharjun ammattikoulu), jotka kantavat kaupunginosan nimeä, ovat radan itäpuolella ja kuuluvat virallisesti Jokiniemen kaupunginosaan. Myös alueen maamerkki, kauas näkyvä ja poikkeuksellisen muotoinen Hiekkaharjun vesitorni, on virallisesti Simonkylän puolella.
Hiekkaharjun rautatieaseman pohjoispuolella sijaitsee yhdeksänreikäinen, sekä yksi seudun suurimmista kuntoklubeista Forever Hiekkaharju.


Ala-Tikkurila.
Ala-Tikkurila () on omakotivaltainen asuinalue varressa Koillis-Helsingissä aivan Vantaan rajalla. Sitä vierustavat Suutarila, Tapulikaupunki ja Keravanjoki, jonka pohjoispuolella on Vantaan Tikkurila. Aluetta sivuaa maan vilkasliikenteisimpiin liikenneväyliin kuuluva Kehä III (kantatie 50), jonka varrella on liike- ja toimitiloja myös Ala-Tikkurilassa.
Ala-Tikkurila oli aiemmin Suutarilan kaupunginosan osa-alue, mutta Tapulikaupungin tultua Suutarilan uudeksi osa-alueeksi Ala-Tikkurila on luettu Tapulikaupunkiin. Ala-Tikkurila liitettiin Helsinkiin suuressa alueliitoksessa 1. tammikuuta 1946. Ala-Tikkurilan asumusto ei ole kovin vanhaa. Suuri osa Ala-Tikkurilan itäosasta oli vielä 1980-luvulla metsää, johon rakennettiin 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun lopussa paljon muun muassa rivitaloja.
Alueen liittämisestä Vantaaseen oli puhetta vuosina 2005–2006. Kyseessä olisi ollut Helsingin kaupungin ja Vantaan kaupungin maanvaihto. Helsingin kaupunki olisi saanut Västerkullan kiilasta maa-alueen ja antanut vastalahjaksi Vantaalle Ala-Tikkurilan alueet. Alueen asukkaat kuitenkin nostivat tästä suuren haloon ja vastustivat hanketta.
Helmikuussa 2001 Lahden MM-kisojen aikaan asuinalue nousi surullisenkuuluisasti otsikoihin, kun Suomen hiihtomaajoukkueelta oli kisojen alla Viron Otepään osakilpailusta palatessa unohtunut lääkelaukku Ala-Tikkurilan Shellille, ja laukun sisältö oli paljastanut laajamittaisen doping-käytön.


Malmi (Helsinki).
Malmi () on Helsingin kaupunginosa, peruspiiri ja Pohjois-Helsingin aluekeskus.
"Malmin kaupunginosa" koostuu seuraavista osa-alueista: Ylä-Malmi (6 791 asukasta 1. tammikuuta 2008), Ala-Malmi (4 911 as.), Pihlajamäki (7 443 as.), Tattariharju (5 as.), Malmin lentokenttä (2 480 as.) ja Pihlajisto (2 682 as.). Yhteensä tällä alueella on 24 312 asukasta.
"Malmin peruspiiri" on rajattu kaupunginosasta poikkevasti niin, että siihen eivät kuulu Pihlajamäki ja Pihlajisto (jotka kuuluvat Latokartanon peruspiiriin), mutta kylläkin Tapanila ja Tapaninvainio (jotka yhdessä muodostavat Tapaninkylän kaupunginosan). Peruspiirissä asukkaita on yhteensä noin 27 800 (1. tammikuuta 2008) ja työtä alue tarjoaa 11 484 hengelle (31. joulukuuta 2005).
Kaupunginosan läpi kulkee päärata. Malmin rautatieasema on tärkeä asema lukuisten vaihtoyhteyksien ja läheisyydessä asuvan suuren ihmismäärän ansiosta. Rautatie jakaa Malmin ydinalueen Ylä-Malmiin ja Ala-Malmiin. Malmintori on alueen keskus.
1930-luvulla perustettu Helsingin entinen päälentoasema sijaitsee Malmilla. Se on nykyään Helsinki-Malmin lentoasema, joka on yleisilmailun ja viranomaisten, muun muassa rajavartiolaitoksen käytössä.
Historiaa.
Malmi liitettiin osaksi Helsinkiä vuoden 1946 suuressa alueliitoksessa. Tätä ennen se oli Helsingin maalaiskuntaan kuulunut taajaväkinen yhdyskunta ja samalla kunnan hallinnollinen keskus. Malmin kirkko on rakennettu pitäjän entisen kunnantalon paikalle, siksi kadunnimi Kunnantie.
Liikenneyhteydet ja palvelut.
Malmi on Koillis-Helsingin aluekeskuksena tärkeä liikenteellinen solmukohta. Malmin rautatieasema sijaitsee Keravan kaupunkiradan varressa, ja asemalle on tiheää lähijunaliikennettä Helsingin keskustasta. Malmilla pysähtyvät junat I, K, N ja T. Malmi on myös useiden bussilinjojen tärkeä solmukohta.
Juna-aseman molemmin puolin sijaitsee liikkeitä ja kauppoja. Ylä-Malmin puolella sijaitseva Kauppakeskus Malmintori on yhdessä Kauppakeskus Malmin Novan ja lähiliikenneterminaalin kanssa koko Koillis-Helsingin aluekeskus.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Malmin seurakunta on yli 60 000 jäsenineen Suomen toiseksi suurin seurakunta. Malmilla on ollut vuodesta 1894 lähtien Helsingin seurakuntien käyttämä Malmin hautausmaa. Malmin alueella sijaitsevat myös Malmin sairaala ja Kehitysvammaliiton toimitilat.


Viikki.
Latokartanon asuinaluetta ja Viikin peltomaisemaa
Lehmiä laitumella yliopiston koetilan mailla kesällä 2005.
Viikki () on yli 10 000 asukkaan kaupunginosa Koillis-Helsingissä, Vanhankaupunginlahden perukassa, noin 8 kilometriä keskustasta. Alueita Viikin ympäristössä ovat muun muassa Pihlajamäki ja Pihlajisto, Koskela, Vanhakaupunki, Länsi-Herttoniemi ja Myllypuro.
Viikissä sijaitsee yksi Helsingin yliopiston kampusalueista, jolla on nykyään neljän tiedekunnan toimitiloja (biotieteellinen tiedekunta, farmasian tiedekunta, eläinlääketieteen tiedekunta ja maatalous-metsätieteellinen tiedekunta). Alueella on myös Viikin normaalikoulu, joka on yliopiston käyttäytymistieteellisen tiedekunnan yksikkö. Normaalikoulussa on oppilaita esikoululaisista lukiolaisiin yhteensä noin 940 ja lisäksi opettajaksi opiskelevia noin 250.
Viikissä luonto on paljon esillä erityisesti yliopiston koetilana toimivan suuren peltoalueen, merkittävän arboretumin, Vanhankaupunginlahden luonnonsuojelualueen (lukuisia lintuhavaintotorneja, huomattava lintujen muutto- ja pesimäalue) sekä ekoasuntoalueen myötä. Siellä sijaitsee myös kaupungin vedenpuhdistamo.
Osa-alueita Viikissä ovat Viikin tiedepuisto, eli yliopiston kampus ympäristöineen, Viikinranta, Viikin Arboretum, Viikinmäki ja Latokartano. Näistä kaksi viimeksi mainittua kuuluvat tällä hetkellä Helsingin tärkeimpiin uudisrakennuskohteisiin.
Viikin Latokartano perustettiin 1550-luvulla kuninkaankartanon maatilaksi eli kruununtilaksi. Vuonna 1946 Viikki liitettiin Helsinkiin. Viikin historia ja merkittävät henkilöt näkyvät nimistössä, joihin kuuluvat mm: Leskirouva Freytagin kuja, Laivuri Petterin katu, Lautamies Jopin katu, Vouti Björnramin kuja, Simo Klemetinpojan puisto, Erik Spåren tie, Krister Juutin polku ja Agnes Sjöbergin katu.
Liikenneyhteydet.
Lahdenväylä ja Viikintie ovat alueen tärkeimmät henkilöautoliikenteen runkoväylät. Kehä I kulkee aivan Latokartanon asuinalueen vierestä koillisessa, mutta lähin liittymä sille on Pihlajamäessä.
Viikkiin liikennöi Munkkiniemestä bussilinja 57, keskustasta linja 68, sekä Herttoniemestä ja Malmilta linja 79. Lisäksi Jokeri-linja 550 kulkee Viikin halki, ja tiedelinja 506:n päätepysäkki on Viikin yliopistoalueella.


Seutula.
Seutula () on Vantaan kaupunginosa, joka sijaitsee Vantaanjoen mutkan sisäpuolella.
Seutula on myös Helsingin pitäjän keskiaikaisperäinen maarekisterikylä, joka ulottuu pohjoisessa Rajakoskelle asti, idässä Lavankoon asti käsittäen koko Kiilan kaupunginosan ja etelässä Seutulan kylään kuuluu myös Sotilaskorpi. Sen sijaan joen mutkan läntisin osa, Königstedtin kartnao ja siitä länteen, kuuluu Riipilän maarekisterikylään.
Seutulaa pidetäänkin myös kaupunginosaa laajempana suuralueena ja siellä toimii aktiivinen kyläyhdistys. Hallinnollisesti Seutula, Riipilä ja Kiila kuuluvat kuitenkin nykyisin Kivistön suuralueeseen.
Tuusulantieltä Ruskeasannalta Seutulaan johtaneen "Seutulantien" varteen rakennettiin 1950-luvulla uusi Helsingin lentokenttä (1952), nykyinen Helsinki-Vantaan lentoasema (1977). Jo rakennusvaiheessa sitä alettiin yleisesti kutsua "Seutulan lentokentäksi", koska Tuusulantiellä oli viitta Seutulaan. Todellisuudessa lentokenttä rakennettiin noin 8 km Seutulasta kaakkoon, Veromiehenkylän ja Kirkonkylän pohjoisosiin. Nykyisin Lentokenttä on oma kaupunginosansa.
Seutula-nimi yhdistetään usein vankiloihin, vaikkei sellaista täsmällisesti ole paikalla sijainnutkaan. Mielleyhtymä johtuu siitä, että lentokentän rakentamisessa käytettiin vankityövoimaa. Seutulan kenttätyötä teki muun muassa rattijuoppoudesta vangittuja 1960-luvun julkisuuden hahmoja, joka toi tämän toiminnan esiin. Seutulassa toimi aina vuoteen 2009 asti avovankila. Aiemmin työsiirtola-nimellä tunnetussa vankilassa suoritti 1960-luvulla rangaistustaan muun muassa Irwin Goodman, joka on levyttänyt aiheesta Vexi Salmen sanoittamat kappaleet ”Terveisiä Seutulasta” ja ”Autolla Kanarian saarelle”.


Hakkila.
Hakkila () on Vantaan kaupunginosa ja merkittävä teollisuusalue. Kaupunginosa sijaitsee Itä-Vantaalla ja sitä rajaavat lännessä Keravanjoki, etelässä Kuninkaala, idässä Lahdenväylä ja pohjoisessa Päiväkumpu. Hakkilassa sijaitsevat useiden kaupparyhmien keskusvarastot sekä Honkanummen hautausmaa.
Hakkilassa on ollut historiallisesti tärkeä tienristeys, jossa lännestä Helsingin pitäjän kirkonkylästä päin tullut Turku-Viipuri-maantie eli Kuninkaantie on yhtynyt etelästä tulleeseen Helsingintiehen ja jatkanut matkaansa koiliseen kohti Sipoon kirkonkylää. Nykyiset Tikkurilantie ja Vanha Porvoontie sijaitsevat näiden historiallisten maanteiden kohdilla. Teiden risteyksessä on yhä jäljellä 1700-luvun alussa rakennettu Hakkilan kestikievarin rakennus eli Malmarsin torppa, ja Hakkilan länsirajalla Maarinkunnaassa on kivisilta, jota pitkin Kuninkaantie on ylittänyt Keravanjoen. Vanhan Porvoontien varrella on myös kivisiä kilometripylväitä, joihin on hakattu etäisyydet Helsinkiin ja Sipooseen.
Hakkilassa on suhteellisen vähän asutusta, ja se on lähes kokonaan keskittynyt Maarinkunnaan alueelle kaupunginosan länsireunalle. Maarinkunnaalla on sekä vanhempaa omakotitaloasutusta että 1980-luvulta lähtien rakennettua uudempaa kerrostalo- ja rivitaloasutusta. Lisäksi Hakkilan pohjoisosassa on joitakin vanhoja maalaistaloja peltoineen. Suurin osa kaupunginosasta on teollisuusaluetta, ja sinne johtaa pääradalta Tikkurilan asemalla erkaneva pistoraide.


Tampereen hiippakunta.
Tampereen hiippakunta on yksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yhdeksästä hiippakunnasta. Sen tuomiokirkko on Tampereen tuomiokirkko. Tampereen hiippakunta muodostuu 71 seurakunnasta, missä on 685 000 jäsentä (2004). Tampereen piispana on toiminut vuodesta 1997 alkaen Juha Pihkala. Hän on hiippakunnan 35. piispa Viipurin piispoista (vuodesta 1554) laskien ja 6. piispa Tampereen piispoista (vuodesta 1923) laskien. Pihkala on ilmoittanut siirtyvänsä eläkkeelle 1.6.2008. Uudeksi piispaksi valittiin 26.3.2008 pidetyssä piispanvaalin toisen kierroksen äänestyksessä teologian tohtori, kirkon ulkoasiain osaston teologisten asiain sihteeri Matti Repo.
Historia.
Kustaa Vaasa muodosti Turun hiippakunnan itäisistä osista Suomeen toisen hiippakunnan, Viipurin hiippakunnan 1554. Hävittyään suuren Pohjan sodan joutui Ruotsi Uudenkaupungin rauhassa 1721 luovuttamaan alueita Kaakkois-Suomessa, muun muassa Viipurin, minkä vuoksi Viipurin hiippakunta siirrettiin 1723 Porvooseen. Kaksisataa vuotta myöhemmin, 1923, perustettiin Porvooseen uusi ruotsinkielinen hiippakunta ja silloinen Porvoon hiippakunta siirrettiin Tampereelle.
Aiheesta muualla.
*


Katri Helena.
Katri Helena Kalaoja (ent. Turunen, ent. Kalaoja-Rajala, o.s. Koistinen, s. 17. elokuuta 1945 Tohmajärvi) on suomalainen iskelmälaulaja ja yksi Suomen menestyneimmistä naislaulajista. Hänet tunnetaan parhaiten taiteilijanimellä Katri Helena.
Katri Helena on levyttänyt vuoteen 2011 mennessä yli 440 laulua, julkaissut 45 albumia ja kokelmaa ja myynyt 1,5 miljoonaa äänitettä. Hän on saanut 17 kultalevyä, neljä platinalevyä ja yhden tuplaplatinan. Katri Helenan hittejä ovat muun muassa ”Syysunelma”, ”Kuudenikäinen”, ”Katson sineen taivaan”, ”Mun sydämeni tänne jää”, ”Lintu ja lapsi”, ”Vasten auringon siltaa”, ”Katson autiota hiekkarantaa”,”Ei kauniimpaa” ja ”Me teimme sen”.
Helsingin kaupunginteatterissa sai elokuussa 2011 ensi-iltansa Katri Helenasta kertova musiikkinäytelmä "Katri Helena – Sinivalkoinen ääni". Sen on kirjoittanut Ilpo Tuomarila, ohjannut Tiina Brännare ja pääosaa esittää Sanna Majuri. Muissa rooleissa nähdään Sinikka Sokka Bertta-äitinä, Kari Arffman Panu Rajalana ja Sami Hokkanen Timo Kalaojana.
Ura.
Katri Helenan levytysura alkoi vuonna 1963 ”Poikien kuvat”-laululla. Seuraavana vuonna julkaistusta ”Puhelinlangat laulaa”-kappaleesta tuli Katri Helenan kenties tunnetuin hitti. Hän on työskennellyt muun muassa Junnu Vainion ja Jukka Kuoppamäen kanssa.
Vuoden 1992 "Anna mulle tähtitaivas" -levy oli myös suuri menestys, ja sen myötä Katri Helenalle myönnettiin Erikois-Emma-palkinto.
Katri Helena on kuulunut uransa aikana kolmen levy-yhtiön listoilla. Hänen uransa alkoi PSO-levy-yhtiössä vuonna 1963. Kymmenen vuoden päästä, vuonna 1973, hän siirtyi Scandiaan, joka yhdessä emoyhtiönsä Finnlevyn kanssa yhdistyi kansainväliseen Warner Music Groupiin 1993.
Katri Helena keikkaili aiemmin Petoman-orkesterin solistina. Nykyään hänen orkesterinsa kapelimestarina toimii Arttu Takalo.
Vuonna 2000 Katri Helena oli osa Leidit Lavalla -kvartettia yhdessä Paula Koivuniemen, Marion Rungin ja Lea Lavenin kanssa.
Vuonna 2004 Katri Helena teki Jari Sillanpään kanssa massiivisen MeStarat-konserttikiertueen. Katri Helenan ja Sillanpään lavashow kiersi Suomen suurilla areenoilla. Vuonna 2007 pari teki paluun samalle lavalle, MeStarat Joulushow -kiertueen muodossa, joka myös kiersi suuria areenoita ympäri Suomen. Joulun alla 2007 Katri Helena ja Sillanpää saivat harvinaisen singlekultalevyn singlestä ”Vierellesi kaipaan”, yli 5000 myytyä singleä.
Katri Helenalle myönnettiin vuonna 2007 Pro Finlandia -mitali.
Katri Helenan uusin albumi "Tulet aina olemaan" julkaistiin 4.11.2009 ja se myi kultaa nopeasti.
Vuonna 2010 Katri Helena teki uuden levytyssopimuksen tamperelaisen Hype Recordsin kanssa. Vuonna 2011 hän vaihtoi pitkäaikaisen managerinsa Lilja Kainulaisen Tommi Liimataiseen.
Yksityiselämä.
Nuoruudenavioliitto (Turunen) päättyi eroon uran alussa. Katri Helena oli naimisissa muusikko Timo Kalaojan kanssa tämän kuolemaan vuonna 1988 asti. Timo Kalaoja kuoli saatuaan sydänkohtauksen konserttimatkalla. Heillä on kolme yhteistä lasta: Hanna, Maija ja Juha, joka kuoli 33-vuotiaana sairauskohtaukseen 2009. Vuonna 1997 laulaja meni naimisiin kirjailija Panu Rajalan kanssa, mutta liitto päättyi eroon vuonna 2004.
Katri Helena on asunut Askolassa Itä-Uudellamaalla vuodesta 2006 lähtien.
Aiheesta muualla.
*
Katri Helena


Yrjö Kallinen.
Yrjö Henrik Kallinen (15. kesäkuuta 1886 Oulu – 1. tammikuuta 1976 Helsinki) oli osuustoimintaliikkeessä ja kansanvalitustyössä uransa luonut suomalainen sosiaalidemokraattinen poliitikko. Hän tuli tunnetuksi ennen kaikkea rauhanaatteen puolestapuhujana Suomessa, mutta toimi myös Suomen puolustusministerinä vuosina 1946–1948. Kallinen toimi vuosikymmenien ajan osuuskauppaliikkeen valistustyöntekijänä ja hänet muistetaan sytyttävänä puhujana. Hän oli kiinnostunut itämaisesta filosofiasta ja teosofiasta. Itseoppinut Kallinen sai opetusneuvoksen arvonimen vuonna 1957.
Nuoruus.
Yrjö Kallisen vanhemmat olivat Henrik Kallinen ja Johanna Elisa Savilaakso. Hän syntyi Puralan tilalla silloisen Oulujoen kunnan alueella. Isä oli aluksi maanviljelijä, mutta menetti pian tilansa konkurssissa ja siirtyi Ouluun nahkuriksi Åströmin tehtaalle. Perheessä kannatettiin sosialismia. Kallisen opinnot rajoittuivat kansakouluun, jonka hän suoritti loppuun vuonna 1898. Hän kuitenkin perehtyi jo nuorena itseopiskelun kautta monenlaisiin tieteenaloihin, kuten psykologiaan ja uskontotieteeseen. Lisäksi hän hakeutui myöhemmin työväenliikkeen opintopiireihin ja työväenopistoon. Kouluvuosien jälkeen Kallinen toimi eri ammateissa, muun muassa kirjapainotyöntekijänä ja hinaajan lämmittäjänä, kunnes siirtyi vuonna 1905 valtion rautateiden palvelukseen. Sen jälkeen hän työskenteli vaihdemiehenä ja jarrumiehenä Oulussa vuoteen 1918 asti. Kallinen innostui pian ammattiyhdistystoiminnasta: hän oli perustamassa Rautatieläisten liiton Oulun osastoa vuonna 1906 ja toimi myöhemmin liiton Oulun piirin puheenjohtajana. Vuonna 1917 hänestä tuli Ouluun perustetun Työväen neuvoston sihteeri. Neuvosto nimitti hänet myös edustajakseen kaupungin poliisilaitokselle.
Sisällissota.
"Se oli silloin (19)-18, kun tovereineni seisoin haudan reunalla. Olimme itse kaivaneet sen haudan. Teloitusryhmä oli aseineen valmiina ampumaan meidät. Silloin kysyin komentavalta upseerilta, että saisinko sanoa tovereilleni pari sanaa ennen teloitusta. Sain luvan ja rupesin puhumaan. Kun olin lopettanut, toverini itkivät, ja se teloitusryhmä itki. Ja se upseeri sanoi, että Kallinen astuu ulos rivistä.”
Valtiorikosoikeus antoi hänelle heinäkuussa 1918 uuden kuolemantuomion, vaikka useat valkoisten tukijatkin vetosivat hänen puolestaan. Ainoana kuolemaantuomituista Oulun punaisten johtajista Kallinen kieltäytyi anomasta armoa valtiorikosylioikeudelta, mutta hänen tapauksensa lähetettiin silti sen käsiteltäväksi. Kallinen sai kuolemantuomion yhteensä neljä kertaa, mutta sitä ei koskaan pantu täytäntöön. Tuomio lievennettiin syksyllä elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi, jota hän kärsi eri vankiloissa. Kallinen kieltäytyi tekemästä armonanomusta tasavallan presidentille, mutta hän vapautui yleisellä armahduksella joulukuussa 1921.
"...en enää ikinä tässä tai tulevissa maailmoissa tottele ketään enkä mitään arvovaltaa, käskijää, hallitusta, jumalia tai enkeleitä, missään muussa kuin siinä, minkä myönnän oikeaksi tai parhaaksi mahdolliseksi."
Osuuskauppaliikkeen puhemies.
Kallinen aloitti vuonna 1924 uuden uran edistysmieliseen osuuskauppaliikkeeseen kuuluneen Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (KK) palveluksessa. Ensimmäiset kolme vuotta hän toimi kiertävänä valistuspuhujana levittämässä tietoutta osuuskauppatoiminnasta. Vuonna 1927 hänet nimitettiin KK:n valistusosaston hoitajaksi ja päälliköksi, ja hän hoiti tätä tehtävää aina vuoteen 1955 asti. Hän tuli tunnetuksi mestarillisena puhujana, jonka puheissa runsas tiedollinen sisältö yhdistyi elävään puhujantaitoon. Hänen paatokselliset puheensa saattoivat käsitellä laveita ihmiselämään liittyviä aiheita ja niissä korostui hänen humanistinen sanomansa. Kallinen ryhtyi myöhemmin hyödyntämään valistustyössä myös modernia tekniikkaa, kuten radiota ja elokuvaa. Kallinen oli puhutun ja kirjoitetun sanan mestari. Painettua sanaa hänen tuotannossaan edustavat neljä osuustoiminnallista ja neljä elämänfilosofista teosta. Hän kirjoitti satamäärin artikkeleita eri alojen lehtiin. Puheita hän ehti pitkän elämänsä aikana pitää tuhansittain.
Poliitikko.
Jatkosodan aikana Kallinen kuului rauhanopposition kannattajiin ja oli yksi niin sanotun kolmenkymmenenkolmen kirjelmän allekirjoittajista. Hän toimi myös juutalaispakolaisten asioita hoitaneen komitean puheenjohtajana. Sodan jälkeen hän oli mukana Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) perustamisessa, mutta jäi kuitenkin lopulta itse sosiaalidemokraattiseen puolueeseen (SDP). Kallinen asetettiin häneltä itseltään lupaa kysymättä SDP:n ehdokkaaksi vuoden 1945 eduskuntavaaleissa ja hänet valittiin eduskuntan Turun läänin pohjoisesta vaalipiiristä. Seuraavana vuonna hänet kutsuttiin Pekkalan hallituksen puolustusministeriksi. Tunnetun sodanvastustajan nimittämisellä puolustusministeriksi pyrittiin vakuuttamaan Neuvostoliitto Suomen rauhantahtoisuudesta. Kallinen oli suostunut tehtävään sillä ehdolla, että puolustusvoimien sotilaalliset tehtävät, kuten koulutus, kokoonpano ja täydennykset, siirrettiin pääministeri Mauno Pekkalan alaisiksi. Kallinen oli 1946–1948 puolustusministeriyden ohella myös ministeri valtioneuvoston kansliassa. Lisäksi hän toimi puheenjohtajana. Hän ei tosin viihtynyt puoluepolitiikassa. Kallinen tuli sotien jälkeen huonosti toimeen SDP:n oikeistosiiven nuorien johtajien kanssa. Kun hänet puolueen hajaannuksen aikana otettiin täyte-ehdokkaaksi vuoden 1958 eduskuntavaaleihin, puoluejohto ei päästänyt häntä puhumaan näkyviin tilaisuuksiin. Kallisen poliittista aatetta hänen vanhoilla päivillään on luonnehdittu bernsteinilaiseksi sosialismiksi.
Myöhemmät vuodet.
Kallinen toimi Työväen Sivistysliiton varapuheenjohtajana 1940–1947 ja puheenjohtajana 1947–1965. Hänellä oli paljon muitakin luottamustoimia. Hän kuului muun muassa Suomen YK-liiton hallitukseen, valtion elokuvalautakuntaan ja kansansivistyslautakuntaan, Osuusliike Elannon edustajistoon ja kustannusyhtiö Tammen johtokuntaan. Lisäksi hän oli Suomalaiset Intian ystävät ry:n puheenjohtaja, Suomalais-amerikkalaisen yhdistyksen keskushallituksen varapuheenjohtaja ja kuului Helsingin vapaa-ajattelijat ry:n johtokuntaan. Kallinen palkittiin opetusneuvoksen arvonimellä vuonna 1957.
Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä Kallisen sodanvastaisella ja ihmisyyden sanomaa korostaneella ajattelulla on sanottu olleen laajempaakin vaikutusta Suomessa, esimerkiksi 1960-luvulla levinneeseen aseidenriisunta-ajatteluun. Häntä sanottiin myös Suomen työväenliikkeen omaksitunnoksi. Hän esiintyi vielä vanhoilla päivillään vireänä. Monet muistavat pitkänäperjantaina 1971 televisiossa lähetetyn Hilkka Pietilän toteuttaman Kallisen haastattelun "Elämmekö unessa" merkittävänä kokemuksena.
Filosofia ja uskonto.
Kallinen kiinnostui jo nuorena uskonnonfilosofisista kysymyksistä ja varsinkin itämaisista uskonnoista ja filosofiasta. Hänestä tuli idän uskontojen ja ajattelutapojen syvällinen ymmärtäjä ja tulkki. Hän muun muassa kokosi ensimmäisen suomenkielisen esityksen zen-buddhalaisuudesta. Se ilmestyi vuonna 1944 nimellä "Zen, idän sanoma valaistuksesta". Suuresti ihailemassaan Intiassa Kallinen kävi kerran, osallistuessaan vuonna 1949 kveekarien kutsumana kansainväliseen rauhankongressiin.
Kallinen kiinnostui varhain myös teosofiasta. Ollessaan alle kahdenkymmenen Kallinen oman kertomansa mukaan koki mystisen "valaistuksen" ollessaan kävelemässä Oulun Kangaspolulla ja katsoessaan erästä vastaantulijaa silmiin. Vuonna 1969 hän muisteli tapausta näin: ”"...ja yhtäkkiä salamana näin edessäni mysteerin, sanomattoman pohjattoman ihmeen"”. Kallinen liittyi vuonna 1909 pari vuotta aiemmin perustettuun Suomen Teosofiseen Seuraan, kiersi sen luennoitsijana sekä lähettinä ja perusti jo nuorena Ouluun teosofisen Aatto-loošin. Hän osallistui Helsingissä 1933 Uranus- ja 1941 Septima-loošin perustamiseen ja toimi jälkimmäisen puheenjohtajana vuoteen 1953. Hän toimi lisäksi vuodesta 1922 alkaen vuosikymmenten ajan Suomen Teosofisen Seuran varapuheenjohtajana ja myöhemmin hänet kutsuttiin sen kunniajäseneksi. Kallinen erosi kirkosta ja liittyi takaisin siihen kahdesti.
Kallinen ei kuitenkaan sitoutunut mihinkään oppiin tai uskontokuntaan, vaan paremminkin etsi niitä yhdistäviä piirteitä. Uskontojen oppeja tärkeämpää hänelle oli se, mitä ne saavat maailmassa aikaan. Tässä mielessä hän oli nimenomaan sillanrakentaja erilaisten katsomusten ja ajattelutapojen välillä. Tämän on arvioitu olleen myös eräs leimallinen piirre Kallisen poliittiselle toiminnalle: yhteiskunnallisissa kysymyksissä hän pyrki löytämään yhteisiä nimittäjiä eri poliittisten ryhmittymien välille.
Keskeisiä ajatuksia.
Kallinen käsitteli puheissaan usein ihmisenä olemisen peruskysymyksiä kuten onnellisuutta ja henkistä kasvua. Yksi Kallisen ydinajatuksista on yksilöstä lähtevän muutoksen mahdollisuus, joka mahdollistaisi myös yhteiskunnan parantamisen.
Puheissaan Kallinen hahmottelee kuulijalle kuvan ihmisestä, joka kulkee arkipäivänsä läpi unenomaisessa tilassa; toistelee oppimiaan valmiita lauseita, on kiinnostunut vain omasta menestyksestään, kokoaa omaisuutta, kilpailee ja samalla ohittaa muut ihmiset. Kallisen kuvaus ei kuitenkaan ole täysin lohduton: Vastapainoksi hän piirtää kuvan todelliseen olemukseensa heränneestä ihmisestä, joka tarkastelee elämää ja itseään totuudellisesti, jolla on kyky myötäelää kanssaihmisensä, pyrkiä tekemään hyvää ja välttämään pahaa.
Parhaimmillaan ihmiselämä voi Kallisen mukaan olla alituista nykyhetkessä elämistä, ykseydentunnon toteuttamista – ykseyden, joka purkaa kaikki ihmisen rakentamat keinotekoiset rajat. Ihminen voi elää täydellisyyselämää jo tässä elämässä.
Kallinen itse luonnehti puhuttua sanaa lyhytkestoiseksi ja pysymättömäksi: "Verrattuna painomusteeseen puhujan sanat ovat todellakin kuin veteen kirjoitettua tekstiä: vesi peittää ne, ja ne katoavat." Kuitenkin hänen pitämänsä puheet sytyttivät laajoja kuulijakuntia ja jäivät elämään ihmisten mielissä ja myös heidän toiminnassaan. Joillekin Kallisen puheen kuuleminen saattoi muodostua koko elämän käännekohdaksi.
Kallinen puhui väsymättä ihmisenä olemisen peruskysymyksistä: henkisestä kasvusta ja ihmisen hyvinvoinnista, kansojen välisestä yhteisymmärryksestä ja rauhantilasta. Tämän päivän ihmistä hän koskettaa edelleen puheissaan elintasokilpailun vaaroista, sisäisen rauhan tarpeellisuudesta ja aidon onnen yksinkertaisuudesta.
Kallisen kuvaus ihmisen tilasta vie hänet erillisyyden tilasta oivalluksen kautta ykseyden kokemiseen. Äärimmilleen vietynä tämän kehittelyn toteutuminen merkitsee rauhantilan toteutumista. Kallisen itsensä mukaan sanat eivät tavoita todellisuutta. Silti ne luovat uskoa parempaan tulevaisuuteen – tai paremminkin: parempaan nykyhetkeen, joka on tulevaisuuden toteuttamista tässä ja nyt.
Kallisesta sanottua.
Matti Salminen YLE TV1:sellä (Voimala - Perjantai 8.4.2011)
Muistaminen.
a>", 1986. Yrjö Kallisen muistomerkki Oulun Raksilassa.
Yrjö Kallisen elämä oli monissa suhteissa täynnä paradokseja. Hän sai nuorena neljä kuolemantuomiota ja kuitenkin eli lähes 90-vuotiaaksi. Kansalaisluottamuksensa menettänyt pasifisti kohosi puolustusministeriksi. Vain kansakoulun käynyt itseoppinut kokosi poikkeuksellisen laajan tietomäärän ja kielitaidon ja sai opetusneuvoksen arvonimen.
Oulun Raksilan Pikkukankaalle pystytettiin vuonna 1986 Kalliselle omistettu muistomerkki, Laila Pullisen veistämä abstrakti ympäristötaideteos "Valaistuksen tie". Teos sijaitsee lähellä paikkaa, jossa Kallinen koki nuorena valaistuksensa. Muistomerkki rahoitettiin Kallisen rahaston toteuttamalla kansalaiskeräyksellä.
Vuonna 1995 sai ensi-iltansa paljon huomiota herättänyt Esa Kirkkopellon kirjoittama näytelmä "Yrjö Kallisen valaistuminen". Näytelmä kuvaa Kallisen elämänvaiheita. Tanssia ja teatteria yhdistänyttä esitystä on sanottu yhdeksi vuosikymmenensä tärkeimmistä teatteriesityksistä.
Yleisradion vuonna 2004 järjestämässä Suuret suomalaiset -äänestyksessä Yrjö Kallinen äänestettiin 63. suurimmaksi suomalaiseksi.


Trat.
Trat (thaiksi ตราด) on Thaimaan provinssi ("changwat"). Myös samanniminen provinssin pääkaupunki muang Trat (Trat Town). Se sijaitsee Itä-Thaimaassa, Kambodžan rajalla, Siaminlahden rannalla. Naapuriprovinssi
Historia.
Paknam kriisin aikana 1893 Ranskan siirtomaa-armeija miehitti Chantaburin länsiosat. Vuonna 1904 Siam luovutti Tratin Ranskan Indokiinalle saadakseen Chantaburin takaisin. Tratista tuli osa Thaimaata maaliskuun 23. vuonna 1906 osana usean Mekongjoen itäpuolisen alueen, kuten Pratabong, Siam Reap ja Srisophon, vaihtokauppaa.
Maantieto.
Khao Banthat -vuoristo muodostaa rajan Kambodžan kanssa provinssin itärajalla. Thaimaan toiseksi suurin saari Ko Chang kuuluu provinssiin. Tämä saari yhdessä yli 40 pienemmän ympäröivän saaren kanssa muodostaa Mu Ko Changin merellisen kansallispuiston. Trat tunnetaan parhaiten jalokivikaivoksista ja -kaupasta. Trat Townista on tullut välipysäkki turisteille matkalla Ko Changin saarelle.
Hallinnolliset alueet.
Provinssi jakautuu 5 piiriin ("Amphoe") ja kahteen vähäisempään alueeseen ("King Amphoe"). Nämä jaetaan edelleen 38 kunnaksi ("tambon", commun) ja 254 kyläksi ("mubaan").


Luettelo Thaimaan kaupungeista.
Thaimaan kaupungit


Antonov.
Antonov on lentokonesuunnittelija Oleg Konstantinovitš Antonovin (1906-1984) työlle perustuva neuvostoliittolainen (nyk. ukrainalainen) lentokonesuunnittelu- ja valmistusyhtiö. Raskaita Antonovin An-124 "Ruslan" -kuljetuskoneita käytetään mm. YK- ja NATO-johtoisten rauhanturvaoperaatioiden tukemiseen.
Antonov -kuljetuskoneita on sotilaskäytössä Venäjän ja Ukrainan ja useiden Afrikan maiden asevoimien lisäksi mm. Kiinan kansanarmeijan ilmavoimilla (People's Liberation Army Air Force - PLAAF) ja merivoimilla (People's Liberation Army Navy - PLAN).


Georgia (osavaltio).
Georgia on eteläinen osavaltio Yhdysvalloissa. Se rajoittuu idässä Atlantin valtamereen. Pohjoiset naapurit ovat Pohjois- ja Etelä-Carolina sekä Tennesseen osavaltio, lännessä Georgia rajoittuu Alabamaan ja etelässä Floridaan. Osavaltion asukasluku oli vuonna 2008 vajaa 9,7 miljoonaa.
Georgian merkittävin kaupunki on pääkaupunki Atlanta, jossa pidettiin kesäolympialaiset 1996.
Tunnetuimpia georgialaisia lienevät entinen demokraattipuolueen presidentti Jimmy Carter, Martin Luther King sekä Ray Charles.
Maantiede.
Georgia rajoittuu idässä Atlantin valtamereen. Pohjoiset naapurit ovat Pohjois- ja Etelä-Carolina sekä Tennesseen osavaltio, lännessä Georgia rajoittuu Alabamaan ja etelässä Floridaan.
Osavaltion eteläinen puolikas on tasankoa, joka ulottuu rannikolta länsirajalle asti. Pohjoisempana on kukkuloita, ja Appalakkien vuoret ulottuvat Georgian luoteiskolkkaan. Georgian suuret joet ovat Chattahoochee, Savannah ja Suwannee.
Historia.
Georgian perustivat James Edward Oglethorpe ja 114 muuta siirtolaista vuonna 1733 nykyisen Savannahin kaupungin paikalla.
Georgia oli yksi kolmestatoista siirtomaasta, jotka kapinoivat Britanniaa vastaan Yhdysvaltain vapaussodassa. Yhdysvaltain sisällissodassa Georgia kuului etelävaltioihin, joissa haluttiin säilyttää orjuus.
Talous.
Georgian 2003 kokonaistuotanto oli 320 miljardia USD. Sen "per capita" henkilötulot vuonna 2003 pistävät sen sijalle 31. liittovaltiossa arvolla 29 000 USD.
Osavaltion talous perustuu liike-elämän ohella maanviljelyyn. Siellä tuotetaan puuvillaa, soijaa, maissia, maapähkinöitä ja epäilemättä myös persikoita, joista osavaltio on saanut lempinimensä. Alueella on viljelty persikoita 1500-luvulta asti; 1700-luvulla niitä kasvattiva cherokee-intiaanit. Persikan tuotantomäärissä se on kuitenkin jäänyt jälkeen Kaliforniasta ja Etelä-Carolinasta.
Atlantalla on suuri vaikutus Georgian osavaltion talouteen.
Georgian henkilökohtainen verotus vaihtelee 1–6 prosentin välillä kuudessa veroluokassa. Osavaltiossa on 6 % myyntivero, joka ei koske reseptilääkkeitä, joitakin lääketieteellisiä laitteita ja muita tuotteita. Jokainen piirikunta voi lisätä veroa 2 % SPLOSTin kautta ja 1 % MARTAn kautta.
Lähteet.
*


Antonov An-24.
Antonov An-24 on Antonovin valmistama lyhyen matkan matkustajakone, joka lensi ensilentonsa 1961. Koneesta on olemassa myös kiinalainen versio Xian Junshuji Y-7. Antonov An-24:n suunnittelutarve lähti ajatuksesta korvata Lisunov Li-2:t uudemmalla konetyypillä. Antonov An-140:n on puolestaan ajateltu korvaavan Antonov An-24:iä.
An-024


Trang.
Trang (myös Muang Thap Thiang, thai ตรัง) on yksi Thaimaan eteläisistä provinsseista ("changwat"), Andamanin meren länsipuolella. Naapuriprovinsseja ovat (pohjoisesta myötäpäivään) Krabi, Nakhon Si Thammarat, Phattalung ja Satun.
Maantiede.
Provinssi sijaitsee Andamaanienmeren rannikolla ja siihen kuuluu 46 saarta mannermaan lisäksi. Tasankoa on vain vähän ja suurin osa provinssista on kukkulaista. Khao Luang- ja Banthat-vuorijonot ovat kahden suurimmat joen, Trangjoen ja Palianjoen lähteet.
Historia.
Trangin alue oli enimmäinen jossa viljeltiin kumia. Kumipuut toi kuvernööri Phraya Ratsadanupradit Mahison Phakdi Malesiasta vuonna 1899.
Hallinnollinen jaottelu.
Trang jakautuu 9 piiriin ("Amphoe") ja yhteen pienempään piiriin ("King Amphoe"). Nämä jaetaan edeleen 87 kuntaan ("tambon") ja 697 kylään ("mubaan").


NHLPA.
NHLPA () on pelaajien ammattiliitto joka valvoo pelaavien jääkiekkoilijoiden etuja.
NHLPA:n päämaja on Torontossa ja työllistää noin 40 henkilöä. Yhdistyksen toimitusjohtaja on Donald Fehr, joka aloitti tehtävässä vuonna 2010. Ennen aiemmin baseball-sarja pelaajayhdistyksen johdossa toiminutta Fehriä NHLPA:n toimitusjohtajana ovat toimineet Alan Eagleson vuodesta 1967, jolloin yhdistys perustettiin, vuoteen 1992, Bob Goodenow vuosina 1992–2005, Ted Saskin vuosina 2005–2007 ja Paul Kelly vuosina 2007–2009.
NHLPA myöntää pelaajille palkintoja eri virstanpylväistä. Kenttäpelaajille palkintoja ja kunnianosoituksia jaetaan 1 000:n pelatun ottelun, 1 000:n pisteen, 400:n maalin ja 600:n syöttöpisteen kunniaksi. Vastaavat virstanpylväät maalivahdeille ovat 500 pelattua ottelua, 200 voitettua ottelua ja 25 nollapeliä.
NHLPA:n perustama Ted Lindsay Award on yksi arvostetuimmista NHL-pelaajille myönnettävistä palkinnoista. Sen saa joka kausi se pelaaja, joka NHL:n pelaajien äänestyksen mukaan on ollut liigan paras pelaaja kyseisenä kautena. Palkinto jaettiin ensimmäisen kerran kauden jälkeen, jolloin se tunnettiin vielä nimellä Lester B. Pearson Award, ja sen on saanut kaikkein useimmin Wayne Gretzky (viisi kertaa). Palkinto sai nykyisen nimensä vuonna 2010, jolloin se nimettiin uudelleen NHLPA:n ensimmäisen puheenjohtajan Ted Lindsayn mukaan.


Aurora Karamzin.
A. J. Perignon, "Aurora Karamzinin muotokuva", 1853
Eva Aurora Charlotta Karamzin (os. Stjernvall, 1. elokuuta 1808 Pori – 13. toukokuuta 1902 Helsinki) oli sosiaali- ja diakoniatyön uranuurtaja Suomessa. Hän oli ylhäistä sukua ja näkyvä seurapiirikaunotar Suomen suuriruhtinaskunnassa.
Elämäkerta.
Aurora Karamzinin isä oli everstiluutnantti Carl Johan Stjernvall ja äiti Eva Gustava von Willebrand, Turun ja Porin läänin maaherran, Jokioisten suurkartanon omistaja Ernst Gustaf von Willebrandin tytär, molemmat aatelissuvuista. Auroran isä nimitettiin Viipurin läänin ensimmäiseksi maaherraksi vuonna 1812. Isän kuoltua 1815 tehtävään nimetystä valtioneuvos Carl Johan Walleenista tuli seuraavana vuonna myös Auroran isäpuoli. Auroran vanhemmilla oli neljä lasta, Auroran lisaksi vanhempi veli Emil, ja kaksi nuorempaa siskoa Emilie ja Aline. Eva ja Carl Walleen saivat myös lapsia.
Vuonna 1835 Aurora Stjernvallista tuli hovineiti Pietarin Talvipalatsiin. Hovineidin tärkein tehtävä oli toimia Venäjän keisarinnan avustajana. Hovinaisten päätehtävänä oli olla jatkuvasti keisarinnan lähellä, sihteerinä, ääneen lukijana ja viihdyttäjänä sekä keisarillisten lasten hoitajina. Hän lopetti hovineidon tehtävänsä mentyään naimisiin vuonna 1836 satumaisen rikkaan venäläisen hovijahtimestarin Paul Demidovin kanssa.
Aurora ja Paul saivat vuonna 1839 pojan, joka nimettiin isänsä mukaan Pauliksi. Isä-Paul sairasteli paljon ja pariskunta vietti lähes koko yhteisen elämänsä eri terveyskylpylöissä Saksassa. Aurora Demidov jäi leskeksi 31-vuotiaana 1840. Hän osti isäpuoleltaan C. J. Walleenilta Espoossa sijaitsevan Träskändan kartanon, jossa hän vietti kesiään vuoteen 1895. Talvet hän vietti joko Pietarissa tai matkustellen.
Vuonna 1846 hän meni uudelleen naimisiin. Uusi aviomies oli sotilas, eversti Andrei Karamzin. Yhdessä miehensä kanssa Aurora Karamzin teki matkoja edellisen miehensä suvun omistamille kaivoksille Uralin itäpuolelle sekä Pariisiin, jossa Aurora oleskeli miehensä Andrein kanssa helmikuun vallankumouksen aikana vuonna 1848). Näillä matkoilla alkoi hänen yhteiskunnallinen heräämisensä ja hänen aloitteestaan Nižni Tagilin kaivoskaupunkiin perustettiin sekä lastenkoti kouluineen että synnytyslaitos.
Avioliitto Andrei Karamzinin kanssa päättyi 1854 tämän kuoltua taistelussa Krimin sodassa. Aurora Karamzinista tuli Helsingin kaupungissa merkittävä vaikuttaja, joka toimi Helsingin Rouvasväen yhdistyksessä ja rahoitti naisten työtupia, kouluja, lastenseimiä ja orpokoteja. Pietarissa ja Saksassa näkemiensä esimerkkien mukaisesti hän perusti vuonna 1867 Helsingin Diakonissalaitoksen. Aurora Karamzin jätti Hakasalmen huvilansa testamentissaan Helsingin kaupungille. Nykyään talo on Helsingin kaupunginmuseon toimipiste. Aurora Karamzin on haudattu Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle kortteliin V4-29-2.


Yala.
Yala (thaiksi ยะลา) on eteläisin Thaimaan provinssi ("changwat"). Naapuriprovinsseja (luoteesta myötäpäivään) ovat Songkhla, Pattani ja Narathiwat. Malesia sijaitsee etelärajalla.
Malesiaksi provinssi kirjoitetaan joskus nimellä "Jolor".
Maantiede.
Yala sijaitsee Malakan niemimaalla.
Historia.
Historiallisesti Yala on ollut osa Pattania, puoli-itsenäistä malajinmonarkiaa, mutta maksoi veroa Sukhothain ja Ayutthayan kuningaskunnille. Kun Ayutthaya kukistui vuonna 1767, Pattani saavutti täyden itsenäisyyden, mutta kuningas Rama I aikaan siitä tuli uudestaan Siamin alainen. Vuonna 1909 se liitettiin Siamin kuningaskuntaan osana brittiläisen imperiumin kanssa tehtyä sopimusta. Narathiwatin mukaan Yala oli alun perin osa Pattania, mutta ne jaettiin ja niistä tuli omia provinssejaan. Yalassa toimii separatistiliike, jonka toimet ajoittain ovat väkivaltaisia. Usean vuoden hiljaiselon jälkeen se aktivoitui vuonna 2004.
Väestö.
Yala on yksi neljästä Thaimaan provinssista, jossa pääosa väestöstä on muslimeja, muodostaen 68,9 % asukkaista. Lisäksi 66,1 % väestöstä on malaijeita.
Hallinnolliset alueet.
Yala jakaantuu 7 piiriin ("Amphoe") ja yhteen pienempään piiriin ("King Amphoe"), jotka puolestaan jaetaan 56 kunnaksi ("tambon") ja 341 kyläksi ("mubaan").


Tulivuori.
a> purkautumassa 22. heinäkuuta 1980. Tulivuoren räjähdyspurkaus 18. toukokuuta 1980 ei ollut maailmanlaajuisesti mitenkään tavattoman voimakas, mutta se sai paljon huomiota.
Tulivuori on muodoltaan hyvin usein kartiomainen vuori, joka rakentuu tulivuorenpurkauksissa muodostuvasta laavasta, ja heitteleistä jotka voivat olla pyroklastista tefraa (tuhkaa), laavapommeja tai lohkareita. Purkaustuotteet ovat peräisin maanalaisista sulan kiviaineksen säiliöistä, jotka ovat purkauskanavan kautta yhteydessä purkausaukkoon. Tulivuorenpurkaus voi vaihdella suhteellisen rauhallisesta laavavirtauksesta (magmapurkaus maanpinnalle) räjähdysmäisiin purkauksiin joissa pyroklastista ainesta lentää korkealle ilmaan kilometrien korkeuteen.
Maapallolla on noin 4 000 tulivuorta, joista noin 450 on purkautunut historiallisena aikana. Ne sijaitsevat pääasiassa mannerlaattojen saumakohdissa, joihin myös nuoret poimuvuoristot ovat sijoittuneet. Erityisen runsaasti niitä on Aasian itärannikon saarilla kuten Indonesiasa, Filippiineillä ja Japanissa sekä Keski-Amerikassa ja Andeilla. Useita tulivuoria on myös esimerkiksi Välimeren maissa, varsinkin Etelä-Italiassa, sekä Islannissa.
Tulivuoren synty.
Tulivuoria tavataan usein mannerlaattojen saumakohdissa. Atlantin valtameren keskiselänteellä etelässä Afrikan ja Etelä-Amerikan laatat loittonevat toisistaan, samoin pohjoisessa Pohjois-Amerikan ja Euraasian laatat, ja Islannin tulivuoret liittyvät tähän mannerlaattojen liikkeeseen. Toisaalta laatat saattavat myös painua toisiaan vasten, kuten esimerkiksi Etelä-Amerikan länsirannikolla sekä myös Välimeren alueella, jossa tämä ilmiö on synnyttänyt Italian tulivuoret. Tällöin laattojen hankaus, kitka, aiheuttaa magmapesäkkeiden synnyn. Tulivuoria saattaa esiintyä myös niin sanottujen kuumien pisteiden kohdalla, joissa mannerlaatan keskellä maapallon vaipan ylöspäin nousevat konvektiovirtaukset, pluumit, synnyttävät tulivuoren. Esimerkiksi Havaijin saariketju on syntynyt tällä tavoin.
Tulivuoresta purkautuvat aineet.
Tulivuorista purkautuu hehkuvansulaa magmaa, jota sen poistuttua kraatterista sanotaan myös laavaksi, kiinteitä kiviä, pölymäistä ainetta ja kaasuja.
Purkautunut laava virtaa tulivuoren rinnettä alas, kunnes se jähmettyy. Osa siitä voi myös viskautua ilmaan, jolloin se putoaa maahan jähmettyneenä lapilleina. Ilmassa lentäneet irralleet kappaleet iskostuvat vähitellen tuffeiksi. Purkautuneita pieniä hiukkasia nousee kaasujen mukana myös korkealle ilmakehään, josta ne laskeutuvat vähitellen maahan vulkaanisena tuhkana.
Tulivuoresta purkautuva kaasu koostuu suurimmaksi osaksi vesihöyrystä ja hiilidioksidista. Lisäksi se sisältää tavallisesti rikkidioksidia, typpeä, klooria, rikkivetyä ja booriyhdisteitä.
Rakenne.
Tulivuori koostuu purkausjätteestä muodostuvasta vuoresta eli keilasta. Se on koostunut joko pelkästä laavasta, pelkästä tuhkasta tai molemmista vuorottelevina kerroksina. Tulivuoren purkauskanavan aukenemiskohtaa kutsutaan kraatteriksi. Kaldera puolestaan on aiemmassa räjähdyspurkauksessa syntynyt suuri kraatteri vuoressa. Uusi kraatteri saattaa aueta kalderan sisällä. Joskus purkaus hakee uuden kanavan esimerkiksi vuoren kylkeen, jolloin puhutaan sivukeilasta.
Tulivuoren keilan rakenne riippuu magman koostumuksesta. Emäksinen basalttilaava voi virrata kraatterista pitkällekin, ennen kuin se jähmettyy, ja siitä muodostuu laakeita kilpitulivuoria. Happamat "lipariittiset" ja puolihappamat "andesiittiset" laavat ovat sitkaampia, ja pääasiassa niistä koostuneet tulivuoret ovatkin jyrkkärinteisiä ja kartiomaisia.
Kilpitulivuori.
Islannin tulivuorten laavat ovat basalttisia, joille on tyypillistä laavan nopea juoksevuus ja suhteellisen vähäinen kaasusisältö. Tämän vuoksi tällaiset tulivuoret purkautuvat suhteellisen rauhallisesti laavan kulkiessa pitkiäkin matkoja. Tämän seurauksena tulivuorten keilat ovat suhteellisen matalia ja niiden rakenne on melko homogeeninen. Tämäntyyppisiä tulivuoria kutsutaan "kilpitulivuoriksi".
Kerrostulivuori.
Laattojen törmäysvyöhykkeillä basalttisen merenpohjanlaatan työntyessä mannerlaatan alle sekoittuu magmaan myös mantereisen laatan kiviaineksia. Magma on tällöin sitkeää ja alle 1000 asteen lämpöistä, eikä valu pitkälle purkautuessaan. Purkaukset ovat kuitenkin räjähdysmäisiä, kun sitkeä magma pidättelee kaasuja ja paine kasaantuu. Kaasujen ohella tulivuori syytää ulos tuhkaa ja kivenkappaleita. Magma purkautuu jähmettyen roiskeiden päälle: syntyy kerroksellinen rakenne. Kerrostulivuoria ovat esimerkiksi Fuji, Etna, Vesuvius, Cotopaxi ja Teide.
Räjähdyspurkaus.
Tuhoisimpia purkauksia ovat maan sisään patoutuneen kaasun aiheuttamat räjähdyspurkaukset, joissa tulivuoren huippu tai osa reunaa lentää ilmaan. Räjähdyksen aiheuttaa pääasiassa vulkaanisten kaasujen laajeneminen, kun ne pääsevät suuresta paineesta ilmakehään, tai magman joutuminen kosketuksiin veden kanssa.
Vuoren rakenteessa vuorottelevat purkausjätteiden ja laavan eri kerrokset. Hapan laava on usein kaasupitoista ja sitkasta, jolloin kaasujen paineen nopeat muutokset voivat aiheuttaa räjähdyspurkauksia. On mahdollista, että koko vuori yksinkertaisesti räjähtää kappaleiksi, esimerkkeinä Krakataun ja St. Helensin purkaukset. Jos laava on erityisen sitkeää, se saattaa kovettua kraatteriin niin sanotuksi laavatapiksi. Tällöin räjähdyspurkauksen riski kasvaa erityisesti, sillä se antaa mahdollisuuden paineen nousuun vuoren sisällä. Jotkut vuoret kuten Vesuvius saattavat purkautua vuoroin rauhallisesti, vuoroin räjähdyspurkauksin. Vesuviuksen tunnetuin purkaus lienee vuonna 79 Pompejin, Herculaneumin ja Stabiaen tuhoon johtanut purkaus. Räjähdyspurkauksiin liittyy usein myös pyroklastinen pilvi, jossa räjähdyksen synnyttämä hienojakoinen ja tulikuuma tuhka- ja laavapöly polttaa kaiken eteen osuvan.
Tulivuorenpurkauksen tuhot.
Pieni tai keskikokoinen tulivuori voi tuhota jo ensimmäisen viidentoista minuutin aikana muutaman kilometrin säteisen alueen. Ajanlaskumme alusta lähtien on arviolta noin kaksisataatuhatta ihmistä kuollut tulivuorenpurkauksissa. Yli 10 000 ihmisen hengen vaatineita purkauksia tunnetaan seitsemän. Vuosittain tapahtuu 2–4 purkausta, jotka tappavat ihmisiä. Kaikkiaan purkauksia tapahtuu vuodessa noin 60 ja enemmänkin, jos hyvin pienet purkaukset lasketaan mukaan.
Tulivuorenpurkaus voi myös luoda tappavia pitkäaikaisvaikutuksia tuhoamalla viljelysmaat. Purkaus tappaa yleensä 2/3 uhreistaan ensimmäisen kuukauden sisällä. Tulivuoren laava voi virrata hyvinkin pitkiä matkoja, jopa kymmeniä kilometrejä. Yleensä laava virtaa muutaman metrin tai kilometrin tuntivauhtia, mutta voi jyrkillä rinteillä virrata 10 km/h. Laava, jonka lämpötila on 500–1 200 °C, polttaa, murskaa ja hautaa kaiken alleen. Ihmiset ja muut eläimet ehtivät kuitenkin yleensä pois sen alta. Vammoja on tullut, kun uteliaat menevät liian lähelle, tai kun ihmiset jäävät loukkuun eri suunnista lähestyvien laavavirtojen väliin.
Vaarallisimpia ovat kuuman tuhkan ja kaasun pilvet, ns. pyroklastiset pilvet, jotka polttavat ja hautaavat ihmisiä, eläimiä ja kasvillisuutta alleen. Lämpötila on 100–1000 °C. Pyroklastisen pilven nopeus on 3,6–100 km/h ja se on tappava. Pyroklastisen pilven lämpötila on useiden kilometrien päässä tulivuoresta vielä 100–300 °C. Viisi vuotta Pinatubon purkauksen jälkeen jotkut pyroklastisen pilven jätteet maan sisässä olivat lämpötilaltaan yli 500 °C.
Viileä tuhkakin hautaa rakennuksia alleen ja on merkittävä kuoleman aiheuttaja. Vaikka ihmiset pääsisivätkin pakoon, tuhka hautaa viljelysmaat alleen ja aiheuttaa maataloudesta riippuvaisilla alueilla nälänhädän, jos alueelle ei saada elintarvikeavustuksia. Tuhka on myös vaarallista jos sitä joutuu hengitysilman mukana keuhkoihin. Keuhkoissa tuhka muodostaa eräänlaista sementtiä ja ihminen tukehtuu tämän johdosta. Myös rakennusten päälle satava tuhka voi romahduttaa kattorakenteet. Jos tuhkaan sekoittuu lisäksi sadevettä, massan paino lisääntyy huomattavasti ja lisää rakennusten sortumisvaaraa huomattavasti. Tulivuoren räjähdyspurkaus lennättää jopa kuutiokilometrejä rikkoutunutta kiveä ilmaan. Nämä kivet satavat lähialueilla alas ja tulevat rakennusten kattojenkin läpi sisälle.
Erittäin vaarallisia ovat myös ilmassa lentävät mutamaiset möykyt ja mutavirrat, jotka syntyvät sateen kastelemalla tulivuoren rinteellä. Lentävät mutamöykyt repivät paikoiltaan puita, taloja ja kiviä, jotka vierivät alas laaksoon. Mutamöykyt hautaavat kaiken mutaan. Tulivuoren tuhkapilvi salamoi voimakkaasti. Myrkkykaasut leviävät kilometrien säteellä.
Tulivuorenpurkausten yhteydessä ilmaan pääsee usein myös vulkaanisia kaasuja. Ne eivät yleensä ole tappavia, mutta ärsyttävät hengityselimiä. Poikkeuksellisissa oloissa esimerkiksi purkautuva hiilidioksidi saattaa kuitenkin aiheuttaa kuolemia.
Vaikutukset lentoliikenteeseen.
Tulivuorenpurkauksesta ilmaan noussut aines on vakava vaara lentoliikenteelle. Kivituhka naarmuttaa koneen etuosaa, jolloin siipien etureunan ja moottorien vahingoittuminen voi aiheuttaa vakavia vaaratilanteita, samoin ohjaamon ikkunoiden naarmuuntuminen niin, että niistä ei enää näe läpi. Mekaanisen naarmutuksen lisäksi purkauspilven happamat aineosat voivat aiheuttaa metallin syöpymistä, ja lasimaiset osat voivat sulaa ja takertua moottorin sisäosiin. Moottoreihin ajautuva tuhka voi myös tukkia niiden ilmanoton ja sammuttaa ne. Yhdeksän Kansainvälisen siviili-ilmailujärjestön (ICAO) perustamaa tiedotuskeskusta tiedottaa lentoliikenteelle vaarallisista purkauksista ja ennustaa tuhkapilvien leviämistä.
Tuhoisimmat tulivuorenpurkaukset.
Tietokonekuva Vesuviuksen purkauksesta vuonna 79 jaa.
Tuhoisia varhaisia tulivuorenpurkauksia olivat muun muassa Vesuviuksen, Santorinin ja Toban purkaukset.
Tsunami.
Tulivuoren räjähdyspurkaus saarella aiheuttaa tsunamin eli valtavan hyökyaallon. Räjähdyksessä syntyneen kalderan, kattilalaakson, täyttyminen vedellä luo hyökyaallon. Hyökyaalto, joka voi olla ainakin viisi metriä korkea, syntyy purkauspilven romahtaessa veteen. Jos tulivuori on valtameren rannalla, se voi aiheuttaa megatsunamin, yhden ihmiskunnan suurimmista katastrofeista. Tämä vaatisi sen että tulivuoresta lohkeaisi pala joka romahtaisi mereen. Tällainen mahdollisuus saattaa tiedemiesten mukaan olla esimerkiksi La Palman saarella.
Purkausten vaikutus ilmastoon.
Korkealle ilmakehään joutuneet tulivuorten purkaustuotteet toimivat peilin tavoin ja heijastavat pois Auringon säteilyä. Maanpinnalle saapuvan Auringon säteilyn määrän pieneneminen viilentää maanpintaa.
Niin sanotut kaaritulivuoret, kuten Pinatubo ja Chicon, sinkoavat purkaustuotteensa korkealle. Räjähdysmäiset, korkealle stratosfääriin ulottuvat tulivuorenpurkaukset lisäävät muutamaksi vuodeksi Maan pintalämpötilaa viilentävien purkaustuotteiden pitoisuutta ilmakehässä. Nimenomaan stratosfäärissä viilentävä vaippa toimii tehokkaasti ja säilyy kauan.
Tärkeimmät Maan pintalämpötilaa viilentävät tulivuoren purkaustuotteet ovat tulivuoren tuhkapöly ja rikkidioksidi, josta syntyy rikkihappoa. Rikkihappo muodostuu ilmakehässä siten, että rikkidioksidi reagoi ilmakehässä olevien pienten vesipisaroiden kanssa. Syntyvät hyvin pienet rikkihappopisarat pysyvät ilmakehässä pitkään, kun ilmavirtaukset kannattelevat niitä saoin kuin pilvien pieniä vesipisaroita. Tulivuorenpurkauksen synnyttämän pölyn vaikutusta ilmastoon mitataan indeksillä, joka lyhennetään VEI.
Toisaalta tulivuoret vapauttavat ilmakehään hiilidioksidia ja muita kasvihuonekaasuja ja voivat joskus lämmittää ilmastoa.
Viime vuosikymmeninä tapahtuneiden suurten tulivuorenpurkausten epäillään alentaneen muutamaksi vuodeksi maapallon keskilämpötilaa noin 0,5 astetta. Viileneminen on tuntunut eniten napa-alueilla ja pohjoisen pallonpuoliskon keskileveyksillä. Kun Laki eli Lakagigar purkautui Islannissa vuonna 1783, pohjoisella pallonpuoliskolla koettiin katovuosia. Indonesiassa sijaitsevan Tamboran räjähdysmäinen purkaus vuonna 1815 synnytti ”kesättömän vuoden” seuraavana vuonna viilentämällä maapalloa jopa kolme astetta.
Vuosina 535-536 jaa. esiintyi laajoja nälänhätiä, joiden uskotaan johtuneen jossain päin maailmaa tapahtuneesta suuresta tulivuorenpurkauksesta.
Monet tutkijat arvelevat, että noin 71 000 vuotta sitten viime jääkauden ensimmäisen kylmän vaiheen aikana tapahtui jättimäinen Toba-tulivuoren purkaus, joka viilensi kylmenevän jääkauden ilmastoa. Monien muiden muinaisten purkausten, joista tiedetään esimerkiksi Yellowstonen purkaus ja Siperian laakiobasalttipurkaukset, epäillään vaikuttaneen aikoinaan vielä enemmän maapallon ilmastoon.
Muiden planeettojen ja kuiden tulivuoret.
a> on aurinkokunnan korkein tunnettu vuori.
Paitsi Maassa, tulivuoria tiedetään olevan ainakin Venuksessa ja Marsissa sekä Jupiterin Io-kuussa. Lisäksi joissakin uloimpien planeettojen kuissa on havaittu kryovulkanismia, jossa lämpötila pysyy alhaisena, mutta kuun sisästä purkautuu vesihöyryä, metaania tai muita kaasuja.
Maapallon Kuussa ei esiinny tulivuorenpurkauksia, mutta tuoreen tutkimuksen mukaan Kuunkin sisäosat ovat ainakin osittain sulia. Joidenkin Kuun pinnanmuotojen, kuten merien, on kuitenkin oletettu syntyneen muinaisesta tulivuoritoiminnasta. Sen sijaan Kuun kraattereita ei ilmeisesti ole saanut aikaan tulivuoritoiminta vaan meteoriittien törmäykset.
Venuksen pinnasta 90 % on basalttia, mikä osoittaa, että tulivuoritoiminta on suuresti muokannut planeetan pintaa. On oletettu, että koko planeetan pinta on muodostunut uudestaan noin 500 miljoonaa vuotta sitten, mihin viittaavat planeetalla olevat törmäyskraatterit. Myös planeetan kaasukehässä tapahtuneiden muutosten ja sähköpurkausten on arveltu johtuvan tulivuorenpurkauksista, joskaan ei ole varmaa, esiintyykö Venuksessa nykyäänkin tulivuoritoimintaa. Magellan-luotaimen tutkahavainnot kuitenkin viittaavat siihen, että ainakin Venuksen korkein tulivuori Maat Mons on purkautunut jokseenkin äskettäin.
Marsissa on useita sammuneita tulivuoria, kuten Arsia Mons, Ascraeus Mons, Hecates Tholus, Olympus Mons ja Pavonis Mons, joista jotkut ovat korkeampia kuin mikään vuori Maassa. Kaikki nämä ovat olleet sammuneita jo miljoonia vuosia, mutta Mars Express-luotaimen havainnoissa on merkkejä siitä, että Marsissa on esiintynyt tulivuoritoimintaa lähimenneisyydessäkin.
Jupiterin Io-kuu on vulkaanisesti aktiivisempi kuin mikään muu Aurinkokunnan taivaankappale, mikä johtuu Jupiterin aikaansaamista voimakkaista vuorovesivoimista. Ion tulivuorista purkautuu rikkiä, rikkidioksidia ja silikaattimineraaleja, minkä vuoksi kuun pinta uusiutuu jatkuvasti. Sen laavat ovat aurinkokunnan kuumimpia, ja niiden lämpötila on yli 1800 K (1500 °C). Helmikuussa 2001 Iossa tapahtuivat Aurinkokunnan suurimmat tunnetut tulivuorenpurkaukset.
Kryovulkanismista ovat avaruusluotaimet havainneet merkkejä ainakin Jupiterin Europa-kuussa, Saturnuksen Titan- ja Enceladus-kuissa sekä Neptunuksen Triton-kuussa.


Chiang Mai (provinssi).
Chiang Mai (thaiksi เชียงใหม่) on toiseksi suurin Thaimaan provinssi ("changwat"), joka sijaitsee maan pohjoisosassa. Naapuriprovinsseja ovat (koillisesta myötäpäivään lukien) Chiang Rai, Lampang, Lamphun, Tak ja Mae Hong Son. Pohjoisessa sen rajanaapurina on Myanmar.
Maantiede.
Alueella on lukuisia vuoria, jotka yleensä ovat etelä-pohjois suuntaisesti. Ping-joki, yksi Chao Phraya-joen päähaaroista lähtee liikkeelle Chiang Dao -vuorilta. Thaimaan korkein vuori, 2,575 metrin korkuinen Doi Inthanon sijaitsee alueella. Alueella on myös useita kansallispuistoja: Doi Inthanon, Doi Suthep-Pui, Mae Ping, Sri Lanna, Huay Nam Dang, Mae Phang ja Chiang Dao.
Historia.
Chiang Main kaupunki oli Lannathain kuningaskunnan pääkaupunki sen perustamisesta lähtien vuonna 1296. Vuonna 1599 kuningaskunta menetti itsenäisyytensä ja siitä tuli osa Ayutthayan kuningaskunta. Vuonna 1932 Chiang Main provinssista tuli toisen tason osa-alue Thaimaata, kun "Monthon Phayap"-hallinnollinen alue, Lanna kuningaskunnan jäänteet liitettiin.
Väestö.
13.4% provinssin väestöstä kuuluu vuoristoheimoihin, niiden joukossa Hmong, Yao, Lahu, Lisu, Akha ja Karen.
Hallinnolliset alueet.
Chiang Mai on jaettu 22 alueeseen ("Amphoe", district) ja kahteen osa-alueseen ("King Amphoe", minor distrcit). Alueet ovat edelleen jaettu 204 kuntaan ("tambon", commun) ja 1915 kylään.


Radioamatööri.
Radioamatööri tarkoittaa henkilöä, joka on suorittanut paikallisen telehallintoviranomaisen ylläpitämän tutkinnon ja saanut todistuksen, joka oikeuttaa käyttämään radioamatööriasemaa ja rakentamaan radiolaitteita. Suomessa radioamatöörin pätevyystodistuksia myöntää Viestintävirasto (eli Ficora). Viestintäviraston valtuuttamat tutkinnonpitäjät järjestävät pätevyystutkintoja eri puolilla Suomea. Suomessa radioamatöörejä on noin 6 000, maailmalla yli kolme miljoonaa.
Radioamatööriharrastuksen tarkoituksena on pitää radioyhteyksiä toisten radioamatöörien kanssa. Harrasteen toinen tarkoitus on radiotekniikan tuntemuksen lisääminen rakentamalla lähetin- ja vastaanotinlaitteita sekä antenneja. Tapoja, joilla yhteyksiä pidetään, on monia: yleisimpinä puhetyöskentely, erilaiset digitaaliset lähetelajit sekä sähkötysyhteydet. Harrastuksen erilaisia muotoja ovat muun muassa DX eli harvinaisten maiden keräily (DX = distant X, eli kaukainen tuntematon), kilpailutoiminta, radiosuunnistus ja yhteyksien pitäminen radioamatöörisatelliittien kautta. Radioyhteyksiä voidaan pyrkiä pitämään myös erityisen vaativissa olosuhteissa, kuten pienitehoisilla laitteilla tilapäisesti esimerkiksi maastoon rakennetuilta asemilta ilman sähkönsyöttöä valtakunnan verkosta tai heijastamalla signaali Kuun, meteorien ionisaatiovanojen (ks. meteorisironta) tai revontulien ionisoiman vyöhykkeen kautta.
Monen radioamatöörin harrasteen alkuna on ollut esimerkiksi DX-kuuntelu, joka ei ole luvanvaraista. Kuuntelun voi aloittaa vaikkapa mummolassa tarpeettomaksi jääneellä putkiradiolla, tai vakavampana harrasteena DX-kuunteluun hankitaan erilliset radiovastaanottimet.
Emil Neuererin saksalainen amatööriradioasema "DJ4PI"
Radioamatööriasemilla, joilla on viranomaisen myöntämä asemalupa, on henkilökohtainen asematunnus. Kutsun ensimmäinen osa, prefiksi, kertoo aseman sijainnin yleensä noin luvan myöntävän valtion tarkkuudella. Suomen prefiksi (sekä radioamatööriliikenteessä että lentoliikenteessä) on OH (erikoistapauksissa OF, OG, OI tai OJ). OH-etuliitteen jälkeen radioamatööriaseman tunnuksessa tulee numero, joka yleensä osoittaa läänin, jossa radioamatööriasema toimi. Lääniuudistuksen jälkeen läänikohtaisten tunnusten pakollisuudesta on Ahvenanmaata lukuun ottamatta luovuttu, mutta yleensä vanhaa piirijakoa noudatetaan edelleen kun uusia tunnuksia haetaan. Ahvenanmaalla sijaitsevan aseman tunnuksessa on numero 0. Nykyisin on myös mahdollista hankkia maksua vastaan haluamansa tunnus (joskin sen täytyy täyttää Viestintäviraston asettamat muotovaatimukset).
Radioamatööritutkinto.
Suomessa radioamatööritutkinto on moduulipohjainen. Kunkin moduulin voi suorittaa itsenäisesti ja hyväksyttyjen moduulien yhdistelmät antavat oikeuden eri luokkien pätevyystodistuksiin. Hyväksytyillä tutkintomoduuleilla ei ole vanhenemisaikaa, joten ne voi suorittaa joko yksi kerrallaan tai kaikki samassa tutkintotilaisuudessa. Tutkintoja ottavat vastaan paikalliset pätevyystutkijat ympäri maan ja ympäri vuoden.
Radioamatööriluokat.
Perusluokan radioamatöörillä on nykyään samat oikeudet radioalueiden käyttöön kuin yleisluokassa, mutta perusluokkalainen ei saa käyttää yhtä suuria tehoja kuin yleisluokkalainen. Yleisluokan suorittanut saa käyttää maksimissaan 1500 wattia tehoa useimmilla HF-alueilla. Perusluokan teho näillä alueilla rajoittuu 120 wattiin, eli noin 11 dB pienemmäksi kuin yleisluokassa. Käytännössä tavallisten radioamatöörilähetinten teho rajoittuu melko samoin, kuin perusluokan lupa, ja yleisluokan tehoihin päästään vain erillisillä päätevahvistimilla.
Radioamatöörien taajuusalueet.
Viestintävirasto pitää yllä listaa Suomessa käytettävistä radio(amatööri)taajuuksista. Käytettävissä olevat taajuudet voivat sisältää alueellisia ja lähetystehorajoituksia.
Näiden lisäksi erikoisluvalla hakemuksesta suomalaiset radioamatöörikerhot voivat käyttää pistetaajuuksia: 5278,6 kHz, 5288,6 kHz, 5298,6 kHz, 5330,6 kHz, 5346,6 kHz, 5366,6 kHz, 5371,6 kHz ja 5398,6 kHz.
Radioamatöörikerhoja.
Yksi tapa tutustua radioamatööreihin ja radioamatööritoimintaan on vierailla lähimmällä radioamatöörikerholla.
Suomen Radioamatööriliitto ry.
Suomen Radioamatööriliitto ry. (SRAL) on Suomen radioamatöörien kansallinen keskusjärjestö. SRAL on kansainvälisen radioamatööriliiton IARU:n ja pohjoismaisten radioamatööriliittojen yhteistyöelimen NRAU:n jäsen. SRAL on perustettu 1921 ja siihen kuuluu noin 5000 jäsentä. Jäseneksi pääsee kuka tahansa radioamatööritoiminnasta kiinnostunut.
Sotilasradioamatööritoimnta.
Puolustusvoimien sisällä tapahtuvaa radioamatööritoimintaa, OI-prefiksillä ja ilman, kutsutaan sotilasradioamatööritoimnnaksi (SRA). Myös SRA-toimintaan kuuluvat kerhot; sotilasradioamatöörikerhot ja niiden kerhoasemat.
Kuunteluradioamatööritoiminta.
Kuunteluradioamatööritoiminta on radioamatööritoiminnan osa, jossa ei lähetetä radioamatöörien tapaan radiolähetyksiä, mutta kuunnellaan radioamatöörien lähetyksiä ja hyötyradioliikennettä. Tämän vuoksi kuuntelija-amatööritoiminta ei edellytä tutkintoa radioasemaluvan saamiseksi.


Chiang Rai.
Chiang Rai (thaiksi เชียงราย) on Thaimaan pohjoisin provinssi ("changwat"). Naapuriprovinsseja ovat (idästä myötäpäivään) Phayao, Lampang ja Chiang Mai. Pohjoisia rajanaapureita ovat Laos ja Myanmar.
Maantiede.
Alueen keskikorkeus on 580 m merenpinnasta. Alueen pohjoisosa kuuluu niin sanottuun "Kultaiseen kolmioon", jossa Thaimaan, Laosin ja Myanmarin rajat yhtyvät – alue oli turvaton rajojen yli tapahtuvan huumeiden salakuljetuksen vuoksi. Mekongjoki muodostaa rajan Laosin kanssa.
Historia.
Chiang Raista tuli provinssi 1910, jota ennen se oli osa Lannathain kuningaskuntaa vuosisatojen ajan. Lannathain liitettyä Thaimaahan, se pysyi autonomisena alueena, jota hallinnoi Chiang Mai.
Väestö.
12,5 % väestöstä kuuluu vuoristoheimoihin, Pohjois-Thaimaan vähemmistöihin.
Hallinnolliset alueet.
Provinssi jakaantuu 16 alueeseen ("Amphoe", district) ja kahtseen osa-alueeseen ("King Amphoe", minor district). Nämä edelleen jakaantuvat 124 kunnaksi ("tambon", commun) ja 1510 kyläksi ("mubaan").


Phuket.
Phuket (thaiksi ภูเก็ต) on yksi Thaimaan eteläisistä provinsseista ("changwat"). Naapuriprovinsseja ovat (pohjoisesta myötäpäivään) Phang Nga ja Krabi, mutta koska Phuket on saari, ei näiden välillä ole maarajaa. Saaren pohjoispäässä toimii Phuketin kansainvälinen lentoasema.
Maantiede.
Näkymä näköalapaikalta pohjoiseen kohti Kata Noin, Katan ja Karonin hiekkarantoja.
Phuket on Thaimaan suurin saari, ja se sijaitsee Andamaanien meressä Malakan niemimaasta länteen. Saari on enimmäkseen vuoristoista vuorten kulkiessa saaren länsiosassa pohjoisesta etelään. Phuketin vuoret muodostavat eteläpään vuorijonolle, joka pituus on 440 km Kran kannaksesta. Vuoriston korkein kohta on Khao Phra Mi (1138 m), mutta saaren korkein kohta on Mai Tha Sip Song 529 metriä merenpinnan yläpuolella.
Metsä peittää 70 prosenttia saaresta. Läntisellä rannalla on useita hiekkaisia rantoja, idässä puolestaan mutaisempia rantoja. Lähellä eteläisintä kärkeä on "Laem Promthep", suosittu auringonlaskun näköalapaikka.
Talous.
Tinakaivostoiminta on ollut saaren tärkein tulonlähden 1600-luvulta lähtien. Useita kiinalaisia työskenteli kaivoksilla ja heidän vaikutuksensa Phuketin kulttuurissa näkyy yhä. Tinan hinnan alennettua kaivostoiminta on kuihtunut. Nykyään Phuketin talous nojaa kahteen elinkeinoon: kumipuu-viljelmiin (jotka tekevät Thaimaasta yhden maailman suurimmista kumin tuottajista) ja turismiin.
1980-luvun jälkeen Phuketista on tullut Thaimaan yksi tärkeimmistä turistienhoukutuksista ja useimmat länsirannikon hiekkarannat ovat kehittyneet turistikeskuksiksi, joista suosituimpia ovat Patong, Karon ja Kata.
Historia.
Phuketin historian merkittävin tapahtuma oli burmalaisten hyökkäys 1785, jonka jälkeen kuningas Taksin löi heidät takaisin. Brittiläisen Itä-Intian kauppakomppanian kapteeni Sir Francis Light lähetti ohimennessään tiedon paikalliselle hallintoväelle Burman joukkojen valmistautumisesta hyökkäykseen. Kunying Jan, äskettäin kuolleen kuvernöörin vaimo, ja hänen sisarensa Mook kokosivat joukot, ja kuukauden mittaisen hyökkäyksen jälkeen Burman joukkojen oli vetäydyttävä 13. maaliskuuta 1785. Näistä kahdesta naisesta tuli paikallisia sankarittaria ja he saivat Rama I:ltä kunnioittavat nimet "Thao Thep Kasatri" ja "Thao Sri Sunthon".
Kuningas Chulalongkornin vallan aikana Phuketista tuli hallinnollinen keskus tinaa tuottaville eteläisille provinsseille. Vuonna 1933 Phuketin monthon purettiin, ja saaresta tuli oma provinssinsa (changwat).
Saaren vanhoja nimiä ovat "Ko Thalang" ja "Jung Ceylon", englanninkielinen väännös malesialaisesta nimestä "Tanjung Salang".
Vuoden 2004 Intian valtameren maanjäristyksessä Phuket kärsi suuria vaurioita ja noin 250 ihmisen vahvistettiin kuolleen Phuketin rannikolla.
Väestö.
Noin 35 % väestöstä on kiinalaisia (14 % koko maan väestöstä) ja 35 % muslimeja (4 % koko maassa). Suurin uskontokunta on buddhalaisuus.
Hallinnolliset alueet.
Phuket on jaettu 3 alueeseen ("amphoe", piiri), jotka puolestaan on jaettu 17 kuntaan ("tambon") ja 103 kylään ("muban").


Kesäolympialaiset 1988.
Vuoden 1988 kesäolympialaiset järjestettiin Soulissa, Etelä-Koreassa 17. syyskuuta – 2. lokakuuta 1988. Pohjois-Korea vaati järjestysoikeuden jakamista sen ja Etelä-Korean kesken, minkä osoittauduttua tuloksettomaksi maa päätyi boikotoimaan kisoja. Sosialistiset Albania, Komorit, Kuuba, Etiopia, Nicaragua ja Seychellit osallistuivat boikottiin solidaarisuudesta, mutta vetosivat rahanpuutteeseen sanktiot välttääkseen. Nicaragua oli jo ehtinyt ilmoittautua kisoihin, mutta vetäytyi ilmoittaen syyksi maassa vallinneet levottomuudet hallituksen joukkojen ja Yhdysvaltain tukemien contra-sissien välillä.
Valintaprosessi.
Kisojen pitopaikka päätettiin Baden-Badenissa, Saksassa 30. syyskuuta 1981. Samalla päätettiin myös Talviolympialaisten 1988 pitopaikka.
Aiheesta muualla.
*


Kesäolympialaiset 1992.
Vuoden 1992 kesäolympialaiset järjestettiin Barcelonassa, Espanjan Kataloniassa. Kilpailut avattiin 25. heinäkuuta ja päätettiin 9. elokuuta 1992. Virallisena avaajana toimi Espanjan kuningas Juan Carlos I. Valan vannoivat urheilijoiden puolesta purjehtija Luis Doreste Blanco ja tuomareiden puolesta Eugeni Asencio. Olympiatulen sytytti vammaisjousiampuja Antonio Rebollo.
Kilpailuihin otti osaa yhteensä 9 356 urheilijaa (2 704 naista, 6 652 miestä) 169 maasta. Barcelonan olympialaiset olivat toistaiseksi viimeiset kesäolympialaiset, jotka järjestettiin samana vuonna talviolympialaisten kanssa.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Viro, Latvia ja Liettua kilpailivat kukin omina joukkueinaan. Muut entiset neuvostotasavallat kilpailivat yhdistyneellä joukkueella () olympialipun alla, ja tätä joukkuetta kutsuttiin usein Itsenäisten valtioiden yhteisön joukkueeksi, vaikka Georgia liittyi yhteisöön vasta vuonna 1993. Jugoslaviasta eronneet Slovenia, Kroatia sekä Bosnia ja Hertsegovina kilpailivat myös omina joukkueinaan. Tynkä-Jugoslavian ei sallittu kilpailla Jugoslaviana, vaan he kilpailivat riippumattomana joukkueena () niin ikään olympialipun alla. Kyseisessä joukkueessa kilpailivat myös makedonialaiset urheilijat.
Valintaprosessi.
Kansainvälisen olympiakomitean silloisen puheenjohtajan Juan Antonio Samaranchin kotikaupunki valittiin isäntäkaupungiksi Lausannessa, Sveitsissä lokakuussa 1986. Muut ehdolla olleet kaupungit olivat Alankomaiden Amsterdam, Jugoslavian Belgrad, Ison-Britannian Birmingham, Australian Brisbane ja Ranskan Pariisi.
Mitalitaulukko.
Alla olevassa taulukossa on lueteltu vain kymmenen eniten mitaleita kerännyttä joukkuetta. Täydellinen taulukko artikkelissa Vuoden 1992 kesäolympialaisten mitalitaulukko. Kisojen isäntämaa on lihavoitu.
Aiheesta muualla.
*


Kesäolympialaiset 1996.
XXVI olympiadin kisat (19. heinäkuuta – 4. elokuuta 1996) Yhdysvaltojen Atlantassa juhlistivat modernin olympialiikkeen 100 vuotta täyttänyttä taivalta. Kisat muistetaan kaupallisina ”Coca-Cola -olympialaisina” sekä Eric Robert Rudolphin toteuttamasta pommi-iskusta, jonka seurauksena yksi kuoli ja 111 loukkaantui.
Kohokohtia.
Kisojen mediaspektaakkeliksi muodostui isäntämaan pikajuoksija Michael Johnson, joka voitti ensimmäisenä miesurheilijana samoissa olympialaisissa 200 metrin ja 400 metrin juoksun. 200 metrin voitto tuli maailmanennätysajalla 19,32, joka oli lähes 0,4 sekuntia parempi kuin entinen maailmanennätys. Suoritus jätti täysin varjoonsa samojen kisojen 100 metrin finaalissa syntyneen ME:n, Kanadan Donovan Baileyn voittoajan 9,84. Kisat muistetaan myös Carl Lewisin neljännestä peräkkäisestä pituushypyn olympiakultamitalistaan. Naisten yleisurheilukilpailujen tähti oli Ranskan Marie-José Perec joka voitti tuplamestaruuden 200 ja 400 metrillä. Myös Venäjän Svetlana Masterkova voitti kaksi kultaa, 800 ja 1 500 metrillä. Pituushypyssä Chioma Ajunwa voitti Nigerian historian ensimmäisen kullan, ja seitsenottelussa Ghada Shouaa teki saman tempun Syyrian väreissä.
Uinnissa Venäjän Aleksandr Popov uusi Barcelonan saavutuksensa ja voitti kullan sekä 100 metrin että 50 metrin vapaauinnissa. Pidempiä vapaauintimatkoja hallitsi Uuden-Seelannin Danyon Loader, joka voitti 200 metriä ja 400 metriä. Perhosuinnissa tuplamestari oli Venäjän Denis Pankratov. Yhdysvaltain Josh Davis voitti kolme viestikultaa. Naisten puolella yhdysvaltalainen uimari Amy Van Dyken voitti neljä kultaa (2 henkilökohtaista ja 2 viestikultaa). Naisten uintikunigatar oli kuitenkin Irlannin Michelle Smith, joka voitti kolme henkilökohtaista uintikultaa. Hänet kuitenkin asetettiin kaksi vuotta myöhemmin neljän vuoden kilpailukieltoon doping-käryn vuoksi. Henkilökohtaisiin tuplavoittoihin ylsivät Van Dyken sekä Etelä-Afrikan Penelope Heyns rintauintimatkoilla. Unkarin Krisztina Egerszegi otti historiallisen kolmannen peräkkäisen kultansa 200 metrin selkäuinnissa. Hänen lisäkseen vain Australian Dawn Fraser on yltänyt vastaavaan. Yhdysvallat voittivat kaikki kuusi viestikultaa.
Kisojen menestynein urheilija oli Venäjän voimistelija Aleksei Nemov, joka voitti kaikkiaan kuusi mitalia (2 kultaa, 1 hopea ja 3 pronssia). Hänen kultamitalinsa tulivat joukkuekilpailussa ja hypyssä. Kuusiottelussa hän jäi hopealla, kun kullan vei Kiinan Li Xiaoshuang. Naisten puolella suurimman huomion keräsi Yhdysvaltain joukkuekilpailun kultajoukkue, joka sai lempinimen "Magnificent Seven." Ukrainan Lilija Popkopajeva voitti neliottelun ja permannon kultamitalit.
Pyöräilyssä olivat ensimmäistä kertaa ammattilaiset mukana. Maantieajon kullat menivät Sveitsin Pascal Richardille ja Ranskan Jeannie Longo-Ciprellille. Myös 5-kertainen Tour de Francen voittaja Espanjan Miguel Indurain nousi korkeimmalle korokkeelle voitettuaan aika-ajon. Ratapyöräilyssä Saksan Jens Fiedler voitti toisen peräkkäisen kultansa miesten eräajossa.
Painonnostossa Turkin Naim Süleymanoğlu voitti kolmannen peräkkäisen kultansa 64 kilon sarjassa. Kreikkalais-roomalaisessa painissa kolmannen perättäisen kullan vei Venäjän Aleksandr Karelin, joka voitti jälleen raskaan sarjan. Miekkailussa tuplavoittoihin ylsivät Ranskan Laura Flessel henkilökohtaisessa ja joukkuekalvassa sekä Venäjän Stanislav Pozdnjakov henkilökohtaisessa ja joukkuesäilässä.
Joukkuelajeissa suurimman huomion keräsi Barcelonan tapaan Yhdysvaltain koripallojoukkue, joka tällä kertaa kulki nimellä Dream Team III. Finaalissa joukkue kukisti Jugoslavian 95–69. Myös naisten koripallokulta matkasi Yhdysvaltoihin. Joukkueen johtahahmona oli avajaisissa olympiavalan vannonut Teresa Edwards joka pelasi neljänsissä olympialaisissaan.
Jalkapallossa Nigeria voitti ensimmäisenä afrikkalaisena maana kultamitalit. Juokkue kaatoi suursuosikit Brasilian välierissä ja Argentiinan finaalissa. Naisten jalkapallon oli ensimmäistä kertaa ohjelmassa, ja kullat vei isäntäjoukkue Yhdysvallat. Myös ensi kertaa mukana ollut softball päätyi isäntien juhliin. Baseballin kullan nappasi Kuuba.
Aiheesta muualla.
*


Kesäolympialaiset 2000.
XXVII olympiadin kisat olivat Sydneyssä, Australiassa 15. syyskuuta – 1. lokakuuta 2000 pidetyt kesäolympialaiset. Boikotteja ja ikäviä tapahtumia ei sattunut. Kansainvälisen Olympiakomitean puheenjohtaja Juan Antonio Samaranch kiittelikin päättäjäisissä järjestäjiä "kaikkien aikojen parhaista olympialaisista".
Valintaprosessi.
Pitopaikka päätettiin yleiskokouksessa 24. syyskuuta 1993 Monte Carlossa, Monacossa. Kilpailujen järjestäjäksi oli viisi hakijaa.
Peking johti valintaa kolmannelle kierrokselle asti, mutta Sydney otti niukan voiton äänin 45–43.
Kohokohtia.
Kisojen menestynein urheilija oli sama kuin vuonna 1996 Atlantassa: venäläinen voimistelija Aleksei Nemov, joka voitti kuten Atlantassakin kuusi mitalia (2 kultaa, 1 hopea ja 3 pronssia). Kolmeen kultaan ylsivät uimarit Ian Thorpe, Lenny Krayzelburg, Inge de Bruijn ja Jennifer Thompson sekä pyöräilijä Leontien Zijlaard-van Moorsel.
Yleisurheilukilpailujen kohokohtia olivat olympiatulen sytyttäjän Australian Cathy Freemanin voitto naisten 400 metrillä sekä Haile Gebreselassien ja Paul Tergatin kaksinkamppailu miesten 10 000 metrillä, joka päättyi etiopialaisen voittoon. Keihäänheitossa Jan Železný otti kolmannen perättäisen olympiakultansa.
Soudussa Ison-Britannian Steve Redgrave ylsi historialliseen viidenteen olympiakultaan, jonka johdosta hänet myöhemmin aateloitiin. Kreikkalais-roomalaisen painin raskaassa sarjassa Yhdysvaltain Rulon Gardner yllätti Venäjän Aleksandr Karelinin, joka oli ollut voittamattomana 13 vuotta.
Suomalaismenestys jäi edellisten kisojen tavoin neljään mitalliin. Yleisurheilussa Suomelle tuli kuitenkin maan historian viimeisin olympiakultamitali, kun Arsi Harju voitti kultaa kuulantyönnössä. Suomi sai myös 20 vuoden tauon jälkeen olympiakultaa purjehduksessa, kun Thomas Johanson ja Jyrki Järvi seilasivat ykkösiksi. Ammunnassa Juha Hirvi aloitti Suomen kolmet kisat kestäneen mitalliputken tuomalla hopeaa pienoiskiväärissä.
Olympia-aatteen levittämiseksi Sydneyn kisoihin hyväksyttiin "villillä kortilla" mukaan joukko kehittyvien maiden urheilijoita, vaikka nämä eivät olisi selvittäneet virallisia karsintarajoja.
Kisoista muistetaan yleisön sympatian kohteeksi noussut Päiväntasaajan Guineaa edustava uimari Eric Moussambani, joka miesten 100 metrin alkuerässä selviytyi maaliin vasta minuutin verran muista myöhässä. Mies oli oppinut uimaan vasta kahdeksan kuukautta ennen kisoja ja jäi heti alussa selvästi jälkeen muista kilpailijoissa. Voimien hiipuessa yleisö yltyi kuitenkin kannustamaan uimaria maaliin saakka. Moussambanin aika Sydneyn satasella ylitti jopa 200 metrin ME:n. Hän teki sillä kuitenkin maansa virallisen ennätyksen.
Aiheesta muualla.
*


Talviolympialaiset 1924.
I talviolympialaiset järjestettiin Chamonix'ssa, Ranskassa. Kisojen avajaiset olivat 25. tammikuuta ja päättäjäiset 4. helmikuuta 1924. Muita hakijoita kisoille ei ollut.
Ennen varsinaisia talviolympialaisia joissakin talvilajeissa oli kilpailtu jo kesäolympialaisten yhteydessä. Jääkiekko ja taitoluistelu olivat olleet ohjelmassa Antwerpenissä 1920.
Talvilajeille haluttiin kuitenkin tasa-arvoa kesälajeihin nähden, ja vuonna 1921 pidetyssä Kansainvälisen Olympiakomitean kokouksessa päätettiin järjestää kansainvälinen talviurheiluviikko yhteydessä myöhemmin samana vuonna järjestettyihin Pariisin kesäolympialaisiin. Vasta jälkeenpäin kisat nimettiin ensimmäisiksi talviolympialaisiksi, ja talviolympialaisia päätettiin ryhtyä järjestämään neljän vuoden välein.
Kisoihin osallistui 258 urheilijaa 16 maasta.
Osallistujat.
Chamonix´n talviolympialaisiin osallistui urheilijoita 16 maasta. Myös Viro oli ilmoittautunut mukaan yhdellä urheilijalla: pikaluistelija Christfried Burmeister kantoi Viron lippua avajaisseremoniassa, muttei kilpaillut lopulta lainkaan.
Lajit.
Curling ja sotilaspartiohiihto olivat alun perin näytöslajeja, mutta vuonna 2006 KOK muutti lajit virallisiksi.
Aiheesta muualla.
*


Matkakeskus.
Matkakeskus on joukkoliikenteen solmupiste, jossa pitkän matkan sekä paikallisliikenteen linja-autot ja junat on sijoitettu samaan terminaaliin. Se on siis yhdistetty linja-auto- ja rautatieasema. Matkakeskuksen tavoite on, että vaihtaminen liikennevälineestä toiseen on helppoa. Matkakeskuksesta voi aikataulujen ja lipunmyynnin lisäksi löytyä myös muita palveluja.
Matkakeskushanke 2007.
Hanke tähtää Suomen julkisen liikenteen käytön helpottamiseen. Tavoitteena on vuoteen 2007 mennessä toteuttaa 23 matkakeskusta ja kehittää matkakeskuksia mm. esteettömiksi.
Hankkeen perusti liikenne- ja viestintäministeriö 1990-luvulla.


Virta-alli.
Virta-alli ("Histrionicus histrionicus") on sorsien heimoon kuuluva lintu.
Koko ja ulkonäkö.
Aikuisen koiraan höyhenpeite on pohjaväriltään tumman siniharmaa, ja siinä on valkoisia ja punaruskeita kuvioita. Naaras on ruskeanharmaa. Aikuisen linnun pituus on 38–51 cm, paino 500–800 g ja siipien kärkiväli 65 cm.
Levinneisyys.
Virta-allit pesivät Pohjois-Amerikan pohjoisosissa, Grönlannissa, Islannissa ja Pohjois-Venäjällä. Eurooppaan ne päätyvät erittäin harvoin, joko muuttoharhailijoina tai tarhakarkulaisina. Suurinta osaa Euroopan havainnoista pidetään luonnonvaraisesti harhautuneina lintuina. Suomessa tavattu kerran.
Elinympäristö.
Virta-allit viihtyvät nopeasti virtaavien jokien ja koskipaikkojen lähellä ja tyrskyisillä rannoilla.
Lisääntyminen.
Virta-alli piilottaa pesänsä huolellisesti rantakasvillisuuden sekaan. Munia on 3–10 kappaletta, ja alli hautoo niitä melkein kuukauden.
Ravinto.
Virta-allit sukeltavat kokonaan veden alle ja syövät pohjasta simpukoita ja kotiloita.


Amerikantavi.
Amerikantavi ("Anas carolinensis") on Suomessa harvinainen vierailija, joka muistuttaa eurooppalaista tavia. Sitä on aiemmin pidetty tavin alalajina "Anas crecca carolinensis".
Koko ja ulkonäkö.
Koiras muistuttaa erittäin paljon tavia. Hartiahöyhenillä ei kuitenkaan ole valkeaa pitkittäisraitaa, ja kyljillä on valkea pystysuora viiru. Naaras on erittäin vaikea erottaa tavinaaraasta, varmoja maastotuntomerkkejä ei juurikaan ole. Tavi ja amerikantavi voivat risteytyä ja osa Euroopan havainnoista koskee hybridejä.
Uros viheltää, naaraan ääni on "kvak".
Levinneisyys.
Amerikantavi pesii Pohjois-Amerikan pohjoisilla rannikoilla. Se on muuttolintu, joka talvehtii etelämpänä avoveden alueilla ja joskus harhautuu muuttomatkoillaan Eurooppaankin.


Amerikantukkasotka.
Amerikantukkasotka ("Aythya collaris") on pieni sukeltava sorsalintu.
Koko ja ulkonäkö.
Koiraan pää on tumma, rinta ja selkä mustat. Kupeet vaalean harmahtavat, mutta kupeiden etuosassa selvä valkoinen pystyraita. Harmaassa nokassa tumma kynsi ja vaalea kärkivyö. Naaras tukkasotkamainen, harmahtavanruskea, mutta silläkin vaalea vyö nokan kärjessä. Siipijuovat harmaat.
Pituus 37–46 cm, siipien kärkiväli 72 cm ja paino 600–1200 g
Levinneisyys.
Amerikantukkasotka pesii Kanadassa ja Yhdysvaltojen pohjoisosissa. Se muuttaa talveksi etelämmäksi, ja sopivilla tuulilla saattaa harhautua muuttomatkoillaan Eurooppaan. Suomessa amerikantukkasotka on nykyään lähes vuosittainen suurharvinaisuus.
Lisääntyminen.
Amerikantukkasotka tekee kuppimaisen pesän kasveista ja vuoraa sen untuvalla. Naaras munii 8–10 munaa ja pysyy poikasten seurassa, kunnes ne osaavat lentää.
Ravinto.
Amerikantukkasotka syö nilviäisiä, vesihyönteisiä ja kaloja.


Mika Salo.
Mika Juhani Salo (s. 30. marraskuuta 1966 Helsinki) on suomalainen autourheilija ja entinen Formula 1 -kuljettaja. Salo osallistui F1-urallaan yhteensä 111 kilpailuun kausien 1994 ja 2002 välillä. Hänen F1-uransa huippuhetkiin kuului Michael Schumacherin korvaaminen Ferrarilla kesken kauden 1999. Tuolloin hän saavutti F1-uransa ainoat kaksi palkintosijaa.
F1:n jälkeen Salo on kilpaillut CART:ssa ja American Le Mans Series -sarjassa. Lisäksi hänen autokuntansa ajoi GT2-luokan voittoon vuosien 2008 ja 2009 Le Mansin 24 tunnin ajoissa.
Uran alku.
Salo aloitti uransa karting-radoilla ja voitti neljä suomenmestaruutta. Sen jälkeen hänen uransa jatkui Formula Fordeissa, joissa Salo hallitsi SM-, PM- ja EM-sarjoja. Vuosina 1989 ja 1990 hän ajoi Britannian Formula 3 -sarjaa. F3-kautta 1990 Salo hallitsikin yhdessä toisen Mikan, Mika Häkkisen, kanssa. Salo voitti kuusi osakilpailua ja Häkkinen mestaruuden. Puhuttiin Mika–Mika-sarjasta. Kauden lopussa Salo ajoi kuuluisassa Macaon Grand Prix'ssa toiseksi Michael Schumacherin vietyä voiton.
Saatuaan syytteen rattijuopumuksesta Salo lähti etsimään ajopaikkaa Japanista ja siirtyi Japanin Formula 3000 -sarjaan.
F1-uran ensimmäiset vuodet.
Salo ajamassa Nokian sponsoroimaa Tyrrelliä vuonna 1995.
Loppukaudesta 1994 Salon haave täyttyi, kun hän pääsi debytoimaan Formula 1:ssä Lotus-tallin autolla. Lotus oli aiemmin ajautunut vakaviin rahoitusongelmiin sekä selvitystilaan, ja muun muassa henkilöstön palkkoja oli maksamatta. Salo onnistui keräämään tukijoiltaan kokoon useita miljoonia jenejä. Salo sijoittui debyytissään Japanin GP:ssä kymmenenneksi ja kauden viimeisessä kilpailussa Australiassa hän keskeytti. Nämä olivat samalla Lotuksen viimeiset osakilpailut.
Kausina 1995–1997 Salo kilpaili Tyrrell-tallin heikolla kalustolla ja sai kerättyä yhteensä 12 pistettä. Kaudeksi 1998 Salo siirtyi Arrows-talliin, jossa hän parhaimmillaan taisteli palkintokorokesijoituksesta Monacon GP:ssä Eddie Irvinen kanssa, muttei onnistunut ohittamaan ja jäi neljänneksi.
Tuuraajana BAR:lla ja Ferrarilla.
Mika Salo tuurasi Michael Schumacheria Ferrarilla kuudessa kilpailussa vuonna 1999.
Vuonna 1999 Salo jäi ilman tallipaikkaa Arrowsin purettua yllättäen hänen sopimuksensa. Salo pääsi kuitenkin ajamaan San Marinon, Espanjan sekä Monacon kilpailuissa tulokastalli British American Racingin (BAR) kalustolla, kun Ricardo Zonta oli loukkaantuneena. Espanjassa hän sai kunnian olla ensimmäinen, joka toi BAR-tallin auton maaliin saakka.
Kolmen kisan pestin jälkeen Salo jäi jälleen ilman F1-töitä, kunnes kauden kahdeksannen kilpailun jälkeen Ferrari palkkasi hänet loukkaantuneen Michael Schumacherin tuuraajaksi. Schumacher oli loukkaantunut Britannian GP:ssä, ja Ferrari päätti palkata tuuraajaksi BAR-tallissa hyvää työtä tehneen Salon. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Salo pääsi ajamaan huippukalustolla Formula 1 -sarjassa, ja hänen tehtävänään oli toimia mestaruudesta taistelevan Eddie Irvinen tukena.
Salo ajoi Ferrarilla yhteensä kuusi osakilpailua, kohokohtanaan Saksan GP, jossa hän sijoittui toiseksi. Hän oli sijoittunut aika-ajoissa neljänneksi ja nousi lähdössä toiseksi Mika Häkkisen perään. Kun Häkkinen keskeytti, Salo johti kilpailua mutta päästi tallimääräyksellä toisena ajaneen Eddie Irvinen edelleen. Kilpailun jälkeen Irvine kuitenkin luovutti kiitollisuudesta ykköspalkintonsa voittotaistelun suosiolla luovuttaneelle Salolle. Salo nousi palkintokorokkeelle vielä Italian GP:ssä, jossa hän sijoittui kolmanneksi. Muissa kilpailuissa hän jäi ilman pisteitä ja saavutetut palkintosijat jäivät Salon F1-uran ainoiksi.
Viimeiset vuodet F1:ssä.
Kaudelle 2000 Salo siirtyi Sauber-talliin. Hän sijoittui parhaimmillaan Monacon ja Saksan GP:ssä viidenneksi, keräsi yhteensä kuusi MM-pistettä ja peittosi näin pisteittä jääneen tallikaveri Pedro Dinizin.
Vuodeksi 2001 Salo päätti ottaa vastaan haasteen ja siirtyi testaamaan uuden, lähes tyhjältä pohjalta aloittavan Toyotan F1-tallin autoa. Vuoden testaamisen jälkeen Toyota aloitti kilpailemaan kaudella 2002. Salo nappasi uudelle tallille heti ensimmäisessä kilpailussa Australiassa yhden pisteen sijoittumalla kuudenneksi, ja hän toisti tämän sijoituksen myös kauden kolmannessa kilpailussa Brasilian GP:ssä. Vaikka jatkossa aika-ajoissa tulikin hyviä sijoituksia, kausi oli suuriin odotuksiin nähden pettymys Salolle. Kauden alun kaksi pistettä jäivät hänen ainoikseen, eikä Toyota jatkanut hänen sopimustaan seuraavalle kaudelle. Salo päätti F1-uransa tähän kauteen.
F1-uran jälkeinen aika.
F1-uran jälkeen Salo on ajanut muun muassa CART-sarjassa kaudella 2003. Hän osallistui neljään kilpailuun ja ajoi toisessa kilpailussa palkintosijalle kolmanneksi. Hänestä tuli ensimmäinen CART-sarjassa palkinnoille yltänyt suomalainen.
Salo on myös osallistunut Audilla Sebringin ja Le Mansin kestävyyskilpailuihin. Kaudella 2004 Salo ajoi FIA GT -sarjaa Ferrarin F430 -autolla. Hän ajoi American Le Mans Series -sarjassa Ferrarilla kauden 2009 loppuun ja voitti GT2-luokan mestaruuden kaudella 2007 yhdessä ajoparinsa Jaime Melon kanssa. Vuonna 2008 Salo voitti Melon ja Gianmaria Brunin kanssa GT2-luokan Le Mansin 24 tunnin ajossa. Salo ajoi myös vuonna 2009 Le Mansissa luokkavoittoon, tällä kertaa Melon ja Pierre Kafferin kanssa. Kaudella 2010 Salo kilpailee uudessa FIA GT1 -sarjassa.
Salo on toiminut usein MTV3-kanavan F1-lähetysten kommentaattorina. Hän on ollut myös yksi kanavan F1-asiantuntijoista mm. JJ Lehdon ja Keke Rosbergin lisäksi. Salo juontaa yhdessä Tomi Tuomisen kanssa vuonna 2011 MTV3 MAX:lla esitettävää Virittäjät -sarjaa. Siinä hän koeajaa ja arvostelee tuning-autoja latoen tiukkoja kommentteja esimerkiksi koskien autojen tekniikkaa, sisätiloja ja yleisfiilistä.
Vuonna 2005 Salolta löytyi keuhkoista hiilikuitujarruista peräisin olevaa pölyä. Hän on ikäluokkansa ensimmäinen kuljettaja, jolta on avattu keuhkot. Pöly ei ainakaan vielä ole vaikuttanut Salon terveyteen, mutta seurantaa aiotaan jatkaa.
Salon mukaan on nimetty karting-kilpailukeskus Alahärmässä ("Mika Salo Circuit"). Vuoden 2012 alussa Mika Salo teki sopimuksen Ferrarin kanssa ja on ajanut Kimi Räikkösen kauden 2008 ferrarilla näytösajon Japanin Suzukassa.
Yksityiselämä.
Heinäkuussa 1999 Salo avioitui japanilaisen mallin Noriko Endon kanssa. Salo tapasi Endon ajettuaan vuosia Japanissa 1990-luvun alussa. Heillä on kaksi lasta: elokuussa 2001 syntynyt poika Max ja vuonna 2004 syntynyt tytär Mai.


Amerikanhaapana.
Amerikanhaapana ("Anas americana") on värikäs ja meluisa sorsalintu, joka muuttomatkoillaan joskus harhautuu Suomeenkin.
Koko ja ulkonäkö.
Amerikanhaapana muistuttaa muodoltaan haapanaa. Lennossa se on mahdollista sekoittaa myös morsiosorsaan. Soidinasussa uroksella on vaaleanpunertavat kyljet ja rinta, musta selkä ja siivet, hohtavan valkeat läikät siivessä ja valkea alavatsa. Sen pää on harmahtava, silmän takana kirkkaanvihreä läikkä ja päälaella valkea raita. Nokka on vaaleanharmaa. Naaras muistuttaa erittäin paljon haapananaarasta ja on äärimmäisen vaikea erottaa tästä. Soidinajan ulkopuolella koiras sulkii eklipsipukuun ja tällöin muistuttaa naarasta.
Pituus 50 cm, siipien kärkiväli 80 cm. Meluisa laji, koiras viheltelee vuui-voivoi, naaras vaakkuu kvaa-ak.
Levinneisyys.
Amerikanhaapana pesii Pohjois-Amerikan luoteisosissa Alaskassa, Kanadassa, Suurilla Järvillä sekä paikoin Uudessa Englannissa. ja muuttaa talveksi etelämmäksi aina Meksikonlahdelle, Tyynen valtameren ja Atlantin rannikoille.. Muuttomatkoilla amerikanhaapanoita harhautuu Eurooppaan säännöllisesti. Suomessa vuosittainen vierailija, lähestulkoon kaikki havainnot koskevat koiraita naaraiden vaikeasta määritettävyydestä johtuen.
Lisääntyminen.
Pesii maassa suojaisassa paikassa lähellä vesirajaa, kermanvärisiä munia tulee 6–12.
Ravinto.
Amerikanhaapana syö vesikasveja ja niiden juuria, maissa myös mehevää ruohoa, sekä toisinaan hyönteisiä ja etanoita.


Kamphaeng Phet.
Kamphaeng Phet (thaiksi กำแพงเพชร) on yksi Pohjois-Thaimaan provinsseista ("changwat"). Naapuriprovinsseja ovat (pohjoisesta myötäpäivään) Sukhothai, Phitsanulok, Phichit, Nakhon Sawan ja Tak.
Maantiede.
Provinssin tärkein joki on Ping, joka on yksi Chao Phraya-joen lähteistä. Joen läheinen tasamaasto (river flats, suom?) muodostaa provinssin itäosan, kun taas lännessä on enimmäkseen metsäistä vuoristoa.
Historia.
Kamphaeng Phet oli jo aikanaan Sukhothain kuningaskunnan kuninkaallinen kaupunki 1400-luvulla, jolloin se tunnettiin vanhalla nimellään "Chakangrao". Se muodosti tärkeän osan kuningaskunnan puolustussysteemiä, kuten myös myöhemmin Ayutthayan kuningaskunnan aikaan.
Hallinnolliset alueet.
Provinssi on jaettu 9 alueeseen ("Amphoe", district) ja kahteen osa-alueeseen ("King Amphoe", minor district). Nämä on edelleen jaettu 78 kuntaan ("tambon", commun) ja 823 kylään ("mubaan").


Lampang.
Lampang (thaiksi ลำปาง) on yksi Pohjois-Thaimaan provinsseista ("changwat"). Naapuriprovinsseja ovat (pohjoisesta myötäpäivään) Chiang Rai, Phayao, Phrae, Sukhothai, Tak, Lamphun ja Chiang Mai. Lampangin vanha nimi on "Khelang Nakhon".
Maantiede.
Lampang sijaitsee Wang-joen laajassa jokilaaksossa ja on vuorijonojen ympäröimä. Mae Mo alueelta löytyy ligniittiä (ruskohiiltä), jota tuotetaan avokaivoksista.
Historia.
600-luvulta lähtien Lampang oli osa Mon-kuningaskunnan Dvaravati-aikaa Haripunchai. 1000-vuosisadalla Khmerien valtakunta miehitti Lampangin alueen, mutta Lannathain kuningas Mengrai sisällytti koko Haripunchai-kuningaskunna omaan kuningaskuntaansa vuonna 1292. Lannathain kaaduttua sitä hallitsi Burmalaiset ja vihdoin tuli osaksi Thaimaata vuonna 1774.
Hallinnolliset alueet.
Provinssi jakautuu 13 alueeseen ("Amphoe", district). Nämä edelleen jakaantuvat 100 kuntaan ("tambon", commun) ja 855 kyllään ("mubaan").


Rudolf Hess.
Rudolf Walter Rikhard Heß (yleensä Hess, 26. huhtikuuta 1894 Aleksandria, Egypti – 17. elokuuta 1987 Länsi-Berliini, Saksa) oli Saksan kansallissosialistisen puolueen varajohtaja ja natsi-Saksan merkittävä hahmo.
Rudolf Hessin isä Fritz Hess oli lähinnä ulkomailla työskennellyt tukkukauppias. Hänen poikansa Rudolf syntyi Aleksandriassa, jossa hän myös aloitti koulunkäyntinsä saksalaisessa koulussa. Hessin äiti oli kreikkalaissyntyinen Georgiadis-suvun jäsen. Ylioppilastutkinnon jälkeen Hess aloitti kauppatieteiden opinnot Hampurissa. Hän osallistui ensimmäiseen maailmansotaan vapaaehtoisena. Sodan jälkeen hän liittyi Franz von Eppin johtamiin Freikorps-joukkoihin ja osallistui muiden muassa Münchenin neuvostotasavallan murskaamiseen. Hess kuului myös useisiin kansallismielisiin yhdistyksiin.
Hess opiskeli Münchenin yliopistossa oikeustiedettä ja geopolitiikkaa. Opiskeluaikoinaan hän kuuli Adolf Hitlerin puhuvan ja liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen kesällä 1920. Hänestä tuli eräs Hitlerin luotetuista ja hän osallistui myös kansallissosialistisen opiskelijajärjestön perustamiseen.
Joulukuussa 1928 Hess solmi avioliiton opiskelija Ilse Pröhlin (1900–1995) kanssa. Pariskunnalle syntyi poika Wolf Rüdiger vuonna 1937.
Hess otti osaa vuonna 1923 Hitlerin epäonnistuneeseen vallankaappausyritykseen ja joutui vankilaan. Siellä hän auttoi Hitleriä "Mein Kampfin" ("Taisteluni") kirjoittamisessa. Vapauduttuaan Hess alkoi työskennellä Hitlerille tämän yksityissihteerinä ja sai SS-kenraalin arvon vuonna 1932. Vuonna 1933 Hessistä tuli salkuton valtakunnanministeri ja 21. huhtikuuta 1933 Hitler nimitti Hessin kakkosmiehekseen kansallissosialistisessa puolueessa. Hess tultiin myöhemmin tuntemaan ”Johtajan seuraajana”. Toisen maailmansodan sytyttyä 1. syyskuuta 1939 Hitler nimitti puheessaan valtiopäiville Hessin seuraajakseen, mikäli hänelle sattuisi jotakin ”taistelussa”.
Rudolf Hess profiloitui 1930-luvulla ”maltillisena kansallissosialistina”, minkä johdosta hänestä tuli ulkomailla hyvin suosittu. Hitler lähetti Hessin mielellään isännöimään erilaisia ulkovaltojen edustajille pidettyjä vastaanottoja. Yhtä mielellään hän lähetti Hessin ulkomaille erilaisiin neuvottelutehtäviin.
Lento Skotlantiin.
Hessin lentokoneen hylky, Bonnyton Moor, Skotlanti, 10. toukokuuta 1941.
Eräs toisen maailmansodan merkillisimpiä tapahtumia sattui 10. toukokuuta 1941, kun Hess lensi Messerschmitt Bf 110 -koneella Isoon-Britanniaan tapaamaan Hamiltonin herttuaa. Koneeseen tuli vika, ja laskuvarjolla pelastautunut Hess laskeutui Floorsin maatilalle Eagleshamiin, Glasgow’n eteläpuolelle.
Hess halusi lentää Skotlantiin neuvotellakseen Hamiltonin kanssa rauhasta Saksan ja Britannian välillä. Hän ei halunnut keskustella suoraan Winston Churchillin ja tämän hallituksen kanssa. Hessin ehdotus oli, että Saksa voisi suojella brittiläistä imperiumia, jos tämä ei asettuisi Saksan tielle Manner-Euroopassa.
Brittiläisille selvisi pian Hessin kummallisesta käytöksestä ja mahdottomista ehdotuksista, että tämä oli liikkeellä omin päin eikä virallisesti edustanut Saksaa. Hitler levitti ympäri Saksaa sanaa, että Hess oli tullut hulluksi ja toimi yksityisesti. Martin Bormannista tuli Hessin seuraaja.
Hess vangittiin. Sota-ajan hän oli vangittuna Lontoon Towerissa.
Spandaun vanki.
Rudolf Hess 24. marraskuuta 1945.
Sodan jälkeen Hessiä syytettiin Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä. Hänet vapautettiin syytteistä rikoksista ihmiskuntaa vastaan ja sotarikossyytteistä, mutta katsottiin kuitenkin syylliseksi hyökkäyssodan suunnitteluun ja rikoksiin rauhaa vastaan.
Hess sai elinkautisen vankeustuomion, jonka hän kärsi Spandaun vankilassa. Hänet tunnettiin siellä yksinkertaisesti "vankina numero seitsemän". Hess osoitti vankeusaikanaan yhä enenevässä määrin omalaatuisia, osin selvästi vainoharhaisia piirteitä, jotka tekivät hänestä epäsuositun sekä vartijoiden että muiden vankien keskuudessa. Hess kieltäytyi kaikesta työnteosta, koska se oli hänen arvonsa alapuolella. Hän ei myöskään suostunut ottamaan osaa vankilan jumalanpalveluksiin. Hess valitti alati mitä erilaisimpia ruumiillisia vaivoja, jotka hänen vankitoverinsa tulkitsivat joko teeskentelyksi tai psykosomaattisiksi vaivoiksi. Lisäksi Hess väitti, että hänet yritettiin myrkyttää. Hän kieltäytyi myös kategorisesti ottamasta vastaan vierailijoita. Vasta vuonna 1969, jolloin Hess oli hoidettavana sairaalassa, hän tapasi vaimonsa ja lapsensa – ensi kertaa sodan jälkeen.
Vuonna 1966 Spandausta vapautettiin Baldur von Schirach ja Albert Speer ja Hessistä tuli paikan ainoa vanki yli kahdeksi vuosikymmeneksi. (Erich Raeder ja Walter Funk, jotka myös oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen, oli vapautettu terveydellisistä syistä, Raeder 1955 ja Funk 1957.) Hess oli luultavasti maailman tarkimmin vartioitu vanki – häntä vartioi samaan aikaan jopa sata liittoutuneiden sotilasta, jotka tulivat vuorokuukausin Isosta-Britanniasta, Neuvostoliitosta, Yhdysvalloista ja Ranskasta.
Rudolf Hess istumassa eturivissä toisena vasemmalta.
Yksin jäätyään Hess sai tosin eräitä erioikeuksia. Hänen selliään ei enää lukittu, joten hän pääsi vapaasti saniteettitiloihin ja vankilan kirjastoon. Hän sai lisäksi oman vedenkeittimen, jolla pystyi keittämään itselleen teetä ja kahvia haluamaansa aikaan. Vartijoiden mukaan hänen mielenterveytensä järkkyi yhä enemmän vuosien aikana, ja hän menetti suurimman osan muististaan.
Hess anoi usempaan kertaan armoa, mutta armonanomukset kariutuivat aina Neuvostoliiton vastustukseen. Useat poliitikot, joita ei mitenkään voida syyttää natsisympatioista – kuten Winston Churchill – tuomitsivat Hessin pitämisen vankeudessa. 1980-luvulla yhä useammat poliitikot ja kirkolliset edustajat alkoivat vaatia Hessin vapauttamista – osin humanitäärisistä syistä, osin siksi, että hänestä pelättiin tulevan uusnatsien marttyyri. Hess oli natsi-Saksan eräs tärkeimmistä miehistä heti Hitlerin jälkeen. Liittoutuneet pelkäsivät Hessin paljastavan liittoutuneita koskevia arkaluontoisia ja salassa pidettäviä tietoja julkisuuteen, kuten mm. Churchillin suunnitelma Skandinavian valloituksesta Suomen aseman turvaamisen nimissä. Vuonna 2017 on aiottu julkistaa Hessin paperit, mutta tästä on Britanniassa uutisoitu, että liittoutuneet siirtäisivät vielä papereiden julkaisua. Liittoutuneiden antaman tiedotteen mukaan, Hess olisi tehnyt itsemurhan 93-vuotiaana.
Hessin kuoleman jälkeen eurooppalaiset uusnatsit kokoontuivat ”muistomarssille” Wunsiedeliin, jonne Hess oli haudattu. Mielenosoituksia on ollut joka vuosi Hessin kuolinpäivänä. Ne olivat kiellettyjä Wunsiedelissä 1991–2000, jolloin uusnatsit marssivat muissa Saksan kaupungeissa ja muun muassa Hollannissa ja Tanskassa. Vuodesta 2001 uusnatsit ovat jälleen saaneet kokoontua Wunsiedeliin, ja marssiin osallistui yli 5 000 uusnatsia vuonna 2004. Nämä ovat olleet suurimpia natsien mielenosoituksia Saksassa sitten vuoden 1945. Tästä syystä johtuen heinäkuussa 2011 Hessin ruumis poistettiin haudasta ja hävitettiin polttamalla krematoriossa ja tuhka siroteltiin mereen omaisten läsnäollessa.
Teorioita.
Hessin elämää koskeneita värikkäitä teorioita on liikkunut vuosien mittaan.
Anthony Mastersin kirjan "The Man Who Was M: The Life of Charles Henry Maxwell Knight" mukaan Hessin lento Isoon-Britanniaan oli James Bond -kirjailija Ian Flemingin kehittämä ansa (Fleming toimi tuolloin Britannian tiedustelupalvelussa). Masters myös väitti, että Hess valitsi lentonsa päivän astrologinsa suositusten mukaan.
Erilaiset salaliittoteoriat taas ovat väittäneet, että Spandaun vanki ei ollutkaan Hess vaan kaksoisolento.
Ehkä perustelluin väite on se, että Neuvostoliitto halusi Hessin pysyvän vankilassa, koska näin he saivat ainakin näennäisesti pysyvän jalansijan Länsi-Berliinissä, mikä taas oli heille poliittisesti hyvin merkittävä asia.


Netscape.
Netscape Communications Corporation oli yhdysvaltalainen yhtiö, joka julkaisi Netscape Navigator- ja Netscape Communicator -selaimet.
Yhtiön historia.
Yhtiön perustivat nimellä "Mosaic Communications Corporation" 4. huhtikuuta 1994 Marc Andreessen ja Jim Clark. Se oli ensimmäinen yhtiö joka keskittyi nousevaan Internet-liiketoimintaan. Yhtiön ensimmäinen tuote oli web-selain "Mosaic Netscape 0.9" 13. lokakuuta 1994. Selain nimettiin sittemmin "Netscape"-nimiseksi ja yhtiö vaihtoi nimekseen Netscape 14. marraskuuta 1994 välttääkseen tavaramerkkiongelmat NCSA:n kanssa, jossa useimmat Netscapen työntekijät olivat työskennelleet ennen oman yhtiön perustamista. Mosaic Netscape -selain oli kehitetty puhtaalta pöydältä, eikä se sisältänyt NCSA Mosaic -selaimen koodia.
Netscape listautui pörssiin 9. elokuuta 1995. Osaketta tarjottiin aluksi 14 dollarin hintaan, mutta viime hetkellä ennen kaupankäynnin alkua, hinta päätettiin nostaa 28 dollariin. Ensimmäisenä kauppapäivänä osakkeen hinta nousi 75 dollariin.
Tuotteet.
Netscape kehitti lisäksi JavaScript-ohjelmointikielen, sekä kehitti oman Java-virtuaalikoneensa.
Myöhemmät vaiheet.
Microsoft loi Windows 95 -käyttöjärjestelmän Netscapen kilpailijaksi aluksi lisäpakettina elokuussa 1995 julkaistun Internet Explorerin, joka sittemmin liitettiin Windows-käyttöjärjestelmään. Tämä johti ns. selainsotiin, joissa Netscape jäi lopuksi häviölle, koska Microsoft jakoi omaa selaintaan ilmaiseksi ja pyrki samanaikaisesti tekemään WWW-sivuista selainriippuvaisia.
Netscape aloitti tammikuussa 1998, jo jäätyään Microsoftin jalkoihin, avoimeen lähdekoodiin perustuvan Mozilla-projektin kehittääkseen selaintaan eteenpäin. Netscapet, joiden versionumero on suurempi tai yhtä suuri kuin 6.0, perustuvat kaikki Mozilla Suiten koodiin.
Internet-palveluntarjoaja America Online ilmoitti 24. marraskuuta 1998 ostavansa Netscapen osakevaihdolla 4,2 miljardilla dollarilla.
15. heinäkuuta 2003 Time Warner (entinen AOL Time Warner, entinen AOL) lopetti Netscapen ja auttoi perustamaan Mozilla-säätiön tukemaan Mozilla-projektia. Suurin osa Netscapen työntekijöistä sai lopputilin, ja Netscapen logo poistettiin toimistorakennuksen seinältä. Netscape oli myöhemmin olemassa ainoastaan AOL:n portaalin ja sen tarjoaman halvan Internet-yhteyden nimenä.
Loppuvuosinaan Netscapesta julkaistiin vielä joitakin uusia versioita, mutta ne olivat tosiasiallisesti vain muokattuja Mozillan selaimia, joihin oli vaihdettu Netscape-logo. Ne myös kehitettiin AOL:n ulkopuolisissa kehitysryhmissä. Viimeiseksi versioksi jäi 9.0, joka julkaistiin lokakuussa 2007. Saman vuoden joulukuun lopussa AOL ilmoitti lopettaneensa Netscapen kehittämisen pysyvästi.


Viiksitimali.
Viiksitimali, vanhalta nimeltään partatiainen'", ("Panurus biarmicus") on harvalukuinen ruoikoiden varpuslintu.
Koko ja ulkonäkö.
"Pituus" 14–16 cm, "paino" 14–16 g.
Helppo tuntea vaaleanruskeasta yleisväristä ja pitkästä pyrstöstä. Juhlapukuisella koiraalla on harmaa pää ja leveä musta viiksijuova, josta juontui sen entinen nimi partatiainen. Naaras on yksivärisempi. Nuori lintu muistuttaa naarasta, mutta sen selkä ja pyrstön reunat ovat laajalti mustat. Nuorella naaraalla on musta nokka, nuorella koiraalla keltainen. Kaikilla viiksitimaleilla on täydellinen sulkasato elo–lokakuussa, jonka jälkeen ikäluokkia ei pysty erottamaan toisistaan.
Ääni on hauska ja napakka ”ping” tai ”pshing”. Myös surisevia ja napsahtavia ääniä on. Laulu on yksinkertainen lyhyt säe.
Käyttäytymiseltään viiksitimali on hyvin sosiaalinen. Poikueet kerääntyvät loppukesällä suuriksikin parviksi järviruoikoihin ja lennähtelevät tiiviinä ryhminä ruoikon yllä.
Vanhin suomalainen rengastettu viiksitimali on ollut 3 vuotta 2 kuukautta 26 päivää vanha. Vanhin eurooppalainen viiksitimali oli brittiläinen, 6 vuotta 5 kuukautta vanha.
Levinneisyys.
Parimäärä Suomessa: 200–500 paria pääasiassa Etelä- ja Lounais-Suomen rannikolla. Esiintyy laikuttaisesti eri puolilla Eurooppaa ja Aasiaa. Länsi-Euroopassa pesii 200 000 – 300 000 paria. Kovien talvien jälkeen kanta voi romahtaa mutta hyvinä pesimävuosina palaa nopeasti ennalleen. Vanhat pesimäpaikat voivat tyhjentyä lähes täysin joinain talvina.
Viiksitimali levisi Suomeen vasta 1980–1990-lukujen taitteessa ja kotiutui nopeasti pesimälajistoon. Ennen kolonisaatiota se oli suurharvinaisuus.
Osaksi paikkalintu, mutta osa linnuista vaeltaa syksyisin ja keväisin.
Elinympäristö.
Viiksitimalin elinympäristönä ovat merenlahtien ja järvien laajat järviruoikot. Harvoin sitä nähdään muunlaisessa ympäristössä.
Lisääntyminen.
Viiksitimali on tehokas lisääntymään, koska se tekee useita suuria poikueita vuoden aikana. Sitä paitsi nuoret viiksitimalit voivat alkaa lisääntyä jo ensimmäisenä elinvuotenaan, mikä takaa populaatioiden säilymisen ja runsastumisen. Suomessa tällainen lisääntyminen on kuitenkin melko epätodennäköistä
Pesä on noin metrin korkeudelle järviruokoihin sidottu pussimainen tai suppilomainen kori. Munintaa tapahtuu toukokuusta alkaen, ja pari voi pesiä kolmasti kesän aikana. Munia on 4–8, kermanvaaleita tummanruskein pilkuin ja täplin. Haudonta-aika 10–13 vrk, molemmat puolisot voivat hautoa.
Ravinto.
Hyönteiset ja hämähäkit. Talvella järviruo’on siemenet.


Isokirvinen.
Isokirvinen ("Anthus richardi") on västäräkkeihin ("Motacillidae") kuuluva varpuslintu ("Passeriformes"). Lajin tieteellinen nimi on ollut myös "Anthus novaeseelandiae".
Koko ja ulkonäkö.
Linnun pituus on noin 18 cm, siipien kärkiväli 29–33 cm ja paino 21–40 g, keskimäärin noin 30 g. Isokirvinen on suurikokoisin Euroopassa tavattavista kirvisistä. Sen nokka ja jalat ovat selvästi pidemmät kuin muilla suurikokoisilla kirvisillä, lento syvään aaltoista ja ääni on voimakas karhea surahdus. Sukupuolet ovat samanvärisiä.
Esiintyminen.
Isokirvinen esiintyy lähinnä Siperiassa, osassa Keski-Aasiaa ja Kiinaa, ja on muuttolintu, jota tavataan Suomessa vuosittain.
Elinympäristö.
Isokirvinen viihtyy ruohostoisilla avomailla, kuten rantaniityillä, laitumilla, tienvarsilla ja rikkaruohokasvustoissa.
Ravinto.
Isokirviset syövät pääasiassa hyönteisiä ja muita pieniä selkärangattomia sekä vähäisessä määrin siemeniä.


Luettelo Suomen kuntamuutoksista.
Tällä sivulla on luetteloituna kuntamuutokset. Katso myös Luettelo Suomen kunnista, Luettelo Suomen entisistä kunnista, Luettelo Suomen kuntaliitoksista ja Luettelo kuntaliitoksista Suomessa kunnittain.
Ennen vuotta 1865 Suomessa oli kunnallishallinto vain kaupungeissa. Maaseudulla seurakunnat huolehtivat myös paikallishallinnon tehtävistä, jotka nykyisin kuuluvat kunnille. Vuoden 1865 kunnallisasetuksen mukaan maaseudulle oli perustettava kunnat, mutta niiden alueet olivat samat kuin seurakuntien. Kesti kuitenkin useita vuosia, ennen kuin Suomen kaikkien seurakuntien alueella oli vastaava kunta aloittanut toimintansa. Vasta vuoden 1926 kuntajakolaki teki mahdolliseksi muuttaa kuntajakoa maaseudulla kirkollisesta jaotuksesta riippumatta.
__NOTOC__
1914.
Jyväskylään liitettiin Jyväskylän maalaiskunnasta Jyväskylän kaupungin vuonna 1908 ostaman Syrjälän tilan alue, jonne oli kasvanut Mäki-Matin esikaupunki.
Selvitettävänä olevat kuntaliitokset.
Suomen kuntaliiton mukaan 9. helmikuuta 2010 käynnissä oli yhteensä 12 kuntajakoselvitystä ja niissä oli mukana 46 kuntaa.
Luovutettiin Neuvostoliitolle 1944.
Seuraavat kunnat luovutettiin kokonaan Neuvostoliitolle 19. syyskuuta 1944: Antrea (013), Harlu (080), Heinjoki (087), Hiitola (093), Impilahti (147), Jaakkima (162), Johannes (168), Kanneljärvi (215), Kaukola (234), Kirvu (258), Kivennapa (264), Koivisto (268), Koiviston mlk (269), Kuolemajärvi (296), Kurkijoki (302), Käkisalmi (313), Käkisalmen mlk (314), Lahdenpohja (397), Lavansaari (412), Lumivaara (437), Metsäpirtti (488), Muolaa (497), Petsamo (591), Pyhäjärvi Vpl (628), Rautu (690), Ruskeala (703), Räisälä (706), Sakkola (731), Salmi (733), Seiskari (745), Soanlahti (757), Sortavala (763), Sortavalan mlk (764), Suistamo (767), Suojärvi (773), Suursaari (780), Terijoki (843), Tytärsaari (862), Uusikirkko (897), Valkjärvi (kunta) (910), Viipuri (929), Viipurin mlk (930), Vuoksela (938), Vuoksenranta (939) ja Äyräpää (991).
Aiheesta muualla.
Kuntamuutoksista


Å.
Å eli ruotsalainen O on suomalaisten ja ruotsalaisten aakkosten 27. kirjain, sekä norjalaisten ja tanskalaisten 29. kirjain. Se syntyi 1500-luvulla, kun ruotsin kielessä monissa sanoissa a alettiin lausua o:na. A-kirjaimen päälle lisättiin pieni o osoittamaan uutta ääntämistapaa. Ruotsissa å-kirjain otettiin käyttöön heti, mutta Tanskassa ja Norjassa sen tilalla käytettiin aa-yhdistelmää aina 1900-luvulle saakka. Tanskassa å otettiin käyttöön 1948 ja Norjassa se tuli pakolliseksi vuonna 1983.
Ruotsin kielessä "å" lausutaan samaan tapaan kuin suomessa "o". Vaikka Å sisältyy suomen aakkosiin, sitä ei esiinny suomenkielisissä sanoissa.
Lähteet.
A


Lamphun.
Lamphun () on yksi Pohjois-Thaimaan provinsseista ("changwat"). Naapurikuntia ovat (pohjoisesta myötäpäivään) Chiang Mai, Lampang ja Tak.
Maantiede.
Lamphun sijaitse Ping-joen jokilaaksossa ja on vuorijonojen ympäröimä.
Historia.
Vanha nimen (Haripunchai) aikaan Lampang oli Dvaravati-jakson Mon-kuningaskunnan pohjoisin kaupunki ja samalla myös viimeisin Thaiksi liittynyt. Myöhäisellä 1200-luvulla se joutui Khmerien valtakunnan hyökkäyksen kohteeksi, mutta ei kukistunut. Kuitenkin vuonna 1281 Lannathain kuningas Mengrai vihdoin valloitti kaupungin ja teki siitä osan kuningaskuntaansa.
Hallinnolliset alueet.
Provinssi on jaettu 7 alueeseen ("Amphoe") ja yhteen osa-alueeseen ("King Amphoe"). Nämä jakaantuvat edelleen 51 kuntaan ("tambon") ja 520 kylään ("mubaan").


Mae Hong Son.
Mae Hong Son (thaiksi แม่ฮ่องสอน) on yksi Pohjois-Thaimaan provinsseista ("changwat"). Naapuriprovinsseja ovat (idästä myötäpäivään) Chiang Mai ja Tak. Lännessä sen rajanaapurina on Myanmar.
Maantiede.
Provinssi sijaitsee useiden vuorijonojen välissä ja siksi siellä on viileämpi ilmasto kuin muilla Thaimaan alueilla. Salween-joki muodostaa osan Myanmarin rajasta.
Historia.
Provinssi oli osa Lannathai-kuningaskuntaa kuten myös osa Burmaa. Burmalaisten voimakas vaikutus näkyy yhä temppeleiden rakennustyylissä.
Väestö.
63% väestöstä kuuluu vuoristoheimoihin, niiden joukossa Hmong-, Yao-, Lahu-, Lisu-, Akha- ja Karen-vähemmistöt. Shan-vähemmistö on myös iso ryhmä. Provinssilla on Thaimaan alhaisin väestön tiheys.
Hallinnolliset alueet.
Provinssi on jaettu 7 alueeseen ("Amphoe", district). Nämä edelleen jakaantuvat 45 kunnaksi ("tambon", commune) ja 402 kyläksi ("mubaan").


Thai-aakkoset.
Thai-aakkostoa (ตัวอักษรไทย) käytetään thain kielen (ภาษาไทย) ja Thaimaan vähemmistökielten kirjoittamiseen. Kirjaimistoon kuuluu 44 merkkiä konsonanteille (พยัญชนะ), 28 merkkiä tai merkkiyhdistelmää vokaaleille (รูปสระ) ja neljä tooneille (วรรณยุกต์). Konsonantit seuraavat toisiaan vaakasuorasti vasemmalta oikealle, kun taas tavuun liittyvät vokaalimerkit asettuvat konsonanteista katsottuna ylös, alas, vasemmalle tai oikealle.
Toisin kuin latinalaisessa aakkostossa, thai-aakkostossa ei erotella isoja ja pieniä kirjaimia. Sanoja ei myöskään erotella toisistaan välilyönneillä, vaan kaikki sanat kirjoitetaan peräkkäin esim. kiinan tai japanin tapaan. Lauseiden erottimena välilyönti on yleinen.
Thai-aakkosissa on myös omat numeromerkit (ตัวเลขไทย), mutta arabialaisten numeroiden (ตัวเลขอารบิค) käyttö on nykyään hyvin yleistä.
Historia.
Thai-aakkosto juontaa juurensa todennäköisesti vanhasta khmerin kielen (อักขระเขมร) kirjoituksesta, joka kuuluu intialaisen brahmi-kirjoituksen eteläisen muodon perillisiin. Kansanperinteen mukaan sen loi kuningas Ramkhamhaeng Suuri (พ่อขุนรามคำแหงมหาราช) vuonna 1283. Laon kielen merkistö on läheistä sukua thai-aakkosille.
Kirjaimet.
Tarvitset Unicode-merkistöä tukevan selaimen ja thain kieltä tukevan fontin nähdäksesi alla olevat thain kirjaimet.
Konsonantit พยัญชนะ.
Aakkostossa on 44 konsonanttimerkkiä, joita käytetään thain kielen 21 konsonanttiäänteen merkitsemiseen. "Ylimääräisiä" kirjaimia käytetään sanskritin ja paalin kielen äänteille, jotka nykythain puhujat kuitenkin lausuvat omaperäisten äänteiden kaltaisesti. Monet samalla tavalla lausuttavat sanat eroavatkin vain kirjoituksessa. Konsonantit jakautuvat kolmeen luokkaan: matala, keskinen ja korkea. Konsonantin luokka määrittää monimutkaisten sääntöjen perusteella sitä seuraavan vokaalin toonin. 44 varsinaisen konsonantin lisäksi kirjaimistoon kuuluu neljä merkkiä, jotka nykythaissa lausutaan konsonantti-vokaali-yhdistelminä. Historiallisesti nämä edustavat sanskritissa ns. vokaalisia eli tavua kannattelevia konsonantteja.
Lukuisten samaa äännettä edustavien konsonanttimerkkien vuoksi kirjainten nimiin liitetään perinteisesti jokin thai-kielen sana, jossa tämä kirjain esiintyy. Esimerkiksi kirjaimen ข nimi on "khoo khai" (ข ไข่), jossa "khoo" on kirjaimen varsinainen nimi ja "khai" (ไข่) 'muna' on sana, jonka ensimmäinen kirjain on samainen ข. Kirjainten kanssa käytetyt esimerkkisanat ovat suhteellisen vakiintuneita, mutta jonkin verran vaihtelua esiintyy alueelta toiselle.
Alla olevassa taulukossa thai-kirjainten nimet on transkriboitu suomenkielistä lukijaa ajatellen. Lisäksi esitetään Thaimaassa virallisesti käytössä oleva RTGS-translitteraatiotapa sekä IPA-transkriptio. Useat konsonantit äännetään eri tavoin tavun alussa ja lopussa, minkä vuoksi kaikki kolme saraketta jakautuvat kahteen. Mikäli "Loppu"-sarakkeessa on pelkkä viiva, merkkiä ei käytetä tavun lopussa lainkaan. Kun kirjoitettu tavu loppuu konsonanttiyhdistelmään, vain ensimmäinen niistä lausutaan. Mahdollisia loppukonsonanttiäänteitä ovat 'k', 'm', 'n', 'ng', 'p' ja 't'. Luokkatunnuksina käytetään englanninkielisiä lyhenteitä L (matala), M (keskinen) ja H (korkea) niiden yleisyyden vuoksi muussa kirjallisuudessa.
Vokaalit สระ.
Thai-kielen yksittäisvokaaleja ja diftongeja merkitään sekalaisin yhdistelmin merkkejä, jotka voivat asettua mille tahansa puolelle niitä ääntämyksessä edeltäviä konsonantteja (ylös, alas, oikealle tai vasemmalle). Yhdeksi vokaalimerkiksi laskettava kokonaisuus voi olla moniosainen siten, että yksi osa kirjoitetaan ennen konsonanttia, toinen konsonantin jälkeen ja joissakin tapauksissa vieläpä kolmas konsonantin yläpuolelle. Alla olevassa taulukossa konsonantin paikkaa esitetään viivalla (–). Käytettäessä kahta viivaa jälkimmäinen tarkoittaa tavun loppukonsonanttia. Konsonanttitaulukon tapaan tässä esitetään äänteiden suomalaiset vastineet, Thaimaassa virallinen RTGS-translitteraatio ja IPA-transkriptio. Lisäksi viimeisessä sarakkeessa on lueteltuna joitakin yleisesti käytössä olevia translitteraatiomuunnelmia.
Lisämerkit.
Thain kirjoituksessa konsonantin luokka määrää yleensä sitä seuraavan vokaalin toonin. Kuitenkin kielessä tulee vastaan tilanteita, joissa tavun toonia ei voida yksiselitteisesti tulkita pelkän konsonantin perusteella. Tällöin merkitään eräänlainen numero toonimerkkinä konsonantin päälle. Merkkien nimetkin on johdettu sanskritinkielen sanoista 'yksi, kaksi, kolme ja neljä'. Thaiksi äänenkorkeusmerkkejä nimitetään วรรณยุกต์ (van-na-juk).
Lisäksi kirjaimistoon kuuluu kaksi muuta merkkiä, jotka muuten muokkaavat niihin liittyvän vokaalin tai konsonantin lausumista. Kaikki merkit esitetään suhteutettuna konsonanttiin "koo kai" ก.
Thai Unicode-koodein.
Thai-kielelle käytettävät Unicode-koodit ovat väliltä U+0E00... U+0E7F.


Nakhon Sawan.
Nakhon Sawan () on yksi Thaimaan provinsseista ("changwat"). Naapuriprovinssit ovat pohjoisesta myötäpäivään lueteltuna Kamphaeng Phet, Phichit, Phetchabun, Lopburi, Sing Buri, Chainat, Uthai Thani ja Tak. Nimi Nakhon Sawan kääntyy "Taivaallinen kaupunki".
Maantiede.
Ping- ja Yom-joet yhdistyvät Nakhon Sawanin kaupungin lähellä Chao Phraya-joeksi. Mae Wongin kansallispuisto Khamphaengphetin vastaisella rajalla muodostettiin 1987 säilyttämään Mae Wong-Mae Poenin sademetsä.
Hallinnolliset alueet.
Provinssi jakautuu 13 alueeseen ("amphoe", district) ja kahteen osa-alueeseen ("king amphoe"). Nämä edelleen jakaantuvat 130 kunnaksi ("tambon") ja 1328 kyläksi ("muban").


Phayao.
Phayao (thaiksi พะเยา) on yksi Pohjois-Thaimaan provinsseista ("changwat"). Naapuriprovinsseja ovat (idästä myötäpäivään) Nan, Phrae, Lampang ja Chiang Rai. Koillinen rajanaapuri on Laos.
Maantiede.
Phayaon kaupunki sijaitsee Kwan Phayao -järven tuntumassa, on kolmen ison vuoren ympäröimänä. Vuoret ovat Doi Luang (1697 m), Doi Khun Mae Fat (1550 m) ja Doi Khun Mae Tam (1330 m).
Historia.
Phayaon perustamisen jälkeen vuonna 1096 se oli pieni kaupunkikuningaskunta. 1300-luvulla sen merkitys kasvoi ja siitä tuli tasavertainen Lannathain kuninkaan Mengrain ja Sukhothain kuningaskunnan kumppani. Kuitenkin myöhempi Lannathain kuningas valloitti Phayaon vuonna 1338 ja liitti sen osaksi Lannathaita. Burmalaisten hallitessa Lannathaita kaupunki autioitui ja vuonna 1897 siitä tuli osa Chiang Rain provinssia. Se erotettiin Chiang Raista 28. elokuuta 1977, jolloin siitä tuli oma provinssinsa.
Hallinnolliset alueet.
Provinssi jakaantuu 7 piiriin ("Amphoe") ja 2 pienempään piiriin ("King Amphoe"). Nämä jaetaan 68 kuntaan ("tambon") ja 632 kylään ("mubaan").


Älypuhelin.
Älypuhelin () on matkapuhelin, jossa on perinteisten matkapuhelintoimintojen lisäksi kämmentietokoneen ominaisuuksia.
Perusominaisuudet.
Vaikka älypuhelimen määrittely ei olekaan yksiselitteinen, siihen liitetään tyypillisesti graafinen käyttöliittymä, monipuolinen mukautettava sovellusvalikoima ja internetyhteys. Älypuhelimen käyttöjärjestelmä on yleensä siinä määrin avoin, että kolmansien osapuolten on mahdollista tuottaa siihen uusia sovelluksia.
Ensimmäinen älypuhelimeksi luokiteltava laite oli vuonna 1993 julkaistu IBM Simon. Yhteistyössä BellSouth -operaattorin kanssa kehitettyä tuotetta kutsuttiin nimellä "personal communicator". Siinä oli kosketusnäyttö ja tavanomaisten puheominaisuuksien lisäksi laitteen ominaisuuksia olivat hakulaite, sähköposti, kalenteri, osoitekirja, laskin ja kynällä käytettävä luonnoslehtiö. Laitteen tullessa markkinoille sen suositushinta oli 899 dollaria. Laite kuitenkin kärsi mittavista teknisistä ongelmista vielä julkaisunsakin jälkeen, ja lopulta IBM päätti vetää sen pois markkinoilta vuonna 1994.
Ensimmäinen Euroopassa laajasti myyty älypuhelin oli Nokian vuonna 1996 julkaisema Communicator 9000. Laite painoi lähes 400 grammaa ja oli käytännössä 2110 -puhelin ja 386-PC samoissa kuorissa, käyttöjärjestelmänä GEOS.
Toiminnallisuus.
Jotkut puhelinominaisuudella varustetut kämmentietokoneet muistuttavat älypuhelimia ja älypuhelimet vastaavasti kämmentietokoneita. Laitetyypit ovat siis lähestyneet toisiaan. Kämmentietokoneessa on yhä useammin mahdollisuus tiedonsiirtoon 3G-, WLAN-, GPRS- ja EDGE-tekniikoilla, matkapuhelimessa on taas toimisto-ohjelmistoja kuten sähköposti sekä selainpohjaiset tietojärjestelmät. Älypuhelinten suuremmat tietokonenäytöt ja QWERTY-näppäimistöt tekevät niistä soveliaita tekstitiedostojen ja sovellusten hallintaan. Ne tukevat silti monia nykyaikaisten puhelinten perustoimintoja kuten digikamera ja tekstiviestit.
Tekniset ratkaisut.
Yleisin käyttöjärjestelmä älypuhelimissa on Linux-pohjainen Android. Linux-pohjaiset järjestelmät eivät edellytä lisenssimaksuja, mutta laitevalmistaja vastaa itse sen mukauttamisesta matkapuhelinkäyttöön. Kämmentietokonetyyppiset laitteet perustuivat aikaisemmin usein Windows Mobile -käyttöjärjestelmään. Vuodesta 2010 alkaen sen alkoi markkinoilla korvata uudempi Windows Phone 7 -käyttöjärjestelmä. Merkittäväksi matkapuhelinvalmistajaksi nousseen Applen iPhone käyttää muutamiin Mac OS X -käyttöjärjestelmän komponentteihin perustuvaa iOS-käyttöjärjestelmää. Muita älypuhelinten käyttöjärjestelmiä ovat Symbian, BREW ja Palm OS. Käyttöjärjestelmän ohella älypuhelimissa on sovellusalusta ja käyttöliittymäohjelmisto, kuten Nokian Series 60.
Älypuhelinten laitealustat sisältävät prosessorin ohella modeemin langatonta tiedonsiirtoa varten, joskus samassa ytimessä, samoin kuin tarvittavat oheispiirit ja muun tietokonekovon sekä päätelaite-elektroniikan.
Markkinat.
Älypuhelinmarkkinoiden jakautuminen käyttöjärjestelmittäin vuoden 2011 toisella vuosineljänneksellä tutkimuslaitos Gartnerin mukaan.
2010-vuosikymmenen alussa Nokian Symbian piti hallussaan merkittävää osuutta älypuhelinmarkkinoista, mutta tämän jälkeen osuus pieneni huomattavasti lyhyessä ajassa. Nokia on ilmoittanut jatkossa käyttävänsä Windows Phone 7:ää älypuhelimiensa ensisijaisena käyttöjärjestelmänä aiemmin käyttämänsä Symbianin asemasta. Älypuhelinmarkkinoilla tultanee kokemaan vaikeasti ennustettavia muutoksia sen jälkeen, kun hakukoneyhtiö Google ilmoitti ostaneensa matkapuhelinvalmistaja Motorolan elokuussa 2011. Käytännössä kauppa merkitsee sitä, että Googlesta tulee myös laitevalmistaja ja se alkaa kilpailemaan älypuhelinmarkkinoilla niiden yhtiöiden kanssa, joiden laitteisiin se toimitti pelkästään käyttöjärjestelmän. Syksyllä 2011 Google ilmoitti, että se antaa jatkossa omistamalleen Motorolalle etulyöntiaseman uusien Android-mallien kehityksessä. Samana syksynä kerrottiin älypuhelimien ohittaneen ensi kerran tavallisten matkapuhelimien myyntimäärän Länsi-Euroopan markkinoilla.


Symbian OS.
Symbian OS on Symbian Ltd:n kehittämä kämmentietokoneille ja älypuhelimille tarkoitettu käyttöjärjestelmä, joka tukee moniajoa ja toimii vähillä resursseilla.
Huhtikuussa 2009 käyttöjärjestelmä siirrettiin Symbian Foundationille, joka julkaisi sen avoimen lähdekoodin lisenssillä helmikuussa 2010.
Nokia otti koodin kehityksen haltuunsa marraskuussa 2010.
Huhtikuussa 2011 Nokia veti lähdekoodin jakelusta.
Tammikuussa 2011 tutkimuslaitos Canalys kertoi että Android ohitti vuoden 2010 lopulla Nokian Symbianin älypuhelinten yleisimpänä käyttöjärjestelmänä.
Historia.
Symbian OS on kehitetty Psionin PDA-laitteitaan varten loppuvuodesta 1994 alkaen kehittämästä EPOC32-käyttöjärjestelmästä. EPOC32:ta ei pidä sekoittaa vanhempaan EPOC16-käyttöjärjestelmään. EPOC16 ja EPOC32 ovat kaksi täysin eri käyttöjärjestelmää, joilla ei ole nimeä lukuun ottamatta keskenään mitään yhteistä.
EPOC16, alun perin nimeltään EPOC, oli Psionin 1989 lähtien kehittämä 16-bittinen käyttöjärjestelmä Intel 8086-perheen prosessoreihin perustuville laitteille. Käyttöjärjestelmä oli kirjoitettu Intel 8086 Assemblyllä ja C:llä. EPOC16 oli yhden käyttäjän järjestelmä ja varustettu pre-emptiivisellä moniajolla.
EPOC32 oli Psionin loppuvuodesta 1994 lähtien kehittämä 32-bittinen käyttöjärjestelmä. EPOC32 kehitettiin alun perin ARM-perheen prosessoriarkkitehtuurille, mutta se on käännettävissä myös monille muille prosessoriarkkitehtuureille. Käyttöjärjestelmä kirjoitettiin C++:lla eikä siinä ole lainkaan yhteistä ohjelmakoodia vanhemman EPOC16:n kanssa. EPOC32 oli yhden käyttäjän järjestelmä ja varustettu pre-emptiivisellä moniajolla. Ensimmäinen versio EPOC32:sta julkaistiin vuonna 1997.
Sekä EPOC16:tta, että EPOC32:ta kutsuttiin omana aikanaan myös yleisesti nimellä EPOC. EPOC32:n kehityksen alkamisesta lähtien EPOC:lla alettiin tarkoittaa nimenomaan EPOC32:ta. EPOC16:tta alettiin kutsua nimellä SIBO. Syy tähän oli se, että haluttiin välttää väärinkäsityksiä ja tehdä selvä ero vanhan ja uuden EPOC:n kesken.
Kesäkuussa 1998 Psion Softwaresta tuli Symbian, yhteisyritys jossa olivat osallisina matkapuhelinvalmistajat Psion, Nokia, Motorola ja Ericsson.
Vuonna 2001 julkaistiin EPOC32 Release 6 (ER6) ja samalla käyttöjärjestelmän nimeksi vaihdettiin Symbian OS. Maailman ensimmäinen kuluttajille julkaistu Symbiania käyttävä matkapuhelin oli Nokia 9210. Communicator, joka julkaistiin vuonna 2001.
Suunnittelufilosofiaa ja muuta teknistä tietoutta.
Itse kernel huolehtii lähinnä vain aktiivisen säikeen vaihtamisesta, muistinsuojauksesta sekä viestinvälityksestä eri prosessien välillä.
Kaikki muu toiminnallisuus hoidetaan erillisissä server-prosesseissa, joita käytetään asynkronisesti lähettämällä näille viestejä, eikä perinteiseen tapaan funktiokutsun tapaisilla järjestelmäkutsuilla.
Symbian OS on kirjoitettu C++-kielellä, mutta se ei käytä C++-kielen standardikirjastoja, vaan toteuttaa omat kirjastonsa näiden tilalle. Symbian OS:n käyttämät kirjastot on suunniteltu alusta lähtien kuluttamaan mahdollisimman vähän muistia ja ne ovat jossain määrin matalamman tason kirjastoja kuin standardin C++n kirjastot, mikä tekee niiden käyttämisestä vaikeampaa, ja siten hidastaa ja hankaloittaa käyttöjärjestelmälle ohjelmointia.


Eva Braun.
Eva Anna Paula Hitler o.s. Braun (6. helmikuuta 1912 München – 30. huhtikuuta 1945 Berliini) oli Adolf Hitlerin rakastajatar ja lyhytaikaisesti myös aviovaimo ennen kumppaninsa kanssa tekemää kaksoisitsemurhaa.
Elämänvaiheet.
Braun tapasi Hitlerin vuonna 1929, jolloin hän toimi Hitlerin valokuvaajan Heinrich Hoffmannin assistenttina. Vuonna 1936 hän muutti Hitlerin luo asumaan ja hänestä tuli Führerin rakastajatar. Braun ja Hitler näyttäytyivät harvoin julkisesti yhdessä ja saksalaiset eivät juurikaan tienneet Eva Braunin olemassaolosta. Hitler selitti julkisesti olevansa naimisissa Saksan kansan kanssa, joten avioliitto tai julkinen suhde eivät tulleet kyseeseen. Lisäksi Hitler selitti, ettei hänen virkansa anna hänelle aikaa avioelämään.
Elämäkertakirjoittaja Angela Lambert kertoo Eva Braunin kärsineen onnettoman rakkautensa vuoksi niin paljon, että keväällä 1935 yritti jo toisen kerran itsemurhaa.
Kun Braun muutti Hitlerin luokse Berchtesgadeniin, hän toivoi saavansa aseman Führerin puolisona, mutta Hitler ei halunnut maailman saavan tietää suhteestaan Eva Brauniin ja hänen läsnäolonsa salattiin yleisöltä. Valtiovierailujen aikana hän ei saanut olla näkyvillä ja päivällisillä emäntänä toimi Magda Goebbels. Ulkomaanmatkoilla Braun merkittiin seurueeseen yhtenä sihteereistä. Hitlerin lähimmät miehet, poikkeuksena Albert Speer, pitivät Evaa lähinnä mitättömänä hupakkona, ja heidän vaimonsa suhtautuivat naimattomaan ja ilman selkeää asemaa olevaan Brauniin alentuvasti.
Sodan aikana Eva Braun vietti suurimman osan ajastaan ylellisissä oloissa Obersalzbergissä. Maaliskuussa 1945 hän matkusti Hitlerin luo Berliiniin, vastoin Hitlerin nimenomaista toivomusta. Hän selitti pysyvänsä Hitlerin rinnalla aina tämän kuolemaan asti. Vaikka sekä Hitler että Eva Braunin perheenjäsenet vaativat tätä lähtemään Berliinistä, hän piti tiukasti kiinni ajatuksestaan seisoa rakastettunsa rinnalla loppuun asti. Pariskunta meni naimisiin 29. huhtikuuta 1945 ja teki itsemurhan seuraavana iltapäivänä kello puoli kolme Führerbunkerissa; Eva Hitler syanidikapselilla, Adolf Hitler ampumalla itseään ohimoon ja puraisemalla samanaikaisesti syanidikapselin rikki. Hitlerien ruumiit vietiin valtakunnankanslian puutarhaan ja ne poltettiin Hitlerin määräyksen mukaisesti. Puna-armeija löysi hiiltyneet ruumiit ja vei ne mukanaan matkatessaan kohti länttä. Neuvostojoukot hautasivat jäännökset takapihalle Magdeburgiin. Vuonna 1970 jäännökset tuhottiin lopullisesti.
Perheen kohtalo, tuomio ja jälkimaine.
Eva Hitlerin perhe säilyi sodasta hengissä. Hänen äitinsä Franziska, joka asui vanhalla maatilalla Ruhpoldingissa, kuoli 96-vuotiaana tammikuussa 1976.
Eva Braun katsottiin sodan jälkeen müncheniläisessä vetoomustuomioistuimessa myötävaikuttajaksi kansallissosialismin rikoksiin. Hänen omaisuutensa takavarikoitiin, koska se oli kokonaisuudessaan peräisin Hitleriltä.
Historioitsijat luonnehtivat Eva Braunia hieman yksinkertaiseksi naiseksi, joka omistautui Hitlerille ja kiintyi tähän varauksettomasti. Häntä on kritisoitu ennen kaikkea siitä, että hän rakensi itselleen keinotekoisen ihannemaailman, johon ei sopinut mitään, joka olisi ollut negatiivista Hitlerille tai kansallissosialismille. Toisen maailmansodan aikana, kun suurin osa Saksan kansaa joutui kärsimään puutteesta ja pommituksista, Eva Braun vietti Obersalzbergissa jatkuvaa lomaa ylellisissä olosuhteissa. Hän ei ilmeisesti tiennyt eikä halunnutkaan tietää tavallisen kansan ahdingosta. Maailmanpolitiikan käänteitä hän arvioi yksinomaan sen perusteella, antoivatko ne hänen rakastetulleen mahdollisuuden tulla hänen luokseen.


Ångström.
Kuvassa heliumatomi ja Ångströmin mittakaava
Ångström (tunnus Å) on pituuden mittayksikkö, joka on 10−10 m eli 0,1 nm eli 100 pm. Yksikkö on nimetty ruotsalaisen fyysikon Anders Jonas Ångströmin (1814–1874) mukaan.
Ångström ei ole SI-järjestelmän mukainen yksikkö, joten tieteellisessä tekstissä sen asemesta käytetään yleensä nano- tai pikometrejä. Atomien ja molekyylien mitat ilmoitetaan kuitenkin usein ångströmeinä; yleisemmin ångströmiä käytetään kuitenkin valon aallonpituuksien mittaamiseen.
Atomien mitat on mielekästä ilmoittaa ångströmeinä, koska tällöin luvut ovat kätevän suuruisia (välillä 0–10). Esimerkiksi metaanimolekyylissä vety- ja hiiliatomin välisen sidoksen keskimääräinen pituus on noin 1,1 Å eli 110 pm.


Edward Norton.
Edward Harrison Norton (s. 18. elokuuta 1969) on yhdysvaltalainen näyttelijä ja elokuvaohjaaja.
Ura.
Norton tunnetaan parhaiten elokuvista "Fight Club" ja "American History X". Norton on eräs tunnetuimmista uuden polven näyttelijöistä ja hän on saanut kaksi Oscar-ehdokkuutta. Lisäksi Norton on voittanut Golden Globen. Norton on toiminut näyttelemisen lisäksi ohjaajana ja tuottaja. 2002 hän myös uudelleenkirjoitti "Frida"-elokuvan käsikirjoituksen.
Yksityiselämä.
Norton on kiinteistösuunnittelija James W. Rousen pojanpoika ja hänellä on kaksi sisarusta, sisko Molly ja veli Jim. Norton valmistui Yalen yliopistosta pääaineenaan historia. Hänet tunnetaan myös nimellä Ed Norton.
Norton on seurustellut Courtney Loven, Salma Hayekin ja Drew Barrymoren kanssa.


Homo erectus.
Pystyihminen ("Homo erectus") on nykyihmistä edeltänyt ihmislaji, joka levittäytyi ensimmäisenä Afrikasta Eurooppaan ja Aasiaan. Laji kehittyi Afrikassa noin 1,6 miljoonaa vuotta sitten. "H. erectukset" olivat seuraajiansa moderneja ihmisiä rotevampia ja niillä oli pienemmät aivot. "H. erectus" saapui Eurooppaan noin 700 000 vuotta sitten.
"H. erectuksen" aivotilavuus oli noin 950–1 100 cm³, keskimäärin 75 prosenttia nykyihmisen aivotilavuudesta. Pystyihminen oli nykyihmistä rotevampi, voimakkaampi ja apinamaisempi. Sen pituus oli 130–160 cm. Luultavasti "H. erectus" osasi valmistaa vaatteita ja käsitellä tulta sekä varastoida ruokaa. Varhaiset "H. erectukset" elivät Turkanajärven ja Olduvain rotkon tienoilla.
Kuuluisia "Homo erectus" -löytöjä on tehty Aasiassa ja Afrikassa. Abbevillestä Ranskasta löydettiin käsikirveitä ja muita työkaluja vuonna 1836. Louis-Laurent-Marie Gabriel de Mortillet (1821–1898) nimesi ne tuottaneen kulttuurin Abbevillen kulttuuriksi. Samanlaisia työkaluja on löytynyt Olduvain rotkosta Tansaniasta yhdessä "Homo erectuksen" luiden kanssa. Afrikan "Homo erectukset" ovat noin 1,6–1,0 miljoonaa vuotta vanhoja, mutta Aasian noin 900 000–230 000 vuotta vanhoja. Aasian "H. erectuksia" ovat esimerkiksi 0,9–0,6 miljoonaa vuotta sitten elänyt jaavanihminen ja Pekingin läheltä Zhoukoudianista löytynyt pekingin ihminen, joka eli noin 460 000–230 000 vuotta sitten.
Homo erectuksen kulttuurit.
Ajan myötä "H. erectuksen" kulttuuri jakautui käsikirves- ja nyrkki-iskurikulttuureihin. Käsikirveskulttuurit, muun muassa Acheulin kulttuuri, levisivät Afrikasta Eurooppaan, Lähi-itään ja Etelä-Aasiaan sekä jossain määrin myös Keski- ja Itä-Aasiaan. Erään arvion mukaan Abbevillen osin hakattu kivi vaati yhden työvaiheen ja noin 25 iskua. Acheulin kulttuurille oli ominaista pisaramaisen veitsimäisen työkalun suunnittelu; erään arvion mukaan tämä työkalu vaatii 2 työvaihetta ja 65 iskua. Itä- ja Kaakkois-Aasiassa käytettiin käsikirveen sijasta nyrkki-iskuria, joka sopi murskaamiseen. Nyrkki-iskuri levisi myös Pohjois-Saksaan ja Itä-Eurooppaan.
Seuraajat.
"Homo erectus" oli yksi menestyneimmistä ja pitkäikäisimmistä "homo"-suvun lajeista. "H. erectusta" arvellaan seuranneen useita lajeja ja niiden alalajeja.


Tarke.
Tarke eli diakriittinen merkki (’erottava’) on kirjaimen lisuke, joka usein osoittaa tavanomaisesta poikkeavaa ääntämystä. Joskus tarketta käytetään erottamaan toisistaan kahden erimerkityksisen sanan kirjoitusasut, vaikkei ääntämyksellistä eroa ole. Tarkkeita ovat muun muassa yläpuolinen pistepari eli treema ( ¨ ), niin sanotut aksentti- eli korkomerkit akuutti ( ´ ), gravis ( ` ) ja sirkumfleksi ( ˆ ) sekä hattu ( ˇ ).
Käyttö.
Tarkkeiden käyttötavat ovat paljolti kielikohtaisia. Samaa tarketta voidaan käyttää erilaisiin tarkoituksiin eri kielissä – tai samassakin kielessä eri tilanteissa. Esimerkiksi vokaalin yläpuolelle sijoittuva akuutti osoittaa espanjassa tavallisesti sanapainoa, mutta unkarissa vokaalin ääntymistä pitkänä (mihin joskus liittyy myös äännearvon muuntuminen). Toisaalta samaa äänteellistä piirrettä voidaan eri kielissä merkitä erilaisella tarkkeella. Esimerkiksi soinnitonta postalveolaarista frikatiivia  eli niin sanottua suhu-s:ää merkitään muun muassa suomessa ja tšekissä lisäämällä s-kirjaimen yläpuolelle hattu (š), mutta turkissa lisätäänkin kirjaimen alle sedilji (ş).
Tavallaan kielikohtaista on myös, milloin jokin kirjaimen osa mielletään tarkkeeksi. Esimerkiksi saksassa kirjainten ä, ö ja ü pisteitä pidetään tarkkeina, jotka merkitsevät kielen vokaalivaihtelua (umlaut). Saksan kielessä näitä tarkkeellisia kirjaimia pidetään pelkkinä a:n, o:n ja u:n muunnelmina, ja esimerkiksi aakkostettaessa A/a ja Ä/ä ovat keskenään samanarvoisia. Sen sijaan suomessa ja ruotsissa Ä/ä ja Ö/ö (sekä å) ovat itsenäisiä kirjaimia, jotka aakkostetaan erikseen. Niinpä suomessa Ä/ä:n pisteitä ei tavallisesti mielletä tarkkeeksi (sen enempää kuin esimerkiksi pienaakkosen i pistettä), vaan niitä pidetään kirjaimen elimellisenä osana. Kansainvälisestä näkökulmasta Ä/ä kuitenkin helposti hahmottuu treema-a:ksi – samoin kuin suomalainen lienee taipuvainen pitämään vaikkapa islannin Á/á-kirjainta vain akuutti-a:na.
Tarkkeet tietokoneissa.
Näyttöpäätteiden yleistyessä tämä ratkaisu kävi riittämättömäksi, joten Asciin pohjalta alettiin kehittää laajempia, 8-bittisiä merkistöjä, joihin mahtui myös tarkkeellisia kirjaimia koostemerkkeinä. Kaikkia eri kielten tarvitsemia koostemerkkejä ei kuitenkaan voitu sisällyttää 8-bittiseenkään merkistöön vaan tarvittiin useita rinnakkaisia merkistöjä, joissa oli tarjolla eri kieliryhmille sopiva valikoima tarkkeellisia kirjaimia. Esimerkiksi länsieurooppalaiseen Latin 1 -merkistöön sisällytettiin muun muassa Suomessa tarvittavat å, ä ja ö, mutta siitä jäivät pois joissain vierassanoissa esiintyvät š ja ž. Itäistä Keski-Eurooppaa varten kehitettyyn Latin 2 -merkistöön taas sisältyvät sekä Ä/ä ja Ö/ö että Š/š ja Ž/ž, mutta siitä puuttuu ruotsin kirjoittamiseen tarvittava Å/å.
Unicode-merkistö on suunniteltu niin, että siinä on tilaa kaikille maailman kielissä käytetyille kirjoitusmerkeille, ja se pyrkii tarjoamaan vastineen jokaiselle vanhemmissa merkistöissä esiintyvälle merkille. Unicodeenkaan ei silti ole katsottu tarpeelliseksi lisätä enää uusia tarkkeen ja kantakirjaimen yhdistelmiä, joita ei vanhemmissakaan merkistöissä esiinny ja joita ehkä tarvitaan vain joissain erikoistilanteissa. Sen sijaan Unicode tarjoaa yhdistyviä tarkkeita, jotka voidaan liittää periaatteessa mihin tahansa kantakirjaimeen, niin että yhdistelmä näyttää tarkkeelliselta kirjaimelta. Yhdistyvien tarkkeiden käyttöä on tosin rajoittanut se, että kaikki ohjelmistot tai fontit eivät tue niitä kunnolla.
Suomalaisessa tietokonenäppäimistössä on varta vasten koostemerkkien Å/å, Ä/ä ja Ö/ö näppäimet, ja muita koostemerkkejä voidaan tuottaa tarkenäppäinten avulla. Vanhastaan suomalaisessa näppäimistössä on ollut yksi tarkenäppäin akuutti- ja gravis-kirjainten tuottamiseksi sekä toinen treema-, sirkumfleksi- ja tilde-kirjainten tuottamiseksi. Laajennettu suomalainen näppäimistö lisää valikoimaan koko joukon muita tarkkeita, kuten Š/š- ja Ž/ž-kirjainten tuottamiseen tarvittavan hatun. On kuitenkin huomattava, että laajennettu suomalainen näppäimistö on suunniteltu tukemaan lähinnä eurooppalaisten kielten oikeinkirjoitusta latinalaispohjaisin kirjaimin, joten sillä ei välttämättä voi tuottaa kaikkia eksoottisemmissa kielissä käytettäviä latinalaisen kirjaimiston laajennuksia – eikä etenkään sellaista kantamerkin ja tarkkeen yhdistelmää, jota ei ole edes olemassa koostemerkkinä.
Tarkkeiden tyypittelyä.
Tarkkeita voidaan karkeasti luokitella niiden ulkomuodon pohjalta.
Treema eli yläpuolinen pistepari (Ä/ä, Ë/ë).
Treemassa (’aukko, nopan silmä’) eli yläpuolisessa pisteparissa yhdistyy kaksi typografista perinnettä. Kreikan kielestä latinan välityksellä mm. ranskaan, hollantiin ja osin englantiinkin on periytynyt treeman käyttö diereesinä (’jako’) eli erokepisteinä, joilla osoitetaan, että kaksi peräkkäistä vokaalimerkkiä eivät äänny yhtenä kokonaisuutena (diftongina tai pitkänä vokaalina) vaan niiden välissä on tavuraja:, (myös "cooperation" tai "co-operation"). Samaan tapaan treemalla voidaan merkitä myös yksittäinen vokaalimerkki tavua muodostavaksi, kuten erisnimessä "Brontë", jossa englannin kielen normaalien oikeinkirjoitussääntöjen mukaan e-kirjain olisi mykkä.
Saksan kielessä kirjaimiin A/a (→ Ä/ä), O/o (→ Ö/ö) ja U/u (→ ü) liittyvä pistepari sen sijaan on jäänne alun perin kantamerkin perään ja myöhemmin sen yläpuolelle lisätystä e-kirjaimesta, jolla merkittiin umlaut-ilmiötä eli takavokaalin muuntumista etuvokaaliksi sanaa taivutettaessa. Saksalaisen mallin mukaan treemaa käytetään etuvokaalin tunnuksena myös monessa sellaisessa kielessä, kuten suomessa, jossa vastaavanlaista taivutusopillista vokaalinmuunnosta ei esiinny.
Toisinaan treemalla voidaan merkitä muunkinlaista äännearvon muutosta, sillä esimerkiksi kansainvälisessä foneettisessa kirjaimistossa treema osoittaa vokaalin ääntyvän oletusarvoa keskempänä. Samaan tapaan albaniassa ë on välisen keskivokaalin [ə] merkki. Venäjän kielessä puolestaan kyrillinen kirjain ё ("jo") ääntyy etuvokaalin sijasta takavokaalina – tosin se tavallisesti korvataan etuvokaalisella kirjaimella е ("je") sillä lukijan oletetaan tuntevan oikean ääntämyksen ilman tarkettakin.
Yläpuolinen piste (Ȧ/ȧ, İ/i).
Yläpuolisella pisteellä voi olla monenlaisia tarkoituksia. Esimerkiksi liettuassa ė-kirjain osoittaa pidentynyttä vokaaliäännettä, kun taas puolassa ż-kirjain merkitsee soinnillista retrofleksistä frikatiivia.
Myös pienen i:n – ja sen muunnelmana syntyneen j:n – piste on oikeastaan alun perin ollut tarke, vaikka sillä ei osoitettu mitään erityistä ääntämystä vaan pyrittiin ainoastaan helpottamaan kirjaimen hahmottamista. Vaikka piste on vakiintunut elimelliseksi osaksi i:n ja j:n pienaakkosellista muotoa, se tavallisesti syrjäytyy, jos kantakirjaimen yläpuolelle lisätään jokin muu tarke. Suuraakkonen puolestaan on yleensä pisteetön, mutta turkin kielessä piste lisätään i-kirjaimen suuraakkoselliseenkin vastineeseen (İ), sillä tavanomainen suuraakkonen I kytkeytyy pisteettömään pienaakkoseen ı  (joka ääntyy muuten suunnilleen samoin kuin, mutta laveana eli huulet samassa asennossa kuin -äänteessä).
Alapuolinen piste (Ạ/ạ).
Alapuolisella pisteellä merkitään vietnamissa erityistä matalaa pysähtyvää toonia eli merkitykseen olennaisesti vaikuttavaa sävelkulkua. Lisäksi alapuolista pistettä käytetään tieteellisissä yhteyksissä muun muassa arabian ja eräiden intialaisten kielten tarkekirjoituksessa.
Aksentti- eli korkomerkkejä.
Nimitys "aksenttimerkki" (’korko, korostus, äänenpaino’) viittaa varsinaisesti kolmeen muinaiskreikassa sävelkulkua osoittaneeseen tarkkeeseen eli akuuttiin, gravikseen ja sirkumfleksiin. Erityisesti akuuttiaksentista voidaan joskus puhua epätäsmällisesti pelkkänä aksenttimerkkinä. Toisinaan aksenteiksi voidaan kutsua mitä tahansa tarkkeita.
Ranskan kielen arkisessa typografiassa aksenttimerkkejä käytetään joskus vain pienaakkosten yhteydessä. Tämä käytäntö on pitkälti perua kirjoituskoneiden aikakaudelta, jolloin tarkkeen lisääminen suuraakkosen yläpuolelle saattoi olla typografisesti ongelmallista.
Akuutti (Á/á).
Akuutti (← ’terävä, korkea’) on oikealle kallistuva pieni vinoviiva kantakirjaimen yläpuolella. Muinaiskreikassa akuutilla merkittiin nousevaa sävelkulkua, ja vastaavanlaisessa merkityksessä sitä käytetään nykyään muun muassa vietnamissa. Nykykreikassa ja muun muassa espanjassa akuutilla merkitään sanapainoa, mutta espanjassa akuuttia käytetään myös keskenään samanlaisten sanojen kirjoitusasujen erottamiseen, ja kysymyssanoissa on aina akuutti ("que" ’joka, mikä, että, kuin’, mutta "qué" ’mikä? millainen? kuinka?’). Joissain muissa kielissä, kuten unkarissa ja tšekissä, akuutti osoittaa vokaalin ääntyvän pitkänä painotuksesta riippumatta, ja puolassa taas konsonanttiin liittyvä akuutti osoittaa sen ääntyvän liudentuneena.
Ranskan kielessä akuutti () esiintyy vain kirjaimessa é. Se ääntyy aina laveana puolisuppeana etuvokaalina , kun taas tarkkeettoman e-kirjaimen äännearvo vaihtelee ympäristön mukaan.
Gravis (À/à).
Gravis (← ’painava, matala’) on kuin akuutin peilikuva eli vasemmalle kallistuva pieni vinoviiva kantakirjaimen yläpuolella. Akuutin tavoin se periytyy muinaiskreikasta, jossa sillä merkittiin laskevaa sävelkulkua; vastaavanlaisessa merkityksessä sitä käytetään nykyään muun muassa vietnamissa. Graviksella voidaan merkitä myös sanapainoa tai avointa vokaalia.
Ranskassa gravis () esiintyy tavallisimmin kirjaimessa è, jolla merkitään suomen e:n ja ä:n välistä äännettä . Lisäksi muutamissa sanoissa gravista käytetään erottamaan samoin ääntyvien sanojen kirjoitusasut toisistaan: esimerkiksi "a" on omistusverbi (jollakulla "on" jotain), mutta "à" prepositio; vastaavasti "ou" on konjunktio ’tai, vai’, mutta "où" adverbi ’missä’ (kumpikin sana ääntyy pyöreänä suppeana takavokaalina ).
Sirkumfleksi (Â/â).
Sirkumfleksi ( ← ’ympäri taivutettu’) on syntynyt akuutin ja graviksen yhdistelmänä ja muistuttaa ylöspäin osoittavaa nuolenkärkeä (tosin muinaiskreikan sirkumfleksi muuntui Bysantin aikana kaarevaksi tai aaltoviivan näköiseksi: ᾶ, vrt. tilde; tätä merkintätapaa käytetään siksi vanhojen kreikankielisten tekstien tieteellisissä laitoksissa). Alkujaan sirkumfleksillä merkittiin sävelkulkua, joka ensin nousi ja sitten laski, mutta sillä voidaan merkitä myös korkeaa sävelkulkua tai puolipitkää vokaalia.
Ranskan kielessä sirkumfleksi on lähinnä äännehistoriallinen muistomerkki, josta voi päätellä, että vokaalin perästä on pudotettu pois mykäksi muuttunut s-kirjain (esim. "île" ← "isle" ’saari’) tai toisinaan että vokaalin edestä on poistettu jokin toinen vokaali ("sûr" ← "seur" ’turvallinen’).
Esperantossa sirkumfleksi osoittaa oletusarvosta poikkeavaa ääntämystä kirjaimissa Ĉ/ĉ , Ĝ/ĝ , Ĥ/ĥ , Ĵ/ĵ  ja Ŝ/ŝ .
Hattu (Š/š, Ď/ď, Ľ/ľ).
Tšekkiläisestä oikeinkirjoituksesta periytyvä hattu (’hakanen’) on kehittynyt yläpuolisesta pisteestä eikä siis ole alkujaan varsinainen korkomerkki, mutta tavallisesti se muistuttaa ylösalaista sirkumfleksiä eli alaspäin osoittavaa nuolenkärkeä. Joskus hattu muistuttaa pikemminkin kirjaimen perään lisättyä heittomerkkiä (’), mutta tällöin se tulkitaan saman tarkkeen typografiseksi muunnelmaksi.
Tyypillisesti hattu merkitsee sibilantin yhteydessä, että se ääntyy postalveolaarisena eli niin sanotusti suhuäänteenä, ja muunlaisen konsonantin yhteydessä liudentumista. Kiinan kielen siirtokirjoituksessa hatulla voidaan merkitä sävelkulkua, joka ensin laskee ja sitten nousee.
Kaksoisakuutti (Ő/ő).
Nimestään huolimatta kaksoisakuuttikaan ei kirjaimellisesti ottaen ole korkomerkki vaan eräänlainen akuutin ja treeman (¨) risteytys, jolla unkarissa osoitetaan etuvokaalien ü ja ö ääntyminen pitkänä.
Tilde eli aaltoviiva (Ã/ã, Ñ/ñ).
Tilde eli aaltoviiva on kehittynyt n-kirjaimesta, joka on alettu kirjoittaa sitä edeltäneen kirjaimen yläpuolelle (vrt. ogonek). Tyypillisesti tilde merkitsee ñ-kirjaimen yhteydessä liudennusta ja vokaalin yhteydessä nasaaliäännettä. Viron kielessä kirjain õ merkitsee kuitenkin laveaa puolisuppeaa takavokaalia  (eli laveana ääntyvää o:ta) ja koltansaamessa taas laveaa puolisuppeaa keskivokaalia .
Yläpuolinen ympyrä (Å/å, Ů/ů).
Yläpuolinen ympyrä on suomalaisittain tuttu etenkin ruotsin, tanskan ja norjan kirjaimesta å (äännearvoltaan pyöreä takavokaali, joka voi olla puolisuppea  tai puoliväljä ). Tšekin kielessä esiintyvä ů ääntyy perusmuotoisessa sanassa samoin kuin ú pidentyneenä pyöreänä suppeana takavokaalina , mutta taivutetussa sanassa se muuttuu lyhyeksi puolisuppeaksi takavokaaliksi .
Lyhyysmerkki (Ă/ă).
Lyhyysmerkki eli breve on ylöspäin avautuva puoliympyrän kaari, joka asemoituu kirjaimen yläpuolelle. Sen perustehtävä on osoittaa vokaalin ääntyvän lyhyenä riippumatta siitä, onko se painollinen. Romanian kielen kirjain ă on välisen keskivokaalin merkki, ja turkissa puolestaan kirjain ğ on itsessään mykkä mutta osoittaa edeltävän vokaalin ääntyvän pitkänä.
Pituusmerkki (Ā/ā).
Pituusmerkki eli makron on kirjaimen yläpuolelle asemoituva vaakaviiva, joka tyypillisesti osoittaa vokaalin ääntyvän pitkänä. Kiinan kielen siirtokirjoituksessa pituusmerkki voi osoittaa tasaista sävelkulkua.
Poikkiviiva (Ł/ł, Đ/đ).
Poikkiviiva voi olla vino, kuten puolan kirjaimessa ł ja tanskan kirjaimessa ø (ns. tanskalainen ö), tai vaakasuora, kuten saamelaiskielten kirjaimissa đ, ǥ ja ŧ.
Sedilji (Ç/ç, Ņ/ņ, Ģ/ģ).
Sedilji (, alkujaan "zedilla" ’pieni z’,) on kehittynyt koukullisesta z-kirjaimesta (vrt. ʒ) ja tyypillisesti näyttää vasemmalle kääntyvältä pieneltä koukulta kirjaimen alla. Joidenkin kirjainten yhteydessä sedilji voi näyttää alapuoliselta pilkulta, joka yleensä kuitenkin tulkitaan vain sediljin typografiseksi muunnelmaksi. Pienaakkosen ģ yhteydessä sedilji asemoituu ylösalaisin kirjaimen päälle, koska alle se ei kunnolla mahdu.
Sediljiä ei enää käytetä espanjassa, josta se on lähtöisin, mutta esimerkiksi ranskassa ja portugalissa esiintyvä ç-kirjain osoittaa, että takavokaalin tai konsonantin edessä yleensä klusiilina  ääntyvä c edustaakin sibilanttia . Muissa kielissä sediljillä voidaan merkitä myös konsonantin ääntymistä liudentuneena tai postalveolaarisena eli suhuäänteenä.
Alapuolinen pilkku (Ș/ș).
Alapuolinen pilkku on romanian kirjaimissa ș ja ț esiintyvä tarke, joka on muodollisesti määritelty eri tarkkeeksi kuin sedilji. Käytännössä romanian alapilkulliset kirjaimet silti usein korvataan sedilji-s:llä (ş) ja sedilji-t:llä (ţ), joiden sedilji saattaa joissain fonteissa näyttääkin alapuoliselta pilkulta.
Ogonek eli häntä (Ą/ą).
Ogonek (puolaksi ’pieni häntä’) on oikealle kääntyvä koukkumainen lisäke kirjaimen alapuolella. Se on jäänne kantakirjaimen alapuolelle lisätystä n-kirjaimesta (vrt. tilde) ja tyypillisesti osoittaa vokaalin ääntyvän nasaalisena. Liettuan kielestä vokaalin nasaalisuus on kuitenkin äännepiirteenä kadonnut ja sen sijaan ogonek ensisijaisesti osoittaa vokaalin ääntyvän pitkänä.
Sarvi (Ơ/ơ).
Oikealle ja ylöspäin kaartuva sarvi vietnamin kirjaimissa ơ ja ư osoittaa, että vokaali ei äännykään pyöreänä vaan laveana.
Yläpuolinen koukku (Ả/ả).
Vokaalin yläpuolelle piirrettyä pisteetöntä kysymysmerkkiä muistuttava koukku osoittaa vietnamissa erityistä toonia, jossa sävelkorkeus ensin putoaa ja sitten nousee.


Fiskars (yritys).
Fiskars Oyj Abp on suomalainen yritys, jonka juuret ovat Fiskarsin Ruukissa, Pohjan kunnassa. Yritys on perustettu 1649 ja on siten vanhin yhä toiminnassa oleva suomalainen yritys. Yrityksen toimialat ovat vaihdelleet vuosikymmenien mittaan. Sen tuottamia oranssipäisiä saksia on valmistettu yli miljardi kappaletta. 2011 yhtiöllä on kolme pääliiketoiminta-aluetta: koti, puutarha ja ulkoilu. Muuhun liiketoimintaan kuuluu kiinteistötoiminta. Fiskars on myös merkittävä osakkeenomistaja. Holdingyhtiönä toimivan konsernin emoyhtiön pääkonttori sijaitsee Helsingissä ja Fiskarsin nimellä myytäviä tuotteita valmistavan "Fiskars Brands"in puolestaan Madisonissa, Yhdysvalloissa.
Puutarha.
Fiskars kehittää ergonomisesti muotoiltuja työvälineitä puutarhan hoitoon. Fiskars-tavaramerkin lisäksi yhtiöllä on useita vahvoja paikallisia tuotemerkkejä, jotka ovat erikoistuneet puutarhatuotteisiin. Tätä aluetta harjoitetaan Euroopassa, Lähi-idässä, Aasiassa, Tyynenmeren alueella ja Amerikassa. Toiminta-alueen liikevaihto oli 275 miljoonaa euroa vuonna 2010. Henkilöstö määrä vuoden aikana oli keskimäärin 1 383.
Suomessa puutarhatyökaluja valmistaa Fiskars Brands Finlandin tehtaat Pohjan kunnan Pinjaisissa, lähellä Billnäsin ruukkia. Tehtaat valmistavat myös muun muassa saksia ja kirveitä. Myös tuotekehityksestä pääosa toimii Pinjaisissa, mutta Yhdysvalloissa on erillinen tuotekehitysyksikkö.
a>-veneiden edeltäjä, Kellokosken tehtaiden Tuusulassa valmistama Kellovene, seuraavaksi ensimmäiset Buster-mallit Mini Buster vuodelta 1976, Buster vuodelta 1978 ja Buster RS vuodelta 1985. Takana uudemmat mallit Buster X (tuotannossa vuodesta 2006) ja Buster Magnum (II sukupolven malli tuotannossa 2002–2010).
Koti.
Fiskars tarjoaa moderneja designtuotteita kotiin, ruoanvalmistukseen ja kattaukseen. Vuoden 2007 Iittala Groupin oston myötä Fiskars on Pohjoismaiden markkinajohtaja kodintuotteissa. Yhtiöllä on omistuksessaan useita arvostettuja kodin tuotemerkkejä kuten Arabia, Rörstrand ja Iittala.
Kodin osuus liikevaihdosta oli 43%, eli 309 miljoonaa euroa, vuonna 2010. Liikevaihtoon sisältyy myös saksien ja sisustustuotteiden myynti. Liiketoiminta-alueen henkilöstön määrä oli keskimäärin vuoden aikana 1 560.
Iittala Group siirtyi Fiskarsin omistukseen 230 miljoonan euron kauppahintaan kesällä 2007.
Ulkoilu.
Ulkoilua harrastaville Fiskars tarjoaa tarpeellisia välineitä ja varusteita. Sen brändit ovat Gerber, Buster ja Drive Boats. Tuotteita ovat veneet, monitoimityökalut ja eräveitset, otsalamput, kompassit ja askelmittarit. Kompasseja ja otsalamppuja valmistanut Silva myytiin Karnellille heinäkuussa 2011.
Buster-alumiiniveneet valmistetaan Inhan Tehtailla. Näiden tuotteiden päämarkkina-alueet ovat Suomi ja muut Pohjoismaat sekä Itä-Eurooppa. Inhan Tehtaat sijaitsevat Ähtärissä.
Ulkoilun osuus liikevaihdosta vuonna 2010 oli 128 milj. euroa. Henkilöstön määrä oli 575.
Muu.
Fiskarsin muuhun liiketoimintaan kuuluu kiinteistötoiminta, johon kuuluvat 15 000 hehtaarin maa-alueet ja useiden kiinteistöjen ylläpidon. Yritys omistaa muun muassa Fiskarsin ruukin ympäristössä ja Hankoniemellä sijaitsevat alueet. Vesialueita on 3 700 hehtaaria ja talousmetsää 11 000 hehtaaria.
Tuotemerkit.
Tiedosto:Skalm_2.JPG|thumb|Oranssikahvaiset Fiskars-sakset, joiden väri on hyväksytty tavaramerkiksi
Taloustutkimus Oy:n ja Markkinointi & Mainonta -lehden "Brändien arvostus 2008" -tutkimuksessa Fiskars oli Suomen arvostetuin brändi. Konsernin muista brändeistä Arabia, Iittala ja Hackman olivat kyselyssä sijoilla 2, 4 ja 5.
Osake.
Fiskarsin osake noteerataan Helsingin pörssissä, suurten yhtiöiden (Large Cap) ryhmässä. Yrityksellä on yksi osakesarja, FIS1V.
Suurimpien osakkeenomistajien joukossa on Ehrnroothien suvun yhtiöitä, kuten Alexander Ehrnrooth johtama Virala ja Paul Ehrnroothin Turret.
Koko osakekannan markkina-arvo vuoden 2010 lopussa oli 1419,5 miljoonaa euroa.
Historia.
Yhtiön alkuna oli Fiskarsin rautaruukki, jonka hollantilainen Peter Thorwöste perusti 1649. Alusta asti yritys valmisti tuotteita kuluttajlle, teollisuudelle ja maataloudelle. Alkuvuosien tuotteisiin kuuluivat naulat ja kuokat. Vuonna 1822 apteekkari Johan Jacob Julin osti yrityksen, ja saksien valmistus alkoi 1832. Julinin kuoltua yrityksestä tuli osakeyhtiö 1883 ja pörssiyhtiö 1935.
Auranvalmistus oli suurimmillaan 1930-luvulla, kaikkiaan auroja tehtiin yli miljoona. Fiskarsin Kymppi-niminen aura oli niistä kaikkein tunnetuin.
1960-luvulla tehtiin monia muovituotteita, myös ensimmäiset ergonomiset muovikahvaiset sakset. Näitä Olof Bäckströmin suunnittelemia oranssikahvaisia saksia on valmistettu vuodesta 1967 alkaen yli miljardi kappaletta.
Alumiinirunkoisia veneitä valmistettiin ensin Kellokosken tehtaalla, jonka Fiskars osti 1963. Tuotanto siirtyi Ähtäriin, ja 1970-luvun lopussa veneille otettiin käyttöön nimi "Buster". Vuonna 2007, kun Fiskars osti Iittalan, konsernin tuotevalikoimaan tulivat myös Arabian ja Hackmanin astiat.


Kosovo.
Kosovo (,) on itsenäinen valtio Balkanilla Etelä-Euroopassa. Kosovon tasavalta itsenäistyi Serbiasta 17. helmikuuta 2008 antamalla yksipuolisen itsenäisyysjulistuksen. Kosovon itsenäisyyden on tunnustanut 92 jäsenvaltiota mukaanlukien Suomi. Serbia on kieltäytynyt tunnustamasta julistusta ja pitää aluetta edelleen autonomisena maakuntanaan.
Kosovon suurin kaupunki on Pristina (lähes 200 000 asukasta) ja toiseksi suurin on Prizren (180 000 asukasta). Kosovon pinta-ala on 10 887 km². Sen väkiluvuksi saatiin ensimmäisessä väestönlaskennassa 1,73 miljoonaa, vaikka aiemmin eri arvioissa väkiluvun on arvioitu olevan huomattavasti korkeampi. Serbivähemmistö kieltäytyi osallistumasta väestönlaskentaan. Väestötiheys on noin 200 asukasta/km², mikä on eurooppalaisittainkin melko korkea. Kosovonalbaaneja asuu runsaasti ulkomailla, asiantuntijoiden mukaan jopa noin 700 000–850 000.
Suurin etninen ryhmä on albaanit, joita Maailmanpankin vuoden 2001 tutkimuksen mukaan on noin 88 % väestöstä. Suurin vähemmistöryhmä on serbit (7 %). Pienempi määrä on turkkilaisia, bosniakkeja ja romaneja.
Maantiede.
Kosovon pinta-ala on 10 887 km²; se rajoittuu luoteessa Montenegroon, pohjoisessa muuhun Serbiaan, etelässä Makedoniaan ja lounaassa Albaniaan. Suuren osan maasta muodostavat 400-700 metrin korkeudessa olevat laakeat jokilaaksot, jota ympäröivät 2000-2500 m korkeat vuoret. Korkein huippu on Gjeravica (2656 m).
Kosovossa on jokia, jotka laskevat Adrianmereen, Mustaanmereen ja Egeianmereen. Suurimmat joet ovat maan eteläosassa Drini, luoteisosassa Moravan ja Tonavan sivujoki Lumi i Ibati ja kaakkoisosan Lepencë, joka yhtyy Vardariin ja päätyy sitä kautta Mustaanmereen.
Suurimmat kaupungit ovat Pristina, jossa on noin 198 000 asukasta, ja lounaassa sijaitseva Prizren, jossa on noin 178 000 asukasta. Kahdellatoista muulla kaupungilla on yli 50 000 asukasta.
Kosovossa on mantereinen ilmasto: kesällä ja syksyllä on lämmintä ja kuivaa, talvella melko kylmää ja runsaita lumisateita. Vuoristo ja Välimeri aiheuttavat alueellisia eroja. Pristinassa joulu- tammi- ja helmikuussa keskimääräinen alin lämpötila on pakkasen puolella, kun taas elokuun keskimääräinen ylin on 28,7 astetta.
Muinaishistoria.
Albaanien mahdollisina kielellisinä esi-isinä pidetyt illyrialaiset ilmestyivät Länsi-Balkanille noin 1200-luvulla eaa.. Albaani on ainoa kieli omassa indoeurooppalaisessa haarassaan, ja se on mahdollisesti illyrialaisten puhumien kielimuotojen viimeinen jäänne, joskaan asiaa ei ole todistettu. Antiikin aikana Kosovo oli osa suurempaa aluetta nimeltään Dardania. Alue soti usein kasvavan Makedonian kanssa, ja sen eteläosa vallattiin, Aleksanteri Suuren isän, valtakaudella. Alueesta tuli myöhemmin osa Rooman valtakuntaa, kun keisari Augustus valloitti sen vuonna 28 eaa.
Keskiaika.
Slaavit saapuivat Balkanille 500–700-luvuilla jaa. 1100-luvulla Serbiasta tuli itsenäinen valtakunta, ja Kosovosta tuli maan poliittinen, taloudellinen, uskonnollinen ja kulttuurillinen keskus. Tällä aikakaudella sinne rakennettiinkin useita satoja ortodoksisia kirkkoja ja luostareita.
28. kesäkuuta 1389 käytiin Kosovo Poljen taistelu, jossa olivat osapuolina yhdistyneet kristityt joukot, joita komensivat serbit sekä Osmanien valtakunnan joukot. Kristittyjen armeija hävisi. Suuri osa serbien armeijasta romahti, ja seuraavien vuosien aikana Serbia oli heikko osmaneja vastaan. Alueesta tuli 1448 osmanien vasallivaltio, ja se liitettiin Osmanien valtakuntaan 1459 yhdessä muun Serbian kanssa. Osana Osmanien valtakuntaa serbit saivat vähemmän oikeuksia kuin kristittyjen hallitsijoiden aikakaudella, vaikka maaorjuus lopetettiinkin.
Kosovon tultua liitetyksi Osmanien valtakuntaan, se oli vielä selvästi serbienemmistöinen, mutta albaanien osuus alkoi kasvaa. Valtaosa Kosovon albaaneista kääntyi islaminuskoon osmanivallan aikana.
1600-luvulta 1800-luvun loppuun.
Kun Osmanien valtakunnan ja Habsburgin hallitsijasuvun välillä oli sota 1683–1699, serbit nousivat kapinaan. Kun habsburgilaiset vetäytyivät takaisin Tonavasta pohjoiseen, suuri määrä serbejä jätti Kosovon ja lähti habsburgilaisten hallitsemille katolisille alueille. Tämän jälkeen Kosovoon muutti 1900-luvun alkuun asti suuri määrä islaminuskoisia albaaneja Pohjois-Albaniasta. Tämä prosessi kesti noin 200 vuotta, ja sinä aikana myös osa serbeistä vaihtoi kieltä ja uskontoa.
1800-luvun serbinationalismi piti Kosovon aluetta "Serbian kehtona". Monet kristittyinä pysyneet serbit tuomitsivat albaanit, koska nämä olivat omaksuneet vihollisen eli Osmanien valtakunnan uskonnon.
1800-luvun toisella puoliskolla tapahtui ensimmäinen albaanien ja serbien välinen konflikti, kun albaanit asettuivat Osmanien valtakunnan puolelle vuosien 1876–1877 sodassa. Serbia soti Venäjän ja Bosnian kapinallisten rinnalla heikentyvää Turkkia vastaan, mikä toi Serbialle suurvaltojen tunnustaman täyden itsenäisyyden ja 1878 rauhansopimuksessa Berliinin kongressissa Serbia sai takaisin alaisuuteensa Pristinan sekä Mitrovican.
1900-luku.
Ensimmäisen maailmansodan aikana Bulgaria ja Itävalta-Unkari miehittivät Kosovoa. Vuonna 1918 alue siirtyi Serbialle, josta myöhemmin tuli osa Jugoslavian kuningaskuntaa. Toisessa maailmansodassa alue yhdistettiin Italian hallitsemaan Albaniaan. Albaaneista koostunut Waffen-SS-divisioona Skanderbeg syyllistyi serbien kansanmurhaan ja etniseen puhdistukseen.
1960- ja 1970-luvuilla monet serbit muuttivat maakunnasta Serbiaan paremman elintason perässä, koska Kosovosta oli tullut Jugoslavian köyhin osa. Sosialistisen Jugoslavian aikana albaanien tilanne oli hyvä: Tito suosi heitä ja kannusti ihmisiä muuttamaan Albaniasta Kosovoon. Kosovon väestörakenne albanisoitui entisestään. Toisen maailmansodan ja Titon kuoleman välisenä aikana albaanien väkiluku kolminkertaistui Kosovossa Euroopan suurimman syntyvyyden sekä siirtolaisuuden johdosta. Kosovolle myönnettiin autonomisen maakunnan asema vuonna 1974.
1980-luvulla albaaniopiskelijat alkoivat vaatia alueelle itsenäisempää tasavallan asemaa. Marraskuussa 1988 albaanit aloittivat uudet levottomuudet, jotka johtivat alueen autonomian keskeyttämiseen ja sen asettamisen hätätilaan. Tämä johti suureen tyytymättömyyteen albaaniväestön keskuudessa. Albaanien tilanne huononi merkittävästi: he jäivät ilman työtä, koulutusta ja sairaanhoitoa. Ylin valta maakunnassa annettiin serbeille.
Satoja tuhansia albaaneja joutui pakenemaan ulkomaille muun muassa Suomeen. Syntyi vastarintaliike, johon kuului julistautuminen itsenäiseksi vuonna 1991. Tätä ei kuitenkaan tunnustettu kansainvälisesti. Albaanit tekivät aluksi rauhallista vastarintaa, kunnes vuonna 1996 Kosovon vapautusarmeija (UÇK) aloitti sissisodan, joka laajeni Kosovon sodaksi.
Kosovon sota ja YK:n hallinto.
Sodan jälkiä Kosovossa vuonna 1999
Albanian valtion osittain tukema Kosovon vapautusarmeijan UÇK:n aseellinen kapina oli laajimmillaan vuonna 1998, jolloin se hallitsi jopa puolta silloista maakuntaa. Länsimaat paheksuivat serbien kapinan kukistamisessa käyttämiä sotilaallisia otteita. Erityisesti serbien Račakissa suorittama joukkomurha herätti länsimaat vaatimaan NATO-joukkoja alueelle turvaamaan rauhaa. Tähän Serbia ei suostunut.
Maaliskuussa 1999 NATO alkoi pommittaa Serbiaa. Päätös tehtiin Venäjän vastustuksen vuoksi ilman Yhdistyneiden kansakuntien valtuutusta. Kymmenen viikkoa kestäneen pommituskampanjan johdosta Serbian Slobodan Milošević joutui vetämään armeijan pois Kosovon alueelta. YK:n turvallisuusneuvostossa päätöslauselmalla 1244 päätettiin, että Kosovo kuuluu Serbiaan ja Kosovon tulevaksi asemaksi tulee laaja autonomia. Tästä lähtien Kosovoa hallitsi Yhdistyneet kansakunnat UNMIK-osastonsa kautta.
Rauhanturvaajien saapumisen jälkeen albaanit aloittivat kostotoimet. Pitkälti yli sata kirkkoa ja luostaria tuhottiin, monet vuoden 2004 mellakoiden aikana. 280 000 serbiä jätti Kosovon.
Vuonna 2006 Kosovon albaanien hallinto ja Serbia neuvottelivat YK:n johdolla Kosovon lopullisesta asemasta. Huhtikuussa 2007 YK:n pääneuvottelija Martti Ahtisaari esitteli suunnitelmansa, joka toteutettaisiin kansainvälisessä valvonnassa. Siinä Kosovo olisi saanut valvotun itsenäisyyden ja oikeuden hankkia omat kansalliset symbolit. Kosovon albaanien johtama hallitus suhtautui ehdotukseen myönteisesti, kun taas serbiosapuoli torjui sen.
Itsenäiseksi julistautuminen.
Serbia oli valmis antamaan Kosovolle rajoitetun itsehallinnon, mutta Kosovon hallitus hyväksyi vain täyden itsenäisyyden. Neuvottelut asiasta kariutuivat joulukuussa 2007, ja Kosovo julistautui itsenäiseksi 17. helmikuuta 2008. Kaikki paikalla olleet 109 albaaniparlamenttiedustajaa kannattivat itsenäisyyttä. Istunnosta puuttui kymmenen edustajaa mukaanlukien kaikki serbiedustajat. Serbia ilmoitti, ettei koskaan tule hyväksymään Kosovon itsenäisyyttä. Venäjä pyysi a kokoontumaan asian vuoksi. YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon ilmoitti 18. helmikuuta 2008, että YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1244 pysyy voimassa ja sitä pyritään toteuttamaan kehittyvien olosuhteiden valossa.
YK:n Kansainvälinen tuomioistuin päätti heinäkuussa 2010, että Kosovon itsenäisyysjulistus ei rikkonut kansainvälisiä lakeja. Tuomioistuin käsitteli asian Serbian aloitteesta. Päätös ei kuitenkaan ole sitova, vaan ainoastaan neuvoa-antava. Serbian presidentin Boris Tadićin mukaan päätös ei muuta Serbian suhtautumista Kosovoon. Sen sijaan Kosovon presidentin Fatmir Sejdiun mielestä se poistaa loputkin epäilyt Kosovon itsenäisyydestä. Sejdiu erosi virastaan syyskuussa 2010, kun perustuslakituomioistuin oli ilmoittanut, että Sejdiu oli rikkonut perustuslakia vastaan. Hän oli toiminut presidenttiytensä aikana myös LDK-puolueen johtajana.
Kesästä 2011 lähtien Pohjois-Kosovossa oli levotonta, kun paikalliset serbit yrittivät barrikadein estää Kosovon viranomaisia ottamasta haltuunsa raja-asemia, joilla olisi valvottu kulkua rajan yli. Alkuvuodesta 2012 nationalistinen albaanijärjestö Vetëvendosje yritti marssia raja-asemille ja sulkea rajan.
14.–15. helmikuuta 2012 neljässä kunnassa Pohjois-Kosovossa järjestettiin kansanäänestys, jossa kysyttiin, hyväksyvätkö asukkaat Kosovon tasavallan instituutiot. 99,74 % äänestäneistä vastasi ei.
Politiikka.
Kosovon parlamentti on yksikamarinen kansalliskokous. Sen 120 paikasta 100 jaetaan suoralla kansanvaalilla, 10 on varattu etniislle serbeille ja 10 muille etnisille vähemmistöille. Kansanedustajat valitan nelivuotiskausille. Parlamentti valitsee presidentin viisivuotiskaudelle ja kaikki ministerit.
Kosovon kansainvälinen asema on kiistanalainen. Se on julistautunut itsenäiseksi, mutta emämaa Serbia ei ole tunnustanut itsenäisyyttä. Kosovon asema jakaa maailman valtiot kahteen leiriin. Moni maa mukaanlukien iso osa länsimaista on tunnustanut Kosovon itsenäisyyden, kun taas osa maailman valtioista Venäjä etunenässä ja kaikki BRIC-maat ovat todenneet, etteivät tunnusta Kosovoa ennen Serbiaa.
Hallinnollinen jako.
Kosovo on jaettu hallinnollisesti seitsemään hallintopiiriin, jotka jakaantuvat yhteensä 37 kuntaan.
Piirit väreillä, kunnat numeroilla. Eräät pienimmistä kunnista puuttuvat kartalta.
Talous.
Kosovon rahayksikkö oli aikaisemmin "Serbian dinaari", mutta muuttui nopeasti Saksan markaksi ja jälkeenpäin euroksi. Serbienemmistöisillä pohjoisalueilla käytetään yhä dinaareja.
Kosovossa on suuria viljelyskelpoisia alueita. Maanviljelyn edellytykset ovat erinomaiset, mutta pääoman puute on johtanut suhteellisen alkukantaiseen viljelyyn, jossa käytetään vähän koneita. Kosovolla on suuria ongelmia järjestäytyneen rikollisuuden kanssa, joka on noussut voimakkaasti 2000-vuosikymmenellä ja jota pidetään yhtenä maailman suurimmista väkilukuun suhteutettuna.
Kosovossa on paljon luonnonrikkauksia. Trepcan kaivoksilla Kosovska Mitrovicassa sijaitsevat jotkin Euroopan suurimmista lyijy-, sinkki- ja nikkelilöydöksistä. Vesivoimaa on myös saatavilla helposti; tätä on kuitenkin hyödynnetty vain vähän.
13-15% tuloista perustuu ulkomailla asuvien kosovolaisten kotiin lähettämiin tuloihin.
Liikenne.
Kosovossa on kahdeksan lentokenttää, 430 km rautatietä ja 1706 päällystettyä maantietä. Kaupunkien ja suurien kylien välillä on toimivat linja-autoyhteydet.
Väestö.
Vuoden 1981 väestönlaskennan mukaan Kosovon väkiluku oli 1 584 441 henkeä. Albaaneja oli 77,7 %, serbejä 13,2 %, 3,7 % "muslimeja" (mm. bosniakkeja ja goraneja), 2,2 % romaneja, 1,7 % montenegrolaisia, 0,8 % turkkilaisia, 0,6 % kroaatteja, 0,2 % jugoslaaveja ja 0,2 % muita.
Kulttuuri.
Kosovosta tuli Serbian kuningaskunnan kulttuurin, uskonnon ja politiikan keskus 1300-luvulla. Tänä aikana serbialaiset kuninkaat rakennuttivat Kosovoon lukuisia ortodoksikirkkoja ja -luostareita kuten Dečanin luostarin.
Kosovon albaanikulttuurissa on keskeistä, että on saatu vaikutteita eri kansoilta historian kuluessa. Osmaniaikakausi on jättänyt jälkensä vanhojen moskeijoiden ja kylpylöiden muodossa, ja jossain on säilynyt vanhoja turkkilaisia perinteitä. Osmanivaikutteet ovat kuitenkin hävinneet tietyssä määrin 1990-luvun aikana, ja ne on korvannut länsimainen elämäntapa. Slaavit ovat tuoneet kulttuuriin lainasanoja ja musiikkia.
Kosovo yrittää päästä maailman olympiakomitean jäseneksi, sillä ilman jäsenyyttä urheilijat eivät pääse edustamaan Kosovoa olympialaisissa. Toiveet, että tämä tapahtuisi ennen Lontoon olympialaisia, ovat hiipumassa.
Kosovon jalkapallon pääsarja on Kosovon superliiga.


Mengistu Haile Mariam.
Mengistu Haile Mariam (s. 21. toukokuuta 1937) oli Etiopiaa johtaneen marxilaisen sotilasjuntan, Dergin, huomattavimpia upseereita ja Etiopian demokraattisen kansantasavallan presidentti 1977–1991. Hänet todettiin vuonna 2007 syylliseksi kansanmurhaan ja tuomittiin poissaolevana elinkautiseen vankeusrangaistukseen, jonka Etiopian korkein oikeus muutti vuonna 2008 kuolemantuomioksi. Mengistu on välttänyt oikeuden asumalla Zimbabwessa, jonne hän pakeni Etiopiasta 1991.
Varhaisnuoruus.
Mengistun varhaisvaiheista tiedetään varsin vähän. Hän syntyi 1937 Addis Abebassa, Etiopiassa. Hänen äitinsä oli palvelijatar alhaiseen aatelistoon kuuluneen Dejazmach Kebbede Tesseman kotitaloudessa ja isänsä entinen orja, joka kuului shewalaiselle maanomistajalle Afenegus Eshete Gedalle. Mengistu sai lapsena kärsiä tummasta ihonväristään ja negridisistä piirteistään, sillä Etiopian luokkayhteiskunnassa vaalea ihonväri oli eliitin ominaisuuksia.
Valtaannousu.
Mengistu sai sotilaskoulutuksen lähellä Addis Abebaa sijaitsevassa Holettan sotilaskoulussa, josta valmistui 1966, ja jatkokoulutuksen Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa ollessaan Mengistu opiskeli myös Marylandin yliopistossa. Siellä ollessaan hän läheni maan mustien kansalaisoikeusliikettä. Hän palasi Etiopiaan 1971. Ennen liittymistään sotilasjunttaan hän oli arvoltaan majuri.
Vuodesta 1930 Etiopiaa hallinnut keisari Haile Selassie kukistui vuonna 1974 sotilaskaappauksessa, jonka toteutti keisarin itsensä perustama sotilasneuvosto Derg. Dergin alkuperäinen tehtävä oli ollut rauhoittaa nälänhädän vuoksi sekasortoon joutunut maa. Mengistu oli yksi kaappaukseen osallistuneen Dergin sotilaista. Hän nousi maan johtoon juntan sisäisessä valtataistelussa vuonna 1977 ja keskitti lopulta lähes kaiken vallan itselleen. Matkalla huipulle Mengistu raivasi tieltään useita puoluetovereitaan. Mengistun johdolla maa siirtyi nopeasti feodalismista sosialismiin ja hakeutui läheisiin suhteisiin Neuvostoliiton ja Kuuban kanssa. Mengistu valittiin myös maan presidentiksi 1987.
Punainen terrori.
Mengistu organisoi kaupunkien ja maaseudun väestön puolustuskomiteoiksi (Kebele), jotka taistelivat vastavallankumouksellisuutta vastaan. Kebelen avulla Mengistu toteutti vuosina 1977–1978 Etiopiassa laajamittaisia puhdistuksia, jotka tunnettiin "punaisena terrorina". Etiopian ihmisoikeustilanne oli kuitenkin huono koko Mengistun hallinnon ajan. Terrorin todellisten uhrien määrän arvioiminen on vaikeata, sillä maassa käytiin sotaa ja kuivuus aiheutti vakavia ongelmia maataloudelle. Aliravitsemus vaati paljon kuolonuhreja. Mengistu poikkesi useimmista despooteista siten, että hän riisti hengen omin käsin useilta vastustajiltaan, mitä hän perusteli välttämättömyydellä "ruokkia vallankumousta verellä" ja "johtamisena esimerkkiä näyttäen".
Hallinto.
Mengistun valtakaudella Etiopiaa johti periaatteessa Etiopian työväenpuolue, mutta todellisuudessa valta oli Mengistun johtamalla juntalla.
Etiopiaan aiemmin liitetyt somalien asuttamat Ogaden ja Eritrea kapinoivat ja pyrkivät itsenäistymään. Ogadenin kansanvapautusliikettä avustivat Somalian joukot. Neuvostoliiton ja Kuuban aseavulla Mengistu pysyi kuitenkin vallassa. Maahan virtasi Neuvostoliitosta 10–18 miljardin Yhdysvaltojen dollarin arvosta aseapua, jolla Mengistu loi mustan Afrikan suurimman armeijan.
Vuonna 1984 maan bruttokansantuotteesta sotilasmenojen osuus ylitti 60 prosenttia. Etiopiassa koettiin satojatuhansia uhreja vaatinut nälänhätä vuosina 1984–1985. 1980-luvun runsaan kehitysavun Mengistu kanavoi suurelta osin sotilas- ja ylellisyysmenoihin. Riippumattomien avustusjärjestöjen toimintaa hankaloitettiin Etiopiassa. Lääkärit ilman rajoja -järjestö karkotettiin maasta 1985, mutta sen sallittiin palata, kun Yhdysvallat uhkasi lopettavansa humanitaarisen avun. Kuivuudella perusteltiin myös pohjoisesta hedelmällisempään etelään tehtyjä väestön pakkosiirtoja, joilla heikennettiin vastarintaliikkeiden tukipohjaa.
Etiopiasta tuli uuden perustuslain myötä 1987 sosialistinen kansantasavalta ja Mengistusta siviilipresidentti.
1980-luvun lopulla kapinointi Mengistun hallintoa vastaan voimistui erityisesti Eritreassa ja Tigressä. Eritrean kansanvapautusrintama (EPRDF) ja Tigrén kansanvapaustusrintama valtasivat Tigrén helmikuussa 1989, mikä oli hallituksen ensimmäinen merkittävä tappio. Sen jälkeen Mengistua vastaan tehtiin vallankaappausyritys, joka johti armeijan johdon puhdistuksiin.
Viimeisetkin Neuvostoliiton neuvonantajat vetäytyivät maasta maaliskuussa 1990. Sen jälkeen Mengistu yritti vielä pysyä vallassa julistamalla yleisen asevelvollisuuden ja vahvistamalla taloutta aiempaa vapaamielisemmillä uudistuksilla. Eri kapinallisjärjestöjen muodostaman ja Meles Zenawin johtaman Etiopian kansan vallankumouksellisen demokraattisen rintaman (EPRDF) joukkojen lähestyessä Addis Abebaa Mengistu päästettiin Yhdysvaltojen myötävaikutuksella lähtemään 21. toukokuuta 1991 maanpakoon Zimbabween, missä presidentti Robert Mugabe myönsi hänelle turvapaikan. Tarkoituksena oli säästää pääkaupunki verenvuodatukselta.
Maanpaossa.
Mengistu on vuodesta 1991 alkaen ollut maanpaossa Zimbabwessa. Zimbabwesta kerrotaan hänelle myönnetyn turvapaikan "humanitaarisista syistä". Hän asettui asumaan vartioituun huvilaan Hararen vauraaseen Gunhillin kaupunginosaan. Mengistun elämästä Zimbabwessa tiedetään vain vähän ja hänet nähdään harvoin julkisuudessa. Vuonna 1995 hänen henkivartijansa ja poliisin turvamiehet torjuivat etiopialaisen miehen tekemän murhayrityksen. Hän on poistunut maasta vain kerran – vuonna 1999 Etelä-Afrikkaan, jossa hän kävi hoidattamassa terveyttään Johannesburgissa. Hän palasi Zimbabween ennen kuin Etiopian vaatima palautusprosessi oli ehtinyt käynnistyä. Heinäkuussa 2006 hänen kerrottiin muuttaneen Karibaan Sambian rajalle syrjäiseen paikkaan turvallisuussyistä.
Oikeudenkäynti.
Etiopialainen oikeusistuin tuomitsi joulukuussa 2006 Mengistun poissaolevana syylliseksi kansanmurhaan. Mengistu on kiistänyt hänet tuominneen oikeusistuimen arvovallan väittäen sitä "palkkasoturien ja siirtomaavalloittajien johtamaksi". Tammikuussa 2007 etiopialainen oikeusistuin langetti Mengistulle elinkautisen vankeustuomion. Zimbabwe on kieltäytynyt luovuttamasta häntä takaisin Etiopiaan.


Jokiniemi.
Jokiniemi () on Vantaan kaupunginosa Tikkurilan itäpuolella. Se rajautuu lännessä päärataan ja idässä Keravanjokeen ja Rekolanojaan, joiden jälkeen alkavat Hakkila ja Kuninkaala. Jokiniemeä pidetään tavallisesti osana Tikkurilaa.
Historia.
Jokiniemi on saanut nimensä sijainnistaan Keravanjoen mutkan muodostamalla niemellä. Keskellä Jokiniemeä on Winterinmäki, joka on osa Hiekkaharjun matalaa harjuselännettä, mutta muutoin alue on alavaa jokilaaksoa. Alueella on asuttu jo 3000–2600 vuotta ennen ajanlaskun alkua, jolloin siellä sijaitsi merenlahden ranta. Jokiniemestä löydetyllä muinaisella asuinpaikalla on suoritettu arkeologisia kaivauksia.
Lähellä Tikkurilaa Keravanjoki laskee voimakkaasti ja muuttuu Tikkurilankoskeksi. Paikalla oli mylly jo 1600-luvulla. Vuonna 1862 sen yhteyteen rakennettiin öljynpuristamo, ja joitakin vuosia myöhemmin vernissakeittämö. Keittämön ympärille kasvoi ajan kuluessa maali- ja lakkatehdas Tikkurilan Väritehtaat Oy, nykyinen Tikkurila Oy. Radan varressa sijainneet vanhat Väritehtaan rakennukset purettiin 1980-luvulla, ja tehdas toimii nykyisin Keravanjoen toisella puolella Kuninkaalassa. Jäljellä on yhä vernissakeittämön punatiilinen rakennus, joka toimii nykyään monitoimitalo Vernissana. Jokiniemessä toimi vuosina 1928–1984 myös Grönbergin lyijyvalkoistehdas ja lyijysulatto, joka jätti jälkeensä pahan ympäristöongelman: tehtaan ympäristöstä jouduttiin kuorimaan lyijyn saastuttama pintamaa pois ennen kuin alueelle voitiin rakentaa asuintaloja. Tehtaan varsinainen tontti siivottiin vasta v. 2004 ja on ollut siitä asti käyttämättömänä joutomaana. Alueelle on tarkoitus rakentaa toimitiloja tai julkisia rakennuksia.
Kahden suuren teollisuuslaitoksen vastapainona Jokiniemessä toimi 1900-luvun alusta 1980-luvulle asti myös valtion Maatalouden tutkimuskeskus, joka joutui lopulta siirtymään Jokioisiin Etelä-Hämeeseen kun koepeltojen viljely ja karjanhoito keskellä kasvavaa kaupunkia oli muuttunut mahdottomaksi. Tutkimuskeskuksen entiset konttorirakennukset, laboratoriot ja työväen asuintalot edustavat muun muassa jugendia ja funktionalismia ja muodostavat rakennushistoriallisesti arvokkaan suojellun kokonaisuuden. Presidentti Relander asui toisessa Jugend-rakennuksista toimiessaan Maanviljelystaloudellisen koelaitoksen assistenttina vuosina 1907–1917. Rakennuksessa toimii nyt Metlan kirjasto, sauna, kokous- ja vierastiloja sekä kesäsunnuntaisin Relander-museo. Jugend-rakennukset on suunnitellut arkkitehti H. R. Helin.
MTT:ltä vapautuneissa rakennuksissa on toiminut vuodesta 1981 lähtien Metsäntutkimuslaitos, joka on rakennuttanut 1964 valmistuneeseen Osmo Siparin suunnittelemaan laitosrakennukseen uuden toimistosiiven sekä keskuslaboratorion. Kasvintuotannon tarkastuskeskuksen (KTTK) maatalouskemian osasto toimi arkkitehti Erkki Huttusen suunnittelemassa vuonna 1938 valmistuneessa laitosrakennuksessa vuoteen 2006 saakka, jolloin se muutti Viikin kampukselle laitoksen yhdistyessä Eviraan. Rakennus remontoitiin laboratorioista toimistoiksi, ja vuonna 2008 Metlan pääkaupunkiseudun toiminnot siirtyivät kokonaan Jokinemeen. Aluetta hallinnoi Kapiteeli Oy.
Asutus ja palvelut.
Jokiniemi, joka sijaitsee vastapäätä Tikkurilaa radan itäpuolella, on käytännössä osa Tikkurilan keskustataajamaa. Kaupunginosassa ei ole omia kaupallisia palveluita, vaan jokiniemeläiset asioivat Tikkurilassa. Ns. Jokiniemen koulukampukseen kuuluvat Jokiniemen yhtenäiskoulu (ylä- ja alakoulu), Tikkurilan lukio ja Hiekkaharjun ammattioppilaitos (virallisesti Vantaan ammattiopisto Varian Tennistien toimipiste). Lisäksi alueella on Vantaan suurin ruotsinkielinen peruskoulu Dickursby skola. Kaupunginosassa sijaitsee myös Tikkurilan alueen pääurheilukenttä Hiekkaharjun urheilukenttä, Hiekkaharju Golfin golfkenttä sekä useita urheiluhalleja Tennistien varrella. Entisessä Maatalouden tutkimuskeskuksen navettarakennuksessa, Navethaliassa, toimii paikallinen harrastajateatteri Vantaan Näyttämö. Valtio on rakentanut Jokiniemeen 1990-luvulla Metsähallituksen ja Keskusrikospoliisin uudet toimitalot.
Jokiniemen vanhinta asutusta ovat maatilojen päärakennukset Navethalian lähellä sekä vanhat omakotitalot Hiekkaharjun aseman kupeessa. Alueen kerrostaloista vanhimpia ovat Satomäen tornitalot ja Hiekkaharjun aseman yksinäinen tornitalo, jotka on rakennettu 1950-luvulla.
1960-luvulta lähtien, erityisesti 1990- ja 2000-luvuilla, alueelle on rakennettu runsaasti kerrostaloja lähinnä vuokra-asunnoiksi, viime aikoina myös omistusasunnoiksi. Asunnot ovat pienehköjä ja opiskelijoiden suosiossa, ja Jokiniemen HOAS onkin säätiön suurimpia asuntokohteita. Jokiniemen väestörakenne onkin melko nuorta. Tikkurilan viereistä, yhä pitkälti rakentamatonta aluetta pyritään kehittämään voimakkaasti sen hyvän sijainnin takia. Tikkurilan aseman vieressä kohoaa jo esimerkiksi moderni 12-kerroksinen asuinkerrostalo nimeltään Vantaan Majakka. Se on Jokiniemen korkein rakennus ja Tikkurilan taajaman toiseksi korkein rakennus.
Liikenne.
Jokiniemi rajoittuu lännessä päärataan. Jokiniemeä palvelevat Tikkurilan ja Hiekkaharjun asemat. Tikkurilassa pysähtyvät kaikki lähijunat ja syksystä 2006 lähtien myös kaikki kaukojunat. Hiekkaharjussa pysähtyvät K-, N- ja T-junat.
Tikkurilan terminaali on Vantaan bussiliikenteen solmukohtia tarjoten hyvät yhteydet kaikkialle kaupunkiin. Jokiniemen läpi menevät Vantaan linjat 62, 69, 70 ja seutulinja 734. Linjan 60 päätepysäkki on Jokiniemessä. Tikkurilantie, Urheilutie, Jokiniementie ja keskeneräinen Valkoisenlähteentie ovat kaupunginosan pääväylät. Jokiniementien Keravajoen ylittävä silta avattiin käyttöön 8.11.2006, jolloin yhteys Jokiniemestä Heidehofintielle ja edelleen Kehä III:lle helpottui.. Jokiniemenkujalta Maanviljelijänkujalle johtava kevyen liikenteen reitti on nimetty "Reissu-Lassin poluksi" alueella asuneen presidentti Relanderin mukaan.


Daniel Cajanus.
Daniel Cajanus (1703 Paltamo – 27. helmikuuta 1749 Haarlem, Alankomaat) eli "Pitkä suomalainen" oli kaikkien aikojen pisimpiä suomalaisia tai mahdollisesti pisin suomalainen. Hän syntyi ja kasvoi Kainuun Paltamossa, missä hänen isänsä Anders Cajanus oli kappalaisena. Samasta kunnasta oli kotoisin yleisesti Suomen kaikkien aikojen pisimpänä miehenä pidetyn Väinö Myllyrinteen äiti. Eräiden lähteiden mukaan Danielilla oli myös erittäin pitkä sisar, joka lähti Danielin kuoltua noutamaan Hollannista veljensä perinnöksi jättämän omaisuuden.
Daniel Cajanuksen pituudeksi on mitattu 247,5 cm Suomen kansallismuseoon vuonna 1974 hankitun luonnollista kokoa olevan maalauksen perusteella (aikanaan Cajanuksen pituudeksi ilmoitettiin jopa 283 cm). Taulun tilasi englantilainen Montagun herttua John, ja sen toteutti muotokuvamaalari Enoch Seeman. Cajanus työskenteli tuohon aikaan, vuonna 1734, Montagun herttuan omistaman Boughtonin kartanon ovenvartijana Ketteringissä.
Cajanuksen elämänvaiheista on ristiriitaisia tietoja. Hänen tiedetään hankkineen elantonsa kiertelemällä Euroopassa esitellen itseään ja kutsuen itseään nimillä "elävä kolossi", "ihmeellinen jättiläinen" ja "kristitty Goljat". Jonkinlaisena tukikohtana hänelle on ollut Haarlemin kaupunki Alankomaissa, jonne hän asettui heikentyneen terveytensä vuoksi asumaan pysyvästi erääseen parantolaan vuonna 1745. Lontoolainen kirjakauppias ja "jättiläisasiantuntija" Thomas Boreman kirjoitti hänen elämäkertansa "The History of Cajanus, The Swedish Giant" vuonna 1742.
Hollannin pisimmän miehen tittelin Cajanus sai sadan (vanhan) amsterdamin tuuman (236 cm) pituudella. Vuonna 1754 julkaistussa Kainuun historiaa ja taloudellisia oloja käsittelevässä teoksessa Eric Castrén kertoo Cajanuksen olleen 3 kyynärää ja 3 ½ korttelia (230 cm). Alankomaissa Cajanus on tullut erityisen kuuluisaksi Haarlemin St. Bavon kirkon pylväässä olevasta pituusmerkinnästä. Samassa pylväässä Hollannin "pienimmän kääpiön", Simon Jane Paapin (1789–1828) merkki on vain 56 senttimetrin korkeudella. Haarlemin Frans Halsin museossa on näytteillä Cajanuksen puuvillapaita ja kengät. Tarinan mukaan Daniel Cajanuksen jalkine oli lähes Simon Jane Paapin kokoinen: kengänkärki ulottui Paapin kasvojen korkeudelle.
Thomas Boremanin elämäkerran mukaan Cajanus ei koskaan palvellut minkään maan armeijassa, vaikka usein niin väitetään. Ruotsin armeija yritti värvätä Cajanuksen riveihinsä, mutta hän lähti maasta ennen kuninkaan pakottavan määräyksen saapumista Ouluun. Tarina Preussin kuninkaan Fredrik Vilhelm I:n "pitkässä vartiojoukossa" palvelemisesta on oletettavasti peräisin 1780-luvulta, jolloin Jonas Cajanus -niminen mies kiersi Saksan maaseutua perunanviljelyn hyödyistä kertoen: "Syökää perunaa, kasvatte suuriksi!"
Boremanin väitteestä huolimatta Cajanuksella oli sotilasura Puolan kuninkaan August II Väkevän vartiokaartissa. Pesti kornettina päättyi kuninkaan kuoltua vuonna 1733. August II piti hoviaan Saksan Dresdenissä, ja hänen virallinen nimensä Saksan vaaliruhtinaana oli Fredrik August I, joten Preussin ja Puolan sotkeminen tarinoissa on ymmärrettävää.
Boremanin mukaan Daniel Cajanus uhrasi paljon aikaa hyväntekeväisyydelle ja sodan uhrien auttamiseksi. Tästä todistavat kolme hänen testamenttiaan, joilla Cajanus lahjoitti 12 000 guldenia Haarlemin luterilaiselle lastenkodille, 6 000 protestanttisen uskonsa vuoksi Ranskasta paenneille ja 1 500 mennoniittien veljeskunnalle Haarlemissa.
Daniel Cajanuksesta tuli viimeisinä vuosinaan Haarlemin merkkihenkilö ja koko kaupungin symboli. Hänen hautajaisistaan vuonna 1749 muodostui merkittävä tapaus, johon ottivat osaa niin ylhäiset kuin alhaisetkin. Kopiota Cajanuksen 61,7 senttiä pitkästä reisiluusta säilytetään Leidenin yliopiston anatomisissa kokoelmissa.


Ukrainan alueet.
Ukraina jakautuu 27 aluetasoiseen yksikköön. Näistä 24 on tavallisia alueita, yksi autonominen tasavalta (Krim) sekä kaksi erityisstatuksella olevaa kaupunkia, pääkaupunki Kiova sekä Sevastopol. Aluehallinnon jakomalli vastaa Neuvostoliiton ja Venäjän federaation aluejakomallia.
Muodollisesti kuitenkin Ukraina on yhtenäisvaltio eikä liittovaltio kuten Venäjä, vaikka 225 yksikamarisen parlamentin 450 paikasta jaetaan äänikynnyksen ylittäneille puolueille suhteellisella vaalitavalla ja toinen puoli enemmistövaalilla yhden edustajan vaalipiireissä.
Krimin autonominen tasavalta on tarkoitettu turvaamaan Krimillä Mustanmeren laivaston vuoksi asuvan venäläisväestön kulttuuriset oikeudet ja Sevastopol puolestaan turvaa Venäjän laivastotukikohtanaan pitämän ja Krimin autonomisen tasavallan ympäröimän Sevastopolin kaupungin venäläisten asukkaiden itsehallinnon. Ukrainalla ja Venäjällä oli 1992–1997 kiista Krimin asemasta, Venäjän oikeudesta pitää laivastotukikohtaa Ukrainalle vuodesta 1954 alkaen kuuluneen Krimin Sevastopolin sotasatamassa sekä Neuvostoliiton Mustanmeren laivaston alusten jakamisesta Neuvostoliiton seuraajavaltion Venäjän ja itsenäistyneen Ukrainan kesken.
Alue eli oblast.
*


Rutenia.
Rutenia on nimi alueille itäisessä Keski-Euroopassa ja Itä-Euroopassa, joita ovat asuttaneet itäslaavilaiset ruteenit. Nimi tulee latinan sanasta, joka merkitsi Kiovan rusien asuttamia alueita, joita asukkaat itse kutsuivat nimellä "Руськая Земля" (Ruskaja Zemlja eli rusien maa). Alueet ovat nykyään osa Ukrainaa, Valko-Venäjää, Slovakiaa ja Puolaa.
Nykyisin termin merkitys on muuttunut ja se tarkoittaa enää Romanian pohjoisosan ja Karpaattien vuoriston välissä sijaitsevaa ennen slovakkien ja ruteenien asuttamaa aluetta, jota on nimitetty "Karpatoruteniaksi". Ennen tätä alue oli ukrainalaisten asuttama osa entistä Unkaria vuodesta 907, sitten Itävaltaa ja Itävalta-Unkaria.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tämä liitettiin Slovakiaan osana Tšekkoslovakiaan muuttuen nopeasti slovakinkieliseksi. Ennen toista maailmansotaa alue sai itsehallinnon ja yritti julistautua itsenäiseksikin nimellä "Karpaatti-Ukrainan tasavalta". Maaliskuussa 1939 Unkari miehitti lounaisosan alueesta, mutta sodan lopulla 1944 Neuvostoliitto sai sen hallintaansa.
Nykyään alue muodostaa Ukrainaan kuuluvan Taka-Karpatian alueen.


Tappo.
Tappo on tahallisen kuoleman tuottaminen toiselle ihmiselle. Tapolla viitataan lakitekstien ulkopuolella usein myös eläinten surmaamiseen.
"Joka tappaa toisen, on tuomittava taposta vankeuteen määräajaksi, vähintään kahdeksaksi vuodeksi. Yritys on rangaistava."
Tappo on murhaa lievempi henkirikos. Tappoa ei ole yleensä suunniteltu etukäteen. Rikoslaki tuntee myös tappoa lievemmän surman.
Suomessa vuosina 2003–2009 miesten keskimääräinen rangaistus taposta oli yhdeksän vuotta ja viisi kuukautta ehdotonta vankeutta, naisten kahdeksan vuotta ja kahdeksan kuukautta.


Tarkistussumma.
Tarkistussumma on tietotekniikassa käytetty tarkistuskoodaustapa, jolla voidaan todeta, onko siirretty tai tallennusmedialta luettu tieto ehjää vai siirto-/tallennusvirheiden sotkemaa. Tarkistussumma toimii siten, että datasta muodostetaan tiivistealgoritmilla vakiokokoinen luku. Datan oikeellisuus voidaan tarkistaa laskemalla tarkistussumma uudelleen, ja jos se ei täsmää edellisen summan kanssa, data on virheellistä.
Yksinkertaisen tarkistussumman heikkouksia on muun muassa se, että toisaalla datassa oleva virhe voi varsin helposti "kompensoida" toisen virheen ja näin kaksi toisensa kumoavaa pientä virhettä saa datapaketin näyttämään ehjältä. Tarkistussummaa tehokkaampia koodeja tarkistukseen on esimerkiksi CRC (cyclic redundancy check). Sillä voidaan muun muassa välttää edellä kuvattu parin pienen virheen sisältävän datan tulkitseminen ehjäksi kokonaisuudeksi.
Yleisiä algoritmeja tarkistussummien laskemiseksi ovat mm. Unixin cksum, CRC32, MD5 ja SHA.


WAP.
WAP () on langattomien sovellusten protokolla, jonka avulla myös matkapuhelimella voidaan näyttää Internet-sivuja.
WAP-sivujen katselemiseksi matkapuhelinlaitteilla voidaan käyttää mitä tahansa soveltuvaa tiedonsiirtotapaa, kuten tekstiviestejä, GSM-datapuhelua tai pakettiradio GPRS:ää. Tiedonsiirtoprotokollana WAPissa käytetään yleensä HTTP:tä.
WAP-dokumentit ovat yksinkertaista hypertekstiä (HTML). Muulla hypertekstillä koodattujen dokumenttien tapaan WAP-dokumentit voivat sisältää mm. linkkejä toisiin dokumentteihin sekä WBMP-muotoisia kuvia.
WAP-dokumentit kirjoitetaan käyttäen tarkoitukseen suunniteltua XML-murretta WML:ää (Wireless Markup Language).
Yksi WML-dokumentti eli "korttipakka" voi sisältää useampia sivuja vastaavia "kortteja". WML-dokumentteihin voi liittää erityisellä skriptikielellä kirjoitettuja lyhyitä ohjelmanpätkiä, joilla niihin voidaan lisätä monipuolista toiminnallisuutta.
WAP 2.0 standardin sivunkuvauskieli on XHTML Mobile profile. Sillä voidaan katsoa matkapuhelimella jo HTML-dokumenttejakin. WAP 1.2.1:ssä tämä ei vielä ollut mahdollista.
Syli- ja pöytätietokoneissa WML-sivuja voi katsella Opera-selaimella. Näin ei mahdollisuuksien mukaan tarvitse maksaa matkapuhelimen GPRS-datasiirrosta tai datapuhelun ajasta WML-sivuja luettaessa.


Fedora (käyttöjärjestelmä).
Fedora (aiemmin Fedora Core) on Fedora-projektin kehittämä ja ylläpitämä RPM-pohjainen Linux -käyttöjärjestelmän jakelupaketti, joka pohjautuu Red Hat Linuxiin. Huopahattua tarkoittava nimi tulee Red Hatin "Shadowman"-logossa käytetystä päähineestä.
Red Hat ilmoitti 8. marraskuuta 2003 luopuvansa kokonaan Red Hat Linuxin kehittämisestä. Käyttäjiä pyydettiin siirtymään joko Microsoft Windowsiin, Red Hat Enterprise Linuxiin tai Fedora Coreen, joka jatkoi Red Hat Linuxin linjoilla olemalla maksuton avoimen lähdekoodin käyttöjärjestelmä. Samalla Red Hat siirsi tukipalvelunsa ainoastaan Enterprise Linuxin taakse, joten Fedoran käyttäjät ovat yhteisön tuen varassa. Nykyisen nimensä Fedora sai kun aiemmin erilliset Core- ja Extras-pakettivarastot yhdistettiin Fedora 7 -version kehittämisen aikana.
Yleiskatsaus.
Fedora voidaan asentaa joko DVD- tai Live-CD-levyltä. Lisäksi verkkoasennuksia tuetaan HTTP:n, FTP:n ja NFS:n avulla. GNOME on oletuksena Fedora työpöytäympäristönä mutta myös KDE-työpöytäympäristö on saatavilla. Fedora käyttää RPM-paketointia ja käynnistyslataajana toimii GNU GRUB. Fedora on suunniteltu helposti asennettavaksi ja säädettäväksi, joten mukana on joukko graafisia asennustyökaluja.
Fedora-asennuslevyt sisältävät ainoastaan pienen määrän paketteja. Lisää ohjelmistoja on saatavilla eri pakettivarastoista. Viralliset ovat Fedora, joka sisältää koko järjestelmän ja Fedora Updates, jossa on uusimmat versiot. Lisäksi on tarjolla epävirallisia pakettivarastoja; ne tarjoavat ohjelmistoja, joita Fedora ei pysty tarjoamaan esimerkiksi tekijänoikeus- tai patenttisyiden vuoksi.
Versiot.
Fedora Project antaa Red Hatin tavoin koodinimet eri versioille. Uusi versio julkaistaan yleensä noin puolen vuoden välein.


KH-11.
KH-11 on yhdysvaltalainen tiedustelusatelliittimalli, jota lähetettiin Maata kiertävälle radalle vuosien 1976 ja 2005 välillä. Satelliittissa oli tehokas teleskooppi, joka pystyi kuvaamaan maan pintaa jopa 15 cm:n resoluutiolla. Satelliitin eri versioiden massa vaihteli 13 000 ja 13 500 kg:n välillä.
Yhden satelliitin käyttöiän arveltiin 1970- ja 1980-luvulla olleen kolme vuotta ja kun sen polttoaine loppui, ohjattiin satelliitti tuhoutumaan ilmakehään.
KH-11 satelliitteja on käytetty mm. niin strategisten mannertenvälisten kuin myös keskipitkän matkan ohjusten laukaisualustojen valvontaan.
CIA:n työntekijä William Kampiles myi KH-11:n teknisen käsikirjan kesällä 1977 saaden siitä luvatun 10 000 dollarin sijasta vain 3 000 dollaria. Kampiles sai teostaan 40 vuoden vankeustuomion, joka lyhennettiin 19 vuoteen.
Vastaavanlainen järjestelmä on Ranskan ylläpitämä SPOT -järjestelmä, jota ylläpitää Centre National d’Etudes (CNES) Spatiales Tolousen lähellä.
Kiinalla Jiangbing- satelliitteihin kuuluvat kolmannen sukupolven FSW-2 -satelliittien on sanottu vastaavan KH-11:iä kuvauskalustoltaan.


SPOT.
SPOT(lyh "Satellite Pour l'Observation de la Terre") on sarja Ranskan avaruusjärjestön (CNES) kaukokartoitussatelliitteja.
Päävastaanottoasemat ovat Ranskassa ja Ruotsissa
Yhdessä asemat vastaanottavat noin puoli miljoonaa kuvaa vuodessa, mikä merkitsee noin 700 kuvaa vuorokaudessa.
SRIS:t ovat SPOT-järjestelmän pääasemat Ranskassa ja Ruotsissa, millä on mahdollisuus tulkita satelliittien kuvamateriaalia. SPOT-satelliitteja on viisi ja ne kiertävät maata 822 kilometrin korkeudessa 7,4 kilometriä sekunnissa.
Venäjällä ScanEx-yhtiö vastaanottaa SPOT-kuvia. Norjalla ja Ruotsilla on organisaation SPOT-kuvien vastaanottoon ja yksinoikeus niiden myyntiin alueellisesti. Yhdysvalloissa Spotilla on oma myyntiyhtiönsä.


Sienet.
Sienet ("Fungi") on eukaryootteihin eli aitotumaisiin kuuluva hyvin lajirikas kunta. Vielä 1900-luvun alussa niitä pidettiin alkeellisina kasveina, mutta nykyisin ne erotetaan omaksi kunnakseen, koska sittemmin on todettu niiden edustavan eri kehityslinjaa. Sienet käyttävät ravinnokseen orgaanisia yhdisteitä, joita ne hajottavat solujensa ulkopuolelle erittämillään entsyymeillä. Sienillä ei ole kasveille tyypillisiä lehtivihreää sisältäviä viherhiukkasia, jolla ne voisivat yhteyttää, mutta eräät sienet elävät symbioosissa yhteyttävien syanobakteerien tai viherlevien kanssa. Tällaisia sieniä kutsutaan jäkäliksi. Erilaisia sienilajeja on kuvattu yli 100 000, mutta lajien kokonaismäärä voi olla jopa moninkertainen. Yhtenäinen fossiiliaineisto alkaa 400 miljoonan vuoden takaa siluurikaudelta, mutta aivan ilmeisesti sieniä on ollut jo prekambrikaudella 600 miljoonaa vuotta sitten.
Sienet voivat olla rakenteeltaan joko rihmastollisia tai hiivamaisia. Rihmastolliset sienet muodostuvat putkimaisista ja haaraisista sienirihmoista eli hyyfeistä. Yksisoluisia, ei-rihmastollisia sieniä puolestaan kutsutaan hiivoiksi. Monet rihmastolliset sienilajit kasvattavat lisäksi maan päälle suvunjatkamistarkoituksessa itiöemän. Arkikielessä sienistä puhuttaessa tarkoitetaan yleensä juuri itiöemiä. Niitä ovatkin kaikki ruokasienet, mutta myös myrkkysienet.
Sieniä esiintyy Maan kaikissa elinympäristöissä. Niillä on keskeinen merkitys ekosysteemissä hajottajina. Monet putkilokasvit ovat käytännössä riippuvaisia niiden juuristossa symbioosissa elävistä mykorritsasienistä (ns. sienijuuri). Loissienet loisivat eläimissä, kuten nisäkkäissä, linnuissa ja niveljalkaisissa. Niiden vaikutukset vaihtelevat pienestä kutiamisesta kuolemaan johtavaan verenmyrkytykseen. Toiset loissienet elävät kasveissa aiheuttaen tauteja, kuten lehtien kellastumista ja juurten lahoamista. Lisäksi on pieni määrä sieniä, jotka loisivat toisilla sienilajeilla.
Ruokasienet sisältävät vaihtelevassa määrin trehaloosia eli sienisokeria. Joillakin ihmisillä on synnynnäinen entsyymipuutos, trehaloosi-intoleranssi, minkä vuoksi he voivat saada helposti vatsanväänteitä sieniateriasta. Joitain sieniä voi myös käyttää huumeina, kuten "Psilocybe"-suvun lajeja, joiden hallussapitokin on Suomessa kiellettyä. Suomessakin šamaanit ovat käyttäneet punakärpässientä helpottamaan loveen lankeamista.
Sienten ryhmitys.
Sienet voidaan ryhmitellä eri tavoin. Sienten systematiikan tutkimus on ollut viime vuosikymmeninä jatkuvassa muutoksen tilassa, minkä vuoksi niiden luokittelu ja sen myötä myös tieteelliset nimet voivat vaihdella eri lähteissä. DNA- ja RNA-analyysien käyttöönotto systematiikan tutkimuksessa on johtanut siihen, että joitakin aiemmin sieniksi luokiteltuja eliöitä on siirretty kokonaan toisiin kuntiin, esimerkiksi limasienten todettiin olevan ameboja ja kuuluvan omaan kuntaansa ("Amoebozoa"). Samoin esimerkiksi munasienet siirrettiin ruskeiden levien ("Heterokontophyta") kaareen "Chromalveolata"-eliökuntaan.
Sienet luokitellaan nykyään niiden kehityshistoriallisten sukulaisuussuteidensa mukaan. Varsinaisiin eli aitosieniin kuuluvat seuraavat kaaret: kantasienet, kotelosienet, piiskansiimasienet ja yhtymäsienet. Kantasienet ja kotelosienet ovat toisilleen läheisintä sukua. Niillä molemmilla on väliseinällinen rihmasto ja molemmat tuottavat suvullisia itiöitä erityisissä itiöemissä. Piiskasiimasienet ja yhtymäsienet ovat ilmeisesti eriytyneet itsenäisiksi ryhmikseen jo ennen kantasienten ja kotelosienten kehityslinjojen eriytyimistä toisistaan.
Sieniryhmät ja niiden polveutuminen.
Alla olevassa kaaviossa on esitetty sieniryhmien polveutumishistoria ja keskinäiset sukulaisuudet.
Piiskasiimasienet ("Chytridiomycota") ovat mikroskooppisia sieniä, joilla on vapaasti siimoilla liikkuvia soluja. Sienten kaarista piiskansiimasienet muistuttanevat eniten sienten ammoista kantamuotoa, sillä niillä on säilynyt uintisiimallinen elämänvaihe. Ne ovat saprotrofeja tai loisia ja vaativat ajoittaista kosteutta itiöidensä levittämiseksi. Jotkin anaerobiset piiskansiimasienet elävät märehtijöiden ruoansulatuselimistössä.
Yhtymäsienet ("Zygomycota") ovat pieniä saprotrofeja, symbiontteja tai loisia, joista jotkut muodostavat sienijuurta eli endomykorritsaa. Ryhmän sukulaisuussuhteet ovat olleet epäselvät, ja sen on otakusuttu olevan polyfyleettinen. Ne elävät maaperässä elävillä ja kuolleilla kasveilla. Ne voivat myös olla elintarvikkeiden pilaajia, kuten leipähome. Toisaalta niitä käytetään elintarviketuotannossa esimerkiksi fermentoinnissa.
Kotelosienet ("Ascomycota") ovat sienikunnan suurin kaari. Siihen kuuluu noin 30 000 lajia, mutta monia lajeja on yhä löytämättä. Kotelosienten nimi viittaa askukseen eli itiökoteloon, jossa itiöt syntyvät. Kotelosienten luokittelu on vielä kesken, mutta joitakin ryhmiä, kuten härmäsienet ("Erysiphales") ja kotelomaljaiset ("Discomycetes"), on voitu erottaa. Kotelosienet voivat olla saprotrofeja, mykorritsasieniä tai loisia. Monet kotelosienet voivat olla sieniosakkaana jäkälässä. Kotelosienet elävät pääasiassa maaperässä. Ne käyttävät ravinnokseen yksinkertaisia sokereita, jotkut myös selluloosaa, kitiiniä ja pektiiniä. Monet kotelosienistä ovat kasvien tai eläinten patogeeneja. Kotelosieniin kuuluvat ruokasienistämme mörskyt ("Helvella"), huhta- ("Morchella" spp.) ja korvasienet ("Gyromitra"), mutta kotelosieniä ovat myös eräät homeet, hiivat ja härmät ("Erysiphaceae") ja muina esimerkkeinä torajyvä ("Claviceps purpurea") sekä koivun tuulenpesäsieni ("Taphrina betulina"). Tässä ryhmässä on monia ihmiselle tärkeitä sieniä, joita käytetään elintarvike- ja lääketuotannossa. Hiivoihin kuuluvat muun muassa jalot viinihiivat ja toisaalta eräät yleiset taudinaiheuttajat, kuten muun muassa emättimen tulehduksesta tunnettu "Candida albicans".
Kantasieniä ("Basidiomycota") pidetään sienten kehittyneimpänä kaarena, ja tutkimuksissa on todettu niiden kehittyneen kotelosienten kanssa samasta kantamuodosta. Kantasienten itiöt kehittyvät basidion eli itiökannan ulkopintaan. Kantasienten joukossa on saprotrofeja, patogeeneja, ektomykorritsasieniä ja hiivamaisia sieniä. Kantasienissä on mikrosieniä, kuten noet ja ruosteet ja suursieniä kuten hytykät eli hyytelösienet ("Tremelalles") ja ehytkantaiset kantasienet, jotka tavataan jakaa itiöemän perusteella kääväkkäisiin, helttasieniin ja tatteihin sekä kupusieniin. Jaottelu on käytännöllinen, mutta se ei enää vastaa sienten tieteellistä luokittelua. Kantasienten ryhmään kuuluu muun muassa suurin osa ruokasienistämme, mutta myös ruoste- ("Uredinales") ja nokisienet, kuten esimerkiksi männyn tervaroso ja viljanoet.
Sienten nimeäminen.
Sienten suomenkieliset nimet perustuvat osin vanhoihin kansannimiin, jotka vaihtelivat paikkakunnittain. Nimistön yhtenäistämiseksi Suomen Sieniseura julkaisee sienten nimistöluetteloa. Sienten nimet ovat aina yksisanaisia (vrt. punakärpässieni "Amanita muscaria" ja punainen kärpässieni, joka voi olla mikä tahansa punalakkinen kärpässieni). Nykyiset sienikirjat noudattavat yleensä Sieniseuran nimiluetteloa.
Tieteellisessä kielessä sienten taksonominen nimistökoodi noudattaa perinteisesti kasvitieteellistä käytäntöä. Tämä johtuu siitä, että 1900-luvun alkuun saakka sieniä pidettiin alkeellisina kasveina ja niitä tutkivat ja nimesivät kasvitieteilijät.
Sienisolu.
Jotkin sienet ovat yksisoluisia, ja niitä nimitetään yleisnimellä hiivoiksi. "Hiiva" ei kuitenkaan tässä yhteydessä ole taksonominen käsite, vaan tarkoittaa tiettyä ulkoista muotoa ja elintapaa. Hiivamaisia sieniä on niin yhtymäsienten, kotelosienten kuin kantasientenkin kaarissa. Varsinaisilla hiivoilla tarkoitetaan taksonomisessa mielessä kotelosienten "Saccharomycotina"-ryhmää, johon kuuluu mm. leivinhiiva. Rihmastolliset sienet muodostuvat solujonosta muodostuvista sienirihmoista. Rihmastollisilla sienillä yksittäistä sienisolua ympäröi soluseinä, kuten kasveilla, mutta se ei koostu selluloosasta, vaan kitiinistä, jota on myös hyönteisten kuoressa. Soluseinän sisällä, solulimakalvon ympäröimässä solulimassa ovat soluelimet. Ne ovat samanlaisia kuin eläimillä ja kasveilla. Sienisolussa ei kuitenkaan ole viherhiukkasia.
Sienirihmasto.
Sienirihmasto on rihmastollisten sienten pääasiallinen elämänvaihe. Rihmasto voi kasvaa laajalle alueelle. Se muodostuu haarautuneesta sienirihmasta, joka muodostuu jonossa kasvavista sienisoluista. Rihma kasvaa vain päästään, muualta se voi haarautua. Sienirihmat voivat olla väliseinällisiä tai väliseinättömiä. Peräkkäiset solut ovat solulimayhteydessä väliseinässä olevan pienen aukon kautta. Vierekkäin kasvavista sienirihmoista muodostuu rihmastojänne, jonka voi havaita paljaalla silmällä. Rihmastojänteitä saa esiin vaikka kuorimalla kaarnaa lahonneesta puusta. Itiöpesäkkeet ja itiöemät muodostuvat rihmastosta sopivissa olosuhteissa.
Itiöemä.
Itiöemä on kotelosienten ja kantasienten suvullinen lisääntymisrakenne. Helposti näkyvänä osana itiöemä toimii sienilajin tunnistamisen menetelmänä.
Suomessa on noin 2 000 eri sienilajia, joista ravinnoksi, ruokasieniksi sopii noin 200. Itiöemiä on useita erilaisia. Kantasienten itiöemän osat ovat jalka ja lakki. Lakin alapinnalla ovat pehmeät helposti irtoavat piikit, heltat tai pillit. Lakin päällä ja jalan tyvessä voi olla jäänteitä nuoren itiöemän ulkosuojuksesta. Jalan ympärillä oleva rengas on jäänne helttoja suojanneesta sisäsuojuksesta. Sienen malto koostuu rihmoista ja on siksi yleensä säikeistä. Mallossa voi olla maitiaisnestettä.
Lisääntyminen.
Useimmat sienet voivat lisääntyä sekä suvullisesti että suvuttomasti. Sienilajilla voi myös olla rakenteeltaan erilaisia elomuotoja, joista toinen lisääntyy suvullisesti ("teleomorfi") ja toinen suvuttomasti ("anamorfi"). Erilaiset elomuodot mahdollistavat sen, että sieni voi vaihtaa elinympäristöä elinkiertonsa aikana. Niitä sieniä, joilla on tällaisia erilaisia elomuotoja, nimitetään "pleomorfeiksi".
Sienet lisääntyvät ja leviävät itiöidensä avulla. Sienillä on kahdenlaisia itiöitä, suvuttomia ja suvullisia. Suvuttomat itiöt voivat syntyä vaihtelevilla tavoilla. Niitä voi syntyä kuroutumalla sienirihman ylöspäin kasvavan haaran päästä ("konidiot"), tai yhtymäsienten ja piiskasiimasienten itiöpesäkkeessä eli sporangiossa ("mitosporit"). Piiskasiimasienten itiöt voivat liikkua.
Suvulliset itiöt voivat olla haploideja tai diploideja. Suvullisten itiöiden syntyminen jakautuu kolmeen vaiheeseen: plasmogamiaan, karyogamiaan ja meioosiin. Plasmogamiaksi kutsutaan vaihetta, jossa kaksi haploidia sienisolua yhtyy niin, että niiden tumat joutuvat samaan soluun eli muodostuu dikaryoottinen solu. Kantasienillä on tämän jälkeen pitkä dikaryoottinen elämänvaihe. Dikaryoottisen solun erillisten tumien yhtymistä nimitetään karyogamiaksi. Tällöin syntyy diploidi tsygootti. Meioosin tapahduttua kehittyvät suvulliset haploidit itiöt eli "meiosporit". Kypsyttyään ne leviävät tuulen mukana laajalle alueelle. Sopivalle kasvualustalle päätyvä itiö itää kärjestään ja alkaa kasvaa sienirihmaksi.
Sienten ravinto.
Sienet ovat heterotrofeja eli toisenvaraisia eliöitä. Sienet absorboivat eli imevät itseensä hajottamaansa ravintoa kasvualustastaan. Sienten entsyymit pilkkovat suurimolekyylisiä aineita, kuten selluloosaa, tärkkelystä ja ligniiniä pienimolekyylisiksi aineiksi hajottaen samalla kasvualustaansa.
Biotrofiset sienet voivat myös elää isäntäkasvin kanssa mutualistisessa symbioosissa kasvin juurien ja sienirihmaston muodostaman sienijuuren eli mykorritsan välityksellä. Arviolta 80 prosentilla maakasveista on sienijuuri. Mykorritsasienet kuljettavat maasta kasville vettä ja kivennäisaineita. Ne voivat jopa tuhatkertaistaa pinta-alan, jolta juuri saa vettä. Mykorritsat parantavat kasvin taudinkestävyyttä. Kasvilta sieneen kulkee kasvin syntetisoimia hiilihydraatteja. Mykorritsan lähiympäristöön syntyy mykorritsosfääri, jossa on muuta maaperää enemmän bakteereja ja mikro-organismeja. Mykorritsasieni voi tunkeutua kasvin juuren soluihin ja muodostaa endomykorritsan tai ympäröidä juuren ja muodostaa ektomykorritsan. Monet suomalaiset metsäpuut ovat riippuvaisia ektomykorritsasta. Jotkin sienet voivat muodostaa mykorritsan vain tietyn kasvin kanssa, ja ne on usein nimetty isäntäkasvinsa mukaan, esimerkiksi koivunpunikkitatti ("Leccinum versipelle"). Mykorritsasienet selviävät myös puuainesta lahottamalla esimerkiksi hakkuualueilla.
Joidenkin sienten tiedetään myös saalistavan ravinnokseen pieneliöitä rihmastoonsa muodostuvien kemiallisten tai mekaanisten ansojen avulla.
Haitalliset aineet sienissä.
Sienissä on monia ihmiselle haitallisia aineita. Osa niistä on sienten tuottamia kuten sienimyrkyt. Osa on peräisin ympäristöstä kuten ympäristömyrkyt ja radioaktiiviset saasteet. Lisäksi sienet voivat aiheuttaa allergiaa ja yliherkkyysoireita.
Myrkkysienillä ei ole mitään yhteisiä ominaisuuksia, jotka helpottaisivat niiden tunnistamista. Ne voivat olla miedon makuisia, ja eläimet voivat syödä ihmiselle myrkyllisiä sieniä. Monilla ruokasienillä on myrkyllinen näköislaji. Esim. herkkusieni ("Agaricus bisporus") ja valkokärpässieni ("Amanita virosa") ovat nuorina hyvin samannäköisiä. Myrkytysoireiden aiheuttaja on usein tuntematon sieni. Kuolemaan johtavat myrkytykset ovat Suomessa harvinaisia. Sienten myrkyllisyys vaihtelee tappavan myrkyllisestä lievästi myrkylliseen. Osa myrkyistä voidaan poistaa esikäsittelyllä, kuten ryöppäämällä.
Hermomyrkyt.
Hermomyrkyt eli psykotrooppiset myrkyt vaikuttavat keskushermostoon ja mielentilaan. Oireet (hikoilu, sekavuus, harha-aistimukset ja alentunut verenpaine) alkavat 1–4 tunnin kuluttua sienen nauttimisesta. Hermomyrkkyjä sisältäviä sieniä on käytetty monissa kulttuureissa hallusinaatioiden aiheuttamiseen ja uskonnollisissa rituaaleissa. Väli-Amerikassa käytettiin madonlakkeja ("Psilocybe"). Siperiassa ja Suomessakin šamaanit käyttivät punakärpässientä ("Amanita muscaria") helpottamaan loveen lankeamista. Myrkytykset ovat yleensä tahallisesti aiheutettuja, kun sieniä on käytetty huumeena.
Ympäristömyrkyt ja radioaktiiviset aineet.
Ympäristömyrkyt rikastuvat sienirihmastoihin ja itiöemiin. Tehokkaimpia ympäristömyrkkyjen rikastajia ovat nurmikolla ja lehtikarikkeessa kasvavat sienet, joiden rihmastot kasvavat maaperän saastuneessa pintakerroksessa; mykorritsasienet ja puuta lahottavat sienet eivät sisällä yhtä paljon ympäristömyrkkyjä. Myös radioaktiiviset aineet, kuten cesium kertyvät sieniin. Radioaktiivisten aineiden pitoisuus sienissä vaihtelee sienilajin ja kasvupaikan mukaan. Ruokasienistä mustavahakkaissa ("Hygrophorus camarophyllus"), orakkaissa, kehnäsienissä, kangastateissa ("Suillus variegatus"), rouskuissa, mustatorvisienissä ("Craterellus cornucopioides") ja suppilovahveroissa ("Cantharellus tubaeformis") radioaktiivisten aineiden pitoisuus voi ylittää EU:n raja-arvon. Korvasienet, lampaankääpä ("Albatrellus ovinus") sekä kanto- ja mesisienet sisältävät vähiten radioaktiivisia aineita. Radioisotooppeja sisältäviä sieniä voi satunnaisesti käyttää ravinnoksi, sillä liottaminen ja ryöppääminen poistavat suuren osan radioaktiivisuudesta.
Sienisokerin imeytymishäiriö ja sieniallergiat.
Myös myrkyttömät sienet voivat aiheuttaa oireita. Tällöin voi olla kyse sienisokerin imeytymishäiriöstä tai pilaantuneiden sienten aiheuttamasta ruokamyrkytyksestä. Sienisokeri eli trehaloosi on disakkaridi ja sen imeytymishäiriö eli trehaloosi-intoleranssi johtuu sienisokeria pilkkovan trehalaasientsyymin puuttumisesta elimistöstä. Sienisokerin imeytymishäiriö ilmenee tavallisesti ilmavaivoina sieniaterian jälkeen, mutta sienistä voi aiheutua oksentelua ja ripuliakin. Imeytymishäiriön yleisyydestä ei ole tietoa. Eniten trehaloosia on herkkutateissa ("Boletus edulis"), keltavahveroissa eli kantarelleissa ("Cantharellus cibarius") sekä vaaleaorakkaissa ("Hydnum repandum") että rusko-orakkaissa ("Hydnum rufescens"). Yksittäiset sienilajit voivat syötynä aiheuttaa allergisia reaktioita, mutta mitään luetteloa yleisesti allergisoivista sienistä ei ole. Toistuva altistus itiöpölylle esimerkiksi sieniviljelmillä voi allergisoida.
Ravintona.
Ei ole tietoa siitä, kuinka kauan ihminen on käyttänyt sieniä ravintonaan tai mitkä olivat varhaisimpia käytettyjä lajeja. Eri puolilla ja eri aikoina Euroopassa sieniin on suhtauduttu hyvin eri tavoilla. Roomalaiset söivät mielellään sieniä, mutta germaanit ja muut pohjoisen Euroopan "barbaarit" väitetysti inhosivat niitä. Sieniruokakulttuurit ovatkin melko paikallisia, ja sienten käyttö on perustunut perimätietoon. Näin samaa sientä voidaan pitää yhdessä maassa herkullisena ruokasienenä ja toisessa kelvottomana tai jopa vaarallisena. Suomen sisälläkin on erilaisia sienikulttuureita. Itä-Suomessa sieniä on käytetty paljon, Etelä-Suomessakin jonkin verran. Länsi- ja Pohjois-Suomessa niitä alettiin käyttää vasta siirtokarjalaisten ja sienikirjojen myötä.
Sienten viljely.
Toistaiseksi osataan viljellä vain lahottajasieniä. Sienten viljely alkoi Kiinassa noin 1 000–1 500 vuotta sitten. Tältä ajalta on peräisin puunkorvien kirjoja, joissa opetetaan puunkorvien ("Auricularia") viljelyä. Puunkorvia viljellään ja käytetään edelleen kaikkialla maailmassa. Käytetyin viljelysieni on herkkusieni ("Agaricus"), jonka viljely alkoi Ranskassa 1600-luvulla. Muita viljelysieniä ovat mm. siitake ("Lentinula edodes") ja osterivinokas ("Pleurotus ostreatus").
Sienten viljelyssä merkitsee puhtaus enemmän kuin ehkä minkään muun eliön kasvatuksessa. Viljeltävät sienet joutuvat helposti tappiolle kilpaillessaan muiden lahottajasienten ja -eliöiden kanssa, joten ne on pidettävä poissa. Varsinkin idätysvaiheessa, ennen kuin haluttu sienirihmasto valtaa viljelyalustan, on suuri vaara että väärä lahottaja-eliöstö valtaa sen ensin. Viljelyalustoja joudutaan siksi esimerkiksi pastöroimaan ennen idätystä. Kun sieni on vallannut alustan kokonaan, viljelmän "saastuminen" ei ole yhtä todennäköistä. Esimerkiksi bakteereiden tuloa sieni torjuu antibioottisin ainein. Kasvatettavat sienet eristetään ympäristöstä sienten, ei ympäristön suojelemiseksi.
Sienimöksi kutsutaan viljelyyn varattua huonetta tai rakennusta. Sienimön olosuhteet täytyy pitää tarkasti tietyissä sienilajille sopivissa rajoissa. Sienten viljely sisäkasvien tapaan kotioloissa voi olla vaikeaa, sillä sienet eivät yleensä viihdy samanlaisissa oloissa kuin ihmiset, ja yleensä olosuhteet asunnoissa olisi pidettävä mahdollisimman epäsuotuisina sienten kasvulle talon rakenteiden suojelemiseksi homeelta. Jos lahottajahomeet valtaavat viljelmän tai talon, niiden toiminnasta voi syntyä ihmiselle haitallisia itiöitä.
Käyttö elintarviketeollisuudessa.
Sieniä käytetään nykyään monien elintarviketeollisuudessa käytettävien aineiden valmistukseen. Sitruunahappoa saadaan nykyään "Aspergillus niger" -nuijahomeesta. Hiiva on pisimpään käytössä ollut hyötysieni. Se muuttaa sokereita hiilidioksidiksi ja alkoholiksi, ja sitä on käytetty ja käytetään kohotusaineena ja käymisreaktiossa.
Lääkkeenä.
Alpeilta löytyneen noin 5 000 vuotta vanhan Ötzin eli "Jäämiehen" tavaroista löytyi taulakääpää ("Fomes fomentarius") ja pökkelökääpää ("Piptoporus betulinus"), joita arvellaan käytetyn lääkkeenä. Kirjallista tietoa sienten lääkekäytöstä Euroopassa on noin 400-luvulla eaa. eläneen Hippokrateen kirjoituksissa. Sienissä on antibioottisia aineita, ja niitä on käytetty haavojen hoitoon eri puolilla maailmaa. Tuhkeloita ("Lycoperdon") on käytetty haavanpuhdistuksessa Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Käävistä lehtikuusenkääpää, joitakin arinakääpiä ("Phellinus igniarius") ja pakurikääpää on käytetty lääkkeenä eri tarkoituksiin. Kiinassa sienilääkkeet kuuluvat perinteiseen kiinalaiseen lääketieteeseen. Ehkä tunnetuin esimerkki sienten lääkekäytöstä on penisilliini, jota tuottaa "Penicillium chrysogenum" -homesieni. Alexander Fleming huomasi sen bakteeriviljelmässään 1928. Penisilliini tappaa bakteerisoluja mutta ei vahingoita eläinsoluja. Penisilliinin löytöä on seurannut monien muiden sieniperäisten antibioottien löytäminen ja käyttöönotto.
Sienten väriaineet.
Sienissä on monia eri väriaineita, joita voidaan hyödyntää. Mustesienen helttamassaa on käytetty musteena, ja intiaanit käyttivät punaorakasta kasvomaalina. 1970-luvulla yleistyi sienten käyttö tekstiilien värjäyksessä. Monet sienet soveltuvat sienivärjäykseen, ja niistä saadaan värejä, jotka ovat muuten kasvivärjäyksellä vaikeita tai mahdottomia, kuten tumman punainen tai sininen. Värjäykseen sopivia sieniä löytyy ainakin seuraavista sieniryhmistä: veriseitikit, orakkaat, tatit ja käävät. Monet sienet ovat parhaimmillaan värjäyksessä yli-ikäisinä, jopa mädäntyneinä. Myös kuivatuilla tai pakkasenpuremilla sienillä voi värjätä. Eräissä sienissä on itseloistavia värejä, jotka kiinnittyvät hyvin villaan ja näkyvät ultraviolettivalossa kellanvihreänä.
Käyttö pesuaineteollisuudessa.
Sienten entsyymejä tuotetaan nykyään myös pesuaineteollisuuden tarpeisiin. Samat entsyymit, joilla sienet hajottavat kasvualustansa orgaanisia aineita, soveltuvat myös tahranpoistoon. Entsyymejä tuotetaan pensseli-, nuija- ja pallohomesienilajien puhdasviljelmillä.
Kasvintuotanto.
Gibberelliini on "Gibberella fujikoroi" -sienestä eristetty kasvuhormoni, jota valmistetaan teollisesti. Gibberelliini edistää kasvisolujen jakaantumista ja pituuskasvua.
Menneisyyden käyttötapoja.
Sieniä on aikojen kuluessa käytetty erilaisiin tarkoituksiin: muun muassa lääke- ja huumauskäyttöön, uskonnollisiin rituaaleihin sekä syötäväksi. Sieniin on liittynyt erilaisia uskomuksia ja taikauskoa.
Erityisesti sienten myrkyllisyyteen liittyviä taruja on tunnettu jo tuhansia vuosia. Tämä johtuu siitä, että sienten vaikutuksista on ollut jo varhain kokemusperäistä tietoa. Ensimmäiset kirjalliset merkinnät sienten myrkyllisyydestä ja lääkekäytöstä ovat viidenneltä vuosisadalta ennen ajanlaskumme alkua (Hippokrates). Sienten käyttöön liittyvät aistiharhat on tunnettu paljon aikaisemmin. Tiedetään, että Meksikossa ja Väli-Amerikassa intiaanit ovat käyttäneet uskonnollisissa rituaaleissa ainakin "Psilocybe"-, "Conocybe"- ja "Panaeolus"- sukujen sieniä. Punakärpässieniä on käytetty pohjoisten seutujen shamaanien keskuudessa, tarkoituksena päästä transsiin. Jotkut Pohjois-Euroopan alkuperäiskansat ovat käyttäneet punakärpässientä tähän tarkoitukseen vielä 1900-luvulla.
Sieniä opittiin käyttämään ruoaksi jo kauan sitten. Tiedetään, että antiikin aikana sieniä on syöty yleisesti ainakin Kiinassa, Japanissa ja Välimeren maissa. Roomalaiset suosivat herkkutatteja, huhtasieniä, herkkusieniä, tryffeleitä, mustesieniä ja leppärouskuja. Näitä lajeja käytetään edelleen monissa Etelä-Euroopan maissa. Rooman vallan loputtua sienten käyttö Euroopassa väheni, sillä esimerkiksi germaanit eivät käyttäneet sieniä ravinnokseen – joskin luostareissa säilyi vanhoja sieniperinteitä. Renessanssin aikana sienten käyttö vilkastui jälleen. Anglosaksisissa maissa luonnon sienien poiminta on ollut vähäistä, mutta herkkusieniä viljellään ja syödään runsaasti.
Ihminen on oppinut myös viljelemään sieniä. Vanhimmat tiedot sienten viljelystä ovat Japanista ja Kiinasta. Euroopassa tiedetään antiikin kreikkalaisten ja roomalaisten harrastaneen sienten kasvatusta poppelipölkyissä. Ranska on ollut 1600-luvulta lähtien herkkusienien viljelyn edelläkävijämaita.
Taulakäävästä on valmistettu taulaa, jota käytettiin tulenteossa sytykkeenä. Taulaksi kävivät käävän mallosta leikatut lastut. Taulaa valmistettiin myös liottamalla maltoa virtsassa tai tuhkalipeässä ja nuijimalla se levyksi, jota kuljetettiin rullalle käärittynä. Vanhimmat todisteet taulakäävän käytöstä tulenteossa ovat Britteinsaarilta 10 000 vuoden takaa.
Tulevaisuudennäkymiä.
Sienten soveltuvuutta ympäristömyrkkyjen hajottamiseen tutkitaan aktiivisesti. Lisäksi ligniiniä hajottavista sienistä yritetään eristää entsyymiä selluteollisuuden tarpeisiin.


Ruokasieni.
Ruokasieniksi kutsutaan syötäväksi kelpaavia sieniä. Suomessa jokamiehenoikeuksiin perustuen voi jokainen poimia metsästä marjoja ja sieniä. Osa metsässä kasvavista sienistä on kuitenkin myrkyllisiä ja siksi tuntemattomia sieniä ei tulisi syödä.
Suomen sienisato.
Toivo Rautavaara vuonna 1947 tekemän väitöskirjan "Suomen sienisato" tarkoituksena oli osoittaa, miten vähäinen osa sienisadosta korjataan talteen. Tästä syntyi sanonta: "Miljoonat mätänevät metsiin". Metsähallitus alkoi 1969 opettaa kauppasienineuvojia, mikä tehtävä siirtyi myöhemmin ammattikasvatushallitukselle ja mitä on jatkanut Porin metsäopisto. Luonnonvara-alan opetus on laajentunut koskemaan myös luonnonyrttejä ja metsämarjoja sekä muita keräilytuotteita. Tuloksena on keruutuotetarkastajan tutkinto. 82 keruutuotetarkastajalla on yliopistollinen loppututkinto. Keruutuotetarkastajat opettavat keruutuoteneuvojia, joita on vuoden 2002 loppuun mennessä opetettu 4 600 ja joista 3 500 osaamisalueeseen kuuluvat myös sienet. Sienenpoimijoita on opetettu noin 70 000.
Sienten satokaudet.
Suomessa sienten satokausi kestää huhtikuulta marraskuulle ja se jaetaan neljään osaan. Kevätsadon sienet, kuten huhta- ja korvasienet, ovat poimittavissa huhti-kesäkuussa. Heinäkuuhun ajoittuva kesäsato jää monesti kuivan alkukesän takia niukaksi. Kesäsatoon kuuluu muun muassa tatteja, haperoita, keltavahveroita ja joitakin lahottajia. Elokuusta syyskuuhun ajoittuva syyssato on useimpien sienten satoaikaa. Etelä-Suomessa myöhäissyksyn satokausi jatkuu pakkasiin saakka. Tämä on suppilovahveron satokautta.
Poimintarajoituksia.
Ruokasieniä ei pidä poimia saastuttavien teollisuuslaitosten läheltä, saastuneilta maa-alueilta tai valtateiden varsilta 50–100 metriä lähempää tietä. Alueilta, joilla on suoritettu vesakkomyrkytyksiä tai tuholaistorjuntaa, ei pidä myrkytyksen varoaikana poimia sieniä. Jokamiehen oikeudet rajoittavat sienten poimimista toisten tonteilta tai pihan välittömästä läheisyydestä.
Sienet ravintona.
Sienten kelvollisuudesta ravinnoksi on olemassa vahvasti sopimuksenvaraisia luokitteluja. On mahdollista, että jotain syötäviä sieniä ei suositella enää ruokasieniksi, vaikka ne ovat ruokasieniä aikaisemmin olleet lievän myrkyllisyytensä vuoksi, kuten pulkkosieni tai siksi, että ne voidaan tunnistettaessa erehdyksessä sotkea myrkyllisiin sieniin tai tappavan myrkyllisiin sieniin.
Sienten luokitteluissa on eroja. Esimerkiksi Suomen sieniseuran luokittelussa nollaa muistuttava O-kirjain tarkoitaa arvotonsa sientä, sientä, jota ei kannata kerätä, mutta sama merkki voi myös tarkoittaa ruokasientä, joka on vain esikäsiteltävä: joko keitettävä ryöppäämällä noin viisi minuuttia tai keitettävä pidemmän ajan. Yleisesti kuitenkin tähdillä kuvataan syömäkelpoisuutta.
Suomessa tavatut suursienet.
Lueteltuna suomenkielisen nimen (heimo tai suku) mukaan aakkosjärjestyksessä.


Keltavahvero.
Keltavahvero eli kantarelli ("Cantharellus cibarius") on kantarellien heimoon kuuluva kauppasieni. Keltavahveroa on kutsuttu myös vanhoissa sieniopaskirjoissa ruskosieneksi tai keltasieneksi.
Koko ja ulkonäkö.
Väriltään keltavahvero on munankeltainen, vanhemmiten haalistuva. Sen lakki on melko pieni, harvoin yli kymmenen senttiä leveä. Lakin tasainen pinta on kuiva ja aaltoileva. Varsi on alaosasta usein vaaleampi. Heltat ovat paksut, johteiset ja haaraiset. Malto on paksua, lähes valkoista ja miellyttävän tuoksuista. Itiöpöly on vaalean kellertävää.
Samankaltaiset lajit.
Keltavahveroa muistuttavia sieniä ovat samaan heimoon kuuluva kalvasvahvero ("Cantharellus pallens") sekä kantarelleihin kuulumattomat niittyvahakas ("Camarophyllus pratensis") ja valevahvero ("Hygrophoropsis aurantiaca"). Jälkimmäisestä keltavahveron erottaa helposti, sillä sen väri on oranssinkeltainen ja malto on ohutta. Valevahvero ei ole myrkyllinen. Pohjois-Amerikassa kasvaa kaksi sen kaltaista lajia: "Gomphus floccosus", joka muistuttaa hieman nahistunutta kantarellia ja aiheuttaa lieviä ruoansulatushäiriöitä, sekä "Omphalotus olearius", joka on myrkyllinen.
Kasvuaika ja -paikka.
Keltavahvero on yleinen koko maassa, tosin yleisimmillään se on enimmäkseen Etelä- ja Keski-Suomessa. Sitä tavataan luonnossa jo kesäkuusta lähtien. Yleisin se on heinä-lokakuussa. Keltavahveron tyypillisimpiä kasvuympäristöjä ovat erilaiset koivuvaltaiset metsät, mutta toisinaan myös mäntykankaat ja lehdot. Yleisiä kasvupaikkoja ovat polkujen varret ja muut kovaksi painautuneet, karikkeiset ja valoisat maastonkohdat. Keltavahverot kasvavat yleensä ryhmissä, vuodesta toiseen samoissa paikoissa.
sekä Aasiassa, mukaan lukien Himalaja-vuoristossa, sekä Afrikassa.
Käyttö ravinnoksi.
Keltavahvero on yksi parhaista ruokasienistä, ja se on parhaimmillaan sellaisenaan paistettuna. Siinä on myös harvoin toukkia. Keltavahveron lähisukulaiset suppilovahvero, kosteikkovahvero ja mustatorvisieni ovat myös arvostettuja ruokasieniä. Keltavahvero on paras säilöä pakastamalla. Siihen voi pakastettaessa tulla kitkeryyttä, joka ei kuitenkaan ole vaarallista. Kuivattavaksi sieni ei sovellu. Tästä huolimatta markkinoilta löytyy kuivattua keltavahveroa. Keltavahveroa on opittu etsimään Suomessa myös sienikoiran avulla
Keltavahvero on kauppasieni, jota myydään vuosittain 7 000-8 000 kiloa eli huomattavasti vähemmän kuin rouskuja ja tatteja. Suurin osa poimituista kantarelleista meneekin poimijan omaan käyttöön.
Keskimäärin 25 % sienten kuivapainosta on proteiinia, mikä on huomattavasti enemmän
kuin useimmissa kasviksissa, mutta vähemmän kuin palkokasveissa. Oheisessa taulukossa on vertailtu keltavahveron ja herkkutatin ravintoainepitoisuuksia porkkanan ja herneen arvoihin. Muiden sienten tavoin keltavahverossa on B- ja C-vitamiineja, mutta kantarellissa on lisäksi A-vitamiinin esiastetta karoteenia. Kantarellin D-vitamiinipitoisuus on huomattava 12,8 µg/100 g, kun päivittäinen
saantisuositus on Suomessa vähintään 7,5 mikrogrammaa. Keltavahverossa on myös runsaasti kuituja.


Jouko Jokisalo.
Filosofian tohtori Jouko Jokisalo (syntynyt Porissa) on Itä-Suomen yliopiston historian didaktiikan lehtori soveltavan kasvatustieteen laitoksella. Hän on työskennellyt aiemmin Euroopan historian dosenttina Oulun yliopistossa. Kylmän sodan aikaan Jokisalo oli kommunistisen puolueen jäsen ja Stasin agentti.
Hänen väitöskirjansa Oulun yliopiston historian laitokselle oli kansallissosialistista ideologiaa käsittelevä "Vom Bockmisst zur geschichtsmässigen Kraft. Determinanten und Wirkung der Heilversprechen des "deutschen Sozialismus" (1933-39)," 1994. Jokisalo opiskeli Saksan demokraattisessa tasavallassa (1977-1982). Jokisalo on toimittanut teoksen "Rasismi tieteessä ja politiikassa" (Edita 1996) sekä kirjoittanut luvun teokseen "Uusi uljas ihminen" (Atena 1998). Hän on myös kirjoittanut rasismin aatehistoriaa käsittelevän teoksen "Kallonmittaajia ja skinejä. Rasismin aatehistoriaa." (LIKE. 1998) yhdessä Pekka Isakssonin kanssa. Hän on erikoistunut fasismin tutkimukseen ja rasismin historiaan. Jokisalo on toiminut historian ja filosofian opettajan sijaisena muun muassa Jämsänkosken lukiossa. Jokisalo on Kulttuurivihkot-lehden kolumnisti.
Vuonna 2001 Jouko Jokisalo tunnusti toimineensa Stasin agenttina vuosina 1978–1987. Hänen koodinimensä oli ”Boris”. Jokisaloa vastaan ei nostettu syytteitä agenttina toimimisesta, koska rikoksista oli kulunut liian pitkä aika. Vuonna 2002 paljastui, että Jokisalon antamat tiedot Stasin agenttina toimimisesta olivat osittain harhaanjohtavia, ja että hänen tehtäviinsä oli kuulunut mm. agenttien värvääminen Länsi-Saksassa sekä toisinajattelijoiden vakoilu Puolassa. Lisäksi Jokisalo urkki mm. toisia väitöskirjantekijöitä sekä DDR:n Suomen suurlähetystön työntekijöitä.


Luther-säätiö.
Suomen Luther-säätiö on vuonna 1999 perustettu luterilainen järjestö, jonka pyrkimyksenä on rakentaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisälle jumalanpalvelusyhteisöjä, joissa voi liikkeen oman määrittelyn mukaan "saada evankeliumin hoitoa sanan saarnassa ja ehtoollisen sakramentissa sekä kokea Jumalan lasten perheyhteyttä". Säätiö tunnetaan voimakkaasta kirkon maallistumisen ja naispappeuden kritiikistään. Järjestö järjestää jumalanpalveluksia Suomen suurissa kaupungeissa niille, jotka eivät tunne kotiutuneensa hengellisesti omiin paikallisseurakuntiinsa. Opillisesti järjestö katsoo toimivansa Raamatun ja luterilaisten tunnustuskirjojen pohjalta. Järjestön paikallisosastoina toimivat rekisteröimättömät yhdistykset, "jumalanpalvelusyhteisöt", jotka kutsuvat itselleen paimeneksi papin.
Espoon hiippakunnan piispa Mikko Heikka, on todennut blogissaan, että Luther-säätiön haluttomuus suostua kirkon järjestykseen tekee siitä skismaattisen. Sitä vastoin hän ei pidä Luther-säätiötä hereettisenä (harhaoppisena), koska Suomen evankelis-luterilaisessa kirkkossa naispappeuden torjuminen ei ole hereesia. "
Suomen Luther-säätiö katsoo toimintansa pääpainon olevan yhteisöllisessä ja elävässä luterilaisessa jumalanpalveluselämässä, johon kuuluvat kiinteästi maallikkoaktiivisuus ja oikein toimitetut sana ja sakramentit. Tämän lisäksi Suomen Luther-säätiö julkaisee ja levittää suomenkielistä luterilaista kirjallisuutta. Säätiö pyrkii myös järjestämään toimintamahdollisuuksia naispappeutta vastustaville eli ns. "apostoliseen virkakäsitykseen" pitäytyville papeille evankelis-luterilaisen kirkon piirissä. Käytännössä tämä toiminta on saanut eniten sijaa julkisuudessa. Säätiön perustajia oli muun muassa edesmennyt rovasti Simo Kiviranta.
Omia jumalanpalveluksia järjestetään kahdellakymmenelläkuudella paikkakunnalla, mm. Helsingissä, Hämeenlinnassa, Joensuussa, Jyväskylässa, Kajaanissa, Lahdessa, Mikkelissä, Oulussa ja Rovaniemellä. Säätiöön ei voi kuulua, minkä vuoksi varsinaista jäsenistöä ei ole. Niihin jumalanpalvelusyhteisöihin, jotka ovat järjestäytyneet, on mahdollista liittyä jäseneksi, ja niiden jäsenmäärä on noin 900. Säätiön jumalanpalveluksiin osallistuvien ihmisten määrä on noin 3000.
Jumalanpalvelusyhteisöt.
Lisäksi Luther-säätiön kanssa läheisessä yhteistyössä toimii Vakka-Suomen luterilainen jumalanpalvelusyhdistys, joka toimii Laitilassa (), Lapin luterilainen jumalanpalvelus ry, joka toimii Sodankylässä () ja Rauman Pyhän Marian seurakunta ().
Historia.
Luther-säätiön perustamiskokous pidettiin 24. lokakuuta 1999 Simo Kivirannan kotona Espoossa. Kokouksessa oli osallistujia kolmekymmentä, ja säätiön hallituksen jäseniksi nimettiin Pekka Huhtinen, Mia Keskinen, Simo Kiviranta, Erkki Leino, Erkki Pitkäranta, Juhana Pohjola, Vesa Viisteensaari sekä Matti Väisänen. Säätiörekisteri antoi säätiölle toimiluvan ja vahvisti säännöt 5. tammikuuta 2000. Vuonna 2001 alettiin julkaista tiedotuslehteä Pyhäkön lamppu, jolloin säätiö järjesti messuja ainoastaan Helsingissä, Ruoholahden seurakuntakodissa. Myöhemmin samana vuonna messut siirtyivät Helsingin Vanhan kirkon seurakuntakotiin. Saman vuoden syksynä aloitettiin jumalanpalvelukset Vantaan Tikkurilassa, Imatralla Teppanalan rukoushuoneella sekä Porissa Teljän seurakunnan Väinölän kirkossa. Vuoden 2003 keväällä jumalanpalveluksia järjestettiin seitsemällä paikkakunnalla eli Espoossa, Helsingissä, Imatralla, Lahdessa, Porissa, Raumalla ja Vantaalla.
Ehtoolliskiista.
Suomen Luther-säätiö nousi julkisuuteen keväällä 2004, kun Helsingin piispa Eero Huovinen vieraili Luther-säätiön Markus-yhteisön messussa. Luther-säätiön järjestämää jumalanpalvelusta toimittaneet papit, Turun hiippakunnan papistoon kuuluva Sakari Korpinen ja Oulun hiippakunnan papistoon kuuluva Juhana Pohjola esittivät piispa Huoviselle sakaristossa epäsuoran toivomuksen, ettei hän osallistuisi ehtoolliselle. Säätiön dekaani Juhana Pohjola sanoi Huoviselle ennen messua, että hän joutuu vaikeaan valintatilanteeseen, mikäli piispa osallistuu ehtoolliselle. Eero Huovinen jätti tämän seurauksena tulematta ehtoolliselle, jottei hän aiheuttaisi avointa riitaa. Pohjolan mukaan keskustelu hoidettiin sovinnollisesti. Piispa Huovinen toi myöhemmin tapahtuneen julkisuuteen, ja asiasta kirjoiteltiin paljon lehtien palstoilla.
Tapauksen aikoihin Suomen Luther-säätiön Markus-yhteisö vietti messuja Helsingin Mellunmäen seurakuntakodissa seurakuntaneuvoston luvalla. Tapauksen jälkiseurauksena lupa peruutettiin seurakuntaneuvoston kokouksessa, ja Markus-yhteisö muutti viettämään messuja Helsingin Adventtikirkkoon.
Luterilaisen kirkon piirissä onkin keskusteltu siitä, onko uskonnollista yhteyttä kuvaavan ehtoollisen epääminen nähtävä kristillisenä vertauskuvana siitä, ettei Luther-säätiön kristillinen tunnustus ole sama kuin vieraan. Suomen Luther-säätiön perusteluna ehtoollisen epäämiselle oli se, että piispa Huovinen edistää toiminnallaan kirkon hajaannusta, jolloin hän itse kieltäytyy implisiittisesti ottamasta naispappeutta vastustavilta papeilta vastaan ehtoollista.Evankelis-luterilaisen kirkon kirkkojärjestyksen mukaan jokaisella konfirmoidulla kirkon jäsenellä on kuitenkin oikeus osallistua ehtoolliselle.
Pappien erottaminen määräajaksi.
31. toukokuuta 2005 päätti Oulun hiippakunnan tuomiokapituli äänin 5–2, että Luther-säätiön dekaani, pastori Juhana Pohjola, erotetaan kolmeksi kuukaudeksi pappisvirastaan. 1. kesäkuuta 2005 päätti Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli yksimielisesti, että Luther-säätiön Sakari Korpinen erotetaan pappisvirasta kahdeksi kuukaudeksi, koska tämä oli toiminut pappisvirkansa velvollisuuksien ja kirkkojärjestyksen säännösten vastaisesti. Sen lisäksi että Korpinen oli esittänyt piispa Huoviselle toivomuksen olla tulematta ehtoolliselle oli Korpinen jättänyt ehtoollisen jakamatta Rengon seurakunnan kirkkoherra Soili Juntumaalle marraskuussa 2003.
Pastori Juhana Pohjola valitti Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin päätöksestä Oulun hallinto-oikeuteen. Hän sai hallinto-oikeudelta kielteisen päätöksen. Kurinpitorangaistus pidettiin voimassa.
Asema kirkkojärjestyksen mukaan.
Kirkossa tapahtuviin jumalanpalveluksiin tarvitaan kyseisen seurakunnan kirkkoherran lupa. Ehtoollista saadaan viettää tämän lisäksi muuallakin kuin kirkossa, kunhan tähän on saatu paikallisseurakunnan kirkkoherran tai hiippakunnan tuomiokapitulin lupa. Luther-säätiölle ei vuokrata kirkkoja sen omiin jumalanpalveluksiin, minkä vuoksi ehtoollisia on vietetty tiloissa, joita ei ole vihitty kirkoiksi. Ehtoollista muualla kuin vihityssä kirkossa nauttimisesta seuraa syyte tuomiokapitulissa ehtoollisen viettämisestä ilman tuomiokapitulin tai kirkkoherran lupaa kirkkolain säännösten vastaisesti. Vuosien 2003 ja 2004 aikana Sakari Korpinen ja Juhana Pohjola olivat jakaneet ehtoollista renkolaisen luottamushenkilön kotona ns. Rengon kotikirkossa.
22. marraskuuta 2005 päätti Mikkelin hiippakunnan tuomiokapituli evätä Luther-säätiön Kouvolassa kokoontuvalta Paulus-yhteisöltä luvan jakaa ehtoollista paikallisen Adventtikirkon tiloissa järjestämissään vaihtoehtoisissa jumalanpalveluksissa. Tuomiokapitulin kannan mukaan tällaisille vaihtoehtoisille ehtoollisjumalanpalveluksille ei ole Kouvolassa tarvetta. Luther-säätiö taas kyseenalaisti tuomiokapitulin toimivallan asiassa väittäen, ettei tuomiokapitulilla tai Kouvolan kirkkoneuvostolla ole toimivaltaa rajoittaa kirkollisten tilojen ulkopuolella tapahtuvaa uskonnonharjoitusta.
Hengelliset oikeudet.
Keskustelussa Luther-säätiön toiminnan hengellisistä perusteista on tärkeää erottaa se, että keskustelun osapuolet argumentoivat eri pohjilta. Suomen Luther-säätiöllä ei ole Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkojärjestyksen mukaista oikeutta viettää ehtoollista osana kirkon virallista toimintaa. Osalla sen papeista on kuitenkin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappisvirka, joka antaa näille henkilöille yksityishenkilöinä oikeuden vihkiä avioliittoon ja toimittaa myös kirkkojärjestyksen mukaisia jumalanpalveluksia. Ruotsin Lähetyshiippakunnassa vihityiltä papeilta nämä oikeudet puuttuvat, koska Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei tunnusta heitä papeikseen.
Luther-säätiö katsoo kuitenkin luterilaiseen oppiin vedoten, että sen pappien toimittamat sakramentit ovat päteviä hengellisessä mielessä, vaikkei kyse ole juridisessa mielessä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toiminnasta. Tuomiokapituleissa käsitellyt kurinpitoasiat ovatkin käsitelleet lähinnä sitä, onko Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papeilla oikeutta olla mukana tällaisessa toiminnassa. Uskonnonvapauslain mukaan kuka tahansa voi järjestää haluamiaan jumalanpalvelusmenoja, mutta toisaalta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papeilla on velvollisuus pysyä kirkon yhteydessä.
Kysymys säätiön pappien kastetoimituksista.
Piispojen kannanoton mukaan näin kastettuja lapsia ei liitetä seurakunnan jäseneksi. Arkkipiispa Jukka Paarma huomautti, ettei kyseisillä "valepapeilla" ole pappisoikeuksia. Toukokuussa 2008 uutisoitiin, että kirkon johdossa oli harkittu rikosilmoituksen tekemistä kasteita suorittavista Luther-säätiön papeista.
Kirkkojärjestyksen mukaan oikein kastettua ei saa kastaa uudelleen. Tuomiorovasti Ilpo Rannankari sanoi Savon Sanomissa, että Luther-säätiön pappi Kalle Väätäisen toimittama kaste ei ole oikea, koska se ei liitä lasta mihinkään kirkkokuntaan, kun Luther-säätiö ei ole kirkko. Luther-säätiön mukaan väite on virheellinen ja kasteen pätevyys perustuu vain veteen ja kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Se huomauttaa myös, että Ruotsin kirkko hyväksyy Lähetyshiippakunnan pastoreiden kastamat lapset jäsenikseen.
Kastekiistaan liittyen annettiin menettelyohjeet 9.-10.9.2008 Kuopiossa kokoontuneessa piispainkokouksessa. Piispainkokous totesi, että "Luthersäätiön Ruotsissa vihittyjen henkilöiden toimittama kaste on kirkkolainsäädännön
vastainen." "Kasteita ovat toimittaneet henkilöt, joilla ei ole papille kuuluvia oikeuksia hoitaa kirkollisia toimituksia." Piispainkokous antoi kuitenkin ohjeet Luther-säätiön pappien kastamien lasten liittämisestä luterilaisen kirkon jäseniksi, jotta "näin kastettu lapsi ei jää kirkon jäsenyyden ja hengellisen yhteyden ulkopuolelle." Lapsi voidaan ottaa luterilaisen kirkon jäseneksi "kirkkoherran päätöksellä ja käyttämällä kirkon yhteyteen ottamisen toimitusta." Piispainkokouksen mielestä Luther-säätiön ei kuitenkaan pitäisi käyttää lapsia kirkkopolitiikan välineinä.
Luther-säätiön pappisvihkimykset.
Oulun hiippakunnan emerituspiispa Olavi Rimpiläinen on vihkinyt Juhana Pohjolan pastoriksi Suomen Luther-säätiön työhön vuonna 1999. Tämän jälkeen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat eivät ole vihkineet Luther-säätiölle pastoreita, mutta Luther-säätiön työhön on siirtynyt pastoreita, jotka ovat aiemmin saaneet Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa pappisvihkimyksensä.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei järjestä ns. erillisvihkimyksiä, jolloin naispappeuden Raamattuun vedoten torjuvat jäävät kokonaan ilman pappisvihkimystä. Ruotsissa vastaavalla tavalla Raamattuun ja kirkon tunnustukseen sitoutuneita teologeja ei ole vihitty papeiksi vuosiin. Tämän vuoksi siellä on perustettu Missionsprovinsen eli Lähetyshiippakunta.
Kenialainen piispa Walter Obare vihki Ruotsiin Missionsprovinsen-yhteisölle Arne Olssonin piispaksi. Saman vihkimyksen yhteydessä Arne Olsson vihki Niko Vannasmaan Luther-säätiön pastoriksi ja kaksi ruotsalaista teologia Missionsprovinseniin pastoreiksi. Missionsprovinsen on itsenäinen kirkkoprovinssi, joka katsoo piispa Obaren kautta tulleensa osaksi apostolista sukkessiota eli kirkon paimenviran jatkumoa ensimmäisistä apostoleista nykyajan pappeihin. Myöhemmin Arne Olsson on vihkinyt Ruotsissa viisi pastoria Suomen Luther-säätiön työhön: vuonna 2006 Janne Koskelan Oulun Timoteuksen jumalanpalvelusyhteisön pastoriksi ja 2007 Kalle Väätäisen Kuopion Pietarin jumalanpalvelusyhteisöön, lokakuussa 2007 Göteborgissa vielä kolme teologian maisteria.
Ruotsin kirkon mukaan Missionsprovinsen ei ole osa Ruotsin kirkkoa. Luterilainen maailmanliitto erotti piispa Obaren tehtävistään liiton piirissä eriseuraisena pitämänsä vihkimyksen vuoksi.
Naispappeutta vastustaa Suomessa myös Paavalin synodi, ja osa kirkon piirissä olevista herätysliikkeistä suhtautuu naispappeuteen torjuvasti.
Vuonna 2011 Luther-säätiö vihki Sebastian Grünbaumin, säätiön ensimmäinen suomenruotsalaisen papin, säätiö aikoo myös perustaa Turkuun ruotsinkielisen yhteisön.
17. syyskuuta 2011 Missionsprovinsenin piispa Matti Väisänen vihki papeiksi kolme miestä Suomen ortodoksisen kirkon Kuopion ortodoksisen seurakunnan tiloissa.
Luther-säätiön oma piispa.
Lähetyshiippakuntaan valiittiin tammikuussa 2010 neljänneksi piispaksi rovasti Matti Väisänen, joka työskentelee Luther-säätiön mukaan Luther-säätiön pappien esipaimenena. Väisänen piispanvihkimys tapahtui Helsingissä 20.3.2010. Vihkimisen toimittivat Lähetyshiippakunnan piispat johtavan piispan Arne Olssonin johdolla, sekä Kenian piispa Obare. Matti Väisäsen valinta piispaksi käynnisti Tampereen tuomiokapitulissa kurinpitomenettelyn, jonka seurauksena Väisänen tuomittiin menettämään 11.8.2010 pappisvirkansa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Päätöksen perusteluissa todettiin Väisäsen asettuneen piispaksi vailla kirkkolain siihen suomaa oikeutusta, hiippakuntaa ja virkaa. Hän on vihkimyksestään alkaen käyttänyt oikeudettomasti piispanviran ulkoisia tunnusmerkkejä ja ilmoittanut tehtäviinsä piispana kuuluvan mm. säätiön yhteisöjen kaitsennan sekä uusien pappien vihkimisen.
Väisänen vihki 2. lokakuuta 2010 Luther-säätiön palvelukseen neljä uutta pappia Helsingissä ja käytti edellä mainitusta huolimatta piispan asua.


Zhou Enlai.
Zhōu Ēnlái, (, 5. maaliskuuta 1898 – 8. tammikuuta 1976) oli kiinalainen kommunistijohtaja, joka toimi Kiinan pääministerinä vuodesta 1949 kuolemaansa saakka.
Varhaiset vuodet.
Zhou syntyi Huai'anissa (淮安), Jiangsun maakunnassa, ja hänet adoptoitiin hyvätuloiseen perheeseen Tianjinin kaupunkiin Hebein maakuntaan. Hän opiskeli Nankain yliopistossa Tianjissa sekä Japanissa vuosina 1915–1918. Zhoun yhteydet radikaaleihin johtivat siihen, että hänet pidätettiin lyhyeksi ajaksi hänen palatessaan Nankaihin. Vapauduttuaan vuonna 1920 hän opiskeli Ranskassa, Englannissa ja Saksassa. Zhou liittyi Kiinan kommunistiseen puolueeseen vuonna 1921, ja kolme vuotta myöhemmin hän palasi Kiinaan työskentelemään Sun Yat-senin kanssa.
8. elokuuta 1925 hän meni naimisiin opiskelija-aktivisti Deng Yingchaon kanssa Tianjinissa. Dengistä tuli myöhemmin huomattava kommunistipuolueen jäsen. Aviopari jäi lapsettomaksi, mutta he adoptoivat monia "vallankumouksellisten marttyyrien" orpoja lapsia, joista ehkä kuuluisin oli tuleva pääministeri Li Peng.
Poliittinen ura.
Zhou herätti kansallista huomiota vuoden 1919 Toukokuun neljännen päivän liikkeen aikana johtaessaan ratsiaa paikallisviraston tiloihin Versailles'n sopimuksen vastaisten opiskelijaprotestien aikana. Vuonna 1920 Zhou muutti Ranskaan, jossa hän toimi aktiivisesti radikaalien kiinalaisopiskelijoiden joukossa. Vuonna 1921 hänestä tuli Ranskan kommunistisen puolueen jäsen, ja hän vietti seuraavat kaksi vuotta matkustellen Euroopassa.
Palattuaan Kiinaan Zhou palveli Guangzhoussa Whampoan Sotilasakatemian poliittisen osaston puheenjohtajana sen perustamisvuonna 1926. (Whampoan Kominternin sponsorit näkivät tämän viran tasapainottavana tekijänä Chiang Kai-shekin oikeistolaiselle nationalismille.)
Pohjoisen sotaretken alettua hän toimi työläisten agitaattorina. Vuonna 1926 hän järjesti yleislakon Shanghaissa, avaten kaupungin Guomindangille. Kun Guomindang erosi kommunisteista, Zhou onnistui pakenemaan valkoisten terroria ja selvisi lopulta Jiangxiin. Vähitellen hän alkoi etääntyä ortodoksisemmasta kaupunkikeskeisestä kommunistipuolueen siivestä, ja hänen lojaalisuutensa suuntautui Maon uudentyyppiseen maalaisvallankumoukseen. Zhou osallistui myös Pitkään marssiin.
Yenanin vuosinaan Zhou toimi aktiivisesti yhdistyneen japanilaisvastaisen rintaman luomisessa. Tämän seurauksena hän näytteli tärkeää roolia Xianin välikohtauksessa, auttoi varmistamaan Chiang Kai-shekin vapauttamisen ja neuvotteli toisen guomindang–kommunisti-liiton syntymisen. Zhou vietti Kiinan-Japanin sodan ajan kommunistipuolueen suurlähettiläänä Chiangin sodanajan hallituksessa Chongqingissa ja otti osaa toista maailmansotaa edeltäneisiin epäonnistuneisiin neuvotteluihin.
Vuonna 1949, Kiinan kansantasavallan perustamisen aikaan, Zhousta tuli pää- ja ulkoministeri. Kysyttäessä Ranskan vallankumouksen vaikutuksesta hän vastasi: "On vielä liian aikaista sanoa." Kesäkuussa 1953 hän laati viisi rauhanjulistusta. Hän johti kommunistisen Kiinan delegaatiota Geneven rauhanneuvotteluissa (1954) ja Bandungin konferenssissa (1955). Vuonna 1958 hän luovutti ulkoministerin salkkunsa Chen Yi'lle mutta pysyi pääministerinä. Zhou oli suosittu ja käytännöllinen valtionhoitaja ja säilyttikin virkansa Suuren harppauksen (1958) ja Kulttuurivallankumouksen (1966–1976) ajan. Hän ajoi "neljää modernisaatiota" kumotakseen aiheutetun vahingon.
Zhou oli suurimmaksi osaksi vastuussa suhteiden uudistamisesta länsimaihin 1970-luvun alussa. Hän kutsui Richard Nixonin Kiinan vierailulle helmikuussa 1972 ja allekirjoitti suhteiden normalisointiin tähtäävän sopimuksen. Saatuaan tietää sairastavansa syöpää hän alkoi siirtää monia vastuutehtäviään Deng Xiaopingille. Hän joutui sairaalahoitoon vuonna 1974 ja kuoli 8. tammikuuta 1976 vain kuukausia ennen Maoa. Huhtikuussa 1976 Zhoun suremisen rajoittaminen laukaisi mellakoita.
Zhou Enlaita ei haudattu, vaan hänet poltettiin ja tuhka siroteltiin ilmasta maahan. Antonov An-2, josta Zhou Enlain tuhka ripoteltiin, on Kiinan ilmailumuseossa.


Hera (mytologia).
Hera () on avioliiton ja aviollisen rakkauden, hedelmällisyyden ja synnytyksen jumalatar antiikin Kreikan mytologiassa. Hera on Zeuksen sisar ja vaimo. Hera vainosi Zeuksen rakastajattaria ja yritti tappaa Herakleenkin, sillä Zeus oli Herakleen isä, mutta Hera ei ollut tämän äiti. Hera lähetti vastasyntyneen Herakleen luokse kaksi käärmettä tappamaan hänet, mutta Herakles katkaisi käärmeiden päät. Heran tunnuseläin on riikinkukko. Hera kuvattiin usein majesteettisena naisena päässään seppele tai diadeemi. Hänen vastineensa roomalaisessa mytologiassa oli Juno.
Heran palvomiseen pyhitetty temppeli on nimeltään "Heraion". Samoksen saarella oleva Heraion vuodelta 540 eaa. on Unescon maailmanperintökohde.


Leo Jokela.
Leo Paavali Jokela (24. tammikuuta 1927 Hausjärvi – 11. toukokuuta 1975 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä, joka muistetaan koomisten sivuroolien virtuoosimaisena esittäjänä. Hänen tunnetuimpiin rooleihinsa kuuluvat papukaija G. Pula-aho Spede Pasasen radio-ohjelmissa sekä etsivä Kokki Komisario Palmu -elokuvissa. Näyttelijä Lasse Pöysti syntyi samana päivänä kuin Leo Jokela.
Ura.
Leo Jokelan ura teatterissa alkoi Suomen Teatterikoulun päätyttyä 1950 kiinnityksellä Joensuun kaupunginteatteriin. Sieltä hänen tiensä vei 1952 Vaasan Suomalaiseen Teatteriin, jossa hän työskenteli vuoteen 1955, jolloin hän siirtyi Fennada-Filmin palvelukseen näyttelijä-maskeeraajaksi.
Ensimmäiset avustajan roolit Jokela sai elokuvissa jo teatterikoululaisena, mutta ensimmäinen näkyvämpi osa tuli vuonna 1954 Aarne Tarkaksen ohjaamassa rikoskomediassa "Kovanaama", jossa Jokela oli konnakoplan jäsenenä. Tarkas ottikin Jokelan jonkinlaiseksi vakionäyttelijäkseen, ja seuraavien kymmenen vuoden aikana hän esiintyi lähes kaikissa Tarkas-filmeissä, niin suurissa kuin pienissäkin rooleissa.
1950-luvun puolivälin Fennada-kaudella Jokelalla oli paljon rooleja sotilasfarsseissa, esimerkiksi elokuvissa "Sankarialokas", "Tyttö lähtee kasarmiin" ja "Sotapojan heilat". Tuon kauden parhaimpia Jokela-suorituksia oli Matti Kassilan 1957 ohjaama "Kuriton sukupolvi", jossa Jokelalla oli pärinäpojan rooli.
Vuonna 1959 Jokela siirtyi Helsingin Kansanteatterin (nykyinen Helsingin kaupunginteatteri) näyttelijäksi ja jatkoi elokuvien tekoa lähinnä Suomen Filmiteollisuudelle. Seuraavana vuonna syntyivät Tarkaksen ohjauksessa komediat "Isaskar Keturin ihmeelliset seikkailut" ja "Opettajatar seikkailee". 1960-luvun alussa syntyivät vielä Tarkaksen ohjauksessa mm. komediat "Oksat pois...", "Älä nuolase...", "Turkasen tenava" ja "Johan nyt on markkinat".
1960 Jokela tulkitsi etsivä Kokin roolin Matti Kassilan elokuvassa "Komisario Palmun erehdys". Tähän elokuvaan liittyy Jokelan koko uran kenties kuuluisin kohtaus, jossa hän laulaa foksin "Silmät tummat kuin yö" ravintola Kämpin kabinetissa. Komisario Palmu sai suuren suosion ja kolme jatko-osaa, joissa kaikissa Jokela uusi Kokin roolinsa: "Kaasua, komisario Palmu!" (1961), "Tähdet kertovat, komisario Palmu" (1962) ja "Vodkaa, komisario Palmu" (1969). "Tähdet kertovat" toi Jokelalle parhaan miessivuosan Jussi-palkinnon.
Vuonna 1960 Spede Pasanen palkkasi Jokelan radio-ohjelmaansa "Ruljanssiriihi" esittämään papukaija G. Pula-ahoa. Jokelan hampaat yhdessä esittämä kovanaamainen papukaija, joka laukoi totuuksia stadin slangilla ja pani Spedeä halvalla, muodostui yleisön suureksi suosikiksi. Pula-aho esiintyi radiossa vuoteen 1964. Kun Pasanen aloitti elokuvatuotantonsa, Leo Jokelasta tuli yksi hänen vakionäyttelijöistään. Jokelan koomiset sivuroolit höystävät sellaisia varhaisia Spede-elokuvia kuin "Pähkähullu Suomi" (1967), "Noin 7 veljestä" (1968), "Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut" (1969), "Leikkikalugangsteri" (1969), "Speedy Gonzales – Noin 7 veljeksen poika" (1970), "Saatanan radikaalit" (1971) ja "Kahdeksas veljes" (1971). Myös hänen uransa viimeiseksi jäänyt elokuva "Viu-hah hah-taja" (1974) oli Spede-tuotantoa.
Jokela esitti pääosaa Juhani Ahon romaaniin perustuvassa televisionäytelmässä "Rautatie" (1973).
Vuonna 1965 Jokela siirtyi uuteen Helsingin Kaupunginteatteriin, jossa hän näytteli elämänsä viimeiset vuodet. Tuon kauden merkittävimmät roolisuoritukset Jokela teki näytelmissä "Pohjalaisia", "Tukkijoella", "Lohikäärme", "Kauppaneuvoksen härkä" ja "Volpone".
Jokela esiintyi myös säännöllisesti televisiossa muun muassa "Kuten haluatte" -sketsisarjassa, jota esitettiin kanavalla peräti kuusi vuotta. Myös radion puolella Jokela oli tuttu ääni.
Yksityiselämä.
Leo Jokela oli naimisissa kahdesti. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli Eila Sillantie, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1947, mutta he erosivat 1952. Tästä liitosta on kaksi lasta: Jaana (s. 1949) ja Juha (s. 1950). Toinen vaimo oli Marja-Terttu Vainio, jonka kanssa Jokela solmi avioliiton vuonna 1957. He saivat yhdessä kolme lasta: Tiinan (s. 1958), Juuson (s. 1959) ja Teemun (s. 1961). Vainion kanssa Jokela oli naimisissa kuolemaansa saakka.
Leo Jokela käytti runsaasti alkoholia vuosien ajan esiintymisjännitystä lievittääkseen, ja kuoli vain 48-vuotiaana maksakirroosiin 11. toukokuuta 1975. Hänet on haudattu Honkanummen hautausmaalle.
G. Pula-aho -patsas.
Leo Jokelan elämäntyötä kunnioittava "Leo Jokela Boozing Society" jakoi vuosittain gaalaillassaan G. Pula-aho -patsaan ja kunniakirjoja ansioituneille viihteen ja kulttuurin ammattilaisille. Kyseisen palkinnon ovat saaneet esimerkiksi Jukka Virtanen, Vesa-Matti Loiri sekä Tuomari Nurmio ja viimeisimpänä vuonna 2007 palkinnon sai Peter von Bagh.


Hawkingin säteily.
Hawkingin säteily on säteilyä, jota oletetaan syntyvän mustan aukon tapahtumahorisontin läheisyydessä. Teorian kehitti Stephen Hawking vuonna 1974. Kyse on hiukkas-antihiukkaspareista, joita kutsutaan virtuaalihiukkasiksi, jotka ilmestyvät tyhjiöstä ja normaalisti annihiloituvat välittömästi – niin nopeasti etteivät ne edes ehdi rikkoa mitään luonnonlakeja olemassaolollaan. Koska hiukkaset syntyvät tapahtumahorisontin lähellä, hiukkasparin toinen hiukkanen voi joutua mustaan aukkoon ja luovuttaa parilleen hieman energiaa. Lisäenergiaa saanut hiukkanen puolestaan muuttuu reaaliseksi kumppaninsa kadottua ja pakenee mustan aukon ulottuvilta. Ulkopuolisesta tarkkailijasta näyttää siltä, että hiukkanen tulee mustasta aukosta ja musta aukko säteilisi. Todellisuudessa mustan aukon säteilyä ei ole havaittu. Tämä johtuu siitä, että tuntemamme mustat aukot ovat vain sellaisia mustia aukkoja, jotka ovat syntyneet tähden luhistuessa. Esimerkiksi muutaman Auringon massaisen mustan aukon säteily on vain asteen miljoonasosan päässä absoluuttisesta nollapisteestä. Koska kosminen taustasäteily on noin 2,7 kelviniä absoluuttisen nollapisteen yläpuolella, peittää se tehokkaasti suurten mustien aukkojen säteilyn.
Pieni musta aukko säteilee enemmän, joten näyttää siltä, että se olisi kuumempi kuin suuri musta aukko. Tämän seurauksena mustan aukon "kuiviin kiehuminen" on sitä nopeampaa mitä pienemmästä aukosta on kyse. Tarpeeksi pieni musta aukko saattaa näyttää himmeästi hehkuvalta kappaleelta sen säteilevän energian takia. Lopulta säteily on niin voimakasta, että pieni musta aukko näyttää suorastaan räjähtävän pois. Mikäli tällainen pieni musta aukko löytyisi, olisi sen täytynyt syntyä jo alkuräjähdyksen myllerryksessä, sillä nykyisellä taustasäteilyllä mikään luhistunut aukko ei voi menettää massaansa, koska se saa sitä enemmän taustasäteilystä, kuin menettää Hawkingin säteilynä. Tällaisen aukon löytyminen todistaisi Hawkingin säteilyn olemassaolon.
Hawkingin säteilyn lämpötilan voi laskea kaavasta
jossa c on valonnopeus, h on Planckin vakio, G on painovoimavakio, M on mustan aukon massa ja k on Boltzmannin vakio.


Meteoriparvi.
Meteoriparvella tarkoitetaan Maan ilmakehään tulevia meteoreja, jotka tulevat tietystä taivaan suunnasta tiettyinä päivinä vuodesta. Meteoriparvet ovat yleensä törmäyksissä hajonneiden isompien kappaleiden tai ohi kulkeneen komeetan jäännöksiä. Usein nämä jäännökset kulkevat samaa rataa kuin komeetta aiemmin. Maapallon kohdatessa tämän radan sille jääneet hiukkaset törmäävät Maan ilmakehään. Siihen osuminen saa hiukkaset "palamaan", jonka seurauksena ne näkyvät maassa tähdenlentoina.
Vaikka meteoriparveen kuuluvat meteorit näkyvätkin ympäri taivasta, perspektiivistä johtuen ne näyttävät tulevan säteittäisesti jostakin tietystä taivaan kohdasta. Tätä kohtaa kutsutaan parven "radiantiksi". Meteoriparvet nimetään joko sen tähdistön mukaan, jonka alueella radiantti sijaitsee esim. Perseidit tai meteoriparven aiheuttaneen komeetan mukaan.
Merkittäviä meteoriparvia tunnetaan parisenkymmentä. Näiden parvien maksimin aikaan nähdään 5–100 tähdenlentoa tunnissa. Jotkut parvet saattavat aiheuttaa ns. meteorimyrskyjä, jolloin aktiivisuus voi nousta tuhansiin tähdenlentoihin tunnissa.


Amnat Charoen.
Amnat Charoen (thaiksi อำนาจเจริญ) on Koillis-Thaimaan provinssi ("changwat"). Naapuriprovinsseja ovat (etelästä myötäpäivään) Ubon Ratchathani, Yasothon ja Mukdahan. Idässä rajanaapurina on Laos.
Maantiede.
Provinssi sijaitsee Mekongjoen laaksossa. Kaksi muuta provinssin jokea ovat Lam Sae Bok ja Lam Sae Bai.
Historia.
Amnat Charoen saavutti kaupungin aseman kuningas Rama III aikana. Aluksi sitä hallinnoitiin Nakhon Khemaratista käsin ja myöhemmin Ubon Ratchathanista. Siitä tuli oma provinssinsa 12. tammikuuta 1993, kun se erotettiin Ubon Ratchathanista.
Hallinnolliset alueet.
Provinssi on jaettu 7 piiriin ("Amphoe"). Piirit on edelleen jaettu 56 kuntaan ("tambon") ja 653 kylään.


Luettelo meteoriparvista.
__NOTOC__
Tämä artikkeli on luettelo Suomessa näkyvistä meteoriparvista.
Aiheesta muualla.
Meteoriparvista


Thaimaan provinssit.
Thaimaa on jaettu 75 provinssiin (, "changwat"), jotka on ryhmitelty viiteen maantieteelliseen ryhmään. Toisinaan itäinen ja keskinen ryhmä lasketaan yhdeksi.
Provinssien lisäksi on kaksi erityishallintoaluetta: Bangkokin ja Thonburin muodostama "Krungthep Mahanakhon" ja Chonburiin kuuluva Pattaya City. Bangkok on hallinnollisesti provinssin veroinen yksikkö, "76. provinssi", jota ei virallisesti kuitenkaan lueta provinssien lukuun. Suurin pinta-ala on Nakhon Ratchasiman provinssilla, pienin Samut Songkhramin provinssilla. Mae Hong Son-provinssilla on pienin väestötiheys ja Ranongin provinssilla pienin asukasmäärä (vuoden 2000 laskennan perusteella).
Kutakin provinssia hallinnoi sisäministerin valitsema kuvernööri. Vain Bangkokissa kuvernööri valitaan vaalein. Provinssin pääkaupunki on myös yleensä provinssin suurin kaupunki, paitsi Songkhlassa. Provinssit on nimetty maakuntapääkaupunkinsa mukaan, mutta erotuksena kaupungin nimen edessä käytetään määrettä "mueang" ().
Provinssit jakautuvat 796 piiriin ("amphoe", อำเภอ) ja 80 pienempään piirin ("king amphoe", กิ่งอำเภอ). Bangkokin 50 aluetta kutsutaan nimellä "khet" (เขต), mutta jopa virallisissa dokumenteissa niistä saatetaan käyttää erheellisesti nimitystä "amphoe". Alueiden lukumäärä provinsseittain vaihtelee kolmesta pienimmissä provinsseissa viiteenkymmeneen Bangkokissa. Jaottelun lisätasoja ovat "tambon" (kunta) ja "muban" (kylä).
Ennen vuotta 1892.
Monet provinssit olivat aiemmin puoli-itsenäisiä heimokuntia tai kuningaskuntia, jotka muodostivat Ayutthayan kuningaskunnan. Kuten nykyään, provinssit muodostettiin pääkaupungin ympärille ("Mueang") ja sisälsivät ympäröivät kylät ja satelliittikaupungit. Provinsseja hallitsi joko kuninkaan asettama kuvernööri tai paikallinen määräävä perhe. Määräävät perheet olivat vanhojen paikallisten kuninkaiden jälkeläisia ja alueiden ruhtinaita, joille "keskuskuningas" antoi luvan hallita provinssiaan. Kuninkaalla ei ollut muita todellisia vaihtoehtoja kuin valita joku paikallisesta ylimystöstä tai taloudellisesti vahva mies, koska hallinto olisi ollut mahdotonta paikallisia voimaryhmiä vastaan. Kuningas ei maksanut kuvernööreille, jotka rahoittivat itse toimensa ja hallintonsa itse määräämillään veroilla. Joka provinssia vaadittiin lähettämään vuosittainen summa Bangkokiin.
Provinssit oli jaettu neljään eri luokkaan. Neljännen luokan provinssit sijaitsivat lähellä pääkaupunkia, kolmannen luokan provinssit oli muodostettu äskettäin jakamalla ne muista provinsseista. Ensimmäisen luokan provinssit olivat rajaprovinsseja, toisen luokan sellaisia, joilla oli aikanaan ollut oma kuninkaallinen sukunsa. Lisäksi verovelvolliset valtiot kuten Lannathain ruhtinaskunnat, Laoksen Vientiane- ja Luang Prabang-kuningaskunnat, Kamputsea tai Malesian sulttaanikunta Kedah kuuluivat myös maahan, mutta niillä oli provinsseja suurempi autonomia. Tässä Mandala-järjestelmässä puoli-itsenäiset valtiot olivat joskus useamman kuin yhden valtion hallinnassa.
Uusia provinsseja luotiin, kun jonkin alueen väestö kasvoi hallinnon kykyjen yli, mutta joskus myös poliittisista syistä. Jos kuvernööristä tuli liian voimakas jollain alueella, satelliittikaupungit saattoivat saada provinssin statuksen, kuten esimerkiksi Maha Sarakham.
Provinssihallinnon uudistukset alkoivat 1870-luvulla Ison-Britannian ja Ranskan harjoittaman kolonialismin paineen vuoksi. Erityisesti raja-alueille lähetettiin komissaareja voimistamaan keskushallinnon valtaa.
Hallinnollinen uudistus vuonna 1892.
1800-luvun lopussa kuningas Chulalongkorn uudisti keskushallintoa perusteellisesti. Vuonna 1892 ministeriö, jolla aiemmin oli monia päällekkäisiä vastuita, järjestettiin selkeiden osa-alueiden mukaan länsimaiden esikuvan mukaisesti. Prinssi Damrong Rajanubhabista tuli pohjoisen ministeriön ("mahatthai") ministeri, alun perin vastaten pohjoisen hallinnosta. Kun etelän ministeriö ("kalahom") lakkautettiin 1894, prinssi Damrong:sta tuli sisäministeri, jonka vastuualue oli koko maan provinssihallinto.
Vuonna 1893 silloiset joissakin maan osissa olleet komissaarit nimettiin ylitarkastuskomissaareiksi ("khaluang thesaphiban"), ja heidän vastuualueensa nimeksi tuli "monthon". Stategisesti tärkeiden alueiden monthonit luotiin ensin muiden vähemmän tärkeiden alueiden säilyttäen itsenäisyytensä hieman pitempään. Useiden pienien provinssien statusta laskettiin piireiksi "amphoe" tai jopa kunnaksi "tambon", ja samalla ne liitettiin naapuriprovinsseihin. Joskus syy oli hallinnollinen, joskus taas tarkoituksena oli syrjäyttää yhteistyökyvytön kuvernööri.
Joillain alueilla puhkesi kapinoita uutta hallintosysteemiä vastaan usein paikallisten ylimystöjen organisoimina heidän pelätessään menettävän valtaansa. Huomattavin oli "pyhän miehen kapina" vuonna 1902 Isan-provinssissa. Siitä huolimatta, että kapina oli aluksi messiaaninen tuomiopäivän julistus, myös hallinnon edustajia vastaan hyökättiin koillisessa. Kapinalliset jopa polttivat Khemaratin kaupungin. Kapina kukistui muutamassa kuukaudessa.
Vuoden 1916 jälkeen sana "changwat" yleistyi tarkoittamaan provinsseja, osittain erottamaan ne provinssin pääkaupungista ("mueang" tai "amphoe mueang"), mutta myös painottamaan provinssien uutta hallinnollista rakennetta.
Kun prinssi Damrong erosi vuonna 1915, koko maa jaettiin 19 monthoniksi (mukaan lukien Bangkokin ympärysalue, joka oli eri ministeriön alaisuudessa vuoteen 1922 asti), joihin kuului 72 provinssia.
Joulukuussa 1915 kuningas Vajiravudh ilmoitti alueiden ("phak") perustamisesta, joita kutakin hallitsi varakreivi ("upparat"), ja jotka käsittivät useita monthoneita. Vuoteen 1922 mennessä neljä aluetta oli muodostettu, 1925 ne kuitenkin taas hajotettiin. Samaan aikaan useat monthonit yhdistettiin tarkoituksena vähentää kustannuksia ja yksinkertaistaa hallintoa.
Vuoden 1932 jälkeen.
Monthonit hajotettiin viimein, kun Thaimaan absoluuttinen monarkia vaihtui perustuslailliseksi monarkiaksi 1932. Provinsseista tuli jälleen ylätason hallinnollisia yksikköjä. 1900-luvun puolivälin jälkeen luotiin muutamia uusia provinsseja jakamalla isoja provinsseja osiin. Nuorimmat provinssit ovat Srakaeo, Nong Bua Lam Phu ja Amnat Charoen, jotka muodostettiin 1993.
Lähteet.
*


Ukrainan historia.
Antiikin aika.
Noin vuoden 700 eaa. tienoilla nykyisen Ukrainan alueella asuneet kimmerialaiset joutuivat pakenemaan Vähään-Aasiaan skyyttalaisten vuoksi. 600-luvulta eaa. lähtien Mustanmeren rannikoille syntyi kreikkalaisia siirtokuntia, jotka kävivät vilkasta kauppaa skyyttien kanssa ja toimittivat suuria määriä viljaa emämaahansa.
Noin vuoden 200 eaa. tienoilla sarmaatit valtasivat Ukrainan.
Ajanlaskun alkuaikoina gootit levittäytyivät vuoteen 100 mennessä Veikselin suulta pohjoisesta Mustallemerelle kaakkoon. 200-luvulla gootit jakautuivat ostro- ja visigooteiksi. Ostrogoottien valtakunta ulottui 300-luvun puolivälissä Itämereltä Mustallemerelle.
Itäslaavit perustavat Kiovan Venäjän.
Ennen 400-lukua kuitenkin idästä hyökänneet hunnit tuhosivat ostrogoottien valtakunnan. Näiden vetäydyttyä vuosisadan puolenvälin jälkeen heidän jättämäänsä tyhjiöön tulivat Veikselin ja Dneprin väliltä itäslaavit asuttaen Ukrainan länsi- ja keskiosat. Kiovan perustivat itäslaavit 500-luvulla, jolloin Ukrainaan ja Pannoniaan siirtyi Keski-Aasiasta myös avaareja. 600-luvulla alueelle saapuivat turkkilais-tataarilaiset kasaarit ja bolgaarit. 700-luvulla alueelle tulivat unkarilaiset, jotka turkinsukuiset petsenegit ajoivat takaisin länteen, aluksi Moldaviaan ja sitten Pannoniaan 800-luvulla, jolloin Kiovasta alkoi muodostua valtio ja lopulta suuriruhtinaskunta 880. Kiovan Venäjästä on muodostunut vuosisatojen kuluessa nykyukrainalaisten lisäksi venäläiset ja valkovenäläiset. Ortodoksia tuli Ukrainaan 900-luvun lopulla Konstantinopolista.
Kiovan Venäjä, Ukraina, ulottui 1000-luvulla Itämereltä Mustallemerelle. Kiova taisteli 700-luvulla alueelle tulleita petsenegejä ja myöhemmin idästä tulleita kumaaneja vastaan. Kumaanit onnistuivat luomaan valtakunnan, joka ulottui Karpaateilta Araljärvelle.
Mongolit voittavat petsenegit ja valloittavat Kiovan.
1200-luvun alussa mongolit hävittivät petsenegien valtakunnan ja valloittivat Kiovan 1240. Puola alkoi muodostua suurvallaksi Puolan ja Liettuan personaaliunionista 1300-luvun puolivälissä. Puola-Liettua valloitti Länsi-Ukrainan, Galitsian-Volynian ruhtinaskunnan ja lopulta suuren osan muusta Ukrainasta. Etelä-Ukraina ja Krim jäivät kuitenkin vielä mongolien Kultaiselle ordalle Krimin kaanikuntaan, mistä tataarit jatkoivat hyökkäyksiään.
Puola-Liettuan valta tuotti paikalle katolisen puolalaisen aatelin, minkä vaikutuksesta muodostui jumalanpalvelusmenoiltaan ortodoksinen, mutta Rooman paavia päämiehenään pitävä, Moskovan arkkipiispasta riippumaton uniaattikirkko. Puola-Liettuan vaikutuksesta alkaa maaorjuus lisääntyä.
Ukraina muodostuu kasakkayhteisöistä ja liittoutuu Venäjän kanssa.
Mongolivallan väistyttyä alkoi Keski- ja Etelä-Ukrainaan muodostua riippumattomia venäläis-tataarilaisia kasakkayhteisöjä, jotka taistelivat tataareja ja turkinsukuisia kansoja vastaan etelässä. Lopulta 1648 kasakoiden johtaja, hetmani Bohdan H’melnytskyi (puol. Bogdan Chmielnicki), aloitti kapinan ja vapaustaistelun puolalaisia vastaan, mutta joutui lopulta tukeutumaan ulkopoliittisesti Venäjän tsaariin ja pyytämään tältä tukea solmimalla liiton 1654 Venäjän tsaarin Aleksein kanssa. Sopimuksen tuloksena kasakat tunnustivat Venäjän yliherruuden Ukrainaan ja saavat sotilaallista tukea Venäjältä, mikä johti Venäjän ja Puolan väliseen sotaan. Sota päättyi Andrusovon rauhaan 1667, jossa Puolan oli luovutettava Venäjän hallintaan Dneprin itäpuolinen Ukraina (ven. "levoberežnaja" 'vasen ranta') sekä Kiova. Rajan itäpuolella olevat kasakkayhteisöt jäivät tsaarin, kun taas länsipuolella olevat Puolan kuninkaan alamaisiksi.
Suuri Pohjan sota ja Mazepan kapina.
Ruotsin viholliset aloittivat suuren Pohjan sodan 1700. Tapahtumien seurauksena ruotsalaiset hyökkäsivät myös Ukrainaan, missä Kaarle XII armeijaan liittyi myös hetmanni Ivan Mazepa. Hanke romuttui Pultavan taistelun tappioon 1709, jossa venäläiset Pietari Suuren joukot voittivat. Venäjä muutti liittosuhteen vähitellen suoremmaksi hallinnoksi. Pietari järjesti Ukrainan hallinnon uudelleen ja Katariina II Suuri lakkautti lopulta hetmanin aseman kokonaan. Puolalaisen aatelin aloittama maaorjuutus levisi vähitellen Katariina II Suuren aikana koko Ukrainaan.
Puolan heikkous alkaa korostua 1700-luvulla Venäjän ja Preussin vahvistuessa. Puolan ensimmäisessä jaossa 1772 Itävalta sai 1300-luvun puolivälissä Puolan haltuun joutuineen Ukrainan läntisimmän osan, Itä-Galitsian ja Bukovinan. Puolan toisen, 1793 tapahtuneen, jaon ja kolmannen, 1795 tapahtuneen jaon seurauksena Venäjä sai Puolaan vielä kuuluneet Länsi-Ukrainan alueet, Podolian ja Volynian.
Puolalaisen aatelin aloittama ja Katariina II Suuren laajentama sekä vahvistama maaorjuus lakkasi Venäjällä vasta Aleksanteri II:n vapautuksella 1861.
Kulttuuritietoisuus ja kansallisaate.
Ukrainan kulttuuritietoisuus alkoi elää kansallisaatteiden mukana 1840-luvulla, mutta Nikolai I:n hallitus pyrkii kitkemään sitä. Tukahduttaminen kärjistyi Aleksanteri II:n aikana 1876, jolloin ukrainan käyttö kirjakielenä kiellettiin. Ukrainan kansallisrunoilijaksi nousee Taras Grigorjevitš Tševšenko.
Talonpoikaistyytymättömyytenä jatkunut liikehdintä levisi tehtaisiin teollistumisen myötä ja sai yhä järjestäytyneempiä muotoja.
Japanin sodan tappion sytyttämään Nikolai II:n hallintoa vastaan tähdätyn vuoden 1905 liikehdinnän aikan Ukrainaan muodostui kansanvaltainen puolue. Pääministeri Pjotr Stolypinin vakauttamis- ja tukahduttamistoimien seurauksena perustettiin myös Ukrainan itsenäisyysliitto, joka pyrkii tekemään ohjelmansa tunnetuksi ulkomailla.
Sisäpoliittinen muutos tapahtui Sergei Witten tullessa pääministeriksi. Witte aloitti 1905 reformit päättämättömän Nikolai II:n epäröidessä. Stolypin oli vakauttaja, joka aloitti maauudistuksen, Stolypinin reformi I:n ja tuli murhatuksi pommilla Kiovan baletissa 1911 sosialistivallankumouksellisen toimesta.
Ukrainan autonomiavaatimukset saavat uutta tuulta 1917 Nikolai II:n ja hänen seuraajakseen valitsemansa veljensä luovuttua vallasta Venäjän väliaikaisen hallituksen hyväksi, mutta väliaikaisen hallituksen tekemät myönnytykset jäävät niin laihoiksi, että itsenäisyysajatus jää elämään. Venäjän sota Saksaa, Itävalta-Unkaria ja Bulgariaa jatkui myös Ukrainan osalta.
Uusi mahdollisuus muodostui marraskuussa 1917 bolševikkien lokakuussa (juliaanisen kalenterin mukaan) suorittaman vallankaappauksen jälkeen, jolloin Ukraina julistettiin riippumattomaksi kansantasavallaksi joulukuussa 1917.
Tätä eivät kuitenkaan Saksan kanssa aselevon joulukuussa 1917 tehneet kansankomissaarit hyväksyneet, vaan halusivat Kerenskin väliaikaisen hallituksen tapaan pitää Venäjän "yhtenäisenä ja jakamattomana". Ukrainan kansallis-sosiaalidemokraattiselle hallitukselle perustettiin teollistuneeseen Harkovaan yleisvenäläisten kommunistien, bolševikkien, toimesta Ukrainan neuvostotasavallan hallitus.
Kiova oli sivistyneistön ja juutalaisten kaupunki (15%). Harkova taas oli proletariaatin "Manse". Koska saksalaiset olivat joulukuusta asti odottaneet, että kansankomissaarit olisivat solmineet rauhan Saksan kanssa kovin esitetyin vaatimuksin, mutta bolševikit olivat lykänneet asiaa ylläpitämällä aselepoa, yritti Saksa helmikuussa 1918 sotilaallista ratkaisua hyökkäämällä Baltian ja Pihkovan kautta kohti Petrogradia. Osana tätä kampanjaa Saksa, Itävalta-Unkari ja Bulgaria solmivat Ukrainan kanssa rauhan ja tunnustivat sen itsenäisyyden.
Neuvosto-Venäjän ulkoasiainkansankomissaari ja puna-armeijan komentaja Lev Trotski joutui maaliskuussa 1918 neuvottelemaan Venäjälle epäedullisen rauhansopimuksen Brest-Litovskissa, missä Venäjä tunnusti Ukrainan itsenäisyyden. Brest-Litovskin rauhansopimuksella kansankomissaareista tuli epäsuorasti keisarillisen Saksan liittolaisia, ja Britannia aloitti sotatoimet kansankomissaareja vastaan lähettämällä laivasto-osaston Arkangeliin pyrkien estämään saksalaisten etenemisen ja toisaalta tukemaan Venäjän valkoisia kenraaleja, joka aloittivat taistelun kansankomissaareja vastaan. Kansankomissaarit tunnustivat Ukrainan itsenäisyyden Venäjästä, mutta maa joutui Saksan suojelualueeksi sotilaallisesta tilanteesta johtuen.
Itsenäisestä kansantasavallasta Neuvostoliittoa perustavaksi neuvostotasavallaksi.
Ukrainan kansantasavallan hallitusta johti Simon Petljura, joka pyrkii osana kansallista politiikkaa maareformiin. Tämä ei kuitenkaan sopinut suurmaanomistajille, jotka etsivät saksalaisista tukea estääkseen kansallisen politiikan vasemmistolaisuuden, mikä oli Ukrainan hallituksen keino taistella Harkovaan perustettua Ukrainan neuvostotasavallan hallitusta, bolševikkeja, vastaan.
Maareformi liittyi itsenäisyyteen. Suurmaanomistajat hakivat tukea – niin Venäjältä kuin Saksalta. Saksalle ei Ukrainan hallitusmuodolla ollut merkitystä, koska se haluaa liittää Ukrainan sotataloutensa osaksi ja lievittää elintarvikepulaa Saksassa. Varmistaakseen viljan saannin se oli kuitenkin valmis tukemaan vallankaappausta jo huhtikuussa 1918, millä Simon Petljuran kansantasavaltainen hallitus vaihdettiin Pavel Skorodpatskin saksalaismieliseen hallitukseen.
Vallankaappaus ei kuitenkaan nauttinut laajojen kansallismielispiirien luottamusta ja Skorodpatskin hallituksesta tuli liian kapeapohjainen onnistuakseen. Talonpojat eivät luovuttaneet viljaa, jota Saksa tarvitsisi elintarvikehuoltonsa parantamiseksi. Saksalla ei taas ollut teollisuustuotteita, millä maksaa viljasta. Näin Skorodpatskin hallitus saattoi tukeutua ainoastaan sotilaalliseen voimaan, mitä saksalaiset eivät salli perustettavan Ukrainan kansallisina joukko-osastoina pitääkseen Ukrainan jatkossakin itsenäiseksi julistettuna, mutta Saksan suojelusta riippuvaisena.
Simon Petljuran hallitus palasi valtaan Saksan keisarin luovuttua kruunustaan 9. marraskuuta 1918 ja Saksan antauduttua ympärysvalloille 11. marraskuuta 1918, minkä vuoksi Saksan Itä-Eurooppaan sijoitetut joukot menettivät sotilaallisen merkityksensä Ukrainan tilanteen kannalta. Ranska ja Britannia vaativat, että saksalaiset joukot kotiutetaan. Simon Petljura perusti Ukrainan kansantasavallan joulukuussa 1918 uudelleen, toisen kerran samana vuonna.
Marraskuussa 1918 Saksan antauduttua, olivat Itävalta-Unkariin kuuluneet ukrainalaiset, ruteenit, perustaneet länsiukrainalaisen kansantasavallan, jonka tavoitteena oli käsittää Unkarin, Itä-Galitsian ja Bukovinan ukrainalaiset alueet.
Saksalaisten alkanut kotiutuminen vahvisti Ukrainassa Venäjän väliaikaisen hallituksen puolesta toimivia, ympärysvaltojen kanssa liitossa olevia kenraali Denikinin asemaa. Ranska oli jopa lähettänyt hänen tuekseen 1918 lopussa ranskalaisia sotilaita vahvistukseksi Ukrainan rannikolle, heidät kuitenkin vedettiin pois huhtikuussa 1919, kun viimeisetkin saksalaiset sotilaat olivat poistuneet.
Alkuvuodesta 1919 ympärysvaltojen saartotoimet saivat neuvostovallan ahtaalle, mikä heikensi Petljuran hallituksen asemaa Krimiltä hyökkäävää Denikiniä vastaan. 1919 Petljuran hallitus liittoutui Puolan kanssa, joka pyrkii vahvistamaan asemaansa idässä. Vuoden 1920 toukokuuhun mennessä Ukraina ja Puola olivat onnistuneet yhdessä valtaamaan takaisin Ukrainan Kiovaa myöten, mutta Mihail Tuhatševskin joukkojen vastahyökkäys pakotti puolalaiset perääntymään. Tuhatshevski johtamat joukot onnistuvat torjumaan myös Anton Denikinin joukkojen hyökkäyksen etelästä, ja hänen seuraajansa, Pjotr Wrangel joutui evakuoimaan Etelä-Venäjän armeijan viimeiset joukot Krimin niemimaalta 1920. Puolan ja Neuvosto-Venäjän välinen raja vahvistettiin Riian rauhassa 1921 ja Ukrainan neuvostotasavallan bolševikit pääsivät vakiinnuttamaan viimein valtansa. Joulukuussa 1922 Ukrainan sosialistisesta neuvostotasavallasta tuli Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton, Neuvostoliiton perustajajäsen, kun Neuvosto-Venäjästä muodostettiin liittovaltio vuoden 1922 perustuslailla, ns. Leninin perustuslailla. Neuvostoagentit surmasivat Simon Petljuran Pariisissa 1926. Ukrainan neuvostotasavallan pääkaupunkina jatkoi Harkova vuoteen 1934, jolloin Kiovasta tuli jälleen Ukrainan pääkaupunki.
Kollektivisointi ja nälänhätä.
Ukrainaa on sanottu Venäjän tai Neuvostoliiton leipäkoriksi. Näin ollen oli ilmeistä, että kansallishenkisyys, joka oli aiheuttanut vaikean ja lyhyen itsenäisyyden aikana ideologisen ongelman niin suhteessa neuvostovaltaan, saksalaisten suojelukseen kuin myös Lvovin ja Kerenskin väliaikaiseen hallitukseen ja lopulta myös sen politiikkaa jatkamaan pyrkineiden ympärysvaltojen sekä Venäjän vastavallankumouksellisten politiikkaan, oli Ukraina merkittävä osa Neuvostoliiton kannalta myös 1928 alkanutta suunnitelmataloutta, mikä teki maatalouden kollektivisoinnista tärkeän neuvostohallituksen kannalta.
Ukrainan pakkokollektivisoimiseksi lähetti Neuvostoliiton kommunistinen puolue muualta komissaareja valvomaan toimitusta ja Ukrainaan järjestettiin neuvostohallituksen määräämin pakkoluovutuksin Holodomoriksi kutsuttu nälänhätä, minkä vuoksi jopa kolmen miljoonan ihmisen arvellaan kuolleen 1930-1932. Ukrainan kommunistisen puolueen pääsihteerinä oli tuolloin Nikita Hruštšov. Ylijäämävilja kaupattiin maailmanmarkkinoilla siten, että viljan hinta laski. Tämä ja Ukrainan lyhyt itsenäisyys pohjustivat ukrainalaisten nationalistien yhteistoimintaa Saksan kanssa 1941-1944 toisen maailmansodan aikana.
Alueita Puolalta ja Romanialta.
Saksa ja Neuvostoliitto solmivat 23.8.1939 hyökkäämättömyyssopimuksen, mikä ratkaisi sen, ettei Neuvostoliitto osallistunut Ranskan, Britannian ja Puolan rinnalla Saksan vastaisiin toimiin toisen maailmansodan alussa syyskuussa 1939, vaan päinvastoin osallistui Puolan jakamiseen Saksan kanssa miehittämällä Puolan länsiosat vedoten alueella olevan ukrainalaisen ja valkovenäläisen väestön suojeluntarpeeseen. Puolalle kuulunut itäosa, Itä-Galitsia, liitettiin Ukrainan neuvostotasavaltaan. 1940 Neuvostoliitto painosti Romanian luovuttamaan Pohjois-Bukovinan ja Bessarabian, joista Pohjois-Bukovina liitettiin Ukrainan neuvostotasavaltaan, kun taas lähinnä myös romanialaisen väestön asuttamasta Bessarabiasta muodostettiin Moldavian neuvostotasavalta, mikä on Neuvostoliiton purkauduttua itsenäistynyt Moldovaksi.
Toinen maailmansota Ukrainassa.
Puolassa 1934 vangittu Ukrainan itsenäisyystaistelua jatkanut Stepan Bandera vapautettiin 1939, kun saksalaiset olivat miehittäneet Puolan. 1941 kun saksalaiset olivat vallanneet Ukrainan (Itä-Galitsian) julisti Bandera Lvovissa Ukrainan tasavallan uudelleen perustetuksi. Saksa sitoi Ukrainan tiukasti itseensä sallimatta sille Slovakian tai Kroatian kaltaista itsenäisyyttä määrittelemällä sen valtakunnanprotektoraatiksi. Bandera ja muut kansallismieliset sekä neuvostovastaiset ukrainalaiset vangittiin. Bandera kuitenkin vapautettiin 1944. Stepan Banderan surmasivat neuvostoagentit 1959 Münchenissä.
Toisen maailmansodan tuloksena Ukrainan neuvostotasavallan ja Puolan raja kulki pääosin Curzonin linjaa pitkin, jolloin Ukrainaan liitettiin pääosa Volhyniasta ja Itä-Galitsiaa, myös Lvov. Myös osia Tšekkoslovakiasta, ns. Karpaatti-Ukraina, liitettiin Ukrainaan.
Viimeisen aluelisäyksen Ukraina sai Venäjän federaatiolta 1954, kun Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšovin aloitteesta Ukrainaan liitettiin myös Krimin niemimaa, mistä tuli myöhemmin itsenäistyneen Ukrainan ja Venäjän välinen kiista Mustanmeren laivastotukikohtaa ja Sevastopolia koskien.
Pysähtyneisyys ja perestroika.
Neuvostotaloudessa Stalinin jälkeen kokeiltiin monia tapoja säätää komentotaloutta tehokkaammaksi. Talousstalinismille oli tyypillistä ministeriökohtainen sektoriohjaus, josta oli seurauksena se, että arvoketjut eri teollisuuslaitoksia omistavien ministeriöiden tuotantoketjuissa muodostuivat toisistaan poikkeaviksi. Sama puolivalmiste saattoi maksaa tuotantokustannuksiltaan samalla alueellakin tuotettuna yhden ministeriön tuotantolaitoksessa tuotettuna kolme kertaa enemmän kuin toisen ministeriön.
Tätä varten pyrittiin luomaan toimialapohjaisen sektorihallinnon korvikkeeksi aluetaloudellista suunnittelua, "sovnarhosit", joita kokeiltiin Hruštšovin kauden puolivälissä. Brežnevin alkukausi oli teollisen kasvun, koneenrakennuksen ja terästeollisuuden kasvun aikaa, joka kuitenkin alkoi hiipua 1970-luvulle tultaessa huolimatta siitä, että teknillisen ammattikoulun opettajana toiminut Brežnev yritti tehostaa tuottavuutta myös opetusta parantamalla ja kurinalaistamalla.
Brežnevin vuosia (1964–1970) ei Suomessa tunneta talousmielessä. 1970-luvun lopulla 1980-luvun alussa, pysähtyneisyyden vuosina, Ukrainassa ei ollut merkittävää taloudellista kasvua neuvostotasavaltojen piirissä ja Neuvostoliitto panosti voimakkaasti pohjoisten alueiden öljy- ja kaasuteollisuuteen, mikä takasikin ensimmäisen (1974) ja toisen öljykriisin (1979) vuoksi Neuvostoliitolle mittavia valuuttatuloja energian viennistä ja mahdollisti jopa läntisten kulutustavaroiden ostamisen jossain määrin myös suoraan tavallisille kuluttajille.
Alkaneessa puoluejohtoisessa kritiikissa 1980-luvun alussa myös Ukrainaa pidettiin vanhoillisena ja pysähtyneenä neuvostotasavaltana. Sieltä siirtyikin paljon väkeä pohjoiseen.
Perestroika alkoi julkisuudella, glasnostilla (glasnost ei tarkoita kansanvaltaista avoimuutta, vaan hallinnon julkistamista), mutta vähitellen kiteytyi vaatimukseksi nopeuttaa (verbi uskorit; nopeuttaminen; uskorenie) suunnitelmatalouden toimintoja. Nopeuttaminen johti eritahtisuuteen talousyksiköissä, mikä lopulta johti suunnitelmatalouden keskitetyn jakelujärjestelmän korvautumiseen sääntelemättömillä ja epätasapainoisilla markkinoilla.
Koska perestroika ei tuottanut pysähtyneisyydestä epäillyille alueille glasnostin eikä uskorenien keinoin taloudellista menestystä, alkoi kritiikki inflaatioista nostattaa kansallismielisiä liikkeitä. Ukrainaan perustettiin tasavallan neuvostojohtoa kritisoiva ja perestroikaa avoimesti kannattava kansallismielinen liike "Ruh" (käsi; kansan käsi), mikä lopulta vaati puoluejohtaja Sherbitskin eroa. Ruh menestyi paikallisvaaleissa maaliskuussa ja heinäkuussa Ukraina julistautui suvereeniksi.
Itsenäisyys.
Elokuussa 1991 Gennadi Janajevin kansallisen pelastuksen komitea yritti kaapata vallan Gorbatšovilta ja palauttaa Neuvostoliiton, minkä aikana Ukrainan korkeimman neuvoston puhemies Leonid Kravtšuk vastusti Jeltsinin tapaan avoimesti kaappausyritystä. Joulukuun alussa 1991 järjestettiin Ukrainassa kansanäänestys itsenäisyydestä, missä 80 % kannatti Ukrainan itsenäistymistä Neuvostoliitosta.
Kravtšuk voitti presidentinvaaleissa Ruhin asettaman vastaehdokkaan ja tuli Ukrainan presidentiksi. Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän johtajat perustivat Itsenäisten valtioiden yhteisön ja Neuvostoliitto lakkautettiin.
Venäjä ja Ukraina ajautuivat riitaan 1992 Krimillä sijaitsevan Neuvostoliitolle kuuluneen Mustanmeren laivaston hallinnasta. Toukokuussa 1992 Krim antoi itsenäisyysjulistuksen Ukrainasta, mikä kuitenkin peruttiin Venäjän ja Ukrainan parlamenttien vastustuksesta. Tämä kuitenkin johti neuvotteluihin Venäjän ja Ukrainan kesken autonomiasta Krimille, minkä johdosta Krimin asema nousi alueesta (oblast) autonomiseksi tasavallaksi. Runsas miljoona Krimin vajaasta kahdesta miljoonasta asukkaasta on venäläisiä.
Laivaston ja Krimin lisäksi toinen kiistakysymys koski Neuvostoliiton Ukrainan alueelle jääneitä ydinaseita. Venäjän ja Yhdysvaltain tavoitteena oli estää ydinsulkusopimuksen hengen mukaisesti uusien ydinasevaltioiden muodostumista Itsenäisten valtioiden yhteisössä tai niiden leviäminen kolmansiin maihin esimerkiksi asekaupan avulla. Ukraina luovutti toukokuussa 1992 taktiset ydinaseet Neuvostoliiton kansainvälisoikeudelliselle seuraajavaltiolle, Venäjälle, mutta piti strategiset ydinaseet itsellään. 1992 Ukrainasta tuli ETYK:n (nyk. ETYK) jäsen.
Vitold Fokinin hallitus joutui lokakuussa 1992 eroamaan ja uudeksi pääministeriksi tuli Leonid Kutšma. Taloudellinen tilanne sai hiilikaivostyöläiset lakkoilemaan ja Kutshma vaati maan julistamista hätätilaan, mistä Kravtšuk presidenttinä kieltäytyi. Kutšma joutui eroamaan pääministerin tehtävästä syyskuussa 1993. Tilanteen vakauttamiseksi nimitti Kravtšuk kaivosjohtaja Jefim Zviaglinskin pääministeriksi.
Heinäkuussa 1993 Ukrainan parlamentti julisti strategiset ydinaseet omiksi, mutta suostui jo marraskuussa allekirjoittamaan strategisten aseiden rajoittamissopimuksen, START-1:n ja 1994 ydinsulkusopimuksen, minkä perusteella se luopui myös sille jääneistä strategisista ydinaseista aloittaen länsi-integraation.
Vuonna 1994 pidetyissä ensimmäisissä täysin vapaissa parlamenttivaaleissa 338 täytetystä 450:stä parlamenttipaikasta sai Ruh enää vain 20 paikkaa ja entiset kommunistit 80 paikkaa. Sitoutumattomien edustajien määrä puolestaan nousi 170 paikkaan.
Tammikuussa 1994 voitti venäläismielinen Juri Meskov Krimin autonomisen tasavallan presidentinvaalit, minkä vuoksi Ukrainan parlamentti kumosi Krimin parlamentin 1992 säätämän perustuslain ja lakkautti Krimin presidentin viran.
Ukrainan pääministeriksi tuli Vitali Masol. Presidentinhallinnoksi muuttuneesta parlamentarismista seurasi, että Kutšma voitti Kratšukin presidentinvaaleissa ja Masolin oli erottava pääministerin tehtävästä. Pääministeriksi tuli entinen varapääministeri, Jevgeni Martshuk. 1994 Ukraina liittyi NATO:n rauhankumppaneihin.
Huhtikuussa 1995 presidentti Kutšma anoi asetuksen, minkä mukaan Krimi on presidentin hallinnossa, kunnes Krimin parlamentti esittää uutta perustuslakia Ukrainan parlamentin kumoaman tilalle. Kesäkuussa Venäjän presidentti Jeltsin ja Kutšma sopivat siitä, että Venäjä saa pitää Krimillä sijaitsevaa Sevastopolia Mustanmeren laivaston tukikohtanaan.
Martshuk joutui eroamaan toukokuussa 1996 ja pääministeriksi tuli Pavel Lazarenko, joka erosi vuoden kuluttua heinäkuussa 1997. Pääministeriksi nousi varapääministeri Vasul Durdynets ja sitten Valeri Putovojtenko. Venäjä ja Ukraina pääsivät yhteisymmärrykseen vuodesta 1992 kestänestä kiistasta Neuvostoliiton Mustanmeren laivaston alusten jakamisesta Ukrainan ja Venäjän kesken. Tammikuussa 1998 allekirjoitettiin Ukrainan ja Venäjän kesken sopimus, millä vahvistettiin Ukrainan rajojen loukkaamattomuus eli käytännössä Krimin kuuluminen Ukrainalle, vaikka Krimin siirtämistä Ukrainalle 1954 oli pidetty Neuvostoliiton silloisen perustuslain vastaisesti suoritettuna toimena.
Maaliskuussa 1998 olivat kommunistit vahvistaneet asemaansa jo siten, että presidentinvaaleissa Kutšman päähaastajana oli Petro Simonenko, minkä tosin Kutšma voitti. Huhtikuussa 2000 Kutšma järjesti kansanäänestyksen, missä enemmistö kannatti presidentin valtuuksien lisäämistä entisestään. Oppositio järjesti maaliskuussa 2001 suurmielenosoituksen yksinvaltaiseksi koettua presidenttiä vastaan ja 2002 Uudistusmielinen "Meidän Ukrainamme" -vaaliliitosta tuli suurin parlamenttiryhmä, vaikkakin parlamentin enemmistö tukee edelleen presidenttiä tukevaa vaaliliittoa "Yhtenäisen Ukrainan puolesta" sitoutumattomien tuella.
Vuonna 2002 epäiltiin Ukrainan valtiollisen asevientiyhtiön vieneen välikäsien kautta tutkateknologiaa Irakiin ja että presidentti olisi asiasta tietoinen. Yhtiön johtaja kuoli onnettomuudessa.
Vuoden 2004 presidentinvaalien jälkeen.
Vuonna 2004 Ukrainassa järjestettiin presidentinvaalit, joissa istuva presidentti, Leonid Kutšma, ei enää ollut ehdokkaana. 31. lokakuuta järjestetyillä vaalien ensimmäisellä kierroksella kumpikaan pääehdokkaista, ei Länsi-Ukrainan tukema länsimielinen Viktor Juštšenko eikä maan teollistuneen itäosan venäjänkielisten seutujen ja Venäjän tukema Viktor Janukovytš onnistunut keräämään yli puolta annetuista äänistä. Vaalien toinen kierros kahden ensimmäisellä kierroksella eniten ääniä saaneen ehdokkaan välillä käytiin 21. marraskuuta 2004. Vaalien järjestelyissä ilmenneiden epäselvyyksien aiheuttamien joukkoprotestien vuoksi, joita ryhdyttiin kutsumaan "oranssiksi vallankumoukseksi", Ukrainan korkein oikeus päätyi vaalien toisen kierroksen uusimiseen. Vaalien toinen kierros uusittiin 26. joulukuuta 2004 ja niiden voittajaksi tuli opposition ehdokas Juštšenko saaden yli 52 prosenttia äänistä.
Ukrainan pääministeriksi nimitettiin vaalien jälkeen Juštšenkon näkyvä liittolainen Julija Tymošenko. Perustuslakia muutettiin 10.1.2006 lähtien entistä enemmän parlamentaariseen suuntaan, jossa presidentin valtaoikeuksia vähennettiin ja pääministerin lisättiin. Oranssit voimat ajautuivat kuitenkin pian keskinäisiin riitoihin ja Tymošenkon hallitus erotettiin korkeimman hallinnon lahjusepäilyjen vuoksi syyskuussa 2005. Tymošenkon yhtä lyhytaikaiseksi seuraajaksi tuli Juri Jehanurov, joka sai parlamentilta epäluottamuslauseen 10. tammikuuta 2006, mutta jatkoi virkaatekevänä pääministerinä uuden hallituksen muodostamiseen asti. Maaliskuun parlamenttivaaleissa Janukovitš johti Alueiden puolueen vaalivoittoon ja suurimmaksi puolueeksi. Maaliskuun vaalien jälkeen jouduttiin kuukausien pattitilanteeseen, jossa toimivaa hallitusta ei saatu muodostettua.
Oranssien Meidän Ukrainamme ja Julija Tymošenkon ryhmittymän yhteishallitus Ukrainan sosialistipuolueen kanssa hajosi sosialistien valittua oman miehensä Oleksandr Morozin Radan puhemieheksi ja loikattua Alueiden puolueen puolelle "antikriisikoalitiohallituksen" muodostamiseksi. Juštšenko kieltäytyi nimittämästä kilpakumppaniaan pääministeriksi, kunnes uusi vaalien järjestämisen mahdollistava aikaraja tuli vastaan. Tällöin Alueiden puolue liittolaisineen uhkasi presidentin viraltapanolla. Myös edeltävää pääministeriä Juri Jehanurovia, joka erotettiin tammikuussa, ja joka johti siitä lähtien toimitusministeriötä, pyrittiin nostamaan takaisin asemaansa peruuttamalla tammikuun erottaminen.
Huolimatta siitä että oli julkisesti kieltäytynyt yhteistyöstä Janukovitšin kanssa, Juštšenko nimitti viimein hänet pääministeriksi ja muodostamaan "kansallisen yhtenäisyyden koalitiohallituksen" Meidän Ukrainamme kanssa 3. elokuuta 2006. Parlamentti hyväksyi Janukovitšin pääministeriksi äänin 271–9 opposition boikotoidessa äänestystä. Kolmen puolueen hallituskoalitio sai 239 paikkaa 450-jäseniseen Radaan.
1. joulukuuta 2006 Verkhovna Rada erotti presidentin nimittämän ulkoministeri Borys Tarasjukin asemastaan. Presidentti Juštšenko ei hyväksynyt tätä ja väitti ministerin erottamisen olevan presidentin vastuulla. Hallitus esti Tarasjukia osallistumasta kokouksiinsa, jonka jälkeen Tarasjuk haastoi alueiden puolueen edustajat oikeuteen huliganismista. Ševtšenkon piirinoikeus kumosi Verkhovna Radan päätöksen, mutta parlamentin mukaan alioikeuden päätös ei voi muuttaa sen päätöksiä.
Janukovitšin hallitus laajensi vähitellen kannatuspohjaansa myöntämällä hallituspaikkoja opposition tukijoilla, jotka näin siirtyivät hallituksen taakse. Erityisesti Juštšenkoa huolestutti hänen entisen tukijansa Anatoli Kinahin nimitys valtiovarainministeriksi, mikä sai 23. maaliskuuta 2007 kymmenen opposition edustajaa loikkaamaan hallituksen tukijoiksi ja Juštšenkon peruuttamaan Moskovan-vierailunsa. Janukovitš ja puhemies Moroz lupasivat koalition kasvavan kesään mennessä kahteen kolmasosaan tai 300 edustajan suuruiseksi, joka mahdollistaisi presidentin veto-oikeuden kumoamisen tai perustuslain lisäykset.
Juštšenko antoi 2. huhtikuuta asetuksen Verkhovna Radan hajottamisesta, jota hallitus ja parlamentin enemmistö pitivät perustuslain vastaisena ja jatkoivat työskentelyään. Ukrainan perustuslain mukaan parlamentin saa hajottaa vain kolmesta syystä, jotka liittyvät sen kykenemättömyyteen kokoontua tai muodostaa hallitusta. Juštšenkon mukaan hajotuksen peruste on se, että parlamentti on toiminut yli kuukauden ilman enemmistökoalitiota, joka on edustajien loikkausten myötä muuttunut laittomaksi. Vastustajien mukaan enemmistökoalitio on laillinen, koska sen muodostivat parlamenttiryhmät, eivätkä loikkaukset voi tilaan jälkikäteen vaikuttaa. Perustuslaillinen oikeus tutki tapausta, mutta Juštšenko peruutti ensimmäisen päätöksensä ja korvasi sen myöhemmin uudella. 24. toukokuuta Juštšenko erotti Ukrainan valtakunnansyyttäjän syyttäen tätä perustuslain rikkomisesta. Presidentti ilmoitti myös ottavansa hallintaansa Janukovitšia tukevan sisäministeri Vasyl Tsuškon Berkut-joukkojen sotilaat (vastaavat Venäjän OMONia), jotka lain mukaan ovat sisäministeriön alaisuudessa. Sisäministeri Tsuško kärsi seuraavana päivänä sydänkohtauksen.
Uusien vaalien pitoajankohdaksi sovittiin 30. syyskuuta 2007. Vaaleissa Janukovitšin Alueiden puolue sai jälleen eniten ääniä ja paikkoja (175-11), vaikka menettikin hieman, Tymošenkon blokki lisäsi paikkamääränsä (156+27) ja presidentti Juštšenko tukipuolue Meidän Ukrainamme jatkoi alamäkeään (72-9). Ns. oransseilla puolueilla oli niukka paikkaenemmistö (228/450), joka riittäisi hallituksen muodostamiseen, mutta osa Meidän Ukrainamme edustajista kieltäytyi allekirjoittamasta yhteistyösopimusta Tymošenkon blokin kanssa.
Pitkällisen viivytyksen jälkeen Tymošenko nousi uudelleen pääministeriksi 18. joulukuuta 2007 Juštšenkon ja Tymošenkon tukijoiden muodostaman koalition hallitukseen.
Juštšenkon ja Tymošenkon välit heikkenivät taas, kun Tymošenko kieltäytyi tukemasta Georgiaa Venäjän ja Georgian elokuun 2008 konfliktin aikana. Presidentinhallinnon edustaja Andriy Kyslynskyi syytti Tymošenkoa "maanpetturuudesta ja korruptiosta."
Presidentti Juštšenko tukipuolue Meidän Ukrainamme jätti hallituksen 4. syyskuuta 2008, kun Tymošenkon blokki liittoutui Alueiden puolueiden ja kommunistien kanssa ajamaan läpi lait, joka vähensivät presidentinvaltaa ja helpottivat hänen erottamistaan. Hallituksen kaatumisen jälkeen uudet vaalit oli määrä järjestää 14. joulukuuta, mutta niitä siirrettiin eteenpäin Ukrainaankin iskeneen kansainvälisen talouskriisin vuoksi.
Ukraina ajautui vakavaan talouskriisiin syksyllä 2008 kansainvälisen talouskriisin yhteydessä. Lokakuussa 2008 kolmen viikon aikana pankeista nostettiin 32 miljardia hryvniaa ja maan valuutan arvo romahti 23 prosenttia. Kansainvälinen valuuttarahasto myönsi maalle 16,5 miljardia US-dollaria lainaa.
Hallituskriisi näytti helpottavan 9. joulukuuta 2008, kun Rada valitsi Volodymyr Lytvynin uudeksi puhemieheksi.
Janukovitš presidentiksi.
Helmikuun 2010 presidentinvaaleissa Janukovitš julistettiin voittajaksi. Tymošenko syytti häntä vaalivilpistä ja erosi pääministerin paikalta.
Kesäkuussa 2010 parlamentti päätti luopua Nato-jäsenyyden tavoittelusta.
Lähteet.
*


R.E.M..
R.E.M. oli yhdysvaltalainen Athensissa, Georgian osavaltiossa vuonna 1980 perustettu rock-yhtye. Yhtye julkaisi yhteensä 15 studioalbumia, ja sen kokoonpanoon kuuluivat 30 vuoden ajan laulaja Michael Stipe, basisti Mike Mills ja kitaristi Peter Buck. Alkuperäisjäseniin kuulunut rumpali Bill Berry jätti yhtyeen 1997. Yhtye ilmoitti 21. syyskuuta 2011 lopettavansa toimintansa.
Ennen perustamista.
R.E.M:n Mike Mills ja Bill Berry tapasivat ensi kertaa vuonna 1974 ja alkoivat soittaa samoissa yhtyeissä kuten Shadowfax (1974-1975, yhtye nimitettiin Gandalfin hevosen mukaan) ja The Backdoor Band. Molemmat soittivat lähinnä cover-versioita suosikkiyhtyeidensä hiteistä. 4. tammikuuta 1979 Mills, Berry ja valokuvausta harrastanut Michael Stipe aloittivat samanaikaisesti opiskelun Georgian yliopistossa (UGA) Athensissa.
Peter Buck oli lopettanut opiskelunsa ja työskenteli athenslaisessa Wuxtry Recordsissa myyjänä. Alkuvuodesta 1979 hän ystävystyi Michael Stipen kanssa. Stipe oli kiinnittänyt Buckin huomion levyliikkeessä, koska molemmilla oli samankaltainen musiikkimaku (Patti Smith, Television, The Velvet Underground jne.).
Bill Berrysta tuli maaliskuussa 1979 WUOGerz-yhtyeen rumpali. WUOG oli UGA:n radioasema ja yhtyeen muodostivat pääasiassa aseman työntekijät. Eräs WUOG:n työntekijöistä oli Berryyn ihastunut Kathleen O'Brien, joka tunsi Buckin opiskeluajoiltaan Emory-collegessa. O'Brien sai Berryn mukaan WUOGerziin.
Kesällä 1979 Peter Buck ja hänen veljensä Ken muuttivat asumaan entiseen kirkkoon (St Mary's Episcopal Church) Oconee-kadulla Athensissa. Buck pyysi Stipea muuttamaan myös, koska heidän huoneessaan oli tilaa vielä yhdelle. Kirkossa asui ja vieraili paljon väkeä, mukaan lukien Kathleen O'Brien. Buck ja Stipe alkoivat jamitella yhdessä ja tällöin Buck huomasi Stipen lauluntekijäntaidot. Joulukuussa 1979 O'Brien esitteli Bill Berryn Buckille ja Stipelle ja kolmikko alkoi suunnitella yhteistä yhtyettä. Berry vaati, että heidän olisi otettava mukaan hänen pitkäaikainen ystävänsä, basisti Mike Mills. Yhtye aloitti harjoittelun kirkossa alkuvuodesta 1980. Buckista tuli yhtyeen kitaristi, vaikka hän hädin tuskin osasi soittaa.
Alkuvuodet, Chronic Town (1980–1982).
Helmikuun lopussa 1980 Kathleen O'Brien pyysi uutta nelikkoa esiintymään syntymäpäivillään 5. huhtikuuta 1980. Sitä ennen yhtye harjoitteli tiukasti ohjelmistoaan, joka muodostui covereista kuten "There She Goes Again", "(I'm Not Your) Steppin' Stone" ja "Honky Tonk Women" sekä kourallisesta omia lauluja kuten "All The Right Friends" ja "Permanent Vacation". Kirkossa pidetyillä syntymäpäiväjuhlilla vielä nimetön yhtye (joidenkin lähteiden mukaan he esiintyivät nimellä Twisted Kites) saavutti 300-600 hengen yleisössä suuren suosion ja esiintyminen poiki heille välittömästi pari uutta esiintymistä.
Ennen keikkaa 19. huhtikuuta 1980 11:11 Koffee Klubilla yhtye oli päättänyt ottaa nimekseen sanakirjasta löytyneen "R.E.M:n". Muita harkittuja vaihtoehtoja olivat muun muassa "Negro Eyes", "Slut Bank" ja "Cans Of Piss". Tuon Koffee Klubin keikan jälkeen yhtyettä tuli tapaamaan UGA:n lakiopiskelija Bertis Downs, josta oli tuleva R.E.M:n lakimies.
Toukokuussa R.E.M. esiintyi eri puolilla Athensia. 6. kesäkuuta 1980 yhtyeellä oli ensimmäinen keikka Athensin ulkopuolella. Keikkamatkalla Atlantassa he pysähtyivät paikalliseen Wuxtry Recordsin toimipisteeseen, jossa liikkeenhoitaja Mark Methe videokuvasi heidät esittämässä yhtyeen siihen mennessä säveltämiä lauluja. Tämä on varhaisin tunnettu R.E.M.-äänitys.
Heinäkuussa 1980 yhtye esiintyi ensi kertaa Georgian ulkopuolella: kaikilla kolmella keikalla Pohjois-Carolinassa oli mukana R.E.M:n tuleva manageri Jefferson Holt. Loppuvuodesta Holt muuttii Athensiin ja alkoi työskennellä yhtyeen mukana. Berry tapasi vanhan ystävänsä Ian Copelandin, joka oli perustanut F.B.I. (Frontier Booking International) -ohjelmatoimiston. Ian Copeland oli The Police -yhtyeen Stewart Copelandin sekä Miles Copelandin veli. Miles Copeland oli perustanut levy-yhtiön I.R.S. Records.
Alkuvuodesta 1981 Holt alkoi yhtyeen managerina. 8. helmikuuta R.E.M. kävi ensimmäisen kerran studiossa nauhoittaen Joe Perryn Bombay Studiolla kahdeksan laulua. Näitä äänityksiä ei kuitenkaan koskaan käytetty. Sen sijaan kasettikopiona julkaistiin Mitch Easterin Drive-In Studiolla Winston-Salemissa 14./15. huhtikuuta tehdyistä äänityksistä "Sitting Still", "White Tornado" ja R.E.M:n ensimmäinen hitti, collage-radioasemien suosikki "Radio Free Europe". Näitä kasetteja yhtye lähetti klubeille, lehdille ja muutamille levy-yhtiöille.
R.E.M. palasi studioon ja heinäkuussa ilmestyi heidän ensimmäinen singlensä "Radio Free Europe", joka julkaistiin Hib-Tone -levymerkillä Johnny Hibbertin tuottamana ja miksaamana. Yhtye keikkaili yhä ahkerammin, nyt Athensin ulkopuolella Copelandin F.B.I:n kautta. Myös uusia lauluja syntyi koko ajan, muun muassa "Gardening At Night", jota Stipe pitää yhtyeen ensimmäisenä "oikeana lauluna".
Tammi-helmikuussa 1982 R.E.M. äänitti materiaalia uudelle EP-levylle. "Radio Free Europe" oli saanut hyviä arvosteluja lehdissä ja yhtye oli alkanut saada mainetta tiiviin keikkailunsa ansiosta. Ian Copelandin suositusten ansiosta Miles Copeland kiinnitti R.E.M:n I.R.S. Recordsille keväällä 1982 ja 24. elokuuta 1982 ilmestyi EP "Chronic Town" Mitch Easterin tuottamana.
I.R.S. -vuodet 1983–1987.
Ensimmäistä R.E.M.-albumia varten I.R.S. halusi kokeilla toista tuottajaa. Tehtävään valittiin Stephen Hague, joka silloin tunnettiin Human Leaguen tuottajana (myöhemmin on tuottanut muun muassa OMD:ta, Pet Shop Boysia ja Robbie Williamsia). Koeäänityksiä ei koskaan käytetty eikä niitä ole julkaistu - tuottajaksi päätettiin sittenkin valita vanha tuttu, Mitch Easter. Debyyttialbumi "Murmur" äänitettiin tammi-helmikuussa Reflection Studioilla Pohjois-Carolinassa. Levy julkaistiin Yhdysvalloissa 12. huhtikuuta 1983 ja siitä tuli arvostelumenestys. Useissa kriitikkoäänestyksissä Murmur sijoitti kärkipäähän - Rolling Stone -lehti valitsi sen vuoden 1983 albumiksi ennen Michael Jacksonin "Thrilleriä". Jälkimmäinen kuitenkin myi sinä vuonna Buckin sanoin: "137 kertaa enemmän kuin Murmur".
Samaan aikaan R.E.M. jatkoi keikkailua. Elokuussa 1983 he lämmittelivat kiertueella suosionsa huipulla ollutta The Policea muun muassa Shea Stadionilla New Yorkissa 67 000 ihmisen edessä. 6. lokakuuta R.E.M. esiintyi ensimmäisen kerran televisiossa David Letterman Showssa esittäen Radio Free Europen ja silloin vielä nimettömän kappaleen (joka myöhemmin sai nimen "So. Central Rain"). Vuoden lopussa yhtye oli ensi kertaa Euroopassa keikkaillen Englannissa, Hollannissa ja Ranskassa. Tätä oli jo edeltänyt demosessio tulevaa "Reckoning"-albumia varten marraskuussa.
Heti vuoden vaihteen jälkeen 1984 R.E.M. oli valmis palaamaan studiolle. Reflection Sound -studioilla syntyivät tammikuussa äänitykset Reckoningia varten ja monia ylimääräisiä ottoja, joista useimmat olivat päätyvä "Dead Letter Office" -kokoelmalle. Kakkosalbumi Reckoning ilmestyi huhtikuussa 1984. Sen ensimmäinen single oli "So. Central Rain".
Kesäkuussa 1984 R.E.M. perusti virallisen fan clubinsa. Se toimii yhä tänäkin päivänä ja tarjoaa jäsenilleen tiedotuslehden, fanituotteita ja joka joulu fan club -singlen. Kesällä yhtye julkaisi "Rockvillen" singlenä ja teki Little America -nimisen kiertueen USA:ssa ja Kanadassa. Samaan aikaan Reckoning myi hyvin ja sai hyvät arvostelut. Loppuvuodesta R.E.M. esiintyi Japanissa, Britanniassa ja Irlannissa.
Alkuvuonna 1985 R.E.M. matkusti Lontooseen äänittämään uutta albumiaan Joe Boydin tuottamana. Etelävaltioiden kulttuurista vaikutteita ammentanut "Fables Of The Reconstruction" syntyi ristiriitaisten tunnelmien vallitessa. Myöhemmin yhtye on myöntänyt Lontooseen menon olleen virhe, joka lähes hajotti yhtyeen. Kriitikot kuitenkin ylistivät albumia ja myynnillisesti yhtye nousi jälleen ylöspäin. Läpi vuoden 1985 R.E.M. esiintyi ympäri Yhdysvaltoja ja Eurooppaa.
Vuosi 1986 alkoi poikkeavasti: koko vuosikymmenen alun R.E.M. oli keikkaillut lähes ilman taukoja, nyt yhtye piti taukoa vuoden ensimmäiset kahdeksan kuukautta. Sinä aikana he äänittivät uuden Don Gehmanin tuottaman albuminsa "Lifes Rich Pageant" John Keanen studiolla Athensissa. Se julkaistiin heinäkuun 1986 lopussa. Useita poliittisia lauluja (muun muassa "Cuyahoga" ja "The Flowers of Guatemala") sisältänyt levy sai jälleen hyvät arvostelut muun muassa Rolling Stone ja NME -lehdissä. Albumin single "Fall On Me" sai lupaavasti radiosoittoa ja olisi voinut olla yhtyeen ensimmäinen todellinen hitti, mutta R.E.M:n vastenmielisyys musiikkivideoita kohtaan ehkäisi tehokkaasti näkyvyyden MTV:llä (Fall On Me:lle Stipe kuvasi itse mustavalkovideon, jossa ei näytetä yhtyettä ollenkaan). Syyskuussa 1986 käynnistyi yhtyeen Pageantry-kiertue.
Vuonna 1987 ilmestyi monta R.E.M.-julkaisua: ensin huhtikuussa singlejen B-puoli- ja harvinaisuuskokoelma "Dead Letter Office", kesäkuussa videokokoelma "Succumbs" ja syyskuussa uusi albumi "Document". Alkuvuodesta John Keanen studioilla äänitetty albumi sisälsi yhtyeen ensimmäisen megahitin: "The One I Love". Se nosti R.E.M:n ensi kertaa todella suureksi nimeksi USA:ssa - joulukuussa 1987 R.E.M. oli Rolling Stonen kannessa otsikolla "Amerikan paras Rock and Roll -yhtye". Sopimus IRS:n kanssa oli myös päättymässä. Pienlevy-yhtye ei pystynyt tarjoamaan maailmanluokkaan siirtyneelle R.E.M. riittävän hyvä resursseja erityisesti Euroopan levityksessä ja niinpä 20. huhtikuuta 1988 yhtye solmi levytyssopimuksen Warner Brothers Recordsin kanssa.
Maailmanluokan yhtyeeksi (1988–1996).
Warnerin kanssa solmitun sopimuksen jälkeen yhtye äänitti kesällä 1988 uuden albuminsa "Green". Huolimatta siirtymisestään Warnerille, R.E.M. teki edelleen yhteistyötä vanhan levy-yhtiönsä kanssa. I.R.S. julkaisi kokoelman "Eponymous" lokakuussa vain kuukautta ennen Greenin ilmestymistä - Michael Stipe teki osan levyn kansitaiteesta ja Peter Buck kirjoitti siihen kommenttejaan. Greenin ensimmäinen single "Stand" nousi USA:n listan kuudenneksi ja albumi sijalle 12. Greeniä seurasi massiivinen tammikuussa 1989 alkanut maailmankiertue, joka päättyi Atlantassa Fox-teatterin erikoiseen konserttiin 13. marraskuuta 1989: yhtye soitti keikalla Murmur ja Green -albumit kokonaisuudessaan - kaikki laulut esitettiin samassa järjestyksessä kuin ne olivat levyilläkin.
Tammikuussa 1990 R.E.M. alkoi harjoitella kappaleita seuraavalle levylleen. Ennen kesän studioäänityksiä yhtyeen jäsenet viettivät aikaa erilaisten sivuprojektien parissa: Buck ja Mills soittivat Kevn Kinneyn ja Nikki Suddenin kanssa, Stipe kiersi Eurooppaa yhdessä Natalie Merchantin ja Billy Braggin kanssa. Heinä-lokakuussa 1990 äänitettiin John Keanen ja Bearsvillen studioilla valmiiksi "Out of Time", jonka ensimmäinen single "Losing My Religion" julkaistiin helmikuussa 1991.
"Losing My Religion" oli välittömästi suuri hitti ympäri maailman, eikä vähiten Tarsem Singhin ohjaaman videon ansiosta. Siitä tuli klassinen radiohitti ja yksi 1990-luvun tunnetuimmista pop-kappaleista. Muun muassa sen ansiosta albumi "Out of Time" nousi listaykköseksi sekä Yhdysvalloissa että Isossa-Britanniassa.
"Out of Timea" promotoitiin ainoastaan pienellä akustisella kiertueella, johon sisältyi "MTV Unplugged" -sessio huhtikuussa 1991. Jo helmikuussa 1992 yhtye oli jälleen studiossa, kun "Automatic for the People" levyn demoäänitykset alkoivat. Alkuperäisenä ajatuksena oli tehdä enemmän rock-suuntautunut levy kuin edellisestä, mutta tuloksena oli kuitenkin keskitempoinen ja akustispainotteinen albumi, josta tuli yhtyeen toistaiseksi myydyin ja arvostetuin levy - ja jälleen ilman maailmankiertuetta. Yhtye antoi ainoastaan radioasemahaastatteluja loka-marraskuussa 1992. Albumilta lohkaistiin menestyksekkäät singlet kappaleista "Man on the Moon", "Drive" ja "Everybody Hurts", jotka muodostautuivat radiohiteiksi.
Vuoden 1993 hiljaiselon jälkeen R.E.M. palasi vuonna 1994 isolla, äänekkäällä rock-albumillaan "Monster". Sen tekoa varjosti kahden yhtyeen ystävän kuolema: näyttelijä River Phoenix kuoli huumeiden yliannostukseen lokakuussa 1993 ja Nirvana-solisti Kurt Cobain teki itsemurhan huhtikuussa 1994. Monsterin kappaleella "Bang And Blame" laulaa River Phoenixin sisko Rain ja "Let Me In":n sanat Stipe kirjoitti Cobainille.
13. tammikuuta 1995 alkoi R.E.M:n Monster Tour -maailmankiertue Australian Perthista. Tiivistahtinen kiertue keskeytyi 1. maaliskuuta, kun kesken keikan Lausannessa Sveitsissä Bill Berry lyhistyi rumpujensa taakse. Hänet kiidätettiin sairaalaan, jossa rumpalilla todettiin hengenvaarallinen aivoaneurysma. Kiertue keskeytettiin ja kymmeniä keikkoja peruttiin. Kiertue jatkui 15. toukokuuta Mountain Viewin keikalla Yhdysvalloissa. 11. heinäkuuta Mike Mills joutui leikkaukseen vatsavaivojen takia ja seitsemän seuraavaa Euroopan keikkaa peruttiin. Maailmankiertue päättyi marraskuussa 1995 kolmeen keikkaan The Omni -areenalla Atlantassa.
Ongelmista huolimatta kiertue oli valtava taloudellinen menestys ja yhtye hyödynsi kiertueellaan pääosin soundcheckeissä nauhoittamaansa materiaalia seuraavalle levylleen "New Adventures in Hi-Fi". Albumin ilmestymisvuonna 1996 julkistettiin yhtyeen jatkosopimus Warner Brothersin kanssa. 80 miljoonan dollarin sopimusta viidestä albumista uutisoitiin kaikkien aikojen kalleimpana. Hittien puutteessa "New Adventures in Hi-Fi" ei ollut edellislevyjen kaltainen menestys, vaikka se kävikin briteissä listaykkösenä ja Yhdysvalloissa kakkosena. Albumin johtosingle, yhdessä Patti Smithin kanssa esitetty kertosäkeetön "E-Bow the Letter" oli vaikea soitettava radioasemille.
Aika jälkeen Berryn (1997–2011).
R.E.M. oli läpi uransa korostanut olevansa bändinä yhtenäinen. Muun muassa tekijänoikeuspalkkiot kappaleista jaettiin tasan neljän jäsenen kesken. Stipe ja muut olivat maininneet joskus, että yhden jäsenen lähtö todennäköisesti johtaisi yhtyeen hajoamiseen. Tämä väite joutui koetukselle 30. lokakuuta 1997 Bill Berryn ilmoitettua jättävänsä yhtyeen väsyneenä kiertue-elämään. Samalla Berry kuitenkin ilmoitti, että hän ei lähde yhtyeestä jos se johtaa R.E.M:n hajoamiseen. R.E.M. ilmoitti, että se jatkaa triona eikä ota uutta jäsentä Berryn tilalle, samalla yhtye aloitti uuden levyn "Up" äänitykset ristiriitaisten tunnelmien vallitessa.
Upilla yhtyeen pitkäaikaisen tuottajan Scott Littin korvasi pohjoisirlantilainen Patrick McCarthy. Berryä studiossa korvasi ex-Screaming Trees -rumpali Barrett Martin, tosin monilla albumin kappaleista käytettiin rumpukoneita. Up ei menestynyt aiempien levyjen tapaan vaikka kävikin listoilla Top10:ssa Atlantin molemmin puolin. Se oli yhtyeen toiseksi pisin levy ja ensimmäinen jossa kappaleiden sanat oli painettuna levyn kanteen. Uusi unenomainen, usein elektroninen äänimaailma sai monet faneista kaipaamaan Berryn paluuta.
Vuosi Upin jälkeen R.E.M. sävelsi musiikin Jim Carreyn tähdittämään Andy Kaufmanin elämästä kertovaan elokuvaan "Man on the Moon" (elokuva oli nimetty R.E.M:n vuoden 1992 kappaleen mukaan). Albumi sisälsi singlen "The Great Beyond", joka nousi Britannian singlelistan kolmoseksi. Soundtrack-albumilla rumpalina toimi Joey Waronker. Tämä Beckin entinen rumpali toimi myös yhtyeen kiertuerumpalina aina vuoteen 2004, jolloin Bill Rieflin korvasi hänet.
R.E.M:n vuoden 2001 albumi "Reveal" jatkoi yhtyeen hillitympää linjaa. Sen Brian Wilson -vaikutteiset kappaleet oli tuotettu monikerroksiseksi soundimaailmaksi. Albumin hittisingle "Imitation of Life" nähtiin kuitenkin paluuna yhtyeen vanhaan klassiseen tyyliin. Single nousikin brittilistalla sijalle kuusi. Revealilla Waronkerin lisäksi sessiomuusikkoina toimivat Scott McCaughey ja Kevin Stringfellow, jotka molemmat ovat viime vuodet toimineet R.E.M:n kiertuemuusikkoina. Reveal vastaanotettiin hyvin Euroopassa ja muualla maailmassa, mutta Yhdysvalloissa albumin myynti oli vaisua.
Vuonna 2003 julkaistiin R.E.M.-kokoelma '. Sen ykkössinglenä (ja Top10-hitti Isossa-Britanniassa) oli "Bad Day", joka alun perin oli demonauhoitus nimellä "P.S.A." vuodelta 1986. ("P.S.A:sta" kehittyi "It's the End of the World As We Know It (and I Feel Fine)" vuoden 1987 "Document"-albumille). Kokoelman kappalelista jakoi monia faneja, sillä se ei sisältänyt yhtyeen kaikkia tunnettuja kappaleita, kuten "Drive" ja "Shiny Happy People". Kokoelma myi kuitenkin maailmanlaajuisesti hyvin ja sitä seuranneella kiertueella kuultiin suurimpia hittejä sekä harvinaisia fanisuosikkeja.
Yhtye julkaisi vuonna 2004 studioalbumin "Around the Sun". Se sai ristiriitaisia ja negatiivisiä arvosteluja kriitikoilta, mutta nousi kuitenkin Isossa-Britanniassa listaykköseksi. Poliittisenakin pidetty Around the Sun sisälsi muun muassa Internetissä jo ennen albumin ilmestymistä levitetyn kappaleen "Final Straw", joka on vahva protestilaulu Yhdysvaltojen Irak-hyökkäystä vastaan. Levyä seurasi maailmankiertue.
Vuonna 2005 R.E.M. esiintyi muun muassa Live8-tapahtumassa. Maailmankiertueensa jälkeen yhtye on pitänyt taukoa. Toukokuussa 2006 Bill Rieflin kertoi, että yhtye palaa studioon työstämään uutta albumia luultavasti syksyllä tai talvella, asian vahvisti Michael Stipe elokuussa. 16. syyskuuta 2006 yhtye valittiin Georgia Music Hall of Fameen. Valintajuhlassa R.E.M. esiintyi alkuperäiskokoonpanossaan.
"Accelerate" ilmestyi 1. huhtikuuta 2008. Se äänitettiin kolmessa eri sessiossa kesällä 2007 Dublinissa, Vancouverissa ja Ateenassa. Tuottajana toimi Jacknife Lee. Nauhoitusten lomassa R.E.M. esiintyi Dublinin Olympia-teatterissa.. Acceleraten jälkeen ilmestyi kesällä 2007 äänitetty ja lokakuussa 2009 julkaistu live-albumi "Live at The Olympia".
R.E.M. aloitti uusimman albuminsa äänitykset vuodenvaihteessa 2009/2010. Yhtyeen 15. studioalbumi "Collapse into Now" ilmestyi Yhdysvalloissa 8. maaliskuuta 2011. Jacknife Leen tuottamalla albumilla ovat vierailijoina Patti Smith, Lenny Kaye, Joel Gibb, Peaches ja Eddie Vedder.
Nykyiset kiertuemuusikot (2004–2011).
The Posies-yhtyeestään tunnettu muusikko Ken Stringfellow (koskettimet, kitara ym.) oli 2000-luvulla pitkään R.E.M:n kiertuekokoonpanossa. Viimeisimmällä vuoden 2008 kiertueella hän ei enää soittanut R.E.M:n mukana, mutta hänen nykyinen yhtyeensä The Disciplines esiintyi joillakin R.E.M.-keikoilla lämmittelijänä.
R.E.M. Suomessa.
R.E.M. on esiintynyt Suomessa kolmasti: Provinssirockissa Seinäjoella 4. kesäkuuta 1989 Green-levyä seuranneella maailmankiertueella, 29. tammikuuta 2005 Helsingin Hartwall-areenalla ja viimeksi 9. syyskuuta 2008 Helsingissä Finnair Stadiumilla.


Torium.
Torium () on alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Th, järjestysluku 90 ja CAS-numero 7440-29-1.
Toriumia esiintyy luonnossa matalaradioaktiivisena metallina. Puhtaassa muodossa se on hopeinen valkoinen metalli, joka säilyttää kiiltonsa useita kuukausia. Oksidoituessaan se muuttaa värinsä harmaaksi ja lopulta mustaksi. Yli 130 asteen lämpötilassa se syttyy itsestään palamaan.
Toriumia ja sen yhdisteitä, kuten toriumdioksidia, käytetään mm. seosmetalleina, kaasupolttimien hehkusukissa, erikoislaseissa, hehkulangoissa, elektroniikassa, katalysaattoreina ja kaasuja imevänä aineena tyhjiötekniikassa.
Ruotsalainen kemisti Jöns Jacob Berzelius löysi toriumin vuonna 1828 Hans Morten Thrane Esmarkin löytämästä norjalaisesta toriittimineraalista. Berzelius nimesi alkuaineen skandinaavisen ukkosenjumala Thorin mukaan. Aineella ei kuitenkaan ollut paljoa käyttöä, ennen kuin kaasulyhdyn hehkusukka keksittiin vuonna 1885.
Toriumin kaikki isotoopit ovat radioaktiivisia, isotooppi Th-232 kuitenkin vain heikosti. Th-232:n puoliintumisaika on yli 14 miljardia vuotta, ja luonnossa esiintyvä torium on lähes kokonaisuudessaan sitä. Muita toriumin isotooppeja esiintyy radioaktiivisissa mineraaleissa vain hivenmääriä, ja ne ovat syntyneet joko Th-232:sta tai uraanin isotoopeista U-235 ja U-238, sillä ne ovat näistä alkavien pitkien hajoamissarjojen välijäseniä. Torium-232:sta alkava hajoamissarja tunnetaankin "toriumsarjan" nimellä. Radioaktiivisuuden tutkimuksen varhaisvaiheissa muutamille toriumin isotoopeille annettiin omia nimiään: niinpä Th-228:sta on käytetty nimeä "radiotorium", Th-230:sta nimeä "ionium".
Toriumin hyödyntämistä ydinvoimaloissa uraanin sijasta on tutkittu jonkin verran. Sellaisenaan torium ei fissioidu, mutta neutroneilla pommitettaessa se muuttuu uraani-isotoopiksi U-233, joka fissoituu ja ylläpitää ketjureaktiota. Laskelmien mukaan toriumvoimala tuottaisi vähemmän radioaktiivisia aineita kuin uraanilla toimiva voimala, ja käytettävä polttoaine olisi vaarallisen säteilevää vain 500 vuotta. Nykyisten uraanivoimaloiden ydinjätteen radioaktiivisuus säilyy haitallisen runsaana jopa 100 000 vuotta.


Luettelo suomalaisista ruokasienistä.
Tälle sivulle on tarkoitus kerätä luettelo suomalaisista ruokasienistä.
Voit selata ruokasieniä joko nimen tai sienityypin mukaan.
__NOTOC__
Luettelo nimen mukaan.
A H I J K L M N O P R S T U V
Luettelo sienityypin mukaan.
__NOTOC__ Haperot Malikat Rouskut Tatit Vahakkaat Vahverot Muut
Muut.
Suomalaisista ruokasienistä
Sienistä


Soopeli.
Soopeli ("Martes zibellina") eli nokinäätä (oletetusti aiemmin *"nois" gen. "nokiin") on näätäeläin, joka esiintyy Pohjois-Aasiassa Ural-vuoristosta läpi Siperian Mongoliaan, Kiinaan, Pohjois-Koreaan ja Hokkaidōn saarelle Japaniin. Soopeli on ollut arvokas turkis, ja sitä myös tarhataan turkiseläimenä. Neuvostoliitto oli maailman ainoa merkittävä soopelinnahkojen tuottaja ja varjeli tätä monopoliasemaansa mustasukkaisesti.
Soopeli on päivällä saalistava petoeläin, joka käyttää haju- ja kuuloaistia saaliseläimien havaitsemiseen. Sen saaliseläimiin kuuluvat muun muassa maaoravat, orava, hiiret sekä pienet linnut ja kalat. Pääravinnon ollessa niukkaa se syö marjoja, kasveja ja männyn siemeniä. Soopeli tekee pesänsä metsän pohjalle.
Soopeli jaetaan 16 alalajiin, joista "M. z. brachyura" on uhanalaisin. Soopeli voi joskus risteytyä näädän eli mäntynäädän ("Martes martes") kanssa: hybridistä käytetään nimitystä "kida".
Soopelin nimestä on tullut yleisnimitys joillekin turkiltaan tummille tai nokisen sävyisille eläinroduille, kuten kissoille, kaniineille ja koirille.
Suomen muinainen soopelikanta?
Koska soopeli on väriltään tummempi kuin näätä, soopeleihin yhdistettiin 1900-luvun alun historiantutkimuksessa erilaiset noki-alkuiset Suomen paikannimet. Arveltiin, että Suomen muinaisen soopelikannan mukaan olisi nimetty muun muassa Nokian kaupunki ja Nokianvirta. Soopelin arveltiin kadonneen Suomesta viimeistään 1600-luvulla. Venäjän Karjalassa ja Baltiassa sitä on väitetty tavatun vielä 1800-luvulla. Sen on väitetty aiemmin esiintyneen myös Länsi-Puolassa. Nykytutkimuksessa on kuitenkin katsottu, ettei Suomessa tai sen lähialueilla ole koskaan esiintynyt soopeleita, ja "nois" onkin todennäköisimmin viitannut majavaan.


Keskisuomalainen.
Keskisuomalainen on Keski-Suomen maakunnan päälehti. Se on Suomen vanhin yhä ilmestyvä suomenkielinen sanomalehti. Keskisuomalaisen vastaava päätoimittaja on Pekka Mervola ja varapäätoimittaja Inkeri Pasanen.
Sanomalehti Keskisuomalainen on poliittisesti sitoutumaton maakuntalehti. Lehti on levikiltään maan viidenneksi luetuin seitsenpäiväinen sanomalehti. Levikki vuonna 2009 oli 71 777 kappaletta ja viikonloppulevikki 73 176 kappaletta.
Historia.
Keskisuomalaisen edeltäjän, Keski-Suomi-lehden, perusti Heikki Fabian Helminen. Lehden ensimmäinen numero ilmestyi 7. tammikuuta 1871. Nykyisen nimensä lehti sai vuonna 1918 kun sanomalehdet Keski-Suomi ja Suomalainen yhdistettiin Keskisuomalaiseksi. Uuden lehden ensimmäinen numero ilmestyi 3. tammikuuta 1918.
Lukija-asiamies.
Keskisuomalainen on ainoa suomalainen sanomalehti, jolla on lehden toimituksesta riippumaton lukija-asiamies. Lehden ensimmäisenä lukija-asiamiehenä vuodesta 1999 vuoteen 2005 toimi entinen Keski-Suomen läänin maaherra, ylijohtaja Kalevi Kivistö. Kivistön jälkeen lukija-asiamieheksi nimitettiin vuoden 2005 alussa Yleisradion entinen uutistoimittaja Arvi Lind.
Lehtiyhteistyö.
Keskisuomalainen kuuluu Väli-Suomen sanomalehtien yhteistyöverkostoon yhdessä Ilkan, Karjalaisen, Pohjalaisen ja Savon Sanomien kanssa. Lehdet esimerkiksi julkaisevat yhteistä viikonloppusivustoa Sunnuntaisuomalaista ja niillä on yhteinen ulkomaantoimitus Etelä-Suomen Sanomien, Kalevan ja Turun Sanomien kanssa sekä yhteinen Helsingin-toimitus Kalevan ja Turun Sanomien kanssa.
Keskisuomalainen-konserni.
Keskisuomalaista julkaisee Sanomalehti Keskisuomalainen Oy, joka on osa Keskisuomalainen Oyj -konsernia. Päälehden lisäksi konserniin kuuluvat muun muassa Savon Sanomat, Warkauden Lehti ja Iisalmen Sanomat sekä lukuisia pienempiä lehtiä.
Keskisuomalainen-konsernin toimitusjohtajana toimii kauppatieteiden maisteri Vesa-Pekka Kangaskorpi, joka on entinen konsernin hallituksen puheenjohtaja. Kangaskorpi on myös yksi konsernin suurimpia yksittäisiä osakkeenomistajia. Konsernin hallituksen puheenjohtaja on maanviljelijä Antero Vesterinen.
Kesästä 2008 tammikuuhun 2010 konsernin toimitusjohtajana toimi Arto Tiitinen. 12.1.2010 yhtiö ilmoitti erottavansa Tiitisen linjaerimielisyyksien vuoksi. Hallituksen puheenjohtajana toiminut Kangaskorpi nimitettiin vt. toimitusjohtajaksi. Samalla Kangaskorpi siirtyi hallituksen rivijäseneksi, ja Vesterisestä tuli puheenjohtaja. Kangaskorpi nimitettiin vakituiseksi toimitusjohtajaksi 18.3.2010.
Laukaalainen Vesterinen johtaa Keskisuomalaisen hallitusta jo kolmannessa polvessa. Hän on ollut hallituksen jäsen vuodesta 1991.
Viestintäkonserni Alma Media kävi yhdentymisneuvotteluja Keskisuomalaisen kanssa vuonna 2006. Keskisuomalaisen hallitus kuitenkin hylkäsi Alman tarjouksen 21. joulukuuta 2006.
Lehtipaino.
Keskisuomalainen-konsernin painoyhtiöllä Lehtisepät Oy:llä on kolme painoa: yksi Jyväskylässä, yksi Kuopiossa ja yksi Pieksämäellä. Lehtisepät on tehnyt vuoden 2010 aikana voimaan astuvan sopimuksen Iltalehden kanssa Iltalehden painamisesta Jyväskylässä.
Keskisuomalainen on tehnyt yhteistyötä painomateriaalien hankinnassa Ilkan kanssa vuodesta 2000 lähtien. Yhteistyöhön on tulossa mukaan myös Alma Media. Keskisuomalaisen osalta näiden hankintojen arvo on ollut noin 10 miljoonaa euroa vuodessa.


Aselaji.
Aselaji on puolustushaaran (maa-, meri- ja ilmavoimat) alayksikkö, tietyyn perustehtävään erikoistunut osakokonaisuus.
Aselaji jaetaan (maavoimissa) toimintansa luonteen perusteella taisteleviin, tukeviin ja huoltaviin.
Aselajien ja sodankäynnin monimutkaisuuden kehittyminen.
Suuret muutokset em. vaiheissa olivat ne, että toiseen maailmansotaan mennessä sodankäyntiin tuli lisää ilmaulottuvuus, Persianlahden sotaan mennessä sähkömagneettinen spektri ja vuoteen 2020 mennessä tietoulottuvuus, kyberavaruus sekä fyysinen avaruus.
Em. kehitys merkitsee samalla sodankäynnin monimutkaistumista. Jos kaikki aselajit pitää koordinoida toisiinsa, sodankäynnin monimutkaisuus lisääntyy neliöön verrattuna suhteessa aselajeihin, sodankäynnin funktioihin. Sodankäynti olisi siis noin 1 600 prosenttia monimutkaisempaa vuonna 2020 kuin Napoleonin aikana.
Huoltavat aselajit.
*


Nobelin fysiikanpalkinto.
Nobelin fysiikan- ja kemianpalkintojen mitalien kääntöpuoli
Nobelin fysiikanpalkinto on yksi viidestä alkuperäisestä Nobel-palkinnosta. Ruotsin kuninkaallinen tiedeakatemia myöntää palkinnon vuosittain ansioituneille fyysikoille. Palkintona annetaan nykyään 10 miljoonan ruotsin kruunun kokoinen palkintosumma ja Erik Lindbergin suunnittelema kultainen mitali. Jaettava palkintosumma on historian saatossa muuttunut hyvin paljon; pienimmillään palkintosumma oli 114 935 kruunua vuonna 1923.
__NOTOC__
Mitali.
Mitalin kääntöpuolella on kuvio, jossa Isistä muistuttava jumalatar nousee esiin pilvistä pitäen kädessään runsaudensarvea. Isiksen kasvot ovat ilmeettömät ja hänen päänsä päällä olevaa huntua pitelee ”tieteen genius”.
Mitaliin on kaiverrettu latinankielinen teksti "Inventas vitam juvat excoluisse per artes". Vapaasti suomennettuna kirjoitus tarkoittaa: ”He, jotka paransivat taidoillansa elämää Maan päällä.” Sanat on lainattu Vergiliuksen "Aeneis"-teoksen kuudennen laulun 663. säkeestä.
Luettelo palkinnon saaneista .
1900-luku — 1910-luku — 1920-luku — 1930-luku — 1940-luku — 1950-luku — 1960-luku — 1970-luku — 1980-luku — 1990-luku — 2000-luku — 2010-luku


Nobelin kemianpalkinto.
Nobelin kemianpalkinto on yksi viidestä alkuperäisestä Nobel-palkinnosta. Ruotsin kuninkaallinen tiedeakatemia myöntää palkinnon vuosittain ansioituneille kemisteille. __NOTOC__
Luettelo palkinnon saaneista.
1900-luku — 1910-luku — 1920-luku — 1930-luku — 1940-luku — 1950-luku — 1960-luku — 1970-luku — 1980-luku — 1990-luku — 2000-luku — 2010-luku


Väinö Tanner.
Väinö Alfred Tanner (vuoteen 1895 Thomasson'", 12. maaliskuuta 1881 Helsinki – 19. huhtikuuta 1966 Helsinki) oli merkittävimpiä suomalaisia poliitikkoja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Hän oli Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) puheenjohtaja 1918–1926 ja 1957–1963, Suomen pääministeri 1926–1927 ja ministeri useissa hallituksissa 1937–1944, muun muassa ulkoministeri talvisodan aikana. Tanner oli myös yksi pitkäaikaisimmista kansanedustajista, senaattori Tokoin senaatissa vuonna 1917 ja SDP:n presidenttiehdokas 1925, 1931 sekä 1937. Vuosina 1946–1948 hän oli vankilassa sotasyyllisyydestä tuomittuna, mutta palasi vielä vanhoilla päivillään politiikkaan. Poliittisen uransa ohella Tanner oli Osuusliike Elannon toimitusjohtaja 1915–1946.
Tanner hoiti keväällä ja kesällä 1927 sairauslomalla olleen presidentti Relanderin sijaisena presidentin tehtäviä.
Uran alku ja sotasyyllisyys.
Väinö Tanner syntyi jarrumiehen ja torpparin tyttären lapsena vuonna 1881, mutta luki itsensä vaatimattomasta taustasta huolimatta ylioppilaaksi 1900 ja suoritti tämän jälkeen Suomen Liikemiesten Kauppaopiston. Tanner opiskeli lakia ja valmistui 1911. Tutustuttuaan Saksassa osuustoimintaliikkeeseen hän omaksui sosialistisen ja ateistisen maailmankatsomuksen.
Tanner oli osuustoimintaliikkeen pioneereja Suomessa ja nousi Elannon hallintoneuvostoon 1907, puheenjohtajaksi 1909 ja Elannon toimitusjohtajaksi 1915. Eduskuntaan hänet valittiin ensimmäisen kerran 1907. Jo tuolloin Tanneria pidettiin oikeistosiiven edustajana, ja hän kannatti yhteistyötä maltillisten porvarien kanssa. Vuonna 1917 Tanner toimi Oskari Tokoin senaatissa valtiovarainsenaattorina ja vastasi jonkin aikaa myös elintarvikekysymyksistä.
Suomen sisällissodassa hän pysytteli sivussa ja nousi sen jälkeen uudelleen käynnistetyn SDP:n puheenjohtajaksi vuosiksi 1918–1926. Sisällissotaa seurannut suuri kuolemantuomioiden määrä käänsi Tannerin lopullisesti kuolemantuomion vastustajaksi; mm. sotavuosina hän pyrki määrätietoisesti puuttumaan kuolemantuomioihin ja saikin monta muutettua elinkautisrangaistukseksi. SDP:n puheenjohtajana Tanner oli myös Suomen valtuuskunnan jäsen Tarton rauhanneuvotteluissa 1920.
Väinö Hupli ja hänen kannattajansa syrjäyttivät Tannerin puheenjohtajan paikalta vuoden 1926 puoluekokouksessa. Tanner teki kuitenkin paluun SDP:n vähemmistöhallituksen pääministeriksi pian eronsa jälkeen. Presidentin sijaisena Tanner otti 16. toukokuuta 1927 Helsingissä vastaan armeijan lippujuhlan ja suojeluskuntaparaatin. Tuolloin poliittisen rintamalinjan molemmin puolin tunnettiin suurta hämmennystä, että sisällissodan hävinneen osapuolen edustaja vastaanottaa valkoisten 16.5.1918 muistojuhlan voitonparaatin.
Väinö Tanner asettui jyrkästi vasemmiston vallankumouksellisia suuntauksia vastaan ja parlamentarismin puolelle. Hänen tärkeimpiä saavutuksiaan olikin sosiaalidemokratian nostaminen yhteiskuntakelpoiseksi sisällissodan jälkeen. Tannerin on katsottu osaltaan pelastaneen Suomen viitoittamalla vasemmistolle parlamentaarisen vaikuttamisen tien erilaisten vallankumousaatteiden sijaan. Tämä kumuloitui talvi- ja jatkosodassa, kun vasemmisto saatiin muun väestön rinnalle puolustamaan yhteistä kotimaata. Tannerin kenties suurin arvo valtiomiehenä onkin sekä oikeistolaisten että vasemmistolaisten väkivaltasuuntausten torjumisessa ja merkittävässä kansallisessa eheytystyössä.
Tannerin yli puoluelinjojen saamaa arvostusta kuvaa teollisuusjohtaja Rafael Haarlan hänelle joulukuussa 1929 tekemä diktaattoritarjous. Haarla vakuutti puhuvansa vain omasta puolestaan, eikä ollut vielä neuvotellut asiasta kenenkään kanssa. Tanner kuitenkin välittömästi kieltäytyi kunniasta kertoen kannattavansa demokratiaa.
Väinö Tanner oli pääministerinä vuosina 1926–1927, valtiovarainministerinä 1937–1939, ulkoministerinä 1939–1940 ja talvisodan jälkeen kauppa- ja teollisuusministerinä 1940–1942 erottuaan Neuvostoliiton vaatimuksesta ulkoministerin virasta. Kaikkiaan Tanner oli ministerinä 2756 päivää. Vuosina 1927–1945 hän toimi Kansainvälisen osuustoimintaliiton puheenjohtajana.
Jatkosodan jälkeisessä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Tanner tuomittiin viiden ja puolen vuoden vankilatuomioon helmikuussa 1946. Vankilassa istuessaankin Tanner toimi SDP:n oikeistosiiven johtajana. Vankeusvuosinaan hän aloitti myös muistelmiensa kirjoittamisen. Tanner tarjoutui rauhanneuvottelujen aikana menemään Moskovaan tuomittavaksi, mutta Stalin kielsi asian ehdottomasti: jos joku tuomittaisiin, se pitäisi tehdä Suomessa. Sotasyyllisyysoikeudenkäyntien edellä Tannerille vaadittiin jopa kuolemantuomiota, mutta sotasyyllislain rangaistuksiin tuomiota ei sisällytetty lainkaan.
Paluu politiikkaan.
Vapauduttuaan 1948 Tanner palasi politiikkaan. Eduskuntaan hän nousi uudelleen 50-luvun alussa. Väinö Tannerin nousu puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1957 kiihdytti osaltaan SDP:n hajaannusta ja syntyä. Tanner luopui eduskuntapaikastaan 1962 ja puolueen puheenjohtajuudesta 1963. Tanner oli viimeinen eduskuntatyössä mukana ollut ensimmäisen, vuonna 1907 valitun eduskunnan jäsen.
Sdp:n suhteet vuonna 1956 presidentiksi valittuun Urho Kekkoseen tulehtuivat Tannerin uuden tulemisen myötä entisestään ja puolue pysyi enemmän tai vähemmän sisäpoliittisesti paitsiossa aina Tannerin luopumiseen asti vuonna 1963. Eripuran taustalla oli ennen muuta ulkopolitiikka. Tanner oli sodan jälkeen omaksutun idänpolitiikan, Paasikiven-Kekkosen linjan ankara vastustaja, eikä Kekkonen poliitikkona nautinut sanottavasti Tannerin luottamusta. Miesten välinen eripura ulottui alun perin jo jatkosodan loppuvuosiin, jolloin Kekkonen aloitti ulkopoliittisen uudelleenorientoitumisensa. Kekkosen ja Tannerin välisestä kaunasta kertoo jotain se, että Tannerin kuoltua vuonna 1966 Kekkonen jätti osallistumatta hänen hautajaisiinsa hiihtomatkan vuoksi. Pitkän linjan parlamentaarikon siunaustilaisuudessa tasavallan presidenttiä edustivat ainoastaan adjutantti ja seppele.
Tanner toimi SDP:n kansanedustajana vuosina 1907–1910, 1914, 1919–1927, 1930–1945, 1951–1954 ja 1958–1962. Presidentin valitsijamies hän oli vuosina 1950, 1956 ja 1962 ja presidenttiehdokkaana 1919, 1925, 1931. Tanner on Veikko Vennamon ja Paavo Väyrysen ohella ainoa poliitikko, joka on ollut ehdokkaana kolmissa presidentinvaaleissa tulematta kertaakaan valituksi. Honka-liiton hajottua Tanneria pyydettiin uudeksi ehdokkaaksi mutta hän kieltäytyi vedoten sairaalloisuuteensa ja ehdokkaaksi tuli Rafael Paasio, SDP:n tuleva puheenjohtaja (1963–1975).


Laila Kinnunen.
Laila Kinnunen (oikealta nimeltään Laura Annikki Misic, 8. marraskuuta 1939 Helsingin maalaiskunta nyk. Vantaa – 26. lokakuuta 2000 Heinävesi) oli 1950- ja 1960-lukujen suosituimpia suomalaisia iskelmälaulajia.
Ura.
Laila Kinnunen vietti lapsuutensa sotalapsena Ruotsissa ja palasi Suomeen kymmenvuotiaana. Hän voitti Iskelmälaulun SM-kilpailut Helsingissä vuonna 1955 ja pääsi solistiksi Lasse Pihlajamaan orkesteriin vuonna 1956. Myöhemmin Kinnunen lauloi myös muun muassa Olli Hämeen ja Erkki Melakosken orkestereissa. Ensimmäinen levytys "Lazzarella" vuodelta 1957 oli heti menestys. Muita 1950-luvun menestyslevytyksiä olivat muun muassa "Illalla, illalla", "Kellä kulta, sillä onni", "Kuume", "Marina", "Jazzbasilli" ja "Pieni kukkanen".
Vuonna 1961 Kinnunen oli Suomen ensimmäinen edustaja Eurovision laulukilpailuissa. Cannesissa pidetyssä kilpailussa "Valoa ikkunassa" saavutti jaetun kymmenennen sijan. Tämän jälkeen Kinnunen esiintyi Suomen lisäksi ympäri Eurooppaa muun muassa Ruotsissa, Länsi-Saksassa ja Hollannissa. Kinnunen oli mukana myös euroviisukarsinnoissa vuonna 1962 kappaleella "Lumineito", vuonna 1966 kappaleella "Muistojen bulevardi", vuonna 1967 kappaleilla "Unohdusta ei ole" ja "Revontuli" sekä vuonna 1969 kappaleella "Potkis".
1960-luvulla Laila Kinnunen kypsyi moniin eri tyylisiin ja vaativiin tulkintoihin. Levytyksiin kuului muun muassa bossanovaa, jazzia, kansanlauluja ja musikaalisävelmiä. Tunnetuimpia näistä olivat "Soittajapoika", "Mandshurian kummut", "Tiet", "Yön äänet", "Epävireiset sydämet (Desafinado), "Yhden nuotin samba", "Ipaneman tyttö", "Kun" ja "En vastaa jos soitat". Myös perussuomalaista iskelmää syntyi kuten "Vesivehmaan jenkka", "Katarinan kamarissa", "Pieni sydän" ja "Sä muistatko metsätien". Laila Kinnunen levytti myös sisarensa Ritva Kinnusen kanssa muutaman kappaleen, joista tunnetuimmat ovat vuonna 1962 levytetyt "Pojat" ja "Lauantai".
Kinnunen esiintyi myös Svenska Teaternissa, elokuvissa "Suuri sävelparaati" (1959), "Iskelmäkaruselli pyörii" (1960), "Nuoruus vauhdissa" (1961), "Lauantaileikit" (1963) ja TV-ohjelmissa (muun muassa "Kuukauden suositut" vuosina 1960-1966). Televisiossa laulaja sai esittää monipuolista ohjelmistoa useilla eri kielillä, kuten muun muassa afrikaansiksi Sarie Marais. Näitä taltiointeja on julkaistu muun muassa CD-levyillä "Kadonneet helmet" 1 ja 2.
Vuoden 1967 jälkeen levytyksiä tehtiin enää muutama. Levytyssopimusta Scandian kanssa ei enää jatkettu ja 1970-luvun alussa laulaja alkoi vetäytyä julkisuudesta yksityiselämänsä ongelmien vuoksi.
Laulaja teki vielä pienimuotoisen come backin ja levytti vuonna 1980 singlen "Kohtalon lapsi / Toiset meistä", jonka jälkeen hän 1980-luvun alussa lopetti laulamisen. Myöhemmin skandaalilehdet kirjoittivat lähinnä tähden alkoholismista ja erakoitumisesta.
Laila Kinnusen 50-vuotissyntymäpäivän yhteydessä vuonna 1989 valmistui televisiodokumentti nimeltään "Laila".
Laila Kinnunen oli naimisissa kahdesti: näyttelijä Ville-Veikko Salmisen ja jugoslavialaisen muusikon Miso Misicin kanssa. Jälkimmäisestä liitosta syntyi vuonna 1970 tytär Milana Misic, joka on urallaan jatkanut äitinsä ammattia laulajana. Varsinaiselta koulutukseltaan ja ammatiltaan Milana on optikko.
Laila Kinnunen on haudattu Malmin hautausmaalle.


Hugo Chávez.
Hugo Rafael Chávez Frías (s. 28. heinäkuuta 1954 Sabaneta) on Venezuelan presidentti vuodesta 1999. Chávez valmistui Venezuelan sotilasakatemiasta heinäkuussa 1975.
Nousu valtaan.
Entinen armeijan laskuvarjojoukkojen everstiluutnantti Chávez tuli julkisuuteen johtamalla epäonnistunutta sotilasvallankaappausta 4. helmikuuta 1992. Kun hän oli viettänyt kaksi vuotta vankilassa presidentti Rafael Caldera armahti hänet. Tämän jälkeen Chávez ryhtyi poliitikoksi ja perusti uuden puolueen "Viidennen tasavallan liikkeen".
Presidenttikausi.
Chávez voitti 6. joulukuuta 1998 järjestetyt presidentinvaalit suurella äänten enemmistöllä (56,2 % annetuista äänistä), vaikka televisiokanavat ja tärkeimmät sanomalehdet kampanjoivat häntä vastaan. Hän astui presidentin virkaan helmikuussa 1999. Uudelleen hänet valittiin 30. heinäkuuta 2000 (55 % äänistä). Chávezia äänesti ennen kaikkea Venezuelan köyhä kansanosa. Hän lupasi vaalikampanjassaan poistaa maasta korruption ja tasata maan tuloeroja.
Chavez yritetään syöstä vallasta.
12. huhtikuuta 2002 Chávez syrjäytettiin lyhytaikaisesti liikemies Pedro Carmonan johtamassa vallankaappauksessa. Yhdysvallat, joka oli tunnustanut Chávezin hallinnon, ei tuominnut kaappausta ennen kuin Chávez palasi valtaan. On myös esitetty väitteitä, että Bushin hallinto oli sotkeutunut tiiviisti kaappauksen valmisteluun. Journalisti John Pilgerin mukaan Venezuelan oppositio tapasi ennen kaappausta Yhdysvaltain edustajia Washingtonissa ja sai rahoitusta yhdysvaltalaiselta National Endowment for Democracylta (NED). Pari päivää ennen kaappausta yksityinen televisiokanava RCTV yllytti kansaa yleislakkoon Chavezin suistamiseksi vallasta. Itse kaappaus alkoi mielenosoituksessa tapahtuneesta ammuskelusta, jonka yksityinen media esitti Chavezin kannattajien aloittamaksi. Tosiasiassa tarkka-ampujat tulittivat Chavezin kannattajia ja nämä vastasivat tuleen. Chavez pakotettiin luopumaan vallasta ja kaappaajat veivät hänet pois Caracasista. Seuravana päivänä Chavezin kannattajat marssivat kaduille vaatien presidentin palauttamista valtaan, mutta yksityinen media ei maininnut mitään Chavezin tukijoiden mielenosoituksista. Kansan tukemana Chavezin joukot ottivat presidentinpalatsi Mirafloresin takaisin hallintaan ja Chavez palautettiin valtaan.
Vallankaappausyrityksen jälkeen.
Joulukuussa 2002 alkoi öljyntuottajien lakko, joka kesti kaksi kuukautta. Öljytuotanto on Venezuelalle merkittävä tulolähde, joka muodostaa noin 80 % maan vientituloista.
Helmikuussa 2004 Haitin levottomuuksien yhteydessä Chávez haukkui Yhdysvaltain presidenttiä George W. Bushia "pendejo"ksi ("mulkku") ja uhkasi lopettaa öljynviennin Yhdysvaltoihin.
Vuosien 2003 ja 2004 aikana Venezuelan oppositio keräsi nimiä adressiin, koska maan perustuslain mukaan vähintään 20 % äänestäjistä voi vaatia uusia presidentinvaaleja. Nimiä vahvistettiin lopulta 2,4 miljoonaa ja elokuussa 2004 Chávez voitti kansanäänestyksen siitä, voiko hän jatkaa presidenttikautensa loppuun presidenttinä. Vaalien tarkkailijaryhmään kuului mm. entinen Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter.
Chávez valittiin uudelle kaudelle 3. joulukuuta 2006 järjestetyssä presidentinvaalissa. Hänen vastaehdokkaanaan oli Manuel Rosales. Chávez sai yli 60 % äänistä. Hän on aiemmin ilmoittanut, että pyrkii muuttamaan perustuslakia siten että voi asettua ehdokkaaksi vielä toisenkin kautensa jälkeen.
Chavez sai 19. tammikuuta 2007 alustavasti parlamentin hyväksynnän säätää vapaasti lakeja 18 kuukauden ajan. Parlamentissa ei ole opposition edustajia, koska he boikotoivat vuoden 2005 parlamenttivaaleja. Chávez on ilmoittanut käyttävänsä saamiaan valtuuksia tehdäkseen "vallankumouksellisia lakeja".
Kiista Espanjan kuninkaan kanssa.
Marraskuussa 2007 iberoamerikkalaisten eli portugalin- ja espanjankielisten maiden kokouksessa Santiago de Chilessä Hugo Chávez alkoi haukkua Espanjan entistä konservatiivipääministeri José María Aznaria ja Yhdysvaltain presidenttiä George W. Bushia huutaen: "Fasistit eivät ole inhimillisiä. Käärmeetkin ovat inhimillisempiä". Espanjan nykyinen sosialistipääministeri José Luis Rodríguez Zapatero muistutti Chávezia, että tämä puhui demokraattisesti valitusta Espanjan kansan edustajasta. Lopulta Chávezin mikrofoni kytkettiin pois päältä, mutta Chávez jatkoi silti huuteluaan. Lopulta hermostunut Espanjan kuningas Juan Carlos II kääntyi Chávezin puoleen ja sanoi tälle yleensä lapsille tarkoitetun ilmaisun "¿Por qué no te callas?" (). Tämän jälkeen Juan Carlos poistui paikalta.
Kuningas Juan Carlosin kysymysilmaisu saavutti kansainvälisen huomion ja eräänlaisen kulttistatuksen: siitä tehtiin muun muassa kännykän soittoääniä, t-paitoja ja YouTube-videoita. Välikohtauksen jälkeen Chávez totesi kuninkaan menettäneen malttinsa ja joutuneen siten huonoon valoon. Lisäksi hän sanoi: "Totuuden sanominen ei ole loukkaavaa. Venezuelan hallitus varaa itselleen oikeuden vastata mihin tahansa hyökkäykseen ja tehdä se missä tahansa, milloin ja miten tahansa."
Äänestykset jatkokausista.
2. joulukuuta 2007 venezuelalaiset äänestivät kansanäänestyksessä ehdotuksesta, jonka mukaan presidentin valtakaudet eivät olisi enää rajattu kahteen. Myönteinen vaalitulos olisi merkinnyt sitä, että Hugo Chávezin olisi mahdollista jatkaa vallassa nykyisen kautensa jälkeenkin. Äänestyksessä 51 % kannatti valtakausien rajauksen säilyttämistä.
15. helmikuuta 2009 järjestetyssä uudessa kansanäänestyksessä 54,4 prosenttia kannatti valtakausien määrän rajoittamisesta luopumista, joten Chávezin presidenttiyden mahdolliselle jatkumiselle 2012 jälkeen ei ole laillisia esteitä.
Heinäkuussa 2011 Chavez ilmoitti asettuvansa ehdolle seuraavan vuoden presidentin vaaleissa.
Chavezin terveydentila ja syöpähoidot.
Keväällä 2011 Chavez kävi jalkaleikkauksessa ja myöhemmin saman vuoden kesäkuussa Chavez joutui sairaalaan kovan lantiokivun takia vieraillessaan Kuubassa. Venezuelan hallituksen mukaan Chavezilta operoitiin Kuubassa paise lantiosta, mutta USA:n tiedustelupalvelu CIA uskoi Chavezin saaneen hoitoa eturauhassyöpään. Venezuelan hallitus vakuutti Chavezin palaavan Venezuelaan nopeasti. Oppositio piti Chavezin toimia laittomana, sillä hän on johtanut maataan maan ulkopuolelta, eikä kerro terveydentilastaan tarpeeksi. Samalla myös huhut Chavezin mahdollisesta seuraajasta kiihtyivät. Heinäkuussa Chavez vahvisti, että hänellä oli havaittu syöpäkasvain, joka oli poistettu Kuubassa. Neljäs heinäkuuta Chavez palasi Venezuelaan. Heinäkuun 16 päivänä Chavez ilmoitti palaavansa Kuubaan saamaan hoitoa sairauteensa ja luovutti osan vallastaan varapresidentille ja valtionvarainministerille sairaslomoansa ajaksi. Chavez palasi Venezuelaan saatuaan kemoterapiaa viikon ajan Kuubassa. Hoidot jatkuvat ja joidenkin raporttien mukaan Chavez matkustaisi Brasiliaan saamaan hoitoa. Paluunsa jälkeen hän ilmoitti asettuvansa ehdolle vuoden 2012 presidentinvaaleissa. Lokakuun 2011 lopulla Chavez julisti olevansa täysin terve ja ettei tarkastuksissa löytynyt pahanlaatuisia soluja. Vuoden 2012 helmikuussa Chavez kertoi joutuvansa uuteen leikkaukseen. Lääkärit olivat löytäneet vamman samalta alueelta, josta kasvain poistettiin. Chavez kiisti kyseessä olevan syövän uusiutuminen, mutta uutinen käynnisti jälleen huhut presidentin terveydentilasta. Myöhemmin Chavezin myönnettiin olleen syöpäleikkauksessa, mikä nosti epäilyksiä Chavezin kyvystä osallistua vuoden lopulla pidettäviin presidentinvaaleihin.
Talouspolitiikka.
Entisen keskuspankin kuvernöörin José Guerran mukaan hänen hallituksensa on ollut talouden suhteen erittäin pragmaattinen. Talous on kasvanut runsasta 9 % vuosivauhtia ja osakekurssit ja elintaso, kuten autojen myyntimäärät ovat nousseet uusiin ennätyksiin.
Vuoden 2010 alussa julkaistiin uutinen Venezuelan öljylähteiden kehittämisestä. Valtiollisen PDVSA:n lisäksi osuuksiin öljyvaroijen etsmisestä ja käyttämisestä investoivat espanjalainen Repsol, yhdysvaltalainen Chevron, japanilaiset Mitsubishi ja Impex sekä malesialainen Petronas. Chavezin mukaan kaupat osoittivat että Venezuelaan luotetaan sijoituskohteena ja toivoi samalla uutta alkua maan USA:n suhteille. Lisäksi Chavez totesi yhteistyön takana olevan nyt yhteiset intressit kahden tasavertaisen tahon kanssa, viitaten kansainvälisiin yhtiöihin ja Venezuelaan.
Ulkopolitiikka.
Chávezin ulkopolitiikan kulmakiviä on vihamielisyys Yhdysvaltoja kohtaan ja hän pyrkii hyödyntämään varsinkin vasemmistolaisten latinalaisamerikkalaisten amerikkalaisvastaisuutta.
Venezuela, Bolivia, Kuuba, Ecuador, Nicaragua ja Honduras ovat solmineet geopoliittisen yhteistyösopimuksen ALBA:n, bolivaarisen vaihtoehdon Amerikoille.
Venezuelan ulkopolitiikka on Chávezin kaudella suuntautunut öljyntuottajamaiden yhteisön OPECin ja ylipäänsä latinalaisamerikkalaisen yhteistyön edistämiseen. Puhuessaan Etelä Amerikan ja arabimaiden tapaamisessa Qatarissa vuonna 2009 Chavez sanoi tapaamisen edustavan kahden vuosisatoja kolonialismia vastaan taistelleen alueen kohtaamista. Samassa tilaisuudessa Chávez myös katsoi talouskriisin heikentäneen Yhdysvaltoja ja johtavan moninapaisen maailman syntymiseen.
Chávez on myös ollut lähentämässä Venezuelaa Kuubaan ja ilmaissut useaan otteeseen tukensa Fidel Castrolle. Maiden välillä on myös tehty lukuisia kauppasopimuksia.
Heinäkuussa 2005 Chávezin aloitteesta neljän latinalaisen Amerikan valtion hallitukset perustivat Telesur-televisiokanavan vastavoimaksi Yhdysvaltain CNN:lle.
Chávezin suosiosta latinalaisessa Amerikassa kertoo myös Amerikan valtioiden järjestön asettuminen Venezuelan puolelle Yhdysvaltojen eristämisyritystä vastaan 2005 (pyrkimys oli pyrkiä valvomaan "minkälaista" demokratiaa jäsenmaissa harjoitetaan).
Huhtikuussa 2009 Chavez ilmoitti Tokion vierailunsa aikana tukevansa Barack Obaman ajatusta ydinaseettomasta maailmasta. Chavez katsoi tilanteen mahdollistavan Yhdysvaltain ja Venezuelan suhteiden nollaamisen. Chavez myös kertoi olevansa valmis yhteistyöhön Obaman kanssa mm. terrorismia, nälkää ja sotia vastaan.
Chavez on solminut poliittisia ja taloudellisia suhteita Kiinan kanssa. Maat ovat hakeneet poliittista ja taloudellista liittoa energian ja maatalouden yhteistyön saralla. Vuonna 2009 Venezuela toimitti 380 000 barrelia öljyä päivässä Kiinaan ja määrän arvellaan nousevan miljoonaan barreliin päivässä vuonna 2013. Myös muu kauppa Venezuelan ja Kiinan välillä on kasvanut ja kaupan arvo kasvoi 9,7 miljardiin vuonna 2008.
Vuonna 2009 Hugo Chavez ilmoitti Amerikan maiden järjestön OAS:n huippukokouksessa Trinidad ja Tobagossa lämmittävänsä suhteita uudestaan Yhdysvaltoihin. Chavez kertoi lähettävänsä suurlähettilään takaisin Yhdysvaltoihin, josta lähettiläs vedettiin pois vuonna 2008 solidaarisuuden osoituksena Bolivialle. Bolivia karkotti tuolloin Yhdysvaltain suurlähettilään syytettynä demokratian vastaisesta ja Bolivian valtion hajottamiseen tähtäävästä juonittelusta. Chavez tapasi huippukokouksessa myös Obaman ja kehui tätä viisaaksi mieheksi ja totesi tämän näin eroavan edeltäjästään. Chavez keskusteli myös Hillary Clintonin kanssa Yhdysvaltain lähettilään paluusta Venezuelaan, josta Yhdysvallat vastavetona kutsui oman lähettiläänsä pois. Kesäkuussa suhteet parantuivat virallisella tasolla, kun maat ilmoittivat palauttavansa suurlähettiläänsä.
Heinäkuussa 2009 Venezuela ja Espanja aloittivat yhteistyön energia-alalla, muodostaen "energia-allianssin". Tavatessaan Espanjan ulkoministeri Angel Moratinosin Chavez tuomitsi espanjalaisia poliiseja vastaan tehdyn autopommi-iskun ja liennytti näin Espanjan ja Venezuelan suhteita. Moratinos piti tapaamista erittäin hedelmällisenä ja katsoi sen syventäneen maiden kahdenvälisiä suhteita.
Chavezin hallinnon ja rajanaapuri Kolumbian välit ovat olleet kireät pitkään. Kolumbia on syyttänyt Venezuelaa FARC-sissiryhmän tukemisesta ja Venezuela puolestaan on ärsyyntynyt Kolumbian alueella olevasta Yhdysvaltain sotilastukikohdasta, jonka se kokee turvallisuusuhaksi. Elokuussa 2009 Chavez varoitti, että Yhdysvaltain ja Kolumbian päätös laajentaa sotilastukikohtaa ja operaatioita vaarantaa koko alueen vakauden ja vie mantereen askeleen lähemmäksi sotaa. Myöhemmin elokuussa 2009 Chavez normalisoi suhteet lähettämällä suurlähettilään takaisin Kolumbiaan, jonka Venezuela veti pois Kolumbian syytettyä Chavezia FARC-sissijärjestön tukemisesta. Venezuela kutenkin katkaisi dipolomaattisuhteet samasta syystä vuonna 2010, kun Kolumbia toisti syytteensä FARC-sissien suojelemisesta. Juan Manuel Santosin noustua maan presidentiksi maiden välejä lämmitettiin ja diplomaattisuhteet palautettiin. Presidenttien tapaamisessa Chavez painotti ettei Venezuelan alueella ole terroristeja eikä maa hyväksy terrorismia tai huumekauppaa.
Sosialistinen ohjelma.
Chávezilla on omintakeinen sosialistinen ohjelma, jossa pienyritykset ovat yksityisessä omistuksessa, suuret öljy-yhtiöt kansallistettuja ja keskisuuret osuuskuntien hallussa. Chavezin hallitus on tiukentanut elintarvikeyhtiöiden valvontaa, jonka avulla se kertoo takaavansa ruoan saatavuuden ja estävänsä hintakeinottelun. Vuonna 2010 Chavez linjasi, että yksityisomistus on "tervetullutta 21. vuosisadan sosialismissa", kunhan sillä on sosiaalinen tarkoitus eikä toimi monopolina tai hyväksikäytä kuluttajia tai työntekijöitä. Samalla Chavez myös lupasi matalakorkoisia lainoja pienille ja keskisuurille yrityksille.
Chávezin mukaan kapitalismia voi syyttää monista asioista. Hän veikkaa, että kapitalismi saattoi viedä elämän Mars-planeetalta.
Sosiaaliset ohjelmat.
Chávez on aloittanut lukuisia sosiaalisia ohjelmia, kuten maksuttoman terveydenhuollon levittämisen köyhille seuduille sekä peruskoulutus- ja lukutaitokampanjan, jonka tarkoituksena on opettaa ihmisille lukutaidon ohella heidän perustuslaillisena oikeutensa maan kansalaisina. Muun muassa Maailman terveysjärjestö WHO on kiittänyt tätä toimintaa. Ulkomaiset tahot ovat olleet mukana projekteissa. Venezuela on esimerkiksi myynyt Kuuballe halpaa öljyä vastineeksi asiantuntija-avusta. Suurin osa sosiaalisista uudistuksista rahoitetaan öljytuloilla valtiollisen öljy-yhtiön PDVSA:n kautta. Kesällä 2009 julkaistiin tutkimus, jonka mukaan viimeisen 10 vuoden ajan, jotka Chavez oli vallassa, köyhyydessä elävien määrä väheni Venezuelassa 49 prosentista 26,4 prosenttiin. Lisäksi kymmenen vuoden aikana työttömyys putosi 15 prosentista 7,5 prosenttiin.
Vuonna 2009 julkaistussa YK:n inhimillisen kehityksen indeksissä (engl. HDI) Venezuela nousi sijalle 58., nousten aiemmalta 62. sijalta 186 maan taulukossa. Venezuelan HDI on kasvanut tasaisesti, vuonna 1980 se oli.765 ja vuonna 2007 se oli noussut.844:ään. YK:n Raportin mukaan nousua selittävät lapsikuolleisuuden väheneminen, lukutaidon pareminen ja koulutukseen pääsyn helpottuminen. Chavezin valtaannousun vuodesta 1999 vuoteen 2007 julkisen terveydenhuollon tarjonta lisääntyi räjähdysmäisesti, lapsikuolleisuus puolittui ja lukutaidottomuus katosi lähes kokonaan. Raportissa huomautettiin, että luvut ovat vuodelta 2007, siis ennen maailmanlaajusta talouskriisiä.
Vuoden 2010 tammikuussa UNESCO julkaisi tutkimuksen jonka mukaan Venezuelassa koulua käyvien lasten määrä on kasvanut huomattavasti Chavezin valtakaudella. Samoin myös maan Education for all Development Index (EDI) nousi 5,1 % vuosien 1999 ja 2007, sekä 2,4 % vuosien 2006 ja 2007 välillä. EDI indeksi määrittelee kehitystä kouluun pääsemisen mahdollisuuksien, tasa-arvon ja laadun pohjalta, jotka pohjaavat yleismaailmalliseen peruskoulutukseen, aikuisten lukutaitoon sekä oppilaiden menestykseen kahdeksanteen luokkaan asti. Venezuela sijoittui EDI listalla sijalle 59. 128 maan joukossa. Kolme vuotta aiemmin maan sijoitus oli 64. Listan ykkönen oli Norja ennen Japania.
Kesäkuussa 2010 YK:n yleiskokouksen puheenjohtaja Ali Abdessalam Treki kiitti Venezuelan ponnisteluja Millennium-julistuksen tavoitteiden täyttämiseksi. Trekin mukaan Venezuelan saavutusten tulisi olla mallina muille maille. Chavez käynnisti vuonna 2003 "missiona" tunnetun sosiaali-ohjelman, jonka myötä lukutaidottomuus on lähestulkoon hävinnyt ja terveydenhuolto parantunut. Vuonna 2010 peräti 46% hallituksen budjetista oli suunnattu sosiaali-palveluiden, kuten koulutuksen ja terveydenhuollon kehittämiseen. Millennium-julistuksen tavoitteina on mm. nälänhädän ja köyhyyden vähentäminen, naisten tasa-arvon lisääminen, lapsikuolleisuuden vähentäminen, tautien ehkäiseminen sekä pitkäjänteinen ympäristökehitys.
Maareformi.
Chávezin kaudella Venezuelassa käynnistettiin myös maareformi, jonka tarkoituksena on ruokaturvallisuuden parantaminen ja maaseudun uudelleenkansoitus ruoan tuontitarpeen vähentyessä. Tarkoitus on jakaa pientilallisille ja pienille osuuskunnille perinnöllisiä, ei-myytäviä oikeuksia maahan. Maareformi kohdistuu pääasiassa valtion omistamiin käyttämättömiin maihin. Reformin sanamuoto mahdollistaa myös käyttämättömän yksityisen maan jakamisen korvausta vastaan, mutta toistaiseksi näin on tehty vain tapauksissa, joissa valtio on jo ennalta kiistänyt yksityisen omistusoikeuden.
12. lokakuuta 2009 Chavezin hallitus ilmoitti luovuttavansa yli 40 000 hehtaaria maata venezuelan alkuperäiskansojen käyttöön Sierra de Perijan kansallispuistossa. Päivämäärä, jolloin luovutus tehtiin oli merkittävä, koska 12. lokakuuta 1492 Kolumbuksen katsotaan löytäneen Amerikan ja kolonialismin alkaneen. Venezuelassa 12. lokakuuta tunnetaankin nykyään "vastarinnan päivänä".
Chávezin kotimainen suosio.
Hugo Chávezin suosion suurin tekijä on öljyn hinnan valtavan nousun mahdollistama konkreettinen politiikka köyhimmän väestönosan (60 %) auttamiseksi. Maan vuosittaiset öljytulot ovat nousseet 25 miljardiin dollariin (2004).
Toisaalta Chávezin toimintaa kritisoivat paremmin toimeentulevat ihmiset, niin valtamedia kuin työnantajaliitotkin. Jopa ammattiyhdistysliike on jakautunut kahtia, vanhaan Chávezin vastaiseen ryhmään CTV:hen ja uuteen Chávez-mieliseen UNT:hen. Joitakin CTV:n osia on liittynyt UNT:hen viime aikoina. Syyksi tähän on esitetty sekä opportunistinen vallanpitäjän suosiontavoittelu että liiton aktiivinen Chávezin vastainen politiikka.
Vuoden 2010 lopulla julkaistiin 2011 Latinobarometro report, jossa tiedusteltiin kansalaisten mielipiteitä 18 Latinalaisen Amerikan maassa. Kyselyn mukaan demokratian kannatus venezuelalaisten keskuudessa oli noussut Chavezin aikana ja se oli 84% (2009 sekä 2010), kun se aiemmin oli 62% (1996) ja 64%(1997). Venezuelalaiset arvioivat myös hallintonsa demokraattisuuden, antaen Chavezin hallinnolle arvosanaksi 7,4 (10 demokraattisin, 1 epädemokraattisin). Chavezin hallituksen hyväksyi vuosina 2002-2010 53% venezuelalaisista, korkeamman hyväksynnän saivat vain Argentiinan, Kolumbian ja Chilen hallitukset. Chavezin virkakauden toimet hyväksyi 55% venezuelalaisista.
Vuonna 2012 International Consulting Servicesin (ICS) toimeenpaneema kysely osoitti, että 53% vastanneista katsoi Chevezin harjoittaman sosialismin takaavan maan kehittymisen. Sosiaalisia ohjelmia taas tuki 80% vastanneista. Kyselyssä mitattiin myös Chavezin suosio tulevissa vaaleissa, kyselyn mukaan Chavez saisi 58,2% äänistä.
Maailmanpankki ja kansainvälinen valuuttarahasto.
30. toukokuuta 2007 Chavez ilmoitti Venezuelan eronneen muodollisesti Maailmanpankista ja Kansainvälisestä valuuttarahastosta - joita hänen mukaansa dominoi Yhdysvaltojen imperialismi - sekä maan maksaneen kaikki velkansa viisi vuotta etuajassa. Etelä-Amerikassa on perustettu Chavezin ajatuksesta "Etelän Pankki" (Banco del Sur), joka tarkoituksena on vähentää Maailmanpankin ja IMF:n vaikutusta alueella.
Esikuvat.
Hugo Chávez pitää esikuvanaan ennen kaikkea Etelä-Amerikan liittovaltiota ajanutta vapaussankaria Simón Bolívaria, jonka mukaan hän on nimennyt politiikkansa "bolivarianismiksi". Toinen tärkeä vaikuttaja on varsinkin viime aikoina "bolivaarisen vallankumouksen" muotoutuessa "sosialistiseksi" ollut Kuuban pitkäaikainen johtaja Fidel Castro. Samaten hän on ilmaissut ihailunsa myös niin Karl Marxin, Vladimir Leninin kuin Lev Trotskinkin ajatuksia kohtaan.
Vuonna 2010 Chávez kaivautti Bolívarin haudastaan ja rakennutti sitten tälle marmorimausoleumin.
Sensuuri.
Chávezin aikana maan hallinto on rajoittanut ilmaisuvapautta puuttumalla tiedotusvälineiden omistukseen ja ohjelmien sisältöön. Chávez liittolaisineen on säätänyt tiedonvälityslain, jonka nojalla tiedotusvälineitä voidaan summittaisesti sulkea epämääräisten "kiihotus"-syytösten perusteella.
Toukokuussa 2007 hän jätti uusimatta maan vanhimman ja katsotuimman yksityisen TV-kanavan RCTV:n lisenssin käyttää valtakunnanverkkoa. Kanava oli tukenut aktiivisesti Chávezia vastaan suunnattua kaappausyritystä vuonna 2002 ja oli sen jälkeenkin hänen hallintonsa äänekkäimpiä kriitikoita. Suositun RCTV:n sulkeminen aiheutti laajoja protesteja niin Venezuelassa kuin ulkomaillakin kyselyjen mukaan jopa yli 75 prosentin venezuelalaisista vastustaessa kanavan poisjäämistä. RCTV palasi ruutuihin maksullisena satelliitti- ja kaapelikanavana heinäkuussa 2007.
Elokuun alussa 2009 Chávezin hallinto sulki 13 yksityistä radioasemaa ja 23 muuta asemaa suljetaan pian. Yhteensä 240:ä asemaa uhkaa sulkeminen. Chávez aikoo siirtää toimiluvat tukijoilleen. Hän myös uhkasi sulkea Globovisionin, joka on ainoa jäljellä oleva TV-asema, joka ei ole Chávezin tukijoiden hallinnassa. Human Rights Watch:n Jose Miguel Vivanco kuvasi toimintaa kattavimmaksi hyökkäykseksi sananvapautta vastaan Chávezin valtaannousun jälkeen ja sanoi Venezuelan olevan Kuuban ohella ainoa alueen maista, joka osoittaa niin räikeää piittaamattomuutta ilmaisuvapauden yleismaailmallisia periaatteita kohtaan.
Tammikuussa 2010 Chavezin hallitus sulki kuusi kaapeli-tv-kanavaa, koska nämä eivät hallituksen mukaan noudattaneet lakia, jonka mukaan kaikkien tv-kanavien tulee näyttää myös presidentin puheita ja hallituksen vaalimainoksia. Kanavat kieltäyvyivät tästä ja niiden lähetykset loppuivat. BBC:n toimittaja kuvaili kanavien sulkemista todennäköisesti väliaikaiseksi, mutta totesi käynnissä oleven "tahtojen taistelun, jossa on lopulta vain yksi voittaja". Oppositio syytti Chavezia pyrkimisestä mediakontrolliin ja Chavez puolestaan on syyttänyt kaupallista mediaa vuoden 2002 vallankaappausyrityksen tukemisesta ja yllytyksestä presidentin murhaamiseen. Helmikuussa RCTV ilmoitti suostuvansa "vastalauseen kera" noudattamaan uutta lakia ja ilmoitti samalla aloittavansa uuden kansainvälisen RCTV World -kanavan lähetykset. Kansainvälisen kanavan sisällöstä 71% ilmoitettiin tulevan ulkomailta, joten tätä kanavaa ei Venezuelan medialaki koske.
Joulukuussa 2010 Chavezin tukijoiden hallussa ollut parlamentti sääti lain, joka kielsi ensimmäistä kertaa internetissä "sosiaalisen levottomuuden, auktoriteettien haastamisen ja rikollisuuden hyväksymisen". Verkkoliikenteen pitää nyt kulkea hallituksen seulan läpi. Lain rikkomisesta seuraa sakko, joka on 10% edellisen vuoden tuloista. Lain säätäjien mukaan tarkoituksena on "vakiinnuttaa sosiaalinen vastuu viestien levittämisessä ja vastaanottamisessa, vahvistaa demokraattista tasapainoa velvollisuuksien, oikeuksien ja intressien väilillä". Oppositio piti uuden lain säätämistä perustuslain vastaisena ja hyökkäyksenä sananvapautta ja tiedonlevitystä vastaan. Lain vastustajien mukaan laki edistää itsesensuuria, eikä paranna sivistysprosessia, mikä on hyvän kommunikoinnin tulos. Sananvapausaktivistit ovat verranneet Venezuelan säädösiä Kiinan ja Kuuban vastaaviin säädöksiin.
Nepotismi ja vallan keskittäminen.
Hugo Chávezia on syytetty nepotismista nimittäessään ihmisiä poliittisiin virkoihin. Hänen isänsä Hugo de los Reyes Chávez on Barinasin osavaltion vaaleilla valittu kuvernööri.
Hänen isoveljensä Adán Chávez on Venezuelan opetusministeri. Nuorempi veli Argenis Chávez on Barinasin osavaltion pääsihteeri. Toinen nuorempi veli Adelis Chávez on johtajana Sofitasa-pankissa, joka on puolivaltiollinen. Kolmas nuorempi veli Narciso Chávez vastaa yhteistyöstä Kuuban kanssa.
Chávezia on kritisoitu myös pyrkimisestä yksipuoluejärjestelmään. Hän on ilmoittanut, että haluaa hajanaisten tukijoidensa sulautuvan yhdeksi puolueeksi. Kolme suurinta Chávezin liittolaispuoluetta on kuitenkin kieltäytynyt hajottamasta itseään liittyäkseen uuteen "Venezuelan yhdistyneeseen sosialistipuolueeseen". Perusteluina kieltäytymisille on esitetty mm. se, että uuden puolueen rakenne tulisi olemaan epädemokraattinen eikä antaisi puolueiden eri näkemyksille tilaa. Toisaalta tammikuussa 2007 myönnetyt valtuudet hallita asetuksin ovat tehneet puolueista jo käytännössä toimintakyvyttömiä ainakin seuraavan 18 kuukauden ajaksi.
Väitetty tuki terroristijärjestöille.
FARC on kolumbialainen sissijärjestö, joka luokitellaan EU-maissa terroristijärjestöksi. Kolumbian hallinto on syyttänyt Chávezia FARC:n tukemisesta. Vuoden 2008 alussa Chávez vaati EU:ta poistamaan FARC:n ja toisen vasemmistolaisen sissijärjestön ELN:n terroristijärjestöjen listalta. Kolumbian armeija löysi 2008 FARC:n leiristä dokumentteja, jotka Interpol vahvisti aidoiksi. Tietokoneiden tietojen mukaan Chávez tarjosi FARC:lle 300 miljoonaa dollaria taloudellista tukea ja osuutta Venezuelan öljytuloista. Lisäksi Venezuelan armeija myi FARC:lle aseita ja järjesti tapaamisia asekauppiaiden kanssa.
Interpol kuitenkin totesi, ettei tietokoneiden datan käsittely Kolumbian viranomaisten toimesta "vastannut kansainvälisesti tunnustettuja periaatteita" ja selitti, ettei sen tekemän tutkimuksen tarkoituksena ollut "varmistaa käyttäjätiedostojen virheettömyyttä ja lähdettä".
Vuonna 2009 Kolumbian armeija löysi FARC:n hallusta panssarintorjunta-aseita, jotka Ruotsi oli myynyt Venezuelalle 1980-luvulla. Chavez itse ilmoitti, että FARC:ille päätyneet aseet on varastettu venezuelalaisesta sotilastukikohdasta 14 vuotta sitten.
Heinäkuussa 2010 Kolumbia syytti jälleen FARC:in jäsenten majailevan Venezuelassa ja esitti kuvia ja videoita väitteidensä todisteeksi. Venezuelan lähettiläs kiisti syytteet ja totesi kuvien ja videon voivan olla mistä tahansa. Kiistan seurauksena Chavez katkaisi dipolomaattiyhteydet Kolumbiaan. Syytteitä seuranneena päivänä Venezuelan joukot tarkastivat Kolumbian antamat koordinaatit, mutta eivät löytäneet FARC:in leirejä. Armeijan mukaan kohteista löytyi maissipeltoja ja laajoja peltoja ilman mitään rakennuksia tai leirejä.
Sensuuri.
Kesällä 2007 RCTV kanavan luvan uusimisesta aiheutunut kohu aiheutti kritiikkiä Chavezin harjoittamasta sensuurista, mutta myös toisenlaisia puheenvuoroja kuultiin. Median riippumattomuutta ja reiluutta tarkkaileva vasemmistolainen järjestö FAIR huomautti, että RCTV tuki avoimesti Chávezin vastaista vallankaappausta vuonna 2002. FAIR:in mukaan kaappauksen tukijat esitettiinkin nyt "sananvapauden marttyyreina". Myös mm. journalisti John Pilger ja entinen työväenpuolueen brittiparlamentaarikko Tony Benn osallistuivat The Guardianissa julkaistuun kirjeeseen missä todettin, että jos BBC tai ITV toimisi Englannissa samalla tavalla hallitusta vastaan kuin RCTV Venezuelassa, sillä olisi vastaavia seurauksia. Elokuussa 2009 Chavezin hallitus kiisti syytökset sananvapauden rajoittamisesta ja huomautti että radiokanavat voivat jatkaa toimintaansa esimerkiksi lähettämällä lähetyksiään internetissä. Chavez on ollut törmäyslinjalla yksityisen median kanssa vuodesta 2002, jolloin yksityinen media tuki Chavezin vallastasyöksemisyritystä. Chavezin omasta mielestä asemien siirto kansalaisten haltuun on yksi askel bolivaarisen yhteiskunnan muodostamisessa. Elokuun alussa pieni ryhmä Chavezia kannattavan United for Venezuela Party:n (UPV) jäseniä hyökkäisi hallitusta kritisoivan Globovisionin asemalle. Chavez tuomitsi iskun ja ilmoitti epäiltyjen pidätyksestä seuraavana päivänä.
The Guardianiin kirjoittamassaan kolumnissa Latinalaisen Amerikan tutkija Francisco Dominguez huomautti, että Venezuelan median hallitsevana voimana ovat edelleen Chavezille kriittiset kanavat. Dominiguezin mukaan yli 200 oppositiota tukevaa epäsäännöllisesti operoivaa radiokanavaa jatkoi toimintaansa, vaikka ne eivät uusineet toimilupaansa.
BBC Mundo julkaisi vuonna 2011 OpenNetin tekmän tutkimuksen, jonka mukaan Venezuelasta ei löytynyt mitään todisteita internetin sensuroinnista.
Tuki FARC:ille.
Chavezin hallitus on kiistänyt syytökset FARC yhteyksistä ja katsoi niiden olevan osa Chavezin hallitukseen kohdistunutta mustamaalauskampanjaa. Asepaljastuksen tehneen Jane's Defence Weekly Americasin analyytikko Anna Gilmour totesi uutistoimisto AFP:lle, ettei asepaljastus todista Chavezin hallituksen välttämättä myyneen tai antaneen aseita FARC:ille. Gilmourin mukaan asevarastoille pääsevät myös korruptoituneet venezuelalaiset upseerit jotka myyvät aseita ja tarvikkeita eteenpäin. Myös yhdysvaltalainen BBC:lle työskentelevä toimittaja Greg Palast kyseenalaisti väitteet Chavezin suorista yhteyksistä FARC:in kanssa, mukaan lukien väitteen 300 miljoonan dollarin tuesta.
Vuonna 2011 Wikileaksin vuotama dokumentti paljasti kolumbialaisen Alvaro Uriben hallituksen vuotaneen valokoidusti tietoja medialle FARC:in komentajan tietokoneista, tarkoituksenaan luoda linkki Chavezin, Ecuadorin presidentin Rafael Correan ja FARCin välille. Interpol ei myöskään pystynyt vahvistamaan ettei tietokoneita olisi voitu peukaloida FARC:ia vastaan tehdyn pommi-iskun ja tietokoneiden viranomaisten haltuun päätymisen välillä. Tietokoneiden virheellinen käsittely johti kolumbialaisen oikeusistuimen hylkäämään todisteina käytetyt tietokoneiden tiedot oikeusjutussa, jota käytiin FARC-yhteyksistä syytettyjä ihmisoikeusjärjestön jäseniä ja paikallisia poliitikkoja vastaan. Kolumbian hallitus ei koskaan julkaissut tietokoneiden sisältämiä tietoja kokonaisuudessaan.
Maalisuussa 2010 USA:n senaatille antamassaan lausunnossa yhdysvaltalainen sotilaskomentaja kenraali Douglas Fraser kertoi, ettei USA:n tiedustelu ole havainnut mitään todistettavaa yhteyttä Venezuelan hallituksen, FARC:in tai ETA:n välillä. Espanjalainen tuomari oli aiemmin saman kuun aikana syyttänyt Chavezin hallintoa myös ETA:n terroristien tukemisesta.
Vuonna 2010 Chavez vaati osana Venezuelan ja Kolumbian suhteiden lämmittämistä FARC sissejä laskemaan aseensa ja vapauttamaan panttivangit ja neuvottelemaan ratkaisun konfliktiin Kolumbian hallituksen kanssa.
Vuoden 2011 huhtikuussa Kolumbian presidentti Manuel Santos kertoi olevansa vakuuttunut, että FARC:in leirejä ei enää ollut Venezuelan alueilla.
South of the Border.
Yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja Oliver Stone teki vuonna 2009 dokumenttielokuvan "South of the Border", jossa hän kiersi haastattelemassa Etelä-Amerikan eri johtajia, jotka ajavat yhteiskunnallista muutosta ja pyrkivät irroittamaan maitaan USA:n vaikutusvallasta. Yksi Stonen haastattelemista presidenteistä oli Hugo Chavez. Stonen mukaan hänen elokuvansa tarkoitus on heijastella Etelä-Amerikassa tapahtuvia yhteiskunnallisia muutoksia ja toimia samalla vastapainona USA:n ja Euroopan medioille, jotka esittävät Chavezin diktaattorina. Hollywoodin tähdistä myös Sean Penn on ilmaissut tukensa Chavezille.


Saab 35 Draken.
Saab Draken tai Saab 35 on ruotsalaisvalmisteinen hävittäjälentokone, jota Saab valmisti vuodesta 1955 vuoteen 1974. Draken valmistettiin korvaamaan Saab J 29 Tunnan. Drakenin seuraajaksi tuli Saab JA 37 Viggen. Sana "draken" tarkoittaa joko leijaa tai lohikäärmettä. Kirjain "J" mallinimessä merkitsee "Jakt", hävittäjää.
Draken oli 1990-luvulle saakka Suomen ilmavoimien päähävittäjätyyppi yhdessä MiG-21:n kanssa. Ensimmäinen Suomen ilmavoimien lennosto, joka sai Drakenit oli Hämeen lennosto. Koneet osoitettiin Hämeen lennoston Hävittäjälentolaivue 11:lle. Hämeen lennoston kalustona oli 1958 hankittuja Folland Gnateja ja myös kuusi 1966 hankittuja MiG-21F-16 hävittäjää.
Saab Draken -mallit.
Suomen ilmavoimat vuokrasi 6 B-mallin konetta Ruotsin ilmavoimilta vuonna 1972 ja ne ostettiin vuonna 1976. Käytössä Suomessa harjoitushävittäjänä tyyppimerkinnällä J35BS Draken (S=Suomi) 1972-1995 ensin Tikkakoskella Hämeen lennostossa ja myöhemmin Lapin Lennostossa Rovaniemellä.
Viitteet.
35 Draken


Pierre Curie.
Pierre Curie (lausunta:; 15. toukokuuta 1859 – 19. huhtikuuta 1906) oli ranskalainen fyysikko, jonka tutkimukset radioaktiivisuuden, pietsosähköilmiön, magnetismin ja kristallografian aloilla olivat uraauurtavia. Pierre Curie työskenteli yhdessä vaimonsa Marie Curien kanssa radioaktiivisuuden parissa. Curiet ottivat käyttöön termin "radioaktiivisuus" ja vuonna 1898 Pierre avusti vaimoansa uusien alkuaineiden, poloniumin ja radiumin, löytämisessä. Curiet jakoivat Henri Becquerelin kanssa Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1903. Myös Pierre ja Marie Curien tytär Irène Joliot-Curie ja vävy Frédéric Joliot-Curie olivat radioaktiivisuutta tutkineita fyysikoita.
Nuoruus.
Curie syntyi vuonna 1859 Pariisissa tohtori Eugène ja Sophie-Claire Curien (o.s. Depouilly) perheen toiseksi pojaksi. Curiella oli Jacques niminen kolme vuotta vanhempi isoveli. Curie sai perusopetuksen kotona. Teini-ikäisenä hän kiinnostui matematiikasta, etenkin avaruusgeometria oli hänen mielenkiinnonkohde. 16-vuotiaana hän oli suorittanut vaadittavan tutkinnon Sorbonnen yliopistoa varten.
Opiskeluvuodet.
Sorbonnessa opiskellessaan Curie sai päätökseen vuonna 1878 fysiikan maisterintutkintoa vastaavan "licence ès sciences" -tutkinnon. Tutkinnon suorittamisen jälkeen hän pääsi oitis laboratorioapulaiseksi yliopistolle. Näihin aikoihin Curie teki ensimmäisen tieteellisen työn laskettuaan lämpösäteilyn aallonpituuden ja jatkoi veljensä avustamana tutkimuksiaan kiteiden parissa. Veljekset havaitsivat kidetutkimusten seurauksena, että kiteisiin kohdistuvan mekaanisen jännityksen seurauksena syntyy sähköinen jännite kiteen vastakkaisten pintojen välille. Tätä ilmiötä kutsutaan pietsosähköiseksi ilmiöksi. Laboratorioapulaisena Curie toimi vuoteen 1882 asti, jolloin hänet asetettiin pariisilaisen teollisuusfysiikan ja -kemian koulun (ESPCI) laboratoriotoiminnan johtoon. Curiesta tuli tohtori vasta vuonna 1895, vaikka oli tehnyt jo varsin mittavan uran. Tohtoriksi väittelemisen jälkeen hänet nimitettiin Sorbonnen yliopiston fysiikan professoriksi.
Tämän jälkeen Curie tutki etenkin magnetismia, jossa hänet muistetaan erityisesti niin sanotun Curie-pisteen löytämisestä. Curie-piste on lämpötila, jossa ferromagneettinen aine muuttuu paramagneettiseksi.
Aikuisikä ja kuolema.
Curie meni naimisiin puolalaisen Maria Skłodowskan (myöh. Marie Curie) kanssa, joka oli aiemmin muuttanut Ranskaan opiskelemaan matematiikkaa ja fysiikkaa. Curiet kokivat paljon vastoinkäymisiä heidän radioaktiivisuuteen liittyvissä tutkimuksissaan. Laboratorion olosuhteet olivat huonoja, ja jotta toimeentulo oli mahdollista, oli heidän pakko tehdä paljon opetustyötä. Suuri työtaakka heijastui stressaantumiseen. Pierre ja Marie saivat kaksi tytärtä, Irène Curien (1897) ja Ève Curien (1905).
Curie kuoli liikenneonnettomuudessa aamulla 19. huhtikuuta 1906. Matkalla laboratorioonsa hän jäi rankkasateessa kärryjen alle ollessaan ylittämässä "rue Dauphinea" Pariisissa. Hänen päänsä murtui ja Curie kuoli nopeasti. Ennen kuolemaansa Pierre Curie kiinnostui spiritismistä ja osallistui alan istuntoihin.
Radioaktiivisuuden tutkimukset.
Marie ja Pierre Curie alkoivat tutkia vuonna 1897 säteilyilmiötä, jonka Henri Becquerel oli aiemmin löytänyt. Helmikuussa vuonna 1898 Curiet löysivät pikivälkkeestä ja eskyniittimineraalista selvästi uraanin lähettämää säteilyä voimakkaampaa säteilyä. Säteilyn alkuperäksi Curiet päättelivät olevan jonkin uuden alkuaineen. Alkuaineelle annettiin Marie Curien synnyinmaan, Puolan mukaan nimeksi polonium. Alkuaine tunnetaan hyvin myrkyllisenä. Heinäkuussa 1898 julkaistussa artikkelissa Curiet kertovat havainnoistaan ja antavat ilmiölle nimen radioaktiivisuus. Vielä saman vuoden joulukuussa he löysivät spektroskooppisin menetelmin uuden alkuaineen, jolle he antoivat nimen radium, joka tulee latinan sanasta "radius" eli säde.
Pierre Curien muistoksi nimetty mittayksikkö "curie" tarkoittaa yhtä montaa radioaktiivista hajoamista sekunnissa kuin grammassa radiumia.


Haapalehto.
Haapalehto on Oulun kaupunginosa Oulujoen pohjoispuolella noin viisi kilometriä keskustasta itään. Haapalehdossa asuu noin 2 500 asukasta. Kaupunginosa on rakennettu pääosin 1970-luvulla. Alueella on lähinnä omakoti- ja rivitaloja. Haapalehdon alueella on huoltoasema, kaksi kauppaa, grillikioski sekä päiväkoti. Lisää lähipalveluja löytyy Myllyojan ostoskeskuksesta.
Myllyojan suuralueeseen kuuluva Haapalehto jakaantuu kahteen osa-alueeseen, Ylä-Haapalehtoon sekä Ala-Haapalehtoon, jotka tunnettiin aluksi nimillä Haapalehto I ja Haapalehto II.
Ylä-Haapalehto.
Eteläisempi Ylä-Haapalehto sijaitsee lähellä Hiukkavaaran entistä kasarmialuetta. Alueen rakennuskanta on pääasiassa omakotitaloja eri vuosikymmeniltä, rivitaloyhtiöitä löytyy lähinnä Haapalehdontien ympäriltä. Ylä-Haapalehdon alue on rakennettu täyteen muutamia tontteja lukuun ottamatta.
Alueen harvoista yrityksistä kenties tunnetuin on Haapalehdontien varrella sijaitseva grillikioski Lehto-Grilli.
Ala-Haapalehto.
Laaja Ala-Haapalehdon alue sijoittuu Ruosteojan, Maanmittarintien, Parkkisenkankaantien ja Vaalantien rajaamalle alueelle. Lisäksi alueeseen kuuluvat Maanmittarintietä risteävien teiden koillispäät. On tulkinnanvaraista, kuuluvatko myös Kulma-, Löyly- ja Sivutie Ala-Haapalehtoon. Alueen rakennuskanta on pääasiassa omakoti- ja rivitaloja. Alueella on kaksi päivittäistavarakauppaa. Näistä toinen on Suomen sadas Lidl-myymälä, joka avattiin 15. kesäkuuta 2006. Taitoluistelija Susanna Pöykiö on kotoisin Ala-Haapalehdosta.
Ala-Haapalehdon aluetta halkoo pitkään rossipolkuna tunnettu pyörätie. Alueella on kaksi urheilukenttää, joiden molempien vieressä on talvisin mäenlaskupaikkana käytettävä täyttömaasta muodostettu mäki.
Alueella sijaitsi 1980-luvulla myös koulu, Haapalehdon ala-aste, joka kattoi peruskoulun luokat 1 ja 2.


Kyrkösjärvi.
Kyrkösjärvi on Kyrönjoen tulvien säännöstelemiseksi rakennettu tekojärvi. Se kuuluu Seinäjoen valuma-alueeseen ja sijaitsee Seinäjoen ja Ilmajoen alueella. Kyrkösjärven tekojärven vesipinta-ala on 640 hehtaaria ja sen valuma-alue on 82 000 hehtaaria. Alun perin järvi oli 1960-luvulla pieni soinen lampi, mutta ruoppauksen ja Seinäjoen uudelleenohjaamisen jälkeen siitä tuli tulvavesien säännöstelyallas. Allas täytettiin ensimmäisen kerran 1980. Rantaviivaa järvellä on noin 19 kilometriä.
Kyrkösjärven padon yhteydessä keskussairaalan Y-talon kohdalla on vesivoimalaitos, jonka putouskorkeus on 42 metriä, rakennusvirtaama 20 m3/s ja koneteho 7,3 MW. Voimalaitokselta vesi johdetaan 1,4 km pituiseen tyhjennystunneliin, joka kulkee sairaala-alueen alla ja päättyy Seinäjokeen lähellä kaupungin keskustaa.
Järven rannalla on uimapaikka ja kauempana turvevoimalaitos, joka tuottaa vastapaineprosessilla sähköä ja kaukolämpöä. Järven rannoilla kasvaa lähinnä havumetsää, mutta paikoin rannat ovat räme- ja sekametsävaltaisia. Vesi on ruskehtavaa humuspitoista, soista vettä. Kyrkösjärvellä on myös paljon suuria ajelehtivia ja paikoilleen jumittuneita turvesaarekkeita sekä turvelauttoja.
Kalastus Kyrkösjärvellä.
Kyrkösjärvellä kalastusta on harjoitettu jo kymmenien vuosien ajan. Kyrkösjärvi tunnetaan erityisen hyvin kuhan vetouistelusta ja ison hauen virvelikalastuksesta. Kyrkösjärven kuhakanta on viime vuosien aikana pysynyt samanlaisena. Keskimääräinen kuha painaa noin 600 grammaa, mutta Kyrkösjärvestä saadaan vuosittain 5–8-kiloisiakin.
Lisäksi järveen on istutettu kirjolohta. Järven ahvenet ovat pienikokoisia, mutta niitä on paikoin runsaasti. Talvella järvestä pilkitään pääosin ahventa.
Tunnetuimmat kalapaikat ovat Kyrkösjärven keskellä sijaitseva kapeikko, voimalasta tuleva lämpövesiputki, sekä pohjoispuolen uimarannat.


Uralilainen sanasto.
Seuraavassa taulukossa on joitakin uralilaista kielisukulaisuutta osoittavia sanarinnastuksia. Taulukossa olevilla sanoilla on (suunnilleen) sama merkitys kuin suomen kielen sanoilla paitsi, jos muunlainen merkitys on esitetty. – On hyvä muistaa, että kielisukulaisuuden osoittamiseen ei aina tarvita suomen kieltä, sillä muutkin samojedilaisiin kieliin asti ulottuvat rinnastukset ovat yhtä päteviä. (Katso myös suomalais-ugrilaisia sanarinnastuksia.)
Sanojen ulkoasua on jouduttu paikoin yksinkertaistamaan teknisten seikkojen takia, varsinkin ugrilaisia ja samojedilaisia sanoja. Udmurtin ja komin sanoissa ı vastaa laveaa keskivokaalia, ë vastaa pyöreää keskivokaalia (perinteisemmässä litteroinnissa i:n ja e:n alla pitäisi olla ylöspäin avoin kaari).


Korsika.
Korsika (,) on Ranskalle kuuluva saari Välimeressä Italiasta länteen ja Italialle kuuluvan Sardinian saaren pohjoispuolella. Korsika listataan usein yhtenä Ranskan hallintoalueista, vaikka tarkkaan ottaen sen asema on vuodesta 1991 alkaen ollut alueellinen yhteisö, "collectivité territoriale". Korsika koostuu kahdesta departementista: Corse-du-Sud ja Haute-Corse.
Korsikalla oli vuoden 2007 alussa 299 209 asukasta. Osa asukkaista puhuu korsikan kieltä. Korsika tunnetaan Napoléon Bonaparten syntymäpaikkana. Ranska on hallinnut saarta vuodesta 1768.
Varhaishistoria.
Korsikan asuttamisen tarkkaa ajankohtaa ei tiedetä, mutta ensimmäiset todisteet ihmisasutuksesta saarelta ovat 9 000–10 000 vuotta vanhoja. Bonifacion läheltä on löydetty 8 570 vuotta vanha naisen luuranko, joka on nimetty "Dame de Bonifacioksi". 5000-vuosisadalla eaa. Korsikalle tuli merkittäviä muuttoaaltoja. Nämä neoliittisen kivikauden asukkaat kasvattivat karjaa ja osasivat kutoa. Väestön kasvun myötä kauppayhteydet muualle vilkastuivat ja 4000-vuosisadalla eaa. saarelle alettiin pystyttää megaliitteja. Näihin aikoihin korsikalaiset kävivät kauppaa lähinnä Italian rannikon asukkaiden kanssa. Kaivauksista on löydetty etruskilaisia ja kreikkalaisia esineitä. Noin 3 500 vuotta sitten Korsikan eteläosiin tuli "Torréen"-nimellä tunnettua väestöä, jotka pystyttivät "torri"-nimisiä torneja eri puolille saarta. Torréenit hallitsivat saaren eteläosaa 600-luvulle eaa. asti, kunnes sodankäynti johti muuttoaaltoon Sardiniaan. Vuonna 565 eaa. Fokaiasta tulleet siirtolaiset perustivat Alalian kaupungin. Korsikaa hallitsivat sittemmin ensin etruskit ja sittemmin karthagolaiset, kunnes Rooma valloitti Alalian vuonna 259 eaa. ja kaupunki nimettiin uudelleen Alériaksi. Pax Romanan aikana kaupunkia kehitettiin ja siitä tuli Korsikan provinssin pääkaupunki. Vuonna 100 eaa. perustettiin Marianan kaupunki nykyisen Bastian eteläpuolelle.
Rooman jälkeen.
Rooman valtakuntaa vastaan kohdistuneet barbaarien hyökkäykset vaikuttivat Korsikallakin. Vuonna 455 jaa. vandaalit nousivat maihin Korsikalla. mikä ilmeisesti johti Alérian hylkäämiseen. Kun vandaalit olivat valloittaneet myös Pohjois-Afrikan rannikon he karkottivat sieltä piispoja Korsikalle. Tämä luultavasti vauhditti saaren kristillistämistä, joka oli alkanut vuosisataa aiemmin. Vuonna 534 saaren otti haltuunsa Bysantti, mutta sen valta jäi heikoksi ja saari jäi barbaarien hyökkäysten armoille. Saarelle hyökkäsivät vuonna 549 ostrogootit ja vuonna 725 langobardit. Langobardit hallitsivat saarta vuoteen 754 saakka, kunnes frankit kukistivat heidät. Frankit oli kutsuttu suojelemaan Roomaa paavin pyynnöstä. Frankkien kuningas Pipin Pieni lahjoitti saaren paaville ja siirroksen vahvisti hänen poikansa Kaarle Suuri 20 vuotta myöhemmin. Pian saarta alkoivat uhata saraseenit, jotka hyökkäilivät mereltä käsin etenkin Balagnen seuduille. Tämä johti monien korsikalaisten muuttoon pois saareltaan.
Pisa ja Genova.
1000-luvun alusta lähtien mantereen vaikutus Korsikalla kasvoi. Saarelle kehittyi samanlainen feodaalijärjestelmä kuin muuallekin Eurooppaan. Korsikalla leimaava piirre oli keskenään vallasta taistelevien eri klaanien voimakas vaikutus politiikkaan. Tämä johti saaren jakamiseen kahteen maantieteeliseen alueeseen. "Deça de Monts" oli koillisessa sijainnut kaupan ansiosta hyvin kehittynyt alue ja lounaassa sijainnut "Delà des Monts" oli takapajuisempaa maata. Vuonna 1077 kirkko antoi Korsikan Pisan arkkipiispalle, mistä alkoi Pisan valtakausi saarella. Kuitenkin Pisan kilpailu Genovan kanssa johti siihen, että paavin piti vuonna 1133 jakaa saari kuuteen hiippakuntaan, joista molemmat kilpailijat saivat kolme. Vuonna 1195 vahvistunut Genova otti haltuunsa Bonifacion ja perusti Calvin kaupungin. Koko saaren he saivat haltuunsa Pisan kanssa käydyn Melorian taistelun jälkeen vuonna 1284. Genova yritti kehittää saaren hallintoa ja rakennutti puolustusasemia saaren rannikolle, mutta tätä haittasivat yhä Pisalle uskolliset paikalliset ylimystön jäsenet. Genovalaisten ja paikallisten ylimystön jäsenten välit säilyivät hankalina koko Genovan valtakauden ajan ja useat ulkoiset vallat käyttivät tätä sittemmin hyväkseen.
Genovan valta.
Mustan surman saapumisen jälkeen vuonna 1348 hankalat olosuhteet johtivat useisiin kapinoihin saarella. Saarella kilpailivat feodaalijärjestelmän yläluokkaan kuuluvat ja sen tuhoamiseen tähtäävät rahvaat. Tuon ajan merkkihenkilöitä oli rahvasta vastaan taistellut Arrico della Rocca ja rahvaan puolesta taistellut Sambucuccio d'Alando. Genova hallitsi saarta useampaan otteeseen yksityisten järjestöjen kautta, joista ensimmäinen oli vuonna 1378 saarella hallinnon aloittanut kaupallinen Maona, mutta se joutui nopeasti konkurssiin. Sen jälkeen vuonna 1320 saaren otti väliaikaisesti haltuunsa Vincentello d'Istria. Genova yritti sittemmin rajoittaa maanomistajien valtaa, mutta huonoin tuloksin. Genovalaiset eivät myöskään huomioineet korsikalaisten kylien liiton "Terres des Communesin" vaatimuksia rahvaalle edullisemmasta maankäytöstä, mikä syvensi kuilua rannikon kaupunkien ja sisämaan asukkaiden välillä. Vuonna 1453 Genova antoi saaren hallinnon Genovalaiselle Pyhän Yrjön pankille "Capitula Corsorum"-lailla. Pankilla oli oikeus kerätä veroa, painaa kolikoita ja valvoa järjestystä. Sen lisäksi sillä oli oma armeijansa. Pankki heikensi maanomistajien valtaa ja tehosti maanviljelystä rannikon tasangoilla toivoen näin pääsevänsä eroon saarta vaivaavasta malariasta. Vuonna 1553 Ranska nousi maihin Korsikalla yrittäen saada jalansijaa Välimerellä sodassa Espanjaa vastaan. Heidän puolellaan taisteli korsikalainen Sampiero Corso. Ranskalaiset valloittivat yksi kerrallaan genovalaisten puolustustukikohdat, joihin lukeutui voittamattomana pidetty Bonifacio. Ranskalaiset kuitenkin vetäytyivät solmittuaan rauhan, mutta Corso kieltäytyi lopettamasta taistelua ja vetosi muihin Euroopan maihin tukea saadakseen. Vuonna 1563 Corso yritti uutta maihinnousua saarelle toivoen saavansa aikaan kansannousun, mutta hänet murhattiin. Vuonna 1569 Genova oli jälleen vakauttanut asemansa saarella, mutta seuraavien 200 vuoden aikana saarella oli useita kapinoita genovalaisia vastaan.
Itsenäisyys ja Ranskan valta.
Genovan yritettyä kerätä uusia veroja vuonna 1729 monet kieltäytyivät maksamasta niitä mikä johti useaan kapinaan. Vuonna 1735 saari julistautui itsenäiseksi ja sille tehtiin perustuslaki ja valittiin kuningas, johon virkaan astui Theodor von Neuhof. Hän kuitenkin hylkäsi kruunun vain kahdeksan kuukauden jälkeen. Vuonna 1745 Jean-Pierre Gaffori johti aseellisia korsikalaisia joukkoja ja hänen seuraajansa Pascal Paoli onnistui perustuslaillisen valtion luomisessa vuonna 1755. Paoli perusti myös Corten yliopiston ja Korsikan armeijan. Korsikan itsenäisyys loppui Ranskalaisten hyökkäykseen ja vuonna 1769 kärsittyyn tappioon Ponte-Novon taistelussa. Heikentynyt Genova oli vuotta aiemmin luovuttanut saaren Ranskalle Versaillesin sopimuksella
Ranskan vallan aikana Korsika jaettiin kahteen hallinnolliseen alueeseen ja kaupungit menettivät niiden Genovan vallan aikana saamansa erityisoikeudet. Ranskan vallan kannattajia suosittiin, mutta korsikalainen nationalismi ei kuollut. Ranskan vallankumouksen aikaan vuonna 1790 korsikalaiset riisuivat aseista Bastiaan sijoitetun sotaväen ja pakolaisena ollut Pascal Paoli palasi saarelle. Kun Ranskan vallankumoukselliset tuomitsivat Paolin kuolemaan, hän pyysi brittien apua mikä johti Englannin vallan alaisen kuningaskunnan perustamiseen vuonna 1794. Ranskalaiset ottivat saaren takaisin haltuunsa vuonna 1796. Ranskalaisia joukkoja johti Korsikalla syntynyt Napoleon Bonaparte.
Napoleonin jälkeen.
Korsikalaisia sotilaita vuodelta 1917, ensimmäisessä maailmansodassa kuoli 20 000 korsikalaista.
Napoleonin kukistumisen jälkeen vuonna 1815 olot Korsikalla olivat rauhoittuneet. Ranskan vaikutus saarella kasvoi ja perinteinen rosvous ja verikostoperinne laimenivat. Saaren liikenneyhteyksiä ruvettiin parantamaan ja vuonna 1827 valmistui tie Ajacciosta Bastiaan ja samalle välille rakennettiin myös vuonna 1894 valmistunut rautatie. Lisäksi vuodesta 1830 saarelta oli mantereelle säännöllinen laivaliikenne. Väestömäärä nousi nopeasti ja kun saarella oli 1790-luvulla asunut noin 150 000 asukasta, oli siellä 1890-luvulla jo 300 000 asukasta. Saarelle kehittyi myös aiemmin merkityksettömän pieni keskiluokka. Sisämaan paimenien perinteistä rajoittamatonta paimennusta ryhdyttiin rajoittamaan. Teollisen vallankumouksen myötä ranskalaiset maataloustuotteet alkoivat vallata markkinoita Korsikalla ja moni saarelainen jäi työttömäksi. Tästä syystä tuhannet korsikalaiset muuttivat pois saarelta ja se menetti ensimmäisen maailmansodan jälkeen lähes 6 000 asukasta vuosittain maastamuuttajina. Lisäksi sodassa oli kuollut lähes 20 000 korsikalaista. Toisessa maailmansodassa saari päätyi Vichyn Ranskalta Italialle vuonna 1942. Korsika oli kuitenkin Ranskan alueista ensimmäinen akselivaltioiden vallasta vapautettu, kun liittoutuneet valloittivat saaren vuonna 1943.
Nykyaika.
Toisen maailmansodan jälkeen malaria hävitettiin Korsikalta ja Algerian sodan johdosta saarelle muutti Algerian ranskalaisia. Lisäksi saarella nousi jälleen nationalistinen liikehdintä. Vuonna 1973 Korsikalaiset puolueet Front Régionaliste Corse ja Action Régionaliste Corse vaativat autonomiaa Korsikalle, sekä Korsikan suojelua turismilta. Puolueilla oli laaja kansan tuki takanaan. Vuonna 1975 mielenosoituksissa ammuttiin kaksi poliisia ja tapauksen jälkeen perustettiin väkivaltainen Korsikan kansallinen vapautusrintama (), joka suoritti tulevina vuosikymmeninä useita terrori-iskuja. Vuonna 1991 Ranskassa tehtiin laki Korsikan autonomiasta. 1990-luvulla alkoi myös suurimittainen turismi.
Politiikka.
Vuonna 2008 tehdyn kyselytutkimuksen mukaan 89% korsikalaisista vastusti saaren itsenäistymistä ja heihin lukeutui 59% nationalistien kannattajista. Suurempaa autonomiaa kannatti 51% kaikista ja 87% nationalisteista. Autonomian suosion arvellaan johtuvan siitä, että se nähdään ratkaisuna taloudellisiin ongelmiin. Saman tutkimuksen mukaan 45% oli sitä mieltä, että taloudelliset ongelmat johtuivat vallanpitäjien politiikasta. 14% piti ongelmien syynä nationalisteja. Presidentinvaaleissa 60% korsikalaisista äänesti Union pour un Mouvement Populairen ehdokasta Nicolas Sarkozyä, mutta vuoden 2008 kyselyn mukaan Sarkozyhyn positiivisesti suhtautuvia oli vain 38%. Vuonna 2003 saarella äänestettiin saaren kahden hallintoalueen liittämisestä yhteen ja suuremman autonomian saamisesta. Esitys kaatui kansanäänestyksessä, jossa 51% äänestäneistä vastusti esitystä.
Korsikalaiset nationalistiset liikkeet ovat jatkaneet terroristi-iskujaan. Vuonna 1998 korsikalainen Yvan Colonna ampui saaren silloisen kuvernöörin Claude Erignacin. Suurin väkivaltaa harjoittava ryhmä FLNC julisti oma-aloitteisesti aselevon vuonna 2003, mutta rikkoi sen maaliskuussa 2005. Presidentinvaalien aikaan vuonna 2007 saarella tapahtui useita pienimuotoisia pommi-iskuja.
Maantiede.
Korsika on vuoristoinen ja harvaan asutettu. Sen itärannikko on maanmuodostukseltaan tasaista ja suoraa, länsirannikolla on puolestaan lukuisia lahtia ja kallioista rantaa. Sisämaassa on suura metsäalueita. Korsika asettui nykyiselle paikalleen mantereiden liikkeessä noin 18 000 000 vuotta sitten. Sisämaan vuoret yltävät 2 500 metrin korkeuteen ja niistä suurimmat ovat Monte Cinto (2 706 m), Monte Rotondo (2 622 m), Monte Pardo (2 393 m) ja Monte d'Oro (2 389 m). Vuoriston puuraja on 1 500 metrin korkeudella. Saaren keskiosat ovat metsän peitossa lukuun ottamatta tulen tuhoamia alueita ja laaksojen pohjia. 500–800 metrin korkeudella metsissä kasvaa kastanjaa, joita alueelle istuttivat genovalaiset. Ne olivat aikoinaan vuoriston asukkaiden merkittävin ruuanlähde. 700–1500 metrin korkeudessa sijaitsevat Forêt d'Aïtonen, Forêt de Vizzavonan ja Forêt de Valdo-Niellon metsäalueet. Näitä metsiä hallitsee euroopanmustamänty. Matalemmilla alueilla maasto on mäkistä ja kasvaa heinikkoa. Näillä alueilla kasvatetaan myös usein oliivia, jota voidaan kasvattaa 600 metrin korkeuteen saakka. Vielä matalemmilla alueilla Cap Corsessa ja Nebbion alueen rannikkotasangoilla kasvatetaan viinirypäleitä sekä sitrushedelmiä. Rannikolla kasvaa myös eukalyptuspuita, joita istutettiin soisille alueille vuonna 1866 malarian kitkemiseksi. Rannikolla kasvaa tammia sekä kaupunkien tuntumassa Korsikalle tuotuja istutettuja palmuja. Lisäksi Porto-Vecchion ja Calvin alueilla kasvaa tiheitä varjostinkuusimetsiä.
Nisäkkäistä saarella on muun muassa villisikoja ja mufloneja, sekä hiljattain takaisin saarelle tuotu saksanhirven alalaji korsikanhirvi ("Cervus elaphus corsicanus"). Matelijoista Korsikalla elää muun muassa kreikankilpikonna, kaksi endeemistä "Podarcis"-suvun liskolajia ja ihmiselle vaaraton pensaskäärme. Rannikolla on runsaasti lintuja ja niihin lukeutuvat esimerkiksi sääksi, eri lokit, merimetsot ja suurikokoinen partakorppikotka.
Parc Naturel Régional de la Corse puisto kattaa suuren osan Korsikaa. Pinta-alaa puistolla on 3 300 km². Puisto perustettiin vuonna 1972 luonnon ja paikallisten elintapojen suojelemiseksi.
Hallinto.
Korsikan pääkaupunki on Ajaccio. Maa on jaettu kahteen departementtiin, jotka ovat Corse-du-Sud ja Haute-Corse. Departementit luotiin aiemmasta yhtenäisestä departementista vuonna 1975. Departementit on jaettu viiteen arrondissementtiin sekä 52 kantoniin. Kuntia Korsikalla on yhteensä 360. Korsikan alueellinen eduskunta on L'Assemblée de Corse, joka sijaitsee Ajacciossa.
Liikenne.
Korsikalta on mantereelle sekä laiva- että lentoliikennettä ja saarella on teiden lisäksi rautateitä. Useat lentoyhtiöt liikennöivät lentokentille Calviin, Ajaccioon, Figariin ja Bastiaan. Ulkomaisista lentoyhtiöistä liikennettä saarelle järjestävät muun muassa British Airways ja United Airlines. Ranskalaisista lentoyhtiöistä samoin toimivat Air France ja lukuisat pienemmät lentoyhtiöt. Ranskan mantereelta ja Italiasta on lauttayhteydet Korsikalle. Bastian satamaan tulee meriliikennettä Nicestä, Toulonista, Genovasta, Savonasta, La Speziasta ja Livorniosta. Lisäksi Ajacciosta on yhteys Porto Torresiin Sardiniassa. Saarella on Bastia-Corte-Ajaccio rautatie. Kantateitä kulkee väleillä Bastia-Calvi, Bastia Corte Ajaccio ja Bastia-Porto-Vecchio.
Talous.
Korsikan pääasialliset vientituotteet ovat juustot, hedelmät, oliiviöljy, viini ja tupakka. Noin 40 % kaikista Korsikan asukkaista työskentelee Ranskan valtiolle. Korsika onkin taloudellisesti hyvin riippuvainen Ranskasta. Myös turismi on merkittävä tulonlähde. Koska turistit tulevat Korsikalle yleensä kesällä, turismiin liittyvissä töissä työskentelevät viettävät talvet usein töissä Ranskan mantereella. Korsikan bruttokansantuote oli vuonna 2009 noin 7,34 miljardia euroa. Bruttokansantuote asukasta kohden oli 23 800 euroa, mikä oli Ranskan muiden alueiden keskiarvoa pienempi.
Väestö.
Korsikalla oli vuoden 2007 alussa 299 209 asukasta. Saari on ollut väestöltään Ranskan eniten kasvavia alueita vuodesta 1999. Väestönkasvu johtuu pääasiassa muuttoaallosta Korsikalle. Suurin osa väestönkasvusta on keskittynyt kaupunkeihin. Väestönkasvusta huolimatta yli 75-vuotiaita oli saarella 9,9 % väestöstä Ranskan keskiarvon ollessa 8,5 %. Koulutustaso on Korsikalla Ranskan keskiarvoa huonompi ja 34 % väestöstä ei ole kouluttautunut millekään alalle keskiarvon ollessa 31 %. Lisäksi vain 18,6 % väestöstä on suorittanut kandidaatin tai korkeamman tutkinnon Ranskan keskiarvon ollessa 23 %. Vuonna 1999 Korsikalla oli 26 000 maahanmuuttajaa, eli noin 10 % silloisesta väestöstä. Korsika onkin Île-de-Francen jälkeen suhteessa eniten maahanmuuttajia vastaanottanut Ranskan alue. Valtaosa eli 57 % Korsikalle muuttajista on miehiä. Muuttajista 13 800 oli Marokosta, Algeriasta ja Tunisiasta marokkolaisten muodostaessa näistä 80 %. Suurimmat Euroopasta tulleet maahanmuuttajaryhmät olivat italialaiset (18,7 %) ja portugalilaiset (12,3 %). Etnisten korsikalaisten korsikankielinen nimitys on "i Corsi", mantereelta muuttaneita ranskalaisia kutsutaan nimellä "continentaux".
Kieli.
Ranskan- ja korsikankielisiä tienviittoja Korsikalla, joista ranskankieliset on peitetty töhryillä.
Korsikalla puhutaan perinteisesti korsikaa, joka on sukua italialle. Suurin osa osaa myös ranskaa, joka on korsikan ohella alueen toinen virallinen kieli. Monet osaavat myös italiaa. Korsikan kieleen on vaikuttanut voimakkaasti Toscanassa puhuttu italian kieli, jota käytettiin paitsi Pisan, myös Genovan vallan ajan hallinnossa. Vaikutteita on tullut myös Calabriasta, Sardiniasta ja Ranskan mantereelta. Ranskan kieli alkoi valloittaa alaa 1800-luvulta lähtien. Korsikasta tuli Korsikalla toinen virallinen kieli vuonna 1974 ja sitä opetetaan kouluissa ja useimmat oppivat sen kotonaan. Korsikan ja ranskan lisäksi Korsikalla on puhuttu liguria ja kreikkaa. Liguria puhuivat 1200-luvulla saarelle tulleet genovalaiset siirtolaiset ja sitä puhutaan paikoittain edelleen. 1600- ja 1700-luvuilla tulleiden kreikkalaisten "cargasé"-nimellä tunnettua murretta ei enää käytännössä puhuta.
Musiikki.
Korsikalaisen perinteisen musiikin huomattavimpia piirteitä ovat laulut. "Paghjella" on perinteinen polyfooninen kolmen miehen laulama laulu. Korsikalle se on tullut Baleaareilta ja sitä esitetään tavallisesti uskonnollisissa menoissa kylissä ja kaupungeissa. Perinne on kuitenkin vaarantunut ja se on Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luettelossa. "Voceru" on naisten esittämä surumielinen laulu ja sen esittäjät pukeutuvat mustaan. "Chajma e rispondi" on kuorolaulu, jossa kuorot kilpailijat pilkkaavat toisiaan improvisoiden. Perinteiset soittimet ovat tavallisesti puhallinsoittimia. Kuitenkin korsikalaisessa musiikissa käytetään myös esimerkiksi kitaraa ja viulua. Tunnettuja Korsikalla syntyneitä muusikkoja ovat muun muassa Tino Rossi ja Alizée.
Tapakulttuuri.
Suurin osa korsikalaisista on katolilaisia ja monet säilyneet perinteet ovat luonteeltaan uskonnollisia. Paikallisten pyhimyksien merkkipäiviä juhlitaan yleisesti kylissä ja kaupungeissa. Ehkä tunnetuin korsikalainen tapa on kuitenkin "vendetta" eli verikostoperinne, joka oli Korsikalla yleinen 1800-luvun puoliväliin saakka. Verikosto saattoi johtaa sukupolvia kestäneeseen kostokierteeseen eri sukujen välillä. Kierre katkesi yleensä vain jos paikallisen papin onnistui järjestää osapuolten välille sopimus. Verikostoperinne johtui paljolti genovalaisen hallinnon kyvyttömyydestä ratkaista tavallisen kansan asioita. Naimisiin menot olivat Korsikalla perinteisesti järjestettyjä ja sulhanen tai morsian ei voinut siihen juuri vaikuttaa. Järjestämisestä vastasi suku. Kiertääkseen vanhempiensa tahtoa pari saattoi joko karata tai kertoa aikeistaan avioitua julkisesti, jolloin yleisö saattoi tuomita tai hyväksyä aikeet. Molemmissa tapauksissa oli vendetan riski. Perhe oli ja on edelleen tärkeä yhteiskunnallinen yksikkö.
Urheilu.
Korsikalla on kaksi merkittävää jalkapallojoukkuetta, AC Ajaccio ja SC Bastia. Niistä molemmat pelaavat. Korsikalla on myös epävirallinen jalkapallomaajoukkue, joka ei kuitenkaan ole tai jäsen. Vuodesta 1973 saarella ajettiin Korsikan ralli, mutta kilpailu siirrettiin pois saarelta kaudella 2010. Saarella järjestetään amatöörien Tour de Corse -pyöräilykisat.


Suomalais-ugrilainen sanasto.
Seuraavassa taulukossa on joitakin suomalais-ugrilaista kielisukulaisuutta osoittavia sanarinnastuksia. Taulukossa olevilla sanoilla on (suunnilleen) sama merkitys kuin suomen kielen sanoilla paitsi, jos muunlainen merkitys on esitetty. – On hyvä muistaa, että kielisukulaisuuden osoittamiseen ei aina tarvita suomen kieltä, sillä muutkin ugrilaisiin kieliin asti ulottuvat rinnastukset ovat yhtä päteviä. (Katso myös uralilaisia sanarinnastuksia.)
Sanojen ulkoasua on jouduttu paikoin yksinkertaistamaan teknisten seikkojen takia, varsinkin obinugrilaisia sanoja. Udmurtin ja komin sanoissa ı vastaa laveaa keskivokaalia, ë vastaa pyöreää keskivokaalia. Perinteisessä litteraatiossa i:n ja e:n alla pitäisi olla ylöspäin avoin kaari.


Hakunila.
Hakunila () on yli 11 000 asukkaan kaupunginosa Itä-Vantaalla. Sitä rajaavat lännessä Lahdenväylä, etelässä Kehä III, idässä Ojanko ja Sotunki sekä pohjoisessa Itä-Hakkila. Hakunilan keskus on korkealle mäelle 1970-luvulla syntynyt tiivis kerrostalolähiö, jota ympäröivät pientaloalueet sekä runsas luontoalue hiihtolatuineen. Hakunilassa on useita kouluja, kirjasto, kirkko, ostoskeskus (Hakunilan keskus) ja uimahalli.
Hakunilan kaupunginosaan kuuluu myös Lahdenväylän ja Lahdentien välinen "Kaskelan" pientaloalue ja varikkoalue. Varikkojen paikalle suunnitellaan uutta Hakunilan keskustaa.
Hakunilan suuralue.
Hakunila toimii kaakkoisen Vantaan palvelukeskuksena. Hakunilan suuralueeseen (2007–) kuuluu seuraavat yhdeksän kaupunginosaa: Länsisalmi, Länsimäki, Ojanko, Vaarala, Hakunila, Rajakylä, Itä-Hakkila, Kuninkaanmäki ja Sotunki. Oheisessa kartassa kaupunginosa on esitetty punaisella ja suuralue ruskealla. Hakunilan suuralueella asuu 28 897 asukasta (1.1.2010).
Hakunilan alueella oli 1990-luvulla ja 2000-luvulle tultaessa kosolti erilaisia sosiaalisia ja etnisiä ongelmia. Kaupunki, poliisi ja alueen asukkaat ovat viime vuosikymmeneltä lähtien tehneet jatkuvasti yhteistyötä alueen ongelmien ratkaisemiseksi.
Historiaa ja kulttuuria.
Yksi Vantaan alueen ensimmäisistä kylistä sijaitsi Kormuniitynojan laakson reunalla Hakunilanmäen itäpuolella. 1600-luvulla alueelle syntyi kaksi merkittävää kartanoa, Hakunilan ja Nissbackan kartanot, joiden entisillä mailla koko kaupunginosa nykyään sijaitsee.
Nimi Hakunila on suomenkielinen muoto vanhasta ruotsinkielisestä paikannimestä Håkansböle, joka oli käytössä ainakin jo 1500-luvulla, kirjoitettuna toisinaan myös Hokonsböle. Se on todennäköisesti ollut alun perin talon, mutta myöhemmin myös kylän nimenä. Nimi johtuu tuohon aikaan yleisestä miehen etunimestä Håkan tai Hokon. Vuoden 1540 maakirjoissa mainitaan kylän suurimman talon isäntänä Hokon Jönson. Nimen on kuitenkin arveltu olevan vanhempi ja johtuvan jostakusta hänen samannimisestä esi-isästään. Håkan saattaa viitata myös seudulla runsaasti oleviin kukkuloihin, sillä sitä håkan vanhassa pohjoismaisessa nimistössä on merkinnyt.
Hakunilan kartanon rakennukset omistaa nykyään Vantaan kaupunki; näihin kuuluvat jugendtyylinen päärakennus (Armas Lindgren 1905) sekä Ruotsin kuningas vierailun kunniaksi rakennettu mutterihuvimaja (1775). Nissbackan kartanon puistossa ja luonnonkivistä rakennetussa suuressa viljamakasiinissa on kuvanveistäjä Laila Pullisen pysyvä veistosnäyttely; itse Nissbackan kartanorakennus paloi 1935, ja sen rauniot ovat yhä nähtävissä. Hakunilantien eteläpäässä on Alan Fibin horoskooppiaiheinen meluaitaan maalattu ympäristöteos.
Hakunila-projekti.
Kun Hakunilan ongelmat ja jengiriidat kärjistyivät suomalaisten ja somalialaisten välisiksi konflikteiksi ja tulivat valtakunnalliseen julkisuuteen syyskuussa 2000, poliisi ja kaupunki päättivät käynnistää kiinteämmän yhteistyöprosessin Hakunilan tilanteen selvittämiseksi ja rauhoittamiseksi. Hakunilan maahanmuuttajiin kohdennetut toimenpiteet eli Hakunila-projekti kesti runsaan vuoden ja rauhoittivat tilanteen. Hankkeessa keskityttiin muun muassa asumisen järjestelyihin, turvallisuuteen, nuorisoon ja koulujen monikulttuurisuuskasvatukseen.
Hakunila elokuvissa.
Kesällä 2002 Hakunilassa on kuvattu elokuvaa "Nousukausi". Kaupunginosa esitti Jakomäkeä. Siellä kuvattiin "Janne löytää autonavaimensa kaupassa" 25. kesäkuuta 2002 Hakunilan Siwassa, kirpputorikohtaus 26. kesäkuuta Hakunilan pitseeriaa vastapäätä ja kohtaus "Mian yksityiselämää (Janne kertoo matkaideasta)" 22. elokuuta 2002 sekä "Janne pizzalähettinä" samana päivänä. Tappelu Ilpo Heinon kanssa kuvattiin Käärmekalliolla 15. elokuuta 2002.
Hakunilan urheilupuisto.
Hakunilan urheilupuistossa järjestettiin 11.–13.1.2008 Vantaan SM 2008 -hiihdot. Viimeksi SM-hiihdot olivat samassa paikassa vuonna 1997. Urheilupuistossa myös järjestetään jokavuotinen Myötätuulirock kesäkuussa. Hakunilassa on vuosikymmeniä toiminut lähinnä jalkapalloon keskittynyt urheiluseura Hakunilan Riento, joka on voittanut muun muassa useita piirinmestaruuksia sekä cupeja.
Liikenne.
Hakunilan kautta kulkee useita bussilinjoja ja sieltä on yhteyksiä mm. Helsinkiin, Vuosaareen, Mellunmäkeen, Myyrmäkeen, Tikkurilaan ja Korsoon.


Reinhard Heydrich.
Reinhard Heydrich SS-Gruppenführerin univormussa vuonna 1940 tai 1941.
Reinhard Tristan Eugen Heydrich (7. maaliskuuta 1904 – 4. kesäkuuta 1942) oli SS-kenraali ("SS-Obergruppenführer und General der Polizei"), natsi-Saksan keskusturvallisuusviraston "Reichssicherheitshauptamtin" (RSHA) ensimmäinen päällikkö ja Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltija. Häntä kutsuttiin muun muassa "Prahan teurastajaksi".
Heydrich varttui musikaalisessa katolisessa perheessä. Urheilullinen oikeistomielinen 15-vuotias nuorukainen liittyi kenraalimajuri Georg Maerckerin Freikorps-osastoon vuonna 1919. Heydrich värväytyi Saksan laivastoon vuonna 1922. Aliluutnantiksi hänet ylennettiin vuonna 1926, jonka jälkeen hän palveli viestiupseerina taistelulaiva Schleswig-Holsteinilla. Hänet erotettiin laivastosta vuonna 1931 ”upseerille ja herrasmiehelle sopimattoman menettelyn takia”. Heydrich oli nimittäin rikkonut aiemman kihlalupauksensa pian sen jälkeen kun oli tavannut tulevan vaimonsa Lina von Ostenin.
Vuonna 1931 Heinrich Himmler valitsi Heydrichin uuteen SS:n vastavakoiluyksikköön ja värväsi tämän samalla kansallissosialistiseen puolueeseen. Heydrich sai nopeasti pelottavan maineen puolueen sisällä ja heinäkuussa 1932 hänen yksikkönsä otti nimen "Sicherheitsdienst" (turvallisuuspalvelu). Vuonna 1934 hänet nimitettiin Preussin Gestapon johtoon. Heydrichista ja Himmleristä tuli pian läheisiä kumppaneita ja molemmat hyötyivät toisistaan poliittisesti. Myöhemmin Heydrich nimettiin keskusturvallisuusvirasto RSHA:n ensimmäiseksi päälliköksi. RSHA:n alaisuudessa olivat SD, Gestapo, rikospoliisi ja Einsatzgruppen.
Heydrichista tuli natsi-Saksan likaisen työn suunnittelun ja toteutuksen avainhahmoja. Hän ylläpiti arkistoja natsien vastustajista ja oli mukana suunnittelemassa Puolan valehyökkäystä, jota käytettiin tekosyynä Saksan hyökkäykselle Puolaan 1. syyskuuta 1939. Hän oli 20. tammikuuta 1942 järjestetyn Wannseen konferenssin puheenjohtaja. Tilaisuudessa keskusteltiin ja päätettiin ”juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta” ("Endlösung der Judenfrage").
Syyskuussa 1941 Heydrich nimettiin Konstantin von Neurathin tilalle käskynhaltijaksi Böömin ja Määrin protektoraattiin (nykyinen Tšekki ilman Sudeettialueita, jotka oli liitetty Saksaan 1938 Münchenin sopimuksella).
Göringin kirje Heydrichille heinäkuulta 1941 koskien ”juutalaiskysymyksen lopullista ratkaisua”
Ilmailu-ura.
Reinhard Heydrich palveli Wehrmachtissa reservin majurina. On mahdollista, että hän toimi pommikoneen konekivääriampujana Puolan offensiivissa.
Vuonna 1940 hän hankki melkoisen iäkkäänä hävittäjälentäjän koulutuksen. Tämä tehtiin propagandamielessä tarkoituksena osoittaa, että SS-miehet ovat eräänlaista kaiken osaavaa eliittiä.
Huhtikuussa 1940 hän lensi Messerschmitt Bf 109 -hävittäjällä Jagdgeschwader 77-rykmentissä Norjassa. 13. toukokuuta 1940 hän teki epäonnistuneen lentoonlähdön ja loukkaantui maahansyöksyssä. Toukokuussa 1940 hän lensi Pohjois-Saksassa ja Alankomaissa. Toisen onnettomuuden jälkeen hän palasi Berliiniin.
Kesäkuun puolivälissä 1941 hän alkoi taas lentää Himmlerin kiellosta huolimatta. Hän lensi Bf 109E-7 -hävittäjällään JG 77:ssä Baltsista eteläiselle itärintamalle. 22. heinäkuuta 1941 hänen koneensa vauroitui pahasti Neuvostoliiton ilmatorjuntatulessa Jampolissa. Heydrich teki pakkolaskun ei-kenenkään-maalle päästen omiensa luo. Hän sai uuden lentokiellon esimieheltään ja tämä kielto piti.
Hän lensi tiedustelulentoja tai torjuntalentoja eikä saavuttanut ilmavoittoja. Hän sai toisen luokan rautaristin vuonna 1940 ja ensimmäisen luokan rautaristin vuonna 1941. Hän sai "Frontflugspange"-rintamatunnuksen, josta voidaan päätellä hänen lentäneen yli 60 sotalentoa.
Heydrichin salamurha.
Heydrichin auto, jossa hän haavoittui attentaatissa.
Tšekkoslovakian hallitus oli maanpaossa Lontoossa, ja brittiläisen koulutuksen saaneet agentit murhasivat Heydrichin Prahassa 27. toukokuuta 1942 (operaatio Anthropoid). Adolf Opálkan johtama ryhmä – johon kuuluivat Josef Valčík, Jan Kubiš ja Jozef Gabčík – odotti Heydrichin autoa kadunkulmassa, jossa se joutui hidastamaan. Kun auto lähestyi, Gabčík tähtäsi ja painoi Sten-konepistoolinsa liipaisinta, mutta aseesen tuli toimintahäirö, eikä se lauennut. Autoa kuljettanut "SS-Oberscharführer" Klein luuli Gabčíkin olevan yksin ja pysäytti auton ampuakseen väijyjän. Silloin Kubiš heitti panssarintorjuntakäsikranaatin autoon, ja sen räjähdyksessä Heydrich haavoittui kuolettavasti.
Vaikka Himmler lähetti parhaat lääkärinsä paikalle, Heydrich kuoli prahalaisessa sairaalassa verenmyrkytykseen 4. kesäkuuta kello 4.30 aamulla 38-vuotiaana. Hänet haudattiin juhlavissa hautajaisissa Berliinissä, ja Adolf Hitler piti tilaisuudessa muistopuheen. Ernst Kaltenbrunner valittiin Heydrichin seuraajaksi.
Kostoksi Heydrichin kuolemasta 10. kesäkuuta saksalaiset turvallisuusjoukot piirittivät Lidicen kaivoskylän, surmasivat kylän kaikki yli 16-vuotiaat miehet, lähettivät naiset ja lapset keskitysleireille ja sen jälkeen polttivat kylän.
Heydrichin kuoleman jälkeen ensimmäiset kolme ”kokeilukeskitysleiriä” avattiin Treblinkassa, Sobibórissa ja Belzecissä. Projekti nimettiin operaatio Reinhardiksi.
Heydrich ripittäytyi kuolinvuoteellaan katolilaiselle papille muun muassa juutalaisia vastaan tehdyistä teoista. Leskeksi jäänyt vaimo Lina Heydrich avioitui uudelleen suomalaisen Mauno Mannisen (1915–1969) kanssa vuonna 1965. Lina Manninen kuoli 1985.
Nuorempi veli Heinz Heydrich oli alun perin fanaattinen kansallissosialisti, mutta vähitellen hän alkoi vastustaa Hitlerin järjestelmää. On oletettavaa, että epäsuotuisaksi käynyt sota vaikutti Hitlerin hallinnon vastustamiseen. Hän hankki joillekin juutalaisille väärennettyjä henkilöllisyyspapereita, jota nämä välttyisivät vainolta. Gestapo lopulta paljasti hänen toimintansa, jolloin hän sai valita itsemurhan tai oikeudenkäynnin väliltä. Säästääkseen perheensä Heinz Heydrich ampui itsensä 19. marraskuuta 1944.
Juutalainen tausta?
Heydrichin kuoleman jälkeen on esitetty joitakin todisteita, joiden mukaan Heydrichillä olisi ollut juutalainen isovanhempi. Sekin on mahdollista, että Hitler ja Himmler olisivat tietäneet tämän tosiseikan tai huhun. ”Sekarotuisena” häntä ei olisi hyväksytty SS:n jäseneksi.
SS:n entinen tiedustelujohtaja Walter Schellenberg on 1950-luvulla väittänyt Heinrich Himmlerin kertoneen hänelle, että Heydrichin suvussa olisi ”Süss”-niminen sukulainen. Heydrich oli tämän tarinan mukaan tunnustanut Himmlerille vuonna 1935, jolloin Himmler oli vielä sivussa vallan ytimestä, että hänen yksi isovanhempansa olisi juutalainen. Tästä olisi kuulemma kerrottu Hitlerille ja tämä olisi tehnyt Heydrichistä erikoistapauksen. Tämän jälkeen Heydrichin syntymäpaikan Hallen rekisteristä olisi poistettu tietoja Heydrichin suvusta.
On kuitenkin arvioitu, että muut natsijohtajat olisivat puuttuneet 1930-luvulla asiaan. Kansallissosialistisen puolueen pääsukututkija Achim Gercke olisi Gregor Strasserin pyynnöstä tutkinut Heydrichin taustaa. Huhu Heydrichin juutalaisuudesta oli ollut liikkeellä puolueen ydinpiirissä jo vuonna 1932. Kyseessä oli sekä Heydrichin lesken että tämän 1930-luvun alun selvityksen mukaan ollut tilanne, jossa Heydrichin isoäiti olisi leskeksi jäätyään mennyt lukkoseppä Süssin kanssa naimisiin, mutta heillä ei ollut yhteisiä jälkeläisiä Heydrichin suvussa.


Mekaniikan peruslait.
Mekaniikan peruslait eli Newtonin lait muotoili fyysikko Isaac Newton. Ne julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1687 teoksessa "Philosophiae Naturalis Principia Mathematica". Mekaniikan peruslait käsittelevät kappaleiden liiketilan muutoksia, kun niihin vaikuttaa voimia.
Mekaniikan I peruslaki.
eli "jatkuvuuden laki" tai "liikkeen jatkuvuuden laki" (myös jatkavuuden laki, Newtonin I laki tai inertialaki)
Laki koskee vapaita kappaleita, jotka eivät ole vuorovaikutuksessa muiden kappaleiden kanssa.
Mekaniikan II peruslaki.
eli "dynamiikan peruslaki" (myös Newtonin II laki)
Esimerkkejä: kun kahteen erimassaiseen kappaleeseen vaikutetaan samalla voimalla, saa pienempimassainen kappale suuremman kiihtyvyyden (sen nopeus muuttuu enemmän). Kun kaksi erimassaista kappaletta törmää toisiinsa kohtisuoraan ja täysin kimmoisasti, on pienempimassainen kappale se, jonka liiketila muuttuu enemmän. Kappaleen liike on tasaista (kiihtyvyys on nolla) tai se on paikallaan, jos siihen vaikuttavien voimien summa on nolla.
Edellinen käsittely on paikallaan klassisen fysiikan tapauksissa. Modernin fysiikan mukaan voima on liikemäärän p muutos aikayksikössä eli liikemäärän derivaatta ajan suhteen
Liikemäärä formula_3, missä "m" on massa ja v on nopeus. Klassisessa kuvassa massa on vakio. Tällöin päädytään alussa esitettyyn lakiin, sillä formula_4. Relativistisessa tapauksessa, missä kappaleen nopeus lähenee valon nopeutta tyhjiössä, täytyy kuitenkin ottaa huomioon erityisen suhteellisuusteorian antamat korjaukset.
Mekaniikan III peruslaki.
eli "voiman ja vastavoiman laki" (myös Newtonin III laki)
Esimerkiksi lautanen aiheuttaa pöytään voiman johtuen Maan vetovoimasta, mutta myös pöytä aiheuttaa lautaseen yhtä suuren mutta vastakkaissuuntaisen voiman. Lautanen siis pysyy paikallaan. On tärkeä huomata, että voima ja vastavoima vaikuttavat aina eri kappaleisiin. Kaikilla voimilla on vastavoimat. Maa vetää lautasta puoleensa ja lautanen vetää maata puoleensa.
Mekaniikan III peruslaista seuraa, että kappaleiden vuorovaikutuksissa niiden yhteenlaskettu liikemäärä säilyy.


Sievert.
Sievert (tunnus Sv, lausutaan [siivert]) on SI-järjestelmän mukainen (säteilyn) ekvivalenttiannoksen eli säteilyannoksen yksikkö. Sievert kuvaa ionisoivan säteilyn biologista vaikuttavuutta toisin kuin gray, joka on absorboituneen annoksen yksikkö. Ekvivalenttiannos voidaan laskea absorboituneesta annoksesta säteilyn luonteesta riippuvien painotuskertoimien avulla. Sievert on nimetty ruotsalaisen säteilysuoja-asioiden asiantuntijan Rolf Sievertin mukaan.
Aktiivisuuden yksikkö on puolestaan becquerel. Aktiivisuuden suhde annokseen on ainekohtainen.
"Annosnopeus" ilmaisee säteilyannoksen määrän aikayksikköä kohden. Annosnopeuden yksikkö on sievertiä tunnissa ("Sv/h").
Suomalaisen keskimääräinen säteilyannos on noin 3,7 mSv vuodessa.


Gray.
Gray (tunnus Gy, lausutaan [grei]) on SI-järjestelmän mukainen absorboituneen annoksen yksikkö. Gray ilmaisee joulen energian kohdistumista kilogramman massaan. Ionisoivan säteilyn biologista vaikuttavuutta puolestaan kuvaa sievert, joka on säteilyn ekvivalenttiannoksen eli säteilyannoksen yksikkö. Aktiivisuuden yksikkö on becquerel. Gray on nimetty Louis Harold Grayn mukaan.


Becquerel.
Becquerel (tunnus Bq, lausutaan [bekrel]) on SI-järjestelmän mukainen (säteilyn) aktiivisuuden yksikkö. Radioaktiivisen aineen aktiivisuus on 1 Bq silloin, kun ainemäärässä hajoaa keskimäärin yksi atomi sekunnissa. Yksikkö becquerel on nimetty radioaktiivisuuden tutkijan Henri Becquerelin mukaan.
Ionisoivan säteilyn biologista vaikuttavuutta kuvaa sievert ja absorboituneen annoksen yksikkö on gray. Aktiivisuuden suhde annokseen on ainekohtaista.


Revontulet.
Revontulet ovat valoilmiöitä, jotka koostuvat värikkäistä, tanssivista ja vaihtelevista kuvioista yötaivaalla. Näitä valoilmiöitä näkyy sitä enemmän, mitä kauemmaksi päiväntasaajassa mennään - Suomessa ne ovat yleisimpiä Lapissa talvella. Revontulet aiheutuvat aurinkotuulen varattujen hiukkasten osumisesta Maan ilmakehään. Niitä syntyy kun Van Allenin vyöhykkeet ”ylikuormittuvat” energisillä hiukkasilla, jotka pääsevät Maan magneettikentän läpi ja törmäävät ylempään ilmakehään. Voimakkaimmat revontulet näkyvät yleensä voimakkaiden auringon koronassa tapahtuneiden purkausten jälkeen.
Maassa, Jupiterissa, Saturnuksella, Uranuksella ja Neptunuksella ilmiön aiheuttavien, aurinkotuulen kantamien hiukkasten ja magneettikentän vuorovaikutus on rajuinta magneettisten napojen lähistöllä. Tästä syystä revontulia kutsutaan pohjoisella pallonpuoliskolla nimellä "aurora borealis", eteläisellä pallonpuoliskolla "aurora australis". Latinaksi "aurora" tarkoittaa aamuruskoa.
Alkuperä ja ulkonäkö.
Valokuva eteläisen pallonpuoliskon revontulista toukokuussa 1991 geomagneettisessa maksimissa.
Revontulien alkuperä on Aurinko, 149 miljoonan kilometrin päässä maasta. Auringosta lähtevät hiukkaset kulkeutuvat aurinkotuulena 300–1000 km/s nopeudella Maapalloa kohti, kantaen mukanaan Auringon magneettikenttää. Maan magneettikenttä suojelee Maata aurinkotuulen hiukkasilta ja säteilyltä. Aurinkotuuli vääristää maan magneettikentän komeetan hunnun muotoiseksi "magnetosfääriksi". Suurin osa varatuista hiukkasista kiertää maan magneettikentän kenttäviivoja pitkin, mutta osa hiukkasista jää magneettikentän vangiksi, varsinkin jos ympäröivä inteplanetaarinen magneettikenttä on Maan magneettikentän napaisuuteen nähden vastakkaissuuntainen hiukkasryöpyn osuessa magnetosfääriin. Hiukkaset kiertyvät magneettikentän mukana kohti napa-alueita ja muodostavat ilmakehään osuessaan revontulia. Voimakkaimpien magneettisten myrskyjen aikaansaamat revontulet yleensä liittyvät auringonpilkkuihin liittyviin roihupurkauksiin, mutta on olemassa monia muitakin Auringon aktiiviseen toimintaan liittyviä aurinkotuuleen vaikuttavia ilmiöitä, kuten CME, korona-aukot tai kadonneet filamentit. Voimakkaimmat revontulet syntyvät noin 100 km:n korkeudessa maan pinnasta.
"Revontulivyöhykkeet" ovat suunnilleen ympyrän muotoisia kehämäisiä alueita, jotka ovat Maan molempien magneettisten napojen ympärillä noin 3000 kilometrin päässä niistä. Maan magneettikenttää pitkin maahan virtaavat hiukkaset saavuttavat ilmakehän normaalisti revontulivyöhykkeellä, jossa revontulia näkyy yleensä kaikkina kirkkaina öinä. Vyöhyke on suurelta osin 60. ja 75. leveyspiirien välillä, paikoitellen niiden ulkopuolellakin, koska magneettinavat eivät ole maantieteellisillä navoilla. Esimerkiksi Euroopan manterella vain Fennoskandian pohjoisin osa sattuu revontulivyöhykkeelle, Suomesta lähinnä Luoteis-Lappi. Avaruudesta katsottuna revontulet näyttävätkin muodostavan kehän magneettinapojen ympärille.
Kun magnetosfääri häiriintyy, revontulien muodostaman kehän säde kasvaa ja niitä näkyy kauempanakin magneettisista navoista. Voimakkaan auringon aktiivisuuden aikana revontulia voi näkyä 25–30 leveysasteen tienoilla eteläisellä ja pohjoisella pallonpuoliskolla.
Voimakkaita revontulinäytelmiä ja magneettisia häiriöitä on havaittu myös auringonpilkkujakson minimin aikaa, mutta tilastollisesti revontuliaktiivisuudella on kaksi loivaa huippua, jotka ajoittuvat pilkkumaksimin molemmin puolin. Pilkkuminimin aikaan revontulia nähdään esimerkiksi Etelä-Suomessa melko vähän.
Revontulien ulkonäkö vaihtelee. Pitkät kaaret ja säteet alkavat 100 km:n korkeudesta, ja jatkuvat ylöspäin magneettikenttää pitkin satoja kilometrejä. Kaaret voivat olla vain 100 m ohuita, mutta ne saattavat ulottua horisontista horisonttiin. Revontulet voivat olla lähes paikoillaan ja sitten ennalta arvaamatta alkaa kääntyä ja tanssia. Puolenyön jälkeen revontulet voivat muuttua laikullisiksi ja vilkkua kymmenen sekunnin välein aina aamuun asti. Revontulet ovat usein väriltään keltaisenvihreitä, mutta korkeat säteet voivat muuttua ylä- ja alaosastaan punaisiksi. Joskus harvoin auringonvalo osuu revontulien yläosiin luoden hailakkaan sinisen välin. Erittäin harvoin, ehkä kymmenen vuoden välein, revontulet voivat muuttua kokonaan syvänpunaisiksi ylhäältä alas asti. Valon lisäksi varatut hiukkaset tuottavat lämpöä, joka säteilee pois infrapunasäteilynä tai kulkeutuu yläilmakehän voimakkaiden tuulten mukana pois.
Revontulien fysiikka.
Revontulet aiheuttaa aurinkotuulen korkeaenergiaisten hiukkasten vuorovaikutus maan yläilmakehän atomien kanssa. Korkeaenergiaiset hiukkaset, yleensä elektronit, voivat virittää neutraalin kaasun valenssielektronit, jotka palatessaan viritystilastaan alemmalle energiatilalle säteilevät fotoneja. Samankaltainen luminesenssi-ilmiö tapahtuu neonlampussa. Valon väri riippuu kaasuatomeista, johon hiukkanen törmää, ja niiden energiatiloista. Vihreä väri syntyy yksiatomisesta hapesta (valon aallonpituus 557,7 nm) ja punainen molekylaarisesta hapesta (630,0 nm). Sininen väri syntyy typestä.
Vaihtelut Auringossa.
Auringon säteilyn ominaisuudet vaihtelevat tuntien–satojen vuosien jaksoilla. Tunnetuin jakso on 11-vuotinen auringonpilkkujakso. Revontulia esiintyy yleensä eniten samoihin aikoihin kuin auringonpilkkujakin on eniten. Aurinko vaikuttaa planeettojenvälisen magneettikentän suuntaan ja aurinkotuulten nopeuteen ja tiheyteen. Revontulet ja maan magneettikentän aktiivisuus liittyvät Auringosta lähtöisin oleviin hiukkaspurkauksiin. Auringon protonihiukkasvuon ja UV- ja röntgensäteilyn äkillinen kasvu vaikuttavat Maan ionosfääriin ja sitä kautta muun muassa lyhytaaltoja käyttäviin radioyhteyksiin (mm. SID, PCA).
Auringonpilkkujen ja samalla revontulien määrässä on havaittu myös pitkäkestoisempia tai epäsäännöllisiä vaihteluja. Noin vuosina 1640-1715 oli niin sanottu Maunderin minimi, jonka aikana auringonpilkkuja oli poikkeuksellisen vähän eikä revontuliakaan juuri näkynyt.
Jos planeettojenvälinen magneettikenttä on vastakkaisessa suunnassa Maan magneettiseen kenttään nähden, Auringosta lähtöisin olevat revontulihiukkaset kytkeytyvät paremmin Maan magnetosfääriin ja suurempi määrä energiaa virtaa Maan napa-alueille. Tämä aiheuttaa revontulien voimistumisen ja niiden siirtymisen kohti keskileveysasteita.
Voimakkaampia Maan magneettikentän häiriöitä kutsutaan (geo)magneettisiksi myrskyiksi. Myrskyn aiheuttavan hiukkaspilven ensihavainnot tehdään Lagrangen-pisteessä olevilla auringontutkimussatelliiteilla. Maanpinnalla myrskyn alkaminen havaitaan muutamia tunteja myöhemmin magnetometreissa äkillisenä magneettisena impulssina, jota seuraa revontulien ilmaantuminen taivaalle. Magneettikentän myrskyt voivat kestää useita tunteja tai jopa päiviä, jolloin revontulia voi näkyä useina peräkkäisinä öinä. Myrskyä seuraa sarja alimyrskyjä, kunnes magneettikenttä päivien kuluessa hiljalleen rauhoittuu.
Jokaisessa myrskyssä voi vapautua satoja terajoulea energiaa, joka on yhtä paljon kuin Suomessa noin puolessa tunnissa kulutettu energia. Magneettiset myrskyt voivat aiheuttaa korkeilla leveysasteilla (Pohj. Am., Pohjoismaat) sähkönsiirron kantaverkoissa (ns. GIC-imiö) satojen ampeereiden tasavirtoja, jotka saattavat vaurioittaa muuntajia ja muita laitteita, tai aiheuttaa suojalaitteiden virhetoimintoja, jotka voivat aiheuttaa laaja-alaisia sähkökatkoksia. Myrskyt voivat myös vaikuttaa satelliitti–maa-yhteyksiin ja paikannusjärjestelmien tarkkuuteen.
Geomagneettisen kentän tarkkailu.
Geomagneettista kenttää voidaan mitata magnetometriksi kutsutulla instrumentilla. Useiden magnetometrien muodostama tieto antaa havainnoitsijoille mahdollisuuden seurata geomagneettisten olosuhteiden tilaa. Magnetometrin tieto annetaan yleensä kolmen tunnin välein erilaisina indeksilukuina. Erästä näistä kutsutaan "K-indeksiksi". K-indeksin arvo vaihtelee nollan ja yhdeksän välillä ja se on suoraan verrannollinen geomagneettisen kentän vaihteluihin kolmen tunnin aikajaksoilla. Mitä korkeampi K-indeksi on, sitä todennäköisemmin revontulia esiintyy. K-indeksi on sidottu havaintopaikkaan. Paikallinen K-indeksi voidaan arvioida lähimmän havaintopaikan mukaan siellä, missä observatorioita ei ole. Maapallon keskimääräistä revontuliaktiviteettia kuvaa "Kp-indeksi".
Revontulien äänet?
On usein väitetty, että revontulia katsellessa voi kuulla humisevaa tai kolisevaa ääntä. Näiden äänien olemassaoloa on kyseenalaistettu koska revontulet sijaitsevat 100 km maanpinnan yläpuolella erittäin harvakaasuisessa ympäristössä, joka ei varmasti voisi aiheuttaa maanpinnalle kuuluvia ääniä. Useimmat väitteet revontulien äänistä ovat sellaisia, että niihin liittyy samanaikaista revontulien liikettä ja meteliä, mutta äänen matka kestää monta minuuttia yläilmakehästä Maan pinnalle.
Yksi mahdollisuus on, että sähkömagneettiset aallot muuttuvat ääniaalloiksi esineissä, jotka sijaitsevat katsojaa lähellä. Tällaisia esineitä voisivat olla esimerkiksi kuuntelijan hiukset tai vaatteet, tai jopa jotkut kuuloelinten osat. Viimeaikainen suomalainen tutkimus viittaa siihen, että ääniä todella kuuluu ja niiden alkuperää selvitellään. Aalto-yliopiston tutkijat ovat onnistuneet äänittämään revontuliin liittyviä ääniä.
Uusimman mittaustuloksen mukaan revontuliin liittyvät äänet syntyvät vain 70 m korkeudessa ja ovat ihmiskorvin kuultavissa. Aiemmin on luultu, että äänet syntyvät niin korkealla, että niitä ei voi kuulla.
Aalto-yliopiston tutkijat nauhoittivat revontulten ääniä kolmella toisistaan erilleen sijoitetulla mikrofonilla ja pystyivät paikantamaan niiden syntypaikan vertailemalla äänten kulkeutumisesta johtuvia viiveitä.
Äänet eivät synny revontulissa, vaan samat auringon hiukkaspurkaukset, jotka synnyttävät revontulia, voivat synnyttää myös äänilähteitä lähellä maanpintaa.
Äänien syntymisen yksityiskohdat ovat yhä arvoitus eikä niitä esiinny säännöllisesti revontulien aikana. Äänet ovat hiljaisia ja erottuvat vain vaivoin ympäristön kohinasta.
Ääniä kuulleet ovat usein kuvanneet niitä etäisenä kohinana ja rätinänä. Tutkijat pitävät tämän takia mahdollisena, että äänten syntytapoja on useita ja äänilähteiden etäisyydet maanpinnasta voivat vaihdella.
Revontulet kansanperinteissä.
Monet pohjoiset kansat, muun muassa kolttasaamelaiset, eräät Siperian kansat ja eräät intiaanit, ovat uskoneet revontulten olevan verta, jota vertavuotaviin haavoihin kuolleet edelleen vuotavat vainajien maassa. Kolttasaamelaisten ja eräiden muiden uskomuksissa verisesti kuolleille on varattu oma paikkansa tuonpuoleisessa, verisurman saaneiden vainajala, ja sieltä ovat lähtöisin revontulet. Kolttasaamelaiset naiset ovat voineet suojautua hatuillaan revontulten näkyessä, sillä he pelkäsivät, että muuten verisurman saaneiden sielut tarttuisivat heihin ja aiheuttaisivat verenvuotoja. Revontulet eivät kuitenkaan olleet merkki vainajien tuskasta tai huonoista oloista. Siperian kansojen ja intiaanien uskomuksissa veri roiskui taivaalle vainajien pelatessa palloa, ratsastaessa tai muissa leikeissä tai harjoituksissa. Kolttasaamelaisten uskomuksissa vainajat leikkelivät itseään vuotaakseen verta.
Skandinaavisessa mytologiassa revontulien ajateltiin johtuvan Valkyyrioiden kimaltelevista haarniskoista, kun he ratsastivat pohjoisen yötaivaan alla.
Saamelaiset uskoivat revontulien syntyvän myös toisella tavalla, ketun huiskiessa hännällä hankia.
Varhaisimmat kirjalliset viittaukset.
Välimeren maissa revontulia näkyy varsin harvoin, mutta tällöin ne saattavat olla hyvinkin näyttäviä ja näkyä laajoilla alueilla. Ne mainitaan useissa antiikin Kreikan kirjallisissa lähteissä, joista tiedetään esimerkiksi Thaleen noin 600 eaa. kiinnittäneen niihin huomiota ja yrittäneen keksiä niille selitystä. On arveltu, että tuolloin Thales näki samat revontulet, joihin kiinnitti huomiota myös samaan aikaan elänyt profeetta Hesekiel, jonka kirjan alussa oleva kuvaus taivaalla näkyneistä poikkeuksellisista ilmiöistä viittaisi juuri niihin.
Populaarikulttuurin viittaukset.
Televisiosarja "Villi pohjola" käsitteli myös revontulia sekä japanilaisten kiinnostusta ilmiötä kohtaan. Sarja on levittänyt yleisempään tietoisuuteen joidenkin pohjoisten kansojen uskomusta, että revontulten alla siitetty lapsi on erityisen onnekas.


Ekvivalenttiannos.
Ekvivalenttiannos kuvaa ionisoivan säteilyn (radioaktiivisen säteilyn) aiheuttamaa säteilyannosta ja nimenomaan sen biologista vaikutusta. Fysikaalista säteilyannosta kuvaa absorboitunut annos (säteilyenergia kohteen massaa kohti). Ekvivalenttiannos voidaan laskea absorboituneesta annoksesta säteilyn luonteesta riippuvien painotuskertoimien avulla. Ekvivalenttiannoksen SI-järjestelmän mukainen yksikkö on sievert. Kun painotuskerroin on 1, vastaa yksi sievert yhtä graytä.
formula_1
Ionisoivaa säteilyä lähettävän kappaleen aktiivisuuden suhde annokseen on ainekohtaista.
Ihmisen saama säteilyannos Suomessa.
Suomalaisen saama säteilyannos eri lähteistä yhteensä noin 3,7 mSv vuodessa. Säteilysairauden aiheuttaa kerralla saatu noin 1000 mSv annos.


Absorboitunut annos.
jossa "E" on säteilyn energiamäärä ja "m" on absorboivan kohteen massa.
Absorboitunut säteilyannos saa aikaan näkyviä vaikutuksia elävässä kudoksessa ja myös kiinteissä kuolleissa materiaaleissa, kuten puussa. Puun sisäinen rakenne haurastuu (selluloosakuidut hajoavat) hieman 1 miljoonan grayn säteilyannoksella ja puun rakenne hajoaa täysin 6 MGy annoksella. Vastaavia ilmiöitä on havaittavissa esimerkiksi muoveilla. Elävässä kudoksessa säteily aiheuttaa vaurioita paljon pienemmällä annosmäärällä. Ihmisellä koko ruumiseen kohdistuva noin 6 grayn kerta-annos tuhoaa luuytimen, mikä johtaa kuolemaan joidenkin päivien kuluessa. Röntgentutkimuksessa saatavat annokset ovat 1,4 milligrayn luokkaa.
Ekvivalenttiannos puolestaan kuvaa säteilyn aiheuttamaa biologista vaikutusta. Ekvivalenttiannos voidaan laskea absorboituneesta annoksesta säteilyn luonteesta riippuvien painotuskertoimien avulla.
Ionisoivaa säteilyä lähettävän kappaleen aktiivisuuden vaikutus vieressä olevaan kappaleeseen absorboituneeseen säteilyannokseen on ainekohtaista. Eri materiaalit absorboivat säteilyä eri määriä.


Aktiivisuus.
Aktiivisuus on kemiallinen suure, joka on aineen tehollinen konsentraatio. Väkevämmissä liuoksissa ei voida enää olettaa, että liuennut aine hajoaa täydellisesti liuokseen, vaan aine tarrautuu itseensä sekä muihin yhdisteisiin kiinni, joten sen tehollinen eli välittömästi saatavilla oleva konsentraatio on pienempi. Esimerkiksi pH on määritelty vetyioniaktiivisuuden mukaan, koska pH mittaa liuoksen välitöntä happamuutta – ja siten reaktiivisuutta ja syövyttävyyttä – eikä neutralointikykyä.
Määritelmä.
Tätä samaa kaavaa voi käyttää aktiivisuuden määrittelemiseen, jos oletetaan, että kaavaa voidaan käyttää samassa muodossa myös epäideaalisille seoksille.
Ideaaliseokselle "a = x" eli aktiivisuus on sama kuin pitoisuus.
Aktiivisuus on yksikötön suure. Se määritellään mielivaltaisen standarditilan mukaan.
missä "a" on aktiivisuus, "f" on aktiivisuuskerroin ja "C" on pitoisuus (joko mooliosuus, konsentraatio tai molaalisuus). Standarditila on yleensä joko mooliosuus = 1, konsentraatio = 1 mol/l tai molaalisuus = 1 mol/kg. Riippumatta siitä minkä valitsee, kussakin laskussa on käytettävä aina samaa standarditilaa. Aktiivisuuskertoimeen "f" kuvaa sitä, kuinka paljon liuoksen aktiivisuus poikkeaa konsentraatiosta, ja sen arvioimiseen on useita menetelmiä.
Vaikutukset.
Yleensä kokonaiskonsentraatioltaan alle 0,1 mol/l liuoksille voidaan olettaa, että aktiivisuus on noin sama kuin konsentraatio. Jo inertin suolankin lisääminen niin, että 0,1 mol/l ylittyy, tekee liuoksen niin vahvaksi, että aktiivisuus on selvästi pienempi ja pH ei ole sama kuin konsentraatiosta laskettu. Jos liuoksessa on vain happoa, on pH 1 – joka vastaa ionivahvuutta 0,1 mol/l – se, jonka alapuolelle mentäessä laskuissa on otettava huomioon se, että liuoksen suuri ionivahvuus pienentää aktiivisuutta ja siten nostaa itse pH-arvoa.


Luettelo Suomen kaupungeista.
Tämä on aakkostettu luettelo Suomen nykyisistä kaupungeista. Kuntaliitosten yhteydessä hävinneet kaupungit ovat sivuilla Luettelo Suomen entisistä kaupungeista ja Luettelo Suomen entisistä kunnista. Vuoden 2010 alussa kaupunkien kokonaismäärä oli 108.
__NOTOC__
A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z Å
A.
Akaa - Alajärvi - Alavus
H.
Haapajärvi - Haapavesi - Hamina - Hanko - Harjavalta - Heinola - Helsinki - Huittinen - Hyvinkää - Hämeenlinna
I.
Iisalmi - Ikaalinen - Imatra
J.
Joensuu - Juankoski - Jyväskylä - Jämsä - Järvenpää
K.
Kaarina - Kajaani - Kalajoki - Kankaanpää - Kannus - Karkkila - Kaskinen - Kauhajoki - Kauhava - Kauniainen - Kemi - Kemijärvi - Kerava - Keuruu - Kitee - Kiuruvesi - Kokemäki - Kokkola - Kotka - Kouvola - Kristiinankaupunki - Kuhmo - Kuopio - Kurikka - Kuusamo
L.
Lahti - Laitila - Lappeenranta - Lapua - Lieksa - Lohja - Loimaa - Loviisa
M.
Maarianhamina - Mikkeli - Mänttä-Vilppula
N.
Naantali - Nilsiä - Nivala - Nokia - Nurmes - Närpiö
O.
Orimattila - Orivesi - Oulainen - Oulu - Outokumpu
P.
Paimio - Parainen - Parkano - Pieksämäki - Pietarsaari - Pori - Porvoo - Pudasjärvi - Pyhäjärvi
R.
Raahe - Raasepori - Raisio - Rauma - Riihimäki - Rovaniemi
S.
Saarijärvi - Salo - Sastamala - Savonlinna - Seinäjoki - Somero - Suonenjoki
T.
Tampere - Tornio - Turku
U.
Ulvila - Uusikaarlepyy - Uusikaupunki
V.
Vaasa - Valkeakoski - Vantaa - Varkaus - Viitasaari - Virrat
Aiheesta muualla.
Suomen kaupungit
Kaupungeista
Kaupungeista


Suomen seutukunnat.
Seutukunnat () ovat muutaman kunnan muodostamia aluekokonaisuuksia, joiden muodostamisen perusteena on käytetty kuntien välistä yhteistyötä ja työssäkäyntiä. Jokainen Suomen kunta kuuluun johonkin seutukuntaan ja saman seutukunnan jäsenkuntien täytyy olla samasta maakunnasta. Suomen seutukunnat on määritelty työ- ja elinkeinoministeriön aluepoliittisen tukialuejaon perusalueiksi. Työ- ja elinkeinoministeriö myös vuosittain vahvistaa seutukuntajakoon tulevat muutokset. Seutukunnat muodostavat Euroopan unionin tilastollisen aluejakotason LAU 1 (ent. NUTS 4). Vuoden 2011 alusta Suomen kunnat on jaettu 70 eri seutukuntaan. Seutukuntajako on otettu käyttöön vuonna 1994.
Työ ja elinkeinoministeriön määritelmän mukaan seutukuntajako perustuu kuntajakoon ja sitä käytetään tilastollisena aluejakona seurattaessa maakunnan osa-alueiden kehitystä.
Yleistä seutukunnista.
Seutukunnat muodostuvat joko kaupunkiseuduista, muutamista pienemmistä kaupunkikeskuksista ja niitä ympäröivistä maaseuduista tai maaseutumaisista kunnista. Seutukunnat tekevät yhteistyötä mm. palvelujen tuottamisessa, elinkeinopolitiikassa ja maankäytön suunnittelussa. Seutukunnille ei ole asetettu lakisääteisiä päätöksentekoelimiä eli niissä päättävät kunnat itse. Suomessa monet kunnat ovat siirtäneet valtuustojen hyväksynnällä osan päätöksentekovallastaan seutukuntien toimielimille. Tällaisia toimielimiä ovat mm. kuntayhtymät, kuntien yhteiset lautakunnat sekä seutuvaltuustot.
Suomessa seutukunnat saavat myös päättää itse nimistään, mutta seutukuntatunnuksista sopivat sisäministeriö ja Tilastokeskus.
Seutukuntajako kuuluu NUTS-alueluokitusjärjestelmään "(Nomenclature des Unités Territoriales Statistiques / Nomenclature of Territorial Units for Statistics)", jota EU käyttää alueelliseen tilastointiin ja aluepolitiikan kohdentamiseen.
NUTS-järjestelmässä ylemmän tason alue jakautuu pienempiin seuraavan tason alueisiin jne. Esimerkiksi Suomessa NUTS 1-tason muodostavat manner-Suomi ja Ahvenanmaa. Seuraavan NUTS 2-tason muodostavat Suomen suuralueet ja siitä seuraava NUTS 3-taso muodostuu maakunnista. Seutukunnat muodostavat NUTS 4-tason ja yksittäiset kunnat NUTS 5-tason. Nykyään NUTS 4-taso on LAU 1-taso "(Local Administrative Units)" ja NUTS 5-taso on LAU 2-taso.
Seutukunnat lueteltuina maakunnittain.
Vaikka seutukunnat pitäisi NUTS-järjestelmän mukaan esittää suuralueittain ja maakunnittain, on ne tässä lueteltu tutummin pelkästään maakunnittain.
Seutukuntien määrä.
Taulukko seutukuntien määristä Suomessa vuosina 1994–2011.
Aiheesta muualla.
*


Kapellimestari.
Ranskalainen kapellimestari Charles Lamoureux (1834–1899) johtajankorokkeella.
Kapellimestari () on orkesterin tai soitinyhtyeen johtajasta käytettävä nimitys. Myös kuoronjohtajaa nimitetään toisinaan kapellimestariksi tai kuorokapellimestariksi. Kapellimestari johtaa musiikkiesityksiä visuaalisin keinoin. Näistä johtamiskeinoista tärkein on käsin suoritettava viittominen eli niin sanottu lyönti. Lyönnillä ilmaistaan muusikoille kappaleen tempon ja dynamiikan vaihtelut sekä muut tulkintaan liittyvät yksityiskohdat. Lyönnin lisäksi kapellimestarin koko vartalon liikkeet ja kasvojen ilmeet – harjoitustilanteessa myös äänet – muodostavat kokonaisuuden, joka auttaa muusikoita – sekä yleisöä – hahmottamaan sävellyksen rakenteen ja tunnesisällön.
Johtamisen apuvälineenä monet kapellimestarit käyttävät tahtipuikkoa, soittokuntien kapellimestarit marssi- ja seremoniasoitoissa yleensä johtajan sauvaa. Viime aikoina on muotiin tullut uudestaan 1800-luvun alun käytäntö, jonka mukaan kapellimestari voi samalla olla myös orkesterin tai yhtyeen soittaja tai solisti. Tämä on kuitenkin pikemminkin poikkeus kuin sääntö. Esimerkiksi pianisti Murray Perahia ja cembalisti Ton Koopman ovat tehneet tällaisia levytyksiä.
Konsertissa tapahtuva näkyvä johtaminen on vain osa kapellimestarin työstä. Merkittävin osa työstä on teosten itsenäinen opiskelu ja tulkinnan muodostaminen partituurin perusteella, johon voi kulua kuukausia tai vuosia. Muu osa työstä muodostuu orkesterin ohjelmiston valinnasta (taiteellinen johtajuus), sekä orkesterin harjoittamisesta ja kehittämisestä. Teokset käydään orkesterin kanssa läpi huolellisesti useaan kertaan, minkä aikana kapellimestari siirtää oman näkemyksensä teoksesta orkesterin jäsenille. Tässä vaiheessa kiinnitetään huomiota myös soittajien mahdollisiin virheisiin tai vääriin tulkintoihin. Myös edustukselliset ja henkilöstöpoliittiset tehtävät kuuluvat toisinaan kapellimestarin toimenkuvaan – näin on tapana erityisesti Yhdysvalloissa.
Kuuluisat kapellimestarit ovat klassisessa musiikissa solistien tavoin suuria tähtiä - usein solisteja tunnetumpia. Kapellimestari ei ole pakollinen, esimerkiksi tunnettu newyorkilainen Orpheus-kamariorkesteri ei käytä kapellimestaria. Tällöin kapellimestarille kuuluvia tehtäviä (lukuun ottamatta johtamista esityksen aikana) joudutaan antamaan konserttimestareille tai muille orkesterin jäsenille.
Kapellimestareita alettiin käyttää 1700-luvun jälkipuoliskolla, jolloin sinfoniaorkesterit syntyivät. Aiempi barokkimusiikki oli orkesterien kokojen puolesta pienimuotoisempaa. Felix Mendelssohnin myötä alkoi vakiintua näkemys, että kapellimestari muodostaa teoksesta tietyn tulkinnan, jonka hänen johtamansa orkesteri sitten soittaa. Suomen ensimmäisenä kapellimestarina voidaan pitää Turun akatemian Akateemisen kapellin perustajaa ja johtajaa Carl Petter Lenningiä.
Kapellimestari joutuu tekemään monia valintoja. Näistä helpoin huomata on ehkä esityksen kesto ja teoksen temponvaihtelut. Vanhoihin teoksiin sisältyy tempojen lisäksi myös paljon muita vapauksia, ja esitykset saattavat kuulostaa hyvinkin erilaisilta sen mukaan, millaisiin ratkaisuihin kapellimestari on päätynyt. Levytyksen onnistumisen kannalta tärkeitä ovat kuitenkin myös soittajien ja äänitysteknikoiden onnistuminen.
Eräät kapellimestarit myös säveltävät tai sovittavat musiikkia. Tunnettuja säveltäjä-kapellimestareita ovat tai ovat olleet muun muassa Felix Mendelssohn, Leonard Bernstein, Gustav Mahler, Richard Strauss, Pierre Boulez, Leif Segerstam ja Esa-Pekka Salonen.


Peräkkäishaku.
Tietojenkäsittelytieteessä peräkkäishaku eli lineaarihaku on yksinkertainen hakualgoritmi, joka etsii arvoa taulukosta käymällä sen läpi alkio alkiolta. Toisin kuin puolitushaku tai interpolaatiohaku, peräkkäishaku ei vaadi, että alkiot ovat suuruusjärjestyksessä.
Peräkkäishaku yleistyy jokaiselle tietorakenteelle, jonka alkiot voidaan luetella yksi kerrallaan ("iteroituva tietorakenne") ja jonka alkioille on määritelty yhtäsuuruus.
Algoritmi.
T: taulukko [0... n – 1]
n: taulukon pituus eli alkioiden lukumäärä
for i:= 0 to n – 1 do
Suorituskyky.
Peräkkäishaun asymptoottinen suoritusaika on kertaluokkaa "O"("n"). Jos oletetaan että haettava alkio esiintyy taulukossa, niin sen etsimiseen satunnaisesti järjestetystä "n":n pituisesta taulukosta tarvitaan keskimäärin "n" / 2 vertailua. Parhaimmassa tapauksessa, jossa etsitty alkio on taulukon ensimmäinen alkio, tarvitaan yksi vertailu. Pahimmassa tapauksessa, jolloin etsitty alkio ei esiinny taulukossa lainkaan, algoritmi tekee syötteen pituuden verran eli "n" kappaletta vertailuja.
Samat luvut pätevät jokaiselle tietorakenteelle, jossa seuraavaan alkioon siirtyminen vie aina saman verran aikaa.
Erityissovelluksia.
key: avain, jonka perusteella arvoja noudetaan ja jolle on määritelty yhtäsuuruus
T: taulukko, jonka alkiot ovat tyyppiä Alkio
for i:= 0 to n – 1 do
Tehokkaampia hakurakennetoteutuksia ovat hajautustaulu ja tasapainoinen hakupuu.


Kas-Pin.
Kas-pin on suomalainen taistelulaji, joka yhdistää puukkotekniikoita ja itämaisia taistelutekniikoita. Lajin on tuonut julkisuuteen hankasalmelainen Kaarlo Valkonen.
Nykyisin eri puolilla Suomea toimii seitsemän Valkosen nimeämää valtuutettua kas-pin-opettajaa. "Kamppailulajit.net"-sivuston mukaan kas-piniä voi Suomessa harrastaa kymmenellä paikkakunnalla eri puolilla Suomea.
Tarinat lajin historiasta.
Valkosen kertomien tarinoiden mukaan kas-pin-taistelutaito on kulkenut Valkosen suvussa vuosisatoja, yli 30 sukupolven ajan. Tällöin lajin historia ulottuisi noin 1100-luvulle saakka. Lajille luonteenomaisia aseita olisi samojen tarinoiden mukaan käytetty jo 1500- ja 1600-luvulla. Edelleen tarinat kertovat seppä Jon Valkosen käyneen opettamassa Kiinassa muun muassa lehtipellin taontaa ilman saumaa. Tarinoiden mukaan suomalaisten sotataitojen kehittymiseen johtivat alituiset sodat venäläisiä vastaan.
1800-luvulla vaihdettiin kas-pin-tarinoiden mukaan tietoja ja oppeja kiinalaisten ja tiibetiläisten mestareiden kanssa. Kiinassa puhuttiin näiden tarinoiden mukaan tulivalkean kansan eli pohjoisen kansan taistelutaidosta, jolla olisi tarkoitettu suomalaisia ja suomalaista sotataitoa. Yksi näistä suomalaisista taidoista olisi ollut nimenomaan Valkosen suvun kas-pin-taistelumenetelmä. Nykymuotoonsa lajin ovat näiden tarinoiden mukaan kehittäneet suomalaiset naiset neljän sukupolven aikana miesten ollessa sotimassa.
Näihin tarinoihin suhtaudutaan hyvin epäilevästi, eikä niille ole muuta lähdettä kuin Kaarlo Valkosen kertomukset. Laji on herättänyt kiivasta keskustelua kamppailulajipiireissä.


Luettelo suomalaisista sanomalehdistä.
Aiheesta muualla.
*
Sanomalehdistä
Suomen sanomalehdistä


Airbus A330.
Airbus A330 on eurooppalaisen Airbusin valmistama laajarunkokone. Konetyyppi on suunniteltu pitkille reiteille, joilla kulkee paljon matkustajia.
Koneen suunnittelu aloitettiin 1980-luvun puolessa välissä, ja siinä hyödynnettiin Airbus A320 -konetta varten kehitettyjä osia sekä tekniikoita, kuten fly-by-wire -ohjausjärjestelmää ja komposiittirakenteita. A340- ja A330-koneissa on pienempien A320-perheen koneiden kanssa yhtenevät ohjaamot, jolloin lentäjien koulutus siirryttäessä konetyypistä toiseen lyhenee viikoista muutamiin päiviin. Lisäksi koneiden rungon halkaisija on sama kuin vanhemmissa Airbus A300- ja A310 -koneissa, joten eri Airbus-laajarunkokoneita operoivat lentoyhtiöt voivat käyttää olemassa olevia matkustamotarvikkeita ja -sisustuksia.
A330:ssa on sama runko kuin A340:ssä, laskutelineet (A340 4 kpl, A330 3 kpl), ohjaamo sekä siiven ulkomuoto. Airbus A330 on kaksi- ja A340 nelimoottorinen kone. Erilaisten moottoriratkaisujen lisäksi konetyyppien siivissä on rakenteellisia eroja moottorien sovittamiseksi. A330 on kahden moottorinsa ansiosta halvempi operoida kuin A340, jolla puolestaan on pidempi toimintamatka.
Onnettomuudet.
Airbus A330-koneelle on sattunut kolme vakavaa ihmishenkiä vaatinutta onnettomuutta. Näissä on kuollut 338 henkeä.


Qitai.
Qitai on kiinalainen kaupunki lähellä Afganistanin rajaa Xinjiangin maakunnassa. 1978 Kiina ja Yhdysvallat pääsivät periaatteelliseen sopimukseen kuunteluasemien perustamisesta Neuvostoliiton rajalle. Huhtikuussa 1979 varapääministeri Deng Xiaoping ilmoitti, että kiinalaisten pitäisi operoida näitä asemia ja että tiedot pitäisi jakaa Kiinan kanssa.
Kiina ja Yhdysvallat pääsivät lopulliseen sopimukseen tammikuussa 1980 kahden kuunteluaseman rakentamisesta, toisen Qitaihin ja toisen Korlaan. Rakennuttamisen ja laitteiston toimittamisesta vastasi CIA:n signaalitiedustelutoimisto, office of SIGINT operations (OSO), mikä koulutti kiinalaisen henkilökunnankin, mikä on ollut koulutuksessa myös Yhdysvalloissa San Franciscon lähellä.
Korlaan ja Qitaihin asennettu laitteisto oli alun perin tarkoitettu hankkimaan tietoja Neuvostoliiton ohjuskokeista Tjuratamissa Araljärven lähellä ja ydinasekokeista Sary Shaganissa Semipalatinskin lähellä. Myös muiden sähköisen tiedustelun lajien, kuten viestiliikennetiedustelun (COMINT) ja sähköisen tiedustelun (ELINT) arvellaan kuuluvan asemien ohjelmaan.


Jumalanpalvelus.
Jumalanpalvelus on uskonnollisen yhteisön hartaudenharjoitus vakiintunein muodoin.
Kristinuskossa jumalanpalvelus on seurakunnan kokoontuminen. Kristinuskossa ymmärretään, että jumalanpalveluksessa kokoonnutaan yhtä lailla palvelemaan Jumalaa kuin olemaan Jumalan palveltavina. Sanaa jumalanpalvelus käytetään joskus muidenkin kuin kristillisen uskontojen yhteenkokoontumisista ja palvontamenoista.
Tavallisesti jumalanpalvelus järjestetään sunnuntaina ja kirkollisina juhlapäivinä aamupäivällä seurakunnan pyhäkössä eli kirkossa. Jumalanpalveluksessa lauletaan uskonnollisia lauluja, ja yleensä seurakunnan pappi puhuu Jeesuksesta ja Hänen lahjoittamastaan pelastuksesta. Tällaista puhetta kutsutaan saarnaksi. Jumalanpalveluksessa esitetään myös pyyntöjä Jumalalle. Tällaisia pyyntöjä kutsutaan rukouksiksi.
Puheen ja musiikin tarkoituksena on muun muassa vahvistaa seurakunnan jäsenten uskoa. Seurakunnan jäsenet uskovat jumalan olevan (näkymättömänä) läsnä jumalanpalveluksessa.
Evankelis-luterilaisen kirkon käytäntö.
Jumalanpalvelus, jossa vietetään ehtoollista on nimeltään messu. Toisinaan vietetään myös sanajumalanpalveluksia, joissa ei jaeta ehtoollista. Messua johtaa aina virkaansa vihitty pappi. Koko seurakunta toimittaa sen kuitenkin yhdessä.
Jumalanpalvelus jakaantuu kolmeen perusosaan. Luterilainen kirkko painottaa Raamatun sanaa ja opetusta eli saarnaa. Musiikkina käytetään yleensä virsiä sekä urkumusiikkia, mutta viime aikoina myös muunlainen musiikki on nostanut päätään, erityisesti nuorten esittämänä.
Evankelis-luterilaisessa kirkossa on käytössä neljä sävelmäsarjaa, joissa liturgisille lauluille on eri säveliä, sekä joissain tilanteissa kaavan järjestys on hiukan erilainen. On olemassa myös paljon niin sanottuja erikoismessuja, jotka voivat poiketa monellakin tavalla normaalista (yleensä musiikin avulla, esimerkkinä Tuomasmessu, popmessu, teknomessu ja metallimessu.
Yhden jumalanpalveluksen keskimääräinen kustannus on 1150 euroa.
Johdanto-osa.
Liturgi, eli johtava pappi, on puettu valkoiseen albaan ja usein myös messukasukkaan. Johdanto-osa alkaa alkusiunauksella, jossa liturgi laulaa "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen". Hän myös siunaa seurakunnan ristinmerkillä. Tähän seurakunta vastaa kolminkertaisella Aamenella. Liturgi laulaa: "Herra olkoon teidän kanssanne", ja seurakunta vastaa "Niin myös sinun henkesi kanssa."
Tämän jälkeen liturgi pitää johdantopuheen, jonka jälkeen on vuorossa synnintunnustus ja -päästö. Synninpäästön jälkeen pappi johtaa kiitosrukouksen, jonka jälkeen lauletaan yhdessä Kyrie-hymni. Hymnin jälkeen lauletaan Gloria, eli Kunnia: "Kunnia Jumalalle korkeuksissa". Seurakunta nousee ja vastaa yhdessä "Maan päällä rauha ihmisillä, joita Hän rakastaa" ja laulaa virren.
Sanaosa.
Sanaosassa luetaan alussa kaksi raamatuntekstiä, yksi Vanhasta sekä yksi Uudesta testamentista (epistola). Tämän jälkeen luetaan evankeliumi, jota ennen ja jonka jälkeen voidaan laulaa halleluja-hymni. Evankeliumi kuunnellaan seisten. Sitä seuraa yleensä saarna, jonka voi pitää pappi tai lehtori tai kuka tahansa, jolle seurakunnan kirkkoherra on antanut luvan. (Aikaisemmin piispa antoi kirkkokohtaisen luvan.) Saarnan jälkeen seurakunta nousee yhdessä tunnustamaan yhteisen uskon, yleensä Apostolisen ja joskus Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksen mukaan, seurakunnasta riippuen.
Ehtoollisosa.
Ehtoollisosa alkaa uhrivirrellä sekä kolehdilla, joka kerätään virren aikana.
Uhrivirsi muistuttaa siitä uhrista, jonka Jeesus teki ristinkuolemalla sekä siitä uhrilahjasta, jonka seurakuntalaiset antavat palvelemalla lähimmäistä. Uhrivirren teemoja voivat olla esimerkiksi Jeesuksen ristinkuolema, kristittyjen yhteys, lähimmäisen rakkaus ja palveleminen. Uhrivirren aikana ehtoollisviinimalja eli kalkki sekä ehtoollisleipälautanen eli pateeni nostetaan esiin ja ehtoollispöytä katetaan.
Uhrivirren jälkeen alkaa moniosainen ehtoollisrukous, joka sisältää ehtoollisvuorolaulun, prefaation, pyhä-hymnin, ehtoollisen asetussanat ja Jumalan karitsa-hymnin.
Seurakunta: Niin myös sinun henkesi kanssa
Seurakunta: Niin on oikein ja arvollista
Prefaatio on Pyhä-hymniin johdatteleva rukous, jossa kiitetään Jumalan pelastusteoista kautta aikojen.
Pyhä-hymnin () sanat ovat on peräisin Jesajan kirjan luvusta 6. Siinä seurakunta yhdessä taivaan joukkojen kanssa ylistää Jumalan valtaa ja pyhyyttä, joka ulottuu taivaaseen asti.
Ehtoollisen asetussanat on keskeisin kohta ehtoollisrukouksessa. Niissä toistetaan Raamatun kertomus, jossa Jeesus kiirastorstaina siunasi leivän ja viinin ja sanoi niiden olevan hänen ruumiinsa ja verensä. Jeesuksen oma kehotus viettää ehtoollista hänen muistokseen, on peruste sille, että ehtoollinen on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sakramentti.
Ehtoollisrukouksen jälkeen on yhteen ääneen lausuttu Herran rukous eli Isä meidän -rukous. Sitä voidaan pitää ruokarukouksena ennen ehtoollispöytään astumista.
Jumalan karitsa-hymnin () sanat ovat peräisin Raamatun kohdasta Joh 1:29. Hymni lauletaan Kristukselle, joka on läsnä ehtoollisen viinissä ja leivässä.
Jumalan karitsa -hymnin jälkeen pappi esittää seurakunnalle kutsun tulla alttarille ottamaan ehtoollinen vastaan.
Kun pappi ojentaa ehtoollisvieraalle öylätin, hän sanoo: ”Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu.”
Kun hän ojentaa viinipikarin, hän sanoo: ”Herramme Jeesuksen Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu.”
Sanajumalanpalveluksissa ehtoollista ei vietetä, mutta siinäkin veistataan uhrivirsi, jonka aikana kerätään kolehti, ja lausutaan yhteen ääneen Herran rukous.
Ortodoksisen kirkon käytäntö.
Suomen ortodoksisessa kirkossa jumalanpalveluksista käytetään muun muassa nimityksiä liturgia ja vigilia. Liturgia on yleensä päiväjumalanpalvelus, jossa on Herran Pyhä Ehtoollinen eli eukaristia. Vigilia on yleensä iltajumalanpalvelus, eikä siellä nautita ehtoollista. Ortodoksisessa kirkossa on myös useita muita pienempiä tai lyhyempiä jumalanpalveluksia kuten esimerkiksi ehtoopalvelus tai aamupalvelus, joissa ei myöskään toimiteta eukaristiaa eikä nautita ehtoollista.
Ajankohta.
Suurin osa kristikunnasta kokoontuu jumalanpalvelukseen sunnuntaisin, mutta esimerkiksi Seitsemännen päivän adventistit kokoontuvat lauantaisin. Sunnuntai on kristinuskossa Jeesuksen ylösnousemuksen päivä, viikon ensimmäinen päivä ja sapatin jälkeinen päivä. Nykyään käytössä olevan viikkojärjestyksen mukaan maanantai on viikon ensimmäinen päivä, mutta tämä on varsin myöhään tehty muutos (v.1973 muutettu). Aikaisemmin sunnuntai oli viikon ensimmäinen päivä ja tämä käytäntö on ollut voimassa koko ajan Suomen ortodoksisessa kirkossa. Evankelis-luterilainen kirkko ja ortodoksinen kirkko järjestävät seurakunnissaan pääjumalanpalveluksen jossain seurakunnan kirkossa sunnuntaina kello 10. Seurakunnan pääjumalanpalvelus, josta kirkkojärjestys käyttää nimeä päiväjumalanpalvelus (KJ
2:2), voidaan pitää messun, sanajumalanpalveluksen, perhemessun, perhejumalanpalveluksen, konfirmaatiomessun tai kirkkovuoden juhla-ajan erityisjumalanpalveluksen kaavan mukaan. Päiväjumalanpalvelus pidetään seurakunnan kirkossa sunnuntaisin ja kirkollisina juhlapäivinä. Jos kirkkoja on useita, kirkkoneuvosto tai seurakuntaneuvosto päättää, missä kirkossa tai kirkoissa jumalanpalvelus kulloinkin pidetään. Jumalanpalvelus voidaan pitää myös muualla kuin kirkossa. Päiväjumalanpalvelus aloitetaan yleensä kello 10. Perustellusta syystä jumalanpalvelusaika voidaan muuttaa kirkkovaltuuston tai seurakuntaneuvoston päätöksellä, jonka tuomiokapituli vahvistaa. (KJ 3:2)
Jumalanpalveluksia järjestetään myös muina ajanhetkinä, kuten kirkollisina juhlapäivinä.
Osa kristikunnasta kutsuu samankaltaista tilaisuutta pelkistetymmin aamu- tai päiväkokoukseksi. Esimerkiksi helluntailaisuudessa on ollut näin vaikkakin nykyään virallisesti useimmat seurakunnat käyttävät jumalanpalvelus-nimitystä.
Historia.
Jumalanpalveluskäytäntö juontaa juurensa juutalaisesta kulttuurista, jolloin juutalaiset kokoontuivat sapattina synagoogaan lukemaan Tooraa ja keskustelemaan "päivän tekstistä". Oppineiden Talmudin opetuksilla oli myös sijansa.
Jumalanpalvelus on muotoutunut ehtoollisen ympärille. Alkuseurakunta vietti Herransa käskyn mukaista yhteyden ja muiston ateriaa, usein kodeissaan, mutta vainojen aikana myös muualla. Vähitellen ehtoollisen "kaava" muotoutui ja sitä alettiin viettää aina samalla tavalla. Sen ympärille muotoutui olennaisena osana synnintunnustus sekä Raamatun lukua.


Polikarpov I-15.
Polikarpov I-15 ja I-15bis ja niistä edelleen kehitetty I-153 olivat neuvostoliittolaisia kaksitasoisia hävittäjälentokoneita, joita käyttivät tasavaltalaiset Espanjan sisällissodassa, Kiina sodassa Japania vastaan ja Neuvostoliitto toisessa maailmansodassa. Niitä valmistettiin 905 kappaletta. Talvisodassa erityisesti I-153 oli vaarallinen Suomen ilmavoimien päähävittäjää Fokker D.XXI:tä vastaan.
Kehitys.
Dmitri Grigorovitšin ja Nikolai Polikarpovin suunnitteleman I-5 -koneen ensimmäinen prototyyppi lensi 29. huhtikuuta 1930 nimellä VT-11 ja toinen prototyyppi 22. toukokuuta 1930. I-5:n sarjavalmistus alkoi vuonna 1932. Kahdessa vuodessa I-5-konetta rakennettiin 803 kpl. Koneen moottorina oli 480 hv:n M-22 -moottori, joka oli lisenssillä valmistettu versio 9-sylinterisestä Bristol Jupiter -tähtimoottorista.
I-5 -konetta kehitettiin edelleen ja uuden version prototyyppi TsKB-3 lensi ensilentonsa lokakuussa 1933. Koneen yläsiipi oli ns. lokkisiipi ja moottorina oli 630 hv:n Wright Cyclone. I-15:ksi nimetyn koneen sarjatuotanto alkoi vuonna 1934. Moottorina oli aluksi M-22 mutta myöhemmin Cyclonesta kehitetty 635 hv:n M-25. I-15-hävittäjää valmistettiin 733 kpl.
Lokkisiipi haittasi lentäjän näkyvyyttä ja se korvattiin suoralla yläsiivellä. Moottoriksi asennettiin 725 hv:n M-25V, joskin tuotantoversioissa tavattiin myös 760 hv:n M-25A:ta ja 775hv:n M-25B:tä. Moottorin painon kasvun myötä rakenteita jouduttiin vahvistamaan. Uutta versiota kutsuttiin I-152:ksi ja I-15bis:ksi ja sen valmistus aloitettiin syksyllä 1937. I-152 -konetta rakennettiin Neuvostoliitossa 2408 kpl, joista 186 kpl vietiin Kiinaan vuodenvaihteessa 1937-1938. Lisäksi Espanjan tasavaltalaiset rakensivat lisenssillä 231 konetta vuosina 1937-1938.
Koneen kehittäminen ei jäänyt tähän, vaan sitä kehitettiin edelleen Espanjan sisällissodan kokemusten perusteella. Yläsiiveksi asennettiin lokkisiipi ja alasiipeen sisään vedettävät laskutelineet. Prototyyppi valmistui lokakuussa 1938. Koneen tuotanto alkoi nimellä I-153 keväällä 1939 ja päättyi vuoden 1940 lopulla 3437 koneen valmistuksen jälkeen. Koneessa oli 850 hv:n M-62-moottori, joka sekin oli kehitetty Wright Cyclonesta. Ensi kerran I-153 osallistui sotatoimiin Khalkin-Golissa Japanin hyökätessä Neuvostoliittoa vastaan heinäkuussa 1939. Koneessa oli aseistetuksena neljä 7,62 mm ShKAS-konekivääriä, joiden yhteenlaskettu patruunamäärä oli mahtava, 5000 kpl. Aseistuksen heikkoutena pysyi loppuun asti mekaaninen liipasin, joka oli vailla minkäänlaista tehostinta, vaikka se oli sijoitettu ohjaussauvaan. Liipasin oli niin raskas käyttää, että monet koneet huojuivat rajusti aseita käytettäessä tahattomien sauvanliikkeiden vuoksi, ja osumistarkkuus oli vajavainen.
Koeversioissa kokeiltiin paineistettua ohjaamoa, turboahtimia ja kiihdytykseen käytettäviä rakettimoottoreita.
Hankinta Suomeen.
Suomen ilmavoimat sai sotasaaliiksi talvisodassa viisi pakkolaskun tehnyttää I-152-konetta, joista kaksi korjattiin lentokuntoon ennen talvisodan päättymistä ja loput välirauhan aikana. Talvisodassa saatiin sotasaaliiksi myös useita I-153-koneita, joista suurin osa oli romuja. Kahdeksan I-153-konetta kunnostettiin lentokuntoisiksi, seitsemän välirauhan aikana ja yksi jatkosodan alussa. Jatkosodassa saatiin lisää I-153-koneita sotasaaliiksi ja niistä kunnostettiin lentokelpoisiksi kolme konetta. Suomi osti vuonna 1942 Saksan sotasaalisvarastoista 11 I-153-konetta, joista yhdeksän saatiin joulukuussa 1942. Loput kaksi lähtivät matkaan heinäkuussa 1943, mutta toinen niistä tuhoutui siirtolennolla. Saksan sotasaalisvarastoista ostettiin lopulta 10 konetta, joten I-153-koneita oli Suomen ilmavoimissa yhteensä 21 kpl.
Käyttö Suomessa.
I-152-koneita käytettiin harjoituskoneina ja I-153-koneita lähinnä tiedustelukoneina vuosina 1940-1945. Koneet poistettiin Ilmavoimien kalustorekisteristä 2. tammikuuta 1950.
Löytö 2008.
Vuonna 2008 riistapäällikkö löysi nykyisen Venäjän alueelta Viipurinlahdelta hylyn, joka tunnistettiin I-153-tyypiksi. Suomalaisista ja entisen Neuvostoliiton arkistoista voitiin todentaa, että kyseessä oli yksilö, jonka siipi oli matalalla käydyssä kiivaassa ilmataistelussa osunut suomalaisen Gloster Gladiator -koneen siipeen 4.3.1940. Kumpikaan osapuoli ei silloin kyennyt paikantamaan lentäjää tai konetta. Lentäjää ei myöskään ollut Suomen sotavankiluetteloissa. Hylky siirettiin Moskovaan tekniseen museoon löytökunnossa 2009.


Tuning.
Tuning (sananmukaisesti "virittäminen/säätäminen") tai "tuunaus" on auton tai muun kulkuvälineen suorituskyvyn parantamista eli virittämistä. "Tuning"-termillä tarkoitetaan usein myös auton ulkonäön muuttamista. Suomessa termiä "tuning" käytetään lähes kaikesta ajoneuvoon kohdistuvasta muokkauksesta. Muualla maailmassa, etenkin englanninkielisissä maissa, tuning- termillä tarkoitetaan pääosin ajoneuvon moottoriin ja ajo-ominaisuuksiin kohdistuvaa muuntelua.
Tuningiin liittyy myös suuri "underground"-kilpakulttuuri. Tuning on yleisesti nuorten miesten harrastus, mutta mukana on myös vanhempia sekä lisääntyvässä määrin myös naisia. Tuning on lähtöisin Japanista ja tullut Suomeen 1990-luvulla Yhdysvalloista. Myös saksalaisilla vaikuteilla ja alan julkaisuilla on ollut vahva vaikutus Suomen tuning-harrastuksen lähtökohtiin.
Tuning Suomessa ja maailmalla.
Tuning on nykyään yleistä Suomessa ja siksi osiakin saa helposti Suomesta tai tilaamalla ulkomailta. Yleisiä tuunauksen kohteena olevia automerkkejä ovat Volkswagen, BMW, Honda ja Toyota. Näille merkeille on Suomessa eniten osatarjontaa. Osia tehdään myös pitkälti itse, kuten puskureita ja jopa spoilereita.
Laadukkaat ja kalliimmat osat on yleensä tilattava ulkomailta, kuten Saksasta tai Yhdysvalloista.
Myös muualla maailmalla tuning-harrastus on yhä suositumpaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa osat ja autot ovat kysynnän takia halpoja. Amerikkalaisissa autoissa on useimmin enemmän erilaisia osia matalan verotuksen ja eri lakien takia. Autoihin yleensä kuuluu esim. DVD-soittimia ja näyttöjä, ylöspäinnousevia ovia, isoja alumiini- tai kromivanteita. Amerikassa on myös hyvin monta eri alakulttuuria tuningista. Jotkut virittelevät japanilaisautoja, jotkut amerikkalaisia, kuten Cadillaceja, Chevroleteja, joihin ei laiteta esim. "tuning-puskureita".
Nykyään tuning on levinnyt myös moottoripyöriin, sekä Suomessa että maailmalla. Myös mopoja ja skoottereita tuunataan, esimerkiksi Yamaha Aerox on suosittu sen tuning-osien saatavuudeltaan.


Raptori.
Raptori on hyvinkääläinen rap-musiikkia esittävä yhtye, joka nautti suurta suosiota Suomessa 1990-luvun alussa.
Ura.
Toisin kuin myöhempi "Suomi-rap", Raptorin esittämä musiikki oli tyyliltään melko etäällä yhdysvaltalaisesta rapista. Raptorin kappaleissa keskeisessä osassa on varsin aggressiiviseen sävyyn esitetty räppääminen, mutta samalla ne ovat kuitenkin vahvan humoristisia. Monissa kappaleissa oli yhteiskunnallisten aiheiden suoraviivaista kommentointia. Samoin oluesta ja seksuaalisuudesta tehtiin useampia kappaleita. Tavanomaisempien hiphop-komppien lisäksi monissa kappaleissa kuullaan 1980-luvun lopun dance-musiikille tyypillisiä soundeja.
Raptorin ensimmäinen albumi sekä siltä julkaistu single, "Oi beibi", olivat suuria menestyksiä ja tekivät yhtyeestä julkisuuden ilmiön. Debyyttialbumia myytiin yli 80 000 kappaletta ja sen seuraajaakin yli 50 000. Toisen albumin jälkeen yhtye lopetti. Tunnetuimpia kappaleita olivat muun muassa "Oi beibi", "Debi Gibson", "Rattijuoppo" ja "Tuhansien sulojen maa". Yhtyeen itsensä mukaan nimetystä kappaleesta "Raptori" tehtiin myös musiikkivideo. "Olviräpin" teksti on suoraan kansalliskirjailija Aleksis Kiven runo näytelmästä "Olviretki Schleusingenissa".
Raptorin huimasta suosiosta vuonna 1990 kertoo se, miten Suosikki-lehden lukijat valitsivat Raptorin vuoden 1990 grand prix äänestyksessä useiden eri sarjojen voittajaksi. Raptori oli "vuoden kotimainen supertähti" ja vuoden paras kotimainen yhtye. Raptorin "Moe!" oli vuoden paras kotimainen levy ja "Oi beibi" vuoden paras kotimainen single. Lisäksi Jufo III valittiin vuoden viidenneksi parhaaksi kotimaiseksi laulajaksi.
Vuonna 2000 yhtye teki comebackin ja julkaisi kolmannen studioalbumin "Ouu-raisakson!", joka sisälsi muutamia uusia kappaleita ja remixversioita vanhempien albumien kappaleista. Tässä yhteydessä tehtiin myös Bomfunk MC'sin "Freestylerin" videota parodioiva musiikkivideo uuteen kappaleeseen nimeltä "Hiphopmusiikkia". Kappaleen sanoituksissa yhtye muistelee kymmenen vuotta aikaisempaa menestystään.
Raptori ilmoitti helmikuussa 2010 palaavansa esiintymislavoille, ja yhtye teki comebackkeikkansa Helsingin Burleski Club -yökerhossa 30. huhtikuuta 2010. 26. toukokuuta 2010 Raptori julkaisi kokoelmalevyn "Sekoelma!", joka sisältää vanhempien albumien kappaleita ja uutta materiaalia. Kaikenkaikkiaan Raptori esiintyi vuoden 2010 comeback-kiertueellaan lähes 30 keikalla ympäri Suomea.
Raptori vetäytyi 1. tammikuuta 2011 Itäkeskuksen Bohemian keikan jälkeen keikkatauolle ja palaa takaisin esiintymislavoille vuonna 2020.
Kokoonpano.
Yhtyeen tuottajana oli "Mitro" (oik. Manne Railo).
Muuta.
Oi Tede, Raptori esitti Oi Teden Nrj Livessä 28.5.2010.


Marja-Liisa Kirvesniemi.
Marja-Liisa Kirvesniemi (o.s. Hämäläinen, s. 10. syyskuuta 1955 Simpele) on entinen suomalainen hiihtäjä ja kolminkertainen olympiavoittaja. Koulutukseltaan hän on kuntohoitaja.
Kirvesniemi menestyi loistavasti juniorina mutta tuli sen jälkeen arvokisatasolla tunnetuksi "ikuisena epäonnistujana": Innsbruckin (1976) ja Lake Placidin (1980) olympiakisoissa sekä Lahden (1978) ja Oslon MM-kisoissa (1982), kunnes ura alkoi kääntyä nousuun. Vuonna 1983 hän voitti hiihdon maailmancupin ensimmäisenä suomalaishiihtäjänä, ja 1984 Sarajevon olympialaisissa hän voitti kaikki kolme henkilökohtaista hiihtomatkaa sekä viestissä pronssia. Aktiiviuran aikana häntä valmensi Sulo Repo.
Vuonna 2006 Kirvesniemi sai opetusministeriön jakaman 20 000 euron arvoisen Pro Urheilu-tunnustuspalkinnon.
Menestys maailmancupissa.
1983: voitto 1984: voitto 1988: kolmas
Yksityiselämä.
Marja-Liisa Kirvesniemi valittiin vuoden urheilijaksi 1984 sekä vuoden naisurheilijaksi 1985 ja 1991.
Uralle mahtui MM- ja olympiamitaleja aina Lillehammerin 1994 kisoihin, jolloin hän lopetti ja siirtyi kotiäidiksi ja taustatueksi miehelleen Harri Kirvesniemelle, jonka kanssa hän oli avioitunut 1984. Pariskunnalla on kaksi tytärtä.
Marja-Liisa Kirvesniemi kantoi viimeisenä Ateenan olympialaisten soihtua sen kiertäessä Helsinkiä ja Espoota 2. heinäkuuta 2004 (ensimmäinen kantaja oli Lasse Virén). Hän kantoi myös Torinon kisojen soihtua.
Hiihtouransa jälkeen Kirvesniemi kärsi masennuksesta. Hänellä on kuntohoitajan koulutus. Hän on ilmoittanut avaavansa Simpeleelle biolääketieteeseen perustuvan hoitolaitosyrityksen.
Pariskunnalla oli ongelmia avioliitossaan useiden vuosien ajan, erityisesti Lahden MM-hiihtojen dopingskandaalin jälkeen. Huhtikuussa 2011 uutisoitiin, että Marja-Liisa ja Harri Kirvesniemi ovat jättäneet avioerohakemuksen.
Aiheesta muualla.
Kirvesniemi, Marja-Liisa
Kirvesniemi, Marja-Liisa


Näsijärvi.
Näsijärvi on Suomen 16. suurin järvi. Se sijaitsee Pirkanmaalla Tampereelta pohjoiseen. Järven pinta-ala on 256 neliökilometriä, pituus 44 kilometriä, keskisyvyys 14,1 metriä ja suurin syvyys 63 metriä. Järvi jakautuu kolmeen selkäalueeseen: Vankavesi, Koljonselkä ja Näsinselkä. Näistä pohjoisimpana olevaan Vankaveteen laskee Muroleen kanavan ja Muroleenkosken kautta Palovesi, ja tähän edelleen Ruovesi, joka kerää vetensä Ähtärin ja Pihlajaveden reiteiltä pohjoisesta ja Keuruun reitiltä idästä.
Näsijärvi laskee vetensä Tammerkosken ja Pyhäjärven kautta Kokemäenjokeen.
Näsijärvi kuroutui erilliseksi järveksi noin 8 000 vuotta sitten ja laski alun perin Lapuanjoen kautta Perämereen, mutta maankohoamisen seurauksena virtaus hidastui, ja noin 5 000 vuotta sitten Näsijärvi mursi nykyisen uomansa Tammerkoskeen.
Näsijärven rannalla sijaitsevat muun muassa Tampere, Ylöjärvi ja Kuru. Tampereella Näsijärven eteläpäässä, Särkänniemen huvipuistossa sijaitsee korkea näkötorni Näsinneula, joka on myös Suomen korkein rakennus. Särkänniemen vieressä sijaitsee Mustalahden satama. Reilu kilometri Särkänniemestä pohjoiseen on Siilinkari, jolla on sektoriloisto. Näsijärvellä kulkee myös Tampereelta Muroleen kanavan kautta Virroille johtava laivareitin, Runoilijan tien eteläosa.


Moottoriurheilu.
Moottoriurheiluksi kutsutaan kilpailua tai kilpailusuoritusta, jossa kilpailusuoritus tapahtuu moottorilla varustetulla kulkuneuvolla. Moottoreina käytetään esimerkiksi tavallisia polttomoottoreita, sähkömoottoreita tai kaasuturbiineja. Nopeuskilpailujen lisäksi moottoriurheilussa kilpaillaan myös muun muassa tarkkuudesta, luotettavuudesta ja taloudellisuudesta.
Historiaa.
Kaikkien aikojen ensimmäinen merkittävä moottoriurheilukilpailu lienee vuonna 1894 järjestetty Pariisi-Rouen maantiekilpailu, johon osallistui sekä autoja että moottoripyöriä. Tämän nopeuskilpailun nopein oli kreivi de Dionin höyrymoottorinen vaunu, mutta koska sitä rangaistiin sääntöjen vastaisesta rakenteesta kilpailun voiton jakoivat Panhard ja Peugeot, jotka käyttivät Daimlerin polttomoottoreita.
Ensimmäiset lentokonekilpailut järjestettiin "Grande Semaine d'Aviation"-tapahtuman yhteydessä Reimsissä 1909. Viikon kestäneessä tapahtumassa kilpailtiin muun muassa kestävyydessä, nopeudessa sekä lentokorkeudessa.
Autourheilu.
Tunnetuimmat moottoriurheilun muodot ovat autoilla tapahtuvia nopeuskilpailuja. Näissä kilpailuissa pyritään ajamaan ennalta määritelty matka mahdollisimman nopeasti, määriteltyä rataa kiertäen tai joko yhtenä tai useampana etappina. Ratakilpailuista tunnetuimpia ovat muun muassa Formula 1-kilpailut, etappikilpailuita ovat muun muassa rallit sekä maantiekilpailut. Lisäksi autourheilun muotoja ovat esimerkiksi kiihdytyskilpailu eli drag racing, jossa esim 1/4 mailin seisovan lähdön kiihdytys suoritetaan mahdollisimman nopeasti (eri ryhmissä 4.5s-10s). Toisen ääripään muodostavat kestävyyskilpailut joissa pyritään ajamaan mahdollisimman pitkä matka annetun aikarajan puitteissa (esimerkiksi Le Mansin 24 tunnin ajo) ja taitolajit kuten autosuunnistus ja offroad sekä taloudellisuusajo.
Moottoripyöräurheilu.
Moottoripyöräkilpailuissa taitokilpailut ovat huomattavasti yleisempiä kuin autourheiluissa, mutta tunnetuimmat kilpailut ovat nopeuskilpailuja. Tunnetuimpia nopeuskilpailumuotoja ovat ratakilpailut, Motocross, Speedway ja Jääspeedway sekä rallia muistuttava enduro. Taitokilpailuja ovat muun muassa maastossa ajettava trial ja suurilla areenoilla tapahtuva freestyle-motocross. Moottoripyörille järjestetään myös kestävyyskilpailuja.
Moottoriveneurheilu.
Moottoriveneillä kilpaillaan sekä sisävesillä että merillä. Osa kilpailuista on pienillä radoilla tapahtuvia kilpailuja kuten Formula 1 -veneily, osassa taas kierretään pitkiä ratoja jotka ulottuvat avomerelle (Offshore-veneily). Moottoriveneillä järjestetään myös etappi- sekä kiihdytyskilpailuja.
Nopeusennätykset.
Erilaisten kilpailujen lisäksi myös nopeusennätykset mielletään yleisesti moottoriurheiluksi ja niitä hallinnoivat samat järjestöt. Nopeusennätyskokeessa tavoitteena on kulkea määrätty matka mahdollisimman suurella nopeudella. Lyhyissä, yksisuuntaisissa kokeissa vaaditaan kaksi, vastakkaisiin suuntiin suoritettua ajoa, jotka tulee tehdä tunnin kuluessa.
Arvostelua.
Moottoriurheilua on arvosteltu uusiutumattomien luonnonvarojen tuhlaamisesta kestävän kehityksen vastaisesti. Moottoriurheilu on eräs kuluttavimpia urheilumuotoja ympäristön kannalta. Moottoriurheilu aiheuttaa myös meluhaittoja.


YLE24.
YLE24 oli Yleisradion uutis- ja ajankohtaiskanava, joka toimi digitaalisessa televisioverkossa vuosina 2001–2007. YLE24 esitti myös urheilukilpailuja uutis- ja ajankohtaisohjelmien lisäksi. Kanavan lähetykset alkoivat ensimmäisen digiverkon avauduttua 27. elokuuta 2001. YLE24 toimi DVB-verkossa. Sitä ei jaettu analogisessa tv-verkossa.
Ohjelmisto.
Myös Aamu-TV lähetettiin samanaikaisesti sekä TV1:ssä että YLE24-kanavalla. Aamu-TV:n koosteohjelma Tänään otsikoissa esitettiin TV2:lla aiemmin iltapäivällä, mutta YLE24:llä se esitettiin kello 16.05. Lisäksi kanavan ohjelmistoon kuului ajankohtaisohjelmien uusintoja. Muiden muassa A-studio ja Ajankohtainen kakkonen esitettiin uusintoina.
YLE24 lähetti muitakin kuin omia uutislähetyksiään, kuten EuroNews ja Ruotsin SVT:n uutiset. Kun YLE24-kanavalla ei ollut ohjelmaa, lähetettiin Uutisikkunaa.
Kanavan lopettaminen.
Yleisradio lopetti YLE24:n 26. huhtikuuta 2007. Sen kanavapaikka digitelevisiossa käytettiin nyt jo lakkautetun YLE Extra -kanavan lähettämiseen. YLE24-yksikkö jatkaa nimellä YLE Uutiset, ja sen ohjelmisto siirtyi muille YLEn kanaville. YLE Extran lopettamisen jälkeen kanavalla lähetettiin YLE TV1+-kanavaa, mikä lähetti TV1:n ohjelmat samaan aikaan kuin varsinainen TV1, mutta kiinnipoltetulla tekstityksellä Ylen käyttämästä DVB-T-tekstityksestä poiketen. YLE TV1+ suljettiin 4. elokuuta 2008. Nykyään kanavapaikalla toimii Liv.


Suskeptanssi.
Suskeptanssi (tunnus "B") tarkoittaa sähkötekniikassa ja elektroniikassa vaihtovirtajohtavuuden eli admittanssin imaginaariosaa ja siten sen SI-järjestelmän mukainen yksikkö on siemens (S). Suskeptanssi esiinty vaihtovirran laskukaavoissa.


Admittanssi.
Sähköistä vaihtovirtajohtavuutta nimitetään admittanssiksi (tunnus "Y"). Vaihtovirtapiirin osan admittanssi riippuu konduktanssin "G" lisäksi kapasitanssin "C" ja induktanssin "L" aiheuttamasta suskeptanssista "B". Admittanssin SI-järjestelmän mukainen yksikkö on siemens (S). Admittanssin käänteisluku on impedanssi (tunnus "Z").


Ajan pyörä.
Ajan pyörä () on kirjailija Robert Jordanin kirjoittama fantasiakirjasarja, joka on yksi nykyisen fantasiakirjallisuuden pisimmistä ja suosituimmista kirjasarjoista.
Ilmestyneet Ajan Pyörä -kirjat.
Yksi englanninkielinen osa vastaa kahta tai kolmea suomenkielistä. Englanninkielisiä kirjoja on ilmestynyt kolmetoista osaa. Jordan kuoli vuonna 2007, eikä kyennyt itse saattamaan työtään loppuun vaan viimeiset osat kirjoittaa Brandon Sanderson Jordanin muistiinpanojen pohjalta. "A Memory of Light", sarjan viimeinen osa, julkaistaan englanninkielellä 8.1.2013. Teoksen sivumäärä saattaa paisua yli 2000:n, jolloin suomenkielinen tulisi olemaan vieläkin pidempi ja luultavasti jaettaisiin osiin kuten useimmat edellisetkin.
Karisto päätti kuitenkin lopettaa Ajan pyörän suomentamisen Jordanin itsensä kirjoittamiin teoksiin, joten viimeisiä osia ei suomenneta ollenkaan.
Jordan kirjoitti myös sarjan tapahtumia edeltävän romaanin "New Spring" ja novellin "The Strike at Shayol Ghul". Sen lisäksi sarjasta on julkaistu tietoteos "The World of Robert Jordan's The Wheel of Time".
Juoni.
Ajan pyörä -kirjat kertovat Rand al`Thorin ja tämän ystävien seikkailuista. Rand on tavallinen lammaspaimen Kaksvirroilta, kunnes hänen kotikyläänsä hyökkää trollokkeja, Pimeän valtiaan Shai´tanin puoliksi ihmisiä ja puoliksi eläimiä olevia hirviöitä. Samoihin aikoihin kylään on saapunut Moiraine Damodred, Aes Sedai, joka auttaa Randin ja tämän ystävät, Perrin Aybaran ja Matrim Cauthonin pakoon. Moiraine on etsinyt aivan samaa kuin trollokit ja niitä ohjaavat myrddraalit: näitä kolmea poikaa, jotka Pimeän valtias haluaa.
Tarinan edetessä paljastuu, että Rand on todellisuudessa uudestisyntynyt lohikäärme, jonka alati toistuvana kohtalona on astua Pimeän Valtiasta vastaan Viimeisessä taistelussa, "Tarmon Gaidonissa". Aina on taistelu päättynyt jommankumman voittoon, Lohikäärmeen tai Pimeän valtiaan, mutta nyt ennusmerkit näyttävät että tämä voisi olla viimeinen, lopullinen taisto valkeuden ja pimeyden välillä. Randia tukevat Perrin ja tämän liittolaiset sudet, lapsuudenystävä Mat ja "asha'manit", miespuoliset Aes Sedait sekä osa naispuolisista. Häntä vastassa ovat Pimeän valtiaan Valitut, toiselta nimeltään Hyljätyt, musta ajah, Pimeän Valtiasta palvelevat Aes Sedait sekä meren takaa palaavat seanchanit, jotka aikovat Artur Paendrag Tanreallin, suuren yhdistäjän verenperinnön oikeudella valloittaa alueensa takaisin.
Viimeisimmissä suomennetuissa osissa (joulukuu 2007) viimeinen taistelu on jo nurkan takana; "saidin" on puhdistettu - mutta se onkin yllättäen vaikea hallittava puhtaanakin.


Helsingin pitäjän kirkonkylä.
Helsingin pitäjän kirkonkylä () on Vantaan kaupunginosa Keravanjoen poukamassa Tuusulanväylän itä- ja eteläpuolella. Sen keskuksena on 1400-luvulla rakennettu Pyhän Laurin kivikirkko, jonka ympärillä on vanhoja asuinrakennuksia, hautausmaa sekä mylly. Kirkonkylä on yksi parhaiten säilyneistä Uudellamaalla. Asukkaita on 136 (vuonna 2010), heistä noin kolmannes ruotsinkielisiä.
Alueella sijaitsee ruotsinkielinen ala-aste Kyrkoby skola ja yläaste Helsinge skola sekä lukio Helsinge gymnasium. Punaisessa puutalossa sijaitseva ala-aste on Suomen vanhin yhä käytössä oleva koulu. Kirkon vieressä on kotiseutumuseo ja Pakaritupa (Kahvila Laurentius) erilaisia tilaisuuksia varten. Alueella vietetään kesäisin Laurin elojuhlia.
Historia.
Vantaalle tuli ensimmäisiä pysyviä asukkaita 1100–1200-luvuilla, jolloin Vantaanjokea ylös vaeltaneet Ruotsista tulleet siirtolaiset löysivät mieleisensä asuinpaikan tulevan kirkonkylän kohdalta. Kirkonkylä sijaitsee paikassa, jossa lännestä tuleva Vantaanjoki ja idästä tuleva Keravanjoki yhdistyvät ja alkavat virrata etelään kohti merta. Kylän kohdalla Keravanjoessa on koski ja mylly.
Kylästä kehittyi vesi- ja maaliikenteen keskus: Turku–Viipuri-maantie (Kuninkaantie) ja Helsingin–Hämeenlinnan tie kulkivat sen kautta. Pyhän Laurin harmaakivikirkko valmistui vuonna 1460, ja muutamia vuosikymmeniä sen jälkeen kylä sai nykyisen nimensä. Kirkonkylä oli Keski-Uudenmaan suurin keskus aina Helsingin kaupungin perustamiseen saakka vuonna 1550, eikä Helsinkikään pystynyt välittömästi horjuttamaan Helsingin pitäjän kirkonkylän keskeistä asemaa alueella.
Vuonna 1865, kun Suomen uusi kunnallishallinto syntyi, muodostettiin Helsingin pitäjästä Helsingin maalaiskunta. Rautatieliikenteen alettua Helsingistä Hämeenlinnaan 1860-luvulla kirkonkylän alue jäi syrjään uudelta kulkureiteiltä, ja Helsingin maalaiskunnan uudeksi keskukseksi tuli ensin radanvarrella sijainneet Malmi ja myöhemmin Tikkurila. Tästä alkoi kirkonkylän merkityksen hiipuminen, ja se jäi syrjään Helsingin maalaiskunnan ja sittemmin Vantaan kehityksestä. Myöhemmin kylä on kärsinyt uusien teiden rakentamisesta: aikanaan sen sijainti Turku-Viipuri-maantien ja Helsinki-Hämeenlinna-maantien risteyksessä oli sille eduksi, mutta nyt se on jäänyt pahasti noiden vanhojen teiden tilalle rakennettujen Kehä III:n ja Tuusulanväylän puristuksiin. Se on silti Uudenmaan parhaiten säilyneitä kirkonkyliä.
Kylässä on kymmenen tilaa: Olofs, Grannas, Klockars, Nygrannas, Danis, Riddars I ja II, Juns, Hannusas, Nedre Rutars ja Nyknappas. Vanhimmat rakennukset ovat 1700-luvun alkupuolelta suurimman osan ollessa 1800-luvun alkupuolelta.
Alueen puistoissa kasvaa suuria yli 100-vuotiaita saarnia, tammia, vaahteroita, jalavia ja poppeleita.


Mikkola (Vantaa).
Mikkola on kaupunginosa Vantaan koillisosassa Korson itäpuolella. Se kuuluu Korson suuralueeseen ja rajautuu lännessä Matariin, pohjoisessa Kulomäentiehen, idässä Lahdenväylään ja etelässä Keravanjokeen ja Sipoon rajaan. Se sijaitsee Jokivarren ja Rekolan murroslaaksojen välissä ns. Metsolan selänneryhmän alueella, jossa on loivia mäkiä. Mikkola on pääosin 1970-luvulta peräisin olevaa tiivistä kerrostaloaluetta. Asukkaita on 3 298 (2010). Mikkolassa on pieni ostoskeskus sekä yhtenäiskoulu, jonka yhteydessä on kirjasto, neuvola ja hammaslääkäri.


TOSLINK.
TOSLINK on standardoitu valokuituyhteys kuluttajaelektroniikkaa varten, jota pitkin voidaan siirtää digitaalista bittivirtaa esimerkiksi Minidiscin, DVD- tai CD-soittimen ja D/A-muuntimen välillä. Kuiduissa käytetään edullista 1 millimetrin paksuista läpinäkyvää muovia, joten valmistuskustannukset ovat pienet. Vastoin yleistä uskomusta TOSLINK:issa ei käytetä laseria vaan tavallista, edullista LED-diodia.
Alun perin TOSLINKin kehitti japanilainen Toshiba yhdistääkseen CD-soittimensa radiovastaanottimiinsa, mutta useat muutkin valmistajat ottivat tekniikan omakseen. Ensimmäiset TOSLINK-järjestelmät käyttivät raakaa CD-dataa, mutta nykyään käytetään sen sijaan PDIF (Sony/Philips Digital Interface) -standardia. DVD-soittimet yhdistetään juuri TOSLINKillä Dolby Digital ja DTS-dekoodereihin.


Pietari Suuri.
Pietari I Suuri (, Pjotr I, Pjotr Veliki; "Pjotr Aleksejevitš Romanov",; 9. kesäkuuta (J: 30. toukokuuta) 1672 Moskova – 8. helmikuuta (J: 28. tammikuuta) 1725 Pietari) oli Venäjän valtakunnan hallitsija vuosina 1682–1725, ensin tsaarina ja sitten keisarina ("Imperator"). Hän länsimaisti Venäjän hallintoa ja hänen aikanaan Venäjästä tuli eurooppalainen suurvalta. Pietari Suuren johdolla Venäjällä aloitettiin 1700-luvun ensimmäisellä neljänneksellä tieteellinen opetus, valtion hallintoa uudistettiin kovalla kädellä ja Venäjä rakensi Euroopan valtioiden esimerkkiä seuraten vahvan laivaston.
Nuoruus.
Pietari syntyi Moskovassa Aleksei I:n ja tämän toisen vaimon Natalia Kirillovna Naryškinan esikoisena. Ensimmäisestä liitosta Maria Miloslavskajan kanssa Alekseilla oli viisi poikaa ja kahdeksan tytärtä, tosin Pietarin syntyessä elossa oli enää vain kaksi pojista: Iivana ja Fjodor. Aleksei I:n kuoltua 1676 hänen vanhimmasta elossa olevasta pojastaan tuli hallitsija Fjodor III.
Fjodor kuoli ilman perillisiä, joten vuonna 1682 Pietarista tuli Venäjän tsaari yhdessä veljensä kanssa. Vallasta taisteli kuitenkin myös tytär Aleksein ensimmäisestä avioliitosta: Sofia Aleksejevna. Sofia oli Venäjän todellinen hallitsija vuoteen 1689, jolloin Pietari sulki hänet Novodevitšin nunnaluostariin. Iivanan kuoltua 1696 Pietarista tuli ainut hallitsija.
Venäjän länsimaistaminen alkaa.
Vuosina 1697–1699 Pietari matkusti Euroopassa suuressa diplomaattiseurueessa salanimellä Pjotr Mihailov, jolloin hän tutustui laivanrakennukseen Alankomaissa ja Englannissa, tuohon aikaan johtavissa merivalloissa. Jotta saisi oikean kuvan telakkatyöstä, hän otti pestin tavalliseksi työläiseksi Hollannin Itä-Intian Komppanian laivanrakennustelakalla.
Matkan päätarkoituksena oli muodostaa liittokunta Turkkia vastaan länsivaltojen avulla – Pietari halusi laajentaa alueitaan Mustanmeren rannikolle (Ukrainaan ja Krimille). Liittokunnan muodostaminen ei kuitenkaan onnistunut. Pietari joutui palaamaan Venäjälle, kun streltsit, Venäjän armeijan eliittijoukot, nousivat kapinaan. Kapina oli jo kukistettu tsaarin palatessa Moskovaan. Pietarin palattua yli 1000 kapinallista teloitettiin, osan Pietari tappoi omin käsin.
Suuri Pohjan sota.
Turkin-vastaisen liittokunnan epäonnistuttua Pietari kokosi Ruotsin vastaisen liittokunnan, jossa Venäjän ohella olivat Puola-Liettua ja Tanska. Suuri Pohjan sota (1700–1721) alkoi Venäjän kannalta onnettomasti. Narvan taistelussa 20. marraskuuta 1700 ruotsalaiset löivät venäläiset joukot. Tämän jälkeen ruotsalaiset siirtyivät Puolan alueelle, jolloin Pietari sai aikaa uuden armeijan varustamiseen. 27. kesäkuuta 1709 Pultavan taistelussa venäläiset voittivat Kaarle XII:n ja tuhosivat hänen armeijansa. Ruotsin kuningas pakeni kuitenkin Osmanien valtakuntaan ja sai taivuteltua sulttaani Ahmed III:n julistamaan sodan Venäjälle. Venäjän–Turkin sodassa suurvisiiri Baltacı Mehmet paššan johtama armeija päihitti Pietari Suuren pienemmän armeijan Prutin taistelussa ja Pietari antautui kesken taistelun 23. heinäkuuta. Seuranneessa rauhansopimuksessa osmanit kuitenkin sallivat Pietarin pitää henkensä, vapautensa ja valtaistuimensa.
Venäläiset valloittivat Viron 1710 ja miehittivät Suomen aluetta vuosina 1714–1721 nk. isonvihan aikana). Sota päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721, jossa Venäjä sai Inkerin, osia Karjalasta sekä Ruotsin alueet Baltiassa. Käytännössä sota nosti Venäjän Pohjois-Euroopan johtavaksi suurvallaksi Ruotsin tilalle.
Uusi pääkaupunki.
Pietari Suuri perusti Pietarin kaupungin Nevan suistoon 27. toukokuuta 1703. Nimensä kaupunki sai Pietarin nimikkopyhimyksen, apostoli Pietarin mukaan. Tällöin alue kuului vielä virallisesti Ruotsiin, mutta oli Venäjän miehittämä. Venäjän pääkaupunki siirrettiin Moskovasta Pietariin vuonna 1712. Pietarhovin palatsi Pietarin kaupungin ulkopuolella valmistui 1725.
Pietari perustettiin symboloimaan uudistuksia ja juhlistamaan maallistuneen ja valistuneen Venäjän syntyä.
Pietarin uudistukset.
Pietari hajotti perinteisen Venäjän ortodoksisen kirkon hallintoelimen Moskovan patriarkaatin ja perusti sen tilalle 1721 valtiolle alisteisen Pyhän Synodin. Pyhä Synodi jäi kirkon johtoelimeksi seuraavaksi pariksi sadaksi vuodeksi. Kirkon oli ennen uusien luostarien avaamista kysyttävä lupa sekä synodilta että tsaarilta.
Pietari oli myös sitä mieltä että venäläiset tuhlaavat aikaansa liiallisen pyhään työhön. Hän kielsi alle kolmekymmenvuotiaita miehiä ryhtymästä munkeiksi ja alle 50-vuotiaita naisia nunniksi. Pietari myös pakotti munkit viljelemään maata, opettelemaan käsitöitä ja avaamaan kouluja ja sairaaloita.
Hallitsijaominaisuudet.
Pietari tunnetaan tarmokkaana hallitsijana, joka vei läpi huomattavia uudistuksia: hän uudisti sotavoimia, perusti Venäjälle laivaston ja loi siviilihallintoon uuden virka-aatelijärjestelmän. Pietari pyrki juurruttamaan maahansa länsieurooppalaisia tapoja, hänen aikanaan mm. hovi alkoi käyttää länsimaistyylisiä vaatteita.
Pietarin kuoltua valtaistuimelle nousi hänen vaimonsa Katariina I.


Heckler & Koch MP5.
Heckler & Koch MP5 () on saksalaisen Heckler & Koch -tehtaan vuodesta 1966 valmistama hidastetun rullasulun periaatteella toimiva, suljetulta lukolta kerta-, kolmen laukauksen purske- ja sarjatulta ampuva konepistooli.
Aseen suunnittelu alkoi vuonna 1964 nimikkeellä "Project 64" ja Heckler & Kochin suunnittelijoiden Tilo Möllerin, Manfred Guhringin, Georg Seidlin ja Helmut Baureuterin työn tulos otettiin tuotantoon vuonna 1966 nimikkeellä HK54. Ensimmäisinä asemallin ottivat käyttöönsä Saksan liittotasavallan rajavartiolaitos vuoden 1966 puolivälissä ja Sveitsin poliisi.
MP5:tä on valmistettu useita eri malleja ja yleisimmät tukkimallit ovat A2 kiintotukki ja A3 teleskooppitukki. Kaikki nykymallit käyttävät 9×19 mm Parabellum/Luger patruunaa, mutta asetta valmistettiin 1992–2000 myös 10mm Auto ja.40 S&W kaliipereissa.
Heckler & Kochin lisäksi asetta lisenssivalmistetaan tai on valmistettu useissa maissa, muun muassa Iranissa ("Defense Industries Organization" (DIO)), Kreikassa ("Hellenic Defence Systems S.A."), Pakistanissa ("Pakistan Ordnance Factories" (POF)), Turkissa ("Makina ve Kimya Endüstrisi Kurumu" (MKE)) ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa (alkujaan "Royal Ordnance", myöhemmin "Heckler & Koch Great Britain").
MP5 on viranomaiskäytössä ympäri maailmaa; Suomessa asetta käyttävät sekä poliisi, rajavartiolaitos että puolustusvoimat. Suomen poliisin (pois luettuna Helsingin poliisilaitoksen valmiusyksikkö Karhu) käytössä olevat aseet ovat toimintatavaltaan itselataava kertatuli.


Natzweiler-Struthof.
Natzweiler-Struthof oli saksalainen keskitysleiri lähellä Natzwillerin () kylää Ranskassa noin 50 kilometrin päässä Strasbourgista.
Natzweiler-Struthof oli ainoa keskitysleiri Ranskan alueella. Se avattiin 21. toukokuuta 1941 ja oli toiminnassa aina syyskuun alkuun 1944 jolloin SS-joukot evakuoivat leirin. Yhdysvaltalaisjoukot vapauttivat leirin 23. marraskuuta 1944. Ranskalaiset käyttivät Natzweiler-Strufhofia sen jälkeen saksalaisten sotavankien keskittämiseen, jota varten leiriä laajennettiin.


Kulttuurievoluutio.
Kulttuurievoluutio on ilmiö, jossa tietoja ja taitoja kasautuu järjestelmällisesti ja näitä siirretään aktiivisesti sukupolvelta toiselle. Tietämyksen jatkuva kasvu tuottaa kiihtyvää kulttuurievoluutiota, kun tunnettuja asioita, kuten pyörää, ei tarvitse keksiä uudelleen.


Ainemäärä.
Ainemäärä (tunnus "n") on fysikaalinen perussuure, joka ilmaisee tarkasteltavan järjestelmän hiukkasten lukumäärän. Ainemäärää käytetään etenkin kemiassa, mutta myös eräillä fysiikan aloilla kuten lämpöopissa. Ainemäärän yksikkö mooli (mol) on yksi SI-järjestelmän perusyksiköistä, ja sen määritelmä liittyy läheisesti Avogadron lukuun. Yhdessä moolissa ainetta on määritelmän mukaan yhtä monta atomia, molekyyliä, ionia tai muuta hiukkasta kuin 12 grammassa hiili-12 -isotooppia on atomeja. Tätä lukumäärää nimitetään Avogadron luvuksi eli Avogadron vakioksi, ja se on 6,022×1023 kappaletta.
Mooli ainetta on aina yhtä monta grammaa kuin on kyseisen aineen atomi- tai molekyylipaino atomimassayksikköinä. Esimerkiksi yksi mooli atomeina olevaa vetyä on noin 1 gramma, koska vedyn atomipaino on vähän yli 1, mutta mooli tavallista kaksiatomisina molekyyleinä (H2) olevaa vetyä on noin 2 grammaa. Vastaavasti yksi mooli erillisinä atomeina olevaa happea on noin 16 grammaa, koska hapen atomipaino on noin 16, mutta mooli tavallista kaksiatomisina molekyyleinä (O2) olevaa happea on noin 32 g ja mooli otsonia (O3) on noin 48 g.
formula_1
formula_2
formula_3
Konsentraation ("c") ja tilavuuden ("V") avulla ainemäärä saadaan yhtälöstä
formula_4
formula_5
missä "p" = paine, "V" = kaasun tilavuus, "R" = kaasuvakio ja "T" = lämpötila kelvineinä.


Ukrainan väestöjakauma.
Neuvostoliitossa järjestettiin kymmenen vuoden välein väestönlaskenta, mihin myös Ukrainan väestö laskettiin Ukrainan sosialistisena neuvostotasavaltana. Väestönlaskenta suoritettiin siten, että jokaiseen asuntoon meni paikallinen väestönlaskija henkilökohtaisesti kysymään tiedot, muun muassa nimet, lasten lukumäärän, kansallisuuden, äidinkielen ja puhutut muut kielet sekä siinä tapauksessa, että asukas oli ulkomaalainen, myös kansalaisuus.
12. joulukuuta 1989 oli Neuvostoliiton virallisen väestönlaskennan mukaan Ukrainassa 51 452 000 asukasta. Koska Neuvostoliitossa vähemmistö- ja kansallisuuspolitiikan toteuttamiseksi oli jokaisella kansalaisella Neuvostoliiton kansalaisuuden lisäksi myös kansallisuus. Lapsen kansallisuus seka-avioliitoissa määräytyi yleensä äidin mukaan, mutta niin ikään määritelty sosiaalinen asema taas isän mukaan joko työläiseksi tai toimihenkilöksi. Monissa tapauksissa epäsuosion kohteeksi joutuneet vähälukuisten kansallisuuksien edustajat pyrkivät vaihtamaan kansalaisuutensa muuksi, usein venäläiseksi. Ukrainassa on esiintynyt Puolan ja Venäjän tapaan antisemitismiä, minkä vuoksi erityisesti liberalisoituneet ja maallistuneet tai ortodoksistuneet juutalaiset venäläistyneissä suurkaupungeissa olivat yleensä venäläisiä kansallisuudeltaan. Neuvostoliitossa oli yli 120 kansallisuutta. Ukrainan oma kansallinen väestönlaskenta on vuodelta 2001.
17. tammikuuta 1979 oli Neuvostoliiton virallisen väestölaskennan mukaan Ukrainassa 49 754 642 asukasta.
*


Valovoima.
Valovoima (tunnus I) kuvaa valon lähteen intensiteettiä eli voimakkuutta. Valovoima kertoo valovirran sen kattamaa avaruuskulmaa kohden: I = Φ / Ω. Valovoiman SI-järjestelmän mukainen mittayksikkö on kandela (cd).
Valovirta, jonka yksikkö on luumen, puolestaan kuvaa, kuinka paljon näkyvää valoa valonlähde säteilee kokonaisuudessaan.
Valovoiman ja valovirran ero on käytännössä siinä, että
Valokuvauksessa valovoimalla tarkoitetaan kameran suurimman aukon aukkosuhdetta.


Ivan Mazepa.
Ivan Stepanovitš Mazepa (kirjoitetaan myös "Mazeppa") (elokuu 1644 – 28. elokuuta 1709) oli Itärannan Ukrainan hetmani 1687–1709. Hän liittoutui Ruotsin Kaarle XII:n kanssa nousten kapinaan Venäjän Pietari Suurta vastaan. Hän hävisi yhdessä Kaarlen kanssa ratkaisevan Pultavan taistelun 1709.
Mazepa syntyi aatelisperheeseen tuolloisen Puola-Liettuan Bila Tserkvassa. Hän sai koulutuksensa Kiovassa ja Varsovassa. Vuodesta 1659 hän oli Puolan kuninkaan Juhana II Kasimirin hovissa.


Valovirta.
Valovirta (tunnus Φ) kuvaa kuinka paljon näkyvää valoa valonlähde säteilee kokonaisuudessaan. Valovirran SI-järjestelmän mukainen mittayksikkö on luumen ("lm").
Valovoima kuvaa valon lähteen intensiteettiä eli voimakkuutta ja sen yksikkö on kandela ("cd").
Valaistusvoimakkuus määräytyy tietylle pinta-alalle lankeavasta valovirrasta.


Torinon käärinliina.
Torinon käärinliina on Torinossa Pyhän Johannes Kastajan katedraalissa säilytettävä pellavakangas, jossa uskotaan näkyvän ristiinnaulitun miehen hahmon. Jotkut kristityt ja käärinliinaa tutkineet henkilöt uskovat, että kyseessä on Jeesuksen hahmo, joka on siirtynyt liinaan tämän ylösnousemuksen hetkellä. Epäilijät ovat sitä mieltä, että kyseessä on keskiaikainen väärennös. Radiohiiliajoituksen mukaan käärinliina on keskiaikainen, noin vuosilta 1262–1384.
Käärinliina.
Torinon käärinliina on 4,4 m pitkä ja 1,1 m leveä. Kangas on valmistettu yhtenä kappaleena, jonka vasempaan laitaan on yksinkertaisella saumalla kiinnitetty noin 9 cm:n levyinen kaistale. Kankaalta erottuu paljain silmin epäselvä miehen hahmo sekä etu- että selkäpuolelta. Hahmo on voimakasrakenteinen, pitkätukkainen ja -partainen ja se on vainajan asennossa. Pyhäinjäännöksen aitouteen uskovien mukaan kuva on muodostunut siten, että ruumis on sijoitettu ensin liinan toiseen päähän, jonka jälkeen liinan toinen pää on vedetty ruumiin yli pääpuolelta jalkoihin saakka. Mies olisi ollut noin 179–181 cm pitkä, 79 kg:n painoinen ja noin 30–45-vuotias. Hahmon tukka on pitkä, takahiuksissa on jonkinlainen palmikko, ja parrassa on jakaus keskellä.
Hahmo näyttää olleen ristiinnaulittu (kankaalle ovat hahmottuneet verivanat ja naulanjäljet ranteissa ja nilkoissa) ja pään ihossa on ruhjeita. Hahmon piirteissä on nähty myös esimerkiksi verta vuotava, turvonnut nenä, turvonnut poski ja ruoskittu selkä. Tutkimusten perusteella väitetään, että kuvassa erottuvat myös silmien päällä olleet pienet kolikot.
Historia.
Vanhin luotettava maininta pyhäinjäännöksestä on peräisin vuodelta 1357, jolloin käärinliina oli esillä Lireyn kaupungissa Ranskassa. Esineen omisti tuolloin ranskalainen ritari Geoffrey de Charny, joka järjesti pyhäinjäännöksen julkisia esittelyitä pyhiinvaeltajille ansaitakseen rahaa perustamansa Lireyn kollegiaattikirkon ylläpitokuluihin. Piispa Henri de Poitiers ei uskonut kyseessä olevan aidon pyhäinjäännöksen, ja esitykset jouduttiin keskeyttämään suunniteltua aiemmin. Huhtikuussa 1389 käärinliinan julkiset esittelyt alkoivat uudelleen vastapaavi Klemens VII:n (ei pidä sekoittaa paavi Klemens VII:hin, joka eli yli sata vuotta myöhemmin) annettua niihin luvan.
Käärinliina pysyi de Charnyn suvun hallussa 23. maaliskuuta 1453 saakka, jolloin ilman perillisiä jäänyt Geffrey de Charnyn pojantytär Margaret luovutti kankaan Savoijin herttua Ludvigille. Vastalahjaksi hän sai herttualta Varambonin linnan sekä Lyonin lähellä sijaitsevan Miribelin maatilan. Sadan vuoden kuluessa kirkon suhtautuminen Torinon käärinliinan aitouteen oli muuttunut. Kun Margaret ei suostunut luovuttamaan pyhäinjäännöstä Lireyn kaniikeille, hänet julistettiin pannaan eli kirkonkiroukseen 1459. Se tosin pian peruttiin kaniikkien havaittua käärinliinan takaisinsaamisen mahdottomaksi.
Käärinliina sijoitettiin Ranskassa Chambéryn kaupungissa herttuan kirkon kappeliin 11. kesäkuuta 1502. Käärinliinaa aletaan näyttää yleisölle vuosittain vuodesta 1506. 4. joulukuuta 1532 kappelissa syttyi tuhoisa tulipalo, joka oli vähällä tuhota myös kankaan. Hopea-arkku, jossa liinaa säilytettiin säästyi kuitenkin yllättävän hyvin liekeiltä. Arkku oli sulanut yhdestä kulmastaan ja sula metalli oli polttanut reikiä käärinliinaan. Kuva kuitenkin säilyi ehjänä. Klarissalaisnunnat ompelivat käärinliinaan takakappaleen hollanninpalttinasta ja paikkasivat vaurioituneita kohtia vuonna 1534.
Monien vaiheiden jälkeen kirkko sai tavoittelemansa pyhäinjäännöksen haltuunsa, ja se siirrettiin Torinoon 14. syyskuuta 1578 osana herttua Emmanuel Filibertin suunnitelmaa pääkaupungin siirtämiseksi Torinoon. Vuonna 1694 se sijoitettiin Torinon katedraalin kuninkaalliseen kappeliin tarkoitusta varten erityisesti rakennettuun, Guarino Guarinin suunnittelemaan pyhäkköön. Käärinliinaa esiteltiin yleisölle ainakin vuosina 1804, 1815, 1842 ja 1868, jolloin Savoijin prinsessa Clotilde ompeli siihen uuden taustakankaan punaisesta silkistä.
25. toukokuuta 1898 alkoi kahdeksan päivän mittainen käärinliinan näytös Italian kuningaskunnan 15-vuotisjuhlan kunniaksi, jolloin valokuvaaja Secondo Pia pääsi ensimmäistä kertaa kuvaamaan käärinliinaa. Tulos hämmästytti, koska valokuvaus sai aikaan ”elävän näköisen” kuvan, joka näkyy käärinliinassa ainoastaan negatiivin avulla. Toisin sanoen käärinliina itsessään on eräänlainen ”negatiivi”, josta varsinainen kuva tulee selkeästi esille valokuvanegatiiveissa.
21. huhtikuuta 1902 Yves Dalege, ranskalainen vertailevan anatomian professori, piti Ranskan akatemiassa kohua herättäneen esitelmän käärinliinan aitoudesta. Toukokuussa 1931 Giuseppe Enrie pääsi kuvaamaan liinaa, jolloin sen ”negatiivinen kuva” näkyi silloisella kuvaustekniikalla entistä selvemmin. Käärinliina selviytyi toisesta maailmansodasta, mutta tuntematon henkilö yritti polttaa sen 1. lokakuuta 1972.
Tutkimukset.
22.–23. marraskuuta 1973 sveitsiläinen kriminologi, tohtori Max Frei sai ottaa analyysia varten näytteitä varten käärinliinan pinnalta kohdista, joissa näyttää olevan verijälkiä, sekä kaksi pientä näytettä kankaasta. Hän löysi kankaasta siitepölyhiukkasia, jotka olivat peräisin Palestiinasta ja Turkista, mistä pääteltiin kankaan jossain vaiheessa ennen 1300-lukua olleen kyseisillä alueilla. Samana vuonna professori Gilbert Raes sai käyttöönsä kankaasta pieniä näytteitä. Ensimmäinen käärinliinatutkijoiden konferenssi järjestettiin 1977 Yhdysvalloissa.
1978 Torinon käärinliinan erikoisnäytöksen yhteydessä kansainvälinen STURP-tutkimusryhmä sai tutkia liinaa useita päiviä. Ryhmä otti siitepölynäytteitä, kuitunäytteitä ja kuvasi liinaa sen ajan uusimmilla laitteilla, muun muassa VP8-kuva-analysaattorilla, joka paljasti kankaassa olevan kuvan olevan kolmiulotteinen. STURP tuotti suuren määrän informaatiota, jota edelleenkin hyödynnetään "sindonologiassa" eli Torinon käärinliinaan kohdistuvassa tutkimushaarassa.
Ensimmäinen radiohiiliajoitustutkimus käärinliinan iän selvittämiseksi tehtiin vuonna 1988. Radiohiiliajoituksen suorittivat samanaikaisesti Oxfordin yliopisto, Arizonan yliopisto ja ETH Zürich. Käärinliinasta otettiin näyte Torinon katedraalissa 21. huhtikuuta 1988, tutkijajoukon läsnä ollessa. Näyte oli peräisin Raesin käyttöönsä saaman näytepalan välittömästä yhteydestä Ajoituksen tulokset julkaistiin "Nature"-lehdessä 1989. Sen mukaan näytepala on 95 %:n todennäköisyydellä peräisin vuosien 1260–1390 väliseltä ajalta. Vertailunäytteet otettiin nubialaisesta haudasta, jonka on arvioitu olleen 1000-luvulta, Kleopatran muumiosta ja pyhän Louis d’Anjoun kaavusta, jonka uskotaan olevan 1200- ja 1300-lukujen vaihteesta. Tulosten mukaan nuubialaisen haudan näyte oli peräisin ajalta 1026–1160, Kleopatran muumio oli vuosilta 9 eaa.–78 jaa. Louis d’ Anjoun kaapu 1264–1283. ja Torinon käärinliinan näyte ajalta 1262–1384.
Jotkut väittivät ajoitusnäytteen kontaminoitumineen: mahdollisia virhelähteitä olisivat olleet bakteerit ja se, että käärinliina oli kerran pelastettu tulipalosta. Samoin näytepala voisi olla osa käärinliinaan jälkikäteen lisättyä nuorta paikkaa. Kuitenkin riittävä määrä bakteereja olisi näkynyt jo paljaalla silmällä, ja kangas oli sellaista, että sen kuiduista voitiin hyvin puhdistaa palojäljet ennen ajoittamista. Ajoituksen virheellisyys vaatisi, että 64 % kaikesta näytteen hiilestä olisi kontaminaatiota.
Vuonna 2005 Raymond N. Rogers toi esille kemiallisista todistusaineistoa, joka hänen mukaansa viittaisi siihen, että vuoden 1988 radiohiilitutkimuksessa käytetty käärinliinan näytepala ei olisi ollut osa alkuperäistä käärinliinaa. Rogers määritti käärinliinan 1 300–3 000 vuotta vanhaksi ja suositti uusien radiohiilikokeiden tekemistä useilla eri näytteillä.
Miten käärinliinan kuvio on syntynyt?
Vuonna 1966 englantilainen kirjailija Geoffrey Ashe kertoi saaneensa syntymään Torinon käärinliinan kuvan kaltaista jälkeä, kun oli pitänyt kuumennettua metalliesinettä lähellä pellavakangasta. Ryhmä italialaisia tutkijoita kertoi vuonna 2009 valmistaneensa Torinon käärinliinan kopion menetelmillä, jotka olivat käytössä 1300-luvulla. He katsoivat näin osoittaneensa, että liina olisi kyetty valmistamaan keskiajalla.


Bahrain.
Bahrainin kuningaskunta eli Bahrain on pääosin autiomaan peittämä saarivaltio Persianlahden lounaisosassa. Bahrain on moderni arabimaa, joka on erikoistunut öljynjalostukseen ja kansainväliseen pankkitoimintaan. Bahrain on lentoliikenteen merkittävä solmukohta, ja telakkateollisuus on myös merkittävää.
Bahrainin valtio sijaitsee pienellä saarella Persianlahdella. Bahrainista on siltayhteys Saudi-Arabiaan, ja toinen, pidempi silta Qatariin on suunnitteilla.
a> on moderni kaupunki, muodin ja talouden keskus.
Maantiede.
Bahrain muodostuu 33 saaresta, jotka ovat pääosin alavaa aavikkoa. Suurin saarista on nimeltään Bahrain, ja se käsittää 83 % valtion pinta-alasta. Se on pohjois-eteläsuunnassa 48 km pitkä ja leveimmältä kohdaltaan 16 km leveä. Sen korkein kohta on 122 m korkea Jabal al-Dukhan. 92 % Bahrainin pinta-alasta on hiekkaerämaata, ja vain 1 % viljelykelpoista maata. Viljelymaa keskisttyy valtion pohjoisosaan. Sen lähivesillä on runsaasti kalaa.
Vuoden 2010 arvion mukaan maassa on kolme yli sadantuhannen asukkaan kaupunkia.
Bahrain on vihreämpi kuin monet naapureistaan Persianlahden alueella. Useimmat kasvilajit ovat sopeutuneet suolaiseen ympäristöön ja aavikon olosuhteisiin. Erilaiset palmut ovat yleisimpiä puita. Pensaikkoalueilla elää sinne erityisesti sopeutuneita lajeja, kuten mehikorvakasvilaji "Zygophillum qatarense". Itäosan rannikon savikoilla talvehtii monia muuttolintuja.
Bahrainin talvi on leuto, kesä kuuma ja kostea. Pääosa sateista tulee marraskuun ja maaliskuun välisenä aikana. Kuivuus ja hiekkamyrskyt ovat sen vaarallisimpia sääilmiöitä.
Historia.
Arkeologisten löytöjen perusteella on päätelty, että sumerilaiset asuttivat Bahrainin pääsaarta jo ennen vuotta 2000 eaa. Se tunnettiin nimellä Dilmun, ja se toimi kauppapaikkana sumerien ja Induksen laakson välillä. 300-luvulla se liitettiin sassanidien imperiumiin. 600-luvulla alueen valloittivat muslimit, jotka väistyivät portugalilaisten tieltä 1500-luvulla. Persialaiset veivät maan portugalilaisilta 1602. Nykyisen hallitsijasuvun esi-isä Ahmad ibn Al Khalifah syrjäytti persialaiset vuonna 1783. 1800-luvulla Britannia teki Bahrainin kanssa useita sopimuksia, joilla se lupasi suojata maata turkkilaisilta.
Vuonna 1913 ottomaanit ja britit allekirjoittivat sopimuksen, jolla tunnustettiin Bahrainin itsenäisyys. Maa jäi kuitenkin brittien suojeluvaltioksi.
Bahrainista löydettiin öljyä vuonna 1902, mutta poraus alkoi vasta 1931, ja tuotannon alettua seuraavana vuonna maa modernisoitui nopeasti. Se hyötyi 1970-luvun korkeista öljyn hinnoista, ja monipuolisti talouttaan niin että se selvisi varsin hyvin, kun hinnat kääntyivät laskuun 1980-luvulla.
Bahrain oli brittiläinen suojeluvaltio vuoteen 1971, jolloin maa itsenäistyi. Siitä lähtien sunnalaiset ja šiialaiset ovat käyneet kiistoja. Vastustaakseen kapinallisia šiialaisia Bahrain on solminut puolustussopimuksia Saudi-Arabian ja muiden Persianlahden valtioiden kanssa.
1970-luvulla alkaneen Libanonin sodan myötä Bahrainista tuli arabimaiden pankkitoiminnan keskus Beirutin sijaan. Iranin vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen jälkeen šiiaenemmistö yritti vallankaappausta hallitsevaa sunnieliittiä vastaan. Vuonna 1994 syntyi vakavia mellakoita naisten osallistuttua erääseen urheilutapahtumaan. Pitkin 1990-lukua ja kesällä 2008 maassa oli mellakoita, pääasiassa pääkaupungin ulkopuolella, joista tiukasti sensuroitu media pääasiassa vaikeni. Bahrainissa uskotaan Iranin lietsovan levottomuuksia.
Bahrain liittyi liittoutuneisiin voimiin Irakia vastaan Kuwaitin miehityksen jälkeen elokuussa 1990. Sen lentäjät tekivät iskuja Irakiin. Maassa on Yhdysvaltain viidennen laivaston tukikohta. Kuningas Hamad ibn Isa Al Khalifa nousi valtaan 1999 ja lupasi demokratiauudistuksia.
Vuonna 2001 päätettiin kansanäänestyksellä siirtyä perustuslailliseen monarkiaan. Vuoden 2002 parlamenttivaalit olivat ensimmäiset yli 30 vuoteen, ja niissä myös naiset saivat asettua ehdolle. Vuoden 2004 vaaleissa šiiaoppositio sai yli 40 % äänistä, ja šiiamuslimi Jawad bin Salem al-Oraied nimettiin varapääministeriksi. Lokakuun 2010 parlamenttivaaleissa šiiapuolue paransi asemiaan niukasti.
Helmikuussa 2011 Manamaan kertyi tuhansia mielenosoittajia Tunisian ja Egyptin tapahtumien innoittamina. 27. helmikuuta Obaman hallinto asettui kuningas Khalifan tueksi. Maaliskuun puolivälissä maahan tuli tuhat saudiarabialaista sotilasta hallituksen tueksi ja Arabiemiraateista 500. Maa julistettiin kolmen kuukauden ajaksi poikkeustilaan.
Politiikka.
Bahrain on perustuslaillinen monarkia. Kuningas on ylin hallitsija, ja hänen sunnimuslimeihin kuuluvan sukunsa jäsenet pitävät hallussaan merkittäviä poliittisia ja sotilaallisia virkoja. Maassa on ollut pitkään jännitteitä sunnien ja šiiaopposition välillä. Parlamentissa on 40 jäsentä.
Manamassa on sijainnut vuodesta 1948 Yhdysvaltain 5. laivaston tukikohta.
Väestö.
Vuoden 2011 väkilukuarviossa, 1,215 miljoonaa, on mukana yli 235 000 henkeä joilla ei ole Bahrainin kansallisuutta. Arabia on virallinen kieli, muita kieliä ovat englanti, farsi ja urdu.
Bahrainissa suurin osa väestöstä on muslimeja, vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan 81,2 %.
Vuonna 2001 aikuisista 86.5% oli lukutaitoisia.
Talous.
Bahrainin on kiittäminen vauraudestaan öljy- ja maakaasuvarojaan sekä öljynjalostustaan. Kun varannot alkoivat ehtyä 1970-luvulla, hallitus on panostanut talouden monipuolistamiseen. Bahrain onkin nyt yksi Persianlahden johtavia pankki- ja tietoliikennekeskuksia.
Bahrain on niin rikas valtio, että sen tuloveroprosentti on nolla.
Liikenne.
Manaman lentoasema sijaitsee Manaman kaupungin pohjoispuolella al-Muharraqin saarella. Se pyrkii vahvistamaan asemaansa alueellisena ja tulevaisuudessa myös mannertenväliten lentojen solmukohtana.
Tärkein rahtisatama on Mian Salmanin satama. Muharraqin saarella on pieni venesatama. Lisäksi suurilla telakoilla ja öljy- ja alumiiniyrityksillä on omat satamansa.
Bahrainin Saudi-Arabiaan yhdistävä Kuningas Fahdin mukaan nimetty pengertie rakennettiin vuosina 1968-1981. Silta on suunniteltu laajennettavaksi kapasiteetiltaan yli kaksinkertiaseksi. Suunnitteilla on myös ystävyyden silta, joka yhdistäisi Bahrainin Qatariin.
Kulttuuri.
Bahrainilaiset ovat osa arabimaailmaa. Sunni- ja šiiamuslimien välillä on jännitteitä, ja identiteetti muotoutuu paljolti islamin suuntauksen mukaan. Bahrainilainen runous noudattaa paljolti klassisia arabiperinteitä. Tunnettuja runoilijoita ovat Qasim Haddad, Ibrahim al'Urayyid ja Ahmad Muhammed Al Khalifah.
Tunnetuin bahrainilainen perinneruoka machbous on lihaa tai kalaa riisin kanssa. Halva on perinteinen makeinen. Myös samosa-piiraat ovat suosittuja.
Bahrainilaisten miesten perinneasu "thobe" on edelleen käytössä, mutta varakkaat ihmiset teettävät "thobeensa" länsimaisia piirteitä kuten rintataskuja. Miehet käärivät päänsä huiviin. Naiset käyttävät päällysvaatteenaan mustaa viittaa ja päässään huivia, jossa ohuempi harso peittää myös kasvot.
Useimmat avioliitot ovat edelleen järjestettyjä, mutta nykyisin sulhanen ja morsian usein tapaavat jo ennen häitä. Aiemmin tytöt naitettiin noin 12-vuotiaina, nykyisin odotetaan usein että he ehtivät käydä koulunsa loppuun. Häät ovat suurellisia, vieraita on usein yli 500.
Urheilu.
Bahrain on toinen kahdesta Lähi-idän maasta, jossa ajetaan Formula 1 -kilpailuja. Bahrain International Circuit -radalla on ajettu osakilpailuja vuodesta 2004 lähtien. Toinen Lähi-idän kisapaikka on Abu Dhabin Grand Prix Yhdistyneissä Arabiemiirikunnissa vuodesta 2009 lähtien. Vuoden 2012 osakilpailua Bahrainissa varjostivat opposition voimakkaat mielenosoitukset sitä vastaan ja niinpä ulkopuolisten pääsy kilparadalle estettiin.
Bahrain on osallistunut olympialaisiin 4–14 urheilijan joukkueella vuodesta 1984. Se saavutti ensimmäisen olympiamitalinsa Lontoossa 2012, kun Maryam Yusuf Jamal sijoittui 1 500 metrin juoksussa pronssille.
Bahrainin jalkapallomaajoukkueen paras saavutus on ollut neljäs sija vuoden 2004 Aasian mestaruuskilpailuissa. Maaliskuussa 2011 se oli FIFAn rankingissa sijalla 96.


Valaistusvoimakkuus.
Valaistusvoimakkuus (tunnus E) kuvaa tietylle pinta-alalle lankeavaa valovirran määrää. Valaistusvoimakkuutta käytetään kuvaamaan, miten hyvät valaistusolosuhteet jossakin tilassa on. Valaistusvoimakkuuden SI-järjestelmän mukainen mittayksikkö on luksi (lx).
Käytännön valaistusvoimakkuusarvoja.
Ihmisen silmän värinäkö toimii vain kirkkaammissa olosuhteissa (luokkaa 100 lx). Värien näkeminen vääristymättöminä vaatii myös tasaista valon spektriä. Hämärässä toimii vain kirkkauden (harmaasävyjen) aistiminen ja sekin vaatii hetken totuttelua olosuhteisiin, mutta ihminen saa karkeita näköhavaintoja ympäristöstään noin sadasosa luksinkin valaistuksessa. Tarkkaan työhön tarvitaan päivänvaloa tai tehokas ja hyvin kohdennettu keinovalo.


Qatar.
Qatarin valtio () eli Qatar () on pääosin autiomaan peittämä emiirikunta Arabian niemimaan kaakkoisosassa. Qataria rajaavat Saudi-Arabia ja Persianlahti. Alle miljoonan asukkaan öljyvaltio Qatar on yksi maailman rikkaimmista valtioista. CIA:n The World Factbookin mukaan Qatarilla oli vuonna 2009 maailman toiseksi suurin bruttokansantuote henkeä kohden, 119 500 Yhdysvaltain dollaria – vain Liechtenstein oli sitä edellä.
Qatarin pinta-ala on noin 11 586 neliökilometriä ja pääkaupunki Doha. Maassa sijaitsee suuri Yhdysvaltojen ilmavoimien tukikohta. Qatar on OPECin jäsen.
Historia.
Qatarin alue on ollut asutettuna tuhansien vuosien ajan. Sitä hallitsi bahrainilainen Al Khalifan suku, kunnes vuonna 1868 qatarilaiset ylimykset pyysivät brittejä neuvottelemaan itsensä vapaiksi Bahrainin vallasta. Qatar maksoi kuitenkin Al Khalifalle vuokraa maasta, kunnes osmanit valtasivat alueen 1872.
Osmanit lähtivät ensimmäisen maailmansodan alkaessa, ja britit tunnustivat maan hallitsijaksi sheikki Abdullah bin Jassim Al Thanin. Sopimus oli samantyylinen kuin muilla Persianlahden valtioilla: ne lupasivat olla liittoutumatta brittien vihollisten kanssa, ja Britannia tuki niiden ulkopolitiikkaa ja puolustusta. Vuonna 1934 sopimus tiivisti suhdetta varsinaiseksi protektoraatiksi.
1960-luvun puolivälissä Qatar oli köyhä brittien protektoraatti, jossa harjoitettiin helmenkalastusta. Se kehittyi öljytulojen ja ulkomaisen työvoiman ja osaamisen avulla.
Qatar itsenäistyi 1971. Toisin kuin monet muut alueen emiirikunnat, se päätti olla liittymättä Saudi-Arabiaan tai Arabiemiraatteihin.
Maassa on ollut vallankaappauksia ja vastavallankaappausyrityksiä perheenjäsenten kesken vuosina 1972, 1995 ja 1996. Valta on kuitenkin pysynyt Al Thanin suvun käsissä. Vuonna 1995 valtaan tullut emiiri sheikki Hamad bin Khalifa on luvannut muuttaa maata demokraattisemmaksi. Uusi perustuslaki tuli voimaan 2005.
Politiikka.
Qatarin emiiri Hamad ibn Khalifa Al Thani
Valta on Al Thanin suvun käsissä. Nykyinen emiiri sheikki Hamad bin Khalifa on luvannut muuttaa maata demokraattisemmaksi. Hän salli lehdistönvapauden ja kunnallisvaalit. Uudesta perustuslaista oli kansanäänestys vuonna 2003 ja se tuli voimaan 2005. Uuden perustuslain mukaan maahan tulee 45-jäseninen neuvosto "Majlis al-Shura", jonka jäsenistä emiiri nimittää 15 ja 30 valitaan vaaleilla. Aiemmin emiiri nimitti koko neuvoston, ja uudentyyppisiä vaaleja odoteltaessa vanhan neuvoston toimikautta on jatkettu vuosi kerrallaan.
Vuonna 2007 valittiin vaaleilla 29-jäseninen Kuntien keskusneuvosto, jolla on aluehallinnon asioissa neuvoa antava rooli. Emiiri nimittää ministerit, ja on itse puolustusministeri ja puolustusvoimien ylipäällikkö. Maassa ei ole poliittisia puolueita. Kuntien keskusneuvostovaaleissa oli ehdokkaina useita naisia, mutta yksikään heistä ei tullut valituksi.
Maantiede.
Qatarin niemimaa työntyy Saudi-Arabiasta Persianlahteen. Maasta suurin osa on matalaa hiekan peittämää tasankoa. Qatarin korkeimmat paikat ovat vain noin 90 metriä merenpinnan tasosta kohoavat kalkkikiviesiintymät Jabal Dukkhanissa. Qatarin suurin kaupunki ja pääkaupunki on Doha.
Qatarin ilmasto on toukokuusta syyskuuhun kuuma ja sateeton. Muuna aikana saadaan satunnaisia sadekuuroja. Kesän päivälämpötilat käyvät lähellä 40 astetta, talvellakin yli 20 asteessa. Rannikolla suurempi kosteus lisää kesäpäivien tukaluutta.
Qatarissa elää harvoja eläin- ja kasvilajeja. Maan kansalliseläin on valkobeisa. Aavikolla elää lähinnä niveljalkaisia kuten hämähäkkejä, tuhatjalkaisia ja skorpioneja. Siellä on tavattu myös kilpikonnia, käärmeitä ja liskoja. Talvella Qatariin tulee muuttolintuja.
Arabianlahden rannikoilla ja rantavesissä on monenlaista elämää. Merinisäkkäistä alueella tavataan dugongeita ja delfiineitä. Vuorovesirannikoilla näkee usein nilviäisiä. Flamingot ja muut kahlaajat levähtävät vuorovesilammikoilla ja laguuneissa.
Väestö.
Islam on Qatarissa valtauskonto. Vuonna 2004 noin 77,5 prosenttia maan väestöstä oli muslimeja, 8,5 prosenttia kristittyjä, 14 prosenttia muita uskontovähemmistöjä.
Etniseltä taustaltaan 40 prosenttia on arabeita, 18 prosenttia intialaisia, 18 prosenttia pakistanilaisia, 10 prosenttia iranilaisia ja 14 prosenttia muita kansallisuuksia. Virallinen kieli on arabia. Englantia, farsia ja urdua puhutaan laajasti.
Qatarissa on paljon ulkomaalaisia työntekijöitä tilapäisillä viisumeilla, arviolta jopa 80 prosenttia maan asukkaista. He eivät saa maan kansalaisuutta. Monet ulkomaalaiset miespuoliset työntekijät tulevat maahan ilman perhettään. He eivät yleensä opettele arabiaa, joten heidän kanssaan toimitaan englanniksi.
Koulutus.
Koulutus on ilmaista yliopistotasolle asti. Tytöille ja pojille on erilliset koulut. Julkisia kouluja on ollut 1950-luvulta asti, ja pian itsenäistymisen jälkeen vuonna 1973 perustettiin opettajaseminaari. Sitä laajennettiin Qatarin yliopistoksi vuonna 1977. Ne, jotka jatkavat opintojaan ulkomailla, voivat hakea opintokulujaan varten stipendejä.
Talous.
Ennen öljyvarojen löytymistä Qatarin talous perustui kalastukseen ja helmenkalastukseen. Japanilaisten tuotua markkinoille viljellyt helmet 1920–1930-luvulla, Qatarin helmenkalastustulot alkoivat ehtyä.
Öljynporausoikeudet myönnettiin 75 vuodeksi vuonna 1935 Qatar Petroleum Companylle, jonka omistivat britit, hollantilaiset, ranskalaiset ja yhdysvaltalaiset tahot. Vuonna 1940 löydettiin hyvälaatuista öljyä, mutta maailmansodan takia vienti alkoi vasta vuonna 1949. Vuonna 2009 Qatarin arvioitu raakaöljyntuotantokapasiteetti ylitti miljoona barrelia päivässä. Löydettyjä öljyvaroja oli 15,2 miljardia barrelia.
Maakaasuvarat on arvioitu maailman kolmanneksi suurimmiksi, 380 000 miljardia kuutiojalkaa. Kaasu nesteytetään moderneissa laitoksissa, ja maa on nesteytetyn maakaasun tuottajana maailman kärjessä. Sen arvioitiin tuottavan vuonna 2010 kolmanneksen maailman nesteytetystä maakaasusta.
Maa yrittää aktiivisesti varautua öljy- ja kaasuvarojen ehtymisen jälkeiseen aikaan aktivoimalla yksityistä sektoria ja kehittämällä tietoteollisuutta. Erityinen Tiede- ja teknologiapuisto on vuodesta 2004 alkaen yrittänyt houkutella ulkomaisia teknologiayrityksiä maahan.
Kulttuuri.
Qatarilaiset voidaan jakaa kolmeen ryhmään, beduiinit, hadarit ja abdit, joilla on kuitenkin kaikilla yhteinen qatarilainen kansallistunne. Beduiinit ovat aavikon paimentolaisten jälkeläisiä. Hadarit ovat kaupunkilaisia, ja vaikka osalla heistä on beduiiniesi-isiä, monien suku on muuttanut nykyisistä Iranista, Pakistanista ja Intiasta. Alabdit eli abdit ovat Itä-Afrikasta tuotujen orjien jälkeläisiä.
Hallitseva suku samoin kuin monet muut qatarilaiset ovat sunnimuslimeita, monet heistä wahhabiittejä. Šiialaisvähemmistö on myös merkittävän kokoinen. Wahhabilaisuuden tulkinta on kuitenkin paljon lievempi kuin Saudi-Arabiassa. Naiset saavat äänestää, ajaa autoa ja perheensä miesten suostumuksella myös työskennellä kodin ulkopuolella. Šaria-lakia sovelletaan, mutta esimerkiksi amputaatioita ei tehdä. Qatarilaisten joukossa on sekä konservatiivisia sukuja, joiden naiset käyttävät kasvot peittävää huivia, että liberaaleja sukuja, joiden naiset peittävät vain hiuksensa. Useimmat avioliitot ovat järjestettyjä. Moniavioisuus on edelleen yleistä johtavan suvun keskuudessa, mutta muualla yhteiskunnassa se on vähenemässä. Vaimo voi nykyisin ottaa avioeron, jos hänen miehensä hankkii toisen vaimon. Qatarilaiset naiset työskentelevät useammin valtionhallinnossa kuin yksityisellä sektorilla. Palveluammateissa kuten kotiapulaisina on ulkomaalaisia naisia.
Qatarilaista perinneruokaa on "machbous", eräänlainen mausteinen kuiva risotto, jossa on lihaa tai kalaa. Paikallisia ruoka-aineita ovat taatelit ja monenlaiset merenelävät. Vierastyöläiset ovat tuoneet vaikutteita maailman eri keittiöistä. Islaminuskon takia porsaanlihaa tai alkoholia ei tarjota julkisesti.
Urheilu.
Qatar on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1984. Sen joukkueeseen on kuulunut 10–28 urheilijaa, joiden joukossa oli ensimmäisen kerran naisia Lontoossa 2012. Maa on saanut neljä pronssimitalia: Mohamed Sulaiman vuonna 1992 miesten 1500 metrillä, Said Saif Asaad vuonna 2000 painonnostossa sekä Nasser Al-Attiyah skeetammunnassa ja Mutaz Essa Barshim korkeushypyssä vuonna 2012.
Qatarin jalkapallomaajoukkue ei ole selviytynyt kertaakaan MM-kilpailujen lopputurnaukseen. Olympiakisojen jalkapalloturnauksessa se on esiintynyt kaksi kertaa, 1984 ja 1992. Lokakuussa 2010 se oli FIFA:n rankingissa sijalla 109. Maassa on 16 jalkapalloseuraa, joissa pelaa 6 556 rekisteröityä pelaajaa.
Qatar sai järjestettäväkseen vuoden 2022 jalkapallon MM-kisat 2. joulukuuta 2010 järjestetyssä tilaisuudessa.


Lämpöresistanssi.
Lämpöresistanssi eli "lämpövastus" tai "lämmönvastus" tai "terminen resistanssi" (tunnus Rth) kuvaa, miten paljon lämpötilaeroa tulee jossakin lämpöä johtavassa kohteessa, kun tietty lämpöteho vaikuttaa kohteen toisella puolella. Lämpöresistanssilla voidaan kuvata esimerkiksi jäähdytyselementin toiminnan tehokkuutta tai lämmön vuotamista jonkin eristerakenteen läpi. Mitä suurempi lämpöresistanssilukema on, sitä huonommin lämpö johtuu. SI-järjestelmän mukaisesti lämpöresistanssille tulee yksiköksi kelviniä wattia kohti eli "K/W".
Rakennusfysiikassa lämmönvastus saa hieman SI-järjestelmästä poikkeavan merkityksen. Rakennusfysiikassa lämmönvastusta ei suhteuteta pinta-alaan, jolloin tuloksena on yksikkö K•m²/W.
Lämpökonduktanssi (lämpöresistanssin käänteisarvo).
Lämmön johtumista voidaan kuvata myös lämpöresistanssin käänteisarvolla eli "lämpökonduktanssilla" (yksikkö "W/K"). Tälle suureelle käytetään toisinaan ilmaisua lämmönjohtavuus, vaikka tätä sanaa toisaalta käytetään materiaalin lämmönjohtamiskyvystä eli lämpökonduktiivisyydestä (materiaalin ominaissuure).
Rakennusfysiikassa lämpökonduktanssia ei suhteuteta pinta-alaan, jolloin tuloksena on yksikkö W/(m²•K) ja suurettakin kutsutaan yleensä lämmönläpäisykertoimeksi tai U-arvoksi.
Laskeminen rakennustekniikassa.
Rakennusfysiikassa ollaan kiinnostuneita vain rakenteen suhteellisesta kyvystä vastustaa lämmönvirtausta, sen vuoksi lämpövastusta ei jaeta pinta-alalla. Lämmönjohtamiskyvystä käytetään lämpövastuksen käänteislukua (formula_1, jota kutsutaan lämmönläpäisykertoimeksi, U = [W/(m²K)]). Lämmönläpäisykerroin ("U") kuvaa johtuvaa lämpövuota, (W/m²) lämpötilayksikköä kohden. Lämpöteho (häviöteho) [W] saadaan kertomalla se kohteen pinta-alalla ja lämpötilaerolla.
Kerrokselliset rakenteet.
Rakenteiden laskennallisessa mitoituksessa käytetään normaalista lämmönjohtavuutta (formula_5)
Kerroksen lämmönvastus formula_6 lasketaan laskemalla käänteisluku kappaleen paksuudelle(formula_7) ja kappaleen lämmönjohtavuudelle (formula_8) ja kertomalla ne.
Useammasta kerroksesta koostuvassa rakenteessa kokonaislämmönvastus "Rt" saadaan laskemalla kerroksien lämmönvastukset yhteen.
Eli formula_11
Rinnakkaiset rakenteet.
formula_14; formula_15
Eli formula_17


Piltdownin ihminen.
Piltdownin ihminen ("Eoanthropus dawsoni") on väärennetty ihmiskallo, joka "löytyi" vuonna 1912 Piltdownista läheltä Uckfieldiä Sussexin kreivikunnasta Englannista. Löytäjä oli lakimies, amatööripaleontologi Charles Dawson.
Toinen samantyyppinen kallo ("Piltdown II") löytyi alueelta 1915, ja uskottiin, että ihmisen ja apinan välinen niin sanottu puuttuva rengas oli löytynyt.
Myöhemmin ympäri maailmaa tehdyt (aidot) ihmisapinalöydöt kuitenkin osoittivat, että Piltdownin ihminen ei sopinut ihmisen kehitysteorioihin. 21. marraskuuta 1953 julkistetut kemialliset tutkimukset osoittivat lopulta kallot väärennöksiksi.
Piltdownin ihminen osoittautui kirjaimellisesti puoliapinaksi tai puoli-ihmiseksi: se oli koottu keskiaikaisen ihmisen kallosta, 500 vuotta vanhasta orangin alaleuasta ja simpanssin hampaista.
Väärennöksen paljastuminen kesti neljäkymmentä vuotta, sillä se tyydytti eurooppalaisten odotukset siitä, että varhaisimmat ihmislajit löytyisivät Euraasiasta. Sitä paitsi britit halusivat "ensimmäisen britin" tyydyttääkseen kansallista identiteettiä, varsinkin kun Ranskan ja Saksan alueelta löytyi merkkejä neandertalin ihmisestä.
Ammatillinen mustasukkaisuus piti väärennetyn kallon ja leuan pois tarkemmasta julkisesta tutkimuksesta. Muun muassa Louis Leakey yritti vuonna 1933 saada sitä tutkittavakseen, mutta hän sai ainoastaan katsella sitä hetken, ja sen jälkeen se palautettiin kassakaappiin. Lisäksi löytäjiä pidettiin luotettavina, ja kallo sopi silloisiin odotuksiin evoluution kulusta (aivojen kehittyminen ennen leukaa). Vaikka se pian ei enää sopinutkaan paikalleen evoluutioteorioihin, se julistettin väärennökseksi vasta vuonna 1953.
Väärennöksen tekijästä ei ole koskaan saatu selvyyttä. Charles Dawson on ollut ykkösepäilty, mutta vuosien mittaan on esitetty eri nimiä, kuten Arthur Conan Doyle, joka asui seudulla, Pierre Teilhard de Chardin ja biologi Martin A. C. Hinton jolle kuulunut laatikko löytyi vuonna 1970 Lontoosta Natural History Museumin varastosta. Laatikossa oli eläimen luita ja hampaita, joita oli veistelty samaan tapaan kuin Piltdownin näytteissä.


Luettelo huijauksista.
Tämä on luettelo huijauksista. Huijaus on tahallinen yritys saada kohdeyleisö uskomaan, että jokin huijarin vääräksi tietämä asia on totta. Tämä yhdistetään yleensä väärentämiseen ja huijaamiseen. On kuitenkin mahdollista tehdä huijaus käyttämällä poikkeavaa esiintuomista. Huijauksella voi olla tavoitteena saada jonkinlaista hyötyä tai saada aikaan keskustelua jostakin aiheista: kaikki huijaukset eivät siksi olekaan rikoksia.


Ukrainan itsenäistyminen.
Ukraina itsenäistyi ensin vuosiksi 1917–1920 ja sitten 1991.
Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen, jossa keisari Nikolai II luopui kruunusta veljensä suuriruhtinaan hyväksi, mutta joka siirsi vallan Venäjän väliaikaiselle hallitukselle, aiheuttaman poliittisen tyhjiön Ukrainassa täytti ensiksi Keskusneuvosto (Tsentralnaja Rada).
Kansallisen hallituksen muodostamisesta keskusteltiin huhtikuussa 1917 yleisukrainalaisessa kansalliskongressissa. Kansalliseksi parlamentiksi muodostettiin sosialistinen Rada, jonka valtaa hallituksena käytti pääsihteeristö. Sen tehtävänä oli ottaa valvontaansa sisäasiat, julkiset varat, elintarvikehuolto, maanomistusta koskevat, kansainväliset ja muut asiat Ukrainassa. Pääsihteeristö koostui kahdeksasta sihteeristä, joista ainoastaan kaksi eivät kuuluneet joko Ukrainan sosiaalidemokraatteihin tai sosiaalivallankumouksellisiin.
Pääsihteeristö julistaa valtion.
Pääsihteeristö antoi ensimmäisen julistuksensa 27. kesäkuuta (vanhaa juliaanista lukua) tai 10. heinäkuuta (uutta gregoriaanista lukua) 1917, jossa sen päämies (28. kesäkuuta 1917-30. tammikuuta 1918), Vladimir Vinnitšenko, julisti eurooppalaisiin valtioihin ja vallankumousta edeltäneeseen Venäjään verrattuna uudenlaisen valtion muodostuneen. Rada hyväksyi julistuksen.
Venäjän perustuslaillisten, kadettien, johdolla toimivan Venäjän väliaikaisen hallituksen edustajat Kerenski, Tsereli ja Terešenko kävivät yleisneuvoston kanssa neuvotteluja Ukrainan asemasta ja päättivät Venäjän puolesta heinäkuun puolessa välissä valtuuttaa pääsihteeristön hallitsemaan Ukrainan alueellisia kysymyksiä. Valtuutus tapahtui Radan hyväksynnästä, mutta Venäjän väliaikaisen hallituksen tahdosta ja Rada hyväksyi valtansa rajoituksen.
15. heinäkuuta 1917 Venäjän väliaikaisesta hallituksesta erosi neljä kadettiministeriä, jotka eivät voineet hyväksyä yhtenäisen Venäjän jakamista autonomioihin. Venäjän väliaikainen hallitus antoi väliaikaiset ohjeet, mitkä käytännössä tekevät pääsihteeristöstä Venäjän väliaikaisen hallituksen toimeenpanoelimen.
Kiista kadettien kanssa autonomiasta.
Venäjän väliaikaista hallitusta johtanut ruhtinas Georgij Lvov erosi 22. heinäkuuta 1917 ja Kerenskistä tuli hänen seuraajansa. Kerenskin hallituksen ministerit erosivat 2. elokuuta 1917. Ministereiden lähdettyä Kerenski julistautui ylipäälliköksi ja hänestä tuli käytännössä diktaattori.
Venäjän väliaikainen hallitus pyrki vaihtamaan yleisneuvoston johtajan, Vladimir Vinnitšenkon, Dimitri Dorošenkoon, joka oli Venäjän sosialistinen federalisti, mutta se epäonnistui.
Ukraina radikalisoitui autonomiasta itsenäisyyttä kannattavaksi alueeksi. Ukrainan pääsihteeristö jatkoi hallinnon johtamista Ukrainassa ukrainalaistaen sitä ja välittämättä Venäjän väliaikaisen hallituksen vastustuksesta. 27. syyskuuta 1917 pääsihteeristö ilmoitti hallintorakenteensa muodostuneen valmiiksi toiminnallisella tasolla.
13. lokakuuta pääsihteeristö esitti parannetun luonnoksen tiedoksiannoksi Venäjän väliaikaiselle hallitukselle asioiden tilasta ja pääsihteeristön vaatimuksista, jossa mainittiin, että Ukrainan asema tulee neuvotella uudelleen.
Esityksessä ehdotettiin kansanhuoltosihteeristön ja sotasihteeristön muodostamista. Neuvottelut johtivat umpikujaan, koska Venäjän väliaikainen hallitus pyrki noudattamaan aikaisempaa suunnitelmaansa pääsihteeristön ja Radan vallan rajoittamiseksi.
Radan kuudennella istuntokaudella 18.-22. elokuuta 1917 päätettiin, että vain ukrainalaiset voivat päättää Ukrainan poliittisesta järjestyksestä ja Ukrainan suhteesta Venäjään ja että Ukrainan peruslakia säätävän kokouksen päätöksiin on mukauduttava.
Autonomialiike radikalisoituu itsenäisyysliikkeeksi.
Tämän tuloksena enintään autonomiaa kannattaneet ja Venäjän väliaikaista hallitusta ymmärtäneet perustuslailliset demokraatit, kadetit, erosivat Radasta. Syyskuun lopussa Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen (menševikkien) edustajat, Venäjän sosiaalivallankumouksellisten puolue ja juutalainen Bundi protestoivat, koska pitivät hanketta Ukrainan eroon Venäjästä tähtäävänä separatismina. Jako venäläismyönteiseen ja kansalliseen alkoi selkeytyä.
Muodostuneen pienen Radan välittävän kannan mukaan Ukrainan perustuslakia säätävän kokouksen tulisi sopia Ukrainan asemasta Venäjän perustuslakia säätävän kokouksen kanssa.
12. lokakuuta 1917 Rada hyväksyy lain Ukrainan perustuslakia säätävän kokouksen vaaleista ja ohjeistaa supistetun Radan vahvistamaan lain ja järjestämään vaalit.
Jako kansallisiin ja venäläismyönteisiin.
25. lokakuuta 1917 Kiovassa Ukrainan sotilaskomitean johtaja Simon Petljura, Ukrainan sosiaalidemokraattien, sosiaalivallankumouksellisten, venäläisten sosiaalivallankumouksellisten, federalistisosialistien ja juutalaisliiton, siionistien sekä bolševikkien edustajien kanssa muodosti alueellisen vallankumouksen puolustuskomitean, mihin bolševikit osallistuivat vain yhden päivän ajan. Vallankumouksen puolustuskomitea kokonaisuudessaan purkautui kolmen päivän kuluessa.
Perustuslakia säätävä kansalliskokous.
30. lokakuuta 1917 Venäjän väliaikainen hallitus ilmoitti olevansa valmis haastamaan oikeuteen niin Radan kuin sen pääsihteeristönkin separatismista, mikä liittyi Ukrainan perustuslakia säätävän kansalliskokouksen koolle kutsumiseen. Vaalipäiväksi vahvistettiin 9. tammikuuta 1918 ja perustuslakia säätävän kansalliskokouksen kokoontumispäiväksi 22. tammikuuta 1918
Tästä vaikuttuneena supistettu Rada, Radan pysyväksi työvaliokunnaksi perustettu elin, päätti, että vallankumouksen puolustaminen kuuluu Ukrainassa vallankumouksellisen demokratian tukemalle pääsihteeristölle. Tätä päätöstä kannatti Ukrainan kolmas sotilaskongressi, mutta se ei toteutunut, koska Venäjän välikaiselle hallitukselle ja Kiovan sotilaspiirille uskolliset joukot eivät sitä totelleet. 5. marraskuuta 1917 mennessä pääsihteeristö olikin menettänyt valtansa.
Ukrainan ensimmäinen kansantasavalta.
Samana päivänä Rada kokoontui ja hyväksyi pääsihteeristön toiminnan kehittämisen uuden ohjelman. Se päätti antaa valtion ja maanomistajien maat jaettavaksi maakomiteoille talonpoikia varten sekä muodostaa uudet sihteeristöt kansanhuoltoa, kauppaa- ja teollisuutta, työvoimaa, oikeudenkäyttöä, sota-asioita, tiehallintoa sekä posti- ja lennätinlaitosta varten. Kolmas yleisukrainalainen Rada julisti Ukrainan kansantasavallan perustetuksi.
Kansantasavallan johtoajatuksena on selvitä yhdessä Venäjän tasavallan vaikeuksiin joutuneiden alueiden kanssa vaikeasta tilanteesta sekä taata kansalaisvapaudet: sananvapaus, julkaisuvapaus, uskonnonvapaus, kokoontumisvapaus, yhdistymisvapaus, lakko-oikeus, henkilökohtainen koskemattomuus ja liikkumisen vapaus sekä lakkauttaa kuolemantuomio.
Ohjelman taloudellinen puoli oli sosialistifederalistien kannattama, mutta ajoi pääsihteeristön kriisiin Kiovan pankkien edustajien, yleisvenäläisten sokerinjalostajien liiton, puolalaisen maanomistajien neuvoston ja muiden maanomistajien kanssa, jotka suosittelivat pankkeja lopettamaan sokeriteollisuuden rahoittamisen. Pääsihteeristö selitti, että maanomistuskysymys ratkaistaan lopullisesti Ukrainan perustuslakia säätävässä kokouksessa, minkä koollekutsumiseen mennessä sotilasvoima turvaa suurtilat ja viljelyltään kehittyneet muut tilat.
Venäjän lokakuun vallankumous vastustaa itsenäisyyttä.
Bolševikkien kaapattua vallan väliaikaiselta hallitukselta 7-8. marraskuuta Petrogradissa alkoi heidän rauhanpolitiikkansa sodan lopettamiseksi vaikuttaa myös sodasta kärsivässä Ukrainassa. 21. marraskuuta sosiaalidemokraatti Neronovitš totesi, että mikäli Ukraina aikoo ottaa käsiinsä rauhanneuvottelut, on se etuoikeuden menettämistä omaan valtioon, mikä täytyy tehdä.
Pääsihteeristö hakee tunnustusta ympärysvalloista.
Vladimir Vinnitšenko edellytti Britannian ja Ranskan informoimista rauhanneuvotteluaikeista keskusvaltojen kanssa. 23. marraskuuta Romanian ja lounaan rintamat yhtyivät Ukrainan rintamaksi ja pääsihteeristö nimitti edustajat rauhanneuvotteluihin Ukrainan rintamaa koskien.
29. marraskuuta 1918 laki Ukrainan perustuslakia säätävästä kansalliskokouksesta vahvistetaan. Lain mukaan äänioikeutettuja ja vaalikelpoisia olivat myös 20 vuotta täyttäneet naiset. Keskusvaalilautakuntaa johti M. Moroz ja 100 000 äänestäjää kohden pyrittiin valitsemaan yksi kansalliskokousedustaja.
5. joulukuuta ulkoasiain kansankomissaari Lev Trotski sai aikaiseksi Brest-Litovskissa Saksan kanssa aikaan aselevon, jonka tarkoituksena oli solmia rauha Venäjän ja keskusvaltojen, Itävalta-Unkari, Saksan ja Bulgarian sekä Ottomaanien valtakunnan kesken.
9. joulukuuta pääsihteeristö totesi, että Ukrainan kansantasavalta, joka vastaa Ukrainan rintamasta, on itsenäinen kansainvälisissä asioissa ja sen tulee osallistua kaikkiin Ukrainan kansan etuja koskeviin kansainvälisiin kokouksiin.
Ympärysvallat eivät tue Ukrainan itsenäisyyttä.
Ukrainan kansantasavallan hallitukseksi ryhtynyt pääsihteeristö ei kuitenkaan kiirehtinyt osallistumaan Brest-Litovskin rauhanneuvotteluihin, vaan odotti Ententeltä tunnustusta. 12. joulukuuta väestöryhmien välinen sihteeristö nimettiin kansainvälisten asioiden sihteeristöksi. 21. joulukuuta Ukrainan kansantasavallan valtuuskunta lähti Brest-Litovskin rauhanneuvotteluihin ja Ranskan sotilasasiamies J. Tabuilt ja Britannian konsuli Odessassa, D. Bagge, ilmoittivat, että heidät on nimitetty komissaareiksi hoitamaan Ukrainan tasavaltaa koskevissa asioissa. Britannia ja Ranska siis kieltäytyvät tunnustamasta Ukrainan kansantasavaltaa toivoen, että Venäjän väliaikaisen hallituksen seuraajat ylläpitäisivät itärintaman keskusvaltoja vastaan eivätkä kävisi rauhanneuvotteluja bolševikkien tapaan keskusvaltojen kanssa.
Ukraina ei onnistunut luomaan voimakasta omaa kansallista armeijaa, koska kolme vuotta jatkuneesta sodasta johtuen sotilaat haluavat rauhaa ja maareformin. Hallinnon ukrainalaistaminen kuitenkin jatkui. Laki itsenäisyydestä hyväksyttiin 24. tammikuuta 1918 ja pääsihteeristöstä tuli kansanministerien neuvosto.
Ukrainan perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaaleissa alueilta, jotka eivät olleet bolševikkien hallussa kaiken kaikkiaan 301 edustajasta valittiin 171, joista 70 % kannatti ukrainalais-kansallisia puolueita. Kriittisen tilanteen vuoksi neljäs Rada julisti Ukrainan itsenäiseksi 22. tammikuuta 1918 ja että se käyttää valtaa, kunnes perustuslakia säätävä kansalliskokous kokoontuu.
Saksa ei kannata kansantasavaltaa eikä maareformia.
Sosiaalivallankumouksellinen Vsevolod Holubovitš (30. tammikuuta1918-29. huhtikuuta 1918) ryhtyi johtamaan hallitusta, missä maareformia suurmaanomistajilta haluavien talonpoikaispuolueiden vaikutus on vahva. Ukrainaa miehittävät Saksa ja Itävalta-Unkari halusivat varmistaa elintarvikkeiden saannin Ukrainasta, jolle tavoitteelleen ne näkivät maareformin ja kansanministerien neuvoston, Ukrainan kansallisen hallituksen uhaksi.
Kansanministeriön neuvosto allekirjoitti sopimuksen, jossa se lupasi toimittaa 60 miljoonaa puutaa (982,8 miljoonaa kiloa) viljaa sekä runsaasti elintarvikkeita ja raaka-aineita keskusvalloille, mikäli ne ilmoittavat, että maakysymys ratkaistaan Radan säätämien lakien ja periaatteiden mukaisesti.
23-24. huhtikuuta Kiovassa pidetty keskusvaltojen diplomaattien ja sotilasedustajien kokous päätti, että yhteistyö kansanministeriöstön kanssa ottaen huomioon sen pyrkimykset luoda oman yleishallinto, on kestämätöntä.
Saksa tukee vallankaappauksen.
Saksalainen sotilasosasto pidätti kaksi ukrainalaisministeriä tunkeuduttuaan Radan kokoukseen. Seuvaavana päivänä 29. huhtikuuta 1918 miehittäjät nostivat valtaan atamaaniksi Pavel Skoropadskin. Hän kutsui pääministeriksi 2.5. alkaen Fedir Lyzohubin. Hallitus koostui lähinnä konservatiivisista ja liberaaleista edustajista.
Verrattuna Radan hallitukseen oli atamaanihallituksessa kaksi ministeriötä lisää: terveysministeriö ja uskontoministeriö. Hallituksen ongelmaksi muodostui se, että alue- ja paikallishallinto, zemstvot, eivät kannattaneet hallitusta, vaan saattoivat jopa vastustaa sen päätöksiä.
29. kesäkuuta esitettiin lakia, jonka avulla sisäasiainministeri saattoi vaihtaa vastahakoiset johtajat tai korvata jopa vastahakoiset hallintoelimet. 5. syyskuuta säädettiin laki, jonka mukaan äänioikeus riippui veronmaksusta.
Kritiikkiä Skoropadskia vastaan esiintyi siksi, että hän nimitti virkoihin henkilöitä, joiden ei katsottu edustavan kansallisia intressejä, vaan pikemminkin vallankumousta edeltänyttä Venäjää.
Saksan tappio luo Ukrainan toisen kansantasavallan.
Saksan aselepo ententén kanssa tuli voimaan 11. marraskuuta 1918 ja ulkoinen tuki Skoropadskin hallitukselle hävisi. Ukrainalaiskansalliset kansantasavaltalaiset sosialistit Simon Petljura ja Vladimir Vinnitšenko, Andrei Makarenko, Opanas Andrievski, Fedor Shevtsin Ukrainan kansallisliittona julistivat 13. marraskuuta kapinan Skorodpadkin hallintoa vastaan Beloi Tserkvissä.
Skoropadskin nimittämä Fedir Lyzohubin hallitus joutui eroamaan 14. marraskuuta 1918, sen jälkeen kun hänen elokuussa 1918 Saksassa esittämänsä näkemys, jonka mukaan Ukraina on valmis liittovaltiosuhteeseen Venäjän kanssa sen jälkeen kun bolševikit olisi kukistettu, tuli julkisuuteen. Keskustelu keskusvaltojen sotilaiden, lähinnä itävaltalaisten ja saksalaisten, vetämisestä pois Ukrainasta alkoi.
Skorodpatskyn hallituksen uudeksi pääministeriksi Fedir Lyzohubin jälkeen tuli entinen kansanhuoltoministeri Sergei Mykolajevitš, joka ehti olla pääministerinä joulukuun puoleen väliin ennen kuin hänet pidätettiin ja pantiin Lukjanivkan vankilaan, mistä hän vapautui helmikuussa 1919. Odessassa hän siirtyi kenraali Denikinin palvelukseen vastaamaan elintarvikkeiden hankinnasta Etelä-Venäjän armeijalle. Denikin ja hänen seuraajansa Wrangel taistelevat etelästä käsin sekä Harkovan moskovalaismielistä bolševikkihallitusta että Kiovassa valtaansa pitävää Ukrainan kansantasavaltaa vastaan.
Ukrainan kansantasavalta perustettiin uudelleen joulukuussa 1918, mutta sen asema muodostui hankalaksi siksi, että toisaalta Venäjän vallankumous alkoi vaikuttaa ja bolševikkeja sekä saksalaisia yhdessä Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa vastustanut Entente, lähinnä Britannia ja Ranska olivat voittaneet Saksan maailmansodassa tukien Etelä-Venäjän joukkoja Odessassa ja Krimillä.


Kulmanopeus.
Kulmanopeus (tunnus formula_1) on pyörivään tai kiertävään liikkeeseen liittyvä suure, joka ilmaisee kulman muutosnopeuden aikayksikköä kohden. Matemaattisesti muotoiltuna kulmanopeus formula_1 ajan hetkellä "t" on
missä formula_4 on kulma ajan funktiona.
Kulmanopeuden yksikkö SI-järjestelmässä on radiaania sekunnissa (rad/s).
Kulmanopeus on vektorisuure, jonka suunta on määritelty oikean käden säännön avulla. Jos oikea käsi pidetään nyrkissä siten, että sormet kiertävät liikkeen suuntaan, peukalo osoittaa kulmanopeusvektorin suunnan.
Kulmanopeuden muutosta ajan suhteen kutsutaan kulmakiihtyvyydeksi. Pyörimissuureiden kulma, kulmanopeus ja kulmakiihyvyys kanssa analogisia suureita etenevässä liikkeessä ovat matka, nopeus ja kiihtyvyys.


Kulmataajuus.
Kulmataajuus (tunnus formula_1) ilmaisee kuinka suuren kulman jokin sini-signaalin syntymistä kuvaava vektori pyörähtää aikayksikössä. Nimitystä kulmataajuus käytetään erityisesti elektroniikan ja sähkötekniikan signaalien yhteydessä. Fysiikassa ja mekaniikassa käytetään tavallisemmin termiä kulmanopeus. Tällöin sinimuotoisen signaalin ajatellaan muodostuvan pyörivästä vektorista, jonka kulmanopeus ilmaisee vektorin kulman muutoksen aikayksikössä.
Kulmataajuuden yksikkönä on SI-järjestelmässä radiaania sekunnissa (rad/s).
Samantapaisia suureita kuin kulmataajuus ovat taajuus ja pyörimisnopeus, jotka kertovat värähtelyn jaksojen tai kierrosten lukumäärän aikayksikössä. Täysi kierros on 2π rad joten taajuutta 1 Hz tai kierrosnopeutta 1 kierr/s vastaa kulmataajuus tai kulmanopeus 2π rad/s.
Taajuuden "f" ja kulmataajuuden "ω" välinen riippuvuus voidaan esittää kaavalla
Vastaavasti pyörimisnopeuden "n" ja kulmanopeuden "ω" välinen riippuvuus on
Kulmataajuus tähtitieteessä.
Kulmataajuus tähtitieteessä on planeetan kierrosten lukumäärä "Ω" (Omega) aikayksikköä kohti. Keplerilaiselle pyörimiselle se on


Roswell (New Mexico).
Roswell on 48 000 asukkaan kaupunki New Mexicossa, Yhdysvalloissa. Paikkakunta on tullut tunnetuksi sinne väitetyn pudonneen ufon vuoksi. Mysteeri tunnetaan nimellä Roswellin tapaus.
Ufologit ja suuri yleisö ovat olleet vuosia kiinnostuneita Roswellin tapauksesta: aiheesta on tehty niin monia kuvitteellisia kirjoja, tv-sarja joka näkyi MTV3-kanavalla ja TV-elokuvia kuin vakavampia tutkimuksiakin. Roswellin kaupungille ufoturismista on tullut huomattava tulonlähde.


Aavetanssi.
Aavetanssi tai oikeammin henkitanssi oli paiute-intiaani Wovokan 1880-luvun lopussa käynnistämä uskonnollinen liike.
Kuumeessa Wovoka näki auringonpimennyksen aikana näyn, jossa Jumala kehotti intiaaneja elämään rauhassa toistensa ja valkoisten kanssa. Lisäksi hän antoi Wovokalle tanssin, joka toisi paratiisin maan päälle ja herättäisi kuolleet intiaanit henkiin. Tähän paratiisiin eivät valkoiset ihmiset olisi pääseet.
Aavetanssi-liikkeen keskipisteenä oli itse aavetanssi, jossa tanssittiin ympyrää ja johon liittyi transsiin vajoamista ja uskonnollista hurmosta, jota kiihdytettiin peyote-kaktusta nauttimalla. Valkoiset näkivät henkitanssin kansankiihotuksena. Se aiheutti hysteriaa uudisraivaajien keskuudessa ja johti Wounded Kneen verilöylyyn vuonna 1890.


Akaasinen arkisto.
Akaasinen arkisto on teosofiaan ja New Ageen kuuluva käsite, jolla tarkoitetaan väitettyyn eetteriin tallentunutta tietoa. "Akasha" on sanskriitin sana, joka tarkoittaa ”taivasta”, ”avaruutta” tai ”eetteriä”. Esoteerisessa filosofiassa eetteri on kosmisen seitsenäisyyden kolmas prinsiippi, aineen eli maan ollessa alin ja akashan korkein.
Akaasisten arkistojen väitetään olleen olemassa aikojen alusta ja niiden sisältävän tietoa menneistä, nykyisistä ja tulevista tapahtumista. Ajatukset, tunteet sekä teot sisältyvät näihin. Jotkut teosofit, psyykikot ja mystikot kuten Charles Webster Leadbeater, Annie Besant, Alice Bailey, Samael Aun Weor, William Lilly, Manly P. Hall, Lilian Treemont, Dion Fortune, George Hunt Williamson, Rudolf Steiner, Max Heindel, H.P. Blavatsky ja Edgar Cayce ovat väittäneet pystyvänsä hakemaan tietoa akaasisista arkistoista.


Rudolf Steiner.
Rudolf Steiner (27. helmikuuta 1861, Kraljević, Itävalta-Unkari – 30. maaliskuuta 1925, Dornach, Sveitsi) oli itävaltalainen filosofi, joka tunnetaan ennen kaikkea antroposofian kehittäjänä. Steinerin syntymälle annetaan kaksi toisistaan poikkeavaa päivämäärää 25.2. ja 27.2. Syynä pidetään sitä, että hänen kastamispäiväänsä olisi luultu syntymäpäiväksi.
Steiner kehitti mm. ns. steinerpedagogiikan, jonka pohjalta on syntynyt koulujärjestelmä, joka Suomessa tunnetaan nimellä steinerkoulu, muualla maailmassa Waldorf-koulu. Koulu on 12-vuotinen yhtenäiskoulu. 13. vuosi on erityisesti ylioppilaskirjoituksiin valmentava. Pakolliset kurssit ovat samat kuin muissakin lukioissa. Steiner on myös vaikuttanut biodynaamisen maanviljelytavan syntyyn, jonka tarkoituksena on säästää viljeltävää maata. Steinerin tutkimusmenetelmiä pidetään tieteellisestä näkökulmasta kiistanalaisena näennäistieteenä, kun taas sitä puolustavat luokittelevat sen laajennettuun tiedekäsitykseen.
Steiner oli kiinnostunut Goethen ajatuksista ja sovelsi niitä monissa
Opinnot.
Steiner opiskeli Wienin teknillisessä korkeakoulussa matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa ja niiden ohella historiaa, kirjallisuutta ja filosofiaa. Hänet promovoitiin filosofian tohtoriksi saksalaisessa Rostockin yliopistossa vuonna 1891 väitöskirjalla, jonka otsikko on "Die Grundfrage der Erkenntnistheorie" eli "Tietoteorian peruskysymys". Väitöskirja on ilmestynyt Suomessa nimellä Totuus ja tiede. Steinerin pääteos Vapauden filosofia, erään modernin maailmankatsomuksen luonnos (Gummerus, 1976) on jatkoa väitöskirjalle.
Rakennusten suunnittelijana ja taiteilijana.
Arkkitehtuurissa Steiner oli orgaanisen arkkitehtuurin pioneereja. Hänen suunnittelutyönsä merkittävimmät saavutukset ovat "Goetheanum" I ja II. Ensimmäinen Goetheanum, joka oli suurimmaksi osaksi rakennettu puusta tuhopoltettiin uuden vuoden päivänä vuonna 1922–1923. Sen takia toinen Goetheanum rakennettiinkin betonista ja se valmistui vuonna 1928. Ensimmäisen Goetheanumin palossa tuhoutui paljon korvaamatonta, mutta osa teoksista saatiin pelastetuksi.
Goetheanistiseen tyyliin kuuluu, ettei rakennuksessa tulisi olla suoria kulmia, koska niitä ei esiinny luonnossa. Lasimaalaukset, jotka tehtiin Goetheanum ensimmäisen ja toisen ikkunoihin, toteuttivat Goethen värioppia.
Steinerilla ei ollut arkkitehdin koulutusta. Rakennuksia toteutettaessa työssä on ollut mukana koulutettuja arkkitehteja ja rakennusinsinöörejä. Steineria on kuitenkin kuvattu taitavaksi näkemään muotoja.
Tehtaanjohtaja Emil Moltin mukaan Steinerin ohjeiden avulla saatiin Goetheanum I:n kahden suuren kupolin sijoittaminen ratkaistua tavalla, jota kokenut rakennusinsinööri piti aluksi mahdottomana. Goetheanum I:n kohdalla Steiner oli mukana kaikissa toteutusvaiheissa suunnitellen sisätilojen pylväiköt ja koristukset sekä maalaten osan kattomaalauksista. Goetheanum II:n sisätilojen yksityiskohdat jäivät arkkitehtien ja taiteilijoiden suunniteltaviksi Steinerin kuoltua. Ne pyrittiin toteuttamaan Steinerin ajatusten ja ensimmäisen Goetheanumin pohjalta.
Steiner veisti Goetheanum I:een sijoitettavaksi massiivista, yhdeksän metriä korkeaa puuveistosta "Ihmisyyden edustaja". Työtä teki yhdessä hänen kanssaan kuvanveistäjä Edith Maryon Steinerin laatiman savimallin pohjalta. Goetheanum I:n tulipalon aikaan veistos oli vielä keskeneräisenä Steinerin ateljeessa, joten se säästyi liekeiltä ja sijoitettiin myöhemmin Goetheanum II:seen.
Steinerpedagogiikka.
Vuonna 1919 Waldorf Astoria -tehtaaseen Stuttgartiin perustetusta ensimmäisestä Steinerin pedagogiikkaa käyttävästä koulusta alkoi mahdollisesti maailman suurimman yksityisen koulutusjärjestelmän kehittyminen. Maailmalla nämä koulut tunnetaan Waldorf-kouluina, mutta Suomessa niille on vakiintunut nimitys steinerkoulu. Suomessa on myös yksi steinerpedagogiikan vaikuttama korkeakoulu, Snellman-korkeakoulu. Snellman-korkeakoulussa voi opiskella mm. steinerkoulun luokanopettajaksi ja kuvaamataidon opettajaksi, steinerpäiväkodin varhaiskasvattajaksi sekä puhe- ja draamataiteilijaksi.
Steiner Suomessa.
Steiner vieraili Suomessa vuosina 1912 ja 1913. Ensimmäinen vierailu tapahtui Teosofisen seuran vuosikokouksen yhteydessä. Silloin hän piti laajan esitelmäsarjan Taivaankappaleiden ja luonnonkuntien henkisistä olennoista Teosofisessa seurassa ja julkiset esitelmät Kalevalasta sekä okkultismista ja vihkimyksestä Helsingin yliopiston tiloissa.
Toisella vierailullaan Steiner piti esitelmäsarjan hindulaisten pyhän tekstin Bhagavad Gitan henkisestä taustasta Antroposofisen seuran suomalaisille ja ulkomaisille jäsenille.
Steinerin ajatukset saivat vastakaikua aluksi Suomen Teosofisen seuran puitteissa. Kun Antroposofinen seura perustettiin vuonna 1913, siihen siirtyi myös suomalaisia teosofeja. Myöhemmin vuonna 1923 perustettiin Suomen Antroposofisen seuran edeltäjä. Suomessa aatetta ovat vieneet eteenpäin muun muassa kirjailija Kersti Bergroth ja filosofian emeritusprofessori Reijo Wilenius. Hän on muokannut Steinerin ajatuksia ja lisännyt niihin esimerkiksi J. V. Snellmanin ajatuksia. Wilenius on myös suomentanut paljon Steinerin saksankielistä tekstiä ja tarkistanut vanhoja suomennoksia.


Bermudan kolmio.
Bermudan kolmio on Floridan eteläkärjen, Puerto Ricon ja Bermudan rajaama kolmionmuotoinen alue, jolla väitetään tapahtuneen huomattavan paljon laivojen ja lentokoneiden katoamisia. Tunnetuin Bermudan kolmiossa tapahtunut katoaminen on viidestä Avenger-pommikoneesta koostuneen häviäminen 5. joulukuuta 1945.
Historia.
Bermudan kolmion teki kuuluisaksi kielitieteilijä Charles Berlitzin kirja "Bermudan kolmio" (, 1974). Kirja esitteli monia alueella tapahtuneeksi väitettyjä katoamisia ja ehdotti ilmiölle erilaisia selityksiä maapallon ulkopuolisista voimista Atlantiksen sijaintiin kolmion alapuolella. Kirjasta tuli kansainvälinen menestys. Seuraavana vuonna Larry Kusche julkaisi kirjan "The Bermuda Triangle Mystery — Solved", jonka mukaan kyse oli vain tiedotusvälineiden liioittelusta ja huonosta tutkimuksesta. Hän pyrki myös osoittamaan virheitä ja puutteita Berlitzin kuvauksissa eri katoamistapauksista. Kusche käsitteli myös lentue 19:n tapausta. Vaikka Berlitzin kirjan mukaan sää oli katoamisen aikaan hyvä, se oli ollut iltaa kohti huononemassa, ja illalla oli puhkeamassa myrsky. Pakkolasku pimeässä korkeisiin aaltoihin olisi ollut muiden Avenger-lentäjien mielestä tuhoisa koneille.
Bermudan kolmion alue.
Bermudan kolmion alueen läpi kulkee Golfvirta, ja siellä esiintyy trooppisia hirmumyrskyjä. Alueella on sekä matalaa että syvää merta, ja alueen eteläosissa tapahtuu maanjäristyksiä.
Luonnolliset selitykset.
Ei ole todisteita, että Bermudan kolmiossa tapahtuisi enemmän laiva- tai lentokoneonnettomuuksia kuin muualla valtamerillä. Osa katoamisista, jotka ovat kirjattu Bermudan kolmion alueelle, ovat todellisuudessa tapahtuneet aivan muualla, muun muassa Irlannissa, Newfoundlandissa, Afrikassa ja Tyynellä valtamerellä.
Eräs selitys Bermudan kolmion katoamisille on ihmisen tahallinen toiminta tai huolimattomuus. Näitä ovat laivoille taitamaton suunnistus, merirosvous, laivojen tahallinen hävittäminen vakuutuspetoksen vuoksi ja laivojen huono lastaus tai rakenne. Lentokoneita voi pudota moottori- ja muiden rakenteellisten vikojen takia. Alueen arvaamattomat sääolot ovat myös oma ongelmansa. Ilmassa esiintyy joskus hyvin voimakkaita ilmakuoppia, selkeän sään turbulenssia, joka saattaa pudottaa lentokoneen ja aiheuttaa merillä suuria, ennakoimattomia ja kuin tyhjästä ilmestyviä aaltoja, tai seiche-aaltoja, jotka voivat upottaa varsinkin huonosti lastatun aluksen.
On tapauksia, joissa vedenalainen pyörre on imaissut hinauksessa olevan aluksen, ja uppoavasta aluksesta on onnistuttu pelastautumaan. Golfvirta on Bermudan kolmion alueella voimakas. Golfvirta voi kuljettaa moottorit pysähdyksissä olevan aluksen kauas merelle myrskyjen armoille. Bermudan kolmion alue on trooppisten myrskyjen pääaluetta, jolla myrsky saattaa nousta äkkiarvaamatta.
Osa Bermudan kolmion katoamisista lienee väärinkäsityksiä. Esimerkiksi vuonna 1918 Bermudan kolmiossa kadonneeksi väitetty "USS Cyclops" on kyllä kadonnut, mutta sen ei tiedetä kadonneen niin sanotun Bermudan kolmion alueella. Alue on eräs maailman vilkkaimpia sekä laiva- että lentoliikenteen osalta. Niinpä tietty osa kaikista maailman katoamisista kuuluukin tälle alueelle. Toisaalta katoamisten paikantaminen on aina vaikeaa.
Katoamisten syyksi on ehdotettu myös alueen poikkeuksellista magneettikenttää, merenpohjan suuria epätasaisuuksia, sääoloja ja merellä liikkujien huonoa alueen tuntemusta.
Selkeällä säällä esiintyy turbulenssia, joka voi aiheuttaa lentokoneen syöksymisen mereen. Maailman merillä esiintyy myös äkillisiä, suuria, ennakoimattomia ja kuin tyhjästä ilmestyviä aaltoja, tai seiche-aaltoja.
Yliluonnolliset selitykset.
Monia Bermudan kolmion katoamisten selityksistä pidetään näennäistieteenä. Katoamisten syiksi on väitetty esimerkiksi Atlantiksen koneita, ufoja ja suuria, tuntemattomia vedenalaisia esineitä. Berlitzin kirjassa syyksi mainitaan muun muassa ajan vääristymät.
Ivan T. Sanderson on väittänyt, että maailmassa olisi 12 Bermudan kolmion ja Paholaisen meren tyyppistä katalaa pyörrettä säännöllisin välimatkoin siten, että niistä syntyy ikosaedri. Kaksi pyörteistä olisi navoilla ja kymmenen 30:nnellä pohjoisella ja eteläisellä leveysasteella. Sandersonin mukaan ne ovat ilmavirtojen ja merivirtojen kohtauspisteitä. Pyörteitä on hänen kaavionsa mukaan muun muassa Marokossa, Algeriassa, Iranissa, Pakistanissa tai Intiassa ja Havaijin pohjoispuolella.
Englanniksi.
*


Summoning.
Summoning on itävaltalainen kahden jäsenen, Sileniuksen ja Protectorin, metalliyhtye. Yhtyeen musiikki on tunnelmallista black metallia. Summoningin kappaleiden sanoitukset ovat usein saaneet inspiraationsa J. R. R. Tolkienin tuotannosta. Yhtyeen musiikki on tunnettua eeppisyydestään niin äänimaailman kuin sanoituksiensakin osalta.
Alku.
Silenius (Michael Gregor), Protector (Richard Lederer) ja Trifixion (Alexander Trondl) perustivat Summoningin vuonna 1993.
Aikaisemmin Protector soitti rumpuja progressiivisesta metallia sekä thrash ja death metal -tyylejä yhdistelevässä Marlignom-yhtyeessä. Hän oli aloittanut muusikkouransa eräässä rockyhtyeessä ollessaan 15-vuotias sekä opiskellut neljä vuotta rumpujensoittoa musiikkiopistossa.
Silenius liittyi doom metal -yhtyeeseen nimeltä Shadow Vale ollessaan 16-vuotias. Hän oli myös opiskellut pianonsoittoa kuusi vuotta musiikkiopistossa. Ennen Summoningia Silenius soitti yhdessä Pazuzun kanssa yhtyeessä nimeltä Cromm. Kolmas Summoningin jäsen Trifixion oli soittanut aikaisemmin yhtyeessä nimeltä Pervertum.
Yhtyeen historia.
Summoning teki kaksi demonauhaa, "Upon the Viking's Stallionin" ja "Anno Mortiri Dominin", "Minas Morgul" -promonauhan sekä yhden tai kaksi samplea Pazuzun ja Crommin kanssa. Yhtäkään demoilla ollutta kappaletta ei ole ikinä julkaistu jälkeenpäin tai ne on nauhoitettu myöhemmille albumeille kokonaan uudelleen.
Demot myivät hyvin ja myöhemmin toimittaja Thomas Tannenberger otti yhteyttä Sileniukseen tehdäkseen Summoningin ensimmäisen haastattelun paikalliseen lehteen, TAUBiin. Tannenberger halusi koota itsekin oman yhtyeen ja antoi Sileniukselle nauhan, joka sisälsi muutaman riffiin. Näin syntyi black metallia esittävä Abigor. Myöhemmin Silenius lauloi kyseisessä yhtyeessä, jonka ensimmäinen albumi julkaistiin silloin uuden levy-yhtiön, Napalm Recordsin kautta. Silenius otti myös yhteyttä Napalm Recordsiin sopiakseen levytyssopimuksen myös Summoningille, jonka seurauksena yhtyeen debyyttialbumi, "Lugburz", julkaistiin maaliskuussa vuonna 1995.
"Lugburzin" julkaisun jälkeen Trifixion erotettiin yhtyeestä. Silenius ja Protector eivät halunneet etsiä uutta rumpalia, joten he jatkoivat työskentelyään keskiaikaisen teeman värittämän syntetisaattorin kanssa. Tuloksen voi kuulla jo puoli vuotta "Lugburzin" jälkeen julkaistulta "Minas Morgul" -albumilta.
Kun "Lugburz" oli raakaa ja perinteistä black metallia, oli sen seuraaja "Minas Morgul" tyylillisesti erilainen. Albumina Minas Morgul oli saanut inspiraationsa – kuten suurin osa myöhemmistä Summoningin tuotoksista – J. R. R. Tolkienin Keski-Maahan sijoittuvista fantasiatarinoista. Musiikillisesti levy poikkesi edeltäjästään melodisemman materiaalin osalta. Yhtye muutti tällöin koko tyylinsä huomattavasti melodiapainotteisemmaksi. "Minas Morgulille" nauhoitettiin uudelleen myös useita demotasolle jääneitä kappaleita.
Vuonna 1996 ilmestyi yhtyeen seuraava teos, "Dol Guldur", joka seurasi tyyliltään pitkälti "Minas Morgulia". Kun joitain kappaleita jäi yli "Dol Guldurilta", ne sijoitettiin vuonna 1997 ilmestyneelle EP:lle, joka kantoi nimeä "Nightshade Forests". EP:llä esiintyvistä kappaleista vain "Habbanan Beneath the Starsia" oli kokonaan uusi.
"Nightshade Forestsin" jälkeen yhtye hiljentyi, mutta vain hetkeksi. Vuonna 1999 julkaistiin yhtyeen seuraava kokopitkä, "Stronghold", joka toi oman lisänsä Summoningin alati kehittyvään musiikkiin. Tällä kertaa yhtye käytti ensimmäistä kertaa naisvokaaleja kappaleessa "Where Hope and Daylight Die", jonka Protectorin silloinen tyttöystävä, Tania Borsky, esitti.
Vuonna 2001 julkaistiin "Let Mortal Heroes Sing your Fame", joka on yhdistelmä sekä vanhaa että uutta Summoningia. Kosketinmelodiat ovat voimakkaammin esillä kuin edellisillä albumeilla, ja melodisen kitaran tyyli on lähellä "Strongholdia". Tällä levyllä yhtye käytti Tolkienin Taru sormusten herrasta -kuunnelmasta otettuja ääninäytteitä tuomaan dramatiikkaa kappaleisiin. Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun yhtye käytti puhdasta laulua levyn päätösraidassa, "Farewellissa". Sanoitusten aihe seuraa jo "Minas Morgulilta" tuttua tyyliä, mutta nyt mukaan on tullut aiheita myös toiselta fantasiajulkaisijalta, Michael Moorcockilta.
Kahden vuoden tauon jälkeen julkaistiin vuonna 2003 EP nimeltään "Lost Tales", joka sisälsi vain kaksi vuosina 1996–1997 ylimääräisiksi jäänyttä kappaletta. EP oli pääasiassa tarkoitettu vain innokkaimmille ihailijoille. Levyn kappaleiden sanoitus oli hoidetty pääasiallisesti samplejen avulla.
"Lost Tales" -EP:n julkaisua lukuun ottamatta piti Summoning taukoa viisi kokonaista vuotta. Vuonna 2006 hiljaisuus rikkoontui, kun yhtyeen levy "Oath Bound" julkaistiin. Albumi jatkaa pitkälti "Let Mortal Heroes Sing your Famen" viitoittamalla tiellä niin tyylillisesti kuin äänimaailmallisestikin. Suurin ero ovat kitarat, jotka kuuluvat paljon enemmän musiikissa kuin ennen ja luovat aiemmasta poikkeavalla soittotekniikalla eeppisiä äänimaisemia. Levyllä oleva kappale "Mirdautas Vras" on laulettu Tolkienin kehittämällä Mordorin mustalla kielellä ja tarkoittaa "On hyvä päivä tappaa".
Temple of Darkness Records julkaisi yhtyeeltä "Sounds of the Middle-Earth" -nimisen albumiboksin, joka sisältää Summoningin kolme ensimmäistä kokopitkää julkaisua kuvaLP -formaatissa. Kyseinen paketti on rajoitettu 1 000 kappaleeseen.


Ouija.
Ouija eli Ouija-lauta on spiritismissä käytetty väline, jolla spiritistien mukaan voidaan saada viestejä demoneilta, aaveilta ja kuolleilta. Sana tulee ranskan ja saksan kielen kyllä-sanoista.
Ouija-lautaa on käytetty erityisesti spiritismi-istunnoissa, jossa sillä pyritään viestintään tuonpuoleisen kanssa. Lautaan on yleensä kirjoitettu symboleita, aakkoset ja numerot nollasta yhdeksään. Väitetyt voimat saavat vastaanottajan sormen liikuttamaan laudalla olevaa osoitinta ("planchette") ja muodostamaan sanoja tai jopa lauseita.
Skeptikkojen mukaan laudan toiminta perustuu siihen, että ihmiset liikuttavat osoitinta tietämättään.


Ilmari Tapiovaara.
Ilmari Tapiovaara (7. syyskuuta 1914 – 31. tammikuuta 1999) oli 1900-luvun merkittävimpiä suomalaisia muotoilijoita ja sisustussuunnittelijoita. Hänen veljiään olivat taidegraafikko ja kuvittaja Tapio Tapiovaara ja elokuvaohjaaja Nyrki Tapiovaara. Vanhemmat olivat metsänhoitaja Kaarlo Tapiovaara ja Aino Grönroos-Rainio. Hänen puolisonsa oli sisustusarkkitehti Annikki Tapiovaara, o.s. Hyvärinen. Ilmari Tapiovaaran suunnittelemat tuolit, pöydät ja muut esineet ovat edelleen hyvin arvostettuja tuotteita, ja alkuperäisesineiden kysyntä on vilkasta etenkin ulkomailla. Tunnetuimpia tuoleja ovat muun muassa Domus, Aslak, Kiki ja Nana.
Tapiovaara oli jo nuorena lahjakas piirtäjä. Hän aloitti opinnot Helsingissä Taideteollisen keskuskoulun yleisellä linjalla 1933, mutta siirtyi vuoden kuluttua sisustustaiteen linjalle. Hän työskenteli harjoittelijana Aallon huonekaluja Englannissa markkinoivan Finmarin palveluksessa, millä oli merkittävä vaikutus hänen ajatuksiinsa huonekalusuunnittelusta. Tapiovaara hankki myös kansainvälistä kokemusta työskennellessään Le Corbusierilla Pariisissa (1937) ja Mies van der Rohella Chicagossa (1953).
Tapiovaaran suunnitteluajattelu edusti puhdaspiirteistä funktionaalisuutta. Hänen mukaansa tuotteen käyttötarkoitus ja rakenteellinen konsepti pitäisi olla ymmärrettävissä ensi silmäyksellä. Tapiovaara vertasi muotoilijan työtä kirurgin työhön: kun osaa ammattinsa, voi harjoittaa sitä missä tahansa, ja jos tulokset ovat hyviä, ne toimivat ympäri maailman.
Uran alku.
Ennen oman toimiston avaamista Tapiovaara työskenteli Asko-Avoniuksen taiteellisena johtajana vuosina 1938–1941 ja Keravan Puuteollisuuden palveluksessa 1941–1951, missä hän hyödynsi sekä taiteellista että kaupallista koulutustaan. Oman suunnittelutoimiston Tapiovaara perusti vaimonsa Annikki Tapiovaaran kanssa Helsinkiin 1950.
Jatkosodan aikana Tapiovaara palveli Itä-Karjalassa, missä hän suunnitteli ja toteutti rakennustöitä ja esineitä Suomen armeijalle.
Keravan Puuteollisuuden palveluksessa Tapiovaaralla oli mahdollisuus kehittää tehdasta ja sen tuotantoa hyvin pitkälti itse. Huolimatta toisesta maailmansodasta tehtaalle saatiin hankituksi tarvittavia koneita ja linjoja. Tehdas oli valmis tuotantoon heti sotien päätyttyä.
Domus Academica.
Ilmari Tapiovaaran alun perin helsinkiläiseen opiskelija-asuntolaan Domus Academicaan suunnittelema Domus-tuoli, joka myöhemmin tuli suosituksi julkisten tilojen istuimena.
Ilmari Tapiovaaran ja hänen vaimonsa Annikki Tapiovaaran ensimmäinen iso työ oli vuonna 1947 valmistunut Domus Academica, Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan opiskelija-asuntola Helsingissä. Asuntolan suunnitteli arkkitehti Pauli Salomaa, ja Tapiovaarat sisustivat sen. Sitä ennen opiskelija-asuntolat olivat olleet yksitoikkoisen kasarmimaisia, mutta Domus Academicasta haluttiin luoda innostava, optimistinen ja hienostunut paikka asua. Sodan jälkeen materiaaleista oli pulaa, mikä rajoitti ja antoi lisähaasteita sisustuksen suunnittelussa. Valmiita huonekaluja ei eri valmistajien mallistoissa ollut, ja sen takia huonekalut suunniteltiin varta vasten asuntolaa varten. Tarvetta oli tuoleille, sängyille, pöydille, valaisimille, tekstiileille ja tapeteille.
Tärkein huonekalu, edelleen suosittu sekä muotoiluklassikoksi nostettu, oli Tapiovaaran suunnitelema Domus-tuoli. Se toimi lukutuolina asunnoissa ja yleistuolina yleisissä tiloissa. Vaatimuksia ja huomioon otettavia asioita tuolin suunnittelussa oli monia. Sen tuli toimia verhoiltuna ja verhoilemattomana, sen tuli olla pinottava, ja ryhdikkyys ja istuinmukavuus olivat tärkeitä. Tuolin istuin ja selkänoja tehtiin muotoon puristetusta vanerista, mikä vähensi tuolin aiheuttamaa rasitusta vaatteille. Tuolin kokoaminen kävi helposti ruuveilla. Sen ansiosta tuolit voitiin koota perillä, mikä vähensi kuljetuskustannuksia.
Vuonna 1949 Tapiovaara suunnitteli ruotsalaiselle Edsby Verken Ab:lle Fanett-tuolin joka kodin kevyeksi mutta kestäväksi istuimeksi. lisenssioikeudet hankki pian Asko, joka valmisti Fanett-tuolia yhdessä Edsby:n kanssa yli miljoona kappaletta. Fanett oli aikansa kopioiduimpia tuolimalleja, jota valmistivat useat pienet tehtaat sekä Suomessa että ulkomailla ilman sopimusta. Myöhemmin myös Asko "kopioi" oman mallinsa ja valmisti sitä toisella tuotenimellä viimeiset vuodet. Alkuperäismallissa tuolin istuinosa oli jalopuuviilua ja pinnaselkänoja sekä jalat mustaksi maalatut.
1950-luku.
1950-luvulla Tapiovaara toi uusia aineksia suunnittelemiinsa töihin. Eksoottisilla puulajeilla viilutettua vaneria ja taivutettua metalliputkea oli muun muassa Lukki- ja Kongo-tuoleissa sekä Trienna-jakkarassa. Tapiovaara osallistui useita kertoja Milanon triennaaleihin ja voitti kultaa vuosina 1951, 1954 (kaksi kultaa), 1957 ja 1960. 1958 Tapiovaara suunnitteli toisen hyvin suositun tuolinsa, Aslakin. Se pohjautuu Domukseen, mutta siinä on Lukki-tuolin ominaisuuksia toteutettu puusta. Suosittu tuolimalli oli myös Nana, joka oli aikansa suosituimpia kahvila ("baari")tuoleja. Hänet palkittiin vuonna 1959 Pro Finlandia -mitalilla.
1950-luku merkitsi Tapiovaaralle myös vahvaa kansainvälistymistä. Hän työskenteli Yhdysvalloissa Illinois Institute of Technologyssa apulaisprofessorina teknisen suunnittelun osastolla vuosina 1952–1953. Samaan aikaan hän työskenteli myös Mies van der Rohen toimistossa Chicagossa. Tapiovaaran kokemusta ja asiantuntemusta arvostettiin ja tarvittiin myös ILOn muotoilun kehittämisprojektissa Paraguayssa.
Tapiovaara oli 1950-luvulla Taideteollisuuskoulun opettajana.
Myöhempi ura.
1960-luvulla ja lähestyttäessä 1970-lukua puu menetti arvostustaan materiaalina kansainvälisessä muotoilussa ja muovin merkitys kasvoi. Myös arkielämän muuttuminen ja pitkään jatkunut elintason nousu sekä avaruuden valloitus muuttivat muotoilua. 1960-luvulla monet pitkään mallistoissa olleet tuotesarjat karsittiin pois uusien tieltä. Tapiovaaralta 1960-luvulta muistetaan sellaisia tuotteita kuin Hongisto, Kiki ja Hotelli Marskiin tehty tuoli. Hongisto oli männystä valmistettu tuoteperhe, joka oli pirttikaluston kevennetty versio, Kikin runko ovaliputkea ja istuin ja selkänoja verhoiltua vaneria, Marskin tuoli taas lasikuitua taivutetuin puujaloin.
Tapiovaara oli jo aiemmin ollut mukana kehitysyhteistyössä, ja 1970-luvulla hän toimi UNIDOn alaisena Mauritiuksella, Egyptissä ja Jugoslaviassa. Aikaisemmin, vuonna 1959 Tapiovaara oli Paraguayssa suunnitellut malliston tuotantomenetelmineen, ja Mauritiuksella hänen toimenkuvansa oli hyvin samantapainen. Jugoslaviassa Tapiovaara muun muassa piti luentoja alan opiskelijoille, osallistui näyttelyn tuomaristoon ja tutki ja arvioi paikallista tuotantoa, vientimallistojen käyttökelposuutta ja laatua. Kaupallisen koulutuksen saaneea hän myös perehtyi markkinoinnin ongelmiin. Kairossa hän osallistui design-symposiumiin UNIDOn kansainvälisenä edustajana. Hänelle myönnettiin professorin arvonimi 1985 ja vuonna 1986 hän sai elämäntyöstään Suomen Kulttuurirahaston tunnustuspalkinnon.
Vuonna 2001 Suomen Taideteollinen korkeakoulu nimesi kahden vuoden välein jaettavan palkinnon Tapiovaaran mukaan. Palkinnon valintaperusteet ovat: "Ilmari Tapiovaara -palkinto myönnetään tunnustuksena ihmisen lähiympäristön ja teollisen tuotekulttuurin laadun hyväksi tehdystä erityisen ansiokkaasta luovasta työstä."


Viljaympyrä.
Viljaympyrä eli viljapeltokuvio on pellolle ilmestynyt kuvio, joka on syntynyt viljan painautuessa maata vasten. Samalle pellolle voi ilmestyä useita erikokoisia kuvioita ja niitä saattavat yhdistää viivat. Viljapeltokuvioita on havaittu erityisesti 1970-luvulta alkaen Englannissa, mutta myös muun muassa Australiassa, Etelä-Afrikassa, Kiinassa ja Venäjällä. Viljapeltokuvioiden on usein väitetty olevan ufojen aikaansaannoksia.
Vuonna 1991 englantilainen taiteilijakaksikko ilmoitti, että he olivat alkaneet tehdä kuvioita 1970-luvulla saaden pian jäljittelijöitä.
Viljaympyröiden alkuperä.
Viljaympyrä Bedersdorfissa Saksassa, Südwestrundfunkin väärennös.
Vuonna 1880 "Nature"-lehdessä selostettiin tapaus, jossa harrastelijatutkija John Rand Capron oli havainnut naapurinsa pellolla ympyröiden muotoon lakoutunutta viljaa. Selostus julkaistiin uudelleen vuonna 2000 "Journal of meteorology" -lehdessä.
Ufokirjallisuudessa on useita viljaympyröitä edeltäviä tapauksia, joissa sen sijaan että viljaa olisi kaadettu kuvioiksi, sitä on poltettu tai leikattu.Vuonna 1966 Australian Tullyssa eräs sokeriruokoviljelijä sanoi nähneensä lautasen muotoisen aluksen nousseen ylös suosta ja lentäneen pois. Paikalla ruo'ot olivat painautuneet pitkin vedenpintaa.
Joidenkin viljaympyräpaikkojen läheisyydessä on havaittu valoilmiöitä. Erään näkemyksen mukaan kuviot ovat syntyneet erilaisten luonnonilmiöiden kuten pyörretuulien myötä.
Viljaympyröitä tutkivaa näennäistieteellistä alaa kutsutaan cereologiaksi. Nimen on sanottu tulevan Rooman maanviljelyn jumalattaren Cereksen nimestä.
Viljaympyröiden tekijät.
Vuonna 1991 kaksi brittiläistä taiteilijaa, Doug Bower ja Dave Chorley ilmoittivat tehneensä viljaympyröitä 20 vuoden ajan. Kaksikon mukaan he paljastivat tekonsa, koska valtio suunnitteli viljakuvioiden tutkimusta ja he eivät halunneet nähdä tuhlattavan verovaroja asiaan. Toisen tiedon mukaan syynä oli Bowerin vaimo, joka sai selville miehen yölliset retket ja pakotti hänet tunnustamaan asioiden oikean laidan. Haastattelussa Doug Bower kertoi saaneensa innoituksen viljaympyröiden tekoon Tullyn ufotapauksesta. Vuosia myöhemmin haastateltu Bower tarkensi, että heidän tarkoituksenaan ei ollut tehdä taidetta vaan saada kuviot näyttämään ufojen laskeutumisalustoilta.
Tapaukset saivat pian jatkoa muilta henkilöitä. Haastattelussa Rob Dickson ja John Lundberg kertoivat tehneensä 500 viljaympyrää. Ryhmässä oli mukana 13 henkilöä. He olivat suunnitelleet kuviot ensin tietokoneella ja pyytäneet maanomistajien lupaa tekemisilleen. Ilmiötä ruokkivat erilaiset uskovaiset, viljaympyröiden tutkijat sekä lehdet, jotka maksoivat maanomistajille valokuvista.
Tasmanialaisten viljaympyröiden alkuperäksi on esitetty myös vallabeja, jotka loikkivat huumaantuneina ympyrää syötyään saarella viljeltävien oopiumunikoiden siemenkotia.
Viljaympyrät Suomessa.
Kesällä 1998 ilmestyi muun muassa Vantaalle viljaympyröitä. "Skeptikko"-lehdessä ilmestyi artikkeli asiasta. Ilmiön alkuperä ei selvinnyt. Suomenojalla Espoossa havaittiin viljapeltokuvioita heinäkuussa 2000.


Tampereen kauppakamari.
Tampereen kauppakamari on Pirkanmaalla toimiva elinkeinoelämän edunvalvonta- ja palvelujärjestö, jonka jäseninä on runsaat 1 500 yritystä ja yhteisöä. Se on jäsenmäärältään toiseksi suurin Suomen 19 kauppakamarista, joiden yhteiselimenä toimii Keskuskauppakamari. Tampereen kauppakamarin nykyinen puheenjohtaja on Jukka Terhonen. Toimitusjohtajana on vuodesta 2004 alkaen toiminut Tommi Rasila. Hänen edeltäjänsä vuosina 2001–2004 oli Harri Jaskari.
Tampereen kauppakamari julkaisee seitsemän kertaa vuodessa ilmestyvää Tampereen kauppakamarilehteä. Vuosittain ilmestyy yhteistyössä Pirkanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus ja Tampereen kaupunkiseudun elinkeino- ja kehitysyhtiö Tredean kanssa toimitettu Pirkanmaan talouskatsaus.
Historia.
Venäjän väliaikainen hallitus vahvisti 10.8.1917 asetuksen kauppakamareista, joita tuli perustaa Helsinkiin, Tampereelle, Turkuun, Vaasaan ja Viipuriin. Tampereen kauppakamarin perustamista yritettiin useammassa kokouksessa marraskuusta 1917 alkaen, mutta lopullinen perustamispäätös siirtyi mm. sisällissodan takia vuoden 1918 toukokuuhun. Aluksi Tampereen kauppakamarin toiminta-alue oli nykyistä huomattavasti laajempi ja ulottui Porin ja Rauman alueilta Keski-Suomeen asti. Nykyisin Tampereen kauppakamarin toiminta-alue kattaa Pirkanmaan maakunnan sekä Kiikoisten kunnan Satakunnasta.


Kauppakamari.
Kauppakamarit ovat järjestöjä, jotka edistävät yritystoimintaa ja talouden vapautta sekä toimivat elinkeinoelämän edunvalvojina. Lisäksi kauppakamarit toimivat muun muassa lainopillisina neuvonantajina ja järjestävät koulutusta. Markkinatalouden edistämiseen perustuvilla järjestöjen kannanotoilla ja tiedotustoiminnalla vaikutetaan yleensä paikallisesti alue- ja liikennepolitiikkaan, työvoiman saatavuuteen ja koulutuskysymyksiin.
Kauppakamari-nimeä saavat Suomessa käyttää vain Keskuskauppakamarin jäseninä olevat kauppakamarit. Eri maiden väliset kauppakamarit, kuten Saksalais-Suomalainen tai Suomalais-Venäläinen kauppakamari, eivät ole kauppakamarilaissa (Kauppakamarilaki 878/2002) määriteltyjä kauppakamareita. Myöskään Nuorkauppakamarit eivät ole osa laissa määriteltyä kauppakamarijärjestelmää vaan yksityisten henkilöiden kansainvälinen kouluttautumis- ja kehittämisjärjestö. Nämä organisaatiot ovat kuitenkin saaneet erillisen luvan käyttää nimessään termiä kauppakamari.
Kauppakamarit tuottavat maksullisina palveluina neuvontaa ja koulutusta; kauppakamarien jäsenet saavat alennuksia palvelujen hinnoista. Vaikka ovatkin yksityisen sektorin toimijoita, kauppakamareilla ja Keskuskauppakamarilla on myös julkisia tehtäviä, kuten ulkomaankaupan asiakirjojen vahvistaminen ja tilintarkastusjärjestelmän ylläpitäminen (Kauppakamarilaki 878/2002).
Ensimmäiset kauppakamarit perustettiin manner-Euroopassa vuonna 1599 suojelemaan kauppiaita merirosvoilta. Alkuperäisestä toiminta-ajatuksesta on edelleen jäljellä useimpien kauppakamarien tehtäviin kuuluva kaupan vapauden edistäminen.
Kauppakamarit ovat verkottuneet maailmanlaajuisesti ja osa niistä on mukana myös esim. eurooppalaisten kauppakamarien Eurochambres järjestössä ja kansainvälisesti International Chamber of Commerce (ICC) järjestössä. Kauppakamareita on maailmalla noin 12 000. Suomessa on 19 alueellista kauppakamaria, joissa on jäseniä yhteensä lähes 18 000. Jäsenet ovat pääasiassa PK-yrityksiä; myös useimmat kunnat ja monet elinkeinoelämän kehitysorganisaatiot ovat kauppakamarin jäseniä. Suomessa kauppakamarin jäsenyys on yrityksille vapaaehtoista. Monissa maissa yritysten jäsenyys kauppakamariin on pakollista ja niissä hoidetaan myös tehtäviä, joita Suomessa hoitavat muun muassa Patentti- ja rekisterihallitus sekä Finpro.
Suomessa kauppakamarit ylläpitävät mm. LKV (laillistettu kiinteistövälittäjä) nimikkeen, HTM (hyväksytty tilimies) tilintarkastajien ja KHT (keskuskauppakamarin hyväksymä tilintarkastaja) tutkintojärjestelmiä sekä tavarantarkastajatoimintaa. Historiallisia kauppakamarin saavutuksia ovat myös kansainvälisessä kaupankäynnissä yleisesti käytetyt Incoterms toimituslausekkeet sekä sopimusriitojen sovittelu, eli arbitraatiomenettelyt.


Markku Peltola.
Markku Juhani "Peltsi" Peltola (12. heinäkuuta 1956 Helsinki – 31. joulukuuta 2007 Kangasala) oli suomalainen näyttelijä ja muusikko. Hän syntyi Helsingissä, jossa hän vietti myös lapsuutensa. Hän oli vahvasti mukana Tampereella Kulttuuriravintola Telakan toiminnassa, jonka yksi perustajajäsen hän oli.
Markku Peltolan kuuluisin elokuvarooli on miespääosa Aki Kaurismäen 2002 julkaistussa elokuvassa "Mies vailla menneisyyttä". Muita elokuvia, joissa Peltola esiintyy, ovat muun muassa "Vares", "V2 – jäätynyt enkeli", "Hymypoika", "Kauas pilvet karkaavat", "Jadesoturi" ja "Perhoshäkki".
Markku Peltola oli 1980-luvun alusta asti soittanut bassoa ja laulanut Motelli Skronkle -yhtyeessä. Peltola teki myös kaksi soololevyä. Ensimmäinen, "Buster Keatonin ratsutilalla", jonka julkaisi Ektro Records -pienlevy-yhtiö, ilmestyi vuonna 2003 ja toinen, "Buster Keaton tarkistaa idän ja lännen" vuoden 2006 alkupuolella.
Markku Peltola kuoli vaikeaan sairauteen 31. joulukuuta 2007 aamuyöllä kotonaan Kangasalla.


Aki Kaurismäen Suomi-trilogia.
Suomi-trilogia on kolmesta elokuvasta koostuva Aki Kaurismäen ohjaama ja käsikirjoittama kokonaisuus. Kaikki osat ovat juoneltaan itsenäisiä elokuvia. Trilogian kaikki kolme osaa ovat olleet mukana Cannesin elokuvafestivaalien kilpailusarjassa.


EE-ilmiö.
EE-ilmiö (engl. "experimenter effect" tai "expectancy effect") on yleinen ongelma tieteellisissä kokeissa. Termiä käytetään yleensä paranormaalien ilmiöiden tutkimuksen yhteydessä.
EE-ilmiö tarkoittaa, että tutkija tai tutkimuksen kohde odottaa saavansa tietyn lopputuloksen kokeesta ja on taipuvainen löytämään sen saaduista havainnoista ("expectancy effect") tai että tutkija vaikuttaa tutkimuksen tulokseen ("experimenter effect", esimerkiksi odotettua paranormaalia ilmiötä ei saada aikaan tutkimustilanteessa).
Jälkimmäisessä EE-ilmiössä on parapsykologiaan uskovien mielestä kyse siitä, että skeptiset tutkijat estävät ilmiöt, kun taas skeptikoiden mielestä EE-ilmiö on osoitus siitä, ettei paranormaaleja ilmiöitä voida toistaa kontrolloiduissa olosuhteissa.


Tomismi.
a>, "Tuomas Akvinolainen", osa alttaritaulusta, 1400-luku.
Tomismi oli Tuomas Akvinolaisen opetuksista lähtenyt filosofinen koulukunta, joka oli katolisen kirkon opin kannalta myöhäiskeskiajalla hyvin merkittävä. Katolisen kirkon viralliseksi opiksi tomismi tuli vuonna 1879. Suuntaus on saanut Tuomaan nimen, koska hänen teoksensa "Summa theologiae" kokosi yksiin kansiin yhteenvedonomaisesti katolisen kirkon vallitsevat kannat kaikkiin mahdollisiin filosofisiin kysymyksiin etiikasta ontologiaan ja teologiaan.
Tomismi tiivisti ennen kaikkea keskiaikaisen filosofian skolastisen perinteen 1200-luvun lopun siirtymisen Augustinuksen platonistisista tulkinnoista Aristoteleen suuntaan. Tämä juontui suuresti silloisen arabialaisen filosofian, etenkin Averroësin vaikutuksesta. Tomisteille oli tärkeää tehdä tiukka ero luonnollisen ja yliluonnollisen todellisuuden välillä, koska platoninen ideaoppi johti heidän mielestään panteismiin, tehden arkitodellisuudestakin jumalaisen.
Tomismi tarjoaa kokonaisvaltaisen todellisuuskäsityksen metafyysisistä ontologisista ja teologisista kysymyksistä mutta myös fysiikasta ja ihmisen toiminnasta. Protestanttisen kirkon syntykään ei onnistunut murtamaan tomistista todellisuuskäsitystä, vaan se tapahtui vasta newtonilaisen fysiikan avulla. Aristoteelisen fysiikan selkeästi vääräksi todistaminen aiheutti tomistisen perinteen kriisin, joka lopulta synnytti uustomismin. Uustomismiin siirrettiin klassisen tomistisen perinteen käsitykset etiikasta ja teologiasta. Uustomismi hajautui useisiin erilaisiin koulukuntiin. Nykyinen katolisen kirkon oppi perustuu uustomismiin.
Tomismin vaikutus.
Tuomas Akvinolainen työskenteli luodakseen filosofisen järjestelmän, joka yhdistää kristillisen opin Aristoteleen filosofiasta otettuihin aineksiin. Voidaan katsoa, että hän laajensi kirkkoisä Augustinuksesta lähtien keskiaikaista filosofiaa hallinnutta uusplatonilaista ajattelua aristotelismista otetuilla opeilla. Tässä Tuomas sai vaikutteita hieman ennen häntä vaikuttaneilta arabifilosofeilta, erityisesti Averroekselta, vaikka hän hylkäsikin useat Averroeksen tekemät tulkinnat ja monet hänelle keskeiset teemat. Näin Tuomaan katsotaan siirtäneen skolastiikan painopisteen platonismista aristotelismiin.
Tomismi oli keskiaikaisista filosofisista näkemyksistä kenties tärkein. Tuomaan ajattelua ei kuitenkaan hyväksytty suoralta kädeltä. Osa Tuomaan opeista tuomittiin vuonna 1277 sekä Pariisin oppituomioissa että Oxfordin toimeenpanemissa tuomioissa, eli kahdessa keskiajan merkittävimmässä yliopistossa. Erityisesti dominikaanista Tuomasta vastustivat fransiskaanit. Tuomaan kanonisointi vuonna 1323 johti kuitenkin tuomioiden mitätöimiseen ja päätti tomismista seuranneet riidat.
Tomismi pysyi kuitenkin pitkään lähes pelkästään dominikaaniteologien oppina. Myöhäiskeskiajan merkittävin tomisteihin kuuluivat muun muassa Giovanni Capreolo (1380–1444) ja Tommaso de Vio (1468–1534). 1500-luvulla tomismin omaksuivat espanjalaiset jesuiittateologit, kuten Francisco Suárez, Francisco de Vitoria ja Francisco Toledo.
Vähitellen tomismista tuli katolisen kirkon virallinen oppi, joka tarjosi yhtenäisen, johdonmukaisen ja selkeän opin sekä aineellisesta että henkisestä maailmasta. Se pysyi johdonmukaisena oppina aina newtonilaisen mekaniikan kehittämiseen sekä rationalismin ja empirismin nimellä tunnettujen tieto-opillisten koulukuntien nousuun saakka.
Tomismi ei vaikuttanut ainoastaan katoliseen kirkkoon vaan epäsuorasti myös protestanttisiin kirkkoihin, jotka syntyivät suuressa määrin kapinana tomistista oppia vastaan.
Tomismin eettinen osa ja sen näkemykset elämästä, ihmisistä ja teologiasta siirtyivät kuitenkin uustomismiin. Tämän tomismin uuden tulemisen ”kanonisoi” paavin vuoden 1879 ensyklika "Aeterni Patris". Sen myötä tomismista tuli katolisen kirkon virallinen filosofia. Katolisen kirkon virallisena filosofiana ja erityisesti eettisten näkemystensä kautta tomismi vaikuttaa edelleen suureen määrään ihmisiä erityisesti katolisissa maissa, ja sen voi katsoa olevan yksi vaikutusvaltaisimpia filosofisia järjestelmiä.
Yhteydet juutalaiseen ajatteluun.
Arabifilosofien lisäksi Tuomas omaksui ajatuksia juutalaisilta oppineilta. Hänen pääteoksensa "Summa theologiae" osoittaa, että hän tunsi paitsi nimeltä mainitsemansa Avicebronin (Ibn Gabirol) ajattelua, myös suuren osan muista tuohon aikaan tunnetuista juutalaisen filosofian teoksista.
Tuomas hyökkää voimakkaasti kaikkeuden ikuisuuden oppia vastaan. Koska tämä oppi oli kuitenkin Aristoteleen arvovallan tukema, hän pyrki osoittamaan, ettei Aristoteles ollut ilmaissut itseään selkeästi tässä asiassa. Hän kirjoitti: ”Argumenttia jonka Aristoteles esittää tämän väitteen tueksi ei voi kutsua todistukseksi, sillä se on vain vastaus niiden entisaikaisten ajattelijoiden, jotka olettivat tälle maailmalle alun ja tarjosivat vain mahdottomia todistuksia, teorioille. On kolme syytä uskoa, että Aristoteles itse antoi vain suhteellisen arvon tälle päättelylle [...]” ("ST" Ia 46,1). Tässä Tuomas lainaa sanasta sanaan Maimonideen "Eksyneiden opasta", jossa syyt annetaan (I:2,15).
Koska Tuomaan näkemykset olivat läheistä sukua juutalaiselle filosofialle, ne tulivat suosituiksi myös juutalaisten keskuudessa. Muun muassa Judah Romano (s. 1286) käänsi Tuomaan opit latinasta hepreaksi nimellä "Ma'amar ha-Mamschalim" yhdessä "Summa contra gentiles" -teoksesta erotettujen pienempien tutkielmien kanssa ("Neged ha-Umot"). Eli Hobillo (1470) käänsi teokset "Quæstiones disputatæ", "Quæstio de anima", "De animæ facultatibus" ("Ma'amar be-KoḦot ha-Nefesh"), "De universalibus" ("Be-Inyan ha-Kolel") ja "Shaalot Ma'amar beNimẓa we-biMehut". Abraham Nehemiah ben Joseph (1490) käänsi Tuomaan teoksen "Commentarii in Metaphysicam". Moses Almosninon mukaan Isaac Abravanel halusi kääntää teoksen "Quæstio de Spiritualibus Creaturis". Hän vaikuttaa olleen hyvin perillä teoksessaan "Mif'alot Elohim" (vi. 3) mainitseman Tuomaan filosofiasta. Lääkäri Jacob Zahalon (k. 1693) käänsi joitakin katkelmia teoksesta "Summa contra gentiles".


Hevosenliha.
Savustettua ja suolattua hevosenlihaa leivällä
Hevosenliha on ihmisravinnoksi käytettävää teurastetun hevosen lihaa. Suomessa sitä ei tavallisesti tuoteta kasvattamalla hevosia suoraan lihantuotantoon.
Ranskassa ja Italiassa kasvatetaan hevosia lihantuotantoon ja teurastetaan myös muualta tuotuja hevosia. Ranskassa hevosenlihaan erikoistuneet teurastamot ("boucheries chevalines") myyvät hevosenlihaa, koska käytäntö on kielletty tavallisilta lihakauppiailta. Hevosenlihan syöminen oli laitonta Ranskassakin vuoteen 1811 saakka, jolloin lukuisat lausunnot (mm. Napoleonin apteekkarin) saivat lainsäätäjät muuttamaan lakia - tosin kiellon kumoamisen jälkeen piti järjestää hevosensyöntijuhlia hevosenlihan herkullisuuden todistamiseksi. Myös Brasiliassa kasvatetaan hevosenlihaa tehotuotannon keinoin. Myös muutamat suomalaiset lihavalmistamot käyttävät tehotuotettua brasilialaista hevosenlihaa, vaikka tuote on mielikuvaltaan suomalainen.
Joissakin kulttuureissa hevosenlihan syöntiä karsastetaan ja se on tabu. Näin on muun muassa englanninkielisessä maailmassa ja romanikulttuurissa. Usein hevosenlihaa pidetään halpana korvikkeena, joka on köyhien ruokaa.
Suomeen hevosenlihaa tuodaan pääasiassa Etelä-Amerikasta, noin miljoona kiloa vuodessa, ja liha päätyy teollisuuden käyttöön. Myös omaa hevoskantaa teurastetaan lihaksi jonkin verran, noin tuhat hevosta eli 250 000 kg vuodessa. Hevosenlihaa syötiin vuonna 2001 koko maailmassa 153 miljoonaa kiloa.
Hevosenliha on usein erittäin hyvälaatuista. Se on mureaa, vähärasvaista, matalakolesterolista ja vähäsuolaista. Se sisältää paljon hyvälaatuista proteiinia ja rautaa. Tästä huolimatta hevosenlihan kulutus on Suomessa erittäin vähäistä, noin 100 g/asukas/vuosi. Toisaalta hevosenliha saattaa sisältää lääkeaine- ja hormonijäämiä.
Voileivissä käytetään tavallisesti savustettua tai suolattua hevosenlihaa. Lihaa käytetään useissa perinteisissä salamiresepteissä sekä metvurstissa, ja Kazakstanissa sitä käytetään "hazy"ssä (hevosmakkaraa).
Japanissa hevosenlihaa tarjoillaan myös raakana nimellä "basashi" eräänä sashimin muotona. Tällöin liha tarjoillaan jääkylmänä ja ohueksi viipaloituna, yleensä valkosipulitahnan kanssa.
Britannian ensimmäinen ja yksi harvoista virallisista hevosaterioista järjestettiin Britanniassa 19. joulukuuta 1867 St James -hotellilla Lontoossa. Kuulu Francatelli valmisti aterian.


Temppeliherrain ritarikunta.
Temppeliherrain ritarikunta () oli keskiajalla ristiretkien aikaan perustettu veljeskunta, joka vaikutti laajalti Euroopassa ja Lähi-idässä vuosina 1119–1307. Temppeliherrain ritarikunta oli ensimmäinen hengellisistä ritarikunnista, ja sen säännöt ja organisaatio olivat esikuvana useille muille ritarikunnille. Temppeliherrat olivat alun perin vaatimattomia soturimunkkeja, mutta heidän järjestönsä kasvoi pian yhdeksi keskiajan Euroopan taloudellisesti vaikutusvaltaisimmista järjestöistä. Temppeliherrojen vaurauden kasvaessa heitä alettiin pelätä ja he alkoivat saada vihamiehiä. Lopulta 1300-luvun alussa Temppeliherrain ritarikunta hävitettiin ja sen jäsenet joutuivat vainojen kohteeksi.
Järjestö.
Temppeliherrat olivat munkkiveljeskunta, ja ritarikunnan jäsenet vannoivat köyhyys- ja siveysvalan. Munkkien tavoin temppeliherrat osallistuivat päivän kaikkiin jumalanpalveluksiin ja rukoilivat säännöllisesti. Uhkapeli, kiroileminen ja juovuksissa esiintyminen oli kielletty. Temppeliherrat nukkuivat yhteisissä makuusaleissa ja söivät ateriansa yhdessä. He eivät kuitenkaan eläneet munkkien tavoin luostarissa, eikä heiltä edellytetty samanlaista omistautumista pyhille teksteille. Temppeliherrojen tärkein velvollisuus oli uskon puolesta sotiminen.
Temppeliherrat saivat paavilta useita erivapauksia, jotka soivat heille muun muassa veronkanto-oikeuden hallitsemillaan alueilla, mikä johti heidän varallisuutensa ja vaikutusvaltansa nopeaan kasvuun. Osa ritarikunnan jäsenistä keskittyi kokonaan pankkitoimintaan, sillä ristiretkeläiset uskoivat usein kalleutensa temppeliherrojen huostaan.
Ritarikunnan johdossa oli suurmestari, joka oli vastuussa ainoastaan paaville. Suurmestarista seuraava oli senesalkki ja hänestä seuraava marsalkka. Heidän alapuolellaan olivat provinssien komentajat eli "mestarit", jotka toimivat suurmestarin alaisuudessa. Provinsseja olivat Antiokia, Akvitania, Apulia, Aragon, Englanti, Jerusalem, Jerusalemin kuningaskunta, Kreikka, Poitou, Portugali, Provence, Saksa, Sisilia, Tripoli ja Unkari. Provinssit oli jaettu taloihin eli "preceptoreihin", joilla jokaisella oli oma komentajansa.
Suurmestarit.
Temppeliherrain ritarikunnan viimeinen suurmestari Jacques de Molay
Synty.
Temppeliherrain ritarikunnan syntyhistoria juontaa juurensa aina varhaiskeskiajalle, jolloin lännellä oli kaksi päämäärää: pyrkiä pysäyttämään islamin eteneminen Euroopan mantereelle ja vallata Jerusalem. Vuonna 1095 paavi Urbanus II sanoi Clermontissa Ranskassa, että "antakaa niiden jotka ovat rosvoja tulla ritareiksi". Niinpä 27. marraskuuta 1095 kristityt lähtivät ensimmäiselle ristiretkelle Palestiinaan valloittaakseen Jerusalemin takaisin muslimeilta. Saavutettuaan voiton ristiretkeläiset perustivat neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1099, Jerusalemin kuningaskunnan.
Joulupäivänä vuonna 1119 yhdeksän ranskalaisritaria perusti Hugo Paynsilaisen ja Godfrey de Saint Adhemarin johdolla munkkiritarien veljeskunnan suojelemaan kristittyjä pyhiinvaeltajia Lähi-idässä. Muut nimeltä tunnetut perustajat olivat Archambaud de Saint-Aignan, Payen de Montdidier, Geoffrey Bissot ja Rossal (tai Roland). Perimätiedon mukaan heidän päämajansa sijaitsi Salomon temppelin raunioissa, minkä vuoksi ritarikunta otti viralliseksi nimekseen "Kristuksen ja Salomon temppelin köyhät ritarit". Järjestö kuitenkin tunnettiin paremmin nimillä Temppeliherrain ritarikunta, Temppeliherrat tai Temppeliritarit. Joissain yhteyksissä kuulee myös käytettävän muotoja Temppelinherrat ja Temppelinritarit.
Ritarien ohjesäännöstön ja köyhyysvalan loi heidän merkittävä liittolaisensa ja ystävänsä Bernhard Clairvauxlainen. Sääntöjen mukaan jäsenen tuli olla ritari ja aatelinen sekä luovuttaa omaisuutensa ritarikunnalle. Bernhardin ansiosta temppeliherrat saivat arvostusta ja paavi tuen. Paavin vahvistuksen ritarikunta sai 1128. Lopulta vuonna 1139 paavi Innocentius II määräsi, että ritarikunta oli kaikkien maallisten lakien yläpuolella ja vain paavin määräysvallan alainen. Paavin tuen ja luottamuksen saavuttaminen oli Temppeliherroille tärkeä voitto ja yksi merkittävimmistä syistä järjestön vaikutusvallan kasvamiseen.
Nousu ja rappeutuminen.
Jo järjestön alkuajoista lähtien Temppeliherrojen vauraus alkoi kasvaa. Vaikka kukin temppeliherra vannoi köyhyysvalan, ei se estänyt itse järjestöä vaurastumasta. Sekä Bernhard Clairvauxlaisen vaikutusvalta että paavin hyväksyntä johtivat siihen, että veljeskunta sai suuren määrän lahjoituksia sekä rikkaista aatelissuvuista tulevilta jäseniltään että varakkailta pyhiinvaeltajilta. Ritarikunta laajeni nopeasti, ja uusia "preceptoreita" perustettiin muiden muassa Antiokiaan, Aragoniaan, Portugaliin ja Tripoliin.
Toisen ristiretken aikaan ritarikuntaan kuului jo 600 ritaria, ja 1100-luvulla temppeliherrain ritarikunnasta tuli Syyrian ja Palestiinan suurimpia maanomistajia. Lisäksi temppeliherrat omistivat runsaasti rakennuksia ja tontteja Euroopassa, esimerkiksi Pariisissa sekä Lontoossa, jossa heillä oli muun muassa oma satamalaituri. Vuosina 1191–1192 ritarikunta omisti koko Kyproksen saaren. Ritarikunta aloitti pankkitoiminnan kyetäkseen paremmin hallinnoimaan paisuvaa omaisuuttaan. Temppeliherrat harjoittivat rahanlainaamista, vaikka kirkko oli kieltänyt koronkiskonnan laittomana toimintana.
Vuonna 1128 Temppeliritarit aloittivat tehokkaan rahoituskampanjan, jonka ansiosta he saivat uusia maa-alueita, rikkauksia ja jäseniä. He rakensivat mm. kirkkoja, viinitiloja ja tiilitehtaita. He myös kasvattivat viljaa jonka sitten myivät toisiin maihin suojelemillaan vienti- ja tuontireiteillä. He uskottelivat, että rahoitusta käytettäisiin Jerusalemin puolustukseen, ja että anteliasta lahjoittajaa odottaisi jo paikka taivaassa. Kampanjan onnistuminen oli varhainen esimerkki Temppeliritarien taloudellisesta kyvykkyydestä.
Temppeliherrat loivat perustan nykyiselle pankkilaitokselle, ja he keksivät muun muassa šekin esimuodon. Sen avulla kykeni nostamaan haluamansa summan rahaa missä tahansa temppeliherrojen omistamassa pankissa. Heidän luomiaan käytäntöjä ja periaatteita käytetään yhä nykyisessä pankkilaitoksessa. Vuoteen 1150 mennessä Temppeliherrain ritarikunnan tehtävä olikin muuttunut pyhiinvaeltajien suojelemisesta pankkitoiminnan harjoittamiseksi.
Temppeliherrat rikastuivat Lähi-idän ryöstämisellä nopeasti ja nousivat Euroopan merkittävimpien ja vaikutusvaltaisimpien ritarikuntien joukkoon. He pystyivät kouluttamaan jopa 300 ritaria 8 kuukaudessa. Enimmillään järjestöön kuului lähes 20 000 jäsentä, joista tosin vain kymmenesosa oli ritareita. Heillä oli myös oma yksityinen laivastonsa, joka kuljetti maksua vastaan pyhiinvaeltajia ja tavaraa Pyhään maahan.
Ritarikunnan sotilaallinen voima kasvoi samaa tahtia taloudellisen mahdin kanssa. Temppeliherrat olivat 1100-luvulla yhdessä johanniittain kanssa Lähi-idän parhaita sotilaita. Temppeliherrain sotilaallinen mahti alkoi kuitenkin ajan oloon murentua. 4. heinäkuuta 1187 ristiretkeläiset, mukaan lukien suuri joukkio temppeliritareita, kohtasivat Saladinin johtaman sotajoukon Hattinissa. Jo ennen taistelua suurin osa raskain haarniskoin varustetuista temppeliritareista nääntyi hengiltä paahtavassa auringonpaisteessa, ja loput kaatuivat tai teloitettiin. Silloinen suurmestari Gérard de Ridefort, jonka epäonnistuneet strategiat osittain johtivat ristiretkeläisten häviöön, joutui vihollisten käsiin, vaikka ritariston sääntöihin kuului taistella kuolemaan asti. Saladin vapautti de Ridefortin, joko lunnaita vastaan tai siksi, että hän oli suostutellut temppeliritareita luovuttamaan hänelle tärkeän linnoituksen. Saladin valtasi Jerusalemin kaksi kuukautta myöhemmin.
Temppeliherrojen sotilaallinen merkitys väheni 1200-luvulla, sillä vapaaehtoisia ei enää tullut Euroopasta entiseen tapaan. Myös hengellisten ritarikuntien keskinäinen kilpailu alkoi heikentää temppeliherroja. Akkon kukistuttua 1291 temppeliherrat siirsivät päämajansa Kyprokselle. Kyprokselta ritarikunta siirtyi pian Etelä-Ranskaan. Tämän jälkeen järjestön vaikutusvalta Euroopassa kasvoi, mutta samalla sen maine alkoi kärsiä.
Tuho.
Suhtautuminen hengellisiin ritarikuntiin muuttui kielteisemmäksi 1200-luvun loppupuolella. Ritarikuntien olemassaolon tarkoitus kyseenalaistettiin, sillä ritarikunnat eivät enää hoitaneet niitä velvoitteita, joita varten järjestöt oli alun perin perustettu. Kateus rikkaita ja maallisten lakien yläpuolella olevia temppeliherroja kohtaan kasvoi vähitellen avoimeksi vainoksi.
1300-luvun alussa Temppeliherrain ritarikunnalle pahasti velkaantunut Ranskan kuningas Filip IV Kaunis päätti tuhota liian varakkaaksi ja vaikutusvaltaisiksi käyneet temppeliritarit. Filip käytti ovelasti hyväkseen niitä huhuja, joita ritarikunnasta oli alkanut kiertää. Paavi Klemens V kutsui loppuvuodesta 1306 temppeliherrojen suurmestarin Jacques de Molayn Roomaan ja ehdotti, että johanniitat ja temppeliherrat yhdistyisivät yhdeksi ritarikunnaksi. Paavi myös ehdotti uutta ristiretkeä. Molay torjui kummatkin ehdotukset.
Tämän jälkeen paavi taipui Filipin painostuksen edessä. Huhujen varjolla Filip IV vangitutti kaikki Ranskan temppeliherrat samana päivänä perjantaina 13. lokakuuta vuonna 1307. Vangittujen joukossa oli myös järjestön suurmestari Jacques de Molay. Heitä syytettiin kerettiläisyydestä. Myöhemmin Klemens V käski vangitsemaan temppeliherrat koko kristikunnassa ja poisti heidän etuoikeutensa. Filipin käskystä ranskalaiset takavarikoivat temppeliritarien omaisuuden, joka oli paljon luultua pienempi, Ranskan kruunulle.
Vankeudesta päästyään monet temppeliherrat kiistivät nämä syytökset, mutta ritarikunnan maine oli jo tahrattu. Vuonna 1310 satoja ranskalaisia temppeliherroja poltettiin roviolla harhaoppisina, ja vuonna 1312 Klemens V julisti Temppeliherrain ritarikunnan lakkautetuksi. 18. maaliskuuta 1314 Temppeliherrain ritarikunnan viimeinen suurmestari Jacques de Molay poltettiin hitaasti hengiltä, ei roviolla kuten usein luullaan, Pariisissa. Poltettaessaan hän kirosi Filip IV:n ja Klemens V:n.
Sen verran syytteissä oli perää, että uuden temppeliherran ritariksi lyömistä edelsi torstai-illasta perjantai-iltapäivään kestänyt kova kidutus, jossa joukko muslimiasuisia vanhempia ritareita yritti saada kokelaan kieltämään Kristuksen - näin siksi, että temppeliherran tärkein tehtävä oli muslimeja vastaan taistelu, ja järjestön johto halusi varmistua että jäsenritariksi lyötäisiin vain niin kovia miehiä että he kestäisivät tällaisen pakottamisen. Perjantaista lauantain keskiyöhön kokelasta hoidettiin vammoistaan ja sunnuntain keskiyöllä, perinteisellä Kristuksen ylösnousemuksen hetkellä, alkoi jumalanpalvelus jossa tämän kovan kokeen läpäisseet kokelaat lyötiin ritareiksi ja he saivat valkean viittansa.
Järjestön lakkauttamisen jälkeen temppeliherrojen omaisuus siirtyi Ranskassa valtiolle, samoin maaomaisuus Kastiliassa ja Englanissa. Muualla omaisuus jaettiin muiden veljeskuntien haltuun. Myös osa temppeliherroista liittyi johanniittoihin. Portugalissa ritarikunta jatkoi toimintaansa nimellä Kristuksen veljeskunta, sillä temppeliherrojen katsottiin tehneen maalle suuria palveluksia reconquistan aikana. Skotlannissa se säilyi Ohdakkeen veljeskunnan nimellä.
Legendoja ja myyttejä.
Temppeliherrain ritarikunta on ollut pitkään suosittu salaliittoteorioiden kohde.
Noituussyytteet.
a>, jota Temppeliherrojen sen historian loppuvaiheissa väitettiin palvoneen.
Jo keskiajalla oli liikkeellä tarinoita, joiden mukaan Temppeliherrain ritarikunnan jäsenet harjoittivat noituutta. Heidän myös uskottiin olleen mahtavia alkemisteja, jotka keksivät Viisasten kiven, joka pystyisi muuttamaan minkä tahansa metallin puhtaaksi kullaksi.
Temppeliherrojen salaisista kokouksista oli liikkeellä monenlaisia huhuja. Nykyisinkään ei tiedetä, mitä temppeliritarit tekivät kokouksissaan, mutta heidän aikalaisensa ja vihamiehensä keksivät tarinoita kokousten todellisesta luonteesta. Aikalaistarinoiden mukaan temppeliherrat harjoittivat kokouksissaan saatananpalvontaa, mutta todennäköisesti nämä syytökset olivat kuitenkin suurimmaksi osaksi taikauskoista pelkoa ja kuvittelua, jota Filip IV sittemmin käytti hyväkseen.
Vaikka syytökset noituuden harjoittamisesta eivät enimmäkseen pitäneet paikkaansa, eräät temppeliherrat kuitenkin kertoivat kuulusteluissa osallistuneensa demoni Baphometin palvontaan. He jopa väittivät Baphometin osallistuneen temppeliritarien kokouksiin ja rituaaleihin. Näiden kidutuksen alla annettujen lausuntojen uskottavuus on kuitenkin kyseenalainen.
Kätketyt aarteet.
Temppeliherroista on liikkeellä lukuisia tarinoita, joiden mukaan he olisivat löytäneet useita kristillisiä aarteita. Heidän on väitetty löytäneen Salomon temppelin alta salaisen aarrekammion, jonka aarteiden joukkoon kuuluivat muiden muassa Liitonarkku ja Graalin malja. Temppeliherrojen aarteiden joukkoon on myös väitetty kuuluneen Aaronin sauva, Jeesuksen risti ja Mooseksen kymmenen käskyä. Tarina kertoo, että ritarikunnan oma laivasto vei rikkaudet Ranskasta linnoihin, jotka sijaitsivat Portugalissa, Espanjassa ja Skotlannissa. Erään legendan mukaan viimeisen suurmestarin Jacques de Molayn kuoleman myötä meni hautaan tietoja Temppeliritarien suurimmasta aarteesta, eli ihmeellisestä pisteestä. Sen on väitetty olleen jonkinlainen arkkitehtoninen salaisuus tai ihmeellinen koodi.
Järjestön elvytys.
Useat nykyiset kerhot ja yhdistykset kutsuvat itseään temppeliherroiksi ja vastaavilla nimillä ja väittävät polveutuvansa alkuperäisestä Temppeliherrain ritarikunnasta. On olemassa myös huhuja, joiden mukaan eräät vainoista selviytyneet temppeliritarit pakenivat Skotlantiin, missä he elvyttivät ja muodostivat uudelleen järjestönsä. Suositun salaliittoteorian mukaan Temppeliherrain ritarikunta jatkaisi nykyisinkin toimintaansa salaa vaikuttaen pörssikursseihin ja maailmantalouteen.
Erään vapaamuurareihin liittyvän legendan mukaan järjestö olisi vainoista selviytyneiden temppeliherrojen perustama. Yksikään tarina Temppeliherrain ritarikunnan uudelleensynnystä ei ole kuitenkaan saanut historiallisesti luotettavia todisteita. Todellisuudessa suurin osa temppeliherroista liittyi ritarikunnan lakkauttamisen jälkeen muihin hengellisiin ritarikuntiin, varsinkin johanniittoihin.
Temppeliherrat taiteessa ja populaarikulttuurissa.
Yhtenä keskiaikaisen maailman voimakkaimmista ritarikunnista Temppeliherrain ritarikunta on esiintynyt kirjallisuudessa, elokuvissa, sarjakuvissa ja videopeleissä. Keskiaikaan sijoittuvissa tarinoissa temppeliherrat kuvataan yleensä militarististen uskonkiihkoilijoiden veljeskunnaksi. Nykyaikaan sijoittuvissa tarinoissa Temppeliherrain ritarikunta on usein kehittynyt maailmanlaajuiseksi salaseuraksi. Eräissä tarinoissa ei esiinny temppeliherroja, vaan tarinan päähahmot metsästävät Temppeliherrain ritarikunnan kätkettyä aarretta. Toisinaan aarre on temppeliherrojen haltuun joutunut kristillinen pyhäinjäännös, kuten Graalin malja.
Vuonna 1820 julkaistussa Sir Walter Scottin historiallisessa romaanissa "Ivanhoe" temppeliherrat kuvataan konnamaisen Sir Brian de Bois-Guilbertin hahmossa negatiivisin sävyin, mikä on vaikuttanut myöhempiin mielikuviin Temppeliherrain ritarikunnasta. Umberto Eco käsittelee romaanissa "Foucaultin heiluri" muun muassa temppeliherroja ja aiheeseen liittyvää tematiikkaa. Dan Brownin kirjoittamassa bestseller-romaanissa "Da Vinci -koodi" ja siihen perustuvassa elokuvassa, jonka mukaan temppeliherrat kätkivät pyhän Graalin katoliselta kirkolta. "Da Vinci -koodin" hypoteesi temppeliherrojen ja pyhän Graalin välisestä suhteesta viittaa Michael Baigentin, Richard Leighin ja Henry Lincolnin kirjaan "Pyhä veri, pyhä Graal". Temppeliherroja käsitellään Jan Guilloun kirjoittamassa Arn Magnusson -kirjoissa ("Tie Jerusalemiin", "Temppeliherra" ja "Pohjoinen valtakunta"), joka kertoo samannimisen ruotsalaisen ristiritarin elämänvaiheista. Guillou kirjoitti ristiretkitrilogian jatkoksi neljännen romaanin nimeltä "Arnin perintö", jonka mukaan Tukholman kaupungin historiallinen perustaja Birger-jaarli on Arn Magnussonin jälkeläinen. Temppeliherrat ovat myös suuressa roolissa Michael P. Spradlinin kirjasarjassa Nuori Temppeliherra (The Youngest Templar), joka on pääasiassa nuorille suunnattu sarja.
Temppeliherrat ovat Graalin maljan vartijoiden sivuroolissa seikkailuelokuvassa "Indiana Jones ja viimeinen ristiretki". Temppeliherrat esiintyvät keskeisessä roolissa ristiretkistä ja Jerusalemin kuningaskunnasta kertovassa elokuvassa "Kingdom of Heaven – Taivas maan päällä", jossa vallanhimoiset kuningas Guy de Lusignan ja ritari Reynald de Châtillon kuvataan muslimeja halveksiviksi sodanlietsojiksi, joiden sotilaallisen kyvyttömyyden takia Saladin onnistuu Jerusalemin valloittamisessa. Seikkailuelokuvan "National Treasure - Kansallisaarre" juonessa päähahmot metsästävät Yhdysvalloissa temppeliherrojen aarretta, johon liittyvät myös vapaamuurarit, Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus, Benjamin Franklin ja George Washington.
Videopelin ' juoneen liittyy Temppeliherrain ritarikunta. Temppeliherroja käsitellään myös pelissä '. "Assassin's Creed" -pelisarjassa Temppeliherrain ritarikunta ja sen nykyaikainen vastine Abstergo-megakorporaatio ovat tärkeässä roolissa. Yhtenä sarjan ensimmäisen pelin sivutehtävistä pelaajahahmon Altaïr ibn La-Ahadin pitää paikantaa ja tappaa 60 temppeliherrojen jäsentä ympäri pelimaailmaa.
Don Rosan käsikirjoittamassa ja piirtämässä Disneyn eläinmaailmaan sijoittuvassa seikkailussa "Temppeliherrojen kätketty kruunu" Roope Ankka matkustaa Aku Ankan sekä Tupun, Hupun ja Lupun kanssa Haitiin löytääkseen temppeliherrojen seremoniakruunun, jonka Euroopan kuningashuoneet yrittivät lahjoittaa Kathayn suurkaanille. Rosan mukaan Carl Barksin klassisessa seikkailutarinassa "Roope-setä ja viisasten kivi" esiintynyt Maailmanpankkineuvosto oli alun perin Temppeliherrain pankki. Ankkojen seikkailu Temppeliherrain ritarikunnan aarteen jäljillä jatkuu tarinassa "Kirje kotoa", jonka mukaan temppeliherrojen aarre on kätketty MacAnkkain klaanin Ankkapurhan linnan alle Skotlannissa.
Temppeliherroihin on tehty viittauksia myös populaarikulttuurissa. The Templars -yhtye on nimennyt itsensä temppeliherrojen mukaan ja sen kappaleisiin kuuluvat muun muassa "The Poor Knights of Acre" ja "Return of Jacques de Molay".
Aiheesta muualla.
*


Tuomari Nurmio.
Hannu Juhani ”Tuomari” Nurmio (s. 21. marraskuuta 1950 Helsinki) on suomalainen rockmuusikko. Nurmion tunnetuimpiin kappaleisiin kuuluvat muun muassa ”Valo yössä”, ”Oi mutsi mutsi”, ”Hän on täällä tänään”, ”Ramona”, ”Lasten mehuhetki”, ”Punainen planeetta”, ”Tonnin stiflat”, ”Kurjuuden kuningas”, ”Rannanjärvi elää!” ja ”Dumari”.
Elämä.
Nurmio on asunut suurimman osan elämästään Helsingissä.
Hän kävi koulua Helsingin Toisessa Lyseossa eli Tossussa, muttei viihtynyt siellä ja jäi mm. kerran luokalleen. Vaihdettuaan Suomalaiseen yhteiskouluun hän alkoi menestyä paremmin. Rippikoululeirillä Mustasaaressa hän tapasi folk- ja musiikkihenkisiä ystäviä, joiden kanssa hän myös soitteli kitaraa ja myöhemmin vietti aikaansa Töölön suunnalla
Hän valmistui vuonna 1983 oikeustieteen kandidaatiksi Helsingin yliopistosta, muttei ole koskaan tehnyt koulutustaan vastaavaa työtä. Hänen pro gradu -tutkielmansa otsikko on "Kidutuksen kielto kansainvälisessä oikeudessa". Ennen muusikonuraansa Nurmio työskenteli lakitieteen opintojensa ohella toimittajana, ensin Soihdunkantaja-lehdessä ja myöhemmin Ohjelmakeskuksen julkaiseman "Uusi Laulu" -lehden päätoimittajana.
1970-luku.
Nurmio keikkaili jo 1970-luvun puolivälissä eri kokoonpanojen kanssa ja soolona mm. nimellä Hande Nurmio sekä erityisesti yhtyeensä Dusty Ramblers kanssa, joka levytti kappaleen "Oi mutsi mutsi" kokoelma-EP:lle Stadin Spartakiadit vuonna 1977. Köyhien ystävät keikkaili jo loppuvuodesta 1978 esittäen joitakin myöhemmille levyille päätyneitä kappaleita.
Tuomari Nurmio julkaisi ensimmäisen singlensä yhtyeensä Orpojen tuki kanssa Love Records-levymerkille toukokuussa 1979. Singlen ensimmäisen version tehneessä yhtyeessä soittivat studiomuusikot Hasse Walli (kitara), Make Lievonen (basso) Ahti Marja-aho (viulu), Pedro Hietanen (hanuri), Ronnie Österberg (rummut). Singlen B-puolen kappaletta "Valo yössä" tarjottiin MTV:n Syksyn sävel-kilpailuun, mutta se ei tullut valituksi. Myöskään levy-yhtiö ei uskonut kappaleeseen, vaan piti sen tekstiä liian kirjallisena. Sen alkumuoto olikin Hämäläis-Osakunnan lehdessä ilmestynyt runo Juopon reissu. Sen yhtenä innoituksen lähteenä oli runoilija Lauri Viita legendaarisine taksiajeluineen. Kappaleesta tuli kuitenkin odottamatta suuri hitti: se oli kolme kuukautta Suomen singlelistan ykkösenä. Sen sijaan A-puolen blues-sovitus vanhasta virrestä "Kurja matkamies maan" herätti suurta pahennusta ja sen soittoa Yleisradiossa vältettiin ensimmäisen soittokerran jälkeen. Myöskään Raha-automaattiyhdistys ei hyväksynyt sitä levyautomaatteihinsa, ja siksi levystä tehtiin kohta uusi painos, jossa A-puoleksi oli valittu "Oi mutsi mutsi".. Nyt yhtyeeksi oli vaihtunut Köyhien ystävät, joka soitti enemmän rautalanka-tyylisesti kitara-rummut-basso-pohjalta. Mukana ei ollut enää haitaria ja viulua. Tällä kokoonpanolla tehtiin ensimmäinen LP-levy Kohdusta hautaan. Siitä tuli suuri menestys.
1980-luku.
Vuosikymmenen alkaessa Nurmio oli jo tunnettu ja suosittu artisti. Toinen LP-levy Maailmanpyörä palaa ilmestyi vajaa vuosi ensimmäisen jälkeen. Se oli tyylillisesti täysin erilainen. Yhtyeenä oli nyt Viides kolonna. Aiempi yhtye Köyhien ystävät jatkoi suosiotaan ilman Nurmiota nimellä Agents.
Kolmas levy Lasten mehuhetki ilmestyi vuonna 1981. Se tehtiin jälleen eri kokoonpanolla kuin edellinen. Nurmio itse soitti kitaraa ja lauloi, rummuissa oli Köyhien ystävien Juha Takanen, viulussa Ahti Marja-aho ja puhaltimissa Pentti lahti. Levyn tyyli poikkesi jälleen edellisestä, ja se oli sekä musiikillisesti että sanoituksellisesti yhtenäinen teemallinen kokonaisuus. Musiikkityyliltään levy oli raaempi ja rosoisempi, nurmion säröinen kitara oli pääosassa ja sitä tukivat puhaltimet ja viulu. Levyn nimikappaleesta Lasten mehuhetki tuli hitti ja Suomi-rockin klassikko.
Vuonna 1982 ilmestynyt Punainen planeetta oli taas tyyliltään erilainen, edellistä levyä seesteisempi. Sen muusikkokaarti oli taas hieman vaihtunut, joskin Takanen ja Marja-aho olivat edelleen mukana.
Vuonna 1984 ilmestyneellä albumilla Meet the Meatballs tyyli oli jälleen muuttunut. Nyt monet muusikoista esiintyivät vieraskielisillä salanimillä: mm. Nurmio itse nimellä Judge Bean Jr., kitaristi Olli Haavisto nimellä Ollie Squeezer ja rumpali Zape Leppänen nimellä Z. de Calvado. Kaikki kappaleet olivat englanninkielisiä.
Käytettyä rakkautta-albumi ilmestyi vuonna 1986 ja se oli jälleen suomenkielinen. Tyyliltään se oli lähempänä iskelmää. Levyn hittikappaleita olivat mm. Miehen elämää ja Ramona. Itse hän kertoo levyä tehdessään halunneensa kritisoida sitä, että hänen kappaleensa otettiin aina hyvin vakavasti, niitä kuunneltiin hartaasti ja teksteiltä odoteltiin aina jotakin syvällistä, siksi hän halusi tehdä kevyemmän levyn myös tekstiensä puolesta. Monia tämän levyn kappaleita hän alkoi esittää yksin kitaran säestyksellä tekemillään soolokeikoilla.
Albumi Kuu ilmestyi vuonna 1988. Se oli tyyliltään lähellä bluesia. Nurmion itsensä mukaan levy on hänen huonoimpansa. Levyn tunnetuin kappale on sen ainoa käännöskappale "Paha kuu", joka on John Fogertyn tekemä CCR-yhtyeelle.
1980- ja 1990-lukujen vaihteessa Tuomari Nurmio keskittyi kuvataiteisiin ja järjesti näyttelyn ”Erä rypistettyjä, litistettyjä, hakattuja ja maalattuja auton konepeltejä”. Hän kirjoitti myös runoja, jotka ilmestyivät vuonna 1994 runokirjassa "Karvainen sielu".
1990-luku.
Lyhyen musiikillisen hiljaiselon jälkeen Tuomari Nurmio palasi levyn "Hullu Puutarhuri" (1992) kera. Levyllä soittaa taustoja kymmenmiehinen torvi- ja lyömäsoitinyhtye Hugry Tribal Marching Band. Tuomari Nurmio paneutui iskelmäperinteeseen levyttämällä muun muassa vanhoja amerikkalaisia ja italialaisia iskelmiä levyllä "Karaokekuningas" (1995). Seuraavana vuonna hän esitti isolle tanssiorkesterille sovitettuja versioita omista suomenkielisistä klassikoistaan levyllä "Tanssipalatsi".
Suurien orkesterisovitusten jälkeen Tuomari Nurmio yllätti kuulijat jo vuoden kuluttua siirtymällä äärimmäisyydestä toiseen levyllä "Luuta ja nahkaa" (1997). Karuja tekstejä säestää vain Nurmion soittama säröinen akustinen kitara. Levyn tunnetuimpiin kappaleisiin kuuluvat jo keikkaklassikoiksi muodostuneet ”Rannanjärvi elää!” ja ”Kova luu”.
Vuosituhannen vaihteessa julkaistulla "1999"-levyllä on 2000-luvun helsinkiläisten kapakoiden jukeboksi-hitti ”Tonnin Stiflat”, jonka sanoitus kunnioittaa aitoa 1950-luvun Sörkan ja Kallion alueen puhekieltä, stadin slangia, kuten myös uudemmat laulut ”Bum!Bum!Bum!” ja ”Dumari”. Vuonna 2000 Tuomari Nurmiolle osoitettiin kunniaa hänen 50-vuotisjuhlansa aikoihin valmistuneella tribuuttilevyllä "Tuomarin todistajat", jolla esiintyi useita nuoren polven artisteja muun muassa Ville Valo, Jonna Tervomaa, Tehosekoitin, YUP ja Nylon Beat.
2000-luku.
2000-luvulla Tuomari Nurmio on etsinyt koko ajan uusia näkökulmia musiikkiinsa. Ennenkuulemattomista lauluista koostuvan Korkein Oikeus -trion kanssa soitetun live-levyn jälkeen ilmestyi Alamaailman Vasarat -yhtyeen säestyksellä tehty itämaista ja helsinkiläistä Kallion kulttuuria yhdistelevä teemalevy "Kinaporin Kalifaatti" (2005). Taustayhtyeessä on kosketinsoittaja, kaksi sellonsoittajaa, kaksi puhallinsoittajaa ja kaksi lyömäsoittajaa. Seuraavalla levyllä "Tangomanifesti" (2006) Tuomari Nurmio halusi uudistaa kaavoihin kangistunutta ja paikalleen jäänyttä suomalaista tangoperinnettä. Sillä kuultiin mm. argentiinalaisvaikutteinen milongaversio kappaleesta Valo yössä.
Judge Bone’s Original Monstervision Freakshow oli Tuomari Nurmion yhtye, joka julkaisi vain yhden singlen, "Welcome to Hellsinki". Single julkaistiin Suomessa järjestettyjen Euroviisujen kunniaksi keväällä 2007. Kappaleen laulusta vastaavat Mr. Lordi, Hanna Pakarinen, Timo Kotipelto, Pasi Rantanen, Jyrki 69 ja Judge Bone eli Tuomari Nurmio, joka on myös säveltänyt ja sanoittanut kappaleen. Kappaleen taustayhtyeessä soittavat Nino Laurenne (kitara, taustalaulu), Roope Latvala (soolokitara), Titus Hjelm (basso) ja Mirka Rantanen (rummut). Lisäksi Kimmo Blom ja Petri Aho toimivat taustalaulajina kappaleessa. Single pysyi Suomen singlelistalla neljä viikkoa ja sijoittui parhaimmillaan ensimmäiseksi.
Tammikuussa 2007 nousi Suomessa listaykköseksi Sielun veljet -yhtyeen 17 vuotta aiemmin nauhoittama levy "Otteita Tuomari Nurmion laulukirjasta", joka sisältää nimensä mukaisesti covereita Nurmion kappaleista. Englannin kielellä tehtyjä lauluja sisältävä duo-levy "Judge Bone & Doc Hill: Big Bear’s Gate" ilmestyi keväällä 2008 levymerkillä Bone Voyage.
Vuonna 2009 Nurmion teki uransa ensimmäisen konserttisalikiertueen, joka kattoi yksitoista paikkakuntaa. Johanna Kustannus julkaisi lokakuussa 2009 Nurmion 30-vuotisen uran kunniaksi seitsemän cd:n boksin "Dumari – raskauttavaa todistusaineistoa 1979–2009". Nurmiolle myönnettiin boksista Emma-gaalan historian ensimmäinen Vuoden Kotimainen Erikoisjulkaisu -Emma.
2010-luku.
Vuonna 2010 Tuomari Nurmiolta ilmestyi 4 erilaista DVD-julkaisua ja uusi levy Paratiisin puutarha, joka julkaistiin CD:nä ja LP:nä 20.10.2010. Levy julkaistiin yhtä aikaa Nurmion musiikillisen elämäkerran, Dumari – Kohdusta hautaan ja Paratiisin puutarhaan, kanssa. Toukokuussa 2011 Tuomari Nurmio kokosi jälleen uuden kokoonpanon Dumari & Spuget. Dumari & Spuget -keikkojen lisäksi Tuomari Nurmio ja Paratiisin puutarha -orkesteri tekivät yhden keikan Jyväskylän kesässä 13.7.2011, mutta esiintyivät myös Nurmion 60-vuotispäivillä 21.11.2010.
Merkitys ja menestys.
Nurmion uran alkupään tuotantoa, vuosilta 1979-1982, pidetään yleisesti suomalaisen rockhistorian klassikoina. Musiikkilehti "Soundin" (numero 3/2005) kriitikkoäänestyksessä ”Kaikkien aikojen 50 parasta albumia” "Kohdusta hautaan" valittiin kaikkien aikojen parhaaksi suomalaiseksi rockalbumiksi. "Punainen planeetta" oli äänestyksen kahdeksas sekä "Maailmanpyörä palaa" ja "Lasten mehuhetki" sijoilla 14 ja 15.
Kultalevyn Nurmio on saanut levyistään "Kohdusta hautaan" ja "Käytettyä rakkautta".
Tuomari Nurmio on saanut Juha Vainion sanoittajapalkinnon vuonna 1999, ja ainoana rock-muusikkona Eino Leinon palkinnon vuonna 2003, sekä Teosto-palkinnon "Kinaporin Kalifaatti" -levystään vuonna 2005. Maaliskuussa 2009 hän sai elämäntyöstään erikois-Emman. Helsinki-päivänä 12.6.2011 Tuomari Nurmiolle myönnettiin Helsinki-mitali.
Aiheesta muualla.
*


John Peel.
John Robert Parker Ravenscroft (30. elokuuta 1939 – 25. lokakuuta 2004), tunnetummin John Peel, oli musiikkitoimittaja. Hän työskenteli BBC:ssä vuodesta 1967 kuolemaansa asti. Peel oli ensimmäisiä, jotka toivat suuren yleisön tietoisuuteen muun muassa punk-, reggae- ja hip hop -musiikkia.
Käytyään armeijan Peel muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1960. Seitsemän vuoden aikana hän työskenteli useilla radioasemilla ja palasi takaisin Isoon-Britanniaan vuonna 1967. Peel toimi hetken luvattomalla radioasemalla "Radio Londonilla" ennen kuin hänet palkattiin vasta perustettuun BBC:n populaarimusiikkiin keskittyneeseen Radio 1:een. Yli 40 vuoden ura musiikkitoimittajana kertoo miten intohimoisesti hän suhtautui musiikkiin ja radiotyöhön.
Peelin tunnetuin ja pitkäkestoisin ohjelma oli "The Peel Session". Lähes jokainen merkittävä yhtye tai artisti ja useat sadat tuntemattomammat ovat tehneet oman Peel Sessionin. Suomalaisista yhtyeistä oman Peel Sessionin ovat päässeet tekemään ainakin Aavikko, Circle, Deep Turtle ja Pan sonic. Merkittävimmistä yhtyeistä vain The Beatles, The Rolling Stones ja Oasis eivät ole olleet Peel Sessionissa.
Myös Suomessa John Peelillä oli vuosina 1987—2003 oma erikoisohjelma Rockradiossa, Radiomafiassa ja. Ohjelmassa Peel soitti kaikkea mahdollista: country-kappaleen jälkeen saattoi tulla monotonista teknoa. Peelin tavaramerkkinä oli myös soittaa vahingossa levyjä väärällä nopeudella, joka sitten korjattiin ja soittaminen aloitettiin alusta.


Pan Sonic.
Pan Sonic (aiemmin Panasonic) on suomalainen elektroninen avant-garde -yhtye. Yhtye on perustettu 1993, ja siihen kuuluvat tällä hetkellä Mika Vainio ja Ilpo Väisänen.
Pan Sonicin musiikki on hyvin staattista ja minimalistista, ja yhtyeen äänimaailmasta on löydettävissä yhteyksiä 1950- ja 1960-luvun Darmstadtilaiseen konemusiikkiin sekä mm. suomalaisen konemusiikin pioneeriin Erkki Kurenniemeen. Äänet julkaisuihin ja live-esiintymisissä tuotetaan osin omatekoisilla ja modifioiduilla syntetisaattoreilla ja efektilaitteilla, joita yhtyeelle rakentaa Jari Lehtinen.
Pan Sonic, kuten monet muut suomalaiset elektronisen musiikin yhtyeet ja artistit, on huomattavasti tunnetumpi ja arvostetumpi ulkomailla kuin kotimaassa. Pan Sonic on esiintynyt niin festivaaleilla (Sónar, Avanto) kuin taidegallerioissa.
Pan Sonic levyttää brittiläisen Mute Recordsin Blast First -levymerkille.


Fengshui.
Fengshui (風水 fēngshuǐ, tuuli-vesi) on kiinalaiseen kosmologiaan perustuva kokonaisvaltainen rakentamista käsittelevä oppi. Sen avulla pyritään saamaan aikaan rakennettu ympäristö, joka on ihmiselle mahdollisimman suotuisa ottamalla huomioon "sancai" (三財 sāncái, kolme aarretta) eli taivas (天 tiān), maa (地 dì) ja ihminen (人 rén).
Taivas - aika.
"Taivas" kattaa maapallon suhteen ympäröiviin taivaankappaleisiin eli aurinkoon, kuuhun, planeettoihin ja tähtiin. Se symboloi aikaa.
Fengshuissa otetaan huomioon ajan kulun vaikutus ihmisiin ja rakennuksiin. Joissakin sen menetelmistä rakennuksen rakennusajankohta on välttämätön perustieto. Päivänvalintaa käytetään, kun valitaan toiminnoille sopivimmat ajankohdat.
Maa - paikka.
"Maa" kattaa maapallon fyysisen ympäristön, sekä näkyvän että näkymättömän.
"Luantoupai" (巒頭派 luántóupài) eli "vuorenhuippukoulukunta" tunnetaan myös nimillä lixingpai (muotokoulukunta), Jiangxi–menetelmä (江西 jiāngxī, maakunta Kiinassa), Ganzhou–menetelmä (贛州 gànzhōu, kaupunki Jiangxin maakunnassa) sekä Guangxi-koulu (廣西 guǎngxī, autonominen hallintoalue Etelä-Kiinassa). Viimemainitut nimet viittaavat Kiinan eteläisiin osiin, joiden vuoret ja vesialueet inspiroivat metodin terminologiaa ja menetelmiä.
Muotokoulukunta käsittelee silminnähtäviä muotoja. Sen teorioita käytetään analysoitaessa maastomuotoja, maaperän laatua ja koostumusta, kasvillisuutta ja ilmastoa. Kaupunki-, arkkitehtuuri- ja sisustussuunnitteluoppina se käsittelee teitä ja katuja, tonttien ja rakennusten muotoja, ovien, ikkunoiden ja huoneiden sijoittelua, sisustussuunnittelua jne.
Pääasialliset metodit ympäristön qin tutkimiseksi ovat yin-yang, viisi elementtiä ja yhdeksän tähteä.
"Liqipaita" (理气派 lǐqìpài) eli "qin periaatteen koulukuntaa" kutsutaan myös Fujian- eli Fukien-koulukunnaksi (福建 fújiàn, Etelä-Kiinan maakunta), esi-isien salin menetelmäksi ja min-kouluksi. Se käsittelee näkymätöntä ympäristöä, ilmansuuntien vaikutusta, maapallon magneettikenttää ja sen muutoksia.
Tämän koulukunnan tärkein työkalu on kiinalainen kompassi, luopan, mistä tulee koulukunnan länsimainen nimi, "kompassikoulukunta". Luopanin avulla voidaan verrata ajan, ilmansuuntien ja magneettikentän sekä näkyvien muotojen yhteisvaikutusta.
Pääasialliset menetelmät ovat yin-yang, viisi elementtiä, baguat, luoshu, 12 maallista oksaa, 28 tähtikuviota ja Yijingin heksagrammit.
Ihminen.
Ihmisen hyvinvointi on fengshuin päämäärä. Rakentaminen taivaan ja maan periaatteiden mukaan vahvistaa ihmistä. Ihmisen henkilökohtainen energia otetaan huomioon fengshuin mukaan rakennettaessa. Tavallisimmin käytetään syntymävuodesta laskettavaa elämänlukua eli mingguaa sekä syntymäajan ja –paikan perusteella laskettavaa "bazi"ta eli neljän pilarin astrologiaa. Myös muita menetelmiä kuten "ziweidoushuta" eli "Keisaritähden astrologiaa" voidaan käyttää.
Koulukunnat.
Fengshuin puitteissa on vuosituhansien aikana kehitetty useita koulukuntia, vaikka täsmällisempää olisi kutsua niitä menetelmiksi. Fengshui-ammattilainen voi käyttää useita tai kaikkia niistä tilanteen vaatimusten mukaan.
Xuankongpai (玄空 派 käsittämättömän tyhjyyden koulukunta)
Qimendunjia on tehokkaana pidetty lisämenetelmä.
Ammattivaatimukset.
Lisäksi on hyvä osata ainakin perusteet muista viiden opin lajeista.
New age –fengshui.
1970-luvulla Yhdysvalloissa Thomas Linyun alkoi opettaa yksinkertaistettua fengshuita. Vuonna 1986 Kaliforniassa hän perusti "Mustan hatun tiibetiläisen tantrisen buddhismin fengshui"- kirkon. Menetelmää kutsutaan lyhyesti mustan hatun fengshuiksi (Black Hat Feng Shui tai BTB).
Mustan hatun muotokoulukunnan opetus oli alun perin klassisten kiinalaisten perinteiden mukaista, mutta amerikkalaisen kulttuurin vaikutuksesta menetelmää muokattiin ja siihen yhdistettiin eri uskontojen kuten taolaisuuden ja buddhismin käsityksiä ja käytäntöjä, länsimaisten tieteiden selityksiä sekä amerikkalaisia New Age –oppeja ja menetelmiä.
Huomattavin ero klassiseen kiinalaiseen fengshuihin on kompassin käytön hylkääminen ja kompassikoulukunnan idean yksinkertaistaminen. Linyun opettaa mallia, jonka mukaan talo tai asunto jaetaan yhdeksään neliöön, jotka edustavat kahdeksaa elämäntilannetta: uraa, oppimista, perhettä, rahaa, mainetta, avioliittoa, lapsia ja auttavia ihmisiä.
Energian korjaukseen käytetään liikkuvia, eläviä ja painavia esineitä, valoa, ääntä, sähkölaitteita, bambuhuiluja, bagua-peilejä sekä rituaaleja. Kristallien ja suihkulähteiden käyttö kodeissa levisi mustan hatun fengshuin mukana kaikkialle länsimaihin.
BTB-fengshuin harjoittajat kutsuvat käyttämäänsä menetelmää intuitiiviseksi fengshuiksi.
Fengshuita vastaava menetelmä intialaisessa kulttuurissa on vastu shastra.


Populaatio.
Populaatiolla eli kannalla tarkoitetaan biologiassa tavallisesti niiden yksilöiden joukkoa, jotka kuuluvat samaan lajiin ja elävät samanaikaisesti samalla alueella. Esimerkiksi lammessa elävät ahvenet muodostavat lammen ahvenpopulaation. Eri lajien populaatiot, jotka elävät samalla alueella, muodostavat yhdessä eliöyhteisön.
Populaatiota ei yleensä voida rajata tarkasti. Samaan populaatioon voidaan laskea paitsi yhden lammen ahvenet, myös useissa toisiinsa purojen välityksillä liittyneissä lammissa elävät ahvenet. Täten populaation määritelmä riippuu tarkastelumittakaavasta.
Elinalueeseen perustuvan määritelmän lisäksi populaatio voidaan myös määritellä biologisesti. Tällöin populaatiolla tarkoitetaan niiden yksilöiden joukkoa, jotka lisääntyvät säännöllisesti keskenään.
Populaation ominaisuuksia ovat koko, tiheys, ikärakenne ja sukupuolijakauma. Populaatiodynamiikalla tarkoitetaan näissä tapahtuvia muutoksia.
Populaation kokoon vaikuttavat syntyvyys, kuolleisuus ja muuttoliike. Kokoa tietyllä maantieteellisellä alueella rajoittaa ympäristön kantokyky, jolla tarkoitetaan ympäristön ominaisuuksien (resurssien ja olosuhteiden) määräämää populaation suurinta mahdollista tiheyttä. Kantokyky muodostuu lajinsisäisen kilpailun vaikutuksesta kun kaikille yksilöille ei riitä esimerkiksi tarpeeksi ravintoa. Kantokyky on teoreettinen käsite, käytännössä populaation tiheys vaihtelee kantokyvyn molemmin puolin.
Syntyvyyden ja kuolleisuuden perusteella populaatiolle voidaan piirtää eloonjäämiskuvaaja, josta selviää yksilöiden kuolleisuus eri iässä. Eloonjäämiskuvaajat voidaan luokitella kolmeen tyyppiin: koveriin (eli nuoria yksilöitä kuolee eniten), suoriin ja kuperiin (kuolleisuus kasvaa kun eliö vanhenee). Käytännössä useimpien eliöiden kuolleisuus ei noudattele vain yhtä tyyppiä, vaan on yhdistelmä erilaisia kuvaajia.
Populaatioita tutkii ekologian osa-alue populaatiobiologia.


Frenologia.
Frenologian määritelmä Websterin sanakirjassa n. 1900
Frenologia on näennäistiedeoppi, jonka mukaan ihmisen persoonallisuus voidaan nähdä kallon muodoista ("kuhmuista"). Frenologia todettiin puoskaroinniksi 1900-luvun alkupuolella.
Frenologian kehitti saksalainen psykologi Franz Joseph Gall vuonna 1796. Hän arvioi mm. "mulkosilmäisten" opiskelijoiden menestyneen opinnoissa muita paremmin. Tästä hän päätteli silmien takaisten aivojen osien pullistaneen päätä.
Oppi muodostui melkoisen suosituksi 1800-luvulla, tosin jo antiikin Kreikassa yritettiin tulkita persoonallisuutta pään muodoista. Aikanaan frenologia oli jopa arvostettu akateeminen tiede, minkä aseman se on menettänyt. Frenologiasta löytyy kuitenkin tiettyjä yhtäläisyyksiä esimerkiksi nykyaikaiseen aivotutkimukseen: myös siinä tietyillä aivoalueilla ajatellaan olevan erityisiä toimintoja ja vaikutuksia.
Ihmisen persoonallisuuden piirteet liitetään frenologiassa tiettyihin aivoalueisiin: Mitä suurempi aivoalue on, sitä merkittävämpi tämän alueen edustama piirre on ihmisen persoonallisuudessa. Aivoalueen suuruus taas heijastuu kallon pintaan, jonka muodoista persoonallisuutta pystytään analysoimaan.


Fysiognomia.
Fysiognomia (näennäistiede, jonka mukaan ihmisen ulkomuoto, erityisesti kasvonpiirteet, ovat yhteydessä henkilön persoonallisuuteen. Sen avulla ajateltiin esimerkiksi henkilön luonteenpiirteiden olevan pääteltävissä kasvonpiirteistä ja ruumiin ominaisuuksista. Fysiognomia on läheistä sukua frenologialle.
Fysiognomia on erittäin vanha oppi, sillä siihen on viittauksia jo Vanhassa testamentissa. Ensimmäiset havainnot opin kehittyneistä muodoista ovat 400-luvun eaa. Kreikasta. Nykyaikojen ensimmäisenä fysiognomina pidetään sveitsiläistä pastoria Johann Kaspar Lavateria, joka eli (1741—1801). Fysiognomia oli suosittua erityisesti 1700- ja 1800-luvuilla.
Antiikin fysiognomia.
Fysiognomia perustuu antiikin ajalle tyypilliseen ajatteluun ruumiin ja sielun molemminpuoleisista kytköksistä. Ajattelun tausta voidaan nähdä jo hippokraattisissa teksteissä: niissä ruumiin ja sielun vuorovaikutus oletetaan suoraksi, ja sieluun perinteisesti liitettyjä kykyjä käsitellään usein ruumiin ominaisuuksina.
Fysiognomiset jaottelut.
Kuvistusta teoksesta "De Humana Physiognomia" (1650).
Fysiognomisin menetelmin pyrittiin tunnistamaan ja tekemään jaotteluja hyviin ja huonoihin piirteisiin. Toinen yleinen jaottelu tehtiin maskuuliinisten ja feminiinisten piirteiden välillä. Miehisyyteen yhdistyivät usein sellaiset positiiviset piirteet kuten jalous, oikeudenmukaisuus, kunnianhimo ja urheus; naisiin taas nautinnonhalu, hillittömyys, salakavaluus ja pelkuruus. Usein tehtiin myös ikään liittyviä erotteluja, sekä vertailuja eläinkuntaan.
Fysiognomia oli käytännönläheinen oppi; siitä haluttiin hyötyä kanssaihmisten ominaisuuksien, etenkin huonojen ominaisuuksien, tunnistamiseen. Siksi fysiognomiaa käsittelevät teokset olivat usein luettelonomaisia, sisältäen ulkoisten piirteiden kuvauksia ja niitä vastaavien sielullisten ominaisuuksien kuvauksia. Tulkinnat keskittyivät usein miehiin, ja myös useimmat kuvaillut ihmistyypit ovat miehiä; tavoitteena vaikuttaa usein olleen arvio henkilön luotettavuudesta ja kyvykkyydestä esimerkiksi politiikassa ja liiketoimissa. Teoreettinen puoli on teoksissa usein vähäisempää, eikä fysiognomian toimivuutta perustella kovin syvällisesti.
Antiikin aikana ajateltiin yleisesti esimerkiksi, että pohjoiset kansat, joiden iho ja silmät ovat vaaleat; hiukset vaaleat ja karkeat; sekä ruumis rehevä, ovat luonteeltaan tyhmänpuoleisia mutta kuumaverisiä ja urheita. Eteläiset kansat, joiden iho on tumma sekä hiukset kiharat ja pehmeät, ovat puolestaan arkoja, nopeaälyisiä, kieroja, valehtelemaan taipuvaisia ja nautinnonhaluisia.
Näiden väliin kreikkaiset sijoittivat ihannetyyppinä itsensä; heidän ulkonäkönsä edusti harmonista keskiväliä. Roomalaiset omaksuivat myöhemmin saman ajattelun, kuitenkin sijoittaen itsensä ihannetyypiksi.
Teoksia.
Antiikin kenties tunnetuin fysiognominen teos on Pseudo-Aristoteleen "Fysiognomia".
Toinen tunnettu teos on Markos Antonios Polemonin aihetta käsitellyt teos. Polemonin teoksen kreikankielinen teksti on kadonnut, mutta se tunnetaan toisaalta arabiankielisenä käännöksenä ("Leidenin Polemon") että erilaisina kreikankielisinä katkelmina ja parafraaseina. Teos jakaantuu kahteen kirjaan, joista ensimmäinen käsittelee kokonaisuudessaan silmiä, "sielun paljastavia portteja", ja toinen muita merkkejä, joita tulkitaan suhteessa silmiin.
Kolmas merkittävä fysiognominen teos on niin kutsuttu "Anonymus Latinus", joka on tuntemattoman kirjoittajan kirjoittama laaja latinankielinen teos. Teosta on toisinaan pidetty Apuleiuksen kirjoittamana. Se perustuu varhaisempiin teoksiin, erityisesti Polemonin teokseen.
Poseidoniokselta tunnetaan joitakin fysiognomisia ajatuksia. Galenos ei kehittänyt fysiognomista teoriaa, mutta piti oppia perusteltuna.


Molotov–Ribbentrop-sopimus.
Molotov–Ribbentrop-sopimus (saks. "Deutsch-sowjetischer Nichtangriffspakt", ven. "Договор о ненападении между Германией и Советским Союзом") (myös Hitlerin–Stalinin sopimus) oli natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus, joka solmittiin 23. elokuuta 1939. Sopimus sai nimensä maiden ulkoministereistä Joachim von Ribbentropista ja Vjatšeslav Molotovista, jotka allekirjoittivat sopimuksen.
Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa sovittiin etupiirijaosta. Suomi, Baltian maat, Puola ja Romania olivat jaon kohteina. Näin suurvallat pystyisivät ilman toistensa uhkaa laajentamaan alueitaan. Saksa saattoi ryhtyä sotaan Puolaa ja mahdollisesti myös sen riippumattomuuden taanneita Britanniaa ja Ranskaa vastaan ilman pelkoa Neuvostoliiton hyökkäyksestä niiden tukemana. Samalla Neuvostoliitto valmistautui omiin operaatioihinsa Puolan, Suomen ja Baltian maiden osalta.
Saksa hyökkäsikin vain hieman yli viikko sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Puolaan (Puolan offensiivi). Neuvostoliitto miehitti Saksan hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Puolan itäosan 17. syyskuuta 1939 alkaen vain kaksi päivää sen jälkeen, kun se oli saanut aikaan rauhan Mongoliassa Mantšukuon nimissä sotaa käynyttä Japanin Kwantungin armeijaa vastaan käymästään rajasodasta, Halhin-Golin taisteluista.
Etupiirijako.
Molotov-Ribbentrop -sopimuksen etupiirijako (kartta 1) ja toteutuneet aluevaihdokset (kartta 2)
Molotov–Ribbentrop-sopimuksen solmimisen yhteydessä laadittiin salainen lisäpöytäkirja, jossa Itä-Eurooppa jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin. Latvia, Viro ja Suomi määriteltiin lisäpöytäkirjassa kuuluviksi Neuvostoliiton etupiiriin. Myös Romanialle kuuluva Bessarabia annettiin sopimuksessa Neuvostoliitolle. Lisäksi Puolan kohtalon katsottiin ratkeavan myöhemmän kehityksen perusteella, tosin alustavaksi jakolinjaksi sovittiin joet Narew, Veiksel ja San. 28. syyskuuta 1939 tehdyllä lisäsopimuksella Liettua siirrettiin Neuvostoliiton etupiiriin ja vastaavasti rajaa Puolan alueella korjattiin natsi-Saksan hyväksi. Samana päivänä annetulla uhkavaatimuksella Neuvostoliitto pakotti kaikki kolme Baltian maata sallimaan puna-armeijan joukkojen sijoitus vuokrattaviin tukikohtiin niiden maaperälle.
Neuvostoliitto pyrki Molotov–Ribbentrop-sopimuksen suoman Saksan myötämielisen puolueettomuuden turvin miehittämään Suomen aloittaen talvisodan, joka päättyi alueluovutuksiin Neuvostoliitolle. Saksan voitettua Ranskan kesäkuussa 1940 Baltian maat liitettiin Neuvostoliittoon, ja Romania joutui taipumaan Bessarabian ja Pohjois-Bukovinan luovuttamiseen Neuvostoliitolle.
Talousyhteistyö.
Perussopimus synnytti myös taloussopimuksia, muun muassa 11. helmikuuta 1940 ja tätä laajemman 10. tammikuuta 1941. Vielä huhtikuussa 1941 Saksa sopi Neuvostoliiton toimittavan miljoona tonnia öljyä.
Saksalaisten evakuoiminen Neuvostoliitolle jääviltä alueilta.
Saksalaisia siirtyi Saksaan suunnitelman mukaisesti Neuvostoliitolle jääviltä alueilta.
Saksa torjuu Neuvostoliiton poliittiset lisävaateet.
Sopimus takasi käytännössä Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyön Euroopassa runsaan vuoden ajaksi. Kun Neuvostoliitto halusi selvittää Saksan kantoja ajankohtaisiin asioihin marraskuussa 1940 ulkoasiainkansankomissaari Molotovin vierailulla Saksaan, osoittautui, ettei Saksa suostunut enää mihinkään Neuvostoliiton toivomuksiin. Molotov saapui Saksaan neuvotteluihin 10. marraskuuta 1940 joutuen palaamaan tuloksetta Neuvostoliittoon 12. marraskuuta 1940.
Käytännössä Neuvostoliitto ei enää onnistunut lujittamaan asemaansa Itä-Euroopassa marraskuun 1940 jälkeen, kun taas siihen mennessä Saksa oli onnistunut valtaamaan Puolan lisäksi Belgian, Hollannin, Luxemburgin, puolet Ranskasta sekä pakottamaan Ranskan rauhaan, ja yrittänyt lannistaa Britannian lentopommituksin sopivaksi maihinnousulle.
Välirikko.
Käytännössä Saksan ja Neuvostoliiton välirikko näkyi diplomatiassa Jugoslavian osalta, minkä seurauksena neuvostoliittolainen uutistoimisto TASS julkaisee 5. huhtikuuta 1941 tiedonannon, minkä mukaan Neuvostoliitto ja Jugoslavia ovat solmineet ystävyyssopimuksen samana päivänä. Jugoslaviassa oli tapahtunut vallankaappaus 27. maaliskuuta 1941, minkä tarkoituksena oli estää Jugoslavian ajautuminen akselivaltojen piiriin ja kääntää maan ulkopolitiikka. Kuitenkaan mitään käytännöllistä apua ei Neuvostoliiton ystävyyssopimuksesta ole, koska sen ratifioimisasiakirjojen vaihtamispaikaksi oli määrätty Belgrad, joka todennäköisesti Saksan hyökätessä joutuisi pian saksalaisten haltuun. Saksan tiedustelua 28. maaliskuuta 1941, miten Jugoslavia suhtautuisi jatkossa Jugoslavian 25. maaliskuuta 1941 Belvederen linnassa allekirjoittamaan liittymissopimukseen, totesi vallan kaapanneen hallituksen ulkoasiainministeri Ninštšiš, ettei sopimuksen allekirjoitusta peruta, mutta sopimusta ei myöskään todennäköisesti ratifioitaisi voimaan astuneeksi. Jugoslavia ei antanut Saksalle sen pyytämää selvitystä armeijansa liikekannallepanosta. Päivä jälleen TASS:n julkaiseman Jugoslavian ja Neuvostoliiton ystävyyssopimuksen jälkeen Saksa antoi 6. huhtikuuta 1941 muistiot Jugoslavialle Belgradissa ja Kreikalle Ateenassa, missä se perusteli sotilaalliset toimenpiteensä asemamaissa.
Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon.
Molotov–Ribbentrop-sopimus raukesi Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941.
Autenttisuus.
Neuvostoliitto tunnusti virallisesti toisen maailmansodan alkuvaiheeseen liittyvät salaiset protokollat natsi-Saksan kanssa Mihail Gorbatšovin presidenttikaudella vuonna 1989. Samassa yhteydessä Neuvostoliiton duuma tuomitsi ne. Tätä ennen niiden olemassaolo oli jyrkästi kiistetty.
Läntisessä historiantutkimuksessa lisäpöytäkirja oli kuitenkin jo tunnettu pitkään. Sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan yhtään alkuperäistä kappaletta ei oltu löydetty arkistoista, mutta Yhdysvaltalaiset joukot löysivät siitä otetun mikrofilmin toisen maailmansodan jälkeen. Lisäksi lisäpöytäkirjan olemassaoloa tukivat monet säilyneet Saksan johtajien keskustelut ja heidän keskustelunsa Neuvostoliiton edustajien kanssa sekä monet muut toissijaiset lähteet.
Lisäpöytäkirjan kopio löytyy Deutsches Historisches Museumin kokoelmista
«1. "Mikäli Baltian valtioihin (Suomi, Viro, Latvia, Liettua) kuuluvilla alueilla tapahtuu alueellisia tai poliittisia muutoksia, muodostaa Liettuan pohjoisraja Saksan ja SNTL:n etupiirien rajan. Tässä yhteydessä molemmat osapuolet tunnustavat Liettuan vaatimuksen Vilnan alueeseen."
2. "Mikäli Puolan valtioon kuuluvilla alueilla tapahtuu alueellisia tai poliittisia muutoksia, Saksan ja SNTL:n etupiirien rajana kulkevat suunnilleen Narew-, Veiksel-, ja Sanjoet. Kysymys siitä pitävätkö molemmat osapuolet itsenäisen Puolan valtion säilyttämistä toivottavana, sekä miten tämän valtion rajat olisi vedettävä, voidaan ratkaisevasti selvittää vasta myöhemmän poliittisen kehityksen perusteella.--"
3. "Kaakkois-Euroopan suhteen neuvosto-osapuoli korostaa kiinnostustaan Bessarabiaa kohtaan. Saksalainen osapuoli ilmoittaa, ettei sillä ole mitään poliittista mielenkiintoa näitä alueita kohtaan."
4. "Molemmat osapuolet pitävät tämän pöytäkirjan erittäin salaisena."


Panteismi.
Panteismi (kreikan "pan", kaikki ja "theos", jumala) on käsitys, jonka mukaan jumala on yhtä kuin kaikkeus.


Essentialismi.
Essentialismi eli olemusajattelu (, olemus) on käsitys, jonka mukaan asioilla on jonkinlainen sisäänrakennettu olemus, joka tekee niistä sellaisia kuin ne ovat. Siitä, millainen tämä olemus on, käsitykset vaihtelevat.
Olemusajattelu on oppi, jolle Aristoteles loi perustan esittäessään "formaalisen syyn" muodoksi tai olemukseksi joka on pysyvä malli sille, millainen asian tulisi olla. Määritelmästä seuraa se, että luonnon tapahtumat ovat selitettävissä viittaamalla luontokappaleen olemukseen. Olemus on kyseisen luontokappaleen luonnollisin tila, ja siten kyseisen luontokappaleen "oikea" tapa toimia.
Olemusajattelun perustana on, että jokaisella luontokappaleella on jokin olemus, joka erottaa hänet kaikista muista luontokappaleista.
Aristoteleen näkemys oli, että on olemassa erityinen idea tai muoto, joka määrittää olion esimerkiksi ihmiseksi. Platon oli ottanut tämän ajatuksen oman ideamaailmansa lähtökohdaksi ja hän määritti ihmisen sielun piirteeksi joka erottaa tämän kaikesta muusta. Vastaavaa näkemystä ovat sittemmin kannattaneet muun muassa René Descartes ja Immanuel Kant. Vastaavanlainen olemusajattelu on erittäin tyypillistä myös erilaisille kristillisille ihmiskäsityksille, joissa ihmiset nähdään toimivina sieluina osana korkeampaa suunnitelmaa.
Olemusajattelu johtaa siihen, että ihmisen olemus sekä oikea ja väärä toiminta johdetaan luonnollisesta järjestyksestä, jota todellisuus itsessään noudattaa. Esimerkiksi keskiajalla kristilliset jumaluusoppineet puhuivat luonnonlaista, joka määrittää hyvän ja pahan.
Olemusajattelua on sanottu naturalistisen virhepäättelyn yleisimmäksi muodoksi. Arkiajattelussa olemusajattelun on sanottu näyttäytyvän tapoina ajatella ”näin asia on” tai ”näin on aina ollut”.


Deismi.
Deismi on käsitys, jonka mukaan kaikkeuden järjestelmällisistä piirteistä on vastuussa jumala, joka ei kuitenkaan vaikuta kaikkeuden tapahtumien kulkuun luomisen jälkeen. Sana deismi voitaisiin suomentaa "alkujumalisuudeksi" tai "alkusyyjumalisuudeksi".
Varsinkin ranskalaiseen valistukseen liittyi usein deismi suhteessa uskonnollisiin kysymyksiin. Deismin mukaan järkiperustein on syytä uskoa, että todellisuuden on luonut jokin jumala, mutta tästä jumalasta on mahdotonta saada tarkempaa tietoa. Keskeinen askel uskonnosta deismiin on luopuminen uskomisesta pyhien kirjojen totuudellisuuteen. Deistit yleensä ajattelivat, että koska Raamattu on väärässä monien luonnontieteellisten seikkojen suhteen, jumala ei ole voinut kirjoittaa sitä. Deistien mukaan heidän oppinsa ei vaadi uskoa, vaan perustuu yksinomaan järjen käyttöön. Deismin kannattajien mukaan deismi ei siis ole uskonto. Usein deismi luetaan teismin alalajiksi.
1700-luvulla deismi oli paljon yleisempää kuin ateismi. Silloisen luonnontieteen näkökulmasta maailman ja elollisen luonnon synty sattumalta vaikutti monien mielestä mahdottomalta. Tosin jo 1700-luvulla erilaisten materialismien keskuudessa oli paljon (usein kadonneiden eläinlajien fossiileihin liittyviä) näkemyksiä siitä, miten elämä olisi mahdollisesti voinut syntyä ilman jumalaa. Tunnettuja deistejä olivat esimerkiksi Voltaire, Thomas Paine ja Benjamin Franklin. Deismi sai luonnollisesti osakseen vastustusta kristillisten kirkkojen taholta.
Deismiä on myöhemmin arvosteltu esimerkiksi siitä, että jos ainoa viite jumalasta on nykyisessä maailmassa vallitseva järjestys, niin silloin on perusteetonta käyttää järjestyksen luoneesta tahosta niin vahvaa ilmausta kuin "jumala" ja pitää tyytyä toteamaan, että jokin tuntematon taho on vastuussa maailman järjestyksestä.
Ranskan suuri vallankumous.
Deistien kanta pääsi poliittisessa mielessä voitolle Ranskan suuressa vallankumouksessa 1789–1794. Aluksi Ranskan vallankumous oli ryhtynyt toteuttamaan valistusajattelun ohjelmaa. Kaikki feodaaliset laitokset ja erioikeudet lakkautettiin ja aatelisto lähti joukoittain maanpakoon. Papeista tehtiin valtion virkamiehiä (tarkemmin sanoen ”moraalin” virkailijoita) ja heiltä vaadittiin uskollisuudenvala uudelle hallitukselle. Lokakuussa 1793 konventti hyväksyi tasavaltalaisen kalenterin, joka katkaisi kaikki välit kristinuskoon – kaikki uskonnolliset juhlat korvattiin tasavaltalaisilla.
Alettiin esittää täydelliseen ateismiin vieviä vaatimuksia. Marraskuussa 1793 päätettiin sulkea kaikki Pariisin kirkot. Kommuunijohtaja Anacharsis Clootz sai konventin tekemään päätöksen, jonka mukaan tunnetulle ateistiselle valistusajattelijalle Jean Meslierille pystytettäisiin muistomerkki.
Toisaalta kommuunin ateistiset johtajat katsoivat, että kansanjoukot tarvitsisivat kaikesta huolimatta jotain palvottavaa. Niinpä he perustivat erityisen ”Järjen kultin”, jonka palvontapaikoiksi sisustettiin muutamia suljettuja kirkkoja. Deistinen Robespierre esitti kuuluisassa puheessaan konventissa 7. toukokuuta 1794, että ei ole viisasta ottaa ateismia kansakunnan periaatteeksi. Robespierren mukaan moraalin takaavat ”Korkein olento” ja sielun kuolemattomuus. Robespierre ehdotti artiklaa, jonka mukaan ”Ranskan kansa tunnustaa Korkeimman olennon olemassaolon ja sielun kuolemattomuuden”. Hän julisti, että totuuteen on sekoitettava ”jotain keksittyä”. Ajan mittaan kansanjoukot eivät omaksuneet abstraktia deismiä, joka Napoleonin aikana hävisi, kun suhteet katoliseen kirkkoon palautettiin.


Occamin partaveitsi.
Occamin partaveitsi (usein myös "Ockhamin partaveitsi", "säästäväisyyden periaate") on periaate, jonka mukaan ilmiöitä selittävien tekijöiden määrän tulee olla mahdollisimman vähäinen. Selityksistä tulee siis karsia kaikki ylimääräiset tekijät eli teorioiden tulee olla mahdollisimman yksinkertaisia. Occamin partaveitsen mukaan kilpailevista, yhtä selitysvoimaisista teorioista tulisi valita kaikkein yksinkertaisin.
Occamin partaveitsi on saanut nimensä englantilaisen fransiskaaniveli ja filosofi Wilhelm Ockhamilaisen mukaan. Nimitys ”partaveitsi” viittaa ajatukseen siitä, että periaate leikkaa teoriasta pois ylimääräiset oletukset tai teorian olettamasta ontologiasta pois ylimääräiset entiteetit. Periaate kuvasi alun perin Wilhelmin nominalistisen ajattelun taipumusta minimalismiin. Nykyisin se ymmärretään usein nyrkkisääntönä, joka suosii taloudellisuutta ja yksinkertaisuutta erityisesti tieteellisissä teorioissa.
Occamin partaveitsestä voidaan puhua yksinkertaisuusperiaatteena, jonka mukaan ei tule olettaa enempää kuin on tarpeen. Laajemman yksinkertaisuusperiaatteen mukaan yksinkertaisin selitys on todennäköisimmin paras selitys. Esimerkiksi metsässä karrelle palanut yksittäinen puu saattaa johtua maahan laskeutuneesta lentävästä lautasesta tai sitten vaikkapa salaman iskusta. Occamin partaveitsen mukaan salamanisku on parempi selitys, koska se vaatii vähemmän oletuksia. Muinoin merikarttojen tutkimattomille alueille sijoitettiin mielikuvitushirviöitä, joiden uskottiin siellä vaanivan ihmisiä. Occamin partaveistä käytetään myös eliminoitaessa tämän kaltaisia oletuksia.
Occamin partaveitselle on olemassa Albert Einsteinin aikoinaan esittämä tarkistuskorollaari, "Einsteinin hiomakivi", jonka mukaan teorian tulee olla mahdollisimman yksinkertainen, muttei liian yksinkertainen, ollakseen todennäköisimmin tosi. Sen mukaan monimutkaisempi teoria, joka selittää asiat yksinkertaisempaa paremmin ja aukottomammin, on todennäköisimmin tosi. Wilhelm Ockhamilaisen kiistakumppani Walter Chatton esitti partaveitselle ”antipartaveistä”: jos pienempi määrä entiteettejä ei riitä, oleta lisää.
Occamin partaveitsi on puoleensavetävä ja intuitiivinen periaate, mutta on vaikeaa tarkasti muotoilla, mikä selitys on toista yksinkertaisempi. Ihannetilanteessa on kaksi teoriaa, joissa toisen lähtöoletusten (premissien) joukko sisältyy toisen lähtöoletusten joukkoon. Käytännössä teorioiden monimutkaisuutta ei juurikaan voi käsitellä näin yksinkertaisesti.
Historia.
Wilhelm Ockhamilainen (n. 1285–1349) tunnetaan merkittävänä nominalistina, mutta suuri yleisö tuntee hänet ennen kaikkea hänen mukaansa nimetystä periaatteesta, joka tunnetaan nimellä ”Occamin (tai Ockhamin) partaveitsi”: "entia non sunt multiplicanda praeter necessitatem" (”asioita ei tulisi monistaa tarpeettomasti”, toisin sanoen mikä voidaan selittää oletuksella vähemmästä määrästä entiteettejä on turha selittää oletuksella useammasta entiteetistä).
Ajatus tiivistää Wilhelmin filosofiselle ajattelulle yleisen minimalistisen piirteen hyvin, mutta sitä ei ole löydetty mistään hänen teoksestaan sellaisenaan. Lähin, mitä häneltä tunnetaan ajatuksen suhteen, vaikuttaa olevan "numquam ponenda est pluralitas sine necessitate" (”moninaisuutta ei pidä olettaa tarpeettomasti”). Se esiintyy Wilhelmin teologisessa teoksessa "Quaestiones et decisiones in quattuor libros Sententiarum Petri Lombardi" (i, dist. 27, qu. 2, K), joka käsitteli Petrus Lombarduksen "Sentenssejä". Teoksessa "Summa Totius Logicae" (i. 12) Wilhelm esitti vastaavan säästäväisyysperiaatteen "frustra fit per plura quod potest fieri per pauciora" (”on turhaa käyttää useampia asioita siihen, mikä voidaan tehdä vähemmällä”).
Periaate oli keskiajan filosofiassa yleinen, ja se voidaan jäljittää aikaisempien filosofien teoksiin: näihin lukeutuvat mm. Alhazen (965-1039), Maimonides (1138-1204), Duns Scotus (1265–1308), Tuomas Akvinolainen (n. 1225–1274) ja jopa Aristoteles (384–322 eaa.). Nimitys ”Occamin partaveitsi” esiintyy ensimmäisen kerran William Hamiltonin (1788–1856) teoksessa vuonna 1852, satoja vuosia Wilhelm Ockhamilaisen kuoleman jälkeen. Wilhelm ei siis varsinaisesti keksinyt hänen mukaansa nimettyä partaveistä, vaan se on liitetty häneen mahdollisesti siksi, että hän käytti sitä usein ja tehokkaasti. Vaikka Wilhelm esitti periaatteen monessa eri muodossa, sen tunnetuin muotoilu ei ole peräisin häneltä itseltään vaan John Poncelta vuodelta 1639.
Esteettiset ja käytännölliset perustelut.
Ennen 1900-lukua ajateltiin yleisesti, että luonto itsessään on yksinkertainen ja siksi yksinkertaisemmat selitykset luonnon ilmiöistä olivat todennäköisemmin tosia. Tämä ajatus perustui esteettiseen arvoon, joka yksinkertaisuudella on inhimilliselle ajattelulle. Tuomas Akvinolainen muotoili tämän ajatuksen 1200-luvulla sanoen: ”jos jokin voidaan saavuttaa asiaankuuluvasti yhden avulla, on tarpeetonta tehdä se useamman avulla; koska havaitsemme, ettei luonto käytä kahta välikappaletta silloin kun yksi riittää”.
Partaveitsen yleistä muotoa, jota käytetään valintatilanteessa kahden yhtä selitysvoimaisen hypoteesin välillä, voidaan perustella sillä, että yksinkertaisuudella on käytännöllistä arvoa. Hypoteesien tavoitteena on antaa jostakin ilmiöstä paikkansapitävä kuvaus, ja yksinkertaisuus on selitykselle arvokas piirre koska se tekee selityksestä helpommin ymmärrettävän ja hyödynnettävän. Näin jos kaksi hypoteesiä ovat yhtä selitysvoimaisia eikä kumpikaan vaikuta toista paikkansapitävämmältä, yksinkertaisempaa tulee suosia monimutkaisen sijasta, koska yksinkertaisuus on käytännöllistä.
Empiiriset perustelut.
Eräs tapa, jolla teoria tai periaate voidaan oikeuttaa, on empiirinen menetelmä; toisin sanoen, jos yksinkertaisemmat selitykset vaikuttaisivat olleen useammin tosia kuin monimutkaisemmat, tämä tukisi Occamin partaveistä.
Occamin partaveitsi ei kuitenkaan ole teoria siinä merkityksessä, että se olisi induktiiviseen päättelyyn perustuva malli, jota voidaan käyttää havaintojen selittämisessä ja ennustamisessa; sen sijaan se on heuristinen maksiimi valinnan tekemiseksi teorioiden välillä. Näin sitä ei voida oikeuttaa jotain toista hypoteettista vaihtoehtoa vasten, koska tämä johtaisi helposti kehäpäätelmään.
Occamin partaveitsi voidaan nähdä täysin empiirisen tieteen ulkopuolisena periaatteena. Se on laajalti hyväksytty oletus tai keskustelutapa. On vain vähän empiiristä tukea sille ajatukselle, että todellisuus olisi yksinkertainen tai että yksinkertaisimmat selitykset olisivat todennäköisemmin tosia kuin monimutkaiset..
Falsifioitavuusperuste.
Karl Popper katsoi, ettei yksinkertaisten teorioiden suosimista tarvitse perustella pelkästään käytännöllisin tai esteettisin perustein. Yksinkertaisuutta voidaan suosia hänen falsifioitavuuden periaatteensa perusteella: suosimme yksinkertaisia teorioita monimutkaisten sijaan siksi, että niiden empiirinen sisältö on suurempi ja koska ne ovat paremmin testattavissa. Toisin sanoen yksinkertaisempaa teoriaa voidaan soveltaa useammissa tapauksissa kuin monimutkaisia teorioita, ja siksi ne on helpompi osoittaa virheellisiksi tarvittaessa.
Informatiivisuusperuste.
Elliott Sober esitti aiemmin Popperin tyyliin, että yksinkertaisuus kytkeytyy ”informatiivisuuteen”: yksinkertaisin teoria on informatiivisin sikäli, että esitettyihin kysymyksiin vastaamiseen tarvitaan vähemmän informaatiota. Sober on kuitenkin myöhemmin hylännyt tämän ajatuksen yksinkertaisuudesta, koska se ei onnistu tarjoamaan tietoteoreettista oikeutusta yksinkertaisuudelle. Hän katsoo mykyisin, ettei yksinkertaisuus riitä, ellei se heijastele jotakin perustavampaa. Hänen mukaansa filosofit ovat saattaneet tehdä sen virheen, että he ovat antaneet yksinkertaisuudelle olemassaolon "sui generis", vaikka se saa todellisuudessa merkityksen ainoastaan jossain tietyssä yhteydessä.
Loogisuusperuste.
Richard Swinburne kannattaa yksinkertaisuutta loogisin perustein: yksinkertaisin hypoteesi, jota tarjotaan selitykseksi jollekin ilmiölle, on todennäköisemmin tosi kuin mikään muu saatavilla oleva hypoteesi, toisin sanoen sen tuottamat ennusteet ovat todennäköisemmin tosia kuin muiden hypoteesien tuottamat ennusteet; ja periaate, jonka mukaan yksinkertaisuus on todistusaineistoa totuuden puolesta, on apriorinen tietoteoreettinen periaate.
Swinburnen mukaan meillä on sisäsyntyinen taipumus suosia yksinkertaisuutta, ja pyrkimys yksinkertaisuuteen on arkijärjen mukaista. Koska empiirinen aineisto ei voi määrätä, mikä teoria on oikea (katso: alimääräytyneisyys ja Duhem–Quine-teesi), meidän tulee soveltaa "jotakin" kriteeriä määrittääksemme, mitä teoriaa tulisi käyttää. Koska olisi absurdia, ettei meillä ole mitään loogista menetelmää valita jokin hypoteesi äärettömän monen empiirisen aineiston kanssa yhteen sopivan hypoteesin joukosta, meidän tulisi valita yksinkertaisin teoria: ”tiede on joko irrationaalista tai yksinkertaisuusperiaate on perustavanlaatuinen synteettinen apriorinen totuus”.
Todennäköisyysteoreettiset perustelut.
Eräs intuitiivinen peruste Occamin partaveitsen käytölle on suoraa seurausta todennäköisyysteoriasta: kaikki uudet lisäoletukset lisäävät virheiden mahdollisuutta. Jos oletus ei paranna teorian tarkkuutta, sen ainoa seuraus on, että se kasvattaa sitä todennäköisyyttä, että koko teoria on virheellinen.
Tieteellinen menetelmä.
Occamin partaveistä voidaan käyttää tieteellisen menetelmän apuna tilanteessa, jossa kaksi teoriaa selittävät saman havaintoaineiston yhtä hyvin. Tällöin teorioista valitaan vähiten oletuksia edellyttävä vaihtoehto. Occamin partaveitsi-periaatteen tarkoitus on ehdottaa yksinkertaisempien teorioiden "harkintaa" (monista syistä) kunnes monimutkaisempien teorioiden todistusvoima kykenee ylittämään yksinkertaisuuden periaatteen. Yksinkertaisin teoria on siten usein heikoin teoria, jonka tehtävänä on lähinnä siirtää todistuksen taakka monimutkaisempien teorioiden esittäjille.
Tieteessä Occamin partaveistä käytetään joskus myös heuristisena sääntönä (”nyrkkisääntönä”), joka ohjaa tieteilijöitä teoreettisten mallien kehittämisessä, kuin sääntönä, joka auttaisi tekemään valintoja kahden kilpailevan mallin välillä. Tieteellisenä menetelmänä Occamin partaveitsi ilmaisee tietoteoreettista, ontologista ja heuristista keskustelutapaa, ei loogista periaatetta tai tieteellisen tutkimuksen lopputulosta.
Fysiikassa säästäväisyyden periaate on ollut tärkeä heuristinen periaate muun muassa Albert Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian muotoilussa, Pierre Louis Maupertuis'n ja Leonhard Eulerin pienimmän vaikutuksen periaatteen kehityksessä ja soveltamisessa sekä Louis de Broglien, Richard Feynmanin ja Julian Schwingerin kvanttimekaniikan kehityksessä. Kemiassa Occamin partaveitsi on usein tärkeä heuristinen periaate reaktiomekanististen mallien kehittämisessä. Vaikka periaate onkin hyödyllinen reaktiomekanististen mallien kehittämisessä, sen on kuitenkin havaittu epäonnistuvan valitsemisessa julkaistujen mallien välillä.
Occamin partaveitsi on usein säilyttävä, ”normaalitiedettä” ylläpitävä työkalu. On kuitenkin poikkeuksia, jolloin periaatteen soveltaminen on tehnyt tieteilijästä tieteen vastentahtoisen vallankumouksellisen; esimerkiksi Max Planck muotoili nykyisesti hyväksytyn kvanttihypoteesinsa ja piti siitä kiinni hyödyntäen Occamin partaveitsen logiikkaa. On kuitenkin myös tapauksia, joissa periaatteen väärinkäyttö on tukahduttanut tai hidastanut tieteellistä kehitystä johtuen lähinnä haluttomuudesta hyväksyä monimutkaisempia teorioita havaintoaineiston selittäjäksi. Esimerkiksi DNA hylättiin alun perin geneettisen informaation kantajana; kantajaksi oletettiin proteiinit, koska selitys vaikutti vielä tuolloin yksinkertaisemmalta.
Occamin partaveitsi on looginen periaate, joka mukaan tieteilijä arvioi todennäköisesti yksinkertaisimmat mahdolliset selitykset havaintoaineistolle. Yksinkertaisuus ja monimutkaisuus ovat kuitenkin suhteellisia käsitteitä, joiden merkitys riippuu asiayhteydestä jossa niitä sovelletaan ja soveltajan ymmärryksestä. Ilman objektiivista kriteeriä yksinkertaisuudelle Occamin partaveitsi itsessään ei tue objektiivisten valintojen tekemistä.
Eräs esimerkki on 1800-luvun fysiikan ongelma sähkömagneettisten aaltojen etenemisestä avaruudessa. Voi vaikuttaa siltä, että on monimutkaisempaa olettaa erillinen valon väliaine, eetteri, kuin katsoa valon yksinkertaisesti etenevän tyhjiössä. Kaikki aiemmin tunnetut aallot kuitenkin etenivät jonkin fysikaalisen aineen välityksellä, ja monien fyysikkojen mielestä vaikutti pitkään yksinkertaisemmalta postuloida erillinen aine kuin muodostaa teoria siitä, miten aallot kulkisivat ilman välittäjäainetta. Myöhemmin ajatus eetterin olemassaolosta hylättiin.
Tieteen historia on osoittanut Occamin partaveitsen kannustaneen monimutkaisempien teorioiden esittäjiä tukemaan väitteitään uusin todistein eikä tukeutua yksinomaan kulloinkin käytettävissä olevaan aineistoon. Vaikka kulloinkin käytettävissä olevan aineiston kanssa yhteensopivista teorioista suositaan usein yksinkertaisinta, ne saattavat kehittyä ajan kanssa monimutkaisiksi, kun todisteita uusista havainnoista tehdään. Lisäksi eräs teorioiden piirre on, että teoria voi kehittyä yhä monimutkaisemmaksi rakenteensa (tai syntaksinsa) puolesta, kun sen ontologia (tai semantiikka) kehittyy samalla yksinkertaisemmaksi, tai päinvastoin. Eräänä esimerkkinä on usein mainittu suhteellisuusteoria.
Occamin partaveitsen ongelma on mahdollinen subjektiivisuus periaatteen hyödyntämisessä. Yksinkertainen teoria yhdestä maailmankuvasta näyttäytyy helposti yksinkertaisena, selkeänä, loogisena ja jopa itsestään selvänä, joka kyseenalaistaa sen kanssa ristiriitaiset, monimutkaisemmat teoriat, varsinkin jos ne vaativat lisäksi käsittämättömiä selityksiä ja järjettömiä lisäoletuksia. Occamin partaveitsi saattaa siten muuttua "ennakkoluulojen peiliksi".
Jos useampi malli jostain luonnonlaista tekee täysin samat testattavissa olevat ennusteet, ne ovat samoja, eikä säästäväisyyden periaatetta tällöin tarvitaan niiden välillä valitsemiseksi. Esimerkiksi Newtonin, Hamiltonin ja Lagrangen mekaniikka ovat yhtäpitäviä. Fyysikot eivät ole kiinnostuneita hyödyntämään Occamin partaveistä sanoakseen, että kaksi malleista olisi vääriä. Vastaavasti ei ole tarvetta valita kvanttimekaniikan aalto- ja matriisimuotoilujen välillä.
Tilastotiede.
Occamin partaveitsestä on pyritty kehittämään formaaleja esityksiä todennäköisyysteoriaan perustuen, jotta sitä voitaisiin soveltaa tilastollisessa päättelyssä. Tutkijat ovat esittäneet esimerkiksi yhteyttä Occamin partaveitsen ja Kolmogorov-kompleksisuuden välillä.
Eräs alkuperäisen Occamin partaveitsen muotoilun ongelma on, että se soveltuu vain malleihin, jotka ovat selitysvoimaltaan yhtäsuuria (eli se suosii yksinkertaisempaa muuten yhtä hyvistä malleista). Partaveitsestä voidaan johtaa yleisempi muoto bayesilaisen mallivertailun avulla. Sitä voidaan käyttää sellaisten mallien vertailuun, jotka eivät sovi havaintoaineistoon samassa määrin. Tällöin on mahdollista muodostaa tasapaino mallin monimutkaisuuden ja selitysvoiman välillä. Erilaisia lähestymistapoja ovat muun muassa Akaiken informaatiokriteeri, Bayesin informaatiokriteeri, bayesilainen variaatio-oppiminen ja Laplacen approksimaatio.
William H. Jefferys ja James O. Berger ovat pyrkineet yleistämään ja kvantifioimaan alkuperäisen partaveitsen oletus-käsitteen. He ovat määritelleet sen asteeksi, jolla malli pyrkii tarpeettomasti mukautumaan mahdolliseen havaintoaineistoon. Heidän ehdottamansa malli pyrkii tasapainottamaan teorian tuottamien ennusteiden tarkkuuden ja teorioiden terävyyden: teorioita, jotka tuottavat terävästi oikeat ennusteensa, suositaan enemmän kuin teoriota, jotka olisivat sisällyttäneet lisäksi suuren määrän mahdollisia tuloksia.
Todistuksen taakka.
Yleisimpiä Occamin partaveitsen sovelluksia on todistuksen taakka. Tämä tarkoittaa sitä, että minkä tahansa positiivisen väitteen tai teorian esittäjä joutuu antamaan sille todisteita. Tämä koskee erityisesti olemassaoloväitteitä.
Wilhelm Ockhamilainen itse katsoi, ettei partaveitsen periaate salli minkään, tarpeettomankaan, asian olemassaolon "kieltämistä", ainoastaan kehottaa välttämään tarpeettomien asioiden olettamista. Tämä johtui siitä, että hänen mukaansa ihmiset eivät voi koskaan tietää, mikä on todella välttämätöntä ja mikä ei.
Filosofiassa todistuksen taakkaa voidaan kuitenkin soveltaa esimerkiksi kysymyksiin universaalien, mentaalisen ja Jumalan olemassaolosta.
Metafysiikka: universaalien olemassaolo.
Wilhelm Ockhamilaisen on usein katsottu itse soveltaneen partaveitsen periaatetta nominalistiseen kantaansa universaalikiistassa, vaikka kannalle on toisaalta ollut myös täysin erilliset logiikkaan nojaavat perustelunsa. Wilhelm kirjoitti, että filosofiassa monet virheet saavat alkunsa siitä väitteestä, että jokaista erillistä asiaa vastaa aina erillinen sana niin, että erillisiä entiteettejä on yhtä paljon kuin on erilaisia nimiä tai sanoja joilla niitä merkitään. Olemme siis taipuvaisia olettamaan, että kaikki sanat vastaavat jotain olemassa olevaa entiteettiä (käsiterealismi). Wilhelmin mukaan tämä johtaa kaikenlaisiin absurdeihin tilanteisiin, kuten ”aksidenssi inheroi inherenssin kautta”, ”khimaira ei ole mitään koska sillä on ei-mikyys”, ”mies on isä isyyden ansiosta” ja niin edelleen. Sanoisimme sen sijaan esimerkiksi, että ”mies on isä koska hänellä on poika”.
Mielenfilosofia: mentaalisen olemassaolo.
George Berkeley oli subjektiivinen idealisti, joka katsoi, että koko todellisuus on selitettävissä yksistään mielen kautta. Hän hyödynsi Occamin partaveistä argumentoidessaan idealismin metafyysistä kilpailijaa, materialismia eli aineellista todellisuuskäsitystä, vastaan. Berkeleyn mukaan hänen metafysiikkansa ei tarvinnut ainetta ja siksi aine oli eliminoitavissa.
1900-luvun mielenfilosofiassa J. J. C. Smart hyödynsi Occamin partaveistä, kun hän tuki artikkelissaan ”Sensations and Brain Processes” (1959) tyyppi-identiteettiteoriaa sen avulla mieli-ruumis-dualismia vastaan. Dualistien mukaan kaikkeudessa on kahdenlaisia substansseja, fysikaalisia (mukaan lukien ruumis) ja mentaalisia (kuten mieli). Identiteettiteorian kannattajat sen sijaan katsovat kaiken olevan fysikaalista, mukaan lukien mieli ja tietoisuus, eikä mitään ei-fysikaalista ole olemassa (fysikalismi). Näistä kahdesta teoriasta, dualismista ja identiteettiteoriasta, jälkimmäinen vaikuttaa olevan yksinkertaisempi, koska se sitoutuu pienempään määrään erilaisia entiteettejä.
Paul Churchland on myös käyttänyt Occamin partaveistä dualismia vastaan. Hänen mukaansa materialismin etuna on se, että fysikaalisten asioiden olemassaolo on varmaa, kun taas mentaalisten asioiden olemassaolo ei ole. Churchland kuitenkin sanoo, ettei tämä ole perusteluna vielä ratkaiseva dualismin ja materialismin välillä; ratkaisevaa on sen sijaan materialistisen näkemyksen suurempi selitysvoima neurobiologian tutkimustulokset huomioon ottaen.
Dale Jacquetten mukaan Occamin partaveitsi on tärkein eliminativismin ja reduktionismin takana oleva perustelu mielenfilosofiassa. Eliminativismin mukaan sellaiset arkipsykologian ontologiaan kuuluvat entiteetit kuin ”ilo”, ”suru”, ”halu” ja ”pelko” ovat eliminoitavissa ja korvattavissa valmiin neurotieteen ontologialla.
Uskonnonfilosofia: Jumalan olemassaolo.
Uskonnonfilosofiassa Occamin partaveistä on joskus sovellettu kysymykseen Jumalan olemassaolosta: jos Jumalan käsite ei auta kaikkeuden selittämisessä, tällöin voidaan väittää, että Jumala on epärelevantti ja tulisi ”leikata pois”. Ajatus perustuu siihen väitteeseen, että usko Jumalaan vaatii enemmän ja monimutkaisempia oletuksia kaikkeuden selittämiseksi kuin epäusko. Esimerkiksi Richard Dawkins väittää dokumentissaan "The Root of All Evil?", ettei mikään Lourdesin Neitsyt Marian aikaansaamista ihmeparantumisista vaadi selityksekseen Jumalan olemassaoloa; hänen mukaansa parantumiset ovat aina koskeneet tauteja, jotka olisivat voineet parantua myös itsekseen.
Teistisen ajattelun historia on tuottanut monia argumentteja, jotka pyrkivät osoittamaan, ettei näin ole — että teorian ilman Jumala-oletusta kohtaamat vaikeudet ovat yhtä suuria tai suurempia kuin teorian, joka olettaa Jumalan. Esimerkiksi kosmologinen todistus esittää, että kaikkeudella tulee olla ensimmäinen syy, ja että tämä syy on Jumala; ja teleologinen todistus esittää, että kaikkeudessa havaitaan suunnittelua ja järjestystä, jonka tulee olla peräisin yliluonnollisesta älystä. Suurin osa tiedeyhteisöstä ei hyväksy tällaisia argumentteja, ja suosii selityksiä, jotka käsittelevät samoja ilmiöitä olemassa olevien tieteellisten mallien pohjalta. Jumalan olemassaoloa on kuitenkin puolustettu myös muunlaisilla perusteilla (muun muassa reformoitu epistemologia, presuppositionaalinen apologetiikka ja fideismi).
Vaikka Occamin partaveistä käytetään nykyään usein teismiä vastaan, Wilhelm Ockhamilainen itse oli teisti. Hän katsoi, että tietyt kristilliset tekstit olivat tosiasiatietoa, ja niiden sanoma samanarvoista sekä logiikan että aistihavaintojen kanssa. Hänen mukaansa moninaisuutta ei tullut olettaa, ellei sitä voida osoittaa tarpeelliseksi (a) järjen, (b) kokemuksen tai (c) jonkun erehtymättömän auktoriteetin kautta; jossa viimeksi mainittu viittasi Raamattuun, pyhimyksiin ja tiettyihin kirkon (paavin) lausumiin. Wilhelmin mukaan selitystä, joka ei ole harmoniassa järjen, kokemuksen tai mainittujen lähteiden kanssa ei voida lukea päteväksi.
Virheellinen käyttö.
Esimerkiksi klassinen fysiikka on teoriana yksinkertaisempi kuin myöhemmät fysiikan teoriat, mutta sitä ei tulisi silti suosia myöhempien teorioiden sijasta, koska se on niihin nähden virheellinen monilla tavoilla. Teorian ensimmäinen vaatimus on, että se toimii; että sen tuottamat ennusteet ovat oikeita, eikä sitä ole falsifioitu. Occamin partaveistä voidaan käyttää vasta sitten, kun teoriat ovat läpäisseet nämä testit, ja ollaan valintatilanteessa kahden tai useamman sellaisen teorian kanssa, joita havaintoaineisto tukee samassa määrin.
Yksinkertaisimpia teorioita tulee siis suosia "ceteris paribus", muiden asioiden pysyessä muuttumatta. Tässä tapauksessa muihin asioihin kuuluu teorian saama tuki havaintoaineistolta.
Tämä selitys ei kuitenkaan ota huomioon sitä, että kuukävelyhuijaus vaatisi niin laajamittaisen salaliiton, että sen luominen ja salassapitäminen olisi todennäköisesti kuukävelyjen todellista suorittamista vaativampaa.
Galileo Galilei ivasi Occamin partaveitsen väärinkäyttöä "Dialogissaan". Siinä periaatetta käyttää Simplicio. Galilei tuo esille ironisesti, että jos todella haluttaisiin aloittaa pienestä määrästä erilaisia entiteettejä, tällöin kirjaimet voitaisiin ajatella perustaviksi, koska niitä käyttämällähän voitaisiin koostaa kaikki inhimillinen tietämys.
Antipartaveitset.
Occamin partaveitsi on silloin tällöin kohdannut vastustusta niiltä, jotka ovat pitäneet sitä liian äärimmäisenä tai harkitsemattomana. Tunnetuin ”antipartaveitsen” muotoilu on peräisin Walter Chattonilta. Hän oli Wilhelm Ockhamilaisen aikalainen, ja kehitti oman antipartaveitsensä vastineena Wilhelmin ajatukselle: ”jos kolme asiaa eivät ole tarpeeksi jonkin selittämiseksi, tulee olettaa neljäs asia, ja niin edelleen”.
Antipartaveitsiä ovat muotoilleet myös Gottfried Wilhelm Leibniz, Immanuel Kant ja Karl Menger. Leibnizin versio sai runsauden periaatteen (niin kuin Arthur Lovejoy on sitä kutsunut) muodon. Ajatuksen mukaan Jumala loi kaikkein monipuolisimman ja runsaimman kaikista mahdollisista maailmoista. Kant halusi rajoittaa Occamin partaveitsen seuraamuksia ja loi siksi oman vastapartaveitsensä: "entium varietates non temere esse minuendas" (”olevan monimuotoisuutta ei tulisi vähentää harkitsemattomasti”).
Menger katsoi matemaatikkojen olevan liian säästeliäitä entiteettien suhteen, joten hän muotoili oman lakinsa, joka voidaan esittää kahdessa muodossa: ”entiteettejä ei tule vähentää siihen pisteeseen, että ne ovat riittämättömiä” ja ”on turhaa tehdä vähemmällä se mikä vaatii enemmän”. Vähemmän vakava mutta äärimmäinen versio antipartaveitsestä on Alfred Jarryn kehittämä ’patafysiikka, joka pyrkii näkemään kaikki kaikkeuden tapahtumat täysin erillisinä ja itsenäisinä tapahtumina, jotka eivät noudata mitään muita kuin omia lakejaan.
Esimerkki.
Vaikka molemmat selitykset ovat mahdollisia, Occamin partaveistä sovellettaessa meidän tulisi suosia ensimmäistä selitystä, koska ensimmäinen selitys on yksinkertaisempi ja se olettaa vähemmän entiteettejä.


Aleksi Mäkelä.
Tane Aleksanteri "Aleksi" Mäkelä (s. 20. marraskuuta 1969, Helsinki) on suomalainen ohjaaja. Hänen isänsä oli näyttelijä Vesa Mäkelä.
Ensimmäiset työt.
Mäkelä aloitti elokuvaohjaajana vuonna 1988 valmistuneessa "Uimataidoton" -TV-elokuvassa, jonka pääosissa nähtiin Samuli Edelmann, Santeri Kinnunen sekä Niko Saarela, joista tuli myöhemmin Mäkelän luottonäyttelijöitä yhdessä Kari Hietalahden ja Juha Veijosen kanssa.
Hänen seuraava ohjaustyönsä oli vuonna 1989 valmistunut "1249 km" road movie TV-elokuva, jossa näytteli myös samoja näyttelijöitä, kuin "Uimataidottomassa".
"Olinkin jo lähdössä" -TV-elokuva valmistui seuraavana vuonna, jota seurasi hänen ensimmäinen täyspitkä elokuva, "Romanovin kivet". Toimintaelokuva laman aikaisessa Suomessa maksoi runsaat viisi miljoonaa markkaa, ja se sai ensi-iltansa 26. marraskuuta 1993 Helsingissä. Elokuva voitti Jussin parhaasta äänisuunnittelusta (Paul Jyrälä).
Elokuvan tuotti Pertti Pasanen.
Mäkelä ohjasi "Vintiöt"- ja "Shampanjaa ja vaahtokarkkeja" -TV-sarjat vuosina 1994-1995. Vuonna 1994 hän ohjasi toisen kokopitkänsä, "Esa ja Vesa - auringonlaskun ratsastajat". Tällä kertaa maksoi vain kolme miljoonaa markkaa, mutta toi Jussi-palkintoja tuplaten; Juha Veijonen voitti parhaan miespääosan Jussin ja Mäkelä ensimmäisen ohjaus-Jussinsa. Elokuvan tuotti Mäkelän tuleva työllistäjä Markus Selin.
Vuosina 1996-2004 hän ohjasi menestyksekkäästi TV-sarjoja, kuten; "Peltiheikit", "Trabant Express", "Tähtitehdas", "Muodollisesti pätevä", "Äkkiä Anttolassa", "Kylmäverisesti sinun" sekä "Käenpesä".
Läpimurto ja menestys.
Kahden kokopitkän elokuvan jälkeen Mäkelä ohjasi "Häjyt", joka on yksi harvoista suomalaisista elokuvista, jotka ovat saaneet yli tuhat ääntä Internet Movie Databasessa. Elokuvan tekeminen maksoi kuusi miljoonaa markkaa, mutta jäi lipputuloissa - suurmenestyksestä huolimatta - tappiolle. 327 000 suomalaista kävi katsomassa elokuvan teattereissa, ja miljoonat ovat nähneet sen lukuisissa televisioesityksissä. Elokuva sai seitsemän Jussi-ehdokkuutta, voittaen niistä yhden (Kalevi Haapoja, paras miessivuosa).
Lähes yhdeksän miljoonan markan budjetilla tehty "Lomalla" -elokuva valmistui vuonna 2000. Mäkelän ohjauksessa nähtiin vanhat tutut näyttelijät, joista Outi Mäenpää palkittiin Jussi -palkinnolla parhaasta naispääosasta.
Kaupallisten kotimaisten elokuvien ykkösohjaajana paikkansa Mäkelä vahvisti kuitenkin vasta, kun hän oli ohjannut "Pahat pojat" -elokuvan vuodelta 2003, jonka näki yli 650 000 suomalaista teattereissa. Ennen elokuvan ilmestymistä epäiltiin, pystyykö Mäkelä toistamaan temppunsa, eli tekemään hyvin suositun kotimaisen elokuvan, kuten "Häjyt". Elokuva keräsi viisi Jussi-ehdokkuutta ja kaksi voittoa (Paras kuvaus ja paras äänisuunnittelu). "Pahojen poikien" jälkeen Mäkelä ohjasi Reijo Mäen suosittuihin dekkareihin pohjautuvan "Vares – yksityisetsivä" -elokuvan, joka ilmestyi vuonna 2004. Mäkelä ohjasi myös elokuvan jatko-osan, "V2 - Jäätynyt enkeli", joka sai ensi-iltansa vuonna 2007.
Vuonna 2006 Mäkelä julkaisi toistaiseksi suurimman menestyselokuvansa "Matin", joka perustui mäkihyppääjä Matti Nykäsen elämään. Elokuva teki historiaa keräten huikeat katsojamäärät vasta muutamassa päivässä ja rikkoen useita ennätyksiä. Mäkelä vahvisti elokuvalla paikkansa suurien suomalaisten kaupallisten ohjaajien joukossa.
Mäkelän vuonna 2009 ilmestynyt "Rööperi"-elokuva perustuu Harri Nykäsen ja Tom Sjöbergin "Rööperi - rikoksen vuodet 1955-2005" -kirjaan. Elokuva menestyi teattereissa hyvin.
Mäkelän viimeisin projekti on lokakuussa 2011 elokuvateattereihin ilmestynyt "Kotirauha".
Mäkelän uusin elokuva on vuoteen 1978 perustuva "Kaappari", joilloin liikemies Aarno Lamminparras kaappasi aseella uhaten Finnairin lentokoneen. Pääosaa elokuvassa näyttelee Kari Hietalahti.


Transhumanismi.
Transhumanismi (lyhennetään joskus >H tai H+) on kansainvälinen liike ja ajatussuuntaus, jonka mukaan ihminen voi järkevästi ohjatun tieteellisen ja teknisen kehityksen kautta ylittää nykyihmisyyden rajoitukset ja kehittää itseään paremmaksi niin ruumiillisesti, mielellisesti kuin yhteisöllisestikin. Transhumanistien mielestä esimerkiksi vanhenemisen tulisi olla vapaaehtoista ja ihmiskehon tiedostamattomien prosessien tulisi olla yksilön tietoisessa hallinnassa.
Yleistä.
Transhumanistit katsovat, ettei ihminen nykymuodossaan edusta lajimme kehityksen päätepistettä vaan pikemminkin hyvää alkua, jonka jälkeen perinteinen evolutiivinen kehitys voi jäädä taka-alalle ja yksilölähtöinen ohjattu kehitys ottaa sen paikan.
Transhumanistit tukevat yleisesti nousevia teknologioita, joista monet ovat kiistanalaisia, kuten nanoteknologia, bioteknologia, informaatioteknologia, kognitiivinen tiede, kryoniikka ja hypoteettiset tulevaisuuden teknologiat kuten ihmistä laajempaan ajatteluun pystyvä tekoäly ja mielen siirto.
Transhumanismin visiot perustavanlaatuisesti muuttuvasta ihmisyydestä ovat keränneet paljon kannatusta ja arvostelua useista eri näkökulmista. Tiedetoimittaja Ronald Bailey on kuvaillut transhumanismia "liikkeeksi, joka ilmentää ihmisyyden rohkeimpia, mielikuvituksellisimpia ja idealistisimpia tavoitteita", kun puolestaan ekonomi Francis Fukuyama on lausunut transhumanismin olevan "maailman vaarallisin idea."
Historia.
Artikkelissaan "A History of Transhumanist Thought" filosofi Nick Bostrom mainitsee transhumanismin muinaisiksi edeltäjiksi esimerkiksi mytologiset tarinat, joissa ihmiset haluavat saavuttaa uudenlaisia kykyjä (muun muassa Gilgameš, Prometheus). Transhumanismin varsinaiset juuret löytyvät kuitenkin renessanssin humanismista ja valistusajalta. Bostromin mukaan Markiisi Condorcet oli ensimmäinen tunnettu ajattelija, joka spekuloi lääketieteen käyttämisestä ihmiselämän pidentämiseen. Suoria edeltäjiä transhumanistisille käsitteille löytyy myös J.B.S. Haldanen esseestä "Daedalus: Science and the Future" (1923), jossa Haldane ennustaa genetiikan ja muiden edistyksellisten tieteiden soveltamisesta ihmisen biologiaan olevan suurta hyötyä tulevaisuudessa.
Termin "transhumanismi" luonnosteli biologi Julian Huxley (Aldous Huxleyn veli ja Haldanen lapsuudenystävä) vuoden 1957 kirjassaan "New Bottles for New Wine". Hänen näkemyksensä aatteesta eroaa kuitenkin huomattavasti myöhempien transhumanistien 1980-luvulta eteenpäin käyttämästä merkityksestä. Vuonna 1966 futuristi FM-2030 (entiseltä nimeltään F.M. Esfandiary) opetti "ihmisyyden uusia konsepteja" The New School for Social Researchissa New Yorkissa ja alkoi käyttää termiä "transhuman" ("transitional human") tarkoittaen sillä yksilöä, joka valitsee uusia teknologioita, elämäntapoja ja näkökulmia, jotka edistävät siirtymää kohti "post-ihmisyyttä". Kryoniikan isänä tunnetun Robert Ettingerin kirja "Man Into Superman" (1972) popularisoi transhumanismin konsepteja edelleen.
1980-luvulla transhumanistinen liike keskittyi pääasiassa Kaliforniaan, missä FM-2030, Natasha Vita-More, John Spencer Space Tourism Societysta sekä muut pioneerit järjestivät tapaamisia. Vita-More kirjoitti "Transhumanist Arts Statementin" vuonna 1982. Useita elämänpidennykseen, kryoniikkaan, avaruusmatkailuun ja futurismiin keskittyviä järjestöjä perustettiin samoihin aikoihin, mutta ne olivat erillään toisistaan ja vailla yhtenäistä maailmankuvaa tai filosofiaa. Modernimmassa muodossaan transhumanismin määritteli filosofi Max More esseessään "Transhumanism: Toward a Futurist Philosophy" (1990) ja ensimmäinen kansainvälinen transhumanistinen järjestö, Extropy Institute, perustettiin 1991.
Maailmanlaajuiseksi transhumanistisen liikkeen voidaan katsoa nousseen vasta internetin yleistymisen myötä 1990-luvun lopulla, kun erillään olleet yksilöt ja ryhmät linkittyivät toisiinsa. Nick Bostrom ja David Pearce perustivat World Transhumanist Associationin vuonna 1998. Extropy Institute päätti lopettaa toimintansa keväällä 2006, jolloin WTA:n rooli johtavana transhumanistisena järjestönä korostui entisestään.
Suomessa ensimmäiset transhumanistit löysivät toisensa keskustelulistojen kautta vuoden 2000 paikkeilla. Suomen Transhumanistiliitto perustettiin 2003.
Teoria ja käytäntö.
Useimmat transhumanistit pyrkivät edistämään humanitaarisia periaatteita ja arvoja tieteellisen ja teknologisen kehityksen kautta, mutta transhumanismin erityinen fokus on kuitenkin teknologioiden soveltamisessa ihmiskehon paranteluun yksilöllisellä tasolla. Progressiiviset transhumanistit haluavat edistää tulevaisuuden teknologioiden käyttöä kaikkien ihmisten elämänlaadun parantamiseen innovatiivisilla sosiaalisilla järjestelyillä ja fyysisten sekä henkisten esteiden poistamisella, kun taas libertaristiset transhumanistit haluavat oikeuden itsensä ja jälkeläistensä paranteluun kehittyneellä teknologialla ilman yhteiskunnan väliintuloa.
Transhumanistien mielestä morfologinen vapaus (vapaus valita oma fyysinen ja henkinen olomuotonsa) tulisi tunnustaa ihmisoikeudeksi, jotta yksilöille taattaisiin periaatteellinen mahdollisuus kehittyä esimerkiksi kyborgiksi, virtuaalitodellisuuteen ladatuksi mieleksi, nanoroboteista koostuvaksi sumuksi tai miksi tahansa muuksi posthumaaniksi olennoksi. Transhumanistit näkevät yleensä myös yli-inhimillisen tekoälyn luomisen ja vahvan molekulaarisen nanoteknologian saavutettavissa olevina vaihtoehtoina, minkä vuoksi niihin liittyvät hyödyt ja riskit otetaan vakavasti. Näitä päämääriä silmällä pitäen transhumanistit pyrkivät ymmärtämään, arvioimaan ja kokoamaan tietoa ja sovelluksia kaikilta tieteen aloilta.
Käytännöllisemmällä tasolla transhumanistit yleensä kannattavat elämäntyylejä, joiden katsovat edistävän pitkää ikää, fyysistä hyvinvointia ja kognitiivista suorituskykyä, suosien myös marginaalisempia valintoja kuten kehonmuokkausta ja nootropiineja. Monet aktivistit pyrkivät edistämään transhumanististen päämäärien saavuttamista suoralla tutkimus- ja kehitystyöllä, tai epäsuorasti lahjoittamalla rahaa Methuselah Mouse Prizen tapaisiin hankkeisiin. Globaalit ja kansalliset foorumit ja yhteisöt tukevat transhumanistien välistä keskustelua ja yhteistyötä.
Hengellisyys.
WTA:n tekemien kyselyjen mukaan suurin osa transhumanisteista on joko ateisteja, agnostikkoja tai muuten ei-uskonnollisia materialisteja. Vähemmistöön jää kuitenkin laaja kirjo erilaisia hengellisiä perinteitä tai näkökulmia, kuten buddhalaisuutta, kristillisyyttä ja hindulaisuutta. Jotkut uudemmat uskonnolliset liikkeet, kuten raelismi ja skientologia, jakavat tiettyjä piirteitä transhumanismin kanssa, mutta pääosin transhumanistit pitävät edellä mainittuja liikkeitä vahingollisina kultteina ja WTA:n vuonna 2002 tekemän lausunnon mukaan "ei-hyväksyttävinä transhumanistiseen yhteisöön".
Sekulaarista asenteestaan huolimatta monet transhumanistit tavoittelevat päämääriä, jotka on aikaisemmin yhdistetty pelkästään uskontoon, kuten kuolemattomuutta. Suurin osa transhumanisteista ei myöskään usko sielun olemassaoloon, mutta monet uskovat siihen, että ihmismielen voi teoriassa siirtää esimerkiksi koneeseen. Jotkut pyrkivät myös kontrolloimaan "spirituaalisia" kokemuksia tai muuttuneita tietoisuuden tiloja teknologian avulla.
Julkaisussa "Journal of Evolution and Technology" on julkaistu tutkimuksia uskon ja transhumanismin suhteesta. Artikkelit pohtivat uskonnon suhdetta transhumanismiin, erityisesti kristinuskon suhdetta.
Fiktio ja taide.
Transhumanistiset teemat ovat nousseet esiin liikkeen kehittymisen ja teknologian kehittymisen ohessa enimmäkseen tieteiskirjallisuudessa. Nykyisin science fiction sisältää useita kuvauksia teknologisesti muokatuista ihmisistä ja yhteiskunnista, kun aikaisemmin kuvaukset olivat pääosin pessimistisiä ja varoittelivat ihmisyyttä muuttavien teknologioiden huonoista puolista. Näkyvimpiä esimerkkejä ovat muun muassa 1980-luvun kyberpunk-genre, Iain M. Banksin Kulttuuri, Vernor Vingen Rainbows End ja Orion's Arm -projekti. Transhumanistiset skenaariot ovat suosittuja myös elokuvien puolella, esimerkkeinä "Blade Runner", "RoboCop", "Gattaca", "Matrix" ja "X-Men", sekä tietokonepeleissä kuten "Deus Ex" ja "Halo".
Muiden taidemuotojen puolella esillä ovat olleet Natasha Vita-Moren lisäksi muun muassa performanssitaiteilijat Orlan ja Stelarc.


Pahat pojat.
"Pahat pojat" on vuonna 2003 ilmestynyt, Aleksi Mäkelän ohjaama löyhästi Koistisen veljesten ("Euran Daltonien") elämään perustuva komediallinen rikosdraama. Se on tällä hetkellä neljänneksitoista katsotuin kotimainen elokuva. Elokuva voitti kaksi Jussi-palkintoa: Pini Hellstedt parhaasta kuvauksesta, ja Jyrki Rahkonen parhaasta äänisuunnittelusta.
Veljeksiä esittävät Peter Franzén, Niko Saarela, Lauri Nurkse ja Jasper Pääkkönen sekä heidän isäänsä Joukoa Vesa-Matti Loiri. Outi Mäenpää näyttelee elokuvan alussa poikien äitiä Sirkkaa.
Juoni.
Elokuva kertoo neljästä veljeksestä, Otto, Matti, Ilkka ja Eero Takkusesta, joilta skitsofreniaa sairastava, Raamattua omin päin tulkitseva isä Jouko on vienyt kaiken muun paitsi rakastamisen kyvyn. Pojat ovat kasvaneet kurinpitäjänään nyrkki ja sirppi. Pojat ovat siveellisyyden perikuvia, lukuun ottamatta erästä seikkaa: he ovat ryöstäneet useita rahapeliautomaatteja, bensiiniasemia, posteja ja pankkeja. Lisäksi mielisairaalasta karannut Jouko-isä yrittää saada itselleen poikien ryöväämät rahat, sillä hänen käsityksensä mukaan valtio on hänelle ne velkaa.
Tietoja ja tilastoja.
"Pahoissa pojissa" on käytetty tilaääniä (Dolby Digital), ja se on suurimmaksi osaksi kuvattu käsivaraisesti. Elokuvan musiikista vastaavat muun muassa Tuomas Kantelinen sekä rock-kappaleista Apocalyptica ja Tommi Läntinen. Elokuvan soundtrack onkin Suomen myydyimpiä elokuva-soundtrackeja. Elokuva kuvattiin Nummi-Pusulassa, Vihdissä Oinasjoella Oravalanlammella ja Lohjalla talvella ja kesällä 2002. Elokuvan tunnuslause kuuluu: "Takkusen pojat eivät juo, eivät polta, eivätkä kiroile. Mutta heillä on takanaan lähes sata ryöstöä."
"Pahat pojat" -elokuvan näki elokuvateattereissa 614 628 katsojaa.
Poliisiammattikorkeakoulussa tehtiin vuonna 2004 tutkimus "Pahat pojat" -elokuvan vaikutuksesta ns. jäljittelyrikollisuuteen. Tutkimuksessa todettiin elokuvan innostaneen jonkin verran samankaltaisiin rikoksiin.


SRAM.
SRAM (engl. "Static Random Access Memory") eli staattinen RAM-muisti on puolijohdetekniikalla toteutettu muistityyppi. SRAM eroaa DRAM-muistista siten, että DRAM-muistikennon kondensaattoria on virkistettävä säännöllisesti, koska muutoin se kadottaa tietonsa. SRAM-muistisolu koostuu kiikkupiiristä, joka on toteutettu muutamalla transistorilla. Kiikkupiiri on asetetun tilansa säilyttävä eli staattinen niin pitkään kuin käyttöjännite on kytkettynä, joten tarvetta virkistykselle ei ole. SRAMista voidaan tehdä erittäin nopeaa, koska data voidaan lukea suoraan solun ulosmenolinjalta ilman erityistoimenpiteitä, ja SRAM voidaan valmistaa samalla nopealla logiikkaprosessilla kuin yleiskäyttöiset piirit. SRAM-muisti sijaitsee usein fyysisesti samalla mikropiirillä kuin sitä käyttävä suoritin, kun puolestaan DRAM sijaitsee omalla piirillään. SRAM vaatii n. 6−8 kertaa enemmän tilaa piiriltä kuin DRAM, eli samaan tilaan ja samalla hinnalla saadaan valmistettua 6−8 kertaa enemmän DRAM-muistia kuin SRAM-muistia, mistä syystä SRAMia käytetään lähinnä puskuri- ja välimuistina sekä esimerkiksi paristovarmennettuna asetusmuistina.
SRAM-piirien rajapinta on tyypillisesti erilainen kuin DRAM-piirien; SRAM-piireillä on tyypillisesti täysleveä osoiteväylä, jolloin koko osoite voidaan syöttää kerralla, eikä osoitteen syöttämisestä useammassa osassa aiheudu ylimääräistä viivettä, kuten DRAMin kohdalla.


DRAM.
DRAM () on luku- ja kirjoitusmuistin tyyppi, jossa jokainen bitti tallennetaan erilliseen kondensaattoriin. Koska kondensaattorin varaus ajan myötä häviää, muisti vaatii säännöllistä virkistämistä (toisin kuin staattisessa RAM-muistissa). Lisäksi muistisolun lukeminen purkaa kondensaattorin, joten jokaisen lukuoperaation jälkeen data pitää tallentaa takaisin muistisoluun.
DRAM-muistista on kehitetty eri tyyppejä, mm. FPM, EDO, SDRAM ja DDR SDRAM.
DRAM-protokollan yleispiirteet ja piirien rakenne.
DRAM-piirien muistiosoite koostuu kahdesta osasta, rivi- ja sarakeosoitteesta.
Näihin molempiin käytetään yhteisiä osoitelinjoja. Tyypillisesti osoitteen ylimmät bitit sisältävät rivin, alimmat bitit sarakkeen.
Ensin valitaan aktivoitava rivi, ja kun muistipiiri on saanut rivin aktivoitua, sille ilmoitetaan tältä riviltä sarake, josta luetaan tai johon kirjoitetaan.
Muistipiirien kapasiteetti ilmoitetaan tyypillisesti kilobitteinä sekä piirin datan leveytenä: esimerkiksi 2 Mbit × 32 tarkoittaa 32-bittistä kahden megabitin muistia eli kahdeksan megabitin kapasiteettia. Yksi osoite viittaa siis aina dataleveyden kokoiseen datamäärään. Kun muistin leveys on jotain muuta kuin prosessorin muistiosoituksen leveys (joka on yleensä 8 bittiä), koneen muistiohjain tekee muutoksen muistin käyttämien ja prosessorin käyttämien osoitteiden välillä.
Käyttöjännite.
SDRAM (pakkaus=DIMM) toimii 3,3 voltilla, FPM ja EDO (pakkaus yleensä = SIMM) toimii 5 voltilla. Joissain vanhemmissa emolevyissä oli mahdollista käyttää sekä SDRAM DIMMejä että EDO SIMMejä. Näissä tehonsyöttö oli erikseen DIMMille ja SIMMille, mutta dataväylä oli yhdessä. Jos molempia laittaa samalle levylle, SDRAMin 3,3 voltin tulo tuhoutuu hetken jälkeen SIMMin 5 voltin syöttöjännitteen vuoksi.
PC-tietokoneissa keskusmuistina käytetyt muistityypit.
PC-tietokoneissa on aikojen kuluessa käytetty keskusmuistina erilaisia DRAM-tyyppejä. Näistä vuorotellen valtavirtana ovat olleet FPM, EDO, SDRAM, DDR, DDR2 ja DDR3. Nämä muistityypit liitetään tietokoneeseen muistikampoina, jotka aluksi olivat yksipuolisella liittimellä (SIMM) ja myöhemmin kaksipuolisella liittimellä (DIMM). Pieniä tietokoneita, kuten kannettavia, varten käyttöön tuli SODIMM (Small Outline Dual In-line Memory Module) liitin.
FPM.
FPM (engl. "Fast Page Mode") on 1980-luvun lopulla suunniteltu tietokoneen keskusmuistin käytön nopeutustapa. Siitä kehitettiin myöhemmin EDO-muisti. Se sallii lukemisen samalta riviltä niin, että vain sarakeosoitetta muutetaan. Näin dataa saadaan "sivu" kerrallaan.
FPM-muistin hakuaika oli tyypillisesti 100–60 ns.
FPM-muisti ei ollut synkronoitu kellosignaaliin mutta tyypillisesti sen nopeus sopi prosessorien väylänopeuteen siten että prosessorilta kului peräkkäisen datan lukemiseen väyläkellojaksoja sarjan 5-3-3-3 verran eli esimerkiksi välimuistilinjan täyttäminen muistista neljässä kellojaksossa kului kokonaisuudessaan näiden summan verran väyläkellojaksoja eli 14.
EDO.
FPM poistaa datan lähdöstään aina, kun se alkaa hakea dataa uudesta osoitteesta. EDO pitää edellisen datan lähdössä kunnes uusi on löytynyt. Näin tarvittavien kellopulssien määrä vähenee yhdellä, ja tyypillisesti suoritin pystyy EDO-muistia lukemaan muistista kellopulssisarjalla 5-2-2-2 eli välimuistilinjan täyttäminen neljästä peräkkäisestä osoitteesta vie EDO-muistin kanssa 11 kellojaksoa.
EDO-muistit toimivat tyypillisesti 70–50 ns nopeudella.
EDO-muisti tuli käyttöön Pentium-aikakaudella eli 90-luvun puolivälin aikoihin. Ensimmäinen sitä tukeva PC-piirisarja oli Intel 430FX.
SDRAM.
Yleisin muistityyppi vuosituhannen alun mikroissa on SDRAM ("Synchronous Dynamic Random Access Memory"). Uusissa koneissa sen on syrjäyttänyt DDR SDRAM. Tämä muistityyppi vaatii samalla tavalla virkistämistä kuin tavallinenkin DRAM. SDRAM on edeltäjistään poiketen synkronoitu kellosignaaliin, mikä mahdollistaa muistiväylän paremman liukuhihnoittamisen ja siten nopeamman peräkkäisen datansiirron. Hakuaikaa SDRAM ei kuitenkaan paranna vaan saattaa jopa hiukan huonontaa (koska pitää aina odottaa kellonreunaa ennen kuin muistille voi antaa komentoja). SDRAM pystyy antamaan peräkkäistä dataa ulos peräkkäisinä kellojaksoina. SDRAMit pystyvät siis tyypillisesti antamaan peräkkäisiä data-alkioita ajoituksella 5-1-1-1 eli neljän data-alkion kokoisen välimuistilinjan täyttämiseen kuluu 8 väyläkellojaksoa.
SDRAM-muisteille hakuaikaa ei enää ilmoitettukaan nanosekunneissa, vaan niistä ilmoitettiin lukemana pienin mahdollinen kellojakson pituus. SDRAM-muistien hakuaika sen sijaan ilmoitetaan kellojaksolukemina, siis paljonko menee aikaa signaalin jälkeen ennen kuin piiri antaa dataa tai voidaan antaa seuraava ohjaussignaali piirille.
CL (CAS latency) on kellojaksomäärä jonka jälkeen sarakeosoitteen antamisesta piiri alkaa antaa dataa ulos. Se on tyypillisesti 2 tai 3 kellojaksoa.
RAS-To-CAS latency ilmoittaa kellojaksoissa kuinka pian riviosoitteen antamisesta voidaan piirille antaa sarakeosoite. Tyypillisesti tämä latenssi on 2 tai 3 kellojaksoa.
Jos luetaan dataa täysin uudesta osoitteesta, pitää siis odottaa molempien viiveiden summan verran, mutta jos luetaan dataa samalta riviltä kuin mistä viimeksi luettiin, riittää pelkkä CAS-viive.
SDRAM-muisteja on valmistettu noin 66–200 MHz kellotaajuudella, tosin koneiden keskusmuisteiksi vain 66, 100 ja 133 MHz -standardeilla (alkuperäinen, PC100 ja PC133). Nopeammat ovat olleet erikoismuisteja näytönohjaimiin. Monet muistit pystyivät pienemmällä kellojaksolla toimiessaan pienempiin viiveisiin, muistin CAS-hakuaika 133 MHz:lla saattoi olla 3 kellojaksoa eli 22ns, mutta 100 MHz:lla 2 kellojaksoa eli 20ns.
SDRAM-muisti tuli käyttöön 90-luvun puolenvälin jälkeen. Ensimmäinen sitä tukeva PC-piirisarja oli Intel 430VX, jonka SDRAM-muistiohjain ei tosin ollut kovin hyvä eikä tarjonnut oikeastaan yhtään suorituskykyetua EDO-muistiin nähden; SDRAMin suorituskykyetu alkoi näkyä vasta parempien 430TX- ja 440LX-piirisarjojen myötä.
DDR SDRAM.
DDR-SDRAM () on toiminnaltaan hyvin samanlainen kuin SDRAM-muistityyppi. Nimensä mukaisesti se kuitenkin kaksinkertaistaa siirrettävän tiedon määrän verrattaessa SDRAM muistiin, koska se käyttää kellopulssin nousevaa sekä laskevaa reunaa tiedonsiirtoon (DDR). 100 MHz:n DDR-muisti vastaa siis tiedonsiirtonopeudessa 200 MHz:n tavallista SDRAM-muistia. Samaa DDR-tekniikkaa käytetään AGP-väylän nopeuksissa AGP2x ja AGP4x.
Toinen merkittävä ero perinteiseen SDRAM muistiin on DDR-muistin käyttämä 2,5 V jännite 3,3 V sijasta. Tämä johtaa muistipiirin kuluttaman tehon pienenemiseen ja tekee DDR-SDRAM muistista varteenotettavan vaihtoehdon kannettavien koneiden muistityypiksi.
Muutoksista johtuen 184-pinniset DDR-SDRAM DIMMit eivät ole yhteensopivia 168-pinnisten SDRAM DIMMien kanssa.
Tyyppinimityksellään DDR-SDRAM eroaa myös edeltäjistään. 100 MHz:n muistiväylässä toimivan muistin tyyppinimi on PC1600 ja 133 MHz:n väylässä PC2100. Nimitykset tulevat muistin hetkellisestä tiedonsiirtonopeudesta ilmoitettuna yksikössä MB/s, esimerkiksi PC1600 (8 tavua × 2 × 100 MHz = 1600 MB/s) ja PC 2100 (8 tavua × 2 × 133 MHz = 2100 MB/s). Edellisistä voidaan käyttää myös vanhentuneita nimityksiä PC200 ja PC266. Nopein standardoitu DDR toimii 400 MHz:n nopeudella ja sen mallimerkintä on PC3200. Moni valmistaja on tuonut markkinoille jopa 566 MHz:n nopeudella toimivia DDR-muisteja, jotka ovat suunnattu koneidensa virittelijöille.
DDR2 SDRAM.
Tietoa siirretään DDR2-muistissa sekä nousevalla että laskevalla kellopulssilla, kuten DDR-muistissakin.
DDR2 on suunniteltu suurta kellotaajuutta silmällä pitäen, ja muistin ydin toimii puolella kellotaajuudella ulkoiseen nähden, jolloin kellotaajuutta voidaan nostaa selvästi, koska sisäinen nopeus ei tule ongelmaksi. Lisäksi signalointia on parannettu ja jännitettä pienennetty DDR:stä.
Samalla kellotaajuudella DDR2 on kaistanleveydeltään yhtä nopeaa kuin DDR, ja hakuajoiltaan jopa hitaampaa, mutta samalla valmistustekniikalla pystytään tekemään miltei kaksinkertaisella kellotaajuudella toimivia DDR2-muisteja DDR-muisteihin nähden.
DDR3 SDRAM.
DDR2:ta seuraava kehitysaskel on DDR3-muisti. DDR3-muistit on suunniteltu kasvattamaan suorituskykyä ja alentamaan tehonkulutusta DDR2-muisteihin verrattuna. DDR3 käyttää 1,5 voltin jännitettä. DDR3-moduuli on ulkomitoiltaan samankokoinen kuin DDR2, mutta ei ole yhteensopiva sen kanssa. Muistimoduulin reunassa oleva lovi on eri paikassa, mikä estää muistin asentamisen DDR2-kantaan.
DDR3:n sisällä on tapahtunut muutoksia. Esihakupuskuri on kahdeksanbittinen. Virtavuotoja on pyritty vähentämään kaksiporttisilla transistoreilla. DDR3-muistipiirit tarjoavat 64-bittisen kaistanleveyden. DDR3-muistikampoja voidaan laittaa kolme rinnakkain ja saada näin 192 bittiä leveä muistiväylä, mikäli emolevy tukee sitä. DDR3-muistipiirissä sisäinen hakuaika on kahdeksasosa dataväylän datansiirtonopeudesta. Muistipiiri kykenee lukemaan jokaisella sisäisellä kellojaksolla kahdeksan bittiä dataa. DDR3-teknologia on muuttunut sisäisesti DDR2-teknologiasta siten että siinä missä DDR2 turvautui T-Branch-arkkitehtuuriin, turvautuu DDR3 Fly-by-arkkitehtuuriin, joka on yksinkertaisempi ratkaisu kuin ensimmäisenä mainittu. Fly-byssä muistipiirit ketjutetaan sarjaan. Ketjun päässä on maadoitettu liitos, jonka tarkoituksena on estää signaalia heijastumasta takaisin. Fly-bytä käytetään, jotta päästäisiin T-branchin rajoituksista suurilla kellotaajuuksilla.
Muita DRAM-muistityyppejä.
Muita DRAMiin perustuvia ei-yleistyneitä muistipiirityyppejä ovat SLDRAM, QDR SDRAM ja Rambus RDRAM.
Rambus.
DDR-SDRAMin kilpailijana oli alkuaikoina Intelin tukema Rambus-yhtiön RDRAM, josta yhtiö päätti vuonna 1996 tulevan seuraavan muistityypin. Sitä tukeva emolevy esiteltiin 1999. DDR-SDRAM oli kuitenkin halvempaa valmistaa, lisäksi RDRAMin lisenssi, jonka vain harvat valmistajat hankkivat, oli kallis. Valmistajien vähyys lisäsi muistityyppien hintaeroa. Lisäksi vaikutusvaltaisen Tom's Hardwaren testissä RDRAMin suorituskyky oli korkeintaan 3 % parempi kuin SDRAMilla, ja joissain tapauksissa huonompi. Intel luopui RDRAMista kokonaan vuoteen 2003 mennessä.
RDRAM:n ensimmäinen myyntiin tullut versio toimi 400 MHz:n kellotaajuudella ja DDR-periaatteella, jolloin sen teoreettinen kaista oli 1600 MB/s. 2×400 MHz:n toimintanopeuden vuoksi standardin nimeksi tuli PC800. Tämä nimeäminen oli myös syynä SDRAM-moduulien nimeämismuutokseen edeltävän PC133:n ja DDR:n PC1600:n välillä.
Rambus-muisti pakattiin RIMM-muistimoduuliin. Muistin rakenteen vuoksi yhtään muistikampapaikkaa ei voinut jättää tyhjäksi, vaan ne oli täytettävä CRIMM-muistikammoilla.
Uudempi Rambus-yrityksen ehdotus muistiarkkitehtuuriksi on XDR DRAM.
GDDR.
Uusimmissa näytönohjaimissa käytetään erityisesti niihin suunniteltua DRAM-tyyppiä, esimerkiksi GDDR3 tai GDDR5.
Katso myös.
Muistivirhe (pariteettitarkistus muistipiireissä ja ECC-muistit)


Materialismi.
Materialismi eli "aineellinen todellisuuskäsitys" on ontologinen käsitys, jonka mukaan todellisuus on aineellinen. Materialismin mukaan kaikki olemassa oleva koostuu tai on palautettavissa aineeseen, aineellisiin voimiin tai fysikaalisiin tapahtumiin. Aineeksi luetaan näin myös energia.
Filosofian käsiteluokittelussa ontologinen materialismi on monistinen ontologinen käsitys. Näin se eroaa dualistisista eli kaksijakoisista ja pluralistisista eli monijakoisista ontologioista. Monismin sisällä materialismi muodostaa jyrkän vastakohdan ontologiselle idealismille, jonka mukaan todellisuus on perimmäiseltä luonteeltaan henkinen.
Nykyaikana materialismin käsite on lähellä naturalismin käsitettä, koska fysiikassa aine käsitetään usein samaksi kuin luonnontieteellisten menetelmien tutkimuskohde yleensä.
Yleistä.
Aineen luonteesta ja määritelmästä on käyty paljon filosofista keskustelua, samoin kuin monista muistakin tieteen ja filosofian avainkäsitteistä. Onko aine yhtä tyyppiä, josta kaikki on tehty (hyle), vai onko sitä montaa eri tyyppiä? Onko aine jatkuva substanssi, jota voi esiintyä monessa muodossa (hylemorfismi), vai koostuuko se suuresta määrästä erillisiä, muuttumattomia, jakamattomia ainesosia (atomismi)? Onko aineella omia ominaisuuksia, vai puuttuvatko ne siltä (prima materia)?
Historiallisesti materialismi on usein yhdistetty fysikalismiin, jonka mukaan kaikki olemassa oleva on fysikaalista tai päältää fysikaalista. Samalla materialismi on yhdistetty fysikalismin mukana usein myös reduktionismiin, jonka mukaan yhdellä kuvaustasolla yksilöityjen olioiden tai ilmiöiden, jos ne ovat aitoja, on oltava selitettävissä toisella tasolla – tyypillisesti paljon perustavammalla tasolla, kuten fysiikan tutkimalla aineen tasolla – olevien olioiden ja ilmiöiden avulla. Joskus, kuten Demokritoksen atomismissa, Thomas Hobbesilla ja valistusajan materialismissa (La Mettrien "Ihmiskone", Laplacen materialismi), materialismi on yhdistynyt myös mekanismiin.
Palauttavasta eli reduktiivisesta materialismista poikkeaa emergentti materialismi. Emergentti materialismi katsoo, että fysiikan tutkimien fyysisten ominaisuuksien lisäksi voi olla olemassa korkeamman tason ”emergenttejä” eli esiinnousevia ominaisuuksia.
Koska materialismi kieltää henkiset olennot ja voimat, se yhdistetään usein ateismiin tai agnostismiin.
Historiaa.
Antiikin kreikkalaisessa filosofiassa Thales, Anaksimandros, Leukippos, Demokritos, Epikuros ja jopa Aristoteles voidaan nähdä myöhemmän materialismin edelläkävijöinä. Joonialaiset luonnonfilosofit esittivät erilaisia todellisuuden luonnetta koskevia käsityksiä, jotka perustuivat usein johonkin klassiseen alkuaineeseen. Leukippos ja Demokritos kehittivät ensimmäisen järjestelmällisesti esitetyn materialistisen todellisuuden selityksen, atomiopin, jonka myöhemmin Epikuros ja hänen kannattajansa omaksuivat ajattelunsa pohjaksi. Roomalaisen Lucretiuksen teos "Maailmankaikkeudesta" esittelee näitä näkemyksiä runomuodossa. Atomiopin mukaan kaikki mikä oli olemassa oli joko ainetta tai tyhjää, ja kaikki ilmiöt olivat aineellisten perusosasten, atomien, erilaisten yhdistelmien ja liikkeen seurausta. Atomioppia kannatti myös muinaisessa Intiassa Nyaya-Vaisheshika -koulukunta (500&–100 eaa.). Perinnettä pitivät yllä buddhalaiset atomistit.
Gilbert Ryle pyrki osoittamaan teoksessaan "The Concept of Mind" (1949), että ruumista ja tajuntaa ei voida tarkasti erotella toisistaan. Niiden jyrkkä erottaminen oli hänen mukaansa kartesiolainen virhe.


Humanismi.
Humanismi on länsimaissa renessanssin myötä noussut kulttuurivirtaus sekä aatteellisena käsitteenä ihmisyyteen perustuva elämänkatsomus. Humanismiksi alettiin 1800-luvun lopulla kutsua keskiajan ja uuden ajan taitteessa syntynyttä, antiikin sivistysihanteeseen perustuvaa, inhimillisyyttä korostava suuntausta. Antiikkiin pohjautuvaa humanismia on kutsuttu "klassiseksi humanismiksi". "Humanisti" tarkoittaa humanismin kannattajaa tai humanististen tieteiden tutkijaa tai opiskelijaa. Humanisti-sana on humanismi-sanaa vanhempi. Latinan "humanista" tarkoitti 1400-luvun lopulla antiikin kirjallisuuden opettajaa. Uskonnotonta humanismia kutsutaan sekulaarihumanismiksi.
Historiaa.
Italian kielen sanalla "umanista" alettiin 1400-luvun lopulla viitata oppineeseen, joka opetti kielioppia, retoriikkaa, runoutta tai etiikkaa. Näihin oppiaineisiin viitattiin latinankielisellä käsitteellä "studia humanitatis". Tämän käsitteen alkuperä juontuu todennäköisesti 1300-luvulle, ja sillä ilmaistiin eroa ”inhimillisen” tutkimisen sekä jumaluusopin, luonnontutkimuksen ja ammatillisten oppiaineiden välillä. 1400-luvulta 1500-luvulle humanistit olivat erityisen kiinnostuneita antiikin Kreikan ja Rooman klassisen kirjallisuuden tutkimuksesta. Antiikin teoksista he löysivät ihmisihanteen, jonka he halusivat elvyttää. Italialaiset humanistit alkoivat korostaa ihmisen saavutuksia ja mahdollisuuksia, eivätkä enää nähneet ihmiselämää ensisijaisesti valmistautumisena tuonpuoleiseen elämään.
Sana "humanismi" esiintyy ensimmäistä kertaa saksan kielessä. Sanalla 'humanismus' viitattiin 1800-luvun alun Saksassa perinteiseen klassiseen koulutukseen, joka rakentui humanististen alojen ympärille. Myöhemmin Jacob Burckhardt viittasi humanismin käsitteellä 1400-luvun Italian ajatteluun vaikutusvaltaisessa kirjassaan "Italian renessanssin sivistys" (1860). Burckhardt ei puhunut humanismista ainoastaan oppiaineina vaan myös laajempana kulttuurivirtauksena.
Sekulaari humanismi.
Sekulaari humanismi on nimitys uskonnottomalle humanismille. Kansainvälisen humanistisen ja eettisen liiton IHEU:n määritelmän mukaan ”humanismi on kansanvaltainen eettinen elämänkäsitys, joka väittää, että ihmisillä on oikeus ja velvollisuus antaa merkitys ja muoto omalle elämälleen. Se pyrkii nykyistä inhimillisempään yhteiskuntaan inhimillisten ja muiden luonnollisten arvojen sekä inhimillisten kykyjen kuten järjen ja vapaan tutkimuksen avulla. Se ei ole jumalauskoinen, eikä se hyväksy yliluonnollista todellisuuskäsitystä.”
1800-luvulla Britanniassa uskonnottomuus levisi yhteiskunnassa ja järjestäytyi. Uskonnottomien yhdistykset kutsuivat itseään vapaa-ajattelijoiden, sekularistien tai rationalistien yhdistyksiksi. Sanaa humanismi alettiin käyttää 1900-luvulla enenevässä määrin.
Suomessa kansainvälistä humanistiliikettä on edustanut vuodesta 1968 Suomen humanistiliitto. Järjestö julkaisee neljästi vuodessa "Humanisti"-lehteä. Periaateohjelmassaan liitto vaatii ajatuksenvapautta, arvovalloista vapaata ajattelua, pyrkimystä tietoon ja uskonnoista riippumatonta etiikkaa. Humanistisia juhlatapoja liitto pyrkii edistämään vuonna 1999 perustetun Prometheus-seremoniat Oy:n kanssa. Liitto on humanistiseen aatteeseen perustuvia aikuistumisleirejä vuodesta 1990 järjestäneen yhteisöjäsen.


Grafologia.
Grafologia eli käsialantutkimus tarkoittaa näennäistieteellistä oppia, jonka mukaan ihmisen luonteenpiirteitä voitaisiin selvittää hänen käsialaansa tutkimalla. Se kehitettiin alkujaan psykologiseksi tutkimusmenetelmäksi, eikä sillä ole tekemistä ennustamisen tai mystiikan kanssa. Käsialan tutkimista harjoitetaan esimerkiksi persoonallisuuden, työtehtävään sopivuuden tai parisuhteen arviointia varten.
Useat skeptikot ja mekanisistisen tai kvantitatiivisen lähestymistavan omaksuneet tutkijat luokittelevatkin grafologian nykyisin näennäistieteeksi empiiristen ja tilastollisten todisteiden puuttumisen sekä taustalla olevan teorian epämääräisyyden ja tulkinnanvaraisuuden vuoksi. Tekniikkaa käytetään kuitenkin laajasti virallisissa ja epävirallisissa yhteyksissä eri puolilla maailmaa. Suomessa useimmat psykologit ovat yhtä mieltä siitä, ettei menetelmä empiirisesti toteennäyttämättömänä ole hyväksyttävä eikä käyttökelpoinen psykologisessa testauksessa. Grafologinen analyysi ei vallitsevan nykymääritelmän mukaan ole varsinainen psykologinen testi, sillä tutkittava tuotos ei perustu standardoituun ärsykeaineistoon, ellei sitten koulussa opittuja mallikirjaimia mielletä sellaiseksi. Ääritapauksissa grafologinen analyysi on rinnastettu suoraan astrologiaan, fysionomiaan ja frenologiaan. Aihetta koskeva alkuperäinen julkaisutieto on pääosin saksankielistä ja peräisin 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä, eikä niissä ole sovellettu tämänhetkiseen tieteenfilosofiseen ajatteluun kuuluvaa ilmiöiden kvantitatiivista tutkimusta.
Grafologia on käsitteellisesti eri asia kuin käsiala-analyysi, jota käytetään muun muassa rikostutkinnassa selvittämään, kuka on kirjoittanut tutkimuksen alaisen tekstinäytteen. Käsialasta on yritetty tehdä päätelmiä jo ainakin antiikin Roomassa ja Kiinassa ajanlaskumme alussa. Kuitenkin varsinaisena ensimmäisenä grafologiatutkimuksena pidetään italialaisen "Camillo Baldi"n (1537—1634) vuonna 1622 kirjoittamaa teosta "Trattado come da una letterera missiva si conoscano la natura e qualita dello scriviente" ("Tutkimus menetelmästä tunnistaa kirjoittajan luonteenlaatu hänen kirjoituksestaan").
Grafologisen analyysin teoriaa.
Erilaisilla projektiivisuuteen perustuvilla teorioilla on psykologiassa pitkä perinne. Niitä kehiteltiin erityisesti 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa, ja ne perustuvat yleisellä tasolla ajatukseen, jonka mukaan henkilö ilmentää persoonallisuutensa tiedostumattomia ominaisuuksia myös kaikessa inhimillisessä toiminnassaan. Siitä johdettuna ajatellaan, että henkilö sijoittaa ulkopuolisesti analysoitavissa olevaan toimintaansa juuri omalle persoonallisuustyypilleen ominaisia toimintapiirteitä.
1900-luvun alkupuolella mm. saksalainen filosofi ja psykologi Ludwig Klages (1872-1952), psykologi Hans Jacoby sekä tshekkiläis-brittiläinen Robert Saudek (1880-1935) kehittelivät jo 1800-luvulla esiteltyjä psykologisia teorioita, joiden mukaan käsiala ilmaisee ihmisen persoonallisuutta samaan tapaan kuin vaikkapa ilmeet tai eleet. Tämä teoria perustui oletukseen ns. tahdottomista ilmaisuliikkeistä ja niiden välittymisestä kirjoittamiseen, sekä toisaalta näihin liikkeisiin liittyvästä alitajuisesta symboliikasta.
Esimerkinä teoriaan liittyvästä perussymboliikasta Klages mainitsee sen, että ihmiset tyypillisesti pyrkivät assosioimaan sellaisia käsitteitä kuin "henki", "sielu" ja "korkeus" käytännön käsitteeseen kuten "ylös" tai "korkea", esimerkiksi käsitteissä "korkeatasoinen", "korkea ajattelu" ja "jumala on ylhäällä". Vastaavasti teorian mukaan esimerkiksi liike oikealle mielletään eteenpäin ja pois itsestä kulkevaksi liikkeeksi. Myös vaakatasoisella kirjoituspaperilla ihmiset mieltävät tällaisten suuntien olemassaolon. Näillä oletuksilla esimerkiksi kirjoitusrivin perusviivan yläpuolinen alue symboloi kirjoittajan aineettomia ja henkisiä ominaisuuksia ja alapuolinen alue puolestaan ruumiillisia ja vietillisiä piirteitä.
Grafologisen analyysin metodologia ei perustu yksittäisten käsialanpiirteiden mekanistiseen erottelemiseen, mittaamiseen ja pisteyttämiseen, vaan päinvastoin nimenomaan korostaa, ettei sellainen menetelmä ole käyttökelpoinen. Siinä korostetaan kokonaisuuden merkitystä enemmän kuin osiensa summana ja tulkitsijan intuitiota. Tällainen metodi on vastoin monien nykypsykologien näkemystä. Nykyaikaiset persoonallisuuden analysointiin käytettävät menetelmät perustuvat puolestaan nimenomaan käsitteiden mahdollisimman tarkkaan määrittelyyn ja erotteluun, tulosten pisteytykseen ja tilastolliseen päättelyyn.
Kritiikki.
Grafologisen teorian paikkansapitävyyden ja toimivuuden tarkka osoittaminen on osoittautunut vaikeaksi ellei peräti mahdottomaksi. Tästä seuraa suurin osa sitä vastaan kohdistetusta kritiikistä. Epäilijät katsovat, että subjektiiviset kokemukset grafologisen analyysin toimivuudesta perustuvat niin sanottuun illusoriseen korrelaatioon eli kuviteltuun yhteyteen. Monet grafologit taas puolustautuvat sillä, että persoonallisuus- ja käyttäytymispsykologian kaltaisten jo sinänsä jokseenkin subjektiivisten ja epäekstaktien ilmiöiden tutkiminen empiiris-eksaktilla metodilla on hankalaa jo sen vuoksi, että tutkittavien suureiden (luonteenpiirteet) täsmällinen määrittely ja mittaaminen on vaikeaa tai miltei mahdotonta.
Grafologisia käsitteitä on myös helppo arvostella epämääräisiksi, subjektiivisiksi ja monitulkintaisiksi. Esimerkiksi Klagesin kuvaama piirre "rytmi" ja siihen olennaisesti liittyvä "muototaso" on eri asia kuin "säännöllisyys", joka puolestaan on eri piirre kuin "huolellisuus". Lisäksi Klages esittää erilaisille käsialassa havaittaville ominaisuuksille sekä positiivisen että negatiivisen tulkintamerkityksen, mikä on suoraviivaiseen ajatteluun tottuneille omiaan hämärtämään asiaa lisää.
Grafologian käyttö henkilö- ja soveltuvuusarviointitesteissä.
Laissa yksityisyyden suojasta työelämässä todetaan (13 §), että "Työntekijää voidaan hänen suostumuksellaan testata henkilö- ja soveltuvuusarvioinnein työtehtävien hoidon edellytysten tai koulutus- ja muun ammatillisen kehittämisen tarpeen selvittämiseksi. Työnantajan on varmistettava, että testejä tehtäessä käytetään luotettavia testausmenetelmiä, niiden suorittajat ovat asiantuntevia ja testauksella saatavat tiedot ovat virheettömiä. Tietojen virheettömyyttä varmistettaessa on otettava huomioon testausmenetelmä ja sen luonne.
Työnantajan tai tämän osoittaman testaajan on työntekijän pyynnöstä annettava työntekijälle maksutta henkilö- tai soveltuvuusarvioinnissa annettu kirjallinen lausunto. Jos lausunto on annettu työnantajalle suullisena, työntekijän tulee saada selvitys lausunnon sisällöstä. "
Lain perusteluissa mainitaan tähän pykälään liittyen, että "Kansainvälisen työjärjestön ILO:n ohjeissa todetaan, että grafologiset, astrologiset ja muut näihin verrattavat testit tulisi olla poissuljettuja työnantajan taholta esimerikiksi työhönottotilanteessa". Lisäksi todetaan muun muassa, että "testien tuloksista saatavan tiedon tulisi olla välittömästi työsuhteen kannalta tarpeellista. Tämä vaatimus jo osaltaan vaikuttaa sekä testien sisältöön että niiden laajuuteen. Kun työnantajan olisi päätyessään testauksen tarpeellisuuteen käytettävä vain luotettavia testausmenetelmiä, tulisi hänen selvittää tarjolla olevista vaihtoehdoista tarkoitukseen sopiva testimenetelmä ja testin suorittaja".
Lisäksi perustelussa todetaan, että työnantaja tai hänen edustajansa ei yleensä ole testimenetelmien asiantuntija, eikä käyttäytymistieteisiin liittyviltä testeiltä ei voida käytännössä vaatia täydellistä virheettömyyttä.


Willard Van Orman Quine.
Willard Van Orman Quine (25. kesäkuuta 1908 Akron, Ohio, Yhdysvallat – 25. joulukuuta 2000 Boston, Massachusetts, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen filosofi. Hän oli 1900-luvun tärkeimpiä filosofeja ja loogikkoja.
W. V. Quinen suurin elämäntyö oli filosofisen naturalismin ja sen mukaisen ontologian ja tietoteorian kehittäminen. Hänen mukaansa tällaisiin kysymyksiin voitiin vastata vain luonnontieteellisen menetelmän antamin vastauksin. Quine oli Wienin piirin vaikutuspiirissä, mutta kuului loogisen empirismin arvostelijoihin. Quinen tunnetuin teksti on artikkeli ”Empirismin kaksi dogmia” (1951), jossa hän arvostelee loogisten empiristien käsitystä verifikaatioperiaatteesta sekä analyyttisuuden ja synteettisuuden erottelua.
Quinen kirjoitusten ansiosta instrumentalismi hyväksyttiin laajasti tieteenfilosofiassa. Myös hänen loogisen empirismin edustaman kokemusperäisen todentamisen arvostelunsa oli tunnettua. Analyyttisuus–synteettisyys-käsittelyn arvostelu ei saanut yksimielisesti hyväksyvää vastaanottoa.
Analyyttisuus–synteettisyys-erottelun hylkääminen.
Keskustellessaan 1930- ja 1940-luvulla Rudolf Carnapin, Nelson Goodmanin ja Alfred Tarskin sekä muiden filosofien kanssa Quine alkoi epäillä analyyttisten ja synteettisten väittämien erottelun pätevyyttä. Analyyttiset väittämät ovat tosia vain sanojensa merkityksen nojalla (esimerkiksi ”kaikki poikamiehet ovat naimattomia”), ja synteettiset väittämät ovat tosia todellisuuden tosiseikkojen nojalla (esimerkiksi ”strutsi ei osaa lentää”). Tämä erottelu oli keskeinen loogiselle empirismille (juuri tällaisesta ”empirismistä” hän kirjoittaa artikkelissaan ”Empirismin kaksi dogmia”). Quinen arvostelu vaikutti loogisen empirismin kannatuksen hupenemiseen, vaikka Quine pysyikin verifikationistina — jopa siinä määrin, että käytti verifikationismia analyyttisuus–synteettisyys-erottelun arvosteluun (verifikationismin mukaan väittämät ovat sananmukaisesti merkityksellisiä, jos ja vain jos ne ovat joko analyyttisesti tai empiirisesti eli kokemusperäisesti verifioitavissa eli todennettavissa).
Kuten muutkin analyyttiset filosofit ennen häntä, Quine hyväksyi sen, että analyyttiset väitteet ovat tosia jo pelkästään merkitystensä nojalla. Toisin kuin muut, Quine kuitenkin piti määritelmää epäkoherenttina. Arkikielen käsittein Quine hyväksyi analyyttisten väitteiden olevan niitä, jotka ovat tosia merkitystensä nojalla, mutta väitti, että tässä yhteydessä käytetty totuuden käsite oli määritelmältään epäkoherentti.
Quinen ajattelu esitetään usein virheellisesti ja hänen väitetään olleen sitä mieltä, että kaikki väittämät ovat kontingentteja (eli sellaisia, jotka voivat olla empiirisesti joko tosia tai epätosia). Esimerkiksi on väitetty, että Quinen mukaan väitteen ”kaikki poikamiehet ovat naimattomia” totuus riippuu kontingentista tosiasiasta, kun Quine todellisuudessa epäili myös välttämättömien ja kontingenttien tosiasioiden erottelua.
Quinen keskeinen vastalause analyyttisuutta vastaan sisältyi hänen arvosteluunsa, joka kohdistui synonyymiuden (merkityksen samuuteen) käsitykseen eli siihen, että väite on analyyttinen vain jos se vastaa merkitykseltään väittämää ”kaikki mustat asiat ovat mustia” tai muuta loogista totuutta. Synonyymiuden torjuminen liittyy käsitteisiin liittyvän empiirisen tiedon eli kollateraalisen tiedon ongelmaan. Intuitiivisesti ajattelemme, että on olemassa eroa väittämien ”kaikki naimattomat miehet ovat poikamiehiä” ja ”on ollut olemassa mustia koiria” välillä, mutta kuka tahansa suomen kielen puhuja hyväksyy molemmat väitteet kaikissa olosuhteissa (paitsi tapaukset, joissa häntä uhataan tai lahjotaan). Tämä johtuu siitä, että suomen kielen puhujat pääsevät käsiksi myös ”kollateraaliseen tietoon” mustien koirien olemassaolosta (menneinä ajanhetkinä).
Quinen mukaan ei ole mahdollista erottaa yleisesti tiedettyä kollateraalista tietoa ja käsitteellistä (analyyttista) totuutta. Analyyttiset väitteet voidaan synonyymeja vaihtamalla muuntaa muodollisiksi totuuksiksi. Quine pitää ongelmallisena sitä, millä perustein voimme tietää jotkin ilmaukset synonyymeiksi. Sanakirjaan vetoaminen ei auta, koska voidaan kysyä, mistä sanankirjan tekijä on tiennyt asian. Emme voi myöskään vedota synonyymiutta selittäessämme siihen, että synonyymit ovat analyyttisia totuuksia, koska tavoitteena on juuri analyyttisen totuuden määrittely, joten tällöin kierrettäisiin kehää. Ei voida myöskään vedota yleiseen kielenkäyttöön, koska tällöin analyyttiset totuudet olisivatkin empiirisiä, synteettisiä totuuksia. Quinen oman filosofian ongelmana on kuitenkin pidetty sitä, että se ei anna mitään vaihtoehtoista vakuuttavaa selitystä sille, miksi jotkin lauseet tuntuvat intuitiivisesti analyyttisilta ja toiset eivät.
Analyyttisuuden ja synonyymiuden arvostelua voidaan lähestyä myös mahdollisuuden käsitteen kautta. Perinteinen wittgensteinilainen merkitys-näkemys väittää, että merkityksellinen lause liittyy mahdollisten maailmojen tilan alueeseen. Quinen mukaan tällainen ajatus mahdollisten maailmojen alueesta on ongelmallinen, koska hänen mukaansa yleisesti ja varmasti uskottujen totuuksien sekä välttämättömien totuuksien välillä ei ole eroa.
Ontologinen suhteellisuus ja holismi.
Keskeiset periaatteet käännöksen epätäsmällisyyden ja muiden Quinen väitteiden taustalla ovat ontologinen suhteellisuus ja konfirmaatioholismi. Alkuehtona Quinen holismille on, että kaikki teoriat (ja niistä johdetut väitelauseet) ovat empiirisen datan (aistidata, evidenssi) alimääräämiä – eli vaikka monet teoriat eivät ole oikeutettuja, koska ne eivät sovi yhteen tietojemme kanssa tai ovat liian monimutkaisia, on olemassa monia vaihtoehtoisia teorioita jotka ovat yhtä oikeutettuja. Esimerkiksi muinaisten kreikkalaisten oletus, että havaitsemattomat Olymposvuoren jumalat ovat olemassa, olisi epätosi, ja meidän sivilisaatiomme oletus niin ikään havaitsemattomista elektromagneettisista aalloista olisi puolestaan tosi, ovat molemmat oikeutettuja vain siksi, että ne selittävät havaintomme.
Quinen ontologinen relativismi sai hänet yhtymään Pierre Duhemiin siinä, että mille tahansa empiiristen havaintojen joukolle on aina olemassa useampia teorioita, jotka voivat selittää sen. Duhemin holismi oli kuitenkin paljon rajoitetumpaa kuin Quinen. Duhemille alimääräytyneisyys pätee vain fysiikkaan tai ehkä luonnontieteisiin, kun taas Quinelle se päti kaikkeen ihmisen tietoon kokonaisuutena. Näin ollen, vaikka on mahdollista verifioida tai falsifioida kokonaisia teorioita, on silti mahdotonta verifioida tai falsifioida yksittäisiä väittämiä. Melkein mikä tahansa yksittäinen väittämä voidaan Quinen mukaan ”pelastaa”, jos olemme valmiit tekemään (mahdollisesti hyvin suuria) muutoksia käsillä olevan teorian muissa kohdissa. Quinelle tieteellinen ajattelu muodostaa yhtenäisen verkon, jonka mitä tahansa osaa voidaan muuttaa empiirisen evidenssin valossa, ja jonka mitä tahansa yksittäistä kohtia voidaan puolustaa mitä tahansa empiiristä evidenssiä vastaan.
Loogisten empiristien verifikaatioperiaatteen ongelmana Quine piti sitä, että siinä ulkoista todellisuutta koskevat väitteet pitäisi palauttaa välittömiksi elämyksiä koskeviksi väitteiksi. Kukaan ei ole kuitenkaan pystynyt tällaiseen, ja Quine oli sitä mieltä, että siihen ei pystytä jatkossakaan. Sen takia Quine hylkääkin ajatuksen yksittäisten kokemuksesta irrotettujen väitteiden verifikaation (ja falsifikaation) ja ehdottaa, että totuus kokonaisuudessaan arvioitaisiin aina koko tietomäärää koskevana yksittäisten lauseiden sijaan.


Luettelo uskonnoista.
Uudet uskonnolliset liikkeet.
Vuoden 1850 jälkeen perustettuja uskontoja, joilla on suhteellisen vähän kannattajia.
Lähteet.
*


Mannermainen filosofia.
Mannermainen filosofia on yleinen nimitys useille nykyfilosofian perinteille, jotka ovat alun perin saaneet alkunsa mannermaisesta Euroopasta, vastakohtana englanninkieliseen analyyttiseen filosofiaan. Mannermaiseen filosofiaan kuuluvat fenomenologia, hermeneutiikka, eksistentialismi, strukturalismi, jälkistrukturalismi ja postmodernismi, dekonstruktio, ranskalainen feminismi, kriittinen teoria kuten Frankfurtin koulukunta sen esittää, psykoanalyysi, Friedrich Nietzschen työt ja joskus myös suuri osa marxismista ja marxilaisesta filosofiasta (vaikka marxilaisuus usein luetaankin omaksi, kolmanneksi osa-alueekseen nykyfilosofiassa).
Mannermainen filosofia on ollut nykyfilosofian valtavirtaus erityisesti Ranskassa ja Saksassa. Jaottelua analyyttiseen ja mannermaiseen filosofiaan on myös arvosteltu, koska merkittävä osa analyyttisestä filosofiasta on alun perin lähtöisin manner-Euroopasta.
Historiaa.
Jaottelu mannermaiseen ja analyyttiseen filosofiaan syntyi 1900-luvun alkupuolella. Kahden perinteen erkaantumisen voidaan nähdä alkaneen Immanuel Kantin seuraajista — Kant voidaan nähdä viimeisenä suurena filosofina, jota kummankin suuntauksen edustajat ovat lukeneet laajalti. Kantin seuraajista etenkin Hegel, Schopenhauer ja Nietzsche kehittivät filosofiaansa positivismista ja sen seuraajista paljolti eroavaan suuntaan. Analyyttinen filosofia on ollut vähemmän kiinnostunut Kantia seuranneista 1800-luvun saksalaista filosofeista.
1900-luvun ensimmäisen puoliskon filosofia keskittyi pitkälti Saksaan, joka kehittyi eurooppalaisen filosofian keskukseksi. Vasta Adolf Hitlerin ja kansallissosialismin valtaannousu karkotti pitkälti vasemmistolaisen ja juutalaisen filosofien keskittymän. Jotkut, kuten Frankfurtin koulukunta, hakivat turvaa ulkomailta, etenkin Yhdysvalloista. Pienempi osa filosofeista, kuten Martin Heidegger, jäivät Saksaan, lähinnä natsiyhteyksiensä takia. Sodan jälkeen heidät ja heidän ajatuksensa usein tuomittiin kansallissosialistien tavoin, ja esimerkiksi Heideggeria kiellettiin joksikin aikaa opettamasta.
Toisen maailmansodan jälkeen Ranskassa nousi valtava kiinnostus aikaisempaan saksalaiseen filosofiaan. Ranskan kommunistisen puolueen valtaannousu nosti vasemmistolaisuuden vallitsevaksi kehityssuunnaksi maan politiikassa ja julkisessa keskustelussa, mikä puolestaan johti Hegelin ja Marxin ajatusten tutkimukseen jopa konservatiivisissa Ranskan yliopistoissa, joissa heitä ei aikaisemmin ollut otettu huomioon. Toisaalta fenomenologi Edmund Husserlin ja hänen aiemman oppilaansa Martin Heidegger työt tulivat myös muotiin. Fenomenologian kansantajuistamisessa vaikutti erityisesti Jean-Paul Sartre, joka kutsui ajatteluaan eksistentialismiksi.
Fenomenologia.
Fenomenologia on tutkimussuuntaus, joka pyrkii tutkimaan tietoisuuden rakenteita havaintokokemuksessa. Sen kehittäjä on Edmund Husserl. Tunnetuimpia fenomenologeja hänen lisäkseen ovat Maurice Merleau-Ponty sekä Husserlin oppilas Martin Heidegger.
Hermeneutiikka.
Hermeneutiikka on tutkimussuuntaus, joka painottaa inhimillistä ymmärrystä (ennen kaikkea kirjoitettujen) tekstien mutta myös musiikin tai kuvataiteen tulkinnassa. Nykyaikaisen hermeneutiikan perustajana pidetään Wilhelm Diltheytä. Hänen lisäkseen hermeneutiikkaa ovat kehittäneet muun muassa Martin Heidegger ja Hans-Georg Gadamer, Paul Ricoeur ja Gianni Vattimo.
Eksistentialismi.
Eksistentialismi on suuntaus, joka korostaa yksilön kokemuksen ainutlaatuisuutta. Sitä on kehittänyt ennen kaikkea Jean-Paul Sartre. Muita eksistentialisteja ovat muun muassa Karl Jaspers, Simone de Beauvoir, Gabriel Marcel ja Albert Camus. Liike lukee myös Søren Kierkegaardin ja Friedrich Nietzschen merkittäviksi edeltäjikseen.
Psykoanalyysi ja strukturalismi.
Psykoanalyysi ja strukturalismi saivat mannermaiseen filosofiaan liittyvässä lingvistiikassa ja antropologiassa merkittävän roolin, jota niillä ei ollut analyyttisessä filosofiassa. Sigmund Freud, Carl Jung, Alfred Adler ja erityisesti Jacques Lacan liitetään tähän alueeseen.
Jälkistrukturalismi.
Strukturalismi on rakenteellisuutta korostava lähestymistapa useilla tutkimusaloilla. Strukturalismi juontaa paljolti kielitieteilijä Ferdinand de Saussuren lingvistiikasta. Jälkistrukturalismi on mannermaisen filosofian suuntaus, joka sai alkunsa Ranskassa 1960-luvulla. Siihen luetut filosofit, kuten Jacques Derrida, Michel Foucault ja Julia Kristeva, suhtautuivat strukturalismiin hyvin kriittisesti. Siinä missä strukturalismi oli esittänyt, että merkitykset voivat olla kulttuurista riippumattomia, jälkistrukturalistit näkevät yleensä kulttuurin oleellisena merkitykselle.
Postmodernismi.
Postmoderni filosofia on eklektinen ja vaikeasti tavoitettava suuntaus, jota luonnehtii länsimaisen filosofian kritiikki. Se alkoi mannermaisen filosofian kritiikkinä ja se on saanut vaikutteita fenomenologiasta, strukturalismista ja eksistentialismista, mukaan lukien Kierkegaard ja Heidegger. Siihen on vaikuttanut myös Ludwig Wittgensteinin myöhempi analyyttisen filosofian kritiikki.
Dekonstruktio.
Dekonstruktio on keskeinen käsite mannermaisessa filosofiassa ja kirjallisuuskritiikissä. Sen kehitti jälkistrukturalistinen filosofi Jacques Derrida.
Ranskalainen feminismi.
Käsite ranskalainen feminismi viittaa joukkoon ranskalaisia feministejä, jotka vaikuttivat erityisesti 1970–1990-luvuilla. Siihen luetaan muun muassa Hélène Cixous, Luce Irigaray ja Julia Kristeva.
Kriittinen teoria ja Frankfurtin koulukunta.
Frankfurtin kriittinen koulukunta on filosofinen ja yhteiskuntateoreettinen koulukunta, joka on kehittänyt ennen kaikkea uusmarxilaista ajattelua. Sen alullepanijana on ollut Max Horkheimer. Hänen lisäkseen koulukuntaan kuuluvat muun muassa Theodor Adorno, Herbert Marcuse ja Jürgen Habermas.
Marxilainen filosofia.
Marxismin filosofia on mannermaisen filosofian eri suuntauksista selkeimmin omaksi koulukunnakseen eroteltava ideologia. Se kumpuaa suurimmaksi osaksi Karl Marxin sekä Friedrich Engelsin kirjoituksista. Marxilaista filosofiaa jatkoivat omalta osaltaan Neuvostoliiton ja muiden sosialististen maiden akateeminen maailma. Frankfurtin kriittinen koulukunta voidaan nähdä sen osana.
Mannermaisen ja analyyttisen filosofian eroista.
Mannermaiseen filosofiaan kuuluu niin erilaisia suuntauksia, ettei itse luokittelu vielä kuvaa filosofian sisältöä paljoakaan. Mannermaisiin perinteisiin liittyy kuitenkin tiettyjä yleisiä eroja suhteessa analyyttiseen filosofiaan. Erot ovat lähinnä painotuksissa ja tyylissä.
Eräs keskeisimpiä yhteisiä teemoja mannermaisessa filosofiassa on tietynlainen skeptisismi koskien sitä, voiko ajattelua abstrahoida sen välttämättömistä luonnollisista ja materiaalisista esiehdoista. Tästä skeptisismistä seuraa, että filosofin tulee taistella sen kanssa, ettei hän voi käsitellä ajatuksia riippumattomina näistä esiehdoista.
Esimerkiksi Hegelin mukaan ajattelua ei voi abstrahoida erillisiksi historiasta. Ajatukset eivät ole ikuisia vaan riippuvia siitä ajasta, jolloin ne on esitetty. Marxin mukaan ajatuksia ei voida puolestaan abstrahoida erillisiksi yhteiskunnan taloudellisesta perustasta: ne riippuvat aina yhteiskuntaluokasta. Nietzschelle ajatukset eivät ole riippumattomia filosofin omista vioista ja tahdosta valtaan. Kierkegaardille niitä ei voi erottaa uskosta, Heideggerille ja Sartrelle puolestaan olemassaolon kysymyksestä. Derridalle mahdollisia historioita ja sanojen itsensä välisiä riippuvuuksia ei voi pitää transsendentteina.
Analyyttiset filosofit voivat pitää kaikkia näitä asioita tärkeinä, mutta olettaa silti metodologisesti, että he voivat ongelmitta käyttää abstrakteja ajatuksia ja niiden välisiä suhteita loogisissa argumenteissa. Joskus, kuten Wittgensteinilla, analyyttisen perinteen filosofit päätyvät samanlaiseen skeptisismiin päättelyn "tuloksena", mutta se ei ole metodologinen ennakko-oletus samalla tavalla kuin mannermaisessa perinteessä.
Mannermainen filosofia ja analyyttinen filosofia eroavat toisistaan myös suhtautumisessa tieteeseen. Erityisesti fenomenologiassa ja eksistentialismissa korostetaan, etteivät tieteellinen tutkimus tai tieteen tulokset voi olla filosofian lähtökohtana, koska filosofian on lähdettävä liikkeelle jostakin perustavammasta ja analysoida tieteen menetelmiä ja tiedettä tiedon tuottajana kriittisesti.
Mannermaisen ja analyyttisen perinteen välillä on ollut myös paljon vuorovaikutusta. Muun muassa 1800-luvun mannermainen filosofia on vaikuttanut joihinkin "analyyttisiksi" nimitettyihin moraalifilosofeihin. Esimerkiksi Bernard Williams sai vaikutteita Nietzscheltä, ja John Rawls tutki Hegelin moraalifilosofiaa. Vastaavasti useat mannermaiset nimet, kuten Jacques Derrida ja Jürgen Habermas, kytkeytyvät analyyttiseen kielifilosofiaan, kuten John Searlen ja J. L. Austinin töihin.


Heaven's Gate (kultti).
Heaven's Gate oli Marshall Applewhiten johtama yhdysvaltalainen ufokultti, joka uskoi muukalaisten tuovan lahkon jäsenille rauhaa ja uuden kotipaikan vieraalta planeetalta. Heaven's Gaten loppu sai huomattavaa julkisuutta vuonna 1997. Applewhite uskotteli 39 seuraajaansa tekemään itsemurhan, jotta heidän sielunsa voisivat matkata avaruusalukselle, joka piileksi Hale-Boppin komeetan takana.
Ennen itsemurhaansa kultin miesjäsenet kastroitiin. Lisäksi jäsenet joivat sitrushedelmien mehua puhdistaakseen ruumiinsa. Kultti tuli tunnetuksi ennen kaikkea Internetin suosion kasvun myötä, koska sillä oli omat kotisivunsa tuolloin.
Kultti yhdisteli kristinuskoa ja ufouskomuksia. Kultin jäsenet nimittivät toisiaan veljiksi ja sisariksi. He katsoivat olevansa munkkeja ja nunnia – he asuivatkin "luostarissaan", isossa kalifornialaisessa vuokra-asunnossa. Yleensä jäsenillä ei ollut juurikaan ulkopuolisia yhteyksiä.
Heaven's Gate perustettiin jo 1970-luvulla. Perustajana oli Applewhiten lisäksi hoitaja Bonnie Nettles (k. 1985), johon Applewhite oli tutustunut Houstonissa potilaana ollessaan.
Maaliskuussa 1997 tapahtunut joukkoitsemurha tehtiin kolmessa ryhmässä kolmena perättäisenä päivänä.


Meemi.
Meemi (mimesis) on kulttuurinen ja viestinnällinen kopioituja eli replikaattori. Käsitettä "meemi" käytti ensimmäisenä Richard Dawkins vuonna 1976 kirjassaan "Geenin itsekkyys". Esimerkkeinä meemeistä Dawkins luettelee ”sävelmät, ajatukset, hokemat, vaatemuodit, saviruukkujen ja rakennusten kaarten muodot”. Antaessaan keksinnölleen nimeä hän halusi ”substantiivin, johon sisältyy kulttuurin välittymisen yksikön eli "matkimisen" yksikön idea”.
Meemin luonne.
Dawkinsin mukaan sekä geenit että meemit leviävät riippumatta siitä, ovatko ne hyödyllisiä ihmisen kannalta. Molemmat kopioitujat ovat itsekkäitä olioita. Geenit rakentavat eliöitä elatusalustoikseen, ja näiden biologisten rakenteiden menestyksekäs kopioituminen takaa sekoittumattomien geenien siirtymisen sukupolvilta toisille. Myös meemit ovat itsekkäitä olioita, jotka käyttävät ihmisiä oman leviämisensä kulkuneuvoina. Meemit ovat myös sokeita sille, mitä niiden kulkuneuvoille tapahtuu. Susan Blackmoren mukaan meemit ja geenit ovat vain analogisia toisilleen, eikä niiden tarvitse toimia toistensa kaltaisesti Blackmore on myös ehdottanut, että teknologisia meemejä kutsuttaisiin englannin kielen termillä "temes".
Meemi ja darvinismi.
"Geenin itsekkyys" -teoksensa jälkeen Dawkins on ottanut etäisyyttä luomaansa käsitteeseen. Teoksessaan "The Extended Phenotype" (1982) Dawkins myöntää, että meemien kopioitumisprosessi on ilmeisestikin paljon epätarkempi kuin geenien: päinvastoin kuin geenit, meemit saattavat osittain sekoittua toisiinsa. Tämä tekee ajatuksen geenien ja meemien vertailun hankalammaksi.
Matti Kamppisen mukaan voitaisiin myös sanoa, että evoluution kolme perusehtoa ovat muuntelu, periytyminen ja valinta. Meemien suhteen muuntelua aiheuttavat uudet keksinnöt ja yhdistelmät. Koska kopioista on ylitarjontaa, luonnonvalinta seuloo esiin kelpoisimmat. Kulttuurissa meemit kilpailevat Dennettin mukaan pääsystä ihmismieleen.
Susan Blackmore julkaisi vuonna 1999 kirjan "Meemit – kulttuurigeenit". Teoksen esipuheen kirjoitti Dawkins.
Omana lisäyksenään teoriaan Blackmore esittää, että ihmisaivojen suuri koko on meemien tuottama. Arvostelijoiden mukaan tällainen lamarckilainen väite on ongelmallinen ja nurinkurinenkin, sillä yleisen näkemyksen mukaan biologinen muuntelu tuottaa rakenteita, jotka tietyissä olosuhteissa saattavat osoittautua kulttuurisesti tai memeettisesti käyttökelpoisiksi. Lisäksi aivojen nykyinen koko oli saavutettu jo paljon ennen meemien runsastumista.
Blackmore kuvaa meemiä käyttäytymisohjeena jossa ”meemit varastoituvat aivoihin (tai muihin kohteisiin) ja siirtyvät eteenpäin jäljittelyn kautta”. Dennett kuitenkin korostaa, että on tärkeää olla samastamatta meemiä mihinkään tiettyyn aivorakenteeseen,
Blackmoren mielestä meemin käsitteeseen liittyvät seuraavat ongelmat: meemiä ei voi ilmaista täsmällisenä yksikkönä, meemien kopioitumisen ja tallentamisen mekanismi on tuntematon ja memeettinen evoluutio on lamarckilaista.
Kompleksiset tietorakenteet.
Esimerkkeinä luetteloidut meemit eivät kaikki ole mitään yksinkertaisia ideoita vaan kompleksisia tietorakenteita, joita yhdistää vain se, että ne "kopioituvat luotettavasti ja hedelmällisesti". Tämä luonnehdinta on ongelmallinen, sillä esimerkiksi "Odysseia" ei oraalisessa kulttuurissa suinkaan kopioitunut luotettavasti. Sitä paitsi "Odysseia" on liian laaja jäljittelyn kohteeksi tai yksiköksi. Vastaavasti voitaisiin kysyä, kumpi on varsinainen meemi, Beethovenin 5. sinfonia kokonaisuudessaan vai sen monenlaisessa käytössä oleva.
Voidaan myös kysyä, miksi toiset tietorakenteet ovat tarttuvia, toiset taas eivät: "Miksi on helpompi hyräillä laulelmaa "On neidolla punapaula" yhden ainoan kuulemiskerran jälkeen kuin melodiaa Arnold Schönbergin teoksesta "Pierrot Lunaire"?" Voidaan myös kysyä, miksi monet meemit tuottavat lukuisia "lapsia" mutta eivät "lastenlapsia", kun taas toiset meemit kopioituvat sukupolvelta toiselle.
Kopioitumis- ja tallennusmekanismi.
Geenit on koodattu DNA:han ja ne monistuvat tarkasti pitkin iturataa sukupolvesta toiseen. Memetiikka on alusta pitäen rakentunut geeni–meemi-analogialle. Näin ollen on oikeutettua kysyä: Mikä on "X" analogiassa "geeni: DNA = meemi: X" ? On esitetty, että "X" = kompleksinen aivorakenne tai aivoihin tallentunut instruktiosarja, ohjelma tai resepti, meemin genotyyppi, joka tuottaa meemin fenotyypin eli sen, miten meemi maailmassa ilmenee ja ympäristöönsä vaikuttaa. Dennett varoittaa samastamasta meemejä aivorakenteisiin – eihän geeniäkään samaisteta DNA:han.
Blackmore on tässä asiassa sallivampi: "Käytän jatkossa termiä "meemi" viittaamaan erotuksetta kaikentyyppiseen memeettiseen informaatioon, mukaan luettuna ajatukset, aivorakenteet joihin ajatukset paikallistuvat, käyttäytymistavat joita nämä aivorakenteet tuottavat ja niiden toisinnot kirjoissa, resepteissä, kartoissa ja nuoteiksi kirjoitetussa musiikissa." Tämä tarkoittaa samalla geeni–meemi-analogiasta luopumista, mikä onkin viisasta mutta samalla on omiaan vähentämään memetiikan omaleimaisuutta kulttuurisen muutoksen selittimenä. Meemeiltä puuttuu DNA:han vertautuva digitaalinen koodi, ja sikäli kuin meemeillä on genotyyppi, se ei ole lainkaan yhtä mielenkiintoinen tai relevantti kuin fenotyyppi eli ne ominaisuudet jotka edesauttavat meemin kopioitumista, tarttuvuutta ja menestystä.
Memeettinen evoluutio.
Meemien siirtymistä yksilöstä toiseen on verrattu biologisessa analogiassa virusten leviämiseen. Viruksethan levittävät geneettistä informaatiota. Ihmisen käyttäytymisen muuttuminen on kuitenkin monimutkainen asia eivätkä kaikki "meemiviruksen" saaneet muuta käyttäytymistään samalla tavalla. Memeettinen evoluutio on lamarckilaista. Meemi monistuu yksilöiden kesken verkostomaisesti. Meemit siirtyvät suurelta osin ihmislasten oppimisprosessin tärkeän elementin eli matkimisen kautta, mutta ne voivat siirtyä myös oivaltamisen avulla. Uskontotieteilijä Pascal Boyerin mukaan kulttuurin siirtyminen ei muistuta meemien monistumista geenien tavoin identtisinä, vaan siirtymäprosessi näyttää kuin itsestään synnyttävän poikkeuksellisen runsaasti outoja muunnelmia.
Biologinen evoluutio on hidasta, mutta kulttuurin kehittyminen on nopeaa ja kiihtyvää, tiedonvarastoinnin ansioista kumulatiivista. Ohjaamattoman ja suuntaamattoman memeettisen evoluution nopeus tekee siitä samalla sekaista ja jopa kaoottista. Miten sellaisesta voisi syntyä toimivia rakenteita? Biologinen evoluutio on konservatiivista, opportunistista ja vailla päämäärää. Kulttuurievoluutio voi olla hyvinkin radikaalia, ja periaatteessa sillä voi olla ihmisten tahtoon perustuva päämäärä.
Meemi ja merkki.
Meemiä on usein pidetty turhana käsitteenä. On huomautettu, että darwinilainen evoluutio ei ole ainoa autuaaksi tekevä. Virolainen biosemiootikko Kalevi Kull (2000) pitää meemiä degeneroituneena merkkinä ja tarjoaa Darwinia edeltävää baerilaista kehitysoppia semioottiseksi viitekehykseksi. Tunnetumpi on Charles S. Peircen pragmatismin evolutionaarinen luonne. Niinpä esimerkiksi Deacon (1998) ja Kilpinen (2008) pitävät peirceläistä merkkiä täydellisempänä kuin meemiä.
Meemikompleksi.
Yhteinen etu kerää tietyt meemit yhdeksi joukoksi. Tällainen yhdessä kopioituva meemiryhmä, "meemikompleksi", muodostaa itseorganisoituvan ja itsesuojelevan rakenteen. Meemikompleksi ottaa vastaan yhteensopivia uusia meemejä ja vieroksuu yhteensopimattomia. Meemikompleksia ei voi suoraan rinnastaa geenejä sisältävään kromosomiin, koska meemien ei tarvitse olla niin riippuvaisia kuulumisesta yhdessä kopioituvaan ryhmään kuten taas biologisesta materiasta koostuvilla geeneillä on useimmiten laita.
Mieli.
Kulttuurissa meemit kilpailevat pääsystä ihmismieleen, sillä Dennettin mukaan ihmismielen kapasiteetti on rajallinen. Tässä siis tuskin on kysymys aivojen muistikapasiteetista vaan pikemminkin ihmismielen rajallisesta vastaanottavuudesta. Esimerkiksi olisi mentaalisesti vähintäänkin "haasteellista" – käyttääksemme 2000-luvun alun memeettisesti menestynyttä hokemaa – olla samalla sekä vegaani että paistinkääntäjä.
Dennettin näkemys mielestä pelkkänä meemisäiliönä ilmenee seuraavasta usein siteeratusta virkkeestä: "En tiedä sinusta, mutta itse en ole alkuunkaan viehättynyt ajatuksesta, että aivoni olisivat eräänlainen tunkio, jossa muiden ihmisten ajatustoukat uusiutuvat ennen kuin ne lähettävät kopioita itsestään informaatioyksikköjen siirtolaisuuteen. Tosiaankin se näyttää riistävän mieleltäni tärkeyden sekä kirjailijana että kriitikkona. Kuka tässä visiossa oikein hoitaa hommat – me vai meidän meemimme?" Dennettin vastaus kallistuu meemien puolelle: "riippumaton mieli" on myytti.
Arvostelijat ovat kysyneet: jos ihmismieli on vain meemirakennelma vailla omia ominaisuuksia, kuinka selittää subjektiiviset tuntemukset? Dennettkin tuntuu antavan tässä vähän periksi todetessaan, että ihmismieli on "hyvin suuressa määrin" (ei siis kokonaan) meemien luomusta.
Meemin kritiikkiä.
Eräs meemin keskeinen ongelman näyttäisi olevan se, ettei meemiä voida todistaa olevan olemassa. Yksittäisten meemien määritteleminen vaikuttaa hankalalta, jonka vuoksi meemeille ei myöskään ole havaittu mitään mitattavia sähkökemiallisia vasteita aivoista. Meemin käsitteessä näyttäisikin olevan kyse teoreettisesta lisäoletuksesta, jolla korvataan ajatuksen käsite. Meemin olemassaolon ongelma liittyy mielenfilosofian ongelmiin, kuten mielen ja ruumiin, mielen ja aivojen välisen suhteen ongelmiin.
Internet-meemi.
Internet-ilmiöitä nimitetään usein meemeiksi tai tarkemmin sanottuna "Internet-meemeiksi". Kulttuuristen meemien tapaan myös nettimeemit muuttuvat siirtyessään ihmiseltä toiselle.


Positivismi.
Positivismi on varsinaisesti 1800-luvulla syntynyt filosofinen suuntaus, jonka mukaan todellista tietoa on vain tieteellinen tieto, jollaista voidaan synnyttää ainoastaan päätymällä positiiviseen lopputulokseen tieteellisten teorioiden pätevyydestä tiukkaa tieteellistä menetelmää hyödyntämällä. Tämän vuoksi positivismi pyrki rajoittumaan välittömiin havaintoihin, tehden mahdollisimman vähän käsitteellisiä oletuksia.
Positivismin perustajana pidetään Auguste Comtea, joka katsoi tieteellisen menetelmän korvaavan metafysiikan ajattelun historiassa, ja näki teorian ja havainnon välillä molemminpuolisen riippuvuuden. Sana positivismi tulee sanasta positiivinen, jota käytettiin luonnehtimaan selvästi havaittavaa tosiasiaa. Myöhemmin positivismin perinnettä on jatkanut ennen kaikkea looginen empirismi, josta sen kannattajat käyttivät alkuvaiheessa nimitystä "looginen positivismi".
Auguste Comten positivismi.
a> (1798–1857), positivismin perustaja ja sosiologian isä.
Positivismin perustaja oli Auguste Comte, jonka ajattelun taustalla voidaan nähdä monien valistusajattelijoiden, kuten Pierre-Simon Laplacen ja Henri de Saint-Simonin, näkemyksiä. Comten mukaan yhteiskunta ja inhimillinen ajattelu käy kolmen vaiheen läpi: teologisen, metafyysisen ja positiivisen. Teologisessa vaiheessa kaikki asiat selitettiin uskontojen avulla, suhteessa Jumalaan. Comten mukaan Jumala oli ollut kaiken ihmiselämän yllä valistukseen saakka. Ihmisen paikka yhteiskunnassa määräytyi sen mukaan, millainen suhde hänellä oli jumaluuden läsnäoloon maailmassa ja kaikkea hallitsevaan kirkkoon. Teologiseen vaiheeseen kuuluu kirkon oppien hyväksyminen kyseenalaistamatta ja se, ettei myöskään maailmaa koskevia kysymyksiä esitetty.
Metafyysisessä vaiheessa, joka alkoi 1300-luvulta ja loppui Ranskan suureen vallankumoukseen, sai alkunsa looginen rationalismi. Metafyysisessä vaiheessa pohdittiin, mikä oli ilmiöiden takana oleva todellisuus (metafysiikka tarkoittaa fysiikan tuolle puolelle menevää). Metafyysisinä käsityksinä positivismi piti muun muassa käsitystä, että aine tai henki on ilmiöiden taustalla oleva todellisuus. Tästä syystä positivismi joutui riitoihin uskontojen kanssa, mutta myös marxilaiset filosofit vastustivat sitä. Marxilaisuus näkee positivismin subjektiivisena idealismina, koska se rajoittaa itsensä faktoihin eikä tutki asioiden taustalla olevia syitä.
Metafyysinen vaihe julisti myös, että kaikkein tärkeimpiä olivat yleismaailmalliset ihmisoikeudet. Ajatuksena oli, että ihmiset olivat syntyneet tietyillä oikeuksilla, jota ei voinut ottaa pois ja joita tuli kunnioittaa. Tämä johti kuitenkin yksinvaltiaiden nousuun ja tuhoon.
Viimeisenä vaiheena oli tieteellinen eli positiivinen vaihe. Tämän vaiheen keskeisenä ajatuksena oli, että yksilön oikeudet ovat tärkeämpiä kuin kenenkään yhden ihmisen valta. Comten mukaan tämän vaiheen erotti muista ennen kaikkea sen, että ihmiset olivat kykeneviä hallitsemaan itseään. Ei ollut korkeampaa voimaa, joka hallitsi massoja, vaan ihmiset voivat saavuttaa mitä tahansa vapaalla tahdollaan.
Nämä kolme vaihetta olivat Comten mukaan yleismaailmallinen sääntö suhteessa yhteiskuntaan ja sen kehitykseen, eikä siitä ollut poikkeuksia. Sen enempää toista kuin kolmattakaan vaihetta ei voida saavuttaa ilman edellisen vaiheen päättymistä ja ymmärtämistä.
Comte käytti uudesta tieteestään nimitystä "physique sociale", "sosiaalifysiikka". Tällä hän halusi korostaa, että hänen esikuvanaan uutta luonnontiedettä luodessaan oli erityisesti fysiikka, joka tunnettiin oli jo tuolloin edistyneimpiä tieteitä. Myöhemmin hän vaihtoi sen nimen sosiologiaksi. Comte uskoi, että menneisyyden arvostaminen ja kyky rakentaa sen päälle ovat avaimia teologisesta ja metafyysisestä vaiheesta etenemiseen. Ajatus kehityksestä olikin keskeistä Comten sosiologialle. Hän katsoi, että sosiologia johtaisi kaikkien tieteiden historian arviointiin, koska yhtenäistieteen historiassa ei olisi mieltä, ellei sitä kytkettäisi koko ihmiskunnan yleiseen kehitykseen. Kuten Comte sanoi, "tieteestä seuraa ennuste; ennusteesta seuraa toiminta".
Comten näkemyksissä piilee ironia, koska positiivinen vaihe näyttää kaikkea muuta kuin saavutettavissa olevalta. Tähän on kaksi syytä. Positivistinen vaihe vaatii täydellisen ymmärryksen kaikkeudesta ja ympärillämme olevasta maailmasta, eikä yhteiskunta voisi koskaan tietää olevansa positivistisessa vaiheessa. Voitaisiin väittää, ettei positivistista vaihetta voi saavuttaa olematta Jumala, mutta johtaa takaisin ensimmäiseen, teologiseen vaiheeseen; tai että tiede tutkii ja löytää koko ajan uusia asioita aiemmin tiedetyn tuolta puolen, mikä johtaa takaisin toiseen, metafyysiseen vaiheeseen. Siksi Comten positivismi on joidenkin mielestä kehämäistä.
Muita positivistisia ajattelijoita.
Comten ajatukset ovat kiinnostaneet monia. Muutama vuosi hänen teoksensa "Discours sur l'Ensemble du positivisme" ("Yleiskuva positivismista", 1856) ilmestyttyä muut tieteilijät ja filosofit alkoivat luoda omia määritelmiään positivismille. Heihin lukeutuivat muiden muassa Emile Hennequin, Wilhelm Scherer ja Dmitrii Pisarev.
Emile Hennequin oli pariisilainen kustantaja ja kirjailija, joka kirjoitti sekä teoreettista että kriittistä kirjallisuutta. Hän ei katsonut, että subjektiivisuus olisi mitätöinyt havainnot, arvostelmat ja ennusteet, ja ettei subjektiivisuudella olisi mitään roolia tieteessä tai muissa yhteiskunnan muodoissa.
Wilhelm Scherer oli saksalainen filologi, yliopistonopettaja ja kirjallisuushistorioitsija. Hänet tunnettiin positivistina, koska hän pyrki kaikissa teoksissaan objektiivisiin historiallisiin ja filologisiin totuuksiin ja yksityiskohtaiseen tutkimukseen. Hänen positivisminsa oli kuitenkin erilaista, koska siihen liittyi nationalistisia tarkoitusperiä. Hän esitti, että kulttuurit muodostavat kuudensadan vuoden mittaisia syklejä.
Dimitri Pisarev oli venäläinen nihilisti, jonka filosofiaa on kuvattu äärimmäisen anti-esteettiseksi tieteelliseksi asenteeksi.
Looginen empirismi.
Positivistista perinnettä jatkoi looginen empirismi. Loogisen empirismin mukaan filosofisen ajattelun tulee perustua selkeille argumenteille, joiden käsitteellis-looginen rakenne on mahdollisimman selvästi esillä. Tällaisen ajattelun esikuva voidaan nähdä toisaalta matemaattisissa todistuksissa, jotka aukottomasti osoittavat johtopäätöksen oikeellisuuden, toisaalta luonnontieteissä, joissa pyritään kokeellisesti varmistamaan ideoiden todenperäisyys.
Loogisen positivismin alkuvaiheilla katsottiin, että jokainen järjellinen — toisin sanoen ei-mieletön — väite on joko empiirinen tai analyyttinen. Ensin mainitut väitteet ovat kelvollisia luonnontieteellisin menetelmin koeteltaviksi ja mahdollisesti epätosiksi osoitettavissa. Jälkimmäiset taas ovat puhtaasti käsitteellisiä, ja siten niiden totuus on käsiteanalyysin keinoin selvitettävissä.
Positivismi nykyaikana.
Nykyaikainen positivismi liittyy läheisesti reduktionismiin, koska kummatkin katsovat, että "yhden lajin oliot [..] ovat redusoitavissa [palautettavissa] toisen lajin olioiksi" — prosessit voidaan palauttaa fysiologisiksi, fysikaalisiksi tai kemiallisiksi tapahtumiksi; yhteiskunnalliset prosessit voidaan palauttaa ihmisten välisiksi suhteiksi ja toiminnaksi; ja biologiset organismit voidaan palauttaa fysikaalisiksi järjestelmiksi. Tällaisen näkemyksen mukaan siis esimerkiksi yhteiskunnalliset asiat voidaan palauttaa lopulta luvuiksi tai mielen tapahtumat kemiallisiksi tapahtumiksi.
Positivismin käsityksiä tieteestä.
Varhaisen positivismin mukaan oivalletaan vähitellen, että metafyysiset kysymykset ovat ratkaisemattomia ja jäävät sellaisiksi. Me voimme saada tietoa vain asioista, joita havaintomme pystyy tavoittamaan. Tieteen tehtäväksi tulee selvittää näiden tosiasioiden kesken vallitseva lainalainen yhteenkuuluvuus ja siten ennustaa tulevia tapahtumia.
Esimerkiksi tähtitieteilijä voi ennustaa, milloin on seuraava auringonpimennys. Insinööri voi laskea sillan kantavuuden. Tiede voi ennustuksillaan antaa meille ohjeita siitä, miten on parasta toimia tietyissä tilanteissa.
Kaikki kysymykset, joihin ei voida vastata tosiseikkoja havainnoimalla, katsotaan periaatteellisesti merkityksettömiksi. Sellaisia ongelmia pohtiva ajattelu kuuluu esitieteelliseen vaiheeseen.


Luettelo taikureista.
Ulkomaisia taikureita.
Taikurit


Muisti.
Muisti on kyky tallentaa ja palauttaa mieleen menneitä kokemuksia. Ihmisen muisti jaetaan sensoriseen muistiin, lyhytkestoiseen työmuistiin ja pitkäaikaiseen säilömuistiin. Muistin häiriöt tunnetaan yhteisnimellä amnesia. Muistia ihmisen mielen ominaisuutena tutkivat kognitiivinen psykologia, rememologia ja kognitiotiede.
Muisti ja evoluutio.
Muisti kehittyi parantamaan eliöiden sopeutumista ympäristöön. Jos eliö havaitsi esimerkiksi jonkin toiminnan tai paikan vaaralliseksi, se oppi muistin avulla välttämään sitä. Selkärankaisten eräs piirre on muisti; jopa kalat oppivat jotakin. Alkeellisemmillakin eläimillä, kuten muurahaisilla, on todettu jonkinlaista hermostollista muistia, tosin valtaosa muurahaisen "muistista" on ulkomaailmassa, jonne se merkitsee kulkemansa reitit ja tärkeät paikat erilaisin hajujäljin.
Muistitapahtuma.
Muistin toiminnassa on neljä vaihetta: tallentaminen, säilyttäminen, palauttaminen ja tunnistaminen. Muistissa olevat tiedot vaikuttavat ihmisen myöhempään käyttäytymiseen ohjaten hahmontunnistusta (kokonaisuuksien muodostumista), joiden avulla ihminen ajattelee (signaalien takaisinkytkeytyminen) ja ymmärtää asioiden syiden ja seurauksien suhteita (rinnakkaiset assosiaatiot). Osa tiedoista on muistissa vain muutaman sekunnin ajan. Tätä kutsutaan sensoriseksi muistiksi. Työmuistiksi kutsutaan sitten hieman pidempikestoista muistia, johon kuuluu tarkkaavuusjärjestelmä ja tietynlaisia väliaikaisia tietovarastoja. Sen sijaan selviytymisen kannalta suotuisat tai haitalliset asiat (esim. opiskelun tulokset, palaminen tai kipu) jättävät aivoihin pysyvämpiä "muistijälkiä".
Muistijäljet.
Lyhytaikaisen muistin ohella ihmisellä on pitkäkestoisempi muisti eli "kestomuisti", jossa aivoihin jää "muistijälkiä". Kun tietyt impulssit kulkevat toistuvasti tiettyjä hermoratoja pitkin, saavat ne synapsissa aikaan rakenteellisia ja toiminnallisia muutoksia, jolloin ne käytön myötä laajenevat ja vapauttavat suurempia määriä välittäjäainetta. Tämän myötä vastaanottajasolussa välittäjäaineen reseptorikohdat lisääntyvät tai herkistyvät. Näin ollen ei enää tarvita yhtä suurta impulssimäärää jotta vastaanottajasolu reagoisi (so. ottaisi informaatiota vastaan). Näin syntyy impulssin kulkua helpottava hermosolujen muodostama reitti. Tämä on assosiatiivisen muistitoiminnan ydin.
Jotta synapsien toiminta tehostuisi, on vastaanottajasolun kyettävä jollakin tavalla viestittämään lähettäjäsolulle, että impulssit ovat ylittäneet synapsin. Kun solut eivät tällaista viestiä saa, ne kuolevat. Varsinkin lapsen aivoissa syntyy helposti uusia solujen välisiä yhteyksiä samalla kun käyttämättömiä häviää. Kun muistirataa harjoittaa, siirtyvät sitä auttamaan myös sellaiset solut, jotka muuten saattaisivat keskittyä muihin tehtäviin.
Merkittävä vaikutus muistiaineen lopullisessa tallentamisessa on isoaivokuoren pohjaosassa sijaitsevalla hippokampuksella. Tämä on todettu,kun eräiltä potilailta on jouduttu poistamaan hippokampus. Ilman hippokampusta ihminen menettää kyvyn tallentaa asioita muistiinsa, mutta uusien taitojen oppiminen on yhä mahdollista – ihminen itse ei vain niitä muista. Hippokampuksen poistamisen jälkeen myös kyky muistaa lähimenneisyyden tapahtumia heikkenee. Ilmeisenä pidetään hippokampuksen osallistumista muistiaineksen tallentamiseen. Aivokuorella sijaitsevasta "asiamuistin" (ks. jäljempänä) eri palasista on yhteys hippokampukseen, joka taas yhdistelee niitä toisiinsa eri aistinalueilta ja siirtää muihin aivokuoressa oleviin muistin osiin. Se jäsentelee irrallaan pitkin aivokuorta olevat muistijäljet kokonaisuudeksi, jonka lopullinen talletuspaikka on kuitenkin aivokuorella.
Tapahtumamuisti.
Ihminen tekee päivittäin monia asioita, joita hänen ei tarvitse erikseen ajatella tai niihin keskittyä. Tällaisia arkipäivän tilanteita ovat esimerkiksi käveleminen, syöminen sekä polkupyörällä tai autolla ajo. Nämä tiedostamattomista yksityiskohdista koostuvat ehdollisiin reflekseihin kuuluvat toiminnot perustuvat "tapahtumamuistiin". Tavallisessa puheessa sanotaan usein, että jokin asia "on selkäytimessä", mutta kaniineilla tehdyissä kokeissa on havaittu tapahtumamuistin lopullisen sijaintipaikan olevan pikkuaivoissa. Useat tällaiset perustoimintojen muistijälkien radat ovat muodostuneet jo pienenä lapsena, ja esimerkiksi ihminen, joka on jo lapsena oppinut ajamaan pyörällä osaa yhä kymmenien vuosien tauon jälkeen ajaa polkupyörää.
Asiamuisti.
Asiamuistilla tarkoitetaan muistia, jonka avulla ihminen esimerkiksi muistaa asioiden ulkonäön tai hajun. Aivoissa asiamuistiaineen sijainti on aivokuoressa monissa eri kohdissa, jotka yhdistyvät aivojen eri aistinalueisiin ja toisiin muistiaineksen sijaintikohtiin muodostaen näin monimutkaisen kehikon. Yksittäinen muisto ei sijaitse vain yhdessä kohtaa, vaan laajemmalla alueella hermosolujen verkossa. Yksinkertainen esimerkki tällaisen muistiuomien ja -ojien verkoston toiminnasta on tilanne, jossa ihminen näkee tutun henkilön kasvot, mutta ei muista tämän nimeä. Hän yrittää muistella tapaamaansa henkilöön liittyviä asioita, ja lopulta tämän muistelun myötä myös nimi palautuu mieleen, kun henkilöön liittyvät muistit ovat kulkeneet ja aktivoineet vanhoja, aivoissa yhteenpunoutuneita reittejä asiaan liittyen.
Erityisen hyvin ihminen muistaa asioiden tapahtumajärjestyksen sekä syy-yhteydet, kun taas erilaiset värit ja muodot eivät tahdo kunnolla palautua mieleen. Kaksi peräkkäin sattunutta asiaa palautuvat mieleen samalla tavoin kytkeytyneenä toisiinsa. Tämä saattaa sekoittaa muistia siten, että ihminen muistaa kahdella peräkkäin tapahtuneella asialla olevan syy-yhteyden toisiinsa, vaikka todellisuudessa näin ei olisikaan.
Ihmiselle ainutlaatuinen muisti mahdollistaa ajattelun. Ihmisen muisti on vapaa, eli ajatellessaan ihminen kykenee mielensä mukaisesti yhdistelemään asioita toisiinsa rajoituksetta. Ajatusten perustana ovat muistiin jääneet asiat ja mallit ympäristön tapahtumista, joita on mahdollista "pyöritellä päässään" ja niiden avulla täydennellä tapahtumia, minkä johdosta myös tulevaisuuden ennakointi aivoissa on mahdollista. Ilman kykyä tällaiseen ennakoivaan toimintaan ihminen ei menestyisi muuttuvassa ympäristössä.
Ihmislapsi oppii aikuista helpommin uusia asioita ulkoa ja kykenee myös palauttamaan ne nopeammin mieleensä. Lapsella uusien haarakkeiden syntyminen on nopeampaa, mutta niin on myös niiden häviäminen. Tämän johdosta erilaisilla lapsuuden kokemuksilla ja virikkeillä on merkittävä vaikutus aivojen kehittymiselle. Aikuinen ei enää muista yksityiskohtia yhtä helposti, mutta monimutkaisten asioiden oppiminen ja hahmottaminen onnistuu lasta paremmin. Tämä perustuu juuri edellä mainittuun muistikehikkoon, muistissa jo valmiina olevaan suureen määrään aiemmin hankittua ja ajan mittaan kokonaisuuksiksi hahmottunutta tietoa, johon aikuisen on helpompi verrata uutta muistiainesta. Tästä syystä aikuisiällä ei tarvitse painella mieleen irrallisia yksityiskohtia, vaan tiedot liittyvät mielekkäinä kokonaisuuksia valmiina olevaan kehikkoon.
Muistin siirtäminen opettamalla.
Jotkin eliöt, kuten monet selkärankaiset, opettavat poikasilleen asioita, jotka sitten tallentuvat näiden muistiin. Ihminen pystyi kielensä kautta viestittämään huomattavan tehokkaasti muistamiaan asioita muille, jolloin syntyi kulttuuri. Kielen avulla asioiden opettaminen jälkeläisille helpottui huomattavasti. Opettaminen työnä keksittiin jo ennen kirjoitustaitoa: jo varhaisissa ihmisyhteisöissä on ollut käytäntöjä, joissa tietävämpi tai taitavampi henkilö, opettaja, siirtää suullisesti tai esimerkin avulla tietojaan ja taitojaan niitä kartuttaville oppilaille. Ihmisen muistin määrä on enemmän kuin 500 000 paksun tietosanakirjan sisältämä tieto.
Muistin ulkoistaminen.
Ihmiskunnan muistia paransi ja tarkensi huomattavasti kirjoitustaidon keksiminen, sillä muistinvaraisena säilyneet kertomukset joka tapauksessa muokkautuivat sukupolvien kuluessa, ja varsinaista kirjoitusta edeltäneiden kuvien ja symboleiden tulkintataidot helposti unohtuivat. Pidetään kuitenkin mahdollisena, että nykymaailmassa ihmisyksilöiden (hermostollista) muistia kirjoitustaito voi jopa heikentää. Kirjoittaessaan asioita "muistiin" ihminen ikään kuin siirtää muistiaan ulkomaailmaan muurahaisen tavoin. Tämä voi pienentää tarvetta hermostollisen muistin käytölle. Myös tiedon helppo saatavuus voi vähentää muistin tarvetta. Tiedon saatavuuden helpottuminen näkyy myös siinä, miten koulutus on viimeisen sadan vuoden aikana Euroopassa kehittynyt. Aikaisemmin keskityttiin pitkälti laajaan, ulkoa opittuun, tietomäärään, nyt yhä enemmän kykyyn hankkia tietoa tarvittaessa.
Muistin parantaminen.
Muistiaan parantamaan ihmiset keksivät monenlaisia keinoja. Jo ennen kirjoitustaidon keksimistä tekemiään kuvia ja merkkejä uudelleen tarkastelemalla ihmiset saattoivat palauttaa mieleensä niihin sisällytettyjä viestejä. Esimerkiksi jotkin intiaaniheimot ovat käyttäneet solmuja tai rummun kalvolla merkintöjä, jotka auttoivat muistamaan kertomuksia heimon menneistä vaiheista. Suullisia kertomuksia muokattiin erilaisiin runomittoihin, jolloin niitä saatettiin muistaa huomattavasti paremmin kuin suorasanaisina. Runomitan avulla on sen käyttöön harjaantuneen mahdollista muistaa yksityiskohtaisesti kirjankin mittaisia kertomuksia. Esimerkiksi somalit ovat muistaneet näin kymmeniä sukupolvia omaa sukupuutaan ja koko Koraanin kannesta kanteen.
Näköaistin hyödyntäminen.
Esimerkin mukaisesti kymmenen asiaa assosioidaan vahvalla mielikuvalla listan paikkoihin. Esim. toinen asia, vaikkapa appelsiini, voidaan assosioida polven päällä pompoteltavaksi temppupalloksi tai keittiön lattialla vieriväksi jättiläisappelsiiniksi. Muistin helpottamismenetelmiä on useita muitakin, muun muassa nimien ja kasvojen muistamiseksi tai kielten opettelemiseksi.
Muisti ja ikä.
Nuori ihminen muistaa parhaiten, mitä juuri äsken on tehnyt. Lyhytkestoinen muisti ei rapistu iän myötä, mutta pahimmillaan se voi joissakin, yleensä vanhoille puhkeavissa sairauksissa kadota lähes täysin. Lyhytkestoisen muistin uskotaan olevan aivojen neuronien viestinnän muutoksissa, kun taas pitkäkestoinen muisti muodostuu neuronien rakenteen muutoksista, jotka perustuvat proteiinisynteesiin. Iän myötä voimistuva mielipiteiden jäykkyys ja heikentyvä kyky nähdä asioita monelta kannalta voi olla jopa aivorakenteessa, sillä myös mielipiteet varastoituvat pitkäkestoiseen muistiin. Mitä huonompi lyhytkestoinen muisti on, sitä huonommin uusi kokemus onnistuu muodostamaan uusia rakenteita pitkäkestoiseen muistiin jo muodostuneiden rakenteiden tilalle. Ikä vaikuttaa meihin kaikkiin yksilöllisesti, niin myös muistin osalta. Ikääntymiseen ja muistamiseen liittyviä yleispiirteitä on tietynlainen muistitoimintojen hidastuminen, lisäksi häiriötekijät vaikuttavat herkemmin muistamiseen ja oppimiseen. Verrattaessa ikääntymiseen liittyviä muistipulmia muistisairauksiin kaikkein tärkein ero on siinä, etteivät ikääntymiseen liittyvät muistipulmat vaikuta toimintakykyymme heikentävästi, vaan saamme arjen sujumaan. Ihmiset eivät yleensä voi muistaa ajasta alle kolmevuotiaana mitään.
Muistisairaudet.
Univaje ja dementia heikentävät muistia. On todettu, että vanhuksen aktiivinen toiminta ja liikunta hidastaa dementian tuloa. Joillakin lääkkeillä, kuten nootropiineilla voidaan muistia parantaa. Ikä on dementoivien sairauksien tärkein riskitekijä. Yleisin dementiaoireita aiheuttavista sairauksista on Alzheimerin tauti, muita eteneviä dementiasairauksia ovat mm. aivoverenkiertoperäinen eli vaskulaarinen dementia, Lewyn kappale -dementia tai otsalohko- eli frontaalidementia. Kaikilla näillä sairauksilla on omat ominaispiirteensä, joiden perusteella hoitoa ja kuntoutusta suunnitellaan.


Harry Houdini.
Harry Houdini (synt. Erik Weisz, myöh. Ehrich Weiss, 24. maaliskuuta 1874 Budapest, Unkari – 31. lokakuuta 1926) on kaikkien aikojen kuuluisimpia taikureita ja kahlekuninkaita.
Harry Houdini oli syntyään unkarilainen. Perhe muutti Wisconsiniin Yhdysvaltoihin, kun Ehrich oli nelivuotias. Hänen isänsä Mayer Samuel Weiss oli juutalainen rabbi.
Ehrich ryhtyi 1891 ammattimaiseksi taikuriksi ja alkoi kutsua itseään Harry Houdiniksi kuuluisan ranskalaisen taikurin Jean Eugène Robert-Houdinin mukaan. Hän muutti nimensä virallisesti 1913.
Houdini aloitti uransa korttitempuilla ja muilla perinteisillä taikatempuilla mutta alkoi pian kokeilla kahleista vapautumista. Vuonna 1899 hän tapasi showmies Martin Beckin, joka ihastui hänen käsirautatemppuihinsa. Beck pyysi Houdinia keskittymään kahlekuningastemppuihin ja kiinnitti tämän "Orpheum vaudeville" -kiertueelleen, joka kiersi ympäri Yhdysvaltoja ja seuraavana vuonna Euroopassa. Palattuaan kiertueelta 1904 Houdini oli jo sensaatio.
1900- ja 1910-luvuilla Houdini esitti temppujaan menestyksekkäästi ympäri Yhdysvaltoja. Beck ja Houdini selittivät monet tempuista 1920-luvulla kirjoittamissaan kirjoissa. Monet lukoista ja käsiraudoista avautuivat oikein kohdistetulla voimankäytöllä, tai sitten hänellä oli mukanaan sopivia tiirikoita tai avaimia. Pakkopaidasta poistuminen onnistui esimerkiksi, kun kykeni vääntämään olkapäänsä pois sijoiltaan.
Vaikka temput olivat vaikeita, myös Houdinin veli Theo Weiss esitti niitä omalla kiertueellaan nimellä "Hardeen". Suurin ero veljeksillä oli pakkopaidasta pakenemisessa: Houdini pystyi saamaan molemmat olkapäänsä pois sijoiltaan vapautuakseen, Theo vain toisen.
Spiritistien paljastaminen.
Taikuuden lisäksi Houdini oli kiinnostunut 1920-luvulta lähtien spiritismistä, ja hän yritti ottaa yhteyttä edesmenneeseen äitiinsä. Houdinin kuuluisin paljastuksensa on miten hän sai itsensä ulos pakkopaidasta. Vastaus on vetämällä molemmat olkapäät sijoiltaan. Houdinista tuli kuitenkin skeptikko, ja hän paljasti taikuritaitojensa avulla huijareita, jotka olivat hämänneet tiedemiehiä ja tutkijoita. Hänestä tuli Scientific Americanin jäsen. Järjestö lupasi rahapalkkion sille meediolle, joka voisi todistettavasti esittää yliluonnollisia kykyjä. Houdini esitteli paljastamiensa huijarimeedioiden temppuja esiintymiskiertueillaan sekä kirjoissaan "The Right Way to Do Wrong" (1906), "Miracle-Mongers and their Methods" (1920), "A Magician Among the Spirits" (1924) ja "Houdini Exposes the Tricks Used by Boston Medium 'Margery'" (1924).
Tämän harrastuksen ansiosta Houdini ystävystyi Sir Arthur Conan Doylen kanssa, joka uskoi lujasti yliluonnolliseen. Conan Doylen vaimo jopa uskoi saaneensa yhteyden Houdinin kuolleeseen äitiin, mikä ei vakuuttanut Houdinia.
Houdini kuoli vatsakalvontulehdukseen 52-vuotiaana halloweeninä 1926. Hän oli saanut iskun vatsaansa pari viikkoa aiemmin Montrealissa, kun hän oli yllyttänyt erästä nuorukaista lyömään häntä vatsaan niin lujaa kuin vain kykenee. Houdini ei kuitenkaan ehtinyt jännittää vatsalihaksiaan ennen iskua. Houdinin hautajaiset pidettiin 4. marraskuuta New Yorkissa ja paikalla oli yli 2 000 vierasta.
Teoksia.
Useimpien haamukirjoittaja oli Walter Gibson.


Jääkiekon maailmancup.
Jääkiekon maailmancup () on ammattilaisliiga, pelaajayhdistys ja kansainvälisen jääkiekkoliitto järjestämä jääkiekkoturnaus. Ensimmäinen maailmancup pelattiin vuonna 1996 ja toinen 2004. Aikaisemmin turnaus tunnettiin nimellä Kanada-cup () ja se pelattiin vuosina 1976, 1981, 1984, 1987 ja 1991.
Maailmancup on kahdeksan joukkueen kilpailu; Kanada-cup vietiin läpi kuuden maan voimin. Uusi turnaus oli osaltaan reaktio Slovakian itsenäistymiseen ja liittymiseen jääkiekkoperheeseen. Turnaus pelataan syksyisin ennen NHL:n ja Euroopan kansallisten sarjojen alkua, joten siihen voivat osallistua kaikki parhaat pelaajat. Erona Kanada-cupiin on sekin, että osa alkupeleistä pelataan Euroopassa. Maailmancup pelataan NHL-säännöillä, esimerkiksi pelikenttänä on kapea kaukalo.
Maailmancupiin osallistuvat MM-kilpailuiden kahdeksan parasta maata, jotka on jaettu Euroopan ja Pohjois-Amerikan lohkoon. Lohkossa on ensin yksinkertainen alkusarja, jonka jälkeen on lohkonsisäiset pudotuspelit; lohkovoittaja vastaan neljänneksi sijoittunut ja toinen vastaan kolmas. Tämän vaiheen jälkeen otteluiden voittajat pelaavat Pohjois-Amerikassa yhdet pudotuspeliottelut, joista voittajat etenevät loppuotteluun. Slovakia ja Venäjä pelaavat Pohjois-Amerikan lohkossa, jotta lohkot olisivat tasakokoiset.
IIHF:n varapuheenjohtaja Kalervo Kummola kertoi vuoden 2008 Kanadan MM-kisojen yhteydessä, että maailmancupia ei tulla enää koskaan järjestämään, mutta NHL ja pelaajayhdistys NHLPA kertoivat lokakuussa 2008, että maailmancup tultaisiin jatkossa järjestämään neljän vuoden välein. Vuonna 2009 NHLPA:n johtaja Paul Kelly ilmoitti, että maailmancupin järjestettäisiin seuraavan kerran vuonna 2011. Vuonna 2010 NHL:n komissaari Gary Bettman puolestaan antoi ymmärtää, että maailmancup järjestettäisiin seuraavan kerran vuonna 2012 ja joukkueita olisi mukana 8-10. Samalla Bettman vielä vahvisti, että neljän vuoden välein toteutettava konsepti olisi jatkossa tosiasia. Myöhemmin vuonna 2010 IIHF:n viestintäjohtaja Szymon Szemberg kuitenkin totesi, että maailmancup tullaan järjestämään aikaisintaan vuonna 2013, koska NHL ja NHLPA eivät lopulta päässeet sopimukseen asiasta ja sitä myöten maailmancupin mahdollinen järjestäminen täytyy siirtää uuden työehtosopimuksen jälkeiseen aikaan eli vähintään vuoteen 2013, sillä NHL:n nykyinen työehtosopimus päättyy vasta syyskuussa 2012.
Kanada vastaan Neuvostoliitto.
Neuvostoliiton ollessa yhä voimissaan Kanada-cupeihin sisältyi aina myös poliittisia jännitteitä. Kyseessä oli myös kahden ideologian voimien mittelö.
Vuoden 1981 cup oli tarkoitus järjestää jo vuonna 1980, mutta Neuvostoliiton hyökkäys Afganistaniin sekä sitä seurannut kahnaus Yhdysvaltain kanssa (Yhdysvallat mm. päätti boikotoida Moskovan Olympialaisia) siirsi turnausta vuodella. Kanadan finaalissa kärsimä 1–8-tappio Neuvostoliitolle (jota on myös kutsuttu Montréalin verilöylyksi) on edelleen suurin Kanadan maajoukkueen kärsimä tappio niissä otteluissa, joissa se on pelannut parhaalla mahdollisella joukkueella.
Vuoden 1987 finaaleja monet pitävät edelleen parhaana koskaan pelattuna jääkiekkona. Finaalit pelattiin paras kolmesta -systeemillä; kaikki kolme finaalia päättyivät 6-5 ja kaksi ensimmäistä vasta jatkoajalla. Kolmaskin finaali oli jo vahvasti menossa jatkoajalle; voittomaali syntyi reilu minuutti ennen loppua. Finaalit herättävät edelleen suuria intohimoja keskustelupalstoilla ja eri yhteyksissä, etenkin niiden tuomaritoiminta.
Maailmancup.
*


Helluntaiherätys.
Helluntaiherätys eli helluntailaisuus on suurin kristinuskon protestanttisista suunnista maailmassa. Helluntaiherätys sai alkunsa 1900-luvun alkuvuosina Yhdysvalloissa Kansasissa ja Los Angelesissa.
Helluntaiherätyksen syntymiseen ja sen omaksumiin opillisiin näkemyksiin vaikuttivat merkittävästi metodistit ja pyhitysliike.
Perinteiseen helluntailaisuuteen arvioidaan kuuluvan 115 miljoonaa jäsentä koko maailmassa. Jos lukuun lasketaan myös helluntailaisuuteen pohjautuvat karismaattiset ja uus­karismaattiset liikkeet, oli helluntailaisten kokonaismäärä vuonna 2001 noin 345 miljoonaa. Liikkeen kasvu on kuitenkin ollut niin suurta, että nykyisin helluntailais-karismaattiseen liikkeeseen lasketaan kuuluvan jo yli neljännes maailman n. 2 miljardista kristitystä, eli yli 500 miljoonaa. Lukumäärät tosin vaihtelevat laskijasta riippuen merkittävästikin, sillä jo vuonna 2000 toisaalla määriteltiin liikkeen kannattajia olevan n. 550 miljoonaa. Karismaattinen liike vaikuttaa vanhoissa kirkkokunnissa, kuten katolisessa ja luterilaisessa kirkkokunnassa. Uuskarismaatikot ovat jääneet pääasiassa itsenäisiksi liikkeiksi eivätkä ole liittyneet mihinkään olemassa olevaan kirkkokuntaan. Kaikkia protestantteja on yhteensä noin 376 miljoonaa jäsentä.
Vuonna 1914 perustettu Assemblies of God on kansainvälisesti merkittävin helluntaikirkko.
The Apostoly Faith Mission seurakuntarakennus Azusa kadulla vuonna 1907.
Tunnuspiirteitä.
Helluntaiherätys korostaa opeissaan Pyhää Henkeä ja Pyhän Hengen armolahjoja. Helluntailaisuus on karismaattinen liike siinä mielessä, että heidän keskuudessaan harrastetaan yhä edelleen Pyhän Hengen inspiroimana kielillä puhumista, profetoimista ja sairaiden parantamista, vaikkakaan ei enää samassa mittakaavassa kuin liikkeen syntyhistorian alkuaikoina. Helluntailaiset korostavat Raamattua oppinsa perustana, ja kannattajat ovat tavallisesti kreationisteja. Lapsia ei automaattisesti liitetä helluntaiseurakuntien jäseneksi, vaan liittyminen tapahtuu henkilökohtaisen uskoontulemisen jälkeen ottamalla vapaaehtoinen kaste, niin sanottu uskovien kaste, minkä jälkeen kastettu henkilö voi halutessaan liittyä helluntaiseurakuntaan. Suomessa poikkeuksen tästä tekee vähemmistönä oleva Suomen helluntaikirkko, joka liittää seurakuntien rekisterijäseneksi myös alle 18 -vuotiaita kastamattomia lapsia. Kastamattomat lapset eivät ole kuitenkaan seurakunnan "varsinaisia" jäseniä.
Oppi.
Vaikka ihmiskunta on Aadamin lankeemuksen kautta turmeltunut, niin yksittäinen ihminen ei mene vain syntymänsä perusteella kadotukseen. Tarvitaan tietoinen, mutta Jumalalähtöinen ratkaisu (kyse ei ole ihmisen lihasta ja ihmisen omasta teosta syntyisin olevasta ratkaisusta). Kasteen puute ei siis kadota, vaan syntien katumattomuus ja
Helluntailiike tunnustaa niin sanotut yleiskatoliset (apostoliset) uskontunnustukset ja hengelliset yhteenvedot.
Suomen Helluntaiherätyksen historia.
1910-luvulla helluntaiherätys tuli Suomeen lähinnä norjalaisen metodistipappi Thomas Ball Barrattin vierailujen vaikutuksesta. Hän tuli Suomeen narvalaisten, erään lestadiolaisuuden suunnan kannattajien, kutsumana.
Suomen Helluntaiherätys nykyinen aika.
Liikkeellä on Suomessa noin 45 400 jäsentä (lähde: Seurakuntaopas 2006). Helluntaiherätyksen alkaessa vaikuttaa Suomessa tavoitteena oli tuoda (tai palauttaa) liikkeelle ominainen näkemys alkukristillisyydestä kaikkiin kristillisiin kirkkokuntiin, mutta usein tällainen ajatus kohtasi vastustusta. Siksi helluntaiherätys päätyi perustamaan (paikallis-) seurakuntia, jotka toimivat yhdistyspohjalta. Seurakuntien taustalla toimii rukoushuoneyhdistyksiä, jotka vastaavat seurakuntien taloudellisista asioista. Vuonna 2002 Suomen uskonnonvapauslain uudistuksen ohella perustettiin Suomen Helluntaikirkko, joka ei ole yhdistys vaan uskonnollinen yhdyskunta Suomen lain edessä. Yhdyskuntamalli toimii yhdistysten rinnalla, joten osa helluntailaisista kuuluu helluntaikirkkoon (jäseniä vuoden 2007 lopussa 3251), osa luterilaiseen kirkkoon ja osa ei kuulu kumpaankaan. Suomessa on noin 250 helluntaiseurakuntaa. Lisäksi suomenkielisiä helluntaiseurakuntia löytyy muun muassa Australiasta, Espanjasta, Kanadasta ja Ruotsista.
Helluntaikirkon muodostuminen on aiheuttanut helluntaiherätyksen sisällä kiistaa. Uuden uskonnollisen yhdyskunnan syntymisen johdosta helluntailiike muodostuu tätä nykyä kolmesta eri "ajatussuuntauksesta", joiden raja ei kulje välttämättä edes seurakuntatasolla (suuntaukset ovat "Helluntaikirkkolaisuus, "Helluntaikansalaisuus" ja "muut sitoutumattomat"). Kovimmat ristiriidat on muodostunut kirkollisesti järjestäytyneen Helluntaikirkon ja vanhoillisempaa helluntalaisuutta edustavan Helluntaikansan välillä. Ristiriidat eivät kuitenkaan ole juuri näkyneet käytännön seurakuntatasolla, vaan ovat olleen lähinnä pienen piirin harrastusta.
Opillisesti Suomen helluntaiherätys on lähinnä yksi haara maailmalla vallitsevista suuntauksista. Pohjois-Amerikassa vaikuttava Assemblies of God on neljän suurimman haaran joukkoon kuuluva ja on opillisesti lähinnä Suomen helluntaiherätystä. Suomessa helluntaiherätyksen opin on usein kuvailtu sisältävän uskosta vanhurskauttamisen luterilaisilta, pyhityksen metodisteilta, kastekäsityksen baptisteilta ja omanaan opin Pyhästä Hengestä. Jos kuitenkin luterilainen uskosta vanhurskauttaminen määritellään ev.lut. Tunnustuskirjojen ja Martti Lutherin mukaan, helluntailainen uskosta vanhurskauttamisen oppi eroaa monella tavalla luterilaisesta, koska usko käsitetään näissä opinsuunnissa eri tavalla.
Helluntaiherätyksellä on kesäjuhlat juhannuksena Keuruun Ison Kirjan alueella. Iso Kirja on Suomen helluntaiherätyksen raamattukoulu ja kristillinen kansanopisto. Opistolla voi suorittaa sekä lyhyitä kursseja että pitempiä useamman vuoden opintokokonaisuuksia.
Koska helluntaiherätys on Suomessa melko suuri liike, on sen jäsenten joukosta noussut myös eräitä julkisuuden henkilöitä, kuten Mika Poutala, Toimi Kankaanniemi, Sari Essayah, Keijo Leppänen, sekä McLaren- formulatallin lääkärinä toiminut Aki Hintsa. Julkisuuteen on liikkeen saarnaajista ja julistajista noussut varsinkin Niilo Yli-Vainio (1920–1981).
Vuoden 2008 marraskuussa mediassa raportoitiin Suomen uskonnollisten yhteisöjen lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hyväksikäyttötapauksista kertoneen evankelista Pirkko Muhosen mukaan hän on kuullut uhreja, jotka ovat kertoneet tulleensa hyväksikäytetyiksi. Mediassa on kerrottu helluntaiseurakunnan tapauksesta, jossa nuorisotyöntekijä käytti hyväkseen poikia -70 luvulla. Hyväksikäyttäjä palkattiin sittemmin seurakunnan pastoriksi.
Tulevaisuudessa tällaiset tilanteet halutaan ehkäistä ja eliminoida. Helluntaiseurakuntien yhteisillä talvipäivillä Tampereella tammikuussa 2009 hyväksyttiin julkilausuma, jossa korostetaan, ettei helluntaiherätyksessä hyväksytä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä missään muodossa. Lapsi- ja nuorisotyöhön on hyväksytty turvaohjeisto, ja seurakunnat on velvoitettu pyytämään rikostaustaselvitys yli kolmen kuukauden työsuhteeseen palkattavilta työntekijöiltä, mikäli heidän työhönsä kuuluu kanssakäymistä alle 18-vuotiainen parissa.
Maantieteelliset jäsenmäärät.
Norjan helluntaiherätys lähti liikkeelle Thomas Ball Barrattin palattua vuoden 1905 Amerikan-matkaltaan, ja vuoden 1907 aikana helluntailiike levisi yli 50 paikkakunnalle. Vuonna 1916 Barratt perusti Osloon Filadelfia-seurakunnan, johon liittyi alkuun 200 jäsentä, mikä kasvoi vuoteen 1933 mennessä 1700:n ja vuonna 1977 jäsenmäärä oli 2400. Helluntaiseurakuntien lukumäärä oli vuonna 1960 noin 300, joissa jäseniä oli noin 35000.


Uustomismi.
Uustomismi on nykyisen katolisen kirkon virallinen filosofia, joka syntyi jatkona klassiselle tomismille modernismiliikkeen yleistymisen myötä. Alkuperäinen tomismi oli jäänyt 1800-luvun lopussa pahasti silloisen fysiikan ja luonnontieteiden jalkoihin aristoteelisen fysiikkakuvansa takia, ja katolisen kirkon sisällä alkoi syntyä liikehdintää tomististen opetusten päivittämisestä vastaamaan moderneja arvoja. Se pyrki myös hylkäämään vanhan skolastiikan, ja synnyttämään Immanuel Kantin ja myöhemmin Henri Bergsonin kaltaisten filosofien työn pohjalta synteesin siitä, uusskolastiikan. Ironista kyllä, katolinen kirkko hyökkäsi modernismia vastoin muutoin kaikilla muilla yhteiskunnan osa-alueilla, ja uustomismi pitäisikin nähdä valtavirtamodernismin ulkopuolella vaikuttavalta vaihtoehtotulkinnalta modernismin arvoista.


Nazcan linjat.
Nazcan linjat (tai "Nazcan viivat", "Nascan viivat" jne.) ovat muinaisten intiaanien Nazcan autiomaahan tekemiä erilaisia suuria kuvioita. Nazcan ja Palpan kaupunkien seuduille on aavikkoon piirretty lähinnä eläinten kuvia ja valtavia geometrisia kuvioita. Eläinten kuvat esittävät mm apinaa, lintua ja hämähäkkiä. Geometriset kuviot ovat viivoja, kolmioita, suorakaiteita jne.
Kuviot on tehty tummia pintakiviä siirtelemällä, jolloin niiden alla oleva vaalea maa on paljastunut. Arvion mukaan ne on tehty noin vuosien 200 eaa. ja 600 jaa. välillä. Kuvioiden arvellaan kehittyneen kalliokaiverruksista. Kuvioita tehtiin mitä luultavimmin uskonnollisten menojen paikoiksi. Näihin sateenjumalan palvontamenoihin liittyi ihmisuhrejakin. Sateenjumalan lepyttäminen kultilla ei onnistunut. Nazcan kulttuurin arvellaan tuhoutuneen kuivuuteen.
Muoto.
Nazcan linjat ovat pitkiä viivoja, suuria geometrisia kuvioita ja melko pieniä eläinhahmoja. Niitä on satoja.
Eläintä esittäviä ovat mm. kolibri, valas, kondori, papukaija, fregattilintu, hämähäkki, kettu, apina, lisko, koira ja ihmistä "astronautti". Kasvejakin on piirretty, esimerkiksi kukkia. Esimerkiksi kondori on 148 metriä pitkä ja kolibrikin nokasta pyrstöön 80 m pituinen.
Suurimmat kuviot ovat geometrisia: epäsuunnikkaita, kolmioita, suorakaiteita, spiraaleja ja murtoviivoja. Suoria linjoja on noin tuhat, monet lähtevät säteittäin jostain keskipisteestä. Jotkut linjat ovat jopa 13 km pitkiä. Nazcan linjat muuttuivat ajan kuluessa, ja uusia viivoja piirreltiin vanhojen päälle. Suuret geometriset kuviot ja linjat lienee tehty nazcojen eli vuoden 700 jaa jälkeen.
Kuvioalue.
"Nazca" (tai "Nasca") on Perun etelärannikon läheisyydessä sijaitsevien jokilaaksojen muodostama kokonaisuus ja samalla alueen suurimman kaupungin nimi. Nascan ihmiset elivät aikoinaan Chinchan, Piscon, Ican ja Rio Granden laaksoissa.
Nazcan kuviot ovat pääosin noin 220 km² kokoisella viuhkamaisella pampalla, tulvatasangolla kahden suuren joen välissä. Alue sijaitsee Nazcan ja Palpan puolivälistä lounaaseen Andien suuren valtatien eteläpuolella. Viivat keskittyvät 22 kilometriä Nazcasta pohjoiseen Ingenion laakson ylle Pampa de San Josen ylle sekä Palpaa ympäröivälle tasangolle.. Eläinhahmot ja ihmishahmot ovat geometrisia kuvioita pienempiä ja niitä on vain 10 km² laajuisella alalla. Linjoja on paljon Nazcasta länteen Pampe Coloradassa ja Pampe de Jumanassa Nazcan ja Changuillon välissä, alueella missä ovat apinaa ja hämähäkkiä esittävät kuviot..
Alue on Pampa de san Josen eli Pampa de Ingenion laitaa.
Myös muualla Keski-Andien kulttuurialueella on "maaglyfejä". Muitakin kuvioita on Perusta löydetty, esimerkiksi rinteeseen tehty Piscon lahden kynttelikköä muistuttava kuvio, joka on aiempien Paracas-intiaanien tekemä. Nazcan linjojen lähellä on myös 25 metriä korkea kivestä työstetty patsas.
Nazcan kalliopiirrokset liitettiin yhdessä Pampas de Jumanan kalliopiirrosten kanssa Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 1994. Intiaanien rakentamat maanalaiset vesijohdot ovat edelleen käytössä.
Löytyminen.
Saksalainen arkeologi Uhle löysi ensi kertaa Nazcan esineistöä 1900-luvun alussa. Nazcan linjat havaittiin ensi kertaa 1920-luvulla, kun säännöllinen kaupallinen lentoliikenne alkoi autiomaan yli. Vuonna 1926 perulainen arkeologi Julio Tello ja amerikkalainen arkeologi Alfred Kroeber löysivät Nazcan viivat. Kroeber näki viivat lentokoneesta. Toribio Mejoa Xesspe tutki viivoja ensimmäisenä.
Arkelogi Paul Kosok vaimoineen kävi Perussa vuonna 1941 ja teki kuviot uudestaan tunnetuiksi. Tunnetuin linjoja tutkinut akateemikko oli Saksassa syntynyt matemaatikko Maria Reiche, joka tutki linjoja vuoteen 1963 lähes yksin
Uhripaikkoja.
Linjojen tarkkaa käyttötarkoitusta ei osata sanoa. Niillä on saattanut olla eri aikoina monia käyttötarkoituksia. Kuviot olivat luultavasti uskonnollisten kokoontumisten paikkoja. Paikallisten kyläläisten mukaan muinaiset intiaanit suorittivat näiden kuvioiden luona rituaaleja, joilla kiittivät jumalia ja varmistivat veden tulon jatkumisen Andeilta. Vesi oli välttämätöntä maanviljelylle ja juomavedeksi. Näin sitä tuonutta sadetta palvottiin. Vesi valui idän vuorilta lähteisiin. Nascan kuviot liittyisivät tällöin hedelmällisyyskulttiin.
He olisivat tällöin palvoneet sadetta tuovaa vuori-vesijumalaa ihmisuhrein ja rukouksin. Tällöin kuviot olisvat liittyneet veden odotukseen ja etsintään. Jumalia olivat keramiikasta ja muusta esineistöstä päätellen muun muassa maanviljelyyn ja hedelmällisyyteen liittyvä pilkukas Kissajumala, kamala Lintujumala ja kalojen herra Miekkavalas. Lintujumalan ja Miekkavalaan palvontaan lienee liittynyt vangittujen vihollispäälliköiden uhrausta. Vedenjumalan palvontaan viittaa mm se että viivoista koostuvat "sädekimput" ovat lähellä lähteitä, niiden yllä. Näin ollen suorat linjat yhdistivät pyhiä paikkoja. Hämähäkkiä, apinaa ja spiraalia pidetään hedelmällisyysymboleina. Linjojen suunnat saattavat olla tiettyjen rituaaliajankohtien auringon ja tähtien aseman mukaan mutta varmaa tämä ei ole.
Ihmisiä kokoontui viivoihin, joita pitkin kuljettiin rituaaleihin, niiden välillä ja niistä pois. Intiaanit, joiden uskonnossa sateen jumala oli keskeinen, yrittivät yhä suuremmilla palvontamenoilla, siis suuremmilla linjoilla, lepyttää vihastuneen sateen jumalan. Luultavasti myöhimpään tehdyt suorat linjat saattavat olla seremoniateitä suurelle ihmisjoukolle. Puolisuunnillaan muotoisten "viivojen" tai pikemminkin pitkien kenttien päissä on korokkeita, jotka lienevät alttareita. Linjojen läheltä on löydetty myös kiviröykkiöitä, ruukunsirpaleita ja rakennusten jäänteitä. Suorat linjat näyttävät kulkevan maanalaisten vettä johtavian murtumalinjojen yllä. Monet linjat osoittavat kohti sadekauden alun ajan auringonnousua
Dänikenin ja muiden teorioita.
Linjoja on väitetty seremoniakeskusten lisäksi muun muassa tähtikartoiksi tai kalentereiksi. Vuonna 1968 sveitsiläinen Erich von Däniken ehdotti kirjassaan "Vieraita avaruudesta", että kuviot olivat itse asiassa muinaisten astronauttien lentokentän laskeutumismerkkejä. Jotkut geometriset kuviothan tuovat ylhäältä ketsoen mieleen lentokentän. Joe Nickell on myöhemmin tehnyt yhden kuvioista käyttäen Nazca-intiaanien aikaisia menetelmiä, ilman apua yläilmoista. Nazcan kuviot eli Nazcan viivat näkyvät hyvin lentokoneesta. On pitkään sanottu, että ne näkyisivät vain lentokoneesta, mutta uusien kolmiulotteisella tietokonemallilla tehtyjen tutkimusten mukaan monet näkyvät maastostakin monesta suunnasta. On myös väitetty Nazcojen lentäneen tekemillään kuumailmapalloilla.
Kulttuurin luonne.
Nazcan kulttuuri oli tyypillinen Keski-Andien alueen tuonaikainen kulttuuri. Siihen kuului ihmisuhrejakin vaativan jumaljoukon palvonta pappien johdolla ja eri luokkiin kerrostunut yhteiskunta. Ihmiset elivät pääosin maanviljelyllä ja kalastuksella. Nazcankin käsityöläiset tekivät hyvää keramiikkaa ja kutojat tekstiilejä. Keramiikka oli Andien monivärisintä. Alussa hyvin tehdyssä keramiikassa oli luonnonmukaisia eläinaiheita, myöhemmin tilallle tulivat geometriset aiheet. Keramiikassa ja tekstiileissä näkyi jumalmaailma. Kankaankudonta oli alussa taitavaa, koska se oli jatkoa Paracasille. Nazcan kultasepäntyöt eivät olleet niin hyviä kuin pohjoisempien Mochen ja Vicusin työt. Kastelujärjestelmä oli kehittynyt. Nazcan rakennuksia on säilynyt melko vähän. Rakentamiseen käytettiin yleensä helposti hajoavaa kuivatusta savesta tehtyä tiiltä. Tambo Viejossa oli 8 800 tiiviisti rakennettua asumusta.
Kulttuurin historia.
Nazcan kulttuuri kukoisti noin 300 eaa./200 eaa.–600 jaa. Se syntyi varhaisemmasta intiaanien perinteestä, jonka muuttui joiltain osin ajan kuluessa. Nazcan alueella historiaan ovat vaikuttaneet muun muassa merivirtojen muutosten aiheuttamiin säänvaihteluihin liittyvät kuivumiset ja kostumiset.
Edeltäjät.
Nazcan kulttuuria edelsi jo 1400 eaa. alkanut niin sanottu alkujakso, jonka aikana tehtiin pieniä kivipiirroksia. Rannikon aavikoituminen eteni sisämaahan seuraavalla Paracas-kaudella. Asutuskeskusten luku lisääntyi silti edettäessä Paracas-jaksosta Nazca-jaksoon. Tämä lienee liittynyt maanviljelyn luomaan väestönlisäykseen ja asutuksen keskittymiseen kosteisiin jokilaaksoihin. Nazcan edeltäjät Paracas-intiaanit tunnetaan tekstiileistään ja haudoistaan. Paracas-intiaanit tekivät suuria tasangolle näkyviä kuvioita rinteisiin jo 400 eaa. Nazcan kuvat ovat tasangolla.
Synty.
Varsinainen Nazcan kulttuuri syntyi noin 200 eaa., varhaisen horisontin kuivuuden jälkeen. Siirymä Paracasista Nazcaan oli asteittainen ja näkyi sekoitettujen värien ottamisena käyttöön saviastioiden maalauksessa. Alussa Nazcan keramiikassa oli varhaisemman Paracasin piirteitä. Nazcan kanssa samoihin aikoihin syntyi etelään Caneten, Chicchan ja Piscon laaksoihin Topara. Nazcan löytöjä on tehty paljon Ocucajesta, josta on löydetty paljon myös Paracasin esineistöä. Kulttuurin keskus oli alussa 150 ha laajuisessa Cahuachissa, jossa vuorilta maan alle virtaava joki nousi lähteenä pintaan. Siellä on hautoja, temppeleitä, korokkeita ja aukioita luonnonkukkuloilla. Näin se oli tyypillinen tuon ajan Perun rannikon seremoniakeskus, jota muutamat papit johtivat. Asutuskeskuksien välillä oli sotia. Nazcan kulttuurin alue siirtyi ja kutistui alussa Nazcan ja Acarin laaksoihin.
Sodat, kuivuus ja kulttuurin loppu.
Kulttuuri pysyi koko elinaikansa poliittisesti hajanaisena, ja eri paikalliset päälliköt sotivat keskenään. Nascan loppuvaiheen keramiikkaan liittyi vuoristovaikutus ja se oli huonolaatuisempaa. Löydetyt Nascan suuret viitat muistuttavat Warin viittoja.
Asutuskeskusten väliset konfliktit näyttävät lisääntyneen ajan mukana. Nazca V- ja VI-kausilla ilmestyi keramiikkaan sotilasaiheita ja pohjoisrannikolla olleen Mochen vaikutusta. Nazca laajeni lopussa pohjoiseen ja etelään sekä ylänköalueille kohti Ayacuchon laaksoa. Sodissa vangiksi saatuja vihollispäälliköitä uhrattiin. Nazcan kulttuurin romahdus lienee johtunut kuivuudesta ja aavikoitumisesta. Nazca-keramiikkaa luotiin vielä noin vuonna 755 jaa.


Modernismi.
Modernismi on sarja eri taiteenalojen uudistamiseen pyrkineitä kulttuuriliikkeitä, johon kuuluu monia 1900-luvun alkupuolella alkaneita suuntauksia kuvataiteessa, arkkitehtuurissa, muotoilussa, musiikissa, kirjallisuudessa, tanssissa ja teatterissa. Modernistiset suuntaukset kapinoivat 1800-luvun lopun akateemisia, historistisia ja konservatiivisia traditioita vastaan.
Vaikka sana on yksiköllinen, modernismi ei ole yhtenäinen tyyli. Se ei ole taiteen yksittäinen "ismi", vaan se sisältää useita eri taiteen suuntauksia, tyylisuuntia ja taiteenaloja, jotka syntyivät modernisoitumisen saatossa eri aikoina, joskus samanaikaisesti, joskus toisiaan seuraten. Jotkut modernismin tyylit, kuten ekspressionismi ja minimalismi ovat toistensa vastakohtia ja ristiriitaisessa asemassa keskenään. Jotkut modernismin suuntaukset syntyivät ja kehittyivät keskinäisen vastakkainasettelun lähtökohdista, mutta toiset kasvoivat myös yhteistyön ja keskinäisen lujittamisen merkeissä.
Toiset tutkijat jakavat 1900-luvun moderniin ja postmoderniin aikakausiin, kun jotkut taas katsovat sen kuuluvan samaan suurempaan jaksoon. Modernismi-sanaa alettiin käyttää 1970-luvulta alkaen erityisesti vastakohtana postmodernismille, joka nousi vastustamaan modernismia.
Vastalause pysähtyneisyydelle.
Modernismin kampanjointi näkyi voimakkaasti varsinkin kehitysmaissa. Kuva Brasilian pääkaupungista Brasiliasta, jonka hallintokeskus valmistui vuonna 1960.
Modernismi on modernin maailman ja elämän taidetta ja kulttuuria. Toimintastrategiana on usein ajatus taiteen etujoukosta, avantgardesta. Vallankumouksellinen modernismi, niin yhteiskunnallisissa kuin taiteellisissakin liikkeissä ilmaisi usein kannattamiaan periaatteita ja ajatuksia "manifesteina", jotka ovat tavallisesti kirjoitettuja julkilausumia. Tyypillistä modernismille oli perinteen hylkääminen. Manifesteissa ja asenteissa aikaisempi, ”vanha” maailma tai kilpailevat taideryhmät tuomittiin, sekä usein pyrittiin täysin ”puhtaaseen”, ”uuteen” ja omintakeiseen muoto- ja merkitysmaailmaan. Vanhaksi katsotut asenteet, muodot ja rakenteet pyrittiin hajottamaan tai purkamaan. Modernismin tavoitteena oli taiteen vallankumous.
Modernistien mukaan perinteinen taide, kirjallisuus, yhteiskunta ja elämäntapa olivat niin vanhentuneita, että ne piti sysätä sivuun ja keksiä kulttuuri uudelleen. Modernismi arvosti uutta ja piti sitä hyvänä ja kauniina. Tämä modernismin kampanjanomainen toteutus taiteissa kulki käsi kädessä modernisaation kanssa ja se näkyi toisen maailmansodan jälkeen varsinkin kehitysmaissa, esimerkiksi Etelä-Amerikassa tai Aasiassa.
Modernismin aatteen voimalla valettiin uskoa tekniikan edistykseen. Modernismi herätti joskus myös utopistisia haaveita. Erään latinalaisamerikkalaista abstraktia taidetta käsittelevän näyttelyn otsikko oli "Toivon geometria".
Vaikka modernismilla ja modernisuudella oli paljon annettavaa taiteilijoille, myös modernismin arvostelu alkoi toisen maailmansodan jälkeen. Useat taiteen suuntaukset varsinkin 1960-luvulta alkaen olivat usein modernismia vastustavia eli antimodernistisia. Niissä arvostellaan jollakin tapaa formalistista estetiikkaa ja modernisuutta.
Arkkitehtuuri.
Frits Peutz suunnitteli tämän lasipalatsin Heerleniin, Hollantiin ja se valmistui vuonna 1935.
Modernismin tunnistaa ehkä selkeimmin arkkitehtuurissa. Arkkitehtuurin modernismi on laaja termi, jolla tarkoitetaan useita toisiaan muistuttavia rakennustyylejä, pääasiassa muodon yksinkertaistamista ja koristeen hylkäämistä, joka tapahtui aluksi noin vuonna 1900. Vuoteen 1940 mennessä nämä tyylit olivat vakiintuneet ja ne tunnistettiin "kansainvälisenä tyylinä" (engl. "International Style"), josta tuli hallitseva rakennustapa 1900–luvun useiden vuosikymmenien ajaksi. Joskus toisen maailmansodan jälkeistä modernismia kutsutaan englanniksi sanalla "High Modern" (korkea moderni), jolla tarkoitetaan aikakauden modernismin huipentumaa.
Modernin arkkitehtuurin alkuperä ja ominaisuudet ovat vielä tulkinnan ja keskustelun alaisia, mutta yleensä ollaan samaa mieltä siitä, että arkkitehtuurin modernismia seurasi jonkinlainen vastareaktio sitä kohtaan. Modernia arkkitehtuuria kohtaan kriittisiä arkkitehteja ja arkkitehtuurisuuntauksia on esiintynyt useita eri puolilla maailmaa. Suomessa Reima Pietilän vaikuttama niin sanottu Oulun koulukunta (tai Oulun koulu) oli vuosina 1975–1985 kotimainen antimodernistinen suuntaus.
Modernismin ajoitus.
Toiset tutkijat ajoittavat modernismin kiivaimmaksi kehityskaudeksi ensimmäistä maailmansotaa seuranneet vuodet. Ilmestyiväthän tuolloin lukuisat modernismin klassikoiksi kohonneet teokset. "Harry Levin" esimerkiksi pitää merkittävänä vuotta 1922, jolloin ilmestyivät muiden muassa James Joycen "Odysseus", T. S. Eliotin "Autio maa", Virginia Woolfin "Jaakobin huone", Eugene O´Neillin "Anna Christie" ja Rilken "Duinon elegiat". Joukko tutkijoita taas väittää modernismin olevan yhä länsimaisen ihmisen ajattelun moottori, ja he pitävät maailmansotien välisiä vuosia modernismin kehityksen pääkautena.
Postmodernismin kauden katsotaan alkaneen kirjallisuudessa 1960-luvun kuluessa, joten jotkut haluavat kutsua varsinaisen modernismin ja postmodernismin välisiä vuosikymmeniä (1930-luvun alusta 1960-luvulle) myöhäis- tai jälkimodernismin ajaksi.
Esimoderni.
Esimodernismilla tarkoitetaan taidehistoriassa aikaa ennen modernismia. Esimodernin käsitteellä verrataan modernia ja sitä edeltävää yhteiskuntaa. Oleellinen ero on yhteiskunnan muuttuminen teollistumisen vaikutuksesta, joka Keski-Euroopassa seurasi 1700-luvun maanviljelyksen kumousta, sekä siirtomaiden ja mannermaan demokraattista kehitystä.
Modernismin synty.
1800-luvun lopussa tuotantonsa luoneen Friedrich Nietzschen merkittävä anti modernistiselle kirjallisuudelle oli yritys murtautua järkiperäisen ja järjestelmällisen ajattelun taakse, elämän liikkeellepaneviin voimiin: irrationaaliseen elämäntuntoon. Nietzsche myös tuomitsi kristinuskon siitä, että se kieltää tämän puoleisen elämän merkityksellisyyden.
Modernismin syntyyn vaikuttivat useat 1900-luvun alkuun ajoittuneet yhteiskunnan ja kulttuurin tapahtumat: uudet, vallankumoukselliset käsitykset niin luonnon- kuin ihmistieteissäkin, teollistuminen ja kaupungistuminen, sekä ensimmäinen maailmansota 1914–1918. Esimerkiksi elokuva ja valokuvataide toivat uuden tavan hahmottaa todellisuutta ja myös vaikuttivat sekä kaunokirjalliseen, että kuvataiteelliseen ilmaisutapaan.
Sigmund Freud ja Carl Jung toivat keskustelun kohteiksi jo Friedrich Nietzschen ja Henri Bergsonin ennakoimat näkemykset vaistotoiminnan ja alitajunnan merkityksestä ihmisen järkiperäiseksi oletetun toiminnan vaikuttimina. Heidän katsottiin osoittaneen harhaksi käsityksen, että yksilö kykenisi hallitsemaan täydellisesti järjellään minäänsä ja toimintaansa. Freudin kehittämä psykoanalyysi jakoi sielunelämän kolmeen kerrokseen — (1) vaistojen ja viettien muodostamaan, elämänvoimaa tuottavaan "siihen" ("Id"), (2) toimivaan ja tietoiseen "minään" ("Ego") ja (3) idin elinvoimaa tuottavia vietti-impulsseja kontrolloivaan (ja tukahduttavaan) "yliminään" ("Superego"). Psykoanalyysi antoi moderneille kirjailijoille välineen hahmottaa inhimillistä kokemusta.
Ajoituksen ongelmia.
Keskustelu modernismista osoittaa, kuinka vaikeaa on määritellä tarkasti aate- ja kulttuurihistoriallisia kausia. Amerikkalainen taidekriitikko Robert Hughes toteaa kirjassaan "The Shock of the New", että tällaiset määritelmät eivät ole kuin lasinen tikku, joka katkeaa puhtaasti raksahtaen. Hän toteaa esimerkiksi, että ei voi mainita erityistä vuotta jolloin renessanssi loppui. Se loppui kyllä, mutta yhtä kaikki nykyään kulttuurimme on renessanssin rippeiden läpitunkemaa.
Hughes kirjoittaa, että asia on vielä enemmän näin modernismin ollessa kyseessä, koska olemme vielä niin lähellä sitä. Kirjoittajan käsityksen mukaan modernistiset aikaansaannokset jatkavat vaikutustaan kulttuurissamme vielä vuosikymmenien ajan, koska ne olivat niin suuria, muhkeita ja niin kiistattoman vakuuttavia. Hughes kommentoi, että ainakin suhteemme modernismin herättämiin toiveisiin on tullut nostalgiseksi.


Dekonstruktio.
Dekonstruktio on jälkistrukturalistisen ranskalaisfilosofi Jacques Derridan kehittämä kriittinen lukutapa. Sen tavoitteena on tuoda esiin käsityksissä ja käsitteissä piileviä ristiriitaisuuksia ja osoittaa kielen ja yleisesti merkityksen häilyvyys. Dekonstruktiosta on tullut merkittävä teoreettinen käsite mannermaisessa filosofiassa ja kirjallisuuskritiikissä sekä kirjallisuudentutkimuksessa.
Dekonstruktiivisen lukutavan mukaan esimerkiksi mikään kirja ei ole yksiselitteisesti yhden tekijän kirjoittama ja selkeää viestiä kommunikoiva teksti, vaan pikemminkin joukko konflikteja tietyssä kulttuurissa tai maailmankuvassa. Tekstin dekonstruoinnin uskotaan paljastavan useita erilaisia yhtäaikaisia näkökulmia, jotka saattavat olla myös ristiriidassa keskenään. Näin dekonstruoiva luenta tuottaa useita mahdollisia näkökulmia, jotka useimmiten on peitetty tai jätetty huomiotta perinteisemmässä luennassa.
Useimmiten dekonstruktio keskittyy mm. vastapareihin tekstissä, esimerkiksi maskuliinisuuteen ja feminiinisyyteen tai homouteen ja heterouteen, ja pyrkii esittämään ne yhteen kietoutuneina ja mahdottomina erottaa. Dekonstruktionistien mukaan jonkin seikan merkitys syntyy aina suhteessa siihen mitä se ei ole. Tästä he johtavat ajatuksen, ettei merkitystä ole olemassa minkäänlaisena selkeänä absoluuttisena kategoriana.
Derridan itsensä käyttämä esimerkki on kirjan painaminen. Sen yhteydessä kirjan sivuille syntyy marginaali. Marginaalista ei pääse eroon. Tekstiä lukiessa syntyy välttämättä merkityksiä, joita alkuperäisestä tekstistä ei löydy. Jos ne kirjoittaa auki tekstin sekaan ja latoo uuden kirjan, syntyy jälleen uusi marginaali.
Intertekstuaalisuus on nykyaikaisen kirjallisen analyysin vakiotyökaluja, ja sen katsotaan juontuneen pitkälti dekonstruktiosta.


Eksistentialismi.
Eksistentialismi on mannermaisen filosofian ja kirjallisuuden suuntaus, joka korostaa yksilön kokemuksen ainutlaatuisuutta. Eksistentialismi vaikutti vahvasti toisen maailmansodan jälkeiseen taiteeseen ja kirjallisuuteen.
Eksistentialismin mukaan ihmisyyttä ei ole ennalta määrätty, vaan jokainen on vapaa valitsemaan olemisen tapansa itse ja on toisaalta siihen myös pakotettu. Nimensä mukaisesti eksistentialismi pitää ihmisen olemassaoloa ("existentia") ensisijaisena verrattuna hänen olemukseensa ("essentia"): ihmisen olemus on hänen olemassaolonsa tapa, eksistenssin attribuutti, jolla ei ole pysyvää luonnetta. Eksistentialismin mukaan ihmisen olemassaolossa on ensisijaista kokemus yksilöllisestä, ainutlaatuisesta olemassaolosta (eksistenssistä), joka edeltää olemassaoloa esimerkiksi ryhmän jäsenenä tai biologisena olentona. Ei esimerkiksi ole olemassa yhtä "ihmisyyttä", mikä määrittäisi ihmisen eksistenssin luonnetta vaan ihmisyys olemistapana seuraa eksistenssiä. Olemassaolossaan ihminen on "heitetty maailmaan". Hän on täysin vapaa valitsemaan olemuksensa ja arvonsa sekä on tähän pakotettu. Tästä ristiriidasta seuraavaa elämän peruskokemusta kutsutaan ahdistukseksi (saks. "Angst").
Eksistentialismissa yksilöllä on näin täysi vastuu luoda merkitys omalle elämälleen. Eksistentialismi on reaktio perinteisempiä filosofisia näkemyksiä, kuten rationalismia ja empirismiä, vastaan, niiden pyrkiessä löytämään perimmäisen todellisuuden metafyysisten periaatteiden tai maailman havaitun rakenteen avulla. Liike sai alkunsa 1800-luvulla Søren Kierkegaardin ja Friedrich Nietzschen ajattelussa, ja se on ollut oleellinen osa 1900-luvun mannermaista filosofiaa, jossa sitä on tehnyt tunnetuksi ennen kaikkea Jean-Paul Sartre.
Vaikka eksistentialististen ajattelijoiden välillä on tiettyjä yhtäläisyyksiä, heidän joukossaan on myös suuria erimielisyyksiä, eivätkä kaikki edes hyväksy termiä "eksistentialismi". Saksassa eksistentialismista käytetään myös nimitystä "Existenzphilosophie" ("olemassaolon filosofia").
Historia.
Eksistentialismin varhaisina edustajina voidaan pitää 1800-luvun filosofeja Søren Kierkegaardia, Arthur Schopenhaueria ja Friedrich Nietzscheä, jotka kukin kehittelivät yksilön näkökulman huomioivaa filosofiaa kritiikkinä G. W. F. Hegelin abstraktille filosofialle. Kirjailijoista erityisesti venäläisen Fjodor Dostojevskin kuvaukset uskonnollisen ja maallisen elämän merkitystä etsivistä yksilöistä ovat eksistentialismin taustalla.
1900-luvun alkupuolella ekstentialistisia teemoja kehittivät eteenpäin saksalaiset filosofit kuten Martin Heidegger ja Karl Jaspers. Heideggerin fenomenologis-hermeneuttisessa filosofiassa ajatukset ihmisen erityisestä maailmassa olemisen tavasta, ahdistuksesta ja valinnanvapaudesta olivat keskeisiä ja Heideggerin koko metafysiikan perustana. Vaikka Heidegger usein luetaan eksistentialismin merkkihahmoihin, hän itse erotti ajattelunsa Sartren eksistentialismista teoksessaan "Brief über den Humanismus" (1946), suom. "Kirje humanismista" (2000). Jaspersin näkemyksissä korostuu eksistentialismin läheisyys psykologisiin ja psykiatrisiin ongelmiin, joiden parissa hän myös työskenteli. Vapauden teema on tärkeä Jaspersille, ja hän pohti esimerkiksi modernin tieteen, teknologian ja elämäntavan vaikutuksia yksilönvapaudelle, ja kritisoi vahvasti oman aikansa totalitaristisia järjestelmiä, myös Saksassa.
Eksistentialismia liikkeenä tekivät 1930-1960-luvuilla tunnetuiksi ranskalaiset kirjailija-filosofit Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir. Sartren mukaan "olemassaolo edeltää olemusta", millä hän tarkoitti sitä, että ihmisellä ei ole ennaltamäärättyä olemusta, joka määrittäisi hänen moraalinsa, tapansa tai ajattelunsa. Kukin on vapaa itse valitsemaan arvonsa ja on samalla siihen myös pakotettu. Sartren mukaan koska mitään olemusta ei ole, ihmiset määrittyvät tekojensa ja valintojensa perusteella ja sillä perusteella heitä myös on arvioitava. Sartre otti käyttöön Martin Heideggerin tekemän erottelun autenttiseen ja epäautenttiseen olemiseen. Sartrelle ihmisen oleminen on autenttista kun hän määrittelee itse itsensä ja tavoitteensa ja epäautenttista kun hän antaa muiden määritellä ne. Simone de Beauvoir tarkasteli eksistentialistisessa filosofiassaan olemassaoloaan naisena ja kritisoi tapaa nähdä nainen "toisena sukupuolena".
Sartre oli ateisti eikä ajatus jumalasta sopinut hänen eksistentialismiinsa, mutta filosofit kuten Karl Jaspers ja Gabriel Marcel kehittelivät Søren Kierkegaardia seuraten eksistentialismin kristillisiä muunnelmia, joissa autenttinen oleminen nähdään kristillisen elämäntavan seuraamisena.
Eksistentialismi levisi filosofiasta myös kirjallisuuteen. Kirjallisuudessa eksistentialistisia teemoja käsittelivät muun muassa Albert Camus ("Sivullinen", 1941), beatnikit, Hermann Hesse ("Arosusi", 1928; "Demian"; "Katoava kesä") sekä Sartre itse ("Inho", 1938). Eksistentialisminsa pääpiirteet Sartre hahmotteli esseessään "L'Existentialisme est un humanisme" (1946), joka on suomennettu nimellä "Eksistentialismikin on humanismia" (suom. 1965).
Historiallinen tausta.
Yksilön olemassaoloa koskevat teemat ovat olleet keskeisiä kautta filosofian historian. Esimerkkeinä voidaan nähdä Sokrates ja hänen elämänsä, Gautama Buddhan opetukset, Raamatun Saarnaajan ja Jobin kirjat, kirkkoisä Augustinus ja hänen "Tunnustuksensa", Mulla Sadran kirjoitukset, sekä René Descartesin "Mietiskelyt". Yksilön vapautta korostaneet ajattelijat, kuten John Lockea seuranneet poliitikot, ovat korostaneet yksilön autonomiaa ja itsemääräämisoikeutta ohi yksilön elämää määräävän valtion. Vaikka tämän kaltainen poliittinen filosofia ei olekaan ollut luonteeltaan eksistentialistista, se tarjosi pohjan eksistentialismille.
Blaise Pascalin kesken jääneet muistiinpanot julkaistiin 1670-luvulla nimellä "Mietteitä". Teoksessa hän kuvasi useita eksistentialismin keskeisistä teemoista. Hän katsoi, että ilman Jumalaa elämä olisi mieletöntä ja surkeaa. Ihmiset saattoivat luoda esteitä ja voittaa niitä vain paetakseen tylsyyttä. Tästä kaikesta tulisi lopulta mieletöntä, koska kaikki kuolisivat lopulta joskus. Pascalille tämä oli tarpeeksi hyvä syy torjua ateismi.
Nykyisessä 1900-luvulla määrittyneessä muodossaan eksistentialismi syntyi Søren Kierkegaardin, Fjodor Dostojevskin ja saksalaisten filosofien Friedrich Nietzschen, Edmund Husserlin ja Martin Heideggerin innoittamana. Se tuli suosituksi 1900-luvun puolessa välissä ranskalaisten kirjailija-filosofien Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoirin myötä.
Gabriel Marcel tavoitteli eksistentialismin teologista muotoa, mikä synnytti ennen kaikkea kristillisen eksistentialismin. Muihin teologisiin eksistentialisteihin kuuluvat Paul Tillich, Rudolf Bultmann, Miguel de Unamuno, Thomas Hora ja Martin Buber. Kristillistä eksistentialismia kehitti myös Nikolai Berdjajev.
Georg Wilhelm Friedrich Hegel ja Arthur Schopenhauer ovat myös merkittäviä eksistentialismin taustavaikuttajia, joskaan eivät edeltäjiä, koska Kierkegaardin ja Nietzschen filosofiat syntyivät vastustamaan Hegelin ja Schopenhauerin ajatuksia.
Kierkegaard ja Nietzsche.
Ensimmäiset eksistentialismin kannalta keskeisinä pidetyt filosofit ovat Søren Kierkegaard ja Friedrich Nietzsche, vaikka kumpikaan ei käyttänyt termiä "eksistentialismi". He olivat Pascalin tavoin kiinnostuneita siitä, kuinka ihmiset piilottivat elämän merkityksettömyyden ja käänsivät huomion pois tylsyydestä. He kuitenkin kirjoittivat, päinvastoin kuin Pascal, että ihmiset voivat luoda ja muuttaa elämänsa perusarvoja ja -uskomuksia. Kierkegaard ja Nietzsche kirjoittivat, että ihmisluonto ja -identiteetti vaihtelevat sen mukaan, millaisia arvoja ja uskomuksia ihmisillä on. Objektiiviset totuudet (kuten matemaattiset totuudet) ovat tärkeitä, mutta ihmiskokemusta kukaan ulkopuolinen ei voi koskaan todella ymmärtää. Suuret yksilöt keksivät omat arvonsa ja luovat ehdot omalle toiminnalleen. Kierkegaardin uskon ritari ja Nietzschen Übermensch ovat esimerkkejä henkilöistä, jotka määrittelevät oman olemassaolonsa luonteen. Pascal sen sijaan ei ajatellut, että ihmisluonto ja -identiteetti määrittyisivät ihmisten vapaiden valintojen kautta.
Kierkegaard ja Nietzsche kuolivat liian varhain, jotta olisivat ehtineet osallistua 1900-luvun eksistentialistiseen liikkeeseen. Filosofeina he olivat ainutkertaisia, eivätkä heidän teoksensa ja vaikutuksensa rajoitu eksistentialismiin. Heidät on nähty myös monien muiden älyllisten liikkeiden, kuten postmodernismin, nihilismin ja monien psykologian suuntausten taustalla. Tämän vuoksi on epävarmaa, olisivatko he tukeneet eksistentialismia sen 1900-luvun muodossa tai hyväksyneet Sartren version siitä. Kaikesta huolimatta heidän teoksensa ovat myöhemmän eksistentialistisen kehityksen taustalla.
Heidegger ja saksalainen eksistentialismi.
Yksi ensimmäisiä saksalaisia eksistentialisteja oli Karl Jaspers. Jaspers tunnisti Kierkegaardin ja Nietzschen merkityksen ja pyrki rakentamaan "Existenz"-filosofian näiden kahden ympärille. Martin Heidegger, joka sai vaikutteita Jaspersilta ja fenomenologi Edmund Husserlilta, kirjoitti merkittävimmän teoksensa "Oleminen ja aika", joka postuloi "Daseinin", yksilön joka muodostuu ajallisuudestaan ja tulkitsee olemassaoloa ajassa. "Dasein" on usein käsitetty ihmisen subjektiksi, mutta Heidegger kielsi kartesiolaisen subjekti-objekti/mieli-ruumis -dualismin.
Vaikka eksistentialistit näkevät Heideggerin merkittävänä liikkeen osana, hän kiisti kiivaasti olevansa eksistentialisti sartrelaisessa merkityksessä ja vastasi Sartrelle teoksessaan "Kirje humanismista", kieltäen oman filosofiansa olevan eksistentialismia.
Sartre, Camus ja ranskalainen eksistentialismi.
Jean-Paul Sartre on kenties kaikkein tunnetuin eksistentialisti, ja yksi harvoja, joka on hyväksynyt leiman eksistentialistina. Sartre kehitti oman versionsa eksistentialistisesta filosofiasta Husserlin ja Heideggerin vaikutuksen alaisena. "L'être et le néant" ("Oleminen ja ei-oleminen") on kenties hänen merkittävin eksistentialismia käsittelevä teoksensa. Sartre oli kyvykäs ilmaisemaan ajatuksiaan monin eri tavoin, mukaan lukien filosofiset esseet, luennot, romaanit ja näytelmät. "Suljetut ovet" ("Huis-clos", 1944) ja "Inho" ("La Nausée", 1938) ovat muita hänen arvostettuja teoksiaan. 1960-luvulla Sartre pyrki yhdistämään eksistentialismin ja marxismin teoksessaan "Critique de la raison dialectique" ("Dialektisen järjen kritiikki", 1960).
Albert Camus oli Sartren ystävä ennen heidän välirikkoaan. Hän kirjoitti useita eksistentialistisia teemoja käsitelleitä teoksia, mukaan lukien "Sivullinen" ("L'Étranger", 1942), "Sisyfoksen myytti" ("Le Mythe de Sisyphe", 1942) ja "Kapinoiva ihminen" ("L'Homme Révolté", 1951). Hän torjui monien muiden tavoin eksistentialistin leiman ja katsoi teoksiensa olevan absurdeja. "Sisyfoksen myytissä" hän käyttää analogiaa kreikkalaiseen myyttiin osoittaakseen olemassaolon turhuuden. Myytissä Sisyfos tuomitaan vierittämään kiveä ylämäkeen ikuisuudeksi — kun hän pääsee vuorenhuipulle, kivi vierii takaisin alas. Camus katsoo tällaisen olemassaolon olevan mieletöntä, mutta hän uskoo Sisyfoksen löytävän lopulta merkityksen ja tarkoituksen tehtävälleen yksinkertaisesti osallistumalla siihen jatkuvasti.
Kriitikko Martin Esslin huomautti teoksessaan "Theatre of the Absurd", että nykyaikaiset näytelmäkirjailijat, kuten Samuel Beckett, Eugène Ionesco, Jean Genet ja Arthur Adamov, olivat omaksuneet eksistentialistisen näkemyksen, jonka mukaan ihminen on absurdi luomus, joka on irrallaan vailla todellista merkitystä olevassa maailmankaikkeudessa. Esslin huomautti, että monet näistä näytelmäkirjailijoista esittivät eksistentialismin ajatukset paremmin kuin Sartre ja Camus tekivät omissa näytelmissään. Monet näistä "absurdisteiksi" nimetyistä näytelmäkirjailijoista kuitenkin kielsivät kytkökset eksistentialismiin ja olivat usein vankkumattoman epäfilosofisia (esimerkiksi Ionesco sanoi usein identifioivansa itsensä ennemmin ’patafysiikkaan tai surrealismiin kuin eksistentialismiin).
Simone de Beauvoir, Sarten pitkäaikainen elämänkumppani, kirjoitti teoksissaan, kuten "Toinen sukupuoli" ("Le Deuxième Sexe", 1949) ja "Pour Une Morale de L'ambiguïté" (1947), feministisestä ja eksistentialistisesta etiikasta.
Maurice Merleau-Ponty, joka tunnetaan fenomenologiastaan, voidaan nähdä myös eksistentialistina. Hänen ymmärryksensä Husserlin fenomenologiasta oli syvempää kuin monilla muilla eksistentialisteilla. Merleau-Pontyn teos "Humanisme et terreur, essai sur le problème communiste" (1947) vaikutti suuresti Sartreen.
Dostojevski, Kafka ja kirjallinen eksistentialismi.
Monilla kirjailijoilla, joita ei yleensä pidetä filosofeina, on ollut myös paljon vaikutusta eksistentialismin syntyyn ja kehitykseen. Heihin kuuluvat ennen kaikkea tšekkiläinen Franz Kafka ja venäläinen Fjodor Dostojevski. Kafka kuvasi usein surrealistisia ja vieraantuneita hahmoja, jotka pyristelevät toivottomuutta ja absurdiutta vastaan, tunnetuimpana teoksissaan "Muodonmuutos" (1915) ja "Oikeusjuttu" (1925). Dostojevskin "Kellariloukon" (1864) proosaosaa on sanottu "ensimmäiseksi eksistentialistiseksi romaaniksi". Se kertoo miehestä, joka ei onnistu sopeutumaan yhteiskuntaan ja on tyytymätön itselleen luomiinsa identiteetteihin. Monet Dostojevskin romaanit, kuten "Rikos ja rangaistus" (1866), sisältävät eksistentialismille keskeisiä teemoja, mutta kieltävät samalla eksistentialismin väitteet, kuten Nietzschen ajatukset yli-ihmisestä. "Rikoksessa ja rangaistuksessa" päähenkilö Raskolnikov kehittyy poispäin eksistentialistisista ajatuksista ja uskomuksista kohti perinteisempiä kristillisiä näkemyksiä.
1900-luvulla eksistentialismi elpyi monilla taiteenaloilla. Fiktiokirjallisuudessa Hermann Hessen "Arosusi" (1928) perustui Kierkegaardin teoksessa "tai" (1843) olleisiin ajatuksiin. Jack Kerouac ja beat-sukupolven runoilijat omaksuivat eksistentialistisia ajatuksia. Art house -elokuvat alkoivat siteerata eksistentialistisia ajattelijoita ja ajatuksia ja viitata niihin. Eksistentialistinen kirjallisuus nähtiin usein 1950-luvun puolen välin ilmiönä, joka kesti 1970-luvun loppupuolelle. Suurin osa merkittävistä kirjailijoista oli joko ranskalaisia tai kotoisin Ranskan siirtomaista.
Väinö Linna-elämäkerrassaan professori Yrjö Varpio painottaa, että eksistentialistiset teemat ovat keskeinen osa niin Linnan varhaistuotannossa ("Musta rakkaus", "Päämäärä") kuin ehkä hiukan yllättäen myös tunnetuimmissa teoksissa "Tuntematon sotilas" ja "Täällä Pohjantähden alla". Varhaisteokset käsittelevät nimenomaan "klassisia" eksistentialistisia aiheita kuten elämän merkityksen etsintää arvotyhjiön keskeltä, Jumalan olemassaoloa ja rakkauden järjettömiä ja tuskallisia puolia. Näihin Linna oli Varpion mukaan saanut innoitusta paitsi Dostojevskiltä myös Sartrelta, jonka näytelmiä sodan jälkeen esitettiin niin Tampereella kuin Helsingissäkin. Varpion tavoin Linna itse puolestaan korosti, että myös "Tuntemattomassa sotilaassa" ja "Täällä Pohjantähden alla"-sarjassa on kyse ihmisyksilön elämänvoiman kuvaamisesta tietyssä historiallisessa kehyksessä.
Eksistentialismi 1970-luvun jälkeen.
Vaikka postmoderni ajattelu tuli monien intellektuellien suosioon 1970-luvulla ja sen jälkeen, monet postmodernit teokset käsittelevät eksistentialismille tyypillisiä teemoja. 1970-luvulta lähtien taide, elokuva ja kirjallisuus on sisältänyt paljon postmoderneja ja eksistentialistisia osatekijöitä, mikä tukee ironisesti postmodernia ajatusta "rajattomuudesta käsitteiden välillä". Postmodernismia ei kuitenkaan tule sotkea eksistentialismiin.
Muun muassa sellaiset kirjat kuin Philip K. Dickin "Palkkionmetsästäjä", Michael Szymczykin "Toilet the Novel" ja Chuck Palahniukin "Fight Club" vääristävät rajan todellisuuden ja vaikutelmien välillä, sisältäen samalla eksistentialistisia teemoja.
Olemassaolo edeltää olemusta.
Eksistentialismin keskeinen väite on, että olemassaolo edeltää olemusta, eli ihmisyksilön olemassaolo on ensin ja perustavanlaatuisempaa kuin mikään merkitys, joka ihmisen elämälle voidaan osoittaa: ihminen määrittää oman todellisuutensa ja elämänsä tarkoituksen. Tämä kääntää toisin päin perinteisemmän näkemyksen, jonka mukaan filosofian keskeisin tehtävä oli vastata kysymykseen "mikä on ihmisolento?" — eli "mikä on ihmisen olemus?" — ja jonka tavoitteena oli johtaa tästä, kuinka ihmisten tulisi elää.
Näin eksistentialismi eroaa länsimaisen filosofian rationalistisesta perinteestä siinä, että se hylkää ajatuksen, jonka mukaan varmin ja ensisijaisin todellisuus olisi rationaalinen tietoisuus. René Descartes uskoi, että ihminen kykeni epäilemään kaiken muun paitsi ajattelevan tietoisuuden olemassaoloa ("cogito ergo sum"). Näin sen todellisuus oli varmempi kuin minkään muun todellisuus. Eksistentialismi hylkää tietoisesti tämän asenteen, katsoen sen sijaan, että tietoisina olentoina ihmiset löytävät itsensä aina jo maailmasta, jossain tilanteessa ja jollain historialla, eivätkä voi kuvitella maailmaa olemattomaksi. Tämä asenne on sisäsyntyinen ja kiinteä osa tietoisuutta. Toisin sanoen, lopullinen, varma ja kiistämätön todellisuus ei ole ajatteleva tietoisuus vaan, Heideggerin mukaan, "maailmassa oleminen". Tämä on Franz Brentanolta ja Edmund Husserlilta peräisin olevan intentionalisuuden ajatuksen radikalisointi. Sen mukaan tietoisuus on pelkistetyimmilläänkin aina tietoisuutta "jostakin".
Järki puolustuksena ahdistusta vastaan.
Eksistentialistit asettuvat rationalismia ja positivismia vastaan painottaessaan toimintaa, vapautta ja päätöksentekoa perustavanlaatuisina. He kieltävät, että ihmisolennot olisivat ensisijaisesti rationaalisia. Sen sijaan eksistentialistit kääntävät katseensa sinne, mistä ihmiset löytävät merkityksiä. Eksistentialistit esittävät, että ihmiset tekevät todellisuudessa valintoja sen mukaan mikä on merkityksellistä heille, eivät sen mukaan, mikä on järkevää.
Järjen hylkääminen merkityksen lähteenä on yleinen eksistentialistisen ajattelun teema, samoin kuin huoli, levottomuus ja pelko, jota koemme kohdatessamme oman radikaalin vapautemme ja tietoisuutemme kuolemasta. Kierkegaard näki rationaalisuuden mekanismina, jonka avulla ihmiset kohtaavat luontaisen levottomuutensa, pelkonsa olla maailmassa. Jos voin uskoa, että olen rationaalinen ja myös kaikki muut ovat rationaalisia, minulla ei ole mitään syytä pelätä eikä olla levoton oman vapauteni vuoksi.
Sartre näki järjen eräänä "huonon uskon" muotona, minän pyrkimyksenä tyrkyttää rakenteellisuutta ilmiöiden maailmaan — "toiseen" — joka on perusteiltaan irrationaalinen ja sattumanvarainen. Sartren mukaan rationaalisuus ja muut "huonon uskon" muodot estävät meitä löytämästä merkitystä vapaudesta. Yrittämällä tukahduttaa tunteemme levottomuuteen ja pelkoon rajaamme itsemme jokapäiväisen kokemuksen piiriin, samalla luopuen vapaudestamme ja alistuen muodossa tai toisessa "toisen" valtaan.
Absurdi.
Camus uskoi samaan sävyyn, että yhteiskunta ja uskonto opettavat ihmisille valheellisesti, että "toisella" on järjestys ja rakenne. Hän katsoi, että yksilön järjestystä kaipaavan "tietoisuuden" ja järjestystä vailla olevan "toisen" yhteentörmäyksessä syntyy kolmas tekijä: "absurdi".
Seurauksena eksistentialismi on taipuvainen näkemään ihmisolennot subjekteina välinpitämättömässä, puolueettomassa, usein monitulkintaisessa ja absurdissa maailmankaikkeudessa, jossa merkitystä ei tarjoa mikään luonnollinen järjestys. Järjestys voidaan sen sijaan luoda, joskin tilapäisesti ja epävakaasti, ihmisten toiminnalla ja tulkinnoilla.
1900-luvun kirjallisen modernistisen liikkeen aikana kirjailijat alkoivat kuvata dystopistisia yhteiskuntia, ja surrealistisia ja absurdeja tilanteita rinnakkaisissa todellisuuksissa. Tämä trendi vaikutti rinnakkaisesti eksistentialistisen liikkeen kanssa.
Eksistentialistinen näkemys Jumalasta.
Eksistentialistit jakautuvat niihin, jotka Kierkegaardin tavoin katsovat perimmäisen olemassaolokysymyksen liittyvän ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen, ja niihin, jotka hyväksyvät Nietzschen julistuksen "Jumalan kuolemasta". Joka tapauksessa teologinen eksistentialismi, jota ovat kannattaneet muun muassa Paul Tillich, Gabriel Marcel ja Martin Buber, jakaa monia samoja periaatteita ja teemoja ateistisen eksistentialismin kanssa. Teologisessa eksistentialismissa usko Jumalaan on henkilökohtainen valinta, joka tehdään uskon, halun tai kokemuksen perusteella. Samoin kuin ateistiset eksistentialistit voivat vapaasti valita olla uskomatta, teistiset eksistentialistit voivat vapaasti valita uskon Jumalaan ja voisivat, huolimatta epäilyistä, uskoa, että Jumala on olemassa ja hyvä.
Kolmas eksistentialismin laji on agnostinen eksistentialismi. Myös agnostinen asenne on valinta. Agnostiset eksistentialistit eivät esitä tietävänsä tai olevansa tietämättä, onko olemassa joku suurempi suunnitelma, vaan katsoo sellaisen tietämisen olevan mahdotonta ihmismielille, tai ettei sitä ainakaan ole vielä löydetty. Pyrkimys löytää todisteita Jumalan olemassaolosta olisi mahdotonta tai turhaa. Sen sijaan hän tunnistaa, että suurin totuus on se, jonka perusteella hän päättää toimia. Kuten kristilliset eksistentialistit, agnostikot uskovat olemassaolon subjektiivisuuteen.
Eksistentialismin kritiikki.
Herbert Marcuse arvosteli eksistentialismia, erityisesti Sartren teosta "Oleminen ja ei-oleminen", tiettyjen nykyaikaisessa, ahdistavassa yhteiskunnassa elämisen ominaisuuksien, kuten huolestuneisuuden ja merkityksettömyyden, heijastamisesta olemassaolon luonteeseen itseensä: "Niin pitkälle kuin eksistentialismi on filosofinen oppi, se pysyy idealistisena oppina: se hypotisoi tiettyjä inhimillisen olemassaolon historiallisia tilanteita ontologisiksi ja metafyysisiksi ominaisuuksiksi. Näin eksistentialismista tulee osa juuri sitä ideologiaa, jota vastaan se hyökkää, ja sen radikalismi on vain kuvitteellista". Sartre vastasi eksistentialismin marxilaiseen kritiikkiin esseessään "Eksistentialismikin on humanismia".
Theodor Adorno puolestaan arvosteli Heideggerin eksistentialisminkin taustalla olevaa filosofiaa teoksessaan "Jargon der Eigentlichkeit" ("Autenttisuuden ammattikieli", 1964), keskittyen erityisesti tämän kielenkäyttöön. Hän piti Heideggerin ajattelua kehittyneen teollisuusyhteiskunnan ja sen valtarakenteiden mystifioivana ideologiana.
Tämä voidaan nähdä yleisenä argumenttina kaikkea relativismia vastaan. Sartre vastasi, että huono ja hyvä usko eivät edusta moraalisia ajatuksia, vaan ovat sen sijaan olemisen tapoja.
Loogiset empiristit, kuten Rudolf Carnap ja Alfred J. Ayer, ovat väittäneet, että verbi "olla" hämää säännöllisesti eksistentialisteja heidän analysoidessaan "olemassaoloa". Verbi on liitetty predikaatiksi, ja sanan käyttö ilman predikaattia on mieletöntä. Loogiset empiristit sen sijaan totesivat, samaan tapaan kuin kumotessaan ontologisen todistuksen Immanuel Kantin tavoin, että olemassaolo ei ole ominaisuus.


Intuitio.
Intuitio on välitöntä tietämistä, jossa tieto tiedon kohteesta saavutetaan suoraan. Intuitiivinen tieto eroaa analyyttisesta tiedosta, joka sisältää käsitteellistä aineistoa. Intuitiivisen tiedon vastakohta on abstrahoiva tieto. Abstrahoiva tieto saavutetaan tietoisen analysoivan ajatteluprosessin tuloksena. Sanaa "intuitio" on käytetty eri aikoina toisistaan poikkeavilla tavoilla. Intuitiota pidetään tärkeänä osana luovuutta.
Sana intuitio on muodostettu latinan sanasta "intueor", joka tarkoittaa `katsoa`, `nähdä`. Toiset intuitiota koskevat teoriat painottavat intuition intellektuaalisia piirteitä, toiset teoriat enemmän suoran ja välittömän havainnon osuutta.
Intuitio ja tiedettävän tiedon luokat.
Esimerkki näistä tasoista: olemme menossa kotiin naapurin talon ohi. Yleensä oikaisemme naapurin nurmikon kautta, koska naapurin isäntä, joka ei pidä nurmikkonsa kautta oikaisemisesta, ei ole tänä viikonpäivänä vielä kotona. Tiedämme, että tiedämme, että naapurin Matti on kotona. Näimme hänet ikkunassa kulkiessamme naapurimme kodin ohi. Tiedämme, että emme tiedä, onko naapurin Liisa kotona. Naapurin Liisan kotona olosta ei ole vielä merkkejä.
Emme oikaiseet nurmikon poikki, kuten yleensä tänä viikonpäivänä. Kotona mietimme miksi emme nyt oikaiseet nurmikon poikki kuten normaalisti. Hetken asiaa pohdittuamme, huomasimme, että naapurin isännän poikkeuksellisesta kotonaolosta oli joku pieni viite, joka ei tavoittanut tietoisuuttamme, kun valitsimme nurmikon kiertämisen. Siis valitessamme reittiä kotiin (oikaisu nurmikon kautta tai ei), emme tienneet että tiesimme naapurin isännän olevan kotona.
Illalla kotona keskustellessa selvisi, että naapuriin oli tullut kylään kaukainen sukulainen Amerikasta. Ennen keskustelua emme tienneet, että emme tienneet kyseisestä sukulaisvierailusta.
Filosofinen perusta.
Inhimillinen intuitiivinen ajattelu tuottaa lähinnä imaginaarista tietoa, joskin intuitiolla on merkittävä tehtävä myös Spinozan toisen ja kolmannen lajin tiedon muodostuksessa.
Immanuel Kantin mukaan intuitio oli käsitystä, jonka mieli tuottaa itse ilmiöstä. Sellaiset käsitykset kuten aika ja tila ovat puhdasta Kantin käsityksen mukaista intuitiota. Myös Henri Bergson ja Pythagoras pitivät intuitiota tärkeänä tiedon muotona. John Locke sanoi, että "ajatukset, jotka usein tulevat etsimättä, ikään kuin tipahtavat päähän, ovat tavallisesti kaikkein arvokkaimpia".
Intuitio ja kuudes aisti.
Ihmislajilla on kaksi erilaista tiedon käsittelyjärjestelmää, intuitiivinen ja analyyttinen. Näiden ajattelun muotojen voidaan nähdä vastaavan ikiaikaista jakoa vaistoon ja järkeen. Intuitio on sanaton, ei-looginen ja tiedostamaton tapa ajatella. Analyyttinen ajattelu puolestaan on loogista ja tietoista ja siihen liittyy usein ajattelun kielellistäminen. Arkiajattelumme (arkitieto) on pääosin intuitiivista, ja tieteellinen ajattelu enimmäkseen analyyttista. Intuitio on kuitenkin merkityksellinen tekijä molemmissa ajattelun muodoissa.
Intuitiivinen ja analyyttinen ajattelu ovat kehittyneet evoluutiossa eri vaiheissa ja kummallakin on oma tehtävänsä.
Intuitiossa olemme lähempänä eläimen päättely- ja toimintatapaa. Intuitiivisen ajattelun prosessi on pitkälle tiedostamatonta. Intuitiivisen ajattelun tehtävänä on alkuaan ollut turvata hengissäsäilymistä. Arvioimme mitkä asiat ovat turvallisia tai vaarallisia, mitä kannattaa lähestyä, mitä pelätä, olkoon kyse sitten ihmisistä, eläimistä, ravinnosta tai elottomasta luonnosta. Intuitiivinen ajattelu jakaa asiat karkeasti "hyviin" ja "pahoihin". Intuitiivinen ajattelu on suoraan sidoksissa siihen, mitä kulloinkin näemme, kuulemme, haistamme, maistamme ja tunnemme. "Ihminen uskoo mitä näkee", sanotaan. Siksi esimerkiksi sellaiset tieteelliset tutkimustulokset, jotka ovat ristiriidassa välittömien aistihavaintojemme ja arkielämän järjellisyyden (arkitiedon) kanssa, saavat ankaraa vastustusta osakseen. Usein tieteellinen tieto on suorastaan intuition vastaista ja siksi vaikea ottaa vastaan ja hyväksyä todeksi. Kopernikuksen väitteet aurinkokunnan heliosentrisyydestä kaikuivat aikoinaan kuuroille korville, koska jokainenhan saattoi itse nähdä, että Aurinko kiertää Maata eikä päinvastoin.
Analyyttinen ajattelu puolestaan kehittyi siinä evoluution vaiheessa, kun homo sapiensin elinympäristö monimutkaistui ja hän alkoi käyttää kieltä. Analyyttinen järjestelmä tekee tosi-epätosi-erotteluita ja mallintaa ulkomaailmaa sellaisena kuin se on olemassa. Tässä ajattelussa oma henkilökohtainen intressi ei ole ensisijainen, vaan ajattelu tähtää totuuteen, ei välittömästi siihen että säilyy hengissä, saa ruokaa tai löytää lisääntymiskumppanin.
Helsingin yliopistossa parikymmentä vuotta ajattelua tutkineen Marjaana Lindemanin mukaan ihmisen tiedonkäsittelyn nerous on juuri siinä, että meillä on nämä molemmat järjestelmät, jotka yhdessä tuottavat ratkaisuja pulmiimme. Arjessa näitä järjestelmiä ja niiden keskinäistä dynamiikkaa on vaikea erottaa toisistaan, paitsi silloin, kun ne ovat keskenään ristiriidassa, eli "sydän sanoo yhtä ja järki toista". Lindeman muistuttaa, että intuitio ja analyyttinen päättely eivät kumpikaan ole vain viisasta tai vain tyhmää. Molemmat ovat ihmiselle välttämättömiä ja hyödyllisiä, ja kummallakin on ansionsa ja heikkoutensa. Intuitio on luovuuden, mielikuvituksen ja sosiaalisuuden perusta. Ilman analyyttistä ajattelua taas olisimme jääneet vaille kultturia ja tieteellis-teknologista kehitystä. Emme tietäisi mitään siitä, miten maailma ja ihmiset todellisuudessa toimivat.
Tiedostamaton tiedetty tieto on siis intuitiota. Intuitio on yksi tulkinta yliluonnollisena pidetylle ns. kuudennelle aistille.
Hyödyntäminen.
Englantilais-ranskalainen tutkijaryhmä julkaisi 2008 Neuron-lehdessä tuloksia, joiden mukaan aivomme lukevat alitajuisia signaaleja. Esimerkiksi pokerinpelaaja voi oppia tulkitsemaan vastapelurinsa alitajuisia vihjeitä.
Yksi tekniikka on palata säännöllisesti ongelman pariin ja tulostaa uudet tietoisuuden saavuttaneet havainnot asiasta. Joskus käy niin, että pienikin heräte (engl. "input") nostaa ongelman ratkaisun esille alitajunnasta. Intuitio perustuu siis alitajuiseen ajatteluun luottamiseen. Jos siihen ei luota, ei voi hyödyntää intuitiota.
Niin sanottua hiljaista tietoa on sitäkin pidetty intuition synonyyminä.
Päätöksenteko.
Johtamisessa puhutaan esimerkiksi analyyttisestä ja intuitiivisesta päätöksentekotyylistä, jossa intuitiivinen perustuu mallien tunnistukseen ja kokemukseen. Monet tutkimukset osoittavat, että johtajat tukeutuvat intuitiiviseen päätöksentekoon todellisissa tilanteissa. He kuitenkaan eivät läheskään aina tunnista intuitiota.
Tieteenharjoittaminen.
Tieteen historia tuntee tapauksia, joissa tiedemiehet saavat usein ensin intuition ratkaisusta ja vasta sitten syntyy valmis teoria. Filosofit voidaan myös ymmärtää intuitiivisiksi henkilöiksi siinä tapauksessa, että heidän filosofiansa tieteelliseen todistamiseen kuluu jopa vuosisatoja.
Esimerkkinä on pidetty filosofi Benedict de Spinozan 1600-luvulta peräisin olevaa, ruumiin ja sielun ongelma eli jakoa dualismiin ja monismiin ja aivotutkija Antonio Damasion tuloksia 2000-luvulla.
Tietoyhteiskunnan resurssi.
Maatalousyhteiskunta perustui pitkälti perimätietoon ja uskoon. Teollisuusyhteiskunta perustui paljolti järkeen ja tieteeseen. Informaatioyhteiskunnan pohjaksi on esitetty intuitiota, vaikeasti esille prosessoitavaa tietoa. Tällä intuitiolla olisi kaksi lähdettä. Ensin ihmisen intuitio ja toiseksi kompleksisuuden hallinta tietokoneiden avulla. Molemmat on vaikeasti esille prosessoitavissa ja edustavat kompleksista tietoa.
Mistä ihmisellä voi olla intuitiota?
Tiedemiesten intuitio edellä antaa ehkä näkemystä siitä, millaisesta asiasta ihmisellä voi olla intuitiota, oikeaa suoraa tietoa luonnosta (myös itsestään). Joissain tapauksissa ihminen on sanonut, että jotakin käy ja tämä on tapahtunut. Lue Selvänäkijä ja vertaa Platon: "Tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus".
Mitä intuitio ei ole.
Intuitiota ei ole vaisto, joka liittyy elossa säilymiseen, eikä impulssi, joka on hetkellinen reaktio signaaliin.
Intuition ja luovuus eivät myöskään ole sama asia, vaikka intuitiota on pidetty luovuuden osana.
Kritiikki.
Ajatusta intuitiivisesta tietämisestä on kritisoitu sen epämääräisyyden vuoksi. Eräs intuitiivisen tietämisen kriitikoista on pragmaatikko Charles S. Peirce. Peircen kritiikin mukaan intuitiivista tietämistä ei ole olemassa.


Oregon.
Oregon on Yhdysvaltojen osavaltio maan länsirannikolla Kalifornian ja Washingtonin välissä. Sen muut rajanaapurit ovat Idaho ja Nevada. Kuten muillakin osavaltioilla Yhdysvalloissa, Oregonilla on lempinimi, "Beaver State" (suom. "Majavan osavaltio"). Oregonin hallintopääkaupunki on Salem.
Maantiede.
Oregon on pituudeltaan 420 kilometriä pohjoisesta etelään ja leveydeltään 580 kilometriä idästä länteen. Oregonin pinta-ala on noin
255 000 km². Pinta-alaltaan Oregon on Yhdysvaltojen yhdeksänneksi laajin osavaltio. Osavaltion korkein kohta on Mount Hood, jolla on korkeutta 3 428 metriä. Oregonin keskikorkeus merenpinnasta on noin 1 000 metriä, ja alin kohta on merenpinnan tasolla.
Oregonin rajana pohjoisessa on Columbiajoki ja idässä Snake River. Kaksi etelä-pohjoissuuntaista vuorijonoa, Rannikkovuoristo ja Kaskadit, jättävät väliinsä Willamette-laakson, joka on yksi maailman hedelmällisimmistä maanviljelyalueista. Willamette on myös tunnettua viinintuotantoaluetta, jonka Pinot Noir -rypäleistä valmistetut punaviinit ovat varsin laadukkaita. Oregon tunnetaan Yhdysvalloissa sateisena, mutta sademäärä on korkea vain osavaltion länsiosassa. Kaskadivuorten itäpuolella ilmasto on huomattavasti kuivempi.
Osavaltion suurimmat kaupungit ovat Portland, Salem, Eugene ja Gresham.
Historia.
Oregonin osavaltion nimi tulee mahdollisesti ranskan kielen sanasta "ouragan" ('Myrskyjen joki'), jolla nimellä ranskalaiset tutkimusmatkailijat kutsuivat Columbiajokea. Wisconsin-joen nimi ranskalaisten kartoissa oli "Ouaricon-sint".
Alueelle tuli ensimmäisenä espanjalaisia tutkimusmatkailijoita. Lähetyssaarnaajat aloittivat työnsä 1830-luvulla, ja heitä seurasivat uudisasukkaat 1840-luvulla. Osavaltioksi Oregon hyväksyttiin vuonna 1859.
Nykyaika.
Oregon on herättänyt kansainvälistä huomiota terveydenhuollon priorisointikokeilullaan, jolla varattomille annettavia julkisia terveyspalveluja on pyritty rajoittamaan tai suuntaamaan uudelleen (ns. Oregonin malli).


Muinaisenglanti.
Muinaisenglanti ("Old English") on nimitys nykyisen englannin kielen varhaismuodolle, jota puhuttiin Ison-Britannian eteläosissa noin 400-luvulta jaa. (kansanvaellusajalta) normannien valloitusretken (1066) tienoille asti. Kieltä on kutsuttu myös "anglosaksiksi". Normannivalloituksen myötä kieli alkoi muuttua, kun siihen tuli vaikutteita ranskasta. Nykyään tätä myöhempää kielen muotoa kutsutaan keskienglanniksi.
Muinaisenglanti on länsigermaaninen kieli ja siten sukua friisille ja muinaissaksille. Se muistuttaa myös muinaisnorjaa ja siten islantia. Muinaisenglannin kielioppi on monimutkaisempi kuin nykyenglannin, ja se muistuttaa hieman nykyisen saksan kielioppia. Oletettu ääntämisasu seuraa melko tarkkaan kirjoitusasua, toisin kuin nykyenglannissa.
Muinaisenglantia kirjoitettiin aluksi riimuilla, mutta myöhemmin kirjoitusjärjestelmä vaihdettiin latinalaiseen aakkostoon muutamilla lisäkirjaimilla.
Kielinäyte.
Teksti on eeppisestä runoelmasta Beowulf. Pisteitä, pilkkuja ja muita välimerkkejä ei alkuperäistekstissä käytetty.


Etyleeniglykoli.
Etyleeniglykoli on kahdenarvoinen alkoholi eli dioli, koska se sisältää kaksi hydroksyyliryhmää (-OH). Se on puhtaassa muodossaan väritön, hajuton, hieman siirappimainen makea neste. Etyleeniglykolin rakennekaava on HOCH2CH2OH, leimahduspiste 111 °C (c.c.) ja itsesyttymislämpötila 398 °C. Etyleeniglykolista käytetään myös nimityksiä "glykoli", "monoetyyliglykoli", "1,2-etaanidioli" ja "1,2-dihydroksietaani".
Useimpien alkoholien tavoin se on myrkyllinen. Etyleeniglykoli muuttuu oksaalihapoksi ja noin 50 millilitraa etyleeniglykolia riittää tappamaan aikuisen ihmisen. Etyleeniglykolin myrkkyvaikutukset kohdistuvat lähinnä keskushermostoon ja munuaisiin. Henkilö, joka on ottanut etyleeniglykolia on vietävä nopeasti terveyskeskukseen. Mikäli myrkytyksen uhri on tajuissaan, hänelle voi antaa ensiavuksi maitoa tai vettä hidastamaan oksaalihapon vaikutuksia. Joka tapauksessa lääkärin apua on etsittävä pikimmiten.
Jos etyleeniglykolia sekoitetaan veteen, saadaan seos, jonka jähmettymispiste on pienempi kuin veden jähmettymispiste. Tästä syystä etyleeniglykolia käytetään autojen jäähdytysnesteissä parantamaan pakkaskestävyyttä sekä lentokoneiden jäänestokä­sittelyssä. Jäähdytysnesteissä käytetään nykyään myös propyleeniglykolia, joka etyleeniglykolista poiketen ei ole kovin myrkyllistä.
Historia.
Etyleeniglykolia valmisti ensimmäisen kerran ranskalainen kemisti Charles Wurtz vuonna 1859. Laajamittainen teollinen tuotanto alkoi vuonna 1937.
Käyttö.
Glykolia käytetään autojen jäähdytysnesteissä, koska veden ja glykolin seos kestää kovaakin pakkasta jäätymättä.


Henkilökohtainen tietokone.
Henkilökohtainen tietokone (eli "PC") on yleisluontoinen tietokone jonka koko, toiminnot ja hinta mahdollistavat sen hankinnan ja käytön myös yksityishenkilölle. Nämä tietokoneet on yleensä tarkoitettu suoraan käyttäjänsä hallittaviksi.
Henkilökohtainen tietokone voi olla esim. työasema, kannettava tietokone, taulutietokone tai pöytätietokone. Kaikkein yleisimmät käyttöjärjestelmät ovat tällä hetkellä Microsoft Windows, Mac OS X ja Linux. Yleisimmät keskussuorittimet puolestaan ovat prosessoriarkkitehtuuriltaan x86, x64, ARM ja PowerPC.
Hyvin yleisiä henkilökohtaisten tietokoneen sovellusohjelmia ovat toimisto-ohjelmat kuten tekstinkäsittely- ja taulukkolaskentaohjelmat, pelit, henkilökohtaisten tietojen järjestelemisessä tarvittavat työkalut, kuten kalenteri ja yhteystieto-ohjelmistot, sekä erilaiset Internet-yhteydenpitoon tarkoitetut ohjelmat, kuten www-selaimet, tiedonsiirto-ohjelmat ja sähköpostiohjelmat. Nykyaikaisissa henkilökohtaisissa tietokoneissa on usein laajakaista- tai modeemiyhteys Internetiin, mikä mahdollistaa muun muassa nopean tietojen hakemisen. Henkilökohtainen tietokone voi olla esimerkiksi toimistokäytössä tai kotona oleva kotitietokone. Tietokone on usein kytketty joko langattoman verkkoyhteyden (tavallisesti WLAN:in) tai verkkokaapelin kautta lähiverkkoon ja voi siten olla yhteydessä muihin saman yrityksen tai saman perheen toisiin tietokoneisiin. Henkilökohtaista tietokonetta käyttää interaktiivisesti tavallisesti vain yksi henkilö kerrallaan. Varhaisten henkilökohtaisten tietokoneiden omistajien täytyi varsin usein kirjoittaa omat ohjelmansa voidakseen tehdä koneellansa mitään hyödyllistä. Nykyään käyttäjille on olemassa laaja kirjasto erilaisia ohjelmistoja, jotka on kohtuullisen helppo ottaa käyttöön. 1980-luvun lopulta lähtien IBM PC -arkkitehtuuri on hallinnut henkilökohtaisten tietokoneiden markkinoita reilulla 90 % markkinaosuudellaan.
Historia.
a>-tietokone vuodelta 1972. Ensimmäinen ei-rakennussarjana myyty henkilökohtainen tietokone.
Henkilökohtaisten tietokoneiden suorituskyky ja toiminnot ovat muuttuneet ja kehittyneet paljon sitten ensimmäisten elektronisten tietokoneiden. 1970-luvun alkupuoliskolla akateemikoille ja tieteellisessä tutkimustyössä oleville ihmisille tarjoutui tilaisuus hyödyntää tietokoneita, jotka oltiin suunniteltu henkilökohtaiseen käyttöön. Nämä laitteet olivat läpi 1970-luvun liian kalliita yksityishenkilöiden hankittavaksi. Mikrosuorittimien keksimisen jälkeen voitiin tietokoneet pakata hyvin pieniin tiloihin, kun aiemmin niiden virtapiirit, kytkimet ja laitteet olivat vaatineet kokonaisia halleja tai huoneita tilaa. Tämä johti varsinaisten henkilökohtaisten tietokoneiden markkinoiden syntymiseen ja laitteiden yleistymiseen, mutta yleisesti vasta vuoden 1975 jälkeen. Varhaiset henkilökohtaiset tietokoneet, joita tuolloin kutsuttiin muun muassa mikrotietokoneiksi, myytiin rakennussarjoina elektroniikkaharrastajille ja tietokoneista kiinnostuneille tietyissä kappalemäärissä. Yksi tällaisista varhaisista henkilökohtaisista tietokoneista oli Altair 8800, jolle myös kirjoitettiin ensimmäinen versio BASIC-ohjelmointikielestä. Micral N oli ensimmäinen, ei kokonaisena (ei rakennussettinä) myytävä henkilökohtainen tietokone. Niiden tuottaminen alkoi jo vuonna 1972, ja niitä myytiin koko tuotteen elinkaaren aikana 90 000 kappaletta. Näiden koneiden käyttö edellytti kytkimien säätelyä ja syötevalojen tarkkailua, mikä teki niiden käytöstä useimmille hankalaa ja epäkäytännöllistä.
Vuonna 1976 Steve Jobs ja Steve Wozniak alkoivat myydä Apple I -tietokonettaan muista aikalaisistaan poiketen valmiiksi koottuina piirilevyinä, mutta ilman koteloa. Vuonna 1977 julkaistiin Commodore PET jota seurasi Apple II -tietokone. Valmiiksi koottuina ja koteloituina tietokoneina ne oli tarkoitettu suoraan massamarkkinoille. Tämä mahdollisti harrastelijoita isompien kansanryhmien tutustumisen tietokoneisiin. Vakinaistettu, kaupallinen laitteisto mahdollisti myös suuren ohjelmistotarjonnan, mikä vähensi joidenkin tietokoneharrastajien kiinnostusta muita laitteita kohtaan.
Läpi 1970- ja 1980-lukujen kotitietokoneita kehitettiin pääasiassa kotikäyttöön. Nämä kotikoneet tarjosivat pääasiassa vain henkilökohtaiseen käyttöön suunniteltuja toimistosovelluksia, ohjelmointiympäristön ja pelejä. Myös hieman näitä suuremmat ja kalliimmat järjestelmät (vaikkakin edelleen huomattavasti edullisemmat laitteet verrattuna minitietokoneisiin ja keskustietokoneisiin), jotka oli suunniteltu toimisto- ja pienyrityskäyttöön, alkoivat kuitenkin ottaa tuulta alleen. Nämä työasemat sisälsivät pääasiassa erittäin nopean keskussuorittimen, graafisen käyttöliittymän käyttöjärjestelmässä, ja niissä oli yleisesti myös suuri paikallinen kiintolevytila sekä lähiverkkoyhteys. Lisäksi niissä alkoi olla moniajavia käyttöjärjestelmiä, jotka olivat harvinaisuus kotikäytössä. Työasemia käytetään edelleen sellaisissa vaativissa työtehtävissä kuten tietokoneavusteisessa suunnittelussa, muotoilussa ja 3D-mallinnuksessa, tieteellisessä työssä, rakennusalan tuotemallitutkimuksessa, kuvakäsittelyssä, arkkitehtuurisessa suunnittelussa tietokoneanimaatioissa ja elokuvien erikoistehosteiden laatimisessa.
Ajan kuluessa erillisten henkilökohtaisten tietokoneiden markkinat sulautuivat teknisesti yhdeksi kokonaisuudeksi IBM PC -arkkitehtuurin yleistyttyä. Työasemiin omaksuttiin muun muassa kotitietokoneiden käyttämät värigrafiikka ja äänet, kun taas kotitietokoneet alkoivat puolestaan käyttää samoja suorittimia ja käyttöjärjestelmiä kuin toimistokäyttöön valmistetut henkilökohtaiset tietokoneet. Massatuotetuissa kotitietokoneista oli vertailukelpoiset graafiset kyvyt ja muistit, jotka muutama vuosi aiemmin olivat esiintyneet vain tiettyjen valmistajien yksilöllisissä työasemissa. Myös lähiverkot, jotka yrityksissä mahdollistivat tiedostojen ja laitteiden jakamisen tietokoneiden välillä tulivat osaksi kotitietokoneita, mikä johti nykyisen Internetin syntymiseen.
Työasema.
Työasema on teknisesti huippukärkeä edustava itsenäinen, pöydällä makaava tai seisova henkilökohtainen tietokone joka on suunniteltu vaativaan tekniseen työskentelyyn tai tieteelliseen työhön, kuten grafiikan käsittelyyn, tietokoneavusteiseen suunnitteluun, ohjelmistokehitykseen tai tieteellisiin sovelluksiin. Ne saattavat toimia myös pientoimistojen palvelimina. Nämä on pääsääntöisesti tarkoitettu vain yhden ihmisen käytettäväksi kerrallaan, mutta niillä on tavallisesti yhteys paikalliseen lähiverkkoon, ja niissä ajetaan käyttöjärjestelmiä jotka on suunniteltu useammalle kuin yhdelle käyttäjälle kerrallaan. Esimerkiksi Apple Mac Pro ja Dell Precision-laitteistot ovat virallisesti työasemaluokituksen täyttäviä henkilökohtaisia tietokoneita valmistajiensa ja yleisen käsityksen mukaan. Tavallisesti työasemissa käyttöjärjestelmänä on jokin UNIX-perheen käyttöjärjestelmistä tai Gnu/Linux. Raja työasemien ja kotitietokoneiden välillä on nykyään kuitenkin häilyvä, eikä selkeää eroa voida määrittää pelkän hinnan tai laitteiston perusteella. Työasemat ovat kuitenkin ensisijaisesti työpaikoilta löytyviä työkoneita.
Kotitietokone.
Itsenäinen, pöydällä lappeellaan makaava, pöytämallinen tai pystyasennossa seisova tornimallinen henkilökohtainen tietokone on tarkoitettu kotikäyttäjille. Yleisesti ne ovat heikkotehoisempia kuin tekniseen tai tieteelliseen työhön tarkoitetut työasemat. Kotitietokone tunnettiin aikaisemmin myös mikrotietokoneena, koska pöydälle ylipäätänsä mahtuvia tietokoneita pidettiin hyvin pieninä. Jo käsite "pöytämallisesta kotitietokoneesta" () kuvailee tietokoneen ulkonäköä ja kotelointia. Pöytämalleissa tietokoneen kotelo on usein vaakatasossa, ja näyttö asetetaan yleisesti tietokoneen päälle työpöytätilan säästämiseksi. Tornimallisessa tietokoneessa kotelo on pystyasennossa ja sijaitsee usein näytön vieressä tai pöydän alla. Varhaiset kotitietokoneet olivat usein yhdysrakenteisia, joissa esimerkiksi näppäimistön sisään oli saatettu rakentaa koko tietokone. Nykyään mikrotietokoneita ei enää erotella suoraan kotitietokoneiksi tai työasemiksi, mutta joissain tapauksissa on tarpeellista tuoda esiin erot muihin henkilökohtaisiin tietokoneisiin. Kotitietokoneessa voi olla laitteistoa (esimerkiksi näytönohjain) jonka suorituskyky yltää työasemien tasolle, mutta niiden kotikäyttö jää usein graafista laskentaa vaativien pelien pelaamiseen, eikä niillä harrasteta prosessoritehoa vaativaa tietojenkäsittelyä vaikka sopivilla ohjelmistoilla siihen olisi mahdollisuus. Kotitietokoneita on useita erilaisia ja -näköisiä, johtuen siitä, että tämä on yleisin henkilökohtaisten tietokoneiden luokka. Nykyiset kotitietokoneet, kuten myös työasemat, ovat useimmiten pohjimmiltaan IBM PC-arkkitehtuuriin pohjautuvia IBM PC yhteensopivia mikrotietokoneita, joissa usein ajetaan Microsoft Windows-pohjaista käyttöjärjestelmää. Tällaisista kotitietokoneista käytetään yleisesti nimitystä "PC".
Yhdysrakenteinen tietokone.
a>, johon on liitetty hiiri ja kaksi lisälevyke-asemaa.
Yhdysrakenteinen tietokone on työpöytä- tai kotitietokoneiden alaluokitus. Ne ovat täysin itsenäisiä, useimmiten pöydällä makaavia henkilökohtaisia tietokoneita joissa on kaikki laitteiston osat integroituina yhdessä ja samassa paketissa. Esim. syötelaitteet kuten näppäimistö ja näyttö on saatettu rakentaa suoraan kiinni laitteen runkoon. Näyttö saattaa olla esimerkiksi kosketusnäyttö ja hiirtä ja näppäimistöä ei tarvita laitteen käyttämiseen. Näppäimistö ja hiiri kuitenkin tavallisesti toimitetaan laitteet mukana. Keskussuoritin, keskusmuisti ja kiintolevyt ovat useimmiten sijoitettu näytön tai näppäimistön sisään. Näytön sisään rakennettuja tunnettuja henkilökohtaisia tietokoneita ovat esimerkiksi HP Touchsmart, Asus Eee Top, Apple iMac. Tunnettuja näppäimistön sisään rakennettuja ovat esimerkiksi Commodore Amiga, Commodore 64 ja Sinclair ZX Spectrum.
Nettop-tietokone.
Nettop-tietokoneet ovat kotitietokoneiden alaluokka, joka sisältää minimalistiset, mutta silti itsenäiset, pöydällä makaavat tai seisovat henkilökohtaiset tietokoneet. Yleisesti ne ovat heikkotehoisempia kuin kotitietokoneet ja sisältävät vain välttämättömimmät osat ja kelpaavat lähinnä vain päivittäiseen sähköpostin lukemiseen ja Internet-sivujen selaamiseen. Käsitteen esitti Intel helmikuussa 2008 kuvaamaan halpoja, vain välttämättömimmät osat sekä toiminnot sisältäviä heikkotehoisia pöytätietokoneita. Nämä ovat verrattavissa kannettaviin Netbook-tietokoneisiin joskin Nettop-tietokoneet on tarkoitettu työpöydille. Esimerkiksi Asus Eee Box ja Apple Mac mini ovat tällaisia henkilökohtaisia tietokoneita.
Kannettava.
Kannettavat tietokoneet (lyhyesti kannettavat, myös sylitietokoneiden nimellä kulkevat) henkilökohtaiset tietokoneet ovat laitteita, jotka on suunniteltu mahdollisimman kevyiksi kannettavuutta silmällä pitäen. Yleisesti kaikki osat (suoritin, näytönohjain, sarjaportit, äänikortti, jne.) ovat suoraan integroituna kiinni muuhun laitteistoon. Kannettavat saavat useimmiten virtansa sisäänrakennetusta akusta ja toimivat rajallisen ajan ilman ulkoista virtalähdettä. Virran-, painon- ja tilansäästön vuoksi useimmiten myös keskusmuisti on yhdysrakenteinen ja kannettavan eri laitteet jakavat saman muistin keskenään, mikä hidastaa suorituskykyä merkittävästi verrattuna kotitietokoneisiin tai työasemiin. Komponenttien integroinnin vuoksi myös päivitettävyys kärsii, jonka johdosta kannettavat vanhenevat, poistuvat käytöstä ja korvautuvat uusilla nopeammin kuin muut henkilökohtaiset tietokoneet. Jotain lisälaitteita ja usein rajoitettua toiminnallisuutta voidaan kuitenkin laajentaa esim. USB- ja Firewire -portteihin liitettävillä laajennuksilla. Kannettavilla tietokoneilla on useampia alaluokkia, joista englannin kielessä käytetään nimitystä "subnotebooks". Niillä on yhteistä hyvin pieni koko, paino ja useimmat tavallisten kannettavien tietokoneiden toiminnoista. Laitteet voivat olla hyvin pieniä kooltaan ja kämmenen kokoinen laite voi hyvinkin pyörittää täyttä työpöytäjakelua esimerkiksi Windows 7 tai Gnu/Linux-käyttöjärjestelmistä. Ultra-kannettavat tietokoneet ja taulutietokoneet ovat yleisesti suurimmat "subnotebook"-luokat. Myös NetBook-tietokoneet ovat "subnotebook"-luokitukseen kuuluvia, mutta niillä on niin merkittävä asema maailmanmarkkinoilla ja ne eroavat teknisesti sekä ohjelmistollisesti niin paljon tavanomaisista ratkaisuista, että ne eritellään jo itsenäiseksi luokitukseksi. Jotkin isommat ja kannettavia tietokoneet pyrkivät tekemään kompromissin "kotitietokoneiden" ja "subnotebook" luokituksen kanssa muodostaen tehotyöasemakannettavien luokan.
Minikannettava.
Minikannettavat ovat pienikokoisia ja edullisia, simpukkakoteloinnilla varustettuja yhdysrakenteisia tietokoneita, jotka on suunniteltu erityisesti langatonta yhteydenpitoa ja internetissä tapahtuvaa viestintää varten. Ne ovat tavallisesti hyvin kevyitä ja huomattavasti halvempia kuin "subnotebook"-luokan kannettavat henkilökohtaiset tietokoneet. Yleisimmät näyttöjen koot vaihtelevat 7–10,1 tuumaan ja ruudun tarkkuus on 800×480–1024×600 pikseliä. Toisaalta uusimpien laitteiden kuvapistekoko voi olla niinkin korkea, kuin 1280×768 pikseliä.
Yleisempänä käyttöjärjestelmänä on nykyisin Windows 7. Aiemmin minikannettavia myytiin niitä varten räätälöidyllä Linux-käyttöjärjestelmällä ja pienelle näytölle optimoidulla sovellusohjelmistopaketilla. Sittemmin markkinoille on tullut linux-pohjaista Google Androidia käyttäviä koneita.
Jotkin mallit käyttävät hyödykseen pilvilaskentaa, jossa tietokone siirtää osan tarvitsemastaan tiedoista langattomasti Internetin yli tehokkaammille keskustietokoneille. Useissa minikannettavissa on myös flash-pohjaiset SSD-kiintolevyt tavallisten mekaanisten kiintolevyjen sijasta. SSD-levyn korkea hinta rajoittaa tilavuuden 4–32 gigatavuun. Tavallisilla mekaanisilla kiintolevyillä varustetut Netbook-tietokoneet sisältävät jopa 160Gt kiintolevyn, kuten MSIn Wind U100 -minikannettavassa.
Minikannettavat keksittiin alun perin OLPC-projektissa kehitysmaiden koulutustason nostamista varten. Asus toi markkinoille Eee PC-sarjan minikannettavat, jotka oli suoraan tarkoitettu länsimaiden markkinoille. Suomessa ja muualla internet-palveluntarjoajat markkinoivat näitä aloittelijoiden tietokoneina.
Taulutietokone.
Taulutietokone (tai "paneelitietokone" tai "tabletti" eli "tablet PC") on kannettavien tietokoneiden alaluokka.
Taulutietokoneet ovat kosketusnäytöllisiä. Taulutietokonetta ohjataan koskettamalla näyttöä joko sormin tai osoitinkynällä eli "styluksella", jolla korvataan hiiri ja näppäimistö. Taulutietokoneita käytetään usein paikoissa ja työtehtävissä joissa tavanomaisten kannettavien ominaisuudet eivät mahdollista käytännössä työtehtävien edellyttämiä toimenpiteitä. Lisäksi taulutietokoneet ovat yleistyneet viihdekäytössä Applen lanseerattua Ipadin.
Helsingin Sanomien joulukuussa 2010 pidetyssä kilpailussa etsittiin uutta nimeä taulutietokoneelle. Toimitus valitsi nimiehdotuksien joukosta sanan "sormitietokone", jota oli kannattanut kolme ehdottajaa 11 900:sta.
Ultrakannettava.
Ultrakannettava-tietokone (, lyh. "UMPC") on luokitus, joka käsittää sisäänsä erittäin pienikoteloiset henkilökohtaiset tietokoneet. Sen pääasiassa kehittivät yhteistyössä Microsoft, Intel ja Samsung, mutta mukana oli myös joukko pienempiä yrityksiä. Tämän hetken UMPCt sisältävät tavallisesti Windows XP, Windows Vista, Windows 7 tai laitteeseen räätälöidyn Linux-pohjaisen käyttöjärjestelmän ja matalan virrankulutuksen omaavan suorittimen kuten Intelin Atom tai VIAn C7-M. Esimerkiksi Samsung Q1 Ultra sekä Wibrain B1 ovat UMPC-laitteita.
Kannettava internet-pääte.
Ultrakannettavien-tietokoneiden rinnalla kulkevat myös lähinnä Nokian ja Intelin innovoimat MID-tietokoneet (), jotka ovat vielä UMPC:tä pienempiä, mutta taskutietokoneita tai matkapuhelimia isompia sekä suorituskykyisempiä. Tyypillisenä esimerkkinä MID-tietokoneista voidaan yleisesti mainita esim. Nokian N800 ja N900.
Sekä UMPC:itä, että MID-tietokoneita kuvataan usein älypuhelimien ja taulutietokoneiden väliin jäävän aukon täyttäviksi tietokoneiksi.
Kotiteatteritietokone.
a> on viihde- ja multimediakäyttöä varten suunniteltu yhdysrakenteinen kotiteatteritietokone.
Kotiteatteritietokone (, lyh. "HTPC") on yleishyödyllinen laite, joka yhdistelee esimerkiksi videonauhurin ja musiikkisoittimen toimintoja kotitietokoneeseen. Se yleensä kytketään suoraan televisioon, television kokoiseen tietokonenäyttöön tai projektoriin. Yleisesti näiden henkilökohtaisten tietokoneiden toimintoihin kuuluvat muun muassa tietokonepelien pelaamisen mahdollisuus, digitaalisten valokuvien katselu, musiikin kuuntelu, elokuvien ja television katselu sekä televisiolähetyksen tallennuskyky. Kotiteatteritietokoneiden tarkoituksena on hyvin usein yhdistää kaikki kotiteatterin toiminnot yhteen ja samaan laitteeseen. Kotiteatteritietokone saattaa myös muodostaa kotitaloudessa mediapalvelimen, jonka tehtävänä on jakaa tai vastaanottaa sekä toistaa muilta kotitalouden lähiverkkoon kytketyiltä henkilökohtaisilta tietokoneilta tai Internetistä jaettuja medialähteitä. Esimerkiksi AppleTV, Sony PlayStation 3, Microsoft Xbox 360, sekä kaikki muut HTPC-laitteet ovat hyvin tyypillisiä kotiteatteritietokoneita.
Taskutietokone.
Taskutietokone on yhteinen luokka hyvin pienille kämmenen kokoisille henkilökohtaisille tietokoneille, joita useampia erilaisia. Tyypillisimmät alaluokat muodostuvat älypuhelimista sekä PDA- ja PocketPC-laitteista. Tunnetuin yksittäinen ja samalla ensimmäinen PDA-tyyppinen taskutietokone on Applen valmistama Newton. Taskutietokoneet ovat yleensä Pocket PC -laitteita, jotka nykyisin käyttävät Microsoftin kehittämän Windows CE -käyttöjärjestelmän jakelua Windows Mobile. Myös vaihtoehtoiset käyttöjärjestelmät kuten NetBSD tai Gnu/Linux ovat paljon käytettyjä käyttöjärjestelmiä Pocket PC -laitteissa joissa on useita tavallisen kotitietokoneen ominaisuuksia ja toimintoja huolimatta pienestä koosta. Taskutietokoneita, joissa on puhelimen toimintoja kutsutaan yleisesti älypuhelimeksi.
Laitteisto.
Emolevy on tietokoneen tärkein yksittäinen osa, sillä siihen kytketään kiinni kaikki muut osat. Muistikammat, näytönohjain sekä suoritin kiinnitetään suoraan emolevyyn niille kuuluville paikoille. Massamuistit kuten kiintolevyt ja CD/DVD-asemat kytketään asianmukaisilla kaapeleilla kotelon sisällä. Emolevyyn kytketään kotelon ulkopuolelta hiiri ja näppäimistö. Näyttö kytketään emolevyn laajennuspaikkaan asennettuun näytönohjaimeen tai emolevylle integroituun näytönohjaimeen.
Emolevy.
Emolevy on elektroniikkakomponentteja täyteen ladottu piirilevy, johon on koottu kaikki tietokoneen käytön kannalta oleellinen elektroniikka. Suuntaus on ollut se, että aikaisemmin erillisillä piirilevyillä olleet ominaisuudet on vähitellen ryhdytty latomaan emolevyyn, kuten esimerkiksi äänikortti, näytönohjain, ethernet-portti kustannustehokkuuden vuoksi. Pelitietokoneissa, joissa on tärkeää, että käyttäjä saa valita mieleisensä osat, edelleen näytönohjain on integroimatta etulevyyn ja se valitaan erikseen.
Emolevyssä on paikat muistikammoille, suorittimelle ja lisäkorteille sekä muun muassa liitin virtalähteeseen, liittimet kiintolevyille, CD-lukijalle ja mahdollisille sarjaportille, rinnakkaisportille ja levykeasemalle, USB-liittimiä sekä kaiutin- tai korvakuuloke- ja mikrofoniliittimet.
Lisäksi mallista riippuen voi emolevyssä olla FireWire-liitin, joka tarjoaa nopeamman tiedonsiirron massamuistilaitteille kuin USB 1.1 tai USB 2.0.
Suoritin.
Pääsuoritin on tietokoneen ydin. Suorittimien kehittyminen nopeammiksi on parantanut tietokoneen laskentatehoa ja suorituskykyä. Suorittimet kehittyvät sukupolvittain siten, että niiden tiedonkäsittelykaistan leveys on suurentunut. Harrastelijoiden koottavat kotitietokoneet 1980-luvun alussa olivat 4-bittisiä, myöhemmät kotimikrot 8-biittisiä ja IBM PC 16-bittinen. Tästä suorittimet ovat kehittyneet ensin 16-bittisiksi, sitten 32-bittisiksi ja nykyään monet henkilökohtaistenkin tietokoneiden suorittimet ovat 64-bittisiä.
Keskusmuisti.
Henkilökohtaisen tietokoneen keskusmuisti on hyvin nopea väliaikainen varasto, johon suoritin sijoittaa aina kulloinkin käynnissä olevat ohjelmat, sekä kaikki muut tietokoneen toiminnan kannalta tärkeät tiedot, joiden tulee olla välittömästi saatavilla heti, kun niitä tarvitaan. Henkilökohtaiset tietokoneet käyttävät puolijohteista valmistettuja RAM (akronyymi eng. sanoista "Random Access Memory") piirejä, kuten DRAM:ia tai SRAM:ia pääasiallisena keskusmuistina tietojen varastointiin. Minkä tyyppistä muistia mikäkin henkilökohtainen tietokone käyttää, riippuu täysin koneesta ja sen luonteesta. Keskusmuisti on moninkertaisesti nopeampaa, kuin esimerkiksi tavalliset massamuistitaltiot, kuten kiintolevyt tai optiset levyt, mutta luonteeltaan haihtuvaa muistia. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että muisti ei säilytä sisältöään virran katketessa järjestelmästä. Keskusmuisti ei sovellu yleisesti ottaen tietojen pidempiaikaiseen säilyttämiseen tai lopulliseen varastointiin.
Kiintolevy.
Kiintolevy on yleensä 5 400 kierrosta tai 7 200 kierrosta minuutissa pyörivä koteloitu levypakka. Se toimii tallennusmuistina, josta varastoitu tieto ei katoa, vaikka tietokoneesta katkaistaan virta.
Henkilökohtaisissa tietokoneissa ensimmäiset tallennusmuistit olivat nauha-asemia tai 5 1/4”-kokoisia levyjä, joita pehmeytensä vuoksi kutsuttiin suomen puhekielessä lerpuiksi. Koska niiden tallennuskapasiteetti oli aluksi vain 180 KB, lopuksi 1,2 MB, katsottiin 1980-luvulla välittämättömäksi lisätä tietokoneen sisälle kiintolevy, jonka tallennuskapasiteetti oli useampia megatavuja. Tunnettu tämäntyyppinen ratkaisu oli IBM XT.
2:n myötä 5 1/4” levyt vaihtuivat 3 1/2”:n koviin muovikuoriin pakattuihin levykkeisiin, joita kokonsa ja taipumattomuutensa vuoksi kutsuttiin suomen puhekielessä korpuiksi.
Kehityksen myötä on kiintolevyjen tallennuskapasiteetti lisääntynyt ja henkilökohtaisten tietokoneiden kovalevyt ovat tallennuskapasiteetiltaan nykyään 2012 usein 500 GB – 3000 GB.
Näytönohjain.
Näytönohjain on komponentti, jonka päätehtävänä on tuottaa ja piirtää grafiikkaa näytölle.
Näytönohjainten tarkkuus ja suorituskyky on kehittynyt vuosien aikana merkittävästi. 1980-luvun lopun tyypillinen tarkkuus oli VGA eli 640×480, mikä yleensä osoitettiin soluittain (merkittäin). Nykyään 2009 voi näytön tarkkuus olla 1920×1200 tai jopa enemmän, yleisesti ottaen kuitenkin hieman vähemmän.
Lisäksi näytönohjaimiin on videopelien myötä tullut lisää ominaisuuksia ja ne voivat muodostaa jopa kolmanneksen koko tietokoneen hinnasta, mikäli koneissa tulee olla hyvät tietokonepeliominaisuudet.
Muut osat.
Käyttöjärjestelmä (Microsoft Windows, Mac OS, Linux tms.) voidaan asentaa useammallekin näistä, mutta asennetaan tyypillisesti kiintolevylle. Live-CD, jossa käyttöjärjestelmä on asennettu CD- tai DVD-levylle, on mahdollinen. Tämä ratkaisu on hidas ellei levyn (käytettävä) sisältö mahdu keskusmuistiin, ja yleensä sitä käytetään vain asennuksen yhteydessä, kun esitellään käyttöjärjestelmän toimintoja tai kun ratkotaan ongelmia.
Ohjelmisto.
Ohjelmisto on yleinen termi, jolla kuvataan tietokoneohjelmien kokoelmia, dokumentaatiota ja kaikkea muuta mikä suorittaa jotain toimintoa tietokonejärjestelmässä. Käsite sisältää sovellusohjelmiston, kuten tekstinkäsittelyohjelmat joilla käyttäjät voivat tuottaa sisältöä, välitason ohjelmat jotka toimivat toisten ohjelmien sisällä sekä käyttöjärjestelmän, joka käsittää valtaosan tietokoneen työkaluista ja toiminnoista.
Käyttöjärjestelmä.
Käyttöjärjestelmä on ohjelmistollinen rajapinta, joka hallitsee tietokoneen resursseja sekä tarjoa ohjelmoijille käyttöliittymän jolla päästä käsiksi resursseihin. Käyttöjärjestelmä käsittelee järjestelmän tietoja ja käyttäjän syötettä hallitsemalla tietokoneessa ajettavia tehtäviä sekä niille varattuja resursseja palveluna käyttäjille ja ajattaville ohjelmille. Käyttöjärjestelmä hoitaa pohjatason tehtäviä kuten muistinhallinnan, järjestelmän lähettämien ja vastaanottamien kutsujen järjestelyn kiireellisyyden ja tärkeyden mukaan, syötelaitteiden ohjauksen, yhteyksien ylläpidon muihin tietokoneisiin ja tiedostojen hallinnan.
Henkilökohtaisten tietokoneiden käyttöjärjestelmämarkkinat ovat tällä hetkellä pääosin Microsoftin Windows käyttöjärjestelmä-perheen hallussa. Yleisesti käytössä olevan Windows NT-käyttöjärjestelmän ja sen levitysversioiden kuten XP:n, Vista:n ja 7:n yhteinen markkinaosuus on noin 90 %. Muita henkilökohtaisten tietokoneiden käyttöjärjestelmiä ovat esimerkiksi Apple-yhtiön Mac OS X-jakelu (markkinaosuus noin 5 %) joka perustuu Darwin BSD-käyttöjärjestelmälle sekä avoimeen lähdekoodiin perustuvan GNU/Linux-käyttöjärjestelmän lukuisat eri jakelut. Lisäksi on syytä mainita myös Solaris- ja FreeBSD-käyttöjärjestelmät.
Kun Microsoftin Windowsia ei oteta huomioon kuuluvat kaikki edellä mainitut käyttöjärjestelmät joko suoraan tai epäsuorasti Unix-käyttöjärjestelmien sukuun. Unix on käyttöjärjestelmä, joka kehitettiin Bell Labs:n laboratoriossa myöhäisellä 1960-luvulla. Siitä kehkeytynyt lukuisia eri käyttöjärjestelmiä ja perheitä joista osa on avoimia ja vapaita, kun taas osa on kaupallisia ja suljettuja. Tunnetuimmat Unix-perheet ovat System V Release 4 ja BSD.
Symbian, GNU/Linux-jakelut kuten Android ja Maemo sekä Windows CE jakelut kuten Windows Mobile) ovat suosittuja taskutietokoneiden käyttöjärjestelmiä.
Microsoft Windows.
Microsoft Windows on yhteinen tuotenimi usealle erilaiselle käyttöympäristölle ja käyttöjärjestelmälle, jotka Microsoft on kehittänyt tai valmistanut. Microsoft esitteli käyttöympäristön jonka nimi oli "Windows" lisäohjelmana MS-DOS käyttöjärjestelmälle vuoden 1985 marraskuussa vastauksena markkinoiden kasvavaan kiinnostukseen graafisia käyttöliittymiä kohtaan. Uusin Windows-käyttöjärjestelmä on Windows NT 6.1 ja sen asiakasohjelmiston jakelu kantaa nimeä Windows 7 ja palvelinohjelmiston jakelu Windows Server 2008 R2.
Linux.
Linux on perhe Unixin kaltaisia tietokone käyttöjärjestelmiä. Linux on yksi lupaavimmissa esimerkeistä vapaan ohjelmiston ja avoimen lähdekoodin kehityksestä. On tyypillistä, että kaikki järjestelmän alla olevat lähdekoodit ovat kenen tahansa vapaasti muokattavissa, käytettävissä sekä levitettävissä. Nimi "Linux" tulee käyttöjärjestelmän käyttämästä Linux-ytimestä jonka kehityksen aloitti Linus Torvalds vuonna 1991. Järjestelmän käyttämät kaikki muut osat kuten järjestelmätyökalut ja kirjastot yleisesti tulevat GNU-käyttöjärjestelmältä jonka kehityksen aloitti vuonna 1983 Richard Stallman. GNU-projektilta tulevat panostukset ovat ajaneet suosimaan GNU/Linux-nimitystä käyttöjärjestelmälle.
Tunnettuna palvelinkäyttöjärjestelmänä Linuxia tukee moninainen joukko erilaisia yrityksiä kuten Dell, Hewlett-Packard, IBM, Novell, Oracle, Red Hat, Canonical ja Sun Microsystems. Sitä kuitenkin käytetään paljon myös mitä erilaisimmissa tietokoneissa joihin kuuluvat muun muassa työasemat, kotitietokoneet, supertietokoneet, multimediatietokoneet kuten PlayStation 3, useat kolikkopeli]koneet, ja sulautetut järjestelmät kuten matkapuhelimet ja reitittimet.
Mac OS X.
Mac OS X on sarja graafisia käyttöjärjestelmäjakeluita, joita kehittää, markkinoi ja myy Apple. Mac OS X on seuraaja alkuperäiselle Mac OS -käyttöjärjestelmäperheelle, joka oli ollut Applen ensisijainen käyttöjärjestelmä vuodesta 1984 lähtien. Toisin kuin edeltäjänsä on Mac OS X rakennettu Darwinin päälle joka on BSD Unix -käyttöjärjestelmä. Viimeisin Mac OS X -jakelu on 10.6 "Snow Leopard". Palvelimiin tarkoitettu Mac OS X Server on tällä hetkellä myös versio 10.6.
Sovellusohjelmisto.
Sovellusohjelmisto on kokoelma tietokoneohjelmia, joita ajetaan käyttöjärjestelmän päällä, jotka suorittavat niille annettuja tehtäviä ohjelmoinnin mukaisesti. Täytyy muistaa, että käyttöjärjestelmän käyttöympäristö koostuu useista sadoista ellei jopa tuhansista pienistä ohjelmista, jotka yhdessä muodostavat sovellusohjelmiston, johon käyttöjärjestelmäkin kuuluu. Sovellusohjelmistoa ja sen ohjelmistoalustaa voidaan laajentaa esim. peleillä sekä toimisto- ja hyötyohjelmilla.
Väliohjelmisto.
Väliohjelmisto on ohjelmistoa, joka suorittaa jotain tiettyä yksittäistä tehtävää jonkin suuremman ohjelman sisällä. Esimerkiksi tietokonepeleissä nykyään hyvin harva kehittäjä kehittää omaa fysiikkamoottoriaan esineiden ja ympäristön laskemista varten, koska se on erittäin työläs ja aikaa vievä tehtävä. Sen sijaan ostetaan valmisfysiikkaa laskeva välitasonohjelma kuten Havok laskemaan fysiikkaa kehittäjän pelimoottorin sisällä.


IUPAC.
IUPAC (International Union of Pure and Applied Chemistry, eli kansainvälinen puhtaan ja sovelletun kemian liitto) on järjestö, jonka tehtävänä on standardisoida kemian sanastoa ja mittausmenetelmiä. IUPAC myös päivittää viimeisimpiä tietoja atomien massoista ja muusta alati tarkentuvasta datasta. Kemiallisten yhdisteiden IUPAC-nimeämiskäytäntö on kansainvälisesti tunnustettu standardi.


Nykyaikainen sodankäynti.
Nykyaikainen sodankäynti tarkoittaa modernin elektroniikan aikana käytyjä sotia, karkeasti lukien Vietnamin sodasta tähän päivään asti. Nykyaikaisen sodankäynnin luonteeseen kuuluu sekä kehittyneen teknologian käyttö että epäsymmetrisen sodankäynnin menetelmät.
Johtuen ydinaseiden suuresta tuhovoimasta, täysimittainen nykyaikainen sota suurvaltojen välillä olisi äärimmäisen vaarallista ja tuhoisaa. Tästä syystä useimmat nykyaikaiset sodat on käyty joko ns. kolmannen maailman valtioiden välillä tai yhden suurvallan ja jonkin kolmannen osapuolen välisinä.


Sähkömagneettinen vuorovaikutus.
Sähkömagneettinen vuorovaikutus (sähkövoima) on yksi standardimallin neljästä perusvuorovaikutuksesta. Se saa aikaan sähköiset ja magneettiset ilmiöt. Sen välittäjähiukkasia ovat fotonit.
Sähkömagneettisen vuorovaikutuksen tuntevat kaikki varatut hiukkaset. Jos niiden varaukset ovat keskenään samanmerkkiset, ne hylkivät toisiaan, mutta jos ne ovat erimerkkiset, hiukkaset vetävät toisiaan puoleensa. Jos sähköisesti varatut hiukkaset ovat liikkeessä toisiinsa nähden, niiden välillä vaikuttavat myös magneettiset voimat.
Vaikutuksia.
Aineen perushiukkasista protonilla on positiivinen, elektronilla negatiivinen varaus. Niiden välinen sähköinen vetovoima pitää atomia koossa. Sähkömagneettinen vuorovaikutus saa eri tavoin aikaan myös kaikki atomien välillä vallitsevat kemialliset sidosvoimat, ja ne pitävät koossa myös molekyylejä ja kaikkia tunnettuja aineita.
Protonin ja elektronin välinen sähkö­magneettinen vuoro­vaikutus on noin 1039 kertaa voimakkaampi kuin niiden välinen gravitaatiovuorovaikutus.. Mutta makro­skooppisissa kappaleissa ei yleensä ole netto­sähkö­varausta tai se on hyvin pieni. Sen vuoksi suurilla etäisyyksillä kappaleiden väliset sähköiset veto- ja poisto­voimat kumoavat toisensa, ja esimerkiksi taivaankappaleiden liikkeisiin vaikuttaakin käytännössä yksinomaan gravitaatio. Kaksi muuta perus­vuoro­vaikutusta, vahva ja heikko vuorovaikutus taas vaikuttavat vain hyvin lyhyillä etäisyyksillä, käytännössä vain atomi­ytimen sisällä.
Maxwellin yhtälöt.
Klassisessa fysiikassa sähkömagneettiset ilmiöt kuvataan Maxwellin yhtälöiden avulla. Ne kuvaavat varausten ja sähkövirtojen aikaansaamia sähkö- ja magneetti­kenttiä ja sitä, miten ne liittyvät toisiinsa. Niistä seuraa myös sähkö­magneettisten aaltojen mahdollisuus. On osoittautunut, että valokin muodostuu sähkö­magneettisia aalloista, joiden aallonpituus on tietyllä välillä.
Kvanttikenttäteoria.
Sähkömagneettisia vuorovaikutuksia kuvaava kvanttikenttäteoria on nimeltään kvanttielektrodynamiikka eli QED. Se on tarkin tunnettu fysikaalinen teoria. Sen ennuste elektronin magneettiselle momentille pitää paikkansa kymmenen numeron tarkkuudella. Klassisessa fysiikassa sähkömagneettiset ilmiöt kuvataan Maxwellin yhtälöiden avulla.
Kvanttielektrodynamiikka on muodoltaan kenttäteoria, joka on esikuvana monille muille kenttäteorioille, kuten kvanttiväridynamiikalle. QED:n suurin ansio on erään sen kehittäjän, Richard Feynmanin, mukaan nimetyt Feynmanin graafit. Ne antavat uuden tavan kuvata fysiikan ilmiöitä, nimittäin piirtämällä tutkittava reaktio saadaan sen vaikutusmatriisi muodostettua. Feynmanin graafit muodostuvat vertekseistä ja propagaattoreista, joihin jokaiseen liittyy tietty termi, ja seuraamalla kuvaajaa voidaan termejä asetella perättäin ja laskea vaikutusala eri reaktioille.
Toisen tai korkeamman kertaluvun graafien vaikutusala on suoraan laskettuna ääretön. Tämä ongelma on ratkaistu renormalisaatiolla. Renormalisaatiossa tulee laskea yhteen kaikki samaa kertalukua olevat graafit. Lisäksi teoreettisiin (paljaisiin) massoihin ja varauksiin täytyy lisätä korjaustermit, joilla säteilykorjauksia sisältävät fysikaaliset massat ja varaukset saavat mitatut arvonsa.


Hiukkasfysiikan standardimalli.
Hiukkasfysiikan standardimalli on hiukkasfysiikan teoria, joka kuvaa heikon, vahvan ja sähkömagneettisen vuorovaikutuksen sekä alkeishiukkaset, joista aine koostuu. Vuosina 1970–1973 kehitetty standardimalli on kvanttikenttäteoria, ja sopusoinnussa kvanttimekaniikan sekä suppean suhteellisuusteorian kanssa. Toistaiseksi neutriino-oskillaatiota lukuunottamatta ei ole löydetty kokeellisia tuloksia, jotka olisivat ristiriidassa standardimallin ennusteiden kanssa. Standardimalli ei kuitenkaan ole kaiken teoria, sillä siihen ei toistaiseksi ole onnistuttu yhdistämään neljättä perusvuorovaikutusta, gravitaatiota.
Standardimalli.
Standardimalli sisältää alkeishiukkasista sekä fermionit että bosonit. Fermionit ovat hiukkasia joiden spin on puoliluku (1/2, 3/2 jne...) ja siksi tottelevat Paulin kieltosääntöä, jonka mukaan kaksi fermionia ei voi olla samassa kvanttitilassa. Bosonien spin on kokonaisluku eivätkä ne noudata Paulin kieltosääntöä. Yksinkertaistetusti sanottuna fermionit ovat ainehiukkasia ja bosonit välittäjähiukkasia.
Osoittautuu, että mittabosonien mittamuunnokset voidaan kuvata täsmällisesti "mittaryhmäksi" kutsutun unitaarisen ryhmän avulla. Vahvan vuorovaikutuksen mittaryhmä on SU(3) ja sähköheikon vuorovaikutuksen SU(2)×U(1). Siten standardimalli pohjautuu yhdistettyyn sisäiseen symmetriaan SU(3)×SU(2)×U(1), joista ensimmäinen kuvaa värivoimaa ja kaksi viimeistä yhdessä heikkoja ja sähkömagneettisia vuorovaikutuksia. Sähköheikko symmetria on rikkoutunut siten, että sähkömagneettiseen vuorovaikutukseen liittyvä symmetria jää tarkaksi jäännössymmetriaksi ja täten sähkömagneettista vuorovaikutusta välittävä fotoni on massaton. Heikkoa vuorovaikutusta välittävät hiukkaset puolestaan saavat massan symmetriarikossa, josta on vastuussa Higgsin bosoni, teorian ainoa bosoni joka ei ole mittabosoni. Higgsin hiukkasta ei ole toistaiseksi havaittu kokeellisesti, ja sen löytäminen on kokeellisen fysiikan suurimpia tavoitteita. Heinäkuussa 2012 CERNin tutkijat ilmoittivat löytäneensä uuden bosonin, jonka ominaisuudet sopivat hyvin yhteen standardimallin ennustaman Higgsin bosonin kanssa.
Standardimalliin kuuluu kaksitoista erityyppistä fermionia sekä niiden antihiukkaset. Protoni ja neutroni koostuvat molemmat kahdentyyppisistä fermioneista, ylös-kvarkeista ja alas-kvarkeista, joita vahva vuorovaikutus sitoo yhteen. Elektronin sitoo atomin ytimen ympärille sähkömagneettinen vuorovaikutus. Nämä kolme fermionia muodostavat yhdessä valtaosan havaitsemastamme aineesta. Alla olevassa taulukossa on lueteltu standardimallin alkeishiukkas-fermionit ja niiden ominaisuudet.
Taulukko.
Fermionit voidaan järjestää kolmeen perheeseen, joista ensimmäiseen kuuluvat elektroni, ylös- ja alas-kvarkit sekä elektronin neutriino. Tavallinen aine koostuu ensimmäisen perheen hiukkasista, sillä muiden perheiden hiukkaset hajoavat nopeasti ensimmäisen perheen hiukkasiksi; niitä voidaan havaita vain lyhyen aikaa hiukkaskiihdyttimissä. Hiukkasperheiden fermionit muistuttavat toisiaan muuten paitsi massaltaan. Esimerkiksi elektronilla ja myonilla on sama sähkövaraus ja spin, mutta myonin massa on elektroniin verrattuna 200-kertainen.
Elektronia ja elektronin neutriinoa sekä niiden vastinpareja muissa perheissä kutsutaan leptoneiksi. Leptoneilta puuttuu kokonaan kvarkkien väriominaisuus, ja niihin vaikuttaa ainoastaan heikko ja sähkömagneettinen vuorovaikutus, joka heikkenee etäisyyden kasvaessa. Sen sijaan kvarkkien välinen värivoima eli vahva vuorovaikutus voimistuu etäisyyden kasvaessa, ja siksi kvarkkeja tavataan ainoastaan värittömissä yhdistelmissä eikä koskaan yksinään. Tätä kutsutaan kvarkkien vankeudeksi (). Nämä värittömät yhdistelmät ovat joko fermionisia baryoneja (kuten protonit ja neutronit) tai bosonisia mesoneja (esimerkiksi pionit). Sidosenergian johdosta tällaisten yhdistelmien massa ylittää yksittäisten osasten yhteenlasketun massan.
Standardimallin ongelmia.
Standardimallissa ei ole mekanismia, jolla neutriinoille syntyisi massa. Massattomilla neutriinoilla puolestaan ei esiinny neutriino-oskillaatiota, joka havaittiin kokeellisesti vuonna 1998. Täten standardimalliin on lisättävä joku mekanismi, joka tuottaa neutriinoille massat. Muista kokeista myonin magneettisen momentin teoreettinen ja kokeellinen arvo poikkeavat hieman toisistaan, mutta on toistaiseksi epäselvää, kertooko tämä poikkeama standardimallin ulkopuolisesta fysiikasta vai onko se vain mittausvirheistä tai laskennan epätarkkuuksista johtuva tilastollinen sattuma.
Kosmologiasta tulee myös tarpeita standardimallin laajentamiselle. Hiukkasreaktiot, jossa hiukkasia ja antihiukkasia syntyisi eri määrä, vaativat niin sanotun CP-symmetrian rikkoutumista. Standardimallissa kvarkkien sekoittuminen tuottaa CP-symmetrian rikon, mutta tämä on liian pieni saamaan aikaiseksi niin suuren määrän ainetta kuin mitä maailmankaikkeudessa on. Kosmologiset havainnot edellyttävät myös, että maailmankaikkeudessa on merkittävä määrä muuta kuin näkyvää ainetta, jota kutsutaan pimeäksi aineeksi. Standardimallissa ei ole pimeän aineen ehdokasta.
Teoriaan on tuotava käsin kaikki fermionit, eli kuusi kvarkkia, kolme varattua leptonia ja kolme neutriinoa. Teoria ei myöskään ennusta näiden massoja. Tämän takia hiukkasfyysikot toivovat kehittävänsä kaiken teorian, joka paitsi antaisi suuren osan standardimallin vapaista numeerisista parametreista (massat, varaukset, hiukkasten tyypit), myös sisältäisi gravitaation. Jo nykyisellään standardimalli kuitenkin ennustaa (kun massat, varaukset, hiukkaslajit on annettu) kaikkien tunnettujen hiukkasreaktioiden todennäköisyydet.
Edellä mainittujen ongelmien johdosta hiukkasfyysikot eivät yleisesti usko, että standardimalli olisi lopullinen teoria. Standardimallia voidaan laajentaa monella tavalla. Näistä mielenkiintoisimmat ovat laajempi Higgsin bosoniin liittyvä sektori, supersymmetria ja säieteoriat. Vuodesta 2008 alkaen CERNin uuden Large Hadron Colliderin odotetaan tuovan kokeellista tietoa koskien standardimallin laajennuksia.
Lähteet.
*


Perusvuorovaikutus.
Perusvuorovaikutus on mekanismi, jolla perushiukkaset vuorovaikuttavat keskenään ja jota ei nykyisin voida kuvailla yhtenäisellä matemaattisella rakenteella. Erilaisia matemaattisia malleja on kehitetty kuvaamaan perusvuorovaikutuksia. Kaikki havaitut fysikaaliset ilmiöt galaksien törmäyksistä kvarkkien välisiin sidosvoimiin voidaan selittää perusvuorovaikutusten avulla, eli kaikki fysiikan kaavat selittävät näitä vuorovaikutuksia.
Hiukkasfysiikan standardimallin kuvailemat kolme perusvuorovaikutusta ovat
Nykyinen hiukkasfysiikan standardimalli ei selitä neljättä perusvuorovaikutusta, gravitaatiota, joka vaikuttaa massaisten kappaleiden välillä.
Einsteinin kehittämää yleistä suhteellisuusteoriaa käytetään kuvaamaan voimaa, joka havaitaan perushiukkasten suurten kasautumien välillä, kun muiden vuorovaikutusten osuus hiukkasten havaittavassa käyttäytymisessä on vähäinen.
Eri perusvuorovaikutusten ajatellaan vaikuttavan eri etäisyyksillä, ja ne ovat alun perin olleet selitysmalleja eri fysikaalisiin ilmiöihin, joita ei siihen mennessä olleilla teorioilla ole kyetty selittämään. Gravitaation perussäännöt (joita Einstein myöhemmin tarkensi) keksittiin 1600-luvulla (Galilei, Newton). Sähkömagneettisen vuorovaikutuksen säännöt osoittivat 1800-luvun fyysikot (pääasiassa Maxwell), heikon vuorovaikutuksen ovat löytäneet 1920-luvun alun, radioaktiivisuuden selittäneet, fyysikot (muun muassa Heisenberg ja Paul Dirac), ja vahvan vuorovaikutuksen teoriat on kehitetty selittämään hiukkaskiihdyttimissä havaittuja ilmiöitä. 1970-luvulla kolme näistä saatiin yhdistettyä nykyiseksi standardimalliksi. Jokaisessa näitä voimia alun perin selittäneissä teorioissa on tapahtunut myöhempää kehitystä.
Perusvuorovaikutuksia erikseen kuvaavia yhtälöitä käytetään yleisesti, sillä harvoin tulee eteen kokeellisia tai käytännön tilanteita, joissa jouduttaisiin ottamaan huomioon useamman kuin yhden perusvaikutuksen ilmiölle aiheuttamat muutokset.
Nykyisin, gravitaatiota lukuun ottamatta, kolmen muun uskotaan olevan vain ilmentymiä vieläkin perustavampaa laatua olevasta vuorovaikutuksen lajista. Gravitaation yhdistäminen tähän suureen yhtenäisteoriaan on nykyfysiikan suurimpia haasteita.


Standardimalli.
Standardimalli on jonkin ilmiön kuvaamiseen käytettävä lähes standardin aseman saavuttanut malli.


Vahva vuorovaikutus.
Vahva vuorovaikutus (värivoima, vahva voima, vahva ydinvoima, joskus myös ydinvoima) on vahvin kolmesta hiukkasfysiikan standardimallin perusvuorovaikutuksesta. Se sitoo kvarkit hadroneiksi. Vahvan vuorovaikutuksen välittäjähiukkanen on mittabosoneihin kuuluva gluoni.
Vahva ja sähköinen vuorovaikutus.
Vahvaa vuorovaikutusta kuvaava kenttäteoria on hiukkasfysiikan standardimalliin kuuluva kvanttiväridynamiikka (QCD). Se on analoginen sähkömagneettisen vuorovaikutuksen kvanttikenttäteorian (kvanttisähködynamiikka, QED) kanssa siten, että sähkövarausta vastaa värivaraus ja fotonia gluoni. Gluoneilla on kuitenkin itselläänkin värivaraus, kun taas fotoneilla ei ole sähkövarausta.
Atomin ytimessä protonien välillä on hyvin voimakas sähköinen poistovoima ja nukleonit ovat nopeassa liikkeessä. Silti ydin pysyy koossa. Protoneja sitoo toisiinsa vahva vuorovaikutus (värivoima). Se aiheuttaa vetovoiman myös neutronien välille samoin kuin neutronin ja protonin välille. Myös sähkömagneettisuus vaikuttaa, mutta vahva vuorovaikutus on paljon vahvempi ja siten hallitseva.
Kvarkeilla on värejä (ei oikeita, kuviteltuja): kolme väriä ja kolme niitä vastaavaa antiväriä. Eri väriset kvarkit vetävät toisiaan puoleensa (värivoima), kuten eri sähkövaraukset omaavat hiukkaset vetävät toisiaan. Värivoima ulottuu myös hadronien ulkopuolelle ja tämä saa ytimen pysymään koossa (ydinvoima). Gluoni välittää värivoiman nukleonien kesken samoin kuin kvarkkien välisen vuorovaikutuksen. Kvarkkien värit koostuvat gluonien eri väreistä, gluonit voivat siirtyä kvarkista toiseen. Tällä tavalla kvarkki voi vaihtaa väriään. Kokonaisuutena hadronit ovat aina värineutraaleja: baryonissa on aina jokaista väriä, jolloin ne kumoavat toisensa. Mesonissa on väri ja sitä vastaava antiväri, jolloin värivaraus tulee nollaksi. Sen sijaan gluonit ovat värivarauksellisia: ne sisältävät jonkin värin ja antivärin, jotka eivät siis ole toistensa vastavärejä.
Vaikutusala.
Vahvassa vuorovaikutuksessa voiman luonne riippuu etäisyydestä. Jos etäisyys on 0,4–2 femtometriä, vallitsee vahva vetovoima. Jos taas etäisyys on alle 0,4 fm, vallitsee vahva hylkivä voima, joten ytimessä olevat nukleonit eivät kosketa toisiaan. Kun nukleonien etäisyys on suurempi kuin 2 fm niin vuorovaikutus heikkenee nopeasti. Vaikutusta voi verrata jouseen. Mitä kauemmaksi jousta venytetään, sitä enemmän jousi panee vastaan, mutta sekin kuitenkin katkeaa joskus. Jos taas jousta puristetaan kasaan, se työntää takaisin. Sama pätee hadroneihin. Jos yritetään hajottaa mesonia kvarkiksi ja antikvarkiksi syntyy uusi mesoni. Baryonienkin hajotessa syntyy taas uusia yhdistelmähiukkasia. Esimerkiksi neutroni hajoaa protoniksi, elektroniksi ja antineutriinoksi (neutronin beta-hajoaminen).
Nukleonin halkaisija on noin 1 fm (10−15 m), ytimen noin 10 fm. Siksi ytimen vastakkaisilla puolilla olevien nukleonien välille ei synny vahvaa vuorovaikutusta. Nukleonit ovat tekemisissä vahvan vuorovaikutuksen välityksellä vain lähimpien naapurinukleoniensa kanssa. Tämä on yksi syy siihen, että raskaiden ytimien rakenne on löyhempi (epästabiilimpi) kuin keskiraskaiden. Stabiilein on rautaydin.


Sumea logiikka.
Sumea logiikka on matemaattisen logiikan laajennus, jossa propositiolla on diskreetin totuusarvon (tosi tai epätosi) sijasta reaalinen totuusarvo suljetulla välillä nollasta yhteen.
Sumean logiikan sovellusalueita.
Sumea logiikka on kehitetty vastaamaan sumeiden järjestelmien tarpeita. Tällaisia ovat ne järjestelmät, joissa ei voida perinteisen logiikan tavoin tehdä suoria johtopäätöksiä oletuksista, koska ne eivät yleensä täysin vastaa tilanteen vaatimuksia. Esimerkiksi ihminen toimii eri tilanteissa erilaisilla lähtöarvoilla. Erityisesti tekoälyn tutkiminen on eräs sumean logiikan sovellusalueista.
Sumea säätö on sumeaa logiikkaa hyödyntävä säätötekniikan osa-alue. Esimerkiksi auton automaattivaihteistossa voidaan käyttää sumean logiikan periaatetta pehmeämpään vaihtamiseen pääsemiseksi.
Määritelmiä ja esimerkkejä.
Esimerkki sumean lämpötilamuuttujan saamista erilaisista arvoista.
Jos klassisessa logiikassa voidaan selkeästi määritellä, että kuuluuko x ryhmään X, on sumeassa logiikassa kysymyksenasettelu ennemminkin, että "kuinka paljon" x kuuluu ryhmään X. Klassisen logiikan mukaan tulisi esimerkiksi määritellä, että kesä- ja heinäkuut kuuluvat kesäkuukausiin, ja muut kuukaudet eivät. Sumean logikan mukaan myös touko- ja elokuut voivat kuulua kesäkuukausiin, mutta vähemmän, kuin kesä- ja heinäkuut ja enemmän, kuin huhti- ja syyskuut.


Rekyyli.
Rekyyli on aseen laukaisusta syntyvä luodin liikesuunnan suhteen vastakkaissuuntainen liike, jonka liikemäärä on yhtä suuri kuin luodin tai vastaavan projektiilin saama liikemäärä. Rekyyli muodostuu luodin piippuvaiheen kiihdytyksestä sekä ruutikaasuista, jotka purkautuvat suurella paineella ja nopeudella ulos piipusta luodin perässä, ja itselataavissa aseissa lisäksi lukon liikkeestä.
Rekyyliä kutsutaan puhekielessä ”potkuksi”. Puhutaan siis ”paljonko ase potkaisee.”
Haitat.
Rekyyli vaikeuttaa aseen hallitsemista sarjatulella ja hidastaa kertalaukausaseessakin aseen uudelleensuuntaamista. Rekyyli saattaa aiheuttaa myös laukaisupelkoa (puhekielessä ja harrasteslangissa usein "rekyylikammo"), mustelmia olkapäähän jos tukki eli aseen perä on huonosti asetettu olkapäälle tai mustelmia silmäkulmaan liian taakse kiinnitetyn tähtäinkiikarin osuessa ampujaan. Rekyyli muodostaa voimakkaan aseeseen kohdistuvan rasituksen ja etenkin suurilla laukausmäärillä voi johtaa aseen tukin ja kiinnitysosien rikkoutumiseen. Rasitus on erittäin kova ns. safarikivääreissä, jotka alkavat 375 H & H Magnumista ylöspäin. Pienempikaliiperiset kiväärit kestävät suuriakin laukaisumääriä vahingoittumatta. Usein aseen valmistaja on ottanut rekyylin vaikutuksen aseen rakenteessa huomioon ja lisännyt tarvittavia kiinnityspultteja tukkiin.
Tykkikaliiperin aseissa rekyyli saattaa aiheuttaa sen, että ase on suunnattava uudelleen jokaisen laukauksen jälkeen.
Vaimennus.
Aseiden rekyyliä on yritetty poistaa tai vähentää erilaisilla apulaitteilla, kuten tavallisimmin suujarrulla tai aseen tukin ja ampujan väliin sijoitettavalla, yleensä kumisella iskunvaimentimella. Suujarrulla pyritään muuttamaan ruutikaasujen suuntaa ja täten vähentämään taakse- tai ylöspäin suuntautuvaa rekyyliä. Erilaisia elohopeatäytteisiä, massan hitauteen perustuvia tukkiin sijoitettavia vaimentajia on yleisesti saatavilla. Rekyyliä, mukaan lukien piipunsuun nouseminen, on pyritty vaimentamaan myös kaasutoimisesti vastamassoin ammuksen ruutikaasujen painetta hyväksi käyttäen.
Jatimaticin vaimennusmekanismi ei poista rekyyliä mutta estää piipunsuun nousemisen ammuttaessa.
Tavallisimmin rekyyliä vaimennetaan sallimalla aseelle suurempi omapaino kuin sen toiminnallisuus tai lujuus muutoin vaatisi.
Kaikissa tuliaseissa ei ole rekyyliä: esimerkiksi sinko
voi olla rekyylitön. Myös rakettiammusta käyttäviä käsiaseita on valmistettu ja tuotu Suomeenkin pieniä määriä. Pienoiskivääreissä on pienehkö rekyyli ja esimerkiksi ilmakivääreissä se on käytännössä olematon.
Inertialukko.
Käsiaseen rekyyliä käytetään hyväksi niin kutsutussa inertialukossa. Jotkin asevalmistajat tuottavat toimintavarmoja inertiatoimisia aseita. Inertialukkoisen aseen lukossa on ”vapaa” massa, joka jää paikoilleen massan hitauden ansiosta ampumisen rekyylivaiheen aikana. Kun ase liikkuu rekyylistä nopeasti taaksepäin mutta vapaa massa ei, massan ja aseen väliin sijoitettu vahva mutta lyhyt kierrejousi jännittyy. Rekyyli-iskun loputtua jousi sinkauttaa massan taaksepäin, jonka seurauksena lukko avautuu, hylsy poistuu ja uusi patruuna syöttyy pesään. Jos inertiatoiminen ase tuetaan liikkumattomaksi, se laukeaa, mutta ei lataa uudelleen (koska ei pääse liikkumaan).
Rekyylitoimiset itselataavat aseet lataavat uuden panoksen pesään rekyylin voimalla. Menetelmä on yleinen pistooleissa, itselataavat kiväärit ovat useammin kaasutoimisia, ts. käyttävät latausmekanismin toimintaan ruutikaasujen painetta.


Saraburi.
Saraburi (thaiksi สระบุรี) on yksi Keski-Thaimaan provinsseista ("changwat"). Naapuriprovinsseja ovat (pohjoisesta myötäpäivään) Lopburi, Nakhon Ratchasima, Nakhon Nayok, Pathum Thani ja Ayutthaya.
Maantiede.
Saraburi sijaitsee Chao Phraya -jokilaakson itäpuolella. Provinssin itäpuoli on ylänköä, kun läntinen puoli puolestaan on enimmäkseen alavaa tasankoa.
Muuta.
Amphoe Phra Phutthabatissa Wat Tham Krabokin temppeli, joka on Laosista Vietnamin sodan jälkeen paenneen Hmong-kansan leirinä. Hmongit siirtyivät temppeliin, kun viimeinen leiri Ban Vinai Loein provinssissa suljettiin 1992 rahoituksen puutteessa.
Hallinnolliset alueet.
Provinssi on jaettu 13 piiriin ("Amphoe"). Piirit on edelleen jaettu 111 kuntaan ("tambon") ja 965 kylään.


Paholaisen asianajaja.
Paholaisen asianajaja (, virallisesti "Promotor Fidei") on katolisessa kirkossa henkilö tutkimuskomissiossa, jonka tarkoituksena on selvittää erilaisten ihmeiden jumalallinen alkuperä. Paholaisen asianajajan tehtävänä on kyseenalaistaa väitetty ihme. Jumalan asianajaja eli "advocatus Dei" taas puolusti ihmettä.


Vastapaavi.
Vastapaavi on nimitys, jota käytetään erityisesti keskiajalla yleisistä istuvan paavin opposition nimeämistä paaveista. Kaikkina aikoina ei aina ollut selvää kuka oli vastapaavi ja kuka laillinen paavi.
Ensimmäinen vastapaavi oli Hippolytus, joka valittiin 200-luvulla protestiksi paavi vastaan. Vuoden 1449 jälkeen vastapaaveja ei tunneta ennen 1900-lukua.
Lähestyttäessä nykyaikaa lukuisat ihmiset ovat julistautuneet paaveiksi. Nämä henkilöt eivät kuitenkaan tarjoa mitään todellista vastusta viralliselle paaville ja heidän kannatuksensa on minimaalista. Heillä ei siis ole lainkaan samaa merkitystä kuin aiempien vuosisatojen vastapaaveilla.
Nykyajan vastapaavit lähtevät useimmiten oletuksesta, että aikana aloitetun ja aikana päätetyn Vatikaanin toisen ekumeenisen konsiilin (11. lokakuuta 1962 – 8. joulukuuta 1965) päätökset olivat laittomia. Näin ollen kanonisen lain mukaan Pyhä istuin oli jäänyt tyhjäksi konsiilin harhaoppisuuden vuoksi, kun Johannes XXIII oli tullut paaviksi ja konsiili päättynyt. Tämä muodosti väärän uskon ("Novus Ordo", ”uusi järjestys”) kirkon. Johannes XXIII:n valintaa paaviksi pidetään pätemättömänä siksi, että hänen väitetään liittyneen ruusuristivapaamuurareihin 1935 ja näin ollen luopuneen katolisesta uskosta ennen paaviksi tuloaan.
Näin ollen 9. lokakuuta 1958 tapahtuneen kuoleman jälkeen Johannes XXIII, Paavali VI, Johannes Paavali I tai Johannes Paavali II eivät olisi olleet kanonisen lain mukaisia paaveja, koska paavin valinta itsessään olisi ollut pätemätön lain 188. pykälän perusteella.


Wikisanakirja.
Wikisanakirja () on Wikipedian sisarprojekti, jonka tavoitteena on luoda wiki-pohjainen kaikkien kielten välinen vapaa sanakirja.
Suomenkielinen Wikisanakirja on 16. suurin eri kielten Wikisanakirjojen joukossa.
Wikisanakirjan artikkeleina on erikielisiä sanoja sisältäen tiedon sanan luokittelusta ja merkityksestä. Artikkelissa annetaan sanalle synonyymejä ja käännöksiä.
Englanninkielinen Wikisanakirja aloitti 12. joulukuuta 2002, ja ensimmäiset muunkieliset Wikisanakirjat (ranska ja puola) 29. maaliskuuta 2004.
Suomenkielisen Wikisanakirjan artikkeleissa kerrotaan vieras- ja suomenkielisistä sanoista suomeksi. Suomenkielinen versio aloitti 2. toukokuuta 2004 Wiktionaryna. Sen nimi suomennettiin Wikisanakirjaksi 9. syyskuuta 2004 suomenkielisessä Wikipediassa päättyneessä äänestyksessä. 19. maaliskuuta 2005 kirjoitettiin suomenkielisen Wikisanakirjan tuhannes artikkeli. 26. syyskuuta 2005 suomenkielinen Wikisanakirja alkoi eritellä suuria ja pieniä kirjaimia sanan ensimmäisen kirjaimen osalta. Tämä oli toteutettu joissakin muissa Wikisanakirjoissa, kuten englanninkielisessä, jo aiemmin.


Maximilian Kolbe.
Maksymilian Maria Kolbe (oik. "Rajmund Kolbe", 7. tai 8. tammikuuta 1894, Zduńska Wola, Puola – 14. elokuuta, 1941, Auschwitz) oli puolalainen fransiskaaniveli, jonka katolinen kirkko myöhemmin julisti pyhimykseksi (Pyhä Maximilian Kolbe) hänen uhrauduttuaan toisen vangin edestä Auschwitzin keskitysleirissä.
Kolben tausta ennen vangitsemista.
Ennen toista maailmansotaa Kolbe oli aktiivi useissa järjestöissä ja kirjoitti erilaisiin julkaisuihin. Hän oli myös aktiivinen radioamatööri (puolalaisella kutsumerkillä SP3RN). Vuonna 1939 hänen perustamansa ja johtamansa Niepkalanovin luostari lähellä Varsovaa tarjosi suojan monille puolalaisille pakolaisille, joista osa oli juutalaisia.
Vangitseminen ja uhrautuminen.
Vuonna 1941 hänet pidätettiin ja lähetettiin Auschwitzin keskitysleirille (Auschwitz KL I).
Heinäkuussa 1941 eräs Kolben sellin miehistä oli kadonnut. Natsit valitsivat kymmenen miestä samasta sellistä näännyttääkseen nämä kuolemaan estääkseen pakoyritykset jatkossa: paenneeksi luultu mies löydettiin myöhemmin hukkuneena leirikäymälään. Kun eräs valituista miehistä itki ja pyysi vapautusta perheensä tähden, Kolbe astui esiin ja halusi tulla miehen tilalle. Pyyntöön suostuttiin. Kahden viikon näännytyksen jälkeen vain neljä kymmenestä oli yhä elossa, mukaan lukien Kolbe. Sellejä tarvittiin muuhun käyttöön, niinpä Kolbe ja kolme muuta miestä tapettiin myrkkyruiskeella.
Kanonisointihanke.
Isä Kolben pelastama mies, Francis Gajownizek, selvisi leiristä ja sodan jälkeen käynnisti prosessin papin kanonisoimista varten. Harmaapäisenä eläkeläisenä vuonna 1972 hän sai kutsun Vatikaaniin: itse paavi Paavali VI johti seremoniaa, jossa Maksimillian Kolbe julistettiin autuaaksi, mikä on kanonisoinnin ensimmäinen vaihe.
Lopullisen kanonisoinnin toimitti vuonna 1989 paavi Johannes Paavali II.
Maximilian on päihderiippuvaisten, poliittisten vankien, perheiden sekä radioamatöörien suojeluspyhimys.
Muut muistamiset ja jälkimaine.
Heinäkuussa 1998 paljastettiin Kolben patsas Westminster Abbeyssä, Lontoossa osana 1900-luvun marttyyrien monumenttia.
Pyhä Maximilian Kolbe oli puolalaisen marttyyripappi Jerzy Popiełuszkon suuri ihanne ja esikuva.


Konsensus-päätöksenteko.
Konsensus-päätöksenteko on päätöstentekoprosessi, jossa ei ainoastaan tyydytä enemmistön haluamaan lopputulokseen, vaan pyritään myös ottamaan huomioon vähemmistöön jäävien vastustus ja sisällyttämään se lopputulokseen, luoden hyväksyttävimmän ja parhaan mahdollisen päätöksen ("konsensus" = yhteisymmärrys, jonkinasteinen yksimielisyys). Konsensuksen vastakohdaksi voidaan määrittää sen puute, "dissensus" (eng.).
Menetelmän yksi tavoite on vähentää ryhmien äänivaltaa ja nostaa esiin yksittäisiä ääniä. Koska konsensus-päätöksenteko pyrkii vähimmäistämään vastustuksen, se on suosittu kansalaisjärjestöissä, joissa päätöksiä noudatetaan mieluiten, jos niillä on suurin mahdollinen tuki. Konsensusta vaaditaan silloin, kun päätöksen noudattamisen valvominen on mahdotonta, ja päätöksen noudattaminen jää yksittäisten yksilöiden harteille. Tällaisissa tapauksissa enemmistö ei voi yksinkertaisesti pakottaa haluaan vähemmistön päälle kuulematta heidänkin ääntään. Koska tarkemman konsensuksen hakeminen on useimmiten aikaavievää ja kuluttavaa, järjestöissä varataan konsensus-päätöksenteko useimmiten vain tärkeimpiä päätöksiä varten.


Leviathan (kirja).
Leviathan on englantilaisen filosofin, Thomas Hobbesin vuonna 1651 kirjoittama kirja poliittisesta filosofiasta, jossa esiteltiin ensimmäistä kertaa yhteiskuntasopimuksen ja jakamattoman yksinvaltiaan ideat. Kirjan nimi tulee suuresta merihirviöstä Leviatanista, johon valtiota verrattiin.
Kirja on jaettu neljään osaan, joista ensimmäisessä Hobbes etsii ihmisen toiminnasta lainalaisuuksia sekä selittää ontologista materialismiaan. Toisessa osassa hän selittää, miksi ihmiset haluavat yhteisen hyvän vuoksi solmia yhteiskuntasopimuksen ja antaa valistuneelle yksinvaltiaalle jakamattoman oikeuden pakkovallan käyttöön. Kolmas osa koskee Hobbesin materialistisen ontologian pohjalta selitettyä teologista kuvausta kristinuskosta (monet ovat arvelleet, että Hobbes olisi oikeasti ollut ateisti, mutta ainakin hänen materialistinen teologiansa on varsin laajamittainen yritys). Neljäs osa käsittelee pimeyden valtakuntaa, jolla Hobbes tarkoittaa tietämättömyyttä vastakohtana todelliselle tiedolle.
Hobbesin mukaan vallan on oltava jakamaton, koska jaettu valta johtaa osien väliseen valtakamppailuun. Vallankumous taas on oikeutettu onnistuessaan, koska onnistunut vallankumous osoittaa syrjäytetyn suvereenin heikkouden ja näin ollen kyvyttömyyden tehtäväänsä. Lait ovat Hobbesin mukaan reaalisesti ottaen vain voimassa olevia lakeja, jotka on sanktioitu. Pelkkä lain kirjain ei ole mitään.
Hobbesilaista maailmankuvaa ja ihmiskuvaa on pidetty kohtalaisen synkkänä hänen rousseaulaista jaloa villiä muistuttavalla kuvauksellaan luonnontilasta ja kaikkien sodasta kaikkia vastaan. Hobbes ei kuitenkaan ajattele, että kaikki ihmiset ovat taipuvaisia pahaan, vaan hänen mukaansa luonnontilassa ainoastaan joidenkin yksilöiden haitallinen käytös estää rauhallisen yhteiselon. Hobbesin filosofia herättää tutkijoiden parissa edelleen suurta kiinnostusta, ja esimerkiksi hänen sopimusoikeudellisia näkökulmiaan pidetään yhä pätevinä.
Filosofian klassikoiden joukossa Hobbesin Leviathan ei ole mitenkään erityisen vaikealukuinen teos, vaan se avautunee huolelliselle lukijalle. Teoksen teologinen osuus voidaan nähdä erillisenä osana, eikä sen lukeminen ole välttämätöntä vain Hobbesin poliittisen teorian keskeisistä aineksesta kiinnostuneelle.


DGSE.
Dommen elektronisen tiedustelun keskus Perigordissa
Direction générale de la sécurité extérieure (DGSE) on Ranskan ulkoinen tiedustelupalvelu. Kenraali Charles de Gaullen Vapaassa Ranskassa muodostettiin vuonna 1942 BCRA, joka vuonna 1943 siirtyi Algeriaan liittoutuneiden valloitettua sen marsalkka Petainin saksalaisten kanssa yhteistyössä olleelta Pierre Lavalin hallitukselta DGSS:nä, erikoispalvelujen päähallintona.
De Gaullen neljäs tasavalta (ensimmäinen tasavalta vuonna 1789, toinen tasavalta Napoleonin jälkeen vuonna 1815, kolmas tasavalta Ranska–Saksa-sodan kestäessä vuonna 1870) laajensi palvelua vastavakoilulla SDECE:ksi vuonna 1946, joka menestyi hyvin Algeriassa. Vuonna 1962 SDECE siirrettiin pääministerin alaisuudesta puolustusministerin alaisuuteen Ben Parka -tapauksen jälkeen.
SDECE osallistui peiteoperaatioihin, muun muassa ”Ascotiin”, Québecissä Kanadassa ja tuki öljyrikkaan Biafran itsenäisyyttä Nigeriasta vuonna 1968. Biafran itsenäistymisyrityksessä kuoli puoli miljoonaa ihmistä.
Presidentti François Mitterrandin aikana Pariisin lentokentän toimitusjohtaja nimitettiin SDECE:n johtajaksi vuonna 1981 ja vuonna 1982 palvelusta tuli DGSE, joka jakautui tiedustelu-, hallinto-, vastavakoilu- ja operatiiviseksi osastoksi. Epäonnistuminen terrorin vastaisessa kampanjassa aikaansai amiraali Lacosten nimittämisen DGSE:n johtajaksi vuonna 1982. Vuonna 1996 alkaen DGSEn johtajaksi tuli Jacques Dewatre.
10. heinäkuuta 1985 ranskalaiset agentit asettivat kaksi pommia Greenpeacen Rainbow Warrior -nimiseen alukseen uusiseelantilaisessa satamassa. Kahdestatoista aluksella olleesta valokuvaaja Fernando Pereira kuoli yrittäessään pelastaa valokuvausvarusteitaan. Kuudesta tekijästä saatiin kaksi kiinni ja tuomittiin vankeuteen. Ranska yritti estää Greenpeacea häiritsemästä ydinkokeitaan.


Haltija.
Haltijat eli haltiat ovat mytologisia taruolentoja, joiden on uskottu hallitsevan tai suojelevan jotakin paikkaa tai olentoa. Haltijat liittyvät varsinkin pakanallisiin uskontoihin. Erityisen paljon haltijoita oli animistisissa uskomuksissa, joissa henkien tai taruolentojen nähtiin vaikuttavan ja liittyvän moniin ilmiöihin ja asioihin luonnossa. Haltijoiden katsotaan elävän yleensä ihmisille näkymättömissä, mutta toisinaan ne voivat näyttäytyä.
Etymologia ja kirjoitusasu.
Sanan "haltija" uskotaan tulleen suomen kieleen lainana germaanisesta kantaskandinaavista, jonka oletetuksi sanamuodoksi on rekonstruoitu "haldiaz" ("haldia-"). Kari Liukkosen esittämän toisen näkemyksen mukaan "haltija" olisi todennäköisesti vanha balttilainen laina ja pohjautuisi sanaan, joka esiintyy nykyliettuassa muodossa "žaltys" ’tarhakäärme’. Baltiassa kuten Suomessakin käärmeitä on kunnioitettu haltijoina ja pidetty elätteinä.
Sanasta on käytössä kaksi rinnakkaista kirjoitusasua, "haltija" ja "haltia", joiden oikeellisuudesta on käyty keskustelua ainakin 1900-luvun alkupuolelta saakka. Muotoa "haltia" on puolustettu etymologisin perustein sikäli, että alkuperältään kyseessä on suomeen sellaisenaan lainattu käsite eikä suomenkielisestä verbistä "-ja"-tekijäpäätteellä johdettu tekijännimi. Toisaalta sana samaistuu joka tapauksessa sekä muotonsa että merkityksensä puolesta suomalaisiin tekijännimiin, minkä vuoksi myös siihen on katsottu kuuluvan yhdenmukaisuuden nimissä "-ja"-pääte.
1900-luvun lopulla "haltia"-muodon säilymistä lienevät osaltaan edistäneet J. R. R. Tolkienin fantasiakirjat, joiden suomennoksissa Kersti Juva on kääntänyt englannin sanan "elf" haltiaksi. Juvan mallia ovat seuranneet lähes kaikki myöhemmät fantasiasuomennokset. J-kirjaimetonta kirjoitusmuotoa on käyttänyt myös Aale Tynni 1980-luvun alun "Edda"-suomennoksessaan.
Haltijat ihmisten seuralaisina.
Osa haltijoista asui ihmisten elinpiirissä, ja oli suhteessa näihin. Näitä olivat esimerkiksi rakennusten haltijat ja hedelmällisyyden ja omaisuuden haltijat, joita kutsuttiin myös tontuiksi. Eri rakennuksille oli omat haltijansa, oli esimerkiksi saunanhaltijat, huoneenhaltijat, kirkonhaltijat, kodinhaltijat, myllynhaltijat, riihenhaltijat. Myös pihaa, karjaa, peltoa tai maaomaisuutta saattoi hallita haltija. Satoon ja hedelmällisyyteen saattoivat vaikuttaa haltijat, kuten pekko. Haltijat auttoivat harvemmin ihmisiä ilmaiseksi. Usein haltijoille piti uhrata tai luovuttaa jotakin, esimerkiksi ruokaa. Ruoan uhraaminen talon maan haltijalle saattoi tapahtua haltiaeläimiä kuten elättikäärmettä ruokkimalla.
Maan haltija on suomalaisessa kansanperinteessä eräs nimitys perhettä, taloa, satoa, karjaa ja pihapiiriä hoitavalle ja vartioivalle olennolle. Olennon nimitys tulee maa-sanan merkityksestä "maaomaisuutena". Maan haltijaa ei pidä sekoittaa maahisiin, jotka olivat yleensä ihmisten elinpiirin ulkopuolisia, usein vihamielisiä "maaperän" haltijoita.
Ihmisillä saattoi olla omat henkilökohtaiset haltijansa, jotka toimittivat asioita isäntänsä tai emäntänsä puolesta. Näitä olivat esimerkiksi parat. Ikivanhan perinteen mukaan jokaisella terveellä ihmisellä on suojelushaltija eli luonto.
Ympäristön haltijat.
Luonnossa oli paljon haltijoita. Eri maastoilla ja luonnonkohteilla ja elollisilla olennoilla oli omat haltijansa. Samaan tapaan myös tärkeimmillä aineilla ja luonnonvoimilla, kuten raudalla ja tulella, oli haltijansa. Kaikista edellä mainitun kaltaisista haltijoista käytetään tässä nimitystä ympäristön haltija. Usein ympäristön haltijat toimivat isoina joukkoina, joista käytettiin nimitystä väki. Joidenkin ympäristöjen, kuten metsän ja veden haltijoiden uskottiin auttavan saaliseläinten pyynnissä. Toiset, kuten maahiset, taas olivat lähinnä vihamielisiä ja haitallisia ihmisille. Myös joitakin ympäristön haltijoita, kuten vuoren, raudan ja tulen haltijoita, saatettiin käyttää ihmisten suojeluun ja apureina.
Suomalaisissa ja karjalaisissa uskomuksissa merkittäviä luonnonhaltijoita olivat esimerkiksi metsänhaltijat eli metsänväki ja vedenhaltijat eli vedenväki, maaperän haltijat eli maahiset eli maanväki ja vuoren- ja kallionhaltijat eli vuoren väki. Näihin verrattavissa olevia ympäristöjen haltijoita olivat raudan haltijat eli raudan väki, tulen haltijat eli tulen väki, pajan haltijat eli pajan väki.
Eri eläimille oli omat haltijansa, suurimmat näistä olivat eläinlajien kantavanhempia, suomalaisessa mytologiassa emuita. Nämä ja eräät muut luonnonhaltijat vaikuttivat merkittävästi ihmisten elämään esimerkiksi vaikuttamalla säähän, riistaonneen tai kalaonneen. Muun muassa uhraamalla pyrittiin miellyttämään luonnonhaltijoita, jotta nämä parantaisivat ihmisten olosuhteita.
Haltijat vartijoina.
Haltijat voivat esiintyä korostetusti jonkun vartijoina, siten, että ne häiritsevät tunkeilijoita tai epäkohteliaasti käyttäytyviä, ajavat nämä tiehensä tai jopa käyvät kimppuun. Tällainen olento saattaa olla loihdittu vartioimaan isäntänsä tai emäntänsä omaisuutta, aarretta tai rajaa. Myös ympäristön haltijat vartioivat alueitaan, mutta eivät yleensä näin voimakkaasti.
Haltijat fantasiakirjallisuudessa.
Modernissa fantasiakirjallisuudessa haltijat – useimmiten kirjoitusasussa "haltiat" – esiintyvät yleensä suippokorvaisina, likimain ihmisten kokoisina ja muutenkin ihmistä muistuttavina olentoina. Fantasian haltijat ovat peräisin ennen kaikkea angloamerikkalaisesta perinteestä.
Haltijoiden koko ja vaikutusvalta.
Vaikutusvaltaisimmat haltijat ovat jumalia, esimerkiksi jos ne hallitsevat säätä tai merta. Vähäisemmät haltijat voivat esiintyä suurena joukkona tai taikavoimana, joka pitää hallussaan jotakin kohdetta tai elementtiä luonnossa. Tällainen haltijajoukko tunnetaan suomalaisessa mytologiassa väkenä. Väet ovat ikään kuin luonnonvoimia tai luonnolakeja. Esimerkiksi se, että tuli polttaa, johtuu siitä, että tulessa elävä tulen väki on vihaista.
Haltijoiden ulkonäkö.
Jotkin haltijat ymmärretään ruumiillisiksi taruolennoiksi. Useimmiten nämä muistuttavat ihmistä, mutta ovat usein pienempiä. Varsinkin ihmisten kodin ja pihapiirin haltijat koetaan usein ihmishahmoisiksi. Käsitykseen vaikuttaa ehkä uskomus, että talon perustaja tai vanha isäntä muuttuu kuoltuaan haltijaksi. Suomalaisessa mytologiassa ruumiillisia taruolento-haltijoita ovat muun muassa tontut, parat, menninkäiset ja monet muut. Nykysaduissa tontut ovat pieniä ja herttaisia pikkuihmisiä, mutta tonttua muistuttava para on entisaikaan ajateltu pelottavan näköiseksi olioksi.
Sarmelan mukaan hieman harvinaisempi tyyppi on kiiltävänappinen, kirjavapukuinen vartiosotilasta muistuttava hahmo, joka on yleensä metsänhaltija.


Abortti.
Abortti eli raskaudenkeskeytys (indusoitu abortti, "abortus arte provocatus" eli aap) tarkoittaa raskauden keinotekoista päättämistä poistamalla alkio tai sikiö kohdusta silloin, kun abortoitavan ei tiedetä kuolleen kohtuun ennen keskeytystä. Raskaudenkeskeytyksiksi lasketaan Suomessa myös monisikiöraskauksien osakeskeytykset. Raskauden keskeytystä haluavalle naiselle on annettava ratkaisunsa pohjaksi riittävästi asiallista tietoa keskeytysmenetelmistä, mutta myös psyykkistä tukea. Keskeytys ei vaikuta tulevaan hedelmällisyyteen, jos se on sujunut ilman jälkisairauksia. Aborttia hakeneen raskaudenkeskeytys suoritetaan lääkkeillä tai imukaavinnalla, jota seuraa jälkitarkastus.
Ennen vuotta 1950 Suomessa raskaudenkeskeytys hyväksyttiin vain lääketieteellisin perustein eli kun äidin henki tai terveys oli vaarassa. Nykyisin abortilla tarkoitetaan lainsäädännössä raskauden keinotekoista päättämistä ennen 12. raskausviikkoa sekä Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen (TEO:n) luvalla sikiön vaikean poikkeavuuden perusteella suoritettua raskaudenkeskeytystä ennen 20. raskausviikkoa. Lääketieteessä termi abortti viittaa myös tahattomasti keskeytyneeseen raskauteen, keskenmenoon. Yleisin syy aborttiin Suomessa on sosiaaliset syyt ja esim. Intiassa sukupuoli, jos lapsi on tyttö.
Abortin asema lainsäädännössä vaihtelee joidenkin maiden täyskiellosta toisten maiden hyvin sallivaan aborttipolitiikkaan. Kiinassa on jopa pakkoabortoitu lapsia vasten äidin tahtoa. Tapausten taustalla lienee yhden lapsen politiikka.
Jälkiehkäisy.
Suojaamatonta yhdyntää seuraavan 72 tunnin aikana voidaan käyttää jälkiehkäisyä, joka pyrkii estämään hedelmöittyneen munasolun kiinnittymisen kohdunseinämään. Tällöin jälkiehkäisypilleri estää raskauden tapahtumisen, eikä raskaudenkeskeytystä tarvita. Jos jälkiehkäisy ei toimikaan tai sitä ei ole käytetty ja raskaus on käynnistynyt, niin voidaan turvautua joko lääkkeelliseen tai kirurgiseen aborttiin.
Lääkkeellinen keskeytys.
Lääkkeellinen keskeytys tehdään kahden lääkkeen yhdistelmällä (mifepristoni ja prostaglandiini). Keskeytys aloitetaan poliklinikalla ottamalla suun kautta mifepristoni-tabletti ja kahden päivän kuluttua seuraavalla käynnillä annetaan prostaglandiinia. Vaihtoehtoisesti prostaglandiinin voi ottaa myös kotona, jolloin kyseessä on ns. kotikeskeytys.
Lääkkeellisessä keskeytyksessä alavatsakivut ja pahoinvointi ovat tavanomaisia, lisäksi jälkivuoto kestää 1-3 viikkoa. Noin 2-4 prosentissa lääkkeellisesti keskeytetyissä tapauksissa kohtu ei tyhjene kokonaan, jolloin tarvitaan imukaavintaa.
Kirurginen keskeytys.
Kirurgisista keskeytystavoista yleisin on imukaavinta, joka suoritetaan useimmiten kevyessä nukutuksessa. Esilääkityksenä voidaan antaa mifepristonia, joka pehmittää kohdunkaulakanavaa toimenpidettä varten. Kohdusta tyhjennetään raskausmateriaali emättimen kautta imemällä ja kaapimalla. Koko toimenpide kestää noin 15 minuuttia. Kotiin pääsee pari tuntia toimenpiteen jälkeen, ja jälkivuoto kestää muutamia päiviä.
Myöhäinen raskaudenkeskeytys tehdään yleensä osastolla valvotuissa olosuhteissa. Lääkitys aloitetaan kuten varhaisessa lääkkeellisessä keskeytyksessä, mutta prostaglandiini-lääkitystä jatketaan, kunnes raskaus keskeytyy. Lääkityksen lisäksi voidaan joutua tekemään kaavinta. Jälkivuoto voi kestää muutaman viikon, kaavinnan jälkeen 5–7 päivää.
Historia.
Raskaudenkeskeytyksiä on tehty kautta historian, mutta lääkärin etiikka on suhtautunut niihin perinteisesti torjuvasti. Vuoden 460 eaa. Hippokrateen valaa pidetään lääketieteen ohjeiston perusmallina. Siinä vakuutetaan: "En tule antamaan naiselle sikiötä tuhoavia aineita". Ennen vuotta 1950 Suomessa ei ollut varsinaista aborttilakia vaan raskaudenkeskeytys hyväksyttiin vain lääketieteellisin perustein eli kun äidin henki tai terveys oli vaarassa.
Vuonna 1950 tuli voimaan laki, joka mahdollisti abortin myös sikiön vammaisuudesta, sairaudesta, eettiset perusteet esim. raiskaus tai sukurutsa. Tällöin abortteja tehtiin 4 000-8 000 vuodessa. Laittomien raskaudenkeskeytysten takia vaadittiin aborttilakiin edelleen vapauttamista ja vuonna 1969 arvioitiin abortteja olleen vuosittain 2 800 ja 13 300 välillä. Vuonna 1970 tuli voimaan ns. vapaa aborttilaki, jossa abortin saattoi tehdä sosiaalisin perustein, alle 17-vuotias, yli 40-vuotias tai kun äiti on synnyttänyt jo neljä lasta. Vuonna 1989 tilastoitiin 95 % aborteista tapahtuneen näillä uusimmilla perusteilla. Silloisen lääkintöhallituksen antaman ohjeen mukaan abortin tuli olla täysin vapaasti saatavissa naimattomille, leskille ja eronneille. Vuotta 1973 voidaan pitää aborttien huippuvuotena, jolloin tehtiin abortteja yli 23 000.
Raskauden keskeytyksen edellytykset.
Suomessa raskauden keskeytys ei lain mukaan ole vapaa. Raskaana oleva voi pyytää raskauden keskeytystä. Raskauden keskeytyksestä päättää lain mukaan ainoastaan viranomainen, pääsääntöisesti lääkäri. Lain soveltamisessa on lääkäreiltä kuitenkin viety merkittävä harkintavalta asiassa. Raskaudenkeskeytykseen tarvitaan tapauksesta riippuen joko yhden tai kahden lääkärin lähete tai terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen lausunto, ja raskaudenkeskeytyksen saa suorittaa vain luvan saanut sairaala.
Ennen 12. raskausviikkoa raskaus voidaan keskeyttää, jos lapsen synnyttäminen ja hoito olisi kohtuuton rasitus, lapsi on saanut alkunsa raiskauksesta, äiti on yli 40-vuotias tai alle 17-vuotias, naisella on jo neljä lasta tai lapsen epäillään olevan vammainen. Myöhempään raskaudenkeskeytykseen tarvitaan aina terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen myöntämä lupa, joka voidaan myöntää äidin nuoren iän, lapsen vakavan vamman tai muiden painavien syiden perusteella. Viimeinen takaraja on 20. raskausviikko, lapsen vamman kohdalla 24.
Lain 7§:n mukaan ennen raskauden keskeyttämistä koskevan päätöksen tekoa on tarpeen vaatiessa varattava lapsen isälle tilaisuus esittää käsityksensä asiassa. Lisäksi jos raskaus ollaan keskeyttämässä siksi, että lapsen synnyttäminen ja hoito olisi huomattava rasitus, on tarvittaessa pyydettävä esimerkiksi sosiaaliviranomaisen tai kätilön selvitys naisen ja hänen perheensä elämänolosuhteista.
Raskausviikkoon 12 asti keskeytysmenetelmä voi olla kirurginen tai lääkkeellinen ja raskausviikon 12 jälkeen ainoastaan lääkkeellisesti käynnistetty synnytys.
Raskaudenkeskeytyksen syyt Suomessa.
Raskaudenkeskeytykset tehdään pääasiassa erilaisista sosiaalisista syistä (90,5 % aborteista vuonna 2007). Toiseksi yleisin syy on äidin alle 17 vuoden ikä (5,3 %, 2007). Raskaudenkeskeytys voidaan nykyisin tehdä myös ultraäänikuvauksessa todetun sikiövaurion perusteella (2,2 %, 2007). Joitakin harvoja raskaudenkeskeytyksiä tehdään lääketieteellisistä syistä ts. raskauden komplikaatioiden takia, kun äidin terveys tai henki on vaarassa (0,5 %, 2007).
Vuonna 2007 noin 62 prosenttia raskaudenkeskeytyksen tehneistä ilmoitti käyttäneensä jonkinlaista ehkäisymenetelmää raskauden alkaessa. Jälkiehkäisyä oli käyttänyt 3,1 prosenttia kaikista keskeytyspotilaista. Noin 93 prosenttia raskaudenkeskeytyksistä tehtiin ennen 12. raskausviikkoa. Ennen 7. raskausviikkoa tehtyjen keskeytysten osuus oli vuonna 2007 noin 60 prosenttia.
Raskaudenkeskeytys ja laki.
Raskaudenkeskeytys on monissa maissa kiellettyä lailla. Useissa tapauksissa se on sallittua kuitenkin, jos odottavan naisen terveydelle on osoitettavissa selkeä ja vakava vaara. Useimmissa maissa, joissa raskaudenkeskeytys on useimmissa tapauksissa sallittu, siihen vaaditaan kuitenkin vähintään lääkärin suostumus.
Intiassa abortteja tehdään eniten lapsen sukupuolen takia, joka on radikaalisti epätasapainottanut maan sukupuolijakaumaa. Tyttövauvat ovat ei-toivottuja, koska perheelle on tulevaisuudessa luvassa kalliiksi tulevat myötäjäiset.
Kokonaan abortti on kielletty Chilessä, El Salvadorissa, Maltalla ja Nicaraguassa. Amnestyn mukaan aborttikielto on lisännyt nuorten naisten itsemurhayrityksiä ja äitiyskuolleisuutta Nicaraguassa.
Yhdysvalloissa korkein oikeus päätti 1973, että naisella on perustuslaillinen oikeus raskauden keskeytykseen kuuden ensimmäisen raskauskuukauden aikana.
Britanniassa julkiset ja yksityiset aborttiklinikat ovat saaneet luvan vuodesta 2012 lähtien tehdä mainoksia televisioon.
Kiinassa tehdään arviolta 13 milj. aborttia vuodessa. Näistä osa on pakkoabortteja, joita tehdään jopa kahdeksannella ja yhdeksännellä kuulla. Pakkoaborttien tilastot ovat Kiinassa vaiettu valtionsalaisuus.


Hitas.
Hitas on Helsingin kaupungin kehittämä "asuntojen hintasääntelyjärjestelmä". Järjestelmän tarkoituksena on tarjota kaupunkilaisille kohtuuhintaisia omistusasuntoja. Asunnoille määritetään jo tontinluovutusvaiheessa korkein mahdollinen myyntihinta, jota asuntoa myöhemminkään myytäessä ei saa ylittää. Hitas-asuntoja on joidenkin arvioiden mukaan 18 000, kaikki Helsingissä.
Hitas-säännöstellyt asunnot ovat yleisesti ottaen jonkin verran vapaasti hinnoiteltavia asuntoja edullisempia, alueesta ja kohteen rakennusajankohdasta riippuen. Hitas-kohteet sijaitsevat aina kaupungin vuokratontilla.
Enimmäismyyntihinnan määräytyminen.
Nykyinen markkinahintaindeksi otettiin käyttöön 1.3.2004. Tätä ennen Hitas-enimmäishinta laskettiin erityisen Hitas-luovutushintaindeksin perusteella. Markkinahintaindeksiin siirtyminen nosti useimpien hitas-asuntojen enimmäismyyntihintaa. Kuitenkin vuosina 1988–1990 rakennettujen asuntojen hintaan indeksimuutos vaikutti hintaa laskevasti, ja tästä syystä muutoksesta valitettiin kaupunginvaltuustolle ja eduskunnan oikeusasiamiehelle. Helsingin kaupunginhallitus päättikin 29.3.2005 jatkaa vanhan hitas-luovutushintaindeksin käyttöä markkinahintaindeksin rinnalla suunniteltua pidempään ja tehdä muutoksia laskutapoihin esiin tulleiden epäkohtien korjaamiseksi.
Asunnolle määritellyn enimmäishinnan ylittämisestä seurauksena voi olla asunnon pakkolunastus ostajan tappioksi. Tällaisiin pakkolunastuksiin päädytään joitakin kertoja vuodessa. Hitas-asunnon mukana on kuitenkin lupa myydä kohtuullisesti hinnoiteltua irtaimistoa, mutta irtaimiston myyntihinta ei saa olla niiden todellista arvoa suurempi. Samoin asuntokohtaiset hankinnat/parannukset/remontit kuten esimerkiksi parvekelasitukset nostavat mahdollisesti ns. hitas-hintaa. Hankinnoista on myyjän esitettävä kirjallinen todistus.
Hitas-asunnon enimmäismyyntihintaan voivat vaikuttaa nostavasti myös mahdolliset tehdyt korjaukset. Uuden markkinahintaindeksin sääntöjen mukaan tehtyjen korjausten arvon tulee kuitenkin olla vähintään 100 €/m², jotta niillä olisi vaikutusta. Enimmäismyyntihinnasta vähennetään mahdolliset yhtiölainaosuudet, mikäli niitä ei ole kyseisestä Hitas-asunnosta maksettu.
Asunnon myyjän on pyydettäessä esitettävä ostajalle vahvistettu Hitas-enimmäismyyntihintalaskelma.
Hitas-asuntojen jonottaminen.
Hitas-asuntojen myyntitapaa on arvosteltu vanhanaikaiseksi. Huhtikuussa 2010 Helsingin kaupunki myi Hermanniin rakennettavien kolmen hitas-yhtiön yhteensä sata uutta asuntoa keskimäärin 3 000 euroa neliöltä, 400 euroa alle alueen vanhojen asuntojen keskihinnan. Asuntoja myytiin ainoastaan Asuntotuotantotoimiston Pasilan toimipisteeltä, paikalle saapuneille ostajille jonojärjestyksessä. Jotkut henkilöt jonottivat asuntoja toimiston edustalla useita vuorokausia..
Arvostelua.
Professori Ari Hyytisen mukaan järjestelmä suosii niitä, joilla on aikaa ja mahdollisuus jonottaa ulkona, ja on siten epäoikeudenmukainen lapsiperheitä, yksinhuoltajia, pitkäaikaissairaita ja vanhuksia kohtaan. Lisäksi hänestä on selvää, että keinotekoisen halpa hinta luo ylikysyntää ongelmineen.
Asunnot kohdentuvat tehottomasti.
Jonotusta suurempi ongelma on se, että järjestelmän vuoksi erilaiset asunnot kohdentuvat huonosti erilaisille ihmisille. Normaalia alhaisemman hinnan vuoksi asunnot päätyvät niille, jotka ne sattuvat saamaan, eivätkä niille, joille juuri kyseiset asunnot sopisivat. Lisäksi ihmisten ei kannata muuttaa pois halvasta asunnosta silloinkaan, kun asumistarpeet muuttuvat.
Muiden asuntojen hinnat nousevat.
Asuntojen tehoton kohdentuminen todennäköisesti pahentaa asuntopulaa ja siten nostaa normaalien asuntojen hintoja entisestään.
Järjestelmä on kallis.
Kaupunki menettää rahaa vuokratessaan tai myydessään tontteja markkinahintaa halvemmalla. Tämä tuki kohdentuu yksittäisille, usein keskiluokkaisille ihmisille sen sijaan että se kohdentuisi kaupunkilaisille tasapuolisemmin, mitä Määttänen pitää epäoikeudenmukaisena.
Määttäsen mukaan mahdollista vaikutusta segregaatioon heikentää se, että hyvällä paikalla olevia Hitas-asuntoja todennäköisesti vuokrataan eteenpäin hyvätuloisille.


Kuopion lentoasema.
Kuopion lentoasema sijaitsee Siilinjärven kunnan eteläosissa, Rissalassa, noin 14 kilometriä Kuopion keskustasta koilliseen. Matkustajamäärällä mitattuna lentoasema on Suomen seitsemänneksi suurin. Vuonna 2010 sen kautta kulki vajaat 254 000 matkustajaa. Laskeutumisia oli noin 10 900 kappaletta. Suurimmillaan matkustajamäärä oli vuonna 2006, jolloin lentoaseman kautta kulki yli 332 000 matkustajaa.
Kuopioon liikennöivät säännöllisesti Helsingistä Finnair, Nordic Flybe ja Blue1. Aikaisemmin Kuopioon lensi myös Riiasta airBaltic, mutta lennot lopetettiin 2011. Lisäksi Kuopion lentoasemalta lennetään tilauslentoja etelän lomakohteisiin. Kuopion lentoasema on profiloitunut liikematkustajiin. Heidän osuus matkustajista on 60 prosenttia. Kuopion lentoasemalla toimii myös Karjalan Lennosto eli lentokenttä on ns. yhteistoimintakenttä.
Kuopion lentoasema oli yksi vain viidestä vuonna 2006 voittoa tuottaneista suomalaisesta lentoasemasta. Muut voitolliset lentoasemat olivat Helsinki-Vantaa, Oulu, Rovaniemi ja Turku. Kannattavuuteen pääsemiseksi auttaa kentän käyttäminen sekä siviili- että sotilaslentotoimintaan. Jopa puolet kaikista on sotilaslentoja. Poikkeuksellista Rissalassa verrattuna muihin on se, että sotilaslennonjohto hoidetaan samasta paikasta kuin siviililentoliikenne.
Keväällä 2008 airBalticin Kuopio–Riika-reitin myötä lentoasema sai ensimmäisen suoran ulkomaan reittilentoyhteytensä. Lentoyhtiö on lentänyt reittiä myös poiketen Tampere-Pirkkalan lentoasemalla.
Vuonna 2004 silloinen Ilmailulaitos valitsi Kuopion lentoaseman vuoden lentoasemaksi.
Liikenneyhteydet lentoasemalle.
Finnairin ja Blue1:n lennoille on bussiyhteys Kuopion torilta 55 minuuttia ennen lennon lähtöä sekä takaisin 5–15 minuuttia lennon saapumisen jälkeen. Pääasiassa lauantaisin ja sunnuntaisin ajaa Pohjolan Liikenne vakiovuoroa lentoasemalta moottoritien kautta Kuopioon ja takaisin. Yhteysbussiä lentoasemalta Siilinjärven ja Lapinlahden kautta Iisalmeen ajaa T. Kinnunen ay.
Kuopion lentoasema saa 2011 alusta bussiliikenteen vakiovuorot (vähintään kerran tunnissa) Kuopiosta ja Siilinjärveltä. Tämän mahdollistaa Rissalan yritysalueelle, lentoaseman tuntumaan rakennettava Savon Voiman pääkonttori ja sen työmatkaliikennetarve. Vuoden lopussa alueelle sijoittuu 300 uutta työpaikkaa, entisten (lentoaseman ja Puolustusvoimien työntekijät) hieman yli 500:n lisäksi.
Kiitotie.
Kuopion lentoaseman kiitotie 15/33 on 2 800 metriä pitkä ja 60 metriä leveä. Kiitotie on varustettu suurtehovaloin ja kiitotie 33 myös ILS-tarkkuuslähestymisjärjestelmällä.
Aiemmin lentoasemalla oli myös nykyisen kiitotien kanssa poikittainen sivukiitotie 06/24, joka oli 1 500 metriä pitkä ja 45 metriä leveä. Sivukiitotie oli pitkään suljettuna, ja se poistettiin pysyvästi käytöstä 20. marraskuuta 2008. Nykyisin Karjalan Lennosto käyttää kiitotietä tarvittaessa koneiden seisontapaikkana.
Jatkosodan aikaan Rissalassa sijaitsi ainutlaatuinen puinen kiitotie. Sen toimittajana oli Saastamoisen Faneri Oy.
Uusi lennonjohtotorni ja järviterminaali.
Lentokenttä oli suljettuna koko heinäkuun 2007, jolloin sen kiitotiet päällystettiin uudelleen ja samalla suoritettiin muita aseman kunnostukseen liittyviä huolto- ja rakennustöitä. Uuden lennonjohtotornin rakentaminen alkoi vuodenvaihteessa 2007 ja se oli käyttövalmiina vuoden lopulla. Vanha torni on tarkoitus purkaa osittain ja muuttaa toimistoksi.
Uuden tornin lähestymislennonjohto uusittiin kokonaan kesäkuussa 2009. Käyttöön otettiin muun muassa uusi tutka.
Lentoasemalle valmistui myös keväällä 2008 järviterminaali, joka mahdollistaa syöttöliikenteen vesitse.
Karjalan lennosto Rissalassa.
Lentokentän rakentaminen alkoi marraskuussa 1939 ja lentotoiminta toukokuussa 1940. Lentokenttä palveli toisen maailmansodan aikana myös saksalaisten tukikohtana 1942–1943. Säännöllinen matkustajalentoliikenne lentoasemalle alkoi vuonna 1946.
Jatkosodan jälkeen Ilmavoimien Lentorykmentti 2 sijoitettiin Rissalaan, missä se toimi lakkauttamiseensa vuoteen 1952 saakka. Tämän jälkeen siitä syntynyt Kolmas lennosto siirtyi Uttiin. Lennosto muuttui Karjalan Lennostoksi vuonna 1961, jolloin se siirtyi takaisin Rissalaan. Toiminta alkoi Fouga Magister -harjoitushävittäjillä. MiG-21F tuli pian Karjalan lennoston torjuntahävittäjäksi ja MiG-21 -koneet olivat käytössä vuoteen 1998. Sen jälkeen kalustoksi tuli Boeing A-18 Hornet -hävittäjä.
Hätälaskupaikka.
Kuopion lentoasema toimii hätälaskupaikkana sen yli kulkevan Kaukoidän lentoreitin lennoille, koska se on harvoja sisämaan kenttiä, joka kestää tarvittaessa jopa Boeing 747:n painon (tilanne, jossa Boeing 747 haluaisi laskeutua aiheuttaisi kuitenkin erikoisjärjestelyjä sen pitkän siipien kärkivälin takia) ja koska Kuopion yliopistollinen sairaala on maailman huipputasoa akuuttipotilaiden hoitokyvyssä. Vuonna 2006 Japaniin matkalla ollut lento laskeutui matkustajan sydänkohtauksen vuoksi. Savon Sanomat kertoi kyseisen kaltaisia tapahtumia olevan Euroopassa vuosittain vain yksittäisiä. Muita kentän puolesta Boeing 747:n kestäviä varalaskeutumispaikkoja ovat etelästä ja lännestä saapuessa ainakin Turku, Tampere-Pirkkala ja Oulu, sekä pohjoisessa Rovaniemi.
Rissalan lentoturma.
Rissalan lentoturmassa 3. lokakuuta 1978 Suomen ilmavoimien Douglas DC-3 putosi lentoonlähdön jälkeen Juurusveteen. Turmassa menehtyivät kaikki kyydissä olleet 15 henkilöä. Uhrien joukossa oli merkittäviä politiikan ja talouselämän vaikuttajia.
Aiheesta muualla.
Lentoasema
Lentoasema


Luettelo kuvataiteilijoista.
Siirry kirjaimeen → A B C D E
F G H I J K L M
N O P Q R S T U
V W X Y Z Å Ä Ö
__NOTOC__
Z.
Kuvataiteilijoista


Forssan Lehti.
Forssan Lehti on Forssassa seitsemänä päivänä viikossa ilmestyvä sanomalehti. Määritelmänsä mukaan se on "sitoutumaton Lounais-Hämeen maakunnallinen äänenkannattaja". Forssan Lehti alkoi ilmestyä joka päivä kesällä 2006, kun se aiemmin oli ilmestynyt kuutena päivänä viikossa.
Forssan Lehden perusti Esko Aaltonen vuonna 1917. Lehteä kustantaa 1920 perustettu Forssa Print (Aiemmin Forssan Kirjapaino)
Lehden levikki on 23.1.2009 13 913 kpl (LT 23.1.2009) ja lukijamäärä 37 000.


Rudolf Koivu.
frame
Rudolf Sefanias Koivu (alk. "Koivunen", 24. joulukuuta 1890 Pietari – 11. lokakuuta 1946 Helsinki) oli taidemaalari, Suomen kaikkien aikojen merkittävin lastenkirjojen kuvittaja ja satukirjailija. Hänet tunnetaan Zacharias Topeliuksen, H. C. Andersenin, Grimmin ja Tuhannen ja yhden yön satukirjojen kuvista. Yhteistyössä kirjailija Raul Roineen kanssa hän teki useita tunnettuja teoksia. Satukuvien lisäksi Koivu kuvitti romaanien kansia, aapisia, luku-, lasku- ja laulukirjoja. Lisäksi hän piirsi 155 postikorttioriginaalia, erityisesti joulukortteja. Hänen kirjoittamiaan satuja on koottu kirjaksi "Rudolf Koivun satukirja".
Koivun vanhemmat kuolivat tuberkuloosiin kun hän oli vielä pieni, ja kasvattajaksi ryhtyi eno. Myöhemmin hän asui isoäitinsä kuolemaan, jouluun 1905 asti Tyrväällä, nykyisessä Sastamalassa, jossa hänen muistoaan vaalitaan edelleen. Sieltä hän lähti Helsinkiin kummitätinsä Maikki Salmensaaren luokse. Koivun ei tiedetä käyneen Tyrväällä lähtönsä jälkeen.
Koivu opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä 1907–1910. Opiskeluaikana Koivu hankki taskurahoja tekemällä pilapiirroksia Tuulispäähän ja Kurikka-lehteen. Koulun päätyttyä hän ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi. Hänen tarkoituksenaan oli ryhtyä taidemaalariksi, mutta toimeentulon hankkiminen pakotti hänet kuvittajaksi. Taidemaalarina hän oli kuitenkin sovinnainen, ja kuvitustyössä hän nousi Suomen merkittävimpien kuvittajien joukkoon. Koivu teki opintomatka Pariisiin ja Lontooseen opiskelijatoverinsa Matti Warénin kanssa 1914, jolloin hän tutustui jugend-tyyliin ja otti sen omakseen.
Hänen ensimmäiset kuvituksensa ilmestyivät vuonna 1911 lastenlehti Koitossa. Hän aloitti WSOY:n vakituisena kuvittajana 1914, mutta teki sittemmin töitä eri kustantajille. Koivu tutustui 1930-luvulla mesenaatti August Thitziin, joka tuki häntä taloudellisesti. Rudolf Koivu kuoli aivoverenvuotoon vain 55-vuotiaana. Hänet on haudattu Salmensaarien sukuhautaan Helsingin Hietaniemen hautausmaalle, kortteli 20, linja 18, hauta 463.
Grafia ry. jakaa vuosittain taiteilijan elämäntyön kunniaksi Rudolf Koivu -palkinnon. Koivu oli vuonna 1933 nimellä Suomen Taidepiirtäjäliitto perustetun Grafian ensimmäinen sihteeri.
Vammalan kaupunki nimesi 1990-luvulla Koivun lapsuudenaikaisen asuinpaikan ohitse kulkevan tien "Rudolf Koivun tieksi".


TV Finland.
TV Finland on Yleisradion omistuksessa oleva kanava, joka esittää valikoituja ohjelmia Ylen ja MTV3:n ohjelmistosta satelliitin välityksellä ulkosuomalaisille. Ohjelmat ovat pääasiassa suomalaista tuotantoa, eikä niiden välissä esitetä mainoksia. Tekstitelevisiopalvelunaan kanava käyttää Yleisradion teksti-tv:tä.
TV Finland näkyy Ruotsissa maanpäällisessä televisiossa Suur-Tukholman ja Mälarinlaakson alueilla ja lisäksi satelliitin kautta pääosassa Euroopassa. Sitä voi kuitenkin vastaanottaa jopa Pohjois-Afrikassa. Vaikka TV Finland onkin julkisrahoitteinen, satelliitin kautta se ei ole vapaasti katsottavissa. Vastaanotto edellyttää Canal Digitalin katseluasiakkuutta.
Toiminta alkoi vuonna 1986 Nackan lähettimen näkyvyysalueella nimellä "Finlands TV". Nimi TV Finland otettiin käyttöön vuonna 1997, kun satelliittilähetykset alkoivat. Kun Ruotsi siirtyi digitaalisiin maanpäällisiin lähetyksiin vuonna 2007, maanpäällinen näkyvyysalue laajeni kattamaan uusia alueita.
Nykyinen sopimus TV Finland -kanavan sekä YLESAT1- ja YLESAT2-radiokanavien näkymisestä satelliitin kautta on solmittu vuonna 2008 ja se kestää viisi vuotta 30.6.2013 saakka. Telenorin uusi tehokkaampi Thor 5 -satelliitti korvasi kesällä 2008 kaksi aiemmin käytettyä satelliittia. Uuden satelliitin käyttöönotto laajensi näkyvyysalueen myös Kanariansaarille.


Baseball.
Baseball on amerikkalainen joukkuepallopeli. Suomalainen pesäpallo on kehitetty baseballin pohjalta. Softball on baseballia muistuttava peli, jota pelataan isommalla pallolla ja jossa syöttö tapahtuu alakautta.
Se on erityisen suosittua Amerikassa ja Itä-Aasiassa. Suurin ja kovatasoisin baseball-sarja on Yhdysvaltojen Major League, jonka voittaja on myös lajin maailmanmestari. Muita isoja liigoja ovat Japanin Nippon Professional Baseball ja ylikansallinen Minor League. Baseball on Yhdysvaltojen ja Kuuban kansallispeli.
Suomessa baseballia pelataan kahdella sarjatasolla, Baseballin SM-sarjassa ja I Divisioonassa (Suomisarja).
Pelin kulku.
Lajin ensimmäiset säännöt kirjoitti Alexander Cartwright vuonna 1845.
Baseballissa lyöjä yrittää lyödä syöttöä, jonka nopeus on parhaimmillaan lähes 160 km/h. Syöttö on suora, jos pallo menee kotipesän yli lyöjän polvien ja rintakehän välistä tai lyöjän mailan ylittäessä syöttötilanteessa kotipesän. Kolmella suoralla lyöjä palaa. Lyöjä ei voi palaa pallon mennessä laittomalle alueelle mailakosketuksen seurauksena, oli kyseessä sitten kolmas suora tai ei. Poikkeuksia tästä säännöstä ovat laittomalla alueella tehdyt kopit ja kolmanteen suoraan syöttöön lyödyt ns. näpäytykset, jotka päätyvät laittomalle alueelle. Neljällä väärällä lyöjä ansaitsee vapaataipaleen ykköselle – samoin, jos syöttö osuu häneen tai hänen mailansa siepparin hanskaan. Kun lyöjä lyö laillisen lyönnin, hänestä tulee juoksija. Kuten pesäpallossa, johon Tahko Pihkala otti vaikutteita baseballista, juoksijat yrittävät edetä pesiä ja tehdä juoksuja. Puolustavien kenttäpelaajien tehtävänä on yrittää polttaa juoksijat. Palot kuitenkin tulevat useammin lyöjistä kuin juoksijoista, eli pelin päämielenkiinto on syöttäjän ja lyöjän välisessä taistelussa. Vuoro vaihtuu kolmesta palosta. Enemmän juoksuja yhdeksässä vuorossa tehnyt joukkue voittaa ottelun. Pelin ollessa tasatilanteessa yhdeksän vuoroparin jälkeen jatketaan lisävuoropareille, joita pelataan, kunnes yhden päättyessä toinen joukkue johtaa. Pelit saattavat joskus venyä hyvinkin pitkiksi, jopa viidentoista tai (erittäin harvoin) yli kahdenkymmenen vuoroparin mittaisiksi.
Baseball-kenttä.
Etukenttä on neliö, jonka kulmissa on pesät. Ykkönen on kotipesältä oikealle. Suorat laitonrajat ovat noin 100 metriä pitkät. Jos lyöjä onnistuu lyömään pallon 'takalaittomaksi', kyseessä on "homerun" – kunnari.
Syöttäjän etäisyys lyöjästä on 18,44 metriä.
Pelin säännöistä.
Baseball-peli käynnistyy kotijoukkueen ollessa ulkovuorossa (puolustaa) ja vierasjoukkueen lyödessä (hyökkää) ensin. Lyövä joukkue on ryhmittänyt pelaajansa yhdeksän miehen lyöntijärjestykseen, jonka mukaan edetään koko pelin ajan. Lyöntijärjestyksen muuttaminen kesken peliä ei ole mahdollista, mutta puolustuksessa pelaajien paikkoja saa vaihdella. Vaihtopelaajia saa vaihtaa kentälle pelin aikana, tällöin kentälle tullut pelaaja ottaa pois kentältä tulevan pelaajan paikan lyöntijärjestyksessä. MLB:n kahdesta liigasta toisessa, American Leaguessa, syöttäjä ei osallistu peliin oman joukkueensa lyöntivuoron aikana. Hänet korvaa lyöntijärjestyksessä syöttäjän sijaislyöjä, Designated Hitter (DH), joka vuorostaan ei osallistu joukkueensa ulkopeliin.
Jokainen vuoro (inning) kestää niin kauan, että puolustava joukkue polttaa kolme lyövän joukkueen pelaajaa. Jos kuitenkin pelataan viimeisen vuoroparin jälkimmäistä vuoroa (bottom of n:th inning) ja lyövä joukkue tekee voittavan juoksun, peli päättyy automaattisesti. Lyöjä voi palaa monella tavalla: hän voi lyödä kopin (fly out); lyödä maapallon, joka ehditään heittämään ykköspesälle ennen kuin lyöjä ehtii juosta sinne (ground out); hän voi lyödä pallon kopiksi laittomalle alueelle (foul out); hänelle voidaan heittää kolme suoraa syöttöä (strike out); tai hän voi näpyttää kolmannen hänelle syötetyn suoran laittomaksi (strike out by bunting foul).
Lyövän pelaajan tarkoituksena on päästä itse pesälle tai, jos pesillä on omia pelaajia, heidän etenemisensä varmistaminen. Pesälle päässyt pelaaja, juoksija, voi myös palaa: puolustuspelaajan koskettaessa häntä pallolla (tai hanskalla, jossa on pallo) pesien välillä (tag out); palloa pitävän puolustuspelaajan astuessa juoksijan yrittämälle pesälle, kun edelliselle pesälle palaaminen on toisen juoksijan takia mahdotonta (force out); juoksijan juostessa pesäpolun (basepath) vierestä; juoksijan ohittaessa edellään etenevän juoksijan; lyödyn pallon osuessa juoksevaan pelaajaan tai juoksijan edetessä useamman pesän koskematta kaikkiin ohittamiinsa pesiin. Toisin kuin pesäpallossa, baseballissa kopilla juoksijat saavat edetä; kuitenkin tällaisessa tilanteessa eteneminen seuraavalle pesälle saa alkaa vasta, kun puolustava pelaaja koskee palloa – vaikka koppi onnistuisikin pienen taiteilun jälkeen. Laittomilla lyönneillä eteneminen on kiellettyä. Pesän varastaminen (stealing; eteneminen ilman lyöjän osumista palloon) on myös sallittua ja yleistä.
Kuten pesäpallossakin, puolustus voi saman tilanteen aikana polttaa useamman lyövän joukkueen pelaajan: kahden palon (double play) tilanteista yleisimpiä ovat ykköspesällä olleen juoksijan polttaminen kakkoselle ja lyöjän ykköselle sekä kopin jälkeen myös yhden etenevän juoksijan polttaminen ennen takaisin lähtöpesälle ehtimistä, kolmen palon tilanteet (triple play) ovat hyvin harvinaisia, johtuen hyvin pitkälti oikeiden olosuhteiden (2 juoksijaa, ei paloja) harvinaisuudesta, yleisin kolmen palon tilanne muodostuu joko shortin tai kakkosen ottaessa kopin lyönnistä, joka on saanut kakkos- ja ykköspesällä olevat juoksivat etenemään, astuessa kakkoselle ja heittäessä pallon tämän jälkeen ykköspesälle.
Tilastomerkinnöistä.
Baseballin yksi mielenkiintoisimmista puolista monien ihmisten mielestä on sen tilastollisuus: lähes kaikki pelin aikaiset tapahtumat voidaan merkitä muistiin johonkin kategoriaan.
Pelin tärkeimpiin luettavat tilastot löytyvät ymmärrettävästi lyöntipelistä ja syöttäjän toiminnasta. Lyöjien kannalta tärkeimmät tilastot ovat osumakeskiarvo (batting average, BA), Slugging Percentage (SLG), On-Base Percentage (OBP), tuodut juoksut (runs, R), lyödyt juoksut (runs batted in, RBI), vapaataipaleet (walks tai bases on balls, BB), kunnarit (home runs, HR) ja varastetut pesät (stolen bases, SB). Syöttäjän kannalta tärkeimpiin arvoihin voidaan lukea voitot (wins, W), tappiot (losses, L), ansaittujen juoksujen keskiarvo (earned run average per nine innings pitched, ERA), syötetyt vuorot (innings pitched, IP), annetut osumat ja vapaataipaleet vuoroa kohti (walks plus hits per innings pitched, WHIP) sekä vastustajien lyöjien osumakeskiarvo (opponents' batting average, BAA).
Lisäksi voidaan laskea esimerkiksi puolustuksen tehokkuutta laskeva ns. kenttäpeliprosentti (fielding percentage, FPCT). Olemassa on myös muita, hieman vaikeammiksi meneviä tilastoimismenetelmiä.
Lautasesiintyminen (plate appearance, PA) tapahtuu pelaajan vuoron ilmaantuessa lyöntijärjestyksessä.
Pelaajan lyöntivuoro (at-bat, AB) on lautasesiintymisten määrä, josta on vähennetty vapaataipaleet, ns. uhrautumislyönnit (sacrifice fly, SF ja sacrifice hit (tai bunt), SH, eli lyönnit, joilla lyöjä palaa, mutta juoksijat etenevät) ja lyöjään osuneet syötöt (hit by pitch HBP, tästä siis seuraa vapaataival).
Osuma (hit, H) tapahtuu lyöjän osuessa syötettyyn palloon niin, että kukaan puolustuspelaaja ei saa sitä kiinni tai ei ehdi heittämään palloa ykköspesälle ennen lyöjän sinne saapumista. Osumaksi ei lasketa puolustuksen virheen (error), esim. epäonnistunut koppi tai heitto, kautta lyöjän ehtimistä pesälle tai pesälle ehtimistä tilanteessa, jossa puolustus päättää polttaa toisen juoksijan (fielder's choice). Osumat voidaan myös jaotella yhden pesän (single), kahden pesän (double, 2B) ja kolmen pesän (triple, 3B) osumiksi (perustuen lyöjän etenemiseen) sekä kunnareiksi.
Ansaittu juoksu (earned run, ER) merkitään syöttäjälle tilanteesta, jossa hänen pesälle päästämänsä (joko osuman tai vapaataipaleen kautta) juoksija jouksee kotipesään. Kuitenkaan syöttäjälle ei tule merkintää virheellä pesälle päässeistä juoksijoista, eikä myöskään tilanteessa, jossa ilman tapahtuneita virheitä vuoro olisi jo päättynyt. Käytännössä annettujen juoksujen määrä kertoo myös puolustuksen tehokkuudesta.
Syöttäjän syötetyt vuorot lasketaan kolmasosavuoron tarkkuudella: yhdestä syöttäjän aikana tapahtuneesta palosta merkataan kolmasosavuoro (näin 3 paloa=vuoro).
Poltto (put out, PO) merkitään kenttäpelaajalle hänen ollessa juoksijan tai lyöjän polttava pelaaja. Mikäli pelaajan pitää heittää pallo toiselle kenttäpelaajalle polton saamiseksi, merkitään hänelle polton avustus (assist, A).
Sarjoista.
Lajin huippua edustaa USA:n kaksi ammattilaissarjaa: National League (NL) ja American League (AL), jotka yhdessä muodostavat Major League Baseballin. Tämän lisäksi pelataan pienempiä sarjoja. Ammattilaissarjoja on lisäksi Keski- ja Etelä-Amerikassa, Japanissa, Etelä-Koreassa ja Taiwanissa. Suomessa lajia pelataan SM-sarjassa ja Suomi-sarjassa. SM-sarjassa pelaa neljä joukkuetta ja Suomi-sarjassa yhteensä seitsemän joukkuetta.


Verkostokeskeinen sodankäynti.
Verkostokeskeinen sodankäynti USA:n ja usean muun maan omaksuma käsite, joka kuvaa kehittynyttä informaatiosodankäyntiä.
Määritelmästä.
Verkostokeskeinen sodankäynti on informaatioylivoiman mahdollistava toiminta- (operation) konsepti, joka luo kasvavaa taisteluvoimaa verkottamalla sensorit, päätöksentekijät ja ampujat saavuttamaan jaettu tietoisuus, kasvava päätöksenteon nopeus, suurempi toiminnan nopeus, suurempi kuolettavuus, suurempi eloonjäämistodennäköisyys ja suurempi itsesynkronointi. Oleellista on myös sensorin ja toimijan erottaminen.
Verkostokeskeinen sodankäynti on sodankäyntiä. Jotta voisi ymmärtää, mitä on erilaista verkostokeskeisessä sodankäynnissä ja jotta voisi ymmärtää siihen liittyvää lisääntynyttä taiteluvoimaa, on samanaikaisesti keskityttävä sodankäynnin kolmelle tasolle ja niiden väliseen vuorovaikutukseen Nämä kolme tasoa (domain) ovat informaatiotaso, kognitiivinen taso ja fyysinen taso.
Fyysinen taso on paikka, jossa asevoimien tavoite vaikuttaa sijaitsee. Se on taso, jolla isku, suojautuminen ja liike tapahtuvat maanpinnalla, merellä, ilmassa ja avaruudessa. Tämä on taso, jolla fyysiset lavetit ja niitä yhdistävät viestiverkot sijaitsevat. Taisteluvoimaa on tavanomaisesti mitattu pääosin tällä tasolla.
Informaatiotaso on paikka, jossa informaatio luodaan, sitä manipuloidaan ja jaetaan. Se on paikka, jossa sotilaiden tiedonvälitys tapahtuu. Se on paikka, jossa nykyaikaisten asevoimien johtaminen viestitetään, missä komentajan taisteluajatus (intent) tuotetaan (convey). Informaatio, joka on informaatiotasolla voi heijastaa tai voi olla heijastamatta totuudenmukaisesti todellista (ground) totuutta.
Kognitiivinen taso on osallistujien mielessä. Tämä on paikka, jossa käsitykset, tietoisuus, ymmärtäminen, uskomukset ja arvot sijaitsevat ja jossa, ymmärryksen teon seurauksena, päätökset tapahtuvat. Tämä on taso, jolla monet taistelut ja sodat itse asiassa voitetaan tai hävitään. Tämä on immateriaalisen taso: Johtajuus, moraali, yksikön koheesio, koulutus- ja kokemustaso, tilannetietoisuus, ja yleinen mielipide. Tällä tasolla sijaitsee komentajan taisteluajatuksen, doktriinin, taktiikan, tekniikoiden, ja prosessien ymmärtäminen.
- ensimmäisen luokan hypoteesit käsittelevät verkostoitumisen tasojen, informaation jaon, parantuneen tietoisuuden, parantuneen informaation laadun ja jaetun tilannetietoisuuden välisiä suhteita
- toisen luokan hypoteesit sisältävät ne jotka koskevat jaetun tilannetietoisuuden, ja synkronisoinnin välisiä suhteita, esimerkiksi eriasteisten jaetun tilannetietoisuuden ja/tai yhteistyön tai synkronoinnin välisiä suhteita
- kolmannen luokan hypoteesit koskevat synkronisoinnin ja tehtävätehokkuuden välisiä yhteyksiä.
Verkostokeskeisen sodankäynnin soveltamisesta.
Verkostokeskeiseen sodankäyntiin ovat siirtymässä muun muassa Englanti, Ruotsi, Norja, Australia ja Hollanti.
Verkostokeskeisen sodankäynnin perusteista.
Verkkostokeskeinen sodankäynti ja verkot ovat jatkossa sodankäynnin seuraava mullistus useista syistä. Ensin uusi tietotekniikka muutti siviiliyhteiskuntia länsimaissa 1980- ja 1990-luvuilla. Sotatekniikkaan syntyivät muun muassa tietokonepohjaiset tiedustelu-, johtamis- ja viestijärjestelmät sekä täsmäaseet, joissa tieto(-kone) on keskeinen osa asetta. Tämä uusi sodankäynnin suunta merkitsi laadullista muutosta sodankäynnissä, sodankäynnin tietosisällön kasvua merkittävällä ja sodankäyntiä perusteellisesti muuttavalla tavalla.
Toiseksi verkko mahdollistaa sodassa (a) nopeamman toiminnan, kun johtamistasot vähenevät ja voima, tieto ja viestiyhteydet hajaantuvat koko taistelualueelle, (b) toiminnan, esimerkiksi esikunnan tai asejärjestelmän hajauttamisen koko verkon alueelle, (c) tehokkaamman tiedon käytön, kun tieto jaetaan kaikille sitä tarvitseville ja vain heille ja kun verkon koko tietomäärä hyödynnetään mukaan luettuna kotimaassa oleva tieto ja (d) yhdessä informaatioylivoiman kanssa tuloksen saavuttamisen vähemmillä resursseilla, joukoilla kuin esimerkiksi vuonna 1991. Nämä kaikki ovat tärkeitä syitä verkostokeskeiseen sodankäyntiin siirtymiseen.
Kolmanneksi kansainväliset kolmannen sektorin järjestöt ja niiden verkot, esimerkiksi erilaiset ympäristöjärjestöt, muokkaavat myös globaalia politiikkaa, taloutta ja jopa sodankäyntiä. Yksi esimerkki viimeksi mainitusta on maamiinojen kieltäminen.
Neljänneksi on yhä vaikeampi tarkastella juuri mitään toimintaa huomioimatta maailmanlaajuista Internetiä ja sen pienempiä sovelluksia, organisaatioiden sisäisiä tietokoneverkkoja (intranet) ja niiden yhteenliittymiä (extranet). Internet on yhä tärkeämpi myös sodankäynnissä. Asevoimille kehitetään taktista Internetiä.
Viidenneksi yksittäiset tietokoneet ovat yhä enemmän verkottuneita ja älykkäät aseet itse asiassa sulautettuja tietokoneita. Kehittyneimmät miinat ”keskustelevat” toisensa ja sensoreiden kanssa ja optimoivat toimintansa kokonaisvaltaisesti. Ne ovat siis älykkäitä, keskenään kommunikoivia, siis tietoa jakavia, täsmävaikutteisia ja verkottuneita.
Kuudenneksi sodankäynnin perusdynamiikan mukaan kun jostakin, esimerkiksi tiedosta tai verkosta, tulee tärkeä sodankäynnissä, siitä tulee myös hyökkäyksen ja puolustuksen kohde. Tämä on tapahtunut jo tiedolle ja tapahtuu seuraavana verkoille.
Seitsemänneksi verkkoteorian kehityksessä on myös saavutettu uusia tulkintoja, jopa uusi paradigma, perustavaa laatua oleva verkkojen selityksen muutos. Kyse on skaalavapaasta verkosta, josta muun muassa Internet on hyvä sovellutus. Yksi skaalavapaan verkon sovellutus on periaate ”voittaja vie kaiken”. Voiko taloudessa tai sodankäynnissä olla vaarallisempaa sovellutusta? Vertaa esimerkiksi Microsoft, Google ja Nokia.
Verkostokeskeisen sodankäynnin periaatteet.
Verkostokeskeinen sodankäynti muodostaa seuraavanlaista logiikkaa: Pohjana on uusi verkottuneen toiminnan mahdollistava informaatioteknologia ja toimintayksiköiden, eli jaettavan tiedon laatu. Verkottunut tekniikka merkitsee verkottuneita sensoreita, johtajia ja ampujia, eli voimakkaasti verkottunutta voimaa. Jaettu tieto merkitsee parempaa tietoa, jaettua tilannekuvaa ja kykyä tehdä yhteistyötä samalla tietopohjalla. Ne muuttuvat itsesynkronoinniksi, rohkeudeksi, tempoksi ja liikkeen nopeudeksi. Lopulta edellä olevat merkitsevät voiman täsmäkäyttöä ja -vaikutusta sekä tehtävätehokkuutta.
Laajasti ottaen suuremmat kokonaisuudet, erikoistuminen, kommunikaatiotapojen muuttuminen, kompleksisuuden, tiedonsiirron ja tietosisällön kasvaminen merkitsevät myös verkostoitumisen yleisempää logiikkaa. Olemassaolon systeemit ovat verkkoja ja niiden koko kasvaa ajan kuluessa.
Oleellinen tekijä on myös uusi taktiikka, tekniikka ja proseduurit


Sodankäynnin ulottuvuudet.
Sodankäynnin ulottuvuudet muodostavat systemaattisen kokonaisuuden sodankäynnissä.
Sodankäynnin ulottuvuuksien käytöstä.
Sodankäynnin ulottuvuudet ovat myös suhteellisen edun lähde. Suhteellista etua voi saavuttaa jokaisella sodankäynnin ulottuvuudella.
Suomen osalta em. ulottuvuuksista korostuu muun muassa aika. Pienenä valtiona emme voi realistisesti ajatella, että asevoimiemme tavoite olisi hyökkääjän tuhoaminen viimeiseen mieheen (ja naiseen). Sen sijaan asevoimiemme tavoite voi olla hyökkääjän viivyttäminen ja ajan voittaminen poliitikoille, niin että poliittinen ympäristö muuttuu ja hyökkääjä joutuu luopumaan tavoitteistaan uuden tilanteen takia. Tästä on historiassamme useita esimerkkejä.
Laajemmasta mallista.
Em. sodankäynnin ulottuvuudet antavat yhden systemaattisen näkökulman sodankäynnin sisäiseen tarkasteluun. Lisäksi on usein huomioitava ulkoinen näkökulma, eli sodankäynnin suhde suurempaan kokonaisuuteen, ympäristöönsä esimerkiksi yhteiskuntaansa, toimintaympäristöön (maasto, sää, vuodenajat), viholliseen ja liittolaisiin/neutraaleihin.
Asevoimien kehittämiseen ei siis riitä sodankäynnin ulottuvuudet, vaan lisäksi on huomioitava muun muassa potentiaalinen vihollinen ja sen ominaisuudet sekä maasto, sää ja vuoden ajat, joissa aiotaan sotia.


Sodankäynti.
Sodankäyntiä säätelee humanitaarinen oikeus (myös nimitys kansainvälinen sotaoikeus). Sotatoimet voidaan jakaa laillisiin ja laittomiin menetelmiin lähtökohtaisesti siten, että lailliset sotatoimet rajoittuvat ainoastaan sotilaskohteisiin ilman tarpeetonta ihmisten, eläinten tai ympäristön vahingoittamista. Esimerkiksi sotajuoni, sotilaskohdeiden naamiointi ja harhauttavien tietojen antaminen viholliselle ovat sallittuja sodankäynnin toimia, mutta petollisuus (salakavaluus) on laitonta. Petollisuutta voi kuvata esimerkiksi vihollisen toimintaa, joka tähtää valheellisesti vastapuolen luottamaan humanitaarisen oikeuden suojaan.
Taistelumenetelmät.
Sota on fyysinen ja konkreettinen tapahtuma, jossa sodankäynnin periaatteita ja taitoja sovelletaan käytäntöön. Sota ei ole pelkkää tappamista ja tuhoamista; kansainvälinen oikeus ei tunne "totaalisen sodan" käsitettä. Vastapuolen taivuttamisen omaan tahtoon voi tehdä monella tavalla: fyysisellä sodalla, diplomatialla, tiedolla, tahdolla, rahalla, taloudella, politiikalla, asetelmilla, psykologisilla tai tieto-operaatioilla, sekä edellisten erilaisilla yhdistelmillä. Modernin informaatiosodankäynnin keskellä tutuiksi ovat tulleet muun muassa vihollisen sähköpostien spammaus eli täyttäminen propagandalla ja tietoliikenneyhteyksien tuhoaminen tai hallinta.
Sodankäyntiin oikeutettuja taistelumenetelmiä on pyritty rajoittamaan lakien avulla jo tuhansia vuosia. Esimerkkinä Intiassa Manun lait-nimellä tunnettu hindulaisuuden lakiteksti on kieltänyt sotilasta esimerkiksi käyttämästä petollisia aseita tai hyökkäämästä armoa rukoilevaa, istuvaa, surun vallassa olevaa vastaan. Myös hyökkääminen ns. naisistunutta miestä (ks. hijra) vastaan on kielletty. "Manun lait" vaikuttavat edelleen Intiassa perustuslain kautta
Sodankäynnin teoriaa.
Carl von Clausewitzin määritelmän mukaan sodankäynti on kahden itsenäisen tahdon välistä organisoitua, vihamielistä vaikuttamista, jossa keskeinen ja perinteinen keino on fyysinen väkivalta. Sen tavoitteena on vastapuolen tai vastapuolien taivuttaminen omaan tahtoon.
Nykyaikaisessa informaatiosodassa ovat jälleen korostuneet aineettoman vallankäytön ja ei-aseellisen väkivallan klassiset merkitykset. Tässä läntinen käsitys, jota Clausewitz edustaa, ja itäinen käsitys, jota esimerkiksi Sun Tzu edustaa, sodasta eroavat selvästi toisistaan. Sun Tzun mukaan sodankäynnin huippu on vastustajan voittaminen ilman taistelua. Clausewitzille vastustajan asevoimien lyöminen, ratkaisutaistelu, on sodankäynnin toiminnallista ydintä.


Mustatorvisieni.
Mustatorvisieni ("Craterellus cornucopioides") on kantarelleihin kuuluva erinomainen ruokasieni, joka ei tarvitse esikäsittelyä.
Koko ja ulkonäkö.
Mustatorvisienen lakki on ontto ja tumma, suppilomainen. Se on päältä mustanruskea ja alta mustanharmaa. Alapinta on myös valkoisen härmän peittämä. Märkänä väri on pikimusta. Sienen torven ulkopinta on matalasti poimuttunut ja sen reuna on mutkainen. Raaka sieni tuoksuu miedosti omenalta ja maistuu voimakkaalta.
Kasvuaika ja -paikka.
Sieni kasvaa elo-lokakuussa. Mustatorvisientä tavataan Etelä- ja Keski-Suomessa verrattaen yleisenä, usein tiheinä kasvustoina rehevien kangasmetsien ja lehtojen aukkopaikoissa. Esiintymisrunsaus kuitenkin vaihtelee suuresti vuosittain. Mustatorvisieni jää helposti huomaamatta, sillä se maastoutuu lähes täydellisesti lahoavien lehtien joukkoon.
Käyttö ravinnoksi.
Mustatorvisieni on herkullinen monella tapaa valmistettuna. Sitä sopii käyttää kuten suppilovahveroa tai vaikka sekaisin suppilovahveron kanssa. Mustatorvisieni kannattaa säilöä kuivaamalla, kuivattuna sitä voi murentaa liottamatta mausteeksi ruokiin. Sienen tyviosa on mullanmakuinen ja sitkeä, joten sitä ei käytetä.


Suppilovahvero.
Suppilovahvero ("Cantharellus tubaeformis") on vahveroihin kuuluva erinomainen, muodoltaan torvimainen ruokasieni, joka ei tarvitse esikäsittelyä.
Koko ja ulkonäkö.
Kooltaan sieni on pienikokoinen, joten sienestäjän on usein etsittävä sitä sammaleen seasta. Lakin halkaisija on useimmiten alle viisi senttiä. Sen lakki on kellertävän tai harmahtavan ruskea, keskellä on selvä suppilo. Kellertävä jalka on usein melko pitkä, keltainen, hoikka ja ontto. Alapinnan harvat helttamaiset poimut ovat leveitä, johteisia ja haaroittuvia. Sienen maku ja tuoksu ovat mietoja.
Samankaltaisia lajeja.
Suppilovahveron näköisellä kosteikkovahverolla ("Cantharellus lutescens") lakin alapinta on oranssi tai valkoinen ja lähes sileä, kun taas suppilovahveron lakin alapinta on usein harmaa. Myös kosteikkovahvero on ruokasieni. Kultaheltta ("Chrysomphalina chrysophylla" eli "Omphalina chrysophylla") on myös erehdyttävästi suppilovahveron näköinen. Harvinainen nuhruvahvero ("Cantharellus melanoxeros") sekä rustonupikka ("Leotia lubrica") muistuttavat myös suppilovahveroa. Suppilovahveroa ei pidä sekoittaa samankaltaisilla alueilla kasvavaan suippumyrkkyseitikkiin ("Cortinarius rubellus") joka on tappavan myrkyllinen!
Kasvuaika ja -paikka.
Suppilovahvero on ruokasienistä myöhäisimpiä ja sen parhaat satokuukaudet ovat syys- ja lokakuu, mutta niitä voi löytää vielä marraskuussakin. Jäätyminen ei pilaa itiöemiä, vaan niitä voi kerätä lumen altakin syötäväksi. Suppilovahvero esiintyy yleensä sammaleisissa havumetsissä useina ryppäinä. Se on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa; lajin pohjoisimmat esiintymät ovat napapiirin tuntumassa.
Suppilovahveroa tavataan Euroopassa ja Pohjois-Amerikan pohjoisosissa. On joitakin viitteitä siitä, että Pohjois-Amerikan länsiosien suppilovahverot kuuluvat eri lajiin tai alalajiin kuin Euroopan ja Pohjois-Amerikan itäosien sienet.
Käyttö ravinnoksi.
Suppilovahvero voidaan säilöä pakastamalla tai kuivaamalla ja se sopii monin tavoin käytettäväksi ruuanvalmistuksessa. Maku on mieto ja lievästi makea, jalkaosa on sitkeä. Sieni on lähes aina toukaton.


Luettelo eksoplaneetoista.
Tämä artikkeli on luettelo eksoplaneetoista. Tällä hetkellä tunnetaan 845 eksoplaneettaa ja 665 planeettakuntaa, joista 126:ssa on vähintään kaksi planeettaa.
Planeettojen nimeämisessä on periaatteena, että planeetan nimi saadaan lisäämällä tähden nimeen pieni kirjain b ensimmäiselle planeetalle, c toiselle ja niin edelleen.
Massoissa on käytetty yksikkönä Jupiterin massaa tai Maan massaa ja niiden lyhenteinä MJ ja ME. Planeettojen massoista on annettu pääsääntöisesti vain alaraja, jos planeetta on havaittu mittaamalla tähden näkösäteen suuntaista nopeuskomponenttia. Kiertoajan yksikkönä on pääsääntöisesti käytetty päivää mutta joillekin planeetoille kiertoaika on ilmoitettu vuosissa. Näiden SI-järjestelmän lisäyksiköiden tunnuksina on järjestelmän mukaisesti käytetty kirjaimia d ja a. Kun planeetan säde on merkitty näkyviin, yksiköksi on asetettu Jupiterin säde RJ'", alalla olevan käytännön mukaisesti.
Tällä hetkellä suurin määrä (9) varmistettuja eksoplaneettoja kiertää tähteä HD 10180, joka on myös ainut toistaiseksi tunnettu tähti, jota kiertää Aurinkoa enemmän planeettoja. Toisena on Kepler-11, jota kiertää 6 varmistettua eksoplaneettaa.
Pääsarjan tähtien planeetat.
(1) Ylikulku havaittu, todellinen massa tunnetaan.
(2) Planeetta löydetty gravitaatiolinssi menetelmällä.
(4) Planeetta kuvattu, massa arvioitu pintalämpötilan perusteella.
(7) Isoakseli ja planeetan massa riippuvat tähden massan todellisesta arvosta.
Pulsareiden planeetat.
Toistaiseksi tunnetaan neljä planeettaa kiertämässä pulsaria.
Vapaat planeetat.
Toistaiseksi on havaittu kaksi planeetan kokoista kappaletta, jotka eivät näytä kiertävän mitään tähteä.
(1) Mahdollinen ruskea kääpiö.
Viitteet.
Eksoplaneettaluettelo


Wien.
Wien on Itävallan pääkaupunki sekä yksi Itävallan osavaltioista. Se sijaitsee Tonavan rannalla, vain 60 kilometrin päässä Itävallan itäisestä rajasta, lähellä Tšekkiä, Unkaria ja Slovakiaa. Runsaalla 1,6 miljoonalla asukkaallaan (metropolialueella 2,2 milj.) se on Itävallan suurin kaupunki, kuten se on myös Itävallan kulttuurin, talouden sekä politiikan keskus.
Historia.
Wien 1858. Vanhaakaupunkia ympäröi yhä kaupunginmuuri suojavyöhykkeineen.
Roomalaisaika.
Noin vuonna 50 eaa. roomalaiset perustivat sotilasleirin Tonavan rannalle, nykyisen Wienin vanhankaupungin alueelle. Leiriä kutsuttiin nimellä "Vindobona", aluetta aiemmin asuttaneen kelttiläisen vinid-heimon mukaan. Vindobonan leiri kuului linnoitusketjuun, joka oli Rooman valtakunnan etuvartio germaanisia heimoja vastaan. Keisari Trajanus rakennutti 100-luvulla jaa. Vindobonasta huomattavan rajalinnoituksen. Vuonna 180 keisari Marcus Aurelius kuoli Vindobonassa kesken germaaneja vastaan käydyn sotaretken. Kansainvaelluksen aika merkitsi Rooman valtakunnan vetäytymistä alueelta, ja vuonna 433 Rooma luopui virallisesti Vindobonasta. Vindobona säilyi kuitenkin asutuskeskuksena roomalaisten lähdettyäkin.
Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan aika.
Vuonna 976 Babenberg-suku sai Itävallan maakreiviyden, ja tätä on perinteisesti pidetty Itävallan valtion syntynä. Babenbergit asettuivat 1154 hoveineen Wieniin, joka oli Itävallan ja Unkarin välinen rajakaupunki ja tärkeä kauppapaikka. Seuraavana vuonna suku kohotettiin herttuan arvoon ja Wienistä tuli Itävallan herttuakunnan pääkaupunki. Babenbergien aika merkitsi kukoistusta Wienille: se sai 1221 täydet kaupunkioikeudet ja kasvoi yhdeksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan tärkeimmistä kauppakaupungeista. Babenbergit rakennuttivat kaupungille puolustusmuurit sekä aloittivat Stephansdomin rakennustyöt. 1278 Babenbergien maat päätyivät Habsburgeille, jotka hallitsivat Itävaltaa yhtäjaksoisesti seuraavat kuusi ja puoli sataa vuotta, ja Wienistä tuli Habsburg-dynastian hovikaupunki. Vuodesta 1452 Wien oli myös Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan pääkaupunki, kun keisarin valtaistuin siirtyi pysyvästi Habsburgeille.
Vuonna 1529 Kaakkois-Eurooppaa vallanneet turkkilaiset sotajoukot piirittivät Wieniä sulttaani Soleiman I Suuren johdolla. Wienin puolustajat onnistuivat karkottamaan hyökkääjän porteiltaan, vaikka heillä oli alivoima ja vaikka Babenbergien aikaiset kaupunginmuurit hädin tuskin kestivät hyökkäystä. Seuraavan vuosisadan aikana kaupunki ympäröitiin vahvalla linnoitusketjulla. Uudet muurit osoittivat voimansa, kun turkkilaiset hyökkäsivät uudelleen 1683: Wien puolusti itseään menestyksekkäästi kaksi kuukautta, kunnes apuun tulleet puolalaiset sotajoukot ajoivat turkkilaiset pois.
Itävallan keisarikunnan aika.
Napoleon valtasi Wienin 1805 ja lakkautti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan. Rooman keisari Frans II vaihtoi arvonimensä Itävallan keisari Frans I:ksi ja Wien muuttui Itävallan keisarikunnan pääkaupungiksi. Napoleonin hävittyä Waterloon taistelun kaupungissa pidettiin vuonna 1815 Wienin kongressi, jossa päätettiin Euroopan rajoista.
1800-luku oli Wienille voimakkaan kasvun aikaa. Kaupunki teollistui ja sai rautatieyhteydet, ja sinne virtasi asukkaita kaikista Itävallan keisarikunnan kolkista. Vuosien 1850 ja 1890 suurissa alueliitoksissa Wieniin liitettiin virallisesti vanhojen kaupunginmuurien ulkopuolelle kasvaneet esikaupungit. Keisari Frans Joosefin 1857 antaman määräyksen jälkeen kaupunginmuuri purettiin ja sen leveä suojavyöhyke otettiin rakennuskäyttöön. Muurien paikalle rakennettiin kehäkatu Ringstrasse, jota reunustavat puistot sekä muhkeat julkiset rakennukset (parlamenttitalo, yliopisto, raatihuone, ooppera, museoita). Mahtipontinen Ringstrasse, pariisilaisten esikuvien mukainen bulevardi, luotiin kuvastamaan Itävalta-Unkarin valtakunnan ja sen Habsburg-keisarien mahtia. Sen rakennukset edustavat 1800-luvun kertaustyylejä, uusklassismia, uusgotiikkaa ja uusrenessanssia, joita kutsutaan Wienissä yksinkertaisesti ”Ringstrasse-tyyliksi”. Tätä kiivaan rakentamisen aikaa kaupungin historiassa kutsutaan nimellä "Gründerzeit".
Itävallan tasavallan aika.
Vuonna 1918 Itävalta-Unkarin keisarikunta hajosi ja Wienistä tuli Itävallan tasavallan pääkaupunki. Ylikansoittunutta Wieniä kutsuttiin Itävallan ”vesipääksi” ("Wasserkopf"), koska kaupunki oli suhteettoman suuri uuteen tynkä-Itävaltaan nähden. Vuodet 1919–1934 olivat ”punaisen Wienin” aikaa. Tuolloin kaupunkia hallitsivat sosiaalidemokraatit, jotka pyrkivät parantamaan Wienin työläisten elinolosuhteita vahvan sosialistisella yhteiskuntapolitiikalla. Punaisen Wienin näkyvin saavutus olivat kaupungin rakennuttamat valtavat työläisten asuinkorttelit.
Vuonna 1934 Engelbert Dollfussin austrofasistit kaappasivat vallan lyhyen sisällissodan jälkeen ja vasemmiston toiminta kiellettiin. Natsien liitettyä Itävallan Saksaan Wienistä oli tarkoitus tehdä yksi maailman suurimmista kaupungeista ja siihen liitettiin ympäröiviä alueita. Toisessa maailmansodassa Wien vaurioitui pommituksissa ja taisteluissa, mutta pääsi vähällä moniin muihin saksalaisiin kaupunkeihin verrattuna. Wien jaettiin 1945 Berliinin tavoin miehitysvyöhykkeisiin Neuvostoliiton, Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan kesken. Miehitysjoukot poistuivat 1955 Itävallan valtiosopimuksen solmimisen jälkeen. Vuonna 1954 alueliitokset purettiin ja kaupungin pinta-ala supistui kolmannekseen.
Tunnettuja wieniläisiä.
Wien oli 1700–1800-luvuilla Euroopan suurimpia kulttuurin ja taiteen keskuksia. Kuuluisia Wienissä vaikuttaneita henkilöitä ovat muun muassa psykoanalyysin isä Sigmund Freud, säveltäjät Wolfgang Amadeus Mozart, Joseph Haydn, Ludwig van Beethoven, Franz Schubert, Johannes Brahms, Gustav Mahler, Alban Berg, Arnold Schönberg sekä Johann Strauss vanhempi, nuorempi ja Antonio Vivaldi, joka kuoli Wienissä, sekä filosofit Karl Popper ja Ludwig Wittgenstein.
Nähtävyydet.
Wienin sydämenä on sen vanhakaupunki ("Innere Stadt"), jota ympäröivät 1850-luvulle asti puolustusmuurit. Vanhakaupunki noudattaa yhä keskiaikaista, ahdasta ja sokkeloista asemakaavaa, ja sen rakennuskanta edustaa lukuisia tyylikausia keskiajasta barokkiin ja jugendiin. Sen keskipisteenä on Stephansdom eli Pyhän Tapanin katedraali, yksi Keski-Euroopan huomattavimpia goottilaisia katedraaleja, jonka 136-metrinen terävä torni näkyy yli Wienin. Vanhassakaupungissa on useita kymmeniä kirkkoja, joista monet kuuluvat eri katolisille munkkijärjestöille: kapusiiniveljeskunnan "Kapuzinerkirche" jonka alla on Habsburg-suvun keisarillinen hautakammio, augustiinolaisveljeskunnan "Augustinerkirche", fransiskaanien "Franziskanerkirche", dominikaanien "Dominikanerkirche", jesuiittojen "Jesuitenkirche".
Vanhankaupungin eteläreunalla on Hofburg, Habsburgien keisarillinen palatsi. Hofburg on vuosisatojen mittaan valtavaksi paisunut rakennuskompleksi, jonka vanhimmat osat ovat 1200-luvulta ja jonka uusin siipi valmistui vasta ensimmäisen maailmansodan aikana. Palatsissa on nykyään Itävallan presidentin virka-asunto; lisäksi siinä toimii lukuisia museoita (muun muassa museoitu keisarillinen huoneisto), Itävallan kansalliskirjasto sekä kuuluisa espanjalainen ratsastuskoulu.
Keskustaa kiertää 1800-luvun lopulla vanhojen kaupunginmuurien paikalle rakennettu bulevardikatu Ringstrasse. Katua reunustavat lukuisat suuret puistot, kuten "Stadtpark", "Burggarten" ja "Volksgarten", sekä ”Ringstrasse-tyyliä” edustavat monumentaalirakennukset. Hofburgia vastapäätä olevalla "Maria-Theresien-Platzilla" on kolme huomattavaa museorakennusta: luonnonhistoriallinen museo (1889), taidehistoriallinen museo (1891) sekä lukuisia museoita sisältävä Museumsquartier (1723). Pohjoisempana kadun varrella "Rathausparkia" eli Raatihuoneenpuistoa reunustaa kolme muhkeaa rakennusta: uusklassinen Itävallan parlamenttitalo (1883), uusgoottilainen Wienin raatihuone (1883) ja uusrenessanssityylinen Wienin yliopiston päärakennus (1884). "Rooseveltplatzilla" kohoaa uusgoottilainen Votiivikirkko eli "Votivkirche" (1879). Hieman Ringstrasselta sivussa on "Karlsplatzin" alue, jolla sijaitsevat barokkityylinen "Karlskirche" (1739) sekä "Secession"-rakennus (1898), näyttelyhalli joka edustaa wieniläistä jugendia radikaaleimmillaan.
Ydinkeskustan ulkopuolella sijaitsee kaksi Wienin huomattavinta palatsia Hofburgin ohella: keisarillinen kesäpalatsi Schönbrunn (1744–1749) sekä prinssi Eugenin kesäpalatsi Belvedere (1714–1722). Praterin huvipuiston ja koko Wienin symboli on Riesenrad (ks. maailmanpyörä), yksi Euroopan suurimmista ja vanhimmista maailmanpyöristä (1897). Modernimpia nähtävyyksiä ovat suurin ”punaisen Wienin” aikana rakennettu työläisten asuintalo Karl-Marx-Hof (1924–1930), joka sisältää 1 325 asuntoa ja on maailman pisin yhtenäinen asuinrakennus, arkkitehti Friedensreich Hundertwasserin suunnittelema mielikuvituksellinen asuintalo Hundertwasserhaus (1985) sekä modernistinen UNO-City (1970) jossa sijaitsee YK:n kolmas päämaja New Yorkin ja Genèven ohella.
Sekä Schönbrunnin linna että Wienin vanha keskusta ovat mukana UNESCOn maailmanperintöluettelossa. Wienin nähtävyyksistä kolme on ikuistettu Itävallan eurokolikoihin: Stephansdom (10 sentin kolikko), Belvederen palatsi (20 sentin kolikko) sekä Secession-rakennus (50 sentin kolikko).
Kulttuuri.
Taiteella ja kulttuurilla on pitkät perinteet Wienissä, varsinkin teatterin, oopperan ja klassisen musiikin aloilla. Wienin kulttuuritarjonta onkin korkealuokkaista. Kaupungista löytyy useita teattereita, joista tunnetuimpia lienevät "Akademietheater", "Volkstheater" ja "Theater in der Josefstadt". Wienistä löytyy myös runsaasti pienempiä teattereita, jotka ovat keskittyneet tarjoamaan hieman kokeellisempia ja modernimpia esityksiä sekä näytelmiä.
Oopperatarjonnasta Wienissä vastaavat Valtionooppera sekä Volksoper. Klassisen musiikin konsertteja pidetään Wiener Konzerthausissa sekä Musikvereinissa, jossa pitävät majaansa maineikkaat Wienin filharmonikot. Musikvereinin "Kultaisesta salista" lähetetään vuosittain perinteinen ja tunnettu uudenvuoden konsertti, jossa filharmonikot soittavat Straussin säveltäjäsuvun musiikkia.
Wien on tunnettu myös ruokakulttuuristaan ja erityisesti kahviloistaan. Wieniläisen "Kaffeehausin" perinteet ulottuvat 1600-luvulle, jolloin ensimmäiset kahvipavut otettiin suositun legendan mukaan sotasaaliiksi turkkilaisilta piirittäjiltä. Kaupungin lukuisat kahvilat ovat toimineet vuosisatojen ajan wieniläisen seuraelämän keskuksina, joihin on kokoonnuttu seurustelemaan ja lukemaan sanomalehtiä. Kahviloiden listoilla on tyypillisesti kymmeniä erikoiskahveja sekä erilaisia kakkuja ja torttuja. Miltei jokaisen kahvilan ruokalistalta löytyy perinteikäs suklainen Sacher-kakku.
Kaupunginosat.
Wien koostuu 23 kaupunginosasta eli "Bezirkestä", joista jokainen on numeroitu.
Tonava Wienissä.
Tonava kulkee Wienin itäosien poikki kanavoidussa uomassa muutaman kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Joen alkuperäinen uoma sijaitsee samalla suunnalla vielä kauempana Wienin keskustasta, Florisdorfin ja Donaustadtin alueella, ja on padottu Alte Donau -nimiseksi tekojärveksi. Kaupungin keskusta sijaitsee Tonavan kapeamman sivuhaaran, Donaukanalin varrella, pääasiassa sen länsipuolella. Donaukanaliin laskee myös Alpeilta alkava Tonavan sivujoki Wien.
Wienin kaupunginosista Florisdorf ja Donaustadt sijaitsevat Tonavan itäpuolella. Leopoldstadtin ja Birgittenaun kaupunginosat, joista ensinmainitussa on myös Praterin huvipuisto, sijaitsevat Donaukanalin ja varsinaisen Tonavan väliin jäävällä saarella. Muut kaupunginosat ovat Donaukanalin länsipuolella.
Liikenne.
Wienin metro on viisilinjainen, ja kaupungissa on useita raitiovaunu- ja bussilinjoja. Wienissä on neljä rautatieasemaa: Wien Hauptbahnhof, Wien Praterstern, Wien Südbahnhof ja Wien Westbahnhof. Rakenteilla on uusi päärautatieasema Wien Hauptbahnhof, joka valmistuu vuoden 2014 loppuun mennessä. Kaupungin lentoliikennettä palvelee Wienin kansainvälinen lentoasema(Jossa sijaitsee euroopan korkein lennonojohtotorni). Tonavaa pitkin on mahdollista myös kulkea Bratislavaan jokilaivalla.
Järjestöt.
Wienissä sijaitsee useita kansainvälisten järjestöjen virastoja, kuten Yhdistyneiden kansakuntien teollistamisjärjestö UNIDO, öljynviejämaiden yhteistyöorganisaatio OPEC ja kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA.


Sumuvarjo.
Lentokoneen sumuvarjo (värejä on voimistettu useiden renkaiden esiin saamiseksi)
Sumuvarjo eli glooria on ilmakehässä sopivissa sääoloissa havaittava optinen ilmiö.
Kuten sateenkaarikin, sumuvarjo (glooria) muodostuu ilmakehässä olevissa vesipisaroissa. Sumuvarjossa valo taittuu ja siroaa takaisin (mie-sironta) tulosuuntaan.
Sironnan tapahtumiseksi vesipisaroiden pitää olla suhteellisen pieniä ja halkaisijaltaan alle 50 mikrometriä. Sumuvarjon voi nähdä vain silloin, kun auringon valo pääsee paistamaan suhteellisen esteettä esimerkiksi havaitsijan takaa ja havaitsijan varjo puolestaan on sumua vasten. Maan päällä tällaisen tilanteen syntyminen on harvinaista, joten sumuvarjoja näkee helpoimmin lentokoneessa pilviä vasten. Sumuvarjo koostuu eri spektrin väreissä olevista säteittäisistä kehistä varjon ympärillä. Sumuvarjon renkaiden polarisaatio on yhdensuuntainen, kun taas lähellä varjoa polarisaatio on kohtisuora. Sumuvarjo on tietyssä mielessä myös sukua kehälle. Teoreettisesti voidaan tulkita sateenkaari, kehä ja sumuvarjo saman ilmiön eri ilmentymiksi.


Zeniitti.
Zeniitti [tseniitti] ('pään suunta' > m.ransk. "cenith" >) tarkoittaa tähtitieteessä taivaan ylintä pistettä eli kohtaa, joka on suoraan katsojan pään yläpuolella.
Päiväntasaajan ympäristössä Aurinko näkyy keskipäivällä zeniitin lähellä. Tarkalleen zeniitissä Aurinko voi käydä kääntöpiirillä vain kerran vuodessa: Kravun kääntöpiirillä kesäpäivän seisauksen aikaan ja Kauriin kääntöpiirillä talvipäivän seisauksen aikaan. Kravun kääntöpiirin pohjoispuolella ja Kauriin kääntöpiirin eteläpuolella Aurinko ei voi ikinä käydä zeniitissä saakka. Kääntöpiirien välisellä alueella Aurinko on zeniitissä kaksi kertaa vuodessa, leveyspiiristä riippuen eri aikaan vuotta.
Zeniitin vastakohta on nadiiri, taivaanpallon piste, joka on suoraan alhaalla.


Sodankäynnin historia.
Sodankäynnin historia käsittelee sodankäynnin kehitystä ja historiaa. Laajempi yläkäsite, joka käsittelee sotien, taisteluiden, armeijoiden ja aseiden historiaa, on sotahistoria.
Sotateoreetikko Carl von Clausewitzin mukaan "Sota on väkivaltainen toimi, jonka tarkoituksena on pakottaa vastustaja noudattamaan meidän tahtoamme". Yleensä tämä on tarkoittanut alueiden valloitusta, mutta esimerkiksi Väli-Amerikassa ja Indonesian saaristossa on käyty sotia, joiden tavoitteena oli vankien ottaminen. Koska taistelun tavoitteena ei ollut lyödä vihollisen elävää voimaa, jäi verenvuodatus tällaisessa sodankäynnissä yleensä vähäiseksi. Jos maata oli riittävästi, mutta väestöä vähän, yhteiskunnat suosivat rituaalista sodankäyntiä. Välillä kokonaisten armeijoiden kohtalon ratkaisivat yksittäiset valiotaistelijat tai sankarit keskinäisessä kaksintaistelussaan.
Sodankäynnin historia jaetaan usein historian ajanjaksojen mukaan.
Vanha maailma.
Kivikaudella otettiin käyttöön aseina keihäs, tikari, nuija, linko ja jousi. Nämä aseet pysyivät laajasti käytössä aina myöhäiskeskiajalle asti. Kivikautisista aseista kilpi jatkaa sitkästi elämäänsä nykypäivänäkin, vaikka välillä se onkin hävinnyt lähes täydellisesti eräistä armeijoista.
Tiedemiehet eivät ole yksimielisiä siitä, koska sodankäynti alkoi. Luolamaalausten tarjoama todistusaineisto on ristiriitaista: esittävätkö kuvat ihmisten välistä väkivaltaa, vai eivät? Osa tutkijoista väittää, että maalauksissa on kuolleita tai kuolevia ihmisiä. Osa taas väittää, että maalaukset esittävät rauhanomaisia ihmisiä. Ensimmäinen arkeologinen todistusaineisto taistelusta on arviolta 14 000 vuotta vanhaa ja sijaitsee Sudanissa kohteessa, joka tunnetaan nimellä kalmisto 117. Paikalla on 59 luurankoa ja 110 esinettä, joista melkein kaikki näyttävät tappaneen ihmisiä. Paikka saattaa olle ensimmäinen laaja todiste sodankäynnistä, mutta yhtä hyvin se voi olla tulosta pitkän ajanjakson aikana haudatuista ihmisistä tai joukkomurhasta.
Joidenkin tutkijoiden mukaan ensimmäinen varma todiste sodankäynnistä löytyy Jerikosta vuoden 7 000 eaa. paikkeilta. Kaupunki oli ympäröity kallioon louhitulla vallihaudalla ja yhtenäisellä kivimuurilla. Järjestelmä on tulkittu organisoitua ja hyvin aseistettua vihollista vastaan suunnitelluksi. Toisen tulkinnan mukaan kyse on tulvavallista.
Uusi maailma.
Suurimmassa osassa Amerikkaa sodankäynti pysyi teknisesti kivikauden tasolla vuoteen 1492 asti. Ainoastaan Meksikon ylätasangolla pronssiaseita käytettiin merkittävässä määrin sodankäynnissä. Eurooppalaisten tunkeuduttua mantereelle intiaanit omaksuivat nopeasti tuliaseet ja hevosten käytön sodankäynnissä.
Muinaisen Lähi-idän sodankäynti.
Muinaisessa Lähi-idässä kehittyivät ensimmäiset armeijat, jotka pyrkivät toteuttamaan taisteluissa yhtenäistä suunnitelmallista taktiikkaa. Jalkaväki hallitsi taistelukenttää. Aikaisemmin kehitettyjen yksilöaseiden lisäksi kehitettiin ensimmäinen monimutkainen asejärjestelmä, kun sotavaunujen esiaste syntyi noin 3500 eaa. Sumerilaisten kaupunkivaltioiden väliset sodat vuosina 3000–2500 eaa. olivat esimmäiset dokumentoidut sodat. Mediggon taistelu on historian ensimmäinen taistelu, josta tiedetään suurin piirtein aika ja paikka, sekä osapuolet ja lopputulos. Muinaisessa Lähi-idässä käytiin myös ensimmäiset laajamittaiset piiritykset.
Assyriassa otettiin 700-luvulla eaa. käyttöön ratsuväki, joka alkoi hitaasti syrjäyttää sotavaunuja. Samaan aikaan Assyrian armeija oli ensimmäinen, joka varustettiin täysin rautaisin asein. Assyrialaisilla myös kiinteät suoja-aseet (eli kypärät ja vartalohaarniskat) yleistyivät ja vahvistuivat. Samaan aikaan syntyi kevyt- ja raskas jalkaväki, koska kiinteillä suoja-aseilla oli liian kallista varustaa koko armeija. Assyrian raskas jalkaväki taisteli tiiviissä muodossa. Ilmeisesti assyrialaisilla oli käytössä myös jonkinlainen jalkaväen taktinen yksikkö, joka helpotti raskaan jalkaväen käyttöä taistelussa.
Antiikin Kreikan sodankäynti.
Antiikin Kreikan sodankäynti perustui suoraan Lähi-idän mallille. Raskaan jalkaväen sotilas oli nimeltään hopliitti, ja sen taktisena yksikkönä yleistyi vuoden 750 eaa. paikkeilta lähtien falangi. Taisteluja valmisteli kevyt jalkaväki, jota oli kuitenkin suhteessa huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin Lähi-idässä. Kreikassa ei juurikaan käytetty ratsuväkeä, vasta Makedonian armeijassa ratsuväki otettiin laajasti käyttöön. Sen sijaan sotavaunut olivat aluksi laajasti käytössä, mutta myöhemmin raskas jalkaväki syrjäytti myös yksittäiset sotavaunut.
Falangi oli ongelmallinen: se oli rakenteeltaan niin tiivis, että se pystyi käytännössä liikkumaan ja taistelemaan vain suoraan eteenpäin. Lisäksi se pystyi liikkumaan ainoastaan tasaisessa maastossa, joten Kreikassa suurin osa maastosta oli sille sopimatonta. Taistelun alettua falangia ei pystynyt johtamaan, vaan se toimi lähes itsenäisesti, liikkuen suoraan eteenpäin kohti vihollisen falangia. Falangin rajoitteiden vuoksi taistelut käytiin etupäässä viljapelloilla sadonkorjuuaikana.
Makedonian kuningas Filippos II uudisti 300-luvulla eaa. Makedonian armeijaa, luoden ammattiarmeijan, joka taisteli ympäri vuoden. Makedonialainen falangi oli vielä kömpelöliikkeisempi ja raskaampi kuin kreikkalaisten. Filippos kehittikin kevyttä jalkaväkeä ja ratsuväkeä, sekä armeijan osien yhteistoimintaa. Sotajoukon eri osilla oli erilaisia taktisia tehtäviä. Ensimmäistä kertaa myös ratsuväelle luotiin taktinen yksikkö. Filippoksen poika Aleksanteri Suuri peri isänsä luoman armeijan ja valloitti tuntemansa maailman.
Antiikin Rooman sodankäynti.
Roomalainen falangi oli aluksi täsmälleen samanlainen kuin kreikkalainenkin. 300-luvulla samnilaissotien aikana roomalaiset joutuivat vaikeuksiin vuoristoisessa maastossa. Tämän vuoksi kehitettiin manipulitaktiikka, jonka manipulifalangi oli paljon joustavampi liikkeissään kuin vanha kreikkalainen malli. Taistelujärjestyksessä oli myös ensimmäistä kertaa taktinen reservi, jota sotapäällikkö saattoi käyttää joustavasti haluamallaan tavalla. Ratsuväkeä roomalaiset väheksyivät ja laiminlöivät sen kehittämistä.
Muinaisen Kiinan sodankäynti.
Zhou-dynastia (1050–256 eaa.) varusti suuren armeijansa rauta-aseilla. Kiinalaiset käyttivät sotavaunuja toisinaan suurina muodostelmina. Noin vuonna 770 eaa. valtakunta hajosi. Koska pirstoutuneilla läänitysalueilla oli rajalliset resurssit aluksi armeijat olivat pieniä. 400-luvulta eaa. alkaen taistelevien valtioiden keskushallinnot kykenivät varustamaan satojatuhansia sotilaita rauta-aseilla. Jalkajousia alettiin käyttää piirityksissä ja yksilöaseina. Kiinalaiset ottivat ratsuväen käyttöön vuoden 300 eaa. paikkeilla. Armeijoiden ytimenä pysyi kuitenkin panssaroitu, keihäillä aseistettu jalkaväki, joka taisteli tiiviissä muodossa. Jatkuvien sotien vuoksi kiinalaiset pohtivat korkealaatuisesti sodankäyntiä.
Keskiaikainen sodankäynti.
Vuonna 378 Adrianopolin taistelussa goottien raskas ratsuväki löi roomalaisten jalkaväen ja uusi aikakausi alkoi sodankäynnissä. 500-luvulla Itä-Roomassa Belisarius aseisti jalkaväkensä ja ratsuväkensä jousilla. Taistelu pyrittiin ratkaisemaan ainoastaan kaukoaseilla.
Länsi-Euroopassa valtaan nousseet frankit tukeutuivat aluksi ainoastaan jalkaväkeen. Kun tämä armeija kohtasi itäroomalaiset 554 Casilinumissa oli se täysin avuton nuolisateessa ja tuhoutui. Muiden vastaavien kokemusten jälkeen frankit ottivat käyttöön hevosen ja paksun suojavarustuksen. 500-luvulla myös jalustin yleistyi. Frankit liittivät ensimmäisinä ritariarmeijan tekniset edellytykset yhteen luoden tehokkaan sotavoiman. Aluksi kilpi oli ritarien tärkein suojavarustus, mutta myöhemmin haarniskojen kehitys vähensi sen merkitystä. 1000-luvulla otettiin käyttöön kokohaarniska ja 1200-luvulla ratsukin panssaroitiin. Aluksi käytössä oli rengas- tai suomuhaarniska, mutta keskiajan loppupuolella levyhaarniska yleistyi. Aseina käytettiin peitsen ja miekan lisäksi erilaista valikoimaa lähitaisteluaseita.
Raskaan ratsuväen lisäksi ritariarmeijaan kuului kevyttä jalkaväkeä. Ratsuväellä tai jalkaväellä ei ollut taktista yksikköä ja taistelukenttää hallitsivat yksittäiset sankariritarit ja kunniakäsitys oli tärkeä. Ritariarmeijan yleistyminen johtui sarjasta virhearvioita ja taktisia virheitä. Raskas jalkaväki pystyi edelleenkin torjumaan useita ratsuväen rynnäköitä.
Vastatoimena ritariarmeijalle kehittyi jalkajousi, joka lävisti levyhaarniskan. Britteinsaarilla oli käytössä lähes yhtä hyvä pitkäjousi, joka läpäisi verkko- ja rengashaarniskan. Pitkäjousen etuna oli suurempi tulinopeus jalkajouseen verrattuna.
Ruotsissa, Norjassa, Suomessa ja Sveitsissä ritariarmeija ei yleistynyt, vaan armeija oli nostoväestä luotu kansanarmeija. Tällaiset armeijat olivat kuitenkin avuttomia ritariarmeijaa vastaan, ellei niillä ollut käytössä taktista yksikköä.
Mongolien sodankäynti.
Mongoliarmeijassa oli pelkkää ratsuväkeä. Jalkaväki puuttui täysin, mutta armeijassa oli raskasta ja kevyttä ratsuväkeä eri tehtäviä varten. Mongolien voima olikin joustavassa taktiikassa. Mongolit ratkaisivat taistelut reserveillä. Käytössä oli erityiset siipireservit, jotka oli varattu vihollisen saartamiseksi. Sotapäällikkö pystyi johtamaan taistelussa koko armeijaa torvi- ja lippumerkein. Mongolien aseina oli kaksi jousta, peitsi, miekka ja nuija. Suojavarusteina oli kypärä ja nahkainen panssari.
Myöhäiskeskiajan sodankäynti.
Jalkaväen uusi valtakausi alkoi Sveitsistä keskiajan lopulla. Sveitsiläisten armeija oli pelkästään jalkaväkeä ja heillä oli taktinen yksikkö, Gewalthaufen, joka lopetti ritariarmeijan valtakauden, kun sveitsiläiset löivät 1474–1477 Burgundilaissodissa ritariarmeijan useaan kertaan.
Ruuti oli keksitty jo 1000-luvulla Kiinassa. Kiinassa keksintöä käytettiin lähinnä ilotulittamiseen, mutta jo mongoleilla oli 1200-luvulla sotilaallisia sovelluksia. Euroopassa alkeelliset tuliaseet olivat käytössä 1200-luvun lopulla. Aseet kehittyivät nopeasti ja levisivät nopeasti Euroopassa. 1400-luvun lopulla Euroopassa kehitettiin ruudin sekoitussuhde, joka soveltui parhaiten sotilaalliseen käyttöön. Käsiaseiden ensimmäinen aste oli käsikanuuna, jota seurasi hakapyssy. 1500-luvulla kehitettiin musketti, aluksi lunttulukkoisena, 1600-luvulla piilukkoisena. 1500-luvulla syntyi myös pistooli, jota varten kehitettiin rataslukko.
Uudenajan sodankäynti.
Sveitsiläinen taktiikka yleistyi Euroopassa 1500-luvulla. Muotoon lisättiin tuliaseet, aluksi piikkimiehet keskellä ja tuliaseet ympärillä, myöhemmin kehittyi espanjalainen neliö. 1500-luvun lopulla Morits Oranialainen kehitti treffen-taktiikan, josta kehittyi 1600-luvulla linjataktiikka. Samaan aikaan keksittiin pistin, joka siirsi piikkimiehet historiaan 1700-luvun alussa. Jalkaväen taistelumenetelmänä oli yleisesti kontramarssi. 1600-luvulla kehitettyä piilukkoista muskettia vastaavat aseet olivat laajasti armeijoiden käytössä aina 1800-luvun puoleen väliin asti.
Ratsuväki menetti merkitystään, vaikka myös se otti tuliaseet käyttöön. Taistelumenetelmänä oli käytössä karakolli. 1600-luvulla karakolli vaihtui ratsuväen rynnäkköön eli atakkiin. Tykkien merkitys kenttätaistelussa kasvoi. 1750-luvulla Preussin kuningas Fredrik II Suuri kehitti tykistön liikkuvuutta ja loi kokonaan hevosvetoisen tykistön.
Seitsenvuotisessa sodassa 1750-luvun puolivälissä ilmestyivät tarkka-ampujat. Tarkka-ampujien ryhmät valmistelivat taisteluita Yhdysvaltain vapaussodassa, jonka jälkeen eurooppalaiset armeijat kouluttivat vastaavaa kevyttä jalkaväkeä. Kevyt jalkaväki oli kaikkialla kuitenkin vain vakiintuneen linjataktiikan lisäys.
Ranskan vallankumouksessa armeijankin vanha järjestys romuttui. Ammattimainen palkka-armeija vaihtui yleiseen asevelvollisuuteen ja armeija kasvoi yli 600 000:en mieheen. Samalla syntyi kolonnataktiikka. Lisäksi Ranskassa kehitettiin tykkien teollista valmistusta ja niiden tulen merkitys taistelukentällä kasvoi. Syntyi divisioonajako ja esikunnat, kun suurta armeijaa ei voinut komentaa enää yksi mies.
Teollistuneen ajan sodankäynti.
Ranskan vallankumoussotien jälkeen yleinen asevelvollisuus lähes hävisi. Krimin sota oli viimeinen sota, joka käytiin ammattiarmeijoin. Tämän jälkeen otettiin yleisesti käyttöön asevelvollisuus. Suurvalloista ainoastaan Britannia säilytti palkka-armeijan ja luopui siitä vasta ensimmäisessä maailmansodassa. Suurten armeijoiden varustamisessa, huoltamisessa ja liikuttelussa tuli avuksi teollinen vallankumous ja höyryvoima, niin maalla kuin merelläkin.
Jalkaväen aseistus kehittyi huimasti 1830-luvulta ensimmäisen maailmansodan loppuun mennessä. Syntyi takaaladattava rihlattu kivääri ja metallihylsy mahdollisti makasiinikiväärin. Useissa maissa siirryttiin suoraan suustaladattavasta musketista moderniin makasiinikivääriin. Jalkaväen tulivoiman kehitys huipentui konekiväärin keksimiseen.
Tykeissä otettiin käyttöön rihlaus, takaalataus sekä hidastin- ja palautinlaitteet. 1800-luvun loppuun mennessä oli syntynyt tykistö, jolla käytiin ensimmäinen maailmansota. Myös tykistön ampumamenetelmät kehittyivät.
Lääkehoidon kehittyminen paransi huomattavasti haavoittuneiden selviytymismahdollisuuksia Krimin sodan jälkeen. Armeijat panostivat haavoittuneiden evakuointiin ja hoitoon. Sterilisointi ja tehokas nukutus paransivat leikkaushoitoja. Lisäksi keksittiin röntgen ja veriryhmien ymmärtäminen mahdollisti verensiirrot.
Maailmansotien sodankäynti.
Ensimmäisessä maailmansodassa otettiin uusina aseina käyttöön kaasu ja panssarivaunu. Armeijat kasvoivat miljoonaluokkaan, kun sotaakäyvät maat kutsuivat yhteensä yli 60 miljoonaa miestä palvelukseen. Siirryttiin totaaliseen sotaan, jossa koko kansakunta kävi sotaa. Vihollinen hyökkäsi koko kansakuntaa vastaan; pommitti kaupunkeja ja hyökkäsi muitakin siviilikohteita vastaan. Länsirintamalla sota juuttui vuosikausiksi paikoilleen, kun armeijat kaivautuivat suojautuakseen kasvaneelta asevaikutukselta. Aluksi tyydyttiin yhteen puolustuslinjaan, mutta myöhemmin puolustuksen syvyyttä lisättiin ja syntyi puolustusasema. Asemasodassa naamioimisesta ja harhauttamisesta tuli välttämätöntä. Sodan aikana jalkaväki siirtyi ketjutaktiikasta ryhmätaktiikkaan. Käsikranaatti palasi jalkaväen aseistukseen ja uusina aseina otettiin käyttöön liekinheitin ja erilaiset automaattiaseet.
Toisessa maailmansodassa totaalinen sota laajeni: ilmapommituksista tuli strategisia ja merillä siirryttiin rajoittamattomaan upotussotaan. Siviilejä kuoli lähes yhtä paljon kuin sotilaita. Monessa miehitetyssä maassa oli voimakkaita vastarintaliikkeitä, joiden toiminta sitoi ratkaisevasti vihollisen voimia. Propagandasota kehittyi ja vihollisen radiolähetysten (sotilaalliset ja siviili) häirintä ja tiedustelu laajeni. Panssarivaunusta kehittyi itsenäinen aselaji. Panssarintorjuntatykit kehittyivät kilpaa panssareiden kanssa ja panssareiden lähitorjuntaan kehitettiin rekyylittömiä sinko- ja rakettiaseita. Panssarivaunut ja muut polttomoottorikäyttöiset ajoneuvot palauttivat liikkeen taistelukentälle.
Ilma-aseen taktinen käyttö kehittyi paljon. Salamasodassa ilmavoimat ja panssariaselaji mursivat yhteistyössä vihollisen puolustuslinjan, ja iskivät pitkälle vihollisen selustaan. maahanlaskujoukkoja käytettiin laajasti vihollisen selustassa. Tykistön merkitys säilyi taistelukentällä; ampuma- ja tulenjohtomenetelmät kehittyivät. Samoin kranaatinheittimet kehittyivät huimasti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Maamiinoja käytettiin laajasti vihollisen panssareita ja jalkaväkeä vastaan. Ilmavaaran kasvaessa naamioimisen ja ilmatorjunnan merkitys kasvoi. Automaattiaseilla pyrittiin aseistamaan yhä suurempi osa armeijasta. Useat sodan ratkaisutaisteluista alkoivat maihinnousulla. Yhdysvallat ratkaisi sodan Japania vastaan käyttämällä ydinasetta. Antibiootteja alettiin tuottaa tuottaa teollisesti.
Sodankäynti toisen maailmansodan jälkeen.
Toisen maailmansodan lopulla saksalaiset kehittivät risteily- (V1) ja ballistisen (V2) ohjuksen. Ballistista ohjusta kehitettiin edelleen sodan jälkeen ja siitä kehittyi strateginen ase: ydinkärjellä varustettu mannertenvälinen ohjus. Risteilyohjusten kehitys pääsi uudelleen vauhtiin 1970-luvulla. Erilaiset ohjukset ovat nykyään kaikkien aselajien käytössä. Kemialliset aseet palasivat käyttöön 1960-luvulla.
Panssarivaunun ja panssarintorjunnan kilpajuoksu jatkui toisen maailmansodan jälkeen. Taistelupanssarivaunujen lisäksi syntyi moniin erikoistehtäviin suunnitellut panssarit. Tärkeän roolin saivat miehistönkuljetusvaunut. Helikopterista tuli tärkeä ja sitä käytetään erilaisiin tuki- ja taistelutehtäviin. Yksittäisen sotilaan aseeksi vakiintui rynnäkkökivääri. Maamiinoja ryhdyttiin levittämään koneellisesti. Helikopterien ja lentokoneiden käyttö joukkojen siirtämiseen teki maihinnousuista tarpeettomia. Armeijoiden koostuminen lähes täysin panssaroiduista joukoista nosti polttoainehuollon vaatimuksia ja tarvetta suojata huoltoyhteyksiä.
Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kehittivät ja varustivat armeijoitaan kylmän sodan aikana eri tavoin. Neuvostoliitto tuotti kymmeniätuhansia kappaleita kaikkia tarvitsemiaan asejärjestelmiä: tykkejä, panssarivaunuja ja jopa suihkuhävittäjiä. Yhdysvallat taas luotti asejärjestelmiensä laadun parantamiseen tekniikan avulla. Tämä tekninen kehitys teki suuresta osasta vanhoja aseita auttamattomasti vanhentuneita. 1980-luvulla sensorit ja tietokoneet paransivat ohjausjärjestelmiä ja häivetekniikkaa alettiin käyttää lentokoneissa ja laivoissa.
Tehokkaasta epätavanomaisesta sodankäynnistä tuli helppoa, kun rynnäkkökivääri levisi kaikkialle maailmaan. Enää ei riittänyt vihollisen lyöminen, vaan piti varmistaa myös sitä tukevan väestön rauhanomaisuus ja ystävällisyys, jos aluetta haluttiin hallita. Avointen yhteiskuntien hallitukset joutuivat vaikeuksiin oman väestönsä kanssa käydessään sotaa, jonka vuoksi miehistötappioita on pyritty minimoinaan.
Kauppasaartoa käytettiin tehokkaasti erottamaan alueita kansainvälisestä kaupankäynnistä ja maailmantaloudesta. Kauppasaarto saattaa haitata myös maailmantaloutta, kuten tapahtui 1973, kun OPEC nosti raakaöljyn hintaa 250 prosenttia.
Persianlahden sodassa Yhdysvallat saattoi käyttää kylmän sodan lopun voimakasta varusteluaan. Yhdysvallat tuhosi Irakin armeijan. Irakin kehittynyt ilmapuolustusjärjestelmä tuhottiin häivepommikoneilla, risteilyohjuksilla, elektronisella sodankäynnillä ja täsmäpommituksilla kymmenessä tunnissa. Tämän jälkeen Yhdysvallat mursi irakilaisten taistelukyvyn seuraavien viikkojen laajoilla ilmapommituksilla. Teknologiapohjainen sodankäynti voitti suuriin määriin perustuneen Irakin puolustuskyvyn. Persianlahden sodassa vihollinen lyötiin ensi kerta pelkällä ilmasodankäynnillä, sillä maajoukot olivat puhtaasti tukeva aselaji.
Nykyaikainen sodankäynti.
Toisen maailmansodan jälkeen on käyty useita valtioiden välisiä tavanomaisen sodankäynnin sotia, mutta 90 prosenttia sodista on ollut sisällissotia. Ne on käyty halvoilla massatuotetuilla aseilla ja suurin osa kaatuneista on ollut siviilejä ja kuollut käsiaseisiin. Nykyaikainen teknologiaperusteinen ja laajan logistisen verkon tukema armeija on yhä harvempien sotaa käyvien osapuolien käytössä. Kehitysmaat investoivat tavanomaisen sodankäynnin armeijoiden varustamiseen miljardeja vuodessa. Nykyaikaiset asejärjestelmät ovat kalliita, ja yhteiskunnilta täytyy löytyä poliittista tahtoa puolustusbudjetin ylläpitämiseen. Suurvalloille selvisi jo kylmän sodan aikana, että ilmasodankäynnillä on lähes mahdotonta lyödä sissisotaa käyvää armeijaa. Sissisotaa käyvät tukeutuvat viestinnässään nykyään kännyköihin, Internetiin ja.
Nykyaikaiset sisällissodat ovat raakoja, ja ne ovat yleensä jatkuneet toisen osapuolen täydelliseen tappioon saakka. Sotia on onnistuttu keskeyttämään vain ulkopuolisella väliintulolla, jolla on valvottu solmittujen sopimusten noudattamista tulitauon jälkeen. Kun väliintulijoiden joukot ovat poistuneet maasta, on keskeytynyt sisällissota alkanut joskus uudelleen.
Kehittyneillä mailla on käytössään laaja satelliittijärjestelmä. Se auttaa tiedustelussa ja mahdollistaa maailmanlaajuiset jatkuvat viestiyhteydet. Jos maalla on käytössään tiedustelusatelliittijärjestelmä, on sen strateginen yllättäminen vaikeaa. Vuonna 2001 kiertoradalla oli 500 satelliittia, joista 100 oli Yhdysvaltain armeijan. Satelliittien liikkeiden tiedustelusta ja salaamisesta on tullut tärkeää. Yksityiset yritykset jakavat ilmaiseksi tai korvauksesta satelliittikuvia. Yhdysvaltain armeijan GPS-järjestelmä on käytössä ympäri maailmaa, myös vihollisen hyödynnettävissä.
Ydinaseita ei ole käytetty toisen maailmansodan jälkeen. Kylmän sodan päättymisen jälkeen ydinaseet ovat levinneet laajemmalle ja niiden leviäminen jatkunee. Ydinaseita saattaa päätyä toimijoille, jotka ovat halukkaampia käyttämään niitä kuin perinteiset ydiasevaltiot. Ydinaseiden lisäksi aggressiiviset valtiot ovat kehitelleet ydinaseita halvempia biologisia ja kemiallisia joukkotuhoaseita.
Yhdysvallat on käynyt kansainvälisen terrorismin torjumiseksi sotaa. Se on iskenyt useisiin maihin.
Piirittämisen historia.
Ihmiskunnan ensimmäiset kaupungit olivat linnoitettuja. Kivimuurit kasvoivat korkeutta, ja piirittäjät kehittivät menetelmiä niiden murtamiseksi tai ylittämiseksi. Jo muinaisessa Lähi-idässä oli käytössä rynnäkkötikkaat, piiritystornit ja muurinmurtajat. Foinikialaisten väitetään keksineen erilaiset heittokoneet, jotka varmuudella olivat käytössä 300-luvulla eaa.
Tykkien yleistyminen 1400-luvulla muutti piirityssodankäyntiä. Korkeat muurit osoittautuivat vääräksi malliksi, ja kehitettiin tykkitorni ja bastionijärjestelmä. 1800-luvun lopulla tykkien kantaman kasvu pakotti kehittämään linnoitustaitoa edelleen.
Merisodankäynnin historia.
Sotalaiva kehittyi jo varhain erisuuntaan kuin muut alukset. Egyptiläisillä oli 1200-luvulla eaa. käytössä märssykori, runsaasti soutajia, sekä keulapuskuri. Soutajien määrä oli tärkeää, joten niitä sijoitettiin aluksi kahteen eri tasoon. Foinikialaisilla oli jo erittäin kehittyneitä sotalaivoja. Kreikkalaiset kehittivät kolmisoudun, eli "trieerin", jossa soutajia oli kolmessa tasossa. Kun soutajia tästä vielä lisättiin, laitettiin jokaiseen airoon useampi mies. Taistelussa tavoite oli vihollisen upottaminen keulapuskurilla.
Roomalaiset ottivat puunilaissotien aikana 200-luvulla eaa. käyttöön corvuksen, laskusillan, jota pitkin vihollisen alus voitiin vallata. Samaan aikaan keksittiin entraushaka. Viimeisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua roomalaiset sijoittivat sotalaivoihinsa heittokoneita ja taistelutorneja. Tällä tasolla merisodankäynti säilyi 1500-luvun alkuun asti, jolloin alkoi kehittyä tykeillä varustettu purjealus. Kaleerien valtakausi päättyi Lepanton taisteluun vuonna 1571. Vaikka purjealukset yleistyivät muualla, jäivät kaleerit silti käyttöön Välimerellä.
Ensimmäiset tykit asennettiin laivoihin jo 1300-luvulla, mutta käänteen suuriin sotalaivoihin teki tykkiportin keksiminen noin vuoden 1500 paikkeilla. Syntyi suuri linjalaiva, jossa oli useampia tykkikansia. Purjeilla varustettu suuri puinen sotalaiva hallitsi maailmanmeriä 1800-luvun puoleen väliin asti. Siitä teki vanhanaikaisen 1837 käyttöön otettu ranskalaisen Henri Joseph Paixhansin keksimä tykinammus, joka läpäisi puisen laivan laidan ja räjähti sisällä. Vastatoimena aloitettiin laivojen panssarointi. 1800-luvulla höyryvoima ja potkuri yleistyivät sotalaivoissa. Laivatykistö kehittyi: 1900-luvun vaihteessa kantama oli 6 kilometriä, ensimmäisessä maailmansodassa 15 kilometriä ja toisessa maailmansodassa 30 kilometriä. Vuonna 1906 valmistui Britannian "Dreadnought", jonka mukaan nimettiin vastaavien taistelulaivojen koko luokka. 1860 keksittiin itsekulkeva torpedo. Sukellusvene kehitettiin käytännölliseksi 1890-luvun lopulla. Merimiinat kehittyivät merkittäväksi aseeksi ensimmäiseen maailmansotaan mennessä.
Toisessa maailmansodassa lentokoneesta tuli ylivoimainen ase merellä. Lentotukialuksista tuli tärkeitä ja lentokoneilla torjuttiin menestyksekkäästi sukellusveneitä. Sukellusveneitä vastaan käytettiin syvyyspommeja, tutkaa ja kaikuluotainta. Vastatoimien epäonnistuessa sukellusveneet aiheuttivat vakavan uhan kauppa- ja sotalaivoille.
Kylmän sodan aikana kehittyivät ydinkäyttöiset sukellusveneet ja lentotukialukset. 1960-luvulta lähtien sukellusveneisiin sijoitettiin mannertenvälisiä ohjuksia. Risteilyohjuksia on ammuttu laivoista ja sukellusveneistä 1970-luvulta lähtien. Laivoja vastaan käytetään erilaisia ohjuksia, jotka ovat levinneet laajalle.
Ilmasodankäynnin historia.
Kuumailmapalloa käytettiin laajasti tiedusteluun jo 1800-luvulla. Wrightin veljesten lentokone lensi vuonna 1903. Ensi kerran lentokoneesta pommitettiin maakohteita Italian–Turkin sodassa. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä lentokoneita käytettiin pääasiassa tiedusteluun. Pian alkoivat lentokoneiden väliset ilmataistelut ja koneita alettiin varustaa erilaisilla konekivääreillä. Koneita käytettiin laajasti myös vihollisen maakohteita vastaan ja niillä pyrittiin saavuttamaan ilmaherruus. Saksa, Ranska ja Britannia rakensivat sodanaikana 50 000-60 000 konetta, eli yhteensä lähes kaksisataatuhatta konetta.
Toisessa maailmansodassa lentokoneiden taktinen käyttö kehittyi. Ilmapommituksista tuli strategisia ja niitä suoritettiin niin päivällä kuin yölläkin. Ilmavoimat tavoittelivat ehdotonta ilmaherruutta. Tutka otettiin käyttöön johtamisessa. Lentokoneiden aseina oli konekiväärit ja tykit, sodan lopulla myös raketit.
Vuonna 1944 Englannissa ja Saksassa otettiin käyttöön suihkulentokone, jonka kehitys kiihtyi sodan jälkeen. Helikoptereita on käytetty laajasti sotatoimissa 1950-luvulta lähtien. Suihkukoneet nousivat tärkeään rooliin Korean sodassa. Lentokoneiden väliset ilmataistelut ovat harvinaistuneet 1970-luvulta lähtien. Yhdysvalloilla on häivelentokoneita, joita ei havaita tutkalla. Täsmäpommituksissa tarvitaan vähemmän ja pienempiä pommeja (ja ohjuksia) kuin mattopommituksissa. Yksi nykyaikainen pommikone voi tuhota yhden lennon aikana 80 kohdetta ja korvaa siten tuhansia toisen maailmansodan pommikoneita.
Nykyaikaisen lentokoneen isoin uhka on maastalaukaistavat ohjukset, joita vastaan on tehokkaita vastatoimia. Olaltalaukaistavat ohjukset ovat levinneet laajalle ja niitä on myös valtiottomilla toimijoilla. Ne uhkaavat erityisesti helikoptereita sekä nousevia ja laskeutuvia lentokoneita ja rajoittavat lentokoneiden lentämistä matalalla. miehittämättömät lentokoneet suorittavat erilaisia taistelu- ja tiedustelutehtäviä.
Ilmatankkaus on kasvattanut lentokoneiden toimintasädettä ja tehokkuutta. Isoilla rahtikoneilla siirretään joukkoja nopeasti ympäri maailmaa. Erikoistuneilla lentokoneilla johdetaan sodankäyntiä, tiedustellaan ja käydään elektronista sotaa.
Risteily- ja ballististen ohjusten sekä ydinaiseiden leviämisen takia olemassa olevien torjuntaohjusten lisäksi kehitetään jatkuvasti kattavampia ohjuspuolustusjärjestelmiä.


Tony Blair.
Anthony Charles Lynton ”Tony” Blair (s. 6. toukokuuta 1953 Edinburgh, Skotlanti) oli Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri vuosina 1997–2007. Hän toimi Labour-puolueen puheenjohtajana vuosina 1994–2007. Hän katkaisi konservatiivipuolueen 18 vuoden mittaisen valtakauden ja johti puolueensa kolmeen peräkkäiseen vaalivoittoon. Blairia seurasi pääministerinä hänen hallituksensa valtiovarainministeri Gordon Brown.
Alkuvaiheet.
Blair syntyi Edinburghissa. Hänen vanhempansa ovat Leo ja Hazel Blair. Leo Blair oli glasgow’laisen satamatyöläisen ottopoika, lakimies ja yliopiston luennoitsija. Muutaman nuoruusvuotensa Tony Blair vietti Australian Adelaidessa, jossa Leo Blair luennoi lakia yliopistolla. Perhe palasi Britanniaan 1950-luvun lopulla. Blair kävi yksityistä Choristers Schoolia ja Fettes College -sisäoppilaitosta Oxfordissa. Koulusta päästyään hän vietti vuoden Lontoossa yrittäen luoda uraa promoottorina rockmusiikin parissa. Opiskeluaikanaan hän soitti kitaraa ja lauloi yhtyeessä "Ugly Rumours". Hän meni kuitenkin opiskelemaan oikeustiedettä St John's Collegessa Oxfordin yliopistossa. Hän valmistui vuonna 1975 ja sai seuraavana vuonna lakimiehenoikeudet. Hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan yliopistossa. Tulevan vaimonsa Cherie Boothin hän tapasi harjoitteluaikoinaan.
Tony ja Cherie Blair avioituivat vuonna 1980. Heillä on neljä lasta: Euan, Nicky, Kathryn ja Leo. Cherie Blair on katolilainen ja lapsista Euan ja Nicky kävivät katolista koulua. Myös Tony Blair omaksui katolisen uskon vaimonsa myötä. Katoliseen kirkkoon hän liittyi kuitenkin vasta pääministerikautensa jälkeen ennen joulua 2007. Nuorin poika Leo (s. 20. toukokuuta 2000) on ensimmäinen istuvalle brittipääministerille syntynyt lapsi sitten 1800-luvun.
Poliittinen ura.
Blair liittyi Labour-puolueeseen pian lähdettyään Oxfordista 1975. Hänet valittiin alahuoneeseen 1983 vastaperustetusta Sedgefieldin vaalipiiristä, jota hän edusti siitä lähtien. Blairin lähtö politiikkaan tapahtui Labourin pitkän oppositiokauden aikana ja sen hävitessä neljät peräkkäiset vaalit vuodesta 1979 vuoteen 1992. Parlamentissa Blair samastui Labourin silloiseen maltillisempaan ”pehmeään vasemmistoon”, mutta ajoi silti Britannian eroa EEC:stä ja yksipuolista ydinaseriisuntaa ja oli Campaign for Nuclear Disarmament -rauhanliikkeen jäsen.
Blair valittiin pian 1984 varjohallitukseen valtiovarainhoidon apulaispuhemieheksi. Hän vaati selvitystä Englannin pankin päätöksestä pelastaa konkurssiin mennyt Johnson Matthey Bank lokakuussa 1985 ja nöyryytti hallitusta Euroopan talousyhteisön kriittisellä raportilla maan talouspolitiikasta. Blair herätti puolueen johtajan Neil Kinnockin huomion ja sai vuoden 1987 vaalien jälkeen aseman kauppa- ja teollisuusryhmässä. Hänet valittiin opposition varjohallitukseen 1988 energianministeriksi.
Ennen vuoden 1992 vaaleja Blair työskenteli uudistaakseen Labourin julkisuuskuvaa. Hän kehitti puolueen vähimmäispalkkapolitiikan. Kinnock erosi puolueen johdosta uuden vaalitappion jälkeen ja Blair oli varjohallituksen sisäministerinä uuden puoluejohtaja John Smithin alaisuudessa. Labourin pidettiin heikkona rikollisuuden torjunnassa, mitä Blair yritti paikata. Hän määritteli linjan "kovana rikollisuutta vastaan, kovana rikollisuuden syitä vastaan" ensimmäisessä asemassaan pitämässään puheessa vuoden 1992 puoluekokouksessa.
Smith kuoli yllättäen sydänkohtaukseen toukokuussa 1994. Blair voitti johtajakilvassa John Prescottin ja Margaret Beckettin. Oppositiojohtajana hän sai paikan Privy Councilista, joka oikeutti puhutteluun "The Right Honourable." Vuoden 1994 puoluekokouksessa Blair ilmoitti aikovansa muuttaa puolueen peruskirjan kohtaa IV, joka määritteli sen tavoitteet ja arvot. Muutos tapahtui kohtaan, joka määritteli puolueen tavoitteeksi "tuotannontekijöiden, jakelun ja vaihdon yhteisen omistuksen", jonka katsottiin viittaavan laajamittaiseen sosialisointiin. Hän oli kirjoittanut jo 1993 Fabian Societyn pamfletin joka arvosteli kohtaa. Uusi, pääsiäisenä 1995 ylimääräisessä kokouksessa hyväksytty kohta määritteli Labourin "demokraattiseksi sosialistipuolueeksi." Muutos oli äänestäjille selvä merkki linjanmuutoksesta, mutta myös aiheutti kiivasta keskustelua etenkin puolueen vasemmistosiivessä. Se oli myös ensimmäinen kerta kun Labour määriteltiin sosialistipuolueeksi.
Blair uudisti puolueen julkisuuskuvaa ja sai sen sitoutumaan vapaaseen markkinatalouteen, inflaation vastaiseen politiikkaan, rikollisen vastustamiseen ja tukeen Euroopan yhdentymiselle. Hän käytti termiä "New Labour" kuvaamaan eroa puolueen menneisyyteen. Toukokuun 1995 paikallisvaalit Labour voitti selvästi. Vuoden 1996 puoluekokouksessa Blair ilmoitti kolmeksi päätavoitteekseen "koulutuksen, koulutuksen ja koulutuksen." John Majorin johtama epäsuosittu konservatiivihallitus, joka itsessään oli jakautunut Eurooppa-kysymyksessä hävisi selvin luvuin vuoden 1997 vaalit Labourin saadessa 66 % parlamenttipaikoista (418 vs. konservatiivien 165 ja liberaalidemokraattien 46) ja Blairista tuli maan nuorin pääministeri sitten vuoden 1812 Lordi Liverpoolin. Kautensa alussa Blair oli Britannian suosituin pääministeri kautta aikain.
Pääministerinä.
Blairistä tuli pääministeri 2. toukokuuta 1997. Blair uskoi monien muiden lailla vihamielisten iltapäivälehtien estäneen Kinnockin pääministerihaaveet 1992 ja osasi tukeutua mediaan, jota nimitettiin termillä "spin." Muutaman viikon kuluttua virkaanastumisestaan Blair piti tunteentäyttämän puheen Walesin prinsessa Dianan muistoksi hänen kuolinaamunaan.
Hänen hallituksensa aloitti puolueen lupaamat uudistukset, mutta myös hyväksyi joitain konservatiivipuolueen aloittamia. Ensimmäinen ja ehkä merkittävin oli Blairin ja valtiovarainministeri Gordon Brownin päätös antaa Englannin pankin määrätä itsenäisesti korkotaso. Päätös oli finanssipiirien tukema, ja Labourin päätös pysyä ensimmäiset kaksi vuotta konservatiivihallituksen menorajoissa sekä vuoden 1997 vaalilupaus, että veroja ei korotettaisi viiteen vuoteen vakuuttivat skeptikkoja sen taloudenhoitokyvystä.
Sisäpolitiikassa Blair lisäsi merkittävästi varoja terveydenhuoltoon ja koulutukseen, erityisesti toisella kaudella, sekä otti käyttöön kansallisen minimipalkan (National Minimum Wage; 1999) ja yliopistojen tuhannen punnan vuosittaiset lukukausimaksut (vuodesta 2003 3 000 £). Ensimmäisen vuoden aikana hän järjesti kansanäänestyksen, joka loi Skotlannin ja Walesin alueellisen itsehallinnon parlamentteineen. Toukokuussa 1998 järjestettiin kansanäänestys Lontoon itsehallinnosta (Greater London Authority) ja perustettiin ensimmäistä kertaa suoraan valittavan pormestarin virka.
Vuoden 1998 aikana neuvoteltiin myös Pohjois-Irlannin Belfastin tai "pitkäperjantain" rauhansopimus, joka ratifioitiin sekä Irlannissa että Pohjois-Irlannissa ja joka loi Pohjois-Irlannin parlamentin. Hallitus poisti myös perinnölliset jäsenet ylähuoneesta, lukuun ottamatta 92:sta, ja ylähuoneen laajempi uudistusta jäi odottamaan (House of Lords Act 1999).
Vuonna 1998 säädetty Human Rights Act toteutti Euroopan ihmisoikeussopimuksen Britannian laissa. Se myös lakkautti kokonaisuudessaan kuolemanrangaistuksen mahdollisuuden. Homo- ja lesbosuhteiden ikäraja laskettiin heteroseksiä vastaavaan kuuteentoista ikävuoteen vuoden 2000 Sexual Offences Actin lisäyksellä ja asevoimien homokielto kumottiin. Vuonna 2005 tuli voimaan Civil Partnership Act rekisteröidyistä saman sukupuolen parisuhteista.
Oppositiossa Labour oli arvostellut konservatiiveja heikkoudesta Bosnian sodan aikana ja 1999 Blair laati julistuksen Kosovon sodasta. Hän ajoi tiukkaa NATO:n politiikkaa Slobodan Miloševićia vastaan. Menestys tässä, kuten myös Sierra Leonen operaatiossa saivat Blairin luottamaan sotatoimiin humanitaaristen arvojen ajamisessa. Blair loi myös vahvan suhteen Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin kanssa.
Vuonna vuonna 1999 hän sai Aachenin Karlspreisin Euroopan idean ja rauhan edistämisestä.
Vuonna 2001 Blair johti Labourin uudelleen vaalivoittoon, jossa saavutettu 167 paikan alahuoneen enemmistö oli suurin pääministerin ikinä toiselle kaudelle saama. Vaalikampanja perustui terveydenhuollon ja koulutuksen parantamiseen. Konservatiivit puolestaan keskittyivät vastustamaan euroa. Vaikka veroja ei edelleenkään korotettu, opposition mukaan Blairin hallitus nosti salaa veroja (ns. stealth taxes) menojen rahoittamiseksi, koska kokonaisveroaste nousi, ja esim. siirtämällä varoja lotosta, terveyskeskusmaksuilla, taajuuksien huutokaupasta Britannian siirtyessä digitaaliseen televisioon ja jättämällä veroprogression ennalleen tulojen kasvaessa.
Vuosina 2000–2005 kuilu rikkaiden ja köyhien välillä pieneni tutkimusten mukaan "merkittävästi." Tämä kehitys oli nopeinta 30 rikkaimman maan joukossa, vaikka Britannia oli edelleenkin yksi teollisuusvaltioiden epätasa-arvoisimmista yhteiskunnista, 1970-luvun puolivälistä alkaneen tuloerojen kasvun jälkeen. Vuonna 2005 rikkain 10 % tienasi yhdeksän kertaa enemmän kuin köyhin kymmenys.
Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen Blair tuki vahvasti Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa, sen niin sanottua terrorismin vastaista sotaa, johon liittyivät vuoden 2001 Afganistanin sota ja vuoden 2003 Irakin sotaan. Keväällä 2003 Blair ja Bush yrittivät saada YK:n turvallisuusneuvostoa vakuutettua etteivät asetarkastukset paljastaisi Saddam Husseinin Irakin joukkotuhoaseita, joiden hallituksen ns. Iraq dossier väitti olevan käyttövalmiina "45 minuutin varoitusajalla." Huolimatta laajasta erimielisyydestä, joka johti ministerien eroon (Robin Cook, Clare Short) ja laajasta sodan vastustuksesta huolimatta Blair ja Bush johtivat koalition hyökkäykseen Irakia vastaan maaliskuussa 2003. Irakiin lähti 48 000 brittiläistä sotilasta, 1/3 armeijan vahvuudesta. Kun tarkastajat eivät miehityksenkään jälkeen löytäneet joukkotuhoaseita, Blairin hallitusta syytettiin tiedustelutietojen vääristelystä osoittaakseen Irakin välittömäksi ja suureksi uhaksi. Yhdysvaltain kongressi myönsi Blairille toukokuussa 2003 Yhdysvaltain kongressin kultamitalin ensimmäisenä brittinä sitten Winston Churchillin ja ylisti häntä "uskolliseksi ja luotettavaksi Amerikan liittolaiseksi." Toisaalta myös "Bushin puudeliksi" kutsuttu Blair ei ole (2007) saapunut noutamaan mitaliaan.
Blair, joka oli myös saanut lempinimen "Mr. Europe", halusi viedä Britannian "Euroopan sydämeen" kun se oli jäänyt konservatiivinen aikana marginaaleihin. Ensimmäisellä kaudellaan Blair suunnitteli punnasta luopumista ja euroalueeseen liittymistä, mikä kohtasi vastustusta valtiovarainministeri Browniltä ja kansalta. Eurosta luvattiin kansanäänestystä vuodeksi 2003, mutta Brownin määräämät viisi kriteeriä eivät täyttyneet ja euron puolesta puhuneet taloudelliset seikat olivat jääneet taakse. Huhtikuussa 2004 Blair ilmoitti kansanäänestyksestä Euroopan unionin perussopimuksen hyväksymisestä. Äänestys kuitenkin peruttiin, kun Ranska ja Alankomaat hylkäsivät sopimuksen omissa kansanäänestyksissään.
Huolimatta Irakin-politiikan arvostelusta Blair johti Labourin kolmanteen vaalivoittoonsa toukokuussa 2005. Sen enemmistö kutistui 66 paikkaan sen saatua 35 % äänistä. Blairin hallituksen kannatus oli laskusuunnassa myös vaalien jälkeen. Hän johti Euroopan unionin puheenjohtajuutta vuoden 2005 toisella puoliskolla. Sitä varjostivat kuitenkin 7. heinäkuuta tehdyt pommi-iskut Lontoossa ja seuraavat kahden viikon kuluttua. Blair matkusti henkilökohtaisesti Singaporeen kolme päivää ennen kansainvälisen olympiakomitean kokousta ja tapasi 20 sen 116 jäsenestä ja vakuutteli heitä valitsemaan Lontoon vuoden 2012 olympialaisten pitopaikaksi Ensimmäisen tappionsa parlamentissa Blair koki marraskuussa 2005, kun 49 Labourin jäsentä äänesti hallitusta vastaan kaataakseen terrorismilain lisäyksen, joka olisi pidentänyt epäiltyjen pidätysaikaa ilman syytteitä 90 päivään 14:sta. Tämän jälkeen Blairia alettiin pitää väistyvänä pääministerinä ja vaadittiin ilmoittamaan päivämäärä, jona hän jättäisi tehtävänsä. Edelleen yhä huonommin menevän Irakin sodan jälkeen toukokuun 2006 mielipidemittauksessa Blairiin tyytyväisiä oli enää 26 %. Eräiden nuorempien ministerien eron jälkeen Blair ilmoitti syyskuussa 2006 eroavansa vuoden kuluessa. Blairia varjosti myös ns. arvonimiä-rahaa-vastaan-skandaali (Cash for honours), jossa Labour oli myöntänyt aatelisarvoja lahjoituksia ja pitkäaikaisia matalakorkoisia lainoja vastaan. Blairia kuulusteltiin joulukuussa 2005 ja tammikuussa 2007.
10. toukokuuta 2007 Blair ilmoitti eroavansa pääministerin tehtävistä 27. kesäkuuta 2007. Hän ilmoitti asiasta vaalipiirissään Sedgefieldissä. Tuota ennen Labour oli kokenut tappion Englannin toukokuun 2006 paikallisvaaleissa. Blair erosi aikataulunsa mukaisesti 24. kesäkuuta Labourin puheenjohtajan ja kolme päivää myöhemmin pääministerin paikalta. Hänen seuraajakseen tuli odotetusti Gordon Brown.
Ura pääministeriyden jälkeen.
27. kesäkuuta 2007 niin sanottu Lähi-idän kvartetti nimitti Blairin Lähi-idän erityislähettilääksi. Blairin tärkeimmäksi tehtäväksi tuli vaikeuksissa olevan palestiinalaishallinnon tukeminen. Israelin ja palestiinalaisten mahdollisiin rauhanneuvotteluihin hänen ei ole tarkoitus osallistua.
Britannian entinen pääministeri on ollut menestyksekäs puhuja poistuttuaan politiikasta. Hänen arvioitiin 2009 ansainneen kahden vuoden aikana yli 15 miljoonaa puntaa. Osa ansioista on kertynyt muistelmien julkaisuoikeuksista.
Blair nimettiin myös useissa yhteyksissä vahvaksi ehdokkaaksi Euroopan unionin presidentin virkaan, kun Lissabonin sopimus oltiin saamassa vihdoin voimaan. Kotimaassaan Blairia vastustivat konservatiivit sekä muun muassa Jean-Claude Juncker.


Ron Brown.
Ronald Harmon Brown (1. elokuuta 1941 – 3. huhtikuuta 1996) oli Yhdysvaltain kauppaministeri vuodesta 1993 kuolemaansa saakka. Hän kuoli lento-onnettomuudessa Kroatiassa Yhdysvaltain Boeing-737 T34:n pudottua.


Kansainliitto.
Kansainliitto (,) oli kansainvälinen järjestö, joka perustettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen tehtävänään aseistariisunta, valtioiden välisten asioiden ratkaisu ja elinolosuhteiden ylläpito. Yhdistyneet kansakunnat korvasi Kansainliiton toisen maailmansodan jälkeen.
Historia.
a>-lehden pilakuva 10. joulukuuta 1919 esittää Yhdysvaltain liittymättömyyden Kansainliittoon aukkona jäsenvaltioiden muodostamassa sillassa.
Alun perin Kansainliiton idean isä oli Yhdistyneen kuningaskunnan ulkoministeri Edward Grey, mutta ajatusta vahvimmin vei eteenpäin Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson, joka vuonna 1918 esitti neljäntoista kohdan ohjelmansa sodan lopettamiseksi ja sen jälkeen toteutettaviksi uudistuksiksi. Kansainliitto perustettiin 25. tammikuuta 1919 osana Versailles’n rauhansopimuksen ensimmäistä osaa ja se piti ensimmäisen istuntonsa 10. tammikuuta 1920 – samana päivänä kuin rauhansopimus vahvistettiin ja ensimmäinen maailmansota päättyi virallisesti. Ensimmäinen yleisistunto pidettiin Genevessä 15. marraskuuta 1920. Yhdysvallat ei liittynyt Kansainliittoon, koska senaatti äänesti Versailles’n rauhansopimuksen ratifiointia vastaan 19. maaliskuuta 1920. Maa ei enää halunnut osallistua Euroopan tapahtumiin. Yhdysvallat ei kannattanut Versailles'n rauhasopimuksen kovia ehtoja Saksalle ja Yhdysvaltain senaatti piti Kansainliiton Yhdistyneitä kansakuntia velvoittavampia turvallisuuslausekkeita Yhdysvaltoja niin laajaasti sitovina, että se olisi rajoittanut Yhdysvaltain toimintavapautta. Yhdysvalloissa oli ajatuksia Monroen opin mukaisesta puuttumattomuudesta Euroopan asioihin.
Kansainliiton neuvoston pysyviksi jäsenvaltioksi oli ajateltu viittä ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiota: Ranskaa, Yhdysvaltoja, Yhdistynyttä kuningaskuntaa, Italiaa ja Japania, mutta koska Yhdysvalloista ei tullut Kansainliiton jäsentä, aloitti Kansainliiton neuvosto neljällä pysyvällä jäsenvaltiolla. Saksasta tuli Kansainliiton neuvoston viides pysyvä jäsenvaltio 1926.
Vuonna 1922 Kansainliitto otti käyttöön Nansenin passin, kansainvälisesti tunnustetun henkilökortin kansalaisuudettomille pakolaisille.
Kansainliitto solmi huippukautenaan, vuosina 1925–1934, nelisenkymmentä sopimusta.
Saksa pääsi Kansainliittoon mukaan vasta vuonna 1926. Neuvostoliitto puolestaan ei halunnut liittyä ”kapitalistien klubina” pitämäänsä Kansainliittoon ennen vuotta 1934, jolloin anglofiili Maksim Litvinov oli ulkoasiainkansankomissaarina eli ulkoministerinä. Samoin nousevien oikeistoradikalismin ja antikommunismin vuoksi Neuvostoliitto oli aloittanut uuden hyökkäämättömyyssopimuksiin perustuvan ulkopolitiikan pyrkien rakentamaan ns. ”kansanrintamia”.
Kansainliitto ratkoi menestyksellisesti pieniä konflikteja 1920-luvulla, kuten Huippuvuorten ja Ahvenanmaan omistuskiistat. Pakolaisten avustamisessa, siirtomaajärjestelmän purkamisessa (mandaattialueet) ja nälänhätien torjunnassa Kansainliitto osoittautui tienraivaajaksi. Se epäonnistui suurten konfliktien ratkaisemisessa 1930-luvulla, eikä pystynyt estämään Italian hyökkäystä Abessiniaan tai Japanin hyökkäystä Kiinaan. 14. joulukuuta 1939 järjestö erotti Neuvostoliiton sen hyökättyä Suomeen sekä kehotti jäsenvaltioita antamaan Suomelle apua.
Toisen maailmansodan aikana järjestön toiminta hiipui. Kansainliitto lopetti toimintansa 18. huhtikuuta 1946 ja siirsi varansa ja tehtävänsä Yhdistyneille kansakunnille. Kansainliitto oli olemassa jonkin aikaa yhtä aikaa Yhdistyneiden kansakuntien kanssa, millä haluttiin osoittaa kyseessä olevan itsenäinen järjestö eikä vain pelkkä Yhdistyneiden kansakuntien edeltäjä. Yhdistyneet kansakunnat perustettiin 1944, jolloin osa Kansainliiton jäsenvaltioista oli toisen maailmansodan johdosta miehityksen alaisia ja Kansainliiton toiminta olisi edellyttänyt kantojen ottamista pakolaishallituksiin.
Organisaatio.
Kansainliitolla oli kolme toimielintä: sihteeristö, joka toimi Genevessä ja jonka johdossa toimi pääsihteeri, neuvosto ja yleiskokous. Tämän lisäksi Kansainliiton yhteydessä toimi lukuisia järjestöjä ja komissioita. Päätökset neuvostossa vaativat yksimielisyyttä, yleiskokouksessa riitti määräenemmistö. Kansainliiton viralliset kielet olivat englanti, ranska ja espanja.
Sihteeristö.
Kansainliiton sihteeristö valmisteli asiat neuvostolle ja yleiskokoukselle, hoiti järjestön juoksevia asioita sekä julkaisia raportteja järjestön toiminnasta.
Neuvosto.
Kansainliiton neuvostolla oli valtuudet käsitellä mitä tahansa asiaa, joka koski maailmanrauhaa. Neuvostossa oli aluksi neljä pysyvää jäsentä: Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska, Italia ja Japani, sekä neljä vaihtuvaa jäsentä, jotka yleiskokous valitsi kolmivuotiskaudeksi. Ensimmäiset vaihtuvat jäsenet olivat Belgia, Brasilia, Kreikka ja Espanja. Yhdysvalloista oli tarkoitus tulla neuvoston viides pysyvä jäsen, mutta maa ei liittynyt maailmanjärjestöön maan senaatin kieltäydyttyä ratifioimasta Versailles’n rauhansopimusta 19. maaliskuuta 1920.
Yleiskokous.
Kansainliiton yleiskokous kokoontui kerran vuodessa Genevessä. Siinä jokaisella jäsenvaltiolla oli yksi ääni. Kaikki jäsenvaltiot eivät tosin aina lähettäneet edustajiaan yleiskokoukseen.
Muut toimielimet.
Kansainliiton yhteydessä toimi Kansainvälinen tuomioistuin sekä useita muita järjestöjä ja komissioita. Näitä olivat Aseriisuntakomissio, Kansainvälinen työjärjestö ILO, Maailman terveysjärjestö, Mandaatti-komissio, Pakolaiskomissio, Orjuuden vastaisen työn komissio, Älyllisen yhteistyön kansainvälinen komissio sekä Pysyvä oopiumin vastaisen työn lautakunta. Vaikka Kansainliiton toimintaa pidetään yleensä tehottomana, tekivät useat sen yhteydessä toimineista toimielimistä tärkeää ja uraauurtavaa työtä, joka jatkuu yhä.
Kansainliitto ja Suomi.
Suomesta tuli Kansainliiton jäsen joulukuussa vuonna 1920. Suomi koki liittymisen Kansainliittoon tärkeäksi sen geopoliittisen aseman vuoksi. Liittyminen ei kuitenkaan ollut yksioikoista, sillä se tuli ajankohtaiseksi kesken Ahvenanmaan kysymyksen käsittelyn. Vuoden 1920 syksyllä Kansainliitto oli asettanut puolueettoman tutkimuskomission selvittämään Ahvenanmaan tilannetta ja sen mahdollista liittämistä Ruotsiin. Suomen pelättiin Kansainliiton jäseneksi tultuaan vetoavan jäsenmaalle kuuluvaan alueelliseen koskemattomuuteen. Kun Suomen hallitus lupasi, ettei näin tule tapahtumaan, voitiin jäsenyys hyväksyä Kansainliiton neuvostossa.
Kansainliitolla on merkittävä asema Suomen puolueettomuuden kannalta. Liiton toiminta vaikutti vähitellen myös Suomen politiikkaan, ja Suomessa syntyi luottamusta Kansainliiton kykyyn toimia rauhan takaajana. 1920-luvun Suomi noudatti ulkopolitiikassa puolueettomuuden periaatetta, ja näin ollen niveltyminen Kansainliiton järjestelmään oli Suomelle luonnollinen ratkaisu. 1927 Suomi haki ja pääsi Kansainliiton neuvoston vaihtuvaksi jäseneksi seuraaviksi kolmeksi vuodeksi.
Liiton periaatteet lupasivat pienille valtioille aiempaa suuremman roolin kansainvälisissä suhteissa, mihin Suomi suhtautui myönteisesti.
Kansainliitossa keskusteltiin tullien vähentämisestä, ja Suomikin omaksui vapaakaupan mukaisen ajattelun Oslon-sopimuksen myötä vuonna 1933.
Joulukuussa 1939 Kansainliitto tuomitsi Neuvostoliiton hyökkäyksen Suomeen. 14. joulukuuta 1939 se jopa erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään, mutta tämä ei saanut Neuvostoliittoa pysäyttämään hyökkäystään. Talvisota paljasti yleisen näkemyksen mukaan sen, miten vähän Kansainliitto pystyi tekemään sellaisissa tilanteissa, joissa joku valtio lähti röyhkeän hyökkäyspolitiikan tielle.
Lauri Jonkarin väitöskirja "Kansainliitto Suomen turvallisuuspolitiikassa ja kansainvälisissä suhteissa; vastaanotto ja vaikutus julkisessa sanassa ja yhteiskunnassa vuosina 1919–1936" pyrkii osoittamaan, että tämä näkemys on suppea, ja että laajemmin katsoen Kansainliitto toi mukanaan suuren muutoksen kansainvälisiin suhteisiin. Kansainliittoa voidaan pitää ensimmäisen maailmansodan seurauksena syntyneen modernin kansainvälisen järjestelmän toteuttajana. Suomi kuitenkin pyrki turvallisuuspoliittisissa suhteissa hakemaan konkreettista tukea Neuvostoliiton aiheuttaman uhan varalta, eikä kokenut saavansa sitä Kansainliitolta.


Luettelo Kansainliiton jäsenvaltioista.
Kaksikymmentäkahdeksan valtiota oli Kansainliiton jäsenenä koko sen olemassaolon ajan. Loput 35 maata liittyivät tai erosivat eri aikoina.
1937.
Maat on listattu vuotena jolloin ne liittyivät. Maat joiden perässä lukee "erosi" tarkoittaa valtiota, joka erosi omasta tahdostaan. "Jätti paikkansa" ilmoittaa maan liitetyn joko Saksaan tai Italiaan. Neuvostoliitto oli ainoa valtio, jonka Kansainliitto erotti. Yhdysvallat ei koskaan ollut Kansainliiton jäsen.


Alfred Kordelin.
Alfred Kordelin () oli liikemies, kulttuurin ystävä ja mesenaatti. Kordelin oli kouluja käymätön raumalaisen merimiehen poika, joka loi itselleen suuromaisuuden käytännössä tyhjästä. Alfred Kordelinin lainopillisena neuvonantajana oli asianajaja, varatuomari Risto Ryti, josta tuli myöhemmin tasavallan presidentti.
Kordelin omisti muun muassa Mommilan ja Jokioisten kartanot sekä Reposaaren höyrysahan. Lisäksi hän sijoitti varojaan laajasti kauppaan, laivanvarustukseen ja teollisuuteen. Perheetön Kordelin rakennutti itselleen kesäasunnoksi Naantaliin Kultarannan, joka on nykyään tasavallan presidentin kesäasunto. Kordelin ehti oleskella Kultarannassa vain yhden kesän, sillä syksyllä 1917 venäläinen matruusi ampui hänet ns. Mommilan kahakassa.
Kordelinin testamenttaaman omaisuuden turvin perustettiin suomenkielinen kulttuurirahasto. Ensimmäiset stipendit Alfred Kordelinin yleinen edistys- ja sivistysrahasto, nykyinen Alfred Kordelinin säätiö, jakoi vuonna 1920. Vuonna 2005 apurahoihin ja palkintoihin käytettiin 3,2 miljoonaa euroa tieteen, kirjallisuuden, taiteen ja kansanvalistuksen edistämiseksi.
Kordelinin murhan pohjalta tehtiin elokuva "Mommilan veriteot 1917" vuonna 1973. Siinä Kordelinia esittää Reino Kalliolahti.


Tallahassee.
Tallahassee on Yhdysvaltain Floridan osavaltion pääkaupunki. Vuoden väestönlaskennan mukaan kaupungissa oli 150 624 asukasta. Kaupunki on myös Leonin piirikunnan pääkaupunki.
Tallahasseessa sijaitsevat Floridan valtionyliopisto ja Florida A & M -yliopisto, joka on ollut historiallisesti musta yliopisto. Kaupunki on myös alueellinen kaupan ja maatalouden keskus. Liikenneyhteyksiä hoitaa Tallahasseen paikallinen lentokenttä.
Tallahassee valittiin Floridan pääkaupungiksi, koska osavaltio oli liittyessään Yhdysvaltoihin harvaan asuttu, ja Tallahassee oli kompromissi Jacksonvillen ja Pensacolan asutuskeskuksien välillä.
Tallahassee tunnetaan lähinnä Yhdysvaltain vuoden 2000 kiistanalaisista presidentinvaaleista, joissa se nousi kuuluisuuteen osavaltion ääntenlaskentaepäselvyyksien vuoksi.
R&B -artisti T-Pain on kotoisin Tallahasseesta. Hurriganes on levyttänyt hittikappaleen nimeltä Tallahassee Lassie, jonka esitti alunperin Freddy Cannon.


Luettelo tiedostopäätteistä.
Tämä on luettelo yleisistä tiedostopäätteistä.
MIME-tyypit.
Linux-tietokoneissa on yleensä tiedosto /etc/mime.types, jossa luetellaan tiedostopäätteet ja niitä vastaavat tietotyypit (MIME-tyyppi, RFC 2045, RFC 2046).
Aiheesta muualla.
Tiedostopäätteet


HIM.
HIM on suomalainen, viisihenkinen rockia ja metallia soittava yhtye. Yhtye itse kuvailee musiikkiaan ”love metalliksi”, kriitikot usein alternative rockiksi, hard Rockiksi, goottirockiksi, metalliksi tai popiksi. Bändin genreä on vaikea määrittää lähinnä yhtyeen tasaisen musiikillisen tyylivaihtelun vuoksi. Tosin suurin osa yhtyeen tuotannosta on yhdistellyt raskassointisia kitaroita popahtavin melodiakierroin. HIM saavutti ensimmäisenä suomalaisena yhtyeenä Yhdysvalloissa kultalevyn albumillaan "Dark Light" (2005). Yhtye on myös myynyt hopeaa muun muassa Isossa-Britanniassa "Love Metal" -albumillaan, sekä Yhdysvalloissa Venus Doomilla. HIM on kaikkien aikojen kaupallisesti menestynein suomalaisyhtye. HIMin levymyynti on karkeasti arvoituna noin seitsemän ja kymmenen miljoonan kappaleen välillä. Yhtyeen johtohahmo on laulaja Ville Valo.
Yhtyeen suurimpia kappaleita ovat ”Join Me in Death”, ”Poison Girl”, ”Right Here in My Arms”, ”Wings of a Butterfly”, ”Killing Loneliness”, ”Your Sweet 666”, ”In Joy and Sorrow”, ”Wicked Game” (cover), ”Buried Alive by Love”, ”The Kiss of Dawn” ja ”The Funeral of Hearts”. Yhtyeen keulakuva Ville Valo on sanonut yhtyeen esikuviksi seuraavia kokoonpanoja: Kiss, Iggy and The Stooges, Iron Maiden, Type O Negative, The Sisters of Mercy ja Cathedral.
Historiaa.
HIM aloitti nimellä His Infernal Majesty Oulunkylässä Helsingissä vuonna 1991. Nykykokoonpanon jäsenistä olivat tuolloin mukana laulaja Ville Valo ja basisti Mikko ”Mizee” Paananen. His Infernal Majesty soitti yhden keikan Semifinal klubilla uutenavuotena 1994, mutta hajosi tämän jälkeen kun yhtyeen basisti Mikko Paananen lähti armeijan voimiin. Vuosina 1993-1995 HIM julkaisi demoja nimellä ”Kafferi”. Demoilla soitti: Ville Valo, Mikko Lindström ja Juha Tarvonen. Myöhemmin vuonna 1995 His Infernal Majesty aloitti uudestaan kokoonpanolla Valo, Lindström, Paananen ja Juhana Rantala. His Infernal Majesty soitti vuosina 1995–1997 monen artistin kuten Kauko Röyhkän ja Who’s Adamin lämmittelijänä. Noihin aikoihin yhtye niitti pientä mainetta raskassointisilla coverversioilla suosituista 1980- ja 1990-luvun pop- ja rock-klassikoista.
Keikalla tuottaja Asko Kallonen kiinnostuttua bändin Chris Isaakin ”Wicked Game” -laulun cover-versiosta yhtye äänitti demokasetin This Is Only The Beginning, josta levy-yhtiö BMG kiinnostui. Seuraavana vuonna ilmestyi ensimmäinen EP "666 Ways to Love: Prologue". Yhtye lyhensi nimensä HIMiksi, jotta nimi saatiin mahtumaan levynkanteen ja jottei yhtyettä yhdistettäisi saatananpalvontaan. 1997 julkaistiin debyyttialbumi "Greatest Lovesongs Vol. 666". Ensimmäisten levyjen aikana kokoonpanossa soittivat myös rumpali Juhana Rantala ja kosketinsoittaja Antto Melasniemi. Syksyllä 1998 Mary-Ann-nimisestä katurock-bändistä (myöhemmin bändi tuli tutuksi For-nimisenä) tuli Jussi-Mikko ”Juska” Salminen Melasniemen tilalle. Rantala jätti yhtyeen alkuvuodesta 1999 ja hänen tilalleen tuli aiemmin muun muassa Kyyria-yhtyeessä rumpuja soittanut Mika ”Kaasu” Karppinen. Myöhemmin Rantala on soittanut muun muassa Spiha-yhtyeessä ja Melasniemi toiminut HIMin kiertuekokkina.
Jo ensimmäinen albumi huomattiin ulkomailla. Seuraava albumi "Razorblade Romance" (1999) äänitettiin Walesissa, tuottajana Depeche Moden ja Nine Inch Nailsin kanssa työskennellyt John Fryer. Levy nousi listaykköseksi Suomessa ja Saksassa. Kappaleet ”Join Me (in Death)”, ”Poison Girl”, ”Right Here in My Arms” ja ”Gone With The Sin” olivat manner-Euroopan laajuisia hittejä.
"Razorblade Romancen" aikaan HIMin jäsenet käyttivät taiteilijanimiä Valo, Lily Lazer (Lindström), Mige Amour (Paananen), Gas Lipstick (Karppinen) ja Zoltan Pluto (Salminen).
Vuodenvaihteessa 2000–2001 Salminen soitti viimeiset konserttinsa HIMin jäsenenä. Myöhemmin hän soitti New Dawn Foundationissa, Verenpisarassa ja ”uudelleenkasatussa” To/Die/For-kokoonpanossa. Salmisen on voinut bongata MTV3:n yöchatjuontajana keväästä 2007 lähtien.
Uudeksi kosketinsoittajaksi tuli HIMin jäsenien tuttava Janne ”Burton” Puurtinen, joka oli aiemmin soittanut Cosmos Tangossa, Torpedossa ja Suburban Tribessa.
"Deep Shadows And Brilliant Highlights" -albumi (2001) syntyi ristiriitaisissa tunnelmissa tuottaja Kevin Shirleyn kanssa, joka oli aiemmin tehnyt yhteistyötä Aerosmithin, Iron Maidenin, Bon Jovin ja Oasiksen kanssa. Albumia varten tehdyn demon tuotti T.T. Oksala. Hänen kanssaan HIM työsti aluksi myös "Deep Shadows" -albumia, mutta BMG halusi tuottajaksi nimekkäämmän henkilön.
HIM koki taiteellisen itsenäisyytensä kärsivän, sillä levyn sisältöön pyrki vaikuttamaan sekalainen valikoima ulkopuolisia ihmisiä. Kansikuvat kuvattiin uudelleen Lontoossa, sillä Ison-Britannian BMG ei ollut tyytyväinen Suomessa tehtyyn kanteen (Synnin viemää -kirjan mukaan eivät edes katsoneet suomalaisten tekemiä kansikuvia). Ristiriitojen takia yhtyeen jäsenet pitivät loppuvuodesta 2001 lomaa kukin tahoillaan. Albumi kuitenkin nousi listakärkeen Suomessa ja Itävallassa sekä kakkoseksi Saksassa ja Sveitsissä.
Vuonna 2002 yhtyettä markkinoitiin jonkin aikaa Yhdysvalloissa nimellä HER, kun HIM-niminen post-rock-yhtye ei antanut lupaa nimensä käyttöön. Vuoden kestäneen riidan jälkeen suomalaiset kuitenkin saivat oikeuden käyttää omaa nimeään maksettuaan yhtyeelle korvauksia.
Neljäs albumi "Love Metal" (2003) tehtiin edeltäjäänsä paremmissa tunnelmissa yhtyeen ystävän Hiili Hiilesmaan tuottaessa levyn suurimmalta osin, levy äänitettiin kokonaisuudessaan Suomessa. Levy sai hyvät arvostelut esimerkiksi lehdissä "Rolling Stone" ja "Kerrang!". Pääpaino kiertueiden ja markkinoinnin osalta alkoi hiljalleen siirtyä Euroopasta Amerikan puolelle "Love Metalin" julkaisun jälkeen.
"Love Metalin" jälkeen HIMiltä julkaistiin kokoelma "And Love Said No" 2004 ja DVD "Love Metal Archives Vol.1" keväällä 2005. Kokoelmalta toukokuussa 2004 julkaistu ”Solitary Man” oli yhtyeen ensimmäinen TOP10-hitti Britannian singlelistalla (9.)
Levytyssopimus BMG:n kanssa päättyi "Love Metalin" jälkeen. HIM allekirjoitti uuden sopimuksen Sire Recordsin kanssa. Ensimmäinen sopimuksen alainen albumi "Dark Light" julkaistiin 26. syyskuuta 2005 kansainvälisesti ja 27. syyskuuta 2005 Yhdysvalloissa. Sopimus on neljän levyn mittainen sisältäen joitakin Yhdysvaltain myyntiin sidottuja ehtoja "Dark Lightia" seuraavilta levyiltä. HIMin tuotannon jakelusta Suomessa vastaavat nyt Helsinki Music Company ja yhtyeen oma Heartagram-levymerkki.
Yhtye teki "Dark Lightilla" historiaa nousemalla Billboardin Top 200 -albumilistan sijalle 18 kaikkien aikojen parhaana suomalaisena. Albumin ensimmäinen single ”Wings of a Butterfly” ylsi sijalle 10 Saksan ja Ison-Britannian singlelistoilla.
Nelosen uutiset esitteli vuonna 2005 suomalaisen musiikkiväen valitsemat viisi kuluvan vuosituhannen parasta kotimaista kappaletta. Ykkössijalle nousi menestyksekkään HIM-yhtyeen jättihitti ”Join Me in Death”.
Vuonna 2005 Jussi Syren & The Groundbreakers julkaisi HIMin kappaleista tekemänsä bluegrass-tyylisen cover-albumin.
Vuoden 2006 Emma-gaalassa HIMin "Dark Light" -albumi palkittiin vuoden 2005 rock-albumina. Myös samassa gaalassa yhtyeen kappale ”Wings of a Butterfly” voitti vuoden parhaimman kappaleen tittelin.
HIM teki suomalaisen rockmusiikin historiaa myymällä kultaa Yhdysvalloissa. Yhtyeen levy "Dark Light" saavutti 500 000 myydyn kappaleen rajan ensimmäisenä suomalaisena bändinä/artistina syyskuun lopussa 2006 (aika tarkalleen vuosi julkaisun jälkeen). Maailmanlaajuisesti albumia on myyty jo yli 900 000 kappaletta, kaikkia HIM:n albumeita on myyty maailmanlaajuisesti noin viisi miljoonaa kappaletta.
Ennen seuraavaa studioalbumia HIM julkaisi kaksi erillistä kokoelmaa vaihtoehtoisia versioita bändin hiteistä. "Uneasy Listening Vol. 1" ilmestyi marraskuussa 2006 ja "Uneasy Listening Vol. 2" huhtikuussa 2007.
Ville Valo kertoi aiemmin haastatteluissaan, että uusimman albumin ("Venus Doom") musiikki on rankempaa kuin "Dark Light" -albumilla ja mukana tulisi olemaan ripaus punkia.
HIMin uuden albumin demoversio valmisteltiin kesän 2006 lopulla varsinaisten nauhoitusten alkaessa Finnvoxilla 2007 helmikuussa (nauhoitukset päättyivät huhtikuun lopulla) ja sen alkuperäinen julkaisu piti tapahtua 10. heinäkuuta, mutta Linkin Parkin isännöimä Pohjois-Amerikan kiertue siirsi julkaisua syyskuun puoliväliin. Suomessa Miljoona Rock- (13. heinäkuuta) sekä Ilosaarirock (14. heinäkuuta) -musiikkifestivaaleilla kuultiin uutta tuotantoa. Myös muilla Euroopan keikoilla HIM soitti tulevalta albumilta poimittua materiaalia. Uuden albumin nimeksi annettiin "Venus Doom" ja ensimmäiseksi on singlejulkaisuksi valittiin ”The Kiss of Dawn”. Toiseksi singlejulkaisuksi valittiin ”Bleed Well”. "Venus Doom" meni ilmestyessään Yhdysvaltojen albumilistalla (Billboard 200) sijalle 12. Sijoitus tosin laski seuraavalla viikolla 68:nneksi, jonka jälkeen sijoitukset ennen listalta putoamista olivat 108 ja 160. Albumin kokonaismyynti Yhdysvalloissa oli viimeisen listaviikon jälkeen Nielsen Soundscanin mukaan 63 275 kappaletta.
Heinäkuussa 2007 HIM esiintyi Lontoossa 8. heinäkuuta, Oslossa 10. heinäkuuta, Tukholmassa 12. heinäkuuta, Helsingissä 15. heinäkuuta ja Moskovassa 18. heinäkuuta Metallican stadionkonserttien lämmittelijänä.
Kesäkuussa 2008 HIM soitti kesän ainoat Suomen keikkansa Ruisrockissa ja Ankkarockissa.
Joulukuussa 2008 HIM teki lyhyen, neljä keikkaa sisältävän Helldone-kiertueen Suomessa. Keikat olivat Helsingissä Nosturissa 27. joulukuuta, Oulussa 29. joulukuuta, Tampereella 30. joulukuuta ja Helsingissä Tavastialla 31. joulukuuta.
Ville Valo paljasti 9. kesäkuuta 2009 euro-rockradio.comin haastattelussa tietoa uuden albumin synnystä. Työnimeksi paljastettiin ' ja albumin tuottajaksi pestattiin Matt Squire. Lähinnä pop-punkia ja power poppia tuottanut amerikkalainen tunnetaan yhteistyöstään muun muassa Panic at the Disco, Taking Back Sunday ja The Cab -yhtyeiden sekä Katy Perryn kanssa. Squire on löytänyt monta nousevaa yhtyettä ja nostanut niitä pinnalle muun muassa uudistamalla niiden saundia.
Albumin nauhoitukset aloitettiin Los Angelesissa elokuussa. Albumin ensimmäinen sinkku oli ”Heartkiller”, jota alettiin soittaa radioissa vielä joulukuun aikana. "Screamworks" julkaistiin Suomessa 10. helmikuuta, Isossa-Britanniassa sekä Ranskassa 8. helmikuuta, Yhdysvalloissa 9. helmikuuta, Japanissa 10. helmikuuta ja Saksassa sekä Alankomaissa 12. helmikuuta 2010. Suomessa albumi myi heti julkaisuviikollaan kultaa. Yhdysvaltojen Billboard 200 -listalla albumi debytoi sijalla 25, minkä jälkeen se putosi parissa viikossa pois listalta.
7. joulukuuta 2010 HIM julkaisi "SWRMXS"-nimisen remix-albumin, jolta löytyvät lähes "Screamworks"-albumin biisit remixeinä. Remixauksista vastaavat muun muassa Tiësto, Morgan Page, Gavin Russom ym. Yhden biisin on remixannut Ville Valon pikkuveli Jesse Valo.
Maaliskuussa 2011 yhtye ilmoitti jättävänsä levy-yhtiönsä Sire/Warner Musicin. Medialle on kerrottu, että levy-yhtiöstä eroamiseen ei liity dramatiikkaa. Manageri Seppo Vesterinen on ilmoittanut bändin jatkavan tulevaisuudessa jonkun toisen levy-yhtiön kanssa.
21. toukokuuta 2011 kitaristi Linde ilmoitti Inferno-metallilehdelle bändin työstävän uutta materiaalia.
Yhtyeen manageri Seppo Vesterinen on vahvistanut HIMin julkaisevan uutta materiaalia vuonna 2012. Tarkemmasta julkaisuajankohdasta ei ole vielä tietoa. HIM on myös ilmoittanut, että seuraavan levyn levy-yhtiö tulee olemaan yhtyeen oma Heartagram.
Ville Valo on maininnut Kerrang-metallilehdelle vuonna 2012, että uuden HIM-albumin olisi tarkoitus palauttaa yhtye musiikillisille juurilleen.
Internetissä on levinnyt huhu HIMin julkaisevan Syyskuussa jatko-osan Greatest Hits-kokoelmalleen sisältäen 20 suurinta hittiään ja yhden uuden kappaleen nimeltä "Strange World".
Tuottaja Tim Palmer ilmoitti Facebookissa 16. Elokuuta aloittavansa yhteistyön HIMin kanssa Marraskuussa. Palmer on ollut HIMin luottomies Hiili Hiilesmaan ohella jokaisella aikaisemmalla levyllä Screamworksia lukuun ottamatta.
HIM vahvisti Facebook-sivuillaan julkaisevansa XX-Two Decades of Love Metal-kokoelman sekä julkisti uuden albuminsa nimeksi tulevan "Tears on Tape".
Heartagram.
Yhtyeen logo on "heartagram", joka on sydämen ja pentagrammin yhdistelmä, ja se kuvaa rakkautta ja kuolemaa, hyvää ja pahaa, sekä HIMin musiikkityyliä, love metallia. Logossa pentagrammin kaksi ylintä sakaraa on pyöristetty niin, että se näyttää sydämeltä. Heartagram muistuttaa hieman yksityissairaala Mehiläisen logoa.
Myös "Jackassista" ja "Viva la Bamista" tuttu skateboard-taituri Bam Margera yhdistetään heartagramiin. Margera on HIMin ihailija ja Ville Valon ystävä ja hän on ohjannut neljä HIMin musiikkivideota. Margera on saanut yhtyeeltä luvan käyttää heartagramia logonaan, minkä vuoksi jotkut ovat luulleet symbolia hänen kehittelemäkseen.
Yhtyeen ulkoasu.
HIM on huomattu vaihtelevasta ulkoasustaan. HIMin astuttua suurempaan tietoisuuteen yhtyeen jäsenet näyttivät perinteisiltä heavy metal -muusikoilta. Suuremman suosion ja "Razorblade Romance" -albumin ilmestyttyä HIM alkoi selkeästi kiinnittää enemmän huomiota ulkonäköönsä lavalla. Jokainen jäsen pukeutui lähestulkoon pelkästään mustaan ja silmämeikki oli yleistä, etenkin Ville Valolla. Valo ja kitaristi Mikko Lindström saattoivat näyttäytyä usein myös paidattomina. Yhtyeen esiintyminen oli androgyynistä monilla muillakin tavoilla, kuin vain keikoilla. Vuonna 2001 bändin jäsenet olivat ottaneet vaikutteita 60-luvun Heavy Metal-juurista ja etenkin yhtyeen kitaristi Mikko Lindström pukeutui lievästi hippiteemaisiin asusteisiin, todennäköisesti Daniel Lioneye -alter egonsa takia. Bändi myös improvisoi paljon perinteisiä rock-kuvioita psykedeelisin tunnelmin. Yhtye tosin rauhoittui vuonna 2003 ja otti hieman goottimaisemman kuvaston ulkonäköönsä. Etenkin keulahahmo Ville Valo alkoi näyttää enemmän perinteisen goottimetalliyhtyeen laulajalta. Tosin vuosi toisensa jälkeen HIM on alkanut ottaa rennompaa otetta pukeutumiseensa, jättäen nahkatakit ja tyköistuvat housut sikseen ja siirtyen enemmän farkkuihin ja T-paitoihin.
Love metal.
HIM aloitti kutsumaan musiikkiaan love-metalliksi jo vuonna 1996. Myöhemmin vuonna 2003 HIM julkaisi levyn Love Metal. Love metal yhdistelee elementtejä Goottirockista, Popista ja Metallista. Suurin tyylistä poikkeavin on "Venus Doom" joka on doom- ja goottimetallia.


Äyriäiset.
Äyriäiset ("Crustacea") ovat niveljalkaisten pääjaksoon kuuluvia, kiduksilla hengittäviä eläimiä. Maapallolta äyriäisiä tunnetaan noin 52 000 lajia, Suomesta noin 350.
Useimmilla äyriäisillä on kitiinin peittämä, jaokkeista koostuva vartalo, joka on jakautunut päähän, keskiruumiiseen ja takaruumiiseen. Niillä on kaksi paria tuntosarvia, sekä suussa yksi pari yläleukoja ja kaksi paria alaleukoja. Keskiruumiissa on vaihteleva määrä raajoja, joita käytetään liikkumiseen tai tarttumiseen. Ruoansulatus on kaksiaukkoinen, ruoansulatuskanava suora ja lyhyt. Hermosto on tikapuumallinen. Monet äyriäiset käyttävät eläinravintoa, mutta osa syö myös kasvinosia. Koska äyriäisten kitiinistä ja kalkista muodostuva kuori ei veny, on kasvavan äyriäisen aika-ajoin vaihdettava (”luotava”) se. Tämä on vaarallinen vaihe, sillä kuorettomana äyriäinen on suojaton.
Äyriäisistä valtaosa elää meressä, mutta monet äyriäiset ovat sopeutuneet makeaan veteen. Lisäksi on myös täysin kuivalla maalla eläviä lajeja (muun muassa monet siirat). Suurin osa lajeista elää itsenäisesti, mutta muutamat ovat parasiittisia ja elävät isäntäeläimiinsä kiinnittyneinä. Merirokot elävät aikuisvaiheensa alustaan kiinnittyneenä. Äyriäisnaaras kantaa usein muniaan mukanaan. Tyypillisesti äyriäisillä on kuoriutumisen jälkeen toukkavaihe, mutta ei aina (esimerkiksi ravut).


Adolf Erik Nordenskiöld.
Nils Adolf Erik Nordenskiöld (18. marraskuuta 1832 Helsinki – 12. elokuuta 1901 Dalbyö, Ruotsi) oli suomalaissyntyinen Ruotsissa vaikuttanut geologi, mineralogi ja naparetkeilijä. Hänen johtamansa retkikunta purjehti vuosina 1878–1879 ensimmäisenä läpi Koillisväylän eli Atlantin ja Tyynenmeren Euraasian pohjoispuolitse yhdistävän meritien. Nordenskiöld suoritti myös muita tutkimusmatkoja, varsinkin Huippuvuorille ja pyrki etsimään reittiä pohjoisnavalle. Hän kehitti tieteellistä naparetkeilyä, julkaisi suuren määrän maantieteellisiä ja geologisia tutkimuksia sekä keräsi ainutlaatuisen kokoelman historiallisia karttoja. Suomessa ja Ruotsissa häntä on pidetty kansallissankarina ja yhtenä historian suurimmista tutkimusmatkailijoista.
Varhaiset vaiheet.
a> ja Annankadun kulmassa vuonna 1902.
Nordenskiöld kuului ruotsalaistaustaiseen, aateloituun Nordenskiöld-sukuun. Hänen isänsä oli Suomen mineralogian isäksikin kutsuttu tutkija Nils Nordenskiöld (1792–1866) ja äiti von Haartman -sukuun kuulunut Margareta Sofia von Haartman, jonka veli oli senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Lars Gabriel von Haartman. Nordenskiöld oli kolmas vanhempiensa seitsemästä lapsesta. Hän omaksui isältään kivilajien ja kallioperän tutkimisen innostuksen ja osallistui tämän näytteenkeräysretkille eri puolilla Suomea. Hän oli mukana myös isänsä tutkimusmatkalla, joka suuntautui vuosina 1853–1854 Uralille. Nordenskiöld suunnitteli jo tuolloin omaa tutkimusretkeä Siperiaan ja Pohjois-Aasiaan. Nordenskiöldin lapsuus kului Mäntsälässä Frugårdin sukukartanossa, joka on nykyään museona.
Nordenskiöld aloitti 13-vuotiaana Porvoon lukion, josta hän tosin erosi kolmen vuoden kuluttua useiden muiden oppilaiden tavoin rehtorina toimineen J. L. Runebergin ankaruuden vuoksi. Nordenskiöld kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1849 ja opiskeli Helsingin yliopistossa mineralogiaa, matematiikkaa, kemiaa sekä fysiikkaa ja valmistui kandidaatiksi 1853 sekä maisteriksi 1854. Ensimmäisen tieteellisen työnsä hän kirjoitti nilviäisistä. Hän toimi Viipurilaisessa osakunnassa ja vuonna 1854 hänestä tuli yliopiston fyysis-matemaattisen tiedekunnan kuraattori. Vuoden 1855 alussa Nordenskiöld väitteli tohtoriksi aiheesta "Om grafitens och chondroditens kristallformer". Hän teki opiskeluvuosinaan kesäisin malminetsintäretkiä ympäri Suomea ja julkaisi valmistumisensa jälkeen 1855 Suomen malmiesiintymiä käsitelleen selonteon "Beskrifning öfver de i Finland funna mineralier". Samana vuonna hänet nimitettiin vuori-intendentin konttorin vuorikonduktöörin virkaan. Nordenskiöldin lupaava tieteellinen ura Suomessa kuitenkin katkesi, kun hän joutui venäläisten epäsuosioon. Hän kuului nimittäin K. G. Wetterhoffin johtamaan ryhmään liberaalisti ajattelevia aristokraattisia ylioppilaita, jotka olivat poliittisesti Ruotsiin suuntautuneita ja vastustivat tiukkaan kontrolliin nojannutta yliopiston ja koko maan hallintoa. Nordenskiöld osallistui marraskuussa 1855 erääseen tämän piirin illanviettoon Töölön ravintolassa, jossa keskusteltiin alkaneesta Krimin sodasta ja tiettävästi kohotettiin maljoja Venäjän vihollisille. "Töölön päivällisinä" tunnetun tapauksen tultua julki osallistujia rangaistiin ja Nordenskiöldkin erotettiin virastaan ja kuraattorin tehtävästä. Hänet erotettiin myös koko yliopistosta seuraavan kevätlukukauden ajaksi, joten hän siirtyi siksi aikaa Berliiniin opiskelemaan kemiaa.
Nordenskiöldin palattua Suomeen hänet nimitettiin 1856 mineralogian dosentiksi, ja häntä pidettiin varmana yliopiston uutena geologian professorina. Vahvistaakseen tieteellisiä näyttöjään Nordenskiöld halusi kuitenkin tehdä kunnollisen tutkimusmatkan. Hänelle myönnettiin suuri matka-apuraha, Aleksanterin-stipendi, Kamtšatkan niemimaalle suuntautuvaa tutkimusmatkaa varten. Nordenskiöld promovoitiin vuoden 1857 promootiossa primusmaisteriksi ja samalla ultimustohtoriksi, mutta promootion läksiäisjuhlasta syntyi kuitenkin uusi poliittinen skandaali: koska 1857 vietettiin Suomen ensimmäisen ristiretken 700-vuotisjuhlaa, promootioon oli kutsuttu Ruotsista arvovieraita. Puheen pitänyt Nordenskiöld esitti Suomen ja Ruotsin välisen yhteyden uusintamista sekä ilmaisi epäilevänsä Suomen tulevaisuutta osana Venäjää. Muun muassa Suomen kenraalikuvernööri Fredrik Vilhelm von Berg vaati Nordenskiöldiltä julkista anteeksipyyntöä, ja kun tämä ei siihen suostunut, matka-apuraha peruttiin.
Nordenskiöld siirtyi Tukholmaan, ei kuitenkaan tarkoituksenaan rakentaa kansallista oppositiota vaan saadakseen tieteellisen uransa etenemään. Tekemiensä kemiallisten ja mineralogisten tutkimustensa ansiosta hän sai siellä jo samana vuonna opettajakseen ja tukijakseen professori Carl Gustaf Mosanderin sekä naparetkeilijä, professori Sven Lovénin. Saatuaan suosituksen Lovénilta hän pääsi 1858 mukaan Otto Torellin tutkimusmatkalle Huippuvuorille. Sieltä palattuaan Nordenskiöld sai saman vuoden lokakuussa kuolleelta Mosanderilta vapautuneet tehtävät: Ruotsin luonnonhistoriallisen valtionmuseon mineralogisen laitoksen indententin ja samalla myös professorin viran, jota hän sitten hoiti kuolemaansa saakka. Hän teki seuraavina vuosina useita mineraalinäytteiden keruuretkiä eri puolille Skandinaviaa, usein isänsä kanssa, ja jatkoi osaston kokoelmien kartuttamista koko myöhemmän tutkimusmatkailijan uransa ajan. Hän keräsi museolle myös meteoriittikokoelman ja kirjoitti tieteellisiä tutkimuksia meteoriiteistä. Nordenskiöld sai Ruotsin kansalaisuuden vuonna 1860, ja jo tammikuussa 1861 hänelle tarjoutui paikka kuninkaallisessa tiedeakatemiassa. Myöhemmin hänelle tarjottiin professuuria myös Helsingistä, mutta hän ei enää halunnut katkaista menestyksekästä uraansa Ruotsissa.
Perhe.
Asetuttuaan jo Ruotsiin Nordenskiöld pääsi 1860-luvun alussa vierailemaan Suomessa, josta löysi itselleen puolison, vapaaherratar Anna Mannerheimin (1840–1924). Heidät vihittiin 1. heinäkuuta 1863 Mannerheim-suvulle kuuluvassa Louhisaaren kartanossa. Anna Mannerheim oli luonnontutkijan ja hovioikeuden presidentin Carl Gustaf Mannerheimin tytär ja myöhemmän Suomen marsalkan C. G. E. Mannerheimin täti. Nordenskiöld sai vaimonsa kanssa viisi lasta, joista kolme syntyi hänen ollessaan tutkimusmatkoillaan. Vanhin poika Gustaf Erik Adolf Nordenskiöld (1868–1895) osallistui tutkimusmatkoille Huippuvuorille ja Pohjois-Amerikkaan, nuorin Nils Erland Herbert (1877–1932) puolestaan Etelä-Amerikkaan. Perhe asui Tukholman keskustassa Norrmalmilla ja oleskeli paljon Nordenskiöldien omistamassa Dalbyössä Tukholman eteläpuolella.
Nordenskiöldin veljiä olivat kartanonomistaja ja valtiopäiväedustaja Nils Otto Nordenskiöld (1834–1916) ja Meteorologisen laitoksen pääjohtaja Carl Nordenskiöld (1837–1889). Hänen sisarenpoikansa (ja samalla pikkuserkkunsa poika) oli geologi ja tutkimusmatkailija Otto Nordenskjöld (1869–1928), joka teki 1900-luvun alussa merkittävän tutkimusretken Etelämantereelle.
Ensimmäiset tutkimusmatkat.
Nordenskiöld osallistui vuonna 1858 Otto Torellin johtamalle tutkimusmatkalle, joka suuntautui Huippuvuorten länsirannikon vuonoille. Se oli ensimmäinen Skandinaviasta käsin tehty yksinomaan tieteellisiin tarkoitusperiin tähtäävä tutkimusmatka arktisille vesille. Retkellä tehtiin eläin- ja kasvitieteellisiä sekä geologisia tutkimuksia, ja Nordenskiöld keräsi Bellsundista tertiäärikaudelta olevia kasvien fossiileja. Nordenskiöld ja Torell tekivät toisen retken Huippuvuorille vuonna 1861, jolloin geologiset tutkimukset ja maantieteellinen paikanmäärittely olivat Nordenskiöldin vastuulla. Retkellä kartoitettiin Koillismaan ja Hinlopensalmen pohjoisosat. Vuonna 1864 suoritetulla kolmannella retkellä Nordenskiöld oli ensimmäistä kertaa itse johdossa, ja tarkoituksena oli tehdä vastaavanlainen kartoitus ja astemittaus sekä kasvi- ja eläinnäytteiden keräys saariryhmän eteläosalle. Tämän retken rahoittivat Ruotsin säätyvaltiopäivät.
Nordenskiöldin johtamiin tutkimusretkiin kuului vastaisuudessakin tutkittavien alueiden systemaattinen kartoitus ja maantieteellisten sekä astrologisten mittaustulosten julkaiseminen. Näin saatiin laajoja karttoja ennen puutteellisesti tunnetuista alueista. Hän kehitti entistä tieteellisempään suuntaan painottuvaa naparetkeilyä, johon kuului oleellisesti retkien huolellinen suunnittelu, maan-, luonnon- ja kansatieteellisten tutkimusten suorittaminen sekä kerätyn aineiston työstäminen julkaistavaksi matkan jälkeen. Nordenskiöld yritti yhdistää retkiinsä myös luonnonvarojen taloudellisen hyödyntämisen, mutta hänen Huippuvuorille perustamansa fosfaattikaivos jouduttiin pian lakkauttamaan kannattamattomana, samoin hänen kaivoshankkeensa Suomessa.
Ensimmäisellä Huippuvuorten retkellään Nordenskiöld havaitsi ajojäämassojen hankaloittavan vaikutuksen. Hän spekuloi, että kesäisin Grönlannin ja Huippuvuorten välillä etelään kulkevien merivirtojen vaikutuksesta pohjoisimmat merialueet saattaisivat myöhäissyksyllä olla jäästä vapaat. Noihin aikoihin tiedeyhteisön keskustelussa esitettiin teorioita, joiden mukaan Jäämeri saattaisi olla avoin pohjoisnavalle saakka, ja Nordenskiöld halusi selvittää, kuinka pohjoiseen olisi mahdollista purjehtia. Hän sai tuttaviensa avulla kerätyksi seuraavalle retkelleen yksityisen rahoituksen, jonka merkittävimmästä osasta vastasi ruotsalainen liikemies Oscar Dickson. Tämän taloudellinen tuki oli ratkaiseva Nordenskiöldin myöhempienkin retkien toteutumisessa. Myös maan kuningashuone tuki Nordenskiöldin retkeä, sillä naparetkeily valtakuntaan kuuluville Huippuvuorille nähtiin kansallisena ylpeydenaiheena. Uusi tutkimusmatka Huippuvuorten luoteiskulmalle ja edelleen niiden pohjoispuoliselle merialueelle alkoi merivoimien kapteeni Fredrik von Otterin komentamalla höyrylaiva "Sofialla" 7. heinäkuuta 1868, ja sen aikana Nordenskiöldin retkikunta eteni pohjoisemmaksi kuin kukaan ennen heitä, 81°42' pohjoista leveyttä. Kerran "Sofia" oli vähällä upota jäälohkareen puhkaistua aluksen kylkeen reiän, mutta se saatiin pumppujen avulla pidettyä täpärästi pinnalla maihin pääsyyn asti. Tämä matka kuitenkin osoitti, että napajää ulottui uskottua etelämmäs eikä pohjoisnavalle ollut mahdollista päästä meritse. Nordenskiöld toivoi kuitenkin voivansa päästä sinne myöhemmin jäitä myöten.
Nordenskiöld teki vuonna 1870 tutkimusmatkan Grönlantiin, josta hän löysi Diskon saarelta meteoriitteja. Varsinaisena päämääränä oli Grönlannin vielä tuntemattomien sisäosien tutkimus ja saaren ylittäminen jalkaisin. Nordenskiöld odotti, että Grönlannin sisäosissa saattaisi mannerjään sijaan olla esimerkiksi metsiä. Hän pääsi retkueineen kuitenkin Godthåbista vain 56 kilometrin verran sisämaahan. Viimeisen retkensä Huippuvuorille Nordenskiöld teki vuosina 1872–1873. Tavoitteena oli nyt edetä pohjoisnavalle poroilla. Yritys epäonnistui, sillä porot karkasivat ja muonatäydennyksiä tuoneet alukset juuttuivat jäihin, jolloin retkikunta joutui talvehtimaan vaikeissa oloissa Huippuvuorten Mosselbayssa. Maaliskuussa 1873 yritys edetä reillä jäitä pitkin katkesi pian yhden jäsenen kuoltua lumimyrskyssä. Retkikunta oli kuitenkin ensimmäinen, joka kulki Huippuvuorten Koillismaan jäätikön poikki. Lisäksi tieteelliset tutkimukset onnistuivat: retkikunta suoritti astrologisia, meteorologisia, magneettisia ja ilmakehän sähköisyyttä tutkivia mittauksia sekä syväkairauksia ja -luotauksia, kartoitti lisää Koillismaan rantaviivaa ja toi kotiin jälleen runsaasti kasvi- ja eläinnäytteitä. Pohjoisnavan valloittamisen ajatuksesta Nordenskiöld kuitenkin tämän jälkeen luopui.
Koillisväylä ja viimeiset tutkimusmatkat.
Seuraavaksi Nordenskiöld kiinnostui mahdollisuudesta löytää avoin meritie Skandinaviasta Siperian suurten jokien, Jenisein ja Obin suulle. Hän perehtyi tarkasti aiempien alueelle tehtyjen retkien pohjalta laadittuihin karttoihin ja teoksiin, aina 1500-luvulla eläneen Willem Barentsin matkoista alkaen. Harvat yritykset Koillisväylän läpi purjehtimiseksi olivat toistaiseksi epäonnistuneet, mutta Nordenskiöld arveli sen voivan onnistua höyrylaivalla. Vuonna 1875 hän johti Karanmerelle suuntautunutta tutkimusmatkaa, jonka yhteydessä avattiin ensimmäistä kertaa meriväylä Jenisein suulle. Hän purjehti muutaman miehen kanssa ylös Jeniseitä ja matkusti takaisin maitse. Vuonna 1876 Nordenskiöld teki toisen retken, jolla vakuuttui siitä, että Koillisväylän läpi olisi mahdollista purjehtia Beringinsalmelle saakka, sillä suurista joista virtaava vesimassa pitäisi meren sulana ainakin elokuussa ja syyskuun alkupuolella. Hän halusi olla tämän reitin ensimmäinen purjehtija ja aloitti järjestelmällisen matkan suunnittelun ottaen huomioon kaiken saatavilla olevan tiedon merivirroista, sääoloista ja jäätilanteesta. Tiedot olivat kuitenkin vaillinaisia. Suunitelmissa oli myös jälleen suorittaa geologisia, paleontologisia sekä ilma-, kasvi-, eläin-, kansa- ja vesistötieteellisiä tutkimuksia sekä tutkia myös muun muassa leviä, mammutin jäännöksiä, revontulia ja maamagnetismia.
Nordenskiöld osti 1878 kuuluisinta matkaansa varten valaanpyyntialus "Vegan", vuosina 1872–1873 rakennetun 299-tonnisen parkin, jossa oli sekä 60 hevosvoiman höyrykone että purjeet. Kapteenina oli Nordenskiöldin aiempiinkin matkoihin osallistunut Ruotsin laivaston luutnantti Louis Palander. Retkikuntaan kuului 21 hengen miehistö ja kuusi tiedemiestä: kasvi- ja eläintieteilijät, meteorologi, jäkälätutkija ja maamagnetismin tutkija. Suomalainen Venäjän armeijassa palveleva luutnantti Oscar Nordqvist toimi venäjän kielen tulkkina. "Vega" lähti Karlskronasta 22. kesäkuuta 1878 ja saapui Tromssaan 17. heinäkuuta. Varsinainen matka alkoi sieltä neljä päivää myöhemmin, 21. heinäkuuta, jolloin mukaan liittyi myös tarvikkeita kuljettava satatonninen höyrylaiva "Lena" Edvard Holm Johanssenin komennossa. Matka alkoi hyvin, ja ajojäiden sijasta harmeja aiheutti lähinnä sankka sumu. Jugransalmen ja Jenisein välisen matkan mukana olivat myös kauppalaivat "Fraser" ja "Express". Nordenskiöldin retkikunnan kaksi alusta saavuttivat 19. elokuuta Aasian pohjoisimman maankohdan Tšeljuskininniemen. Seuratessaan sitten Taimyrin niemimaan itäistä rannikkoa Nordenskiöld saattoi todeta, että se oli aikaisemmissa kartoissa piirretty liian kauas itään, sillä karttojen mukaan hänen laivansa kulkivat kuivalla maalla. Alukset erosivat toisistaan Lenajoen suulla 27. elokuuta: "Lena"-alus lähti jokea ylös Jakutskiin asti, Nordenskiöld jatkoi itse "Vegalla" itään. Tämän jälkeen jäät lisääntyivät niin, että käytössä oli vain muutaman kilometrin levyinen avoin väylä rannikon tuntumassa. Eteneminen matalassa rantavedessä kävi hankalaksi.
"Vega" juuttui lopulta jäihin 28. syyskuuta Koljutšininlahdella, puolentoista kilometrin etäisyydellä rannikosta Tšuktšien niemimaan edustalla – vain parin päivän matkan päässä Beringinsalmelta. Ajojäät olivat ilmaantuneet aiemmin kuin Nordenskiöld oli olettanut. Dramatiikkaa lisäsi se, että jäämassat uhkasivat ruhjoa laivan, eikä retkikunnan kohtalosta saatu tiedotusyhteyksien puuttumisen vuoksi kotimaassa mitään tietoja. Retkikunta teki talven aikana havaintoja paikallisista asukkaista eli tšuktšeista, alueen ilmastosta ja maamagnetismista. "Vega" pääsi liikkeelle vasta kymmenen kuukauden kuluttua seuraavana kesänä, 18. elokuuta 1879, ja saavutti Beringinsalmen 20. elokuuta. Nordenskiöld retkikuntineen oli purjehtinut ensimmäisenä läpi Koillisväylän. Seisahduttuaan liki kahdeksi kuukaudeksi Japaniin korjauttamaan "Vegaa" hän palasi takaisin Ruotsiin Tyynenmeren, Intian valtameren ja Suezin kanavan kautta. Hän saapui Tukholmaan 24. huhtikuuta 1880, jolloin häntä juhlittiin jo koko Euroopassa sankarina. Kuningas Oskar II korotti Nordenskiöldin vapaaherralliseen säätyyn ja myönsi hänelle Pohjantähden suurristin. Palander aateloitiin, ja hän sai Pohjantähden ritarimerkin. Vaikka Koillisväylä ei arvaamattomien sääolojen vuoksi soveltunutkaan kauppareitiksi ennen 1900-lukua, Nordenskiöldin retken tieteellinen merkitys tunnustettiin heti. Muun muassa retkellä kerätyt näytteet esihistoriallisista kasveista herättivät kiinnostusta.
Ensimmäisen kerran Koillisväylän läpi kulki yhden purjehduskauden aikana neuvostoliittolainen jäänmurtaja vuonna 1932. Jäänmurtajien käyttö on tehnyt Jenisein suun ja Venäjän Euroopan-puoleisten satamien sekä Lenan suun ja Tyynenmeren satamien välisestä liikenteestä kannattavaa.
a>in maalaama Nordenskiöldin muotokuva vuodelta 1886.
Koillisväylän purjehduksen jälkeen Nordenskiöld kutsuttiin useiden maiden tieteellisten seurojen jäseneksi, hän sai monia korkeita kunniamerkkejä ja häntä pidettiin kansallissankarina sekä Suomessa että Ruotsissa. Nordenskiöld julkaisi yleensä vain tieteellisiä teoksia, mutta suostui kirjoittamaan kuuluisimmasta retkestään myös kansantajuisen esityksen "Vegas färd kring Asien och Europa I-II" (1880–1881), joka käännettiin useille kielille ja teki hänestä maailmankuulun. Häntä ja muita urhoollisina ihannoituja naparetkeilijöitä käytettiin Skandinaviassa myös kansallisen identiteetin rakentamiseen ja pönkittämiseen. Tätä henki myös Georg von Rosenin vuonna 1886 Nordenskiöldistä maalaama kuuluisa muotokuva, joka on nykyään Gripsholmin linnassa.
Nordenskiöld johti viimeisen tutkimusretkensä Grönlantiin vuonna 1883. Retki suuntautui sisämaahan, ja sen ansiosta todettiin viimein, että koko Grönlanti on mannerjäätikön peitossa. Saaren ylitys jouduttiin keskeyttämään tälläkin kertaa, ja siinä onnistui vasta Fridtjof Nansen Nordenskiöldin rohkaisemana viisi vuotta myöhemmin tekemällään retkellä.
Muu toiminta.
Nordenskiöld osallistui Ruotsin säätyvaltiopäiville aatelissäädyssä 1862–1863 ja 1865–1866 ja oli parlamenttiuudistuksen jälkeen edustajana valtiopäivien ylemmässä kamarissa 1870–1872, 1881–1887 ja 1891–1893. Hän oli ensimmäisiä, joka ehdotti kansallispuistojen perustamista arvokkaiden luonnonkohteiden suojelemiseksi. Nordenskiöld toimi Ruotsin tiedeakatemian esimiehenä 1881–1882, ja hänet nimitettiin Ruotsin akatemian jäseneksi 1893.
Tutkimusmatkailusta luovuttuaan Nordenskiöld erikoistui vanhojen karttojen keräilyyn ja tutkimukseen, minkä oli aloittanut jo Koillisväylä-retkeä suunnitellessaan. Tunnetuksi tuli hänen vuonna 1889 julkaisemansa faksimile-karttojen kokoelma "Facsimile-atlas till kartografiens äldsta historia innehållande afbildningar af de vigtigaste kartor, tryckta före år 1600". Hän keräsi 24 000 karttaa käsittävän kokoelman, johon kuuluvat keskeiset 1400-luvulta alkaen tehdyt kartat sekä lähes täydellinen sarja Klaudios Ptolemaioksen karttoja. Nordenskiöld kuoli elokuussa 1901 Dalbyössa Södermanlandissa. Hänen kuolemansa jälkeen kuolinpesä myi hänen tuhansia teoksia käsittävän kirjastonsa ja ainutlaatuisen karttakokoelmansa Helsingin Keisarilliselle Aleksanterin yliopistolle (nykyinen Helsingin yliopisto), joka ainoana ostajana lupautui noudattamaan vainajan toivetta säilyttää kokonaisuus yhtenäisenä. Keisari Nikolai II rahoitti oston. Kokoelma on nykyään Suomen kansalliskirjaston hallussa, ja se otettiin vuonna 1997 mukaan maailman dokumenttiperintöä suojelevaan Unescon Memory of the World -ohjelmaan.
Suomen asioista edelleen kiinnostunut Nordenskiöld oli vuonna 1899 mukana puuhaamassa Venäjän keisarille osoitettua kansainvälistä kulttuuriadressia, jolla vastustettiin helmikuun manifestia. Hän kuului kuusihenkiseen lähetystöön, jonka oli tarkoitus luovuttaa adressi Nikolai II:lle – keisari kuitenkin kieltäytyi ottamasta sitä vastaan.
Huomionosoituksia.
Nordenskiöldin mukaan on nimetty Jäämerellä sijaitsevat Nordenskiöldinmeri (nyk. Laptevinmeri), Nordenskiöldin saaret ja Kap Nordenskiöld, Huippuvuorilla sijaitseva Nordenskiöldland sekä eräitä maantieteellisiä kohteita Grönlannissa.
Helsingin Töölössä sijaitseva Nordenskiöldinkatu nimettiin tutkimusmatkailijan mukaan vuonna 1906. Nordenskiöldin lapsuuden kotikunnassa Mäntsälässä on Nordenskiöldintie.
Nordenskiöldin muistomerkki paljastettiin 13. toukokuuta 1985 Helsingin Kaivopuiston eteläkärjessä. Kuvanveistäjä Heikki Häiväojan ja arkkitehti Eric Adlercreutzin muotoilemat kolme graniittipaatta kuvaavat ahtojäitä ja jäävuoria. Merta katselevan Nordenskiöldin rintakuvan on veistänyt Häiväojan tytär Johanna Häiväoja. Muistomerkissä oleva reliefi esittää Koillisväylä-reitin karttaa ja "Vega"-alusta. Helsingin yliopiston taidekokoelmiin kuuluu Walter Runebergin vuonna 1878 veistämä Nordenskiöldin marmorinen rintakuva. Nordenskiöldin syntymäkodin paikalla olevan talon seinässä Helsingin Bulevardilla on latinankielinen muistolaatta.
Rahapaja Moneta julkaisi vuonna 2007 Nordenskiöldin kunniaksi kymmenen euron hopearahan "A. E. Nordenskiöld ja Koillisväylä". Vuonna 2008 Suomen ja Grönlannin postit julkaisivat Nördenskiöld-aiheiset postimerkkiarkit.
Teoksia.
Nordenksiöld kirjoitti tutkimusmatkojensa tuloksista useissa teoksissa.


Riemannin hypoteesi.
Riemannin hypoteesi on Bernhard Riemannin vuonna 1859 esittämä hypoteesi Riemannin zeeta-funktion nollakohtien esiintymisestä.
Hypoteesi on yksi tärkeimmistä avoimista ongelmista matematiikassa. Vuonna 1900 David Hilbert nimesi sen numero kahdeksaksi kuuluisalle listalleen 23:sta tärkeimmästä ratkaisemattomasta ongelmasta. Hän sanoi, että jos olisi nukkunut tuhat vuotta ja heräisi, hän kysyisi ensimmäisenä: "Onko Riemannin hypoteesi todistettu?" Clay Mathematics Institute on luvannut sen todistamisesta miljoonan dollarin palkinnon.
Hypoteesi on kytköksissä alkulukujen ominaisuuksiin.
Olkoon formula_1 kompleksiluku, jossa formula_2 ja formula_3 ovat reaalilukuja.
Tällöin Riemannin zeeta-funktion
kaikki aidosti kompleksiset nollakohdat ovat hypoteesin mukaan kompleksitason suoralla
Riemannin zeeta-funktio on määritelty kaikille kompleksiluvuille s ≠ 1. Se saa arvon nolla kaikilla negatiivisilla parillisilla kokonais­luku­arvoilla kuten -2, -4, -6 jne. Näitä sanotaan sen "triviaaleiksi nollakohdiksi". Hypoteesi siis sanoo, että funktion kaikki ei-triviaalien nollakohtien reaaliosa on 1/2.
Tietokoneita apuna käyttäen on Riemannin zeeta-funktiolle laskettu miljardeja nollakohtia. Kaikkien näiden on havaittu toteuttavan Riemannin hypoteesin. Vaikka hypoteesia ei ole onnistuttu todistamaan, sen paikkansapitävyyden puolesta puhuu siis erittäin vahva "numeerinen
Riemannin hypoteesille on esitetty lukuisia yhtäpitäviä väittämiä. Luonnollisesti yhtään näistäkään ei ole onnistuttu todistamaan. Riemannin hypoteesi ja sitä vastaavat väittämät ovat kuitenkin erittäin tehokkaita lukuteorian työkaluja. Suuri joukko lukuteorian keskeisistä tuloksista nojautuukin nykyään olettamukseen Riemannin hypoteesin paikkansapitävyydestä. Lukuteoreettisten artikkelien yhteydessä onkin lähes lentäväksi lauseeksi muodostunut teksti "Under the assumption of Riemann hypothesis...".


Vanha testamentti.
Vanha testamentti (VT) on ensimmäinen kristinuskon pyhän kirjan Raamatun kahdesta testamentista. Vanha testamentti pohjautuu juutalaisuuden pyhään kirjaan Tanakiin. Kristinuskon Raamatusta poiketen Tanak ei sisällä Uutta testamenttia eikä apokryfisiä kirjoja. Samaten Tanakin järjestys on erilainen kuin Vanhassa testamentissa.
Vanhaan testamenttiin kuuluu 39 (Vulgatassa 46) kirjaa. Niiden alkuperäinen kieli oli enimmäkseen heprea, arameaa esiintyy vain muutamissa kirjakääröissä.
Vanha testamentti sisältää kertomuksen koko maailman synnystä ja kertoo, miten Jumala valitsi Israelin omaisuuskansakseen muiden kansojen keskuudesta ja miten hän johdatti kansaansa historian lävitse. "Historiallisiksi kirjoiksi" sanotaan tavallisesti Vanhan testamentin alkupuolen kirjoja Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Esterin kirjaan saakka. Tästä nimityksestä huolimatta ne sisältävät myös runoja, mietelmiä ja ylistyksiä sekä käskyjä ja ohjeita siitä, miten ihmisten tulisi elää — tärkeimpänä juutalaisen lain ja kymmenen käskyä.
Historiallisten kirjojen jälkeen Vanhassa testamentissa seuraa joukko runollisia kirjoja, joista huomattavin on Psalmien kirja, sekä mietelmäkirjoja kuten Saarnaajan kirja.
Vanhan testamentin loppupuoliskon Jesajan kirjasta Malakian kirjaan saakka muodostavat profeettojen kirjat. Profeettakirjoissa on muun muassa ennustuksia tulevasta Messiaasta, joka vapahtaisi maailman synnistä. Profeettakirjat on koottu niiden profeettojen julistuksesta, jotka toimivat Israelin ja Juudan alueilla 700–500 luvuilla eaa. Profeetat jaetaan kirjoitustensa pituuden perusteella suuriin ja pieniin profeettoihin. Suuret profeetat olivat Jesaja, Jeremia, Hesekiel ja Daniel ja pieniä profeettoja muun muassa Aamos, Miika ja Malakia.
Vanhan testamentin kirjat on kirjoitettu noin vuosina 1400 – 400 eaa.
Vanhan testamentin kirjat.
Protestanttinen Vanha testamentti sisältää Lutherin seuraaman Hieronymuksen "Veritas Hebraican" mukaisesti täsmälleen samat kirjat kuin Tanakh, mutta kirjojen järjestys ja numerointi on erilainen. Protestanttisen laskutavan mukaan kirjoja on 39, mutta juutalaisen laskutavan mukaan 24. Tämä johtuu siitä, että juutalaiset katsovat Samuelin kirjojen, Kuningasten kirjojen ja Aikakirjojen muodostavan kukin yhden kirjan, ryhmittelevät kaksitoista niin sanottua pientä profeettaa yhdeksi kirjaksi, sekä lukevat myös Esran ja Nehemian kirjat yhdeksi kirjaksi.
Katolinen ja ortodoksinen kirkko käyttävät Vanhasta testamentista aleksandrialaista versiota, joka on hieman laajempi kuin protestanttien käyttämä palestiinalainen versio. Aleksandrialainen versio sisältää myös kirjat joita kutsutaan deuterokanonisiksi kirjoiksi. Protestantit lukevat nämä kirjat kuuluviksi apokryfikirjojen joukkoon. Syynä siihen, miksi ortodoksien ja katolisten Raamatussa on mukana myös apokryfikirjat, on varhaisen kreikankielisen Vanhan testamentin käännöksen, Septuagintan, pitäminen kanonisena. Tämä käännös oli laajalti käytössä varhaiskristittyjen parissa, ja myös suurin osa Uudessa testamentissa olevista Vanhan testamentin lainauksista tulee siitä (300 lainausta 350:stä, mukaan lukien monia Jeesuksen sanoja).
Vanhan testamentin käyttö kristinuskossa.
Vanhan testamentin ja Uuden testamentin välisestä suhteesta ei ole kristittyjen parissa selvää päätöstä. Oppineet ovat keskustelleet jonkin verran siitä, päteekö Uusi testamentti juutalaisiin, sekä siitä, missä määrin Vanha testamentti sitoo kristittyjä. Esimerkiksi vain harvat kristityt noudattavat juutalaisuuden ruokasäädöksiä, mutta suurin osa kristityistä katsoo kymmenen käskyn olevan sitovia, pois lukien sapatti. Vanhan testamentin lakien pätevyys vaikuttaa keskusteluihin useissa asioissa, kuten homoseksuaalisuuteen ja naisten asemaan liittyvissä kysymyksissä. Suurin osa kristityistä katsoo kuitenkin, että Vanhan testamentin ymmärtäminen on välttämätöntä Uuden testamentin ymmärtämiselle, ja että Vanhan testamentin kirjat ovat Jumalan inspiroimia samalla tavalla kuin Uuden testamentin kirjat.
Varhaiskristillisyydessä jotkut tahot, kuten gnostilaiset, menivät jopa niin pitkälle, että katsoivat Vanhan testamentin jumalan (Jahven) olevan eri olento kuin Uuden testamentin Jumala. He kutsuivat Vanhan testamentin jumalaa platonilaisesti "demiurgiksi" ja katsoivat sen olevan vain eräänlainen paha luojajumala. Myöhemmin Markion, vaikka ei ollutkaan teknisesti gnostilainen, meni niin pitkälle, että katsoi, ettei Vanhaa testamenttia tulisi lainkaan ottaa osaksi kristillistä Raamattua. Valtavirran kristillisyys kuitenkin hylkäsi tämän näkemyksen.
Nykyään monet tutkijat katsovat, että heprealainen Raamattu on neutraali nimitys Vanhalle testamentille, ja sopii nimityksenä sekä juutalaiseen että kristilliseen käyttöön. Tätä nimitystä voidaan kuitenkin käyttää ainoastaan protestanttisesta Vanhasta testamentista.
Uusi testamentti sisältää lukuisia lainauksia Vanhasta testamentista, liittyen erityisesti Messiaan (kreiksi "khristos", Kristus) tuloa ennustaneiden profetioiden täyttymiseen. Kristityt katsoivat tämän Messiaan olevan Jeesus Nasaretilainen. Kristillisessä teologiassa tästä seurasi eskatologinen näkemys, että profetiat ovat täyttyneet ja että Jumalan ikuinen valtakunta on lähellä täyttymystään Jeesuksen alaisuudessa. Tällaiset odotukset kulkevat punaisena lankana kummankin testamentin läpi.
Monet kristityt katsovat, että Kristuksen saapumisen jälkeen Israelin kansa ja sille Vanhassa testamentissa annetut lupaukset on korvattu koko kristillisellä seurakunnalla eli kaikilla kristityillä sekä seurakunnalle annetuilla lupauksilla. Tämä perustuu muun muassa Galatalaiskirjeeseen, joka sanoo: "Ja jos te kerran olette Kristuksen omia, te olette Abrahamin jälkeläisiä ja saatte periä sen, mikä hänelle oli luvattu" (Gal. 3:29). Periaatteessa tämä tarkoittaa, että vaikka Vanhan testamentin seremonia- ja puhtaussäädökset voidaan poistaa käytöstä, eettiset ja moraalilait ovat edelleen voimassa.


Irgun.
Irgun Tzva’i Le’umi (lyhyemmin "Irgun" tai heprealaisen lyhennyksen mukaan "Etzel") eli ”kansallinen sotilasorganisaatio” oli siionistinen taistelujärjestö, joka irrottautui vuonna 1931 Avraham Tehomin johdolla vanhemmasta Haganah-järjestöstä. Haganah oli perustettu vuonna 1920 suojelemaan Palestiinan juutalaissiirtolaisia arabien hyökkäyksiä vastaan. Huomattavasti aggressiivisemman taktiikan omaksunutta Irgunia pidetään näkökannasta riippuen joko terroristi- tai vapautusjärjestönä.
Perustaminen.
1800-luvun lopulla siionistinen liike alkoi kannustaa juutalaisia muuttamaan muinaisille asuinseuduilleen Palestiinaan, joka oli Osmanien valtakunnan aluetta. Ensimmäinen maailmansota aiheutti ottomaanien vallan luhistumisen Palestiinassa, ja Kansainliitto antoi alueen brittiläisen mandaattihallinnon huostaan. |1920-luvulla alkoivat Palestiinan arabien ja juutalaissiirtolaisten yhteenotot, ja arabien rauhoittamiseksi britit alkoivat rajoittaa juutalaisten maahanmuuttoa.
Puolan hallitus antoi Irgunille salaista tukea vuonna 1936 ilmeisesti toivoen helpottavansa juutalaisten muuttoa sikäläisistä getoista Palestiinaan.
Aseellinen toiminta brittejä vastaan.
Irgun lähti vuonna 1937 Zev Jabotinskin esittämien "siionistisen revisionismin" periaatteiden mukaan vastustamaan myös brittiläistä hallintoa luodakseen itsenäisen ja puhtaasti juutalaisen valtion. Liike kävi yhä myös arabien kimppuun aiheuttaen ongelmallisen tilanteen rauhanomaisia toimintamenetelmiä korostaneelle Jewish Agencylle.
Toisen maailmansodan alettua osa Irgunista siirtyi brittien puolelle Britannian armeijaan, ja osasta muodostettiin itsenäinen juutalaisprikaati.
Abraham Sternin johtama osa Irgunista jatkoi brittien vastaista taistelua toisen maailmansodan ajan. Joulukuussa 1943 ryhtyi Irgunin johtajaksi Menachem Begin, ja Irgun alkoi hyökätä poliisiasemia, toimistoja ja esikuntia vastaan hankkien näin briteiltä aseita ja ammuksia. Britit vastasivat joukkopidätyksillä. Irgun joutui maan alle ja Begin pakeni Tel Aviviin synagogaan uskonnon harjoittajaksi. Jewish Agency ja sitä tukeva Haganah nousivat Irgunia vastaan ja luovuttivat sen jäseniä brittiviranomaisille tuomittaviksi.
Toisen maailmansodan jälkeen.
Toisen maailmansodan jälkeen Haganah pettyi britteihin, joilta se oli toivonut lievennyksiä juutalaisten maahanmuuttorajoituksiin, ja sekin yhtyi Irguniin ja Sternin ryhmään ("Lehi") taistelemaan brittejä vastaan.
Toukokuussa 1946 Irgun räjäytti Kuningas Daavid -hotellin, jossa majaili brittien mandaattihallinto. Räjäytys aiheutti satakunta kuolonuhria. Britit vastasivat joukkopidätyksillä. Haganahin toiminta lamautui sen johtajien tultua vangituiksi elokuussa 1946, mutta Irgun jatkoi taistelua, ja brittien oli lisättävä joukkojensa määrää 100 000 sotilaaseen.
Britit pidättivät, karkottivat, ruoskivat julkisesti ja hirttivät juutalaisaktivisteja. Irgun vapautti 41 vankiaan brittien vartioimasta Arcen linnoituksesta. Kun britit hirttivät kolme Irgunin jäsentä, kaappasi Irgun kolme brittisotilasta ja hirtti heidät vastaukseksi.
Israelin itsenäistyminen.
Kun Israel itsenäistyi vuonna 1948, tarjoutui Irgun liittymään Haganahin pohjalle perustettuun Israelin armeijaan. Kun Irgunin "Altalena"-niminen vene oli tulossa Jaffan satamaan ampumatarvikelastissa, halusi Haganah kaikki ammukset itselleen. Syntyi kiihkeä kiista, ja lopulta Haganah avasi tulen venettä vastaan haavoittaen ja tappaen Irgunin jäseniä ja upottaen veneen. Haganahin komentajana oli Jitzhak Rabin, josta tuli myöhemmin Israelin pääministeri.
Jewish Agencya ja Haganahia lähellä olevat juutalaisvaikuttajat perustivat Israelin hallitsevan Työväenpuolueen, kun taas Irgunia lähellä ovat perustivat oikeistopuolue Likudin.


Uusi testamentti.
Uusi testamentti on kristinuskon ohjeellinen tekstikokoelma eli kaanon. Kristittyjen mukaan se on kaksiosaisen Raamatun jälkimmäinen osa ja jatkoa Vanhalle testamentille.
Uusi testamentti sisältää 27 kirjaa. Sen evankeliumeissa (kreikaksi "euangelion", suomeksi ”ilosanoma” tai ”hyvä sanoma”) keskitytään Jeesuksen opetuksiin, elämään, kuolemaan ja ylösnousemukseen. Evankeliumien lisäksi Uusi testamentti sisältää ensimmäisen kristillisen historiateoksen, kolmetoista apostoli Paavalin kirjoittamaa kirjettä, kahdeksan niin sanottua yleistä kirjettä sekä yhden apokalypsin eli ilmestyksen.
Uuden testamentin kirjat kirjoitettiin vuosina 50–150 koineekreikaksi. Ensimmäisinä kaanonin aseman saavuttivat Paavalin kirjeet ja neljä evankeliumia. Lopullisesti kaanon oli valmis neljänteen tai viidenteen vuosisataan mennessä. Uuden testamentin nykyisen kaanonin luetteli ensimmäisenä Pyhä Athanasios vuonna 367.
Rooman valta.
Francesco Hayez, "Jerusalemin temppelin tuho", 1867.
Uuden testamentin juuret ovat juutalaisuudessa, minkä lisäksi vaikutteita on tullut kreikkalais-roomalaisesta kulttuurista. Rooman valtakunta oli jaettu eri hallintoalueisiin, joista Uuden testamentin tapahtumat sijoittuvat läheisesti Palestiinan alueeseen.
Ajanlaskun alussa roomalaisten maaherrojen toimet herättivät tyytymättömyyttä. Erityisesti selootit yllyttivät kapinoimaan roomalaisia vastaan. Vuonna 66 juutalaiset alkoivat kapinoida avoimesti, mikä päättyi käytännössä Jerusalemin kukistumiseen vuonna 70. Juutalaissodan jälkeen Jerusalem menetti merkityksensä juutalaisen uskon keskuksena, ja Juudean itsehallinto lakkautettiin.
Juutalainen yhteisö.
Juutalaisuus oli levinnyt ympäri Välimeren maita Rooman valtakunnan myötä, ja uskonto oli muokkautunut monimuotoiseksi. Kuitenkin kaikkia yhdisti uskomus, että Jumala on tehnyt liiton Abrahamin ja sitä kautta Israelin kansan kanssa. Vastaavasti Mooseksen kautta saatiin laki, joka kertoo liiton solmimisesta ja sen ehdot. Juutalaisuus ei perinteisesti jaa asioita maallisiin ja uskonnollisiin, vaan kaikki elämän asiat ovat osa jumalanpalvelusta.
Jerusalemin temppelin tuhoutuminen pakotti keskittämään monimuotoisen juutalaisuuden yhtenäisempään muotoon. Ennen temppelin tuhoa Palestiinan juutalaisten joukossa oli viisi eri puoluetta tai ryhmää.
Suurin osa juutalaista ei sitoutunut mihinkään näistä ryhmistä. Palestiinan ulkopuolelle muuttaneita juutalaisia kutsuttiin hellenistijuutalaisiksi. He eivät puhuneet arameaa vaan koineekreikkaa, ja heidän Raamattunsa oli Septuaginta.
Palestiina oli juutalaisen kulttuurin ydinaluetta, mutta Rooman valtakunnassa vallitseva hellenistinen kulttuuri vaikutti myös siellä. Jotkut juutalaiset sopeutuivat hellenismiin uskonnon sallimissa rajoissa, kun taas toiset vastustivat sitä ankarasti. Kristinusko suhtautui hellenismiin avoimemmin ja Uudessa testamentissa näkyy hellenististen filosofioiden vaikutus. Erityisesti uusplatonismi vaikutti toiselta ja kolmannelta vuosisadalta alkaen kristilliseen ajatteluun.
Synty.
Rooman katakombin seinämaalaus 300-luvulta esittää Neitsyt Mariaa ja Jeesusta.
Jeesuksen ja hänen seuraajiensa luoma uskonnollinen liike levisi nopeasti Välimeren maihin. Kodeissa kokoontuvia seurakuntia syntyi rannikoilla ja matkareittien varrella, ja myöhemmin ne järjestäytyivät yhteisöiksi. Kristinuskon keskeiset opinkappaleet muodostuivat ensimmäisen sadan vuoden aikana.
Uuden testamentin tekstien mukaan ensimmäiset kristityt pitivät itseään juutalaisina, jotka uskoivat Jeesuksen olevan Jumalan lähettämä Messias. Vähitellen kristinusko muodostui omaksi uskonnokseen. Kristityt alkoivat laatia omaa kirjallisuutta, jonka varhaisin laji oli kirje. Tunnetuin kirjeiden kirjoittaja oli apostoli Paavali. Hänen kirjeensä ovat ainoita ensimmäisen kristillisen sukupolven aikana syntyneitä tekstejä, jotka ovat säilyneet nykyaikaan asti.
Oppi Jeesuksesta koottiin vähitellen kirjalliseen muotoon erilaisiksi evankeliumeiksi. Kirjeiden ja evankeliumeiden lisäksi syntyi uskonnollisia tutkielmia ja saarnakirjallisuutta. Uuteen testamentin kaanoniin eli ohjeelliseen tekstikokoelmaan päässeistä kirjoituksista vanhimmat ovat Paavalin kirjeet 50-luvulta. Evankeliumit laadittiin 70–100-lukujen välissä ja myöhäisin kirja, Toinen Pietarin kirje, kirjoitettiin toisen vuosisadan puolivälissä.
Kaanonin muodostaminen.
Varhaiset kristityt pitivät juutalaisten pyhiä kirjoituksia ohjeellisina. Kristityt käyttivät erityisesti heprealaisen Raamatun, Tanakin, kreikankielistä käännöstä Septuagintaa. Se kulki yksinkertaisesti nimellä ”kirjoitukset” (kreikaksi "grammata") eli Raamattu. Vähitellen Tanakin rinnalle syntyi kristittyjen laatimia kirjoja. Toisella vuosisadalla näitä kirjoja ryhdyttiin kokoamaan nimen ”Uusi testamentti” alle, vaikkakaan tuolloin ei ollut yksimielisyyttä, mitkä kirjat hyväksyttiin ohjeellisiksi.
Varhaisissa seurakunnissa luettiin Tanakin – tai hieman laajemman Septuagintan – ohella myös tunnettujen kristittyjen opettajien kirjeitä ja kirjoja. Varhaiskristillisyys ei ollut yhtenäinen liike, ja eri tulkintojen kannattajien välillä oli ristiriitoja. Vasta toisella vuosisadalla kirkon linja haluttiin yhtenäistää, mihin antoi lisäpontta erityisesti ”harhaopettaja” Markion.
Uuden testamentin kaanon eli ohjeellisen tekstikokoelman rajat määriteltiin pääasiassa toisella ja kolmannella vuosisadalla. Tältä ajalta tietoa on niukasti ja hajanaisesti. Sen sijaan neljänneltä vuosisadalta löytyy kanonisointiin liittyvää pohdintaa merkittävästi. Kaanonin rajoista kirjoiteltiin kristittyjen parissa, ja se oli puheenaihe neljännen sekä viidennen vuosisadan eri kirkolliskokouksissa.
Ensimmäisinä kaanonin aseman saavuttivat Paavalin kirjeet ja neljä evankeliumia. Lopullisesti Uusi testamentti -tekstikokoelma oli valmis neljänteen tai viidenteen vuosisataan mennessä. Uuden testamentin kaanonin, sellaisena kuin se nykyisin tunnetaan, luetteli ensimmäisenä Pyhä Athanasios, Aleksandrian piispa, kirkolleen osoitetussa kirjeessä vuonna 367.
Tämänkään jälkeen ei ollut täysin yhtenäistä kaanonia. Itäinen kirkko kyseenalaisti Ilmestyskirjan, ja läntinen kirkko vastaavasti epäröi Heprealaiskirjeen kanonisointia. Läntisen kirkon vastustuksen syynä oli kirjeen maininta siitä, ettei kasteen jälkeisiä syntejä voi saada enää anteeksi.
Kaanonin ulkopuolinen kirjallisuus.
Diego Velázquez, "Apostoli Tuomas", noin 1619–1620.
Kaanonin ulkopuolelle jäi suuri määrä kirjallisuutta, jota luettiin ensimmäisinä vuosisatoina varhaiskristillisissä seurakunnissa. Kristinusko ei ollut yhtenäinen vielä ensimmäisten vuosisatojen aikana. Merkittäväksi uskonnolliseksi liikkeeksi nousi salattua tietoa korostanut gnostilaisuus, joka loi runsaasti kirjallisuutta toisen ja neljännen vuosisadan välillä. Kaanonin ulkopuolelle jääneitä eli apokryfisiä kirjoituksia on nykypäivään asti säilynyt vaihtelevasti. Joistakin tiedetään pelkkä nimi, toisista on löytynyt lyhyitä katkelmia, ja näiden lisäksi on olemassa kokonaisia käsikirjoituksia – vieläpä useita eri versioita.
Ehkä merkittävin kaanonin ulkopuolinen teos on Tuomaan evankeliumi, joka koostuu lyhyistä Jeesuksen lauseiden kokoelmista. Teos on laadittu vuosien 100–150 tienoilla. Se muistuttaa Q-lähdettä käyttäviä Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeita. Tuomaan evankeliumi on leimattu gnostilaiseksi, vaikka se oli varsin käytetty monissa varhaiskristillisissä seurakunnissa.
Vuosien 80–160 välillä kirjoitettiin teoksia, jotka olivat sisällön ja ajankohdan puolesta lähellä kanonisoituja kirjoja. Ne kulkevat nimellä apostolisten isien kirjat eli Apostoliset isät. Korkeassa arvossa olivat myös Hermaan Paimen, Ensimmäinen Klemensin kirje, Didakhe, Barnabaan kirje, Pietarin ilmestys ja Paavalin teot.
Sanan alkuperä ja syntyhistoria.
Evankeliumit ovat Jeesuksen opetuksista, teoista, kuolemasta ja tyhjän haudan löytymisestä kertovia kirjoja. Evankeliumikirjat koottiin jälkikäteen suullisen ja osittain kirjallisen perimätiedon pohjalta, ei silminnäkijöiden laatimina.
Markus aloittaa kirjansa sanalla evankeliumi, ilosanoma, tarkoittaen sillä Jeesuksesta julistamista, ei Jeesuksesta kertovia kirjoja. Myös Paavali kirjoitti tehtäväkseen julistaa evankeliumia, ilosanomaa, Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Vasta toisella ja kolmannella vuosisadalla Jeesuksesta kertovat kirjat vakiintuivat evankeliumeiksi.
Evankeliumit eivät itse nimeä kirjoittajiaan. Kirjoittajien nimet ovat peräisin toiselta vuosisadalta. Varhaisen kirkon usko Jeesuksen ylösnousemukseen muokkasi merkittävästi suullista perimätietoa.
Evankeliumien kirjoittajat, evankelistat, muokkasivat perimätietoa ja tulkitsivat sitä eteenpäin, mikä oli yleinen käytäntö antiikin maailmassa. Kirjoittajat eivät kopioineet lähteitä suoraan vaan tekivät niihin uskonnollisia tulkintoja. Teksteihin jääneitä aukkoja saatettiin paikata kirjoittajien omilla tarinoilla. Kirjoittajien tarkoituksena ei ollut laatia historiallista selostusta vaan kertoa ja julistaa sanomaa.
Keskinäiset suhteet ja lähteet.
Kolmea ensimmäistä evankeliumia – Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeita – kutsutaan synoptisiksi eli ”yhdessä katsoviksi” evankeliumeiksi. Niiden yhtäläisyydet ovat niin suuret, että niillä oletetaan olleen yhteisiä lähteitä ja niiden katsotaan lainanneen tekstiä toisiltaan. Sen sijaan Johanneksen evankeliumi eroaa näistä kolmesta ensimmäisestä evankeliumista merkittävästi.
Yleisimmän käsityksen mukaan Markuksen evankeliumi on vanhin, ja Matteus ja Luukas ovat käyttäneet sitä lähteenään. Tämän lisäksi Matteuksella ja Luukkaalla on tekstiä, jota ei löydy Markuksen evankeliumista. Tästä on päätelty, että heidän käytettävänään oli Markuksen evankeliumin lisäksi toinen yhteinen kirjallinen lähde, jota tutkijat kutsuvat Q-lähteeksi.
Näiden yhteisten lähteiden lisäksi Matteuksella ja Luukkaalla oli käytössään omaa erillistä erityisaineistoa. Esimerkiksi niin sanottu jouluevankeliumi perustuu pelkästään Luukkaan omaan lähteeseen. Erityisaineisto voi olla peräisin suullisesta tai kirjallisesta lähteestä, tai kirjoittaja on sepittänyt ne itse.
Johanneksen evankeliumi eroaa niin rakenteellisesti kuin tyylillisestikin synoptisista evankeliumeista. Johanneksen evankeliumin kirjoittaja oli omaleimainen ja itsenäinen uskonnollinen ajattelija. Yritettäessä muodostaa käsitystä historiallisesta Jeesuksesta synoptisia evankeliumeja on pidetty luotettavampina.
Vanhin evankeliumi.
Kirjakuvitus vuodelta 1533 esittää leijonaa ja evankelistaa, luultavasti Markusta.
Markuksen evankeliumi on evankeliumeista vanhin. Kirjoittajaa siinä ei mainita, ja kyseinen tieto on peräisin toiselta vuosisadalta. Kirkkoisä Eusebios lainasi pyhimys Papiaksen kirjoitusta noin vuodelta 130, jossa hän sanoi Markuksen olleen Pietarin tulkki.
Evankeliumi ajoitetaan yleensä 60–70-lukujen taitteeseen. Teos on syntynyt Jerusalemin temppelin tuhon kynnyksellä vuonna 70 tai juuri sen jälkeen. Kirjoituspaikasta ei ole varmaa tietoa. Kiinnostus juutalaissotaan ja Jerusalemin temppeliin viittaisi Palestiinaan tai sen välittömään läheisyyteen. Toisaalta virheelliset tiedot maantieteessä ja juutalaisten tavoista sijoittavat evankeliumin Palestiinan ulkopuolelle. Monet ovat väittäneet kirjoituspaikaksi Roomaa, koska perimätieto on yhdistänyt kirjoittajan Pietariin.
Tyyli ja rakenne.
Markuksen kieli on yksinkertaista puhekielistä kreikkaa. Markus on koonnut tietonsa suullisesti ja mahdollisesti kirjallisesta perimätiedosta. Markuksen evankeliumi on kanonisoiduista evankeliumeista lyhyin. Se ei kerro mitään Jeesuksen syntymästä ja lapsuudesta.
Markuksen evankeliumi jakautuu asiasisällöltään kolmeen osaan. Aluksi Jeesus opettaa ja tekee ihmetekoja. Tämän jälkeen käydään keskustelu opetuslasten kanssa ja ennustetaan tulevat kärsimykset. Lopuksi kuvataan Jeesuksen viimeiset päivät ja tyhjän haudan löytyminen.
Muihin evankeliumeihin verrattuna Markuksella ei ole niin selkeää jäsentelyä kuin Matteuksella, niin selkeää ohjelmaa kuin Luukkaalla eikä niin vahvaa teologiaa kuin Johanneksella. Markuksen esitystapa on "kansanomainen" ja sanoma on kohdistettu jo perustiedot tuntevalle lukijalle.
”Pääevankeliumi”.
800-luvun kuvitus esittää Pyhää Matteusta.
Matteuksen evankeliumi toimi pitkään kirkon pääevankeliumina. Tähän oli monia syitä. Evankeliumissa käsitellään paljon seurakuntaan liittyviä asioita ja Jeesus esitellään seurakunnan opettajana. Ensimmäisinä vuosisatoina läntisessä kirkossa Rooman seurakunta haki itselleen johtavaa asemaa, ja Matteuksen evankeliumin kiinnostus apostoli Pietariin sopi tähän pyrkimykseen. Samaten Matteuksen evankeliumia pidettiin kirkkohistoriassa pitkään vanhimpana evankeliumina, kunnes nykytutkimukset ovat osoittaneet Markuksen evankeliumin vanhimmaksi.
Matteuksen evankeliumi ei mainitse kirjoittajaansa ja Matteuksen nimi liitettiin kirjaan toisella vuosisadalla. Tieto tuli kirkkoisä Eusebiokselta, joka lainasi pyhimys Papiaksen kirjoitusta. Lainauksen perusteella Matteuksen evankeliumia pidettiin silminnäkijän kertomuksena ja siten muita evankeliumeja vanhempana. Myöhempi tutkimus on paljastanut tämän uskomuksen virheelliseksi, sillä Matteuksen evankeliumin kirjoittaja on käyttänyt hyväkseen kirjallisia lähteitä, kuten Markuksen evankeliumia.
Evankeliumi on kirjoitettu noin 80– ja 100-lukujen välisenä aikana. Kirjoituspaikkana pidetään Syyriaa. Tätä tukevat yksittäiset maininnat evankeliumissa, vaikutus Didakheen sekä juutalaisuuden ja kristinuskon kuvaukset, jotka sopivat etenkin Antiokian seurakunnan tilanteeseen.
Tyyli ja rakenne.
Matteuksen evankeliumi on kirjoitettu paremmalla kreikalla kuin Markuksen evankeliumi. Se on hyvin jäsennelty kokonaisuus, jota kehystävät Jeesuksen lapsuuskertomukset, vuorisaarna ja kuvaus hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Kirjoittajalla on juutalaiset juuret, joista hän ammentaa uutta ja vanhaa teologiaa.
Matteuksen evankeliumilla on historiallinen kehityskaari, josta voidaan päätellä Matteuksen seurakunnan tilanne. Aluksi evankeliumia, ”hyvää sanomaa”, julistetaan vain juutalaisille, mutta myöhemmin sanomaa ryhdytään julistamaan myös ei-juutalaisille, pakanoille. Matteus on lisännyt lähteenään käyttämänsä Markuksen tekstiin maininnan, jolla Jumalan valtakunta siirtyy juutalaisilta kaikille. Matteuksen seurakunnalle oli tärkeää tehdä lähetystyötä pakanoiden keskuudessa.
Sivistynyt ja taitava kirjoittaja.
1200-luvun miniatyyri esittää evankelista Luukasta.
Luukas laati kaksiosaisen teoksen, joista Luukkaan evankeliumi kertoo Jeesuksesta ja Apostolien teot taas evankeliumin jälkeisestä ilosanoman levittämisestä. Luukas oli tuottelias kirjoittaja, ja yli neljännes Uuden testamentin teksteistä on hänen.
Luukkaan väitetään kirjoittaneen Luukkaan evankeliumin ja Apostolien teot. Kirjoittajan nimeä ei mainita missään vaiheessa, vaan kirjat liitettiin Luukkaaseen toisella vuosisadalla. Jotkut liittivät kirjoittajan myös Luukakseen, joka mainitaan Paavalin kirjeissä.
Paavalin kirjeissä mainittu Luukas oli ammatiltaan lääkäri. Sen sijaan Evankeliumin ja Apostolien tekojen kirjoittaja Luukkaasta tiedetään varmasti vain, että hän oli yleissivistynyt historioitsija ja kirjailija. Lääkäri kirjoittaja tuskin oli sairauskuvauksien perusteella. Samaten toinen perimätieto, että hän oli Paavalin matkakumppani, ei sovi yhteen kirjoitusten sisällön kanssa.
Evankeliumin tyyli ja rakenne.
Luukas tavoittelee historiankirjoittamisen tyyliä. Hän on tuntenut ainakin Markuksen evankeliumin ja Q-lähteen. Yleisen käsityksen mukaan Luukas lainaa Q-lähdettä tarkemmin kuin Matteus. Näiden lisäksi Luukas on käyttänyt omia lähteitään lähes puoleen kirjasta, josta osa on perimätietoa ja osa kirjoittajan omasta kynästä.
Apostolien teot – ensimmäinen kirkkohistoria.
Apostolien teot on ensimmäinen kirkkohistorian esitys. Se ei ole historiallisen tarkka kuvaus, vaan valikoiva ja juonellinen kertomus evankeliumin leviämisestä Jerusalemista Roomaan. Näihin tapahtumiin sisältyvät muun muassa seurakunnan perustaminen ja täyttyminen Pyhällä Hengellä ensimmäisenä helluntaina sekä apostolien suorittaman lähetystyön alkuvaiheet Rooman valtakunnan alueella. Yleisimmän käsityksen mukaan Luukas on pääpiirteittäin tiennyt tapahtumien kulusta. Sen sijaan matkakertomuksen yksityiskohdat hän on sepittänyt omasta kynästään.
Apostolien tekojen kirjoittajaa on pidetty Paavalin matkakumppanina, koska hän kirjoittaa ajoittain me-muodossa. Toisaalta kirjoittaja katoaa ajoittain näyttämöltä ja jatkaa minä-muodossa. Kirjoittaja ei kerro mitään itsestään tai toimistaan matkakumppanina. Apostolien teoissa ei ole suoria merkkejä, että kirjoittaja olisi henkilökohtaisesti tuntenut Paavalin.
Luukas ratkaisee kristinuskon suhtautumisen juutalaiseen lakiin eri tavalla kuin Paavali. Tämä on vääristänyt Apostolien tekojen kuvaa Paavalista. Luukkaan mukaan Mooseksen laki velvoittaa edelleen juutalaiskristittyjä. Tämä ei sovi yhteen Paavalin kirjeiden sanoman kanssa. Luukas muokkasi kuvaa Paavalista teologisista ja julistuksellisista syistä. Luukas ihaili Paavalia ja loi kuvan silotellusta, itsevarmasta ja diplomaattisesta miehestä. Kuvaa eroaa Paavalin kirjeiden esittelemästä miehestä.
Rakkauden evankeliumi.
Cimabue, mosaiikkiteos aiheena Pyhä Johannes, 1301–1302.
Johanneksen evankeliumissa Jeesus kehottaa opetuslapsiaan rakastamaan toisiaan ja kutsuu erästä opetuslasta rakkaimmaksi. Kirkkoisä Irenaeus esitti toisella vuosisadalla, että Jeesuksen rakkain opetuslapsi oli Johannes, joka olisi myös kirjoittanut evankeliumin. Tämä käsitys eli pitkään kirkollisessa perinteessä, kunnes se hylättiin ongelmallisena.
Evankeliumissa rakkain opetuslapsi ja Johannes ovat kaksi eri henkilöä. Samaten Johanneksen evankeliumin kuva Jeesuksesta eroaa huomattavasti synoptisista evankeliumeista. Kirjoittaja ei ole ollut silminnäkijä, eikä muissa evankeliumeissa mainita Jeesuksella olleen rakkainta opetuslasta. Alkuperäisestä Johanneksen evankeliumista ei löydy mainintaa rakkaimmasta opetuslapsesta kirjoittajana, vaan se on liitetty myöhemmin viimeiseen, 21. lukuun.
Johanneksen evankeliumin varhaisin käsikirjoitus on ajoitettu vuoteen 125, mutta teos oli syntynyt jo jonkin aikaa ennen sitä.
Tyyli ja rakenne.
Johanneksen evankeliumin tyyli poikkeaa synoptisista evankeliumeista. Se sisältää pitkiä Jeesuksen opetuspuheita, jotka ovat paikoitellen vaikeaselkoisia. Johanneksen evankeliumi jaetaan karkeasti kahteen osaan: Luvuissa 1–12 (niin sanottu tunnustekojen kirja) Jeesus tekee ihmeitä ja pitää julkisia puheita. Luvuissa 13–21 (niin sanottu kirkkauden kirja) Jeesus valmistaa opetuslapset kohtaloonsa, hänet surmataan ja lopulta ilmestykset todistavat ylösnousemuksesta.
Johanneksen lähteet ovat vaikeampia tunnistaa kuin muiden evankeliumeiden. Tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, tunsiko Johannes synoptiset evankeliumit vai ei. Johanneksen evankeliumi sisältää useita kerrostumia, sillä vanhempaa tekstiä on paikoitellen täydennetty ja laajennettu nuoremmalla tekstillä.
Johanneksen kirjoittaja elää vaihetta, jossa kristillinen liike etääntyy juutalaisista juuristaan. Tämä näkyy siinä, että evankeliumissa Jeesuksen esitetään katsovan juutalaisuutta ikään kuin ulkopuolelta. Jeesuksen kuuntelijat ja vastustajat kuvataan yleistävällä käsitteellä juutalainen. Huippunsa erottelu saavuttaa kohdassa, jossa Jeesus väittää, ettei Jumala ole juutalaisten Isä, koska he eivät usko Poikaan. Evankeliumin jyrkät lausunnot selittyvät Johanneksen seurakunnan tilanteesta, jossa irtaantuminen synagogasta on johtanut ristiriitoihin ja välirikkoon.
Johanneksen evankeliumin erityispiirteenä on jako hyvään ja pahaan tai oikeaan ja väärän. Tämä kahtiajako huipentuu ihmisten jakamiseen pimeyden vallassa oleviin ja Jumalan omiin. Myös uskon kohde on poikkeava. Synoptisissa evankeliumeissa usko kohdistuu Jumalaan ja Jeesuksen sanomaan, kun vastaavasti Johanneksen evankeliumissa uskon kohde on Jeesus itse.
Apostoli ja teologi Paavali.
Apostoli Paavali oli ensimmäisen kristillisen sukupolven merkittävin uskonoppinut. Hän julisti evankeliumia ja perusti seurakuntia kolmen vuosikymmenen ajan Rooman valtakunnan itäosiin. Paavalin toiminnan keskuksia olivat Antiokia, Efesos ja Korintti. Hän piti yhteyttä perustamiinsa seurakuntiin kirjeitse ja työtovereiden välityksellä.
Paavalin kirjeet näyttivät suunnan kristinuskolle ja sen tulkinnalle. Hän otti etäisyyttä juutalaisiin tapoihin, joten myös pakanoiden oli helpompi kääntyä kristinuskoon. Paavalin kirjeitä kopioitiin ja leviteltiin laajalti. Antiikin maailman tyyliin tämä antoi monille kirjoittajille kimmokkeen laatia niin sanottuja pseudepigrafisia kirjeitä eli kirjoittaa omaa tekstiä kuuluisamman Paavalin nimissä.
Paavalin kirjeet ovat syntyneet sanelemalla kirjurille. Ne eivät ole uskonnollisia tutkielmia, vaan vastauksia seurakunnan päivittäisiin asioihin. Kirjeiden rakenne noudattaa tiettyä kaavaa. Ensin Paavali mainitsee kirjoittajan tai kirjoittajien nimet ja sen jälkeen vastaanottajien nimet. Alkutervehdyksen jälkeen seuraa kiitosrukous. Runko-osassa kerrotaan varsinainen asia. Lopuksi Paavali kertoo matkasuunnitelmistaan ja lähettää terveisiä ystävilleen.
Paavalin elämänvaiheet.
Paavali syntyi juutalaiseen perheeseen Vähän-Aasian Tarsoksessa. Hän liittyi farisealaisten puolueeseen ja siirtyi Jerusalemiin opiskelemaan juutalaista oppia. Paavali nousi merkittävään asemaan juutalaisten keskuudessa ja toimi kristillisten seurakuntien vainojen johtajana. Paavali oli Rooman kansalainen, puhui kreikkaa ja sai vaikutteita hellenistisestä kulttuurista.
Apostolien tekojen mukaan Paavali kohtasi ylösnousseen Jeesuksen matkalla Damaskokseen ja näkymä käännytti hänet kristinuskon vainoajasta sen julistajaksi. Noin kolme vuotta kääntymisen jälkeen Paavali muutti Antiokiaan, missä toimi pääasiassa ei-juutalaisista koostuva varhaiskristillinen seurakunta. Paavali toimi Antiokiassa 14 vuotta. Vuonna 48 Antiokian seurakunta lähetti Paavalin niin sanottuun Apostolien kokoukseen, jossa keskusteltiin siitä, tulisiko ei-juutalaisten kristittyjen noudattaa Mooseksen lakia. Paavalin kanta uskonnon levittämisestä pakanoiden keskuuteen voitti.
Pian Paavali joutui riitoihin Antiokiassa ja muutti puoleksitoista vuodeksi Korinttiin. Siellä Paavali kirjoitti Jeesuksen paluuseen liittyvän kirjeen tessalonikalaisille. Korintista hän siirtyi sen ajan alueelliseen keskukseen Efesokseen kolmeksi vuodeksi. Sieltä käsin Paavali neuvoi kirjeessään korinttilaisia seurakunnan elämään liittyvissä asioissa sekä selvitteli kiistojaan heidän kanssaan toisessa kirjeessä.
Efesoksen kaudelta on myös kirje galatalaisille, jossa Paavali perustelee, miksi kristityn ei tarvitse noudattaa Mooseksen lakia. Tämän jälkeen hän palasi Korinttiin ja viipyi siellä kolme kuukautta noin vuonna 56. Paavali suunnitteli matkaa Rooman kautta Espanjaan, josta hän kirjoitti kirjeessään Rooman seurakunnalle ja otti samalla kantaa seurakunnan ongelmiin.
Jerusalemiin saavuttuaan Paavali pidätettiin ja hänet kuljetettiin Roomaan. Paavali oli vankina Roomassa yli kahdeksan vuotta. Mahdollisesti siellä hän kirjoitti kirjeen filippiläisille ja kirjeen Gilemonille. Perimätiedon mukaan Paavali ja apostoli Pietari teloitettiin samana vuonna. Tarkasta vuodesta ei ole varmuutta. Apostolien tekojen kertomus päättyy joko vuoteen 61 tai vuoteen 62. Useimmiten Paavalin kuolinvuosi ajoitetaan keisari Neron vainoihin tai sen kynnykselle vuoteen 63 tai vuoteen 64.
Paavalin koulukunnan kirjallisuus.
Paavalin kuoleman jälkeen hänen perinteensä säilyi seurakunnissa ja hänen kirjeensä saivat jatkuvasti uusia lukijoita. Ajan kuluessa huomattiin, että Paavalin kirjeiden sisällöt eivät enää vastanneet seurakuntien uusiin ajankohtaisiin kysymyksiin. Paavalin kuoleman jälkeen seurakunnat olivat vakiinnuttaneet asemansa ja kristinusko oli etääntynyt yhä enemmän juutalaisista juuristaan.
Muuttuneet olosuhteet vaativat lisäopastusta, ja niinpä Paavalin nimissä laadittiin uusia teoksia. Tätä kirjallisuutta kutsutaan Paavalin koulukunnan kirjallisuudeksi eli deuteropaavalilaiseksi kirjallisuudeksi. Antiikin aikana toisen nimissä julkaiseminen eli pseudepigrafia oli täysin hyväksyttävää eikä se vaikuttanut tekstin arvovaltaan. Todennäköisesti lukijat usein tiesivät, että kyse ei ollut aidosta historiallisesta tekstistä. Sitä luettiin, mikäli tekstin kirjoittajaksi mainittiin arvovaltainen henkilö ja teksti oli vakuuttavaa.
Kaikki Paavalin 13 kirjettä antavat ymmärtää olevansa itse Paavalin kirjoittamia. Tekstien jakaminen aitoihin ja Paavalin jälkeisiin on suoritettu vertaamalla oppia, kirjoittamistyyliä, kirjoittajan tilannetta ja seurakunnan tilannetta. Seitsemän aitoa kirjettä on tunnistettu samanlaisesta uskonopistaan sekä kirjeiden ja Paavalin elämänvaiheiden yhtäläisyydestä. Esimerkiksi pastoraalikirjeiden eli seurakuntaelämään ohjeistavien kirjeiden näkemys seurakunnan viroista viittaa ensimmäisen vuosisadan lopun tilanteeseen.
Muuta Uuden testamentin kirjallisuutta.
Ikoni aiheenaan Johanneksen ilmestyskirjan tapahtumat, 1500-luvun puoliväli.
Paavalin ja evankeliumeiden ulkopuolelle jäävälle kirjallisuudelle ei ole selkeää yhteistä ominaispiirrettä. Ajallisesti ne sijoittuvat samaan aikaan kuin Paavalin koulukunnan kirjallisuus. Muuhun Uuden testamentin kirjallisuuteen luetaan kahdeksan kirjettä ja Johanneksen ilmestys.
Aineiston ulkopuolisista kirjeistä käytetään joskus nimitystä katoliset kirjeet. Nimi on harhaanjohtava, sillä osa kirjeistä on osoitettu vain yhdelle lukijakunnalle eikä koko kirkkokunnalle. Mikäli Heprealaiskirje luetaan Paavalin kirjeiden kokoelmaan, saadaan 14 Paavalin kirjettä ja 7 katolista kirjettä.
Heprealaiskirje on tunnettu kristologiansa ansiosta. Teoksen mukaan Vanha testamentti edusti ”vanhaa liittoa” Jumalan kanssa. Se jäi puutteelliseksi eikä lopullisesti vapauttanut ihmisiä synneistä. Sen sijaan Kristus on tullut ”uuden liiton” välittäjäksi kuolemansa kautta. Myöhempi kristillinen teologia on omaksunut heprealaiskirjeen ajatuksen. Heprealaiskirjeen päätyminen kaanoniin oli epävarmaa. Sen pelasti aikoinaan uskomus, että kirje oli Paavalin kirjoittama, vaikka tekstissä itsessään ei ole tällaista väitettä. Tämän jälkeen kirje hyväksyttiin yleisesti eri koodekseihin, mutta se jäi pois esimerkiksi 800-luvulle ajoitetusta Codex Boernerianuksesta.
Johanneksen ilmestyskirja on oma aineistonsa, ja se on Uuden testamentin ainoa apokalypsi eli ilmestyskirja. Teos on laadittu huolella ilmestysten sarjoista. Ilmestyskirjallisuudelle tyypilliseen tapaan sanoma on verhottu peitekielisiin näkyihin. Kirjallisuuslajiin kuuluu tietty hämäryys ja selittämättömyys. Johannes esiintyy teoksessa omalla nimellään. Ilmestyskirjan ja Johanneksen evankeliumin erot ovat niin suuret, että jo monet varhaiskristilliset kirkkoisät katsoivat ne eri kirjoittajien työksi. Teos on todennäköisesti syntynyt 90-luvulla Vähässä-Aasiassa.
Varhaisimmat käsikirjoitukset.
Varhaisimmat käsikirjoitukset tehtiin alun perin papyruskäärölle. Toisen vuosisadan alkupuolelta lähtien tekstejä ryhdyttiin kirjoittamaan papyrusten ja pergamenttien asemasta kirjanmuotoisiin koodekseihin. Uusi valmistustekniikka mahdollisti noin sadan pergamenttilehden sitomisen kirjaksi, mikä vastaa neljää evankeliumia. Tämä herätti kysymyksen, mitkä evankeliumit otetaan mukaan koodeksiin ja mitkä jätetään siitä pois. Käsikirjoitukset kirjoitettiin Rooman itäisen osan valtakielellä, kreikalla, ilman välimerkkejä ja -lyöntejä. Syynä tähän oli kirjoittamisen vaivalloisuus ja kirjoitusmateriaalin kalleus.
Yhtään alkuperäistä käsikirjoitusta ei ole säilynyt, vaan tekstit ovat moninkertaisia kopioita, joista nykypäivään asti on säilynyt noin 5 000 katkelmaa. Kokonaisen Uuden testamentin sisältävät kirjat ovat neljänneltä ja viidenneltä vuosisadalta, kuten Codex Vaticanus, Codex Sinaiticus, Codex Alexandrinus ja Codex Bezae Cantabrigensis.
Käsikirjoitukset poikkeavat monissa kohdin toisistaan. Syynä tähän ovat kopiokirjoittajien omat muokkaukset sekä inhimilliset virheet. Uuden suomalaisen luterilaisen kirkkoraamatun lukija huomaa kopioihin kohdistuvan tutkimuksen tuloksia siitä, että jotkut jakeet ovat laitettu sulkuihin.
Uusi testamentti suomeksi.
Ensimmäisen painetun suomenkielisen Uuden testamentin julkaisi Mikael Agricola vuonna 1548 nimellä "Se Wsi Testamenti". Kirja oli tarkoitettu papeille, jotta he voisivat tehdä työnsä suomen kielellä.
Uusin kirkkoraamatun käännös – johon sisältyy Uusi testamentti – on vuodelta 1992. Aikaisemmat käännökset ovat vuosilta 1938, 1776 ja 1642.


Lyydia.
Lyydia oli muinainen kuningaskunta Vähässä-Aasiassa. Sen pääkaupunki oli Sardis.
Lyydia oli ensimmäisiä valtioita, joissa lyötiin rahaa. Rikkauksistaan kuuluisa Kroisos on tunnetuin ja samalla viimeinen Lyydian kuningas. Persian kuningas Kyyros Suuri kukisti Kroisoksen 546 eaa. ja alisti Lyydian Persian maakunnaksi.
Herodotoksen mukaan Kroisos aloitti sodan Persiaa vastaan saatuaan ennustuksen Delfoin oraakkelilta, joka kertoi että suuri valtakunta tulisi häviämään, jos Kroisos aloittaisi sodan. Näin kävikin, mutta valtakunta ei ollut Persia vaan Lyydia.
Lyydian kieli kuoli sukupuuttoon ensimmäisellä vuosisadalla eaa.


Palindromialkuluku.
Palindromialkuluku on alkuluku, jonka voi lukea samanlaisena oikealta ja vasemmalta. Ensimmäiset palindromialkuluvut (joissa on enemmän kuin yksi numero) ovat 11 ja 101.
2, 3, 5, 7, 11, 101, 131, 151, 181, 191, 313, 353, 373, 383, 727, 757, 787, 797, 919, 929, 10301, 10501, 10601, 11311, 11411, 12421, 12721, 12821, 13331, 13831, 13931, 14341, 14741, 15451, 15551, 16061, 16361, 16561, 16661, 17471, 17971, 18181, 18481, 19391, 19891, 19991
Palindromialkulukuja voi olla muussakin kannassa kuin kymmenlukukannassa. Esimerkiksi binäärijärjestelmässä ensimmäiset palindromialkuluvut ovat 11 "(3)", 101 "(5)", 111 "(7)" ja 10001 "(17)". Kymmenkantaisia palindromialkulukuja on mahdollisesti ääretön määrä, mutta tätä ei ole vielä todistettu.


Harmoninen värähtelijä.
Harmoninen voima suuntautuu aina kohti tasapainoasemaa, sillä voimasta aiheutuva kiihtyvyys on jatkuvasti kohti tasapainoasemaa. Heiluri ja jousen päässä värähtelevä punnus ovat hyviä esimerkkejä harmonisesta värähtelijästä.
Jos F on ainoa systeemiin vaikuttava voima, kutsutaan systeemiä silloin vaimentumattomaksi tai ideaaliseksi harmoniseksi värähtelijäksi. Tällaisella värähtelijällä on vakioamplitudi ja –taajuus, joka ei riipu amplitudista. Värähtely on tällöin sinimuotoista.
Jos systeemiin vaikuttaa nopeuteen verrannollinen voima (kitkavoima), kutsutaan värähtelijää silloin vaimennetuksi harmoniseksi värähtelijäksi. Systeemillä on tällöin mahdollisuus käyttäytyä eri tavoin riippuen kitkakertoimen arvosta.
Jos systeemiin vaikuttaa ulkoinen ajasta riippuva voima (ns. pakkovoima), kutsutaan värähtelijää silloin pakotetuksi harmoniseksi värähtelijäksi. Pakkovoima tuo systeemiin uutta energiaa, joka voi estää vaimennetun harmonisen värähtelijän amplitudin pienenemisen ajan kuluessa.
Vaimenematon harmoninen värähtelijä.
Kiihtyvyys "a" on paikan "x" toinen aikaderivaatta
Amplitudi "A" ja vaihe formula_11 määritetään alkuehdosta.
missä formula_11 on siirtynyt formula_14 verran.
Yleinen ratkaisu voidaan esittää myös muodossa
formula_15
missä formula_16 and formula_17 ovat vakioita, jotka voidaan määrittää alkuehdosta.
Värähtelyn nopeudeksi "v" ja kiihtyvyydeksi "a" saadaan
Värähtelijän kineettinen energia on
Värähtelijän potentiaalienergia on siis suoraan verrannollinen tasa­paino­pisteestä mitatun etäisyyden neliöön.
Pakotettu harmoninen värähtelijä.
Pakkovoima "Fd" on voima joka tuo systeemiin energiaa. Matemaattisesti yksinkertaisin tapaus on, kun pakkovoima värähtelee sinimuotoisesti. Kun kitkavoimaa eli vaimennusta ei oteta huomioon ja formula_24, on systeemin liikeyhtälö muotoa
missä "F0" on pakkovoiman amplitudi ja formula_26 on pakkovoiman värähtelyn taajuus. Yhtälön yleinen ratkaisu voidaan esittää muodossa
kun siis formula_24. Jos tarkastellaan tapausta, jossa formula_29, ylimmän kaavan yksittäisratkaisuksi saadaan
josta huomataan, että värähtely kasvaa ajan "t" kuluessa. Tämä on matemaattinen selitys resonanssi-ilmiölle. Jos formula_26 on hyvin lähellä arvoa formula_32, mutta ei aivan sama, saadaan ratkaisuksi
Kun formula_34 on hyvin pieni eli pakkovoiman taajuus eroaa vain vähän värähtelijän ominaistaajuudesta, on jälkimmäisen sinifunktion jakso hyvin suuri. Tämä ilmenee huojumisena. Tätä muusikot käyttävät hyväksi virittäessään soittimiaan.
Vaimennettu harmoninen värähtelijä.
Käytännössä värähtelevään systeemiin vaikuttaa aina liikettä vastustavia kitkavoimia, joiden vaikutuksesta värähtely vaimenee ajan funktiona. Värähtelevän jousen asema noudattaa toisen kertaluvun lineaarista yhtälöä
missä "c" on vaimennuskerroin. Yhtälöllä on kolme eri ratkaisua, riippuen vaimennuskertoimen "c" arvosta. Merkitään formula_37 ja formula_38.
Ylivaimennus.
Jos vaimennuskerroin on niin suuri, että formula_39, differentiaaliyhtälön ratkaisu on
josta huomataan, että mitään heilahtelua ei tapahdu, sillä molemmat eksponentit ovat negatiivisia, koska "a, b > 0" ja "b < a". Tällöin molemmat termit lähestyvät nollaa, kun formula_41. Heilahtelun rata voi ylittää tasapainoaseman "x = 0" korkeintaan kerran.
Alivaimennus.
Jos vaimennuskerroin on niin pieni, että formula_42, differentiaaliyhtälön ratkaisu on
jolloin syntyy vaimeneva värähdysliike, joka lähenee koko ajan tasapainoasemaa "x = 0".
Kriittinen vaimennus.
Jos vaimennuskerroin on formula_44, differentiaaliyhtälön ratkaisu on
Tämän värähtelyn muoto on hyvin samanlainen kuin ylivaimennetunkin. Mitään heilahtelua ei synny ja rata voi ylittää tasapainoaseman "x = 0" tasan kerran ja formula_46, kun formula_47.
Vaimennettu ja pakotettu harmoninen värähtelijä.
Jos halutaan estää vaimennetun värähtelijän amplitudin pieneneminen ajan kuluessa on systeemiin tuotava energiaa ulkoisella pakkovoimalla "Fd". Kuten aikaisemmin kerrottiin, matemaattisesti yksinkertaisin tapaus on kun pakkovoima värähtelee sinimuotoisesti. Vaimennetun ja pakotetun värähtelijän liikeyhtälö on
jonka ratkaisu muodostuu vaimennetun värähtelijän ja pakotetun värähtelijän liikeyhtälöiden ratkaisujen summasta. Kuten aikaisemmin osoitettiin, vaimennetun värähtelijän liikeyhtälön ratkaisu riippuu alkuehdoista. Epähomogeenisen liikeyhtälön yksittäisratkaisu taas ei riipu alkuehdoista, jolloin ratkaisuksi saadaan


Independence day – Maailmojen sota.
"Independence day – Maailmojen sota" (lyhenne "ID4") on Roland Emmerichin ohjaama yhdysvaltalainen katastrofielokuva, joka kertoo teknologisesti ylivertaisten avaruusolentojen massiivisesta hyökkäyksestä Maahan. Elokuvan pääosissa nähdään Will Smith, Bill Pullman ja Jeff Goldblum.
"Independence day – Maailmojen sodan" menestys johtui pitkälti onnistuneesta markkinointikampanjasta, mihin kuului Super Bowl -ottelussa esitetty dramaattinen mainos. Elokuva tuotti yksinään Yhdysvalloissa 306,1 miljoonaa dollaria. Menestyksestään huolimatta elokuva sai paljon negatiivista palautetta kriitikoilta, jotka kritisoivat elokuvan juonta lapselliseksi ja ennalta-arvattavaksi.
Elokuva voitti parhaiden visuaalisten tehosteiden Oscar-palkinnon. Sen tunnusmerkiksi ovat muodostuneet kohtaukset, joissa muukalaisten jättimäiset avaruusalukset tuhoavat joukon Yhdysvaltain suurkaupunkien kuuluisia nähtävyyksiä, kuten Empire State Buildingin, U.S. Bank Towerin sekä Valkoisen talon.
Aiheestaan ja suomennoksen antamasta lisänimestään huolimatta elokuva ei ole varsinainen H. G. Wellsin tieteisromaaniklassikon "Maailmojen sodan" uudelleen filmatisointi, ja sen näkökulma taisteluun on erilainen, vaikka elokuva onkin ottanut kirjasta paljon mallia.
Elokuvan spin-offina Dirk Maggs tuotti ja käsikirjoitti kuunnelman "Independence Day UK", jossa elokuvan tapahtumia kuvataan Britannian näkökulmasta. Kuunnelma tehtiin yhteistyössä Ison-Britannian ilmavoimien kanssa.
Juoni.
2. heinäkuuta tunnistamaton avaruusalus, jonka koko on noin neljännes Kuusta, ilmestyy Maapallon kiertoradalle ja lähettää pienempiä aluksia Maan suurkaupunkien ylle. Tämä jakaa ihmisten mielipiteitä: osa ottaa alukset ilomielin vastaan ja osa pysyy kodeissaan. Kehittynyttä teknologiaa käyttäen alukset tuhoavat suurkaupungit tappaen samalla miljoonia ihmisiä. Kapteeni Steven Hiller (Will Smith) ja hänen joukkueensa komennetaan hyökkäämään yhtä alusta vastaan Los Angelesin rauniossa. Hävittäjien ohjukset eivätkä konetykit läpäise aluksen suojakenttiä ja alus lähettää omia hävittäjiään Hillerin riesaksi. Suuri osa Yhdysvaltain hävittäjistä tuhoutuu ja armeijan komentajat käskevät radiossa Hillerin vetäytyä. Hiller ei tottele sekä pudottaa yhden hävittäjän alas ja iskeytyy itsekin aavikolle. Hän tyrmää muukalaispilotin, kietoo sen laskuvarjoonsa ja alkaa raahata sitä mukanaan. Hän törmää pakolaisiin, jotka antavat hänelle kyydin, jossa muukalainen tutkitaan. Muukalaisten koodin selvittänyt David Levinson (Jeff Goldblum) matkaa presidentin seurueen kanssa Area 51:elle turvaan tuhoutuneesta Washingtonista. Yhdysvaltain presidentti Thomas J. Whitmore (Bill Pullman), entinen Persianlahden sodan veteraanilentäjä, johtaa yhdysvaltalaisten vastarintataistelua avaruusolentoja vastaan Area 51:stä, jonne Yhdysvaltain asevoimat aikoinaan kätki Roswelliin vuonna 1947 pudonneen muukalaisaluksen.
4. heinäkuuta ihmiset käyttävät muukalaishävittäjää tunkeutuakseen avaruusolentojen emoalukseen, jossa he aktivoivat muukalaisten voimakentän sammuttavan tietokoneviruksen. Tämän jälkeen emoalus tuhoutuu ydinpommin räjähdyksestä, ja samoihin aikoihin vastarinta Maassa onnistuu tuhoamaan loputkin muukalaisten aluksista. Viimeisessä kohtauksessa päähahmot katsovat tähdenlentoja, jotka syntyvät emoaluksen jäännösten palaessa poroksi Maan ilmakehässä.


Kokonaisturvallisuus.
Kokonaisturvallisuus on turvallisuuden laajentuva yläkäsite.
Perinteinen turvallisuus.
Aiemmin valtiollinen turvallisuus nähtiin lähinnä ulkopolitiikan ja puolustuspolitiikan muodostamaksi kokonaisuudeksi, turvallisuuspolitiikaksi. Tämä käsitys kuuluu aikaan, jolloin valtioiden välillä ei juuri muita merkittäviä vaikuttamisen keinoja ollut.
Turvallisuuden laajentuminen.
Suuressa suomalaisessa 1990-luvun turvattomuustutkimuksessa turvattomuudelle (turvallisuudelle) löydetiin 23 ulottuvuutta, jotka voitiin ryhmittää kuuteen osa-alueeseen.
Edellä mainittujen trendien seurauksena turvallisuus muuttuu yhä moninaisemmaksi ja kompleksisemmaksi ja suuremmaksi. Monia nykyaikaisen valtion uusia uhkia ei voi ratkaista valtion sisäisin toimenpitein. Kansainvälinen yhteistoiminta on oman turvallisuuden hoitamiseksi yhä tärkeämpää, jopa välttämätöntä.
Ristiriidat valtioiden sisällä leviävät laajemmalle, jos niillä on valtioiden tai kulttuurien välinen kytkentä esimerkiksi vähemmistön kautta. Venäjä katsoo itsellään olevan oikeuden puuttua naapureidensa asioihin, jos sen mielestä naapurivaltion venäläisen vähemmistön asema sitä sen mielestä edellyttää. Yhä useammassa maassa on yhä useamman maan vähemmistöjä. Näillä diasporavähemmistöillä on muun muassa Samuel Huntingtonin mukaan merkittävä osa monessa nykyaikaisessa kriisissä. Suomessa vähemmistöjä on esimerkiksi Vietnamista, Somaliasta ja monesta Balkanin maasta.
Maailman valtioiden ja ihmisten keskinäisriippuvuuden kasvaessa, turvallisuuteen on otettu paljon laajempi näkökulma. Valtiollista turvallisuutta uhkaa kokonaisturvallisuuden alla muun muassa
Esimerkki kehityksestä.
Kokonaismaanpuolustus: Kaikki ne sotilaalliset ja siviilialojen toimenpiteet, joilla turvataan Suomen valtiollinen itsenäisyys sekä kansalaisten elinmahdollisuudet ja turvallisuus ulkoista, valtioiden aiheuttamaa tai muuta uhkaa vastaan.
Vihamielinen vaikuttaminen.
Kokonaisturvallisuudessa yhä tärkeämmäksi termiksi on perinteisen sodankäynnin rinnalle nousemassa ”vihamielinen vaikuttaminen”. Se tarkoitaa toimintaa, jossa toimitaan kohteen intressien vastaisesti, mutta ei kuolla. Vihamielisen vaikuttamisen keinoja ovat muun muassa informaatiosodankäynti ja sen osa-alueet kuten psykologinen sodankäynti, hakkerisodankäynti.
Muita vihamielisen vaikuttamisen keinoja ovat vaikuttaminen teknologian (ks. ohjelmistosodankäynti), talouden (ks. taloudellinen informaatiosodankäynti tai tieteen kautta sekä vaikuttaminen kansainvälisen median kautta. Jälkimmäisimmästä erityisesti internet on yhä tärkeämpi. Merkittävin vihamielisen vaikuttamisen sovellutus on ollut Neuvostoliiton ja kommunismin kaataminen 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa.
Vihamielinen vaikuttaminen on usein epäsuoraa ja häiveellistä, joten sen havaitseminen ja myös vastustaminen on vaikeaa.
Kokonaisturvallisuuden ja vihamielisen vaikuttamisen käsitteet edellyttävät uudenlaista ja uusiin asioihin huomioita kiinnittävää turvallisuustarkastelua muun muassa valtioiden sisällä. Tämä merkitsee myös turvallisuuden monimutkaistumista.


Teemu Selänne.
Teemu Ilmari Selänne (s. 3. heinäkuuta 1970 Helsinki) on suomalainen jääkiekkoilija, Stanley Cup -voittaja sekä olympia- ja arvokisamitalisti. Hän edustaa tällä hetkellä Pohjois-Amerikan NHL-liigassa pelaavaa Anaheim Ducksia, ja on joukkueensa varakapteeni. Selänne on pelipaikaltaan oikea laitahyökkääjä. Winnipeg Jets varasi Selänteen NHL:ään vuoden 1988 varaustilaisuudessa ensimmäisellä kierroksella varausnumerolla 10. Anaheimin ja Winnipegin ohella Selänne on NHL-uransa aikana edustanut myös San Jose Sharksia ja Colorado Avalanchea.
Selänne on kaikkien aikojen tehokkain suomalaispelaaja NHL:ssä, ja hän on ainoa suomalainen, joka on onnistunut rikkomaan 1400 tehopisteen rajan NHL:ssä. Selänne on kaikkien aikojen paras suomalainen maalintekijä ja pistemies. Hän on myös kaikkien aikojen toiseksi tehokkain eurooppalaispelaaja, sillä hänen edelleen tehopisteiden määrässä yltää ainoastaan tšekkiläinen Jaromír Jágr. Selänne on liki kaksikymmentävuotisen NHL-uransa aikana voittanut NHL:n maalitilaston kolme kertaa, ja hänet on äänestetty un yksitoista kertaa. Hänen ammattilaisuransa NHL:ssä sai kruununsa kauden 2006–2007 päätteeksi, kun hän voitti Stanley Cup -mestaruuden Anaheim Ducksin paidassa.
Jääkiekon SM-liigassa Selänne on edustanut vain Helsingin Jokereita, jonka riveissä hän voitti SM-kultaa kaudella 1991–1992. Vaikka Selänne pelasi SM-liigassa vain 117 runkosarjaottelua, häntä pidetään yhtenä Jokerien ikonisimmista ja legendaarisimmista pelaajista, eikä yksikään Jokerien pelaaja ole käyttänyt Selänteen pelinumeroa 8 Jokereissa Selänteen lähdön jälkeen.
Suomen jääkiekkomaajoukkuetta Selänne on edustanut aikuisten tasolla niin ikään liki kahdenkymmenen vuoden ajan viisissä MM-kilpailuissa ja talviolympialaisissa, kahdessa maailmancupissa sekä yhdessä Kanada-cupin turnauksessa. Hän on saavuttanut kolme olympia- ja kaksi MM-mitalia, ja yhden mitalin Jääkiekon maailmancupista ja Kanada-cupin turnauksesta. Selänne ilmoitti päättävänsä maajoukkueuransa vuoden 2008 MM-kilpailuihin, mutta palasi maajoukkuerinkiin vielä Vancouverin talviolympialaisten ajaksi vuonna 2010. Pronssimitaliin päättyneiden olympiakisojen jälkeen Selänne tiedotti toistamiseen maajoukkueuransa päättämisestä. Selänne on kaikkien aikojen tehokkain olympiakisoissa pelannut jääkiekkoilija. Hänet on myös palkittu Suomen Leijonan ansioristillä vuonna 2010, ja suomalainen kiekkoyleisö on äänestänyt hänet kaikkien aikojen suomalaispelaajaksi. Selänne pelasi NHL uran alussa Winnipegissä ja yhden kauden Anaheimissa numerolla 13. Muuten hänen numeronsa on ollut aina 8.
Tähdeksi Helsingin Jokereissa (1988–1992).
Selänne aloitti jääkiekkoilun Espoon Palloseurassa, mutta siirtyi 14-vuotiaana Helsingin Jokereihin. Hän nousi neljä vuotta myöhemmin ensimmäistä kertaa Jokerien edustusjoukkueeseen, joka pelasi vielä tuolloin Suomen toiseksi korkeimmalla sarjatasolla I-divisioonassa. Hän pelasi joukkueensa edustusmiehistössä viisi ottelua, mutta kausi kului Selänteen osalta pääosin vielä Jääkiekon A-nuorten SM-liigassa. Hän teki kuluneella kaudella 33 runkosarjaottelussa huikeat 66 tehopistettä, ja loistavasti kaudesta ja nuorten EM-kilpailuista suoriutunut Selänne varattiin odotetusti Winnipeg Jetsin toimesta ensimmäisen kierroksen kymmenentenä varauksena.
Jokerit nousi Jääkiekon SM-liigaan kaudelle 1989–1990. Selänne ehti merkkauttaa 11 pelaamassaan ottelussa 12 tehopistettä, mutta hyvin alkanut debyyttikausi katkesi lokakuussa 1989, kun Selänteen vasemman jalan sääri- ja pohjeluut katkesivat vastaan pelatun ottelun jatkoajalla. Loukkaantumisen vuoksi hän joutui pitämään varpaista nivusiin ulottuvaa kipsiä kolmen kuukauden ajan. Hän joutui fysioterapiassa opettelemaan liikeratoja uudelleen kävelystä alkaen, ja toipuminen kesti yli kymmenen kuukautta. Loukkaantuminen myös eväsi Selänteen haaveet osallistumisesta Suomessa järjestettyihin alle 20-vuotiaiden MM-kilpailuihin.
Kaudelle 1990–1991 pelikuntoon toipunut Selänne palasi jokeripaitaan loistaen. 42 ottelussa hän teki 33 maalia ja antoi 25 maalisyöttöä, iskemällä yhteensä 58 tehopistettä. Hänet valittiin SM-liigan tähdistökentälliseen, ja hän osallistui ensimmäistä kertaa aikuisten MM-kilpailuihin Suomen toimiessa kisaisäntänä vuoden 1991 kilpailuissa, sijoittuen kisojen pistepörssissä kolmanneksi. Selänne valittiin edustamaan Suomea myös vuoden 1991 Kanada-cupiin, jossa Suomi saavutti pronssia. Loistavat otteet SM-liigassa ja maajoukkueessa huomioitiin myös Winnipegissä, ja Jets tarjosi Selänteelle vuonna 1991 vuoden mittaista ja 200 000 dollarin arvoista pelisopimusta. Selänne päätti kuitenkin kieltäytyä ja jäädä Suomeen vielä vuodeksi.
Kaudella 1991–1992 Selänne johdatti Jokerit Suomen mestaruuteen. Mestaruus oli seuralle kaiken kaikkiaan toinen sen historiassa, ja ensimmäinen sitten vuoden 1973. Runkosarjassa tehopisteet 39+23=62 nakuttanut Selänne palkittiin vuoden herrasmiespelaajalle annettavalla Raimo Kilpiö -palkinnolla ja runkosarjan parhaalle maalintekijälle annettavalla Aarne Honkavaara -palkinnolla. Lisäksi liigan muut pelaajat äänestivät hänet koko SM-liigan parhaaksi, ja hänet palkittiin näin ollen Kultainen kypärä-palkinnolla. Menestyksekkäästi uransa Suomessa päättänyt Selänne jätti Jokerit siirtyäkseen NHL:ään tulevalle kaudelle.
Selänne on yksi kaikkien aikojen suurimmista Jokerikasvateista. Hänen pelinumeroaan 8 ei ole käyttänyt yksikään pelaaja Selänteen lähdettyä NHL:ään. Keväällä 2011 Jokereiden puheenjohtaja Hjallis Harkimo ilmoitti, että numero 8 jäädytetään, jos Selänne päättää lopettaa uransa kauteen 2010–2011. Jäädytys olisi tapahtunut ennen Helsingissä pelatun, NHL-kauden 2011–2012 avanneen Jokerit – Anaheim Ducks -näytösottelun alkua. Numeron jäädyttämisestä luovuttiin, kun Selänne päätti jatkaa uraansa.
NHL-uran alku Winnipegissä (1992–1996).
Selänteen kieltäytyminen Winnipegin tarjoamasta sopimuksesta syksyllä 1991 oli kannattanut SM-kullan voiton lisäksi myös taloudellisista syistä. Tuoreelle Suomen mestarille tarjottiin seurasta jo kolmivuotista ja 2,7 miljoonan dollarin arvoista sopimusta, joten hänen vuosipalkkansa kasvoi nelinkertaiseksi vain vajaan vuoden kuluessa.
Selänne pelasi ensimmäisen NHL-ottelunsa Jetsin paidassa lokakuussa 1992. Jo ensimmäisessä ottelussaan kaksi tehopistettä merkkauttanut Selänne hämmästytti muita joukkuetovereitaan nopeudellaan ja taidoillaan, ja hänet palkittiin kauden 1992–1993 parhaalle tulokaspelaajalle annettavalla Calder Memorial Trophylla. Tulokaskaudellaan Selänne rikkoi kaikki NHL:n tulokkaille asetetut ennätykset, kuten Mike Bossyn tulokkaiden maaliennätyksen ja Peter Šťastnýn piste-ennätyksen. Kauden päättyessä Selänne oli viimeistellyt uskomattomat 76 maalia ja 56 maalisyöttöä, eli yhteensä 132 tehopistettä. Hän teki siis 23 maalia enemmän kuin ennätyksen alkuperäinen haltija Bossy, ja pisteitä Selänteelle kertyi niin ikään 23 enemmän kuin Št’astnýlle yli kymmenen vuotta aiemmin. Hän jakoi maalipörssin voiton venäläishyökkääjä Aleksandr Mogilnyin kanssa ja sijoittui runkosarjan pistepörssissä viidenneksi. Huippunopealle suomalaislaiturille annettiinkin paikallislehdistön toimesta oiva lempinimi, "The Finnish Flash" ("Suomalainen salama").
Supertähden maineeseen noussut Selänne sai toisella kaudellaan 1993–1994 rinnalleen Keith Tkachukin ja Aleksei Žamnovin. Lupaavasti alkanut kausi keskeytyi akillesjännevammaan tammikuussa 1994. Selänteestä kuitenkin tuli historian toiseksi nopeimmin 100 maalin rajapyykin urallaan rikkonut pelaaja. Vain Mike Bossy oli saavuttanut 100 maalin rajan Selännettä nopeammin.
Syksyllä 1994 Selänne palasi Jari Kurrin kanssa kasvattajaseuraansa Jokereihin NHL:n pelaajalakon ajaksi. Jokereissa Selänne teki 20 ottelussa 7 maalia ja 12 syöttöä. Hän voitti Jokereissa Euroopan seurajoukkueiden mestaruuden ennen paluutaan Winnipeg Jetsin riveihin NHL:ään loppukaudeksi. Kaudella 1995 Selänne teki NHL:ssä 45 ottelussa 48 pistettä. Lakon jälkeen Selänne aloitti vielä kauden 1995–1996 Winnipegissä, mutta hänet myytiin kesken kauden Yhdysvaltojen puolella Kaliforniassa pelaavan Mighty Ducks of Anaheimin joukkueeseen.
Siirto Anaheimiin (1996–2001).
7. helmikuuta 1996 Selänne myytiin Yhdysvaltojen puolelle Mighty Ducks of Anaheimiin. Mukana seurasi Marc Chouinard sekä 4. kierroksen varausvuoro Winnipegin saadessa vaihdossa Chad Kilgerin ja Oleg Tverdovskin. Anaheimissa Selänne muodosti Paul Kariyan kanssa yhden koko liigan tehokkaimmista ja pelätyimmistä kaksikoista.
Kaudella 1996–1997 Selänne oli NHL:n toiseksi paras maalintekijä tehtyään 51 maalia ja yhteensä 109 pistettä, joka on myös Mighty Ducks of Anaheimin kaikkien aikojen piste-ennätys. Selänne sijoittui pistepörssissä toiseksi, ja Paul Kariya oli pistepörssin kolmas, joten Anaheim oli saanut joukkueeseensa hurjan tutkaparin. Anaheim kuitenkin putosi pudotuspelien toisella kierroksella Detroit Red Wingsiä vastaan.
Suuren osan kautta 1997–1998 tuttu ketjukaveri oli poissa, ja Selänne joutui kantamaan heikkoa joukkuetta käytännössä yksin.
Selänne teki silti 52 maalia ja yhteensä 86 pistettä. 52 maalia on edelleen Anaheim Ducksin seura-ennätys. Selänne voitti NHL:n maalikuninkuuden yhdessä Peter Bondran kanssa. Anaheim ei tällä kaudella selviytynyt pudotuspeleihin. Viidettä kertaa un valitusta Selänteestä tuli ensimmäinen eurooppalainen pelaaja, joka on tehnyt tähdistöottelussa kypärätempun eli kolme maalia.
Kaudella 1998–1999 Selänne teki 47 maalia ja voitti ensimmäisen kerran NHL:n parhaalle maalintekijälle annettavan Maurice ”Rocket” Richard Trophyn.
Selänne myös voitti maalikuninkuuden toisen kerran peräkkäin. Selänne teki kaudella yhteensä 107 pistettä, ja ketjukaverinsa Paul Kariya 101 pistettä.
Kaudella 1999–2000 Selänne teki tehot 33+52=85, mutta Anaheim ei vieläkään yltänyt pudotuspeleihin.
Kaudella 2000–2001 Selänne pelasi Anaheimissa 61 ottelua, kunnes hänet myytiin San Jose Sharksiin. Hänet valittiin tälläkin kaudella tähdistöotteluun.
Välivuodet San Josessa ja Coloradossa (2001–2005).
5. maaliskuuta 2001 Selänteen matka jatkui San Jose Sharksiin, tällä kertaa vaihdossa Jeff Frieseniin ja Steve Shieldsiin. Kauden 2000–2001 jälkeen Selänne oli ehdolla Lady Byng Trophyn voittajaksi. Palkinnon sai kuitenkin Joe Sakic. Selänne teki 73 ottelussa 72 pistettä.
Kaudella 2001–2002 Selänne teki 29 maalia ja 54 pistettä. Sharks pääsi pudotuspeleihin, mutta putosi toisella kierroksella Colorado Avalanchea vastaan. Selänne joutui San Josessa vähitellen valmentaja Darryl Sutterin epäsuosioon, ja tämä alkoi vaikuttaa pistemääriin.
Kaudella 2002–2003 Selänne oli Sharksin paras pistemies 64 pisteellä. Hän pelasi usein Patrick Marleaun kanssa. Tehoista huolimatta Sharks yritti kesken kauden myydä Selänteen New Jersey Devilsiin vaihdossa Scott Gomeziin. Selänne kuitenkin sai tahtonsa läpi, eikä siirtoa tapahtunut. San Jose ei päässyt pudotuspeleihin, kun taas Selänteen entinen seura Mighty Ducks of Anaheim pelasi kaudella 2002–2003 Stanley Cup -finaaleissa.
Selänne siirtyi vapaana agenttina Colorado Avalanchen riveihin 3. heinäkuuta 2003.
Kaudeksi 2003–2004 Selänne siirtyi Colorado Avalancheen. Selänteen vanhan tutkaparin Paul Kariyan liityttyä samanaikaisesti joukkueeseen, se nousi jopa Stanley Cup -suosikiksi. Odotukset eivät olleet turhia, kun joukkueen riveistä löytyivät myös Joe Sakic, Peter Forsberg, Alex Tanguay ja Milan Hejduk. Kaudesta tuli kuitenkin pettymys. Selänne joutui pelaamaan koko kauden polvivaivaisena, ja hän teki vain 32 pistettä. Avalanche pääsi pudotuspeleihin, mutta joukkue hävisi San Jose Sharksille.
NHL-kauden peruunnuttua Selänteen oli tarkoitus pelata kasvattajaseurassaan Helsingin Jokereissa, mutta polvivamman vuoksi hän ei pelannut koko kaudella.
Paluu Anaheimiin (2005–).
Kaudeksi Selänne palasi Mighty Ducks of Anaheimin riveihin seuran palkkakaton pakottamalla vaatimattomalla 1 miljoonan dollarin palkalla. Kausi oli kuitenkin Selänteelle menestys. Hän pystyi viimein pelaamaan terveenä ja teki runkosarjassa huimat tehot 40+50=90. Selänne oli mukana All-Stars -tapahtumassa talvella 2006. Selänne saavutti 1 000 tehopisteen rajan 30. tammikuuta 2006 ja oli kaikkiaan 70. pelaaja ja 7. eurooppalainen, joka tähän pystyi. Suomalaisista jääkiekkoilijoista vain Jari Kurri oli aikaisemmin yltänyt samaan. Selänne pelasi usein yhdessä Andy McDonaldin ja Chris Kunitzin kanssa. Selänne oli ratkaisevassa asemassa seuran edetessä Stanley Cupin välieriin keväällä 2006. Samalla kaudella hän voitti Bill Masterton Memorial Trophyn.
Kaudella Selänne jatkoi uraansa Anaheim Ducksiksi nimensä vaihtaneen kalifornialaisseuran riveissä 3,76 miljoonan dollarin sopimuksella. Selänne teki uransa 500. maalin 23. marraskuuta. Tämän rajapyykin hän saavutti toisena suomalaisena ja kaikkiaan 36. pelaajana kautta aikojen. Suomalaisista pelaajista 500 maalia oli aiemmin tehnyt vain Jari Kurri. Selänne myös valittiin marraskuussa NHL:n kuukauden pelaajaksi.
31. joulukuuta 2006 pelatussa vierasottelussa Minnesota Wildia vastaan Selänne saalisti tehot 2+1. Ottelu oli Selänteen 1 000. ottelu NHL:n runkosarjassa. Aiemmin suomalaisista pelaajista vain Jari Kurri ja Selänteen kanssa Winnipegissä yhdessä pelannut Teppo Numminen olivat yltäneet 1 000 otteluun.
11. maaliskuuta 2007 Selänteestä tuli ensimmäinen NHL-pelaaja, joka on kyennyt yli 35-vuotiaana tekemään kaksi kertaa vähintään 40 maalia kaudessa. Hän on myös kaikkien aikojen vanhin 45 maalia kaudessa tehnyt pelaaja. Kaudella 2006–2007 Selänne teki huimat tehot 48+46=94.
Pudotuspeleissä keväällä 2007 Anaheim Ducks eteni Stanley Cup -finaaliin asti, jossa se kohtasi Ottawa Senatorsin. Keskiviikkona 6. kesäkuuta 2007 Teemu Selänteestä tuli 15 vuoden NHL-uran jälkeen kuudes suomalainen Stanley Cup -voittaja, kun Ducks päihitti Ottawa Senatorsin otteluvoitoin 4–1.
Stanley Cup-voiton jälkeen Selänne lepäsi ja harkitsi pitkään, jatkaako uraansa. 28. tammikuuta 2008 hän kertoi tehneensä loppukauden kestävän sopimuksen Anaheim Ducksin kanssa.. 24. helmikuuta 2008 Selänne teki uransa 20:nnen hattutempun Chicago Blackhawksia vastaan pelatussa ottelussa lisäten maalimääränsä 546:een, jolla hän ohitti Maurice 'Rocket' Richardin kaikkien aikojen maalintekijätilastossa ja nousi 25. sijalle. Samaisessa pelissä hän myös syötti 600. syöttönsä. Selänne nimettiin tuona päivänä päättyneen viikon tähdeksi. Kaudella 2007–2008 Selänne pelasi 26 peliä ja teki 23 pistettä. Anaheim Ducks eteni pudotuspeleihin, joissa se kuitenkin hävisi Dallas Starsia vastaan.
Kauden 2007–2008 jälkeen Selänne pelasi MM -kisoissa, joissa Suomi voitti pronssia.
Kauden jälkeen Selänne pohti jälleen, jatkaako uraansa vai ei. Tällä kertaa päätös jatkaa syntyi hyvissä ajoin ennen NHL-kauden alkua, mutta Anaheim Ducksin palkkakaton ylittymisen takia sopimuksen teko viivästyi. 28. syyskuuta Selänne ja Anaheim solmivat kahden vuoden ja 5,25 miljoonan dollarin sopimuksen. Selänteen hyvin alkaneeseen kauteen tuli useiden viikkojen mittainen tauko joulukuussa 2008. Vierasottelussa Edmonton Oilersia vastaan Denis Grebeškov taklasi Selännettä ottelun ensimmäisellä minuutilla, ja taklaustilanteessa Selänteen oma luistin viilsi hänen reiteensä syvän, reisilihasta vahingoittaneen haavan. Onneksi Selänne välttyi leikkaukselta, mutta joutui sairauslomalle.
19. maaliskuuta 2009 Selänne saavutti 1 200. tehopisteensä NHL:ssä tehdessään 4–3-voittomaalin jatkoajalla Nashville Predatorsia vastaan. Kaudella 2008–2009 Selänne teki 65 ottelussa 54 pistettä, vaikka joutui pelaamaan ilman tuttua keskushyökkääjää Andy McDonaldin siirryttyä St. Louis Bluesiin. Ducks putosi pudotuspelien toisella kierroksella Detroit Red Wingsiä vastaan.
Kautta 2009–2010 edeltävänä kesänä Selänteen maajoukkueesta tuttu, pitkäaikainen tutkapari Saku Koivu siirtyi Anaheimiin. Päävalmentaja Randy Carlyle asettikin Koivun keskushyökkääjäksi Selänteen rinnalle. Selänteen loukkaantumisten vuoksi kaksikko ei kuitenkaan päässyt alkukaudesta parhaaseen iskuunsa, ja juuri ennen Vancouverin talviolympialaisia Selänne loukkasi leukaluunsa vakavasti saatuaan Miroslav Šatanista pompanneen irtokiekon kasvoihinsa 14. tammikuuta. Selänteen liittymistä olympiajoukkueeseen aprikoitiin pitkään, kunnes hän itse ilmoitti pelaavansa olympiajoukkueen mukana kisoissa.
21. maaliskuuta 2010 Selänne rikkoi 600. runkosarjamaalin rajapyykin kautta aikain 18. pelaajana ja kolmantena eurooppalaisena. 3. huhtikuuta hän ohitti Jari Kurrin NHL:n parhaana suomalaisena maalintekijänä tehden kaksi maalia Vancouver Canucksia vastaan. Kaiken kaikkiaan Selänne pelasi kaudella 54 runkosarjaottelua tehopistein 27+48.
Kaudelle 2010–2011 Selänne teki Anaheimin kanssa yksivuotisen sopimuksen 9. elokuuta. Kausi oli Selänteelle hänen uransa paras sitten kauden 2006–2007. Selänne pelasi kaudella 73 runkosarjaottelua tehopistein 31+49=80. Hän oli joukkueensa varakapteeni sekä yksi parhaista pistemiehistä rikkoen useita NHL-ennätyksiä. Hän ohitti muun muassa Bobby Hullin ja Joe Sakicin NHL:n kaikkien aikojen maalitilastossa ja saavutti 16. tammikuuta 2011 uransa 1 300. tehopisteen.
28. maaliskuuta 2011 Selänne teki Colorado Avalanchea vastaan pelatussa ottelussa kypärätempun (kolme maalia) ja antoi kaksi maaliin johtanutta syöttöä. Näin hänestä tuli NHL:n historian ensimmäinen yli 40-vuotias pelaaja, joka on tehnyt sekä kypärätempun että viisi tehopistettä yhdessä ottelussa. Koko kauden ajan Selänne pelasi joukkueensa toisessa hyökkäysketjussa yhdessä keskushyökkääjä Saku Koivun ja vasemman laitahyökkääjän Jason Blaken kanssa. Kauden aikana Selänne oli NHL:n tehokkain suomalaispelaaja. Hän myös teki kolmanneksi eniten ylivoimamaaleja koko NHL:ssä iskettyään runkosarjassa 16 ylivoimamaalia.
Loistavan runkosarjakauden pelannut Selänne johdatti Anaheimin pudotuspeleihin, joissa suomalaismaalivahti Pekka Rinteen edustama Nashville Predators osoittautui kuitenkin paremmaksi pudottaen Anaheimin jatkosta. Selänne teki kuudessa pudotuspeliottelussa yhtä monta maalia ja antoi yhden maalisyötön.
Tehokkaan ja hyvin sujuneen kauden jälkeen Selänne vetäytyi jälleen pohtimaan uransa jatkoa, ja ilmoitti julkistavansa päätöksensä 1. heinäkuuta. Polvitähystyksen vuoksi Selänne ei pystynyt kesätauon aikana harjoittelemaan tehokkaasti, ja hän siirsi jatkopäätöksen tekoa aina syyskuulle saakka. Syyskuun 15. päivänä Selänne ilmoitti tehneensä 1 vuoden mittaisen ja 4 miljoonan dollarin arvoisen sopimuksen Anaheim Ducksin kanssa.
Selänne aloitti kauden 2011–2012 vahvasti. Selänne pääsi pelaaman kauden alussa näytösottelussa entistä seuraansa Jokereita vastaan Suomessa. Ducks aloitti kautensa Suomessa Buffalo Sabresia vastaan. Selänne ohitti NHL:n kaikkien aikojen pistepörssissä Guy Lafleurin 1. marraskuuta 2011 pelatussa ottelussa, jossa hän teki kaksi maalia ja keräsi kaksi syöttöpistettä. Selänne oli tuolloin 41-vuotias. Vähintään samanikäisinä tai vanhempina 4 tehopistettä yhdessä NHL-ottelussa ovat Selänteen lisäksi kyenneet tekemään vain Tim Horton ja Gordie Howe. Edellisen kerran Selännettä vanhempana saavutukseen ylsi Horton 15. tammikuuta 1972..
Selänne pelasi ensimmäistä kertaa 16 vuoden tauon jälkeen Winnipegissä 18.12.2011, kun Anaheim kohtasi Winnipeg Jetsin vieraskentällä. Yleisö hurrasi Selänteelle yli 10 minuuttia tämän saavuttua kentälle.
Selänne valittiin tammikuussa 2012 vuotuiseen un, mutta ikäänsä vedoten Selänne kieltäytyi kunniasta ja ehdotti korvaajakseen joukkuetoveriaan Corey Perryä. Selänteelle tähdistöottelu olisi ollut uran yhdestoista. Selänne nousi 5. maaliskuuta 2012 Edmonton Oilersia vastaan pelatussa ottelussa Jari Kurrin kanssa tasoihin tehokkaimpana suomalaispelaajana syöttämällä Bobby Ryanin 2–1-maalin. Viikkoa myöhemmin hän ohitti tilastossa Kurrin maalillaan Colorado Avalanchea vastaan.
Anaheim Ducks aloitti kauden huonosti, ollen vielä joulukuussa sarjataulukon häntäpäässä. Kalenterivuoden vaihduttua joukkue piristyi ja nousi vielä mukaan pudotuspelikamppailuun. Vaikka Ducks kuitenkin jäi ulos pudotuspeleistä, oli Selänteelle kausi erittäin menestyksellinen. Selänne nousi kaikkien aikojen maalintekijälistalla sijalle 12 ohitettuaan Brendan Shanahanin ja lisäksi hän kävi kauden aikana taistelua parhaan aktiivi- ja eurooppalaissyntyisen maalintekijän tittelistä Jaromír Jágria vastaan. Selänne teki kauden aikana 26 maalia mutta jäi kuitenkin kahden maalin päähän Jagrista kaikkien aikojen listalla. Lisäksi Selänne ohitti Luc Robitaillen ylivoimamaaleissa NHL:ssä ja nousi kaikkien aikojen listalla kolmanneksi. 41-vuotias Selänne pelasi kaikki 82 ottelua ja oli joukkueensa tehokkain pelaaja 66 tehopisteellään jättäen taakseen muun muassa edellisellä kaudella Hart Memorial Trophyn voittaneen Corey Perryn.
Kauden jälkeen Selänne jäi miettimään uransa jatkoa. Heinäkuussa 2012 Selänne solmi vuoden jatkosopimuksen Anaheim Ducksin kanssa.
Maajoukkueura.
Yhdessä Saku Koivun ja Jere Lehtisen kanssa Selänne muodosti Suomen jääkiekkomaajoukkueen tukirangan maajoukkueuransa aikana. Selänne pelasi yli 120 kansainvälistä ottelua, mukaan lukien viidet olympiakisat, viidet MM-kisat, kaksi maailmancupia sekä yhden Kanada-cupin.
Ensimmäiset MM-kilpailunsa aikuisten tasolla Selänne pelasi vuonna 1991 Suomen isännöidessä jääkiekon MM-kisoja. Selänne oli yksi turnauksen parhaista pistemiehistä. Hänen edelleen ylsivät vain Mats Sundin ja Jari Kurri. Selänne oli mukana myös saman vuoden Kanada-cupissa pronssia saavuttaneessa joukkueessa. Selänne pelasi myös Albertvillen talviolympialaisissa 1992, joissa Suomi joutui tyytymään seitsemänteen sijaan. Selänne oli kuitenkin turnauksessa joukkueen paras pistemies 11 tehopisteellään. Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut 1992 Selänne jätti väliin pitkän kauden jälkeen (Suomen joukkue sijoittui kisoissa hopealle).
Myös kultaa Suomeen tuoneet Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut 1995 Selänne jätti väliin. Selänne palasi maajoukkueen mukana kansainvälisiin turnauksiin vuoden 1996 maailmancupissa ja vuoden 1996 MM-kisoissa, joissa molemmissa Suomi sijoittui viidenneksi.
Naganon talviolympialaisissa 1998 Selänne pelasi samassa ketjussa keskushyökkääjä Saku Koivun ja laitahyökkääjä Jere Lehtisen kanssa. Suomi eteni kisoissa pronssiotteluun, jossa vastaan asettui Kanadan NHL-tähtiä vilissyt joukkue. Selänne loukkaantui ennen pronssiottelua, ja hänen tilalleen nostettiin tuhoisaa jälkeä vuoden 1995 MM-kisoissa tehnyt Ville Peltonen, joka teki ottelussa ratkaisevan voittomaalin.
Vuoden 1999 MM-kisoissa Selänne pelasi jälleen tutussa ketjussa. Suomi eteni aina MM-finaaliin asti, mutta finaalissa Tšekki osoittautui paremmaksi ja Suomi jäi hopealle. Selänne sijoittui turnauksen pistepörssissä toiseksi, ja hänet valittiin kisojen tähdistökentälliseen sekä turnauksen arvokkaimmaksi pelaajaksi.
Salt Lake Cityn talviolympialaisissa 2002 Selänne toimi Suomen joukkueen kapteenina kun aiemmin vakituiseksi kapteeniksi noussut Saku Koivu kamppaili syöpäsairautensa kanssa. Suomi ei kuitenkaan saavuttanut kisoissa mitalia ja sijoittui kuudenneksi. Seuraavan vuoden MM-kisoissa Suomi sijoittui viidenneksi ja Selänne oli turnauksen paras maalintekijä kahdeksalla osumallaan.
Selänne osallistui vuonna 2004 maailmancup-turnaukseen toista kertaa urallaan, mutta ei polvivaivan vuoksi pystynyt parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Selänne teki kuudessa ottelussa neljä tehopistettä. Suomi sijoittui kisoissa hopealle. Torinon talviolympialaisissa 2006 Selänne pelasi jälleen samassa ketjussa Lehtisen ja Koivun kanssa. Suomi pelasi turnauksessa loistavasti, ja voitti kaikki ottelut yhtä lukuunottamatta: finaalissa Ruotsi oli parempi lukemin 3–2. Selänne jakoi turnauksen parhaan pistemiehen tittelin Koivun kanssa ja parhaan maalintekijän tittelin Olli Jokisen kanssa. Selänne palkittiin turnauksen parhaana hyökkääjänä. Hänet valittiin myös tähdistökentälliseen.
Kesällä 2007 Selänne ilmoitti lopettavansa maajoukkueuransa ja totesi, että maajoukkuehistoriassa "on tilaa vain yhdelle Raipelle” viitaten Raimo Helmiseen. Selänne kuitenkin hyväksyi kutsun MM-kisoihin vuonna 2008, joissa Suomi voitti pronssia. Kisojen jälkeen Selänne kertoi uudelleen päättävänsä maajoukkueuransa.
Päätös ei tälläkään kertaa pitänyt, vaan Selänne lähti Vancouverin talviolympialaisiin 2010 edustamaan Suomea. Turnauksessa hänestä tuli kaikkien aikojen eniten tehopisteitä olympialaisissa tehnyt jääkiekkoilija (37 tehopistettä). Samalla viidennen olympiakisavisiittinsä myötä Selänteestä tuli yksi seitsemästä jääkiekkoilijasta, jotka ovat pelanneet viisissä olympiakisoissa.. Olympialaisista Suomi saavutti pronssimitalin.
Olympialaisissa Selänne antoi kaksi maaliin johtanutta syöttöä kuudessa ottelussa, ja hänestä tuli olympiakisojen kaikkien aikojen eniten tehopisteitä tehnyt jääkiekkoilija. Vancouverista Selänne saavutti myös kolmannen olympiamitalinsa Suomen voittaessa pronssia.
Käytännössä joka kerta maailmancupia 2004 ja MM-kisoja 2008 lukuun ottamatta Selänne on valloittanut arvoturnausten pörssikärjet yhdessä Saku Koivun kanssa pelatessaan.
Selänne voitti kaksi olympiapronssia (1998, 2010) ja -hopeaa (2006). Lisäksi MM -kisoissa hopeaa 1999, pronssia 2008 ja hopeaa maailmancupissa 2004.
Perhe ja vapaa-aika.
Teemu Selänne on syntynyt vuonna 1970. Hänen vanhempansa ovat Liisa ja Ilmari Selänne. Selänteellä on kaksoisveli Paavo ja isoveli Panu. Selänne opiskeli peruskoulun jälkeen kauppaoppilaitoksessa ja työskenteli päiväkodissa ennen ammattilaisuraansa NHL:ssä. Hän on yksi Lastenklinikoiden Kummien perustajajäsenistä.
Selänne avioitui Sirpa Vuorisen kanssa 19. heinäkuuta 1996. Parilla on neljä lasta: pojat Eemil (s. 1996), Eetu (s. 1997) ja Leevi (s. 2000) sekä tytär Veera (s. 2007). Selänne asuu perheineen Coto de Cazan kaupungissa Kaliforniassa Orangen piirikunnassa.
Selänne on toiminut Mestis-joukkue Salamoiden osaomistajana, mutta on sittemmin myynyt omistuksensa joukkueesta. Selänteen TS Holding -yhtiö on hankkiutunut muun muassa vähemmistöosakkaaksi kiinteistösijoitusyhtiö Ultivistaan.
Teemu Selänne on koko uransa ajan tukenut Lastenklinikan Tuki ry:tä. Hän lahjoitti yhdistykselle esimerkiksi 10 000 markan stipendin, jonka hän sai pudotuspelien parhaana pelaajana keväällä 1992.
Kaukaloiden ulkopuolella Selänne tunnetaan innokkaana golfaajana sekä intohimoisena autoharrastajana. Hän omistaa yli 30 erilaista autoa. Vuonna 2008 hän osti 10 Ford Mustangia konkurssipesästä ja lähetti ne Eurooppaan. Selänteen omistamista autoista maineikkaimpia ovat 1961 Lincoln Continental, joka on samanlainen kuin John F. Kennedyn käyttämä virka-auto. Hän on myös yksi harvoista Enzo Ferrari-urheiluauton omistavista henkilöistä. MTV3 MAX esitti Selänteen autokokoelmaa avartavaa, 12-osaista televisiosarjaa "Teemun tallista" vuonna 2010. Selänne on myös harrastanut ralliautoilua "Teukka Salama" -salanimellä.


Johan Ludvig Runeberg.
Johan Ludvig Runeberg (5. helmikuuta 1804 Pietarsaari – 6. toukokuuta 1877 Porvoo) oli suomenruotsalainen runoilija, kirjailija ja toimittaja, jonka tuotanto on hyvin isänmaallista. Hän on ollut arvostettu myös Ruotsissa ja hänen tuotantonsa vaikutti suuresti koko ruotsinkieliseen kirjallisuuteen. Runebergiä pidetään Suomen kansallisrunoilijana, johon asemaan hän nousi jo elinaikanaan.
Lapsuus ja suku.
Runebergin vanhemmat olivat merikapteeni Lorens Ulrik Runeberg ja Anna Maria Malm. Johan Ludvig, kutsumanimeltään Janne, syntyi isän ollessa merillä. Isä näki Johanin ensi kerran pojan ollessa kolmevuotias. Johan oli esikoinen, ja hänellä oli kolme siskoa: Ulrika Carolina, Emilie ja Maria Mathilda, sekä veljet Viktor ja Nestor, jotka molemmat jatkoivat isänsä työtä. Ulrika Carolinasta tuli runoilija, ja Emilie "Emma" oli pietisti, joka mm. hoiti sokerileipomoa ja opetti Pietarsaaressa ja Uudessakaarlepyyssä. Maria Mathildasta tuli käsityönopettaja, lisäksi sekä Emilie että Maria olivat harrastaneet musiikkia. Runebergin veljenpoika oli pianisti Rudolf Sjögren, joka oli syntynyt neljä vuotta ennen isänsä Nestorin kuolemaa. Runeberg syntyi helmikuussa 1804, mutta ei ole täysin varmaa, oliko päivämäärä 5. vai 7. helmikuuta. Hän itse juhli syntymäpäiväänsä 5:ntenä.
J.L. Runeberg vuonna 1948 julkaistussa muistopostimerkissä.
Runoilija sairasti lapsuudessaan risataudin, joka johti rauhasturpoamiin. Runebergin fyysinen kehitys hidastui sairauden johdosta niin, että hän oppi kävelemään vasta kolmen tai neljän vuoden ikäisenä.
Opiskeluvuodet.
Runeberg suoritti ylioppilastutkinnon Turussa 1822 ja aloitti seuraavana vuonna Turun akatemiassa filosofian opinnot. Hän liittyi Pohjalaiseen osakuntaan. Opiskeluaikana hänen ystäväpiiriinsä kuului muita pohjalaisia, kuten Johan Jakob Nervander, J. V. Snellman sekä uusimaalainen Elias Lönnrot. Runeberg valmistui filosofian kandidaatiksi heinäkuussa 1827. Opiskelurahoja hän ansaitsi kotiopettajana Saarijärvellä ja Ruovedellä. Ensin mainitun paikkakunnan innoittamana syntyi 1830 hänen esikoiskokoelmassaan julkaistu runo "Saarijärven Paavo" ("Bonden Paavo"). Runebergin ensimmäinen julkaistu runo oli "Åbo Tidningar" -lehdessä 1826 ilmestynyt "Auringolle" ("Till solen").
Perhe.
Runebergien asunto Porvoossa Aleksanterinkadun ja Kirkkokadun (nyk. Runeberginkatu) kulmassa.
Työura.
Runeberg muutti Helsinkiin 1828. Siellä perustettiin 1832 "Helsingfors Morgonblad" -lehti, jonka ensimmäinen toimittaja Runeberg oli. Helsingin-vuosinaan Runeberg asui useissa eri osoitteissa eri puolilla kaupunkia. Alkuvuonna 1837 Runeberg sai Porvoon kymnaasin roomalaisen kirjallisuuden lehtorin viran ja perhe muutti pysyvästi Porvooseen. Opettajanuransa ohella hän toimitti "Borgå Tidning" -lehteä vuosina 1838–39. Runeberg toimi opettajana aina eläkkeelle siirtymiseensä asti vuonna 1857 ja keskittyi sen jälkeen kirjoittamiseen. Hän halvaantui vuonna 1863 saatuaan metsästysretkellä aivoverenvuodon ja vietti loppuelämänsä pääasiassa vuodepotilaana. Runeberg sai professorin arvon 1844.
Kirjallinen tuotanto.
Runeberg kirjoitti koko tuotantonsa ruotsiksi. Runebergin tunnetuin teos on "Vänrikki Stoolin tarinat". Runot kertovat vuosien 1808–1809 Suomen sodan sankareista. Avausrunosta "Maamme" ("Vårt land") sävellettiin myöhemmin Suomen kansallislaulu.
Hirvenhiihtäjät.
Runeberg loi niin kutsutun suomalaisen sarjan, joka käsittää kolme eeposta: "Hirvenhiihtäjät", "Hanna" ja "Jouluilta". Runeberg oli Suomea kuvanneiden joukossa ensimmäinen, joka jäsensi maan esteettisesti ja kokonaisvaltaisesti.
"Hirvenhiihtäjät" (Elgskyttarne, 1832) on yhdeksän laulua käsittävä heksametrirunoelma, joka kuvaa kansanelämää. Runoelman aiheena on hirvenajo, johon kietoutuu myös kosiotarina. Itse tapahtumilla ei kuitenkaan ole itsenäistä merkitystä. Ne muodostavat kuvauksen kehykset.
Hirvenhiihtäjät ammentaa idyllin traditiosta. Sille on ominaista paikan yhteisyys ja rajoittuminen muutamiin elämän peruselementteihin. Runeberg kuvaa talonpoikaisten pirttien elämää ja yhteisön monenkirjavaa väkeä kerjäläisistä loisiin, piikoihin ja laukkuryssiin. Kukin henkilöistä edustaa jotakin yleistä ideaa, joka esitetään epiteettinä (”toimekas Anna” ja ”mielevä Pekka”).
Ihanteellisina ominaisuuksina mainitaan alamaisuus, nöyryys, vaatimattomuus, työteliäisyys ja omillaan toimeen tuleminen.
Nämä ominaisuudet tukivat pyrkimystä vallitsevan yhteiskunnallisen tilanteen säilyttämiseen, joka oli keskeinen 1830-luvun rauhaa ja kuria korostavassa ilmapiirissä. Hirvenhiihtäjien ihanteilla oli kirjallisuudessa useita vastineita. SKS esimerkiksi julkaisi moralisoivan romaanin "Kultala", joka oli sovitettu sveitsiläisen Heinrich Zschokken alkutekstistä. Siinä osoitettiin, että työ ja uskollisuus tekevät elämästä kultalan, eivät suinkaan vaatimiset, vallankumoukset ja kapinointi.
Hirvenhiihtäjien vallitsevana vaikutelmana on levollisuus ja sopusointu. Ihmiset elävät viattomuuden tilassa, missä he ovat saavuttaneet keskinäisen harmonian ja sisäisen rauhan. Välitöntä luontosuhdetta kuvaa se, että luonnonilmiöillä ja ihmiselämän tapahtumilla on sama rytmi ja kieli.
Runebergin heksametriepiikka on lähellä arkikieltä. Jos säkeet kirjoitettaisiin peräkkäin ilman mittaa lauseiden ajatussisältöjen mukaisesti, kerronta muuttuisi miltei realistiseksi proosaksi.
Kunnianosoitukset.
Runeberg sai pian kuolemansa jälkeen osakseen lukuisia kansallisia kunnianosoituksia. Varhaisimpia näistä oli hänen Porvoon keskustassa sijainneen kotinsa muuttaminen Suomen ensimmäiseksi kotimuseoksi. Museo avattiin yleisölle vuonna 1882, vain viisi vuotta J. L. Runebergin kuoleman ja kolme vuotta hänen vaimonsa Fredrika Runebergin kuoleman jälkeen, ja kuuluu edelleen Porvoon tärkeimpiin turistinähtävyyksiin.
Runebergille on pystytetty lukuisia muistopatsaita. Näistä vanhimmat ja huomattavimmat ovat vuonna 1885 paljastetut Helsingin ja Porvoon patsaat, molemmat runoilijan pojan Walter Runebergin veistämiä. Esplanadin puistossa sijaitsevassa Helsingin patsaassa on kaksi pronssista hahmoa: korkean jalustan huipulla seisova, lyseonlehtorin virka-asussaan kuvattu Runeberg, sekä hänen jalkojensa juuressa oleva Suomi-neito joka kannattelee kuparitauluun kaiverrettuja Maamme-laulun sanoja. Porvoon Runeberginpuiston patsas on kopio Helsingin patsaasta, mutta pienemmässä koossa ja ilman Suomi-neidon hahmoa.
Runebergin synnyinkaupungissa Pietarsaaressa on vuonna 1904 paljastettu patsas, joka on niin ikään Walter Runebergin käsialaa. Lisäksi kaupungin ulkopuolella sijaitseva kalastusmaja, jossa Runeberg vietti lapsena kesiään vanhempiensa kanssa, on museoitu ja tunnetaan Runebergin tuvan nimellä. Ruovedellä on vuonna 1954 paljastettu Runebergin muistomerkki, ja kunnan tärkeimpiin nähtävyyksiin kuuluu Runebergin lähde, jonka partaalla tämän väitetään kirjoittaneen tunnetun runonsa "Sua lähde kaunis katselen". Turussa Runeberg on ikuistettu Harry Kivijärven veistämään patsaaseen "Runeberg, Lönnrot, Snellman", lempinimeltään "Kolme vekkulia". Patsas paljastettiin vuonna 1968 näiden kolmen Turun Akatemiassa opiskelleen suurmiehen muistoksi ja sijaitsee Turun yliopiston päärakennuksen edessä.
Runebergillä on nimikkokatuja, -aukioita ja -puistoja lukuisissa suomalaisissa kaupungeissa. Huomattavimpia näistä ovat Helsingin Kampissa ja Töölössä sijaitseva Runeberginkatu sekä Porvoon ja Pietarsaaren Runeberginpuistot. Hänen mukaansa on nimetty myös Runeberg-projekti, pohjoismaisen kirjallisuuden elektroninen julkaisuprojekti, sekä Runeberg-palkinto, yksi Suomen huomattavimmista kirjallisuuspalkinnoista. Suomenruotsalaista kirjallisuutta ja kulttuuria vaaliva Svenska litteratursällskapet i Finland perustettiin vuonna 1885 Runebergin muistoa kunnioittamaan.
Vuonna 2004 lyötiin Runebergin kunniaksi nimellisarvoltaan kymmenen euron hopeinen juhlaraha.
Näkyvin Runebergin osakseen saamista kunnianosoituksista on kuitenkin Runebergin päivä, jota vietetään vuosittain runoilijan syntymäpäivänä 5. helmikuuta ja joka on vakiintunut liputuspäivä. Päivää juhlistetaan syömällä runebergintorttuja, makeita leivonnaisia, joita Runebergin kerrotaan mielellään nauttineen ja joiden resepti on perimätiedon mukaan Fredrika Runebergin kehittämä.


Unesco.
Unesco eli Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö () on Yhdistyneiden kansakuntien alajärjestö, jonka tarkoituksena on tieteen, kasvatuksen ja kulttuurin avulla edistää kansojen välistä yhteistyötä. Se perustettiin 16. marraskuuta 1945, ja siihen kuuluu 196 jäsenmaata. Suomi liittyi järjestöön vuonna 1956. Järjestön pääjohtajaksi on valittu vuonna 2009 bulgarialainen Irina Bokova. Hänen edeltäjänsä oli japanilainen Kōichirō Matsuura. Järjestön päämaja sijaitsee Pariisissa.
Päämäärät ja tehtävät.
1. Järjestön tarkoituksena on myötävaikuttaa rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen edistämällä kansojen välistä yhteistyötä kasvatuksen, tieteen ja kulttuurin avulla, jotta Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjassa kaikille kansoille tunnustettujen oikeuden, lain, ihmisoikeuksien ja ihmisten perusvapauksien periaatteiden yleismaailmallinen kunnioitus voitaisiin rotuun, sukupuoleen, kieleen tai uskontoon katsomatta turvata.
a) suosii kaikkia joukkotiedotusvälineitä hyväksikäyttäen sitä työtä, joka edistää kansojen keskinäistä tuntemusta ja ymmärtämystä ja suosittelee tässä tarkoituksessa sellaisten kansainvälisten sopimusten solmimista, jotka osoittautuvat tarpeellisiksi sanan tai kuvan välityksellä helpottamaan aatteiden vapaata vaihtoa;
ryhtymällä yhteistyöhön sitä toivovien jäsenvaltioiden kanssa auttaakseen niitä kehittämään opetustoimintaansa;
panemalla alulle kansojen välisen yhteistyön sen ihanteen asteittaiseksi toteuttamiseksi, joka pyrkii varaamaan kaikille, rotuun, sukupuoleen tai taloudellisiin taikka yhteiskunnallisiin eroavaisuuksiin katsomatta, yhtäläiset mahdollisuudet päästä osalliseksi kasvatuksesta;
ehdottomalla sellaisia kasvatusmenetelmiä, jotka parhaiten soveltuvat kaikkialla maailmassa valmistamaan lapsia vapaan ihmisen velvoituksiin;
vaalimalla sen yleismaailmallisen sivistysperinnön säilyttämistä ja suojelemista, jonka kirjat, taideteokset sekä muut historialliset ja tieteelliset muistomerkit muodostavat, ja suosittelemalla asianomaisille kansoille tätä tarkoittavien kansainvälisten sopimusten solmimista;
kannustamalla kansojen välistä yhteistyötä kaikilla henkisen elämän aloilla, samoin kuin kasvatuksen, tieteen ja kulttuurin piirissä toimivien henkilöiden sekä julkaisujen, taideteoksien, tutkimusvälineiden ja muun tietoaineiston vaihtoa;
helpottamalla sopivin kansainvälisin yhteistyötoimenpitein kaikkien kansojen mahdollisuuksia saada käyttöönsä eri maissa painettuja julkaisuja.
3. Pyrkien turvaamaan järjestön jäsenvaltioille niiden sivistysmuotojen ja kasvatusjärjestelmien riippumattomuuden, koskemattomuuden ja hedelmällisen erilaisuuden, järjestö ei saa puuttua asioihin, jotka olennaisesti kuuluvat jonkin jäsenvaltion sisäiseen toimivaltaan.
Toiminta.
Unescon toiminnan painopistealueet ovat kasvatus, luonnontieteet, humanistiset ja yhteiskuntatieteet, kulttuuri sekä viestintä. Toiminta koostuu erilaisista ohjelmista ja niiden suunnittelusta ja kehittämisestä, sekä kansainvälisten sopimusten ja suositusten laatimisesta. Toimintansa tueksi Unesco nimeää julkisuuden henkilöitä hyvän tahdon lähettiläiksi levittämään tietoa ohjelmistaan.
Koulutus kaikille -prosessi.
Koulutus kaikille -prosessin (, EFA) päätavoitteet ovat yleinen perusopetusmahdollisuus kaikille vuoteen 2015 mennessä sekä sukupuolten välinen tasa-arvo koulutuksessa vuoteen 2005 mennessä.
Kouluverkosto.
Maailmanlaajuisen Unesco-kouluverkoston (, ASP) tavoitteena on lisätä kansainvälistä kulttuurista ymmärtämystä ja osaamista kouluissa.
Maailmanperintö.
Unesco on vuodesta 1972 ylläpitänyt maailmanperintöluetteloa. Sen tavoitteena on eri kansakuntien ainutlaatuisen perinnön arvostuksen lisääminen ja sitä koskevan tiedon levittäminen.


Kantoliina.
Kantoliina on lasten kantamiseen tarkoitettu kangas. Liina kiedotaan lapsen ja kantajan kehon ympäri.
Kantoliinoja on käytetty useissa kulttuureissa jo vuosisatoja. Ne ovat yleistymässä Suomessakin. Kanga-reppu oli ensimmäinen Suomessa myyty kantoliina. Nykyään kantoliinoja ja -reppuja on markkinoilla kymmeniä eri malleja.


OpenOffice.org.
Apache OpenOffice (tunnetaan nimellä OpenOffice.org) on avoimeen lähdekoodiin perustuva toimisto-ohjelmisto, joka sisältää tekstinkäsittelyohjelman (Writer), taulukkolaskentaohjelman (Calc), esitysgrafiikkaohjelman (Impress), tietokantaohjelman (Base), vektorigrafiikan tuottamiseen tarkoitetun piirto-ohjelman (Draw) sekä matemaattisten kaavojen kirjoittamiseen tarkoitetun ohjelman (Math). OpenOffice.org on käännetty yli 40 kielelle, myös suomeksi.
Arkikielessä ohjelmiston nimi lyhenee usein muotoon OpenOffice, mutta tämä on toisen tuotteen tavaramerkki, joten ohjelmiston virallinen nimi on OpenOffice.org. Koko ohjelmistosta käytetään nimeä OpenOffice.org Application, tai se nimetään versionsa mukaan, esimerkiksi OpenOffice.org 3.3. Joskus käytetään myös lyhenteitä OOo, OO tai ooo.
Ohjelmisto kilpailee Microsoft Office -ohjelmien kanssa ilmaisuutensa, vapaan levitettävyyden ja helpomman saatavuutensa vuoksi.
Historia.
OpenOffice.org perustuu Sun Microsystemsin StarOffice-pakettiin, jonka Sun osti saksalaiselta StarDivisionilta 1999 ja avasi myöhemmin yhteisön kehitettäväksi. Nykyisin Sun paketoi avoimen lähdekoodin versiosta aika ajoin lisäominaisuuksilla varustetun kaupallisen tuotteen nimeltä StarOffice.
Oraclen ostettua Sunin vuonna 2009 osa ohjelmiston johtavista kehittäjistä erosi syksyllä 2010 projektista ja perusti uuden Document Foundationin jatkamaan ohjelmiston kehitystä riippumattomana. Uusi versio julkaistiin nimellä LibreOffice. Uuden säätiön merkittäviin tukijoihin kuuluvat Google ja Red Hat.
Oracle lahjoitti kokonaisuudessaan OpenOffice.orgin vuonna 2011 Apache Software Foundationille. Joulukuussa 2011 Apache Software Foundation ilmoitti, että projektin nimeksi vaihtuu Apache OpenOffice.
Ominaisuudet.
OpenOfficen.orgin vahvuus on XML:ään perustuva avoin tiedostoformaatti. Ohjelma on lähes täysin Microsoft Office -yhteensopiva; käyttäjä voi avata ja tallentaa muun muassa.doc.xls ja.ppt-muotoisia tiedostoja. 1.1-versiossa tuli mukaan mahdollisuus tallentaa tiedostoja suoraan PDF-muotoon. OpenDocument-tuki tuli mukaan versiossa 2.0, mutta jo 1.1.5 osaa lukea OpenDocument-tiedostoja.
Ohjelmistoa levitettiin aikaisemmin kahdella eri lisenssillä, jotka olivat LGPL ja SISSL. Versiosta 2.0 alkaen ohjelmistoa julkaistaan enää LGPL-lisenssillä.
OpenOffice.org 2.0:n korjauspäivitys 2.0.3 paransi ohjelman vakautta sekä Microsoft Office -asiakirjojen yhteensopivuutta. Erityisesti taulukkolaskentaohjelma Calcin toiminta nopeutui. Ohjelmiston uusi ominaisuus on päivitysten tarkistustyökalu. Versioon 2.2 ja uudempiin on saatavilla lisäosa, joka mahdollistaa Microsoftin uusien docx-tiedostojen lukemisen ja tallentamisen.
Mac OS X-käyttöjärjestelmälle on OpenOffice.orgin lähdekoodin pohjalta kehitetty itsenäinen NeoOffice-niminen toimisto-ohjelmisto.
Oikoluku.
Suomenkieliseen OpenOffice.org:iin ei sisälly tavutus- tai oikolukuominaisuutta, vaan siinä on pelkästään suomenkielinen käyttöliittymä. Suomen kielen oikoluvun ja tavutuksen voi kuitenkin lisätä asentamalla erillisen Soikko- tai Voikko-lisäohjelmiston. Näistä kahdesta Soikko ei perustu avoimeen lähdekoodiin, ja sen kehitys on jo lopetettu. Voikko on kehitetty Soikon avoimeksi korvaajaksi. Voikosta on saatavilla sekä perusversio että murreversio.


Voima (Tähtien sota).
Voima () on Tähtien sota -elokuvissa, kirjoissa yms. esiintyvä ilmiö, kenttä, joka ympäröi kaiken elollisen ja pitää galaksit koossa. Jedit kykenevät hyödyntämään Voimaa, mutta sen opetteleminen vie aikaa. Voiman pimeälle puolelle langenneet voivat käyttää sithvoimaa. Voiman pimeä puoli koostuu vihasta, pelosta ja aggressiosta.
Tulevassa MMORPG-pelissä kerrotaan, että Voima havaittiin ensimmäisen kerran Tython- nimisellä planeetalla, jossa ensimmäiset jeditkin syntyivät.
Voima voidaan tunnistaa henkilöistä mittaamalla verikokeella midi-chloriaaniarvo. Mitä suurempi arvo on, sitä vahvempi henkilön on mahdollista olla voimassa.


Voima (lehti).
Voima on suomalainen valtakunnallinen, pääosaltaan mainosrahoitteinen, ilmaisjakelulehti, jonka ensimmäinen numero ilmestyi joulukuussa 1999. Tammikuusta 2000 alkaen lehti on ilmestynyt kymmenen kertaa vuodessa. Voiman painos on 70 000 ja Kansallisen mediatutkimuksen mittaama levikki on 81 000 ja jakelupisteitä on yli 700 ympäri Suomea. Voiman painoksesta noin puolet jaetaan pääkaupunkiseudulla. Seuraavaksi aktiivisimmat jakelupaikat ovat Tampereella ja Turussa. Loput painoksesta jaetaan ympäri maata. Jakelupisteinä toimivat muun muassa kirjakaupat, kirjastot, elokuvateatterit, Matkahuollon toimipisteet, kahvilat, korkeakoulut, teatterit ja museot.
Voima on kriittinen yhteiskunnallis-kulttuurinen ja vasemmistolainen julkaisu, jonka artikkeleista välittyy useimmiten voimakas vastakulttuurinen asenne. Lehden artikkelit käsittelevät muun muassa kapitalismia, ihmisoikeuksia, ympäristöpolitiikkaa sekä yhteiskunnallista tilannetta esimerkiksi Tšetšeniassa, Israelissa ja Suomessa.
Voiman vastamainos, jossa kritisoitiin Volvon viherpesumainontaa, ja josta Volvon tuohtui.
Voima on tehnyt vastamainoksia, joissa otetaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Tekijä oli lehden AD Klaus Welp. Aiheena ovat olleet tuloerojen kasvu ("Luuserit Vuittuun"), ympäristöasioihin ("Volve", joka sai Volvon lakimiehen ottamaan yhteyttä), eläinten oikeuksiin, paliittisen ja taloudellisen vallan kytköksiin, mutta erityisesti yrityten toimintaan. UPS-vastamainoksessa tehdään pilkkaa, So'Realin huulipunamainos ottaa kantaa kosmetiikkayritys L'Orealin eläinkokeisiin. Vastamainoksista tehtiin näyttely ja kirja.
Vuonna 2001 Voimalle myönnettiin Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto.
Lehteä julkaisee Voima Kustannus, jonka osakkaita ovat Rosebud Books, Suomen Rauhanpuolustajat, Luonto-Liitto, Maan Ystävät ja Heikki Hiilamo.
Vuonna 2007 Voima Kustannus ryhtyi julkaisemaan ranskalaisen "Le Monde diplomatiquen" suomenkielistä laitosta taskukirjoina. Seuraavana vuonna Diplo-pokkareiden julkaisu siirrettiin Voima Kustannus Oy:n rinnalle perustettun Into Kustannus Oy:n tehtäväksi. Into Kustannus julkaisee nykyään myös Diplon kartastokirjoja, venäläisen "Novaja Gazetan" suomenkielistä taskukirjalaitosta ja yhteiskunnallisia pamfletteja.
Lokakuussa 2008 Voima Kustannus aloitti Fifi-verkkolehden julkaisun. Fifin kävijämäärä oli maaliskuussa 2010 noin 44 000 eri kävijää kuukaudessa.


Quintana Roo.
Quintana Roo on Meksikon itäisin osavaltio. Se rajoittuu Yucatániin pohjoisessa ja Campecheen lännessä, idässä Karibianmereen ja etelässä Belizeen. Osavaltio on saanut nimensä meksikolaisen kansallissankarin Andrés Quintana Roon mukaan.
Quintano Roosta tuli territorio 24. marraskuuta 1902 ja osavaltio 8. lokakuuta 1975. Se on Meksikon uusin osavaltio.


Chihuahua (kaupunki).
Chihuahua on Chihuahuan osavaltion pääkaupunki Meksikossa. Vuonna 2003 siellä oli 721 090 asukasta. Kaupungin nimen alkuperä ei ole tarkkaan tunnettu, mutta Nahuatl-intiaaneilla sana "Xicuahua" merkitsee kuivaa, hiekkaista paikkaa.
Kaupunki perustettiin virallisesti nimellä "Real de San Francisco de Cuéllar" vuonna 1709, kun läheltä oli löytynyt hopeaa. Vuonna 1718 se uudelleennimettiin "Felipe el Real de Chihuahua"ksi. sieltä on kotoisin Chihuahua-koirarotu.


Slavoj Žižek.
Slavoj Žižek (s. 21. maaliskuuta 1949 Ljubljana, Jugoslavia) on slovenialainen filosofi ja kulttuurikriitikko. Hän opiskeli filosofian tohtorin tutkintoonsa asti Ljubljanassa, ja sen jälkeen hän opiskeli psykoanalyysia Pariisin yliopistossa. Žižekiä on luonnehdittu kenties tärkeimmäksi, lainatuimmaksi ja kiistellyimmäksi nykymaailman vasemmistoajattelijaksi maailmassa.
Elämä ja ura.
Žižek tunnetaan töistään, joissa hän analysoi populaarikulttuuria Jacques Lacanin tekstien hengessä. Žižekin ajattelun keskeisiä lähtökohtia ovat lacanilaisen psykoanalyysin ja ideologiakritiikin lisäksi G. W. F. Hegelin ja Karl Marxin filosofiset näkemykset. Lacanisen psykoanalyysin tulkinnan lisäksi hän kirjoittaa lukuisista aiheista, kuten fundamentalismista ja porvarien suvaitsevaisuuskäsityksestä, poliittisesta korrektiudesta, globalisaatiosta, modernista subjektista, ihmisoikeuksista, Lenin-myytistä, kyberavaruudesta, postmodernismista, monikulttuurisuudesta, oopperasta, David Lynchistä ja Alfred Hitchcockista. Žižekin kirjoitustyyli, kuten myös puhetyyli, on räiskyvä. Hän käyttää paljon kärjistyksiä ja havainnollistaa Lacanin teorioita esimerkeillä populaarikulttuurista.
Žižek on julkaissut 1990-luvun alusta alkaen noin kirjan vuodessa ja toimittanut useita teoksia. Hän kirjoittaa pääasiassa englanniksi, mutta on julkaissut myös saksaksi ja ranskaksi. Vuonna 1990 hän oli Slovenian presidenttiehdokkaana. Hän on kirjoittanut tekstit Abercrombie & Fitch Co. -liikkeen vaatekatalogiin.
Suomessa Žižekin kirjoituksia ovat kommentoineet muun muassa Tuomas Nevanlinna, Jukka Relander, Janne Porttikivi, Janne Kurki, Kimmo Jylhämö ja Hanna Kuusela. YLE Teema esitti syksyllä 2008 Žižekin kolmiosaisen sarjan "Elokuvan kätketty kieli", jossa Žižek analysoi tunnettuja elokuvia ja niiden syvempää luonnetta.
Žižek on asettunut tukemaan Wikileaksia hyvin voimakkaasti. Hänen mukaansa Wikileaks on muuttanut poliittisen kulttuurin, eikä enää voida teeskennellä, ettei tiedetä.


Martha Nussbaum.
Martha Nussbaum (o.s. "Craven", s. 6. toukokuuta 1947 New York Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen filosofi, jonka erityisiä kiinnostuksen kohteita ovat olleet antiikin filosofia, poliittinen filosofia ja etiikka.
Elämä ja ura.
Nussbaumin vanhemmat ovat philadelphialainen asianajaja George Craven ja Betty Warren. Hän opiskeli teatteria ja antiikin kulttuuria New Yorkin yliopistossa ja suoritti BA-tutkinnon vuonna 1969. Hän siirtyi opiskelemaan filosofiaa Harvardin yliopistoon, josta hän suoritti (MA-tutkinnon 1972 ja PhD:n vuonna 1975). Tänä aikana hän meni naimisiin Alan Nussbaumin kanssa (avioero 1987), kääntyi juutalaisuuteen ja sai tyttären Rachelin, josta tuli Saksan historian opettaja.
Hän opetti filosofiaa ja antiikin kulttuuria Harvardissa 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa, jolloin hän siirtyi Browin yliopistoon. Hänen 1985 ilmestynyt teoksensa "The Fragility of Goodness", joka käsitteli antiikin etiikkaa, oli varsin merkittävä ja huomattiin eri tahoilla.
1980-luvulla Nussbaum alkoi tehdä yhteistyötä taloustieteilijä Amartya Senin kanssa kehitysyhteistyön ja etiikan saralla. Nussbaum kehitti Senin kanssa kehitysyhteistyön ”toimintavalmiudet”, jonka mukaan toimintavalmiudet (”tosiasialliset oikeudet”, kuten mahdollisuus elää vanhaksi, toimia taloudellisesti tai osallistua poliittiseen toimintaan) ovat perimmäinen osa kehitystä ja köyhyys toimintavalmiuksien puutetta. Näkemys on vastoin yleistä näkemystä kehitysyhteistyöstä, jossa kehitys nähdään yksinkertaisena bruttokansantuotteen kasvuna ja köyhyyden tulojen pienuutena. Näkemys kehitykseen edustaa moraalista universalismia vastakohtana moraaliselle relativismille. Suuri osa työstä esitetään aristoteelisesta näkökulmasta.
Nussbaum on soveltanut toimintavalmius-käsitettä myös John Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian uudelleentulkintaan. Hänen mielestään Rawlsin vapauden periaate on merkityksellinen vain, kun se nähdään tosiasiallisina oikeuksina, toisin sanoen oikeina mahdollisuuksina jotka perustuvat henkilökohtaisiin ja yhteisöllisiin olosuhteisiin. Täten myös epätasa-arvo rawlsilaisuudessa (eroperiaate) selvennetään perimältään kykypohjaiseksi periaatteeksi.
Vuodesta 1995 Nussbaum on ollut lain ja etiikan professorina Chicagon yliopiston oikeustieteen laitoksessa. Hänen nykyinen puolisonsa on Cass R. Sunstein, myös Chicagon yliopistossa työskentelevä perustuslain tutkija.
Martha Nussbaumille myönnettiin akateemikon arvonimi Suomessa vuonna 2000.


Robert Nozick.
Robert Nozick (16. marraskuuta 1938 New York – 23. tammikuuta 2002 Cambridge, Massachusetts) oli amerikanjuutalainen filosofi ja Harvardin yliopiston poliittisen filosofian professori. Nozick teki käytännöllisesti katsoen yksin libertaarisesta poliittisesta filosofiasta hyväksyttyä valtavirran akateemisissa piireissä 1900-luvun yhteiskuntafilosofian klassikoihin kuuluvalla teoksellaan "Anarchy, state & utopia" (1974), joka sai kansallisen kirjapalkinnon Yhdysvalloissa ilmestymistään seuraavana vuonna.
Nozick syntyi venäjänjuutalaiseen siirtolaisperheeseen Brooklynissa, New Yorkissa. Lukioaikoinaan hän liittyi sosialistisen puolueen nuorisojärjestöön, ja jatkoi sitten opiskelujaan Columbia Collegessa, jossa oli perustamassa sosialistista opiskelijajärjestöä. Hän suoritti humanististen tieteiden kandidaatin tutkinnon 1959, ja siirtyi jatkamaan opintojaan Princetonin yliopistoon, jossa suoritti lisensiaatin tutkinnon 1961 ja väitteli tohtoriksi 1963. Princetonissa opiskellessaan Nozick tutustui Ludwig von Misesin ja Friedrich von Hayekin tuotantoon, ja vaihtoi sosialismin libertarismiin.
Nozick ja yhteiskuntafilosofia.
Nozickin vuonna 1974 ilmestynyt teos "Anarchy, State & Utopia" on libertaarinen vastine John Rawlsin oikeudenmukaisuusteorialle (1971). Nozickin ajatusten taustalla voidaan nähdä mm. Immanuel Kantin näkemys, että yksilöitä ei koskaan saa pitää välineinä muiden ihmisten tarkoitusperien toteuttamiseksi. Kirjassaan Nozick katsoo muun muassa, että omaisuuden jakautuminen väestössä on oikeutettu vain, jos jakautunut tilanne on tapahtunut aikuisten välisten vapaaehtoisten sopimusten kautta, vaikka prosessissa syntyisikin suuria epätasa-arvoisuuksia. Nozick jatkaa kantilaisen ajattelun pohjalta, jonka mukaan ihmiset ovat järkeviä toimijoita ja arvo sinällään, eivätkä vain käytettäviä välineitä. Esimerkiksi pakotettu tulojenjako kohteli ihmisiä kuten he olisivat rahan lähteitä (välineitä). Nozickin näkemys on tässä vastakkainen rawlsilaisen näkemyksen kanssa, jonka mukaan huonoimmin toimeentulevan olojen on parannuttava, jotta omaisuuden jakautuminen olisi oikeudenmukaista.
Erityisesti Nozick pohtii valtion tarpeellisuutta. Hän eroaa anarkisteista siinä suhteessa, että hän pitää minimivaltiota tarpeellisena. Toisaalta Nozick ei hyväksy lainkaan minimivaltiota laajempaa valtiota.
Nozickin mielestä kaikkein perustavimmat oikeudet ovat yksilön oikeudet, ja niiden loukkaaminen on väärin. Perusoikeuksina Nozick pitää oikeutta elämään, oikeutta vapauteen ja yksityistä omistusoikeutta. Mitkään hyvätkään seuraamukset eivät oikeuta loukkaamaan näitä oikeuksia lukuun ottamatta varsinaisia katastrofeja. Nozickin mukaan nämä perusoikeudet kuuluvat yhtäläisesti kaikille. Jokainen omistaa oman ruumiinsa, ruumiinvoimansa, kapasiteettinsa ja kykynsä.
Nozickin mukaan sellainen valtio, joka estää väkivallan, varkaudet ja huijaukset sekä takaa sopimusten kunnioittamisen, on riittävä, enempää ei tarvita. Tätä laajempaa valtion toimintaa Nozick ei pidä oikeutettuna. Kaikki varallisuuden- ja tulonsiirrot, verotus mukaan lukien ovat Nozickin mielestä vapauden rajoituksia. Varallisuuserot ovat Nozickin mukaan oikeutettuja ja syntyvät omien ponnistelujen ja kykyjen avulla. Nozick katsoo, että vapaaehtoinen hyväntekeväisyys riittää turvaamaan vähäosaisimpien toimeentulon.
Nozick ja tietoteoria.
Paitsi yhteiskuntafilosofiassa, Nozick tuli tunnetuksi myös epistemologian saralla suorittamillaan tutkimuksilla. Kun klassisen tiedon määritelmän nojalla (propositionaalinen) tieto muodostuu tosista ja hyvin perustelluista uskomuksista, antoi Nozick puolestaan nk. eksternalistisen tiedon analyysin. Nozickin analyysi on herättänyt paljon keskustelua analyyttisen filosofian piirissä monesta syystä. Yksi näistä on ollut Nozickin kiinnostava väite, että nk. tietoteoreettiselle skeptisismille (näkemys, ettei tiedon käsitettä voida soveltaa mihinkään, ts. ettei mitään voida tietää) voidaan antaa tyydyttävä vastaus hänen teoriansa avulla.
Nozickin tietoteoreettisen ajattelun perustana on ajatus, että tietoa olevat uskomukset eroavat muista uskomuksista siinä, että ne ovat ikään kuin herkkiä totuudelle; jos arkipäiväinen maailmamme olisi hiukan erilainen, uskoisimme tietoa olevat uskomuksemme vain, jos ne olisivat tosia. Tässä kohdin esimerkiksi otetaan usein lämpömittarin toiminta. Voidaan sanoa, että lämpömittari on herkkä lämmönvaihteluille sikäli kuin sen näyttämä lämpötilan numeroarvo heijastaa normaaliolosuhteissa todellista lämpötilaa.
Nozickin esittämä tiedon analyysi on, pienin eroavaisuuksin, seuraava.
Nozick itse huomauttaa, että ym. analyysi ei aina toimi. Hän ottaa esimerkiksi epistemologien parissa usein keskustellun isoäidin tapauksen. Kuvitellaan argumentin vuoksi isoäiti, joka nähdessään lapsenlapsensa huomaa tämän olevan terve ja elossa. Oletetaan kuitenkin lisäksi, että jos lapsi olisi sairas tai kuollut, niin isoäidille valehdeltaisiin uskottavasti. Selvästi isoäiti tietää nähdessään lapsenlapsensa, että tämä on elossa. Kuitenkaan isoäidillä ei kaikissa vaihtoehtoisissa tilanteissa ole totta uskomusta lapsenlapsensa terveydentilasta.
Yllä annetun teknisen käsitteen avulla Nozick antaa lopullisen, nk. lokaalia prosessireliabilismia edustavan näkemyksensä.


Charles Taylor (filosofi).
Charles Taylor CC, GOQ, FRSC, (s. 5. marraskuuta 1931) on kanadalainen filosofi, joka tunnetaan näkökulmistaan moraaliin ja moderniin länsimaisen yksilön ja ryhmän identiteettiin. Hänet luokitellaan usein kommunitaristiksi.
Taylor sai koulutuksensa McGillin (kandidaatin tutkinto historiassa 1952) ja Oxfordin yliopistolla (kandidaatin tutkinto politiikassa, filosofiassa ja taloustieteissä 1955, maisteri 1960 ja FT 1961).
Taylor työskenteli moraalifilosofian professorina Oxfordissa sekä poliittisten tieteiden ja filosofian professorina McGillin yliopistolla Montrealissa, Kanadassa (nykyisin emeritusprofessori). Hänellä on nykyisin osa-aikainen nimitys lain ja filosofian professorina Northwestern-yliopistolla Evanstonissa, Illinoisissa.


Kahtaisioni.
Kahtaisioni on molekyyli, jossa happoryhmä on luovuttanut protonin emäsryhmälle. Happoryhmällä on siten negatiivinen varaus ja emäsryhmällä positiivinen. Kokonaisvaraus on usein nolla.
Tyypillisiä kahtaisioneja ovat aminohapot, joissa on aina sekä happoryhmä (–COOH) että emäsryhmä (–NH2). Koska happo reagoi emäksen kanssa, esimerkiksi glysiini (kuvassa) on pH:ltaan neutraalissa liuoksessa lähinnä kahtaisionimuodossa.


Atseotrooppinen seos.
Atseotrooppinen seos on nesteseos, josta keitettäessä syntyvän höyryn koostumus on sama kuin nesteseoksen itsensä, ts. se tislautuu muuttumattomana. Esimerkiksi etanolin vesiliuos muodostaa atseotrooppisen seoksen kun se tislataan noin 96-massaprosenttiseksi.


Raseeminen seos.
Raseeminen seos on optisten isomeerien seos, joka sisältää yhtä paljon vasen- ja oikeakätistä isomeeriä eli molempia enantiomeerejä yhtä paljon. Koska enantiomeerit kiertävät valon polarisaatiotasoa yhtä paljon mutta vastakkaisiin suuntiin, raseeminen seos ei kierrä polarisaatiotasoa.
Lääkkeistä esimerkiksi efedriini ja ibuprofeeni esiintyvät raseemisina seoksina. Seosten kahdesta isomeeristä yleensä vain toinen vaikuttaa halutulla tavalla. Talidomidissa toinen isomeeri auttoi raskaana olevien naisten aamupahoinvointiin, mutta toinen vahingoitti sikiötä.


Ilmeniitti.
Ilmeniitti eli rauta-titaani-oksidi, (FeTiO3) on musta mineraali, jota esiintyy esimerkiksi kuukivessä. On esitetty, että mahdollisten kuusiirtokuntien hapen tarve voitaisiin tyydyttää esimerkiksi ilmeniittiä pelkistämällä.


Trappistit.
Trappistit (, lyh. O.C.S.O.) ovat katolisen kirkon latinalaiseen riitukseen kuuluva sääntökunta, sisterssiläisjärjestön eräs haara, joka noudattaa Benedictuksen luostarisäännöstöä.
Sääntökunta sai alkunsa uudistusliikkeestä Notre Dame de la Grande Trappen luostarissa vuonna 1664, kun veljet kokivat sisterssiläisten valtavirran lipsuvan liian rentoon elämään. Sääntökunta otti epävirallisen nimensä ranskalaisen Trappen kaupungin mukaan.
Nykyisin maailmassa on 170 trappistiluostaria ja niissä noin 2 500 munkkia ja 1 800 nunnaa.
Benedictuksen luostarisäännöstön kohta 48 sanoo: ”Olet oikea munkki vain kun elät kättesi työllä”. Niinpä trappistiluostarit tuottavat tarvikkeita, joiden myynnillä katetaan luostarin ylläpito. Tuotteiden joukossa on juustoja, leipää, ruumisarkkuja ja vaatetavaraa. Koska säännöstö ei tuomitse alkoholia, monet luostarit tuottavat olutta tai likööriä.


Casablanca (elokuva).
"Casablanca" on Michael Curtizin vuonna 1942 ohjaama draamaelokuva. Se sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Casablancaan. "Casablanca" on useissa äänestyksissä valittu kaikkien aikojen parhaiden elokuvien joukkoon, ja American Film Institute on nimennyt sen romanttisimmaksi yhdysvaltalaiseksi elokuvaksi. Elokuvan ensi-ilta oli New Yorkissa 26. marraskuuta 1942.
Elokuvalla on leikkauskohtia puolalaisen vakoojan Mieczysław Słowikowskin toimintaan Pohjois-Afrikassa.
Juoni.
Casablancan satamakaupunki toisessa maailmansodassa: paikallisten lisäksi kaupungissa kuhisee ranskalaisia, vakoojia, pakolaisia, natseja, seikkailijoita, opportunisteja ja yhteistoimintamiehiä. Puolueeton ja kyyninen kapakanpitäjä, yhdysvaltalainen Rick Blaine (Humphrey Bogart) pyörittää kaupungin ykkösravintolaa Rick’s Café Americain’ia. Natsi-Saksa on miehittänyt Ranskan vuonna 1940 ja Vichyn nukkehallitus pitää valtaa Ranskan Marokkoon kuuluvassa Casablancassakin. Blaine ei pidä natseista, mutta ajan yhdysvaltalaista sekaantumattomuuspolitiikkaa edustaen hän ei halua asettua kenenkään puolelle.
Ainoa tapa paeta saksalaisten miehittämästä Euroopasta on matkustaa Casablancaan, josta voi lentää Lissaboniin ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin. Viisumia on kuitenkin vaikea saada, joten monet joutuvat jäämään Casablancaan pitkäksi aikaa.
Guillermo Ugarte (Peter Lorre) on murhannut kaksi viisumeja kuljettavaa saksalaista virkamiestä Oranista Casablancaan kulkevassa junassa. Laittomasti viisumeja kauppaava Ugarte tulee Rickin luokse. Hän kehuskelee Rickille myyvänsä viisumit ”suurempaan hintaan kuin on osannut uneksiakaan”. Viisumit ovat hyvin arvokkaita, sillä Vichyn hallituksen korkea-arvoinen kenraali on allekirjoittanut ne, eikä niitä voi peruuttaa. Natsit kuitenkin pidättävät Ugarten ja tappavat tämän.
Ugarten pidättämisen jälkeen Casablancaan saapuu Rickin vanha rakastettu Ilsa Lund (Ingrid Bergman) ja tämän vastarintaliikkeeseen kuuluva tšekkoslovakialainen aviomiehensä Victor Laszlo (Paul Henreid), jonka kannoilla natsit ovat. Victor aikoo paeta Yhdysvaltoihin Ugarten viisumeilla ja jatkaa vapaudessa taistelua natseja vastaan. Saksasta saapunut majuri Strasser (Conrad Veidt) ja Casablancan poliisipäällikkö, kapteeni Louis Renault (Claude Rains) kuitenkin kieltäytyvät antamasta Ilsalle ja Victorille passeja. He eivät kuitenkaan voi pidättää Victoria ilman syytä.
Rick ja Renault lyövät 10 000 Ranskan frangista vetoa, pääseekö Victor Laszlo pakoon. Renault vakuuttaa, ettei Victor pääse Casablancasta pois. Ennen pitkää Ilsalle ja Victorille selviää, että Ugarten viisumit ovat Rickillä, mutta vaikka Victor tarjoaa Rickille
200 000 frangia, Rick kieltäytyy antamasta viisumeja Victorille. Rick on katkera, sillä hänen ja Ilsan piti vuosia sitten paeta Pariisista yhdessä Casablancaan, mutta Ilsa ei koskaan liittynytkään matkaan.
Lopulta Rick muuttaa mielensä ja pakottaa aseella uhaten Renault’n allekirjoittamaan viisumit. Rick saattaa Laszlot lentokentälle, Ilsa haluaisi jäädä ja paeta yhdessä Rickin kanssa mutta tämä varoittaa että sille reitille mihin hän on menossa – villiin viidakkoon – ei Ilsa voi seurata häntä; Ilsan paikka olisi Victorin mukana lentokoneessa. Jäähyväiset ovat nopeat ja kipeätunnelmaiset. Strasser ajaa paikalla ja saa Renaultilta kuulla Laszlon olevan koneessa. Strasser ihmettelee miksi Vichyn poliisiupseeri ei tee mitään ja rientää Rickin varoituksista huolimatta puhelimeen ottaakseen yhteyttä lennonjohtotorniin. Strasser vetää aseensa, mutta Rick ampuu nopeammin. Lentokentälle saapuville poliiseille tapahtuman todistanut Renault antaa tutun määräyksensä: "Pidättäkää tavanomaiset epäillyt!".
Victorin ja Ilsan lentokoneen noustessa ilmaan Rick ja vertauskuvallisen vichy-pullon roskiin heittänyt Renault kävelevät pois lentokentältä. Rick tokaisee: "Louis, luulen että tämä on kauniin ystävyyden alku".
Muita tunnustuksia.
American Film Institute nimesi "Casablancan" vuosisadan toiseksi parhaaksi yhdysvaltalaiseksi elokuvaksi. Elokuvassa usein kuultava kappale ”As Time Goes By” valittiin toiseksi parhaaksi yhdysvaltalaiseksi elokuvalauluksi. Laulu tulikin suosituksi vasta elokuvan myötä, vaikka se oli tehty jo aikaisemmin. AFI:n mukaan "Casablanca" on myös romanttisin yhdysvaltalainen elokuva. Monet sen repliikit myös valittiin hienoimpien sitaattien joukkoon.
Tarinoita.
Erään elokuvaan liittyvän tarinan mukaan elokuvan tekijät eivät tienneet viimeisenä kuvauspäivänäkään, miten elokuva tulisi päättymään. Alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan Rick lähettäisi Ilsan Victorin matkaan, mutta käsikirjoittajat kuitenkin harkitsivat, että Victor kuolisi Casablancassa ja Ilsa ja Rick lähtisivät Lissaboniin. Lopputulos oli kuitenkin todellisuudessa käsikirjoittajien tiedossa, vaikka he vielä viime hetkinä neuvottelivatkin sen toteutustavasta.
Arthur ”Dooley” Wilson oli elokuvan päänäyttelijöistä ainoa, joka koskaan vieraili oikeassa Casablancassa.
Kritiikkiä.
Elokuvasta on jälkeenpäin tehty myös väritetty versio, jota muun muassa puristit ovat pitäneet elokuvan pilaamisena.


Edward Victor Appleton.
Sir Edward Victor Appleton (6. syyskuuta 1892 – 21. huhtikuuta 1965) oli brittiläinen Nobel-palkittu fyysikko. Hän löysi toisen maailmansodan aikaan ilmakehän "Appleton"-kerroksen ja sai löydöstä Nobelin fysiikanpalkinnon 1947.
Appleton syntyi Bradfordissa ja opiskeli Cambridgen yliopistossa. Ensimmäisessä maailmansodassa hän oli pioneerijoukoissa, ja rauhan tultua hän palasi Cambridgeen ja alkoi tutkia radioaaltoja ja ilmakehän fysiikkaa Cavendish-laboratoriossa. Vuonna 1924 hänet kutsuttiin fysiikan professoriksi Lontoon yliopistoon. Hän palasi Cambridgeen 12 vuotta myöhemmin.
Vuoden 1924 loppupuolella Appleton aloitti yhdessä BBC:n kanssa kokeet, joilla löytyi radioaaltoja heijastava kerros ilmakehän yläosista, nykyisin ionosfääriksi kutsutusta kerroksesta. Tämä Appeltonin kerros heijastaa lyhytaaltoja niin että radioaaltoja voidaan lähettää ympäri maapallon.
Vuonna 1939 Appleton nimitettiin valtion tutkimuslaitokseen, jossa hän työskenteli toisen maailmansodan aikana tutkaa ja ydinpommia kehittävissä projekteissa.Sidan jälkeen 1949 hänet nimitetiin Edinburghin yliopiston rehtoriksi.


J. V. Snellman.
Johan (Juhana) Vilhelm Snellman (12. toukokuuta 1806 Tukholma, Ruotsi – 4. heinäkuuta 1881 Kirkkonummi, Suomen suuriruhtinaskunta) oli suomalainen filosofi, kirjailija, sanomalehtimies ja valtiomies, yksi vaikutusvaltaisimmista fennomaaneista 1800-luvun Suomessa. Hän vaikutti merkittävästi suomen kielen asemaan ja Suomen markan käyttöönottoon. Häntä pidetään Suomen kansallisfilosofina ja yhtenä tärkeimmistä kansallisista herättäjistä.
Lapsuus.
Snellman syntyi Tukholman satamassa "Patience"-laivalla vuonna 1806. Hänen isänsä oli ruotsinkielinen pohjalaismerikapteeni Christian Henrik Snellman ja äitinsä Maria Magdalena (os. Röring). He asuivat Södermalmin kaupunginosassa, jossa asui myös muita merimiehiä ja heidän perheitään. Kun Suomi liitettiin Venäjään vuonna 1809, Snellmanin vanhemmat halusivat palata Ruotsista Suomeen ja muuttivat Keski-Pohjanmaalle, Kokkolaan, joka tuolloin oli merkittävä kauppa- ja merenkulkukaupunki. Kokkolassa Snellman vietti vuodet 1813–1816 veljiensä Christian Gerhardin ja Carl Augustin, sekä siskojensa Magdalenan, Marian ja Annan kanssa. Johan Vilhelmin äiti kuoli 34-vuotiaana Annan, kuudennen lapsensa, synnytykseen vuonna 1814.
Snellman aloitti opintonsa yksityisopetuksessa Kokkolassa. Vuonna 1816 Snellman muutti tätinsä Anna Piponiuksen luokse Ouluun, jossa hän aloitti opinnot yliopistoon valmistavassa Oulun triviaalikoulussa. Kaupungissa ruotsinkielinen Snellman oppi myös suomen kielen keskustellessaan koulukavereidensa kanssa. Kesäisin hän asui vanhemman tätinsä luona Rantsilassa. Oulun palo vuonna 1822 tuhosi lähes koko kaupungin triviaalikouluineen, josta Snellman sai tovereidensa tavoin päättötodistuksen ilman tavanomaista päästötutkintoa.
Kesällä 1822 Snellman vietti lomaansa Alahärmässä, jonne hänen isänsä oli muuttanut uuden vaimonsa kanssa. Snellmanin äitipuolella oli Rautalammilla asunut nuorempi sisko nimeltä Anna Kristiina, joka kävi aina silloin tällöin tapaamassa sisartaan. Snellman oli vasta 16-vuotias, mutta se ei estänyt häntä ja vanhempaa Annaa rakastumasta toisiinsa ja menemästä kihloihin. Annalla oli kuitenkin kaksi kilpakosijaa, jotka tuhosivat rakastavaisten yhteyden varastamalla ja tuhoamalla heidän kirjeensä. Kilpakosijat myös kertoivat rakastavaisille perättömiä juttuja toisistaan.
Opinnot yliopistossa.
Snellman siirtyi 16-vuotiaana Keisarilliseen Turun Akatemiaan. Samaan aikaan opinnot yliopistossa aloittivat myös häntä vanhemmat J. L. Runeberg ja Elias Lönnrot. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluivat myös Johan Kjemmer, Johan Jakob Nervander ja Fredrik Cygnaeus. Turun akatemiaan opiskelijoiden keskuuteen oli syntynyt Turun romantiikaksi kutsuttu liike. Se pohjautui pohjoismaiseen ja saksalaiseen romantiikkaan, joka vetosi tunteeseen ja historiaan. Opiskelijat esittelivät suomalaisen rahvaan ja sen kulttuurin ruotsinkielisille sivistyneille. Opiskelijat alkoivat kiinnostua suomalaisuudesta ja suomen kielestä. Adolf Iwar Arwidsson alkoi vaatia toimia suomalaisuuden henkiin herättämiseksi, koska hänen mielestään samaa kieltä puhuvat muodostavat kokonaisuuden, jota yhdisti "sisäinen sielun ja ajatuksen side, joka on kaikkia ulkonaisia yhdistyksiä mahtavampi ja lujempi".
Snellman opiskeli teologiaa sekä historiaa, kreikkaa, latinaa ja maailman kirjallisuutta sekä hieman myös fysiikkaa ja luonnontieteitä. Snellman tovereineen tutustui Turun romantiikkaan liittyviin aatteisiin, mutta jättivät politikoinnin taka-alalle, koska Arwidsson oli erotettu virastaan vallankumouksellisten kirjoitustensa takia, eivätkä he halunneet samaa kohtaloa. Snellman sai Akatemiassa opiskellessaan pysyviä kansallisromanttisia vaikutteita, mutta romantikoista hän erosi siten, että häntä kiinnosti historian sijaan tulevaisuus sekä kansojen henkinen toiminta.
Snellman aikoi papiksi ja panosti teologiaan opinnoissaan. Tutkinnon suorittanut sai ammatin ja viran suhteellisen lyhyessä ajassa. Snellman ei voinut kuitenkaan ilmoittautua pappistutkintoon, koska hän ei ollut vielä saavuttanut vaadittua 22 vuoden ikää. Opettajansa J. J. Tengströmin vaikutuksesta hän vaihtoi pääaineekseen filosofian.
Snellman rahoitti opintojaan toimimalla kotiopettajana ympäri Suomea. Hän sai kokemusta opettamisesta, seurapiirien tapakulttuurista sekä ravitsevaa ruokaa, johon opiskelijoilla ei välttämättä ollut varaa. Hän harrasti väittelyä, shakin peluuta ja huilun soittoa.
Osa Turun Akatemiasta ja sen kokoelmista tuhoutui Turun palossa vuoden 1827 syyskuussa. Nikolai I päätti siirtää Akatemian Helsinkiiin, jossa toiminta alkoi nimellä Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto lokakuussa 1828. Snellman suoritti stipendiaattitutkinnon ja keskittyi Hegelin filosofiaan. Yhdeksän vuoden mittaisen opiskelujakson jälkeen hän valmistui 1831 filosofian kandidaatiksi. Vuonna 1832 hänet promovoitiin maisteriksi. Snellman kirjoitti väitöskirjan "Dissertatio academica absolutismum systematis Hegeliani defensura" 1835 joka käsitteli Hegelin aatemaailmaa.
Lauantaiseura.
1830-luvun alkupuolella Snellman oli läheisissä yhteyksissä joukkoon opiskelijoita, joista tuli myöhemmin merkittäviä suomalaisen kulttuurin puolestapuhujia ja kehittäjiä. He kutsuivat ryhmäänsä Lauantaiseuraksi. Seuraan kuuluivat Snellmanin lisäksi muun muassa Runeberg ja hänen vaimonsa Fredrika, Zacharias Topelius, Nervander ja Cygnaeus. Epävirallisena yhteisönä Lauantaiseura kokoontui jäsentensä koteihin keskustelemaan kirjallisuudesta ja filosofiasta. Alussa johtohahmona toimi Nervander, myöhemmin Runeberg. Seuran epävirallisena äänenkannattajana voidaan pitää Runebergien vuonna 1832 perustamaa sanomalehteä, Helsingfors Morgonbladia, sillä useat seuran jäsenet avustivat sitä. Snellman ei kuitenkaan vielä halunnut tuoda julki ajatuksiaan, mutta teki jo Runebergin artikkeliin kantaaottavan hahmotelman taidekäsityksestään. Runebergin mukaan isänmaallisuus kasvatti rakkautta pyhään luontoon, kun Snellmanin mielestä Suomen metsät olivat pitkästyttäviä. Lauantaiseuran loppuaikoina Johan Vilhelm Snellman oli piirin johtava, keskustelun kulkuun ratkaisevasti vaikuttava henkilö. Runebergien muutettua Porvooseen vuonna 1837 seuran säännöllinen toiminta loppui.
Ura.
Snellman toimi Helsingin yliopiston filosofian dosenttina vuodesta 1835 vuoteen 1839, mutta ura katkesi yliopiston hallintoa koskeviin ristiriitoihin. Hän matkusti ensin Ruotsiin vuonna 1839 ja sieltä Tübingeniin Saksaan. Tällöin ilmestyivät hänen filosofiset pääteoksensa "Versuch einer speculativen Entwicklung der Idee der Persönlichkeit" ("Yritys persoonallisuuden idean spekulatiiviseksi kehittämiseksi") ja "Läran om staten" ("Valtio-oppi"). Hän palasi Suomeen 1842.
Kuopiossa.
Useista yrityksistään huolimatta Snellman ei saanut Helsingin yliopistosta professuuria. Vuonna 1843 muutti Kuopioon, jossa hän otti vastaan nimityksen yläalkeiskoulun rehtoriksi.
Snellman kykeni vaikuttamaan Kuopiostakin käsin koko maan asioihin. Näkyvimmässä osassa olivat hänen perustamansa sanomalehdet. Ne sisälsivät voittopuolisesti kansallismielistä valistusta ja yhteiskuntakritiikkiä. Yhdistävänä tekijänä oli vahva sivistyksellinen ote. Vuodesta 1844 Snellman julkaisi ruotsinkielistä "Saima", sekä suomenkielistä "Maamiehen Ystävä" -viikkolehteä. Viranomaisten 1846 lakkauttaman "Saima"-lehden tilalle hän perusti lehden "Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning".
18. marraskuuta 1845 Snellman meni naimisiin kuopiolaisen apteekkarin tyttären Johanna Lovisa Wennbergin (14. tammikuuta 1828 – 4. kesäkuuta 1857) kanssa. Avioliitosta syntyivät lapset Hanna (s. 22.11.1846), Anders Henrik (s. 16.8.1848), Johan Ludvig (s. 14.3.1850), Wilhelm (s. 6.10.1851) ja Karl (s. 1855). Anders Henrik Snellman (k. 1911) toimi senaatin oikeusosaston jäsenenä vuosina 1905–1909 ja Karl Snellman (k. 1928) tie- ja vesi­rakennus­laitosten ylihallituksen ylitirehtöörinä vuosina 1909−1925. Karl Snellman sai todellisen valtio­neuvoksen arvonimen vuonna 1917. Johan Ludvig Snellmanista (k. 1909) tuli senaatin esittelijäsihteeri ja Wilhelm Snellmanista (k. 1933) lääkintöneuvos.
Helsingissä.
Perhe muutti Kuopiosta Helsinkiin vuonna 1849.
tultua suuriruhtinaaksi 1855 Snellman palasi "Litteraturbladin" toimittajaksi. Aleksanteri II:n aikana olot muuttuivat vapaammiksi, ja vuonna 1856 Snellmanille avautui Helsingin yliopiston siveys­opin ja tieteiden järjestelmän professorin virka. Snellmanin solmima avioliitto päättyi vaimon kuolemaan lapsivuoteelle vuonna 1857.
Senaattorina Snellman toimi vuosina 1863–1868. Hänet kutsuttiin 1863 valtiovaraintoimituskunnan päälliköksi. Hän vaikutti ratkaisevasti siihen, että saatiin asetus suomen kielen oikeuksista. Hän saattoi päätökseen Suomen rahanuudistuksen, ja Suomi sai oman rahayksikön, markan vuonna 1860.
Snellman aateloitiin vuonna 1866. Hän toimi aatelissäädyn edustajana valtiopäivillä vuosina 1867, 1872 ja 1877. Lauantaiseurasta syntyneen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä Snellman toimi vuosina 1870–1874.
Filosofina.
Filosofiansa Snellman perusti tiukasti Hegelin idealismille, jonka pohjalle hän kehitti oman poliittisen ja yhteiskunnallisen filosofiansa. Hän puolusti hegeliläisyyttä jo latinankielisessä väitöskirjassaan "Dissertatio academica absolutismum systematis Hegeliani defensura" ("Akateeminen väitöskirja Hegelin järjestelmän absolutismin puolustamiseksi") ja kiinnitti samalla huomiota persoonallisuuden käsitteeseen.
Snellman syvensi ajatuksiaan teoksessa "Versuch einer speculativen Entwicklung der Idee der Persönlichkeit", joka käsitteli Hegelin perillisten välille nousseita kiistoja. Tuohon aikaan hegeliläisyys oli jakaantunut ns. nuor­hegeliläisyyteen ja vanha­hegeliläisyyteen. Teos käsitteli myös David Friedrich Straussin alullepanemaa historiallisen Jeesuksen kritiikkiä. Snellman ei torjunut Straussin väitteitä. Hän katsoi Jumalan olevan vain ihmisissä, kun he ylittävät inhimilliset rajansa toimiessaan kansakunnan hyväksi.
Nämä opit löysivät konkreettisen jatkon Snellmanin pääteoksessa "Läran om staten", joka oli yhteiskunnallis-poliittinen sosiologiaan perustunut teos. Hän noudatti Hegelin jakoa jakaen työn ja lain perheeseen, yhteiskuntaan ja valtioon. Perhe toimii lapsien eettiseksi kasvattamiseksi ja kansallisen identiteetin siirtämiseksi tuleville sukupolville. Kansalais­yhteis­kunnassa ihmiset alistuvat järjellä perusteltuun ja ymmärrettyyn asetelmaan yhteiseksi hyväksi, kun taas valtiossa he alistuvat laille toimiakseen kansakunnan itsenäisen kulttuurin hyväksi.
Kansakunnan ja kansallisen tietoisuuden käsitteet ovat Snellmanin filosofian keskiössä. Hänen mukaansa kansasta tulee kansakunta historiallisessa prosessissa, jossa kansakunnan henki, kulttuuri ja koulutus kehittyvät. Ainoastaan yksi kansa ja sen kulttuuri voivat muodostaa yhden kansallisuuden. Tämä vaatii yhtä kieltä kansallisen koulutuksen pohjaksi. Kieli ei ole ainoastaan väline ajatusten muotoilemiseksi, vaan koko kansakunnan ajattelu on sisäänrakennettuna sen yhteiseen kieleen.
Sanomalehtimiehenä.
"Saiman" ensimmäisen numeron ensimmäinen sivu.
Snellman halusi kohottaa Suomen kansallista tietoisuutta ja kulttuuria muun muassa julkaisemalla sanomalehtiä. Tammikuussa vuonna 1844, toimiessaan koulun rehtorina Kuopiossa, Snellman alkoi julkaista viikoittaista sanomalehteä "Saima", joka oli ensimmäinen suomalainen poliittis-kulttuurinen lehti, jolla oli huomattavaa vaikutusta kulttuuriin. Lehti ilmestyi ruotsin kielellä ja oli suunnattu koulutetulle lukijakunnalle. Lehden sisältönä oli uutisia, kuulutuksia, runoja ja tarinoita, matkakertomuksia ja kirjallisuuskritiikkiä.
"Saima" sai melko laajan yleisön. Sen painos oli noin 700 kappaletta, ja se oli siten maan neljän suurimman lehden joukossa. Liberaalilla linjallaan lehti herätti kuitenkin myös Suomen venäläisen kenraalikuvernöörin Menšikovin huomion. Tämän käskystä lehden toimilupa peruttiin lopulta vuoden 1846 loppupuolella.
Ruotsinkielisen "Saiman" lisäksi Snellman oli mukana perustamassa suomenkielistä lehteä "Maamiehen Ystävä". Hän toimi lehden julkaisijana vuosina 1843–1844. Päinvastoin kuin "Saima", lehti keskittyi käytännöllisiin neuvoihin ja maanviljelijäväestön peruskoulutukseen. Lehti sai vielä suuremman lukijakunnan kuin "Saima".
Välittömästi "Saiman" lakkauttamisen jälkeen Snellman valmistautui yhdessä ystävänsä Elias Lönnrotin kanssa julkaisemaan uutta lehteä. Toukokuusta 1847 alkoi ilmestyä kuukausittainen "Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning" ("Kirjallisuuslehti yleiseen kansalaiskasvatukseen"), joka sisälsi yksityiskohtaisia artikkeleita ajankohtaisista aiheista, tieteestä ja kirjallisuudesta. "Litteraturblad" saavutti myös merkittävän 400:n kappaleen painoksen. Snellman luopui lehden ohjauksesta vuonna 1849 muutettuaan Helsinkiin ja otti lehden johtoonsa jälleen vuonna 1855. Tällöin hän keskittyi Suomen talouden vahvistamiseen ja modernisoimiseen. Samaan aikaan lehti suuntautui myös venäläistämistä vastaan, mutta Snellman katsoi kuitenkin aina, että Suomen kansa voi saavuttaa kansakunnan roolin ainoastaan koulutuksella, ei voimalla.
Valtiomiehenä.
Snellman toimi porvarissäädyn edustajana vuoden 1861 Tammikuun valiokunnassa. Hänet nimitettiin senaattoriksi vuonna 1863. Hän toimi valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä ja vastasi kansallisesta budjetista. Hän kohtasi tehtävässä huomattavia vaikeuksia, sillä tuolloin oli useita katovuosia. Eräs merkittävistä saavutuksista oli Suomen taloudelle merkittävän rautatieyhteyden valmistuminen Pietariin.
Poliittis-taloudellisesti Snellmanin merkittävin saavutus oli radikaalin rahauudistuksen läpivieminen. Suomen markka oli otettu käyttöön jo vuonna 1860. Markka oli kuitenkin aluksi lähinnä nimellinen rahayksikkö, koska myös Venäjän rupla säilyi edelleen maan valuuttana sekä hopearuplina että epävakaana paperirahana. Snellmann teki paljon työtä vuodesta 1864 saadakseen venäläiset viranomaiset taipumaan asiassa. 4. marraskuuta 1865 allekirjoitettiin manifesti, jolla Suomen hopeamarkasta tuli Suomen suuriruhtinaskunnan ainoa laillinen rahayksikkö. Myös hopearuplat säilyivät käytössä, mutta paperiruplia ei tarvinnut enää hyväksyä. Suomen markka oli alistettu Suomen pankille, joka toimi Suomen hallinnon alaisuudessa. Näin Suomi oli saavuttanut rahataloudellisen itsenäisyyden.
Snellmanin toinen kauaskantoinen saavutus koski kieli­politiikkaa. Snellmanin filosofian mukaisesti Suomen kansan kehitys kansakuntana oli mahdollista ainoastaan suomen kielen kautta. Snellmanin aikana ruotsin kieli oli kuitenkin käytännössä Suomen ainoa virallisissa yhteyksissä ja kulttuurissa käytetty kieli. Senaatti osoitti vain vähän halua muuttaa tilannetta. Niinpä Snellman vetosi asiassa suoraan keisariin. Hän onnistui saamaan audienssin keisarin puheille tämän vieraillessa Hämeenlinnassa, ja 1. elokuuta 1863 keisari allekirjoitti kielisäädöksen, joka mahdollisti suomen käyttöönoton virallisissa yhteyksissä käytettynä kielenä kahdenkymmenen vuoden siirtymäajalla.
Snellmanin päivä.
"Snellmanin päivää" tai "suomalaisuuden päivää" vietetään 12. toukokuuta. Päivä on vakiintunut liputuspäivä. Vuonna 2006 vietettiin J. V. Snellmanin syntymän 200-vuotisjuhlaa.
J. V. Snellmanin syntymän satavuotispäivän yhteydessä vuonna 1906 kirjailija Johannes Linnankoski kehotti suomalaistamaan vierasperäiset sukunimet. Toukokuun 12. päivänä 1906 julkaistussa Suomalaisen Virallisen Lehden lisälehdessä noin 24 800 henkilöä ilmoitti suomalaistaneensa nimensä. Samana päivänä perustettiin myös Suomalaisuuden liitto.


RMS Olympic.
RMS Olympic (tai S/S Olympic) oli Titanicin ja Britannicin sisarlaiva. Se rakennettiin Titanicin rinnalla Harland and Wolffin telakalla Belfastissa vuosina 1909–1911. Olympicin bruttovetoisuus oli 45 324 rekisteritonnia (muutostöiden jälkeen 46 439 tonnia), pituus 269 metriä ja nopeus 21 solmua (noin 39 km/h). Pitkän ja vaiheikkaan uransa vuoksi laiva sai kutsumanimen "Old Reliable".
Sisaralukset.
Titanicin ja Britannicin tavoin Olympic kuului White Star Linen Olympic-luokkaan, ja se oli luokkansa ensimmäinen alus. Olympic oli hieman Titanicia lyhyempi ja hitaampi, mutta palveli pitkän ja loistokkaan uran vuosina 1911–1935. Olympic-luokan aluksista RMS Olympic oli ainoa, joka palveli romutukseen saakka: Titanic upposi neitsytmatkallaan törmättyään jäävuoreen vuonna 1912, ja saksalainen miina upotti Britannicin ensimmäisessä maailmansodassa vuonna 1916.
RMS Olympicin vaiheet.
Olympic laskettiin vesille 20. lokakuuta 1910. Alus lähti neitsytmatkalleen 14. kesäkuuta 1911 Southamptonista, Englannista, ja saapui New Yorkiin 21. kesäkuuta. Syyskuun 20. päivänä, vuonna 1911 Olympic törmäsi brittiläiseen sotalaivaan, "HMS Hawkeen". Olympic pystyi kuitenkin palaamaan takaisin Southamptoniin korjattavaksi kaksi osastoa vedellä täyttyneenä. Tuolloin aluksen päällikkönä toimi Edward J. Smith, josta tuli vajaan vuoden päästä epäonnisen RMS Titanicin päällikkö. Eräs miehistön jäsen, Violet Jessop, selvisi tämän törmäyksen lisäksi myöhemmästä Titanicin uppoamisesta, samoin kuin Olympicin sisaraluksen Britannicin uppoamisesta vuonna 1916.
I maailmansota.
Ensimmäisen maailmansodan aikana Olympic muutettiin monen muun aluksen tavoin joukkojenkuljetusalukseksi. 12. toukokuuta 1918 Olympic upotti saksalaisen sukellusveneen U-102 törmäämällä siihen. Tämä on ensimmäisen maailmansodan ajalta ainoa tunnettu tapaus, jossa kauppalaivan onnistui upottaa sotalaiva. Vaikka loistoristeilijöitä pidettiin RMS Lusitanian uppoamiseen asti liian nopeina sukellusveneiden maaleiksi, ainakin yksi saksalainen torpedo löysi maalinsa Olympicissa. Tämä huomattiin kuitenkin vasta kuivatelakalla, kun torpedon jättämä kolhu löydettiin vesirajan alapuolelta. Vuonna 1920 Olympic palasi takaisin Atlantin matkustajaliikenteeseen, ja sen kattilat muutettiin hiilipolttoisista öljypolttoisiksi.
Uran loppu.
Vuonna 1934 Olympic törmäsi Nantucketin majakkalaiva LV-117:een. Tiheässä sumussa tapahtuneessa törmäyksessä majakkalaiva hajosi ja upposi. Majakkalaivan 11:stä miehistön jäsenestä 7 menehtyi.
Vuonna 1935 Olympic vedettiin pois liikenteestä ja romutettiin osittain Jarrowissa, Englannissa. Vuonna 1937 jäljellä ollut osa hinattiin Inverkeithingiin, Skotlantiin lopullista romuttamista varten.
Mitä RMS Olympicista on jäljellä?
Osa Olympicin varustuksesta myytiin huutokaupassa romutuksen jälkeen; suuri osa kalusteista on nähtävissä White Swanin hotellissa Alnwickissa, Englannissa.
Vuonna 2000 Celebrity Cruise Line hankki omistukseensa osan Olympicin alkuperäisistä puupaneeleista ja rakennutti RMS Olympic -ravintolan uusimman risteilyaluksensa, Millenniumin, tiloihin. Celebrity Cruise Linen mukaan tämä sama puupanelointi sijaitsi aikaisemmin Olympicin á la carte -ruokailutilassa.


Hertta Kuusinen.
Hertta Elina Kuusinen (1940-luvun lopulla Kuusinen-Leino) (14. helmikuuta 1904 Luhanka – 18. maaliskuuta 1974 Moskova) oli suomalainen poliitikko. Kuusinen toimi kansanedustajana vuosina 1945–1971 Suomen kansan demokraattisen liiton eduskuntaryhmässä, vuonna 1948 salkuttomana ministerinä ja samana vuonna ministerinä valtioneuvoston kansliassa. Kuusinen oli presidentin valitsijamies vuosina 1950, 1956, 1962 ja 1968.
Lapsuus ja nuoruus.
Kuusisen isä oli poliitikko Otto Wille Kuusinen. Äiti Saima (o.s. Dahlström) oli rikkaan talollisen tytär. Sisällissodan 1918 jälkeen O. W. Kuusinen lähti maanpakoon Neuvosto-Venäjälle, jossa hän oli mukana perustamassa Suomen Kommunistista Puoluetta. Saima Kuusinen lapsineen, mukana 14-vuotias Hertta, muutti sukulaisten luo Jyväskylään.
Vuonna 1922 17-vuotias Kuusinen muutti veljensä ja sisarensa kanssa isänsä luokse Moskovaan. Hän avioitui seuraavana vuonna itseään kymmenen vuotta vanhemman SKP:n aktiivin Tuure Lehénin kanssa, ja elokuussa 1924 heille syntyi poika Jura. Moskovassa Kuusinen kävi kirjastoalan kursseja ja opiskeli Lenin-koulussa. 1930-luvun alussa hän liittyi Moskovasta johdettuun maanalaiseen Suomen Kommunistiseen Puolueeseen. Kuusinen matkusteli Saksassa tekemässä fasismin vastaista työtä 1932–1933 ja oli todistamassa Adolf Hitlerin nousua valtaan 1933. Vuosina 1933–1934 hän työskenteli Moskovassa kansainvälisen Lenin-koulun opettajana. Avioliitto Lehénin kanssa purkautui samoihin aikoihin.
Paluu Suomeen.
Kuusisen palattua 1934 Suomeen hänet vangittiin viideksi vuodeksi poliittisen aatteensa vuoksi. Vuonna 1939 hän vapautui ja meni myöhemmin naimisiin samaan aikaan vangittuna olleen kommunisti Yrjö Leinon kanssa. Pariskunnan onnistui piileskelllä talvisodan aikana, mutta jatkosodan alettua 1941 Kuusinen suljettiin turvasäilöön josta hän vapautui, kun välirauha solmittiin 1944. Vasta vapauduttuaan hän sai kuulla 18-vuotiaan poikansa kuolleen kulkutautiin Neuvostoliitossa sodan aikana.
Kun kommunistien toiminta toisen maailmansodan jälkeen sallittiin, Kuusisesta tuli liikkeensä ja aatteensa näkyvimpiä toimijoita. Vuosina 1944–1946 hän toimi Vapaa Sana -lehden poliittisena toimittajana. Ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa 1945 Kuusinen valittiin SKDL:n kansanedustajaksi ja hän toimi sen eduskuntaryhmän puheenjohtajana vuoteen 1966. Vuonna 1948 hänestä tuli salkuton ministeri Mauno Pekkalan hallitukseen, hän oli kaikkien aikojen toinen suomalainen naisministeri Miina Sillanpään jälkeen.
Tšekkoslovakian vallanvaihdon jälkeen vuonna 1948 Kuusisen väitettiin sanoneen "Tšekkoslovakian tie on myös meidän tiemme". Kyseinen lause oli kuitenkin Heikki Larmolan mukaan peräisin Vapaa Sana -lehden artikkelista, jossa kerrottiin Kuusisen puheesta.
Kuusisen ja Yrjö Leinon avioliitto kariutui vuonna 1947, myöhemmin hän aloitti kohutun suhteen kirjailija Olavi Paavolaisen kanssa.
Viimeiset vuodet.
Vuonna 1952–1957 Kuusinen toimi SKDL:n pääsihteerinä ja 1958 hänet nimitettiin varapuheenjohtajaksi. Kun SKP jakautui 1969 kahteen osaan, Kuusinen jatkoi enemmistön riveissä. Kuusinen luopui politiikasta ja kansanedustajuudesta 1972, jolloin hänet nimitettiin SKP:n kunniapuheenjohtajaksi.
Hertta Kuusinen kuoli Moskovassa 18. maaliskuuta 1974. Hänet haudattiin Helsingin Hietaniemen hautausmaalle. Tuhka siroteltiin hänen tahdostaan uurnalehdon nurmikkoon.


Jamaika.
Jamaika on Isoihin Antilleihin kuuluva saarivaltio Karibianmeressä Länsi-Intiassa. Se sijaitsee Kuuban eteläpuolella ja Haitin länsipuolella. ”Karibianmeren helmeksi” kutsuttu Jamaika tunnetaan muun muassa reggae-musiikin ja rastafari-uskonnon kehtona. Jamaikan 2,9 miljoonasta asukkaasta valtaosa on tummaihoisia, ja afrikkalaisuus näkyy enemmän kuin muilla Karibian saarilla. Afrikkalaisten suuri määrä on peräisin siirtomaa-ajalta, jolloin britit toivat Afrikasta orjia töihin sokeri- ja kahviplantaaseille osana kolmiomaista kauppareittiään.
Karibian kolmanneksi suurimman saaren keskellä kulkeva vuorijono jakaa saaren kosteaan ja rehevään pohjoispuoleen sekä kuivempaan eteläpuoleen. Hurrikaanit ja maanjäristykset aiheuttavat ajoittain tuhoja. Vesi on uurtanut monia luolia saaren paksuun kalkkikivikerrokseen. Maisema on muuttunut myös bauksiitinlouhinnan takia. Alumiinin raaka-aineeksi louhittu bauksiitti toi vaurautta maan itsenäisyyden alkuvuosina, mutta nykyisin valuuttatulot tulevat palvelusektorilta, lähinnä matkailusta.
Maantiede.
Jamaika sijaitsee leveyspiirien N17”42 ja N18”31 ja pituuspiirien W78”22 ja W76”11 välissä eli päiväntasaajan ja Kravun kääntöpiirin välissä. Sen pinta-ala on 10 991 km2.
Jamaika, jonka muodon sanotaan muistuttavan uivaa kilpikonnaa, on Karibianmeren kolmanneksi suurin saari. Sen levein kohta on itä-länsisuunnassa 235 kilometriä ja pohjois-eteläsuunnassa leveyttä on 35–82 kilometriä. Jamaikan pinta-ala on 10 911 neliökilometriä. Valtio muodostuu lähinnä pääsaaresta, tosin rannikon läheisyydessä sijaitsee muutamia yksittäisiä pikkusaaria. Jamaikan etäisyys Kuubaan on 145 kilometriä ja matkaa Haitiin on 160 kilometriä. Floridaan matkaa kertyy noin 800 kilometriä: Kingstonista Miamiin on 920 km.
Saaren läpi kulkee vuorijono aina saaren länsipäästä itäpäähän, jossa sijaitsee saaren korkein kohta Blue Mountain (2 256 m), joka on vain 16 kilometrin päässä rannikkoalangosta. Saaren pinta-alasta yli puolet sijaitsee vähintään 300 metrin korkeudella merenpinnasta. Korkeimmat kohdat sijaitsevat saaren keskiosassa, hieman enemmän saaren pohjoispuolella. Pohjoispuoli on kukkulaista ja ylänkömaata. Eteläpuolella on rannikkoalankoja.
Jamaika sijaitsee Karibian litosfäärilaatalla ja alueella esiintyy noin 200 heikkoa maanjäristystä vuodessa, mutta voimakkaat maanjäristykset ovat harvinaisia. Vuonna 1692 maanjäristys upotti puolet Port Royalin kaupungista. Vuoden 1907 maanjäristys tuhosi suuria osia Kingstonista. Jamaikan saari on noussut merestä vulkaanisen toiminnan seurauksena miljoonia vuosia sitten. Suurin osa saaren maaperän kiviaineksesta on sedimentti- eli kerroskivilajeja, kuten kalkkikiveä. Kalkkikivikerros voi paikoin olla kilometrien paksuinen.
Jamaikan maaperässä on runsaasti bauksiittia, jota käytetään alumiinin raaka-aineena. Jamaikalla on teollisesti louhittu bauksiittia 1950-luvulta lähtien. Louhinta on vaikuttanut saaren maisemaan, ja alumiinintuotannon sivukivestä syntyy jätteenä laajoja lammikoita punaista mutaa.
Saaren hiekkarantojen hiekka on hienoksi jauhautunutta korallia, josta myös rannikoita läheisyydessä olevat särkät ja pienet saaret ovat muodostuneet. Saarella on myös mustaa, vulkaanista alkuperää olevaa hiekkaa. Saaren pehmeään kalkkikivikallioperään on rapautunut maanalaisia jokia, jotka ovat muuttuneet tippukiviluoliksi.
Saarella virtaa yli 120 jokea, jotka kulkevat vuorilta rannikkoja kohden muuttuen koskiksi, varsinkin rankkasateiden jälkeen.
Ilmasto.
Doctors Cave Beach, Montego Bay, Jamaika.
Jamaikan ilmasto on erilainen eri puolilla saarta. Tuulenpuolella vallitsee trooppisten ylänköjen ilmasto, kun taas suojanpuolella on paljon kuivempaa. Lämpimät pasaatituulet tuovat idästä ja koillisesta sateita ympäri vuoden. Vuorten pohjoisrinteillä sataa yli 5 000 mm vuodessa, kuivemmilla etelärinteillä paikoin vain noin 750 mm. Merituuli-ilmiö tuo toisinaan rannikolle raikasta meri-ilmaa päivällä ja viileää maailmaa yöllä. Tuulen vaihteluita kutsutaan saarella toisinaan ”tohtorin tuuleksi” ja ”haudankaivajan tuuleksi”.
Saaren lämpötila vaihtelee vuoden aikana välillä 19 °C–32 °C. Lämpimimmät kuukaudet ovat heinä- ja elokuu, viilein on helmikuu. Sateisinta on keväisin touko-kesäkuussa ja syksyisin loka-marraskuussa.
Hurrikaanikausi jatkuu virallisesti kesäkuusta marraskuuhun, useimmat hurrikaanit tavataan elo- tai syyskuussa. Hurrikaani Gilbert aiheutti tuhoja Jamaikalla vuonna 1988 ja vuonna 2004 tuli hurrikaani Ivan.
Luonto.
Sademäärien vaihtelu saaren eri osissa vaikuttaa paljon saaren maisemaan. Pohjoisrannikolla on kukkuloita ja ylänkömaata, jotka ovat runsaan kasvillisuuden, niin sanotun pilvimetsän, peittämiä. Saaren itäosan Blue Mountain -vuori ja sen ympäristö ovat sademetsän peitossa. Eteläosan laajat rannikkoalangot ovat kuivia ja muistuttavat Afrikan savanneja ja välimeren seudun pensaikkomaita. Kaikkialla Jamaikassa on metsiä ja pensaikkomaita, mutta myös laitumia ja viljelysmaita, joiden puut ovat eurooppalaisten toimesta raivattu pois vuosia sitten.
Vuosisatoja sitten Jamaikalle saapuneet eurooppalaiset toivat saarelle mukanaan useita uusia kasveja, kuten sokerin, sitruskasveja, banaanin ja kookospähkinän.
Jamaikan saarella kasvaa yli 3 800 erilaista kukkivaa kasvia, kuten 200 erilaista orkidealajia. Monia Jamaikalla kasvavista kasveista ei löydy mistään muualta maailmassa. Tunnetuimpia saarella kasvavia puulajeja ovat mahonki ja sininen mahonki ("Hibiscus elatus"), joka on myös Jamaikan kansallispuu.
Jamaikalla on enemmän eläimistöä kuin monilla muilla Karibian saarilla, mutta eläimet ovat enimmäkseen pienikokoisia. Jamaikalla elää yli 252 erilaista lintulajia. Kaikkiaan lintulajeja on tavattu 326. Jamaikan kansallislintu, jamaikanpyrstökolibri ("Trochilus polytmus") on yksi saaren 28 kotoperäisestä lintulajista. Se on yksi maailman pienimmistä linnuista. Jamaikalla asustaa myös useita eri sammakkolajeja, harvinainen keltainen käärme, useita etanalajeja, lepakoita ja liskoja. Saarella ei tavata suuria nisäkkäitä, mutta siellä elää marsun sukulaislaji, hutioihin kuuluva "Geocapromys brownii".
Saarella on runsaasti hyönteisiä. Vaikuttavin saarella esiintyvä hyönteinen on varmasti tulikärpänen, joita voi nähdä öisin. Jamaikalla elää myös 100 erilaista perhoslajia, joista ritariperhosiin kuuluva "Papilio homerus" elää ainoastaan Jamaikalla. Sen uskotaan olevan läntisen pallonpuoliskon suurin perhoslaji ja toiseksi suurin koko maailmassa. Karibianmeressä elää kilpikonnia, rauskuja ja paljon erilaisia värikkäitä kaloja.
Luonnonsuojelu.
Jamaikan luonnonsuojelualueita ovat Blue- ja John Cow -vuoret, Cockpit Country ja Pedro Bank. Blue- ja John Cow -vuoret ovat maantieteellisesti lähellä toisiaan, mutta niiden maaperä ja kasvillisuus ovat varsin erilaisia. Blue-vuoret ovat vulkaanista ja metamorfista kiveä, kun taas John Cow ja suurin osa muusta saaresta on sedimenttikiveä.
Cockpit Countryssä on metsän peittämiä kalkkikivikukkuloita ja luolia. Siellä elää monia lintulajeja. Pedro Bank on laaja matalikko noin 80 kilometriä Jamaikan saaren eteläpuolella. Matalikko muodostuu hiekkasärkistä, meriruohoniityistä ja koralliriutoista, joilta pyydystetään "Lobatus gigas" -kotiloita.
Jamaika orjasaarena.
Jamaikan alkuperäiset asukkaat olivat arawak- eli taino-intiaaneja, jotka antoivat saarelle nimeksi "Xaymaca" eli lähteiden saari. Ensimmäisenä eurooppalaisena Jamaikalle saapui Kristoffer Kolumbus vuonna 1494 toisella matkallaan Atlantin yli. Espanja piti Jamaikaa siirtomaanaan vuosina 1509–1655 ja perusti saarelle kaakao- ja kahviplantaaseja. Saarelle tuotiin mustia orjia Afrikasta. Vuonna 1655 Englanti valtasi Jamaikan espanjalaisilta ja teki siitä siirtomaansa. 1700-luvun aikana Jamaika kehittyi brittiläisen imperiumin tärkeimmäksi sokerin tuottajaksi ja Karibian orjakaupan keskukseksi. Orjakaupan kieltämisen jälkeen sokeriplantaasien työvoimaksi tuotiin intialaisia ja kiinalaisia työntekijöitä. Orjuus lakkautettiin 1830-luvulla, virallisesti 1834 ja lopullisesti 1838. Entisistä orjista tuli pientilallisia, joiden elinolot olivat surkeita. Vuonna 1865 puhkesi talonpoikaiskapina, joka kukistettiin verisesti.
1944–1962: Itsehallinnosta itsenäisyyteen.
Jamaika sai osittaisen itsehallinnon vuonna 1944. Saari sai vähitellen omaa päätäntävaltaa, vuonna 1958 siitä tuli osa brittiläistä Länsi-Intian liittovaltiota ja se itsenäistyi lopulta vuonna 1962. Ensimmäinen pääministeri oli Jamaica Labour Partyn (JLP) Alexander Bustamante.
Itsenäisyyden alku sujui menestyksekkäästi, ja maassa kehitettiin alumiiniteollisuutta ja matkailua.
Yhteiskunnallinen kuohunta 1970-luvulta lähtien.
Talous kääntyi laskuun 1970-luvulla, ja vuoteen 1980 mennessä maa oli menettänyt jo neljänneksen bruttokansantuotteestaan. Varsinkin vuonna 1972 valtaan nousseen vasemmistolaisen People's National Partyn (PNP) Michael Manleyn ensimmäisellä kaudella 1972–1980 kaksipuoluejärjestelmän puolueiden tukemien jengien väliset yhteenotot kärjistyivät aseellisiksi ja kokaiinikaupalla rikastuneiden jengien levottomuuksista pääkaupungissa Kingstonissa tuli säännöllisiä erityisesti vaalien aikaan. Talouden alamäki jatkui myös konservatiivisen JLP:n Edward Seagan pääministerikaudella 1980–1989.
Manley sai hallita toisen kauden 1989-1992. PNP:n P. J. Patterson oli pääministerinä 1992–2006. Vuosina 1998-2001 maassa oli jälleen talousongelmia ja väkivaltaisia levottomuuksia, jotka tukahdutettiin armeijan avulla. Vuonna 2006 Pattersonin seuraajaksi nousi PNP:n Portia Simpson-Miller. Vuoden 2007 parlamenttivaalit voitti JLP, ja Bruce Goldingista tuli pääministeri. Vuonna 2011 hänen seuraajakseen valittiin JLP:n Andrew Holness. PNP voitti loppuvuonna 2011 vaalit, ja 2012 pääministeriksi nousi toisen kerran Portia Simpson-Miller.
Politiikka.
Jamaika on perustuslaillinen monarkia. Maan muodollinen valtionpäämies on kuningatar Elisabet II, mutta hänen roolinsa on seremoniallinen, ja todellinen valta on pääministerin käsissä. Monarkkia edustaa kenraalikuvernööri. Parlamentti on kaksikamarinen. Likimain tasavahvoja puolueita on kaksi: keskusta-vasemmistolainen kansanpuolue People's National Party (PNP) ja keskusta-oikeistolainen Jamaikan työväenpuolue (JLP; Jamaica Labour Party). Rastafarien kansanliikkeellä on myös poliittisen painostusjärjestön asema. Jamaika kuuluu Kansainyhteisöön sekä Karibian maiden yhteistyöjärjestöön Caricomiin.
Vuoden 2007 parlamenttivaaleissa äänet jakautuivat JLP 50,1 %, PNP 49,8 %. Niinpä JLP sai 33 paikkaa ja PNP 27 paikkaa.
Vuoden 2011 parlamenttivaaleissa PNP sai 42 paikkaa ja JLP 21 paikkaa.
Aluejako.
Jamaika jakaantuu kolmeen maakuntaan ja neljääntoista kuntaan. Maakunnat ovat saaneet nimensä Englannin kreivikuntien mukaan: Cornwall lännessä, Middlesex keskellä ja Surrey idässä. Niillä ei ole enää hallinnollista roolia. Myös kuntien nimissä näkyy englantilaisen kulttuurin ja kristinuskon vaikutus: Clarendon, Hanover, Kingston, Manchester, Portland, Saint Andrew, Saint Ann, Saint Catherine, Saint Elizabeth, Saint James, Saint Mary, Saint Thomas, Trelawny, Westmoreland.
Talous.
Jamaikan merkittävimmät luonnonvarat ovat bauksiitti, kipsi, kalkkikivi, marmori, hiekka ja piimineraalit. Maatalous tuottaa sokeriruokoa, banaaneita, kahvia, sitrushedelmiä ja mausteita. Maustepippuri esiintyy luonnonvaraisena Jamaikalla, missä sitä myös viljellään runsaasti vientiin. Jamaika on maailman surin maustepippurin tuottaja. Blue Mountain-vuoren rinteillä yli 2 000 m korkeudessa kasvatetaan myös Jamaica Blue Mountain -kahvia, jota pidetään yleisesti maailman parhaana kahvina.
Tärkein kauppakumppani on Yhdysvallat, jonne vuonna 2010 suuntautui 34 prosenttia viennistä ja 33% tuonnista. Muita vientimaita ovat Kanada, Norja ja Britannia, tuontia on myös Venezuelasta, Trinidad ja Tobagosta sekä Kiinasta.
Palvelusektori tuottaa 64 % bruttokansantuotteesta ja työllistää yli 60 % työvoimasta. Tärkeimmät valuuttatulojen lähteet ovat turismi, alumiini ja ulkomailla asuvien jamaikalaisten rahalähetykset. Vuonna 2010 lähes 13 % jamaikalaisista oli työttöminä.
Jamaikan talouden pitkäaikaisia ongelmia ovat kaupan epätasapaino, työttömyys ja velkaantuminen 130 % bruttokansantuotteesta.
Liikenneverkko ja yhteydet.
Jamaikalla on 27 lentopaikkaa. Kansainväliset lentokentät ovat Donald Sangsterin kansainvälinen lentoasema Montego Bayn pohjoispuolella ja Norman Manleyn kansainvälinen lentoasema 18 km Kingstonista kaakkoon.
Liikenne saarella on vasemmanpuoleista ja yleinen nopeusrajoitus kaupungeissa on 30 tai 50 km/h ja maanteillä 80 km/h. Kaupunkien ulkopuoliset tiet ovat melko huonokuntoisia, mutkaisia ja kuoppaisia. Paikalliset linja-autot ovat halpa tapa matkustaa ympäri maata, mutta vuoroja ei ajeta kovin luotettavasti ja lähtöajat vaihtelevat runsaasti. Kuljettaja lähtee liikkeelle vasta, kun auto on täynnä. Linja-autoverkkoa täydentävät minibussit ja reittitaksit. Takseja maassa on runsaasti. Autoissa on punainen PPV-laatta, joka tarkoittaa, että ajoneuvo on julkisessa liikenteessä.
Jamaikan rautateillä matkustajaliikenne lakkasi vuonna 1992. Muutamia rahtijunia jatkoi sen jälkeen.
Suurimmat satamat ovat Kingston, Port Esquivel, Port Kaiser, Port Rhoades ja Rocky Point. Lukuisien risteilyalusten lisäksi saarelle voi päästä rahtialusten matkustajahyteissä - monet Pojois-Amerikan ja Euroopan väliä kulkevat rahtialukset pysähtyvät Jamaikalla.
Väestö.
Vuonna 2011 arvioitu väkikuku oli 2 868 380. Väestöstä yli 90 prosenttia on tummaihoisia ja 6 prosenttia mulatteja. Loput ovat valkoihoisia, kiinalaisia ja intialaisia. Maassa puhuttavat kielet ovat englanti ja Jamaikan kreoli.
Jamaikassa on suuret tuloerot, ja suuri osa kansasta elää puutteellisissa oloissa. Työttömyys valtiossa on suuri. Lukutaito Jamaikassa on 87,9 prosenttia. Maan imeväiskuolleisuus on 1,5 prosenttia. Jamaikassa vuonna 2010 arvioitu keskimääräinen eliniänodote naisilla on 75 vuotta ja miehillä 72 vuotta.
Koulunkäynti on pakollista kuuden vuoden ajan alkaen kuusivuotiaasta. Vuonna 2007 alakoulua kävi 85% ikäluokasta, yläkoulua 77% ikäluokasta. Vuonna 1946 perustetun Länsi-Intian yliopiston pääkampus on lähellä Kingstonia (muut suuret kampukset Barbadoksella ja Trinidadissa).
Uskonto.
Noin kaksi kolmasosaa Jamaikan väestöstä on kristittyjä, etupäässä protestantteja (eri protestanttisia kirkkokuntia on saarella satoja). Katolisia on noin 2,6 prosenttia. Loput ovat eri uskontokuntien edustajia kuten juutalaisia ja rastafareja. Anglikaanisuus katsotaan tyypilliseksi eliitin uskonnoksi, mutta kaikkien etnisten ryhmien keskiluokka on hajaantunut useisiin ei-afrikkalaisiin uskontokuntiin. Kaikki vakiintuneet uskonnot ovat "kreolisoituneet" eli niihin on sekoittunut paikallisia ja afrikkalaisia aineksia. Erityisen paljon afrikkalaisuutta on rastafarismissa ja kuminassa ja muissa karibianafrikkalaisissa synkretistisissä liikkeissä.
Kulttuuri.
Jamaikan kulttuuri on afrikkalaisempaa kuin muilla Karibian alueen saarilla. Se oli pysähdyspaikka kolmioreitillä, jolla rahdattiin orjia Afrikasta Amerikkaan ja rommia ja sokeria Eurooppaan. Jamaikan vuorille karanneet orjat säilyttivät monia afrikkalaisia perinteitä. 1910- ja 1920-luvulla Jamaikalla syntyi Marcus Garveyn johtama ”Takaisin Afrikkaan” -liike, rastafarismi levisi seuraavalla vuosikymmenellä, ja reggae villitsi kansaa 1960- ja 1970-luvuilla.
Maaseudulla tyypillinen aamiainen sisältää keitettyä banaania tai paahdettua leipäpuun hedelmää, suolakalaa ja yrttiteetä tai kaakaota. Afrikkalaisperäiselle väestölle päivän pääateria on lounas, ja illalla syödää kevyesti teetä ja leipää, paistettua banaania tai taikinanyyttejä. Työelämän paineet ovat saaneet monen siirtämään päivän pääaterian illaksi. Siihen voi kuulua esimerkiksi paahtopaistia tai keittokinkkua, keittobanaania, riisiä ja herneitä tai kalaa riisin kera.
Jamaikan kansallispäivä on elokuun ensimmäisenä maanantaina.
Jamaikan lehdistö on vapaata ja kritisoi usein hallitusta. Sähköinen media on pääosin kaupallista. Maassa toimii kolme antenniverkon televisiokanavaa ja joukko kaapelikanavia.
Musiikki.
Jamaikan kulttuurilla on tyypillinen karibialainen leima, ja afroamerikkalaisilla vaikutteilla on vahva vaikutus muun muassa musiikissa. Ska- ja reggae-musiikkityylit syntyivät Jamaikalla 1960-luvulla. Jamaikalainen Bob Marley vei reggaen maailmansuosioon. Hänen laulunsa tekivät myös rastafarismia ja karibialaisia ja afrikkalaisia tarinoita tunnetuiksi. Muita sen ajan suuria nimiä olivat Toots Hibbert, Jimmy Cliff, ja Peter Tosh.
Urheilu.
Yleisurheilun saralla Jamaikasta on tullut huomattavan paljon menestyneitä pikajuoksijoita, kuten esimerkiksi kaksinkertainen 200 metrin olympiavoittaja Veronica Campbell-Brown, kaksinkertainen 100 metrin olympiavoittaja Shelly-Ann Fraser-Pryce, 100 ja 200 metrin maailmanennätysmies Usain Bolt, Yohan Blake, Asafa Powell, Bert Cameron, Sloveniaan muuttanut Merlene Ottey, Britanniaan muuttanut Linford Christie sekä Kanadaan muuttaneet Donovan Bailey ja Ben Johnson. Muita suosittuja lajeja Jamaikassa ovat kriketti, jalkapallo ja koripallo. Maan suosituin urheilulaji on kriketti, jota jamaikalaiset pelaavat huipputasolla muiden Karibian maiden kanssa yhteisen Länsi-Intian saariston -joukkueen väreissä. Jamaikan jalkapallomaajoukkueen suurin saavutus on osallistuminen Ranskassa pidettyihin jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuihin vuonna 1998. Karibian Cupin maa on voittanut viidesti ja Gold Cupin lopputurnaukseen se on osallistunut 9 kertaa, parhaimpana sijoituksena kolmas. FIFA-rankingissa Jamaika oli lokakuussa 2011 sijalla 50 ja maassa on 25 594 rekisteröityä jalkapalloilijaa.
Jamaika on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1948 sekä vuodesta 1988 myös talviolympialaisiin. Eniten mitaleita, 9, on saanut Merlene Ottey naisten pikamatkoilta.


Perhokalastus.
Perhokalastus on selvästi muista kalastusmuodoista erotettava, ikivanha kalastusmuoto. Se on ensimmäiseksi kehitetty taimenen ja myöhemmin myös muiden veden pinnalta syövien kalalajien kuten harjuksen kalastukseen. Keinotekoiset perhot rakennetaan eli sidotaan siten että niiden muoto, koko ja väritys vastaa kalan luonnollista ravintoa eli pääasiassa hyönteisiä. Perho voi myös toimia yksinkertaisesti kalaa stimuloivana houkuttimena, jolloin perho ei välttämättä jäljittele mitään luonnonhyönteistä. Käytettävien perhojen skaala on hyvin laaja, koska hyönteisfauna on runsas ja kullakin lajilla on useita kehitysvaiheita. Lisäksi monet perhokalastajat sitovat perhonsa itse ja kullakin on oma näkemyksensä hyvin kalastavasta perhosta. Edellä mainittu hyönteisten jäljittely koskee lähinnä taimen- ja harjusperhoja.
Välineet.
Perhokalastukseen tarkoitetut vavat ovat verrattain kevyitä ja pitkiä heittosiiman ollessa suhteellisen raskas. Heittosiima on yleensä kartioitu ja niitä on saatavana useassa painoluokassa, kelluvana sekä osittain tai kokonaan uppovana. Myös siimojen rakenne vaihtelee suuresti eri käyttötarkoituksiin. Eniten käytetty on kaksoiskartiollinen siima, joka on keskeltä paksu ja ohenee molempia kärkiä kohti. Viime aikoina on esiin noussut ns. ampumapää, joka on heittosiimaksi lyhyt ja toimii eräänlaisena suurinopeuksisena heittopainona, joka vetää siihen kiinnitetyn liukkaan juoksusiiman mukanaan heiton aikana. Tällä mahdollistetaan pidemmät heitot kuin yleensä "perinteisellä" siimarakenteella on ollut mahdollista.
Perhokelat ovat ns. virvelikeloihin verrattuna hyvin yksinkertaisia rakenteeltaan, sisältäen joskus vain rungon kelakiinnikkeineen ja siinä akselinsa varassa pyörivän puolan. Useissa malleissa on myös jarru kalan väsytystä varten, etenkin suuremmissa taimenen ja lohen kalastukseen tarkoitetuissa keloissa. Kevyemmässä perhokalastuksessa kela toimii käytännössä vain siimavarastona, ja satunnaisen normaalia isomman kalan väsytyksessä puolaa voidaan jarruttaa tarvittaessa käsin.
Perhokalastuksessa käytettävän vapamateriaalin on pakko olla joustava, jotta heittäminen olisi mukavaa ja kalan väsytys kävisi helposti sillä vapa väsyttää kalaa.Suosituimmat materiaalit perhovapaan on greenheard, lasikuitu, hiilikuitu ja bambusäleistä tehty vapa. Bambuvavat ovat suosittuja nykypäivänäkin, mutta ne ovat kalliita ja nykyään bambuvapoja pystyy tekemään myös itse.Bambuvapa on todellinen "supervapa" ohuella perukkeella ja haurasleukaista kalalajia väsytellessä.
Perho on kiinnitetty heittosiimaan perukkeen avulla. Peruke on yleensä - vavan mitasta ja olosuhteista riippuen - 2-5 metriä pitkä ja kartioitu joko valmiiksi tehtaalla tai omatoimisesti esimerkiksi sitomalla useita eripaksuisia siimoja peräkkäin. Kartiomainen rakenne auttaa peruketta oikenemaan heiton jälkeen. Kärki voi olla todella ohut, halkaisijaltaan vain 0,12mm tai jopa vähemmän. Pääsääntöisesti perukkeen kärjen tulisi olla mahdollisimman ohut jotta perho pääsisi "elämään" mahdollisimman vapaasti, jolloin perho saadaan helpommin käyttäytymään esikuvansa mukaisesti vedessä ollessaan. Kalastuksen kohteena olevien kalojen koko ja voima kuitenkin määrittävät perukkeen kärjen minimipaksuuden, useimmiten kokemusperäisesti. Perukkeeseen voidaan kiinnittää myös useampia perhoja sivutapseja apuna käyttäen.
Perhon heitossa on ennemminkin kysymys siiman heitosta, koska perho on useimmiten erittäin kevyt ja olisi yksinään mahdoton heitettävä. Siiman painon täytyy olla sopusoinnussa vavan ominaisuuksiin nähden. Siksi välineyhdistelmän valintaa helpottamaan on kehitetty painoluokitus (AFTM) jonka avulla siima ja vapa voidaan ostotilanteessa valita toisilleen sopivaksi. Karkeasti ottaen kevyeen harjuksen tai siian kalastukseen sopivat luokat AFTM #3-5, lohenkalastuksessa taas käytetään luokkia AFTM #9-12. Taimenelle sopii noiden välissä olevat luokat.
Perhokalastus Suomessa.
Perhokalastus tuli tiettävästi Suomeen englantilaisten liikemiesten ja kalastusmatkailijoiden mukana 1800-luvulla. 1800-luvun alkupuolella Suomessa osattiin ilmeisestikin jo sitoa ns. häkiläperhoja taimen- ja harriperhoiksi, mutta ammattimaisen perhonsidontataidon katsotaan alkaneen kuitenkin Kajaanissa. Kajaanilainen Herman Renfors lähetti sisarensa Maria Renforsin opiskelemaan perhonsidontaa Englantiin Hardyn tehtaaseen vuonna 1875. Hardy on edelleen toimintaansa jatkava kuuluisa kalastusvälinetehdas. Palattuaan Suomeen Maria aloitti sisarensa Annan kanssa ammattimaisen perhonsidonnan. Sisarusten perhot saivat mm. näyttelyissä palkintoja ja kunniamainintoja. Erityisesti suomalainen lohiperhonsidonta oli saanut alkunsa. Oskari Rönkä työskenteli Kajaani Osakeyhtiön (myöhemmin UPM) palveluksessa vuoteen 1949 saakka. Hän sai sidontaopin suoraan Maria Renforsilta. Vilho Saaristo oli farmaseuttina Hyrynsalmella ja sai puolestaan perhonsidontataidon perusteet Röngältä tietojen mukaan 1930-luvulla. Kainuun Rajavartioston komentajana 1956-1962 toiminut Matti Tiitola oppi myös Röngän avustuksella sitomaan perhoja. Rönkä opetti myös Kajaanissa asuneen everstiluutnantti Erkki Vaalaman sitomaan lohiperhoja. Eräiden tietojen mukaan Vaalaman opettajana toimi myös Matti Tiitola. Vaalaman tunnetuin perhosarja on 12 lohiperhoa käsittävä Teno-sarja.
Vielä 1950-luvulla perhokalastus- ja perhonsidontataidot olivat suhteellisten harvojen henkilöiden käsissä. Edelleen sidottiin pääasiassa englantilaisten reseptien mukaisia lohi- ja taimenperhoja. Välineet olivat kalliita ja vaikeasti hankittavissa. 1970-luvulla vaikutti Suomessa jo joukko persoonallisia ja taitavia perhokalastajia, jotka olivat kehittäneet Suomen oloihin sopivia perhoja ja kalastustekniikoita, niinpä perhokalastusharrastus alkoi yleistyä. Ensimmäisiä suomalaisia perhokalastusoppaita kirjoittivat Walter Aunesluoma ja Toivo Mäkinen. Kirjojen tiedollinen taso ei aina ollut kovinkaan korkea. Esimerkiksi Erkki Vaalama arvosteli Aunesluoman kirjan julkaisun jälkeen tuoreeltaan Urheilukalastus-lehdessä.
Perhokalastuksen yleistymiseen on vaikuttanut voimakkaasti myös lasikuituisten vapojen ja muiden keinomateriaalien markkinoille tulo. Em. seikka laski voimakkaasti välineiden hintaa ja niitä pystyi hankkimaan huomattavan edullisesti. Käsin tehty bambuvapa on tänäkin päivänä erittäin kallis hankinta.
Suomen kansallisperho on nimeltään Nalle Puh. Sitä pidetään tehokkaana pintaperhona. Simo Lumpeen kehittämä perho jäljittelee munivaa, veden pinnalla räpistelevää vesiperhosta. Tavallisimmat koukkukoot ovat #8-12. Sillä kalastetaan joko pomputtelemalla tai vapaasti uittamalla.
Kilpailut.
Perhokalastuksen 27. FIPS-Mouche maailmanmestaruuskilpailu järjestettiin Simossa ja Kemissä 13.-20.6.2007


Jussi Halli.
Jussi Halli (s. 1978 Helsinki) on suomalainen toimittaja ja juontaja.
Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Halli toimi vapaana toimittajana, uusimediayhtiöissä ja poliittisten sekä sitoutumattomien nuorisojärjestöjen hallituksissa.
Televisiouransa Halli aloitti syksyllä 1999 Helsingin kaapeliverkossa toimineella Helsingin Aluetelevisio ATV:lla, jonka päätoimittajana hän oli elokuusta 2001 kanavan lähetystoiminnan loppumiseen saakka joulukuuhun 2002. Tämän jälkeen Halli työskenteli MoonTV:n ajankohtaisohjelmien tuottajana ja ruutukasvona.
Valtakunnalliseen julkisuuteen Halli nousi syksyllä 2002 MTV3:n ja Fremantle Median tuottaman "Bonus"-tietokilpailun isäntänä, ”Suomen nuorimpana setänä”. Lisäksi Halli on osallistunut moniin muihin ohjelmaprojekteihin, muun muassa isännöimällä Subtv:n "Suoraa huutoa" -talk show'ta ja juontamalla vuoden 2005 Miss Suomi -kilpailut. Televisiotoiminnan ohella Halli on myös esiintynyt radiossa, hän oli yksi edesmenneen Radio Cityn kanavaäänistä. Hän juonsi "Herätysliike"-aamuohjelmaa.
Tällä hetkellä Halli työskentelee Eniro Finlandilla verkkopalvelu johtajana sekä juontaa MTV3:n automakasiiniohjelmaa "Ajoneuvos". Halli juontaa tällä hetkellä myös Radio Novan Liikenneohjelmaa.


JAS 39 Gripen.
Saab JAS 39 Gripen on valmistama neljännen sukupolven hävittäjälentokone, joka korvaa Ruotsin ilmavoimissa Saab J 35 Draken- ja Saab J37 Viggen -hävittäjät. Lyhenne JAS tulee sanoista jakt-, attack- och s'"paningsplan ("hävittäjä-, rynnäkkö- ja tiedustelukone").
Tyyppi lensi ensilentonsa joulukuussa 1988. JAS on IG JAS:n, Saab AB Ericsson Microwave Systemsin, Ericsson Saab Avionicsin, Volvo Aero Corp.:n ja FFV Aviotechin yhteishanke, jonka markkinointia on tukenut vuodesta 1995 British Aerospace Saab-BAe Gripen AB:n kautta.
Ruotsin ilmavoimat Flygvapnet saa 204 JAS 39 Gripeniä vuoteen 2007 mennessä.
Gripen sai alkuunsa hieman epävarman maineen, koska kaksi Gripeniä putosi ennen niiden varsinaista käyttöönottoa (vuosina 1989 ja 1993), jälkimmäinen Tukholman keskustaan Långholmenille Vesifestivaalien aikaan. Molemmissa onnettomuuksissa lentäjänä oli Lars Rådeström. Lisäksi kolmessa tapauksessa (vuosina 1999, 2005 ja 2007) kone on pudonnut palveluskäytössä. Kaikissa tapauksissa vakavilta henkilövahingoilta on kuitenkin vältytty, eikä ongelmamäärä ole sinällään saman kaltaisilla koneilla mitenkään poikkeava.
Tilaukset ja käyttäjät ulkomailla.
Etelä-Afrikan ilmavoimat osti 28 konetta vastakaupoin ja yhdeksän kaksipaikkaista JAS 39B -koulutuskonetta. Etelä-Afrikalla on lisäksi optio 19 yksipaikkaiseen lisähävittäjään vuoteen 2012.
Unkari vuokrasi 14 konetta kymmeneksi vuodeksi, aseistus hankitaan Yhdysvalloista ja se sisältää myös koneiden muutostyöt NATO-standardien mukaisiksi.
Tšekki on hankkinut 14 Gripen-konetta leasing-sopimuksella.
Britanniassa sijaitseva ETPS käyttää Gripeneitä testipilottien koulutuksessa.
Thaimaa on tilannut 12 konetta ja toimitukset alkavat 2011.
Potentiaalisia kauppoja.
Muita maita, joille konetta pyritään lähitulevaisuudessa kauppaamaan ovat: Romania, Intia, Kreikka, Tanska, Slovakia, Bulgaria, Sveitsi, Kroatia, Alankomaat ja Slovenia. Lisäksi Baltian maat voisivat hankkia koneita leasing-sopimuksilla. Norja on tehnyt periaatepäätöksen hankkia kilpailevan valmistajan F-35 koneita, mutta lukuisten seikkojen takia tämä voi vielä muuttua. Norja ei ole allekirjoittamassa tilaussopimusta lähiaikoina.
Kilpailu markkinoista on erittäin kovaa ja tekniset ominaisuudet ovat vain yksi osa monien muiden tekijöiden joukossa.
Yleistä ominaisuuksista.
Pääominaisuuksia on muun muassa ketteryys ilmassa, edulliset käyttökustannukset, toimintavarmuus ja kehittynyt elektroninen sodankäynti.
Valmistaja väittää Gripenin olevan puolet halvempi käyttökustannuksissa kuin kilpailijat ja lentotunteihin suhteutettuna luotettavin yksimoottorinen monitoimihävittäjä maailmassa.
Gripen on suunniteltu laskeutumaan lyhyille tienpätkille, joissa viisihenkinen huoltomiehistö pystyy tankkaamaan ja aseistamaan koneen noin 10 minuutissa. Varsinkin Israelin käymät sodat ovat osoittaneet lentokenttien heikkouden ja tärkeyden saada kone mahdollisimman nopeasti takaisin ilmaan. Nousuun tarvitaan noin 400 metriä ja laskeutumiseen ilman jarrukaapeleita noin 500 metriä.
Datalinkki-yhteydet mahdollistavat esimerkiksi sen, ettei koneiden tarvitse pitää tutkaa ollenkaan päällä, tai lentueesta vain yksi pitää tutkaa päällä. Koneiden tutkatietoja voi myös matemaattisesti verrata keskenään, joka auttaa havaitsemaan muuten piilossa olevan vihollisen.
Gripen ei ole osallistunut sotatoimiin, mutta ilmasotaharjoituksissa (esimerkiksi Red Alaska) sen operatiivinen käyttövarmuus on ollut hyvä.
Gripenin elektronisen sodankäynnin järjestelmät ovat luoneet pääetulyöntiaseman vanhemman sukupolven koneisiin nähden. Gripeniä on ollut vaikea havaita tai saada tutkalukitusta aikaiseksi. Lähitaistelussa tietokone voi itsenäisesti suunnata koneen ja suorittaa tykillä ampumisen. Tiukassa kaarrossa Gripen säilyttää hyvin lentonopeutensa.
Gripenin nykyaikaisuutta kuvastaa esimerkiksi se, että yhteis-eurooppalaisen Meteor-ohjuksen koeammunnat suoritetaan Gripenistä käsin.
Koneissa käytetään siviilikoneiden Jet A1 -polttoainetta, ja niillä on siksi ollut ongelmia yhteisoperaatioissa, joissa muut koneet käyttävät NATO-standardin mukaista JP5-polttoainetta.
Versiot.
a>en liisaama JAS 39 Gripen (2005)


Velké Popovice.
Velké Popovice () on kunta Tšekin tasavallassa lähellä Prahaa. Kunnassa on 2 325 asukasta (2009).
Paikkakunta on mainittu ensi kerran vuonna 1352. Se tunnetaan Velké Popovice -panimostaan, joka taas tunnetaan parhaiten Velkopopovický Kozel -oluen valmistuspaikkana.


Ensimmäinen Tšetšenian sota.
Ensimmäinen Tšetšenian sota käytiin Venäjän ja Tšetšenian välillä vuosina 1994–1997. Sota johtui siitä, että tšetšeenien itsenäisyyttä ajavat tahot julistivat maan itsenäiseksi Neuvostoliiton hajottua. 1990-luvun alussa Venäjä yritti moneen otteeseen vallankaappausta tukien turvallisuuspalvelunsa kautta vallankaappausyrityksiä ja järjestämällä pienehköjä operaatioita sisäministeriössä. Presidentti Boris Jeltsin kannatti voimakkaasti sotaa, koska pelkäsi Tšetšenian irtautumisen johtavan samanlaisiin itsenäistymisiin joka puolella Venäjää.
Venäjä hyökkäsi Tšetšeniaan vuonna 1994. Sen ilmavoimat pommittivat ankarasti muun muassa maan pääkaupunkia Groznyita tuhoten sitä pahoin. Venäjän ensimmäinen hyökkäys kaupungin keskustaan vuoden 1995 uudenvuodenaattona epäonnistui pahoin. Sissiväijytyksessä panssarikolonna tuhottiin polttopulloin ja singoin, jolloin venäläissotilaat jäivät vaille panssarien suojaa. Sissitoiminta suosii yötoimintaa, väijytyksiä ja piilosta ampumista. Venäjän armeija ei osannut taistella sissejä vastaan ja kärsi sen takia sodassa suuria tappioita.
Varsinkin Venäjän joukot rikkoivat sodassa törkeästi ihmisoikeuksia, vaikka niitä eivät tosin kunnioittaneet alueella toimineet sissitkään. Vaikka Venäjä valtasi suuren osan Tšetšeniasta, lopulliseen valloitukseen se ei silti kyennyt. Eräiden ulkopuolisten valtioiden tukemat sissit olivat voitokkaita, ja lopulta Jeltsinin suosioon vähäksi aikaa nousseen kenraali Aleksandr Lebedin oli pakko neuvotella rauha.
Tilanne rauhoittui pikkuhiljaa, mutta jonkin ajan kuluttua alkoivat kaappaukset ja maahan julistettiin šaria-laki, joka johti siihen että venäläiset aloittivat toisen Tšetšenian sodan.
Historiallista taustaa.
Historiallisesti tarkasteltuna Kaukasian alue on Venäjän rajamaata, jonka Venäjän keisarikunta valtasi melko myöhään, vuonna 1859. Sitä ennen tšetšeenit olivat taistelleet venäläisiä vastaan kymmeniä vuosia yleensä hyvin menestyen. Josif Stalin päätti vuonna 1944 hävittää tšetšeenikansan, koska nämä olivat monena aikaisempana vuonna nousseet kapinaan. Sotilaat polttivat kyliä ja ampuivat joukoittain ihmisiä. Hengissä selvinneet kuljetettiin Siperiaan. Myöhemmin tšetšeenit saivat palata maahansa. Tämä aiheutti venäläisten väkivaltaa tšetšeenejä vastaan, mihin Puna-armeijan oli puututtava.
Sodan syyt.
Loppujen lopuksi itsenäisyydenhalu ajoi Tšetšenian sotaan. Venäjä onnistui neuvottelemaan Tatarstanin ja Baškortostanin separatistien kanssa tuloksellisesti. Tšetšeenijohtaja Dudajev ei silti halunnut tinkiä maansa itsenäisyydestä. Venäjän kannalta pääasiallinen sodan syy oli Venäjän hajoamisen estäminen. Kun Tšetšenia itsenäistyi, useimmilla Venäjän vähemmistökansojen alueilla oli kansallisuuskiistoja. Näin ollen Tšetšeniasta haluttiin tehdä varoittava esimerkki muiden vähemmistökansojenkin separatisteille. Tšetšeenit ovat aina vastustaneet venäläisten valtaa maassaan. Venäjällä taas oli vihattu tšetšeenejä aina. Tämän tulkinnan mukaan Tšetšenian sodan perimmäinen syy oli separatismin kukistaminen ja tarkoitus asettaa päätepiste Venäjän jatkuvalle hajoamiselle. Aiempi Neuvostoliiton hajoaminen oli vakava isku suurvalta-asemaan tottuneille venäläisille.
Tšetšenian sota on kytketty myös sisäpolitiikkaan. Kun presidentti Jeltsinin kannatus laski, hänen neuvonantajansa suosittelivat hänelle ”pientä voitokasta sotaa”, jolla Venäjä jäljittelisi Yhdysvaltain hiljattaista interventiota Haitiin. 90-luvulla epävakaassa Venäjässä tšetšeenit olivat hyvä kohde voimankäytölle ja näytölle, koska heitä vihattiin Venäjällä eniten muun muassa tšetšeenirikollisuuden takia.
Monien mielestä tärkein syy siihen, miksi Venäjä ei antanut Tšetšenian itsenäistyä on se, että sen maaperästä saa öljyä, öljyputki kulkee alueen halki ja maassa on öljynjalostamo. Venäjä on suuri öljyntuottaja ja öljyputket ovat sen rikkaalle eliitille omaisuuden lähde. Öljy yhdessä kaasun kanssa on taas Venäjän suurin vientiartikkeli. Tosin Tšetšenian osuus kokonaistuotannosta oli merkityksettömän pieni. Tšetšenian kautta kulkevilla öljyputkilla oli suurempi merkitys, sillä niiden kautta kulki Mustanmeren öljysatamiin suuri osa Dagestanin ja Azerbaidžanin öljystä. Lopulta öljyputket kuitenkin tuhoutuivat sodassa. Sodan runteleman maan infrastruktuurin tuhoaminen pakotti Venäjän myöhemmin rakentamaan uudet Tšetšeniaa kiertävät putkistot.
Ennen sotaa.
Vuonna 1989 pääsihteeriksi tuli Doku Zavgajev, joka ajoi Tšetšenian oikeuksia välttäen riitoja Moskovan kanssa. Kommunistijohtaja Zavgajev oli tavallaan Moskovan edustaja maassaan. Jo vuonna 1990 Neuvostoliitto ja Venäjäkin olivat hajoamisen tilassa: monet alueet julistautuivat suvereeneiksi Venäjänkin sisällä. Kansallismielinen liikehdintä nousi pintaan myös Tšetšeniassa.
Marraskuussa 1990 vahvasti kansallismielinen Tšetšeenien ja inguušien ASNT:n kansankongressi kokoontui ensimmäisen kerran. Zavgajev oli aiemmin ylentänyt tulevan vihollisensa Džohar Dudajevin kenraaliksi. Dudajev toimi kenraalina Virossa, ei osallistunut siellä syntyneiden kansallisuusliikkeiden tukahduttamistoimiin ja ihaili Suomen talvisotaa. Joulukuussa Dudajev siirtyi Virosta Tšetšeniaan ottaakseen vastaan kansankongressin antamat johtajan tehtävät.
Niinpä tšetšeenien kansallismieliset jakautuivat Zavgajevin maltillisiin kommunisteihin ja Dudajevin johtamiin radikaaleihin ei-kommunisteihin, jotka ajoivat itsenäisyyttä. Radikaalit nousivat selvään johtoon vuoden 1991 kesäkuussa. Heinäkuussa kansankongressi ilmoitti, ettei Tšetšenia kuulu Venäjään eikä tuolloin vielä pystyssä olleeseen Neuvostoliittoonkaan. Moskovassa huomattiin nyt tšetšeenien halu irtautua Venäjästä. Venäjällä vallassa olleita kommunisteja huoletti enemmän naapurialueen inguušien itsenäistymispyrkimykset. Kun Zavgajevin vetämä maltilliskansallinen kommunistijohto tuki Moskovan elokuun vallankaappausyrityksessä vanhoillisia kommunisteja, vallankaappauksen romahdus nosti Dudajevin vetämän itsenäisyyslinjan kansan suosioon. Neuvostoliitto kulki nyt selvästi kohti hajoamista. Neuvostoliiton kommunistinen puolue romahti. Tšetšenia julistautui itsenäiseksi 6. syyskuuta 1991. Venäjä suhtautui alun alkaen karsaasti uuteen itsenäiseen tasavaltaan. Maassa oli "sotahaukkoja", joiden mielestä Tšetšenia tuli palauttaa Venäjän suoraan hallintoon voimakeinoin.
Moskova toimi enimmäkseen eri tavoin peitetysti estääkseen Tšetšenian irtautumisen Venäjästä. Jo vuonna 1991 Boris Jeltsin yritti epäonnistuen kumota itsenäisyysjulistuksen keskittämällä sotilasjoukkoja Vladikavkazin ja Tšetšenian rajoille. Samoin epäonnistui yritys suorittaa vallankaappaus marraskuussa 1991 laskuvarjojääkärien avulla.
Džohar Dudajev voitti marraskuun presidentinvaalit yli 90 %:n kannatuksella. 12. maaliskuuta 1992 Tšetšenian parlamentti ei allekirjoittanut Venäjän federaation liittosopimusta. Samassa kuussa Georgia tunnusti Tšetšenian. Samaa ei tehnyt Venäjä, Yhdysvallat tai moni muukaan maa. Kansainvälisesti katsoen Tšetšenia jäi yksin. Pinnalta katsoen Venäjä näytti luovuttavan. Venäjä ja Tšetšenia sopivat venäläisten vetäytymisestä maasta toukokuussa 1992 ja sotilaat poistuivat maasta heinäkuussa 1992. Venäjän vetäydyttyä maasta vuoden 1992 kesällä jäljelle jäi runsaasti aseita. Venäläiset antoivat puolet aseistaan tšetšeeneille. Osin tämä johtui käytännön tilanteen tunnustamisesta: neuvostosotilaat olivat alkaneet myydä aseita paikallisille jo vuosia ennen Neuvostoliiton lakkautusta. Myös Venäjän valtio myi merkittävän määrän aseita Džohar Dudajevin hallinnolle. Vain osa aseista päätyi kuitenkin Tšetšenian viralliselle armeijalle – suuri osa jäi yksityishenkilöille ja erilaisille epävirallisille ryhmille. Jo marraskuussa 1992 sota uhkasi Tšetšeniassa, kun Venäjä miehitti tšetšeenien ja inguušien rajan ainakin muodollisesti inguušien ja osseettien välisen konfliktin takia. Tämän takia Tšetšenia pani asevoimansa liikekannalle, mutta sota ei silti alkanut vielä.
Rikollisuus rehotti Tšetšeniassa ja johti siihen, että Venäjällä tšetšeeni liitettiin monesti mafiaan. Jeltsin ei halunnut neuvotella Dudajevin kanssa henkilökohtaisesti vuosina 1992-1994. 90-luvun alussa Tšetšenian sotaa ajoivat kansallisuusministeri Shahrai ja hänen seuraajansa Jegorov vielä jyrkemmin. Vuonna 1992 Dudajevin syrjäyttämistä yritettiin sisäministeriön joukkojen ja KGB:n avulla. Yritysten epäonnistuttua Venäjä yritti tukea kapinaliikkeitä Dudajeviä vastaan. Kapinaliikkeissä oli mukana jopa entisiä rikollisia, kuten Ruslan Labazanov. Vuonna 1993 Dudajev oli ajautunut pahaan konfliktiin parlamentaarisen oppositionsa kanssa ja hänet koetettiin murhata toukokuussa 1993.
Salaiset operaatiot.
Venäjä pidättäytyi täysimittaisista hyökkäyksistä aina vuoteen 1994 saakka. Syksyllä 1994 Venäjän erikoisjoukot koettivat monta kertaa syöstä Dudajevin vallasta, mutta kaikki yritykset epäonnistuivat. Lokakuussa 1994 Venäjän turvallisuuspalvelun tukemat sissijoukot yrittivät vallankaappausta, joka sekin epäonnistui. Heinäkuussa 1994 tšetšeenirikolliset kaappasivat bussin Mineralnyje Vodyn lähistöllä. Tätä ja muita kaappauksia on pidetty joko aitoina tšetšeenirikollisten toimina tai Venäjän turvallisuuspalvelun toteuttamina provokaatioina. Jotkut pitävät heinäkuun 1994 bussikaappausta viimeisenä syynä siihen, että Venäjä aloitti toimet Dudajevia vastaan.
Kapinalliset tšetšeenijoukot hyökkäsivät Groznyin keskustaan 26. marraskuuta 1994 panssareiden turvin. Todellisuudessa suuri osa kapinallisista oli Venäjän armeijan sotilaita, joilla oli sopimus maan turvallisuuspalvelun kanssa. Hyökkäystä tukivat lentokoneetkin. Mutta "kapinalliset" saarrettiin ja väijytettiin. Gantemirovin ja Tamanin eliittidivisioonan sotilaat eivät mahtaneet Shamil Basajevin ja Ruslan Gelajevin sissijoukoille mitään. Tosin venäläiset tarkka-ampujat ampuivat monta vastarintamiestä katoilta. Venäjä ei julkisesti tunnustanut armeijansa sotivan Tšetšeniassa.. Nämä Venäjän armeijan sotilaat olivat solmineet sopimuksen maansa turvallisuuspalvelun kanssa.
Jeltsin määräsi sotilaat kukistamaan tšetšeenikapinan kaikin mahdollisin voimakeinoin. Hän antoi 3. marraskuuta 1994 salaisen käskyn hyökätä Tšetšeniaan. Venäjän asevoimat erotti satoja taisteluista kieltäytyneitä upseereja, muun muassa Kaukasian sotilaspiirin koko esikunnan..
Sota.
Venäläinen sotilas Groznyin taistelujen keskellä.
Hyökkäys alkoi tšetšeenien ilmavoimien tuhoamisella. Pääosa, noin 270 lentokonetta, oli vanhentuneita harjoituskoneita. Sotaan osallistui Venäjältä alkuvaiheessa noin 24 500 miestä ja määrää lisättiin sodan edistyessä.
Sodan virallisena alkamispäivänä 11. joulukuuta Tšetšeniaan tunkeutui kolme suurta panssarikolonnaa pohjoisesta, lännestä ja idästä tavoitteenaan Groznyi. Vain pohjoisesta Mozdokista lähtenyt kolonna pysyi aikataulussa. Lännestä tuleva kolonna pysähtyi joksikin aikaa Vladikavkazin tielle, kun inguušit asettuivat sen eteen. Autoja kivitettiin ja 20-30 sytytettiin tuleen. Tie avattiin voimakeinoilla. Ingušian terveysministeri ja neljä muuta kuolivat ammunnassa ja muita ihmisiä jäi panssarien alle. Helikopterit tuhosivat mm. moskeijan. Dagestanilaiset vangitsivat 47 sotilasta ja ottivat haltuunsa kuusi taisteluajoneuvoa. Dagestanin suunnasta idästä lähtenyt armeija pysähtyi kun tšetšeenit räjäyttäessä sillan. Paikallinen väestö teki hyökkäyksiä venäläisten kimppuun ottaen sotavankeja. Kenraalimajuri Ivan Babitšev kieltäytyi siviilien tulittamisesta.
Mozdokin osasto pääsi lopulta Groznyin lähelle kolmannen päivän iltana. Monet tšetšeenit pakenivat Groznyista vuoristojen kyliin, Ingušiaan tai Dagestaniin, mutta silti kaupunkiin jäi paljon tšetšeenejä ja venäläisiä. Edetessään kohti Groznyita venäläiset sotilaat ampuivat osaksi holtittomasti. Venäjän federaation alueet Tatarstan, Jakutia ja Karjala tuomitsivat hyökkäyksen. Paikalle saapuneet toimittajat raportoivat venäläisten sotilaiden huonosta moraalista, turhautuneisuudesta, runsaasta alkoholin käytöstä ja ryöstelyistä. 15. joulukuuta oli kuollut satoja siviilejä. Kozyrev lupasi sodan ratkeavan muutaman päivän kuluessa. Läntistä osastoa johtanut kenraali Ivan Babitshev pysäytti kolonnansa menetettyään 10 % ajoneuvoista. Hän kommentoi televisiossa siviilien joukossa ja sanoi sotaretken olevan laiton.
Dudajev ehdotti sodan lopettamiseksi kansanäänestystä Tšetšenian itsenäisyydestä. Venäläiset alkoivat pommittaa Groznyita yöllä 17. joulukuuta 1994 ja tulittaa tykeillä kolme päivää myöhemmin. 20. joulukuuta Groznyin pommituksen koventuessa, tšetšeenit tekivät pitkän ihmisketjun maantien varrelle vastustaakseen sotaa. Venäläiset pommittivat pääkaupunkia Groznyita ankarasti. Venäjän joukot kärsivät suuria tappioita sissisodassa väärien taistelumenetelmien vuoksi. Siviilit kärsivät pahiten erityisesti tykkitulen osin heikosta kohdistamisesta, joka osui myös venäläisten omiin joukkoihin. Syitä olivat alkoholin käyttö sekä kohdistamiskaluston myyminen.
16. joulukuuta hallituksen apulaisministeri Valeri Vostrokin oli liittynyt sodan vastustajiin. Suomen ulkoministeri piti sodan ihmisoikeusloukkauksia maan sisäisenä asiana. Venäjän ihmisoikeusvaltuutettu Sergei Kovaljov pyysi ETYJ:iltä ja YK:lta apua. Sissit saivat venäläiset perääntymään, ja presidentti Jeltsin tunnusti venäläisten kärsineen suuria tappioita. Tappiot määritettiin muualta tulleiden palkkasoturien tiliin. 23. joulukuuta 1994 Groznyin pommitus kiihtyi ja ainakin 80 siviiliä kuoli. Kaupunki alkoi raunioitua. Sähkö, vesi ja kaasu katkesivat pommituksissa kaupunkiin jääneiden ihmisten yrittäessä suojautua talojen kellareihin.
Jeltsinin mukaan 26. joulukuuta Argun oli vallattu ja Groznyi saarrettu. Jeltsin sanoi operaation edenneen olosuhteisin nähden hyvin moittien Kovalevia puolueelliseksi. Argun oli yhä tšetšeeneillä. 27. joulukuuta Jeltsin määräsi ministeri Sergei Shahrain sensuroimaan Tšetšenian sotatiedotusta. Jeltsin nauhoitti televisiolle puheen, jonka mukaan armeija välttää siviiliuhreja pommituksisaan. Näin se ei kuitenkaan tehnyt. Venäjä kiisti 29.12. Groznyin pommitukset ja väitti niitä tšetšeenien lavastamiksi. Pommitukset sytyttivät öljynjalostamon tuleen. Puolustusministeri Pavel Gratshov sanoi Venäjän sotilaiden kuolleen urheasti, sotilaiden äidit halusivat poikansa pois sodasta.
Vuoden 1995 uudenvuodenaaton hyökkäys Groznyihin epäonnistui sotilaskolonnan ajettua kaupungin keskustassa tšetšeenien väijytykseen. Tšetšeenit tuhosivat panssarit singoin ja polttopulloin. Venäläiset sotilaat hajaantuivat pieniksi ryhmiksi.Tšetšeenit saattoivat tuhota suojatta jääneet venäläiset sotilaat. 131. prikaati menetti miltei kaikki panssarivaununsa ja muut ajoneuvot, suurin osa miehistä kaatui. 300 panssaria oli tuhottu tai saarrettu. Lähes kaikki Maikopin prikaatin sotilaat kuolivat, ja myös 81. prikaati ja 45. ja 503. rykmentit menettivät satoja miehiä. Saarrettujen rykmenttien komentajat kuolivat. Kenraali Lev Rohlin onnistui murtautumaan saarrosta joukkojen jäänteiden kanssa. Kaikkiaan Venäjä menetti uudenvuodenyönä ainakin 600, mutta joidenkin mukaan jopa 1 500-2 000 sotilasta. Hallitus ei saanut suljettua vapaata tiedonvälitystä. Moskovan TV:ssä näkyi romuksi palaneita panssareita ja koottuja venäläis-sotilaiden ruumiita.
Groznyin keskustan pommituksia jatkettiin. 4. tammikuuta 1995 pommit osuivat Shalin sairaalaan ja kauppatorille uhreista suuri osa oli naisia ja lapsia. Kuolleita oli 30, haavoittuneita 150. Venäjän jouluaattona 6. tammikuuta 1995 Venäjän armeijan viralliset tappiot olivat 256 kaatunutta, mutta lehtien mukaan 1 800. Jeltsin nuhteli televisiolähetyksessä Gratshovia siitä, ettei Groznyin pommituksia ollut lopetettu. Groznyin tulitus jatkui. Tšetšeenijohtajien Basajevin ja Mashadovin puolella oli noin 5 000 taistelijaa, mutta vapaaehtoisia liittyi jatkuvasti. Groznyi oli liian laaja suljettavaksi tiiviiseen saartorenkaaseen tai pian vallattavaksi. Kaupungissa taisteltiin kortteli korttelilta. Spetsnaz-erikoisjoukot eivät pärjänneet hyvin 20-30 miehen ryhminä liikkuvia sissejä vastaan.
9. tammikuuta 1995 Ranska ilmaisi vastustavansa sotaa. 15. tammikuuta Groznyissa käytiin katutaisteluja. 18. tammikuuta 1995 Jeltsin ei halunnut neuvotella "kansanmurhan aloittaneen" Dudajevin kanssa. Hän asetti rauhanehdoksi Tšetšenian jäämisen osaksi Venäjää. 19. tammikuuta tšetšeenit vetäytyivät rautatieasemalta ja venäläiset valtasivat tyhjennetyn presidentinpalatsin. Tammikuussa erotettiin monia sotaa arvostelleita kenraaleita. Groznyi vallattiin tammikuun 1995 loppuun mennessä kahden kuukauden ankarien taistelujen jälkeen.
Venäläiset kärsivät taisteluissa merkittäviä tappioita. Sota oli kaupunkisotaa, jossa tykistöasein, panssarein ja ilmavoimien tukemana hyökättiin yksittäisiin kortteleihin. Kaupunki raunioitui. Venäläiset tarkka-ampujat ampuivat siviilejä. Humalaiset sotilaat varastivat ja etsivät taloista syötävää ja vodkaa. 6. maaliskuuta 1995 venäläiset saivat vallattua Groznyin viimeisen vastarintapesäkkeen Tshernoretshjen, kun Shamil Basajev päätti vetää joukkonsa pois. Näihin aikoihin Tšetšeniassa oli 58 000 venäläissotilasta. Sisseillä oli ammus- ja lääkepulaa, joukot kuluivat ja joukkojen keskinäinen yhteydenpito oli vaikeaa. Venäläisiä uhkana olivat tšetšeenien sala-ampujat.
"Pääartikkeli" Tšetšenian sotien sotarikokset
Sota oli hyvin epäinhimillistä puolin ja toisin. Varsinkin venäläiset rikkoivat törkeästi ihmisoikeuksia, mutta kansainvälisten sopimisten ja lain vastaisiin toimiin syyllistyivät myös rikolliset ja kapinoivat tšetšeenitkin.
Maaliskuun alun tienoilla Groznyi oli vallattu ja venäläiset ilmoittivat ensimmäisen taisteluvaiheen päättyneen. Mutta tämä ei lopettanut sotaa. Nyt Tšetšeniaan saapui sisäministeriön joukkoja. Turvallisuuspalvelu loi vankileirejä, joissa tšetšeenejä kidutettiin ja tapettiin.
Shamaskin kylässä oli 2 000 kyläläistä ja pakolaista ennen Venäjän joukkojen tuloa. Venäläisten epäilivät kylässä olevan taistelijoita. Venäläiset saartoivat kylän tulittaen sitä yön yli. Aamulla sisäministeriön erikoisjoukot OMON:it menivät kylään. Joukot sytyttivät taloja ja ihmisiä liekinheittimillä, käyttivät väkivaltaa ja pakottivat väestöä seulontaleireihin. Kolmen päivän jälkeen joukot olivat tuhonneet 300 taloa. Tšetšeenejä kuoli kylässä 248 ja katosi 250. Venäjän joukot valtasivat 2/3 maasta. Infrastruktuuri vaurioitui pahoin pommituksissa. Sotaonni kääntyi vastaiseksi, kun muun muassa Georgialta ja monilta arabimailta tukea saaneet sissit alkoivat menestyä. Ensimmäinen tulitauko sovittiin heinäkuun lopulla 1995 mutta sota ei päättynyt.
Islamilaiset taistelijat aloittivat terrori-iskut kostoksi venäläisten toimille. Basajevin miehet kaappasivat Budjonnovskojessa sairaalan ottaen noin tuhat panttivankia. Yli sata venäläistä kuoli operaatiossa kaappauksen päättämiseksi. Venäläiset avasivat tulen vastoin sairaalan henkilökunnan tahtoa. Jeltsin tuomitsi tšetšeenien teon barbaarimaisena. Hän lupasi tuhota mustia päänauhoja pitävät rikolliset. Tshernomyrdin salli tšetšeeniterroristien paeta rajan yli maahansa.
Joulukuussa 1995 Salman Radujev teki sissi-iskun Gudermesiin. Venäläisten pommitus tuhosi enemmän rakennuksia ja siviilejä kuin sissejä. Parin kuukauden päästä Radujev valtasi Dagestanissa Kizjarissa lentokentän ja rautatieaseman epäonnistuttuaan hyökkäyksessään kaupungin helikopteritukikohtaan. Sissit ottivat noin 2 000-3 000 panttivankia eri puolilta kaupunkia. Kun venäläiset hyökkäsivät sairaalaan, sissit alkoivat tappaa panttivankejaan, ja venäläiset vetäytyivät. Dagestanin viranomaiset neuvottelivat Budjonnovskojen mallin mukaisen pakosopimuksen sisseille, jotka alkoivat palata kotimaahansa panttivangit mukanaan. Venäläiset hyökkäsivät sissejä vastaan Pervomaiskojen kylässä. Sissit hyökkäsivät kylän poliisiasemalle. Jeltsin lupasi rangaista bandiitteja tai terroristeja käyttäen tarkka-ampujia. Nyt toinen ryhmä, jotka olivat Turkissa asuvia abhaaseja ja tšetšeenejä, kaappasi matkustajalautan Mustanmeren satamassa. Venäläiset pommittivat Pervomaiskojeta raketinheittimin, ja monet Radujevin sissit pakenivat vieden 80 panttivankia. Venäjän hyökkäyksessä kuoli 69, joista 28 siviilejä.
Keväällä 1996 väestö ei juurikaan tukenut eteneviä sissejä. Huhtikuussa 1996 Venäjän armeija tappoi Džohar Dudajevin, jonka satelliittipuhelin oli onnistuttu paikantamaan rauhanneuvottelupuhelun aikana. Kaksi satelliittipuhelinsignaaliin hakeutunutta ohjusta osuivat ja tappoivat Dudajevin. Venäjän presidentti Boris Jeltsin halusi tai ainakin näytti haluavan irti tappiollisesta, Venäjälläkin laajalti epäsuositusta sodasta lähestyvien presidentinvaalien alla. Venäjä lupasi muun muassa purkaa tiesulut. Sotaa kritisoiva kenraali Aleksandr Lebed uhkasi asettua kommunisti Zjuganovin puolelle. Lebed järjestettiin Jeltsinin kannattajiin. Jeltsin kykeni neuvottelemaan Dudajevin seuraajan käytännöllisemmän Jandarbijevin kanssa. Jeltsin ainakin osoitti haluavansa rauhaa käyden Groznyissa tervehtimässä "voitokasta" sotaa käyviä sotilaita, mutta solmittu tulitauko ei pitänyt.
Maaliskuussa 1996 sissit valtasivat Groznyin kolmeksi päiväksi ottaen sotasaalista ja pakenivat kolmen päivän päästä. Jeltsin voitettua kesän 1996 presidentinvaalit, hän perui Tšetšenian sodan lopettamiseen liittyvät lupauksensa. Venäläiset eivät purkaneet tiesulkuja ja joukot hyökkäsivät Gekhin ja Mahketyn kyliin. Uusi tšetšeenijohtaja Jandarbijev majaili Mahketyssa, mistä onnistui joukkoineen pakenemaan hyökkäystä. Monia siviilejä kuoli, myös lapsia. Kuukautta myöhemmin räjähti moskovalaisissa raitiovaunuissa kaksi pommia. Moskovan kansallismielinen pormestari Juri Luzhkov syytti iskuista kaupungin tšetšeenejä. Hän määräsi poliisit kostamaan iskut kaupungin tšetšeeneille. Epäiltiin että sodan kannattajia tukevat salaisen poliisin miehet tekivät pommi-iskut syyttäen tšetšeenien syyksi. Venäjä aloitti uuden täysimittaisen sodan Tšetšeniassa heinäkuun lopussa 1996.
Mashadovin johtamat sissit hyökkäsivät 6. elokuuta 1996 Groznyihin. 1 500 sissiä saartoi kaupungissa olleet 15 000 venäläissotilasta. Venäjän sotavoimien komentaja Pulikovski uhkasi aloittaa kaupungin pommitukset kahden päivän päästä, jos sissit eivät poistuisi kaupungista. Venäläiset aloittivat pommitukset harkiten jo päivän päästä. Pulikovski ei halunnut neuvotella sissien kanssa. Elokuun hyökkäys ajoi pakoon 220 000 ihmistä. 2 000 siviiliä ja 494 venäläistä sotilasta kuoli. Nyt Jeltsin päätti lopettaa sodan. Elokuussa saatiin aikaan niin sanottu Harsavjurtin sopimus. Useiden aseellisten yhteenottojen jälkeen lopullinen tulitauko solmittiin 27. tammikuuta 1997. Tällöin venäläiset joukot olivat vetäytyneet Tšetšeniasta.
Venäjä hävisi sodan mm. heikon sotilastaidon ja huonon mediakontrollin takia. Tšetšeenit käyttivät mediaa tehokkaasti hyväksi. Venäläisten ylimielisyys ja toisaalta tšetšeenien Venäjän asevoimien tuntemus sekä tietotekniikan kuten kännykät, internet, satelliittipuhelimet käyttö auttoivat heitä. Venäläiset eivät osanneet vastata tšetšeenien sissitaktiikkaan, joka perustui yllätyksiin ja yötoimintaan. Venäjä menetti sodassa noin 30 000 miestä.
Sodan jälkimainingit.
Elokuussa 1996 solmittu Hasavjurtin sopimus oli ensimmäisen Tšetšenian sodan päätepiste. Juridisesti Hasavjurtin sopimusta tärkeämpi oli kuitenkin Kremlissä toukokuussa 1997 solmittu Moskovan sopimus, jossa Jeltsinin Venäjä tunnusti ’’de facto’’ Tšetšenian itsenäisyyden ja sitoutui olemaan käyttämättä väkivaltaa tai sen uhkaa keskinäisten kiistojen ratkaisemisessa. Jeltsin tunnusti myös Mashadovin olevan laillinen Tšetšenian presidentti. Venäjän kannalta katsoen sota ei ratkaissut Tšetšenian kysymystä. Aikaa myöten osaltaan tämäkin vei toiseen sotaan, jossa Venäjä menestyi paremmin.
Viitteet.
Tšetšenian sota


Toinen Tšetšenian sota.
Toinen Tšetšenian sota käytiin Venäjän ja Tšetšenian itsenäisyyttä ajaneiden tšetšeenikapinallisten (ks. Itškerian tšetšeenitasavalta) välillä vuosina 1999-2009. Venäjän kannalta katsoen sodan syynä oli tšetšeeniseparatistien harjoittama terrorismi, maassa rehottava rikollisuus sekä Tšetšenian halu irrottautua Venäjästä. Suurimmat taistelut käytiin sodan alussa 1999-2000. Venäläiset saartoivat Tšetšenian pääkaupungin Groznyin, joka tuhoutui pahoin taisteluissa. Esimerkiksi NATO kannatti Venäjän oikeutta säilyttää yhtenäisyytensä, mutta arvosteli siviilejäkin vastaan suuntautuneita sotatoimia. Varsinkin al-Qaidan tekemät terrori-iskut lievensivät Yhdysvalloissa olevaa mahdollista kritiikkiä Venäjää kohtaan.
Sodassa Groznyitä puolustaneet tšetšeenit pakenivat vuorille, ja kevättalvella 2000 alkoi pitkä sissisotavaihe. Sekä Venäjän turvallisuusjoukot että tšetšeenisissit rikkoivat sodassa ihmisoikeuksia. Venäläiset ja varsinkin heidän tukemansa tšetšeenit surmasivat ja kiduttivat siviilejä. Tšetšeeniseparatistit tekivät terrori-iskuja ja he ja rikolliset sieppasivat ihmisiä. Virallisesti sota loppui vuonna 2006 ja terrorismin vastainen operaatiokin vuonna 2009. Tšetšeniassa ja lähialueilla on tämän jälkeenkin tapahtunut usein yksittäistä väkivaltaa ja muita rikoksia, lähinnä sieppauksia. Venäjällä on murhattu monia sotaa arvostelleita toimittajia, muun muassa Anna Politkovskaja vuonna 2006.
Sotien välinen aika.
90-luvun puolivälissä käytiin Tšetšenian itsenäisyysjulistuksesta aiheutunut ensimmäinen Tšetšenian sota, jossa tšetšeenit olivat loppujen lopuksi voitokkaita. Vuoden 1996 elokuussa Tšetšenian itsenäisyyttä kannattaneet tšetšeenisissit valtasivat maansa pääkaupungin Groznyin.
Venäjän silloinen presidentti Boris Jeltsin määräsi maltillisena tunnetun kenraali Alexandr Lebedin neuvottelemaan rauhan tšetšeenien kanssa. Mutta maan itsenäistymisestä ei virallisesti sovittu. Vuoden 1997 tammikuussa presidentiksi valittu Aslan Mašadov allekirjoitti 12. toukokuuta 1997 rauhansopimuksen Moskovassa Jeltsinin kanssa. Rauhansopimuksessa ei määritelty Tšetšenian asemaa, mutta Mashadov allekirjoitti sen "Itškerian tšetšeenitasavallan" presidenttinä. Venäjä pyrki neuvotteluilla integroimaan myös radikaalit islamilaisjohtajat, muun muassa Basajevin hallitukseen ja siten Venäjän kontrolliin. Venäjä pyrki sopimaan Tshensenian pysymisestä Venäjän osana vaikka laajoin vapauksin Tatarstanin tapaan. Mutta Tšetšenian puolelta pelättiin näiden vapauksien myöhempää riistämistä, kuten oli autonomiselle kansoille monesti käynyt Venäjän ja Neuvostoliiton historiassa.
Rauhansopimus ei tuonut vakautta Tšetšeniaan, missä oli kilpailevia aseellisia sissiryhmiä ja ääri-islamin merkitys kasvoi. Elokuussa maassa alettiin soveltaa islamilaista šaria-lakia julkisine teloituksineen. Sissipäällikkö Šamil Basajev johti vuonna 1998 lyhytikäistä hallitusta. Sekasortoiset olosuhteet jatkuivat tasavallan sisällä. Joukko sissijohtajia vaati Mašadovin eroa ja halusi perustaa maahan oman hallituksensa. Mašadov julisti poikkeustilan kesäkuussa 1998.
Laittomuudet lisääntyivät maassa ja epäsuosioon joutunut Mašadov yritettiin murhata moneen kertaan. Erilaiset aseistetut ryhmittymät ottivat muun muassa suuressa määrin panttivankeja, eniten tšetšeenejä mutta aikaa myöten yhä enemmän venäläisiä ja monia ulkomaalaisia toimittajia. Venäjä lietsoi omalta osaltaan sekasortoa, muun muassa taloudellisella saarrolla. Mashadov ei kyennyt hallitsemaan "komentajiaan", joka johtivat rikollisjärjestöjä. Muun muassa ihmisoikeusaktivisti Sergei Kovaljov huomasi pahimpien tšetšeenirikollisten toimivan parhaiten Venäjän ohjaamilla alueilla Tšetšeneniassa. Tšetšeenimafian johtaja Arbi Barajevin epäiltiin toimivan FSB:n suojeluksissa.
Maaliskuussa kenraali Gennady Špigun siepattiin Tšetšeniassa, ja hänet löydettiin surmattuna maasta vuonna 2000, jolloin sota oli jo käynnissä.
Sodan syy.
Venäjän antamien julkisten lausumien mukaan se aloitti sodan, koska halusi kukistaa tšetšeenien maaperältä lähtöisin tulevan islamilaisen terrorismin ja separatistisen sissitoiminnan. Venäjä pelkää valtansa luhistumista Pohjois-Kaukasiassa, missä on erilaisia pienkansoja. Näiden joukossa on kapinallisia, kansallismielisiä itsenäisyysliikkeitä. Kaukasia on ollut 1800-luvulta alkaen levotonta kapina-aluetta Venäjällä.
. Tšetšenian sodassa on kyse Venäjän säilymistä yhtenäisenä. Muiksi syiksi mainitaan monesti öljyputki joka kulkee Tšetšenian halki, ja josta on Venäjälle hyötyä.
Elokuun 7. päivänä 1999 Šamil Basajevin ja Khattab johtamat islamilaistaistelijat tunkeutuivat Tšetšeniasta Dagestaniin ja perustivat sinne valtion nimeltä "Pohjois-Kaukasian islamilainen tasavalta", jota oli tarkoitus laajentaa muuallekin Kaukasiaan.. Suurin osa taistelijoista oli muita kuin tšetšeeneja. Ääri-islamilaisuuden kannatus ei ollut vahvaa Tšetšeniassa.
4.– 16. syyskuuta 1999 Venäjällä räjähteli monia kerrostaloja. Venäjän viranomaiset syyttivät iskusta tšetšeeneja ja heitä tukeneita islamilaistaistelijoita.
Venäjä vaati syyskuun lopussa jyrkin sanoin Tšetšenian presidentti Aslan Mashadovia pidättämään terroristi Shamil Basajevin, mutta Mashadov ei suostunut. Vaikka Basajev ei ollutkaan poliittisesti suosittu Tšetšeniassa, hänellä oli ulkomaisia tukijoita ja sen verran vaikutusvaltaa maassa, ettei Mashadov kyennyt pidättämään häntä.
Venäjän pääministerinä oli hyökkäyksien alkaessa Sergei Stepašin, joka teki nopeasti tilaa 8. elokuuta tuoreelle pääministerille, Vladimir Putinille. Sodan myötä tuntemattomasta miehestä tuli hetkessä galluppien suosikki uudeksi presidentiksi. Monet uskovatkin Putinin ajaneen aktiivisesti sotaa Tšetšeniassa, jotta hän voittaisi presidentinvaalit sotasankarina. Salaliittoteorioden, dokumenttielokuvan Assassination of Russia tekijät (Liittyen: 'Ryazanin tapaus' 1999), sekä Alexander Litvinenkon mukaan Venäjän turvallisuuspalvelu FSB räjäytti tai räjäytytti Moskovan kerrostaloja, vieritti syyn tšetšeenien niskoille ja FSB-taustainen Putin keinotteli sodan aiheuttamalla nosteella itsensä Venäjän presidentiksi. Äänestäjät äänestivät mieluiten nuorta kovasanaista terroristien kukistajaa, kuin tunnettuja ammattipoliitikkoja.
Joidenkin mielestä Venäjä olisi kukistanut tšetšeeniseparatismin sodalla ilman Khattabin hyökkäystä Dagestaniin ja kerrostaloiskujakin. Tähän viittaa pääministerinä olleen Sergei Stepashinin lausuma, että sotaa alettiin valmistella jo maaliskuussa 1999. Niinpä lännessä ajatellaankin usein, että Venäjän sotahaukat halusivat kostaa ensimmäisen Tšetšenian sodan nöyryyttävän tappion. Putinin mukaan Tšetšenian sodan tarkoitus oli estää Venäjän hajoaminen.
Sodan alku.
24. heinäkuuta 1998 Tšetšenian sotilasjohto lopetti Venäjän ORT- ja RTR-televisiokanavien välityksen Tšetšenian alueella. Syynä oli niiden ”ennakkoasenteinen” raportointi lähiajan tapahtumista.
Venäjän operaatio alkoi jo 1. elokuuta 1999 turvallisuusvyöhykkeen luomisella ja Dagestanin alueen vapauttamisella. Tšetšenian toinen kriisi alkoi tšetšeenien tunkeutumisella Dagestaniin 7. elokuuta 1999.
Toisin kuin ensimmäisessä Tšetšenian sodassa, Venäjän armeija ja muut joukot toimivat nyt tehokkaasti ja menestyksekkäästi.
Valmisteluvaiheen jälkeen varsinainen operaatio Tšetšeniassa alkoi sodanjulistuksella ja ilmaoperaatiolla 1. lokakuuta 1999. Venäjä pommitti Tšetšeniaa viikokausia. Muutaman päivän ajan pommitettiin Groznyitä ja lähialuieta.
Tietosulkuun pyrittiin tuhoamalla Tšetšenian puhelin- ja sähköjärjestelmät sekä radioasemia. Venäjän viestintäministeriö katkaisi matkapuhelinverkot puolustusministeriön määräyksestä. Televisiokeskus Tšetšeniassa lakkasi olemasta.
Kaikki reitit Tšetšeniaan ja sieltä pois suljettiin sotilaallisesti. Toimittajien osalta menosta tšetšeenien asemiin tehtiin laitonta.
Sota ja Groznyin valtaus.
Venäjän maavoimat alkoivat edetä Tšetšeniaan 23. lokakuuta 1999.
Venäläiset etenivät ja onnistuivat operaatiossaankin, vaikka tappiot olivat kohtalaisen suuria.
Tšetšeenit tekivät ensiksi vastarintaa Venäjän valtaaman suuren kaupungin Gudermesin esikaupungeissa. Lujaa vastarinta alkoi olla Groznyin lähellä Argunissa ja Urus-Martanissa. Alkhan-Yurtin kylässä venäläiset ajoivat satoja kylästä pois, ja ihmisoikeusjärjestöjen mukaan tappoivat 17 ja raiskasivat 3 siviiliä, ryöstellen kylää.
Venäjä kärsi helmikuun alkuun 2000 mennessä ainakin 1100 miehen tappiot. Molempien taistelevien osapuolten todelliset tappiot lienevät olleet maasodan hyökkäysvaiheessa muutamia tuhansia, ja siviilejä kuoli huomattavasti enemmän.
Venäläiset sotilaat tappoivat joulukuussa 1999 tammikuussa 2000 Staropromyslovskissa taistelujen aikana ainakin 38 aseetonta siviiliä, joista monet olivat naisia ja vanhoja miehiä.
Venäjän joukot saartoivat Tšetšenian pääkaupungin Groznyin joulukuun alkupäivinä. 6. joulukuuta vuonna 1999 venäläiset pudottivat kaupunkiin lentolehtisiä, joiden mukaan Groznyissä vielä olevien oli poistuttava lauantaihin 11. joulukuuta mennessä tai heidät tuhottaisiin. Venäläisten jakamassa propagandassa luki muun muassa, että kaikkia kaupunkiin jääviä siviilejäkin tultaisiin kohtelemaan terroristeina. Läntisten lähteiden mukaan Groznyssä oli tuolloin 50 000 ihmistä. Venäläiset viranomaislähteet ovat väittäneet siellä olleen vain toistakymmentätuhatta ihmistä. Huolimatta länsimaiden ja ihmisoikeusjärjestöjen vetoomuksista Venäjä hyökkäsi kaupunkiin. Se joutui Venäjän joukkojen haltuun 2. helmikuuta 2000. Tämän jälkeen alkoi muutaman päivän kestänyt "zachistka", kaupungin puhdistaminen jäljelle jääneestä tšetšeenivastarinnasta.
Venäjän joukot saapuivat esikaupunkiin sen jälkeen kun sitä oli pommitettu ilmasta rypälepommein, ja tulitettu tykeillä. He eivät kohdanneet vastarintaa. Venäjän vakinaisen armeijan sotilaat eivät syyllistyneet ihmisoikeusrikoksiin, vaan varoittivat asukkaita tulevasta puhdistuksesta. Mutta sen jälkeen paikalle saapui puolisotilaallisen OMON-erikoispoliisin miehiä, ja ehkä myös palkallisia sotilaita. He alkoivat summamutikassa ammuskella paikalisia siviilejä ja ryöstellä heidän omaisuuttaan. Turvajoukot myös polttivat tšetšeenien taloja.
Venäjän turvallisuusjoukot tappoivat 5. helmikuuta Novye Aldin esikaupungissa
Groznyihin jäi raunioiden keskelle muutama sata tšetšeenien sala-ampujaa, joiden takia Venäjän lippu uskallettiin nostaa vasta 6. helmikuuta. Kaupunkiin jääneet sissit virittelivät pommeja yöllä ja piileskelivät maanalaisissa tunneleissa tai rakennusten raunioissa päivisin. Kesäkuun 2006 operaatiokaan ei puhdistanut kaupunkiin pesiytyneitä sissejä, joita monet kaupunkiin palanneet
siviilit auttoivat. Venäläiset ja heitä tukevat tahot surmasivat, raiskasivat ja ryöstivät laittomasti siviilejä, niitäkin jotka tukivat Venäjää. Tšetšeenit tekivät pommi-iskuja ja ampuivat alas venäläisiä helikoptereita.
Toisen Tšetšenian sodan aikoihin on ollut levotonta myös naapuritasavalloissa Dagestanissa ja Ingušiassa.
Sissisota.
Taisteluiden viimeinen vaihe, joka on edelleen käynnissä alkoi helmikuussa 2000 hyökkäyksenä vuoristoalueen vapauttamiseksi tšetšeeneistä. Maaliskuussa 2000 Venäjän johto etsintäkuulutti maltillisen Mashadovin.
Vuonna 2002 monet Mashadovia aiemmin vastustaneet sissiryhmät yhdistyivät hänen taakseen. Mashadov jakoi monille entisille vastustajilleen hallituksen paikkoja. Myöhemmin venäjä syytti Mashadovia moskovan teatteriin tehdystä iskusta ja Beslanin koulukaappauksesta.
Venäjä syytti sodan aikana Georgiaa tšetšeenien auttamisesta Pankisin solan kautta, minkä Georgia kiisti. Vuonna 2003 Tšetšeniassa tehtiin kansanäänestys, jonka mukaan suurin osa tšetšeeneistä kannatti maan pitämistä Venäjän osana. Tulos lienee vastannut kansan todellista mielipidettä. Näin siitä huolimatta, että samana vuonna maan presidentiksi valittiin Venäjä-myönteinen Ahmad Kadyrov. Kadyrov piti valtaansa pelotellen mm häikäilemättömästi toimivalla yksitysarmeijallaan.
Kansanäänestys johti siihet että tšetšeeniseparatistit kiihdyttivät terrori-iskujaan. Monet uskovat, että jo vuonna 2000 venäläisten puolelle hypännyt Ahmad Kadyrovin asejoukko "kadyrovtsy" kidutti, sieppasi ja raiskasi monia siviilejä. Kadurov murhattiin vuonna 2004. Kapinapresidentti Mašadov kuoli vuonna 2005 Venäjän sisäministeriön joukkojen hyökkäyksessä. Venäjän varsinaiset sotilastoimet päättyivät Tšetšeniassa vuonna 2006. Kapinajohtaja Doku Umarov päätti vuonna 2007 julistuksellaan teoriassakin suunnitelman islamista riippumattoman maallisen tšetšeenivaltion perustamisesta.
Venäläisten tukemia tšetšeenipäällikkö Ahmad Kadyrovia ja hänen poikaansa Ramzan Kadyrovia on pidetty eräänlaisina nykyaikaisina "feodaaliruhtinaina" jotka pitävät laajaa valtaansa Venäjän valtion päämiehen suostumuksella.
Toisaalta nationalistinen Ramzan Kadyrov halusi rajoittaa Venäjän turvallisuuspalvelun, armeijan ja muiden "voimaministeriöiden" valtaa Tšetšeniassa. Tämä näkyi muun muassa
aiemman Gorets-joukkojen komentaja Movdali Bajsarovin murhana Moskovassa 2006.
Venäläiset jatkoivat pienemmän mittakaavan terrorismin vastaista operaatiotaan vuoteen 2009. Tämänkin jälkeen Tšetšeniassa on ollut pienempiä aseellisia kahakoita. Putinin tukema Ahmad kadyrovin poika Ramzan Kadyrov valittiin Tšetšenian presidentiksi vuonna 2009. Itsevaltaisesti hallinnut Ramzan Kadyrov on pyrkinyt luomaan iitseensä ja isäänsä kohdistuvaa henkilökulttia.
Venäläiset lupasivat ja antoivatkin moneen otteeseen armahduksen niille sisseille, jotka suostuivat laskemaan aseensa. Mutta jotkut näistä antautuneista sisseistä
Komsomolskoyessa antautui luvatun armehduksen toivossa maaliskuussa 2000 kymmeniä tšetšeenitaistelijoita, jotka surmattiin armahduksesta huolimatta.
Sodan päättyminen.
Vuonna 2005 Tšetšeniassa oli vielä 60000 venäläistä sotilasta. Venäjä lopetti sodan vuonna 2006. Vuonna 2007 Tšetšeniassa soti 8000 Moskovan puolella olevaa turvajoukkojen miestä. Näitä vastaan taisteli muutama sata-2000 tšetšeenisissiä.
Venäjä pysäytti terrorisminvastaisen operaationsa 16. huhtikuuta vuonna 2009,
mutta Venäjän presidentti Medvedev päätti, että FSB jatkaa vieläkin Tšetšenian tilanteen valvontaa. Tämän jälkeen paikallista sissiväkivaltaa vastaan toimi paikallinen poliisi. Vuonna 2009 maata johti Moskovalle myötämielinen, kovaotteinen Ramzan Kadyrov. Vuonna 2009 Tšetšeniassa ja lähialueilla on sattunut monia erilaisia yksittäisä väkivallantekoja. Ihmisten sieppaukset ovat lisääntyneet terrorisminvastaisen operaation lopettamisen jälkeen.
Sotarikokset.
Sekä Venäjän joukot, heitä tukevat tšetšeenit ja heitä vastustavat tšetšeeniseparatistit rikkoivat törkeästi ihmisoikeuksia ja sodan sääntöjä toisessa Tšetšenian sodasta. Venäjän tekemistä ihmisoikeusrikoksista on raportoinut muun muassa kansainvälinen ihmisoikeusjärejestö Human Rights Watch ja Euroopan neuvosto. Venäläiset viranomaiset ovat peitelleet sotilaidensa ja puolisotilaallisten joukkojensa sekä turvallisuusviranomaistensa
tekemiä vakavia ihmisoikeusrikoksia. Tämä ei ole mikään ihme, kun ajatellaan, että Venäjän nykyinen presidentti Medvedevkin on muissa yhteyksissä sanonut laillisuuden olevan maassa huonolla tolalla.
Venäläiset raiskasivat, ryöstivät, kiduttivat, tappoivat ja vangitsivat terroristien tukijoiksi epäilemiään.
Venäjän joukoilla oli Tšetšeniassa joitain kidutusleirejä, joissa ihmisiä pidettiin vankeina maakuopissa talvellakin. Jotkut kuolivat kidutuksiin, ja toiset pääsivät näistä hengissä kotiinsa, monet kidutuksen vakavastikin sairastuttamina. Tämä oli usein mahdollista, vaikkapa kun siepatun kotikylä maksoi vapauttamiseen tarvittavat lunnaat. Venäläiset käyttivät tätä hyväkseen ja rahastivat kidutuksiin kuolleillakin, jotka sukulaiset halusivat haudata kunniallisesti. Yksittäiset Venäjän upseerit sanoivat, etteivät ole kuulleetkaan Geneven sopimuksesta, eivät ole allekirjoittaneet sitä ja että siinä esitetyt säännöt eivät toimi Tšetšeniassa, missä osa kansasta tuki separatisteja, ja sotilaat olivat jatkuvasti muun muassa tarkka-ampujien tulen alla.
Tšetšeeniseparatistit puolestaan tappoivat vangitsemiaan venäläisiä sotilaita ja sieppasivat ihmisiä.
Terrorismi.
Pääasiassa Shamil Basajevin johtama ryhmä teki monia terrori-iskuja eri puolille Venäjää. Kymmeniä ihmisiä tappaneita pommeja räjähteli vuonna 2003 Stavropolissa, vuonna 2004 Moskovan metrossa ja eräällä venäläisellä lentokentällä.
Toiseen Tšetšenian sotaan liittyi kaksi suurta terrori-iskua, Moskovan teatterin panttivankikriisi vuonna 2002 ja Beslanin koulukaappaus vuonna 2004.
Tiedotussota.
Venäläiset pyrkivät sensuroimaan riippumatonta sotaa koskevaa tiedonvälitystä erilaisin keinoin. Alkuvuodesta 2000 venäläiset olivat perustaneet oman TV-aseman Tšetšeniaan. Taistelu Internetissä oli myös osa operaatioita. Venäjän tärkeimmät englanninkieliset sivut olivat osoitteessa Infocentre.ru ja tšetšeenien vastaavat sivut osoitteessa Kavkaz Center..
Sodan uhrit.
Tiedot sodan uhrien määrästä ovat hyvin epävarmoja. Venäjä on myöntänyt 4572 sotilaan menehtyneen vuoden 2002 loppuun mennessä, mutta esim. venäläisten sotilaiden äitien järjestön tietojen mukaan kaatuneita sotilaita olisi noin kolminkertainen määrä. Kuolleiden tšetšeenien lukumäärä on paljon korkeampi ja myös vielä epävarmempi: Venäläisten sotilaslähteiden mukaan yli 20 000 kapinallista on kuollut, mutta tšetšeenilähteiden mukaan luku on yli puolet pienempi. Tšetšeenien mukaan sodan siviiliuhrien määrä on huomattavasti yli 10 000, joidenkin arvioiden mukaan peräti 250 000. Tšetšeenian sisäisten pakolaisten määrän arvioidaan olevan yli 230 000.
Kritiikki sanomalehdissä ja kirjoissa.
Jotkin Venäjän hallitusta kritisoivan opposition tiedotusvälineet ovat kritisoineet avoimesti Tšetšenian sotaa, muun muassa viikkolehti Novaja gazeta. Sodanvastustuksestaan tuli kuuluisaksi myös sittemmin murhattu toimittaja Anna Politkovskaja, jolta on ilmestynyt muun muassa kirja "Toinen Tšetšenian sota". Alexander Litvinenko ja Juri Felshtinski julkaisivat aluksi Venäjältä paenneen oligarkki Boris Berezovskin tuella kirjan "Venäjä kuilun partaalla - turvallisuuspalvelut demokratian uhkana". Kirjan mukaan FSB teki terrori-iskut Moskovassa ja muualla, ja pani ne tšetšeenien syyksi. Siten Venäjän hajoamista pelkäävät poliitikot saivat syyn tšetšeenien separatismin kukistamiseen. Putin pystyi kirjan mukaan häikäilemättömästi ratsastamaan juonitellen aloitetulla sodalla presidentiksi, kun esiintyi kovaotteisena terroristi-tšetšeeneja vastaan taistelevana sankarina. Kaikki tämän salaliittoteorian äänekkäimmät kannattajat ovat olleet jollain tavoin yhteydessä ökyrikas maanpaossa olevaan suurliikemies Boris Berezovskiin. Sekä Litvinenko että Politkovskaja kuolivat murhiin.
Samoin heinäkuun 15. päivänä vuonna 2009 tuntemattomat miehet sieppasivat ja murhasivat metsässä Anna Politkovskaja-palkinnon saaneen toimittajaNatalia Estemirovan sen jälkeen, kun Tšetšenian sota oli jo päättynyt. Estemirova oli tutkinut Tšetšenian sodan ihmisoikeusrikkomuksia jo vuodesta 1999, jolloin toinen Tšetšenian sota alkoi. Estemirnovan työtoveri Stanislav Markelov oli murhattu jo tammikuussa 2009 Moskovassa. Estemirovan murha oli jo viides Tšetšenian ihmisoikeusluokkauksia tutkineiden aktivistien murha vuonna 2009. Venäjän ihmisoikeusjärjestö Memorial veti murhan takia toimintansa pois Tšetšeniasta. Järjestön johtaja Oleg Orlov syytti murhasta Tšetšenian johtaja Kadyrovia, joka uhkasi nostaa Orlovia vastaan syytteen kunnianloukkauksesta.
Tämä murhien sarja kertoo siitä, ettei Tšetšenian sotiin liittyviä asioita ole hyvä penkoa ja kritisoida Venäjällä, tai edes esittää asioista vaihtehtoisia tulkintoja.
Lähteet.
Tsetsenian sota


Pino.
Kaikki pinolle määritetyt operaatiot saadaan suoriutumaan vakioajassa eli koosta riippumatta, jos se toteutetaan esimerkiksi linkitettynä listana.
Suorittimen käskykantaan on lähes aina sisäänrakennettu tehokas ajonaikainen pino, joka hallitsee aliohjelmien kutsu- ja paluuosoitteita, kutsuparametreja ja paikallisia muuttujia. Se on välttämätön rekursiivisten aliohjelmien toteuttamiseen.
Jäsennys.
Yhtälö voidaan muuttaa postfix-muotoon eli muotoon, jossa ei tarvita sulkuja. Muunnos voidaan tehdä Shunting yard -algoritmilla, joka sekin käyttää pinoa.
1 2 + 3 4 + * 3 / 3 +
Tämän jälkeen laskutoimitus on helppo toteuttaa pinon avulla: Edetään askel askeleelta vasemmalta oikealle lisäten lukuja pinoon. Kun törmätään operaattoriin, pinosta poimitaan tarvittava määrä lukuja ja tehdään operaattorin määrittämä laskutoimitus niiden välillä. Laskutoimituksen tulos tallennetaan takaisin pinoon. Syötteen loputtua vastaus on luettavissa pinosta.
Ajonaikainen pino.
Tätä arvokokoelmaa kutsutaan aktivaatiotietueeksi. Se lisätään pinoon jokaisen kutsun yhteydessä, ja poistetaan aliohjelman palatessa. Näin aliohjelmia voidaan kutsua sisäkkäin ja ne voivat myös kutsua itseään.
Ajonaikainen pino on yleisesti toteutettu kiinteänä muistialueena ja pinon päähän osoittavana "pino-osoitinrekisterinä". Päättymätön rekursio aiheuttaakin pinon täyttymisen ja ajonaikaisen virheen.


Akateeminen Karjala-Seura.
Akateeminen Karjala-Seura (AKS) oli Suomessa vuosina 1922–1944 toiminut ylioppilaiden ja akateemisen eliitin muodostama järjestö, jonka tavoitteena oli alun perin Itä-Karjalasta Suomeen tulleiden pakolaisten avustaminen, sittemmin myös yleisesti heimo­yhteyden, kansallisuus­tunteen ja maanpuolustustahdon kohottaminen. Seuran piirissä kannatettiin laajalti myös aito­suomalaisuutta ja Suur-Suomi-aatetta.
Akateemisella Karjala-Seuralla oli suuri vaikutusvalta akateemisessa maailmassa ja ylioppilas­kunnassa. Lisäksi AKS:llä oli paljon vaikutusvaltaa Suomen sisäpolitiikassa jo pelkästään siksi, että sen jäsenkuntaan kuului monia merkittäviä politiikan toimijoita.
Vaikka AKS lakkautettiinkin jatkosodan päättäneen välirauhansopimuksen yhteydessä, sen entisiä jäseniä eli ”AKS-veljiä” oli 1960-luvulla useissa korkeissa viroissa ja asemissa eduskunnassa, hallituksessa, luterilaisessa kirkossa, yritys- ja yliopistomaailmassa sekä Puolustusvoimissa. Vuodesta 1958 lähtien AKS:n jäsenistö toimi nimellä "Kerho 22".
Perustaminen.
Helmikuussa 1922 kolme heimosoturia ja ylioppilasta, karjalaiset Reino Vähäkallio ja Erkki Räikkönen ja pohjoispohjalainen Elias Simelius saapuivat Helsinkiin jatkamaan opintojaan. Kaikki heistä olivat ottaneet osaa juuri päättymäisillään olevaan viimeiseen heimosotaan eli Itäkarjalaisten kansannousuun, jossa itäkarjalaiset olivat nousseet kapinaan neuvostovaltaa vastaan. Vähäkallio ja Räikkönen kokoontuivat 16. helmikuuta Karjalaisen osakunnan tiloihin. Miehet keskustelivat sotamuistoistaan ja pohtivat tilannetta, joka näytti huonolta itäkarjalaisille ja heimoaatteelle. Lopulta Vähäkallio nimesi tuttavansa Elias Simeliuksen ja he päättivät ottaa tähän yhteyttä. 22. helmikuuta Vähäkallio, Simelius ja Räikkönen tapasivat Karjalaisessa osakunnassa. Vain kaksi päivää ennen tätä tapaamista Paavo Talvelan johtama viimeinen karjalainen vapaustaistelijajoukko eli "Vienan rykmentti" oli vetäytynyt Suomen puolelle.
Tämä helmikuun 22. päivän ”kolmen miehen kokous” nimettiin myöhemmin AKS:n syntymäpäiväksi. Simojoki ja Kaila korostivat tätä sitä AKS:n perustamistilaisuutena. Kuitenkin Räikkönen kirjoitti 1923 ensimmäisessä AKS:n vuosikertomuksessa, että kolmikko tapasi jo 16. helmikuuta. Lauri Hyvämäki taas kertoi 1937 ilmestyneessä "AKS:n tie" -historiikissa, että Vähäkallio ja Räikkönen tapasivat ensin kahdestaan 16. helmikuuta ja sitten 22. helmikuuta Simeliuksen kanssa. Räikkösen perustamiskertomus huomioi professori Iivari Leiviskän ja Kailan kanssa käydyt keskustelut, toisin kuin Hyvämäen. Selvää on, että AKS:n perustaminen oli monimutkaisempi prosessi kuin kolmikon pitämän yhtäkkisen salaisen ja yksityisen kokouksen tulos, kuten Simojoki halusi kertoa. Miehet päättivät ensiksi ottaa yhteyttä Pohjois-Pohjalaisen osakunnan inspehtoriiin, professori Iivari Leiviskään ja kysyä tältä neuvoja ja ohjeita. Samoin ylioppilaat päättivät ottaa yhteyttä aktivistilegendaan, maisteri Elmo E. Kailaan, jonka uskottiin varmasti antavan tukea. Simelius lupasi haalia toimintaan mukaan pohjalaisia ystäviään ja Räikkönen ja Vähäkallio vastaavasti karjalaisia ystäviään. Seuraavaksi neuvottelu käytiin pari päivää myöhemmin E. E. Kailan luona ja vielä samalla viikolla käytiin neuvotteluja Iivari Leiviskän kanssa. Lopulta 1. maaliskuuta pidettiin käytännössä perustava kokous, kun Karjalaiseen osakuntaan kokoontui kymmenkunta ylioppilasta, joiden joukossa olivat kolmikon lisäksi ainakin ylioppilaat Visa Juho Antero Engelberg, Soini Göös (myöh. Kuhakoski), Kaarlo Henrik Hallikorpi, Erkki Mattias Jussila, Karl Birger Lasse Nissinen, Aaro Antti Pakaslahti ja Eino Johannes Rossander (myöh. Rauste).
Muodollisten ylioppilasperustajien Erkki Räikkösen, Elias Simeliuksen (myöh. Simojoki) ja Reino Vähäkallion lisäksi seuran takana olivat Elmo Kaila ja useat jääkäriupseerit ja heimoaktivistit.
AKS:n ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Ostrobotnialla 5. maaliskuuta 1922 Karjalaisen osakunnan kuraattori, maisteri Kaarlo Hallikorpi, joka oli vuoden 1918 sotainvalidi ja 37-vuotias Kansallis-Osake-Pankin virkailija. Erkki Räikkönen toimi sihteerinä ja lääketieteen kandidaatti Urho Johannes Matinolli varapuheenjohtajana. AKS:n johtajuussuhteet eivät kuitenkaan asettuneet paikoilleen aivan helpolla. Seuran syntyvaiheeseen liittyneet skismat pidettiin AKS:n tyyliin poissa julkisuudesta. Elmo E. Kaila oli AKS:n vahva mies, mutta ei edes alkuvaiheessa 1922 kuulunut siihen. Ensimmäinen puheenjohtaja oli kompromissi Kailan ja Räikkösen väliltä.
Symbolit ja vala.
AKS:n mustan lipun ja siinä olevan tunnuksen oli suunnitellut piirtäjä Topi Vikstedt. Lipun nauhoihin oli kätketty luoti, joka kertoman mukaan oli se sama, jolla Repolan nimismies Bobi Sivén oli surmannut itsensä (Katso: Aunuksen retkikunta). Sivénistä tuli AKS:n marttyyri ja hänelle yritettiin luoda samankaltaista henkilökulttia kuin myöehmmin Saksassa Horst Wesselille. Sivén oli AKS:läisille esimerkki siitä, kuinka Karjalan asia on omaa henkeäkin tärkeämpi, kuten Sivén itsekin oli sanonut. AKS:n marssina oli Reino Hirvisepän sanoittama ja hänen veljensä Toivo Palmrothin säveltämä "Me tahdomme".
AKS:n valajäseneksi päästiin vannomalla uskollisuudenvala, minkä jälkeen sai rintaansa numeroidun jäsenmerkin. Valan tekstin laativat perimätiedon mukaan Kaila ja Simelius yhdessä, joskin Räikkönen otti siitä myöhemmin kunnian itselleen. Valatilaisuuksia järjestettiin 1923 alkaen kahdesti vuodessa, Snellmanninpäivänä ja Itsenäisyyspäivänä. Keväällä 1924 otettiin käyttöön myös valakirja, josta lipun ohella tuli toinen seuran keskeinen riittiesine. Kirjaan merkittiin valajäsenten nimet, tosin varhaisimpien jäsenten nimiä ei saatu kaikkia. Eronneiden jäsenten oli palautettava jäsenmerkkinsä ja myöhemmin otettiin tavaksi murskata ne rituaalisesti alasimella.
Ensimmäiset valajäsenet.
AKS:n johtajuusongelmat heijastuivat valajäsenmerkkien jakoihin, esimerkiksi kiistaan siitä, kuka saisi ensimmäisen valajäsenmerkin. Ehdolla olivat Simelius ja Kaila, mutta lopulta ongelma ratkaistiin siten, että Simeliuksesta tuli AKS:n valajäsen numero 1 ja entisestä jääkäriliikkeen organisaattorista E. E. Kailasta valajäsen numero 27 Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27:n mukaisesti.
Virallisesti ensimmäiset kymmenen valajäsentä olivat numerojärjestyksessä: pohjoispohjalainen Elias Simelius, myöh. Simojoki (n:o 1), karjalainen Hannes Heikki Ilmari Salmenkallio (n:o 2), pohjoispohjalainen Poju Erik Wilhelm Strand (n:o 3), karjalainen Kaarlo Henrik Hallikorpi (n:o 4; mahdollisesti, ei varmuutta), Martti Ilmari Kantele (n:o 5), karjalainen Kaarlo Pekka Parviainen (n:o 6), pohjoispohjalainen Reino Oravala (n:o 7), karjalainen Armas Soini Antero Göös, myöh. Kuhakoski (n:o 8), pohjoispohjalainen Yrjö Johannes Wegelius, myöh. Vuorjoki (n:o 9) ja pohjoispohjalainen Urho Johannes Matinolli (n:o 10).
Valajäsenten kärki muodostui vanhemmista "civiksistä", jotka olivat valmistuneet ylioppilaiksi jo vuosina 1914–1917. Kantele, Matinolli ja Oravala olivat kaikki lääketieteen kandidaatteja ja Salmenkallio lääketieteen ylioppilas. Muista AKS:n alkuvaiheen johtajista Reino Vähäkallio oli valajäsen n:o 15 ja Erkki Räikkönen n:o 63. Perustajajäsenistä Erkki Jussila oli valajäsen n:o 18.
Toiminta.
AKS keskittyi aluksi Itä-Karjalan pakolaisten hyväksi tehtävään työhön ja levitti ajatusta Karjalan heimon yhdistämisestä. Propagandan levittämiseen se sai valtion ja Itä-Karjalan avustamiskeskuksen taloudellista tukea. Kansallisten rajojen tavoitteleminen nähtiin tärkeäksi. Tähän liittyi kaikkien itämerensuomalaisten heimojen yhdistäminen Suomen lipun alle. Ensimmäisenä askeleena oli Itä-Karjalan liittäminen Suomeen. Venäjän muillekin suomalais-ugrilaisille kansoille vaadittiin itsenäisyyttä. AKS:n kanssa toimi limittäin Vihan Veljet -niminen venäläisvastainen salaseura. Alussa AKS:n mottona oli "Työväestö on voitettava isänmaalle!", koska luokkataistelun katsottiin häiritsevän Suur-Suomen luomisen tavoitetta.
Tässä suhteessa äärimmäisen paha pettymys tuli, kun ortodoksinen ja nimenomaan Karjalassa hyvin suosittu Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunta kieltäytyi jyrkästi hyväksymästä "Suomen Heimo" -lehteä karjalaisten yhteiseksi äänenkannattajaksi sekä yleensäkin kaikesta yhteistyöstä AKS:n kanssa. Merkittävä syy tähän oli ”Vihan Veljien” olemassaolo: ortodoksit pyrkivät nimenomaan rakentamaan sopua kaikkien kieliryhmien välille. Venäjänkielisyys heidän keskuudessaan oli jo aloittanut hiipumisensa, mutta esimerkiksi Kannaksen Raivolasta löytyi silloin erikoinen ryhmä: ruotsinkielisiä ortodokseja, jotka olivat paikalle asettuneiden kauppias- ja liikemiessukujen jälkeläisiä.
Kielikysymyksessä seura korosti suomen kielen asemaa. Seuran äänenkannattaja oli "Suomen Heimo" -lehti. Vuonna 1930 seura teki aloitteen vapaaehtoisen linnoitustyön aloittamiseksi Karjalankannaksella, ja toisen maailman­sodan aikana sen aloitteesta perustettiin "Suomen Talkoo"- ja "Maan Turva" -nimiset yhdistykset. Naisjärjestö oli Akateemisten Naisten Karjala-Seura (ANKS), lisäksi olemassa oli Naisylioppilaiden Karjala-Seura.
Puoluepolitiikassa AKS:n sisällä vaikuttivat kokoomuslaiset ja maalaisliittolaiset. Myöhemmin voimistui demokratiaa arvosteleva suuntaus, joka johti Mäntsälän kapinan 1932 jälkeen usean sadan maalaisliittolaisen seuran jäsenen eroon, mukana muun muassa Urho Kekkonen. Keskustalaisen siiven poistumisen jälkeen seura ajautui oikeammalle, Lapuan liikkeen jatkajaksi perustetun IKL:n kumppaniksi. Seuran toiminta huolestutti neuvostohallitusta ja lisäsi jännitettä maiden välillä.
Lotinanpellon liitto.
Lotinapellon liitto oli erityisesti AKS:n piirissä vaikuttanut epävirallinen sotaisa Suur-Suomi-ryhmittymä. Urho Kekkonen, Martti Haavio ja eräät muut AKS:n nuoret jäsenet olivat aikoinaan solmineet "Lotinapellon liiton", johon sisältyi lupaus hyökätä Syvärin yli Lotinanpeltoon vaikka kaatuen "ryssän konekiväärituleen". Nimi liittoumalle otettiin Lotinanpellon kaupungista, joka sijaitsee Syvärin kaakkoispuolella. Tarinan mukaan lotinapellonliittolaisia olisi jatkosodassa ensimmäisinä kaatunut konekiväärin tulitukseen Syvärin ylityksen jälkeen.
Lakkauttaminen.
Jatkosodan päättäneessä Moskovan välirauhansopimuksessa Suomi sitoutui lakkauttamaan fasistiset sekä liittoutuneiden vastaista propagandaa levittäneet järjestöt. AKS ja sen sisarjärjestö ANKS lakkautettiin ensimmäisten joukossa 23. syyskuuta 1944, ennen kuin Neuvostoliitto ehti sitä edes erikseen vaatia. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteivätkö ne olisi olleet Neuvostoliiton vastaista propagandaa harjoittaneita järjestöjä, sillä niiden asennoituminen Neuvostoliittoon oli täysin kielteinen. AKS:n Snellmanninpäivänä 1934 perustaman Suur-Suomi-Säätiön toiminta päättyi itsestään seuran lakkauttamisen yhteydessä ja sen varat lahjoitettiin Einar Vihman muistorahastoksi.
Lakkauttamisen yhteydessä suurin osa AKS:n arkistoa poltettiin erään jäsenen kotona, jäsenkortisto ja tärkeimmät riittiesineet puolestaan kätkettiin. Entinen puheenjohtaja Martti Kantele säilytti kuuluisaa mustaa lippua kodissaan, kunnes hänen perikuntansa lahjoitti sen 1970-luvulla Kansallismuseon haltuun. Jäsenkortisto siirrettiin sodan jälkeen salaa Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmiin. Sinne myös sotainvalidi Toivo Kuusi vuonna 1971 lahjoitti Kanteleen pyynnöstä aikanaan kätkemänsä valakirjan.
Seuran jäsenten sosiaalisena verkostona ja muistojen vaalijana on sotien jälkeen toiminut epävirallinen "Kerho 22". Sen muotoutuminen alkoi Vilho Helasen hautajaisista vuonna 1952. Kerho rekisteröitiin virallisesti vuonna 1958, mutta se tuli näyttävästi julkisuuteen vasta 1990-luvulla. Lisäksi eräät entiset AKS:n johtajat perustivat vuonna 1956 Suomen Suvun Säätiön edistämään sukukansojen kulttuurin historian tutkimusta ja opetusta.


Maahockey.
Maahockey on mailalla pelattava pallopeli. Se on suosittu urheilulaji monissa maissa ympäri maailmaa. Intiassa ja Pakistanissa lajia pelataan kansallispelinä. Monissa maissa laji tunnetaan yksinkertaisesti hockeyna.
Intian ja Pakistanin joukkueet ovat perinteisesti hallinneet miesten maahockeyta, mutta ovat viime aikoina tulleet vähemmän näkyviksi. Alankomaiden naisten joukkue oli hallitseva ennen kuin laji hyväksyttiin olympialaisiin.
Historia.
Maahockeyn mahdollisena alkuperänä pidetään useiden Pohjois-Amerikan intiaanikansojen pelaamaa shinny-peliä. Siinä pelaajat pyrkivät lyömään maahockeymailaa muistuttavalla kartulla puisen tai nahkaisen pallon vastapuolen maaliin. Shinnyssä joukkueiden koot eivät olleet rajoitetut ja säännöt olivat joustavia. Wichita-kansan mytologian mukaan shinnyn keksi ensimmäinen ihminen.
Nykyaikaisen maahockeyn säännöt kirjoitettiin ensi kertaa Englannissa vuonna 1852. Osana Olympialaisia se oli ensi kertaa vuonna 1908.
Säännöt.
Kansainvälisen maahockeyliiton eli FIH:n sääntökirja koostuu 22:sta kohdasta alakohtineen. Näistä 14 ensimmäistä kohtaa koskevat itse peliä, seuraavat neljä erotuomareita ja viimeiset neljä pelivälineitä ja -kenttää.
Käsitteitä.
Maahockey sisältää useita käsitteitä, joiden tietäminen on helpottaa sääntöjen ymmärtämistä.
Maahockeyssa on kaksi erilaista kulmalyöntiä: lyhyt kulma (eng. "penalty corner") sekä pitkä kulma. Kentän molemmissa päädyissä on kaksi aluetta: 23 metrin alue (eng. "23 metres area") ja maalirinki alue (eng. "circle"). Rangaistuslyönti (eng. "penalty stroke") laukaistaan näiden alueiden väliseltä pisteeltä.
Joukkueet ja pelaajat.
Maahockeyssa on kymmenen kenttäpelaajaa sekä maalivahti. Maalivahdin täytyy pukea eri värinen paita kuin muulla joukkueella. Palloa saa pelata vain mailalla, ja ainoastaan sen suoralla puolella. Maalivahti saa pelata palloa millä tahansa ruuminosalla maaliringin sisäpuolella, mutta sen ulkopuolella ainoastaan mailalla.
Maahockeyssa on ns. "lentävät vaihdot" jääkiekon tapaan. Pelaajia saa vaihtaa siis aina, paitsi lyhyen kulman aikana. Myös kenttäpelaaja saa korvata loukkaantuneen maalivahdin (eng. "Field Player with Goalkeeping Privileges").
Maahockeyssa vaarallinen pelaaminen (eng. "dangerous play") on kielletty. Varaallista pelaamista on muun muassa päin vastustajaa nostettu korkea pallo, maalivahdin potkaisema korkea pallo tai vastustajan lyöminen mailalla.
Pelivälineet.
Maahockeyssa käytetään omanlaista mailaa. FIH:n sääntökirjassa on tarkkaan määritelty mailan varren ja pään mitat. Säännöissä on määritelty mm. että koukun pitää olla suorassa linjassa mailan varteen nähden ja pään pitää olla joko J:n tai U:n muotoinen. Mailassa saa olla kaarevuutta maksimissaan 25 millimetriä.
Pallo saa olla mistä tahansa materiaalista tehty, mutta sen painolla ja koolla on tarkat rajat: sen ympärysmitan pitää olla 224 – 235 mm ja painon 156 – 163 grammaa. Tavallisesti pallo on kuitenkin tehty kiinteästä muovista ja sen ydin korkista. Maahockey pallo on hyvin samankaltainen kuin haavipallossa käytettävä pallo.
Maalivahti saa käyttää sekä käsi- että jalkasuojuksia, joiden koko on määritelty. Toinen käsisuojus on oltava sellainen, ettei maila irtoa siitä missää tilanteessa. Maalivahdin suojukset ovat siis samankaltaiset kuin jääkiekossa.
Pelikenttä.
Maahockeykenttää rajoittavat sivuilla sivurajat ja päädyissä pääty- eli maalirajat. Kentän molemmissa päädyissä päätyrajan keskellä sijaitsee maali, jonka edessä on puoliympyrän muotoinen maalirinki (säde maalista 14,63 metriä eli 16 jaardia) ja puoliympärän muotoinen 23 metrin alue (säde maalista 22,90 metriä eli 21 jaardia). Rangaistuslaukauspiste on 6,40 metrin päässä maalista. Kentän alustana on tavallisesti tekonurmi.
Maahockeyssa kentän tulee olla 91,40 metriä pitkä (eli 100 jaardia) ja 55 metriä leveä. Pelikenttä merkitään rajoin, jotka kuuluvat alueeseen, jota ne rajoittavat. Rajat ovat 30 cm leveitä, lukuunottamatta rangaistuslaukauspistettä, joka 15 cm leveä.
Pelikenttä jaetaan kahteen kenttäpuoliskoon, jotka erottaa toisistaan keskiviiva. Kenttäpuoliskot ovat jaettu vielä puoliksi. Yhden neljänneksen pituus on 22,90 m (eli 25 jaardia).
"Maalit" sijaitsevat kummankin päätyrajan keskikohdassa. Maalikehikko koostuu kahdesta pystypylväästä, "tolpista", joista kumpikin on yhtä etäällä kentän kulmissa sijaitsevista kulmalipuista. Pystytolppien välillä on vaakasuora poikkipalkki, "ylärima". Etäisyys poikkipalkista maahan on 2,14 m ja maalipylväiden välinen etäisyys toisistaan 3,66 m (4 jaardia). Maalikehikko on valkoinen ja tolpat sekä ylärima ovat 5 cm leveitä ja 50 – 75 mm paksuja.
Pelikentän molemmissa päädyissä on merkit, joista annetaan "lyhyt kulma" ja "pitkä kulma". "Lyhyen kulman" merkki on 9,1 tolpasta, maalin molemmilla puolilla. "Pitkä kulma" annetaan sivurajalta, noin 5 m päätyrajasta.
Peliaika.
Maahockeyottelu kestää kaksi 35 minuutin pituista puoliaikaa, joiden välissä on 5 minuutin mittainen puoliaika. Pelikello pysähtyy ainoastaan tuomarin määräyksestä tai maalivahdin vaihdon yhteydessä.
Pelikatkot.
Ennen ottelua suoritetaan kolikonheitto. Voittaja saa päättää hyökkäyssuunnan tai aloittaa pelin "keskussyötöllä" (eng. "centrel pass"). Hyökkäyssuuntaa vaihdetaa puoliajalla. "Keskussyöttöä" käytetää aloittamaan puoliaika sekä maalin jälkeen. Maalin jälkeisen "keskussyötön" antaa sen joukkueen pelaaja, jota vastaan maali tehtiin. "Keskussyötön" saa antaa mihin suuntaa tahansa ja pelaajien pitää olla omalla kenttäpuoliskollaan
"Lyhyt kulma" syntyy puolustavan joukkueen rikkeestä maaliringissä tai tahallisesta virheestä kentän neljänneksen sisällä. Maaringin pitää olla tyhjä pelaajista ja neljä puolustavan joukkueen pelaajaa saa olla maaliviivan takana. Lyhyen kulma pallo pitää pysäyttää ringin ulkopuolella. Loput pelaajat odottavat keskiviivalla lyönnin antamista.
"Pitkä kulma" syntyy, kun pallo ylittää päätyrajan tahottomasti puolustavan pelaajan toimesta.
Puolustavan joukkueen pelaajat valmiina "lyhyeen kulmaan".
"Rangaistuslaukaus" syntyy puolustavan pelaajan tahallisesta rikkeestä maaliringissä. Rangaistuslaukaus annetaan 6,4 m päästä maalista. Maalivahdin täytyy seistä molemmat jalat maaliviivalla, eikä hän saa liikkua ennen kuin rangaistuslaukauksen laukoja on laukonut.
Rangaistukset.
Rangaistuksia tuomitaan vain, jos pelaaja tai joukkue on rikkonut sääntöjä. Rangaistus voidaan toteuttaa "vapaalyönnillä", "lyhyellä kulmalla" tai "rangaistuslaukauksena". Muita varoituksen muotoja ovat "huomautus" (suullinen varoitus), "varoitus" (vihreä kortti), "hetkellinen sulkeminen ottelusta" (vähintään viiden minuutin rangaistus, keltainen kortti) ja "ulosajo" (punainen kortti).


Edvin Laine.
Edvin Laineen hautakivi Hietaniemen hautausmaalla.
Edvin ”Eieppi” Armas Laine (vuoteen 1906 "Bovellán", 13. heinäkuuta 1905 Iisalmi – 18. marraskuuta 1989 Helsinki) oli Suomen tunnetuimpia teatteri- ja elokuvaohjaajia.
Laineen ohjaama elokuva "Tuntematon sotilas" (1955) on ylivoimaisesti kaikkien aikojen katsotuin elokuva Suomessa. Sen ja muiden suomalaisten kirjallisuusklassikoiden, kuten "Täällä Pohjantähden alla" ja "Niskavuori"-sarja, ohjaaminen teki Laineesta eräänlaisen Suomen kansallisohjaajan. Laine oli naimisissa näyttelijä-käsikirjoittaja Mirjam Noveron (1915-1996) kanssa, joka näytteli muun muassa Anna Kivivuorta elokuvassa "Täällä Pohjantähden alla". Heidät on haudattu Helsingin Hietaniemeen. Haudan koodi on U9-6-16.
Edvin Laineen ura alkoi Turun teatterista näyttelijänä. Vuonna 1935 hän siirtyi Tampereelle ja eteni Tampereen Työväen Teatterin johtajaksi. Vuodet 1943–1953 Laine oli Helsingin Kansanteatterin ohjaaja-näyttelijä ja 1953–1973 Suomen Kansallisteatterin ohjaaja. Professoriksi hänet nimettiin vuonna 1974. Hänen nuorempi veljensä Aarne Laine toimi myös usein Laineen elokuvien apulaisohjaajana. Näyttelijä Tuija Halonen oli Edvin Laineen serkku.


Katana.
Katana (, oikeammin, ”japanilainen miekka”) on japanilainen kahden käden lyömämiekka tai pitkämiekka, "daitō" (), jota ryhdyttiin käyttämään "tachin" tilalla 1400-luvun jälkeen.
Katana on lievästi kaareva yksiteräinen miekka, jota kannetaan perinteisesti vyöhön pistettynä terän suu ylöspäin, toisin kuin tachia kiinnikkeistä riiputtaen terän suu alaspäin. Samurait käyttivät katanan rinnalla tyypillisesti myös lyhyempää miekkaa, "wakizashia", tai tästä vielä lyhyempää versiota, "tantōta". Näiden kahden aseen yhdistelmän "daishōn" (iso ja pieni) kantaminen oli samuraiden yksinoikeus. Siksi katanaa on myös usein kutsuttu nimellä ”samuraimiekka”.
Sanaa käytetään monesti myös virheellisesti kuvaamaan kaikkia japanilaisia miekkoja.
Katana eri aikoina.
a> koshirae (tarkoittaa että terää on varustettu täydellä miekkavarustuksella - tsuba, tsuka, saya, sageo jne...)
Miekkojen taonta omaksuttiin Japaniin kiinalaisilta sepiltä 500-luvulta eaa. Ensimmäiset japanilaiset miekat (ken) olivatkin kiinalaisten miekkojen tapaan suoria ja yksi- tai kaksiteräisiä. Legendan mukaan japanilaisen miekan kehitti seppä nimeltään Amakuni 700 jaa. Samalla hänen kerrotaan myös keksineen taitettavan raudan takomisen, josta japanilaiset sepät ovat kuuluisia.
Katanan rakenne on muokkautunut vuosien varrella, ja sen myöhemmät versiot eroavat huomattavasti ensimmäisistä malleista. Katana-tyypit nimetään niiden valmistusajan mukaan seuraavasti.
Kotō (ennen v. 1596).
Heian-kauden puolivälistä lähtien aina 1600-luvun vaihteeseen asti (v. 1596) valmistettuja aseita kutsutaan nimellä "kotō", ”vanhat miekat”.
Heian-kaudella (794–1185) katanan edeltäjä, tachi, kehittyi ottaen vaikutuksia Pohjois-Japanin ainujen käyttämistä warabite-tō () -miekoista ja Aasian mantereelta saapuneista taontatekniikoista. Tachi muuttui yksiteräiseksi ja rakenteeltaan paremmin viiltämiseen sopivaksi.
Vuonna 1467 puhjennut sisällissota Ōninin sota Muromachi-kaudella (1336–1573) mullisti japanilaisen haarniskan, yoroin. Haarniskan tuoman suojan kasvaessa myös tachista kehittyi katana vastaamaan uusia vaatimuksia pintojen läpäisykyvyssä. Samurait taistelivat nyt entistä enemmän myös jalan hevosen sijaan, ja miekkaa alettiin kantaa vyöllä siten, että terän suu oli ylöspäin. Tosin haarniskan kanssa kannettuna vallitsi myös tapa kantaa miekkaa ns. vanhalla tavalla, koska se oli paremmin soveltuva katchu-bujutsuun.
Shintō (1596–1624).
Momoyama-kauden ja Edo-kauden vaihteen jälkeen valmistettuja katanoita kutsutaan nimellä "shintō", ”uudet miekat”. Edo-kaudelle (1603–1867) asti katana oli viimeinen ase, jonka samurai otti käyttöön. Se vedettiin esiin vasta vihollisen päästyä etäisyydelle, jolla ensisijaiset aseet "yumi" eli japanilainen jousi, ja "yari", keihäs, olivat tilanpuutteen tai aseen kunnon vuoksi hyödyttömiä. Edo-kaudella tilanne kuitenkin muuttui Sekigaharan taistelun (~1600) jälkeen, jolloin katsotaan alkaneeksi ns. ”rauhallinen” Tokugawa-aikakausi ja suurten sotien olleen ohi. Tällöin taistelut siirtyivät enemmän siviilipainotteisiksi, eikä suojia luonnollisestikaan taistelutilanteessa tullut vastaan. Näin ollen tuli katanasta samurain pääasiallinen ase.
Seuraavien rauhallisten kahden vuosisadan aikana katanan asema japanilaisessa yhteiskunnassa muuttui. Varhaiset shintō-miekat, joita kutsuttiin myös nimellä "keichō shintō", olivat hallitseva tyyli Momoyama-kaudelta 1600-luvun puoliväliin asti. Keicho shintō muistutti edelleen tachia, mutta oli sitä kuitenkin selvästi lyhyempi ja suorempi.
Myöhempien shintōiden ("kanbun shintō") terä oli kevyempi ja ohuempi kuin kotō-terien. Myös katanan koristelu kasvatti suosiotaan.
Shinshintō (1624–1876).
1700–luvun lopusta Meiji-restauraatioon 1868 hallinnut katanan tyyppi shinshintō, ”uusi uusi miekka”, muistutti aikaisempia kotō-miekkoja. Niiden rakenne oli kotōjen tapaan suurempi ja voimakkaampi kuin shintō-miekoilla. Shinshintōja pidetään pääsääntöisesti parempilaatuisina kuin shintō-aikakauden miekkoja, tosin ei yhtä laadukkaina kuin kotō-aikakauden valmisteet.
Miekkojen kantaminen ilman erityislupaa kiellettiin Japanissa Meiji-restauraation aikana, kun feodaalinen yhteiskuntajärjestelmä purettiin. Miekkojen takominen on kuitenkin säilynyt taiteenlajina.
Gendai.
Vuoden 1877 jälkeen valmistettuja katanoita kutsutaan nimellä "gendaitō" (現代刀, ”nykyaikainen miekka”). Erityisesti vuosina 1877–1945 Japanin armeijan, varsinkin laivaston, upseerit velvoitettiin kantamaan miekkaa palveluksen aikana, mista nimi "guntō" (軍刀, ”armeijamiekka”). Miekkojen suuren kysynnän takia perustettiin suuri takomo Sekiin. Suurin osa armeijalle valmistetuista miekoista on koneellisesti taottuja teriä, eikä niille sen vuoksi nykyään NTHK (Nihon Tōken hozonkai) tai NBTHK (Nihon Bizen tōken hozonkai) myönnä papereita, jotka todistavat ne aidoiksi. Näitä miekkoja kutsutaan nimellä guntō, Murata-tō, Shōwa-tō, yms. On myös paljon tapauksia, joissa guntō-tyylisistä sovitteista (koshirae) löytyy sisältä vanha kotō-aikakauden perhekalleus. Tämä juontaa siihen että pidettiin suurena kunniana kantaa omaa perhekalleutta mukana sodassa. Tämän vuoksi monta kallisarvoista vanhaa miekkaa on lyhennetty, jotta ne olisivat helpommin kannettavia, ja niihin olisi mahdollista valmistaa "guntō"-tyyliset sovitteet.
Shinsakutō.
Vuoden 1945 jälkeen käsityönä Japanissa taottua miekkaa kutsutaan nimellä "shinsakutō" (新作刀, kirj. ”uusi miekka”). Jotta miekkaa voisi kutsua shinsakutoksi, sen tulee olla valmistettu Tatara-nimisestä malmista, josta jatkojalostetaan "tamahagane"-niminen metalli, ja perinteisellä metodilla Japanissa taottu. Japanissa on tällä hetkellä 250 seppää (tōshō), joilla on oikeus tehdä shinsakutō-miekkoja (maksimissaan 24 kpl/vuosi). Shinsakutōt ovat hyvin kalliita, ja iaidō-harrastajien keskuudessa ne ovat eräänlaisen statussymbolin asemassa.
Joidenkin lähteiden mukaan voidaan kaikkia jälkeen 1877 valmistettuja japanilaisia miekkoja kutsua gendai-ajan miekoiksi.
Shinken.
Japanin ulkopuolella valmistettuja kopioita katanasta kutsutaan "shinkeniksi" riippumasta valmistettavasta materiaalista, kunhan terä on terävä.
Kaukoidässä (suurimpana Kiina), japanilaisten perinteisillä metodeilla paikallisten seppien valmistavat miekat ovat kasvattamassa suosiotaan budō- ja iaidoharrastajien sekä miekalla leikkaus- eli "tameshigiri"-harjoittelijoiden keskuudessa hyvän hinta–laatu-suhteensa takia. Japanin ulkopuolella valmistetut terät ovat poikkeuksetta huonompaa laatua kuin japanilasten valmistamat versiot. Tämän aiheuttaa se, että esim. Kiinassa toimivat työpajat työllistävät ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista kokemusta miekkojen valmistamisesta tai yleensäkään metallitöistä. Yleensä miekat myydään jonkun mestarisepän nimellä, vaikka miekan olisi valmistanut tavallinen pajatyöläinen. Hyvin harvat Japanin ulkopuoliset sepät ovat perehtyneet Japanissa henkilökohtaisesti miekkavalmistuksen perinteisiin ja tekniikoihin, ja harjoitellut miekanvalmistuksen perinteisiä metodeja. Japanin ulkopuolella valmistetut terät on melkein poikkeuksetta valmistettu ja kiillotettu koneellisesti. Myös miekkojen sovitteiden laatu on yleensä ns. yhden koon tyyppi, eli valmistettuun terään laitetaan yleismallisesti valmistettu kahva, joka sattuu sopimaan kyseiseen terään parhaiten. Aitoihin nihontō-miekkoihin valmistetaan aina juuri varta vasten siihen terään tehty kahva, tuppi, tms. Tosin poikkeuksiakin löytyy, ja muun muassa Kiinassa, Etelä-Koreassa ja Thaimaassa tehdään myös varsin laadukkaita shinkeneitä, joissa ei ole aitoon nihontoon muuta eroa kuin valmistusmaa ja hinta. Nyrkkisääntönä voitaneen pitää, että hyvin tehdyn shinkenin hinta saattaa olla 800 eurosta aina 2 500 euroon asti, kun taas aidon shinsakuton hinnat ovat 5 000 eurosta ylöspäin.
Miekka voidaan valmistaa myös nykyaikaisen metallurgian keinoin valmistetusta teräksestä, mutta sitä ei tällöin ole lupa kutsua shinsakutoksi. Monet nykyaikaiset teräkset ovat kuitenkin ominaisuuksiltaan jopa parempia kuin legendaarinen Tamahagane, josta aidot nihontot valmistetaan, ja esim: T-10 highspeed tungsten tool steel ja ASSAB KC-120 powder steel ovat ominaisuuksiltaan lähes täydellisiä käytettäviksi juuri nimenomaan differentiaalisesti karkaistavissa miekoissa.
Sotilasmiekat (Guntō, Murata-tō, Shōwa-tō).
Japanin armeijan sotilaat kantoivat katanaa vyöllä. Miekan tyyppi riippui aselajista sekä sotilasarvosta. Sotilasmiekat olivat pääsääntöisesti koneellisesti valmistettuja teriä. Upseerien miekoista osa oli myös käsin tehty, mutta niiden laatu oli huono. Joskus upseerit lyhensivät vanhan "hyvän" terän ja istuttivat sen sotilassovitteisiin.
Sotilasmiekkoja oli käytössä erilaisia malleja muun muassa ruostumattomasta teräksestä merivoimille tehty Kai-guntō ja länsimaisen sapelin mallinen kyū-guntō. Yleisin malli oli Shin-guntō, eli ”uusi sotilasmiekka”, jonka tunnistaa messinkisistä sovitteistaan ja yleensä alumiinisesta huotrasta. Näissä miekoissa oli todella paljon imitaatiokahvoja, jotka oli valmistettu metallista tai puusta ja maalattu muistuttamaan perinteistä katanan kahvaa (muun muassa type 95). Mallit 94 ja 98 oli varustettu perinteisellä kahvalla (tsuka).
Tyypin 98 shin-guntō, standardeilla sovitteilla
Guntō-luokan miekoille ei myönnetä edes Hozon-papereita, eli niitä ei myönnetä edes säilyttämisen arvoisiksi. Guntōt ovat pääsääntöisesti huonoimman laatuisia katanoita, mitä on valmistettu japanissa.
Sotilasmiekkojen sovitteista pystyy kertomaan miekan tyylin: Laivaston kai-guntōissa on pääsääntöisesti pyöreä musta tsuba ja messingin väriset sovitteet (fuchi-kashira, yms.). Jalkaväelle tehdyissä miekoissa on pääsääntöisesti messingin värinen kukka-tyylinen tsuba ja punaruskeat sovitteet. Kyū-guntōn tunnistaa sen sapelimaisesta ulkomuodosta.
Sotilasmiekkojen huotrat olivat pääsääntöisesti terästä. Joissain malleissa oli alumiininen huotra. Upseerien miekoissa oli joskus puinen huotra. 98-tyyppisten miekkojen huotrissa on yleisesti myös ruskea nahkainen päällyste.
Sotilasmiekkojen kahvojen päissä näkyy ajoittain nauhakoristeita. Näiden koristeiden väristä voi päätellä miekkaa kantaneen upseerin arvon. Jalkaväen miekkojen nauhojen perusväri oli ruskea, jonka toinen puoli kertoi arvon: Sininen merkitsi komppanian johtajaa (luutnantti–kapteeni), punainen merkitsi kenttäjohtoa (majuri–eversti) ja punainen kultaisilla brodeerauksilla merkitsi kenraalin miekkaa. Merivoimilla oli käytössä vain hailakan ruskea nauha. Nauhakoristeet oli helppo vaihtaa miekasta toiseen ylennyksen kohdatessa.
Sotilasmiekkoja valmistettiin hyviäkin yksilöitä, mutta suurin osa niistä on kehnoa laatua. Hyvät yksilöt ovat kaikki upseerimiekkoja. Nykyään guntō-miekkoja sovitetaan uusiin sovitteisiin, ja ne ovat halvan hintansa puolesta todella haluttuja iaidō-harjoittelijoiden keskuudessa ja leikkuumiekkoina. NTHK ja NBHTK ovat ilmaisseet, että jos haluaa harjoitella leikkaamista japanilaisella miekalla, se pitäisi tehdä guntōlla, jottei pilaisi oikeita vanhoja teriä.
Aitoustodistus, origami.
NTHK ja NBTHK myöntävät eriasteisia todistuksia japanilaisten miekkojen alkuperäisyydestä. NTHK-shinsakai (tuomaristo) kokoontuu Japanissa sekä ajoittain Yhdysvalloissa. NBTHK-shinsakai kokoontuu ainoastaan Japanissa. Näiden lisäksi on muutamia yksityisiä henkilöitä, jotka myöntävät todistuksia, mutta näiden painoarvo on markkinoilla huomattavasti pienempi kuin isompien organisaatioiden. NBTHK:n ja NTHK:n todistusten vertailu ei ole suoranaisesti mahdollista, koska organisaatiot korostavat eri kriteereitä. NBTHK korostaa miekan historiallista arvoa ja harvinaisuutta, kun taas NTHK arvostaa pääsääntöisesti miekan kuntoa.
Usein luullaan, ettei vanhoja japanilaisia miekkoja saa ostaa tai tuoda Japanin ulkopuolelle, mutta tämä ei ole totta. Vanhoja Nihon-tō-miekkoja keräillään ympäri maailmaa ja niiden liikkuvuus on hyvin suuri. Jopa 1300-luvun tachi-miekkoja myydään ja keräillään. Ainoastaan jūyōbijutsuhin-, jūyōbunkazai- tai kokuhō-luokiteltujen miekkojen (kts. kohta ”Japanin opetusministeriö”) vienti Japanin ulkopuolelle on kielletty. Nämä miekat ovat kansallisaarteita. Näitätä miekkoja ei voi yksityinen henkilö omistaa, vaan viranomaiset lunastavat miekat säilytykseen. Näistä miekoista maksetaan yleensä ylihinta korvaamaan ”menetystä”.
NTHK ja NTBHK myöntävät myös samalla kaavalla todistuksia miekan erilaisille sovitteille (koshirae).
NTHK.
Nihon tōken hozonkai (NTHK), ”Japanilaisten miekkojen suojeluyhdistys”, vaalii ja ylläpitää japanilaisen miekan kulttuuria. Se järjestää vuosittain tapahtumia lähinnä Japanissa ja Yhdysvalloissa. Näissä tapahtumissa yleensä kokoontuu NTHK-shinsakai, joka tutkii miekkoja ja myöntää todistuksen katsoessaan miekan olevan sen arvoinen.
NBTHK.
Nippon bijutsutōken hozonkyōkai (NBTHK), ”Japanin taidemiekkojen suojeluyhdistys” säilyttää historiallisesti merkittävimpiä töitä. Järjestö myöntää todistuksia, joita pääsääntöisesti pidetään korkeammassa arvossa kuin NTHK:n vastaavia, koska NBTHK:n todistus todistaa miekalla olevan tietty historiallinen status. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että miekka on esim. kuulunut kuuluisille henkilöille, vaan että se edustaa hyvin esim. Yamato-tyylistä miekanvalmistusta. NBTHK ylläpitää myös miekkamuseota, jossa säilytetään merkittäviä historiallisia miekkoja.
NBTHK:lla on kaksi eri asteikkoa miekkojen arvosteluun, vanha ja uusi. Vanhat todistukset ovat ennen vuotta 1980 myönnettyjä. Nämä todistukset olivat paljon vaikeampia saada kuin nykypäivänä.
Pelkästään vihreän todistuksen saaminen on todella harvinaista, ja tällaisten miekkojen hinnat ovat huomattavan korkeita riippuen valmistusajasta ja sepästä. Miekkojen sovitteet eivät yleensä vaikuta hintaan kovinkaan paljoa, elleivät sovitteet itse ole todella poikkeukselliset tai nimekkäät. Vanhat miekat myydään yleensä hyvin kiillotettuina puutupen ja -kahvan kanssa (shirasaya).
Kaikkien todistusten, niin vanhojen kuin uusienkin, saaminen vaatii, että terä on todella hyvässä kunnossa ja asianmukaisesti kiillotettu. Ulkopuolisesti naarmuttomalta ja virheettömältä näyttävä terä saatetaan hylätä huonokuntoisena. Pelkästään jūyōtōken-todistuksen saaminen vaatii miekan virheetöntä työtä ja kuntoa, ja näitä näkee todella harvoin myynnissä. Tokubetsujūyō-miekkoja myydään vieläkin harvemmin.
Japanin opetusministeriö.
Japanin opetusministeriö myöntää papereita ainoastaan kulttuurillisesti todella merkittäville miekoille. Näitä miekkoja on Japanin ulkopuolella todella vähän, vain muutama kappale. Nämäkin terät ovat yleensä lahjoituksia organisaatioille tai henkilöille. Näiden miekkojen myynti on käytännössä mahdotonta.
Markkinoilla miekat, joilla on jonkinlainen todistus, ovat paljon arvostetumpia kuin miekat, joilla mitään todistusta ei ole. Todellista päänvaivaa aiheuttaa miekkojen signeeraus (mei), koska jostain syystä varsinkin vanhempia miekkoja on nimetty toisten seppien nimillä (gimei), varsinkin tunnettujen. Vähemmän tunnettujen seppien miekoissa ei tätä ongelmaa yleensä ole. Jotkin oppilaat saattoivat signeerata miekan kunnioituksesta omaa opettajaa kohtaan tämän nimellä.
Sovitteiden todistukset.
Nihon tōsōgubijutsukan, Japanin sovitemuseo, oli nykyisin jo toimintansa lopettanut organisaatio, joka arvosteli miekkojen sovitteita (tōsōgu, kodōgu tai kokonainen koshirae). Se myönsi todistuksia myös miekoille. Vaikka järjestö ei enää ole toiminnassa, pidetään sen antamia todistuksia korkeassa arvossa keräilijöiden keskuudessa.
Seppien arviointi.
Myös japanilaisille sepille on tehty oma ”arvosteluasteikkonsa”. Vaikka nämä eivät olekaan samanlaisia todistuksia kuin miekoilla, niitä käytetään paljon japanilaisten miekkojen keräilijöiden keskuudessa. Nämä asteet perustuvat Matsuo Fujishiron kaksiosaiseen teokseen Nihon-tōkō jiten. Fujishiro luokitteli Kotō-, shintō- ja shinshintō-aikakausien sepät. Tämä luokittelu on seppäkohtainen, miekkojen kohdalla miekkakohtainen. Fujishiro arvosteli ainoastaan parhaimmat sepät, joten pelkästään pääsy listalle merkitsi todellista taitoa. Fujishiro antoi myös yksityisiä papereita miekoille.
Katanan asema.
Useat katanaan liittyvät rituaalit ja uskomukset kuvaavat sen pyhää asemaa omistajalleen. Katanaa esimerkiksi säilytettiin telineessään aina leikkaava pinta ylöspäin, jotta henget pääsisivät laskeutumaan terään lepäämään. Sellaiset asiat kuin katanan huotran, "saya", koskettaminen tai aseen yli astuminen koettiin tilanteesta riippuen joko vakavana loukkauksena aseen kantajan kunniaa kohtaan tai suoranaisena uhkauksena.
Katanan osat.
Saya eli katanan huotra on perinteisesti valmistettu magnoliasta (magnolia pomus) ja miekan kourain, "tsuka", on päällystetty rauskunnahalla ("same") ja silkki-, puuvilla- tai nahkapunoksella ("itō"). Punontaa kutsutaan nimellä tsukamaki. Kouraimen ja terän välissä oli väistin eli "tsuba", jonka koristeluun käytettiin paljon aikaa 1700-luvun loppuvaiheesta nykypäivään. Väistimen paikka myös osiltaan määritti miekan painopisteen, riippuen sen painosta. Kuitenkin enemmän vaikutti terän kaarevuus ja sen oheneminen kärkeä (Kissaki) kohden. Normaali tsuba painaa 80–120 grammaa. Kahvaa pitivät kangaspunoksen lisäksi koossa metalliset pannat: "fuchi" etuosaa ja "kashira" takaosaa. Niiden koristelut muodostivat aina yhteenkuuluvan parin. Lisäksi kourainpunoksen alle tuli punoksesta riippuen yksi tai kaksi koristeellista "menukia" kahvan molemmin puolin estämään otteen liukumista kahvalla. Kaikissa kahvoissa ei välttämättä ole menukeja lainkaan tai vain yksi. Menukien paikka on yleisesti kahvassa sormien puolella, mutta muitakin tapoja on, esim. menuki keskellä kahvaa tai menukien paikkojen vaihtaminen ristiin (yagyu-tyyli).
Togishi.
Katana teroitetaan kiillottamalla. Kiillottaminen myös hidastaa terän ruostumista ja tuo esille takomisessa ja karkaisussa syntyneitä aktiivisuuksia (hataraki, nie, hamon, yms.). Japanilaisten terien kiillottamista kutsutaan nimellä Tôgi, jonka suorittaa Tôgishi, koulutettu kiillottaja. Sana kiillotus on osiltaan harhaanjohtava, koska huonokuntoisten terien geometria pitää ”leikata” uudelleen ja terä pitää myös teroittaa.
Togishin välineet.
Katana kiillotetaan, ajasta riippuen, n. 5–13 vesihiomakivellä, joista kolme viimeistä on ns. peukalokiviä. Terän hamara ja lappeet (pois lukien ha) ”kuulotetaan” migakibô:lla eli kovametallisella tangolla, joka hitusen tummentaa terää ja parantaa sen ruosteenkestävyyttä. Terä yleensä viimeistellään nuguilla (jap. ”pyyhkiä”), eli terään pyyhitään metallihioketta, joka tuo esille terän takomakuvion aktiivisuutta ja osiltaan estää ruostumista. Nugui on yksi vaativimmista togishin osa-alueista ja väärintehtynä pilaa päivien työn.
Togishin lyhyt historia.
Ennen 1600-lukua terät saivat vain ns. shiratogi-tasoisen kiillotuksen, jossa kiillottaminen lopetettiin kuuden kiven kohdalla. Näissä terissä näkyy ainoastaan karkaisurajan (hamon) häilyvä raja. Myöhemmin, kun siviilit alkoivat omistaa teriä, alalle alkoi tulla rahaa ja miekkojen käytännöntarpeen laskiessa sepillä oli myös aikaa kiillottaa terät paremmin ja kehittää taitojaan. 1800-luvun lopulla keksittiin ns. hadori-kiillottaminen, joka on periaatteessa tavallinen shiratogi-kiillotus, mutta terä viimeistellään hazuya- ja hizuya-kivillä, jotka tuovat hadan ja hamonin paremmin esille. Hadorin tunnistaa mm. valkoisesta pilvimäisestä hamonista. 95 % nykypäivänä kiillotetuista teristä on tehty hadori-tyylillä. Hadori on todella näyttävä, mutta liian voimakkaasti tehtynä se peittää alkuperäisen hamonin.
Togishin ammatti vaatii 12 vuoden koulutuksen. Työ on todella vaativaa niin henkisesti kuin fyysisesti. Vääränlaisella tekniikalla voi pilata terän pysyvästi. Yleisesti nykypäivänä (2009) jonotusaika togishille on 14 kuukautta.
Ammattilaiselta kuluu katanan mittaisen terän oikeaoppiseen kiillottamiseen terän kunnosta riippuen suunnilleen 70–80 tuntia eli n. 10 päivää. Amatöörien ei pidä yrittää kiillottamista japanilaisiin teriin, koska kiillottamisessa poistetaan metallia, eikä sitä enää saada takaisin. Tästä voidaan päätellä että paljon käytettyjä teriä ei enää ole olemassa, koska ne ovat kuluneet olemattomiin kiillottamisen johdosta.
Tavanomaisilla hiomapapereilla voi saada peilimäisen kiillon, mutta mitään aktiivisuuksia ei esiinny jos terä on kiillotettu väärin. Hiomapaperi myös pyöristää terän linjoja. Hyvin kiillotetun terän linjat ovat ehdottoman suorat ja terävät.
Katana nyt.
Urheilulaji kendo (japanilainen miekkailu) käyttää edelleen bambuliuskoista koottua suoraa katanaa muistuttavaa harjoitusmiekkaa ("shinai"), ja pitemmälle edistyneet oppilaat harjoittelevat parikatoja puisen harjoittelumiekan lisäksi aidoilla, mutta teroittamattomilla miekoilla. Muita japanilaiseen miekkailuun keskittyviä traditionaalisia harjoitusmuotoja ovat muun muassa iaido, jodo ja kenjutsu, joissa myös käytetään puumiekan (bokken, bokuto) lisäksi teroittamatonta miekkaa. Miekanvedon harjoittelussa eli iaidossa harjoittelijalla saattaa olla teroitettu miekka harjoitteluvälineenä. Pariharjoittelu terävällä miekalla on paitsi harvinaista myös hyvin vaarallista. Leikkausharjoittelu terävällä miekalla, eli tameshi-giri, jossa leikataan miekalla rullaksi käärittyjä ja kosteita ruokomattoja, on Suomessakin yleistä.


Kädestä kiinnipitäminen.
Kaksi lasta pitämässä toisiaan kädestä
Ystävykset pitävät toisiaan käsistä kiinni useissa kulttuureissa eri tavoin, riippuen sukupuolista: länsimaisessa kulttuurissa tätä tekevät lähinnä naiset ja pienet lapset. Arabikulttuureissa myös miehet kävelevät käsi kädessä.


Smile (Brian Wilsonin albumi).
Smile on Brian Wilsonin albumi vuodelta 2004. Wilson, Van Dyke Parks ja Darian Sahanaja viimeistelivät yhdessä levyn, joka oli saanut alkunsa lähes 40 vuotta aiemmin. Alkuperäinen "Smile"-albumi, joka piti julkaista Wilsonin The Beach Boys -yhtyeen nimissä vuonna 1967, on luultavasti kuuluisin julkaisematon musiikillinen teos länsimaisen populaarimusiikin historiassa.
Smile vuonna 1967.
Vuonna 1966 julkaistu Beach Boysin "Pet Sounds" -albumi on yleisesti mielletty yhdeksi populaarimusiikin tärkeimmistä julkaisuista. Seuraavalla albumillaan, "Smilella" Brian Wilsonin ja Beach Boysin oli tarkoitus ylittää itsensä vielä kerran. Wilson alkoi työstää aivan uudenlaisen rakenteen omaavia kappaleita tulevalle mestariteokselleen. Beatlesit (erityisesti Paul McCartney) olivat ihastuneita "Pet Soundsiin", ja se innosti myös heitä kokeilemaan kaikenlaisia tekniikoita ja tunnelmia. Nyt alkoi Brian Wilsonin ja Beatlesien kilpailu saada uusi listojen kärkeä hallitseva hittilevy valmiiksi. Sen kilvan Brian Wilson lopulta hävisi.
"Smile"-levyn tekoprosessia häiritsivät The Beach Boysin riita levy-yhtiönsä kanssa sekä Wilsonin kasvava epävarmuus, johon liittyi osittain levy-yhtiön ja musiikkimedian asettamat valtavat paineet. Ensimmäisenä saatiin aikaiseksi vuoden 1966 lokakuussa julkaistu hittisingle "Good Vibrations", joka on tunnettu mestariteos. Monimutkainen kappale koostuu monesta eri osasta ja sitä äänitettiin jopa kolmessa eri studiossa.
Kokopitkän albumin äänitysprojekti venyi ja venyi, syynä kappaleiden ja tuottamisen monimutkaisuus ja Wilsonin täydellisyydentavoittelu. The Beatles julkaisi klassikkolevynsä "Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band" kesäkuussa 1967 ja Wilson tunsi olleensa myöhässä. Hän ei halunnut viimeistellä "Smileä" ja jätti nauhat pölyttymään. The Beach Boys julkaisi syyskuussa 1967 albumin "Smiley Smile", joka oli täynnä kaikenlaisia hätäisiä kokeiluja, mutta sinne pääsi myös pari kappaletta "Smile"-levyltä, tosin pahoin yksinkertaistettuna.
Brian Wilsonin soolo-Smile vuonna 2004.
Brian Wilsonin soololevynä vuonna 2004 julkaistu Smile sai monilta kriitikoilta hyvää palautetta. Miltei 40 vuotta suunnitellusta myöhemmin ilmestynyt albumi ei kuitenkaan voinut vastata alkuperäistä julkaisua: levy julkaistiin niin erilaisena ajankohtana, eikä tuotoksella ollut mukana Beach Boysin muita jäseniä Brian Wilson lisäksi.


Turun yliopisto.
Turun yliopiston keskusaukio. Turun yliopiston päärakennuksessa (oikealla) seinässä yliopiston tunnuslause "Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle".
a>". Kirjaston edessä oleva "Tieteen tammi" on istutettu 1973.
Turun yliopisto on suomalainen yliopisto, joka on opiskelijamäärältään Suomen toiseksi suurin yliopisto Helsingin yliopiston jälkeen. Vuonna 2009 yliopistossa opiskeli yhteensä 18 577 opiskelijaa, joista 2 325 suoritti tieteellistä jatkotutkintoa. Ylempiä korkea­koulu­tutkintoja suoritettiin 1 899 ja tohtorintutkintoja 133 kappaletta. Yliopiston palveluksessa työskentelee noin 3 000 henkilöä.
Turun yliopiston kanslerina on toiminut vuodesta 2010 alkaen Pekka Puska. Elokuussa 2012 yliopiston rehtoriksi valittiin Kalervo Väänänen.
Yliopiston Turun kampus sijaitsee kaupungin keskustan alueella Yliopistonmäen läheisyydessä. Yliopisto toimii Turun lisäksi Raumalla (lastentarha-, luokanopettaja- ja käsityöopettajakoulutus), Porissa (kulttuurituotanto ja maisemantutkimus) ja Salossa (informaatioteknologia).
Turun Akatemia.
Turkuun perustettiin jo vuonna 1640 yliopisto, Turun Akatemia, joka on nykyisen Helsingin yliopiston edeltäjä. Se oli kolmas Ruotsin valtakuntaan perustettu yliopisto ja Suomen ainoa. Turun palon jälkeen vuonna 1827 Akatemia siirrettiin Helsinkiin. Akatemian siirtämisen jälkeen yliopistollinen opetus Turussa loppui vuoteen 1917 asti.
Turun Akatemian ajoista Turun yliopistolla muistuttavat nykyisin muun muassa Akatemiatalo ja yliopiston päärakennuksen vierellä sijaitseva "Kolme vekkulia" -niminen monumentti, joka esittää vuonna 1822 Turun Akatemiassa opintonsa aloittaneita J. V. Snellmania, Elias Lönnrotia ja J. L. Runebergia.
Turun yliopisto.
Yliopistollinen opetus tuli takaisin Turkuun vuonna 1917, kun kaupunkiin perustettiin ruotsinkielinen Åbo Akademi. Nykyinen Turun yliopisto perustettiin vuonna 1920 Turun Suomalaisen Yliopistoseuran toimesta suomenkieliseksi monialayliopistoksi ruotsinkielisen Åbo Akademin ja kaksikielisen Helsingin yliopiston rinnalle. Yliopiston alkuaikoja leimasi vahva suomalaiskansallinen henki, ja se toimikin aluksi nimellä Turun Suomalainen Yliopisto. Yliopiston tunnuslause "Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle" kuvaa itsenäisyyden alkuajan aatetta ja 22 040 vapaaehtoista lahjoittajaa, jotka mahdollistivat yliopiston perustamisen.
Uuteen yliopistoon perustettiin seitsemän professuuria – neljä humanistisiin aineisiin ja kolme luonnon­tieteisiin. Yliopiston ensimmäiset professorit olivat kotimaisen ja yleisen kirjallisuushistorian professori V. A. Koskenniemi, suomen kielen ja sen sukukielten professori Heikki Ojansuu, Suomen historian professori Artturi H. Virkkunen, kasvitieteen professori Johan Liro, eläintieteen professori W. M. Linnaniemi, filosofian professori Eino Kaila ja kemian professori M. H. Palomaa. Yliopiston ensimmäiseksi rehtoriksi valittiin professori Virkkunen.
Turun yliopisto aloitti toimintansa entisen Hotelli Phoenix'n rakennuksessa Kauppatorin laidalla. Opetus alkoi 27. kesäkuuta vuonna 1922. Tuolloin yliopiston kirjoissa oli 87 opiskelijaa, ja se koostui kahdesta tiedekunnasta – humanistisesta ja matemaattis-luonnontieteellisestä. Humanistisen ja luonnontieteellisen koulutuksen lisäksi suunniteltiin yliopiston toiminnan alkuaikana myös niin valtiotieteellisen kuin maatalouskoulutuksenkin aloittamista, mutta nämä suunnitelmat eivät toteutuneet. Yliopisto sai kolmannen tiedekuntansa vuonna 1943, kun sotaa käyvän kansakunnan tarpeita vastaamaan perustettiin valtion rahoittama lääketieteellinen tiedekunta. Opiskelijamäärän kasvaessa ja toiminnan laajentuessa 1950-luvulla yliopisto siirtyi Kauppatorilta Vesilinnanmäen laelle. Nykyisin Yliopistonmäkenä tunnetun mäen ympärille on muodostunut Turun yliopiston ja Åbo Akademin yhteinen kampusalue. Mäen juurella sijaitsevat myös Turun ylioppilastalot ja Turun yliopistollinen keskussairaala.
Turun yliopiston nopeimman kasvun vuodet ajoittuivat 1960-luvulle, jolloin opiskelijoiden määrä yliopistossa yli kaksinkertaistui noin kolmesta tuhannesta yli seitsemään tuhanteen. Yliopistoon myös perustettiin kaksi uutta tiedekuntaa – oikeustieteellinen tiedekunta vuonna 1960 ja yhteiskuntatieteellinen tiedekunta vuonna 1967.
Yliopiston tiedekunnista nuorin, kasvatustieteiden tiedekunta, perustettiin vuonna 1974. Samana vuonna Turun yliopisto useiden muiden yliopistojen tapaan valtiollistettiin. Yliopiston kasvu on jatkunut 1970-luvulta nykypäivään asti. Muun muassa opiskelijoiden ja perustutkintojen määrät ovat lisääntyneet jatkuvasti ja yliopisto on laajentunut lukuisiin uusiin rakennuksiin Yliopistonmäen ympärille.
Vuodesta 1995 lähtien Turun yliopisto on kuulunut vanhojen eurooppalaisten yliopistojen muodostamaan Coimbra-ryhmään.
Vuonna 2007 tehtiin esitys Turun yliopiston ja Turun kauppakorkeakoulun yhteisen yliopistokonsortion muodostamiseksi. Yliopistojen konsortio aloitti toimintansa 1. elokuuta 2008. Vuoden 2010 alusta Turun yliopisto ja Turun kauppakorkeakoulu muodostivat uuden yhteisen yliopiston, jonka nimeksi tuli Turun yliopisto.
Tutkimus.
Turun yliopisto määrittelee itsensä kansainväliseksi, monitieteiseksi tutkimusyliopistoksi, jonka tutkimuksen vahvuusaloja ovat erityisesti biotieteet, kulttuurin ja yhteiskunnan vuorovaikutusprosessit, matemaattinen tutkimus, oppimisen ja koulutuksen tutkimus sekä tähtitiede ja avaruustutkimus. Tutkimusyliopistoksi profiloituminen näkyy muun muassa yliopiston kustannusten kohdistumisessa eri kulualueille: yliopiston kokonaiskustannuksista lähes puolet kohdentuu tutkimukseen ja tieteelliseen jatkokoulutukseen.
Edellä mainittujen vahvuusalueiden tunnistamisen lisäksi Turun yliopisto määrittelee "vahvassa kehitysvaiheessa oleviksi aloiksi" seuraavat alat: poikkitieteellisiin sosiaalisiin innovaatioihin tähtäävä tutkimus, materiaali­tieteisiin liittyvä tutkimus ja informaatioteknologia. Näille kehittyville aloille ja vahvuusaloilleen Turun yliopisto pyrkii erityisesti kohdentamaan voimavarojaan.
Vuonna 2008 yliopisto tuotti yhteensä 2 867 tieteellistä julkaisua, joista noin kolme neljäsosaa julkaistiin ulkomailla.
Huippuyksiköt.
Lisäksi yliopisto on mukana bio- ja nanopolymeerien tutkimusryhmässä, genomitiedon hyödyntämisen huippuyksikössä, globaalin hallinnon tutkimuksen huippuyksikössä ja kasvin signaloinnin tutkimuksen huippuyksikössä.
Tutkijakoulut.
Turun yliopistossa toimi vuonna 2007 neljätoista opetusministeriön rahoittamaa tutkijakoulua. Määrä oli toiseksi suurin suomalaisissa yliopistoissa. Paikkoja tutkija­koulutettaville näissä tutkijakouluissa oli 159. Opetusministeriön rahoittamien tutkijakoulujen lisäksi Turun yliopistossa toimii kymmenen yliopiston itse rahoittamaa tutkijakoulua.
Suomen ensimmäinen tutkijakoulu aloitti toimintansa vuonna 1994 Turun yliopistoon liittyvän Turun tietotekniikan tutkimus- ja koulutuskeskuksen yhteydessä.
Hallinto.
Turun yliopiston ylin päättävä elin on hallitus. Sen tehtäviin kuuluu muun muassa yliopiston toimintaa koskevista laajakantoisista suunnitelmista ja määrärahojen jakamisen suuntaviivoista päättäminen. Lisäksi se antaa lausuntoja yliopistoa koskevissa periaatteellisesti tärkeissä asioissa ja hyväksyy yliopiston johtosäännöt ja muut vastaavat määräykset. Turun yliopiston hallituksessa on kymmenen jäsentä: kuusi yliopiston sisäistä ja neljä ulkopuolista jäsentä.
Yliopiston kanslerin tehtävänä on edistää tieteitä. Kansleri vahvistaa yliopiston johtosäännöt ja vastaavat yleiset määräykset, jotka yliopiston hallitus on hyväksynyt.
Rehtori johtaa yliopiston toimintaa sekä käsittelee ja ratkaisee yliopiston yleistä hallintoa koskevat asiat. Rehtori toimii rehtorinviraston päällikkönä.
Rehtorit.
Turun yliopiston ensimmäinen rehtori, A.H. Virkkunen
Kanslerit.
Turun yliopiston ensimmäinen kansleri, J.R. Danielson-Kalmari
Erilaisia tuloksia laatu- ja tehokkuusselvityksissä.
Turun yliopisto on sijoittunut lukuisissa kansainvälisissä yliopistojen vertailuissa suomalaisyliopistojen parhaimmistoon. Vuonna 2006 yliopisto sijoittui kiinalaisen Shanghain Jiao Tong -yliopiston viidensadan parhaan tutkimusyliopiston listalla toiseksi parhaana suomalaisyliopistona jaetulle sijalle 201. Eurooppalaisista yliopistoista Turun yliopisto arvioitiin sijalle 79. Brittiläisen The Times Higher Education Supplement -lehden maailmanlaajuisella listalla Turun yliopisto sijoittui samana vuonna sijalle 317, ja vuonna 2007 sijalle 237.
Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen lokakuussa 2007 julkistaman selvityksen mukaan Turun yliopisto on Jyväskylän yliopiston jälkeen Suomen toiseksi tehokkain yliopisto. VATT:n selvitystä on kuitenkin arvosteltu, ja vastineena sille on esitetty tuottavuusvertailu, jossa Helsingin yliopisto ja Teknillinen korkeakoulu todettiin maan tehokkaimmiksi.
Kampusalue.
Arcanum (edessä), Calonia (vasemmalla), Educarium (takana vasemmalla) ja Publicum (takana oikealla) ovat eräitä Turun yliopiston uusimmista rakennuksista.
Turun yliopiston laitokset sijaitsevat Turun yliopiston, Åbo Akademin ja Turun kauppakorkeakoulun yhteisellä kampusalueella Turun ensimmäisessä kaupunginosassa. Kampuksen yhteydessä sijaitsevat myös muun muassa Turun yliopistollinen keskussairaala, ylioppilastalot ja ylioppilaskylä.
Yliopisto siirtyi kampusalueen keskellä sijaitsevalle Yliopistonmäelle 1950-luvulla. Yliopiston päärakennuksen, pääkirjaston ja luonnontieteiden talon käsittäneen kokonaisuuden suunnitteli arkkitehti Aarne Ervi. Ervin suunnittelemat rakennukset edustavat tyylisuunnaltaan modernismia. Rakennusten lisäksi Ervin suunnittelemaan kokonaisuuteen kuuluu Wäinö Aaltosen Genius ohjaa nuoruutta -suihkukaivoveistos. 1960- ja 1970-luvuilla valmistuivat mäellä sijaitsevat Aarne Ehojoen suunnittelemat humanistisen tiedekunnan käyttämät rakennukset Fennicum ja Juslenia, joista jälkimmäinen on nimetty professori ja piispa Daniel Jusleniuksen mukaan. Uudehkojen rakennusten lisäksi Yliopistonmäellä on myös vanhempia taloja, kuten Rosetta, jossa sijaitsevat useiden kielten kääntämisen ja tulkkauksen oppiaineiden tilat.
Yliopistonmäellä sijaitsevien rakennusten rakentamisen jälkeen kampusta on jatkuvasti laajennettu mäen ympärille, muun muassa puolustus­voimien aiemmin käyttämälle Turun vanhalle kasarmialueelle. Siellä sijaitsevat muun muassa yliopiston kemian laitoksen rakennus Arcanum, oikeustieteellisen tiedekunnan rakennus Calonia, kasvatustieteellisen tiedekunnan Educarium ja yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan Publicum. Kasarmialueen vanhoissa rakennuksissa toimii yliopiston humanistisen tiedekunnan laitoksia. Esimerkiksi humanistiseen tiedekuntaan kuuluva historian laitos siirtyi vuonna 2006 aiemmin Turun sotilaspiirin esikuntana toimineeseen, vuonna 1834 valmistuneeseen Pehr Johan Gylichin suunnittelemaan empiretyyliseen rakennukseen Sirkkalan kasarmialueelle.
Eräitä uusimmista yliopiston uudisrakennuksista ovat edellä mainitut Educarium ja Publicum sekä vuonna 2006 valmistunut ICT-talo, jossa sijaitsevat muun muassa informaatioteknologian laitoksen tilat. Yliopiston käyttämät tilat ovat laajuudeltaan yhteensä noin 190 000 neliömetriä
Alumnitoiminta.
Turun yliopisto harjoittaa alumnitoimintaa, jolla pyritään mm. säilyttämään yhteyksiä yliopiston ja sen entisten opiskelijoiden välillä. Yleisen alumnitoiminnan lisäksi yliopiston yhteydessä toimii useita alakohtaisia alumnijärjestöjä. Vanhin alakohtainen alumnijärjestö on vuonna 1994 perustettu lääketieteellisen tiedekunnan yhdistys Alumni Medicinae Aboenses. Turun yliopisto on vuodesta 2004 lähtien nimennyt Vuoden Alumneja.
Lasten yliopisto.
Turun yliopisto aloitti ensimmäisenä Suomessa Lasten yliopiston huhtikuussa 2008 pidetyllä 7–10-vuotiaille suunnatulla neljän tiedeluennon sarjalla.
Aiheesta muualla.
*


Aromaattinen yhdiste.
Aromaattiset yhdisteet ovat kemiallisia yhdisteitä, joissa on rengasrakenne, jonka elektronit ovat delokalisoituneet koko renkaan alueelle. Usein termiä käytetään synonyyminä bentseenirenkaan sisältäville yhdisteille, mutta muitakin aromaattisia yhdisteitä on olemassa.
Bentseenin lisäksi tyypillisiä yksirenkaisia aromaattisia yhdisteitä, tärkeitä synteesien lähtöaineita ja voimakkaita liuottimia, ovat tolueeni ja ksyleeni. Useamman aromaattisen renkaan sisältävät yhdisteet ovat kiinteitä. Esimerkiksi naftaleeni ja bifenyyli sisältävät kaksi rengasta.
Tavallisimpia esimerkkejä aromaattisista yhdisteistä, joissa ei ole bentseenirengasta, lienevät heteroaromaattinen pyridiini ja negatiivisesti varautunut syklopentadienyylianioni sekä luonnossa yleisesti esiintyvät porfyriinin johdannaiset, kuten hemoglobiinin rautaa kelatoiva osa.
Hückelin sääntö ja sidoksen luonne.
Yksinkertaisin neutraali aromaattinen hiilivety on bentseeni, jolla on 2 + 4 eli 6 π-elektronia.
Hückelin sääntö kattaa myös poikkeukset sääntöön "joka toinen yksinkertainen, joka toinen kaksoissidos". Kahdeksanrengas syklo-oktatetraeenillä on 8 elektronia, mikä ei ole 2+4"n", joten se ei ole aromaattinen vaan anti-aromaattinen, vaikka joka toinen on kaksoissidos. Toisaalta 2+4"n"-säännön täyttävä syklodekapentaeeni (10 π-elektronia) ei ole aromaattinen, koska sen kymmenen hiiliatomia käsittävän renkaan suosituin konformaatio ei ole tasomainen. Reaktiovälituote bentsyyni on aromaatti, vaikka siinä on yksi kolmoissidos yksinkertaisen sijaan. Syklopentadieeni ei ole aromaatti, mutta sitä vastaava anioni, syklopentadieenianioni, on aromaattinen, ja sen muodostuminen on entrooppisesti hyödyllistä, joten syklopentadieenilla on hiilivedyksi poikkeuksellinen voimakas happamuus. Syklopentadienyylianioni pystyy sitoutumaan pysyväksi metallikompleksiksi kaikille pii-elektroneillaan, esimerkiksi ferroseenissä.
Delokalisaation vuoksi aromaattinen rengas on entrooppisista syistä vakaampi kuin kaksois-, ja yksöissidosten ketju, joten aromaattien rengas on vakaa eikä reagoi helposti. Tämän voi ennustaa suoraan Schrödingerin yhtälöstä, jonka mukaan elektronin energia riippuu sen aaltofunktion kaarevuudesta: delokalisoituneen eli laajemmalla alueella liikkuvan elektronin aaltofunktio on vähemmän kaareva kuin lokalisoituneen elektronin. Entropia edistää myös asiaa: on todennäköisempää, että elektroni on koko renkaan matkalla delokalisoituneena kuin pelkästään kahden atomin välissä lokalisoituneena sidokseen.
Hückelin sääntö ei välttämättä päde sellaisenaan polysyklisiin yhdisteisiin.


Harry Potter.
Harry Potter on brittiläisen lasten- ja nuortenkirjailijan J. K. Rowlingin kirjoittama seitsemänosainen fantasiakirjasarja. Kirjasarja kertoo velhopoika Harry Potterista ja seikkailuista, joita hän kokee ystäviensä Ron Weasleyn ja Hermione Grangerin kanssa käydessään Tylypahkan velhokoulua. Pääjuoni kuvaa Harryn taistelua pahaa Voldemort-velhoa vastaan. Kirjasarjaan kuuluu seitsemän varsinaista osaa ja lisäksi Rowlingin kirjoittamia pieniä lisäosia. "Harry Potterin" pohjalta on tehty esimerkiksi samanniminen elokuvasarja, pelejä ja muita oheistuotteita.
Kirjasarjan ensimmäinen osa "Harry Potter ja viisasten kivi" ilmestyi alkuperäiskielellä vuonna 1997 ja sen viimeinen osa "Harry Potter ja kuoleman varjelukset" vuonna 2007. Ensimmäisen kirjan julkaisusta lähtien kirjasarja on saanut suurta suosiota ympäri maailmaa, ja se on ollut sekä arvostelu- että taloudellinen menestys. Kesäkuuhun 2008 mennessä kirjasarja oli myynyt yli 400 miljoonaa kappaletta, ja sitä oli käännetty yli 67 kielelle. Suomeksi "Harry Potter" -kirjasarjan kustansi Tammi, ja sen käänsi Jaana Kapari-Jatta. Kirjasarja julkaistiin suomeksi vuosina 1998–2008. Harry Potterin kunniaksi pystytettiin teemapuisto, joka avautui yleisölle Floridan osavaltiossa Orlandossa Yhdysvalloissa 18. kesäkuuta 2010. Puistoon rakennettiin kirjasarjasta tuttuja kohteita, kuten Tylyahon velhokylä ja Tylypahkan linna. Puisto kantaa nimeä "The Wizarding World of Harry Potter".
Kirjasarjan juoni.
Kirjasarjan keskipisteessä on Harry Potter -niminen orpopoika, joka saa 11-vuotissyntymäpäivänään tietää olevansa velho ja pääsevänsä opiskelemaan taikuutta Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. Jokainen kirja keskittyy kertomaan Harryn yhden kouluvuoden tapahtumista, ja suurin osa kirjojen tapahtumista sijoittuu Tylypahkaan. Kirjassa Harry Potter ja Kuoleman varjelukset Harry ei palaa Tylypahkaan vaan lähtee Tylypahkan rehtorin Albus Dumbledoren pyynnöstä jäljittämään ja tuhoamaan hirnyrkkejä ystäviensä Ron Weasleyn ja Hermione Grangerin kanssa. Ajan myötä Tylypahkassa Harry oppii uusia kykyjä ja selvittää monia ongelmia ja pulmia liittyen niin taikuuteen kuin henkilökohtaisiin suhteisiinkin. Kirjojen kantava teema on Harryn seitsenvuotinen taistelu Lordi Voldemortia vastaan.
Velhomaailma.
Harryn ollessa vasta runsaan vuoden ikäinen voimakas pimeänpuolen velho Lordi Voldemort murhasi hänen vanhempansa, Lily ja James Potterin. Lordi Voldemort yritti murhata myös Harryn, mutta koska Harryn äiti antoi henkensä poikansa puolesta tappokirous kimposi vauvasta Voldemortiin itseensä jättäen vain salamanmuotoisen arven vauvan otsaan. Voldemortin luultiin kuolleen, ja pienestä Harrystä tulee velhomaailman elävä legenda. Todellisuudessa Voldemort on henkihievereissään livahtanut pakoon ja kerää voimia palatakseen jälleen ottamaan velhomaailman hallintaansa. Orvoksi jäänyt Harry viedään Albus Dumbledoren käskystä taikuutta vihaavan sukulaisperheensä luo, missä poika kasvaa tietämättömänä velhoudestaan.
Ensimmäisessä kirjassa "Harry Potter ja viisasten kivi" Harry viettää 11-vuotispäiviään. Hän saa kuulla Rubeus Hagridilta olevansa velho ja tutustuu ensimmäistä kertaa elämässään velhomaailmaan. "Harry Potterit" sijoittuvat osittain todelliseen maailmaan, kuten Lontooseen, ja osittain velhomaailmaan, joka sijaitsee taikuutta osaamattomilta jästeiltä salattuna heidän maailmansa rinnalla.
Hagridin avulla Harry valmistautuu ja aloittaa ensimmäisen vuotensa Tylypahkassa. Harryn kautta lukija tutustuu ensimmäistä kertaa moniin kirjojen päätapahtumapaikkoihin sekä Ron Weasleyyn ja Hermione Grangeriin, Harryn parhaisiin ystäviin ja kirjojen kahteen muuhun päähenkilöön. Koulussa Harry tutustuu esimerkiksi myös taikajuomien opettajaan Severus Kalkarokseen, joka vaikuttaa jostakin syystä inhoavan Harrya ensinäkemästä lähtien. Kirjan juoni huipentuu Harryn toiseen kohtaamiseen lordi Voldemortin kanssa tämän yrittäessä valjastaa käyttöönsä kouluun piilotetun viisasten kiven voiman.
Toinen kirja "Harry Potter ja salaisuuksien kammio" kuvaa Harryn toista kouluvuotta Tylypahkassa. Harry ystävineen yrittää selvittää 50 vuotta vanhaa mysteeriä, joka vaikuttaa liittyvän nykypäivän Tylypahkassa tapahtuviin ilkitöihin. Kirjassa kerrotaan lisää Tylypahkan historiasta ja salaisuuksien kammion legendasta. Harry oppii velhomaailmassa vallitsevasta rasismista ja saa tietää Voldemortin halunneen puhdistaa velhomaailman jästisyntyisistä velhoista ja noidista. Harry saa myös selville osaavansa puhua käärmeiden kieltä, jota ovat perinteisesti puhuneet vain itse Salazar Luihuinen ja lordi Voldemort. Romaanin lopussa Harry laskeutuu Salaisuuksien kammioon pelastaakseen sinne kaapatun Ronin pikkusisaren Ginnyn ja kohtaa jälleen eräässä muodossa Voldemortin.
Kolmas romaani "Harry Potter ja Azkabanin vanki" seuraa Harryn kolmatta opintovuotta Tylypahkassa. Se on sarjan teoksista toinen, jossa Harry ei joudu kohtaamaan Voldemortia. Sen sijaan Harry joutuu vaarallisen vankikarkurin, Voldemortin uskollisen palvelijan ja Harryn vanhempien murhissa avustaneen Sirius Mustan tappojahdin kohteeksi. Tylypahkaa vartioimaan asetetut taikaolennot Ankeuttajat aiheuttavat Harrylle ongelmia. Ongelmien selvittämiseksi hän etsii apua koulun uudelta opettajalta Remus Lupinilta, jolla on synkkä salaisuus. Kirja huipentuu Harryn ja Siriuksen kohtaamiseen, jonka aikana Harrylle selviää Siriuksen olevan lavastettu syylliseksi oikean syyllisen ollessa Peter Piskuilan, Ronin rotaksi naamioitunut animaagi.
Voldemortin paluu.
Lordi Voldemort tunnetaan myös oikealta nimeltään eli Tom Lomen Valedro.
Neljäs romaani "Harry Potter ja liekehtivä pikari" seuraa Harry neljättä kouluvuotta. Vastentahtoisesti Harry joutuu mukaan vaarallisiin velhoturnajaisiin. Juoni keskittyy Harryn turnajaiskoetuksiin ja yrityksiin ottaa selvää siitä kuka hänet ilmoitti turnajaisiin. Uusi opettaja, entinen aurori Villisilmä Vauhkomieli opastaa epävarmaa Harrya turnajaisten koetuksissa. Turnajaisten päätteeksi Harry joutuu todistamaan kuinka lordi Voldemort palaa takaisin täysiin voimiinsa valmiina valloittamaan velhomaailman omakseen. Lopussa Harry saa myös tietää "Vauhkomielen" olleen todellisuudessa naamioitunut kuolonsyöjä Barty Kyyry nuorempi.
Viidennessä romaanissa "Harry Potter ja Feeniksin kilta" Harry joutuu kohtaamaan jälleen voimiinsa palanneen Voldemortin. Albus Dumbledore perustaa uudelleen aikoinaan Voldemortia vastaan taistelleen ryhmän, Feeniksin killan, jonka jäseniin kuuluvat esimerkiksi Sirius, Lupin ja Weasleyn perhe. Velhomaailman johto Taikaministeriö ei kuitenkaan ota uskoakseen Harryn tarinaa Voldemortin paluusta. Ministeriö määrää Tylypahkan uudeksi opettajaksi Dolores Pimennon, joka ottaa koulun kovaan komentoon kieltäen muun muassa oppilaita opettelemasta tapoja suojautua pimeyden voimia vastaan. Harry muodostaa yhdessä muiden oppilaiden kanssa ryhmän, joka salassa opiskelee edistyneitä suojautumisloitsuja. Romaani esittelee Luna Lovekivan, Harryn opiskelutoverin. Ensimmäistä kertaa Harry saa myös tietää häntä ja Voldemortia koskevasta ennustuksesta, jonka vuoksi Voldemort yritti alun perin surmata Harryn. Romaani huipentuu Voldemortin kuolonsyöjien ja kiltalaisten väliseen taisteluun Taikaministeriössä.
Elokuvia varten rakennettu Simpukkamökin lavaste
Kuudennessa romaanissa "Harry Potter ja puoliverinen prinssi" Voldemort aloittaa velhomaailman vastaisen sodan, jolta Harry on kuitenkin turvassa Tylypahkassa. Romaanin alussa Harry saa käsiinsä vanhan liemikirjan, joka on aikoinaan kuulunut Puoliverinen prinssi -nimimerkkiä käyttäneelle salaperäiselle henkilölle. Hän on kirjoittanut sen sivuille monia uusia ohjeita ja loitsuja, joista kaikki eivät ole aivan harmittomia. Dumbledoren opastuksella Harry saa tietää lisää Voldemortin taustoista ja esimerkiksi hänen kuolemattomuutensa salaisuuden, hirnyrkit.
Seitsemäs ja viimeinen romaani "Harry Potter ja kuoleman varjelukset" jatkaa tapahtumien kuvausta siitä mihin kuudes kirja jäi. Dumbledoren kuoleman jälkeen Voldemort nousee valtaan ja ottaa hallintaansa Taikaministeriön. Harry, Ron ja Hermione jättäytyvät pois Tylypahkasta etsiäkseen ja tuhotakseen Voldemortin kuolemattomuuden takaavat hirnyrkit. Etsiessään hirnyrkkejä kolmikko oppii lisää Dumbledoren menneisyydestä ja Kalkaroksen todellisista motiiveista. Kirja huipentuu suureen taisteluun Tylypahkassa. Harry, Ron ja Hermione yhdessä Feeniksin killan ja muiden liittolaistensa kanssa taistelevat Voldemortin joukkoja vastaan. Kun viimeinen hirnyrkki tuhotaan tulee Voldemortista jälleen kuolevainen, ja Harry peittoaa pahan velhon kaksintaistelussa. Epilogi kuvaa taistelusta selviytyneiden elämää monta vuotta taistelun jälkeen ja paljastaa velhomaailman elävän rauhan aikaa.
Muut työt.
Rowling on laajentanut alkuperäistä kirjasarjaa muutamilla lyhyillä kirjoilla, joiden tuoton hän on ohjannut eri hyväntekeväisyyskohteille. Vuonna 2001 hän julkaisi Tylypahkassa ”käytettyyn” oppikirjaan perustuvan teoksen "Ihmeotukset ja niiden olinpaikat" ja kuvitteellisen urheilulajin huispauksen historiasta kertovan teoksen "Huispaus kautta aikojen", joiden tuotot sai hyväntekeväisyysjärjestö Comic Relief. Vuonna 2007 Rowling kirjoitti teoksen "Siuntio Silosäkeen tarinat", kokoelman satuja jotka esiintyivät kirjasarjan viimeisessä osassa, jonka pohjalta hän kirjoitti käsin seitsemän kappaletta kirjaa. Yksi käsinkirjoitetuista kirjoista huutokaupattiin, ja huutokaupan tuotto ohjattiin Children's High Level Group -järjestölle. "Siuntio Silosäkeen tarinat" julkaistiin alkuperäiskielellä joulukuussa 2008, ja tuotto ohjattiin jälleen samalla järjestölle. Vuonna 2008 Rowling kirjoitti 800-sanaisen, aikaan ennen kirjasarjan tapahtumia sijoittuvan novellin Waterstone'sin huutokauppaan, jolla kerättiin rahaa muutamiin hyväntekeväisyyskohteisiin.
Tapahtumapaikat.
"Harry Potter" sijoittuu sekä todelliseen maailmaan, kuten Lontooseen, mutta myös jästeiltä salassa pidettyyn maagiseen velhomaailmaan. Yksi kirjojen tärkeimmistä tapahtumapaikoista on Tylypahkan noitien ja velhojen koulu, jossa Harry ja kumppanit opiskelevat. Suurin osa kirjojen tapahtumista sijoittuu Tylypahkaan. Tylypahkan lähellä sijaitsee Tylyahon kylä, jossa koululaiset saavat silloin tällöin vierailla.
Lontoossa sijaitsevat esimerkiksi velhomaailmaa johtavan Taikaministeriön toimitilat, Pyhän Mungon taikatautien ja -vammojen sairaala ja Laituri 9 3/4, jolta lähtee Tylypahkaan menevä juna. Lontoossa sijaitsee myös Viistokuja, noitien ja velhojen katu, mistä voi hankkia erilaisia taikatarvikkeita kuten taikasauvoja. Viistokujalle pääsee hormipulveria käyttämällä tai Vuotava noidankattila -nimisestä pubista. Viistokujalla on myös Irveta-pankki, jossa velhot ja noidat säilyttävät rahojaan.
Kirjasarjan tausta ja historia.
J. K Rowling sai ensimmäisen kerran idean "Harry Potterin" tarinaan matkustaessaan junalla Manchesterista Lontooseen vuonna 1990. Istuessaan ruuhkaisessa junassa hänen päähänsä Rowlingin mukaan vain yksinkertaisesti pälkähti idea pienestä, ruipelosta ja tummahiuksisesta pojasta joka ei tiennyt olevansa velho. Rowlingilla ei ollut mukanaan kynää ja oli kertomansa mukaan liian ujo lainatakseen sellaista kanssamatkustajiltaan, joten hän vain istui paikallaan ja kehitteli ideaa päässään. Vielä samana iltana hän alkoi ensimmäisen kerran kirjoittaa "Harry Potter" -kirjasarjaa.
Hänen ensimmäiset kirjoituksensa eivät juurikaan muistuttaneet "Viisasten kiven" lopullista versiota, mutta tuona aikana Rowling ideoi paljon Harryn koko lopullista tarinaa kaikkien seitsemän osan verran. Joulukuussa 1990 Rowlingin äiti Anne menehtyi. Rowlingin mukaan äidin kuolema muutti Harrynkin tarinaa ja esimerkiksi Harryn tunteista omien vanhempiensa kuoleman johdosta tuli syvempiä ja todellisempia. Muutamaa kuukautta äitinsä kuoleman jälkeen Rowling muutti Portugaliin, missä hän opetti englantia ja kirjoitti vapaa-aikanaan "Viisasten kiveä". Hän meni myös naimisiin ja sai ensimmäisen lapsensa. Erottuaan miehestään hän muutti takaisin Yhdistyneeseen kuningaskuntaan vuonna 1993.
Ensimmäinen kirja: "Harry Potter ja viisasten kivi".
Asetuttuaan asumaan Edinburghiin vuonna 1993 Rowling päätti tosissaan kirjoittaa kirjansa valmiiksi. Hän arveli, että ellei kirja valmistuisi pian, se ei ehkä valmistuisi koskaan, sillä kokopäivätöissä käyvällä yksinhuoltajalla ei olisi aikaa kirjoittamiseen. Hän kirjoitti kirjaansa joka ilta ja päivisin hän kirjoitti esimerkiksi kahviloissa pienen tyttärensä nukkuessa vieressä vaunuissa. Lopulta kirja valmistui, ja Rowling onnistui löytämään toisella yrittämällään itselleen kirjallisuusagentin kun Christopher Little suostui ottamaan hänet asiakkaakseen.
Useat kustantamot hylkäsivät kirjan, kunnes Bloomsbury Publishing kiinnostui siitä ja tarjoutui ostamaan sen oikeudet noin 2 500 punnalla. Rowling suostui tarjoukseen. Koska Bloomsbury pelkäsi, että pojat eivät lukisi naiskirjailijan kirjoittamaa kirjaa, yhtiö taivutteli Rowlingin ottamaan itselleen taiteilijanimen, josta häntä ei tunnistettaisi naiseksi. Rowling päätti ottaa taiteilijanimekseen Joanne Kathleen Rowlingin, lyhennettynä J. K. Rowling. Nimen Kathleen Rowling otti isoäitinsä nimestä, sillä hänellä itsellään ei ollut toista nimeä. Kirjasarjan ensimmäisen osan englanninkielinen alkuteos "Harry Potter and The Philosopher's Stone" julkaistiin 30. kesäkuuta 1997. Kirja myi hyvin ja sai positiivisia arvosteluja voittaen lisäksi useita palkintoja.
Kirjan Yhdysvaltain-oikeuksista käytiin huutokauppa, joka päättyi lopulta kustannusyhtiö Scholasticin voittoon. Scholastic maksoi jopa 105 000 dollaria julkaisuoikeuksista, mikä oli paljon silloin vielä tuntemattoman kirjailijan kirjasta. Scholasticin maksaman summan tuella Rowling kykeni lopettamaan työnsä ja alkoi kirjoittaa nyt kokopäiväisesti. Huutokauppa ja erityisesti korkea hinta huomioitiin myös lehdistössä, ja Rowling nousi tällöin ensimmäistä kertaa kunnolla julkisuuteen. Korkea hinta pakotti osaltaan Scholasticin markkinoimaan kirjaa näyttävästi; se halusi välttää tappioita maksettuaan itse suuren hinnan oikeuksista. "Viisasten kiven" ensipainos Yhdysvalloissa oli peräti 50 000 kappaletta, ja se julkaistiin vuonna 1998.
Toinen, kolmas ja neljäs kirja.
Ennen "Harry Potter ja viisasten kivi" -kirjan ilmestymistä Rowling oli jo alkanut kirjoittaa sarjan toista osaa, "Harry Potter ja salaisuuksien kammiota". Työnsä ohessa Rowling kirjoitti toista kirjaa ja sai lopulta avukseen stipendin, jonka ansiosta hänellä oli varaa ostaa tietokone kirjoittamista helpottaakseen. Kahden viikon kuluttua ensimmäisen kirjan julkaisusta Rowling luovutti Bloomsburylle toisen kirjan valmiin käsikirjoituksen. "Harry Potter ja salaisuuksien kammio" julkaistiin vuonna 1998, jolloin "Harry Potter ja viisasten kivi" oli jo kohonnut Britannian bestsellerlistan kärkeen. Toinen kirja teki Rowlingista miljonäärin.
8. heinäkuuta 1999 julkaistiin sarjan kolmas osa, "Harry Potter ja Azkabanin vanki". Kirja lisäsi Rowlingin kuuluisuutta ja varallisuutta ja tämä joutui vierailemaan useissa tilaisuuksissa ja myynninedistämistapahtumissa.
Neljännen kirjan kirjoittamisen aikaan lehdistö nosti julkisuuteen Rowlingin epäonnistuneen avioliiton. Rowling ei pitänyt lehtien tavasta käsitellä asiaa ja alkoi suhtautua varauksellisemmin julkisuuteen. Neljäs kirja, "Harry Potter ja liekehtivä pikari", julkaistiin vuonna 2000. Ehkäpä juuri lehdistön takia Rowling lisäsi neljänteen kirjaansa Rita Luodikon (), ärsyttävän ja kaikkea vääristelevän uutisreportterin hahmon.
Viides kirja: Harry Potter ja Feeniksin kilta.
Potter-fanit ympäri maailmaa saivatkin odottaa viidettä kirjaa kauan. Syy siihen oli Rowlingin oikeusjuttu, joka venyikin hyvinkin pitkäksi. "Harry Potter ja Feeniksin kilta" ilmestyi englanninkielisenä 21. kesäkuuta 2003. Suomen kielelle käännetyistä Potter-kirjoista kyseinen kirja oli sivumäärältään suurin; 1052 sivua. Suomennos ilmestyi 12. maaliskuuta 2004. Viidettä kirjaa myytiin pelkästään Yhdysvalloissa noin 13 miljoonaa kappaletta. Kirjassa Rowling esitteli paljon uusia henkilöitä ja paikkoja.
Kuudes kirja: Harry Potter ja puoliverinen prinssi.
16. heinäkuuta 2005 ilmestyi sarjan kuudes kirja, "Harry Potter ja puoliverinen prinssi". Suomennos ilmestyi 16. maaliskuuta 2006. Kirjaa on myyty pelkästään Yhdysvalloissa yli 12 miljoonaa kappaletta. Kuudennessa kirjassa seurataan entistä tarkemmin Tylypahkan oppilaiden seuraelämää. Kirjan pohjalta tehtävän elokuvan kuvaukset alkoivat syyskuussa 2007 ja se ilmestyi elokuvateattereihin 17. heinäkuuta 2009.
Seitsemäs kirja: Harry Potter ja kuoleman varjelukset.
Rowling sai sarjan viimeisen kirjan valmiiksi 11. tammikuuta 2007 edinburghilaisessa Balmoral-hotellissa. Kirja on synkin kaikista Harry Potter-kirjoista, koska kuolemalla on suuri osa tarinankulussa. Kirja on Harry Potter -sarjan viimeinen, sillä Rowling on ilmoittanut, ettei aio kirjoittaa enempää Harrya käsitteleviä kirjoja, mutta samalla huomautti, ettei koskaan pitäisi sanoa ei koskaan. Rowling saattaa kirjoittaa Harry Potter -maailmasta tietosanakirjatyyppisen kirjan tai lisää Harryn koulukirjoja, joista osan hän onkin jo kirjoittanut "Huispaus kautta aikojen" ja "Ihmeotukset ja niiden olinpaikat", mutta näiden tuotto menisi hyväntekeväisyyteen. Seitsemäs kirja ilmestyi maailmanlaajuisesti 21. heinäkuuta 2007. Suomennos ilmestyi 7. maaliskuuta 2008.
Hyväntekeväisyyskirjat.
"Liekehtivän pikarin" ja "Feeniksin killan" välisenä aikana Rowling kirjoitti kaksi pientä oheisteosta, jotka esittävät sarjassa mainittuja Tylypahkan oppikirjoja. Miljoonia euroja tuottaneiden kirjojen tuotto ohjattiin Comic Relief -järjestön kautta kokonaan hyväntekeväisyyteen.
Heinäkuussa 2008 ilmoitettiin, että 4. joulukuuta julkaistaan englanniksi satukirja "Siuntio Silosäkeen tarinat", josta Rowling teki alun perin joulukuussa 2007 vain seitsemän käsin kirjoitettua kappaletta kiitokseksi lähimmille avustajilleen. Kuten vuoden 2001 oppikirjat, myös tämä kirja esittää sarjassa mainittua teosta "Siuntio Silosäkeen tarinat". Yksi kirjan viidestä sadusta julkaistiin kokonaisuudessaan jo "Kuoleman varjeluksissa". Kirjan julkaisi The Children’s High Level Group ja tuotto ohjattiin taas hyväntekeväisyyteen. Suomeksi kirja julkaistiin 3. maaliskuuta 2009.
Filmatisoinnit.
Vuonna 1999 Rowling myi kirjasarjan elokuva- ja oheistuoteoikeudet yhdysvaltalaiselle Warner Bros. -elokuvayhtiölle saaden oikeuksista tiettävästi miljoona puntaa. Rowlingin vaatimuksesta elokuvissa säilyi brittiläinen sävy, ja esimerkiksi näyttelijöiden tuli olla brittiläisiä. Hän salli kuitenkin myös irlantilaiset näyttelijät sekä ranskalaiset ja itä-eurooppalaiset näyttelijät niiden hahmojen rooleihin, joiden oli kirjoissa kuvattu olevan kotoisin kyseisistä paikoista. Elokuvien nimiroolin sai Daniel Radcliffe, ja hänen parhaita ystäviään Ronia ja Hermionea valittiin esittämään Rupert Grint ja Emma Watson. Elokuvien ohjaajat ovat vaihtuneet usein, mutta ne on sarjan viidettä osaa lukuun ottamatta käsikirjoittanut Steve Kloves. Viidennen osan käsikirjoitti Michael Goldenberg.
Ensimmäisen, vuonna 2001 ensi-iltansa saaneen elokuvan "Harry Potter ja viisasten kivi" ohjasi yhdysvaltalainen Chris Columbus. Columbus ohjasi myös sarjan toisen elokuvan "Harry Potter ja salaisuuksien kammio", joka ilmestyi vuonna 2002. Hän ei jatkanut ohjaajana sarjan kolmannessa osassa "Harry Potter ja Azkabanin vanki" (2004) vaan hänen sijastaan elokuvan ohjasi meksikolainen Alfonso Cuarón.
Neljännen elokuvan "Harry Potter ja liekehtivä pikari" tuotanto alkoi ennen kolmannen elokuvan ilmestymistä, joten Cuarónin sijasta sen ohjaajaksi valittiin Mike Newell. Neljäs elokuva sai ensi-iltansa vuonna 2005. Newell kieltäytyi ohjaamasta sarjan viidettä elokuvaa "Harry Potter ja Feeniksin kilta" (2007), joten uudeksi ohjaajaksi valittiin David Yates. Yates ohjasi myös kuudennen "Potter"-elokuvan "Harry Potter ja puoliverinen prinssi", joka sai ensi-iltansa heinäkuussa 2009. Kirjasarjan viimeiseen osaan perustuva "Harry Potter ja kuoleman varjelukset" jaettiin kahteen osaan, joista ensimmäinen ilmestyi marraskuussa 2010 ja toinen heinäkuussa 2011. Elokuvasarjan kuudennenkin elokuvan ohjannut David Yates ohjasi kummatkin osat.
Elokuvasarja on menestynyt taloudellisesti hyvin. Viidestä "Harry Potter" -elokuvasta syyskuuhun 2007 mennessä koostuva sarja nousi euromääräisesti maailman kaikkien aikojen myydyimmäksi elokuvasarjaksi. The Guardian -lehden mukaan elokuvat ovat keränneet yhteensä jo 3,3 miljardia euroa.
Suosio ja rahallinen menestys.
Harry Potter -tuotemerkki on osoittautunut tuottoisaksi. Markkinoille on ilmaantunut kirjojen ja elokuvien lisäksi erilaisia oheistuotteita, kuten muovisia taikasauvoja tai Harry Potter -figuureja. Myös kirjat ja elokuvat ovat tuottaneet tekijöilleen huomattavan määrän rahaa, sillä pelkästään Harry Potter -kirjoja on myyty maailmanlaajuisesti yli 450 miljoonaa kappaletta ja niitä on käännetty 64 eri kielelle. Joidenkin arvioiden mukaan J. K. Rowlingista on kirjojensa myötä tullut rikkaampi kuin kuningatar Elisabet II:sta. Hän on Hollywoodin toiseksi rikkain nainen Oprah Winfreyn jälkeen.
Sarjan kolmea ensimmäistä osaa oli vuoteen 2005 mennessä myyty 27,6 miljoonaa kappaletta. Rowling olikin ensimmäinen romaanikirjailija, jolla oli New York Timesin bestsellerlistalla neljän eniten myydyn joukossa kolme teosta 16 viikkoa. Neljännestä ja viidennestä kirjasta oli molemmista otettu siihen mennessä suurimmat kirjojen ensipainokset: "Liekehtivästä pikarista" 4,8 miljoonaa (3,8 miljoonaa USAan, loput Britanniaan) ja "Feeniksin killasta" 8,5 miljoonaa kappaletta. Esimerkiksi "Liekehtivän pikarin" painosmäärä oli 40 kertaa enemmän kuin mitä bestseller-listoilla yleensä olevista otetaan ja sitä oltiin varattu etukäteen 5,3 miljoonaa kappaletta. Se olikin sitten myös nopeimmin myyty kirja: pari päivää ilmestymisensä jälkeen 3,8 miljoonan kappaleen painoksesta oli myyty kolme miljoonaa kappaletta.
Harry Potterista on tullut kansainvälinen menestys ja J. K. Rowlingista kansainvälinen kuuluisuus. Harry Potterin suosiota kuvaamaan käytetään joskus epävirallisesti sanaa "Pottermania".
Kritiikki.
Harry Potter -kirjoja kohtaan on esitetty kritiikkiä etenkin katolisen kirkon suunnalta. Paavi Benedictus XVI on ilmoittanut, ettei pidä Harry Potter -sarjasta ja että Potter-kirjat jäytävät ”"kristityn sielua ennen kuin se on ehtinyt kunnolla kehittyä"”.
Kirjailija J. K. Rowling on myös haastettu oikeuteen plagioinnista. Yhdysvaltalainen kirjailija Nancy Stouffer syytti Rowlingia oman kirjansa plagioinnista ja nosti häntä vastaa kanteen Yhdysvalloissa. Oikeus päätti jutun Rowlingin hyväksi. Oikeudenkäynti oli osasyy siihen, että sarjan viides kirja valmistui odotettua myöhemmin.
Videopelit.
Electronic Arts ja Traveller's Tales ovat julkaisseet Harry Potter -kirjasarjaan perustuvia videopelejä.
Aiheesta muualla.
*


Emil Zátopek.
Emil Zátopek (19. syyskuuta 1922 Kopřivnice – 22. marraskuuta 2000 Praha) oli tšekkoslovakialainen kestävyysjuoksija ja nelinkertainen olympiavoittaja.
Elämäkerta.
Emil Zátopek syntyi vuonna 1922. Lontoon kesäolympialaisissa 1948 hän voitti 10 000 metrin juoksussa (vaikka juoksi matkaa kilpaa vasta toista kertaa) kultaa ja hopeaa 5 000 metrillä belgialaisen Gaston Reiffin jälkeen.
Seuraavana vuonna hän rikkoi 10 000 metrin juoksun maailmanennätyksen kahdesti ja rikkoi oman ennätyksen kolmesti seuraavan neljän kauden aikana. Hän myös rikkoi 5 000 metrin ennätyksen 1954, 20 km ennätyksen kahdesti 1951, tunnin juoksun ennätyksen kahdesti 1951, 25 km ennätyksen kahdesti vuosina 1952 ja 1955 sekä 30 km ennätyksen vuonna 1952.
Suomalaisille Zàtopek tuli viimeistään kuuluisaksi voitettuaan kolme kultaa juoksuissa Helsingin olympialaisissa vuonna 1952. Hän otti kultaa 5 000 ja 10 000 metrin juoksuissa ja päätti viime hetkellä ottaa osaa maratonjuoksuun saaden siitä kolmannen kultansa. Kaikilla kolmella matkalla hän teki uudet olympiaennätykset.
Zátopek voitti myös 1950 Euroopan mestaruudet 5 000 ja 10 000 metrillä ja uusi 10 000 metrin voittonsa seuraavissa kisoissa. Kaksi viikkoa ennen 1956 kesäolympialaisia häneltä leikattiin tyrä, mutta silti hän sijoittui maratonilla kuudenneksi. Zátopek lopetti juoksemisen seuraavalla kaudella.
Zátopek tuli erityisen tunnetuksi irvistyksestään juoksun aikana ja usein häntä kutsuttiin lempinimellä "Tšekkiläinen veturi". Suomalaisilta Zátopek sai lempinimekseen Satupekka. Hänen vaimonsa Dana Zátopková oli myös huippu-urheilija: hän voitti keihäänheitossa kultaa olympialaisissa 1952 ja hopeaa 1960.
Kansallissankari Zátopek oli merkittävä hahmo maansa kommunistisessa puolueessa. Hän kuitenkin kannatti puolueen demokraattista siipeä ja Prahan kevään jälkeen hänet erotettiin kaikista merkittävistä tehtävistä ja siirrettiin rangaistukseksi töihin uraanikaivokselle. Emil Zátopek kuoli vuonna 2000 pitkäaikaiseen sairauteen Prahassa 78-vuotiaana. Kuolemansa jälkeen hänelle myönnettiin Pierre de Coubertin -mitali.


Kimi ga yo.
"Kimi ga yo" () on Japanin kansallislaulu ja yksi maailman lyhyimmistä käytössä olevista kansallislauluista. Laulun sanat perustuvat Heian-kaudella kirjoitettuun waka-runoon ja sen melodia on sävelletty Meiji-kauden loppupuolella. Nykyinen melodia valittiin vuonna 1880 ja se korvasi 11 vuotta aikaisemmin sävelletyn epäsuositun melodian.
Vaikka "Kimi ga yo" on käytännössä ollut Japanin kansallislaulu jo kauan, sen asema virallistettiin vasta vuonna 1999 kansallislippua ja -laulua käsittelevän lain myötä. Lain hyväksymisen jälkeen laulun esittämisestä julkisten koulujen juhlissa on kiistelty. Yhdessä Japanin kansallislipun kanssa "Kimi ga yo" on joidenkin mielestä Japanilaisen imperialismin ja militarismin symboli.
Perinteinen tulkinta.
Esimerkiksi "Genjin tarinan" kertojaa Hikaru Genjiä kutsutaan myös nimillä "Hikaru no kimi" () tai "Hikaru-gimi" ().
Alkuperä.
Kappaleen sanat esiintyivät ensimmäisen kerran anonyymin runon muodossa "Kokin-wakashū"-runoantologiassa. Vaikka anonyymit runot eivät olleet tuohon aikaan harvinaisia, ja runon tekijä on saattanut olla tiedossa, nimettömyys voi johtua siitä, että runon laatija oli alemmasta yhteiskuntaluokasta. Runo otettiin myös useisiin muihin antologioihin ja myöhemmin kansa käytti sitä seremonialauluna juhlistamaan tärkeitä tilaisuuksia. Toisin kuin nykyinen kansallislaulu, runo alkoi sanoilla "Wa ga kimi wa" ("sinä, herrani") eikä "Kimi ga yo wa" ("sinun hallintosi"). Sanojen muutos tapahtui Kamakura-kaudella. Sanoitus yhdistettiin eri musiikkityylien melodioihin ja sitä käytettiin saduissa ja muissa tarinoissa.
Vuonna 1868 Meiji-kauden alussa Japaniin saapunut irlantilainen sotilassoittokunnan johtaja John William Fenton havaitsi, ettei Japanilla ollut kansallislaulua. Fentonin yhtyeen jäsenet pyysivät Satsuma-klaanin upseeria Ōyama Iwaota valitsemaan sopivan sanoituksen. Sanotaan, että nykyinen sanoitus valittiin siksi, että se muistutti Britannian kansallislaulua. Fenton painotti sen tärkeyttä briteille ja piti kansallislaulun löytämistä välttämättömänä Japanin nykyaikaistumiselle. Innostuneet japanilaiset painostivat Fentonia laatimaan runolle melodian alle kolmessa viikossa, ja laulu esitettiin keisarille Tokiossa vuonna 1870. Fentonin opettamalla Japanin ensimmäisellä sotilassoittokunnalla oli vain muutama päivä aikaa harjoitella kappaletta ennen sen esitystä. Tämä oli "Kimi ga yon" ensimmäinen versio, jonka melodia myöhemmin hylättiin, koska sitä ei pidetty tarpeeksi juhlallisena. Fentonin versio kuitenkin esitetään vuosittain Myōkō-jin pyhäkössä Jokohamassa, sillä Fenton työskenteli kaupungissa soittokuntansa kanssa. Myōkō-ji toimii hänen muistomerkkinään.
Vuonna 1880 Keisarillisen hovin virasto otti käyttöön Yoshiisa Okun ja Akimori Hayashin säveltämän uuden melodian. Säveltäjäksi mainitaan usein Hiromori Hayashi, Akimorin Hayashin isä, joka toimi kaksikon neuvonantajana. Akimori oli myös yksi Fentonin oppilaista. Saksalainen muusikko Franz Eckert antoi melodialle länsimaalaistyylisen harmonian. Tämä on "Kimi ga yon" toinen ja nykyisin käytössä oleva versio. Vuoteen 1893 mennessä "Kimi ga yo" otettiin julkisten koulujen seremonioiden ohjelmistoon silloisen koulutusministeriön tahdosta. "The Japan Timesin" mukaan "Kimi ga yo" esitetään C-duurissa.
Kiista.
Toisen maailmansodan jälkeen kansallislaulua on kritisoitu, sillä se on liitetty militarismiin ja keisarin palvomiseen jumaluutena, minkä jotkut näkevät demokraattiseen yhteiskuntaan sopimattomana. Japanin kansallislippu on herättänyt samantyyppisiä vastalauseita, ja joskus mielenosoituksia pidetään kumpaakin vastaan. Vuonna 1999 Japani hyväksyi kansallislippua ja -laulua käsittelevän lain, joka teki "Kimi ga yosta" maan kansallislaulun ja Hinomarusta kansallislipun.
Vuoden 2003 lokakuusta vuoden 2008 toukokuuhun yhteensä 410 opettajaa ja koulutyöntekijää rankaistiin, koska he kieltäytyivät nousemasta seisomaan ja laulamasta kansallislaulua rehtorin käskystä huolimatta. Tapaukset ovat viime aikoina nousseet otsikoihin.
Kouluissa on kiistelty sekä kansallislaulusta että -lipusta, sillä Tokion koulutuslautakunta vaatii, että kansallislaulu lauletaan ja lippu nostetaan salkoon Tokion metropolin hallinnon koulujen tapahtumissa ja että koulujen opettajat kunnioittavat molempia (esimerkiksi seisomalla kansallislaulun ajan) rangaistuksen uhalla. Jotkut ovat protestoineet toimia siksi, että säännöt rikkovat heidän mielestään Japanin perustuslakia, kun taas koulutuslautakunta on väittänyt, että koska koulut ovat valtion virastoja, niiden työntekijöillä on velvollisuus opettaa koulujen oppilaita kunnollisiksi Japanin kansalaisiksi. Vastustajien mukaan Japani on demokraattinen valtio, johon monarkkia ylistävä kansallislaulu ei sovi. Heidän mukaansa pakko-osallistuminen seremoniaan, jossa lauletaan kansallislaulu, rikkoo perustuslain artiklan 19 ajatuksenvapautta käsittelevää kohtaa. Vuonna 1999 tehtyjen mielipidetutkimusten mukaan noin 70 prosenttia japanilaisista kannatti kansallislipun ja -laulun aseman virallistamista, mutta lipulla oli noin 15 prosenttia suurempi kannatus kuin laululla, koska "Kimi ga yolla" on yhteys keisariin.
Vuonna 2006 tokiolaista eläkkeelle jäänyttä opettajaa Katsuhisa Fujitaa uhattiin vankeudella ja hänelle langetettiin 200 000 jenin sakko (yli 1 200 euroa vuoden 2008 kurssilla), kun häntä oli syytetty valmistujaisseremonian häirinnästä Itabashin lukiossa. Hän oli kehottanut seremoniaan osallistuneita istumaan kansallislaulun esittämisen aikana. Fujitan tuomion aikaan 345 opettajaa oli rankaistu, koska he eivät olleet osallistuneet kansallislaulun kunnioittamiseen, mutta Fujitasta tuli ensimmäinen henkilö, joka tuomittiin oikeudessa.
Välttääkseen rangaistukset kansallislaulun pakkoesittämistä vastustavat opettajat ovat yrittäneet levittää erilaisia englanninkielisiä parodiasanoituksia ympäri Japania ja Internetiä. Parodioissa japaninkielinen sanoitus on korvattu foneettisesti samankaltaisilla englanninkielisillä sanoilla (esimerkiksi eräässä suositussa versiossa fraasista "Kimi ga yo wa" tulee "Kiss me girl, your old one"), minkä ansiosta parodiasanoituksia laulavia ei huomata väkijoukossa. Japanilaiset konservatiivit ovat pilkanneet kansallislauluun kohdistuvaa "sabotaasia". Joillakin vaihtoehtoisilla sanoituksilla on myös poliittista merkitystä, sillä ne voivat viitata esimerkiksi toisen maailmansodan lohtunaisiin.
21. syyskuuta 2006 Tokion piirioikeus määräsi Tokion metropolin hallinnon maksamaan korvauksia kaikille opettajille, joille oli annettu sakkoja tai muita rangaistuksia Tokion koulutuslautakunnan direktiivin vuoksi. Silloinen pääministeri Jun'ichirō Koizumi kommentoi, että "on luonnollinen ajatus kohdella kansallislaulua kunnioittavasti". Oikeuden päätöstä pidettiin keskeisenä Japanin koulutuslain ylläpitämisen kannalta. Metropolin hallinto on valittanut päätöksestä.
Protokolla.
Kansallislippua ja -laulua koskevassa laissa ei määritellä yksityiskohtaista protokollaa, miten kansallislaulua tulisi kunnioittaa sitä esitettäessä. Paikallishallinnot ja yksityiset järjestöt ovat kuitenkin tehneet ehdotuksia tai vaatineet noudattamaan jotakin tiettyä protokollaa. Esimerkiksi Tokion metropolin hallinnon direktiivissä vuodelta 2003 kaikkia opettajia määrätään seisomaan kansallislaulun aikana kaikissa valmistujaisseremonioissa. Seisoessaan opettajien tulee laulaa "Kimi ga yo" ja katsoa kansallislippua. Japanissa oleskelevia yhdysvaltalaisia sotilashenkilöitä vaaditaan säännöissä asettamaan oikea kätensä sydämelleen, kun "Kimi ga yo", "The Star-Spangled Banner" tai mikä tahansa muu kansallislaulu esitetään. Kansallislippua ja -laulua käsittelevä laki ei myöskään kerro, missä ja milloin "Kimi ga yo" tulee laulaa. Se kuitenkin esitetään yleisesti urheilutapahtumissa Japanin alueella tai kansainvälisissä urheilukilpailuissa, joissa Japani kilpailee. Sumopainiotteluissa "Kimi ga yo" soitetaan ennen palkintojenjakoseremoniaa.


Zhao Ziyang.
Zhao Ziyang (yksink.: 赵紫阳, perint.: 趙紫陽, pinyin: Zhào Zǐyáng, 17. lokakuuta 1919–17. tammikuuta 2005) oli yksi Kiinan kansantasavallan johtajista. Hän toimi kansantasavallan pääministerinä vuosina 1980–87 ja kommunistipuolueen pääsihteerinä vuosina 1987–89.
Varhaiset vaiheet.
Zhao syntyi varakkaaseen maanomistajan perheeseen Henanin provinssissa. Hän liittyi kommunistien nuorisoliittoon vuonna 1932 ja työskenteli kommunistipuolueen virkailijana Kiinan-Japanin sodan aikana (1937–45). Guangdongissa hän sai nimeä puolueen sisällä vuonna 1951 ja esitteli useita maataloudellisia uudistuksia. 1960-luvulla hän oli jo Guangdongin provinssin puoluesihteeri.
Kulttuurivallankumouksen aikana Zhao poistettiin Guangdongin puoluejohtajan virastaan, koska kannatti Liu Shaoqin uudistuksia. Hänet marssitettiin Guangzhoun läpi aasinhattu päässään ja vuonna 1971 Zhao määrättiin työskentelemään Sisä-Mongoliaan.
Valtaannousu.
Vuonna 1973 Zhou Enlai palautti Zhaon kunnian ja vuonna 1975 lähetti hänet Kiinan suurimpaan provinssiin, Sichuanniin ensimmäiseksi puoluesihteeriksi. Täällä hän teki maatalouteen radikaaleja ja onnistuneita markkinasuuntautuneita uudistuksia, jotka johtivat nopeaan tuotannon lisääntymiseen. Hänestä tuli kommunistipuolueen keskuskomitean jäsen vuonna 1973. Deng Xiaoping asetti hänet Politbyroon varajäseneksi vuonna 1977 ja täysivaltaiseksi jäseneksi vuonna 1979. Hän liittyi kommunistipuolueen politbyroovaliokuntaan vuonna 1982.
Kuuden kuukauden varapääministeriyden jälkeen hänet nimitettiin pääministeriksi vuonna 1980 ja tämän lisäksi kommunistipuolueen pääsihteeriksi tammikuussa 1987.
Puolueen pääsihteeriksi nimittämisen jälkeen hän kannatti talousuudistuksia ja avointa ulkomaanpolitiikkaa toistuvasti. Hänen talousuudistuksiaan kritisoitiin inflaation aiheuttamisesta. Li Peng seurasi Zhaoa pääministeriksi vuonna 1987.
Syrjäyttäminen.
Tiananmenin aukion tapahtumat vuonna 1989 sinetöivät hänen kohtalonsa ja tekivät mahdottomaksi minkäänlaisen liikkeen kohti demokraattisuutta. Kun Kiinan kommunistijohtajat Deng Xiaoping, Yang Shangkun, Li Peng ja Hu Qili viimeistelivät suunnitelmiaan poikkeustilan julistamisesta ja Tiananmenin aukion protestien murskaamisesta, Zhao, silloinen kommunistipuolueen pääsihteeri, marssi opiskelijoiden sekaan ja puhui heille ja pyysi heitä lopettamaan ennen kuin oli liian myöhäistä
Tapahtumia seuranneessa valtataistelussa Zhaolta poistettiin kaikki hänen virka-asemansa. Zhaon motiiveja tekoonsa ei vieläkään tiedetä. Joidenkin mielestä hän meni aukiolle toivoen sovinnollisen eleen antavan hänelle vaikutusvaltaa kovan linjan miehiä vastaan, kuten pääministeriä Li Pengiä. Verilöylyn jälkeen Zhao määrättiin kotiarestiin, jonka jälkeen hän oli tiukan valvonnan alla.
Poliittiset linjaukset.
Zhao kutsui poliittista uudistusta "suurimmaksi sosialismia koettelevaksi kokeeksi". Hän uskoi, että taloudellinen kehitys oli epäsuorasti yhteydessä demokratisoitumiseen. Niinkin aikaisin kuin vuonna 1986 Zhaosta tuli ensimmäinen korkea-arvoinen kiinalainen johtaja, joka kuulutti muutoksen perään, tarjoten mahdollisuutta vaaliehdokkuudelle kylätasolta jopa keskuskomitean jäsenyyteen asti. Hänen talouspoliittiset linjauksensa olivat aikaan ja paikkaan nähden myös uudistusmielisiä. Hän laati "alustavan edistysvaiheteorian" kehityssuunnaksi sosialistisen järjestelmän muuttamiselle, joka loi pohjan sille kukoistukselle, josta Kiina nykyään nauttii.
1980-luvulla Zhao leimattiin monien silmissä marxismin revisionistiksi. Hän kannatti valtion läpikuultavuutta ja kansallista dialogia, joka sisälsi tavallisia kansalaisia päätöksentekovaiheessa; tämä teki hänestä suositun kansan keskuudessa. Sichuanissa, jossa Zhao toimeenpani taloudellisia rakenteenmuutoksia 1970-luvulla, hänestä oli sanonta: "yao chi liang, Zhao Ziyang". Tämä sanaleikki hänen nimestään tarkoittaa vapaasti käännettynä "jos haluat syödäksesi, etsi Ziyang käsiisi."
Syrjäyttämisensä jälkeen Zhao eli 15 vuotta kotiarestissa.
Vuoden 2004 helmikuussa hän sairastui keuhkokuumeeseen, joka johti vakavaan keuhkojen vajaatoimintaan. 6. huhtikuuta, mahdollisten Zhaon kuolemaa seuraavien järjestyshäiriöiden estämiseksi valtion turvallisuusjoukot määrättiin hälytystilaan. 15. tammikuuta 2005 uutislähteet raportoivat Zhaon vaipuneen koomaan ja hän poistui keskuudestamme kahta päivää myöhemmin pekingiläisessä sairaalassa.
Zhaon muistelmat ilmestyivät jälkikäteen vuonna 2009 kiinaksi ja englanniksi nimellä "Prisoner of the State: The secret Journal of Zhao Ziyang". Hän saneli ne alun perin ääninauhoille.


Elämänsanalaisuus.
Elämänsanalaisuus on vanhoillislestadiolaisuudesta irronnut kristillinen uskonsuunta. Nimitys tulee heidän julkaisemastaan "Elämän sana" -lehdestä. Ryhmää kutsutaan myös pappissuuntaukseksi. Elämänsanalaisilla oli Suomessa aikoinaan oma yhdistys nimeltä "Laestadius-seura", joskin se lakkautettiin 2000-luvulla vähentyneen toiminnan takia. Ruotsin elämänsanalaisilla eli "norbergilaisilla" on yhdistys nimeltä "Kristna Fridsförbundet (SKF)", joka perustettiin vuonna 1953 niiden ruotsalaisten vanhoillislestadiolaisten toimesta, jotka olivat tyytymättömiä leskisläisten haltuun joutuneeseen "Laestadianska Missionsstyrelseen". Elämänsanalaisuus sai kannatusta Ruotsissa, Norjassa, Unkarissa ja Suomessa. "Elämän sana" -lehden painos oli parhaimmillaan noin 2 200.
Vuonna 2012 elämänsanalaisten määräksi arvioitiin 300 henkilöä koko maailmassa, joten se oli kymmenenneksi suurin lestadiolaisryhmä maailmassa, ja määrä oli säilynyt vuoden 2001 jälkeen samana. Elämänsanalaisuuteen meni myös Norjan "rauhanyhdistys" eli "Norske Kristne Fredsforening" Norjan vanhoillislestadiolaisuuden hajaannuksessa vuonna 1960-1961. Norjassa vain joitakin harvoja jäi hajaannuksen jälkeen samaan uskonymmärrykseen Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen eli SRK:n kanssa. Norjan elämänsanalaisten pääpaikka on ollut perinteisesti Evenesissä.
Elämänsanalaisuuden perustajina ja alkuvaiheen johtajina voidaan pitää Suomessa Leonard Pietari Tapanista, ja Ruotsissa SKF:n silloista puheenjohtajaa Paul Norbergia. Ruotsissa norbergilaisuus (SKF) erkani Ruotsin vanhoillislestadiolaisuudesta oikeastaan jo 1957-1959 ja he liittyivät sitten vuonna 1960 elämänsanalaisuuteen joka erkani vanhoillislestadiolaisuudesta Suomessa vuonna 1960. SKF:n ja Suomen vanhoillislestadiolaisten välit katkesivat lopullisesti tammikuussa 1961.
__NOTOC__
Synty.
Vanhoillislestadiolaisuuden sisällä oli erimielisyyksiä opillisista kysymyksistä 1960-luvun vaihteessa. Oppierimielisyydet koskivat erityisesti tunnustuskirjojen oppikohtien tulkintaa, pakanalähetystä ja seurakuntaoppia. Erimielisyydet johtivat muutosta haluavien, varsinkin monien pappien, eroon vanhoillislestadiolaisuudesta. Liikkeeseen liittyi 2/3 vanhoillislestadiolaisuuden papeista, kymmenen pientä rauhanyhdistystä ja joitakin maallikkosaarnaajia.
Vuoden 1957 Kuopion suviseurojen puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksen aiheena oli kaste. Kokouksessa pidettiin kaksi alustusta ja alustajina toimivat tuomiorovasti L. P. Tapaninen ja saarnaaja Toivo Leppänen. Alustajat päätyivät vastakkaisiin opillisiin näkemyksiin. Toisen puolen mukaan lapsi saa uskon vasta kasteessa ja toisen mukaan vanhoillislestadiolaisuudessa on aina opetettu lapsen olevan autuas jo ennen kastetta. Aiheesta keskusteltiin pitkään. Vanhoillislestadiolaiset asettivat sakramenttikomitean. Komiteassa mukana ollut Pekka Lappalainen ei yhtynyt komitean esitykseen.
SRK:n vuosikokouksessa Kuusamossa vuonna 1961 erotettiin tai jätettiin valitsematta johtokuntaan oppositiossa olleet jäsenet. Johtokuntaan valittiin uudet jäsenet pappisseuraan menneiden tilalle.
Elämänsanalaisuuden joukosta on tullut kolme piispaa: L. P. Tapaninen, Hannes Leinonen ja Yrjö Massa. Helsingissä olevan Lestadiolaisten ylioppilaskodin taustalla vaikuttaa elämänsanalaisuus. Osa Unkarin vanhoillislestadiolaisista siirtyi hajaannuksessa elämänsanalaisuuteen.


Walt Disney.
Walter Elias ”Walt” Disney (5. joulukuuta 1901 – 15. joulukuuta 1966) oli yhdysvaltalainen piirroselokuvien tuottaja, ohjaaja, käsikirjoittaja, ääninäyttelijä ja animaattori, sekä The Walt Disney Company -viihdeteollisuusyhtiön perustaja. Disneylle myönnettiin yhteensä 26 henkilökohtaista Oscar-palkintoa, mikä on enemmän kuin kenellekään toiselle henkilölle.
Lapsuus.
Walter Elias Disney syntyi Elias ja Flora Disneyn perheeseen Chicagossa, mutta perhe muutti maatilalle Missourin lähistölle Marcelinen pikkukaupunkiin vuonna 1905 kun Walt oli neljän ikäinen. Waltilla oli neljä sisarusta: isoveljet Herbert, Raymond ja Roy sekä pikkusisko Ruth. Perheen sukunimi Disney tulee 1000-luvulla normandialaisesta Isignyn kylästä Englantiin purjehtineelta Robert d'Isignyltä, jonka sukunimi englantilaistettiin Disneyksi.
Vuonna 1909 isä Elias Disney sairastui ensin lavantautiin ja tämän jälkeen keuhkokuumeeseen, ja niin maatila jäi hänen poikansa Royn vastuulle, sillä kaksi vanhinta veljeä olivat jo karanneet kotoa. Maatilan hoito osoittautui kuitenkin liian haastavaksi tehtäväksi silloin kuusitoistavuotiaalle Roylle, joten perhe joutui myymään maatilan ja muuttamaan vuokrataloon koulujen loppumiseen asti. Koulujen päätyttyä keväällä 1910 perhe muutti Kansas Cityyn.
Lehtipoika Walt Disney vuonna 1912 (keskirivissä oikealla).
Kansas Cityssa Walt työskenteli aamut ja illat lehdenjakajana isänsä alaisena kuuden vuoden ajan pelkällä ruokapalkalla. Koulussa Walt oli keskinkertainen oppilas, mikä saattoi johtua hänen raskaasta työstään. Roy karkasi kotoa vuonna 1912, mikä lisäsi Waltin vastuuta, sillä hän oli nyt perheen vanhin lapsi.
Nuoruus.
Jo kouluaikoinaan Kansas Cityssä Walt osoitti suurta kiinnostusta piirtämiseen. Hän jäljenteli isänsä lehdistä löytämiään piirroksia ja teki parturiliikkeen omistajan pyynnöstä karikatyyrejä asiakkaista. Hän kiinnostui myös varietee-teatterista ja esiintyi ystävänsä kanssa teatterin amatööri-illassa.
Vuonna 1917 Walt muutti vanhempiensa kanssa Chicagoon aloittaakseen lukion. Hänestä tuli lukion lehden valokuvaaja ja pilapiirtäjä, ja hän sai piirroksiaan näin ensimmäistä kertaa julkisuuteen. Lukion käynnin ja työnteon ohella hän opiskeli Chicagon taideinstituutissa piirustustekniikkaa, anatomiaa ja pilapiirtämistä kolmena iltana viikossa.
Walt halusi osallistua ensimmäiseen maailmansotaan seuratakseen laivastoon liittyneen veljensä Royn jalanjälkiä, mutta hän oli alaikäinen. Hänen onnistui kuitenkin päästä vuonna 1918 väärennetyillä papereilla Amerikan Punaisen Ristin palvelukseen, ja hän keskeytti lukion ja toimi vuoden ajan ambulanssin- ja autonkuljettajana Ranskassa. Hän jatkoi piirtely- ja maalaamisharrastustaan Ranskassa ajankuluna ja toveriensa huvittamiseksi.
Uran alku 1920-luvulla.
Palattuaan Yhdysvaltoihin vuonna 1919 Disney ei enää mennyt takaisin kouluun, vaan päätti ryhtyä taiteilijaksi. Hän muutti Kansas Cityyn ja etsi turhaan töitä lehdistä poliittisena pilapiirtäjänä. Hän sai lopulta töitä Pesmen–Rubin Art Studiolta, jossa hän sai piirtää mainosluonnoksia, kansikuvia ja logoja. Studiolla työskennellessään Disney tapasi tekstaajana ja ruiskuvärittäjänä työskennelleen Ubbe Iwwerksin (myöhemmin Ub Iwerks), josta tuli hänen ystävänsä. Heidän työsuhteensa päätyttyä studiolla he perustivat yhteisen yrityksen "Iwerks–Disney Commercial Artists", jossa Disney toimi pilapiirtäjänä ja myyntimiehenä, ja Iwerks hoiti tarkan piirustuksen ja tekstauksen. Yritys tuotti aluksi hyvin, mutta ystävysten saatua vakituisen työpaikan Kansas City Film Ad -yhtiössä Iwerks–Disneyn liiketoiminta lakkasi.
Film Adissä Disney sai ensi kertaa tilaisuuden opetella elävien kuvien tekemistä. Hän alkoi oma-aloitteisesti kehittää yhtiön animointitekniikoita, ja lisäili omia vitsejään tarinoihin. Hän esiintyi myös yhtiön näytellyissä mainosfilmeissä. Iltaisin Disney teki kotinsa autotallissa lyhyitä elokuva-animaatioita, joita hän myi teatteriyhtiöihin ohjelmiston täytteeksi. Vuonna 1922 Disney lähti Film Adista ja perusti uuden studion nimeltään ”Laugh-O-Gram Films”, johon hän sai sijoittajilta 15 000 dollaria. Yhtiössä työskenteli Disneyn ja Iwerksin lisäksi viisi nuorta animaattoria ja neljä muuta työntekijää. Studio teki lyhyitä satuanimaatioita, mutta ei saanut niistä maksua, sillä elokuvien tilaaja ehti mennä konkurssiin. Yhtiö ehti aloittaa oikeiden näyttelijöiden ja animaation sekoituksena "Liisa Ihmemaassa" -sadusta tehtyä versiota "Alice's Wonderland" ennen kuin joutui vararikkoon 1923.
Muutto Hollywoodiin.
Disney myi elokuvakameransa ja aikoi jättää koko piirrettyjen elokuvien maailman. Hän halusi elokuvaohjaajaksi ja muutti Hollywoodiin Kaliforniaan vuonna 1923. Hollywoodissa hän asui setänsä Robertin luona ja kierteli elokuvastudioilla seuraamassa elokuvien tekoa, mutta ei saanut töitä ohjaajana.
Liisa-elokuvat.
Disney päätti palata tekemään pilafilmejä elokuvateattereille. Hän sai newyorkilaisen piirrosfilmien levittäjän kiinnostumaan velkojilleen Kansas Cityyn jääneestä keskeneräisestä "Alice's Wonderland" -filmistä, ja levittäjä tilasi Disneyltä kuusi uutta filmiä 1500 dollarilla kappaleelta. Waltin veli Roy oli myös tuolloin Los Angelesissa veteraanisairaalassa toipumassa tuberkuloosista. Walt haki veljensä sairaalasta, ja pojat ryhtyivät tekemään Liisa-elokuvasarjaa avustajiensa ja Kansasista kutsutun Virginia Davisin kanssa setänsä rahallisen tuen turvin. He nimesivät studionsa Disney Brothers Studioksi, josta tuli vuonna 1926 Walt Disney Studio. Ensimmäinen Liisa-elokuva valmistui vuonna 1924.
Näyttelijöitä ja piirroksia yhdistelevät Liisa-elokuvat menestyivät, ja Walt kutsui ystävänsä Ub Iwerksin luokseen piirtäjäksi voidakseen itse keskittyä käsikirjoituksiin. Yhteistyö toimi hyvin ja elokuvien taso parani filmi filmiltä, mutta levitysyhtiö vähensi rahapulaansa vedoten Disneyn maksut puoleen entisestä. Lopulta Disney Brothers Studio sai paremman sopimuksen, ja yhtiö saattoi palkata lisää työvoimaa.
Avioliitto.
Vuonna 1925 Disney tapasi Lillian Boundsin, joka oli tullut studiolle piirtäjäksi ja värittäjäksi. Roy oli juuri mennyt naimisiin, ja myös Walt ja Lillian menivät naimisiin 13. heinäkuuta 1925. Disney kasvatti kuuluisat viiksensä vuonna 1926, sillä hän uskoi aikuisemman ulkonäön olevan hyödyksi elokuvabisneksen sopimusneuvotteluissa.
Oswald-elokuvat ja Mikki Hiiri.
Liisa-elokuvien ideat alkoivat ehtyä. Universal Pictures halusi Disneyn tekevän piirrossarjan, jonka pääosassa olisi jänis, joten Disneyn seuraava piirroshahmo oli Osku Kani (Oswald the Lucky Rabbit). Vuonna 1927 valmistunut jakso "Isiparka" ei kuitenkaan tyydyttänyt elokuvayhtiötä, jonka mielestä Osku ei ollut hauska eikä persoonallinen, eikä elokuvassa ollut kunnon juonta. Disney kuunteli kritiikkiä tapansa mukaan tarkasti ja ryhtyi parantelemaan hahmoa sekä tuotantoprosessia. Osku-elokuvat saivatkin suopean vastaanoton niin kriitikoilta, kollegoilta kuin yleisöltäkin, ja Osku-hahmoa alettiin käyttää myös mainnonnassa. Elokuvien tuotoilla Disneyn veljekset ostivat itselleen uudet talot. Levitysyhtiön johtaja Charles Mintz kuitenkin juoni Oskun tekijänoikeudet Waltilta itselleen, ja Disneyt joutuivat luopumaan Osku-elokuvien teosta.
Disneyn ja Iwerksin luoma Mikki Hiiri läpimurtoroolissaan Höyrylaiva Villessä 1928.
Viimeisiä Osku-elokuvia tehdessään Disney ja Iwerks kehittivät vuonna 1928 uuden hahmon, Mikki Hiiren. Iwerks antoi hahmolle ulkonäön ja liikkeen, ja Disneylta se sai luonteen ja äänen. Mikille kaavailtiin alun perin nimeä Mortimer, mutta Disneyn vaimo Lillian ehdotti sille nimeksi Mickey. Mikki ja Minni Hiiri esiintyivät ensi kerran mustavalkoisessa piirretyssä "Lentokonehullu" (1928). Animaatio ei kuitenkaan vakuuttanut elokuvayhtiöitä, kuten ei sen seuraajakaan "Laukkaava gaucho" (1928), eikä Disney löytänyt niille levittäjää. Disneyn täytyi keksiä jotain täysin uutta. Koska äänielokuva oli edellisenä vuonna mullistanut koko Hollywoodin, Disney ryhtyi tekemään ensimmäistä piirrettyä äänielokuvaa. Pitkän ja turhauttavan kaupustelun jälkeen marraskuussa 1928 sai vihdoin ensi-iltansa "Höyrylaiva Ville", joka oli ensimmäinen piirroselokuva, jossa on synkronoitu ääniraita. Disney esittää siinä itse muun muassa Mikin ja Minnin äänet. Lyhyt elokuva sai lehdiltä kiitosta teknisestä toteutuksestaan, hauskuudestaan ja kekseliäisyydestään.
Newyorkilaiset levitysyhtiöt vakuuttuivat "Höyrylaiva Villen" yleisönsuosiosta ja tarjoutuivat ostamaan Disneyn filmit tai palkaamaan hänet, mutta Disney oli päättänyt pysyä itsenäisenä. Disney teki lopulta sopimuksen liikemies Pat Powersin kanssa: Powers myi Disneylle "Cinephone"-äänijärjestelmänsä ja alkoi levittää Disneyn elokuvia 10 prosentin palkkiota vastaan. Disney lisäsi äänen myös aiemmin tehtyihin Mikki Hiiri -elokuviin ja teki uusia.
1930-luku.
Mikki Hiiren kasvavasta menestyksestä huolimatta Disney halusi tehdä muunkinlaisia lyhytelokuvia. Hän aloitti sarjan musiikillisia yhden kelan animaatioelokuvia nimeltä "Hassunkuriset sinfoniat", joista ensimmäinen oli "Luurankotanssi" (1929). Ub Iwerks kuitenkin lähti yllättäen Disneyn studiolta vedoten taiteellisiin erimielisyyksiin. Disney osti itsensä ulos sopimuksesta epärehellisen Pat Powersin kanssa ja solmi levityssopimuksen Columbia Picturesin kanssa vuonna 1930.
Mikki Hiiri alkoi pian seikkailla myös sarjakuvissa, joita piirsi etenkin Floyd Gottfredson. Mikki pohjautui osittain Disneyn omaan luonteeseen, ja Disney myös piti tarkkaa huolta että Mikki käyttäytyisi aina johdonmukaisesti. Disneyn studio laajeni, ja Disney kehitti uusia tuotantotekniikoita, kuten animaatioiden esikatselu ja tarinataulut. Menestyksestä huolimatta Disney ei jäänyt työstään vieläkään rahallisesti voitolle, joten hän jätti Columbian ja teki levityssopimuksen United Artistsin kanssa.
Vuonna 1932 Disney lisäsi "Hassunkurisiin sinfonioihinsa" uuden elementin: värin. Disney sai ensimmäisen Oscar-palkintonsa värijakson sisältäneestä elokuvasta "Kukkia ja puita" ja erikois-Oscarin Mikki Hiiren luomisesta. Vuonna 1933 syntyi "Kolme pientä porsasta", jonka tunnuslaulusta "Pahaa sutta ken pelkäisi" tuli suuri hitti. Samana vuonna Disneyt saivat tyttären, Dianan.
Lumikki ja seitsemän kääpiötä.
Vuonna 1934 Disney vakuuttui siitä, että hänen olisi tuotettava pitkä piirroselokuva. Hän valitsi elokuvansa aiheeksi "Lumikki ja seitsemän kääpiötä", jonka mykkäelokuvaversion hän oli nähnyt nuorena poikana. Disney kokosi suuren tekijäjoukon piirtämään Lumikkia lyhytelokuviensa rinnalla ja otti sitä varten käyttöön uusia tuotantotekniikoita, kuten monitasokameran. Vihdoin joulukuussa 1937 tuli ensi-iltaan ”Waltin hulluna unelmana” pidetty "Lumikki ja seitsemän kääpiötä", joka oli ensimmäinen yhdysvaltalainen täyspitkä piirroselokuva. Vaikka elokuvan teko oli vähällä keskeytyä budjetin ylityttyä, "Lumikista" tuli suurmenestys ja se tuotti siihen sijoitetut rahat moninkertaisesti takaisin.
Lumikin menestyksen myötä Disney päätti suunnata studionsa luovan panoksen pitkiin elokuviin. Vanha studio oli käynyt pieneksi vanhaan kortteliinsa, ja Disneyn veljekset ostivat uudet tilat Burbankin Buena Vista Streetiltä vuonna 1938. Walt suunnitteli Burbankin tontille kolmikerroksisen studion, jossa työskentelyolosuhteet olivat mukavat, ja kaikki oli kalusteita myöten suunniteltu varta vasten animaatiotyötä ajatellen.
Waltille ja Lilianille oli sillä välin syntynyt toinen tytär. Vuonna 1938 veljekset kutsuivat vanhempansa Portlandista asumaan luokseen Etelä-Kaliforniaan. Pian muuton jälkeen Waltin äiti Flora kuoli tapaturmaisesti uuden talonsa uunin vian seurauksena, mistä Walt syytti pitkään itseään.
1940-luku.
Lumikin jälkeen Disney alkoi tuottaa samanaikaisesti kolmea uutta pitkää piirroselokuvaa. Ensin julkaistiin "Pinokkio" (1940), sitten "Fantasia" (1940) ja viimeisenä sodan viivästyttämä "Bambi" (1942). Kunnianhimoiset ja kalliit elokuvat eivät kuitenkaan saavuttaneet yhtä suurta suosiota kuin rakastettava "Lumikki", ja ne jäivät tappiollisiksi. Ennen "Bambin" valmistumista Disney ehti tehdä myös pienen budjetin elokuvan "Dumbo" (1941), joka kuitenkin menestyi erinomaisesti ja tuotti yhtiölle voittoa.
1940-luvun alku oli Disney-studioille muutenkin vaikeaa aikaa. Vuonna 1941 studion työntekijät menivät lakkoon, ja vaikka lakko oli suhteellisen lyhyt, Walt Disney menetti luottamuksensa järjestäytyneeseen työvoimaan.
Disney-yhtiö tuotti toisen maailmansodan aikana hallitukselle opetuselokuvia ja sotapropagandaelokuvia, kuten "Victory Through Air Power" (1943) ja "Führerin kasvot" (1943). Näiden ja Walt Disneyn Etelä-Amerikan-matkan tuloksena syntyneiden elokuvien "Oppitunti" (1942) ja "Kolme caballeroa" (1944) tuottojen avulla studio pysyi pystyssä vaikeiden sotavuosien ajan, vaikka yhtiön pankkivelka olikin kasvanut jo neljään miljoonaan dollariin.
1950-luku ja Disney-teemapuistot.
Vuonna 1955 avattiin teemapuisto Disneyland Kaliforniaan. Sen avaaminen johti televisiosarjaan nimeltään "The Wonderful World of Disney", jota Walt Disney itse juonsi. Disneyland oli menestys, sillä jo seitsemän ensimmäisen viikon aikana puistossa vieraili miljoona ihmistä. Sen jälkeen on avattu myös Walt Disney World Floridaan, Eurodisney Pariisiin, Tokio Disneyland Japaniin ja Hongkong Disneyland Kiinaan.
Kuolema.
Walt Disney kuoli vuonna 1966 tupakan aiheuttamaan keuhkosyöpään ehtimättä nauttia eläkepäivistään. Usein kuultu väite, että Disneyn ruumis olisi syväjäädytetty, on kaupunkitarina. Todellisuudessa Disney tuhkattiin. Hänen muistomerkkinsä on Kaliforniassa Glendalessa Forest Lawn Memorial Parkissa.
Palkinnot ja tunnustukset.
Disneylle myönnettiin yhteensä 26 henkilökohtaista Oscar-palkintoa. Tuottaja-Oscarien lisäksi Disney sai kolme erikois-Oscaria muun muassa Mikki Hiiren luomisesta, sekä Irving G. Thalbergin muistopalkinnon. Disney sai myös 1964 Yhdysvaltain presidentiltä Lyndon B. Johnsonilta Presidentin vapaudenmitalin, joka on korkein amerikkalaiselle siviilihenkilölle myönnettävä kunniamerkki.


Uusheräys.
Uusheräys on lestadiolaisuuden suunta, joka syntyi 1900-luvun alun lestadiolaisuuden hajaannuksessa. Nimensä mukaisesti se vaati liikkeeseen uutta herätystä. Liike on ollut alusta asti yleensä hyvin innokas tukemaan Suomen Lähetysseuran tekemää lähetystyötä. Uusheräys julkaisee omaa lehteä nimeltä "Lähettäjä". Uusheränneitä oli vuonna 2012 lestadiolaisuuden tutkija, kirkkohistorian professori Jouko Talosen arvion mukaan yhteensä noin 3 000 maailmassa, joten se on viidenneksi suurin lestadiolaisuuden haara maailmassa. Talosen arvioiden mukaan liikkeen kannatus oli säilynyt samana vuoden 2001 arviosta. Uusheränneitä oli 2000-luvun vaihteessa lähinnä Suomessa ja Norjassa, mutta pieniä määriä myös Amerikassa rauhansanalaisuuden (ALC) sisällä.
Synty.
Lestadiolainen herätysliike jakaantui 1900-luvun vaihteen suuressa hajaannuksessa viiteen osaan, joiden nimet ovat vanhoillislestadiolaisuus, esikoislestadiolaisuus, uusheräys, narvalaisuus ja samperilaisuus. Uusheräys, narvalaisuus ja samperilaisuus erkaantuivat itsenäisiksi lestadiolaisuuden haaroiksi vuosina 1897-1898. Esikoislestadiolaisuus erkani vanhoillislestadiolaisuudesta Amerikassa jo vuonna 1894, mutta Euroopassa vasta noin vuonna 1900. Vuonna 1908 samperilaisten johtajan Heikki Sandbergin kuoltua samperilaiset liittyivät uusheräykseen. Narvalaisuuteen liittyi paljon uusheränneitä erityisesti Pietarissa. Narvalaisia oli aluksi hyvinkin paljon, mutta narvalaisten määrä ja toiminta laantui kiihkeän alun jälkeen hyvin nopeasti, niin että 1920-luvulla narvalaisuuden molemmat suuntaukset - lindströmiläisyys ja kumpulaisuus - lakkasivat jo käytännössä olemasta. Vanhoillislestadiolaisuuden ja uusheräyksen välillä käytiin rajankäyntiä Norjassa vuonna 1907, ja Vesisaaressa vielä 1913-1914. Amerikassa uusheräys erkaantui vanhoillislestadiolaisuudesta n 1901-1902.
Uusheräys sai alkunsa 1800-luvun lopussa Kittilässä. Uudenheräyksen kirkkoherra K. A. Heikel kirjoittaa liikkeen alusta: "Tämä nk. uusi heräys on saanut alkunsa Jumalan sanan ja rukouksen kautta Kittilän seurakunnassa talvella 1894-1895. Sieltä se on maallikkosaarnaajain kautta levinnyt Ouluun, Helsinkiin ja moniin maaseutuihin". Muita tunnettuja uudenheräyksen saarnamiehiä olivat Fredrik Paksuniemi sekä Pietari Hanhivaara. Myös Väinö Havas toimi uudessaheräyksessä, kunnes siirtyi vanhoillislestadiolaisuuteen.
Uusheräyksen oppi erosi muista lestadiolaisuuden suunnista erityisesti käytäntöön otetulla opilla lain kolmannesta käytöstä. Etenkin Kittilän saarnaajat katsoivat tällöin liiallisen evankelisuuden pilanneen kristillisyyden. Uudestiheränneet korostivat lakia herättämään kristillisyyttä ja halusivat rajoittaa synninpäästön käyttöä. Lain kolmas käyttö otettiin käytäntöön. Koko lestadiolaisuutta vaadittiin heräämään uudesti. Vanhoillinen suuntaus ei hyväksynyt uuttaheräystä, koska heidän mukaansa heränneen ei enää tarvitse herätä. Uusheräyksellä oli myös väljempi seurakuntaoppi muihin pääsuuntauksiin verrattuna.
Uusheräyksen itsenäistymisajankohtana pidetään vuosia 1896-1898, jolloin sitä kannattavat saarnamiehet aloittivat järjestelmälliset lähetysmatkansa. Kittilästä käsin se saavutti pian kannatusta Itä-Lapissa sekä Rovaniemen, Kemijärven ja Sallan seudulla. Pohjanlahden rannikolla se sai jonkin verran kannatusta Siika-, Pyhä- ja Kalajokivarsilla, runsaammin Etelä-Pohjanmaalla ja Porin seudulla. Karjalassa tästä lestadiolaisuuden oppositioliikkeestä tuli pian enemmistöliike. Venäjällä Pietarissa oli lestadiolaisia ennen suurta hajaannusta eri arvioiden mukaan 700-1500. Pietarin lestadiolaisista melkein kaikki liittyivät ensin uusheräykseen 1897-1898, mutta pian sen jälkeen valtaosa Pietarin uusheränneistä liittyi narvalaisuuteen.
Historia.
Lyhyen aikaa 1901-1914 USA:ssa Hockinsonissa oli uusheränneillä ikioma kirkko nimeltä United Peace Church, jonka perustaja ja ainoa pastori oli Pietari (Peter) Kopra (1865-1914) kuolemaansa asti. United Peace Churchin ainoa kirkkorakennus rakennettiin Hockinsoniin Washingtonin osavaltioon lähelle vanhoillislestadiolaisten kirkkorakennusta.
Uusheräyksen organisoitu toiminta kiteytyi pakanalähetystyön ympärille, mistä tuli uutta ryhmää integroiva tekijä. Vuonna 1907 syntyi virallinen organisaatio, kun liike perusti Suomen Lähetysseuran yhteyteen oman haaraosastonsa nimellä Laestadiolainen Haaraosasto, jonka nimi oli vuodesta 1956 lähtien Lestadiolaisten Lähetysyhdistysten Keskusliitto. Liitolle syntyi myöhemmin eri puolille maata paikallisosastoja, jotka ottivat hoitaakseen aiempien epävirallisten toimintapiirien tehtävät. Osa uusheränneistä halusivat kuitenkin itsenäisempää toimintaa ilman yhteistyötä Suomen Lähetysseuran kanssa.
Martti E. Miettisen ja Arvi Merikallion johdolla itsenäisempää toimintaa kannattava oppositio perusti Suomen lestadiolaisen lähetysyhdistyksen ja erkani muusta uusheräyksestä vuonna 1938. Vuonna 1940 ryhmät kuitenkin liittyivät takaisin yhteen. Kiistat itsenäisemmästä toiminnasta kuitenkin jatkuivat sodan jälkeen ja johtivat vuonna 1953 hajaannukseen jossa Kolkuttaja-lehti meni uusheräyksestä erkaantuneelle ryhmälle, jota kutsutaan lehden mukaan Kolkuttaja-suunnaksi. Myöhemmin vuonna 1960 Kolkuttaja-suunta hajosi kahteen osaan, joita kutsutaan peuralaisuudeksi ja kontiolaisuudeksi. Vielä 2000-luvun vaihteessa joitakin kontiolaisia oli vielä olemassa, mutta peuralaisuus oli lakannut jo olemasta. Peuralaisuus sai nimensä Eskil Peuran mukaan ja kontiolaisuus Heikki Kontion mukaan.
Liikettä yhteen kokoaviksi vuotuisiksi tilaisuuksiksi muodostuivat Haaraosaston, myöhemmin Keskusliiton, vuosikokoukset sekä kesäisin vietettävät uusheräyksen kesäseurat. Jatkuvasti järjestettiin myös paikallisia seuroja. 1920-luvulla perustettiin Orpojen Ystäväin Liitto, jonka tukemiseksi perustettiin ompeluseuroja. Vuonna 1919 perustettiin aikakauslehteä nimeltä Vartijan Ääni, ja 1939 aloitti toimintansa Kalajoen Kristillinen Opisto.
Amerikan uusheränneet ryhtyivät vuonna 1908 yhteistyöhön Amerikan pikkuesikoisten kanssa, jotka erkaantuivat esikoislestadiolaisuudesta vuonna 1903. Pikkuesikoisten ja uusheränneitten kanssa yhteistyöhön ryhtyi Amerikassa vuonna 1908 myös joitakin vanhoillislestadiolaisia, joiden kanssa he ryhtyivät järjestämään vuosittain yhteisiä suuria seuroja. Suurseuratoimintaan mukaan lähteneitä vanhoillislestadiolaisia ryhdyttiin kutsumaan suurseuralaisiksi ja suurseuralaisuutta vastustaneita vanhoillislestadiolaisia ryhdyttiin kutsumaan heidemanilaisiksi. Vuonna 1928 uusheränneet ja pikkuesikoiset perustivat yhdessä suurseuralaisten kanssa kirkkokunnan nimeltä Apostolic Lutheran Church (ALC). ALC-kirkkokuntaan liittyneet suurseuralaiset vanhoillislestadiolaiset erkaantuivat vanhoillislestadiolaisuudesta 1927-1928 nimikkeellä kirkkokuntalaisuus ("Federation").
Uusheräyksestä erkaantui 1922-1923 pienehkö ryhmä nimeltä heiskaslaisuus saarnaaja Aatu Heiskasen (1886-1941) toiminnan vaikutuksesta. Heiskaslaiset siirtyivät uusheräyksestä skutnabbilaisuuteen ja erosivat luterilaisesta kirkosta.
Amerikassa uusheränneillä on yhteinen kirkko rauhansanalaisten kanssa, nimeltä Apostolic Lutheran Church (ALC), joka perustettiin vuonna 1928.
Norjassa uusheräyksellä oli paljon yhteistoimintaa erikiinien kanssa aina vuoteen 1951 asti. Erään näkökulman mukaan erikiinien voidaan siis katsoa erkaantuneen uusheräyksestä vuonna 1951 jolloin yhteistoiminta lopetettiin opillisista syistä. Uusheränneitten ja erikiinien välille syntyi kiistaa mm kasteopista ja perisyntiopista. Vesisaaressa erikiineillä on yhä yhteistyötä uusheräyksen kanssa jossakin määrin. Pykeijassa uusheräyksellä on yhteistyötä esikoislestadiolaisten kanssa. Erikiinit erkaantuivat lundbergilaisista vuonna 1925 ja vanhoillislestadiolaisista jo vuonna 1910.
Uudestaheräyksestä erkaantui vuonna 1953 Kolkuttaja-suunta, joka hajosi vuonna 1960 kontiolaisuuteen ja peuralaisuuteen. Peuralaisuus ja kontiolaisuus ovat jo ainakin käytännössä lakanneet olemasta.
Vuonna 1963 Lestadiolaisten Lähetysyhdistysten Keskusliittoon kuului 31 paikallisosastoa, joissa oli 1594 jäsentä. Tällöin osastojen perustaminen oli vasta aluillaan, eikä toimintaa oltu läheskään kaikilla kannatusalueilla ehditty virallistaa. Samana vuonna Vartijan Ääni -lehden painos oli noin 3500 kappaletta. 1963 olemassa olleet paikallisosastot sijoittuivat alueille, joilla liike sai jo alusta lähtien kannatusta eli osiin Peräpohjolaa, Oulun eteläpuolelle, Etelä-Pohjanmaalle ja Porin tienoolle sekä Pohjois-Karjalaan. Mitään selkeää kokonaisuutta ei kannatusalueista ollut kuitenkaan muotoutunut.
Vuonna 2000 Lestadiolaisten Lähetysyhdistysten Keskusliitto otti itselleen uuden nimen, Lestadiolainen Uusheräys ry.
Oppi.
Uusheräys pyrkii vaalimaan Lars Levi Laestadiuksen alulle laittaman herätysliikkeen perintöä. Tarkoituksena on Raamatun ja evankelis-luterilaisen tunnustuksen pohjalta levittää Suomessa elävää kristillisyyttä ja edistää lähetystyötä ulkomailla. Liike julistaa syntien anteeksisaamista Kristuksen kärsimisen ja kuoleman tähden. Erityisesti halutaan kuvata Jeesus Kristus kärsivänä Jumalan karitsana ja ihmistä rakastavana syntisten Vapahtajana. Henkilökohtaista rippiä käytetään ja sen kautta katuvalle ihmiselle julistetaan kaikki hänen syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.
Toiminta ja levinneisyys.
Uusheräyksellä arvioitiin vuonna 2012 olevan kannattajia noin 3 000, jolloin se oli viidenneksi suurin lestadiolaisuuden ryhmä maailmassa. Talosen arvioiden mukaan kannatus oli pysynyt samana vuoden 2001 jälkeen.. Uusheräystä suurempia lestadiolaisuuden ryhmiä ovat vuoden 2012 arvioiden mukaan vanhoillislestadiolaisuus (kannattajia 115 000), esikoislestadiolaisuus (24 000), rauhansanalaisuus (21 000) ja töröläläisyys (4 000).
Vuonna 2011 paikallisyhdistyksiä oli 20 ja niihin kuului noin 1100 jäsentä. Liike toimittaa Lähettäjä-lehteä, jonka levikki on 2000. Liikkeen laulukirja on Siionin matkalaulut. Samaa kirjaa käyttää myös rauhan sana ja se on toteutettu yhteistyössä näiden kahden liikkeen välillä. Uusheräyksen luonteenomaisin toimintamuoto ovat seurat, joita järjestetään sekä kodeissa että uudenheräyksen ja seurakuntien tiloissa. Liike järjestää vuosittain Kesäseurat, joka on liikkeen valtakunnallinen päätapahtuma. Liikkeellä on kansanopisto Kalajoella (Kalajoen Kristillinen Opisto), sekä leirikeskus Heinäkallion leirikoti Kangasalla. Oulussa liikkeellä on omaa opiskelijatoimintaa.
Suomessa uusheräyksen vaikutusalueita ovat: Eno, Haapavesi, Hamina, Helsinki, Iisalmi, Ilmajoki, Jalasjärvi, Joensuu, Kajaani, Kangasala, Kemi, Kemijärvi, Kittilä, Kuopio, Kurikka, Kärsämäki, Lahti, Leväsjoki, Nurmes, Oulainen, Oulu, Raahe, Seinäjoki, Sodankylä, Teuva, Tornio, Turku ja Ylivieska. Uusheräyksen keskustoimisto sijaitsee Kurikassa.
Ulkomailla uusheräys toimii yhteistyössä Suomen lähetysseuran kanssa. Sillä on lähettejä Angolassa, Etiopiassa, Senegalissa, Tansaniassa ja Taiwanissa. Se tekee myös lähetystyötä Venäjän Karjalassa, missä se toimii ilman Suomen lähetysseuraa. Työn tuloksena on syntynyt Harlun seurakunta
Uusheränneet tukevat "Raamatun sanaan toimintansa pohjaavia" lähetystyöjärjestöjä, kuten esimerkiksi Kansanlähetystä.


Esikoislestadiolaisuus.
Esikoislestadiolaisuus on yksi lestadiolaisuuden suurissa hajaannuksissa 1900-luvun vaihteessa syntynyt suuntaus. Se on lestadiolaisuuden suunnista toiseksi suurin maailmassa. Esikoislestadiolaisia oli maailmassa vuoden 2012 arvion mukaan noin 24 000, lähinnä Skandinaviassa ja USA:ssa. Kannatus on pudonnut kirkkohistorian professori Jouko Talosen mukaan noin tuhannella vuoden 2001 arviosta. Esikoislestadiolaisuuden erottaa muista lestadiolaisuuden suunnista painotus esikoisten seurakuntaan, Lapin vanhimmat, kriittinen suhtautuminen kirkkoon ja papistoon. Suomessa esikoislestadiolaisuuden kannatus painottuu Etelä-Suomen kaupunkeihin.
Historia.
Yhdysvalloissa tapahtui hajaannus lestadiolaisessa liikkeessä vuonna 1888. Hajaannukseen vaikuttivat opilliset syyt ja saarnaaja Johan Takkisen syrjäyttäminen Calumetin seurakunnan papin vaalissa. Ruotsin Lapin johtava maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa ja muut "Lapin vanhimmat" lukuunottamatta Erkki Antti Juhonpietiä ja Kittilän vanhimpia, tukivat Juho Takkista epäjohdonmukaisesti. Syntyneitä erimielisyyksiä pyrittiin korjaamaan Amerikan suuressa sovintokokouksessa. Kokoukseen osallistuivat Takkista kannattaneiden ns. esikoisten lisäksi Finnish Apostolic-Lutheran Congregation ja haalilaiset. Sovintokokouksesta Eurooppaan lähetetyn kirjeen allekirjoittivat 53 seurakunnan edustajat. Sovinto ei kuitenkaan ollut pysyvä. Takkisen kannattajat (esikoiset) järjestäytyivät kirkoksi, jonka nimeksi tuli Raattamaan ehdotuksesta Old Apostolic Lutheran Church.
Euroopassa hajaannus esikoisuuden ja vanhoillisuuden välillä tapahtui 1900-luvun vaihteessa Juhani Raattamaan kuoltua. Esikoiset katsoivat edustavansa alkuperäistä "esikoisten seurakuntaa", jota kaikkien kristittyjen piti kuulla. Esikoislestadiolaisuuteen jäi hajaannuksissa vain muutama prosentti Suomen lestadiolaisista, mutta se on ajan kuluessa kasvanut toiseksi suurimmaksi lestadiolaisuuden suunnaksi. Ruotsin Lapin saarnaajat Samuel Vettasjärvi ja Viktor Appelqvist tekivät vuonna 1902 pitkän lähetysmatkan Etelä-Suomeen. Seuraavana vuonna lähetysmiehinä olivat Isak Niku ja Isak Kuoksu. Näiden saarnamatkojen aikana syntyi raja esikois- ja vanhoillislestadiolaisuuden välille. Vuoden 1911 sovintokokous ei auttanut, ja ero on jäänyt pysyväksi. 1900-luvun alkupuolella esikoislestadiolaiset perustivat Vanha-lestadiolaiskristillisen yhdistyksen (VLKY). Vuonna 1990 nimi vaihdettiin Esikoislestadiolaiset ry:ksi.
Esikoislestadiolaisuuden sivuhaarat.
Esikoislestadiolaisuudesta erkani USA:ssa 1902-1903 suurehko ryhmä nimeltä pikkuesikoisuus (nykyään kutsutaan myös "rauhansanalaisuudeksi" (ALC)) saarnaaja John Lumijärven johdolla.
Noin vuonna 1965 esikoislestadiolaisuudesta erkani Suomessa ja Ruotsissa ryhmä nimeltä leeviläisyys saarnaaja Leevi Älvgrenin johdolla.
Vuonna 1976 esikoislestadiolaisuudesta erkani USA:ssa ja Norjassa pieni ryhmä nimeltä niskalaisuus(A) ja liittyi leeviläisiin. "Niska" oli yleinen sukunimi tuon ryhmän parissa, joten siitä nimitys ryhmälle. Heillä oli saarnaajia USA:ssa mm Melvin Niska ja Ralph Niska, sekä Norjassa Thoralf Jensen, August Krågh ja Hans Danielsen. Norjan leeviläisyyttä kutsutaan myös nimellä kjöllefjordilaisuus sen paikan nimen mukaan jossa he enimmäkseen asuivat.
Vuonna 1977 leeviläisyydestä erkaantui ruotsalaisen saarnaajan Sten Johanssonin johdolla ryhmä nimeltä steeniläisyys, johon liittyivät osa Ruotsin ja Suomen leeviläisistä, sekä kaikki Norjan ja USA:n leeviläiset lukuunottamatta yhtä naishenkilöä.
Vuonna 1979 steeniläisyydestä erkaantui Norjassa ja USA:ssa ryhmä nimeltä niskalaisuus(B) (tai jenseniläisyys) USA:laisen saarnaajan Ralph Niskan ja Norjalaisen saarnaajan Thoralf Jensenin johdolla.
Esikoisuuden ryhmien tilanne vuonna 2012.
-Esikoislestadiolaisuus 24 000 Suomi, Ruotsi, Norja ja USA. Pieni sisäinen liberaali oppositio. Toiseksi suurin lestadiolaisryhmä.
-Rauhansanalaisuus 21 000 Suomi, Ruotsi, Norja, USA ja Kanada. Jakaantunut sisäisesti liberaaleihin ja konservatiiveihin. Kolmanneksi suurin lestadiolaisryhmä.
-Steeniläiset 20 Suomi (vuoden 2001 arvio).
Erot muihin lestadiolaisuuden suuntiin.
Esikoislestadiolaisuuden erottaa muista lestadiolaisuuden suunnista painotus esikoisten seurakuntaan, Lapin vanhimmat, kriittinen suhtautuminen kirkkoon ja papistoon sekä yksinkertaisen elämän korostus.
Esikoisten seurakunta ja Lapin vanhimmat.
Käsite esikoisten seurakunta löytyy Raamatusta Heprealaiskirjeen 12. luvusta. Juhani Raattamaa puhui kirjeissään paljon esikoisten seurakunnasta. Ensimmäisen kerran esikoisten seurakunta esiintyi Juhani Raattamaan kirjeessä keväällä 1872. Hänen kuoltuaan esikoislestadiolaisuuden saarnaajat puhuivat edelleen esikoisten seurakunnasta ja katsoivat muiden lestadiolaisten jääneen tämän seurakunnan ulkopuolelle. Esikoisten seurakunnan vanhimman tehtävän katsottiin siirtyneen Juhani Raattamaalta Joonas Purnulle.
Ruotsin Lapin seurakunta toimii edelleen äitiseurakuntana, jonka puoleen muiden maiden esikoislestadiolaiset kääntyvät ongelmissaan. Pohjois-Ruotsissa asuvat myös liikkeen johtavat saarnaajat, Lapin vanhimmat, joita seurakunta lähettää matkoille myös muihin maihin.
Asketismi.
Lestadiolaisuudessa ilmeni sen alusta saakka voimakasta asketismia. Taustalla on ajatus, jonka mukaan kristityn tulisi jäljitellä Jeesuksen alennuksen muotoa. Myös Laestadius saarnoissaan pitää koreutta syntinä Raamatun mukaisesti (esim. 1 Tim 2:9 ja 1 Piet 3:3). Vaatimattomuuden ihanne näkyi muun muassa asuntojen sisustuksessa ja ihmisten pukeutumisessa. Kun lestadiolaisuuteen alkoi liittyä parempiosaisia ja sivistyneistöä, aiheutti se herätysliikkeen sisälle luokkaeroja. Muun muassa Lapin vanhinten saarnat aiheuttivat heidän ja "herraskristittyjen" välille ristiriitoja. Erityisesti maaseudulla rikkaimmat lestadiolaiset menivät 1900-luvun hajaannuksessa uuteenheräykseen tai vanhoillislestadiolaisuuteen.
Esikoislestadiolaisuus ja kirkko.
Esikoislestadiolaisuuden alkuaikoina se arvosteli voimakkaasti kirkkoa ja papistoa, mutta myös kirkon puolelta tuli kritiikkiä ja syytöksiä lahkolaisuudesta. 1930-luvulla piispojen suhtautuminen esikoislestadiolaisiin parani ja myös esikoisten asenne kirkkoa kohtaan avartui. Suurissa hajaannuksissa esikoisuuteen ei liittynyt yhtään lestadiolaista pappia, vaan nämä menivät joko uuteenheräykseen tai vanhoillislestadiolaisuuteen. Tätä kuvastaa hyvin esikoisuuden ensimmäisen ja hyvin pappis- ja kirkkokriittisen vanhimman suhde lestadiolaispappi Aatu Laitiseen. Esikoiset suhtautuivat kielteisesti myös lestadiolaisuuden piirissä toimiviin pappeihin, koska pelkona oli, että papit soluttautuvat herätysliikkeeseen ja muuttavat sen kirkolliseksi. Liike on säilynyt maallikkojohtoisena, mutta kirkkoa pidetään kuitenkin hengellisenä esivaltana, ja se hoitaa sakramenttien jakamista. Esikoislestadiolaiset luonnehtivatkin usein kirkkoa sakramenttien jakajana ja kansan kristillisenä kasvattajana. Usein esikoislestadiolaisilla on paikallisiin seurakuntiin ehtoollisyhteys.
Vuonna 1928 Lahdessa liikkeeseen liittyi ensimmäinen pappi Aulis Zidbäck, mutta vuoden 1932 jälkeen hän erosi liikkeestä, kun häneen myönteisesti suhtautunut lahtelainen saarnaaja Niklas Milén kuoli ja hän koki myös painetta paikallisen papiston taholta lestadiolaisuutensa vuoksi. Zidbäck kyllästyi myös esikoislestadiolaisten kirkkoon ja pappeihin kohdistamaan kritiikkiin. 1940-luvulla esikoislestadiolaisuuteen liittyi jälleen pappi Veikko Kari ja hän kuului liikkeeseen kiinteästi toimien myös saarnaajana.
Ruotsissa ja Norjassa esikoislestadiolaiset maallikot ovat alkaneet jakaa ehtoollista. Tähän ovat vaikuttaneet kirkon ehtoolliskaavoihin omaksutut katoliset vaikutteet ja naispappeuteen liittyvät ongelmat. Suomessa esikoislestadiolaiset nauttivat sakramentteja kirkon piirissä. Esikoislestadiolaiset käyttävät ehtoollistilaisuuksissa vuoden 1968 Jumalanpalvelusten kirjan mukaista kirkkojärjestystä.
Oppi.
Esikoislestadiolaiset pitävät Martti Lutheria oppi-isänä ja Lars Levi Laestadiusta opetusisänä. Etenkin Laestadiuksen asema on vahvempi kuin muissa suurissa lestadiolaissuunnissa, mikä käy ilmi mm. siinä, että esikoislestadiolaiset lukevat Laestadiuksen saarnan jokaisissa seuroissa. Usein esikoislestadiolaiset puhuvat "Lutherin opista", mutta muuten suhde luterilaisiin Tunnustuskirjoihin on väljempi verrattuna muihin lestadiolaisuuden suuntiin. Laestadiuksen ja Lutherin kirjoituksia arvostetaan paljon, koska niiden koetaan sisältävän arvokkaita opetuksia ja Raamatun selityksiä. Ensisijaisesti opetus pohjautuu kuitenkin aina Raamattuun.
Synninpäästö.
Esikoislestadiolaisilla on käytössä synninpäästö. Uskovaiset ovat maan päällä Jeesuksen lähettiläitä, ja voivat todistaa syntien anteeksiantamuksesta. Uskoon ei voi tulla omin avuin, vaan se syttyy Jumalan sanan kuulemisesta.
Kaste.
Kaste ei esikoislestadiolaisten mukaan pelasta tehtynä tekona ilman henkilökohtaista uskoa.
Lapsella on autuaaksitekevä usko jo ennen kastetta.
Uskon vaikutus käytännön elämään.
Esikoislestadiolaiset kutsuvat pukeutumiskoodiaan ja käytännön elämän ohjeiden noudattamista "kristityn esikuvaksi". Esikoislestadiolaiset naiset eivät käytä koruja eivätkä meikkiä. Miehet taas eivät käytä solmiota. Naiset peittävät seuroissa päänsä huivilla. Kulttuurista esikoislestadiolaisuudessa vieroksutaan erityisesti populaarimusiikkia, teatteria, ja elokuvia. Myös televisioon suhtaudutaan kielteisesti ja sen ohjelmien vaarallisuudesta varoitetaan. Esikoislestadiolaiset "haluavat ottaa vastaan ne lapset, jotka Luoja antaa". Alkoholin ja huumausaineiden suhteen opetetaan täysraittiutta. Sen sijaan tupakointi koetaan uskon elämälle vähemmän vahingolliseksi, ja siitä varoitetaan lähinnä terveydellisin perustein. Edellä mainitut eivät ole dogmeja (opinkappaleita) esikoislestadiolaisille, vaan ohjeita, ns. "kristillisyyden neuvoja", joiden noudattaminen koetaan pikemmin omaksi parhaaksi kuin velvollisuudeksi tai pakoksi.
Levinneisyys.
Esikoislestadiolaisuus on toiseksi suurin lestadiolaisuuden ryhmä maailmassa n 24.000 henkilöllä. Vanhoillislestadiolaisuus on suurin lestadiolaisuuden ryhmä maailmassa n 115.000 henkilöllä. Kolmanneksi suurin lestadiolaisuuden ryhmä on esikoisuudesta vuonna 1903 erkaantunut pikkuesikoisuus eli rauhansanalaisuus 21.000 henkilöllä, eli suunnilleen yhtä suuri kuin esikoislestadiolaisuus. Neljänneksi suurin on töröläläisyys 4.000 henkilöllä. Viidenneksi suurin on uusheränneet noin 3.000 kannattajalla.
Esikoislestadiolaisten levinneisyydestä Suomessa kielii Rauhan Siteen levikki.
Suomessa esikoislestadiolaisia on vuonna 2012 professori Jouko Talosen mukaan suunnilleen saman verran kuin Yhdysvalloissa, eli noin 10 000-11 000. Suomessa kannatus painottuu Etelä-Suomen kaupunkeihin. Esikoislestadiolaisten rukoushuoneita on seuraavilla paikkakunnilla: Eno, Heinola, Helsinki, Hämeenlinna, Imatra, Joensuu, Jämsä, Keitele, Kotka, Lahti, Lammi, Lappeenranta, Lieksa, Mikkeli, Oulainen, Oulu, Padasjoki, Pihtipudas, Pori, Pöytyä (Heikinsuo), Tampere, Teuva ja Turku. Lisäksi säännöllistä toimintaa on muun muassa Eurassa, Huittisissa, Kontiolahdella, Kuopiossa, Laitilassa, Nousiaisissa, Utsjoella ja Sastamalassa. Seuroja järjestetään näillä ja muilla paikkakunnilla myös kirkon tiloissa ja kodeissa.
Esikoislestadiolaisten suhteellisista määristä Suomen eri paikkakunnilla kertoo osittain Rauhan Side -lehden levikki. Eniten lehden tilaajia oli vuonna 1997 Lahden, Helsingin ja Tampereen rukoushuoneiden vaikutusalueella.
Pohjois-Amerikassa esikoislestadiolaisuus on professori Talosen mukaan suurin lestadiolaisryhmä noin 10 000 kannattajalla. Amerikassa esikoislestadiolaisten kirkon nimi on Old Apostolic Lutheran Church. Amerikassa suurin yhteisö on Washingtonin osavaltiossa. Suuria seurakuntia on myös Delawaressa, Etelä-Dakotassa, Michiganissa ja Minnesotassa. Toimintaa on myös Kanadassa.
Esikoislestadiolaisuus on merkittävä herätysliike myös Norjassa ja Ruotsissa. Näissä maissa kannatus painottuu pohjoiseen. Liikkeellä on jossain määrin toimintaa Belgiassa, Isossa-Britanniassa, Latviassa, Saksassa, Tanskassa, Inkerissä Venäjällä ja Virossa.
Lähetystyö.
Esikoislestadiolaiset harjoittavat sekä sisä- että ulkolähetystä. Lähetystä tehdään Baltian maihin, Keski-Eurooppaan ja Venäjälle. Inkerin kirkko onkin hyvin pitkälti rakennettu herätysliikkeiden voimin. Saarnaajissa on erikseen Inkerin lähetysmiehiä, jotka hoitavat lähetystyön julistuksen. Lähetyksen yhteydessä jaetaan usein myös inhimillistä apua. Esikoislestadiolaisten ulkolähetys toteutuu saarnamatkoina, pysyviä lähettejä ei Venäjällä ole.
Seurat.
Esikoislestadiolaisten seurat alkavat virren veisuulla ja rukouksella. Sen jälkeen luetaan yleensä Laestadiuksen saarna. Joskus sen sijasta voidaan lukea Lutherin saarna tai lähetyskirjeitä. Jälleen veisataan virsi, jonka jälkeen kuullaan saarna. Saarnoja ei ole tapana kirjoittaa eikä valmistella vaan saarnaaja puhuu vapaasti senhetkisten ilmoitusten mukaan jonkin Raamatun tekstin johdosta. Saarna päättyy julistukseen syntien anteeksiantamisesta, jolloin kuulijoita nousee saarnaajien ja toistensa luokse pyytämään henkilökohtaista synninpäästöä. Seurat kestävät yleensä puolestatoista kahteen tuntiin.
Seuroissa veisataan virsiä omasta kirjasta, jonka nimi on Virsikirja ja Hengellisiä lauluja. Seuroissa ei käytetä säestystä.
Suomessa esikoislestadiolaisilla on vuodessa kolme valtakunnallista seuratapahtumaa. Ne ovat loppiaisena, juhannuksena ja mikkelinpäivänä. Lahdessa järjestettävät juhannusseurat on Suomessa suurin vuotuinen tapahtuma. Loppiais- ja mikkelinpäivän seurojen pitopaikka vaihtelee vuosittain. Ruotsin Jällivaarassa järjestetään vuosittain monipäiväiset joulu- ja Kiirunassa helluntaikokoukset, joihin tulee saarnaajia ja sanankuulijoita eri maista ja joita kuunnellaan puhelimitse myös Suomessa. Jällivaaran joulukokouksissa päätetään ulkomaille tehtävistä lähetysmatkoista.
Lähes kaikki esikoislestadiolaisten saarnaajat ovat maallikoita. Saarnaajia lähetetään "kaksin ja kaksin" eli pareittain pitämään seuroja myös muilla paikkakunnilla kotimaassa ja ulkomailla. Ruotsin Lapin vanhimmat tekevät lähetysmatkoja muutaman vuoden välein Suomeen, Norjaan, Tanskaan ja Pohjois-Amerikkaan.
Seuroihin liittyy yleensä yhteinen kahvitilaisuus, isompiin seuroihin myös yhteinen ruokailu. Kahvista ja ruuasta ei peritä maksua, mutta jokainen saa vapaaehtoisesti lahjoittaa seurojen ylläpitoon Pyhän Hengen ilmoittaman summan.
Muu toiminta.
Seuroissakäynnin lisäksi esikoislestadiolaiset lapset käyvät esikoislestadiolaisten pyhäkouluissa ja lasten kesäleireillä. Nuorille järjestetään nuorteniltoja arki-iltoina ja isojen seurojen yhteydessä, ja toisinaan pidetään myös valtakunnallisia nuorteniltoja.
Esikoislestadiolaiset järjestävät isojen seurojen aikana ja arkisin kanssapuheita, joissa tutkitaan Raamattua ja kristillisyyttä yhdessä keskustellen. Kanssapuheiden juuret ulottuvat lestadiolaisuuden alkuaikoihin. Myös raamattupiirejä järjestetään arki-iltoina.
Julkaisut.
Esikoislestadiolaiset julkaisevat neljästi vuodessa ilmestyvää Rauhan Side -lehteä. Julkaisutoiminta kattaa myös Laestadiuksen saarnoja ja muuta hartauskirjallisuutta. Julkaisujen mahdolliset kielelliset muutokset ja muu työ tehdään talkootyönä toimikunnittain. Kristillinen aikakauslehti Ruukku ei varsinaisesti ole esikoislestadiolaisten lehti. Lehteä julkaisevat yksittäiset, liikkeen virallista kantaa liberaalimmat jäsenet.


Rauhansanalaisuus.
Rauhansanalaisuus on lestadiolaisen herätysliikkeen suuntaus, joka tunnetaan myös nimityksillä pikkuesikoisuus tai Rauhan Sana -lestadiolaisuus. Tämä lestadiolaisuuden haara sai alkunsa Amerikassa erkaantumalla esikoislestadiolaisista vuonna 1903. Suomessa ryhmä erkani lestadiolaisuuden pääsuunnasta vanhoillislestadiolaisuudesta vuonna 1934, liittyen esikoislestadiolaisista Amerikassa vuonna 1903 erkaantuneeseen pikkuesikoisuuteen. Tästä johtuen liikettä kutsutaan myös pikkuesikoisuudeksi. Pikkuesikoisiin liittyivät tätä ennen Amerikassa myös Amerikan uusheränneet ja vanhoillislestadiolaisista 1927–1928 erkaantuneet kirkkokuntalaiset eli entiset suurseuralaiset, joista monet olivat haalilaisia. Liikkeen kattojärjestö on Lähetysyhdistys Rauhan Sana (LYRS) ja sen ruotsinkielinen sisaryhdistys Laestadianernas Fridsföreningars Förbund (LFF). USA:ssa ja Kanadassa rauhansanalaisilla eli pikkuesikoisilla ovat kirkot nimeltä Apostolic Lutheran Church (ALC). ALC:t ovat ryhmittyneet liberaaleiksi ja konservatiiveiksi, mutta konservatiivit ja liberaalit pitävät kuitenkin ohutta yhteydenpitoa. Karkeasti arvioiden Euroopassa ruotsinkielinen LFF on konservatiivisempi järjestö ja suomenkielinen LYRS liberaalimpi järjestö.
LYRS järjestää vuosittain valtakunnalliset kesäseurat nimeltä "Suvijuhlat".
LFF:n vaikutuspiiriin kuuluu kuusi rukoushuone- tai rauhanyhdistystä josta suurin on Pietarsaaressa. LFF järjestää vuosittain ruotsinkielisellä Pohjanmaalla suuret seurat, joihin osallistuu noin 6 000 henkilöä.
Rauhansanalaisia oli rauhansanalaisen lestadiolaisuuden tutkijan, kirkkohistorian professori Jouko Talosen arvion mukaan vuonna 2012 noin 21 000 henkilöä, joten sen kannatus on laskenut vuoden 2001 arviosta noin kolmella tuhannella. Rauhansanalaisuus on yhä vuonna 2012 kolmanneksi suurin lestadiolaisryhmä maailmassa. Vuonna 2012 suurin lestadiolaisryhmä maailmassa on vanhoillislestadiolaisuus noin 115 000 henkilöllä. Toiseksi suurin lestadiolaisryhmä maailmassa on vuonna 2012 esikoislestadiolaisuus noin 24 000 henkilöllä. Neljänneksi suurin on töröläläisyys noin 4 000 henkilöllä.
Synty.
Pikkuesikoisuuden eli rauhansanalaisuuden perustajan voidaan katsoa olevan John Lumijärvi, jonka johdolla pikkuesikoisuus erkani esikoislestadiolaisuudesta 1902–1903 Amerikassa. Esikoislestadiolaisuuden pääsuuntausta Amerikassa johti tuolloin Olli Matoniemi. Tuon hajaannuksen jälkeen Amerikan uusheränneet liittyivät John Lumijärven johtamaan pikkuesikoisuuteen.
Vuodesta 1908 lähtien osa Amerikan vanhoillislestadiolaisista ryhtyi järjestämään "suuria seuroja" yhdessä pikkuesikoisten ja uusheränneitten kanssa. Suurseuratoimintaan mukaan lähteneitä vanhoillislestadiolaisia ryhdyttiin kutsumaan "suurseuralaisiksi". Suurseuralaisia kutsuttiin joskus myös "haalilaisiksi" koska heistä monet olivat entisiä haalilaisia.
Suurseuralaiset perustivat vuonna 1927 yhdessä pikkuesikoisten ja uusheränneitten kanssa Amerikassa kirkkokunnan nimeltä Apostolic Lutheran Church (ALC), jonka seurauksena kirkkokuntaan mukaan lähteneet suurseuralaiset erkaantuivat vanhoillislestadiolaisuudesta ulkonaisestikin 1927–1928. Pikkuesikoisten ja uusheränneitten kirkkokuntaan mukaan lähtenyttä vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantunutta ryhmää kutsuttiin kirkkokuntalaisuudeksi ("federation"). Kirkkokuntalaiset siis liittyivät pikkuesikoisuuteen.
Tuolloin myös Norjan ja Ruotsin lundbergilaiset ja Norjan Vesisaaressa kauan erillään ollut Ananias Brunen ryhmä liittyivät yhteen pikkuesikoisten kanssa. Ananias Brunen ryhmää Juhani Raattamaa kutsui aikoinaan harhaoppiseksi eriseuraksi, mutta uusheräyksen perustaja Pietari Hanhivaara katsoi sen edustavan oikeaa uskoa Vesisaaressa.
Osa Suomen, Ruotsin ja Norjan vanhoillislestadiolaisista erkaantui vanhoillislestadiolaisuudesta Pauli Rantalan johdolla vuonna 1934 nimikkeellä "rauhansanalaisuus", liittyessään hengelliseen yhteyteen Amerikan pikkuesikoisten kanssa. "Rauhansanalaisuus" sai nimensä julkaisemansa lehden nimen mukaan. Rauhansanalaiset siis liittyivät pikkuesikoisiin ja pikkuesikoiset liittyivät rauhansanalaisiin. Niinpä rauhansanalaiset ovat pikkuesikoisia ja pikkuesikoiset ovat rauhansanalaisia.
Vanhoillislestadiolaisuus järjestäytyi Suomessa 1910-luvulla rauhanyhdistysten keskusyhdistykseksi. Järjestön toimisto tuli Ouluun. Organisoituminen asetteli uudelleen liikkeen sisäiset voimasuhteet ja toimintatavat. Aikaisempi, lestadiolaisten "seurakuntien" luonnollisten yhteydenpidon sijaan tuli yhteydenpito ja asioiden hoitaminen SRK:n johtokunnan kautta. Tämä aiheutti murrosajan, johon liike ei ollut opillisesti ja hallinnollisesti valmistautunut, ja jonka aikana liike hajaantui. Organisointi toi esiin kysymyksiä, joihin toiset vastasivat soveltamalla eksklusiivista seurakuntaoppia ja toiset korostamalla paikallisseurakuntien itsenäistä päätäntävaltaa. Uudelleenorganisointi vaikutti välittömästi tilanteen, jossa Tornionlaakson, ja sitä myötä Pauli Rantalan ja hänen tukijoidensa, vaikutus pieneni.
Hajaannuksen viimeisen näytöksen taustalla on 1920-luvun Pohjois-Amerikan vanhoillislestadiolaisuuden hajaannus (1928). Kyseisen skisman osapuolet olivat heidemanilaisuus ja kirkkokuntalaisuus (suurseuralaisuus). Tornionlaakson saarnaaja Pauli Rantalalla oli yhteydet Amerikan suurseuratoiminnassa (1908...) mukana olleisiin eri lestadiolaisryhmien edustajiin, joita kutsuttiin yhteisnimellä suurseuralaiset. Pastori Oskari Jussilalla oli yhteydet Amerikan heidemanilaisiin nuoren pastori Paul Heidemanin kautta 1920-luvulla. Oskari Jussila ei kuunnellut ystävänsä Pekka Tapanisen neuvoa (1925) viestittää Suomesta hyväksyntää molempien ryhmien jäsenille, vaan valitsi näistä vain heidemanilaisuuden.
Vuonna 1928 perustetun Amerikan Suomalaisen Apostolis-Luterilaisen Kirkkokunnan edustajat kutsuivat Suomesta saarnaajia. SRK:n johtokunta 10.1.1932 kokouksessaan kielsi saarnaajia lähtemästä perustellen päätöstä sillä, että kutsu oli tullut heidän näkemyksensä mukaan "henkilöiltä, jotka olivat lähteneet ulos kristittyjen rakkaudesta" tarkoittaen mitä ilmeisimmin kutsujien kuulumista kirkkokuntalaisiin. Suomen vanhoillisuuden vähemmistö asettui vastoin SRK:n päätöstä kirkkokuntalaisten ja Amerikkaan saarnamatkalle lähteneiden saarnaajien puolelle. Suomessa hajaannus tapahtui vuonna 1934. Vähän hajaannuksen jälkeen vähemmistö perusti Rauhan sana -lehden, josta suuntaus on saanut nykyisen nimensä.
Rauhansanalaisuuden toinen nimitys "pikkuesikoisuus" juontaa juurensa Amerikan esikoislestadiolaisuuden hajaannukseen vuonna 1903. "Lannavaaran esikoiset" (pikkuesikoiset) eivät hyväksyneet "Jellivaaran esikoisten" (isoesikoiset) auktoriteettia ja olivat omana ryhmänään, kunnes tekivät sovinnon vanhoillisten kanssa vuonna 1908 suurissa seuroissa (nimitys suurseuralaisuus). Suurseuralaisten joukko uusheränneineen ja pikkuesikoisineen ei täysin sulautunut vanhoillisuuteen, sillä vanhoillislestadiolaisuudessa esiintyi myös paljon vastustusta suurseuralaisuudelle ja kaikelle yhteistyölle uusheränneitten ja pikkuesikoisten kanssa. Pikkuesikoisten ja uusheränneitten kanssa tehtävää yhteistoimintaa Amerikassa vastustavien vanhoillislestadiolaisten yksi keskeisimmistä saarnaajista oli pastori Heideman.
Suurseuralaisuus, kirkkokuntalaisuus ja rauhansanalaisuus poikkesivat opillisesti vanhoillislestadiolaisuuden valtavirrasta muun muassa siten, että näkyvin vanhoillislestadiolaisuudesta poikkeava oppi oli liberaali muita oppeja hyväksyvä ja tällä tavalla eri lestadiolaissuuntien yhdistymistä ajava opetus, jollainen oppi oli myös esikoislestadiolaisista 1903 erkaantuneilla pikkuesikoisilla eli Lannavaaran esikoisilla, ja suuressa hajaannuksessa erkaantuneella uusheräyksellä.
Organisaatiotasolla varsinaista virallista erkaantumista SRK:n yhteydestä tapahtui hyvin pienissä määrin, koska suurin osa niistä joita alettiin kutsua "rauhansanalaisiksi", olivat seurakuntia, jotka eivät olleet mukana SRK:n toiminnassa virallisina jäseninä, eivätkä siten myöskään voineet erota virallisessa mielessä. Hajaannus oli siis enimmäkseen alueellinen. Pohjoisen Skandinavian vanhoillislestadiolaisten enemmistö, Tornionlaakso lähes kokonaisuudessaan ja lähes kaikki Suomen ruotsinkieliset vanhoillislestadiolaiset menivät pikkuesikoisuudelle. Paikallista hajaantumista tapahtuikin lähinnä eräissä Keski- ja Etelä-Pohjanmaan suomenkielisissä lestadiolaisyhteisöissä ja rauhanyhdistyksissä sekä Helsingissä. Tämän perusteella rauhansanalaiset eli Lannavaaran esikoiset yleensä katsovat jatkaneensa alkuperäistä lestadiolaisuutta, kuten kaikki muutkin lestadiolaisuuden haarat omasta mielestään, lukuunottamatta ehkä uuttaheräystä, jonka oli tarkoituskin olla uusi verrattuna "mädäntyneeseen" vanhaan lestadiolaisuuteen.
Vuosien 1945—1946 vaihteessa Suomessa yritettiin sovintoa vanhoillisuuden ja pikkuesikoisten välillä. Sovinto näytti hetkeksi syntyneen, mutta raukesi uudelleen riitoihin. Vaikka rauhansanalaisuus näyttäytyy liberaalimpana, niin sen alkuvaiheessa tunnusomaista oli vanhoillisia tiukempi opetuksen, neuvon ja nuhteen korostus.
Nykytila.
Rauhansanalaisia on Pohjoismaissa ja Pohjois-Amerikassa noin 16 000–19 000. Pohjois-Amerikassa toimii rauhansanalaisten kirkkoja nimellä Apostolic Lutheran Church, joilla on kannattajia yhteensä noin 6 000–7 000. Amerikassa rauhansanalaisuuden kannatus on siis suorastaan romahtanut huippuvuosista, jolloin Amerikassa oli 15 000–16 000 kirkkokuntalaista. Suomessa rauhansanalaisia on noin 7 000. Rauhan sana on nykyisin suurin lestadiolaisuuden suunta Ruotsissa. Siellä kannattajia noin 3 000–5 000. Amerikassa rauhansanalaisuuden piirissä vaikuttaa elämäntavoissa liberaalimpi ja konservatiivisempi suuntaus, jotka kuitenkin pitävät löyhää yhteyttä keskenään.
Rauhansanalaisuus julkaisee lehteä nimeltä Rauhan sana. Sen levikki on noin 2 800 kappaletta. Amerikassa rauhansanalaiset julkaisevat Christian Monthlya. Liike järjestää vuosittain suvijuhlat, jonka pitopaikka vaihtelee. Laulukirja on Siionin matkalaulut ja se on tehty yhteistyössä uusheräyksen kanssa. Ryhmän kuoro on Toukomettiset ja se on toiminut 1980-luvun alusta saakka. Rauhansanalaisia on ainakin Suomessa, Ruotsissa, Norjassa, USA:ssa ja Kanadassa.
Vuonna 2012 rauhansanalaisuus oli kolmanneksi suurin lestadiolaisuuden ryhmä maailmassa noin 21 000 henkilöllä, joka on noin kolmetuhatta vähemmän kuin vuonna 2001. Suurin lestadiolaisuuden haara oli vuonna 2012 vanhoillislestadiolaisuus noin 115 000 henkilöllä. Toiseksi suurin lestadiolaisuuden haara vuonna 2012 oli esikoislestadiolaisuus noin 24 000 henkilöllä. Rauhansanalaisuuden jälkeen suuruusjärjestyksessä seuraavana on huomattavasti pienempi töröläläisyys vain noin 4 000 henkilöllä vuonna 2012.
Levinneisyys.
Suomessa rauhansanalaisuus on levinnyt erityisesti Tornionlaaksoon. Myös ruotsinkielinen Pohjanmaa on suunnan kannatusalueita. Suomenkielisellä rauhansanalaisuudella on kannatusta erityisesti seuraavilla paikkakunnilla: Anetjärvi, Enontekiö, jonka kahdesta yhdistyksestä toinen toimii Palojoensuulla, Espoo, Himanka, jossa toimivat sekä Himangan että Pahkalan paikallisyhdistykset, Kalajoki, Kaulinranta, Kiiminki, Kiviranta, Kokkola, Muonio, jossa toimivat sekä Muonion, että Ylimuonion paikallisyhdistykset, Oulu, Pello, Raahe, Rautio, Rovaniemi, Vaattojärvi ja Ylivieska. Ruotsinkielisen rauhansanalaisuuden kannatus on merkittävintä seuraavilla paikkakunnilla: Luoto, jossa sijaitsee kolme liikkeen rukoushuonetta: Bosund, Näs ja Risöhäll, Pedersören kunta, jossa sijaitsee Kållbyn rukoushuone, Pietarsaari, jossa on Skutnäsin rukoushuone, Kokkola, jossa on Närvilän rukoushuone, Ähtävä, jossa on Punsarin rukoushuone, Vaasa sekä Helsinki.
Amerikassa ALC toimii seuraavissa osavaltioissa: Arizona (yksi seurakunta), Etelä-Carolina (kaksi seurakuntaa), Etelä-Dakota (kaksi seurakuntaa), Kalifornia (kaksi seurakuntaa), Florida (yksi seurakunta), Massachusetts (kaksi seurakuntaa), Michigan (16 seurakuntaa), Minnesota (12 seurakuntaa), New Hampshire (yksi seurakunta), Pohjois-Carolina (yksi seurakunta), Pohjois-Dakota (kaksi seurakuntaa), Oregon (kolme seurakuntaa) ja Washington (seitsemän seurakuntaa). Kanadassa ALC toimii Albertassa (yksi seurakunta), Brittiläisessä Kolumbiassa (kaksi seurakuntaa) ja Ontariossa (yksi seurakunta).
Rauhansanalaiseen lestadiolaisuuteen kuuluvat kirkot (ALC) ja yhdistykset tekevät lähetystyötä seuraavissa kohteissa: LYRS tekee lähetystyötä Virossa ja Keski-Ruotsissa, LFF Jaamassa Venäjän Inkerinmaalla ja ALC Afrikan Ghanassa, Keniassa, Liberiassa, Nigeriassa, Etelä-Afrikassa ja Togossa, Aasian Myanmarissa, Intiassa, Filippiineillä, Sri Lankassa ja Vietnamissa, Keski-Amerikan Guatemalassa ja Euroopassa Venäjällä.


Snellman.
Snellman on suomalainen sivistyssuku. Suvun kuuluisin jäsen on ollut filosofi, kirjailija ja senaattori Johan Vilhelm Snellman (1806–1881), joka aateloitiin vuonna 1866. Hän säilytti aateloitaessa sukunimensä ja muodostaa jälkeläisineen suomalaisen aatelissuvun numero 241, johon siis kuitenkin kuuluu vain osa jo aikaisemmin laajan Snellman-suvun jäsenistä. Perimätiedon mukaan suku polveutuu Virkkunen-nimisestä savolaisesta talonpojasta, mutta tästä ei ole todisteita. Suvun vanhin tunnettu kantaisä on 1600-luvulla mahdollisesti Ruotsista Kristiinankaupunkiin tullut räätälimestari Olof Jönsinpoika Snellman (n. 1630–1700), joka toimi myöhemmin Uudessakapungissa kauppiaana, raatimiehenä ja valtiopäiväedustajana. Osa Snellman-suvun jäsenistä on 1900-luvulla vaihtanut sukunimensä väitetyn esi-isänsä mukaan Virkkuseksi.
Suomessa on myös jonkin verran muita Snellman-nimisiä henkilöitä, jotka eivät kuulu kyseiseen sukuun. Aateloidun Snellman-suvun tunnuslause kuuluu "Ne ipse maculato, alii non poterunt" ("Älä tahraa vaakunaasi itse – kukaan muukaan ei voi sitä tehdä").


Vapaakappalekuva.
Vapaakappalekuva on fysiikassa kuvio, johon on piirretty jokin kappale ja siihen vaikuttavat voimat.
Vapaakappalekuvaa käytetään joidenkin mekaniikan ongelmien tarkastelussa apuneuvona. Kuvioon piirretään kaikki ne voimat, joiden vaikutus halutaan tarkastelussa ottaa huomioon. Voimat esitetään kuviossa vektoreina. Kappaleen muoto ei aina ole olennainen, joten kappaletta mallinnetaan usein suorakulmiolla.
a>), koska siihen pystysuunnassa vaikuttavat voimat "G" ja "N" ovat yhtä suuret mutta vastakkaissuuntaiset. Sen sijaan vaakasuunnassa kappale on kiihtyvässä liikkeessä oikealle, koska sitä eteenpäin vetävä voima "F" on suurempi kuin kitkavoima "Fμ".


Reggae.
Reggae eli regee on afrikkalais-karibialainen musiikkityyli, joka syntyi Jamaikan saarella. Tyylillä on läheisiä yhteyksiä rastafari-uskontoon. Reggaen juuret ovat perinteisessä afrikkalais-karibialaisessa musiikissa sekä rhythm and bluesissa. Ska ja rocksteady ovat jamaikalaisia reggaen edeltäjiä.
Reggaen historia.
1960-luvun alulla jamaikalaiset levytuottajat, kuten Coxsone Dodd ja Duke Reid, alkoivat tuottaa sound systemiensä käyttöön kotikutoista vastinetta amerikkalaiselle rhythm and blues -musiikille. He synnyttivät nopeatempoisen tyylin, joka tunnetaan nimellä ska. Tyylin tunnetuin edustaja maailmalla on Studio Onelle runsaasti levyttänyt The Skatalites. Muita artisteja olivat mm. Justin Hinds ja Prince Buster. Vuoden 1967 tienoilla takapotkuvetoinen tyyli hidastui ja muuttui soul-vaikutteisemmaksi rocksteadyksi. Rocksteadyn tähtiä olivat enimmäkseen rakkauslauluja esittäneet laulajat ja lauluyhtyeet, kuten Paragons, Heptones, Alton Ellis, Ken Boothe ja Slim Smith. Bob Marley, joka myöhemmin vei reggaen maailmansuosioon, nauhoitti myös rocksteady-lauluja uransa alkuvaiheessa.
Poliittisten olojen muuttuessa epävakaammiksi 1960-luvun lopulla musiikkikin muuttui. Syntyi militantimpi reggae, jonka laulut käsittelivät rakkauden sijasta ympäröivää sosiaalista todellisuutta ja ammensivat inspiraatiotaan myös rastafari-uskosta. Reggae-sana on tiettävästi johdettu "rähjäisiä vaatteita" tarkoittavasta jamaikanenglannin sanasta (vrt. englannin "rags", "ragged"). Tämä viittasi musiikin yhteiskunnalliseen taustaan ja jamaikalaisen työväenluokan köyhyyteen.
Sitä reggaen tyylilajia, jonka Bob Marley teki tunnetuksi, kutsutaan roots reggaeksi. Rootsin rinnalla kehittyi instrumentaalinen reggae-tyyli dub, jonka tärkeimpiä kehittäjiä olivat studioissa miksaajina ja tuottajina toimineet King Tubby, Lee "Scratch" Perry, King Jammy ja Scientist.
Marleyn kuoltua ja uuden poliittisen väkivallan aallon alettua Jamaikalla 1980-luvun alussa jamaikalainen reggae alkoi aiheiltaan keskittyä taas entistä enemmän hauskanpitoon ja muihin maallisiin aiheisiin. Syntyi dancehalliksi kutsuttu uusi tyyli, joka oli aiempaan reggaeen verrattuna rytmisesti riisutumpaa. Dancehallin vuonna 1985 kehittynyt digitaalinen (Euroopassa myös raggana tunnettu) versio on nykyisin soitetuinta musiikkia Jamaikalla. 1990-luvun puolivälissä tiedostava reggae nosti päätään ja useissa jamaikalaisissa studioissa alettiin tuottaa taas perinteisempää reggaeta; tosin nyt äänessä olivat uuden sukupolven artistit, kuten Sizzla, Tony Rebel, Garnett Silk ja Luciano.
Reggae Suomessa.
Reggae saapui Suomeen jo 1970-luvulla. Suomalaisen reggaekulttuurin popularisoitumisen voidaan katsoa alkaneen 2000-luvun alussa. Vuosituhannen alun suosituimpia ja aktiivisimpia orkestereja olivat Soul Captain Bandin lisäksi jyväskyläläinen Laulurastas, oululainen Jatavi sekä Helsingissä vaikuttanut Dashing Waves. Suomen reggae-skeneen on sittemmin ilmaantunut useampiakin varsin laadukkaita esiintyjiä, erityismaininnan yhtyeistä ansaitsevat ainakin Puppa J & Tasottavat sekä sound systemeistä Lion Head, Black Hula Sound, MPV, Healing Of The Nation, Irie Sound, Pouta Sound, Raappana, Nopsajalka, sekä Black Bear Sound.
Suomenkielinen reggae on noussut viime vuosina suuren yleisön tietoisuuteen erityisesti Soul Captain Bandin "Jokaiselle tulta" -levyn (2001) myötä. Yhtyeen jäsenet, tunnetuimpina ehkä vokalistit Jukka Poika ja Nopsajalka, ovat sittemmin esiintyneet mitä erilaisimmissa kokoonpanoissa. Helsingin reggae-tansseista vastaa nykyään useimmiten samaan kokoonpanoon läheisesti kytkeytyvä Komposti Sound, joka valittiin 2004 ensimmäisessä suomalaisessa soundclashissa suosituimmaksi suomalaiseksi sound systemiksi.
Suomen reggaen uranuurtajana voidaan pitää Mike Thomasia. Michael "Mike" Thomas on kansainvälinen reggae-muusikko, joka vuonna 1985 muutti Suomeen suomalaisen vaimonsa kanssa. Tätä ennen muun muassa Englannissa ja Sveitsissä asunut Thomas on työskennellyt esimerkiksi sellaisten reggaen huippunimien kuin Eddy Grantin (Eddy Grant and The Pyramids), Toots and the Maytalsin, Prince Busterin, Desmond Deckerin ja Lauren Aitkenin kanssa. Mike Thomasin Englannissa, vuonna 1968 perustama Symarip / The Pyramids palasi yli 20 vuoden tauon jälkeen lavoille yhteiskiertueella toisen reggaemusiikin legendan, Pioneersien kanssa.


Buriram.
Buriram (thaiksi บุรีรัมย์) on yksi Koillis-Thaimaan provinsseista ("changwat") ja samanniminen provinssin pääkaupunki Amphoe Muang Buriram. Naapuriprovinsseja ovat (etelästä myötäpäivään) Srakaeo, Nakhon Ratchasima, Khon Kaen, Maha Sarakham ja Surin. Kaakossa rajanaapurina on Kambodža. Nimi Buriram tarkoittaa "Onnellisuuden kaupunki". Thaimaan valtion rautateiden koillinen rata (Bangkok - Ubon Ratchathani) kulkee Buriramin kautta.
Maantiede.
Buriram sijaitsee Khoratin ylängön eteläpäässä. Provinssissa on useita sammuneita tulivuoria.
Historia.
Buriram oli Khmer-valtakunnan siirtokunta ja monet rauniot tuolta ajalta näkyvät yhä. Merkittävin muoistomerkki on Phanom Rungin temppeli sammuneen tulivuoren kraatterin reunalla Phanom Rungin historiallisessa puistossa.
Symbolit.
Provinssin sinetti esittää Phanom Rungin hiekkakivitemppeliä, Shivaite-lahkon Hindupyhättöä. Temppeliä käytettiin 800-luvulta 1100-luvulle, kunnes Khmerien valtakunta kukistui Ayutthayasta. Nykyään se on historiallinen puisto.
Provinssin kukka on "Cochlospermum regium" ja provinssin puu on "Cassia grandis".
Hallinnolliset alueet.
Provinssi on jaettu 21 piiriin ("Amphoe") ja 2 pienempään piiriin ("King Amphoe"). Alueet jaetaan 189 kunnaksi ("tambon") ja 2212 kyläksi.


Invarteräs.
Rauta-nikkeli -seoksen lämpölaajenemiskertoimet eri seossuhteilla. Jyrkkä minimi on kohdassa 36% Ni.
Invar on nimitys joukolle metalliseoksia, joille on ominaista erittäin pieni ja toisinaan jopa negatiivinen lämpölaajenemiskerroin tietyllä lämpötila-alueella. Nimitys Invar on peräisin sanasta invarianssi ('muuttumaton').
Käyttö.
Invar-seoksia käytetään suurta mittatarkkuutta vaativiin instrumentteihin, mittalaitteisiin ja kronometreihin, joille on tärkeää mittojen muuttumattomuus lämpötilan vaihdellessa.
Historia.
Invar-ominaisuuden keksi 1896 rautanikkeliseoksessa Fe65Ni35 sveitsiläinen fyysikko Charles Édouard Guillaume, joka sai 1920 keksinnöstään Nobelin fysiikanpalkinnon. Hän työskenteli mittoja ja painoja hallinnoivassa virastossa, jossa hän etsi halvempaa vaihtoehtoa mittanormaaleissa käytetylle platinairidiumseokselle.
Metalliseokset.
Fe65Ni35-Invar sisältää 65 prosenttia rautaa (Fe) ja 35 prosenttia nikkeliä (Ni). Mekaanisia ominaisuuksia säädellään seostamalla yksi prosentti magnesiumia (Mn), piitä (Si) ja hiiltä (C). Seostamalla viisi prosenttia kobolttia (Co) saadaan lämpölaajenemiskerrointa pienennetyksi edelleen.


Lada.
Lada 2107 1700i moottorilla, Suomeen tuotujen takavetojen ehkä kehittynein malli.
Lada Samara 1.5i viisiovisena (VAZ-2109)
AvtoVaz.
Ladan tehdas on OAO AvtoVAZ. Perustamisesta lähtien vuosina 1970–2002 on valmistettu kaikkiaan yli 21 miljoonaa autoa. Tehtaan kapasiteetti sallii 700 000 ajoneuvon valmistamisen vuosittain.
Lisenssillä vähän valmistettavia malleja kootaan Syrganissa ja Iževskissä Venäjällä, Hersonissa, Krementšukissa, Lutskissa, Zaporižžjassa Ukrainassa, Quitossa Ecuadorissa, Kairossa Egyptissä ja Montevideossa Uruguayssa. Pieniä OKA-nimisiä (VAZ-1111) -malleja kootaan Serpuhovissa ja Naberežnyje Tšelnyssa.
AvtoVaz sai alkunsa Neuvostoliiton ministerineuvoston puheenjohtaja Aleksei Kosyginin esittämässä 1966–1970 viisivuotissuunnitelmaa koskevassa alustuksessa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 23. edustajainkokousta varten 5. huhtikuuta 1966. Puheessa todettiin, että Neuvostoliitto tarvitsee uuden autotehtaan. Yhteistyösopimus italialaisen Fiatin kanssa allekirjoitettiin 4. toukokuuta 1966. Asiasta tiedotettiin joukkotiedotusvälineissä Neuvostoliitossa 30. kesäkuuta 1966. 25. elokuuta 1966 aloitettiin uuden tehtaan perustan kaivutyöt.
VAZ-2101 -auton nimestä järjestettiin yleis(neuvosto)liittolainen kilpailu, johon tuli noin 30 000 ehdotusta uuden auton nimeksi. Voittaneeksi tulee nimi Žiguli (Жигули). Valtionkomitean toisessa vaiheessa noin sadasta käsittelemästä nimestä valittiin kahdeksan jatkokäsittelyä varten. Tässä vaiheessa suunnittelija A. M. Žjornyi ehdotti Žigulia yhdeksänneksi, mikä hyväksyttiin. Vientimarkkinoita varten auton nimeksi tuli Lada.
Teknisesti VAZ-2101 perustui vuoden 1966 Fiat 124:een. Keskikokoisten Žigulien lisäksi Ladalla on myös maastoautomalli Lada Niva ja pienikokoinen auto Oka, jonka uusin malli VAZ-1111 tunnetaan Malyškana (Pienokaisena).
Ladan mallisto.
Ladan mallisto voidaan jakaa karkeasti neljään osaan: Takavetoisiin, Nivaan (VAZ-2121/VAZ-2131), Samaraan sekä 110:n.
Ensimmäinen Ladan malli oli VAZ-2101 eli 1200L. Tämä malli on perinteinen pyöreälamppuinen Lada. VAZ-2102 on edellisen farmariversio. VAZ-2103 ja VAZ 2106 ovat "nappiksesta" edelleen kehitettyjä, hieman loistokkaampia ja kalliimpia malleja. VAZ-2105 on kulmikkailla lampuilla varustettu takavetolada, joka tuli 80-luvulla ja VAZ-2107 on sen hienostuneempi versio. VAZ-2104 on farmarimalli samasta aiheesta.Iskutilavuus vaihteli 1200-1600cm.
Kauan odotettu uusi etuvetomalli sai nimen Samara, tehtaalla auto kuitenkin tunnetaan nimellä VAZ-2108, jos kyseessä on kolmiovinen malli. Viisiovinen on VAZ-2109 ja sedan tuntee tunnuksen VAZ-21099. Puhekielessä Žiguleita kutsutaan niiden numerolyhenteen mukaan "kolmoseksi" (troika), "neloseksi" (tšetvjorka), "viitoseksi" (pjatorka), "kuutoseksi" (šestjorka), "seiskaksi" (semjorka), "kasiksi" (vasmjorka) tai "ysiksi" (devjatka).
110-sarjan auto on korimallin mukaan VAZ-2110 (sedan/Lada 110), VAZ-2111 (farmari/Lada 111) tai VAZ-2112 (viistoperä/Lada 112).
Suomessa nykyään myytävät Lada-mallit ovat Kalina ja Niva. Kalinaa myydään Suomessa nimellä Lada 119.
Kaikki päämallit ovat tuotannossa edelleen, mutta osan tuotanto on siirretty muille tehtaille, kuten IŽ:lle. Ladan porrasperäisen kulmikkaan klassikkomallin valmistus päättyy vuoden 2011 lopussa. Malli on Venäjän myydyin, ja vuonna 2010 sitä myytiin 136 006 kappaletta.
Uusin Ladan malli on Priora (2007).
Ladan vaiheita.
Lada-nimi keksittiin alun perin Suomen markkinoita varten. Neuvostoliitossa ja Venäjällä auton nimi oli aikaisemmin Žiguli.
90 -luvulla, Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen Suomesta vietiin runsaasti vanhoja autoja Venäjälle. Vanhat Ladat olivat Suomessa hyljeksittyjä, mutta käytännössä 90-luvun puoliväliin asti näiden markkinahinta oli 1000 dollaria, tämä hinta maksettiin välttävän kuntoisistakin autoista. Muun merkkiset autot kelpasivat myös jostain hinnasta, kunnes Venäjän asetti muille kuin Venäjälle valmistetuille autoille suurehkot tullimaksut.
Ladoja oli vuonna 2010 rekisterissä 22 600, mutta esimerkiksi 1970-luvun Ladoja enää 350. Kaikista myydyistä jäljellä on kymmenkunta prosenttia.


Ernst Kaltenbrunner.
Ernst Kaltenbrunner (4. lokakuuta 1903 – 16. lokakuuta 1946) oli natsi-Saksan turvallisuusjohtaja ja päällikkö. Sotilasarvoltaan hän oli SS-Obergruppenführer.
Lakimiehen poika Kaltenbrunner syntyi ja vietti lapsuutensa Itävallassa. Hän opiskeli isänsä ammatin ja valmistui Grazin yliopistosta 1926. Sen jälkeen hän työskenteli lakimiehenä Linzissä ja Salzburgissa. Ernst Kaltenbrunner oli yli kaksi metriä pitkä.
Kaltenbrunner liittyi Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen ja Itävallan SS-joukkoihin vuonna 1932. Hän toimi kahdeksannen SS-divisioonan "Gaurednerinä" (alueen puhemies) ja "Rechtsberaterina" (lakiasianneuvoja).
Tammikuussa 1934 Engelbert Dollfussin hallitus vangitsi Kaltenbrunnerin ja tämän puoluetovereita lyhyeksi aikaa Kaisersteinbruchin keskitysleirille. Myöhemmin hänet pidätettiin uudelleen epäiltynä Dolfussin salamurhasta. Syytteistä luovuttiin, mutta Kaltenbrunner tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi osallistumisesta salaliittoon.
Vuoden 1935 puolesta välistä Kaltenbrunner toimi Itävallan SS:n johtajana. Hän avusti Anschlussissa 1938. Adolf Hitler ylensi hänet "SS Brigadeführeriksi" samana päivänä kun Itävallan miehitysoperaatio oli saatettu päätökseen. 11. syyskuuta 1938 hänestä tuli "SS Gruppenführer" ja huhtikuussa 1941 poliisivoimien ylipäällikkö.
30. tammikuuta 1943 hänet nimitettiin RSHA:n päälliköksi korvaamaan kesäkuussa 1942 salamurhattu Reinhard Heydrich. Tässä tehtävässä hän pysyi toisen maailmansodan päättymiseen asti.
Kaltenbrunnerin asema vahvistui sodan loppua kohden, erityisesti Hitlerin murhayrityksen 20. heinäkuuta 1944 jälkeen. Hänen välinsä tiivistyivät Hitleriin ja kerrotaan esimerkiksi Heinrich Himmlerin pelänneen häntä. 9. joulukuuta 1944 Hitler myönsi hänelle rautaristin ja hän sai SS-Obergruppenführerin arvon.
Kaltenbrunner ei pystynyt osallistumaan Nürnbergin oikeudenkäyntiin marraskuussa 1945, koska hän oli saanut vakavan sairaskohtauksen muutamia päiviä ennen oikeudenkäynnin alkua. Kaltenbrunner saapui lopulta oikeudenkäyntiin pyörätuolia käyttäen
joulukuussa 1945. Nürnbergin oikeudenkäynnissä hänet todettiin syylliseksi sotarikoksiin ja rikoksiin ihmiskuntaa vastaan ja hänet tuomittiin kuolemaan. Kaltenbrunner hirtettiin 16. lokakuuta 1946 kello 01.40.


Joachim von Ribbentrop.
a>ta. Ribbentrop kuvassa taka-alalla, istuvan Molotovin takana.
Ulrich Friedrich Wilhelm Joachim Ribbentrop, vuodesta 1925 von Ribbentrop (30. huhtikuuta 1893 Wesel, Saksa – 16. lokakuuta 1946 Nürnberg, Saksa) oli natsi-Saksan ulkoministeri 1938–1945.
Perhesuhteet.
Joachim Ribbentropin isä oli yliluutnantti Richard Ribbentrop ja äiti Johanne Sophie synt. Hertwig. 15. toukokuuta 1925 hänen kaukainen sukulaisensa Gertrud von Ribbentrop (1863–1943), jonka isä Karl Ribbentrop oli saanut aatelisarvon 1884, otti Joachim Ribbentropin ottopojakseen. Tästä lähtien Joachim sai käyttää sukunimensä edessä aatelisarvoa osoittavaa von-etuliitettä.
Elämä.
Vuosien 1908 ja 1914 välisenä aikana Ribbentrop vietti useita vuosia ulkomailla, vuodesta 1910 pääasiassa Kanadassa. Tuona aikana hän pelasi jääkiekkoa. Kanadan vuosinaan hän oppi myös puhumaan erinomaista ranskaa ja englantia. Vuonna 1914 hän palasi kotimaahansa astuakseen Saksan armeijaan ensimmäisessä maailmansodan alettua. Hänelle myönnettiin yliluutnantin arvo sekä 1. luokan rautaristi. Haavoituttuaan sodassa hänestä tuli diplomaatti, asemapaikkanaan Konstantinopoli.
Natsi-Saksan aika.
Vuonna 1930 Ribbentrop tapasi Adolf Hitlerin, johon teki vaikutuksen ulkoasiain tietämyksellään. Kaksi vuotta myöhemmin von Ribbentrop liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen. Hänestä tuli Hitlerin ulkopolitiikan asiantuntija ja Führerin suuri ihailija. Hänen yhteiskunnalliset suhteensa auttoivat Hitleriä saavuttamaan aseman Berliinin poliittisissa piireissä. Ribbentrop aloitti poliittisen uransa tarjoutumalla salaiseksi välikädeksi entisen sotatoverinsa Valtakunnankansleri Franz von Papenin ja Hitlerin välille. Vuonna 1933 von Ribbentropille myönnettiin SS-Standartenführerin arvo.
Hitlerin tultua 30. tammikuuta 1933 valtakunnankansleriksi von Ribbentrop ei saanutkaan hänen valtakunnanhallituksessaan toivomaansa valtakunnanulkoministerin salkkua. Hitler oli kaavaillut tähän virkaan vanhaa puoluetoveriaan Alfred Rosenbergiä, toisaalta myös hallituksen konservatiivit vaativat salkkua itselleen. Valtakunnanulkoministeriksi tulikin konservatiivien Konstantin von Neurath. Vuonna 1934 von Ribbentropista tuli ”ulkopoliittinen neuvonantaja ja valtakunnanhallituksen valtuutettu aseriisuntakysymyksissä”.
Kesäkuussa 1935 hän sai ”Saksan valtakunnan täysivaltaisen erikoislähettilään” arvon. Tässä asemassa hän solmi Ison-Britannian kanssa 18. kesäkuuta 1935 englantilais-saksalaisen laivastosopimuksen, jossa Iso-Britannia antoi Saksalle vastoin Versailles’n rauhan pykäliä oikeuden pitää yllä laivastoa, joka oli kooltaan kolmasosa Britannian laivastosta. 25. marraskuuta 1936 hän solmi Japanin kanssa Neuvostoliiton johtamaa Kominterniä vastaan suunnatun Antikomintern-sopimuksen.
Elokuussa 1936 von Ribbentrop nimettiin Britanniaan suurlähettilääksi, jossa tehtävässä hän toimi kunnes seurasi Konstantin von Neurathia Saksan ulkoministerinä 1938. Hän oli tärkeässä roolissa Böömin ja Määrin liittämisessä Saksaan seuraavana vuonna.
23. elokuuta 1939 hän allekirjoitti Moskovassa Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen, joka tunnetaan Molotov–Ribbentrop-sopimuksena. Sen salaisessa lisäpöytäkirjassa Suomi oli Puolan itäosan ja Baltian maiden ohella luvattu Neuvostoliiton etupiiriin. Toisen maailmansodan puhjettua ja Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon von Ribbentrop piti Josif Stalinista ja välitti tälle venäläisen diplomaatin kautta viestin: ”"Kertokaa Stalinille, että minä olin tätä sotaa vastaan ja tiedän, että se tuo suuren epäonnen Saksalle".”
Toisen maailmansodan lopussa amiraali Karl Dönitz erotti von Ribbentropin. Nürnbergin oikeudenkäynnissä hän oli syytettynä rikoksista rauhaa vastaan, rikoksista ihmisyyttä vastaan, sotarikoksista ja salaliitosta rauhaa vastaan. Oikeuskäsittelyn aikana von Ribbentrop ei osoittanut vähäisintäkään katumusta. Hänet katsottiin syylliseksi kaikkiin neljään syytekohtaan ja tuomittiin kuolemaan. Koska Hermann Göring teki itsemurhan muutamaa tuntia ennen aiottua teloitusta, von Ribbentrop hirtettiin ensimmäisenä 16. lokakuuta 1946 kello 1.12 yöllä.
Seitsemän vuotta von Ribbentropin kuoleman jälkeen hänen leskensä Anna Elisabeth von Ribbentrop julkaisi miehensä muistiinpanojen ja muistelmien pohjalta teoksen "Zwischen London und Moskau" (). Myöhemmin hänen jäämistöstään koottiin vielä teos "Die Kriegsschuld des Widerstandes" ("Vastarinnan sotasyyllisyys"). Teoksen julkaisi hänen poikansa Rudolf von Ribbentrop.


Kehityspsykologia.
Kehityspsykologia psykologian osa-alue, joka tutkii ikään liittyviä henkilökohtaisia muutoksia ihmisessä. Kohdealueeseen kuuluvat muutokset muun muassa motorisissa taidoissa, ongelmanratkaisukyvyssä, käsitteellisessä ymmärtämisessä, kielen omaksumisessa, moraalisessa ymmärryksessä ja identiteetin muotoutumisessa. Katso myös kasvatuspsykologia.


Kihlakunta.
Kihlakunnat olivat Suomessa lääniä pienempiä valtion paikallisalueita. Kihlakuntajärjestelmä lakkautettiin vuoden 2008 alusta lukien. Kihlakunnanviraston toiminnot ja yhteinen henkilöstö siirrettiin tällöin poliisilaitoksiin, ulosottovirastoihin, syyttäjänvirastoihin ja maistraatteihin.
1. joulukuuta 1996 - 31. joulukuuta 2007 paikallishallinto oli järjestetty 90 kihlakuntaan. Kihlakuntien rajat olivat samat kuin kuntien rajat ja niiden alueista määräsi valtioneuvosto. Kihlakunnassa oli kihlakunnanvirasto, lääninhallituksen alainen valtion viranomainen, joka hoiti poliisi-, syyttäjä- ja ulosottotehtäviä. Kihlakuntien alueet olivat pitkälti samat kuin seutukuntien.
Historia.
Ennen vuotta 1945 kihlakunta oli kruununvoudin ja henkikirjoittajan virkapiiri, joka käsitti yhden tai useamman kunnan. Kun kruununvoudin virka lakkautettiin, jäi kihlakunta ainoastaan henkikirjoittajan virkapiiriksi vuoteen 1996 saakka. Ennen vuotta 1960 perustetut kaupungit eivät kuuluneet kihlakuntiin. (Kihlakunnanoikeuden toimialue ei tästä nimikkeestä huolimatta ollut kihlakunta vaan tuomiokunta, jonka alue ei välttämättä ollut sama kuin kihlakunnan.) Nykyään henkikirjoittaja on kihlakunnan maistraatin rekisteriosaston päällikön virkanimike. Kihlakunta oli myös Ruotsin kuningaskunnan ja Suomen suuriruhtinaskunnan talonpoikaissäädyn valtiopäiväedustajien vaalipiiri. 1906 määrättiin vuoden 1907 eduskuntavaaleja varten Suomen vaalipiirit, jotka koostuivat joitain poikkeuksia lukuun ottamatta kihlakunnista ja kaupungeista, jotka olivat kihlakuntien ympäröimiä.
Kihlakunta on alkuaan vastannut pitäjää, myöhemmin se on ollut mm. tuomarin virka-alue. Kansatieteilijä ja akateemikko Kustaa Vilkuna (1902–1980) on selvittänyt teoksessaan "Kihlakunta ja häävuode" (Otava, Helsinki 1964) suomalaisen yhteiskunnan järjestäytymisen vaiheita. Vilkunan mukaan länsisuomalaisen murteen sana kihlakunta jokseenkin vastaa itäsuomalaista sanaa pitäjä. Vilkunan ehdottama suora käännös sanalle kihlakunta on veropitäjä. Sana ”kihla” on laina muinaisgermaanisesta sanasta ”geisel”, pantti(vanki).
Suomen sanan kihla ja muinaisgermaanin sanan geisel välinen yhteys perustuu Vilkunan mukaan keskiaikaiseen veronperintäkäytäntöön, jossa valloitetun alueen uskollisuus varmistettiin ottamalla alueen hallitsijan tai muiden korkeasukuisten miesten jälkeläisiä määräajaksi panttivangeiksi.


Kehitysvaihe.
Jotkut kehityspsykologit uskovat, että kehitys tapahtuu perättäisenä sarjana kausia niin, että
Kriittiset kaudet tai herkkyyskaudet ovat kehityksen ajanjaksoja, jolloin tiettyjä kokemuksia täytyy tulla, jotta psyykkinen kehitys jatkuisi normaalisti.


Krypton.
Krypton () on jalokaasu, jonka kemiallinen merkki on Kr, atomiluku 36 ja CAS-numero 7439-90-9. Se on yksi ilman jalokaasuista, ja ilman massasta sitä on noin miljoonasosa. Tämän alkuaineen löysivät William Ramsay ja Morris Travers vuonna 1898 tekemässään kokeessa, jossa tutkittiin nestemäistä ilmaa.
Vuonna 1960 SI-järjestelmän perusyksikkö metri määriteltiin kryptonin erään spektriviivan aallonpituuden mukaan, mutta nykyisin metri on matka, jonka valo kulkee tyhjiössä 1/299792458 sekunnissa. Sana krypton tulee kreikankielisestä sanasta "kryptos", joka tarkoittaa piilossa olevaa.
Fysikaaliset ominaisuudet.
Krypton on hajuton, väritön ja mauton kaasu. Kiinteänä se on valkoista. Kryptonin tiheys on 3,75 g/l, ja se on melkein kolme kertaa tihempää kuin ilma. Kryptonin sulamispiste on 115,79 Kelviniä ja kiehumispiste 119,93 Kelviniä. Kryptonin lämmönjohtavuus on hyvin huono ja sen höyrystymisen entalpia matala.
Isotoopit.
Kryptonilla tunnetaan noin 20 isotooppia, joista kuusi on stabiileja.
Kemialliset ominaisuudet ja yhdisteet.
Krypton on normaalioloissa, kuten muutkin jalokaasut, inertti. Vuonna 1933 Linus Pauling ennusti, että KrF6 pitäisi olla syntetisoitavissa. Krypton kuitenkin reagoi fluorikaasun kanssa muodostaen kryptondifluoridia tai kryptontetrafluoridia. Tällöin kryptonilla voi olla hapetusaste +II tai +IV. Tämän lisäksi on havaittu ArKr+, KrH+, KrXe+ ja KrXr. Helsingin yliopiston Kemian laitoksella on luotu HKrCN ja HKrCCH, jotka ovat stabiileja 40 Celsius-asteeseen.
Krypton ei ole ihmiselle vaarallista, mutta suurina pitoisuuksina se voi syrjäyttää happea ilmasta.
Historia.
Krypton löytyi vuonna 1898, kun William Ramsay ja Morris Traves nesteyttivät ilmaa ja tutkivat sitä spektrofotometrisin keinoin. He löysivät kryptonia ilman argonin seasta. Traves ja Ramsay löysivät myös muita jalokaasuja samana vuonna. Ramsay ja Traves nimesivät löytämänsä kaasun kreikankielisen sanan "kryptos" mukaan, joka tarkoittaa suomeksi piilossa olevaa tai kätkettyä.
Vuosien 1960 ja 1982 välillä SI-järjestelmän metri määriteltiin kryptonin isotoopin 86Kr mukaan. Metri oli määritelty siten että tietty aallonpituus oli kerrottu luvulla 1 650763,73.
Esiintyminen ja eristäminen.
Kryptonia esiintyy ilmakehässä (1 ppm) sekä hyvin vähän maaperässä. Kryptonia tuotetaan nesteyttämällä ilmaa ja tekemällä jakotislauksia. 100 grammaa puhdasta kryptonia maksaa noin 25 euroa. Kryptonia syntyy myös uraanin hajoamistuotteena.
Käyttö.
Kryptonin tärkeimmät sovellukset ovat valaistuksessa. Kryptonia käytetään muun muassa kiitoteiden valoissa. Kryptonin erittäin kirkas valo soveltuu myös valokuvaukseen. Samoin krypton tuottaa valomainoksissa vihreänkeltaista valoa. Kryptonia voidaan käyttää myös lasereissa fluorin kanssa. Koska krypton on inerttiä, sitä käytetään suojakaasuna energiansäästölampuissa sekä hehkulampuissa.
Kryptonin isotooppia 85 käytetään myös muun muassa etsimään vuotokohtia säiliöistä sekä ihmiskehon verenvirtauksen mittauksessa. 85Kr voidaan käyttää myös luomaan fosforesenssia fosforin kanssa.
Kryptonin yhdisteillä ei ole teollista merkitystä.


Oscar-palkinto.
Vuoden 2009 Oscar-gaalan punainen matto.
Oscar-palkinnot () ovat Yhdysvaltain elokuva-akatemian ("Academy of Motion Picture Arts and Sciences") vuosittain jakamia palkintoja, joita jaetaan eri kategorioissa vuoden parhaille elokuville ja näiden tekijöille. Oscarit ovat elokuva-alan omasta mielestä sen arvostetuimpia palkintoja, mutta elokuvakriitikot suhtautuvat niihin nuivasti, sillä parhaaksi elokuvaksi valitut eivät juuri ole jääneet elokuvahistoriaan. Palkintojen saajat äänestetään akatemian jäsenten kesken. Vuonna 2003 äänioikeutettuja oli 5 816, joista näyttelijöitä oli 1 311.
Elokuva-akatemia perustettiin 1927 ja ensimmäiset palkinnot jaettiin Hollywood Roosevelt -hotellissa 16. toukokuuta 1929. Jännitystä tapahtumassa ei juuri ollut, koska voittajat oli ilmoitettu jo kolme kuukautta etukäteen.
Sama elokuva on saanut parhaimmillaan jopa yksitoista palkintoa. Tähän saavutukseen on yltänyt ainoastaan kolme elokuvaa.
Oscar-patsas.
Oscar-patsas on tehty britanniumista, joka on silattu kullalla. Patsas seisoo mustalla metallijalustalla, ja on 34 senttimetriä korkea ja painaa 3,85 kilogrammaa. Patsas kuvaa ristiretkeilijän miekkaa pitävää ritaria filmikelan päällä. Tarinan mukaan Cedric Gibbons suunnitteli patsaan muistioonsa kokouksen aikana.
Patsaan nimen alkuperästä ei ole varmaa tietoa, mutta usein sen väitetään saaneen nimensä elokuva-akatemian kirjastonhoitaja Margaret Herrickiltä, joka huomautti patsaiden näyttävän hänen Oscar-sedältään. Toisen tarinan mukaan Bette Davis nimesi sen ensimmäisen miehensä mukaan, koska se näytti niin paljon häneltä.
Gaalailta.
Tärkeimmät palkinnot jaetaan televisiossa suorana lähetettävässä seremoniassa. Seremonia pidetään yleensä maaliskuussa, kuusi viikkoa ehdokkaiden julkistamisen jälkeen. Kutsuvieraat saapuvat paikalle kuuluisaa punaista mattoa pitkin pukeutuneena kuuluisimpien muotisuunnittelijoiden suunnittelemiin vaatteisiin, mikä on tehnyt tapahtumasta merkittävän myös muotimaailman kannalta.
Ehdokkuudet.
Päästäkseen ehdokkaaksi elokuvan ensimmäinen Los Angelesissä esitettävä näytös täytyy esittää kyseisen vuoden aikana, ja sen täytyy olla kokopitkä (vähintään 40 minuuttia), paitsi lyhytelokuvakategorioissa.
Elokuva-akatemian eri alojen jäsenet nimittävät oman alansa ehdokkaat. Esimerkiksi näyttelijät siis valitsevat näyttelijäehdokkaat, ja ohjaajat ohjaajaehdokkaat. Parhaan elokuvan ehdokkuuksista äänestävät kuitenkin kaikki akatemian jäsenet. Voittajat valitaan toisella kierroksella, jolla kaikki jäsenet saavat äänestää kaikkien kategorioiden ehdokkaita.
Vuoteen 1935 saakka äänestäjät saivat valita oman ehdokkaansa myös valmiin ehdokaslistan ulkopuolelta. Ainoa ehdokasluettelon ulkopuolinen Oscar-palkinnon saanut on Hal Mohr, joka palkittiin "Kesäyön unelman" kuvauksesta vuonna 1935.
Palkintokategoriat.
Erikoispalkintokategorioissa ei nimetä ehdokkaita, ja niiden voittajia eivät päätä elokuva-akatemian jäsenet vaan erilliset komiteat.
Erikoispalkinnot.
Kun Oscarit jaettiin ensimmäistä kertaa, parhaan ohjauksen palkinto jaettiin erillisissä draama- ja komediaelokuvien kategorioissa. Joinakin vuosina parhaan musiikin palkinto on samalla tavoin jaettu erikseen draama- ja komediaelokuvien kesken, mutta nykyään parhaasta musiikista jaetaan vain yksi palkinto. 1930-luvulta lähtien 1960-luvulle asti parhaan kuvauksen, lavastuksen ja puvustuksen palkinnot jaettiin erikseen mustavalkoisille ja värillisille elokuville.
5 tärkeintä Oscaria.
5 tärkeintä Oscaria ovat: Paras elokuva, Paras ohjaus, Paras miespääosa, Paras naispääosa ja Paras käsikirjoitus. Vain kolme elokuvaa on palkittu niillä kaikilla;
Menestyneimmät elokuvasarjat.
Oscar-gaalassa menestyneiden elokuvien jatko-osat eivät ole usein menestyneet gaalassa hyvin. Tähän on listattu vain ne elokuvasarjat, jonka elokuvista vähintään kaksi on voittanut Oscar-palkintoja. Vain kaksi jatko-osaa on voittanut parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ja ne ovat "Kummisetä II" (1980) ja ' (2003).


Harrison Ford.
Harrison Ford (s. 13. heinäkuuta 1942 Chicago, Illinois) on yhdysvaltalainen näyttelijä, joka on esiintynyt useissa tunnetuissa ja menestyneissä elokuvissa. Hänen tunnetuimpia roolihahmojaan ovat olleet Han Solo "Tähtien sodassa" ja sen jatko-osissa, sekä Indiana Jones. Hän on ollut pääosassa myös monissa muissa tunnetuissa elokuvissa, kuten "Blade Runner" ja "Takaa-ajettu".
Vuonna 2009 Ford oli talouslehti Forbesin mukaan maailman parhaiten palkattu näyttelijä. Vuoden 2012 syksyyn mennessä Fordin elokuvat ovat olleet Yhdysvaltain elokuvahistorian kolmanneksi tuottoisimpia näyttelijöiden vertailussa.
Lapsuus ja nuoruus.
Harrison Ford syntyi Chicagossa, Illinoisin osavaltiossa. Hänen isänsä Christopher Ford oli katolinen irlantilainen ja äitinsä Dorothy Ford venäjän juutalainen. Ford opiskeli aluksi Mainessa sijainneessa high schoolissa ja myöhemmin Ripon Collegessa Wisconsinissa. Hän alkoi kiinnostua näyttelemisestä esiinnyttyään koulun näytelmissä.
Ford joutui nuorena auto-onnettomuuteen, jossa törmäsi puhelinpylvääseen yrittäessään laittaa turvavyötä päälleen. Hän sai onnettomuuden seurauksena leukaansa arven.
Näyttelijän ura.
Vuonna 1964 Ford muutti Los Angelesiin ja allekirjoitti työsopimuksen Columbia Picturesin kanssa. Hän esiintyi sivuosarooleissa useissa elokuvissa ja televisiosarjoissa. Vuonna 1973 hän teki ensimmäisen merkittävän sivuosaroolinsa Bob Falfana George Lucasin nuorisoelokuvassa "Svengijengi '62". Hänen uransa ei kuitenkaan saanut kaivattua nostetta, joten Ford lopetti näyttelemisen ja ryhtyi puusepäksi. Francis Ford Coppola löysi Fordille pienen osan elokuvaansa "Keskustelu". Elokuva oli ehdolla parhaan elokuvan Oscarin saajaksi. "Keskustelun" menestyksen myötä hän ryhtyi taas näyttelemään elokuvissa.
Vuonna 1975 George Lucas etsi näyttelijöitä uuteen elokuvaansa "Tähtien sota". Lucas pyysi Fordia lukemaan vuorosanoja koe-esiintyjien kanssa. Ford oli turhautunut, koska Lucas ei tarjonnut hänelle roolia ja vastaili kysymyksiin sarkastisesti, mikä yllättäen miellyttikin Lucasia, joka palkkasi Fordin näyttelemään Han Soloa. "Tähtien sodan" menestyksen myötä Fordista tuli tunnettu henkilö. Hän esiintyi Han Solona myöhemmin "Tähtien sodan" jatko-osissa "Imperiumin vastaisku" ja "Jedin paluu". Ford itse halusi hahmon kuolevan "Jedin paluussa". Tähtien Sodan jälkeen Ford oli mukana Francis Ford Coppolan Vietnam-elokuvassa "Ilmestyskirja. Nyt" ja Guy Hamiltonin ohjaamassa "Navaronen tykit" -elokuvan jatko-osassa "Navaronen haukat".
George Lucas ja Steven Spielberg palkkasivat Fordin yhteen hänen tunnetuimmista rooleistaan seikkailija-arkeologi Indiana Jonesina elokuvassa "Kadonneen aarteen metsästäjät" (1981). Tom Selleck oli aiemmin joutunut kieltäytymään Indiana Jonesin roolista, koska hän oli jo lupautunut esiintymään televisiosarjassa "Magnum". Ford palkattiin tämän takia vain kolme viikkoa ennen kuvausten alkua. "Kadonneen aarteen metsästäjät" teki Fordista lopullisesti kuuluisan. Ford esitti Jonesia myös elokuvan jatko-osissa "Tuomion temppeli" ja "Viimeinen ristiretki" sekä "Kristallikallon valtakunta".
Ford jatkoi näyttelemistä ja esitti esimerkiksi Rick Deckardia Ridley Scottin tieteiselokuvassa "Blade Runner", John Bookia trillerissä "Peter Weirin todistaja", Richard Walkeria elokuvassa "Frantic", Jack Ryania Tom Clancyn kirjoihin perustuvissa toimintaelokuvissa "Näkymätön vihollinen" ja "Isku Kolumbiaan", Richard Kimbleä toimintaelokuvassa "Takaa-ajettu", presidentti James Marshallia toimintaelokuvassa "Air Force One" ja Norman Spenceria kauhuelokuvassa "Salaisuus pinnan alla".
Menestyksestään huolimatta Ford ei ole voittanut yhtään Oscar-palkintoa. Ehdollakin hän on ollut vain yhden kerran, parhaasta miespääosasta elokuvassa "Peter Weirin todistaja".
Yksityiselämä.
Harrison Ford meni tyttöystävänsä Mary Marquantin kanssa naimisiin vuonna 1964, mutta he erosivat 1979 koska hänen vaimonsa oli epäluuloinen Harrisonin uskollisuudesta kuvauksien aikana. Heillä on kaksi lasta, joiden nimet ovat Benjamin (s. 1967) ja Willard (s. 1969). Fordin toinen vaimo oli Melissa Mathison, jonka kanssa hän meni naimisiin 1983. Pariskunta muutti asumuseroon vuonna 2001 ja heidän avioeronsa tuli viralliseksi vuonna 2004. Fordilla ja Mathisonilla on kaksi lasta, joiden nimet ovat Malcolm (s. 1987) ja Georgia (s. 1991).
Ford alkoi seurustella näyttelijä Calista Flockhartin kanssa vuonna 2002. He menivät kihloihin ystävänpäivänä 2009 ja avioituivat 15. kesäkuuta 2010. Heillä on yksi yhteinen adoptoitu lapsi.
Fordin pikkuveli Terence Ford on myös näyttelijä.
Ford omistaa yksityishuvilan Wyomingin Jackson Holessa. Hänellä on lentokone ja helikopteri, ja hän myös osaa lentää molemmilla.


ISO.
International Organization for Standardization eli ISO on kansainvälinen standardisoimisjärjestö. Se käyttää myös ranskaksi nimeä Organisation Internationale de Normalisation (OIN). ISO on perustettu helmikuussa 1947 ja se tuottaa kansainvälisiä standardeja.
ISO ei ole minkään hallituksen alainen, mutta standardiensa välityksellä sillä on merkittävä vaikutusvalta. ISOn jäseniä ovat kansalliset standardisoimisjärjestöt, yksi kustakin maasta. Suomea järjestössä edustaa Suomen Standardisoimisliitto SFS. ISOn standardit ovat suosituksia.
ISOn dokumentteja ei jaeta vapaasti, mutta luonnosdokumentit ovat yleensä vapaasti saatavilla sähköisessä muodossa. 1990-luvulla ISO sai maineen hitaana ja byrokraattisena järjestönä, joka ei kuuntele kuluttajien ja käyttäjien mielipidettä. Tämän jälkeen järjestössä on pyritty korjaamaan havaittuja epäkohtia ja nopeuttamaan standardisointiprosessia.
Koska ISOn määrittelmiä standardeja on otettu laajasti käyttöön, joissain tuotteissa niihin viitataan jopa nimellä. Tällainen on esimerkiksi CD-ROM-levyjen tiedostojärjestelmän standardi ISO 9660, jonka perusteella tiedostojärjestelmän sisältäviä tiedostoja on alettu nimittää "ISO-imageiksi". Toinen esimerkki on filmin valoherkkyys, jossa käytetään ISO-standardia, jonka mukaan kameroiden filmiä myydään "ISO-numerolla".
Tietotekniikka-alan standardisointi tehdään yhteistyössä IEC-standardisointiorganisaation kanssa. Yhteistä työryhmää kutsutaan nimellä JTC1 "(Joint Technical Committee)"


Aakkoset.
Aakkoset eli aakkosto on tietyn kielen äännekirjoitukseen vakiintunut järjestetty kokoelma kirjaimia. Äänne- eli aakkoskirjoituksessa kukin kirjain edustaa joko yksin tai yhdessä muiden kanssa jotakin puhutun kielen äännettä tai äänneryhmää. Äännekirjoitus on yksi maailman kirjoitusjärjestelmien kolmesta perustyypistä tavukirjoituksen ja sanakirjoituksen ohella.
Aakkoston yläkäsitteenä voidaan pitää kirjaimistoa. Kirjaimisto ei määritä aakkosjärjestystä, ja tyypillisesti siinä on kirjaimia enemmän kuin tarvittaisiin jonkin yksittäisen kielen kirjoittamiseen. Esimerkiksi länsieurooppalaisten kielten aakkoset pohjautuvat latinalaiseen kirjaimistoon, kun taas monien itäeurooppalaisten kielten aakkosten perustana on kyrillinen kirjaimisto. Usein aakkosto ja kirjaimisto kuitenkin käsitetään synonyymeiksi, joten esimerkiksi latinalaisista aakkosista puhuttaessa ei yleensä tarkoiteta vain latinan kielen aakkosia vaan laajennettua latinalaisperäistä kirjaimistoa, johon sisältyvät myös muun muassa suomalais-ruotsalaisten aakkosten tarkkeelliset kirjaimet Å, Ä ja Ö.
Tietoteknisestä näkökulmasta voidaan puhua merkistöstä, johon sisältyvät kirjainten lisäksi muutkin kirjoitusmerkit, kuten välimerkit ja numerot. Suppeat merkistöt on saatettu muodostaa vain yhden aakkoston pohjalta (kuten Ascii ensisijaisesti amerikanenglantia varten), mutta laajempiin merkistöihin voivat sisältyä usean aakkoston tarvitsemat kirjaimet. Unicode-merkistö pyrkii kattamaan kaikki maailman kirjoitusjärjestelmät.
Joihinkin aakkostoihin ja kirjaimistoihin sisältyy rinnakkaisia aakkoslajeja, kuten latinalaisen kirjaimiston suur- ja pienaakkoset, jotka parikohtaisesti edustavat samaa äännettä mutta erilaisissa tilanteissa.
Historia.
Lähes kaikki nykyisin käytössä olevat aakkostot ovat kehittyneet muinaisseemiläisestä aakkostosta. Niiden syntyyn vaikuttivat osaltaan egyptiläiset hieroglyfit. Hieroglyfikirjoituksessa käytettiin sekä kokonaista sanaa että jotakin äännettä tarkoittavia merkkejä, mutta seemiläisissä aakkosissa oli alusta lähtien vain äänteiden merkkejä. Alkujaan siinä oli merkit vain konsonanteille, kuten nykyisinkin on laita heprealaisissa ja arabialaisissa aakkosissa. Etiopiassa puhuttavan amharan kielen kirjoitus on kehittynyt lisämerkein tavukirjoitukseksi.
Kreikkalaiset aakkoset otettiin käyttöön foinikialaisen esikuvan mukaan todennäköisimmin 700-luvulla eaa. Tällöin kehitettiin omat kirjaimet myös vokaaleille käyttäen mallina sellaisia seemiläisiä kirjaimia, joiden edustamia äänteitä ei kreikan kielessä esiintynyt. Seemiläisten kielten tavoin kreikkaakin kirjoitettiin aluksi oikealta vasemmalle, mutta pian sitä siirryttiin kirjoittamaan vasemmalta oikealle, ja tätä heijastaen esimerkiksi epsilonin (Ε) sakaratkin kääntyivät osoittamaan vasemmalta oikealle.
Kreikkalaisten aakkosten pohjalta on muodostettu sekä latinalainen kirjaimisto, joka nykyisin on käytössä suuressa osassa maailmaa, että eräissä slaavilaisissa kielissä käytetty kyrillinen kirjaimisto. Saman mallin mukaan kehittyivät myös germaanisissa kielissä aikoinaan käytetyt riimukirjaimet.
Useimmissa aakkostoissa kirjainten järjestys vastaa kutakuinkin alkuperäisen seemiläisen aakkoston mukaista aakkosjärjestystä. Eroja on pääasiassa aakkosten loppupäässä, johon eri aakkostoissa tarvittavat uudet kirjaimet pääasiassa on lisätty. Esimerkiksi heprealaisissa aakkosissa T:tä vastaava tav on kuitenkin yhä aakkosten viimeinen kirjain. Täysin muista poikkeavassa järjestyksessä ovat kirjaimet kuitenkin riimuaakkosissa.
Kirjainten nimet.
Vaikka seemiläiset aakkoset merkitsivät eri äänteitä, kirjaimet oli alkujaan muodostettu tyylitellyistä esineiden tai eläinten kuvista. Kukin kirjain esitti jotakin sellaista kohdetta, jonka nimi seemiläisessä kielessä alkoi kyseisellä kirjaimella. Esimerkiksi aakkosten neljän ensimmäisen kirjaimen nimet, alef, beth, gimel ja dalet, tarkoittivat varsinaisesti härkää, taloa, kamelia ja ovea. Kun aakkoset tulivat käyttöön kreikassa, niiden nimetkin lainautuivat kreikan kieleen, jossa ne muuntuivat muotoon alfa, beeta, gamma ja delta. Toisin kuin seemiläisissä kielissä, kreikassa nämä nimet tarkoittivat ainoastaan kirjaimia. Monen latinalaistakin kirjaimistoa käyttävän kielen aakkosia tarkoittava sana ("alphabet" tai "alfabet") on muodostettu kreikan aakkosten kahden ensimmäisen kirjaimen nimestä.
Latinalaisissa aakkosissa kirjainten erityiset nimet jäivät kuitenkin alusta lähtien pois käytöstä. Tyypillisesti vokaaliin viitataan yksinkertaisesti ääntämällä se pitkänä, kun taas konsonantin eteen tai perään on tapana liittää jokin ääntämistä helpottava vokaali ("b = bee, s = äs"). Vokaalilla alkava konsonantin nimi muuttuu suomessa helposti kaksitavuiseksi, niin että kahden vokaalin välissä konsonantti ääntyy pitkänä ("ässä"). Eräillä suomessa harvoin käytetyillä kirjaimilla on pitemmät, usein kuvailevat nimet: "hattuäs", "kaksoisvee", "ruotsalainen oo", "saksalainen yy", "tanskalainen öö", "thorn" jne.
Suomen kielen aakkoset.
A, B, C, D, E, F, G, H, I, J, K, L, M, N, O, P, Q, R, S, T, U, V, W, X, Y, Z, Å, Ä, Ö.
Standardin SFS 4600 mukaan suomen aakkosissa on kuitenkin vain 28 kirjainta, sillä W katsotaan pelkästään V:n muunnelmaksi, jollaisena se esiintyy joissakin suomalaisissa nimissä (esim. Wirtanen) ja vanhoissa teksteissä. Suomen kielessä V ja W edustavat samaa foneemia, ja aakkostettaessa ne ovat keskenään samanarvoisia. Tosin monikielisessä aineistossa on hyväksyttävää aakkostaa V ja W erikseen.
Myös vieraita suhuäänteitä eli postalveolaarisia frikatiiveja osoittavilla kirjaimilla Š ja Ž on erityisasema sikäli, että ne kuuluvat suomen kielen oikeinkirjoitukseen, mutta aakkosissa ne katsotaan pelkästään S:n ja Z:n muunnelmiksi. Niitä käytetään vain joissain lainasanoissa ja translitteroitaessa muita kirjaimistoja käyttäviä kieliä, kuten venäjää.
Oikeinkirjoituksessa suomen aakkoset vastaavat suhteellisen hyvin tiettyä puhutun kielen foneemia. Aakkostosta kuitenkin puuttuu kirjainmerkki kotoperäisissä sanoissa esiintyvälle äng-äänteelle, joten kirjoituksessa lyhyt korvataan kirjaimella "n" (esim. "kenkä") ja pitkä kirjainyhdistelmällä "ng" ("kengät"). Myös assimilaatio esimerkiksi sanassa "onpa" on pääteltävä seuraavasta kirjaimesta. Niin kutsuttua jäännöslopuketta ei suomessa osoiteta millään kirjainmerkillä.
Kirjaimella D on alun perin merkitty soinnillista dentaalifrikatiivia, jota ei kuitenkaan nykysuomessa enää esiinny, vaan murteissa se on joko korvautunut jollain muulla äänteellä tai kadonnut. Yleiskielessä D:n äännearvoksi on omaksuttu periaatteessa soinnillinen klusiili, mutta käytännössä soinnillisuus on usein heikkoa tai suorastaan olematonta; suomen ääntyy kuitenkin alveolaarisena, toisin kuin dentaalisena ääntyvä.
Kirjaimet B, F ja G (paitsi ng-yhdistelmässä) esiintyvät suomessa vain uudehkoissa lainasanoissa, eivätkä niiden edustamat äänteet ole täysin kotoutuneet suomen foneemijärjestelmään. C, Q, X, Z ja Å esiintyvät vain vieraskielissä erisnimissä ja sitaattilainoissa, joissa niiden äännearvo saattaa vaihdella, mutta usein ne edustavat sellaisia äänteitä tai äänneyhdistelmiä, jotka suomalaisissa sanoissa kirjoitetaan muilla kirjaimilla.


Aakkosjärjestys.
Aakkosjärjestys on lähinnä luetteloinnin avuksi vakiintunut aakkoston kirjainten järjestys.
A, B, C, D, E, F, G, H, I, J, K, L, M, N, O, P, Q, R, S (ja Š), T, U, V (ja W), X, Y (ja Ü), Z (ja Ž), Å, Ä, Ö (ja Ø sekä Õ)
Järjestys on skandinaavisiin kirjaimiin asti täsmälleen sama kuin yleinen latinalaisten kirjainten aakkosjärjestys.
Tarkkeellisia kirjaimia käsitellään vastaavien tarkkeettomien variantteina, poikkeuksina Ü, Ø ja Õ. Ligatuurit aakkostetaan ”purettuina”, esimerkiksi tanskalainen nimi "Mærsk" aakkostetaan suomalaisissa yhteyksissä kuten "Maersk".
Myös kirjaimia Š ja Ž pidetään nykyään kirjainten S ja Z tarkkeellisina muotoina. Aiemmin ne katsottiin itsenäisiksi
Kirjain W aakkostetaan suomessa monista muista kielistä poiketen V:n varianttina, ikään kuin tarkkeellisena muotona. W mainitaan kuitenkin tarkkeellisista kirjaimista poiketen aakkosia luetellessa, V:n jälkeen.
Sekaannusten välttämiseksi joissakin yhteyksissä, esimerkiksi porraskäytävien nimeämisessä, saatetaan suomalaisen aakkosjärjestyksen sijasta käyttää klassisen latinan aakkosjärjestystä: A, B, C, D, E, F, G, H, I, K, L, M, N, O, P, Q, R, S, T, V, X, Y, Z. Tällöin järjestys jatkuu tarvittaessa Z:n jälkeen esimerkiksi AA, BB, CC, ei Å, Ä, Ö. Käytännössä esiintyy myös latinalaisen ja suomalaisen aakkoston sekamuotoja.
Latinalaisia kirjaimia käyttävien kielten aakkosjärjestykset saattavat poiketa toisistaan huomattavasti etenkin niitten kirjainten osalta, jotka eivät kuulu klassisen latinan kirjaimistoon. Esimerkiksi suomen aakkoset päättyvät ”S, T, U, V (W:n asemasta katso edellä), X, Y, Z, Å, Ä, Ö” mutta viron aakkoset ”S, Š, Z, Ž, T, U, V, W, Õ, Ä, Ö, Ü, X, Y”. Saksan aakkosissa Ö on O:n tarkkeellinen variantti, mutta unkarin aakkosissa se on itsenäinen, heti O:n jäljessä seuraava kirjain.
Esimerkiksi kirjastokokoelmia järjestettäessä voidaan joutua tilanteeseen, jossa on aakkostettava erikseen latinalaisin, kyrillisin, kreikkalaisin ym. kirjaimistoin laadittuja teoksia.


Fanni Luukkonen.
Fanni Luukkonen (13. maaliskuuta 1882 Oulu – 27. lokakuuta 1947 Helsinki) oli Lotta Svärd -järjestön pitkäaikainen johtaja.
Fanni Luukkonen syntyi Oulussa koneenkäyttäjä Olli Luukkosen ja vaimonsa Katariina Sofian (o.s. Palmgren) keskimmäisenä lapsena. Luukkonen opiskeli Oulun tyttökoulussa ja myöhemmin Helsingin Jatko-opistossa. Hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1902 ja kansakoulunopettajaksi 1906. Aluksi hän työskenteli Oulussa ja vuodesta 1912 lähtien Sortavalassa. Sortavalassa Fanni Luukkosen isänmaantunne voimistui kaupungin kärsiessä venäläisten sorrosta.
Sisällissodan aikaan Sortavalassa toimi suojeluskunta, jonka toimintaa Fanni Luukkonen pääsi seuraamaan läheltä ja hän sai käsityksen siitä, millaisia tehtäviä puolustusvoimat voisivat tarjota naisille.
Sisällissodan jälkeen Fanni Luukkonen liittyi Lotta Svärd -järjestöön, jossa hänet valittiin piirisihteeriksi vuonna 1921. Hänet tunnettiin ahkerana organisaattorina ja niinpä 1925 hänestä tuli Lotta Svärdin keskusjohtokunnan jäsen. Vuonna 1929 hänet valittiin yksimielisesti järjestön puheenjohtajaksi Helmi Arneberg-Pentin seuraajaksi. Luukkosen tullessa järjestön puheenjohtajaksi jäseniä oli noin 60 000. Jäsenmäärä kasvoi niin, että järjestöä lakkautettaessa lottia oli jo yli 200 000. Sodan aikana Suomen puolustusvoimissa työskenteli noin 90 000 lottaa.
Talvisodan jälkeen kesäkuussa 1940 marsalkka Mannerheim myönsi Lottaopiston silloisen kurssin päättäjäisjuhlassa Fanni Luukkoselle ensimmäisen luokan Vapaudenristin miekkoineen. Luukkonen oli ensimmäinen tämän kunniamerkin saanut nainen. Lisäksi hän sai sen punaisella eli sota-ajan nauhalla ja kaulan ympäri kannettavana kuten sotilaat. Tämän kunniamerkin on naisista hänen lisäkseen saanut vain entinen ministeri ja YK-valtuutettu Elisabeth Rehn, joka sai sen ilman miekkoja sekä keltaisella eli rauhanajan nauhalla kannettavaksi vasemmassa olkapäässä niin sanotussa naisten nauhassa eli mitalinauhasta tehdyssä ruusukkeessa.
Jatkosodan jälkeen Luukkonen sai vielä tähän kunniamerkkiin liittyvän rintatähden miekoilla eli ritarikuntasääntöjen mukaan kaksinkertaisena kuten alkuperäisen ristinkin. Presidentti Mannerheim myönsi virallisten ritarikuntien suurmestarina rintatähden välittömästi Lottajärjestön lakkautusilmoituksen julkistamisen jälkeen.
Luukkonen vieraili natsi-Saksan diktaattori Adolf Hitlerin päämajassa 19. toukokuuta 1943 ja sai Hitleriltä Kotka-ritarikunnan ristin ”bolsevismia vastaan käydystä taistelusta”. Luukkonen oli ainoa ei-saksalainen nainen, jolle tämä merkki annettiin.
Välirauhansopimuksessa Neuvostoliiton kanssa päätettiin Lotta Svärd-järjestön lakkauttamisesta. Fanni Luukkoselle tämä merkitsi suurta elämänmuutosta: hän eli Helsingissä pienen eläkkeensä turvin tehden tilapäisiä kirjallisia töitä.
Lokakuussa 1947 hän kuoli sydäninfarktiin. Luukkonen haudattiin Iihin sukuhautaan ja hänen haudallaan olevassa kivessä lukee ”Isänmaa on Jumalan ajatus”. Helsingissä on Tehtaankatu 21:ssä Fanni Luukkosen muistolaatta.


Luettelo ismeistä.
Ismi tarkoittaa suuntaa, aatetta tai virtausta.
Lähteet.
Ismeistä
Ismeistä


Waka.
Waka () tai Yamato uta on japanilaisen runouden muoto. Waka tarkoittaa kirjaimellisesti "japanilaista runoa". Sana keksittiin alun perin Heian-kaudella erottamaan japanilainen runous "kanshi"sta (kiinalaisesta runoudesta), jonka kaikki koulutetut japanilaiset myös tunsivat. Esimerkiksi Japanin kansallislaulu "Kimi Ga Yo" (君が代) on tyyliltään waka.
Tästä syystä termin "waka" alle kuuluu useita erilaisia tyylejä. Tärkeimmät kaksi ovat tanka (短歌 – lyhyt runo) ja chōka (長歌 – pitkä runo), ja muita: bussokusekika, sedoka ja katauta. Kolme viimeistä muotoa alkoivat kuitenkin kadota jo heian-kauden alussa ja "chōka" hieman myöhemmin, joten sana "waka" alkoi merkitä pelkästään sen alalajia tankaa. Itse termillä "tanka" on lyhyempi historia – runoilija Masaoka Shiki loi sen halutessaan modernisoida wakaa. Aiemmiin tankan tyyppisiin runoihin oli viitattu yksinkertaisesti nimellä "waka" tai "uta" ("laulu", "runo"). "Haiku" on myös Shikin keksimä termi, joka on peräisin vanhemmasta hokku-muodosta. Waka-runon historiaa on käsitelty laajemmin myös tanka-artikkelissa.
Perinteisesti waka-runolla ei ollut minkäänlaisia loppusointuja (ja niitä pidettiinkiin vikoina).
Tanka.
Tanka on paljon vanhempi runomuoto kuin haiku. Aikoinaan tämänmuotoisia runoja kutsuttiin nimellä "hanka" ("käänteinen runo"), sillä 5-7-5-7-7-muoto tuli chōka-runon lopetuksesta ("envoi"). Ylempää chōkaa seuraa lopetus, 銀も金も玉も何せむに勝れる宝子にしかめやも, joka on myös Okuran kirjoittama.


Heinz R. Pagels.
Heinz R. Pagels (1939–1988) oli yhdysvaltalainen filosofi ja fyysikko. Pagels tomi New Yorkin tiedeakatemian johtajana, Rockfellerin yliopiston apulaisprofessorina ja International League for Human Rights -järjestön puheenjohtajana. Pagels tunnettiin parhaiten kansantajuisten tiedekirjojen "The Cosmic Code", "Perfect Symmetry" sekä "The Dreams of Reason" kirjoittajana.
Hän oli naimisissa teologian professorin ja kirjailijan Elaine Pagelsin kanssa vuodesta 1969. Heillä oli poika Mark, joka kuoli vuonna 1987 neljä vuotta kestäneen sairauden jälkeen.
Michael Crichtonin mukaan Pagelsin kaaosteoriaa käsittelevät teokset innoittivat luomaan "Jurassic Park" -kirjan henkilöhahmon Ian Malcolmin.
Pagelsin ajatus uudesta tieteen perusmallista.
Pagels sanoi teoksessaan "Dreams of Reason: The Rise of the Sciences of Complexity" (1988, s. 318):"Jos nykyaikaisen tieteen kolme ensimmäistä vuosisataa ovat laajentaneet ihmisen aistimia, opettaneet aineen ja elämän rakennetta, niin kolme seuraavaa vuosisataa näkevät kompleksisuuden tieteen nousun."
Heinz R. Pagels kehitteli tässä kirjassaan teoriaa tieteen seuraavan 300 vuoden peruskäsityksiä, kompleksisuuden eli monimutkaisuuden hallinnan ja sen keskeisen välineen, tietokoneen. Pagelsin mukaan tietokone korvaa edellisen paradigman keskeiset tutkimusvälineet, kaukoputken ja mikroskoopin tai tulee niiden rinnalle.
Pagels liittää tämän Joseph Needhamin ja Herbert Spencerin "Integrative levels"- teoriaan, jonka mukaan evoluutiossa syntyy jatkuvasti uusia tasoja, jotka perustuvat aiempiin. Uusien tasojen järjestelmiä on aina vähemmän kuin aikaisempia ja toisaalta nämä harvemmat järjestelmät sisältävät enemmän ominaisuuksia ja ovat siis kompleksisempia. Alkuräjähdyksestä nykypäivään saadaan seuraava ketju: kvarkit, alkeishiukkaset, atomit, molekyylit, solut, monisoluiset, monisoluisten yhteisöt, monisoluisten yhteisöjen yhteisöt..., maailmanlaajuinen yhteisö, maapalloistuminen.
Keskeistä on Pagelsin mukaan myös, että aiemman tieteen tavoite ymmärtää ongelmia niiden osien kautta on johtanut umpikujaan. Pagelsin mukaan luonto on osoittanut, että osia voi yhdistellä lukemattomilla tavoilla, josta luonto käyttää kuitenkin vain muutamaa yhdistelmää. Osista ei näy, mitä yhdistelmiä luonto käyttää. On lähdettävä liikkeelle kokonaisuuksista, mikä johtaa kompleksisuuteen.
Kun kokonaisuus nostetaan tärkeäksi, tullaan myös verkkoon. Vain sillä on tarvittava kokonaisvaltainen tieto ongelman osista ja mahdollisuus kokonaisuuden hahmottamiseen. Tärkeäksi tulee siis esimerkiksi eri tieteenhaarjojen välinen yhteistoiminta tieteellisessä tutkimuksessa, viranomaisten yhteistoiminta hallinnossa ja puolustushaarojen ja aselajien yhteistoiminta asevoimissa.
Pagels on vakuuttunut, että "ne kansakunnat ja kansat, jotka hallitsevat kompleksisuuden uuden tieteen, tulevat olemaan seuraavan vuosisadan taloudellisia, kulttuurisia ja poliittisia supervaltoja". Ilmeistä on että, ne ovat myös sotilaallisia suurvaltoja.
Ihminen voi Pagelsin mukaan pitää 7 (+-2) erillistä aihetta huomionsa keskipisteessä. Näin pienen kapasiteetin mieli ei pysty koskaan käsittämään sadoista muuttujista koostuvien kompleksisten järjestelmien käyttäytymistä.
Suuret lineaarisen optimoinnin yhtälöryhmät saattavat sisältää miljoonia muuttujia ja ovat täysin ihmisen laskenta- ja käsityskyvyn ulkopuolella ilman tietokoneita ja niiden avustamaa tulosten havainnollistamista, visualisointia.
Pagelsin mukaan teoreettinen ja kokeellinen tiede saa tietokoneen mukana rinnalleen kolmannen tieteen lajin, laskennallisen tieteen. Tietokone mahdollistaa myös uudenlaiset kokeet, tietokonemallinnukset.
Pagels jatkaa, että kompleksisuuden maailmassa rinnakkainen (verkko) painottuu peräkkäisen (hierarkkisen) järjestelmän sijasta. Peräkkäinen järjestelmä voidaan yleistää hierarkkiseksi järjestelmäksi. Hierarkkiset järjestelmät ovat sellaisia, että niissä on aina yläpuoli ja alapuoli kaikilla tasoilla. Jos yläpuoli poistetaan, kaikki alla oleva on irti muusta järjestelmästä.
Pagels arvioi, että kompleksisempia järjestelmiä syntyy luontoon muun muassa siksi, että uudella suuremmalla tasolla ei ole ekologisia kilpailijoita ja koska niiden muodostuminen on mahdollista.
Pagelsin mielestä kolme malleja tunnistavaa järjestelmää, aivot, immuunijärjestelmä ja evoluutio, voivat olla itse asiassa samoja, jos ne nähdään käsitteellisinä periaatteina. Vain aikamittakaava jolla ne toimivat on erilainen. Evoluutio toimii satojen tuhansien vuosien aika-asteikolla, immuunijärjestelmä päivien ja aivot millisekuntien. Myös tiede on Pagelsin mukaan malleja tunnistava, valikoiva, siis evolutionaarinen järjestelmä.
Pagelsin mukaan ydinfysiikka, atomifysiikka, kemia, molekyylibiologia, biokemia, ja genetiikka ovat itsenäisiä oppeja seurauksena niiden syihin liittyvästä irtikytkeytymisestä toisistaan. Tässä Pagels viittaa vahvasti emergenssiin, jonka on ajateltu luovan jokaiselle aineen järjestyksen tasolle omat ominaisuudet ja niille omat lait.
Pagelsin mukaan "hypoteettis-deduktiivinen järjestelmä" muodostuu pohjimmiltaan valistuneesta arvauksesta, tieteellisestä hypoteesista, jota seuraa kyseisen hypoteesin ankara testaus ja arvostelu. Tämä ei ole tieteentekijöitten käyttämä ainoa menetelmä, mutta se selvittää Pagelsin mukaan pääajatuksen – tieteellinen menetelmä on sopiva sekoitus innoitusta ja jäykkyyttä. Sopivan sekoituksen keksiminen on merkittävän tieteentekijän merkki. (Katso tähän liittyen myös intuitio.)
Pagelsin mukaan teoriat ovat kaikki pakostakin tilapäisiä, jopa "vääriä" jossain ehdottomassa mielessä. Niitä ei voida todistaa oikeiksi, vain todistaa vääriksi.
Pagelsin mukaan tietokone, kompleksisuuden tieteen työväline, mahdollistaa kaikkeuden havainnoinnin täysin uudella tavalla. Johtuen sen kyvystä käsitellä valtavia määriä informaatiota luotettavalla ja mekaanisella tavalla, tietokone tieteellisenä tutkimusvälineenä on jo paljastanut uuden kaikkeuden. Tämä kaikkeus oli aiemmin saavuttamaton, ei sen takia että se oli liian pieni tai liian kaukana, vaan koska se oli niin kompleksinen, että yksin ihmismieli ei pystynyt sitä paljastamaan.
Aiheesta muualla.
Pagels, Heinz R.
Pagels, Heinz R.
Pagels, Heinz R.
Pagels, Heinz R.


Haltia (Arda).
Haltiat ("quendi", engl. Elves) ovat Kirjailija J. R. R. Tolkienin luoma fantasiamaailmassaan asuva rotu. Eniten haltioiden historiasta voi lukea Silmarillionista. Tolkien-suomennoksissa puhutaan johdonmukaisesti haltioista, mutta periaatteessa myös suomen haltija olisi sanan "Elf" pätevä ja kieliopin mukainen käännös.
Haltioiden synty.
Silmarillionin mukaan kun Varda, Taivaan Valtiatar Varda, otti Valinorin Kahdesta Puusta vanhemman, Telperioinin, kastetta ja heitti sen taivaalle, syntyivät tähdet. Samalla hetkellä Keski-Maassa Cuiviénenin järven rannalla heräsivät ensimmäiset haltiat.
Haltiat olivat yhtä kookkaita kuin ihmiset, mutta paljon viisaampia ja voimakkaampia. Haltioiden sanottiin hohtavan pimeässä tähtivaloa, ja silmiensä olevan tähtien peili. Kaikista kansoista ensimmäisinä puhuivat haltiat ja he saivat sen vuoksi nimen quendi, "Puhuvat". Haltioiden suurin ero ihmisiin oli kuitenkin se, että haltiat olivat kuolemattomia. Heihin eivät ikääntyminen tai sairaudet vaikuttaneet, mutta haltia saattoi kuolla taistelussa tai jopa pelkkään suruun. Kerrottiin, että kuolleet haltiat pääsivät Mandosin saleihin odottamaan maailmanloppua. Erään teorian mukaan haltiat saattoivat reinkarnoitua uudelleen omina jälkeläisinään.
Haltiat asettuivat asumaan Keski-Maahan, kunnes Oromë, Metsien Valtias, löysi haltiat ja kertoi heille suuresta valosta, joka sijaitsi Lännessä.
Haltioiden jakautuminen ja Suuri Matka.
Suurin osa haltioista lähti kohti Länttä, mutta osa halusi jäädä Keski-Maahan. Länteen lähteneet haltiat saivat nimen "eldar", "Tähtien kansa", kun taas Keski-Maahan jääneet haltiakansat saivat nimen "avari", "haluttomat".
Länteen matkanneet haltiat jakautuivat kolmeen suureen kansaan. Ensimmäinen kansa oli "vanyar", kultahaltiat, joiden kuningas oli Ingwë. Toinen kansa oli "noldor", mestarihaltiat, joiden kuningas oli Finwë. Kolmas kansa oli "teleri", merihaltiat, joiden kuningas oli Elwë Singollo. Hän oli myöhemmin Neldorethin metsän kuningas Beleriandissa. "Vanyar" kokonaisuudessaan sekä osa "noldor"ista ja "teleri"stä luokitellaan "calaquendiin" eli valohaltioihin, jotka ovat nähneet Valinorin Kaksi Puuta omin silmin.
Matkalla osa "teleristä" ei jaksanut matkata Kuolemattomille Maille ja jäivät Keski-Maahan. "Teleri" jakautui tämän myötä useaksi eri kansaksi. Olwë Ciriáranin johtamat Kuolemattomille maille matkanneet saivat nimen "falmari", mutta heitä kutsuttiin yleisemmin "teleriksi". Beleriandiin Elwën, Olwën veljen, johdolla jääneet saivat nimen "sindar" eli harmaahaltiat. Muu osa "teleristä" sai nimen "nandor", joihin luokitellaan myös Ossiriandin "laiquendi" eli viherhaltiat.
Lopulta "teleri" saapuivat Kuolemattomille Maille, jonne "vanyar" ja "noldor" olivat ehtineet paljon aikaisemmin. "Vanyar" ja "noldor" rakensivat kaupungikseen Tirionin ja "teleri" rakensivat kaupungikseen Alqualondën. Kahden Puun valossa Kuolemattomilla Mailla asuvat haltiat kukoistivat ja elivät rauhassa.
Samaan aikaan Keski-Maassa "sindar" nousivat Keski-Maan mahtavimmaksi haltiakansaksi. Sindarin valtakunta oli Doriath ja heidän kuninkaansa oli Elwë, josta oli tullut Elu Thingol eli kuningas Harmaatakki. Thingol, hänen vaimonsa maia Melian sekä "sindar" ja Sinivuorten kääpiöt yhdessä rakensivat Doriathin pääkaupungin, Menegrothin, joka oli Keski-Maan kaunein kaupunki.
Silmarilit.
Kuolemattomilla Mailla Valinorissa "noldoriin" kuuluva haltia Fëanor, Finwën poika, loi Silmarilit; kolme suurta jalokiveä, jotka loistivat Valinorin Kahden Puun, Telperionin ja Laurelinin, valoa. Melkor, Mahdista Nouseva, halusi Silmarilit itselleen. Hän liittoutui suuren hämähäkin, Ungoliantin, kanssa ja he tuhosivat yhdessä Valinorin Kaksi Puuta. Valinor pimeni ja Melkor onnistui kaappaamaan Silmarilit. Melkor pakeni linnakkeensa Angbandin uumeniin ja Fëanor antoi hänelle nimeksi Morgoth, Maailman Musta Vihollinen.
Fëanor johdatti "noldorin" Alqualondën kaupunkiin ja pyysi "falmarin" kuninkaalta Olwëlta lupaa lainata telerin laivoja, jotta pääsisi Keski-Maahan saadakseen Melkorilta Silmarilit takaisin. Olwë kieltäytyi, joten "noldor"-haltiat tappoivat "falmari"-haltiaa ja ryöstivät laivat itselleen. Se oli ensimmäinen Sukusurma ja haltiat kauhistuivat suuresti, sillä koskaan aiemmin eivät haltiat olleet tappaneet toisiaan.
Lähinnä tästä syystä manalan herra Mandos, eli Lorien langetti Fëanorin veljesten päälle kirouksen. Kirous takasi heille onnettomuuden jo pelkästä halusta silmarileihin. "Ja niin kaatui Fëanor Utumnon porteilla taistellessaan Morgothia vastaan".
Ynnä muut silmarillionissa mainitut kauheat onnettomuudet Fëanorin suvulle. Viimeinkin lännen valoon sai luvan mennä "Galadriel Alatariel Indaris", joka oli Fëanorin sisarpuoli isänsä puolelta ja siten myös Mandosin kirouksen piiriin kuuluva.
Fëanorin johdolla "noldor" hyökkäsivät Morgothia vastaan ja tästä alkoi Kivien Sota, jonka aikana suurin osa haltioista ja heidän valtakunnistaan tuhoutui. Fëanor kaatui taistelussa ja ennen kuolemaansa kirosi Morgothin. Kääpiöt murhasivat Elu Thingolin ja murheissaan Melian palasi Kuolemattomille Maille, minkä jälkeen kääpiöt ja Fëanorin pojat tuhosivat Doriathin. Viimeisenä tuhoutui Gondolinin valtakunta Morgothin örkkien piirittämänä ja sitä hallinnut kuningas Turgon sai surmansa.
Lopulta "valar" Kuolemattomilla Mailla lähettivät suuren sotajoukon Keski-Maahan ja aloittivat Vihan Sodan. Valarin sotajoukko tappoi miltei kaikki Morgothin palvelijat ja hävitti Angbandin. Lopulta valar ottivat Morgothilta Silmarilit ja paiskasivat hänet Tyhjyyteen. Maedhros ja Maglor, Fëanorin hengissä olevat pojat, varastivat Silmarilit, mutta Maedros sai surmansa pudottuaan Silmarilinsa kanssa tuliseen kuiluun ja Maglor heitti omansa mereen. Kolmannen Silmarilin asetti taivaalle tähdeksi Eärendil Puolhaltia lentävällä laivallaan Vingilotëlla.
Mahtisormukset ja Ihmisten ja Haltioiden Viimeinen Liitto.
Vihan Sodan jälkeen suurin osa Keski-Maan haltioista matkasi Kuolemattomille Maille, mutta pieni osa jäi Kuolevaisille Maille. Keski-Maahan nousi viisi suurta haltiavaltakuntaa. Fingonin jälkeläinen ja "noldorin" korkea kuningas Gil-galad perusti Lindonin sekä Harmaat Satamat, joista jälkimmäisen hän luovutti Cìrdanille. Fëanorin pojanpoika, Celebrimbor, perusti Eregionin. Suurimalta osin "nandoriin" kuuluvat salohaltiat perustivat "sindariin" kuuluvan Oropherin johdolla Vihermetsän (myöhemmin Synkmetsä sekä Valtiatar Galadrielin ja Valtias Celebornin johdolla Lothlórienin.
Morgoth oli lyöty, mutta Sauron, hänen suurin palvelijansa oli elossa. Sauron otti valtakunnakseen Mordorin maan ja otti kauniin ulkomuodon. Tässä valeasussa hän saapui Eregioniin nimellä Annatar ja opetti haltiaseppiä takomaan Mahtisormuksia. Haltioiden taottua Seitsemän Kääpiösormusta ja Yhdeksän Ihmisten Sormusta, Sauron lähti, mutta Celebrimbor takoi salaa vielä Kolme Haltiasormusta. Sormuksista Vilya, Ilman Haltiasormus, annettiin Gil-galadille, Nenya, Veden Haltiasormus, annettiin Galadrielille ja Narya, Tulen Haltiasormus, annettiin Círdanille.
Sauron takoi Tuomiovuoren uumenissa Sormusten Sormuksen, jolla hän yritti saada valtaansa kaikki Mahtisormukset kantajineen. Kun Sauron laittoi Valtasormuksen sormeensa, Haltiasormusten kantajat saivat selville Annatarin olleen Musta Ruhtinas Sauron. Vihassaan Sauron hyökkäsi Eregioniin. Celebrimbor kuoli, Eregion tuhoutui ja kääpiöiden ja ihmisten Mahtisormuksen joutuivat Sauronin käsiin, mutta númenorilaiset, Númenorin saarella asuvat ihmiset, tulivat haltioiden apuun ja tuhosivat Sauronin armeijan ennen kuin se olisi tuhonnut Lindonin. Elrond Puolhaltia perusti entisten Eregionin haltioiden kanssa Imladrisin eli Rivendellin haltioiden suojapaikaksi.
Myöhemmin númenorilaiset vievät Sauronin Númenoriin, missä Sauron turmeli Númenorin asukkaat. Lopulta númenorilaiset hyökkäsivät Kuolemattomille Maille, minkä vuoksi Númenor tuhoutui ja Kuolemattomat Maat erotettiin Kuolevaisista Maista. Tämän jälkeen vain haltialaivat kykenivät matkaamaan Kuolemattomille Maille.
Sauronin voimat kasvoivat ja Gil-galad ja Númenorin tuhosta selvinnyt númenorilaisruhtinas Elendil poikiensa Isildurin ja Anarionin kanssa perustivat Ihmisten ja Haltioiden Viimeisen Liiton.
Liiton joukot marssivat Mordoriin ja piirittivät seitsemän vuotta Barad-dûria, Sauronin linnaketta. Lopulta Gil-galad, Elendil ja Anarion kaatuivat. Isildur katkaisi Valtasormuksen Mustan Ruhtinaan sormesta, muttei kyennyt tuhoamaan sitä Tuomiovuoren liekeissä, koska ihmisten sydän oli houkutuksille altis.
Haltioiden haipuminen.
Sauron oli lyöty ja Barad-dûr tuhottu, mutta haltiat näkivät heidän aikansa Kuolevaisilla Mailla olevan lopussa ja ihmisten valtakauden alkavan. Niinpä suurin osa haltioista matkasi Harmaista Satamista Valinoriin jatkaakseen ikuista elämäänsä rauhassa.
Koska Isildur ei kyennyt tuhoamaan Valtasormusta, Sauron palasi. Hän perusti Dol Guldurin linnakkeen Synkmetsään. Vaikka haltiat eivät saaneet karkotetuksi sinne levinnyttä pimeyttä, ei Sauronkaan onnistunut ajamaan haltioita pois metsästä.
Noin sata vuotta myöhemmin viisi velhoa saapui Kuolemattomilta Mailta Harmaisiin Satamiin. Velhot ja haltioista suurimmat perustivat Valkoisen Neuvoston, jota johti Saruman Valkoinen, velhoista suurin. Velhoista Sarumanin jälkeen voimakkain, Gandalf Harmaa, käsitti Synkmetsän pimeyden johtuvan Sauronista. Viiden Armeijan Taistelun aikoihin Gandalf onnistui saamaan Neuvoston hyökkäämään Dol Gulduriin, mutta Sauron palasi takaisin Mordoriin ja jälleenrakensi Barad-dûrin.
Sormuksen Sota ja viimeisten haltioiden lähtö.
Valtasormus oli löytynyt ja Rivendellissä pidettiin neuvonpito Elrondin johdolla. Neuvonpidon päätteeksi muodostettiin Sormuksen Saattue, johon kuului myös haltia Legolas, Thranduilin poika ja haltiaprinssi Synkmetsästä. Legolasin kaikkein suurin teko oli ystävystyminen kääpiö Gimlin kanssa, vaikka yleisesti haltiat ja kääpiöt inhosivat toisiaan; poikkeuksena "noldor", jotka jakoivat kääpiöiden kiinnostuksen metallitöihin ja sepäntaitoihin.
Sormuksen Sodan aikana Sauronin örkit hyökkäsivät kolme kertaa Lothlórieniin, mutta epäonnistuivat. Myös Synkmetsässä metsähaltiat taistelivat beorningien ja metsänihmisten kanssa ja Dol Guldur tuhottiin, jolloin metsä puhdistui pahuudesta.
Sormusten Sormus tuhoutui Tuomiovuoren tulessa ja Sauron kaatui. Gondorin ja Arnorin Yhdistyneen Valtakunnan kuninkaaksi kruunattiin Aragorn Arathornin poika, joka otti vaimokseen haltianeito Arwenin, Elrondin tyttären. Näin Eärendilin eldarilainen ja edainilainen sukuhaara yhdistyivät.
Keski-Maan Neljännelle Ajalle mennessä "eldar" olivat kokonaan lähteneet Keski-Maasta. Viimeisenä lähti Legolas ja kerrottiin, että hän otti mukaansa Gimlin, sillä tämä oli ollut hänen paras kumppaninsa Keski-Maassa. Niin lähti "eldar"ista viimeinen, eivätkä he enää palanneet Keski-Maahan.
Haltioiden ulkonäkö.
Tolkienin haltiat ovat kauniita, sekä pidempiä ja väkevämpiä kuin ihmiset. Heillä on suippokärkiset korvat ja "vanyar"-kansaa lukuun ottamatta tumma tukka. Tolkienin luomasta haltiarodusta tuli malli monille tulevaisuuden fantasiakirjailijoille, sekä myöhemmin myös fantasia- ja roolipelien kehittäjille.
Haltioiden kieli.
Haltiat puhuivat herättyään aluksi vain yhtä kieltä, mutta ajan myötä kieli jakautui eri kieliksi tai murteiksi.
Ensimmäinen kielten jakaantuminen tapahtui "eldarin" kieleen sekä kuuteen "avarin" kieleen. "Eldarin" kielet jakaantuivat aluksi "quenyaan", jota puhuivat "vanyar" ja "noldor", sekä "telerin" kieleen, jonka alkuperäinen muoto jäi ainoastaan "falmarin" käyttöön, kun sen murteista syntyivät "sindarin" ja "nandorin" kielet.
Quenya ja sindarin kieli ovat Tolkienin pisimmälle koskaan kehittämänsä kielet. "Quenyan" hän muotoili pääosin ihailemansa suomen kieliopin pohjalta ja "sindarin" kielen pääosin kymrin kieliopin pohjalta. Tolkien hartaana katolilaisena kertoi haltioiden pohjalla olleen mielikuvan siitä, millaisia ihmiset olisivat, mikäli syntiinlankeemusta ja perisyntiä ei milloinkaan olisi tapahtunut. Englannin sana "Elves" ja monet haltioihin liittyvät yksityiskohdat sinänsä palautuivat Tolkienille rakkaaseen esikristilliseen mytologiaan ja kansanperinteeseen.
Haltioiden elämänkaari.
Haltiat olivat yksiavioisia ja laskivat sukunsa isän puolelta, milloin isä oli korkeampaa syntyperää, ja äidin puolelta, milloin äiti oli korkeampaa syntyperää. Finwë oli ainut haltia, joka meni uudelleen naimisiin hänen ensimmäisen vaimonsa, Mirielin, kuoltua Fëanorin synnytyksessä.
Haltiat saavuttivat täysi-ikäisyyden noin 70 vuoden iässä ja menivät naimisiin noin 140 vuoden iässä. Heillä harvoin oli seitsemää enempää lasta.
Haltiat saattoivat poikkeustapauksissaan ottaa puolisokseen sekä kuolevaisia ihmisiä, että kuolemattomia "maiar"in edustajia. Ihmisen kanssa syntyneen puolhaltian oli täysi-ikäisenä päätettävä, kumpaan sukuun hän haluaisi kuulua. Eärendilin pojista Elrond valitsi "eldar"in, kun taas Elros valitsi "edain"in.
Tolkien ei kerro, mikä oli avarin, "haluttomien", jotka eivät koskaan lähteneet Kuolemattomille Maille, kohtalo. Erään teorian mukaan vuosituhansien vieriessä Keski-Maassa heidän ruumiinsa haipui, ja heistä jäi jäljelle vain kuolevaisille silmille näkymätön haamu, samankaltainen kuin sormusaaveilla.


Lehdistönvapaus.
Lehdistönvapaus tarkoittaa tiedotusvälineiden vapautta sensuurista ja valtion ja esivallan painostuksesta. Lehdistönvapaus on demokraattisen järjestelmän kulmakiviä, ja se on mukana useimpien maiden perustuslaissa. Lehdistöä on sanottu neljänneksi valtiomahdiksi Montesquieun vallan kolmijako-opin mukaan.
Toimittajaksi tai kirjailijaksi ryhtymiseen tarvittiin usein aikaisemmin lupa. Nykyisin lehdistönvapaus takaa kaikille yhtäläiset oikeudet ryhtyä toimittajaksi.
Historia.
Lehdistönvapauden juuret ovat klassisessa liberalismissa. Maailman ensimmäinen julistus lehdistönvapaudesta annettiin Ruotsi-Suomessa vuonna 1766, paljolti Anders Chydeniuksen valtiopäivätyön ansiosta.
Lehdistönvapaus Suomessa.
Suomen perustuslaki takaa kansalaisille oikeuden "ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä". Lehdistönvapauden määrittää tarkemmin "laki sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä", joka sisältää mm. säädökset toimittajan vastuusta, oikeudesta vastineeseen ja oikaisuun sekä lähdesuojasta.
Toimittajat ilman rajoja -järjestön mukaan lehdistönvapaus on Suomessa maailman huippuluokkaa.


Suomen valtiopäivät.
Valtiopäivät on eduskunnan vuotuinen työjakso. Eduskunta kokoontuu valtiopäiville vuosittain päättämänään ajan­kohtana, minkä jälkeen tasavallan presidentti julistaa valtio­päivät avatuiksi. Tavallisimmin valtiopäivät avataan helmikuun alussa paitsi niinä vuosina, jolloin eduskuntavaalit pidetään.
Suomen perustus­lain mukaan valtio­päivät jatkuvat siihen saakka, kunnes seuraavat valtio­päivät kokoontuvat. Käytännössä edus­kunnan työ on kuitenkin tällä välin osan vuodesta keskeytyneenä. Vaali­kauden viimeiset valtio­­päivät päättyvät, kun edus­­kunta päättää lopettaa työskentelynsä. Presidentti julistaa tämän jälkeen edus­kunnan työn päättyneeksi siltä vaali­kaudelta. Edus­kunnan puhe­­miehellä on kuitenkin oikeus tarvittaessa kutsua valtio­päivät uudelleen koolle ennen uusien vaalien toimittamista.
Historia.
Ennen vuotta 1906 kokoontuivat säätyvaltiopäiville keisarin kutsusta 3–5 vuoden välein. Valtiopäivät toivat Suomeen monia uudistuksia. Ensimmäisellä matkallaan Suomeen keisari Aleksanteri II antoi kieliasetuksen. Sen mukaan Suomi oli Ruotsin rinnalla virallinen hallinto- ja oikeudenkäyntikieli. Toisen vierailunsa aikana keisari lupasi palauttaa säädyille niiden erityisoikeudet. Aatelittomien säätyjen kokoontumispaikaksi rakennettiin Säätytalo 1890. Vuosina 1899 ja 1905 kutsuttiin koolle ylimääräiset valtiopäivät. 1. kesäkuuta 1906 säädyt hyväksyivät uuden valtiopäiväjärjestyksen ja vaalilain. Eduskunta kokoontui ensimmäiseen täysistuntoonsa 23. toukokuuta 1907.
Vuoden 1906 valtio­päivä­järjestyksen mukaan sääty­valtio­päivien tilalle tuli yksikamarinen edus­kunta. Nimitys valtio­päivät pysyi kuitenkin käytössä tarkoittaen edus­kunnan vuotuisia kokoontumis­kausia. Eduskunta kokoontui valtio­päiville vuosittain 1. helmikuuta, tai sen sattuessa pyhä­päiväksi seuraavana arki­päivänä. Keisari ja Suuri­ruhtinas saattoi kuitenkin määrätä, että valtio­päivät oli aloitettava muuna aikana vuodesta. Valtio­päivät kestivät vuosittain 90 päivää, ellei keisari toisin määrännyt. Jos edus­kunta oli keisarin määräyksestä hajotettava ja uudet vaalit pantava toimeen, valtio­päivät lopetettiin hänen määräämänään päivänä ja uusi edus­kunta kokoontui valtio­päiville sen kuu­kauden ensimmäisenä päivänä, joka lähinnä alkoi 90 päivän kuluttua hajotus­käskyn antamisesta. Jos kuitenkin hajotus­käsky annettiin sen jälkeen, kun valtio­päivät oli jo lopetettu, eikä uusia vaaleja ehditty pitää ennen seuraavan helmi­kuun alkua, uusi edus­kunta kokoontui valtio­päiville vaalien tulosten julkaisemista seuraavan kuukauden ensimmäisenä päivänä. Tämän vuoksi sellaisina vuosina, jolloin edus­kunta hajotettiin, pidettiin monesti kahdet varsinaiset valtio­päivät, joita sanotaan kyseisen vuoden ensimmäisiksi ja toisiksi valtio­päiviksi.
Suomen itsenäistymisen jälkeen keisarin valta­oikeudet siirtyivät tasa­vallan presidentille. Vuonna 1928 säädettiin uusi, edellisestä jonkin verran poikkeava valtio­päivä­järjestys. Sen mukaan edus­kunta kokoontui valtio­päiville vuosittain helmi­kuun alussa ilman erityistä kutsua, ja valtio­päivät kestivät normaalisti 120 päivää.
Vuonna 1983 valtio­päivä­järjestystä muutettiin niin, että varsinaiset valtio­päivät jatkuivat yhtä­jaksoisesti tai keskeytyksin seuraavien varsinaisten valtio­päivien kokoontumiseen saakka. Säännön­mukaisen vaali­kauden viimeiset valtio­päivät päättyivät silloin, kun edus­kunta oli päättänyt lopettaa istuntonsa ja tasavallan presidentti julisti eduskunnan työn päättyneeksi siltä vaali­kaudelta. Samoin on laita nykyisen, vuonna 1999 säädetyn perustus­lain mukaan.
Ylimääräiset valtiopäivät.
Vuosien 1906 ja 1928 valtio­päivä­järjestysten mukaan edus­kunta voitiin tarvittaessa kutsua myös "yli­määräisille valtio­päiville". Kutsun antoi Venäjän vallan aikana keisari, Suomen itsenäisyyden aikana presidentti. Yli­määräisillä valtio­päivillä voitiin ottaa käsiteltäväksi ainoastaan ne asiat, joita varten edus­kunta kutsuttiin koolle tai jotka hallitus muuten eduskunnalle esitti tai mitkä sellaisiin asioihin erottamattomasti kuuluivat. Ylimääräiset valtiopäivät mahdollistivat tärkeän asian nopean käsittelyn, etenkin kun niiden aikana ei poikkeuksellisesti ollut voimassa mahdollisuutta lykätä lakien hyväksymistä määrävähemmistöllä (paitsi tietenkin perustuslainmuutosten kohdalla). Yli­määräiset valtio­päivät pidettiin vain neljä kertaa, vuosina 1910, 1918, 1932 ja 1935. Näistäkin itse asiassa vain vuoden 1932 ylimääräiset valtiopäivät saivat jotain hyödyllistä aikaan.
Vuoden 1910 ylimääräisillä valtiopäivillä eduskunnan olisi pitänyt uuden yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä koskevan lain mukaan valita Suomen edustajat Venäjän duumaan. Eduskunta piti yksimielisesti vaatimusta laittomana ja kieltäytyi valitsemasta edustajia. Loukkaantuneena keisari Nikolai II hajotti eduskunnan.
Vuoden 1918 ylimääräisillä valtiopäivillä Paasikiven senaatti esitti hyväksyttäväksi uuden monarkistisen hallitusmuodon, mutta sen tueksi ei saatu kiirellisyyteen vaadittavaa 5/6 määräenemmistöä, ja esitys jäi lepäämään vaalien yli. Sen jälkeen valtiopäivien huipennukseksi muodostui Suomen kuninkaanvaali, joka jäi kuitenkin kuolleeksi kirjaimeksi, sillä valittu kuningas ei koskaan saapunut Suomeen.
Vuoden 1932 ylimääräisillä valtiopäivillä hyväksyttiin Sunilan hallituksen esitys kieltolain kumoamisesta ja valtion alkoholiliikkeen perustamisesta.
Vuoden 1935 ylimääräisillä valtiopäivillä oli tarkoitus ratkaista pitkään vellonut kiista Helsingin yliopiston opetuskielistä (ks. Suomen kielipolitiikan historia) Kivimäen hallituksen esittämän kiintiöjaon mukaisesti. Ajateltiin, että juuri ylimääräisillä valtiopäivillä nin sanotun "aitosuomalaisen rintaman" puolueet eivät voisi määrävähemmistöllään lykätä asian päättämistä. Eivät voineetkaan, mutta ne pistivät pystyyn yhdeksän päivää kestäneen jarrutuskeskustelun, joka esti päätöksen tekemisen. Presidentti P. E. Svinhufvud antoi lopulta periksi ja määräsi valtiopäivät päätettäviksi.
Koska kokemukset eivät pääosin olleet rohkaisevia, ei ylimääräisiin valtiopäiviin turvauduttu enää myöhemmin lain suomasta mahdollisuudesta huolimatta.


Ruotsin valtiopäivät.
Ruotsin valtiopäivät eli Ruotsin eduskunta ("Riksdag") on Ruotsin lakeja säätävä elin. Se kokoontuu vaaleilla valittuna ryhmänä puhemiehen johtamana. Ruotsiin tuli vuonna 1909 pitkän julkisen keskustelun jälkeen osittainen äänioikeus toiseen kamariin, ja yleinen ja yhtäläinen äänioikeus lopulta 1921.
Kahdeksan puoluetta, jotka Ruotsin valtiopäivillä ovat edustettuna suuruusjärjestyksessä (valittuna edellisissä eduskuntavaaleissa), ovat Ruotsin sosiaalidemokraattinen työväenpuolue (30,66 %), Maltillinen kokoomus (30,06 %), Ympäristöpuolue Vihreät (7,34 %), Ruotsin liberaali kansanpuolue (7,06 %), Ruotsin keskustapuolue (6,56 %), Ruotsidemokraatit (5,70 %), Ruotsin vasemmistopuolue (5,60 %) sekä Ruotsin kristillisdemokraatit (5,60 %).
Ruotsin politiikka ja hallinto.
Ruotsin valtio on virallisesti perustuslaillinen monarkia, jonka muodollinen päämies on kuningas. Lainsäädäntövaltaa Ruotsissa käyttää yksi­kamarinen parlamentti, toimeenpanovaltaa pää­ministerin johtama hallitus ja tuomiovaltaa riippumattomat oikeusistuimet. Parlamentarismi on ollut käytössä vuodesta 1917 ja naisilla ääni­oikeus vuodesta 1919.
Ruotsissa on käytössä suhteellinen vaalitapa. Ruotsin vaalijärjestelmä on samantyyppinen kuin mikä on käytössä myös esimerkiksi Saksassa.
Ruotsissa on vallalla monipuoluejärjestelmä, ja suurin puolue johtaa hallitusta keski­suurten ja pienten puolueiden kera. Perinteisesti suurin johtava puolue on Ruotsissa ollut Sosiaalidemokraattinen työväenpuolue, jonka vaikutus on Ruotsin politiikassa suurta. Liittoutunut keskusta-oikeisto onnistui kuitenkin murentamaan sosiaalidemokraattien valta-asemaa, vaalien 2006 jälkeen keskusta-oikeisto on johtanut Ruotsia. Sosiaalidemokraatit ovat harjoittaneet tämän jälkeen vielä tiiviimmin vuonna 1998 aloitettua yhteistyötä vihreiden ja vasemmiston kanssa. Vuoden 2010 vaaleissa oikeisto-vasemmisto-vastakkainasettelu näkyi jo selvästi, ja siitä oli eniten etua oikeistoenemmistölle. Sen jälkeen punavihreät puolueet purkivat vaaliliittonsa.
Valtiopäivävaalien jälkeen puolueiden kannatuslukemat on ailahdelleet. Useissa gallupeissa vihreiden ja liberaalin kansanpuolueen kannatus on ollut pääsääntöisesti nousevaa. Sosiaalidemokraattien kannatus valui puoluejohdon korruptiokohun seurauksena hetken vihreisiin, joille mitattiin huimia lukemia. Sosiaalidemokraatit ovat sittemmin kirineet kokoomuksen ohi jälleen valtakunnan ykköspuolueeksi. Vasemmisto- ja keskustapuolueen kannatus on pysynyt samoissa lukemissa, mutta konservatiivisten kristillisdemokraattien ja ruotsidemokraattien kannatus on ollut jatkuvasti laskussa. Oikeistoallianssin yhtenäisyyttä on murtanut liberaali- ja konservatiivipuolueiden väliset erimielisyydet sosiaalipolitiikasta.
Ruotsalaiset puolueet.
Ruotsin valtiopäivien puoluejakauma 2006-2010; Punertavat värit kuvaavat vasemmistoa, sinertävät oikeistoa, vaaleanvihreä keskustaa ja kirkkaanvihreä vihreitä.
Ruotsalaisten puolueiden 2000-luvulla syntyneet kaksi vastakkaista liittoutumaa vaikuttavat merkittävästi Ruotsin valtiopäivillä. Ruotsin oikeisto koostuu konservatiivisista, liberaalisista ja keskusta-oikeistosta. Jo vuonna 1998 syntyneen vasemmistoliittoutuman muodostaa perinteinen vasemmisto ja vihreät.
Valtiopäivävaalit 2010.
Vuoden 2010 valtiopäivävaaleissa puolueet jakautuivat keskusta-oikeistolaiseen allianssiin ("Den borgerliga alliansen") ja punavihreään vasemmistoon ("De rödgröna"). Keskusta-oikeiston muodostivat Maltillinen kokoomus, Kansanpuolue liberaalit, Keskusta sekä Kristillisdemokraatit. Punavihreän vasemmiston muodosti Ruotsin sosiaalidemokraattinen työväenpuolue, Ympäristöpuolue Vihreät sekä Vasemmisto. Sosiaalidemokraattisen puolueen perinteinen ykkössija säilyi vaikka Maltillinen kokoomus nousi kannatuksellaan hyvin lähelle sosiaalidemokraatteja. Käytännössä kuitenkin keskusta-oikeisto voitti suurempana allianssina punavihreän vasemmiston. Ruotsidemokraatit sai peräti 20 täysin uutta kansanedustajapaikkaa vaaleissa ja 5,7 % äänistä. Vaikka keskusta-oikeistolainen allianssi sai enemmän ääniä kuin punavihreä vasemmisto, se ei silti yltänyt enemmistöön eli 175 kansanedustajaan valtiopäivillä, joten porvaripuolueet muodostivat vähemmistöhallituksen. Uuden hallituksen tärkeimmät ministerit olivat samat kuin aiemmassa hallituksessa ja pääministerinä jatkoi Maltillisen kokoomuksen puheenjohtaja Fredrik Reinfeldt. Vuoden 2011 maaliskuussa Sosiaalidemokraattisen puolueen uudeksi puheenjohtajaksi vaihtui Håkan Juholt Mona Sahlinin jättäydyttyä pois puheenjohtajan tehtävistä.
Kuten oheisessa kartassa näkyy, vaaleissa keskusta-oikeiston kannatus oli suurinta Etelä-Ruotsin kunnissa ja suurkaupungeissa kun taas punavihreiden kannatus oli suurinta keskiruotsalaisissa teollisuuskunnissa ja Pohjois-Ruotsin suurkunnissa.


Churchill.
__NOTOC__


Linkin Park.
Linkin Park on yhdysvaltalainen vaihtoehtorockia soittava yhtye Agoura Hillsistä, Kaliforniasta. Vuonna 1996 perustetun yhtyeen albumeja on myyty vuodesta 1996 lähtien maailmanlaajuisesti yli 50 miljoonaa kappaletta ja Suomessa lähes 160 000 kappaletta. Yhtye on voittanut kaksi Grammy-palkintoa. Linkin Park on julkaissut viisi studioalbumia: "Hybrid Theoryn" vuonna 2000, "Meteoran" vuonna 2003, "Minutes to Midnightin" vuonna 2007, "A Thousand Sunsin" vuonna 2010 ja "Living Thingsin" vuonna 2012.
Linkin Parkin musiikkityyli on vaihdellut vuosien varrella. Ensimmäisten albumien aikaan tyyli oli lähinnä nu metalia ja rapcorea, kolmas albumi puolestaan on enemmänkin kevyempää alternative rockia. Neljännellä albumilla yhtye jatkoi tällä tyylillä vielä pidemmälle. Albumi sisältää rockia, hip hopia, akustista, elektronista ja skrätsäystä.
Alkuvuodet (1996—1999).
Vuonna 1996 MC Mike Shinoda ja kitaristi Brad Delson valmistuivat Agoura High Schoolista, ja alkoivat soittaa yhdessä ystävänsä rumpali Rob Bourdonin kanssa SuperXero-nimisessä yhtyeessä. Delson tapasi myöhemmin opiskellessaan Kalifornian yliopistossa basisti David Farrellin. Shinoda puolestaan tapasi Joe Hahnin opiskellessaan piirtämistä Art Center College of Design -nimisessä koulussa. Kun Farrell ja Hahn myöhemmin liittyivät SuperXeroon, lyhennettiin nimi muotoon Xero. Myöhemmin yhtyeeseen liittyi laulajaksi Mark Wakefield. Tällöin yhtye nauhoitti ensimmäisen demonsa kasetille. Pian Wakefield kuitenkin lähti yhtyeestä, ja hänestä tuli Taprootin manageri.
Wakefieldin lähdettyä yhtye alkoi etsiä uutta laulajaa. Shinoda ja Delson lähettivät nauhoittamansa instrumentaalikasetin arizonalaiselle Chester Benningtonille, joka oli toiminut eri yhtyeissä jo 16-vuotiaasta asti. Chester nauhoitti kasetille lauluaan ja soitti sen puhelimitse Shinodalle. Yhtye ällistyi Benningtonin laulutaidoista ja otti hänet mukaan yhtyeeseen. Samoihin aikoihin yhtyeen nimi vaihtui Hybrid Theoryksi. Yhtye julkaisi ensimmäisen, "Hybrid Theory EP":n, vuoden 1999 puolivälissä. Sitä painettiin vain 1 000 kappaletta. Levy oli itse tuotettu omakustanne.
Yhtye teki vuonna 1999 Warner Brosin kanssa levytyssopimuksen. Nimeä jouduttiin vaihtamaan vielä kerran, tällä kertaa Hybrid-nimisen brittiyhtyeen takia. Uutta nimeä pohdittiin pitkään, kunnes Bennington ehdotti nimeä Lincoln Park. Bennington ajoi joka päivä töihin mennessään kyseisen paikan ohitse. Yhtye ehti toimia nimellä vähän aikaa, mutta kun alettiin tehdä kotisivuja, ilmeni että verkkotunnus lincolnpark.com oli jo varattu. Näin yhtye päätti muokata nimensä muotoon Linkin Park.
"Hybrid Theory" (2000—2002).
Lokakuussa vuonna 2000 Linkin Park julkaisi debyyttialbuminsa "Hybrid Theoryn", joka oli nauhoitettu ilman basisti Dave Farrellia, joka ei muiden projektiensa vuoksi ehtinyt mukaan äänittämään albumia. Albumin tuottamisesta vastasi Don Gilmore Albumia on myyty maailmanlaajuisesti yli 24 miljoonaa kappaletta, pelkästään Yhdysvalloissa 10 miljoonaa. Suomessa albumia on myyty 62 500 kappaletta eli tuplaplatinaa. "Hybrid Theory" on maailman 21. myydyin debyyttialbumi ja myydyin niin sanottu nu metal -genren albumi. Siitä tuli julkaisuvuotensa myydyin albumi Yhdysvalloissa. Albumi sijoittui Billboard 200 -listan kakkossijalle ja saavutti hyviä listasijoituksia ympäri maailmaa. "Hybrid Theorylta" julkaistiin neljä singleä: "One Step Closer", "Crawling", "Papercut" ja "In the End". "Crawling"-kappale sai Yhdysvalloissa Grammy-palkinnon kategoriassa "Best Hard Rock Performance". Albumin singlejä on voinut kuulla myös elokuvissa "Dracula 2000", "Little Nicky" ja "Valentine".
Linkin Park perusti oman kiertueen nimeltä "Projekt Revolution", jolla vieraili monia suosittuja yhtyeitä, kuten Cypress Hill, Adema ja Snoop Dogg. Reilun vuoden aikana Linkin Park oli esiintynyt yli 320 konsertissa. Yhtye kuvasi materiaalia keikoilta ensimmäiselle DVD-julkaisulleen, "Frat Party at the Pankake Festival", joka julkaistiin marraskuussa 2001.
Heinäkuussa 2002 Linkin Park julkaisi ensimmäisen remix-albuminsa, "Reanimationin". Se sisältää remix-versiot kaikista "Hybrid Theoryn" kappaleista, vuonna 2001 äänitetystä kappaleesta ”My December” ja "Hybrid Theory EP":n vitosraidasta, ”High Voltagesta”. Projektin tuottaja oli Mike Shinoda ja levyllä esiintyy monia vierailevia artisteja, kuten Black Thought (The Roots), Aaron Lewis (Staind) ja Jonathan Davis (Korn). Albumilta julkaistiin singlenä ”Points of Authority” -kappaleen uudelleenmiksaus nimeltään ”Pts.OF.Athrty”. Albumia myytiin debyyttiviikolla noin 270 000 kappaletta.
"Meteora" (2002—2004).
Chester Bennington MTV Asia Aid -tapahtumassa vuonna 2005.
Linkin Park julkaisi toisen studioalbuminsa "Meteoran" maaliskuussa 2003. "Meteoran" musiikki on nu metalia, kuten aiemmankin albumin. Albumi nousi heti listojen kärkeen niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassakin. "Meteoraa" myytiin yli 800 000 kopiota ensimmäisellä viikolla, mikä oli ennätysmäisen korkea luku. Albumia on myyty maailmanlaajuisesti 11 miljoonaa kappaletta, joista noin puolet Yhdysvalloissa. Albumilta julkaistiin viisi singleä, joihin julkaistiin myös musiikkivideot: ”Somewhere I Belong”, ”Faint”, ”Numb”, ”From the Inside” ja ”Breaking the Habit”. Kappale ”Lying from You” julkaistiin vain radiosinglenä.
Albumin hyvän suosion myötä yhtye järjesti toisen kerran Projekt Revolution -kiertueen, jossa olivat mukana mm. Mudvayne, Xzibit ja Jurassic 5. Metallica kutsui Linkin Parkin soittamaan "Summer Sanitarium Tourille" vuonna 2003, jossa oli mukana myös Limp Bizkit, Mudvayne ja Deftones. Marraskuussa 2003 yhtye julkaisi live-dvd:n/cd:n "Live in Texas". Se kuvattiin kahtena päivänä Texasin Dallasissa ja Houstonissa. Ne on leikattu yhtenäiseksi, joten yhtye piti kummassakin konsertissa samoja vaatteita. DVD:llä on seitsemäntoista kappaletta ja CD:llä kaksitoista. Alkuvuodesta 2004 Linkin Park aloitti maailmankiertueen nimeltä "Meteora World Tour", jolla olivat mukana myös Hoobastank, P.O.D. ja Story of the Year.
Meteora keräsi paljon palkintoja ja kunnianosoituksia. Yhtye palkittiin MTV Video Music Awardseissa parhaasta rock-videosta (”Somewhere I Belong”) ja katsojien valinta -palkinnon se sai kappaleesta ”Breaking the Habit”. Linkin Park sai myös merkittävän tunnustuksen vuoden 2004 Radio Music Awardseissa, kun se palkittiin Vuoden yhtye ja Vuoden laulu (”Numb”) -palkinnoilla. Vaikka "Meteora" ei ollut läheskään yhtä menestynyt kuin "Hybrid Theory", se oli kolmanneksi myydyin albumi Yhdysvalloissa vuonna 2003.
Sivuprojektit (2004—2006).
"Meteoran" menestyksen jälkeen yhtye lykkäsi uuden studioalbumin tekemistä muutamalla vuodella. Bennington esiintyi DJ Lethalin kappaleella "State of the Art" ja muut työskentelivät Dead By Sunrisen kanssa, paitsi Mike Shinoda, joka teki remix-version ”Enjoy The Silence” -kappaleesta, ja se julkaistiin Depeche Moden kokoelmalevyllä Remixes 81-04.
Vuoden 2004 lopulla yhtye julkaisi yhdessä räppäri kanssa "Collision Course" -nimisen lyhytalbumin, joka sisältää yhteensovituksia räppärin ja Linkin Parkin kappaleista. Albumilta julkaistu single "Encore" voitti Grammy-palkinnon kategoriassa Best Rap/Sung Collaboration. Albumi pääsi myös hyville listasijoituksille.
Shinoda perusti sivuprojektinaan uuden yhtyeen, Fort Minorin. Jay-Z:n tuella Fort Minor julkaisi debyyttialbuminsa "The Rising Tied", joka sai kriitikoilta kehuja.
Linkin Park osallistui myös lukuisiin hyväntekeväisyystapahtumiin. Erityisesti yhtye keräsi rahaa Hurrikaani Charleyn (2004) ja Hurrikaani Katrinan (2005) uhreille. Yhtye lahjoitti 75 000 dollaria "Special Operations Warrior Foundationiolle" maaliskuussa 2004. He auttoivat myös Intian valtameren maanjäristyksen uhreja vuonna 2004 järjestämällä useita hyväntekeväisyyskonsertteja ja perustamalla uuden rahaston nimeltä "Music for Relief". Yhtye osallistui Live 8-hyväntekeväisyyskonserttiin, joka perustettiin maailmanlaajuisen tietoisuuden lisäämiseksi.
"Minutes to Midnight" (2006—2008).
Chester Bennington esiintymässä Sonisphere-festivaalilla Kirjurinluodossa 25. heinäkuuta 2009.
Yhtye palasi levyttämään uutta albumia studioon vuonna 2006. Albumin tuottajaksi yhtye valitsi Rick Rubinin yhdessä Mike Shinodan kanssa. Linkin Parkin kolmas studioalbumi, "Minutes to Midnight" julkaistiin Yhdysvalloissa 15. toukokuuta 2007 ja Suomessa 16. toukokuuta. Albumin nimi julkistettiin 6. maaliskuuta ja samalla lähti Linkin Parkin virallisilla kotisivuilla laskuri laskemaan minuutteja albumin ilmestymiseen. Samalla yhtye julkaisi uuden logon. Suomessa albumi debytoi virallisen albumilistan ensimmäisellä sijalla, kuten myös noin 30 muussa maassa mukaan lukien Yhdysvallat ja Iso-Britannia.
Linkin Parkin soittama musiikki muuttui tällä albumilla merkittävästi edellisiin albumeihin verrattuna. Kun kaksi aiempaa albumia ovat tyyliltään niin sanottua "nu-metalia", edustaa "Minutes To Midnight" lähinnä vaihtoehtorockia ja siihen sekoitettua punk-tyyliä. Shinodan räppäystä on vähennetty huomattavasti, ja Bennington laulaa rauhallisemmin ja pehmeämmin kuin aikaisemmin. Albumi on kriitikoiden arvosteluissa kiistelty: osa pitää vanhaa tyyliä parempana, osa uutta. Kiistellyistä mielipiteistä huolimatta levyä on myyty jo monta miljoonaa kappaletta ja se on saavuttanut kultaa tai platinaa huomattavan monessa maassa. Tähän mennessä albumia on myyty maailmanlaajuisesti yli kahdeksan miljoonaa kappaletta. Singleiksi musiikkivideoiden kanssa albumin 12 raidasta julkaistiin seuraavat viisi kappaletta: ”What I've Done”, ”Bleed It Out”, ”Shadow of the Day”, ”Given Up” ja ”Leave Out All the Rest”. Ensimmäinen single ”What I've Done” julkaistiin 2. huhtikuuta 2007, ja se sisältyy myös Transformers -elokuvan soundtrackille. Myöhemmin samana vuonna yhtye voitti American Music Awardeissa palkinnon "Favorite Alternative Artist". Linkin Park esiintyy Busta Rhymesin kappaleella ”We Made It”, joka julkaistiin 29. huhtikuuta 2008.
Linkin Parkin live-esiintymisiin kuuluivat muun muassa Live Earth Japanissa 7. heinäkuuta 2007. Yhtye valmistautui matkailuun heidän neljännelle Projekt Revolution -kiertueelle. Linkin Park kävi vuonna 2008 ensimmäistä kertaa Suomessa, Seinäjoen Provinssirockissa 13. kesäkuuta. Linkin Park julkaisi live CD/DVD:n 25. marraskuuta 2008, jonka nimi on ".
"A Thousand Suns" (2008—2011).
Lokakuussa 2008 Mike Shinoda kirjoitti blogissaan, että hän, Phoenix ja Hahn ovat aloittaneet uusien kappaleiden kirjoittamisen Hahnin kotona, ja äänitykset alkavat lähiaikoina. Chester Bennington kertoi, että uusi albumi tulee olemaan konseptialbumi. Joulukuussa 2008 Digidesign antoi yhtyeelle mahdollisuuden kokeilla uutta Pro Tools 8 -ohjelmaa. Kokeilun tuloksena Shinoda ja Bourdon tekivät instrumentaali-kappaleen nimeltä ”Lockjaw”.
Mike Shinoda ja Chester Bennington Porin Sonispheressä 2009.
18. toukokuuta 2009 Linkin Park julkaisi singlen ”New Divide”, joka tehtiin ' -elokuvaan. Yhtyeen sivuilla oli samanlainen laskuri biisin julkaisemiseen, kuten he olivat aikoinaan tehneet albumin "Minutes to Midnight" kanssa. Single nousi kahdessa päivässä iTunesin top 10 -listan kärkisijoille. Musiikkivideon kappaleeseen ohjasi Joe Hahn, ja se julkaistiin 12. kesäkuuta.
Toukokuussa 2009 Linkin Park ilmoitti, että yhtyeen uusi studioalbumi ilmestyy vuonna 2010 ja myös sen tuottamisesta vastaa Rick Rubin. Mike Shinodan antamassa haastattelussa tähti kertoi, että uusi albumi ilmestynee vuoden 2010 ensimmäisellä puoliskolla.
Heinäkuussa 2009 Linkin Park oli Sonisphere-festivaaleilla pitkin Eurooppaa. 25. heinäkuuta 2009 Linkin Park esiintyi Porin Sonisphere-festivaaleilla.
Linkin Park Chilessä vuonna 2010.
19. tammikuuta 2010 Linkin Park julkaisi uuden kappaleen nimeltä ”Not Alone”, joka sisältyy Music for Relief -järjestön "Download to Donate" -kokoelmalle, joka auttaa tukemaan Haitin maanjäristyksen uhreja. 10. helmikuuta 2010 Linkin Park julkaisi kappaleesta musiikkivideon omilla kotisivuillaan. Tämän jälkeen yhtye julkaisi 26. huhtikuuta iPod Touchille, iPadille ja iPhonelle "8-Bit Rebellion"-nimisen pelin, joka sisälsi uuden kappaleen ”Blackbirds”. Kappale avautuu, kun peli on päästy läpi. Mike Shinoda on myös kertonut, että peliin päivitetään sisältöä ajan mittaan.
6. kesäkuuta yhtye ilmoitti, että heidän uusin albuminsa olisi lähes valmis ja julkisti aloittavansa kiertueen loppuvuodesta 2010. Kiertue alkoi Los Angelesista, Kaliforniasta 7. syyskuuta. 12. kesäkuuta Mike Shinoda paljasti, että Linkin Park on melkein saanut päätökseen albumin viimeistelyn, joka sisältää kappalelistan, albumin nimen ja albumin kannen. 1. heinäkuuta 2010 Australian Music Network -lehti kertoi, että uusi albumi julkaistaan syyskuussa 2010. 8. heinäkuuta 2010 Linkin Park virallisesti ilmoitti kotisivuillaan, että uusi albumi "A Thousand Suns" julkaistaan 14. syyskuuta.
Albumin ensimmäinen single, ”The Catalyst” julkaistiin 2. elokuuta. Yhtye esitti kappaleen ensimmäistä kertaa yleisön edessä 12. syyskuuta MTV Video Music Awardseissa. Toinen single, ”Waiting for the End” julkaistiin 5. lokakuuta 2010. ”Burning in the Skies” julkaistiin kolmantena virallisena singlenä "A Thousand Suns" -albumilta 21. maaliskuuta 2011.
Maaliskuussa 2011 Linkin Park osallistui Sendain maanjäristyksen uhrien auttamiseen myymällä Mike Shinodan suunnittelemia t-paitoja. Lisäksi yhtye julkaisi uuden instrumentaalisen kappaleen, nimeltään ”Issho Ni”, joka sisältyi Music for Relief -järjestön uudelle kokoelmalle, "Download to Donate: Tsunami Relief Japan". 13. huhtikuuta 2011 Shinoda vahvisti, että albumin neljäs single tulee olemaan ”Iridescent”. Kappale sisältyy myös ' -elokuvan soundtrackille.
Linkin Parkin A Thousand Suns World Tour -kiertue saapui Helsinkiin 16. kesäkuuta 2011.
"Living Things" (2011–).
Linkin Parkin laulaja Chester Bennington ilmoitti suomalaisen Voicen haastattelussa maaliskuussa 2011, että yhtye aikoo aloittaa uuden albumin työstämisen kyseisellä viikolla. Kesäkuussa 2011 Bennington paljasti Kerrang!-lehden haastattelussa, että he ovat tehneet uutta albumia jo parin kuukauden ajan, ja että uusi albumi tulee varmasti jakamaan mielipiteitä. Heinäkuussa Rolling Stone -lehden haastattelussa Bennington kertoi, että he ovat tehneet jo paljon uusia kappaleita, ja hän olisi "järkyttynyt" mikäli uusi albumi ei tulisi ulos vuonna 2012. Hän kertoi myös, että yhtyeen uusi tavoite on tehdä uusi albumi aina 18 kuukauden välein.
Maaliskuussa Bennington kertoi Kerrang!-lehdelle yhtyeen palaavan juurilleen, tekemällä albumin, joka sisältää aiempaa albumia enemmän kitaransoittoa, isoja kertosäkeitä ja raskaampia elektrosoundeja kuulostamatta liikaa metallilta. Maaliskuun lopussa Mike Shinoda vahvisti yhtyeen kuvaavan musiikkivideota ”Burn It Down” -kappaleeseen, joka tulee olemaan uuden albumin ensimmäinen single. Single julkaistiin 16. huhtikuuta 2012.
15. huhtikuuta Mike Shinoda kertoi blogissaan albumin nimen olevan "Living Things", ja sen tulevan ennakkotilaukseen yhtyeen nettisivujen kautta seuraavana päivänä. 24. toukokuuta yhtyeen kappale ”Lies Greed Misery” sai ensi-soittonsa osana Linkin Parkin järjestämää "scavenger huntia".
”Lies Greed Misery” -kappale kuullaan -pelin trailerissa. Myös ”Castle of Glass” -kappale kuullaan pelissä. Albumin viimeinen kappale, ”Powerless”, soi -elokuvan lopputekstien aikana.
Suomessa Radio Rockin kotisivuilla albumia pystyi kuuntelemaan ennakkoon viikkoa ennen virallista julkaisua.
Musiikkityyli.
Linkin Parkin tyyli on vaihdellut vuosien mittaan. Yhtyeen albumit "Hybrid Theory" ja "Meteora" ovat yhdistelmä alternative metalia, nu metalia ja rap rockia, jossa on vaikutteita ja elementtejä hip-hopista, alternative rockista ja electronicasta. Rolling Stone kuvaili kappaletta ”Breaking the Habit” "riskialttiiksi ja kauniiksi taiteeksi".
"Minutes to Midnight" -albumilla yhtye kokeili vakiintuneita ääniä ja monipuolisemmin tyylejä. Albumi ei enää muistuta nu metalia, vaan enemmänkin punkia ja alternative rockia. Vain kaksi albumin kappaletta sisältää räppiä, joten sen sisältöä voidaan pitää pääosin alternative rockina. Tämä on merkittävä lasku verrattuna aiempien albumien rap-osuuksiin.
Chester Benningtonin ja Mike Shinodan välinen vuorovaikutus lauluissa on tärkeä osa Linkin Parkin musiikkia. Bennington on yleensä päälaulaja ja Shinoda laulaa taustoja tai räppää kappaleissa. Linkin Parkin kolmannella albumilla, "Minutes to Midnight", Shinoda laulaa kokonaan kappaleet ”In Between”, ”Hands Held High” ja albumin bonuskappaleen ”No Roads Left”. "A Thousand Suns" -albumin ensimmäisellä singlellä, ”The Catalyst”, molemmat laulavat. Mike Shinoda totesi, että hän ja muut yhtyeen jäsenet ovat saaneet albumille vaikutteita Public Enemysta ja Chuck D:stä. Albumi sisältää rockia, hip hopia, akustista, elektronista ja skrätsäystä.
Soolourat.
Kaksi Linkin Parkin jäsenistä ovat tehneet Linkin Parkin ohella myös soolouraa. Mike Shinoda Fort Minorin kanssa ja Chester Bennington Dead By Sunrisen kanssa. Fort Minor julkaisi vuonna 2005 varsin hip hop -täytteisen esikoisalbumin nimeltään "The Rising Tied". Benningtonin soololevy piti julkaista vuonna 2007, mutta se sai väistyä, kun Linkin Park alkoikin työstää "Minutes to Midnight" -albumiaan. Chester Benningtonin luotsaama Dead By Sunrise julkaisi "Out of Ashes" -nimisen albumin lopulta vuonna 2009.
Jäsenet.
Dave Farrell, yhtyeen basisti, esiintymässä Sonisphere-festivaalilla Kirjurinluodossa Porissa 25. heinäkuuta 2009.
Palkinnot.
Linkin Park on voittanut monia eri musiikki-alan palkintoja.
Aiheesta muualla.
*


Hollolan lentokenttä.
Hollolan lentokenttä on yksi alun perin talvisodan tarpeisiin rakennetuista lentokentistä. Nykyään sinne voivat laskeutua lähinnä helikopterit esimerkiksi sotaharjoituksissa. Luokitellaan alemman tason lentokentäksi eli lentopaikaksi. Lentokenttää kutsutaan myös sijaintinsa vuoksi "Hälvälän lentokentäksi".
Hollolan lentokenttä kuuluu Hämeen rykmentin hallinnoimaan sotilasalueeseen, joten sinne on pääsy kielletty ilman lupaa. Lähellä kentän itäpuolella on Hälvälän ampumarata.
Sorakenttähanke.
Valtio osti Hollolan lentokentän maat Pyhäniemen kartanolta jo ennen talvisotaa. Talvella neljän kuukauden ajan alettiin rakentaa Suomessa 30 sora- tai luonnonpintaista lentokenttää, joista Hollolan lentokenttä on yksi. Päijät-Hämeeseen rakennettiin tuolloin neljä lentokenttää: Hollolan, Padasjoen, Selänpään ja Vesivehmaan kentät, jolla on asfaltoituna vielä nykyäänkin toimintaa. Niiltä operoivat pääasiassa lentolaivue 24:n lentokoneet.
Hollolassa toimi myös talvisodan loppupäivinä Pyhäniemen kartanoon tukeutuen lisäksi Hollolan Pyhäniemen lentokenttä, joka sijaitsi Pyhäniemen ympärillä ja sen itäpuolella olevan Vesijärveen kuuluvan lahden jäällä.
Onnettomuuksia.
4. syyskuuta 1944 MY-29 tuhoutui siirtolennolla moottorihäiriön jälkeen pakkolaskussa metsään Hollolassa. Luutnantti A.Kurki kuoli.
Rakentaminen ja lentokentän rakenne.
Lentokentän rakentamisen tärkeimpänä työvoimana olivat paikkakunnan hevosmiehet ja maanviljelijät. Käytössä oli noin 200 hevosta, runsaasti lapiomiehiä ja kaksi puskutraktoria. Kiitoteitä oli neljä, 1 kpl 1200 metriä ja 3 kpl 800 metriä, jotka olivat ristissä keskenään. Kenttä suunniteltiin yhden laivueen tarpeisiin. Lentokonepoteroita rakennettiin 24 kappaletta ja asuinrakennuksia Kastarlammin rannalle. Kaikki rakennukset on myöhemmin purettu. Hollolan lentokenttä valmistui kesällä 1940. Jatkosodan alussa hävittäjälentuelaivueet käyttivät sitä lyhyen aikaa. Myöhemmin jatkosodassa se oli lähinnä välilaskupaikkana. Vuoden 1944 aselevon ja välirauhan jälkeen kenttään käyttivät jonkin aikaa rintamalaivueet.
Ilmailua ja golfia.
Vuosina 1946 - 1959 kenttää käytti Lahden Ilmailukerho. 1960- ja 1970-luvuilla on ollut jonkin verran ilmailutoimintaa, kuten liikelentoja ja taksilentoja. Muutamana vuonna on Helsingistä tuotu lehtiä, kesällä laskeutuen ja talvella pudottaen. Lahden seudun ensimmäiset golfväylät sijaitsivat Hollolan lentokentällä ennen Mukkulan golfkentän rakentamista.
Joukkotapahtumia.
Lentokentälle rajoittuvalla alueella on pidetty Jukolan viesti 1951 ja 1987. Kentällä on järjestetty suviseurat vuosina 1974 ja 1984.
Sotilaslue.
Lentokentän alue maantien länsipuolella ja Kastarlammin entinen alue tien itäpuolella ovat edelleen sotilasaluetta, jossa liikkuminen luvatta on kiellettyä. Aluetta hallinnoi Hämeen rykmentti.


Li Peng.
Lĭ Péng (yksink.: 李鵬, 20. lokakuuta 1928) oli Kiinan kansankongressin puheenjohtaja vuosina 1998 – 2003 ja oli piti hallussaan toiseksi korkeinta virkaa Kiinan kommunistisen puolueen politbyroovaliokunnassa vuoteen 2002 asti. Hän toimi Kiinan kansantasavallan pääministerinä vuosina 1987 – 1998.
Li kannatti varovaista lähestymistä Kiinan talouspoliittisiin uudistuksiin, koska hän oli lähinnä huolestunut sosiaalisen ja poliittisen tasapainon säilyttämisestä. Pääministerinä hän seurasi nopeaa talouskasvua ja jopa 10 prosentin bruttokansantuotteen vuosittaista kasvua. Hän oli osaltaan taltuttamassa verisesti vuoden 1989 Tiananmenin aukion protesteja.
Taustaa.
Li syntyi Chengdussa Sichuanin provinssissa, oli yksi varhaisimmista kommunistipuolueen vallankumouksellisista ja vallankumouksellinen marttyyri. Li joutui 3-vuotiaana orvoksi, kun Guomindang-puolue teloitti hänen isänsä. Li'stä tuli Zhou Enlain adoptiolapsi, joka oli ehkäpä Kiinan kansantasavallan perustajista Maon jälkeen kunnioitetuin hahmo. Vuonna 1945 teini-ikäinen Li liittyi Kiinan kommunistiseen puolueeseen.
Valtaannousu.
Kuten monilla muillakin Kiinan kolmannen sukupolven kommunisteilla, Li'llä on tekninen koulutustausta. Vuonna 1941 hän aloitti opiskelunsa Yan'anin luonnontieteiden instituutissa. Vuonna 1948 hänet lähetettiin Moskovan energiainstituuttiin, josta valmistui vesivoimainsinööriksi. Tänä aikana hän toimi Neuvostoliitossa kiinalaisten opiskelijayhdistyksen puheenjohtajana. Vuotta myöhemmin Zhou Enlaista tuli juuri muodostetun Kiinan kansantasavallan pääministeri ja Li selvisi Kulttuurivallankumouksen mullistuksista.
Li eteni poliittisesti, tullen energiateollisuusasioiden varaministeriksi vuonna 1979 ja varsinaiseksi ministeriksi kaksi vuotta myöhemmin. Vuosina 1979 – 1983 hän palveli myös energiateollisuusministeriön valtuusryhmän sihteerinä, energia- ja vesivarantoministeriön varaministerinä ja valtuusryhmän varasihteerinä.
Li valittiin vuonna 1982 12. kansankongressissa kommunistipuolueen keskuskomiteaan ja nousi tämän jälkeen Politbyroon, puoluesihteeriöön vuonna 1985 ja politbyroovaliokuntaan kaksi vuotta myöhemmin, jolloin hänestä tuli vt. pääministeri. Vuoden 1983 alusta lähtien Li Peng toimi valtioneuvoston pääministerinä. Vuodesta 1985 hän työskenteli samanaikaisesti valtion opetuskomissiosta vastuussa olevana ministerinä.
Tässä asemassaan, kun poliittinen tyytymättömyys ja sosiaaliset ongelmat, kuten "kaupunkeihin kohdistuva muuttoliike" ja "koulujen tilanahtaus" ilmenivät, Li siirti suuntautumistaan päivittäisistä huolistaan energia-, viestintä- ja raaka-ainesektorista puolueen sisäisiin väittelyihin markkinauudistusten tahdista.
Kun opiskelijat ja intellektuellit kehottivat suurempiin uudistuksiin, eräissä puoluevanhimmissa kasvoi pelko uudistusten aiheuttamaa epävakautta kohtaan, joka uhkasi nakertaa pohjan niiden perimmäiseltä tarkoitukseltaan – talouskehitykseltä, Li'n uran keskipisteeltä.
Pääministeriys.
Hu Yaobangia, Deng Xiaopingin suojattia ja uudistusten johtohahmoa, syytettiin protesteista ja pakotettiin eroamaan kommunistipuoleen pääsihteerin virastaan tammikuussa 1987. Pääministeri Zhao Ziyangista tehtiin pääsihteeri ja Li Pengistä vastaavasti pääministeri.
Zhaon päästyä puolueen pääsihteeriksi, vuonna 1988 hänen ehdotuksensa hintauudistusten kiihdyttämisestä johti rehottavan inflaation laajamittaiseen arvosteluun ja loi uusia vastustajia uudistuksilleen, jotka kannattivat laajempaa taloushallinnan keskittämistä ja länsimaiden vaikutteiden tiukempaa kieltämistä. Tämä kiihdytti poliittista keskustelua, joka lämpeni enemmälti vuoden 1989 talvena.
15. huhtikuuta 1989, Hu Yaobangin kuolema yhdistettynä korkean inflaation aiheuttamaan talousahdinkoon, edesauttoi opiskelijoiden, intellektuellien ja muun tyytymättömän kaupunkiväestön yhteisen laajamittaisen protestiliikkeen syntymiseen.
Opiskelijamielenosoittajat ottivat kaiken hyödyn irti löyhentyneestä poliittisesta ilmapiiristä, reagoiden useisiin tyytymättömyyttä aiheuttaviin syihin. Yhdessä vieläkin vaikutusvaltaa omaavien vallankumouksellisvanhimpien kanssa, Li ja puoluevanhimmat tulivat vastapäiseen johtopäätökseen, jossa valittivat nopeiden muutostahtien olevan syyllisiä opiskelijoiden seassa kypsyvään sekaannukseen ja ärtyneisyyteen.
Pekingissä yliopisto-opiskelijat ja muut kansalaiset majoittautuivat Tiananmenin aukiolle suremaan Hu'n kuolemaa ja protestoimaan uudistusten toppuuttelijoita vastaan. Mielenosoitukset kasvoivat hallituksen toimista huolimatta ja he peräänkuuluttivat korruption kitkemistä ja ihmisoikeuksien turvaamista. Protestit levisivät moniin muihinkin kaupunkeihin, kuten Shanghaihin ja Guangzhouhun. Samoihin aikoihin Itä-Euroopan sosialistiset valtiot olivat luhistumispisteessä.
Konservatiiviset kansantasavallan johtajat olivat kauhuissaan ajatuksestakin että Tiananmenin mielenosoitukset voisivat johtaa hallituksen kaatumiseen juuri sinä aikana, kun poliittinen tasapaino oli erityisen tärkeää talousuudistusten ja modernisaation kannalta. Li toimi etulinjassa mielenosoitusten lopettamisen puolesta, tarvittaessa voimakeinoin, ja oli tärkeänä tekijänä korkeimman johtajan, "Deng Xiaopingin", taivuttelussa heidän puolelleen. Li julisti poikkeustilan Pekingiin 20. toukokuuta 1989. Kesäkuussa Li'tä vastustanut pääsihteeri "Zhao Ziyang" erotettiin virastaan, pidätettiin ja aseistautuneet joukot marssivat Pekingiin satojen ihmishenkien kustannuksella.
Tiananmenin kriisin jälkeen Li uudelleenvalittiin korkea-arvoiseen päätöselimeen, politbyroovaliokuntaan. Li yrittikin konservatiivien tuella, kuten Chen Yu'n, perua muutamia aikaisempia talousuudistuksia ja lisätä hallintosuunnittelun roolia. Kuitenkin näitä Li'n tavoitteita vastustettiin maaherrojen ja Deng Xiaopingin toimesta ja vuoden 1992 Dengin kuuluisaa "etelänmatkaa" pidettiin ojennuksena talouskonservatiiveille. Tiananmenin jälkeen Li'n muotoilema ehdotus markkinoiden roolin vähentämisessä sai vastaansa suuren vastustuksen hallinnon sisällä ja siten hylättiin.
Hän pysyi pääministerinä vuoteen 1998 asti, jolloin hän oli istunut tehtävässään kaksi kautta, eli perustuslain säätämän enimmäismäärän. Tämän jälkeen hänet nimitettiin kansankongressin puheenjohtajaksi. Li käytti suuren osan ajastaan hänen ns. elämäntyönsä, Kolmen solan padon valmistumisen valvomiseen. Insinööritaustan omaava Li, kuten useimmat ikäisensä, käytti suuren osan urastaan suuren ja kasvavan energiateollisuuden eteenpäin viemisessä, ja piti itseään rakentajana ja uudistajana.


Luonnonvalinta.
Luonnonvalinta on evoluutioprosessi, jossa perinnölliset hyödylliset ominaisuudet runsastuvat ja haitalliset harvinaistuvat populaatiossa eri sukupolvien aikana. Luonnonvalinta kohdistuu eliöiden fenotyyppiin eli ilmiasuun. Pitkän ajan kuluessa luonnonvalinnan passiivinen prosessi voi johtaa uusiin adaptaatioihin tai lajiutumiseen.
Historia.
Luonnonvalinnan käsitteen kehittivät brittiläiset naturalistit Charles Darwin ja Alfred Russel Wallace. Darwinin pääteos "Lajien synty" ("On the Origin of Species", julk. 1859) oli ensimmäinen selvitys luonnonvalinnan toiminnasta ja vaikutuksesta eliölajien kehitykseen. Luonnonvalinta on nykyisen evoluutioteorian perusta ja pääasiallinen eliöiden kehitystä selittävä mekanismi. Populaatiogenetiikan yksi perustajista, R. A. Fisher laajensi teoksessaan "The Genetical Theory of Natural Selection" luonnonvalinnan perusteoreeman tarkoittamaan sitä, kuinka eliöpopulaation kelpoisuuden kasvuvauhti on sama kuin kelpoisuuden geneettinen varianssi kyseisenä ajankohtana, jolloin populaation kelpoisuus kasvaa niin kauan kuin populaatiossa on kelpoisuuden muuntelua.
Luonnonvalinnan mekanismit.
Luonnonvalinta on kuvattu loogisten väitteiden sarjana,
Luonnonvalinta koostuu siis osista kuten muuntelusta (yksilöillä erilaisia ominaisuuksia), periytyvyydestä (ominaisuudet periytyvät vanhemmilta niiden jälkeläisille, ominaisuuksien periytyvyyden aste eli "heritabiliteetti" vaihtelee), hyödyllisistä ominaisuuksista, (jotkut ominaisuudet parantavat menestystä tietyssä ympäristössä), lisääntymiskyvystä (jotkut yksilöt lisääntyvät muita paremmin) ja hyödyllisten ominaisuuksien kasaantumisesta (menestystä auttavat ominaisuudet lisääntyvät populaatiossa sukupolvien aikana).
Yksilön elinaikanaan hankkimat ominaisuudet eivät kuitenkaan periydy jälkeläisille, kuten 1800-luvun lamarckistit uskoivat. Kuitenkin populaatioissa tai pienemmissä ryhmissä opitut hyödylliset piirteet, kuten esimerkiksi kokemuksen kartuttama metsästystaito, voivat siirtyä sukupolvesta toiseen kulttuurievoluution kautta. Ympäristöllä on myös suoraa vaikutusta perimään epigeneettisen periytymisen kautta.
Luonnonvalinnan muodot.
a>. Kuvassa oleva yksilö kuitenkin on mutaatiosta johtuen albiino. Luonnonvalinta ei kuitenkaan suosi albiinoja, koska pedot huomaavat ne helpommin ja ne eivät pärjää kilpailussa naaraista värikkäämmille koiraille.
Jos ominaisuus on neutraali, siihen ei kohdistu luonnonvalintaa ja siihen vaikuttavien alleelien frekvenssit muuttuvat vain geneettisen ajautumisen vaikutuksesta. Tällöin populaation muuntelu useimmiten vähenee. Jos populaation koko on riittävän suuri, eikä geneettisen ajautumisen vaikutus siten pääse kasvamaan liian suureksi, pysyvät alleelien frekvenssit Hardyn–Weinbergin tasapainossa.
Ihminen ja luonnonvalinta.
Ihmisten toimet ovat myös vaikuttaneet luonnonvalintaan. Villiintyneet kotieläimet ovat tappaneet sukupuuttoon useita kotoperäisiä lajeja muun muassa Galápagossaarilla ja Australiassa kilpaillessaan luonnonvaraisten eläinten kanssa samasta ravinnosta tai käyttäen puolustuskyvyttömiä lajeja ravinnokseen. Tasapaino järkkyy, kun alueelle kuulumaton laji leviää.


Plato.
Plato on olutpanimoiden käyttämä yksikkö, joka ilmoittaa sokerin määrän vierteessä. Plato ilmoitetaan asteina (esimerkiksi 2° Plato). Erityisesti saksalaisissa ja tšekkiläisissä oluissa saattaa nähdä oluen Plato-vahvuuden painettuna etikettiin.


Luettelo punakaartilaisista.
Tämä on luettelo punaisen kaartin pohjoisrintaman yms. johtajista.
Rintamapäälliköt ja paikalliskomentajat.
Kurun punakaartin päällikkö. Yhdysvaltain kansalainen. Hän oli mukana Kurun ja Aitolahden taisteluissa, sekä viimeiseksi lähellä Sääksjärven pysäkkiä, jossa Kurun kaarti oli asemissa Teiskosta karattuaan. Sen jälkeen hän ajoi partansa ja katosi. Hän juopotteli joidenkin valkoisten upseerien kanssa ja pakeni takaisin Atlantin taakse.
Komppanian päälliköitä.
Hämeenkyrön punakaartin päällikkö Kaarlo Linne vaimoineen
Ylipäälliköt.
Heikki Kaljunen mainitaan olleen yksi Terijoen punakaartin perustajista. Hän johti jo tammikuussa punaisten sotaretkiä Karjalassa. Ampui Viipurissa ylioppilas Petter Siilin ja Terijoen asemalla useita sotavankeja, mm. kansakoulun opettaja Emil Leander Louhelaisen Terijoelta. Pakeni kansalaissodan jälkeen Venäjälle. Vangittiin puhdistuksissa ja katosi Stalinin vankileiriltä 1930-luvulla.
Työväentalon vahtimestari. Taipalsaaren punakaartin päällikkö. Rintamankomentajan adjutantti.Myöhemmin rintamapäällikkönä Viipurissa. Ampui pistoolin tyhjäksi vangiksi jääneeseen valkoisten tiedustelijaan Kalle Pelliseen Korvenkylän taistelun jälkeen. Vastuussa Viipurin lääninvankilan verilöylystä, jossa Kaipiaisen ja Albin Piskosen johtama kopla surmasi n.30 vankia. Kaipiainen haavoittui ja jäi vangiksi eräässä kenttäsairaalassa, jonka pihalle hänet ammuttiin 23.5.1918.
Tietokanta.
Suomen sotasurmat
Punakaartilaiset
*


Tukholma-syndrooma.
Tukholma-syndrooma on arkikielinen nimitys psykologiselle tilalle, jossa panttivangeille tai muulla tavoin vastoin tahtoaan kaapatuille henkilöille kehittyy myötämielinen suhtautuminen kaappaajiinsa. Tämänlaisesta solidaarisuudesta voi seurata monimutkaisia ongelmia, kun vangitut alkavat auttaa vangitsijoitaan toteuttamaan suunnitelmaansa tai pakenemaan poliisilta. Syndroomasta kärsivät vangitut saattavat antaa jälkeenpäin vangitsijoistaan heille myötämielisiä todistuksia.
Syndrooma kehittyy uhrin pyrkimyksestä asettua vangitsijan asemaan tai ansaita kidnappaajien sympatia puolelleen.
Syndrooma on saanut nimensä Tukholmassa 23. lokakuuta 1973 tapahtunutta Norrmalmstorgin pankkiryöstöä seuranneen panttivanki- ja piiritystilanteen perusteella. Kuusi päivää kestänyt piiritys sai panttivangit puolustamaan vangitsijoitaan vielä tilanteen päätyttyäkin. Vangitut antoivat oikeuskäsittelyssäkin harvasanaisia vastauksia, eivätkä siten halunneet asettua vangitsijoitaan vastaan.
Termin "Tukholma-syndrooma" otti käyttöön kriminologi ja psykologi Nils Bejerot, joka avusti poliisia ryöstön aikana. Bejerot käytti termiä uutislähetyksessä, josta se otettiin psykologien käyttöön maailmanlaajuisesti.
Tukholma-syndroomaa on ilmennyt lentokonekaappauksien ja useiden ihmisryöstöjen yhteydessä. Kuuluisimpia tapauksia on Patty Hearst, joka joutui Symbioottinen vapautusarmeija -järjestön (Symbionese Liberation Army) kaappaamaksi. Useita kuukausia vapautumisensa jälkeen Hearst liittyi ryhmän jäseneksi.
Silloin tällöin ilmiöstä käytetään virheellistä nimitystä Helsinki-syndrooma.


Futurismi.
Futurismi on 1900-luvun alussa Italiassa syntynyt taidesuuntaus. Se halveksui kaikkea vanhaa ja perinteistä ja ihannoi kaikkea modernia, esimerkiksi koneita, tekniikkaa, vauhtia ja sotaa. Futuristiselle runoudelle oli ominaista rikotut lauserakenteet, yllättävät kielikuvat ja välimerkittömyys. Futuristiset maalaukset ja veistokset ilmaisevat liikettä sekä luonnon ja ihmisen tekemien muotojen dynamiikkaa.
Sana "passéismi" tarkoitti futuristeilla kaikkea vanhaa, turmeltunutta ja aikansa elänyttä. Futuristit esittivät mm. Venetsian kaupungin tuhoamista "passéistisena" ja tilalle rakennettavaksi "teollinen ja sotilaallinen Venetsia, joka voisi hallita Adrianmerta." (Futurististen taidemaalarien manifesti 11.2.1910)
Vuonna 1918 F.T. Marinetti perusti futuristien poliittisen puolueen ("Partito Politica Futurista"), joka liitettiin vuotta myöhemmin Benito Mussolinin fasistijärjestöön "Fasci di combattimentoon".
Futuristien taiteellisella sanomalla oli paljon vaikutusta Euroopassa. Se levisi myös muun muassa Venäjälle ja Neuvostoliittoon "kubofuturismina", jossa sitä käytettiin vallankumousaatteen hyväksi (ks. Vladimir Majakovski) ennen kuin sosialistinen realismi korvasi muut taidesuuntaukset. Eri maissa toimi futurismin innostamia taiteilijoita, kirjailijoita ja runoilijoita.
Futurismi ja uusromantiikka.
Futurismiksi (myös uusromantiikaksi) kutsuttiin myös 1980-luvun alussa suosittua popmusiikki/muotisuuntausta, jolle oli tyypillistä voimakas meikkien käyttö (myös miehillä), syntetisaattorit ja röyhelöpuserot. Futuristisia yhtyeitä olivat mm. Duran Duran ja Culture Club.


Domus Academica.
Domus Academica eli Domma on Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan opiskelija-asuntola. Se on Suomen vanhin tarkoitusta varten rakennettu opiskelija-asuntola. Asuntojen lisäksi Domus Academicalla sijaitsee ylioppilaskunnan alaisten opiskelijajärjestöjen kerhotiloja. Asuntola sijaitsee Helsingin Etu-Töölössä, Leppäsuonkatu 9:ssä ja Hietaniemenkatu 14:ssä. Asuntola koostuu neljästä rakennuksesta (talot A-D). Ensimmäiset talot, A ja B, valmistuivat 1947, C-talo 1952 D-talo 1968. Näistä C-talo majoitti aluksi Helsingin Olympiakisojen lehdistöväkeä.
Nykyisin asuntolassa asuu noin kolmesataa opiskelijaa.


Geneve.
Geneve (,, retoromaaniksi "Genevra",) on Sveitsin toiseksi suurin kaupunki Zürichin jälkeen. Se on Geneven kantonin pääkaupunki.
Maantiede.
Geneve sijaitsee Genevejärven rannalla Rhônejoen luusuassa, Ranskan rajan tuntumassa. Kaupungissa oli joulukuussa 2011 188 118 vakinaista asukasta, joista 46,2 % oli ulkomaalaisia. Ympäröivässä Geneven kantonissa asuu 460 348 asukasta ja sen pinta-ala on 282 km².
Historia.
Geneve oli kelttien asuttama ennen joutumistaan Rooman valtaan. Latinankielinen nimi "Genua" mainitaan ensimmäisen kerran Julius Caesarin gallialaissodista kertovassa kirjassa. Rooman valloituksen jälkeen kaupunki kuului Rooman "Provincia Romana" (Gallia Narbonensis) -provinssiin. 800-luvulla Genevestä tuli Burgundin pääkaupunki. Vaikka burgundit, frankit ja Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta taistelivat alueesta, Geneve oli pääasiassa omien piispojensa hallitsema. Jean Calvinin reformaation yhteydessä Genevestä tuli tasavalta.
Uskonpuhdistajen vaikutuksesta Geneveä on kutsuttu protestanttien Roomaksi; 1500-luvulla kaupunki oli kalvinismin keskus ja Pyhän Pietarin kirkko ("Temple de Saint-Pierre") Calvinin kotikirkko.
Yksi tärkeimmistä tapauksista Geneven historiassa on "Escalade", Savoijin viimeinen yritys vallata Geneve. Hyökkäys tapahtui yöllä 11.–12. joulukuuta 1602. Voittoa juhlitaan edelleen tuonaikaisilla asuilla, hevosin ja tykein varustetuilla paraateilla ja näytöksillä Geneven vanhassa kaupungissa "(Fête de l'Escalade)".
Nykyisen Geneve on saman nimisen kantonin (virallisesti: Geneven tasavalta ja kantoni; "République et Canton de Genève") pääkaupunki vuodesta 1815 lähtien, vapauduttuaan Napoleonin vallasta.
Kansainvälinen merkitys.
Geneve tunnetaan erityisesti monien kansainvälisten organisaatioiden pääpaikkana. Siellä on myös järjestetty merkittäviä konferensseja ja solmittu sopimuksia. Ensimmäinen Geneven sopimus solmittiin 1864 taistelukentällä haavoittuneiden suojelemisesta.
Genevessä oli 1920–1946 Kansainliiton päämaja. Kansainliiton kutsusta pidettiin 1932 aseistariisuntakonferenssi, jonka epäonnistumisen jälkeen Saksa ilmoitti eroavansa Kansainliitosta.
Liikenne.
Genevessä on vilkas kansainvälinen lentoasema. Gare de Cornavin'n rautatieasemalta on kattavat yhteydet sekä Sveitsin muihin osiin että naapurimaihin. Genevestä lähtee moottoritie kolmeen suuntaan: koilliseen Lausanneen, kaakkoon (Annecy/Chamonix) ja länteen (Lyon/Mâcon).
Nähtävyyksiä.
Geneven näkyvin maamerkki on "Jet d'Eau", vesisuihku Genevejärvessä (Lac Leman). 140 metriä korkea suihku näkyy koko kaupungissa.


Valtion elokuvatarkastamo.
right
Valtion elokuvatarkastamo oli opetusministeriön alaisuudessa toimiva virasto, jonka tehtävänä oli tarkastaa alle 18-vuotiaille esitettäviä ja levitettäviä kuvaohjelmia, kuten elokuvia ja videopelejä. Vuoteen 2001 elokuvatarkastamon tehtävänä oli myös tarkistaa täysi-ikäisille esitettävät ja levitettävät kuvaohjelmat. Valtion elokuvatarkastamo lopetettiin vuoden 2011 lopussa ja sen korvasi Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus.
Valtion elokuvatarkastamo on perustettu vuonna 1946, ja sen edeltäjänä toimi Valtion filmitarkastamo 1921–1946. Tarkastamo oli ensin Suomen Filmikamarin omistuksessa, kunnes se siirtyi valtion haltuun 1. maaliskuuta 1946.
Elokuvatarkastamo asettaa kuvaohjelmalle "ikärajan", jos ohjelma sisältää väkivaltaisuutta, seksiä, kauhua tai näihin verrattavia asioita. Mediapelien ikärajat ovat suosituksia (paitsi ikäraja 18), kun taas elokuvien ikärajat sitovia. Elokuvia esittävien teattereiden henkilökunta on velvoitettu huolehtimaan ikärajoitusten noudattamisesta. Sama koskee myös kotikatseluun tarkoitettua videomateriaalia myyvää tai vuokraavaa henkilökuntaa.
Elokuvatarkastamon ikärajapäätöksistä voi valittaa valtion elokuvalautakuntaan.
Erilaisten DVD-boksien ja kokoelmien ikärajat määräytyvät siinä korkeimman ikärajan saaneen elokuvan mukaan.
Ikärajat.
Vuonna 2001 voimaan tulleiden säädösten mukaan Valtion elokuvatarkastamo saattoi määrätä elokuvalle tai muulle kuvaohjelmalle ikärajan 7, 11, 13, 15 tai 18 vuotta. Jos ikäraja oli 7, 11, 13 tai 15 vuotta, elokuvan sai kuitenkin esittää kaksi vuotta nuoremmille aikuisen seurassa. Videopeleille voitiin määrätä 7, 12, 16 tai 18 vuoden ikäraja.
Ennen vuoden 2001 alusta voimaan tullutta lakiuudistusta elokuvan ikäraja saattoi olla mikä tahansa 6 ja 18 vuoden väliltä, mutta tavallisimmin käytettiin vain parillisia ikävuosia. Niiden tunnuksina käytettiin merkintöjä, jossa ikärajan eteen oli merkitty K, siis esimerkiksi - -K16- tarkoitti 16 vuoden ikärajaa. Merkintä -S- tarkoitti elokuvan olevan sallittu kaikenikäisille.
Vuonna 1965 annetun lain mukaan täysi-ikäisillekään ei saanut esittää elokuvia, jotka katsottiin ”hyvien tapojen vastaisiksi”, ”epäsiveellisiksi, raaistaviksi, mielenterveyttä vahingoittaviksi” tai jotka saattoivat ”vaarantaa yleistä järjestystä tai turvallisuutta tahi maanpuolustusta taikka huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin”..
Tarkastamatta jättäminen.
Tarkastuksen voi jättää tekemättä, mutta tällöin ohjelma saa automaattisesti K18-merkinnän sisällöstä riippumatta. Koska tarkastus on maksullinen ja hinta määräytyy keston mukaan, jättävät esimerkiksi televisiosarjojen DVD-julkaisujen levittäjät ne usein tarkistamatta. Pitkissä sarjoissa tarkastusmaksu voi nousta yli kymmeneentuhanteen euroon. Esimerkiksi "Pieni talo preerialla" ja "South Park" -sarjoja on esitetty jo vuosia Suomessa televisiossa, mutta niiden DVD-julkaisuissa on K18-merkintä.
Kuvaohjelmalakia muutettiin 1. heinäkuuta 2009 siten, että televisiossa ennen klo 21 esitettyjä tai esitettäviä elokuvia ja muita kuvaohjelmia saa levittää myös vod-palveluissa ja tallennelevityksessä (kuten DVD) ilman ennakkotarkastusta. Tällaiset ohjelmat on kuitenkin ilmoitettava elokuvatarkastamoon sisällön haitallisuuteen perustuvalla ikärajalla. Nämä ikärajat eivät ole sitovia, ja niiden merkintä on eri kuin elokuvatarkastamon tarkastamissa kuvaohjelmissa.
Valtion elokuvatarkastamon lakkautus.
Eduskunta hyväksyi maaliskuussa 2011 uuden kuvaohjelmalain, jonka mukaan Valtion elokuvatarkastamo muuttui Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskukseksi vuoden 2012 alussa. Elokuvien, pelien ja televisio-ohjelmien ennakkotarkastus siirtyi pääosin av-alalla toimivien henkilöiden tehtäväksi. Luokittelijoiden pitää olla uuden Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskuksen kouluttamia ja hyväksymiä. Luokittelu tapahtuu uudessa kuvaohjelmalaissa luetelluin perustein. Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus valvoo ikärajaluokituksen onnistumista ja ottaa vastaan palautetta yleisöltä.
Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus vastaa kansallisen mediakasvatuksen edistämisestä ja valvonnasta. Media-alan itsesäätelyn ohjaaminen sekä kasvatus ja medialukutaidon kehittäminen ovat oleellisia tapoja suojella alaikäisiä haitalliselta materiaalilta.
Uudet ikärajat ovat kaikenikäisille sallittu, 7, 12, 16 ja 18. Ikärajojen lisäksi otetaan käyttöön haitallista sisältöä kuvaavat sisältömerkinnät. Televisio-ohjelmat luokitellaan samoin perustein ja merkitään kuten muutkin mediat oli kyseessä elokuvateatterielokuvat tai tallennelevitys.


Minäkäsitys.
Minäkäsitys eli minäkuva on mielle omasta itsestä, ihmisen käsitys siitä, millainen hän on. Minäkäsitys on osa yksilön maailmankuvaa.


Manuel I Komnenos.
Manuel I Komnenos (, 28. marraskuuta 1118 - 24. syyskuuta 1180) oli Bysantin keisari 5. huhtikuuta 1143 - 24. syyskuuta 1180. Hänen valtakautensa sijoittui ratkaisevaan käännekohtaan Bysantin keisarikunnan ja Välimeren historiassa. Manuel halusi palauttaa Bysantin entiseen loistoonsa Välimeren alueen suurvaltana ja harjoitti sekä tarmokasta että kunnianhimoista ulkopolitiikkaa. Valtakaudellaan Manuel liittoutui paavin ja voimistuvan lännen kanssa, valloitti osan Apenniinien niemimaasta, salli toisen ristiretken osanottajien kulkea valtakuntansa halki ja perusti protektoraatin ensimmäisen ristiretken ristiretkivaltioille. Muslimien menestys Pyhällä maalla johti siihen, että Manuel liittoutui Jerusalemin kuningaskunnan kanssa ja osallistui fatimidien hallitseman Egyptin valtausyritykseen. Manuel muutti Balkanin niemimaan ja itäisen Välimeren poliittista karttaa itselleen mieluisemmaksi liittämällä Unkarin kuningaskunnan ja ensimmäisen ristiretken ristiretkivaltiot Bysantin hegemoniaan ja sotimalla sekä itäisiä että läntisiä naapureitaan vastaan. Valtakautensa loppupuolella Manuelin saavutuksia idässä mitätöi kuitenkin Myriokefalonin taistelussa seldžukkeja vastaan koettu suuri tappio, jonka pääasiallisena aiheuttajana pidetään keisarin ylimielisyyttä.
Manuelin tiedetään herättäneen vahvaa uskollisuutta alamaisissaan. Johannes Kinnamos, hänen kirjurinsa, esitti hänet historiallisena sankarina, jossa ilmenivät kaikki hyveet. Manuel nautti myös osissa latinankielistä maailmaa maineesta "armoitetuimpana Konstantinopolin keisarina". Nykyhistorioitsijat eivät kuitenkaan ole yhtä innostuneita hänen hahmostaan. On esimerkiksi väitetty, ettei Manuelin suuri valta ollut hänen oma saavutuksensa vaan hallitsijasuvun, jota hän vain edusti. Lisäksi on esitetty, että koska Bysantin valta hupeni vauhdilla Manuelin kuoleman jälkeen, pitäisi rappion syiden piillä juuri hänen valtakaudessaan.
Tie valtaistuimelle.
Manuel Komnenos oli Johannes II Komnenoksen ja unkarilaisen prinsessan Piroskan (myöhemmin Irene) neljäs poika. Perimäjärjestyksen vuoksi oli hyvin epätodennäköistä, että Manuelista olisi tullut isänsä seuraaja hallitsijana. Hänen äidinpuoleinen isoisänsä oli Ladislaus I Pyhä. Manuelin kunnostauduttua sodassa, jota hänen isänsä kävi seldžukkeja vastaan, Johannes valitsi hänet seuraajakseen vuonna 1143 Manuelin vanhemman vielä hengissä olevan veljen, Iisak Komnenosin, asemesta. Johanneksen kuoltua 8. huhtikuuta 1143 armeijan joukot huusivat Manueliln keisariksi. Vielä hänen asemansa ei kuitenkaan ollut varma; Manuel käsitti, että hänen oli palattava Kilikiasta isänsä kuolinvuoteen ääreltä mahdollisimman nopeasti pääkaupunkiin Konstantinopoliin. Ensin hänen oli tosin järjestettävä isänsä hautajaiset ja pantava alulle tradition vaatimalla tavalla luostarin perustaminen sille paikalle, jossa tämä oli kuollut.
Aikailematta hän lähetti kuitenkin armeijansa ylipäällikön, "megas domestikosin", Johannes Axuchin menemään edeltä ja antoi tälle käskyn pidättää veljensä Iisak, joka tuolloin asusti Konstantinopolin keisarillisessa palatsissa ja jolla oli suora pääsy keisarillisiin aarteisiin sekä regaaleihin. Axuch oli pääkaupungissa jo ennen kuin uutiset keisarin kuolemasta ennättivät sinne. Hän piti huolen siitä, että kaupunki olisi lojaali uudelle keisarille, ja Manuelin saavuttua sinne elokuussa 1143 hänet kruunasi Konstantinopolin uusi ekumeeninen patriarkka Mikael II Kourkouas. Muutamaa päivää myöhemmin, kun Manuel koki asemansa turvatuksi, hän vapautti Iisakin. Tämän jälkeen hän antoi määräyksen, jonka mukaan jokaiselle perheenpäälle Konstantinopolissa annettaisiin kaksi kultakolikkoa. Lisäksi 200 hopeakolikkoa vuosittaisesti sekä 200 naulaa kultaa luovutettaisiin Bysantin kirkolle.
Valtakunta, jonka Manuel isältään peri, oli muuttunut paljon siitä, kun Konstantinus Suuri sen perusti kahdeksan vuosisataa aiemmin. Näkyvin muutos oli tapahtunut 600-luvulla, kun islaminuskoiset joukot olivat vieneet keisarikunnalta Egyptin, Palestiinan sekä suuren osan Syyriaa peruuttamattomasti. Ne olivat sen jälkeen raivanneet tietään länteen alueille, jotka olivat Konstantinuksen aikoina olleet Rooman valtakunnan läntisiä provinsseja Pohjois-Afrikassa ja Espanjassa. Tämänjälkeisinä vuosisatoina Bysantin keisareiden valtakunta oli koostunut lähinnä Vähästä-Aasiasta idässä ja Balkanista lännessä. (527-565) jälkeiset keisarit olivat hallinneet myös alueita Italiassa, Afrikassa ja Espanjassa. Manuelin perimällä valtakunnalla oli kuitenkin valtaisia vaikeuksia: 1000-luvun loppupuolella Sisilian normannit olivat vapauttaneet Italian Bysantin vallasta, seldžukit olivat tehneet saman Keski-Anatoliassa, ja Levanttiin oli ilmestynyt uusi mahti, ristiretkivaltiot, jotka edustivat Bysantin keisarikunnalle aivan uudenlaista päänvaivaa. Keisarin virka vaikuttikin masentavammalta kuin kertaakaan edeltävinä vuosisatoina.
Antiokian ruhtinas.
Manuelin valtakunta joutui ensimmäiseen tulikokeeseensa 1144, kun Poitiers'n Raymond, Antiokian ruhtinas, vaati Bysanttia luovuttamaan Kilikiassa olevat alueensa. Samana vuonna Edessan kreivikunta jäi kuitenkin muslimien pyhän sodan, jota tällä kertaa johti Zengi, uuden aallon jalkoihin, ja Raymond huomasi itäisen sivustansa olevan vaarallisesti avoinna samalle uhalle. Koska pikaista apua ei ollut lännestä saatavilla, Raymondilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua ja tehdä nöyryyttävä visiitti Konstantinopoliin. Ylpeytensä niellen hän matkasi pohjoiseen ja pyysi suojelua tuoreelta keisarilta. Raymondin nöyrryttyä Manuelin edessä tämä lupasi tuen, jota hän oli tullut pyytämään, ja Raymondin uskollisuus Bysantille oli varmistettu.
Konyan vastainen retki.
Vuonna 1146 Manuel kokosi armeijansa Lopadionin tukikohdassa ja aloitti rankaisuretken Masud I:stä, Rûmin sulttaania vastaan. Tämä oli toistuvasti loukannut keisarikunnan rajoja läntisessä Anatoliassa ja Kilikiassa. Retkessä oli kyse lähinnä kostotoimenpiteestä, eikä aikeena ollut valloittaa alueita systemaattisesti, mutta Manuelin armeija löi turkkilaiset Afyonkarahisarissa ja valloitti Akşehirin linnoitetun kaupungin. Valloittamisen jälkeen se hävitettiin ja sen kristinuskoinen väestö siirrettiin muualle. Bysantin joukot saavuttivat Masudin pääkaupungin, Konyan, ja tekivät tuhoa sitä ympäröivillä alueilla, mutteivät voineet mitään kaupungin muureille.
Yhtenä Manuelin motiiveista tälle matkalle oli se, että hän halusi lännen näkevän hänet keisarina, joka aktiivisesti vaali ristiretkeläisten ihanteita. Kinnamoksen mukaan toinen oli se, että Manuel halusi esitellä osaamistaan sodankäynnin saralla uudelle morsiamelleen. Rankaisuretkensä aikana Manuel sai kirjeen Ranskan, joka ilmoitti aikeestaan johtaa armeija ristiretkivaltioiden tueksi.
Ristiretkeläisten saapuminen.
Manuelin menestys idän suunnalla jäi lyhytaikaiseksi, sillä hänen läsnäoloaan vaadittiin Balkanilla. Vuonna 1147 hän salli kahden ristiretkeläisarmeijan, joita johtivat Saksan Konrad III ja Ranskan Ludvig VII, kulkea alueidensa halki. Näihin aikoihin Bysantin hovissa oli vielä väkeä, joka muisti, kuinka ensimmäisen ristiretken osanottajat olivat kulkeneet Bysantin halki, mikä oli tapahtumana merkkipaalu itäisen ja läntisen kristikunnan suhteissa ja oli innoittanut Manuelin tätiä, Anna Komnenaa.
a>'n maalaus "Arrivée des croisés à Constantinople" vuosien 1455–1460 tienoilta.
Monet Bysantin asukkaista pelkäsivät ristiretkeläisiä, ja tätä pelkoa ruokkivat lukuisat ilkivallanteot ja varkaudet, joita kurittomat armeijat harjoittivat marssiessaan valtakunnan halki. Bysantin omat joukot seurasivat ristiretkeläisiä koettaen valvoa näiden käytöstä, ja etäämmäs Konstantinopoliin oli sijoitettu vielä lisää joukkoja, jotka olivat valmiita puolustamaan pääkaupunkia ristiretkeläisiltä, mikäli nämä kävisivät väkivaltaisiksi. Varovainen suhtautuminen ristiretkeläisiin oli paikallaan, mutta siitä huolimatta frankkien ja kreikkalaisten välillä oli havaittavissa paitsi pienempiä kahinoita myös avointa vihamielisyyttä marssin aikana, mistä kävi syyttäminen molempia osapuolia ja mikä lähestulkoon aiheutti täysimittaisen konfliktin Manuelin ja hänen vieraidensa välillä. Manuel otti käyttöön varotoimia toisin kuin isoisänsä ja korjautti Konstantinopolin muurit. Tämän lisäksi hän piti kuninkaat erillään turvatakseen alueensa. Konradin armeija saapui Bysanttiin ensimmäisenä kesällä 1147, ja se mainitaan useammin bysanttilaisissa lähteissä, joiden mukaan se aiheutti enemmän harmia kuin toinen armeija.
Vuoden 1147 jälkeen hallitsijoiden välit kuitenkin paranivat. 1148 Manuel oli tullut siihen tulokseen, että hyvien välien varmistaminen Konradin kanssa, jonka kälyn Berthan hän oli aiemmin nainut, oli järkevää, ja hän taivutteli saksalaista kuningasta uudistamaan heidän liittonsa Roger II:sta vastaan. Konrad kuitenkin kuoli 1152, eikä Manuel epäonnekseen päässyt koskaan sopimukseen hänen seuraajansa Fredrik I Barbarossan kanssa.
Kyproksen rosvoaminen.
Antiokia pääsi uudemman kerran Manuelin huomion kohteeksi 1156, kun Renaud, Antiokian uusi ruhtinas, väitti keisarin pettäneen lupauksensa ja jättäneen maksamatta hänelle sovitun rahasumman sekä vannoi hyökkäävänsä Kyprokselle, joka oli Bysantin provinssi. Hän pidätti saaren kuvernöörin, Johannes Komnenoksen, joka oli Manuelille sukua, sekä Mikael Branasin, kenraalin. Historioitsija Guillaume de Tyre tuomitsi tämän kristityn toiseen kohdistaman sotatoimen ja kuvaili Renaud'n miesten suorittamia julmuuksia yksityiskohtaisesti. Ryövättyään saaren läpikotaisin Renaud'n armeija silpoi eloonjääneitä ja pakotti heidät ostamaan laumojaan takaisin kohtuuttomaan hintaan sillä vähällä, mitä Renaud'n miehet eivät olleet onnistuneet heiltä vielä viemään. Saatuaan ryöstösaaliin, joka riittäisi pitämään Antiokian rikkaana vuosikausia, tunkeilijat palasivat laivoihinsa ja asettivat kurssin kohti kotia. Renaud lähetti joitakin silpomiaan panttivankeja Konstantinopoliin antaakseen keisarille näytteen tottelemattomuudestaan ja halveksunnastaan häntä kohtaan.
Manuel vastasi tähän hävyttömyyteen hänelle tyypilliseen tapaan. Talvella 1158-59 hän marssi Kilikiaan valtavan armeijan kanssa. Tämä liike oli niin nopea (Manuel itse kiirehti edellä 500-päisen ratsuväenjoukon kanssa), että se yllätti tyystin Kilikian armenialaiskuningaskunnan ruhtinaan Toros II:n, joka oli osallistunut hyökkäykseen Kyprokselle. Kaikki Kilikian kylät ja kaupungit antautuivat Manuelille välittömästi, ja Toros itse selvisi pakenemalla viime hetkellä vuorille, joilla hänen sanotaan piilotelleen mäenrinteellä kivien alla ja selvinneen ruualla, jota vanha lammaspaimen toi hänelle.
Manuel Antiokiassa.
Uutiset Manuelin armeijasta saavuttivat pian Antiokian. Renaud, joka käsitti, ettei hänellä ollut toivon häivääkään Manuelin päihittämisestä, tiesi myös, ettei hän voinut odottaa minkäänlaista apua Jerusalemin kuninkaalta Baldwin III:lta, sillä tämä ei ollut hyväksynyt Renaud'n hyökkäystä Kyprokselle. Baldwinilla oli sitä paitsi jo voimassa oleva sopimus Manuelin kanssa, joten Renaud oli yksin ja tuli siihen tulokseen, että täydellinen alistuminen oli hänen ainoa toivonsa. Renaud saapui keisarin eteen säkkiin pukeutuneena ja köysi kaulansa ympärillä rukoillen tältä armoa. Manuel ei ensin kiinnittänyt mitään huomiota murtuneeseen ruhtinaaseen, vaan jutteli hovimiestensä kanssa. Guillaume de Tyren mukaan tätä häpeällistä näytöstä kesti niin pitkään, että se alkoi "kuvottaa" kaikkia läsnäolijoita. Lopulta Manuel soi Renaud'lle anteeksiantonsa mutta vain sillä ehdolla, että hän ryhtyisi keisarin vasalliksi ja täten luovuttaisi itsenäisen Antiokian Bysantille.
Rauhan palattua maahan järjestettiin suuri seremoniakulkue, jossa Bysantin armeija saapui triumfissa kaupunkiin, 12. huhtikuuta 1159. Manuel ratsasti hevosen selässä katujen halki ja Antiokian ruhtinas sekä Jerusalemin kuningas seurasivat jalkaisin perässä. Keisari jakoi kansalaisille oikeutta ja järjesti otteluita sekä turnajaisia väelle. Yhdistyneen kristittyjen armeijan johtaja Manuel aloitti matkan kohti Edessaa toukokuussa, mutta hylkäsikin sotaretken, kun Nur ad-Din Zangi, syyrialainen hallitsija, suostui vapauttamaan 6000 kristittyä sotavankia, jotka oli otettu kiinni monissa eri taisteluissa toisen ristiretken jälkeen. Huolimatta retkensä saamasta ansiokkaasta lopusta nykytutkijat ovat väittäneet Manuelin saavuttaneen paljon vähemmän, kuin mitä hän oli toivonut yrittäessään palauttaa valtakuntansa entisaikojen loistoa.
Tyytyväisenä tähänastisiin ponnisteluihinsa Manuel suuntasi takaisin Konstantinopoliin. Matkalla hänen joukkonsa joutuivat turkkilaisten yllätyshyökkäyksen kohteeksi, mutta voittivat seuranneen taistelun tästä huolimatta ja ajoivat vihollisen karkuun aiheuttaen sille vakavia tappioita. Seuraavana vuonna Manuel hääti seldžukit Isauriasta.
Roger II.
a> rajat vuodelta 1154, jolloin Roger kuoli, on esitetty paksummalla mustalla viivalla, ja ne ympäröivät suurimman osan Etelä-Italiasta.
Vuonna 1147 Manuel ajautui sotaan Sisilian normannikuninkaan Roger II:n kanssa, jonka laivasto oli vallannut Bysantilta Korfun sekä rosvonnut Thebaa ja Korinttia. Huolimatta siitä, että kumaanien hyökkäys Balkanilla häiritsi Manuelin suunnitelmia, vuonna 1148 hän hyödynsi Konradin kanssa tekemäänsä liittoa sekä värväsi avukseen venetsialaisia, jotka löivät Rogerin nopeasti voimakkaalla laivastollaan. Vuonna 1149 hän sai Korfun takaisin ja valmistautui hyökkäämään normanneja vastaan. Sillä välin Roger II lähetti Yrjö Antiokialaisen 40 aluksen kanssa ryöstelemään Konstantinopolin esikaupunkialueita. Manuel oli jo ehtinyt sopia Konradin kanssa yhteisvoimin suoritetusta valloituksesta sekä Etelä-Italian ja Sisilian jaosta. Yritys uusia saksalaisten kanssa tehty liitto huolimatta siitä, että keisarikuntien mielenkiinnon kohteet alkoivat Konradin kuoleman jälkeen erota toisistaan vähä vähältä yhä enemmän, leimasi Manuelin ulkopolitiikkaa hänen valtakautensa loppuun saakka.
Roger II kuoli helmikuussa 1154, ja häntä seurasi valtaistuimelle Vilhelm I. Uuden kuninkaan valtaa vastustettiin laajoilla kapinoilla Sisiliassa ja Apuliassa, jonka pakolaisia tavattiin Bysantin hovista. Fredrik I Barbarossa, Konradin seuraaja, epäonnistui yrityksessään päihittää normannit. Kaikki nämä tapahtumat yhdessä rohkaisivat Manuelia hyödyntämään niitä lukuisia poliittisia epävakauksia, joita Apenniinien niemimaalla tuohon aikaan esiintyi. Hän lähetti kenraalinsa Mikael Palaiologoksen ja Johannes Doukasin, joista molemmille oli suotu arvonimi "sebastos", bysanttilaisten joukkojen, kymmenen laivan ja suuren kultamäärän kanssa valloittamaan Apulian 1155. Kenraaleja ohjeistettiin ostamaan Fredrik I:n tuki, sillä hän myös suhtautui vihamielisesti normanneihin ja oli tuolloin Alppien eteläpuolella, mutta Fredrik kieltäytyi, koska hänen miehensä halusivat palata Alppien pohjoispuolelle niin pian kuin mahdollista. Paikallisten paronien avulla Manuelin sotaretki alkoi kuitenkin edetä vauhdilla, kun koko eteläinen Italia yhtyi kapinaan Sisilian kruunua ja kokematonta Vilhelm I:stä vastaan. Seurasi menestyksekkäiden tapahtumien ketju, kun linnoitus toisensa jälkeen taipui joko hyökkääjien voiman tai kullanhimon edessä.
Paavin-Bysantin liitto.
Barin kaupunki, joka oli ollut Bysantin hallitseman eteläisen Apenniinien niemimaan pääkaupunki vuosisatoja ennen normannien saapumista, avasi porttinsa keisarin armeijalle, ja ikionnelliset asukkaat repivät maan tasalle kaupungin normannilinnoituksen. Barin jälkeen kaatuivat Tranin, Giovinazzon, Andrian, Taranton ja Brindisin kaupungit, ja Vilhelm I, joka oli saapunut armeijansa (johon kuului kaksi tuhatta ritaria) kanssa kohtaamaan vihollisen, lyötiin perinpohjaisesti.
Menestyksensä rohkaisemana Manuel unelmoi Rooman valtakunnan henkiin herättämisestä sillä hinnalla, että ortodoksinen ja roomalaiskatolinen kirkko muodostaisivat unionin: Tätä näkymää Manuel tulisi tarjoamaan toistuvasti paaville käymissään neuvotteluissa ja liittoutumiskeskusteluissa. Jos koskaan oli ollut olemassakaan minkäänlaista mahdollisuutta yhdistää erilleen ajautuneet kirkot ja tehdä sovinto paavin kanssa, tämä oli todennäköisesti suotuisin hetki sille. Pyhä istuin ei ollut ikinä hyvissä väleissä normannien kanssa, ellei sitä pakotettu sellaisiin sotilaallisesti. Sille kävi huomattavasti edullisemmaksi se, että sen etelänaapurina oli Itä-Rooman "sivistynyt" keisari, kuin se, että siellä piti valtaa joukko hankaluuksia aiheuttavia normanneja.
Hadrianus IV:n tavoitteissa oli saavuttaa sopimus, mikäli sellainen vain olisi mahdollinen, sillä sen myötä hän olisi kasvattanut huomattavasti vaikutusvaltaansa kaikkien itäisen kirkon kristittyjen piirissä. Manuel tarjosi paaville suurta rahasummaa joukkojensa muonituksesta ja pyysi tältä kolmen meren äärellä sijaitsevan kaupungin herruutta vastineeksi hänen avustaan Vilhelm I:n karkotuksessa Sisiliasta. Lisäksi hän lupasi maksaa 5000 naulaa kultaa paaville ja kuurialle. Neuvottelut käytiin kiireisesti pois alta, minkä jälkeen Manuel ja Hadrian muodostivat liiton.
Juuri tällöin, kun sota näytti olevan päätöksessään, asiat alkoivat mennä alamäkeä Manuelin kohdalla. Hänen kenraalinsa Mikael Palaiologos oli vieraannuttanut heidän liittolaisensa Bysantista asenteellaan, ja sotaretki oli seisahtunut, sillä Loritellon kreivi Robert III ei suostunut enää puhumaan Palaiologokselle. Vaikka sovinto saatiinkin syntymään miesten välille, oli sotaretki menettänyt jo osan puhdistaan. Mikael kutsuttiin pian takaisin Konstantinopoliin, ja hänen menetyksensä oli suuri vastaisku. Sodan käännekohta oli taistelu Brindisistä, jossa sisilialaiset suorittivat suuren mittakaavan vastahyökkäyksen sekä maalta että mereltä. Vihollisen lähestyessä palkkasotilaat, jotka oli hankittu Bysantin puolelle Manuelin kullalla, vaativat valtavia palkankorotuksia. Kun niistä kieltäydyttiin, he hylkäsivät asemansa. Jopa paikalliset paronit alkoivat kaikota Bysantin puolelta, ja pian Johannes Doukas oli toivottaman alivoimainen. Vaikka Aleksios Komnenos Bryennios saapuikin muutaman laivan kanssa auttamaan Bysanttia, tilanne ei muuttunut millään tavalla. Sisilialaiset saavuttivat voiton merellä ja saivat Johannes Doukasin, Aleksios Bryennioksen sekä neljä laivaa saaliiksi. Tämän jälkeen Manuel lähetti Aleksios Axuchin Anconaan kokoamaan uutta armeijaa, mutta tällä välin Vilhelm I oli jo valloittanut takaisin Bysantilta kaikki alueet Apuliassa. Brindisissä koettu tappio päätti Bysantin hetkeksi elvytetyn vallan Italiassa, jonka Bysantin armeija jätti taakseen 1158 näkemättä sitä enää koskaan. Sekä Niketas Khoniates että Kinnamos, jotka olivat kaksi Bysantin tämän ajan tärkeintä historioitsijaa, ovat kuitenkin samaa mieltä siitä, että rauhanehdot, joista Axuch sopi Vilhelmin kanssa, sallivat Manuelin säilyttää hänen arvokkuutensa, kun hän pesi kätensä tästä sodasta, huolimatta sisilialaisen 164 alusta (ja 10 000 miestä) käsittäneen laivaston tuhoisasta hyökkäyksestä Euboiaan ja Almyrokseen 1156.
Kirkkounionin epäonnistuminen.
a>, joka kävi neuvotteluja Manuelin kanssa normannikuningas vastaan.
Italian sotaretken aikana ja myöhemmin, kun paavin kuuria kamppaili Fredrik I:sen kanssa, Manuel yritti vietellä paavia vihjailemalla mahdollisesta unionista idän ja lännen kirkkojen välillä. Vaikka vuonna 1155 Hadrianus olikin ilmaissut halunsa muodostaa tällainen unioni katolisen ja ortodoksisen kirkon kesken, toiveet pitkäikäisestä paavin ja Bysantin välisestä liitosta kohtasivat ylitsepääsemättömiä ongelmia. Hadrianus IV ja hänen seuraajansa vaativat oman ylivertaisen uskonnollisen asemansa tunnustamista kaikkialla kristikunnassa ja toivoivat kohoavansa Bysantin keisarikunnan hallitsijan yläpuolelle sen sijaan, että olisivat olleet riippuvuussuhteessa sen keisareihin. Manuel taas tahtoi omasta puolestaan virallisen tunnustuksen hänen maallisesta vallastaan sekä idässä että lännessä. Näitä ehtoja ei kyennyt hyväksymään kumpikaan osapuoli, ja vaikka Manuel olisikin hyväksynyt ne, keisarikunnan kreikkalaiset kansalaiset olisivat torjuneet välittömästi kirkkojen välisen unionin, kuten he tekivät kolmesataa vuotta myöhemmin, kun ortodoksinen ja katolinen kirkko yhdistyivät paperilla vähäksi aikaa paavin alaisuudessa. Vaikka Manuel osoitti ystävällisyytensä roomalais-katolista kirkkoa kohtaan ja hän suhtautui kohteliaasti kaikkiin paaveihin, häntä ei koskaan kunnioitettu myöntämällä hänelle "augustus"-arvonimi. Ja vaikka Manuel lähetti kahteen otteeseen (1167 ja 1169) lähetystönsä paavi luo tarjoten tälle kreikankielisen ja latinankielisen kirkon yhdistymistä, tämä kieltäytyi vedoten ongelmiin, joita sellaisesta unionista seuraisi. Lopulta sopimukseen pääseminen osoittautui liian vaikeaksi, ja kirkot pysyivät erillään.
Italiaan tehdystä sotaretkestä seurasi hyvin vähän mitään hyötyä Bysantille. Anconan kaupungista tuli Bysantin jalansija Italiassa. Sisilian normannit olivat kokeneet tappioita ja solmivat nyt Manuelin kanssa rauhan, joka kestäisi hänen hallituskautensa loppuun saakka. Keisarikunnan kyvystä sekaantua Apenniinien niemimaan asioihin oli annettu näyttö. Valtavat kultamäärät, joita projektiin oli uhrattu, osoittivat kuitenkin selvästi, että on olemassa rajansa sille, mitä pelkällä rahalla ja diplomatialla voi saavuttaa. Manuelin retken on täytynyt verottaa valtionkassaa melkoisesti (luultavasti yli 30 000 kultanaulan verran), ja sen konkreettinen hyöty jäi varsin rajalliseksi.
Bysantin politiikka Italiassa vuoden 1158 jälkeen.
Vuoden 1158 jälkeen uusien olosuhteiden vallitessa Bysantin politiikan tavoitteet vaihtuivat. Manuel päätti nyt vastustaa Hohenstaufenien dynastian Italian, jonka Fredrik I:n mukaan olisi pitänyt tunnustaa hänet hallitsijanaan, valtausta. Kun sota Fredrikin ja Pohjois-Italian kaupunkien muodostaman Lombardian liiton välillä alkoi, Manuel antoi lombardialaisille aktiivisesti rahallista tukea. Milanon muurit, jotka saksalaiset tuhosivat, rakennettiin uudelleen keisarin avustuksella. Fredrikin hävittyä Legnanon taistelussa 29. toukokuuta 1176 Manuelin asema Italiassa näytti paranevan. Kinnamoksen mukaan Cremona, Pavia ja joukko muita "ligurialaisia" kaupunkeja siirtyi Manuelin omistukseen. Hänen suhteensa Genovaan ja Pisaan olivat myös erittäin hyvät toisin kuin Venetsiaan. Maaliskuussa 1171 Manuel nimittäin yllättäen rikkoi välinsä Venetsiaan määräämällä kaikki keisarikunnan maaperällä oleskellutta 20 000 venetsialaista pidätettäviksi ja heidän omaisuutensa takavarikoitaviksi. Venetsia, joka oli seota raivosta, lähetti 120 aluksen laivaston Bysanttia vastaan, mutta se joutui palaamaan ilman suurempaa menestystä epidemian ja sitä jahdanneen 150 bysanttilaisen laivan vuoksi. Oli hyvin todennäköistä, ettei ystävällisiä suhteita Bysantin ja Venetsian välillä tultaisi luomaan enää Manuelin elinaikana.
Balkanin rajaseutu.
Pohjoisilla rajoillaan Manuel näki suurta vaivaa pitääkseen hallussa valloitetut alueet, jotka oli liittänyt keisarikuntaan Basileios II yli sata vuotta aikaisemmin ja jotka olivat pysyneet Bysantilla, vaikkakin toisinaan vain löyhästi, siitä saakka. Koska Bysantin naapurit Balkanin rajoilla aiheuttivat Manuelille harmia, hän ei pystynyt omistautumaan päätavoitteelleen eli Sisilian normannien voittamiselle. Serbien ja unkarilaisten välit Bysanttiin olivat olleet hyvät vuodesta 1129 alkaen, joten serbien kapina tuli yllätyksenä. Roger II oli yllyttänyt Raškassa asuvia serbejä hyökkäämään Bysanttiin, ja niin tapahtuikin vuonna 1149.
a>ta. Toinen puoli (oik.) esittää Manuelia.
Manuel pakotti kapinoivat serbit ja heidän johtajansa Uroš II:sen vasalliuteen (1150–1152). Tämän jälkeen hän hyökkäsi toistuvasti unkarilaisten kimppuun aikeenaan otta haltuunsa heidän alueensa kulkien Sava-jokea pitkin. Vuosien 1151-1153 ja 1163-1168 sodissa Manuel johti joukkonsa Unkariin, ja syvälle vihollisen alueelle viety, hyvin toteutettu retki toi huomattavan sotasaaliin. Vuonna 1167 Manuel lähetti Andronikos Kontostefanoksen johtaman armeijan unkarilaisia vastaan. Kontostephanos saavutti ratkaisevan voiton Sirmiumin taistelussa, jonka ansiosta rauhansopimus Unkarin kuningaskunnan kanssa kävi erittäin edulliseksi Bysantille, johon liitettiin Syrmia, Bosnia ja Dalmatia. Vuonna 1168 lähes kaikki Adrianmeren rannat kuuluivat Manuelille.
Manuel näki vaivaa myös liittääkseen Unkarin Bysanttiin diplomaattisin keinoin. Unkarin kuninkaan Tapani III:n nuorempi veli Béla III lähetettiin Konstantinopoliin tullakseen Manuelin hovissa koulutettavaksi. Keisari tahtoi nuorukaisen naivan hänen tyttärensä Marian, tehdä hänestä perillisensä ja täten varmistaa, että Unkari pysyisi kiinni keisarikunnassa. Hovissa Béla otti itselleen nimen Aleksios ja sai arvonimekseen "despootin", jota oli aiemmin käytetty vain keisarista itsestään. Sattui kuitenkin kaksi perimyksellistä tapahtumaa, jotka muuttivat tilannetta. Vuonna 1169 Manuelin nuori vaimo synnytti poikalapsen, joten Béla menetti asemansa Bysantin valtaistuimen perijänä (Manuel ei silti koskaan palauttaisi kroatialaisia alueita, jotka hän oli vienyt, takaisin Unkarille). Sitten vuonna 1172 Tapani kuoli, ja Béla matkasi Unkariin ottaakseen sen valtaistuimen vastaan. Ennen lähtöään Konstantinopolista hän antoi Manuelille juhlallisen valan, jossa hän vannoi "pitävänsä aina mielessään keisarin ja roomalais-katolisten mielenkiinnon kohteet". Béla III piti sanansa: Niin kauan kuin Manuel eli Béla ei yrittänyt päästä käsiksi kroatialaiseen perintöönsä, jonka hän vasta myöhemmin liitti takaisin Unkariin.
Suhteet Venäjän kanssa.
Manuel Komnenos yritti houkutella venäläisiä mukaan Unkaria ja myös jossain määrin Sisilian normannejakin vastaan. Tämä jakoi venäläiset ruhtinaat Bysanttia puoltaviin ja vastustaviin lereihin. 1140-luvun loppupuolella kolme ruhtinasta kilpaili johtoasemasta Venäjällä: ruhtinas Izjaslav II oli Unkarin Géza II:sen sukulainen sekä Bysantin vihollinen, ruhtinas Juri Dolgoruki oli Manuelin liittolainen, ja galitsialaista Vladimirkoa kuvaillaan Manuelin vasalliksi. Galitsia oli Unkarin pohjois- ja koillisnaapuri ja sillä oli siksi suuri strateginen arvo Bysantin ja Unkarin välisissä konflikteissa. Izjaslavin ja Vladimirkon kuolemien jälkeen tilanne kääntyi, kun Juri, Manuelin liittolainen, otti Kiovan haltuunsa, ja Jaroslav, Galitsian uusi hallitsija, asettui Unkarin puolelle.
Vuosien 1164-1165 välillä Andronikos I Komnenos, Manuelin serkku ja tuleva keisari, pakeni vankeudestaan Bysantista Jaroslavin hoviin Galitsiaan. Seurannut tilanne, jossa Andronikos vaati Manuelin kruunua, ja häntä tukivat sekä Galitsia että Unkari, sekoitti Bysantin diplomatiaa. Manuel pyysi serkultaan anteeksi ja taivutteli hänet palaamaan Konstantinopoliin (1165). Kiovan, jota nyt hallitsi Rostislav I, kanssa päästiin suotuisaan sopimukseen ja lupaukseen toimittaa keisarikunnalle ylimääräisiä joukkoja. Galitsian Jaroslav taivuteltiin hylkäämään yhteytensä Unkariin sekä palauttamaan Galitsia osaksi keisarikuntaa. Vielä vuonna 1200:kin Galitsian ruhtinaat osoittautuivat arvokkaiksi liittolaisiksi keisarikunnan vihollisia, tällä kertaa kumaaneja, vastaan.
Galitsian ja Bysantin välisten suhteiden palauttamisesta entiselleen oli välitöntä hyötyä Manuelille, kun vuonna 1166 hän lähetti kaksi armeijaa hyökkäämään Unkarin itäisiin provinsseihin laajassa pihtimuodostelmassa. Toinen armeijoista ylitti Valakian tasangon ja saapui Unkariin Transilvanian Alppien (eteläisten Karpaattien) halki toisen armeijoista tehdessä laajan kierroksen Galitsiaan ja jatkaen sieltä galitsialaisten avustamana yli Karpaattien. Koska unkarilaiset olivat keskittäneet suurimman osan joukoistaan Sirmiumin ja Belgradin tietämille, bysanttilaiset yllättivät heidät ja Transilvaniaa hävitettiin laajalti.
Liitto Jerusalemin kuningaskunnan kanssa.
Egyptin hallinta oli Jerusalemin kuningaskunnan vuosikymmeniä vanha unelma, ja sen kuningas Amalrik I, joka oli jo aiemmin sekaantunut maan asioihin voimatoimin, tarvitsi sekä taloudellista että sotilaallista tukea. Amalrik ymmärsi, että mikäli hän jatkaisi unelmansa jahtaamista Egyptissä, hänen olisi hylättävä Antiokia Bysantin hegemoniaan ja Manuelille, joka oli maksanut 100 000 dinaarin lunnaat sen ruhtinaan Bohemund III:n vapauttamisesta. Vuonna 1165 Amalrik lähetti edustajiaan Bysantin hoviin neuvottelemaan sovitulla aviolla vahvistettavasta liitosta (Manuel oli jo vuonna 1161 nainut Amalrikin serkun Marian). Kahden pitkän vuoden jälkeen, 1167, Amalrik viimein avioitui Manuelin sisaruksen lapsenlapsen, Maria Komnenan, kanssa ja vannoi "kaiken saman, mitä hänen veljensä Baldwin oli ennen häntä vannonut". Liitto hallitsijoiden välillä neuvoteltiin vuonna 1168 ja sen myötä sovittiin Egyptin valloituksesta ja jaosta: Manuelille kuuluisivat rannikkoalueet, ja Amalrik saisi sisämaan. Syksyllä 1169 Manuel lähetti matkaan bysanttilaisen armeijan ja laivaston, johon kuului 20 suurta sota-alusta, 150 kaleeria ja 60 eritoten hevosten kuljettamiseen tarkoitettua laivaa. "Megas duks" Andronikos Kontostefanoksen johtama sotajoukko liittyi Amalrikin voimiin Askalonissa. Guillaume de Tyre, joka oli ollut neuvottelemassa hallitsijoiden välisestä liitosta, oli erityisen vaikuttunut suurista aluksista, joita käytettiin ratsuväen kuljettamiseen.
Vaikka tällaiset Bysantin suorittamat kaukohyökkäykset olivatkin poikkeuksellisia (viimeisin oli yli 120 vuotta aikaisemmin tehty Sisilian epäonnistunut valtausyritys), tämä nimenomainen Egyptin sotaretki on selitettävissä Manuelin ulkopolitiikalla, johon kuului lännen hyväksikäyttäminen keisarikunnan tulevaisuuden varmistamiseksi. Manuelin pyrkimys nähdä itäisen Välimeren tapahtumat kokonaisuutena ja pidemmällä aikavälillä oli sotaretken taustalla. Tuolloin uskottiin, että ristiretkivaltioiden ja islamilaisten valtojen välisessä kamppailussa Egypti olisi ratkaiseva tekijä. Oli käynyt yhä selvemmäksi, että fatimidien kalifaatin Egypti oli avain ristiretkivaltioiden kohtaloon. Jos Egypti lopettaisi eristäytyneisyytensä ja liittoutuisi Nur ad-Dinin johtamien muslimien kanssa, ristiretkivaltioiden asia olisi vaarassa.
Egyptin onnistuneesta valtauksesta olisi ollut suurta hyötyä Bysantille. Egypti oli rikas, ja se oli tuottanut suuren osan Konstantinopoliin tuodusta viljasta aina Rooman valtakunnan ajoista siihen saakka, kun se menetettiin arabeille 600-luvulla. Taloudellinen hyöty, jota Bysantti voi odottaa Egyptin valtauksesta saavansa, olisi ollut merkittävä, vaikka sen olisikin joutunut jakamaan ristiretkeläisten kanssa. Tämän lisäksi Manuel mahdollisesti tahtoi tukea Amalrikia, koska sillä tavalla lännen huomio siirtyisi Antiokiasta Egyptiin, mutta myös siksi, että tulevaisuudessa onnistunut valtaus poikisi todennäköisesti uusia yhteistuumin toteutettuja sotaretkiä, jotka pitäisivät Jerusalemin kuninkaan keisarin otteessa ja johtaisivat myös Bysantin alueelliseen hyötyyn.
Valtauksen epäonnistuminen.
Manuelin ja Amalrikin yhdistyneet sotavoimat laskivat maihin Damiettassa 27. lokakuuta 1169, mutta kaupungin piiritys epäonnistui, sillä ristiretkeläisten ja bysanttilaisten yhteistyö ei ottanut luonnistuakseen. Bysanttilaisten mukaan Amalrik, joka oli haluton jakamaan tulevaa sotasaalista, viivytti toimien aloittamista niin kauan, että keisarin miehiltä loppui muona, ja he oli nääntymäisillään. Tämän jälkeen Amalrik käynnisti hyökkäyksen, mutta lopetti sen lyhyeen ja neuvotteli aselevon puolustajien kanssa. Guillaume de Tyren mukaan kreikkalaiset eivät kuitenkaan olleet yhtään vähemmän syyttömiä yhteistyön epäonnistumiseen. Osapuolten esittämästä syytösvyyhdistä huolimatta varma totuus on, että sekä ristiretkeläiset että bysanttilaiset palasivat koteihinsa sadekauden alettua. Bysantti menetti vielä paluumatkalla puolet laivastostaan äkkiä puhjenneen myrskyn vuoksi.
Huolimatta närästä, joka sai alkunsa Damiettassa, Amalrik jatkoi unelmointiaan Egyptin valtauksesta ja pyrki ylläpitämään hyviä suhteita Bysanttiin toivoen uutta yhteistä sotaretkeä, jota ei kuitenkaan koskaan tehty. Amalrik tuli Konstantinopoliin henkilökohtaisesti vuonna 1171 sen jälkeen, kun Saladdin oli ottanut Egyptin hallintaansa. Amalrikin läsnäolon ansiosta Manuel saattoi järjestää suuren seremoniallisen vastaanoton, jolla paitsi kunnioitettiin häntä, myös alleviivattiin hänen riippuvuuttaan keisarista. Lopun aikaa Amalrikin valtakaudesta Jerusalem toimi Bysantin satelliittina, jonka suojelijana Manuel esiintyi kasvattaen vaikutusvaltaansa kuningaskunnassa. Vuonna 1177 Manuel lähetti 150 alusta valtaamaan Egyptiä, mutta laivasto palasi kotiin käytyään Akkossa, jossa Filip Elsassilainen ja useat muut kuningaskunnan tärkeistä aatelisista kieltäytyivät auttamasta Bysanttia.
Kiliç Arslan II ja seldžukit.
"Aiheesta tarkemmin artikkelissa Myriokefalonin taistelu
Vuosien 1158 ja 1161 välisenä aikana Bysantti teki sarjan sotaretkiä Rûmin sultanaatin seldžukkeja vastaan, ja niiden seurauksena syntyi rauhansopimus, joka oli keisarikunnalle varsin suosiollinen. Sen mukaan eräitä rajaseudun alueita, joihin kuului muun muassa Sivasin kaupunki, luovutettaisiin Manuelille rahasummaa vastaan. Ennen pitkää kävi kuitenkin selväksi, ettei seldžukeilla ollut mitään aikomusta kunnioittaa tätä sopimusta, joten Manuel päätti ratkaista vanhat kiistat seldžukkien kanssa lopullisesti. Hän kokosi täyden keisarillisen armeijan, jonka kanssa hän suuntasi kohti Rûmin pääkaupunkia, Ikoniumia (Konya). Manuelin strategiana oli hyödyntää hänen tukikohtiaan Dorylaionissa sekä Sublaeumissa ja hyökätä niistä käsin mahdollisimman nopeasti Ikoniumiin.
Bysantin 25 000 miestä käsittänyt armeija oli suuri ja vaikeasti liikuteltava. Kirjeessään, jonka hän kirjoitti Englannin kuninkaalle, Manuel kertoi jonomuodossa edenneen joukon olleen kymmenen mailia (16 kilometriä) pitkä. Armeija kulki Laodikean ja Kolossain kautta, ja vähän ennen Myriokefalonin solaa sen pysäytti kaksi turkkilaista suurlähettilästä, jotka tarjosivat Manuelille rauhaa erittäin suotuisin ehdoin. Suurin osa Manuelin kenraaleista ja kokeneemmista hovimiehistä kehotti Manuelia hyväksymään rauhan, mutta hovin nuoremmat ja aggressiivisemmat jäsenet yllyttivät Manuelia hyökkäämään. Keisari kuunteli jälkimmäisiä, ja matka jatkui.
Manuel oli tehnyt vakavia taktisia virheitä edetessään: Hän ei esimerkiksi tiedustellut kunnollisesti etukäteen armeijan käyttämää reittiä. Niinpä hän johtikin joukkonsa suoraan väijytykseen. Syyskuun 17. päivänä 1176 Manuel koki Kiliç Arslan II:sta vastaan käydyssä Myriokefalonin taistelussa raskaan tappion. Hänen joukkonsa joutuivat väijytykseen ahtaassa solassa, jonka läpi ne olivat marssimassa. Bysantin armeija oli hajanainen ja vihollisen ympäröimä. Sen piirityslaitteisto tuhottiin nopeasti, ja Manuel pakotettiin vetäytymään. Ilman piirityskoneita Ikoniumin valloittaminen oli mahdotonta. Bysanttilaisten lähteiden mukaan Manuel joutui paniikkiin taistelun aikana ja sen jälkeen. Hänen olotilansa vaihteli äärimmäisestä harhaluuloisuudesta syvän häpeän tunteeseen. Guillaume de Tyren mukaan hän ei palannut enää koskaan entiselleen.
Niiden ehtojen mukaan, joilla seldžukkisulttaani Kiliç Arslan II salli Manuelin armeijoineen lähteä, keisarin oli purettava linnoituksensa Dorylaionissa ja Sublaeumissa sekä siirrettävä joukkonsa pois niistä. Mutta koska sulttaani itse oli viitannut kintaalla aiemmin vuonna 1162 tehdylle rauhansopimukselle, Manuel määräsi vain Sublaeumin linnoituksen purettavaksi. Myriokefalonissa koettu tappio oli häpeänaihe niin keisarille henkilökohtaisesti kuin hänen valtakunnalleenkin. Komnenos-suvun keisarit olivat työskennelleet ankarasti aina 105 vuotta aiemmin käydystä Manzikertin taistelusta saakka palauttaakseen Bysantin maineen. Manuelin liiallisen itseluottamuksen vuoksi maailmalla kuitenkin todettiin, ettei Bysantti vieläkään kyennyt lyömään seldžukkeja. Lännessä Manuel nähtiin Myriokefalonin jälkeen nöyremmässä mittakaavassa; ei Rooman keisarina vaan kreikkalaisten kuninkaana.
Tappiota Myriokefalonissa on usein kuvailtu katastrofina, jossa koko Bysantin armeija hävitettiin. Manuel itse vertasi tappiotaan Manzikertin taisteluun, jonka tuhoa hän näki Myriokefalonin täydentävän. Todellisuudessa, vaikka häviö koettiinkin, se ei kuitenkaan ollut liian kallis eikä merkittävästi vaurioittanut Bysantin sotavoimia. Suurin osa kuolonuhreista oli syntynyt armeijan oikealla siivellä, joka koostui enimmäkseen antiokialaisen Baldwinin johtamista liittoutuneiden joukoista. Tämän lisäksi suurin varsinainen tappio oli välineistö, joka oli ollut turkkilaisväijytyksen pääkohteena. Syntyperäisten bysanttilaisten henkien menetykset pystyttiin nopeasti paikkaamaan, ja seuraavana vuonna Manuelin sotavoimat löivät turkkilaisen valiojoukon. Johannes Vatatzes, jonka keisari lähetti torjumaan turkkilaisten valtausaikeita, ei onnistunut yksistään hakemaan joukkoja pääkaupungista vaan kokoamaan matkalla kokonaisen armeijan, jonka ansiosta hän voitti turkkilaiset Hyelionin ja Leimocheirin taistelussa. Tämä oli merkki siitä, että Bysantin sotavoimat olivat edelleen vahvat ja että läntistä Vähää-Aasiaa kyettiin yhä puolustamaan. Voiton jälkeen Manuel lähti itse pienen armeijan kanssa ajamaan turkkilaisia matkoihinsa Panasiumista, Kütahyan eteläpuolelta. Hän joutui kuitenkin perääntymään 1178 kohdattuaan Herekessä turkkilaisjoukkoja, jotka saivat saaliiksi paljon karjaeläimiä. Turkkilaiset piirittivät Klaudiopoliin Bithyniassa 1179, joten Manuelin oli lähetettävä pieni ratsuväen joukko pelastamaan kaupunkia. Tässä onnistuttiin kuitenkin vasta vuonna 1180.
Jatkuvalla sodankäynnillä oli huono vaikutus Manuelin terveyteen, joka petti vuonna 1180, kun hän sairastui lavantautiin. Samalla voimasuhteet Bysantin ja turkkilaisten välillä alkoivat kallistua jälkimmäisten eduksi, eikä Manuel enää koskaan hyökkäisi seldžukkeja vastaan, vaan he alkaisivat (Manuelin kuoleman jälkeen) liikkua yhä syvemmälle länteen ja keisarikunnan alueelle.
Opinkiistat (1156–1180).
a>a; "Sinä olet Hän, joka antaa, joka annetaan ja joka saa".
Manuelin valtakauden aikana käytiin kolme suurta teologista kiistaa. Vuosien 1156-1157 kiistassa kysymys kuului: "Oliko Kristus uhrannut itsensä maailman syntien puolesta pelkästään Isälle ja Pyhälle Hengelle vai myös itselleen?" Lopulta Konstantinopolissa vuonna 1157 kokoontunut synodi antoi ratkaisun, jonka mukaan lihaksi tullut Sana oli kaksoisuhraus Pyhälle Kolminaisuudelle, huolimatta siitä, että Antiokian patriarkka Soterikus Panteugenus tätä vastustikin.
Kymmenen vuotta myöhemmin keskustelua herätti se, viittasiko Kristus sanoessaan "Isä on minua suurempi" (Joh. 14:28) hänen jumaluuteensa, ihmisyyteensä vai näiden kahden luonnon muodostamaan kokonaisuuteen. Demetrius Lampelaista, diplomaattia, joka oli hieman aikaisemmin palannut matkaltaan länteen, huvitti opinkappaleen tulkinta lännessä, jossa uskottiin Kristuksen olevan ihmisyydessään Jumalaa pienempi mutta tasavertainen jumaluudessaan. Sen sijaan Manuel, jolla siinti mielessään kirkkojen välinen unioni, piti tätä ratkaisua järkevänä ja kumosi enemmistön näkemyksen maaliskuun toisena päivänä vuonna 1166 järjestetyssä synodissa, jossa hänellä oli tukenaan patriarkka Luukas Krysoberges. Ne, jotka eivät alistuneet synodin päätöksiin, menettivät omaisuutensa tai ajettiin maanpakoon.
Keisari vaati tämän anateeman hylkäämistä idän kirkon piirissä, mitä kirkon johtotaso kiihkeästi vastusti.
Kertomuksia ritarillisuudesta.
Manuel edustaa uudentyyppistä Bysantin hallitsijaa, joka otti vaikutteita lännen ristiretkeläisiltä. Hän järjesti turnajaisia ja jopa otti osaa niihin, mikä oli epätavallinen ja Bysantin asukkaille kiusallinenkin näky. Manuel, jonka fyysinen kunto oli hyvä, joutui paisuttelun uhriksi oman aikansa bysanttilaisissa lähteissä, joissa hänet esitetään miehistä mitä rohkeimpana. Hänen urotöitään kartoittavassa tarinassa, joka on ilmeisesti toiminut joko mallina toisille ritarillisuudesta kertoville tarinoille tai ollut kopio niistä, kerrotaan hänen käsivarsiensa olleen niin vahvat ja harjoitetut, ettei Poitiers'n Raymond kyennyt käyttämään Manuelin peistä ja kilpeä. Eräisiin kuuluisiin turnajaisiin hänen on sanottu osallistuneen tulisen hevosen kanssa ja tiputtaneen kaksi Italian väkevintä ritaria. Kerran hänen on sanottu tappaneen yhden päivän aikana 40 turkkilaista omin käsin ja taistelussa unkarilaisia vastaan hänen on väitetty napanneen lipun kouraansa ja olleen ensimmäisenä sekä lähes yksin sillalla, joka erotti armeijat toisistaan. Kerrotaan myös, että kerran hän "leikkasi" tiensä läpi turkkilaiseskadroonasta, jonka vahvuus oli viisisataa henkeä, saamatta itse naarmuakaan. Aikaisemmin hän oli nimittäin järjestänyt väijytyksen metsikössä, jossa hänelle pitivät seuraa vain hänen veljensä ja Axuch.
Ulkopoliittinen ja sotilaallinen toiminta.
Nuorena miehenä Manuel oli omistautunut Bysantin palauttamiselle entiseen asemaansa Välimeren maiden joukossa. Kun hän kuoli 1180, 37 vuotta oli ehtinyt kulua siitä kohtalokkaasta päivästä vuonna 1143, jona hänen isänsä oli Kilikian erämaassa julistanut hänet keisariksi. Näinä vuosina Manuel oli osallistunut konflikteihin naapuriensa kanssa joka ilmansuunnalla. Hänen isänsä ja isoisänsä olivat tehneet kärsivällistä työtä korjatakseen ne vahingot, joita oli aiheutunut Manzikertin taistelussa ja sen jälkipuinnissa. Kiitos heidän ponnistelujensa, Manuelin perimä valtakunta oli voimakkaampi ja paremmin järjestetty kuin kertaakaan kuluneena vuosisatana. Vaikka onkin selvää, että Manuel hyödynsi valtakuntansa tilannetta täydellä teholla, se ei ole varmaa, kuinka paljon hän itse panosti siihen päälle, eikä se, käytettiinkö Bysantin voimavaroja parhaalla mahdollisella tavalla.
Manuel oli osoittanut olevansa tarmokas keisari, joka näki mahdollisuuksia kaikkialla, ja jonka optimistinen asenne muotoili hänen ulkopolitiikkaansa. Mutta huolimatta hänen osaamisestaan sodankäynnin saralla Manuel oli edistynyt hyvin vähän yrityksessään palauttaa Bysantin loisto. Jälkiviisaasti onkin todettu Manuelin päämäärien edustaneen suuruudenhulluutta; etenkin Egyptiin tehtyjen sotaretkien, joita pidetään todisteena mahdottomista unelmista. Keisarin suurin sotaretki, hänen yrityksensä valloittaa seldžukkien Ikonium, päättyi nöyryyttävään tappioon, ja hänen kunnianhimoisin diplomaattinen tavoitteensa romahti, kun paavi Aleksanteri III ja Fredrik I Barbarossa solmivat Venetsian rauhansopimuksen 1177. Historioitsija Mark C. Bartusis on esittänyt, että Manuel (kuten hänen isänsäkin) yritti jälleenrakentaa kansallisen armeijan, mutta hänen uudistuksensa eivät olleet riittäviä hänen pyrkimystensä eivätkä hänen tarpeidensa kannalta, ja että Myriokefalonin tappio alleviivasi hänen harjoittamansa politiikan perustavanlaatuisia heikkouksia. Edward Gibbonin mukaan Manuelin saavuttamista voitoista ei seurannut mitään pysyvää tai hyödyllistä valloitusta.
Sisäpolitiikka.
Khoniates kritisoi Manuelia siitä, että tämä nosti verotusta, ja kuvaili Manuelin hallintokautta tuhlailevaksi. Hänen mukaansa Manuel käytti keräämänsä varat kevytkenkäisesti. Luettiinpa sitten kreikkalaisia enkomioneja tai latinalaisia ja muita lähteitä saadaan sama vaikutelma keisarista, joka tuhlailee kaikin kuviteltavissa olevin tavoin ja tuskin koskaan tekee mitään yhdellä sektorilla kehittääkseen toista. Manuel ei säästellyt armeijassaan, laivastossaan, diplomatiassaan, seremonioissaan, palatsiaan rakentaessa, sukunsa suhteen eikä tavatessaan rahan tarpeessa olevia. Merkittävä osa näistä kuluista oli puhdasta taloudellista tappiota keisarikunnalle, kuten Italiaan ja ristiretkivaltioille annettu tuki ja vuosien 1155–1156, 1169 sekä 1176 sotaretkiin käytetyt summat.
Ongelmia, joita tuhlailusta seurasi, tasoitti jossain määrin Manuelin menestys etenkin Balkanilla, jonka yli keisari siirsi valtakuntansa rajoja turvaten näin alueellisesti koko Kreikan ja Bulgarian. Mikäli hän olisi ollut menestyksekkäämpi, hän olisi hallinnut paitsi tuottavinta maaperää itäisen Välimeren ja Adrianmeren seudulla mutta myös kaikkia alueen keskeisimpiä kauppapaikkoja. Vaikkei hän saavuttanutkaan täysin unelmiaan, Manuelin sodat Unkaria vastaan johtivat siihen, että keisarikunta sai haltuunsa Dalmatian rannikon, Sirmiumin rikkaan maanviljelysalueen sekä Tonavaa pitkin kulkevan kauppareitin Unkarista Mustallemerelle. Keisarin Balkanille tekemien sotaretkien yhteydessä on lisäksi puhuttu suuresta sotasaaliista orjien ja karjan muodossa. Kinnamokseen teki vaikutuksen kuolleilta unkarilaisilta kerättyjen aseiden määrä vuoden 1167 taistelun jälkeen. Ja vaikka Manuelin sodat turkkilaisia vastaan saivatkin nolon lopun, hänen joukkojensa komentajat saivat ainakin kaksi kertaa karjaa ja vankeja saaliiksi.
Tämän vuoksi valtion läntiset maakunnat kokivat taloudellista elpymistä, joka oli saanut alkunsa jo Aleksios I:n aikoihin ja joka jatkui lähes vuosisadan loppuun saakka. Onkin väitetty, että Bysantti oli 1100-luvulla rikkaampi ja paremminvoiva kuin koskaan sitten persialaisten ja Herakleioksen ajan, joka oli ollut noin viisi vuosisataa aiemmin. Manuelin valtakaudelta on olemassa todisteita, jotka puhuvat hyvinvoinnin puolesta: Tehtiin uusia rakennelmia ja kirkkoja jopa syrjäseuduille. Kauppa kukoisti, ja väkiluvun Konstantinopolissa, joka oli keisarikunnan suurin kaupan keskus, on arveltu olleen 500 000:n ja miljoonan hengen välillä, mikä teki siitä helposti tuonaikaisen Euroopan suurimman kaupungin. Manuelin päätulonlähde oli "kommerkion", vakioluonteinen tullimaksu, joka perittiin Konstantinopolissa kaikesta tuonnista ja viennistä. "Kommerkionia" sanottiin kerättävän 20 000 "hyperpyran" edestä joka päivä.
Muun hyvän lisäksi Bysantin pääkaupunki laajeni. Kaupungin yleismaailmallinen ulkonäkö vahvistui italialaisten kauppiaiden saapumisen ja Pyhään maahan matkanneiden ristiretkeläisten myötä. Venetsialaiset, genovalaiset ja muut avasivat Aigeianmeren satamat kaupankäynnille ja rahtasivat tavaroita ristiretkivaltioista sekä fatimidien Egyptistä länteen käyden kauppaa Bysantin kanssa Konstantinopolin kautta. Nämä merelliset kauppiaat aiheuttivat kysynnän kasvun kylissä ja kaupungeissa ympäri Kreikkaa, Makedoniaa ja Kreikan saaristoa, mikä toi uudenlaista vaurautta enimmäkseen maanviljelyspohjaiseen talouteen.
Thessaloniki, keisarikunnan toiseksi tärkein kaupunki, isännöi kuuluisia kesämarkkinoita, jotka houkuttelivat kaupankävijöitä kaikkialta Balkanin niemimaalta ja kauempaakin hyörimään sen kojujen ääreen. Korintissa silkinvalmistus ruokki menestyvää taloutta. Kaikki tämä osoittaa sen, että Komnenos-suvun keisarit olviat onnistuneet turvaamaan "Pax Byzantinan" näillä keisarikunnan sydänalueilla.
Perintö.
Kartta Manuelin hallitsemasta Bysantin valtakunnasta vuoden 1180 tienoilla.
Hovinsa reetoreille Manuel oli "jumalallinen keisari". Sukupolven ehdittyä vierähtää Manuelin kuolemasta Khoniates viittasi häneen "keisareista siunattuimpana", ja vuosisataa myöhemmin Johannes Stavrakios kuvaili häntä "suureksi, mitä tuli hienoihin tekoihin". Johannes Fokas, sotilas, joka taisteli Manuelin armeijassa, kuvaili herraansa "maailman pelastajaksi" ja suurenmoiseksi keisariksi. Manuelia muisteltiin Ranskassa, Italiassa ja ristiretkivaltioissa maailman mahtavimpana itsevaltiaana. Genovalainen tutkija pani merkille, että kuoltua "suuren herran Manuelin, jota hyvällä muistamme, armoitetuimman Konstantinopolin keisareista... kaikki kristikunta kävi läpi suurta tuhoa ja vahinkoa". Guillaume de Tyre kutsui Manuelia "viisaaksi, tahdikkaaksi ja erinomaiseksi ruhtinaaksi, ylistyksen arvoiseksi kaikin puolin", "avarasieluiseksi, verrattoman energiseksi mieheksi", jonka "muistoa tullaan aina siunaamaan". Kehunsa soi Manuelille myös Robert de Cléry, joka kutsui häntä "kelpo miekkokseksi, [...] rikkaimmaksi ja anteliaimmaksi kaikista kristityistä, jotka koskaan ovat syntyneet".
Esimerkin siitä, millainen vaikutusvalta Manuelilla oli ristiretkivaltioissa, voi nähdä vielä tänäkin päivänä Jeesuksen syntymäkirkossa Beetlehemissä. 1160-luvulla sen keskilaiva koristeltiin uusiksi mosaiikeilla, joissa kuvataan kirkolliskokouksia. Manuel oli yksi tämän työn hyväntekijöistä. Kirkon eteläseinällä on kreikankielinen kirjoitus, jossa lukee "tämän työn viimeisteli Efraim-munkki, maalari ja mosaiikintekijä, Manuel Porphyrogennetos Komnenoksen ja Amalrik I:n hallitessa". Se, että Manuelin nimi esiintyy ensin, on symboliikkaa, tunnustus Manuelin "yliherruudesta" kristityssä maailmassa. Manuelin rooli ortodoksikristittyjen ja kristittyjen pyhien paikkojen suojelijana on todiste hänen menetyksekkäistä pyrkimyksistään turvata Pyhä maa. Hallituskaudellaan keisari otti osaa monien kreikkalaisluostarien basilikojen koristeluun Pyhällä maalla mukaan lukien Pyhän haudan kirkko, jossa Manuelin panoksen ansiosta bysanttilainen papisto saattoi suorittaa kreikkalaiset liturgiansa joka päivä. Tämä kaikki vahvisti hänen asemaansa ristiretkivaltioiden "yliherrana". Samaa tekivät myös Antiokian ajautuminen Bysantin hegemoniaan sekä Jerusalemin lojaaliuden varmistuminen Antiokian ruhtinaan Renaud'n ja Jerusalemin kuninkaan Amalrikin kanssa tehdyin sopimuksin. Manuel oli Bysantin keisareista viimeinen, joka saattoi sotilaallisen ja diplomaattisen menestyksensä johdosta kutsua itseään "Dalmatian, Bosnian, Kroatian, Serbian, Bulgarian ja Unkarin hallitsijaksi".
Bysantin valta oli vaikuttava, kun vuonna 1180 Manuel, joka oli juuri juhlistanut poikansa Aleksios II:sen kihlausta Ranskan kuninkaan tyttären kanssa, menehtyi. Kiitos Aleksioksen, Johanneksen ja Manuelin harjoittaman diplomatian ja sotaretkien, oli keisarikunta voimissaan suuri, taloudeltaan hyvinvoiva ja rajoiltaan turvallinen, mutta sillä oli myös vakavia ongelmia. Bysantin hovi esimerkiksi tarvitsi vahvan johtajan pysyäkseen kasassa, ja Manuelin kuoltua valtakunnan vakauden suurin uhka piilikin sen sisäpuolella. Eräät keisarikunnan vihollisista odottivat vain tilaisuuttaan sen rajojen takana, tätä tekivät etenkin Anatolian turkkilaiset, joita Manuel ei ollut lopullisesti kyennyt lyömään, sekä Sisilian normannit, jotka olivat jo useita kertoja yrittäneet mutta epäonnistuneet Bysantin valtauksessa. Jopa venetsialaiset, jotka olivat Bysantin tärkeimpiä liittolaisia lännessä, kantoivat kaunaa keisarikunnalle Manuelin kuoleman aikoihin. Tilanne olisi vaatinut Manuelilta vahvan seuraajan, joka olisi kyennyt turvaamaan valtakunnan rajat ulkoisilta uhilta sekä kartuttamaan loppuunkäytettyjä valtion varantoja. Mutta Manuelin poika oli alaikäinen, ja hänen epäsuosiossa ollut sijaishallituksensa koki lopun väkivaltaisessa vallankaappauksessa. Seuraajan löytymisen vaikeus heikensi dynastian jatkuvuutta ja vakautta, joista Itä-Rooma oli tullut riippuvaiseksi.


Ydinminä.
Ydinminä on minuuden tunneperäinen, syvin ja tiedostamattomin osa. Siihen liittyy kaikki sanaton ja tunneperäinen tieto itsestä. Se on kehittynyt varhaislapsuudessa vuorovaikutuksessa ensisijaisen hoitajan ja muiden ihmisten kanssa (onko yksilöstä välitetty vai ei). Ydinminä vaikuttaa ihmisen toimintaan ja itsetuntoon koko elämän ajan.
Ydinminä on kognitiiviseen psykologiaan, erityisesti kognitiiviseen psykoterapiaan liittyvä termi.


Skotlanti.
Skotlanti (gaelin kielellä "Alba",) on maa Ison-Britannian saaren pohjoisosassa ja osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Se käsittää suunnilleen kolmanneksen saaren pinta-alasta.
Historia.
Salaperäiset Callanishin kivet Lewisinsaarella, Ulko-Hebrideillä.
Skotlannin esihistoria ulottuu yli 10 000 vuoden päähän menneisyyteen. Nykyihminen alkoi asuttaa sen alueita viimeisen eli Veiksel-jääkauden jälkeen. Esihistorian ajalta alueelta on säilynyt suuri määrä arkeologisia löytöjä. Kirjoitettu historia alkaa vasta roomalaisten saavuttua Britanniaan. Roomalaiset pitivät hallussa Britanniaksi kutsumaansa provinssia, mutta saaren pohjoiset alueet eli Kaledonia (nyk. Skotlanti) eivät olleet Rooman valtakunnan alaisuudessa. Kaledonian asukkaita olivat eräät kelttiläiset heimot sekä mahdollisesti ei-kelttiläinen alkuperäisväestö, jota roomalaiset kutsuivat pikteiksi.
Skotlannin historiaa siivittää sen pitkä taistelu Englannin valtaa vastaan, mikä johti lopulta itsenäisyystaisteluihin ja liittoutumiin muiden Euroopan hallitsijoiden kanssa.
Skotlannin historian kenties merkittävin tapahtuma oli Skotlannin uskonpuhdistus, jonka johtohenkilöihin kuului John Knox. Skotlannin parlamentti hyväksyi protestanttisuuden 1560.
Itsenäinen Skotlannin kuningaskunta muodosti vuonna 1603 personaaliunionin Englannin kuningaskunnan kanssa, kun Skotlannin kuningas Jaakko VI nousi myös Englannin kuninkaaksi nimellä Jaakko I. 26. maaliskuuta 1707 Skotlannin parlamentti hyväksyi unionisopimuksen, joka astui voimaan 1. toukokuuta 1707 ja loi uuden Ison-Britannian kuningaskunnan, jonka myötä maiden omat parlamentit poistettiin käytöstä ja tilalle tuli yksi yhteinen parlamentti Westminsterissä Lontoossa.
Unionisopimusta seurasi Skotlannin valistusaika ja teollinen vallankumous, joiden myötä Skotlannista tuli yksi Euroopan merkittävimpiä kaupan, teollisuuden ja intellektuellin elämän keskuksia.
Uudesta valtiosta muodostui myöhemmin nykyinen Yhdistynyt kuningaskunta, mutta esimerkiksi lakien osalta Skotlanti pysyi erillisenä. Vuonna 1999 Skotlanti sai takaisin itsehallintoaan ja sille perustettiin oma parlamentti, jonka tehtävänä on Skotlannin sisäisten asioiden hoitaminen. Parlamentti on alistettu Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentille.
Politiikka.
Yhtenä Yhdistyneen kuningaskunnan maista Skotlannin päämiehenä toimii brittiläinen monarkki, vuodesta 1952 lähtien kuningatar Elisabet.
Yhdistynyt kuningaskunta on hallinnollisesti katsoen yksi valtio, jolla on yksi virallinen parlamentti ja hallitus. Vaikka kuningaskunnan eri osille onkin myönnetty jonkun verran itsehallintoa, niiden parlamentit ja muut omat hallinnolliset elementit ovat Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentin alaisuudessa. Virallinen parlamentti voi myös päättää supistaa tai muuttaa niiden valtaa, joskin on todennäköistä ettei tärkeitä ratkaisuja kuten itsehallinnon lakkauttamista tulla tekemään ilman kyseisen alueen kansanäänestystä.
Skotlanti sai oman parlamentin vuonna 1998. Syyskuussa 1997 kolme neljännestä äänestäjistä kannatti sen perustamista. Parlamentti on yksikamarinen ja siinä on 129 edustajaa. Kuningatar on nimittänyt parlamentin ehdotuksesta yhden jäsenistä pääministeriä vastaavaksi ensimmäiseksi ministeriksi ("First minister") ja hän nimittää myös muut ministerit. Koko kuningaskuntaa edustavassa parlamentissa Skotlannilla on 59 edustajaa 646:sta. Vuoden 2007 vaalien jälkeen ensimmäisenä ministerinä on Kansallispuolueen johtaja Alex Salmond. Tätä aiemmin virka oli alusta asti Labourin hallussa.
Yhdistyneen kuningaskunnan poliittisten puolueiden lisäksi Skotlannissa vaikuttavat itsenäistymistä ajava ja merkittävin oppositiopuolue Skotlannin kansallispuolue ("Scottish National Party", SNP), Skottilainen sosialistipuolue ("Scottish Socialist Party", SSP) ja Skottilainen vihreä puolue ("Scottish Green Party"). Paikallispuolueet ovat lisänneet vaikutusvaltaansa parlamentin perustamisen jälkeen.
Perinteisen oikeisto–vasemmistojaon lisäksi politiikkaan vaikuttaa itsehallintokysymys, jota Yhdistyneen kuningaskunnan puolueet ovat tukeneet enemmän tai vähemmän historiansa aikana. Nyt kun itsehallinto on jo saatu, kysymys koskee sitä, pitäisikö Skotlannin itsenäistyä. Vuoden 2004 kyselyssä 66 prosenttia skotlantilaisista kannatti itsehallinnon lisäämistä ja vain kaksi prosenttia halusi palauttaa määräysvallan Westminsteriin.
Musiikki.
Skotlanti on erityisen kuuluisa tartaanikankaista tehtyihin kiltteihin pukeutuneiden miesten soittamasta säkkipillimusiikista. Myös useat suositut rockyhtyeet kuten Franz Ferdinand, Travis, Belle and Sebastian, Texas, Nazareth ja Simple Minds ovat kotoisin Skotlannista. Maalla on historiallinen merkitys musiikin saralla, sillä Pohjois-Amerikkaan lähteneet siirtolaiset veivät mukanaan muun muassa country-musiikkiin vahvasti vaikuttaneita skotlantilaisia perinteitä.
Kirjallisuus.
Skotlannin kirjallisuus on ollut historiassa hyvin arvostetussa asemassa. Tunnetuimpia ovat luultavasti runoilija Robert Burnsin teokset. Häntä pidetäänkin Skotlannin kansallisrunoilijana. Muita merkittäviä skotlantilaisia kirjailijoita ovat Walter Scott, Robert Louis Stevenson ja Arthur Conan Doyle sekä nykykirjailijoista Iain Banks, Ian Rankin ja Irvine Welsh.
Ruokakulttuuri.
Skotlannin perinneruoka on haggis. Ruoka- ja juomakulttuurin saralla maa on tullut tunnetuksi myös laadukkaista viskeistään. Yleisesti skotlantilaiset käyttävät ruuanlaitossaan paljon lihaa ja rasvaa sekä suosivat uppopaistamista, mikä saattaakin selittää Skotlannin korkeat sydänsairaus- ja lihavuuslukemat. Nykyisin Skotlannin ruokakulttuuri on varsin värikäs ja fish & chips -paikkojen ohelle on ilmaantunut etnisiä ravintoloita.
Koulutus.
Skotlannissa on 15 yliopistoa, joista vanhimmat ja maineikkaimmat ovat: St Andrewsin yliopisto (perustettu 1413), Glasgow'n yliopisto (1451), Aberdeenin yliopisto (1495) ja Edinburghin yliopisto (1583). Nämä kuuluvat myös maailman vanhimpien yliopistojen joukkoon.
Muut yliopistot ovat University of Strathclyde (Glasgow), Heriott-Watt University (Edinburgh), Dundeen yliopisto, Stirlingin yliopisto, Napier University (Edinburgh), Robert Gordon University (Aberdeen), University of the West of Scotland (Paisley), Glasgow Caledonian University, University of Abertay Dundee, Queen Margaret University (Musselburgh) ja University of the Highlands and Islands. Monet näistä ovat ns. uusia yliopistoja, jotka ovat saaneet yliopiston nimen vasta äskettäin. Kyseessä on usein entisiä ammattikorkeakouluja, jotka ovat usein erikoistuneita tiettyihin aloihin. Kaikki eivät siis tarjoa laaja-alaista opetusta kuten vanhemmat ja merkittävämmät yliopistot.
Urheilu.
a> on muotoutunut Skotlannissa. St. Andrewsin kenttä.
Skotlannilla on eräissä lajeissa omat kansalliset urheilumaajoukkueensa, kun taas eräissä muissa lajeissa ja olympialaisissa skotit ovat kilpailleet Ison-Britannian joukkueen jäseninä.
Maan suosituin urheilulaji on jalkapallo, ja Skotlannin jalkapalloliitto on lajissaan maailman toiseksi vanhin. Skotlannin maajoukkue on pelannut kahdeksissa MM-kilpailuissa ja kaksissa EM-kilpailuissa, muttei ole selviytynyt alkuvaihetta pidemmälle. Maailman ensimmäinen, 0–0-tasapeliin päättynyt jalkapallomaaottelu pelattiin vuonna 1872 Skotlannin ja Englannin välillä.
Skotlannin merkittävin perinneurheilutapahtuma on Ylämaan kisat, joissa kilpaillaan erilaisissa voimalajeissa. Rugby-7, golf ja curling ovat urheilulajeja, jotka ovat joko syntyneet Skotlannissa tai saaneet sieltä vahvoja vaikutteita. Tunnettuja skotlantilaisia urheilijoita ovat olleet muun muassa jalkapalloilijat Kenny Dalglish ja manageri Alex Ferguson, F1-kuljettaja David Coulthard, ratapyöräilijä Chris Hoy ja ralliautoilija Colin McRae.
Uskonnot.
Skotlannin kansallisena kirkkona toimii reformoitu Skotlannin kirkko ("Church of Scotland"). Se ei ole valtionhallinnon alaisuudessa eikä samaan tapaan valtionkirkon asemassa kuten Englannissa Englannin kirkko. Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti julisti sen itsenäiseksi vuonna 1921 ("Church of Scotland Act 1921"), mikä sovitti vuosisatoja jatkuneet ristiriidat valtionhallinnon ja kirkon välillä.
1560-luvulla alkanut John Knoxin johtama Skotlannin reformaatio oli vahvasti kalvinistinen ja kirkko noudattikin kalvinismin oppeja läpi 1600- ja 1700-lukujen kontrolloiden vahvasti kansan moraalia. Kirkon vaikutus Skotlannin kulttuurin kehitykseen varhaismodernilla aikakaudella on kiistaton. Muita protestanttisia uskontokuntia ovat Skotlannin vapaakirkko, joka pitäytyi kalvinismin konservatiivisissa opeissa, Skotlannin episkopaalinen kirkko, joka kuuluu osana anglikaaniseen seurakuntaan, sekä metodistikirkko ja kongregationaalinen kirkko.
Roomalais-katolisuus säilyi Skotlannissa reformaatiosta ja 1500-luvulta 1700-luvun lopulle jatkuneesta vahvasta painostuksesta huolimatta, etenkin Uist- ja Barra-saarilla. 1800-luvulla sitä vahvisti entisestään etenkin Länsi-Skotlantiin muuttaneet irlantilaiset siirtolaiset. Muuttoliike jatkui 1900-luvulla, jolloin maahan saapui katolisia myös Italiasta ja Puolasta. Skotlanti (erityisesti Central Beltin alue Glasgow'n ympärillä) on kärsinyt uskontokuntien välisistä ongelmista, esimerkiksi jalkapallossa. Tämä ilmenee siitä, että Glasgow'n joukkueista Celtic FC on perinteisesti ollut katolisten suosiossa ja Rangers FC puolestaan protestanttien, mikä on aiheuttanut mellakoita.
Melko suuri osa eli 28 % väestöstä ilmoitti vuonna 2001 tehdyssä tutkimuksessa, ettei kannata mitään uskontoa. 65 % eli selvä enemmistö vastanneista piti itseään kristittyinä. Seuraavaksi suurin ryhmä oli muslimit, vaikka vain alle 1 % väestöstä kuuluu islamin edustajiin. Skotlannissa on myös merkittävät juutalais- ja sikhiyhteisöt, erityisesti Glasgow'n alueella.
Maantiede.
Skotlanti muodostaa pohjoisen kolmanneksen Ison-Britannian saaresta. Sen kokonaispinta-ala on n. 78 772 km². Skotlannilla on ainoan naapurinsa Englannin kanssa yhteistä rajaa 96 km. Se kulkee itärannikolta Tweed-joelta länteen Solway Firthiin. Skotlannin lounaiskärjestä 30 kilometrin päässä sijaitsee Irlanti, 400 kilometrin päässä koillisessa on Norja ja pohjoisessa Tanskan Färsaaret. Skotlantia ympäröivät Atlantti ja Pohjanmeri.
Skotlanti koostuu mannermaasta ja useista saariryhmistä. Mannermaa voidaan jakaa kolmeen alueeseen: Ylämaat, Alamaat ("Central Belt") ja Eteläiset ylängöt. Ylämaat ovat yleisesti ottaen vuoristoista aluetta ja ne halkaisee "Glen Moreksi" (engl. "The Great Glen") kutsuttu laaksoalue. Ison-Britannian korkeimmat vuoret, kuten 1 343 metriä korkea Ben Nevis, löytyvät Ylämailta. Kaikkia yli 3 000 jalan (n. 914 m) korkuisia vuoria kutsutaan Munroiksi Sir Hugh Munron, ensimmäisen kattavan vuoriluettelon tekijän, mukaan. "Central Belt" on Skotlannin väestörikasta tasankoaluetta. Se jaetaan usein Glasgow'n ympäristöstä koostuvaan länsirannikkoon ja pääkaupungin, Edinburghin ympärille keskittyneeseen itärannikkoon. Etelän ylängöt ovat lähes 200 kilometrin mittainen ketju mäkiä ja vuoria, jotka yltävät Irlanninmeren rannalta sijaitsevasta Stranraerin kaupungista aina Pohjanmeren rannikolle Itä-Lothianiin.
Skotlantiin kuuluu yli 790 saarta, jotka on jaettu neljään pääryhmään: Shetlandsaaret, Orkneysaaret ja Hebridit, jotka jakautuvat vielä Sisä- ja Ulko-Hebrideihin. Clyde- ja Forth-lahdella sijaitsee myös paljon saaria. St. Kilda on etäisin saarista, sijaiten yli 160 kilometrin päässä mannermaasta.
Ilmasto.
Skotlannissa vallitsee meri-ilmasto, jolle on tyypillistä hyvin vaihtelevat säät ilman äärioloja. Atlantilta tuleva Golfvirta lämmittää aluetta, joka selittää ilmasto-olot pohjoisesta leveysasteesta huolimatta. Samalla leveysasteella Labradorissa, Kanadassa, jäävuoret ovat talvisin tavallinen näky. Ilmasto on kuitenkin viileämpi kuin muualla Britanniassa.
Sademäärät vaihtelevat paljon Skotlannin eri puolilla. Läntiset alamaat ovat Yhdistyneen kuningaskunnan sateisinta aluetta; vuosittain sataa yli 3 000 mm. Sateet ovat yleensä vuoristoisilla ylämaan alueilla orografisia. Suurimmassa osassa Skotlantia kuitenkin sataa alle 800 mm vuodessa eikä itäisissä ja eteläisissä osissa sada enempää kuin Englannin kuivimmilla alueilla. Lumisateet eivät ole alamailla tyypillisiä mutta korkeuden kasvaessa ne yleistyvät.
Ilmastoalue on kostean lauhkea ja vuoden keskilämpötila on 8,7 °C. Kylmin kuukausi on Skotlannissa tammikuu, jonka on keskilämpö on +3,5 °C. Lämpimimmät kuukaudet ovat heinä- ja elokuu, jolloin lämpötila on noin +14,5 °C. Skotlannin vuotuinen sademäärä on 670,6 millimetriä.
Skotlannin rannikolla sijaitsevien Hebridien läntinen osa on yksi Britannian aurinkoisimpia paikkoja. Vuoden pisimpänä päivänä Skotlannin pohjoisosissa pimeys ei laske lainkaan. Lerwickillä ja Shetlandsaarilla on keskikesällä noin neljä tuntia kauemmin valoisaa aikaa kuin Lontoolla, joskin tilanne on talvella päinvastoin.
Voimakkaat Atlantilta saapuvat matalapainepuuskat, joita kutsutaan myös Euroopan hirmumyrskyiksi, ovat yleisiä Skotlannissa talviaikaan (loka–maaliskuussa).
Aluejako.
Skotlanti jaettiin vuonna 1996 32 hallintoalueeseen paikallishallinnon tehostamiseksi. Näiden yhden tason hallintoyksikköjen tehtävänä on tuottaa kaikki alueen julkiset palvelut kuten opetus ja sosiaalityö sekä ympäristön ja teiden kunnossapito. Suurimmissa hallintoyksiköissä on vielä niiden alaisuudessa toimivia erillisiä komiteoita, jotka huolehtivat jonkun tietyn alueenosan palveluista.
Alue saa kaupungin nimityksen vain monarkin kautta. Skotlannissa kaupungeiksi on julistettu Aberdeen, Dundee, Edinburgh, Glasgow, Inverness ja Stirling.


Aleksandria.
Aleksandria (;, "al-Iskandariyya"; kopti, Rakotə) on kaupunki Egyptissä Välimeren rannalla, kannaksella, joka erottaa Välimeren murtovetisestä Maryutjärvestä, aivan Niilin suistossa. Aleksandria on saanut nimensä Aleksanteri Suuren mukaan, joka perusti kaupungin tammikuussa 331 eaa.
Aleksandria on nykyisin Egyptin toiseksi suurin kaupunki Kairon jälkeen, jonka merkitys kaiken aikaa vain kasvaa. Uusi Aleksandrian kirjasto, Bibliotheca Alexandrina, houkuttelee kävijöitä edeltäjänsä tavoin ympäri maailmaa. Euroopan ja Välimeren maiden kulttuurien väliseen dialogiin kannustavan Anna Lindh -säätiön päämaja on myös sijoitettu Aleksandriaan.
Ilmasto.
Aleksandrian ilmasto on kuiva Välimeren ilmasto, jota leimaavat lauhkeat vaihdellen hyvin sateisetkin talvet sekä erittäin kuivat kesät. Tammi- ja helmikuu ovat viileimmät kuukaudet, lämpötilojen vaihdellessa noin 12°C ja 18°C välillä. Aleksandriassa koetaan välillä rajujakin sateita ja myrskyjä viileiden kuukausien aikana. Heinä- ja elokuu ovat kuumimmat ja kuivimmat kuukaudet, keskilämpötilan pysytellessä 31°C tuntumassa. Syksy ja kevät ovat miellyttävintä aikaa vierailla Aleksandriassa lämpötilan ollessa noin 22°C tienoilla.
Historia.
Aleksanteri Suuri perusti Aleksandrian vuonna 332 eaa. Aleksanteri Suuren pääarkkitehti hankkeelle oli kreikkalainen Dinorkates. Aleksandrian oli tarkoitus toimia Naucratiksen seuraajana Egyptin hellenistisenä keskuksena sekä toimia linkkinä Kreikan ja hedelmällisen Niilin laakson välillä. Joitakin kuukausia Aleksandrian perustamisen jälkeen Aleksanteri Suuri lähti Egyptistä, eikä koskaan palannut kaupunkiinsa. Aleksanteri Suuren kuoleman jälkeen hänen ruumiinsa sijoitettiin aluksi kultaiseen sarkofagiin, joka oli tarkoitus viedä Makedoniaan. Lopulta Ptolemaioksen vaikutuksesta se päätyi kuitenkin Aleksandriaan. Tarinan mukaan Egyptissä Aleksanterin ruumista kävi satoja vuosia myöhemmin katsomassa muun muassa Rooman ensimmäinen keisari Augustus. Sadassa vuodessa Aleksandriasta tuli maailman suurin kaupunki, ja joitakin satoja vuosia eteenpäin se oli toiseksi suurin heti Rooman jälkeen.
Kaupunki oli perustettu vähän matkan päähän eräästä Niilin suurimmasta suuhaarasta, pitkälle niemimaalle, joka sulki sisäänsä neljä eri satamaa. Merkittävimmän eli "suuren sataman" vierellä oli lujasti linnoitettu ja muurilla muusta kaupungista erotettu osa "Brukeion". Siellä seisoi meren rannalla muhkea ja komea kuninkaallinen palatsi. Vähän matkan päässä siitä, samoin meren rannalla, oli Aleksanterin hautarakennus, sekin suuren palatsin kaltainen. Lähimmässä viereisessä kaupunginosassa kohosi komea "Serapeion", temppelirakennus, pyhitetty muinaisegyptiläiselle jumalalle Serapiille, jonka palvominen nyt oli yhteistä helleniläisille ja egyptiläisille. Kauimpana lännessä sijaitsi hautakaupunki eli nekropolis, kallioihin hakattuja katakombeja sekä niiden yhteydessä palsamoimista varten tarkoitetut rakennukset.
Aleksandria ei ollut ainoastaan hellenistisen maailman mahtavimpia kaupunkeja, mutta myös koti aikansa suurimmalle juutalaisyhteisölle. Suuren sataman vieressä sijaitsi "Rakotis"-niminen juutalainen kaupunginosa. Aleksandrialaista syntyperää on myös Vanhan testamentin kreikkalainen käännös nimeltään "Septuaginta". Aleksandria oli ensimmäisinä vuosisatoina jaa. koptilaisen kirkon suurin keskus. Ptolemaioksen hallitsijasuku piti kaupungin hallinnassa sekä kehitti Aleksandrian kirjaston hellenistisen maailman johtavaksi tiedon keskukseksi. Kirjastossa ja sen ulkopuolella olevassa Serapeionin temppelissä säilytettiin valtavat noin 400 000–700 000 kirjakääröä, jotka oli kerätty kaikkialta tunnetusta maailmasta ja käsitti siis suunnattoman määrän tietoa antiikin ajasta. Palo vuonna 47 eaa. tuhosi kuitenkin kirjaston ja temppeli hävitettiin v. 391 jaa.
Ptolemaioksen hallinnan alla ylläpidettiin jakoa kaupungin eri ryhmien, kreikkalaisten, juutalaisten sekä egyptiläisten välillä. Tästä jaosta johtui huomattava osa myöhemmästä poliittisesta turbulenssista, joka alkoi Ptolemaios IV Filopatorin (hallitsi 221 eaa. – 204 eaa.) vallan alla. Myös Ptolemaios VIII Euergetes II Fyskonin (hallitsi 144 eaa.–116 eaa.) vallan aikaa leimasi sisäiset konfliktit.
Ensimmäiset Ptolemaiokset olivat suuria taiteen ja tieteen suosijoita. Heidän suojissaan kehittyi Aleksandriassa huomattava sivistystaso, jossa itämaiset perinteet sekoittuivat yhteen helleniläisen kanssa. Rakennusmestarit ja kuvanveistäjät täyttivät kaupunkia temppeleillä ja palatseilla, patsailla ja muilla kuvilla. Kreikkalaisen kauneusperinteen ohella ilmeni kaupunkikuvassa egyptiläinen suuri monumenttirakentamisen perinne. Samalla kukoisti aleksandrialainen runous ja tieteellinen tutkimus. Ptolemaios II perusti "museionin'', nykyisten museoiden esikuvan, joka kohosi lähelle hallituspalatsia. Siellä tekivät työtään joukko oppineita miehiä. Heitä varten koottiin suuri Aleksandrian kirjasto, jota säilytettiin osaksi "museionissa" ja osaksi myös "serapeionissa". "Seitsemälläkymmenellä tulkitsijalla" käännätettiin Vanhan testamentin kirjat heprean kielestä kreikaksi. Paljon hieroglyfikirjoituksia koottiin muinaisegyptiläisen pappissivistyksen ajoilta. Tunnettuja tutkijoita oli mm. Maneton, joka tutki Egyptin vanhinta historiaa, Eratostenes, eräs tähtitieteen perustajista, ja Eukleides, joka kirjoitti geometrian oppikirjan, jota käytettiin vielä 1900-luvullakin.
Kaupunki siirtyi virallisesti roomalaisten hallintaan vuonna 80 eaa. oltuaan roomalaisten vaikutusten alaisena jo yli sata vuotta. Julius Caesar valloitti kaupungin vuonna 47 eaa. Roomalaisten puuttuessa Egyptin sisällissotaan. Egyptissä kuningas Ptolemaios XII puolusti valtaansa kuningatar Kleopatra VII vastaan. Octavian, tuleva keisari Augustus, valloitti kaupungin viimein vuonna 30 eaa.
Persialaiset valtasivat kaupungin vuonna 619. Vaikka Bysantin Herakleios sai kaapattua kaupungin takaisin vuonna 629, arabit valtasivat sen uudelleen neljäntoista kuukauden piirityksen jälkeen vuonna 641. Tämän jälkeen kaupungin merkitys alkoi vähentyä mihin vaikutti myös Kairon perustaminen vuonna 969, jolloin kaupunki jäi poliittisen vallan kannalta syrjään.
Aleksandria näytteli roolia Napoleonin hyökkäyksessä Egyptiin vuonna 1798. Ranskalaiset joukot hyökkäsivät kaupunkiin heinäkuussa, ja Aleksandria pysyi ranskalaisten hallussa kunnes britit valloittivat sen takaisin Aleksandrian taistelun yhteydessä toinen syyskuuta 1801. Mohammed Al, Ottomaanien Egyptin kuvernööri, aloitti jälleenrakentamisen 1810 ja vuoteen 1850 mennessä kaupunki oli saanut takaisin hieman entistä loistoaan. Vuonna 1882 brittien laivasto pommitti kaupunkia ja valloitti sen. Vuonna 1954 israelilaiset pommittivat kaupunkia, ja joitakin kuukausia myöhemmin Aleksandrian Mansheyya-tori toimi näyttämönä Gamal Abdel Nasserin epäonnistuneelle murhayritykselle.


Patriarkka.
Sana patriarkka tulee kreikan kielen sanoista "pateer", isä ja "arkhee", ensimmäinen. Perusmerkitykseltään sana tarkoittaa miestä, joka käyttää perhekunnassaan ylintä, käytännössä autoritaarista valtaa.
Sanan merkitys on kuitenkin laajentunut erityisesti juutalaisuudessa ja kristinuskossa. Abrahamia, Iisakia ja Jaakobia kutsutaan kolmeksi patriarkaksi, jolloin korostetaan heidän perustavaa asemaansa ja merkitystään juutalaisuuden historiassa.
Kristinuskossa suurten kirkkokuntien ylimpiä piispoja ja johtajia kutsutaan myös patriarkoiksi. Patriarkka johtaa omaa patriarkaattiaan. Historialliset viisi vanhaa patriarkaattia olivat samalla varhaiskirkon viisi merkittävintä kristinuskon keskusta.
Patriarkaateilla on kirkon sisällä itsehallinto, eivätkä patriarkat yleensä ole käyttäneet tuomiovaltaa toistensa alueilla.
Rooman piispaa pidettiin vanhastaan arvoltaan ensimmäisenä ja v. 381 Konstantinopolissa pidetty toinen ekumeeninen kirkolliskokous päätti, että Konstantinopolin piispalla oli kunniasija toisena Rooman piispan jälkeen, koska Konstantinopoli on "Uusi Rooma", valtakunnan pääkaupunki. Asiaa käsitteli myös Khalkedonin kirkolliskokous kiistellyssä 28. kaanonissaan vuonna 451. 500-luvun alussa Konstantinopolin patriarkka sai arvonimen ekumeeninen patriarkka eli koko valtakunnan patriarkka. Vastaavasti Rooman patriarkaatin johtajan arvonimenä on paavi ja Aleksandrian patriarkaatin piispalla on sekä paavin että patriarkan arvonimet. Antiokiassa ja Jerusalemissa on molemmissa patriarkka. Katolisuudessa paavi käytti arvonimeä "lännen patriarkka" aina maaliskuuhun 2006, jolloin se poistettiin virallisesta arvonimiluettelosta.
Edellä mainittujen vanhojen patriarkaattien ohella ortodoksisessa maailmassa on eräitä autonomisia kirkkoja, joiden johtajan arvonimi on patriarkka: nämä ns. uudet patriarkaatit ovat Moskovan ja koko Venäjän patriarkaatti, Serbian patriarkaatti, Romanian patriarkaatti, Bulgarian patriarkaatti, ja Georgian patriarkaatti.
Periaatteessa myös Länsi-Intian patriarkan arvo on vielä olemassa, mutta asemaa ei ole täytetty vuoden 1963 jälkeen. Tämä erosi toisista patriarkan arvoista siinä, ettei sitä ollut sidottu tiettyyn arkkipiispanistuimeen. Yleensä arvonimen sai Espanjan armeijan kenttäpiispa.
Vuoteen 1964 käytössä olivat myös Konstantinopolin, Aleksandrian ja Antiokian latinalaisten patriarkkojen arvot. Nämä olivat kuitenkin lähinnä titulaarisia.
Heistä on erotettava kolme Rooman kirkon yhteen unioitua Idän kirkkoa, joiden johtajat myös käyttävät patriarkan arvonimeä. Heille kyseessä ei ole pelkkä arvonimi, vaan he ovat paikalliskirkkojensa johtajia, jotka tosin tunnustavat paavin yliherruuden. Näitä Idän patriarkkoja on kolme: Antiokian syyrialais-katolilaisen kirkon patriarkka, Antiokian maroniittikirkon patriarkka ja Aleksandrian koptikirkon patriarkka. Näiden virkojen haltijoilla on Rooman kirkon kardinaalikollegiossa yleensä kardinaalipiispan arvo.
Mormoneilla patriarkka vastaa evankelistaa.


Petros VII.
Petros VII (3. syyskuuta 1949 – 11. syyskuuta 2004), oikealta nimeltään Peter Papapetrou, oli Aleksandrian ja koko Afrikan paavi ja patriarkka.
Petros syntyi Sicharissa, Kyreniassa, Kyproksella (nykyinen Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta). Petros vihittiin munkiksi vuonna 1969. 15. elokuuta 1983 hänet valittiin Aleksandrian patriarkan apulaispiispaksi ja Länsi-Afrikan metropoliitaksi kesäkuussa 1990. Aleksandrian patriarkaksi hänet vihittiin 9. maaliskuuta 1997 seuraajaksi joulukuussa kuolleelle Partheniokselle. Hän oli ortodoksimaailman nuorin patriarkka kuollessaan helikopterionnettomuudessa matkalla Ateenasta Athos-vuoren munkkiluostariin.
Petros VII kävi muutaman kerran myös Suomessa.


Zheng He.
Zheng He (perint.: 鄭和, yksink.: 郑和, pinyin: Zhèng Hé, Wade-Giles: Cheng Ho) (1371–1435) oli hui-kiinalainen merenkävijä ja tutkimusmatkailija. Hän johti aikakauden suurinta laivastoa lukuisille matkoille Intian valtamerelle ja pitkin Afrikan rannikkoa.
Tärkeimmät matkat.
Zheng Hen matkoja edeltänyt Kangnidon kartta (1402)
Zheng He johdatti laivaston ainakin seitsemälle matkalle "Läntiselle valtamerelle". Hänen komennuksessaan oli yli 300 laivaa ja lähes 30 000 miestä, yhtä mahtavaa laivastoa ei maailmassa nähty tämän jälkeen ennen ensimmäistä maailmansotaa.
Brittiläinen entinen sukellusveneen kapteeni Gavin Menzies on kirjoittanut kirjan "1421: Vuosi jolloin Kiina löysi maailman", jonka mukaan Zheng olisi tutkinut käytännössä koko maailman Länsi-Afrikkaa, Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa, Grönlantia, Antarktista ja Australiaa myöten. Valtavirran historioitsijat ovat hylänneet hypoteesin.
Elämä.
Zheng He syntyi Ma He-nimisenä hui-kansaan kuuluvana muslimipoikana köyhään perheeseen Yunnanin maakunnassa 1371. Sekä hänen isänsä että isoisänsä olivat käyneet pyhiinvaellusmatkalla Mekassa. Hänet kasvatettiin kaksikieliseksi (kiina ja arabia). Kun Ma He oli 11-vuotias, viimeisiä mongolipesäkkeitä valloittavat Ming-dynastian armeijat ottivat alueen haltuunsa. Ma He vietiin pääkaupunki Nanjingiin prinssi Zhu Di:n palvelijaksi. Hänet kastroitiin, ja hänen piti palvella keisarillista hovia loppuelämänsä eunukkina.
Zhu Di ystävystyi palvelijansa kanssa ja otti tämän rinnalleen johtaessaan vallankaappausta 1402. Palkkioksi Ma He sai kunnianosoituksena sukunimen Zheng ja hänet nimitettiin pääeunukiksi keisari Yonglen (Zhu Di) hoviin. Zheng He pääsi opiskelemaan Nanjing Taixueen, Keisarilliseen keskusyliopistoon.
Keisari Yongle päätti rakennuttaa valtavan laivaston, jonka päätarkoitus oli osoittaa kiinalaisen dynastian mahtia noin sadan vuoden ulkomaisen vallan jälkeen. Laivasto kävi myös kauppaa, mutta sen päätarkoitus oli diplomaattinen. Sitä komentamaan määrättiin uskollinen Zheng He. Hän johti laivaston ainakin seitsemälle matkalle, joille kertyi pituutta yhteensä yli 300 000 kilometriä.
Zheng He oli islaminuskoinen ja pääsi matkoillaan tekemään myös itselleen tärkeän pyhiinvaelluksen Mekkaan.
Yongle kuoli 1424 ja tuki kalliille matkoille väheni kungfutselaisen yläluokan vastustaessa niitä voimakkaasti.


Hämeen Rykmentti.
Hämeen Rykmentti (lyhenne HämR) on Lahdessa Hennalan varuskunnassa toimiva 1. tammikuuta 1986 perustettu joukko-osasto, johon kuuluvat joukkoyksikköinä
Yleistä joukko-osastosta.
Rykmentin komentajana vuonna 2012 toimii eversti Risto Kolstela (s. 1963), joka on palvellut myös rykmentin esikuntapäällikkönä.
Edellisiä komentajia.
Hämeen Rykmentti ylläpitää Hollolassa Hälvälän harjoitus- ja ampuma-aluetta, jossa on ampumaratamahdollisuuksia myös siviileillä, Padasjoella Evon ampuma- ja harjoitusaluetta ns. Taruksen harjoitusaluetta ja Asikkalan Vesivehmaalla Vesivehmaan harjoitusaluetta.
Lakkautuspäätös.
8. helmikuuta 2012 ilmoitettiin julkisuuteen osana puolustusvoimien säästösuunnitelmia, että Hämeen Rykmentti aiotaan lakkauttaaa vuoden 2014 loppuun mennessä.. Lakkautuksen myötä Suomen puolustusvoimat luopuu sekä Hennalan tiloista että maa-alueista. Kaupunkiin jää Panssariprikaatin alaiseksi siirtyvä asevelvollisuus- ja reserviläisasioita hoitava Aluetoimisto, mutta varuskunnan ulkopuolisiin tiloihin.
Historia.
Rykmentin perinne juontaa juurensa Kustaa II Aadolfin 1626 perustamaan kolmikymmenvuotisen sodan aikaiseen ratsuväkirykmenttiin. Suomessa vain Uudenmaan Rakuunarykmentti Lappeenrannassa on perinteeltään vanhempi. Se perustettiin jo vuotta ennen kolmikymmenvuotista sotaa, 7.9.1617.
Suomen suuriruhtinaskunnan aikana Hämeen Rykmentti toimi värvättynä Hämeenlinnan pataljoonana (1813–1827), tarkk'ampuja pataljoonana (1827–1830) ja Oolannin sodasta alkaen ruotujakoisena asevelvollisuuspataljoonana (1854–1867).
Asevelvollisuuden käyttöönoton jälkeen yksikkö toimi asevelvollisena tarkka-ampujapataljoonana vuodesta 1881 alkaen, kunnes se lakkautettiin muiden asevelvollisten suomalaisten yksiköiden tavoin vuonna 1902 osana venäläistämistoimenpiteitä. Itsenäisyyden aikana rykmentin perinnejoukko-osastoiksi katsotaan Vaasan täydennyspataljoona (3. maaliskuuta 1918), 5. Jääkärirykmentti (4. huhtikuuta 1918), Kuopion jalkaväkirykmentti 4 (26. elokuuta 1918) ja Tampereen Rykmentti (15. maaliskuuta 1918).
Hennalan varuskunnassa on toiminut Keskussotilassairaala 2 (KSS2) eli Hämeen sotilassairaala, joka on nyttemmin lakkautettu.
Huoltokoulu.
Huoltokoulu vastaa koko puolustusvoimien palkatun henkilöstön huolto- ja logistiikkakoulutuksesta mm. kouluttamalla liikenneopettajia ja sotilashenkilöstön taloushuoltoupseereita.
Koulun johtajana vuonna 2012 työskentelee everstiluutnantti Petri Riihijärvi.
Sotilasmusiikkkoulu.
Sotilasmusiikkikouluun kuuluu Kurssiosasto (Ksi-os/SMUSK) sekä Puolustusvoimien varusmiessoittokunta.
Koulun johdossa on musiikkimajuri Janne Siniketo.


Bilderberg-ryhmä.
Ensimmäisen Bilderberg-kokouksen vihkosen kansilehti vuodelta 1954.
Bilderberg-ryhmä on epävirallinen vuotuinen konferenssi noin 130 vieraalle, joista useimmat ovat talouselämän, median tai politiikan vaikuttajia. Se on saanut nimensä alankomaalaisen hotellin mukaan, jossa ryhmä kokoontui ensimmäisen kerran vuonna 1954. Bilderberg-kokousten idean isänä pidetään Joseph Retingeriä. Ryhmän muita perustajajäseniä olivat Denis Healey, David Rockefeller ja Alankomaiden prinssi Bernhard. Prinssi Bernhard oli Bilderbergin puheenjohtajana lähes 20 vuotta. Nykyinen ykkösmies on merkittävän belgialaisen pankin hallituksen puheenjohtaja Etienne Davignon.
Ryhmällä on toimisto Leidenissa Alankomaissa. Ryhmän 42. kokous pidettiin vuonna 1994 Helsingissä, Suomessa. Ryhmä on tarkoitettu vain pohjoisamerikkalaisille ja eurooppalaisille. Tapaamisissa käytyjen keskustelujen sisällöstä ei kerrota ulkopuolisille. Suomen valtiovarainministeriön mukaan Bilderberg-kokoukset ovat ensisijaisesti mahdollisuus amerikkalais-eurooppalaiseen vuoropuheluun.
Ryhmän johtajisto laatii keskusteluohjelman ja lähettää kutsut. Tarkoituksena on, että 20 prosenttia konferenssin osanottajista olisi joka vuosi uusia.
Salaliittoteoriat.
Ryhmän kokouksista saatava vähäinen tieto ja sen yhteydet valtaeliitteihin on antanut aineksia salaliittoteoreetikoille, jotka uskovat ryhmän olevan osa Uuden maailmanjärjestyksen luomissuunnitelmia.
Radiojuontaja Alex Jones mainostaa teoriaa, että ryhmä aikoo lakkauttaa Yhdysvaltojen ja muiden maiden itsemääräämisoikeuden Euroopan Unionin kaltaiseksi ylikansalliseksi rakenteeksi. Venäjällä syntynyt kirjoittaja Daniel Estulin väittää Bilderbergin pitkän aikavälin päämääränä olevan "Yhden maailman imperiumin rakentaminen". Hän toteaa, että ryhmä "ei ole päämäärä vaan väline tulevaisuuden Maailmanhallitukselle".
Toinen ryhmän vastustaja Tony Gosling on rekisteröinyt verkkotunnuksen codice_1, joka isännöi suuria määriä Bilderbergiä kritisoivaa materiaalia.
BBC News Online Magazineen kirjoittava toimittaja Jonathan Duffy toteaa, että "Tällaisen kylmäkiskoisuuden luomassa tyhjiössä poikkeuksellinen salaliittoteoria on kasvanut ryhmän ympärille, mikä väittää maailman kohtalosta päätettävän pääasiassa Bilderbergissä."
Bilderbergin perustaja ja entinen brittiläinen kansleri Denis Healey tuomitsee tällaiset teoriat "roskaksi". BBC:n uutiset mainitsi hänen sanoneen, että "Tässä ei ole ehdottomasti mitään. Bilderbergissä me emme ole koskaan yrittäneet saavuttaa konsensusta suurissa asioissa. Se on yksinkertaisesti paikka keskusteluille.".
Bilderberg-ryhmän ovat kielteisessä sävyssä maininneet kirjoissaan myös esimerkiksi kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki ja kehityskriitikko Olli Tammilehto. He eivät kannata salaliittoteorioita, mutta pitävät kokouksia demokratian kannalta kyseenalaisina.
Kokoontumistietoja.
Bilderberg-ryhmä on kokoontunut vuosina 1954–2008 yhteensä 82 kertaa. Vuoden 1994 kokoontuminen järjestettiin Helsingissä Kalastajatorpalla.


Peter von Bagh.
Peter von Bagh Sodankylän elokuvajuhlilla 12.06.2008.
Kari Peter von Bagh (s. 29. elokuuta 1943 Helsinki) on elokuvahistorioitsija, -ohjaaja, -käsikirjoittaja, tietokirjailija, kustantaja, radio-ohjelmien tekijä, Filmihullu-lehden päätoimittaja ja festivaalijohtaja.
Peter von Baghin kirjoja on käännetty useille kielille ja hänen elokuviaan esitetään kansainvälisillä foorumeilla. Von Baghin tuotannon pääteoksiin lukeutuvat muiden muassa "Sininen laulu – itsenäisen Suomen taiteiden tarina" (WSOY 2007, 12-osainen tv-sarja, YLE 2003–04) ja "Elokuvan historia" (W&G 1975, Otava 1998, 2004, 52-osainen radio-ohjelmasarja, YLE) sekä "Tähtien kirja" (Otava, 2006).
Opintie.
Von Bagh suoritti ylioppilastutkinnon Oulun lyseossa vuonna 1961. Helsingin yliopistosta hän valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1970 aineyhdistelmällä teoreettinen filosofia, sosiologia, estetiikka ja kirjallisuus. Laudaturtyö "Elokuvalliset keinot ja niiden käyttö: Alfred Hitchcockin Vertigo" julkaistiin myöhemmin kirjana (Helsingin yliopisto, 1979). Valtiotieteen tohtoriksi von Bagh väitteli vuonna 2002. Väitöskirja "Peili jolla oli muisti – elokuvallinen kollaasi kadonneen ajan merkityksien hahmottajana" (1895–1970), SKS 2002) tutkii elokuvailmaisun perusyksikköjä, montaasia ja kollaasia.
Von Bagh on toiminut opettajana ja luennoitsijana useissa koti- ja ulkomaisissa oppilaitoksissa ja yliopistoissa, muun muassa Taideteollisen korkeakoulun elokuvahistorian professorina vuodesta 2001 alkaen. Hän on laatinut myös kouluille suunnatun elokuvaoppikirjan "Salainen muisti" (Sanoma Pro, 2009).
Elokuvat.
Peter von Baghin tuotannon punaisena lankana on suomalaisen arjen historia: kuvat sellaisista yksityiskohdista, jotka välittävät jotakin siitä, millaista suomalaisten elämä on kulloinkin ollut. Teoksissa "Vuosi 1952" (1980), "Viimeinen kesä 1944" (1992), "Helsinki ikuisesti" (2008) ja "Lastuja - suomalaisen taiteilijasuvun tarina" (2011) historiaan kurkistetaan tietyn ajankohdan, paikan tai taiteilijasuvun rajaaman suurennuslasin kautta.
Von Bagh on tehnyt useita kymmeniä televisioelokuvia, muun muassa henkilökuvia eri alojen suomalaisista merkkihenkilöistä (Tapio Rautavaara "Tapsa - viiltoja reissumiehen elämästä", 1980; "Paavo Nurmi", 1978; Otto Ville Kuusinen "Mies varjossa", 1994), muusikoista ("Olavi Virta", 1972; "Suomi Pop", 1984), näyttelijöistä ("Tauno Palo", 1981) ja ohjaajista (Edvin Laine, 2006; Mikko Niskanen, 2010).
Von Baghin fiktioelokuvat ovat usein dokumentaarisia omalla tavallaan: "Kreivi" (1971) -elokuvan päähenkilö on iltapäivälehtien kruunaama huijari Pertti Ylermi Lindgren. "Pockpicket" (1968) on Robert Bressonin "Taskuvaras" (1959) -elokuvan variaatio, jossa vieraantunut mies hakee elämäänsä jännitettä sujauttelemalla seteleitä hyvää aavistamattomien kaupunkilaisten lompakkoihin.
Von Bagh on osallistunut käsikirjoittajana Risto Jarvan elokuviin "Ruusujen aika" (1969), "Bensaa suonissa" (1970) ja "Kun taivas putoaa..." (1972).
Kirjallinen tuotanto.
Von Baghin kirjallinen tuotanto käsittää liki 40 tietokirjaa. Opetusministeriö myönsi von Baghille tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinnon vuonna 2007. Samana vuonna "Sininen laulu – itsenäisen Suomen taiteiden tarina" palkittiin Tieto-Finlandialla. Valtion tiedonjulkistamispalkinto on osoitettu hänelle kahdesti, vuonna 1986 teoksesta "Iskelmän kultainen kirja" (yhdessä Ilpo Hakasalon kanssa) ja vuonna 1975 teoksesta "Elokuvan historia". Lisäksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Lönnrot-palkinto myönnettiin hänelle teoksesta "Suomalaisen elokuvan kultainen kirja" vuonna 1992.
Von Baghin esseitä ja artikkeleita on julkaistu lukuisissa koti- ja ulkomaisissa elokuvakirjoissa ja -lehdissä, joista tunnetuimpia ovat ranskalaiset L'Écran, Cahiers du Cinéma, Trafic ja Cinema 02, italialainen Cinegrafie, espanjalainen Nosferatu, ruotsalainen Chaplin, englantilainen Movie jne. Ulkomailla julkaistujen artikkeleiden kooste on suomennettu kokoelmaan "Cinefilia" (Johnny Kniga 2013).
Peter von Bagh toimii edelleen vuonna 1968 perustamansa Filmihullu-lehden päätoimittajana.
Ulkomailla von Bagh on toiminut elokuva-alan asiantuntijana ranskalaiselle Larousse-tietokirjakustantamolle vuonna 2009 sekä vakituisena avustajana italialaiselle Einaudi-kustantamolle.
Työ Love Kirjat -kustantamossa.
Peter von Bagh toimi Love Kirjat -kustantamon toimittajana ja esipuheiden kirjoittajana vuosina 1977–1996. Love Kirjojen yli sataan nimikkeeseen kuuluu maailmankirjallisuuden klassikoita Aiskhyloksesta ("Oresteia", 1991) Balzaciin ("Kadonneet harhakuvitelmat", 1983, "Kurtisaanien loisto ja kurjuus", 1991), Jack Londonista ("Rautakorko", 1977) August Strindbergiin ("Pieni katekismus", 1981) ja Maiju Lassilaan ("Pikku mestareita", "Manasse Jäppinen", "Mestari Nyke", 1979), runouteen (mm. Matti Rossi), esseistiikkaan (mm. Raoul Palmgren) ja dekkareihin (James M. Cain: "Nainen ilman omaatuntoa", 1982), kirjallisuuden tutkimukseen (Georg Lukácsin "Balzac ja ranskalainen realismi", 1978), unohtamatta taloustiedettä, sotahistoriaa ja Sigmund Freudia ("Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan", 1983).
Love Kirjat toi suomalaisen lukijakunnan ulottuville myös lukuisia elokuvakirjallisuuden perusteoksia, esimerkiksi André Bazinin "Elokuvan mestareita" (1981) ja "Elokuvan lajit" (1990); Sergei Eisensteinin "Elokuvan muoto" (1978); Federico Fellinin "Fellini" (1980) ja "Giulietta" (1990); Jean Renoirin "Elämäni ja elokuvani" (1980), joihin Peter von Bagh on laatinut esipuheet. Usein siteerattu lähdeteos on myös Sakari Toiviaisen suomentama Jean-Luc Godardin kritiikkikokoelma "Elokuva Godardin mukaan" (1984) ja François Truffaut'n "Elämäni ja elokuvani" (1982).
Elokuvakirjojen ohella Love Kirjat kustansi myös muiden taiteenalojen peruskirjallisuutta, esimerkiksi Meyerholdin "Teatterin lokakuu" (1981) ja Hanns Eislerin "Kirjoituksia musiikista" (1980).
Festivaalijohtajuudet.
Sodankylän elokuvajuhlat perustettiin Anssi Mänttärin aloitteesta vuonna 1986. Mänttärin lisäksi festivaalin linjan loivat Kaurismäen veljekset Aki ja Mika sekä Peter von Bagh.
Keskiyön auringon elokuvajuhlana tunnetun festivaalin (Midnight Sun Film Festival) avaintekijöitä ovat pohjoisen ihmeenomainen valo ja filmiprojisoinnit. Vastakohtana kimalteisille palkintofoorumeille Sodankylän elokuvajuhlilla ei haeta glamouria, vaan pääosassa ovat elokuvat. Ohjelmisto koostuu sekä klassikoista että uutta luotaavista teoksista kaikkialta maailmasta. Teokset esitetään alkuperäisessä formaatissaan, mykkäelokuvat elävän musiikin säestyksellä.
Kansainvälisesti ainutlaatuista antia ovat kaksituntiset aamukeskustelut, joita Peter von Bagh on johtanut koko festivaalin historian ajan. Satojen vieraiden kesken käydyistä keskusteluista Peter von Bagh on koonnut parhaita otteita kirjaan ja samannimiseen 4-osaiseen dokumenttielokuvasarjaan "Sodankylä ikuisesti" (WSOY, 2010). Teossarja on kerännyt laajalti kiitosta maailman elokuvafoorumeilla, esimerkiksi New Yorkin Lincoln Centerissä elokuussa 2011.
Sodankylän elokuvajuhlien kutsuvieraisiin ovat kuuluneet muiden muassa ranskalaiset Chris Marker, Jean Rouch, Jean-Pierre Gorin, Jean-Pierre Léaud, Claude Chabrol, Jacques Demy, Agnes Varda, Robert Guédiguian ja Dardennen veljekset, iranilaiset Jafar Panahi, Abbas Kiarostami ja Samira Makhmalbaf, unkarilaiset István Szabó, Miklós Jancsó ja Béla Tarr, puolalaiset Krzysztof Kieślowski, Agneszka Holland, Jerzy Kawalerowicz ja Krzysztof Zanussi, tshekkiläiset Ivan Passer ja Milos Forman, venäläiset Marlen Hutsijev, Andrei Kontšalovski, Alexei German, Andrei Smirnov, yhdysvaltalaiset Samuel Fuller, D. A. Pennebaker, Jim Jarmush, Roger Corman, Vincent Sherman, Joseph H. Lewis ja Francis Ford Coppola, argentiinalainen Fernando Solanas, palestiinalainen Elia Suleiman, israelilainen Amos Gitai, saksalaiset Wim Wenders ja Robby Müller, egyptiläinen Youssef Chahine, malilainen Souleyman Cissé, italialaiset Nanni Moretti, Paolo Taviani, Sergio Sollima ja Dino Risi, ex-jugoslavialaiset Dušan Makavejev ja Emir Kusturica ja jo ensimmäisenä vuonna englantilainen Michael Powell.
Lisäksi Sodankylässä on kuultu merkittäviä elokuvakirjoittajia kuten esimerkiksi Joāo Bénard da Costa, Jim Hoberman, Jean Douchet, Bernard Eisenschitz ja Olaf Möller.
Vuodesta 2001 alkaen Peter von Bagh on toiminut myös Bolognan Il Cinema Ritrovato -festivaalin taiteellisena johtajana. Festivaalin erityisalaa ovat "jälleenlöydetyt", kadonneiksi luullut ja tuntemattomat aarteet, mykkäelokuvat ja restauroidut filmikopiot. Vuosittain kesä-heinäkuun vaihteessa Bolognan Piazza Maggiorelle levitettävä valkokangas kerää tuhansia katsojia. Festivaalin yleisö koostuu sekä paikallisista elokuvanystävistä että alan kansainvälisistä spesialisteista.
Von Bagh on toiminut myös San Sebastiánin elokuvajuhlien taiteellisena neuvonantajana vuona 2009, Telluriden elokuvafestivaalin vierailevana taiteellisena johtajana vuonna 1997 sekä tuomariston jäsenenä Cannesin festivaalin kilpailusarjassa vuonna 2004.
Työ Suomen elokuva-arkistossa.
Suomen Elokuva-arkiston toiminnanjohtajana Peter von Bagh toimi vuosina 1966–1969 ja ohjelmistosuunnittelijana vuoteen 1984. Tuona aikana arkiston ohjelmatarjonta vakiinnutti arvostetun maineensa ja näytösten määrä moninkertaistui.
"Kun aloitin, arkisto tarjosi vain kaksi näytäntöä viikoittain. Lisäsin näytösten määrän heti neljään. Pian onnistuimme näyttämään 8 elokuvaa viikossa. Näin kului muutamia vuosia, kunnes yleisön luottamuksen vakiinnuttua aloimme näyttää kolme elokuvaa päivittäin." Helsingissä elettiin elokuvateattereiden kulta-aikaa, mistä esimerkkinä "1970-luvulla Bressonin elokuvat keräsivät enemmän rahaa Helsingissä kuin Pariisissa.".
"Moni arkisto on langennut liian helppoihin täkyihin ja muotielokuvien painotukseen. Lyhytnäköisillä laskelmilla varustautuneiden virkamiesten voi olla vaikea käsittää, miksi pieni arkisto tilaisi harvinaisen elokuvan kaukaisesta maasta vain yhtä näytäntöä varten. Tällainen laskelmointi lamauttaa helposti kulttuurityön kokonaan. Ristiriita on ilmassa tulikirjaimin: yleisö näyttää kuolaavan de Palman ja Eastwoodin perään, vaikka sisäinen ääni kutsuu näyttämään Victor Sjöströmin ja Carl Th. Dreyerin tuotantoa luotaavia kokonaisuuksia..."
"Ensimmäiset Sjöströmin ja Dreyerin esitykset tuovat saliin ehkä tosiaan vain 15 katsojaa – mutta viiden vuoden täsmällisten valintojen ja taitavasti sijoitettujen uusintojen jälkeen samaiset näytännöt voivat olla loppuunmyytyjä. --. Alussa jokin elokuva voi olla täysin tuntematon, mutta sen jättämä käyntikortti on ikuinen: ihmeellinen kauneus."
Samassa puheenvuorossa von Bagh määrittelee arkistojen velvollisuudet seuraavasti: luottamuksellisen yleisösuhteen vaaliminen, klassikoiden ja etenkin kotimaisten elokuvien suojelu ja restaurointi sekä elokuvakerhotoiminnan tukeminen yhteisenä elokuvapankkina, josta teokset ovat esitettävissä.


Britney Spears.
Britney Jean Spears (s. 2. joulukuuta 1981 McComb, Mississippi) on yhdysvaltalainen Grammy-palkittu poplaulaja ja näyttelijä. Spears on tunnettu menestyskappaleistaan, musiikkivideoistaan, hyvin myyneistä albumeistaan ja näyttävistä kiertueistaan. Spearsin levyjä on myyty yli 100 miljoonaa kappaletta. Hänellä on oma hajuvesimerkkinsä, ja hän on julkaissut myös kirjoja.
Spears aloitti esiintymisen jo lapsena televisio-ohjelmissa. Vuonna 1997 hän teki levytyssopimuksen Jive Recordsin kanssa. Hänen debyyttialbuminsa "...Baby One More Time" julkaistiin vuonna 1999, ja sitä myytiin maailmanlaajuisesti yli 25 miljoonaa kappaletta. Hänen toinen albuminsa "Oops!... I Did It Again" julkaistiin vuonna 2000, ja sitä myytiin yli 20 miljoonaa kappaletta. Kahden ensimmäisen albumin julkaisun myötä Spearsista kehkeytyi pop-ikoni, minkä katsotaan vaikuttaneen teini-popin paluuseen 1990-luvun lopulla.
Vuonna 2001 Spears julkaisi kolmannen albuminsa "Britneyn", jolta julkaistiin ensimmäisenä singlenä I'm a Slave 4 U. Spears näytteli myös pääosaa elokuvassa "Crossroads – tienristeyksessä". Spearsin neljännen albumin "In the Zone" (2003) hittikappaleita olivat "Me Against the Music", "Toxic" ja "Everytime". "Toxic" voitti Spearsin ensimmäisen "Grammy" -palkinnon. Hänestä tuli ensimmäinen naisartisti, jonka neljä ensimmäistä albumia ovat nousseet Billboard 200 -albumilistan ykkössijalle. Ensimmäisen kokoelma-albuminsa ' (2004) jälkeen Spearsilla oli ongelmia yksityiselämässään, minkä takia hän piti urallaan kolmen vuoden tauon. Tauko päättyi vuonna 2007, kun Spears julkaisi viidennen albuminsa "Blackoutin", jonka hittikappaleita olivat "Gimme More" ja "Piece of Me". Kuudes albumi, "Circus", julkaistiin seuraavana albumina vuonna 2008, ja se nousi Billboardin listan ykköseksi. Albumin ensimmäinen single "Womanizer" oli Spearsin toinen single, joka nousi Billboard Hot 100 –singlelistan ykkössijalle. Vuonna 2009 Spears esiintyi ensimmäisen kerran Suomessa The Circus Starring Britney Spears -kiertueellaan. Vuoden 2009 lopulla Spears julkaisi toisen kokoelmansa "The Singles Collectionin", jonka mukana oli Spearsin kolmas Billboard Hot 100 -singlelistan ykkössingle "3".
Spears julkaisi seitsemännen studioalbuminsa "Femme Fatalen" 29. maaliskuuta 2011, jonka ensimmäinen single "Hold It Against Me" nousi listaykköseksi yhdeksässä maassa, muun muassa Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Suomessa. Albumi debytoi Billboard 200 -albumilistan sijalla 1. Spears onkin ensimmäinen naisartisti, jonka kaikki ensimmäiset kuusi albumia ovat nousseet Yhdysvalloissa listaykkösiksi. Tämän lisäksi albumi nousi kuudessa maassa listaykköseksi. Spears aloitti kesäkuussa 2011 kuudennen konserttikiertueensa "Femme Fatale Tourin", joka saapui myös Suomeen 14. lokakuuta Hartwall Areenalle.
16. joulukuuta 2011 Spears kertoi menneensä kihloihin entisen managerinsa Jason Trawickin kanssa. Spears tuomaroi Yhdysvaltojen X Factor -ohjelmassa 2012.
1981-1997: Nuoruus ja uran alku.
Spears syntyi 2. joulukuuta 1981 McCombissa Mississippin osavaltiossa ja kasvoi baptistiperheessä Kentwoodissa, Louisianassa. Hänen isänsä James Parnell Spears työskenteli aikoinaan rakennusurakoitsijana, ja hänen äitinsä Lynne Irene Spears on entinen ala-asteen opettaja. Britneyllä on yksi veli, Bryan (s. 1977), joka toimii Spears-perheen managerina ja yksi sisko, laulajana ja näyttelijänä uraa luova Jamie Lynn. Lapsena Spears harrasti tanssia ja voimistelua yhdeksänvuotiaaksi asti, kilpaili useissa kilpailuissa ja lauloi kuorossa.
Spears esiintyi ensimmäisen kerran Yhdysvaltojen valtakunnallisessa televisiossa vuonna 1992 kilpaillessaan "The Star Search" -ohjelmassa. 12-vuotiaana Spears liittyi Disney Channelin "The All New Mickey Mouse Club" –ohjelman näyttelijäkaartiin ja esiintyi ohjelmassa vuosien 1993 ja 1994 ajan. Spearsia ei hyväksytty ohjelmaan tämän ensimmäisellä yrityksellä, mutta hän pyrki parin vuoden päästä uudestaan päästen mukaan. Spears oli 12-vuotias roolin saadessaan, ja hän on sanonut sen olleen yksi elämänsä parhaimmista kokemuksista. Samaan aikaan show'ssa esiintyivät myös nykyiset poplaulajat Justin Timberlake, Joshua Chasez ja Christina Aguilera sekä näyttelijä Ryan Gosling.
1998–1999: "...Baby One More Time" ja "Oops... I Did It Again".
Pari vuotta "Mickey Mouse Clubin" päättymisen jälkeen Spears nauhoitti oman demonsa ja saavutti levytyssopimuksen Jive Recordsin kanssa. Hänen debyyttialbuminsa "...Baby One More Time" ilmestyi vuonna 1999, ja se sai kaksi Grammy-ehdokkuutta vuonna 2000. Albumi rikkoi Yhdysvalloissa kaksi ennätystä: Spearsista tuli nuorin artisti, joka debytoi Billboardin Hot 100 -albumilistan kärjessä ja nuorin, jolla on ollut samanaikaisesti listaykkönen sekä Billboardin albumi- että singlelistalla. Albumia myytiin 28 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti, ja 14-kertaisella platinasertifikoinnillaan se ylsi maailman kaikkien aikojen 50 myydyimmän levyn joukkoon. Albumin menestyessä Spears aloitti ensimmäisen kiertueensa "...Baby One More Time Tourin". Seuraavana vuonna hän sai neljä Billboard-palkintoa.
Toukokuussa 2000 Spears julkaisi toisen studio-albuminsa "Oops!... I Did It Againin". Spears rikkoi heti levyn julkaisuviikolla sooloartistin levymyyntiennätyksen myyden peräti 1 319 193 kappaletta. Levyn menestyneimmät singlet olivat "Oops!... I Did It Again", "Lucky" ja "Stronger". Levyä myytiin kokonaisuudessaan 20 miljoonaa kappaletta. Kesällä 2000 alkoi "Oops!... I Did It Again World Tour" -kiertue. Spears esiintyi "MTV Video Music Awards" -palkintogaalassa esittäen kappaleet "(I Can't Get No) Satisfaction" ja "Oops!... I Did It Again".
2001–2002: "Britney" ja "Crossroads"-elokuva.
Marraskuussa 2001 Spears julkaisi kolmannen albuminsa, "Britneyn", joka debytoi listaykkösenä Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Albumin suosio teki Spearsista ainoan naisartistin, jonka kaikki kolme ensimmäistä albumia ovat debytoineet Yhdysvalloissa Billboardin ensimmäisellä sijalla. Albumia myytiin maassa yli 4 miljoonaa kappaletta, vaikka sen ainut menestyskappale maassa oli "I'm a Slave 4 U". "Britney"-albumia myytiin maailmalla 15 miljoonaa kappaletta.
Alkuvuonna 2001 Spears teki usean miljoonan Yhdysvaltain dollarin sopimuksen virvoitusjuomayhtiö Pepsin kanssa. Spears julkaisi myös toisen kirjansa, "A Mother's Gift" –romaanin, jonka hän kirjoitti yhdessä äitinsä kanssa. Spears esiintyi kolmannen kerran "MTV Video Music Awards" -palkintogaalassa esittäen kappaleen "I'm a Slave 4 U". Hän herätti eläinsuojelujärjestö PETAn huomion käyttämällä esityksessään elävää pyton-käärmettä.
Spears esiintyi vuonna 2001 Michael Jacksonin kiertueella New Yorkin Madison Square Gardenissa. Spears ja Jackson lauloivat kappaleen "The Way You Make Me Feel".
Spears näytteli pääosaa elokuvassa "Crossroads" vuonna 2002. Elokuva menestyi kohtuullisesti, mutta kriitikot eivät arvostaneet Spearsin suoritusta. Elokuvassa Spears tulkitsi idoliaan Madonnaa tämän hitillä "Open Your Heart". Spearsin suhde laulaja Justin Timberlaken kanssa päättyi riitaisasti neljän vuoden jälkeen vuonna 2002. Timberlaken menestyssingle "Cry Me a River" on osoitettu Spearsille. Kappale ja sen musiikkivideo saivat aikaan julkista keskustelua eron syistä. Kappaleen mukaan Spears oli pettänyt Timberlakea.
a>" –kappaletta NFL Kickoff Livessä 2003.
2003: "In The Zone".
Vuonna 2003 talouslehti "Forbes" nimesi Spearsin maailman vaikutusvaltaisimmaksi julkisuuden henkilöksi.
Spearsin neljäs albumi "In the Zone" ilmestyi marraskuussa 2003. Albumi erosi Spearsin aiemmasta tuotannosta enemmän R&B-vaikutteisella otteella. Albumi debytoi jälleen ykkösenä Yhdysvalloissa myyden 600 000 kappaletta jo ensimmäisellä viikollaan. "In the Zonen" suurimmaksi hitiksi muodostui menestyskappale "Toxic", joka nousi myyntilistojen kärkipaikoille muun muassa Yhdysvalloissa, Norjassa, Isossa-Britanniassa ja Australiassa. Spears voitti kappaleesta "Parhaan tanssikappaleen" Grammy-palkinnon. Albumilla julkaistiin myös Madonnan kanssa tehty Me Against the Music. "In the Zonea" myytiin kuitenkin "vain" 10 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti, vähemmän kuin Spearsin aikaisempia levyjä.
Britney avasi vuoden 2003 MTV Video Music Awards -gaalan Christina Aguileran kanssa Madonnan Like a Virgin –kappaleella. Hääaiheisessa esityksessä esiintyi Spearsin ja Aguileran lisäksi myös Madonna itse. Esityksen lopulla kolme naista suutelivat toisiaan. Aguileran ja Madonnan suudelma on monesti jäänyt Britneyn ja Madonnan suudelmaa vähemmälle huomiolle. Jälkimmäisestä syntyi maailmanlaajuinen, erilaisia reaktioita herättänyt mediatapaus. Pian tempauksen jälkeen Spears ja Madonna julkaisivat singlenä "Me Against The Music" -dueton.
2004-2005: Avioliitot, uskonto, ensimmäinen lapsi ja kokoelmalevyt.
Spears avioitui lapsuudenystävänsä Jason Alexanderin kanssa 3. tammikuuta 2004 "The Little White Wedding Chapelissa" Las Vegasissa. Liitto mitätöitiin sen kestettyä vain 55 tuntia.
Kuukausia myöhemmin käynnistyi "The Onyx Hotel Tour" –kiertue, joka keskeytettiin kesäkuussa Spearsin loukattua polvensa "Outrageous" -kappaleen videokuvauksissa. Kiertueen koreografia keräsi negatiivisia arvosteluja, ja sen sanottiin olleen soveltumaton pienten lasten silmille. Kiertue tuotti yli 34 miljoonaa dollaria.
Syyskuussa Spears alkoi harjoittaa kabbalaa ystävänsä Madonnan vanavedessä. Spears erkaantui julkisesti kabbalasta vuonna 2006 sanoen verkkosivustollaan
Heinäkuussa 2004 Spears ja tämän taustatanssijana työskennellyt Kevin Federline kihlautuivat kolme kuukautta ensitapaamisensa jälkeen. Federlinella on entisen tyttöystävänsä, näyttelijä Shar Jacksonin kanssa kaksi lasta. Spearsin ja Federlinen suhteesta tehtiin tositelevisiosarja "Britney & Kevin: Chaotic", jota esitettiin UPN-televisokanavalla touko- ja kesäkuussa 2005. Syyskuussa 2004 Spears ja Federline avioituivat Studio Cityssä, Los Angelesissa. Yksityistilaisuudessa oli parisenkymmentä kutsuvierasta. Häiden jälkeen Spears ilmoitti verkkosivustollaan varaavansa itselleen aikaa perheen perustamiseen. Hänen esikoisensa Sean Preston Federline syntyi 14. syyskuuta 2005 Kalifornian Santa Monicassa keisarinleikkauksella.
Spears julkaisi ensimmäisen kokoelmansa "n" 9. marraskuuta 2004. Kokoelma sisälsi kaikki Spearsin tuolloiset singlet "From The Bottom Of My Broken Heartia" lukuun ottamatta. Levyllä julkaistiin myös kolme uutta kappaletta: "My Prerogative", "Do Somethin ja "I've Just Begun (Having My Fun)". "My Prerogative" nousi listaykköseksi Suomessa. Vuoden lopulla Spearsista tuli yksi parhaiten myyneistä artisteista maailmassa.
Marraskuussa 2005 Spears julkaisi ensimmäisen remix-albuminsa "in".
2007-2008: Toinen lapsi, "Blackout" ja "Circus".
12. syyskuuta 2006, muutamaa päivää ennen Sean Prestonin syntymäpäivää, syntyi Los Angelesissa Spearsin toinen lapsi, Jayden James Federline. Tämä oli vajaan vuoden ikäinen, kun Spears ja Federline erosivat. Federline vaati lasten huoltajuutta itselleen. Spearsilla oli myös huumeongelmia, ja hän kävi useita kertoja huumevieroituksessa Malibussa. Hän vietti myös joitakin päiviä mielisairaalassa, jossa hänen psyykkistä tilaansa arvioitiin. Huoltajuuskiistat ja huumehairahduksen jälkeinen vieroitus tekivät vuodesta 2007 vaikean Britneylle.
Spears ei kuitenkaan lannistunut musiikin teon suhteen. Spearsin viides studio-albumi "Blackout" julkaistiin marraskuussa 2007. Albumin kappaleista singleinä julkaistiin "Gimme More", "Piece of Me", "Break The Ice" ja "Radar". Spears avasi vuoden 2007 "MTV Video Music Awards" -gaalan esittämällä "Gimme Moren".
Vuonna 2008 Spears näytteli vastaanottovirkailijaa CBS-televisiokanavan "Ensisilmäyksellä"-ohjelmassa. Hän teki myös oman ohjelman "Britney Spears: Omin sanoin". Ohjelmaa näytettiin monta kertaa Suomessa Nelonen-kanavalla. Ohjelmassa Britney kertoo omin sanoin elämästään ja miettii syitä muun muassa siihen, miksi hän ajoi päänsä kaljuksi.
7. syyskuuta hän avasi kolmannen kerran "MTV Video Music Awards" -palkintogaalan. Spears itse oli "Piece of Me" –musiikkivideollaan ehdolla kolmessa kategoriassa (Paras naisartistin musiikkivideo, paras pop-musiikkivideo ja vuoden paras musiikkivideo), jotka kaikki hän voitti. Spears voitti myös "MTV Europe Music Awards" -palkintogaalassa vuoden 2007 parhaan levyn ("Blackout") ja vuoden 2007 parhaan artistin palkinnot. Spears ei päässyt paikalle vastaanottamaan palkintoja, koska oli samaan aikaan "The Circus Starring Britney Spears" -kiertueella.
Spearsin kuudes albumi "Circus" julkaistiin Spearsin 27-vuotissyntymäpäivänä 2. joulukuuta 2008, ja hän palasi esiintymislavoille elämänsä kunnossa, lastensa huoltajuuden saaneena ja vieroituksesta selvinneenä. Levy myi viikossa 505 000 kappaletta ja nousi suoraan "Billboard 200" -albumilistan ykkössijalle. Spears on ensimmäinen naisartisti, jonka viisi levyä ovat nousseet kyseisen listan kärkipaikalle. Albumin ensimmäinen single "Womanizer" nousi "Billboard Hot 100" -singlelistan ensimmäiseksi ollen Spearsin "...Baby One More Timen" ohella toinen Yhdysvalloissa ensimmäisen sijan saavuttanut single.
2009-2010: "The Circus Starring Britney Spears" ja "The Singles Collection".
"Circus"-albumin kolmas single "If U Seek Amy" julkaistiin maaliskuussa 2009. Neljäs julkaistu single oli Radar, joka ilmestyi jo "Blackout"-albumilla. Miestenlehti FHM:n äänestyksessä Spears nimettiin jälleen maailman seksikkäimpien naisten listalle, sijalle 12. Julkkislehti OK!:n Kymmenen maailman seksikkäintä vartaloa –listalla Spears sijoittui ensimmäiseksi.
Spearsin "The Circus Starring Britney Spears" –maailmankiertue alkoi keväällä 2009, ja muun Euroopan lisäksi hän esiintyi myös Helsingin Hartwall-areenalla 16. heinäkuuta. Suomessa Spears vietti kuusi tuntia. Euroopan osion jälkeen kiertue palasi Pohjois-Amerikkaan 22 esityksen ajaksi. Kiertue ulottui myös Australiaan syksyn lopulla 11 esityksen verran. "Circus" on Spearsin ensimmäinen Australiassa vieraillut kiertue.
Spears voitti elokuussa "The Ultimate Teen Choice Awards" -palkinnon, jonka luovutti Miley Cyrus. Spears sai seitsemän ehdokkuutta vuoden 2009 MTV Video Music Awards -palkintogaalassa ja voitti 13. syyskuuta "Womanizer"-videostaan parhaan pop-musiikkivideon palkinnon. Spears ei konserrikiertuekiireidensä vuoksi päässyt paikalle vastaanottamaan palkintoaan.
Vuoden 2009 lopulla Spears julkaisi toisen kokoelmansa "The Singles Collectionin", joka sisälsi Spearsin kolmannen "Billboard Hot 100" -singlelistan ykkössinglen. Kokoelmalevyn lisäksi Spearsin tuotannosta julkaistiin myyntiin "Ultimate Fan Box Set" -kokoelma, joka sisälsi Spearsin kaikki 29 singleä erikseen pakattuina. Kokoelman mukana tuli myös DVD, joka sisälsi kaikki Spearsin musiikkivideot aikajärjestyksessä.
Spearsin "Womanizer"-kappale saavutti Grammy-ehdokkuuden paras tanssikappale –luokassa joulukuussa 2009.
Spears suunnitteli "Limited edition" -vaatemalliston Candie's -merkille. Mallisto julkaistiin heinäkuussa 2010. Spears vieraili syksyllä 2010 yhdysvaltalaisessa Glee-televisiosarjassa. Kyseistä "Britney/Brittany"-jaksoa seurasi Yhdysvalloissa yli 13 miljoonaa ihmistä. Jakso oli ohjelman siihen mennessä toiseksi katsotuin.
2011 - nykyhetki "Femme Fatale" ja "The X Factor".
Maaliskuussa 2010 Jive Records vahvisti Spearsin aloittaneen seitsemännen studioalbuminsa äänitykset. Max Martin ja Dr. Luke olivat albumin päätuottajat. 2. joulukuuta 2010 Spears kertoi Twitter-sivustolla uuden albumin julkaisupäivämääräksi 29. maaliskuuta 2011. Ensimmäinen single, "Hold It Against Me", julkaistiin 11. tammikuuta. Single debytoi soittolistojen kärjessä seitsemässä maassa nousten ykköseksi myös Suomessa. Spears julkisti Twitterissä 2. helmikuuta Femme Fatale –albuminsa kansikuvan ja nimen. Albumilta on julkaistu singlet "Till the World Ends", "I Wanna Go" ja "Criminal". Huhtikuussa Spears teki remix-version Rihannan kanssa tämän kappaleesta S&M. Remix-versio nousi Billboard Hot 100 –listan kärkisijalle. Spears ja Rihanna avasivat Billboard Music Awards –gaalan esittämällä kappaleen yhdessä.
Spears aloitti kuudennen kiertueensa Femme Fatale Tourin kesäkuussa Yhdysvalloista. Kiertue ylsi myös Suomeen Hartwall-areenalle 14. lokakuuta 2011. Elokuussa Spears kertoi, että Toronton konsertti tullaan kuvamaan "EPIX" -televisiokanavalle sekä DVD:lle. Kyseessä on Spearsin ensimmäinen televisoon kuvattu konsertti sitten vuoden 2004 The Onyx Hotel Tourin. Konsertti kuvattiin 2D:nä sekä 3D:nä ja esitettiin Yhdyvalloissa EPIX televisokanavalla 12. marraskuuta 2011.
Kesäkuussa 2011 Billboard uutisoi, että RCA/Jive Label Group -levy-yhtiö jakaantuisi, ja että Jive Records siirtyisi kokonaan RCA Recordsin alaisuuteen. Lokakuussa Spearsin ilmoitettiin siirtyneen virallisesti RCA Recordsiin.
Vuoden 2011 MTV Video Music Awards -musiikkigaalssa MTV järjesti Spearsille tribuutiesityksen. Nuoret tanssijat esittivät katkelmia Spearsin musiikkivideoista ja esityksistä. Esityksen yhteydessä Lady Gaga ojensi Spearsille MTV Video Vanguard Award -palkinnon ja sanoi, " ettei musiikkiala olisi samanlainen ilman häntä".
Spears julkaisi toisen remix-albuminsa:n 7. lokakuuta 2011. Albumi sisälsi remix-versioita Spearsin kolmelta edelliseltä studioalbumilta, Blackoutilta, Circukselta ja Femme Fatalelta.
14. toukokuuta 2012 Spears vahvisti kuukausia kestäneet huhut pestistään Yhdysvaltojen X Factorin tuomariksi kaudelle kaksi. Spearsin kanssa tuomaroivat Simon Cowell, L.A. Reid ja Demi Lovato. Spearsin on kerrottu allekirjoittaneen kaikkien aikojen suurimman palkkiosumman viihdeohjelmassa - noin 15 miljoonaa dollaria. Myöhemmin L.A Reid paljasti Spearsin palkkion olevan peräti 18 miljoonaa dollaria.
Aiheesta muualla.
*


Marcus Grönholm.
Marcus "Bosse" Grönholm (s. 5. helmikuuta 1968 Kauniainen) on suomenruotsalainen entinen ralliautoilija, joka on kaksinkertainen ralliautoilun maailmanmestari ja urallaan eniten rallin MM-osakilpailun voittoja saavuttanut suomalainen. Grönholm aloitti moottoriurheilu-uransa vuonna 1981 motocrossilla, josta hän polvien loukkaantumisten vuoksi siirtyi ralliin vuonna 1987. Hänen ensimmäinen MM-rallinsa oli vuoden 1989 Jyväskylän suurajot, jossa hän ylsi Lancian N-ryhmän autolla sijalle 23. Vuonna 1994 Grönholm voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa ajettuaan Suurajoissa sijalle viisi.
Vuonna 1998 Grönholmin onnistui ajaa koko ajan korkealla sijoituksella kärjen tuntumassa Jyväskylässä Toyota Corolla WRC- autollaan, mutta joutui tuolla kertaa jättämään kisan kesken. Hänen ennätti ajaa kisassa pohja-aikoja sen verran hyvin, että jopa kolme tallia; nimekkäät Toyota, Ford ja Peugeot, ilmaisivat kiinnostuksestaan tehdä kiinnityksen nousevaan rallitähteen seuraavista kausista. Grönholm olisi itse halunnut Toyotalle, mutta Toyota ei tarjonnut vastakaikua hänen toiveilleen. Niinpä Grönholm otti vastaan Peugeotin tekemän tarjouksen. Peugeot'lla Grönholm voitti maailmanmestaruudet vuosina 2000 ja 2002, Timo Rautiaisen toimiessa hänen kartanlukijanaan. Myöhemmät kaudet Peugeot'lla eivät olleet hänelle henkisesti helppoja vikojen vaivatessa lähes jatkuvasti tallin autoja. Peugeotin ilmoitettua vetäytymisestään rallin MM-sarjasta kauden 2005 jälkeen, helpottunut Grönholm pääsi ykköskuljettajaksi tuolloin parhaana pitämäänsä Fordin tehdastalliin. Vuonna 2006 hän sijoittui kuljettajien MM-sarjassa lopulta toiseksi, jääden vain pisteen jälkeen mestariksi ajaneesta Ranskan Sébastien Loebista. Tilannetta tosin helpotti paljon se, että Loeb joutui jättämään kauden neljä viimeistä kilpailua väliin pyöräilyonnettomuudessa sattuneen olkapäävamman takia. Grönholm jatkoi Fordilla myös kaudelle 2007.
Grönholm on ralliautoilija toisessa sukupolvessa. Hänen isänsä oli menestyksekäs rallikuljettaja Ulf Grönholm, joka menehtyi 26. helmikuuta vuonna 1981 keskellä yötä Fiat 131 Abarth -autonsa rattiin ajettuaan päin aura-autoa ollessaan harjoittelemassa pikataivalta. Marcus Grönholmin serkku Sebastian Lindholm on myös menestynyt ralliautoilija. Grönholm asuu Teresa-vaimonsa kanssa Inkoossa ja heillä on kolme lasta: kaksi tytärtä ja poika.
14. syyskuuta 2007 Grönholm ilmoitti uransa päättämisestä kauteen 2007. Kausi 2007 päättyi kuitenkin kakkossijaan MM-pisteissä, Sébastien Loeb vei jälleen mestaruuden vain neljän pisteen erolla Grönholmiin. Lopettamispäätös oli Grönholmille hieman vaikea saada aikaan, etenkin kun halu ajaa voitoista oli vielä jäljellä. Helmikuussa 2009 uutisoitiin Grönholmin tehneen yhden rallin ajosopimuksen englantilaisen Prodrive-tallin kanssa. Grönholm osallistui kartanlukijansa Timo Rautiaisen kanssa tallin tarjoamalla Subarun WRC-autolla huhtikuun alussa ajettuun Portugalin ralliin.. Parhaimmillaan kisassa toisena ollut Grönholm joutui keskeyttämään moottoririkkoon neljänneltä sijalta ajettuaan ulos lauantaipäivän avaustaipaleella. Kaudella 2010 Grönholm osallistui Ruotsin ralliin Fordin kauden 2008 WRC-autolla.
Grönholm palkittiin pitkästä urheilu-urastaan vuoden 2008 Urheilugaalassa. Uransa jälkeen Grönholm on ryhtynyt liikeyrittäjäksi ja pitää vaimonsa kanssa Strand-nimistä kauppakeskusta Inkoossa.
Vuonna 2011 Grönholm voitti X Games kilpailuissa kaksi mitalia. Hopeaa RallyCar Racingistä ja pronssia RallyCrossista.
Grönholmin oli määrä osallistua vuoden 2012 X Games tapahtumassa Rallycrossiin, mutta hän ajoi harjoituksessa vauhdikkaasti betoniseinään menettäen tajuntansa. Grönholm ei sen pahemmin rytäkässä loukkaantunut, mutta kisa, sekä mahdollisuus kilpailla vanhaa kilpakumppaniaan Sebastien Loebia vastaan, meni sivu suun.


Fritz Hartjenstein.
Fritz Hartjenstein (3. heinäkuuta 1905 Peine - 20. lokakuuta 1954) oli SS-eversti ja Natzweiler-Struthofin keskitysleirin komentaja.
Hartjensteinin ensimmäinen keskitysleiritehtävä oli vuonna 1938 Sachsenhausenin leirillä, josta hänet seuraavana vuonna siirrettiin Niedernhageniin. 1941 hän liittyi SS-joukkojen kolmanteen divisioonaan ("Totenkopf"). 1942 hänestä tuli Birkenaun komentaja, kunnes hän 1944 sai siirron Natzweileriin. Sieltä hänet siirrettiin vielä Flossenbuergiin komentajaksi.
Brittiläinen sotatuomioistuin, joka kokoontui Wuppertalissa tuomitsi hänet 1. kesäkuuta 1946 elinkautiseen neljän vastarintamiehen teloituksesta. Myöhemmin hänet tuomittiin ammuttavaksi kuoliaaksi sotavangin hirttämisestä. Hänet siirrettiin Ranskaan, jossa hänet tuomittiin Natzweilerin julmuuksista kuolemaan. Hartjenstein kuoli sydänkohtaukseen 1954 tuomion täytäntöönpanoa odotellessaan.


Konqueror.
Konqueror on KDE-työpöytäympäristön ohjelma, jota voidaan käyttää mm. selaimena ja tiedostonhallintaan. Se on alun perin kehitetty Unix-käyttöjärjestelmille, etenkin Linuxille, mutta nykyisin se on saatavissa myös mm. Windowsille. Kuten koko KDE-projekti, Konqueror on saatavilla GNU GPL -lisenssillä. HTML-koodin tulkkauksessa Konqueror käyttää KHTML-selainmoottoria.
Konqueror on oikeasti vain eräänlainen kuori, joka voi sisällyttää sisäänsä erilaisia (KParts-tekniikalla tehtyjä) ohjelmia. Esimerkkeinä KHTML-selainkuori sekä tiedostonhallinta. Lisäksi Konqueror osaa näyttää esimerkiksi dokumentteja KWord-KPartin avulla.


Lourdes (tiedusteluasema).
Lourdes on noin 70 neliökilometrin laajuinen alue Torrensissa, lähellä Kuuban pääkaupunkia Havannaa. Siellä oli vuoteen 2001 asti Venäjän laajin radiotiedustelun ulkomainen toimipaikka, jossa oli henkilökuntaa noin 1 000–1 500. Kiinan kansantasavalta vuokrasi aseman 2000.
Lourdesissa on oma satelliittivastaanottokeskus, puhelinkeskustelujen, telekopioviestien ja tietokoneyhteyksin toimitettavien viestien sieppaamismahdollisuus.
Lourdesin kuunteluaseman uskotaan kykenevän valvomaan Pohjois-Amerikan ja Euroopan välistä liikennettä. Kuuban puolustusministeri Raúl Castron mukaan (1993) 75 prosenttia Venäjän hankkimasta sotilaallisesta tiedosta tuli Lourdesin kautta.


FLR-9.
FLR-9 on noin puolen kilometrin kokoinen myös "elefanttihäkiksi" kutsuttu antennijärjestelmä, jolla voidaan kuunnella HF-taajuisia radiolähetyksiä sekä myös lähetyskulmien avulla suuntia lähettimen sijainti. Yhdysvaltain laivasto aloitti "Iron Horse" (Rautahevonen) -nimisen operaation 1964, jonka tuloksena FLR-9 -antenneja pystytettiin useisiin paikkoihin. Myös ilmavoimilla oli samankaltainen järjestelmä.


Kreatiini.
Kreatiinilla tarkoitetaan yleensä kreatiinimonohydraattia (metyyliguanidiinietikkahappo) [NH2-C(NH)-N(CH3)CH2COOH]. Kreatiini on elimistön luonnollinen yhdiste, joka auttaa varastoimaan energiaa lihassoluihin. Kreatiinin kemiallinen kaava on C4H9N3O2, moolimassa 131,13 g/mol ja CAS-numero 57-00-1.
Tyypillisesti puolet ihmisen elimistössä olevasta kreatiinista tulee ruoasta (enimmäkseen lihasta ja kalasta) ja puolet syntetisoidaan aminohapoista (arginiinista, glysiinista ja metioniinista) maksassa, haimassa ja munuaisissa. Aikuisella on elimistössään noin 120 grammaa kreatiinia, joista 95 % on varastoitunut luurankolihaksiin, loput aivoihin, maksaan, munuaisiin ja miehillä kiveksiin. Elimistön kreatiinista 60 % on fosfokreatiinina eli kreatiinifosfaattina (KP), loput 40 % vapaana kreatiinina.
Kreatiinin synteesissä kreatiini yhtyy fosforin kanssa ja tuloksena syntyy kreatiinifosfaattia. Kreatiinifosfaatti yhtyy adenosiinidifosfaattiin (ADP) ja vetyioniin muodostaen adenosiinitrifosfaatin (ATP), joka on ainoa lihasten hyväksymä energia. Lihaksissa on varastoituneena myös valmista adenosiinitrifosfaattia, mutta nämä varastot riittävät vain noin kahdeksi sekunniksi. Tämän jälkeen uutta ATP:tä muodostetaan hyvin tehokkaasti kreatiinifosfaatista. Seitsemän sekunnin jälkeen alkavat ehtyä myös kreatiinifosfaattivarastot, jolloin ATP:ta aletaan valmistaa glykogeenista maitohappokäymisen avulla. Tämä alentaa jo selvästi suorituskykyä. Lisäravinteena nautittavan kreatiinin on tarkoitus kasvattaa kreatiinifosfaattivarastoja (tutkimusten mukaan jopa 20 %), jolloin lihaksille saadaan pidempään tuotettua tehokkaasti energiaa.
Kreatiinin kulutus on tyypillisesti noin 2 grammaa päivässä, mutta urheilijoilla kulutus voi olla suurempi, noin 3–4 grammaa päivässä. Kreatiinin synteesissä, joka tapahtuu maksassa, haimassa ja munuaisissa, pystytään tuottamaan noin 1 gramma kreatiinia vuorokaudessa. Monipuolisesta ravinnosta saadaan lisäksi noin 1 gramma vuorokaudessa. Kreatiinivarastot hajoavat tasaisesti noin 2 grammaa vuorokaudessa, jonka jälkeen hajonnut kreatiini poistuu virtsan mukana. Lisäravinteena otetun kreatiinin tyypillinen annostus on 5 grammaa vuorokaudessa. Eurooppalaisten suositusten mukaan kreatiinia suositetaan nautittavan enintään 3 grammaa vuorokaudessa. Ylimääräinen kreatiini saattaa erittyessään rasittaa munuaisia.
Korkeiden kreatiiniannosten sivuvaikutuksena voi ilmetä epämiellyttävä kalan haju kehossa. Tämä johtuu kreatiinin metaboliatuotteista, metyyliamiinijohdannaisista. Toisaalta myös L-karnitiini voi aiheuttaa samoja oireita.
Kreatiini urheilulisäravinteena.
Useissa tutkimuksissa on havaittu kreatiinilla olevan jonkin verran positiivista vaikutusta lihasmassan ja voimatasojen kasvuun pitkäaikaisen voimaharjoittelun yhteydessä. Todennäköisenä syynä on pidetty kreatiinivarastojen täydentymisen aiheuttamaa ylimääräistä energiavarastoa lihaksessa, joka mahdollistaa paremman harjoituskestävyyden lyhytaikaisissa lihasvoimaa vaativissa suorituksissa, esimerkiksi voimaharjoittelussa. Lisäksi joissakin tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, että harjoituksen jälkeen nautittu kreatiini tehostaa lihasten kasvua. On kuitenkin tärkeää huomata, että mikäli kreatiinia käytettäessä paino nousee, merkittävä osa lisääntyneestä massasta tulee todennäköisesti vedestä, sillä kreatiini sitoo vettä lihassoluihin. Kreatiinilla ei ole myöskään suoranaista vaikutusta pitkäkestoiseen aerobiseen harjoitukseen, eikä kreatiinin taipumus kerätä vettä elimistöön ole suotuisa eteenkään kestävyysurheilijoille. Urheilijat voivat kuitenkin käyttää kreatiinia kausiluontoisesti, esimerkiksi voimaharjoittelukaudella. Kreatiinilla on myös havaittu olevan palautumista nopeuttava vaikutus aerobisissa harjoituksissa.
Lyhytaikaisissa tutkimuksissa lisäravinteena otetulla kreatiinilla ei ole havaittu olevan haittavaikutuksia, pitkäaikaisia tutkimuksia haitoista ei ole tehty. Lyhyessäkin käytössä ongelmaksi saattaa muodostua aineen puhtaus: joistain kreatiinivalmisteista on löydetty varsin suuria jäämiä aineen valmistuskemikaaleista. Nesteen kertyminen voi aiheuttaa turvotusta.
Kreatiini on kielletty lisäravinne joissakin maissa, mutta kreatiini ei ole doping-aineeksi luokiteltava eikä se voi suurinakaan määrinä käytettynä aiheuttaa doping-testeissä positiivista tulosta. Suomessa kreatiinia myydään ja käytetään yleisesti urheilulisäravinteena. Se on yleinen lisäaine eteenkin voimaharjoittelijoille suunnatuissa urheilujuomajauheissa.


Milano.
Milano (paikallisella murteella Milán'",) on kaupunki Pohjois-Italiassa Lombardian maakunnassa. Milanon kunnan alueella asuu noin 1,3 miljoonaa asukasta, ja metropolialueen kokonaisväkimäärä on noin 3,7 miljoonaa. OECD:n määrittelemällä Milanon metropolialueella asuu yli seitsemän miljoonaa ihmistä.
Kaupunki on tunnettu erityisesti maailman muodin keskuksena. Via Montenapoleonen varrella on lähes kaikilla merkittävillä vaatemerkeillä oma liikkeensä. Milanossa päämajaa pitävät myös muun muassa Alfa Romeo ja Pirelli. Milanolaiset jalkapalloseurat AC Milan ja Inter Milan tunnetaan ympäri maailman. Milano on kuulu myös oopperastaan, La Scalasta.
Sijainti.
Milano sijaitsee Pon sivujoen Olonan runsasravinteisessa laaksossa Pon alangon länsiosassa. Comojärvi ja Sveitsin raja sijaitsevat noin 50 kilometriä Milanosta pohjoiseen. Po virtaa kaupungin eteläpuolitse noin 35 kilometrin päässä sen keskustasta. Milanon halki virtaavat puolestaan Olona-, Lambro- ja Sevesojoet. Kaupungin alueella on useita keinotekoisia kanaaleja ("Navigli"), kuten Naviglio Grande, Naviglio Pavese, Naviglio della Martesana, Vettabbia ja Redefossi (johon laskevat Seveson ja Naviglio della Martesanan vedet). Italian virallisessa seismisessä luokituksessa Milano kuuluu vyöhykkeeseen 4 ("zona 4") eli alhaisen maanjäristysriskin alueeseen.
Ilmasto.
Milanon joulukuu. Hevoskastanjoita Giardini Pubblici Indro Montanellissa.
Köppenin ilmastoluokituksessa Milano sijoittuu keskileveysasteiden lauhkeaan ilmastovyöhykkeeseen (Cfa). Milanon keskustan sääasemalla ("Stazione meteorologica di Milano Centro") vuoden keskilämpötila oli 13,8 °C kaudella 1961–1990 ja Linaten lentokentän sääasemalla ("Stazione meteorologica di Milano Linate") puolestaan 12,5 °C. Milanoa vaivaa usein ilman seisahtuminen paikalleen, mikä suosii sumujen muodostumista ja pahentaa ilman saasteisuutta. Talvet ovat normaalisti viileitä ja kosteita, kesät sitä vastoin kuumia, kosteita ja heikkotuulisia. Keskimääräinen vuotuinen sademäärä oli keskustan sääasemalla 895 mm ja Linatessa 944 mm. Sateet jakautuvat melko tasaisesti koko vuodelle.
Väestö.
Parco Sempione. Taustalla Castello Sforzesco.
Milanon väkiluku kasvoi nopeasti vuodesta 1861 vuoteen 1971, jonka jälkeen se laski jyrkästi vuoteen 2001, kun väestöä alkoi muuttaa esikaupunkeihin. 2000-luvulla väestökehitys on tasaantunut.
Milanossa on selvä naisenemmistö. Kaupungin väestöstä oli 1. tammikuuta 2008 miespuolisia 615 581 (47,4 %) ja naispuolisia 684 052 (52,6 %). Milanolaisista 0–14-vuotiaita oli 159 612 (12,3 %), 15–74-vuotiaita oli 989 556 (76,1 %) ja yli 75-vuotiaita vastaavasti 150 465 (11,6 %).
Milanon suurkaupunkialue.
Milanon yhdeksän hallintovyöhykettä. Edellinen, 20 vyöhykkeen jako oli käytössä vuosina 1978–1999.
Milanon metropolialue ("Area metropolitana di Milano") on väkiluvultaan Italian suurin. OECD:n tilastossa sen asukasluku on noin 7,4 miljoonaa, eli noin kahdeksasosa Italian väestöstä. Niin kutsuttu suur-Milano ("Grande Milano") käsittää Milanon naapurikunnat ja ulottuu varsinkin pohjoisen ja idän suuntaan. Sen väkiluku oli 3 076 643 vuonna 2004.
Hallinnollinen jako.
Milanon kunta on tiheään asuttu ja lähes täyteen rakennettu. Se jaettiin yhdeksään vyöhykkeeseen vuonna 1999 ("zone di Milano", "zone di decentramento"). Aiemmin vyöhykkeitä oli 20. Kaupungin säteittäinen rakenne näkyy vyöhykejaossa; vyöhyke yksi eli "Zona 1" käsittää ydinkeskustan, muut kahdeksan vyöhykettä ympäröivät sitä säteittäisesti. Jokainen niistä ulottuu keskusvyöhykkeeltä kaupungin hallinnolliselle rajalle.
Taulukossa on lueteltu Milanon yhdeksän vyöhykettä ja niiden kattamat alueet. Väkiluvussa ovat mukana myös vakituisen oleskeluluvan saaneet maahanmuuttajat.
Historia.
300-luvulla elänyt Pyhä Ambrosius (Aurelio Ambrogio) on Milanon suojeluspyhimys.
"Katso myös: Luettelo Milanon hallitsijoista vuosina 476–1859."
Kelttien ja roomalaisten aika.
On oletettu, että insubreiksi kutsuttu kelttiheimo perusti Milanon noin vuonna 600 eaa. Historioitsija Titus Liviuksen mukaan heitä johti prinssi Belloveso, joka joukkoineen löi alueella aiemmin asuneet etruskit. Paikkakunnasta kehittyi insubrien tärkein kaupunki. Roomalaiset valloittivat kaupungin 222 eaa. ja antoivat sille nimen "Mediolanum". 300-luvulla piispa Pyhän Ambrosiuksen ja Theodosius I:n aikana Milanosta tuli hetkeksi Länsi-Rooman pääkaupunki.
Langobardien aika.
Rooman valtakunnan hajoaminen ja myöhäisantiikkisen yhteiskunnan rappio johtivat demografiseen kriisiin. 400-luvulla Milanon valloittivat germaaniset ostrogootit, joiden valtakaudella kaupungin vaikea poliittinen asema jatkui: Sitä koettelivat muun muassa burgundien hyökkäys 400-luvun lopulla ja tuhoisa goottisota vuosina 535–553. Langobardit valloittivat Pojoen laaksoon 500-luvulla, heidän kuninkaansa Alboin saapui Milanoon vuonna 569. Alueen kaupungit ja maaseutu alkoivat elpyä. Pohjois-Italia sai nimen "Langobardia Major", josta on peräisin nykyisen Lombardian nimi. Milanosta tuli yksi uuden langobardien kuningaskunnan keskuksista. Sen asema maallisen ja hengellisen vallan keskuksena vahvistui edelleen frankkien valtakaudella.
Keskiaika.
W. Leitchin piirustus 1840-luvun puolivälin Milanosta.
Giacomo Brogin (1822–1881) valokuva Milanosta. Etualalla uusklassinen Porta Ticinese, joka rakennettiin 1801–1814.
1000-luvulla Milano sai lähes itsenäisen aseman Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan sisällä. Huhtikuussa 1162 Fredrik I Barbarossa tuhosi kaupungin, mutta se nousi jälleen kukoistukseen Lega Lombardan voitettua Legnanon taistelun 29. toukokuuta 1176.
Myöhäiskeskiajalla Milanon herruudesta taistelivat della Torren ja Viscontin suvut. Della Torret olivat Pohjois-Italian mahtisuku 1200-luvulta 1400-luvulle, kunnes Viscontin suku syrjäytti heidät. Viscontit perustivat Milanon herttuakunnan ("Ducato di Milano") 11. toukokuuta 1395. Renessanssin aikana sitä johtivat Visconti- ja Sforza-sukujen herttuat. Herttuakunta kävi sotia Venetsiaa vastaan 1400-luvun alusta alkaen, kunnes 9. huhtikuuta 1454 osapuolten välillä solmittiin Lodin rauha. Vuonna 1494 alkoi niin kutsuttujen Italialaissotien sarja. Vuosina 1500–1512 ja 1515–1521 Milanoa hallitsivat ranskalaiset. 27. huhtikuuta 1522 kaupungin tuntumassa käytiin tuhansia kuolonuhreja vaatinut Bicoccan taistelu, jossa Espanjan joukot löivät ranskalaiset ja venetsialaiset. Nykyisin Bicocca on eräs Milanon pohjoisista kaupunginosista. Italialaissodat päättyivät huhtikuussa 1559 solmittuun Cateau-Cambrésisin rauhaan. Sen seurauksena pienten herttuakuntien autonomia heikkeni oleellisesti.
Espanjalaishallinnosta itävaltalaishallintoon.
Milanossa elettiin espanjalaishallinnossa vuodesta 1540 vuoteen 1706. Vaikka espanjalaisten hallintoa pidettiin huonona, kaupungin kulttuuri- ja taide-elämä kehittyi. Barokin kaudella Milanossa luotiin huomattavia taiteen "jalokiviä", joista monet ovat säilyneet jälkipolville. Vuosien 1628–1630 tuhoisa rutto jätti jälkensä Milanoon ja sen kulttuurielämään. Alessandro Manzoni kuvailee synkkiä ruttovuosia teoksissaan "Kihlautuneet" ja "Storia della Colonna Infame".
1700-luvun alussa Itävalta korvasi Espanjan Milanon isäntänä. Itävallan armeijan marsalkka Eugen Savoijilainen saapui kaupungin porteille 24.syyskuuta 1706. Espanjalaisvallan korkein edustaja, Vaudemontin prinssi poistui Milanosta pikaisesti ja jätti sen uusille vallanpitäjille. Pohjoisnaapurin valtakausi katkesi kolmeksi vuodeksi, kun Sardinian kuningaskunta otti vallan vuosiksi 1733–1736. Itävallan kaudella kulttuuri kukoisti: Milanossa vaikuttivat muun muassa tiedemiehet Pietro Verri, Cesare Beccaria ja Paolo Frisi. Itävaltalaishallinto päättyi 9. toukokuuta 1796, jolloin vallan kahvaan tarttui Napoleon I.
1800-luku.
Vuosina 1796–1799 Milano oli Cisalppisen tasavallan pääkaupunki, 1802–1805 Italian tasavallan pääkaupunki ja 1805–1814 Italian kuningaskunnan pääkaupunki.
Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin sotien jälkeen Milanosta tuli italialaisen nationalismin pääpaikka. Kaupunki palasi itävaltalaishallintoon Napoleonin kauden jälkeen. Siitä tuli osa Lombardialaisvenetsialaista kuningaskuntaa ("Regno Lombardo-Veneto", perustettiin 1815 ja lakkautettin 1866). Itävallan-Sardinian sodan seurauksena itävaltalaisten hallinto Milanossa loppui 1859 ja kaupungista tuli osa Sardinian kuningaskuntaa, josta muodostui Italian kuningaskunta vuonna 1861. Elinkeinoelämässä teollisuuden merkitys kasvoi ja Milano oli Italian teollistumisen eturintamassa. Kehittyvä teollisuus vaati uusia kuljetusmuotoja: Milanosta Monzaan johtava rautatie avattiin 17. elokuuta 1840. Vuonna 1883 Via Santa Radegondalla Duomon vieressä otettiin käyttöön manner-Euroopan ensimmäinen sähkövoimalaitos.
1900-luku.
Milanossa järjesttiin Maailmannäyttely vuonna 1906. Sosialistinen liike sai vahvan sijan Milanossa, myös fasisteille kaupunki oli tärkeä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen, vuonna 1919, Milanossa perustettiin fasistinen "Fascio di Combattimento" (Squadristi). Vuonna 1922 Benito Mussolini aloitti Milanosta marssinsa kohti Roomaa, jonka seurauksena Italiasta tuli fasistinen diktatuuri yli kahdeksi vuosikymmeneksi.
Toisen maailmansodan aikaisissa ilmapommituksissa Milano kärsi suurempia vaurioita kuin muut Italian kaupungit. Elokuussa 1943, niin kutsutun "helvetillisen viikon" ("settimana d’inferno") aikana, liittoutuneet pudottivat kaupunkiin 4 000 tonnia pommeja. Ne tuhosivat kolmanneksen rakennetusta alueesta. Englantilaisten "Bomber Commandin" tarkoitus oli tuhota Milano tulimyrskyllä ja pakottaa Italia pois sodasta. Pon laakson kostean ilmaston ansiosta tulimyrskyllä ei ollut yhtä suurta tuhovaikutusta Milanossa kuin Saksan kaupungeissa. Englantilaiset tuhosivat useita historiallisesti merkittäviä rakennuksia, kuten Teatro alla Scalan ja Palazzo Marinon. Myös Galleria Vittorio Emanuele vahingoittui. Duomo sen sijaan säästyi tuholta. Muita vaurioitettuja rakennuksia olivat muun muassa Castello Sforzesco, Santa Maria delle Grazien kirkko, Palazzo Reale, Pinacoteca Ambrosiana ja Fatebenefratellin sairaala. Yli puoli miljoonaa ihmistä joutui jättämään kaupungin. 20. lokakuuta 1944 Gorlan kaupunginosan koulu jäi ilmapommittajien tähtäimeen, 184 lasta sai surmansa. Kaikkiaan tuon päivän pommituksessa tapettiin 614 ihmistä.
Toisen maailmansodan jälkeen Milano oli eräs Italian taloudellisen ja kulttuurisen jälleenrakentamisen moottoreita. Siitä tuli myös yksi maailman muodin keskuksista. Sodassa pahoin vaurioitunut Teatro alla Scala avattiin restauroituna 11. toukokuuta 1946. Juhlakonsertissa orkesteria johti Yhdysvalloissa maanpaossa ollut Arturo Toscanini. Kaupunkikuvaa muutettiin sotaa edeltäneestä jonkin verran: Katuverkostoa modernisoitiin ja tornitaloja rakennettiin. Talouskasvun myötä Milanoon muutti runsaasti ihmisiä, etenkin Etelä-Italiasta. Voimakkainta kasvun aikaa olivat 1950- ja 1960-luvut. 1970-luvulla väestöä alkoi muuttaa ympäristökuntiin eli Hinterlandiin. Milanon kunnan väkiluku oli yli 1,7 miljoonaa vuonna 1971, josta se laski 1,25 miljoonaan vuonna 2001.
Ajanjaksoa vuodesta 1968 aina 1980-luvun alkuun leimasi jyrkkä poliittinen vastakkainasettelu, joka johti väkivaltaisuuksiin. Vakavin isku tapahtui 12. joulukuuta 1969 kello 16.37. Banca Nazionale dell'Agricolturassa räjäytettiin pommi, iskussa kuoli 17 ja haavoittui 88 henkeä. Isku jäi historiaan Piazza Fontanan verilöylynä ("Strage di piazza Fontana"). 1970-luvulla Milanossa toteutettiin useita terrori-iskuja, erityisen verinen oli kevät 1975. Iskuja tekivät vasemmiston ja uusfasistien ulkoparlamentaariset ryhmittymät.
2000-luku.
Italian historian tuhoisin lento-onnettomuus sattui Linaten kentällä 8. lokakuuta 2001. Onnettomuudessa kuoli 118 henkeä. Milanon rakennustoiminta elpyi 2000-luvulla pitkän pysähtyneisyyden kauden jälkeen; esimerkiksi hylättyjä teollisuusalueita muutettiin korkeakoulujen kampusalueiksi. CityLife-hankkeen puitteissa Fiera di Milanon messualueelle suunnitellaan kolmen pilvenpiirtäjän hallitsemaa rakennuskokonaisuutta. Kaupungin kaakkoisosaan, noin 1,2 km²:n laajuiselle entiselle teollisuusalueelle puolestaan rakennetaan kaupunginosaa nimeltä Milano Santa Giulia.
Nähtävyydet.
Leonardo da Vincin seinämaalaus "Pyhä ehtoollinen" on kooltaan 460 × 880 cm.
Cimitero Monumentale di Milano on suuri hautausmaa saman nimisellä aukiolla (Piazza Cimitero Monumentale). Kuvassa hautausmaan sisäänkäynnin, Famedion kupoli.
Suurin osa Milanon nähtävyyksistä sijaitsee kävelymatkan päässä toisistaan. Milanon keskustassa sijaitseva tuomiokirkko, Duomo, on Italian suurin ja yksi maailman suurimmista goottilaisista katedraaleista. Duomon katolta on näköala yli Milanon ja jos ilmansaasteet eivät haittaa näkyvyyttä, sieltä voi kirkkaana päivänä nähdä Alpeille asti. Piazza del Duomon laidalla on lasikattoinen kauppakeskus Galleria Vittorio Emanuele II. Sen toisesta päästä on kulku Milanon kuuluisalle oopperatalolle La Scalalle, jonka näytäntökauden avajaiset kuuluvat perinteisesti kaupungin seuraelämän merkkitapahtumiin.
Kävelymatkan päässä Duomolta sijaitsee Sforza-suvun rakennuttama linna Castello Sforzesco, jonka paikalla sijaitsi aikaisemmin Visconti-suvun aikainen linna. Linnassa on erilaisia näyttelyitä ja siellä voi tutustua muun muassa Michelangelon veistokseen "Pietá", jota hän viimeisteli taltta kädessään vielä kuusi päivää ennen kuolemaansa helmikuussa 1564. Marmoriveistoksen korkeus on 195 senttimetriä. Castellon puistossa on valtava riemukaari, josta Napoleon joukkoineen marssi Milanoon 1800-luvun alussa.
Milanon keskustassa on useita kirkkoja, kuten Sant Eustorgio, Sant Ambrogio ja Basilica di San Lorenzo. Basilica di Sant'Ambrogio on kaupungin vanhimpia kirkkoja, sen rakentaminen aloitettiin vuonna 379. Milanon kuuluisin nähtävyys, Leonardo da Vincin "Pyhä ehtoollinen" -seinämaalaus, sijaitsee Santa Maria delle Grazien kirkossa.
Milanon lukuisiin museoihin kuuluu Pinacoteca di Brera (Via Brera 28), jossa on esillä muun muassa Giovanni Bellinin, Caravaggion, Raffaellon ja Rubensin teoksia. Muita museoita ovat esimerkiksi 1838 perustettu luonnontieteellinen Museo civico di storia naturale, talomuseo Museo Poldi Pezzoli sekä tieteeseen ja teknologiaan keskittynyt Museo nazionale della scienza e della tecnologia Leonardo da Vinci.
Milanon kuuluisin kauppakatu on "Via Montenapoleone", jonka varrella sijaitsevat lähes kaikki merkkiliikkeet. Milanon kuuluisin moderni rakennus on "Pirellin pilvenpiirtäjä", jonka vieressä on fasistien rakennuttama päärautatieasema "Stazione Centrale".
Milanon eteläosassa Porta Genovan rautatieaseman lähettyvillä kohtaa kaksi kanavaa Naviglio grande ja Naviglio pavese joiden varrella on paljon ravintoloita ja baareja. Aikaisemmin kanavia on ollut useampia, mutta suurin osa niistä täytettiin 1900-luvun alkupuoliskolla.
Arkkitehtuuri.
Università Cattolica del Sacro Cuoren pihaa.
Parco Agricolo sijaitsee Milanon eteläosassa.
Talous.
Milano on Italian taloudellinen keskus. Kaupungin talouselämää on edistänyt sijainti Alppien yli kulkevien kauppareittien varrella. 1100-luvun lopulla Milanon taide-elämä kukoisti ja kaupungin tärkein teollisuudenala oli haarniskoiden valmistus. Samaan aikaan alettiin rakentaa kastelujärjestelmiä, joilla edistettiin ympäröivän maaseudun maataloutta. Villakaupan kehittyminen puolestaan antoi kimmokkeen silkin tuotannon kehitykselle. Venetsian ja Firenzen tapaan ylellisyystavaroiden tuotanto sai huomattavan aseman. Teollisen vallankumouksen myötä erityisesti Milanon pohjoispuolisen alueen taloudellinen painoarvo lisääntyi, energiaa teollisuus sai vesivoimasta. Tekstiiliteollisuuden merkitys väheni, vastaavasti metalli- ja koneteollisuuden sekä huonekalutuotannon merkitys kasvoi.
Teollisuus hallitsi Milanon talouselämää 1800-luvun lopulta 1970-luvulle. Suurimmat tuotantolaitokset rakennettiin esikaupunkeihin ja naapurikuntiin. Milano on edelleen merkittävä teollisuuskaupunki, vaikka teollisuuden merkitys on vähentynyt. Elinkeinorakenne on painottunut palveluiden suuntaan. Muodin ja muotoilun ohella keskeisiä ovat finanssiala, koulutuspalvelut, mainosala, kustannustoiminta, media ja IT-ala.
Milanon paikallinen bruttokansantuote on Rooman jälkeen Italian suurin, ja asukasta kohti huomattavasti korkeampi kuin Rooman. Vuonna 2000 Milanon osuus koko maan bruttokansantuotteesta oli 4,74 %. Italian merkittävin pörssi, Borsa Italiana, sijaitsee Milanossa Piazza degli Affarilla.
Liikenneyhteydet.
Milanon lähellä on kolme kansainvälistä lentokenttää, Malpensan kansainvälinen lentoasema, Linaten lentoasema ja Orio al Serion lentoasema. Nämä yhdessä muodostavat yhden Italian liikenteen tärkeimmistä solmukohdista.
Moottoritiet A52 ("Tangenziale Nord Milano", pohjoinen kehä), A51 ("Tangenziale Est Milano", itäinen kehä) ja A50 ("Tangenziale Ovest Milano", läntinen kehä) sekä A4 muodostavat Milanoa ympäröivän yli satakilometrisen kehätiejärjestelmän. Rakenteilla on 33-kilometrinen "Tangenziale Est Esterna di Milano" ("Autostrada TEM"), joka yhdistää moottoritie A1:n A4:ään.
Milanosta etelään kohti Roomaa ja Napolia kulkee Italian tärkein moottoritie A1, joka tunnetaan myös nimellä "Autostrada del Sole". Pohjois-Italian halki Torinosta Venetsian kautta Triesteen johtava moottoritie A4 eli "Serenissima" kulkee Milanon pohjoispuolitse. Milanosta Genovaan johtaa moottoritie A7 eli "Autostrada dei Fiori/Serravalle". Moottoritie A8 yhdistää Milanon Vareseen ja A9 puolestaan Comoon ja Sveitsin rajalle. A8 ja A9 tunnetaan yhteisnimellä "Autostrada dei Laghi". Nimensä mukaisesti "järvien moottoritie" kulkee Milanosta Comojärven ja Lago di Varesen rantamille.
Milanon metron ensimmäinen osuus avattiin 1964. Nykyisin se käsittää kolme linjaa ja lisäksi suunnitteilla on kaksi uutta linjaa. Milanossa liikennöivät myös raitiovaunut.
Koulutus.
Stadio Giuseppe Meazza tunnetaan myös lempinimellä "La Scala del Calcio".
Milanon yliopisto ("Università degli studi di Milano") perustettiin 1923, yliopistossa on yhdeksän tiedekuntaa. "Università degli Studi di Milano-Bicocca" perustettiin 1998 Bicoccan kaupunginosaan alueelle, jossa aiemmin sijaitsi Pirellin tuotantolaitoksia. Tekniikan yliopisto "Politecnico di Milano" perustettiin 29. marraskuuta 1863. Sen tunnetuimpia professoreja ovat olleet muun muassa matemaatikko Francesco Brioschi (yliopiston ensimmäinen rehtori), Luigi Cremona ja Giulio Natta (Nobelin kemianpalkinto vuonna 1963). "Politecnico di Milanolla" on tekniikkaan, arkkitehtuuriin ja teolliseen muotoiluun liittyvää opetus- ja tutkimustoimintaa kautta Lombardian. Vuonna 2008 koulu oli sijalla 291 maailman parhaiden yliopistojen joukossa QS-verkoston arvioinnin mukaan. Taiteiden opetusta tarjoaa "Accademia di Belle Arti di Brera", jonka arkkiherttuatar Maria Teresia perusti vuonna 1776. Akatemian opiskelijoista noin neljännes tulee Italian ulkopuolelta. Giuseppe Verdin musiikkikonservatorio eli "Conservatorio Giuseppe Verdi" on puolestaan Italian suurin musiikkioppilaitos, se perustettiin 1808. Konservatoriossa ovat opiskelleet useat kansainvälisesti tunnetut säveltaiteilijat, kuten Antônio Carlos Gomes, Pietro Mascagni, Riccardo Muti ja Giacomo Puccini, joka on toiminut myös konservatorion opettajana. Muita tunnettuja opettajia ovat olleet muun muassa Azio Corghi, Franco Donatoni ja Amilcare Ponchielli.
Katolinen yksityisyliopisto "Università Cattolica del Sacro Cuore" perustettiin 1921. Yliopistossa on neljätoista tiedekuntaa. Milanon lisäksi sillä on toimipisteitä Bresciassa, Piacenzassa, Cremonassa, Roomassa ja Campobassossa. "Pyhän sydämen yliopisto" lukeutuu maailman suurimpiin katolisiin yliopistoihin. Siellä ovat opiskelleet muun muassa poliitikko Oscar Luigi Scalfaro ja kardinaali Angelo Scola. Yksityinen kauppakorkeakoulu "Università Commerciale Luigi Bocconi" perustettiin 1902. Koulu on menestynyt hyvin kansainvälisissä vertailuissa. Kieliin, kirjallisuuteen ja kanssakäymiseen keskittynyt yksityinen "Università IULM" ("Libera Università di Lingue e Comunicazione IULM") perustettiin 1968. Vuonna 1996 perustettiin yksityinen korkeakoulu "Università Vita-Salute San Raffaele", jossa on lääketieteen, psykologian ja filosofian tiedekunnat.
Urheilu.
Milanossa on pelattu jalkapallon MM-kisojen otteluja vuosina 1934 ja 1990. Lisäksi siellä on pelattu EM-kisojen otteluja vuonna 1980. Jalkapallo on kaupungin suosituin urheilulaji: Kaksi Italian parhaisiin kuuluvaa jalkapallojoukkuetta, AC Milan ja Inter, ovat milanolaisia. Molemmat joukkueet pelaavat San Sirolla, yhdellä Euroopan tunnetuimmista jalkapallostadioneista. Muita, vähintään kansallisella tasolla hyvin menestyneitä seuroja ovat muun muassa koripallojoukkue Olimpia Milano, amerikkalaisen jalkapallon joukkue Rhinos Milano, rugbyjoukkue Amatori Rugby Milano ja jääkiekkojoukkue Milano Vipers.


Sahara.
Sahara (,) on Pohjois-Afrikassa sijaitseva maailman suurin, kuuma ja hyvin kuiva autiomaa. Saharan pinta-ala on noin 9 000 000 km². Tällöin Sahara on suunnilleen Euroopan kokoinen. Nimi "Sahara" on arabiankielinen käännös tuaregin sanasta "Tenere", "aavikko" tai "aavikot".
Saharasta vain melko pieni osa on hiekka-aavikkoa "erg"iä, suurin osa on kivikko- ja kallioaavikkoa.
Saharassa elää noin 2,5 miljoonaa ihmistä, pääasiassa Mauritaniassa, Marokossa ja Algeriassa. Ihmiset asuvat yleensä keitailla ja vuoristojen kosteilla alueilla. Tamanrasset on esimerkki vuoristossa olevasta asutuskeskuksesta, ja Saharan suurin kaupunki Nouakchott onkin Atlantin rannoilla.
Saharasta etelään on aavikoitumiselle altis Sahel. Vastoin yleistä luuloa Sahara ei laajene nopeasti etelään, mutta sen koko vaihtelee huomattavasti ilmaston kosteuden vaihtelujen mukana.
Saharan koko ja sijainti.
Pohjois-Afrikassa sijaitseva maailman suurin kuivuusaavikko Sahara. on noin 5 150 km pitkä ja 1277-2250 km leveä..
Saharan koko riippuu aavikon määrittelystä ja vuotuisesta kuivuusvaihtelustakin. Useimmin käytetyn laajemman määritelmän mukaan Sahara sijaitsee Kravun kääntöpiirin molemmin puolin leveysasteilla noin 15–33 astetta pohjoista leveyttä, jolloin Suur-Saharan koko on jopa 9,4 miljoonaa neliökilometriä, WWF:n käyttämän suppeamman määritelmän mukainen varsinainen Sahara on vain 4 639 900 km² ja ulottuu pohjoisten leveysasteiden 18 - 30 välille.
Saharan aavikko ulottuu lännessä Atlanttiin ja idässä Punaiseenmereen. Arabian niemimaan aavikot muistuttavat monin tavoin Saharaa. Autiomaan pohjoisraja kulkee Atlasvuoriston etelänpuoleisilla rinteillä, mutta idempänä, etenkin Libyassa se ulottuu paikoin Välimeren rantaan saakka. Etelässä Sahara ulottuu Nigerjoen laaksoon ja Sudaniin Sahelin vyöhykkeen rajoille.
Sahara on jaettu seuraavien valtioiden kesken: Marokko, Algeria, Tunisia, Libya, Egypti, Mauritania, Mali, Niger, Tšad ja Sudan. Näistä viisi ensimmäistä ulottuvat pohjoisessa Välimereen, viisi jälkimmäistä taas sijaitsevat pääosin Sahelin savannialueella, mutta ulottuvat pohjoisessa pitkälle Saharaan. Atlantin rannalla on lisäksi kiistanalainen, Marokon miehittämä Länsi-Sahara, joka on lähes kokonaisuudessaan autiomaata.
Maisema, pinnanmuodot.
Noin neljännes Saharan pinta-alasta on hiekka-aavikkoa, jossa on jopa yli 300 metriä korkeita hiekkakinoksia, dyynejä. Tätä aavikkotyyppiä kutsutaan arabian kielessä nimellä "erg". Hiekka sijaitsee yleensä painumissa. Suurin osa Saharasta on kivikko- ja sora-aavikkoa, jota kutsutaan eri paikoissa nimillä "reg", "serir". Nämä ovat hyvin kuivia alueita ja ne ovat lähes kuolleita. Saharan pohjoisosien kivisiä ja soraisia ylätasankoja sanotaan "hammada":ksi. Tämä vähähiekkainen alue on pääosin alle 500 m korkeudessa merenpinnasta olevaa eroosion kuluttamaa kalkki- ja hiekkakivitasankoa. Noin neljännes Saharasta on vuoristoa, mm Ahaggar- ja Tibestivuoret. Tibestivuorilla Tshadin pohjoisosisa on Saharan korkein vuori Emi Koussi, joka nousee 3415 m korkeuteen. Ahaggar-vuoriin liittyy Tassili n Ajjerin ylätasanko. Saharan Niissä on jälkiä tuliperäisestä toiminnasta. Varsinkin itäisessä Pohjois-Saharassa on painumia, joissa on keitaita ja suolaliejukoita. Saharassa on veden uurtamia kanjoneita, kuivia jokiuomia wadeja.
Kasvillisuus.
Keidas Libyan alueella olevassa Saharan osassa.
Monilla Saharan alueilla mm. ergeillä kasvaa hyvin harvassa pensaita tai aavikkoruohomättäitä. Keitailla kasvaa palmuja. Kosteilla vuoristoalueilla saattaa kasvaa akaasioita ja kasvillisuus olla muutenkin runsaampaa kuin tasangoilla. Suolaisissa painumissa kasvaa muun muassa marunaa. Varsinkin kuivemman Saharan itäosan kasvilajisto on erityisen niukka. Saharan kasvit ovat yleensä joko kuivuutta sietäviä pitkäjuurisia kasveja, tai vain sadekautena eläviä.
Eläimistö.
Saharan luoksepääsemättömimmissä osissa elää lähinnä hyönteisiä, hämähäkkieläimiä, pieniä matelijoita ja nisäkkäitä ja lintuja. Saharan eläimet piiloutuvat päivän kuumuutta kaivautumalla hiekkaan tai menemällä piiloon suojaiseen koloon. Monet eläimet ottavat veden suoraan ravinnosta ja monien tarvitsee juoda vain harvoin. Ihmisen Saharassa käyttämä kameli voi olla parikin kuukautta juomatta. Tyypillisiä aavikon eläimiä ovat näin ollen muurahaiset, lantakuoriaiset, suuret hämähäkit, skorpionit, hiiret, aavikkohyppyrotat ja aavikkoketut. Vuoristoaueilla sekä lähellä aroalueita eläimistö on monipuolisempaa kuin Saharan keskiosassa.
Saharan ilmastotyypit ja lämpötila.
a> jossa näkyy kuukauden lämpötila ja sademäärä.
Jotkut Saharan alueet ovat erittäin kuivia. Esimerkiksi laakiomainen Tanezrouft on yksi maailman kuivimpia ja elämälle epäystävällisimpiä alueita. Yleisestikin
Saharan ilmasto on aavikoksikin kuiva ja kesäisin erittäin kuuma. Tämä johtuu subtrooppisesta korkeapaineesta ja päiväntasaajan läheisyydestä. Suuressa osassa Saharaa lämpimimmän kuukauden keskilämpötila on yli +35 °C. Koska vuorokautiset lämpötilavaihtelut ovat yleensä pilvettömyyden takia suuria, lämpötila nousee kesällä monestikin varjossa yli +50 °C, korkein mitattu lämpötila on noin 57 °C. Hiekan pinnasta on mitattu joskus melkein +78 °C. Talvella varsinkin Pohjois-Saharassa on viileää tai jopa kylmää, lämpötila on usein alle +15 °C, ja menee vuoristossa ja pohjoisessa yöllä jopa pakkasen puolelle. Etelä-Saharassa on talvellakin noin 20 °C. Sademäärä on laajalti alle 100 mm vuodessa. Monin paikoin Saharassa on yksi sadekuuro vuodessa ja joillain alueilla on jopa vuosia kestäviä sateettomia kausia. Sateetonta on varsinkin Keski-Saharassa ja siellä alueen itäosassa. Sade saattaa tulla äkillisinä ukkossateina. Saharan vuoristoissa sataa alavia alueita useammin. Hiekkamyrskyt ovat yleisiä ja liittyvät usein idästä tai koillisesta puhaltaviin talvisiin kuiviin tuuliin.
Saharan asutus.
Saharassa asuu keitailla pääosin berbereitä, arabeja, negridejä ja nilootteja. Tunnetuin berbereihin kuuluva kansa on Keski-Saharan tuaregit. Saharan pääuskonto on islam. Perinteisiä elinkeinoja ovat olleet paimentolaisuus, keidasviljely, kauppa ja käsityö. Enemmistönä olevien paimentolaisten elämä on ollut luonnonvarojen vähyyden takia niukkaa. Kaivannaisten kuten öljyn kaivaminen on muuttanut monin paikoin elinkeinorakennetta ja kulttuuria. Moottoriajoneuvot ja lentokoneet ovat enenevissä määrin syrjäyttämässä perinteistä matkustamista kamelin ja aasin selässä. Saharan halki kulkee pohjoisesta etelään viisi suurta tietä.
Saharan ilmastogeologinen historia.
Viimeisten miljoonien vuosien kuluessa Sahara on ollut välillä aavikkoa, välillä ruohosavannia. Sahara alkoi aavikoitua viimeistään noin 5 miljoonaa vuotta sitten, luultavasti jo aiemmin. Viime jääkauden huippukohtana Sahara oli nykyistä laajempi. Jääkauden päätyttyä Saharaan ilmestyi laaja savanni. Tällöin Saharassa eli ensin metsästäjiä, sitten paimentolaisia ja viljelijöitä. Saharassa eli monia savannin eläimiä ja kasvoi sekä savannille että Välimeren maille tyypillistä kasvillisuutta. Sahara kuivui huomattavasti noin 3000 eaa alkaen. Ehkä vuoden 1000 eaa tienoilla Saharaan ilmestyi valloitussotiin liittyvä imperialismi sotavaunuineen.
Sahara oli laajalti nykyisenlainen aavikko roomalaisaikana jolloin kameli tuotiin sinne Aasiasta. Arabit levittätyivät Saharaan 600- ja 700-luvuilla. Keskiajan Ghanan imperiumin nousu nosti jo aiemmin esiintyneen Saharan halki käydyn kaupan.
Koska Saharan kasvillisuus on vaihdellut, muutamat tutkijat uskovat Saharan säädelleen pumpun tavoin kasvien, ihmisten ja eläinten muuttoliikettä Afrikan ja Aasian välillä. Kun Sahara oli savannia, sen läpi saattoivat alkuihmiset ja eläimet kulkea. Kun Sahara oli aavikkoa, se oli ihmisille este aikana, jolloin kamelia ei tunnettu. Myös suurten eläinten oli mahdotonta tai vaikeaa ylittää kuivia ja kuumia aavikoita.
Saharan laitavyöhykkeen aavikoitumisuhka?
Saharan eteläpuolinen kuiva savanni ja pensaikkovyöhyke Sahel saattaa olla aavikoitumisvaarassa. Aavikoitumisen väitetään johtuneen osin liikalaiduntamisesta ja puuston kaadosta. Laiduneläimet ovat syöneet irtomaata sitovan kasvillisuuden pois, jolloin maa on paljastunut ja lähtenyt tuulen mukaan. Savannihan kuivuu sateettomalla kaudella. Saharan pinta-ala vaihtelee melko paljon vuosi vuodelta sademäärien mukaan. 10 vuoden sisällä vaihtelu voi olla jopa miljoona km². ja Saharan eteläraja siirtyillä jopa 130 kilometriä.
Saharan on väitetty laajentuneen huomattavasti viime vuosisatoina. 1650 Saharan eteläraja oli eräiden tietojen mukaan Airvuorten ja Tshadjärven puolivälissä ja pohjoisraja Atlasvuorten eteläkärjen tasalla. Nyt Sahara ulottuu pohjoisessa miltei Välimeren rannoille ja etelässä Tshadjärven seuduille
Satelliittitutkimusten mukaan usein esitetty väite 5 km/v, jopa 45 km/v laajenemisesta Sahelin alueelle ei pidä paikkaansa. Päinvastoin, satelliittikuvat osoittavat Sahelin viheriöityneen huomattavasti 80-luvun alkupuolelta lähtien. Paikalliset viljelijät ovat oma-aloitteisesti istuttaneet perinteisillä menetelmillä laajoille alueille miljoonia puita, joiden luomat mikroilmastot sitovat vettä, parantavat satoja ja tuottavat hedelmiä, rehua karjalle ja polttopuuta. Väestönkasvusta huolimatta alueella ei ole koettu nälänhätää. Sahelin vihertämisen on arveltu myös vaikuttavan sademäärien kasvuun ja synnyttävän positiivisen palautekytkennän.


Giovanni Agnelli.
Giovanni Agnelli (oikealla) ja Gianni Agnelli.
Giovanni Agnelli (s. 13. elokuuta 1866 – k. 16. joulukuuta 1945) oli italialainen elinkeinoelämän vaikuttaja. Hän on Fiatin perustaja. Agnellin kuoltua vuonna 1945 Fiatin johtoon tuli Vittoria Valletta.
Hänen pojanpoikansa oli Gianni Agnelli.


Gianni Agnelli.
Giovanni Agnelli, paremmin tunnettu nimellä Gianni Agnelli (tai Italiassa l'Avvocato, asianajaja) (12. maaliskuuta 1921 Torino, Italia – 24. tammikuuta 2003 Torino, Italia), oli italialainen teollisuusmies ja Fiatin pääomistaja. Fiatin johtajana 1966–1996 hän hallinnoi 4,4 %:a Italian bruttokansantuotteesta (BKT), 3,1 %:a maan teollisuustyövoimasta ja 16,5 %:a sen teollisuuden tutkimusinvestoinneista.
Agnelli toimi jalkapalloseura Juventuksen puheenjohtajana vuosina 1947–54.


Villilapsi.
Villilapsi on ihmislapsi, joka on joutunut hyvin nuorena eläinten hoitoon ja elänyt pitkään vain kyseisten eläinten kanssa, ilman ihmiskontakteja. Carl Linné luokitteli heidät nimityksellä "homo ferus", villilapsi. Hänen mukaansa heille oli tyypillistä puhekyvyn puuttuminen, runsas karvoitus ja nelinkontin kulkeminen. Villilapsista käytetään myös termiä susilapset. Villilapset eivät ole omaksuneet kieltä tai muita ihmiselle ominaisia käyttäytymispiirteitä, vaan käyttäytyvät yleensä eläinten tapaan. Jos lapsi on eronnut inhimillisestä sosiaalisesta ympäristöstä hyvin varhain ja pitkään, kehitys häiriintyy ja esimerkiksi puhumaan oppiminen on hyvin vaikeaa tai jopa mahdotonta. Kielen puuttuessa monet muutkin asiat joutuvat häiriötilaan. Päätelmä on, että ihmisen äly, persoonallisuus ja tunne-elämä voivat kehittyä parhaalla mahdollisella tavalla vain ihmisten parissa.
Tapauksia.
Eräs kuuluisimmista villilapsista on ranskalainen Victor, joka löydettiin vuonna 1797 harhailemasta Aveyronin metsässä lähellä Toulousea. Victor oli ilmeisesti viettänyt koko lapsuutensa yksin metsässä. Nuori lääketieteen opiskelija Jean-Marc Itard yritti pitkään opettaa Victoria puhumaan. Vaikka Victor oppi ymmärtämään jonkin verran puhetta ja myös lukemaan joitain sanoja, hän ei itse osannut puhua kuin pari sanaa. Viktor oli todennäköisesti autistinen, mutta 1828 löydetty Kaspar Hauser oli eristetty sosiaalisesta ympäristöstä ihmisen toimesta. Hän kuitenkin oppi hämmästyttävän nopeasti puhumaan, jolloin hän pystyi myös kuvailemaan ja kertomaan oloja, joissa hän oli elänyt ja mitä hän oli kokenut. Tämä osoitti, ettei kehitysviivettä aiheuttanut autismi vaan sosiaalinen eristyneisyys kuten Geniellä, joka löydettiin 1970. Vuoden 2007 lopulla venäläinen Tvoi Den-lehti julkaisi uutisen Venäjältä löydetystä susipojasta.
Orpokotia pitänyt Joseph Singh löysi kaksi tyttöä, Amalan ja Kamalan Intiasta 1920-luvulla Midnaporen läheltä termiittikeosta susien kanssa. He olivat löydettäessä puolitoista- ja kahdeksanvuotiaita. Todennäköisesti he eivät olleet sisaruksia, vaan luultavasti sudet olivat löytäneet heidät eri aikoihin. Nuorempi Amala kuoli pian löytymisensä jälkeen, mutta vanhempi Kamala eli vielä yhdeksän vuotta. Singh julkaisi myöhemmin päiväkirjan havainnoistaan. Kuitenkin esimerkiksi ranskalainen kirurgi Serge Aroles on osoittanut teoksessaan L'Enigme des enfants-loup ("Enigma of the Wolf-Children," 2007), että Singhin tarina tytöistä oli huijaus eikä hänen kuvailut esimerkiksi tyttöjen erityisen terävistä aisteista pitäneet paikkaansa.
Singhin mukaan tytöt olivat elintavoiltaan kuin susia, liikkuivat neljällä jalalla, söivät raakaa lihaa, eivät puhuneet, viihtyivät paremmin koirien kuin ihmisten kanssa ja suhtautuivatkin ihmisiin vihamielisesti: jos heitä koski, he yrittivät raapia ja purra. Tytöt olivat kuin yöeläimiä, eivät sietäneet auringonvaloa ja pystyivät näkemään pimeässä. He myös ääntelivät kuin sudet.
He olivat kasvoiltaan aina ilmeettömiä. Löydettäessä tytöt olivat erinomaisessa fyysisessä kunnossa, mutta Singhin mukaan ero susiyhteisöstä ja ihmisyhteisöön joutuminen heille "luonnollisen" ympäristön ulkopuolelle aiheutti depression ja Amalan kuoleman.
Kamala eli ihmisten parissa yhdeksän vuotta, mutta ei koko elinaikanaan oppinut puhumaan muutamia kymmeniä sanoja enempää. Erikoista Kamalassa oli Singhin mukaan se, että hänen hajuaistinsa oli yliherkistynyt niin, että hän pystyi haistamaan raa'an lihan hajun jopa 50 metrin päästä. Hän pystyi myös Amalan kuollessa ilmentämään tunteitaan itkemällä. Kamala oppi myös parin vuoden sisällä löytymisestään hymyilemään ja jopa nauramaan. Hän oppi myös sisäsiistiksi, puhumaan lyhyitä lauseita, käyttämään vaatteita, kulkemaan pystyasennossa (mutta ei täydellisesti: jos hänen täytyi päästä nopeasti jonnekin, hän juoksi neljällä jalalla), hakeutumaan muiden ihmisten seuraan ja pelkäämään pimeää – ja eläimiä.
Tutkimusta.
Villilasten tutkimus on edistänyt vaikeavammaisten kuntoutusta. Uta Frith teoksessaan Autism: Explaining the Enigma osoittaa, että jotkut villilapsista ovat saattaneet joutua autismin johdosta vanhempiensa hylkäämiksi. Myös lapsen eristäminen aiheuttaa autismin kaltaisia oireita, joita kuitenkin pystytään korjaamaan, mikäli lapsi on oppinut puhumaan ennen eristämistään.
Koska lapsi oppii kielen huomattavasti helpommin kuin aikuinen, on kehitetty teoria kriittisestä iästä, jonka aikana kielenoppimisen olisi tapahduttava. Jos lapsi ei tällä iällä, jota pidetään yleisesti toisen ja 12. ikävuoden välisenä aikana, saa kosketusta kieleen, eivät aivot saa tarvittavaa ärsykettä kielitajun kehittymiseksi. Teoriaa tukevat eläinhavainnot, mutta toisaalta monet villilapset ovat oppineen jossain määrin käyttämään kieltä vielä vanhemmallakin iällä.
Jotkut villilapset ovat oppineet elämään luonnossa yksikseen ilman muiden eläinten apua. He eivät koe välttämättä niin suurta stressiä ihmisten pariin siirtymisestä kuin eläinten parissa eläneet lapset, mutta heidän kehittymisensä estyy samalla tavoin. Useimmat susilapset kuitenkin kuolevat masennukseen jouduttuaan pois heille normaalista ympäristöstä. Puhekyvyn lisäksi seksuaaliset vietit eivät kehity normaalisti. Myös susilasten reaktiot ovat herkistyneet aiemman elinympäristön mukaisesti: luonnossa kasvanut ei välttämättä pelästy voimakkaasta räjähdyksestä, mutta suhtautuu oksien rasahduksiin ja muihin pieniin luonnonääniin erittäin tarkkaavaisesti. Tämän lisäksi ihmisellä normaalisti heikot aistit kuten pimeänäkö ja hajuaisti, ovat joissakin tapauksissa ylikehittyneet.
Edellä mainitut tapaukset osoittavat, että ihmisyksilön äly ja tunne-elämä kehittyvät täysipainoisesti ainoastaan vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Kielen oppiminen vaikuttaisi olevan keskeisessä asemassa ihmisen sosiaalistumisessa. Se miten ihminen kehittyy, riippuu yksilön synnynnäisten ominaisuuksien lisäksi elinympäristöstä. Kriittisimpiä ovat ensimmäiset elinvuodet. Noin 20-vuotiaana ympäristön vaikutus vähentyy.
Nuoruuden elinvuosien kriittisyys voi liittyä siihen, että ihmisen aivot muokkautuvat neuronikytkentöjen osalta pääosin 20 ikävuoteen mennessä, jolloin kytkentöjen määrä on noin kuusinkertainen vastasyntyneeseen verrattuna. Vastasyntyneen aivojen rakenne on vielä muovautumaton, ja vasta ympäristö määrittää, millaisiksi neuronikytkennät muotoutuvat. Nuorena hylätty ja myöhemmin ihmisten tavoille oppinut Tarzan on siis lähes mahdottomuus, ellei lasta ole hylätty metsään tarpeeksi vanhana, jolloin tämä olisi vain unohtanut aikaisemmin oppimansa.
Susilapset populaarikulttuurissa.
Susilapsi-nimitys juontuu susiemon kasvattamista hylätyistä tai kadonneista lapsista. Löydettäessä he ovat liikkuneet nelinkontin ja oppineet ääntelynsä ja ruokailutavat eläimiltä. Nimitys viittaa Rooman perustamismyyttiin, jossa naarassusi imetti hylättyjä Romulus- ja Remus-poikia omalla maidollaan. Susilapset ovat kiehtoneet kirjallisuutta ja populaarikulttuuria. Tunnetuimpia hahmoja ovat Viidakkokirjan Mowgli ja "apinoiden kuningas" Tarzan.
François Truffaut teki Victorin tapauksesta elokuvan "Kesytön" (). Werner Herzog ja Peter Sehr ovat tehneet elokuvat Kaspar Hauserista.


George Ball.
George Wildman Ball (21. joulukuuta 1909 – 26. toukokuuta 1994) toimi Yhdysvaltain alivaltiosihteerinä (Undersecretary of State) John F. Kennedyn ja Lyndon B. Johnsonin hallituksissa. Hänet tunnetaan parhaiten Vietnamin sodan vastustajana laajentumisvaiheen aikana 1960-luvulla. Ball toimi myös jonkin aikaa Yhdysvaltain YK-suurlähettiläänä vuonna 1968.
Ball
Ball
Ball


Kalahari.
Kalahari on noin 900 000 neliökilometrin kokoinen aavikko- ja aroalue eteläisessä Afrikassa. Se peittää noin 70 prosenttia Botswanasta sekä osia Zimbabwesta, Namibiasta ja Etelä-Afrikasta. Joissakin lähteissä Kalahari laajennetaan sisältämään myös alueita Gabonissa, Kongon tasavallassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Angolassa ja Sambiassa. Tällöin alueen pinta-ala on noin 2,5 miljoonaa neliökilometriä. Sana "kalahari" tulee tswanan kielestä, jossa "kgalagadi" tarkoittaa "suurta janoa". Kalaharin autiomaa oli kauan sitten paljon vetisempi paikka. Ikivanhan Makgadikgadin järven tiedetään joskus 10 000 vuotta sitten peittäneen jopa niin paljon kuin n. 275 000 neliökilometriä Kalaharin aavikosta. Järven väitetään olleen jopa 30 metriä syvä.


Oliver Heaviside.
Oliver Heaviside (18. maaliskuuta 1850 Lontoo – 3. helmikuuta 1925 Devon) oli brittiläinen itseoppinut insinööri, matemaatikko ja fyysikko. Hän sai enemmälti julkisuutta töistään vasta kuoltuaan. Hän ei ollut täysin itseoppinut, vaan kävi koulua 16-vuotiaaksi, jolloin hän sen keskeytti huolimatta hyvästä menestyksestään. Hän oli sairastanut lapsena tulirokon, mistä syystä oli kuulovammainen. Koulun jätettyään hän ryhtyi tutustumaan Morsen aakkosiin sekä sähkömagnetismiin.
Heaviside lähti lennättimen operaattoriksi aluksi Tanskaan, sittemmin Newcastleen. Siellä toimiessään pääoperaattorina hän ryhtyi vakavaan tutkimustyöhön.
Hän sovelsi kompleksilukuja sähköpiireihin, kehitti tekniikoita differentiaaliyhtälöiden ratkaisemiseksi Laplacen muunnosten avulla ja muotoili uudelleen Maxwellin kenttäyhtälöt soveltuviksi sähköisten ja magneettivoimien kuvaamiseen. Hän oli myös muotoilemassa vektorianalyysiä.


Eduskunnan puhemies.
Eduskunnan puhemies on Suomen eduskunnan jäsen, joka johtaa puhetta eduskunnan täysistunnoissa. Puhemies istuu istuntosalin edustalla korkeimmalla korokkeella ja poikkeaa muista kansanedustajista siten, ettei itse osallistu keskusteluun tai äänestyksiin eduskunnassa ja yleensä pysyttelee päivänpolitiikan ulkopuolella. Eduskunta valitsee keskuudestaan puhemiehen ja kaksi varapuhemiestä valtiopäivien aluksi, joissa puhetta johtaa ikäpuhemies. Vaikka puhemieskin on valittu kansanedustajaksi jostain puolueesta, hän ei työssään saa syrjiä tai suosia mitään puoluetta. Puhemieheksi valitaan usein muiden kansanedustajien arvostama, kokenut kansanedustaja. Tavallisesti puhemiehistö, eli puhemies ja kaksi varapuhemiestä valitaan kolmesta suurimmasta eduskuntaryhmästä.
Puhemies johtaa puhetta täysistuntojen lisäksi kansliatoimikunnassa sekä puhemiesneuvostossa, johon kuuluvat puhemies, varapuhemiehet ja valiokuntien puheenjohtajat.
Puhemiehestä katsoen korokkeen vasemmalla puolella on hallituksen aitio, oikealla puolella virkamiesaitio, jossa muun muassa tulkit työskentelevät. Korokkeen edessä pyöreän pöydän ääressä työskentelevät pöytäkirjasihteerit. Eduskunnan puhemies on useimmiten toisen hallituspuolueen jäsen. Valtakunnan hierarkiassa eduskunnan puhemies on toinen heti presidentin jälkeen. Poliittista valtaa eduskunnan puhemiehellä ei kuitenkaan juuri ole.
Eduskunnan puhemiehen vaali järjestetään kansanedustajien kesken vuosittain valtiopäivien ensimmäisessä istunnossa ikäpuhemiehen johtaessa puhetta. Samalla valitaan ensimmäinen ja toinen varapuhemies.
Palkkio.
Eduskunnan puhemiehelle maksetaan toimen asianmukaisen hoitamisen vaatima palkkio. Sen suuruus on 11 675 euroa kuukaudessa 1. toukokuuta 2011 alkaen. Puhemiehen palkkio on veronalaista ansiotuloa.
Kulukorvaus.
Palkkion lisäksi puhemiehelle, kuten muillekin kansanedustajille, maksetaan kerran kuukaudessa kulukorvaus, joka on tarkoitettu kansanedustajan tehtävistä aiheutuneiden kustannusten maksamiseen. Kulukorvaus on verotonta.
Matkustusoikeus.
Puhemiehellä, kuten muillakin kansanedustajilla, on oikeus käyttää maksutta edustajan tehtäviin liittyvillä matkoilla junaa, kotimaan reittilentoja ja kaukoliikenteen linja-autoja. Lisäksi hänellä on pääkaupunkiseudulla taksinkäyttöoikeus. Eduskunnan puhemiehellä on lisäksi käytössään erityinen virka-auto.


Kuudes aisti.
Kuudes aisti on ihmisten ja eläinten viiden perusaistin lisäksi uskottu aisti, joka esimerkiksi varoittaa vaaroista. Ihmisen tavanomaiset aistit ovat näkö, kuulo, haju, tunto ja maku, sekä tasapainoaisti, jota joskus kutsutaan myös kuudenneksi aistiksi. Yleensä kuitenkin kuudennella aistilla tarkoitetaan ennakoivaa, vaarasta varoittavaa aistia. Tässä mielessä se liittyy läheisesti myös vaiston ja intuition käsitteisiin. Useilla eläimillä sanotaan olevan eräänlainen kuudes aisti. Eläinten kuudennen aistin katsotaan usein johtuvan niiden paremmista aisteista verrattuna ihmiseen.
Kuudes aisti on ollut innoittajana useissa elokuvissa.


Otto Wille Kuusinen.
Otto Wilhelm (Ville t. Wille) Kuusinen (Neuvostoliitossa, 4. lokakuuta 1881 Laukaa – 17. toukokuuta 1964 Moskova) oli suomalainen poliitikko, joka loi suuren osan urastaan Neuvostoliitossa. Kuusinen oli Suomen Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja vuosina 1911–1913, Suomen kommunistisen puolueen (SKP) pitkäaikainen johtohenkilö ja Terijoen hallituksen (1939–1940) johtaja. Kuusinen kuului myös Kommunistisen internationaalin ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen korkeimpaan johtoon.
Nuoruus.
Kuusinen syntyi kyläräätäli Wilhelm Juhonpoika Kuusisen perheeseen Laukaassa 1881. Hänen äitinsä kuoli pojan ollessa parivuotias ja perhe muutti Jyväskylään. Kuusinen valmistui ylioppilaaksi Jyväskylän lyseosta 31. toukokuuta 1900 luokkatovereinaan mm. Edvard Gylling, Martti Kovero ja muutaman vuoden myös Sulo Wuolijoki. Kuusisen varhaisia isänmaallisia kirjoituksia ilmestyi "Oras"-koululehdessä. Syksyllä 1900 hän kirjautui Helsingin yliopistoon valiten pääaineikseen filosofian, estetiikan ja taidehistorian. Lainoilla opintojaan rahoittanut Kuusinen toimi aktiivisesti Hämäläis-Osakunnassa, jossa hän politisoitui yhteiskunnallisia keskusteluja käytyään. Kuusinen oli tuolloin viehättynyt vanhasuomalaisuudesta ja alkiolaisuudesta Hän toimi "Suomalainen"-lehden toimittajana lyhyen aikaa 1901–1902. Kuusinen valmistui filosofian kandidaatiksi lokakuussa 1905.
Politiikkaan.
12. maaliskuuta 1905 perustettiin Ylioppilaiden sosialidemokraattinen yhdistys, jonka perustajajäseniä olivat Kuusinen lisäksi vanhat koulutoverit Jyväskylästä, Gylling, Kovero ja Wuolijoki. Toukokuussa hän liittyi Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen (SDP) ja ryhtyi kesäkuussa Työmies-lehden avustajaksi. Venäjältä tuolloin Suomeenkin levinneet vallankumoukselliset levottomuudet sinetöivät Kuusisen puoluevalinnan. Tuolloin hän myös aloitti syvällisemmän tutustumisensa sosialismin ja marxismin teoriaan, joiden arvostetuksi tuntijaksi hän seuraavina vuosina nousi. Kuusinen oli joulukuussa 1905 perustamassa Sosialistista aikakauslehteä, johon hän kirjoitti aktiivisesti sen kolme ilmestymisvuotta.
Oulun edustajakokouksessa 1906 Kuusinen valittiin SDP:n puoluetoimikunnan varajäseneksi vasemmistosiiven (siltasaarelaiset) edustajana ja hän nousi puolueväen tietoisuuteen. Eduskuntavaaleissa 1908 Kuusinen nousi ensimmäistä kertaa eduskuntaan, mutta hän ei kokenut kansanedustajuutta kovin tärkeäksi itselleen. Eduskunnassa Kuusinen muun muassa vastusti venäläistämispyrkimyksiä. Hän ei asettunut ehdokkaaksi vuoden 1910 tai 1913 vaaleissa.
Maltillinen, mutta puolueensa vasempaan laitaan kuulunut Kuusinen valittiin SDP:n puheenjohtajaksi vuonna 1911. Puheenjohtajan ominaisuudessa Kuusinen osallistui marraskuussa 1912 Toisen internationaalin Baselin konferenssiin. SDP:n puoluekokouksessa 1913 Kuusinen kieltäytyi jatkamasta puheenjohtajana, vaikka hänen olisi haluttu jatkavan. Hän pysyi poissa puoluetoimikunnasta kesään 1917 asti syyttäen SDP:tä revisionismista.
Suomen sisällissodassa 1918 Kuusinen toimi kansanvaltuuskunnan valistusasiain valtuutettuna ja hän oli yksi punaisten keskeisistä johtohenkilöistä. Kuusinen oli kääntynyt kumouksen kannattajaksi loppuvuodesta 1917, mutta hän ei kuulunut sen aktiivisimpiin ajajiin esimerkiksi SDP:n marraskuun edustajakokouksessa. Puoluetoimikunnassa 25. tammikuuta 1918 hän äänesti sisällissodan aloittamisen puolesta. Helmikuussa ilmestyi Kuusisen pääosin laatima punaisen Suomen perustuslakiehdotus.
Kommunistiksi.
Sodan käännyttyä tappiolliseksi Kuusinen pakeni tuhansien muiden mukana neuvosto-Venäjälle. Sisällissodan jälkeen Kuusinen aloitti voimakkaan itsekritiikin ja julkaisi jo kesällä 1918 usealle eri kielelle käännetyn pamfletin "Suomen vallankumous, itsekritiikkiä", jossa vanhaa sosiaalidemokraattista työväenliikettä arvosteltiin ankarasti. Kuusinen kääntyikin nopeasti bolševikiksi ja oli perustamassa Suomalaista kommunistista puoluetta Moskovassa syksyllä 1918. Kuusisen vaikutuksesta SKP suuntautui uuden aseellisen kumouksen valmisteluun Suomessa. Hän kuitenkin tuli toisiin aatoksiin seuraavina vuosina ja kritisoi tätä puolueen alun "äkkijyrkkää" vaihetta.
Kun SKP:n toiminnan käynnistäminen Suomessa osoittautui ongelmalliseksi, puolue päätti lähettää johtoaan Suomeen valmistelemaan työväenliikkeen uutta nousua. Kuusinen (salanimellä "Otto Willebrand") ja toverinsa Jukka Lehtosaari (salanimellä "Bruno Saaristo") siirtyivät rajan yli 27. toukokuuta 1919. Kuusinen pyrki Suomessa luomaan yhteyksiä työväestöön ja oli taustalla Suomen sosialistista työväenpuoluetta (SSTP) perustettaessa. Kuusinen esimerkiksi laati puolueen ohjelman. Hän kirjoitti Suomen sosialidemokraattisen nuorisoliiton (SSN) uudelleen perustamaan Sosialistiseen aikakauslehteen nimimerkillä "Usko Sotamies".
Otto Wille Kuusinen, Suomessa otettu kuva 1920-luvulla.
Helmikuussa 1920 levisi suomalaisiin sanomalehtiin alun perin Ilkassa julkaistu huhu Kuusisen kuolemasta. Tietoon uskottiin ja Kuusisen muistoksi pitivät ylistäviä puheita Suomen työväenliikkeen johtohenkilöt niin Suomessa kuin Venäjällä. Kuusinen kuitenkin oli koko ajan piilopaikassaan Helsingissä lähellä Pohjoisrantaa ja poistui maasta vasta myöhemmin Ruotsin kautta päätyen takaisin Venäjälle alkuvuodesta 1921.
Suomen vierailu sai Kuusisen muuttamaan mielipiteitään uuden vallankumouksen potentiaalista ja hän alkoi kritisoida SKP:n alkuaikojen taktiikkaa. Kuusinen oli Tukholmassa oleskellessaan hetken oppositiossa puolueensa keskuskomiteaa vastaan. Osan SKP:n johtajista saatua surmansa niin sanotun revolveriopposition järjestämässä verilöylyssä syytettiin Kuusista näiden tukemisesta, kun hän ei tarpeeksi selväsanaisesti irtisanoutunut teon suorittajista. Kominternin johtaja Zinovjev kutsui Kuusista menševikiksi. Vuoden 1921 edustajakokous päättyi kompromissiin ja Kuusinen valittiin SKP:n johtoelimiin yhdessä vastustajansa Eino Rahjan kanssa. Miesten väliset mielipide-erot heijastelivat sitä jännitettä, joka SKP:tä perustettaessa syntyi ns. vanhojen (Pietarin) ja uusien (Suomesta paenneiden) bolševikkien välille. 1930-luvulla Kuusinen ajautui erimielisyyksiin SKP:n puheenjohtaja (1920–1935) Kullervo Mannerin kanssa. Voittajaksi selviytyi Kuusinen, ja Manner kuoli pakkotyöleirillä, mikä ei ollut harvinainen kohtalo Kuusisen vastustajalle tuona aikana. SKP:n johtoon siirtyi Mannerin jälkeen käytännössä Kuusinen.
Ura Neuvostoliitossa.
Kuusinen loi varsinaisen uransa neuvosto-Venäjällä ja Neuvostoliitossa. Hän osallistui SKP:n edustajana tammikuussa 1919 kommunististen puolueiden neuvottelukokoukseen, jossa päätettiin esittää vetoomus uuden kolmannen eli Kommunistisen internationaalin (Komintern) perustamiseksi. Kominternin perustavassa kokouksessa 2. maaliskuuta 1919 Kuusisella oli näkyvä rooli tämän puolustaessa uuden internationaalin tarpeellisuutta sen perustamisen lykkäämistä esittäneille. Kuusinen valittiin 1921 yhdeksi Kominternin toimeenpanevan komitean sihteereistä, missä toimessa hän jatkoi vuoteen 1939. Esimerkiksi Kominternin 4. kongressissa Kuusinen valittiin lisäksi puhemiehistöön ja toimeenpanevaan komiteaan. 1927 Kuusinen johti Kominternin Lev Trotskin erottanutta kokousta. 1930-luvun loppupuolella Kuusinen puhui yhteisrintamataktiikan puolesta Kominternin jäsenpuolueissa. Kuusiselle oli luonteenomaista hiljainen työskentely kulissien takana.
Kuusinen oli yksi harvoista 1930-luvun Stalinin hallinnon vainoista ja puhdistuksista hengissä selvinneistä johtavista suomalaiskommunisteista. Monet hänen entiset toverinsa menettivät henkensä "kansanvihollisina". Ollessaan osallisena tapahtumiin Kuusinen puolusti tehtyjä ratkaisuja, mutta esimerkiksi 1938 hän yritti (turhaan) vedota joidenkin SKP:n jäsenten puolesta. Vuoden 1937 jälkeen SKP oli jonkinlaisessa halvaustilassa eikä Kuusinenkaan pystynyt käytännössä vaikuttamaan tapahtumiin.
a>in johdolla "Suomen kansanhallituksen" pääministerin O. W. Kuusisen kanssa sopimuksen.
Talvisodan alkaessa 1939 nimitti Stalin Kuusisen "Suomen kansanhallituksen" eli Terijoen hallituksen pää- ja ulkoministeriksi. Kuusinen oli kutsuttu keskusteluihin Stalinin kanssa ensi kerran saman vuoden syyskuussa ja marraskuusta lähtien hän oli vakijäsen neuvostojohdon neuvotteluissa. Kuudesta suomalaiskommunistista muodostetun "nukkehallituksen" oli määrä ottaa valta Suomessa maan virallisen hallituksen kukistuessa. Kun rauha solmittiinkin virallisen Suomen kanssa, Kuusinen siirrettiin 1940 Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan johtajaksi, jossa tehtävässä hän toimi vuoteen 1956.
Vuonna 1941 Kuusisesta tuli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) keskuskomitean jäsen ja Arvo "Poika" Tuomisen mukaan hän toimi Stalinin haamukirjoittajana ja neuvonantajana. Hänet valittiin ensimmäisen kerran NKP:n sihteeristöön 1946. Uusien tuulien puhaltaessa 1957 Kuusinen nimitettiin jälleen Nikita Hruštšovin johtaman NKP:n sihteeristöön sekä seuraavana vuonna Neuvostoliiton tiedeakatemiaan. Vuonna 1956 Kuusinen nousi uudestaan NKP:n puhemiehistöön (poliittiseen toimikuntaan), josta hänet oli pudotettu Stalinin kuoltua.
Vuonna 1958 Kuusinen oli pääarkkitehti uuden, stalinismista pesäeroa tehneen, "Marxismi-leninismin perusteet" -teoksen ilmestymisessä. Hän oli tosin ollut keskuskomitean ohjelmatoimikunnassa jo Stalininkin aikana (1947–?). Kuusinen kritisoi Stalinin henkilöpalvontaa ja halusi uudistaa kommunismin oppeja. Vanhoillisten kauhuksi, ja lopulta Hruštšovin tukemana, Kuusinen esitti esimerkiksi käsitteestä proletariaatin diktatuuri luopumista, mikä ei kuitenkaan toteutunut. Kuusinen kantoi huolta kansallisuuskysymyksestä. Hänen mielestään kommunistien julistama "kansallisuuksien yhteensulautuminen" tapahtuisi vasta kaukaisessa tulevaisuudessa ja asiasta olisi taktisista syistä ollut viisaampaa vaieta 1950- ja 1960-luvuilla. Kuusisen kädenjälki näkyi myös NKP:n vuoden 1961 puolueohjelmassa. Viimeisinä vuosinaan hän kritisoi etenkin "maolaista harhaoppia" ja häneltä jäi kesken järkälemäinen käsikirjoitus aiheesta. Teoksessa Mao Zedongia syytetään muun muassa opportunismista ja valemarxilaisesta fraseologiasta.
Kuusinen pysyi kuolemaansa asti SKP:n tärkeänä taustavaikuttajana, vaikka häntä ei lukuisista yrityksistä ja henkilökohtaisista toiveista huolimatta päästettykään takaisin Suomeen sotien jälkeen. Esimerkiksi 1958 Suomen hallitukselta anottiin viisumia Kuusiselle, mutta hakemus vedettiin takaisin Suomen suurlähettilään keskusteltua Neuvostoliiton ulkoministeriön edustajien kanssa. Kuusinen piti tiiviisti yhteyttä SKP:n johtohenkilöihin, etenkin Ville Pessiin ja tyttäreensä Hertta Kuusiseen, joka sotien jälkeen kohosi yhdeksi maan vaikuttavammista poliitikoista.
Kuusinen kuoli maksasyöpään toukokuussa 1964 Moskovassa. Hänet on haudattu Kremlin muuriin ainoana suomalaisena. Petroskoin yliopisto oli jonkin aikaa nimetty hänen mukaansa. SKP:ssa Kuusista pidettiin suuressa arvossa tämän kuoleman jälkeen ja esimerkiksi vuoden 1981 (19.) edustajakokouksessa Kuusisen syntymästä kulunutta sataa vuotta juhlittiin näyttävästi. 1970-luvun taistolainen opiskelijaliike käytti usein tunnusta "Eteenpäin Otto Wille Kuusisen viitoittamalla tiellä!".
Perhe.
Kuusinen oli naimisissa useasti ja sai paljon lapsia, joista suurimman osan ("Aino" Elina [s. 1901], "Hertta" Elina [s. 1904], Esa Otto Wille [s. 1906], Riikka-Sisko [s. 1908], Heikki [s. 1911] & Taneli [s. 1913]) ensimmäisen vaimonsa (1902-), Saima Dahlströmin kanssa. 1920-luvun alussa Kuusinen avioitui Aino Sarolan kanssa suhteen Suomessa oleskelleeseen Saimaan katkettua Venäjälle siirtymisen jälkeen. Vuonna 1936 Kuusinen rakastui palavasti itseään 31 vuotta nuorempaan armenialaiseen Marina Amiragovaan. Pari pysyi yhdessä Kuusisen kuolemaan saakka. He eivät olleet virallisesti naimisissa, mutta tämä oli asia, josta he vaikenivat, kuten myös vuonna 1937 syntyneestä Violetta-tyttärestä, joka eli vain 11 kuukautta.
Harrastukset.
Politikoinnin lisäksi Kuusinen harrasti kirjallisuutta ja kirjoitti runoja; nuorena estetiikan opiskelijana hänestä povattiin joko alan professoria tai runoilijaa/kirjailijaa. Hän esimerkiksi tutki Kalevalaa ja kirjoitti vuoden 1956 neuvostoliittolaispainokseen laajahkon esipuheen ("Kalevala ja sen luojat"). Kuusisen tunnetuin runo on vuonna 1920 ensi kerran ilmestynyt "Torpeedo". Hän myös kirjoitti kansainvälisen työväenliikkeen tunnuslaulun "Kansainvälisen" ("Internationale") suomenkieliset sanat yhdessä Yrjö Sirolan ja Sulo Wuolijoen kanssa vuonna 1905.
Kirjallinen tuotanto.
"Suomi ilman naamiota" julkaistiin lokakuussa 1943. Kirja käsittelee "kauhupropagandana" Suomen toimintaa miehittäjänä ja se on noteerattu mahdollisesti rauhanneuvotteluihin vaikuttaneena kannanottona ajasta kertovassa dokumenttimateriaalissa. Teos julkaistiin uudelleen vuonna 2006.


Antonio Damasio.
Antonio Damasio (s. 25. helmikuuta 1944, Lissabon) on portugalilais-amerikkalainen aivotutkija ja neurologi, joka toimi lähes 30 vuotta Iowan yliopiston neurologian laitoksen johtajana ja professorina. Tällä hetkellä hän on David Dornsife neurotieteen professori Etelä-Kalifornian Yliopistossa, jossa hän johtaa USC:n Brain and Creativity -Instituuttia. Hän on tutkinut tietoisuutta, tunteita ja aivojen toimintaa. Damasion käsitys aivoista pohjautuu muun muassa hänen aivovauriotutkimuksiinsa.
Damasio sai Yrjö Reenpää -palkinnon Helsingissä vuonna 2000.


Väripilvi.
Väripilvi muodostuu samalla tavoin kuin kehäkin, valon sirotessa ilmakehän pienistä hiukkasista. Useimmiten väripilvet muodostuvat korkealla ilmakehässä oleviin cirrus-pilviin, jolloin hiukkaset ovat joko vesi- tai jäähiukkasia. Periaattessa väripilvet ovat osa laaja-alaista kehää, jonka kehämäisen muodon pilven epäsäännöllinen geometria rikkoo. Väripilvet ovat usein kehän tavoin lähellä Aurinkoa, joten niiden havaitseminen voi olla vaikeaa. Kuun ympärillä väripilviä ei tavallisesti ole nähtävillä.


Reaktio.
Puhekielessä käytetään yleisesti sanaa vastareaktio, kun halutaan tarkoittaa reaktiota.


Aigeiansisilisko.
Aigeiansisilisko ("Podarcis erhardii") on muurisisilisko, joka elää Balkanilla ja Egeanmeren saaristossa. Mantereella sen levinneisyysalue ulottuu Albaniasta, Makedoniasta ja Etelä-Bulgariasta Kreikkaan Koillis-Peloponnesokselle. Se elää useimmilla Egeanmeren saarilla, mutta puuttuu Míloksen saariryhmästä, jonka ainut sisiliskolaji on meloksensisilisko.
Aigeiansisiliskon ruumiin pituus on noin 7 cm, ja häntä on vielä kaksi kertaa tätä pitempi. Pää on melko leveä, ja ihon suomut muodostavat sileän pinnan. Lajin edustajien väritys ja kuvionti vaihtelevat. Pohjaväri on ruskea tai harmaa, joskus vihreä. Etenkin naaraiden selässä on pitkittäisiä raitoja. Selän reunoja seuraa valkea juovapari, ja niistä seuraavina sisäänpäin tumma juovapari tai täplärivi. Keskellä selkää saattaa vielä olla tumma juova tai täplärivi. Joidenkin koiraiden pitkittäiset täplärivit limittyvät poikittaisten täplärivien kanssa, mikä näkyy verkkokuviointina. Vatsa sekä usein kurkku ovat valkoiset, keltaiset, oranssit tai punaiset, Egeanmeren saarten liskoilla myös vihertävät, sinertävät tai harmaat. Vatsassa ei näy täpliä, mutta takajaloissa saattaa olla sinisiä täpliä.
Aigeiansisilisko elää kuivilla, kivikkoisilla paikoilla kasvavissa matalissa pensaikoissa. Se on taitava kiipeilijä. Saaristopopulaatioiden edustajat viihtyvät myös aukeilla paikoilla, kuten kasvipeitteisillä hiekkadyyneillä.
Aigeiansisilisko syö niveljalkaisia, eritoten hyönteisiä. Se parittelee keväällä ja munii alkukesästä. Poikaset kuoriutuvat syyskuussa ja ovat silloin 3 cm:n mittaisia.


Taistelutekniikka.
Taistelutekniikka tarkoittaa asejärjestelmän tai aseen (ydinsukellusvene, hävittäjä, rynnäkkökivääri, tutka, sinko, miekka, kivinuija, yms.) käyttöön liittyviä periaatteita ja taitoja sodankäynnissä.
Taistelutekniikka on sodankäynnin alin taso, käytännössä siis lähinnä yksilöön, ryhmään tai joukkueeseen liittyvää toimintaa.
Taistelutekniikasta seuraava taso on taktiikka.


Austerlitzin taistelu.
Austerlitzin taistelu, joka tunnetaan myös nimellä "kolmen keisarin taistelu", käytiin 2. joulukuuta 1805 nykyisen Tšekin tasavallan alueella Austerlitzissa (tšekkiläinen nimi Slavkov u Brna). Napoleonin ranskalaiset joukot kukistivat venäläisten ja itävaltalaisten yhdistetyn armeijan. Taistelu oli yksi Napoleonin suurimmista voitoista ja todisti hänen olevan sotataidon mestari. Itävallan tappion vuoksi Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta lakkasi olemasta.
Taustaa.
Huomattuaan, että oli mahdotonta nousta maihin Englantiin, Napoleon käänsi katseensa itään. Englantiin lähettäväksi tarkoitettu armeija sulautettiin noin 200 000 miehen "Grande Arméehen". Napoleon eteni Mannheimista Regensburgiin. Tonava ylitettiin lokakuun 7. päivänä ja Ulm saarrettiin 9. päivänä. 30 000 miehen itävaltalaisarmeija pakotettiin antautumaan.
Napoleonin tavoitteena oli sotamarsalkka Kutuzovin joukkojen saartaminen, mutta nämä perääntyivät koko ajan ranskalaisten tieltä. Marraskuun puoleenväliin mennessä myös Wien oli miehitetty. Silloin Napoleon sai tiedon, että ranskalais-espanjalaiset alukset olivat kärsineet tappion Trafalgarissa. Hän oli vihamielisen Euroopan sydämessä ja näytti siltä, että hän ei saisi Kutuzovia kiinni ennen kuin tämä saisi avukseen itävaltalaisen ja toisen venäläisen armeijan. Olmützissa olevan venäläis-itävaltalaisen armeijan vahvuus oli jo 90 000 miestä. Ne siirtyivät etelään toivoen lyövänsä ranskalaisten oikean sivustan ja katkaisevan heidän yhteytensä Wieniin.
Ranskalaiset joukot.
Napoleonin joukkoihin kuului yhteensä 73 000 miestä: 63 000 jalkaväkeä ja 10 000 keisarillisen kaartin ratsuväkimiestä. Kevyitä tykkejä oli 139. Ranskalaisten armeijaa oli uudistettu merkittävästi.
Venäläis-itävaltalaiset joukot.
Liittokunnan joukot käsittivät yhteensä noin 85 000 miestä: 68 000 jalkaväkimiestä ja 17 500 ratsuväkimiestä. Tykkejä oli 278, kaksinkertaisesti ranskalaisten tykkimäärä.
Napoleonin ansa.
Napoleon laati Määriin vastaloukun. Aluetta oli helppo puolustaa. Napoleon uskoi, että jos hän valitsemassaan maastossa saisi venäläis-itävaltalaiset joukot hyökkäämään, hän saisi vielä käännettyä tilanteen edukseen ja voittaisi vihollisensa. Napoleon suunnitteli tarkasti, mitä tekisi, ja määräsi armeijansa teeskentelemään väsynyttä ja heikkoa. Hän jopa pyysi silmänlumeeksi aselepoa.
Austerlitz sijaitsi sadan kilometrin päässä Itävallan pääkaupungista, Wienistä. Napoleon päätti sijoittaa heikommat joukkonsa Goldbach-jokea myötäilevään linjaan Telnitzin ja Sokolnitzin kaupunkeihin ja asettaa pääjoukot Zurlanin kukkulalle. Hän myös antoi lähistöllä sijainneen strategisesti tärkeän Pratzenin kukkulan vihollisen haltuun. Tältä kukkulalta oli hyvät näkymät ranskalaisten asemiin, joten Kutuzov huomasi ranskalaissivustan heikkouden Telnitzissä. Napoleon toivoi vihollisensa nielaisevan syötin ja hyökkäävän ranskalaisten asemiin siellä. Samalla heidän keskustansa heikkenisi, jolloin hän voisi pääjoukollaan hyökätä Pratzenin kukkulalle ja katkaista vihollisen ryhmityksen kahtia.
Liittoutuneiden leirissä tsaari Aleksanteri I uskoi saaneensa loistavan tilaisuuden murskata Napoleonin armeija ja määräsi armeijansa etenemään ja hyökkäämään ranskalaisten muka heikkoa oikeaa sivustaa vastaan. Näin liittoutuneet nielaisivat syötin, jonka Napoleon oli heille asettanut.
Taistelu.
Joulukuun toisena päivänä liittoutuneet tekivät odotetusti päähyökkäyksen Telnitzissä ranskalaisten oikeaa sivustaa vastaan, joka perääntyi suunnitelman mukaisesti. Huomatessaan tämän liittokunta lähetti lisää miehiä oikean sivustan kimppuun, mutta samalla heidän keskustansa muuttui heikommaksi. Juuri tätä Napoleon oli toivonut. Marsalkka Soultin komentamat miehet hyökkäsivät voimalla hieman ennen keskipäivää liittoutuneiden kylkeen Pratzenissa ja yllättivät siellä sijainneet vihollisen joukot perusteellisesti, katkaisten venäläis-itävaltalaisen armeijan kahtia. Kutuzovin joukot yrittivät toistuvasti vallata kukkulan takaisin, mutta ranskalaiset torjuivat kaikki vastahyökkäykset.
Vasemmalla siivellä kaksi ranskalaista osastoa hyökkäsi venäläisten oikealle sivustalle, joka ankaran vastarinnan jälkeen pirstottiin. Soult kääntyi liittoutuneiden vasenta sivustaa vastaan. Yllätetyt venäläiset ja itävaltalaiset pakenivat. Jotkut juoksivat jäätyneen Satchanjärven jäälle, jolloin ranskalaiset ampuivat tykeillään jään rikki. Tuhansia hukkui.
Taistelun jälkeen.
Liittokunnan tappiot nousivat noin 25 000 mieheen, mutta ranskalaisten tappiot olivat vain 1 500. Rauhanehdossa Itävalta joutui luovuttamaan huomattavia maa-alueita Ranskalle, Baijerille ja Preussille.


Taktiikka.
Taktiikka tarkoittaa sodankäynnissä ja perinteisenä käsityksenä oppia taistelun voittamisesta. Taktiikan alapuolella on taistelutekniikka ja yläpuolella operaatiotaito. Taktiikalla voidaan tarkoittaa myös muissa yhteyksissä ennalta asetetun päämäärän saavuttamiseksi valittavaa menettelytapaa.
Historia.
Taistelukentällä on perinteisesti ollut neljä hyökkäyksellistä tapaa lyödä vihollinen: koukkaus, kiertäminen, murtautuminen ja rintamahyökkäys. 1900-luvulla kehitettiin vielä viides tapa: tunkeutuminen.
Koukkaus: tavoitteena on yksinkertaisesti siirtää omien joukkojen asevaikutus vastustajan eturintamaa heikompaan kohtaan, joko sivustaan tai selustaan. "Pihtiliike" on kaksipuolinen koukkaus.
Kiertäminen: ei antauduta taisteluun, vaan sen sijaan kierretään vihollisen eturintama, ja katkaistaan vihollisen yhteydet tukialueelle. "Saartaminen" ja "piirittäminen" on kiertämistä. Suositeltavaa jos vihollisella on hyvin valmistellut puolustusasemat.
Murtautuminen: tavoitteena jälleen siirtää oma asevaikutus vihollisen selustaan tai sivustaan. Murtautumalla vihollisen taistelulinjan läpi luodaan kaksi ”uutta sivustaa”, joita vastaan sitten hyökätään.
Rintamahyökkäys: oma taistelujärjestys hyökkää suoraan vihollisen eturintamaa vastaan. Kolmea edellistä huonompi vaihtoehto, sillä suoralla rintamahyökkäyksellä antaudutaan vihollisen täyden asevaikutuksen alaiseksi. Taitavat komentajat käyttivät ainoastaan, jos oli ajoitus- tai viestintäongelmia. Taitamattomien komentajien suosikki. Kuitenkin tehokasta kun hyökätään muuten heikentynyttä vihollista vastaan, esimerkiksi siirryttäessä puolustuksesta hyökkäykseen, kun vihollinen on ensin torjuttu.
Tunkeutuminen: jätetään vihollisen päävoimat lyömättä taistelukentällä, sen sijaan tunkeudutaan niiden läpi ja vallataan tai tuhotaan tavoitteet, joka romahduttaa vihollisen kyvyn taistella. Kehitettiin ensimmäisen maailmansodan aikana, alun perin jalkaväkitaktiikkana, seuraavana sovelluksena salamasota, nykyiset täsmäpommitukset ja informaatiosodankäynti seuraavat samaa periaatetta tunkeutumisesta.
Lisäksi on vaihtoehtoina asettua puolustukseen, paeta tai antautua. Kaksi viimeeksi mainittua eivät kuitenkaan palvele taistelun voittamista.
Taktiset yksiköt Suomen armeijassa.
Taktiset joukot tai yksiköt tarkoittavat asevoimien tai puolustusvoimien pienimpiä yksiköitä, Suomessa yleensä maavoimissa prikaatin osia, siis pataljoonia ja siitä alempia yksiköitä. Vastaavasti prikaati kokonaisuutena on Suomessa operatiivinen yksikkö ja sen käyttötaito operaatiotaitoa. Prikaati ei ole Suomessa enää välttämättä ennakkoon määritelty sotatoimiyhtymä, johon vain lisätään vahvistuksia, esimerkiksi neljäs taisteleva jääkäripataljoona, raskas tykkipatteristo tai mekanisoitu taisteluosasto, vaan valmiusprikaatissa on jo ennakkoon määrittelyissä otettu johdon, viestiyhteyksien ja huollon kannalta se, että lisäosia on voitava alistaa 1-2 joukkoyksikköä.
Muita merkityksiä.
Sotataidosta sana "taktiikka" on laajentunut tarkoittamaan menettelytapaa liikkeenjohdossa ja joukkuepeleissä, esimerkiksi jalkapallossa ja jääkiekossa. Selvimmin liiketaloustieteen ja sotatieteiden käsitteet yhtenevät operaatioanalyysissä, jossa alun perin Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimien suorittamia Saksan alueelle ja muualle Saksan hallussa pitämälle alueelle suunnattuja strategisia pommituksia ryhdyttiin suunnittelemaan matemaattisesti maan talouteen, muun muassa puolustusvälineteollisuuteen optimaalisesti vaikuttavalla tavalla matemaattisesti mallintaen. Toisen maailmansodan jälkeen operaatioanalyysi levisi markkinointiin jakelun optimoimiseksi myyntiverkostossa. Liiketaloustieteessä taktiikka tarkoittaa toimeenpano-ohjeita, jotka ovat seurauksia yrityksen strategiasta. Myöhemmin liiketaloustieteen strategia-käsitystä on selvennetty jakamalla yrityksen olemassaolon tarkoitus toiminta-ajatukseen ja sitä toteuttavaan liikeideaan. Liikkeenjohdossa toimeenpanon menetelmiä tarkoittava taktiikka ja tavoitteita kuvastava strategia sekoittuvat usein käsitteinä, koska liikkeenjohtoteorioiden käsitteistö ei ole kurinalaista, vaan ilmentää kulloinkin vallitsevaa johtamisteoriaa.


Operaatiotaito.
Operaatiotaito on sodankäynnissä perinteisesti oppi taistelujen yhdistämisestä sotatoimen voittamiseksi. Operaatiotaito sisältää myös operaation valmistelun, joukkojen siirrot sekä operaation suorituksen. Operaatiotaito ei ole ensisijaisesti sodankäynnin taso, vaan operaation suunnittelusta vastuussa olevien tahojen älyllistä ajattelua, jossa yhdistetään taktisen tason toiminnallisuus strategisen tason visioihin. Sodankäynnin tasona operatiivinen sijoittuu taktisen ja strategisen tason väliin.
Operaatiotaito on perinteisesti liitetty neuvostoliittolaiseen sotaoppiin. Käsitteen määritteli ensimmäisen kerran 1927 neuvostoliittolaisen Frunzen sotilasakatemian yleisesikuntaupseerikoulun opettaja A.A. Svechin kirjassaan "Strategia". Svechinin määritelmän mukaan operaatiotaito on ”"kokonaisuus, joka on suunnattu yhteisen päämäärän saavuttamiseksi etukäteen määrätyssä aikataulussa"”.
Neuvostoliittolaisen näkemyksen operaatiotaidon eriyttämistä taktiikasta ja strategiasta edellytti ensimmäisen maailmansodan jälkeinen sodan kuvan kehittyminen. Sotaa ei tultaisi ratkaisemaan suurissa ratkaisutaisteluissa vaan laajalla alueella kiinteästi toisiinsa liittyvissä pienemmissä taisteluissa. Tämä taktisen tason toiminta olisi kyettävä johtamaan siten, että se palvelisi sodan strategisia päämääriä. Näin esimerkiksi operaatio Barbarossa oli Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon vuonna 1941 ja osa Saksan strategiaa toisen maailmansodan voittamiseksi.
Sodankäynnin historiasta voidaan nähdä, että operaatiotaito tuli ajankohtaiseksi vasta Napoleonin suurten joukkojen mukana ja etenkin Yhdysvaltain sisällissodassa. Näitä ennen joukkojen taistelut tapahtuivat suppealla alueella ja olivat lähinnä taktiikkaa.
Poikkeuksen muodostavat 1200-luvun mongolit, jotka toimivat hevosjoukoillaan operaatiotaidon määritelmän mukaisesti. Hyvinkin laajalla alueella olevat suuret sotajoukot saattoivat hyökätä vajaan viikon aikana 300 kilometriä yhteisen suunnitelman ja johdon alla, saman verran kuin amerikkalaiset Irakissa 1991.
Siviilipuolella operatiivinen tarkoittaa eri asiaa, eli toiminnallista. Operatiivinen johto = toimiva johto, toimitusjohtaja jne. Vertaa strateginen johto = pitkän aikavälin toiminnasta vastaava johto, hallintoneuvosto jne.


Latinalaisamerikkalainen musiikki.
Latinalaisen Amerikan musiikkityylejä ovat mm. samba, bossanova (Brasilia), merengue, bachata (Dominikaaninen tasavalta), rumba, cha cha cha, mambo (Kuuba), beguine, salsa (New York), cumbia, son, tango (Argentiina) ja pasodoble.
Latinalaisen Amerikan musiikkia leimaavat monitahoiset vaikutteet. Eurooppalaiset toivat omat vaikutteensa mukanaan ja esimerkiksi brasilialainen musiikki on saanut runsaasti vaikutteita afrikkalaisesta musiikista. Sen sijaan esimerkiksi perulainen ja ecuadorilainen musiikki on saanut huomattavia vaikutteita alkuperäiskansain musiikista.


Goottirock.
Goottirock on rockmusiikin tyyli, jossa korostuu "goottilainen" kauhu- ja rappioromantiikka. Tyylin syntyvuodet sijoittuvat 1970-luvun loppuun. Alun perin termiä käytettiin yhteisenä nimityksenä joukolle synkkätunnelmaisia punk- ja post-punk-yhtyeitä. 1980-luvun alkuvuosina goottirock eriytyi selkeästi omaksi musiikkityylikseen. Aggressiivisiin punkyhtyeisiin verrattuna goottirockyhtyeiden musiikki oli sisäänpäinkääntynyttä ja esteettistä.
Alkuperäisten goottirockyhtyeiden sanoitusten synkkyys ja introspektiivisyys johti nopeasti siihen, että erilaiset kirjalliset ja filosofiset liikkeet muovautuivat osaksi goottirockin vaikutekirjoa. Myös nykypäivän goottirockyhtyeet ammentavat ajoittain vaikutteita kauhuromantiikasta, eksistentialistisesta filosofiasta ja nihilismistä. Goottirockin ympärille syntynyt goottialakulttuuri kasvoi jo 1980-luvun alussa omanlaiseksi ilmiökseen, joka on yhä voimissaan.
Goottirockin juuret.
Eräänlaisina goottirockin esimuotoina on pidetty 1960-luvun synkeimpiä rockyhtyeitä, kuten The Doorsia ja The Velvet Undergroundia, joiden vaikutus erottuu ensimmäisen sukupolven goottirockyhtyeiden musiikissa. Ensimmäisiä goottikäsitteellä ainakin jälkikäteen yleisesti kuvailtuja yhtyeitä olivat Siouxsie and the Banshees, The Cure, UK Decay ja Joy Division, jotka aloittivat punkyhtyeinä, mutta kehittyivät 1970-luvun lopulla hyvin synkkätunnelmaisiksi post-punk-tyylisiksi yhtyeiksi. Myös Public Image Ltd:n ja Killing Joken tapaiset synkät post-punk-yhtyeet toimivat vaikuttajina goottirockin kehityksessä. 1979 perustetun Bauhaus-yhtyeen singleä "Bela Lugosi's Dead" pidetään yleisesti ensimmäisenä varsinaisena goottirockäänitteenä, ja Bauhausin vaikutus koko musiikkityylin kehitykseen onkin ollut huomattava.
Goottirock eriytyy.
1980-luvun ensimmäisinä vuosina perustettiin useita brittiläisen goottirockin pioneereina pidettyjä yhtyeitä, muun muassa Danse Society, Theatre of Hate, The Southern Death Cult ja The Sisters of Mercy. Näinä vuosina alettiin myös käyttää termejä "gothic" ja "goth", joiden pohjalta goottialakulttuurin voidaan sanoa kehittyneen noin vuoteen 1982 mennessä. Samana vuonna aloitti toimitansa legendaarinen lontoolainen goottiklubi Batcave, jonka vakioesiintyjiin kuului suuri määrä myöhemmin klassikoiksi luokiteltuja yhtyeitä (muun muassa Alien Sex Fiend, Sex Gang Children ja Specimen). Samoihin aikoihin Yhdysvalloissa musiikkia luoneilla goottirockhenkisillä yhtyeillä (esim. Christian Death, 45 Grave ja Voodoo Church) ja Batcaven vakioesiintyjillä oli paljon samankaltaisia piirteitä musiikissaan. Tämän tyylistä punkin ja goottirockin välimaastossa liikkuvaa musiikkia kutsutaan usein termillä deathrock (tai death rock).
Goottirockin toinen aalto.
1980-luvun puolessa välissä goottirockiin sekoittui runsaasti vaikutteita uuden aallon musiikista. Aiemmat post-punk-vaikutteet alkoivat hitaasti vähentyä. Samoihin aikoihin tapahtunut yleinen vaihtoehtomusiikin suosion nousu nosti julkisuuteen myös monia uusia goottirockyhtyeitä. Brittiläiset Fields of the Nephilim, The Sisters of Mercy ja The Mission menestyivät hyvin ja nousivat goottirockin kärkinimiksi saavuttaen jopa listamenestystä. Myös media kiinnostui tästä goottirockin ns. toisesta aallosta, jonka suosio nosti goottialakulttuurin ja goottirockin erityisesti brittiläisessä musiikkilehdistössä hetkellisesti esille.
Goottirock yhdistyy muihin musiikkityyleihin.
Jo 1980-luvulla alkanut goottirockin sekoittuminen industrial-, synthpop- ja muihin elektronisen musiikin tyyleihin vahvistui huomattavasti 1990-luvulla. Esimerkiksi Clan of Xymox ja Depeche Mode olivat 1980-luvulla yhdistelleet konemusiikkia goottivaikutteisiin ollen mukana synnyttämässä darkwave-nimikkeellä kutsuttua elektronisen goottimusiikin tyyliä. 1990-luvulla runsaassa kanssakäymisessä elektronisemman goottimusiikin kanssa olivat myös EBM-musiikkityyliä edustavat yhtyeet, joiden kohdalla onkin usein vaikea erottaa selkeitä genrerajoja. Myös metallimusiikki sai 1990-luvulla vaikutteita goottirockista, mutta goottimetalli on pysynyt musiikillisesti melko erillään goottirockista.
Nykyinen goottirock.
Osa klassisista goottirockyhtyeistä esiintyy ja säveltää musiikkia edelleen. 1990-luvulta lähtien on myös ilmaantunut uusia yhtyeitä, jotka ovat olleet suosittuja musiikkityylin ystävien keskuudessa. Esimerkiksi yhdysvaltalaiset London After Midnight, Faith and the Muse ja The Last Dance aloittivat uransa 1990-luvulla ja ovat yhä suosittuja, kuten myös saksalainen Love Like Blood sekä britannialaiset Rosetta Stone ja Inkubus Sukkubus. Uusia goottirock-yhtyeitä perustetaan jatkuvasti maailmanlaajuisesti, huolimatta genren heikosta kaupallisesta menestyksestä 1980-luvun jälkeen.
1990-luvun lopussa ja 2000-luvun ensimmäisinä vuosina erityisesti yhdysvaltalaiset levy-yhtiöt ja osittain myös musiikkilehdistö kutsuivat goottinimikkeellä entistä suurempaa joukkoa tummasävyistä pukeutumistyyliä vaalivia rockyhtyeitä. Marilyn Manson tai vaikkapa suomalainen HIM ja The 69 Eyes toimivat malliesimerkkeinä yhtyeistä, jotka usein liitetään goottirocktermiin ja yleisesti goottialakulttuuriin, vaikka ne eivät kaikkien mielestä niitä edusta.
Goottirock Suomessa.
Suosituin suomalainen goottirockyhtye on 1980-luvun alkuvuosina vaikuttanut Musta Paraati, jonka merkitys suomalaiselle goottirockille on ollut huomattava. Yhtyeen tunnetuin albumi, "Peilitalossa", ilmestyi vuonna 1983. Suomen ensimmäisen englanninkielisen goottirockalbumin puolestaan julkaisi pohjoissuomalainen Russian Love, jonka esikoisalbumi "Nergal" ilmestyi 1988. Muita 1980-luvun suomalaisia goottirockyhtyeitä olivat muun muassa Silmät, Dorian Gray, Syyskuu, Hexenhaus, Kuudes tunti ja myös kansainvälistä menestystä saavuttanut Two Witches. 1990- ja 2000-luvulla suomalaisia goottirockyhtyeitä olivat muun muassa This Empty Flow, The Shadow Dance, Sad Parade, The Candles Burning Blue, Varjo ja Suruaika. Vielä 2010-luvulla Suomessa vaikuttaa muutamia aktiivisia goottirock-yhtyeitä, esimerkkeinä Silent Scream, Murnau's Playhouse, Loistava Polku, Wreckdance ja UltraNoir.


Orson Welles.
George Orson Welles (6. toukokuuta 1915 Kenosha, Wisconsin – 10. lokakuuta 1985 Hollywood, Kalifornia) oli yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja, näyttelijä ja käsikirjoittaja.
Lapsuus.
Orson Wellesin vanhemmat halusivat, että hänen isoveljestään Dickiestä tulisi merkittävä ja kuuluisa. Dickie Welles ei pystynyt täyttämään vanhempiensa toiveita, vaan hänestä tuli asunnoton alkoholisti. Orson näytti täyttävän vanhempiensa asettamat toiveet, mutta se vaikutti hänen ihmissuhteisiinsa.
Näyttämölle ja radioon.
Welles debytoi näyttämöllä Dublinissa Irlannissa vuonna 1931, ja vuonna 1934 hän oli edennyt radiotuottajaksi Yhdysvaltoihin. Welles herätti huomiota 1937 Shakespearen "Julius Caesar" -tuotannolla, joka esitettiin sijoitettuna fasistiseen Italiaan. Pian tämän jälkeen hän perusti yhdessä John Housemanin kanssa "Mercury Theatre" -yhtiön.
Heinäkuussa 1938 Orson Welles ja Mercury Theatre aloittivat viikoittaiset radionäytelmät, jotka perustuivat klassisiin tai suosittuihin kirjoihin. Heidän 30. lokakuuta lähettämänsä kuunnelma "Maailmojen sota", joka perustui H. G. Wellsin samannimiseen tieteisromaaniin, teki Orson Wellesista kuuluisan. Kuunnelma alkoi tavallisen tanssimusiikkiohjelman tapaan, mutta sen keskeytti uutislähetys, jossa kerrottiin marsilaisten laskeutuneen Grover's Milliin New Jerseyyn. Tällainen leikittely oli täysin uutta, ja syntyi pakokauhu, kun tuhannet kuulijat pitivät uutislähetystä totena ja uskoivat marsilaisten todella hyökänneen Yhdysvaltoihin. Ohjelman jälkeen elokuvayhtiö RKO tarjosi Wellesille sopimusta kolmen elokuvan ohjaamisesta; aiheet Welles saisi valita itse.
Citizen Kane.
Wellesin debyyttiohjaus "Citizen Kane" (1941) lienee yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista ja arvostetuimmista elokuvista. Welles näytteli itse pääosan elokuvassa, joka kertoo sanomalehtikeisari Charles Foster Kanen noususta ja tuhosta, ja vanhenee elokuvan aikana 20-vuotiaasta pojasta kuolinvuoteellaan makaavaksi vanhukseksi. Elokuvan muissa rooleissa on Mercury Theatren näyttelijäkunta. "Citizen Kane" merkitsi visuaalista vallankumousta elokuvanteossa. Aikaisemmissa elokuvissa näyttelijät olivat yleensä lausuneet repliikkejään teatterimaisesti paikallaan seisovan kameran edessä. Welles käytti ensimmäistä kertaa täysimittaisesti monia keinoja, jotka nykyään ovat vakiintuneet osaksi normaalia elokuvakieltä: syvätarkkoja kuvia, suuria lähikuvia, poikkeuksellisia kuvakulmia ja pitkiä kamera-ajoja. Näyttelijät lörpöttelivät ja puhuivat toistensa päälle – tyyliin vaikutti Wellesin kokemus radiokuunnelmien ohjaajana.
"Citizen Kanen" myötä Welles joutui jälleen julkisuuden pyöritykseen. Juorutoimittaja Louella Parsons vakuutti lehtikeisari William Randolph Hearstille, että Kanen hahmo perustui Hearstiin, kuten aivan ilmeisesti olikin tarkoitus. Niinpä Hearstin mediaimperiumi boikotoi elokuvaa, ja taloudelliset vaikutukset olivat elokuvayhtiölle tuhoisat. Wellesin kerrotaan sanoneen sarkastisesti, että todellisuus olisi fiktiota sokeeraavampaa.
Muu tuotanto.
Wellsin seuraava filmi RKO:lle oli "Mahtavat Ambersonit" ("The Magnificent Ambersons", 1942), edeltäjäänsä perinteisempi elokuva mahtisuvun hiipumisesta, joka perustui Pulitzer-palkinnon voittaneeseen Booth Tarkingtonin romaaniin. Filmiyhtiö toivoi sen tuovan takaisin osan rahoista, jotka se oli menettänyt "Citizen Kanen" taloudellisen epäonnistumisen myötä. Kesken elokuvan teon USA:n hallitus pyysi Wellesiä tekemään dokumenttielokuvan Etelä-Amerikasta. Welles lähti Etelä-Amerikkaan saatuaan valmiiksi raakakopion "Mahtavista Ambersoneista". RKO otti elokuvan lopputuotannon haltuunsa, leikkasi siitä pois yli 50 minuuttia ja lisäsi onnellisen lopun. Yhtiö pelkäsi elokuvalle käyvän kuten edeltäjälleen ja pelasi varman päälle tekemällä siitä lyhyemmän ja sovinnaisemman. Leikatut kohtaukset, mukaan lukien Wellesin loppukohtaus, ovat kadonneet. Katkera Welles kommentoi, että RKO leikkasi pois "elokuvan ytimen" ja uuden loppukohtauksen kuvasi jäljestä päätellen "studion vahtimestari".
Welles ohjasi vielä kolme elokuvaa jättääkseen Hollywoodin 1948. Seuraavana vuonna hän teki merkittävän sivuosaroolin Carol Reedin Kolmannessa miehessä ("The Third Man"), jossa hän Harry Limen roolissa piti kuuluisan "käkikellopuheen" – kohtauksen, jonka hän itse kirjoitti. Wellesin roolia elokuvassa pidetään kaikkien aikojen hienoimpana sivuosaroolina.
"Pahan kosketusta" ("Touch of Evil", 1958) lukuun ottamatta Wellesin loppu-uran ohjaustyöt tapahtuivat Euroopassa. Welles
esitti itse pääosaa useissa elokuvissaan, samaten kirjoitti käsikirjoituksen. Uransa aikana hän voitti elokuvistaan yhden Oscar-palkinnon ("Citizen Kane") ja oli ehdolla neljän palkinnon saajaksi. Vuonna 1971 hän sai kunnia-Oscarin elämäntyöstään.
Welles kuoli sydänkohtaukseen Hollywoodissa vuonna 1985.
Triviaa.
Charlie Chaplin sai Orson Wellesiltä idean elokuvaansa Ritari Siniparta (1947). Muistelmissaan "Oma elämäkertani" Chaplin kertoo, kuinka Welles vaati nimensä lisäämistä elokuvan käsikirjoittajaksi, vaikka Wellesin osuus jäi vihjeen antamiseen.
Orson Wellesin kuoleman jälkeen ääninäyttelijä Maurice LaMarche alkoi imitoida häntä ja käytti tätä kuuluisaa imitointia animaatiosarjassa Äly ja Väläys roolihahmoonsa. Sen jälkeen LaMarche on käyttänyt samaa ääntä monesti Orson Wellesiä esittäessään (Simpsonit, Futurama, The Critic)
Viitteet.
*


Ilma.
Ilma on useiden eri kaasujen seos, joka muodostaa Maan ilmakehän.
Ilmaa pidettiin kauan yhtenä neljästä alkuaineista. Vasta 1700-luvun lopulla osoitettiin, että se sisältää useita eri aineita, joista eniten on typpeä ja happea.
Ilma sisältää myös vesihöyryä vaihtelevia määriä, yleensä noin 1 %.


Progressiivinen rock.
Progressiivinen rock, puhekielessä proge, on 1960- ja 1970-luvun taitteessa syntynyt rockin suuntaus. Käsite "taiderock" on varsinkin aiemmin mielletty progressiivisen rockin synonyymiksi. Progressiiviselle rockille on luonteenomaista musiikillinen kokeellisuus, joka ilmenee esimerkiksi epätavallisten instrumenttien, totutusta poikkeavien äänimaailmojen ja monimutkaisten kappalerakenteiden käytössä. Usein inspiraatio on haettu klassisesta musiikista, jazzista tai erilaisesta etnisestä musiikista.
Progressiivisen rockin synty.
1960-luvun jälkipuoliskolla psykedeelisen rockin edustajien kokeellisimmat levyt raivasivat tietä progressiiviselle rockille. 1960-luvun puolivälistä alkaen voidaan löytää monia esimerkkejä rockin muuttumisesta "taiteellisempaan" suuntaan. Esimerkiksi Frank Zappan tuotannossa oli kuultu rohkeasti kokeellisia sävellyksiä jo vuonna 1966 ilmestyneestä debyyttilevystä alkaen. The Beatlesin albumeista vuonna 1967 ilmestynyt "Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band" on usein nähty levynä, joka lopullisesti avasi portit kokeelliselle populaarimusiikille. Vuonna 1968 levytetty Jimi Hendrixin 13 minuuttia pitkä kappale "1983" voitaisiin jo tyylinsä puolesta laskea progressiivisen rockin lajiin. Myös The Moody Bluesin tuotannosta voidaan löytää selvästi progressiivisia piirteitä.
Ensimmäisenä lp-levynä, joka kokonaisuudessaan edustaa progressiivista rockia, on pidetty ainakin King Crimsonin debyyttialbumia "In the Court of the Crimson King" vuodelta 1969. King Crimsonin jälkeen saman aikakauden progressiivisia rockyhtyeitä olivat esimerkiksi Emerson, Lake & Palmer, Gentle Giant, Yes, Jethro Tull, Genesis ja Pink Floyd. Näiden brittiläisten yhtyeiden lisäksi merkittäviä olivat muiden muassa hollantilainen Focus ja yhdysvaltalainen Kansas. Myös eräät länsisaksalaiset progressiivisen rockin yhtyeet saivat kansainvälistä mainetta ja tunnustusta (ns. krautrock-suuntaus).
Vaikka progressiivinen rock nähdään nykyisin melko epäkaupallisena musiikillisena erityisalueena, jolla on oma pieni kuuntelijakuntansa, nousivat edellä lueteltujen yhtyeiden levyt usein albumilistojen kärkipäähän. Varsinkin Pink Floyd ja Genesis nousivat lopulta rockhistorian suosituimpien yhtyeiden joukkoon.
Myös Suomessa vaikutti 1970-luvulla monipuolinen progressiivisen rockin harrastus. Tunnetuimmat kotimaiset progeyhtyeet olivat Wigwam, Tasavallan Presidentti ja Tabula Rasa. Kaksi ensin mainittua herättivät jonkin verran huomiota Suomen ulkopuolellakin. Muita vähemmän tunnettuja suomalaisen progressiivisen rockmusiikin edustajia olivat muun muassa Haikara, Apollo ja Kalevala.
Tyylin erityispiirteitä.
Progressiiviselle rockille tyypillisiä ovat pitkät, rakenteeltaan monimutkaiset kappaleet. Koko vinyylilevyn puoliskon täyttävät, yli 20 minuuttia kestävät kappaleet, eivät 1970-luvun alkupuolella olleet lainkaan harvinaisia. Progeyhtyeiden keskuudessa yleisiä ovat olleet myös ns. konseptialbumit, joissa yksittäiset kappaleet muodostavat harkitun kokonaisuuden, useimmiten tarinan. Tunnettuja progressiivisia konseptialbumeja ovat muun muassa Camel-yhtyeen "The Snow Goose" (1975), Jethro Tullin "Aqualung" (1971) sekä Pink Floydin "Animals" (1977).
Mallia sävellyksille haettiin usein klassisen musiikin puolelta. Monimutkaisuus ei ole kuitenkaan edellytys progesävellykselle, vaan musiikin "edistyksellisyys" voi perustua muihinkin seikkoihin. Sanoituksissa progeyhtyeet harvoin tyytyvät rockille tyypillisiin aiheisiin. Usein sanoitusten tematiikka haetaan esimerkiksi mytologiasta, filosofiasta tai yhteiskunnallisista aiheista.
Progressiivisen rockin kokeellisuus ilmenee usein myös rockille epätavallisten soittimien käyttönä. Huilu oli varsin tavanomainen soitin progessa. 1970-luvun alussa vasta myyntin tulleita syntetisaattoreita käytettiin ensimmäisten joukossa juuri progeyhtyeissä.
Progressiivisen rockin kehitys.
Musiikillisena ilmiönä progressiiviselle rockille läheistä sukua olivat monet 1970-luvun fuusiojazz-yhtyeet sekä käsitteenä hieman epämääräisen "new age" -musiikin artistit, kuten Vangelis ja Mike Oldfield. Myös heavy metalissa esiintyi toisinaan progressiivisen rockin piirteitä (ja päinvastoin), mistä kanadalainen Rush on yksi esimerkki. Disko ja punk sen sijaan kuuluivat progressiivista rockia seuranneeseen musiikin yksinkertaistumiseen, joka oli progressiiviselle rockille vastakkainen tendenssi. 1970-luvun lopulla progressiivisesta rockista olikin tullut jo varsin epäsuosittua. Musiikkityyliä alettiin moittia tekotaiteelliseksi, mahtipontiseksi ja itsekeskeiseksi.
1990-luvulta lähtien "progen" arvostus on taas noussut. Nykyään progressiivisen rockin kaupallisesti menestyneimmät albumit luetaan useinkin koko populaarimusiikin historian keskeisimpien levyjen joukkoon. 1990-luvulla progressiivinen rock sai uutta suosiota Suomessakin muun muassa Kingston Wall -yhtyeen myötä. 2000-luvulla progressiivista rockia on Suomessa edustanut muun muassa Von Hertzen Brothers.
Progressiivisen rockin historiallisesti merkittävimpiä ja tunnetuimpia edustajia.
Pitkäikäisistä usean musiikkityylilajin yhtyeistä on mainittu kausi, jolloin ne ovat pääasiassa edustaneet progressiivista rockia.
Suomalaisia progressiivisen rockin edustajia.
a> toimi Tabula Rasan kitaristina 1970-luvulla.
Aiheesta muualla.
*


Trip hop.
Trip hop on 1990-luvulla Bristolin kaupungissa Britanniassa syntynyt elektronisen musiikin muoto, joka perustuu jumittaviin ja synkkiin rytmeihin. Laulu on usein melodista, mutta välillä myös hyvin rap-henkistä. Trip hopissa on otettu vaikutteita downtemposta, hip hopista, dancesta, housesta, dubista, reggaesta, jazzista, soulista ja rockista.


Ambient.
Ambient on musiikin tyylilaji, jossa keskitytään selvien melodiaosuuksien sijasta tunnelman luomiseen. Ambient tunnetaan yleensä nimenomaan syntetisaattoreilla tehtynä elektronisena musiikkina, mutta se sisältää toisinaan myös akustisia soittimia ja klassisesta musiikista lainattuja elementtejä.
Sana "ambient" tuli tunnetuksi Brian Enon vuonna 1978 julkaistun levyn "Music for Airports" myötä, jonka kanteen sana oli painettu. Levyn neljä raitaa sisälsivät yksinkertaisista nauhaloopeista koostettuja pelkistettyjä ja rauhallisia äänimaisemia. Enon mukaan levyn musiikin oli tarkoitus muistuttaa kuvataidetta siinä mielessä, että kuuntelijan ei ole tarkoitus keskittyä levyn musiikkiin jatkuvasti, vaan levyn musiikki on ikään kuin osa sitä tilaa, missä se soi. Brian Enoa edeltäviä, myöhemmin ambientin klassikoina pidettyjä levyjä ovat esimerkiksi Tangerine Dreamin levyt "Zeit" (1972) ja "Phaedra" (1974), sekä Wendy Carloksen levy "Sonic Seasonings" (1972). Yleisesti elektronisen musiikin rajoja voidaan pitää hyvin häilyvinä, eikä monien artistien yhteydessä voi puhua puhtaasti pelkästä ambientista. Yleisesti ambient on täysin rytmitöntä, ilman välttämättä minkäänlaisia melodioita.
Suomessa ambient-musiikkia on kuunneltu jo pitkään YLE:n radiokanavilla lähetettävässä "Avaruusromua"-ohjelmassa. Ehkä tunnetuin suomalainen ambient-musiikille läheistä sukua oleva levy on Esa Kotilaisen vuonna 1977 julkaisema "Ajatuslapsi".


Joy Division.
Joy Division oli brittiläinen rockyhtye, joka perustettiin vuonna 1976 Manchesterissa. Sitä pidetään yhtenä ensimmäisistä post-punk-yhtyeistä. Alun perin yhtye oli nimeltään Warsaw, mutta nimi vaihdettiin sekaannusten välttämiseksi. Yhtye tuli tunnetuksi new wave -yhtyeenä, jonka musiikissa tulivat tutuiksi yksinkertaiset, synkät ja junnaavat kappaleet, yksinkertaiset, melankoliset bassoriffit, sekä Ian Curtisin kolkko, aavistuksen epävireinen laulu. Yhtye levytti pääosan urastaan Factory Recordsille. Yhtyeen ainoaksi viralliseksi studioalbumiksi uransa aikana jäi vuonna 1979 julkaistu "Unknown Pleasures". Kenties tutuimmaksi yhtyeen kappaleeksi jäi ainoastaan singlenä (ja myöhemmin kokoelmilla) julkaistu "Love Will Tear Us Apart". Yhtye hajosi laulaja Curtisin tehtyä itsemurhan 18. toukokuuta 1980. Muut Joy Division-muusikot perustivat sen jälkeen New Order -yhteen.
Joy Division on eräs Manchesterin musiikkipiirejä vuosilta 1977–1994 kuvanneessa "24 Hour Party People" -elokuvassa esiintyvistä yhtyeistä. Yhtyeestä ja erityisesti Curtisista valmistui vuonna 2007 elokuva "Control", sekä dokumentti "Joy Division".
Yhtye on vaikuttanut moniin nykyisiin rock-yhtyeisiin, esimerkkeinä Interpol, Editors ja Bloc Party.
Tunnettuja kappaleita "She's Lost Control", "Shadowplay", "Transmission", "Love Will Tear Us Apart" ja "Atmosphere".
Historia.
Yhtyeen tarina alkoi, kun sen jäsenet todistivat Sex Pistols -yhtyeen konsertia Manchesterissa, Englannissa. Nopeasti tämän jälkeen Ian Curtis liittyi jo aiemmin perustettuun yhtyeeseen, jossa ei kuitenkaan ollut vielä laulajaa. Yhtye oli alun alkaen perinteinen punk-bändi. Nimellä Warsaw keikkaillut yhtye tienasi pian rahat, joiden avulla julkaistiin heidän ensimmäinen EP:nsä, "An Ideal For Living". Kansallissosialistisen tematiikan sävyttämät kannet yhtye sinetöi uudella nimellään, Joy Division, joka on englanninkielinen käännös saksalaisten käyttämistä kenttäbordelleista toisen maailmansodan aikana. Julkaisun myötä Joy Division sai myös ensimmäisen TV-esiintymisensä Tony Wilsonin (josta tuli myöhemmin erityisesti Ian Curtisin ystävä) luotsaamalla kanavalla. Esiintymisessä yhtye soitti kappaleet "Transmission" ja "Shadowplay". Tästä alkoi suosion raju nousu, joka huipentui ensimmäiseen koko pitkään albumiin "Unknown Pleasures" (1979). Albumilla yhtyeen musiikki oli huomattavasti melankolisempaa ja syvällisempää verrattuna yhtyeen aikaisempaan punktyyliseen rockiin. Saman vuoden syksyllä julkaistiin single "Transmission", joka auttoi yhtyeen nousua kotimaassaan sekä ulkomailla.
Yhtyeen maine kasvoi kasvamistaan ulkomailla vuoden 1980 aikana, jota edesauttoivat singlejulkaisut "Licht und Blindheit" (Atmosphere/Dead Souls), "Komakino" ja yhtyeen loppuvaiheilla julkaistu "Love Will Tear Us Apart", joista jälkimmäinen nousi erittäin suosituksi kappaleeksi ja kenties yhtyeen tunnetuimmaksi. Tulevaisuus oli erittäin valoisa sillä toinen albumi "Closer" oli ainoastaan julkaisua vailla, "Love Will Tear Us Apart" -singlestä oli muodostunut jo jonkinlainen hitti sekä tuleva ensimmäinen Yhdysvaltojen kiertue tulisi olemaan suuri lähtölaukaus Pohjois-Amerikan markkinoille.
Yhtyettä alkoi kuitenkin pian vaivata Ian Curtisin pahentuva epilepsia, joka sai hänet muun muassa menettämään tajuntansa kesken keikan. Curtis myös masentui pahasti, ja hänen yksityiselämäänsä varjostivat kolmiodraama ja isyyden tuoma vastuu, jota hän ei katsonut pystyvänsä täyttämään keikkaelämän puitteissa. Curtis purki synkkiä ajatuksiaan laulujen sanoituksiinsa, joihin otti vaikutteita mm. Jim Morrisonilta ja William Burroughsilta.
Yhtyeen ura loppui Ian Curtisin tehtyä itsemurhan juuri ennen Yhdysvaltain kiertueen alkua toukokuussa 1980. Hieman aikaisemmin julkaistu single "Love Will Tear Us Apart" oli jo muodostunut hitiksi, mutta Curtisin kuoleman jälkeen kyseinen kappale sai vielä aiempaa parempaa vastaanottoa. Joy Division jäi musiikinhistoriaan yhtenä vaikutusvaltaisimmista post-punk- ja new wave- yhtyeistä, jota voidaan pitää muun muassa goottirockin edelläkävijänä. Yhtyeen toinen albumi, postuumi julkaisu "Closer" oli jopa ensimmäistä, paikoin vauhdikastakin levyä synkempi ja apaattisempi, mutta myös kriitikoiden ylistämä teos.
Joy Divisionin jälkeen.
Jäljelle jääneet yhtyeen jäsenet perustivat uuden yhtyeen, New Orderin, johon neljänneksi jäseneksi otettiin Gillian Gilbert. Se oli musiikiltaan koneellisempaa sekä selvästi iloisempaa ja popahtavampaa kuin Joy Divisionin synkät ja raskaat soundit. Samoihin aikoihin julkaistiin Joy Divisionin harvinaisuuksia sisältävä kokoelma "Still" (1981).
1988 julkaistiin "Substance 1977-1980", joka sisälsi harvinaisia single ja EP kappaleita. Albumia markkinoidakseen kappaleesta "Atmosphere" julkaistiin single ja musiikkivideo. 1990 julkaistiin John Peelin studiosession tuotos "The John Peel Sessions". 1995 julkaistiin yhtyeeltä varsinainen ensimmäinen hitti ja klassikko kokoelma "Permanent". 1999 julkaistiin box set "Heart and Soul". 2008 julkaistiin yhtyeeltä kokoelma "The Best of Joy Division".
Diskografia.
Virallisten julkaisujen lisäksi bändiltä on huomattava määrä bootleg-nauhoituksia, sekä live- että studioäänityksiä.
Kokoelmat.
"Short Circuit: Live At The Electric Circus" (10" LP, Virgin VCL 5003, June 1978) — "At a Later Date"
"A Factory Sample" (2×7", Factory FAC 2, tammikuu 1979) — "Digital", "Glass"
"Earcom 2: Contradiction" (12"EP, Fast Product FAST 9B, lokakuu 1979) — "Autosuggestion", "From Safety To Where...?"


Äiti Teresa.
Äiti Teresa, oikealta nimeltään Agnes Gonxha Bojaxhiu, katolisen kirkon piirissä myös Teresa Kalkuttalainen (26. elokuuta 1910 Skopje, Osmanien valtakunta – 5. syyskuuta 1997 Kalkutta, Intia) oli maailmankuulu roomalaiskatolilainen nunna, etniseltä taustaltaan Makedonian albaani. Hän perusti "Rakkauden lähetyssisaret" -nimisen sääntökunnan, jonka työstä Kalkutan köyhien parissa raportoitiin laajalti.
Äiti Teresa sai lukuisia huomionosoituksia työstään, ja hänelle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 1979. Katolinen kirkko julisti vuonna 2003 äiti Teresan autuaaksi. Vuonna 2007 julkaistiin yksityiskirjeitä, joissa äiti Teresa kirjoitti ahdistuneena, ettei hän tuntenut Jumalan läsnäoloa.
Varhaiset elämänvaiheet.
Muistolaatta paikalla, jossa äiti Teresan synnyinkoti sijaitsi.
Äiti Teresa syntyi katoliseen albaaniperheeseen Skopjessa, Makedonian maakunnassa (nykyinen Makedonian tasavalta), silloisessa Osmanien valtakunnassa 26. elokuuta 1910. Seuraavana päivänä pidetyssä kastetilaisuudessa hän sai nimen Agnes Gonxha Bojaxhiu.
Äiti Teresa itse ei puhunut kovin usein lapsuudestaan. Tämän sanottiin johtuneen siitä, ettei hän halunnut juurikaan korostaa itseään. Äiti Teresan varhaisesta elämästä tiedetään vähän, ja esimerkiksi hänen syntymäaikansakin on ilmoitettu usein väärin. Useat eri lähteet, jopa äiti Teresan oman sääntökunnan nimikirja, mainitsevat syntymäpäiväksi elokuun 27. päivän, vaikka todellisuudessa se oli kastepäivä ja äiti Teresa oli syntynyt edellisenä päivänä. Kuitenkin silloin, kun äiti Teresa suostui puhumaan varhaisista vuosistaan, hän kertoi elämänsä olleen sopusointuista. Hän painotti "kätkössä eletyn, tavallisen elämän" merkitystä ja vertasi sitä Jeesuksen kolmikymmenvuotiseen hiljaiseloon ennen julkisen toiminnan aloittamista.
Äiti Teresan lapsuusvuodet olivat poliittisesti epävakaata aikaa, sillä hänen syntymävuotenaan 1910 alkoi Albanian ensimmäinen kansannousu. Vuonna 1912 käynnistyi ensimmäinen Balkanin sota, ja 28. marraskuuta 1912 Albania julistettiin itsenäiseksi. Perheen isä Nikola Bojaxhiu kannatti Albanian itsenäisyyttä ja osallistui myöhemmin ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin suunnitelmiin, joiden tarkoitus oli liittää albaanienemmistöinen Kosovo osaksi Albaniaa. Vuonna 1919 hän matkustikin Belgradissa pidettyyn poliittiseen kokoukseen, josta hän palasi kuolemansairaana ja menehtyi neljänkymmenenviiden vuoden iässä. Lopullista kuolinsyytä ei saatu selville, vaikkakin osa hänen omaisistaan ja lääkäreistä oli sitä mieltä, että hänet oli myrkytetty poliittisista syistä.
Perheelle Nikola Bojaxhiun yllättävä poismeno oli järkytys, minkä lisäksi se aiheutti taloudellisia huolia, sillä hänen liikeyrityksensä joutui italialaisen liikekumppanin haltuun. Perhe sai pitää talonsa, mutta muuten tulevaisuus oli epävarma.
Äiti Teresan perhe oli hyvin uskonnollinen. Aikuisena äiti Teresa toistikin usein ajatusta: "Perhe, joka rukoilee, pysyy koossa." Bojaxhiun suku oli ollut katolilainen jo sukupolvien ajan, ja uskonto näkyi selvästi myös perheen elämässä: he pitivät joka ilta yhdessä rukoushetken ja osallistuivat paikallisesti katolisen kirkon toimintaan. Katolilainen Bojaxhiun perhe kuului vähemmistöön, sillä Serbiassa suurin osa kansasta oli ortodokseja. Albaniassa taas pääosa ihmisistä oli nykyiseen tapaan muslimeja, ja katolilaisten osuus väestöstä oli alle kymmenen prosenttia. Nämä katolilaiset pitivät pääpyhättönään skopjelaista kirkkoa, jonka toimintaan äiti Teresankin perhe osallistui.
Hengellinen kutsumus.
Äiti Teresa oli jo nuorena ollut halukas toimimaan kirkon tehtävissä, ja jo kaksitoistavuotiaana hän tunsi saaneensa kutsumuksen hengellistä elämää varten. Hän itse sanoi, ettei se ollut minkäänlainen yliluonnollinen tai profetaallinen ilmestys. Myöhemmin hän myös totesi: "Se on yksityisasia. Se ei ollut näky. En ole koskaan saanut näkyjä."
Perheen äiti oli kuitenkin huolissaan tyttärensä terveydentilasta, sillä tällä oli heikot keuhkot ja krooninen yskä. Kuuden vuoden ajan äiti Teresa mietti kutsumustaan, ja omienkin sanojensa mukaan hän paikoin epäili sitä. Hän oivalsi kutsumuksensa Skopjen lähellä sijaitsevan Mustan Vuoren pyhäkössä, missä hän rukoili Letnicen Madonnan kappelissa. Epäilyksiinsä hän sai apua paikalliselta jesuiittapapilta, joka ohjasi nuorisoa sekä hengellisissä että tieteellisissä asioissa. Häneltä äiti Teresa sai myös kuulla jesuiittojen lähetystyöstä ja paavi Pius XI:n kirjoitusten aloittamasta lähetysinnostuksesta. Äiti Teresa oli aikonut lähteä hyväntekeväisyystyöhön Afrikkaan, mutta Intiassa toimineiden lähetystyöntekijöiden laatimat kirjeet muuttivat hänen ajatuksiaan.
Vaikka hengellinen elämä oli tärkeää nuorelle äiti Teresalle, hänellä oli muitakin urasuunnitelmia. Hän esimerkiksi haaveili muusikon tai kirjailijan ammatista, ja kaksi hänen kirjoittamaansa artikkelia julkaistiin paikallislehdessä. Hänen elämäkertansa kirjoittaja Kathryn Spink on myös huomauttanut, että koska äiti Teresa oli huomattavan kiintynyt lapsuudenperheeseensä, hän todennäköisesti haaveili nuorena myös omasta perheestä ja lapsista. Myöhemmin, lokakuussa 1981, äiti Teresa vastasi australialaisen toimittajan kysymykseen siitä, oliko hän koskaan kaivannut omaa lasta: "Luonnollisesti, luonnollisesti, totta kai. Me joudumme antamaan uhrin. Se on lahjamme Jumalalle."
Myöhemmin äiti Teresa kertoi, että hänen kotinsa oli ollut onnellinen, eikä nunnaksi lähteminen ollut siksi helppoa. Hän lähti kotoa 18-vuotiaana, meni katoliseen luostariin ja liittyi Dublinissa toimiviin Loreton sisariin, eikä hän tavannut enää äitiään eikä sisartaan.
Intiassa.
Dublinissa äiti Teresa vietti vain kuusi viikkoa. Tämän ajan hän käytti opiskellakseen englantia, jota ei osannut lainkaan. Hengellisen koulutuksensa hän tulisi saamaan englanniksi.
Joulukuussa 1928 äiti Teresa lähti purjehtimaan kohti Intiaa. Matkalla hän valitsi uudeksi nimekseen Teresan. Intiaan matkaava seurue vietti joulun laivassa, ja äiti Teresan matkakirjeen mukaan heidän suurin surunaiheensa oli se, että laivalla ei ollut katolilaista pappia, joka olisi voinut suorittaa messun. Pappi tuli mukaan vasta myöhemmin Colombossa.
Intiaan äiti Teresa saapui vuonna 1929. Noviisiaikansa sisar Teresana hän aloitti yli kahden kilometrin korkeudessa Himalajalla sijaitsevassa Darjeelingin kaupungissa. Samaan aikaan Intiassa työskennellyt sisar Marie Thérèse muisteli vuonna 1991 silloista sisar Teresaa "isona lapsena, joka oli hyvin hauskannäköinen ja älykäs, täynnä leikkimieltä". Lisäksi hän kertoi: "Hän ei noina päivinä osannut kovin paljon englantia, mutta merkillisen nopeasti hän oppi sitä. Hän oli aina myös kova tekemään työtä. Hyvin raskasta työtä. Jo nuorena nunnana hän oli ihmisenä hyvin lempeä ja ystävällinen."
Äiti Teresa antoi ensimmäiset, silloin vielä väliaikaiset, nunnalupauksensa 24. toukokuuta 1931. Tämän jälkeen hän aloitti opetustyön Darjeelingissä sijaitsevassa Loreton luostarikoulussa, minkä lisäksi hän työskenteli lyhyen aikaa myös sairasasemalla ja avusti hoitohenkilökuntaa. Tänä aikana hän joutui kosketuksiin köyhien ja sairaiden kanssa.
Äiti Teresa työskenteli lähes kaksikymmentä vuotta opettajana Kalkutassa nunnaluostarin koulussa. Hän opetti aluksi maantietoa ja myöhemmin historiaa, vaikka häneltä puuttui muodollinen pätevyys molemmista aineista. Opettaessaan Pyhän Marian lukiossa, jossa ensimmäinen opetuskieli oli bengali ja toinen englanti, äiti Teresa sai kutsumanimen "Bengalin Teresa". Opetustilat olivat erittäin huonossa kunnossa, ja nähdessään paikan, jossa oppilaat nukkuivat ja söivät, äiti Teresa kuvaili sitä sanoen, että paikka oli "täynnä ahdistusta" ja "on mahdotonta tavata pahempaa köyhyyttä". Samassa paikassa oppilaat alkoivat kutsua äiti Teresaa ensimmäisen kerran nimellä "Ma", Äiti.
24. toukokuuta 1937 äiti Teresa antoi elinikäisen nunnalupauksen, minkä jälkeen häntä ei enää kutsuttu sisareksi, vaan äiti Teresaksi.
Toinen maailmansota pahensi Kalkutan ja Intian oloja entisestään. Ison-Britannian mukana Intiakin ajautui sotaan, mikä johti nälänhätään vuonna 1943. Miljoonat ihmiset kuolivat, ja valtavat pakolaisjoukot yrittivät löytää Kalkutan kaltaisista kaupungeista keinoja selvitä hengissä. Samaan aikaan äiti Teresasta tuli mauritanialaisen nunnan seuraaja ja samalla Pyhän Annan Tyttäret -nimisen yhteisön johtaja. Hänelle annettiin määräys, jonka mukaan opetuksen oli jatkuttava ennallaan huolimatta muuttuneesta tilanteesta. Äiti Teresa kirjoitti pian äidilleen ja kertoi uudesta asemastaan, mihin hänen äitinsä vastasi: "Rakas lapsi, älä unohda, että olet lähtenyt Intiaan köyhien takia."
Uusi kutsumus.
10. syyskuuta 1946 äiti Teresa sai omien sanojensa mukaan "kutsumuksen kutsumuksen sisällä" junassa matkalla Darjeelingiin. Hän ei juurikaan puhunut saamastaan kokemuksesta elämänsä aikana, mutta yhdessä haastattelussa hän totesi: "Minun oli jätettävä luostari ja autettava köyhiä elämällä heidän keskellään. Se oli määräys. Jos en olisi totellut sitä, uskoni olisi murtunut."
Äiti Teresa alkoi opettaa lapsia, ja pian hän sai seuraajia, joiden joukossa oli entisiä nunnien koulun oppilaita. Vuonna 1950 paavi tunnusti "Rakkauden lähetyssisaret" viralliseksi sääntökunnaksi.
Vuonna 1952 Kalkuttaan perustettiin ensimmäinen hoitokoti köyhille. "Rakkauden lähetyssisaret" tulivat kuuluisiksi siitä, että he tarvittaessa vaikka kantoivat hoitokotiinsa ihmisiä, jotka oli hylätty kadulle ja jotka olivat jo liian heikkoja kävelemään. Vuonna 1963 äiti Teresa perusti miehille tarkoitetun sääntökunnan, "Rakkauden lähetysveljet". Hoitokotitoiminta alkoi levitä nopeasti Kalkutan ulkopuolelle ja 1960-luvun puolivälissä Intian ulkopuolelle. Rakkauden lähetyssisaret saivat avustajia ja tukijoita ympäri maailmaa.
Maailmanlaajuinen julkisuus.
Modernit joukkotiedotusvälineet olivat tärkeitä äiti Teresan työlle, sillä niiden välityksellä hänet tunnettiin ja huomioitiin maailmanlaajuisesti. Onkin arveltu, että ilman joukkotiedotusvälineitä hänen työnsä olisi rajoittunut ainoastaan Intiaan ja kehittynyt huomattavasti hitaammin kuin todellisuudessa kävi.
1970-luvulla äiti Teresasta alkoi tulla kansainvälisesti tunnettu, mihin vaikuttivat 1969 tuotettu BBC:n dokumenttifilmi "Something Beautiful for God" ja samanniminen kirja 1971. Filmissä äiti Teresa vastaili ennalta suunniteltuihin kysymyksiin ja puhui paljon Jumalasta. Televisioesiintymisen ansiosta äiti Teresan työstä vaikuttuneet katsojat lahjoittivat sitä varten paljon rahaa, minkä lisäksi hän sai lisää julkisuutta.
Kansainvälinen julkisuus antoi äiti Teresalle mahdollisuuden välittää ajatuksiaan ja tavoitteitaan laajalle yleisölle. Maailmanlaajuisena julkisuuden henkilönä hän tapasi useita merkittäviä valtioiden päämiehiä, kuten esimerkiksi Yhdysvaltain presidentin. Lisäksi esimerkiksi paavi asettui tukemaan häntä.
Palkintoja ja tunnustusta.
Vuonna 1962 äiti Teresalle myönnettiin filippiiniläinen Ramon Magsaysay -palkinto. Perusteluissa häntä kiitettiin työstä köyhien ja sairauden auttamiseksi. Kun äiti Teresasta tuli kansainvälisesti tunnettu, hän alkoi saada tunnustusta katolisessa maailmassa, ja esimerkiksi paavi Paavali VI myönsi hänelle ensimmäisen Johannes XXIII:n rauhanpalkinnon. Myöhemmin, 1976, äiti Teresa vastaanotti Pacem in Terris -palkinnon (suomennettuna "Rauha maassa" -palkinto).
Äiti Teresa vastaanotti vuonna 1973 Templeton-palkinnon ja vuonna 1979 Nobelin rauhanpalkinnon. Palkintogaalassa hän hätkäytti pyytämällä, että kaikki rahat lahjoitettaisiin Kalkutan köyhille. Se auttaisi ruokkimaan tuhansia", hän sanoi. Nobel-palkinnot jakava säätiö on julkaissut internetsivuillaan äiti Teresan lyhyen elämäkerran. Siinä kerrotaan muun muassa, että hänen avustustoimintansa toimi Kalkutan lisäksi ympäri maailmaa, myös entisen Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan alueilla. Elämäkerrassa sanotaan myös äiti Teresan auttaneen "köyhimmistä köyhimpiä" useissa Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan maissa. Lisäksi säätiö huomioi, että äiti Teresan järjestö toimi erilaisten luonnonkatastrofien aiheuttamien tuhojen avustustöissä ja sillä oli useita taloja muun muassa kodittomille, alkoholisteille ja AIDS-potilaille sekä Pohjois-Amerikassa, Euroopassa että Australiassa. Nobel-palkintojuhlissa professori John Sanness, Nobel-komitean jäsen, piti puheen, jossa hän luonnehti vuotta 1979 huonoksi rauhan kannalta ja viittasi useisiin sotiin ja konflikteihin sekä niistä aiheutuneisiin siviilien kärsimyksiin. Puheessaan hän totesi myös, että useimmiten Nobelin rauhanpalkinto on annettu tärkeille valtiomiehille, jotka ovat tehneet osuutensa sotien lopettamiseksi ja rauhan aikaansaamiseksi. Puheen mukaan komitea päätti 1979 antaa palkinnon "paremman maailman puolesta työskentelevälle idealistille, jonka maailmassa sota olisi tarpeetonta ja perinteinen valtiomiesjohto liioiteltua".
19. lokakuuta 2003 paavi Johannes Paavali II julisti edesmenneen äiti Teresan autuaaksi. Tällöin hän myös sai paavilta arvonimen "Kalkutan autuas Teresa" ("Blessed Teresa of Calcutta"). Äiti Teresan kanonisointiprosessi on ollut poikkeuksellisen nopea, sillä hänet julistettiin autuaaksi jo ennen kuin kymmenen vuotta oli kulunut hänen kuolemastaan.
Viimeisten vuosien heikko terveys.
Äiti Teresan viimeisiä vuosia leimasivat erilaiset sairaudet ja tapaturmat. Vuoden 1991 loppupuolella hän sai flunssatartunnan vierailtuaan Los Angelesissa. Myöhemmin hänellä todettiin myös bakteeriperäinen keuhkokuume sekä siitä aiheutuneita sydänsairauksia. Seuraavana vuonna 1992 äiti Teresa ei pystynyt vastaanottamaan hänelle myönnettyä palkintoa malariakohtauksen takia. Elokuussa 1996 äiti Teresa joutui jälleen sairaalaan, missä hän ei pystynyt enää hengittämään ilman hengityskonetta. Hän kuitenkin toipui ja pääsi lähtemään sairaalasta. Saman vuoden marraskuussa hän tunsi sydämen toimintahäiriöstä johtuvia rintakipuja. Hänet vietiin pian erityissydänkeskukseen, jossa häneltä avattiin suonitukoksia. Tänä aikana hänen tilansa oli kriittinen. Kalkutassa levisi pian huhuja äiti Teresan kuolemasta, jotka kuitenkin osoittautuivat perättömiksi hänen ilmoitettuaan voivansa paremmin 4. joulukuuta. Hän pääsi sairaalasta 19. joulukuuta.
Äiti Teresan kunnon heikkeneminen synnytti muutoinkin huhuja hänen kuolemastaan. Huhujen vuoksi ihmisjoukot kerääntyivät yhteen rukoilemaan äiti Teresan puolesta. Rukoilijoiden joukossa ei ollut pelkkiä kristittyjä, vaan myös intialaisia sikhejä, hinduja ja muslimeja. Äiti Teresan heikko terveydentila herätti myös spekulaatioita siitä, kuinka kauan hän jaksaisi harjoittaa toimintaansa maailmanlaajuisessa julkisuudessa. Jo vuonna 1991 epäiltiin, että hänen Amerikan-matkansa olisi jäänyt viimeiseksi pitkäksi vierailuksi Intian ulkopuolella. Vuoden 1997 tammikuussa Rakkauden lähetyssisaret -sääntökunta valitsi itselleen uuden johtajan, koska äiti Teresa ei voinut enää toimia tehtävässä huonon kuntonsa vuoksi.
Kuolema ja hautajaiset.
Äiti Teresa kuoli vuonna 1997 87-vuotiaana Kalkutassa Länsi-Bengalissa Intiassa. Hänen ruumistaan kuljetettiin kaupungin halki tykinlavetilla, jonka päällä myös Mahatma Gandhin ja Jawaharlal Nehrun ruumiita oli kannettu. Äiti Teresalle järjestettiin julkinen hautajaisjuhla ja valtiollinen hautajaismessu. Paikalla oli joukko maailman arvohenkilöitä, kuten Britannian kuningatarta edustanut Kentin herttua, Hillary Clinton, Ranskan presidentin Jacques Chiracin vaimo Bernadette Chirac, Espanjan, Belgian ja Jordanian kuningattaret sekä silloinen kardinaalivaltiosihteeri Angelo Sodano.
Äiti Teresan elämänfilosofia.
Kathryn Spink on tehnyt äiti Teresasta ainoan elämäkerran, jonka tämä itse on hyväksynyt. Sen mukaan äiti Teresa ei halunnut, että hänet nostettaisiin muiden ihmisten yläpuolelle. Hän pelkäsi sitä, että ihmiset ylistäisivät häntä vain vapautuakseen omasta vastuustaan. "Pyhyys ei ole muutamien harvojen etuoikeus. Se on yhtä lailla sinun kuin minunkin velvollisuuteni." Hän on sanonut myös, että "maailmassa on köyhiä sen vuoksi, että sinä ja minä emme ole antaneet kylliksi".
Äiti Teresa on sanonut "elämän olevan Jumalan antamista lahjoista kallisarvoisin". Lisäksi hän kertoi: "Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö jonka kunakin hetkenä kohtaan minulle ainoa ihminen maailmassa."
Äiti Teresan ideologiaan kuului myös abortin ja avioerojen vastustaminen. Ollessaan vuonna 1992 puhumassa Irlannissa hän sanoi: "Tehkäämme voimakas päätös, ettei tässä kauniissa Irlannin maassa yksikään lapsi olisi ei-toivottu... Luvatkaamme Neitsyelle, joka rakastaa niin syvästi Irlantia, ettei tässä maassa enää ikinä tehtäisi ainoatakaan aborttia... Luvatkaamme, ettei täällä enää tapahtuisi ainoatakaan avioeroa."
Syvä uskonkriisi.
Vuonna 2007 julkaistiin äiti Teresan ahdistuksista ja epäilyistä kertova kirja "Mother Teresa: Come Be My Light" (). Kirja sisältää hänen kirjeitään 66 vuoden ajalta rippi-isille ja esimiehille. Äiti Teresan työ alkoi 1940-luvulla Kalkutassa voimakkaiden uskonnollisten kokemusten innoittamana. Eräässä vaiheessa hän koki Kristuksen itsensä käskeneen häntä palvelemaan kaikkein köyhimpiä slummeissa.
Äiti Teresan siirryttyä slummityöhön hänen uskonelämänsä muuttui. Uskonnolliset kokemukset lakkasivat ja Jumalan tilalle tuli pelkkä hiljaisuus. Kirjeissään hän kirjoitti sisällään olevasta "kuivuudesta, pimeydestä, tyhjyydestä ja kärsimyksestä". Hän vertasi kokemustaan helvettiin, ja välillä hän epäili taivaan ja jopa Jumalan olemassaoloa. Äiti Teresa oli tietoinen julkisen ja sisäisen henkilökuvan ristiriidasta. Hän kirjoitti, että hymy oli naamio, joka peitti kaiken.
Äiti Teresan perustaman hyväntekeväisyysjärjestön edustajat ja hänen työtoverinsa eivät olleet tietoisia hänen ahdistuksistaan ja epäilyistään. Hän oli toivonut yksityiskirjeidensä hävittämistä, sillä niiden julkistaminen ”johtaisi ajatukset Jeesuksesta häneen itseensä”. Kirjeiden julkaiseminen kuului kuitenkin katolisen kirkon tutkimusprojektiin, joten kyseessä ei ollut mustamaalaukseen pyrkivä paljastuskirja. Kirjeiden julkaisija pastori Brian Kolodiejchuk oli äiti Teresan vanha työtoveri.
Kritiikkiä.
1990-luvulla äiti Teresasta julkaistiin kaksi paljastuskirjaa: Christopher Hitchensin "The Missionary Position" ja Aroup Chatterjeen "Mother Teresa: The Final Verdict." Kirjoissa häntä moititaan muun muassa korruptiosta, köyhäinhoidon lääketieteellisesti varsin huonosta tasosta sekä hyvistä suhteista eri maiden diktaattoreihin, kuten Haitin yksinvaltiaaseen Jean-Claude Duvalieriin.
Chatterjee esimerkiksi kertoo, ettei äiti Teresan järjestöllä ole sairaalaa Kalkutassa eikä kaupungissa edes anneta ruoka-apua köyhille. Hänen mukaansa järjestön toiminta rajoittuu pääosin siihen, että se ylläpitää saattokotia köyhille. Saattokodissakaan ei ole lääkäriä, kertakäyttöruiskuja eikä jäähdytettyä ruumishuonetta. Samoin Chatterjee kuvaa saattokodin potilaiden hoitoa huonoksi ja väittää, että kuolleille annetaan kaste heidän uskonnostaan ja omasta tahdostaan riippumatta. Vuonna 1994 lääketieteellisen aikakauslehden "The Lancetin" toimittaja kertoi, että äiti Teresan klinikoilla ei ollut ohjeita parannettavien ja parantumattomien tunnistamiseksi ja erottamiseksi toisistaan. Intialainen Sanal Edamaruku taas on kertonut, että vaikka äiti Teresan sairaaloissa hoidetaan tarttuvia tauteja sairastavia potilaita, siellä ei kiinnitetä mitään huomiota hygieniaan, injektioneuloja käytetään useita kertoja eikä kipulääkitystä ole juurikaan käytössä.
Lisäksi Chatterjeen kirjassa kritisoidaan äiti Teresalle lahjoitettujen rahavarojen käyttöä. Järjestön saamia hoitolaitteita ei käytetä oikein tai ne myydään, ja sairasautojen tehtävänä on vain kuljettaa nunnia kaupungilla. Lahjoitusvaroja käytetään pääasiassa uskonnolliseen työhön – kuten pappien kouluttamiseen – eikä köyhien auttamiseen. Chatterjeen kirjan arvioinut Bill Cooke pitääkin sitä kuvaa, joka äiti Teresasta on länsimaissa, propagandan tuotteena. Hänen avustustyönsä tarkoitus oli pääosin sielujen pelastaminen, ei köyhien parantaminen ja hoitaminen. Tässä yhteydessä on myös muistutettu äiti Teresan lauseesta: "Me emme ole sairaanhoitajia, me emme ole lääkäreitä, me emme ole opettajia, me emme ole sosiaalityöntekijöitä. Me olemme uskovaisia, me olemme uskovaisia, me olemme uskovaisia."
Chatterjee on myös huomauttanut, että äiti Teresan ja häntä tukevien tiedotusvälineiden luoma kuva Kalkutasta on karkottanut turisteja ja tuonut kaupungille huonon maineen. Hänen mukaansa turistituloja ja investointeja olisi menetetty tämän toiminnan takia yhteensä 4,5 miljardia dollaria. Samoin Chatterjee on huomauttanut, että äiti Teresan saamat lahjoitukset ovat vähentäneet muiden, Rakkauden lähetyssisaria tehokkaampien ja toimivampien, avustusjärjestöjen saamia lahjoitusvaroja.
Toinen äiti Teresan tunnettu arvostelija, Christopher Hitchens, julkaisi oman kriittisen kirjansa jo äiti Teresan elinaikana vuonna 1995. Kirjassaan Hitchens muun muassa kritisoi sitä, ettei äiti Teresa juuri kieltäytynyt lahjoituksista riippumatta siitä, keneltä hän niitä sai. Hän nostaa esille Haitia yksinvaltaisesti johtaneen Jean-Claude Duvalierin sekä mainitsee joukon "erilaisiin hämäräpuuhiin sekaantuneita liikemiehiä". Yhdysvaltalaisen Penn & Teller -televisiosarjan jaksossa "Holier than Thou" käsiteltiin kriittisesti äiti Teresaa, Dalai-lamaa ja Mahatma Gandhia. Jaksossa kiinnitettiin huomiota myös Hitchensin mainitsemiin Jean-Claude Duvalierin lahjoituksiin, jotka ohjelmaa juontavan Penn & Teller -taikuriparin mukaan olisi pitänyt pikemminkin käyttää Haitin köyhien avustamiseen kuin viedä ne kauas ulkomaille Kalkuttaan.
Äiti Teresaa kritisoitaessa on myös huomautettu, ettei hän oikeastaan juuri pyrkinyt vähentämään rakenteellista köyhyyttä, vaan pikemminkin pahensi sitä tiukan konservatiivisilla mielipiteillään, kuten vastustamalla syntyvyyden säännöstelyä.
Edamarukun, kuten Chatterjeenkin, mielestä äiti Teresa vaikutti kielteisesti Kalkutan maineeseen. Rahavarojen käyttämisestä hän sanoo: "Mihin kaikki tämä raha on mennyt? Ei ainakaan parantamaan niiden oloja, joille se oli tarkoitettu. Nunnat saattoivat antaa heille lautasellisen keittoa ja jotkut sairaudesta sekä puutteesta kärsivät saivat suojaa ja huolenpitoa. Maailman rikkain sääntökunta ei ole kovinkaan antamishaluinen, koska se haluaa opettaa köyhyyden auvoisuuden. 'Köyhien kärsimys on erittäin kaunista, tämä näyte kurjuuden ja kärsimisen ylväydestä auttaa maailmaa suuresti', sanoi Äiti Teresa. Pitäisikö tästä omalaatuisen miljardöörin opetuksesta olla kiitollinen?"


Kullervo Manner.
Kullervo Achilles Manner (12. lokakuuta 1880 Kokemäki – 15. tammikuuta 1939 Uhta-Petšora, Neuvostoliitto) oli suomalainen toimittaja ja poliitikko. Hän oli eduskunnan puhemies 1917, Suomen sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja 1917–1918, punaisen Suomen kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja 1918, sekä Suomen kommunistisen puolueen perustajajäsen 1918 ja puheenjohtaja 1920–1935.
Ennen vuotta 1918.
Manner syntyi Kokemäellä. Hänen isänsä oli tuolloinen kappalainen ja myöhempi rovasti Gustaf Manner, äiti Alma Irene Limón. Gustaf Manner toimi pappina useissa seurakunnissa, viimeksi Lapin (Tl.) ja Vampulan kirkkoherrana ja rovastina.
Valmistuttuaan ylioppilaaksi 1900 Kullervo Manner työskenteli toimittajana porvoolaissa porvarillisessa Uusimaa-lehdessä 1900–1905 ja toimitussihteerinä 1905–1906, mutta liittyi suurlakon 1905 jälkeen sosialidemokraatteihin. Hän perusti 1906 Porvooseen "Työläinen"-nimisen lehden, jonka päätoimittajana toimi. Vuonna 1911 lehdessä ilmestynyt kirjoitus toi hänelle kuuden kuukauden vankeustuomion majesteettirikoksesta. Hän siirtyi sen jälkeen Helsinkiin Työmiehen toimituskuntaan. Manner lukeutui SDP:n siltasaarelaisiin ja hänet valittiin puolueen Helsingin kunnallisjärjestön ja Uudenmaan piirijärjestön puheenjohtajaksi. Manner oli SDP:n kansanedustaja Uudenmaan läänin vaalipiiristä vuosina 1910–1914 ja 1917 sekä kuului puoluetoimikuntaan 1911–1913. Hän tuli tunnetuksi eduskunnassa lahjakkaana puhujana, joka keskittyi alkuaikoina erityisesti Suomen oikeustaisteluun.
Keväällä 1917 eduskunnan – jossa SDP:llä oli nyt yksinään enemmistö – kokoonnuttua usean vuoden tauon jälkeen, Manner valittiin sen puhemieheksi. Hänestä oli aiemmin samana vuonna tullut myös puolueensa puheenjohtaja Matti Paasivuoren jälkeen. Hänen tähtihetkensä oli valtalain hyväksyminen eduskunnassa heinäkuussa 1917 – Manner kohosi myös oikeistolaisten itsenäisyysaktivistien sankariksi kohottaessaan täysistunnon päätteeksi eläköönhuudon "vapaalle Suomelle". Kun Venäjän väliaikainen hallitus Suomen konservatiivien pyynnöstä kuitenkin hajotti eduskunnan, tuli Mannerista hetkeksi "perustuslaillisen vastarinnan" johtaja. Hän kieltäytyi tunnustamasta hajotuskäskyä ja kutsui eduskunnan siitä huolimatta koolle, mutta venäläiset santarmit estivät pääsyn Heimolan taloon. Myöhemmin syksyllä "Mannerin eduskunta", tai lähinnä sen valtalakirintamaan kuuluneet kansanedustajat, kokoontui vielä mielenosoituksellisesti, mutta käytännössä uudet vaalit lopulta hyväksyttiin vaihtoehtojen puuttuessa. Kun SDP menetti vaaleissa enemmistönsä, väittivät sosiaalidemokraatit Mannerin eduskuntaa edelleen ainoaksi lailliseksi eduskunnaksi, minkä perusteella vallankaappauksen suunnittelu alkoi tuntua oikeutetulta. Mannerkin siirtyi nyt laillisuuden puolustamisesta kumouslinjalle. Sitä ennen hän ehti vielä vaikuttamaan Suomen itsenäistymiseen suositellessaan Leninille maan itsenäisyyden tunnustamista.
Toiminta sisällissodan aikana.
Suomen sisällissodan alettua Manner nimitettiin 28. tammikuuta 1918 kansanvaltuuskunnan eli punaisen hallituksen puheenjohtajaksi. Saman vuoden huhtikuun 10. päivänä punaiset uudistivat koko hallintonsa ja Manner nimettiin punaisen Suomen johtajaksi ja punakaartin ylipäällikköksi diktaattorin valtuuksin. Hän on Nikolai Bobrikovin ohella toinen henkilö, joka Suomessa on tällaiset valtuudet saanut ja jota siten voidaan Suomen diktaattoriksi kutsua. Käytännössä hänellä ei sen enempää punaisen Suomen pääministerinä kuin sotilasdiktaattorinakaan ollut kovin suurta valtaa, sillä ote joukkoihin puuttui. Kansanvaltuuskunta hallitsi lähinnä julistuksin, jotka usein jäivät paperille. Tappion häämöttäessä Manner pakeni muiden kansanvaltuutettujen kanssa Neuvosto-Venäjälle 25. huhtikuuta.
Neuvostoliitossa.
Manner oli mukana Suomen Kommunistisen Puolueen perustamiskokouksessa Moskovassa elokuussa 1918 ja hänestä tuli puolueen toinen puheenjohtaja Yrjö Sirolan jälkeen vuonna 1920, sekä Kominternin toimeenpanevan komitean jäsen. Hän oli 1920-luvulla useaan otteeseen puoluetehtävissä Ruotsissa.
Manneriin henkilöityivät SKP:n puoluejohdon tiukan puhdasoppiset linjaukset ja määräykset, joita Suomessa toimivat kommunistit pitivät usein mahdottomina ja epäkäytännöllisinä. Hän oli paennut Venäjälle vaimonsa Olga Mannerin kanssa, mutta avioliitto kriisiytyi kun hän siirtyi 1920-luvulla avoimesti elämään yhdessä rakastajattarensa Hanna Malmin kanssa, joka myös kuului SKP:n puoluejohtoon. Malmin kiihkeä äärilinja rikkoi pariskunnan välit Sirolan ja Otto-Wille Kuusisen kanssa.
Manner kävi vuosien ajan erityisesti Kuusisen kanssa taistelua SKP:n johdosta ja linjasta. 1920-luvulla hän näytti saaneen yliotteen, mutta asetelma kääntyi 1930-luvulle tultaessa, kun kyvyttömyys torjua Lapuan liikkeen nousua Suomessa saatiin sysättyä Mannerin ja Malmin syyksi. Malm hyökkäsi puoluejohtoa vastaan ja joutui rangaistustoimenpiteiden kohteeksi. Hän veti tuhoutuessaan mukanaan myös Mannerin, joka ei irtisanoutunut tarpeeksi voimakkaasti avovaimonsa esiintymisistä. Manner syrjäytettiin tärkeimmistä tehtävistään toukokuussa 1934. Hän toimi vielä Kominternin latinalaisen Amerikan asioiden esittelijänä, kunnes hänet erotettiin puolueesta ja pidätettiin heinäkuussa 1935 ja tuomittiin kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön. Näytösoikeudenkäynnissä hänen väitettiin olleen salaliitossa suomalaisten fasistien kanssa. Manner sijoitettiin Komin tasavaltaan Uhtpetšin työleirille Uhta-Petšoraan. Saman pituisen tuomion saanut Malm joutui Solovetskin luostarisaarelle, jossa hän myöhemmin hukuttautui puroon. Kaikki Mannerin teokset kiellettiin vuonna 1937.
Vankeus ja kuolema.
Uhtpešin leirillä suoritettiin öljynporausta, jatkokäsiteltiin öljytuotteita sekä louhittiin kivihiiltä ja radiumia. Manneria kuvattiin esimerkillisenä työntekijänä ja hänet hyväksyttiin "iskurityöläiseksi". Manner kuoli leirillä 15. tammikuuta 1939, kuolintodistuksen mukaan keuhkotuberkuloosiin. Professori Aleksandr Popovin mukaan todellinen kuolinsyy olisi radioaktiivinen säteily, jota Manner sai jouduttuaan käsittelemään radiumin saastuttamaa vettä. Manner on haudattu Uhtan lähelle Tšbjun kylään.
Manner rehabilitoitiin Neuvostoliitossa virallisesti vuonna 1962. Koska hänen viimeisistä vaiheistaan ei ennen Neuvostoliiton hajoamista ja 1990-luvulla tapahtunutta Moskovan arkistojen aukemista ollut tarkkoja tietoja, Manner julistettiin Suomessa virallisesti kuolleeksi Helsingin raastuvanoikeuden päätöksellä 7. syyskuuta 1971. Hänen viralliseksi kuolinpäiväkseen määrättiin tällöin 1.1.1971.
Muuta.
Maaherra Arvo Manner oli Kullervo Mannerin veli.
Kullervo Manner on Oskari Tokoin ohella toinen Suomen eduskunnan puhemies, joka ei ole kuollut Suomessa ja jota ei ole haudattu Suomeen.
Kullervo Mannerin ja Hanna Malmin 1930-luvun kirjeenvaihtoa julkaistiin vuonna 1997 nimellä "Rakas, kallis toveri".


Prikaati.
Prikaati on nykyaikaisessa armeijassa pienin joukko, joka kykenee itsenäisesti suorittamaan sotatoimen, toisin sanoen se on sotatoimiyhtymä. Sen kokoonpanoon kuuluvat kaikki itsenäiseen toimintaan tarvittavat joukot. Prikaatin taistelevat osat ovat jalkaväkipataljoonat. Taistelua tukevat tykistö, kenttätykistö ja ilmatorjuntatykistö, pioneerit ja viestijoukot. Tämän lisäksi huollosta vastaavat huoltojoukot. Prikaati on yleensä kiinteästi organisoitu, eli sille on olemassa teoreettinen vakiokokoonpano henkilöstömäärän ja kaluston suhteen, ja se on esimerkiksi Suomessa suurin määrävahvuinen organisaatio. Tästä seuraa, että myös prikaatin osat on määritelty tarkkaan. Prikaatia suurempi yksikkö, armeijakunta, joka voi koostua 3-4 prikaatista, ei ole tarkasti määrävahvuinen, vaan sen kokoonpano riippuu tilanteesta.
Prikaati koostuu noin 3 000–7 000 miehestä. Prikaatityyppejä on maailmalla useita erilaisia. Henkilömäärältään kaikkein suurimpia ovat kivääriaseistuksella varustetut jalkaväkiprikaatit. Näitä pienempiä yksiköitä ovat eri ajoneuvoilla varustetut yksiköt, ja kaikkein pienimpiä ovat erikoisyksiköt, jotka käyttävät esimerkiksi ydinaseita.
Prikaatia pienempi sotilasorganisaatio on rykmentti tai pataljoona ja tykistössä patteristo. Prikaatia suurempi sotatoimiyhtymä on asevoimista riippuen joko divisioona tai armeijakunta, ja se muodostuu prikaateista sekä sitä tukevista erillisistä joukkoyksiköistä tai erillisistä perusyksiköistä.
Historiaa.
Klassisessa eli perinteisessä kolmijaossa ei prikaateja ollut, vaan pienin sotatoimiyhtymä oli divisioona, joka koostui kolmesta rykmentistä, jotka puolestaan koostuivat kolmesta pataljoonasta. Ensimmäisen maailmansodan aikaiset jalkaväkidivisioonat saattoivat olla organisoidut kahdeksi prikaatiksi, jotka taas koostuivat kahdesta rykmentistä ja nämä edelleen kolmesta pataljoonasta, jotka koostuivat kolmesta komppaniasta.
Sodan kuluessa organisaatiota kevennettiin poistamalla prikaatiporras ja yksi rykmenteistä, jolloin muodostui kolmijakoon perustuva divisioona.
Suomessa.
Maavoimien peruskokoonpanot ovat jalkaväkiprikaati (jalkaväkiprikaati-80), jääkäriprikaati (jääkäriprikaati-90), panssariprikaati (PsPr) sekä valmiusprikaati (JPr M05), jonka lopullinen kokoonpano täsmentyy tulevaisuudessa.
Jalkaväkiprikaati liikkuu pyörätraktorin lavoilla, jääkäriprikaati kuljetuspanssariajoneuvoilla tai telakuorma-autoilla, kuten valmiusprikaatikin sitä uudemmalla kalustolla varustettuna.
Mitä uudempi, moottoroidumpi ja teknisempi prikaati on kysymyksessä, sitä pienempi henkilövahvuus prikaatilla on suuremman liikkuvuuden ja tulivoiman ansiosta. Se tarvitsee siksi suhteellisesti suuremmat huolto-osat ja myös joustavamman viestijoukon tuekseen.
Prikaatia johtaa prikaatin komentaja, joka voi olla sotilasarvoltaan everstiluutnantti, eversti tai prikaatikenraali. Häntä avustaa johtamistoiminnassa prikaatin esikunta.
Muu merkitys.
Prikaati-nimikettä käytetään myös esimerkiksi terrorismin yhteydessä, vertaa esimerkiksi Punaiset prikaatit. Tällöin on kyse paljon pienemmistä henkilöstömääristä. Myös joissain totalitaarisissä yhteiskunnissa suuren henkilömäärän käsittävää työyhteisöä on kutsuttu työprikaatiksi ja sen johtajaa "brigadööriksi".


Yhtymä.
Yhtymä eli sotatoimiyhtymä on sodankäynnissä itsenäisiin sotatoimiin pystyvä joukko. Itsenäisellä tarkoitetaan sitä, että yhtymään kuuluvat kaikki tarvittavat aselajijoukot, esimerkiksi jalkaväki-, panssari-, panssarintorjunta-, viesti-, pioneeri-, tiedustelu-, kenttätykistö-, ilmatorjunta- ja huoltojoukot. Yhtymiä pienimmästä suurimpaan ovat taisteluosasto, prikaati, divisioona, armeijakunta, armeija ja armeijaryhmä.
Alimman tasoinen (tilapäinen) yhtymä on Suomessa taisteluosasto, ja perusyhtymä puolestaan prikaati. Suurempia yhtymiä Suomessa ovat armeijakunta, sotilaslääni ja aikaisemmin myös maanpuolustusalue. Niiden kokoonpano vaihtelee tehtävän mukaisesti.
Ase- ja viestintäteknologian kehitys on johtanut siihen, että perusyhtymän (pienimmän itsenäisiin sotatoimiin kykenevän joukon) koko on jatkuvasti laskenut. Napoleonin aikana se oli armeija; ensimmäisessä maailmansodassa perusyhtymä oli armeijakunta. Toisessa maailmansodassa perusyhtymä oli divisioona, ja nykypäivänä se on prikaati. Yhdysvaltain maavoimissa perusyhtymä on taisteluosasto, johon kuuluu panssarijalkaväkipataljoona, telatykistöpatteristo, esikunta- ja huoltokomppania sekä satelliitti- ja internet-yhteyksiin kykenevä viestikomppania.


Karita Mattila.
Karita Marjatta Mattila (s. 5. syyskuuta 1960, Somero) on suomalainen oopperalaulaja ja äänialaltaan sopraano. Hän on kansainvälisesti arvostetuimpia ja menestyneimpiä oopperalaulajia ja hän vierailee säännöllisesti johtavissa oopperataloissa.
Mattila opiskeli yksinlaulua Sibelius-Akatemiassa Liisa Linko-Malmion johdolla ja myöhemmin Lontoossa Vera Rózsan johdolla. Maailmanlaajuisesti tunnettu hänestä tuli vuonna 1983, jolloin hän voitti Cardiffissa BBC:n Singer of the World -laulukilpailun. Sitä ennen hän oli voittanut Lappeenrannan valtakunnalliset laulukilpailut vuonna 1981.
Mattila nousi oopperamaailman huipulle 1990-luvulla. Solistina hän on laulanut New Yorkin, Bostonin, Los Angelesin, Lontoon, Berliinin ja Wienin filharmonikkojen, Milanon La Scalan orkesterin, BBC:n sinfoniaorkesterin, Ranskan eri orkestereiden ja Ruotsin radion sinfoniaorkesterin kanssa.
Mattila on voittanut Grammy-palkinnon parhaasta oopperalevytyksestä kahdesti, vuosina 1998 ja 2004. Lisäksi hänet on palkittu Ranskan kulttuurikunniamerkillä (Ordre des Arts et des Lettres) ja Pro Finlandia -mitalilla 2001. Toukokuussa 2011 Mattila promovoitiin Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan kunniatohtoriksi.
Huhtikuussa 2012 Opera News -lehti myönsi Mattilalle tunnustuspalkinnon, jonka myöntämisen perusteena oli, että Mattila kuuluu tällä hetkellä maailman neljän parhaan laulajan joukkoon.
Mattila on myydyin klassisen musiikin suomalaistaiteilija. Hänen levyjään on myyty maailmanlaajuisesti yli miljoona kappaletta. Hänen levytyksistään kahta on myyty kultalevyn ja kolmea platinalevyn verran.
Vuodesta 2000 laulajille on vuosittain myönnetty Karita Mattilan nimeä kantava palkinto.
Mattilan puoliso on Tapio Kuneinen, joka toimii myös hänen managerinaan..


Kyberavaruus.
Kyberavaruus on nimitys tietokoneiden ja niiden yhteyksien muodostamalle virtuaaliselle ulottuvuudelle. Siinä ei voi liikkua fyysisesti, vaan virtuaalisesti erilaisten tietokoneohjelmien avulla.
Termi on peräisin tieteiskirjailija William Gibsonin novellista "Burning Chrome" vuodelta 1982. 1990-luvulta alkaen se on muodostunut Internetin, joka on tällä hetkellä merkittävin osa kyberavaruutta, synonyymiksi. Tavallinen Internetin käyttäjä seikkailee kyberavaruudessa esimerkiksi selaimen avulla.
Kyberavaruus laajenee jatkuvasti, kun uusia tietokoneita ja tietokoneverkkoja liitetään toisiinsa. Se laajenee myös kun yhä uusia ja pienimuotoisempia sovelluksia tulee sen piiriin. Esimerkiksi Bluetooth-tekniikka mahdollistaa hyvinkin pienien laitteiden liittämisen kyberavaruuteen.
Aiheesta muualla.
Joanna Buick & Zoran Jevtic: Kyberavaruus vasta-alkaville ja edistyville (Cyberspace for Beginners, 1995) Jalava 1996.


Suhteellinen etu.
Suhteellinen etu on taloustieteessä käytetty käsite, joka osoittaa, että kahden kansantalouden kannattaa käydä kauppaa siitä huolimatta, että toinen näistä talouksista pystyy tuottamaan kaikkia mahdollisia hyödykkeitä halvemmalla kuin toinen. Nykyaikaisen taloustieteen kansainvälistä kauppaa käsittelevä teoria perustuu nimenomaan suhteellisen edun käsitteelle: teorian mukaan oleellista ei ole tuotannon absoluuttiset kustannukset, vaan se kuinka helposti maa pystyy tuottamaan hyödykkeitä suhteessa toisiin hyödykkeisiin. Suhteellisen edun käsitteen perusteella maan kannattaa tuottaa sitä hyödykettä, jonka tuottamisen vaihtoehtoiskustannus on pienin ja vaihtaa tätä hyödykettä muihin hyödykkeisiin.
Käsitteen historia.
Suhteellisen edun käsitteen kuvaili ensimmäisenä Robert Torrens vuonna 1815. Torrens esitti, että Englannin kannattaa myydä erinäisiä tuotteita Puolalle ja ostaa Puolasta maissia, vaikka maissin tuottaminen Englannissa on halvempaa kuin Puolassa.
Tunneitumman version teoriasta esitti kuitenkin David Ricardo, joka kuvaili käsitteen vuonna 1817 käyttäen esimerkkinä Englannin ja Portugalin välistä viini- ja tekstiilikauppaa. Ricardo totesi, että Portugalissa on mahdollista tuottaa sekä viiniä että tekstiileitä vähemmällä työllä kuin Englannissa. Viinin ja tekstiilien tuottamiseen vaadittava suhteellinen työmäärä on kuitenkin erilainen näissä kahdessa maassa. Portugalissa sekä viinin että tekstiilien tuottaminen on helppoa ja halpaa, mutta Englannissa viinin tuottaminen on erittäin vaikeaa kun taas tekstiilien tuottaminen on merkittävästi viinin tuotttamista helpompaa. Vaikka Portugalissa onkin halvempaa tuottaa tekstiilejä kuin Englannissa, on Portugalin kannalta vielä halvempaa tuottaa ylimääräistä viiniä ja vaihtaa tämä ylimääräinen viini englantilaisiin tekstiileihin. Vastaavasti Englanti hyötyy tästä kaupanteosta, koska se saa viiniä halvemmalla suhteessa tekstiileihin kuin tuottamalla itse oman viininsä.


Simulointi.
Simulointi tai simulaatio on todellisuuden jäljittelyä. Todellisuus on ympäröivä maailma. Ihminen simuloi todellisuutta omassa mielikuvitusmaailmassaan. Merkittävä ja kasvava simuloinnin ala on tietokonesimulointi. Tietokonesimuloinnissa tietokoneen
sisään rakennetaan keinotekoinen todellisuus, joka yrittää jäljitellä oikeaa todellisuutta niin hyvin kuin pystyy.
Simulointia todellisuuden jäljittelynä on muun muassa pelaaminen, mielikuvitus ja todellisuutta simuloivien fysikaalisten tai muiden mallien laskeminen (auringonpimennykset). Ihmisillä ja nisäkkäillä merkittävää todellisuuden jäljittelyä on leikki.
Simulointi on usein halvempaa kuin todellisuus (lentosimulaattorikoulutus), turvallisempaa kuin oikeat tilanteet (ydinvoimalasimulaattori, sotaleikki, sotapeli) ja usein ainoa keino saada tietoa (ilmakehäsimulaattori kasvihuoneilmiöön).
Ihmisen kyky simulointiin, siis tulevaisuuden ennakointiin (vrt. "isän ja äidin" tai metsästyksen leikkiminen), on ollut yksi hänen keinoistaan selvitä evoluutiossa muita eläimiä paremmin.
Simulointi tietokoneella.
Tietokoneella voidaan simuloida muun muassa säätä. Supertietokoneella pystytään ennustamaan säätä, mikäli siihen syötetään aiemmat säähavainnot ja matemaattiset yhtälöt, joilla kuvataan Maan ilmakehää. Tietokonesimuloinnin rajoituksena on yleensä simulaation tarkkuus, jos mallin syötetyt lähtötiedot ovat epätarkkoja. Toinen ongelma on, ettei lähtötilannetta ehkä tunneta tarkasti (esimerkiksi lähtösäätila täytyisi mitata hyvin monesta maantietellisestä paikasta, jotta simulaatio olisi tarkka, esimerkiksi 1 km välein).
Simulointimallit jaetaan jatkuvatoimisiin (continuous-type) ja tapahtumapohjaisiin (discrete-event) malleihin. Jatkuvatoimisissa simulointimalleissa mallin tilassa tapahtuu jatkuvasti muutoksia ajan suhteen. Jatkuvatoimista mallia voidaan kuvata säiliön täyttymisellä, kun siihen valutetaan vettä venttiilin kautta (hanasta). Mallin tila muuttuu jatkuvasti veden virratessa säiliöön. Tilan muutoksen suuruus riippuu tilavuusvirrasta, toisin sanoen virtausventtiilin asennosta. Tapahtumapohjaisessa simuloinnissa sitä vastoin muutoksen mallin tilaan aiheuttaa tapahtuma (event). Tapahtumapohjaista simulointia kuvaa säiliön täyttäminen ämpärillä. Mallin tilassa tapahtuu muutos joka kerta, kun ämpäri tyhjennetään säiliöön.
Simulointimallit voidaan erotella myös niiden antamien tulosten tarkkuuden mukaan joko tilastollisiin (stokastinen) tai määrättyihin (deterministinen). Tilastollisten mallien antamat tulokset poikkeavat toisistaan, kun verrataan samoilla lähtöarvoilla ajettuja eri simulointiajoja keskenään. Tapahtumapohjaiset mallit ovat useimmiten tilastollisia. Määrätyt mallit sitä vastoin antavat samat tulokset samoilla lähtöarvoilla toistettiinpa simulointiajoja kuinka monta kertaa tahansa. Jatkuvatoimiset mallit ovat deterministisiä.
Jatkuvatoimisia ja tarkkoja simulointisovelluksia ovat muun muassa lentosimulaattorit, joita käytetään peleissä ja pilottien koulutuksessa. Tapahtumapohjaisia sovelluksia ovat esimerkiksi liikennevirran muutoksia ennustavat sovellukset. Teollisuus hyödyntää simulointisovelluksia muun muassa teollisuusrobottien ja työstökoneiden ohjelmoinnissa (jatkuvatoimiset) ja tuotannon tunnuslukujen muutosten ennustamisessa (tapahtumapohjaiset). Teollisuuden simulointisovellusten käyttö on laajentunut osaksi digitaalista valmistusta (Digital Manufacturing).
Simulointi oppimisessa ja opetuksessa.
Simulaatio on oppimisen näkökulmasta todellisuutta jäljittelevä oppimisympäristö, jossa simuloidut tapahtumat tapahtuvat ennalta määritellyllä tavalla. Simulaation avulla toteutetussa opiskelussa painottuvat konkreettiset tapahtumat; käsitteet ja teoria ovat toiminnan tukena. Toiminnan avulla opiskelija ymmärtää opiskeltavan aihepiirin. Simulaatio mahdollistaa havainnollisuuden ja luo kokemuksellisuutta.
Simulaatiolla voidaan auttaa jäsentämään opiskeltavaa asiasisältöä, mutta jokaisen opiskelijan yksilölliset tavoitteet ohjaavat myös oppimistilannetta. Kun oppimistehtävä on määritelty opiskeltavasta aihepiiristä, voidaan rakentaa siihen sopiva simulaatio. Opiskelu simulaatiossa vaatii myös ohjaajan toiminnan, jotta työskentely on tehokasta ja päämääräsuuntautunutta. Ohjaajan roolina on antaa palautetta opiskelijan toiminnasta ja oppimisesta.
Simulaation avulla mahdollistetaan erilaisia oppimistyylejä tukevia oppimisympäristöjä. Eri oppimistyylejä ovat mm. aktiivinen oppija, pohtiva oppija, looginen oppija ja käytännönläheinen oppija. Simuloitu tilanne voi sisältää kaikille tyyleille sopivia toimintamalleja, jolloin yhä useampi opiskelija saadaan aktivoitumaan, ja sitä kautta oppimistulokset paranevat. Simuloidun toiminnan avulla opiskelija huomaa myös tiedolliset rajoitteensa opiskeltavaan asiaan, mikä haastaa opiskelijan hankkimaan lisää teoreettista tietoa, jotta hän voi tehdä simulaatioharjoituksessa oikeita ratkaisuja ja johtopäätöksiä. Lisäksi simulaatio mahdollistaa erilaisten toimintamallien kokeilun ja auttaa oppijaa huomaamaan sellaisiakin asioita, joita ei välttämättä huomaa formaalissa opetuksessa.
Simulointi on tekemällä oppimista silloin, kun oppija itse käyttää simulaattoria tai muulla tavalla simuloi asiaa. Tällainen simulointi sopii erityisesti kinesteettisille oppijoille. Mikäli simulointia käytetään vain demonstrointiin, kyse on havainnollistamisesta. Tällöin se sopii parhaiten visuaalisille oppijoille. Simulaatio sopii myös etä- ja verkko-opetukseen silloin, kun simulaatio-ohjelma on käytettävissä Internetissä tai ohjelma voidaan jakaa verkon kautta vapaasti oppijoille rikkomatta tekijänoikeuksia.
Opiskelussa riittävän teoreettisen tiedon omaaminen ennen harjoittelua on tärkeää. Lisäksi ohjaamisella ja arvioinnilla on tärkeä rooli. Pelkkä simulaatio-ohjelman käyttö ei takaa hyvää oppimistulosta, vaan sovellus toimii koulutuksessa ennalta määritellyssä roolissa täydentäen koulutustapahtumaa sille ominaisella tavalla. Simulaatio voi toimia opetuksessa ja opiskelussa monissa eri vaiheissa. Vaiheina voivat olla mm. motivointi, harjoittelu, uuden oppiminen ja testaaminen. Hyvä opiskelutilanne hyödyntää monia eri tapoja aistia ja kokea uuden, opiskeltavan asian sisältöä. Pedagogisessa mielessä simulaation tulee mm.
Simulaatio on tehokas opiskelussa tai osana opiskelutapahtumaa. Simulaatio ei sinänsä korvaa aitoa oikeata tilannetta, mutta se valmentaa toimimaan reaalimaailmassa suunnitelmallisesti, johdonmukaisesti ja järkevällä tavalla. Simulaatiota voidaan käyttää tilanteissa, joissa reaalimaailmassa toimiminen on kallista, hankalaa, turvatonta, vaikeasti muunneltavaa ja joissa havainnollistaminen on tärkeää. Onnettomuustilanteen harjoittelu simulaatiolla on turvallista ja mahdollistaa toistettavuuden, kun taas aidossa tilanteessa ei voi kokeilla eri vaihtoehtoja, vaan päätökset ja toimenpiteet on tehtävä nopeasti ja harkitusti.
Simulointi sopii erityisen hyvin vaarallisten, kalliiden tai hitaiden prosessien havainnollistamiseen ja työvaiheiden oppimiseen. Simulaatiolla ei voi täysin korvata oikean työvaiheen tekemisen oppimista, jos tavoitteena on oikeasti oppia tekemään. Simulaattorilla voidaan harjoitella ja demonstroida mm. virhetilanteita turvallisesti. Vaarana kuitenkin on, että oppijalle jää väärä mielikuva virhetilanteiden ”turvallisuudesta”.
Simulointi voidaan toteuttaa myös draaman keinoin. Tällöin tosielämän tilannetta ja vuorovaikutustilanteita simuloidaan näytellen. Esimerkiksi ensiapukoulutuksessa simuloidaan onnettomuustilannetta, jossa oppijat ovat yleensä auttajien asemassa. Simuloinnissa oppija pysyy yleensä samassa roolissa koko simulaation ajan. Toiminta tapahtuu siis ikään kuin kaikki olisi totta, vaikka jokainen tietää, ettei tilanne ole tosi. Tässä muodossa simulointi on lähellä sosiodraamaa tai tapausharjoittelua.
Simulaatio-opetusohjelmat kehittävät opiskelijan luovuutta, loogista ajattelua, itsenäistä päätöksentekokykyä ja ryhmätyötaitoja. Lisäksi opiskelijan on mahdollista saada välittömästi palautetta oppimastaan, jolloin opiskelijan oman oppimisen arviointi kehittyy. Ammatillisessa koulutuksessa on oppisisältöjen suunnittelussa mahdollista entistä paremmin ottaa huomioon työelämän tarpeet.


Ohjelmistosodankäynti.
Ohjelmistosodankäynti on ohjelmistojen käyttämistä sodankäynnin tavoitteisiin, sodankäynnin keinona (vrt. johtamissodankäynti tai ympäristösodankäynti).
Ohjelmistosodankäynnin merkitystä korostaa ensin se, että lähes kaikki nykyaikaiset aseet ja asejärjestelmät sisältävät tietokoneen ja ohjelmiston. Vaikuttamalla ohjelmistoihin voidaan siis vaikuttaa lähes kaikkiin nykyaikaisen sodankäynnin merkittäviin järjestelmiin.
Ohjelmistosodankäyntiä korostaa myös se, että aseen tai järjestelmän ohjelmisto kuvaa täydellisesti sen toiminnan. Saamalla ohjelmisto tiedusteltavaksi, voidaan selvittää kyseisen aseen täydellinen toiminta, sen suorityskyky ja siihen tehoavat vastatoimet.
Ohjelmistosodankäynnin keinoja ovat muun muassa ohjelmistojen sieppaaminen ja tutkiminen, takaportit, virukset, madot, Troijan hevoset, tahalliset ohjelmointivirheet ja HPM.
Hyökkäyksellisiä ohjelmistosodankäynnin keinoja.
Ohjelmointivirheet: Ohjelmistot ovat monimutkaisia kokonaisuuksia, joihin usein jää virheitä. Toiminnan estävät tai väärän toiminnan aiheuttavat virheet yleensä poistetaan, mutta on myös virheitä, jotka eivät näy toiminnassa, mutta jotka virheet löytänyt pystyy hyödyntämään esimerkiksi järjestelmään tunkeutumisessa.
Looginen pommi toimii samalla tavalla kuin Troijan hevonen alla: Käynnistää viruksen, madon tai tekee jonkin salaisen tehtävän. Tavallisesti loogisen pommin on asettanut ohjelmoija tai järjestelmäkehittäjä.
Takaportti tai takaovi on käytöltään loogisen pommin tyyppinen. Se on ohjelman kehittäjän jättämä salainen ohjelmistotie takaisin järjestelmään ohi tietoturvatoimien. Myös laitepohjainen ratkaisu on mahdollinen. Toisin kuin looginen pommi, takaovi on lähinnä turvallisuusepäkohta, joka sallii asiattomien pääsyn ohjelmaan ja tietokoneeseen. Takaportteja käytetään myös ohjelmistosuunnittelun normaalina työkaluna mahdollistamaan pääsy käsiksi esimerkiksi pahasti "kaatuneeseen" ohjelmaan.
Tietokonevirus, ohjelmakoodin osa, joka käynnistettynä monistaa itsensä isäntäjärjestelmään ja leviää sen kautta levykkeiden, makrojen tai tiedonsiirron, jopa virallisten kaupallisten ohjelmien mukana edelleen sekä tekee sen ohjelmoijan suunnittelemat toimenpiteet isäntäkoneisiin, esimerkiksi järjestelmäresurssien kuluttaminen, tietojen tuhoaminen, tietojen lähettäminen...
Ohjelmistomato on itsenäinen ohjelma, jonka toiminta ei ole riippuvainen isäntäohjelman tai muiden ohjelmien käynnistymisestä. Sen päävaikutus tulee sen leviämiseen liittyvistä seurauksista, järjestelmäresurssien kulumisesta.
Troijan hevonen on "viaton" ohjelma tai ohjelman pätkä, joka tekee toiminteen, jota käyttäjän ei tiedä. Tavallisesti se tekee jonkin yksinkertaisen hyödyllisen toiminteen, mutta samalla käynnistää viruksen tai madon. Se voi myös tehdä tiedonhakua, tietojen tuhoamista tai vastaavaa, jättämättä mitään jälkiä.
Salasanan haistelija on verkossa toimiva ohjelma, jopa mikropiiri, joka seuraa uuden yhteyden muodostumista, tallentaa uuden yhteyden ensimmäiset paketit ja lähettää ne ohjelman asentaneelle. Yleensä ensimmäiset yhteyspaketit sisältävät yhteyden avaavan salasanan. Toinen tapa on asettaa kyseinen ohjelma murtauduttuun tietokoneeseen niin, että se tallentaa ensimmäiset näppäimistöpainallukset ja lähettää ne Internet- yhteyden mukana ohjelman asentaneelle. Periaate toimii myös lähiverkossa niin, että ohjelma tallentaa jonkun tietokoneen kaiken liikenteen ja lähettää sen ohjelman asentaneelle. Valtiollisella tasolla salasanan haistelija voi olla myös näppäimistöön asennettu mikropiiri, joka lähettää näppäimistöpainallukset radioteitse lähellä tai kauempanakin olevalle vastaanottajalle.
Salasanan murtajat: Ohjelmat, jotka automaattisesti murtavat salasanoja esimerkiksi kokeilemalla. Yksinkertaisin tapa on salata suuri elektroninen sanakirja salakirjoitusohjelmalla, jolla salasanat luodaan ja sitten verrata salakirjoitettuja salasanoja sanakirjalla luotuihin. Tällä tavalla paljastuvat "puhtaat" salasanana käytetyt sanat kuten "kettu", "loistava" tai "hakkeri". Seuraava taso arvata salasanoja on kerätä mahdollisimman paljon tietoa kohdeyksilöstä, kuten lasten nimet ja harrastukset, ja arvata näiden perusteella todennäköisiä salasanoja. Kolmas tapa on kerätä jotain kautta mahdollisimman paljon tietoa íhmisten tavasta muodostaa salasanoja ja kehittää niiden kautta osin automaattisia ohjelmia salasanojen kokeiluun.
Verkkoturvallisuusohjelmat. Kuten SATAN (Security Analysis Tool for Auditing Networks) tutkivat verkon koneen ominaisuudet ja mahdolliset turvallisuusaukot. Nämä ovat tärkeitä tietoja verkkoturvallisuudesta vastaaville ja mahdollisille murtautujille. Molemmat ovat ko. ohjelmien tärkeitä käyttäjäryhmiä. Muita vastaavia tuotteita ovat mm Internet Scanner 5.0 for Windows NT, NetSonar, PingWare.
Muu vihamielinen ohjelmakoodi on laitteeseen sijoitettu ohjelmallinen ominaisuus, joka tekee jotain sellaista, jota ostaja ei haluasi sen tekevän eikä tiedä sen sitä tekevän. Esimerkiksi sijoittaa sanoman sisään tietoa salaamiseen käytetystä avaimesta tai laitteen paikkatietoa sen oman GPS:n kautta.
Sosiaalinen tiedustelu (Social engineering) on ihmisten väliseen toimintaan perustuvaa tiedustelua, esimerkiksi esiintymistä puhelimessa firman ATK-tuen henkilönä ja salasanojen pyytäminen "viralliseen" käyttöön verkon käyttäjiltä.
Jätteiden tutkiminen: Jätteiden sekaan jää usein ohjelmistolistauksia, muistiin merkittyjä salasanoja tai muuta ohjelmistosodankäynnissä käyttökelpoista tietoa.
Vihamielinen mikropiiri (chipping) on laitteeseen sijoitettu mikropiiri, joka tekee jotain sellaista, jota ostaja ei haluasi sen tekevän eikä tiedä sen sitä tekevän. Mikropiiri voi lähettää hakeutumissignaalia jäljitystä tai täsmäaseen hakeutumista varten, seurata ja nauhoittaa näppäimistön käyttöä (salasanat) tai sulkea, tuhota tai muuten vaikuttaa laitteeseen ulkoisen signaalin, ajoituksen tai laitteen tietoliikenteen käytön (sisällön) perusteella. Kylmän sodan aikana USA toimitti em. tavalla käsiteltyjä mikropiirejä Neuvostoliiton länttä vakoilevan ja hyödyntävän tiedusteluorganisaation käsiin (ks. alla lähteet). Seurauksena oli, että Neuvostoliitto menetti luottamuksen kaikkiin niihin järjestelmiinsä, joihin se oli sijoittanut lännen tehokkaimpia mikropiirejä.
Suurtehomikroaaltoase (HPM) on alun perin rakennettu elektroniikan tuhoamiseen lyhyellä etäisyydellä. Sen rakenteesta (mikroaaltoalueen lyhyt pulssi) johtuen se toimii myös häirintäsignaalina suojattomia tietokonejärjestelmiä vastaan tuhoamisetäisyyttä huomattavasti pidemmillä matkoilla. "Ylimääräinen" pulssi sotkee tietokonejärjestelmän monimutkaisen pulsseihin perustuvan ajoituksen ja tiedonsiirron. Yksittäinen pulssi on aikaansaatavissa salkkukokoa olevalla elektroniikan ja räjähdetekniikan yhdistelmällä. Venäjällä väitetään olevan käytössä 100.000 näitä salkkuluokan aseita. Ei-ydinase EMP on HPM:n tapainen suurtehopulssi, jonka taajuusalue on alempi (HF, VHF). HPM- pulsseja voidaan aikaansaada esimerkiksi räjähteiden avulla sekä suurtehogeneraattoreilla.
Periaatteessa nykyajan yhteiskunnan tietotekniikan perusta, mikropiirit, käyttöjärjestelmät ja tietoliikennelaitteet ovat suunnittelultaan salaisia, niiden vientiä kontrolloidaan ja niiden tiedetään sisältävän dokumentoimattomia toiminteita, joten perusteita luotettavalle toiminnallisuudelle ei ole olemassa. Asiasta on varoittanut muun muassa professori Arto Karila.
Miljoonia transistoreja sisältävä mikropiirin on alun perin noin neliösentin pinta-alan ja millimetrin osien paksuinen elektroninen komponentti. Sen kätkeminen on mahdollista siis hyvin pieneen tilaan. Nykyaikainen piirilevy saattaa sisältää kymmenenkin päällekkäistä tasoa, joiden välillä mikropiirien väliset kytkennät kulkevat.
Eräitä todettuja ohjelmistoriskejä 1990-luvulta.
Vuonna 1990 AT&T:n kaukoverkon 114 tietokonetta pimenivät yhdeksäksi tunniksi USA:ssa. Ko. aikana 148 miljoonasta kaukopuhelusta vain 50% pääsi läpi. Hotellit menettivät asiakkaita, samoin autovuokraamot ja lentoyhtiöt. Kokonaistappiot olivat 60 - 75 miljoonaa dollaria.
Yhdysvaltojen laki ei sallinut ennen vuotta 2000 yli 40 bittisiä salausalgoritmeja sisältävien ohjelmistojen vientiä ulkomaille. Lotus neuvotteli sopimuksen NSA:n kanssa siitä, että se voi viedä ulkomaille ohjelmistoja, joiden 64 bitin salausavain sisälsi 24 bitin lisäosan, jonka avain oli luovutettu NSA:lle. Tämän seurauksena NSA pystyi tarvittaessa avaamaan Lotuksen salauksen, mutta muille salaus oli edelleen 64-bittinen. Avaimen siirtäminen NSA:lle ei kuitenkaan ollut salaisuus, vaan siitä tiedotettiin laajasti. Jotkut hallitukset kuitenkin vastustivat Lotuksen sopimusta, koska se saattoi ne NSA:ta heikompaan asemaan. Erityisesti Ruotsissa asiasta nousi kohu, koska Lotus Notes oli käytössä muun muassa useilla valtion virkamiehillä ja kansanedustajilla.
Tietokoneohjatut päätelaitteet esimerkiksi fax, ISDN- puhelin, kännykkä, modeemi, tietokoneessa oleva puhelintoiminne (fax, puheposti ym) mahdollistavat teknisesti näiden laitteiden kauko-ohjuksen jos sellainen toiminne kyseisiin laitteisiin halutaan rakentaa sisälle. Ja jos niissä sellainen on, tämän ohjauksen tietävä voi käynnistää esimerkiksi kännykän tai ISDN- puhelimen ja kytkeä mikrofonin päälle ilman, että laitteen varsinainen haltija huomaa mitään. Englannissa käytössä olevassa System X- puhelinjärjestelmän ISDN- osassa on tämä "puute". System X- järjestelmää on myyty mm Kiinaan ja Venäjälle.
Hakkeri mursi Windows NT:n suojaukset 7. syyskuuta 1998 ja ilmoitti asiasta Microsoftille.
Internetselain Navigatorin turvallisuuspuute sallii potentiaalisesti palvelimen lukea tietoa selaimen käyttäjän kiintolevyltä.
Lokakuu 21. 1998: Microsoftin Windows NT sallii sisäpiiriläisen ohittaa kaikki turvaominaisuudet ja hankkia tietoa järjestelmän sisältä.
Syyskuu 1998: Microsoftin ActiveX Internet teknologia oli vakava riski toiminnalle Internetissä kuten saksalainen hakkerikerho Chaos Computer Club osoitti suorassa lähetyksessä syksyllä 1998 Saksan televisiossa. Käyttämällä ko. ohjelmaa hakkerit osoittivat pystyvänsä "juoksuttamaan" rahaa miljoonista pankkitileistä vain vapauttamalla konnamaisen ohjelman Internetiin. Microsoftin edustaja totesi tapahtumasta: "Ei ole mahdollista taata Internetin turvallisuutta." Microsoft on korjannut vian, niin että koneen rikollinen haltuunotto ei ole enää mahdollista.
Syyskuu 1998: Linuxin verkkoversio on turvaton. Network File System serverit, jotka käyttävät Linuxia, ovat haavoittuvia hakkerille. Vian löysi USA:n CERT- (Computer Emergency Response Team) organisaatio.
"Back Orifice" - virustyyppinen ohjelma mahdollistaa sen, että hakkeri voi ottaa täydelliseen hallintaan Internetiin yhteydessä olevan Windows95/98 - pohjaisen koneen ilman että koneen haltija huomaa mitään. Mahdollisuuden julkaisi "DefCon IV"- hakkerikonferenssi Las Vegas'issa elokuussa 1998. Hakkeri voi skannata Internetiä ja etsiä koneita, joita voisi ottaa haltuun. Kun hakkeri saa koneen ohjaukseensa, hän voi monitoroida sen toimintaa, siepata salasanoja ja sisään kirjoittautumisprosesseja, tuhota tiedostoja jne. Ongelmaan löytyi korjaus muutamassa kuukaudessa.
OKO pankin tietoturva-asiantuntija Ilkka Keso luettelee Data Security'96 seminaariesitelmässään kolmetoista "vahingollista tietoturvayllätystä". Ne mahdollistavat tietoverkko- tai ojelmistosodankäynnin toteutuksen, mutta eivät välttämättä ole kaikki tarkoituksellisia. Vihamielisen vaikuttamisen ja ohjelmointivirheen erottaa vain aikomus, jonka todistaminen taas on erittäin vaikeaa.
Tai Helsingin Sanomat huhtikuussa 2002: Reikäinen Outlook houkuttelee matoja. Toinen toisiaan ovelammat sähköpostivirukset tukkivat verkkoliikenteen ja tunkevat itsensä sähköpostin käyttäjien koneille.
Ohjelmistohaavoittuvuudet.
CERT-FI:n mukaan (lokakuu 2004) palomuurin läpäisyyn käytetään selain- ja soitinohjelmien sekä tietokantojen haavoittuvuuksia, Kotikäyttäjien osalta myös Windows:n haavoittuvuuksia. Tietovarkauksien suhteellinen osuus on lisääntynyt ja epäsosiaalinen toiminta tietoverkoissa on siirtynyt selvästi ammattimaiseen ja rahan ansaitsemisen suuntaan. Uusimmat uhkat ovat kotitietokoneiden kaappaus roskapostin levitykseen, palvelunestohyökkäyksiin ja taloudellisten tietojen hankintaan. Jälkimmäiseen käytetään esimerkiksi täysin oikeilta näyttäviä pankin sivustoja, joiden kautta verkon käyttäjää houkutellaan luovuttamaan luottokorttitiedot, tunnussanat jne.
Puolustuksellisia ohjelmistosodankäynnin keinoja.
Tietoturva on puolustuksellisen ohjelmistosodankäynnin ydinkysymyksiä, samoin salaus.
Hyökkäyksellinen tietoturvayksikkö, ns. Red Team, on myös puolustuksellinen ohjelmistosodankäynnin keino siinä mielessä, että omaa tietoturvaa vastaan käytettynä se osoittaa organisaation tietoturvan puutteet ja todellisen tason.
Reverse engineering.
Ohjelmistosodankäynnin tärkeitä solmuja ovat ohjelmat, jotka tekevät ohjelmia siis kääntäjät.
Merkittävä ohjelmistosodankäynnin keino on konekielisen ohjelmiston takaisinmallinnus konekielisestä korkeamman tason kielelle, jolloin ohjelmiston logiikkaa on oleellisesti helpompi selvittää. Kommunistimaiden väitettiin olleen hyviä tässä kylmän sodan aikana. Takaisinkäännöstä käytetään kaupallisesti muun muassa selvittämään mahdollisia patenttirikkomuksia ohjelmistoteollisuudessa.


MASINT.
MASINT () on signaalin (pieniin) erityisominaisuuksiin perustuva teknisen tiedustelun alalaji. Se mahdollistaa jopa laiteyksilöiden tunnistamisen signaalin pienistä yksilöllisistä eroista. MASINT perustuu tietokoneiden laskentakapasiteetin kasvuun ja digitaaliseen signaalinkäsittelyyn, mm. nopeaan Fourier-muunnokseen.


Atlantis.
Atlantis (, atlanttinen eli Atlaksen saari) on myyttinen mereen uponnut saari tai manner, joka tiettävästi ensimmäisen kerran esiintyy kreikkalaisen filosofin Platonin kirjoituksissa. Hänen mukaansa saari sijaitsi Herakleen pylväiden takana ja atlantislaiset olivat mahtava merikansa, jotka olivat jo valloittaneet suuren osan Länsi-Euroopasta ja Afrikasta. Pian epäonnistuneen Ateenan valtauksen jälkeen Atlantis upposi mereen yhden päivän ja yön aikana luonnonkatastrofin takia, joka tapahtui 9 000 vuotta ennen Solonin aikaa (eli noin 9600 eaa). Ilmeisesti kaikki myöhemmät Atlantista koskevat kirjoitukset pohjautuvat Platonin dialogeihin "Timaios" ja "Kritias" (kirjoitettu n. 360 eaa.).
Platonin tarina.
Platonin dialogissa Kritias sanoo kuulleensa kertomuksen Atlantiksesta isoisältään, joka puolestaan oli kuullut sen isältään, joka oli valtiomies Solonin sukulainen ja ystävä. Solon taas oli kuullut sen egyptiläiseltä papilta.
Kritiaan kertomuksen mukaan aikojen alussa jumalat arpoivat, mikä osa maailmasta kuuluisi kenellekin. Poseidon, meren jumala, sai osakseen Atlantiksen saaren. Se sijaitsi Atlantin valtamerellä Herakleen pylväiden eli nykyisen Gibraltarin salmen takana. Saaren varhaisia asukkaita olivat "Euenor" ja hänen vaimonsa "Leukippe", joilla oli tytär nimeltä Kleito. Poseidon sai Kleiton kanssa viisi paria kaksospoikia, jotka kukin vuorollaan hallitsivat Atlantista. Vanhimman kaksosparin vanhin poika oli nimeltään Atlas, josta sai nimensä sekä Atlantis-saari että sitä ympäröivä valtameri.
Saari ja kaupunki.
Luonnonvaroiltaan Atlantis oli paratiisin kaltainen, ja sen hyveelliset asukkaat elivät rauhassa ja nauttivat yltäkylläisyydestä. Poseidonin ja Kleiton vuorelle atlantislaiset rakensivat palatsin. Saarelle he rakensivat maasiltoja yhdistämään keskussaarta ja sitä ympäröiviä vesikehiä, sekä kaivoivat kanavia ja tunneleita, joiden läpi alukset pääsivät kulkemaan vesikehästä toiseen. Samankeskisiä renkaita muistuttavat maakehät olivat noin 540 m leveitä ja vesikehät 180-540 metriä leveitä. Keskussaari oli halkaisijaltaan 900-metrinen. Siten kaupunkialueen läpimitta ensimmäisestä vesikehästä alkaen oli 5 220 metriä. Kaupunki sijaitsi ylängöllä, joka laskeutui jyrkähkösti mereen. Saaren pohjoisosa oli vuoristoa ja eteläosa alankoa, jonka mitat olivat 540 x 360 kilometriä. Se oli tasainen, suorakulmion muotoinen ja vuorten ympäröimä. Tasankoa ympäröi 180 metriä leveä ja 30 metriä syvä kanava. Sen pituus oli 10 000 stadionia eli 1 800 kilometriä. Kanava kokosi vuorilta tulevat valumavedet johtaen ne kaupunkiin ja sieltä viimein mereen. Alue oli jaettu palstoihin suorilla 30 metriä leveillä kanavilla, joita taas oli yhdistelty poikittaisilla kanavilla. Platonin antamien mittojen mukaan oli koko Atlantis-saaren pinta-ala noin 400 000 km².
Tuhon syyt.
Sukupolvien saatossa jumalainen perintöaines väheni, atlantislaiset alkoivat ylenkatsoa hyveitä ja ahneus sai heissä vallan. Lopulta atlantislaiset toteuttivat suuren sotaretken Euroopan mantereelle. Myös Ateenassa vallitsi kukoistava kulttuuri, ja juuri kreikkalaiset kunnostautuivat atlantislaisten lyömisessä takaisin. Ylijumala Zeus oli kyllästynyt pahuuden vallassa olleeseen valtakuntaan. Hän päätti rangaista atlantislaisia ja kutsui koolle jumalien kokouksen, jossa hän piti näille puheen.
"Kritias"-dialogi päättyy tähän, mutta "Timaios"-dialogissa mainitaan Atlantiksen vajonneen meren syvyyteen maanjäristysten ja tulvan saattelemana yhden ainoan vuorokauden aikana. Tämän jälkeen kului pitkiä aikoja, jolloin meri oli mutainen ja kulkukelvoton, niin että Herakleen pylväiden taakse yrittäneet merenkävijät joutuivat kääntymään takaisin.
Kritiaan mukaan katastrofi tapahtui noin 9 000 vuotta ennen kuin Solon kuuli tarinan egyptiläisiltä eli noin 11 600 vuotta sitten.
Nimen alkuperä.
Atlantis-nimi on selvästi samaa alkuperää kuin Atlantin valtamerenkin nimi, joka tarkoittaa kreikan mytologian mukaan Atlaksen merta. Atlas oli Kreikan mytologiassa titaani, ja hänestä saivat nimensä myös Pohjois-Afrikan Atlasvuoret. Mytologian mukaan Atlas myös tuomittiin kannattelemaan taivaankantta hartioillaan, ja siksi sana Atlas on myöhemmin muuntunut tarkoittamaan kartastoa tai kuvateosta, jonka symbolina usein käytetään Atlasta kannattelemassa Maapalloa hartioillaan.
Atlantiksen etsintää.
Jo antiikin aikana monet oppineet (esimerkiksi Strabon) epäilivät Platonin tarinaa, mutta monet myös pitivät sitä totena. Filosofi Krantor yritti todistaa Atlantiksen olemassaolon kommentaarissaan Platonin "Timaiokseen". Teksti on sittemmin kadonnut, mutta Prokloksen mukaan Krantor matkusti Egyptiin, jossa hän näki pylväitä joihin Atlantiksen historia oli kirjoitettu hieroglyfeillä. Tästä ei kuitenkaan ole mitään muita todisteita kuin Prokloksen väitteet.
Antiikin jälkeen Atlantiksesta on kirjoitettu arviolta 130 000 sivua tekstiä. Vuonna 1624 Francis Bacon kuvaili kirjassaan "The New Atlantis" Amerikan länsirannikolla sijaitsevaa utopistista yhteiskuntaa nimeltä Bensalem. Atlantiksen toi suuren yleisön tietoisuuteen yhdysvaltalainen Ignatius Donnelly kirjallaan "Atlantis: The Antediluvian World" (Atlantis - Maailma ennen vedenpaisumista, 1882). 1800-luvun keskivaiheilla ja loppupuolella useat Väli-Amerikan tutkijat kuten Charles Etienne Brasseur de Bourbourg, Edward Herbert Thompson ja Augustus Le Plongeon esittivät, että Atlantis oli yhteydessä mayojen ja asteekkien sivilisaatioihin.
Atlantista tutkittiin myös Natsi-Saksassa. Vuonna 1938 Heinrich Himmlerin organisoima ja Ernst Schaferin johtama retkikunta matkasi Tiibetiin etsimään jälkiä atlantislaisesta rodusta. Toisen maailmansodan jälkeen aiheesta ovat kirjoittaneet muun muassa neuvostoliittolainen maantieteilijä ja atlantologi Nikolai Zhirov, joka analysoi 1960-luvulla viimeisimpiä geologian, valtameritutkimuksen ja Atlantin pohjan muotojen tutkimustuloksia, ja hän julkaisi aiheesta vuonna 1964 teoksen "Atlantis: Atlantology: Basic Problems". 1970-luvulla tutkimuksia tehtiin muun muassa Biminillä
Tieteellinen keskustelu.
Tieteen kannalta katsottuna Atlantis ei ole mahdollinen ainakaan sellaisena kuin Platon sen kuvasi, koska eri tieteenalojen vakiintuneiden käsitysten mukaan Platonin kuvaaman kaltaisia korkeakulttuureita ei ollut olemassa vielä 11 600 vuotta sitten.
Varhaisimpia tunnettuja kaupunkimaisia yhteisöjä ovat Jeriko (noin 8000 eaa.) ja Çatal Hüyük (noin 7000 eaa.). Platonin kuvaama monumentaalinen rakentaminen tunnettiin jo 9000 eaa. (Göbekli Tepe), mutta ei pronssinvalua (5000 eaa.), ei kesytettyä karjaa (Lähi-idässä 6000 eaa.) eikä kesytettyä hevosta (Ukrainassa 4000 eaa.), ei pyörää (Mesopotamiassa 3500 eaa.), ei teitä (3000 eaa.) eikä laivoja (Egyptissä n. 2600 eaa.). Tieteen kannalta Platonin kuvaama kulttuuri olisi siis voinut olla olemassa aikaisintaan 2500-luvulla eaa.
Ei ole myöskään todisteita, että sana ”Atlantis” olisi esiintynyt ennen Platonia. Pidetään mahdollisena, ettei Platonin dialogin tavoitteena ollut kertoa historiasta, vaan opettaa ja kuvata Platonin valtioihanteita.
Tästä huolimatta on usein pohdittu, voisiko Atlantis-tarun taustalta löytyä mielikuvituksellisesti värittynyt muisto jotakin todellista kulttuuria kohdanneesta luonnonmullistuksesta. Kaikkiaan Atlantiksen sijaintipaikaksi on ehdotettu ainakin 27 eri kohdetta..
Vuonna 2005 Miloksen saarella järjestettyyn kansainväliseen "Atlantis 2005 -konferenssiin" kokoontui eri alojen tutkijoita ja asiantuntijoita viidestätoista eri maasta. Konferenssin tarkoituksena oli keskustella teorioista, missä Atlantis sijaitsi sekä milloin ja miksi se tuhoutui, vaikkakin usea tutkija esitti epäilynsä siitä, onko sitä ollut lainkaan olemassa.
Platonin kertomukseen tukeutuen konferenssin osanottajat hyväksyivät 24 kriteeriä, jotka Atlantikseksi ehdotetun paikan pitäisi täyttää. Kriteerien joukossa olivat esimerkiksi vaatimukset siitä, että sen tulisi sijaita Herakleen pylväiden ulkopuolella, olla suurempi kuin Libya, Anatolia, Lähi-itä ja Siinai (yhteensä) ja uponnut veteen kokonaan tai osittain 9 000 vuotta ennen kuudetta vuosisataa eaa. Myös joitakin epäilyksiä esitettiin; esimerkiksi professori Christos Doumasin mukaan Atlantis on pelkkä myytti ja sen etsintä utopiaa.
Vuonna 2003 venäläiset tutkijat pitivät Moskovassa Atlantista käsitelleen konferenssin.
Merenalainen tutkimus.
Platon sijoitti Atlantiksen Herakleen pylväiden taakse, joka on yleensä tulkittu Gibraltarin salmeksi. Myöhemmin on esitetty Platonin tarkoittaneen Herakleen pylväillä jotain muita luonnonmuodostumia, mihin liittyen Atlantis on usein kytketty Välimeren alueen arkeologisiin löytöihin.
Ajatus uusien muinaistutkimuksen löytöjen mahdollisesta yhteydestä Platonin tarinaan nousee usein nykyisinkin esille. Merenalaisiin tutkimuksiin liittyy kysymys siitä, kuinka hyvin rakennukset ja esineet voivat säilyä merivedessä. Metallit tuhoutuvat suhteellisen nopeasti, koska metallien ja meriveden yhdistelmä liuottaa metalleja. Kalkkikiveä ja marmoria puolestaan vahingoittavat nilviäiset tekemällä niihin reikiä. Kvartsipitoiset kivilajit säilyvät parhaiten. Puuesineet säilyvät huonoiten, koska eliöt syövät niitä. Parhaiten rauniot ja esineet säilyvät jos ne peittyvät sedimentteihin, mutta silloin ne ovat vaikeammin löydettävissä. Satunnaiset löydöt ovat osoittaneet, että esihistoriallisten kulttuurien jäännöksiä on säilynyt meren pinnan alla jopa vuosituhansien ajan. Edinburghin yliopiston professorin ja Lähi-idän sivilisaatioiden spesialistin Tony Wilkinsonin mukaan useita muinaisia temppeleitä ja kaupunkeja on jäänyt meren alle viimeisten tuhansien vuosien kuluessa ilmaston muutosten vuoksi.
Geologinen tutkimus.
Atlantiksen esitetyt sijaintipaikat Välimeren alueella.
Geologia ratkaisee, onko muinaisen saaren tai mantereen uppoaminen Atlantin valtamereen tai Välimereen edes periaatteessa mahdollista. Atlantin itäpuoliset saaret ovat kaikki vulkaanisia, eikä niissä ole merkkejä vajoamisesta. Joitakin saaria ympäröivät merenalaiset rantapengermät, jotka ovat seurausta siitä että jääkaudella merenpinta oli jopa 200 metriä nykyistä alempana. Rantapengermien pinta-ala on kuitenkin pienempi kuin Platonin mainitsema Atlantiksen saari. Atlantilla on tehty lukuisia porauksia osana vuodesta 1969 nykypäiviin jatkuneessa "Deep Sea Drilling -Projektissa" (DSDP), jonka yhtenä saavutuksena oli mannerliikuntoteorian todistaminen. Tämän seurauksena teoriat Atlantiksesta "mantereena" alkoivat menettää suosiotaan. Nykyään teoriat kadonneista mantereista eivät ole geologien parissa suosittuja, koska merenpohja on luodattu tarkasti ja laattatektoniikkatutkimusten mukaan esimerkiksi Azoreilla ei ole erillistä Atlantiksen mannerlaattaa. Pidetään myös mahdottomana että mannerlaatta voisi vajota lyhyessä ajassa mereen.
Santorini.
Useimmiten Atlantis on yhdistetty Santorinin tulivuorenpurkaukseen, joka runteli Aigeianmeren minolaista kulttuuria pronssikaudella. Muun muassa Theran saaren kaivauksissa on löydetty tulivuorenpurkauksen raunioittama minolainen kaupunki. Arkeologisten löytöjen perusteella oletusta Atlantis-tarun ja Santorinin purkauksen yhteydestä ei kuitenkaan voi sen enempää kumota kuin todistaakaan. Teoria edellyttäisi, että useat Platonin ilmoittamat luvut ovat liian suuria. Tämä koskee sekä saaren kokoa että myös sen tuhosta kuluneen ajan pituutta, sillä Santorinin purkauksesta Solonin aikaan kului vain noin 900, ei 9 000 vuotta.
Myös kreikkalaista Heliken kaupunkia on pidetty Atlantiksen esikuvana.
Rainer Kühnen teoria.
Vuonna 2005 fyysikko Rainer Kühne sai paljon julkisuutta väitteellään, jonka mukaan Atlantiksen ”saari” olisi ollut maa-alue nykyisen Etelä-Espanjan rannikolla, joka olisi tuhoutunut tulvassa 800-500 eaa. Väitteensä tueksi hän on esittänyt satelliittikuvat, joissa näkyy maanalainen kehämäinen rakennelma. Hänen mukaansa kohteen muoto ja koko sopivat hyvin Platonin kuvaukseen Atlantiksen kaupungista.
Collina-Girardin teoria.
Ranskalaisen tutkijan Jacques Collina-Girardin mukaan Atlantis olisi voinut olla Gibraltarin salmessa vuosina 19 000 – 9 000 eaa. sijainnut saari. Hänen mukaansa saaren sijainti ja uppoamisaika täsmäävät Platonin kertomukseen. Muinainen saaristo ei kuitenkaan tuhoutunut luonnonmullistuksessa, vaan jäi hitaasti veden alle merenpinnan noustessa viimeisen jääkauden jälkeen. Löydöstään Collina-Girard kertoi "New Scientist" -lehdessä vuonna 2001. Sparteliksi nimettyä saarta on tutkinut myös ranskalainen merigeologi "Marc-Andrè Gutscher". Sedimenttinäytteiden mukaan aluetta on järisyttänyt luokkaa yhdeksän oleva maanjäristys samoihin aikoihin kuin Platonin tarinan Atlantis upposi. Sedimenteissä on näkynyt myös jälkiä sitä seuranneista tsunameista.
Näennäistieteellisiä teorioita.
Atlantis on poikinut paljon teorioita ja kirjallisuutta, joista suurinta osaa pidetään vanhentuneena tai näennäistieteenä. Eri teorioissa Atlantis on Välimeren ohella sijoitettu muun muassa Kanariansaarten ympäristöön, Azoreille, Bermudan kolmioon, Karibianmerelle, Kiinanmerelle ja Grönlantiin. 1600-luvulla elänyt Olof Rudbeck vanhempi piti Ruotsia Atlantiksena. Myös skotlantilainen journalisti ja okkultisti Lewis Spence (1874-1955) on kirjoittanut useita teoksia Atlantiksesta. Muita tunnettuja kirjoittajia ovat yhdysvaltalainen kielitieteilijä Charles Berlitz, joka julkaisi vuonna 1978 kirjan "Atlantiksen arvoitus", sekä Otto H. Muck, joka käsitteli aihetta kirjassaan "Atlantis, kadonnut manner" (1980).
Ignatius Donnellyn teoria.
Yhdysvaltalainen kirjailija, poliitikko ja tiedemies Ignatius Donnelly vaikutti paljon Atlantiksen tutkimiseen. Hän julkaisi vuonna 1882 teoksen "Atlantis: The Antediluvian World" (Atlantis - Maailma ennen vedenpaisumusta). Teos saavutti valtavaa suosiota Atlantikseen uskovien keskuudessa. Donnelly esitti Atlantiksen ratkaisuna moniin arvoituksiin kuten Amerikan alkuperäiskulttuurien ja muinaisen Egyptin yhtäläisyyksiin, ankeriaiden vaellukseen ja baskien alkuperään.
Jääkausi ja Golfvirta.
Viimeisin jääkausi, niin sanottu Veiksel-jääkausi, päättyi noin 11 600 vuotta sitten, jolloin alkoi ilmaston nopea lämpeneminen. Platonin tarinan mukaan Atlantiksen uppoaminen sijoittuu juuri tähän samaan aikaan. Otto Muck on esittänyt, että jääkauden yhtäkkisen loppumisen olisi aiheuttanut jokin luonnonmullistus joka olisi muuttanut Golfvirran suuntaa. Jos Atlantilla olisi ollut n. 400 000 km²:n kokoinen manner, se olisi estänyt Golfvirran kulkemisen pohjoiseen ja Skandinaviaan, ja siten ylläpitänyt näillä alueilla huomattavasti nykyistä kylmempää ilmastoa.
Robert Sarmastin teoria.
Yhdysvaltalainen tutkija Robert Sarmast sai vuonna 2004 julkisuutta teoriallaan, jonka mukaan Atlantis olisi sijainnut itäisellä Välimerellä Syyrian ja Kyproksen välissä. Noin 1 500 metrin syvyydestä merenpohjasta otetuissa kaikuluotauskuvissa näkyy muotoja, jotka saattaisivat olla ihmisten tekemiä rakennelmia. Sarmastin mukaan rakennelmat ovat ajalta noin 10 000 eaa. ja ne jäivät veden alle Gibraltarin kannaksen murtuessa ja Atlantin vesimassojen työntyessä Välimereen.
Moskovan metahistorian instituutin teoria.
Vuonna 1997 eräs venäläinen ryhmä uskoi löytäneensä Atlantiksen merestä 100 mailin päästä Englannin Land's Endistä. Ryhmä uskoo "Little Sole Bankin" merenalaisen kukkulan olleen Atlantiksen pääkaupunki, joka olisi voinut olla myyttisen Lyonnessin esikuva. Aiottuja tutkimuksia alueella ei kuitenkaan tehty.
Helena Blavatskyn teoria.
Venäläinen Teosofisen seuran perustaja Helena Blavatskyn mukaan atlantislaiset polveutuivat lemurialaisista. Hän väitti, että Lemuria ja sitä seurannut Atlantis muodostivat aikoinaan lukuisten saarten ketjun, joka ulottui eri vaiheissa Afrikan kaakkoispuolelta pohjoiselle Atlantille. Atlantislaiset muodostivat ihmiskunnan neljännen juurirodun. Nykypäivän ihmiset ovat viides juurirotu, joista pian amerikkalaisten avustuksella kehittyy kuudes juurirotu. Eteläamerikkalaisista kehittyy vielä viimeinen eli seitsemäs juurirotu.
Edgar Caycen teoria.
Amerikkalainen selvänäkijä Edgar Cayce käsitteli ”lukemuksissaan” usein Atlantista. Hänen mukaansa Atlantis oli henkisesti ja teknisesti korkea kulttuuri, jonka asukkaat olivat onnistuneet valjastamaan ydinenergian ja taitaneet lentämisen. Hänen mukaansa Atlantis oli tuhoutunut ydinonnettomuuksissa, joista toinen oli tapahtunut 28 000 eaa. ja viimeinen 10 014 eaa. Aavistaessaan kolmannen olevan tulossa atlantislaiset olisivat paenneet Egyptiin ja Keski-Amerikkaan. Egyptin ja Atlantiksen kanssakäymisestä Cayce mainitsee muun muassa seuraavaa: "”...tuohon aikaan atlantislaisia saapui maahan. He kulkivat edestakaisin, sillä tuona kapinallisena aikana monet yksilöt toimivat aktiivisesti Atlantiksella... Egypti oli valittu yhdeksi niistä paikoista, joihin aikakirjat noista toiminnoista sijoitettaisiin”" (275-38).
Cayce ennusti kesäkuussa 1940, että Atlantis nousisi Bahamasaarilla. "”Ensimmäisten osien joukossa nousevat Atlantiksesta Poseidia”". Cayce sanoi: "”Odottakaa sitä vuosina 1968 ja 1969, siihen ei ole pitkä aika!”". Tähän liittyen on mainittu, että eräät lentäjät havaitsivat vuonna 1968 Bahamasaarten Pohjois-Biminin rannikolta rakennuksilta näyttäviä hahmoja. Sukeltaessa löytyi vielä teitä, muureja ja pyramideja muistuttavia muodostelmia. Kuitenkin varsinaista tieteellistä tutkimusta on tehty hyvin vähän ja arkeologista vahvistusta sille, että ”Biminin tiet” olisivat jotakin muuta kuin luonnon muovaamia, ei ole pystytty esittämään.
Ior Bockin teoria.
Suomalaisen kirjailijan Ior Bockin mukaan sana Atlantis viittaa aikakauteen, ei paikkaan. Hän sijoittaa käsitteen syntytarinan Etelä-Suomeen, jossa hän väittää pienen ihmisyhdyskunnan eläneen jääkaudella Golfvirran ansiosta vihreänä pysyneellä maa-alueella. Taru jääkalotin ajasta (”alltlandis period”) on osa laajempaa Bockin perheen saagaa.
Samankaltaisia tarinoita.
Myytti onnellisesta ja vauraasta, mutta myöhemmin mereen hukkuneesta valtakunnasta tulee esiin monissa kulttuureissa (muun muassa kelttien Avalon ja Raamatun vedenpaisumuskertomus). Muun muassa baskit uskoivat olevansa Atlaintikan jälkeläisiä ja atsteekit uskoivat tulleensa idästä Aztlanin saarelta. Mahabharatassa mainitaan Atala-niminen saari, joka upposi läntiseen mereen suuren sodan seurauksena.
Atalan asukkaiden sanottiin olevan valkoisia ihmisiä, jotka eivät koskaan nuku tai syö". Herodotos kuvailee "Historiassaan" atlantteja hyvin samaan tapaan: ihmisiksi jotka "eivät koskaan uneksi tai syö mitään elävää".
Aaltoihin hukkuneen mantereen taru tunnettiin Keskivaltakunnan ajalla Egyptissä. Vanha tarina kertoi egyptiläisestä, joka oli laivamatkallaan haaksirikkoon jouduttuaan pelastunut oudolle saarelle. Saarella asui hyväntahtoinen kultainen lohikäärme, joka vei tämän kulkijan pesäänsä. Se kertoi, että saarella asui aikaisemmin 75 onnellista lohikäärmettä, joista vain yksi oli selvinnyt hengissä. Taivaasta pudonnut tähti oli polttanut muut yhden ollessa lentelemässä merellä. Lohikäärme ennusti, että pian saapuisi laiva joka pelastaisi kulkijan, mutta se sanoi myös: ”Et ole enää ikinä näkevä tätä saarta, sillä aallot nielevät sen”.
Intian valtameressä on väitetty olleen "Lemuria"-niminen manner, ja Tyynessämeressä "Mu".
Atlantis populaarikulttuurissa.
Atlantiksen myyttistä nimeä on käytetty laajalti populaarikulttuurissa, ja siitä on tehty muun muassa televisiosarjat "Triangle" ja "Stargate Atlantis" sekä useita elokuvia, viimeisimpänä piirretty "Atlantis – kadonnut kaupunki". Myös Indiana Jones pääsi Atlantiksen jäljille LucasArtsin tietokonepelissä Indiana Jones and the Fate of Atlantis vuonna 1992. Atlantista ja sen aarretta on etsinyt myös Ihmemies MacGyver vuonna 1994 valmistuneessa tv-elokuvassa "Lost Treasure of Atlantis.
Musiikissa Atlantiksen nimeä on käytetty myös ahkerasti muun muassa yhtyeiden ja levyjen nimissä, sekä Atlantis Records -levy-yhtiön nimessä. Helsinkiläinen jalkapalloseura kantaa nimeä Atlantis FC, ja vuonna 1985 lensi ensilentonsa Yhdysvaltain Atlantis-avaruussukkula.
Sarjakuvissa Atlantis esiintyy kotipaikkana kahdelle Yhdysvaltain tunnetuimmista supersankareista: Marvel-kustantamon Prinssi Namorille ja DC Comics-kustantamon Vesimiehelle. Molemmat ovat kotoisin Atlantiksesta ja sen nykyisiä kuninkaita sekä merenelävien herroja.
J. R. R. Tolkien muovaili "Silmarillionin" Akallabêth-kertomuksessa esiintyvän Numenorin saaren tarinan Atlantis-myytin pohjalta.
Sierra Entertainmentin tekemän pelin (2001) lisäosassa (2002) pystyy hallitsemaan atlantislaisia kaupunkeja.
Ensemble Studiosin tekemän pelin Age of Mythology (2002) lisäosassa issa (2003) on pelattavana atlantislaisten kansakunta.
Irrational Gamesin tekemän pelin BioShock (2007) tapahtumapaikka on Atlantiksesta inspiroitunut vedenalainen kaupunki Rapture, joka on rakennettu Atlantin valtameren pohjaan.


Tšetšenia.
Tšetšenia (,) eli Tšetšenian tasavalta (,) on Venäjän federaatioon kuuluva tasavalta.
Maantiede.
Tšetšenia sijaitsee Kaukasiassa, Venäjän eteläisessä liittopiirissä. Tšetšenian rajanaapurit ovat Stavropolin aluepiiri pohjoisessa, Dagestanin tasavalta idässä, itsenäinen Georgia etelässä ja Venäjän federaation Ingušian ja Pohjois-Ossetia-Alanian tasavallat lännessä.
Georgian vastainen raja kulkee korkealla Kaukasus-vuorilla.
Groznyssä kesät ovat lämpimiä ja talvet leutoja, sadetta saadaan varsin tasaisesti 5-8 päivänä kuukaudesta ympäri vuoden. Vuorokauden alin lämpötila on pakkasella joulukuusta maaliskuuhun, tammikuussa se on keskimäärin -6,2 astetta. Lämpimintä on heinäkuussa, jolloin keskimääräinen ylin lämpötila on yli 30 astetta.
Vuosia jatkunut sota on aiheuttanut alueella ympäristöongelmia. Vahingoittuneesta infrastruktuurista on valunut öljyä ja viemärivettä, jotka ovat pilanneet monia jokia. Pommitusten kohteista joutuneista laboratorioista ja teollisuuslaitoksista pelätään leviävän ympäristömyrkkyjä ja radioaktiivisia aineita. Aiemmin sankkoja metsiä on hakattu laittomasti ja hallitsemattomasti.
Historia.
Tšetšeenit muuttivat alueelleen Pohjois-Kaukasiaan 600-luvulla tai ennen sitä jostain etelästä. Islamin vaikutus levisi alueelle. Tšetšeenien hallintotapa oli demokraattinen, varsinaisia päälliköitä ei ollut. Maa oli hyvin metsäinen, mikä helpotti alueen puolustusta.
Vuoristolaisista tulee Venäjän alamaisia.
Venäjän vaikutus Kaukasiassa alkoi jo 1500-luvulla perustettua Tarkin 1559, missä ensimmäinen kasakka-armeija oli sijoitettuna 1587. Myöhemmin alue kuului Krimin kaanikuntaan, joka liitettiin Venäjään 1783. Venäläiset saapuivat Kaukasian alueelle Katariina Suuren aikana, jolloin Aleksandr Suvorov ja ruhtinas Grigori Potjomkin johtivat sotaretkiä syvälle Kaukasiaan. Kenraali Aleksei Jermolov perusti sarjan linnoituksia ns. Kaukasian linjalle turvaamaan Venäjän etupiiriä Osmanien valtakuntaa vastaan. Tšetšeeniheimojen vastarintaa johti 1834 imaamin arvonimen ottanut kansallissankari Šamil, joka loi ensimmäisen valtiomuodostelman alueelle. Hänet vangittiin ja karkotettiin 1859, jolloin Tšetšenia lasketaan liitetyksi Venäjän keisarikuntaan. Sodan myötä jopa 500 000 kaukasialaista karkotettiin Turkkiin ja Lähi-itään, ja tilalle muutti armenialaisia ja kasakoita.
Neuvostoliiton aikana.
Pohjois-Kaukasian tasavalta julistautui itsenäiseksi toukokuussa 1918 (syyskuusta 1919 Pohjois-Kaukasian emiraatti) ja taisteli brutaalin sodan valkokenraali Anton Denikiniä vastaan. Bolševikkien tukemat vuoriston tšetšeenit asettuivat punaisten puolelle ja jopa avustivat bolševikkivallan palauttamisessa alueelle. Denikinin tappion jälkeen Puna-armeija saapui Tšetšeniaan 1920 alussa ja tapahtui uusi kapina, nyt bolševikkeja vastaan, joka kukistettiin 1921 syksyllä.
Palkkiona yhteistyöstä luotiin marraskuussa 1922 tšetšeenioblasti, ja osana Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikka vuonna 1936 inguušioblastin kanssa siitä tuli osa Tšetšeeni-Ingušian autonomista sosialistista neuvostotasavaltaa. Pääasiassa maatalousvaltainen tasavalta taisteli pakkokollektivisointia vastaan ja 1937–1938 osana Stalinin puhdistuksia monet paikalliset kommunistijohtajat pidätettiin.
Toisen maailmansodan aikana Israilov ja Šeripov muodostivat kapinallishallituksen ja kesäkuussa 1942 vetosivat kansaan saksalaisten toivottamiseksi tervetulleiksi vieraina, jos he hyväksyisivät tasavallan itsenäiseksi. Josif Stalin siirrätytti tämän perusteella sodan jälkeen lähes koko väestön, 425 000 tšetšeeniä ja inguušia, maanpakoon Kazakstaniin. Yli neljännes tšetšeeneistä kuoli karkotuksen aikana. Tšetšeenit rehabilitoitiin ja heidän sallittiin palata kotiseuduilleen vuonna 1957 Stalinin kuoleman jälkeen. Tšetšeeni-Ingušusian ASNT perustettiin uudelleen 11. helmikuuta 1957. Vuonna 1959 väestönlaskennassa alueella oli 419 000 tšetšeeniä ja 1970 611 000 tšetšeeniä, 135 000 inguušia ja 336 000 venäläistä.
Tšetšenia itsenäistyy.
Marraskuussa 1990 Tšetšeeno-Ingušetian ASNT:n korkein neuvosto julisti maan suvereeniksi ja vaati osallistumista liitto- ja federaatiosopimuksiin Neuvostoliiton tasavaltojen tavoin. Samoihin aikoihin syntyi Tšetšeenikansan kansallinen kongressi. Kesällä 1991 kansalliskongressi sai johtajakseen entisen ilmavoimien kenraali Džohar Dudajevin, joka loi oman aseistetun kansalliskaartinsa ja alkoi suunnitella vallankaappausta Groznyissa.
Tasavallan kommunistijohtaja Doku Zavgajev tuki, tai ei ainakaan tuominnut elokuun 1991 vanhoillisten vallankaappausta Gorbatšovia vastaan. Kenraali Dudajevin kaarti valtasi parlamenttirakennuksen syyskuussa ja syrjäytti maan kommunistijohdon. Venäjän korkein neuvosto tuki Dudajevin toimia ja sen puhemies Ruslan Hasbulatov saapui Groznyihin julistamaan uudet vaalit. Vaalit järjestettiin muutaman viikon kuluttua sekavissa olosuhteissa. Vaalikampanja kesti vain kaksi viikkoa, ja se järjestettiin hätätilan alaisessa maassa. Myös ulkomailla olevat tšetšeenit saivat äänestää. Kuusi neljästätoista tasavallan alueesta kieltäytyi järjestämästä laittomana pitämiään vaaleja ja ne jätettiin ulkopuolelle, myös Venäjän kansanedustajain kongressi julisti vaalit laittomiksi. Dudajev voitti 27. lokakuuta 1991 ylivoimaisesti sekä presidentin, että parlamenttivaalit ja julisti maan itsenäiseksi 6. syyskuuta 1991. 6. marraskuuta 1991 Venäjän presidentti Jeltsin julisti maan hätätilaan lain ja järjestyksen palauttamiseksi.
Tšetšenian uusi perustuslaki 1992 julisti sen itsenäiseksi ja sekulaariksi valtioksi. Inguušien Ingušia erosi Tšetšeeni-Ingušian tasavallasta ja jäi Venäjän yhteyteen. Tšetšenian itsenäisyyden tunnustivat Georgian vallankaappauksella jo syrjäytetty hallitus ja Afganistan Taliban-liikkeen noustua valtaan 1996.
Uuden valtion hallintoa vastaan protestoitiin mielenosoituksin. Dudajev hajotti keväällä 1993 maan parlamentin ja kesäkuussa 1993 presidentillinen kaarti tappoi lähes 50 parlamentin hajotusta vastaan mieltään osoittanutta. Vuoden 1993 puolivälissä Dudajevin vastainen oppositio järjestyi sissiliikkeeksi ja pyysi keväällä 1994 apua Venäjältä laillisen järjestyksen palauttamiseksi. Marraskuussa 1994 Venäjän turvallisuuspalvelun tukemat sissijoukot yrittivät vallankaappausta.
Venäjän presidentti Boris Jeltsin korosti 27. joulukuuta puheessaan Tšetšenian johdon laittomuutta ja maan hajoamista aseistettujen joukkojen hallitsemiin alueisiin. Posti ei toiminut puoleentoista vuoteen, tietoliikenneyhteydet olivat poikki ja Venäjän eläkkeiden maksuun lähettämät varat menivät aseiden ostoon. Kahdeksan kuukauden aikana 1994 Groznyin alueella Pohjois-Kaukasian rautatiellä ryöstettiin 1700 tavaravaunua.
Venäjän armeija aloitti hyökkäyksen Tšetšeniaan joulukuussa 1994 ja valtasi helmikuussa 1995 Groznyin (katso: ensimmäinen Tšetšenian sota). Dudajev sai surmansa iskussa huhtikuussa 1996. Presidentin tehtäviä alkoi hoitaa Zelimhan Jandarbijev. Toukokuussa solmittiin tulitauko, mutta se ei pitänyt. Elokuussa 1996 sissit tunkeutuivat takaisin Groznyin keskustaan asti. Jeltsin nimitti kenraali Aleksandr Lebedin neuvottelemaan ja ensimmäinen sota päättyi Hasavjurtin rauhansopimukseen ja Venäjän vetäytymiseen. Kysymys maan itsenäisyydesta jätettiin 31. joulukuuta 2001 jälkeen.
Tammikuussa 1997 presidentiksi valittiin Aslan Mashadov. Hän vieraili Moskovassa, jolloin allekirjoitettiin lopullinen rauhansopimus. Elokuussa 1997 Mashadov ilmoitti oikeuslaitoksen siirtyvän islamilaiseen šaria-lakiin, mikä näkyi mm. julkisina teloituksina. Tammikuussa 1998 sissipäällikkö Šamil Basajev muodosti hallituksen. Hän erosi kuitenkin jo heinäkuussa. Suosionsa menettänyttä Mashadovia vastaan tehtiin lukuisia murhayrityksiä, maaliskuussa 1999 neljäs. Mashadov julisti kesäkuussa 1998 poikkeustilan kasvavan laittomuuden vuoksi. Joukko entisiä sissijohtajia julisti oman hallituksensa islamilaisen lain mukaan ja vaati Mashadovia eroamaan. Maaliskuussa 1999 Venäjän lähettiläs Tšetšeniaan, kenraali Gennadi Špigun kaapattiin Groznyin lentokentältä ja hänen ruumiinsa löydettiin vuoden kuluttua. Vuoden 1999 aikana Tšetšenian ja Venäjän rajalla tapahtui lukuisia aseellisia yhteenottoja. Aseistetut jengit kaappasivat satoja ulkomaalaisia ja Venäjän kansalaisia kahden vuoden aikana.
Jälleen Venäjän osaksi.
Toinen Tšetšenian sota alkoi 1999. Syynä oli Basajevin naapuritasavaltaan Dagestaniin johtama hyökkäys ja noin 300 kuolonuhria vaatineet kerrostaloräjäytykset elo–syyskuussa 1999 Moskovassa ja Dagestanissa. Venäjän lehdistö syytti iskuista tšetšeenikapinallisia ja he puolestaan Venäjää. Sota alkoi 1. lokakuuta 1999 ilmaiskuilla joilla Venäjän armeija vältti ensimmäisen sodan raskaat miestappiot. Mm. NATO tuomitsi raskaan voimankäytön siviilejä vastaan, vaikka tukikin Venäjän oikeutta säilyttää maan alueellinen yhtenäisyys. Venäjän liityttyä Yhdysvaltain johtamaan terrorismin vastaiseen sotaan kansainvälinen arvostelu väheni.
Noin 217 000 ihmistä pakeni tasavallasta, valtaosa Ingušiaan. Kahdessa Tšetšenian sodassa kuoli valtioneuvoston puhemiehen Taus Džabrailovin mukaan noin 160 000 ihmistä. Lukema on korkeampi kuin esimerkiksi ihmisoikeusjärjestö Memorial aikaisemmat arviot. Näistä 30 000–40 000 on etnisesti tšetšeenejä. Toisaalta separatistijohtaja Aslan Mashadovin mukaan viidennes tšetšeeneistä, eli 200 000 henkeä olisi kuollut.
Kesäkuussa 2000 Venäjä nimitti tasavallan johtoon entisen imaami Ahmad Kadyrovin. Kaikki paitsi raskaimpiin rikoksiin syyllistyneet taistelijat armahdettiin 1999 alkaen ja osa liittyi liittovaltion ja Kadyrovin yksityisiin joukkoihin. Ihmisoikeusjärjestöt esittivät huolensa ihmisoikeusrikkomuksista, mukaan lukien kidutuksesta ja laajoista pidätyksistä.
Maaliskuussa 2003 järjestettiin peruslain hyväksynyt kansanäänestys, jossa ilmoitettujen tietojen mukaan 95 % kannatti pysymistä osana Venäjää äänestysprosentin ollessa 89,5 %. Äänestys oli luultavasti järjestetty, mutta myös riippumattomien tarkkailijoiden mielipidemittausten mukaan 62 % äänesti ja näistä 91 % kannatti Tšetšenian pysymistä osana Venäjää. Venäjän osaksi jäämisen kannatus sai pontta ilmeisen runsaskätisestä liittovaltion avusta maan infrastruktuurin uudelleenrakentamiseen. Separatistit eivät luonnollisesti hyväksyneet äänestyksen tulosta ja monia äänestyspaikkoja, kuten kouluja tulitettiin.
Lokakuussa 2003 järjestetyssä presidentinvaalissa yli 80 % äänistä sai entinen uskonnollinen johtaja ja separatisti Ahmad Kadyrov, joka kuitenkin siirtyi Venäjän puolelle. Hänelle ei ollut merkittäviä vastaehdokkaita ja vaalit järjestettiin jälleen sotatila-alueella. Kadyrov tapettiin pommilla 9. toukokuuta 2004. Elokuussa 2004 presidentiksi valittiin yli 70 %:n ääniosuudella Alu Alhanov. Ahmad Kadyrovin poika Ramsan Kadyrov toimi aluksi varapääministerinä isänsä surman jälkeen ja johtaa omia asejoukkojaan.
Vielä elokuussa 2005 Taus Džabrailovin mukaan tasavallassa toimi noin 1 000 kapinallista, joita tuki 100–150 ulkomaalaista taistelijaa.
Tšetšeenien vastarintaliike on ilmeisesti hiipumassa yli 7 000 taistelijan jätettyä aseensa ja palattua siviilielämään. Pääministeri Ramzan Kadyrovin mukaan militanttiryhmiä maaliskuussa 2006 ei enää ollut toiminnassa. Samalla vastarintaliike on radikalisoitunut, ja sen johtoon ovat tulleet kansallista vapautusta ajavien sijaan radikaali-islamistit, joiden tavoitteena on koko Pohjois-Kaukasian kattava islamilainen valtio. Separatistit ovat samalla menettäneet tukensa ja ajautuneet taloudellisiin ongelmiin.
Venäjä julisti tilanteen rauhoittuneen vuoteen 2009 mennessä niin paljon, että se saattoi lopettaa sotilastoimet kapinallisia vastaan. Yksittäisiä iskuja on tapahtunut senkin jälkeen.
Politiikka.
Tšetšenia on Venäjän federaation tasavalta, sen perustuslaki astui voimaan 2. huhtikuuta 2003 23. maaliskuuta järjestetyn kansanäänestyksen jälkeen. Yli 70 prosenttia Tšetšenian asukkaista kannattaa pysymistä osana Venäjän federaatiota, myös Venäjää arvostelevien tahojen järjestämissä kyselyissä.
Ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Ahmad Kadyrov, entinen separatistinen sotapäällikkö, jonka separatistit tuomitsivat petturiksi. Kadyrov sai 83 % äänistä kansainvälisesti tarkkaillussa vaalissa 5. lokakuuta 2003. Kaikki eivät hyväksyneet vaalin tulosta, ja syyttivät Venäjän armeijan sotilaita äänestäjien pelottelusta ja vaaliuurnien väärentämisestä. Hänellä ei myöskään ollut merkittäviä vastaehdokkaita. Kadyrov murhattiin pommilla 9. toukokuuta 2004 Grozyin stadionilla voitonpäivän juhlallisuuksien yhteydessä. Iskussa sai surmansa 12 yhteensä ja 56 loukkaantui. Kadyrovia vastaan oli tehty tusina murhayrityksiä jo aiemmin.
Uusi presidentinvaali suoritettiin 29. elokuuta 2004. Alu Alhanov, entinen sisäministeri sai 74 % äänistä 85,2 % äänestysaktiivisuudella. Alhanov oli Kremlin tukema ehdokas. Tarkkailijat, mukaan lukien Yhdysvaltain sisäministeriö ja Helsinki-ryhmä kritisoivat merkittävän vastaehdokkaan, liikemies Malik Saidullajevin ehdokkuuden eväämistä korkeimmassa oikeudessa. Vaalia valvoivat IVY ja Saudi-Arabia, länsimaiset tarkkailijat eivät osallistuneet kutsusta huolimatta. Alu Alhanov siirrettiin Moskovaan varaoikeusministeriksi 15. helmikuuta 2007, jolloin Ramzan Kadyrov siirtyi hoitamaan tointa.
Vaaleilla valitun hallituksen lisäksi maassa on itse itsensä valtaan asettanut separatistinen hallitus, joka pitää Tšetšeniaa itsenäisenä valtiona nimellä Itškerian tšetšeenitasavalta. Tätä hallintoa ei tunnusta mikään hallitus, mutta jotkin Euroopan ja arabimaat ovat antaneet sen jäsenille turvapaikkoja, huolimatta Venäjän vaatimuksesta luovuttaa sen terroristeiksi syytetyt jäsenet. Tämän hallituksen presidentti on Doku Umarov ja ulkoministeri Iljas Ahmadov. Aslan Mashadov valittiin 27.1.1997 pidetyissä ETYJin ja EN:n valvomissa vaaleissa Itškerian presidentiksi. Mashadov sai 63,8 % äänistä. Hänen kauttaan jatkettiin, koska sodan aikana ei voitu järjestää uusia vapaita vaaleja. Hän ei voinut osallistua vuoden 2003 vaaleihin separatistipuolueen ollessa kielletty ja ollessaan syytettynä terrorismista Venäjällä. Mashadov pakeni toisen Tšetšenian sodan edellä etelään separatistien hallitsemille alueille maan eteläosiin, ja 8. maaliskuuta 2005 venäläisviranomaiset ilmoittivat tämän kuolleen venäläisjoukkojen hyökkäyksessä Tolstoi-Jurtin kylään Groznyin pohjoispuolella. Väliaikaiseksi presidentiksi nimitettiin kansainvälisesti lähes tuntematon šeikki Abdul-Halimin nimeä käyttävä korkeimman šaria-oikeuden puheenjohtaja, joka on syntynyt Tšetšeniassa Argunin kaupungissa. Todellisen vallan uskottiin kuitenkin siirtyneen komentaja Abdallah Shamil Abu Idrisille, joka tunnetaan kansainvälisesti paremmin nimellä Šamil Basajev. Basajev kuoli kahden kilometrin päässä Ekaževon kylästä Nazranin piirissä Ingušiassa räjähdyksessä 9. ja 10. heinäkuuta 2006 välisenä yönä erikoisoperaatiossa räjähteillä lastatun Kamaz-kuorma-auton räjähtäessä.
Talous.
Tšetšenian tärkein luonnonvara on öljy. Öljyvarat ovat paljolti venäläisen Rosneft-yhtiön hallussa. Tuotanto oli 800 000 tonnia vuonna 2011. Vuonna 2012 maa ilmoitti kutsuvansa azerbaidzanilaiset etsimään uusia öljylähteitä hiipuvien tilalle.
Maamiinat haittaavat maa- ja metsätaloutta. Vuonna 2012 aloitettiin miinanraivaus, jonka tvoitteena on puhdistaa 500 hehtaaria peltoja ja 8000 hehtaaria talousmetsää. Raivaus etenee hitaasti. Ennen sotaa vihannesten viljely kasvihuoneissa oli tärkeä tulonlähde, mutta infratruktuuria tuhoutui sodassa.
Ennen vuonna 1994 alkanutta sotaa Severnin lentokenttä oli Kaukasuksen suurin. Ensimmäinen kansainvälinen lento 15 vuoden tauon jälkeen lähti sieltä 2009 vieden pyhiinvaeltajia Saudi-Arabiaan.
Myös rautatiet vaurioituivat sodassa, mutta ensimmäinen juna viiden vuoden tauon jälkeen kulki Groznystä Moskovaan vuonna 2004. Junamatka kestää 48 tuntia.
Väestöjakauma.
Suurin osa tšetšeeneistä on sunni-muslimeja, johon uskoon kansa kääntyi 1500–1700-luvuilla. Neuvostoliiton loppuvaiheissa maassa oli 23 % venäläisiä (269 000 1989). Suurin osa venäläisväestöstä on paennut maasta sotien vuoksi ja 1990-luvun lopussa noin 60 000 oli jäljellä.
Viralliset kielet ovat tšetšeeni ja venäjä. Tšetšeenin kieli kuuluu pohjois-keskiseen kaukasialaiseen kieliryhmään jonka sukulaiskieliä ovat inguuši ja batsb.
Väestönkasvu on nopeaa, ja väestö on keskimäärin yksi nuorimpia Venäjällä.
Kulttuuri.
Koska tšetšeenin kirjoittaminen yleistyi vasta 1900-luvun alussa kirjallinen perinne on säilynyt suullisena kansantaruissa.
Tšetšenialainen runoilija Ruslan Akhtakhanov julkaisi isänmaallisia runoja ja toimi professorina Moskovassa. Hänet surmattiin vuonna 2011.
Ruokavalioon kuuluu paljon lampaanlihaa ja vihanneksia.
Kielitoimiston ohjeiden mukaan Tšetšenia on kirjoitettava š-kirjaimilla, eikä š-kirjainta tule kirjoittaa esimerkiksi "sh".
Ratsastus ja paini ovat perinteisiä urheilulajeja.
Aiheesta muualla.
Tsetsenia


Jorma Ollila.
Jorma Jaakko Ollila (s. 15. elokuuta 1950 Seinäjoki) on suomalainen yritysjohtaja, Shellin ja Nokia Oyj:n hallitusten osa-aikainen puheenjohtaja ja huomattava suomalainen talousvaikuttaja. Hänen ollessaan Nokian toimitusjohtajana vuosina 1992–2006 yhtiö nousi maailman johtavaksi ja suurimmaksi matkapuhelinyhtiöksi.
Koulutus.
Jorma Ollila oli suvussaan ensimmäinen, joka hankki yliopistokoulutuksen. Ollila asui nuoruudessaan Kurikassa, jossa hän kävi kansakoulun. Hän aloitti lukio-opiskelun Vaasan lyseon lukiossa, mutta suoritti kansainvälisen ylioppilastutkinnon apurahan turvin walesilaisessa United World College-koulussa, Atlantic Collegessa, jonka jälkeen hän opiskeli Helsingin yliopistossa valtiotieteen maisteriksi pääaineenaan kansantaloustiede ja suoritti London School of Economicsissa (LSE) MSc-tutkinnon taloustieteessä. Lisäksi Ollila opiskeli Teknillisessä korkeakoulussa diplomi-insinööriksi teknillisen fysiikan koulutusohjelmassa.
Opiskeluaikanaan Ollila oli mukana opiskelijapolitiikassa ja toimi Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajana kahden vuoden ajan. Hän oli opiskelujensa välissä myös Suomen Keskustan kansainvälisten asioiden sihteerinä. Nuorena Ollila oli myös Luonto-Liiton jäsen ja partiolainen.
Armeijassa Ollila oli reserviupseerikoulun oppilaskunnan puheenjohtajana kurssilla 162. Sotilasarvoltaan hän on reservin kapteeni.
Ura.
Ollila työskenteli valmistuttuaan rahoitusalalla amerikkalaisessa Citibankissa, ensin Lontoossa ja sitten Helsingissä.
Vuonna 1985 Ollila siirtyi Nokian palvelukseen hoitamaan kansainvälisiä rahoitusoperaatioita. Ollilan näytöt vakuuttivat, ja pääjohtaja Kari Kairamon organisaatiouudistus nosti Ollilan rahoitusjohtajaksi ja Nokian johtokuntaan vuonna 1986. Matkapuhelinliiketoimintoja (nyk. Nokia Mobile Phones) Ollila nimettiin vetämään vuonna 1990. Nokian hallitus nosti Ollilan Nokian toimitusjohtajaksi vuonna 1992 ja samalla yhtiössä luovuttiin kahden johtajan (pääjohtaja ja toimitusjohtaja) järjestelmästä. Tämä tehtiin pääosin Jorma Ollilan aloitteesta. Pääjohtajana ja hallituksen puheenjohtajana hän toimi 1999–2006.
Jorma Ollilan kaudella Nokia keskittyi telekommunikaatioon ja karsi ja myi kaikki muut liiketoiminnot pois. Voimakkaassa keskittymisessä oli suuria riskejä, mutta GSM-standardin läpilyönti maailmalla yhdessä Nokian onnistumisen ja muutamien hyvien lippulaivatuotteiden (esimerkiksi 2110 -puhelin) veivät Nokian 1990-luvulla kasvuun. Nokiasta tuli näin maailman mittakaavassakin iso yhtiö.
Historioitsija Martti Häikiö on verrannut Ollilan johtamistyyliä sinfoniaorkesterin kapellimestariin, joka samalla on kuin sooloviulisti. Ollila piti yllä tasapainoa ja veti yhtiötä kohti olennaisia tavoitteita. Hän ei panostanut edeltäjänsä tapaan karismaattiseen johtajuuteen, vaan käytti valtaansa harkitusti, analyyttisesti ja laajoja sosiaalisia verkostoja hyödyntäen. Syvällisen rahoitusmarkkinaymmärryksensä vuoksi hän osasi käsitellä sijoittajasuhteita.
Ollila jätti Nokian pääjohtajan tehtävät 1. kesäkuuta 2006.
Ollilan seuraajaksi Nokian pääjohtajaksi nimitettiin Olli-Pekka Kallasvuo. Ollila vaikutti Nokian hallituksen puheenjohtajana nimitykseen taustalla.
Yhteiskunnallinen vaikuttaminen.
Ollila harkitsi presidenttiehdokkuutta vuonna 1999 silloisen kokoomuslaisen valtionvarainministerin Sauli Niinistön pyynnöstä.
Ollila on jälleen esillä koskien vuoden 2012 presidenttiehdokkuutta. Hänelle avattiin valitsijamiesnimilista 20 000 allekirjoituksen keräämiseksi ja presidentinvaaleihin osallistumisen mahdollistamiseksi. Lopulta hän ei kuitenkaan asettunut ehdolle.
Alkuvuodesta 2012 liikenneministeri Merja Kyllönen kutsui Jorma Ollilan asettamansa tiemaksutyöryhmän puheenjohtajaksi.
Hallituspaikat.
Nokia-konsernin ulkopuolisina luottamustehtävinä Ollilalla on Bilderberg-ryhmän johtoryhmän jäsenyys, Fruugo Oy:n ja UPM-Kymmene Oyj:n hallitusten jäsenyys ja hallituksen varapuheenjohtajuus. Lisäksi hän on The European Round Table of Industrialistin puheenjohtaja.
Ollila toimi Fordin hallituksessa vuosina 2000–2008. Lokakuussa 2008 Ford valitteli markkinavalvoja SEC:lle lähetetyssä tiedotteessa, ettei Jorma Ollila pysty käyttämään riittävästi aikaa yhtiöön ja Ollila lähtikin yhtiön hallituksesta.
Ollila valittiin kansainvälisen öljy-yhtiö Shellin hallituksen puheenjohtajaksi, ja hän aloitti tehtävässä 1. kesäkuuta 2006. Ollila on ensimmäinen Alankomaiden ja Britannian ulkopuolelta tullut henkilö Shellin yrityksen johdossa. Ollilan mukaan Shellin hallituksen puheenjohtajuus vie hänen aikaansa noin puolet viikosta.
Ollila toimii myös Elinkeinoelämän Valtuuskunnan (EVA) ja Elinkeinoelämän Tutkimuslaitoksen (ETLA) hallitusten ja valtuuskuntien puheenjohtajana. Näissä tehtävissä hän toimii osaksi yhteiskunnallisen keskustelun herättelijänä.
Ollila on Helsingin yliopiston hallituksen jäsen.
Perhe.
Ollila on naimisissa valtiotieteen maisteri Liisa Ollilan kanssa. Liisa Ollila on työskennellyt virkamiehenä, mutta ylennettiin sosiaali- ja terveysministeriön kansainvälisten asioiden toimiston päälliköksi toukokuussa 2007. Heillä on kolme lasta. Jorma Ollila asuu Espoon Westendissä. Ollilat ostivat vuonna 2000 Nastolan Uudestakylästä Toivonojan kartanon.
Kunnianosoituksia.
Jorma Ollila on valittu Pekingin kunniakansalaiseksi 2002, ja hän on vastaanottanut Suomen lisäksi kunniamerkkejä Britanniasta (CBE), Puolasta, Saksasta, Unkarista ja Virosta.
Hän on valtio-opin kunniatohtori Helsingin yliopistossa, tekniikan kunniatohtori Teknillisessä korkeakoulussa ja kauppatieteiden kunniatohtori Vaasan yliopistossa sekä kunniatohtori LSE:n Political Sciencessa. Lisäksi hän on kunniajäsen IEEE:ssä.
Ollilalle on myönnetty Suomen Leijonan suurristi vuonna 2005 ja Suomen Valkoisen Ruusun 1. luokan komentajamerkki vuonna 1996.
Jorma Ollila ei ole halunnut, että hänelle haetaan vuorineuvoksen arvonimeä.


Kaukasus.
Kaukasus on 1 100 kilometriä pitkä vuorijono Itä-Euroopassa ja Länsi-Aasiassa Mustanmeren ja Kaspianmeren välissä. Vuoristoa ympäröivää aluetta kutsutaan Kaukasiaksi. Kaukasus koostuu kahdesta vuorijonosta, pohjoisemmasta Suur-Kaukasuksesta ja eteläisemmästä Vähä-Kaukasuksesta. Joidenkin lähteiden mukaan niiden välissä kulkee Aasian ja Euroopan välinen raja. Raja myötäilee Kura-jokea idästä länteen Suramin solaan saakka, josta se jatkuu Qvirila-jokea ja sen laskujokea Rionia pitkin länteen.
Suur-Kaukasus ulottuu Tamanin niemimaalta Asovanmeren ja Mustanmeren välissä Absheronin niemimaalle Bakun kaupungin lähistöllä Kaspianmeren rannalla. Vuoristo on melko kapea, päistään vain noin 160 km. Suur-Kaukasuksella vuorenrinteet ovat loivemmat kuin Vähä-Kaukasuksella.
Kokonaisuudessaan vuoristossa on yli 2 000 jäätikköä, joista 70 % sijaitsee viileämmän Suur-Kaukasuksen rinteillä. Pysyvä lumipeite on vain korkeimmilla huipuilla, joista korkein on Elbrus (5 642 metriä).
Kreikkalaisessa mytologiassa Kaukasus oli yksi maailmaa kannattelevista pilareista. Zeus kahlitsi sen rinteille Prometheuksen. Roomalainen runoilija Publius Ovidius Naso sijoitti Kaukasuksen skyyttien maahan ja kuvaili sitä kylmäksi ja kiviseksi vuoreksi ja nälän tunnusmerkiksi.


Kaukasia.
Kaukasia on alue Aasian ja Euroopan rajalla, Mustanmeren ja Kaspianmeren välillä. Pohjoisessa alue rajoittuu Manytšin laaksoon ja etelässä Turkkiin ja Iraniin. Kaukasia jakautuu kahteen osaan, Etelä-Kaukasiaan ja Pohjois-Kaukasiaan. Kaukasiassa virtaavia suuria jokia ovat etelässä Rioni ja Kura, ja pohjoisessa Kuban sekä Terek.
Nimensä Kaukasia on saanut Kaukasus-vuoristosta. Alueen maat ja kansat ovat varsin erilaisia uskonnoiltaan ja kieliltään, mikä on johtanut moniin konflikteihin. Alueella puhutaankin yli 40 erilaista kieltä; katso "kaukasialaiset kielet".
Historia.
Vuonna 1918 alueelle perustettiin Transkaukasian federaatio, joka kuitenkin nopeasti hajosi jäsenvaltioiden keskinäisten kiistojen vuoksi. Neuvostoliittoon liitettiin 1922 Transkaukasian sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta, josta vuonna 1936 muodostettiin Armenian, Azerbaidžanin ja Georgian sosialistiset neuvostotasavallat.
Neuvostoliiton hajotessa 1991 Tšetšenia julistautui itsenäiseksi Venäjästä, mutta se liitettiin takaisin Venäjään toisen Tšetšenian sodan jälkeen. Armenia ja Azerbaidžan kiistelevät Vuoristo-Karabahin alueesta, joka on Armenian miehittämä Azerbaidžanin osa, jossa asuu lähinnä armeeneja.


Hajontaluku.
Hajontaluku on tilastotieteessä aineiston vaihtelun eli hajonnan mitta. Hajontaluku on reaaliluku, joka saa suuren arvon kun aineistossa on paljon vaihtelua. Jos aineistossa ei ole vaihtelua eli havainnot ovat samoja, saa se arvon nolla.
missä "X" on satunnaismuuttuja ja "μ" on sen odotusarvo. Keskihajonta on siis varianssin neliöjuuri. Keskihajonta kuvaa keskimääräistä poikkeamaa odotusarvosta. Sen etu varianssiin verrattuna on, että se on helppo tulkita, koska keskihajonnan asteikko vastaa mittausten asteikkoa.
Äärellisen joukon formula_5 keskihajonta on
Otoskeskihajonta.
Otoksen formula_8 keskihajonnan harhaton estimaatti eli otoshajonta on
Kun luvut formula_10 ovat satunnainen otos isommasta joukosta "Y", luku formula_11 on harhaton estimaatti joukon "Y" keskihajonnasta. Intuitiivisesti tämä selittyy sillä, että otoskeskiarvo formula_12 poikkeaa joukon "Y" todellisesta keskiarvosta otoksen suuntaan, mikä tuottaisi keskihajonnan (formula_11 yllä) kaavaan liian pienen osoittajan, mutta yhdellä pienennetty nimittäjä kompensoi tämän harhan ja näin saadaan mahdollisimman hyvä estimaatti perusjoukon "X" keskihajonnasta.
Jos käytettävissä olisi joukon "Y" todellinen keskiarvo eikä vain otoksesta formula_10 laskettua otoskeskiarvoa formula_12, nimittäjässä pitäisi olla "n" kuten yleensäkin keskihajonnan kaavassa.


Trance.
Trance on elektronisen tanssimusiikin tyylilaji, joka kehittyi Euroopassa 1990-luvun alussa housen ja teknon vaikutuksesta. Se on muihin elektronisen tanssimusiikin tyylilajeihin verrattuna usein huomattavasti melodisempaa. Aikaisemmat vaikutteet tulivat 80-luvun loppupuolen brittiläisestä acid-housesta. Tyylin synnyinmaana pidetään Saksaa, varsinkin Frankfurtin kaupunkia. Alan pioneereina tunnetaan Oliver Lieb, Sven Väth sekä DJ Dag, jotka kaikki toimivat useilla eri taiteilijanimillä tuottaen lukuisia merkittäviä kappaleita.
Ensimmäisenä virallisesti puhtaana trance-kappaleena pidetään Age of Loven samannimistä debyyttisingleä vuodelta 1990. Varhaisella trancella on paljon yhteistä technon kanssa tempon ja rytmisen rakenteen suhteen, lisäten mukaan melodisia elementtejä, joita lainailtiin silloisesta Euroopassa vallinneesta house-tyylistä. 90-luvun puolivälissä muodostuneet progressiivinen sekä uplifting trance popularisoivat tyylin suurempien massojen suosioon, lisäten mukaan usein naisvokaaleja, muuten hyvin instrumenttivoittoiseen tanssimusiikkiin. Tämän seurauksena musiikkitapahtumat siirtyivät pienistä tehdashalleista suuriin kaupallisiin klubeihin ja esiintymisareenoihin.
Trance-musiikissa käytetään lähes poikkeuksetta 4/4-tahtilajia. Tyyli muodostuu usein melodioiden kautta, joiden luomaa tunnetilaa monesti ylikorostetaan. Kestoiltaan kappaleet vaihtelevat viidestä kymmeneen minuuttiin. Useimmiten rakenne perustuu hitaaseen kehittelyyn ja energian kasvattamiseen, joita korostetaan tuomalla mukaan uusia elementtejä kappaleen kehittyessä. Myös erilaisilla rumpufilleillä ja breakdown-osuuksilla on suuri merkitys voimatasojen kasvattamisessa tai vähentämisessä. Kappaleiden tempo on yleensä 130–152 iskun välillä, riippuen mikä lukuisista eri alatyyleistä on kyseessä.


EBM.
EBM on lyhenne sanoista electronic body music. Musiikkityyli on 1980-luvulla syntynyt yhdistelmä elektronista tanssimusiikkia ja industrialia. Luonteenomaista sille on kolkko, synkkä äänimaailma. Nykyään EBM-muusikot suosivat myös efektejä, jotka tekevät lauluäänestä lähes tunnistamatonta ja entistä vihaisemman kuuloista. Joskus EBM:ää onkin sanottu "vihaisen miehen teknoksi". Musiikkityyli lasketaan usein myös goottimusiikin lähisukulaiseksi. Termiä EBM käytti ensi kerran belgialainen Front 242.


Synthpop.
Synthpop eli syntikkapop tai synapop on 1980-luvulla suosiossa ollut elektronisen musiikin laji. Luonteenomaista sille ovat tarttuvat, yksinkertaisen melodiset kappaleet ja syntetisaattorisoundit. Joissain tapauksissa mukana saattoi olla syntetisaattoreiden lisäksi myös esimerkiksi sähkökitaroita.


Jaakko Iloniemi.
Jaakko Olavi Iloniemi (syntynyt 30. toukokuuta 1932 Helsingissä) on suomalainen diplomaatti ja talouselämän vaikuttaja. Hänen puolisonsa oli Helena Iloniemi


VNV Nation.
VNV Nation on englantilainen yhtye, jonka musiikki yleensä lasketaan EBM:ksi tai synthpopiksi. Yhtye kutsuu itse musiikkityyliään futurepopiksi. Yhtyeeseen kuuluvat Ronan Harris (laulu, sävellys, syntetisaattorit, ohjelmointi) ja Mark Jackson (ohjelmointi, rummut ja rumpukoneet). Lyhenne "VNV" yhtyeen nimessä tarkoittaa "Victory, not Vengeance" (suom. "Voitto, ei kosto").
Suomessa yhtye on vieraillut 28. lokakuuta 2007.


Led Zeppelin.
Led Zeppelin on englantilainen raskaan rockin yhtye, joka toimi aktiivisesti vuosina 1968–1980 ja on sen jälkeen esiintynyt muutamissa reunion-konserteissa. Led Zeppelinin bluespohjaista musiikkia luonnehditaan usein varhaiseksi metallimusiikiksi. Yhtyeen musiikillinen ilmaisu oli kuitenkin tyylillisesti hyvin laaja-alaista. Äänitemyynnin perusteella Led Zeppelin on maailman suosituimpia yhtyeitä: tähän mennessä sen albumeja on myyty yli 300 miljoonaa kappaletta.
Led Zeppelinin alkuperäisiä jäseniä olivat kitaristi Jimmy Page, laulaja Robert Plant; basisti, kosketinsoittaja John Paul Jones ja rumpali John Bonham. Yhtyeen aktiiviura päättyi välittömästi John Bonhamin kuoltua syyskuussa 1980. Yhtyeen tunnetuimpia ja suosituimpia kappaleita olivat muun muassa "Stairway to Heaven", "Black Dog", "Rock and Roll", "Immigrant Song", "Communication Breakdown", "Kashmir" ja "Whole Lotta Love".
Musiikkityyli.
Led Zeppelinin esikuvia olivat muun muassa Robert Johnsonin ja Muddy Watersin kaltaiset blueskitaristit. Creamin tapaan Led Zeppelin kuitenkin kehitti alusta saakka soundiaan perinteistä bluesrockia raskaammaksi ja sävellyksiään monipuolisemmiksi antaen näin merkittävää pohjaa heavy metal -tyylin synnylle. Yhtye kuitenkin seisoi uransa loppuun asti amerikkalaisen "juurimusiikin" perustuksella, jonka varaan se rakensi eklektisiä tyylisekoituksia.
Led Zeppelin sisällytti levyilleen muun muassa omaperäisiä rytmikokeiluja ja kelttiläisestä kansanmusiikista sekä arabialaisesta ja intialaisesta musiikista lainattuja elementtejä (esimerkiksi kappaleessa "Kashmir").
Led Zeppelin käytti joissakin esityksissään harvinaista Theremin-antennisoitinta.
Muodostaminen.
Led Zeppelinin alku voidaan jäljittää englantilaiseen blues-rock-yhtyeeseen The Yardbirdsiin. Jimmy Page liittyi The Yardbirdsiin vuonna 1966 korvatakseen basisti Paul Samwell-Smithin, joka oli päättänyt jättää yhtyeen. Pian Page vaihtoi bassosta soolokitaraan luoden kahden kitaristin duon yhdessä Jeff Beckin kanssa. Beck lähti lokakuussa 1966, ja The Yardbirds alkoi kyllästyä jatkuvaan keikkailuun ja äänittämiseen. Page halusi muodostaa superyhtyeen, johon olisivat kuuluneet hän ja Beck sekä The Whon rumpali Keith Moon ja basisti John Entwistle. Laulajaksi ajateltiin Steve Winwoodia ja Steve Marriottia. Yhtyettä ei koskaan muodostettu, vaikka Page, Beck ja Moon äänittivät vuonna 1966 kappaleen "Beck's Bolero", joka on Beckin vuoden 1968 albumila "Truth". Äänityssessiossa oli myös mukana basisti/kosketinsoittaja John Paul Jones, joka kertoi Pagelle olevansa kiinnostunut tekemään yhteistyötä hänen kanssaan.
The Yardbirds esitti viimeisen konserttinsa heinäkuussa 1968. Yhtye oli kuitenkin sitoutunut muutamaan konserttiin Skandinaviassa, joten rumpali Jim McCarty ja vokalisti Keith Relf oikeuttivat Pagen ja basisti Chris Drejan käyttämään The Yardbirdsin nimeä, jotta he voisivat täyttää yhtyeen velvoitteet. Page ja Dreja alkoivat koota uutta kokoonpanoa. Pagen ensimmäinen valinta laulajaksi oli Terry Reid, joka hylkäsi tarjouksen, mutta ehdotti sijaansa Robert Plantia, laulajaa West Bromwichista. Lopulta Plant hyväksyi tarjouksen ja suositteli vuorostaan rumpali John Bonhamia Redditchistä. Kun Dreja lähti projektista ryhtyäkseen valokuvaajaksi (hän otti myöhemmin kuvan, joka esiintyy Led Zeppelinin debyyttialbumin takana), John Paul Jones otti vaimonsa yllyttämänä yhteyttä Pageen.
Uusi yhtye soitti yhdessä ensimmäistä kertaa Lontoossa Gerrard Streetillä sijaitsevan levykaupan edessä. Page ehdotti, että he yrittäisivät soittaa rockabilly-kappaleen "Train Kept A-Rollin'", jonka on tehnyt kuuluisaksi Johnny Burnette. "Heti kun kuulin John Bonhamin soittavan," muisteli Jones, "tiesin, että tämä tulisi olemaan loistavaa... Me löimme tiimin lukkoon välittömästi." Vähän myöhemmin yhtye soitti P. J. Probyn albumilla "Three Week Hero". Albumin kappale "Jim's Blues" oli ensimmäinen studiokappale, joka sisälsi kaikki neljä jäsentä tulevasta Led Zeppelinisitä. Proby muisteli, "Viimeisenä päivänä meillä oli hiukan studioaikaa, joten minä vain kysyin yhtyettä soittamaan... He eivät olleet Led Zeppelin tuohon aikaan, he olivat The New Yardbirds ja heistä piti tulla minun bändini."
Yhtye sai päätökseen Skandinavian kiertueen The New Yardbirdsinä soittaen yhdessä ensi kerran suuren yleisön edessä Tanskassa 7. syyskuuta 1968. Yhtyeelle oli kuitenkin selvää, etteivät he aikoneet esiintyä Yardbirds-nimellä, joten palattuaan Skandinaviaan he päättivät vaihtaa nimensä.
Yhtyeen manageri Peter Grant sai uuden yhtyeen ennakkosopimuksella 200 000 dollaria Atlantic Recordsilta marraskuussa 1968, mkä on suurin tämän kaltaisen yhtyeen saama ennakkoraha. Atlantic oli levy-yhtiö, joka tunnettiin blues-, soul- ja jazzartisteistaan, mutta 1960-luvun lopussa se alkoi kiinnostua brittiläisistä progressiivista rockia soittavista yhtyeistä, ja allekirjoitti soopimuksen Led Zeppelinin kanssa edes soittamatta yhtyeelle.
Nimen alkuperä.
Led Zeppelinin alkuperäinen nimi oli The New Yardbirds, mikä viittasi Jimmy Pagen aikaisempaan yhtyeeseen The Yardbirdsiin. Tästä nimestä kuitenkin luovuttiin pian.
Led Zeppelinin nimi tarkoittaa englanniksi lausuttuna "lyijyistä ilmalaivaa" ("led" >). Nimi on tiettävästi peräisin The Who -yhtyeen rumpalilta Keith Moonilta. The Whon jäsenten keskinäisen eripuraisuuden vuoksi Moon ja saman yhtyeen basisti John Entwistle suunnittelivat uuden mullistavan yhtyeen perustamista: "a supergroup that would go down like a lead zeppelin". Tokaisu mukaili englantilaista sanontaa "lyijyilmapallon lailla putoamisesta" (Salvation Clubilla vuonna 1968 käyty keskustelu johti Led Zeppelinin perustamiseen. Perustaminen tosin tapahtui ilman Moonia ja Entwistleä, jotka päättivät pysyä The Whon jäseninä, vaikka myöhemmin ottivatkin itselleen täyden kunnian nimen keksimisestä. Sanasta "lead" ('lyijy') päätettiin pudottaa yksi a-kirjain yhtyeen managerin Peter Grantin neuvosta, koska yhdysvaltalaiset olisivat muuten ääntäneet yhtyeen nimen väärin, "liid".
Saksalainen von Zeppelinin suku yritti estää yhtyettä käyttämästä nimeä Led Zeppelin. Kööpenhaminassa 1970 pitämänsä konsertin alla yhtye joutui uudelleen suvun huomioon ja salanimeksi konserttiin keksittiin NOBS.
Albumit ja kappaleet.
Yhtyeen suosituimmat albumit ovat "Physical Graffiti", Led Zeppelin II ja nimeämätön "nelosalbumi". Kakkosalbumi sävellettiin ja nauhoitettiin suurimmaksi osaksi yhtyeen kiertueiden lomassa useissa eri studioissa, joita yhtye varasi aikataulujen salliessa.
Nelosalbumi äänitettiin Headley Grange -nimisessä vanhassa kartanossa Robert Plantin ja Jimmy Pagen haluttua rauhallisen paikan, jossa voi nauhoittaa kappaleet kaikessa rauhassa. Led Zeppelinin kappale "Black Dog" sai ehkä innoituksensa siitä, että yhtye tapasi nauhoitusten tauoilla seurata kartanon mustan koiran tekemisiä. Kansanmusiikkikokeilut ja akustiset soittimet ovat voimakkaimmin läsnä "Led Zeppelin III:"lla, jonka sävellystyöstä osan Page ja Plant tekivät Walesissa Bron-Yr-Aur-nimisessä paikassa sijaitsevassa mökissä yhtyeen pitäessä taukoa. "Houses of the Holy" -albumilla on taas funk- ja reggaevaikutteita. Yhtyeen myöhemmilläkin levyillä kuultiin erilaisia tyylikokeiluita.
Led Zeppelinin hitti "Whole Lotta Love" perustui blues-muusikko Willie Dixonin sävellykseen "You Need Love". Laulun säveltäjiksi kuitenkin ilmoitettiin Led Zeppelinin jäsenet. Dixon oli nostaa oikeusjutun, mutta asia selvitettiin Dixonin ja Led Zeppelinin jäsenten kesken. Uusintapainoksissa ja live-julkaisuilla Dixon on myös mainittu kappaleen säveltäjien joukossa. Eräät muutkin Led Zeppelinin kappaleet ovat vanhojen blues- ja folksävellysten kopioita tai mukaelmia. Kappale "Dazed and Confused" poiki vuonna 2010 oikeusjutun, kun Jack Holmes -niminen folkmuusikko väitti sitä itseltään varastetuksi.
Kappale "Stairway to Heaven" ansaitsee erityishuomiota kuuluisuutensa vuoksi. Se on usein äänestetty parhaimmaksi rock-kappaleeksi kautta aikojen (katso esimerkiksi Radiomafian top 500 -äänestys).
Led Zeppelin käytti ulkopuolista laulajaa vain kerran, akustisessa kappaleessa "The Battle of Evermore", jossa Sandy Denny duetoi Plantin kanssa.
Konsertit.
Konserteissaan Led Zeppelin esitti oman aikansa heavy metal -yhtyeiden tapaan pitkiä, joskus jopa yli 20-minuuttisia versioita kappaleistaan. Kappaleessa "Moby Dick" Bonham soitti hyvin pitkän rumpusoolon, jonka aikana muu yhtye poistui lavalta pitämään taukoa. Yhtyeen konsertit paisuivat yli kolmituntisiksi valon ja äänen spektaakkeleiksi, kun vielä 1960-luvulla alle tunnin kesto oli rock-konserteissa melkein sääntönä.
Yhtyeen suosio.
Led Zeppelinin arvostus ja suosio ovat vuosien mittaan kasvaneet, ja sitä pidetään nykyään yhtenä keskeisimmistä populaarimusiikin yhtyeistä. Levyistä etenkin neljä ensimmäistä sekä "Physical Graffiti" nauttivat kanonisoitua suosiota. Ilmestyessään nämä äänitteet saivat kuitenkin melko nuivaa kritiikkiä. Etenkään englantilaiset arvioijat eivät tahtoneet sulattaa ensin Yhdysvalloissa maineeseen noussutta yhtyettä. Yhdysvaltoihin suuntautuivat myös yhtyeen useimmat kiertueet ja lavaesiintymiset, ja etenkin etelävaltioissa se nautti suurta suosiota. Yhtye tuli tunnetuksi siitäkin, että se ei aluksi halunnut julkaista single-levyjä, joita pidettiin tuona aikana menestyksen edellytyksenä. Atlantic kuitenkin julkaisi singlejä Yhdysvaltain markkinoita varten.
Yhdysvalloissa Led Zeppelinin suosio on säilynyt korkeana näihin päiviin saakka. Yhtyeen levyjä on myyty maassa yli 110 miljoonaa kappaletta.
Taloudellinen menestys.
Liikemieskyvyistään tunnettu manageri Peter Grant runnoi Zeppelinin konserttipalkkiot uudelle tasolle. Kun aiemmin sääntönä oli ollut lipputulojen tasajako promoottorin ja esiintyjän kesken, ilmoitti Grant, että Led Zeppelin ei esiintyisi, ellei saisi 90 prosenttia potista. Järjestäjien ei auttanut kuin suostua. Toki yhtyeen esiintymispaikat olivat stadioneja ja suuria, jopa 20 000 katsojan sisähalleja, jotka mahdollistivat molempia osapuolia hyödyttävän keikkabisneksen. Yhtye pitikin tulisieluista manageriaan "viidentenä jäsenenään".
Taloudellisilla perusteilla Led Zeppelin vaihtoi myös levy-yhtiönsä Atlanticin itse perustamaansa Swan Song Recordsiin vuonna 1974.
Led Zeppelin vuoden 1980 jälkeen.
Bonhamin kuoleman jälkeen loput jäsenet on nähty samaan aikaan lavalla vain muutaman kerran. Vuonna 1985 yhtye kokosi rivinsä Bob Geldofin järjestämää Live Aid -konserttia varten. Yhtye soitti Philadelphiassa. John Bonhamin tilalla nähtiin kaksi rumpalia, Phil Collins ja Chic-yhtyeen Tony Thompson. Tätä konserttia ei ole muun Live Aid -materiaalin tavoin julkaistu, koska yhtyeen jäsenet pitävät sitä niin huonotasoisena. Toisen kerran yhtye kokosi rivinsä vuonna 1988 levy-yhtiönsä Atlantic Recordsin 40-vuotisjuhlakonserttia varten. Tässä konsertissa rumpalina oli John Bonhamin poika, Jason Bonham. Kolmannen kerran yhtye esiintyi yhdessä vuonna 1995, kun se valittiin Rock and Roll Hall of Fameen.
Page ja Plant tekivät kaksi yhteistä levyä 1990-luvulla, mitä jotkut halusivat pitää eräänlaisena Led Zeppelinin paluuna. John Paul Jones soitti mandoliinia ja pianoa Foo Fighters -yhtyeen tupla-albumilla "In Your Honour".
2000-luvun alkuvuosina yhtyeen aktiivisin jäsen oli Suomessakin yhtyeensä Strange Sensationin kanssa vieraillut Plant, jonka viimeisimmät soololevyt ovat saaneet myönteiset arvostelut.
Led Zeppelin ja venäläinen kapellimestari Valeri Gergijev saivat Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian vuosittain jakaman Polar Prize -musiikkipalkinnon vuonna 2006.
Yhtye järjesti yhden konsertin Lontoossa 10. joulukuuta 2007. Rumpalina oli John Bonhamin poika Jason Bonham. Huhuja liikkui myös konserttikiertueesta vuoden 2008 puolella. Tätä perusteltiin lukuisilla uusilla julkaisuilla niin levy-, kirja- kuin DVD-rintamallakin. Vuoden kääntyessä lopuilleen konserttihuhut siirsivät aikataulua vuoden 2009 puolelle. Sanottiin myös että yhtyeen kolme jäsentä ilman Plantia esiintyisivät jollakin toisella nimellä. Joulukuussa Robert Plant mainitsi kuitenkin, että hänellä on nyt muita suunnitelmia, eikä comeback-kiertue ole toteutunut.
Jason Bonhamin mukaan Bonham, Page ja Jones ovat säveltäneet joulukuisen konsertin jälkeen uutta musiikkia.
Elokuvat.
"Led Zeppelin – laulu jää pystyyn" (The Song Remains the Same) sai ensi-iltansa vuonna 1976. Lokakuussa 2012 sai ensi-iltansa vuoden 2007 paluukonsertin taltiointi Led Zeppelin: Celebration Day.
DVD:t.
Lokakuussa 2012 ilmestyy Led Zeppelin elokuva nimeltä Celebration Day.
Aiheesta muualla.
*


Hyväksymisvaalitapa.
Hyväksymisvaali on vaalitapa, jossa äänestäjä saa äänestää niin useaa ehdokasta kuin haluaa ja jossa voittaja on se ehdokas, joka saa eniten ääniä.
Hyväksymisvaali täyttää monotonisuuskriteerin, koska äänestäjän äänestäessä tiettyä vaihtoehtoa ei tämän vaihtoehdon sija voi ainakaan pudota. Hyväksymisvaali myös vähentää taktista äänestämistä, koska äänestäjällä ei ikinä ole hyvää syytä äänestää jotain ehdokasta äänestämättä myös niitä ehdokkaita, joista hän pitää enemmän.
Toisaalta hyväksymisvaalissa äänestäjälle saattaa tulla halu valehdella preferensseistään olemalla äänestämättä esimerkiksi toiseksi parhaana pitämäänsä vaihtoehtoa, mikäli se näyttäisi lopputuloksessa selvästi haastavan hänen parhaan vaihtoehtonsa.


Luostari.
Valamon luostarin pääkirkko Heinävedellä Etelä-Savossa
Luostari (, suljettu) on paikka, jonne voivat vetäytyä henkilöt, jotka haluavat keskittyä uskonnolliseen elämään. Miespuolisia luostarin pysyviä asukkaita kutsutaan yleensä munkeiksi ja naispuolisia nunniksi. Munkiksi tai nunnaksi tuleminen on suuri asia erityisesti luostaritoimintaa harjoittavissa kristillisissä kirkoissa ja vaatii sitoutumista.
Ortodoksisen munkkiluostarin johtaja on igumeni ja nunnaluostarin johtaja igumenia. Katolisen munkkiluostarin johtaja on apotti ja nunnaluostarin abbedissa. Noviisi on munkki- tai nunnaharjoittelija, joka vielä miettii, antaako koko loppuelämäänsä koskevan luostarilupauksen. Kristinuskon lisäksi luostarilaitos on buddhalaisuudessa, jossa munkit ovat buddhalaisuuden ydin.
Luostarien vetovoima ja niiden asukkaiden määrä on vaihdellut eri aikoina. Aiemmin on ollut kristittyjä luostareita, kuten ”Kappadokian luolat”, joissa asui yli 50 000 munkkia, ja loistokautenaan 30 000 munkkia majoittanut luostari Athos-vuorella Kreikassa. Nykyään luostarit ovat pienentyneet huomattavasti ja suurimmat niistä ovat buddhalaisia: Drepungin luostarissa Tiibetissä asui 15 000 munkkia ennen Kiinan hyökkäystä.
Luostarien synty.
Hellenismissä korostettiin hyvän ja pahan, henkisen ja aineellisen, vastakohtaisuutta. Tämä johti ajatukseen, jonka mukaan sielu on ruumista huomattavasti tärkeämpi. Tämän logiikan mukaan arvottomalla ruumiilla saa tehdä mitä vain. Tästä seurasi ääritapauksissa mässäilyä, juominkeja ja seksuaalista hurjastelua. Toisen samaan logiikkaan perustuvan ajatuksen mukaan ruumis täytyy kuolettaa. Tämä ajatus johti asketismiin, joskus jopa itsensäkiduttamiseen (ankara paasto, itsensä ruoskiminen). Kun tämä yhdistyi juutalaiseen perinteeseen sekä Uuden Testamentin seksuaalikielteisiin kohtiin, alkoi kristillinen luostarilaitos kehittyä.
Tämä prosessi voimistui kristinuskon tultua sallituksi valtion suosimaksi uskonnoksi Rooman valtakunnassa 310-luvulla. Useat kristityt alkoivat arvostella kirkon maallistumista. Tämä aiheutti uskonnollisen erottumisen tarvetta, ja monet vetäytyivät erakoiksi yksinäisyyteen harjoittaen asketismia, antautuen täysin hengelliseen elämään.
Luostarilaitoksen vaiheet.
Keskiajan munkki työssään luostarin käsikirjoitushuoneessa
300-luvulla erityisesti Egyptissä mutta myös Syyrian alueilla lama ja yhteiskunnallinen sorto saivat yhä useammat vetäytymään autiomaahan erakoiksi. Hiljalleen yksittäiset erakot muodostivat jumalanpalvelusyhteisöjä, ja alkoi syntyä suurempia erakkoyhdyskuntia. Pakomiosta (k. 346) pidetään varsinaisen luostarilaitoksen isänä: hän organisoi ja perusti askeettiyhteisön tradition mukaan vuonna 325. Munkkien tehtävänä olivat maanviljely, jumalanpalvelukset, rukous, raamatunluku ja mietiskely. Alkuaikoina munkit saivat yleensä pitää omaisuutensa ja jatkaa elämistään vaimonsa kanssa, toki selibaatissa.
Lännessä luostarijärjestelmä oli pitkään riippuvainen Rooman valtakunnan itäosista tulleista vaikutteista; Basileios Suuren luostarisääntö oli tunnettu ja arvostettu. Siitä oman versionsa kehitti muun muassa Augustinus, kun taas erityisesti Johannes Cassianus levitti luostarijärjestelmää egyptiläisten esikuvien mukaisena nykyisen Etelä-Ranskan alueelle.
Samaan perustaan nojaa lännessä sittemmin suurimman vaikutusvallan saanut Benedictus Nursialaisen (480 – 543) luostarisääntö. Säännöt määräsivät luostareita korostamaan käytännön työtä (”"Rukoile ja tee työtä"” – ”"Ora et labora"”). Luostarien tehtäviksi tulivatkin laupeudentyö ja sivistys.
Luostariin menevä lupautui elämään köyhyydessä, naimattomana ja kuuliaisena. Benediktiiniläisveljestö suhtautui alkuvaiheessaan erittäin vihamielisesti opilliseen sivistykseen, mutta parin sukupolven kuluttua alkoi kannustaa veljiä opintoihin ja henkiseen työhön. Luostarit toimivatkin merkittävinä vanhan sivistyksen tallettajina, vaikka eivät kyenneetkään tuottamaan uutta tietoa. Vuonna 1098 perustettiin uusi sisterssiläinen sääntökunta, joka keskittyi Keski- ja Länsi-Euroopan suurten erämaa-alueiden raivaukseen. Sisterssiläismunkit olivat taitavia rakentajia, insinöörejä ja metallurgeja, ja he rakensivat monia merkittäviä katedraaleja ja tekivät lukuisia keksintöjä. Tämän veljeskunnan sisarjärjestönä ja sotilaallisena siipenä toimi ristiretkiin osallistunut Temppeliherrain veljeskunta. Muita merkittäviä ristiretkiajan sotilaallisia veljeskuntia olivat Lähi-idässä toimineet Johanniitat eli hospitaliitat sekä Baltiassa toimineet kalpaveljet sekä heidän seuraajansa Saksalainen ritarikunta.
Kaupungistuminen keskiajalla johti uudenlaisten kerjäläisveljestöjen (erityisesti fransiskaanit ja dominikaanit) syntyyn. Samalla ne muodostivat vastareaktion vanhempien veljeskuntien rikkaudelle. Erityisen tiukasti köyhyyden valansa ottivat fransiskaanit, jotka olivat pitkään riidoissa paavin kanssa ja välttivät harhaoppisuustuomion vain taitavalla politiikalla. Naisille tarkoitettu äärimmäiseen köyhyyteen sitoutunut järjestö sai nimen klarissalaiset perustajansa Pyhän Claran mukaan. Kerjäläismunkistot eivät eristäytyneet ihmisistä syrjäseuduille, vaan asuivat ja toimivat erityisesti kaupunkeihin perustetuissa "konventeissa". Monet veljet kiersivät kaupungeissa ja maaseudulla saarnaamassa ja hankkivat elantonsa kerjäämällä. Kuitenkin erityisesti dominikaanit, "mustat veljet", harrastivat myös opillisen sivistyksen eri aloja ja heidän piiristään nousi keskiajan merkittävin länsimainen filosofi, (Pyhä) Tuomas Akvinolainen. Dominikaanit olivat myös inkvisition kantava voima. Keskiajan viimeiseksi merkittäväksi uudeksi sääntökunnaksi nousi Pyhän Birgitan perustama birgittalaisjärjestö, jonka luostareissa oli (tarkkaan eristetyt) mies- ja naisosastot abbedissan johdossa.
Uskonpuhdistus vaikutti voimakkaasti luostarilaitokseen, joka oli päässyt etääntymään alkuperäisestä tarkoituksestaan. Luostarit olivat saaneet huomattavaa taloudellista omaisuutta ja käyttivät monin paikoin merkittävää maallista valtaa. Erityisesti Italiassa munkkien ja nunnien elämäntavat olivat usein siveettömiä. Martti Luther oli itse augustinolaismunkki, mutta omien kokemustensa vuoksi tuomitsi selibaatin luonnonvastaisena ja vaati munkkiuden poistamista. Hän itse ja hänen oppilaikseen ryhtyneet nuoret papit menivät naimisiin. Uskonpuhdistus ei sinänsä vaatinut ehdottomasti luostarilaitoksen poistamista, mutta luostareiden toiminta muuttui taloudellisesti mahdottomaksi, kun uskonpuhdistuksen toteuttaneissa maissa luostarien suuri kiinteä ja irtain omaisuus otettiin valtiolle. Näin muun muassa Englannista, Pohjoismaista ja suuresta osasta Saksaa luostarit hävisivät.
Katolisen kirkon piiriin jääneissä maissa alkanut vastauskonpuhdistus kiinnitti huomionsa uskonpuhdistuksen esiin nostamiin epäkohtiin ja luostarikuria tiukennettiin. Uutena ilmiönä oli jesuiittain veljeskunta, josta tuli katolisen kirkon mahtavin työkalu. Jesuiitat alistuivat sotilaalliseen kuriin, kävivät läpi yli vuosikymmenen pituisen korkeatasoisen opillisen koulutuksen ja osasivat laajasti toiminta-alueensa kieliä. Samalla he olivat kuitenkin fanaattisen uskollisia paaville. Korkean sivistyksensä ja hyvien tapojensa ansiosta jesuiitat olivat suosittuja rippi-isiä ylimystön keskuudessa ja käyttivät merkittävää kulissien takaista valtaa. Tämä altisti heidät valistuksen ajan filosofien pilkalle ja vihamielisyydelle. Jesuiittaveljeskunta kiellettiinkin useissa maissa liberaalien hallitusten päästessä valtaan. Nykyään jesuiitat ovat katolisen kirkon suurin sääntökunta ja edustavat kirkon sisäistä, liberaalia oppositiota.
Luostarilaitoksen rekrytointipohjan muodosti pitkään kaksi merkittävää tekijää. Se tarjosi hyvän ”suojatyöpaikan” aatelisperheiden nuoremmille pojille, jotka eivät perineet maata. Nämä saatiin kunnialliseen tehtävään, jossa he eivät saaneet hankkia laillisia lapsia. Näin perintökysymykset helpottuivat. Samalla tavoin nunnaluostarit tarjosivat keinon päästä eroon ”ylimääräisistä” naisista. Toisaalta alemmille kansanluokille luostarilaitos tarjosi merkittävän väylän sosiaaliseen nousuun. Talonpojan poika saattoi kirkon piirissä kohota omien kykyjensä turvin hyvinkin korkealle, vaikka kaikkein korkeimmat asemat olivatkin yleensä aatelistaustaisten miesten hallussa.
Molemmat edellä kuvatut mekanismit ovat modernissa yhteiskunnassa menettäneet merkitystään. Nykyään luostarilaitos muodostaakin länsimaissa pikemminkin vaihtoehtokulttuurin kuin varsinaisen kulttuurin osan. Tämä on ollut erityinen ongelma katoliselle kirkolle, jonka pappien on noudatettava selibaattia.
Buddhalainen luostarilaitos.
Buddhalaiset luostarit syntyivät jo Buddhan aikana. Maallikkokannattajat lahjoittivat puistoja munkeille, ja niihin rakennettiin asumuksia. Buddhalainen kaanon eli Tripitaka ("kolme koria") on jaettu kolmeen osaan, joista yksi ("Vinaya Pitaka") käsittelee lähinnä luostarielämän ohjeita. Buddhalaisluostarissa munkit käyttävät huomattavan osan ajastaan meditointiin, joissakin koulukunnissa on jopa 14 tuntia ohjattua meditaatiota päivässä.
Luostarit Suomessa.
Katoliset luostarit
Ortodoksiset luostarit
Luterilaiset luostarit


Georgia.
Georgia (), aiemmin suomeksi Gruusia ja vuosina 1990–1995 Georgian tasavalta, on valtio Kaukasiassa Itä-Euroopan ja Aasian rajalla. Georgia rajautuu pohjoisessa Venäjään, etelässä Turkkiin, Armeniaan ja Azerbaidžaniin ja lännessä Mustaanmereen. Suuri Kaukasus kohoaa maan pohjoisrajalla. Georgian pääkaupunki on Tbilisi ja maassa asuu noin 4,6 miljoonaa henkeä. Maan suurin etninen ryhmä on georgialaiset, jotka muodostavat 83,8 prosenttia väestöstä (vuonna 2002).
Antiikin aikana Georgian aluetta hallitsivat kaksi kuningaskuntaa, Kolkhis ja Iberia. Niistä jälkimmäinen oli yksi ensimmäisistä kristinuskon virallistaneista valtioista 300-luvun alussa ja muodosti ytimen, jonka ympärille yhdistynyt Georgian kuningaskunta muodostui 1000-luvulla. Poliittisen, taloudellisen ja kulttuurisen kukoistuskauden jälkeen kuningaskunta taantui 1200-luvulla ja hajosi lopulta useiksi kuningas- ja ruhtinaskunniksi 1500-luvulla. Kolme vuosisataa kestäneen osmanien ja Persian valtakuntien hegemonian jälkeen Georgia liitettiin Venäjän keisarikuntaan 1800-luvun alussa. Vuoden 1917 Venäjän vallankumouksen jälkeen Georgia oli lyhyen aikaa itsenäinen demokraattinen tasavalta (1918–1921), mutta puna-armeija hyökkäsi maahan vuonna 1921 ja valtasi sen. Georgiasta tuli Neuvostoliiton osa, Georgian SNT, joka itsenäistyi jälleen vuonna 1991. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisiä vuosia leimasivat sisäinen konflikti ja taloudelliset vaikeudet. Georgian tilanne alkoi vakautua vähitellen vuonna 1995 ja parani verettömän vallanvaihdon, niin kutsutun ruusujen vallankumouksen jälkeen vuonna 2003. Georgia kärsii kuitenkin edelleen ratkaisemattomista konflikteista Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa. Suhteet naapurimaahan Venäjään ovat pysyneet huonoina näiden kiistojen ja Georgian Nato-jäsenhakemuksen vuoksi: elokuussa 2008 Venäjä miehitti osan Georgiasta Etelä-Ossetiassa syttyneen sodan yhteydessä.
Georgia on edustuksellinen demokratia, yhtenäisvaltio ja presidenttivaltainen tasavalta. Se on Yhdistyneiden kansakuntien, Euroopan neuvoston, Maailman kauppajärjestön, Mustanmeren talousjärjestön ja GUAMin jäsen. Maa on ilmaissut halunsa liittyä Natoon ja Euroopan unioniin.
Nimi.
Georgian eri nimien alkuperistä on useita eri teorioita. Maan omakielinen nimi on "Sakartvelo" ja georgialaisten omakielinen nimitys "kartveli". Nimet ovat peräisin Kartlin historialliselta alueelta. Kartli, joka tunnettiin antiikin lähteissä nimellä Iberia, on Georgian suurin vanha provinssi maan itäosassa. Historiallisen perinteen mukaan se on saanut nimensä kaikkien georgialaisten myyttiseltä kantaisältä Kartlosilta. Nykytutkimus on esittänyt nimestä useita eri hypoteeseja. Ensimmäisen mukaan nimi vastaisi useiden muiden kielien "aidattua paikkaa" tai "linnoitusta" tarkoittavaa sanaa, kuten georgian lähisukukielessä mingrelissä "karti" ("kesäaitaus"), osseetissa "kart" ("piha"), persiassa "gerd" ("kaupunki") tai englannissa "garden" ("puutarha", "piha"). "Kartlis tskhovreba" -kronikan mukaan nimi Kartli annettiin ensimmäiseksi historiallisen Mtskhetan yläpuoliselle vuorelle, jonne Kartlos-päällikö "...perusti ensin linnoituksia... ja rakensi sinne talon... ja tuota vuorta kutsuttiin nimellä Kartli, kunnes Armazin kuva pystytettiin sinne, mistä lähtien koko Kartlin alue sai tuon nimen". Vuori oli yksi georgialaisten heimojen muinaisista keskuksista.
Nimen Georgia on Euroopassa nähty perinteisesti saaneen alkunsa joko kreikan maanviljelijää tarkoittavasta sanasta "geōrgos" () tai sitten Pyhältä Yrjöltä (Georgios), joka on Georgian suojeluspyhimys ja jonka kultti on paikoin ollut hyvinkin vahva. Todennäköisesti Georgia-nimi on kuitenkin peräisin georgialaisten persialais-arabialaisesta nimityksestä "gurğ", joka on myöhemmin muuntunut nykyiseen muotoonsa. Myös venäläinen nimi maalle, "Gruzija" (), lienee tullut persiasta, ja sitä on käytetty venäjässä jo ainakin 1300-luvulla. Venäjästä lainattua muotoa "Gruusia" on käytetty myös Suomessa Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Persian nimet "gurğ" ja "gurğān" ovat peräisin muinais- ja keskipersian sanosta "vrkān" ja "waručān", jotka liittyvät indoeurooppalaisten kielten sutta tarkoittavaan juureen. Myös muinaisarmeniassa Georgiasta käytetyt nimet "veria" ja "virk" olisivat peräisin samasta juuresta, kuten mahdollisesti myös sanan "Iberia" juuri "ber". Myös omakielisen Kartli-nimen voidaan selittää tulleen samasta juuresta. Georgia tarkoittaisi siis susien maata – susi oli georgialaisessa mytologiassa myyttinen toteemieläin ja heimojen esi-isä. Myös kaksi muuta georgialaista/georgialaisten nimeä, Guria ja Eguri tai Egeri (eli Egrisi) näyttävät olevan sutta tarkoittavasta juuresta peräisin.
Yleistä.
a>n jokilaakso sijaitsee Kakhetin alueella Georgian itäosassa.
Georgia sijaitsee Euroopan ja Aasian rajalla. Eri määritelmissä maa lasketaan kuuluvaksi joko Eurooppaan, Aasiaan tai molempiin. Yleisessä määritelmässä maanosien välinen raja kulkee Kaukasus-vuoriston vedenjakajaa pitkin, jolloin Georgia kuuluu lähes kokonaisuudessaan Aasiaan, joissain määritelmissä raja kulkee Georgian halki ja jotkut määritelmät lukevat Georgian osaksi Eurooppaa yhdessä muiden Kaukasian valtioiden kanssa. Georgian historialliset, uskonnolliset ja kulttuuriset siteet Eurooppaan ovat olleet vahvat: ensin antiikin aikana Kreikkaan ja Roomaan, keskiajalla Bysanttiin ja myöhemmin Venäjään. Georgia on Euroopan neuvoston jäsen.
Georgian topografia on äärimmäisen vaihteleva. Sen hallitsevin piirre on vuoret, ja vuoristoalueet muodostavatkin jopa 85 prosenttia Georgian pinta-alasta. Maan pohjoisosassa kohoaa Suuri Kaukasus, joka muodostaa luonnollisen rajan Georgian ja Venäjän välille. Kaukasuksen korkeimmat huiput Georgiassa ovat Škhara (5 200 metriä) Georgian ja Venäjän rajalla sekä Kazbek (5 037 metriä) kokonaan Georgian puolella. Lukuisat huiput ovat yli neljän ja puolen kilometrin korkuisia. Maan etelärajalla kohoaa matalampi Pieni Kaukasus, jonka huiput eivät juuri kohoa kolmea kilometriä korkeammalle. Kaukasus-vuoristot yhdistää toisiinsa Suramin vuorijono, joka jakautuu Likhin ja Meskhetin vuorijonoihin. Se jakaa maan kahteen osaan. Vuorijonon länsipuolella Mustanmeren rannikolla avautuu hedelmällinen Kolkhiin alanko. Maan vuoristoisuus on luonut kulttuuri- ja kielieroja eristämällä alueita toisistaan.
Georgian alueella on noin 25 000 jokea, jotka laskevat joko Mustaanmereen lännessä tai Kaspianmereen idässä. Merkittävin joki on Tbilisin läpi virtaava Mtkvari, joka saa alkunsa Turkista ja virtaa itäisen Georgian kautta Kaspianmereen. Muita tärkeitä jokia maan itäosassa ovat Mtkvariin laskeva Aragvi ja Kakhetin alueen läpi virtaavat Iori ja Alazani, jotka myös liittyvät Mtkvariin Azerbaidžanin puolella. Länsi-Georgian pisin joki on Rioni, joka saa alkunsa Kaukasukselta ja laskee Mustaanmereen Potin kaupungissa. Lännen hedelmällisen alueen läpi virtaavat myös Enguri Abhasian rajalla ja Kodori kokonaan Abhasian puolella. Kaukasukselle luonteenomaisia ovat syvät, jokien uurtamat laaksot. Järviä Georgiassa on noin 860. Niistä tunnetuimpiin kuuluvat Paravani maan eteläosassa ja Ritsa, Kaukasian syvin järvi, Abhasiassa.
Georgian luonnonvaroihin lukeutuvat mineraalivarat, kuten mangaani, rautamalmi, hiili, kulta, marmori ja alabasteri. Lukuisat joet ovat merkittävä vesivoiman lähde. Maaperä ja ilmasto sallivat sitrushedelmien ja teen kasvatuksen. Lisäksi Mustanmeren alla on merkittäviä öljykenttiä, joita ei olla hyödynnetty. Georgialla on rajaa yhteensä 1 461 kilometriä: pisin raja on Venäjän kanssa, 723 kilometriä. Georgia rajautuu Venäjän Krasnodarin aluepiiriin sekä Karatšai-Tšerkessian, Kabardi-Balkarian, Pohjois-Ossetia-Alanian, Ingušian, Tšetšenian ja Dagestanin tasavaltoihin. Rajaa Azerbaidžanin kanssa on 322 kilometriä, Armenian kanssa 164 kilometriä ja Turkin kanssa 252 kilometriä. Georgian rannikon pituus on yhteensä 310 kilometriä.
Ilmasto.
a> Georgian keskiosassa on maan suurin luonnonsuojelualue.
Georgian ilmasto vaihtelee Mustanmeren rannikon subtrooppisista olosuhteista maan itäosien mannermaisempaan ilmastoon. Kaukasus-vuoristo suojaa maata pohjoisen kylmiltä ilmamassoilta, joten lännen lämmin ilma pääsee vapaasti virtaamaan Mustaltamereltä lännen alangolle. Lännessä ilmasto onkin kostea ja sademäärät yltävät 1 000–2 000 millimetriin, Batumissa jopa 2 500 millimetriin vuosittain. Talven keskilämpötila on 5 celsiusastetta ja kesän 22 astetta. Ilmastovyöhykkeet riippuvat korkeudesta ja etäisyydestä Mustaltamereltä. Koska vuoret erottavat Mustanmeren maan itäosista, ilmasto on mannermaisempi ja sademäärät huomattavasti pienempiä, noin 500–800 millimetriä vuodessa. Talven keskilämpötila on 2–4 astetta ja kesän 20–24 astetta. Kaakon puolikuivalla tasangolla ja korkeilla ylämaa-alueilla on omat mikroilmastonsa: vuorilla sademäärät voivat nousta kaksi kertaa suuremmiksi kuin maan itäosassa keskimäärin. Korkeimmat vuorenhuiput ovat jatkuvasti lumen peittämiä.
Kasvillisuus ja eläimistö.
Vaihtelevien luonnonolojen ansiosta Georgiassa on runsaasti eläin- ja kasvilajeja. Metsät peittävät noin 40 prosenttia Georgian pinta-alasta ja sijaitsevat pääosin maan länsiosassa ja vuoristoalueilla. Idässä metsät ovat harvinaisempia ja kasvillisuus pääosin matalampaa pensaikkoa ja ruohikkoa. Metsäraja on noin 2 300–2 500 metrin korkeudella merenpinnasta. Valtaosa metsistä koostuu pyökistä, tammesta, valkopyökistä, kastanjasta, saarnista, vaahterasta ja muista vastaavista lehtipuista. Alle viidesosa metsistä on havumetsiä, jotka kasvavat yleensä 900–2 150 metrin korkeudella merenpinnasta. Puurajan yläpuolella on alppiniittyjä, eteläisillä ylängöillä taas arokasvillisuutta. Kosteikkokasvillisuutta on kaikilla korkeuksilla, mutta suurimmat alueet sijaitsevat Mustanmeren rannikolla. Alavat alueet on otettu tehokkaasti ihmisen käyttöön maanviljelysalueiksi.
Georgiasta tunnetaan yli 4 000 kasvilajia, joista kaksi ja puoli tuhatta on vesikasveja. Kaukasian alueen 6 000 kasvilajista yhteensä 1 600 on alueelle kotoperäisiä. Sienilajeja on seitsemän tuhatta. Nisäkäslajeihin kuuluvat vuoristoalueilla murmelit, kubaninturi sekä gemssi ja metsissä esimerkiksi susi, kettu, mäyrä ja hirvieläimet. Nisäkäslajeja Georgiassa on 105, lintuja 322, matelijoita 52, sammakkoeläimiä 13 ja kaloja 84.
Ympäristönsuojelu.
Koska ihmiset ovat asuttaneet Kaukasian aluetta huomattavan kauan, heillä on ollut merkittävä vaikutus alueen luontoon ja enää murto-osa Georgian alueesta on luonnontilassa. Parhaiten ovat säästyneet korkeimmat alueet ja luoksepääsemättömät rotkot. Neuvostoaikana Georgia kärsi vakavista ympäristöongelmista, jotka johtuivat raskasta teollisuutta suosivasta politiikasta, joka ei ottanut huomioon ympäristökysymyksiä. Ympäristön tila kärsi myös 1990-luvun alun kriisistä. Suuri osa laidunmaista kärsii eroosiosta ja salametsästys on lisääntynyt 1990-luvulla. Ilman saastuminen on vaivannut suuria kaupunkeja, erityisesti Rustavia, ja Mtkvari-joki sekä Mustanmeren alue ovat kärsineet saasteista. Viime aikoina Baku–Tbilisi–Ceyhan-öljyputken ympäristövaikutukset ovat aiheuttaneet huolta.
Ensimmäinen luonnonsuojelualue perustettiin Georgiaan vuonna 1912. Talousongelmat ovat vaikeuttaneet ympäristönsuojelun edistämistä. Suojelualueet muodostavat lähes seitsemän prosenttia maan pinta-alasta, ja 75 prosenttia niistä on metsän peitossa. Kansallispuistoista suurin on Bordžomi-Kharagaulin kansallispuisto, joka perustettiin vuonna 1995 WWF:n ja Saksan hallituksen avustuksella. Elokuussa 2008 Venäjän armeija pudotti kansallispuistoon palopommeja, jotka sytyttivät suuren metsäalueen palamaan.
Aluejako.
Ylimpänä Georgian hallinnollisessa jaossa ovat kaksi autonomista tasavaltaa (), Abhasia (kartalla 1) ja Adžaria (4). Abhasia on 1990-luvun alun sodan jälkeen ollut käytännössä itsenäinen, Venäjän tukeman separatistihallinnon hallitsema alue. Toinen vastaavanlainen alue on Etelä-Ossetia, jolla ei kuitenkaan ole maan aluejaossa virallista asemaa. Vuonna 2007 Georgia kuitenkin perusti Etelä-Ossetian väliaikaisen hallinnollisen entiteetin, jota johtaa Dimitri Sanakojev. Abhasialla on vastaavanlainen pakolaishallinto, Abhasian autonomisen tasavallan hallitus. Vuoden 2008 elokuusta lähtien Venäjä on käytännössä miehittänyt sekä Abhasiaa että Etelä-Ossetiaa. Georgia on julistanut molemmat alueet virallisesti miehitetyiksi.
Autonomisten tasavaltojen alapuolella ovat hallintoalueet (), joita on yhdeksän, ja erikoisasemassa oleva kaupunki, Tbilisi (kartalla numero 12). Aakkosjärjestyksessä hallintoalueet ovat: Guria (3), Imereti (6), Kakheti (11), Kvemo Kartli (10), Mtskheta-Mtianeti (9), Ratša-Letškhumi ja Kvemo Svaneti (5), Samegrelo ja Zemo Svaneti (2), Samtskhe-Džavakheti (7) ja Šida Kartli (8). Etelä-Ossetian alue vastaa suurimmaksi osaksi Šida Kartlin hallintoalueen pohjoisosia. Hallintoalueet ja autonomiset tasavallat jakautuvat lisäksi piirikuntiin (), joita on yli 60. Lisäksi muutama merkittävä kaupunki (), Batumi, Gagra, Kutaisi, Poti, Rustavi, Suhumi, Tqvartšeli ja Tskhinvali, toimii piirikuntajaon ulkopuolella.
Antiikki ja varhaiskeskiaika.
Arkeologiset löydöt kertovat Georgian alueella jo viidennellä vuosituhannella ennen ajanlaskun alkua vallinneesta neoliittisesta kulttuurista. Useat nykytutkijat ovat olleet yksimielisiä siitä, että nykyisten georgialaisten esi-isät asuivat Etelä-Kaukasiassa jo neoliittisella kaudella. 2000-luvulta eaa. alkaen alue selviytyi useiden eri kansojen, kuten heettien, kelttien ja meedialaisten invaasioista. 600-luvulle eaa. mennessä Georgiaan oli muodostunut kaksi ydinaluetta, Kolkhis Mustanmeren rannalle ja Iberia sen itäpuolelle. Kolkhiin kuningaskunnasta on mainintoja jo 500-luvun puolivälistä eaa. ja Iberian kuningaskunta alkoi hallita alle sata vuotta myöhemmin. Kreikkalaiset perustivat Kolkhiin rannikolle lukuisia kauppasiirtokuntia. Ensimmäisellä vuosisadalla eaa. molemmat valtiot joutuivat Rooman vaikutuspiiriin, vaikka iberialaiset säilyttivätkin perinteiset kulttuuriyhteytensä Persiaan. Roomalaiset varuskuntien ja virkamiehien läsnäololla oli kauaskantoinen vaikutus alueen yhteiskuntaan ja talouteen. Rooman taantuessa ajanlaskun alun jälkeen sassanidien Persian ja siten myös zarathustralaisuuden vaikutus Georgian itäosissa kasvoi.
Ajanlaskun alun vuosisatoina Georgian historiaa leimasivat Persian ja Itä-Rooman, myöhemmin Bysantin, väliset sodat. 200-luvulla Kolkhiin seuraaja, Rooman Lazican (Egrisin) provinssi vähitellen itsenäistyi ja selviytyi itsenäisenä 500-luvulle saakka. 300-luvun alussa sekä Iberia että Egrisi omaksuivat valtionuskonnokseen kristinuskon, mikä sitoi Georgian alueen vuosisatojen ajaksi Bysantin läntiseen kulttuuripiiriin. Iberia joutui kuitenkin pian Iranin hegemonian alle. Kuningasvalta lakkautettiin 500-luvulla ja Iberiaa hallitsivat ruhtinaat 800-luvulle saakka. Arabit valloittivat maan pääkaupungin Tbilisin vuonna 645 ja perustivat sinne emiraatin, mutta Iberia säilyi siitä huolimatta huomattavan itsenäisenä arabien määräysvallasta. 800-luvun vaihteessa Egrisin bysanttilaisten nimittämä kuvernööri kapinoi isäntiään vastaan ja perusti Länsi-Georgiaan itsenäisen Abhasian kuningaskunnan. Samoihin aikoihin armenialaislähtöinen Bagrationi-dynastia käytti hyödykseen Bysantin ja kalifaatin heikkoa tilaa ja nousi valtaan Tao-Klardžetin alueella Iberian eteläosassa. Georgian yhdistyminen alkoi dynastian johdolla.
Keskiaika.
1000-luvun alussa Georgia yhdistyi kuningas Bagrat III:n johdolla. Seuraavan vuosisadan aikana kuningas Davit IV voitti seldžukkitturkkilaiset Didgorin taistelussa, ajoi arabit Tbilisistä ja laajensi valtakuntaansa etelään Armeniaan. Georgia nousi alueelliseksi suurvallaksi, joka piti vasalleinaan Trebizondin keisarikuntaa Mustanmeren rannalla ja Širvania Kaspianmerellä. Georgian keskiajan feodaalinen järjestelmä ja kulttuurinen renessanssi saavuttivat huippunsa 1200-luvun vaihteessa kuningatar Tamarin hallituskaudella. Bysantin valtakunnan häviö neljännessä ristiretkessä vuonna 1204 teki Georgiasta voimakkaimman kristityn valtion itäisen Välimeren alueella, ja aikakautta onkin nimitetty Georgian "kulta-ajaksi". Menestyskausi päättyi äkillisesti mongolien hyökkäyksiin 1200-luvun alkupuolella. Georgia taantui mongolien vasallivaltioksi, mutta 1300-luvulla kuningas Giorgi V lopetti veron maksamisen mongoleille ja palautti Georgian aiemmat rajat. Kuitenkin vuosisadan lopussa Georgia tuhoutui pahoin Timur Lenkin hyökäyksissä, eikä toipunut koskaan ennalleen. Kun turkkilaiset valtasivat Konstantinopolin vuonna 1453, maa joutui yhä pahemmin eristyksiin.
Yhdistyneen Georgian viimeinen kuningas oli Aleksandre I. Hänen jälkeensä maa jakautui useisiin kuningas- ja ruhtinaskuntiin. Georgiasta tuli yksinäinen, islamilaisten valtioiden ympäröivä, hajautunut kristitty enklaavi. Bagrationi-dynastia jakautui kolmeen haaraan, jotka hallitsivat Imeretissä, Kartlissa ja Kakhetissa. Hajanainen Georgia ei kyennyt vastustamaan osmanien valtakunnan ja safavidien Persian valtapyrkimyksiä Kaukasiassa. Kuitenkin 1700-luvulla Bagrationi-kuninkaat alkoivat saada vaikutusvaltaansa takaisin Persian nimellisen vallan alla, ja vuonna 1762 kuningas Erekle II yhdisti Kartlin ja Kakhetin kuningaskunnat uudeksi, itsenäiseksi Kartli-Kakhetin valtioksi. Georgia kärsi kuitenkin sisällissodista ja dagestanilaisten hyökkäyksistä, ja vuoteen 1800 mennessä maan väkiluku oli laskenut alle puoleen miljoonaan. 1700-luvun lopussa Venäjän vaikutusvalta Kaukasiassa kasvoi, ja Venäjän joukot miehittivät ajoittain osia Georgiasta. Vuonna 1795 persialaiset tuhosivat Tbilisiä ja vuonna 1799 kuningas Giorgi XII pyysi suojelusta Venäjältä kuningaskuntansa pelastamiseksi. Venäjä liitti Kartli-Kakhetin itseensä kahden vuoden kuluttua. Länsi-Georgian itsenäisiksi jääneet ruhtinaskunnat kokivat saman kohtalon asteittain 1800-luvun kuluessa.
Osana Venäjää.
Georgian parlamentti julistaa maan itsenäiseksi vuonna 1918.
Vaikka liitos Venäjään merkitsi itsenäisyyden menetystä ja Georgian ortodoksisen kirkon autokefalia lakkautettiin vuonna 1811, liitos avasi myös uuden ikkunan Eurooppaan ja vakautti maan tilanteen – puolessatoista vuosisadassa Georgian väkiluku kasvoi kahdeksankertaiseksi. Maan hallinto järjestettiin venäläisen mallin mukaan. Tyytymättömyys uutta isäntää kohtaan johti kuitenkin kansannousuihin jo vuonna 1812 ja uudelleen 1820-luvun alussa sekä epäonnistuneeseen vallankaappausyritykseen vuonna 1832, joka päätti toiveet Bagrationi-dynastian uudesta valtaannoususta. Vuosisadan puolivälissä Georgia alkoi vähitellen teollistua ja samalla vanhan aateliston ja feodaalijärjestelmän merkitys väheni. Kulttuurin ja koulutuksen elpyminen merkitsi kansallisen tietoisuuden uutta heräämistä ja akateemista kiinnostusta maan menneisyyttä kohtaan. 1800-luvun lopun vuosikymmenet merkitsivät pienimuotoista teollista vallankumousta: rautatie Tbilisistä Potiin avattiin vuonna 1872, muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin kiihtyi ja pääkaupungin väkiluku kaksinkertaistui. Panslavismi toi mukanaan venäläistämistoimia, joita vastustavan isänmaallisen liikkeen johtajaksi nousi Ilia Tšavtšavadze.
1800-luvun lopun poliittinen, sosiaalinen, taloudellinen ja kulttuurinen kehitys loivat pohjan vuosisadan alun vallankumouksille ja Georgian itsenäisyydelle. Huomattavaan asemaan maan poliittisessa evoluutiossa nousi marxilainen liike. Sen johtohahmoihin kuului Noe Žordania, joka nousi menševikkisiiven johtoon sosiaalidemokraattien jakautumisen jälkeen. Hänen vastustajiinsa kuului bolševikkien Josif Stalin. Vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen Žordanian menševikit jäivät hallitsevaan asemaan Georgiassa. Vuoden 1917 vallankumouksissa keisarikunta kaatui, ja Georgia julistautui Saksan suojeluksessa itsenäiseksi lyhytikäisestä Transkaukasian federaatiosta seuraavan vuoden toukokuussa. Vuonna 1919 järjestetyissä vapaissa vaaleissa menševikit säilyttivät asemansa uuden Georgian demokraattisen tasavallan johdossa. Georgia kärsi kuitenkin talousvaikeuksista. Euroopan suurvallat tunnustivat Georgian itsenäisyyden ja Leninin Neuvosto-Venäjä seurasi niitä, mutta jo seuraavana vuonna Venäjän puna-armeija vyöryi Georgiaan, maan hallitus joutui pakenemaan ja suuria alueita Georgiasta luovutettiin Turkille.
Georgialaiset eivät alistuneet uuteen kohtaloonsa ja sissisotaa miehitysjoukkoja vastaan käytiin useilla alueilla. Vuoden 1924 elokuun kansannousu epäonnistui: kommunistit surmasivat vähintään 7 000–10 000 henkeä ja karkottivat 20 000 Siperiaan. Vaikka Leninin NEP-politiikka edesauttoi seuraavan vuosikymmenen aikana taloudellista kasvua ja teollistumista, Georgian maatalouden väkivaltainen pakkokollektivisointi 1930-luvun alussa sai aikaan lukuisia kansannousuja ympäri maata. Georgian teollistamista jatkettiin toisen viisivuotissuunnitelman aikana Stalinin nimittämän Lavrenti Berijan johdolla. Hänellä oli keskeinen asema Stalinin vuosien 1936–1937 suuressa puhdistuksessa, joka iski rajusti Georgian jäljelle jääneeseen älymystöön. Georgialaisilla oli merkittävä rooli toisessa maailmansodassa, mutta Stalinin terrori jatkui vielä sodankin jälkeen.
Stalinin kuoltua georgialainen nationalismi alkoi vähitellen elpyä. Nikita Hruštšovin destalinisaatio sai aikaan mielenosoituksia, jotka neuvostojoukot murskasivat väkivalloin Tbilisissä vuonna 1956. Silti 1950-luvulta lähtien Georgia oli suhteellisen varakas ja vakaa alue, joka hyötyi suuresti toimivasta maataloudesta, matkailusta ja maassa suunnitelmatalouden sivussa harjoitetusta harmaasta taloudesta. Se aiheutti korruptiota, jonka kitkijänä tunnetuksi tullut Eduard Ševardnadze nimitettiin 1970-luvun alussa Georgian kommunistisen puolueen pääsihteeriksi. Neuvostovalta ja nationalismi kohtasivat toisensa seuraavan kerran vuonna 1978, kun Moskova halusi lakkauttaa georgian kielen virallisen aseman mutta joutui perääntymään suurmielenosoitusten jälkeen. Ševardnadze luovi menestyksekkäästi 1970- ja 1980-luvuilla georgialaisten toiveiden ja Neuvostojohdon vaatimusten välissä, ja hänet nimitettiin Neuvostoliiton ulkoministeriksi vuonna 1985. Mihail Gorbatšovin glasnost-politiikka rohkaisi nationalistisia voimia, jotka saivat pontta huhtikuun 9. päivän tragediasta vuonna 1989, kun neuvostojoukot hajottivat jälleen Tbilisissä rauhallisen mielenosoituksen väkivalloin. Kansallismielisten johtoon nousi Zviad Gamsakhurdia, joka voitti vuonna 1990 pidetyt vaalit. Georgia julistautui itsenäiseksi kansanäänestyksen jälkeen seuraavana vuonna.
Uusi itsenäisyys.
Gamsakhurdian ja opposition välit kiristyivät kuitenkin nopeasti ja Georgia ajautui sisällissotaan. Presidentin eroa vaativiin mielenosoituksiin Gamsakhurdia vastasi pidättämällä oppositiojohtajia ja julistamalla hätätilan. Opposition joukot piirittivät Gamsakhurdiaa ja hänen kannattajiaan parlamenttirakennuksessa ja he joutuivat pakenemaan tammikuussa 1992. Seuraavaksi maan johtoon valittiin Georgiaan palannut Ševardnadze. Gamsakhurdialla oli kuitenkin edelleen merkittävä määrä kannattajia, jotka estivät maan hallitusta saamasta valtaansa osia Länsi-Georgiasta vuosina 1992 ja 1993. Maan tilannetta pahensivat etniset konfliktit Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa, joiden separatistiliikkeet uhkasivat hajottaa valtion useaan osaan. Etelä-Ossetian sota 1991–1992 päättyi pääosin venäläisten rauhanturvaajajoukkojen sijoittamiseen alueelle. Samana vuonna Abhasia julistautui itsenäiseksi, ja Georgian hallitus lähetti joukkoja alueelle. Abhasian sodassa abhaasijoukot olivat vuoden 1993 syksyyn mennessä ottaneet valtaansa Suhumin ja ajaneet yli 200 000 georgialaista alueeltaan.
Vuonna 1995 Georgia hyväksyi uuden perustuslain ja Ševardnadze valittiin presidentiksi. Vaikka georgialaisia pakolaisia oli aiempina vuosina jo ehtinyt palata Abhasiaan, uudet levottomuudet Abhasian ja Georgiaa tukevien joukkojen välillä ajoivat 30 000 henkeä kodeistaan vuonna 1998. Samana vuonna Ševardnadze selvisi murhayrityksestä ja Gamsakhurdian kannattajat armeijassa nousivat kapinaan, joka kuitenkin sammui nopeasti. 2000-luvun alussa arvostelu Ševardnadzen korruptoitunutta hallintoa ja maan huonoa taloudellista tilannetta kohtaan kiihtyi. Vuoden 2003 parlamenttivaaleja arvosteltiin vaalivilpistä. Kymmenet tuhannet opposition kannattajat Mikheil Saakašvilin johdolla pakottivat Ševardnadzen eroamaan niin kutsutussa ruusujen vallankumouksessa samana vuonna. Saakašvili valittiin presidentiksi suurella äänienemmistöllä vuonna 2004.
Vallankumouksen jälkeen Adžarian autonomisen alueen johtaja Aslan Abašidze ei suostunut tunnustamaan Saakašvilin hallintoa. Mielenosoitukset ja rapautuva kannatus saivat kuitenkin Abašidzen eroamaan. Vuoden 2004 parlamenttivaaleissa Saakašvilin johtama koalitio sai valtaosan parlamenttipaikoista. Hänen hallintonsa aloitti laajamittaiset talousuudistukset, korruption vastaisen taistelun ja prosessin Georgian integroimiseksi Euroopan unioniin ja Natoon. Uudistukset johtivat nopeaan talouskasvuun. Saakašvili vannoi myös tuovansa Etelä-Ossetian ja Abhasian alueet takaisin Tbilisin hallintaan. Kuitenkin vuoden 2007 lopussa opposition järjestämissä mielenosoituksissa Saakašvilia syytettiin korruptiosta ja autoritaarisuudesta, ja mielenosoitukset hajotettiin voimatoimin. Saakašvili suostui järjestämään ennenaikaiset parlamenttivaalit, jotka hän voitti hieman yli 50 prosentin äänimäärällä. Oppositio syytti vaaleja vilpillisiksi, mutta Etyjin tarkkailijoiden mukaan havaitut epäsäännöllisyydet eivät olleet tarpeeksi suuria muuttamaan vaalien lopputulosta.
Georgian suhteet naapurimaahan Venäjään huononivat jatkuvasti 2000-luvulla. Venäjä vastustaa Georgian Nato-jäsenyyttä ja Georgia on syyttänyt Venäjää Abhasian ja Etelä-Ossetian separatistien tukemisesta. Vuonna 2006 Georgia pidätti neljä venäläisupseeria vakoilusta. Vastaiskuksi Venäjä karkotti maasta georgialaisia. Seuraavana vuonna Venäjä pudotti ohjuksen Georgiaan lähelle Etelä-Ossetian rajaa ja ampui alas georgialaisen tiedustelukoneen. Vuoden 2008 elokuussa Etelä-Ossetian konflikti kärjistyi lopulta avoimeksi sodaksi Georgian ja Venäjän välillä. EU:n seuraavana vuonna laatiman raportin mukaan Georgialla oli suuri vastuu väkivaltaisuuksien laukeamisessa. Venäjä aloitti vastahyökkäyksen, joka päättyi reilun viikon jälkeen solmittuun tulitaukosopimukseen. Sen jälkeen Venäjä tunnusti Abhasian ja Etelä-Ossetian itsenäisiksi.
Politiikka.
Georgia on tasavalta, jossa on presidenttivaltainen järjestelmä. Lainsäädäntövaltaa harjoittaa Georgian parlamentti, joka on yksikamarinen. Sillä on 235 jäsentä, joista 150 valitaan suhteellisella vaalitavalla ja 75 yhden jäsenen vaalipiireistä, lisäksi 10 jäsentä edustaa Abhasiasta lähteneitä sisäisiä pakolaisia. Kansanedustajat valitaan neljäksi vuodeksi kerrallaan. Toimeenpanovaltaa harjoittaa presidentti, jolla on laajat valtaoikeudet. Vuoden 1995 perustuslain mukaan presidentti on valtionpäämies ja hänet valitaan korkeintaan kahdeksi viisivuotiskaudeksi. Vuoden 2004 lisäys perustuslakiin loi pääministerin viran: pääministeri johtaa hallitusta ja sen ministeriöitä, paitsi puolustusministeriötä ja valtion turvallisuusministeriötä, joiden johdossa on presidentti. Hallitus nauttii presidentin luottamusta. Äänestysikäraja on 18 vuotta.
Georgian oikeusjärjestelmä perustuu säädösoikeuteen. Korkein oikeusaste on Georgian korkein oikeus. Sen jäsenet valitsee parlamentti presidentin tai parlamentin puhemiehen suosituksesta kymmeneksi vuodeksi. Georgiassa on myös perustuslakituomioistuin, joka määrittelee, onko uusi lainsäädäntö perustuslain mukaista. Sillä on yhdeksän jäsentä, joiden virkakausi on kymmenen vuotta ja joista presidentti, parlamentti ja korkein oikeus nimittävät kukin kolme.
Georgian nykyinen presidentti on Mikheil Saakašvili, joka tuli valtaan Eduard Ševardnadzen kaataneessa ruusujen vallankumouksessa vuonna 2003. Edelliset presidentinvaalit pidettiin 5. tammikuuta 2008. Kun entinen puolustusministeri Irakli Okruašvili pidätettiin syyskuussa 2007, oppositiopuolueet muodostivat yhteisrintaman ja vaativat parlamenttivaalien siirtämistä keväälle 2008. Oppositio järjesti syksyllä useita massamielenosoituksia, joista suurimpaan osallistui vähintään 80 000 henkeä, ja vaati presidentin eroa. Marraskuussa mellakkapoliisi hyökkäsi mielenosoittajia vastaan ja hallitus julisti hätätilan, jonka varjolla se sulki kaksi oppositiota tukenutta televisiokanavaa. Saakašvili kuitenkin myöntyi ennenaikaisiin vaaleihin. Hänet valittiin niissä uudelle viisivuotiskaudelle 53,45 prosentin ääniosuudella; seuraavaksi eniten ääniä sai opposition ehdokas Levan Gatšetšiladze, 25,68 prosenttia. Vaalien yhteydessä järjestettiin myös äänestykset maan mahdollisesta Nato-jäsenyydestä ja parlamenttivaalien siirtämisestä vuoden 2008 keväälle. Molemmat ehdotukset hyväksyttiin. Etyjin vaalitarkkailijoiden mukaan vaalit olivat pääpiirteittäin rehelliset ja kansainvälisten vaatimusten mukaiset, mutta niissä oli huomattavia ongelmia. Oppositio kuitenkin syytti hallitusta vaalien väärentämisestä ja jatkoi mielenosoituksia.
Edelliset parlamenttivaalit pidettiin toukokuussa 2008. Niissä Saakašvilin johtama puolue Yhdistynyt kansallinen liike sai yhteensä 59,18 prosenttia äänistä, yhdeksän puolueen yhdistynyt oppositio 17,73 prosenttia, kristillisdemokraatit 8,66 prosenttia, Georgian työväenpuolue 7,44 prosenttia ja Georgian republikaaninen puolue 3,78 prosenttia. Äänestysprosentti oli 53,9. Yhdistyneen kansallisen liikkeen vastustus oli kovinta pääkaupungissa Tbilisissä – se sai parlamenttiin 119 paikkaa, opposition koalitio 17 ja kaksi seuraavaa puoluetta molemmat kuusi paikkaa. Oppositio piti vaaleja väärennettyinä ja oppositiokoalitio sekä työväenpuolue kieltäytyivät vastaanottamasta parlamenttipaikkojaan. Vaalitarkkailijoiden alustavan raportin mukaan parannuksia tammikuisiin vaaleihin oli tapahtunut, mutta erityisesti ääntenlaskussa oli ongelmia.
Georgiassa on tapahtunut muutamia poliittisia murhia. Tammikuussa 2006 Yhdistyneen Georgian pankin 28-vuotias kansainvälisten asioiden osaston päällikkö Sandro Girgvliani löydettiin kuoliaaksi hakattuna Tbilisin ulkopuolelta. Tapauksesta pidätettiin neljä sisäministeriön alempaa virkamiestä, mutta oppositio syytti hallitusta tapauksen salailusta ja siitä syntyi laaja skandaali. Hiukan ennen lokakuun 2006 paikallisvaaleja poliisi ratsasi opposition Oikeuspuolueen toimistot ja pidätti 29 sen aktivistia. Kolmeatoista näistä syytettiin myöhemmin salaliitosta kaataa Georgian hallitus. Voittaja-puolueen johtaja Guela Meladze ammuttiin huhtikuussa 2007 ja Kieli, Isänmaa ja Usko -puolueen johtaja Guram Šaradze löydettiin ammuttuna toukokuussa.
Georgian poliittisiin ongelmiin kuuluvat instituutioiden heikkous, hauras demokratia, etninen nationalismi ja alikehittynyt puoluejärjestelmä. Vakaata poliittista eliittiä ei vielä ole. Vuonna 2003 valtaan noussut Saakašvilin hallinto koostuu suhteellisen nuorista poliitikoista, joilla ei ole juuri kokemusta mutta jotka ovat kuitenkin onnistuneet tekemään merkittäviä uudistuksia. Niihin kuuluvat korruptionvastainen taistelu, yksityistäminen, infrastruktuurin kehittäminen, uudistukset oikeusjärjestelmässä ja asevoimien uudelleen rakentaminen. Suuri talouskasvu ei ole kuitenkaan parantanut georgialaisten valtaosan sosiaalista tilannetta merkittävästi ja oppositio on kritisoinut hallitusta ihmisoikeusrikkomuksista. Hallitus on myös käyttänyt valtaansa usein autoritaarisin keinoin. Koska Georgian oppositio on heikko, se ei ole kyennyt vaikuttamaan päätöksentekoon toivomallaan tavalla. Puolueilla ei ole selkeää ideolgiaa maan kehityssuunnasta ja ne tukeutuvat usein populismiin ja opposition tapauksessa keskittyvät kritisoimaan viranomaisia.
Ulkopoliittisesti Georgia on suuntautunut länteen ja ilmaissut halunsa liittyä Natoon ja Euroopan unioniin. Saakašvilin hallinnolla on ollut erityisen läheiset suhteet Yhdysvaltoihin. Se on aiheuttanut jännitteitä Georgian ja Venäjän välille. Maiden väliset suhteet tiukentuivat vuonna 2006 vakoilujupakan takia. Venäjä asetti Georgian kauppasaartoon, kielsi georgialaisten tuotteiden maahantuonnin ja karkotti georgialaisia maasta. Venäjä on myös tukenut aktiivisesti Etelä-Ossetian ja Abhasian kapinallisia maakuntia. Vuoden 2008 kesällä Etelä-Ossetiassa syttynyt konflikti laajeni maiden väliseksi sodaksi, jossa Venäjä miehitti suuren osan Georgiasta, tuhosi Georgian infrastruktuuria ja perusti maahan tarkastuspisteitä. Elokuun lopussa Venäjä tunnusti Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäisyyden. Länsimaat ovat tuominneet Venäjän toimet. Vastalauseeksi Georgia erosi Itsenäisten valtioiden yhteisöstä.
Talous.
Neuvostokaudella Georgia oli merkittävä elintarvikkeiden ja mineraalien tuottaja sekä matkailukohde. Maassa oli myös aktiivinen harmaata taloutta harjoittava yksityissektori. Toisaalta Georgia oli myös riippuvainen tuonnista pitääkseen yllä teollisuuttaan. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen tuonti häiriintyi ja epävakaat poliittiset olot haittasivat talouden uudelleenjärjestelyä. Romahdukseen vaikuttivat myös lakot, rautatieyhteyksien katkeaminen ja Venäjän osittainen kauppasaarto 1990-luvun alussa. Georgian bruttokansantuote laski vuosina 1990–1994 enemmän kuin missään muussa neuvostotasavallassa, jopa 70 prosenttia. Vuoteen 1993 mennessä teollisuustuotanto oli laskenut 60,5 prosenttia ja inflaatio kohonnut 2 000 prosenttiin. Georgia tulikin 1990-luvulla riippuvaiseksi ulkomaiden avusta. Maan tilanteen vakautuessa vuosikymmenen loppupuolella myös taloustilanne alkoi vähitellen parantua. Kansainvälisen valuuttarahaston avulla inflaatio väheni 62 prosentista yhteen prosenttiin kuukaudessa vuosina 1994–1997, ja vuonna 1995 Georgia otti käyttöön oman rahayksikkönsä, larin.
Georgian talousnäkymiä kirkastavat maan lämmin ilmasto ja sijainti Mustanmeren rannalla, jotka mahdollistavat turismin ja maatalouden kehittämisen. Talouden tärkeimpiin aloihin kuuluukin maatalous: Georgia tuottaa esimerkiksi teetä, viinirypäleitä, sitrushedelmiä ja pähkinöitä. Maataloussektori on yksi entisen Neuvostoliiton monipuolisimmista, ja pitkän kasvukauden ansiosta Georgian alueella voidaan viljellä suurta määrää erilaisia hyötykasveja. Georgia on myös merkittävä viininviljelyalue: viinintuotannon keskus on Kakheti maan itäosassa. Neuvostokaudella suuria kosteikkoalueita maan länsiosasta kuivattiin maatalouden käyttöön ja itäosan kuiville alueille rakennettiin kastelujärjestelmiä. Maataloustuotanto kymmenkertaistuikin vuosina 1918–1990. Tuotantoa haittasivat kuitenkin liika erikoistuminen ja maatalousmaan vääräntyyppinen käyttö. Myös maatalous kärsi 1990-luvun talousromahduksesta. Vuonna 2006 maatalous työllisti 55,6 prosenttia työvoimasta ja vuonna 2007 muodosti 13,1 prosenttia Georgian bruttokansantuotteesta.
Georgiassa harjoitetaan kaivosteollisuutta, joka on keskittynyt mangaanin ja kuparin louhintaan. Pieni valmistussektori tuottaa juomia, metallituotteita, koneita, lentokoneita ja kemikaaleja. Vuonna 2006 teollisuuden palveluksessa oli 8,9 prosenttia työvoimasta ja vuonna 2007 se muodosti 29,3 prosenttia bruttokansantuotteesta – palvelut olivat merkittävin taloussektori, sillä ne tuottivat 57,6 prosenttia BKT:stä. Kuitenkin vain 35,5 prosenttia oli töissä palvelualoilla. Georgialla on myös huomattava vesivoimakapasiteetti, ja vesivoima tuottikin 83 prosenttia maan energiantarpeesta vuonna 2003. Maa kärsi 1990-luvulla pahoista sähkö- ja lämmityskatkoista, mutta parantuva taloustilanne on mahdollistanut vesivoiman kehittämisen ja maakaasun oston Azerbaidžanista ja Venäjältä. Vuonna 1999 avattiin Georgian läpi kulkeva öljyputki Azerbaidžanista Mustanmeren rannikolle ja vuonna 2005 Baku–Tbilisi–Ceyhan-öljyputki Kaspianmereltä Georgian kautta Turkkiin. Se avasi Kaspianmeren öljylle vaihtoehtoisen reitin, joka ei kulje Venäjän kautta. Georgia saa osan öljystä kauttakulkumaksuna.
Neuvostoaikana Georgia kävi kauppaa lähes ainoastaan muiden neuvostotasavaltojen kanssa. Itsenäistymisen jälkeen Turkki nousi merkittävimmäksi kauppakumppaniksi. Georgia vie maasta romumetallia, viiniä, mineraalivettä, malmia, ajoneuvoja, hedelmiä ja pähkinöitä ja tuo polttoainetta, ajoneuvoja, koneita ja osia, viljaa ja elintarvikkeita sekä lääkkeitä. Merkittävimmät vientikumppanit olivat vuonna 2006 Turkki (12,6 prosenttia), Yhdysvallat (10,9 prosenttia), Azerbaidžan (7,9 prosenttia), Armenia (5,9 prosenttia), Yhdistynyt kuningaskunta (5,8 prosenttia), Bulgaria (4,9 prosenttia), Ukraina (4,8 prosenttia), Venäjä (4,7 prosenttia) ja Turkmenistan (4,4 prosenttia). Eniten Georgia toi Turkista (14,1 prosenttia), Venäjältä (13,1 prosenttia), Ukrainasta (8,5 prosenttia), Azerbaidžanista (7,4 prosenttia), Saksasta (6,8 prosenttia), Yhdysvalloista (5 prosenttia) ja Bulgariasta (4,6 prosenttia).
Georgian taloustilanne on parantunut huomattavasti vuoden 2003 samenttivallankumouksen jälkeen. Mikheil Saakašvilin uusi hallinto aloitti suuret talousuudistukset, taistelun korruptiota vastaan ja ulkomaisten investointien houkuttelemisen maahan. Vuosina 2006–2007 talous kasvoi noin kymmenen prosenttia vuodessa ja Maailmanpankki nimesi Georgian "vuoden uudistajaksi". Lisäksi vuonna 2008 Georgia oli Maailmanpankin mukaan 18. helpoin maa taloustoiminnalle ja se kiitti korruptioraportissaan Georgiaa dramaattisesta parannuksesta korruptionvastaisessa taistelussa, vaikka korruptio muodostaakin edelleen merkittävän ongelman. Voimakasta talouskasvua ovat tukeneet erityisesti ulkomaiset investoinnit ja valtion hankkeet. Myös verojen keruu on parantunut ja tuonut valtiolle lisää varoja, minkä ansiosta se on kyennyt maksamaan rästiin jääneitä palkkoja ja eläkkeitä sekä investoimaan infrastruktuuriin. Vuodesta 2003 lähtien valtion tulot ovat kasvaneet nelinkertaisiksi. Talous kohtaa kuitenkin merkittäviä haasteita: vuonna 2005 vielä lähes 40 prosenttia georgialaisista eli virallisen köyhyysrajan alapuolella. Korkea inflaatio ja kasvava kauppataseen vaje aiheuttavat ongelmia, ja Saakašvilin talousuudistukset ovatkin kohdanneet arvostelua. Georgiassa on otettu käyttöön 12 prosentin tasavero.
Georgian–Venäjän sota iski vuonna 2008 maan talouteen. Saakašvili arvioi sodan aiheuttaneen Georgian infrastruktuurille 1,4 miljardin euron vahingot. Georgialle päätettiin myöntää lokakuussa 2008 yhteensä 4,55 miljardin dollarin suuruinen apupaketti. Vuonna 2009 Georgian talous supistui maailmanlaajuisen talouskriisin myötä 4 prosenttia. Hallitus arvioi talouden kasvavan 2 prosenttia vuonna 2010.
Väestö.
Georgiassa oli vuoden 2008 heinäkuussa arviolta 4 630 841 asukasta. Vuoden 1989 väestönlaskennan mukaan asukkaita oli noin 5,3 miljoonaa, ja Georgia onkin kärsinyt maastamuutosta 1990-luvun talouskriisin ja konfliktien jälkeen. Vielä vuonna 2008 maahanmuuttoaste oli −4,36 muuttajaa tuhatta asukasta kohti. Vuonna 2002 arviolta viidesosa väestöstä oli muuttanut ulkomaille, erityisen runsaasti Venäjälle. Rahalähetykset muodostivat noin viisi prosenttia maan bruttokansantuotteesta vuonna 2007. 2000-luvulla syntyvyys on hieman lisääntynyt ja kuolleisuus laskenut, lapsikuolleisuus vähentynyt selvästi ja avioliitot lisääntyneet. Vuonna 1991 elinajanodote naisille oli 75 vuotta ja miehille 67 vuotta; vuonna 2008 naisille 80 vuotta ja miehille 73 vuotta.
Hieman yli puolet georgialaisista asuu kaupungeissa, ja määrä on viime vuosina pysynyt vakaana. Suurimmat kaupungit ovat pääkaupunki Tbilisi hieman yli miljoonalla asukkaallaan, Kutaisi maan länsiosassa alle 200 000 asukkaallaan, Batumi Mustanmeren rannikolla Adžariassa sekä Rustavin teollisuuskaupunki Tbilisin eteläpuolella yli 100 000 asukkaallaan. Väestö on keskittynyt erityisesti jokilaaksoihin ja Mustanmeren rannikolle. Georgian väestötiheys on yli 66 asukasta neliökilometrillä.
Georgiassa on edelleen noin 220 000–240 000 Etelä-Ossetian ja Abhasian 1990-luvun alun konflikteja paennutta sisäistä pakolaista. Vuoden 2008 Georgian–Venäjän sota ajoi noin 158 000 henkeä kodeistaan pääasiassa Etelä-Ossetian ja Gorin alueilla.
Väestöryhmät.
Georgialaiset ovat maan suurin etninen ryhmä. He muodostavat vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan 83,75 prosenttia väestöstä. Heidän osuutensa on kasvanut huomattavasti itsenäistymisen jälkeen, sillä maastamuutto on vaikuttanut rajummin muihin etnisiin ryhmiin. Seuraavaksi suurin ryhmä ovat azerit, jotka muodostavat 6,51 prosenttia väestöstä. He asuvat pääasiassa maan eteläosassa Marneulin ja Bolnisin piirikunnissa. Armenialaisia on yhteensä 5,69 prosenttia, ja he asuvat azerien länsipuolella ja Armenian rajan pohjoispuolella Akhalkalakin, Ninotsmindan ja Dmanisin piirikunnissa. Venäläisiä oli Georgian väestöstä vuonna 2002 1,55 prosenttia, osseetteja alle prosentti (Georgian hallitsemilla alueilla), jesidejä alle puoli prosenttia ja kreikkalaisia alle puoli prosenttia. Pieni määrä kistejä asuu Akhmetan piirikunnassa. Venäläisten määrä on laskenut huomattavasti 1980-luvun jälkeen: vuonna 1989 heitä oli jopa yli kuusi prosenttia Georgian väkiluvusta.
Etnisten ryhmien väliset kiistat ovat aiheuttaneet Georgiassa ongelmia. Ne kärjistyivät sodiksi Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa 1990-luvun alussa, eivätkä nämä alueet ole valtaosin sen jälkeen olleet Georgian hallituksen valvonnassa. Vuonna 1989 abhaasit muodostivat noin 17,8 prosenttia Abhasian väestöstä, venäläisiä alueella oli 16 prosenttia ja georgialaisia 44 prosenttia. Abhasian sodassa yli 200 000 etnistä georgialaista kuitenkin ajettiin alueelta ja heidän osuutensa pieneni huomattavasti. Etelä-Ossetian väkiluvusta osseetteja oli 1980-luvulla ennen Georgian itsenäistymisen jälkeistä konfliktia noin 66 prosenttia, georgialaisia 29 prosenttia. Osseetit asettuivat Georgian alueelle Kaukasuksen toiselta puolelta 1200-luvulta alkaen. Georgian vuoden 2002 väestönlaskentaa ei päästy tekemään Abhasian ja Ossetian alueilla. Lisäksi Stalin karkotti toisen maailmansodan aikana kaksi sataa tuhatta meskhetinturkkilaista Georgian eteläosista Keski-Aasiaan. Vain pieni määrä on palannut.
Georgialaiset jakautuvat muutamiin sub-etnisiin ryhmiin, jotka puhuvat omia standardista georgiasta poikkeavia kieliään. Tällaisia ryhmiä ovat mingrelit maan länsiosassa Samegrelon alueella, svanit Svanetiassa ja pääosin Turkissa asuvat lazit. Turkissa on arvioitu asuvan noin 750 000–1,5 miljoonaa etnistä lazia.
Kielet.
Georgian virallinen kieli on georgia. Sitä on kirjoitettu omilla aakkosillaan ainakin 400-luvulta lähtien eikä se ole sukua muille merkittäville lähialueen kielille. Se muodostaa muutaman lähisukulaisensa kanssa eteläkaukasialaisten kielten ryhmän. Georgialla on ollut virallisen kielen asema vuodesta 1918 lähtien, ja neuvostokaudella se oli tärkeä kansallisen identiteetin tukija: Moskova ei vuonna 1978 onnistunut muuttamaan kielen asemaa, kun georgialaiset nousivat mielenosoituksiin sen puolesta. Kuitenkin neuvostokaudella venäjän kielellä oli merkittävä asema erityisesti hallinnossa. Vuonna 1993 noin 9 prosenttia maan väestöstä oli venäjänkielisiä. Maan etniset vähemmistöt puhuvat omia kieliään: azeria, armeniaa, osseettia ja muita pienempiä kieliä. Abhaasin kielellä on Abhasiassa virallinen asema.
Uskonnot.
Georgialainen identiteetti on pitkään ollut sidoksissa kristinuskoon, johon Pyhä Nino käännytti perinteen mukaan georgialaiset 300-luvun alussa. Kristinusko korvasi esikristillisen uskonnon ja zarathustralaisuuden. Georgian patriarkaatti sai autokefalian hyvin varhain ja säilytti itsenäisyytensä vuoteen 1811 saakka, kunnes Venäjä lakkautti sen. Itsenäisyys palautettiin vuonna 1918. Neuvostokaudella kirkon hierarkiaan kohdistettiin puhdistuksia ja uskonnon harjoittamista rajoitettiin. Sorto rohkaisi uskonnon liittämistä 1900-luvun loppupuolen nationalistiseen liikkeeseen. Ortodoksinen kirkko alkoi elpyä 1970-luvulla, kun sen johtoon nousi nykyinen patriarkka Ilia II. Vuonna 2002 83,9 prosenttia Georgian väestöstä oli ortodoksikristittyjä.
Tästä huolimatta Georgia on monietninen valtio ja maassa onkin harjoitettu muita uskontoja vuosisatojen ajan. Niihin on perinteisesti suhtauduttu suvaitsevaisesti. Kuitenkin suhtautumista maan muslimivähemmistöä kohtaan on kritisoitu syrjiväksi ja Jehovan todistajia on aiemmin vainottu. Merkittävä osa Georgian azereista ja Adžarian alueen asukkaista sekä muutama muu pienempi vähemmistö on islaminuskoisia. Azerit ovat pääosin šiialaisia, adžaarit taas sunnalaisia. Vuonna 2002 yhteensä 9,9 prosenttia Georgian asukkaista oli muslimeja. Muita pienempiä vähemmistöjä ovat georgianjuutalaiset, jotka asuvat pääosin kahdessa suurimmassa kaupungissa, armenialaiskristityt (3,9 prosenttia väestöstä) ja katoliset (0,8 prosenttia). Vuonna 2002 0,7 prosenttia ilmoitti olevansa uskonnottomia.
Arkkitehtuuri ja kuvataide.
Georgiaan kehittyi varhain omaperäinen arkkitehtuuri, joka ilmenee etenkin uskonnollisissa rakennuksissa 500-luvulta alkaen. Kirkkoarkkitehtuuria hallitseva kupolirakenne on peräisin pyöreiden asuinrakennusten tyypistä, jota on käytetty jo 2000- tai 3000-luvuilla eaa. Kirkkoarkkitehtuuri voidaan jakaa kahteen haaraan: keskikupolikirkkoihin ja basilikoihin. Arkkitehtuurin huippukautta oli Georgian keskiaikainen kulta-aika 900–1200-luvuilla. Kauden rakennuksissa varma ja monipuolinen koristelu yhdistyy muihin arkkitehtonisiin elementteihin yhtenäiseksi, harmoniseksi kokonaisuudeksi. Myöhemmin 1400–1600-luvuilla maan arkkitehtuuriin vaikutti etenkin Persia, ja tiili korvasi kiven suosituimpana rakennusmateriaalina. Islamilaisvaikutteista arkkitehtuuria on etenkin Kakhetin alueella. Kun Georgia liitettiin Venäjään, venäläinen uusklassinen arkkitehtuuri omaksuttiin hallitsevaksi tyylisuunnaksi, mutta se muuntui ja sulautui paikalliseen perinteeseen. 1900-luvulla Georgia ei säästynyt stalinistiselta tyyliltä tai neuvostoajan betonibrutalismilta.
Georgialainen freskomaalaus kehittyi huippuunsa keskiajalla muiden taiteenlajien tavoin, ja maahan kehittyi omaperäisiä tyylisuuntia kokeilun ja ulkopuolisten vaikutteiden kautta. 1300-luvulta lähtien bysanttilainen paleologinen tyylisuunta oli vallitseva. Seinämaalauksissa on käsitelty sekä uskonnolisia että maallisia teemoja. Venäläiset tuhosivat lukuisia seinämaalauksia 1800-luvulla, mutta niitä on säilynyt joissakin kirkoissa. Tunnetuimpiin georgialaisiin taidemaalareihin kuuluvat naivisti Niko Pirosmani, Gigo Gabašvili, Lado Gudiašvili, Elene Akhvlediani ja Davit Kakabadze. Monumentaalista kuvanveistotaidetta taas ei Georgiaan keskiajalla kehittynyt, mutta kivikaiverruksia ja -koristeita sekä metalliesineitä on luotu antiikin ajalta lähtien. Varhaisen 400-luvun kuvanveiston mielenkiintoisimpiin piirteisiin kuuluu esikristillisten ja kristilliset elementtien yhdistäminen. Kulta-ajalla seinämaalausten merkitys kirkkojen sisätiloissa korostui ja kuvanveistäjien luovuus kukoisti julkisivujen koristeluissa. 1900-luvun monumentaalinen kuvanveisto on käsitellyt pääosin kansallisia, georgialaisia teemoja. Sen merkittävin edustaja lienee Elgudža Amasukheli.
Kirjallisuus.
Georgialainen suullinen kansanperinne on runsas ja vanha. Esikristillinen kirjallisuus vaikuttaa hävinneen kristinuskon edetessä, ja varhaisimmat säilyneet georgialaiset tekstit ovat peräisin 400-luvulta. Seuraavien vuosisatojen aikana erityisesti uskonnollinen krijallisuus kehittyi nopeasti luostarikeskuksissa. Niissä luotiin hagiografisia, hymnografisia ja liturgisia teoksia kun taas kronikoihin kerättiin historiallisia lähteitä. Georgian keskiaikainen kulta-aika oli myös kirjallisuuden klassinen kausi, jonka huippusaavutus on kansalliseepos "Pantterintaljainen", Šota Rustavelin kirjoittama ritarihyveitä ja hovirakkautta ylistävä, kristinuskoa, uusplatonismia ja idän uskontoja yhdistelevä humanistinen eepos. 1200-luvulla kirjallisuus kuitenkin taantui useaksi vuosisadaksi mongolihyökkäysten myötä.
Kulttuurielämä elpyi vähitellen 1400–1700-luvuilla. Uudelle kirjallisuudelle luonteenomaisia olivat Rustavelin eepoksen lisäosat ja persialaisvaikutteisuus. 1600-luvulla runoilijakuningas Teimuraz I elvytti maan kirjallisuutta sovittamalla persiasta georgiaksi useita romansseja ja laatimalla runoja. 1700-luvun alussa kirjallisen elämän keskiöön nousi kuningas Vakhtang VI, joka perusti Tbilisiin ensimmäisen kirjapainon ja jonka kumppani Sulkhan-Saba Orbeliani laati ensimmäisen georgiankielisen sanakirjan. Vuosisadan lopulla Besikin kirjoittama romanttinen runous kuuluu maan kirjallisuuden parhaimmistoon ja asetti standardin, jonka seuraavat sukupolvet yrittivät tavoittaa. Georgialainen romantiikka puhkesi kukoistukseensa 1800-luvun alussa Aleksandre Tšavtšavadzen, Nikoloz Baratašvilin ja Grigol Orbelianin teoksissa. Kriittinen realismi korvasi romantiikan vuosisadan puolivälissä ja kehittyi Daniel Tšonkadzen tuotannossa.
1800-luvun jälkipuolen kirjailijoilla oli keskeinen rooli Georgian kielen elvyttämisessä ja kansallistunteen herättämisessä. Tergdaleulni-sukupolvi levitti liberalistisia aatteita ja käytti teoksissaan aiempaa nykyaikaista kieltä; heistä huomattavimpiin kuuluivat Ilia Tšavtšavadze ja Akaki Tsereteli. Seuraava sukupolvi 1800-luvun lopulla keskittyi erityisesti kehittämään yksittäisiä kirjallisia lajityyppejä, kuten sosiaalista romaania. Sen johtohahmoja olivat Aleksandre Qazbegi ja eurooppalaisen perinteen georgialaiseen kansanrunouteen yhdistänyt Važa-Pšavela. Realistinen liike voimistui jälleen 1890-luvulla ja kuvasi sosiaalista epätasa-arvoa, yksilön ja yhteiskunnan välistä konfliktia ja muita sosiaalisia kysymyksiä. Vasil Barnovi popularisoi historiallisen romaanin rikkaalla kielellään ja rytmisellä proosallaan. 1900-luvun alussa Grigol Robakidzen luoma Siniset sarvet -symbolistiryhmä yhdisti perinteisen georgialaisen kulttuurin modernistisiin virtauksiin, mutta joutui sorretuksi, kun bolševikit miehittivät Georgian. Sen merkittävimpiin jäseniin kuuluivat Paolo Iašvili, Titsian Tabidze ja Galaktion Tabidze, joita lukuisten muiden tavoin vainottiin Stalinin terrorin aikana; puhditusten uhriksi joutui esimerkiksi maan parhaimpiin kirjailijoihin kuulunut Mikheil Džavakhišvili.
Sensuurista ja ideologisista paineista huolimatta neuvostokausi tuotti useita taidokkaita kirjailijoita. Heistä huomattavin oli Konstantine Gamsakhurdia, joka kirjoitti useita eeppisiä historiallisia romaaneita. Georgian ylistetyimpiin runoilijoihin kuulunut Ana Kalandadze aloitti tuotantonsa 1940-luvulla ja Grigol Abašidze elvytti klassisen runon. 1950-luvulla aloittanut Nodar Dumbadze on edelleen hyvin suosittu kirjailija. 1960–1970-luvuilla kirjankustannus oli kuitenkin suoraan kommunistisen puolueen hallinnassa – Tšabua Amiredžibi joutui luomaan Venäjän viranomaisia vastaan taistelevesta lainsuojattomasta kertovan eeppisen pääteoksensa siperialaisessa vankilassa. Otar Tšiladze vuorostaan hylkäsi neuvostoteemat ja yhdisti romaaneissaan myyttejä ja historiaa. 1990-luvulla uusi kirjailijasukupolvi on rikkonut usein aiempia normeja ja perinteitä vastaan sekä käyttänyt puhekielistä ilmaisua. Suosituimpiin nykykirjailijoihin kuuluvat esimerkiksi Guram Dotšanašvili, Aka Mortšiladze ja Davit Turašvili.
Esittävät taiteet.
Georgian vanhin säilynyt teatteritila on Uplistsikhestä löydetty näyttämö 200-luvulta eaa. Moderni teatteri sai kuitenkin alkunsa 1800-luvulla. Vuonna 1879 perustettu Rustaveli-teatteri nousi merkittäväksi kulttuurikeskukseksi, joka yhdisti modernia teatteria perinteiseen kansanteatteriin. Erityisesti 1900-luvun alku oli merkittävää aikaa teatteritaiteen kehityksen kannalta. Ajan huomattavimpiin ohjaajiin kuuluivat Kote Mardžanišvili, joka nosti georgialaisen teatterin uudelle tasolle, ja hänen jalanjäljissään kulkenut Sandro Akhmeteli. 1900-luvun jälkipuoliskolla kansainvälistä tunnustusta sai eeppisen teatterin mestari Robert Sturua. Nykyään Georgiassa on noin 40 teatteria, joista merkittävimpiin kuuluvat Rustaveli-teatterin lisäksi Mardžanišvili-teatteri ja vuonna 1851 perustettu Tbilisin ooppera- ja balettiteatteri. Georgia tunnetaan myös tanssiteatteristaan: Vakhtang Tšabukiani toi klassiseen balettiin georgialaisia piirteitä ja 1900-luvun lopulla Georgian tunnetuimmaksi ballerinaksi nousi Nino Ananiašvili.
Georgialla on ainutlaatuinen, polyfoninen kansanmusiikkiperinne, joka nauttii nykyäänkin suurta arvostusta. Georgian eri alueilla on erilaiset musiikki- ja esitysperinteet, mutta niitä yhdistävät samantyyppinen intonaatio ja harmonia. Monimutkainen, kolmiääninen polyfonia on ollut myös musikologien kiinnostuksen kohteena. Muinainen ja rikas musiikkiperinne sai jo varhain 300-luvulla aikaan ammattimaisen kirkkomusiikin, joka kehittyi paikallissa akatemioissa (Gelatissa ja Iqaltossa) ja maan ulkopuolisissa georgialaisissa kulttuurikeskuksissa. Polyfonia tuotiin kirkkomusiikkiin jo 600-luvulla. Myöhemmin Georgia kuitenkin eristyi eurooppalaisesta musiikkiperinteestä ja uusi kansallinen, akateeminen musiikkikulttuuri alkoi kehittyä vasta 1800-luvulla. Eurooppalainen ooppera oli tässä suhteessa merkittävässä asemassa ja sai usean säveltäjän, kuten Zakaria Paliašvilin, Meliton Balantšivadzen ja Dimitri Arakišvilin, laatimaan kansallisia opperoita. Kamari- ja sinfoniamusiikki kehittyivät erityisesti 1920- ja 1930-luvuilla. Tunnettuja georgialaisia taidemusiikin säveltäjiä ovat esimerkiksi Gia Qantšeli, Sulkhan Tsintsadze, Aleksi Matšavariani, Otar Taktakišvili ja Sulkhan Nasidze.
Länsimaissa tunnetuksi on tullut georgialaissyntyinen jazz- ja blueslaulaja Katie Melua. Vuonna 2007 Georgia osallistui ensimmäistä kertaa Eurovision laulukilpailuun, jossa Sopo Khalvaši esitti kappaleen "Visionary Dream". Tästä lähtien Georgia on joka vuosi lähettänyt kappaleen eurovision laulukilpailuun, tosin vuonna 2009 Georgian kappale "We don't wanna put in" hylättiin, koska sen katsottiin viittaavan Venäjän pääministeri Vladimir Putiniin.
Elokuva.
Georgian ensimmäinen elokuvateatteri avattiin Tbilisiin vuonna 1896. Ensimmäinen pitkä elokuva valmistui vuonna 1916, ja pian valtakunnan kaupungeista vain Pietarissa toimi Tbilisiä vilkkaampi elokuva-ala. Elokuvateollisuus kukoisti 1920-luvulla, mutta neuvostovallan vakiintuessa elokuvantekijät joutuivat sopeutumaan valtion doktriineihin ja sosialistinen realismi nousi merkittävimmäksi genreksi. 1940-luvulla Mikheil Tšiaurelista tuli yksi Neuvostoliiton huomattavimmista ohjaajista ja Stalinin henkilökohtainen suosikki. Toisen maailmansodan jälkeen esiin nousi uusi lahjakkaiden ohjaajien ja käsikirjoittajien sukupolvi. Vuonna 1956 Tengiz Abuladzen ja Rezo Tškheidzen ohjaus "Magdanas lurdža" voitti Cannes'n elokuvafestivaalien kultaisen palmun.
1960–1980-luvut olivat Georgian elokuvateollisuuden kulta-aikaa. Elokuvia valmistui jopa 60 vuodessa. Vuonna 1972 Rustavelin teatteri-instituuttiin perustettu elokuvataiteen tiedekunta tuotti useita kuuluisia ohjaajia, joihin kuuluivat Otar Ioseliani, Nana Džordžadze ja Goderdzi Tšokheli. Kauden ylistetyimpiin teoksiin lukeutuu Rezo Tškheidzen vuoden 1964 ohjaus "Otets soldata", jonka pääosaa näytteli Sergo Zakariadze. Joitain elokuvia sensuroitiin: Abuladzen Stalinin terrorista kertova vuoden 1984 teos "Monanieba" näytettiin vasta kolme vuotta valmistumisensa jälkeen, ja sillä oli pitkäkestoinen vaikutus poliittiseen tietoisuuteen Neuvostoliitossa. 1990-luvulla maan elokuvateollisuus kärsi epävakaasta poliittisesta tilanteesta mutta tuotti silti suosittuja filmejä: Temur Babluanin ohjaus "Udzinarta mze" vuodelta 1992 voitti Berliinin elokuvafestivaalien hopeisen karhun ja Džordžadzen teos "Les Mille et une recettes du cuisinier amoureux" vuodelta 1997 oli ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi. Monet ohjaajat kuitenkin muuttivat työskentelemään ulkomaille. Tbilisissä on järjestetty vuosittain kansainvälinen elokuvafestivaali vuodesta 1999 lähtien.
Keittiö.
Niko Pirosmanin teos "Kolmen aatelismiehen juhla-ateria" 1900-luvun alusta.
Georgialla on rikas, vaihteleva ja ainutlaatuinen ruokakulttuuri. Sen keskeinen elementti on runsas supra-juhla-ateria, jota johtaa maljankohottaja eli tamada. Georgian keittiöön ovat vaikuttaneet useiden lähialueen kansojen ruokaperinteet: Länsi-Georgiassa turkkilainen vaikutus on näkyvämpi, maan itäosassa taas iranilainen. Itäosassa valmistetaan gomi-maissipuuroa ja sitä käytetään leivän sijasta liha- ja kasvisruokien lisukkeena. Idässä valmistetaan naudan- ja lampaanlihaa, lännessä taas lihaa syödään vähemmän ja siipikarja on suositumpi vaihtoehto. Liharuokalajeja on tusinoittain – niistä kuuluisimpiin lukeutuu khinkali, täytetyt taikinanyytit. Erityyppisiä kastikkeita ja juustoja on myös runsaasti. Tunnetuin perusraaka-aineenaan juustoa käyttävä ruokalaji on khatšapuri, juustolla täyetty leipä. Samoja kastikkeita voidaan käyttää eri ruokalajien kanssa ja tarjota myös yksinään leivän kera. Erityyppiset pähkinät ja mausteet ovat tärkeitä raaka-aineita. Vaikka liha on keskeisin raaka-aine, sen kanssa tarjotaan aina runsaasti kasviksia, joista yleisimpiin kuuluvat munakoisot, pavut, kaali, punajuuret ja tomaatit. Tunnettuja kasvisruokalajeja ovat pavuista valmistettu lobio ja mkhali-salaatti.
Myös keitot ovat suosittuja, ja niihin käytetään usein jogurttityyppistä matsonia, viinietikkaa ja hedelmämehuja. Yleisiä leipätyyppejä ovat valkoinen šoti ja litteä, maissista valmistettu mtšadi. Makeita jälkiruokalajeja ei ole paljon, mutta erilaisia hedelmiä, marjoja, mehuja ja pähkinöitä sekä hunajaa ja viiniä nautitaan jälkiruoaksi. Tšurtškhela on viinirypälemehusta valmistettu tahmea jälkiruoka. Olennainen ruokajuoma on viini. Georgia on tuhansia vuosia vanha viinialue, jota on kutsuttu myös viinin syntypaikaksi. Viiniä tuotetaan useilla eri alueilla, joista tärkein on Kakheti maan itäosassa – yleisiä rypälelajikkeita ovat valkoinen Rkatsiteli ja punainen Saperavi. Perinteinen väkevä alkoholijuoma on tšatša. Georgia on myös kuuluisa Bordžomi-lähdevedestään.
Asevoimat.
Georgian asevoimilla on noin 30 000 aktiivijäsentä ja asevoimien budjetti vuodelle 2008 oli noin 1,4 miljardia laria. Kasvua edellisestä vuodesta oli lähes 300 miljoonaa laria, ja hallitus perusteli sitä ulkoisella, Venäjän aiheuttamalla uhalla, sitoutumisella Georgian Irakin-velvoitteisiin ja sotilasinfrastruktuurin tuomisella lähemmäksi Nato-standardeja. Georgia on ollut Naton rauhankumppanuusohjelman jäsen vuodesta 1994, ja maa on tehnyt Yhdysvaltojen kanssa läheista sotilaallista yhteistyötä. Sotilasmenot muodostavat 5,6 prosenttia maan bruttokansantuotteesta (2008). Asevoimat jakautuvat maavoimiin, ilmavoimiin, laivastoon ja kansalliskaartiin. Georgiassa on yleinen asevelvollisuus: kaikki 18–27-vuotiaat miehet ovat velvollisia asepalvelukseen, mutta käytännössä siltä voi välttyä maksamalla 2 000 larin summan. Noin 20 prosenttia ikäluokasta suorittaa armeijan ja asepalveluksen kesto on 18 kuukautta. Georgialla oli 1990-luvun alusta lähtien pitkäaikaiset konfliktit Abhasian ja Etelä-Ossetian separatistihallintojen kanssa. Vuoden 2008 Venäjän–Georgian sotaan saakka maalla oli 2 000 sotilasta Irakissa yhdysvaltalaisten joukkojen tukena. Sodassa Venäjä miehitti suuren osan Georgiasta ja sen arvioidaan vahingoittaneen pahoin maan sotilasinfrastruktuuria.
Koulutus.
Georgian koulutusjärjestelmää on nykyaikaistettu vuoden 2004 jälkeen huomattavasti, mutta radikaalit uudistukset ovat aiheuttaneet myös kiistoja. Aikuisten lukutaitoaste Georgiassa on noin 100 prosenttia. Koulutus on pakollista kaikille 6–14-vuotiaille lapsille.
Koulutusjärjestelmä jaetaan ala-asteeseen (6 vuotta, oppilaat 6–12-vuotiaita), ylä-asteeseen (3 vuotta, oppilaat 12–15-vuotiaita) ja lukioon (2 vuotta, oppilaat 15–17-vuotiaita) tai vaihtoehtoisesti ammattikouluun (2 vuotta). Oppilaat, jotka ovat läpäisseet lukion, voivat hakea korkeamman asteen koulutukseen. Heidän täytyy suorittaa lukion lopussa yhdistetty kansallinen loppukoe, minkä jälkeen he voivat pyrkiä valtion akkreditoimaan korkean asteen oppilaitokseen koearvosanojensa perusteella. Suurin osa näistä kouluista tarjoaa kolmen eri tason opintoja: alemman, kolme tai neljä vuotta kestävän kandidaatin tutkinnon, kaksi vuotta lisää kestävän maisterin tutkinnon ja kolmen lisävuoden opinnot vaativan tohtorintutkinnon. Vuonna 2008 Georgian koulutus- ja tiedeministeriön virallisessa rekisterissä oli yhteensä 20 korkeakoulua, joihin kuuluivat esimerkiksi Tbilisin valtionyliopisto, Georgian tekninen yliopisto ja Šota Rustavelin valtionyliopisto. Vuosina 2000–2006 noin 94 prosenttia lapsista osallistui peruskoulutukseen.
Liikenne.
Georgian sijainti tekee maasta tärkeän kauttakulkureitin. Teitä Georgiassa on yli 20 000 kilometriä, ja niistä tärkeimmät lähtevät säteittäisesti Tbilisistä eri ilmansuuntiin. Pääreitti M27 kulkee maan läpi itä-länsisuunnassa Tbilisistä Gorin kautta Mustallemerelle. Tie A301 eli Georgian sotilastie lähtee Tbilisistä pohjoiseen Kaukasukselle, ja se oli ainoa tie Venäjälle 1800-luvun lopulle saakka. A310 kulkee etelään Jerevaniin ja A302 itään Bakuun. Kaikilla pääteillä on bussiliikennettä. Georgian rautatieliikennettä hoitaa vuorostaan Georgian rautatiet: rautateitä maassa on yhteensä 1 575 kilometriä (ja lisäksi 37 kilometriä kapearaiteisia ratoja). Raideleveys on 1 520 millimetriä. Merkittävin rautatielinja kulkee myös Tbilisistä Mustallemerelle, ja maasta on lisäksi rautatieyhteys Armeniaan ja Azerbaidžaniin. Pääradalta lähtee useita sivuratoja pienemmille paikkakunnille. Vuonna 2007 Georgia myi rautatieyhtiönsä hallintaoikeudet brittiläiselle sijoitussäätiölle useaksi vuosikymmeneksi. Tbilisin metro oli yksi Neuvostoliiton ensimmäisistä ja siinä on kaksi linjaa.
Georgiassa on 23 lentokenttää. Merkittävin niistä on Tbilisin kansainvälinen lentoasema, joka on uusittu vuonna 2007. Se on kansallisen lentoyhtiön Georgian Airwaysin keskuspaikka. Tärkeimmät satamat ovat Potissa ja Batumissa – myös Suhumissa on pieni satama, mutta se sijaitsee Abhasiassa eikä ole Georgian hallinnassa. Georgian läpi kulkee lisäksi 1 591 kilometriä kaasuputkea ja 1 253 kilometriä öljyputkea. Tärkeimmät putket ovat Baku–Tbilisi–Ceyhan-öljyputki, Baku–Supsa-öljyputki ja Baku–Tbilisi–Erzurum-kaasuputki. Monet liikennereitit ovat suhteellisen huonossa kunnossa ylläpidon puutteen vuoksi.
Tiedotusvälineet.
Tärkein uutislähde on televisio. Georgiassa on yksi valtio-omisteinen televisioasema, Georgian yleisradio (GPB), jolla on kaksi kanavaa. Maassa toimii lisäksi muutama kaupallinen kanava: Rustavi 2:lla oli keskeinen rooli vuoden 2003 ruusujen vallankumouksessa ja sitä on pidetty hallituksen äänitorvena, Imedi taas on suhtautunut hallitukseen kriittisemmin. Rustavi 2 omistaa pääosin lisäksi pienemmän Mze-kanavan. Sanomalehdillä ei ole kovin merkittävää asemaa. Niistä suurimpia ovat esimerkiksi Rezonansi, Sakartvelos respublika, 24 Saati ja Alia, ja myös englanninkielisiä sanomalehtiä on useita. Tärkeitä radio-asemia ovat vuorostaan Georgian yleisradio, Radio Imedi ja Fortuna FM. Georgian perustuslaki takaa sananvapauden ja toimittajat krisitoivat usein vallanpitäjiä, mutta myös itsesensuuria harjoitetaan ja joidenkin journalistien kimppuun on hyökätty maakunnissa. Vuonna 2007 Georgia oli Toimittajat ilman rajoja -järjestön sananvapausluettelon sijalla 66. Vuoden 2007 syksyllä yksityisten televisioasemien uutislähetykset lakkautettiin hätätilan varjolla ja Imedi suljettiin kokonaan viideksi kuukaudeksi.


Lockerbien pommi-isku.
Lockerbien pommi-isku on 21. joulukuuta 1988 suoritettu terrori-isku, jossa 270 ihmistä kuoli lentokoneen räjähtäessä ja pudotessa Lockerbien kylään Skotlannissa. Syyskuun 11. päivän iskuihin saakka Lockerbien pommi-isku oli tuhoisin siviilejä vastaan suunnattu terrori-isku.
Iskussa Semtex-H -pommi tuhosi Pan Amin Boeing 747-121 -koneen (lento "PA103", kone "N739PA", "Clipper Maid of the Seas"), joka oli matkalla Heathrow'n lentoasemalta Lontoosta John F. Kennedyn kansainväliselle lentoasemalle New Yorkiin. Kaikki koneessa olleet 259 ihmistä kuolivat, samoin 11 Lockerbien kylän asukasta, jotka jäivät putoavan lentokoneen alle.
Tuhotyöstä tuomittiin 31. tammikuuta 2001 libyalainen tiedustelu-upseeri Abdelbaset Ali Mohmed Al Megrahi elinkautiseen vankeuteen. Hän on aina kieltänyt syyllisyytensä. Pommi-isku johti myös Libyan vastaisiin talouspakotteisiin. Vuonna 2002 ilmoitettiin Libyan maksaneen 2,7 miljardin dollarin korvaukset turmassa kuolleiden omaisille ja elokuussa 2003 maa ilmoitti ottavansa vastuun tapahtuneesta. Syyskuussa 2003 USA ilmoitti lopettavansa 15 vuotta kestäneet talouspakotteensa Libyaa vastaan.
Elokuussa 2009 al-Megrahi vapautettiin inhimillisten syiden nojalla, koska hän sairastaa parantumatonta eturauhassyöpää.
Kiistakysymykset tuomiossa.
Iskujen todellisista tekijöistä kiistellään edelleen, vaikka asianosaisten maiden hallitukset pitävät tapausta selvitettynä. Monien mielestä USA syytti Libyaa tapauksesta, voidakseen julistaa vihollismaansa kauppasaartoon; Libyan väitetään ottaneen vastuun iskuista vain päästäkseen eroon sen taloutta 15 vuotta pahoin rasittaneesta saarrosta, kuten maan pääministeri vuonna 2004 selvitti BBC:lle. Myös nimittämä Lockerbie-oikeudenkäyntien tarkkailija piti saavutettua ratkaisua poliittisena, ja tapausta pahasti selvittämättömänä. Osa Lockerbien iskun uhrien omaisista on tyytynyt rahoihin ja hyväksynyt oikeudenkäyntien päätöksen, kun taas toiset vaativat uusia tutkimuksia.
Kesällä 2007 julkaistun Scottish Criminal Cases Review Commission -raportin mukaan oikeudenkäynnissä saattoi olla epäselvyyksiä ja todisteet olivat epäluotettavia. Samana kesänä insinööri Ulrich Lumpert myönsi valaehtoisessa lausunnossa varastaneensa oikeudenkäynnissä käytetyn ratkaisevan todistuskappaleen työnantajaltaan Mebo Ab:ltä ja antaneensa sen 22.6.1989 ilman lupaa Lockerbie-iskua tutkineelle viranomaiselle.
Vuonna 2002 kuollut palestiinalaisterroristi Abu Nidal väitti olleensa iskun takana. Megrahin puolustusasianajajien ryhmä nimesi mahdolliseksi syylliseksi PFLP-GC:n Mohammed Abu Talbin. Iskusta syytettiin alun perin Syyriaa ja PFLP-GC:ta, mutta tämä muuttui 1991 kun Syyria liittyi liittoumaan, joka karkotti Irakin joukot Kuwaitista ja Syyriasta tuli Yhdysvaltain tukeman arabien ja Israelin välisen rauhansopimuksen ajaja.
Yhdysvaltain dokumentit taas syyttivät Iranin entistä sisäministeriä Ali-Akbar Mohtashemi-Puria, jolloin isku olisi ollut kosto viisi kuukautta aiemmin USS Vincennesin alas ampumasta iranilaisesta matkustajakoneesta. DIA väitti Mohtashemi-Purin luvanneen PFLP-GC:n Ahmad Jibrilille iskusta miljoona dollaria. DIA piti myös Libyan osuutta epäuskottavana.
Lentokoneiskussa kuolleiden kansallisuudet.
Lentokoneiskun uhrien muistomerkki Dryfesdalen hautausmaalla Lockerbiessa


Sosiaaliturvatunnus.
Sosiaaliturvatunnus eli sotu oli Kansaneläkelaitoksen jakama, henkilötunnusta vastaava numerosarja, joita ryhdyttiin antamaan sairausvakuutuslain voimaantulon jälkeen 1. syyskuuta 1964. Tunnuksen muoto oli silloisen henkilötunnuksen kanssa sama.
Eläketurvakeskuksen (ETK) antamasta Työeläkenumerosta oli aikoinaan tarkoitus tehdä virallinen henkilötunnus, mutta tämä ei onnistunut, koska sen pohjana olleet tiedot perustuivat henkilön itse ilmoittamiin syntymätietoihin, jotka saattoivat poiketa virallisista tiedoista. ETK luopui muutaman vuoden jälkeen omasta tunnuksestaan ja ryhtyi käyttämään Kansaneläkelaitoksen antamaa sosiaaliturvatunnusta, silloin kun sellainen oli henkilölle annettu. Oli mahdollista, että henkilöllä oli tuolloin samaan aikaan eri sosiaaliturvatunnus kuin työeläkekortin numero.
Sosiaaliturvatunnuksista ja työeläkekortin numeroista luovuttiin lopullisesti vuoden 1971 alussa voimaan tulleen väestökirjalain myötä, josta alkaen vuonna 1969 perustettu Väestörekisterikeskus on myöntänyt viralliset henkilötunnukset vastasyntyneille ja maahanmuuttajille.


Downtempo.
Downtempo terminä on varsin väljä, sen alle sopii oikeastaan kaikki hidastempoisempi musiikki ambientista maailmanmusiikkiin.
On myös muusikkoja joiden tuottamaa musiikkia kutsutaan downtempoksi tai "aulamusiikiksi" (lounge). Tyypillisesti downtempo-kappaleet ovat, kuten nimestäkin voisi päätellä, hidastempoisia ja tunnelmallisia. Downtempo on ottanut vaikutteita jazzista, dubista, hip hopista, funkista ja soulista. Eräs maailman arvostetuimmista DJ:stä, Gilles Peterson, soittaa keikoillaan lähes yksinomaan musiikkia, jota voidaan kutsua downtempoksi.


Hardcore (elektroninen musiikki).
Hardcore, Hardcore Techno tai Hard Techno, lyhyesti vain HC, on nopeaa elektronista tanssimusiikkia. Yleisin nopeus on 150-250 lyöntiä minuutissa ja ominaista on särötetyn bassorummun käyttö. Hardcore on atmosfääriltään usein aggressiivista ja synkkää. Tyyli syntyi ja lähti liikkeelle 1990-luvun alun ja puolenvälin tietämillä Hollannista ja Saksasta. Hardcoren juuret ovat acid house musiikissa. Nykyään hardcore genren sisällä ja rajoilla on lukuisia eri alagenrejä ja liikkeitä.
Historia.
Hardcorella ei ole yhtä varmaa synnyinmaata, mutta siitä kehittyi suosittu ilmiö Hollannissa 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Muita tärkeitä maita alkuaikojen kehityksessä olivat Saksa ja Belgia. Tyyli syntyi kun tuottajat alkoivat tekemään rankempaa ja nopeampaa versiota Detroitista lähtöisin olevasta housesta. Alussa pohjana oli särötetty TR-909 bassorumpu. Ensimmäinen tunnettu hardcore biisi on saksalaisen Mescalinum Unitedin "We Have Arrived", joka julkaistiin PCP (Planet Core Productions) labelilla "Reflections of 2017" vinyylillä vuonna 1990 (biisi valmistui edeltävänä vuonna). Suurempi suosio syntyi vasta vuonna 1992 Hollannissa, tarkemmin ottaen Rotterdamista, kun Euromasters julkaisi biisinsä "Amsterdam, waar lech dat dan" Rotterdam Recordsilla. Tämän biisin tyyliä alettiin kutsumaan gabber houseksi, mutta myöhemmin kun biisien tempo nopeutui ja mentiin kauemmaksi varsinaisesta housesta, vakiintui termi gabberiksi. 1990-luvun aikana hardcoresta kehittyi gabberin lisäksi lukuisia muita pienempien ja suurempien piirien tyylisuuntia, joista frenchcore ja speedcore lienevät edelleen eräitä suosituimmista alagenreistä. Hollannin gabber skene oli kasvanut 1990-luvun loppuun mennessä niin kaupalliseksi ja pop-musiikkia muistuttavaksi, että se menetti uskottavuuttaan. Valtavirran hardcore/gabber skene Hollannissa kuoli tuolloin ja vain underground hardcore liikkeet jatkoivat. Muissa maissa tämä laskukausi tuli muutaman vuoden jäljessä.
Vuonna 1997 hollantilaiset Dark Raver ja DJ Vince julkaisivat biisin "Intelligent Hardcore" Babyboom Recordsilla, joka oli ensimmäinen ns. nustyle tai newstyle tyylin biisi. Tästä kehittyi uusi Hollannin valtavirran hardcore tyyli 2000-luvun alkupuolella. Erona viime vuosituhannen lopun gabberiin, olivat nustyle biisit keskimäärin hitaampia, mutta rankkuutta toi massiivisempi siniaallosta luotu bassorumpu, joka mahdollisti myös erilaisia kikkailuja biisien filleissä. Ajan myötä biiseihin tuli myös lisää nopeutta ja nykyään keskimääräinen nopeus on 150-180 bpm. Hollannissa gabber nimitys jäi käytännössä pois tästä uudesta tyylistä ja nyt kun se ei enää ole niin uusi tyyli niin kutsutaan sitä valtavirran skenessä vain hardcoreksi, tai jos halutaan tarkentaa niin käytetään termejä mainstyle hardcore tai mainstream hardcore. Myös nykyisellä mainstyle hardcorella on jo niin paljon eroa alkuperäiseen nustyleen, että ne on periaatteessa erotettu tyyleinä. Nykyinen mainstyle on usein melodista ja sisältää pitkiä breakdown osioita. Mitä sen kaupallisuuteen tulee niin se muistuttaa hyvin paljon 1990-luvun lopun gabberia. Tämän vuosisadan maanalaisemmista hardcore tyyleistä huomattavin lienee hitaamman industrial hardcoren suosion nousu. Nopeampaa ja hitaampaa industrial hardcorea oli jo viime vuosisadalla, mutta tyyliä on kehitetty huomattavasti viimeisen 10 vuoden aikana.
Huomattavaa on että hardcore technon tyylit ovat kasvattaneet tällä vuosisadalla suosiotaan yhä useammassa maassa ympäri maailmaa. Olennaisin syy tähän on ollut helpompi tiedon ja musiikin saatavuus internetin välityksellä.
Tulkinta hardcoresta Englannissa.
Englannissa hardcoreksi kutsuttiin 1990-luvulla alussa syntynyttä Breakbeat hardcorea. 1990-luvun puolivälin jälkeen näistä juurista kehittyi iloinen happy hardcore tyyli, jonka ainoa yhteinen piirre hardcoreen oli nopeahko tempo. Happy hardcoresta puolestaan kehittyivät nykyiset UK hardcore, freeform ja makina. Näitä tyylejä kutsutaan hardcoreksi lähinnä omien skenejensä sisällä, Englannissa yleisemmin. Varsinaista hardcorea Englannissa kutsutaan yleensä gabberiksi, mutta todellisuudessa tämä termi kattaa vain pienen osan hardcoresta. Huomattavaa on kuitenkin että Englannissakin on paikallisen valtavirran ulkopuolisia hardcore levy-yhtiöitä, tuottajia ja bileiden järjestäjiä, joilla on globaali käsitys hardcoresta. Suomessa, missä erityisesti freeform on suosittua, erotetaan nämä tyylit selkeästi varsinaisesta hardcoresta myös freeform artistien toimesta. Kyseisiä tyylejä pidetään hard dancen alagenreinä. Biiseissä käytetään säröbassorummun sijaan bassolinjoja. Näiden tyylien hardcoreksi kutsumista on kritisoitu myös siitä, että biisien äänimaailma on yleensä lähempänä kaupallista pop-musiikkia kuin hardcorea.
Hardcore tapahtumat Suomessa.
Hardcorea on ollut Suomessa ainakin 90-luvun alusta asti, eli se on rantautunut Suomeen hyvin varhaisessa vaiheessa. Alussa yksittäiset dj:t ja artistit soittivat hardcorea useamman genren ravebileissä. Yksi ensimmäisiä suomalaisia hardcore tuottajia oli noihin aikoihin aloittanut The Mighty Rubber Boots.
Noin 1994-1995 aikoihin alettiin Suomessa järjestää myös pelkästään hardcoreen keskittyviä bileitä. Yksi aktiivisimpia järjestäjiä oli tuohon aikaan Trance Source i3 (mm. Gabber Lobotomie bileet Tampereella). Vuonna 1994 myös tiettävästi Suomessa vieraili ensimmäistä kertaa ulkomaisia hardcore artisteja: Ruffneck ja Reyes.
Vuodesta 1997 vuoteen 2005 Helsingissä vaikutti kollektiivi nimeltään Inkvisitio. Inkvisition tapahtumissa soi hardcoren ohella noisea ja muuta raskaampaa underground konemusiikkia. Inkvisition lopetettua osa porukasta jatkoi toimintaa vielä Antenniosasto nimen alla, joka keskittyi enemmän hardcoreen.
Vuonna 2003 DJ Criss järjesti Helsingissä Hardcore Immortality bileet, joiden pääpaino oli Hollannista lähtöisin oleva mainstream hardcore. Näiden jälkeen tapahtuman nimi muuttui Mindcoreksi ja Mindcore bileitä on järjestetty tähän päivään asti.
Underground hardcoren perinnettä ovat Antenniosaston jälkeen jatkaneet Kovaydin Vastarinta kollektiivi sekä Valovoima niminen tuottaja. Valovoima on järjestänyt Tampereella Syntesia-klubi (2005-2007), Helsingissä Earthcore (2008-2009) ja Turussa Lavantautitanssit (2010) nimisiä bileitä, joissa on soinut hardcorea sekä muuta epäkaupallisempaa konemusiikkia. Kovaydin Vastarinta on järjestänyt Tampereen kaupunkiseudulla vuodesta 2007 Brainbashers nimisiä underground tapahtumia. Tapahtuman pääpaino on hardcoren eri genreillä sekä rankemmalla underground konemusiikilla.
Hardcorea soitetaan Suomessa edelleen myös kaupallisemmissa ja epäkaupallisemmissa useamman tyylin bileissä.
Hardcore julkaisut Suomessa.
Suomessa ei ole tällä hetkellä aktiivisia levy-yhtiöitä jotka julkaisisivat hardcorea, mutta yksittäisiä julkaisuja löytyy.
Tiettävästi ensimmäinen paikallisen levy-yhtiön julkaisema hardcorea sisältävä kokoelmalevy oli suomalaisen kokoama "Raveyard 2001". K-Tel International (Finland) Oy (nykyinen Edel Records Finland Oy) julkaisi levyn vuonna 1995. Levyllä oli hardcoren lisäksi happy hardcorea ja ravea. Suuri osa biiseistä oli aikansa tunnetuilta ulkomaisilta artisteilta, mutta mukana oli myös suomalaisen Amalgam 5 duon biisi "Necro".
Vuonna 2000 artistit Disruptikk (tunnetaan myös nimellä xybo) ja H8!Machine (tunnetaan myös nimellä Vihakone) perustivat omakustanne speedcore labelin nimeltään Fleshwound. Labelin ainoa julkaisu tähän mennessä on 12-tuumainen vinyyli "Evil Travels... Even By Bus E.P.", jossa artistit toimivat Painwalkers nimisenä duona.
Vuonna 2004 Lopsteri Produktio niminen levy-yhtiö julkaisi Telamurskan 7-tuumaisen hardcore vinyylin, joka sisälsi biisit "Turkish Lover" ja "Drop The Bass".
Suomalaiset hardcore nettisaitit Kovaydin Vastarinta ja Hardcore-Finland levittivät sivuillaan paikallisten artistien irtobiisejä vuodesta 2005 alkaen. 2009 loppuvuodesta Kovaydin Vastarinta julisti itsensä weblabeliksi ja alkoi tekemään ilmaisia masteroituja julkaisuja.mp3/.wav muodossa promotoidakseen paikallisia kykyjä maailmalle.


Breakbeat.
Breakbeat (toisinaan myös breaks) on yleisnimitys lukuisille elektronisen musiikin alalajeille. Siinä missä esimerkiksi house, tekno ja trance perustuvat 4/4-tahtilajissa joka iskulla lyövään suoraviivaiseen taustabiittiin, breakbeatin pohjana ovat tyypillisesti synkoopaatiota ja polyrytmiaa hyödyntävät rytmit, jotka on rakennettu paloitelluista rumpusampleista samplerilla. Samplet ovat usein peräisin jazz-, funk- ja soul-kappaleiden keskellä olevista "breakeista", joissa rytmisoittimet soittavat muutaman tahdin soolona.
Klassisia breakbeat-kappaleiden pohjana käytettyjä rumpusampleja ovat etenkin Amen break ja Funky Drummer.
Varhaisen breakbeatin myötä syntyi myös tanssityyli breakdance.


Industrial.
Industrial on muun muassa konkreettisesta musiikista, dadasta, futurismista ja fluxuksesta vaikutteita ottanutta kokeellista musiikkia. Sen juuret ovat 1970-luvulla, englantilaisessa Industrial Records -levy-yhtiössä. Yhtyeet olivat usein poikkitaiteellisia ryhmiä, jotka tekivät myös esimerkiksi performanssitaidetta ja installaatioita. Nykyään termiä käytetään hyvin laajana yläkäsitteenä monelle toisistaan radikaalisti eroavalle musiikkityylille.
Throbbing Gristle ja Industrial Records (1975−1981).
Avantgardistisesta performanssiryhmästä syntyneen musiikkiprojekti Throbbing Gristlen jäsenet keksivät termin industrial (teollinen) kuvaamaan tekemänsä kokeellisen musiikin mekaanisuutta ja poikkeavuutta vanhasta "ihmisläheisestä" musiikista. Termi levisi laajempaan käyttöön heidän 1975 perustamansa Industrial Records -levy-yhtiön myötä. Yhtiön nimi oli tarkoitettu myös parodioimaan valtavirran levy-yhtiöiden teollistunutta tapaa tuottaa musiikkia ja suuryritysten hallitseman yhteiskunnan etiikkaa ylipäätään. Sen iskulause oli "Industrial music for industrial people", teollista musiikkia teollisille ihmisille. Logona oli Auschwitzin portti.
Merkittäviä alkuaikojen industrial-yhtyeitä olivat muun muassa Throbbing Gristle, Cabaret Voltaire, NON, SPK ja Clock DVA. Musiikillisesti niitä yhdisti spontaani kokeellisuus ja tuotantotekniikoiden suorasukaisuus: nauhasilmukat ja erilaisten itsetehtyjen tai improvisoitujen soittimien kuten työkalujen ja metalliesineiden äänet olivat tavallisia. Yhtyeillä ei ollut kaavamaisen selvää yhtenäistä tyyliä, vaan esimerkiksi Throbbing Gristlen tuotanto sisälsi niin synthpopia muistuttavaa elektronista musiikkia, ambient-tyylisiä maalailevia äänimaisemia kuin aggressiivisesta huudosta ja vahvistimien häiriöäänistä koostuvia kappaleita.
Industrial-yhtyeet olivat tavallisesti provosoivia, mutta samalla vahvasti itseironisia. Etenkin Throbbing Gristle ja Industrial Records käyttivät paljon militaristista kuvastoa. Samalla kuitenkin niiden takana olevat aatteet käännettiin täysin päälaelleen ja niistä tehtiin pilkkaa. Esiintymiset olivat äänekkäitä ja niihin sisältyi usein aikanaan kohua herättäneitä teemoja. Throbbing Gristle projisoi lavoille pornografiaa ja kuvia keskitysleireiltä. NON soitti äärimmilleen särötettyjä poliittisia puheita, radio-ohjelmia ja keskustelunpätkiä kipukynnystä lähentelevillä äänenvoimakkuuksilla.
Throbbing Gristle hajosi vuonna 1981 jäsenten erimielisyyksiin. Sen perintöä jatkoivat Genesis P-Orridgen Psychic TV ja Peter Christophersonin ja hänen kumppaninsa John Balancen yhtye Coil, jotka perustettiin 1982.
Noise, martial industrial ja neofolk.
80-luvun alussa industrial alkoi hajota eri suuntiin. Noise-artistit veivät genren meluisuuden ja brutaaliuden äärimmilleen tekemällä kappaleita pelkistä häiriöäänistä. Neofolk kehittyi vastakkaiseen suuntaan: se peri alkuperäisen industrialin mystiikan ja melankoliset teemat ja yhdisti ne kansanmusiikin kanssa.
Sotaisasta marssimusiikista vaikutteita ammentava martial industrial jatkoi suurieleisten totalitarismiteemojen kehittämistä. Erityisen tunnettu martial industrial -yhtye on slovenialainen 1980 perustettu Laibach (saksankielinen nimi Ljubljanalle), joka parodioi natseja univormuillaan ja saksaksi lauletuilla kappaleillaan. Heitä on syytetty vuorotellen äärivasemmistolaisiksi ja äärioikeistolaisiksi. Näihin syytöksiin he ovat vastanneet olevansa "fasisteja yhtä paljon kuin Hitler oli taidemaalari". Tämä vastaus kumminkin kuvastaa Laibachin käyttämää ironiaa parhaimmillaan, sillä Hitler oli maalari ennen poliittista uraansa
Muita martial industrial -yhtyeitä ovat muun muassa Der Blutharsch, Von Thronstahl ja ruotsinsuomalainen Karjalan sissit.
Post-industrial.
Myöhemmin industrial-termi on liitetty monenlaiseen musiikkiin ja saavuttanut jopa valtavirtasuosiota industrial rockin ja industrial metalin muodossa. Useilla näistä myöhemmistä yhtyeistä ei enää ole paljonkaan tekemistä Industrial Records -ajan musiikin kanssa, vaan termiä käytetään enemmänkin viittaamaan niiden "teolliseen" estetiikkaan.
Industrial rock ja industrial metal.
Termejä industrial rock ja industrial metal tavataan käyttää kuvaamaan artisteja kuten KMFDM, Nine Inch Nails, Ministry, Rammstein ja Die Krupps. Niissä sähkökitaravetoiseen rockiin on yhdistetty konemusiikin elementtejä.
EBM.
EBM eli Electronic Body Music on 80-luvulla syntynyt elektronista tanssimusiikkia ja industrialia sekoittava alagenre.
Varsinkin uuden aallon Dark/Harsh EBM-bändit ovat gootti-kulttuurin suosiossa. Merkittäviä yhtyeitä ovat etenkin Front 242, Nitzer Ebb, Deutsch-Amerikanische Freundschaft ja Die Krupps.
Darkwave.
Darkwave on laaja kattotermi tunnelmalliselle, mm. goottirockia ja synthpopia yhdistelevälle musiikille.


House.
Houseksi kutsutaan 4/4-tahtilajissa kulkevaa elektronista tanssimusiikkia, jossa usein on vaikutteita diskosta, soulista, funkista ja jazzista. Peruselementti on joka iskulla lyövä rumpukone, ja tämän päälle lisätään elementtejä joko samplaamalla, tuottamalla niitä syntetisaattoreilla tai käyttämällä perinteisiä soittimia. Housessa voi olla myös lauluosuuksia.
Housen historia voidaan jäljittää 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun Chicagoon, missä diskon jälkimainingeissa kehittyi omanlaisensa klubikulttuuri. Housen alkukotina pidetään usein Warehouse-klubia ja housen ”isänä” siellä DJ:nä vuosina 1977–1982 toiminutta Frankie Knucklesia. Alun perin houseksi nimitettiin vain Warehouse-klubilla soitettua musiikkia, lähinnä diskoa ja funkia.
Acid house.
Acid house on Chicagossa 1980-luvun puolivälissä syntynyt housemusiikin alalaji. Sille ovat tyypillistä vahva toisto, perinteisestä, ”sielukkaasta” housesta poikkeava, varsin futuristinen ja konemainen äänimaailma sekä perinteisten lauluosuuksien puute (laulun sijasta saatetaan käyttää vaikka samplattua puhetta). Acid house yhdistetään erityisesti Roland TB-303 -bassosyntetisaattorilla tuotettuun ääneen (tosin muitakin syntetisaattoreita on tyylilajin piirissä käytetty). Acidissa laitetta käytetään itsenäisenä soittimena säätelemällä muun muassa syntetisaattorin resonanssi- ja cutoff-parametreja. Näin aikaansaatavaa ääntä voisi kuvailla vaikka eräänlaiseksi pulputukseksi tai narinaksi. Acid housen kukoistuskausi oli 1980-luvun loppupuolella, jolloin se oli hyvin suosittua erityisesti Isossa-Britanniassa, vaikuttaen vahvasti muun muassa ravekulttuurin syntyyn. Musiikillisesti tyyli on innoittanut monia elektronisen tanssimusiikin alalajeja (esimerkiksi trancea) ja jossain määrin myös valtavirran popmusiikkia.
Deep house.
Deep house on house-musiikin lajityyppi. Usein deep house on hieman jatsahtavaa, tai siinä voi kuulla selviä merkkejä soulin, diskomusiikin, gospelin ja brasilialaisen sekä afrikkalaisen, intialaisen tai arabialaisen musiikin vaikutuksesta. Deep housessa on normaali, rakenteeltaan melko yksinkertainen, joskin suhteellisen hidas house-rytmi (110–128 bpm). Rytmi on vahvan ja matalaäänisen bassorummun tahdittama, johon liittyy usein monipuolinen lyömäsoittimien kirjo aina etnisiä instrumentteja myöten. Tyylille ominaista on myös erityisesti luonnollisten tai luonnolliselta kuulostavien instrumenttien käyttäminen ja niiden yhdistely perinteisiin elektronisiin tanssimusiikkisoundeihin ja lauluun. Tyylin tunnistettavimpia piirteitä ovat usein erilaisilla kosketinsoitinäänillä luodut ”pehmeät” ja tunnelmalliset, ”viipyvät” nelisoinnut ja toisinaan esiintyvät erilaiset tietyllä instrumentilla soitetut soolo-osiot. Deep housea väritetään paljon erityisesti reverb- ja delay-kaikuefekteillä. Hyvänä perusesimerkkinä deep house -musiikista, jossa useimmat tyylin erityispiirteet ilmenevät, voi pitää Johnny Fiascon ”Denver Blue” -kappaletta (Johnny Fiasco Remix).
French house.
French house eli ranskalainen house on house-musiikin alalaji, jonka juuret ovat Ranskassa. Musiikkityyliä kutsutaan myös termillä "filter-house" tai suomalaisittain "filtteri-house". Ranskalaiselle houselle on tyypillistä filtteriefektien eli suotimien käyttö, joissa yhtä toistuvaa samplea muutetaan jatkuvasti kappaleen aikana erilaisten efektien avulla. Samplet ovat usein peräisin 1970–1980-lukujen disko- ja funk-kappaleista.
Tunnetuimpia ranskalaisen housen edustajia ovat Daft Punk, Bob Sinclar, Justice, SebastiAn, Mr. Oizo ja Etienne De Crecy. Ranskalaisten house-tuottajien piiri on melko pieni, joten useat artistit tekevät yhteistyötä toistensa kanssa. Esimerkiksi yksi tunnetuimmista ranskalaisista house-kappaleista, Stardustin ”Music Sounds Better With You” (1998), on Daft Punkin toisen jäsenen Thomas Bangalterin, tuottaja Alan Braxen ja laulaja Benjamin Diamondin yhteistyön tulos. Ranskalainen house yhdistetään usein myös suoraan Bangalteriin, joka vaikuttaa myös monissa muissa house-kokoonpanoissa. Ranskalainen house on myös vaikuttanut moniin muunmaalaisiin house-tuottajiin. Esimerkiksi ruotsalaisen Eric Prydzin hitti ”Call On Me” (2004) edustaa puhtaasti filter-housea.
Garage.
Garage tai garage house (myös New York house, New York garage, US garage) on housemusiikin tyylilaji. Se juontaa juurensa newyorkilaiselta Paradise Garage -klubilta 1980-luvun alusta. Tyylin isänä pidetään yleensä klubilla dj:nä toiminutta Larry Levania. Myös New Jerseyn alueen klubikulttuuri on vaikuttanut garageen vahvasti, ja sieltä pitkälti tulevat musiikkiin myöhemmin usein liitetyt gospel-vaikutteet. Yhdysvaltain garagea ei pidä sekoittaa Isossa-Britanniassa 1990-luvun puolivälissä syntyneeseen UK garageen.
Hard house.
Hard house on nopea ja energinen housen alalaji. Tyylilaji sai alkunsa Chicagosta, Yhdysvalloista, joskus 80-luvun alussa. Hard house pysyi melko pitkään vain pienen harrastajaporukan musiikkina, mutta hitaasti se levisi pohjois-amerikan klubeissa. Joskus 1980-luvun lopussa Hard house viimein rantautui Eurooppaan ja Englantiin. Englantilaiset klubit ottivatkin nopeasti uudentyyppisen rytmisen musiikin omakseen ja britti- tekivät hard housesta tunnetun.
Hard houselle on ominaista nopea tempo, välibassot sekä niin sanotut mikkihiirihuudot. Brittiläiset ns. Ibiza-scenet ovat ehkä tunnetuimpia Hard house -tapahtumia, tosin nykyään musiikkitarjonta niissäkin on hyvin monipuolista.
Hip house.
Hip house yhdistelee aineksia housesta ja hip hopista. Se oli 1980-luvun lopulla varsin suosittua ja vaikutti siihen, että dance-musiikissa otettiin yleisemminkin käyttöön hip hop -tyylistä laulantaa.
Pumping house.
Pumping Housen tunnistaa sille ominaisesta ”tyhjästä”, ”ontostA”, ”pumppaavasta”, varsin toistuvasta bassoäänestä (niin sanottu ”bamboo-basso”) ja useimmiten iloisesta melodiasta ja nopeasta temposta. Lisäksi tyylissä käytetään hyvin usein niin sanottuja ”mikkihiiri-huutoja”. Tämä suuntaus on tällä hetkellä varsin suosittu Pietarin klubeissa, ja sitä kuunnellaan myös Espanjassa ja pienemmissä määrin ympäri Keski-Eurooppaa.
Progressiivinen House.
Progressiivinen house sai alkunsa Englannissa 1990-luvun alkupuolella ”elävöittämään” perinteistä house-musiikkia ja tuomaan siihen enemmän tanssittavuutta.Progressiivisessa housessa kappaleet ovat usein pitkiä ja tempo saattaa olla hiukan housea nopeampi. Yksi merkittävimmistä tunnusmerkeistä on kappaleen jatkuva kehittyminen ja kappaleet voivat sisältää elementtejä niin trance- kuin tekno-musiikistakin, mutta säilyttävät silti housemaisen tunnelman. Muita tunnusmerkkejä ovat soundit, jotkat ovat yleensä matalammalla oktaavilla ja massiiviset ”padit”. Jossain määrin tätä genreä voi pitää myös housen ja trancen välimuotona.
Progressiivista housea maailmalla ovat vuosien saatossa tunnetuksi tuoneet DJ:t ja artistit kuten John Digweed, deadmau5, Sasha, Danny Rampling, Underworld sekä Leftfield.


Kenttäradio.
Kenttäradiot (englanniksi "combat-net radio, CNR)" ovat sodankäynnin vaatimusten mukaan tehtyjä siirrettäviä radioita.
Suomessa kenttäradion tyyppimerkintä ilmaisee sen käyttötarkoituksen. Esimerkiksi LV 217 tarkoittaa, että kyseessä on lähetin (L) - vastaanotin (V), jota käytetään pataljoona (2) -tasolla. LV 217 on tekniikaltaan Yhdysvaltain Vietnamin sodassa käyttämä radio PRC-77. Jos radiossa on pelkkä V, esimerkiksi V 475, on kyse pelkästä vastaanottimesta, tässä tapauksessa armeijakuntatasolla käytettävästä Racal 1792:sta.
Koska kenttäradioiden lähettämistä radioaalloista johtuen ne voidaan tunnistaa ja paikantaa, voidaan ne turvallisuuden lisäämiseksi kytkeä kaukokäytettäviksi kaukokäyttölaitteella kenttäpuhelimen ja sijoittaa etäälle varsinaisesta viestityspaikasta, jolloin radion mahdollisen tuhoutumisen yhteydessä ei samalla tuhoudu sen käyttäjä tai viestittäjänä toimivan radion käyttäjän palvelema johtohenkilöstö.
Kenttäradioasema voidaan tuhota mm. lentokoneella tai helikopterilla, kranaatinheittimistön tai tykistön tulella.
Kenttäradiot olivat Vietnamin sodan aikana kiinteätaajuuksisia eikä salattuja. Vähitellen radioihin tuli puheensalain. Elektronisen sodankäynnin, johon liittyy myös radiohäirintä lähetys- ja vastaanottotaajuudella tai seuraaminen, siirryttiin hyppelevätaajuuksisiin radioihin.
Seuraava kehitysaste ovat ohjelmistoradiot, joiden ominaisuuksia voidaan ohjelmoida tietokoneilla lisäosia radioihin asentamatta.


Komppania.
Komppania on armeijan "perusyksikkö", jolla on yhteinen huolto ja talous. Nimitys tulee historiallisesti juuri tästä: komppania-sanan taustalla on rahvaanlatinan sana "companio", joka sisältää osat "com", yhdessä ja "panis", leipä.
Komppania Suomen puolustusvoimissa.
Rauhanajan komppanian päällikkö on sotilasarvoltaan yliluutnantti – majuri. Hänen apunaan toimii perusyksikön varapäällikkö (luutnantti – kapteeni) ja hallinnollisena johtajana perusyksikön vääpeli (uuden Yleisen palvelusohjesäännön (YlPalvO) mukaan yksikköupseeri muutettiin takaisin yksikön vääpeliksi vuonna 2009). Sodan ajan jääkärikomppaniaa johtaa yleensä peruskoulutettu opistoupseeri tai uuden upseerinkoulutusjärjestelmän mukainen nuorempi upseeri. Sodan ajan jalkaväkikomppanioita johtavat yleisesti reserviupseerit arvoiltaan luutnantista kapteeniin. Sodan ajan perusyksikön vääpeli voi joukkotyypin mukaan olla joko aliupseeri tai upseeri.
Komppania jakautuu joukkueisiin, joiden johtajat ovat yleensä upseereita, vänrikkejä tai luutnantteja. Joukkueet muodostuvat ryhmistä. Komppanian lyhenne on K, esim. PionK, joukkueen J, esim. ViestiJ ja ryhmän r. Vuodesta 2005 alkaen on pienet kirjaimet jätetty sotilaslyhenteistä pois yhdysvaltalaisen mallin mukaisesti.
Sodan aikana komppania voi ryhmittyä puolustusasemaan, jota kutsutaan "puolustuskeskukseksi". Puolustuskeskus muodostuu joukkueiden "tukikohdista". Suomessa komppanian koko on noin 110–260 miestä. Talvisodan aikaisen kiväärikomppanian kirjavahvuus oli 191 miestä.


Pataljoona.
Pataljoona (lyh. P tai Patl) on komppanioista koostuva joukkoyksikkö, joka käsittää useamman perusyksikön. Pataljoonan komentajana toimii rauhan aikana everstiluutnantti tai majuri, sodan aikana kapteeni tai yliluutnantti. Kenttätykistössä, ilmatorjuntatykistössä tai merivoimiin liitetyssä rannikkotykistössä pataljoona vastaa patteristo. Prikaatin taistelua tukeva kenttätykistörykmentti koostuu kahdesta patteristosta.
Suomalaiseen sodan ajan jääkäripataljoonaan kuuluu pataljoonan komentaja, esikunta, esikuntakomppania, tulenjohto- ja viestipatteri, kranaatinheitinkomppania, kolme jääkärikomppaniaa ja huoltokomppania, miesvahvuuden ollessa n. 750 miestä.
Historia.
Pataljoonaksi (, taistelu, taistelumuoto) kutsuttiin alun perin 1400- ja 1500-luvuilla mitä tahansa taistelukentällä olevaa itsenäisesti toimivaa muodostelmaa, oli se sitten massiivinen 3000 miehen espanjalainen neliö, tai vain yksittäinen alle kahdensadan miehen komppania. 1600-luvun loppupuoliskolla eurooppalaisissa armeijoissa siirryttiin yleisesti puolirykmentti-jakoon taistelukentällä, ja pataljoona kuvasi luonnollisesti myös tätä yksittäistä muotoa. Vähitellen nimitys puolirykmentti poistui käytöstä ja pataljoona kapeni tarkoittamaan ainoastaan tätä organisaation tasoa, joka koostui komppanioista ja oli prikaatin tai rykmentin osa.


Vahvuus.
Sotilasosaston vahvuus tarkoittaa siinä palvelevien henkilöiden lukumäärää. Vahvuuksia on erilaisia, kuten kirjavahvuus, muonavahvuus ja rivivahvuus. Kirjavahvuus tarkoittaa yksikössä palvelevien kokonaislukumäärää. Muonavahvuus tarkoittaa niitä kirjavahvuuteen kuuluvia, jotka ovat läsnä ja osallistuvat sananmukaisesti muonitukseen ruokailijoina. Rivivahvuus taas tarkoittaa palvelukseen kykenevien lukumäärää, mistä on vähennetty palvelukseen sillä hetkellä lomien, komennusten tai palvelushelpotusten vuoksi terveydellisistä syistä tilapäisesti kelpaamattomat henkilöt. Vahvuus todetaan vahvuuslaskennassa, joka suoritetaan yleensä aamuisin ja iltaisin. Vahvuustarkastuksen suorittaa yksikön päivystäjä.


Patteristo.
Patteristo on pataljoonaa vastaava tykistön joukkoyksikkö, johon kuuluu yleensä kolme tulipatteria sekä esikunta- ja huoltopatteri. Patteristo ryhmitetään etulinjasta muutaman kilometrin päähän selustaan. Suomessa prikaatin taistelua tukeva kenttätykistörykmentti koostuu kahdesta patteristosta, joista tyypillisesti toisella on 122 mm:n ja toisella 152 mm:n haupitsit. Patterissa on kuusi tykkiä kahdessa tulijaoksessa ja patteristossa 18 tykkiä. Ylijohdon tykistössä patterissa voi olla vain neljä tykkiä.
Patteristo on yleensä pienin tuliyksikkö, eli sen tulipatterit ampuvat samaan maaliin. Patteristoista muodostetaan prikaatien ja armeijakuntien tykistöryhmiä keskitettyä tulenkäyttöä varten.
Nykyisin esimerkiksi Suomen maavoimiin kuuluvan Niinisalon tykistöprikaatin organisaatiossa tunnetaan patteristo-nimitys lähinnä viestipuolella.


Epäsuora tuli.
Epäsuora tuli on erilaisilla aseilla suoritettavaa ammuntaa kohteeseen, joka ei yleensä ole näkyvissä suoraan aseen tuliasemaan. Tällöin ammunta suoritetaan kaaritulena erilaisten tulenjohtamis- ja laskentamenetelmien avulla.
Yleisimmin epäsuoraa tulta on kenttätykistön tai kranaatinheittimistön suorittama ammunta. Siinä tulenjohtoryhmä paikantaa maalin koordinaatit ja lähettää ne tuliyksikön komentopaikalle radiolla tai puhelimella, jossa taso- tai laskinhenkilöstö muuntaa koordinaatit tykkien tai heittimien ampuma-arvoiksi ja välittää ne aseille. Aseet suunnataan kiinnityspisteeseen komennetuilla arvoilla ja ne toteuttavat tulitehtävän komentopaikan käskyjen mukaan. Myös muita ampumamenetelmiä käytetään.
Suora-ammunnassa ei käytetä erillistä kiinnityspistettä eikä lasketa ampuma-arvoja, vaan ase suunnataan suuntaimelle näkyvään maaliin.


Elävä voima.
Elävä voima on sodankäynnissä vastustajan tuhottavaa henkilöstöä.
Tuhottavia koneita, laitteita, ajoneuvoja tai muita sellaisia kutsutaan puolestaan kalustoksi.
Elävän voiman tappiot lasketaan kaatuneina (kuolleina) ja haavoittuneina (vammautuneina), kun taas kaluston vahinkoja kutsutaan kalustotappioiksi. Esimerkiksi tykissä voi olla kahdenlaisia kranaatteja tuhottavista kohteista riippuen. Elävää voimaa vastaan sirpalekranaatteja ja kalustoa, esimerkiksi panssarivaunua, vastaan sen sisään teräksisen suojapanssarin tunkeutuvia ontelokranaatteja.


Kenttäpuhelin.
a>-kenttäpuhelin on eräs useimpien suomalaisten joukkojen käyttämä viestiväline.
Kenttäpuhelimet ovat sodankäynnin olosuhteiden vaatimusten mukaisia, sotilaskäyttöä varten suunniteltuja siirrettäviä puhelimia. Niitä voidaan käyttää laitteen omalla paristolla (LB - local battery), puhelinkeskuksen virralla eli keskusparistolla (CB - central battery) tai erillisellä virtalähteellä. 1950-luvulta - 1970-luvuilta alkaen on lisäksi ollut mahdollista, että kenttäpuhelinta voidaan käyttää radion kaukokäyttölaitteena. Näin ollen ei ole välttämätöntä puhua VHF-puheradion kuulopuhelimeen, joka voisi olla vaarallista siksi, että kenttäradio paljastaa itsensä suuntijalle. Radion kaukokäyttömahdollisuutta kenttäpuhelimissa merkintään yleensä englanninkielisellä merkinnällä "R" - radio.
Kenttäpuhelimia käytettiin ensimmäisen kerran ensimmäisessä maailmansodassa joukkojen johtamiseen, jolloin se korvasi tehokkaampana viestintäkeinona muun muassa lipuilla viittomisen ja lennättimen. Ensimmäisissä kenttäpuhelimissa oli oma kammella pyöritettävä generaattori, jolla puhelin synnytti virran käsikäyttöiseen puhelinkeskuksen hälyttämiseksi. Vastaavaa tekniikkaa käytettiin 1910-luvulta aina 1960-luvulle saakka.
Jo yli sata vuotta vanhasta tekniikasta huolimatta kenttäpuhelimen etuina on edelleen yksinkertainen luotettava rakenne ja helppokäyttöisyys. Yksinkertaisimmillaan puhelinyhteyden muodostamiseen ei tarvita kuin kaksi kenttäpuhelinta paristoineen ja riittävästi parikaapelia. Vielä toisen maailmansodan jälkeenkin kenttäviestintä oli hyvin pitkälti riippuvainen maastoon rakennetuista analogisista puhelinlinjoista. Kenttäpuhelinyhteyksien rakentaminen ja huoltaminen on hidasta eikä niitä ole nykyaikaisen liikkuvan sodankäynnin aikakaudella enää suuressa määrin mahdollista käyttää. Nykyään kenttäviestijärjestelmät on toteutettu digitaalisesti radiolinkein ja valokaapeliyhteyksin. Kenttäpuhelimista on tullut yksi osa suurempaa kokonaisuutta
Museoita ja näyttelyitä.
Kenttäpuhelinkeskuksia on nähtävissä mm. Viestimuseossa, Viestivarikon museossa sekä Pietarissa Tykistön, pioneeri- ja viestijoukkojen sotahistoriallisessa museossa.


Nokkosihottuma.
Nokkosihottuma eli urtikaria on tavallinen iho-oire, jonka takana voi olla yhtä aikaa useita syitä. Tietyt ruoka-aineet, alkoholi ja vaikkapa hikoileminen voivat pahentaa nokkosihottuman oireita. Taustalla voi taas puolestaan olla esimerkiksi pitkittynyt hengitysteiden tulehdus.
Oireet.
Nokkosihottuma aiheuttaa laakeita, punoittavia ja kutiavia paukamia ihossa. Oireita voi syntyä myös fysikaalisten tekijöiden seurauksena, kuten hankauksesta, kylmästä, kuumasta, paineesta, valosta tai vedestä. Erilaiset väri- ja säilöntäaineet esimerkiksi ruoissa ja lääkkeissä ovat harvoin ainoa kroonisen nokkosihottuman syy tai pahentava tekijä.
Myös niin sanottu valkoinen nokkosihottuma tunnetaan. Nimensä mukaisesti sen aiheuttamat paukamat voivat punoittaa. Nokkosihottuma voi tulla myös jonkunlaisesta stressistä.
Hoito.
Ihoalueelle kohdistuvaa lämpöä on usein syytä välttää, koska se pahentaa nokkosihottumaa (ei siis saunomista eikä paksuja peitteitä). Taudin hoitoa helpottaa se, jos pystyy muistamaan, mitä ravintoaineita tai lääkkeitä on ennen nokkosihottuman puhkeamista nauttinut. Koska nokkosihottuman perussyynä on yliherkkyys, se ei tartu.
Lievää kutinaa hoidetaan tavallisesti antihistamiinilääkityksellä ja kortikosteroideja sisältävillä voiteilla, yksittäisiä voimakkaita kohtauksia hoidetaan terveyskeskuksessa annettavalla kortisonipistoksella.


Gary Powers.
Francis Gary Powers (17. elokuuta 1929 – 1. elokuuta 1977) oli yhdysvaltalainen lentäjä. Neuvostoliiton ilmatorjunta pudotti hänen U-2-tiedustelukoneensa alas 1. toukokuuta 1960 kun hän oli suorittamassa salaista tiedustelulentoa.
Nuoruusvuodet.
Powers syntyi ja asui Tennesseessä, ja päätti College-opinnot vuonna 1951. (Milligan Gollege) Isänsä toivoi poikansa opiskelevan lääketiedettä, mutta Gary sanoi, että lääketieteen opinnot eivät sovi hänelle, koska se vie aikaa ja voimia. Hän meni hengenpelastajaksi Johnson Cityyn.
Powers värväytyi Yhdysvaltain armeijaan, ja hakeutui sieltä ilmavoimiin, koska lentäminen kiinnosti häntä. Hän sai luutnantin arvon vuonna 1954. Palvelusaikanaan hän avioitui tukikohdan kahvilassa työskennelleen Barbara Brownin kanssa. Vuonna 1956 Powers päätti erota ilmavoimista, ja alkoi etsiä työtä. Vaimonsa kanssa he olisivat halunneet avata huolto-aseman, mutta rahat eivät riittäneet. Hän yritti hakeutua siviili-ilmailun pariin, mutta ei ikänsä puolesta soveltunut näihin tehtäviin. Lopulta hän pääsi Lockheed-yhtiöön, ja päätyi U-2-ohjelmaan. U-2 oli korkealla lentävä lentokone, mikä soveltui tiedustelukäyttöön.
Tiedustelulennot.
NASAn väreihin maalattu U-2 kone 6.5.1960.
CIA värväsi Powersin lentäjäksi Eurooppaan, operaation peitteenä käytettiin NASAn ilmakehätutkimusta.
Powers ehti lentää 27 tiedustelulentoa, joista useimmat olivat rajaa hipovia lentoja, jolloin kone pysyi ystävällismielisillä alueilla. Varsinaisia ylilentoja oli vähän.
1. toukokuuta 1960 Power oli suorittamassa Neuvostoliiton ylilentoa. Hän nousi ilmaan Peshawarista, Pakistanista, minne hän oli siirtynyt Turkin Adanasta. Lento-ohjelman mukaan hänen oli määrä lentää Sverdlovskin (Nyk. Jekaterinburg) ja Plesetskissä sijaitsevien ohjuskoeasemien yli Muurmanskiin, ja laskeutua sen jälkeen Norjaan Bodön lentokentälle.
Sverdlovskin yläpuolella Powersin kone kuitenkin pudotettiin alas. Neuvosto-ilmatorjunta ampui konetta kohti 14 kpl S-75 (SA-2) - ilmatorjuntaohjuksia.
Sotilaspoliittisesti tapaus oli siksikin huomattava, että Neuvostoliiton tajuttiin voivan ampua alas korkealla lentävät tiedustelulentokoneet, ja tiedustelusatelliittien kehittämistä piti tehostaa.
Powersin tultua alasammutuksi NASA ilmoitti menettäneensä yhden ilmakehäntutkimuskoneensa hieman sen jälkeen, kun lentäjä oli ilmoittanut hapensaantivaikeuksista. Tiedotusvälineistöä varten yksi U-2-kone maalattiin uudelleen NASAn väreihin, ja sille annettiin tekaistu rekisteritunnus 6. toukokuuta 1960. Seuraavana päivänä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšov paljasti, että kadonneen koneen lentäjä oli vangittu ja että koneen hylystä löytyi tiedusteluvarustus.
Oikeudenkäynnissä Moskovassa Powers tuomittiin vankeuteen kymmeneksi vuodeksi. Kovin mahdollinen rangaistus olisi voinut olla kuolemantuomio. Powers kuitenkin vapautettiin ennen vankeutensa päättymistä, kun hänet vaihdettiin lännessä kiinni saatuun neuvosto-vakoilija Rudolf Abeliin 10. helmikuuta 1962.
Turkin, Pakistanin ja Norjan hallitukset kiistivät tietävänsä mitään yhdysvaltalaisten Neuvostoliiton yli tapahtuvista U-2 -lennoista ja vähitellen Yhdysvallat palautti U-2-koneiden huoltohenkilöstön takaisin Yhdysvaltoihin.
Myöhempi elämä.
Powers sai kylmän vastaanoton palattuaan kotimaahansa. Häntä kritisoitiin aluksi siitä, että hän ei ennen kiinni joutumistaan ollut onnistunut aktivoimaan lentokoneensa itsetuhomekanismia, mikä olisi tuhonnut kameran, filmin ja muut lentokoneen salaiset osat. Häntä kritisoitiin myös siitä, että hän ei ollut käyttänyt CIA:lta saamaansa myrkyllä täytettyä itsemurhapiikkiä ("suicide pin"). CIAn, Lockheedin ja ilmavoimien kuulustelun jälkeen Powers esiintyi 6. maaliskuuta 1962 Senaatin puolustuskomitean edessä, mikä totesi Powersin seuranneen käskyjä, eikä antaneen tärkeitä tietoja neuvostoliittolaisille, ja toimineen "hyvin nuorena miehenä vaarallisissa olosuhteissa."
Powers työskenteli Lockheedilla koelentäjänä vuodesta 1963 vuoteen 1970. Powellin vuonna 1970 kirjoittama Operaatio ylilento sai Lockheedin erottamaan hänet kirjan saaman kielteisen julkisuuden vuoksi. Powers työskenteli seuraavaksi ilmasta käsin toimivana liikenneruuhkatiedottajana radioasema KGIL:llä Los Angelesissa. Televisioasema KNBC palkkasi hänet seuraavaksi ohjaamaan uutta "telecopteria", 360 asteen ulkoisilla kameroilla varustettua helikopteria.
Francis Gary Powers kuoli vuonna 1977 helikopterionnettomuudessa 47-vuotiaana. Hän oli ollut raportoimassa pensaspaloja Santa Barbaran piirikunnassa. Paluumatkalla hänen helikopteristaan loppui polttoaine ja kopteri syöksyi maahan.
Powersia jäi suremaan vaimo, kaksi lasta ja viisi sisarta. Powers on haudattu Arlingtonin sotilashautausmaalle ilmavoimien veteraanina.
Kirjallisuutta.
Powers kirjoitti myöhemmin muistelmateoksen, alkaen ajoista, jolloin hän päätyi tiedustelulentäjäksi. Pääpaino on kuitenkin viimeisessä lennossa, ja sen jälkeisessä vankeusajassa. Kirja julkaistiin suomeksi nimellä Operaatio ylilento.


Erno Paasilinna.
Erno Antero Paasilinna (14. maaliskuuta 1935 Petsamo – 30. syyskuuta 2000 Tampere) oli suomalainen kirjailija ja toimittaja. Paasilinnan esseekokoelma "Yksinäisyys ja uhma" sai vuonna 1984 ensimmäisen Finlandia-palkinnon. Teoksesta löytyvät myös Paasilinnan usein siteeratut, hänen motokseen mielletyt sanat "”Kirjailijaksi ei synnytä. – – On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija”".
Erno Paasilinnaa on luonnehdittu suomalaisen kirjallisuuden äänekkääksi toisinajattelijaksi. Paasilinnan kirjat ovat usein yhteiskuntakriittisiä. Monet niistä kuvaavat Lappia ja Petsamoa ja ottavat kantaa luonnon ja syrjäseutujen sekä niiden asukkaiden puolesta. Useimmat kirjoitukset ovat lyhyitä ja niukkasanaisia, mutta samalla niiden sisältö ja sanoma käy helposti lukijalle selväksi. Paasilinna haastoi mielellään keskusteluun vaikutusvaltaisia päättäjiä ja joutui myös monesti heidän epäsuosioonsa.
Paasilinnan erityisesti suosimia tyylilajeja olivat satiiri, essee ja aforistiikka, mutta häneltä ilmestyi myös matkakirjoja, romaani, omaelämäkerta, novelleja sekä historiallisia teoksia. Hänen tuotantoaan on käännetty ainakin 13 kielelle.
Erno Paasilinnan tunnettuja kirjailijaveljiä ovat Arto Paasilinna, Reino Paasilinna ja Mauri Paasilinna.
Elämä ja ura.
Paasilinnan vanhemmat ovat poliisikonstaapeli, asioitsija Väinö Paasilinna (ent. Gullstén) ja emäntä Hilda Maria (Maija) o.s. Niva. Erno Paasilinna syntyi Petsamon Salmijärven kylässä, perheen kolmantena lapsena. Talvisodan sytyttyä perhe joutui lähtemään evakkoon Norjan Narvikiin, Ofotvuorelle ja Harstadiin. Erno oli tuolloin neljävuotias. Evakoita kyydinneessä Aunus-laivassa syntyi Ernon veli Reino. Lapin sodan aikainen toinen evakkomatka suuntautui Ruotsin Jokkmokkiin.
Sotien jälkeen Paasilinnan perhe asui ensin Pohjois-Iissä, kunnes asettui vuonna 1948 Tervolan Varejoen asutusalueelle, Kuikeron tilalle. Isä Väinö kuoli parin vuoden päästä kuten myös seitsemän kuukauden ikäinen Riitta Kaarina -sisko. Kansakoulun lopettanut Erno Paasilinna työskenteli metsätöissä ja aloitti kirjailijan uraansa osallistumalla kirjoituskilpailuihin. Lukukauden 1958–1959 Paasilinna opiskeli Lapin kansankorkeakoulussa, josta hän päätyi Nuoren Voiman Liiton toiminnanjohtajaksi (1959) ja Kaltion päätoimittajaksi Ouluun (1963). Kaltion kaudella Paasilinna ja muu nuorempi toimituskunta ajautuivat kiistoihin lehden konservatiivisesta linjasta Atte Kalajoen ja kustannusyhtiön jäsenten kesken. Kaltiosta eronnut Paasilinna oli perustamassa radikaalimpaa "Pohjoinen"-lehteä, jonka päätoimittajana hän toimi vuosina 1964–1966. Paasilinna avusti myös "Oulun ylioppilaslehteä".
Vuonna 1966 Erno Paasilinna siirtyi kustannusyhtiö Kariston kirjalliseksi johtajaksi Hämeenlinnaan. Seuraavana vuonna ilmestyi Paasilinnan esikoisteos "Kylmät hypyt". Toisen teoksen ("Alamaisten kyyneleet", 1970) jälkeen hän jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi.
Yksi tunnetuimmista Paasilinnan väittelyistä oli ympäristönsuojeluaiheinen kiistely silloisen Helsingin Arvopaperipörssin johtajan Raimo Ilaskiven kanssa 1970-luvun alkupuolella. Väittelyä käytiin "Parnasso"-lehden sivuilla kaksi vuotta. Muitakin julkisuudessa esiintyviä toisinajattelijoita, muun muassa kalastaja Pentti Linkola, osallistui tähän Paasilinnan ja Ilaskiven väittelyyn.
1970-luvulla Erno Paasilinna esiintyi myös usein television keskusteluohjelmissa (muun muassa "Tästä puhutaan" -keskusteluohjelman puheenjohtajana 1973–1974). Ohjelmien esittämisen jälkeen hän kertoi saaneensa usein nimettömiä kirjeitä, joissa oli jopa tappouhkauksia.
Yksityiselämä.
Paasilinna oli kaksi kertaa naimisissa. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli Elvi Maria Harju 1961–1989. Heille syntyi kaksi lasta: Maari (s. 1964) ja Taija (s. 1967). Paasilinna avioitui Paula Elina Juntusen kanssa 1994, avioliitto oli lapseton.
Paasilinna kuoli Tampereella syyskuussa 2000 nopeasti levinneeseen syöpäkasvaimeen.


U-2.
Lockheed U-2 oli 1950-luvulla kehitetty yhdysvaltalainen tiedustelulentokone. Koneen pääsuunnittelijana toimi Lockheed-yhtiön Skunk Works -osaston johtaja Clarence ”Kelly” Johnson 1. joulukuuta 1954 alkaen Burbankissa, Kaliforniassa.
U-2 tunnetaan erityisesti kylmän sodan aikaisista suorittamista vakoilulennoista Neuvostoliiton ilmatilassa 1950-luvun lopussa; U-2-kone kehitettiin nimenomaan tätä tehtävää varten.
U-2 on edelleen käytössä Yhdysvaltain ilmavoimissa versiona U-2S.
Kylmä sota vaatii tietoa.
Toisen maailmansodan jälkeen kylmän sodan alettua supervallat olivat hyvin epäluuloisia ja epätietoisia toistensa suhteen, varsinkin länsi sulkeutuneen itäblokin suhteen. Presidentti Eisenhower ja Yhdysvaltain johto olivat huolissaan Neuvostoliitosta; pelättiin muun muassa Pearl Harborin vuoden 1941 tapaista yllätyshyökkäystä. Länsimaat olivat aloittaneet Neuvostoliiton ylilennot, muun muassa radiomajakkojen ja muiden kohteiden paikannukset. Neuvostoliittolaiset ampuivat alas useita koneita. Yhdysvaltain ilmavoimat käytti tiedustelutehtävissä 1950-luvulla erityisesti B-47-, ja B-29-, B-52-pommikoneiden tiedusteluversioita, yleensä rajoja pitkin suoritettuun tiedusteluun ja joskus sisämaassa erityisesti Siperiassa mahdollisesti sijaitsevien lentotukikohtien tiedusteluun.
Vuonna 1955 presidentti Eisenhower palasi Genevestä, missä Neuvostoliitto oli torjunut hänen "Open skies" -ehdotuksensa supervaltojen oikeudesta suorittaa ylilentoja toistensa ilmatilassa. Neuvostoliiton pääsihteeri Hruštšov hylkäsi ehdotuksen, joka hänen mielestään olisi ollut laillistettua vakoilua. 40 prosenttia Neuvostoliiton pinta-alasta oli tuolloin lentokieltoaluetta ulkomaalaisilta ja jopa neuvostoliittolaisilta. Tiedon puute oli Yhdysvalloille polttava ongelma muun muassa strategisten pommitusten kannalta, koska mahdolliset maalit eivät olleet tiedossa ja tiedot Uralin itäpuolella Siperiassa olevista uusista kaupungeista olivat puutteelliset.
Tarvittaisiin tiedustelukone, joka lentäisi Neuvostoliiton ilmatorjunnan yläpuolella. Paras neuvostoliittolainen hävittäjä MiG-17 nousi parhaimmillaan 13 700 metriin (45 000 jalkaa). Lisäksi Neuvostoliiton tutkajärjestelmät olivat alun perin Yhdysvalloista ja järjestelmän heikkouksien takia arvioitiin yli 19 800 metrin (65 000 jalkaa) korkeudessa lentävän koneen jäävän paljastumatta. Toisaalta oli saatu todisteita, että Neuvostoliitto oli kehittänyt tutkajärjestelmiään (Yhdysvallat ja Yhdistynyt kuningaskunta eivät olleet), mutta usko yli 19 800 metriin jatkui.
Ilmavoimat kilpailuttaa valmistajia.
Vuonna 1953 Yhdysvaltain ilmavoimat järjesti tarjouskilpailun tiedustelukoneen kehittämiseksi. Koneelta vaadittiin muun muassa 1 500 meripeninkulman (noin 2 800 kilometrin) toimintasäde ja kyky tehdä tiedustelutehtäviä päivällä hyvän näkyvyyden aikana ennen ja jälkeen hyökkäyksen.
Koneen pitäisi lentää vähintään 21 000 metrissä (70 000 jalkaa) ja kantaa 45–318 kilon (100–700 naulaa) laitteisto yhden hengen miehistöllä. Suunnitelmat pyydettiin pieniltä valmistajilta, joiden arvioitiin kehittävän koneen nopeimmin: Belliltä, Fairchildilta ja Martinilta; Martin-yhtiöltä pyydettiin parannusehdotuksia B-57 Canberra -koneeseen. Lockheediltä ei pyydetty suunnitelmaa, mutta Lockheed lähetti suunnitelmansa kehitysosaston apulaisjohtajan saatua tietää suunnittelukilpailusta sattumalta ystävältään ilmavoimissa.
U-2 ei voita kilpailua.
Lockheedin F-104-hävittäjän runkoon perustuvaa CL-282-suunnitelmaa (Ilmavoimien tyyppinimi U-2 annettiin myöhemmin) ei valittu. Ilmavoimien sotilaat hylkäsivät Kelly Johnsonin liian erikoisen suunnitelman, syinä muun muassa General Electric J73 -moottorista liian vähän käyttökokemuksia, kone ei ollut kaksimoottorinen, se oli aseistamaton, se ei kestäisi sotilaskoneelta vaadittavia g-voimia ja laskeutumispyörien puuttuminen (lopullisessa koneessa oli kaksi pyörää rungossa edessä ja takana). CL-282 oli suunnitelmana liitokone varustettuna suihkumoottorilla. Ilmavoimat valitsivat Martinin B-57-pommittajan kehittämisen ja tulevaisuuden koneeksi Bellin X-16-suunnitelman.
Tiedustelulennot CIA:lle U-2-koneella.
Ilmavoimien merkittävien siviilihenkilöiden ja avustavien tiedemiesten ja presidenttiä avustaneiden tiedemiesten tukiessa CL-282:ta presidentti Eisenhower saatiin CL-282-suunnitelman tukijaksi. Presidentti ja tiedemiehet päättivät myös siirtää tiedusteluohjelman Ilmavoimien ja CIA:n yhteistyöprojektiksi, koska sotilaskonelennot voisivat aiheuttaa jopa sodan. Presidentin tuki ja moottorin vaihto J57-moottoriin saivat Ilmavoimat hyväksymään lopulta CL-282-koneen.
19. marraskuuta 1954 Ilmavoimien, CIA:n ja Lockheedin edustajat löivät lukkoon suunnitelman. 26. marraskuuta 1954 U-2-projekti oli saanut hyväksynnän presidentti Eisenhowerilta. Kelly Johnson aloitti työt Lockheedilla välittömästi, odottamatta virallista sopimusta. Virallinen sopimus allekirjoitettiin 3. maaliskuuta 1955 Lockheedin kanssa koneiden ostamisesta; ensimmäisen U-2:n piti valmistua – ja valmistui – heinäkuussa 1955.
Hankkeen henkilökunnan rahoituksen alkuperäinen arvo oli 35 miljoonaa dollaria. CIA tulisi ostamaan 20 konetta Neuvostoliiton tiedustelulentoihin ja Ilmavoimat 29 omaan käyttöön (kaksi konetta hankittiin myöhemmin). Ilmakuvauskameran suunnittelisi Harvardin yliopiston tutkija James G. Baker, Kodak kehittäisi kameraan filmin. Koneeseen Shell kehittäisi erityispolttoaineen, joka ei haihtunut suurissakaan korkeuksissa. U-2 rakennettiin noin 8 kuukaudessa ja koneen ensimmäinen koelento suoritettiin 6. elokuuta 1955. Kone sai Ilmavoimien tunnuksen U-2, ("utility aircraft").
Myöhemmin NASA on käyttänyt koneen U-2C- ja U-2R-versioita ilmakehätutkimuksissa – koneen NASA-tyyppimerkintä on ER-2.
Alkuperäisen U-2:n tekniikkaa.
Yksipaikkaisen ja yksimoottorisen koneen siipien kärkiväli oli hyvin suuri, ja sen liitoluku oli korkea kuten purjelentokoneilla, koneen voimalaite on kuitenkin suihkumoottori. U-2 pystyi tavoittamaan 100 000 jalan (30 480 metrin) korkeuden sekä lentämään useita tunteja 70 000 jalan (21 336 metrin) korkeudessa 500 mailin (805 kilometrin) tuntinopeudella.
Koneessa käytettiin erikoispolttoainetta. Shellin LF-1A-kerosiinin ominaisuudet saatiin aikaan lisäämällä kerosiiniin yleensä Flit-hyönteismyrkkyyn käytettyä ainetta ja 1955 Yhdysvalloissa olikin hyönteismyrkystä pulaa U-2:n kuluttaessa sitä.
Lentoonlähtöä auttaa nykyisissäkin versioissa kaksi irtoavaa apupyörää siipien alla; rungossa on kaksi pyöräparia edessä ja takana. Laskeutumiseen tarvitaan avustava ajoneuvo, josta annetaan radiolla ohjeita pilotille; kone pysähdyttyään voi kellahtaa rungon ja toisen siivenkärjen varaan; siivenkärjet ovat titaania. U-2:n siivet ja pyrstö olivat irrotettavissa. Navigoinnissa auttoivat koneen alle näkevä periskooppi, ja pieni sekstantti.
Alkuperäinen U-2 Dragon Lady harjoituslennolla Koneet olivat pitkään ilman maalia, ts. alumiininkiiltäviä. Maali oli jätetty pois, jotta kone olisi kevyempi; lisäksi koneen arvioitiin lentävän niin korkealla, että sitä ei havaittaisi silmin. Pilotit tunsivat olleensa lopulta operatiivisen käytön alettua kuin ampumatauluina ja vuoden 1957 loppupuolella koneen pääsuunnittelija Kelly Johnson oli sitä mieltä, että jotain oli tehtävä. U-2 lensi niin korkealla, että maaliksi valittiin lopulta taivaan sävyyn sulautuva mattatyyppinen sinertävän musta.
Vaikea lennettävä.
Lennot eivät olleet vaarattomia: kaksi lentäjää kuoli ja kolmas onnistui pelastautumaan ennen koneen maahansyöksyä. Helmikuussa 1956 Robert Everettin U-2 syttyi palamaan Nevadassa. Hän laski koneen 30 000 jalkaan (10 000 metriin) ja hyppäsi. 17. syyskuuta 1956 Howard Kerry kuoli koneensa murskautuessa 60 mailin päässä tukikohdasta Saksan liittotasavallassa. Huhtikuussa 1957 Robert L. Siker kuoli koneen törmätessä maahan Nevadassa. Bruce Grant menetti 30 kilometrin korkeudessa tajuntansa ja kuoli.Vuonna 1962 CIA:n alun perin 20 koneesta oli jäljellä vain seitsemän.
U-2:n liitokonemainen kevytrakenteisuus mahdollisti koneen nousemisen poikkeuksellisen korkealle, mutta siksi kone oli myös hauras - kone ei kestänyt suurten nopeuksien g-voimia. Ohjaajan piti olla hyvin tarkka, jotta kone lentäisi hieman nokka ylhäällä operatiivisessa korkeudessa. Jos koneen asento laskisi asteen tai kaksi, lähtisi se putoamaan, ja alle minuutissa kone ylittäisi turvallisen nopeusalueen ja alkaisi hajota palasiksi. Lakikorkeuden lähellä lennettäessä koneen nopeus täytyi pitää kuuden solmun ikkunan sisällä sakkaamisnopeuden yläpuolella.
Ensilento ja operaatioiden alku.
Ensilento tapahtui Lockheedin koelentäjän Tony LeVierin ohjaamana 4. elokuuta 1955 Nevadassa Groom Lake:n lentotukikohdassa (Area 51). Virallinen ensilento oli 8. elokuuta, jolloin kone nousi 35 000 jalan korkeuteen. Lockheedin kokeet katsottiin moottoriongelmista huolimatta onnistuneiksi.
Ilmavoimat osti muutaman U-2:n kesällä 1955 atomienergiakomission tarvitsemien tutkimusten suorittamiseksi. Elokuussa 1955 ilmavoimat otti U-2-tukikohdan alueelta 50 000 jalan korkeudesta kuvia, joissa golf-kentällä näkyi kaksi palloa.
7. toukokuuta 1956 NACA (NASAn edeltäjä) kertoi lehdistötiedotteessaan uudesta tutkimuskoneesta, joka pystyy lentämään kymmenen mailin eli 16 kilometrin korkeuteen. 9. heinäkuuta NACA tiedotti koneen siirtyvän tekemään ilmakehätutkimusta Yhdysvaltain ulkopuolelle.
CIA:n koneiden tukikohdat 1956-1960.
Virallisesti (ts. CIA:n peitetarina) ohjelma kuului Yhdysvaltain liittovaltion ilmailututkimusta (aeronautiikkaa) tekevälle NACA:lle (myöhemmin osa), osana säätilatutkimusta, yhteistyössä Ilmavoimien kanssa Ilmavoimien lainaamin lentokonein ja siviililentäjien ohjaamana. Kolmen U-2-koneen meteorologinen eskaaderi perustettiin 1956 Watertown Strippin tukikohtaan Nevadaan (Area 51) ja NACA julkaisi jatkuvasti tuloksia meteorologisista tutkimuksista. NACA:lle osoitetut U-2-lentäjät lensivät vain hyvällä säällä, vaikka NACA:n tiedettiin keräävän säätilatietoa kaikissa sääolosuhteissa.
Toukokuussa 1956 ilmoitettiin, että ohjelma on siirretty Eurooppaan, yhdysvaltalaisiin lentotukikohtiin Saksassa ja Britanniassa. Turkkiin ja Japaniin perustettavista U-2-tukikohdista vaiettiin.
CIA:n peitetarinan mukaisesti yksiköt olivat WRSP-yksiköt 1, 2 ja 3 ("Weather Reconnaisance Squadron, Provisional"). CIA:n sisällä yksiköt tunnettiin nimillä Detachment A, B ja C.
Koneet olivat toisen polven U-2B-koneita, joissa oli Pratt & Whitney J57/P-31 -moottorit jotka mahdollistivat pidemmän toimintasäteen ja lentokorkeuden. Koneissa oli rungon alaosassa seitsemän jatkuvasti pyörivien prismojen avulla toimivaa laajakulmakameraa. Uusissa U-2:ssa oli myös nauhurit, jotka nauhoittivat lennon aikana tutkien aaltoja. Ohjaamon taakse oli lisäksi asennettu räjähdyspanos, jonka tarkoituksena oli räjäyttää lentokone sen jälkeen, kun ohjaaja olisi poistunut lentokoneesta heittoistuimella.
Detachment A, Länsi-Saksa.
Det A perustettiin ensin Ison-Britannian Lakenheathiin (RAF Alconbury) huhtikuun lopussa 1956. Osasto siirrettiin Länsi-Saksaan Wiesbadeniin kesäkuun puolivälissä, koneen herätettyä liikaa huomiota Isossa-Britanniassa. Toisaalta Wiesbadenin kenttä oli Länsi-Saksan vilkkaimpia kenttiä, ja Det A siirtyi lokakuussa 1956 lähelle Saksan demokraattisen tasavallan rajaa toisen maailmansodan aikana toimineeseen lentotukikohtaan (Giebelstadt).
Det A teki U-2-ohjelman ensimmäisen operatiivisen lennon 20. kesäkuuta 1956 Puolan ja Saksan demokraattisen tasavallan yli. U-2-koneen oli arvioitu olevan tutkalla havaitsematon, mutta tiedustelutiedon analysoinnin jälkeen ymmärrettiin, että koneesta oli tehty havaintoja. U-2-lennoille oli tyypillistä, että kone palasi samaan lentotukikohtaan josta se oli lähtenyt.
Ensimmäinen lento Neuvostoliiton yllä.
Ensimmäinen Neuvostoliiton ylilento tehtiin 4. heinäkuuta 1956. U-2 lensi Puolan ja Valko-Venäjän yli Leningradiin, jossa se kuvasi lennon pääkohdetta, Neuvostoliiton sukellusveneohjelman tärkeintä laivastotelakkaa. Tämän lisäksi kone lensi useiden lentotukikohtien yli kuvaten materiaalia Bison-pommikoneiden määrän arviointiin. Seuraavana päivänä tehtiin toinen ylilento, joka jäi ainoaksi Moskovan yli suoritetuksi tiedustelutehtäväksi. Kone lensi 200 kilometriä Moskovasta itään, ja kuvasi muun muassa Bisonin kokoonpanotehdasta.
Jos kävisi ilmi, että Neuvostoliitto pystyisi seuraamaan U-2-lentoa tutkalla jatkuvasti, presidentti Eisenhower oli määrännyt lennot lopetettavaksi välittömästi. Ylilentojen raporteissa 6. heinäkuuta kerrottiin Neuvostoliiton tehneen hyvin heikoksi jääneitä yrityksiä lennon torjumiseksi.
Yhdysvaltain ilmavoimien delegaatio esikunnan päällikön Nathan F. Twiningin johdolla oli juuri vieraillut Hruštšovin kutsumana Neuvostoliitossa kesäkuun lopussa.
Neuvostoliitto esitti vastaluseensa lentojen vuoksi Yhdysvaltain Moskovan lähetystölle 10. heinäkuuta. Vastalauseesta selvisi, että konetta ei kuitenkaan oltu pystytty seuraamaan jatkuvasti, ja yllättäen tutkaverkosto oli heikoin Leningradin ja Moskovan alueella – neuvostoliittolaiset eivät tienneet koneen lentäneen kaupunkien yli. Eisenhower oli suostuteltu U-2-ylilentoihin muun muassa sillä, että U-2 olisi hyvin todennäköisesti tutkassa näkymätön. Huolestuneena Neuvostoliiton nootista Eisenhower keskeytti ylilennot itäblokin ilmatilassa.
Yksikön lakkauttaminen.
Detachment A jatkoi tiedustelulentoja tehden muun muassa ensimmäiset lennot Lähi-itään Suezin kriisin aikana. Yksikkö lakkautettiin marraskuussa 1957. Itäblokin tutkajärjestelmät olivat etelärajalla ja Itä-Aasiassa heikommat, ja "bomber gap":in jälkeen tiedustelutoiminta painottui Neuvostoliiton ohjus- ja ydinohjelmaan,jossa otettiin muun muassa yläilmakehästä näytteitä ydinkokeen nostattamista radioaktiivisista huikkasista tähän tarkoitukseen suunnitelluilla koneilla. testialueet sijaitsivat Det A:n toimintasäteen ulkopuolella.
Detachment B, Turkki.
CIA perusti neljän lentokoneen ja kuuden siviililentäjän yksikön Turkissa Adanan lähellä sijaitsevaan Adanan lentotukikohtaan (Incirlikin lentotukikohta 28. helmikuuta 1958 alkaen) syyskuussa 1956. Turkin pääministeri oli antanut hyväksyntänsä tukikohdalle. Det B:stä tuli U-2-operaatioiden tärkein osasto. Det 10-10 oli yksikön tavallinen Ilmavoimien koodi.
Adanasta aloitettiin operatiiviset lennot 11. syyskuuta 1956, ja lokakuussa Det B:n koneet tekivät 90 posenttia Lähi-idän ylilennoista.
Det B teki myös kuuluisan lennon 1. toukokuuta 1960, jolloin U-2 ammuttiin alas Neuvostoliiton ilmatilassa. Alasampuminen lopetti kaikki lennot kaikista yksiköistä, ja koneet ja henkilöstö vedettiin vähin äänin takaisin Yhdysvaltoihin.
Ylilennot sallitaan tauon jälkeen.
Eisenhower päätti sallia Neuvostoliiton ylilennot Neuvostoliiton ryhdyttyä tukahduttamaan Unkarin kansannousua lokakuun lopussa 1956; lisäksi Eisenhower oli valittu uudelleen presidentiksi marraskuun alussa 1956. Unkarin tapahtumien aikana Eisenhower kielsi ylilennot Unkarin ilmatilassa.
Adanasta tehtiin tauon jälkeen ensimmäinen Neuvostoliiton ylilento 20. marraskuuta 1956. Gary Powersin ohjaama U-2 lensi ensin itään Iranin yllä, kääntyi takaisinpäin ja lensi Iranin ja Neuvostoliiton rajaa pitkin Neuvosto-Armenian rajalle, josta kone lensi Neuvostoliiton ilmatilaan ja kuvasi Jerevania – hävittäjät tekivät epäonnistuneita torjuntayrityksiä. Sähkövika koneessa pakotti koneen takaisin Adanaan. Neuvostoliiton hallitus protestoi lentoa salaisessa viestissä Washingtoniin.
Detachment C, Japani.
Det C aloitti toimintansa ensin Eielsonin lentotukikohdassa Alaskassa. Sieltä lennettiin vuoden 1957 ensimmäinen Neuvostoliiton ylilento. Ylilento oli myös ensimmäinen Yhdysvaltain maaperältä lennetty ylilento.
Det C siirrettiin lopulta Atsugiin, Japaniin, Yhdysvaltain laivaston lentotukikohtaan, minne sijoitettiin kuusi U-2:ta. Japanin hallitusta ei informoitu asiassa. Tiedustelulennot, jotka eivät koskeneet meteorologiaa, kulkivat Japaninmereltä Neuvostoliiton itärajalle, Keltaiselle merelle Kiinan alueen ylitse.
Bomber gap.
Ensimmäisten Neuvostoliiton yllä tehtyjen lentojen jälkeen kesällä 1956 kävi selväksi, ettei Neuvostoliitolla ollut ylivoimaa pommikoneiden määrässä.
U-2:n tiedustelukuvat osoittivat vääräksi Yhdysvaltain ilmavoimien väitteen, että Neuvostoliitto omistaisi melkein 100 modernia raskasta Mjasištšev M-4 ("Bison") -pommikonetta. Heinäkuun 1956 lennoilla ei havaittu yhtään konetta kuvatuissa yhdeksässä pitkänmatkanpommittajien tukikohdassa. Tiedon perusteella hylättiin Yhdysvaltain ilmavoimien pyyntö rahoituksesta uusiin B-52-pommikoneisiin, joilla olisi kurottu kiinni Neuvostoliiton oletettua etumatkaa pommikoneiden määrässä.
Suezin kriisi.
Detachment A lensi ensimmäiset taktiset tiedustelulennot Suezin kriisin aikana Lähi-idässä. Koneet tekivät välilaskun polttoainetankkausta varten Adanan lentotukikohdassa. Adanan Detachment B-yksikkö ei ollut elokuun 1956 lopussa vielä valmis operaatioihin. Det A:n osuus tiedustelulennoissa väheni merkittävästi Det B:n aloitettua operatiiviset lennot syyskuun puolivälissä.
Missile gap.
"Missile gap" tarkoittaa 1950-luvun lopun epäilyä Yhdysvaltain ICBM-ohjusohjelman jälkeenjääneisyydestä Neuvostoliiton ohjelmaan verrattuna. USA:n presidentinvaaleissa vuonna 1960 "missile gap" oli yhtenä vaaliteemana demokraattien John F. Kennedyn ja republikaanien Richard Nixonin välillä.
"Missile-gap"-kiistelyyn vaikuttivat se, että CIA:lla oli asiasta selvää faktaa, mutta sen lähdettä U-2:ta ei voitu paljastaa, joten tietoihin ei luotettu. Lisäksi arvovaltainen Neuvostoliiton ylin johto liioitteli vakuuttavasti oman ICBM-ohjusohjelmansa tilaa julkisuudessa useaan otteeseen ja toisaalta Neuvostoliiton avaruusohjelma eteni näyttävästi (Sputnik 1, Luna 2). Lisäksi Neuvostoliiton ylilentoihin alun jälkeen nihkeästi suhtautunut presidentti Eisenhower ei julkisuuden ja erimielisen tiedusteluyhteisön painostuksessakaan ryhtynyt laajamittaisiin Neuvostoliiton ylilentoihin – Neuvostoliiton rajaa pitkin tehtiin kuvauslentoja ja elektronista tiedustelua. Eisenhoweria huolestutti mahdollisen U-2-koneen alasampumisen aiheuttama vaikutus neuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa.
U-2 ammutaan alas.
1. toukokuuta 1960 Neuvostoliiton ilmapuolustus onnistui S 75 Desna -ilmatorjuntaohjuksella ampumaan alas Gary Powersin ohjaaman Lockheed U-2-koneen sen lähestyessä Sverdlovskin rakettikoeasemaa.
Kymmenen päivän kuluessa Neuvostoliitto jätti asiasta nootin. Ensimmäisessä yhdysvaltalaisten reaktiossa pysyttiin edelleen selityksessä, että kone liittyi Nasan ilmakehätutkimuksiin. Lopulta presidentti Eisenhower tunnusti lentojen olevan sotilaallisia Neuvostoliiton esiteltyä alasammutun koneen ottamia kuvia sotilaskohteista. Neuvostoliiton ylilennot lopetettiin.
9. toukokuuta 1960 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšov totesi (viitaten Yhdysvaltain ilmavoimien esikunnan päällikön Nathan F. Twiningin vierailuun juuri ennen ensimmäistä U-2-ylilentoa Neuvostoliiton ilmatilassa 4. heinäkuuta 1956), että kun Twining tuli, he ottivat hänet vastaan kuin vieraan. Hän lähti Neuvostoliitosta lentäen ja jo seuraavana päivänä lähetti Neuvostoliiton alueelle korkealla lentävän lentokoneen, joka lensi Kiovaan saakka. Twiningia voikin verrata eläimeen, joka suorittaa tarpeensa sinne, missä syö.
Presidentti Eisenhower oli keskeyttänyt U-2-lennot syyskuussa 1959 Camp Davidin hengessä, mutta salli niiden jatkumisen 9. huhtikuuta 1960 valmistautuakseen pidettävään Pariisin konferenssiin, johon Eisenhower saapui 14. toukokuuta.
Pariisissa päivää myöhemmin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšov uhkasi U-2 -tukikohtia, mistä seurasi Yhdysvaltain siirtyminen kolmannen asteen hälytystilaan (vastaa nykyisin). Sitä seuraavana päivänä Hruštšov peruutti Eisenhowerin Moskovan vierailun ja poistui Pariisin konferenssista.
1960 kun lennot päätettiin, ilmoitti puolustusministeri Thomas Gates Yhdysvaltain senaatin kuulemisessa, että he ovat menettäneet tietolähteen avaruusasemista, lentokoneista, ohjusasemista, koealueista, sukellusvenetelakoista sekä ydinenergialaitoksista ja se pitää korvata toisin menetelmin. U-2-lentojen avulla Gatesin mukaan muodostui käsitys siitä, että Neuvostoliitto oli paremmin varustautunut kuin oli luultu.
U-2 tiedotusvälineissä.
Helmikuussa 1958 Paul Thomson ja William Miller, Oxfordissa opiskelevat ylioppilaat, jotka olivat palvelleet 1953–1958 laivastossa, kirjoittivat lehteen, että Yhdistynyt kuningaskunta Geneven sopimusta rikkoen sieppaa neuvostoliittolaisia sanomia harhautuneiksi väittämiensä lentokoneiden avulla paljastaakseen neuvostoliittolaisia sotilasosastoja, viestintämenetelmiä jne. aiheuttaen sodan vaaran. Kumpikin sai paljastuksestaan kolmen kuukauden vankeustuomion.
Maaliskuussa 1958 Air Review julkaisi ilmailukerhon kuusitoistavuotiaan jäsenen ottaman kuvan U-2:sta kentällä. 1959 julkaisivat japanilaiset liitolentäjät kuvan maahan laskeutuvasta U-2:sta neljänkymmenen mailin päässä Tokiosta. Nähdessään konetta lähestyvät japanilaiset, ohjaaja sulki hyttinsä oven. Ohjaajalla ei ollut tunnusmerkkejä, mutta hänen vyöllään oli pistooli. Yleisöä kehotettiin poistumaan. Air Reviewin päätoimittaja Akira Sekigawa julkaisi koneesta jutun mainiten, että koneen toimintasäde voi olla pitkä johtuen koneen liito-ominaisuuksista.
Toukokuussa 1958 lehti ”Sovjetskaja aviatsija” (Neuvostoilmailu) kirjoitti, että Neuvostoliiton sotilastiedustelu, GRU, oli alkanut tutkia U-2-lentoja siksi, että näissä lentokoneissa ei ollut tunnisteita joista olisi voinut määritellä niiden tehtävän. Artikkelin mukaan koneiden tehtäviin kuului myös strateginen tiedustelu.
Tammikuussa 1960 Sovjetskaja aviatsija kirjoitti, että U-2:ia käytetään strategiseen tiedusteluun.
Nykyinen käyttö.
U-2-koneita käytetään edelleen. 40 prosenttia kookkaampi U-2R kehitettiin vuonna 1967, ja nykyinen versio on tyyppiä U-2S, jossa on General Electric F-118-101 -moottori. Alkuperäisestä U-2-koneesta puuttuvat myöhempien versioiden siipien alla sijaitsevat suuret laitteistosäiliöt.
25. heinäkuuta 2004 Associated Pressin (AP) mukaan Pohjois-Korean uutistoimisto KCNA väitti Yhdysvaltain tehneen tammikuusta kesäkuuhun 1 200 tiedustelulentoa U-2, KC-135 ja muita tiedustelukoneita käyttäen. Yhdysvallat seuraa muun muassa Pohjois-Korean ydin- ja ohjusohjelmia.
Yhdysvallat aikoo käyttää U-2-tiedustelukoneita vuoteen 2020 saakka.
Nasalla on käytössä U-2S-versioon perustuvia koneita tyyppinimellä ER-2.
Myöhempiä tiedustelukoneita.
U-2-konetta seuraavia tiedustelulentokoneita ovat Lockheed A-12 Oxcart. Siitä kehiteltiin YF-12A-hävittäjäversiotakin. Tämä jäi suunnittelun ja kokeilun asteelle. Sitä seuraava oli Lockheed SR-71 Blackbird, joka tuli käyttöön 1965. SR-71-ohjelma lopetettiin 1980-luvun lopulla.
1990-luvun alusta on huhuttu uudesta stealth-teknologiaa käyttävästä Aurora-tiedustelukoneesta. (Vaihtoehtoinen nimitys "Senior Citizen"). Jos kone on olemassa se on tarkoin varjeltu salaisuus. Eräiden lähteiden mukaan koneita on olemassa 10–20 kpl, ja ne olisivat myös Lockheed Skunk Worksin rakentamia. Kone kykenisi vähintään neljän machin nopeuteen, ja normaali lentokorkeus olisi ehkä 20–30 kilometriä.
2000-luvun alussa on ollut puhetta miehittämättömien tiedustelukoneiden kehittämisestä edelleen ja myös endoatmosfäärisistä koneista, jotka voisivat lentää kohteeseen avaruuden kautta.
Historia.
OL-20 Bein, Vietnam ⇒ 1. heinäkuuta 1970 OL-RU U-Tapaoon Thaimaahan.
Persianlahden sota.
U-2R-tiedustelukuvat kattoivat puolet kaikista tiedustelukuvista ja noin 30 prosenttia kokonaistiedustelusta.


Kylläisyys.
Liuos on kylläinen, kun liuotettavaa ainetta ei tietyssä lämpötilassa enää liukene siihen. Se on kuitenkin kylläinen vain yhden aineen suhteen. Tämä määrä riippuu lämpötilasta ja etenkin kaasuilla myös paineesta. Useat nesteet liukenevat toisiinsa kaikissa mahdollisissa suhteissa, näin esimerkiksi vesi ja etanoli, eikä tällöin saada kylläistä liuosta. Sen sijaan kaasun ja kiinteän aineen liukeneminen nesteeseen on aina rajallista. Lisäämällä veteen riittävästi suolaa saadaan aina lopulta kylläinen liuos. Tällöin suolaa liukenee nesteeseen sama määrä kuin liuoksesta erkanee suolaa kiinteäksi ja suolaliuos on näin dynaamisessa tasapainotilassa.
Kylläisessä liuoksessa suolan ionitulo "Q" on yhtä suuri kuin kyseisen suolan liukoisuustulo "KL" (joskus "KS") kyseisessä lämpötilassa. Ylikylläisessä liuoksessa Q > KL ja suolaa saostuu kunnes liuos on kylläinen.


Kroisos.
Kroisos () oli Lyydian kuningas noin vuodesta 560 eaa. vuoteen 547 eaa. Kroisos oli tunnettu valtavista rikkauksistaan. Hän oli Alyatteen poika ja jatkoi tämän työtä valloittamalla joonialaiset kaupungit Vähässä-Aasiassa.
Herodotoksen mukaan Kroisos aloitti sodan Persian kuningasta Kyyros Suurta vastaan saatuaan Delfoin oraakkelilta ennustuksen, jonka mukaan suuri valtakunta tulisi tuhoutumaan, jos Kroisos aloittaisi sodan. Kroisoksen ja Kyyroksen ensimmäinen taistelu päättyi tasapeliin, ja Kroisos vetäytyi armeijansa kanssa talvilevolle. Kyyros käytti tilaisuutta hyväkseen, ja hyökkäsi Lyydian pääkaupunkia Sardista vastaan. Kyyros sai vangittua Kroisoksen. Näin oraakkelin ennustus kävi toteen: Lyydian suuri valtakunta tuhoutui.
Kroisos palveli lopun elämäänsä Kyyroksen ja tämän pojan Kambyses II:n neuvonantajana.


Gnostilaisuus.
Gnostilaisuus oli varsinkin 100- ja 200-luvuilla vaikuttanut synkretistinen uskonnollinen liike, jota esiintyi monien ajan uskontojen, muun muassa kristinuskon, yhteydessä Välimeren alueelta Keski-Aasiaan saakka.
Gnostilaisuudella viitataan yleensä sellaisiin uskonnollisiin oppijärjestelmiin ja myytteihin, joiden mukaan kaikkeus on pahan tai tietämättömän alemman luojajumalan luomus, ja pelastus viittaa pelastavaan tietoon ihmisen jumalallisesta alkuperästä ja sielun vapautumiseen ruumiin vankilasta. Sana ”gnostilaisuus” tulee kreikan sanasta "”gnosis”" (), joka tarkoittaa suomeksi "tietoa".
Gnostilaiset käsitykset perustuivat juutalaisuuteen, kreikkalaiseen filosofiaan, erityisesti platonismiin, sekä varhaiseen kristinuskoon. Nykyisin gnostilaisuus nähdään usein varhaisen kristinuskon kanssa kilpailleena uskontona, joka irtaantui kristinuskosta tai kehittyi sen rinnalla. Gnostilaisuuden synnystä ei kuitenkaan ole yhtä kaikkien hyväksymää teoriaa.
Yleistä.
Gnostilaisuuden todellisuuskäsitys oli jyrkän kaksijakoinen. Luominen kuvattiin gnostilaisissa myyteissä usein hyvän ja pahan voimien taistelun tai jumalallisen lankeamisen lopputuloksena. Käsitys maailman luomisesta sisältää useampia jumaluuksia. Aineellisen todellisuuden luoja oli alempi jumalolento, demiurgi, joka on syntyisin jumalallisessa maailmassa tapahtuneesta häiriöstä. Tämä luojajumala halusi luoda täydellisen maailman, mutta epäonnistui. Luojajumalan täydellinen maailma olisi ollut kuolematon ja katoamaton. Luomisen epäonnistumisen vuoksi gnostilaiset pitivät aineellista maailmaa toisarvoisena tai pahana, mutta koska ihmisen sielun alkuperä on kuitenkin jumalallisessa todellisuudessa, kaikkein korkeimman jumalan luona, on aineesta vapautuminen mahdollista gnostilaisten välittämän salaisen, pelastavan tiedon avulla. Pelastavaan tietoon kuului tieto siitä, mistä ihminen on peräisin, missä tilassa hän on nyt, ja mihin hän voi päästä.
Nämä ajatukset pohjautuvat pitkälti platonismiin, erityisesti keskiplatonismiin, sekä juutalaisuuteen. Esimerkiksi ajatus demiurgista palautuu Platonin dialogiin "Timaios". Näiden lisäksi gnostilaisuuteen vaikuttivat kristinusko sekä babylonialais-iranilaiset uskonnot. Kristillisestä gnostilaisuudesta puhutaan silloin, kun edellä esitettyihin perignostilaisiin ajatuksiin yhdistyy kristillisiä aineksia, kuten Jeesuksen opetuksia ja hänen välittäjäroolinsa pelastavan tiedon tuojana.
Gnostilaisuus voidaan jakaa hyvin moneen erilaiseen suuntaukseen. Sen pääsuuntaukset ovat syyrialais-egyptiläinen gnostilaisuus sekä persialainen gnostilaisuus, johon lukeutuvat sellaiset uskonnot kuin manikealaisuus ja mandealaisuus. Manikealaisuus ja mandealaisuus ovat kuitenkin hyvin omanlaisiaan uskonnollisia perinteitä, ja niitä käsitellään yleensä omina uskontoina niiden omilla nimillä, kun taas gnostilaisuudella viitataan lähinnä syyrialais-egyptiläiseen gnostilaisuuteen. Sen pääsuuntauksia olivat setiläinen gnostilaisuus ja valentinolainen kristillisyys. Setiläinen gnostilaisuus saattoi olla muiden gnostilaisten suuntausten pohjana. Valentinolainen kristillisyys omaksui enemmän aineksia kristinuskosta.
Tulee huomata, että termi "gnostilaisuus" on kehitetty vasta 1600-luvulla ja sitä on usein käytetty, osin virheellisesti, kaikista suuntauksista, joihin kuului salattua, vain sisäpiirille tarkoitettua tietoa. Tämän johdosta termin täsmällisyys ja käyttökelpoisuus on usein myös kyseenalaistettu. Yleensä termiä "gnostilaisuus" käytetään kuitenkin melko tarkkaan rajatussa merkityksessä viittaamaan juuri edellä mainittuihin suuntauksiin. Näin gnostilaisuus voidaan erottaa esimerkiksi erilaisista esoteerisistä suuntauksista, mystiikasta ja New Age -liikkeistä.
Gnostilaisuuden lähteet.
Varhaiskristillisen gnostilaisuuden luonteesta ja opetuksista ei voida olla täysin varmoja, koska gnostilaisuuden opetukset ovat monimutkaisia ja koska suuri osa gnostilaisuutta käsittelevästä aineistosta on tullut pitkään sitä arvostelleilta oikeaoppisen kristinuskon puolustajilta. Irenaeus kuvasi teoksessaan "Harhaoppeja vastaan" useita erilaisia toisen vuosisadan gnostilaisia koulukuntia halventavaan sävyyn ja usein sarkastisen yksityiskohtaisesti ja vertasi gnostilaisuutta kristinuskoon ensin mainitun tappioksi. Näistä ongelmista huolimatta gnostilaisuuden tutkimus on nojannut kauan ennen kaikkea Irenaeuksen ja muiden harhaoppien vastustajien kirjoituksiin, mikä on saanut aikaan sen, että harhaoppeja vastustava sävy on tunkeutunut kauan myös nykyaikaisempaan tutkimukseen. Alkuperäisistä gnostilaisista teoksista tunnettiin pitkään vain joitakin yksittäistapauksia, kuten "Pistis Sofia".
Asioiden tila muuttui kuitenkin vuonna 1945, kun Egyptistä Nag Hammadin läheltä löydettiin sattumalta joukko 300-luvulta peräisin olevia koptinkielisiä käsikirjoituksia, joista monet perustuvat todennäköisesti varhaisempiin kreikankielisiin teksteihin. Nämä kirjoitukset tunnetaan nykyään Nag Hammadin kirjastona. Löydön tunnetuimpia tekstejä ovat mm. "Tuomaan" ja "Filippuksen evankeliumit". Löytö on antanut tutkijoille ensimmäisestä kertaa mahdollisuuden päästä käsiksi vääristelemättömään tietoon gnostilaisuudesta. Kirjoituksia on käännetty nykyaikaisille kielille laajemmin 1970-luvulta alkaen. Vaikka aihe on edelleen vaikea ja siihen liittyy paljon arvoituksia, löytö on selkiyttänyt gnostilaisuudesta olevaa kuvaa merkittävästi.
Myöhemmin löydettyihin teksteihin lukeutuu mm. "Juudaksen evankeliumi".
Sanan 'gnostilaisuus' alkuperä ja merkitys.
Sana 'gnostilaisuus' on kehitetty vasta 1600-luvulla, vaikkakin se perustuu antiikin ajalta peräisin olevaan käsitteistöön: se tulee kreikan kielen 'tietoa' merkitsevästä sanasta "gnosis" (). "Gnosis" itsessään viittaa kuitenkin hyvin erikoistuneeseen tiedon lajiin, joka on sukua sekä kreikankielisen sanan alkuperäiselle merkitykselle että sen käytölle erityisesti platonistisessa filosofiassa.
Päinvastoin kuin jotkut nykyiset kielet, muinaiskreikka kykeni erottamaan erilaisia tietämisen lajeja tai tasoja. Näitä voidaan kuvata toisaalta propositionaaliseksi tiedoksi, jossa henkilö tietää jotakin, minkä on saanut tietoonsa epäsuorasti toisten antamien kuvausten perusteella, kuten "Tiedän että Berliini on Saksassa", ja toisaalta tiedoksi, jonka henkilö on saanut suoran osallistumisen kautta, kuten "Tunnen Berliinin, olen käynyt siellä monesti".
"Gnosis" viittaa kuitenkin vielä toisenlaiseen tietoon. Jos joku on uskonnollisessa merkityksessä 'gnostilainen', se ei tarkoita, että hänellä olisi tietoa tavanomaisessa merkityksessä, vaan että hän on tietyllä tavalla vastaanottavainen "mystiselle" tai "esoteeriselle" kokemukselle jumaluudesta. Suurimmassa osassa gnostilaisia järjestelmiä tämä 'tieto' jumaluudesta on itsessään pelastuksen aikaansaava tekijä. Tämä 'tieto' yhdistetään yleisesti sisäiseen 'tietämykseen' tai itsetutkiskeluun, jota muun muassa Plotinos korosti filosofiassaan. Ennen uskonnollista merkitystä termiä 'gnostilainen' käytettiin kuitenkin filosofisessa merkityksessä useissa antiikin filosofisissa perinteissä, mikä täytyy pitää mielessä termin uskonnollista käyttöä tutkiessa.
Viimeisen parin sadan vuoden aikana on alkanut kehittyä uusia liikkeitä, jotka viittaavat muinaiseen gnostilaisuuteen. Ne perustuvat usein 1800-luvulla syntyneeseen okkultistiseen liikkeeseen. Näin sanaa gnostilaisuus käytetään usein virheellisesti viitatessa erilaisiin lahkoihin, joissa vain vihityillä on pääsy tiettyihin "salattuihin tietoihin". Tiukassa merkityksessään termi on kuitenkin historiallinen ja viittaa ainoastaan joukkoon tiettyjä muinaisia uskonnollis-filosofia liikkeitä.
Erimielisyydet 'gnostilaisuuden' määritelmästä.
Vuonna 1966 Messinassa, Italiassa järjestettiin gnostilaisuutta käsitellyt konferenssi. Sen tärkeimpinä tavoitteina olivat Nag Hammadin löytöjen käännöstyön järjestäminen ja pääseminen sovintoon gnostilaisuuden täsmällisestä määritelmästä. Aikojen kuluessa termiä 'gnostilainen' oli alettu käyttää yhä useammissa eri merkityksissä ja sen alkuperäinen tarkoitus oli hämärtynyt. Esimerkiksi vuonna 1835 Uuden testamentin tutkija Ferdinand Baur määritteli gnostilaisuuden niin, että se huipentui G. W. F. Hegelin ajatteluun. Harold Bloom etsi gnostilaisia aineksia Yhdysvaltain nykyaikaisista uskonnoista ja Eric Voegelin tutki totalitarismia gnostilaisuuden näkökulmasta.
Konferenssi siis päätti, että termi 'gnostilaisuus' rajattaisiin historiallisesti merkitsemään ensimmäisten vuosisatojen gnostilaisia liikkeitä, kun taas termi 'gnosis' olisi yleinen nimitys kaikelle parhaimmistolle rajatulle etuoikeutetulle tiedolle. Tämä aiheutti kuitenkin uusia ongelmia, koska historialliseksi tarkoitettu 'gnostilaisuus' oli täysin nykyaikainen nimitys, kun taas yleiseksi tarkoitettu 'gnosis' oli aidosti historiallinen termi. Tutkijat siis kutsuivat 'gnostilaisuudeksi' jotain sellaista, jota antiikin teologit olivat kutsuneet nimellä 'gnosis'.
Markschies on kirjoittanut, että tutkijat päätyivät näin luomaan gnostilaisuuden käsitteen, joka oli lähes käyttökelvoton historiallisessa merkityksessä. Antiikin aikana kaikki myönsivät, että tieto oli keskeistä elämässä, mutta ei ollut yksimielisyyttä siitä, mistä tieto koostui. Messinan konferenssin tiedolle antamaa määritelmää ei ollut tuolloin olemassa. Tästä syystä gnostilaisuuden tarkkaan määritelmään liittyvät ongelmat ovat säilyneet. Messinan konferenssissa päätetyt käytännöt termien suhteet ovat silti yleisessä käytössä.
Termin 'gnostilaisuus' rajaaminen kuvaaman ensimmäisten vuosisatojen uskonnollisuutta on kuitenkin sekin kyseenalaistettu. Michael A. Williams vertasi teoksessaan "Rethinking Gnosticism: An Argument for the Dismantling of a Dubious Category" gnostilaisuudelle annettuja määritelmiä ja gnostilaisuuteen luettuja kirjoituksia, erityisesti Nag Hammadin tekstejä. Williams katsoi, että gnostilaisuuden luokka perustuu edelleen harhaoppien vastustajien luomaan pohjaan. Termin käytössä on laitettu liikaa painoa kaksijakoiselle todellisuuskäsitykselle, ainetta ja ruumista kohtaan tunnetulle inholle ja antikosmismille, ilman että nämä oletukset olisi testattu itse tekstejä vasten. Nykyiset tutkijat ovat omaksuneet määritelmät harhaoppien vastustajilta, vaikka nykyään olisi mahdollista myös selvittää, kuinka pätevä määritelmä itse asiassa on. Williams ehdotti termin korvaamista kokonaan toisella nimityksellä, hänen oma ehdotuksensa oli "raamatullinen demiurginen perinne" ("the Biblical demiurgical tradition"), joka ei ole kuitenkaan saanut laajaa kannatusta.
Gnostilaisuuden pääkoulukunnat.
Gnostilaiset koulukunnat voidaan jakaa pääosin kahteen luokkaan. Nämä ovat itäinen tai persialainen koulukunta ja syyrialais-egyptiläinen koulukunta. Ensin mainitussa on keskeisenä osana voimakas kaksijakoinen todellisuuskäsitys, ja sen myyteissä esiintyy selvä jako valon ja pimeyden maailmaan. Luominen nähdään näiden kahden voiman yhteistoiminnan tai taistelun tuloksena. Vaikka voimat ovatkin tasaväkisiä, luomisen lopullisena tarkoituksena on varmistaa valon voimien voitto.
Syyrialais-egyptiläinen koulukunta on saanut enemmän platonistisia vaikutteita. Se esittää luomisen tyypillisesti sarjana emanaatioita eli virtauksia ensisijaisesta monadisesta täydellisen ykseyden lähteestä, mikä johtaa lopulta aineellisen maailman luomiseen. Tämän seurauksena koulukunta näkee aineen yleensä 'pahana', kaikkea jumalaista ja aineetonta huonompana. Koulukunnan käsitteistössä 'hyvä' ja 'paha' kuvaavat ensisijaisesti etäisyyttä jumalaisesta hyvän lähteestä ja periaatteesta, eivät asioiden sisäsyntyistä hyvyyttä tai pahuutta.
Historia.
Nykyisin gnostilaisuus nähdään usein historialtaan kristinuskon kanssa kilpailleena uskontona. Usein on katsottu, että gnostilaisuus olisi syntynyt kristinuskosta erillisenä, esimerkiksi juutalais-hellenistisestä taustasta, ja myöhemmin "tunkeutunut" osaksi kristinuskoa. Tämä näkemys ei kuitenkaan ole ongelmaton, koska antiikin lähteet eivät puhu gnostilaisuudesta erillisenä uskontona, eivätkä gnostilaiset kirjoitukset tue ajatusta ainakaan yhdestä yhtenäisestä uskonnosta. Toiset tutkijat katsovatkin, että gnostilaisuus olisi syntynyt kristinuskon myötä, saanut siitä vaikutteita ja erkaantunut myöhemmin. Tämän teorian ongelmana on se, ettei varhaisimmassa gnostilaisessa kirjallisuudessa ole juurikaan kristillisiä piirteitä.
Syyrialais-egyptiläisen koulukunnan kehitys.
Setiläisyys ja valentinolaisuus vaikuttivat ensimmäisinä vuosisatoina, viimeistään toiselta vuosisadalta alkaen. Bentley Layton on hahmotellut erilaisten gnostilaisten liikkeiden välisiä suhteita teoksessaan "The Gnostic Scriptures". Hänen mallissaan "klassinen gnostilaisuus" eli setiläisyys ja "Tuomaan koulukunta" edelsivät Valentinosta ja vaikuttivat häneen.
Monet tutkijat ovat olettaneet juuri setiläisyyden olleen muiden gnostilaisten suuntausten lähtökohtana. Setiläisyys on saanut selviä vaikutteita juutalaisesta ajattelusta ja kirjallisuudesta, ja on ajateltu, että se on saattanut alun perin irtaantua juutalaisuudesta. Suuressa osassa setiläisistä kirjoituksista on myös kristillisiä vaikutteita, mutta osasta ne puuttuvat kokonaan. Tämän vuoksi on mahdollista, että setiläisyys on syntynyt juutalaisuuden pohjalta, ja setiläisiin kirjoituksiin on myöhemmin liitetty kristillisiä aineksia. Teorian ongelmana on se, että setiläisyys suhtautuu hyvin negatiivisesti juutalaisuuden perusteisiin: luojajumalaan, joka tulkittiin Vanhan testamentin Jahveksi, ja tämän antamaan lakiin.
John D. Turner on esittänyt setiläisyydelle hypoteettisen historian, jonka mukaan se perustuu ennen kaikkea juutalaisuuteen. Hänen mukaansa klassinen gnostilaisuus sai alkunsa kahden juutalaistaustaisen ryhmän, Barbelo-gnostikoiden ja setiläisten, sulautuessa yhteen 100-luvulla. Barbelo-gnostikot pitivät Barbeloa jumalallisen kolminaisuuden yhtenä osana, ja tähän metafysiikkaansa he olivat saaneet mahdollisesti keskiplatonilaisia vaikutteita. He harjoittivat upotuskastetta, joka liitti heidät jumalalliseen viisauteen. Setiläiset juutalaiset puolestaan katsoivat olevansa osa Setistä saakka periytyvää sukukuntaa, jolla oli salattua tietoa ihmiskunnan alkuperästä.
Turnerin mukaan ensimmäisessä vaiheessa Barbelo-gnostikot saivat vaikutteita samoin kastetta harjoittaneilta kristityiltä, ja tulkitsivat Kristuksen Barbelon itsesyntyiseksi pojaksi. Toisessa vaiheessa Barbelo-gnostilaisten ja setiläisten lahkojen yhteensulautuminen muodosti gnostilaisen setiläisyyden. Tällöin Kristus ja Set identifioitiin samaksi persoonaksi. Seuraavassa vaiheessa, toisen vuosisadan loppua kohden, setiläisyys alkoi loitontua kristinuskosta, koska kristinuskon valtavirta hyökkäsi sen tulkintoja vastaan. 200-luvulle tultaessa apostolinen kristinusko oli hylännyt setiläisyyden kokonaisuudessaan, mutta samalla siitä tuli houkutteleva tuon ajan platonilaisille. Seurauksena gnostilaisuus sai lisää platonilaisia vaikutteita ja otti etäisyyttä juutalaiseen taustaansa. 200-luvun loppupuolella myös platonilaisuus alkoi torjua gnostilaisuutta, ja sitä kohtaan hyökkäsivät Plotinoksen ohella monet muut platonilaiset. Seurauksena gnostilaisuus hajaantui useiksi pieniksi lahkoiksi, joista osa säilyi keskiajalle saakka.
Valentinos perusti 100-luvulla oman gnostilaisen koulunsa sekä Aleksandriaan että Roomaan. Layton kutsuu Valentinosta "suureksi gnostilaiseksi reformaattoriksi" ja gnostilaisen kehityksen "polttopisteeksi". Aleksandriassa Valentinos oli mitä todennäköisimmin tekemisissä gnostilaisen opettajan Basilideen kanssa ja saattoi saada vaikutteita tältä. Valentinoksen oppilaat kehittelivät Valentinokselta saamiaan opetuksia ja aineistoa edelleen, vaikkakaan ei tiedetä, kuinka paljon muutoksia he todellisuudessa tekivät.
Valentinolaisuutta voidaan pitää kaikkein kehittyneimpänä ja filosofisimpana syyrialais-egyptiläisen gnostilaisuuden koulukunnista. Sen keskeisistä myyteistä tunnetaan useita eri muunnelmia, ja siihen viitataan useissa ulkopuolisissa kirjoituksissa. Se oli usein harhaoppeja vastustaneiden kirkkoisien hyökkäysten pääasiallinen kohde. Valentinolaisuus sai setiläisyyttä enemmän vaikutteita kristinuskosta ja valentinolaiset elivät pitkään osana yhteiskristillisiä seurakuntia. Koulukunnan tiedetään olleen hyvin suosittu. Näistä syistä se esiintyy kirkkoisien gnostilaisuutta vastustaneissa kirjoituksissa usein päävastustajana.
Valentinolaisuuden suosio ei kuitenkaan estänyt myös muita koulukuntia saamasta oppilaita. Myös Basilideen koulukunta oli suosittu ja säilyi Egyptissä ainakin 300-luvulle jaa. Valentinoksen seuraajia oli olemassa ainakin vielä vuonna 388, jolloin tehtiin luettelo lahkolaisista ja harhaoppisista, joita vastaan keisari Konstantinus suuntasi toimenpiteitä. 300-luvulle tultaessa gnostilaiset kristityt olivat joutuneet katolisen kristinuskon ulkopuolelle ja edustivat sen näkökulmasta harhaoppia, jota vastaan alettiin taistella keisarin tuella. Seurauksena gnostilaisuuden asema heikkeni vähitellen samalla kun yleinen eli katolinen kristinusko saavutti yhä vankemman jalansijan Rooman valtakunnassa ja kohosi lopulta Rooman valtauskonnoksi.
Persialaisen koulukunnan kehitys.
Mandealaisuus syntyi todennäköisesti ensimmäisellä vuosisadalla. Manikealaisuuden perusti profeetta Mani 200-luvulla. Se alkoi hiipua Persiassa 400-luvulla, mutta levisi sitä ennen sekä itään että länteen. Lännessä manikealaisuuden opetukset siirtyivät Syyriaan, Arabiaan, Egyptiin sekä Pohjois-Afrikkaan, jossa mm. kirkkoisä Augustinus oli koulukunnan jäsen vuosina 373–382. Syyriasta se eteni edelleen Palestiinaan, Vähä-Aasiaan ja Armeniaan. Manikealaisia tiedetään Roomasta ja Dalmatiasta 300-luvulla sekä Galliasta ja Espanjasta. Manikealaisuutta vastaan hyökättiin keisarillisilla säädöksillä ja poleemisilla kirjoituksilla, mutta uskonto säilyi 500-luvulle saakka ja vaikutti vielä keskiajalla paulikiaaneihin, bogomiileihin ja kataareihin.
Idässä manikealaisuus kukoisti, koska islam oli murtanut zarathustralaisuuden ja kristinuskon monopoliaseman. Arabivalloituksen varhaisina vuosina manikealaisuus löysi uudelleen seuraajia Persiasta ennen kaikkea koulutetuimmista piireissä. Se kukoisti kuitenkin eniten Keski-Aasiassa, johon se oli levinnyt Iranin kautta. Vuonna 762 manikealaisuudesta tuli Uiguurien valtakunnan valtionuskonto. Tätä kautta manikealaisuuden vaikutus levisi yhä laajemmalle, ja sen vaikutusta voidaan havaita Tiibetissä ja Kiinassa asti. Manikealaisten perinteiden on esitetty säilyneen vainoista huolimatta 1600-luvulle saakka.
Vaihtoehtoisia teorioita.
Timothy Freke ja Peter Gandy väittävät kirjassaan ' ("Jeesus-mysteerit: Oliko alkuperäinen Jeesus pakanajumala", 2003), että gnostilaisuus olisi ollut kristinuskon alkuperäinen muoto. Heidän mukaansa Palestiinasta löytyi gnostilaisia kristittyjä, kun Rooman paavi lähetti Palestiinaan ihmisiä etsimään alkuseurakuntaa.
Gnostilaisuuden pääpiirteet.
Vaikka gnostilaisuudelle on vaikea antaa mitään yhtä tarkkaa määritelmää, sitä voidaan lähestyä typologisella mallilla niistä antiikin filosofis-uskonnollisista koulukunnista, joita yleensä kutsutaan gnostilaisiksi. Seuraava malli on peräisin Christoph Markschiesin teoksesta "Gnosis: An Introduction".
Keskeisiä ajatuksia.
Tämä malli kuvaa lähinnä syyrialais-egyptiläistä gnostilaisuutta ja muun muassa Williams on kyseenalaistanut sen. Tästä huolimatta yllä esitetty malli on edelleen yleisessä käytössä ja on hyödyllinen, jotta gnostilaisuudesta voidaan keskustella jotakuinkin merkityksellisesti.
Dualismi ja monismi.
Gnostilaiset järjestelmät määritellään yleensä löyhästi todellisuuskäsitykseltään dualistisiksi eli kaksijakoisiksi. Tämän määritelmän sisältä voidaan löytää eri tasoja manikealaisuuden "äärimmäisestä" tai "jyrkästä” kaksijakoisesta todellisuuskäsityksestä perinteisen gnostilaisuuden "heikkoon" tai "medioituun” kaksijakoiseen todellisuuskäsitykseen. Valentinolaisten näkemykset lähestyvät monismia eli yksiperusteisuutta, joka kuitenkin ilmaistiin aiemmin dualistisella tavalla käytetyillä termeillä.
Moraali ja rituaaliset käytännöt.
Lähdetekstien antaman todistuksen mukaan gnostilainen moraali on ollut perusluonteeltaan hyvin askeettista ja nautintokielteistä, mikä näkyi ennen kaikkea seksuaalikäyttäytymisessä ja ruokavaliossa. Tämä tuotti ongelmia gnostilaisuudesta kirjoittaneille harhaoppien vastustajille, sillä se oli myös heidän suosimansa elämäntyyli. Näin he olisivat joutuneet myös tukemaan vastustajiensa jumaluusoppia. Harhaoppien vastustajat välttivät ongelman yleisesti jättämällä asian mainitsematta ja sen sijaan panettelivat gnostilaisia syyttäen heitä vapaamielisyydestä tai sanoen heidän askeesinsa perustuvan kirjoitusten väärään tulkintaan tai petollisuuteen.
Kristillinen gnostilaisuus.
Riippumatta siitä, missä järjestyksessä kristinusko ja gnostilaisuus ovat syntyneet ja kehittyneet, monien gnostilaisuuden muotojen opit ovat joka tapauksessa enemmän tai vähemmän yhteydessä kristinuskon opetuksiin. Kristillisessä gnostilaisuudessa Jeesus oli pelastavan tiedon tuoja. Hänellä oli tieto ihmisen jumalallisesta alkuperästä. Gnostilaisilla kristityillä oli käytössään kanonisten evankeliumien ohella kirjoituksia, joiden väitettiin sisältävän Jeesuksen salaisia sanoja. Gnostilaisuudessa ei uskottu Jeesuksen olleen ihminen vaan pelkästään jumalallinen olento joka ei myöskään ollut kuollut ristillä (doketismi).
Yleinen eli katolinen kristinusko piti gnostilaisuutta harhaoppina, mutta monien varhaisten kristillisten vaikuttajien, kuten Origeneen ja Klemens Aleksandrialaisen ajattelussa on kuitenkin nähtävissä selviä gnostilaisia piirteitä. Origenes tuomittiin itsekin jossain vaiheessa harhaoppikseksi.
Nykyajan gnostilaisuus.
Monet merkittävät liikkeet ja henkilöt ovat saaneet vaikutteita gnostilaisuudesta, muiden muassa Carl Jung, William Blake ja Eric Voegelin. Gnostilaisuuden vaikutus näyttää lisääntyneen Nag Hammadin teosten kääntämisen ja leviämisen myötä. Suomessa toimivat esimerkiksi Gnostilainen seura ja Helsingin gnostilainen seurakuntayhdistys ("Gnostilainen kirkko").


Jukka Paarma.
Antti-Jukka Paarma (s. 1. joulukuuta 1942 Lappeenranta) on Suomen evankelisluterilaisen kirkon entinen arkkipiispa. Hän on naimisissa, ja hänellä on kaksi lasta. Hän harrastaa kirjoja, historiaa ja urheilua. Urheilu oli jo nuorena lähellä hänen sydäntään. Hän on todennut, että ellei olisi pappi, hän harjoittaisi urheiluun liittyvää ammattia.
Paarman vanhemmat ovat tuomiorovasti Oskar Paarma, vuoteen 1935 Broms, ja musiikinopettaja Kaisu Engblom. Paarman puoliso on uskonnon lehtori Pirjo Paarma, tyttäret Hanna ja Laura.
Paarma pääsi ylioppilaaksi 1961 Tampereen yhteiskoulusta. Hän valmistui 1967 teologian kandidaatiksi, 1970 teologian lisensiaatiksi ja 1980 teologian tohtoriksi Helsingin yliopistosta. Hän sai pappisvihkimyksen 1. kesäkuuta 1967 Tampereen hiippakunnassa.
Paarman ura evankelisluterilaisessa kirkossa on seuraava: Keski-Lahden papiston apulainen 1967–1968, virallinen apulainen 1968–1971, 3. kappalainen 1972–1977, Valkeakosken kirkkoherra 1977–1982, Turun tuomiorovasti 1982–1998, Turun arkkihiippakunnan ja Suomen arkkipiispa 1. joulukuuta 1998 alkaen. Hän jäi eläkkeelle kesäkuussa 2010.


Fransiskaanit.
Fransiskaanit ("OFM", "Ordo fratrum minorum", "fratres minores", "minoriitit", "vähäisempien veljien sääntökunta"; "harmaat veljet") ovat Franciscus Assisilaisen vuonna 1208 perustama, vuonna 1223 vahvistettu kerjäläisveljestö, jonka jäsenet elävät apostolisessa köyhyydessä. Fransiskaanisääntökunnassa oli kaksi suuntaa: lievemmät (konventuaalit) ja ankarammat (observantit). Kapusiinit (OFMCap) on fransiskaanien haarautuma. Fransiskaanista nunnakuntaa kutsuttaan klarissalaisiksi Pyhän Klaaran mukaan. Lisäksi sääntökuntaa lähellä elää myös maallikoita, jotka muodostavat ns. Franciscuksen kolmannen sääntökunnan. Suomessa fransiskaaneilla oli keskiajalla konventit Viipurissa, Raumalla ja Kökarissa.
Fransiskaanien ohella dominikaanit kuuluvat tärkeimpiin kerjäläisveljestöihin, jotka kielsivät jäseniltään paitsi yksityisomistuksen myös kollektiivisen omistuksen. Niinpä fransiskaanien talotkin olivat virallisesti esimerkiksi kaupunkien raatien omistamia.
Varhaisvaiheet.
Fransikaaninen liike syntyi 1209 Franciscus Assisilaisen toiminnan myötä. Hänen tarkoituksensa ei alun perin ollut perustaa varsinaista organisoitua sääntökuntaa. Organisoituminen tuli kuitenkin tarpeelliseksi seuraajakunnan räjähdysmäisen kasvun vuoksi.
Vuonna 1217 sääntökunta jaettiin hallinnollisesti provinsseihin. Tästä lähtien veljet kokoontuivat ns. kapituleihin keskustelemaan yhteisistä asioista ja tekemään niitä koskevia päätöksiä.
Vuonna 1219 päätettiin ryhtyä toimimaan myös kristityn maailman ulkopuolella. Lähetystyö tuli nyt osaksi fransiskaanista elämäntapaa. Myös Franciscus itse otti osaa lähetystyöhön. Egyptissä sulttaani al-Kamilin sotilaat ottivat hänet vangiksi. Franciscus saarnasi myös sulttaanin edessä. Tämä teki sulttaaniin vaikutuksen, ja Franciscus sai jatkaa matkaansa kohti Jerusalemia.
Vuonna 1220 hän palasi takaisin Italiaan saatuaan tietää sääntökunnan sisäisistä kiistoista. Nyt hän nimitti Pietro Cataniin seuraajakseen sääntökunnan johtajana. Pietro kuitenkin kuoli jo seuraavana vuonna, minkä jälkeen veli Elias nousi sääntökunnan kenraalivikaariksi.
Franciscus laati 1223 minoriittien säännön toisen version. Kenraalikapituli käsitteli säännön kesäkuussa ja marraskuussa paavi Honorius III vahvisti sen. Paavin vahvistuksen johdosta sääntö tunnetaan myös nimellä "Regula bullata".
Seuraavina vuosina Franciscuksen terveydentila heikkeni. Hän kuoli vuonna 1226. Paavi Gregorius IX julisti Franciscuksen pyhimykseksi 1228.
Köyhyyskiista.
Jo 1200-luvulla sääntökunnan sisällä nousi kiistoja, jotka koskivat Franciscuksen tavoitteita ja niiden noudattamista. Pian Franciscuksen kuoleman jälkeen Assisissa ryhdyttiin rakentamaan suurellista basilikaa pyhimyksen haudan päälle. Osa fransiskaaneista näki tämän olevan vastoin fransiskaanien sääntöä.


Dominikaanit.
Dominikaanit eli saarnaajaveljet (, "OP", "saarnaajien sääntökunta") on espanjalaisen Pyhän Dominicuksen vuonna 1215 perustama Pyhän Augustinuksen sääntöä noudattava kerjäläisveljestö, jonka oheen syntyi nopeasti maallikkotoimintaa. Pyhä Katariina Sienalainen aikaan sai myös sisarjärjestön perustamisen Dominikaaniseen sääntökuntaan.
Veljeskunnan puku on valkoinen, viitta ja päähine mustat. Tämän vuoksi heistä käytettiin myös nimitystä "mustat veljet". Dominikaanien veljestöön kuuluu noin 7 000 jäsentä.
Historiaa.
a>, "Girolamo Savonarola", noin vuodelta 1498.
Alun perin sääntökunnan tarkoituksena oli saarnaamisella ja sielunhoidolla taistella alkuvaiheissa erityisesti Etelä-Ranskan harhaoppisia albigensseja vastaan.
Dominikaanien tuli käydä läpi laaja teologinen koulutus kyetäkseen saarnaamaan kerettiläisiä vastaan. Monet keskiajan merkittävimmistä oppineista kuuluivat veljeskuntaan, esimerkiksi Tuomas Akvinolainen ja Albertus Magnus. Dominikaanit velvoitettiin absoluuttiseen köyhyyteen, mutta dominikaanit hyväksyivät yhteisöllisen omaisuuden, jota sitä vastoin fransiskaanit eivät hyväksy. Dominikaanit hoitivat usein myös inkvisitiota oppineisuutensa vuoksi. Dominikaanit olivat keskiajalla myös siinä mielessä erikoinen sääntökunta, että he saarnasivat aina kansankielellä (vaikka usein osasivat latinaa huomattavasti paremmin kuin monet muut).
Pohjoismaihin dominikaanit saapuivat jo vuonna 1222. Suomessa dominikaaneilla oli keskiajalla kaksi konventtia, Turussa ja Viipurissa. Jo varhain dominikaaneilla oli merkittävä vaikutus Suomen kirkon liturgian historian kannalta.
Nykypäivä.
Dominikaanien toimintaan kuuluu edelleen laaja teologinen koulutus, mutta dominikaanit hyödyntävät koulutustaan vuoropuhelussa muiden kirkkojen ja uskontojen kanssa. Esimerkiksi Suomessa Dominikaanien sääntökunta järjestää seminaareja, joissa käydään vuoropuhelua itämaisten uskontojen ja islamin kanssa. Dominikaanien toiminnan merkittävänä osana on opiskelu ja sen vuoksi esimerkiksi Dominikaanien sääntökunnan ylläpitämä kirjasto Helsingissä on huomattavasti laajempi kuin monen pienen kunnan kirjasto.
Jokaisen dominikaanin tulee opiskella koko elämänsä. Dominikaanisen sääntökunnan parissa onkin olemassa sanonta: "Dominikaani, joka ei opiskele, on kuollut dominikaani."
Dominikaanien vaikutus katolisen kirkon toimintaan 1900-luvulla.
Katolisen kirkon toiminta uudistui merkittävästi Vatikaanin toisen konsiilin jälkeen. Protestanttiset kirkot näkivät tämän vastaukseksi uskonpuhdistukseen vaikka todellisuudessa muutos lähti muista syistä. Eräs belgialainen dominikaaniteologi ryhtyi 1900-luvulla kirjoittamaan teoksia kirkon uudistumisesta. Hän sai samanlaisen vastaanoton kuin Martti Luther, mutta pysyi sääntökunnalle ja kirkolle uskollisena eikä ryhtynyt avoimeen vastarintaan kuten Luther. Hän vetäytyi luostariin ja myöhemmin hänen kirjoituksiensa arvo ymmärrettiin. Katolinen kirkko ryhtyi uudistumaan nimenomaan kyseisen teologin kirjoitusten pohjalta.
Domininikaanien toiminta vuoropuhelun edistäjänä on myös edistänyt katolisen kirkon ekumeniaa ja saanut sen lähestymään protestanttisia kirkkoja. Dominikaanit nauttivat katolisten keskuudessa erityistä arvostusta ja heidän panostaan kirkon historiassa arvostetaan. Vaikka osa inkvisition toimista saa myös nykypäivän katolilaisten tuomion, syylliseksi katsotaan enemminkin tuon aikakauden paavien poliittinen toiminta kuin dominikaanit.


Tauno Palo.
Tauno Valdemar Palo (ent. Brännäs, Paloniemi; 25. lokakuuta 1908 Hämeenlinna – 24. toukokuuta 1982 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä ja laulaja. Hän aloitti teatteriuransa Sörnäisten työväennäyttämöllä Helsingissä vuonna 1927 ja siirtyi Suomen Kansallisteatteriin vuonna 1932, josta hän jäi eläkkeelle 1973. Palon roolityöt ulottuivat laidasta laitaan, ensirakastajista koomisiin hahmoihin ja macho-tyypeistä historiallisiin suurmiehiin. Hän sai jo uransa alussa kantaakseen taakan "koko Suomen kansan Tauno Palona" ja pohjoisen valtakunnan latinalaisimpana hurmurina. Palon näyttämötaiteellisia voittoja olivat pääosat muun muassa näytelmissä "Omena putoaa", "Särkelä itte" ja "Viettelyksen vaunu".
Palon elokuvaura kesti 30 vuotta, vuoden 1931 "Jääkärin morsiamen" pääroolista "Tulipunaiseen kyyhkyseen" 1961. Väliin mahtui yli 60 elokuvatehtävää, muun muassa "Vaimokkeen", "Kulkurin valssin" ja "Rosvo-Roopen" miespääosat. Yhdessä Ansa Ikosen kanssa Palo muodosti suositun valkokangasparin, joka teki yhdessä kaksitoista elokuvaa.
Palo teki myös merkittävän laulajan uran. Hän levytti noin 85 sävellystä kahtena kautena, vuosina 1934–1951 ja 1967–1975. Näyttelemisen ja laulamisen lisäksi hän hankki lisätuloja mainostyöstä. Palo sai elokuvauransa varrella kolme Jussi-palkintoa (1946, 1950 ja 1952). Vuonna 1958 hänelle myönnettiin taiteilijaurastaan Pro Finlandia -mitali. Palo oli aviossa Sylvi Sakin kanssa vuodesta 1934 ja vuodesta 1962 Kirsti Ortolan kanssa. Näistä liitoista hänelle syntyi kolme poikaa. Jo elinaikanaan Palo sai lisänimen ”Tauno Suuri”.
Perhetausta.
Tauno Palon vanhemmat Olga Andersson ja Lars Petter Brännäs hääkuvassa vuonna 1903.
Brännäsin perhe. Alarivissä vasemmalta Gösta, Tauno ja Alli.
Tauno Palon, syntymänimi Tauno Brännäs, vanhemmat olivat monttööri eli asentaja Lars Petter Brännäs ja Olga Andersson. Hänen syntymäkotinsa sijaitsi Hämeenlinnassa nykyisen Jaakonkadun numerossa 43. Tauno oli sunnuntailapsi ja perheensä kolmas lapsi. Taunolla oli vuonna 1904 syntynyt veli Gösta ja isosisko Alli. Äidinisä Antti Andersson toimi Hämeenlinnan alueella torpparina ja isänisä Johan Brännäs oli pietarsaarelainen urkumestari. Lars Brännäsin mukaan suku sai nimensä pietarsaarelaisesta niemestä, joka paloi. Lars ja Olga Brännäs työskentelivät Hämeenlinnan tupakkatehtaalla. Avioiduttuaan vuonna 1903 he asuivat jonkin aikaa Lars Brännäsin kotiseudulla Pietarsaaressa, mutta palasivat pian Hämeenlinnaan. Gösta ja Alli oppivat puhumaan sekä suomea että ruotsia, Taunosta sen sijaan tuli suomenkielinen.
Brännäsin perhe muutti Helsingin Sörnäisiin alkuvuodesta 1912. Tauno Brännäsin kasvuympäristö oli runsasväkinen ja kansainvälinen. Isoveljen kanssa oli turvallista seikkailla lähikortteleissa. Lapsuuden kesiään Tauno vietti useimmiten Hämeenlinnan seudulla Luolajassa Antti-vaarinsa luona. Äidinisä oli merkittävä hahmo Taunon lapsuudessa ja maalaisympäristö jätti hänen sieluunsa pysyvän jäljen, josta hän saattoi näyttelijän uransa aikana ammentaa voimaa roolihahmojensa tulkitsemiseen.
Brännäsit asuivat Helsingissä lyhyen aikaa Kirstinkadulla, mutta ostivat kesällä 1915 osakehuoneiston Alppilan kaupunginosasta osoitteesta Porvoonkatu 15. Olga Brännäs sai työtä Fazerin makeistehtaalta, Lars Brännäs jatkoi asentajan työtään Helsingin Tupakkatehtaalla. Isänsä Tauno koki ”suurena järkäleenä”, johon hän suhtautui pelonsekaisella kunnioituksella. Äitiinsä hänellä oli läheisempi suhde. Omien sanojensa mukaan hän oli ”äidin poika” joka sai ”isältään ulkomuodon, mutta äidiltään hengen”. Tauno Palon lapsuudenkoti oli musikaalinen. Hänen lapsuutensa suosikkisävelmiä oli muun muassa "Kotimaani ompi Suomi". Hän sai runsaasti musiikillisia vaikutteita äidiltään, joka lauloi monenlaisia lauluja sekä kotonaan että Pelastusarmeijassa. Isoveli Gösta puolestaan harrasti nyrkkeilyn ohella viulun- ja banjonsoittoa ja oli parikymppisenä mukana myös pienessä orkesterissa. Gösta Brännäs menestyi 1920-luvulla keskisarjan nyrkkeilijänä.
Suomen sisällissodan kuukaudet.
Tauno Brännäs oli yhdeksänvuotias, kun Suomessa syttyi sisällissota. Kevään 1918 kauhuista hän näki painajaisia vielä elämänsä ehtoopuolellakin. Kotinsa lähellä sijainneessa metsikössä hän näki saksalaissotilaiden ruumiita ja lapsuuden leikkipaikalle Kallion koulun pihalle oli kasattu muodottomiksi palaneita ruumiita. Taunon kenties järkyttävimmät kauhukokemukset liittyivät Hämeenlinnaan, eritoten kasarmeihin ja Ahvenistoon, missä teloitettiin punaisia. Toisen lähteen mukaan painajaiset eivät liityneet rintamatapahtumiin vaan isoveljen itsemurhaan vuonna 1928.
Olga Brännäs pelasti Taunon serkun Ilmari Paasikiven punaisten käsistä, Taunon leikkitoveri Lauri Koskinen puolestaan soti vapaaehtoisena punaisten puolella, jäi vangiksi ja menehtyi vesipöhöön. Lars Brännäs pysyi sodassa puolueettomana, vaikka punaiset yrittivät saada Tarkk'ampujapataljoonassa koulutettua miestä puoliväkisin puolelleen. Brännäsin perhe ei leimautunut sodan kummankaan osapuolen kannattajaksi.
Kouluvuodet.
Koulunkäynnistä Tauno Brännäs ei ollut kovin innostunut. Hänen opintonsa jäivät kansakoulun neljään luokkaan. Urheilua hän sen sijaan harrasti innokkaasti sekä koulussa että vapaa-aikanaan. Isoveljensä esimerkin mukaisesti hän harrasti nyrkkeilyä ja saavutti kohtalaista menestystä juniorisarjoissa 57-kiloisena. Lars ja Olga Brännäs eivät hyväksyneet kuopuksensa nyrkkeilyharrastusta lainkaan ja lopulta kielsivät sen häneltä tyystin. Myös Gösta Brännäs suhtautui negatiivisesti pikkuveljensä nyrkkeilyinnostukseen. Ystäviensä tavoin nuori Tauno Brännäs kuului urheiluseura Kallion Pyrintöön, jossa hän harrasti sekä sisä- että ulkolajeja. Sisarensa Allin kautta Tauno harrasti myös teatteria Porvoonkadun ”pesutupateatterissa” ja koulunäytelmissä. Tuleva näyttelijälegenda ei lapsuudessaan ollut erityisen innostunut näyttelemisestä. Suomen Kansallisteatterissa tammikuussa 1918 ensi-iltansa saanut "Prinsessa Ruusunen" herätti hänessä kuitenkin kipinän teatteritaidetta kohtaan.
Työelämään Tauno Brännäs siirtyi 13-vuotiaana. Hän aloitti juoksupoikana. Vuonna 1923 hän sai paikan Puolustusvoimien kemialliselta koelaitokselta Harakkasaaresta. Hän työskenteli siellä eri tehtävissä yhdeksän vuotta ja alkoi pitää laboratoriotyötä jo mahdollisena elämäntehtävänään.
Avioelämä.
Tauno Palo avioitui näyttelijä Sylvi Sakin kanssa vuonna 1934. Liitosta syntyi kaksi poikaa, Pertti Palo (1934–2010) ja Martti Palo (1943–2009). Tauno Palolla oli liiton aikana rakkaussuhde näyttelijä Kyllikki Väreen kanssa ja 1940-luvun lopulla alkoi suhde näyttelijä Kirsti Ortolan kanssa. Palon ja Sakin avioliitosta tuli ajan myötä lähinnä muodollinen, mutta se lopetettiin virallisesti vasta vuonna 1962, jolloin Palo avioitui Ortolan kanssa. Yhteinen lapsi, Jukka-Pekka Palo, oli syntynyt jo 1954. Ortola oli nähnyt Palon ensimmäisen kerran kuusivuotiaana elokuvassa "Jääkärin morsian". Kun Palo ilmestyi ensi kerran valkokankaalle, Ortola oli huudahtanut kauhusta. Palon ja Ortolan ensikohtaaminen tapahtui toisen maailmansodan aikana junavaunussa, mutta lähemmin he tutustuivat toisiinsa 1940-luvun loppuvuosina, kun Ortola aloitti näyttelijänopintonsa Helsingissä. Romanssi syttyi vuonna 1949, kun he tekivät yhdessä elokuvaa "Rosvo-Roope", jossa Palo oli pääosassa ja Ortola oli balladissa mainittu "”Neito Viron rannikon”"; muutkin balladin naiset oli valittu huolellisesti: petollinen lemmitty oli Helena Kara, "”Pietarin nainen”" Juliska Koka ja "”Impi Oolannin”" puolestaan Ghedi Lönnberg.
Pelkkää ruusuilla tanssimista Palon ja Ortolan yhteiselo ei ollut. Vuonna 1955 Ortola teki irtioton suhteesta ja muutti Tampereelle Jukka-Pekan kanssa. Hän palasi Helsinkiin 1959. Omintakeisella huumorilla ja tilannekomiikalla oli vahva sijansa näyttelijäpariskunnan elämässä. 1960-luvulla Palo-Ortolan perheellä oli kaksi asuntoa Helsingissä: suuri asunto taiteilijakoti Lallukassa ja tavanomainen perheasunto Merimiehenkadulla. Pariskunnan lempiharrastuksiin kuului matkustelu.
Isyyskysymykset.
Palon elokuvauran aikana liikkui huhuja, että hänellä olisi Pertin, Martin ja Jukka-Pekan lisäksi muitakin jälkeläisiä. Tunnetuin näistä kuulopuheista lienee väite, että vuonna 1940 syntynyt näyttelijä Esko Salminen olisi Tauno Palon poika. Salmisen äiti oli näyttelijä Kyllikki Väre (1912–1951) ja isä näyttelijä Unto Salminen (1910–1972). Palo ei koskaan ottanut suoraa kantaa isyysväitteeseen. Hymy-lehdessä vuonna 1972 hän totesi: ”Nykyisin minulta kysytään tuota asiaa, olenpa missä tahansa, minua on helppo haavoittaa. Sanon näille ihmisille, antakaa vanhan miehen olla rauhassa, älkää kiusatko...” Kuvaaja Kalle Peronkoski kertoi Hymyn haastattelussa 1972: ”Joka tapauksessa Esko Salmisen ja Taunon sukulaisuudesta on puhuttu paljon ja puhutaan vieläkin eikä kukaan ole sanonut mitään varmaa asiasta. Samaa näköä heissä näyttää olevan, mutta Eskosta puuttuu kokonaan Taunon eloisa charmi. Se on jotakin sellaista, jota kenelläkään muulla suomalaisella miestähdellä ei tunnu olevan.” Eräiden lähteiden mukaan Tauno Palo paljasti vain vähän ennen kuolemaansa niin sanotun julkisen salaisuuden tunnustamalla, että Esko Salminen on hänen biologinen poikansa.
Vanhuus.
Viimeiset vuotensa Tauno Palo vietti hiljaiseloa Helsingin Kulosaaressa. Hän eli ihmisenä muiden keskellä, ja vastaili kohteliaasti jos joku – etupäässä joku hänen kypsään ikään ehtinyt naispuolinen ihailijansa – kyseli kuulumisia vaikkapa kesken bussimatkan. Viimeisen kerran hän oli julkisuudessa talvella 1981 bussilinjalla 16 sattuneen välikohtauksen vuoksi: muuan huumeiden vaikutuksen alaisena ollut henkilö kävi pysäkillä kuljettajan kimppuun puukko kädessään. Tauno Palo, joka sattui istumaan lähipenkissä, ehti ensimmäisenä apuun. Hänen iästä huolimatta vielä voimakkaat kätensä pitivät päällekarkaajan kurissa, kunnes ensin pari nuorempaa matkustajaa, ja pian poliisikin, puuttuivat tilanteeseen. Palo ei ollut tapauksesta moksiskaan.
Tauno Palolla diagnosoitiin kurkkusyöpä vuonna 1980. Röyhkeät toimittajat tunkeutuivat jopa sairaalaan utelemaan häneltä tietoja sairaudesta. Kun pahaa-aavistamaton Palo huomasi vierailijoiden olevan median edustajia, hän komensi heidät ulos. Tuolloinen sensaatiolehti Nykyposti olisi halunnut tehdä Palosta muistelmanomaisen artikkelisarjan, mutta Palo kieltäytyi. Lakimiehensä Matti Wuoren välityksellä hän kielsi Nykypostia julkaisemasta sairaalassa tehtyä haastattelua ja siellä otettuja valokuvia. Tauno Palon tarinan loppunäytökseen kuului eräänlainen mediajahti. Tiedotusvälineet halusivat kertoa dramaattisia uutisia Palosta ja utelivat hänen sukulaisiltaan ja ystäviltään herkeämättä tietoja hänen terveydentilastaan.
Tauno Palo sai elämäntyöstään Suomen Kulttuurirahaston tunnustuspalkinnon vuonna 1981.
Tauno Palo kuoli kurkkusyöpään toukokuussa 1982. Hänet on haudattu Helsinkiin Malmin hautausmaalle, kortteliin 1-32-318. Palo halusi nimenomaan tulla haudatuksi Malmille Hietaniemen taiteilijakukkulan sijaan, sillä Malmilla lepäävät myös hänen vanhempansa ja isoveljensä Gösta Brännäs.
Sörnäisten Työväennäyttämö avaa uran 1920-luvulla.
Tauno Brännäsin näyttelijänura alkoi 1927, jolloin hän liittyi Sörnäisten Työväennäyttämön iltanäyttelijäksi. Hänen ensimmäinen puheroolinsa oli rakastajan osa Sven Sandbergin arpajaisnäytelmässä "33 333" keväällä 1927. Brännäsin ensimmäinen suuri rooli oli yhteiskunnallisessa näytelmässä "Työläisen tytär" tammikuussa 1928. Brännäs näytteli seuraavan viiden työväennäyttämövuoden aikana muun muassa näytelmissä "Punainen laukku", "Reviisori" ja "Sankareita".
Sörnäisten Näyttämöllä syksyllä 1927 Brännäs tapasi ensi kerran Sylvi Sakin, joka näytteli "Punaisessa laukussa" Zofi-rouvaa. Brännäs ja Sakki kihlautuivat seuraavana vuonna. Toukokuussa 1928 teatteri jouduttiin sulkemaan, koska Vanha Vuorelan huvit purettiin asuntotuotannon tieltä. Taukoa jatkui uuden työväentalon valmistumiseen saakka joulukuuhun. Saman vuoden kesänä nyrkkeilijän urallaan alamäkeen joutunut Gösta Brännäs teki itsemurhan kotonaan Porvoonkadulla. Isoveli oli ollut merkittävä roolimalli ja auktoriteetti nuorelle Taunolle, suuri ihailun kohde isän ohella. Neljän vuoden ikäerosta huolimatta veljesten välit olivat läheiset, eikä Tauno Palo koskaan täysin toipunut veljensä kuoleman aiheuttamasta surusta. Olga Palo sairastui esikoisensa itsemurhan jälkeen ja kuoli 67-vuotiaana. Lars Palo kuoli 80-vuotispäivänään.
Brännäsin työtovereita Työväennäyttämöllä olivat muun muassa Sasu Haapanen, Holger Salin, Lida Salin ja Emma Väänänen. Sörnäisten vuosinaan Brännäs jatkoi edelleen päivätyössään Kemiallisella koelaitoksella. Lapuan liikkeen aikana hän joutui puolustusministeriön pääesikunnan puhutteluun oman arvelunsa mukaan siksi, että työ kyseisen ministeriön alaisella koelaitoksella ja näyttämöharrastus työväen lavalla eivät eräiden mielestä sopineet yhteen.
Varusmiespalvelu ja teatterin vaihto.
Maaliskuussa 1929 Tauno Brännäs astui asepalvelukseen jalkaväkeen Uudenmaan rykmentin ensimmäiseen komppaniaan. Varsinainen armeija-aika kesti hänen osaltaan kolme kuukautta, jonka jälkeen hänet määrättiin vanhaan tuttuun tehtäväänsä Kemialliselle koelaitokselle. Kaikkiaan Brännäs palveli puolustusvoimissa vuoden päivät ja kotiutui täysin palvelleena. Hänen sotilasarvonsa palvelusajan päätyttyä oli sotamies. Helsingin määräydyttyä sijoituspaikaksi Brännäsille järjestyi toisinaan mahdollisuus tehdä muutama näytöskappale Sörnäisissä. Pahaksi onnekseen hän poistui erään kerran kasarmilta ilman lupaa näyttämöasioita hoitaakseen. Parin muun alokkaan ohella hän sai majuri Rutaselta asian vuoksi perusteellisen ripityksen. Asepalveluksen jälkeen Brännäs jatkoi työtään Kemiallisella koelaitoksella ja iltaisin hän näytteli Sörnäisten Näyttämöllä.
Sörnäisten Työväennäyttämöllä Brännäs sai teatterioppia Aarne Orjatsalolta, joka tuli näyttämön ohjaajaksi keväällä 1930. Orjatsalolta saatu opetus jäi Brännäsin ainoaksi näyttelijänkoulutukseksi. Erityisen tärkeitä Brännäsille olivat Orjatsalon puhetekniikan opetukset. Tauno Brännäsin alkuvuosien teatteriroolien joukossa ei ollut kansanhupailuja, vaan häntä käytettiin dramaattisiin rooleihin. Tosin useimmat draamat olivat helppotajuisia ja melodraamattisia. Esitetyt ulkomaiset farssit olivat pääasiassa saksalaista alkuperää ja niissä hän esitti useimmiten yläluokkaisia hahmoja. Syksyllä 1930 Sörnäisten Työväen Näyttämö muutti nimensä Helsingin Työväen Teatteriksi. Brännäsin ura Sörnäisten näyttämöllä päättyi huhtikuussa 1932.
Suomen Kansallisteatterin rivinäyttelijäksi.
Tauno Brännäs aloitti Suomen Kansallisteatterissa syksyllä 1932. Teatterin johtaja Eino Kalima ja ohjaaja Pekka Alpo olivat varta vasten tulleet Vallilaan katsomaan Brännäsiä, kun näyttelijä Eine Laine oli vihjannut hänestä Alpolle. Niin ikään Brännäs suomensi sukunimensä Paloniemeksi. Näyttelijäkollega Glory Leppänen ehdotti pitkän sukunimen lyhentämistä muotoon Palo, joka olisi helpompi ja iskevämpi. Tauno päätyi käyttämään yhdistelmänimeä Brännäs-Palo, kunnes hän seuraavana vuonna pelkisti nimensä muotoon Tauno Palo. Virallisesti Brännäsit muuttivat sukunimekseen Palon marraskuussa 1936. Myös Tauno Palon vanhemmat muuttivat nimensä Paloksi.
Palo aloitteli elokuvauraansa samaan aikaan kun hän siirtyi Kansallisteatteriin. Teatteriväki ei juuri arvostanut elokuvaa, joten Palon valkokangastehtävät lähinnä haittasivat hänen teatteriuraansa. Pidettiin epäsopivana, että elokuvien sankari olisi näytellyt pääosia kansallisella päänäyttämöllä.
Alkuun Tauno Palon roolit Kansallisessa olivat melko pieniä. Hänen debyyttinsä oli Olavi Klaunpoika kappaleessa "Daniel Hjort" elokuussa 1932. Tämän jälkeen seurasivat muun muassa Mikon rooli näytelmässä "Anna Liisa", Maurice Galvoisier näytelmässä "Neiti" ja punakaartilainen Pennu Lauri Haarlan näytelmässä "Kaksiteräinen miekka". Haarla tyrmäsi Palon suorituksen suorin sanoin. Seuraavana vuonna Palo näytteli muun muassa kappaleessa "Vain ihmisiä" sivistysseuran puheenjohtajaa ja voutia Ludvig Holbergin klassikossa "Jeppe Niilonpoika". Keväällä 1934 Palo oli yksi seitsemästä veljeksestä, Timo, Aleksis Kiven klassikkonäytelmässä. Niin ikään Kiven näytelmässä "Nummisuutarit" hän näytteli Kristoa syksyllä 1934. Syyskesällä 1935 Palo oli mukana Kansallisteatterin näyttelijöiden Lapin-kiertueella kumppaneinaan Henny Waljus, Emmi Jurkka, Aku Korhonen, Yrjö Tuominen ja Uuno Montonen. Näytelmänä oli "Kevään hurmiossa", jota oli esitetty Kansallisessa kaudella 1934–1935.
Keväällä 1937 Kansallisteatterissa esitettiin "Sankarihusaari", jota on pidetty taiteellisesti kenties arvokkaimpana laulunäytelmänä, mitä Suomessa Oopperan ulkopuolella on esitetty. Palolla oli kappaleessa miespääosa Háry Jánoksena. Mary Hannikainen oli naispääosassa, ja molemmat suoriutuivat osistaan kohtalaisesti. Yleisövastaanotto laulunäytelmälle oli kuitenkin penseä.
1930-luvun puoliväliin mennessä Tauno Palo oli valkokankaan suurin suomalainen tähti, mutta hänen teatteriroolinsa olivat kevääseen 1938 saakka ainoastaan sivuosia. Kansallisteatteriin tehtiin 1930-luvun jälkipuoliskolla henkilöstömuutoksia, kun kaksi suurta näyttelijää Jaakko Korhonen ja Aarne Leppänen menehtyivät varhain. Uusiksi näyttelijöiksi palkattiin Jalmari Rinne ja Jorma Nortimo vuonna 1936 sekä Eino Kaipainen ja Wilho Ilmari vuonna 1937.
Teatterin tähtinäyttelijäksi.
Tauno Palon nousu merkittäväksi näyttelijäksi Suomen Kansallisteatterissa alkoi keväällä 1938 ja huipentui kaudella 1938–1939. Hänen ensimmäinen taiteellisesti merkittävä pääroolinsa oli Aino Kallaksen näytelmässä "Bathseba Saarenmaalla" tammikuussa 1938. Syksyllä 1938 Palo esiintyi laulunäytelmässä "Pieni hovikonsertti" yhdessä Mary Hannikaisen ja Sointu Kouvon kanssa, kappaleen musiikki sai kriitikoilta nuivahkot arvostelut. Kirvesmies Melicharin osa vankiladraamassa "Numero 72" marraskuussa 1938 jatkoi Palon taiteellista läpimurtoa, varsinainen pääosa teoksessa oli Kaisu Leppäsen näyttelemällä vangilla numero 72.
Alkuvuonna 1939 Palolla oli Pepin osa näytelmässä "Pieni hajuvesikauppa" ja hän sai yleisöltä huikeita suosionosoituksia. Palo kunnostautui teatteriuransa alkuvuosina myös muissa samantyyppisissä koomisissa sivurooleissa. Helmikuussa 1939 Palon taiteellisten voittojen sarja jatkui. Hänellä oli kaksoisrooli Calderónin runonäytelmässä "Elämä on unta", jossa hän näytteli prinssi Segismundoa ja torniin teljettyä hirviötä. Näytöskappale sai kriitikoilta myönteiset arvostelut. Niin ikään keväällä 1939 Palolla oli miespääosa Mika Waltarin teokseen perustuvassa näytelmässä "Ihmeellinen Joosef", vastanäyttelijänä oli Kyllikki Väre, joka oli aloittanut Kansallisteatterissa samana vuonna kuin Palo. Näytelmä ei kuitenkaan tyydyttänyt teatterin johtoa.
Syksyllä 1939 Palolla oli pääosa Chopin-näytelmässä "Vieraantunut sydän". Chopinin roolissaan Palo sai näyttää näyttelijäntaitonsa laaja-alaisuuden tulkitsemalla onnistuneesti elämänsä loppua lähestyvän säveltäjämaestron olemuksen ja elekielen haurauden. Chopin oli Tauno Palon viimeinen näyttämötyö ennen talvisotaa. Sotakuukausien ajaksi Kansallisteatterin toiminta keskeytettiin, mutta välirauhan (1940–1941) ja jatkosodan (1941–1944) aikana näytäntökaudet jatkuivat säännöllisinä.
Elokuvauran alku.
Tauno Brännäs päätyi elokuva-alalle puolivahingossa juuri kun äänielokuvat tekivät tuloaan. Joulukuussa 1930 Brännäsin näyttelijätoveri Kaarina Saarto haki roolia elokuvaan ja esitteli omia teatteriroolikuviaan filmiyhtiö Sarastuksen johtajalle Hugo Stenlundille ja ohjaaja Kalle Kaarnalle. Kaarna innostui valokuvassa olevasta vastanäyttelijästä Brännäsistä ja pyysi Saarron kautta häntä tulemaan koekuvauksiin. Koekuvauksien jälkeen Kaarna pyysi Brännäsiä miespäärooliin elokuvaan "Jääkärin morsian" (1931). Elokuva tuotettiin aluksi kokonaan mykkäelokuvana, mutta kesken kuvausten siitä päätettiin tehdä puolittain äänielokuva. Näin ollen puherepliikit näytettiin väliteksteinä, mutta ääniraitaan lisättiin tehosteita, taustamusiikkia ja muutamia lauluja.
Saman vuoden elokuussa alettiin kuvata varsinaista äänielokuvaa "Kuisma ja Helinä" (1932), jossa Brännäs näytteli pääroolia kasakkapäällikkönä. Elokuvan taiteellista arvoa alensivat Brännäsin heikko ratsastustaito ja väritön vastanäyttelijä Iris Knape-Jäderholm. Samaisena syksynä Brännäs näytteli Työväenteatterin 30-vuotisjuhlanäytöksessä saman kappaleen näyttämöversiossa. Elokuvaversio sai ensi-iltansa kaksi viikkoa teatteriversion jälkeen ja elokuvan vastaanotto oli huomattavasti heikompi kuin näytelmän. Muutaman vuoden kuluttua sai ensi-iltansa Fennica-Filmin komedia "Helsingin kuuluisin liikemies" (1934), joka antoi Tauno Palolle lisää näyttelijäkokemusta, mutta se ei ollut hänen uralleen merkittävä elokuva.
Tähtipari Tauno Palo ja Ansa Ikonen.
a>n studiolla 1936. Ratin takana Tauno Palo.
Vuonna 1933 Suomen elokuvakenttä muuttui, kun Erkki Karu erosi Suomi-Filmistä ja perusti kilpailevan Suomen Filmiteollisuuden. Karun tilalle tullut Risto Orko ohjasi suuren menestyksen saavuttaneen "Siltalan pehtoorin" (1934), minkä rohkaisemana Suomi-Filmi palkkasi toiseksi vakituiseksi ohjaajakseen nuoren Valentin Vaalan. Tässä vaiheessa Tauno Palo ei ollut vielä suuri elokuvatähti, vaikka hän olikin näytellyt jo kolmessa elokuvassa. Kesällä 1935 Vaala aloitti uuden elokuvan kuvaukset, jonka miespääosassa olisi Palo. Naispääosan esittäjäksi Vaala valitsi elokuvauraansa aloittavan 21-vuotiaan Ansa Ikosen. Syntynyt elokuva "Kaikki rakastavat" (1935) oli 25-vuotiaan Vaalan edustaman uuden sukupolven tapa kuvata ihmisiä ja lähestyä yleisöä ilman näyttämöteatterin painolastia.
Elokuvan suosion myötä tähtipari Palo ja Ikonen palkattiin seuraavan vuoden talvena kuvattuun romanttiseen komediaan "Vaimoke" (1936). Kuvauksissa oli mukana myös sankariparin kiusanhenkeä esittävä Tauno Palon vaimo Sylvi Palo. Elokuva sai sekä yleisön että kriitikoiden kehut. Menestykselle haluttiin välittömästi jatkoa ja niinpä "Miehekettä" (1936) alettiin kuvata jo loppukesästä. Ikonen olisi halunnut siirtää kuvausten alkamista muutamalla viikolla eteenpäin, koska hän oli lähdössä Kansallisteatterin näyttelijöiden kanssa Moskovaan. Vaala ei suostunut vaan valitsi uuden elokuvan pääosaan amerikansuomalaisen Tuulikki Paanasen. Palolla ei ole "Vaimokkeessa" juuri repliikkejä, joten hänen kohdallaan huumori on vähäeleistä. Vastaavasti "Miehekkeessä" hänen roolinsa on aktiivinen johdattelija.
Vaala suunnitteli roolittavansa Palon ja Ikosen rakastavaisiksi myös "Koskenlaskijan morsiameen" (1937), mutta hän muutti roolitusta ennen kuvausten alkua. Tällä kertaa Palo ei näytellyt yksiviivaista romanttista sankaria vaan hän tulkitsi vahvan luonneroolin mielenhäiriöisenä Juhanina. Naispääosan näytteli Ansa Ikonen.
Palo näytteli Suomi-Filmille vielä ohjaaja Risto Orkon uudelleenfilmatisoimassa "Jääkärin morsiamessa" (1938), tosin eri roolia kuin alkuperäisessä versiossa. Uudesta elokuvaversiosta tuli aiempaa versiota tunnetumpi.
Elokuvayhtiön vaihto.
Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden kamppailu johti siihen, että jälkimmäisen johtaja Toivo Särkkä palkkasi näyttelijöitä ja kuvaajia kilpailijaltaan. Tauno Paloa filmiyhtiön vaihtaminen houkutti lähinnä sen vuoksi, että se avasi tien ulkomaanmatkaan. Hän esitteli yhdessä Jorma Nortimon kanssa Särkälle kevättalvella 1938 suunnitelman, jonka mukaan parivaljakko saisi etukäteen tarvittavan rahasumman ulkomaanmatkaa varten. Särkkä suostui sopimukseen kunhan molemmat henkilöt olisivat loppukesän käytettävissä kuvauksiin Suomen Filmiteollisuudelle. Ulkomaanmatkan jälkeen Palo näytteli kolmessa perättäisessä elokuvassa: "Eteenpäin – elämään" (1939), "Helmikuun manifesti" (1939) ja "Jumalan tuomio" (1939). Hänen urakehitykselleen elokuvayhtiön vaihdos merkitsi takaiskua. Särkän ohjaustyyli suosi perinteistä teatraalista tapaa, jonka soveltuvuutta elokuvamaailmaan pidetään kyseenalaisena.
Elokuvassa "Eteenpäin – elämään" Palon vastanäyttelijänä nähtiin niin ikään Suomi-Filmiltä Suomen Filmiteollisuuteen siirtynyt 22-vuotias Regina Linnanheimo. Asetelma ei toiminut heidän ensimmäisessä Suomen Filmiteollisuudelle tehdyssä elokuvassaan, jossa he näyttelivät keski-ikäisiä ihmisiä. Historiallisessa draamassa "Helmikuun manifesti" Palolla ja Linnanheimolla oli vastaavantyyliset roolit. Elokuva oli paatoksellisen isänmaallinen ja sai hyvän yleisömenestyksen. Arvi Pohjanpään oikeusalin ympärille sijoittuva draamanäytelmä "Jumalan käskynhaltija" vuodelta 1937 sai kahta vuotta myöhemmin Palon tähdittämän elokuvaversion "Jumalan tuomio". Kesällä 1939 Palo näytteli edellisvuoden tapaan kolmessa elokuvassa, jotka ehdittiin pääosin kuvata ennen syksyn ylimääräisten kertausharjoitusten alkua. Viimeiset kuvat otettiin muutamaa päivää ennen talvisodan alkua.
Keskeiset Tauno Palon uraa avittaneet elokuvatuottajat olivat Suomi-Filmin Risto Orko ja Suomen Filmiteollisuuden Toivo Särkkä. Palo näytteli kumpaisenkin yhtiön tuotannoissa, ja hänellä oli hyvät välit sekä Orkoon että Särkkään.
Hella Wuolijoen näytelmien elokuvasovitukset.
Vasemmistolaisen, salanimellä kirjoittaneen Hella Wuolijoen näytelmät herättivät voimakkaita mielipiteitä puolesta ja vastaan ja keräsivät yleisöä 1930-luvun Suomessa. Erityisesti 1936 ensi-iltansa saanut "Niskavuoren naiset" ja sitä seuranneet näytelmät saivat suuren yleisömenestyksen Helsingin Kansanteatterissa. Suomi-Filmi osti "Niskavuoren naisten" filmausoikeudet vuodenvaihteessa 1937, jonka jälkeen hankittiin vaiheittain muidenkin Wuolijoen menestysnäytelmien filmausoikeudet. Vaala aloitti "Niskavuoren naisten" (1938) ohjaamisen kevättalvella, mutta sen kuvaukset venyivät vuoden loppuun asti, joten yhteiskunnallinen komediaelokuva "Juurakon Hulda" (1937) valmistui nopeammin.
Palo näytteli miespääosan komediassa "Juurakon Hulda". Siitä tuli Suomi-Filmin siihen asti menestynein elokuva. Nimiosan näytteli Irma Seikkula. Vastaavasti "Niskavuoren naiset" on vakavampi elokuva. Palo näytteli hankalana roolina pidettyä Aarnea, joka potee identiteettikriisiä voimakastahtoisten naisten keskellä. Rooli sai syvyyttä Palon karismasta. "Niskavuoren naisten" myötä Palon seitsemän elokuvan yhteistyö ohjaaja Vaalan kanssa jäi toistaiseksi. Vaala oli Palon alkuaikojen elokuvauran ja ammatillisen kehityksen suunnannäyttäjä. Hän tuki Paloa siinä ettei tämä suhtautuisi uraansa liian vakavasti. Lisäksi Vaala neuvoi Paloa välttämään turhaa älyllisyyttä ja luottamaan ohjaajan näkemykseen.
Vuosina 1938–1957 kuvattiin kaikkiaan viisi Wuolijoen näytelmiin perustuvaa Niskavuori-elokuvaa. Palolla oli miespääosa niistä neljässä. "Niskavuoren naisia" seurasi Vaalan ohjaama "Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä" (1946), jossa Palo näytteli Aarnen isää, Juhania. Vastanäyttelijänä oli Emma Väänänen. Vuonna 1954 Palo teki paluun Niskavuorelle Edvin Laineen "Niskavuoren Aarnessa", jossa hän näytteli jälleen Aarne Niskavuorta. Neljännen kerran Palo nähtiin Niskavuorella 1957, jolloin hän näytteli Aarnen velipuolta ja Juhanin vanhinta poikaa, Juhani Mattilaa Laineen filmatisoinnissa "Niskavuori taistelee".
Talvisota keskeyttää uran.
Talvisodan syttyi marraskuussa 1939 ja teatterit joutuivat sulkemaan ovensa. Palo vei vaimonsa ja poikansa evakkoon maaseudulle ja muutti näyttelijä Uuno Laakson luo, joka asui yksin Lallukan taiteilijakodissa. Sodan alkupäivinä hän kuljetti suuren joukon vanhuksia ja lapsia evakkoon Luopioisiin. Joulukuun puolivälissä Palo sai komennuksen Jyväskylään sijoitettuun ilmatorjuntapatteriin. Siellä hän toimi pääasiassa patterinpäällikön autonkuljettajana. Niin sanottua rintaman tulikastetta Palo ei sotien aikana saanut. Talvisota päättyi seuraavan vuoden maaliskuussa.
Välirauhan aika.
Rauhan tultua Suomen Kansallisteatteri aloitti jälleen näytökset huhtikuusta lähtien. Välirauhan kausi 1940–1941 oli taloudellisesti menestykäs teatterille. Tässä vaiheessa Tauno Palo oli jo tunnustettu ja monipuolisuudestaan kuulu näyttämötaiteilija. Palolla oli vuoden aikana ainoastaan neljä roolia, mutta vastaavasti hän näytteli kolmessa elokuvassa. Välirauhan aikana sai ensi-iltansa kesällä 1939 kuvattu elokuva "SF-paraati" (1940). Se oli eräänlainen matkailumainoselokuva vuoden 1940 Helsingin olympialaisia varten, mutta siitä tulikin "viimeisen viattomuuden ajan" taltiointi. Revyyelokuvassa esitellään Helsingin parhaita puolia ja ensimmäisen tasavallan arkkitehtonisia saavutuksia. Ansa Ikosen ja Tauno Palon tähdittämän SF-Paraatin ikivihreitä musiikkikappaleita "Potkut sain" ja "Nuoruuden sävel" esitettiin heidän yhteiskiertuillaan vielä vuosikymmenten ajan.
Tammikuussa 1941 sai ensi-iltansa edelliskesänä kuvattu, Toivo Särkän ohjaama "Kulkurin valssi" (1941), joka keräsi siihen asti korkeimman yleisön, noin puolitoistamiljoonaa katsojaa. Elokuva tarjosi kansalle todellisuuspakoista lohdutusta talvisodan ja jatkosodan välissä. Palon vastanäyttelijänä nähtiin jälleen Ansa Ikonen ja Regina Linnanheimolla oli elokuvassa sivuosa. "Kulkurin valssi" merkitsi Palolle mahdollisuutta hyödyntää koko taiteellista osaamistaan; siinä on paitsi vaativaa luonnetulkintaa, myös runsaasti laulukohtauksia. Elokuva on korostetusti nimenomaan Tauno Palon tähtiesiintyminen, sillä Ikonen tulee tarinaan mukaan vasta elokuvan puolivälin tienoilla. Lauluna "Kulkurin valssi" oli Palolle tuttu jo lapsuusvuosilta.
Huhtikuussa 1941 tuli ensi-iltaan niin ikään Särkän ohjaama yltiöromanttinen "Kaivopuiston kaunis Regina" (1941). 1800-luvun puolivälin Helsinkiin sijoittuvassa elokuvassa Palon lemmittyä näytteli Regina Linnanheimo. Elokuva sai arviolta 760 000 katsojaa. Sota-ajan tapaan "Kaivopuiston kaunis Reginakin" on tyylipuhtaasti todellisuuspakoinen melodramaattinen pukuelokuva.
Jatkosodan viihdytyskiertueet.
Jatkosodan syttyminen kesäkuussa 1941 keskeytti aluksi Palon siivilityöt. Päämaja oli huomannut jo talvisodassa viihdyttämisen tarpeellisuuden ja niinpä ensimmäinen viihdytyskiertue järjestettiin jo heinäkuussa. Sotilasarvoltaan kersantti Palo työskenteli viihdytyskiertueilla ja asemiesilloissa sekä siivilityössään Kansallisteatterissa. Palo kuului osana Kansallisteatterin näyttelijöihin, kun seurue kiersi lähellä rintamalinjoja ja ajautui ajoittain vaaraan neuvostoliittolaisten pommikoneiden takia. Palo kuului suosittujen asemiesiltojen vakioesiintyjiin. Iltamia järjestettiin ympäri Suomea, muun muassa Helsingissä, Äänislinnassa, Tampereella, Oulussa ja Kuopiossa. Rintamalla asemiesiltoja saattoi kuunnella suorina radiolähetyksinä. Illoissa esiintyi toisinaan myös ulkomaisia tähtiä, kuten Zarah Leander, Ilse Werner ja Sickan Carlsson.
Jostain syystä Tauno Paloa ja monia hänen kollegoitaan alettiin sotavuosina pitää vakoilijoina. Oudon huhun alkuperä ei selvinnyt Palolle koskaan. Hänen serkkunsa Lasse Autere kysyi kerran junassa: ”Tauno, pojat puhuvat aivan tosissaan, että sinä olet vakooja. Etkö voisi kirjoittaa heille jotakin?”. Palo raapusti jostain repäisemälleen paperinpalalle: ”Tämä maa ei koskaan sortua saa. Tauno Palo.”
Jatkosodan elokuvat.
Joulun alla 1941 sai ensi-iltansa pääosin edelliskeväänä kuvattu "Onnellinen ministeri" (1941), jonka käsikirjoituksen pohjana oli saksalainen laulunäytelmä. Mainostoimistomaailmaan sijoittuvassa elokuvassa Palo esittää vauhdikkaasti näytelmällisen kappaleen "Raitiovaunulaulu". Niin ikään välirauhan aikana kuvattiin "Onni pyörii" (1942). Se pyrki toistamaan edellisvuonna menestynyttä "Kulkurin valssia", mutta käsikirjoittaja Mika Waltari kirjoittikin aivan toisenlaisen tarinan. Uudessa elokuvassa ei ollut fantasiaa eikä loistoa ja 33-vuotiaan Palon näyttelemä orpokodin kasvatti kärsi epäuskottavuudesta. Toisaalta elokuva nosti ikivihreiden joukkoon Tatu Pekkarisen sanoittaman ja Matti Jurvan säveltämän laulun "Väliaikainen".
Musikaalinen "Onnellinen ministeri" sai jatkoa ruotsalaiselokuvan suomalaisversiosta "Avioliittoyhtiö" (1942). Birgit Kronströmin ja Palon musiikkianti jää yhteen duettoon ja elokuva on rakenteltaan edeltäjäänsä hajanaisempi. Loppuvuodesta ensi-iltansa sai "Puck" (1942), joka alkaa romanttisena komediana, liikkuu farssin puolella ja päätyy melodraamana. Elokuva on epätasainen ja eräänlainen harjoitustyö seuraavaan suuren elokuvaan. Seuraavan vuoden syyskuussa valkokankaille tuli jälleen suuri eskapistinen melodraama, Stefan Zweigin novelliin pohjautuva "Valkoiset ruusut" (1943). Häikäisevän varmalla kädellä tehdyn elokuvassa Palon vastanäyttelijänä toimi Helena Kara.
Kesällä 1943 Keuruulla kuvattiin "Vaivaisukon morsian" (1944), jossa nähtiin Palon vastanäyttelijänä jälleen Ansa Ikonen. Palon kohtaukset kuvattiin ennen sateiden alkamista, mutta talviset loppukohtaukset saatiin valmiiksi vasta marraskuussa. Saman vuoden kesällä Palo siirtyi takaisin Suomi-Filmiin peräti 25 000 markan kuukausipalkalla. Hänen kuukausipalkkansa Kansallisteatterissa oli 5 900 markkaa. Palo oli miespääosassa seikkailuelokuvassa "Herra ja ylhäisyys" (1944), joka kuvattiin Nummelan hiekkakuopilla. Kuvauspaikalle oli lavastettu kokonainen meksikolaiskaupunki. Se jäi Palon viimeiseksi sota-ajan elokuvaksi, sillä kevättalvella 1944 Neuvostoliitto aloitti suurpommituksensa ja kesällä Palo siirrettiin kokonaan Puolustusvoimien palvelukseen.
Toisen maailmansodan jälkeen.
Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa sopeuduttiin uuteen tilanteeseen, jossa rintamamiesten oli totuteltava takaisin siviilielämään ja lisäksi ilmassa leijui epätietoisuus sodan voittaneen Neuvostoliiton aikeista. Poliittisessa kielenkäytössä 1940-luvun lopusta puhutaan niin sanotuista vaaran vuosista. Rankkojen sotavuosien jälkeen kulttuuripiireissä alkoholin käyttö oli ajoittain hallitsematonta, mutta teatterimaailmassa työmoraali oli lähtökohtaisesti tiukka. Tauno Palo teki lujasti töitä teatterissa ja elokuvissa, mutta hän saattoi kadota päiväksi tai pariksi "karkumatkalle". Hän sai ihailijoiltaan jatkuvasti ja usein myös häiritsevästi huomiota sotavuosien menestyselokuviensa jälkeen. Kotonaan Palo ei vastannut itse puhelimeen häiriköiden vuoksi. Hänen kotiovelleen ilmestyi tuon tuostakin nimikirjoitusten metsästäjiä.
Teatterityöt.
Olojen normalisoituessa Palo palasi Suomen Kansallisteatteriin puolentoista vuoden tauon jälkeen. Keväällä 1945 Palolla oli pääosa dalmatialaisen Marin Držićin komediassa "Tuhlaripoika", mutta harjoitusaika jäi kovin lyhyeksi ja roolisuorituksesta tuli heikonlainen. Seuraavana syksynä hän taasen onnistui maankiertäjän roolissaan romanialaisessa näytelmässä "Vaalien aattona". Hänen tulkintaansa pidettiin lähes ihmeteltävänä, teknisesti varmana ja ilmaisultaan rikkaana. Niin ikään syyskaudella 1945 Palo sai merkittävän roolin prinssi Eerikinä August Strindbergin näytelmässä "Kustaa Vaasa". Yleisen käsityksen mukaan Palo oli tuolloin saavuttanut täyden kypsyytensä luonteenkuvaajana. Huugo Jalkanen arvioi: ”Palo ilmensi Eerikin psykopaattisuuden niin puhuvin piinatun sielun ilmein ja elein, että hänen esityksensä kasvoi väkevän ekspressiiviseen tehoon. Tällä tutkielmallaan hän kohosi luonnenäyttelijän tasolle, ja tämä luomus saa katsojan odottamaan häneltä jatkoa psykologisen luonnetulkinnan alalla.” Myös Nils Lüchoukin ja Eino Krohn kehuivat Palon luonnetutkielmaa. Vuonna 1946 Palo kunnostautui mainiona Ventti-Villenä Mika Waltarin komediassa "Omena putoaa". Tulevina vuosina Ventti-Villestä muodostui jonkinlainen koominen myytti. Palo itse piti kyseisestä roolista. Hänellä oli selkeä näkemys Villestä, mutta vaikeuksia löytää keinot roolin toteutukseen. Vasta viimeisessä kenraaliharjoituksessa hän huomasi luikahtavansa roolin sisään. Ventti-Ville oli myös kaupallinen menestys ja takuuvarma naurupommi. Palo osasi karrikoida roolinsa sopivan hienovaraisesti ja sai komiikkaa irti hahmonsa pienimmistäkin liikkeistä ja eleistä. Ventti-Villen elokuvaversiosta Palo ei ollut yhtä innostunut, hänen mielestään Villeen liitetty rakkaustarina hajotti koko hahmon.
Elokuvatyöt.
Heti kotiutumisensa jälkeen marraskuussa 1944 Palo ryhtyi kuvaamaan Ilmari Unhon elokuvaa "Kolmastoista koputus" (1945). Kuvausolosuhteet olivat niukat ja näyttelijät joutuivat tuomaan kuvauspaikoille omat lakanansa ja huopansa. Seuraavan kesän Palo piti vapaata kuvauksista johtuen perhe-elämänsä ongelmista ja elokuvatuottajien vaikeuksista saada raakafilmiä ulkomailta.
Palon 1940-luvun loppupuolen merkittäviä elokuvasuorituksia olivat muun muassa miespääosa elokuvassa "Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä" (1946) ja nimiosa elokuvassa "Rosvo-Roope" (1949). Ansa & Tauno -elokuvien ketju jatkui Edvin Laineen ohjaamalla teoksella "Laitakaupungin laulu" vuonna 1948.
1950-luku.
Tauno Palolla oli 1950-luvulla enemmän elokuvarooleja kuin edellisellä vuosikymmenellä. Sankariosat alkoivat vaihtua elämää kokeneen miehen rooleihin, ja hänen roolityönsä olivat aiempaa useammin sivuosia. Teatterityö nousi entistä merkittävämmäksi hänen taiteilijanurallaan. Kolme viimeistä Ansa & Tauno -elokuvaa saivat ensi-iltansa 1950-luvulla. Yksityiselämässään Palo seurusteli Kirsti Ortolan kanssa, pariskunnalle syntyi poika 1954. Virallisesti Tauno Palo oli edelleen avioliitossa Sylvi Palon kanssa.
Teatterityöt.
Tammikuussa 1950 Tauno Palo saavutti taiteellisen voiton Stanley Kowalskina Tennessee Williamsin suositussa "Viettelyksen vaunussa". Stanleyä on pidetty eräänä Palon muistettavimmista roolisuorituksista. Vastanäyttelijänä lumosi Ella Eronen, joka oli näytelmän varsinainen päähenkilö, patologinen ja degeneroitunut Blanche de Bois. Uusi Suomi kirjoitti: ”Miehistä pääosaa, puolalaista urheilijaa, esitti Tauno Palo, joka jykevässä, karheassa urosmaisuudessa ja töykeässä, voimakastahtoisessa arkisuudessa oli täydellinen, mutta tapasi myös henkilönsä ainoalle tunteikkaalle kohdalle, sukuvietille, rehevää luonnonvoiman hulvahtavuutta.” Palon muita roolisuorituksia 1950-luvun alussa olivat muun muassa nimiosa näytelmässä "Barabbas" alkuvuodesta 1951, tohtori Rank Henrik Ibsenin näytelmässä "Nukkekoti" keväällä 1952 ja Karrin isäntä "Nummisuutareissa" saman vuoden syyskaudella. Syksyllä 1953 Palo vietti 25-vuotistaiteilijajuhlaansa näytelmällä "Pyhä koe". Alfonso Fernándezin osa oli Palolle itselleen mieluinen ja näytelmän yleisövastaanotto oli erinomainen.
Maaliskuussa 1954 Kansallisteatterissa sai ensi-iltansa jälleen "Seitsemän veljestä". Tällä kertaa Palolla oli Juhanin osa, ja hän sai roolistaan erinomaiset arvostelut. Palon tulkintaa ylistettiin aidoksi ja moniulotteiseksi. Sole Uexküll hehkutti Helsingin Sanomissa: ”Enpä ole juuri nähnyt Juhanin läikkyvän temperamentin, hänen tunteidensa naiivin hetkellisyyden, hänen kehittymättömän mutta omassa laadussaan rikkaan ja voimakkaan ajatus- ja mielikuvitusmaailmansa saavan näin täyteläistä toteutusta.” Palo itse piti Jukolan Juhanin roolia eräänä uransa vaikeimmista ja rakkaimmista näyttämötehtävistään. "Seitsemää veljestä" esitettiin myös Pariisin teatterijuhlilla 1955, mutta kustannussyistä se oli toteutettu yksinpuhelusarjana. Palo esitti Juhanin monologin. Näytelmää esitettiin myös Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Wienissä ja Moskovassa ja siitä tehtiin kuunnelmaversio. Aleksis Kivi oli Palolle läheinen kirjailija myös teatterin ulkopuolella. Myös F. E. Sillanpää ja Mika Waltari kuuluivat hänen suosikkikirjailijoihinsa; molemmat olivat myös hänen hyviä ystäviään.
Keväällä 1955 ensi-iltaan tuli Eino Kaliman ohjaama "Vanja-eno", jossa Palo tulkitsi tohtori Astrovia. Roolista tuli eräs hänen taiteellisista voitoistaan. Tulkintaa pidettiin lämpimän inhimillisenä, parempana kuin Dramatenin Jarl Kullen vastaavaa näyttämötehtävää tämän Helsingin-vierailulla. Kesällä 1955 Palo oli mukana näytelmäkiertueella, joka esitti englantilaista salonkikomediaa "Rakastan vaimoani". Näyttelijäseurueeseen kuuluivat myös Helvi Aunio, Tuija Halonen, Mikko Niskanen, Kalle Rouni ja Åke Lindman.
Keväällä 1956 Palo näytteli isoisää kappaleessa "Kissa kuumalla katolla". Maija Savutie kirjoitti Vapaassa Sanassa: ”Upeimmin ja syvimmin pääsi Tauno Palo hahmottelemaan elämänhaluisen, rehevän kuolemanpelon varjostaman isoisän, aivan järkyttävän vaikuttavasti, mieleenpainuvana ihmiskuvauksena.” Tammikuussa 1957 Palo vieraili Tampereen Teatterissa, jossa hän näytteli Willy Lomania kappaleessa "Kauppamatkustajan kuolema". Hänen tulkintaansa pidettiin eheänä. Palon muita näyttämötehtäviä vuosikymmenen lopulla olivat muun muassa Münchausen (kappaleessa "Münchausen", 1958), puoluesihteeri ("Herra puoluesihteeri", 1958), Eddie ("Näköala sillalta", 1958) ja Jacob Ryhtilä ("Miljoonavaillinki", 1959).
Tauno Palo näytteli Kansallisteatterissa usein Rauni Luomaa vastaan, joka kiinnitettiin teatteriin 1955. Heidän tyypillinen rooliasetelmansa oli aviopari, kuten "Miljoonavaillingissa" tai pari joka löysi toisensa tuskastuttuaan omiin avioliittoihinsa, kuten näytelmässä "Kahden kesken". Palo ja Luoma näyttelivät myös suorassa televisiolähetyksessä. Näytelmä oli August Strindbergin "Kuolemantanssi", jossa Palo oli Edgar ja Luoma puolestaan Edgarin vaimo Alice. Palo sattui toisinaan unohtamaan vuorosanojaan, ja niin kävi myös tämän televisioinnin yhteydessä. Tilannetta ei helpottanut, että Kurtia näytellyt Leevi Kuuranne myös takerteli repliikeissään. Etevän kuiskaajan avulla lähetyksestä suoriuduttiin kuitenkin kunnialla.
Elokuvatyöt.
Helmikuussa 1950 tuli ensi-iltaan Matti Kassilan ohjaama Ansa & Tauno -elokuva "Professori Masa". Samana vuonna Palolla oli Isoo-Antin rooli Ilmari Unhon pohjalaiskuvauksessa "Härmästä poikia kymmenen". Palo sai suorituksestaan parhaan miespääosan Jussi-palkinnon. Vuonna 1953 Palo näytteli lemmenparia itseään 26 vuotta nuoremman Armi Kuuselan kanssa elokuvassa "Maailman kaunein tyttö". Satakunnan Kansa arvioi Palon suoritusta: ”Kovin setämäiseltä hän jo alkaa vaikuttaa, varsinkin Armin hehkeän nuoruuden rinnalla.”
Vuosikymmenen puolivälissä Palon elokuvaroolit alkoivat vaihtua ensirakastajasta iäkkäämmän miehen rooleihin. Niitä hän tulkitsi esimerkiksi kolmessa Kassilan ohjaamassa komediaelokuvassa. Hänellä oli vanhan tuomarin osa elokuvassa "Hilman päivät" (1954). Taunon ja Ansan viimeisessä yhteisessä komediaelokuvassa "Isän vanha ja uusi" (1955) Palo oli viisikymppinen arkkitehti, joka oli jättänyt vaimonsa Hillevi Lagerstamin näyttelemän nuoren naisen tähden. Elokuvassa "Kuriton sukupolvi" (1957) Palo on puolestaan hauskassa ”homeisen ukon” roolissa. William Markuksen ohjaamassa komediassa "Neiti talonmies" (1955) Palo näytteli Nelly Lovénia vastaan asetelmana nuori nainen rakastuu vanhempaan mieheen ja vastoinkäymisten jälkeen onni kukoistaa.
Edvin Laineen Väinö Linna -filmatisoinnissa "Tuntematon sotilas" (1955) Palo näytteli majuri Sarastietä. Vaikka hahmo ei kuulu ”aika velikultien” ydinjoukkoon, se on jäänyt mieliin erityisesti kohtauksesta, jossa Sarastie kuulee ja rankaisee Lammioon suivaantunutta Rokkaa. Jack Witikan palkituissa teoksissa "Nukkekauppias ja kaunis Lilith" sekä "Mies tältä tähdeltä" Palo näytteli sivuosia. Viimeinen Ikosen ja Palon yhteiselokuva "Ratkaisun päivät" sai ensi-iltansa lokakuussa 1956. Vuonna 1959 Palolla oli kaksoisrooli elokuvassa "Kovaa peliä Pohjolassa", jossa hänen vastanäyttelijänään nähtiin Suomen Neito, sittemmin television pääkuuluttajana tunnetuksi tullut Teija Sopanen.
1960-luku.
a> ja hänen vaimonsa Ansa Ikonen onnittelevat Tauno Paloa hänen 35-vuotistaiteilijajuhlapäivänsä johdosta.
1960-luvulla Palosta oli tullut kansallinen instituutio, joka oli jo lähes ylittänyt normaalin teatterikritiikin rajat. Hänen valkokangasuransa päättyi 1961. Myöhemmin 1960-luvulla hän näytteli muutamissa televisioelokuvissa. Yhteistyö Ikosen kanssa jatkui televisiossa ja näytelmäkiertueella. Palo avioitui Ortolan kanssa vihdoin 1962. Vuonna 1969 julkaistiin omaelämäkerta "Käsi sydämellä".
Teatterityöt.
Vuonna 1963 Palon teatteriuraa oli kestänyt 35 vuotta. Sitä hän juhlisti Georg Büchnerin näytelmällä "Dantonin kuolema". Näytelmä oli yleisömenestys. Kauppalehti kirjoitti: ”Tauno Palo ei tavanomaisia juhlanäytännön mainostamisia tarvitse – hänen juhlakatsomonsahan myytiin loppuun jo ajat sitten.” Lehden mukaan Palo totesi näyttelijäntyönsä keskeisimmäksi asiaksi: ”On löydettävä ihminen kaikista rooleista.” Sole Uexküll arvioi Helsingin Sanomissa: ”'Kansallisena instituutiona juhlituksi tuleminen ja Dantonin rooli ovat kaksi kovin raskasta tehtävää yhteensatutettaviksi; se tuskin oli loppuunharkittua, tuskin työn arviointi juhlaensi-illan perusteella on oikeudenmukaistakaan?” Marraskuussa 1965 Kiven "Nummisuutarit" palasi Kansallisteatterin näyttämölle. Palolla oli tässä tuotannossa Nikon rooli. Seuraavan vuoden alussa hän näytteli jälleen tohtori Astrovia "Vanja-enossa".
Vuonna 1961 Palo ja Ikonen kiersivät Suomea Ansa Ikosen 25-vuotistaiteilijajuhlan merkeissä komedialla "Keisarinna". Palon ja Ikosen yhteistyö jatkui 1966–1967, jolloin he olivat vakioesiintyjinä Yleisradion uudessa televisiotuotannossa "Tullaan tutuiksi". Vuonna 1968 Palo teki kiertueen 40-vuotisen näyttelijänuransa juhlistamiseksi. Näytelmänä oli Leo Lenzin "Rakkautta ristiin rastiin". Kiertueella olivat mukana Ansa Ikonen, Elli Castrén ja Martti Palo. Juhlakiertuetta jatkettiin edelleen kesällä 1969.
Elokuvauran loppu.
Tauno Palon toiseksi viimeinen elokuvarooli oli Erikin isä Aarne Tarkaksen ohjaamassa elokuvassa "Nina ja Erik" (1960). Elokuvan käsikirjoitusta ja dialogia pidettiin heikkona ja kokonaisuutta kovin tasapaksuna. Vuonna 1961 Palo nähtiin viimeisen kerran valkokankaalla Matti Kassilan ohjaamassa psykologisessa elokuvassa "Tulipunainen kyyhkynen". Tohtori Aitamaan rooli oli hänen parhaita filmisuorituksiaan. Suomalaisen elokuvan studiokausi päättyi seuraavana vuonna alkaneeseen kolmivuotiseen näyttelijälakkoon. Samalla päättyi monen näyttelijän elokuvaura. Aikakautta on pidetty ”vanhan” ja ”uuden” suomalaisen elokuvan murroskohtana, monia ”vanhan” suomalaisen elokuvan näyttelijöitä, kuten Tauno Paloa ja Ansa Ikosta ei haluttu mukaan niin kutsutun ”uuden aallon” tuotantoihin, joita tehtailtiin 1960-luvun puolenvälin jälkeen. Kassilan mukaan Palo oli aloittanut nykyaikaisen, vähäeleisen näyttelytyylin tosin jo vuonna 1958 elokuvassa "Mies tältä tähdeltä".
Elokuvauransa jälkeen Palo näytteli televisiossa muun muassa "Kauppamatkustajan kuolemassa" ja Mikko Niskasen ohjaamassa "Ihmisiä elämän pohjalla".
1970-luku.
Palo jäi Suomen Kansallisteatterista eläkkeelle 64-vuotiaana kesällä 1973. Vuosina 1972–1975 hän levytti useita musiikkikappaleita ja teki vihdoin yhteisen albumin Ansa Ikosen kanssa. Kesäisin hän matkusteli puolisonsa kanssa ympäri Eurooppaa, eräs heidän suosikkimaistaan oli Italia.
1970-luvulla Palo oli mukana kolmessa Kansallisteatterin näytelmässä: "Särkelä itte" (1970), "Miten haluatte" (1972) ja "Kristiina" (1973). Ensin mainitussa hänellä oli nimiosa Julius Särkelänä. Helsingin Sanomat kirjoitti: ”Tauno Palo jaksoi ensi-illassa vetää koko mahdottoman kaaren ärjyvästä kuparihärjästä lapsekkaasti kesyyntyvään ja sitten herrastuvaan uudesti syntyneeseen Särkelään komeasti. Hänen juhlapuheestaan ei tullut farssia, vaan loppujakson pelastaja hauskasti eriteltynä komediatyönä.” Myös Uusi Suomi arvioi Palon Särkelä-tutkielman taiteelliseksi voitoksi. Palon joutsenlaulu Kansallisen lavalla oli sivuosa kauppias Allertsina August Strindbergin näytelmässä "Kristiina". Se oli Kyllikki Forssellin 25-vuotisjuhlanäytäntö. Aamulehti arvioi Palon sivuroolin ”mieleenpainuvaksi työksi kaiken pysähtyneisyyden keskelläkin”. Palo siirtyi Suomen Kansallisteatterista eläkkeelle heinäkuussa 1973.
Ajatus uudesta Ansa & Tauno -elokuvasta putkahti esiin 1970-luvulla. Vuosikymmenen puolivälissä Risto Jarvan kerrottiin olleen kiinnostunut yhteistyöstä, mutta se kariutui sopivan käsikirjoituksen puuttumiseen ja lopulta Jarvan varhaiseen kuolemaan 1977.
Palon oli määrä esiintyä Turun Kaupunginteatterissa näytelmässä "Ihmisen hinta" vuonna 1976, mutta hänen terveydentilansa oli siinä määrin heikentynyt, että suunnitelma kaatui.
Näyttelijäuran analyysi.
Tauno Palon taiteellista työtä ja hänen suosiotaan on lähestytty ennen kaikkea tähteyden näkökulmasta ja hänen syvääluotaavasta tavastaan työstää roolihahmoja. Hänen suhtautumistaan roolihahmoihinsa on kuvailtu "lapsenkaltaiseksi"; hän kykeni tuomaan näyttämötulkintoihinsa aiemmin kokemiaan tunteita. Hänen vilpitöntä näyttelijäntyötään on pidetty osoituksena aidosta lahjakkuudesta. Palon tapa mennä sisään kulloiseenkin roolihahmoon perustui vaistonvaraisuuteen, ei niinkään roolihahmon tarkkaan älylliseen erittelyyn. Karismaansa hän käytti ennen kaikkea roolihahmonsa työstämiseen, ei katsojiensa miellyttämiseen. Vaistollaan hänen onnistui tunkeutua roolinsa ytimeen. Poikkeuksellisen laajan ilmaisuasteikkonsa avulla Palolta luonnistuivat sekä syvälliset roolit, kuten Ghelderonen Barabbas, että Moliéren, Shaw'n ja Wilden salonkikomediat. Oleellista on, että Palolla oli hallussaan keinot välittää roolihahmojensa sisin katsojille.
Elokuvien naisvastanäyttelijät.
Ansa Ikonen ja Tauno Palo tapasivat toisensa ensi kerran Koiton teatterissa, mutta työtovereita heistä tuli vasta kesällä 1935. Tuolloin alettiin kuvata elokuvaa "Kaikki rakastavat". Kaikkiaan Palo ja Ikonen tekivät kaksitoista yhteiselokuvaa vuosina 1935–1956; komedioita, draamoja ja musiikkielokuvia. Suomalaiset saattoivat elää omia ilojaan ja surujaan suosikkipari Ansan ja Taunon kautta. Ikonen oli turvallinen naapurintyttöhahmo, koko kansan Ansa, mikä nosti hänet Palon keskeisimmäksi vastanäyttelijäksi, vaikka moni muukin suosittu näyttelijätär nähtiin useassa elokuvassa Palon lemmittynä. Ansa Ikonen ja Tauno Palo olivat Suomen ensimmäinen tähtipari, asetelma oli klassinen: tumma mies ja vaalea nainen. "Kaikki rakastavat" oli perustana tulevien vuosien Ansa ja Tauno -myytille. Elokuvan mainoskuvasta tuli ikoninen: Nuoruutta ja elämänuskoa uhkuvassa mustavalkokuvassa Palo ja Ikonen loikoilevat nurmella kesän vehreydessä ja ratkovat ristisanatehtävää. Nuorten kasvojen hehkeyttä on korostettu onnistuneella valaistuksella. Kuvasta tehtiin eräänlainen uusintaversio toiseksi viimeisen Ansa & Tauno -elokuvan yhteydessä vuonna 1955. Ikosen ja Palon tulkitsemat hahmot saivat toisensa kahdeksassa elokuvassa, mutta neljä tuotosta päättyi niin ikävästi, että valkokankaiden suosikkipari jäi ilman yhteistä tulevaisuutta ennakoivaa loppusuudelmaa.
Eräät aikalaiset olivat sangen varmoja, että Palo ja Ikonen olivat pariskunta myös yksityiselämässään. Palo joutui tuon tuostakin vastaamaan ohikulkijoiden kysymyksiin ”Ansa-rouvan” kuulumisista. Ikonen kuvaili suhdettaan Paloon: ”Elämänikuinen ystävyys on paljon arvokkaampi kuin hetken romanssi.” Työtoveruutensa alussa Palo ja Ikonen eivät varsinaisesti pitäneet toisistaan, mutta vähitellen he alkoivat tulla toimeen keskenään ja lopulta he ystävystyivät. Heidän lämmin ystävyytensä jatkui hamaan loppuun. Paloa ja Ikosta pyydettiin usein esiintymään yhdessä eri tilaisuuksiin. Sotavuosina he kävivät viihdyttämässä kasarmeilla ja joukko-osastoissa. Lisäksi he tekivät sairaalakäyntejä vaikeasti haavoittuneiden luo.
Tauno Palo näytteli myös Regina Linnanheimon parina useissa elokuvissa, kuten "Suotorpan tyttö" (1940), "Kaivopuiston kaunis Regina" (1941), "Onni pyörii" (1942) sekä "Herra ja ylhäisyys" (1944). Helena Kara ja Palo muodostivat parin elokuvissa "Puck" (1942), "Valkoiset ruusut" (1943), "Rosvo-Roope" (1949) ja "Hän tuli ikkunasta" (1952). Birgit Kronström ja Palo nähtiin lemmenparina elokuvissa "Onnellinen ministeri" (1941), "Avioliittoyhtiö" (1942) ja "Amor hoi!" (1950). Palon muita kuuluisia vastanäyttelijöitä vuosikymmenten vieriessä olivat muun muassa Ella Eronen, Elina Pohjanpää ja Anneli Sauli.
Elokuvasankaruus.
Yleensä Tauno Palo oli naispuolisiin vastanäyttelijöihinsä nähden romanttisen sankarin roolissa, kuten Arnold "Kulkurin valssissa". Muutamissa elokuvissa, kuten "Hilja, maitotyttö" ja "Vaivaisukon morsian", hänen roolihahmonsa oli kuitenkin seksuaalisesti epävakaa. Eräät hahmot edustivat puolestaan machismoa, kuten nimiosa "Rosvo-Roopessa". Elokuvauransa loppuvaiheessa Palo näytteli toisinaan ikääntymistä ja seksuaalisen energiansa menettämistä vastaan taistelevia miehiä, kuten teoksissa "Isän vanha ja uusi" ja "Tulipunainen kyyhkynen".
Fyysisesti Palo oli kuin valettu sankarirooleihin. Vuonna 1940 hänen pituutensa oli 177 senttimetriä ja painonsa 67 kilogrammaa. Vaikka hän profiloitui heti elokuvauransa alusta sankarien ja rakastajien tulkitsijaksi, hän itse ei pitänyt sankarirooleista. Hänen piti alati keksiä uusia tapoja sanoa ”minä rakastan sinua” ja etsiä aiheeseen tuoretta näkökulmaa. Tämä turhautti häntä. Sankariosat vaikuttivat nyös Palon ulkonäköön, varsinkin hiustyylin osalta: hänen luonnonkiharat hiuksensa suoristettiin kuvauksia varten.
Radiotyö.
Tauno Palo oli mukana useissa radiokuunnelmissa 1930–1950-luvuilla. Yleensä hän teki kuunnelmia maanantaisin, kuten muutkin Radioteatteriin kuulumattomat näyttelijät. Maanantait olivat vapaapäiviä teatterista. Enimmillään näillä maanantaikuunnelmilla arvioitiin olleen puolitoista miljoonaa kuuntelijaa. Yleisradion äänitearkiston mukaan Palon radiodebyytti oli kuunnelma "Mökin ja syksyn poika" vuonna 1938. Samana vuonna hän esitti ylioppilas Lassea "Suomisen perhe" -kuunnelmassa. Suosikkipari Ansa & Tauno esiintyivät yhdessä kuunnelmissa "Kaksintaistelu ateljeessa" (1938) ja "Pohjalaisia" (1954), jossa Palo tulkitsi Jussin ja Ikonen Maijan osan. Vuonna 1949 Palo tulkitsi sotamies Beckmannin roolin Wolfgang Borchertin näytelmässä "Ovien ulkopuolella". Suoritus arvioitiin yhdeksi Radioteatterin siihenastisen historian parhaimmista. Juhani Ahon romaaniin perustuvassa "Juhassa" (1950) Palo esitti Shemeikkaa. 1960-luvulla Palo esiintyi muutamassa kuunnelmassa. Vuonna 1968 hän luki näytelmästä "Omena putoaa" Ventti-Villen monologin.
Vuodet 1934–1951.
Tauno Palo oli uransa aikana myös melko aktiivinen levylaulaja. Hänen levytysuransa jakautui kahteen kauteen: 1934–1951 ja 1967–1975. Kaikkiaan hän levytti noin 85 raitaa. Ensilevytys "Tuulikki" on vuodelta 1934. Sen hän teki Dallapén solistina. Debyyttisingleä myytiin tuhatkunta kappaletta. Singlen B-puolesta, "Miksi poistuit luotani", tuli eräs vuoden 1934 menestystangoista. Jenkka nimeltään "Tuohinen sormus" (1934) antoi lisäpotkua Palon laulajanuralle. Huomattava osa Tauno Palon 1930-luvulla levyttämistä lauluista oli tunteellisten kappaleiden sijasta nimenomaan reippaita jenkkoja, kuten "Hulivilipoika", "Kun heili mun petti" ja "Sinä semmoinen, minä tämmöinen".
Palo oli erittäin suosittu iskelmien tulkitsija 1930-luvulla, mikä näkyi Yleisradion saaman toivepostin määrässä. Kuulijat yksinkertaisesti rakastivat häntä. Ansa Ikosen ja Tauno Palon suositut musiikkielokuvat synnyttivät lukuisia menestyssävelmiä. Erityisen tärkeä tässä suhteessa oli "SF-paraati" (1940), jota on pidetty jopa kaikkein huomattavimpana suomalaisena filmimusikaalina. Kansansuosikeiksi kohosivat muun muassa sellaiset ikivihreät iskelmät kuten "Potkut sain", "Ah, ethän tiedä", "Nuoruuden sävel" ja "Näenhän valoisan taivaan". "Vaimokkeen" (1936) nimisävelmän levytti Palon sijasta Arvi Tikkala. "Miehekkeessä" (1936) Palo esitti tangon "Marjatta". Vuonna 1942 Palo levytti Birgit Kronströmin kanssa Georg Malmstenin sävellyksen "Shampanjakuhertelua". Samana vuonna hän levytti viulun ja kitaran säestämänä laulelman "Soittoniekka". Vuonna 1948 Tauno Palo levytti useita sävellyksiä, kuten "Laulava sydän", joka liittyi saman nimiseen elokuvaan. 1950-luvulla Palon levylaulajan ura hiipui. Hän levytti tuolloin ainoastaan kaksi musiikkikappaletta: "Tukkilaisjenkka" ja "Pohjolan valkea kesäyö" vuonna 1951.
Vuodet 1967–1975.
Nuori tenori, joka 1930-luvun liian korkealle sovitetuissa levytyksissä kuulosti pahimmillaan kastraattisopraanolta kypsyi vuosikymmenien saatossa elämää nähneeksi laulelmatulkiksi. Palo palasi levystudioille vuonna 1967, jolloin hän levytti suositun sodanvastaisen laulun "Ruusu on punainen" sekä muun muassa kappaleet "Porlammin iltalaulu" ja "Rakkauden tuli". Seuraavana vuonna hän levytti neljän musiikkikappaleen EP:n, jonka tunnetuin laulu oli "Rosvo-Roope". Vuonna 1972 julkaistiin albumi "Kulkurin kannel", joka nosti esille Tauno Palon laulelmatulkitsijana. Tältä levyllä ovat muun muassa kappaleet "Erotessa" ja "Suvisia suruja". Vuonna 1974 Tauno Palo ja Ansa Ikonen tekivät yhteisalbumin "Ansa & Tauno", jolla he lauloivat vanhoja elokuvasävelmiään, kuten "Kulkurin valssi". Sitä ennen he olivat levyttäneet yhdessä ainoastaan kaksi laulua: "Nuoruuden sävel" ja "Potkut sain" marraskuussa 1940. Elokuvauriensa jälkeen Palo ja Ikonen esiintyivät myös yhteisillä laulukeikoilla. Viimeiset levytyksensä Palo teki vuonna 1975. Hän lauloi silloin Dallapé-orkesterin 50-vuotisjuhlalevylle muutaman kappaleen, muun muassa jo vuonna 1934 levyttämänsä tangon "Mä ruusun tumman" (Miksi poistuit luotani).
Tauno Palo suhtautui itse melko vähättelevästi laulajan uraansa, jota hän luonnehti jälkeenpäin seuraavasti: "”Enhän minä mikään laulaja ole, en ole itseäni koskaan pitänyt sellaisena. Olen kyllä aina pitänyt laulusta, se on hieno asia. Mutta todelliset laulajat ovat aivan eri luokkaa − minä vain vähän rallattelin...”"
Filmografia.
Tauno Palo oli mukana yli 60:ssä näytelmäelokuvassa, useimmiten pääosassa. Kaikki olivat mustavalkoelokuvia. DVD-merkintä tarkoittaa, että elokuva on julkaistu DVD:nä. Finnkino Oy on julkaissut myös useita Tauno Palo -kokoelmia, joilla kullakin on neljä tai viisi Palon tähdittämää elokuvaa.


Jesuiitat.
Jesuiitat eli jesuiittaveljestö ("Societas Jesu") on katolisen kirkon sääntökunta ja sotilaallinen osasto. Se sai alkunsa 1500-luvulla Pariisissa opiskelleiden nuorten miesten ryhmästä, jonka johtajana toimi entinen ritari Inigo López de Loyola, tunnetummalta nimeltään Ignatius Loyola.
Jesuiitat tunnetaan parhaiten työstään kasvatuksen, lähetystyön ja hyväntekeväisyyden parissa. Järjestö on kuitenkin aina herättänyt ristiriitaisia tunteita, mikä johtuu ennen kaikkea jesuiittojen näkyvästä roolista katolisen uskon puolustajina vastauskonpuhdistuksen aikaan.
Loyola sai kolmenkymmenen ensimmäisen elinvuotensa aikana parhaan mahdollisen ritarikasvatuksen. Haavoituttuaan vaikeasti Pamplonan taistelussa 1521 hän muutti elämänsä suuntaa. Loyola perehtyi aikansa hengelliseen kirjallisuuteen, mutta koki myös oman maallisen sivistyksensä riittämättömänä. Hän matkusti Pariisiin, jossa hän alkoi opiskella muun muassa teologiaa ja filosofiaa. Pariisin yliopistossa syntyi opiskelijoiden liike, ja seitsemän perustajajäsentä perustivat seuran "Societas Jesu" () 15. elokuuta vuonna 1534. Perustajajäsenet antoivat lupauksen köyhyydestä, naimattomuudesta ja kuuliaisuudesta, ja keskittyivät köyhien, sairaiden ja vangittujen auttamiseen. Seuran jäsenistössä eli voimakkaana myös ajatus Pyhän maan vapauttamisesta muslimien käsistä.
Jesuiittojen koulutukseen kuului kahden vuoden noviisiaika. Munkkilupauksen jälkeen opiskeltiin humanistisia aineita, filosofiaa ja teologiaa kymmenen vuotta. Myös perusteellinen sotilaallinen koulutus ja erilaiset ruumiilliset harjoitukset olivat olennainen osa jesuiittojen koulutusta.
Jesuiittaveljeskunta lakkautettiin vuonna 1773, mutta se perustettiin uudestaan vuonna 1814.
Paraguay ja jesuiitat.
Jesuiitoilla on ollut merkittävä vaikutus Paraguayn kehitykseen ja historiaan. Vuonna 1609 jesuiitat aloittivat valtion alueella voimakkaan lähetystyön ja perustivat sen itäosaan käytännössä oman valtionsa. Sen tarkoituksena oli suojella intiaaneja espanjalaisten siirtolaisten ja virkamiesten hallinnolta ja riistolta. Jesuiittojen hallitsemilla alueilla elinolosuhteet, aineellinen ja henkinen kulttuuri kehittyivät suotuisampaan suuntaan, kuin espanjalaisten hallinnoimilla alueilla. Espanjalaisia kehitys ei miellyttänyt, jesuiittojen johtamia alueita kadehdittiin muun muassa niiden paremman taloudellisen tilanteen takia. Niinpä lopulta yli 150 vuotta kestäneen suotuisan kauden jälkeen Espanjan kuningas Kaarle III karkotti jesuiitat koko valtakunnasta. Intiaanien omistuksessa olleet maat ja omaisuus ryöstettiin.
Jesuiittaveljestö nykyisessä katolisessa kirkossa.
a> on yksityinen katolinen tutkimukseen suuuntautunut yliopisto. Nykyään se on maailman suurimman jesuiittayhteisön koti.
Jesuiittaveljeskunta on nykyisen katolisen kirkon sääntökunnista suurin. Se toimii kuudella mantereella, 127 maassa ja jäseniä on yli 20 000. Yhtenä jesuiittaveljestön tehtävänä oli alun perin protestanttisen uskon leviämisen estäminen, ja toimiminen vastauskonpuhdistuksen hyväksi. Tähän tarkoitukseen keinoiksi valittiin koulut ja diplomatia. Lähtökohta näkyy jesuiittojen toiminnassa tänäkin päivänä.
Jesuiittojen koulutus on edelleen pitkä ja perusteellinen. Peruskoulutukseen kuuluu ylioppilastutkinto, tai jokin vastaava tutkinto. Sen jälkeen jesuiittaveljen koulutus kestää vielä noin 15 vuotta. Useamman tohtorintutkinnon suorittaminen on aivan tavallista. Jesuiitoilla onkin vankka asema tieteellisessä keskustelussa eri puolilla maailmaa niin katolisen kirkon piirissä kuin sen ulkopuolellakin. Jesuiitat arvostavat hengellisten harjoitusten lisäksi myös opillista sivistystä, ja tämä näkyy veljestön toiminnassa. Opinnot koostuvatkin hengellisistä harjoituksista,humanistisista aineista, teologiasta ja filosofiasta.
Kasvatukselliset tehtävät on koettu niin tärkeiksi, että veljestö ylläpitää eri puolilla maailmaa noin 200 yliopistoa, 500 yläkoulua tai lukiota ja 400 alakoulua. Näiden lisäksi heillä on erilaisia päiväkoteja, teknisiä kouluja ja kasvatuskeskuksia. Jesuiitat toimivat kasvatuskysymysten neuvonantajina ja opettajina myös sellaisissa maissa, joissa heillä ei ole omia oppilaitoksia. Jesuiittojen ylläpitämät koulut ovat olleet suosittuja ja niissä on vuosien varrella opiskellut paljon tieteen, taiteen tai politiikan suuria nimiä: Arthur Conan Doyle, Alfred Hitchcock, Federico Fellini, Bing Crosby, Voltaire, markiisi de Sade, René Descartes, Jacqueline Kennedy, Bill Clinton, Fidel Castro, Gloria Arroyo. Varsinkin Washingtonissa Georgetownin yliopiston kansainvälisten suhteiden koulutusohjelma on suosittu politiikan parissa työskentelemään pyrkivien keskuudessa. Jesuiittoja tapaa tänään lähes kaikissa ammateissa.
Koska jesuiitat ovat monesti sekä historian että nykypäivän tapahtumissa asettuneet kansan puolelle vallanpitäjiä vastaan, he ovat toiminnassaan saattaneet joutua ristiriitaan erilaisten hallitusten kanssa. Näin on usein sattunut latinalaisessa Amerikassa, jossa monet jesuiitat ovat asettuessaan köyhimmän kansanosan tueksi menettäneet henkensä sen takia. Varsinkin niin sanotun vapautuksen teologian piirissä toimii paljon jesuiittakoulutuksen läpikäyneitä hengenmiehiä. Jesuiitat kunnioittavat sen kansan kulttuuria, missä he kulloinkin työskentelevät. He eivät pyri muuttamaan sitä, vaan vahvistamaan ja tukemaan sen kehittymistä. Kansan oman äidinkielen asemaa pidetään kasvatustyössä hyvin tärkeänä. Lähetystyö, kasvatus ja sosiaalisten olojen parantaminen ovat tärkeä osa jesuiittojen työtä tänäkin päivänä. Esimerkkeinä voidaan mainita toiminta Amerikan alkuperäisväestön keskuudessa, Kambodžassa, Malesiassa, Itä-Timorissa ja Myanmarissa.
Osallistuminen yhteiskunnalliseen ja tieteelliseen keskusteluun julkisesti on jesuiitoille tärkeää. Bioetiikassa jesuiittojen toiminta on ollut merkittävää, Vatikaanin observatorio ja Vatikaanin radio ovat jesuiittojen johtamia.
Jesuiittojen eri alojen keskustoimistot, esimerkiksi kasvatusopillinen, sosiologinen, teologinen ja tiedotustoimisto sijaitsevat luostarissa Pietarinaukion kupeella Roomassa.
Vatikaanissa toimii jesuiittoihin liittyvissä tiedotustehtävissä suomalainen nunna, sisar Benedicta Idefelt


Areiolaisuus.
Areiolaisuus oli kristinuskon oppisuuntaus antiikin aikana. Areiolaiset eivät uskoneet Jumalan kolminaisuuteen siten kuin katolinen kirkko. Areiolaisten mukaan Kristus on Jumalan ensimmäinen luomus, eikä "Isästä iankaikkisuudessa syntynyt". Täten he kielsivät Jeesuksen jumalallisuuden. Areiolaisen suuntauksen perustajana voidaan pitää Aleksandrialaista presbyteeriä nimeltä Areios 300-luvulla jaa.
Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 325 Areioksen oppi hylättiin ja selitettiin Kristuksen olevan syntyneen, ei luodun, ja Isän kanssa samaa olemusta. Päätös, jonka tarmokkain puolustaja oli Athanasios, vahvistettiin lopullisesti Konstantinopolin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 381.
Monet germaaniheimot kääntyivät ensin areiolaiseen kristinuskoon ja vasta myöhemmin katoliseen kristinuskoon. Syynä tähän oli se, että areiolaiset karkotettiin 300- ja 400-luvuilla Rooman valtakunnasta harhaoppisina, kun Rooman keisarit alkoivat suosia kristinuskoa. He pakenivat mm. germaanien alueille ja tekivät siellä lähetystyötä.
Athanasioksen uskontunnustus on tehty areiolaisia vastaan.


Plesetskin kosmodromi.
Plesetskin kosmodromi on aktiivinen avaruuskeskus Venäjällä Arkangelin alueella, noin 300 kilometriä Arkangelista etelään ja 400 kilometriä Suomen rajalta itään.
Toiminnan alku.
Plesetsk suunniteltiin ja rakennettiin Neuvostoliiton ensimmäisen ydinkärjellä varustetun mannertenvälisen ballistisen ohjuksen (ICBM) tukikohdaksi. Kyseessä oli Sergei Koroljovin R-7-ohjus, joka oli kehitetty kesään 1955 mennessä. Paikka valittiin sillä perusteella, että lyhin lentorata Yhdysvaltoihin kulkee Pohjoisen jäämeren yli. Sijainti oli myös riittävän syrjäinen huippusalaiselle tukikohdalle ja sopivan etäällä suurista kaupungeista. Ensimmäinen laukaisualusta oli valmiudessa joulukuussa 1959. 1960-luvun alussa tukikohdassa oli ilmeisesti kuusi tällaista ydinohjusta.
Vuoden 1960 alussa Yhdysvaltain tiedustelupalvelu arvioi Plesetskin mahdolliseksi ICBM-tukikohdaksi. Asiaa yritettiin varmistaa muun muassa kuuluisalla Gary Powersin ohjaaman Lockheed U-2-koneen tiedustelulennolla, mutta kone ammuttiin alas jo sen lähestyessä Sverdlovskin rakettikoeasemaa 1. toukokuuta 1960. Neuvostoliiton ohjusten määrän (yli)arvioiminen oli osa Nixonin ja Kennedyn presidentinvaalikamppailua vuonna 1960, jossa ”Missile gap” oli Kennedyn päävaaliteemoja.
Vuonna 1963 Plesetskiä alettiin kehittää myös uudentyyppisten kiinteää ajoainetta käyttävien ohjusten testipaikaksi ja sotilaalliseksi avaruuskeskukseksi. Ensimmäinen satelliitti Plesetskistä laukaistiin avaruuteen 17. maaliskuuta 1966, jolloin Vostok-2-kantoraketti vei radalle vakoilusatelliitin.
Ensimmäiset laukaisut paljastivat avaruuskeskuksen olemassaolon suurelle yleisölle syksyllä 1966. Plesetskin laukaisujen valoilmiöt näkyivät Suomessa ainakin Helsingin tienoolle asti ja olivat esillä muun muassa 1970-luvun UFO-keskusteluissa. Neuvostoliitto tunnusti virallisesti paikan olemassaolon vasta vuonna 1983.
Plesetskin kosmodromi nykyään.
Tukikohta tunnetaan koodeilla GIK-1 ja GNIIP. Paikallinen asutuskeskus Mirnyi sijaitsee 36 kilometrin päässä laukaisupaikasta.
Alueella on yhdeksän laukaisutornia, joista voidaan laukaista Rockot-, Zenit-, Sojuz-, Molnija-, Tsiklon-, Angara- ja Kosmos-kantoraketteja.
Plesetskistä on laukaistu avaruuteen yli 1 500 kantorakettia tai ohjusta. Kiertoradalle on kuljetettu noin 2 000 avaruusalusta. Plesetskistä laukaistaan pääosin tietoliikenne-, sotilaallisia- ja erilaisiin tutkimustarkoituksiin suunnattuja satelliitteja polaariradoille, joiden ratatason kaltevuus päiväntasaajaan nähden (inklinaatio) on useimmiten 63–83 astetta (62.8, 67.1, 73–74, 82–83). Laukaisut tehdään koilliseen tai itään.
Vuosina 2006–2008 Plesetskistä laukaistiin Kosmos-3M-raketeilla radoilleen viidestä satelliitista koostuva Saksan SAR-Lupe -tiedustelusatelliittijärjestelmä.
Tuleva kehitys.
Plesetskiä tultaneen tulevaisuudessa laajentamaan ja sen merkitys tullee kasvamaan, sillä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Baikonurin kosmodromi jäi Kazakstanin puolelle. Venäjä solmi viimeksi vuonna 2005 Kazakstanin kanssa 20-vuotisen vuokrasopimuksen Baikonurista. Vuokrahinta on 115 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria vuodessa. Sopimuksessa on lisäksi kymmenen vuoden jatko-optio.
Ennemmin tai myöhemmin Venäjä siirtänee avaruustoimintansa keskeisen infrastruktuurin kokonaan omalle maaperälleen. Myös tulevat Sojuz-kantorakettien laukaisut Guayanan avaruuskeskuksesta Etelä-Amerikasta lipun alla tulevat vähentämään Baikonurin painoarvoa.
Ympäristöongelmia.
Avaruuskeskus on aiheuttanut vakavia terveys- ja ympäristöongelmia siitä itään päin sijaitsevalla alueella. Kantorakettien alemmat loppuunpalaneet rakettivaiheet putoavat laukaisun jälkeen maahan mukanaan käyttämätöntä polttoainetta. Suurin osa maailman avaruuskeskuksista sijaitseekin siten, että laukaisusuunnassa on valtameri.


Franciscus Assisilainen.
Franciscus Assisilainen'", "Jumalan pieni köyhä", ("Poverello", oikealta nimeltään Giovanni Francesco di Bernardone'") (1181 tai 1182 – 3. lokakuuta 1226) perusti fransiskaanisen veljeskunnan. Paavi Gregorius IX julisti hänet pyhimykseksi 16. heinäkuuta 1228. Franciscus Assisilaisen pyhimyskalenterin mukainen muistopäivä on 4. lokakuuta, joka on myöhemmin hänen vuokseen otettu myös kansainväliseksi eläinten päiväksi.
Elämä.
Franciscus oli rikkaan kangaskauppiaan, Pietro di Bernardonen, poika italialaisesta Assisin pikkukaupungista. Franciscus vietti nuoruudessaan, aina 25-vuotiaaksi asti, ylellistä ja nautiskelevaa elämää. Hän sai helposti ystäviä ja vietti vilkasta seuraelämää. Francescon äiti halusi, että hänen poikansa olisi hyväsydäminen ja auttaisi köyhiä. Francescon isä sitä vastoin halusi poikansa rikastuvan kauppiaana tai hankkivan sotilaana perheelleen aatelisarvon.
Franciscus osallistui vuonna 1202 sotaan naapurikaupunkia Perugiaa vastaan, mutta joutui vuodeksi sotavankeuteen. Vankeudesta ja sairastumisesta toivuttuaan Francesco oli valmis lähtemään jälleen sotaretkelle, tällä kertaa Apuliaan. Matka keskeytyi kuitenkin Spoletossa kun hän koki saaneensa Jumalalta sisäisen kutsun ja palasi takaisin. Franciscus koki varsinaisen kääntymyksen ollessaan pyhiinvaellusmatkalla Roomaan. Hän kohtasi inhottuun lepraan (spitaaliin) sairastuneita ja alkoi hoitaa heitä. Franciscus sai kutsun korjata kirkkoa. Hän ryhtyi kunnostamaan Assisin lähellä sijaitsevaa raunioitunutta Porziuncolan kappelia ja käytti siihen myös isänsä rahaa.
Isä ei hyväksynyt poikansa muutosta ja rahojen tuhlausta, jolloin Franciscuksen sanotaan ojentaneen vaatteensa hänelle. Franciscus sanoi, että tästä lähtien hänellä on vain yksi Isä – Hän, joka on Taivaassa.
Franciscus pääsi lopulliseen varmuuteen tehtävästään osallistuessaan messuun 24. heinäkuuta 1208. Tällöin hän kuuli papin lukevan Raamatusta evankeliumin kohtaa, jossa Jeesus lähettää opetuslapsensa matkaan sanoen: "Älkää ottako matkalle mukaanne mitään – ei sauvaa, ei laukkua, ei leipää eikä rahaa. Älkää ottako toista paitaakaan." (Luuk 9:3) Tämän kuultuaan Franciscus riisui kenkänsä, heitti pois sauvansa ja kukkaronsa ja vaihtoi nahkavyönsä köyteen.
Franciscus ryhtyi saarnaamaan ja sai mukaansa muita. Hän perusti seuraajineen tukikohdan edellä mainittuun pieneen kappeliin lähelle Assisia. Kappelin ympärille rakennettiin vuosina 1569–1679 suurempi kirkko, Enkeleiden Pyhän Marian basilika ("S. Maria degli Angeli").
Paavi Innocentius III antoi suullisen hyväksyntänsä säännölle vuonna 1209 tai 1210. Lopullinen sääntö sai paavi Honorius III:n vahvistuksen 29. marraskuuta 1223.
Noudattaen Raamatun lähetyskäskyä Franciscus lähti ristiretkeläisten mukaan vieraillen 1219–1220 Egyptissä, Syyriassa ja Pyhällä Maalla. Franciscuksen kerrotaan todistaneen uskonsa sulttaanin edessä kävelemällä tulen päällä.
Jouluseimiasetelman perinne sai alkunsa Franciscuksen rakentaessa ensimmäinen seimiasetelman vuonna 1223 maalaistalon talliin italialaiseen Greccion kylään.
Fransiskaanisen liikkeen noudattaman apostolisen elämäntavan ytimen Franciscus kuvasi seuraavasti: ”Missä on lepoa ja mietiskelyä, siellä ei ole huolta eikä harhailua”. Luostariin vetäytyjille Franciscus sanoi: ”Menkää maailmaan, ihmisten luo, osoittakaa rakkautenne teoissa ja totuudessa”. Veljien ei pitänyt eristäytyä luostareihin vaan elää työstä saamiensa almujen varassa. Tärkeä Franciscuksen opetus oli seuraava: ”Älkää pitäkö omaa tietänne ainoana tienä Jumalan luo”.
Franciscus Assisilaisella omistettu kirkko. Salta, Argentiina.
Kaksi vuotta ennen kuolemaansa Franciscus keskittyi rukoukseen ja paastoon 40 päivän ajan. Tällöin hänen kerrotaan kokeneen La Vernan vuorella stigmatisaation, eli saaneen käsiinsä ristiinnaulitun Kristuksen haavat. Elämänsä loppuaikoina Franciscus oli jo hyvin sairas, mutta hän kirjoitti vielä kuuluisan "Aurinkolaulun" eli kaikkien luotujen ylistyksen, jossa kuvastuu Franciscuksen ajatus Jumalasta, joka on läsnä kaikissa luoduissaan eli panenteismi erotuksena panteismista.
Eläimet ja luonto olivat Franciscukselle tärkeitä. Katolinen kirkko onkin valinnut hänet luonnonsuojelun suojeluspyhimykseksi. ”Niin kauan, kuin maailmassa on lapsia, kukkia ja lintuja, niin kauan on toivoa”, Franciscus sanoi. Franciscuksen mukaan Paratiisia ei voinut kuvitella ilman eläimiä, ilman lintuja, ilman laulua ja soittoa. Tradition mukaan Franciscus olisi saarnannut myös eläimille. Erään kertomuksen mukaan Gubbion kaupungin asukkaat pelkäsivät sutta, joka oli aiheuttanut jo paljon pahaa. Franciscukselta pyydettiin apua. Hän tapasi suden ja puhutteli sitä lempeästi. Franciscus sopi suden kanssa, eikä se enää myöhemmin ahdistellut kaupunkilaisia. Kaupunkilaisten ei tarvinnut siis tappaa sutta.
Kirjallinen tuotanto.
Avaimen Franciscuksen spiritualiteettiin tarjoavat luonnollisesti hänen omat kirjoituksensa. Niitä on säilynyt suhteellisen runsaasti; ne on julkaistu myös suomennoksena. Franciscuksen säilynyt tuotanto on pääosin latinankielistä. Sen kieli on saanut hyvin runsaasti vaikutteita Raamatun latinankielisestä käännöksestä ("versio vulgata"), jonka tunteminen on välttämätöntä Franciscuksen ymmärtämiseksi.
Franciscusta koskeva kirjallisuus keskiajalla.
Kaikki Franciscuksen opetus ei päätynyt hänen omiin kirjoituksiinsa. Monet hänen elämänsä episodit ja hänen opetuksensa tunnetaankin ainoastaan hagiografisen kirjallisuuden perusteella.
Varhaisinta kerrostumaa Franciscus-kirjallisuudessa edustavat veli Tuomas Celanolaisen laatimat kaksi elämäkertaa sekä selvitys Franciscuksen ihmeistä. Sääntökunnassa kanonisen aseman saavuttivat kuitenkin kenraaliministeri Bonaventuran kirjoittamat legendat, joiden tuli korvata kaikki aikaisemmat Franciscuksen elämää kuvaavat tekstit.
Näiden lisäksi on kuitenkin 1200- ja 1300-luvuilla laadittu muistitietoon pohjautuen muitakin kuvauksia Franciscuksen elämästä. Näistä tärkeimpiä olivat 1300-luvun alun muodossa säilyneet "Legenda trium sociorum " ja "Speculum perfectionis". Hiukan myöhäisempi teos on veli Ugolino di Monte Santa Marian 1327 laatima "Actus beati Francisci et sociorum ejus", jonka italiankielinen käännös on hengellisen kirjallisuuden klassikoita. Kenties tärkein näistä myöhäisistä kompilaatioista on ns. Perugian legenda, jonka syntyhistoria on varsin epäselvä. Kaksi viimeksi mainittua teosta on suomennettu.


Nikean uskontunnustus.
Nikean uskontunnustus eli Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus on yksi kolmesta niin sanotun vanhan kirkon uskontunnustuksesta. Se laadittiin, kun ilmeni tarve ilmaista käsitteellisesti kristillisten seurakuntien yhteinen usko näiden järjestäytyessä vuonna 325 pidetyssä Nikaian ensimmäisessä kirkolliskokouksessa, ja sitä täydennettiin Konstantinopolin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 381. Nikaian uskontunnustus perustuu Apostoliseen uskontunnustukseen.
Kristillisten kirkkojen mukaan Nikaian uskontunnustuksessa Raamatun keskeinen oppi kootaan tiivistettyyn muotoon, ja sen keskeinen periaate on kertoa Jumalan teoista Kristuksessa.
Nikean uskontunnustusta käytetään yleisesti eri kirkkokuntien jumalanpalveluksissa. Katolisessa messussa Nikaian uskontunnustus lauletaan, ja se muodostaa messun Credo-osan (credo, "minä uskon", latinankielisen uskontunnustuksen ensimmäinen sana).
Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa Nikean uskontunnustus on käytössä apostolisen uskontunnustuksen vaihtoehtona.
Eri kirkkokuntien käyttämissä versioissa on pieniä eroja sanamuodoissa. Lisäksi on huomattava, että ortodoksisen sanamuodon mukaa Pyhä Henki "lähtee Isästä", kun taas läntisten kirkkokuntien piirissä Pyhä Henki "lähtee Isästä ja Pojasta". Kyseinen ns. filioque -lisäys (lat. filio 'pojasta'; -que 'sekä' > "sekä pojasta") tuli yleisesti käyttöön lännen kirkossa 600-700-luvuilla. Tarkoituksena oli korostaa ylösnousseen Pojan läsnäoloa Pyhän Hengen kautta maailmassa. Lisäys syvensi eroja idän ja lännen kristillisyyden välillä ja oli yksi ortodoksisen ja katolisen kirkkokunnan eron ja lähes tuhatvuotisen molemminpuolisen ekskommunikaation syistä vuonna 1054.
Uskontunnustuksen sisältö.
Me uskomme yhteen Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan, kaikkien näkyväisten ja näkymättömien Luojaan, ja yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka ennen aikojen alkua on Isästä syntynyt, [Jumala Jumalasta], Valkeus Valkeudesta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä, joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi, meidän edestämme ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana, kärsi kuoleman ja haudattiin, nousi kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, astui ylös taivaisiin, istuu Isän oikealla puolella ja on kirkkaudessa tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, ja jonka valtakunnalla ei ole loppua.
Uskomme Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään, joka lähtee Isästä [ja Pojasta] ja jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan ja joka on puhunut profeettojen kautta. Uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen seurakunnan. Tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi, odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää.
Hakasulkeissa olevat ovat läntisissä kirkoissa käytettäviä lisäyksiä, eivätkä kuulu itse Nikean-Konstantinopolin uskontunnustukseen.


Athanasioksen uskontunnustus.
Athanasioksen uskontunnustus on yksi kolmesta ns. vanhan kirkon uskontunnustuksesta, joissa Raamatun keskeinen oppi kootaan tiivistettyyn muotoon. Siinä missä Apostolinen uskontunnustus keskittyy uskoon ja evankeliumiin ja Nikean uskontunnustus Jumalan tekoihin, Athanasioksen tunnustus kertoo, kuka Jumala on, millainen hän on.
Athanasioksen tunnustus on nimetty piispa Athanasioksen (295-373) mukaan, joka oli vanhan kirkon opettaja ja Aleksandrian piispa. Tunnustus on kuitenkin läntistä alkuperää ja alkukieleltään latinaa. Todennäköisimmin tunnustus on laadittu 400- luvun lopulla tai 500-luvun alussa nykyisen Etelä-Ranskan alueella. Tunnustuksessa haluttiin erityisesti tehdä rajanvetoa presbyteeri Areioksen oppiin, jossa Raamatun opetus Jumalan kolminaisuudesta ja Kristuksen kahdesta luonnosta asetettiin kyseenalaiseksi. Tämä sopii hyvin tilanteeseen, jossa katolisuus joutui määrittelemään itseään areiolaisten germaanivalloittajien vaikutusta vastaan.
Uskontunnustuksen sisältö.
Sen, joka tahtoo pelastua, on ennen kaikkea pysyttävä yhteisessä kristillisessä uskossa. Sitä on noudatettava kokonaisuudessaan ja väärentämättä. Joka ei niin tee, joutuu epäilemättä iankaikkiseen kadotukseen.
Me palvomme yhtä Jumalaa, joka on kolminainen, ja kolminaisuutta, joka on yksi Jumala, persoonia toisiinsa sekoittamatta ja jumalallista olemusta hajottamatta. Isällä on oma persoonansa, Pojalla oma ja Pyhällä Hengellä oma, mutta Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen jumaluus on yksi, yhtäläinen on heidän kunniansa ja yhtä ikuinen heidän majesteettisuutensa.
Isä on luomaton, Poika on luomaton ja Pyhä Henki on luomaton. Isä on ääretön, Poika on ääretön ja Pyhä Henki on ääretön. Isä on ikuinen, Poika on ikuinen ja Pyhä Henki on ikuinen, eikä kuitenkaan ole kolmea ikuista, vaan yksi ikuinen, niin kuin ei myöskään ole kolmea luomatonta eikä kolmea ääretöntä, vaan yksi luomaton ja yksi ääretön. Samoin on Isä kaikkivaltias, Poika kaikkivaltias ja Pyhä Henki kaikkivaltias, eikä kuitenkaan ole kolmea kaikkivaltiasta, vaan yksi kaikkivaltias. Samoin Isä on Jumala, Poika on Jumala ja Pyhä Henki on Jumala, eikä kuitenkaan ole kolmea Jumalaa, vaan yksi Jumala. Samoin Isä on Herra, Poika on Herra ja Pyhä Henki on Herra, eikä kuitenkaan ole kolmea Herraa, vaan yksi Herra.
Niin kuin kristillinen totuus vaatii meitä tunnustamaan kunkin persoonan erikseen Jumalaksi ja Herraksi, samoin yhteinen kristillinen usko kieltää meitä puhumasta kolmesta Jumalasta tai Herrasta. Isää ei kukaan ole tehnyt, luonut eikä synnyttänyt. Poika on yksin Isästä, häntä ei ole tehty eikä luotu, vaan hän on syntynyt. Pyhä Henki on lähtöisin Isästä ja Pojasta, häntä ei ole tehty eikä luotu eikä hän ole syntynyt, vaan hän lähtee. Isä on siis yksi, ei ole kolmea Isää, Poika on yksi, ei ole kolmea Poikaa, Pyhä Henki on yksi, ei ole kolmea Pyhää Henkeä.
Tässä kolminaisuudessa ei ole mitään aikaisempaa eikä myöhempää, ei mitään suurempaa eikä pienempää, vaan kaikki kolme persoonaa ovat yhtä ikuisia ja keskenään samanarvoisia, näin on siis palvottava niin kuin on sanottu - kolminaisuutta joka on yksi, ja ykseyttä joka on kolminaisuus.
Sen joka tahtoo pelastua, on siis ajateltava kolminaisuudesta näin. Saavuttaaksemme iankaikkisen pelastuksen meidän on kuitenkin myös vakaasti uskottava, että meidän Herramme Jeesus Kristus on tullut ihmiseksi.
Me uskomme ja tunnustamme, että meidän Herramme Jeesus Kristus on Jumalan Poika, Yhtä lailla Jumala ja ihminen. Isän luonnosta ennen aikojen alkua syntyneenä hän on Jumala, äidin luonnosta ajassa syntyneenä hän on ihminen. Hän on täysi Jumala, ja täysi ihminen järjellisine sieluineen ja ihmisruumiineen. Jumaluudessaan hän on samanarvoinen kuin Isä, ihmisyydessään vähäarvoisempi kuin Isä. Vaikka hän on Jumala ja ihminen, ei kuitenkaan ole kahta Kristusta, vaan yksi. Yhdeksi hän ei ole tullut siten, että jumaluus olisi muuttunut ihmisyydeksi, vaan siten, että Jumala on omaksunut ihmisyyden. Yksi hän ei ole sen vuoksi, että luonnot olisivat sekoittuneet toisiinsa, vaan siksi, että hän on yksi persoona. Sillä niin kuin järjellinen sielu ja ruumis yhdessä ovat yksi ihminen, niin Jumala ja ihminen ovat yksi Kristus.
Hän on kärsinyt meidän pelastuksemme tähden, astunut alas helvettiin, noussut kuolleista, astunut ylös taivaisiin, istunut Isän oikealle puolelle, ja sieltä hän on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Hänen tullessaan kaikkien ihmisten on noustava kuolleista ruumiillisesti ja käytävä tilille siitä, mitä ovat tehneet. Hyvää tehneet pääsevät ikuiseen elämään, pahaa tehneet joutuvat ikuiseen tuleen.
Tämä on yhteinen kristillinen oppi. Se joka ei usko sitä vakaasti ja vahvasti, ei voi pelastua!


Paavalin synodi.
Paavalin synodi on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa perinteistä raamatuntulkintaa sekä tunnustusta peräänkuuluttava järjestö. Oppia määritellään Raamatun ja tunnustuskirjojen kautta. Jyrkimmin Paavalin synodin kannanotot tällä hetkellä näkyvät kriittisenä suhtautumisena naispappeuteen. Nimensä Paavalin synodi on saanut siitä, että sen perustamiskokous pidettiin Helsingissä Paavalin kirkossa.
Paavalin synodi perustettiin vuonna 1976 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä virinneen naispappeuskeskustelun seurauksena. Vuonna 1986 kirkko hyväksyi naispappeuden, mikä Paavalin synodin ja muiden naispappeutta vastustavien järjestöjen mielestä muutti kirkon perinteistä virkakäsitystä.


Eero Huovinen.
Eero Lauri Juhana Huovinen (s. 27. lokakuuta 1944 Helsinki) on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Helsingin hiippakunnan emerituspiispa.
Ura.
Eero Huovisen isä oli evankeliseen herätysliikkeeseen kuulunut Turun tuomiorovasti Lauri Huovinen. Opiskeluaikanaan Huovinen toimi muun muassa avustajana Malmin seurakunnan nuorisotyössä, uskonnon tuntiopettajana Oulunkylän yhteiskoulussa ja Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (SLEY) ylioppilastyön sihteerinä 1968–1971. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1970. Ennen piispaksi tuloaan Huovinen työskenteli Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Hän väitteli teologian tohtoriksi vuonna 1978 ja toimi viime vaiheessa dogmatiikan professorina ja tiedekunnan dekaanina. Hänen tutkimustyönsä on kohdistunut erityisesti Martti Lutherin ajatteluun ja uuteen katoliseen teologiaan. Huovisen väitöskirja "Idea Christi" (1978) käsittelee saksalaisen katolisen teologin Hans Küngin ajattelua. Myöhemmin hänen tutkimuskohteinaan ovat olleet muun muassa Lutherin käsitykset vanhurskauttamisesta ja kasteesta.
Helsingin hiippakunnan piispaksi hänet valittiin 1991. Kirkon sisäisenä vaikuttajana Huovinen on ollut konservatiivien ja liberaalien linjaristiriitoja sovitteleva. Hän ei ole ottanut kirkon sisäisiin kiistakysymyksiin selvää kantaa. Vielä professorina ollessaan Huovinen kirjoitti naispappeudesta kirjan, jossa selvitetään sekä naispappeuden puolustajien että vastustajien mielipiteitä ilman selvää kannanilmaisua. Myöhemmin hän on muun muassa pidättynyt ottamasta kantaa homoseksuaalien asemaan kirkossa. Huovinen kirjoitti marraskuussa 1999 kirkolliskokouksen hyväksymän Katekismuksen.
Keväällä 2004 piispa Huovinen tutustui hiippakuntansa sääntömääräisiin ja julkisiin jumalanpalveluksiin kuulumattomaan jumalanpalvelukseen, jonka järjestäjänä oli naispappeutta vastustava Luther-säätiö. Ennen jumalanpalveluksen alkua jumalanpalveluksen toimittaneet papit toivoivat, että Huovinen jättäisi osallistumatta ehtoolliselle, koska sitä ei hänelle jaettaisi. Tämän jälkeen Luther-säätiötä ei ole enää päästetty Mellunkylässä sijaitsevaan kirkkoon pitämään jumalanpalveluksiaan. Kesäkuussa 2005 ehtoolliselta pidättämiseen ryhtyneet papit pidätettiin määräajaksi pappisviran toimituksesta rangaistuksena virkavirheestä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkojärjestys ei salli ehtoollisen eväämistä kirkon jäseneltä.
Huovinen on tullut tunnetuksi julkisena keskustelijana muun muassa Estonian uppoamisonnettomuuden ja tapaninpäivän 2004 hyökyaalto-onnettomuuden yhteydessä. Tsunamikatastrofin jälkeen hän puhui ihmisen neuvottomuudesta luonnon edessä.
Huovinen teki 31. elokuuta 2010 viimeisen työpäivänsä ennen eläkkeelle siirtymistä. Hän saarnasi Helsingin tuomiokirkon iltamessussa. Messun jälkeen Huovinen jätti piispan viran tunnukset, juhlakaavun, ristin ja sauvan, alttarille, jonka jälkeen hän sai tuomiorovasti Matti Poutiaiselta emeritusristin.
Huomionosoituksia.
Piispa Eero Huovinen valittiin Suomen Vuoden puhujaksi 1995, Vuoden käyttäytyjäksi 2004 ja Vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi 2005.
Eero Huovinen sai eniten mainintoja, kun Kotimaa-lehti pyysi keväällä 2008 kirkolliskokousedustajia nimeämään henkilöitä, jotka ”kuuluvat kristillisen älymystöön ja avaavat ajatuksillaan kirkolle uusia näkymiä”. Huovinen sai 22 mainintaa, ja toiseksi eniten mainintoja, 16, sai John Vikström.


Naispappeus kristillisissä kirkoissa.
Naispappeus kristillisissä kirkoissa tarkoittaa naisen toimimista kirkon pappina. Muun muassa katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa, joissa papiksi vihkiminen katsotaan sakramentaaliseksi eli pyhiin toimituksiin kuuluvaksi, naisia ei vihitä papin virkaan. Nykyisin useissa protestanttisissa kirkoissa naispappeus on käytössä.
Naispappeutta vastustavat vetoavat usein ensimmäisen korinttolaiskirjeen ja ensimmäisen kirjeen Timoteukselle kohtiin, joissa Paavali kehottaa naisia vaikenemaan seurakunnankokouksissa. Alkukirkon aikana kirkossa ollut diakonissan virka rinnastui diakonin virkaan ja kuului siis papistoon.
Katolinen kirkko.
Katolisen kirkon paavi Johannes Paavali II julisti vuonna 1994 pappeuden olevan kirkon erehtymättömän opetuksen mukaan varattu yksinomaan miehille.
Ortodoksiset kirkot.
Ortodoksisessa kirkossa naisia ei vihitä papeiksi. Naispappeutta ei esiinny kirkon perinteessä ja ortodoksisen näkemyksen mukaan teologisia kysymyksiä ei voida käsitellä irrallaan tästä perinteestä. Ortodoksinen kirkko ei pidä pappeutta oikeutena tai etuoikeutena eikä papistoa maallikoista erillisenä luokkana. Kirkon mukaan kysymys naispappeudesta ei ole oikeudenmukaisuus-, tasa-arvo- eikä ihmisoikeuskysymys.
Osa ortodoksiteologeista katsoo, ettei naisen vihkimiselle papiksi kuitenkaan ole varsinaisia teologisia esteitä. John Erickson on huomauttanut etteivät kirkkoisät koskaan suoraan pohtineet naispappeutta ja että he yleensä hyväksyivät kreikkalaisen ja roomalaisen kulttuurin oletukset naisten asemasta. Ericksonin mukaan perinne ei tämän vuoksi tarjoa hyväksyttäviä vastauksia naispappeuskysymykseen. Maria Gwyn McDowellin mukaan on tärkeää erottaa kirkon ”pyhän perinne” eli evankeliumin ilmeneminen eri aikoina ja erilaiset paikalliset perinteet ja tavat, jotka ovat syntyneet tämän pohjalta, sillä perinne ei ole ortodoksisessa kirkossa uskon muuttumaton ilmaus. Kirkon haasteena onkin selvittää, mitkä muodot ja käytännöt tulee säilyttää ja mitkä voivat muuttua ajassa.
Muun muassa teologi Kyriaki Karidoyanes FitzGerald on arvostellut esimerkiksi perusteluja, joiden mukaan Neitsyt Maria olisi toteuttanut sakramentaalista pappeutta jos se olisi mahdollista. FitzGeraldin mukaan ortodoksisen kirkon opetuksessa Marian asema on ainutlaatuinen, ”ensimmäinen pyhien joukossa”, ja tämän palvelutehtävän vertaaminen kehenkään toiseen ihmiseen tai muuhun palvelutehtävään, myös sakramentaaliseen pappeuteen, on sen merkityksen väheksymistä.
Vaikka ortodoksisen kirkon perinteessä ei ole esimerkkejä naisten vihkimisestä papeiksi, on kirkossa aikaisemmin vihitty naisia diakoniuteen. Tutkimusten perusteella on todettu, että diakonissan virka oli diakoniin verrattavissa oleva kirkon virka. Ekumeenisen patriarkaatin vuonna 1988 järjestämässä ortodoksisten kirkkojen välisessä teologisessa konsultaatiossa esitettiin, että ”apostolinen diakonissan virka tulisi ottaa uudelleen käyttöön. Ortodoksinen kirkko ei koskaan ole täysin hylännyt tätä virkaa, vaikka se onkin jäänyt pois käytöstä. On olemassa laaja todistusaineisto apostoliselta ajalta ja patristisessa, kanonisesssa ja liturgisessa perinteessä siitä, että tätä virkaa pidettiin korkeassa arvossa”.
Luterilaisuus.
Martti Luther torjui kirjoituksissaan naisten vihkimisen saarnavirkaan. Hänen käsityksensä mukaan naisten toiminta saarnaajina olisi ollut vastoin Raamattua ja Jumalan säätämää luonnollista lakia.
Tanskan luterilaisessa kirkossa ensimmäinen nainen vihittiin papiksi vuonna 1948 ja Ruotsin luterilaisessa kirkossa naispappeus mahdollistui vuonna 1958. Suomen luterilaisessa kirkossa naispappeus hyväksyttiin 1986 tuotaessa asia neljännen kerran äänestettäväksi kirkolliskokouksessa.
Diakonissat.
Diakonissa oli alkukristillisen seurakunnan naispalvelija, jonka tehtävänä oli auttaa köyhiä ja kärsiviä. Myöhemmin diakonissa oli piispan apulainen jumalanpalveluksessa ja kasteessa. On ollut kiistanalaista kuuluiko diakonissanvirka kirkossa niin sanottuun alempaan papistoon lukijan ja ipodiakonin kanssa, vai oliko kyseessä diakoniin rinnastettava ylemmän papistoon kuuluva vihkimys. Monien historiallisten lähteiden kuvaukset diakonissan vihkimistoimituksesta ja tavasta, jolla diakonissa osallistui ehtoolliseen alttarissa muun ylemmän papiston kanssa viittaisivat siihen, että kyseessä oli nimenomaan diakoniin rinnastettava vihkimys. Diakonit käyttivät myös jumalanpalveluspukujensa yhteydessä oraria, kuten miesdiakonitkin.
Ortodoksisen kirkon piirissä on viime vuosina herännyt kiinnostus diakonissan viran henkiinherättämiseen. Virkaa ei kirkossa ole koskaan virallisesti lakkautettu, mutta ajan myötä se on jäänyt pois käytöstä.
Naispappeus Suomessa.
Suomessa teologisen loppututkinnon ensimmäisenä naisena suoritti Wendla Ivaska vuonna 1913. Kirkkolakiin naisteologien tehtäviä koskevat määräykset tulivat vuonna 1953. Vuoden 1963 kirkolliskokous perusti naisia varten seurakuntalehtorin opetusviran. Aluksi lehtoreilla ei ollut oikeutta saarnata eikä jakaa ehtoollista. Vuonna 1978 lehtoreille sallittiin saarnaaminen kirkkoherran luvalla. Lehtorit saivat myös avustaa ehtollisen jakamisessa, konfirmoida sekä jakaa ehtoollista sairaaloissa ja vanhainkodeissa.
Pappisviran avaamista naisille käsiteltiin useissa kirkolliskokouksisa. Vuoden 1958 kokouksessa asetetun komitean mietintö valmistui vuonna 1962, ja vuoden 1963 kirkolliskokouksessa asiasta äänestettiin. Papinviran avaamisen puolesta äänesti 63 ja vastaan 55. Muutos olisi vaatinut kolmen neljäsosan määräenemmistön. Vuoden 1976 kirkolliskokouksessa 70 äänesti puolesta ja 33 vastaan. Kolmannen kerran asiasta äänestettiin vuonna 1984, jolloin 73 äänesti puolesta ja 32 vastaan. Seuraavan kerran pappisviran avaaminen naisille oli esillä vuoden 1986 kirkolliskokouksessa, jolloin ehdotus sai tarvittavan määräenemmistön äänin 87 puolesta ja 21 vastaan.
Naispappeuden hyväksymisen yhteydessä vuonna 1986 kirkolliskokous hyväksyi myös ponnen, jonka mukaan niillä, jotka vastustavat papinviran avaamista naisille, on edelleen oikeus tulla vihityksen pappisvirkaan ja nimitetyksi kirkon virkohin. Kirkkopoliittisten voimasuhteiden muututtua naispappeutta vastustavilta evättiin oikeus tulla vihityksi pappisvirkaan tai nimitetyksi virkoihin muuttamalla ponnen tulkintaa 2000-luvun alussa.
Kirkkolain muutos astui voimaan vuoden 1988 alusta, ja 6. maaliskuuta samana vuonna vihittiin pappisvirkaan 94 naisteologia. Kun pappisvirka oli avautunut naisille, suurin osa seurakuntalehtoreista otti pappisvihkimyksen ja samalla lehtorinvirkoja muutettiin papinvirkoiksi. Vuoden 1990 kirkolliskokous avasi myös piispan viran naisille.
Monet herätysliikkeet evankelisluterilaisen kirkon piirissä pitäytyvät apostoliseen virkajärjestykseen. Oulun piispan Olavi Rimpiläisen jäätyä eläkkelle ja kirkkopolitiikan suunnan muuttuessa ponsi tehtiin tyhjäksi kirkon johdon ja muiden naispappeutta kannattavien toimesta 2000-luvun alussa. Seurauksena oli apostoliseen virkakantaan pitäytyvien pakkoirtisanomisia muiden muassa Valkealan, Kotkan, Uudenkaupungin sekä Sastamalan seurakunnissa. Irtisanomisiin liittyi suoraan ja taustalla vaikuttivat useat piispat ja tuomiokapitulien jäsenet.
Evankelinen herätysliike on jakautunut kysymyksessä kahtia. Suomen Luterilaisesta Evankeliumiyhdistyksestä vuonna 2007 eronneet naispappeuden hyväksyvät perustivat Evankelisen lähetysyhdistyksen (ELY) keväällä 2008.
Mielipidetiedusteluja.
Kirkon tutkimuskeskuksen vuonna 1999 tekemän tutkimuksen mukaan seurakuntien työntekijöistä ja luottamushenkilöistä 76 prosenttia suhtautui myönteisesti naispappeuteen ja 24 prosenttia varauksellisesti.
Suomen Gallupin yhdessä Kirkon tutkimuskeskuksen kanssa joulukuussa 2000 tekemän puhelinkyselyn mukaan suomalaisista 85 prosenttia hyväksyi naispappeuden varauksetta ja kahdeksan prosenttia varauksin. Viisi prosenttia suomalaisista vastusti yksiselitteisesti naispappeutta. Alle 25-vuotiaiden keskuudessa naispappeuden kannatus oli suurinta, 95 prosenttia. Kielteisintä suhtautuminen oli aktiivisimpien kirkossakävijöiden joukossa, sillä vähintään kerran kuussa kirkossa käyvistä naispappeutta vastusti 28 prosenttia.
Taloustutkimuksen lokakuussa 2006 suorittamassa kyselyssä ainoastaan kolme prosenttia suomalaisista vastusti naispappeutta. Papeista ja kanttoreista naispappeutta vastusti kaksi prosenttia.
Tuomio.
Suomen Luterilaisen evankeliumiyhdistyksen palveluksessa ollut pappi Ari Norro tuomittiin sakkoihin naispapin syrjimisestä. Lopulta Korkeimmassa oikeudessa (KKO) syrjintäjutun voittanut pastori Petra Pohjanraito haastoi Norron oikeuteen, kun Hyvinkään seurakunnassa vuonna 2007 saarnamatkalla ollut Norro jumalanpalveluksen järjestämisen yhteydessä ei suostunut toimimaan jumalanpalvelusyhteistyössä hänen kanssaan. Kyseessä olevana sunnuntaina työntekijää oli vaihdettu seurakunnan toimesta huomioiden sitä seuraava konflikti-tilanne.


Birgittalaiset.
Naantalin kirkko on merkittävin keskiajan birgittalaissisarista Suomeen jäänyt kiinteä muisto.
Birgittalaiset (virallinen nimi O.Ss.S. "Ordo Sacrosanctam Salvatoris" eli Kaikkienpyhimmän Vapahtajan Sääntökunta) on ruotsalaisen Pyhän Birgitan (1302-1373) perustama luostarijärjestö. Suomen ainoa birgittalaisluostari oli keskiajalla Naantalissa ("Vallis Gratiae"). Birgittalaisjärjestön pääpaikka on Ruotsin Vadstenassa.
Uudella ajalla Suomessa toimii Turussa birgittalaissääntökunnan luostari, joka on aloittanut toimintansa 1986. Sen sisaret ovat pääosin ulkomaalaissyntyisiä, järjestöön kuuluu 2006 kaksi suomalaistaustaista. Turussa toimii luostariin liittyvä maallikkoryhmä eli oblaatit, jossa on myös miesjäseniä.
Suomessa on toiminut uudella ajalla kaksi muuta birgittalaiskommuniteettia, Helsingissä ja Koisjärvellä. Niiden kummankin toiminta kesti vain muutaman vuoden, ja nyt (2011) toiminnassa on Turun birgittalaisluostari.
Järjestön tunnetuin tunnus on mustan päähupun päällä kannettava valkonauhainen, orjantappurakruunua symboloiva, punaisin lasijalokivin koristeltu "Kristuksen kruunu".


KCNA.
KCNA (, lyh. KCNA) on Pohjois-Korean ainoa uutistoimisto, jonka uutiset ja näkemykset tulevat suoraan kommunistisen, juchelaisen Pohjois-Korean johtavilta elimiltä. KCNA on perustettu 1946.


Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimat.
Ison-Britannian ilmavoimat eli Kuninkaalliset ilmavoimat (, RAF) on Yhdistyneen kuningaskunnan asevoimien ilmapuolustuksesta vastaava puolustushaara.
Historia.
Kuninkaalliset lentojoukot () perustettiin kuninkaallisella asetuksella 13. toukokuuta 1912 korvaamaan Kuninkaallisten pioneerien Ilmapataljoona. Kuninkaallisen laivaston ilmailupalvelu, ("Royal Naval Air Service"), perustettiin pian ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeen. Nämä kaksi joukko-osastoa yhdistettiin 1. huhtikuuta 1918 kuninkaallisiksi ilmavoimiksi. RAF:ista tuli eräs maailman ensimmäisiä ilmapuolustushaaroja. 1938 ilmavoimista erotettiin laivaston alaisuuteen laivaston ilmavoimat ("Fleet Air Arm").
Ennen toista maailmansotaa.
Maailmansotien välillä RAF oli vastuussa postin kuljetuksesta, mutta myös terroripommituksista arabisiirtomaissa, kuten Irakissa. Kylät olivat puolustuskyvyttömiä ilma-asetta vastaan, ja näin laskettiin, että niiden kurissapito oli halvempaa kuin kallista jalkaväkiarmeijaa käyttäen. Vuonna 1928 RAF evakuoi siviilejä Afganistanista ensimmäisessä lentokonein tehdyssä evakuoinnissa.
Toinen maailmansota.
Toisessa maailmansodassa RAF:n merkittävin voimanponnistus ja olemassaolon ehto oli voitto taistelussa Britanniasta alkaen kesästä 1940. Saksan tarkoituksena oli murtaa Britannian ilmavoimat, jotta Saksan olisi mahdollista syksyllä 1940 tehdä maihinnousu Britanniaan ja Ranskan tapaan lopettaa sota lännessä voittoisasti maavoimien toimesta. Saksan Luftwaffe ei kyennyt tuhoamaan RAF:ia ja Saksa luopui maihinnousuaikeesta ja Englannin laajamittaisista pommituksista vuoden 1940 loppuun mennessä. Luftwaffe menetti liki 20 prosenttia lentäjistän taistelussa ja Ilmailuministeriö hidasti merkittävästi uusien lentokoneiden suunnittelua ohjaten lentokoneteollisuuden valmistamaan olemassa olevia konetyyppejä niiden hävikkiä vastaten.
Toinen merkittävä tehtävä toisen maailmansodan aikana oli strategiset pommitukset Saksaa vastaan kesäkuusta 1942 alkaen Pommitusilmavoimat () pystyi lähettämään kerrallaan 1 000 pommikoneen aallon yöpommituksiin Saksaa vastaan yhdysvaltalaisten pommittaessa päivällä.
Monet koneista olivat raskaita pitkän kantaman ja silloisen mitan mukaan suuren pommikuorman kuljettavia nelimoottorisia pommittajia, jollaisia Saksalla ei ollut. Sodan loppuvaiheissa RAF tuhosi muutamia Saksan suurkaupunkeja yöpommituksilla (Köln, Dresden ym.), joita Saksa ei enää pystynyt torjumaan. Saksalaiset ja useat historioitsijat pitävät näitä lähinnä siviileihin kohdistuneina terroripommituksina.
Toisen maailmansodan jälkeen.
RAF ei osallistunut Korean sotaan. Suezin kriisissä 1956, missä Israel, Ranska ja Britannia hyökkäsivät Suezin kanavalle, sillä oli suuri osa.
Vuonna 1968 Hävittäjäilmavoimat (), Pommitusilmavoimat ja Rannikkoilmavoimat () yhdistettiin yhdeksi "Strike Command" -komentojärjestelmäksi. Kaukoidän ilmavoimat lopetettiin 1971.
Kylmän sodan aikana RAF osallistui myös Falklandin sotaan 1982 ja Persianlahden sotaan (1991), joista jälkimmäiseen yli 100 RAF:n konetta otti osaa. Sodassa käytettiin myös ensimmäistä kertaa täsmäaseita. RAF kärsi aluksi merkittäviä tappiota Irakin ilmatorjuntaa vastaa, mikä pakotti sen vaihtamaan pommitustaktiikkansa korkealta tapahtuvaksi.
RAF osallistui myös Kosovon sotaan 1999, sotaan Afganistanissa 2001 ja Irakin sotaan 2003, jälleen yli sadalla koneella.


Sähkömagneettinen pulssi.
EMP (), eli sähkömagneettinen pulssi, on erittäin lyhytkestoinen ja korkeatehoinen sähkömagneettinen aalto, joka vaurioittaa elektroniikkaa ja sähkölaitteita. Myös elektromagneettisena pulssina tunnettu purkaus syntyy korkealla ilmakehässä (>30 km) tapahtuvan ydinräjähdyksen seurauksena. Ydinräjähdyksen gammasäteily törmää ilmakehän atomeihin ja irrottaa niistä elektroneja. Koska sähkövirta on elektronien tai muiden varausten liikettä, syntyy Maan magneettikentän kanssa vuorovaikuttava sähkövirta, jolloin muodostuu voimakas sähkömagneettisen säteilyn pulssi.
Myös lähellä maanpintaa tapahtuvassa räjähdyksessä syntyy voimakas, paikallinen ja suhteellisen pitkäkestoinen sähkömagneettinen sykäys. Erityisen herkkiä EMP:lle ovat antennimaiset rakennelmat, kuten pitkät lanka-antennit, puhelinlinjat ja sähkölinjat. Tällaiset rakenteet myös johtavat EMP-pulssin niihin kiinnitettyihin laitteisiin tuhoisin seurauksin. Pieniin, eristettyihin järjestelmiin EMP ei vaikuta niin tehokkaasti.
Sähkömagneettisella pulssilla voi lamauttaa sähköön ja elektroniikkaan perustuvat yhteiskunnan toiminnot äkillisesti suurelta alueelta. Koska ydinaseen käyttökynnys on hyvin suuri, EMP:n synnyttämiseksi on pyritty kehittämään pieniä tavanomaisiin räjähteisiin pohjautuvia aseita, jotka tuottavat vastaavan ilmiön. Voimakkaan paikallisen EMP:n tuottavaa pommia, jolla voidaan katkaista sähköt tietyltä alueelta polttamalla voimalinjojen sulakkeita kutsutaan nimellä E-pommi (engl. "E-Bomb").
Sähkömagneettisen pulssin ominaisuuksia.
Ydinräjähdys vaikuttaa 20–40 kilometrin korkeudessa sijaitseviin ilmakehän atomeihin sähköistäen ne. EMP tapahtuu kolmessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa ydinräjähdyksen säteily tuottaa atomeista irronneita ns. Comptonin elektroneja noin mikrosekunnin ajan. Seuraavassa vaiheessa räjähdyksen neutronisäteilyn synnyttämä siroava gammasäteily tuottaa pulssin jonka kesto on mikrosekunnista sekuntiin. Räjähdyksen korkeaenergiaiset jäänteet kohoavat ionosfäärin E-kerrokseen aiheuttaen siellä kuumenemista ja ionisaatioita, mikä synnyttää sähkövirtoja, jotka vuorovaikuttavat maan magneettikentän kanssa. Viimeinen vaihe tunnetaan nimellä magnetohydrodynaaminen EMP (MHD-EMP), sillä sen vaikutukset muistuttavat auringon synnyttämiä magneettisia häiriöitä. MHD-EMP voi kestää useiden minuuttien ajan.
Sähkömagneettisen pulssin tehosta pääosa (~88 %) on alle 10 MHz:n eli radioalueella.
Pulssin sähkökentän voimakkuus on suuruusluokkaa 50 kilovolttia per metri. Pulssi ulottuu korkearäjähdyksen pisteestä horisonttiin. Pulssin nousuaika on noin viisi nanosekuntia ja kesto 20–600 nanosekuntia lähteestä riippuen.
SREMP (engl. "Source Region EMP") vaikuttaa 38 kilometrin alueella, eli yhden megatonnin räjähdyksessä kahden PSI:n painealueella. SREMP:in syntyminen johtuu Maan ilmakehän ja maan erilaisesta ionisoitumisesta. Lähdealueelle syntyy hyvin voimakas pulssi, jonka sähkö- ja magneettikentän voimakkuudet ovat jopa 105 V/m ja 4000 A/m.
Pulssi kestää pitkään, noin 0,1 sekuntia.
EMP tuhoaa suojaamattoman herkän elektroniikan koko kohdealueella. Erityisen herkkiä ovat mikropiirit, esimerkiksi tietokoneiden prosessorit. Uudet laitteet ovat pienemmästä viivanleveydestä johtuen vanhoja herkempiä. Vanha putkitekniikka sietää pulsseja paremmin, koska kohdelaitteeseen siirtyvä energia on pieni. Käytännössä EMP on maanosa-ase. Sadan kilometrin korkeudessa horisontti on räjähdyspisteestä noin tuhannen kilometrin päässä.
EMP:ia vastaan suojaudutaan Faradayn häkillä ja erityissuodattimilla niiden johtimien osalta, jotka kulkevat suojan seinän läpi. Kaapeleita pitkin johtuvalta pulssilta voidaan suojautua myös käyttämällä kuparikaapelin sijaan valokuitua.
Lähteitä.
J Kosola & T Solante: "Digitaalinen taistelukenttä - Informaatioajan sotakoneen tekniikka" Maanpuolustuskorkeakoulu, Tekniikan laitos Julkaisusarja 1, n:o 13, Edita Prima 2003, toinen painos, s. 429–430


HPM.
HPM (engl. "High Power Microwave") tarkoittaa suurtehoista mikroaaltoa. HPM-ase tarkoittaa mikroaaltoalueen asetta, joka lähettää mikroaaltoalueen erittäin suuritehoisen, mutta erittäin lyhytkestoisen sähkömagneettisen pulssin tai pulsseja.
HPM-ase on elektroniikan vastainen ase, siis tärkeä nykyaikaista asevoimaa vastaan. HPM-ase tuhoaa herkän eletroniikan lähellä asetta ja häiritsee tietokoneiden ohjelmistoja kauempaa. Jälkimmäinen johtuu muun muassa siitä, että pulssin muoto on hyvin lähellä tietokoneen sisäisiä pulsseja. Tietokone menee siis "sekaisin" HPM-pulssista.
HPM:n kehityspolku on ollut tutkien lähettimien tehojen jatkuva kasvu 1930-luvulta alkaen. Kun samalla elektroniikan herkkyys on koko ajan kasvanut mikropiiritekniikan kehittyessä (komponenttikoon pienentyessä mikropiirillä), on muodostunut tilanne, jossa tietyn tehoisilla lähettimillä saadaan tuhoava vaikutus tietyn herkkyyden omaavaan elektroniikkaan tietyltä etäisyydeltä.
HPM-pulssi saadaan aikaiseksi periaatteessa räjäyttämällä sähköinen kela kasaan, jolloin se luo suuren virtapiikin. Tämänkokoinen laite olisi salkkukokoa. Toinen tapa on rakentaa erityisiä HPM-generaattoreita. Tällöin saadaan jatkuva pulssivirta, mutta vastaavasti laite on erittäin suuri.
HPM-pulssitehossa puhutaan gigawateista ja tuhoavana etäisyytenä metreistä kilometreihin. Toisin kuin EMP, HPM-ase on täsmävaikutteinen. Räjähdyttämällä tuotettu HPM-pulssi vaikuttaa suppealla alueella ja HPM-generaattori perustuu keskeisesti suuntaavaan antenniin. HPM:n käyttökynnys on em. syystä paljon pienempi kuin EMP:n, joka vaatii normaalisti ydinaseen käyttöä.
HPM:ltä voidaan suojautua, mutta samat välineet eivät toimi sitä vastaan kuin esimerkiksi EMP:iä tai salamaa (LEMP) vastaan.
Julkisuudessa on esitetty, että Yhdysvalloilla olisi ollut jo vuoden 1991 Persianlahden sodassa risteilyohjuksen taistelukärkenä ko. tyyppinen ase. Neuvostoliitto oli ilmeisesti myös HPM-aseen ensimmäisiä kehittelijöitä. Kranaattiin mahtuva HPM- ase on jo mahdollisuuksien rajoissa.


Tarzan.
Tarzan eli apinain kuningas on Edgar Rice Burroughsin kirjasarjan sankarihahmo, joka viidakon apinoiden kasvattamana omasi viidakossa tarvittavia poikkeuksellisia taitoja.
Teosten julkaisu.
Kaikkien aikojen ensimmäisen Tarzan-elokuvan, "Tarzan of the Apes", juliste vuodelta 1918. Ensimmäinen (nuorta) Tarzania elokuvassa näytellyt oli tämän mykkäelokuvan julisteen Gordon Griffith.
Tarzan esiintyi ensimmäisen kerran vuoden 1912 romaanissa "Tarzan, apinain kuningas". Jo vuonna 1925 kirjoista oli tehty käännöksiä 17 eri kielelle, vuoteen 1947 mennessä kirjoja oli myyty 20-25 miljoonaa kappaletta. Tekijänoikeudet omistava "Burroghs Inc." ei ottanut sarjasta Yhdysvalloissa lainkaan uusintapainoksia 1950-luvulla, ja 1960-luvulla yhtiön heikon valvonnan vuoksi markkinoille työntyivät pehmeäkantiset piraattiversiot. Kirjoja ilmestyi lähes sata erilaista teosta, ja 1963 yli 3 prosenttia kaikista julkaistuista pokkareista oli Tarzan-aiheisia. Vuonna 1991 kirjoja oli käännetty jo 34 kielelle.
Burroughsin Tarzan-kirjoja ilmestyi 24-26 teosta. Muutamien keskeneräisiksi jääneiden ja myöhemmin muiden kirjailijoiden, esimerkiksi Joe R. Lansdalen toimesta valmiiksi kirjoitettujen, eri tavalla yhdessä julkaistujen, ja muiden kirjoittajien luvalla tai luvatta omilla juonikuvioillaan täydentämien teosten johdosta tarkkaa lukumäärää on vaikea määrittää.
Burroughs on kertonut Tarzan-hahmon innoittajina olleen antiikin myytit, Romulus ja Remus -tarina, Rudyard Kiplingin Viidakkokirjan ja erään lehtileikkeen, jossa haaksirikkoutuneen merimiehen kanssa autiolla saarella asunut naarasapina tarjosi merimiehelle mukaan omaa poikastaan kun hänet pelastettiin saarelta. Burroughs itse piti Tarzanin tarinaa aluksi kehnona ja arveli myynnin olevan heikkoa.
Tarzanista on tehty myös useita elokuvaversioita. Johnny Weissmuller (Tarzan) ja Maureen O'Sullivan (Jane Parker) näyttelivät yhdessä kuudessa Tarzan-elokuvassa vuosina 1932–1942.
Teosten juonikuvio.
Tarzanin vanhemmat, Lordi ja Lady Greystoke, jätetään laivakapinan seurauksena Afrikan länsirannikolle. Tarzan syntyy hänen isänsä rakentamaan majaan. Kun hän on vuoden ikäinen, hänen äitinsä kuolee luonnollisista syistä, kun taas hänen isänsä kuolee ihmisapinaheimon johtajan surmaamana. Saman heimon naaras, "Kala", ottaa hänet kasvatikseen. Poika saa apinanimekseen Tarzan, joka tarkoittaa valkoista ihoa.
Tarzan kasvaa taitavaksi viidakon valtiaaksi ja kokee monia seikkailuja. Hän saa myöhemmin selville olevansa "John Clayton III", brittiläisen lordi Greystoken poika. Aikuisena hän käy Englannissa, mutta palaa Afrikkaan, koska ei pidä valkoisen miehen sivilisaatiosta. Burroughsin tekstille ominaisesti Tarzan joutui käymään pitkän taistelun rakkaudestaan, mutta saa kuin saakin puolisokseen kauniin Janen. Heille syntyy poika Jack, josta myös tulee aikanaan viidakkomies, apinanimeltään "Korak" eli "Tappaja".
Korak löytää arabien joukosta pienen Mirjamiksi kutsutun Jeanne Jacotin, legioonakapteeni Jacot'n tyttären, jonka sheikki Amor ben Khautour oli ryöstänyt kostoksi sisarenpoikansa, kuuluisan rosvon Ahmed ben Houdinin mestaamisesta. Mirjamista tulee Korakin puoliso. Arvonannon osoituksena uudelle yllättäen löytyneelle vävylleen kapteeni Jacot, kiivas tasavaltalainen, joka yleensä kieltäytyi käyttämästä perimäänsä ruhtinaan arvoa, kertoo tyttärensä olevan alun perin ruhtinatar. Korakin ja Mirjamin poika "Dackie" esiintyy kirjassa "Tarzan ja pikkuväki", joskin vain pienessä episodissa.
Tarzan-kirjoissa toistuvat hyvän ja pahan taistelu, kadonneet kansat ja maailmat, taistelut petoeläinten kanssa, Afrikan rikkaudet, ym.


Mario Lemieux.
Mario Lemieux, OC, CQ (s. 5. lokakuuta 1965 Montreal, Quebec, Kanada) on uransa päättänyt kanadalainen jääkiekkoilija. Keskushyökkääjänä pelannut Lemieux voitti pitkän ammattilaisuransa aikana kaksi Stanley Cup-mestaruutta, olympiakultaa, MM-hopeaa sekä kultaa Kanada-cupista ja Jääkiekon maailmancupista. Uransa aikana Lemieux äänestettiin un kymmenen kertaa. Lisäksi hän on voittanut lukuisia pelaajapalkintoja. Lemieux edusti koko NHL-uransa ajan Pittsburgh Penguinsia toimien joukkueensa kapteenina peräti 14 kauden ajan. Hän pitää hallussaan viittä Penguinsin seurakohtaista ennätystä. Lemieux toimii nykyään Pittsburgh Penguinsin joukkueenjohdon puheenjohtajana ja on seuran omistaja. Lemieux on ainoa henkilö, joka on voittanut Stanley Cupin mestaruuden sekä pelaajana että seuran omistajana.
Lemieux loi NHL:ssä loistavan uran, mutta menestystä vaikeuttivat lukuisat loukkaantumiset. Loukkaantumisten takia Lemieux joutui jättämään väliin yhden kokonaisen NHL-kauden ja päättämään uransa ensimmäistä kertaa jo vuonna 1997 vasta 31-vuotiaana. Uransa aikana Lemieux joutui olemaan sivussa yhteensä 513 NHL-ottelua erilaisten loukkaantumisten vuoksi. Hän kärsi muun muassa Hodgkinin taudista, lantiolihasten tulehtumisesta sekä vakavista, kroonisista selkäkivuista. Lemieux ei uransa aikana pelannut yhtään täyttä kautta runkosarjassa, vaan joutui aina jättämään otteluita väliin. Tästä huolimatta Lemieux on yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä jääkiekkoilijoista.
915 runkosarjaottelua NHL:ssä pelannut Lemieux on liigan kaikkien aikojen pistetilaston 7. sijalla 690 maalillaan ja 1 033 maalisyötöllään. Yhteensä 1 723 tehopistettä iskenyt Lemieux päätti uransa kauteen 2005–2006, jonka aikana hän pelasi vain 26 ottelua kärsiessään sydämen eteisvärinästä. Monet ovatkin arvelleet, että mikäli Lemieux ei olisi kärsinyt niin monista terveysongelmista ja olisi saanut pelata eheämmän uran, hänen saavutuksensa olisivat vielä nykyisimpiäkin komeammat.
Lemieux valittiin Hockey Hall of Fameen heti sen jälkeen, kun hän oli päättänyt uransa ensimmäistä kertaa vuonna 1997. Palattuaan NHL:ään vuonna 2000 hänestä tuli Gordie Howen ja Guy Lafleurin jälkeen kolmas NHL-pelaaja, joka on tehnyt paluun NHL-kaukaloihin sen jälkeen, kun hänet on hyväksytty Hall of Famen jäseneksi.
Uransa aikana Lemieux sai tunnustusta myös muilta jääkiekkoilijoilta. Kaikkien aikojen parhaana jääkiekkoilijana pidetty Wayne Gretzky on sanonut, "ettei Marion kaltaisia pelaajia pystytä korvaamaan". Bobby Orr puolestaan suitsutti Marion olevan "lahjakkain pelaaja, jonka hän on ikinä tavannut".
Pelaajaura.
Mario Lemieux nousi tähdeksi vuosien 1981–1984 aikana pelatessaan Laval Voisins -joukkueessa QMJHL-liigassa. Viimeisellä QMJHL-kaudellaan Lemieux teki 70 ottelussa käsittämättömät 282 pistettä. Hän olikin itseoikeutettu 1. varaus. Pittsburgh Penguins oli ollut edellisen kauden heikoin joukkue, joten se sai oikeuden ensimmäiseen varaukseen ja käytti sen Lemieux’n hankkimiseen.
Tulokaskaudellaan Lemieux lunasti osan odotuksia jo ensimmäisessä vaihdossaan: hän teki maalin ensimmäisellä NHL-laukauksellaan. Kauden 1984–1985 aikana Lemieux saalisti tulokkaalle huimat 100 pistettä ja sai kauden päätteeksi vuoden tulokkaalle tarkoitetun Calder Trophyn.
Kaudella 1988–1989 Lemieux teki yhden kauden piste-ennätyksensä, 199 pistettä. Suurempaan pistemäärään yhden kauden aikana on NHL:n runkosarjassa pystynyt vain Wayne Gretzky, joka on ainoana pelaajana onnistunut ylittämään 200 pisteen rajan. Samalla kaudella 31. joulukuuta 1988 New Jersey Devilsiä vastaan pelatussa ottelussa Lemieux’stä tuli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa pelaaja, joka on pystynyt tekemään samassa NHL-ottelussa maalin kaikilla viidellä mahdollisella tavalla: tasakentällisin, yli- ja alivoimalla, rangaistuslaukauksella sekä tyhjään maaliin.
Kausina 1990–1991 ja 1991–1992 Lemieux johti joukkueensa kahtena keväänä peräkkäin Stanley Cupin voittoon.
Rikkonaisella urallaan Lemieux rikkoi 100 pisteen rajan 10:llä kaudella. Hän teki 915 ottelussaan 1 723 pistettä (690 maalia, 1 033 syöttöpistettä).
Pudotuspeleissä vastaava tilasto on 107 ottelua ja 76+96=172 pistettä. NHL:n pistepörssin Lemieux voitti kuusi kertaa. Hän on NHL:n kaikkien aikojen pistetilaston 10 parhaan joukossa ainoa alle 1 000 ottelua pelannut.
NHL:ssä pelattujen pelien määrän ja niissä tehtyjen pisteiden suhteessa Lemieux on Wayne Gretzkyn jälkeen kautta aikojen toiseksi tehokkain pelaaja.
Lemieux teki keskimäärin 1,88 pistettä per ottelu. Gretzkyn lukema on 1,92.
Menestystä haitanneet sairastelut.
Mario Lemieux'n uraa varjostivat lukuisat loukkaantumiset ja sairaudet. Vakavimpia näistä olivat imusolmukesyöpä ja sydänvaivat. Lemieux ei pystynyt urallaan pelaamaan yhtään täyttä NHL-kautta, vaan joutui jokaisella kaudella jättämään ainakin yhden pelin pelaamatta.
Lemieux´n henkilökohtaisella tasolla paras kausi oli 1992–1993. Kauden puolivälissä Lemieux oli saavuttamassa Gretzkyn nimissä olleita yhden kauden piste- ja maaliennätyksiä. Tammikuussa 1993 Lemieux ilmoitti tiedotustilaisuudessa, että hänellä on todettu syöpäkasvain. Diagnoosi vahvistui imusolmukesyöväksi. Lemieux´n uran pelättiin olevan ohi, mutta hän oli valmis palaamaan kentille jo maaliskuussa. Kevään 18 ottelussa Lemieux valloitti pistepörssin tehden 60 ottelussa 160 pistettä, saavutti kautta aikojen kolmanneksi kovimman ottelukohtaisen pistekeskiarvon (2,66) ja johdatti Penguinsit 17 peräkkäiseen voittoon juuri ennen pudotuspelejä. Merkillepantavaa on, että mikäli Lemieux ei olisi sairastunut syöpään, olisi hän todellakin uhmannut kaikkia Gretzkyn ennätyksiä. Jos Lemieux olisi kyseisellä kaudella voinut pelata kaikki ottelut, hän olisi 2,66 pisteen keskiarvolla saavuttanut 223 pistettä (kaudella 1992–1993 pelattiin 84 peliä). Tällä lukemalla hän olisi ohittanut Gretzkyn ennätyksen 8 pisteellä.
Syöpä ja selkävaivat varjostivat Lemieux’n koko loppu-uraa. Työsulkukauden 1994–1995 hän jätti kokonaan väliin ja ehti kertaalleen jo lopettaa uransa kevään 1997 jälkeen. Lemieux kuitenkin palasi kaukaloihin kaudella 2000–2001 ja pelasi NHL:ssä vielä viisi kautta.
24. tammikuuta 2006 40-vuotias Mario Lemieux ilmoitti lopettavansa uransa toisen kerran – ja tällä kertaa pysyvästi. Viimeisellä kaudella hän taisteli paitsi NHL:n uudistumisen myötä kasvaneen pelitilanteiden nopeuden, myös sydänongelmien kanssa, jotka pitivät hänet poissa kentiltä aika ajoin.
Muuta.
Lemieux pelasi koko uransa numerolla 66, joka on Wayne Gretzkyn legendaarinen numero 99 ylösalaisin käännettynä. Vain Gretzkyn 99 on jäädytetty koko NHL:ssä virallisesti, mutta Lemieuxin päätettyä uransa kukaan pelaaja ei ole toistaiseksi pelannut numerolla 66. Voidaankin sanoa, että numero 66 on epävirallisesti jäädytetty NHL:ssä, vaikka virallisesti se onkin jäädytetty vain Lemieuxin edustamassa Pittsburgh Penguinsissa.
Maajoukkuetasolla Lemieux voitti Kanada-cupin 1987 ja toimi joukkueen kapteenina Kanadan voittaessa olympiakultaa 2002. Lisäksi Lemieux oli mukana voittamassa Jääkiekon maailmancupia vuonna 2004.
Tällä hetkellä Mario Lemieux toimii Pittsburgh Penguinsin osaomistajana. Hän voitti kolmannen Stanley Cupin vuonna 2009.
Lemieuxin veli Alain on entinen NHL-keskushyökkääjä, joka on suomalaisittain tuttu myös Oulun Kärpistä ja Saimaan Pallosta kaudelta 1988–1989. Saman sukunimen omaavat veljekset Claude Lemieux ja Jocelyn Lemieux eivät ole Mariolle sukua.


Kazakstan.
Kazakstan (;), virallisesti Kazakstanin tasavalta (;) on Keski-Aasiassa ja läntisimmiltä osiltaan Itä-Euroopassa sijaitseva valtio. Kazakstan on maailman suurin sisämaavaltio. Sen rajanaapurit ovat Venäjä, Kiina, Kirgisia, Uzbekistan ja Turkmenistan. Kazakstanilla on myös rantaviivaa Kaspianmerelle.
Kazakstanin kansalaista kutsutaan Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen mukaan nimellä kazakstanilainen. Nimitys kazakki viittaa kazakkien kansallisuuteen.
Historia.
Nykyisen Kazakstanin alue on ollut asuttuna kivikaudelta asti, ja siellä on elänyt paimentolaisia ensimmäiseltä vuosisadalta eaa. 400-luvulta 1200-luvulle sitä hallitsivat eri paimentolaisvaltiot. 1200-luvulla mongolit perustivat hallinnollisia alueita, joista muodostui myöhemmin Kazakstanin kaanikunta. Mongolivallan aikana perustettiin Silkkitien varteen suuret keskiaikaiset kaupungit Taraz ja Turkestan.
Kazakstan joutui Venäjän keisarikunnan valtaan 1700-luvulla. Vuosina 1906–1912 arolle perustettiin yli puoli miljoonaa maatilaa, mikä päätti arojen perinteisen paimentolaiselämäntavan. Trans-Aralin rautatie yhdisti Orenburgin ja Taškentin 1906, ja siten myös Keski-Aasian Euroopan puoleiseen Venäjään.
Venäjän sisällissodan jälkeen Kazakstan liitettiin Neuvostoliiton valtaan. Stalinin aikana Kazakstan tunnettiin arogulageistaan ("Luglag", "Steplag", "Pestšanlag") ja Volgan saksalaisten karkotuspaikkana. Vuonna 1936 muodostettiin Kazakkien sosialistinen neuvostotasavalta.
Lähes asumatonta Kazakstania käytettiin myöhemmin ydinaseiden testaukseen Semipalatinskin koealueella (1949–) ja rakettien laukaisuun Baikonurin kosmodromilla (1957–). Neuvostoliitto yritti myös asuttaa Kazakstania Hruštšovin aikana vuodesta 1954, jolloin Pohjois-Kazakstaniin ja Altain alueelle raivattiin ensimmäisenä vuonna 190 000 neliökilometriä peltoa, jota viljelemään saapui 300 000 maanviljelijää pääasiassa Ukrainasta. Ensimmäinen sato 1956 oli ennätyksellinen, eikä sitä pystytty varastoimaan ja osa oli heitettävä pois. 1960-luvulle mennessä maa oli kuitenkin köyhtynyt, eroosio söi ruokamullan ja Neuvostoliitto joutui turvautumaan viljan tuontiin.
Pääministeri Nursultan Nazarbajev arvosteli tammikuussa 1986 kommunistisen puolueen 16. puoluekokouksessa tiedeakatemian päällikkö Askar Kunajevia akatemian uudistusten keskeneräisyydestä. Puolueen pääsihteeri ja Askar Kunajevin veli Dinmuhamed Kunajev vei riidan Moskovaan ja vaati Nazarbajevin eroa, kun taas Nazarbajevin kannattajat vaativat Kunajevin eroa. Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšov jätti molemmat ilman paikkaa ja nimitti puolueen johtoon Venäjältä kotoisin olevan Gennadi Kolbinin, joka oli etnisesti venäläinen tai tšuvassi. Nimitys johti Alma-Atassa 17.–19. joulukuuta 1986 kolmipäiväisiin väkivaltaisiin mellakoihin, jotka tunnetaan nimellä "Jeltoqsan" (Желтоқсан,). Levottomuudet olivat yksi ensimmäisiä merkkejä Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikan epäonnistumisesta. Nazarbajev korvasi Kolbinin pääsihteerinä syyskuussa 1989.
Kazakstan itsenäistyi Neuvostoliiton hajotessa. Nazarbajev voitti presidentinvaalin 1. joulukuuta 1991 saaden yli 95 prosenttia äänistä, koska hänellä ei ollut vastaehdokkaita. Huhtikuun 1995 kansanäänestys pidensi hänen kauttaan vuoteen 2000. Vuoden 1999 vaalissa, jota ETYJ piti järjestettynä, hänet valittiin uudelleen vielä seitsemäksi vuodeksi, ja uudelleen 2005. Parlamentti poisti toukokuussa 2007 presidentinviran kausirajoitukset.
Vuonna 1998 pääkaupunki siirrettiin Alma-Atasta (nykyinen Almaty) Astanaan (entinen Akmola), osasyynä päätökseen oli pelko tulevista maanjäristyksistä. Vuonna 2010 Kazakstan, Venäjä ja Valko-Venäjä muodostivat tulliliiton.
Joulukuussa 2011 useita kuoli lakkoilevien öljytyöläisten ja poliisin yhteenotossa Jañaözenissa.
Politiikka.
Kazakstanissa presidentillä on vahva asema. Nursultan Nazarbajev on ollut presidenttinä maan itsenäistymisestä lähtien.
Parlamentti on kaksikamarinen. Alahuoneessa (Mažilis) on 107 paikkaa. Alahuoneen paikoista 98 jaetaan suhteellisella vaalitavalla. Äänet annetaan puolueille tai vaalilistoille, jotka saavat edustajia ääniosuutensa mukaan. Yhdeksän Mažilisin edustajista nimitetään "Kazakstanin kansojen kokouksesta", joka on 366-jäseninen maan eri kansallisuuksia edustava elin. Edustajat valitsee presidentti, joka on kansojen kokouksen elinikäinen puhemies. Mažilisin jäsenillä on imperatiivinen mandaatti, mikä merkitsee sitä, että jos edustaja jättää tai erotetaan puolueesta, hän menettää paikkansa.
Senaattiin valitaan 14 alueelta ja kaupungeista kaksi senaattoria. Presidentti nimittää kolmanneksen jäsenistä. Presidentti puolestaan nimittää alueiden kuvernöörit.
Parlamenttia hallitsee presidenttiä tukeva Nur-Otan-puolue. Perustuslakiin tehtiin muutoksia ja vaalit järjestettiin kaksi vuotta etukäteen elokuussa 2007. Perustuslain muutoksiin sisältyi valtaoikeuksia siirtoa presidentiltä parlamentille, mutta myös presidentin kausien rajoituksen poisto. Uuteen alahuoneeseen valittiin 107 jäsentä entisen 77 sijaan. Äänikynnys on 7 prosenttia.
Kazakstanin hallitusta on syytetty ihmisoikeusloukkauksista, kuten lehtimies Sergei Duvanovin tapauksessa. Entinen Almatyn pormestari Zamanbek Nurkadilov löydettiin ammuttuna marraskuussa 2005, ja oppositiojohtaja Altynbek Sarsenbajev helmikuussa 2006. Myös lukuisia toimittajia on kuollut liikenneonnettomuuksissa.
Osat.
Kazakstanissa on 14 aluetta (oblastia, oblısı) ja 86 kaupunkia, joista kolmella on alueen status. Kaupunkialueet on merkitty tähdellä.
Maantiede.
Kazakstan ulottuu Volgajoelta Altai-vuorille ja Länsi-Siperian tasangoilta Keski-Aasian aavikolle. Suurin osa Kazakstanista on alavaa tasankoa (muun muassa Kirgiisiaro ja Ustjurt). 44 prosenttia pinta-alasta on aavikkoa, 33 prosenttia puoliaavikkoa. Suurin osa maasta sijaitsee 200–300 metrin korkeudella merenpinnasta, mutta Kaspianmeren rannikolla se laskeutuu yli sata metriä keskimääräisen merenpinnan alapuolelle. Vuoristoja on vain 12,4 prosenttia maan pinta-alasta. Varsinaiset vuoristoalueet ovat Altai ja Tian Shan maan itä- ja koillisosassa. Lisäksi Ural ulottuu Venäjältä jonkin matkaa Kazakstanin puolelle.
Araljärvi, suuri sisämaajärvi on kutistunut 1960-luvulta asti jokien vesien mennessä peltojen kasteluun. Järven pinta-ala on kutistunut 60 prosenttia ja vesimäärä 80 prosenttia. Veden suolaisuus on samalla lisääntynyt 45 grammaan litrassa entisestä 10 grammasta litrassa. Tämä on luonut valtavan ympäristöongelman. Järvi on katkennut kahtia, eteläiseen ja pohjoiseen Araljärveen. Suojatakseen pohjoista osaa Kazakstan rakensi Kok-Aralin padon järvien välille. Tämä saattoi pelastaa järvistä pohjoisemman, mutta tuhota eteläisemmän Aralin lopullisesti.
Kazakstanissa on alueita, jotka ovat saastuneet ydinaseiden ja kemiallisten tai biologisten aseiden kokeista.
Vuonna 1995 Venäjän federaation hallitus vuokrasi 20 vuodeksi Baikonurin kosmodromia ympäröivän 6 000 neliökilometrin alueen ja Baikonurin kaupungin. Vuokrasopimusta jatkettiin vuonna 2004.
Talous.
Kazakstanilla on suuret fossiilisten polttoaineiden varat sekä erilaisia kaivannaisia ja mineraaleja. Laajan valtion maatalous tuottaa etenkin karjataloustuotteita ja viljaa.
Kazakstanin öljykenttä on suurin 1960-luvun jälkeen löydetty esiintymä. Se voi tuottaa yli miljoona barrelia päivässä. Uuden sopimuksen mukaan 1/2008 Kazakstanin öljy-yhtiö KazMunaiGas osuus kaksinkertaistui 16 prosenttiin. Suurimmat projektin ulkomaiset öljy-yhtiöt ovat Eni, Shell, Exxon Mobil ja Total. Muita jäseniä ovat ConocoPhillips ja Inpex.
Kazakstanin uraanikaivokset tuottavat noin 27 prosenttia maailman uraanista, joten vuonna 2010 se on maailman suurin uraanintuottaja.
Viljaa viljellään 16,3 miljoonalla hehtaarilla, siitä lähes 14 miljoonaan hehtaaria on vehnää. Se on maailman suurimpia jauhojen vientimaita. Hedelmien ja vihannesten suhteen maa on suunnilleen omavarainen, niiden viljely edellyttää usein kastelua joka toteutetaan mieluiten tihkukasteluna. Maitotaloustuotteet, kuten juustot, eivät ole hinnaltaan kilpailukykyisiä tuontijuustoihin verrattuina. Lihaa tuotetaan paljon mutta kulutetaan vielä enemmän, etenkin siipikarjan lihaa tuodaan ulkomailta. Karjatalous tarvitsee myös ulkomailla tuotettua rehua, etenkin viherrehua.
Semey (vuoteen 1994 Semipalatinsk) satelliittikuvassa
Väestö.
Vuoden 2002 väestönlaskennassa kazakit olivat suurin etninen ryhmä (55,8 prosenttia väestöstä). Seuraavaksi suurin ryhmä olivat venäläiset (28,3 prosenttia). Vähemmistöinä olivat ukrainalaiset 3,3 prosenttia, uzbekit 2,6 prosenttia, saksalaiset 1,8 prosenttia, uiguurit 1,5 prosenttia ja muut 5 prosenttia.
Tärkeimmät uskonnot ovat islam, 47 prosenttia, ja ortodoksisuus, 44 prosenttia. Protestantteja on 2 prosenttia väestöstä ja muita 7 prosenttia.
Valtion kieltä kazakkia puhuu 64,4 prosenttia väestöstä; venäjää, joka on virallinen ja useimmin käytetty kieli, 95 prosenttia.
Kulttuuri.
Kazakkien paimentolaistaustan symboli on jurtta. Vaikka harvat nykyisin asuvat jurtissa, niitä käytetään erilaisten tapahtumien pitopaikkoina. Myös tapa istua mieluummin lattialla kuin tuolilla pöydän ääressä on säilynyt myös moderneissa asumuksissa.
Kazakstanilaiseen ateriaan kuuluu aina lihaa ja leipää ja usein myös toista hiilihydraatinlähdettä kuten riisiä, pastaa tai perunoita. Pilahvi on yhteinen perinneruoka Uzbekistanin kanssa. Se on eräänlaista lammas-porkkana-risottoa. Liha- ja kasviskeittoja kuten borssia syödään usein smetanan kanssa, samoin pelmenejä.
Unescon Maailmanperintöluettelossa on Kazakstanista kolme kohdetta: Pohjois-Kazakstanin aro ja järvet, Khoja Ahmed Yasavin mausoleumi ja Tamgalyn alueen kalliopiirrokset.
Urheilu.
Kazakstan on osallistunut sekä kesä- että talviolympialaisiin vuodesta 1994. Maan menestynein urheilija on ollut maastohiihtäjä Vladimir Smirnov, jolla on seitsemän olympiamitalia.
Kazakstanin jalkapallomaajoukkue on siirtynyt Aasian liitosta Euroopan UEFA:an. Se ei ole menestynyt kansainvälisissä arvokisoissa. FIFAn rankingissa marraskuussa 2010 se oli sijalla 137. Kazakstanin jääkiekkomaajoukkue on sijoittunut korkeimmillaan olympialaisissa kahdeksanneksi vuonna 1998. Maailman rankingissa se oli 19. tilalla maaliskuussa 2010. Kazakstanin jääpallomaajoukkue on saanut kolme MM-pronssia, 2003, 2005 ja 2012.
Kazakstan on menestynyt hyvin judossa. Tunnettuja judokoita ovat: Askhat Zhitkeyv, Maxim Rakov, Rinat Ibragimivot ja Yeldos Smetov.


Golf.
Golf on pallo- ja mailapeli, jonka tavoitteena on saada pieni, halkaisijaltaan noin neljän senttimetrin pallo mahdollisimman vähillä lyönneillä avauslyöntipaikalta reikään. Pelaamiseen käytetään mailoja, joita pelaajalla saa olla mukana korkeintaan 14 kappaletta.
Nykymuotoinen golf on kaikenikäisille ja tasoisille sopiva laji toimivan tasoitusjärjestelmänsä ansiosta. Järjestelmä antaa mahdollisuuden kilpailla keskenään tasavertaisesti. Käsitys golfista vain varakkaiden harrastuksena on vähitellen muuttumassa. Suomessa golfin suosio onkin kasvanut nopeasti 1980-luvun lopulta alkaen ja nykyään Suomessa on jo yli 115 000 rekisteröityä pelaajaa.
Kenttä.
Täysimittaisella golfkentällä on 18 väylää eli reikää, joiden yhteispituus on vähintään 2 750 metriä. Useilla seuroilla on myös niin sanottuja puolikkaita eli 9-reikäisiä kenttiä.
Väylä alkaa "tiiaus"- eli avauslyöntipaikalta, jolta palloa lyödään ensimmäisen kerran. Pallo on tarkoitus lyödä "väylälle" eli lyhyeksi leikatulle nurmelle, josta se yritetään lyödä eteenpäin mahdollisimman vähillä lyönneillä aina "greenillä" eli viheriöllä sijaitsevaan reikään asti. Viheriö on halkaisijaltaan noin 20–40 metriä ja muodoltaan yleensä suhteellisen ympyränmuotoinen, hyvin lyhyeksi leikattu nurmialue lipulla merkityn reiän ympärillä.
Kun pallo on saatu reikään, on väylä pelattu ja voidaan siirtyä seuraavalle tiiauspaikalle.
Pelin vaikeuttamiseksi on väylille sijoitettu hiekkaesteitä eli "bunkkereita" ja vesiesteitä. Väylien ympärillä kasvavaa ruohoa ei myöskään leikata yhtä lyhyeksi vaan se jätetään pitkäksi eli "raffiksi", mikä myös osaltaan vaikeuttaa peliä. Greenien ympärillä kiertää hieman pidemmäksi leikattava alue, jota kutsutaan "foregreeniksi". Joskus ennen väylältä
tai forelta siirtymistä raffille on myös hieman väylää pidempi alue "semi-raffi".
Golfkenttien väylät ovat kaikki keskenään erilaisia. "Par"-luku kuvaa väylän pituutta ja vaikeutta. Par-lukua on usein nimitetty suomen kielessä väylän "ihannetulokseksi", mutta ihannetulos väylällä on aina yksi, eli "hole in one". Tavallisesti koko kentän par on 72, jolloin par 3 ja par 5 -väyliä on yhtä monta eli kumpiakin noin 3-4 ja loput ovat par 4 -väyliä. Useat kentät ovat myös par 71 tai 73, jolloin par 3 tai par 5 -väyliä on vähemmän kuin par 72 kentällä.
Esimerkiksi par 4 tarkoittaa sitä, että pelaaja saa lyötyä pallon neljällä lyönnillä reikään: ensimmäinen lyönti väylälle, toinen viheriölle ja siitä kahdella putilla reikään. Pelaaja voi pelata paremmankin tuloksen, "birdien" joka on yksi alle parin.
Yleensä golfkentän tai -klubin läheisyydestä löytyy harjoituslyöntialue, driving range, sekä harjoitteluviheriöitä.
Swingi.
Oikeaoppinen swingi on keskeytymätön, yhtenäinen liikesarja;
Välineet.
Golfin tärkeimmät välineet ovat mailat, pallot ja golfbägi (olalla kannettava tai kärryllä vedettävä mailojen säilytys- ja kuljetus "laukku").
Mailoja on erilaisia - eri tarkoituksiin sekä eripituisia ja -korkeuksisia lyöntejä varten. Mailat eroavat toisistaan muun muassa lavan nostokulman (loft) ja varren pituuden perusteella. Yksinkertaistettuna voidaan sanoa, että mitä pienempi nostokulma ja pidempi varsi, sitä pidempiä lyöntejä on mahdollisuus lyödä.
Golfmailan historiaa.
Aikoinaan golfia pelattiin hikkoripuuvartisilla mailoilla, jotka olivat herkkiä särkymään ja niillä lyöminen oli vaikeaa. 1890-luvulla alettiin testata metallivartisia mailoja ja 1912 ensimmäiset metallivartiset mailat tulivat markkinoille.
Puumaila.
"Draiveri" (Driver) tai puu-1 on pisimpiin lyönteihin tarkoitettu puumaila, jolla voidaan lyödä jopa yli 800 metrin lyöntejä. Pituuslyönnin virallinen maailmanennätys on 808 metriä ja sen löi Paul Slater entisellä lentokentällä Englannissa.. Draiveria käytetään useimmiten pelkästään tiin päältä aloituslyöntiä suoritettaessa. Muut puumailat eli väyläpuut on tarkoitettu asteittain lyhyempiin lyönteihin. Yleisimmät väyläpuumailat ovat puu-3, puu-5 ja etenkin naisten ja senioreiden suosiossa oleva puu-7. Myös puu-4 -mailoja on valmistettu runsaasti.
Osa draivereista on nykyään neliön muotoisia, jotta niiden hitausmomentti olisi mahdollisimman suuri. Tämä mahdollistaa suoremmat ja pidemmät lyönnit, mikäli pallo ei osu aivan keskelle mailaa.
Puumailojen lapaa ei ole enää vuosiin valmistettu puusta. Nykyisten lapojen valmistusmateriaalina käytetään pääosin titaania tai terästä.
Hybridimaila.
Hybridit ovat eräänlaisia puu- ja rautamailan välimuotoja. Hybrideissä yhdistyy rautamailan tarkkuus ja puumailojen pituus. Lapa näyttää usein puumailan lavalta, mutta varret ovat yleensä puumailaa lyhyempiä. Varsinkin pidempiä rautoja voidaan korvata hybrideillä, joilla on periaatteessa helpompi lyödä. Hybridejä on ollut pitkään, mutta vasta muutaman vuoden aikana niiden suosio on noussut, kun ammattilaispelaajat ovat alkaneet käyttää niitä. Hybridejä kutsutaan myös esimerkiksi nimellä "utility wood".
Pitkän pelaajan kuuluisi lyödä hybrideillä kuten rautamailoilla, kun taas lyhyemmille pelaajille oikeaoppinen olisi puumailalyönti.
Rautamaila.
Perusraudat on numeroitu välillä 1–9. Normaalisti pelaajalla on bägissään raudat 4–9. Lisäksi on olemassa lyhyempiä rautamailoja, "wedgejä", joita käytetään lyhyisiin lyönteihin. Näitä ovat "pitching wedge" (PW), "gap wedge" (GW), "sand wedge" (SW) ja "lob wedge" (LW).
Eripituiset ja erilaisilla lavan nostokulmilla varustetut mailat mahdollistavat eripituiset lyönnit aina pariin sataan metriin saakka, tietysti aina pelaajan taidoista riippuen. Nostokulmat vaihtelevat Rauta 1:n noin 15 asteesta rauta 9:n noin 44 asteen nostokulmaan. Wedgejen yleisesti käytetyt nostokulmat ovat seuraavat: PW (48), GW (52), SW (56), LW (60). Valmistajasta riippuen mailoissa kuitenkin esiintyy muutaman asteen vaihteluita suuntaan tai toiseen. Mitä suurempi mailan nostokulma on, sitä korkeampia lentokaaria niillä lyödään. Siksi esim. lyhyitä rautoja lyödessä kannattaa ottaa tuulen suunta huomioon, sillä vastatuuleen tai myötätuuleen lyötäessä pituuskontrolli on vaikeampaa kuin tyynessä säässä.
Putteri.
Putteri on viheriöllä lyömistä eli puttaamista varten. Puttereiden lapa ei ole täysin suora tai nostokulmaton, vaan yleisimmin käytetty nostokulma on 4°, mutta tarjolla on malleja joissa nostokulma on jotakin muuta väliltä 2–4°. Pallo on tarkoitus saada vierimään tasaisesti, joten nostokulmaan tarkoitus ei ole saada palloa korkealle ilmaan, vaan juuri sopivasti viheriön lyhyeksi leikatun ruohon päälle vierimään. Puttereita on monen mittaisilla varsilla, kunkin pelaajan mieltymysten mukaan. Normaalimittaisen putterin varsi on noin 33–35 tuumaa ja napa- ja leukaputtereissa selvästi pidempi.
Pallo.
Pallojakin on kehitetty erilaisiksi, muuntelemalla niiden rakennetta, käytettyjä materiaaleja ja pintakuvioita. Esimerkiksi joillakin palloilla on loistavat kierreominaisuudet tai hyvät lento-ominaisuudet. Pehmeäkuoriset pallot sopivat taitaville pelaajille jotka haluavat lyönteihinsä alakierrettä pysäyttääkseen pallon viheriölle. Lähipelilyönneissä taitava pelaaja monesti arvostaa pallossa pehmeää tuntumaa ja hallittavuutta alakierteellä. Aloittelijan kannalta pallojen ominaisuuksilla ei kuitenkaan ole kovin suurta merkitystä.
Tii.
Tii on golfissa käytettävä väline, jonka päälle pallo laitetaan avauslyönnissä. Tiit valmistetaan yleensä muovista tai puusta. Pitkiä tiitä käytetään yleensä puumailoilla lyödessä ja lyhyitä taas rautamailoilla lyödessä. Avauslyöntiä ei ole pakko suorittaa tiin päältä.
Golfbägi.
Golfbägi on kankaasta tai nahasta tehty putken muotoinen laukku jossa golfmailoja ja muita varusteita säilytetään ja kuljetetaan ja se on noin metrin pitkä. Putken päädystä voidaan laittaa mailat sisälle bägiin. Bägissä voi olla lokerot eri mailoille ja se on yleensä jaettu 6-15 eri osaan, etteivät mailat mene sekaisin. Lisäksi bägissä on ulkopuolella taskuja palloille ja muille golfvarusteille. Golfbägejä on kahta erilaista tyyppiä: kantobägit ja kärrybägit. Kantobägiä on tarkoitus kantaa repun tavoin, joten niissä on hyvät olkahihnat ja automaattisesti maahan laitettaessa avautuva seisontatuki. Kärrybägi on suunniteltu golfkärryllä kuljettamista varten.
Griinihaarukka.
Griinihaarukka on golfissa käytettävä pakollinen väline, jolla paikataan griinille eli viheriölle tulleita alastulojälkiä. Alastulojälki syntyy griinin ollessa pehmeä, jolloin golfpallo pudotessaan siihen korkealta ja kovaa tekee kuopan, joka voi sitten haitata toisen pelaajan puttilinjaa. Alastulojälkien paikkaaminen kuuluu jokaisen pelaajan velvollisuuksiin, mutta jos pelaaja huomaa puttilinjalla olevan paikkaamattoman alastulojäljen, sen saa sääntöjä noudattaen paikata omalla griinihaarukallaan. Sen puutteessa alastulojäljen voi paikata myös jollain muulla esineellä, joka ei kuitenkaan saa tuhota griinin pintaa. Griinihaarukalla saa paikata myös vanhat reiän paikat, jos ne ovat puttilinjalla.
Pelimuodot.
Aluksi golfia pelattiin vain niin sanottuna reikäpelinä, jossa voittajaksi selviytyy pelaaja, joka voittaa kierroksen aikana eniten yksittäisiä reikiä. Nykyään yleisin kilpagolfissa käytettävä pelimuoto on lyöntipeli, jossa lasketaan yhteen pelaajan koko kilpailun aikana käyttämät lyönnit. Muita yleisemmin käytettyjä pelimuotoja ovat muun muassa Pistebogey (Stableford) sekä joukkuepelimuodot Scramble, Greensome, Foursome jne.
Harrastajat (nk. klubigolfaajat) pelaavat yleisimmin lyöntipeliä tai pistebogeytä. Käytettävässä tasoitusjärjestelmässä pelaajan tasoitus lasketaan juuri pelissä saavutettujen bogeypisteiden avulla.
Golfin pituuslyönti.
Golfin pituuslyönti (engl. "long drive") on golfin alalalji, jossa tavoite on lyödä palloa mahdollisimman pitkälle. Pituuslyöntimailana toimii normaali driver, joka on kuitenkin muutamaa senttiä tavallista driveria pitempi ja lavan nostoasteeltaan pienempi.
Pituuslyönnin epävirallinen maailmanennätys on 808 metriä. Suomen ennätyksen, 422,6 metriä, löi Iiro Savinko keväällä 2010.
Hikkorigolf.
2000-luvulle tultaessa vanhoista hikkorimailoista innostuneet suomalaiset golffarit alkoivat pelata niillä jälleen. Hikkorimailoilla pelaamisen tekee nykyaikana hankalaksi se, että kenttien mitat ovat pidentyneet, sillä uuden teknologian ansiosta tavallisilla mailoilla voi lyödä yhä pidempiä lyöntejä.
Golfin ympäristövaikutukset.
Golfin ympäristövaikutukset ovat merkittävät varsinkin maissa, joissa kentät vaativat paljon vettä. Huomattavaksi ympäristöongelmaksi voivat muodostua myös pelaajien ympäristöön levittämät golfpallot, jotka yleensä sisältävät myrkyllistä sinkkiä. Golfpallon hajoaminen luonnossa kestää arvoiden mukaan 100–1000 vuotta, ja hajoamisen yhteydessä sinkki vapautuu palloista ympäristöön. Vesistöissä pallojen sinkin on todettu sitoutuvan pohjan sedimenttiin, josta myrkky leviää vähitellen kasveihin ja eläimiin. Esimerkiksi Skotlannin Loch Ness -järvellä on paljastunut golfpallojen aiheuttama ympäristöskandaali, kun sukellusvenettä käyttänyt tutkijaryhmä havaitsi, että järven pohjaa peittivät sadattuhannet golfpallot. Suomessa pallojen kierrätys ja kerääminen toimii harrastajavoimin, harrastajasukeltajat ovat nostaneet yhden päivän aikana Lempäälässä sijaitsevan Hiidenvuolteen pohjasta yli kolmesataa golf-palloa pelkästään yhden väylän tiiauspaikan ja viheriön välisestä kohdasta, viereiseen golfkenttään liittyen.


Hilary Putnam.
Hilary Putnam (s. 31. heinäkuuta 1926 Chicago, Illinois) on yhdysvaltalainen filosofi, joka edustaa analyyttisen filosofian suuntausta.
Mielenfilosofia.
Putnam on ollut tärkeimpiä mielenfilosofian tutkijoita 1900-luvulla. Hänet tunnettiin mielenfilosofiassa alun perin yhtenä funktionalismin tärkeimmistä edustajista ("aivot ovat vain tietokone"), vaikka hän hylkäsikin myöhemmin teoksessaan "Representation and reality" näkemyksensä mahdottomana. Alun perin Putnam esitti funktionalismia vaihtoehtona mielenfilosofiassa vallalla olleelle identiteettiteorialle, jonka mukaan jokainen mielentila on identtinen tietyn aivotilan kanssa. Putnam tuli kuuluisaksi esitettyään monitoteutuvuuden argumenttinsa identiteettiteoriaa vastaan. Perustelu sanoo, että jos mielentila voidaan palauttaa tiettyyn fysikaaliseen rakenteeseen, toteuttaakseen samanlaista mielen toimintaa kahdella eliöllä on oltava identtinen fysiologinen rakenne. Tämä on mahdoton ajatus. Jo pelkästään eri ihmisillä aivoissa on eroja, mutta on myös täysin ristiriidatonta kuvitella fysiologialtaan täysin erilainen organismi, jolla on kuitenkin esimerkiksi kivun aistimuksia. Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö tällainen eliö todella tuntisi kipua, vaikka sen aivot ovatkin rakenteeltaan erilaiset. Tästä syystä identiteettiteoria on epätosi.
Kielifilosofia.
Kielenfilosofiassaan hänen tärkeimpiin näkemyksiinsä kuului eksternalismi eli "merkitys ei ole vain pään sisällä", jonka hän on tiivistänyt "kaksoismaan ajatuskokeeseensa". Hänen mukaansa, jos näet jonkin nesteen jota kutsut "vedeksi" ja jokin muukalais-kaksoisolentosi vieraalla planeetalla näkee täysin samannäköistä nestettä ja kutsuu myös sitä vedeksi ja se lopulta osoittautuukin XYZ:ksi eikä H2O:ksi, sinä ja kaksoisolentosi tosiasiassa tarkoitatte eri asioita sanalla vesi, vaikka sillä onkin teille sama funktio (tämä liittyy läheisesti siihen, miksi Putnam hylkäsi funktionalismin). Argumentti puolustaa Putnamin ja Saul Kripken esittämää uutta merkitysteoriaa.
Putnam on myös esittänyt argumentin, jota useat pitävät pätevänä refutaationa "aivot altaassa" -ajatuskokeelle. Hänen mielestään kukaan ei voi loogisesti todeta olevansa pelkät aivot, jotka ovat kiinni laitteessa joka luo havaintomaailmamme, kuten esimerkiksi Matrix-elokuva kuvasi. Jos tosiasiassa joku väittäisi olevansa todella pelkät "aivot laitteessa", hän ei tietenkään voisi puhua oikeista "aivoista", koska ei olisi ikinä nähnyt niitä, vaan pelkästään jotain aivojen kaltaista, joka olisi havaintomaailman luojan luomaa joka tapauksessa. Jos joku siis toteaisi, "olen pelkät aivot laitteessa", hän tosiasiassa tarkoittaisi "olen pelkät laite-aivot laite-laitteessa", mikä ei tietenkään vastaisi sanojan sanoilleen toivomaa merkitystä. Jos toisaalta sanoja olisi oikeasti olemassa "tässä" maailmassa, hänen puheissaan olisi vielä vähemmän järkeä. Argumentilla Putnam pyrkii esittämään vastaesimerkin sille, mitä hän kutsuu maagiseksi referenssin teoriaksi, jota hänen mukaansa myös totuuden korrespondenssiteoria vaatii. Vaihtoehdoksi hän esittää nk. kausaalista referenssin teoriaa.
Ontologia.
Ontologiassa Putnam on tunnettu erottelustaan metafyysiseen realismiin ja sisäiseen realismiin. Metafyysinen realisti ajattelee, että on todella olemassa ulkoinen todellisuus, jolla on tietty meistä riippumaton rakenne. Todellisuudesta voidaan esittää yksi ja vain yksi tosi kuvaus, totuus on korrespondenssi- eli vastaavuussuhde kielen ja todellisuuden välillä. Putnam arvostelee tätä ja kannattaa sisäistä realismia, jonka mukaan todellisuudesta on mahdollista esittää useita yhtä tosia kuvauksia. Metafyysinen realismi on "Jumalan näkökulma", jollaista ei ihmisellä voi olla. Nykyään Putnam on hylännyt tämän erottelun, mutta edelleen hän arvostelee kiivaasti sitä, mitä hän kutsuu Ontologiaksi. Ontologia on paitsi mieletöntä, myös oleellisesti epäeettistä. Näin Putnam lähestyy Emmanuel Levinas'n ajatusta etiikasta ensimmäisenä filosofiana.
Uskonnonfilosofia.
Putnam on uskonnollisesti suuntautunut ajattelija. Hänen väitetään haastattelussa sanoneen, että lause ”Jumala on olemassa” ei ole ristiriidassa väitteen ”Jumala ei ole olemassa” kanssa. Perinteisen filosofian mukaan lauseet ”Jumala on olemassa” ja ”Jumala ei ole olemassa” muodostavat yhdessä ristiriitaisen lausejoukon, niin ettei kukaan järkiperäinen henkilö voi kannattaa molempia lauseita yhtä aikaa.
Putnam edellyttää uskovaiselta uskon arvioimista käytännön ja kokemuksen valossa ja sitoutumista kommunikaation periaatteeseen, valmiutta keskustella kaikista käsityksistä, joita väittää tosiksi.


Goatse.
Goatse oli Internetin šokkisivu, "Goatse.cx", josta tuli vuosina 1999–2004 tunnettu Internet-ilmiö. Goatse terminä on nykyisin muovautunut tarkoittamaan kaikkia asioita, joista mielikuvitusta käyttäen voidaan hahmottaa peräaukkoaan repivä olento.
Sivu sisälsi valokuvan ("hello.jpg") alastomasta miehestä levittämässä käsillään peräaukkoaan ja peräsuoltaan noin nyrkin leveäksi. Kuva oli osa suurempaa pornografisiin tarkoituksiin tehtyä kuvasarjaa, jossa mies työntää peräaukkoonsa paksun anaalitapin (kokoluokkaa liikenteenohjauskartio). Kuvaa käytettiin laajalti Internetissä, kuten www-sivustoilla, sähköposteissa ja IRC-kanavilla sokeeraamaan tietämätöntä sivun avaajaa. Monet vapaamuotoisia linkkejä käyttävät sivut muuttivat tämän vuoksi käytäntöjään. Näistä muun muassa Slashdot.org otti käyttöönsä tavan ilmoittaa tekstilinkin kohde palvelimen tarkkuudella linkin vieressä.
Historia.
Sivu avattiin mahdollisesti vuoden 1999 aikana, sillä Internet Archiven varhaisimmat arkistoinnit sivustosta ovat lokakuulta 1999.
Sivu käytti Joulusaaren maatunnusta, mutta todellinen palvelin sijaitsi Yhdysvalloissa. Sen omisti Hick.org, joka on ohjelmointia käsittelevä sivusto. Domain oli rekisteröity kansasilaiselle Matt Millerille. Sekä Goatse.cx:llä että Hick.org:illa oli sama IP-osoite: palvelin sijaitsi Kansas Cityssä Missourissa.
Sivu suljettiin 16. tammikuuta 2004. Tämän jälkeen useat toisiopalvelimet aloittivat toimintansa. Näistä suosituimpia oli Goat.cx, josta myöhemmin kuva vaihdettiin parodiaksi: Goatsea esittäväksi kurpitsaksi.
Aiheesta muualla.
"Seuraavat sivut saattavat sisältää sokeeraavaa sisältöä."


Pragmatismi.
Pragmatismi (filosofinen koulukunta, joka syntyi Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla kehittäjänään Charles Sanders Peirce ja myöhemmin 1900-luvun alussa William James ja John Dewey. Pragmatismi on ainoa alkuperältään amerikkalainen akateemisen filosofian perinne. Pragmatismiin on kuulunut keskeisesti naturalismi, antikartesiolaisuus, empirismi, instrumentalismi, antiskeptismi, fallibilismi ja ennen kaikkea käytännön painottaminen esimerkiksi totuuden ja merkityksen arvosteluperusteina.
Pragmatismi syntyi aikana, jolloin psykologiaa ja tietoteoriaa ei pidetty erillisinä oppialoina. Se on nykyisin herättänyt uudelleen kiinnostusta, osittain johtuen analyyttisen filosofian valta-aseman väistymisestä sekä naturalistisen tietoteorian kasvavasta suosiosta. Pragmatismi vastustaa näkemystä, jonka mukaan ihmisten äly ja kieli yksinään kuvastavat todellisuutta täydellisesti. Tässä suhteessa pragmatismi on formalistiselle ja rationalistiselle koulukunnalle vastakkainen näkemys. Pragmatismin mielestä tiedolle ja teorioille syntyy merkitys vasta, kun niitä soveltavat ympäristössään toimivat elävät olennot.
Pragmatistin mielestä kaikki hyödyllinen tai toimiva ei kuitenkaan ole välittömästi totta, vaan pikemminkin totuus määräytyy sen mukaan, mikä pitkällä aikavälillä tuottaa ihmiskunnalle eniten hyötyä. Käytännössä pragmatistien mielestä teoriat tulisi aina yhdistää todentamiseen, toisin sanoen teorioiden pohjalta pitäisi aina voida tehdä ennustuksia ja koetella niitä. Täten ihmisten erilaisten tarpeiden tulisi lopulta määrittää inhimillisen tutkimuksen kohteet.
Filosofi Sami Pihlströmin mukaan pragmatistit korostavat toiminnallista ja arvosidonnaista kuvaa ihmisestä todellisuuteen monenlaisten käytäntöjen kautta kiinnittyvänä olentona, joka älyllisen ongelmanratkaisutoimintansa avulla pyrkii toteuttamaan erilaisia inhimillisiä pyrkimyksiään ja siten selviytymään ongelmallisista tilanteistaan. Filosofiset käsitteet ja ongelmat nähdään pragmatismissa kiinteästi käytäntöön kietoutuvina, ”käytäntöpitoisina”. Ihmiset toimivat monenlaisten käytännöllisten näkökohtien ja tavoitteiden ohjaamina, ja nämä tavoitteet säätelevät sitä, millaisina todellisuus ihmisille hahmottuu. Pragmatistin voidaan sanoa kyseenalaistavan ”periaatteen” (tai ”teorian”) ja ”käytännön” välisen rajan.
Historiaa.
Filosofisena liikkeenä pragmatismi sai alkunsa Yhdysvalloissa 1800-luvun loppupuolella. Pragmatismin perustajana pidetään tavallisesti yhdysvaltalaista Charles S. Peirceä, jonka 1870-luvun kirjoitukset tieteellisestä menetelmästä, käsitysten muodostamisesta ja merkitysopista toimivat eräänlaisena pragmatismin kivijalkana. Peirce ei kuitenkaan elinaikanaan ollut tunnettu ajattelija, ja pragmatisen koulukunnan teki hänen sijaansa tunnetuksi Harvardin yliopiston professori William James. James oli ensimmäinen, joka käytti nimitystä "pragmatismi" julkaisuissa, sanoen Peircen keksineen sen 1870-luvun alkupuolella.
Jamesin käytettyä nimitystä ja laitettua sen Peircen nimiin, myös Peirce alkoi luennoida pragmatismista esittääkseen oman tulkintansa. Myöhemmin hän kehitti oman nimityksensä "pragmatisismi" kuvaamaan hänen alkuperäistä pragmatismiaan enemmän selkeyden vuoksi kuin siksi, että hänellä olisi ollut suuria erimielisyyksiä Jamesin kanssa.
Peirceä ja Jamesia innoittivat useat heitä edeltävät ajattelijat, erityisesti Alexander Bain, joka tutki yhteyksiä uskomusten, käyttäytymisen ja taipumusten välillä. Hän sanoi, että uskomus on väittämä, jonka mukaisesti henkilö on valmistautunut toimimaan. Riippuen siitä, miten väljästi "pragmatismi" tulkitaan, varhaisempiin pragmatismia innoittaneisiin ajattelijoihin voidaan lukea naturalistista käsitystä tiedosta ja toiminnasta edustanut David Hume, realisti Thomas Reid, lausuman ”tieto on valtaa” tunnetuksi tehnyt Francis Bacon sekä antiikin ajan sofistit humanismillaan ja epäformaalilla logiikallaan.
Perinteisen pragmatismin herättämä kansainvälinen keskustelu hiljeni vähitellen 1920-luvulla. Angloamerikkalaisessa filosofiassa valta-aseman sai brittiläisen analyyttisen perinteen ohella Wienin piirin looginen empirismi. Päähuomio kiinnittyi tieteenfilosofiaan. Vahvimmin pragmatismin perinnettä piti yllä John Dewey. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa eurooppalaisen loogisen empirismin ja amerikkalaisen pragmatismin ajatusperinteet sulautuivat yhteen.
Pragmatismi Suomessa.
Suomalaisessa filosofiassa virikkeitä pragmatismista ovat Ilkka Niiniluodon kirjoittaman pragmatismin yleisesityksen (1986) mukaan saaneet muun muassa Oiva Ketosen naturalistinen ja emergentistinen tieteenfilosofia, Jaakko Hintikan uuskantilainen ajatus olioista sinänsä tiedonhankintaan liittyvien käsitteellisten toimintojen kautta saavutettavina raja-arvoina sekä Raimo Tuomelan episteeminen eli tiedollinen totuusmääritelmä. Pragmatismia esiteltiin suomenkielisille lukijoille käännösten kautta jo 1910-luvulla, kun maailmalla käytiin vilkasta keskustelua erityisesti William Jamesin tunnetuksi tekemästä pragmatismin versiosta. Keskusteluun osallistuivat myös eräät suomalaiset ajattelijat. Esimerkiksi Eino Kaila laati nuoruudessaan esittelyjä ja arvosteluja William Jamesin ajattelusta. Oiva Ketonen kirjoitti "Ajatus"-vuosikirjaan muistokirjoituksen Deweyn kuoltua vuonna 1954.
Analyyttinen, uusklassinen ja uuspragmatismi.
Uuspragmatismi on yhteisnimitys erilaisille ajattelijoille, joista osa on jyrkästikin eri mieltä toistensa kanssa, kuten Richard Rorty ja Hilary Putnam. Nimityksellä tarkoitetaan yleensä sitä, että kyseiset ajattelijat poikkeavat ajattelultaan pragmatismin ”kolmen suuren” (Peirce, James, Dewey) näkemyksistä joko filosofiselta ohjelmaltaan (monet ovat uskollisia analyyttiselle perinteelle) tai ajattelultaan (C. I. Lewis suhtautui hyvin kriittisesti John Deweyyn). Merkittäviin analyyttisen perinteen edustajiin kuuluvat C. I. Lewis, W. V. O. Quine, Donald Davidson, Hilary Putnam sekä Richard Rorty varhaisissa teoksissaan. Stanley Fish, Jürgen Habermas ja myöhempi Rorty ovat lähempänä mannermaista perinnettä.
Uusklassinen pragmatismi, joka on kätevä mutta harvoin käytetty nimitys, on nimitys niille ajattelijoille, jotka ovat pysyneet lähempänä klassisen pragmatismin ajatuksia. Sen tunnetuimpia edustajia ovat Sidney Hook sekä Susan Haack, joka tunnetaan fundamentalismia ja koherentismia yhteen sovittelevasta ”foundherentismista”. Päinvastoin kuin nimestä voisi päätellä, uusklassinen pragmatismi ei ole mitenkään konservatiivista.
Kaikkia pragmatisteja ei voi luonnehtia helposti. Esimerkiksi Stephen Toulminin ajattelu sopii hyvin yhteen uusklassisten pragmatistien kanssa, mutta hän on päätynyt näkemyksiinsä itsenäisesti, sekä klassisesta että uusklassisesta perinteestä riippumatta. Tämä tapahtui Ludwig Wittgensteinin — jota Toulmin kutsuu ”mitä hienostuneimmaksi pragmatistiksi” — kautta. Toulmin ei kuitenkaan yleensä kutsu itseään pragmatistiksi. Jälkianalyyttisen ja angloamerikkalaisen filosofian monialaistuttua on mahdollista, että useat filosofit ovat saaneet vaikutteita pragmatistisesta ajattelusta, vaikka eivät tunnustaudu julkisesti pragmatisteiksi. Hyvä esimerkki on Quinen oppilas Daniel Dennett.
Pragmatistinen tietoteoria.
Kaikkea pragmatistista tietoteoriaa kuvaa "käytännöllisten seurausten" painotus: kuinka teoreettiset ajatukset vaikuttavat ihmisten elämään yleensä ja tutkimustyöhön erityisesti. Täsmällisemmin ilmastuna pragmatistit ovat sitoutuneita tietoteoreettiseen viitekehykseen, joka yhdistää kausaliteetin toimintaan tai järkeen.
Varhaisten pragmatistien tietoteoria sai paljon vaikutteita darwinistisesta ajattelusta. Pragmatistit eivät kuitenkaan olleet ensimmäisiä, jotka näkivät evoluutioteorian vaikutukset tietämiselle: sama perustelu sai Arthur Schopenhauerin omaksumaan "biologisen idealismin", koska se, mikä on hyödyllistä eliölle uskoa todeksi, saattaa erota huomattavasti siitä mikä on totta. Pragmatismi eroaa tällaisesta idealismista siinä, että se haastaa oletuksen, jonka mukaan tietämys ja toiminta olisivat kaksi erillistä aluetta, ja että eliöiden elämässään selviytymiseen tarvitseman tutkimuksen ja totuuden yläpuolella ja taustalla olisi olemassa absoluuttinen tai transsendentaalinen totuus. Pragmatismi tarjoaa tietoteorian, jota voisi kutsua ekologiseksi tiedonkäsitykseksi: tutkimus tulkitaan keinoiksi, joiden avulla eliö voi saada otteen ympäristöstään. "Todellinen" ja "totuus" ovat vain nimityksiä, jotka ovat käyttökelpoisia tutkimuksessa, mutta joita ei voi ymmärtää tutkimustilanteen ulkopuolella. Pragmatistinen tietoteoria on puhtaasti psykologistista mutta myös realistista: se olettaa ulkoisen maailman, jonka kanssa on toimittava.
Pragmatistit hylkäävät ajatuksen, jonka mukaan uskomusten tulisi kuvata todellisuutta ollakseen tosia — "kopioiminen on yksi [ja vain yksi] tietämisen tapa", William James kirjoitti. Sen sijaan pragmatistit katsovat, että uskomukset ovat taipumuksia, jotka pätevöityvät tosiksi tai epätosiksi sen perusteella, kuinka hyödyllisiksi ne osoittautuvat tutkimuksessa ja toiminnassa. Teoriat saavat merkityksensä ainoastaan, kun älylliset eliöt taistelevat selviytyäkseen elinympäristössään, ja siksi teoriat myös tulevat tosiksi ainoastaan menestyessään tässä taistelussa. Pragmatistit eivät kuitenkaan katso, että mikä tahansa mikä osoittautuu käytännölliseksi tai hyödylliseksi, tai mikä tahansa mikä auttaa selviytymään hetken, olisi katsottava todeksi. Esimerkiksi C. S. Peirce katsoi, että teoreettiset väittämät tulisi sitoa verifikaatiokäytäntöihin — täytyi olla mahdollista tehdä ennusteita ja koetella niitä. Peircen mukaan totuuden määrittää tieteellisen yhteisön suorittaman tutkimuksen lopullinen lopputulos (eli ei mikään yksittäinen ajanhetki). Dewey luonnehti totuudellisuutta yhdeksi hyvyyden lajiksi: kun jotakin asiaa sanotaan todeksi, se tarkoittaa sen olevan luotettava ja se tulee säilymään sellaisena kaikissa ajateltavissa olevissa tilanteissa.
Koska kaikki näkemykset jaoteltiin yleensä joko idealismiin tai realismiin, tämä johti siihen, että pragmatismi luettiin laajalti mutta väärinymmärretysti subjektivismin tai idealismin muodoksi. Monet Jamesin sanonnoista, kuten "totuuden rahallinen arvo" ja "totuus on vain apuneuvo", irrotettiin kontekstistaan ja niitä karrikoitiin kirjallisuudessa muodossa "totuus on se mikä toimii" tai että mikä tahansa ajatus joka on hyödyllinen käytännössä on totta.
Käytännön ensisijaisuus.
Pragmatismin peruslähtökohtana on elävän olennon toiminta sen ympäristössä. Ihmisen kyky teoretisoida nähdään erottamattomana osana älyllistä toimintaa, ei erillisenä alueena. Teoriat ja erottelut ovat keinomme löytää tiemme maailmassa. Ne abstrahoivat asioita välittömästä kokemuksestamme, ja joutuvat lopulta palaamaan kokemukseen ja selittämään ilmiöt, jotka saivat teoretisoinnin aikaan. Näin ne tekevät ilmiöistä mielekkäämpiä.
John Dewey huomautti, että kysymys ei ole vastakkainasettelusta teorian ja käytännön välillä, vaan älyllisen ja älyttömän käytännöllisen toiminnan välillä. Keskustelessaan William Pepperell Montaguen kanssa hän sanoi, että ”hänen tavoitteenaan ei ollut älyn käytännöllistäminen vaan käytännön älyllistäminen”.
Käsitteiden ja teorioiden esineellistämisen purkaminen.
Dewey arvosteli teoksessa "Pyrkimys varmuuteen" ”filosofiseksi virhepäätelmäksi” kutsumaansa esineellistämistä: filosofit ottavat usein kategorioita (kuten mentaalinen ja fysikaalinen) itsestäänselvyyksinä, ja koska he eivät ymmärrä, että nämä ovat pelkästään nimellisiä käsitteitä, jotka on kehitetty tiettyjen filosofisten ongelmien ratkaisemiseksi, he päätyvät kaikenlaisiin metafyysisiin ja käsitteellisiin sekaannuksiin. David L. Hildebrand sanoi tämän johtavan siihen, että abstrahoinnin tuotteet heijastetaan takaisin kokemukseen. Esimerkkejä ovat muun muassa hegeliläisten filosofien ”korkein olento”, usko objektiivisiin moraaliarvoihin, sekä ajatus siitä, että logiikalla ei ole mitään tekemistä ajattelun kanssa, koska se on abstrahoitu konkreettisesta ajattelemisesta.
Naturalismi ja anti-kartesiolaisuus.
Pragmatistit pyrkivät alusta pitäen uudistamaan filosofiaa ja tuomaan sen lähemmäksi tiedettä. Yksi ongelmista, joka oli yhteinen sekä idealistiselle että realistiselle filosofialle, oli taipumus nähdä inhimillinen tietämys jonakin sellaisena, joka on tieteen tavoittamattomissa, mikä johti joko Kantin innoittamaan fenomenologiaan tai tyhjiin vastaavuus- eli korrespondenssiteorioihin. Pragmatistit arvostelevat ensin mainittua, koska se ei kyennyt kuvaamaan todellisuutta mielekkäästi sellaisena kuin koemme sen, ja jälkimmäistä, koska se on ontto teoria, joka ottaa vastaavuuden erittelemättömänä tosiasiana. Pragmatismi pyrkii sen sijaan selittämään sekä psykologisesti että biologisesti, kuinka tietäjän ja tiedetyn välinen suhde todellisuudessa toimii.
Richard Rorty käsitteli näitä väitteitä teoksessaan "Philosophy and the Mirror of Nature", jossa hän arvosteli monien tieteenfilosofien pyrkimyksiä luoda tilaa tieto-opille, joka ei ole missään suhteessa empiirisiin tieteisiin, ja jota he pitävät joskus jopa empiiristen tieteiden yläpuolella olevana.
a>in mukaan pragmatismia kuvaa ennen kaikkea antiskeptisismin ja fallibilismin yhdistäminen.
Antiskeptisismin ja fallibilismin yhteensovittelu.
Hilary Putnam esitti, että amerikkalaisen pragmatismin keskeisin väite on antiskeptisismin ja fallibilismin yhteensovittaminen. Peirce vaati, että päinvastoin kuin René Descartes oli esittänyt kuuluisasta ja vaikutusvaltaisesta menetelmästään teoksessaan "Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta", epäilyä ei voida teeskennellä tai luoda pelkästään filosofisten tutkimusten suorittamisen apukeinoksi. Epäily, samoin kuin käsitys, vaatii oikeutusta: se nousee siitä, kun tutkija joutuu vastakkain jonkin niskoittelevan tosiasian (jota Dewey kutsui ”situaatioksi”) kanssa, ja tämä horjuttaa uskoa johonkin tiettyyn väittämään. Tutkimus on tällöin järkiperäinen itseään korjaava tapahtumasarja, joka pyrkii palauttamaan tosiasiaa koskevien käsitysten tasapainoisuuden. Tällainen antiskeptisismi on lähinnä vaste nykyaikaista Descartesin herättämää akateemista skeptisismiä vastaan. Pragmatistien ajatus siitä, että kaikki tietämys on alustavaa, sopii itse asiassa hyvin yhteen vanhemman antiikin ajalta peräisin olevan skeptisen perinteen kanssa.
Pragmatismi filosofian eri aloilla.
Vaikka pragmatismi toimi alussa lähinnä tiedon ja teorioiden merkityksen mittapuuna, se laajensi pian alaansa täysimittaiseksi tieto-opiksi, jolla on ollut paljon vaikutusta koko filosofiseen kenttään.
Tieteenfilosofia.
Instrumentalismi on tieteenfilosofinen näkemys, jonka mukaan käsitteet ja teoriat ovat vain hyödyllisiä apuvälineitä, joiden arvoa ei mitata sillä, peilaavatko ne jollakin tavalla todellisuutta, vaan sillä, kuinka tehokkaita ne ovat selittämään ja ennustamaan havaittuja ilmiöitä. Instrumentalismi ei katso, ettei totuudella olisi merkitystä, se on lähinnä eräs vastaus kysymykseen, mitä totuus ja epätotuus merkitsevät ja kuinka ne toimivat tieteessä.
W. V. O. Quinen "Empirismin kaksi dogmia" vuodelta 1951 on 1900-luvun analyyttisen filosofian merkittävimpiä kirjoituksia. Se hyökkää kahta loogisten empiristien keskeistä oletusta vastaan. Ensimmäinen on analyyttisen ja synteettisen totuuden erottaminen. Quine kuvasi nämä totuuksiksi, jotka perustuvat pelkkiin merkityksiin ja ovat tosiasioista riippumattomia, ja totuuksiksi, jotka perustuvat tosiasioihin. Toinen on reduktionismi, jonka mukaan jokainen merkityksellinen väittämä saa merkityksensä sellaisesta termien loogisesta konstruktiosta, joka viittaa pelkästään välittömään kokemukseen. Quinen argumentti tuo mieleen Peircen näkemyksen, jonka mukaan aksioomat eivät ole apriorisia totuuksia vaan synteettisiä väittämiä.
Logiikka.
F. C. S. Schiller tuli myöhemmällä iällään kuuluisaksi hyökättyään logiikkaa vastaan teoksessaan "Formal Logic". Tuohon aikaan Schillerin pragmatismi oli kehittynyt lähemmäksi arkikielen filosofiaa kuin muiden klassisen pragmatismin edustajien ajattelu. Schiller pyrki horjuttamaan koko formaalin logiikan mahdollisuuden ajatusta osoittamalla, että sanoilla oli merkitys vain todellisessa käyttötilanteessa. Hän tiivisti näkemyksensä ennen kuolemaansa myös esseessään "Are All Men Mortal?" Schiller pyrki muotoilemaan uuden logiikan järjestelmän, joka korvaisi hänen juuri tuhoamansa formaalin logiikan. Hän tarjosi tilalle jotain, minkä tämän päivän filosofit tunnistaisivat keksimistilanteen ja hypoteettis-deduktiivisen menetelmän kattavaksi logiikaksi.
Siinä missä Schiller kielsi formaalin logiikan mahdollisuuden kokonaan, muut pragmatistit suhtautuvat kriittisesti lähinnä siihen, että logiikka pyrkii lopulliseen sitovuuteen, ja näkevät logiikan lähinnä yhtenä loogisena työkaluna muiden joukossa — tai formaalien logiikoiden monilukuisuuden huomioon ottaen, yhtenä joukkona työkaluja muiden joukossa. C. S. Peirce kehitti useita formaalin logiikan menetelmiä. Toulminin "The Uses of Argument", joka oli ensi sijassa tietoteoreettinen teos, innoitti tutkijoita informaalin logiikan ja retoriikan tutkimukseen.
Metafysiikka.
James ja Dewey olivat mitä suurimmassa määrin empiristejä: heille kokemus on lopullinen koe ja samalla se, mitä tulee selittää. He olivat tyytymättömiä tavalliseen empirismiin, koska Humea seuranneessa perinteessä empiristit ovat olleet taipuvaisia pitämään kokemusta pelkästään yksittäisinä aistimuksina. Pragmatisteille tämä oli empirismin hengen vastaista: meidän tulisi pyrkiä selittämään kaikki, minkä saamme kokemuksen kautta, mukaan lukien asioiden väliset yhteydet ja merkitys, sen sijaan että selittäisimme ne pois ja asettaisimme aistitiedon lopulliseksi todellisuudeksi. Radikaali empirismi, tai Deweyn sanoin välitön empirismi, haluaa antaa paikan merkitykselle ja arvoille sen sijaan, että selittäisi ne pois subjektiivisina lisäyksinä kiitävistä atomeista koostuvaan todellisuuteen.
F. C. S. Schillerin ensimmäinen teos "Riddles of the Sphinx" julkaistiin ennen kuin hän tuli tietoiseksi tuolloin Yhdysvalloissa suosiotaan kasvattaneesta pragmatismista. Teoksessa Schiller kannatti materialismin ja absoluuttisen metafysiikan välimaastoon sijoittuvaa metafysiikkaa. Schiller katsoi, että näiden kahden selitysmallin, joita voi verrata siihen mitä William James kutsui voimakastahtoiseksi empirismiksi ja hellämieliseksi rationalismiksi, välisen jaon tuloksena mekanistinen naturalismi ei voi saada selkoa filosofian tutkimusalueen "korkeammista" puolista (kuten vapaa tahto, tietoisuus, tarkoitus, universaalit, Jumala), kun taas abstrakti metafysiikka ei voi saada selkoa maailmamme "alemmista" piirteistä (epätäydellisyys, satunnaisuus, muutos, fysikaalisuus). Vaikka Schiller ei kuvaa selvästi, millainen tämä hänen tavoittelemansa välimaasto olisi, hän ehdottaa metafysiikkaa tutkimusta auttavaksi työkaluksi ja katsoo sen olevan arvokasta ainoastaan niin kauan, kuin se todella auttaa todellisuuden selittämisessä.
1900-luvun jälkipuoliskolla Stephen Toulmin esitti, että tarve tehdä ero todellisuuden ja vaikutelmien välille nousee ainoastaan selitysmallin sisällä, ja siksi ei ole mieltä kysyä mistä ”perimmäinen todellisuus” koostuu. Hänen jälkeensä samanlaisen ajatuksen on esittänyt postanalyyttinen filosofi Daniel Dennett, jonka mukaan jokainen joka haluaa ymmärtää todellisuutta joutuu omaksumaan erityisen asenteen ja hyväksymään sekä todellisuuden ”syntaktiset” piirteet (kuten kiitävät atomit) että tästä nousevat ”semanttiset” ominaisuudet (kuten merkitykset ja arvot).
Radikaali empirismi antaa mielenkiintoisia vastauksia kysymyksiin tieteen rajoista, jos sellaisia on olemassa, merkityksen ja arvojen luonteesta, sekä reduktionismin sovellettavuudesta. Nämä kysymykset ovat näkyvästi esillä esimerkiksi väittelyissä tieteen ja uskonnon suhteista, joissa oletetaan usein, että tiede alentaa kaiken merkityksellisen pelkästään fysikaaliksi ilmiöiksi. Suurin osa pragmatisteista olisi tästä eri mieltä.
Mielenfilosofia.
Sekä John Dewey (teoksessaan "Nature and Experience", 1929) että Richard Rorty (teoksessaan "Philosophy and the Mirror of Nature", 1979) esittivät, että suuri osa mielen ja ruumiin suhteesta käytävistä väittelyistä johtuvat pelkästään käsitteellisistä sekaannuksista. He katsoivat sen sijaan, ettei ole tarvetta pitää mieltä erillisenä ontologisena kategoriana.
Etiikka.
Pragmatismi ei tee eroa käytännölliseen ja teoreettiseen järkeen, eikä ontologista eroa tosiasioihin ja arvoihin. Sekä tosiasioilla että arvoilla on kognitiivinen sisältö: tieto on jotain mitä meidän tulisi uskoa, arvot taas ovat hypoteeseja siitä, mitkä teot ovat hyviä. Pragmatistinen etiikka on yleisesti ottaen humanistista, koska se ei katso moraalilla olevan muuta koetinta kuin se, mikä on tärkeää meille ihmisinä. Sen perusajatus on melko suoraviivainen: hyviä arvoja ovat ne, joille meillä on hyvät syyt. Tällainen pragmatistinen etiikka on vanhempaa kuin esimerkiksi Jerome Schneewindin ja John Searlen ajattelu, joka painottaa myös arvojen ja tosiasioiden samankaltaisuuksia.
William Jamesin panosta etiikkaan, sellaisena kuin se on esitetty hänen esseessään "The Will to Believe", on usein pidetty virheellisesti puheenvuorona relativismin ja irrationalismin puolesta. Realistisemmin hän katsoo, että etiikkaan sisältyy aina tietty määrä luottamusta tai uskoa, emmekä voi aina odottaa riittävää todistusaineistoa, kun teemme moraalisia päätöksiä.
Klassisista pragmatisteista John Dewey kirjoitti laajimmin moraalista ja demokratiasta. Artikkelissaan "Three Independent Factors in Morals" hän pyrki yhdistämään moraalin kolme perusnäkökulmaa: oikea, hyve ja hyvä. Hän katsoi, että kaikki kolme tarjoavat merkityksellisiä tapoja tarkastella moraalisia kysymyksiä ja että näiden kolmen näkökulman välillä on sellainen mahdollisuus ristiriitoihin, jota ei aina voida ratkaista.
Dewey myös arvosteli jaottelua "keinoihin" ja "päämääriin", mikä oli hänen mukaansa vastuussa jokapäiväisen työelämämme ja koulutuksemme huonontumisesta, kun sekä työelämä että koulutus nähdään vain keinoina päästä päämääriin. Dewey painotti työn merkityksellisyyttä ja koulutusta elämänä, ei pelkästään elämään valmistautumisena.
Dewey vastusti monia muita aikansa filosofisia suuntauksia, ennen kaikkea Alfred Ayer emotivismia. Dewey kuvitteli mielessään etiikan kokeellisena tutkimusalana, ja katsoi, ettei arvoja voida luonnehtia parhaiten tuntemuksina tai imperatiiveina, vaan hypoteeseina siitä, mitkä teot johtavat tyydyttäviin lopputuloksiin. Tästä seuraa myös, että koska emme aina ole varmoja siitä mitä haluamme, tai emme tiedä onko se mitä haluamme jotain mikä tyydyttäisi meitä parhaiten, etiikka on erehtyväinen hanke.
Estetiikka.
John Deweyn "Art and Experience", joka perustui William Jamesin Harvardin yliopistossa pitämiin luentoihin, oli pyrkimys osoittaa taiteen, kulttuurin ja jokapäiväisen kokemuksen eheys ja koskemattomuus. Deweylle taide on tai sen pitäisi olla osa jokaisen luovaa elämää eikä pelkästään valittujen taiteilijoiden etuoikeus. Hän painotti myös, että yleisö oli muutakin kuin vain passiivinen vastaanottaja. Deweyn taidenäkemys oli askel poispäin Immanuel Kantin transsendentaalista estetiikasta, joka painotti taiteen ainutlaatuista luonnetta ja esteettisen arvostelman puolueetonta ja tasapuolista luonnetta.
Uskonnonfilosofia.
Sekä Dewey (teoksessaan "A Common Faith") että James (teoksessaan "Uskonnollinen kokemus") ovat tutkineet sitä asemaa, mikä uskonnolla voi olla nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Jamesille jokin asia oli totta vain siinä määrin kun se toimii. Siksi esimerkiksi väittämä, että rukous kuullaan, voi toimia filosofisella tasolla mutta se (1) ei auta todellisuudessa toteuttamaan rukouksessa anottuja asioita (2) voidaan paremmin selittää viittaamalla sen lievittävään vaikutukseen kuin siihen, että rukoukset todella kuultaisiin. Siten pragmatismi ei ole antiteististä mutta ei myöskään apologeettistä.
Jamesin mukaan pragmatismi on panteistinen filosofia.
Yhteydet muuhun nykyfilosofiaan.
1900-luvulla loogisella empirismillä, behaviorismilla, funktionalismilla ja arkikielen filosofialla on kaikilla ollut yhtäläisyyksiä pragmatismin kanssa. Kuten pragmatismi, looginen empirismi tarjoaa merkityksen todentamiselle tunnusmerkit, joiden on tarkoitus vapauttaa meidät "metafysiikan hölynpölystä". Looginen empirismi ei kuitenkaan painota toimintaa samoin kuin pragmatismi. Pragmatistit eivät myöskään yleensä käytä merkitykselle antamaansa maksiimia rajatakseen kaiken metafysiikan pois hölynpölynä. Pragmatismia on usein sovellettu metafyysisten oppien korjaamisessa tai empiirisesti todennettavissa olevien oppien muodostamisessa metafysiikan täydellisen hylkäämisen sijasta.
Arkikielen filosofia on lähempänä pragmatismia kuin muuta kielifilosofiaa, koska se on luonteeltaan nominalistista ja koska se keskittyy kielen laajempaan toimintaan ympäristössään sen sijaan että tutkisi abstrakteja suhteita "kielen" ja "maailman" välillä.
Pragmatismilla on yhteyksiä myös prosessifilosofiaan. Monet pragmatistien ajatuksista ovat kehittyneet vuoropuhelussa sellaisten filosofien kuin Henri Bergson ja Alfred North Whitehead kanssa. Heitä ei yleensä lueta pragmatisteiksi, koska he ovat monissa muissa asioissa eri mieltä pragmatistien kanssa.
Arvostelu.
Vaikka monet myöhemmät pragmatistit, kuten W. V. O. Quine, olivat tosiasiassa analyyttisiä filosofeja, klassisen pragmatismin kiivain vastustus on tullut analyyttisen filosofian suunnalta. Erityisesti Bertrand Russell tunnettiin herjaavista hyökkäyksistä hänen pelkkänä tietoteoreettisena relativismina ja lyhytnäköisenä praktikalismina pitämäänsä ajattelua kohtaan. Realistit eivät voineet useinkaan ymmärtää, kuinka pragmatistit saattoivat kutsua itseään vakavissaan empiristeiksi tai realisteiksi, ja katsoivat pragmatistisen tieto-opin olevan vain naamioitua idealismia.
Edmund Husserl arvosteli psykologismia, pragmatistisen tietoteorian kriittistä puolta, teoksessaan "Prolegomena zur reinen Logik". Gottlob Frege, analyyttisen filosofian perustaja, teki samoin teoksessaan "Grundgesetze der Arithmetik". Husserl väitti "Wienin luennoissaan", että psykologia ei voinut naturalistisen luonteensa vuoksi saavuttaa kuvaa hengen elämästä. Pragmatistit ovat päinvastaista mieltä.
Pragmatismi kärsi myös toisenlaisesta arvonalennuksesta: koska analyyttinen filosofia kasvatti suosiotaan ja oli luonteeltaan ahistoriallista, klassiset pragmatistit unohdettiin ja heidät kuvattiin kuolemansa jälkeen usein irvikuvina. Tämä pätee erityisesti Schilleriin. Hänen töistään ei ole saatavilla juurikaan muiden kirjoittamia toissijaisia lähteitä, eikä hänen omia teoksiaankaan ole painettu paljon. Jotkut katsovat Schillerin olevan yksi niistä filosofeista, joka antoi pragmatismille huonon maineen liioitellulla retoriikallaan ja puolustamalla pragmatismin karkeaa muotoa.
Richard Rortyn uuspragmatismia ovat arvostelleet relativistiseksi sekä uusklassiset pragmatistit, kuten Susan Haack, että monet analyyttiset filosofit. Rortyn varhaiset analyyttiset teokset eroavat kuitenkin hänen myöhemmistä teoksistaan, joiden jotkut — Rorty itse mukaan lukien — katsovat olevan lähempänä kirjallisuuskritiikkiä kuin varsinaista filosofiaa. Suurin osa arvostelusta on suuntautunut tähän Rortyn myöhempään ajatteluun.


YYA (albumi).
YYA on Punatähtien ensimmäinen pitkäsoittolevy.


Siitin.
Siitin eli penis on urosnisäkkäiden sukupuolielin, jolla on keskeinen rooli lisääntymisessä, seksuaalisuudessa ja eräillä nisäkkäillä virtsaamisessa. Siitin toimii uroksen yhdyntäelimenä. Siittimen kautta elimistöstä poistuu siemenneste. Seksuaalisen kiihottumisen myötä siitin paisuu erektioon, mikä on edellytyksenä onnistuneelle yhdynnälle.
Anatomiaa.
Siitin on pehmeästä sidekudoksesta muodostunut putkimainen elin, joka sijaitsee etupuolella vartalon alaosassa kivesten yläpuolella. Siitin kiinnittyy lantion pohjaan eikä ole kokonaan näkyvissä.
Siittimessä on kolme paisuvaista, kaksi siittimen ja yksi virtsaputken paisuvainen, jotka muodostavat suurimman osan siittimen tilavuudesta. Paisuvaiset jatkuvat kivesten yläpuolitse lähelle peräaukkoa asti.
Siittimen uloin osa eli terska on limakalvon peittämä virtsaputken paisuvaisen laajentunut pää, jonka päähän siittimen sisällä kulkeva virtsaputki avautuu. Virtsaputki alkaa virtsarakosta, ja siihen liittyvät siemenjohtimet, jotka lähtevät lisäkiveksistä. Terskassa on runsaasti hermopäätteitä, ja se on miehen tuntoherkintä aluetta.
Siittimen päällä on joustava nahka, jonka terskan peittävää ulointa osaa kutsutaan esinahaksi. Esinahka peittää terskan kokonaan tai osittain, siittimen paisuessa erektioon se yleensä liukuu terskan päältä pois. Esinahka kiinnittyy terskaan kapean ihopoimun, frenulumin avulla. Ympärileikkauksessa esinahka poistetaan, jolloin terska on aina paljaana.
Seksuaalisen kiihottumisen seurauksena paisuvaisten paisuvaiskudokseen pakkautuva veri saa aikaan erektion, jolloin siitin nousee pystyyn sekä laajenee pitemmäksi, paksummaksi ja kovemmaksi.
Yksilöiden väliset erot siittimen koon ja ulkonäön suhteen ovat huomattavia.
Siittimen kasvu ja kehitys.
Siitin kehittyy aluksi voimakkaasti sikiöaikana, jolloin se saa jo lähes aikuisen muodon, mutta koossa tapahtuu suurta kasvua murrosiässä. Kun kivekset kasvavat 4 vuotta, peniksen kasvuaika sijoittuu suunnilleen kivesten kasvuvuosille 2 ja 3, eli keskimäärin noin 13–15 vuoden ikään. Näinä reilu kahtena vuonna siitin kasvaa lapsen erektiopituudeltaan seitsen senttisestä peniksestä aikuisen miehen penikseksi, joka on erektiossa noin 9–15-senttinen, riippuen henkilöstä. Myös terskan muoto muuttuu murrosiässä selvästi aikuismaisemmaksi.
Siitin velttona.
Terska ja esinahka.Paljas terska kuvattuna molemmilta puolilta sekä esinahka. Keskimmäisessä kuvassa näkyy kapea ihopoimu, "frenulum", joka kiinnittää esinahan terskaan.
Siitin "elää" koko ajan. Sille ei voi määrittää mitään normaalitilaa. Se on velttona pehmeä, kumimainen ja taipuisa ja se roikkuu alaspäin. Esinahka yleensä peittää terskan kokonaan tai osittain. Virtsaaminen onnistuu yleensä vain siittimen ollessa velttona, erektiossa se saattaa olla vaikeaa.
Velton siittimen koko vaihtelee paljon yksilöittäin, mutta myös olosuhteiden mukaan. Kylmässä siitin voi kutistua
hyvinkin pieneksi, koska elimistö vähentää ääreisverenkiertoa elimistön jäähtyessä liikaa, mikä vaikuttaa suoraan siittimen kokoon. Psyykkiset tekijät, kuten jännittäminen, voivat vaikuttaa siittimen kokoon, koska autonominen hermosto säätelee ääreisverenkiertoa.
Tavallisesti lepotilassa oleva siitin on n. 6–12 cm pitkä ja 2–4 cm paksu. Lepokoko ei anna viitteitä siittimen koosta erektiossa. Lepotilassa toista siitintä pienempi siitin saattaa erektiossa olla suurempi.
Siitin erektiossa.
Siitin lepotilassa ja täydessä erektiossa. Esinahka on liukunut terskan päältä pois erektion muodostuessa.
Seksuaalisen kiihottumisen myötä siittimen paisuvaiskudokset täyttyvät verellä ja siitin jäykistyy erektioon. Siitin myös pitenee ja paksuuntuu. Nuorella miehellä siitin jäykistyy nopeasti täysin kovaksi, ikääntymisen myötä erektion muodostuminen hidastuu eikä siitin enää jäykisty yhtä kovaksi. Erektiohäiriöt lisääntyvät iän myötä. Impotenssista puhutaan, kun siitin ei jäykisty enää tarpeeksi. Erektion kovuus voi vaihdella paitsi iän, myös kiihottumisen voimakkuuden myötä. Osalla siitin seisoo suoraan eteenpäin, kun taas toisilla siitin voi seistä kiinni mahassa.
UCSF:n vuonna 1996 tehdyn tutkimuksen mukaan tyypillinen erektiossa oleva siitin on 10,1–15,9 cm pitkä terskan kärjestä häpyluuhun asti mitattuna, keskiarvon ollessa 13,0 cm. Tämä on vain tilastollinen mittaus ja siittimen koko saattaa poiketa huomattavastikin näistä arvoista. Yhdynnän suorittamisen kannalta erektiossa olevan siittimen pituudella ei ole olennaista merkitystä.
Siittimen stimulointi ja orgasmi.
Terska on miehen herkintä aluetta ja sen stimulointi tuottaa mielihyvän tunnetta. Yhdynnässä terska hankautuu emättimen seinämiä vasten, itsetyydytyksessä terskaa stimuloidaan liikuttamalla esinahkaa sen yli ja takaisin tai suoraan kädellä. Myös siittimen vartta voidaan stimuloida puristelemalla ja hyväilemällä. Anaaliseksissä siitin työnnetään kumppanin peräaukkoon. Siittimen merkitys mielihyvän tunteiden saavuttamisessa on miehelle suuri. Usein stimulointia jatketaan orgasmiin asti, johon sukukypsällä miehellä liittyy siemensyöksy. Siemensyöksyssä siemennestettä purkautuu terskan päähän avautuvasta virtsaputken suusta. Unen aikana voi tulla myös tahaton, ns. yöllinen siemensyöksy.
Ympärileikkaus.
Yleisin sukuelinten keinotekoinen muuntelu on ympärileikkaus. Siinä poistetaan esinahka tai osa siitä. Joskus harvoin poistetaan samalla myös esinahan ja terskan välinen kapea ihopoimu, frenulum. Ympärileikkaus kuuluu pääasiassa kahteen maailmanuskontoon, islamiin ja juutalaisuuteen. Ympärileikkauksesta Yhdysvalloissa tuli suhteellisen yleinen 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, mutta viime vuosina tapa on ollut taas väistymässä. Juutalaisessa kulttuurissa rituaalia kutsutaan nimellä Brit Milah. Ympärileikkaus suoritetaan pojille jo vauvaiässä. Joissakin afrikkalaisissa heimoissa tapa liittyy aikuistumisriitteihin varhaisessa murrosiässä. Ympärileikkaus on mahdollisesti vanhaa afrikkalaista perinnettä, josta se saattoi levitä muinaisen Egyptin vaikutuksesta Lähi-itään. Alkeellisissa olosuhteissa suoritetut miesten ympärileikkaukset, joita toteutetaan enimmäkseen muun muassa Afrikassa ja niin kutsutun islamilaisen sirppikuun alueella Pohjois-Afrikasta Lähi-itään ja sieltä aina islamin Aasian vaikutusalueelle, ovat puutteellisten tilojen ja huonon hygienian vuoksi terveydelle vaarallisia.
Ympärileikkaus voidaan suorittaa myös terveydellisistä syistä, jos esinahka on liian ahdas. Esinahan ahtaudesta puhutaan silloin, kun esinahkaa ei voi vetää taakse terskan ylitse. Hoitona on yleensä leikkaus, ns. ympärileikkaus. Lääkäri voi myös määrätä salvaa kireän esinahan hoitoon. Vastasyntyneillä on tavallista, että esinahan aukko on pieni ja esinahka on kiinnittyneenä paikoilleen. Suurimmalla osalla kuitenkin esinahka väljenee muutamana ensimmäisenä elinvuotena. Esinahan ahtaumaa kutsutaan fimoosiksi.
Siittimen sairaudet.
Virtsaputken tulehdus eli uretriitti on suhteellisen yleinen vaiva, joka ei ole kuitenkaan kovin vaarallinen. Esinahan ahtaumaa eli fimoosia esiintyy jonkin verran, ja se voidaan hoitaa ympärileikkauksella. Peyronien taudissa siitin käyristyy, koska paisuvaiskudoksen kalvoon tulee kovettumia, mutta tauti on vaaraton, joskin harmillinen. Pitkittynyt ja kivulias erektio eli priapismi vaatii hoitoa, koska hyvin pitkäkestoisessa erektiossa kudoksia uhkaa hapenpuute ja veri saattaa hyytyä siittimen sisälle. Priapismi ei yleensä liity seksuaaliseen kiihottumiseen. Mikropenis tai mikrofallos tarkoittaa epänormaalin pientä siitintä. Siittimeen ja virtsaputkeen voi tulla kasvaimia. Siitinsyöpä on kuitenkin länsimaalaisittain varsin harvinainen, ja yleisempi muun muassa osissa Afrikkaa.
Muualla alkaneet syövät voivat lähettää etäpesäkkeitä penikseen, mutta tämä on erittäin harvinaista. Kirjallisuudessa on kuvattu kolmisensataa tapausta. Alkuperäisen kasvaimen sijainti on näissä tapauksissa ollut yleensä virtsarakko (33 % tapauksista), eturauhanen (30 %), paksusuoli (17 %) tai munuainen (7 %). Siittimeen levinneen syövän ennuste on huono.
Ensimmäinen onnistunut peniksensiirto toteutettiin Guangzhoussa, Kiinassa syyskuussa 2005.
Hyvin harvinaisia synnynnäisiä epämuodostumia ovat difallia ja afallia. Difallia aiheuttaa siittimen tai sen osan duplikaation, ja afalliasta kärsivä poika syntyy ilman siitintä. Afalliaa eli siittimettömyyttä esiintyy arviolta yhdellä 30 miljoonasta miehestä.
Siittimen koko.
Siittimen suuruutta ja pienuutta ihmisellä on pohdittu paljon.
Lihavilla miehillä alavatsalle kertynyt rasvakudos aiheuttaa sen, että siitin ei näy kokonaan, minkä lisäksi se näyttää suhteellisesti pienemmältä.
Iltalehden Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan lähinnä nuoremmille naisille siittimen koolla on väliä. "Koolla ei ole väliä vaan sillä, miten siitintä käytetään" on selvästi vanhempien naisten ajattelutapa.
Ihmisellä on isoin siitin kaikista kädellisistä sekä pituudeltaan että paksuudeltaan. Esimerkiksi gorillan erektiossa olevan siittimen koko on vain noin 5 cm. Jos siittimen koolla ei ole väliä, ihmisuroksen siittimen evoluutiota on varsin vaikea selittää.
Monissa kulttuureissa on urbaanilegenda, jonka mukaan tiettyihin etnisiin ryhmiin kuuluvilla miehillä on suurikokoinen siitin. Yhdysvalloissa ja Euroopassa yleensä ajatellaan, että tämä pätee tummaihoisiin henkilöihin, eritoten afrikkalaisen Masai-heimon henkilöihin. Tälle anekdootille ei kuitenkaan tunnu olevan tieteellistä pohjaa.
On olemassa yksityisiä plastiikkakirurgeja, jotka tekevät siittimen pidennys- ja paksunnusleikkauksia. Näissä siitintä pidennetään laskemalla irti nivelside, joka pitää siittimen kiinni häpyluussa. Siitintä paksunnetaan siirtämällä potilaan omaa rasvakudosta siittimen varteen, jolloin siittimen koko kasvaa. Näiden leikkausten on kuitenkin sanottu vähentävän yhdynnässä saadun seksuaalisen mielihyvän määrää, puhumattakaan siitä, että leikkauksista voi aiheutua impotenssi, jota ei voi korjata. Lisäksi siittimen suurentamista voidaan arvostella sillä, että siittimen suurentamisella ei välttämättä saavuteta etua, ja että siittimen suurennushalujen taustalla on usein pelkkä subjektiivinen käsitys oman siittimen koosta.
Siitin muilla lajeilla.
Joidenkin eläinlajien siittimissä on siitinluu, jonka tarkoituksena on olla siittimen lisätukena. Ihmisellä tällaista ei ole. Eläimiä, joilla on siitinluu, ovat muun muassa karhu ja koira.
Ihmisapinoista suurin siitin on ihmisellä, pienin gorillalla; simpanssilla se on kooltaan näiden väliltä. Vaikka gorilla on selvästi ihmistä ja simpanssia vahvempi, ja sen maskuliiniset piirteet ovat muutenkin korostuneet, sillä on myös ihmistä ja varsinkin simpanssia pienemmät kivekset. Tämä näennäinen epäjohdonmukaisuus johtuu siitä, että gorillat, päin vastoin kuin ihmiset ja simpanssit, elävät yhdestä uroksesta ja yhdestä tai useammasta naaraasta koostuvissa ryhmissä, eivätkä gorillaurokset siten joudu kilpailemaan keskenään sperman laadusta tai seksuaalisesta kyvystä. Gorillat päin vastoin kilpailevat, usein uhitteluilla tai fyysisillä yhteenotoilla, naaraiden hallinnasta. Kun ottelut on ratkaistu, voi gorilla rauhassa ja ajan kanssa hedelmöittää naaraat. Simpanssit ja ihmiset taas elävät sekaryhmissä, joissa kyky tuottaa nopeasti lisää spermaa, ja kenties myös kyky tehdä naaraisiin vaikutus sukuelinten koolla, on paljon tärkeämpää.


Mona Lisa.
Mona Lisa (tunnetaan myös nimillä ja) on Leonardo da Vincin puulevylle 1503 alkaen maalaama öljyvärimaalaus. Maailman ehkä tunnetuin maalaus esittää salaperäisesti hymyilevää naista. Ranskan kansalliskokoelmaan kuuluva maalaus sijaitsee Pariisin Louvressa kunniapaikalla Säätyjen salissa, jossa sen näkee noin kuusi miljoonaa henkeä vuosittain.
Maalausta ihailtiin ja kopioitiin laajalti sen valmistumisesta lähtien. Sillä on ollut vaikutusta niin muotokuvien kehitykseen kuin muuhunkin taiteeseen. Se ei kuitenkaan ollut poikkeuksellisen tunnettu ennen 1800-luvun puoliväliä, jolloin symbolistitaiteilijat kiinnittivät siihen huomiota. He näkivät maalauksen ikuisen mystisen naisellisuuden ruumiillistumana. Myöhemmin Marcel Duchamp kommentoi maalausta humoristisesti teoksessa "LHOOQ" (1917), jossa kuvaan on lisätty viikset, parta ja Duchampin signeeraus. Hänen jälkeensä kuvaa on käytetty vapaammin niin taiteessa kuin mainonnassakin.
Maalauksesta tuli 1900-luvun loppuun mennessä maailmanlaajuinen ikoni, joka on esiintynyt sadoissa taideteoksissa ja vähintään kahdessa tuhannessa mainoksessa - 2000-luvun alussa se nähtiin uudessa mainoksessa joka viikko.
Maalauksen mainetta ovat lisänneet myös varkaus ja vahingoitusyritykset, koska uutisointi on tuonut maalaukset kaikkien tietoisuuteen.
Aiheen kuvaus.
Maalaus on muotokuvaksi suhteellisen suurikokoinen; sen koko vastaa ajan vauraampien taiteenystävien tilaamia maalauksia. Maalauksen taustana on utuinen vuoristomaisema, jossa täysrenessanssin tapaan sovelletaan ilmaperspektiiviä syvyyden luomisessa. Lähellä olevat kohteet on maalattu lämpimillä sävyillä, kauempana on taas käytetty kylmiä sävyjä ja pehmennettyjä ääriviivoja.
Renessanssimuotokuvissa yleensäkin pyrittiin kuvaamaan mallin persoonallisuutta, kun keskiajalla muotokuvat kuvasivat ideaalisia tyyppejä ilman maallisia tunteita kuten hymyä. Leonardo oli vahvasti mukana luomassa renessanssin realistista muotokuvausta, ja Mona Lisan merkitys perustuukin paljolti tapaan, jolla kohde on esitetty ja uudentyyppiseen tekniseen toteutukseen. Teknisiin uutuuksiin kuuluivat ilmaperspektiivin ohella sfumato eli utuinen maalaustapa, jossa sävyt liudentuvat toisiinsa pehmeästi.
Leonardon tapa jättää tilaa mielikuvituksella sulauttamalla osa elementeistä näkymättömiin tai kuvata värien ja muotojen siirtymät hienovaraisesti ei ollut vielä tavallista. Maalauksissa oli pyritty realistisuuteen kuvaamalla yksityiskohdat mahdollisimman tarkasti ja voimakkaita ääriviivoja käyttäen, mikä teki kohteista usein patsasmaisia ja jäykkiä. Leonardo taas sai aikaan elävämpää ja myös realistisempaa jälkeä kuvaamalla osia maalauksesta melko epämääräisten varjoalueiden avulla. Uudella maalaustavalla oli myöhemmin paljon vaikutusta länsimaiseen realismia tavoittelevaan maalaustaiteeseen.
Mona Lisan asu ja asento.
Leonardo kuvaa mallin muodikkaana ja menestyneenä, mahdollisesti paremmin toimeentulevana kuin hän oli todellisuudessa. Tummat vaatteet ja musta huntu olivat espanjalaisvaikutteista huippumuotia. Ne eivät kuvaa esimerkiksi surua, kuten jotkut tutkijat ovat esittäneet. Maalaus täytti myös 1400- ja 1500-lukujen vaatimukset siitä, kuinka hyveellinen nainen tuli kuvata. Naisen oikea käsi lepää vasemman päällä, mikä kertoo hänen olevan uskollinen vaimo.
Hymy ja kasvonpiirteet.
"Mona Lisan" hymy on eräs teoksen tulkintaan liittyvistä vakioaiheista. Hymy saatetaan nähdä esimerkiksi tylsistyneenä, ilkikurisena, tyytyväisenä tai hieman surumielisenä. Tekniikoita, joita Leonardo da Vinci käytti aikaansaadakseen tämän salaperäisen vaikutelman, ovat muun muassa suupielten ja silmäkulmien kevyt varjostus, joka estää havaitsemasta naisen ilmettä selvästi, sekä hienoinen epäsymmetria teoksen puoliskojen välillä. Esimerkiksi taustan vasen puoli on aavistuksen alempana kuin oikea, mikä saa Mona Lisan näyttämään pidemmältä katseen keskittyessä vasempaan puoliskoon. Huulet toteutettiin neljälläkymmenellä lakkakerroksella, jotka Leonardo levitti käsin.
Maalauksen Mona Lisalla ei ole näkyviä kulmakarvoja eikä silmäripsiä.
Malli.
a>in maalauksesta "Aragonin Isabella" tehty kopio.
Maalauksen malliksi on epäilty ainakin kymmentä eri henkilöä, myös Leonardoa itseään.
Yleisimmin mallin oletetaan olleen Lisa Gherardini, joka oli menestyneen firenzeläisen kangas- ja silkkikauppiaan Francesco di Bartolomeo di Zanobi del Giocondon vaimo. Kuten muut varakkaat firenzeläiset perhe oli tilannut taidetta eri taiteilijoilta. Muotokuva saatettiin tilata juhlistamaan lapsen syntymää tai perheen uuden kodin ostoa.
Teoksen nimi on vuodelta 1550. Giorgio Vasari kirjoitti: "Leonardo ryhtyi maalaamaan Francesco del Giocondolle muotokuvaa Mona Lisasta, hänen vaimostaan" (). Muotokuvan italiankielinen ("La Gioconda") ja ranskankielinen ("La Joconde") nimi johtuu Gherardinin miehensä mukaan saamasta nimestä, suomeksi "iloinen" tai "joviaali".
Vuonna 2005 tuotiin julkisuuteen Heidelbergin yliopiston kirjaston kokoelmista löytynyt sivuhuomautus, joka tuki perinteistä näkemystä, jonka mukaan muotokuva esittää Lisaa. Maike Vogt-Lüerssenin mukaan Heidelbergin yliopiston huomautuksessa mainitaan kyllä Gheraldinin käly Lisa del Giocondo, josta Leonardo on tehnyt piirustuksen 1503, mutta merkintä ei todista Lisa Gheraldinin olleen "Mona Lisan" mallina. Vogt-Lüerssenin mukaan henkilön asun kuviot paljastavat mallin Sforzan sukuun kuuluvaksi Aragonin Isabellaksi.
Italialainen tutkija Carla Glori on tulkinnut maalauksen mallin olevan Bianca Giovanni Sforza. Tutkijan mielestä taustan silta on Bobbion kaupungin halki kulkevan Trebbiajoen ylittävä silta.
Koska da Vinci maalasi teosta vuosien mittaan useammassa vaiheessa, on malleja ja inspiraation lähteitä oletettu olevan useita. Italialainen Silvano Vincenti väittää mallina olleen da Vincin miespuolisen oppipoika Salai eli Gian Giacomo Caprotti, jonka toisinaan arvellaan olleen myös hänen rakastajansa. Hoikka ja naisellisen näköinen Salai työskenteli da Vincin alaisuudessa muun muassa mallina kaksi vuosikymmentä, ja Vincenti sanoo hänen olleen myös "Johannes Kastaja" -maalauksen mallina. Tutkijan mukaan Mona Lisan nenä ja suu muistuttavat kovasti Salaita, joskin osa kasvojen piirteistä voi olla kotoisin muualta. Hän on tutkinut myös maalaukseen kätkettyjä merkkejä ja symboliikkaa, ja sanoo löytäneensä siitä kirjaimet S ja L sekä luvun 72.
Maalauksen vaiheita.
Leonardo da Vinci alkoi maalata muotokuvaa vuonna 1503. Hänellä ei tuona keväänä ollut lainkaan tuloja, mikä voi olla osasyy tilauksen vastaanottamiseen. Kuitenkin myöhemmin samana vuonna hänen oli todennäköisesti pakko viivyttää työskentelyään "Mona Lisan" kanssa, koska sai maksun "Anghiarin taistelun" aloittamisesta. Uusi tilaus oli arvokkaampi, ja sen tuli sopimuksen mukaan olla valmis helmikuuhun 1505 mennessä.
Vuonna 1506 Leonardo piti muotokuvaa valmistumattomana. Hänelle ei maksettu työstä, eikä hän toimittanut sitä asiakkaalleen.
Leonardo siirtyi Ranskaan pyynnöstä ottaen "Mona Lisan" mukaansa. Osa Leonardon maalauksista matkusti hänen kanssaan koko elämänsä ajan, ja saattaa olla, että hän maalasi "Mona Lisan" valmiiksi vuosia myöhemmin Ranskassa, erään arvion mukaan vuoteen 1516 mennessä.
Maalaus oli mukana monilla Leonardon matkoilla, kunnes hän myi sen 1516 Frans I:lle. Maalaus oli sijoitettuna Fontainbleaun jälkeen Ludwig XIV:n kokoelmissa Versaillesissa. Ranskan vallankumouksen jälkeen se on ollut Louvressa. Napoleon piti sitä syrjäyttämiseensä asti makuuhuoneessaan.
Maalaus on sittemmin ollut Ranskassa lukuunottamatta lyhyitä vierailujaksoja muissa maissa.
Vierailut.
Alkuvuodesta 1963 "Mona Lisa" vieraili Yhdysvalloissa. Teoksen lainasi Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy ja Yhdysvaltain kansa. Lainaaja oli Ranskan kulttuuriministeri André Malraux. Lainauksen järjestelyt hoiti Valkoinen talo. Presidentille ja hänen vaimolleen sekä Yhdysvaltain ylimmille hallintoelimille ja diplomaattikunnalle järjestettiin oma yhden päivän kestänyt katselutuokio. Teos oli esillä tammi-helmikuussa Washingtonin National Galleryn läntisen kuvanveistosalin keskellä, ja sitä vartioivat Yhdysvaltain laivaston sotilaat yötä päivää. Suosion takia katsojien täytyi jonottaa sisäänpääsyä jopa kaksi tuntia.
Helmi-maaliskuussa maalaus oli esillä myös Metropolitan taidemuseossa New Yorkissa. Yhdysvaltain-vierailun aikana teoksen näki 1,6 miljoonaa katsojaa.
Vuonna 1974 "Mona Lisa" matkusti Tokion Kansallismuseoon ja sen jälkeen Puškinin museoon Moskovassa, ja se sai yli kaksi miljoonaa katsojaa.
Varkaudet ja vahingonteot.
"Mona Lisan" varkaus Louvresta vuonna 1911 ja sen matkat Aasiaan ja Pohjois-Amerikkaan 1960- ja 1970-luvuilla vaikuttivat maalauksen ikoniseen asemaan ja kuuluisuuteen.
Tunnettu maalaus on joutunut monien vahingontekojen ja varkauksien kohteeksi. Se oli kaksi vuotta kateissa 1911 varkauden jälkeen, kunnes se löytyi firenzeläisestä hotellista. Maalauksen varastanut Vincenzo Perugia yritti tuolloin myydä sitä antiikkiliikkeelle. Mies pidätettiin, ja Uffizin galleria ilmoitti löytymisestä Ranskaan. Sitä ennen siitä oli tehty myös kuusi väärennöstä.
Maalaus oli löytymisen jälkeen näytteillä Italiassa muutamaan otteeseen ennen Pariisiin palauttamista.
Maalauksen alaosan päälle heitettiin happoa 1956, mikä vaati usean vuoden restauroinnin. Nykyisin se on suojattu ilmastoidulla kehikolla ja luodinkestävällä lasilla. Siitä oli apua elokuussa 2009, kun museovieras heitti maalausta keramiikkamukilla. Panssarilasi esti vauriot.


Influenssa.
Influenssa on etenkin talvisaikaan epidemioina etenevä, kovan kuumeen nostava hengityselinten virussairaus. Influenssan aiheuttaa hengitysteiden kautta leviävä virus, joten antibiooteista ei ole siihen apua. Influenssaviruksia elää eri eläimissä ja ajoittain muodostuu kantoja, jotka tarttuvat myös ihmiseen. Nämä kannat saavat alkunsa Itä- ja Kaakkois-Aasiasta.
Influenssavirus.
Influenssavirus on lipidivaippainen ortomyksovirus. Virus luokitellaan A-, B- ja C-tyyppiin, joista A-tyyppi on yleisin taudinaiheuttaja. A-tyypin influenssaviruksen aiheuttamaa tautia kutsutaan tarkemmin A-influenssaksi, B-influenssaviruksen B-influenssaksi ja C-influenssaviruksen C-influenssaksi.
Vaipan sisällä on M-proteiinin muodostama kuori, jonka sisällä taas on kahdeksaan (influenssa C:llä seitsemään) segmenttiin jakautunut negatiivisäikeinen RNA-genomi. Viruksen kyky infektoida soluja perustuu sen lipidivaipassa oleviin proteiineihin nimeltä hemagglutiniini (HA) ja neuraminidaasi (NA) (ei influenssa C:llä). HA toimii viruksen tunnistimena, jonka avulla virus pystyy menemään solun sisään ja lisääntymään siellä. NA auttaa jälkeläisviruksia (virioneja) silmukoitumaan irti isäntäsolun solukalvosta. Influenssaviruksen lisääntymiskierto on nopea ja tehokas.
Influenssa A -virukset voidaan luokitella niin sanottuihin serotyyppeihin HA- ja NA-proteiinien perusteella, esimerkkinä H3N2-virus. Ihmisiä infektoivissa influenssaviruskannoissa on tavattu kolmea erilaista HA-tyyppiä (H1, H2, H3) ja kahta erilaista NA-tyyppiä (N1, N2). Segmentoitunut genomi mahdollistaa sen, että jos sama solu joutuu kahden eri viruksen infektoimaksi yhtaikaisesti, uudet jälkeläisvirukset voivat kantaa uusia HA- ja NA-proteiinien yhdistelmiä. Tätä kutsutaan reassortaatioksi. Se voi johtaa maailmanlaajuisiin pandemioihin, jos uutta HN-yhdistelmää kantava virus on hyvin infektiokykyinen ja pystyy leviämään ihmispopulaatioissa, joilla ei ole immuniteettia uutta yhdistelmää vastaan. Niin sanottu antigeeninen drift tarkoittaa pieniä aminohappomutaatioita HA- ja NA-proteiineissa. Nämä voivat myos saada aikaan epidemioita, jos drift auttaa virusta muuntautumaan uuteen, väestön immuniteetille tuntemattomaan muotoon.
Influenssaviruksen ekologiasta.
Influenssavirus A on ilmeisesti alun perin lintujen virus. Influenssavirukset B ja C ovat ihmisten ja muiden nisäkkäiden viruksia ja aiheuttavat lieviä epidemioita lähes vuosittain.
Linnut (etenkin ankat) pystyvät usein kantamaan tätä virusta ilman näkyviä oireita. Aasian maissa on yleistä, että ankkoja ja sikoja pidetään asuntojen lähellä kotieläiminä. Sikojen arvellaan toimivan "sekoitusastioina", joissa ankkojen influenssavirukset voivat joskus infektoida sikoja yhtaikaa sikojen tai ihmisten omien influenssavirusten kanssa. Tällainen yhteisinfektio voi johtaa aikaisemmin mainitun reassortaation myötä uuteen HN-yhdistelmään, joka mahdollisesti voi saada aikaan pandemian. Näin on käynyt 1900-luvulla ainakin kolmesti. Pandemian aiheuttanut virustyyppi voi aiheuttaa pandemian jälkeenkin epidemioita ihmisissä, jotka eivät ole immuniteettiä joko sairastamalla tai rokotuksen kautta kehittäneet.
Asiantuntijat ovat huolissaan Aasiassa liikkuvasta lintuinfluenssaa aiheuttavasta H5N1-viruskannasta, joka on alun perin siipikarjan virus mutta näyttää pystyvän infektoimaan ihmisiäkin. Jos sen infektiokyky muuttuu sellaiseksi, että se voi siirtyä helposti ihmisestä toiseen, ja sen aiheuttama kuolleisuus pysyy korkeana, kyseinen H5N1-virus voisi saada aikaan vakavan maailmanlaajuisen pandemian.
Influenssan oireet.
Influenssan oireet vaihtelevat huomattavasti henkilöstä toiseen ja tauti voi olla oireetonkin. Tyypillinen influenssa alkaa äkkiä korkealla kuumeella, johon liittyy voimakasta lihassärkyä varsinkin selässä ja jäsenissä, päänsärkyä ja pahoinvointia sekä kurkkukipua. Lihassäryt alkavat joskus hieman ennen kuumetta. Kuume ja muut yleisoireet kestävät tavallisimmin kolme päivää ja lievenevät jo toisena tai kolmantena sairauspäivänä. Influenssaan liittyy myös hengityselinten oireita, kuivaa yskää, kurkkukipua ja tavallisimmin nuhaa. Tautiin liittyy ruokahaluttomuutta. Hengityselinten oireet nousevat etulalalle yleisoireiden lieventyessä, ja kestävät 1-2 viikkoa.
Joissain tapauksissa influenssa aiheuttaa vakavia komplikaatioita, kuten keuhkokuumeen. Tavallisimmin vakavia, jopa kuolemaan johtavia oireita aiheuttaa niin sanottu superinfektio, joka on bakteeritulehdus. Joskus influenssavirus voi aiheuttaa keuhkokuumeen suoraan. Keuhkokuume pyrkii kehittymään yli 60-vuotiaille ihmisille.
Influenssan riskiryhmä.
Riskiryhmäksi voidaan sanoa sitä ihmisryhmää, jolle influenssa aiheuttaa vakavia, sairaalahoitoa vaativia, tai jopa tappavia oireita. Riskiryhmän ihmisillä on normaalia alempi vastustuskyky.
Yli 60-vuotiaille tauti aiheuttaa useammin vakavampia oireita kuin nuoremmille, samoin alle viisivuotiaille.
Influenssan vakaville kompikaatioille altistavat muun muassa diabetes, krooninen keuhkosairaus, jotkut sydänsairaudet, aineenvaihdunan häiriöt, krooniset munuais- ja maksasairaudet sekä alkoholismi. Myös raskaana olevat naiset ovat alttiita vakaville influenssan aiheuttamille komplikaatoille.
Influenssan torjunta.
Influenssaa ei pidä sotkea tavalliseen nuhakuumeeseen - influenssa on yleisesti ottaen vaikeampi kuumetauti kuin nuhakuume. Terveillä ihmisillä influenssa paranee vuodelevolla ja riittävällä määrällä juotavaa. Vanhoille ihmisille ja esimerkiksi sydänvikaa poteville ihmisille influenssavirus voi olla vaarallinen. Influenssavirusta vastaan on olemassa lääkkeitä (kuten amantadiini ja oseltamiviiri), jotka eivät kuitenkaan ole täysin tehokkaita. Influenssaa vastaan on kehitetty rokotteita. Influenssaviruksen suuren muuntelevuuden vuoksi WHO tarkkailee tilannetta vuosittain ja rokotteeseen yritetään ottaa mukaan kolme todennäköisintä viruskantaa tulevaa talvea varten. Influenssan sairastaminen antaa immuniteetin, joka yleensä antaa suojan moneksi vuodeksi, mikäli maailmalla liikkuvissa viruskannoissa ei tapahdu merkittäviä muutoksia H- ja N-proteiinien suhteen.
Vaihtoehtoinen hypoteesi selittää kausiluonteisuutta influenssatapausten infektioissa on D-vitamiinin tason vaikutus virusten vastustuskykyyn. Tämän ajatuksen ensimmäisenä esitti Robert Edgar Hope-Simpson 1965. Hän ehdotti, että syy influenssaepidemioihin talvella voi liittyä D-vitamiinin kausivaihteluihin, jonka iho on tuottanut auringon valosta. Tämä voisi selittää miksi influenssaa esiintyy useimmiten talvella ja trooppisen sadekauden aikana, kun ihmiset pysyvät sisätiloissa poissa auringosta ja D-vitamiinin taso laskee.
Espanjantauti.
Ensimmäisen maailmansodan aikana oli liikkeellä hyvin vaarallinen influenssaviruskanta, espanjantauti, jonka serotyyppi oli H1N1. Eri lähteiden mukaan tautiin kuoli 50-100 miljoonaa ihmistä, joka oli n. 3 % maailman silloisesta väestömäärästä (1,6 mrd). Vajaa kolmasosa väestöstä sairastui (500 miljoonaa). Vaikka suurin osa kyseisen viruksen geeneistä on saatu luetuksi, edelleen on epäselvää, miksi tämä nimenomainen kanta oli niin tappava. Kyseinen viruskanta sai ilmeisesti aikaan nopeasti etenevän virusperäisen keuhkokuumeen jopa nuorissa ja terveissä ihmisissä. Suuren kuolleisuuden osasyynä olivat tuolloin jotkin influenssan jälkitaudit, muun muassa sekundaariset bakteerien aiheuttamat keuhkokuumeet influenssan heikentämissä potilaissa, antibiootteja ei tuolloin vielä ollut.


Rembrandt.
Rembrandt Harmenszoon van Rijn (15. heinäkuuta 1606 – 4. lokakuuta 1669) oli hollantilainen taidemaalari, jota yleisesti pidetään eräänä kaikkien aikojen merkittävimmistä maalareista.
Rembrandt oli hyvin tuottelias maalari. Hänen tuotantonsa käsitti noin 600 maalausta, 300 etsausta ja 2 000 piirrosta. Hän oli erityisen kiinnostunut omakuvien maalaamisesta ja teki niitä uransa aikana lähes sata (mukaan lukien noin 20 etsausta). Hänen maalaustyylilleen on tyypillistä "chiaroscuron" käyttö eli valojen ja varjojen vivahteikas vaihtelu. Rembrandt tunnetaan erityisesti aikalaismuotokuvistaan, omakuvistaan ja raamatunaiheisista maalauksistaan. Tärkein Rembrandt-kokoelma on Amsterdamin Rijksmuseumissa, jossa on esillä myös hänen teoksensa "Yövartio" (1642).
1800-luvulla Rembrandtista muodostui alankomaalaisille myös tärkeä kansallinen sankari ja symboli samalla tavalla kuin Rubens oli ollut belgialaisille.
Pitkään väärennösepäilyjen kohteena ollut maalaus "Saarnaaja Eleazar Swalmius" (1637) on uusissa tutkimuksissa varmistettu Rembrandtin teokseksi.
Elämä.
Rembrandt syntyi myllärin perheeseen Leidenissä vuonna 1606. Vaikka vanhemmat eivät olleet varakkaita, he yrittivät kouluttaa poikaansa; hän kävi oppikoulua ja pääsi yliopistoon. Poika ei halunnut opiskella yliopistossa vaan aloitti pian taideopinnot ensin paikallisen taiteilijan opastuksella, myöhemmin Amsterdamissa Pieter Lastmanin oppilaana. Hän palasi Leideniin 22-vuotiaana "täysinoppineena" ja alkoi heti opettaa omia oppilaitaan.
Rembrandt meni naimisiin vuonna 1634 tunnetun taidekauppiaan serkun Hendrik van Uylenburghin serkun Saskian kanssa. Kolme lasta ja vaimo kuolivat nuorina, ja perhe oli välillä pahoissa taloudellisissa vaikeuksissa.
Rembrandtin maalausten kaudet.
1620-luvulla Rembrandtin töissä näkyy hänen opettajansa Pieter Lastmanin vaikutus.
1630-luku oli menestyksen aikaa; vuonna 1631 saadun ensimmäisen ison tilauksen "Tohtori Tulpin anatomianluento" jälkeen Rembrandt teki useita tilaustöitä, muotokuvia ja Raamatun kuvaelmia. Töissä oli dramatiikkaa, voimakkaita valon ja varjon kontrasteja. Vuonna 1632 Rembrandt myös omaksui tavan signeerata työnsä pelkällä etunimellään, jolla hän tuli sittemmin kuuluisaksi.
1642 valmistui tunnetuin työ "Yövartio". Samana vuonna kuoli vaimo Saskia. Rembrandt keskittyi nyt aikaisempaa pienimuotoisempiin töihin. Hän alkoi maalata myös maisemia.
1650-luvulla Rembrandt palasi jälleen suurempiin töihin ja rohkeampaan värinkäyttöön. Hän otti jälleen aiheita Raamatusta, mutta Vanhan testamentin kuvaelmien sijaan hän maalasi yksittäisiä hahmoja Uudesta testamentista.
Vuosina 1651-1666 Rembrandt maalasi 15 omakuvaa. Ne on nähty romanttisina murheen ja yksinäisyyden symboleina, mutta myös taidokkaina tutkielmina.
Etsaukset ja muu grafiikka.
Rembrandt sai aikalaistensa arvostusta etenkin grafiikan töillään, joita kutsutaan etsauksiksi, vaikka Rembrandt usein yhdisti työhönsä myös nykyisin kuivaneulaksi kutsuttuja menetelmiä ja syövyttämisen lisäksi myös kaiversi painolaattaan viivoja.


Kulmakiihtyvyys.
Kulmakiihtyvyys (tunnus "α") kuvaa kappaleen kulmanopeuden muutosta tietyssä ajassa. Kulmakiihtyvyys voidaan määritellä kulmanopeuden aikaderivaatan yhtälönä
missä formula_2 on kulmanopeus ja formula_3 on aika.
Negatiivinen kulmakiihtyvyys tarkoittaa pyörimisliikkeen hidastumista. Suuri positiivinen kulmakiihtyvyys vastaa nopeaa kulmanopeuden kasvua. Tasaisesti kiihtyvän pyörimisliikkeen kulmanopeuden riippuvuutta ajasta esittää suora
formula_5, missä ω0 on alkukulmanopeus ja α on pyörimisliikkeen kulmakiihtyvyys.
Kulmakiihtyvyys on kiertokulman formula_6 toinen derivaatta ajan suhteen.
Kulmakiihtyvyyttä vastaava suure suoraviivaisessa liikkeessä on kiihtyvyys.


Mikroprosessori.
Mikroprosessori tarkoittaa suoritinta, joka on integroitu yhdelle mikropiirille. Mikropiiri on puolijohdemateriaalia, esim. piitä, ja piirille voidaan integroida jopa miljoonia transistoreita. Piirille integroitujen transistorien määrä on kasvanut nopeasti. Mikroprosessori sisältää suorittimen lisäksi usein myös muistia (datamuistia ja/tai ohjelmamuistia) ja jotkut mikroprosessorit sisältävät nopeaa välimuistia.
Lukuesityksiin laskentaoperaatioissa mikroprosessorit käyttävät kaksi- eli binäärijärjestelmää.
Nimitystä mikrokontrolleri käytetään usein laskentateholtaan matalatasoisista mikroprosessoreista, joihin on integroitu monia liityntätoimintoja, mutta näitä termejä käytetään myös lähes rinnasteisina.
Mikroprosessori, mikrokontrolleri -nimitystä ei yleensä käytetä tietokoneen suorittimista, sillä ne eroavat merkittävästi toisistaan liitosnastojen määrällä, kellotaajuudella ja laskentateholla. Sen sijaan mikrokontrolleria käytetään pienten laitteiden, kuten robottien, tiedonsiirtolaitteiden yms. "aivoina".
Jotta mikrokontrolleri voi suorittaa haluttuja toiminteita, se tarvitsee ohjelman, joka kirjoitetaan yleensä PC:n ohjelmointiohjelmalla, ja sitten siirretään kontrolleriin.
Irrallisen kontrollerin ohjelmointiin tarvitaan ohjelmointilaite, mutta toisaalta jos kontrolleri on jo valmiilla alustalla, jossa on liitäntä PC:n sarja- rinnakkais- tai USB -portille, niin ohjelmat voidaan siirtää kontrolleriin tämän portin kautta.
Mikroprosessorin historiaa.
Mikroprosessorin aika oli tullut 1970-luvun alussa. Mikroprosessoria kehitti yhtä aikaa usea eri projekti. Kolme projektia sai mikroprosessorin valmiiksi lähes samaan aikaan: Intelin 4004, Texas Instrumentsin TMS 1000 ja Garrett AiResearchin Central Air Data Computer.
Intel julkaisi 15. marraskuuta 1971 maailman ensimmäisen yhden piirin suorittimen ja ensimmäisen kaupallisen mikroprosessorin, Federico Fagginin kehittämän 4-bittisen Intel 4004:n.
Texas Instruments haki mikroprosessorin patenttia. Gary Boonelle myönnettiin 4. syyskuuta 1973 Yhdysvaltain patentti nro 3.757.306 yhden piirin suorittimen mikroprosessoriarkkitehtuurista. Ei ehkä koskaan tiedetä, minkä yrityksen laboratoriossa valmistettiin ensimmäinen toimiva mikroprosessori. Vuosina 1971 ja 1976 Intel ja Texas Instruments lisensoivat laajasti ristiin toistensa patentteja Intelin maksaessa Texas Instrumentsille mikroprosessorin patenttilisenssistä.


WASB-050.
WASB-050 on ulkoasiainhallinnon salainen asiakirja, jonka aiheena on "Pääministeri Lipposen vierailu Washingtonissa 7. joulukuuta–9. joulukuuta 2002; keskustelut presidentti Bushin ja varapresidentti Cheneyn kanssa."
Asiakirja oli keskeisessä roolissa maaliskuussa 2003 alkaneessa Irak-skandaalissa, jossa silloinen keskustan puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki toi julkisuuteen presidentin neuvonantajalta Martti Manniselta saamiaan tietoja kyseisestä asiakirjasta. Asiakirjassa on dokumentoitu Yhdysvaltain presidentin käsitys siitä, että Suomen voitiin katsoa liittyneen Yhdysvaltain johtamaan koalitioon. Asiakirjan mukaan Paavo Lipponen "kiitti Bushia johtajuudesta pyrkimyksissä rakentaa kansainvälinen koalitio". Asiakirjassa myös todetaan, että "presidentti Bush ylisti Suomea hyväksi yhteistyökumppaniksi ja kiitti Suomen hallitusta Irakin tilannetta koskevista kannanotoista ja liittymisestä koalitioon". Koalitiolla tarkoitettiin halukkaiden koalitiota, joka kannatti Irakin sotaa ja miehitystä ja oli valmis osallistumaan operaatioon vähintään moraalisena tukijana. On myös esitetty väite, että Yhdysvaltain presidentin toteamus olisi viitannut vain yleisesti terrorismin vastaiseen sotaan osallistuviin maihin.
Hymy-lehti (2/2004) on julkaissut asiakirjan kokonaisuudessaan.


Schranz.
Schranz (IPA:) on rankkaa, nopeaa, säröistä ja hypnoottisen monotonista teknoa. Tyylille ovat tyypillisiä toistuvat massiiviset perkussiiviset loopit joita varioidaan eri tavalla. Tempo on välillä 150–165 BPM. Vuonna 1994 saksalainen Chris Liebing keksi termin ystävänsä kanssa frankfurtilaisessa levykaupassaan kuvaillessaan siihen aikaan vielä nimetöntä, tietyn tyylistä teknoa. Hän yhdisti sanat "tanzen" (tanssia) ja "schreien" (kirkua) (→ "kiranssia"). Genren eräitä tunnettuja tuottajia ovat DJ Amok, Sven Wittekind, Robert Natus, Arkus P., O.B.I., Frank Kvitta, ViperXXL, Boris S., Tomash Gee, ja Leo Laker alias Switchblade.


Leena Peltonen-Palotie.
Leena Peltonen-Palotie (16. kesäkuuta 1952 Helsinki – 11. maaliskuuta 2010 Helsinki) oli professori, akateemikko ja yksi maailman johtavista ihmisen geeneihin liittyvän tutkimuksen harjoittajista. Kotimaisten tiedebarometrien mukaan hän oli kansalaisten keskuudessa ehkä kaikkein tunnetuin nykyisistä suomalaistieteilijöistä. Palotie käytti julkisuutta tehokkaasti hyväkseen popularisoidakseen geenitutkimusta ja kannustaakseen nuoria tutkijan uralle.
Palotien tutkimusalue oli ihmisen molekyyligenetiikka, erityisesti tautigeenit ja sairauksien synty. Kansainvälisissä julkaisuissaan hän esiintyi tyttönimellään Leena Peltonen, muissa yhteyksissä nimellä Palotie.
Koulutus.
Palotie valmistui ylioppilaaksi ja opiskeli lääketiedettä Oulussa. Hänestä piti tulla lastenlääkäri, mutta laboratoriotyö vei voiton. Hän kertoi halunneensa lääkäriksi jo kymmenvuotiaana ja olleensa koulussa varsinainen hikipinko.
Palotie työskenteli tohtorikoulutettavana Oulun yliopistossa professori Kari Kivirikon kollageenitutkimusyksikössä vuodet 1973–76 ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 24-vuotiaana vuonna 1976. Kaksi vuotta myöhemmin hän väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi lääketieteellisen biokemian alalta.
Tutkijana ja tutkimuslaitosten johdossa.
Vuosina 1978–1980 Palotie oli post-doc-tutkijana sidekudostautien asiantuntijan Darwin Prockopin opissa Rutgers Medical Schoolin biokemian laitoksella New Jerseyssä Yhdysvalloissa. Sen jälkeen 1981–1984 hän toimi Oulun yliopiston solubiologian laitoksen vt. apulaisprofessorina (solubiologian dosentti 1982) ja vuodet 1985–1986 Suomen Akatemian vanhempana tutkijana Helsingin yliopiston yhdistelmä-DNA-laboratoriossa. Kansanterveyslaitoksessa hän toimi molekyyligenetiikan laboratorion johtajana vuodet 1987–1991 ja molekyylibiologian professorina molekyylibiologian ohjelman johtajana 1991–1994 (Helsingin yliopiston molekyyligenetiikan dosentti 1991). Vuosina 1995–1998 hänellä oli professuuri sekä Kansanterveyslaitoksessa että Helsingin yliopistossa.
Vuosina 1998–2002 hän oli perustamassa Kalifornian yliopisto, UCLA:aan geenitutkimuslaitosta. Palotie palasi Helsinkiin ja toimi vuosina 2002–2003 Helsingin yliopiston ja Kansanterveyslaitoksen lääketieteellisen genetiikan ja molekyylilääketieteen professorina. Vuosina 2002–2006 hän koordinoi EU:n GenomEUtwin -genomitutkimusprojektia, jossa selvitettiin geneettis-epidemiologisin keinoin yleisten tautien perinnöllisiä tekijöitä.
Vuonna 2003 Palotie sai Suomen Akatemian akatemiaprofessorin määräaikaisen viran ja jatkoi tutkimustaan Helsingin yliopistossa ja Kansanterveyslaitoksessa Helsingin Biomedicumissa. Palotie oli Biomedicumin molekyylilääketieteen tutkimusohjelman varajohtaja ja toimii tutkimusjohtajana Suomen molekyylilääketieteen instituutissa. Hän veti myös Pohjoismaiden ministerineuvoston tukemaa pohjoismaista geneettisten sairauksien huippuyksikköä NCoEDG:ia, joka pyrkii yhdistämään kaksostutkimuksen sekä epidemiologisen ja molekyyligenetiikan tutkimuksen lisätiedon saamiseksi perimän ja ympäristön vaikutuksesta merkittävien sairauksien syntyyn. Palotie toimi myös vierailevana professorina MIT:n ja Harvardin yliopiston Broad Institutessa vuodesta 2005 lähtien.
Syyskuussa 2007 Palotie siirtyi johtamaan brittiläisen Wellcome Trust -säätiön Sanger-instituutin ihmisgenetiikan tutkimusohjelmaa. Sanger-instituutti on Euroopan johtava genomiikan tutkimuslaitos. Instituuttia rahoittava The Wellcome Trust on puolestaan suurin tutkimusta rahoittava säätiö Englannissa ja toiseksi suurin lääketieteen rahoitusta tukeva säätiö maailmassa. Palotie säilytti uudesta tehtävästään huolimatta osa-aikaisen professuurin Suomessa.
Tutkimustyön tuloksia.
Palotie ryhmineen on saanut tunnustusta nimenomaan tautigeenien tutkijana. Hänen tutkimusryhmänsä löysivät 15 suomalaiseen tautiperimään kuuluvaa geenivirhettä. Näihin kuuluvat muun muassa verenpainetauti, skitsofrenia, veren rasvataudit, laktoosi-intoleranssi, käsi- ja nivelrikko sekä multippeliskleroosi. Palotie tutki muun muassa perinnöllistä rasva-aineenvaihdunnan häiriötä nimeltä familiaalinen kombinoitu hyperlipidemia (FKH), jossa potilaat sairastuvat nuorella iällä sepelvaltimotautiin. Palotien tutkimusryhmä osoitti vuonna 1998, että suomalaisissa FKH-suvuissa sairaus kytkeytyi kromosomin 1 pitkän käsivarren (1q21-q23) geeneihin. Myöhemmin, vuonna 2004, Palotie ryhmineen löysi tautiin assosioituvan USF1-geenin, joka koodaa erästä sokeri- ja rasva-aineenvaihduntaa säätelevää transkriptiotekijää.
Palotie selvitti neuronaalisten seroidilipofuskinoosien eli NCL-tautien geneettistä alkuperää, erityisesti tautiryhmän lapsuusiän infantiilia (INCL) ja juveniilia (JNCL) muotoa. INCL osoittautui lysosomaalisen entsyymin puutostaudiksi, jonka suomalaisväestöön rikastunut geenimutaatio (INCLFin) löytyi kromosomista 1. Palotie tutki myös suomalaiseen tautiperimään kuuluvan AGU-taudin eli aspartyyliglukosaminurian geenimutaatioita ja niiden aiheuttamia häiriöitä. Valtaosa suomalaisista tautitapauksista johtuu samasta AGUFin-mutaatiosta, kun taas ulkomaisilla potilailla vaikuttaa olevan omia, yksilöllisiä mutaatioitaan. Palotien ryhmä selvitti taudin aiheuttavan AGA-geenin luentaa ja sen koodaaman proteiinin laskostumista.
MS-taudissa on havaittu neljä tautiin kytkeytyvää geenialuetta, joista tärkein on HLA-lokus kromosomissa 6. Palotien ryhmä paikansi toiseksi tärkeimmän lokuksen kromosomiin 17, jossa PRKCA-geenin tietyt alleelit liittyvät MS-taudin syntyyn ainakin suomalaisissa ja kanadalaisissa perheissä. Palotie tutki myös harvinaista APECED-tautia, toiselta nimeltään tyypin I autoimmuunipolyendokrinopatiaoireyhtymää, joka kuuluu suomalaiseen tautiperimään. Vuonna 1990 Palotien ryhmä paikansi perinnöllistä sidekidostautia Marfanin oireyhtymää aiheuttavan geenin kromosomin 15 pitkään käsivarteen. Myöhemmin taudin osoitettiin johtuvan mutaatioista fibrilliinia koodaavassa FBN1-geenissä. Palotien ryhmä löysi useita eri FBN1-geenimutaatioita, jotka johtavat taudin erilaisiin vaikeusasteisiin.
Palotie julkaisi yli 400 tieteellistä artikkelia ja noin 70 katsausartikkelia. Hänen artikkeleitaan ovat julkaisseet muun muassa arvostetut lehdet "Nature", "Nature Genetics", "Lancet", "New England Journal of Medicine", "American Journal of Human Genetics", "Human Molecular Genetics" ja "Science". Palotie ohjasi lisäksi noin 70 väitöskirjatyötä Suomessa ja Yhdysvalloissa.
Tunnustukset.
Vuoden 2010 Kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi julkaistu postimerkki akateemikko Leena Peltonen-Palotiestä.
Palotie kutsuttiin sekä Suomalaiseen Tiedeakatemiaan että Academia Europæan jäseneksi. Hän sai lukuisia palkintoja, kuten Matti Äyräpään palkinnon ja Anders Jahre -palkinnon. Hän on Uppsalan (2000) ja Joensuun yliopiston (2004) kunniatohtori. Vuonna 2006 Palotielle myönnettiin ensimmäisenä suomalaisena Prix van Gysel -tiedepalkinto, jonka suuruus on 100 000 euroa. Hänelle myönnettiin myös vuoden 2006 Eric K. Fernströmin säätiön suurpalkinto ("Stora Fernströmpriset"), jonka suuruus on miljoona Ruotsin kruunua. Vuonna 1994 hänet valittiin Suomessa Vuoden naiseksi. Oulun yliopisto valitsi Palotien vuoden alumniksi 2000.
Yhdysvaltain kansallisen tiedeakatemian lääketieteen instituutti valitsi hänet 2006 ensimmäisenä suomalaisena Foreign Associate -jäsenekseen. Valinta on yksi suurimmista kunnianosoituksista, jonka lääketieteen ja terveydenhuollon alalla voi Yhdysvalloissa saada. Tiede-lehden tiedebarometreissa 2000-luvulla Palotie vakiinnutti asemansa kansalaisten selvästi parhaiten tuntemana suomalaisena tieteenharjoittajana. Vuoden 2007 tiedebarometrissa hän sai ylivoimaisesti eniten mainintoja nykyisten suomalaisten tieteentekijöiden sarjassa.
Palotie nimitettiin Euroopan tiedeneuvoston hallitukseen ensimmäisenä ja vuoteen 2010 mennessä ainoana suomalaisedustajana sekä kansainvälisen HUGO-neuvoston (The Human Genome Organisation) puheenjohtajaksi.
Palotie nimitettiin 29. lokakuuta 2009 tieteen akateemikoksi.
Palotie sai oman postimerkin 8. maaliskuuta 2010, kun Kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi julkaistiin postimerkkivihko kuudesta suomalaisesta merkkinaisesta.
Koulutus- ja tutkimuspoliittiset näkemykset.
Palotien näkemyksiä koulutuspolitiikasta ja tiedepolitiikasta on esitelty näyttävästi julkisuudessa. Pisimpään hän lobbasi huippututkimuksen puolesta, jonka suomalaiseksi menestysreseptiksi hän tarjosi erikoistumista kapeaan alueeseen parhaiten maailmassa. Esimerkiksi geenitutkimuksessa Suomen vahvuusalueina hän piti tautigeenien tutkimusta ja syöpätutkimusta.
Vuonna 2004 ehdotetun Suomen geenipankin hän tyrmäsi todeten: "Meidän pitää tehdä sitä, missä olemme kilpailukykyisiä, hyödyntää jo kerättyjä epidemiologisia tietokantoja ja tehostaa niiden analysointia."
Palotie kantoi huolta huippuosaajista ja piti huippuyliopistoa yhtenä oikeansuuntaisena ratkaisuna. Myös yritysten ja yliopistojen yhteistyön olisi tiivistyttävä. Tutkimusrahoitusta jaetaan Palotien mielestä liian tasaisesti tutkintomääräilmoitusten pohjalta, ilman minkäänlaisia laatukriteerejä. Hän esitti vaihtoehdoksi amerikkalaismallista kilpailua tutkimusrahoituksesta.
Palotie oli vankkumaton korkea-asteen lukukausimaksujen kannattaja. Hän ihmetteli, miksi monissa muissa maissa ollaan valmiita panostamaan lasten koulutukseen siinä, missä uuden auton hankintaan. Hänen mukaansa sopiva maksu voisi olla jotain tuhannen euron ja 5 000 euron väliltä. Ulkomaalaisille kaavailtuja lukukausimaksuja hän piti hyvänä asiana ja toivoi niitä harkittavan koko Euroopassa. Maksullisuuden Palotie väitti haastavan yliopistot rakentamaan hyviä ja kansainvälisesti kilpailukykyisiä ohjelmia. Palotie ei pitänyt luokatonta lukiota hyvänä ratkaisuna. Hänestä yhteisöllisyys oli kadonnut sen myötä. PISA-hurmiota hän piti vaarallisena. Tammikuussa 2008 silloinen opetusministeri Sari Sarkomaa otti kantaa Palotien kritiikkiin. Hän torjui lukukausimaksut sekä tyrmäsi väitteen luokattoman lukion epäonnistumisesta.
Toukokuussa 2008 antamassaan haastattelussa Palotie kertoi korkeakoulujärjestelmän tuottavan hyvää massaa, minkä PISAkin osoittaa, mutta se ei kannusta riittävästi huippuja. Hän korosti edelleen myös tieteen rahoitusjaon olevan liian tasapäistävää. Viisivuotisen ulkomaanpestinsä Palotie otti vastaan, koska suomalaisen perimän selvitystyöhön ei käyty hänen toiveistaan huolimatta. Palotie toivoi voivansa palata asiaan kuitenkin uuden tehtävänsä kautta.
Perhe.
Palotien juuret ovat Oulussa, jossa hän kävi koulunsa ja valmistui lääkäriksi. Hän oli naimisissa professori Aarno Palotien kanssa. Heitä yhdisti avioliiton lisäksi työ, jonka ääressä he myös tapasivat. He työskentelivät muun muassa post doc -kautensa yhdessä. Aarno Palotie toimii Biomedicumin Suomen genomikeskuksen johtajana ja vetää molekyylilääketieteen laitoksella omaa tutkimusryhmää, joka tutkii migreenin molekyyligenetiikkaa. Leena ja Aarno Palotiellä on kaksi aikuista lasta.
Kuolema.
Leena Peltonen-Palotie menehtyi kotonaan Helsingin Lauttasaaressa 11. maaliskuuta 2010 luusyöpään, joka oli todettu noin kaksi vuotta aikaisemmin.


San Francisco.
San Francisco on Yhdysvaltain Kalifornian osavaltiossa sijaitseva kaupunki ja piirikunta. Kaupunki sijaitsee San Franciscon niemimaan kärjessä, ja sitä ympäröi lännestä Tyyni valtameri ja idästä San Franciscon lahti. Itse kaupunki on mäkistä maastoa ja sijaitsee maanjäristysalueella. San Franciscon kaupungin asukasluku on noin 800 000 ja maapinta-ala noin 120 km². Sitä ympäröivä metropolialue ("San Francisco Bay Area") on noin seitsemällä miljoonalla asukkaallaan maan viidenneksi suurin. Alueen kaksi muuta tärkeintä kaupunkia ovat San José ja Oakland.
Kaupunki on tunnettu vapaamielisyydestään ja monista nähtävyyksistään. 1950-luvulta alkaen sitä on pidetty Yhdysvaltain ala- ja vaihtoehtokulttuurien keskuksena, ja sillä oli tärkeä asema muun muassa beatnikien ja hippiliikkeen keskuudessa. Scott McKenzien 1967 laulama hittikappale ”If You're Going to San Francisco (Be Sure to Wear Some Flowers in Your Hair)” on maailmankuulu. Kaupunki oli myös 1990-luvun lopun IT-kuplan keskus Yhdysvalloissa. San Franciscon Bay Area on myös thrash metalin syntypaikka. San Franciscon eteläpuolista aluetta, jolla toimii paljon korkean teknologian yrityksiä, kutsutaan nimellä Piilaakso.
Kaupungin pormestarina on toiminut vuoden 2011 tammikuusta alkaen demokraattien Edwin M. Lee, jonka kaupungin Board of Supervisors valitsi tehtävään vuodesta 2003 pormestarina toimineen, mutta kesken toisen kautensa Kalifornian varakuvernööriksi siirtyneen Gavin Newsomin tilalle.
Kaupunki on saanut nimensä Pyhästä Franciscus Assisilaisesta, joka eli Italiassa 1200-luvulla. Joskus kaupunkia kuulee kutsuttavan sanalla "Frisco", mutta paikalliset asukkaat eivät suhtaudu kutsumanimeen kovinkaan hyväksyvästi.
Historia.
Vuoden 1906 maanjäristyksen raunioittamaa San Franciscoa
Ensimmäiset eurooppalaiset, jotka saapuivat nykyisen San Franciscon alueelle vuonna 1776, olivat espanjalaisia.
Kaupunki kasvoi nopeasti vuonna 1848 alkaneen Kalifornian kultaryntäyksen ansiosta. Tuolloin kahdessa vuodessa (tammikuu 1848 - joulukuu 1849) kaupungin väkimäärä nousi 1000 asukkaasta 25 000 asukkaaseen.
Vuonna 1906, huhtikuun 18. päivänä San Francisco lähes tuhoutui maanjäristyksessä, mutta se uudelleenrakennettiin nopeasti. Maanjäristys oli pahimpia Yhdysvalloissa koskaan sattuneista (8,3 Richter).
Maantiede.
Yhdysvaltojen Census Bureaun mukaan kaupungin pinta-ala on 600,7 km² josta maata on 120,9 km² ja vettä 479,7 km². Veden osuus on 79,86 %.
San Francisco sijaitsee lähellä San Andreasin siirrosta joten kaupunki on hyvin altis maanjäristyksille.
Ilmasto.
San Franciscoa ympäröi vesi kolmelta suunnalla. Kaupungin ilmastoon vaikuttaakin suuresti Tyynenvaltameren kylmä merivirta. Sää on ympäri vuoden erittäin leuto ja alueella vallitsee välimerenilmasto. Kesät alueella ovat viileitä ja sumuisia. Päivän ylin keskilämpötila on 15–20 °C. Talvet ovat suhteellisen lämpöisiä, eikä lämpötila juurikaan laske pakkasen puolelle.
Sateet ovat kesällä alueella erittäin harvinaisia, mutta talvisin on ajoittain erittäin sateista. Lunta ei alueella käytännössä sada koskaan. Kaupungin länsiosa on viileä ympäri vuoden. Itäosa kaupungista on usein sumuinen johtuen kylmän meren ja toisaalta sisämaan lämmön kohtaamisesta. Kesän lämpötilat ovat San Franciscossa huomattavasti Kalifornian sisäosia alhaisempia. Sumua esiintyy vähiten syyskuussa, joka on myös vuoden lämpimin kuukausi.
Tammikuussa yön alin lämpötila on keskimäärin 8 °C ja päivän ylin lämpötila 14 °C. Syyskuussa alin lämpötila on 13 °C ja ylin lämpötila 22 °C. Keskimääräinen vuotuinen sademäärä on 56,6 cm. Heinäkuussa ja elokuussa ei käytännössä sada ollenkaan.
Kaupunginosat ja nähtävyydet.
San Francisco koostuu monista erilaisista kaupunginosista, joista tunnetuimpia ovat Downtown, Chinatown ja Fisherman's Wharf. San Franciscon Downtown on laaja ja täynnä pilvenpiirtäjiä ja kauppakatuja. Downtownin Union Square on kaupungin keskipiste. Chinatown on San Franciscon kuuluisimpia kaupunginosia, ja samalla maailman suurin kiinalaiskeskittymä Aasian ulkopuolella. Kiinalaiset alkoivat muuttaa San Franciscoon 1850-luvulla. Chinatown on kehittynyt siitä ghetosta, johon San Franciscon kaupungin perustajat pakottivat kiinalaiset 1800-luvulla. Nykyisin Tong-salaseuran sotien päivät, jolloin taisteltiin alamaailman ja oopiumiluolien hallinnasta, ovat ohi. Noiden seikkailujen jännitys on nykyään korvattu yleisellä kansalaisylpeydellä, varsinkin San Franciscon herkkusuiden yhteydessä. Nykyisin Chinatownissa vallitsee aidon kiinalaisen pikkukaupungin ilmapiiri värikkäine rakennuksineen ja lohikäärmelyhtyineen. San Franciscossa asuu yli 80 000 kiinalaista. Kanta-asuinaluetta rajoittavat Broadway sekä Bush, Kearny ja Stockton ja sen värikkään keskustan muodostavat Grand Avenuen kahdeksan korttelia.
Fisherman's Wharf, kaupunginosa aivan San Franciscon koilliskärjessä, toimi 1800-luvulla kalastajien asuinpaikkana. Nykyisin Fisherman's Wharf on tunnettu paitsi vanhoista laivoista ja laitureista niin myös kalaruuista, lukuisista kaupoista, merileijonista sekä tietenkin upeista näkymistä yli San Francisco Bayn. Fisherman's Wharfin ja liikekorttelin välimaastossa Telegraph Hillillä sijaitsee 63 m korkea Coit Tower, jonka rakennutti Lillie Hitchcock Coit vuonna 1933 muistomerkiksi kaupungin palomiehille (ja itselleen).
Golden Gate Bridge on luultavasti San Franciscon tunnetuin maamerkki. Saapumisalueineen 2 737 metriä pitkän sillan rakentamiseen kului yli neljä vuotta ja se maksoi yli 35 miljoonaa dollaria. Golden Gate Bridge avattiin 1937 yhdistämään kaupunki Marinin piirikuntaan.
San Francisco on tunnettu myös "kaapeliraitiovaunuistaan" ("cable car"), jotka kulkevat ilman moottoria maahan upotettujen kaapeleiden avulla. Kaupungissa on käytössä kolme kaapelivaunulinjaa: Powell-Hyde, Powell-Mason ja California Street. Vaunut kehitti Andrew Smith Hallidien toimeksiannosta William Eppelsheimer, ja ne otettiin alun perin käyttöön vuonna 1873.
Alcatraz, San Franciscon edustalla sijaitseva pahamaineinen vankilasaari, on nykyisin kaupungin kuuluisimpia nähtävyyksiä. Alcatrazista tehtiin liittovaltion vankila vuonna 1934 ja sen toiminta lopetettiin 1963.
Yhtenä nähtävyytenä on myös tiedekeskus Exploratorium.
Tunnetusta televisiosarjasta Myytinmurtajista tutut Adam ja Jamie tekevät rämäpäisiä kokeitaan San Franciscossa M5 Industries -työpajalla, jonka Jamie omistaa.
San Francisco elokuvissa.
Kaupunkia on käytetty taustana useissa elokuvissa. Alfred Hitchcock sijoitti "Vertigon" (1958) tapahtumat San Franciscoon ja sen ympäristöön. Elokuvassa näkyvät Golden Gate -silta, Coit Tower -torni, taidemuseo San Francisco Museum of Fine Arts (Legion of Honor) ja 97 kilometrin päässä San Juanin laaksossa sijaitseva vanha lähetysasema San Juan Bautista. Mission Doloresin kirkon hautausmaalla oli pitkään fiktiivisen Carlotta Valdesin hautakivi "Vertigo"-pyhiinvaeltajia varten.
Myös elokuva "Kotia kohti II – Seikkailu San Franciscossa" sijoittuu San Franciscoon. Elokuvassa näytetään muun muassa kaupunkia ja Golden Gate, josta eläimet menevät kotia kohti.
San Franciscoon sijoittuu myös Steve McQueenin tähdittämä ja Peter Yatesin ohjaama toimintaelokuva "Bullitt", jonka maineikas takaa-ajokohtaus kuvattiin kaupungin mäkisillä kaduilla.
Clint Eastwood esitti pääroolia Don Siegelin kuuluisassa elokuvassa "Likainen Harry" (1971). Eastwood palasi kotikaupunkiinsa San Franciscoon saman ohjaajan elokuvassa "Pako Alcatrazista" (1979), jossa kaupunki tosin jää tyystin näkemättä.
Walter Hillin ohjaama toimintaelokuva 48 tuntia ja sen jatko-osa Toiset 48 tuntia sijoittuvat niin ikään San Franciscoon.
Vuonna 2006 julkaistun supersankarielokuvan "X-Men – viimeinen kohtaaminen" lopputaistelu sijoittuu Golden Gaten ja Alcatrazin ympäristöön.
Aiheesta muualla.
*


MiG-25.
MiG-25 () on neuvostoliittolainen, Yhdysvaltain strategisten yliäänipommikoneiden torjumiseksi kehitetty, nopea hävittäjä, jonka seuraajamalli on MiG-31.
MiG-25:n historia.
MiG-25 suunniteltiin 1950-luvun lopulla tavoitteena kyky torjua Yhdysvaltain ilmavoimien kaksinkertaisella äänennopeudella lentävä General Dynamicsin B-58 Hustler -pommikone sekä suunnitteilla ollut vielä nopeampi XB-70 Valkyrie.
Yhdysvaltain nopein ilmaa hengittävä lentokone on Lockheed SR-71 -tiedustelukone, eikä sillä ollut tarvetta mach 3 -nopeudella lentävälle hävittäjälle. XB-70 sen sijaan pakotti Neuvostoliiton kehittämään uuden hävittäjän ja uusia ohjuksia. Kun Yhdysvaltain puolustusministeri Robert McNamara peruutti XB-70-hankkeen vuonna 1967, jolloin kaksi prototyyppiä oli valmistunut, ei myöskään Neuvostoliitolla olisi ollut enää tarvetta kehittää vastineeksi miltei kolminkertaisella äänennopeudella lentävää torjuntahävittäjää.
Ensimmäinen prototyyppi Je-155-R1 (tiedusteluversio) lensi 6. maaliskuuta 1964. Hävittäjäversion prototyyppi Je-155-P1 lensi 9. syyskuuta 1964. Je-266-nimikkeiset prototyypit tekivät useita lentoennätyksiä vuosina 1965, 1966, ja 1967.
Japaniin lennetty kone.
Luutnantti Viktor Ivanovitš Belenkon lennettyä MiG-25:n 1976 Japaniin Hakodaten kentälle Hokkaidoon, ja pyydettyä poliittista turvapaikkaa Yhdysvalloista, kone tutkittiin. Osoittautui, ettei MiG-25 ollut niin suorituskykyinen kuin mitä 1960-luvun lopussa tai 1970-luvun alussa oli uskottu.
Teknisiä tietoja.
Koneen yllättäviä yksityiskohtia olivat muun muassa se, että siinä valtaosaltaan käytettiin transistorien sijasta perinteisiä elektroniputkia sekä se, että koneen runko oli hitsattu käsin. Tumanski R-15D-300 -moottorit olivat niin tehokkaat, että lentokone oli enemmän raketti kuin lentokone (lentäjiä oli kielletty yleensä ylittämästä 2,5 Machia (2 655 km/h) ja punainen raja lentonopeusmittariin oli asetettu 2,8 Machin (3 000 km/h) kohdalle). Vuonna 1973 Israelissa yhdysvaltalaiset olivat mitanneet MiG-25:n nopeudeksi 3,2 Machia (3 400 km/h) tietämättä, että koneen moottorit vaurioituivat kyseisestä nopeudesta. Koneen taistelusäde oli 300 kilometriä.
Ilman jälkipoltinta kone saattoi lentää suoralla lennolla vain 1 200 kilometriä. Koneen lentokorkeus, kahdella ohjuksella varustettuna, oli 24 000 metriä ja neljällä ohjuksella 21 000 metriä. Ilman ohjuksia koneen lentokorkeus saattoi olla jopa 27 000 metriä.
MiG-25:n tutka ei paljastanut alle 500 metrin korkeudessa lentävää lentokonetta. Tämä oli perusteltua, koska kone oltiin suunniteltu korkealla nopeasti lentävien koneiden tuhoamiseen. Yhdysvaltojen ilmavoimat olivat kuitenkin 1970-luvulla siirtänyt ydiniskuvoimaansa osin matalalla lentäviin F-111- ja tuleviin B-1-pommikoneisiin. MiG-25:n kaarto-ominaisuudet eivät kestäneet kuin 2,2 G:n voiman täysillä polttoainetankeilla, lisäksi miltei tyhjillä tankeilla 5 G:tä saattoi olla vaarallinen. Konetta ei oltu valmistettu titaanista, vaan teräksestä, vaikkakin korkean lämpötilan kestoa vaativissa kohdissa oli käytetty titaanilevyjä. Tiukoissa kaarteissa saattoivat ohjukset irrota siivistä. MiG-25:n etsintä- ja jäljitystutka ulottui vain 50 kilometrin päähän.


Viktor Ivanovitš Belenko.
Yliluutnantti Viktor Ivanovitš Belenko () oli neuvostoliittolainen sotilaslentäjä, joka loikkasi Japanin kautta Yhdysvaltoihin.
Belenko lensi 6. elokuuta 1976 saman vuoden helmikuussa numerolla 31 valmistetun 513. hävittäjärykmentin MiG-25-hävittäjän Tšugujevkan sotilaslentokentältä Vladivostokin lähistöltä Japanin Hokkaidōlle Hakodaten siviililentokentälle matalalennossa tutkien kantaman alapuolella. Laskeutuessaan kone oli törmätä kentältä nousevaan Boeing-matkustajakoneeseen.
Neuvostoliitto vaati Belenkoa ja konetta palautettavaksi. Belenko haki poliittista turvapaikkaoikeutta Yhdysvalloista ja sai sen.
Kone siirrettiin Yhdysvaltain ilmavoimien tukikohtaan 80 kilometrin päähän Tokiosta tutkittavaksi. 12. lokakuuta 1976 kone tuotiin purettuna neuvostoliittolaiseen alukseen Hitachin lähelle, mistä se kuljetettiin Latviaan Väinänlinnaan Neuvostoliiton ilmavoimien akatemiaan koulutuskoneeksi. 1980-luvun lopulla kone poistettiin käytöstä ja romutettiin.
Belenko tuomittiin Neuvostoliitossa kuolemaan maanpetturuudesta rikoslain 64. pykälän perusteella. Belenko ryhtyi Yhdysvalloissa sotilasilmailun opettajaksi ja meni naimisiin ja sai kolme lasta. Erottuaan ilmavoimista hän ryhtyi liiketoimiin.
Neuvostoliitto joutui tapauksen vuoksi uusimaan ilmavoimiensa omakonetunnusjärjestelmän kahdella miljardilla ruplalla.
Belenko ei ollut ensimmäinen sotalentokoneella loikannut itäeurooppalainen sotilas. Marraskuussa ja toukokuussa vuonna 1953 kaksi puolalaista lentäjää loikkasi MiG-15-lentokoneella Tanskaan.


Muropaketti.
Muropaketti on suomalainen teknologia-aiheinen verkkosivusto, joka on osa Plaza-internetportaalia. Sivuston perusaiheita ovat muun muassa tietokoneiden ylikellottaminen, mikroprosessorit, emolevyt, näytönohjaimet, käyttöjärjestelmät sekä muut IT-alan tapahtumat. Muropaketin uutisia ja artikkeleita tuottaa io-media. Teknisestä ylläpidosta ja muista sivustoon liittyvistä asioista vastaa Otavamedia.
Historia.
Muropaketin perusti 20. helmikuuta 1999 Sampsa Kurri häntä kiinnostavasta aiheesta, tietokonekomponenttien ylikellottamisesta. Nimi syntyi sattumalta pöydällä silmiin osuneesta muropaketista.
Sivusto sijaitsi ensin K&T Neutech Oy:n palvelimella osoitteessa sam.neutech.fi, mutta siirtyi muutaman päivän kuluttua yhteistyösopimuksen seurauksena osoitteeseen muro.neutech.fi. Pari kuukautta myöhemmin sivustolle rekisteröitiin oma domaininsa, muropaketti.com. Sivusto myytiin 8. joulukuuta 2000 ja Kurri siirtyi Sonera Plazalle töihin Muropaketin tuottajaksi. Nimi houkutteli sivustolle hyvin paljon myös ylikellottamisesta kiinnostumattomia käyttäjiä ja vähitellen sen keskustelupalsta tuli hyvin suosituiksi. Muropaketin keskustelupalsta "MuroBBS" on ollut alusta asti olennainen osa Muropakettia. Iltapäivälehdistö uutisoi tietokoneaiheisen harrastelijasivuston myymisestä Sonera Plazalle ja nuoresta Kurrista. Myöhemmin Kurrin ja hänen ystäviensä neuvoja on nähty muun muassa Mikrobitissä.
Kurri irtisanoutui vuonna 2003 TeliaSonera Finlandin palveluksesta ja perusti io-media-nimisen yrityksen, jolle Muropaketin sisällöntuotantovastuu siirrettiin kokonaisuudessaan. Samalla toimitukseen palkattiin lisää kirjoittajia ja sivustolle perustettiin mobiiliaiheisiin uutisiin keskittynyt Soneran WAP-käyttäjille suunnattu WAP-Muropaketti. Myöhemmin WAP-Muropaketti siirrettiin internetin puolelle osaksi Muropakettia ja nimi vaihdettiin TaskuMuroksi. Vuonna 2005 niin Muropaketti kuin koko Sonera Plaza siirtyi TeliaSonera Finlandin ja Yhtyneiden Kuvalehtien yhteistyösopimuksella liiketoimintasiirrolla Yhtyneet Kuvalehdet -konserniin kuuluvan omistukseen ja internetportaalin nimi lyhentyi Plazaksi.
MuroBBS.
MuroBBS on saanut huomiota tempauksillaan muun muassa Joulupata-keräyksessä (vuonna 2003 toiseksi suurin yhteispotti) sekä tullut iltapäivälehdistön huomioimaksi muun muassa juhannuksena 2005 juhannuksen kuolonuhrien määrän veikkauksen takia ja saman vuoden jouluna Hartwallin järjestämän Pepsi-joulukilpailun myötä, jossa Pepsiä ostamalla saattoi ansaita muun muassa Sony Vaio -kannettavan. Tämän tilaisuuden käytti noin 70 MuroBBSn käyttäjää, heidän yhteensä ostaman virvoitusjuoman määrä oli noin 105 000 litraa eli noin 70 000 pulloa. Iltapäivälehdet ovat uutisoineet myös tapauksesta, jossa Teemu Mäen raakaa kissantappovideota levitettiin kyseisellä foorumilla. Lisäksi Muropaketti on saanut kyseenalaista mainetta, kun MikroPC:n numerossa 3/2004 kirjoitettiin MuroBBS:n rasistisesta sisällöstä ja kyseiseltä sivulta löytyvistä räjähteitä koskevista keskusteluista.
Alkuvuodesta 2007 Muropaketti sai paljon huomiota keskustelupalstan jäsenten käytyä selvittämään epäilyttävältä vaikuttavien hyväntekeväisyysjärjestöjen asioita. 12. tammikuuta mennessä mahdollisia hyväntekeväisyyshuijauksia ja muita epäilyttäviä yrityksiä käsittelevään otsikkoon oli tullut noin kaksi ja puoli tuhatta vastausta.
Marraskuussa 2007 tapahtuneen Jokelan ampumavälikohtauksen tapahtumista tiettävästi nettisivustoina kertoi ensimmäisenä MuroBBS.
Tammikuussa 2009 keskusrikospoliisi kiitti kirjallisesti Muropakettia koskien Wincapita-pyramidihuijauksen selvittämistä. Verkkoyhteisön keskustelupalstalla löytyi yli 26 000 viestiä 1,5 vuoden ajalta koskien Wincapitaa.
MuroBBS:n asteittain tiukentuneen moderointipolitiikan ja vanhojen käytettyjen ohjelmistoalustojen vuoksi osa käyttäjistä on historian saatossa perustaneet omia keskustelupalstojaan, jotka ovat ajan mittaan irtautuneet yhä enemmän ja enemmän yhteydestään MuroBBSään.
#muropaketti.
Muropaketti on kerännyt ympärilleen laajan käyttäjäkunnan ja sitä myöten myös lukuisia saman nimen alla toimivia palveluja. Näistä yksi on #muropaketti-IRC-kanava, joka toimii IRCnetissä. Kanavan perusti Tapio Haapala 1999 hyvinkin pian varsinaisen Muropaketti-sivuston syntymisen jälkeen.
Alkuvaiheessa kanava oli täysin erillään varsinaisesta Muropaketti-sivustosta eikä sillä virallisen tiedotteen mukaan ollut mitään tekemistä varsinaisen sivuston kanssa. Myöhemmin kuitenkin kanava saavutti vakiintuneen aseman sivuston käyttäjän kohtaamispaikkana ja kanava julistettiin "puoliviralliseksi" vuoden 2000 alkupuoliskolla.
Kanava on hyvin aktiivinen ja siellä on paikalla keskimäärin 500–700 nimimerkkiä. Kanavan pääylläpito on säilynyt edelleen Haapalan (nimimerkki Burner) vastuulla vaikkakin hänen osallistumisensa varsinaiseen kanavalla tapahtuvaan keskusteluun on vähentynyt vuosien varrella. Kanavaoperaattorina toimivat monet sivuston ja MuroBBS:n toimintaan liittyvät henkilöt sekä muut tehtävään riittävän luottamuksen ansainneet ihmiset.
MuroRadio.
MuroBBS:n käyttäjien perustama radiokanava, joka sisältää pääasiassa Teosto-vapaata musiikkia ja juontajien lyhyitä kommentointeja liittyen MuroBBS:än "Yleisessä Keskustelussa" sekä "Räpellyksessä ja Testauksessa" puhuttuihin asioihin. Radio aloitti toimintansa 30.10.2010 pienten ongelmien jälkeen.


Mach-luku.
Mach tai Machin luku on dimensioton luku, joka kuvaa virtauksen nopeutta suhteessa äänen nopeuteen väliaineessa. Sitä käytetään erityisesti aerodynamiikan sovelluksissa, jossa se kuvaa lentonopeuden suhdetta äänen nopeuteen ilmassa lentokorkeudella. Luku on nimetty itävaltalaisen fyysikon Ernst Machin mukaan.
formula_1, missä
formula_3, missä
Äänen nopeuteen ilmassa laskemiseen yksinkertaistettu laskentakaava
formula_5, missä
Tästä näemme että äänen nopeuteen ilmakehässä vaikuttaa vain lämpötila. Korkeuden kasvaminen vaikuttaa ilman lämpötilan laskemisen kautta äänen nopeuteen laskevasti. Ilman lämpötila laskee standardi-ilmakehässä 6,5 °C/km.
Virtausmekaniikassa Mach-luvulla ei ole suurta merkitystä, jos neste tai kaasu on kokoonpuristumatonta - oletus, jonka voidaan olettaa pätevän miltei aina luonnonvesiä koskevissa ongelmissa. Jos Ma «1, kokoonpuristumista ei tarvitse huomioida.
Ilmailu.
Äänen nopeus vaihtelee korkeudesta riippuen: koska ilman tiheys on pienempi korkealla, äänennopeus alenee korkeuden mukana. Äänennopeus riippuu kaasun lämpötilasta muttei sen paineesta. Äänennopeus voidaan määrittää myös muussa väliaineessa kuin ilma, esim. palamiskaasuissa polttokammiossa, nesteessä ja kiinteässä aineessa. Myös hyvin harvassa kaasussa avaruudessa puhutaan äänennopeudesta ja Machin luvusta.
Ensimmäinen lentokone, joka ylitti vaakalennossa äänennopeuden oli amerikkalainen Bell X-1 vuonna 1947. Äänennopeus oli sitä ennen ylitetty ohjuksilla ja esim. kiväärin luodin lähtönopeus on ylisooninen. Toisen maailmansodan lopulla potkurikoneiden kehityksen rajoitti potkurien kärjen virtausten ylisooninen nopeus. Rakettimoottoreita käyttäville koelentokoneille niitä ympäröivän painejakauman muuttuminen nopeuden kasvaessa ylisooniseksi toi lentokoneen stabiliteettiin äänivallin, teknisen ongelman, joka ratkaistiin siipien muotoa muuttamalla. Suihkumoottorin kehitys mahdollisti yliääninopeudella lentämisen. Suurten, yli 1,5 Mach, nopeuksien saavuttaminen ja ylläpitäminen vaati aivan viime aikoihin asti jälkipolttimen käyttöä, joka rajoitti toiminta-aikaa.
1950–1960-luvuilla pyrittiin lentokoneista tekemään nopeita strategisten ydinpommituslentojen ja nopean matkustajaliikenteen aikaan saamiseksi. Hävittäjälentokoneiden suoritusarvojen tuli tietysti ylittää pommikoneiden nopeus.
Tällaisia pommikoneita olivat B-58 Hustler ja XB-70 Valkyrie Yhdysvalloissa ja siviili-ilmailun puolella brittiläis-ranskalainen Concorde sekä neuvostoliittolainen Tupolev Tu-144.
Hävittäjälentokoneiden nopeuslentoennätyksistä käytiin Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä kilpaa etenkin 1960-luvun alussa MiG-21:n ja Lockheed F-104 Starfighterin välillä. Neuvostoliitto rakensi 1970-luvulla jopa 3 Mach nopeudella lentävän MiG-25-hävittäjän. Yhdysvallat toteutti vain noin 2 Mach huippunopeuteen pääseviä hävittäjiä johtuen erilaisesta strategiasta, ja luottamuksesta pitkän kantaman ilmasta-ilmaan-ohjuksiin.
Johtuen ohjustorjunnasta yli äänennopeuden lentävien strategisten ydinpommituskoneiden ajatuksesta luovuttiin ja öljykriisit 1974 ja 1979 aiheuttivat sen, että siviili-ilmailun puolella luovuttiin tavoittelemasta suuria lentonopeuksia polttoainetaloudellisten kysymysten korostuessa.
2000-luvun alussa Yhdysvalloissa on alettu uudelleen kehittää ylisoonista patopainemoottoria (scramjet, supersonic ramjet) ja sen käyttöä avaruuslentokoneessa. Sovellutus olisi ilmeisesti pitkän kantaman hypersooninen (yli 5 Mach) pommikone.
Mach-nopeuksia.
Siviilimatkustajalentokoneiden lentokorkeus voi olla noin 10 000 metriä tai 30 000 jalkaa. Käytännössä lentonopeus meren pinnassa tai lähellä maata ei ole moninkertainen äänennopeus.


Sadomasokismi.
Sadomasokismi ("S&M", "S/M", "SM") tarkoittaa seksuaalista toimintaa, johon liittyy leikittelyä valtasuhteilla (esim. roolileikit tai alistaminen ja alistuminen), sitomista tai nauttimista kivusta tai muista voimakkaista tuntemuksista (esim. piiskaaminen).
Termissä sadomasokismi yhdistyvät sekä sadistiset että masokistiset seksuaaliset mieltymykset. Masokistinen henkilö ("masokisti", alk. Leopold von Sacher-Masochin nimestä) saa nautintoa joutuessaan alistetuksi, nöyryytetyksi, sidotuksi, satutetuksi tai joutuessaan kärsimään jollain muulla vastaavalla tavalla. Sadistinen henkilö ("sadisti", alk. markiisi de Saden nimestä) saa nautintoa vallankäytöstä, alistamisesta tai henkisen tai fyysisen kärsimyksen tuottamisesta toiselle osapuolelle. Termejä voidaan käyttää kuvaamaan myös ei-seksuaalisia luonnetyyppejä.
Sadomasokismin psykologiaa.
Demonstrointia Folsominkadun messuilla (Folsom Street Fair) vuonna 2004.
Saksalainen psykoanalyytikko Richard von Krafft-Ebing käytti termejä "sadismi" ja "masokismi" ensimmäisenä kirjassaan "Psychopathia Sexualis" (1886). Samoihin aikoihin Sigmund Freud havaitsi, että sekä sadismi että masokismi esiintyvät usein samassa yksilössä, ja yhdisti nämä ominaisuudet "sadomasokismin" käsitteeksi. Tämä havainto on laajalti hyväksytty sekä kirjallisuudessa että käytännön sadomasokismissa — monet masokistit ja sadistit määrittelevät itsensä kykeneväksi toimimaan kumpana tahansa osapuolena. Tällaisen kaksoisroolin omaksujasta voidaan käyttää nimitystä "switch" (engl. "kytkin" tai "vaihtaa").
Sekä Krafft-Ebing että Freud olettivat, että miesten sadismi johtui miesten seksuaalivaiston aggressiivisen osan häiriöstä. Masokismia pidettiin miehissä huomattavasti poikkeuksellisempana miesten oletetun luonnollisen aggressiivisen seksuaalisen luonteen vuoksi. Freud epäili, että masokismia löytyy miehistä ainoastaan luonnollisemman sadismin muunnoksena. Naisten sadomasokismista keskusteltiin paljon vähemmän: sekä Freud että Krafft-Ebing olettivat masokismin olevan niin luonnollinen osa naisten seksuaalisuutta, että sen erottaminen poikkeavuutena olisi vaikeaa.
Havelock Ellis puolestaan väitti, ettei sadismin ja masokismin välissä ole olennaista eroa, vaan ne voidaan nähdä toisiaan täydentävinä tunnetiloina. Hän huomautti myös että sadomasokismi keskittyy ainoastaan seksuaalista mielihyvää tuottavaan kipuun, eikä julmuuteen yleensä, kuten Freud oli olettanut.
Ranskalainen filosofi Gilles Deleuze sen sijaan hylkäsi termin sadomasokismi keinotekoisena eritellessään Leopold von Sacher-Masochin teosta. Hänen mielestään sadismin ja masokismin lähtökohta oli täysin toisistaan poikkeava, ja niiden yhdistäminen samaksi käsitteeksi keinotekoista. Masokistien mahdolliset sadistiset piirteet Deleuze tulkitsi vasteiksi masokismiin.
Nykyisin on useita selityksiä sille, miksi jotkut kokevat sadomasokismin nautinnolliseksi, ja vastaus riippuu paljolti yksilöstä. Toisille alistuvan roolin ottaminen voi merkitä terapeuttista pakoa stressistä, vastuusta tai syyllisyydestä. Toisille alistuminen voi tarkoittaa turvallisuutta. Sadisti sen sijaan saattaa nauttia vallasta tai masokistin tyydyttämisestä. On kuitenkin huonosti tiedossa, mikä pohjimmiltaan yhdistää nämä tunnetilat ja seksuaalisen nautinnon.
Sadomasokismin historiaa.
Tämä seksuaalisuuden laji on osittain (sadismi) nimetty ranskalaisen markiisi De Saden mukaan, joka kirjoitti useita sadomasokistisia kirjoja ja novelleja. Markiisin elinaikana ne olivat julkinen salaisuus, sillä kukaan ei halunnut myöntää ostaneensa niitä, vaikka monet tiesivät niistä ja niiden kirjoittajasta. Ei ole varmoja todisteita siitä, että markiisi olisi toteuttanut fantasioimiaan sadomasokistisia orgioita: kukaan aikalainen ei tunnustanut osallistuneensa niihin eikä yksikään nainen syyttänyt markiisia kidutuksesta. Levottoman aikakauden lehdistö olisi varmasti takertunut aiheeseen, jos olisi voinut todisteiden perusteella tehdä niin: tuolloin kunnianloukkaus oli vakava asia ja siitä säädetyt rangaistukset ankaria.
1600-luvun Japani.
Japanissa 1600-luvun Edo-kaudella varakkaissa piireissä perinteisestä sidontataidosta, joka oli alun perin julma kidutusmenetelmä, muokattiin omanlainen sadomasokismin muoto. Japanin sisällissodissa erilaiset sotaherrat ja rosvopäälliköt toisinaan kidnappasivat kilpailijoidensa rakastajattaria, vaimoja tai tyttäriä, joita kidutettiin tai uhattiin kidutuksella uhkavaatimuksien painottamiseksi. Naisia ei kuitenkaan yleensä haluttu vahingoittaa pahoin, joten sidontataitoa kehitettiin vammojen välttämiseksi. Sidontataitoa käytettiin myös rakastajattarien ja jalkavaimojen kurittamiseen ja myöhemmin sitä harrastettiin huvin vuoksi: Japanin taiteessa ja kirjallisuudessa on runsaasti kertomuksia ja kuvauksia siitä. Japanilaisen perinteisen sidontataidon mestari on "sensei" (sensei viittaa japanin kielessä mihin hyvänsä ohjaajaan tai opettajaan, tietyn taidon hallitsijaan) ja hän tekee naisesta taideteoksen sitomalla tämän erilaisiin asentoihin symboloiden kasveja tai eläimiä. Nykyaikaisessa sidontaleikissä usein painotetaan kuitenkin pitkitettyä nöyryytystä ja toisinaan lievää kivunkin tuottoa. Yleensä senseit ovat miehiä ja sidottavat naisia. Välineinä on karkeita köysiä sekä bambukeppejä ja vahakynttilöitä. Tämä japanilainen sadomasokismin muoto unohtui 1800-luvun lopulla Japanin pyrkiessä länsimaalaistumaan, jolloin varsinkin brittiläistä tapakulttuuria suosittiin. Sidontataito koki uudelleentulemisen toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain miehittäessä Japanin pääsaaria. Tällöin Yhdysvaltain sotilaita varten perustettiin useita bordelleja, joissa japanilainen sidonta oli eräs suosituimmista ohjelmanumeroista.
Viktoriaaninen Britannia.
Britanniassa viktoriaanisena aikana sadomasokismi nousi kukoistukseen. Yläluokkaisten miesten ja naisten elämää leimasivat hemmotteleva palvelusväki ja tiukka tapakulttuuri. Monet miehet ja usein naisetkin hakivat (oletettavasti) henkistä tasapainoa vierailemalla kalliissa bordelleissa vapaaehtoisesti nöyryytettävinä.
1950-luvun Britanniassa perinteinen tyttöjen ja poikien sisäoppilaitoksen koulukuri sai toisinaan sadomasokistisia piirteitä opettajien käyttäessä väärin rankaisuvaltaansa oppilaitaan kohtaan. Tuolloin Britanniassa tehtiin maanalaisesti lukuisia pornografisia elokuvia, joiden aiheena oli oppilaitaan rankaiseva opettaja ja siten koulutyttöteema vakiinnutti asemansa sadomasokistien fantasioissa. Stereotyyppisiä tämän kauden kuritusvälineitä ovat ruokokeppi eli "cane" sekä maila eli "paddle".
Toinen oppilaitosympäristöön sijoitettava sadomasokismin muoto - todellisuudessa tai fantasiassa - ovat opiskelijayhteisöjen initiaatioriitit, joihin kuvitellaan liittyvän piiskaamista esimerkiksi mailalla.
Sadomasokismi lähimenneisyydessä.
Muita sadomasokismin nousukausia olivat viktoriaanista aikaa muistuttavat vuodet 1950–1960 Yhdysvalloissa sekä seksuaalisen vapautumisen vuosina 1960–1970 Ranskassa; joidenkin tutkijoiden mukaan viimeksi mainittu oli eräänlainen vastareaktio hippien seksuaalisille näkemyksille. Vuonna 1954 ilmestyi Pariisissa sadomasokistisen kirjallisuuden tunnetuimpiin teoksiin kuuluva (Histoire d'O).
Sadomasokismi viestintävälineissä.
Sadomasokismi on ollut suosittu kuvausten aihe Markiisi De Saden ajoista alkaen. Italiassa tuotetut sadomasokistiset sarjakuvat nousivat suosioon 1970-luvulla: aluksi niitä yritettiin sensuroida, mutta näiden "likaisten" sarjakuvien tulvaa pimeistä painotaloista oli mahdotonta pysäyttää. Elokuvissa koitti jo 1910-luvulta alkaen maanalainen "eksploitaatio"-elokuvien aikakausi: ne hyödynsivät tirkistelynhaluisten ihmisten uteliaisuutta rikkomalla röyhkeästi kaikkia aikakautensa moraalikäsityksiä esittäessään häikäilemätöntä pornografiaa ja väkivaltaa varsinkin naisia kohtaan.
Eksploitaatio-elokuvia tehtiin kiihtyvällä tahdilla 1930-luvulta 1970-luvulle asti, jonka jälkeen sen suosio aleni muun pornografian tarjonnan lisääntymisen vuoksi ja valtavirran elokuvien muuttuessa yhä enemmän eksploitaatio-elokuvien kaltaisiksi. Internetissä sadomasokismiin tai sadomasokistiseen pornoon liittyvät sivut ovat tehneet ilmiötä tunnetuksi.
Sadomasokismi Suomessa.
Sadomasokismi luokiteltiin Suomessa kansainvälisen tautiluokituksen perusteella fetisismin ja transvestismin ohella sairaudeksi aina vuoteen 2011 saakka. Tuolloin Terveyden ja hyvinvoinnin laitos päätti poistaa ne luokituksesta, koska niiden mukana ololle ei nähty enää kunnollisia lääketieteellisiä perusteluita.
2000-luvulla Suomessa toimii useita sadomasokistien järjestöjä, kuten Kinky Club sekä Bizarre. Sadomasokismilla on kuitenkin huomattavan pitkät juuret Suomessa. Nahkamiesten Motorsport Club of Finland oli yksi uranuurtajista. Kuitenkin tämä järjestö ei ollut nimenomaisesti yleis-sadomasokistinen järjestö, vaan se keskittyi homoseksuaaliseen sadomasokismiin.
Taiteessa Suomessa ovat erilaisia sadomasokistisia teemoja käsitelleet muun muassa Tom of Finland, Kalervo Palsa (erityisesti "Eläkeläinen Muistelee"-sarjakuva), Sirpa Ala-Lääkkölä, Anja Kauranen, Kjell Westö ja Nalle Virolainen.
Filosofiselta kannalta sadomasokismia on käsitellyt muun muassa Timo Airaksinen.


Friedrich Nietzsche.
Friedrich Wilhelm Nietzsche (15. lokakuuta 1844 Röcken, Saksi, Preussi – 25. elokuuta 1900 Weimar, Thüringen) oli saksalainen filosofi. Nietzschellä oli erityisen voimakas vaikutus moraalifilosofiaan, jossa hän nosti pinnalle kysymyksen siitä, onko yhteiskunnan moraalikäsitysten mukaan toimiminen ja eläminen moraalista. Ateistien mukaan hän piti kristinuskon moraalikäsitystä ”orjamoraalina”, mutta ilmeisen kiihkokristillisenä Nietzsche kritisoi kuitenkin paremminkin kaikkia yhteiskunnallisia moraalirakenteita, myös ateismia, missään kohtaa rajaamatta kritiikkiään erityisesti kristinuskoon ja paremminkin käyttäen apokalyptisia termejä, kuvatessaan yhteiskuntatasoista moraalia Luciferin keinoksi hallita ihmisen tahtoa. Toiseksi Nietzsche tunnetaan erityisesti aikalaisdiagnosisesta filosofiasta, jossa hän hahmottelee suuria kulttuuris-historiallisia kehityskaaria esimerkiksi koskien uskonnon tilannetta yhteiskunnassa. Tästä juontuu hänen väitteensä ”Jumala on kuollut”.
Nietzsche hahmotteli näihin aihepiireihin liittyen myös elämänfilosofiaa, josta juontuu hänen yli-ihmisen käsitteensä. Nietzsche liitetään usein nihilismiin, mutta Nietzschen mukaan nihilismi tulee ylittää asettamalla uusia arvoja. Lisäksi Nietzschen ajattelusta on saatu mannermaisessa filosofiassa innoitusta myös ihmistieteiden tutkimusmenetelmien tulkintaan. Esimerkiksi käsitteiden historiaa selvittävä ”genealogia” tutkimusmenetelmänä sai innoituksensa Nietzschen ajattelusta.
Elämä.
Friedrich Nietzsche noin vuonna 1870.
Friedrich Nietzsche syntyi pappissukuun 15. lokakuuta 1844 Röckenin kaupungissa, silloisessa Preussissa. Häntä kasvattivat naiset, sillä hänen isänsä, protestanttinen pappi, kuoli pojan ollessa viisivuotias. Perhe muutti Naumburgiin, jonka lähellä sijaitsevassa Pfortan oppikoulussa Nietzsche oppi kreikkaa ja latinaa. Hän menestyi koulussa niin, että hän pääsi Bonnin yliopistoon vuonna 1864 opiskelemaan klassista kielitiedettä ja teologiaa. Myöhemmin hän kuitenkin jätti teologian ja keskittyi kielitieteeseen. Vuoden päästä hän vaihtoi opettajaansa ja tukijaansa Friedrich Ritschliä seuraten Leipzigin yliopistoon. Siellä hän kiinnostui Arthur Schopenhauerin filosofiasta ja metafysiikasta. Vuonna 1868 hän tapasi säveltäjä Richard Wagnerin. Nietzsche saavutti opinnoissaan jo varhaisella iällä sellaisen tason, että pääsi professoriksi Baselin yliopistoon 24-vuotiaana. Hän hoiti virkaansa vuodesta 1869 vuoteen 1879, jolloin hän luopui yliopistonopettajan urasta psykofyysisten vaivojen pakottamana. Sen jälkeen hän omistautui lopullisesti filosofialle. Viimeiset luovat vuotensa Nietzsche vietti Sveitsissä, Italiassa ja Etelä-Ranskassa. Kiihkeä luomiskausi edelsi Nietzschen lopullista henkistä sortumista, mikä tapahtui Torinossa vuodenvaihteessa 1888–89.
Loppuelämänsä Nietzsche vietti Saksassa parantumattomasti sairaana aivohalvauksen lamauttaessa tyystin hänen henkiset toimintonsa. Nietzschen sisar Elisabeth Förster-Nietzsche (1846–1935) hoiti häntä sairauden ajan. Hän keräsi veljensä kirjallisen jäämistön ja perusti Weimarin Nietzsche-arkiston 1894.
Nietzschen ajattelu ja tuotanto on jaettu myöhemmin erilaisiin vaiheisiin. On puhuttu romanttisesta ja taiteellisesta, sitä seuranneesta skeptisestä ja älyllisestä sekä profeetallisesta ja maanisesta vaiheesta. Hänen filosofiaansa vaikuttivat myös kristinuskon vaikutuksen heikkeneminen ja nihilismi yleisenä ajattelutapana 1800-luvun loppupuoliskolla.
Nietzsche kuoli elokuussa 1900. Välitön kuolinsyy lienee ollut keuhkokuume, mutta Nietzschen sairaalloisuuden ja kuoleman perimmäiseksi syiksi on arveltu niin syfilistä kuin aivokasvaintakin.
Nietzschen ajattelun kehityskausien suuresta vivahteikkuudesta huolimatta hänen ajattelunsa voi nähdä ehjänä kokonaisuutena. Nietzsche jatkoi ennen kaikkea Immanuel Kantin ja Arthur Schopenhauerin subjektiivista idealismia. Nietzsche uskoi, että ihminen saa ympäröivästä todellisuudesta tietoa vain omien aistiensa välityksellä. Sen mukaan todellisuuskäsityksemme on äärimmäisen subjektiivinen. Subjektiivinen idealismi johtaa Nietzschen relativismiin ja skeptisyyteen.
Kuolema.
Hans Olde, Friedrich Nietzsche, 1899.
Tarkkaa syytä Nietzschen sairaalloisuuteen ja kuolemaan ei tiedetä. Yleisimmän näkökannan mukaan hänen on arveltu sairastaneen syfilistä, vaikka näyttöä tästä ei ole. Hän oli saattanut saada tartunnan käydessään nuorena bordellissa, tai sairaus oli periytynyt hänen isältään. On myös spekuloitu, että syfilis olisi ollut myös pääsyynä 3. tammikuuta 1889 Torinossa tapahtuneeseen hermoromahdukseen, joka olisi vain laukaissut sairauden terminaalivaiheen. Nietzsche kärsi kuitenkin aiemmin psykofyysisistä vaivoista, joiden vuoksi hän jätti yliopistovirkansa. Ongelmalliset ihmissuhteet pahensivat sairautta. Vaivojen ja kuoleman perimmäiseksi syyksi on esitetty myös aivokasvainta, sillä monet Nietzschen oireista eivät sovi syfilis-tartuntaan.
Filosofia.
Varhaiskaudellaan Nietzsche ajatteli, että elämä voidaan oikeuttaa vain esteettisenä ilmiönä, ja vastaavanlaisia ajatuksia hän pohti myöhemminkin. Innoitusta hän sai klassisten filologien mieliaiheesta eli vanhoista kreikkalaisista ja heidän kulttuuristaan.
Tyyliltään Nietzschen filosofia on julistavaa, mutta monitulkintaista ja usein mietelauseenomaista, joskin teosten tyyli vaihtelee paljon ja niissä on keskenään hyvin erilaisia lähestymistapoja.
Nietzschen ajatuksia on usein pidetty keskenään ristiriitaisina, mutta tunnetun Nietzsche-kääntäjän Walter Kaufmanin mukaan se saattaa vain ilmentää Nietzschen ”vapaan ajattelijan” luonnetta ja pyrkimystä esittää asiat useista näkökulmista. Nietzsche ei kuitenkaan pitänyt kaikkia ajatuksia samanarvoisina, mikä ilmenee arvostelusta monia muita filosofeja kohtaan.
Suuri merkitys Nietzschellä oli moraalifilosofina. Nietzsche tutki moraalin alkuperää ja pyrki osoittamaan, että yhteiskunnallistuneella idealistisella moraalilla ei ole yliluonnollista perustaa, vaan että nykyisin vallalla olevat moraalijärjestelmät ovat syntyneet monimutkaisen sosiaalihistoriallisen ja psykologisen prosessin tuloksena. Nietzsche väitti, että moraali on väline, jonka avulla ihmisyksilöt, ihmisryhmät tai kansat tavoittelevat miltei vaistonvaraisesti arvonantoa, henkistä tai poliittista ylemmyyttä ja vaikutusvaltaa, joskus jopa aineellista etua.
Nietzsche väitti, että yhteiskunnallistunut idealistinen moraali saattaa ihmisen ristiriitaan hänen biologisen perusolemuksensa kanssa. Nietzschen mukaan vallassa olevat moraalijärjestelmät tukahduttavat epäyksilöllisyydessään ja tiukassa näennäisrationaalisuudessaan ihmisen persoonan ja tahdon. Nietzsche vaati, että kaikki yksilöt saisivat toteuttaa omaa persoonallisuuttaan riippumatta yhteiskunnan säännöistä ja ennakkoluuloista, ajatellen, että löytäessään oman tahtonsa, ihminen toimisi korkeamoraalisemmin ja voisi olla suoraan yhteydessä moraaliin ilman yhteiskunnan käyttämiä näennäismoraalisia rakenteita joiden tarkoituksena oli vallankäyttö yksilöä kohtaan sillä seuraukslla, että ihmisen oma tahto ja kyky löytää moraali tukahtuu. Tässä on paljon samankaltaisuuksia Freudin esittämään egon alisteisuuteen ylikireälle yliminälle, jonka Freud esitti ihmisen persoonallisuuteen vaikuttavana ulkoa syntyneenä valtarakenteena ihmisen persoonassa, ihmisen persoonaa kohtaan. Nietzschen omat moraalifilosofiset mietteet osoittivat pitkälle jalostettua idealismia, mutta osa oli myös provokaatioksi tarkoitettua, täydellistä moraalista välinpitämättömyyttä.
Ajattelun kaudet.
Nietzschen ajattelu ja tuotanto kävi läpi erilaisia vaiheita. On puhuttu esimerkiksi romanttisesta, skeptisestä, profeetallisesta ja maanisesta vaiheesta. Ensimmäiseen vaiheeseen (muun muassa "Tragedian synty" 1872) kuului keskeisenä taiteen ongelma. Vaiheeseen vaikuttivat vahvasti Schopenhauer ja Wagner ja siihen liittyi aatteena nationalismi – ymmärrettynä huolena saksalaisen kulttuurin tilasta. Nietzsche kehitti tulkinnan antiikin Kreikan kulttuurista, jonka elämänhalua ja tahtoa korostavan dionyysisen aineksen on nykyaikana noustava sopusointua korostavan apollonisen aineksen yli.
Toisessa vaiheessa ("Inhimillistä, aivan liian inhimillistä" 1878, "Aamurusko" 1881, "Iloinen tiede" 1882) Nietzsche kiinnostui tieteestä taiteen sijaan, mutta kirjoitti yhä useammin aforismein. Ranskalaiset vaikutteet tulivat etualalle. Etenkin "Iloinen tiede" edustaa järkeä ja elämänmyönteisyyttä korostavaa vaihetta, minkä jälkeen ajattelu käy pessimistisemmäksi.
Kolmannessa vaiheessa ("Näin puhui Zarathustra" 1883–85, "Moraalin alkuperästä" 1887) Nietzschen tuotannossa korostui moraalin ongelma, omien oppien julistus ja laumaihmisten arvostelu. Nietzsche arvosteli jyrkästi aikakauden moraalia ja kristinuskoa vallantahdon tukahduttamisesta. Kaikki arvot on Nietzschen mukaan arvioitava uudelleen. Terve elämänasenne ilmenee herramoraalissa ja yli-ihmisessä. Vuoden 1881 jälkeen Nietzschen ajattelu käy pessimistisemmäksi. Terveyden heikkenemisestä huolimatta Nietzsche kirjoitti runsaasti ja hänen tunnetuimmat teoksensa ovat myöhäiskaudelta.
Viimeisessä, sairastumista edeltäneessä maanisessa vaiheessa, tyypillistä Nietzschen tuotannolle oli maaninen ja itseironinenkin itsetehostus ("Epäjumalten hämärä" 1888, "Antikristus" 1888, "Wagnerin tapaus" 1888, "Ecce Homo" 1888).
Nihilismi ja Jumalan kuolema.
Nietzsche piti nihilismiä seurauksena kristillisen uskonnon käyttämisestä yhteiskunnallisissa valtapyrkimyksissä: tällä (ainoalla olemassa olevalla) maailmalla oli arvoa enää vain suhteessa tuonpuoleiseen (joka oli muokkaantunut yhteiskunnallisen valtarakenteen ylläpitämiseen, eikä enää omannut yhteyttä Raamatun esittämään tuonpuoleiseen). Kun tuonpuoleisen arvo nousi arvoon arvaamattomaan, tulos oli nihilismi: ei-minkään arvostaminen korkeimpana arvona. Tärkein haaste nihilismille oli juuri kristinuskon heikentyminen. Nietzsche piti tilannetta uutena haasteena eurooppalaiselle kulttuurille, jonka oli ylitettävä itsensä ja päästävä eräänlaiseen pisteeseen, josta ei ole paluuta. Nietzsche kiteytti asian kuuluisaan lauseeseen ”Jumala on kuollut”. Lause kuvasi kriisiä, jonka läntinen kulttuuri kohtaisi sen perusteiden muretessa, mutta myös kriisiä minkä tahansa ajatteluun vaikuttavan moraalista valtaa käyttävän järjestelmän, kuten ateismin muretessa; samalla tämä kriisi avasi tien johonkin uuteen. Nietzsche tuomitsi darwinismin, hegeliläisyyden, kantilaisuuden sekä utilitarismin epäonnistuneina yrityksinä paikata jumalan jättämä aukko.
Ajattelullaan Nietzsche pyrki ylittämään nihilismin. Uusien arvojen asettamisessa hän piti keskeisenä yli-ihmisen käsitettään ja oppiaan ikuisesta paluusta. Nietzsche kirjoitti, että aikaisemmin kansat asettivat arvojaan yksilön yli, mutta nyt yksilö voi asettaa arvot ja kulttuurin. Ihmismassoista ei ole arvojen asettajaksi, vaan ”lauma” tarvitsee opastajan päästäkseen nihilismistä. Tähän tehtävään viitaten Nietzschen kirjoituksissa esiintyi käsite ”suuri politiikka”.
Herramoraali ja orjamoraali.
Nietzsche väitti, että moraalia on kahdenlaista, herramoraalia, joka nousee aktiivisesti ”jalosta ihmisestä” ja orjamoraalia, joka liittyy vasteenomaisena ”heikkoon ihmiseen”. Eri moraalit eivät ole toistensa vastakohtia, vaan kokonaan toisia arvotusjärjestelmiä: herramoraali arvottaa teot asteikolla hyvä–huono, kun taas orjamoraali arvottaa ne asteikolla hyvä–paha.
Kristinusko instituutiona ja Jeesus.
Nietzsche hyökkäsi voimakkaasti yhteiskunnallistunutta kristinuskoa vastaan väittäen sen ”uudelleenarvioineen” luonnolliset, terveet arvot ja vääristäneen Jeesuksen elämän. Hän meni arvostelussaan pitemmälle kuin valistusajan agnostikko- ja ateistiajattelijat, jotka pitivät kristinuskoa vain virheellisenä. Nietzsche näki kristinuskon varhaisvaiheen historiassa yhä pahemmin vääristyvän kuvan Jeesuksesta. Hän syytti varhaiskristittyjä Jeesuksen martyroimisesta, ja piti apostoleita pelkurimaisina, rahvaanomaisina ja katkerina. Nietzschen kirjoittama lause ”Viimeinen kristitty kuoli ristillä” viittaa siihen, että hänen mielestään kristinusko oli oleellisesti Paavalin luomus. Nietzschen lähtökohtana oli, että yhteiskunnallistunut kristinusko liittyy dionyysisen elämänvoiman vastaiseen kehityslinjaan, jota edustavat alkuvaiheessaan Sokrates ja Platon ja esitti yhteiskunnallistuneen kristinuskon Jumalan "painavuuden hengeksi", jota hän kutsui myös apokalyptisesti lohikäärmeeksi, jonka suomuissa lukee "sinun pitää" ja, että hänen kokemuksensa kristinuskon Jumalasta ei ollut yhteneväinen sen kanssa, miten hän koki yhteiskunnallistuneen kristinuskon Jumalan.
Amor Fati ja ikuinen paluu.
Nietzscheä kiehtoi Schopenhauerin ajatus, jonka mukaan henkilö, joka varauksetta hyväksyy elämän, hyväksyisi sen, että hänen elämänsä toistuisi sellaisenaan loputtomasti. Nietzsche itse piti ikuisen paluun ajatusta kosmologisena totuutena ymmärrettynä ”kauhistuttavana ja halvaannuttavana” ja raskaimpana taakkana, jonka voi kuvitella. Mutta Nietzsche ei yleensä käsitellyt ikuisen paluun ajatusta totuutena kaikkeudesta, vaan ajatusleikkinä joka lopullisesti paljastaa elämän hyväksymisen. Nietzschen mukaan ”Amor Fatin” (kohtalonrakkauden) omaksunut ei ainoastaan hyväksy, vaan toivoo kaiken kokemansa tuskan, ilon, häpeän ja kunnian uusiutuvan loputtomiin.
Koska Nietzsche näki lennokkaan metafysiikan aikakauden ja objektiivisten totuuksien ajan olevan takanapäin, oli luontevaa ajatella, että ihmisten mielenkiinto keskittyisi nyt enemmän suoraan havaittavaan todellisuuteen, jossa he elävät. Yksilölle ikuisen paluun käsite on eräänlainen koe, jossa hän voi kysyä itseltään, voinko sanoa kaikelle elämälleni ”kyllä”. Ikuinen paluu on siis pessimismin vastainen käsite – jos siis elämälleen vastaa ”kyllä”. Ikuisen paluun käsite myös korostaa sitä, että kaikki yksilön valinnat ovat merkityksellisiä.
Yli-ihminen.
Nietzschen yli-ihminen ("Übermensch") on ihanne, jossa henkisesti korkeatasoinen yksilö toteuttaa mahdollisimman tehokkaasti kaikkia niitä moraalisia ja esteettisiä mahdollisuuksia, jotka nykyinen kasvatusperinne ja arvomaailma tukahduttavat. Ajatuksena on, että yli-ihminen pystyy nousemaan yhteiskunnan asettamien moraalikäsitysten yläpuolelle ja elämään moraalista elämää ilman, että hänen moraalinsa on riippuvainen yhteiskunnan moraalikäsityksistä, jolloin henkilö pystyy myös kyseenalaistamaan yhteiskunnan moraalikäsitysten moraalisuuden. Useasti Nietzsche nostaa teoksissaan esiin, kuinka yhteiskunnalliset kristilliset moraaliarvot eivät ole aitoa kristillisyyttä, eivätkä ollenkaan moraalisia. Yli-ihminen oli ehkäpä Nietzschen filosofian eniten kiinnostusta herättäneitä käsitteitä. Kuitenkin kyseinen käsite on vain pienessä osassa Nietzschen koko filosofisessa tuotannossa ja esiintyykin suuremmassa määrin vain hänen julkaisematta jääneissä muistiinpanoissaan. Yli-ihmisellä ei ole enää tarvetta uskoa varmoihin perusteisiin vaan hän pystyy ”tanssimaan” ohuilla langoilla ("Näin puhui Zarathustra"). Yli-ihminen pystyy luomaan itse arvonsa ja norminsa. Näin nihilismi voidaan ylittää. Yli-ihminen esiintyy myös termillä "lapsi" Näin puhui Zarathustra-teoksen kappaleessa "kolme hengen muutosta", jossa Nietzsche esittää yhteiskunnan moraalikäsitysten olevan suorassa yhteydessä ihmisen persoonallisuuteen, jonka kautta yhteiskunnallistuneet sadomasokistiset projektiot hallitsevat ihmisen tunne-elämää ja toimintaa, kuvaten lapseksi tulemista prosessiksi, jossa ihmisen piti taistella oman persoonansa tasolla hänen tahdostaan(Freud libido) sitä tukahduttaneita yhteiskunnallistuneita sadomasokistisia voimia vastaan, joita Nietzsche kuvasi Ilmestyskirjan sanoin lohikäärmeeksi, jolla Ilmestyskirjassa viitataan enkeli Luciferiin.
Varsinkin myöhemmässä ajattelussaan hän vaati, että nykyihmisen on uhrattava oma moraalinsa ja onnensa luodakseen edellytykset paremman ja kehityskykyisemmän henkisen ihmistyypin synnylle.
Ajatuksena oli ilmeisesti moraalin jatkuva kehittäminen ja ihmisen jatkuva kehittyminen yhä moraalisemmaksi ja moraalisemmaksi, sekä moraalin esittäminen apriorisena olentona, jota kohti ihmisen ja ihmiskunnan oli kuljettava. Tämä on ajatusmalli, minkä Ludwig Wittgenstein sittemmin kumosi teoksellaan tractatus logico philosophicus, Wittgensteinin osoitettua jatkuvan moraalin kehityksen olevan itseasiassa vain kielellisen ilmaisun näennäistä tarkentumista, jokaisen kehitysvaiheen ollen itsessään yhtä moraalinen. Wittgenstein ei kuitenkaan kumonnut yksilön moraalista itsenäistymistä yhteiskunnasta, vaan osoitti vain moraalia kuvaavien kielipelien samanarvoisuuden suhteessa toisiinsa, minkä käsittäminen olisi Wittgensteiniläisessä mielessä "yli-ihmiseksi" tuleminen.
”Tahto valtaan”.
”Tahto valtaan” ("Der Wille zur Macht") on Nietzschen filosofisen ajattelun perusperiaate. Hän kuvasi sen aktiivisena tapahtumasarjana, jossa mikä tahansa asia, mukaan lukien ihminen, suuntaa ja pyrkii laajentamaan omaa luovaa energiaansa. Hän uskoi sen olevan kaikkeuden tärkein perusvoima, voima kaikkien luonnonilmiöiden takana ja voima, johon kaikki muut voimat voidaan palauttaa.
Luonnollisinta ja yksinkertaisinta on ymmärtää vallantahtoa elävissä eliöissä. Nietzschen mukaan vallantahto on ihmiselle ominaisempaa kuin pelkkä hengissäsäilymisvaisto. Yksilö haluaa ennen kaikkea toteuttaa itseään, ja hengissä säilyminen on vallantahdon seurausta pikemminkin kuin sen syy.
Vaikutus.
Nietzschen esitystapa on aforistinen, metaforinen, usein provosoiva ja hyökkäävä. Hänen esitystapansa on antanut virikkeitä hyvin ristiriitaisiin tulkintoihin. Tätä esitystapaa on nimitetty moniääniseksi, sillä Nietzsche antaa tuotannossaan erilaisten näkemysten riidellä ja käydä keskustelua.
Nietzschen filosofinen ajattelu on usein juuri yli-ihmisen käsitteen takia yhdistetty natsismiin, vaikka hän itse tunsi nationalismin täysin vieraaksi ja hänen luomansa yli-ihmisen käsitekin poikkesi täysin natsien ihanteesta – yli-ihminen oli hänelle ihanne, eikä suinkaan kukaan yksittäinen elävä ihminen. Hänen aluksi ihailemansa ystävä Richard Wagner sen sijaan oli antisemitisti. Myöhemmin Nietzsche arvosteli ja halveksui kirjoituksissaan vahvasti Wagneria (joskin myönsi yhä pitävänsä tämän teoksista, etenkin "Tristan ja Isoldesta"). Yhtenä kiistan syynä oli, että Wagner hyödynsi kristillistä myyttiä viimeisessä oopperassaan.
Nietzsche halveksui saksalaista kulttuuria, vaikka hänet myöhemmin yritettiinkin monesti esittää sen puolestapuhujana. Nykyaikainen Saksa ilmenti Nietzschen mukaan laumasieluisuutta täydellisimmillään. Nietzsche kirjoitti "Ecce Homo" -teoksessaan: ”Minne Saksa sitten ulottuukaan, siellä se pilaa kulttuurin.”
Nietzschen sisar Elisabeth oli vankkumaton antisemitisti ja kansallissosialisti, ja juuri hänen vaikutuksestaan natsit omivat paljon käsitteitään Nietzschen tuotannosta. Nietzschen nimiin pannut antisemitistiset kommentit ovat pitkälti peräisin Elisabethilta, joka toimi Friedrichin ollessa jo toivottoman mielisairas tämän kirjallisena asianomistajana, tunnetuin seurauksin.
Teokset.
Nietzschen koottujen teosten ensimmäisen osan kansilehti vuodelta 1905.


Normaalijakauma.
Normaalijakauman tiheysfunktioiden kuvaajia eri parametripareilla. Nimi kellokäyrä tulee siitä, että tiheysfunktion kuvaaja muistuttaa kellon sivukuvaa
Normaalijakauman kertymäfunktioiden kuvaajia eri parametripareilla
Normaalijakauma (toisilta nimiltään Gaussin jakauma ja kellokäyrä) on keskeisen raja-arvolauseen määrittelemä jakauma. Normaalijakaumalla on luonnontieteissä paljon käytännöllisiä tulkintoja.
Normaalijakauma on määritelty ja jatkuva kaikilla muuttujan reaaliarvoilla. Jos satunnaismuuttuja formula_1 on "normaalijakautunut", merkitään
formula_2
Parametri formula_3 on jakauman odotusarvo, formula_4 varianssi. Jakauman tiheysfunktio on
formula_5
Standardinormaalijakauma on jakauma formula_6. Useimmista matematiikan taulukkokirjoista löytyy standardinormaalijakauman kertymäfunktion arvoja positiivisissa pisteissä.


Luettelo nisäkkäistä.
Tämä on luettelo nisäkäslajeista. Nisäkkäitä on maailmassa yhteensä noin 5 400 lajia (mukaan lukien ihminen) 1200 suvussa, 153 heimossa ja 29 lahkossa, tosin nämä luvut vaihtelevat luokituksen mukaan.
__NOTOC__
Aiheesta muualla.
Nisäkkäät


Geometrinen jakauma.
Geometrinen jakauma on dikotomisen toistokokeen ensimmäisen tulosta edeltävien kokeiden lukumäärän jakauma.
Geometrinen jakauma on diskreetti, ja sen arvojoukko on luonnollisten lukujen joukko. Jos satunnaismuuttuja formula_1 on "geometrisesti jakautunut", merkitään
formula_2
Jakauman parametri formula_3 on tuloksen todennäköisyys. Pistetodennäköisyysfunktio on
formula_4
formula_5
Odotusarvo ja varianssi ovat
formula_6 ja formula_7


Sane.
Sane on sananmuodon esiintymä. Saneiden määrällä voidaan mitata tekstin pituutta.
Erityisesti on huomattava, että virkkeessä oli kaksi ja-sanetta.


Markovin piilomalli.
Markovin piilomalli () on tilastollinen malli, jossa taustalla systeemi oletetaan olevan Markovin prosessi, jonka parametreja ei tunneta. Markovin piilomallissa ei havaita tiloja eikä siirtymiä niiden välillä. Mallissa pyritään päättelemään piilossa olevat siirtymätodennäköisyydet havaittavien lopputulemien perusteella.
Markovin piilomallia käytetään esimerkiksi puheentunnistuksessa, jossa yksittäiset puheen näytteet ovat vain suuntaa antavia, mutta niiden pidemmät yhdistelmät voidaan tunnistaa jo huomattavasti varmemmin.
Markovin piilomallin ratkaisumenetelmät koostuvat sekä mallin parametrien estimoimisesta että valmiin mallin perusteella tehtävästä piilossa olevan tilasiirtymäketjun arvaamisesta Viterbin algoritmilla.


Luettelo Kuun pinnanmuodoista.
Kuun nimistö on pääosin perua muutaman sadan vuoden takaa, 1600-luvulla tummia alueita alettiin kutsua meriksi, ja meret nimettiin pääosin ilmaston termien ja mielialojen mukaan. Mare Orientale, Itämeri, sijaitsee nimensä mukaisesti Kuun idässä. Tämän päätti Kansainvälinen tähtitieteen unioni IAU. Luonnollisesti kääntöpuolen meret saivat nimensä vasta kun se ensimmäistä kertaa Luna 3:n avulla valokuvattiin, joten nimistö on sen mukaista: Mare Moscoviense, Mare Ingenii ja Mare Cognitum (Ranger 7:n kuvaama). Vuoristot nimesi Hevelius Maan vastaavien mukaan. Kraatterit on nimetty kuuluisien filosofien, luonnontieteilijöiden ja tutkimusmatkailijoiden mukaan. Suomalaisista nimensä Kuun pintaan ovat saaneet Anders Lexell ja Yrjö Väisälä.
Nykyään vain IAU saa nimetä taivaankappaleita.
Tummat basalttitasangot.
Kuun meret ovat Kuun tummia basalttisisia tasankoja.
Kuun vuoret.
Kuun vuoria ja massiiveja.


Totemismi.
Totemismilla tarkoitetaan antropologiassa yliluonnollista yhteyttä jonkin ihmisryhmän ja eläinlajin, harvemmin myös jonkin kasvilajin tai luonnonilmiön, välillä. Nimitys 'totemismi' on johdettu Pohjois-Amerikan Yläjärven alueella asuneen Ojibwe-kansan kielen sanasta "ote".
Tutkijat ovat olleet sitä mieltä, että totemismi muodostaa säännöllisen vaiheen kaikissa kulttuureissa. Totemismi on lähinnä hajanaista kansanuskoa, jolta puuttuu uskonnolle tyypillinen yhtenäinen maailmanselitys. Totemistiset kertomukset ja käsitykset toimivat heimoyhteisöjen ryhmäidentiteetin tärkeänä perustana. Totemismia on harjoitettu samanlaisena eri puolilla maailmaa kansallisista ja historiallisista eroista riippumatta.
Totemismia esiintyy muun muassa Pohjois-Amerikan intiaaneilla, Etelä-Afrikassa, Australian aboriginaali-yhteisöissä ja Intian dyakien keskuudessa. Totemistisesta ihmisryhmästä käytetään usein nimitystä klaani.
Erityisesti intiaaneilla ryhmän jäsenet käsittävät olevansa toteemieläimen jälkeläisiä tai suorastaan samaistavat itsensä toteemiin. Toteemieläimen syönti on kiellettyä.


Kaste.
Kasteen katsotaan olevan Jeesuksen antaman lähetyskäskyn täyttämistä. Monet kirkkokunnat, kuten katolinen, ortodoksinen ja luterilainen, lukevat kasteen sakramentteihin.
Kristillistä muistuttava kaste on käytössä myös joissakin ei-kristillisissä liikkeissä, kuten Jehovan todistajilla ja mormoneilla.
Historiallinen tausta.
Rituaalisia pesuja on käytetty jo esikristillisellä ajalla. Vanhassa testamentissa annetaan ohjeita kultillisista pesuista niin papistolle kuin koko kansalle. Jeesuksen aikana juutalaisuuteen kääntyville pakanoille toimitettiin ns. proselyytti- eli käännynnäiskaste. Johannes Kastajan kastamistoiminta liittyi tien raivaamiseen Jeesukselle, ja Jeesus itse antoi kastaa itsensä Johanneksen kasteella, mutta tämä ei ollut vielä kristillinen kaste. Johannes edellytti kastettavilta mielenmuutosta eli parannusta. Johanneksen käynnistämä kasteliike eli Raamatun kertoman mukaan jonkin aikaa alkuseurakunnan rinnalla, mutta sitä ei pidetty kristillisenä, vaan Johanneksen kasteen saaneet seurakuntalaiset kastettiin uudelleen kristillisen käytännön mukaan. Tätä taustaa vasten Jeesuksen antama kaste- ja lähetyskäsky ymmärrettiin olemassa olevan käytännön uudistamisena, samaan tapaan kuin juutalaisen pääsiäisaterian yhteydessä Jeesus asetti ehtoollisen ja antoi näin riitille uuden merkityksen.
Kristillinen kaste Raamatussa.
Uuden Testamentin mukaan ylösnoussut Jeesus antoi opetuslapsilleen tehtävän ja valtuutuksen kastaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Käskyyn liittyi myös kasvatustehtävä..
Paavalin mukaan kasteessa liitytään Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Korinttilaisia hän varoittaa luottamasta kasteeseen, jollei elämä ole sen mukaista. Apostolien teoissa puhutaan myös "Jeesuksen nimeen" kastamisesta. Kristillisessä kasteessa uutta aiempiin kasteisiin verrattuna oli lupaus Pyhän Hengen lahjasta. Kasteen kautta liityttiin Jumalan kansan joukkoon ja Hengen yhteyteen. Uusi Testamentti ei esitä yksityiskohtaista oppia kasteen vaikutuksesta tai toimitustavasta; kristillisillä kirkoilla ja liikkeillä onkin toisistaan poikkeavia oppeja kasteesta.
Kaksi kastekäytäntöä.
Kristinuskon piirissä on eri käsityksiä siitä, kenet voidaan kastaa. Suurin erimielisyys vallitsee siitä, onko kastettavan ensin tunnustettava kristillinen uskonsa ("uskovien kaste") vai voidaanko myös tunnustamiseen kykenemättömiä sylivauvoja kastaa ("lapsikaste"). Raamatussa ei suoraan mainita ketään kastetun sylilapsena, mutta "lapsikastetta" perustellaan mm. sillä, että Raamatun mukaan kastettiin kokonaisia perhekuntia, joihin lapsikasteen puolustajat olettavat sisältyneen myös sylilapsia. Nimitykset ovat hieman harhaanjohtavia, koska myös kaikki "lapsikasteen" kieltävät kirkot kastavat myös alaikäisiä, ja toisaalta myös "uskovien kasteesta" irti sanoutuvat kristityt katsovat kasteen ja uskon liittyvän yhteen.
Lisäksi on eri käsityksiä esim. siitä, edellyttääkö kastaminen upottamista kokonaan veteen. Vallitseva käsitys on, että kristillinen kaste oli alunperin upotuskaste; erimielisyys koskee sitä, onko upottaminen välttämätöntä. Upotuskastekäytäntö on yleisempi niin sanotun uskovien kasteen yhteydessä.
Kastekysymys on ekumeniassa keskeinen ongelma, mutta se ei estä ekumeniaa, koska yleensä kastetta ei pidetä pelastuksen edellytyksenä. Tosin Suomen evankelisluterilaisen kirkon virallisen opin mukaan jokainen ihminen, joka kuolee kastamattomana, joutuu helvettiin, mutta nykyisin useimmat evankelis-luterilaiset papitkaan eivät opeta näin.
Lapsikaste on käytössä Katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa sekä monissa protestanttisissa kirkoissa, kuten luterilaisessa, anglikaanisessa sekä metodistikirkossa. Tällöin kaste on usein samalla nimenantoseremonia. Suomessa vuonna 2011 77,9 prosenttia syntyneistä lapsista kastettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi.
Uskovien kaste on käytössä esimerkiksi helluntailaisuuden, baptismin, adventismin ja vapaakirkon piirissä. Näitä kristittyjä on kutsuttu reformaation ajoista alkaen uudestikastajiksi, koska muualla lapsikasteen saaneita kastetaan uudelleen, kun lapsikastetta ei tunnusteta kristilliseksi kasteeksi.
Kahden kastekäytännön historiaa.
Siitä, kastettiinko Uuden Testamentin ajan seurakunnassa lapsia, ei vallitse yksimielisyyttä. Kirkkoisä Tertullianuksen noin vuodelta 200 jaa. olevasta kirjoituksesta "De baptismo" ilmenee, että lapsikastekäytäntö ja kummijärjestelmä oli hänen aikanaan jo olemassa, mutta Tertullianus kehotti siirtämään pienten lasten kastehetken myöhemmäksi, jotteivät kastetut tekisi syntiä tai luopuisi Herrasta kastetuksi tulemisen jälkeen. Teoksessaan "De anima" Tertullianus kirjoittaa, että hengenvaarassa oleva lapsi on kastettava välittömästi. Hän myös sanoo, että lapset tulevat todella pyhiksi vasta kasteessa sen mukaan, mitä Jeesus sanoo vedestä ja Hengestä syntymisestä.. Tertullianus oli kuitenkin ainoa kirkkoisistä, joka vastusti lapsikastetta - useimmat heistä jo toiselta vuosisadalta oli kastettu lapsena, kuten Smyrnan piispa Polykarpos vuonna 86.
1500-luvun reformaatiossa syntyi luterilaisten ja anglikaanisten kirkkokuntien lisäksi myös anabaptistit, joiden mukaan kaste oli mahdollinen vasta sen jälkeen, kun ihminen oli tehnyt tietoisen uskonratkaisun tai omasta pyynnöstä. Anabaptistien mukaan usko edellytti tietoista tahdon ratkaisua, joten he pitivät mahdottomana, että sylivauvalle olisi hyötyä kasteesta. Anabaptistit hylkäsivät lapsikasteen ja ryhtyivät kastamaan vain uskovia ihmisiä uudelleen, mistä nimitys "uudestikastajat".
Uudestikastajat perustavat kasteen uskolle "Se joka uskoo ja kastetaan pelastuu" kun taas luterilaiset uskon kasteelle. Osa on käynyt useammalla kasteella elämänsä aikan, koska he eivät ole mielestään uskoneet oikealla tai kastettu oikealla tavalla ensimmäisessä kasteessaan.
Luther arvosteli kovin sanoin uudelleenkastajia, nimittäen heitä jopa "perkeleiksi". Lutherin mukaan he jättivät uskomatta Jumalan Sanaan joka vaikuttaa kasteessa ja korvasivat sen ihmisen teolla. Lutherin mukaan kastamisesta oli tullut heille pelkkä tyhjä muotomeno, rituaali ilman uskoa Jumalan sanoihin, itsevalittu jumalanpalvelus. Luther kannatti uudelleenuskomista, ei uudelleenkastamista, jos joku oli ottanut kasteen epäuskossa vastaan.
Uudelleenkastaminen koki renessanssin helluntailaisuuden synnyttyä vuoden 1900 tienoilla. Aluksi luterilaisten ja helluntailaisten suhteet olivat yhtä tuomitsevat kuin 1500-luvun skismojen aikaan, mutta maailmansotien jälkeen ekumeeniset lähentymisyritykset ovat lieventäneet keskinäistä arvostelua ja mahdollistaneet osittaisen yhteistyön eri kastekäsityksen omaavien kristittyjen kesken.
Kaste sylilapsia kastavissa kirkkokunnissa.
Katolisessa, ortodoksisessa, luterilaisessa ja anglikaanisessa kirkossa sekä metodismissa kaste on armon välittävä salaisuus eli sakramentti. Nämä kirkot tunnustavat toistensa kasteen päteväksi, eikä toisesssa kirkossa kastettua kasteta uudelleen, jos hän vaihtaa tunnustuskuntaa. Uudelleen ei kasteta myöskään muuta kristillisen kasteen saanutta henkilöä.
Kasteessa ihmisen katsotaan tulevan osalliseksi Jumalan armosta ja hän saa sen omakseen. Ihmisen uskon tehtävänä on ottaa tämä pelastuksen lahja vastaan. Nikaian uskontunnustuksen mukaan kristityt uskovat "yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi". Näin ollen kasteen katsotaan välittävän anteeksiannon eli pelastuksen. Epäuskoista kaste ei kuitenkaan hyödytä, sillä epäuskoinen joutuu kadotukseen. Paavalin ajatusta seuraten kasteen ajatellaan liittävän ihmisen Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, antavan yhteyden Kristuksen ikuiseen elämään ja välittävän uskovaan ihmiseen Pyhän Hengen.
Kasteen toimittaminen on periaatteessa vain papin tehtävä, mutta myös muu henkilö voi toimittaa hätäkasteen, jos pappia ei ole saatavilla. Tällöin pappi tavallisesti jälkikäteen toimittaa kasteen vahvistamisen, uusimatta kuitenkaan itse hätäkastetta, mikä katsotaan päteväksi. Yleisen käsityksen mukaan hätäkasteen suorittajan tulee olla itse kastettu. Katolisen kirkon käsityksen mukaan tietyissä olosuhteissa kastajan ei itse tarvitse olla kristitty.
Lapsikaste suoritetaan nykyään yleensä valelemalla lapsen pää vedellä, mutta aiemmin sylivauvatkin kastettiin — ks. esim. Lutherin Iso katekismus — upottamalla. Tästä syystä vanhojen kirkkorakennusten kastemaljat ovat hyvin suuria. Myös aikuiskaste voidaan suorittaa valelemalla. Upostuskaste on edelleen käytössä esimerkiksi ortodoksikirkossa. Hyvin vanhan kristillisen tavan mukaan kristitty otti uuden kasteessa saamansa elämän merkiksi uuden nimen kasteessa, mistä johtuen vauvallekin alettiin antaa nimi lapsikasteen yhteydessä. Ortodoksit kastavat lapset upottamalla, mikäli mahdollista.
Kaste toimitetaan usein kirkossa, mutta voidaan toimittaa myös muualla. Toisin kuin monissa muissa maissa, Suomessa lapsikaste toimitetaan usein kastettavan kotona. Toisinaan on kirkon yhteydessä erityinen kastekappeli. Lapsen kastetilaisuuden yhteydessä vietetään tavallisesti perhejuhlaa, jota sanotaan ristiäisiksi.
Evankelis-luterilainen kasteoppi ja -käytäntö.
Luterilainen oppi määritellään ev.lut. Tunnustuskirjoissa. Niiden mukaan kaste on toimitus, jossa kastettava tulee kristityksi ja liitetään Kristuksen ruumiiseen eli universaaliin kristittyjen yhteisöön. Luterilaisen käsityksen mukaan "kaste vapauttaa synnistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, antaa pääsyn Kristuksen valtakuntaan ja iankaikkiseen elämään hänen kanssaan". Kasteen pelastavan vaikutuksen ei katsota johtuvan itse vedestä, vaan siihen liittyvästä Jumalan sanasta.
Markuksen evankeliumissa Jeesus sanoo kasteesta: "Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." Luterilaisen käsityksen mukaan tämä tarkoittaa, että usko ja kaste liittyvät yhteen ja että epäämällä lapselta kaste evätään häneltä samalla usko. Usko ymmärretään lahjaksi, joka syntyy aina evankeliumin varmoista armonlupauksista milloin ja missä Pyhä Henki hyväksi näkee. Luterilaisen opin mukaan sakramentit vaativat uskoa. Tämä tarkoittaa, ettei pelkkä kaste tekona pelasta, vaan ihmisellä pitää olla henkilökohtainen usko Jeesukseen.
Kirkko ei virallisesti ota kantaa, kuinka kastamattomille lapsille tai uskoville ihmisille käy. Vanhan kristillisen, myös luterilaisen, käsityksen mukaan kastamaton ei voi kuulua seurakuntaan. Lähetyskäskyn (Matt. 28:18–20) mukaan ihmiset tehdään Jeesuksen opetuslapsiksi opettamalla ja kastamalla.
Martti Luther korosti, että lähetyskäsky velvoittaa kastamaan kaikkia ihmisiä ja että kaste on Jumalan lahja eikä ihmisen ansiota, joten lapsetkin tulee kastaa. Luterilaiset puolustavat lapsikastetta Jeesuksen sanoilla, sillä Jeesus sanoi heidän mielestään lasten ottavan vastaan taivasten valtakunnan sekä kielsi aikuisia estämästä lapsia tulemasta Hänen luoksensa.. Luterilaiset katsovat lasten taivasten valtakunnan vastaanottamisen osoittavan sen, että lapset, ainakin pienet lapset, uskovat itsestään ja luonnostaan. Lutherin mukaan aikuisen usko ei ole välttämättä oikeaoppista, vaikka heille tulisi hyvinkin tutuksi Jumalan sana Raamatun kautta tai kasteessa, jolloin he joutuvat kadotukseen (Mark. 16:16), mutta juuri lapsi ottaa vastaan taivasten valtakunnan eli uskoo (Luuk. 18:17). Luterilaisen opin mukaan siksi juuri lapsikasteessa usko on varmimmin läsnä.
Kolmiyhteinen Jumala on tosiasiallinen kastaja, ihminen on vain välikäsi, mitä osoittaa kastaminen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Kasteen toimittaa yleensä pappi. Hätäkasteen voi luterilaisessa kirkossa antaa kuka tahansa kristitty, kunhan se tapahtuu puhtaalla vedellä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa alle 15-vuotiaan kaste on määritelmällisesti lapsikaste, joka voidaan toimittaa ennen rippikoulun käymistä. Tällöin vanhemmille ja kummeille esitetään kysymykset tai kehotus kristillisestä kasvatuksesta. Yli 15-vuotiaan kaste toimitetaan "nuoren tai aikuisen kasteen" kaavan mukaisesti. Tällainen kaste edellyttää rippikoulun käymistä ensin, ja on samalla myös konfirmaatio. Kun kaste toimitetaan rippikoulun yhteydessä, tavallisesti käytetään soveltaen nuoren tai aikuisen kasteen kaavaa iästä riippumatta, ja kastettava osallistuuu usein konfirmaatioon muiden nuorten kanssa.
Metodismin kaste.
Metodistikirkossa on käytössä lapsikaste. Kaste on uudestisyntymisen merkki, joka erottaa kristityn kastamattomasta. Kaste yksin ei kuitenkaan riitä pelastukseen, vaan kirkko korostaa persoonallisesti koetun uudelleensyntymisen merkitystä ja sitä seuraavaa pyhityselämää.
Kaste sylilapsia kastamattomissa kristillisissä seurakunnissa.
Aikalainen kaste Pohjois Amerikan kirkossa.
Sylilapsia kastamattomia seurakuntia ja suuntia ovat mm. helluntailaiset, vapaakirkko, baptistit ja adventistit. Näissä seurakunnissa lapsikastetta ei pidetä pätevänä, joten vain lapsikasteen saanut saatetaan kastaa uudelleen.
Kaste toimitetaan upottamalla kastettava henkilö hetkeksi kokonaan veden alle joko kastealtaassa tai virtaavassa vedessä. Kaste suoritetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Yleisen käsityksen mukaan kasteen suorittajan tulee olla itse kastettu ja elävässä uskossa.
Melko yleinen käsitys, että helluntailaisten mukaan uudestisyntyminen tapahtuisi kasteessa, ei pidä paikkaansa. Se on lähinnä luterilainen oppi mm. perusteella
Kaste sana itsessää on ollut peruste upotuskasteelle: "upottaa, painaa veden sisään, pestä, kastaa". Upotuskastekäytäntöä monesti perustellaan myös Raamatusta ilmenevillä seikoilla, kuten Nooan arkki(1. Piet. 3), Mooseksen aikana tapahtunut Punaisen meren ylitys(Hepr. 11:29 ja 2. Moos. 14:28,29), UT:n veteen astuminen ja sieltä nouseminen, UT:n kaste paikassa "koska siellä oli paljon vettä" (Joh. 3:23) jne. Käytännössä kaste merkitsee yleensä kastettavan seurakuntaan liittymistä, Jumalan tekoa, uskon julkista tunnustamista ja kuuliaisuudentekoa. Kaste tapahtuu usein pohjautuen omaan pyyntöön ottaa kaste. Kastetta ei oteta uudelleen, kun siirrytään paikallisseurakunnasta toiseen esimerkiksi muuton yhteydessä.
Vedestä ja Hengestä.
Joissakin suunnissa pidetään selvänä, että Raamatun mukaan Johannes kastoi vedellä ja Jeesus Pyhällä Hengellä, ja että kristitty tarvitsee näitä molempia uskontiellään.
Johanneksen kaste.
Helluntaiherätyksen suunnissa vaikuttanut Seppo Paldaniuksen mukaan Raamatussa Johannes kastoi ”syntien anteeksisaamiseksi”, koska hänen kasteensa tähtäsi syntien anteeksiantamiseen. Kastettava tunnusti syntinsä ja Johannes kastoi hänet upottamalla - ainoastaan aikuisia juutalaisia kastettiin Paldanius toteaa. Hänen mielestään on hyvä muistaa myös se seikka, että Jeesuksen opetuslapset kastoivat samaan aikaan kuin Johannes ja hänen seuraajansa. Monet Jeesuksen opetuslapsista olivat olleetkin aikaisemmin Johanneksen opetuslapsia.
Kristillinen kaste.
Paldaniuksen mukaan Kristuksen työ on kristillisen kas­teen todellinen perusta, ja kasteen tulee tapahtua, sisältönsä mukaisesti Jeesuksen Kristuksen nimeen. "Pietari vastasi: "Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen". Lähetyskäskyssä käsketään kastamaan "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen". Kristillinen kaste on siis perustansa, perustajansa ja asettajansa mukaan Jeesuksen Kristuksen kaste, joka suoritetaan kolmiyhteisen Jumalan nimeen.
Juhani Kuosmanen vertaa Raamatun opetuksia –kirjassaan Johanneksen kastetta ja kristillistä kastetta mm. seuraavasti: "Jeesuksen asettama kaste erosi Johanneksen kasteesta, joka sekin oli taivaasta (Matt. 21:25, Mark. 11:30,31, Luuk. 20:4,5). Johanneksen kaste oli parannuksen kaste, jonka tunnustus viittasi tulevaan Jeesukseen (Apt. 19:4). Kristillisessä kasteessa uskottiin ja tunnustauduttiin jo tulleeseen Jeesukseen. Kasteet eroavat toisistaan sekä sisältönsä että tunnustuksensa puolesta."
Paldanius näkee, että kristillinen kaste asetettiin vasta Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen. Kristillisen kasteen antoi ylösnoussut Vapahtaja. "Hän sanoi heille: "Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen".. Kris­tillinen kaste on kaste asettajansa Jeesuksen Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. "Kasteessa teidät yhdessä hänen kanssaan haudattiin ja herätettiin eloon, kun uskoitte Jumalaan, joka voimallaan herätti Kristuksen kuolleista" (Kol. 2:12). Paldanius pitää oleellisena myös, että kristillistä kastetta edeltää kääntyminen eli syntien tunnustaminen. "Pietari vastasi: "Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi." kuten edelsi Johanneksen kasteessakin. On huomattava, että Johanneksen kaste (ja juutalaisten proselyyttikaste) vetivät vielä selvän raja-aidan juutalaisten ja pakanoiden välille, mutta Herra asettikin kristillisen kasteen kos­kemaan kaikkia ihmisiä, niin juutalaisia kuin pakanoitakin. Aikaisempiin kasteisiin, siis myös Johanneksen kasteeseen verrat­tuna uutta on myös se, että kristilliseen kasteeseen liittyy lupaus Pyhän Hengen lahjasta. Edellä oleva raamatunjae jatkuu: ”- - -. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen.” (Ap. t. 2:38b).
Paldanius katsoo, että Raamatun mukaan jo apostolisena aikana järjestys oli selvä: julistus, usko, kaste ja että tämä on raamatullinen järjestys ja ainoa oikea tapa kastaa sellaisia, jotka ovat tulleet henkilö­kohtaisesti uskoon. Kaste vahvistaa uskoa, mutta ei korvaa sitä Paldanius toteaa. Henkilökohtainen usko Kristukseen on aina kas­teen edellytys. Tämän osoittaa jo aiemmin mainittu Ap. t. 2:38. Tämä raamatullinen järjestys ilmenee Paldaniuksen mukaan myös: "Mutta kun ihmiset kääntyivät uskomaan Filipposta, joka julisti hyvää sanomaa Jumalan valtakunnasta ja Jeesuksesta Kristuksesta, he ottivat kasteen, sekä miehet että naiset." (Ap. t. 8:12,36) kohdassa. Lue lisäksi esim. Ap. t. 10:43,47, 11:17, 16:14, 16:31, 18:8.
Luopuminen paholaisesta.
Vanhaan katoliseen ja luterilaiseen kastejärjestykseen kuului niin sanottu luopuminen paholaisesta eli abrenuntiatio diaboli. Kastettavalta kysyttiin: "Luovutko Perkeleestä? Luovutko kaikista hänen teoistaan? Luovutko kaikista hänen petoksistaan?" Lapsikasteen ollessa kyseessä yleensä näihin kysymyksiin vastasivat lapsen kummit. Tarkoituksena oli ilmeisesti opettaa läsnäolijoita kasteen tarkoituksesta, jottei kastetta pidettäisi ainoastaan nimenantoseremoniana, sillä ainakin luterilaisessa opissa lasten sanotaan uskovan itse. Kaste siirtää vanhojen kirkkojen opetuksen mukaan uskovan ihmisen saatanan valtakunnasta Jumalan valtakuntaan ja edellyttää myös uutta uskonkuuliaisuutta, eli se ei ole vain nimenantoseremonia. Vielä 1800-luvulla Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kasteen yhteydessä toimitettiin abrenuntiatio. Tästä käytännöstä luovuttiin vuonna 1886. Jäänteenä abrenuntiatiosta luetaan nykyäänkin ristinmerkin tekemisen yhteydessä rukous, jossa rukoillaan vapautumista "pahan vallasta" tai vaihtoehtoisesti voimaa "kuolla pois synnistä". Ortodoksisessa kirkossa abrenuntiatio kuuluu edelleen kasteeseen. Abrenuntiatio on eri asia kuin paholaisen häätäminen eli eksorkismi.
Kaste ei-trinitaarisissa uskonnoissa.
Joissakin ei-trinitaarisissa uskontokunnissa toimitetaan kristillistä kastetta muistuttava kaste, jota sen sisällä pidetään ainoana oikeana raamatullisena kasteena. Mitkään kristilliset kirkot eivät kuitenkaan pidä näitä kasteita pätevinä, koska kyseiset uskontokunnat eivät tunnusta kolminaisuusoppia.
Jehovan todistajien kaste.
Jehovan todistajat toimittavat kasteen kokonaan upottamalla. Kastettavan edellytetään katuvan syntejään ja tunnustautuvan Jehovan todistajaksi. Nykyään kastettavan edellytetään myös osoittaneen seurakunnalle, että hänen uskonkäsityksensä ja moraalinsa vastaa Jehovan todistajien oppia ja käytäntöä. Kasteen toimittaa miespuolinen kastettu liikkeen jäsen. Kastettavalta ei edellytetä tiettyä ikää; nuorimmat kastettavat ovat alle kymmenvuotiaita.
Mormonismin kaste.
Mormonismin mukaan Jeesus ei asettanut kastetta vaan se tunnettiin jo Vanhan testamentin aikana. Mormonit pitävät kastetta pelastukselle välttämättömänä, ja sen voi toimittaa vain Aaronin pappeuteen vihitty henkilö. Kastettavalta edellytetään vastuullista ikää ja uskoa Jeesukseen Kristukseen. Kaste toimitetaan upottamalla todistajien läsnäollessa. Eri mormonismin haarat eivät pääsääntöisesti tunnusta toistensa kastetta. Vaikka mormonit eivät tunnusta kolminaisuusoppia, he toimittavat kasteen lausuen sanat "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen".


Erisnimi.
Erisnimi on nimisana, jolla yksilöidään jokin kohde erotukseksi muista vastaavaan luokkaan tai lajiin kuuluvista jäsenistä. Erisnimet ovat yksiviitteisiä eli niillä on vain yksi tarkoite. Joskus erisnimen ja yleisnimen välinen raja ei ole selvä. Ilmauksen tehtävästä käy kuitenkin useimmiten ilmi, onko kyseessä erisnimi vai yleisnimi. Esimerkiksi lause ”Hän on oikea einstein.” ei yksilöi henkilöä vaan luokittelee hänet Albert Einsteinin kaltaiseksi neroksi. Erisnimen määritelmä voi myös riippua kielestä: esimerkiksi saksalaisille tutkijoille kielten kansallisuuksien nimitykset ovat erisnimiä. Tyypillisiä erisnimiä ovat paikan- ja henkilönnimet sekä tuotemerkit
Alkukirjain.
Erisnimet kirjoitetaan latinalaisia aakkosia käyttävissä kielissä lähtökohtaisesti isolla alkukirjaimilla. Tältä osin käytäntö kuitenkin vaihtelee eri kielissä eräiden sellaisten sanaryhmien osalta, joita voidaan pitää eris- ja yleisnimien rajatapauksina. Näitä ovat kielten samoin kuin kuukausien, viikonpäivien ja vuotuisten juhlapäivien nimet, jotka kirjoitetaan muun muassa suomessa ja ruotsissa pienellä, englannissa sen sijaan isolla alkukirjaimella. Samoin on laita eräiden erisnimestä johdettujen sanojen kuten asukkaiden nimien. Useimmista muista kielistä poiketen kuitenkin saksassa kirjoitetaan kaikki substantiivit isolla alkukirjaimella. Suomen kielessä erisnimet kirjoitetaan aina isolla alkukirjaimella.
Erisnimi yhdyssanassa.
Erisnimien kirjoitusvirheet ovat kirjoitetussa suomen kielessä melko yleisiä erityisesti erisnimen sisältävissä yhdyssanoissa. Suomen kielessä erisnimi ja sitä määrittävä substantiivi muodostavat yhdyssanan, jota ei kirjoiteta erikseen. Tällaisen yhdyssanan osat erotetaan yhdysmerkillä, esimerkiksi "Finlandia-talo", "Nokia-matkapuhelin" ja "Markus-setä". Paitsi että tällaisia yhdyssanoja ei kirjoiteta erikseen, ei erisnimen sisältävän yhdyssanan osien väliin myöskään sijoiteta sinne kuulumattomia sanoja, kuten adjektiiveja ja genetiiviattribuutteja. Ne on kirjoitettava ennen yhdyssanaa, esimerkiksi "punainen Ford-auto" ja "miesten Tunturi-polkupyörä".


Aikuistumisriitti.
Aikuistumisriitti on kulttuurinen, symbolinen rituaali, jolla lapsi tai nuori otetaan ”virallisesti” aikuisten maailmaan ja rooliin, ja aikaisempi rooli jätetään taakse. Aikuistumisriittejä on harjoitettu ihmiskunnan alkuhämäristä näihin päiviin.
Jotkin kulttuurit suhtautuvat murrosikään varsin välinpitämättömästi. Toisten kulttuurien piirissä sitä vastoin vietetään jommankumman tai molempien sukupuolten edustajien merkeissä juhlamenoja. Riitit eivät välttämättä osu yhteen biologisen kypsymisen kanssa: ne ajoittuvat hetkeen, jona kulttuurinen lapsuus jää taakse ja kulttuurinen aikuisuus alkaa.
Alueilla, joissa ikäluokilla on suuri merkitys, kuten Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja Australiassa, alkuperäisväestön noudattamat murrosiän riitit ovat koko heimoa sivuavia menoja. Näin on laita varsinkin silloin, kun miesten perinteistä tietoa säilyttävät yhteisöt ovat merkittäviä. Aikuistumisriittien yhteydessä nuorukaiset perehdytetään miesten salaisuuksiin.
Monet aikuistumisriitit ovat varsin ankaria, esimerkiksi ympärileikkaus saattaa kuulua aikuistumisriitteihin, jos sitä ei ole suoritettu lapsuudessa.
Murrosmenoissa toistuvat kuolema ja uudelleen syntyminen. Lapsipersoonallisuus hävitetään, mutta yksilö syntyy uudelleen: hän saa uuden yhteisöllisen aseman ja uudet roolit. Australialainen aboriginaalipoika, joka on vetäytynyt kätkettyyn kouluun piiloon naisten ja nuorempien silmistä, on ”kuollut”. Kun hän palaa leiriin ympärileikattuna ja arpikuvioiden koristamana, paria hammasta vailla, hän on mies ja miehenä uusi ihminen.
Tyttöjen aikuistumisriitit liittyvät usein kuukautisten alkamiseen.
Murrosmenoihin yleisesti liittyvä tapojen, mytologian ja magian opetus on käytännöllistä kasvatusta ja harjoitusta ja vahvistaa yksilön heimoyhteiskunnan laitoksiin kohdistamaa uskollisuutta. Kaiken perustana on kuitenkin siirtyminen – pohjaltaan biologinen, mutta usein monin tavoin kulttuurin sävyttämä siirtyminen.
Samoin lukioissa esiintyvät vanhojen tanssit, penkinpainajaiset ja valmistujaisjuhlat nähdään usein aikuistusmisriittinä.
Aikuistumismenot kristinuskossa.
Aikaisemmin Suomen evankelisluterilaiset liittivät ehtoolliselle pääsyn rippikouluun, jossa vähintään viisitoistavuotiaille nuorille opetettiin kristinuskon oppeja. Nykyään myös lapset voivat osallistua ehtoolliseen (joskin vain vanhempiensa kanssa), mutta rippikoulu on yhä olemassa. Rippikoulu päättyy konfirmaatioon, joka tarkoittaa uskon vahvistusta.
Vapaassa kristillisyydessä saatetaan vaihtelevasti järjestää rippikouluikäisille leirejä tai muuta, mutta varsinaiseen aikuistumiseen näitä ei suoraan liitetä.Toisaalta vanhemmat saattavat tällaisia leirejä käyttää rippikoulun korvikkeena, ja antaa sitä kautta aikuistumismerkitystä esimerkiksi helluntaiherätyksen piirissä "Fifteen-leireille".
Uskonnottomien aikuistumisseremoniat.
Joissakin maissa uskonnottomien järjestöt ovat järjestäneet aikuistumiskoulutusta. Saksassa aikuistumiskoulutus päätetään nuorisovihkimykseen eli Jugendweiheen. Aikuistumiskoulutuksen suorittaneille annetaan diplomi ja jokin lahja, esimerkiksi rintakoru, jossa on järjestön merkki. Saksasta uskonnoton aikuistumiskoulutus on vähitellen levinnyt myös muihin maihin. Suomessa Prometheus-leirin tuki ry järjestää uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumattomia aikuistumisleirejä, Prometheus-leirejä eli ”protuleirejä”. Viikon mittaisen leirin lopussa pidetään Prometheus-juhla, jossa leiriläisille (yleensä 14–15-vuotiaita) annetaan seppele, leiritodistus ja Prometheus-koru.


Mysteeriuskonto.
Mysteeriuskonnoksi kutsutaan uskontoa, jonka keskeinen sisältö on salaista viisautta. Mysteeriuskonnossa uskonnon keskeiset opinkappaleet, kulttimenot ja uskonnon todellinen luonne paljastetaan ainoastaan niille henkilöille, jotka on initioitu eli vihitty sen salaisuuksiin.
Kreikkalaiset ja itämaiset mysteeriot ovat alun perin olleet toimituksia, joiden tarkoituksena on ollut edistää hedelmällisyyttä. Näihin yhdistyi myöhemmin käsityksiä tiettyjen kasvullisuudenjumalien kuolemasta ja ylösnousemuksesta ja lopulta siitä onnellisemmasta osasta kuoleman jälkeisessä elämässä, minkä ihminen saattoi saavuttaa, kun hänet vihittiin uskonnon mysteereihin. Kuuluisin ja arvostetuin antiikin ajan mysteerikulteista oli Eleusiin kultti.
Jumalan kuolemaan ja ylösnousemukseen liittyi uskonnollisissa mysteereissä usein jumalan ruumiin tai veren vertauskuvallinen syöminen. Antiikin kulttuurissa tämä riitti esiintyi muun muassa orfilaisilla ja mithralaisilla. Riitin avulla pyrittiin saamaan yhteys jumalaan. Tämä yhteys oli kuoleman jälkeisen elämän saavuttamisen edellytys.
Meidän aikanamme tämä riitti esiintyy yhä kristityillä. He kutsuvat sitä ehtoolliseksi. Ehtoollisen yhteydessä rukoillaan syntejä (jumalan tahdon vastaisia tekoja) anteeksi ja syödään jumalan (Jeesus) ruumiin vertauskuva leipä ja jumalan veren vertauskuvaa viiniä juodaan pieni tilkka. Katolisen kirkon ja ortodoksisen kirkon mukaan nämä todella muuttuvat Jeesuksen vereksi ja ruumiiksi ehtoollisessa.


Lihas.
Ihmisen lihaksia selkäpuolelta, pohkeissa sijaitsevat Gastrocnemius-lihakset punaisella
Lihaskudos on yksi neljästä kudostyypistä. Muut kudostyypit ovat epiteeli-, tuki- ja hermokudos. Lihaskudoksen tärkein tehtävä on supistuminen. Lihassupistusta tarvitaan kaikissa kehon liikkeissä kuten käsien nostamisessa ylös, hengittämisessä ja sydämen lyönnissä.
Lihas elimenä sisältää lihassolujen lisäksi muun muassa sidekudosta ja hermosyitä (hermokudosta).
Lihaskudostyypit.
Sileän lihaksen solut ovat yksitumaisia ja muodoltaan sukkulamaisia. Supistumiseen vaadittava signaali tulee pääosin autonomisesta hermostosta. Yksi lihassupistus voi kestää huomattavasti pidempään kuin poikkijuovaisissa lihaksissa — jopa 5 sekuntia. Sileän lihaksen supistuminen on kuitenkin hitaampaa kuin poikkijuovaisen lihaskudoksen. Sileitä lihassoluja on esimerkiksi suolistossa, verisuonissa, sappitiehyissä, virtsajohtimessa ja kohdussa. Sileästä lihaskudoskesta voi muodostua myös erillisiä lihaksia kuten karvankohottajalihas.
Sydänlihaksen solut ovat kiinnittyneet toisiinsa ohuiden ns. kytkylevyjen avulla, muodostaen verkkomaisen rakenteen. Sydänlihassolut supistuvat ilman hermoja tahdistinsolujen avulla. Tahdistinsoluista impulssi leviää kytkylevyjen aukkoliitosten kautta kaikkiin sydänlihassoluihin. Sydänlihasta voi pitää tavallaan poikkijuovaisen ja sileän lihaksen välimuotona, koska rakenteeltaan sydänlihassolut muistuttavat poikkijuovaisia lihassoluja, mutta se on sileiden lihassolujen tapaan hyvin väsymätön.
Luustolihakset ovat rakentuneet pitkistä sylinterimäisistä lihassoluista eli lihassyistä. Supistuminen tapahtuu tahdonalaisesti. Tästä lihastyypistä käytetään myös nimitystä poikkijuovainen lihas mikroskoopilla selvästi näkyvien juovien takia. Lihassolut ovat monitumaisia. Lihassolujen tumat sijaitsevat solun pinnassa solukalvon alla.
Energiantuottotavat.
Anaerobisessa alaktaattisessa, eli hapettomassa maitohapottomassa energiantuotannossa energia
tuotetaan lihassolussa välittömästi saatavilla olevasta adenosiinitrifosfaatista.
Adenosiinitrifosfaattia (ATP) on varastoituneena lihassoluun. Suorituksen jatkuessa lihassolu voi tuottaa
lisää ATP:ia kreatiinifosfaatista. Myös kreatiinifosfaatti (KP) on varastoituna lihassolussa.
ATP:n ja KP:n rajallisen määrän takia anaerobinen alaktaattinen energianmuodostus voi jatkua vain
muutamia sekunteja. Lihastyön edelleen jatkuessa energianmuodostus perustuu joko hapen avulla
(aerobinen), tai ilman happea (anaerobinen) tapahtuvaan kemialliseen prosessiin, jossa ATP:ia
Anaerobisessa laktaattisessa, eli hapettomassa maitohapollisessa energiantuotannossa ATP:ia
tuotetaan hiilihydraateista, glykogeenistä, tai glukoosista
joita on varastoituneena lihassoluun, mutta myös vereen ja sisäelimiin.
Anaerobiseksi glykolyysiksi kutsutulle prosessille on ominaista että se tuottaa
tehokkaasti ATP:ia ilman happea, mutta toisaalta syntyy myös maitohappoa, joka kerääntyessään
lihassoluun estää prosessin jatkumisen jo muutamien minuuttien jälkeen.
Aerobisessa, eli hapellisessa energianmuodostuksessa ATP:ia tuotetaan kemiallisesti hiilihydraateista,
rasvoista, tai proteiineista. Soluhengitykseksi kutsuttu
prosessi ei monimutkaisuudessaan kykene tuottamaan ATP:ia kovin tehokkaasti, lisäksi se edellyttää,
että lihassolun käytettävissä on riittävästi happea. Toisaalta se ei happamoita elimistöä. Aerobista
energianmuodostusta rajoittaa välillisten energiavarastojen riittävyys. Käytännössä lihastyö
Energiantuotto voi olla myös osin aerobista, osin anaerobista laktaattista. Tällöin passiiviset
lihassolut ja sisäelimet poistavat syntyvää maitohappoa ja lihastyö voi jatkua joitakin kymmeniä


Kalenteririitti.
Kalenteririiteiksi eli vuodenaikaisriiteiksi eli "kalendaaririiteiksi" kutsutaan sellaisia toistuvia riittejä, jotka liittyvät tiettyyn vuodenaikaan tai elinkeinokauteen.
Kansojen yleisimmät juhlamenot toistuvat vuodenajoittain, seuraten auringon asemaa. Pyyntitaloudessa juhlat aloittivat ja lopettivat pyyntikauden. Maanviljelijät juhlivat satokauden alkua ja loppua. Aikayksikköjen määrittämisessä ovat ratkaisevia olleet auringon ja kuun vaiheet.
Kuukausien kierto.
Kuun vaiheisiin on muinoin kiinnitetty paljon huomiota. Kuun muodon säännölliset vaihtelut ovat kiehtoneet ihmisiä, ja niiden on uskottu vaikuttavan myös maanpäälliseen elämään.
Aurinkovuosi.
Aurinkovuoteen kuuluvat talvipäivänseisaus ja kesäpäivänseisaus sekä kevätpäiväntasaus ja syyspäiväntasaus ovat kautta maailman olleet huomattavia taitekohtia. Vuoden vaihtuminen on usein laskettu joistakin niistä alkavaksi. Juhlien tavat ja ennusmerkit ovat usein liittyneet hyvän vuodentulon toivomiseen, koska maatalousvaltaisen yhteiskunnan ihminen koki olevansa säistä ja luonnon olosuhteista riippuvainen.
Talvipäivänseisaus.
Kun yö oli pisimmillään ja päivänvalo alkoi taas lisääntyä, monet pohjoiset kansat juhlivat. Heihin kuuluivat germaanit ja skandinaavit, joilta suomalaiset ovat lainanneet sekä sanan juhla että joulu.
Suomessa jouluun on liitetty vanhan sadonkorjuujuhlan, kekrin piirteitä, koska muinaissuomalaiset vaihtoivat vanhan vuoden uuteen jo syksyllä. Ruotsalaisilla ja suomalaisilla joulupukki (nuuttipukki) oli mies, joka pukeutui hedelmällisyysriitin hahmoksi, pukiksi. Hän laittoi pukin sarvet päähän muuttuakseen šamanistisen perinteen mukaan pukin kaltaiseksi. Asuun kuuluivat myös tuohinaamari ja nurin käännetty lammasnahkaturkki. Nykyaikaisen joulupukin asusta sarvet ovat jääneet pois. Myös olkipukki kuuluu tähän perinteeseen.
Kevätpäiväntasaus.
Muinaiseurooppalainen vuodenvaihde sijoittui kevättalven laskiaisen tienoille. Kustaa Vilkuna arvelee kirjassa "Vuotuinen ajantieto", että monet suomalaisen laskiaisen menot ovat peräisin ikivanhasta työnjuhlasta, jolloin naiset lopettivat pellavien, hamppujen ja villojen muokkaamisen ja kehräämisen langoiksi. Talonpoikainen ilonpito keskittyi mäenlaskuun. Mäkeä laskettaessa toivottiin tulevalle vuodelle onnea huutamalla ”pitkiä pellavia, hienoja hamppuja ja lautasenkokoisia nauriita”. Suomalaisen laskiaisen perinteistä elävät mäenlaskun ja jääkelkkojen tapaiset huvit. Enää laskiaista ei yhdistetä pellavankasvuun, vaan siinä hyvästellään pimein talvi ja aletaan odottaa kevättä. Laskiaisen perinneruokiin kuuluvat hernekeitto ja laskiaispullat.
Suomessa sytytettiin aikaisemmin kokkoja, helavalkeita eli toukovalkeita pelloille ja muille avoimille paikoille "helajuhlan" eli "toukojuhlan" aikana. Muinaissuomalaiset polttivat kokkoja pahojen henkien pois ajamiseksi. Juhlissa juotiin simaa ja tanssittiin.
Pohjanmaalla poltetaan paikoin edelleenkin pääsiäiskokkoja pääsiäislauantaina. Pääsiäinen on juutalainen ja kristillinen vuotuisjuhla.
Kesäpäivänseisaus.
Keskikesän juhlan suomalainen nimitys on juhannus. Juhannuksen alkuperäisiä nimiä olivat muun muassa "vakkajuhla" ja "Ukon juhla". Muihin Pohjoismaihin liittyen Suomessakin on puhuttu "mittumaarista" (ruotsin "midsommar", keskikesä).
Juhannuskokko, juhannuskoivut ja ruotsinkielisten alueiden juhannussalko liittyvät suomalaiseen juhannukseen. Juhannuksena myös taikuuden on ajateltu olevan vahvimmillaan, erityisesti näin on laita juhannusyönä. Juhannustaioilla pyrittiin erityisesti näkemään tuleva puoliso tai saamaan haluttu henkilö puolisoksi.
Syyspäiväntasaus.
Syyspäiväntasauksen juhlien teemoihin liittyy kuolema, kuten muuhunkin vuodenkiertoon. Vainajien juhlassa kunnioitettiin ja muisteltiin suvun edesmenneitä jäseniä.
Suomessa kristillinen vainajien päivä on pyhäinpäivä. Anglosaksisissa maissa pyhäinpäivän aattona 31.10. vietetään halloweenia, alkuaan muinaisten kelttien talven alkamisen päivää, jolloin vainajahenkien uskottiin liikkuvan.
Toisaalta oli sadonkorjuun juhlinnan aika. Suomalaisilla kekrijuhla oli sadonkorjuun juhla. Kekriä vietettiin mikkelinpäivän (29.9.) ja nykyisen pyhäinpäivän välisenä aikana, tarkka ajankohta määräytyi kulloisenkin vuoden syystoimien mukaan. Sana "kekri" tarkoitti kansankielessä viimeiseksi jäämistä tai jonkin päättymistä, ja kekri merkitsi myös vuoden vaihtumista maatalousyhteisössä.


Henri Bergson.
Henri-Louis Bergson (18. lokakuuta 1859 - 4. tammikuuta 1941) oli ranskalainen filosofi, joka oli vaikutusvaltainen ainakin kotimaassaan Ranskassa, vaikka liikkuikin valtavirran suuntausten ulkopuolella. Bergson oli yksi aikansa ”muotifilosofeista”.
Bergsonin äiti oli englantilainen, ja englantilaiset Herbert Spencer, John Stuart Mill ja Darwin vaikuttivat paljon hänen ajattelunsa nuorena. Hänen oma filosofiansa kääntyi kuitenkin nuoruuden esikuvien rationalismia vastaan.
Bergson opiskeli filosofiaa École Normale Supérieuressa ja opetti sitä eri oppikouluissa, kunnes häne kutsuttiin opettajaksi École Normale Supérieureen. Sieltähän siirtyi Collège de Francen filosofian laitoksen esimieheksi. Vuosina 1921–1926 hän oli Kansainyhteisön komitean puheenjohtaja. Vähän ennen kuolemaansa 1941 hän ehti ilmaista paheksuntansa Vichyn hallitusta kohtaan.
Bergsonin elämä oli hiljainen ja tavallinen, kohokohtina hänen kolmen pääteoksensa "Essai sur les données immédiates de la conscience" (1889), "Matiere et Memoire" ('Materia ja muisti', 1896) ja "L'Evolution créatrice" ('Luova evoluutio', 1907) julkaisut.
Bergson kuuluu eittämättä niihin filosofeihin, jotka olivat omana aikanaan erittäin suosittuja, mutta joita kohtaan tunnettu kiinnostus on sittemmin jyrkästi laskenut. Ennen toista maailmansotaa Bergsonin ajattelu oli vielä filosofisen keskustelun keskeisimpiä aiheita, mutta nykyään häntä ei usein edes esitellä yliopiston filosofian kursseilla.
Bergsonilta on suomennettu teos "Henkinen tarmo", joka esittelee vitalistista idealismia, sekä teos "Nauru: Tutkimus komiikan merkityksestä".
Bergson sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1927.


Esko Aho.
Esko Tapani Aho (s. 20. toukokuuta 1954 Veteli) on suomalainen poliitikko ja yritysjohtaja. Koulutukseltaan Aho on valtiotieteiden maisteri. Hän toimi Suomen pääministerinä 26. huhtikuuta 1991 – 13. huhtikuuta 1995 (Ahon hallitus). Kansanedustajana Aho toimi vuosina 1983–2003. Keskustan puheenjohtajaksi hänet valittiin vuoden 1990 puoluekokouksessa, jossa Paavo Väyrysen seuraajaksi puheenjohtajana pyrki myös Eeva Kuuskoski. Samalla puoluesihteeriksi vaihtui Seppo Kääriäisen paikalle Saksasta kutsuttu Erja Tikka. Jätettyään politiikan Aho toimi v. 2008 lähtien Nokian yhteiskuntasuhteista vastaavana johtajana ("Executive Vice President") ja v. 2009 yrityksen johtokunnan jäsenenä. Toukokuussa 2012 hän ilmoitti jättävänsä tehtävät Nokian johtokunnassa ja siirtyvänsä Senior Fellow -tehtävään Harvardin yliopiston Kennedy Schooliin.
Yleistä.
Keskusta saavutti Ahon puheenjohdolla ”veret seisauttavan vaalivoiton” kevään 1991 eduskuntavaaleissa. Voiton taustalla oli syksyllä 1990 alkanut lama. Vaalivoiton jälkeen Keskusta pyrki muodostamaan vähintään kolmen suuren puolueen sateenkaarihallituksen, mutta SDP kieltäytyi vaalitappionsa vuoksi. Näin Ahon hallituksesta tuli porvarihallitus. Hallituksen lamavuosina toteuttamaa tiukkaa talouspolitiikkaa ja suuria menojen leikkauksia on pidetty Keskustan vaalitappion syynä vuoden 1995 vaaleissa. Ahosta käytettiin tällöin kansan keskuudessa nimeä pula-aho.
Ahon hallituksen ulkoministeri Paavo Väyrynen oli jätätyttänyt Suomen EU-jäsenhakemuksen alivaltiosihteeri Veli Sundbäckillä. EU:ta vastustavan ja Keskustan vahvimpien puoluepiirien vastustus EU-jäsenyydelle pyrittiin hillitsemään puhumalla EU-jäsenhakemukseen liitettävistä reunaehdoista, mitä ei lopulta neuvotteluissa käsitelty pysyvien poikkeuksien saamiseksi yleisiin jäsenyysehtoihin joidenkin muiden maiden tapaan.
Kun neuvottelutulos valmistui, ryhtyi Väyrynen vastustamaan EU-jäsenyyttä ja erosi hallituksesta ryhtyäkseen presidenttiehdokkaaksi 1994 vaaleihin. Keskustapuolueen ehdokkuutta tavoittelivat myös Lapin läänin maaherra ja entinen oikeusministeri Hannele Pokka sekä Kainuun Sanomien päätoimittaja, entinen alivaltiosihteeri ja ulkoasiainministeri Keijo Korhonen, joka lupasi presidentiksi päästyään estää EU-jäsenyyden. Hävitystä esivaalista huolimatta Korhonen lähti omalla listalla presidenttiehdokkaaksi.
Aho pysyi Väyrysen ja Korhosen presidenttiehdokkuuksista huolimatta EU-linjalla ja hankki EU-neuvottelujen loppuunviejäksi ja Väyrysen seuraajaksi ulkoasiainministeriksi MTK:n puheenjohtajan Heikki Haaviston, joka veikin EU-neuvottelut loppuun. Toisena vaihtoehtona olisi ollut se, että Kokoomus olisi kaatanut hallituksen ja olisi muodostettu sosiaalidemokraattien ja Kokoomuksen hallitus, missä Keskusta ei olisi voinut vaikuttaa EU-jäsenyysneuvottelun maatalousratkaisun tuloksiin. Aho oli valmis vastustamaan EMU-jäsenyyttä, mutta sekin hyväksyttiin samasta syystä.
Esko Aho esitteli kevättalvella 1996 Keskustan työreformia, joka korostaa työehtosopimuksissa joustoa esittämällä paikallista sopimista. Ohjelma julkaistiin vuoden 1999 eduskuntavaaleihin Matti Vanhasen ja Maria-Kaisa Aulan johdolla.
Puheenjohtajana Aho toimi vuoteen 2002 saakka ja kansanedustajuudesta luovuttuaan hän ilmoitti, että julkisen viran hakeminen oli poissuljettu.
Aho toimi Suomen Hiihtoliiton puheenjohtajana vuosina 1996–2000.
Presidenttiehdokas.
Vuoden 2000 presidentinvaaleissa Aho oli Tarja Halosen vastaehdokkaana vaalien toisella kierroksella, jolla hän korosti perinteisiä perhearvoja, keskustalaista perhepolitiikkaa. Hävittyään vaalit hän matkusti Harvardin yliopistoon Yhdysvaltoihin, missä hän 12. lokakuuta 2000 alkaen johti viikoittaista opintoryhmää, jossa käsiteltiin Euroopan unionia ja sen poliittisia ja taloudellisia vaikutuksia kansainvälisiin suhteisiin. Aho palasi kesäkuussa 2001. Opintokokemus vaikutti merkittävästi Ahon mielipiteisiin, erityisesti hänen asenteisiinsa Yhdysvaltoja kohtaan (ne muuttuivat myönteisemmiksi).
Ylen vuonna 2008 teettämässä kyselyssä mieluisista ja epämieluisista presidenttiehdokkaista vuoden 2012 presidentinvaaleihin, Aho nimettiin kaikkein epämieluisimmaksi ehdokkaaksi.
Kansanedustajuuden jälkeen.
Aho valittiin Sitran yliasiamieheksi hallintoneuvoston kokouksessa 27. marraskuuta 2003 ja hän aloitti tehtävässä 1. heinäkuuta 2004. Sitran hallitus oli yksimielisesti esittänyt tehtävään taloustieteilijä Bengt Holmströmiä. Aho ei ole sulkenut pois politiikkaan palaamisen mahdollisuutta, ja hän on esitellyt rakennemuutosajatuksia muun muassa Elinkeinoelämän valtuuskunnan julkaisuissa.
Aho toimi Sitran yliasiamiehenä marraskuuhun 2008, jolloin hän aloitti Nokian yhteistyösuhteista ja yhteiskuntavastuusta vastaavana johtajana. Samalla hän liittyi Nokian johtokuntaan Veli Sundbäckin tilalle tämän jäädessä eläkkeelle.
Ahon nimi oli esillä, kun julkisuudessa pohdittiin Vanhasen II hallituksen ulkoministerivalintaa.
Aho toimii Teknologiateollisuus ry:n hallituksessa varapuheenjohtajana.
Toimittaja Risto Uimonen toimitti Pääministerin puhuva pää -kirjan maaliskuussa 2011, jossa Uimonen haastatteli myös Ahoa. Kirjan mukaan Aho kertoi haaveilevansa uudesta työpaikasta Nokian jälkeen. Ahon mukaan media on "väliaine", joka on "kansan ja päättäjien välillä". Median logiikka on ongelmallinen päättäjille, koska media kiinnittää huomioita seikkoihin, joilla ei ole asian kannalta ratkaisevaa merkitystä. "Alussa suosio ja positiivinen julkisuus kulkevat käsi kädessä. Kun lakipiste on saavutettu, julkisuus tuhoaa mielellään ilmiön”", Aho kertoo kirjassa.
Jorma J. Mattila ja Marko Erola kertoivat "Kasinomiljardööri Pekka Salmi" -kirjassa elokuussa 2011, että pääministeri Aho oli innokas pokerin ja ruletin pelaaja, meinasi jättää pokerivelkansa maksamatta, ja jolle tappion tunnustaminen oli erityisen vaikeaa. Pääministeri Aholla oli kirjan mukaan erityisesti tarve jatkaa pelaamista vielä auringon nousun aikaan tilanteessa, kun hän sattui olemaan häviöllä.
Aho ilmoitti luopuvansa Nokian johtokunnan tehtävästä elokuussa 2012 kun hänet nimitettiin Harvardin yliopiston Kennedy Schoolin Senior Fellow -tehtävään. Aho aikoo edistää tutkimusta siitä, miten valtion rooli muuttuu hyvinvoinnin ja globaalin kilpailukyvyn ylläpitämisessä.
Yksityiselämä.
Aholla on puoliso Kirsti ja lapset Antti (s. 1981), Jukka (s. 1983), Elina (s. 1987) ja Pekka (s. 1996).


Barcelona.
Barcelona on kaupunki Koillis-Espanjassa ja Katalonian pääkaupunki. Se on Madridin jälkeen Espanjan suurin kaupunki – sen asukasluku vuonna 2008 oli yli 1,6 miljoonaa ja ympäröivä 35 muun kunnan muodostama metropolialue mukaan lukien yli 3,1 miljoonaa. Barcelonan kutsumanimi on "Ciutat Comtal" eli kreivikaupunki.
Maantiede.
Barcelona sijaitsee Välimeren rannikolla 120 kilometriä Pyreneiden vuoristosta etelään. Kaupunki levittäytyy tasangolle, jota reunustaa Llobregatjoki etelässä, Besòsjoki pohjoisessa ja Litoralvuoristoon kuuluva Collserolan vuorijono lännessä. Collserolan korkein huippu on 512 metriä korkea Tibidabo ja sen juurella on useita pienempiä kukkuloita, kuten Monterols, Putget, Carmel, Rovira ja Peira. Lisäksi keskustan lounaispuolella kohoaa 192 metriä korkea Montjuïcin kukkula.
Barcelona kuuluu Barcelonan maakuntaan ja sen naapurikaupunkeja ovat Santa Coloma de Gramenet, Badalona ja Sant Adrià pohjoisessa ja L'Hospitalet de Llobregat etelässä.
Ilmasto.
Kaupungissa vallitsee välimerenilmasto (Köppenin ilmastoluokitus Csa), jolle ovat tyypillisiä kuumat kesät ja leudot ja kosteat talvet. Suurin osa sateista tulee keväällä ja syksyllä.
Historia.
Barcelonaa kuvaava maalaus vuodelta 1850.
Tarun mukaan "Barcinon" perusti karthagolainen Hamilkar Barka – Hannibalin isä. Roomalaiset perustivat iberiheimo laietaanien asutuksen lähettyville oman sotilasleirin. Roomalaisten vaikutuksen hiipuessa visigootit valloittivat kaupungin 400-luvulla, maurit 700-luvulla ja frankkien Kaarle Suuren poika Ludvig Hurskas vuonna 801. Maurien al-Mansur ryösti kaupungin 985. Sen jälkeen Barcelonaa hallinneet kreivit yhdistivät niin sanotun "Marca Hispanican" alueen, joka oli frankkien oman valtakuntansa suojaksi muodostama puskurivyöhyke frankkien ja maurien välillä.
Myöhemmin Barcelona saavutti itsenäisen kaupunkivaltion aseman taantuakseen Aragonian ja Kastilian kuningaskuntien yhdistyessä 1500-luvulla. Kaupunki tuhottiin pahoin itsenäisen Katalonian tasavallan jälkeen 1640–1652 ja toisen kerran Espanjan perimyssodan aikaan 11. syyskuuta 1714.
1800-luvulla kaupunki kasvoi teollisen vallankumouksen mukana; 1888 siellä pidettiin maailmannäyttely. Kaupungin kasvun kannalta tärkeä tapahtuma oli keskiaikaisten muurien purkaminen 1850-luvulla. Espanjan sisällissodassa kaupunki oli anarkistien tukikohta ja tasavaltalaisten puolella, kunnes Francon joukot valloittivat sen 1939.
Vuonna 1957 barcelonalaiset lakkoilivat menestyksellisesti raitiovaunulipun hinnankorotusta vastaan. Lakolla oli merkittävä poliittinen ja sosiaalinen vaikutus sotilasdiktatuurin ajan Espanjassa. 1970-luku merkitsi kaupungin elpymistä – katalonialaiset alkoivat vaatia poliittista autonomiaa ja suurempaa kulttuurista vapautta.
Syyskuussa 1962 suuret tulvat tappoivat yli 800 ihmistä kaupungin ympäristössä.
Vuonna 1992 Barcelona oli kesäolympialaisten isäntäkaupunki. Olympialaiset myönnettiin kaupungille vuonna 1986. Olympialaisilla on ollut suuri merkitys erityisesti matkailun kehittämisessä.
Vuonna 2004 Barcelonassa järjestettiin ensimmäinen Unescon tukema kansainvälinen kulttuurien kohtaamispaikka Forum Barcelona 2004.
Nähtävyyksiä.
a> katolinen kirkko on yksi Barcelonan merkittävimmistä nähtävyyksistä.
Barcelonassa on lukuisia niin sanotun katalonialaisen modernistityylin rakennuksia. Modernistityyli on paikallinen vastine art nouveau- ja jugendstil-tyyleille. Suuntauksen syntymiseen ja kehitykseen ovat vaikuttaneet useat arkkitehdit, mutta kuuluisimpia ovat Antoni Gaudín luomukset. Kaupungin tunnetuin maamerkki on Gaudín 1800-luvun lopulla suunnittelema, yhä rakenteilla oleva Sagrada Família, katolinen temppeli. Gaudí suunnitteli myös Parc Güellin puistokompleksin.
Barcelonan vanhakaupunki ("Ciutat Vella") on Euroopan suurimpia keskiaikaisia keskustoja, ja siellä sijaitsee muun muassa Barcelonan goottilainen katedraali. Vanhakaupunki jakautuu useampaan eri naapurustoon, kuten Barri Gòtic, Raval ja Born. Barceloneta on ensimmäinen vanhan keskustan ulkopuolelle rakennettu kaupunginosa. Eixamplen eli laajennusosan rakentaminen alkoi 1850-luvulla. Gràcia ja monet muut ympäröivät pienet kaupungit liitettiin laajentuvaan Barcelonaan 1800-luvun loppupuolella, mutta ne ovat osittain säilyttäneet oman pikkukaupunkimaisen rakenteensa. 1950- ja 1960-luvuilla kaupunki kasvoi nopeasti muualta Espanjasta tulleen siirtolaisuuden ansiosta, ja sinne rakennettiin uusia lähiömäisiä kerrostaloalueita, kuten La Mina ja Poble Nou.
Sagrada Famílian ja keskustan keskiaikaisten osien lisäksi Barcelonan tärkeimpiin nähtävyyksiin kuuluvat muun muassa Palau de la Música Catalana, Montjuïcin kukkula kaupungin eteläpuolella, länsipuolella sijaitseva Tibidabovuori huvipuistoineen ja kirkkoineen, Plaça Catalunyalta venesatamaan johtava La Ramblan kävelykatu sekä venesataman tuntumassa sijaitseva rantakatu, Passeig Marítim. Historiallisten rakennusten lisäksi Barcelonassa on mielenkiintoista nykyarkkitehtuuria.
Montjuïcin rinteillä kohoaa myös kansallispalatsi, Palau Nacional, jonka ympärille on rakennettu messukeskus, Fira de Barcelona, jossa käy vuosittain erilaisissa kansainvälisissä messutapahtumissa jopa 3,5 miljoonaa vierailijaa. Montjuïcissa on vuoden 1936 Barcelonan peruuntuneita olympialaisia varten rakennettu urheiluareena Estadi Olímpic Lluís Companys. Vuoden 1992 toteutuneita olympialaisia varten toteutetut rakennukset, kuten Palau Sant Jordi, (arkkitehti Arata Isozaki, 1990) kattavat suuren osan Montjuïcin rinteistä, ja stadionin edustalla kohoava valkoinen televistintäantenni (arkkitehti Santiago Calatrava) on yksi Barcelonan tunnusmerkeistä.
Espanjalainen kylä ("Poble Espanyol") on Montjuïcin olympiastadionin laidalla sijaitseva, muurien ympäröimä kauppa- ja ravintolakompleksi, jonka tekee erityiseksi se, että nimensä mukaisesti muurien sisältä löytyy muun muassa pienoismalleja Espanjan eri alueiden tärkeimmistä nähtävyyksistä. Tämä muurien ympäröimä ”kylä” on jaettu pieniin kujiin, joiden varsilla olevat rakennukset on nekin rakennettu maan eri osien rakennustyylien ominaispiirteitä jäljitellen.
Museoista tärkeimpiä ovat Barcelonan arkeologinen museo, Picasso-museo sekä vuonna 2004 täysin restauroitu tiedekeskus ("Museu de la Ciència"). Lisäksi kaupungissa on paljon pieniä museoita, joista kenties erikoisimpia ovat suklaamuseo ja hologrammimuseo.
Barcelonassa on Güellin puiston lisäksi lukuisia muita puistoalueita, joista merkittävimpiä ovat Barcelonan keskuspuisto Parc de la Ciutadella, johon kuuluu muun muassa eläintarha; Parc del Laberint Hortan kaupunginosassa sekä Montjuïcin puistoalueet, niistä erityisesti kaktuspuisto.
Aluejako.
Barcelona jaetaan kymmeneen alueeseen ("districte") ja nämä alueet edelleen kaupunginosiin ("barri").
Urheilu.
Barcelonan tunnetuin urheiluseura on Futbol Club Barcelona (lempinimeltään "Barça"), joka on eräs maailman tunnetuimmista jalkapalloseuroista. Sen kotistadion on 98 500 -paikkainen Camp Nou. Toinen paikallisseura on Reial Club Deportiu Espanyol de Barcelona. Kaupunki tunnetaan myös FC Barcelonan koripallo- ja käsipallojoukkueista, jotka ovat saavuttaneet useita seurajoukkueiden Euroopan-mestaruuksia. FC Barcelonalla on myös yleisurheilujaosto.
Koska Barcelona oli vuoden 1992 olympialaisten isäntäkaupunki, kaupungissa on myös olympiastadion, Lluís Companys. Montjuïcin kukkulalla sijaitseva stadion toimi aiemmin RCD Espanyolin kotikenttänä.
Barcelona on tunnettu myös espanjalaisen tenniksen keskuksena, ja niinpä kaupungista löytyykin useita maineikkaita tennisseuroja, joista tunnetuin lienee Real Club de Tenis Barcelona eli Barcelonan kuninkaallinen tennisseura.
Kaupungin ulkopuolella, Montmelóssa sijaitsee Katalonian Formula 1 -rata, Circuit de Catalunya.
Politiikka.
Barcelonan kaupunginjohtaja on Convergència i Unió puolueeseen kuuluva Xavier Trias. Edellinen kaupunginjohtaja oli Jordi Hereu i Boher.
Barcelonan politiikan haasteita on erityisesti siirtolaisuus, joka vuosittain kasvaa lähes räjähdysmäisesti ja jonka tekee ongelmalliseksi ennen kaikkea se, että suuri osa siirtolaisista tulee maahan laittomasti.
Katalaanin ja espanjan välinen kielikysymys sekä siihen liittyvä kansallismielisyys erilaisine rinnakkais- ja vastakkaisilmiöineen ovat myös merkittäviä haasteita kaupungin politiikalle.
Liikenne.
Barcelonan metro käsittää 11 linjaa. Barcelonan lentoasema sijaitsee noin kymmenen kilometriä kaupungista lounaaseen.


Ludwig Feuerbach.
Ludwig Andreas Feuerbach (s. 28. heinäkuuta 1804, Landshut – k. 13. syyskuuta 1872, Rechenberg) oli saksalainen filosofi, joka vaikutti suuresti marxilaisen materialismin ja uskontokritiikin kehitykseen.
Elämä.
Feuerbach syntyi Saksassa vapaamielisen lakimiehen poikana. Hän aloitti teologian opinnot Heidelbergissä, mutta siirtyi vuoden päästä Berliiniin kuuntelemaan Hegelin luentoja julistaen ”Ei uskoa vaan ajattelua!” Feuerbach liittyi niin sanottuun hegeliläiseen vasemmistoon, joka oli radikaali ja jonka jäsenistä monet kannattivat materialismia. Feuerbach oli ateisti ja materialisti. Hän pääsi Erlangen yliopistoon luennoitsijaksi, mutta joutui luopumaan urastaan, koska arvosteli kirkon oppia sielun kuolemattomuudesta.
Filosofia.
Feuerbach, joka oli ollut suorassa oppilassuhteessa Hegeliin, aloitti uransa tiukkana hegeliläisenä. Kuitenkin hän julkaisi 1840-luvulta alkaen joukon teoksia, joissa Hegelin filosofiaa arvosteltiin niin jyrkästi, että se keskeisiltä osin kääntyi päälaelleen.
Feuerbachin pääteos "Das Wesen des Christentums" ilmestyi vuonna 1841. Teoksen myötä Feuerbachista tuli sosialisteille uskonnon ja itsevaltiuden vastaisen taistelun vertauskuva.
Teoksessaan Feuerbach esittelee ihmiskeskeisen ajattelunsa. Hänen lähtökohtanaan oli Goethen lause: ”Kenellä on tiede, hän ei tarvitse uskontoa.”
Feuerbachin mukaan jumala ei luonut ihmistä oman kuvansa mukaan, vaan ihmiset loivat jumalat toiveittensa ja odotustensa mukaan. Uskonto on ihmiskunnan lapsenunta, ja se on korvattava ihmisyydellä, tieteellä ja sivistyksellä. Ihmisellä on korkein olentonsa ihmisessä itsessään.
Ihmisen kyky tiedostaa on rajaton ja kaikkivoipa, mutta ”uskonnossa ihmisellä on silmät sitä varten ettei hän näkisi vaan pysyisi toivottomasti sokeana, ja järki sitä varten, ettei hän ajattelisi vaan pysyisi toivottomasti tyhmänä”.
Moraalin alueella Feuerbach katsoi uskonnon vaikuttavan siten, että yksilöllisen itsekkyyden tilalle tuli itsekäs taivaspyrkimys. Toisaalta Feuerbach korosti yksilöllistä itsekkyyttä, toisaalta hän totesi, että vain yhteiskunnassa ihminen voi saavuttaa korkeimman hyvän.
Feuerbachin arvostelun kärki kohdistui hegeliläisyyden ja uskonnon suhteeseen. Hegel ja hänen perässään oikeistohegeliläiset katsoivat uskonnon ja filosofian perimmältään ajavan samaa asiaa. Niillä kummallakin on sama sisältö, jota uskonto ilmaisee kuvien ja kertomusten, filosofia taas järjen käsitteiden avulla.
Feuerbach hylkää tällaisen yhteensopivuuden ja kiistää kristinuskon ytimen järjellisyyden. Uskonto on päinvastoin ihmisen vieraantumisen ("Entfremdung") ilmaus. Jumala ei ole luonut ihmistä, vaan ihminen jumalan. Se kurjuus ja vieraantuminen, jota ihmiset yhteiskunnassa kokevat, pakottaa heidät sepittämään kuvitelman taivaasta, jossa kaikki ovat iloisia ja onnellisia. Mitä köyhempiä ihmiset ovat, sitä rikkaampana loistaa heidän jumalansa ja päinvastoin.
Teologian syyt Feuerbach löytää antropologiasta. Uskonto on ihmisen keksintöä. Hegelin filosofiassa toistetaan ihannoiva käsitys uskonnosta. Hegelille idea on todellisinta todellisuutta; ihmisiä ja heidän aistillista olemassaoloaan hän pitää idean tuotteina. Näin hän kääntää todellisen asiaintilan päälaelleen. Feuerbachin mukaan lähtökohdaksi pitää ottaa todelliset ihmiset, jotka koostuvat niin ruumiista kuin mielestäkin. Ideat esiintyvät näiden ihmisten päissä; ne ovat ihmisten tuotetta, ei päinvastoin.
Edelleen, ihmisten olemus on yhtä kuin heidän ruumiinsa, heidän aistillinen ja todellinen olemassaolonsa. Idealistinen filosofia, joka lähtee etenemään ”minä ajattelen” -lauseesta, yrittää kiivetä puuhun latvasta käsin. Ruumiillis-aistillinen on ollut olemassa ennen kaikkea filosofiaa ja muodostaa sen edellytyksen. Toisin kuin Hegel kuvitteli, ei filosofia pysty perustelemaan itse itseään, vaan sen täytyy lähteä liikkeelle todellisista, yksilöllisistä elämänilmauksista.
Feuerbachin mukaan kristinusko ja idealistinen filosofia ovat esteitä ihmisten onneen johtavalla tiellä. Jos ihmiset lakkaisivat uskomasta jumalaan, alkaisivat he lopultakin uskoa itseensä ja ryhtyisivät poistamaan sitä todellista kurjuutta, jonka heijastusta jumalusko on. Näin uskonnollinen usko ja rakkaus korvautuvat ihmissukua kohtaan tunnetulla uskolla ja ihmisrakkaudella. Kristinuskon tilalle astuu humanismi, joka ei kiinnitä huomiota pelkästään ihmisen henkeen, vaan myös hänen ruumiiseensa ja todellisiin elinoloihinsa.
Vasemmistohegeliläisissä piireissä Feuerbachin julistus otettiin vastaan suorastaan haltioituneesti. ”Innostus oli yleinen: olimme kaikki muuttuneet hetkessä feuerbachilaisiksi”, kertoi Friedrich Engels. Tämä julistus kuuluukin yhdessä Hegelin filosofian kanssa Karl Marxin ja Engelsin ajatusjärjestelmän tärkeimpiin edellytyksiin.


Magia (albumi).
"Magia" on Shakiran esikoisalbumi. Albumi menestyi kohtalaisesti Shakiran kotimaassa. Albumi julkaistiin vuonna 1991, kun Shakira oli 14-vuotias. Albumia tehtiin vain 1 200 kappaletta, joten se on todella harvinainen. Albumi on julkaistu ainoastaan LP:llä. Albumilta ilmestyivät singleinä kappaleet Magia, Esta Noche Voy Contigo ja Sueños.


Hitausmomentti.
Hitausmomentti eli inertiamomentti (tunnus "J" tai "I") vastaa pyörivässä liikkeessä etenemisliikkeen massaa. Hitausmomentin SI-järjestelmän mukainen yksikkö on kg·m² (kilogramma kertaa metri toiseen). Mitä suurempi kappaleen hitausmomentti on, sitä suurempi momentti vaaditaan, jotta kappale saadaan kiihtymään halutulla kulmakiihtyvyydellä.
Hitausmomentilla (tarkemmin tasopinnan hitausmomentilla) tarkoitetaan joskus lujuusopissa myös jäyhyyttä.
Matemaattinen määritelmä.
Etäisyydellä "r" pyörimisakselista oleva pistemäisen massan "m" hitausmomentti on
missä formula_4 on tiheysjakauma tilan yli. Koska formula_5, saadaan


Sisilia.
Sisilia (italiaksi ja sisiliaksi "Sicilia") on Italian autonominen alue ja Välimeren suurin saari. Sen koko on 25 700 neliökilometriä ja siellä asuu viisi miljoonaa ihmistä. Kapeimmillaan vain 3,3 kilometrin levyinen Messinansalmi erottaa Sisilian Italian niemimaasta.
Hallinto.
Vuonna 1947 Sisilia sai oman parlamenttinsa, jossa on 90 kansanedustajaa sekä aluehallinnon, joka päättää saaren sisäisistä asioista. Talous- ja ulkopolitiikka on yhteinen muun Italian kanssa.
Kaupungit.
Sisilian tärkeimpiä kaupunkeja ovat pääkaupunki Palermo sekä maakuntien pääkaupungit Catania, Messina, Syrakusa, Trapani, Enna, Caltanissetta, Agrigento ja Ragusa. Muita tunnettuja sisilialaisia kaupunkeja ovat muun muassa Cefalù, Taormina, Bronte, Marsala, Corleone, Castellammare del Golfo ja Tripi (entinen Abacaenum).
Maantiede.
Tulivuori Etna (3340 mmpy; Korkeus vaihtelee eri tulivuorenpurkausten jälkeen.) sijaitsee lähellä Catanian kaupunkia. Tulivuoren ympärysmitta on noin 200 km. Sisilian eteläinen ja läntinen osa ovat suhteellisen laakeita. Pohjoinen ja itäinen osa ovat vuoristoisia. Liparisaaret Sisilian pohjoispuolella kuuluvat Sisilian hallinnolliseen alueeseen, kuten myös Egadisaaret lännessä, Ustican saari luoteessa ja Pelagiset saaret lounaassa.
Sisilia on hedelmällinen saari. Oliivit ja viini ovat saaren tärkeimmät maataloustuotteet. Saarella kasvatetaan myös appelsiineja, sitruunoita ja manteleita.
Kieli.
Sisilia satelliittikuvassa Sisilian kieli on latinasta periytyvä kieli, joka poikkeaa jonkin verran italian kielestä. Siinä on paljon sanoja, jotka ovat peräisin arabian kielestä ja myös monia lainoja katalaanista, ranskasta ja espanjasta.
Historia.
Joskus välillä 5500-5000 eaa Sisiliaan purjehti sydänsimpukkakeramiikkaa valmistaneita ihmisiä, joiden kulttuuri eriytyi Italian seuduilla tyrheeniseksi sydänsimpukkakeramiikaksi. Sitten sisiliaan saapuivat sekslolaiset noin 4500 eaa..
Näiden jälkeen joskus vuoden 4000 eaa jälkeen kuparikautisia pelasgeja.
Sisilia alkoi kaupungistua noin 1300 eaa. Sisilian vanhimmat tunnetut asukkaat olivat elymit, sikaanit ja sikulit. Sikulit tulivat myöhimpään ja olivat indoeurooppalaisia. Foinikialaiset siirtolaiset tulivat rannikoille noin 1100-1000 eaa.
näiden ohella foinikialaiset siirtolaiset. 700-luvulla eaa. kreikkalaiset perustivat sinne siirtokuntia helleeniläistyttäen rannikkoseudut. Karthago valloitti osan Sisiliaa, mutta menetti alueensa roomalaisille ensimmäisessä puunilaissodassa 241 eaa.
Kansainvaellusten jälkeen Sisilia joutui 551 Itä-Roomalle. Saari oli saraseenien hallussa 800-luvulta 1000-luvun jälkipuoliskolle, jolloin normannit valloittivat sen. Vuonna 1130 normanni Roger II yhdisti Napolin ja Sisilian yhdeksi valtakunnaksi, Sisilian kuningaskunnaksi. Vuonna 1282 Sisilia joutui Aragonialle, jonka kuningas 1442 sai haltuunsa myös Napolin. 1504–1713 Sisilia kuului Espanjan valtakuntaan. Sisilia joutui 1713 Savoijille ja liitettiin 1720 uudelleen Napoliin. Vuonna 1815 Sisilia ja Napoli saivat nimen Molempain Sisiliain kuningaskunta, jonka Sardinian kuningaskunta vuonna 1861 liitti itseensä ja muodosti yhdistyneen Italian. Toisen maailmansodan aikana saksalais-italialaisilla joukoilla oli tukikohta saarella Afrikan toimien aikana. Liittoutuneet nousivat maihin Sisiliassa 1943.
Maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset.
Etnan tulivuoripurkaukset ja maanjäristykset ovat aiheuttaneet kautta aikain suuria ihmishengen menetyksiä ja taloudellisia vahinkoja. Etnan purkaus vuonna 1669 hävitti osittain Catanian kaupungin. 1683 maanjäristys aiheutti suurta tuhoa saaren itäosassa. Vuonna 1783 puolet Messinan kaupungista tuhoutui maanjäristyksessä. Vuoden 1908 maanjäristyksessä kuoli 75 000 ihmistä. Vuonna 1968 satoja ihmisiä kuoli maanjäristyksessä saaren länsiosassa.
Mafia.
Myöhemmin Yhdysvaltoihinkin siirtolaisten kautta levinnyt rikollisjärjestö mafia (Cosa Nostra) on kotoisin Sisiliasta. Se syntyi 1800-luvulla, ei keskiajalla kuten jotkut myytit väittävät. Mussolini kukisti mafian, mutta liittoutuneet tekivät sen kanssa yhteistyötä toisen maailmansodan aikana, ja sodan jälkeen mafia nousi uudestaan tekijäksi, joka vaikutti koko Italian politiikassa. 1980-luvulta alkaen useat mafiosot ovat rikkoneet kuulusteluissa omertàn eli vaikenemisen lain ja useita mafiajohtajia on pidätetty.


Kovuus.
Kovuus on materiaalin mekaaninen ominaisuus, kyky vastustaa muodonmuutosta eli naarmuuntumista, kulumista ja leikkaantumista. Kovuutta mitataan useilla eri tavoilla, joista tärkeimmät ovat Rockwell-kovuus, Brinell-kovuus, Vickers-kovuus ja Mohsin kovuus. Kovin luonnossa esiintyvä aine on timantti, sitäkin kovempia boorioksideja voidaan valmistaa synteettisesti.
Kovuusmittaukset eivät anna kertamittauksella tarkkaa tulosta vaan mittauksia on käsiteltävä tilastollisesti. Samaten kovuusarvoja ei tulisi ilmoittaa "liian" tarkasti. Esimerkiksi kovuusarvo 85,5 HV10 ei ole järkevä, koska samasta kappaleesta mitatuilla HV10 arvoilla on tyypillisesti +/- 2 yksikön hajonta.
Eri kovuusastekoille on tehty muuntotaulukoita, mutta niiden käytössä tulee olla varovainen. 10 % muunnosvirhe on paitsi mahdollinen, myös todennäköinen.
Mohsin kovuus.
Mohsin kovuus on yksinkertainen tapa luokitella mineraaleja, ja sitä on käytetty jo vuodesta 1822. Asteikkoon kuuluu kymmenen mineraalia, jotka on luokiteltu 1–10. Asteikon kovempi mineraali naarmuttaa pehmeämpää. Asteikko ei ole tasavälinen ja väliin jäävää kovuutta on vaikea arvioida.
Tutkittavaa ainetta naarmutetaan näillä eri mineraaleilla ja verrataan niiden kovuutta.
Kynnen kovuus on noin 2,5 (naarmuttaa kipsiä) ja puukon terän kovuus 5,5.
Vickers-kovuus.
Materiaalin Vickers-kovuus määritetään laitteistolla, jossa tylpän pyramidin muotoinen timanttikärki painaa materiaaliin tietyllä voimalla. Pyramidin kylkien kulma on 136° ja painona on 1–100 kg massa. Paino pidetään 10–15 sekunnin ajan. Tämän jälkeen kappaleeseen syntyneen kuvion mitat mitataan mikroskoopilla ja eri mittauskertojen keskiarvona lasketaan materiaalin kovuus. Kovuus saadaan jakamalla massa syntyneen kuvion koolla. Yleisimmät kovuusmittaukseen käytetyt laitteet käyttävät 1, 2, 5, 10, 30, 50 ja 100 kg massoja.
formula_1
Eri massoilla mitatut arvot ovat vertailukelpoisia. Kuormitusmassa valitaan ainepaksuuden ja mitattavan materiaalin mukaan.
Brinell-kovuus.
Brinell-kovuustestissä materiaaliin painetaan 10 mm halkaisijaltaan olevalla karbiditeräksestä valmistetulla pallolla. Käytetyt massat ovat 3000, 1500 tai 500 kg.
Rockwell-kovuus.
Rockwellin pintakovuuskokeessa käytetään joko timanttikärkeä tai teräspalloa. Tunkeuma mitataan samassa kokeessa sekä pienemmällä että suuremmalla massalla kokeen aikana. Rockwell-kovuuden yksikkö on HRx. Yksikön viimeinen kirjain kuvaa kuormitusmetodia missä muuttujina ovat penentraatori ja kuormitusmassa. Eri metodeja on 15 erilaista ja niitä merkitään kirjaimella A – V. Kuormitusmetodi valitaan ainepaksuuden ja mitattavan materiaalin mukaan.
Shore-kovuus.
Kuten Rockwell-kovuudessa, myös Shore-kovuudella on useita eri luokkia, jotka on ilmaistu kirjaimin A, B C tai D. Shore-kovuudella kuvataan pehmeiden aineiden, kuten elastomeerien ja kumien kovuuksia.
Muut.
Vakiokokeiden lisäksi on erilaisia mikrokovuustestejä, joilla voidaan mitata vaikka eri rakeiden kovuuksia monifaasisen metallin hieestä. Yleensä näissä kokeissa käytetään alle 1 kg massoja ja tunkeumat mitataan ±0,2 µm tarkkuudella.


Cam Ranh Bay.
Cam Ranh Bay on sotilastukikohta Vietnamissa. Venäjän laivasto käytti sitä tukikohtanaan ennen vuoden 1905 Tsushiman salmen taistelua, jossa japanilaiset upottivat Venäjän–Japanin sotaan liittyen merkittävän osan Tyynellemerelle tueksi siirrettyä Venäjän Itämeren laivastoa, mikä osaltaan vaikutti siihen, että Venäjän oli tunnustettava tappionsa ja solmittava Japanin kanssa rauha.
Vuonna 1942 Cam Ranh Bay toimi Japanin laivaston tukikohtana ennen Malesiaan suuntaunutta hyökkäystä. Vietnamin sodan aikana alue palveli Yhdysvaltain käyttämänä tukikohtana ja Yhdysvaltain poistuttua sitä hyödynsi Neuvostoliitto. Venäjä ja Vietnam solmivat vuonna 1993 sopimuksen, jolla jatkettiin Neuvostoliiton aikaista Kiinaan kohti suunnattua radiotiedustelua.


Raúl Castro.
Raúl Modesto Castro Ruz (s. 3. kesäkuuta 1931 Birán, Kuuba) on Kuuban presidentti. Hän oli Kuuban kommunistisen puolueen keskuskomitean toinen sihteeri vuodesta 1965 ja maan puolustusministeri ja asevoimien komentaja vuodesta 1959. Castro on Kuuban entisen presidentin Fidel Castron veli.
Raúl Castro osallistui Fulgencio Batistan vastaisiin opiskelija-aktiviteetteihin tämän valtakauden alusta. Hän oli ryhmässä, joka hyökkäsi Moncadan armeijaparakeille 26. heinäkuuta 1953 ja vietti sen jälkeen 22 kuukautta vankilassa. Raúl Castro kuului Granma-laivan retkikuntaan, joka matkasi Meksikosta Kuubaan 1956.
Raúl Castro osallistui Sierra Maestran vuoriston kapinallisjoukkoihin yhdessä veljensä ja Che Guevaran kanssa. Vallankumoukselliset taistelut päättyivät Santiago de Cuban valtaukseen 8. tammikuuta 1959.
Raúl Castro hoiti maan presidentinvirkaa 31. heinäkuuta 2006 lähtien Fidel Castron luovutettua suolistoleikkaukseen joutuessaan tilapäisesti veljelleen presidentin, ylipäällikön sekä pääsihteerin tehtävät. Kuuban kansalliskokous valitsi Raúl Castron presidentiksi 24. helmikuuta 2008.
Raúl Castro nimitti varapresidentiksi, ts. pääministerin asemaan José Ramón Machado Venturan, joka on jo 77-vuotias "histórico", vallankumoukseen osallistunut. Puolustusministerinä ja asevoimien komentajana Raúlia seurasi Julio Casas Regueiro, joka on sotilastehtäviensä lisäksi hoitanut Kuuban GAE SA -holding-yhtiötä.
Raúl Castrolla on Vilma Espínin kanssa neljä lasta, joihin kuuluu Mariela Castro.
Kuuban presidenttinä.
Otettuaan veljensä paikan Kuuban presidenttinä helmikuussa 2008, Raúl Castron hallinto alkoi vapauttaa maan taloutta. Castron hallinto on esimerkiksi sallinut tavallisten kansalaisten ostaa DVD-soittimia, matkapuhelimia, tietokoneita, skoottereita ja muita tuotteita ilman rajoituksia. Hän on myös allekirjoittanut YK:n ihmisoikeussopimuksen, antanut ei käytössä olevaa valtion omistamaa maata viljelykäyttöön, vapauttanut useita vankeja ja höllentänyt kuubalaisten matkailurajoituksia.
Joulukuussa 2008 Castro puhui maan palkkajärjestelmän vääristymistä. Niistä keskeisin on se, että pelkällä valtion palkalla ei käytännössä ole mahdollista elää, mikä on luonut laiskottelun ja varastelun kulttuurin. Castro kehotti poistamaan aiheettomat edut ja liiat tuet, joihin eivät kuitenkaan lukeudu perustuslailliset oikeudet: terveydenhuolto, koulutus, sosiaaliturva sekä mahdollisuus harrastaa kulttuuria ja urheilua. Näihin "aiheettomiin etuihin" laskettiin kuluneen vuonna 2008 44 miljoonaa euroa.


Bitpop.
Bitpop on elektronisen musiikin laji, jossa ainakin osa musiikista on tehty 8-bittisillä tietokoneilla tai pelikonsoleilla. Suosittuja koneita tähän tarkoitukseen ovat olleet Commodore 64 ja Nintendo Game Boy.


Turun Kaupunkiliikenne.
Turun Kaupunkiliikenne Oy on Turun kaupungin kokonaan omistama yhtiö, joka vastaa Turun sisäisestä joukkoliikenteestä kilpailuttamattomilla linjoilla. Yhtiö aloitti toiminnan 1.1.2009, jolloin sille siirtyi kokonaisuudessaan Turun kaupungin liikennelaitoksen (TuKL) liiketoiminta. Toimitusjohtajana toimii Heikki Lepistö.
Turun Kaupunkiliikenteen historia ulottuu vuoteen 1908, jolloin AEG:n ruotsalainen tytäryhtiö aloitti Turussa raitiovaunuliikenteen ja perusti samalla sähkölaitoksen. Kaupunki osti toiminnan 1919 ja erotti sähkölaitoksen ja raitiotien toisistaan vuonna 1928. TuKL aloitti bussiliikenteen 1.1.1950. Turun raitiovaunuliikenne lakkautettiin 1972. Kun TuKL:n toiminta oli laajimmillaan 1979, sillä oli 105 autoa ja se vastasi noin puolesta kaupungin linja-autoliikenteestä.
1990-luvulle asti TuKL ja Turun Linja-autoilijain Osakeyhtiö (TLO) hoitivat yhdessä kaupungin liikennettä. Kilpailuttamisen myötä TuKL on hävinnyt linjoja eikä se ole kilpailulainsäädännön mukaan voinut tehdä tarjouksia kilpailutettujen linjojen hoitamisesta, koska se saa epäsuoraa tukea Turun kaupungilta. Nykyään yhtiön osuus kaupungin joukkoliikenteestä on 18 %.
Turun Kaupunkiliikenne hoitaa Turussa linjojen 3, 4, 30, 36, 40, 50, 51, 52, 53, 54, 55, 56, 58, 73 ja 74 liikennöinnin.


Soisalo.
Soisalo on Kallaveden ja Haukiveden sekä Leppävirran ja Heinäveden reittien välinen alue Savossa. Sitä on ennen pidetty Suomen suurimpana saarena ja samalla koko Euroopan sisävesien suurimpana saarena. Sen pinta-ala on 1 638 neliökilometriä.
Pohjois-Savon suurimmalla järvellä, Kallavedellä on kaksi laskureittiä. Näistä itäisempi on Heinäveden reitti, johon kuuluvat kuuluvat Suvasvesi, Kermajärvi ja Ruokovesi. Läntisempi laskureitti on Leppävirran reitti, jonka suurin järvi on Unnukka. Molemmat vesireitit laskevat Haukiveteen, joka on yksi Saimaan selistä. Soisalo on näiden reittien välinen alue.
Uudemman käsityksen mukaan Soisalo ei ole maantieteellisesti saari, koska sitä ympäröivä vedenpinta ei ole kauttaaltaan samassa tasossa. Vedenpinnan korkeusero etelän Haukiveden ja pohjoisen Kallaveden välillä on noin kuusi metriä ja ympäröiviä järviä erottavat toisistaan myös selvät virrat ja kosket, kuten Varkaudenkoski ja Kermankoski.
Suomen suurin saari, jonka ympärillä vedenpinta on samalla korkeudella, on Sääminginsalo (1 069 km²). Raikuun kanavan rajaamana Sääminginsalo on kuitenkin saari vain, jos paikalla olevan kanavan muodostama vesiyhteys hyväksytään saaren kriteeriksi. Merialueilla Suomen suurin saari on Ahvenanmaan pääsaari Manner-Ahvenanmaa (685 km²).
Kuntia, jotka osittain sijaitsevat Soisalon alueella, ovat Heinävesi, Leppävirta, Varkaus ja Kuopio.


Leija.
Leija on ilmaa raskaampi esine, joka pysyy ilmassa kytkettynä narun avulla lähellä maanpintaa. Leijan ilmassa pysymisessä on kyse samoista voimista kuin lentokoneidenkin kohdalla: ilmanvastuksesta ja nostovoimista. Lentokone liikkuu ilman halki, leija taas saattaa pysyä paikallaan niin että ilma virtaa sen ohi, joten lentokoneen moottorien työntövoimaa vastaa leijassa narun tukivoima.
Tavallisesti leija koostuu kankaasta ja tukirakenteesta. Tyypillisessä leijassa on kaksi ristikkäistä vartta, joiden päälle on pingotettu neljäkkään muotoon kangas. Englannin kielessä kyseistä muotoakin saatetaan kutsua nimellä 'kite' eli leija. Eri leijatyyppejä on lukuisia ja osassa ei käytetä ollenkaan erillistä tukirakennetta. Leijoja voidaan usein ohjata jolloin puhutaan taitoleijoista. Itä-Aasiassa suosittua ajanvietettä ovat myös leijataistelut, joissa pyritään katkaisemaan vastustajan leijan naru.
Historiaa.
Leijoja on käytetty Kiinassa ainakin 500-luvulta alkaen. Jotkut tutkijat ovat tulkinneet vielä vanhempien indonesialaisten maalausten kuvat leijoiksi, ja päätelleet ensimmäisten leijojen iäksi 3000-4000 vuotta. Aasiassa oli käytettävissä jo varhain bambua, silkkiä ja paperia, jotka sopivat leijojen raaka-aineiksi.
1700-luvulta toiseen maailmansotaan leijoja käytettiin säähavaintojen tekemiseen. Ensimmäiset lämpötilahavainnot ylempää ilmakehästä tehtiin leijojen avulla Skotlannissa vuonna 1749. Benjamin Franklin pyrki 1760-luvulla kuuluisalla kokeellaan osoittamaan ukkosen sähköisen luonteen leijan avulla. Toisen maailmansodan jälkeen sääpallot korvasivat leijat.


Lautanen (soitin).
Kreikkalainen symbaali n. 500–480 eaa.
Lautanen eli symbaali on idiofoneihin kuuluva lyömäsoitin, joka valmistetaan miltei poikkeuksetta metalliseoksista, usein pronssista. Kalleimmissa symbaaleissa on kuitenkin pieniä määriä hopeaa. Pronssiseokseen voidaan lisätä myös muita metalleja, kuten alumiinia. Halvat aloittelijatason symbaalit valmistetaan usein messingistä. Lautaset joko prässätään tai vasaroidaan käsin tai koneellisesti sekä sorvataan muotoonsa ja lopuksi viimeistellään.
Soitin voi koostua yhdestä lautasesta, jota lyödään esimerkiksi kapulalla, tai kahdesta lautasesta, joita lyödään toisiinsa. Perinteisessä turkkilaisessa symbaalissa on reuna, vartalo, ja kello ("edge", "body" ja "bell"). Perinteisessä symbaalissa reunat kaartuvat vain alaspäin. Kiinalaisessa, eli china-symbaalissa, reuna kaartuu ensin alas ja sitten ylös. China-symbaalissa on kellon tilalla kartionmuotoinen kuppi. Swish-symbaali on china, jossa on kello.
Symbaalin sointiin vaikuttaa moni tekijä, ja soinnin kuvamiseen on monia englanninkielisiä termejä. "Sustain" tarkoittaa sitä, kuinka kauan symbaali soi. Tähän vaikuttaa merkittävästi vasarointi ja sorvaus tai sorvaamattomuus. "Attack" eli äänen syttyminen tarkoittaa sitä, kuinka nopeasti tai hitaasti ääni syttyy. Tähän vaikuttaa merkittävästi symbaalin koko ja muoto. Keskipaksu symbaali voi silti syttyä suunnilleen yhtä nopeasti kuin ohut, jos se on sorvattu reunoilta ohueksi. Kaarevuus vaikuttaa huomattavasti syttymiseen. Litteät syttyvät nopeammin kuin kaarevat, sillä värähtelyt etenevät litteässä pinnassa nopeammin kuin kaarevassa. Iskuäänen artikulaatio ("stick definition") tarkoittaa ääntä, joka syntyy kapulan kärjen osuessa symbaalin pintaan. Tämä ääni voi olla symbaalin äänen muihin elementteihin nähden joko selkeä tai hyvinkin epäselvä. Tähän vaikuttaa lähinnä symbaalin paksuus. Äänen lämpö ja kylmyys tarkoittavat sitä, miten taajuusala painottuu. Lämpimässä symbaalissa ääripäät, eli ylä- ja alaäänet painottuvat, jolloin sointi on lämmin, pehmeä ja täyteläinen. Kylmässä puolestaan keskitaajuudet ovat painottuneet, jolloin olemus on kylmä, kuiva ja kolkko. Koon myötä taajuusalakin suurenee. Tummuus ja kirkkaus tarkoittavat sitä, kuinka nopeasti ylä-äänet hukkuvat attackin myötä. Mitä nopeammin ne häviävät sitä tummempi symbaali on.


Pasuuna.
Pasuuna on vaskisoitin, jota käytetään laajalti sinfonia- ja puhallinorkesterissa, big bandeissa ja erityisesti jazz-musiikissa. Pasuuna on C-vireinen soitin, eli soiva stemma kirjoitetaan "in C" myös soittajan nuottiin, huolimatta siitä, että tenoripasuunan luonnosävelsarja on Bb tai alttopasuunan F. Tämä koskee kaikkia pasuunoita sopraanosta kontrabassopasuunaan.
Vetopasuunalla ääni muodostetaan puhaltamalla tiukasti puristettujen huulien välistä suukappaleeseen eli samalla tavalla kuin muilla vaskisoittimilla. Sillä voi tuottaa myös glissandon.
Rakenne.
Pasuunat valmistetaan yleensä messingistä; myös muita lejeerinkejä eli metalliseoksia käytetään. Messinkiset soittimet normaalisti lakataan ulkopinnalta. Peruskonstruktiossa "vetopasuuna", jota normaalisti sanalla pasuuna tarkoitetaan, koostuu kolmesta erillisestä osasta: suukappaleesta, luistista eli "slaidista" ja kello-osasta. Kello on äänen ulostulokanava, joka laajenee kellomaisesti, mistä nimikin tulee. Kellosta taaksepäin putki kaartuu u-mutkalle, ja tässä kohden sijaitsee pasuunan viritysputki. Luisti liittyy kello-osaan yleensä mutterin välityksellä. Luisti onkin pasuunalle ominainen osa, jota muissa vaskisoittimissa ei tavallisesti ole. Siinä on kaksi putkea päällekkäin, joista uloimmaista liikuttamalla muutetaan äänen korkeutta. Myös luisti on rakenteeltaan u-kirjaimen muotoinen. Sen pohjassa on tavallisesti venttiili ("vesiventtiili") uloshengitysilmasta tiivistyneen veden poistamiseksi. Luistin toisessa päässä on suukappale, johon soittaja puhaltaa. Suukappaleita on eri muotoisia ja kokoisia.
Perusrakenteen lisäksi monessa pasuunassa on kello-osassa ylimääräinen venttiilikoneisto, jota kutsutaan kvarttiventtiiliksi. Sen tarkoituksena on vähentää luistin kauimmaisten asentojen käyttötarvetta. Lisäksi venttiili muuttaa nimensämukaisesti pasuunaan vireen B:stä F:n, eli kvartilla. Tämä taas mahdollistaa pedaali-B:n väliäänien soittamisen. Bassopasuunoissa on useimmiten kaksi venttiilia, jotka muuttavat soittimen F-, G- tai Des-vireiseksi. Kvarttiventtiilin malleja on monenlaisia, joista yleisin on perus-sylinteriventtiili. Myös Thoyer- tai Hagman -venttiilejä käytetään. Venttiilien ero on vain tekninen.
Kun puhutaan "venttiilipasuunasta", tarkoitetaan yleensä pasuunaa, jossa luisti on korvattu kokonaan muiden vaskisoittimien tapaisella venttiilikoneistoilla (yleensä pumppuventtiileillä). Erikoinen pasuuna on ns. "SuperBone" tai Flugabone (jota Maynard Ferguson käytti), jossa on sekä luisti että venttiilikoneisto.
Perustyyppistä pasuunaa kutsutaan myös nimellä "tenoripasuuna". Muita pasuunan muunnoksia ovat sopraano- (jota kutsutaan myös slide-trumpetiksi), "altto"- ja "bassopasuuna". Alttopasuuna on kooltaan tenoripasuunaa pienempi ja vastaavasti bassopasuuna suurempi.
Soittaminen.
Pasuunaa pidetään vasemmalla kädellä suunnilleen kello- ja luistiosan välisestä liittymäkohdasta niin, että kello-osa nojaa vasenta olkapäätä vasten. Oikea käsi pitelee kiinni luistista, ja suu on suukappaletta vasten. Kun venttiileillä varustetun vaskisoittimen soittaja säätelee äänenkorkeutta venttiilein, pasunisti säätää äänenkorkeutta luistin eri asentojen mukaan. Näitä asentoja kutsutaan vedoiksi, ja niitä on seitsemän kappaletta. Niiden sijaintipaikat ovat summittaiset, ja instrumentin soittaminen vaatiikin soittajalta tarkkaa kuuloa sävelpuhtauden säilyttämiseksi. Jokaista vetoa kohden on mahdollista saada useampi ääni säätämällä huulien asentoa ja ilmanpainetta. Pasuunan ääni on tyypillisesti huomattavasti trumpettia pehmeämpi ja yleissävyltään käyrätorvea tummempi. Toisaalta ääneen on mahdollista saada enemmän terävyyttä kuin baritonitorven tai tuuban ääneen. Bassopasuuna on tenoripasuunaa muhkeasointisempi, kun taas alttopasuuna muistuttaa ääneltään jossakin määrin alttotorvea. Pasuunalle tyypillinen erikoisuus on glissandon helppo aikaansaanti: tasaisesti puhallettaessa liikutetaan luistia joko alhaalta ylös tai ylhäältä alas. Myös pasuunan kanssa voidaan käyttää sordiinoja. Ne ovat kellon eteen tulevia erilaisia äänensävyä muokkaavia vaimentimia.
Pasuuna on erittäin monipuolinen soitin. Sitä käytetään esimerkiksi sinfoniaorkestereissa, jazzmusiikissa ja useimmissa puhallinsektiota käyttävissä musiikin tyyleissä. Pasuunan aggressiivinen ääni on myös saanut jalansijaa jopa heavy metalissa.


Tasajakauma.
Tasajakauma on satunnaislukugeneraattorin jakauma.
Tasajakauma on jatkuva. Jos satunnaismuuttuja formula_1 on "tasaisesti jakautunut", merkitään suomenkielisessä tekstissä
formula_2
ja englanninkielisessä tekstissä
formula_3
Jakauman parametrit formula_4 toteuttavat ehdon formula_5. Jakauman määrittelyjoukko on väli
formula_6. Tiheysfunktio on määrittelyjoukossaan
formula_7
formula_8
Odotusarvo ja varianssi ovat
formula_9 ja formula_10
Tietokoneen satunnaislukugeneraattori teoriassa antaa formula_11-jakautuneen satunnaismuuttujan arvon. Tämä jakauma on muunnettavissa moniksi muiksi jakaumiksi niiden kertymäfunktion käänteisfunktion avulla.


Baruch Spinoza.
Baruch Spinoza (,; 24. marraskuuta 1632 Amsterdam – 21. helmikuuta 1677 Haag), oli hollanninjuutalainen filosofi. Spinoza pyrki erottamaan uskonnon ja filosofian ("Tractatus theologico-politicus", 1670) ja luomaan rationalistisen etiikan ja valtio-opin teorian ("Ethica ordine geometrico demonstrata", 1674, suom. "Etiikka"). Hän on René Descartesin ja Gottfried Leibnizin ohella 1600-luvun suurimpia rationalisteja ja teoksensa "Etiikka" vuoksi tunnetuimpia eetikoita.
Spinozan teokset, samoin kuin hänen rationalistiaikalaistensa kirjoitukset, soveltavat matematiikan menetelmiä ja muotoa kaikkeen filosofiaan. Spinozaa pidetään valistuksen tienraivaajana ja nykyaikaisen raamatuntutkimuksen perustajana. Spinozan käsitys muun muassa Jumalasta ja ruumiin ja sielun samuudesta johtivat hänet kuitenkin vuosisadoiksi ajattelun valtavirran ulkopuolelle. Hänen teoksensa olivat vielä sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen tuhottavien kirjojen listoilla.
Elämä.
Baruch Spinoza syntyi suureen sefardijuutalaiseen perheeseen, joka oli Amsterdamissa asuvia Portugalin juutalaisia; hänen äidinkielensä oli näin portugali. Vanhemmat olivat paenneet Portugalin juutalaisvainoja. Hänen isänsä Michael oli kauppiaana juutalaisyhteisössä. Vuonna 1649 Baruchin velipuoli Isaac kuoli, ja Baruchin piti ottaa tämän työ kaupassa. Vuonna 1654 myös isä Michael kuoli, ja perheen pojat jatkoivat liikettä nimellä ”Bento y Gabriel de Spinoza”.
Spinoza sai ortodoksijuutalaisen kasvatuksen, ja hän opiskeli teini-iässä muun muassa talmud-koulussa, jossa hän perehtyi hepreankieliseen kirjallisuuteen. Kriittisen ja tiedonhaluisen luonteensa vuoksi hän joutui kuitenkin pian ristiriitoihin juutalaisyhteisön kanssa. Aluksi hän sai kielteistä mainetta näkemyksistään, jotka olivat lähellä panteismia ja neutraalia monismia. 27. heinäkuuta 1656 Spinoza julistettiin ”suureen pannaan” ("cherem"), eli hänet suljettiin juutalaisyhteisön ulkopuolelle luopumuksen ja kerettiläisyyden vuoksi — hän oli esittänyt, että Jumala oli luonnon ja maailmankaikkeuden mekanismi, jolla ei ollut persoonallisuutta, ja että Raamattu oli vertauskuvallinen teos, jota käytettiin Jumalan luonteen opettamiseen. Kummatkin näkemykset perustuivat kartesiolaisuuteen.
Synagogasta erottamisen jälkeen Spinoza otti käyttöön etunimen Benedictus, joka oli latinankielinen vastine hänen etunimelleen Baruch. Molemmat nimet tarkoittavat "siunatttua". Hän asui ja työskenteli jonkin aikaa Franciscus van den Endenin koulussa, jossa hän oppi latinaa ja filosofiaa. Koulussa hän luki muun muassa Terentiuksen näytelmiä, mikä vaikutti hänen teostensa latinaan. Hän opiskeli myös linssinhionnan taidon, jolla hankki elantonsa. Hän sai myös pieniä mutta säännöllisiä lahjoituksia ystäviltään. Elämäntavoiltaan Spinozaa kuvailtiin vaatimattomaksi yksineläjäksi.
Tuohon aikaan Spinoza tutustui myös joihinkin kollegiantteihin, epädogmaattiseen ja interdenominationaaliseen lahkoon, joka suuntautui rationalismiin, sekä mennoniitteihin ja kveekareihin. Hänen ympärilleen alkoi vähitellen syntyä ajattelijoiden piiri. 1660-luvun alkupuolella Spinozan nimi tuli laajemmin tunnetuksi, ja lopulta hänen luonaan vierailivat muiden muassa Gottfried Leibniz ja Henry Oldenburg. Hän oli kirjeenvaihdossa viimeksi mainitun kanssa lopun ikäänsä.
Spinozan ensimmäinen julkaisu oli vuonna 1663 ilmestynyt "Renati des Cartes Principiorum Philosophiae" joka käsitteli Descartesin filosofiaa mutta esitteli myös joitakin hänen omia ajatuksiaan. Hän oli kirjoittanut kuitenkin jo aiemmin teoksia, joita levitettiin pienessä piirissä tai julkaistiin vasta hänen kuoltuaan. Vuonna 1665 Spinoza kirjoitti Oldenburgille, että oli aloittanut uuden kirjan nimeltä "Tractatus theologico-politicus". Teos julkaistiin ilman tekijännimeä vuonna 1670. Ennen "Tractatusta" hän oli kirjoittanut "Etiikasta" jo ensimmäisen version. Panostus "Tractatukseen" sen sijaan saattoi johtua ajankohdan poliittisesta tilanteesta — Ranska oli hyökännyt Alankomaihin vuonna 1665.
Koska "Tractatus theologico-politicus" ja sen esittämä tulkinta kartesiolaisuudesta saivat kielteisen julkisen vastaanoton, Spinoza pidättäytyi julkaisemasta lisää teoksia. Spinoza oli kuitenkin osannut varautua kielteiseen julkisuuteen — teos oli julkaistu nimettömänä, ja sen painopaikaksi oli merkitty paikkansapitämättömästi Hampuri. Teos kiellettiin vuonna 1674 samaan aikaan kuin muun muassa Thomas Hobbesin "Leviathan". Spinoza oli muutenkin luonteeltaan varovainen. Hänellä oli sinettisormus, jossa oli hänen nimikirjaimensa, ruusu sekä sana "caute" (lat. 'varovaisuus'). Kaikki muut hänen kirjoituksensa julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen hänen ystäviensä kokoamassa "Opera Postuma" -teoksessa. "Etiikka" valmistui vuonna 1675, mutta sitäkään ei voinut julkaista Spinozaan kohdistuneen vihan vuoksi. "Tractatus politicus" puolestaan jäi keskeneräiseksi.
Vuonna 1669 Spinoza muutti Amsterdamista Haagiin. Vuonna 1673 hänelle tarjottiin professorin virkaa Heidelbergin yliopistosta. Spinoza kuitenkin kieltäytyi, koska halusi säilyttää riippumattomuutensa. Leibniz ja Spinoza tapasivat vuonna 1676, vuotta ennen Spinozan kuolemaa, Haagissa ja keskustelivat "Etiikasta", joka oli juuri ilmestynyt. He eivät ilmeisesti päässeet yhteisymmärrykseen monestakaan seikasta. Spinoza kuoli vuonna 1677 ennenaikaisesti, mahdollisesti sen vuoksi, että oli hengittänyt linssien hiomisen seurauksena lasipölyä ja se oli pahentanut hänen keuhkotautiaan.
Filosofia.
Spinozan patsas hänen entisen kotinsa läheisyydessä.
Spinozan mukaan aineellinen luonto voidaan johtaa muutamasta perusmääritelmästä eli aksioomasta. Spinoza esitti filosofiansa "Etiikka"-teoksessaan matemaattisena menetelmänä, aksioomineen ja todistuksineen.
Spinoza luokitteli tiedon lajit kolmeen luokkaan: (1) luulo (välittömät tunteet, mielikuvat, mielikuvitus, auktoriteettiusko yms.), (2) järjen tieto (tiede) ja (3) suora tieto luonnosta, intuitio. Spinozan mukaan Jumala on yhtä kuin luonto ja ihmisen tarkoitus on Jumalan, siis luonnon (olemassaolon ja siis itsensä) ymmärtäminen. Koska koko deterministinen kaikkeus, luonto, on Jumala, mikään ei voi tapahtua toisin kuin se tapahtuu. Hieman stoalaisten tapaan Spinoza ajatteli, että determinismin ja mysteerin eli tuntemattoman hyväksyminen auttaa yksilöä olemaan sovussa maailmankaikkeuden kanssa.
Yksi substanssi.
Spinoza katsoi, että "Deus sive Natura" ("Jumala tai luonto") oli olento, jolla oli äärettömän monta attribuuttia ja ajattelu ja ulottuvaisuus olivat niistä kaksi. Spinozan mukaan kaikki vähäisemmät "oliot" tai kappaleet eivät olleet osia tästä yhdestä substanssista, vaan ne olivat sen modifikaatioita tai "moduksia". Tällöin esimerkiksi yksityinen ihminen ei ollut oma substanssinsa, vaan tämä yksi substanssi kyseisen ihmisen moduksessa — luonto modifikoituneena tämän ihmisen ruumiiksi, ja Jumala modifikoituneena tämän ihmisen ymmärrykseksi tai mieleksi.
Spinoza oli monisti, eli hän katsoi sielun ja ruumiin olevan sama asia: aine, kaikkeus ja Jumala ovat Spinozan ajattelussa perimmältään yksi ja sama substanssi. Siten hänen mukaansa sekä sielu että ruumis ovat tämän saman substanssin moduksia, eikä niin, että toinen näistä olisi toisen ilmiö. Tämä monismi voidaan nähdä vastauksena 1600-luvun suureen ongelmaan mieli- ja ainesubstanssien suhteesta, minkä Descartesin filosofia oli nostanut esille. Spinozan filosofiassa mieli ja aine ovat todellisuuden (Jumalan) "attribuutteja". Attribuutteja jumalalla on loputtomasti hänen täydellisen luonteensa vuoksi, mutta ihmiset tuntevat niistä vain ajattelun (mielen) ja ulottuvaisuuden (aineen). Koska nuo kaksi ovat saman asian eri puolia, on kaikilla ainetason ilmiöillä vastineensa mielitasolla ja toisin päin. Esimerkiksi jos ainetasolla kivi putoaa, on mielitasolla tästä vastineena Jumalan ajatus tuosta samasta tapahtumasta. Spinozan näkökulmaa kutsutaan neutraaliksi monismiksi, ja se on historiallisesti merkittävä panpsykistinen ratkaisu mielen ja ruumiin ongelmaan.
Determinismi.
Spinoza oli perinpohjainen deterministi joka katsoi, että kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu välttämättömyydestä eikä mikään voi tapahtua toisin kuin se tapahtuu. Tämä johtuu siitä, että koko deterministinen maailma, luonto, on Jumala, joka on täydellinen. Myös inhimillinen käyttäytyminen oli täysin määrättyä, ja inhimillinen vapaus oli kykyämme tietää, että kaikki meissä on määrättyä ja kykyämme ymmärtää, miksi toimimme niin kuin toimimme. Vapaus ei siis ole mahdollisuus sanoa "ei" sille, mitä meille tapahtuu, vaan mahdollisuus sanoa "kyllä" ja ymmärtää täydellisesti, miksi asioiden tulisi todellakin tapahtua niin. Muodostamalla tarkoituksenmukaisia käsityksiä tekemisistämme, tunteistamme ja affektioistamme (mielenliikutuksistamme), meistä tulee aikaansaannostemme tarkoituksenmukaisia syitä, joko sisäisiä tai ulkoisia, mikä saa aikaan aktiivisuuden lisääntymisen (passiivisuuden vastakohtana). Tämä tarkoittaa, että meistä tulee sekä vapaampia että enemmän Jumalan kaltaisia ("Etiikka" II, Prop. 49, Scholium).
Spinozan filosofialla on paljon yhtäläisyyksiä stoalaisuuteen sikäli, että molemmat pyrkivät toimimaan terapeuttisesti neuvomalla, kuinka ihmiset voivat saavuttaa onnellisuuden (stoalaisille "eudaimonian"). Spinozan ajattelu kuitenkin poikkeaa stoalaisista yhdessä merkittävässä kohdassa: hän hylkäsi ehdottomasti heidän väitteensä siitä, että järki voisi voittaa tunteet. Spinoza väitti päinvastoin, että tunteen voi voittaa vain vahvempi tunne. Hänelle ratkaiseva ero oli aktiivisten ja passiivisten tunteiden välillä, ensin mainitun sisältäessä rationaalisesti ymmärretyt tunteet ja jälkimmäisen sisältäessä ne, joita ole ymmärretty. Hän katsoi myös, että tieto passiivisten tunteiden todellisista syistä voi muuntaa sen aktiiviseksi tunteeksi, mikä ennakoi Sigmund Freudin psykoanalyysia.
Etiikka.
Spinozan teoksen "Tractatus de intellectus emendatione" alussa on kuvattu hänen eettisen filosofiansa ydin, se mitä hän piti todellisena ja lopullisena hyvänä. Spinoza oli ajattelumaailmaltaan relativistinen eli ajatteli, ettei mikään ole hyvää tai pahaa, ihmiset ainoastaan subjektiivisesti kokevat asiat sellaisina. Joku henkilö saattaa esimerkiksi ajatella, että paahdetut maapähkinät ovat hyvänmakuisia, ja siksi ne ovat hänelle hyvää. Joku toinen taas saattaa olla allerginen pähkinöille, joten hänelle ne ovat pahaa. Spinozan ajatus oli, että asioissa, kuten pähkinöissä, ei ole sisäänrakennettuna mitään hyvää tai pahaa. Asiat ovat hyviä tai pahoja ainoastaan suhteessa siihen, että ihmiskunta katsoo hyväksi luokitella asioita näiden mukaan. Tämän vuoksi hän katsoi muiden filosofisten eettisten pyrkimysten menneen hakoteille.
Sen sijaan Spinoza uskoi omaan deterministiseen maailmankaikkeuteensa, jossa "kaikki asiat luonnossa etenevät tietyn välttämättömyyden mukaan ja mitä suurimmalla täydellisyydellä". Tämän vuoksi hänen maailmassaan mikään ei tapahtunut sattumalta, eikä ymmärrys toiminut satunnaisuuksien mukaan. Maailmankaikkeudessa kaikki mikä tapahtuu tuli olioiden välttämättömästä luonnosta, tai Jumalasta ja luonnosta. Kaikki tämä oli täydellistä. Jos asiat vaikuttivat epätäydellisiltä, se johtui vain vaillinaisesta näkemyksestämme todellisuudesta.
Spinoza ajatteli, että vaikka ihminen toimii vain itsesuojeluvaiston ohjaamana, järkevä oman edun tavoittelu ei välttämättä ole muiden etujen vastaista. Koska itsesuojeluvaistoa ei voi asettaa valtion harteille, Spinozan filosofiassa valtion merkitys on pienempi kuin Hobbesilla. Järki — joka mahdollistaa hyveen — on itsesuojeluvaiston ja ymmärryksen yhdistelmä. Spinozan mukaan epäitsekkäät ja hurskaat teot tuli tehdä "pelkällä järjen ohjauksella". Spinozan järjestelmä opetti myös, että tieto Jumalasta taivuttaa meidät "tekemään niitä asioita joihin rakkaus ja hurskaus meitä houkuttavat".
Panteismikysymys (Pantheismusstreit).
Vuonna 1785 Friedrich Heinrich Jacobi tuomitsi omassa teoksessaan Spinozan panteismin. Jacobi väitti, että Spinozan oppi oli puhtaan materialistinen, koska luonto ja Jumala eivät ole mitään muuta kuin laajennettua substanssia. Jacobille tämä oli valistusajan rationalismin tulos, eikä se voinut johtaa muuhun kuin täydelliseen ateismiin ja nihilismiin. Moses Mendelssohn oli eri mieltä Jacobin kanssa ja totesi, että teismin ja panteismin välillä ei ole todellista eroa. Koko kysymyksestä tuli tuon ajan Euroopassa merkittävä filosofinen ja uskonnollinen huolenaihe. Jacobi syyttikin Mendelssohnia spinozismista.
Teokset.
"Opera Posthuma", Spinozan jälkeenjääneet teokset latinaksi
Vaikutus.
Muutama kymmenen vuotta Spinozan kuoleman jälkeen, 1600-ja 1700-luvun vaihteessa, hänen maineensa oli edelleen kielteinen. Muun muassa Pierre Bayle luonnehti häntä jumalattomaksi ateistiksi, jonka oppi oli paitsi "hirvittävä ja mieletön" myös täysin päinvastainen siihen nähden, mitä normaali järki sanoi. Päinvastoin kuin esimerkiksi kartesiolaisuus, johon Spinozan oppi perustui, hänen ajattelunsa ei koskaan saanut laajalti tunnustettua asemaa, vaan häneen viitattiin usein Hobbesin ohella ateistin perikuvana. Gilles Ménage jopa vertasi häntä Kainiin "kirouksen merkkeineen".
Asennoituminen Spinozan ajattelua kohtaan alkoi muuttua vasta 1700-luvun loppupuolella. Panteismi- eli spinozismikiista oli yksi esimerkki siitä, kuinka jotkut alkoivat vähitellen omaksua Spinozan ajatuksia. Spinozisteihin kuuluivat muun muassa Johann Wolfgang von Goethe, Friedrich Hölderlin, Novalis ja Friedrich Schleiermacher. Spinozismi liittyi erityisesti 1800-luvun romantiikkaan. Suurimmissa ylistyksissä Spinozaa pidettiin lähes pyhimyksenä.
Albert Einstein sanoi, että Spinoza oli filosofi joka oli vaikuttanut eniten hänen maailmankuvaansa. Spinoza katsoi Jumalan (äärettömän substanssin) olevan sama kuin luonto, ja Einstein uskoi samoin persoonattomaan jumaluuteen. Samoin kuin Spinoza, hänkin oli sitä mieltä, että kaikella on syynsä. Myös syväekologisen liikkeen isä Arne Næss mainitsi saaneensa paljon innoitusta Spinozan töistä.
1900-luvun lopulla kiinnostus Spinozaan kasvoi Euroopassa, usein vasemmistolaisista tai marxistisista näkökulmista. Merkittävät filosofit, kuten Gilles Deleuze, Antonio Negri ja Étienne Balibar, ovat kirjoittaneet Spinozasta. Samoin Stuart Hampshire ja H. H. Joachim ovat kirjoittaneet merkittäviä englanninkielisiä tutkimuksia Spinozasta. Muita filosofeja, joihin Spinoza on vaikuttanut, olivat Constantin Brunner ja John David Garcia.
Alankomaiden korkein ja arvostetuin tieteellinen palkinto on nimeltään "Spinozapremie" (Spinoza-palkinto). Spinozan kuva oli tuhannen guldenin setelissä, joka oli käytössä Alankomaissa euron käyttöönottoon vuoteen 2002 saakka.


Uskonnon alkuperä.
Uskonnon alkuperästä on erilaisia käsityksiä. Artikkelissa käsitellään eri filosofien ja luonnontieteilijöiden käsityksen uskonnon alkuperästä.
Antiikin ajattelijat.
Lucretius mainitsee ihmisten nähneen unissaan jumalia ja sillä perusteella uskoneen jumaliin. Toiseksi hän mainitsee, että kun ihmiset eivät tunteneet ilmiöiden syitä, he selittivät tapahtumia jumalilla. Kolmanneksi hän mainitsee eräiden luonnon ilmiöiden synnyttämän pelon.
Sigmund Freud.
Psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud piti uskonnollisia käsityksiä ”harhoina, ihmiskunnan vanhimpien, voimakkaimpien ja sitkeimpien toiveiden kuviteltuina toteutumina”. Uskonto on Freudin mukaan ihmismielen puolustuskeino pelottavia luonnonilmiöitä – maanjäristyksiä, tulvia, myrskyjä, sairautta ja kuolemaa – vastaan. ”Näissä voimissa luonto nousee meitä vastaan majesteettisena, julmana ja armottomana.” Ihmisen mielikuvitus muuntaa luonnonvoimat henkilöllisiksi, yliluonnollisiksi valloiksi.
Juutalais-kristillisessä uskonnossa ihmiset heijastavat kaikkeuteen muiston isästä suurena suojelevana voimana. Lapsuudesta tutut kasvot ovat suurentuneet taivaassa äärettömiksi. Uskonto on ”ihmiskunnan universaali pakkoneuroosi”, josta päästää eroon, kun ihmiset vihdoin luonnontieteellisen tiedon avulla oppivat hahmottamaan todellisuuden ilman harhaluuloja.
Freud antoi myös erityisen selityksen uskonnon synnylle käyttäen oidipuskompleksin käsitettä, mutta tätä selitystä ei yleensä hyväksytä. Monet Freudin arvostelijat ovat kuitenkin hyväksyneet hänen yleisnäkemyksensä, jonka mukaan usko on eräänlainen ”mielen kainalosauva” ja että se on kuvittelua.
Carl Gustav Jung.
Sveitsiläinen psykiatri C. G. Jung esitti, että on olemassa arkkityyppejä, yleismaailmallisia piilotajunnan teemoja, jotka ilmenevät ihmisen mielessä. Arkkityypit sijaitsevat kollektiivisessa piilotajunnassa, ja ne tulevat esiin unissa ja myyteissä. Myyttiä Jung kuvasi jumalallisen elämän itsenäiseksi ilmenemiseksi ihmisessä.
Émile Durkheim.
Ranskalainen sosiologi Émile Durkheim julkaisi vuonna 1912 teoksen "Uskontoelämän alkeismuodot", jossa hän väitti, että jumala on yhteisöllisen ryhmän vertauskuva. Uskonnossa yhteisö Durkheimin mukaan palvoo itseään. Ihmisten palvomat jumalat ovat kuviteltuja olentoja, jotka yhteiskunta on tiedostamattomasti luonut välineiksi, joilla valvotaan yksilön ajattelua ja toimintaa. Durkheim näki uskonnon antavan yksilölle voimaa.
Monilla ihmisillä on uskonnollinen tunne, jonka mukaan he ovat alaisina yliluonnollisille olennoille, jotka antavat heidän toiminnalleen käskyjä. Durkheimilaisen käsityksen mukaan he tuntevat tällöin yliluonnollisen mahdin sijaan heitä voimakkaamman luonnollisen yhteiskunnan voiman. Yksilön sisäänsä sulkeva yhteiskunta synnyttää jäsentensä mieliin ajatuksen jumalasta, joka on tosiasiassa heijastus yhteiskunnasta. Yhteiskunta kohdistaa Durkheimin mukaan jäseniinsä ehdottoman tottelevaisuuden vaatimuksen, ja tämä heijastuu ihmisten käsityksenä pyhistä asioista sekä jumalasta, joka koetaan pyhäksi asettamisen vaatimuksen lähteeksi. Alkukantaisissa yhteiskunnissa tämä tunne yhteisön vaatimuksesta ehdottomaan kuuliaisuuteen on Durkheimin mukaan hyvin voimakas. Heimon käsityksillä ja tavoilla on ehdoton valta yli yksilöiden. Myös kehittyneissä yhteiskunnissa tämä alkukantainen ykseyden tuntu palaa osittain henkiin esimerkiksi sodan aikana, jolloin tunne kansallisesta yhteenkuuluvuudesta saa yksilöihin lähes rajattoman vaikutusvallan.
Jumala koetaan myös yksilön viimeiseksi avunantajaksi. Ihminen on Durkheimin käsityksen mukaan olemukseltaan yhteisöllinen, riippuvainen laumastaan ja onneton joutuessaan siitä eroon. Yhteisö on ihmisen henkisen elinvoiman tärkein lähde. Durkheimin mukaan yksilö vahvistuu suorittaessaan ryhmän toisten jäsenten kanssa samaa ryhmää yhdistävän uskonnon palvontamenoja. Esimerkiksi latinan sanan "religio" kantana on "ligare", joka tarkoittaa sitomista tai yhteenliittämistä.
Jumala on siis Durkheimin mielestä vertauskuva yhteiskunnalliselle todellisuudelle, tekijälle joka on ollut olemassa kauan ennen yksilöä ja joka säilyy kauan hänen jälkeensä. Yhteiskunnan luonnollinen paine muuttuu käsityksesi jumalan yliluonnollisesta läsnäolosta, koska ihmisen mielellä on yleinen taipumus luoda mielteitä ja vertauskuvia. Jumala on tämän käsityksen mukaan "homo sapiens" -eläimen luomus, jonka tarkoituksena on säilyttää tämän olennon yhteiskunnallinen olemassaolo.
Richard Dawkins.
Biologi ja tietokirjailija Richard Dawkins on pohtinut syitä siihen suunnattomaan voimavarojen tuhlaukseen, jota ihmisen uskonnot evoluution näkökulmasta näyttävät hänen mukaansa edustavan. Dawkins esittää käsityksensä vain eräänä mahdollisena oletuksena. Dawkins kuvailee asiaa seuraavasti. Eläimiin on luonnonvalinnan seurauksena jäänyt pääasiassa niitä ominaisuuksia, joista niille on hyötyä olemassaolon taistelussa selviämisessä. Muutenkin eläimet yleensä säästävät voimavaroja. Ihmiset ovat rakentaneet uskontojen vaikutuksesta valtavan määrän uskonnollisia rakennuksia, joista ei luonnonkehityksen näkökulmasta ole mitään hyötyä. Miljoonat ihmiset ovat kuolleet uskonsodissa ja uskonnollisissa vainoissa. Uskontojen vaikutuksesta ihmiset ovat kieltäytyneet seksuaalisuhteista ja alistuneet esimerkiksi luostareiden elämään.
Dawkins pohtii erilaisia uskonnoille ehdotettuja kehitysopillisia selityksiä ja toteaa ne toteennäyttämättömiksi. Dawkinsin mielestä tähän asti asetetut kysymykset ovat vääriä. Jotta ymmärrettäisiin oikeiden kysymysten luonne, Dawkins ottaa esimerkiksi sen ilmiön, että hyönteiset pyörivät tulen ympärillä ja lentävät kohti omaa kuolemaansa. Selitys tähän ilmiöön on, että menneinä aikoina ihmisten tekemiä tulia ei ole ollut hyönteisiä harhauttamassa. Hyönteiset ovat lentäneet yöllä johonkin suuntaan käyttäen suunnistusvälineinä kaukana olevia valoja kuten kuuta ja tähtiä. Saman suunnistusmenetelmän soveltaminen lähellä olevaan kohteeseen aiheuttaa sen, että hyönteinen lentää kierteen muotoista rataa, ja jos kohde on tuli, hyönteinen tuhoutuu. Hyönteisen tuhoon johtava käyttäytyminen on uusissa olosuhteissa ilmenevä sivuvaikutus sellaisesta käyttäytymisestä, joka on tavallisissa olosuhteissa järkevää.
Toisin kuin melkein kaikki muut eläimet, ihmiset välittävät kasaantuvaa kokemustietoa sukupolvelta toiselle. On ainakin lapsille eduksi, jos he tottelevat suuremmin kyselemättä kieltoa uida vedessä, jossa on krokotiileja. Luonnonvalinnan tuloksena ihmislapsen aivot ovat kehittyneet sellaisiksi, että ne oppivat kielen, ja ihmislapset luottavat aikuisten antamaan informaatioon. Eri alueilla eri ihmiset siirtävät jälkeläisilleen erilaisia kieliä ja erilaisia uskontoja. Dawkinsin mielestä uskonnot ovat hyönteisen tuleenlentämisen kaltaisia haitallisia sivuvaikutuksia, joilla ei ole evoluution näkökulmasta mitään merkitystä.
Anthony C. Lunn ei ole Dawkinsin kanssa täysin samaa mieltä siitä, minkä ilmiön sivuvaikutuksia uskonnot ovat. Hän esittää, että ihmisellä on luonnonvalinnan ansiosta kehittynyt kyky etsiä ilmiöiden syitä ja uskontojen näennäisselitykset ovat tämän ominaisuuden sivuvaikutuksia.
Pascal Boyer.
Uskontotieteilijä Pascal Boyerin mukaan evoluutio on luonut ihmisille mielellisen rakenteen, joka kannustaa käyttäytymään tietyllä tavalla. Kognitiivinen uskontotiede tarkastelee uskontoa ihmisen mielen toimintana. Boyerin mukaan ”Uskonto on kognitiivinen loinen, joka pesii aivoissa.” Boyerin mukaan ihmisen aivot pyrkivät tunnistamaan toimijuutta ja saattavat löytää tavoitteellisen toimijan myös sieltä, missä sellaista ei ole: esimerkiksi kuvitellaan, että yliluonnollinen olento ohjailee luonnon ilmiöitä. Toimijuuden tunnistaminen on evoluution aikaansaannos ja uskonnot tuon kyvyn sivutuotteita.
Boyerin mukaan uskonnolliset käsitteet voidaan yksinkertaistaen selittää siten, että niiden arkiajattelun vastaiset piirteet loukkaavat ihmismielen muodostamien käsitysten ominaisuuksia. Arkiajattelua vastaamaton piirre voi olla esimerkiksi kuollut esivanhempi, joka vaeltaa näkymättömänä ihmisten keskuudessa. Arkiajattelun vastaisuutta ei kuitenkaan saa olla liikaa, vaan juuri sopiva määrä, koska liian arkiajattelun vastaiset käsitykset ovat vaikeita käsitellä mielessä ja ne unohtuvat nopeasti. Sen sijaan sopivassa määrin arkiajattelun vastaiset käsitykset loisivat aivoissa. Boyerin mukaan uskonnossa on jotain, mikä saa sen välittymään sukupolvelta toiselle. Kyse on elinkelpoisten ajatusten siirrosta, jota on luonnehdittu meemin eli mielen viruksen käsitteen avulla.
David Sloan Wilson ja Richard Sosis.
2000-luvulla useat tutkijat ovat kiinnittäneet huomionsa uskonnollisten yhteisöiden poikkeukselliseen tiiviyteen ja pitkäikäisyyteen. Koska kyky yhteistoimintaan on evoluutiossa edullista, on tämä käynnistänyt useita tutkimusohjelmia uskonnon adaptiivisesta merkityksestä ihmisen evoluutiohistoriassa.
Evoluutiobiologi David Sloan Wilson on esittänyt uskonnollisten yhteisöiden toimivan ryhmävalinnan yksiköinä, jotka menestyvät paremmin kuin muut ryhmät koska niiden oppijärjestelmät tyypillisesti rohkaisevat itsensä kieltämiseen ja tätä kautta yhteistoimintaan. Wilson katsoo, että satunnaisotos maailman uskonnoista osoittaa, että useimmat näistä motivoivat seuraajissaan adaptiivisia käytösmalleja.
Antropologi Richard Sosis on testannut evoluutiopsykologian niin sanottua kalliiden signaalien hypoteesia jonka mukaan yksilön kelpoisuutta heikentävät rituaalivaatimukset ja uhraukset toimivat signaaleina sitoutumisesta ryhmän oppiin, ja auttavat erottelemaan vapaamatkustajat jotka hyödyntävät ryhmän voimavaroja mutta eivät itse osallistu niiden tuottamiseen. Tämän vuoksi Sosis on esittänyt taipumuksen uskonnolliseen käyttäytymiseen olevan evoluutiossa kehittynyt adaptiivinen kompleksi. Sosisin ja hänen kollegoidensa tutkimuksessa kävi ilmi, että 1700- ja 1800-luvulla Yhdysvalloissa toimineiden uskonnollisten utooppisten yhteisöiden elinikä korreloi niiden asettamien käytösvaatimusten kanssa, mutta ei-uskonnollisten yhteisöiden kohdalla tätä yhteyttä ei ollut. Uskonnolliset yhteisöt olivat myös huomattavasti pitkäikäisempiä kuin ei-uskonnolliset. Samoin Israelin kibbutzeista uskonnollisella pohjalla toimivat menestyvät taloudellisesti, erityisesti verrattuna ei-uskonnollisiin vastinpareihinsa, minkä Sosis selittää kokeellisissa tutkimuksissa ilmi käyneellä korkealla keskinäisellä luottamuksella erityisesti synagogassa päivittäin vierailevien miesten välillä. On tehty myös lukuisia muita tutkimuksia, joiden on katsottu tukeneen kalliiden signaalien hypoteesia osoittamalla uskonnon ja keskinäisen luottamuksen tai vahvemman yhteisöllisen järjestäytymisen välisen yhteyden.


Periyar Ramasami.
E. V. Ramasami (17. syyskuuta 1879 – 24. joulukuuta 1973) oli liikemies, poliitikko, dravidakansan johtaja sekä itsenäisyysaktivisti, joka perusti Itsekunnioitusliikkeen ja kannatti itsenäisen valtion, Dravidistanin, perustamista Etelä-Intiaan.
Ramasami tunnetaan Intiassa tamilinkielisellä nimellä Periyar ("suuri"). Hänestä käytetään myös nimiä E.V. Ramaswami Naicker, EVR, Thanthai Periyar ja Periyar Ramasami.
Ramasamin vanhemmat olivat alhaista syntyperää, mutta he rikastuivat kovalla työllä. Kymmenen vuoden iässä Ramasami lopetti koulunkäynnin ja perehtyi isänsä ammattiin kaupankäyntiin. Yhdeksäntoistavuotiaana hän meni naimisiin serkkunsa kanssa, ja kaksikymmentäviisivuotiaana hän teki pyhiinvaellusretken Benaresiin (nykyinen Varanasi). Kokemukset hindulaisuudesta Benaresissa tekivät Ramasamista ateistin.
Ramasami liittyi kongressiliikkeeseen, joka taisteli Intian vapauttamiseksi brittiläisistä siirtomaaherroista. Hän oli Tamil Nadun osavaltion kongressiliikkeen sihteeri ja puheenjohtaja.
Koska kongressiliikettä johtivat usein bramiinit ja varakkaat maanomistajat, Ramasami jätti kongressiliikkeen ja perusti "itsekunnioituksen liikkeen" vuonna 1925.
Itsekunnioitusliikkeen päämäärä oli ihmisten tasa-arvo, mutta Ramasamin mukaan tasa-arvo voi toteutua vain, jos sorretut dravidakansat, mustat, kastittomat tai alimman kastin ihmiset, oppivat itse ymmärtämään oman ihmisarvonsa. Monet uudistuksiin pyrkivät intialaiset olivat sanoneet, että kastilaitos on hävitettävä. Ramasami kysyi, kuinka kastilaitos, joka perustuu uskontoon, voidaan hävittää ilman, että hävitetään uskonto. Ramasami hyökkäsi voimakkaasti uskonnollisia laitoksia, uskonnollista avioliittoa ja kastilaitosta tukevia kirjoja, erityisesti Manun lakeja, vastaan.
Vuonna 1934 Oikeuspuolue hyväksyi Ramasamin sosialistisen ohjelman, ja vuonna 1944 tästä puolueesta tuli Dravida Kazhagam. Ramasami oli rikas mies, ja siksi hän saattoi toimia toimeentulohuolista vapaana. Hän oli useita kertoja vankilassa, ja hänen sisarensa ja vaimonsa olivat ensimmäiset naiset vankilassa.
Ramasami ei pitänyt hindin kielen aseman parantamisesta eikä liittovaltiosta yleensäkään. Hän poltti Intian perustuslain, koska se oli hänen mielestään epäoikeudenmukainen dravidakansoille, hän poltti myös Intian lipun, pyhiä kirjoja ja jumalankuvia. Ramasamin liikkeestä tuli suuri poliittinen voima Tamil Nadussa. Ramasamin perustama itsekunnioitusliike taisteli myös miesten ja naisten tasa-arvon puolesta. Erityisesti kiellettyjä kastien välisiä avioliittoja pyrittiin propagoimaan. Itsekunnioitusliike pyrki edistämään myös perhesuunnittelua.
Monet muut Intian ateistit saivat vaikutteita Ramasamin toiminnasta. Ateismin keskuksia muodostui erityisesti dravidakielten alueilla kuten Keralaan ja Andhra Pradeshiin. Vielä 94-vuotiaana Ramasami matkusti 177 päivää ja piti 229 puhetta. Hänen kootut teoksensa käsittävät 20 osaa. Vuonna 1970 Unesco kunnioitti Ramasamia nimellä "Kaakkois-Aasian Sokrates".
Lukuisissa Ramasamin patsaissa on sanat "No God", "Jumalaa ei ole olemassa". Intian korkeimman oikeuden päätöksellä tämä teksti on sallittu, koska Ramasami aina käytti näitä sanoja.


Jack Kerouac.
Jack Kerouacin matkat Yhdysvaltain halki.
Jack Kerouac (12. maaliskuuta 1922 – 21. lokakuuta 1969) oli yhdysvaltalainen kirjailija ja runoilija, sekä yksi beat-sukupolven tärkeimmistä hahmoista. Kerouacin kirjat ovat usein omaelämäkerrallisia: teokset kuvaavat hänen maailmaansa sekä erilaisten elämänkokemusten synnyttämiä pohdintoja ja tuntemuksia.
1950-luvulla Yhdysvallat koki nopeaa muutosta. Tähän sisältyi kasvava yksityiskulutus ja esikaupunkialueiden synty ja niissä elävien elämäntapa. Tällaista vastaan Kerouac kirjoitti. Hän halusi irtautua tavallisesta elämästä ja yhteiskunnan asettamista paineista, tutkia elämää ja sen tarkoitusta. Hän tutustui buddhismiin ja teki kokeiluja erilaisilla päihteillä. Hänen ystäväpiirinsä koostui ihmisistä, joilla oli samat elämäntavat ja aatteet, kuin hänellä itsellään. Tuhoava elämäntapa viehätti Kerouacia vaikka hän välillä oli valmis luopumaan siitä. Hän kuoli liian alkoholinkäytön seurauksena.
Kerouacin tunnetuimpia kirjoja ovat "Matkalla" (On The Road, 1957) ja "Dharmapummit" (The Dharma Bums, 1958). "Matkalla" kertoo Kerouacin (kirjassa Sal Paradise) matkoista Yhdysvalloissa ja Meksikossa Neal Cassadyn (Dean Moriarty) kanssa. "Matkalla" on yksi keskeisimmistä beat-sukupolvea kuvaavista kirjoista.
Esikoisteos "The Sea is My Brother" ilmestyi postuumisti 2011 Penguin Classicin kustantamana. Teos sai alkunsa Kerouacin päiväkirjasta, jossa hän kertoo kokemuksistaan merimiehenä. Se kuvaa päähenkilön Wesley Martinin kapinointia yhteiskuntaa vastaan. Kirjan kustannustoimittajan mukaan se avaa uuden näkökulman Kerouacin tuotantoon.


Palestiina.
Palestiina () on alue Lähi-idässä. Nykyään Palestiinalla tarkoitetaan tavallisimmin arabien asuttamia Gazan ja Länsirannan alueita, mutta historiallisesti Palestiinaan on luettu myös nykyisen Israelin alue sekä osa Jordaniaa, Libanonia ja Syyriaa. Vuosina 1922-1947 Palestiinan brittiläinen mandaattialue käsitti nykyisen Israelin sekä Gazan ja Länsirannan.
Alueen poliittinen tilanne on epävakaa. Palestiinasta puhuttaessa pitää erottaa toisistaan maantieteellinen Palestiinan alue, palestiinalais­hallinnon alue ja Palestiinan arabiväestö, palestiinalaiset, joista osa elää maanpaossa naapurimaissa.
Palestiinan historia.
Palestiinan alueella on ollut asutusta jo 8000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Tuolloin paikalliset ihmiset harjoittivat viljelyä ja heillä oli kotieläimiä.
Seemiläinen väestö, kanaanilaiset, asutti seudun 3. vuosituhannella eaa. Egyptiläiset valloittivat alueen 1500-luvulla eaa. Indoeurooppalainen heimo, filistealaiset ("peleset"), asettui alueelle 1200-luvun tienoilla eaa. Juutalaisen perimätiedon mukaan noin 1000-luvulla eaa. heprealaiset perustivat alueelle Israelin kuningaskunnan. Arkeologia vahvistaa tuolla alueella olleen kuninkaan nimeltä Daavid. Damaskuksen kuningas pystytti 800-luvulla eaa monumentin, josta säilyneessä palassa oleva kirjoitus mainitsee taistelut ja voitot "Israelin kuninkaasta" sekä "Daavidin huoneen kuninkaasta". Raamatun mukaan kuningas Daavid valloitti filistealaisten maan. Israel hajosi n. 931 eaa. Israeliksi ja Juudeaksi. Israel liitettiin 721 eaa. Assyrian valtakuntaan. Babylonia valloitti alueen 586 eaa. tehden lopun Juudean itsenäisyydestä, ja Persia liitti Babylonian itseensä. Aleksanteri Suuri valloitti Gazan tienoon 330-luvulla eaa., jonka jälkeen se jaettiin diadokkien kesken. 160-luvun eaa. puolesta välistä lähtien suurta osaa Palestiinasta hallitsi juutalainen kuningasdynastia, hasmonit, kunnes Rooma valloitti rannikon 63 eaa. Alueesta tehtiin Rooman maakunta vuonna 6. Suuri juutalaiskapina ja Jerusalemin temppelin tuho tapahtui 70. Vuoden 132 Simon bar Kochban kapinan jälkeen keisari Hadrianus nimesi maan Palestiinaksi kukistettuaan kapinan äärimmäisen verisesti, jossa noin 580 000 juutalaista menetti henkensä.
500-luvulla eaa. kreikkalainen historioitsija Herodotos ja myöhemmin Ptolemaios ja Plinius vanhempi käyttävät alueesta nimeä "Syria Palaestina". Roomalaisten kukistettua Juudean juutalaiskapinan 135 maakunta nimettiin Palestiinaksi ja alueen pääkaupunki Jerusalem "Aelia Capitolinaksi". Juutalaisia kiellettiin asumassa maassa kuolemanrangaistuksen uhalla. Suurin osa juutalaisista karkotettiin diasporaan Palestiinasta juutalaiskapinan jälkeen.
Vuonna 638 ensimmäinen kalifaatti valloitti Palestiinan Bysantin valtakunnalta. Fatimidien kalifaatin aikana 900-luvulla juutalaisista tuli alueella vähemmistö. 1000-luvulla seldžukkiturkkilaiset valloittivat Anatolian ja Palestiinan.
Ristiretkien aikana alueelle hyökkäsivät paavin käskystä ristiretkeläiset, jotka pyrkivät valloittamaan kristinuskon historiallisesti merkittävät paikat muslimeilta. Ristiretkeläisvaltiot, Jerusalemin kuningaskunta ja Antiokian ruhtinaskunta, pitivät Palestiinaa hallussaan liki 200 vuoden ajan. Jerusalem kuitenkin menetettiin ensimmäisen kerran Hattinin taistelun 1187 jälkeen ja lopullisesti 1244. Mamelukit valloittivat Egyptin aijubidien sulttaanilta 1250, ja sulttaani Baibarsin ja hänen seuraajiensa aikana he tuhosivat Jerusalemin kuningaskunnan. Frankkien viimeinen tukikohta, Acre, kukistui 1291. Mamelukkisulttaanikunta puolestaan tuhoutui Salamiyetin taistelussa 1517 ja uudeksi isännäksi tuli Osmanien valtakunta. Palestiina kuului pääosin turkkilaisten osmanien alaisuuteen ennen brittien tuloa. Osmanivaltaa kesti tasan 400 vuotta, vuoteen 1917, jolloin kenraali Sir Edmund Allenbyn joukot valloittivat Jerusalemin.
Brittiläinen Palestiinan mandaatti.
Osmanien valtakunta hajosi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Nykyinen Palestiinan alue on osa brittien ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kansainliiton tuella haltuunsa saamasta Ison-Britannian Palestiinan mandaattialueesta, josta lohkaistiin irti Transjordanian kuningaskunta (nyk. Jordania). Palestiinan juutalaisasutus oli säilynyt Raamatun ajoista saakka harvalukuisena. Alueella eli jonkin verran juutalaisia 1800-luvulla, mutta heitä alkoi tulla lisää, kun siionistit alkoivat 1897 suunnitella Israelin uudelleenperustamista. Britit lupasivat juutalaisvaltion 1917 Balfourin julistuksessa. 1920-luvulla Palestiinaan muutti 10 000 juutalaista. Alueelle asetettiin maahantulokiintiöt, mutta jännitys johti useita kertoja väkivaltaan.
Sekä juutalaiset että arabit hylkäsivät vuoden 1936 jakosuunnitelman. Vuosina 1936–1939 arabinationalismi alkoi nousta ja molemmat osapuolet perustivat omia terroriryhmiään brittien kykenemättä pitämään turvallisuutta yllä. Toisen maailmansodan aikana britit kielsivät Euroopan juutalaispakolaisilta maahanmuuton kokonaan.
Vuosina 1946–1947, toisen maailmansodan ja holokaustin jälkeen, Palestiinaan saapui laittomasti 70 000 juutalaista. Tilanteen ollessa riistäytymässä käsistä britit ilmoittivat halunsa luopua mandaatistaan. Marraskuussa 1947 YK äänesti Brittiläisen Palestiinan mandaatin jakamisesta juutalaisten ja arabien valtioon, jonka arabit hylkäsivät.
Israelin valtion perustaminen.
Väkivallan ja terrorismin aallon jälkeen brittiarmeija vetäytyi alueelta ja juutalaiset julistivat 14. toukokuuta 1948 alueelle perustetuksi Israelin valtion. Alueella jo edellisestä vuodesta lähtien velloneet väkivaltaisuudet kärjistyivät seuraavana päivänä täysmittaiseksi sodaksi, kun arabimaat hyökkäsivät itsenäisyysjulistuksen jälkeisenä päivänä estääkseen juutalaisvaltion synnyn. Israelin puolustusvoimat kukistivat arabiliiton ja valtasivat lisäalueita. Samassa yhteydessä alueelta pakeni suuri määrä arabipakolaisia. Seuraus oli se, että Israelin alue laajeni.
Kartoissa esiintyvät rajat perustuvat suurimmalta osalta vuoden 1949 aselevon rintamalinjoihin, joita nimitetään "vihreäksi linjaksi" ("Green Line"). Näiden alueiden katsotaan yleisesti kuuluvan Israelin valtioon. Nämä vuoden 1949 rajat ovat Israel ilman Gazan kaistaa, Golania ja Länsirantaa. Jordania otti haltuunsa 1948 Länsirannan ja Egypti Gazan, mutta Israel valloitti nämä alueet 1967. Monet arabit pitävät Israelin valtiota laittomana ja katsovat koko alueen kuuluvan "palestiinalaisille" eli Palestiinan arabeille. Osa Israelin naapurimaista on kuitenkin tunnustanut sen. Kiistaa on erityisesti Gazan ja Länsirannan asemasta. Erimielisyyksiä on myös pakolaisten paluun sallimisessa ja jälkeenjääneen omaisuuden korvaamisessa.
Lukuisten sotien jälkeen Palestiinan mandaatista on jäljellä kaksi aluetta, jotka eivät kuulu Israelin valtioon eivätkä muihinkaan yleisesti tunnustettuihin valtioihin. Nämä ovat Gazan kaista Egyptin vastaisella rajalla ja Länsiranta Jordanian vastaisella rajalla. Alueet ovat osittain palestiinalaishallinnon ja osittain Israelin valvonnassa.
Kuuden päivän sota.
Israel valloitti vuoden 1967 kuuden päivän sodassa Golanin kukkulat Syyrialta, Siinain ja Gazan kaistan Egyptiltä ja Länsirannan Jordanialta. Se ei ole kuitenkaan näitä alueita suoraan liittänyt itseensä (maita ei voida liittää Israeliin jo pelkästään siksi, koska tällöin juutalaiset olisivat vaarassa tulla vähemmistöksi omassa maassaan). Egypti luopui vaatimuksistaan Gazaan 1979 osana rauhansopimusta, jossa Israel perääntyi Siinailta, ja Jordania luovutti 1988 vaatimuksensa Länsirantaan. YK:n turvallisuusneuvoston päätökset #242 (1967) ja #338 (1973) vaativat Israelia vetäytymään näiltä alueilta ja neuvottelemaan niiden asemasta.
Israel valloitti myös Jerusalemin kaupungin itäosan, joka on liitetty Israeliin ja se on julistettu Israelin pääkaupungiksi. Useat maat eivät hyväksy Israelin vaatimusta kaupungista eivätkä siten Israelin julistusta, jonka mukaan koko Jerusalem on Israelin pääkaupunki. Jerusalem on kolmen uskonnon pyhä kaupunki, ja tärkeä myös kristityille ja muslimeille. Yksikään toinen valtio ei kuitenkaan tunnusta Jerusalemia Israelin pääkaupungiksi, eikä pidä lähetystöään siellä. Juutalaisille kaupunki oli Israelin kuninkaiden Daavidin ja Salomon aikainen pääkaupunki. Kaupunki on jakautunut osiltaan juutalaisten ja arabien asuttamiin osiin. Palestiinan hallinto on vaatinut itselleen kaupungin itäosaa oman valtionsa pääkaupungiksi.
Nykytilanne.
Israel on rakentanut "turva-aidan", jonka tarkoituksena on torjua palestiinalaisterroristien iskut juutalaissiirtokuntia ja kaupunkeja vastaan. Turva-aita on vähentänyt terroristi-iskuja radikaalisti 2000-luvun aikana. Turva-aita erottaa palestiinalaisten alueet ja israelilaisten siirtokuntien alueet toisistaan ja erottaa suuren osan Länsirannasta erilleen. Se ei noudata vuoden 1949 aselepolinjaa vaan menee Länsirannan puolelle Palestiinalaisten mukaan Israelin turva-aidalla siirtokunnilleen erottamat alueet ovat Länsirannan kaikkien hedelmällisimmät, ja niillä on muun muassa suurin osa alueen vesivaroista. Turva-aitahanke on tuomittu laajasti. YK:n alainen kansainvälinen tuomioistuin antoi vuonna 2004 ei-sitovan määräyksen, jonka mukaan turva-aidan rakentaminen palestiinalaispuolella oli kansainvälisen lain vastaista. Israel ei hyväksynyt päätöstä.
Israel on lisäksi asuttanut kansalaisiaan miehittämilleen alueille Länsirannalla. Nämä asutukset ovat Israelin armeijan suojaamia ja täysin Israelin lainkäyttövallassa. Kansainvälisesti näitä ns. juutalaissiirtokuntia ei ole tunnustettu. Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännön 8. artiklan toisen momentin b-kohdan VIII alakohta määrittelee tämäntapaisen toiminnan sotarikokseksi. Israel ei ole allekirjoittanut sopimusta eikä tunnusta Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaa.
Palestiinalaishallinto.
Vuonna 1993 perustettiin Oslon sopimuksella palestiinalaishallinto (Palestinian National Authority; PNA tai PA). Palestiinalaishallintoa pidetään palestiinalaisten edustajana kansainvälisissä yhteyksissä. Se on paljolti PLO:n seuraaja — se luotiin neuvotteluissa Israelin ja PLO:n välillä, ja sen presidentiksi valittiin vaaleilla Jasser Arafat, PLO:n silloinen johtaja. Arafatin kotiarestin aikana 2003 palestiinalaishallinnon johdossa oli Mahmud Abbas ja hänen jälkeensä Ahmed Qurei. Abbasista tuli vaaleilla valittu palestiinalaisten presidentti Arafatin jälkeen.
Palestiinalaishallinto pitää yllä 40 000–80 000 miehen vahvuisia poliisijoukkoja, jotka on aseistettu automaattiasein ja panssariautoin. Oslon sopimukset rajoittavat poliisivoimat 30 000 mieheen ilman puolisotilaallisia joukkoja tai armeijaa. Poliisijoukoilla ei kuitenkaan ole raskasta aseistusta.
Maantieteellisesti palestiinalaishallinnossa on kaksi aluetta: Välimeren rannalla olevaan Gazan alue ja Jerusalemin itäpuolelle levittäytyvä Länsirannan alue. Alueet ovat joko kokonaan palestiinalaishallinnon kontrollissa (noin 20 %), osittain palestiinalaisen hallinnossa ja Israelin armeijan kontrolloimana tai täysin Israelin hallussa.
Palestiinalaishallinto järjesti presidentinvaalit 1996, jolloin presidentiksi valittiin Jasser Arafat. Vuodeksi 2001 suunnitellut vaalit viivästyivät vuoteen 2006 al-Aksan kansannousun vuoksi (vuonna 2000). Tammikuussa 2005 järjestetyssä presidentinvaalissa palestiinalaisten presidentiksi valittiin fatah-puolueen Mahmud Abbas. Vuoden 2006 parlamenttivaalit voitti presidentin puolueen kanssa kilpaileva hamas-puolue, mikä on ollut lähellä johtaa sisällissotaan useita kertoja vaalin jälkeen.
Palestiinalaishallintoa on syytetty demokratian puutteesta, tehottomuudesta ja korruptiosta ja etenkin Israelin taholta myös kyvyttömyydestä hallita militantteja palestiinalaisryhmiä.
YK:ssa palestiinalaishallinnolla on tarkkailijan asema, joka on määritelty seuraavasti: "Entities and Intergovernmental Organizations having received a standing invitation to participate as observers in the sessions and the work of the General Assembly and maintaining permanent offices at Headquarters." Palestiinalaishallinto on myös edustettuna Arabiliitossa ja Kansainvälisessä olympiakomiteassa Yhdistyneissä kansakunnissa.
Palestiinan valtio.
Palestiinan kansallisneuvosto, maanpaossa oleva palestiinalaisten parlamentti, julisti 15. marraskuuta 1988 Palestiinan valtion perustetuksi kokoontuessaan Algerissa, Algeriassa. Palestiinan itsenäisyyden on tunnustanut 114 valtiota.
Lukuiset Etelä-Amerikan maat tunnustivat Palestiinan itsenäiseksi loppuvuodesta 2010 tai tammikuussa 2011. Näin tekivät Argentiina, Brasilia, Bolivia, Ecuador, Guyana, Uruguay, Chile, Peru ja Paraguay, jo aiemmin sen tunnustaneiden maiden lisäksi.
Muun muassa Suomi, Yhdysvallat ja Israel eivät ole kuitenkaan tätä tehneet.
Useimmat tunnustavat Palestiinan rajoiksi vuoden 1967 sotaa edeltävät alueet. Näin olleen Palestiinan valtio sijaitsee kahdella erillisellä alueella, Jordan-joen Länsirannalla ja Gazan alueella. Vuodesta 1994 osissa Länsirantaa ja Gazaa on toiminut rajoitettu palestiinalaisten itsehallinto.
Gazan alue.
Gazan kaistaksi kutsutaan Palestiinaan kuuluvaa aluetta Egyptin ja Israelin rajalla Välimeren rannikolla kooltaan 363 neliökilometriä. Alue on ollut 1949–1956 Egyptin hallinnassa sekä vuosina 1956–1957 että 1967–2005 Israelin hallinnassa. Alue kuuluu Länsirannan kanssa nimellisesti palestiinalaishallinnon alaisuuteen. Alueella asuu 1 225 911 palestiinalaista (2002). Alue on jaettu viiteen kuvernoraattiin.
Gazan kaistalla sijaitsevia asutuskeskuksia ovat: Beit Hanoun (بيت حانون), Beit Lahia (بيت لاهية), Deir al-Balah (دير البلح), Gaza (غزة), Jabalia (جباليا), Khan Yunis (خان يونس) ja Rafah (رفح). Osa näistä on rakennettu pakolaisleireiksi, jossa rakennukset on alun perin tarkoitettu väliaikaisiksi.
Länsiranta.
Länsirannaksi kutsutaan Palestiinan aluetta Jordan-joen länsirannalla. Jordania hallinnoi aluetta vuodesta 1949 ja Israel miehitti sen vuonna 1967 käydyssä Kuuden päivän sodassa. Länsirannan pinta-ala on 5 607 km². Arabit katsovat, että Itä-Jerusalem kuuluu Länsirannan alueeseen, mutta Israel on liittänyt sen Jerusalemin kuntaan ja talousalueeseen. Alueella asuu 1 873 476 ihmistä, joista valtaosa on palestiinalaisia arabimuslimeja, joista monet asuvat suurissa ja köyhissä pakolaisleireissä. Näiden lisäksi alueella asuu 240 000 juutalaissiirtokuntalaista Israelin valtion taloudellisesti tukemissa siirtokunnissa.
Alueen suurimmat kaupungit ovat Hebron, Nablus, Betlehem ja Jeriko. Pohjois-Länsiranta on viljavaa alueetta, jossa kasvatetaan oliiveja ja hedelmiä. Pienet perheyritykset valmistavat myös muun muassa sementtiä ja tekstiilejä vaikka investoinnit alueelle ovat olleet vähäisiä. Alue on riippuvainen Israelin alueella olevista työpaikoista. Alueen taloudellinen kehitys on ollut hidasta resurssien puutteen ja arabien ja juutalaisten välisten yhteenottojen vuoksi.


Bagdad.
Bagdadilainen moskeija noin vuonna 1973
Bagdad () on Irakin ja Bagdadin maakunnan pääkaupunki, joka sijaitsee Tigris-joen varrella. Se on Teheranin jälkeen toiseksi suurin kaupunki Lounais-Aasiassa. Bagdadin asukasluvuksi arvioitiin 5 402 486 vuonna 2010. Vuoden 1987 väestönlaskennassa asukkaita oli 3,4 miljoonaa.. Bagdadissa on ollut runsaasti pommi-iskuja ja väkivaltaisuuksia sen jälkeen, kun yhdysvallat miehitti Irakin vuonna 2003.
Historiaa.
Bagdadin perusti abbasidikalifi al-Mansur Tigris-joen länsirannalle joskus vuosien 762 ja 767 välillä sen jälkeen kun abbasidit olivat lyöneet umaijadit ja julistautuneet kalifeiksi. Kaupunki rakennettiin luultavasti vanhan persialaisen kylän paikalle. Kaupunki korvasi Damaskoksen islamilaisen maailman pääkaupunkina. 800-luvun Bagdad on monen Tuhannen ja yhden yön tarinan tapahtumapaikka.
Kaupunki säilyi islamilaisen maailman poliittisena ja kulttuurisena keskuksena aina 10. helmikuuta 1258 asti, jolloin mongolit valtasivat sen. Hülegü-kaanin johtamat joukot teurastivat jopa satoja tuhansia kaupunkilaisia, joukossa kalifi al-Mustasim, ja tuhosivat lukuisia sen rakennuksia. Bagdadin tuho merkitsi käytännössä myös abbasidien kalifaatin loppua.
Persian mongolihallitsijat hallitsivat Bagdadia, kunnes 1401 Timur Lenk tuhosi kaupunkia. Sen jälkeen kaupunki oli turkmeenidynastioiden alueellinen pääkaupunki aina vuoteen 1534, jolloin osmanit valtasivat sen.
Bagdad säilyi pääkaupunkina, kun ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1921 perustettiin brittien valvonnassa Irakin kuningaskunta. Maa sai muodollisen itsenäisyyden 1932 ja täydellisen itsenäisyyden 1946. Kaupungin väkiluku kasvoi noin 145 000:sta vuonna 1900 580 000:en vuonna 1950. 1970-luvulla kaupunki vaurastui maaöljyn hinnannousun ansiosta ja paljon modernia infrastruktuuria rakennettiin.
Iranin ja Irakin välinen sota 1980-luvulla oli vaikeaa aikaa kaupungille: rahaa tarvittiin armeijan ylläpitoon ja tuhansia asukkaita kuoli. Iran laukaisi useita ohjuksia Bagdadiin. Ne eivät aiheuttaneet kovinkaan huomattavia tuhoja.
Persianlahden sota 1991 aiheutti kaupungille suuria vaurioita. Erityisesti tiet, kadut, sähkönsiirto- ja viemäröintijärjestelmät kärsivät. Presidentti George Bush päätti kuitenkin olla valtaamatta kaupunkia – ja näin ollen jättäen Saddam Hussein valtaan – luultavasti peläten suurta siviiliuhrien määrää, jonka hyökkäys olisi aiheuttanut.
Irakin sodan 2003 jälkeen.
Bagdadia pommitettiin voimakkaasti Irakin sodassa maalis-huhtikuussa 2003. Suurta vahinkoa kaupungille aiheutti myös sotaa seurannut ryöstely. Saddam Husseinin kukistumisen jälkeen kaupungin koillinen Saddam Cityn pääosin köyhien šiiojen asuinalue nimettiin uudestaan Sadr Cityksi Husseinin hallinnon aikana surmatun šiialaisen uskonnollisen johtajan mukaan. Tämä kaupunginosa on ollut myös Muqtada al-Sadrin Mahdin armeijan tukialuetta.
Yhdysvaltain miehitettyä Bagdadin lähelle kaupungin keskustaa muodostettiin n. 10 neliökilometrin suuruinen rajattu Green Zone, jonne on pääsy lähinnä vain Yhdysvaltain johtaman koalition tai Irakin uuden hallinnon palveluksessa olevilla. Tällä alueella sijaitsevat mm. Yhdysvaltain suurlähetystö ja Irakin parlamentin kokoustilat. Merkittäviä poikkeuksia ovat mm. raketti-isku YK:n pääsihteeri Ban Ki-moonin vieraillessa Bagdadissa maaliskuussa 2007 ja seuraavan kuun itsemurhapommi-isku Irakin parlamenttiin.
19. elokuuta 2003 autopommi tuhosi Canal-hotellin, joka toimi YK:n päämajana, surmaten ainakin 24 ihmistä. Tämä oli eräänlainen alkupiste järjestäytyneelle väkivallalle Irakissa. Bagdadista on tullut myös eräs USA:n vastaisen sissitoiminnan keskuksia. Kaupungissa on kidnapattu ja surmattu useita länsimaisia toimittajia ja liikemiehiä. Erityisesti Haifa-kadun aluetta on pidetty "Ykseys ja pyhä sota" (Irakin al-Qaida)-järjestön pesäpaikkana. Kaupungissa on tapettu vuoden 2006 aikana yli 1000 ihmistä kuukaudessa. Kymmeniä, jopa yli sata henkeä vaatineet pommi-iskut ovat viikoittaisia.
Noin tuhat pyhiinvaeltajaa sai 31. elokuuta 2005 surmansa šiialaisten pyhiinvaeltajien keskuudessa syntyneessä paniikissa ihmisten paetessa väitettyjä itsemurhapommittajia. 14. syyskuuta 2005 oli kaupungissa useita pommi-iskuja, jotka surmasivat ainakin yli 150.
Marraskuun alussa 2006 šiiat ovat saaneet suuren osan kaupungista hallintaansa. Kaupunki on jakaantunut noin tusinaan eri aseellisten ryhmien hallitsemaan osaan. Sunnit ovat puolestaan pitäneet pitkään hallussaan Bagdadista länteen Jordaniaan ja itään Diyalaan johtavia teitä ja ovat pyrkineet systemaattisesti saamaan haltuunsa myös kaupungista pohjoiseen ja etelään johtavia teitä. Osassa kaupunkia on koettu ruokapulaa.
Vuoden 2007 toistaiseksi tuhoisin isku tehtiin 3. helmikuuta ja siinä kuoli 135 ja haavoittui 300 ihmistä.
Väkivaltaisuuksien ohessa kaupunkia on toisaalta pyritty myös jälleenrakentamaan, ja vuonna 2008 kaupunkiin on ilmoitettu valmistuvan uusi nykyaikainen 80 000-paikkainen kansallisstadion.
Maantiede.
Bagdad on rakennettu tulvatasangolle Tigris-joen varteen. Siellä on kuuma ja kuiva ilmasto. Sateita esiintyy marraskuusta maaliskuuhun, vuotuinen sademäärä on noin 123 mm. Kuumimmat kuukaudet ovat kesäkuusta syyskuuhun, jolloin keskimääräinen päivän ylin lämpötila nousee yli 40 asteen.
Kaupunki on jaettu yhdeksään suurpiiriin ja nämä edelleen kaupunginosiin.
Liikenne.
Bagdad on Irakin kaukoliikenteen solmukohta, joten sieltä on hyvät maantieyhteydet maan eri osiin. Pääradat vievät Bagdadista etelään Basraan ja rannikolle asti, pohjoiseen Turkin rajalle ja länteen lähelle Syyrian rajaa. Junamatka etelään Basraan (550 kilometriä) kestää 11-12 tuntia. Rata on osa 1900-luvun alussa rakennettua Berliini-Bagdad-Basra-rautatietä. Bagdadin kansainvälinen lentoasema, vuoteen 2003 Saddam Husseinin lentoasema, on maan suurin. Se sijaitsee 16 kilometriä kaupungin keskustasta länteen.
Bagdadissa ei ole raiteilla kulkevaa lähiliikennettä (metroa, raitiovaunuja tai lähijunia). Joukkoliikennettä edustavat bussit, minibussit ja kimppataksit. Henkilöautojen määrä on kasvanut viime vuosina.


Vihtori Kosola.
Iisakki Vihtori Iisakinpoika Kosola (10. tai 28. heinäkuuta 1884 Ylihärmä – 14. joulukuuta 1936 Lapua) oli suomalainen talonpoika, joka muistetaan jyrkän oikeistolaisen Lapuan liikkeen johtajana ja keulakuvana sekä Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) puheenjohtajana. Joidenkin aikalaisten mielestä hänestä kaavailtiin jopa fasistityyppistä Suomen diktaattoria.
Etappimies, kalterijääkäri ja lakonmurtaja.
Kosolan talo Lapuan keskustassa 1930-luvun ulkoasussa.
Vihtori Kosolan vanhemmat olivat talollinen Iisakki Kosola ja Maria Filppula. Ennen hänen syntymäänsä hänen isänsä oli viettänyt 11 vuotta vankilassa pikaistuksissa tehdystä miestaposta. Kosolan synnyinkoti Ylihärmässä paloi vuonna 1888, ja perhe muutti Lapualle ostaen Huhtalan talon Liuhtarinkylästä. Iisakki Kosola osti nykyisen Kosolan talon vuonna 1890. Keskellä Lapuan kirkonkylää sijainnut talo oli suuri ja vauras, ja siinä toimi kievari. Vihtori Kosola joutui isännäksi jo 15-vuotiaana isänsä kuoltua. Hänen nuoruusvuotensa kuluivat lähinnä maanviljelijänä. Hän suoritti Orisbergin maamieskoulun kaksivuotisen kurssin ja oli aktiivisesti mukana Etelä-Pohjanmaan maanviljelysseuran toiminnassa.
Vuonna 1915 Kosola ryhtyi auttamaan jääkäriliikettä, ja hänen kotitalostaan tuli yksi etappi Ruotsin rajalle johtavan salaisen reitin varrella. Myös hänen nuorin veljensä Ville Kosola meni jääkäriksi Saksaan. Kosolan talon kautta ehti kulkea noin 250 värvättyä, ennen kuin santarmit pääsivät vihille toiminnasta ja vangitsivat Kosolan helmikuussa 1916. Hän virui Pietarissa Špalernajan vankilassa "kalterijääkärinä" toista vuotta. Hänen sellitoverinaan oli niin ikään jääkärivärväyksestä vangittu Esko Riekki. Vapauduttuaan Helmikuun vallankumouksen jälkeen maaliskuussa 1917 Kosola palasi Lapualle, jossa hän osallistui suojeluskunnan perustamiseen, aluksi "palokunnan" peitenimellä. Sisällissodassa Kosola toimi alkuun konekiväärimiehenä, sitten joukkueenjohtajana. Hän otti osaa muun muassa Tampereen taisteluun. Hän kuului niihin, joille sota oli ehdottomasti "Suomen vapaussota". Kosola oli myös värväämässä Lapualta vapaaehtoisia osallistumaan Viron vapaussotaan ja Itä-Karjalan heimosotiin.
Sodan jälkeen Kosola jatkoi suojeluskuntatoiminnassa ja oli 1920-luvulla "Pihkalan kaartina" tunnetuksi tulleen Yhtymä Vientirauha -nimisen lakonmurtoliikkeen asiamiehenä Etelä-Pohjanmaalla. Hänen tehtävänään oli värvätä "valkoisia työmiehiä" vapaaehtoiseksi rikkurityövoimaksi kommunistien johtamia satamalakkoja murtamaan. Kosola pysyi kuitenkin pääosalle Suomen kansasta täysin tuntemattomana vuoteen 1930 asti.
Kosola kuului maalaisliittoon, mutta erosi siitä vuoden 1931 alkupuolella jouduttuaan puoluejohdon kanssa erimielisyyksiin puolueen ja Lapuan liikkeen suhteesta.
Lapuan liikkeen johtaja.
Kosola työhuoneessaan Kosolassa kesällä 1930.
Antikommunistisen Lapuan liikkeen toiminta käynnistyi marraskuussa 1929, kun Kosolan johtama väkijoukko keskeytti väkivaltaisesti Lapuan haastejuhlat -nimisen kommunistien tilaisuuden ja repi esiintyjiltä näiden punaiset paidat pois päältä. Tämän seurauksesta kutsuttiin Kustaa Tiitun aloitteesta koolle kansalaiskokous. Tässä niin sanotussa ensimmäisessä Lapuan kokouksessa 1. joulukuuta Kosola piti alustuksen ja kuului sieltä maan hallituksen puheille lähetettyyn lähetystöön, mutta häntä ei vielä pidetty liikkeen johtajana. Hän esiintyi näkyvästi seuraavissakin kansalaiskokouksissa ja edusti aluksi Tiitun ja Artturi Leinosen tavoin liikkeen maltillisempaa siipeä. Hän osallistui myös Suomen Lukko -järjestön perustamiseen maaliskuussa.
Kun maaliskuussa 1930 tapahtuneen Työn Äänen kirjapainon tuhoamisen jälkeen jyrkkä siipi alkoi ohjata liikkeen suuntaa, siirtyi myös Kosola virran mukana väkivaltalinjan tukijaksi. Hän oli etukäteen tiennyt suunnitellusta iskusta kirjapainoon ja vastustanut sitä, mutta iskun tapahduttua alkoi nopeasti puolustella sitä ja suojella sen tekijöitä sekä suunnitella kannattajineen uusia iskuja. Liikkeen jyrkän linjan johtona toimi Kosolan "esikunta", joka piti majaa Kosolan talossa Lapualla. Kosolan talo miellettiin julkisuudessa Lapuan liikkeen päämajaksi ja liikkeen johtoryhmä kokoontui useimmiten siellä. Sieltä annettiin määräyksiä useisiin muilutuksiin ja sinne tuotiin kuulusteltaviksi ja "tuomittaviksi" muilutettuja kommunisteja. Kun radikaalit ohittivat liian maltillisena pidetyn Suomen Lukon, Kosola kohosi aallonharjalla koko Lapuan liikkeen johtajaksi ja keulakuvaksi, mikä vahvistui Lapualla 20.–21. kesäkuuta pidetyssä valtakunnallisessa kokouksessa. Kokouksessa valittiin Helsinkiin suunnitellulle talonpoikaismarssille kolmihenkinen johto – Kosola, Vihtori Herttua ja Iivari Koivisto – joita alettiin sittemmin nimittää "Lapuan johdoksi".
Lapuan liikkeen jyrkkä siipi sai ulkoparlamentaarisella painostuksellaan Kallion hallituksen eroamaan ja heinäkuun alussa kansanliikkeelle ja Kosolallekin tarjottiin ministerinpaikkoja uuteen hallitukseen. Alkuun salkkuja tiukasti vaadittuaan he kuitenkin päättivät kieltäytyä välttääkseen "panttivangiksi" eli epämieluisaan vastuuseen joutumisen – lisäksi eräät kokoomuksen johtajat suhtautuivat ajatukseen torjuen. Jälkeenpäin Kosola oli ilmeisesti katkera tilaisuuden menettämisestä. Lapualaiset halusivat nyt kommunistit kokonaan pois eduskunnasta ja Kosola määräsi muiluttamaan koko eduskuntaryhmän Helsingistä, mutta kiinni saatiin vain kaksi. Suoraan perustuslakivaliokunnan istunnosta 5. heinäkuuta siepatut kansanedustajat Eino Pekkala ja Jalmari Rötkö tuotiin vankeina Kosolan taloon Lapualle, mutta Kosola päätti pian luovuttaa heidät viranomaisille uuden Svinhufvudin hallituksen vaatimuksesta, sillä ei halunnut viime hetken esteitä talonpoikaismarssin onnistumiselle. Alkuperäinen tavoite kommunistien saamisesta pois eduskunnasta kuitenkin saavutettiin, sillä hallitus antoi heti Pekkalan ja Rötkön muilutuksen jälkeen pidätysmääräyksen lopustakin eduskuntaryhmästä. Myöhemmin Kosola antoi hyväksyntänsä myös sosiaalidemokraattisen varapuhemies Väinö Hakkilan kyyditykselle.
Kosolan uran huippu oli talonpoikaismarssi 7. heinäkuuta 1930, jolloin hänen asemansa Lapuan liikkeen johdossa viimeistään tuli koko Suomen kansan tietoon. Hän sai johtaa "maakunnan miesten" paraatin Helsinkiin presidentti Relanderin, pääministeri Svinhufvudin ja kenraali Mannerheimin vastaanotettavaksi. Puhuessaan Senaatintorilla hän vaati kommunismin poistamista "viimeistä piirtoa myöten" ja sai runsaat suosionosoitukset. Noste oli näihin aikoihin todella voimakas: Lapuan kirkkoherra K. R. Kares julisti Kosolan olevan Jumalan valitsema johtaja Suomen kansalle, kirjailija Sulo-Weikko Pekkola kutsui häntä ihaillen "Pohjolan Mussoliniksi". Vastustajat näkivät hänessä Mussolinin kaltaisen ehdokkaan Suomen tulevaksi diktaattoriksi ja jyrkimmät kannattajat hänestä sellaista toivoivatkin. Tästä juontui leikillinen liikanimi "Kosoliini". Kosola itsekin leikitteli ajatuksella diktatuurista, mutta mitään suunnitelmaa sen toteuttamiseksi ei koskaan ollut.
Taustansa puolesta Kosola oli sopiva talonpoikaisen kansanliikkeen johtajaksi, mikä toi hänelle myös tiettyä auktoriteettia. Monien – myös useiden Lapuan liikkeen merkittävien taustavaikuttajien – mielestä Kosola kuitenkin toimi liikkeessä vain sattumalta esiin kohonneena keulakuvana eikä hänellä ollut todellisia johtajanominaisuuksia. Päätöksiä tehtäessä hän oli usein hiljaa tai muiden ohjailtavissa. Kosolan yleissivistystä ja taktista älyä on myös epäilty; hänen on kerrottu kysyneen maineensa huipulla ollessaan erään kostean ravintolaillan aikana tukijaltaan Kai Donnerilta: "Kuulkaa, sanokaa nyt minkälainen semmoinen tiktaattori oikein on? Onko hän sellainen, että hänen ei tarvitse noudattaa lakeja?" Kosolan tärkein rooli oli siinä, että hän myötäili fanaatikkoja ja liikkeen johtajan auktoriteetilla "antoi luvan" muilutuksiin ja kyydityksiin, jotka käsistä karattuaan lopulta sitten vesittivät liikkeen kannatuksen. On sanottu niinkin, että liikkeen sisällä hänellä oli valta sallia ja käskeä, mutta ei kieltää.
Kosola toimi Lapuan liikkeen pää-äänenkannattajan, vapusta 1930 alkaen ilmestyneen Aktivisti-lehden nimellisenä vastaavana päätoimittajana.
Vielä syksyllä 1930 Kosola ehdotti uuden kyyditysaallon käynnistämistä, mutta Lapuan liikkeen valtuuskunnan enemmistö ei enää kannattanut ajatusta ja painosti hänet peruuttamaan ohjeensa. Syyskuussa Kosola allekirjoitti Vihtori Herttuan ja Iivari Koiviston kanssa julkisen määräyksen lopettaa kyyditykset. Marraskuussa 1930 Lapuan liike päätti järjestäytyä Lapuan liike ry -nimiseksi yhdistykseksi, mutta sen tähti oli jo pahasti laskussa: perustavoitteet oli toisaalta saavutettu kommunistilakien tultua hyväksytyiksi ja toisaalta liikkeen kurittomat ja laittomat toimintatavat – varsinkin entisen presidentin K. J. Ståhlbergin kyyditys lokakuussa – olivat vieneet siltä kannatusta ja eristäneet sen porvarillisista puolueista. Liikkeen toiminta pyrittiin kuitenkin pitämään käynnissä, ja seuraavaksi tavoitteeksi nousi vuoden 1931 presidentinvaaliin vaikuttaminen. Koska Kosolasta tai muista liikkeen omista johtajista ei löytynyt varteenotettavaa presidenttiehdokasta, tähdättiin lähinnä P. E. Svinhufvudin valinnan varmistamiseen. Valitsijamiesten suorittamaa vaalitoimitusta Kosola seurasi itse eduskuntatalon yleisölehteriltä, valmiina soittamaan Lapuan liikkeen valtuuskunnalle ja tiedottamaan vaalin tuloksesta. Valtuuskunta oli jopa varautunut julistautumaan kapinahallitukseksi, jos vastaehdokas K. J. Ståhlberg valittaisiin, mutta lopulta Svinhufvud kuitenkin voitti täpärästi.
Mäntsälän kapina ja IKL.
Syksystä 1931 alkaen Lapuan liike ryhtyi hyökkäämään yhä voimakkaammin myös sosiaalidemokraattista työväenliikettä vastaan, mikä ajoi sen lopulta välirikkoon Sunilan hallituksen ja erityisesti sisäministeri Ernst von Bornin kanssa. Suhteet kiristyivät varsinkin sen jälkeen, kun Kosolan käskystä suuri väkijoukko naulasi syyskuussa 1931 sisäministerin määräyksellä uudelleen avatun Lapuan työväentalon ovet ja ikkunat umpeen. Lapuan liikkeen taival päättyi lopulta Mäntsälän kapinaan helmi–maaliskuussa 1932. Kosolalla ei ilmeisesti ollut osuutta kapinan aloitukseen, mutta hän asettui kapinallisten vaatimusten tueksi ja liittyi vielä kapinaan keulakuvaksi, minkä seurauksena hän joutui hankkeen epäonnistuttua tutkintovankeuteen. Tutkintovankeudesta hän vapautui julkisen painostuksen ja syömälakon ansiosta lokakuussa, oikeudenkäynnin ollessa vielä kesken. Uskolliset kannattajat ottivat hänet riemusaatossa vastaan hänen palatessaan Lapualle. Mäntsälän kapinan johtajien vankeusaika jäikin sitten sangen lyhyeksi – marraskuussa 1932 Turun hovioikeus langetti Kosolalle yhdeksän kuukauden ehdollisen vankeustuomion, jonka Korkein oikeus helmikuussa 1934 korotti yhteen vuoteen.
Lapuan liike oli sillä välin määrätty lakkautettavaksi. Sen tilalle perustettiin Isänmaallinen Kansanliike, jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi Kosola valittiin pian vapauduttuaan joulukuussa 1932. Vaikka uuden puolueen profiili erosi selvästi Lapuan liikkeestä – IKL:ssä korostettiin akateemisuutta, teoreettista ideologian kehittelyä sekä laillisia ja parlamentaarisia toimintatapoja – ja toiminnan keskus siirtyi pääkaupunkiin, sen tilaisuuksissa Kosola oli näkyvä hahmo aina kuolemaansa saakka. Vetovoimainen Kosola oli IKL:n keulakuva, ja hänet pyrittiin edelleen esittämään suurena ja karismaattisena johtajana. Todellinen poliittinen johto puolueessa oli kuitenkin viileällä professorikaksikolla, Vilho Annalalla ja Bruno Salmialalla.
Kosola kirjoitti muistelmateoksen "Viimeistä piirtoa myöten. Muistelmia elämäni varrelta", joka julkaistiin vuonna 1935. Sen esipuhe on päivätty "Lapualla punapaitain riisumisen 5-vuotispäivänä 1934".
Kosolan viimeisiksi jääneitä vuosia leimasi alkoholismi ja katkeruus menetetyistä mahdollisuuksista. Puoluejohtajanakaan hän ei koskaan pyrkinyt eduskuntaan. Puoluepolitiikassa taitamattomana hän muodostui lopulta puolueen varsinaiselle johdolle niin suureksi rasitteeksi, että 1936 hänet päätettiin syrjäyttää puheenjohtajan paikalta. Kosola ehti kuitenkin sopivasti kuolla keuhkokuumeeseen ennen päätöksen julkista ilmoittamista, jolloin puheenjohtajanvaihdos voitiin esittää luonnollisesta poistumasta johtuvana. Hän oli kuollessaan vain 52-vuotias. Hänelle järjestettiin juhlavat hautajaiset Lapualla.
Perhe.
Vihtori Kosolan puoliso oli vuodesta 1908 Elin Olga Katariina Lahdensuo (ent. Lagerstedt, s. 23. heinäkuuta 1887, k. 1977), joka oli poliitikko Jalo Lahdensuon serkku. Heidän poikansa Niilo Kosola tuli tunnetuksi ensin isänsä tavoin Lapuan liikkeen aktiivina ja sotien jälkeen kokoomuksen kansanedustajana. Hän oli uransa huipulla ministerinä ja eduskunnan toisena varapuhemiehenä. Toinen poika, Pentti Kosola, muistetaan tekijänä yhdessä kolmesta Lapuan liikkeen tilille menneestä henkirikoksesta: hän ampui humalassa muilutuksen aikana heinjokelaisen suutari Erik Mätön. Pentti Kosola kaatui hävittäjälentäjänä talvisodassa 1940. Vihtori Kosolan veli Ville Kosola taas loi sotilasuran.


Päivi Lipponen.
Päivi Pauliina Lipponen (ent. Hertzberg, o.s. Hiltunen) (s. 25. kesäkuuta 1967 Kuopio) on kansanedustaja ja Helsingin kaupunginvaltuutettu. Hänet valittiin eduskuntaan vuoden 2007 vaaleissa. Päivi Lipponen on koulutukseltaan filosofian tohtori. Hän on Paavo Lipposen toinen ja nykyinen puoliso (1998–). Hänellä on tämän kanssa kaksi lasta sekä yksi lapsi edellisestä avioliitosta. Hän on julkaissut useita kirjoja.
Muu toiminta.
Helsingin kaupunginvaltuustossa Päivi Lipponen on ollut vuodesta 1997 lähtien. Lisäksi hän on toiminut mm. kulttuuri- ja kirjastolautakunnassa, ympäristölautakunnassa, kaupungin tasa-arvotoimikunnassa (pj) ja Klubitalot ry:ssä (pj).
Päivi Lipponen on koulutukseltaan filosofian tohtori (2006) ja Hanken MBA (2010). Hän on työskennellyt Eiran aikuislukiossa historianopettajana vuosina 1994 - 2007.
Lipponen on julkaissut useita kirjoja. Samoin hän kirjoittaa säännöllisesti artikkeleita ja kolumneja eri lehtiin.
Aiheesta muualla.
Lipponen,Päivi


Jean Meslier.
Jean Meslier (1664–1733) oli ranskalainen katolisen kirkon pappi, joka vaikutti voimakkaasti valistuksen syntyyn. Hän toimi kirkkoherrana pienessä maalaisseurakunnassa. Hän totesi, että korkeat kirkonmiehet sortivat yhdessä aatelisten kanssa talonpoikia. Kun Meslier saarnatuolista käsin puolusti talonpoikia, hän joutui piispojen vihoihin. Vähitellen Meslier hylkäsi koko uskonnon. Hänestä tuli ateisti ja materialisti. Hän alkoi kaikessa hiljaisuudessa panna ajatuksiaan paperille, ja juuri nämä ajatukset julkaistiin myöhemmin teoksina "Le Testament de Jean Meslier" (Jean Meslierin testamentti, 1725, Voltairen toimittama lyhennelmä 1733) sekä "Le bons sens" (Terve järki, paroni d'Holbach'n toimittamana).
Testamenttinsa esipuheessa Meslier sanoo pyrkivänsä avaamaan ihmisten silmät näkemään kaiken heihin kohdistuvan vääryyden ja sen taikauskoisuuden, jota kirkko heihin istuttaa vääryyttä tukeakseen.
Ilmaistessaan syvän inhonsa uskonnon nimessä harjoitettua huijausta kohtaan Meslier kertoo yksinkertaisesta kansanmiehestä, joka oli lausunut toivomuksen, että "kaikki maailman mahtavat ja kaikki ylimykset hirtettäisiin pappien suoliin." Tämä myöhemmin monin tavoin vääristelyn kohteeksi joutunut lause on siis alun perin ollut historiassa nimettömäksi jääneen kansanmiehen suuttumuksen ilmaus.
Meslier ei yritä selittää uskonnon syntyä tieteellisesti, vaan hän antaa sen kuvan, että uskontojen alkuperäinen tarkoituskin on ollut kansan pettäminen. Tätä myöhemmin kansan keskuuteen laajalle levinnyttä käsitystä – kolme pettäjää: Mooses, Jeesus ja Muhammad – kutsutaan "pettäjäteoriaksi".
Kun kaikkien uskontojen edustajat väittävät omaa uskontoaan oikeaksi, Meslier pitää tätä parhaana todisteena siitä, että ne ovat kaikki vääriä.
Meslier käsittelee myös "Raamatun" ihmekertomuksia. Hän pitää niihin uskomista naurettavana, koska on hyvin helposti todettavissa, että ne ovat kaikki pakanallisten runoilijain kertomien satujen jäljitelmiä.
Meslier ei pidä uskottavana, että kaikkivaltias ja äärettömän viisas jumala olisi laskeutunut maan päälle yksinomaisena tarkoituksenaan muutamien harvojen sairaiden parantaminen ja muutamien niin sanottujen ihmeiden suorittaminen. Eikö hän olisi pikemmin tullut parantaakseen kaikki ihmiset orjuudesta, paheista ja synnistä?
Meslierin mukaan mitään jumalaa ei tarvita olemassaolon selittämiseen, koska aine ja kaikkeus ovat ikuisia. Hän ei tunnusta mitään aineen ulkopuolella olevaa henkeä tai sielua.


Viivi Avellán.
Viivi Elina Avellán (s. 3. kesäkuuta 1977) on suomalainen toimittaja ja juonto- ja toimitusalan yrittäjä (Awell Entertainment Oy). Koulutukseltaan Avellán on yo-merkonomi. Hän työskenteli vuosina 1999–2004 Nelosen urheilu-uutisten toimittajana ja ankkurina, minkä ansiosta hän tuli suuren yleisön tietoisuuteen. Televisiossa Avellán on myös toiminut golfohjelma Draivin toimittajana sekä All Stars-visailun ja MTV3:n Viihdeuutisten juontajana. Hän oli avoliitossa Aki Seeckin kanssa.
Avellán on työskennellyt myös kirjoittavana vapaana toimittajana muun muassa Ilta-Sanomissa, Golf Digestissa ja muissa eri aikakauslehdissä. Vuodesta 2009 lähtien Avellán on työskennellyt myös modernin taiteen parissa.
Avellán oli syksyllä 2008 julkkiskilpailijana mukana esteratsastusta opettavassa TV2:n tositv-ohjelmassa "Tallitähdet". Avellán ylsi finaaliin, joka kilpailtiin Helsinki International Horse Showssa. Avellán hävisi finaalin uimari Matti Rajakylälle.
Avellán on kirjoittanut Tammen vuonna 2006 julkaiseman "Sinkkunaisen käsikirjan". Vuonna 2012 Avellánin yritys julkaisi jääkiekkoaiheisen Leijona on kuningas-kirjan yhteistyössä Suomen jääkiekkoliiton kanssa. Avellán ollut ehdolla europarlamenttivaaleissa 2004 Kokoomuksen ehdokkaana.
Avellán herätti kohua huhtikuussa 2008 rasistisiksi luonnehdituilla kommenteillaan.
Hän kuvaili miesmakuaan Ilta-Sanomissa ”arjalaiseksi” ja sanoi myöhemmin Radio Rockin aamuohjelmassa: ”Mä tykkään arjalaishenkisistä miehistä, elikkä muhun ei uppoo mokkakikkelit ja muut tämmöset etelän hetelmät.” Myöhemmin Avellán kertoi, ettei hänen tarkoituksenaan ollut loukata ketään lausunnoillaan. Hän myös kiisti olevansa rasisti tai tukevansa Adolf Hitleriä ja Natsi-Saksan aatteita millään lailla. Avellán kertoi tarkoittaneensa pitävänsä sinisilmäisistä ja vaaleahiuksisista miehistä, ja piti tätä oikeutenaan, koska miehetkin saavat kertoa pitävänsä joko tummista tai vaaleista.
Avellán palasi tv-toimittajan töihin jääkiekon MM-kisoissa 2012 Canal+-kanavalla. Saman vuoden kesäkuussa Avellán alkoi juontaa "Huvipuisto" -viihdeohjelmaa ja juontaa myös Radio Aallolla muutaman keskipäivälähetyksen elokuun loppupuolella Kristiina Komulaisen kanssa.


Lepät.
Lepät ("Alnus") on koivukasvien ("Betulaceae") heimoon kuuluva kasvisuku, joka sisältää noin 30 puu- ja pensaslajia. Lepät ovat levinneet koko pohjoisen pallonpuoliskon lauhkealle vyöhykkeelle, joitain lajeja tavataan myös Andeilla. Suomessa kasvaa kaksi lajia yleisenä, harmaaleppä ("Alnus incana") ja tervaleppä ("Alnus glutinosa"), jotka ovat myös laajalle levinneitä Euraasiassa.
Kuvaus.
Leppä kukkii keväällä ennen lehtien puhkeamista.
Lepät ovat kesävihantia yksikotisia puita tai pensaita. Kuori on tummanharmaa tai harmaa. Talvisilmut ovat yleensä perällisiä ja 4–6 mm pituisia. Lehdet kasvavat kierteisesti ja lehtilapa on yleensä ehyt.
Lepät kukkivat tavallisesti ennen lehtien puhkeamista. Hedekukinto on pitkä norkko. Emikukinto on lyhyt ja puutuu koivuista poiketen vanhetessaan tummanruskeaksi, kovaksi, käpymäiseksi ja runsaan sentin mittaiseksi siemennorkoksi, joka jää kiinni oksaan seuraavaksi talveksi. Hedelmä on pieni ja ruskea, siivetön tai kapealti siipipalteinen pähkylä.
Molemmat Suomen leppälajit kukkivat hyvin varhain keväällä ennen lehtien puhkeamista. Hedenorkoista leviävä siitepöly aiheuttaa monille ihmisille keväisin allergiaoireita.
Leppä voi hyvällä kasvupaikoilla elää yli satavuotiaaksi. Suurin leppälaji on pohjoisamerikkalainen punaleppä ("Alnus rubra"), joka voi kasvaa jopa 40 metrin korkuiseksi. Suomessa harmaaleppä voi parhaimmillaan kasvaa 25-metriseksi, tervaleppä hieman korkeammaksi. Monet lepät jäävät pieniksi pensaiksi.
Leppälajeille tyypillistä on taipumus kasvattaa juurivesoja. Myös kaadettu leppä lähtee yleensä kasvamaan uudestaan kannosta. Lepät kasvavat nopeasti ja monia lajeja voidaan pitää pioneeripuulajeina. Lepät kestävät kovaa tuulta ja sietävät hyvin saasteita.
Leppien juurinystyröissä elää "Frankia"-sädesieniä, jotka kykenevät sitomaan typpeä ilmasta. Leppä elää symbioosissa näiden nystyräbakteerien kanssa tarjoten niille ravintoa ja saaden niiltä typpiyhdisteitä. Runsaan typensaantinsa takia lepän ei tarvitse syksyllä varastoida lehtiensä typpiyhdisteitä, minkä vuoksi puu pudottaa lehtensä vihreinä. Runsasravinteisen lehtikarikkeen ansiosta lepät muuttavat kasvupaikkansa maaperää aikaisempaa hedelmällisemmäksi.
Esiintyminen Suomessa.
Suomessa kasvaa kahta leppälajia, harmaaleppää ("Alnus incana") ja tervaleppää ("Alnus glutinosa"). Leppiä tavataan yleisesti läpi koko Suomen. Tervaleppä viihtyy rannikoilta Pohjois-Pohjanmaalle saakka. Harmaaleppä kasvaa kaikkialla lukuun ottamatta eteläisiä rannikkoseutuja ja pohjoisinta Lappia. Leppämetsät ovat kuitenkin harvinaisia. Vuonna 1992 leppävaltaisten metsien osuus koko Suomen metsäalasta oli 0,4 %.
Nimen alkuperä.
Puun nimi ”leppä” tulee vanhasta, itämerensuomalaisissa kielissä esiintyneestä, verta tarkoittavasta sanasta. Nimellä viitataan lepän punertavaan puuainekseen: vahingoittunut lepän pinta muuttuu punaiseksi ja haava näyttää verestävältä.
Käyttö.
Leppien lehtiä, kuorta ja urpuja on käytetty kankaiden ja nahan värjäämiseen. Urpuja käytettiin lääkkeenä ja lepänkävyistä keitettiin teetä. Keväisin urpujen määrästä tehtiin myös ennustuksia. Nuorten hedenorkkojen ollessa enemmistönä tulevan vuoden viljasadon arveltiin olevan hyvä, ylivuotisten eminorkkojen ylivoima ennusti huonoa satoa.
Leppien nuoret oksat soveltuivat niukkoina aikoina lehdeksiksi, joita käytettiin lisärehuna kotieläimille. Leppien puuainesta, erityisesti tervaleppää, käytetään muun muassa puukenkien ja muiden käsitöiden valmistukseen sekä saunojen laudelautoina. Puu on punertavaa ja suhteellisen pehmeää. Leppää käytetään myös soitinpuuna, erityisesti sähkökitaroissa. Leppä on myös erinomainen akustisten pienkanteleiden rakennuspuu, sitä käytetään myös harmonikkojen sisäosissa.
Lähteet.
Räty, E. ja Alanko, P. 2004: Viljelykasvien nimistö. - Puutarhaliitto, Helsinki. ISBN 951-8942-57-9


Origami.
Origami tarkoittaa japanilaista paperintaittelua ja sen tuloksena syntynyttä paperiesinettä. Paperintaittelu on alun perin lähtenyt liikkeelle Kiinasta, josta se levisi jo varhain buddhalaisten munkkien mukana Japaniin, jossa se kehittyi huippuunsa ja sai nimen "origami" (折り紙). Sana origami koostuu kahdesta sanasta; oru - taittaa, kami - paperi eli ”taittaa paperi”. Origamien malleina ovat esimerkiksi koira, kurki, perhonen ja niin edelleen. Origameja varten on myös erillisiä origamipapereita, jotka ovat valmiiksi neliön muotoisia. Origamipapereita myydään esimerkiksi askarteluliikkeissä.
Paperin kunnioitus lienee ollut lähteenä sille origamin alkuperäiselle ajatukselle, että taiteltu paperi houkuttelee kami-hengen paikalle. Tämä henki sitten puhdistaa paikan, karkottaa pahat henget ja merkitsee pyhän paikan, johon kami laskeutuu.
Edelleenkin niin sanottu ”tuhannen kurjen” origami-joukko saattaa pyhittää esimerkiksi Hiroshiman uhrien muistoalttaria. Silti origami on nykyään pikemminkin viihdyttävää askarointia. Samantyyppistä henkeä on paperi- tai silkkileijoissa, jotka leikin ohella ovat yhteydenpitoa jumalten kanssa ja yhtymistä kaikkeuteen.


Kleopatra.
Kleopatra (kr. Κλεοπάτρα) on alun alkaen kreikkalainen naisen nimi. Se tarkoittaa "isän kunnia".
Kleopatra oli monen Egyptiä hallinneen Ptolemaioksen hallitsijasuvun kuningattaren nimi, joista kuuluisin on Julius Caesarin rakastajatar Kleopatra VII.


Länsi-Saksa.
Länsi-Saksa ("Westdeutschland") on epävirallinen termi, jolla Saksan liittotasavaltaa kutsuttiin vuosina 1949–1990. Tällöin valtioon ei kuulunut Saksan demokraattisen tasavallan aluetta. Saksojen yhdistyessä vuonna 1990 Saksan demokraattisen tasavallan alueet liittyivät Saksan liittotasavaltaan, minkä seurauksena liittotasavaltaa on siitä lähtien kutsuttu lyhyesti Saksaksi.
Toisen maailmansodan jälkeen.
Toisen maailmansodan jälkeen natsi-Saksa jaettiin liittoutuneiden kesken neljään miehitysvyöhykkeeseen Yhdysvaltain, Ison-Britannian, Ranskan ja Neuvostoliiton kesken. Sodan jälkeen maa oli raunioina, miljoonat olivat menettäneet henkensä ja maassa oli miljoonia kodittomia pakolaisia. Saksassa tuota sodan jälkihetkeä nimitetään nollahetkeksi ().
Liittoutuneiden välien kiristyminen johti kuitenkin kylmän sotaan ja rautaesirippu jakoi Saksan alueen kahtia. Alkuperäisenä suunnitelmana oli Saksan pitäminen yhtenä valtiona, mutta vastakkainasettelun vuoksi kolmesta länsiliittouneiden vyöhykkeestä tuli Saksan liittotasavalta ("Bundesrepublik Deutschland", "BRD" tai ISO-Standard DEU) ja Neuvostoliiton vyöhykkeestä Saksan demokraattinen tasavalta ("Deutsche Demokratische Republik", "DDR"). Saksojen vastakkainasettelu ja jako oli kylmän sodan merkittävin ilmenemismuoto. Entinen Saksan pääkaupunki, Berliini, jäi kokonaan DDR:n sisälle ja se jaettiin kaupungin miehitysvyöhykkeiden perusteella Länsi- ja Itä-Berliiniin.
Saksan liittotasavalta julistettiin perustetuksi 23. toukokuuta 1949 uuden perustuslain ("Grundgesetz") myötä pääkaupunkinaan Bonn. Saksan liittotasavallasta tuli parlamentaarinen demokratia. Siihen kuuluivat sodan jälkeiset Yhdysvaltain, Ison-Britannian ja Ranskan miehitysalueet, ja "de jure" myös muut Weimarin tasavallan osat. Elokuun vaalien jälkeen muodostettiin 20. syyskuuta 1949 ensimmäinen hallitus, jota johti liittokansleri Konrad Adenauer. Seuraavana päivänä maa sai itsehallinnon tietyissä kysymyksissä. Huhtikuussa 1951 Saksa liittyi Ranskan, Italian ja Benelux-maiden kanssa Euroopan hiili- ja teräsyhteisöön.
Korean sodan myötä Saksan tuotteiden kysyntä kasvoi. 1950-luvun lopulta lähtien Saksa oli jälleen yksi maailman vahvimmista teollisuusmaista. 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla oma työvoima kävi niukaksi ja maahan tuli ns. vierastyöläisiä ("Gastarbeiter") lähinnä Turkista ja Kreikasta.
Nato-jäsenyys.
Korean sodan vuoksi Yhdysvallat vaati maata rakentamaan puolustuksen puolustautuakseen Neuvostoliiton uhalta. Lähinaapurit olivat epäluuloisia Saksan historiallisen aggressiivisuuden vuoksi ja hiili- ja teräsyhteisön maat muodostivat Euroopan puolustusyhteisön (EDC) Ranskan pääministerin René Plevenin ehdotuksesta. Saksan asevoimat olisivat olleet EDC:n alaisuudessa, mutta muut maat olisivat hallinneet omaan armeijaansa. EDC:stä solmittiin sopimus toukokuussa 1952, mutta se kaatui Ranskan gaullistien vastustukseen. Tällöin Brysselin sopimuksen (1948) pohjalta muodostettiin Länsi-Euroopan unioni (WEU) ja Saksa sekä Italia saivat liittyä siihen. WEU:lla olisi oikeus rajoittaa jäsenmaidensa asevoimien kokoa, mutta näillä sopimuksen kohdilla ei kuitenkaan ole ollut käyttöä.
Liittotasavalta liittyi Natoon 9. toukokuuta 1955. Länsiliittoutuneiden joukot asetettiin Naton alaisuuteen, lukuun ottamatta Ranskan joukkoja, ja maa vetäytyi Naton komentorakenteesta 1966. Saksan uudelleenaseistautumisen vuoksi itäblokissa solmittiin Varsovan liitto.
Lontoon ja Pariisin sopimusten myötä maasta tuli ”täysin suvereeni” 5. toukokuuta 1955, vaikka entiset miehitysjoukot jäivät maahan, kuten myös Neuvostoliiton armeija Saksan demokraattiseen tasavallan alueelle. Saarland liittyi liittotasavaltaan vuoden 1957 alusta oltuaan sitä ennen Ranskan valvonnassa.
Saksan kristillisdemokraattinen unioni ja sen baijerilainen sisarpuolue Baijerin kristillissosiaalinen unioni hallitsivat maata lähes kaksi vuosikymmentä. Vuonna 1966 muodostettiin suuri koalitiohallitus. Ensimmäistä kertaa vuoden 1930 jälkeen Saksan sosiaalidemokraattinen puolue osallistui hallitukseen. Vuonna 1969 sosiaalidemokraattit muodostivat ensi kerran koalitiohallituksen Vapaan demokraattisen puolueen kanssa.
Suuren koalition tarjoaman 2/3 parlamenttienemmistön myötä hyväksyttiin kiistellyt hätätilalait ("Notstandsgesetze") 30. toukokuuta 1968. Lait sallivat hätätilanteessa rajoittaa liikkumisvapautta. Lain säätämistä vastustivat ankarasti opiskelijat, ammattiliitot, vapaat demokraatit ja ryhmä nimeltä "Notstand der Demokratie" (Demokratia vaarassa). Opiskelija Benno Ohnesorg ammuttiin Iranin šaahin vastaisessa mielenosoituksessa ja sosialistisen opiskelijaliiton Rudi Dutschkea ammuttiin 1968 Vietnamin sodan vastaisessa mielenosoituksessa. Radikaalit syyttivät kovista otteista Springerin konservatiivista lehdistöimperiumia. Vuodesta 1968 lähtien Saksassa toimi myös äärivasemmistolainen terroristijärjestö RAF, joka sai julkisuudessa nimen Baader–Meinhof-ryhmä. Suuri osa alkuperäisen RAF:n johtajista pidätettiin 1972, jonka jälkeen RAF:n ”toinen sukupolvi” jatkoi kovemmilla otteilla saadakseen valtion vapauttamaan vangitut jäsenensä. Tämä kulminoitui 1977 niin sanottuna saksalaisena syksynä ("Deutscher Herbst") teollisuusmies Hanns-Martin Schleyerin kaappaukseen.
Idänpolitiikka.
Ennen 1970-lukua Saksan liittotasavallan ns. Hallsteinin opin mukaan DDR:n tunnustamisesta seurasi automaattisesti välien katkaisu. Bonnin hallituksen näkemyksen mukaan se yksin edusti saksalaista kansakuntaa. Tämä oli ongelmallista muun muassa Suomelle, jolle liittotasavalta oli tärkeä kauppakumppani.
Kahden Saksan suhteet pysyivät jäätävinä, kunnes sosiaalidemokraattinen liittokansleri Willy Brandt aloitti 1970-luvulla idänpolitiikkansa ("Ostpolitik"), joka tähtäsi suhteiden luomiseen Itä-Euroopan kommunistimaihin. Brandtin politiikka pyrki lähentämään Saksoja ja mahdollistamaan yhteydenpidon esimerkiksi eri maihin jääneiden perheenjäsenten kesken, mutta ei kuitenkaan Saksojen yhdistämiseen.
Neuvostoliiton ja Saksan välillä solmittiin Moskovan sopimus 12. elokuuta 1970 sekä Puolan ja Saksan välillä Varsovan sopimus 17. toukokuuta 1970, joissa osapuolet pidättäytyivät voimankäytöstä ja tunnustivat sodanjälkeiset rajat, erityisesti Oder–Neissen linjan, joka määritteli rajan DDR:n ja Puolan välillä. Liittoutuneiden välillä solmittiin neljän vallan sopimus Berliinistä 3. syyskuuta 1971 ja kauttakulkusopimus (Transitabkommen) toukokuussa 1972, joka määritteli Berliinin aseman.
Suhteet paranivat, ja Saksat tunnustivat toistensa olemassaolon perussopimuksella ("Grundlagenvertrag") 1972. Valtioiden tunnustettua toisensa ja liittotasavallan luovuttua aluevaateistaan Puolan ja Neuvostoliiton eduksi sekä Saksan liittotasavalta että DDR otettiin jäseniksi syyskuussa 1973.
Brandt joutui eroamaan 1974, kun eräs hänen henkilökunnastaan paljastui Stasin vakoojaksi. Valtiovarainministeri Helmut Schmidt muodosti hallituksen. Hän oli liittokanslerina 1974–1982 FDP:n tuella. Schmidt tuki vahvasti Euroopan yhteisöä ja Atlanttista yhteistyötä ja omaistautui Euroopan poliittiselle yhdentymiselle Yhdysvaltain partnerina.
Lokakuussa 1982 SPD–FDP-koalitio hajosi ja FDP liittoutui CDU/CSU:n kanssa valitsemaan CDU:n Helmut Kohlin liittokansleriksi. Maaliskuun 1983 vaaleissa CDU/CSU jäi kuitenkin ehdottomasta enemmistöstä ja vihreät pääsivät ensi kertaa parlamenttiin.
Saksojen yhdistyminen.
Kesällä 1989 DDR:ssä tapahtui nopeita yhteiskunnallisia mullistuksia. Kasvava joukko itäsaksalaisia muutti Saksan liittotasavaltaan Unkarin kautta sen uudistusmielisen hallituksen avattua rajansa. Maastamuutto ja kiihtyvät suurmielenosoitukset tuottivat DDR:lle paineita politiikan muutokseen. DDR:n johtaja Erich Honecker oli pakotettu eroamaan lokakuussa, ja 9. marraskuuta DDR:n viranomaiset odottamatta sallivat itäsaksalaisten siirtymisen Länsi-Berliiniin ja Saksan liittotasavaltaan. Uusia rajanylityspaikkoja avattiin Berliinin muuriin ja pitkin Saksojen välistä rajaa, ja sadattuhannet ihmiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Se johti kiihtyvään uudistusprosessiin DDR:ssä ja lopulta DDR:n liittämiseen Saksan liittotasavaltaan 3. lokakuuta 1990.
Berliinin muurin kaaduttua 9. marraskuuta 1989 Saksojen yhdistyminen järjestettiin nopeasti. Entisen Saksan demokraattisen tasavallan alueen osavaltiot liittyivät Saksan liittotasavaltaan 3. lokakuuta 1990. Miehitysvallat vetäytyivät virallisesti 15. maaliskuuta 1991. Yhdysvalloilla ja Isolla-Britannialla on kuitenkin edelleen tukikohtia Saksan alueella Nato-yhteistyön nimissä.


Kaarle VIII Knuutinpoika Bonde.
Kaarle VIII Knuutinpoika Bonde (1408/) oli Ruotsin kuningas kolmeen otteeseen (1448–1457, 1464–1465 ja 1467–1470) ja Norjan kuningas 1449–1450. Ruotsin kuninkaana hänet tunnetaan myös nimellä Kaarle VIII ja Norjan kuninkaana nimellä Kaarle I.
Kaarle Knuutinpojasta tuli väliaikainen valtionhoitaja 1438 kun kuningas Eerik Pommerilainen menetti otteensa Ruotsista ns. Engelbrektin kapinan seurauksena. Kaarlen valtionhoitajakaudella tapahtui Suomessa Davidin kapinaksi kutsuttu talonpoikaiskapina. Valtionhoitajakausi päättyi 1440 kun tanskalaiset vaihtoivat unionikuninkaan Eerik Pommerilaisesta tämän sisarenpoikaan Kristofer Baijerilaiseen, josta tuli myös Ruotsin kuningas.
Kaarle sai korvaukseksi vallan luovuttamisesta Kristoferille läänityksikseen mm. Suomen läntisiä alueita ja siirtyi aluksi pitämään hoviaan Turun linnaan. Pian Kristofer katui lupauksiaan ja painosti Kaarlea luovuttamaan Turun linnan. Kaarle siirtyi nyt Viipurin linnaan, jossa hän piti itsenäistä, Kristoferista piittaamatonta hovia halliten suurta osaa Suomesta ja harjoittaen omaa ulkopolitiikkaa suhteessa muiden muassa Novgorodiin, Hansaliittoon ja Baltiaa hallinneeseen saksalaiseen ritarikuntaan.
Kristoferin kuollessa vuonna 1448 hänellä ei ollut perillistä, mikä johti ongelmiin Kalmarin unionin hallinnasta. Tanskassa unionikuninkaaksi valittiin syyskuussa 1448 Oldenburgin kreivi Kristian, mutta Ruotsissa oli sitä ennen ehditty kuninkaaksi nimittää Kaarle, jonka voittoa vaaleissa avitti hänen paikalle tuomansa suuri sotajoukko. Ruotsissa muistettiin vielä Kristoferin vaali, jonka tanskalaiset olivat suorittaneet omin päin kysymättä ruotsalaisilta, ja nyt Ruotsissa haluttiin myös ruotsalainen unionikuningas.
Kaarle kruunattiin 1449 Norjan kuninkaaksi mutta hän joutui luovuttamaan kruunun Kristianille jo seuraavan vuonna. Riitaa unionikuninkuudesta ei saatu sovittua ja vuodesta 1451 Tanska ja Ruotsi olivat sodassa keskenään. Sota oli tuhoisa ja Kaarlea alettiin vastustaa myös Ruotsissa. Erityisesti Kaarlea vastaan asettui kirkko, joka vastusti Kaarlen kuninkuuden vahvistamispyrkimyksiä ja kuninkaanvaalissa hävinnyt Oxenstierna-Vaasa-suku. Vuonna 1457 syntyi kapina, jonka johtomiehiä olivat arkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstierna ja Eerik Akselinpoika Tott. Kaarle pakeni Danzigiin, ja edellä mainituista tuli hetkeksi valtionhoitajia.
Kristian kutsuttiin Ruotsin kuninkaaksi, kuninkaanvaali pidettiin 1457 Turussa ja vähän myöhemmin Tukholmassa ja Kristianista tuli Ruotsin kuningas. Hän joutui kuitenkin vuonna 1463 ristiriitaan entisen tukijansa arkkipiispa-Jönsin kanssa, koska tämä lupasi omin päin Uplannin talonpojat vapaaksi uusista veroista. Arkkipiispa vangittiin, mikä johti tämän sukulaisten kapinaan, ja Kristian joutui 1464 pakenemaan Tanskaan.
Arkkipiispan tukijat kutsuivat Kaarlen Danzigista takaisin kuninkaaksi. Suuri osa ylimystöstä (mm. Turun piispa) ei kuitenkaan tunnustanut Kaarlen kuninkuutta ja hän joutui syrjään vain puolisen vuotta kestäneen toisen kautensa jälkeen. Vuonna 1467 valtionhoitaja Eerik Akselinpoika Tott, joka oli kääntynyt Kaarlen tukijaksi, järjesti Kaarlen vielä kerran kuninkaaksi tämän elämän kolmeksi viimeiseksi vuodeksi.
Jälkimaine.
Kuningas Kaarle Knuutinpoika edusti Ruotsin historian unionivaiheessa ruotsalaista itsenäisyyttä ja separatismia. Seuraavalla vuosisadalla pohjoismainen unioni lopulta romahti kokonaan, ja Kaarlea muistettiin eräänä kansallishengen esikuvana.
Hänen tyttärensä pojantytär Kristiina Gyllenstierna naitettiin vuonna 1511 nuorelle Sten Svantenpojalle, josta vuonna 1512 tuli valtionhoitaja (Sten Sture nuorempi). Avioliitto oli sekin osaltaan tarkoitettu vahvistamaan Stenin asemaa, josta huhuttiin että hänestä saatettaisiin tehdä kuningas. Sten Sturen valtionhoitajuus perustui samaan isänmaallisuuteen ja itsenäisyyshenkeen kuin Kaarlen hallitsijakausi.
Kaarlen jälkeläiset eivät perineet kruunua tai valtakuntaa ennen kuin vasta paljon myöhemmin: tiettävästi ensimmäinen hänen kuninkaaksi päässyt jälkeläinen oli vuonna 1863 Tanskan (Kaarlen perivihollismaan) valtaistuimelle noussut Kristian IX, joka polveutui Kaarlesta isoisoäitinsä, Holstein-Beckin herttuattareksi avioituneen kreivitär Frederikke af Dohnan kautta. Suomea valtansa merkittävänä tukijalkana pitäneen Kaarlen jälkeläisistä tsaari Nikolai II nousi vuonna 1894 Suomen suuriruhtinaaksi, jolloin Kaarlen jälkikasvu palasi eräässä muodossa taas hallitsemaan Suomea.


Gamma-jakauma.
Gamma-jakauman tiheysfunktion kuvaajia eri parametriparein
Gamma-jakauman kertymäfunktion kuvaajia eri parametriparein
Gamma-jakauma on Poisson-prosessin insidenssien odotusaikojen jakauma.
Gamma-jakauma on jatkuva, ja sen arvojoukko on positiivisten reaalilukujen joukko. Jos satunnaismuuttuja formula_1 on "gamma-jakautunut", merkitään
formula_2
Jakauman parametrit toteuttavat ehdon formula_3. Jos formula_4, niin formula_5 on formula_6:nnen insidenssin odotusajan jakauma Poisson-prosessissa, jonka intensiteetti on formula_7. Tiheysfunktio on arvojoukossa
formula_8
missä formula_9 on gammafunktio. Kertymäfunktiota ei voi yleisessä tapauksessa esittää suljetussa muodossa. Odotusarvo ja varianssi ovat formula_10 ja formula_11
formula_12
ja jos formula_13, niin
formula_14


Gammafunktio.
Gammafunktion kuvaaja pienillä positiivisilla arvoilla
Gammafunktio on funktio, jolle käytetään symbolia formula_1 (iso gamma), ja joka voidaan tulkita kertoman yleistyksenä reaali- ja kompleksiluvuille. Sen arvo on Riemannin integraalilla merkittynä
formula_2.
Gammafunktio on määritelty kaikilla arvoilla paitsi ei-positiivisilla kokonaisluvuilla. Näissä pisteissä integraalin raja-arvo on ääretön. Kaikista kertomafunktion yleistyksistä gammafunktio on erityinen, sillä Bohrin-Mollerupin teoreeman mukaan se on ainoa, joka on logaritmisesti konveksi ts. sen luonnollinen logaritmi on konveksi.
Gammafunktion arvoa ei pysty antamaan suljetussa muodossa mielivaltaisessa pisteessä.
Gammafunktioon saavutaan, kun toistuvasti derivoidaan integraaliyhtälöä formula_3. formula_4 on vain parametrin "a" funktio, kuten voimme odottaa. Siispä:==
Sijoitetaan formula_11 ja saamme


Negatiivinen binomijakauma.
Negatiivinen binomijakauma on dikotomisen toistokokeen mielivaltaisen monennetta onnistumista edeltävien yritysten jakauma.
Negatiivinen binomijakauma on diskreetti ja sen arvojoukko on luonnollisten lukujen joukko. Jos satunnaismuuttuja formula_1 on "negatiivisbinomijakautunut", merkitään
formula_2
Jakauman parametri formula_3 on onnistumisen todennäköisyys, ja parametri formula_4 on odotettu onnistumiskerta. Pistetodennäköisyysfunktio on
formula_5
Odotusarvo ja varianssi ovat
formula_6 ja formula_7
Jos formula_8 ja formula_9 sekä formula_10 ja formula_11 ovat riippumattomia, niin formula_12.
Negatiivisen binomijakauman yhteys geometriseen jakaumaan on
formula_13
Jakauman nimi tulee pistetodennäköisyysfunktion samankaltaisuudesta binomijakaumaan, ja siitä että pistetodennäköisyysfunktion voi ilmaista negatiivisen binomikertoimen avulla
formula_14


Beslanin koulukaappaus.
Beslanin koulukaappauksessa 1.–3. syyskuuta 2004 terroristit tunkeutuivat kouluun Beslanissa Venäjän Pohjois-Ossetiassa ja ottivat joidenkin arvioiden mukaan jopa 1 100 (joista 777 lapsia) panttivankia koulun oppilaiden, oppilaiden vanhempien ja opettajien joukosta. Kaappaus kesti kolme päivää, kunnes venäläiset poliisit ja sotilaat tekivät rynnäkön kouluun ja ottivat sen haltuunsa. Tapahtumassa kuoli yli 330 panttivankia, joista yli 150 oli lapsia. Terroristeja kuoli 30. Lisäksi sadat muut loukkaantuivat.
Ensimmäinen päivä.
Kello 9.30 paikallista aikaa (UTC+3) 1. syyskuuta 2004, syyslukukauden ensimmäisenä päivänä, noin kolmenkymmenen hengen terroristijoukko, johon kuului naisia ja miehiä, saapui GAZel- ja GAZ-66 -kuorma-autoilla Beslanin keskikouluun numero yksi. Koulun oppilaat ovat 7–11-vuotiaita. Terroristeilla oli maskit ja osalla heistä oli räjähdevyöt. Taistelussa kuoli aluksi viisi poliisia, jonka jälkeen joukko valtasi koulurakennuksen ottaen 1 181 vankia. Vankien määrästä oli aluksi epäselvyyttä, arviot vaihtelivat välillä 350–1 500 vankia. Terroristit teloittivat aluksi noin 20 aikuista panttivankia, joiden ruumiit heitettiin ulos ikkunoista. Yksi naiskaappaajista räjäytti vahingossa räjähdevyönsä, mutta kukaan ei loukkaantunut.
Venäjän poliisi, Spetsnaz-joukot ja sisäministeriön OMON-joukot piirittivät rakennuksen. Kaappaajat siirsivät panttivangit koulun liikuntasaliin, ja miinoittivat rakennukset räjähtein. Kaappaajat uhkasivat myös teloittaa 50 panttivankia jokaista omaa tappiotaan kohden, ja räjäyttää koulun jos hallituksen joukot hyökkäisivät.
Venäjän pyynnöstä Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto kokoontui, ja tuomitsi kaappauksen ja vaati kaikkien terroristi-iskussa vangittujen välitöntä ja ehdotonta vapauttamista. Yhdysvaltain presidentti George W. Bush tarjosi Venäjälle kaiken mahdollisen tuen kriisin hoitamisessa.
Toinen päivä.
Neuvottelut kaappaajien kanssa eivät tuoneet tuloksia, ja he kieltäytyivät vastaanottamasta ruokaa, vettä tai lääkkeitä tai ruumiiden poistamista koulusta. Kuumuus liikuntasalissa kasvoi sietämättömäksi, ja jotkut riisuivat vaatteensa.
Iltapäivällä 26 naista ja sylilasta vapautettiin koulusta Ingušian presidentti Ruslan Auševin neuvottelujen jälkeen. Kahden lapsen äidit joutuivat valitsemaan kumman lapsensa ottivat mukaansa, ja kumman jättivät. Noin kello 15.30 kaappaajat ampuivat kaksi kranaattia turvallisuusjoukkoja kohti pitääkseen nämä kauempana.
Syyskuun kolmas.
Iltapäivällä lääkintähenkilökunnan sallittiin poistaa ruumiit koulun pihamaalta. Työ aloitettiin, mutta noin 13.04 kuultiin kaksi suurta räjähdystä ja terroristit avasivat tulen. Kaksi sairaanhoitajaa kuoli, muut pakenivat luotisateessa. Liikuntasalin katto romahti ja noin 30 panttivankia pakeni, heitä tulitettiin suoraan selkään ja osa sai surmansa.
Presidentin avustaja Aslambek Aslahanov sanoi tulituksen ja hyökkäyksen olleen räjähdyksen syytä. Yksi panttivangeista puolestaan sanoi, että yksi pommeista oli kiinnitetty huonosti, ja oli pudonnut ja räjähtänyt.
Ruslan Aushev, joka oli pääneuvottelijana, kertoi Novaja Gazetalla, että räjähdyksen oli aiheuttanut kaappaaja, joka oli kompastunut lankaan. Tämän seurauksena aseistetut siviilit, joista oli osa kaapattujen vanhempia aloittivat tulituksen, jolloin kaappaajat uskoivat hyökkäyksen alkaneen huolimatta neuvotteluista. Tämän jälkeen he olivat ilmoittaneet räjäyttävänsä pomminsa, jolloin turvallisuusjoukot hyökkäsivät rakennukseen.
Erikoisjoukot aloittivat koulun valtaussuunnitelmansa mukaiset toimet pelastaakseen loput panttivangit, jolloin alkoi kaoottinen taistelu. Erikoisjoukkojen lisäksi taisteluun osallistuivat armeijan ja sisäministeriön joukot ja armeijan helikopterit. Lisäksi mukana oli paikallisia siviilejä, joten on mahdollista, että osa tappiosta tuli pelastajien luodeista.
Kaappaajat räjäyttivät pomminsa tuhoten täydellisesti liikuntasalin ja sytyttäen suuren osan rakennusta tuleen. Erikoisjoukot räjäyttivät reitin seinien läpi auttaakseen panttivankeja pakoon. Taistelu jatkui vielä iltaan asti, jolloin kolme kaappaajaa löydettiin koulun kellarista panttivankiensa kanssa. Näistä kukaan ei selvinnyt.
Taistelun aikana ryhmä kaappajia, hallituksen mukaan 13, pakeni saartorenkaan läpi. Kaksi näistä oli naisia, jotka yrittivät paeta sulautumalla terveydenhuoltohenkilöstöön. Saartorengas oli murtunut panttivankien omaisten pyrittyä sen läpi, jossain tapauksissa jopa aseiden kanssa.
Muutama kaappaajista pakeni kaksikerroksiseen asuintaloon 40 metrin päässä liikuntasalista. Talo tuhottiin panssarivaunuilla ja liekinheittimillä klo 23.00 mennessä. Yksi epäillyistä kaappaajista kuoli omaisten käsittelyssä jäätyään kiinni. Räjähdeasiantuntija Juri Savelyevin riippumattoman tutkimuksen mukaan liekin- ja kranaatinheittimiä sekä tankkeja käytettiin myös itse valtaustilanteessa aiheuttaen näin lisää turhia uhreja vaikka tämä onkin virallisessa raportissa kiistetty. Myös uhrien omaiset ovat todistaneet tämän väitteen puolesta.
Yleisen syyttäjän Alexander Fridinskin mukaan 31 kaikkiaan 32:sta kaappaajasta kuoli ja yksi otettiin kiinni. Virallisen luvun mukaan 335 ihmistä kuoli, 156 lapsia ja yli 700 loukkaantui, suurin osa lapsia. Edelleen vahvistamatta on 176. Osa omaisista vei vapautetut lapsensa mukanaan taistelun jälkeen. Venäjän hallitusta on arvosteltu siitä, että osa paikallisista ei tiennyt vielä päivienkään kuluttua lastensa kohtaloa.
Operaatiossa kuoli 11 erikoisjoukkojen Alfa- ja Vympel-jäsentä. Eräs erikoisjoukkojen jäsen kertoo suurten tappioiden syyksi pyrkimyksen suojella panttivankeja, jolloin kaappaajat olivat ampuneet heitä takaapäin. Yli 30 erikoisjoukkojen jäsentä haavoittui.
Jälkipeli.
Presidentti Vladimir Putin julisti kahden päivän suruajan 6.–7. syyskuuta. Syyskuun 7. päivä noin 130 000 ihmistä kerääntyi Moskovan Punaiselle torille osoittamaan mieltään terrorismia vastaan. Joidenkin tietojen mukaan Venäjän hallitus määräsi TV-asemia olemaan näyttämättä raivonpurkauksia tai kritiikkiä hallitusta kohtaan. Koulua ei rakenneta uudelleen, vaan sen tilalle rakennetaan uusi. Koulun liikuntasaliin on pystytetty alttari uhrien muistoksi ja myöhemmin paikalle pystytetään muistomerkki.
Kritiikkiä Venäjän hallitusta kohtaan.
Presidentti Vladimir Putinia kritisoitiin muun muassa siitä, että hän ei tehnyt kaikkea mahdollista asian hyväksi, eikä ollut tarpeeksi julkisuudessa sen aikana. Entinen neuvostojohtaja Mihail Gorbatšov sanoi olleensa tyrmistynyt, kuinka kenenkään huomaamatta terroristit onnistuivat tuomaan paikalle aseita ja räjähteitä. Tietysti monet myös katsoivat yleensä koko terroristien toiminnan juontuneen Venäjän harjoittamasta politiikasta Tšetšeniassa.
Kaappaajien vaatimukset.
Kaappaajia pidettiin aluksi tšetšeeneinä, mutta Aslambek Aslahanov kiisti sen. Hänen mukaansa kaappaajat eivät puhuneet tšetšenian kieltä, vaan venäjää. Joukossa pääteltiin olevan monia kansallisuuksia, arabeja, tataareita, kazakkeja, tšetšeenejä, korealaisia ja yksi paikallinen. Yhdeksän kaappaajaa on tunnistettu arabeiksi ja yksi on musta. Tästä on päätelty joukon olevan islamilaisia terroristeja, jotka tukivat Tšetšenian itsenäisyyttä.
Tšetšeenien kapinajohtaja Aslan Mashadov kielsi joukkojensa osallisuuden tapahtuneeseen ja tuomitsi sen. 17. syyskuuta tšetšeenikapinallisten verkkosivujen mukaan Šamil Basajev, mies, jota pidetään ideoijana vuoden 1995 panttivankikriisiin ja 2002 Moskovan teatterikaappaukseen tunnusti olevansa Beslanin tapahtumien takana. Lehdet ovat yhdistäneet tapahtuneeseen myös inguušijohtaja Magomet Jevlojevin ja Venäjän hallitus on todennut, että kaappaajilla saattaa olla yhteyksiä Al-Qaidaan.
Kaappauskriisi tapahtui viikon sisällä aseellisten ryhmien tšetšeeniryhmien hyökkäyksistä metro-asemalla Moskovassa ja kahden lentokoneen pudotuksesta itsemurhaiskuissa, jotka tappoivat 89 ihmistä.
Ainut vangittu kaappari, Nur-Paši Kulajev, 24, on syntynyt Tšetšeniassa. Kulajev sanoi että ryhmää johtivat tšetšenialaissyntyinen militantti "Polkovnik" ("Eversti") ja ukrainalaissyntyinen Anatoli Vladimirovitš Hodov, jota on epäilty myös 15. toukokuuta Moskovan-Vladikavkazin junan pommi-iskuista.
Kulajevin mukaan "Polkovnik" ampui militanttien jäsenen, joka vastusti lasten ottamista panttivangeiksi ja räjäytti kaksi naiskaappaajaa kauko-ohjauksella. Nimetön viranomaislähde sanoo että "Polkovnik" olisi venäläinen. Kulajev tuomittiin koulukaappauksen johdosta toukokuun lopussa 2006 elinkautiseen vankeusrangaistukseen.


HSC SuperSeaCat Three.
HSC SuperSeaCat Three on SuperSeaCatin operoima laiva. Alus on rakennettu vuonna 1999 Italiassa Fincantierin telakalla Riva Trigosossa. Ennen Sea Containersia alusta on operoinut Silja Line 2003-2006, vuosina 1999-2000 Sea Containers Scotlandilla, vuonna 2001 Hoverspeedin käytössä ja vuosina 2001-2003 jälleen Sea Containers Scotlandin käytössä. Vuodesta 2003 eteenpäin alus on ollut Helsinki-Tallinna-reitillä pika-aluksena. Tallinkin ostettua Silja Line heinäkuussa 2006 SuperSeaCat Three:stä poistettiin Silja Linen logot. Alus ei kuulunut kauppaan, joten se ei ollut enää osa Silja Linen laivastoa. Aluksen kotisatama on La Spezia, Italia. Laivan sisaralus on HSC SuperSeaCat Four.
Laivan pituus on 100 m ja leveys 17,1 m. Syväys on 2,75 m ja aluksen bruttovetoisuus on 4500 tonnia. Autoja se pystyy kuljettamaan n. 150 ja matkustajia n. 800. Aluksen koneiston muodostaa 4 Ruston 20RK270-dieseliä, joiden voima siirretään vesisuihkupropulsioon. Koneiden teho on 27500 kW. Alus pystyy saavuttamaan 38 solmun (70 km/h) matkanopeuden. Tämä on huomattavasti enemmän kuin tavallisten matkustajalauttojen matkanopeus.
Laiva törmäsi Helsingistä tullessaan Tallinnan satamassa 12. lokakuuta 2007 laiturissa olleeseen Auto Express 2 -alukseen. Törmäyksessä ei loukkaantunut ihmisiä, mutta Auto Express 2:n kylkeen tuli miehen kokoinen aukko. Törmäys sattui SuperSeaCatin ollessa kääntymässä, kun kova tuuli painoi sen päin toista laivaa. Tallinkin Auto Express 2:ssa ei ollut matkustajia ja törmäyksen jälkeen SuperSeaCatin matkustajat pääsivät normaalisti maihin.


Šamil Basajev.
Šamil Salmanovitš Basajev (, (14. tammikuuta 1965 Vedeno, Tšetšeenien ja inguušien ASNT, Neuvostoliitto – 10. heinäkuuta 2006 Ingušia) oli sotilaallinen tšetšeenijohtaja, joka tukijoineen ajoi islamilaisen emiraatin perustamista Pohjois-Kaukasian alueelle. Basajev oli Tšetšenian itsenäisyystaistelun näkyvimpiä hahmoja. Hän käytti nimeä Amir Abdallah Šamil Abu-Idris.
Elämäkerta.
Basajev kävi koulunsa Dyšne-Vedenossa ja palveli vuodesta 1982 kaksi vuotta Neuvostoliiton armeijassa palomiehenä. Asepalveluksensa suoritettuaan hän työskenteli neljä vuotta kolhoosilla Stalingradin alueella ennen muuttamistaan Moskovaan. Hän yritti päästä lukemaan lakia Moskovan yliopistoon, mutta epäonnistui pääsykokeessa ja meni 1987 kaavoituspuolelle teknilliseen instituuttiin. Hänet kuitenkin erotettiin koulusta seuraavan vuonna huonojen arvosanojen vuoksi. Hän työskenteli myyden tietokoneita.
Kun vanhoilliset yrittivät vallankaappausta lokakuussa 1991, Basajev tuki tuolloin Boris Jeltsiniä barrikadeilla korkeimman neuvoston valkoisen talon edessä. Samaan aikaan nationalisti Džohar Dudajev kaappasi vallan Tšetšeno-Ingusetiassa. Kun Jeltsin julisti hätätilan ja lähetti joukkoja Tšetšeniaan palauttamaan järjestyksen, Basajev, Lom-Ali Tšatšajev ja Said-Ali Satujev kaappasivat matkustajakoneen matkalla Mineralnyje Vodystä Ankaraan 9. marraskuuta 1991 vetääkseen huomion alueen tilanteeseen. Kaappaus päättyi rauhallisesti ja kaappaajat saivat palata Tšetšeniaan.
Seuraavana vuonna Basajev matkusti Georgiasta irtautuneeseen Abhasiaan tukemaan hallitusta vastustaneita separatisteja. Basajevista tuli vapaaehtoisten sissijoukkojen, "Kaukasian kansojen liittovaltion" joukkojen komentaja, ja viimein Abhasian varapuolustusministeri. Lokakuussa 1992 Georgian joukot kärsivät ratkaisevan tappion ja etniset georgialaiset ajettiin pois alueelta.
Basajev matkusti Azerbaidžaniin avustamaan azerijoukkoja sodassa Vuoristo-Karabahin armenialaisseparatisteja vastaan.
Ensimmäisen Tšetšenian sodan aikana 1995 Basajev johti joukkonsa panttivankikaappaukseen sairaalassa Budennovskissa Etelä-Venäjällä.
Vuonna 1996 Basajev nousi tšetšeenijoukkojen päälliköksi. Sodan jälkeen joulukuussa 1996 hän luopui sotilasasemastaan ja asettui presidenttiehdokkaaksi, mutta jäi toiseksi 23,5 % äänisaaliilla. 1. tammikuuta 1998 presidentti Aslan Mashadov nimitti hänet pääministeriksi kuudeksi kuukaudeksi.
Elokuussa ja syyskuussa 1999 Basajev johti joukkonsa naapuritasavaltaan, Venäjän Dagestaniin, josta vallattiin muutamia kyliä ja perustettiin oma hallitus. Venäjä lähetti joukkoja alueelle, ja kahden viikon taistelujen jälkeen sissit vetäytyivät takaisin Tšetšeniaan. Nämä iskut ja samanaikaiset 293 henkeä vaatineet pommi-iskut Moskovassa johtivat toiseen Tšetšenian sotaan, jossa Venäjä valtasi takaisin irtautuneen tasavallan. Basajev menetti toisen jalkansa tammikuussa 2000 astuttuaan maamiinaan tšetšeenijoukkojen vetäytyessä Groznyista. Basajevin joukot saivat apua Afganistanin Taliban-hallitukselta ja vapaaehtoisilta islamistitaistelijoilta.
Iskuja.
Toisen Tšetšenian sodan jälkeen Basajev jatkoi vastarintaa sissisodalla ja erilaisilla iskuilla. Basajev oli Venäjän etsityin terroristijohtaja, joka otti vastuun useista terrori-iskuista. Basajev otti vastuun kaikista Venäjällä tapahtuneista ikävistä tapahtumista; hän muun muassa ilmoitti upottaneensa ydinsukellusvene Kurskin ja aiheuttaneensa Moskovan pimentäneen sähkökatkon 25. toukokuuta 2005. Venäjä lupasi Basajevista 300 miljoonan ruplan palkkion (n. 8,75 miljoonaa euroa).
Basajev tunnusti 2. marraskuuta 2002 osuutensa Dubrovka-teatterin kaappaukseen Moskovassa, ja vuonna 2004 häntä syytettiin 90 uhria vaatineesta iskusta Venäjän Ingušian tasavaltaan. Hän esiintyy iskusta tehdyllä videolla johtamassa 570 militantin joukkoa.
Basajev tunnusti syyllisyytensä myös Tšetšenian presidentin Ahmad Kadyrovin murhaan pommi-iskulla 9. toukokuuta 2004. Hän sanoi maksaneensa 50 000 Yhdysvaltain dollaria tämän surmaajille. Hän lupasi myös Kadyrovin pojasta, Ramzan Kadyrovista 25 000 dollaria, koska tämä ”ei ollut enemmän arvoinen”. Kadyrov puolestaan vannoi surmaavansa isänsä tappajat ja Basajevin.
Basajev otti vastuulleen 89 uhria vaatineen kahden venäläisen matkustajakoneen pudotuksen 24. elokuuta 2004, ja 10 ihmistä surmanneen iskun Moskovan metroon 31. elokuuta 2004. Lisäksi Basajev tunnusti osuutensa Beslanin koulukaappaukseen Pohjois-Ossetiassa 17. syyskuuta 2004, jossa 32 taistelijaa otti haltuunsa koulun lukuvuoden avajaispäivänä. Kuolleita Venäjän joukkojen vapautusyrityksen jälkeen oli miltei kolmesataa.
Yhdysvaltalaisen ABC-televisioyhtiön julkaistua Basajevin haastattelun ilmoitti Venäjä ryhtyvänsä rajoittamaan televisioyhtiön toimintamahdollisuuksia, koska se katsoi ABC:n tukevan terrorismia tarjoamalla Basajeville julkisuutta. Venäjän ulkoasiainministeriön ilmoituksen mukaan Venäjä ei uusinut ABC:n toimittajien akkreditointia Venäjälle eivätkä sen työntekijät olleet tervetulleita ottamaan yhteyksiä venäläisiin ministeriöihin ja virastoihin.
Basajev otti vastuun hyökkäyksestä Kabardi-Balkarian pääkaupunkiin Naltšikiin 13. lokakuuta 2005. Hänen mukaansa hyökkäykseen osallistui 217 mujahideenia, jotka eliminoivat 300 uskotonta ja petturia (140 surmattiin ja 160 haavoittui) 41 hyökkääjän tappiolla. Venäjän sisäministeriön mukaan militantit ampuivat 35 turvallisuusjoukkojen ja poliisin jäsentä ja yhdeksän siviiliä. 91 hyökkääjää surmattiin ja 36 vangittiin.
Kun Itškerian tšetšeenitasavallan presidentti Abdul-Halim Sadulajev surmattiin 2006 ja Doku Umarov nimitettiin separatistien johtoon, Basajev nimitettiin varapresidentiksi 27. kesäkuuta.
Kuolema.
Basajevin ja kolmen muun tšetšeenivastarintataistelijan ilmoitettiin kuolleen räjähdyksessä 9. ja 10. heinäkuuta 2006 välisenä yönä viranomaisten erikoisoperaatiossa räjähteillä lastatun Kamaz-kuorma-auton räjähtäessä kahden kilometrin päässä Ekaževon kylästä Nazranin piirissä Ingušiassa. Kavkaz-Centerin mukaan räjähteiden varomattomasta käsittelystä seurannut räjähdys tapahtui yöllä ja viranomaiset vain löysivät ruumiit.
Venäjän turvallisuuspalvelun johtajan Nikolai Patruševin mukaan Basajev oli suunnittelemassa joukkoineen iskua, jonka olisi ollut määrä tapahtua Etelä-Venäjällä Pietarissa pidettävän G8-maiden kokouksen aikaan. Hänen mukaansa Basajevin jäljille päästiin tutkimalla ulkomailta tehtyjä aseostoja. Venäjän presidentin Vladimir Putinin mukaan kyseessä oli oikeutettu kosto kaikista Basajevin tekemistä rikoksista.


Pyromania.
Pyromania tarkoittaa erityistä himoa tulipaloihin ja niiden sytyttelyyn. Pyromaani saa toiminnastaan jonkinlaista psyykkistä mielihyvää, "pyrofiili" taas nimenomaan seksuaalista mielihyvää. Nämä kaksi termiä on syytä erottaa toisistaan. Pyromaniaan liittyy joissain tapauksissa pyrofiliaa.
Pyromania tulee erottaa tuho- ja murhapoltoista, joissa taas ensisijaisena tarkoituksena on rikollisesti tuhota jonkin omaisuutta tai jopa yrittää tappaa tai vahingoittaa ihmisiä. Suomen rikoslain määritelmä tuhopoltolle on teko, jossa tulipalo on sytytetty tai yritetty sytyttää tahallisesti. Vastaava rikosnimike on tuhotyö tai vahingonteko. Tuhopoltosta tulee murha, tappo, kuolemantuottamus, pahoinpitely, vakuutuspetos tai petos, mikäli jokin näistä on tulipalon sytyttämisen motiivi tai seuraus.
Pyromania on sairaus. Pyromaanilta puuttuu rikollinen motiivi tulipalojen sytyttämiseen. Sen sijaan sytyttäminen tapahtuu pakonomaisesti ja kaavamaisesti tavalla, jota pyromaani ei itsekään ymmärrä. Tulipalojen sytyttäminen on pyromaanin tapa ilmaista tunteitaan, kuten esimerkiksi vihaa. Sytyttäminen herättää pyromaanissa suuruuden ja voimakkuuden tunnetta.
Pyromaniaa voidaan verrata pelihimon ja kleptomanian kaltaisiin impulssihäiriöihin, joilla tarkoitetaan kyvyttömyyttä vastustaa mieleen putkahtavia ideoita ja hetkessä syntyvien tarpeitten tyydyttämistä. Tästä syystä pyromaani ei kohdista tuli-iskujaan erityisesti kehenkään tai mihinkään, vaan sytyttelee usein autioita rakennuksia, lautapinoja, roskakasoja ja muita kohteita, jotka sijaitsevat syrjäisellä paikalla.
Pyromaani on todennäköisemmin mies kuin nainen, sillä 9/10 on miehiä.


Pohjois-Ossetia-Alania.
Pohjois-Ossetia-Alania (,) on Venäjän federaatioon kuuluva tasavalta Pohjois-Kaukasiassa, Venäjän eteläisessä liittopiirissä. Alue käsittää Ossetian pohjoisen osan. Sen rajanaapurit ovat Stavropolin aluepiiri pohjoisessa, lännessä Kabardi-Balkarian tasavalta, idässä Ingušian ja Tšetšenian tasavallat ja etelässä Georgian valtioon kuuluva, käytännössä itsenäinen Etelä-Ossetia.
Historia.
Pohjois-Ossetian asukkaiden esi-isät olivat alaaneja, indoeurooppalaista kieltä puhuvia sotaisia paimentolaisia, jotka asettuivat Kaukasiaan 600-luvulla. 800-luvulle mennessä bysanttilaiset lähetyssaarnaajat olivat käännyttäneet alaanien kuningaskunnan kristinuskoon. Länsi-Alaniaan perustettiin arkkihiippakunta Konstantinopolin patriarkan alaisuuteen. Alania vaurastui silkkitien kaupan ansiosta.
Keskiajalla maan jäi useaan otteeseen valloittajien alaisuuteen. Sen valloittivat mongolit ja tataarit 1200-luvulla. Väki tunnettiin nyt osseetteina. Islaminusko tuli alueelle 1600-luvulla. Krimin kaanikunnan ja osmanien hyökkäykset ajoivat osseetit liittoon Venäjän keisarikunnan kanssa 1700-luvulla. Pohjois-Ossetia oli ensimmäinen Venäjän valtaan joutunut alue Kaukasiassa, vuodesta 1774, ja pääkaupunki Vladikavkaz oli ensimmäinen Venäjän tukikohta alueella. Vuoteen 1806 mennessä koko Ossetia siirtyi Venäjän alaisuuteen.
Alue kehittyi nopeasti. Gruusian sotilastie Tbilisin ja Vladikavkazin välille valmistui 1799. 1800-luvulla rakennettiin rautatie Vladikavkazista Rostoviin. Ensimmäiset osseetinkieliset kirjat painettiin jo 1700-luvun lopulla.
Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkeen Pohjois-Ossetiasta tuli osa Venäjän federaatioon kuulunutta lyhytaikaista autonomista Vuoristolaisneuvostotasavaltaa (Го́рская АССР), joka perustettiin 20. tammikuuta 1921. Tämä autonominen tasavalta jaettiin Kabardi-Balkariaan, Karatšai-Tšerkessiaan, Tšetšeenien, Inguušien ja Pohjois-Ossetian autonomisiin alueisiin 7. heinäkuuta 1924. Autonomisesta alueesta tuli Pohjois-Ossetian autonominen sosialistinen neuvostotasavalta, osana Venäjän sosialistista federatiivista neuvostotasavaltaa, joulukuussa 1936.
Saksalaiset joukot pääsivät toisen maailmansodan aikana myös Pohjois-Ossetiaan. Vladikavkazia kuitenkaan ei pystytty valtaamaan marraskuussa 1942.
Pohjois-Ossetiasta tuli ensimmäinen Venäjän SFNT:n osa, joka julistautui suvereeniksi (20. kesäkuuta 1990). Tästä huolimatta se on edelleen osa Venäjän federaatiota. Osa osseeteista asui Etelä-Ossetiassa, joka oli osa Gruusian sosialistista neuvostotasavaltaa. Gruusian itsenäistyttyä Georgiana 1991 se lakkautti Etelä-Ossetian autonomisen aseman, ja runsaasti osseetteja pakeni rajan yli Pohjois-Ossetiaan. Sadantuhannen osseettipakolaisen virta aiheutti ongelmia etenkin Vladikavkazin esikaupunkipiirin ("Prigorodnyi") inguušiväestössä.
Stalin oli siirtänyt osan Prigorodnyista Ingušiasta Pohjois-Ossetiaan 1944, karkottaessaan inguušit Keski-Aasiaan. Vaikka väki sai myöhemmin palata kotiinsa, alue jäi edelleen kuulumaan Pohjois-Ossetiaan. Etelä-Ossetian pakolaisvirran aiheuttaman konfliktin aikana monet inguušit pakenivat Ingušiaan, eikä riitaa tasavaltojen välillä ole vielä sovittu. Pohjois-Ossetia on saanut myös osansa autonomisten naapuritasavaltojen kriiseistä, verisin tapahtuma oli syyskuun 2004 alussa tšetšeenien suorittaman Beslanin koulukaappaus, jossa 335 siviiliä, monet lapsia saivat surmansa.
Väestö.
Vuonna 2002 Pohjois-Ossetia-Alanian väestöstä oli osseetteja 445 310 (62,70 prosenttia), venäläisiä 164 734 (23,19 prosenttia), inguušeja 21 442 (3,02 prosenttia), armenialaisia 17 147 (2,41 prosenttia), kumykkeja 12 659 (1,78 prosenttia) ja georgialaisia 10 803 (1,52 prosenttia).
Osseetit ja venäläiset ovat pääasiassa ortodoksikristittyjä, mutta osa osseeteista sekä suurin osa inguušeista ja kumykeista on muslimeita. Virallisia kieliä ovat osseetti ja venäjä.


5 (luku).
5 (viisi) on luonnollinen luku, joka tulee luvun 4 jälkeen ja jota seuraa luku 6. Esseetyylisessä tekstissä viisi kirjoitetaan yleensä kirjaimin.
5 matematiikassa.
Viisi on kolmanneksi pienin alkuluku ja toiseksi pienin viisikulmioluku. Monikulmio, jossa on viisi kulmaa, on viisikulmio. Luku 5 on myös yksi Catalanin luvuista, ja se on myös Fermat'n alkuluku.


Beslan.
Beslan (,) on Pravoberežjen piirin keskuskaupunki Pohjois-Ossetia-Alaniassa Venäjän federaatiossa. Kaupunki sijaitsee Terekjoen pohjoispuolella noin 22 kilometria tasavallan pääkaupungista Vladikavkazista pohjoiseen. Vuonna 2002 kaupungissa oli 35 550 asukasta, joista 81,8 % oli osseetteja ja 13,5 % venäläisiä.
Muualta Ossetiasta tulleet asukkaat perustivat paikkakunnan vuonna 1847 paikallishallinnoliseksi kyläksi nimellä "Beslankau", Beslanin kylä. Virallisesti kylän nimeksi tuli kuitenkin "Tulatovo" tai "Tulatovskoje", paikallisen aatelisen Beslan Tulatovin mukaan. Vuonna 1941 kylän nimi muutettiin "Iristoniksi" eli "Ossetilaiseksi (kyläksi)". Iristonista tuli kaupunki 1950 ja se nimettiin "Beslaniksi".
Kaupungissa on elintarviketeollisuutta, mm. "AO "Beslan-kombinat", joka jalostaa maissitärkkelystä, maissiöljyä, melassia, glukoosia ja dekstriiniä sekä konepajateollisuutta, jonka suurin yritys on "Avtospetsoborudovanija", sähköteknistä teollisuutta, tekstiiliteollisuutta sekä rakennustarviketuotantoa. Maatalous tukee jatkojalostusta. Pravoberežjen piirissä kasvatetaan vehnää, maissia, ohraa, perunoita ja vihanneksia.
Beslanin koulukaappaus koulujen alkamispäivänä 1. syyskuuta 2004 herätti laajaa kansainvälistä huomiota.


Illuminati.
Dollareissa esiintyvä kaikkinäkevän silmän symboli yhdistetään usein Illuminatiin.Illuminati (), illuminaatti, on monien nykyisten ja historiallisten ryhmien nimi. Useimmiten Illuminatilla tarkoitetaan kuitenkin Baijerissa 1700-luvun loppupuolella vaikuttanutta "Baijerin valaistuneet" -ryhmittymää, jota on joskus kutsuttu maailman vähiten salaiseksi salaseuraksi.
Baijerin valaistuneet.
Illuminatin perustaja Adam Weishaupt oli Ingolstadtin yliopiston ensimmäinen kirkko-oikeuden professori, joka ei ollut jesuiitta eikä teologi. Tämä aiheutti runsaasti ristiriitoja Weishauptin ja hänen kollegoidensa välille, mikä osaltaan edesauttoi päätöstä perustaa salaseura edistämään tieteellistä ja ateistista maailmankatsomusta, sekä vastustamaan kirkon ja monarkkien ylivaltaa. Weishauptin luona asui ennestään muutamia hänen opiskelijoistaan. He yhdessä perustivat 1. toukokuuta 1776 ryhmän nimeltä "Bund der Perfektibilisten", joka myöhemmin muuttui muotoon "der Illuminatenorden", valaistuneiden veljeskunta.
Järjestö laajeni aluksi erittäin hitaasti. Helmikuussa 1778, lähes kahden vuoden kuluttua perustamisesta, veljeskuntaan kuului vain yhdeksän jäsentä. Tämä oli tarkoituksenmukaista Weishauptille, sillä hän ei halunnut ottaa uusia jäseniä seuran tason kustannuksella. Jäseniksi haluttiin "jaloja, ylhäisiä, oppineita ja tärkeitä miehiä". Järjestön suurempi levittäytyminen oli pääasiassa vapaaherra Adolf Kniggen ansiota. Hän oli jo vapaamuurarien jäsen liittyessään valaistuneiden veljeskuntaan vuonna 1780. Knigge keksi hankkia jäseniä vapaamuurareista, jolloin voitiin olla melko varmoja heidän sopivuudestaan.
Järjestön jäsenmäärä alkoi kasvaa vauhdilla samalla, kun se levittäytyi maantieteellisesti. Jäsenet kuuluivat järjestön alimpaan luokkaan, sillä Weishaupt ei ollut suunnitellut tarkempaa hierarkiaa, vaan oli johtanut veljeskuntaa yksinvaltiaan tavoin. Knigge suunnitteli arvojärjestelmän ottaen mallia vapaamuurareista. Samalla veljeskuntaa muutettiin mystisempään suuntaan. Vuonna 1784 Baijerin vaaliruhtinaan Karl Theodorin hallitus kielsi kaikki salaseurat, mukaan lukien Illuminati ja vapaamuurarit, jonka jälkeen Illuminatin organisaatio romahti pian.
Monien väitteiden mukaan Illuminati olisi olemassa vielä nykyisinkin, mutta on hyvin vähän todisteita siitä, että Weishauptin ryhmä olisi ollut toiminnassa enää 1800-luvulla. Monet ryhmät ovat myöhemmin käyttäneet nimeä Illuminati ja jopa väittäneet olevansa osa veljeskuntaa.
Populaarikulttuurissa.
Kaunokirjallisuudessa aihetta on käsitellyt muun muassa Robert Shean ja Robert Anton Wilsonin "Illuminatus"-trilogia (1975), sekä Dan Brownin Enkelit ja demonit (2000).


China Northwest Airlines.
China Northwest Airlines on yksi Kiinan kansantasavallan ulkomaanlentoyhtiöistä. Sillä on toimistoja Venäjällä Habarovskissa ja Irkutskissa, Pohjois-Koreassa Pjongjangissa, Etelä-Koreassa Soulissa ja Japanissa Nagoyassa. Nimensä mukaisesti ("Kiinan koilliset lentolinjat") se vastaan Kiinan ulkomaanlennoista koilliseen. 2002 yhtiö liitettiin China Eastern Airlinesiin.
Kiinan kansantasavallan muita ulkomaanlentoyhtiöitä ovat: Air China, China Eastern Airlines, China Northern Airlines, China Nortwest Airlines, China Southern Airlines (Group), China Southwest Airlines, Xinjiang Airlines ja Yunnan Airlines


Joni Skiftesvik.
Jon (Joni) Harald Skiftesvik (s. 26. heinäkuuta 1948, Haukipudas) on oululainen kirjailija. Hänet tunnetaan monipuolisena kirjoittajana ja etenkin taitavana novellistina.
Ura.
Tuottelias Skiftesvik on kirjoittanut muun muassa novelleja, romaaneja, näytelmiä, kuunnelmia, dramatisointeja sekä televisio- ja kokoillan elokuvien käsikirjoituksia. Skiftesvik on aikaisemmin työskennellyt toimittajana, toimitussihteerinä, uutispäällikkönä, toimituspäällikkönä, päätoimittajana ja julkaisujohtajana yhteensä kaksikymmentä vuotta. Työpaikkoina ovat olleet muun muassa Oulu-lehti, Liitto (nykyinen Suomenmaa), Iltaset, Kainuun Sanomat ja Kolmiokirja. Vapaa kirjailija hän on ollut vuodesta 1988.
Skiftesvik sai J. H. Erkon palkinnon esikoisteoksestaan novellikokoelmasta "Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja" vuonna 1983. Tasavallan presidentin myöntämän Pro Finlandia -mitalin hän sai vuonna 2005. Hän on ollut kolmesti Finlandia-palkintoehdokkaana; teokset ovat "Pystyyn haudattu", "Tuulenpesä" ja "Yli tuulen ja sään".
Lisäksi hän on saanut muun muassa Kalevi Jäntin palkinnon, Oulun läänin taidepalkinnon, Oulun kaupungin tunnustuspalkinnon, Suomen Maakuntakirjailijoiden kirjallisuuspalkinnon, Suuren Suomalaisen kirjakerhon palkinnon sekä Uudet Kirjat -kerhon palkinnon. Sokeain kuunnelmapalkinnon hän on saanut kaksi kertaa (1994 ja 2001). Nordisk Panoraman palkinnon parhaasta pohjoismaisesta tv-elokuvakäsikirjoituksesta hän sai 2003.
Skiftesvikin tuotantoa on käännetty kahdelletoista kielelle.
Perhesuhteet.
Skiftesvikillä on neljä lasta. Hänen vanhempansa ovat ahtaaja Aila Eriksson (o.s. Enojärvi) ja merikapteeni Otto Skiftesvik.
Kirjallinen tyyli.
Skiftesvikin kirjoissa on äkillisiä ja arvaamattomia, elokuvan leikkauksia muistuttavia käänteitä sekä nopeita ajallisia siirtymiä ja takaumia. Hänen kirjallinen esitystapansa on tiivistä, iskevää ja värikästä. Varsinkin merellisissä teoksissa on myyttisiä piirteitä. Tapahtumat sijoittuvat monesti meren läheisyyteen yhtä hyvin Pohjanlahdelle kuin Englannin kanaalin rantamille. Skiftesvikin kotikylä Haukiputaan Martinniemi näyttäytyy usein hänen teksteissään satamineen, sahoineen ja lähihistoriaan liittyvine tapahtumineen (esim. lakot, sodat, eräät ihmiskohtalot).
Skiftesvikille on tyypillistä kirjoittaa isän ja pojan suhteesta sekä ihmisen elämästä meren ja pohjoisen luonnon ehdoilla. Menneisyys hyvine ja huonoine tekoineen ja monenlaisine arvoituksineen vaikuttaa usein ratkaisevasti henkilöiden kohtaloihin. Skiftesvik sijoittaa novellinsa ja romaaninsa mielellään lähihistorian taite- ja kriisikohtiin. Sellaisia ovat esimerkiksi jääkärivärväyksen aika, sisällissota, kieltolaki, talvi- ja jatkosota, desanttien toiminta, asekätkentä, vaaran vuodet, lakot ja pula-ajan loikkaukset Neuvostoliittoon. Mielellään hän asettuu pienen ihmisen asemaan ja tarkkailee sieltä tapahtumien käänteitä.
Myös näytelmissään kirjailija liikkuu lähihistoriassa. Niistä tunnetuin on merikapteeni H. W. Snellmanista ja legendaarisesta Toivo-fregatista kertova "Laiva Toivo, Oulu". Skiftesvik on myös tuottelias radiokuunnelmien kirjoittaja ja palkittu ainoana suomalaisena kirjailijana kaksi kertaa sokeain kuunnelmapalkinnolla.
Kirjallisiksi esikuvikseen hän on maininnut lehtimieskirjailijat Ernest Hemingwayn, Gabriel Garcia Marquezin ja Curzio Malaparten.
Tuotanto.
Kaikki novellikokoelmat ja romaanit sekä antologiat ovat saatavissa kasettikirjoina (ei koske teosta "Töitä arkkunikkarille").
Käännökset.
Muuta tuotantoa, lähinnä novelleja, käännetty ruotsiksi, norjaksi, venäjäksi, englanniksi, saksaksi, unkariksi, tsekiksi, ranskaksi, hollanniksi, viroksi, sorbiksi ja bulgariaksi.


Flyygelitorvi.
Flyygelitorvi on vaskipuhaltimiin kuuluva, trumpettimaisesta ulkomuodostaan huolimatta käyrätorven sukulaissoitin. Se koostuu samoista osista kuin trumpetti; suukappaleesta, kartiomaisesta putkesta, venttiilikoneistosta, "triggereistä" ja kellosta. Ääni on trumpettiin verrattuna pehmeämpi.
Flyygelitorvella on sama ääniala kuin trumpetilla, mutta ylärekisteriä on vaikeampi hallita. Flyygelitorvella voi myös soittaa suuresta Bb:stä suureen Gb:n asti vaikka trumpetilla nämä äänet eivät soi (suuresta B:stä pieneen Eb:n äänet eivät soi flyygelitorvella). Neliventtiilisellä flyygelitorvella voi soittaa kromaattisesti suuresta Gb:stä ylöspäin, neljäs venttiili madaltaa ääntä kvartilla. Äänialan yläraja on eri jokaiselle soittajalle, kuten muissakin vaskipuhaltimissa, mutta flyygelitorvelle kirjoitetaan harvoin viivaston päälle jossa sen ääni muuttuu kireäksi.
Flyygelitorvea käytetään nykyään eniten jazzissa, vaskiyhtyeissä ja viihde/popmusiikissa jossa se on yleinen trumpetistin sivusoitin, mutta sille on sävelletty myös klassista materiaalia. Parhaiten flyygelitorvi toimii soolosoittimena tai vaikka pasuunoiden kanssa sektion ylimpänä äänenä.


Jännitys.
Jännitys (tunnus "s" tai "σ") ilmaisee pinta-alayksikköön kohdistuvaa voimaa. Jännityksen yksikkö SI-järjestelmässä on pascal (Pa = N / m²).
Jännityksestä puhutaan esimerkiksi kun voima kohdistuu jotakin rakennetta kannattavaan pulttiin. Nesteen tai kaasun painaessa seinämää puhutaan taas paineesta, vaikka molemmissa tilanteissa voima kohdistuu tiettyyn pinta-alaan. Kappaleen venymä voidaan laskea kimmokertoimen avulla, kun siihen kohdistuva jännitys tunnetaan.
Jännitys voi olla "vetojännitystä", "puristusjännitystä", "taivutusjännitystä" tai "leikkausjännitystä". Vaihtuva jännitys voi aiheuttaa materiaalin väsymistä.


Šokkisivusto.
Šokkisivusto on verkkosivusto, jonka tarkoituksena on olla katsojille epämiellyttävä ja sokeeraava kokemus. Šokkisivusto sisältää järkyttävää, erittäin mautonta tai julmaa kuva-, ääni- ja videomateriaalia. Aiheisto saattaa olla myös oksettavaa, esimerkiksi ulosteisiin liittyvää. Osa kuvista ja videonpätkistä on saattanut alun perin esiintyä pornoelokuvissa tai pornografisilla sivustoilla, joista aineisto on levinnyt huumori- ja sokeeraamiskäyttöön suunnitelluille verkkosivuille.


Virtapiiri.
Suljettu virtapiiri on virtalähteiden, johtimien ja sähkölaitteiden muodostama sähkövirran kulkureitti. Avoimesta virtapiiristä ei virta kulje lävitse, virtapiiri voidaan katkaista tarkoituksellisesti esimerkiksi katkaisijalla.
Kirchhoffin säännöt.
Suljetussa virtapiirissä pätevät Kirchhoffin säännöt, jotka ovat


Romaani.
Romaani on laaja proosamuotoinen, sepitteellinen kirjallinen teos. Romaani on 1800-luvulta lähtien ollut kaunokirjallisuuden hallitseva lajityyppi.
Romaani sijoittuu usein tunnistettavaan paikkaan ja aikaan. Inhimillinen elämä on yleensä tarinoiden pääosassa, riippumatta siitä, ovatko henkilöt ihmisiä vai eivät. Yleensä tietyt henkilöhahmot ovat kertomuksessa keskeisempiä eli teoksella on yksi tai useampia päähenkilöitä, ja romaani kuvaa juonen kautta tiettyä muutosta ja kehitystä näissä henkilöhahmoissa.
Historia.
Romaania muistuttavia pitkiä proosateoksia on kirjoitettu Euroopassa ja muualla maailmassa jo antiikin aikoina. Antiikin aikana romaania ei kuitenkaan vielä määritelty, koska se ei ollut arvostettu kirjallisuudenlaji. Pitempiä proosateoksia kutsuttiin kreikaksi muun muassa nimillä "historia", "mythos", "drama" tai "plasma", latinaksi taas nimellä "fabula". Niiden aiheina olivat yleensä rakkaus ja seikkailut, Roomassa usein eroottiset teemat.
Nykyisenkaltainen romaani alkoi kehittyä vasta keskiajalla, jolloin romaani eriytyi eepoksesta omaksuen ilmaisutavoikseen proosamuodon ja kansankielen. Käsitteenä romaani on alun perin merkinnyt lingua romanalla eli latinaan pohjautuneella kansankielellä kirjoitettua kaunokirjallisuutta.
Romaani yleistyi renessanssin aikana, ja sen suosio kasvoi vuonna 1605 julkaistun Miguel de Cervantesin Don Quijoten ilmestymisen jälkeen. Don Quijote merkitsi uudenaikaisen, individualismia korostavan romaanin syntyä. Myös Daniel Defoen vuonna 1719 julkaistu Robinson Crusoe oli suuri menestys, ja vahvisti romaanin asemaa kirjallisuuden muotona.
Hallitsevaksi kaunokirjallisuuden lajiksi romaani nousi 1800-luvun realismin myötä, ja se on säilyttänyt valta-asemansa nykypäivään asti.
Avainromaani.
Avainromaanissa henkilöt ovat todellisia henkilöitä ja helposti tunnistettavissa, mutta heidän nimensä on muutettu. Tunnettu suomalainen avainromaani on Helvi Hämäläisen "Säädyllinen murhenäytelmä".
Dokumenttiromaani.
Dokumenttiromaani perustuu tositapahtumiin sekä niiden pohjalta laadittuihin dokumentteihin. Kuuluisa esimerkki dokumenttiromaanista on Truman Capoten "Kylmäverisesti".
Fantasiaromaani.
Fantasiaromaani kertoo arkitodellisuudelle vieraista, sadunomaisista tai myyttisistä tapahtumista. Fantasiaromaaneissa esiintyy usein kansanperinteestä tuttuja taruolentoja, kuten lohikäärmeitä tai kääpiöitä. Esimerkkejä fantasiaromaaneista ovat J. R. R. Tolkienin "Taru sormusten herrasta" ja Johanna Sinisalon "Ennen päivänlaskua ei voi".
Historiallinen romaani.
Historiallisen romaanin tapahtumat sijoittuvat menneisyyteen, esimerkiksi antiikin Rooman tai keskiaikaan. Joskus historiallinen romaani voi olla allegoria kirjoitushetkensä aikakaudesta. Tunnetuin suomalainen historiallinen romaani on Mika Waltarin "Sinuhe egyptiläinen".
Kehitysromaani.
Kehitysromaani kuvaa päähenkilön henkistä kasvua ja kehitystä. Tunnettu esimerkki kehitysromaanista on Charles Dickensin "David Copperfield".
Kirjeromaani.
Kirjeromaani rakentuu kirjeistä tai kirjeenvaihdosta. Tämä romaanin alalaji oli erityisen suosittu Euroopassa 1700-luvulla, ja naiskirjailijoilla oli merkittävä rooli sen muotoutumisessa. Esimerkkejä ovat Johann Wolfgang von Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset" ja Choderlos de Laclos’n "Vaarallisia suhteita". Myös ensimmäinen Suomessa ilmestynyt romaani, Fredrika Wilhelmina Carstensin "Murgrönan", on muodoltaan kirjeromaani.
Päiväkirjaromaani.
Päiväkirjaromaani rakentuu päähenkilönsä ja kertojansa päiväkirjamerkinnöistä. Esimerkki päiväkirjaromaanista on Georges Bernanos'n "Maalaispapin päiväkirja".
Rakkausromaani.
Jane Austen kirjoitti useita rakkausromaaneita, joista kuuluisin on kenties "Ylpeys ja ennakkoluulo" vuodelta 1813.
Rakkausromaanissa tarina keskittyy kahden henkilön, yleensä miehen ja naisen, välisen rakkauden ympärille. Romanttisessa rakkaudessa rakastaja kohdistaa tunteensa tiettyyn ihmiseen ja kaipaa likeiseen yhteyteen rakastettunsa kanssa. Romanttinen rakkaus on luonteeltaan seksuaalista ja toteuttaa idealistista rakkauskäsitystä. Rakkausromaani vahvistaa sen yhden ainoan myyttiä, jossa täydellistyminen voi tapahtua. Sukupuolieron vuoksi rakkausromaaneissa päähenkilöt toteuttavat maskuliinisiksi ja feminiiniksi luokiteltuja kulttuurisia piirteitä. Näitä piirteitä miesten kohdalla ovat erityisesti voimakkuus, aktiivisuus ja rationalismi. Nainen kuvataan tyypillisesti hieman passiivisemmaksi, tunteelliseksi ja herkäksi. Sankarittaret ovat myös kauniita: jos naiset eivät pidä itseään kovin viehättävinä, heillä on jokin kompensoiva erityispiirre. Yleensä rakkausromaanien sankarittaret ovat myös monipuolisemmin kuvattuja kuin miehet. Rakkausromaanin tyypillisiä mieshahmoja on yleensä vain kaksi: voimakas ja maskuliininen, vaikeasti taltutettava sankari ja feminiinisiä piirteitä omaava tunteellinen mies.
Rakkausromaanit ovat omalta osaltaan rakentaneet länsimaisen kulttuurin piirissä yleiseksi muodostunutta käsitystä rakkauden ainutlaatuisuudesta. Tätä kautta rakkaus on myös saanut etuoikeutetun aseman avioliiton ainoana ehtona. Rakkausromaanit uusintavat ja toistavat vakiintuneita konventioita ja representaatioita romanssikaavallaan. Samalla ne myös tuottavat rakkauden jo yleisesti omaksuttua kieltä. Tyypillisessä rakkausromaanissa tarinan loppu on onnellinen, ja monien vaikeuksien ja väärinkäsitysten jälkeen pääpari saa toisensa. Tunnettuja esimerkkejä ovat muun muassa Jane Austenin "Ylpeys ja ennakkoluulo" (1813) ja Charlotte Brontën "Kotiopettajattaren romaani" (1847). Uudempia rakkausromaaneiden kirjoittajia ovat muun muassa Danielle Steel ja Catherine Cookson.
Rikosromaani.
Rikosromaani kertoo rikoksesta, sen tapahtumisesta ja selvittämisestä.
Rikosromaani on lajina monipuolinen ja monimuotoinen. Osa teoksista on kaavamaista viihdettä, osassa taas pohditaan kunnianhimoisesti yhteiskunnallisia ja psykologisia aiheita. Esimerkki rikosromaanista on Matti Yrjänä Joensuun "Harjunpää ja poliisin poika". Kun dekkari kertoo tarinan rikollisen näkökulmasta, kyseessä on rikosromaani. Henkilöt ja heidän motiivinsa kuvataan tarkasti, ja rikoksen suunnittelu, valmistelu ja toteuttaminen ovat kerronnan kohteita. Lukijan oletetaan samastuvan näin rikolliseen ja toivovan vilpittömästi että rikos onnistuisi ja että poliisit epäonnistuisivat.
Salapoliisiromaani.
Salapoliisiromaani (epämuodollisesti ”dekkari”) on rikosromaani, jossa rikosta selvittää salapoliisi eli yksityisetsivä. Tunnettuja esimerkkejä ovat Agatha Christien Hercule Poirot -romaanit ja Raymond Chandlerin Philip Marlowe -tarinat.
Tieteisromaani.
Tieteisromaanit käsittelevät asioita, jotka nousevat tieteen luomista mahdollisuuksista – joko lisäten mukaan mielikuvituksellisia piirteitä, tai pitäytyen tiukasti tieteellisissä tosiasioissa. Ne sijoittuvat tyypillisesti kaukaiseen tulevaisuuteen. Keskeisiä aiheita voivat olla esimerkiksi maan ulkopuolinen äly, kaukaiset planeetat, avaruussiirtokunnat ja tähtimatkat. Tunnettu esimerkki on muun muassa Arthur C. Clarken '.
Veijariromaani.
Veijariromaani (pikareskiromaani) rakentuu päähenkilön seikkailujen ympärille. Veijariromaanin tyylilaji on usein parodia tai satiiri. Kuvattavan aikakauden tapoja ja oloja käsitellään yleensä kriittiseen sävyyn. Esimerkkejä veijariromaaneista ovat Cervantesin "Don Quijote" ja Jaroslav Hasekin "Kunnon sotamies Svejkin seikkailut maailmansodassa".
Yhdenpäivänromaani.
Yhdenpäivänromaani on nimensä mukaisesti romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat yhteen päivään. Tunnettuja yhdenpäivänromaaneja ovat muun muassa Joel Lehtosen "Putkinotko", Volter Kilven "Alastalon salissa", Antti Tuurin "Pohjanmaa" ja James Joycen "Odysseus".
Maailmankirjallisuuden merkkinimiä.
Yksi maailmankirjallisuuden merkittävimmistä romaaneista on Miguel de Cervantesin vuonna 1605 ilmestynyt "Don Quijote de la Mancha". 1800-luvulla julkaistuista romaaneista klassikkoasemassa ovat muun muassa Charles Dickensin "Oliver Twist", Fjodor Dostojevskin "Rikos ja rangaistus" ja Leo Tolstoin "Sota ja rauha", Victor Hugon "Kurjat" ja Herman Melvillen "Moby Dick". Suomenkielisen romaanin suurin klassikko on Aleksis Kiven "Seitsemän veljestä".
Suomalaisia romaanikirjailijoita.
Erääksi ensimmäiseksi suomenkieliseksi romaaniksi katsotaan Aleksis Kiven "Seitsemän veljestä" (1870). Suomenkielisten pienoisromaanien kirjoittajana taas on kunnostautunut ennen muuta Mika Waltari. Klassikoihin kuuluvat myös Väinö Linnan pääteokset "Tuntematon sotilas" ja "Täällä Pohjantähden alla" -trilogia.


Ismo Alanko.
Ismo Kullervo Alanko (s. 12. marraskuuta 1960 Helsinki) on Joensuussa lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt laulaja-lauluntekijä.
Muusikoksi kehittyminen.
Lapsena Alanko kuunteli paljon äitinsä Anna-Liisa Alangon runonlausuntaa, ja epäileekin tämän vaikuttaneen suuresti siihen että hänestä tuli ”laulava runoilija”. Ismo Alanko soitti aluksi selloa, mutta lopetti harrastuksensa kahdeksan vuoden jälkeen, koska ”olisi täytynyt alkaa harjoitella”.
Ollessaan alle 15-vuotias Alanko teki jo omia kappaleita, ja hänen yhtyeensä The Unemployed, Sight ja Kuulovaurio soittivat jo useilla keikoilla. Sight pääsi hopealle rockin SM-kisoissa progressiivisen rockin sarjassa. Varhaisista vaikutteistaan Alanko on maininnut muun muassa Hurriganesin levyt Rock And Roll All Night Long ja Roadrunner, yhtyeet Deep Purple ja Jethro Tull sekä artistit John Lennon, Alice Cooper ja David Bowie.
Suoritettuaan lukion Alanko matkasi Tukholmaan työskentelemään siivoojana ja apurina rakennuksilla. Kuultuaan uutta suomalaista rockia Alanko päätti palata Joensuuhun perustaakseen yhtyeen, ja Hassisen kone sai alkunsa. Tukholmassa Alanko tapasi myös ensi kertaa basisti Jouko Hohkon, jonka hän sittemmin otti mukaan Sielun Veljet -yhtyeeseensä.
Ammattilainen.
Ismo Alanko tuli tunnetuksi yhtyeessä Hassisen kone, joka voitti Rockin Suomen-mestaruuskisojen uusi aalto -sarjan vuonna 1980. Musiikkityylinä oli aluksi uuden aallon punk, mutta jo kolmannella levyllä yhtyeen tyyli oli vaihtunut yksinkertaisesta ilmaisusta monimutkaiseen. Kolmannen levyn jälkeen Hassisen kone hajosi ja Alanko perusti uuden yhtyeen, Sielun Veljet. 1990-luvun alussa Alanko teki neljä soololevyä ja keikkaili erilaisten yhtyeiden kanssa (ainakin Ismo Alanko ja Yhtye, Ismo Alanko ja Tuonelan lukio, Ismo Alanko ja Puusta pudonneet sekä Ismo Alanko ja Vapaat soittajat). Lisäksi hän teki 90-luvun puolessa välissä yksin keikkoja, nimellä Ismo Alanko Yksin. 1990-luvun puolivälissä hän perusti Ismo Alanko Säätiön, joka monen vuoden toiminnan jälkeen pantiin telakalle vuoden 2006 loppupuolella. Vuonna 2007 Alanko perusti jälleen uuden yhtyeen, nimeltään Ismo Alanko Teholla, johon kuuluu hänen lisäkseen vain yksi jäsen, lyömäsoitintaiteilija Teho Majamäki.
Poko Rekordsilla kaikki "Ruuhkainen taivas" -albumiin asti julkaissut Alanko solmi vanhan päätyttyä uuden sopimuksen Fullsteam Recordsin kanssa. Yhteistyö alkoi vuonna 2008 Blanco Spirituals -albumilla.
Vuonna 2011 Sielun Veljet teki paluun. Yhtye julkaisi uuden kappaleen ja teki keikkoja.
Alangon laululyriikoita on ilmestynyt kahtena kirjana: valikoima "Rakkaus on ruma sana" ilmestyi 2004 ja kaikkien laulujen tekstit sisältävä "Sanat" vuonna 2011. Alanko on myös säveltänyt musiikkia muutamaan elokuvaan, teatteriin ja televisiosarjaan.
Palkintoja.
Urallaan Ismo Alanko on saavuttanut 16 kultalevyä ja kahdeksan platinalevyä. Alanko on saanut myös arvostetun Juha Vainion sanoittajapalkinnon, kaksi Emma-patsasta vuoden miessolistina (1998 ja 2002) ja Erikois-Emman vuonna 2001. Lisäksi Ismo Alanko Säätiön levy "Pulu" sai Vuoden albumi -Emman vuonna 1998.
Alanko sai valtion säveltaidetoimikunnan viisivuotisen apurahan syksyllä 2009.
Sukulaisia.
Alangon suku on hyvin musikaalinen, jokainen sisaruksista on musiikkialalla: Ilkka Alanko vaikuttaa Neljä Ruusua -yhtyeessä, Petri Alanko on Radion sinfoniaorkesterin huilisti ja Satu Alanko-Rautamaa on Helsingin kaupunginorkesterin viulisti. Alangon äiti Anna-Liisa Alanko on opetusneuvos ja runonlausuja, isä oli pankinjohtaja.
Harrastus.
Alanko kertoo harrastavansa uintia pitääkseen yllä keikkakuntoaan ja saavansakin usein yleisissä saunoissa ideoita biiseihinsä. Kuuluisin esimerkki tästä on ”Kun Suomi putos puusta” -kappale, johon Alanko kertoo saaneensa inspiraation miesten keskusteluista saunassa.
Aiheesta muualla.
*


Sevastopol.
Sevastopol (ja,) on Ukrainassa, Krimillä sijaitseva kaupunki, missä on sijainnut Venäjän keisarikunnan laivastotukikohta ja missä nykyäänkin sijaitsee Venäjän Mustanmeren laivaston tukikohta. Kaupunki muodostaa Ukrainan aluetasoisen aluehallintoyksikön. Sevastopolin pinta-ala on 900 neliökilometriä ja väestö käsittää 379 500 asukasta. Kaupunki on edelleen suosittu matkailukohde IVY-maiden matkailijoiden keskuudessa.
Historia.
Sevastopol perustettiin "Aqyar" -nimisen tataariasutuksen paikalle vuonna 1783 Venäjän saatua Krimin niemimaan hallintaansa. Siitä tuli tärkeä laivastotukikohta ja myöhemmin kauppasatama. Britit ja ranskalaiset piirittivät Sevastopolia Krimin sodan aikana ja se antautui 11 kuukauden taistelujen jälkeen.
Toisessa maailmansodassa Sevastopol kesti akselivaltojen piiritystä 250 päivää vuosina 1941–1942.
Saksalaisten valloitettua kaupungin 4200 juutalaista ja muuta asukasta koottiin stadionille, josta heidät sanottiin lähetettävän maataloustyöhön. Kaikki kuitenkin ammuttiin 12. heinäkuuta 1942.
Neuvostoliitossa kaupunkia ei liitetty Krimin oblastiin, vaan se oli suoraan Kiovan hallinnon alainen (käytännössä Moskovan).
Ukrainan ja Venäjän itsenäistyttyä Sevastopolista ja laivastotukikohdasta käytiin pitkällinen poliittinen keskustelu maiden välillä. Venäjä kieltäytyi aluksi luovuttamasta kaupunkia Ukrainalle, koska se ei ollut ollut koskaan varsinaisesti Ukrainan SNT:n osa tukikohtaluonteensa vuoksi. Vuonna 1997 Sevastopol luovutettiin Ukrainalle ja Venäjän laivastotukikohta jäi vuokralle vuoteen 2017 vajaan 100 000 000 Yhdysvaltain dollarin arvoista vuosivuokraa vastaan. Joukkojen ja materiaalien siirrot edellyttävät kuitenkin Venäjältä Ukrainan lupaa.


Krim.
Krim (,) on Mustaanmereen työntyvä niemimaa Etelä-Ukrainassa. Sen yhdistää mantereeseen 4–8 kilometriä leveä Perekopinkannas. Niemimaan itäosassa Kertšinniemi erottaa Asovanmeren Mustastamerestä.
Hallinnollisesti Krim on Ukrainan osa, Krimin autonominen tasavalta. Krimin autonominen tasavalta käsittää koko niemimaan Sevastopolin kaupunkia lukuun ottamatta. Tasavallan pääkaupunki ja suurin kaupunki on Simferopol.
Maantiede.
Krimin pohjoisosa on Ukrainan tasankojen jatketta, eteläosassa kulkee Jailavuoristo. Ilmasto on varsinkin etelässä subtrooppinen, ja siksi suosittu lomakohde. Tunnetuimpia kylpyläkaupungeista on Jalta. Vuoristoissa on metsiä.
Historia.
Kansainvaellusajan päätteeksi Krimillä asui gootteja. Krimillä puhuttu gootin kieli katosi ehkä vasta 1700-luvulla.
Krimin kaanikunta luotiin mongolien vallan loputtua 1441 ja sen johtajaksi asettui Hacı I Giray joka oli etäistä sukua Tšingis-kaanille. Krimiläiset hallitsivat melkein koko aluetta Kuban- ja Dniestr-jokien välillä mutta eivät pystyneet valloittamaan genovalaisia kaupunkeja ennen ottomaanien apua 1475. Venäjän sisällissodassa alue kärsi merkittäviä tuhoja sillä se oli valkoisten keskeinen tukikohta. Sittemmin Krimin valtaväestö oli Krimin tataareja, jotka Stalin pakkosiirrätti 1944 Keski-Aasiaan. Krimin tataarien on sittemmin sallittu palata. Nykyisin Krimillä asuu 243 400 Krimin tataaria.
Toisen maailmansodan aikana Krimillä järjestetyssä Jaltan konferenssissa sovittiin liittoutuneiden kesken uudesta Euroopan jaosta.
Krim kuului Neuvostoliitossa Venäjän federatiiviseen sosialistiseen neuvostotasavaltaan vuoteen 1954, jolloin se liitettiin Ukrainan sosialistiseen neuvostotasavaltaan.
Kiista laivastotukikohdasta.
Ukrainan lähennyttyä NATO:a kysymys Krimin laivastotukikohdasta Sevastopolilla on tullut ajankohtaiseksi. Ukrainassa on pyrkimyksiä saada Venäjän federaation Mustanmeren laivasto pois 2017 jälkeen sopimuksen rauettua Sevastopolista.
Näin ollen kysymys siitä, miten perustuslaillisesti Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistö 1954 siirsi Krimin Ukrainan sosialistisen neuvostotasavallan hallintaan ja sisälsikö tuo siirto myös Sevastopolin on noussut uudelleen esille.
Moskovan pormestari Juri Lužkov on muistuttanut, että vaikka Krim siirrettiin Ukrainalle 1954, silti Sevastopolin kaupunki pidettiin Neuvostoliiton keskushallinnon hallinnassa.
Venäjän federaatio, Neuvostoliiton kansainvälisoikeudellinen seuraajavaltio, kuitenkin tunnusti 1997 Ukrainan kanssa solmimassaan ystävyys-, yhteistyö- ja kumppanuussopimuksessaan Ukrainan vuoden 1954 rajoin.
Ukraina suunnittelee Sevastopolin vuokrahinnan moninkertaistamista Venäjältä toimitettavan maakaasun kallistumisen johdosta.
Krimin astrofysikaalinen observatorio.
Krimin niemimaan keskiosassa on Krimin astrofysikaalinen observatorio, jossa on lukuisia observatorioita, joissa on mm. suomalainen polarisaatiota mittaava laite 1,25 metrin läpimittaisella kaukoputkella. Observatorion suurin kaukoputki on 2,6 metrin läpimittainen.


Nummirock.
Nummirock on juhannusfestivaali, jota on järjestetty Kauhajoen Nummijärven rannalla 1980-luvun puolivälistä lähtien. Sitä ennen alueella järjestettiin vuosien ajan juhannustansseja. Tapahtuma on jo noin kymmenen vuoden ajan suuntautunut pääosin raskaaseen musiikkiin ja se on aivan viime vuosina kasvanut kolmipäiväiseksi. Tapahtumassa ovat esiintyneet muun muassa Iron Maiden, Pantera, Ramones, Scorpions, Motörhead, Slayer, Danzig, Morbid Angel ja Scooter.
2012.
Fear Factory (Yhdysvallat), Sabaton (Ruotsi), Sparzanza (Ruotsi), Swallow the Sun, Stam1na, Kotiteollisuus, In Mourning (Ruotsi), Before the Dawn, Mikko Herranen, Viikate, Mokoma, Turmion Kätilöt,
Brymir, Profane Omen, Rytmihäiriö, De Lirium's Order, Carnalation, One Morning Left, Shear, Ghoul Patrol, Bob Malmström, A.O.D., Avenie, Frosttide, Halo Of Dreams, Mekanism
2011.
Amaranthe (SWE/DK), Eluveitie (CH), the Haunted (SWE), Legion of the Damned (NL), U.D.O. (GER), Voivod (CA), Ajattara, Amorphis, Before the Dawn, Cavus, Deathchain, Eläkeläiset, KYPCK, myGrain Norther, Rotten Sound, Teräsbetoni, Thaurorod, Turisas, Beneath Under, Countless Goodbyes, The Hypothesis, Luna Tremensis, Nemecic, Path of Mine, uniQarma, Sortokausi
2010.
Dark Tranquillity (SWE), Sepultura (BRA), Six Feet Under (USA), Thyrfing (SWE), Venom (GBR), 2 Times Terror, Blackstar Halo, Enochian Crescent, Finntroll, Insomnium, Kiuas, Korpiklaani, Mokoma, Sonata Arctica, Sotajumala, St. Hood, Swallow the Sun, Tarot, Throes of Dawn, Carnalation, Crimson Sun, Graveborne, Kalmisto, Overstraind, Purified, Ravage Machinery, Suudella
2009.
Arch Enemy (SWE), Hatebreed (USA), Napalm Death (UK), Warbringer (USA), Zonaria (SWE), Ajattara, Amorphis, Before the Dawn, Diablo, Entwine, Horna, Masterstroke, Medeia, Poisonblack, Rytmihäiriö, Stam1na, Torture Killer, D Creation, Embreach, Goathemy, Kamala, Manufacturer's Pride, Process Pain, Synestesia, The Zombi, Maiden Hell, The Four Hoarsemen, Nirvana tribute, Nordic Frost, Forever One, Trinity, Mistreaters, Bloodred Symphony
2008.
In Flames (SWE), Satyricon (NO), Destruction (GER), God Dethroned (NL), Watain (SWE), Diablo, Gloria Morti, Heavy Metal Perse, Kalmah, Kiuas, Korpiklaani, KYPCK, Mokoma, Mors Principium Est, Norther, Shade Empire, Teräsbetoni, Tuoni, Turisas, Axegressor, Darcasis, Fatal Sound Project, Katuva, Mirzadeh, Murdershock, The Final Harvest, Thrust Moment, dr. Purple, Hellbox, Maiden Invasion, Rokkarit Oy, Stallions, Uzi Suicide, Trinity, Vicars of Hell
2007.
Virgin Steele (USA), Behemoth (POL), GraveWorm (ITA), Meshuggah (SWE), Krypteria (GER), Sworn Enemy (USA), Born From Pain (NL), Scar Symmetry (SWE), Mokoma, Thunderstone, Ari Koivunen, MachineMen, Moonsorrow, Rotten Sound, Ensiferum, Nicole, Turmion Kätilöt, Swallow the Sun, Waltari, Before the Dawn, Deathchain, Pain Confessor, Fourpointsix, iRonica, Iron Sphere, Pofony, Overdose, Nirvana Tribute, Made In Iron, Forever One, Charisma, Excalion, Hateform, Tacere, Moottörin Jyrinä
2006.
Edguy (GER), Kreator (GER), Hypocrisy (SWE), Gorefest (NL), Marduk (SWE), Samael (CH), The Duskfall (SWE), Amorphis, Tarot, Mokoma, Diablo, Suburban Tribe, Charon, Timo Rautiainen, Verjnuarmu, Stam1na, Korpiklaani, Ruoska, Kiana, Discore, Naildown, Karelian Warcry, Cyan Velvet Project, To the Darker Grounds, The Myth of Autumn, Misery Inc.
2005.
Obituary, Moonspell, Freedom Call, Dissection, Primordial, Sentenced, Kotiteollisuus, Sonata Arctica, Mokoma, Ajattara, Viikate, Turmion Kätilöt, Turisas, Norther, Velcra, Teräsbetoni, Wintersun, Pain Confessor, Tuoni, Nicole, Stam1na, Miseria, Skyward, Cryonside, Bleak Crowd, Shade Empire, Kill the Romance, Iconofear, eufonia, Carcosa, Codeon
2004.
Morbid Angel, Katatonia, Stratovarius, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, Kotiteollisuus, Lordi, Suburban Tribe, Charon, Kilpi, Klamydia, Diablo, Mokoma, Viikate, Entwine, Thunderstone, Machine Men, Rotten Sound, Ensiferum, Pain Confessor, Sotajumala, Agonizer, Hevein, Kamara, Blind Stare, Sentiment
2003.
Zyklon, Ancient Rites, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, Amorphis, Kotiteollisuus, Sonata Arctica, Lordi, Poisonblack, Norther, Lullacry, Barathrum, Solution 13, Velcra, Moonsorrow, Mokoma, Denigrate, Embraze, Before The Dawn, Celesty, Galdean Ur, Knockout, MapleCross, Nicole, Total Devastation, Wasara
2002.
Evergrey, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, Sentenced, 69 Eyes, Amorphis, Kotiteollisuus, Sonata Arctica, Charon, Diablo, Norther, Ensiferum, Finntroll, Entwine, Thunderstone, Insomnium, Twilight Guardians, Celesty, Sicknote, My Fate, Kayah, Smash, Disordead
2001.
Entombed, Guano Apes, Wheatus, Jari Salmi ja Aaron-yhtye esittää PULKKINEN-SOU, Klamydia, YUP, Apulanta, Nightwish, 69 Eyes, Tehosekoitin, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, Kotiteollisuus, CMX, Neljä Ruusua, Children of Bodom, Tyrävyö, Jaarli Padington, Paleface, Kwan, Charon Lullacry, Junni Vepsä & Saamattomat, Damet, Hallowed, Hyhmä, Craydawn, Otto?, Mary, Takiainen, Plutonium Orange, Blueperryhill, Brainfade, Discore, Drive, Killpretty, Velcra, No Man's Band, Galdean Ur
2000.
Machine Head, Cypress Hill, Therapy?, Biohazard, Moonspell, Nightwish, Waltari & Angelit, Stone, Sentenced, Amorphis, Jonna Tervomaa, Tyrävyö feat. Jimi Pääkallo, Pauli Hanhiniemen Perunateatteri, Jaarli Padington, LAB, Rasmus, Paleface, Sonata Arctica, Neljä Ruusua, YUP, Aknestik, For, Sinergy Suspicious Motha, Twilightning, Glad Genitals, Jane Doe, Myyt, Denigrate, Holochaust, Cosmobile, Scent, Done, Skin Flip, Nicole, Dewlap, Carther, Lost In Tears, Downfall, Private Line
1999.
Scorpions, Danzig, Motörhead, Dismember, Hammerfall, Impaled Nazarene, Stratovarius, Amorphis, Waltari, Sentenced, Children of Bodom, CMX, Don Huonot, Yö, Klamydia, Nightwish, Ne Luumäet, Ultra Bra, 69 Eyes, Embraze, 3 Some, Jaarli Padington, Rasmus, Fairytale, Rotten Sound, Obsession, Babylon Whores, Am I Blood, Five Fifteen, Jimsonweed, Lehtivihreät, Tarrakuva, Tyrävyö feat. Jimi Pääkallo, Fake, No Way, James The Beaver, Nollaseiska, Lullacry, Silent Voices, Fateful Gardiac, G.G. Spirit, Aktio, Cartoon Tree, Athmosfear, Seven Down, Fultrack, Otos~77, Me Wise Magic, Once A Weekers, Twilight Guardians, Murder Im Art, Arbor Vitae, Black Bay, The RMS, Earthquake, Suspicios Motha, Alvarn
1998.
Pantera, Slayer, Dream Theater, Hellacopters, D.A.D., Stratovarius, Sentenced, Sleepy Sleepers, Don Huonot, Apocalyptiaca, Egotrippi, HIM, Children of Bodom, Kyyria, Osmos Cosmos, Super Trouper, Jonna Tervomaa, Baster Master, Hybrid Children, Crash, FTK, Pelle & Rockers, Rasmus, Larry & Lefthanded, 22-Pistepirkko, Tarot, Apulanta, Jaarli Padington, Innpeach, Näköispatsas, Crafaith, Mindscape, Fridge, The RMS, Otos~77, After World, Corporal Punishment, Alvarn, Embraze, Jimsonweed, Fultrack, Gandalf, Leewi plays Leevi & the Leavings
1997.
Megadeth, Bad Religion, Die Toten Hosen, Scooter, Alexia, Yö, Waltari, Stratovarius, Amorphis, Kyyria, Tarot, Sentenced, Sub-Uraban Tribe Rasmus, Kummeli Show, Apulanta, Tehosekoitin, Egotrippi, The Blastermaster, Grumps, Klamydia, Obsession, Diablo Brothers, Tarrakuva, Johnny Sulttaani Oy, Lemonator, Wilma, HIM, Puskaradio, Super Trouper Show, L.A.M.F, Circuitry, Ripnrape, Purity, Disgrace, Psyche Del Buzz, Timber, Numbah Ten, Antidote, Dead Lock, Afterworld, Gandalf, Mindscape, Insanity, Raivopäät
1996.
Deep Purple, Iron Maiden, Sepultura, Helloween, No Fun At All, Michael Monroe, Skin, 4 R, Yö, Suurlähettiläät, Amorphis, Luunelonen, Tarot, Sig, Lemonator, Pelle & Rockers, Popeda, Zero Nine, Sub-Urban Tribe, Klamydia, Apulanta, Rehupiikles, Super Trouper, Shocking Triplets, Hostile, Private Line, Time Flies, Afterworld, Agnus Dei, Ripnrape, Steeltown, Godsey, Incomplete, Too Sophisticated, Kill Me Gently
1995.
Slash`s Snakepit, Paradise Lost, D.A.D, Messuggah, The Almighty, Pandora, Captain Hollywood Project, Magic Affair, Stella Getz, 22 Pistepirkko, Garbo, Neljä Ruusua, Yö, CMX, Y.U.P, Stratovarius, Waltari, Klamydia, Miisa, Kuudennusmiehet, Peräst'troikaa Orchestra, Rytke, Taivassatama, Raggars, Royal Tramps, Tehosekoitin, Loikkarit, Firebolt, Symptoms of Serious Damage, Ryhmäterapia, Too Sophisticated, Steeltown, Blue in Green, Ripnrape, Free Spirit, Strip Teaz, Numbah Ten, Valse Triste, Hostile, Hatred, Time Flies, Laughing Sam's Dolphin, Bury Me Deep, Rankat Ankat, James Puhto-Ren
1994.
The Ramones, Slade, Stakka Bo, Atomic Swing, NoMeansNo, Kummeli liveshow, Suurlähettiläät, Freud Marx Engels & Jung, Neljä Ruusua, Costi, Klamydia, Backsliders, Kari Peitsamo & Skootteri, Kolmas Nainen, Popeda, Pekka ja Susi, Sydänmäki, Electric Blue Peggy Sue, Stormwing, Raggars, Samuli Laiho, Hybrid Children, Generators, Let's Eppelin, Lowdown Shakin`Chills, Heads & Bodies, Petri Möller, Ma Baker's Soul Factory, Sub-Urban Tribe, Veltot Koirat, Valse Triste, Jakarta, Society, Too Sophisticated, Serious Damage, Rankat Ankat
1993.
Living Colour, Jesus Jones, Therapy?, Clawfinger, High Noon, Eppu Normaali, Suurlähettiläät, Klamydia, Kolmas Nainen, Puolikuu, Ne Luumäet, Dreadline, CMX, Waltari, Funkykarkurit, Popeda, Vilperin Perikunta, Pelle Miljoona & Rockers, Tommi & Hombre, 22-Pistepirkko, Kingston Wall, Raggars, Eurooppa 3, Royal Tramps, Fishfaces, Kolera, Setä Suuttuu, Let`s Eppelin, Luka, Kuudennusmiehet, Mama & The Darkbreakers
1992.
The Ramones, Loaded, Sator, Merry Christmas Mr. Lawrence, Suurlähettiläät, Neljä Ruusua, Lapinlahden Linnut, J. Karjalainen, Miljoonasade, Popeda, Vilperin Perikunta, Nypykät, Wilma, Ne Luumäet, Kolmas Nainen, Dreadline, Boycott, Puolikuu, 69 Eyes, Honey B. & T-Bones, Setä Suuttuu, Luka, Not Yet, Kuudennusmiehet, Tres Amigos, Jack Meatbeat, Manic Toys, Mama & The Darkbreakers, Veljeskunta, Valse Triste, Dance Hall Feat, Roxy Disco Show
1991.
Inner Circle, 24-7 Spyz, Georgia Satellites, Dread Zeppelin, Havana 3 am., Burma Shave, Prat`s The Whoblem, Juice Leskinen Grand Slam, Hearthill, Ismo Alanko Ihmemaassa, Neljä Ruusua, Popeda, D.C Klowns, Suurlähettiläät, Rapido, Poverty Stinks, Kari Peitsamon Skootteri, Problems?, Rapatti, Twiligh, Ressu Redford, MC Nikke T., Hausmylly, The Jokers, Dance Hall feat, Heads to Bed & Mr. Bunuel
1990.
Status Quo, Faith No More, Omar and The Howlers, D.A.D., The Celibate Rifles, Sky Hifh, Doc Holiday, Prat`s The Whoblem, Rosanna & Zelia, Boycott, Kolmas Nainen, Clifters, Eppu Normaali, Popeda, Peer Günt, Neljä Ruusua, Miljoonasade, Airdash, ARG, Backsliders, 22-Pistepirkko, Greedy Pig, Elvis Breznev, Dixie Fried, Kingston Wall, Hollis Brown, Northwind, Radiopuhelimet, Penniless People Of Bulgaria, The Boots, Manic Toys, Psychoplasma, Sanzo Panza, 69 Eyes, The Mies, Mana Mana, Skylarks, Twilight, Freak Disco Co
1989.
Womack & Womack, Cheap Trick, The Meatloaf & The Neverland Express, Reaggae Superfest -89 feat., Black Uhuru, Frankie Paul, Lieutenant Stichie & The Rhythm Kings Band, Del-Lords, Dash Rip Rock, Smokie, Hearthill, Topi Sorsakoski & Agents, Stone, Boycott, Horsepower, Havana Blacks, Elvis Breznev, Sielun Veljet, Peer Günt, Tuomari Nurmio, Airdash, Juliet Jonesin Sydän, Popeda, Freak Disco Co
1988.
Uriah Heep, Burning Spear, Alvin Lee Band, Eppu Normaali, Topi Sorsakoski & Agents, Stone, Kolmas Nainen, Miljoonasade, Remu & His All Star, Popeda, Bogart Co., Melrose, Lapinlahden Linnut, Matti & Teppo, Sata Lasta, Peer Günt, Boycott, Big Boy, Gasoline Girls & The Petrol Boys, Freak Disco Co
1987.
Dr. Feelgood, Girlschool, Pirates, Eppu Normaali, Sielun Veljet, Popeda, Peer Günt, Zero Nine, Yö, Boycott, Kolmas Nainen, Kari Peitsamo & Skootteri, Ilona, Nights Of Iguana, Skädäm, Mega, Tao Tao, Freak Disco Co


David Lynch.
David Lynch vuoden 1990 Emmy-palkintogaalasssa.
David Keith Lynch (s. 20. tammikuuta 1946 Missoula, Montana, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja, -käsikirjoittaja ja -tuottaja sekä kuvataiteilija ja valokuvaaja. Hänet tunnetaan omaperäisestä tyylistään, ja hänen elokuviansa yhdistää vahvasti surrealistinen sävy. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat muun muassa elokuvat "Elefanttimies" (1980), "Blue Velvet" (1986) ja "Mulholland Drive" (2001) sekä yhdessä Mark Frostin kanssa luotu televisiosarja "Twin Peaks" (1990–1991).
Lynchin taideopinnot.
Lynchin isä oli maatalousministeriön tutkija, minkä takia perhe joutui muuttamaan alati. Monet Lynchin kotikaupungeista muistuttivat niitä idyllisiä mutta outoja pikkukaupunkeja, joihin hän sijoitti myöhemmin useat elokuvistaan. Suomalaisessa elokuvakeskustelussa viitataan usein hänen suomalaiseen taustaansa elokuvien kuvastoa avaavana tekijänä: David Lynchin äidinpuoleinen isoisä, sukunimeltään Sandholm, muutti nuorena miehenä Suomesta Yhdysvaltoihin.
Vuonna 1964 Lynch pääsi opiskelemaan bostonilaiseen taidekouluun, mutta jätti opinnot pian kesken ja aloitti ne jälleen Pennsylvaniassa. Tuolloin hän tapasi myös tulevan vaimonsa Peggy Reaveyn. Reaveyn kanssa hän sai tyttärensä Jenniferin, josta myös tuli myöhemmin elokuvaohjaaja. Lynch ja Reavey asuivat Philadelphian pahamaineisimmalla alueella, jonka kurja ilmapiiri epäilemättä heijastui myöhemmin tärkeänä osana Lynchin rujoa elokuvamaailmaa.
Lynch ei alunperin ollut kiinnostunut elokuvistaoman taiteensa välineenä vaan opiskeli kuvataidetta tyydyttääkseen kunnianhimoaan maalarina. Lynch sai kuitenkin idean tehdä "liikkuvan maalauksen" ja osallistua sillä Pennsylvanian taideakatemiansa jokavuotiseen kokeelliseen maalauksen ja kuvanveiston kilpailuun. Lynchin teos "Kuusi miestä voi pahoin" oli stop motion-tekniikalla toteutettu animaatio ja se heijastettiin 2 kertaa 3 metriä suurelle kankaalle. Lynch piti sitä kertaluontoisena ja kalliina kokeiluna, "toteutus oli maksanut noin 200 dollaria", mutta eräs hänen projektinsa nähnyt tilasi Lynchiltä samanlaisen kotiinsa.
Eraserhead.
Vuonna 1967 Lynch teki pari muutaman minuutin mittaista lyhytelokuvaa, ja myöhemmin 34-minuuttisen elokuvan "The Grandmother" elokuvakoulussa. Lopulta syntyi "Eraserhead" (1977), Lynchin ensimmäinen pitkä elokuva. Pienistä pätkistä lähtenyt, viisivuotiseksi projektiksi venynyt, pieni ja äärimmäisen omalaatuinen filmi leimattiin jopa liian sairaaksi julkaista. Lopulta "Eraserhead" näki kuitenkin päivänvalon ja saavutti nopeasti kulttimaineen.
Viisivuotisen työrupeaman aikana Lynchin ja Reaveyn avioliitto päättyi, ja "Eraserheadin" ilmestymisvuotena 1977 Lynch avioitui toisen vaimonsa Mary Fiskin kanssa.
Elefanttimies.
Lynch nousi suuren yleisön tietoisuuteen seuraavalla elokuvallaan. Tositapahtumiin ja Sir Frederick Trevesin kirjaan perustuva "Elefanttimies" ("The Elephant Man", 1980) oli kaukana "Eraserheadista", vaikka tyyli pysyikin painostavana. Elokuvan tuotti Mel Brooks, ja päärooleissa nähtiin John Hurt sekä Anthony Hopkins. Elefanttimieheksi kutsutun John Merrickin elämästä kertovaa filmiä ylistivät niin kriitikot kuin yleisökin, ja se sai peräti kahdeksan Oscar-ehdokkuutta. Vuonna 1982 syntyi Austin, David Lynchin toinen lapsi. Sittemmin hänellä on ollut kaksi pientä roolia isänsä töissä: Pierre Tremond "Twin Peaksissa" sekä Devon Berkin kuski "Inland Empiressä".
Dyyni.
Pian "Elefanttimiehen" jälkeen Lynch palkattiin filmatisoimaan massiivinen scifiromaani "Dyyni" ("Dune", 1984). 40 miljoonan dollarin budjetilla tehty elokuva jäi kaksikymmentä miljoonaa dollaria tappiolle ja siitä tuli hänen uransa suurin floppi. Elokuvan sekavuutta arvosteltiin ja se sai yleisesti huonoja arvosteluja. Myöhemmin Lynch on myöntänyt, ettei hänen olisi ikinä pitänyt ohjata "Dyyniä".
Suosio kasvaa elokuvien Blue Velvet ja Wild at Heart myötä.
Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt "Blue Velvet" (1986) nosti Lynchin kuitenkin jälleen suursuosioon. Elokuvassa ilmenevät selkeästi Lynchin tavaramerkit: pikkukaupunkiin sijoittuva, synkkä mutta romanttinen trilleri. Uskaliaasti väkivaltaista seksiä ja ihmismielen kiemuroita esittelevä elokuva toi Lynchille toisen Oscar-ehdokkuuden, mutta herätti myös paljon kohua. Lynch ja Mary Fisk erosivat vuonna 1987, minkä jälkeen huhuiltiin Lynchin ja "Blue Velvet" -tähti Isabella Rossellinin romanssista. Rossellini oli mukana myös Lynchin seuraavassa elokuvassa "Villi sydän" ("Wild at Heart", 1990). Elokuva nappasi Cannesin elokuvajuhlilla Kultaisen palmun. Nyt Lynchin elokuviin oli löytynyt myös vakiosäveltäjä: Lynchin tiivis yhteistyö Angelo Badalamentin kanssa on sittemmin ollut tärkeä osa hänen elokuviensa ilmapiiriä.
Twin Peaks.
Samoihin aikoihin Lynch oli tekemässä pilottia ensimmäiselle televisiosarjalleen yhdessä Mark Frostin kanssa. "Twin Peaks – tyttömurhat" laajeni suosituksi sarjaksi, joka esitettiin ensimmäisen kerran 1990–1991. Kaksi vuotta myöhemmin Lynch ohjasi sarjan jatkoksi myös elokuvan, jossa valotettiin tapahtumia ennen varsinaista murhaa. "Twin Peaks – tuli kulje kanssani" ("Twin Peaks: Fire Walk with Me", 1992) ei kuitenkaan saanut yhtä lämmintä vastaanottoa kuin itse sarja, mutta fanien keskuudessa elokuvaa on yleisesti pidetty arvossa. Lynchin ja Frostin toinen televisiosarja "On the Air" (1992) ei menestynyt.
Lost Highway.
"Villi sydän" -romaanin kirjoittanut Barry Gifford alkoi kirjoittaa Lynchin kanssa 1990-luvun puolivälissä uutta elokuvakäsikirjoitusta. "Lost Highway" (1997) on "Eraserheadin" ohella epäilemättä Lynchin vaikeimpia elokuvia. Unenomainen palapeli yhdisteli eri elokuvagenrejä rankasti rockahtavalla soundtrackilla, jolta löytyy muun muassa Lynchin suosikkiyhtye Rammstein.
The Straight Story.
Seuraavaksi Lynch tekikin jotain aivan muuta: "The Straight Story" (1999) ei tunnu selittelemättömässä kiltteydessään Lynchiltä juurikaan. Kyseessä on kuitenkin paljon kiitelty, tositapahtumiin perustuva filmi Alvin Straightistä, joka lähtee tapaamaan aivohalvauksen saanutta veljeään toiseen osavaltioon kulkuneuvonaan ruohonleikkuri. Elokuvassa pääosaa esittänyt Richard Farnsworth sairasti syöpää, ja pakeni tuskaa pian itsemurhalla. Elokuva jäi hänen viimeisekseen.
Mulholland Drive.
"Straight Storyn" jälkeen Lynch palasi tuttuihin kuvioihinsa. "Mulholland Drive" ("Mulholland Dr.", 2001) on pitkälti samanlainen elokuva kuin "Lost Highway", vaikkakin selvästi pehmeämpi ulkoasultaan. Alun perin televisiosarjaksi suunniteltu "Mulholland Drive" näki vastoin odotuksia päivänvalon, kun Studio Canal suostui tuottamaan sen elokuvana.
"Mulhollandin" jälkeen Lynch on auttanut myös muita, omasta mielestään lupaavia ohjaajanalkuja pääsemään alkuun urallaan – esimerkkinä Eli Roth ("Cabin Fever", 2002). Vuonna 2006 Lynchiltä tuli ensi-iltaan "Inland Empire", joka on hänen tähänastisista töistään kaikkein vaikeaselkoisin. Tämä lähes kolmen tunnin mittainen elokuva kuvattiin kolmen vuoden aikana ilman valmista käsikirjoitusta halvalle digivideokameralle. Pääroolia näyttelevä Laura Dern palasi 16 vuoden tauon jälkeen yhteistyöhön Lynchin kanssa.
Ohjaaja sai syyskuussa 2006 elämäntyöstä myönnettävän Kultaisen leijonan Venetsian elokuvajuhlilla. Tällä hetkellä hän työstää dokumenttielokuvaa transsendenttisen meditaation kehittäneestä intialaisesta ajattelijasta, Maharishi Mahesh Yogista, sekä ensimmäistä pitkää animaatiotaan, joka kulkee työnimellä "Snoot World".
Lynchin muut taiteelliset tuotokset.
Elokuviensa ohella Lynch on tehnyt myös kuva taidetta ja julkaissut musiikkia. Vuosina 1983-1992 Lynch piirsi viikoittaista strippisarjakuvaa "Los Angeles Reader"-lehteen ja sittemmin sitä julkaistiin myös "The Baltimore Sun"-lehdessä.


Bauhaus.
a>n symboli 1920-luvulla. Se on myös malliesimerkki funktionaalisen, edullisen ja massatuotantoon sovellettavan tuotteen suunnittelusta.
W. Gropius laati Bauhausin opetusohjelman 1920-luvulla. Se perustui konstruktiiviseen työpajaopetukseen.
Bauhaus "(Staatliches Bauhaus)" oli Saksassa, ensin Weimarissa, sitten Dessaussa ja lopulta Berliinissä vuosina 1919–1933 toiminut taide- ja arkkitehtuurikoulu. Moderni arkkitehtuuri- ja esinesuunnittelu on pitkälti lähtöisin Bauhausista. Bauhausin koulutusjärjestelmä on myös useimpien nykyaikaisten arkkitehti- ja taideteollisuuskoulutusten esikuva.
Koulun perusti Walter Gropius Weimarissa vuonna 1919 yhdistämällä kaksi muuta koulua. Perusajatuksena oli luoda koulu, jossa yhdistyisivät arkkitehtuuri-, käsityö-, taideteollisuus- ja taidekoulutus.
Ensimmäisen maailmansodan loputtua Gropius tunsi uuden aikakauden alkaneen ja halusi luoda siihen sopivan uuden tyylin. Funktionalismiksi kutsuttua tyyliä sovellettiin myös esine- ja huonekalumuotoiluun. Sen tuli olla funktionaalista, halpaa ja sen oli sovelluttava massatuotantoon. Kuten William Morris ja "Arts and Crafts" -liike edellisellä vuosisadalla, Gropius halusi yhdistää taiteen ja käsityön taidot sekä tuottaa korkealaatuisia, toimivia tuotteita. Gropius johti koulua 1919–28, hänen jälkeensä koulua johtivat Hannes Meyer ja Ludwig Mies van der Rohe.
Weimarin tasavalta tuki aluksi vahvasti Bauhausia. Hallituksen vaihduttua Bauhaus muutti Dessauhun 1925, jonne rakennettiin Bauhausin koulurakennus ja useita muita funktionalistisia rakennusprojekteja. Vuonna 1927 Bauhausin tyyli ja sen tunnetuimmat arkkitehdit vaikuttivat voimakkaasti "Die Wohnung"(asunto) -näyttelyssä Weissenhofissa, Stuttgartissa. Vuonna 1932 Bauhaus joutui jälleen muuttamaan, tällä kertaa Berliiniin.
Natsien suhtautuminen.
Natsien piirissä Bauhaus ja sen piirissä tapahtunut taiteellinen toiminta miellettiin "epäsaksalaiseksi" ja "rappiotaiteeksi", eivätkä he hyväksyneet bauhauslaisten harjoittamaa modernia tyyliä. Bauhausia vastusti myös poliittinen oikeisto, jonka piirissä koulun toiminta nähtiin/koettiin kommunistisen toiminnan kulissina, erityisesti kun Bauhausissa toimi useita venäläisiä taiteilijoita. Natsit tekivät viimein rajoituksillaan Bauhausin toiminnan käytännössä mahdottomaksi, ja vuonna 1933 opettajat päättivät yksimielisesti lopettaa koulun.
Natsien kielteinen suhde Bauhausiin osoittaa heidän taidepolitiikkansa ristiriitaisuutta ja epäjohdonmukaisuutta. Natsit hyljeksivät Marcel Breuerin suunnittelemia funktionaalisia teräsputkituoleja, vaikka samaan aikaan suosivat suunnitteluperiaatteiltaan vastaavien "Volksradion" (kansanradio) ja "Volkswagenin" (kansanauto) suunnittelua ja tuotantoa. Arkkitehtuurissa suosittiin kansanperinteestä muotokielensä ottanutta mansardikattoista "Blut und Boden" -tyyliä Bauhausin funktionalismin sijaan, mutta maahan rakennettiin kuitenkin moderneja "Autobahneja" (moottoritie). Kun muissa Euroopan maissa oli siirrytty Bauhausinkin typografien suosimiin selkeisiin ja helppolukuisiin antiikva ja groteski -painokirjaimiin, Kolmannen valtakunnan virallinen kirjasintyyppi oli yhä vaikeaselkoinen fraktuura, kunnes tammikuussa 1941 kirjasin kiellettiin "juutalaiskirjaimena".
Vahva vaikutus.
Bauhausin suunnittelijat saivat hyviä työtarjouksia varsinkin Yhdysvalloista. Bauhaus vaikutti voimakkaasti varsinkin toisen maailmansodan jälkeen muotoilijoihin ja muotoilusuuntauksiin. Siellä luodut koulutusmenetelmät, tavat ja tyylit muotoilla esineitä ja suunnitella rakennuksia vallitsevat voimakkaina tänäänkin. Bauhausin opit näkyivät varhain muun muassa suomalaisessa valokuva- ja muotoilukoulutuksessa. Sen vaikutus on nähtävissä myös suomalaisten arkkitehtien ja muotoilijoiden, etenkin Alvar Aallon ja Ilmari Tapiovaaran tuotannossa.


Heikko vuorovaikutus.
Heikko vuorovaikutus eli heikko ydinvoima on yksi neljästä perusvuorovaikutuksesta. Muut ovat gravitaatio eli painovoima, sähkömagneettinen vuorovaikutus ja vahva vuorovaikutus eli vahva ydinvoima.
Ominaisuuksia.
Heikolle vuorovaikutukselle ominainen piirre on se, että se pystyy vaihtamaan hiukkasen toiseksi. Ensimmäinen havaittu heikon vuorovaikutuksen ilmiö oli beetahajoaminen, jolle Enrico Fermi kehitti niin kutsuttuihin heikkoihin virtoihin perustuvan teoreettisen kuvauksen 1930-luvulla. Tätä teoriaa pidetään ensimmäisenä mallina heikosta vuorovaikutuksesta. Sittemmin on löydetty paljon muitakin heikon vuorovaikutuksen alaisia reaktioita. Heikon vuorovaikutuksen tuntevat kaikki leptonit ja kvarkit mukaan luettuna neutriinot, jotka eivät mahdollista pientä gravitaatiovuorovaikutusta lukuunottamatta muulla tapaa vuorovaikuta.
Erikoisena piirteenä heikko voima rikkoo niin kutsutun pariteetti- eli P-symmetrian. Tämä tarkoittaa, että heikon vuorovaikutuksen ohjaamat reaktiot eivät ole symmetrisiä avaruuden peilauksissa. Kokeellisesti on myös osoittautunut, että P-symmetrian rikkoutuessa rikkoutuu myös niin kutsuttu varauskonjugaatio- eli C-symmetria, joka kuvaa hiukkasen vaihtamista antihiukkasekseen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että hiukkanen ja antihiukkanen eroavat toisistaan. Kuitenkin nämä yhdessä eli CP-symmetria näyttää säilyvän. CP-symmetriassa ilmiö on samanlainen, jos hiukkaset korvataan antihiukkasillaan ja tilannetta katsotaan peilattuna.
Vuonna 1964 havaittiin CP-symmetrian rikkoutuvan pienessä osassa kaonien hajoamisia.
Välittäjähiukkaset.
Hiukkasfysiikan standardimallin mukaan perusvuorovaikutukset siirtyvät välittäjähiukkasten (mittabosonien) kuljettamana, joita on heikolla vuorovaikutuksella kolmenlaisia. Kaksi W-bosonia, sähkövaraukseltaan positiivinen ja negatiivinen, sekä yksi sähköisesti neutraali Z-bosoni. Näitä hiukkasia kutsutaan myös yhteisnimellä välibosoneiksi. Näillä bosoneilla on hiukkasfysiikan skaalassa suuri massa: W-bosoneilla noin 80 GeV/c2 ja Z-bosonilla noin 91 GeV/c2. Bosonien suuren massan takia heikon vuorovaikutuksen kantama on hyvin lyhyt, noin 10-17 m.
Fotonin tapaan myös välibosonit esiintyvät vapaina hiukkasina, joskin niiden elinaika on erittäin lyhyt.
Sähköheikko vuorovaikutus.
Sähkömagneettista vuorovaikutusta välittävän fotonin tapaan myös välibosonit ovat spin 1 -hiukkasia ja molempia vuorovaikutuksia voidaan kuvata eräänlaisten virtojen avulla. 1960-luvulla Sheldon Glashow, Steven Weinberg ja Abdus Salam onnistuivatkin yhdistämään sähkömagneettiset ja heikon voiman aiheuttamat ilmiöt yhteen mittakenttäteoriaan, jota kutsutaan sähköheikoksi teoriaksi. Teoriaan liittyvä spontaani symmetriarikko on keskeinen syy Higgsin bosonin keksimiselle.


Dramaturgia.
Dramaturgia eli "draaman estetiikka", "näytelmäteoria", "näytelmätiede" tai "näytelmäoppi" tarkoittaa aineiston, yleensä tekstin muuttamista tai järjestämistä draamaksi tai esitykseksi. Useimmiten dramaturgiasta puhutaan teatterin yhteydessä, mutta voidaan puhua myös esimerkiksi elokuvan, konsertin tai muun tapahtuman dramaturgiasta. Kaikissa näissä tapauksissa dramaturgialla tarkoitetaan laajasti määriteltynä sitä, miten esityksen tai tapahtuman eri elementit järjestyvät ja rytmittyvät. Dramaturgian tekeminen vaatii materiaalin ymmärtämistä ja oman näkökulman löytämistä sekä esityksellisten ja draamallisten keinojen hallintaa ja tuntemusta.
Kun alkujaan muuta genreä, esimerkiksi runoutta tai proosaa oleva materiaali järjestetään draamaksi tai esitykseksi, puhutaan materiaalin dramatisoinnista. Usein esimerkiksi romaaneja dramatisoidaan elokuvakäsikirjoituksiksi tai näytelmiksi. Silti myös draamaksi kirjoitetun tekstin yhteydessä puhutaan usein dramatisoinnista, kun draamateksti tulkitaan esitykseksi. Kun valmista draamatekstiä (esimerkiksi ajallisesti vanhaa tekstiä) toimitetaan uutta esittämistä varten, puhutaan usein sovittamisesta.
Dramaturgi on perinteisesti ammattinimikkeenä tarkoittanut sitä, joka järjestää olemassa olevan materiaalin esitykseksi, vaikka usein dramaturgit myös itse kirjoittavat näytelmiä. Usein esityksen dramaturgina voi toimia myös esityksen ohjaaja. Dramaturgin ja ohjaajan toimialat ovatkin osin päällekkäisiä, ja monet alalle koulutetut toimivat molemmissa tehtävissä.
Dramaturgian koulutusohjelma.
Suomessa dramaturgeja koulutetaan Teatterikorkeakoulussa dramaturgian koulutusohjelmassa. Koulutusohjelma antaa dramaturgin ammattikuvan lisäksi valmiuksia kirjoittaa myös omia näytelmiä ja käsikirjoituksia työllistyen näin näytelmäkirjailijana tai käsikirjoittajana. Dramaturgi voi toimia myös esimerkiksi draamatekstin suomentajan tehtävissä. Lisäksi dramaturgi- ja ohjaajaopiskelijoiden opinto-ohjelmiin kuuluu kummankin alan koulutusta johtuen toimialojen osittaisesta päällekkäisyydestä.
Dramaturgian koulutusohjelma jakaantuu teatteritaiteen kandidaatin ja maisterin tutkintoihin, joiden yhteenlaskettu tavoiteopiskeluaika on viisi vuotta. Vuosittain koulutusohjelmaan hyväksytään 2–4 uutta opiskelijaa yli 100 hakijasta; sisäänpääsyprosentti on näin erittäin pieni.
Dramaturgian ja draaman kirjoittamisen professorina toimii Laura Ruohonen (valittu virkaan ajanjaksoksi 1.6.2008–31.5.2013). Hänen edeltäjänsä oli Harri Virtanen.


Musta Paraati.
Musta Paraati oli helsinkiläinen rock-yhtye. Yhtyettä pidetään suomalaisen goottirockin uranuurtajana. Yhtye koki useita miehistönvaihdoksia. "Peilitalossa"-albumille asti yhtyeen laulajana toimi Jore Vastelin, ”Johtaja”/”Jää” -singlellä General Njassa ja myöhemmillä julkaisuilla Epe Kronholm. Vuonna 2005 "Peilitalossa" sijoittui Soundi-lehden kriitikoiden 50 parhaan suomalaisen levyn listalla sijalle 26.


Sodankäynnin toiminnalliset tasot.
Sodankäynnin toiminnalliset tasot ovat eri tasoja, joihin sodankäyntiin liittyviä asioita jaetaan sen mukaan, kuinka laajasti ne vaikuttavat. Esimerkiksi tapahtumalla, joka vaikuttaa koko valtion sodankäyntiin sanotaan olevan "suurstrateginen vaikutus", kun taas yhden jalkaväkijoukkueen taisteluun vaikuttava asia on "taisteluteknisen tason vaikutus". Täten saatetaan puhua esimerkiksi strategisista, operatiivisista tai taktisista toimista taistelukentällä.
Sodankäynnissä on viisi, kuusi toiminnallista ulottuvuutta, joista muodostuu oman ja vastustajan puolen kokonaisuus sekä niiden vahvuudet ja heikkoudet. Niitä toiminnallisia ulottuvuuksia ovat operatiivinen, logistinen, sosiaalinen, teknologinen ja organisatorinen ulottuvuus. Uuden sodankäynnin vallankumouksen mukana myös informaatio nousee sodankäynnin uudeksi, kuudenneksi toiminnalliseksi ulottuvuudeksi, tukitoimesta vaikuttamiskeinoksi kuten tuli tai joukot.
Logistinen taso, kyky luoda, siirtää ja ylläpitää sotavoimaa. Se, tai paremminkin sen käytössä olleet rajalliset voimat, lihas-, tuuli- ja vesivoimat, rajoittivat sodankäyntiä monella tavalla tuhansia vuosia, mm sotajoukon kokoa. Vasta uudet voimat, höyryvoima rautateillä ja merillä, sekä lennätin muuttivat sodankäyntiä tässä suhteessa. Logistinen taso vaikutti ensimmäisen kerran ratkaisevasti sodankäyntiin Amerikan Sisällissodan aikana 1861 - 65. Siinä dominoi pohjoisvaltioiden kyky luoda ja ylläpitää lukumääräisesti ylivoimainen sotavoima. Etelän operatiivisesti loistavat kenraalit jäivät pohjoisen massojen jalkoihin.
Sosiaalinen tai psykologisyhteiskunnallinen taso käsittää ne ihmisten väliset ilmiöt, lähinnä tunteet, jotka syntyvät ihmisessä, tai ihmisten välillä taistelijaparissa, ryhmässä, komppaniassa, suuremmissa joukoissa päätyen aina valtioon, uskontoon, ideologiaan, ihmiskuntaan ja maailmankaikkeuteen asti. Sotilaallinen toiminta ei koskaan kohdistu vain aineellisiin voimiin; se kohdistuu aina yhtä aikaa moraalisiin voimiin, jotka antavat sodalle sen voiman (life), eikä näitä kahta voi erottaa.
Teknologinen taso käsittää teknologiaa sodassa mm kaikkien em. tasojen yhteydessä. Clausewitz toteaa, että, koska kaikilla sotaa käyvillä on lähes samanlainen tekniikka, teknologialla ei ole suurempaa merkitystä sodassa. Tämä piti paikkansa aina 1800- luvun puoliväliin saakka. Sitten höyryvoima, rautatiet, lennättimet, takaa ladattavat ja kierteillä varustetut kiväärit ja tykit muuttivat tilanteen. Alkoi noin sata viisikymmentä vuotta jatkunut sodankäynnin teknistyminen ja sen mukana tullut monimutkaistuminen.
Organisatorinen taso käsittää mm joukkojen organisaatioon, käskyvaltaan, johtosuhteisiin ja yhteistoimintaan liittyvät asiat. Organisaatio ja organisointi ovat erittäin tärkeitä, jopa tekniikkaa tärkeämpiä. Esimerkiksi Egyptin pyramidit ovat rakennuksina vaikuttavia, mutta ilmeisesti työn organisointiin liittyvä taso on ollut huomattavasti tekniikkaa oleellisempi. Eli noin 5000 vuotta vanhalla tekniikalla pystyttiin luomaan nykyaikaakin hämmästyttäviä saavutuksia. Organisatorisen tason keskeinen kysymys on keskitetty vai hajautettu. Hajautettu taas liittyy keskeisesti tietoliikennetekniikkaan.
Informaatio on aina ollut oleellinen tekijä sodankäynnissä. Mm vastustajan doktriinin, aseiden, johtajien ja moraalin sekä taistelumaaston ja sään tunteminen ovat näitä tekijöitä. Informaatio oli aiemmin kuitenkin vain tukitoimi. Ilman sitä taistelun voittaminen oli täysin mahdollista. Informaatiotekniikka on ollut merkittävässä asemassa sodankäynnissä vasta hieman yli sata vuotta. Informaatiosodankäynti on vasta syntymässä.
Lisäksi tekemiseen tarvitaan aina energiaa, tilaa ja aikaa.
Jokaisessa sodassa ja sotajoukossa on ollut kyseiset ulottuvuudet ja tulee olemaan. Se miten eri ulottuvuudet painottuvat eri sodissa tai asevoimissa, vaihtelee. Joissakin sodissa jokin ulottuvuus on noussut muita merkittävämmäksi. Esimerkiksi toisen maailmansodan alku oli operatiivisen sodankäynnin, salamasodan ylivoimaa ja sen loppu logistisen sodankäynnin, massan juhlaa.
Sota voidaan hävitä millä tahansa toiminnallisella tasolla tai niiden yhdistelmällä. On tärkeää ymmärtää vihollisen ja oma tilanne sodankäynnin eri toiminnallisilla tasoilla ja välttää vastustajan vahvoja ulottuvuuksia ja iskeä sen heikkoihin ulottuvuuksiin. Omassa toiminnassa tärkeää on tasaisuus, eli se, että muita tasoja heikompia kohtia ei ole. Tämä on kokonaisuuden ymmärtämistä ja hallintaa.
Edellä mainittu edustaa sodankäynnin loogista tasoa. Paradoksaalista, suhteellisesta edusta syntyvää tasoa edustaa esimerkiksi se, että vastustajan vahvuuksia vastaan tulee hyökätä juuri siitä syystä, että ne ovat vahvuuksia. Tai että teknisesti nopein ja suorin tie ei ole sitä vihollisen vaikuttaessa, koska myös se on nähnyt teknisesti nopeimman ja suorimman tien nopeimmaksi ja suorimmaksi ja maksimoinut omat vastatoimet kyseiselle tielle.
Oleellista on lisäksi, että oma sodankäynnin toiminnallinen ulottuvuuskokonaisuus muodostaa synergistisen kokonaisuuden. Oleellisinta on siis ensin sodankäynnin kokonaisidea. Esimerkiksi Saksan toisen maailmansodan aikainen salamasotadoktriini oli kokonaisidea, joka sisälsi synergiaa ainakin teknologisen, organisatorisen, psykologisen ja operatiivisen tason välillä.
Johtamissodankäynnin ydin on synergia, joka saavutetaan tietoon liittyvällä, eli tärkeimmäksi nousseen ja monta kautta vaikuttavan sodankäynnin elementin koordinaatiolla.


Esa-Pekka Salonen.
Esa-Pekka Salonen (s. 30. kesäkuuta 1958 Helsinki) on tunnettu suomalainen kapellimestari ja säveltäjä. Hän on Lontoossa toimivan Philharmonia-orkesterin ylikapellimestari. Sitä ennen hän toimi Los Angelesin filharmonikkojen musiikillisena johtajana ja ylikapellimestarina.
Koulutuksensa Salonen sai Sibelius-Akatemiassa, jossa hän opiskeli käyrätorvensoittoa, säveltämistä ja orkesterinjohtoa vuosina 1973–1980. Hän suoritti sävellyksen jatko-opintoja Italiassa Sienassa 1979 Franco Donatonin sekä Milanossa 1980–1981 Niccolò Castiglionin johdolla. Salonen kuului nuorten säveltäjien perustaman Korvat auki -yhdistyksen perustajajäseniin.
Salonen on sanonut lähteneensä opiskelemaan johtamista vain voidakseen paremmin johtaa omia sävellyksiään. Salosesta piti siis tulla säveltäjä, mutta kansainvälisen ja menestyneen kapellimestarin ura aukesi syksyllä 1983, kun tuolloin 25-vuotias Salonen hälytettiin paikkaamaan peruuttanutta kapellimestaria ja johtamaan Lontoon Philharmonia-orkesteria, teoksena Gustav Mahlerin 3. sinfonia. Myöhemmin hän on vieraillut useasti saman orkesterin johtajana. Vuosina 1984–1995 Salonen toimi Ruotsin radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina. Los Angelesin filharmonikkojen ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja Salonen oli vuosina 1992–2008. Salonen toimi myös Jean Sibelius -kapellimestarikilpailun tuomariston puheenjohtajana vuosina 1995, 2000 ja 2005. Hän siirtyi vuonna 2008 lontoolaisen Philharmonia-orkesterin ylikapellimestariksi.
Musical America nimesi Salosen vuoden 2006 muusikoksi. Vuonna 2009 hänelle ja viulisti Hilary Hahnille myönnettiin Grammy-palkinto parhaasta taidemusiikin solistin ja orkesterin yhteisesityksestä; levyllä Ruotsin radion sinfoniaorkesteri ja Hahn esittävät Arnold Schönbergin ja Jean Sibeliuksen viulukonsertot Deutsche Grammophonin taltioimina.
__NOTOC__


Eksponenttijakauma.
Eksponenttijakauman tiheysfunktion kuvaajia eri parametreilla
Eksponenttijakauman kertymäfunktion kuvaajia eri parametreilla
Eksponenttijakauma on muistinmenetysominaisuuden omaava ja Poisson-prosessin insidenssien välisen ajan jakauma.
Eksponenttijakauma on jatkuva, ja sen arvojoukko on positiivisten reaalilukujen joukko. Jos satunnaismuuttuja formula_1 on "eksponenttijakautunut", merkitään
formula_2
Parametri formula_3 on jakauman odotusarvon käänteisluku. Tiheysfunktio on arvojoukossa
formula_4
formula_5
Odotusarvo ja varianssi ovat formula_6 ja formula_7
Eksponenttijakaumalla on niin kutsuttu muistinmenetysominaisuus, eli jos formula_8, niin
formula_9
Siis jos formula_1 on esimerkiksi elinaika, niin muistinmenetysominaisuuden mukaan jäljellä oleva elinaika ei riipu iästä. Jatkuvista jakaumista vain eksponenttijakaumalla on muistinmenetysominaisuus.


Khii toiseen -jakauma.
χ2-jakauman tiheysfunktion kuvaajia eri vapausastein "k"
χ2-jakauman kertymäfunktion kuvaajia parametrin eri vapausastein "k"
formula_1-jakauma on tilastotieteen testeissä käytetty jakauma. Jos satunnaismuuttujat formula_3 ovat riippumattomia ja standardinormaalijakautuneita, niin niiden neliöiden summa on formula_1-jakautunut "n":llä vapausasteella. Jos formula_5, on siis
formula_6
Jakauman parametri formula_7 on positiivinen kokonaisluku. formula_1-jakauma on jatkuva, ja sen arvojoukko on positiivisten reaalilukujen joukko. Tiheysfunktio on arvojoukossa
formula_9
jossa formula_10 on Eulerin gammafunktio.
Kertymäfunktiota formula_11 ei voi yleisessä tapauksessa esittää suljetussa muodossa.
Odotusarvo ja varianssi ovat formula_12 ja formula_13
formula_15


Sähkökitara.
Sähkökitara on 1930-luvulla kehitetty kitara, jossa ovat sähkömagneettiset mikrofonit, jotka muuttavat kielten värähtelyn sähköisiksi signaaleiksi. Nämä signaalit vahvistetaan ulkoisella, kitaraan kaapelilla kytketyllä kitaravahvistimella kuuluvaksi ääneksi. Tästä nimitys "sähkö"kitara. Sähkökitaraa voi toki soittaa myös ilman vahvistinta, jolloin ääni kuulostaa lähes identtiseltä akustisen kitaran ääneltä.
Sähkökitarassa voi käyttää ainoastaan teräksestä tai rauta-nikkeli -lejeeringistä, tai muista sitkeistä, vetojännitystä hyvin kestävistä, hyvät magneettiset ominaisuudet omaavista metalliseoksista valmistettuja kieliä. Tämä nimenomaan sähkömagneettisten mikrofonien takia: ne eivät reagoi lainkaan "ääneen" vaan ainoastaan "magneettiseen värähtelyyn" jollaista metallikielet synnyttävät. Sähkökitaraan on mahdollista kytkeä myös erilaisia efektipedaaleja, jotka lisäävät kitaran ääneen efektejä. Tällaisia ovat esim. särö-, kaiku- ja tremolopedaalit.
Sähkökitaran merkitys musiikissa.
Sähkökitara on hyvin merkittävä ja monikäyttöinen soitin populaarimusiikissa, ja soitinta käytetään hyvin monissa erilaisissa musiikin tyylilajeissa, kuten esimerkiksi kantrissa, metallissa, jazzissa ja bluesissa. Suomessa sähkökitarat tulivat tunnetuksi rautalankamusiikin myötä.
Vaikka sähkökitara yhdistyykin ihmisten mielissä nykyään ennen kaikkea rockiin ja metallimusiikkiin jotka perustuvat suurimmalta osalta juuri sähkökitaran särösoundiin, sähkökitaran ottivat alun perin käyttöön nimenomaan jazzkitaristit.
Historia.
Ensimmäiset sähköisesti vahvistetut kitarat olivat havaijinkitaroita, eli niin sanottuja steel-kitaroita. Havaijin musiikki oli varsin suosittua 1920- ja 30-luvuilla. Nationalin resonaattorikitaroihin metalliosia valmistanut Adolph Rickenbacker tapasi 1920-luvun lopulla George Beauchampin ja Paul Barthin, jotka olivat askaroineet sähkömagneettisen mikrofonin parissa. Yhteistyössä he valmistivat ensimmäiset sähköiset havaijinkitarat 1930-luvun alussa.
Ensimmäinen varsinainen sähkökitara.
Toinen linja nykyisiin sähkökitaroihin syntyi, kun f-aukkoisiin akustisiin kitaroihin asennettiin mikrofoni. Ongelmana oli äänen kierto vahvistimen ja mikrofonin välillä, mikä ilmeni ankarana ulinana. Ensimmäisenä kierto-ongelman ratkaisi Les Paul rakentaessaan ensimmäisen umpirunkoisen sähkökitaran 1941. Hän yritti saada soitinvalmistaja Gibsonin valmistamaan sitä, mutta he eivät olleet tuolloin vielä kiinnostuneita asiasta.
Samojen ongelmien kanssa kamppaillut Leo Fender päätyi hiukan myöhemmin samaan ratkaisuun kuin Les Paul. Tästä syystä ensimmäinen myyntiin tullut umpirunkoinen sähkökitara oli Fender Broadcaster 1948, jota valmistetaan nykyisin miltei muuttumattomana nimellä Telecaster. Kitarassa oli yksikelainen mikrofoni, joka muutti kielten värähtelyt sähköisiksi signaaleiksi. Sähkösignaali kulkee sähköjohdinta pitkin vahvistimeen. Fender esitteli pian myös Stratocaster-mallin, jonka myöhemmin tekivät tunnetuksi muun muassa Jimi Hendrix, Eric Clapton, Hank Marvin ja Ritchie Blackmore.
Gibson ja ensimmäiset kaksikelaiset mikrofonit.
Fender Broadcasterin ilmestyttyä Gibson otti yhteyttä Les Pauliin. Gibson esitteli vuonna 1952 Les Paul -mallinsa, jossa oli yksikelaiset P-90 -mikrofonit, jotka 1957 korvattiin kaksikelaisilla humbucker-mikrofoneilla, joille ominaista oli suurempi ulostulo, hurinattomuus ja ”läski” soundi.
Puoliakustiset sähkökitarat pysyivät countrymuusikkojen suosiossa. Gibson pyrki vähentämään 1950-luvulla värähtelevään kanteen liittyvää kierto-ongelmaa ohentamalla koppaa. Tällaisiin malleihin kuuluu esimerkiksi Gibson ES-335.
Sähkökitaroita on olemassa erikseen vasenkätisille, jotka soittavat kitaraa siten, että oikea käsi poimii sävelet otelaudalta vasemman sijaan. Nämä kitarat ovat symmetrisiä vastapareja oikeakätisten kitaroista. Jotkut vasenkätiset kitaristit, tunnetuimpana Jimi Hendrix, soittivat välillä myös oikeakätisten kitaraa. Tällöin kitarasta vaihdetaan kielien paikat, jotta kielten järjestys jäisi samanlaiseksi kuin normaalisti soitettaessa. Albert King, Otis Rush ja Dick Dale sen sijaan ovat kehittäneet soittotyylin, jossa kielet jätetään kääntämättä, ja ohuemmat kielet jäävät ylimmiksi.
Sähkökitaran pioneerit.
Ensimmäisen sähkökitaraäänitteen teki jazzkitaristi George Barnes Chicagossa 1. maaliskuuta 1938. Joskus ensimmäiseksi levyttäjäksi on mainittu myös kitaristi Eddie Durham, mutta hänen levytyksensä on tehty 15 päivää myöhemmin. Näitä kitaristeja merkittävämmäksi pioneeriksi nousi kuitenkin jazzkitaran nuorena menehtynyt legenda, Charlie Christian, joka tutustui soittimeen Durhamin välityksellä. Myös blues-musiikissa sähkökitara omaksuttiin käyttöön jo varhain. Bluesissa merkittävin pioneeri oli T-Bone Walker, joka levytti ensimmäiset sähkökitarasoolonsa vuonna 1942. Rock-musiikissa kitara oli mukana jo alusta alkaen. Se omaksuttiin siihen rhythm and blues -musiikista. Merkittävimpänä rock-kitaran pioneerina on pidetty yleensä Chuck Berryä. Etenkin rock- ja metallimusiikille tyypillinen särösoundi alkoi yleistyä 1960-luvun puolivälin jälkeen. Kenties tärkein särösoundin popularisoija oli The Kinks yhtyeen kitaristi Dave Davies.


Rumpusetti.
Rumpusetti on 1900-luvun alkupuoliskolla kehitetty, muodostelmaan aseteltu kokoelma lyömäsoittimia, joita rumpali soittaa. Useimmiten rumpusettiin kuuluu virvelirumpu, yksi tai useampi tom-tom, lattiatomi, bassorumpu ja lautaset.
Moderni viidestä rummusta koostuva rumpusetti (virveli, 3 tomia, bassorumpu) sai muotonsa 1960-luvulla. Yleisin "shell-pack" sisältää halkaisijaltaan 20-tuumaisen bassorummun, 10-, 12- ja 14-tuumaiset tom-tomit, 14-tuumaisen virvelin sekä 3 lautasta, jotka ovat useimmiten 14-, 16- ja 20-tuumaiset. Rummustoja löytyy käyttötarkoituksen mukaan pienistä jazzin soittoon käytetyistä seteistä isoihin metallimusiikissa käytettyihin setteihin. Bassorumpua poljetaan pedaalilla, mutta muita rumpuja sekä symbaaleja lyödään kapuloilla tai vispilöillä.
Historia.
Rumpusetti syntyi Yhdysvaltojen eteläosissa, kun afrikkalaisperäisen väestön (orjien) musiikki- ja soittokulttuuri kohtasi eurooppalaisperäisen musiikki- ja sotilassoittokuntakulttuurin. Yhdysvaltain sisällissodan jäljiltä alueella oli paljon sotilassoittokuntien jälkeensä jättämiä soittimia, myös virveli- ja bassorumpuja sekä käsisymbaaleja. Virveliä kutsuttiin myös pikku- tai marssirummuksi. Näitä soittimia afrikkalaiset ottivat käyttöönsä osin siksi, että heidän omat perinnesoittimensa eivät olleet sallittuja.
Jo 1800-luvun puolella keksittiin laittaa bassorumpu maahan, siihen asti se oli ollut hihnoilla kiinni soittajassa. Bill Ludwig ja eräät muut kehittivät maassa olevaan bassorumpuun pedaalin jo 1900-luvun alussa, virvelirummulle oli tuolloin jo teline. Näin rumpali saattoi istua soittaessaan. Bassorummun päällä oli usein myös erilaisia lehmänkellon ja puupenaalin tapaisia lyömäsoittimia, joilla soittoa väritettiin. Myöhemmin settiin lisättiin ns. lattia-tomi ja rumpujen kehäkoon pienentyessä myös bassorumpuun kiinnitettävä pikku-tomi.
Vasta 1920-luvulla syntyi Hi-Hat (haitsu/haikka), jonka esiasteena oli ns. sock symbals, joka koostui maassa olevasta ja jalkaan kiinnitetystä symbaalista, jota jalalla soitettiin. Hi-hatin hyvä puoli oli se, että sen teline oli niin korkea, että sitä saattoi soittaa jalkapedaalin lisäksi kapuloilla. Sen aikaiset pellit eli symbaalit olivat melko isoja halkaisijaltaan (n. 20" ja yli), varsinaisia Crasheja ei aluksi ollut ja komppipellin virkaa hoiti nykyistä China- eli kiinapeltiä muistuttava symbaali.
Virveli.
Rumpusetin tärkein osa on virveli- eli pikkurumpu (), jota pidetään jalkojen välissä telineessä. Virveli on marssimusiikista tuttu rämisevää ääntä tuottava rumpu. Räminä saadaan aikaan metallisista jousista muodostuvalla virvelimatolla, joka nostetaan virvelikoneiston avulla rummun alakalvoa vasten.
Maton kireyttä voi säätää ja sen saa kokonaan pois käytöstä mattokoneistolla. Virvelin halkaisijat vaihtelevat yleensä välillä 12"–15" (tuumaa), yleisin koko on 14". Syvyys vaihtelee välillä 3"–8", yleensä 5"–6,5". Hyvin pienen halkaisijan virveliä sanotaan sopraanovirveliksi ja matalat virvelit ovat nimeltään pikkolovirveleitä. Virveleitä valmistetaan metallista tai puusta, lähinnä koivusta tai vaahterasta.
Bassorumpu.
Bassorumpu () makaa kyljellään ja sitä soitetaan jalalla poljettavalla pedaalilla, joka kiristetään bassorummun vanteeseen. Bassorumpuja saattaa olla rumpusetissä kaksikin kappaletta tai vastaavasti yhtä bassorumpua voidaan soittaa ns. tuplapedaalilla, jolloin on mahdollista soittaa molempia jalkoja käyttäen tavanomaista nopeampia bassorumpukuvioita. Bassorummun halkaisija vaihtelee välillä 16"–30", mutta yleisimmät koot ovat 18", 20" ja 22" (melko usein myös 24"). Syvyys on välillä 14"–20".
Lautaset.
Hi-hat-lautaset kiinnitetään hi-hat-telineeseen niin, että toinen makaa huovan päällä kupu alaspäin vapaana ja toinen kiristetään kupu ylöspäin ns. lukkoon (). Lukko kiinnitetään pystysuoraan tankoon, jonka liikettä ohjataan hi-hat-pedaalilla. Ääni voi olla lyhytsointinen, kun lautaset on puristettu täysin yhteen, tai pidempi ja kolisevampi, jos lautaset ovat toisistaan täysin erillään, tai mitä vain tältä väliltä. Hi-hattia soitetaan myös pedaalilla, jolloin saadaan jälleen erityyppinen ääni.
Tom-tom.
Rumpusetissä on yleensä vähintään yksi pikku tom-tom (tai "rack tom") ja yksi lattia-/iso tom-tom (). Useammat tom-tomit mahdollistavat laaja-alaisemmat "fillit". Pienet tomit on kiinnitetty omaan telineeseen, bassorumpuun, lautastelineeseen tai räkkiin. Niiden halkaisija vaihtelee välillä 6"–14" ja syvyys on n. 6"–12". Lattiatomit (iso tom) seisovat omilla jaloillaan tai ne on kiinnitetty lautastelineeseen tai räkkiin. Niiden halkaisija vaihtelee välillä 14"–18" ja syvyys välillä 12"–16".
Symbaali.
Tärkein symbaali hi-hatin lisäksi rumpusetissä on ride-symbaali, jolla nimensä mukaisesti "ratsastetaan", eli soitetaan kapulan päällä symbaalin "selkään", ei reunaan. Reunaan lyöntiä kutsutaan "crashaamiseksi". Ride on kiinnitetty joko bassorummussa olevaan telineeseen tai omaan telineeseen (). Riden koko on yleensä välillä 18"–24". Seteissä on yleensä myös ainakin yksi crash-symbaali eli aksenttisymbaali. Sitä käytetään korostuksiin eli aksentteihin. Koko on yleensä välillä 14"–20". Muita symbaaleja ovat pienikokoinen splash(koko 6"-12"), sekä käsin tehty "china" symbaali(koko 8"-27"). Muita symbaaleja ovat mm. bell, chinasplash ja stack. Symbaaleja voi olla vielä monia erilaisia, sillä rajoituksia ei ole.


Epäsymmetrinen sodankäynti.
Epäsymmetrinen sodankäynti tarkoittaa sodankäyntiä kahden voimasuhteiltaan epäsuhtaisen vihollisen välillä. Nykyaikaisessa sotilaallisessa ajattelussa epäsymmetrisellä sodankäynnillä tarkoitetaan myös tilanteita jossa molemmat osapuolet käyttävät erilaisia strategioita.
Käsitettä käytti ensimmäisenä Andrew J.R. Mack vuonna 1975 artikkelissaan "Why Big Nations Lose Small Wars" () World Politics -lehdessä.


Kertoma.
Positiivisen kokonaisluvun formula_1 kertoma on luvun formula_1 ja kaikkien sitä pienempien positiivisten kokonaislukujen tulo, ja se merkitään formula_2. Esimerkiksi
Kertoma kuvaa äärellisen joukon alkioiden permutaatioiden lukumäärää: esimerkiksi 4 ihmistä voivat olla jonossa 24 eri tavalla.
Kertoma voidaan yleistää luonnollisilta luvuilta kompleksilukuihin saakka, tavallisin yleistys on gammafunktio.
Merkinnän formula_2 esitti ranskalainen matemaatikko Christian Kramp vuonna 1808.
Määritelmä.
formula_9 kaikilla luonnollisilla luvuilla formula_1.
formula_11.
On lisäksi määritelty, että formula_12, koska tyhjä tulo on formula_13.
Luvun formula_1 kertomaa ei ole määritelty negatiivisille luvuille tai desimaaliluvuille, ainoastaan luonnollisille luvuille.
Kasvunopeus.
Kertoma kasvaa varsin nopeasti. Monilla laskimilla saatu likiarvo 69:n kertomasta, (formula_15) on jo yli triljoonakertaisesti ihmiskunnan arvioimaa tunnetun maailmankaikkeuden atomimäärää suurempi.
Stirlingin kaava.
formula_16.
Lisäksi kaikilla luonnollisilla luvuilla formula_1 on voimassa arvio
formula_18.
Lukuteoria.
Kertomilla on monia sovellutuksia lukuteoriassa. Erityisesti formula_2 on jaollinen kaikilla lukua formula_1 pienemmillä ja yhtäsuurilla alkuluvuilla. Siitä seuraa, että formula_33 on yhdistetty luku, jos ja vain jos
formula_34.
Vahvempi tulos on Wilsonin lause, jonka mukaan
formula_35,
jos ja vain jos formula_36 on alkuluku.
Ainoa kertoma, joka on myös alkuluku, on 2. On kuitenkin olemassa monia alkulukuja muotoa formula_37. Näitä alkulukuja kutsutaan kertoma-alkuluvuiksi.
Kertomafunktion arvo alkulukutekijöiden tulona.
formula_38,
missä luvut formula_36 ovat alkulukuja.


Binomikerroin.
Binomikerroin on kombinaatioiden laskemiseen käytetty kaksiparametrinen funktio. Jos formula_1 ja formula_2, niin binomikerroin
formula_3. Tämä luku osoittaa, kuinka monella eri tavalla formula_4 alkiota käsittävästä joukosta voidaan poimia sellainen osajoukko, jossa on formula_5 alkiota.
Ominaisuuksia.
Pascalin sääntö osoittaa, että binomikertoimen arvot voidaan lukea Pascalin kolmiosta.
Yleistyksiä.
Korvaamalla kertoma gammafunktion avulla, voidaan binomikerroin laajentaa positiivisille reaaliluvuille ja joillekin negatiivisille reaaliluvuille määritellyksi. Negatiivinen binomikerroin on kuitenkin
formula_14


Sodankäynnin perusfunktiot.
Sodankäynnin perusfunktiot ovat sodankäynnin toimintoja, jotka ovat esiintyneet sodissa vuosisatoja. Näinä voidaan nähdä esimerkiksi huolto, viestitys, tietojen keruu, johtaminen, suojautuminen yllätyshyökkäykseltä, taistelukosketus, liike, suoja ja isku.
Jos em. funktiot on koordinoitava kaikki toisiinsa, kehitys merkitsee erittäin suurta prosentuaalista kasvua sodankäynnin monimutkaisuudessa Napoleonin ajoista vuoteen 1991 mennessä.
Lähteet.
McKnight, C. E.: "Control of Joint Forces". AFCEA International Press, USA 1989. s. 12, DePuy, W. E.: "Concepts of Operation..."


Luettelo hallitsijasuvuista.
Eri maita on hallinnut erinäinen joukko dynastioita, jotka ovat jättäneet jälkensä näiden maiden historiaan. Dynastioiden katsotaan perinteisesti jatkuvan vain miesjohtoisesti ja primogenituuraa (esikoisoikeutta) korostaen.
Tässä luettelossa on ensin ilmoitettu maa ja sen jälkeen sitä hallinneet dynastiat.
Kiina.
kts. Kiinan dynastiat
Unkari.
*


Narodnaja volja.
Narodnaja volja () oli elokuussa 1879 perustettu venäläinen poliittinen järjestö, joka vaati Venäjän demokratisoimista.
Ohjelmaan kuuluivat muun muassa demokraattisten instituutioiden toteuttaminen, perustuslakia säätävän kokouksen koolle kutsuminen, yleinen äänioikeus, pysyvä kansanedustuslaitos, sananvapaus, painovapaus, omantunnonvapaus sekä maan siirtäminen maaorjuudesta vapautetuille talonpojille.
Samana päivänä kuin Aleksanteri II allekirjoitti perustuslakiluonnosta Vera Fignerin johtamaan Narodnaja voljaan kuuluva puolalainen aktivisti Ignacy Hryniewiecki heitti pommin Katariinankanavan sillalla Aleksanteri II:n vaunuja kohti, joka kuoli saamiinsa vammoihin Talvipalatsissa. Narodnaja voljan terroristit olivat tehneet tätä ennen jo seitsemän epäonnistunutta murhayritystä keisaria vastaan.
Nadodnaja voljan johdossa toimi toimeenpaneva komitea, jossa olivat jäseninä muun muassa Aleksandr Mihailov, Nikolai Morozov, Andrei Željabov, Aleksandr Kvjatkovski, Sofja Perovskaja, Vera Figner, Mihail Frolenko, Lev Tihomirov, Marija Ošanina ja Anna Jakimova. Liike levisi noin 50 kaupunkiin Venäjällä. Niissä muodostettiin paikallisia klubeja. Jäseniä liikkeeseen kuului noin 500, mutta sitä kannatti yhteensä noin 2 000 henkilöä. Järjestö julkaisi alkaen 1. lokakuuta 1879 aina lokakuuhun 1885 omaa lehteä, jonka nimi oli myös Narodnaja volja.


Savolaismurteet.
Savolaismurteita puhutaan maantieteellisesti katsottuna laajalla alueella: savolaismurteiksi luokiteltavien "alamurteiden" alue ulottuu Etelä-Lapista eteläiseen Vaara-Suomeen ja Suomen itärajalta Keski-Suomen kautta parhaimmillaan melkein länsirannikolle asti. Yleensä savolaismurteiden ns. "kotina" on pidetty Pohjois-Savoa sen murteen monipuolisuuden takia.
Musiikki.
Vuonna 2006 ensimmäisen pitkäsoittonsa julkaisi Verjnuarmu, joka omien sanojensa mukaan "yhistää mussiikissaan savon ylen kaaniin murteen raskaaseen tuomijopäevän soetantaan".


Kaakkoismurteet.
Kaakkoismurteet eli niin sanottu ”Karjalan murre” on Kaakkois-Suomessa puhuttava suomen kielen murreryhmä. Ennen toista maailmansotaa kaakkoismurteita puhuttiin koko Karjalankannaksen alueella, Laatokan Karjalassa ja Inkerinmaalla.
Kaakkoismurteet voidaan jakaa neljään eri pääryhmään: varsinaisiin kaakkoismurteisiin, Lemin seudun välimurteisiin eli Lounais-Saimaan murteisiin, Sortavalan seudun välimurteisiin ja Inkerin suomalaismurteisiin. Kaakkoismurteiden pohja on muinaiskarjalassa ja niitä puhutaan ja puhuttiin alueilla, jotka ennen keskiajan rajanmuutoksia, kuten Pähkinäsaaren rauhaa vuonna 1323 tai 1500- ja 1600-lukujen rajansiirroksia kuuluivat muinaiseen Karjalaan.
Kaakkoismurteille ominaista ovat muun muassa läheisyys karjalan kieleen ja inkeroiskieleen, lähes kaikissa alamurteissa esiintyvät "mie"- ja "sie"-pronominit, yleiskielen "d":n vastineena on kato, yleinen "loi"-monikko, liudennuksen esiintyminen ja runsaslukuiset venäjästä lainatut sanat, sisämaan kaakkoismurteissa paitsi ensi tavun myös jälkitavujen avarat vokaalit ovat diftongiutuneet samantapaisesti kuin karjalan kielessä, suom. "aa" kaakkoism. "oa", "ua" jne, esimerkiksi "loat'imoa" / "luat'imua" (yleisk. puhumaan), "veniese" t. "venniese" (yleisk. veneeseen; veneensä) jne. Savolaismurteista kaakkoismurteet erottaa muun muassa välivokaalien eli svaa-vokaalin puuttuminen, diftongireduktion puuttuminen ja vokaaliyhtymien -"ea" ja -"eä" muuntuminen ("korkea" → "korkia"; "pimeä" → "pimiä") useimmissa alamurteissa.
Murrealue.
Kaakkoismurteiden historiallinen puhuma-alue ulottuu Virolahdelta, Miehikkälästä ja Luumäeltä Karjalankannaksen kautta Inkerinmaalle. Pohjoisimpia pitäjiä ovat Savitaipale, Taipalsaari, Ruokolahti ja Parikkala.
Varsinaiset kaakkoismurteet.
Varsinaiset kaakkoismurteet jaetaan kahteen pääryhmään: savakko- ja äyrämöismurteisiin ja edelleen ne voi jakaa lähes pariinkymmeneen paikallismurteeseen. Suomessa puhtaimpia äyrämöismurteita puhuttiin Länsi-Kannaksella ja tyypillisimpiä savakkomurteita Itä-Kannaksella Pähkinäsaaren rauhan rajan itäpuolella. Suomenpuoleisen Karjalankannaksen väestö evakuoitiin toisessa maailmansodassa muualle Suomeen ja asutettiin ympäri maata. Varsinaiset kaakkoismurteet elävät ja siirtyvät uusille sukupolville lähinnä vain Suomen Etelä-Karjalassa. Nykyisin yleiskielen ja toisaalta myös savolaismurteiden vaikutus on voimakas.
Lemin seudun välimurteet eli Lounais-Saimaan murteet.
Lemin seudun välimurteita eli Lounais-Saimaan murteita puhutaan ja puhuttiin lähinnä entisestä Taipaleen suurpitäjästä itsenäistyneissä pitäjissä, tarkemmin ottaen Lemillä, Savitaipaleen eteläosassa ja Taipalsaarella. Savitaipaleen pohjoisosassa puhutaan niin sanottua vesjkansan murretta, joka on jokseenkin samaa kuin savolaismurteisiin kuuluva Suomenniemen murre.
Nykyään vanhakantaisen murteen puhujia löytyy lähinnä Lemiltä vanhahkojen ihmisten keskuudesta ja Savitaipaleella vielä keski-ikäistenkin ja nuortenkin joukosta. Aikaisemmin samantapaista murretta on puhuttu laajemmalla alueella. Viime sukupolvien aikana koulupiireillä on ollut suuri merkitys murteen säilymisessä tai katoamisessa. Nykyisellään murre edustaa ehkä vanhakantaisinta aktiivisesti puhuttua kaakkoismurretta. Murteessa on kaakkoismurteisen yleissävyn lisäksi joitakin piirteitä, jotka yhdistävät sen savolaismurteisiin ja muutamat seikat taas hämäläismurteisiin. Yleisesti ottaen ero hämäläismurteisiin on kuitenkin lähes kielirajan vahvuinen. Savolaismurteiden omimpia piirteitä kuten svaa-vokaalia ja diftongireduktiota näissä murteissa ei kuitenkaan vanhastaan tavata. Myös geminaatio on yleensä tuntematon tai heikko.
Kaakkoismurteissa murre kuuluu yhtäältä länsiryhmään ja toisaalta kaakkoismurteiden sisämaanryhmään, jota Lauri Kettunen nimitti "savon eteläiseksi ulkoryhmäksi" ja Aila Mielikäinen "Luoteis-Laatokan viuhkaksi". Tämänkaltaisten murteiden puhujia kutsuttiin Kannaksella ja Inkerinmaalla savakoiksi. Erottavin piirre muihin kaakkoismurteisiin on hyvin runsas diftongien ja triftongien esiintyminen, esimerkiksi "aittoa", "mak(k)oamoa", "laulattuat" /laulattavat/, "meä(i) peäl" /'mäen päällä'/, "juoi jeäl" /'joen jäällä'/, äyrämöismurteissa esimerkiksi vastaavat sanamuodot kuuluvat seuraavasti "makkaamaa", "laulattaat", "määe pääl", "jooe jääl".
Savakkomurteet liittyvät toisaalta läheisemmin karjalan kieleen kuin muut kaakkoismurteet ja useita niistä puhuttiin Laatokan rantapitäjissä keskiaikaisella karjalan kielen alueella. Lounais-Saimaan murrealueelta on vuosisatojen mittaan aktiivisesti osallistuttu uudisasutukseen ja selviä murre- ja paikannimistöjälkiä siitä näkyy Lappeelta Keski-Suomeen johtavalla linjalla, Etelä-Savossa ja jo mainitun Luoteis-Laatokan viuhkan alueella sekä Inkerinmaalla.
Lemin seudun murretta sanotaan paikkakunnalla "meäksi", yksikön ensimmäisen persoonan pronominin mukaan (meä-seä 'minä-sinä') ja murretta puhuvasta sanotaan hän "hoastoa meätä" erotuksena siitä joka "haastaa t. hoastoa mietä" eli varsinaista kaakkoismurretta. Lemiläiset ovat viime aikoina elvyttäneet omaa murrettaan ja pitäneet kesäkursseja sekä julkaisseet kertomuksia ja muistelmia. Veikko Ruoppila keräsi Lemiltä pitäjänmurresanaston 1930-luvun alussa. Samalta aikakaudelta ovat peräisin ensimmäiset luotettavat murrenäytteet, muun muassa savitaipalelaisen Ristiina Kylliäisen haastattelu Suomen Murteet -teoksessa.
Murretta voi lyhyesti esitellä perinteisten matkimusten avulla: "Sopero Oatu ajo riel juoij jeäl." /S.Aatu ajoi reellä joen jäällä/ ja "meä ku mänil leäveä ni siell ol' sika läkälleä" /kun menin navettaan, siellä oli sika rähmällään/. Lemin murretta matkitaan lisäksi sanomalla: "mänyy pakuu aijarakuu" /menee pakoon aidanrakoon/. Naapurit luonnehtivat "meän" puhujia sanomalla: "mää-sää pässimpää" johon kuuluu vastata: "sie-mie sijakiel'".
Murteesta on olemassa myös yleiskielisempi versio, jota vastaavasti saatetaan sanoa "määksi". Siitä on karsittu muun muassa liudennus sekä yleiskielen kannalta ylimääräiset diftongit ja triftongit. Hyvä esimerkki tästä murrevariantista oli 2000-luvun puolivälissä Voima-lehdessä ilmestynyt Aapo Rapin sarjakuva Meti. Aikaisemmin paikkakunnalla asuvat murteensa vaihtajat siirtyivät "meän" sijasta puhumaan "mietä", nykyisin siirtyminen yleiskieleen on suositumpaa.
Inkerin suomalaismurteet.
Inkerin suomalaismurteet jaetaan kolmeen pääryhmään: äyrämöis- ja savakkomurteisiin sekä Ala-Laukaan eli Narvusin suomalaismurteisiin. Äyrämöiset polveutuivat osaksi Äyräpään kihlakunnasta Länsi-Kannakselta tulleista uudisasukkaistaja sekä osaksi inkeroisista kanta-asukkaista. Äyrämöismurteet sekä Suomessa että Pohjois-Inkerissä ja Inkerinmaalla muistuttivat paljon toisiaan. Savakot olivat Äyräpäätä kauempaa sekä Savon eri kihlakunnista Inkeriin muuttaneiden jälkeläisiä. Heidän murteensa oli kuitenkin lähellä itäisen Kannaksen ja Saimaan etelärannan kaakkoismurteita. Savakkomurteita puhuttiin monin paikoin Pohjois- ja Keski-Inkerissä sekä koko Itä-Inkerissä. Länsi-Inkerin Narvusin suomalaiset erosivat muista alueen suomalaisista murteensa ja alkuperänsä puolesta. Heidän puhumansa kieli edustaa läntisempää murretta, jolla on yhteisiä piirteitä Viipurinlahden ja Kymijoen välisen rannikon murteiden kanssa. Heitä oli sotienvälisenä aikana arviolta 3000 henkeä eli vain muutama prosentti Inkerin suomalaisväestöstä.
Inkerin suomalaiset kielimuodot ovat käytännössä kadonneet neuvostovallan ja toisen maailmansodan mullistuksissa. Inkerin kielimuotoja ehdittiin tutkia tuskin lainkaan ennen toista maailmansotaa ja 1930–40-lukujen karkotuksia. Suomalaisessa kielentutkimuksessa yleiskuva varsinaisen Inkerinmaan murteista saatiin vasta Suomeen evakuoituja inkeriläisiä haastattelemalla. Myöhemmin Suomen puoleiset tutkijat jatkoivat työtään länsimaihin jääneiden inkeriläisten keskuudessa. Petroskoissa puolestaan on valmistunut Vuoleen ja Toksovan murteiden pohjalta koottu Pohjois-Inkerin murteiden sanakirja. Virolaiset kielentutkijat keskittyivät enimmäkseen Viron-Inkerin ja Länsi-Inkerin kielimuotoihin. Vasta 2000-luvulla saatiin painettua Vuoleen ja Toksovan murteiden pohjalta koottu "Pohjois-Inkerin murteiden sanakirja". Laadukas murrenäytekokoelma on Venäjällä asuvien inkeriläisten puheesta koottu, Maria Mullosen toimittama "Elettiinpä ennen Inkeris".
Tyypillisiä piirteitä Inkerin suomalaismurteille ovat esimerkiksi "ts"-yhtymän säilyminen ("metsä", "vitsa"), sananloppuisten vokaalien kato ("talos", "kotont"), perfektin partisiippimuodot "ei tult", "ei sanont", "on kuolt", persoonapronominit "mie" ja "sie" sekä "sk"-yhtymän astevaihtelu ("sisko": "sison", "laskee"/"laskii": "lasettii"). Monikon kolmannessa persoonassa käytetään muotoja "antaat"/"antuat", "ottaat"/"ottuat", "antoit", "ottiit" ('antavat', 'ottavat', 'antoivat', 'ottivat'). Myös kaakkoismurteille tyypillinen -"loi"-monikko oli yleisesti levinnyt ("taloloi", "tyttölöi" eli 'taloja', 'tyttöjä'). Myös "kr-", "tr-" ym. konsonanttiyhtymien säilyminen oli tavallista erityisesti äyrämöismurteissa esim. "nakraa", "kakra", "atra", "otra" ('nauraa', 'kaura', 'aura', 'ohra').
Savakko- ja äyrämöismurteilla on melko vähän eroja, mutta ne ovat helposti havaittavissa. Kuuluvimpana erona voi mainita pitkien "a"- ja "ä"-vokaalien diftongiutumisen: äyrämöismurteissa pitkät vokaalit olivat säilyneet sellaisinaan ("maa", "pää") kuten yleensä inkeroisessakin, mutta savakkomurteissa ne olivat diftongiutuneet samoin kuin karjalan kielessä ja savolaismurteissa "oa":ksi ja "eä":ksi tai "ua":ksi ja "iä":ksi("moa", "peä", "mua", "piä"). Narvusin suomalaismurteessa oli runsaasti virolaisia piirteitä sekä paljon sanastoa inkeroisesta, vatjasta ja virosta.
Vuosisatoja jatkunut rinnakkaiselo venäjän kielen naapurissa on tuonut inkeriläismurteisiin huomattavan määrän lainasanastoa. Sanasto kattaa monia elämän osa-alueita, kaupasta ja elinkeinoista ja arkipäivän esineistöön.1900-luvun kuluessa venäjän vaikutus ulottui myös kielen muille tasoille: idiomeihin, syntaksiin eli lauserakenteisiin ja sanajärjestykseen.
Kaakkoismurteet kulttuurissa.
Väinö Linnan "Tuntemattoman sotilaan" hahmoista Antti Rokka ja Suden Tassu puhuvat kaakkoismurretta, joka oli kirjallisuudessa yleisesti käytettyä Suomenlahden rannikon äyrämöismurretta. Se on kieliasultaan paljon lähempänä yleiskieltä kuin sisämaan kaakkoismurteet, joista ei ole lainkaan laajemmin tunnettuja kaunokirjallisia käyttöesimerkkejä.


Aira Samulin.
Aira Samulin (o.s. Suvio; s. 27. helmikuuta 1927 Ignoila, Salmi) on suomalainen tanssinopettaja ja yrittäjä.
Samulin on syntynyt Salmin kunnassa eikä Suojärvellä, kuten monesti virheellisesti esitetään. Kyseinen Ignoilan kylä jossa hän on syntynyt kuului vuoteen 1930 asti Salmin kuntaan ja liitettiin osaksi Suojärveä 1931.
Samulin on muun muassa vetänyt omaa tanssikoulua ja tehnyt kuvaussihteerin työtä Suomen Filmiteollisuudessa. Samulin perusti 1960-luvulla muotitanssikoulun Rytmikkäät mannekiinit. Hän oli 1989–1996 Espoon kaupunginvaltuustossa Keskustan ryhmässä ja Helsingin kaupunginvaltuustossa 1997 Kokoomuksen ryhmässä. Vuodesta 2001 Samulin on ollut varajäsenenä Helsingin kaupunginvaltuustossa. Hän on Helsinki-viikon säätiön ja ympäristölautakunnan hallituksen jäsen ja varajäsen Helsingin teatterisäätiön edustajistossa.
Samulinilla on Nummi-Pusulan Hyrsylässä Hyrsylän Mutka -niminen rajakarjalaistyylinen talo, joka kuuluu paikallisiin nähtävyyksiin.
Palkinnot ja tunnustukset.
Samulinille on myönnetty Suomen Leijonan ritarikunnan ritariristi, Suomen Mielenterveysseuran Mielenterveyspalkinto perheväkivaltaa ja mielenterveyshäiriöitä käsittelevästä Auringonpimennys-teoksesta ja Viihteen elämäntyöpalkinto. Hän on ollut erityisen aktiivisesti mukana nuorten toiminnassa.
Helsingin Yrittäjät myönsi 2011 ensimmäisen elämäntyöpalkintonsa Samulinille
Samulinilla on tytär Pirjo Samulin ja poika Jari Samulin. Molemmat lapset ovat avioliitosta Helge Samulinin kanssa. Aira Samulin kertoo teoksissaan elämänvaiheistaan ja suvustaan. Hänen setänsä on nyrkkeilyn olympiavoittaja Sten Suvio. Samulin oli 30 vuotta naimisissa Ekku Peltomäen kanssa.
Elokuva.
Vuonna 2001 valmistui Samulinin elämästä kertova elokuva "Tango Kabaree", jossa Samulinia esittää hän itse. Hän esittää itseään myös muun muassa elokuvassa "Uuno Turhapuro – This Is My Life" (2004).


Dmitri Bogrov.
Dmitri Grigorjevitš Bogrov (), syntyjään Mordehai Gerškovitš Bogrov () (11. helmikuuta (J: 29. tammikuuta) 1887 Kiova - 25. syyskuuta (J: 12. syyskuuta) 1911 Kiova) oli Venäjän pääministerin Pjotr Stolypinin murhaaja.
Bogrov syntyi kiovanjuutalaiseen kauppiassukuun. Hän opiskeli lakia Kiovan ja Münchenin yliopistoissa. Palattuaan Venäjälle hän liittyi vuonna 1906 Sosialistivallankumoukselliseen puolueeseen, joka käytti henkilöterroria politiikan välineenä.
Vuonna 1906 hänet värväsi valtion turvallisuuspoliisi ohrana, joka maksoi 100 ruplaa kuukaudessa tietojen antamisesta vallankumouksellisesta toiminnasta. Vuonna 1910 Bogrov siirtyi Pietariin ja sai 150 ruplaa kuukaudessa.
14. syyskuuta 1911 hän ampui kahdesti Venäjän pääministeriä Pjotr Stolypinia Kiovan oopperatalossa Nikolai Rimski-Korsakovin oopperan "Tsaari Saltanin tarina" väliajalla. Stolypin kuoli haavoihinsa myöhemmin samana päivänä. Bogrov hirtettiin teostaan 24. syyskuuta 1911. Stolypinin kuoleman tutkinta keskeytettiin keisari Nikolai II:n määräyksestä.


Pierre Teilhard de Chardin.
Pierre Teilhard de Chardin (1881–1955) oli ranskalainen jesuiittapappi, filosofi ja paleontologi.
Teilhard de Chardinin kirjoituksia on julkaistu postuumisti. Nissä hän pyrkii yhdistämään antropologisen evoluutioajattelun ja kristillisen luomisajatuksen.
Chardin esitti ensimmäisenä ajatukset sekä noosfääristä ("noosphere"), ihmiskunnan yhteisestä tietoisuudesta, että omegapisteestä.
Aiheesta muualla.
Teilhard de Chardin, Pierre
Teilhard de Chardin, Pierre
Teilhard de Chardin, Pierre
Teilhard de Chardin, Pierre
Teilhard de Chardin, Pierre
Teilhard de Chardin, Pierre


Uiguurit.
Uiguurit (uiguuriksi ئۇيغۇر, уйғур, "uiğur") ovat Kiinan Xinjiangissa ja Keski-Aasian valtioissa asuva turkkilaista uiguurin kieltä puhuva kansa. Heidän perinteinen uskontonsa on sunnalainen islam.
Asuinalue ja lukumäärä.
Xinjiangin lisäksi uiguureja asuu Kazakstanissa, Kirgisiassa, Uzbekistanissa ja Afganistanissa. Kiinassa uiguureja oli vuoden 1990 väestönlaskennan mukaan 7,2 miljoonaa henkeä. Entisessä Neuvostoliitossa laskettiin vuonna 1989 olevan 262 600 uiguuria. Heistä 185 300 asui Kazakstanissa, 36 800 Kirgisiassa ja 35 700 Uzbekistanissa. Afganistanissa uiguureja arvioidaan olevan noin 2 000 henkeä.
Uiguurien käyttämä itsenäisyyttä tavoittelevan Itä-Turkestanin lippu, jonka käytön Kiina on kieltänyt. Lippu on otettu käyttöön vuonna 1933.
Etninen historia.
Keski-Aasian turkkilaiset paimentolaisheimot mainitaan kirjallisissa lähteissä 200-luvulta lähtien. Nimitys "uiguuri" esiintyy ensimmäisen kerran 700-luvun orhonilaisissa piirtokirjoituksissa. Jenisein kirgiisit hävittivät Selenga, Orhon ja Tuul -jokien varsilla sijainneen uiguurivaltakunnan vuonna 840. Sen jälkeen uiguurit siirtyivät Turkestaniin, jossa he muodostivat kaksi valtakuntaa. Niiden keskukset sijaitsivat Turfanin keitaalla ja Gansussa. Alueen iranilaisia kieliä ja tokaaria puhunut alkuperäisväestö sulautui uiguureihin, jotka omaksuivat heiltä maanviljelyn ja eräitä käsityöammateja. Alkuperäisen šamanismin rinnalle levisi manikealaisuus, buddhalaisuus ja nestoriolainen kristinusko. Tanguutit hävittivät 1000-luvulla Gansun valtakunnan ja Itä-Turkestanista tuli 1100-luvulla Karakitain vasallivaltio. Mongolivalloituksen jälkeen se kuului Tšagatain kaanikuntaan ja myöhemmin Mogulistaniin.
Islam syrjäytti aikaisemmat uskonnot 1300–1600-luvuilla. Samaan aikaan muotoutui nykyinen uiguurin kieli. Paikallisryhmien (kašgarilaiset, hotanilaiset) ja ammattiryhmien ("taranči" ”maanviljelijä”) nimitykset korvasivat yhteisen etnisen nimen, joka päätettiin ottaa uudelleen käyttöön Almatyssa vuonna 1921 pidetyssä uiguurien edustajakokouksessa. 1600–1700-luvuilla Itä-Turkestanissa oli uiguurivaltio, jonka Kiinan mantšudynastia valloitti vuoteen 1760 mennessä. Kiinalaisten harjoittama sorto nostatti lukuisia kapinoita. Vuonna 1955 Kiinan kansantasavalta perusti Xinjiangin uiguurien autonomisen alueen.
Elinkeinot ja kulttuuri.
Perinteisiä elinkeinoja ovat keinokasteluun perustuva maanviljely ja puutarhanhoito. Paikoittain harjoitetaan etupäässä karjanhoitoa. Käsityöammatteja ovat kankaiden ja mattojen kudonta sekä keramiikan ja metalliastioiden valmistus. Perinteinen asumus on savesta tai polttamattomasta tiilestä valmistettu tasakattoinen talo. Sisäänkäynnin edessä on katettu terassi. Oleskelutilana toimii lämmitetty makuualusta. Miesten pukuun kuuluu halatti ja koristeltu tybeteikka. Naiset käyttävät keskiaasialaistyyppistä pitkää leninkiä. Tavallisia ruokalajeja ovat ohuet leivänkakkarat, vihanneksilla ja lihalla maustettu nauhamakaroni, täytetyt piirakat ja pelmenit. Liharuoista suosittuja ovat lammasvartaat. Teetä juodaan idässä maidolla, voilla ja suolalla maustettuna. Ruokavalioon kuuluvat myös arbuusit ja melonit sekä tuoreet ja kuivatut hedelmät.
Ydinperheen patronyymiset siteet ovat vahvat. Häiden ja vapaa-ajan vietossa noudatetaan perinteisiä tapoja. Rikas ja omaperäinen kulttuuri ilmenee mm. rakennustaiteessa, kansanmusiikissa ja -tansseissa.
Kirjallisuus.
Uiguurien suullinen perinne käsittää kansanrunoja ja -lauluja, satuja, lyyris-eppisiä kertomuksia eli dastaneita, historiallisia sankarilauluja, legendoja ja tarinoita. Varhaisimpia kirjallisia muistomerkkejä ovat 600–700-luvuilla laaditut turkkilaiset riimukirjoitukset. Muinaisuiguurilainen kirjallisuus koostuu lähinnä käännetyistä buddhalaisista teksteistä. Monet klassisen kauden teokset kuuluvat Keski-Aasian turkkilaisten kansojen yhteiseen perinteeseen. Tällaisia ovat mm. 1000-luvulta peräisin olevat Jusuf Balasagunin ”Onnen antava tieto” ja Mahmud Kašgarin ”Turkkilaisten murteiden sanakirja”, 1300-luvulta peräisin oleva Rabguzin ”Kertomus profeetoista” sekä 1400-luvulla laadittu oguusiheimojen historia "Oguz-name". Uiguurinkielisen runouden tyyli ja ilmaisukeinot saavuttivat huippunsa Muhammad Imin Hirkatin (1634–1724) teoksissa. Abduraim Nizari (1770–?) loi oman runoilijakoulukuntansa. Uiguurien vapaustaistelu heijastui Bilal Nazymin (1824–1899) runoudessa.
Venäjän vallankumouksen jälkeen Neuvostoliiton alueella syntyi uiguurinkielinen lehdistö ja nykykirjallisuus. Ensimmäisiä sosialistista realismia edustaneita kirjailijoita oli Umar Muhammadi (1906–1931). Toisen maailmansodan jälkeen julkaistut Zija Samedin, Džamal Busakovin ja Hizmet Abdullinin romaanit kuvaavat yhteiskunnan muutoksia, kansan historiallisia kohtaloita ja Kiinan uiguurien elämää. Neuvostokirjallisuus vaikutti myös Xinjiangin nykykirjallisuuden syntyyn 1930-luvulla. Sen perustanlaskijoihin kuului Lutfulla Mutallip (1925–1945). Kiinassa uiguurinkielisiä kirjoja ja lehtiä alkoi ilmestyä 1940-luvulla. Vuonna 1953 perustettiin Xinjiangin kirjailija- ja taiteilijaliitto ja alettiin julkaista kulttuurilehteä "Tarim". Kiinan uiguurikirjailijoiden ensimmäinen edustajakokous pidettiin vuonna 1957.


Kaarina Helakisa.
Marja Kaarina Helakisa-Käkelä (22. kesäkuuta 1946 Helsinki – 21. huhtikuuta 1998 Helsinki) oli Suomen tuotteliaimpia ja arvostetuimpia lastenkirjailijoita.
Helakisa syntyi Helsingissä pankinjohtajaisän ja hammaslääkäriäidin tyttäreksi. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa ja Rostockin yliopistossa ja valmistui humanististen tieteiden kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1969. Samana vuonna hän työskenteli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastossa. Ennen jättäytymistään täystoimiseksi kirjailijaksi ja suomentajaksi Helakisa työskenteli kolme vuotta toimittajana Apu-lehdessä. Ensimmäisen teoksensa Kaarina Helakisan satukirjan hän julkaisi abiturienttivuonnaan 1964 vain 18-vuotiaana. Uransa aikana hän kirjoitti kymmeniä kirjoja, runoja, näytelmiä, kuunnelmia, tv-elokuvia jne. Lisäksi hän suomensi runsaasti lastenkirjallisuutta, muun muassa "Hanhiemon loruja", "Narnia"-sarjan kirjoja, Astrid Lindgrenin "Veljeni Leijonamielen" sekä Tove Janssonin Muumi-kirjan "Muumilaakson marraskuu". Kaarina Helakisa oli naimisissa Reijo Käkelän kanssa.
Kaarina Helakisa oli suomalaisen lastenkirjallisuuden moniottelija. Lastenkirjojen lisäksi hän kirjoitti myös niin sanottuja aikuisten satuja kuten "Lasilinna", "Olena ja Vassukka" ja "Annan seitsemän elämää", jotka sopivat sekä lasten että vanhempien luettavaksi. Hän teki merkittävän työn paitsi suomentajana myös lastenrunouden toimittajana. "Suomen lasten runotar" ja "Pikku Pegasos" ovat hänen koostamiaan suomalaisen lastenrunouden aarreaittoja. "Posetiivissa" on monta hänen lauluinakin elävää tuttua runoaan. Helakisaa pidetään suomalaisen sadunkerronnan uudistajana. Huumori, fantasia, yllätykset ja etenkin kielellinen leikittely ovat ominaisia hänen teoksilleen.
Helakisan muistoksi hänen pitkäaikainen kustannusyhtiönsä Otava on vuodesta 1999 palkinnut vuosittain ansioituneen lastenkirjailijan tai kuvittajan Kaarina Helakisa -palkinnolla. Palkinnon arvo oli 25 000 markkaa vuonna 1999 ja on nykyisin 4 500 euroa.
Kaarina Helakisa -seura perustettiin Helsingissä 5. kesäkuuta 2006. Suomen lastenkirjallisuuden suojelushahmon nimikkoseuran tarkoituksena on
Seuran puheenjohtaja on Leena Linhola.


Saab.
Saab AB on ruotsalainen lentokone- ja puolustusvälineteollisuusyhtiö. Se on Tukholman pörssissä noteerattava osakeyhtiö (). Toisen maailmansodan jälkeen se tunnettiin erityisesti sen valmistamista henkilöautoista.
SAAB-lentokonetehtaan alku.
Ruotsi oli 1930-luvun puolivälissä havahtunut siihen, että suorituskykyisiä hävittäjä- ja pommikoneita ei saanut Englannista, Yhdysvalloista eikä Ranskasta ostettua, vaikka ostajamaa olisi maksukykyinen ja ainakin pintapuolisesti arvioiden liittoumien ulkopuolella. Saksasta Ruotsi sai pommituslentokoneita hankittua muttei hävittäjiä. Tähän perustuen Ruotsi pyrki ja onnistui luomaan toisen maailmansodan aikana ja jälkeen kansalliseen teolliseen kapasitettiin perustuvan hävittäjäilmapuolustuksen. SAAB perustettiin tähän tarpeeseen 31. elokuuta 1937 nimellä "Svenska Aeroplan AB".
Yhtiö syntyi taloudellisesti huonosti menestyneen edeltäjänsä Svenska Aero AB -yhtiön pohjalta. Tämä oli puolestaan syntynyt osana Saksan varusteluteollisuuden siirtoa muihin maihin I maailmansodan jälkeisen rauhan kieltäessä Saksala lentokoneteollisuuden. Tehtaita siirretttiin ainakin seuraaviin maihin: Hollanti, Ruotsi, Suomi, Neuvosto-Venäjä, Sveitsi – 1920-luvun alussa. Ernst Heinkel ja Caspar-lentokonetehtaan johto (Bücker) pystytti Ruotsiin Svenska Aero-yhtiön, jolla oli kaksi tehtävää: tehdä lentokoneita muun muassa Ruotsille ja säilyttää saksalainen lentokoneteollisuuden taitotieto. Heinkel ja kumppanit palasivat Saksaan Hitlerin tultua valtaa. Heidän mukanaan lähti Saksaan muun muassa ruotsalainen lentokonesuunnittelija Andersson, joka suunnitteli Bückerin koulukoneita. Hän palasi sodan loputtua SAABille Ruotsiin suunnitellen muun muassa Saab Safir-koulukoneen. Saabin alkuun liittyivät myös aidosti ruotsalaiset AFF- ja ASJA-lentokonetehtaat.
Tehdas siirtyi heti metallirakenteisiin lentokoneiden toteuttajaksi, jotka olivat toisen maailmansodan teknologinen siirtymä lentotekniikassa. Tehdas suunnitteli toisen maailmansodan lopulla mm. työntöpotkurilla varustetun hävittäjän, josta kehitettiin sodan jälkeen suihkuhävittäjä. Täten SAAB pystyi pysymään myöhäisestä alusta huolimatta tai sen ansiosta teknologisen kehityksen globaalissa kärjessä.
Kylmän sodan menestys puolueettomassa maassa.
Sodan jälkeen yhtiö valmisti Tunnan-hävittäjää, joka oli eräänlainen siirtymäajan kone. Lansen oli enemmänkin rynnäkkökone kuin hävittäjä, sen tuotanto oli Ruotsin ilmavoimien kokoon nähden ylimitoitettu, mutta ylläpiti SAAB-lentokonetehtaan suorituskykyä.
SAAB sai niin suuren tuen Ruotsin valtiolta, että sen lentokoneet olivat käyttöönottonsa aikana suorituskyvyltään suurvaltojen koneiden tasolla 1950-luvulta lähtien aina JAS-39-koneeseen asti, joka ilmeisesti on yhtiön viimeinen miehitetty sotilasilma-alus.
Kylmän sodan lopulla, jolloin raskas panostus sotilasilmailuun ei enää saanut riittävää poliittista tukea, Saab pyrki siviilimatkustajakonemarkkinoille, mutta joutui vetäytymään niiltä. JAS 39 Gripen -hävittäjästäkin tuli British Aerospacen ja Saabin yhteinen myyntiartikkeli.
Kansallisen lentotekniikan tulevaisuus on nyt Ruotsissa ja Saabissa ilmeisesti miehittämättömien UAV-koneiden kehityksen varassa.
Omistussuhteita ja osuuksia.
Saab sai haltuunsa perinteisen ruotsalaisen asevalmistajan Boforsin ostaessaan sen emoyhtiön Celsius-yhtymän. Saab myi Boforsin tykkituotannon pois yhdysvaltalaiselle United Defenselle, josta tuli myöhemmin osa BAE Systems Land and Armamentsia. Ohjuksia ja niiden järjestelmiä valmistaa Saabin tytäryhtiö Saab Bofors Dynamics Boforsin kotipaikassa Karlskogassa. BAE Systems puolestaan omistaa Saabista 20,5 %.
Autot.
Yhtiö laajensi toimintaansa 1940-luvun jälkipuolella henkilöautojen ja kuorma-autojen valmistukseen. Saabit tunnettiinkin heti lanseerauksen jälkeen virtaviivaisesta muodosta. Alkuvuosien Saab-autoissa logona oli lentokonesymboli. Saab edisti urheilullisuuden kuvaa osallistumalla ralliautoiluun heti autotehtaan perustamisen jälkeen.
Tämä toimiala siirrettiin vuonna 1990 erilliseen yhtiöön (Saab Automobile AB), joka on ollut vuodesta 2000 alkaen General Motorsin omistuksessa. Perinteinen merkki ja logo jäivät yhä käyttöön vaikka yhteys entiseen emoyhtiöön katkesi. General Motors ilmoitti 17. helmikuuta 2009, että se luopuu Saabista vuoden 2009 aikana. Saab ilmoitti 20. helmikuuta 2009 hakeutuvansa yrityssaneeraukseen. General Motors ilmoitti 18. joulukuuta 2009 lopettavansa Saab-autojen tuotannon, koska neuvottelut yrityksen myynnistä olivat epäonnistuneet. Sittemmin Saabin autovalmistus myytiin hollantilaiselle Spykerille.
Avaruusalukset.
Saab perusti – Ruotsin liityttyä Länsi-Euroopan avaruustoimintaa vuonna 1962 – Saab Space -yhtiön, joka on tehnyt laitteita kantoraketteihin ja avaruusaluksiin, aluksi yksin ja myöhemmin LM Ericssonin kanssa. Tämä yhtiö itsenäistyi Saabista ja lopulta vuonna 2009 myytiin sveitsiläiselle RUAG-yhtiölle.


Lilja 4-ever.
"Lilja 4-ever" on Lukas Moodyssonin ohjaama elokuva pakkoprostituutiosta. Se on koskettava ja raaka elokuva nuoresta tytöstä jossain entisen Neuvostoliiton tasavalloista.
Juoni.
Elokuvan päähenkilön, Liljan äiti lähtee Yhdysvaltoihin ja jättää tyttärensä yksin ja rahattomana. Lilja ajautuu varattomana myymään itseään, ja hänet huijataan katteettomin työlupauksin lähtemään Ruotsiin seksiorjaksi. Passiton Lilja onnistuu lopulta pakenemaan sutenööriltään, mutta hyppää sillalta.
Loppukuvassa tyttö leikii talon katolla vahingoittumattomana, siivet selässä. Ohjaaja Moodyssonin mukaan kyse voi olla yhtä hyvin kuoleman jälkeisestä elämästä kuin muistostakin.
Tuotanto.
Elokuva on Moodyssonin kolmas pitkä elokuva ja se kuvattiin aidossa ympäristössä syksyllä 2001. Neuvostokohtaukset on kuvattu Virossa entisessä suljetussa kaupungissa Paldiskissa sekä Tallinnassa. Ruotsi-kohtaukset on kuvattu Malmössä. Liljaa esittää venäläinen näyttelijä Oksana Akinšina.


Kimpassa.
"Kimpassa" () on ruotsalainen Karl "Lukas" Moodyssonin ohjaama ja käsikirjoittama toinen kokopitkä elokuva vuodelta 2000. Elokuva sijoittuu tukholmalaiseen kommuuniin nimeltä Tillsammans vuonna 1975.


Fucking Åmål.
"Fucking Åmål" on vuonna 1998 ensi-iltansa saanut ruotsalainen elokuva. Lukas Moodyssonin esikoisohjaus on kuvaus kahdesta teini-ikäisestä tytöstä, jotka etsivät identiteettiään ruotsalaisessa pikkukaupungissa.
Elokuvan pääosissa nähdään Rebecka Liljeberg (syrjäänvetäytyvä Agnes) ja Alexandra Dahlström (villi bailutyttö Elin).
Siinä missä Moodyssonille tämä elokuva oli hänen ensimmäisensä, se oli myös Dahlströmille ja Liljebergille heidän ensimmäinen iso roolinsa. Myös monelle muulle elokuvan näyttelijälle juuri "Fucking Åmål" oli heidän ensimmäinen elokuvaesiintymisensä.
Vastaanotto.
"Fucking Åmål" oli valtava menestys Ruotsissa. Elokuva tuotti yli 50 miljoonaa kruunua pääsylipputuloja Ruotsissa ja oli suosittu myös monissa muissa maissa, esimerkiksi Suomessa. Se voitti myös lukuisia palkintoja elokuvafestivaaleilla Ruotsissa ja muualla.
Elokuvaa markkinoitiin englanninkielisissä maissa vähemmän provosoivalla nimellä "Show Me Love". Show Me Love on kappale, joka kuuluu erään merkittävän kohtauksen taustalla sekä kuvaa myös erästä elokuvan teemaa – rohkeutta rakastaa ja rakkauden näyttämistä.
Elokuvaa on kiitelty erityisesti realistisesta lähestymistavastaan teini-ikäisyyteen – erityisesti vastapainona Hollywoodin tyylille. Vaikka homoseksuaalisuus on eräs teemoista, se on vain yksi asia, jonka kanssa elokuvan hahmot joutuvat painiskelemaan.
Kriitikko Harri-Ilmari Moilasen mukaan pikkukaupunkikuvauksena "Åmål" on ärhäkkäästi nuorten puolella, vaikka vanhempiakaan ei sen kummemmin syyllistetä. Lähestymistapa on hänestä noteeraava, karheasti elämänmakuinen.


Luettelo Bilderberg-kokouksista.
Bilderberg-kokouksia on järjestetty vuodesta 1954 lähtien.
Lähteet.
Bilderberg-kokouksista


Amatöörielokuva.
Amatöörielokuvat ovat amatöörien tai puoliammattilaisten tekemiä omakustanteisia elokuvia. Amatöörielokuvia on nykyään jo suunnaton määrä ja niiden laatu paranee koko ajan. Osa amatöörielokuvista on jopa Hollywood-elokuvien tasoisia. Amatöörielokuviin panostetaan nykyään paljon ja niihin saattaa upota suuriakin määriä rahaa. Monet ihmiset myyvät kotisivuillaan tekemiään elokuvia.
Usein järjestetään myös amatöörielokuvakisoja, joihin ihmiset voivat lähettää itse tekemiään elokuvia arvosteltaviksi ja muille näytettäviksi.


Taide-elokuva.
Taide-elokuvat ovat elokuvia, joiden tarkoituksena on olla taiteellisesti korkealaatuisia, eikä välttämättä saavuttaa suuren yleisön suosiota tai olla viihdyttäviä.


B-elokuva.
a>" vuodelta 1960 (päähenkilöt kuvassa) tehtiin 30 000 dollarilla, kuvattiin erittäin nopeasti ja saavutti myöhemmin kulttimainetta.
B-elokuva (tai b-luokan elokuva) oli alun perin Yhdysvalloissa "double bill" -elokuvanäytösten jälkimmäinen elokuva, joka nähtiin kuin kaupanpäällisenä. A-elokuva oli yleensä tunnetumpi ja arvostetumpi. Käsitettä alettiin käyttää 1930-luvulla, jolloin laman taltuttamassa Yhdysvalloissa elokuvastudiot aloittivat double bill -näytökset houkutellakseen yleisöä taas elokuviin. Tuplanäytökset loppuivat 1950-luvulla, jolloin a-elokuvissa yleistyivät väri ja laajakuva, ja siten vaatimattomat b-elokuvat eivät enää kiinnostaneet yleisöä.
Nykyään b-elokuva-käsitettä käytetään niin pienen budjetin elokuvien (ei kuitenkaan taide-elokuvien) kuin huonojen elokuvien yhteydessä. Tyypillisiä b-elokuvia ovat esimerkiksi kaapelitelevisiokanaville valmistetut toimintaelokuvat. Nimitystä b-elokuva on käytetty myös elokuvista, joita ei esitetä teattereissa, vaan jotka menevät suoraan videolevitykseen tai niitä esitetään heti valmistuttuaan televisiossa.


Big bug -elokuva.
Big bug -elokuvat olivat 1950- ja 1960-luvuilla tehtyjä elokuvia, joissa jättiläiskokoiset eläimet uhkaavat ihmisiä. Kyseinen elokuvalajityyppi käytännöllisesti katsoen päättyi 1960-luvun loppuun mennessä.


Biker-elokuva.
Biker-elokuvat ovat Easy Rider -elokuvan menestyksen myötä hetkellisesti suosituksi noussut eksploitaatio-elokuvalajityyppisuuntaus, jossa yleensä seurattiin moottoripyöräjengien elämää.
Lajin ensimmäisiä elokuvia oli László Benedekin ohjaama "Hurjapäät" ("The Wild One", 1953).


Camp.
Campiksi (, 'poseerata', 'tehdä vaikutus') kutsutaan erilaisia populaarikulttuurin ilmiöitä, jotka ovat suosittuja nimenomaan siksi, että ne ovat mauttomia, kummallisia, yliampuvia ja räikeitä.
Elokuvissa camp tarkoittaa lähinnä elokuvan tekijöiden viljelemiä viitteitä siitä, että he tajuavat sen olevan huono tai outo. Camp-elokuville on tyypillistä valtavirran tyylitajusta poikkeaminen.
Yhdysvaltalainen esseisti Susan Sontag liitti käsitteen "camp" populaarikulttuuriin vuonna 1964 julkaistussa esseessään "Notes On Camp".


Mondo-dokumentti.
Mondo-dokumentti on usein seksiin, väkivaltaan ja šokeeraavaan sisältöön keskittyvä dokumenttielokuva tai dokumenttielokuvan rakennetta noudattava muuntyyppinen elokuva, joka saattaa sisältää lavastettuja kohtauksia. Yleensä se mainostaa itseään ennennäkemättömän rohkealla sisällöllään. Tyypillisiä mondo-elokuvan aiheita ovat muun muassa alastomuus, eläinten ja ihmisten kärsimys sekä luonnonkansojen raakalaismaisina pidetyt tavat. Usein elokuvat sisältävät uutis- ja dokumenttipaloja eri puolilta maailmaa.
Ensimmäisenä mondo-elokuvana pidetään IMDB:n mukaan vuonna 1949 valmistunutta ranskalaista Le Sang des bêtesia.
Erityisen pahamaineinen mondo on Faces of Death. Se tuotti ohjaaja John Schwartzin mukaan yli 30 miljoonaa dollaria siitä huolimatta, että levisi videokopioina tyypillisesti nuoren katsojakunnan piirissä ympäri maailmaa.


Pseudodokumentti.
Pseudodokumentti eli ”mokumentti” tai ”mukamentti” (”mock documentary”) on televisio-ohjelma tai elokuva, jossa fiktiivinen tarina esitetään todellisista tapahtumista kertovien dokumenttien tyyliä jäljitellen tai parodioiden.


Eksploitaatio.
Eksploitaatioelokuvat ovat suurten studioiden ulkopuolella syntyneitä kaupallisia teoksia, jotka pyrkivät myymään itseään taiteellisuuden ja tuotantoarvojen sijaan sensationalistisilla aiheilla (englannin sana "exploitation" merkitsee hyväksikäyttöä ja riistoa).


Blaxploitaatio.
Blaxploitaatio on Yhdysvalloissa 1970-luvun alussa syntynyt ja kukoistanut eksploitaatioelokuvan suuntaus, jonka kohderyhmää ovat erityisesti afroamerikkalaiset katsojat. Blaxploitaatiot ovat yleensä toimintaelokuvia, joissa sankareina toimivat mustat ja valkoihoiset esitetään roiston asemassa. Ne olivat myös ensimmäisiä elokuvia, joissa ääniraitana käytettiin funk- ja soulmusiikkia.
Ensimmäisenä blaxploitaatiogenren elokuvana voidaan pitää joko independent-tuotantoa "Sweet Sweetback's Baadasssss Song" tai Hollywoodin ison rahan tuotosta "Shaft – kivikova dekkari". Molemmat elokuvat valmistuivat vuonna 1971.


Gore.
Gore-elokuvat ('hurme, veri') on 1960-luvulla Amerikassa kehitetty termi eksploitaatioelokuvalle, jossa poikkeuksellisen sadistiset väkivallanteot kuvataan eksplisiittisesti. Gore-elokuvissa tekovälineenä toimii jokin tavallisuudesta poikkeava teräase, kuten iskuporakone. Yleensä splatter- ja gore-elokuvilla tarkoitetaan samaa, vaikka niillä onkin selvä ero: splatterissa raju väkivalta toimii mustan huumorin tehokeinona, ja goressa sen tarkoitus on selvästi ällöttää ja hirvittää yleisöä. Splatter on siis kieli poskella tehtyä gorea ja gore vakavasti tehtyä splatteria.
Gornography.
Gornography eli gornografia (lyhyemmin "gorno") on elokuvatermi. Termi on yhdiste sanoista "gore" sekä "pornografia". Gornography-elokuvat voivat olla esimerkiksi yhdistelmä gore-tyyppistä väkivaltaa ja pornoa tai humoristista seksiä yhdistettynä yllättävään, toiseen osapuoleen kohdistuvaan väkivaltaan.


Rutherfordin koe.
Rutherford julkaisi kokeensa perusteella tuloksen, jonka mukaan melkein koko atomin massa on keskittynyt sen ytimeen. Rutherfordin atomimallia paranteli myöhemmin Niels Bohr, joka julkaisi Bohrin mallin


Ernest Rutherford.
Ernest Rutherford, Nelsonin ensimmäinen paroni Rutherford, OM, PC, FRS, PRS (30. elokuuta 1871–19. lokakuuta 1937) oli Uudessa-Seelannissa syntynyt brittiläinen fyysikko. Fysiikan suurista löydöistä hänen nimiinsä luetaan atomin ytimen löytäminen; sen hän teki kokeella, joka nykyään tunnetaan Rutherfordin kokeena.
Hän tutki radioaktiivisuutta ja otti ensimmäisenä käyttöön termit alfa-, beta-, ja gammasäteily. Rutherford havaitsi ensimmäisenä, että radioaktiivisesta aineesta puolet hajoaa vakioajassa (puoliintumisaika). Rutherford myös löysi protonin ja teki hypoteesin atomin varauksettomista hiukkasista, neutroneista.
Rutherford sai Nobelin kemianpalkinnon vuonna 1908 radioaktiivisten alkuaineiden kemiaa koskevista tutkimuksista. Rutherford lyötiin ritariksi 1914 ja 1931 hänestä tehtiin paroni. Yksi hänen oppilaistaan oli Niels Bohr.


Kaksoisrakokoe.
Fyysikko Sir Geoffrey Ingram Taylor teki 1909 kokeen, jolla todettiin sähkömagneettisen säteilyn dualistinen luonne. Siinä heikon valon annettiin kulkea valokuvauslevylle valonlähteen ja valokuvauslevyn välissä olleen läpinäkymättömän levyn kahden raon kautta. Sen sijaan, että valokuvauslevylle olisi muodostunut kaksi raitaa, siihen muodostuikin useista eri vahvuisista raidoista koostuva interferenssikuvio. Tämä selitettiin ensin sillä, että fotonit interferoivat keskenään raoissa, mutta selitys osoitettiin vääräksi käyttämällä fotonilähdettä joka lähetti vain yhden fotonin kerrallaan; tämäkin koejärjestely tuotti samanlaisen interferenssikuvion.
Eräs tämän kuuluisan kokeen tulkinnoista on, että fotoni voi olla samanaikaisesti monessa eri paikassa. Polkuintegraaliformalismin mukaan fotoni kulkee valonlähteestä valokuvauslevylle periaatteessa kaikkia mahdollisia reittejä pitkin interferoiden itsensä kanssa.
Alkuperäinen kaksoisrakokoe.
Kaksoisrakokokeen suoritti ensimmäisenä fyysikko Thomas Young n. vuonna 1802. Koe tunnetaankin yleisemmin Youngin kaksoisrakokokeena.


Markku Alén.
Markku Allan Alén (s. 15. helmikuuta 1951 Helsingissä) on suomalainen rallikuljettaja ja epävirallinen maailmanmestari. Yhteensä Alén on voittanut 19 MM-sarjan osakilpailua ja on kuusinkertainen Jyväskylän Suurajojen voittaja.
Alén voitti myös jäärata-ajon Suomen mestaruuden vuonna 1970. Alénin isä Eero Alén oli myös jäärata-ajon Suomen mestari.
Ralliura.
Rallidebyyttinsä Alén teki vuonna 1969 Renault R8 Gordinilla. Vuoden 1970 Suurajoissa Markku kaatoi Opel Rally Kadettinsa, kun taas vuonna 1971 Alén osallistui kilpailuun Volvo 142:lla ja sijoittui kolmanneksi. Vuonna 1973 hän oli Suurajoissa toinen ja saman vuoden RAC-rallissa lopulta kolmas.
Ensimmäisen MM-osakilpailuvoittonsa Alén saavutti Portugalin osakilpailussa vuonna 1975. Fiatilla Alén saavutti epävirallisen kuljettajien maailmanmestaruuden eli "FIA Drivers Cupin" voiton 1978. Varsinainen kuljettajien maailmanmestaruussarja perustettiin vasta 1979. Kun Fiat vetäytyi kilpailutoiminnasta, Alén siirtyi Lancialle. Takavetoinen Lancia 037 oli ennen Audin ja muiden nelivetoautojen tuloa hyvin kilpailukykyinen. Lancian nelivetoinen B-ryhmäläinen Delta S4 saatiin valmiiksi vuoden 1985 RAC:hen, jossa se saavutti kaksoisvoiton Henri Toivosen ja Alénin toimesta. Vuonna 1986 Alén oli 11 päivää rallin maailmanmestari, mutta menetti tittelin Juha Kankkuselle FISA:n mitätöityä San Remon MM-osakilpailun tulokset, minkä johdosta Alén menetti kisasta saamansa pisteet. Häntä ehdittiin jo juhlia kovin seremonioin.
B-ryhmän lopettamisen jälkeen Alén ajoi Lancialla A-ryhmää kolme vuotta ollen vuonna 1987 kuljettajien MM-sarjan kolmas ja 1988 toinen. Tämän jälkeen hän ajoi kaksi vuotta ja yhteensä 12 MM-osakilpailua Subarulla. Vuonna 1992 Alén siirtyi Toyotalle, jolla hänen paras sijoituksensa oli 1993 Safari-rallin toinen sija. Alénin uran pahin onnettomuus tapahtui vuoden 1993 Suurajoissa, jossa hän ajoi ensimmäisellä erikoiskokeella Subarun ensiesittelyssä olleen Impreza 555:n ulos. Tämän jälkeen Alén ja kartanlukija Ilkka Kivimäki päättivät yhdessä lopettaa pitkän aktiiviuransa.
Ralliuran jälkeen.
Tämän jälkeen Alén osallistui vielä kotimaisen Blue Rose Teamin ilmoittamalla Ford Focus WRC:llä Suomen MM-ralliin 2001 50-vuotisjuhliensa kruunuksi sekä N-ryhmän Subarulla Costa Smeralda -ralliin Sardiniassa 2001 ja 2002. Ralliuransa jälkeen Alén on ajanut muun muassa jäärataa Keski-Euroopassa ja osallistunut kahdesti Paris–Dakar-erämaaralliin kuorma-autolla. Saksan vakioautosarjaa DTM:ää Alén ajoi vuonna 1995. Alén oli vuosina 2010–2011 mukana testikuljettajana kehittämässä Ferrari FF -autoa.
Myös Markku Alénin poika Anton Alén on kilpaillut rallissa voittaen muun muassa N-ryhmän Jyväskylän MM-rallissa vuonna 2006.
Vuodesta 2010 lähtien Alén on toiminut tekniikan alan lehdessä ja tv-ohjelmassa, Teknarissa, autoilun ja moottoriurheilun asiantuntijana.


Heksogeeni.
Heksogeeni (1,3,5-trinitro-1,3,5-triatsiini) on 1890-luvulla keksitty vaalea, kiinteä ja edullinen sekä hyvin tehokas sotilasräjähdysaine.
Ominaisuudet.
Heksogeeni kehitettiin alun perin 1890-luvulla lääkkeeksi. Sen räjähdeominaisuudet havaittiin vasta vuonna 1920. Nimensä heksogeeni on saanut kuuden atomin (kolmen hiili- ja kolmen typpiatomin) muodostamasta renkaasta. Aine tunnetaan myös nimillä RDX (Research Department eXplosive tai Royal Demolition eXplosive, brittiläinen termi), sykloniitti (Cyclonite, amerikkalainen termi), T4 (italialainen termi) ja syklotrimetyleenitrinitramiini. Kemiallisesti aine on nitroamiini.
Heksogeenia valmistetaan nitraamalla heksamiinia puhtaalla typpihapolla. Valmistusprosessi saastuttaa helposti maaperän ja pohjaveden. Sen molekyylirakenne muistuttaa jonkin verran TNT:n rakennetta; tärkeimpänä erona on, että rengas ei ole aromaattinen vaan kolmen hiili- ja kolmen typpiatomin muodostama, eikä molekyylissä ole nitrausta koordinoivaa metyyliryhmää. Oktogeeni on samankaltainen molekyyli, jossa neljän hiili- ja neljän typpiatomin muodostamaan renkaaseen liittyy neljä nitroryhmää.
Heksogeenin (CH2-N-NO2)3 hajaantuminen alkaa 170 celsiusasteen lämpötilassa, mutta sen sulamispiste on selvästi korkeampi, 204 celsiusastetta. Tästä syystä heksogeenia ei voida valaa. Heksogeeniin sekoitetaan sen muotoilun mahdollistamiseksi vahaa tai jotakin valukelpoista räjähdysainetta, kuten TNT:tä. Heksogeenin detonaationopeus on 8 754 m/s.
Heksogeeni kestää jopa käsiaseiden tulta. Noin –4 celsiusasteen alapuolella heksogeeni muuttuu monien muiden räjähteiden tapaan herkästi räjähtäväksi.
Seokset.
Heksotoli on heksogeenin ja TNT:n seos. Heksogeenin osuus heksotolissa vaihtelee 40-85%:n välillä. Mikäli heksogeenia ei ole heksotolissa kovin paljoa, voidaan sitä valaa. Mitä pienempiä heksogeenihiukkasia seoksessa käytetään, sitä suurempiin heksogeenipitoisuuksiin päästään valamalla. Jos taas heksogeenia on selvästi enemmän seoksessa kuin TNT:tä, esimerkiksi 80%,ei sitä voida enää valaa, jolloin heksotoli täytyy puristaa. "Comp B" eli "Composition B" on englanninkielinen nimitys heksotolille, jossa heksogeenin ja TNT:n suhde on 60/40.
Heksaali on Heksogeenin, alumiinijauheen ja vahan seos, jossa näiden ainesosien suhde voi olla esimerkiksi 60/30/10. Alumiinin lisääminen heksogeeniin nostaa räjähdysaineen räjähdyslämpötilaa ja lisää sytytys- ja painevaikutusta.
Heksotonaali on heksotolin ja alumiinijauheen seos, joka on tyypillisillä seossuhteilla valukelpoista. Heksotonaalia, jossa on heksogeenia, TNT:tä ja alumiinia suhteessa 42/40/18, kutsutaan joskus amerikkalaisperäisellä nimellä "Torpex" (TORPedo EXplosive, sillä sitä käytettiin toisen maailmansodan aikana torpedojen taistelukärkiin).
C-4 on heksogeenipohjainen muovisidosteinen räjähdysaine, jossa heksogeenin osuus on noin 91 %.
M-heksogeeni on mineraaliöljyllä ja polymeereillä muovailtavaksi tehty muovailtava räjähdysaine, jossa heksogeenin ja lisäaineiden suhde on 84/16.
Heksogeenin sotilaskäyttö.
Heksogeeni on seoksineen ollut toisesta maailmansodasta alkaen yleinen sotilasräjähdysaine. Sitä käytetään monissa erityyppisissä ampumatarvikkeissa, kuten kranaateissa, pommeissa, ohjuksissa, raketeissa, miinoissa ja torpedoissa. Myös Suomen Puolustusvoimien käytössä on lukuisia erilaisia ampumatarvikkeita, kuten kranaatteja, miinoja ja raketteja,jotka on ladattu heksogeenilla tai heksogeeniseoksilla.


Hermann Hesse.
Hermann Hesse () oli saksalainen runoilija, kirjailija ja taidemaalari, joka palkittiin vuonna 1946 Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Hänen tunnetuimpia romaanejaan ovat "Arosusi" ja "Lasihelmipeli".
Lapsuus ja nuoruus.
Hesse syntyi Calwissa Schwarzwaldissa sijaitsevassa pikkukaupungissa kristittyyn perheeseen. Hänen molemmat vanhempansa olivat olleet lähetystyössä Intiassa, jossa hänen äitinsä Marie Gundert oli syntynyt vuonna 1842. Hessen isä Johannes Hesse (s. 1847) oli baltiansaksalainen ja kotoisin Virosta. Calwissa Hessen vanhemmilla oli lähetyskirjapaino, jota johti Hessen isoisä Hermann Gundert.
Hermann Hesse vietti ensimmäiset elinvuotensa ympäristössä, jossa vallitsivat svaabilaisen pietismin aatteet. Vuonna 1881 perhe muutti viideksi vuodeksi Baseliin mutta palasi sieltä takaisin Calwiin. Käytyään latinakoulun Göppingenissä Hesse siirtyi vuonna 1891 opiskelemaan Maulbronnin evankelis-luterilaiseen seminaariin, mutta hänet erotettiin sieltä.
Erottamisesta seurasi jatkuvia riitoja vanhempien kanssa sekä sarja lukuisia eri sisäoppilaitoksia ja kouluja. Hesse oli masentunut ja ilmaisi kirjeessään 20. maaliskuuta 1892 hautovansa itsemurha-ajatuksia ("Haluan painua mailleni kuin iltarusko"). Toukokuussa 1892 hän yritti itsemurhaa Bad Bollin sisäoppilaitoksessa. Tämän seurauksena hänet siirrettiin jälleen uuteen sisäoppilaitokseen Stetteniin ja sieltä myöhemmin poikien sisäoppilaitokseen Baseliin. Vuoden 1892 lopulla Hesse siirtyi lukioon Cannstattiin. Seuraavana vuonna hän suoritti siellä ensimmäisen vuoden tutkinnon mutta keskeytti koulunkäynnin pian sen jälkeen.
Hesse aloitti ensimmäisen kerran koulutuksen kirjakauppiaaksi Esslingenissä mutta karkasi sieltä kolmen päivän kuluttua. Keväällä 1894 hän aloitti 14 kuukautta kestävän mekaanikkokoulutuksen Calwin tornikellotehtaalla. Yksitoikkoinen juottaminen ja viilaaminen herätti Hessessä kuitenkin pian toiveen palata älyllisemmän työn pariin. Lokakuussa 1895 hän oli valmis aloittamaan kirjakauppiaskoulutuksen Tübingenissä ja myös sitoutumaan siihen. Näitä nuoruuden kokemuksiaan Hesse käsitteli myöhemmin romaanissaan "Muuan nuoruus" ().
Tie kirjailijaksi.
Hesse oli 17. lokakuuta 1895 lähtien töissä Heckenhauerin kirjakaupassa Tübingenissä. Kirjakaupan kokoelmien painopiste oli teologiassa, filologiassa ja oikeustieteessä. Hessen oppipojan tehtäviin kuului kirjojen tarkastaminen, pakkaaminen, lajitteleminen ja arkistointi. 12-tuntisten työpäivien päätyttyä hän kävi vielä yksityisessä koulutuksessa, ja kirjojen lukeminen kompensoi puuttuvaa sosiaalista elämää pitkinä sunnuntaipäivinä, jolloin ei ollut työtä. Teologisten tekstien lisäksi Hesse luki ennen kaikkea Goethea, myöhemmin myös Lessingiä ja Schilleriä sekä kreikkalaista mytologiaa käsitteleviä tekstejä. Vuonna 1896 hänen runonsa "Madonna" julkaistiin eräässä wieniläisessä lehdessä, ja myöhemmin "Organ für Dichtkunst und Kritik" –lehdessä julkaistiin lisää hänen runojaan.
1898 Hesse toimi kirjakauppiaan apulaisena ja ansaitsi kohtalaisesti, mikä takasi hänelle taloudellisen riippumattomuuden vanhemmista. Näihin aikoihin hän luki etupäässä saksalaisia romantiikan ajan teoksia, ennen kaikkea Clemens Brentanon, Joseph von Eichendorffin ja Novaliksen teoksia. Vanhemmilleen lähettämissään kirjeissä hän ilmaisi vakuuttuneensa siitä, että "taiteilijoilla estetiikka korvaa moraalin". Syksyllä 1898 Hesse julkaisi ensimmäisen pienen runokokoelman "Romantische Lieder" ja kesällä 1899 proosakokoelman "Eine Stunde hinter Mitternacht". Molemmista teoksista tuli taloudellinen fiasko. Runokokoelman 600 kappaleen painoksesta myytiin kahdessa vuodessa vain 54 nidettä, ja myös proosakokoelman 600 kappaleen painosta myytiin varsin verkkaiseen tahtiin. Leipzigilainen kustantaja Eugen Diederichs oli kuitenkin vakuuttunut teosten korkeasta laadusta ja piti niiden julkaisua pikemminkin nuoren kirjailijan tukemisena kuin tuottavana liiketoimintana.
Syksystä 1899 lähtien Hesse oli työssä arvostetussa antikvariaatissa Baselissa. Koska hänen vanhemmillaan oli tiiviit yhteydet Baselin oppineiden perheisiin, hänelle tarjoutui nyt erinomainen mahdollisuus saada uusia humanistis-taiteellisia virikkeitä. Samalla Basel tarjosi omaa tietään kulkevalle kirjailijalle mahdollisuuden vetäytyä omiin oloihinsa pitkillä retkillä, joilla hän syventyi taiteelliseen itsetutkiskeluun ja kokeili kykyään ilmaista aistihavaintojaan kirjallisesti. Vuonna 1900 Hesse vapautettiin heikkonäköisyyden vuoksi asepalveluksesta. Näköön liittyvät ongelmat sekä hermo- ja päänsärky seurasivat häntä koko elämän ajan.
Vuonna 1901 Hesse toteutti suuren unelmansa ja matkusti ensimmäistä kertaa Italiaan. Samana vuonna hän siirtyi uuden työnantajan palvelukseen baselilaiseen Wattenwyl-antikvariaattiin. Samaan aikaan hänelle tarjoutui yhä enemmän mahdollisuuksia julkaista lehdissä runojaan ja muita lyhyitä tekstejään. Näistä julkaisemisista saadut palkkiot paransivat myös hänen rahatilannettaan. Kustantaja Samuel Fischer kiinnostui Hessestä, ja vuonna 1904 ilmestyi Fischerin kustantamana romaani "Alppien poika" (). Kirjasta tuli Hessen läpimurtoteos, ja tästä lähtien Hesse saattoi elää vapaana kirjailijana.
Bodenseen rannalla ja Intiassa.
a>issa.Kirjojensa menestymisen ansiosta Hesse saattoi perustaa perheen. Hän meni vuonna 1904 naimisiin Maria Bernoullin kanssa ja muutti vaimonsa kanssa Gaienhofeniin Bodenseen rannalle. Heille syntyi kolme poikaa. Gaienhofenissa Hesse kirjoitti toisen romaaninsa "Muuan nuoruus", joka ilmestyi 1906. Seuraavina vuosina hän kirjoitti lähinnä kertomuksia ja runoja. Seuraava romaani "Gertrud" merkitsi Hesselle kuitenkin luomiskriisiä – hänen oli vaikeaa saada teosta valmiiksi, ja myöhemmin hän piti sitä epäonnistuneena. Myös Hessen avioliittoon ilmestyi säröjä, ja saadakseen etäisyyttä tilanteeseen hän lähti pitkälle matkalle Ceyloniin ja Indonesiaan. Hän ei löytänyt sieltä toivomaansa henkis-uskonnollista inspiraatiota, mutta silti matkalla oli hänen teoksiinsa merkittävä vaikutus. Hessen palattua matkaltaan perhe muutti vuonna 1912 Berniin, mutta tämä muuttokaan ei poistanut avioliitto-ongelmia, mikä ilmenee Hessen vuonna 1914 ilmestyneestä romaanista "Rosshalde".
Ensimmäinen maailmansota.
Ensimmäisen maailmansodan syttyessä vuonna 1914 Hesse ilmoittautui Saksan suurlähetystössä vapaaehtoiseksi, sillä hän "ei kyennyt vain istumaan kotona lämpimän takkatulen ääressä samalla kun rintamalla kuoli nuoria kirjailijoita". Hänet todettiin kuitenkin kelpaamattomaksi sotaan ja määrättiin Saksan suurlähetystöön hoitamaan sotavankiasioita. Tässä tehtävässä Hesse huolehti sotavangeista keräämällä ja lähettämällä heille kirjoja. 3. maaliskuuta 1915 Neue Zürcher Zeitungissa julkaistiin Hessen kirjoitus "O Freunde, nicht diese Töne", jossa hän vetosi Saksan älymystöön, jotta he eivät lankeaisi kansallismieliseen polemiikkiin. Tätä seuranneita tapahtumia Hesse kuvasi myöhemmin suureksi käänteeksi elämässään. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli keskellä suurta poliittista väittelyä: lehdistö hyökkäsi häntä vastaan, postitse tuli vihamielisiä kirjeitä ja vanhat ystävät katkaisivat välinsä häneen. Ystävä Theodor Heuss ja ranskalainen kirjailija Romain Rolland antoivat kuitenkin tukensa Hesselle. Nämä riidat julkisuudessa eivät olleet vielä laantuneet, kun Hesse ajautui uusien vastoinkäymisten myötä syvempään kriisiin: hänen isänsä kuoli 8. maaliskuuta 1916, hänen poikansa Martin sairastui vakavasti ja hänen vaimonsa todettiin sairastavan skitsofreniaa. Hessen täytyi keskeyttää sotavankiasioitten hoitaminen ja hankkiutua psykiatriseen hoitoon. Hoidosta seurasi, että hän kiinnostui kovasti psykoanalyysistä ja tutustui Sigmund Freudin oppilaaseen Carl Gustav Jungiin henkilökohtaisesti. Nämä virikkeet saivat Hessessä aikaan varsinaisen luovuuden puuskan, ja hän kirjoitti syys-lokakuussa 1917 vain kolmessa viikossa romaanin "Demian". Kirja julkaistiin sodan päätyttyä vuonna 1919 salanimellä Emil Sinclair.
Casa Camuzzin vuodet.
Kun Hesse vuonna 1919 pystyi palaamaan normaaliin elämään, hänen avioliittonsa oli raunioina. Hänen vaimonsa oli sairastunut vakavaan psykoosiin, mutta Hesse ei voinut enää kuvitella yhteistä tulevaisuutta Marian kanssa edes tämän toivuttua. Hesse muutti huhtikuussa yksin Ticinoon, jossa hän asettui lopulta asumaan Montagnolan kylään. Hän vuokrasi neljä pientä huonetta erikoisesta linnamaisesta rakennuksesta, jonka nimi oli Casa Camuzzi. Siellä hän jatkoi kirjoitustyötään mutta alkoi myös maalata, millä oli vaikutusta hänen seuraavaan suuren kertomukseensa "Klingsors letzter Sommer". Vuonna 1922 julkaistiin Hessen Intia-romaani "Siddhartha". Teos kuvastaa kirjailijan rakkautta intialaista kulttuuria ja aasialaisia viisauksia kohtaan, joihin hän oli tutustunut vanhempiensa vaikutuksesta. Vuonna 1923 Hesse meni naimisiin rakastettunsa Ruth Wengerin kanssa, joka oli sveitsiläisen kirjailija Lisa Wengerin tytär ja Meret Oppenheimin täti, mutta tämä avioliitto oli kuitenkin jo alusta alkaen tuhoon tuomittu. Samana vuonna Hesse sai myös Sveitsin kansalaisuuden.
Hänen seuraavat suuremmat teoksensa, 1925 ilmestynyt "Kylpylävieraana Badenissa" () ja 1927 ilmestynyt "Die Nürnberger Reise", ovat sävyltään ironisia omaelämäkerrallisia kertomuksia, jotka antavat jo odottaa tulevaa menestysromaania. Vuonna 1927 ilmestynyt "Arosusi" on ollut Hessen menestynein teos. Hessen 50-vuotissyntymäpäivän kunniaksi ilmestyi samana vuonna kirjailijasta myös ensimmäinen elämäkerta, jonka oli kirjoittanut hänen ystävänsä Hugo Ball. Jo pian uuden menestysromaanin jälkeen Hesse, yksinäinen arosusi, koki elämässään uuden käänteen rakastuttuaan Ninon Dolbiniin, josta myöhemmin tuli hänen kolmas vaimonsa. Tästä dualistiseen yhteiseloon johtaneesta muutoksesta kumpusi romaani "Narkissos ja kultasuu", joka ilmestyi 1930.
Vuonna 1931 Hesse lähti Casa Camuzzin vuokra-asunnosta ja muutti Ninonin kanssa suurempaan taloon Montagnolan kylän ulkopuolelle. Tämä talo, "Casa Hesse", rakennettiin kirjailijan toiveitten mukaiseksi, ja hänen ystävänsä H. C. Bodmer luovutti sen hänelle jatkuvaan käyttöön. Nykyään talo on yksityisomistuksessa, eikä sitä ole mahdollista päästä katsomaan sisältä.
Lasihelmipelaaja.
Vuonna 1931 Hesse meni kolmannen kerran naimisiin ja alkoi luonnostella viimeistä suurta teostaan, "Lasihelmipeliä". 1932 hän julkaisi ensin kertomuksen "Matka aamun maahan" (). Kansallissosialistien nouseminen valtaan Saksassa vuonna 1933 huolestutti Hesseä kovasti. Bertolt Brecht ja Thomas Mann, jotka muuttivat pois Saksasta samana vuonna, kävivät alkajaisiksi Hessen luona Sveitsissä. Hesse yritti omalla tavallaan toimia Saksassa vallitsevaa kehitystä vastaan. Hän oli jo vuosikymmeniä kirjoittanut kirja-arvosteluja Saksan lehtiin, ja nyt hän alkoi puolustaa niissä voimakkaasti juutalaisia ja muita kansallissosialistien vainoamia kirjailijoita. 1930-luvun puolivälistä lähtien yksikään saksalainen sanomalehti ei enää uskaltanut julkaista Hessen artikkeleita. Hesse löysi keskellä poliittista väittelyä sekä toisen maailmansodan kauheuksien uutisointia mielelleen turvapaikan "Lasihelmipelin" työstämisestä. Teos julkaistiin Sveitsissä 1943. Hesselle myönnettiin vuonna 1946 kirjallisuuden Nobel-palkinto, eikä vähiten juuri "Lasihelmipelin" ansiosta. Vuonna 1950 seurasivat Frankfurtin kaupungin Goethe-palkinto sekä Wilhelm Raabe -palkinto ja vuonna 1955 Saksan kirjakauppiaiden rauhanpalkinto.
Toisen maailmansodan jälkeen Hessen luovuus alkoi ehtyä. Hän kirjoitti vielä kertomuksia ja runoja mutta ei enää yhtään romaania. Häntä työllisti myös kirjeiden tulva – tämä oli hinta siitä, että hän sai kokea nousseensa suureen suosioon uuden saksankielisen lukijasukupolven keskuudessa, joka pyysi Montagnolan ”viisaalta vanhukselta” ohjeita ja suuntaa elämään. Hermann Hesse kuoli 9. elokuuta 1962 85-vuotiaana aivoverenvuotoon, ja hänet haudattiin Montagnolan lähelle San Abbondion hautausmaalle, jonne myös Hugo Ball on haudattu.
Kirjallinen merkitys.
Hessen teoksissa jatkuvasti toistuvia teemoja ovat humaanius ja ihmisen olemuksen syvemmän ymmärtämisen tarve. Niihin on jättänyt jälkensä myös kirjailijan kiinnostus psykoanalyysiin, uskontoihin, buddhalaiseen ja hindulaiseen filosofiaan, Nietzscheen ja Dostojevskiin sekä eksistentialismiin.
Hessen varhaiset teokset syntyivät vielä 1800-luvun perinteeseen. Hessen runous sekä "Alppien pojan" kieli ja tyyli edustavat kauttaaltaan romantiikkaa. Hesse itse piti "Alppien poikaa" Gottfried Kellerin "Der grüne Heinrichin" tyyppisenä kehitysromaanina ("Bildungsroman"). Kirjoissaan Hesse asettui vastustamaan kasvavaa teollistumista ja kaupungistumista osoittaen taipumusta Saksan nuorisoliikkeen mukaiseen ajatteluun. Näistä uusromanttisista muodon ja sisällön piirteistä Hesse luopui myöhemmin. "Alppien pojan" antiteesirakenne, joka ilmenee kaupungin ja maaseudun sekä miehen ja naisen vastakkainasettelussa, on sen sijaan havaittavissa myös Hessen myöhemmistä pääteoksista, kuten "Demianissa" ja "Arosudessa".
Tutustumisella psykologi Carl Gustav Jungin arkkityyppioppiin oli Hessen teoksiin ratkaiseva vaikutus, joka ilmenee ensi kerran romaanissa "Demian"."Demianissa" näkyy vielä kehitysromaanin perinteet, mutta samoin kuin "Arosudessa" tapahtumat sijoittuvat enemmänkin sisäiseen sielunmaailmaan kuin ulkoiseen todellisuuteen. Yhdeksi Hessen teoksien pääteemaksi muodostui nuoren ihmisen tie itseensä. Tästä syystä lukemattomat nuoret valitsivat ja valitsevat edelleen Hessen suosikkikirjailijakseen.
Eräs olennainen tekijä Hessen teoksissa on ihmisen henkinen olemus, erityisesti romaanissa "Siddhartha". Sen tapahtumat kietoutuvat intialaisiin viisauksiin, taolaisuuteen ja kristilliseen mystiikkaan. Pääajatus, jonka mukaan tie viisauteen lähtee yksilöstä itsestään, on kuitenkin tyypillinen länsimainen lähtökohta, joka ei vastaa mitään aasialaista oppia.
Kaikissa Hessen teoksissa on omaelämäkerrallisia piirteitä, ja erityisen selvästi ne tulevat esille "Arosudessa", jota voitaneen pitää jopa esimerkillisenä elämänkriisiromaanina. Nämä piirteet jäivät sivuun vasta Hessen myöhäistuotannossa. Romaaneissa "Matka aamun maahan" ja "Lasihelmipeli" Hesse ottaa esille teeman, jota hän käsitteli jo "Alppien pojassa": vita activan ja vita contemplativan välisen vastakohtaisuuden. "Lasihelmipelissä" Hesse loi humaanisuuden ja hengen utopian keskelle sota-ajan luomia puitteita, jotka olivat 1900-luvun kammottavimpia. Samalla hän kirjoitti jälleen klassisen kehitysromaanin. Nämä vastakohtaiset elementit ovat teoksessa keskinäisessä tasapainossa. Tyyliltään William Morris -tyyppinen, idealistinen ja keskiaikainen teos oli hyvin suosittu sodan repimässä Saksassa vuonna 1945.
Vastaanotto.
Hermann Hessen teoksien kirjallinen laadukkuus ja merkitys oli jo hänen elinaikanaan kiistaton. Silti teoksista käydään väittelyä nykyisin kuten ennenkin. Kirjailijatoverit Thomas Mann ja Hugo Ball arvostivat häntä paljon, kun taas Kurt Tucholsky arvioi Hessen taidot esseistinä huomattavasti korkeammalle kuin hänen runoutensa. Alfred Döblin puhui Hesseen viitaten jopa "pitkäveteisestä limonadista". Hessen varhaistuotanto sai kuitenkin aikansa kirjallisuuskriitikoiden keskuudessa etupäässä myönteisen vastaanoton.
Hessen suosiota maailmansotien ajan Saksassa heikensivät huomattavasti häntä vastaan kohdistetut lehdistökampanjat, jotka olivat seurausta hänen pasifistisista ja epäkansallismielisistä kannanotoistaan. Vuodesta 1937 Hessen teoksia saattoi myydä Saksassa enää laittomasti. Suurin osa nuorempaa sukupolvea löysi Hessen siten vasta vuoden 1945 jälkeen.
Kymmenkunta vuotta Hessen Nobel-palkinnon jälkeen kirjailija Karlheinz Deschner kirjoitti vuonna 1957 riitaa haastavassa artikkelissaan "Kitsch, Konvention und Kunst" ("Kitschiä, tapoja ja taidetta") seuraavasti: "Se, että Hesse on julkaissut niin pöyristyttävän paljon ala-arvoisia runoja, osoittaa valitettavaa kurin puutetta, se on suorastaan kirjallista barbariaa." Myöskään Hessen proosaan hän ei suhtautunut yhtään myönteisemmin. Seuraavina vuosina osa kirjallisuuskriitikoista yhtyi Deschnerin tuomioon, ja monet luokittelivat Hessen teokset jäljitteleväksi kitschiksi.
Suhtautumisessa Hesseen tapahtuu jatkuvaa heiluriliikettä. Kun Hessen suosio oli 1960-luvulla painunut Saksassa pohjalukemiin, syntyi Yhdysvalloissa nuorison piirissä vertaansa vailla oleva Hesse-villitys, joka sai jalansijaa myös Saksassa. "Arosudesta" tuli kansainvälinen bestseller (eräs yhtyekin sai nimensä romaanin mukaan), ja Hessestä tuli yksi luetuimmista ja käännetyimmistä saksankielisistä kirjailijoista. Hänen kirjojaan on myyty koko maailmassa yli 100 miljoonaa kappaletta.
Hessen muistoksi on nimetty kaksi kirjallisuuspalkintoa: Calwin Hermann Hesse -palkinto sekä Karlsruhen Hermann Hesse -kirjallisuuspalkinto.


Carl Albert Congressional Research & Studies Center.
Oklahoman yliopiston Carl Albert Centerin kongressiarkisto sisältää yli 50 Yhdysvaltain kongressin jäsenen sekä avustajan, harjoittelijan ja toimittajan dokumentteja.
Kokoelmat keskittyvät Yhdysvaltain edustajainhuoneen entisen puhemiehen Carl Albertin ympärille. Muut merkittävät kokoelmat koskevat Helen Gahagan Douglasia, Fred Harrisia ja Robert S. Kerr vanhempaa.


Saab 92.
Saab 92 oli ensimmäinen sarjavalmisteinen SAABin valmistama henkilöautomalli. Tuotanto aloitettiin Ruotsin Trollhättanissa vuonna 1949 ja vuoteen 1956 mennessä, jolloin valmistus päättyi, Saab 92:ia valmistettiin 20 128 kappaletta.
Saab 92 oli lentokoneita valmistavan SAABin myötä poikkeuksellisen aerodynaaminen henkilöauto: sen ilmanvastuskerroin oli 0.30, joka on jopa pienempi kuin nykyautoissa. Sama vastuskerroin on muun muassa Porsche 996:lla ja Ferrari F40:lla.
Saab 92 rakennettiin Saab 920001 -prototyypin pohjalta. Saab 92:n tuulilasi on keskeltä halkaistu eli kahdesta suorasta lasista tehty pyrkimyksenä valmistuskustannusten säästäminen. Kaikki ensimmäiset Saab 92:set olivat vihreitä, mikä tarinan mukaan johtui siitä, että Saabin varastoissa oli sodan ajan jäljiltä paljon vihreää maalia. Vihreä on yleinen lentokoneiden pohjaväri ja eräs naamiointiväri.
Voimanlähteenä Saab 92:ssa oli vesijäähdytteinen, DKW:n moottoriin perustuva 2-sylinterinen kaksitahtimoottori. Sen sylinteritilavuus oli 764 kuutiosenttimetriä ja se tuotti 25 hevosvoiman tehon. Autossa oli kolme vaihdetta. Hyvän aerodynamiikan ansiosta, vaatimattomasta tehosta huolimatta, sen huippunopeus oli ajan mittapuun mukaan kohtuullisen hyvä 105 km/h.
Saabin rallihistoria alkoi kaksi viikkoa Saab 92:n myyntiin tulon jälkeen. Tällöin Saabin pääsuunnittelija Rolf Mellde ajoi Ruotsin Rallissa toiseksi. Vuonna 1952 Greta Molander voitti 'Coupe des Dames' -kilpailun Monte Carlossa Saab 92:lla, joka oli viritetty tuottamaan 35 hevosvoimaa.
Vuonna 1950 valmistettiin vain 700 kappaletta Saab 92:ia. Vuosimallissa 1951 mittaristot uusittiin saksalaisista VDO:n mittareista amerikkalaisiin Stewart-Warnerin valmistamiin.
Vuonna 1953 markkinoille tuli Saab 92B, jossa on suurempi takalasi ja aukeava tavaratilan kansi. Aiemmin tavarat pakattiin takaistuimen selkänoja kaatamalla sisäkautta. Nyt myös värivaihtoehtoja oli vihreän lisäksi saatavilla harmaata, siniharmaata, ja mustaa.
Vuonna 1954 Saab 92 sai Solexin 32BI-kaasuttimen ja uudet sytytyspuolat, joka nosti tehoja 28 hevosvoimaan. Myös etuvalot uusittiin saksalaisen Hellan valmistamiin. Myös kankaisella rullattavalla katolla oleva malli tuli myyntiin.
Saab 92:ia valmistettiin yhteensä 20 218 kpl. Viimeinen Saab 92 valmistui vuoden 1957 alussa, vaikka sen seuraaja Saab 93 oli tullut myyntiin jo vuonna 1955.


PTV4.
PTV4 oli pelkästään kaapeliverkossa toiminut suomalainen televisiokanava. Kanavan ohjelmisto koostui kahdesta osuudesta: valtakunnallisesta osuudesta ja paikallisohjelmistosta. PTV4 oli nykyisen Nelosen edeltäjä ja näkyi noin 20 paikkakunnan kaapeli-tv-verkoissa.
Kanavalla oli vuosina 1992–1994 MM-jääkiekon esitysoikeudet.
Historia.
Kanava aloitti lähetykset vuoden 1990 alussa nimellä PTV (sanasta "paikallistelevisio"). PTV:n omistajina olivat aluksi Sanoma, Turun Sanomat ja Aamulehti-yhtymä. Ajatuksena oli, että kun pienet paikalliskanavat lyöttäytyvät yhteen, ne voivat kilpailla paremmin mainostuloista.
PTV4 lähetti paljon ulkomaisia elokuvia, mutta myös yhteistä Helsingissä tuotettua ohjelmistoa ja paikallista ohjelmistoa. Jälkimmäistä tuottivat paikalliset kaapeli-tv-yhtiöt, ja sitä näytettiin muun ohjelmiston seassa. Nämä vastaanottivat ohjelmat Helsingistä valokuituverkon avulla. Ulkomailta hankittu ohjelmisto perustui aluksi Sanoman aiemmin omistamiin paikalliskanaviin.
Sanoma osti Aamulehden osuuden PTV:stä vuonna 1994, mistä lähtien se omisti enemmistön yhtiöstä. Samalla alettiin sijoittaa enemmän rahaa ohjelmistoon, ja kanavan nimi vaihtui vuonna 1996 PTV4:ksi. Rajoittunut näkyvyysalue alkoi kuitenkin olla esteenä kanavan toiminnan laajentamiselle. Niinpä yhtiön omistajat päättivät hakea maanpäällistä toimilupaa, minkä ne lopulta saivatkin.
PTV4 lähetti viimeiset ohjelmansa toukokuussa 1997, ja kanavan korvasi seuraavan kuukauden alussa Nelonen. Useat paikallisohjelmien tuottajat, muun muassa Turku TV, jatkoivat ohjelmien lähettämistä itsenäisesti.


Postmoderni sodankäynti.
Postmoderni sodankäynti tarkoittaa sodankäyntiä postmodernissa yhteiskunnassa, jolle on tyypillistä hierakkisuuden asemesta verkostomainen järjestäytyminen, tavaroiden arvon ohella myös niihin liittyvien palveluiden yhä suurempi arvo, aineen osittainen korvaaminen aineen tehokkaammalla käsittelyllä tiedon avulla jne.
Sodankäynti postmodernissa yhteiskunnassa perustuu valtiolliset rajat ylittävään verkkoon, jonka perusrakenteena ovat energiana sähköntuotanto, suorittajina tietokoneet, varastoina tietokonemuistit sekä kuljetuskeinoina nopeat tietoliikenneyhteydet ja niiden avulla muodostettu tietokoneverkko.
Johtoajatuksena on helppo, transaktiokustanuksiltaan vähäinen pääsy tietoon maailmanlaajuisesti sekä rajoittamattomuudesta johtuva aikaista korkeampi kompleksisuuden taso. Sodankäynnin laajuus nousee kulttuurien maailmanlaajuiselle tasolle, mikä viittaa globalisaatioon.
Siirtyminen postmoderniin sodankäyntiin tapahtuu globaalien tietoverkkojen kautta ja ajankohta on noin vuosi 2000. Tiedon tallennuksen ja välittämisen hinta laskee murto-osiin aiemmasta ja se leviää sekunneissa ja globaalisti. Uuden tiedon tuottamiseen osallistuu yhä usempi, globaalien kontaktien määrä lisääntyy radikaalisti. Globaalia tietoa edustavat mm. Echelon, GPS, Glonass, Galileo, muut satelliitit, internet, Intel, Microsoft, Cisco, Google, Nokia, CNN ja muu globaali media.
Postmodernin sodankäynnin kannalta oleellista ovat kolme globaalia kommunikaationopeutta: 1 080 000 000 km/h tiedolle (valon nopeus), 1000 km/h ihmisille ja tärkeille tavaroille (suihkukone) ja noin 40 km/h massatavaroille (kauppalaivat). Aikaskaalat ovat em. tapauksissa maapallolla sekunnin murto-osia, vuorokausi ja kuukausi.
Näiden nopeuksien sotilaalliset sovellutukset ovat informaatiosodankäynti, erikoisjoukkojen operaatiot ja tavanomainen sodankäynti. Kun lisäksi yhdellä yhteydellä tapahtuva tiedonsiirto on kasvanut lennättimen noin kymmenestä bitistä sekunnissa valokaapelin kymmeniin gigabitteihin sekunnissa, tiedon globaalista tasosta on tullut keskeinen. Myös tiedon siirron muodon muuttuminen tekstistä television liikkuvaan kuvaan tehostaa oleellisesti globaalia mediaa.
Uusi tieto syntyy vuorovaikutuksessa vanhojen tietojen kohdatessa toistensa. Kun tämä alkaa tapahtua globaalilla tasolla ja suurina määrinä, maailma tulee muuttumaan merkittävästi.
Merkittävin sodankäynti siirtyy globaaliin tietoon, sodankäynnistä tulee vielä yleisempi kuin edellisessä vaiheessa ja siitä tulee rauhan aikaista, jatkuvaa toimintaa ilman rauhan aikaa; vanhoja sodankäynnin muotoja esiintyy silti edelleen.


Saab 93.
Saab 93 oli SAABin (Svenska Aeroplan Aktiebolaget) toinen sarjatuotantoinen henkilöautomalli, muotoilusta vastasi Sixten Sason. Autossa oli kolmisylinterinen moottori ja sisäkumittomat renkaat. Valmistus aloitettiin vuonna 1955. Vuonna 1957 autoon sai 2-piste-turvavyöt lisävarusteena. Samana vuonna autoon tarjottiin myös Fitchel & Sachsin Saxomat-kytkintä, joka mahdollisti kytkimettömän vaihdon kakkos- ja kolmosvaihteiden välillä. Samaa kytkintä sai myös DKW:hen ja Volkswageniin. Vuonna 1957 esiteltiin 93B-malli, jossa oli mm. yksiosainen tuulilasi. Vuonna 1958 alkoi Saab 93 Gran Turismo 750:n valmistus ja mallivuodelle 1960 esiteltiin 93F-malli.
Autosta tehtiin myös urheilullinen Saab GT750 -luksusmalli, erityisesti Yhdysvaltojen kasvaneita markkinoita varten.


Saab Sonett.
Saab Sonett oli Saabin valmistama urheiluauto, jonka ensimmäinen malli esiteltiin 16. maaliskuuta vuonna 1956 Tukholman autonäyttelyssä. Tätä mallia valmistettiin vain kuusi kappaletta. Ensimmäisen polven Sonetit olivat kolmisylinterisiä. Auton oli suunnitellut ruotsalainen Sixten Sason. Saab Sonett II (Saab 97) oli kaksipaikkainen, lasikuidulla vahvistettu muovikorinen urheiluauto. Vuosina 1967 ja 1968 moottorina oli 2-tahtinen moottori ja 1968 Saab Sonett II:n kaksitahtinen moottori korvattiin tehokkaammalla V4:lla. Saab Sonett II:n valmistus päättyi vuonna 1969 ja vuoden 1970 malliksi tuli Saab Sonett III. Saab Sonett III -mallin valmistus aloitettiin vuonna 1970, ja sen valmistus lopetettiin vuonna 1974. Urheiluauton täysin uusittu kori muotoiltiin Italiassa. Saabin muut urheiluautomallit Saab 93 750 Gran Turismo ja Saab Monte Carlo 850 edustivat autovalmistajan kahta ralliin tarkoitettua autoa.


Oscar Wilde.
Oscar Fingal O'Flahertie Wills Wilde (16. lokakuuta 1854 Dublin – 30. marraskuuta 1900 Pariisi) oli irlantilaissyntyinen näytelmäkirjailija ja prosaisti ja runoilija. Hän oli viktoriaanisen Lontoon menestyneimpiä ja kuuluisimpia näytelmäkirjailijoita, joka kuoli unohdettuna Pariisissa.
Nuoruus.
Wilde syntyi ja kasvoi Dublinissa lääkäri-isän ja runoilijaäidin huomassa. Hänellä oli isoveli ja pikkusisko, jotka kuolivat lapsena. Isä, jolla oli lapsia aiemmasta suhteesta, kuoli vuonna 1876. Nämä lapset kuolivat tulipalossa 1871. Äiti Jane Wilde kuoli 1896.
Opinnot.
Wilde aloitti opinnot Portora Royal Schoolissa Enniskillenissä ja menestyi opinnoissaan. Hän siirtyi sieltä Dublinin Trinity Collegeen. Saatuaan stipendin hän siirtyi 20-vuotiaana Oxfordin yliopiston Magdalen Collegeen. Vuonna 1878 Wilde sai aikaisempien palkintojensa ja tunnustustensa lisäksi myös arvostetun Newdigate-palkinnon. Seuraavana vuonna Wilde valmistui Oxfordista vuosikurssinsa parhain arvosanoin.
Ura.
Opintojen päätyttyä Wilde muutti Lontooseen, jossa hän niitti mainetta niin esteetikkona kuin kirjallisuuskriitikkonakin. Ensimmäisen runokokoelmansa hän julkaisi omakustanteena vuonna 1881. Saman vuoden lopulla Wilde lähti vajaaksi vuodeksi Yhdysvaltoihin luennoimaan. Wilden tuotteliain kausi osui vuosille 1890–1895, jolloin hän julkaisi muun muassa kaksi lastenkirjaa ja romaanin "Dorian Grayn muotokuva". Kyseinen romaani herätti väitetyn moraalittomuutensa vuoksi paljon keskustelua ja arvostelua. Myös avoimesti homoeroottinen romaani "Teleny" (1893) on usein pantu Wilden nimiin.
Uransa aikana Wilde kirjoitti muun muassa näytelmiä sekä platonilaisia dialogeja. Dialogeista esimerkkinä "Valehtelun rappio", joka ruotii ironisesti realismin taiteeseen tuomaa valehtelun rappeutumista.
Perhe.
Lord Alfred Douglas ja Oscar Wilde ennen oikeudenkäyntiä vuonna 1894.
Wilde avioitui 29. toukokuuta 1884 lukeneen ja kielitaitoisen Constance Lloydin kanssa. Esikoispoika Cyril syntyi vuonna 1885 ja toinen, Vyvyan, seuraavana vuonna. Elättääkseen perheensä Wilde työskenteli jonkin aikaa "Woman's World Magazinen" leivissä.
Alamäki.
Wilden rakastaja oli lordi Alfred Douglas, joka tunnetaan myös Bosiena. Suhteesta Douglasiin syntyi suuri kohu, ja sitä seurasi Wilden kunnianloukkauskanne Douglasin isää lordi Queensberrya vastaan. Oikeusjuttu kääntyi kuitenkin Wildea vastaan, ja hänet tuomittiin ”törkeästä siveettömyydestä” kahden vuoden vankeuteen, kun todistamaan astuivat muun muassa miesprostituoidut, joiden palveluksia Wilde oli käyttänyt. Wilden vaimo Constance Wilde muutti pidätyksen jälkeen poikiensa kanssa Sveitsiin, ja he ottivat käyttöönsä nimen Holland. Wilden suosio romahti, ja vankeustuomion kärsittyään hän muutti huonokuntoisena ja varattomana ystäviensä avustuksella Ranskaan. Siellä hän otti käyttöön nimen Sebastian Melmoth. Oscar Wilden elämä päättyi Pariisissa vuonna 1900 aivokalvontulehdukseen unohdettuna ja hyljeksittynä.
Wilden persoona.
Wilde oli keikari, joka nautti herättämästään huomiosta. Hän arvosteli koko elämänsä ajan viktoriaanisen Englannin ahdasmielisyyttä ja parjasi miehekkäinä pidettyjä urheilulajeja. 1870-luvulla Oxfordin yliopistossa opiskellessaan hän kasvatti tukkansa pitkäksi ja alkoi koristella huoneensa liljoilla, auringon­kukilla ja riikin­kukon höyhenillä.
Wilde oli vapaamuurari vuodesta 1875.
Merkitys.
Wilde tunnetaan paradokseistaan, jotka ovat moneen kertaan toisteltuja ja sitaattisanakirjojen perustavaraa. Hän oli aikanaan Englannin menestyksekkäin näytelmäkirjailija, ja hänen näytelmiään esitetään edelleen ympäri maailmaa. Wilden tuotantoa on myös siirretty valkokankaalle useilla eri kielillä.
Oscar Wilden elämästä on tehty elokuvat Oscar Wilde (1960) ja "Wilde" (1997), jossa päähenkilöä esittää Stephen Fry.
Suomennoksia.
"Aristoteles iltapäiväteellä ja muita kirjoituksia" on valikoima Wilden lehtiartikkeleita, mietelmäsarjoja, pienoisesseitä, kirjallisuusarvosteluja ja esitelmiä vuosilta 1882–1897. Wilde kirjoittaa muun muassa muodista, käsityöläisyydestä, Amerikasta, ruuanlaitosta ja avioliitosta. Kokoelmassa "Naamioiden totuus ja muita esseitä" on Wilden estetiikkaa käsittelevät esseitä.
Wilden sadut on julkaistu vuonna 2007 Jaana Kaparin suomentamana kokoelmana "Onnellinen prinssi ja muita tarinoita" (Teos).
Teokset.
Oscar Wilde noin vuonna 1882.


Saab 90.
Saab 90 on ruotsalaisen autonvalmistaja Saabin vuosina 1984-1987 valmistama automalli. Sitä valmistettiin Uudenkaupungin autotehtaalla, jonka omistivat silloin Saab-Scania ja Valmet.
Saab 90 oli Saab 99:n seuraaja. Se perustui muuten edeltäjänsä koriin B -pilarista eteenpäin, mutta siinä oli Saab 900:n perä. Tämä teki takakontista ja bensatankista isommat, mutta auto oli kuitenkin pienempi kuin Saab 900. Auto oli saatavana ainoastaan 2-ovisena sedanina ja siinä oli 100 hevosvoimainen Saabin H -moottori. Saab 90 oli saatavana kahtena mallina, 4- tai 5-vaihteisena koko tuotannon ajan. 5-vaihteinen malli oli varustellumpi ja siinä oli 4-vaihteisesta poiketen etuspoileri, kierroslukumittari ja tihkukytkin.
Vuonna 1986 Saab 90 uudistettiin pienin kosmeettisin muutoksin ja uusin iskunvaimentimin. Vuonna 1987 kaasutinta muutettiin niin, että auto käynnistyi paremmin kylmällä säällä. Mallia valmistettiin yhteensä 25 378 kappaletta, ja kaikki myytiin Euroopan markkinoille.
Saab 90:stä oli olemassa myös yksi erikoismalli, Saab 90 Lumikko, jossa oli parempi varustelutaso. Kaikki Lumikko-mallit olivat valkoisia.


Qstock.
Qstock on vuosittain heinäkuun lopussa Oulun Kuusisaaressa järjestettävä kaksipäiväinen rockfestivaali. Tapahtuma on eräänlainen seuraaja 1970-luvulta 1990-luvun alkuun toimineelle Kuusrockille. Qstockia järjestää Qstock Oy. Ensimmäinen Qstock järjestettiin vuonna 2003. Qstock-mobiilina eli tapahtuman promoautona toimi keltavalkoinen VW Kleinbus vuodelta 1965.
2003.
Qstock 2003 järjestettiin Oulussa 18.–19.7.2003. Järjestäjät odottivat kävijöiden määräksi noin 2 000, mutta lopulta kävijöitä oli noin 7 000.
Esiintyjinä olivat muun muassa Sentenced, Negative ja Radiopuhelimet.
2004.
Esiintyjinä olivat muun muassa Kotiteollisuus, Sentenced ja Suburban Tribe. Vuoden 2004 festivaaleilla nähtiin myös Brüssel Kaupallisen comeback -esiintyminen.
2005.
Esiintyjinä olivat muun muassa Apulanta, CMX, Hidria Spacefolk, Negative, Moses Hazy, The 69 Eyes, The Coffinshakers ja Kuolleet Intiaanit.
2006.
Esiintyjinä olivat Motörhead, Paradise Lost, The Cardigans, Anekdoten, Sonata Arctica, Egotrippi, PMMP, Tiktak, Mokoma, Negative, Poets of the Fall, Tuomari Nurmio, Lemonator, Kemopetrol, Teräsbetoni, Amorphis, Diablo, Poisonblack ja Shade Empire.
Lisäksi alueella oli oululaisen Trank-kollektiivin järjestämä Happiteltta, jonka esiintyjäkatraassa muun muassa Nicole Willis & The Soul Investigators, Modeselektor (D), Thomas Brinkmann (D), Zentex, TBA (D), Kiki & Silversurfer, Magyar Posse, Plutonium 74, I Was a Teenage Satan Worshipper.
Festivaalialuetta laajennettiin huomattavasti vuonna 2006 tuomalla pääportti lähemmäs kaupunkia. Lisäksi porttien ruuhkautumista vähennettiin kaupungilla olevien lipunvaihtopisteiden avulla.
2007.
Esiintyjinä olivat muun muassa Turbonegro, The Coffinshakers, The Soundtrack of Our Lives, Sparzanza, Celtic Frost, The Rasmus, Hanoi Rocks, Stam1na, Sonata Arctica, Poets of the Fall, Sunrise Avenue, CMX, Von Hertzen Brothers, Zen Café, Maija Vilkkumaa, PMMP, Tarot, Mieskuoro Huutajat ja Morley.
2008.
Järjestyksessään kuudes Qstock järjestettiin Oulun Kuusisaaressa 25.–26.7.2008.
Esiintyjinä oli muun muassa Manic Street Preachers, Within Temptation, Dark Tranquillity, Poets of the Fall, Ismo Alanko Teholla, Sturm und Drang,
J&J, Kotiteollisuus, 22 Pistepirkko, Scandinavian Music Group, Mokoma, Stam1na, Diablo, Entwine, PMMP, YUP, Amorphis, Aknestik, Leverage, Seith. Niin kutsutulla "Jälkikäyntiklubilla" esiintyi heavy-metal yhtye W.A.S.P..
Happiteltassa esiintyi The Field, 120 Days, Äänijännite, Eero Johannes, Komytea ja Artificial Latvamäki.
2009.
Järjestyksessään seitsemäs Qstock järjestettiin Oulun Kuusisaaressa 24.–25.7.2009.
Esiintyjinä oli muun muassa Pain, Sparzanza, Major Parkinson, Heaven and Hell, Elephant9, Apulanta, Pete Parkkonen, Happoradio, Maija Vilkkumaa, Haloo Helsinki!, Kotiteollisuus, Radiopuhelimet, Sacred Crucifix, Tuomari Nurmio, PMMP, Amorphis, The Black League, CMX, Egotrippi, The Rasmus, Kauko Röyhkä & Rättö & Lehtisalo, Stam1na, Anna Puu, Cheek.
2010.
Järjestyksessään kahdeksas Qstock järjestettiin Oulun Kuusisaaressa 30.–31.7.2010.
Esiintyjinä muun muassa Meshuggah, Raised Fist, Europe, Gösta Berlings Saga, Chisu, Eppu Normaali, Sonata Arctica, Husky Rescue, Eläkeläiset, Ismo Alanko & Teho-osasto, Doom Unit, Samuli Putro, Jenni Vartiainen, Amorphis, Fintelligens, Viikate, J. Karjalainen Polkabilly Rebels, Klamydia, Tuomo, Stam1na, Mokoma, Radiopuhelimet.
2011.
Järjestyksessään yhdeksäs Oulun Qstock järjestettiin Kuusisaaren ja Raatin alueella 29.–30.7.2011.
Esiintyjät (pe 29.7): Children of Bodom, Happoradio, Paleface, Petri Nygård, Laura Närhi, CMX, Omnium Gatherum, Barbe-Q-Barbies, Amorphis, Scarified, Radiopuhelimet, Terveet Kädet, Regina, Haloo Helsinki!, Reetta, Sininen Kaappi
Esiintyjät (la 30.7): Twisted Sister, Mustasch, Wolf People, The Posies, Jenni Vartiainen, Von Hertzen Brothers, Cheek, Apulanta, Stam1na, Jukka Poika & Sound Explosion Band, Raappana & Sound Explosion Band, Anna Puu, The Mama King, Michael Monroe, Anna Abreu, Antti Tuisku, Jukka Takalo, Stache, 2-7 Miehen trio, Satellite Stories.


F. W. Murnau.
Friedrich Wilhelm Murnau (28. joulukuuta 1888 – 11. maaliskuuta 1931) oli saksalainen elokuvaohjaaja. Häntä pidetään yleisesti yhtenä mykkäelokuvan tärkeimmistä elokuvaohjaajista.
Varhaiset vuodet.
Murnau syntyi hyvätuloiseen ja sivistyneeseen biefeldiläisperheeseen. Hän kiinnostui jo nuorena teatterista ja taiteesta, ja siirtyi vuonna 1907 opiskelemaan taidehistoriaa Heidelbergin yliopistoon. Vuonna 1912 hän liittyi Max Reinhardtin oppiin, jossa hän näytteli muun muassa paljon Shakespeare-rooleja. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin katkaisi Murnaun nousevan uran teatterissa. Sodassa hän taisteli ilmavoimissa. Hän oli komppaniansa ainoita eloonjääneitä Verdunissa.
Ura Saksassa.
Pian sodan jälkeen Murnau osallistui elokuvantekoon ja oli mukana saksalaisen mykkäelokuvan nousussa. Hänen ohjaajan uransa alkoi vuonna 1919 pienessä elokuvayhtiössä, jonka elokuvista on suurin osa nykyään kadonnut. Varhaisin säilynyt on vuodelta 1920, nimeltään "Matka yöhön", joka kertoo silmälääkärin vaimon rakastumisesta sokeaan taiteilijaan. Tuona aikana Murnau ohjasi myös muun muassa luvattoman version Jekyl & Hyde -kirjasta nimellä "Der Januskopf". Kyseinen elokuva oli kauhulegenda Bela Lugosin ensiesiintyminen valkokankaalla. Yksi yhtiön tärkeimmistä elokuvista oli "Nosferatu, eine Symphonie des Grauens" (1922), josta Murnau on vielä nykyisinkin tunnettu. Samalta vuodelta oleva "Phantom" on myös yksi Murnaun tunnetuimpia.
Kaikki Murnaun viimeiset saksalaiset elokuvan "Phantom"ista lähtien tuotti Ufan Erich Pommer, joka antoi aina käyttöön parhaat resurssit ja työtoverit. Murnaun menestyksen takia myös Murnaun unelmakaupunki Hollywood alkoi kiinnostua hänestä. Ufan filmeistä muistettavimpia ovat muun muassa Murnaun ainoa komedia, "Suurherttuan raha-asiat" (1923) ja maailmankuva "Viimeinen mies" (1924). Näillä elokuvilla Murnau takasi menestyksensä jatkon. Murnaun viimeinen Saksassa ohjaamansa elokuva "Faust" (1926) oli kuitenkin Fritz Langin "Metropoliksen" ohella niitä elokuvia, jotka veivät Ufan tuhon partaalle, loistavuudestaan ja arvostuksestaan huolimatta. Tuolloin Murnau suuntasi katseensa Yhdysvaltoihin.
Hollywood.
Hollywoodissa Murnau sai ensi alkuun vapaat kädet, jotka toivatkin tulosta yhtenä mykän elokuvan kulmakivistä, "Auringonnousun" ("Sunrise: A Song of Two Humans", 1927) myötä. Kyseinen elokuva valittiin vuonna 1958 "maailman kauneimmaksi elokuvaksi", mutta se ei menestynyt odotetusti. Murnaun fanit olivat tottuneet hänen yllätyksellisyyteensä ja tuntuivat olettaneen automaattisesti, että Murnau lataa heidän silmilleen jotain uutta ja mullistavaa. "Auringonnousu" oli kaikesta kauneudestaan huolimatta vain "tavallinen" melodraama muiden joukosta. Tämän elokuvan takia Murnau menetti täydelliset vapautensa, eikä ikinä ehtinyt saada niitä takaisin.
Hollywoodissa Murnau työskenteli muun muassa Fox-elokuvastudiolle.
Murnaun viimeinen elokuva oli vuonna 1931 ensi-iltansa saanut "Tabu". Murnau ajoi kohtalokkaan kolarin matkalla Tabun ensi-iltaan 11. maaliskuuta ja kuoli lähes välittömästi.
Murnaun perintö.
Murnau muistetaan yleisesti elokuvien nerokkuudesta ja kauneudesta. Murnaun elokuvat ovat niitä, jotka tunnetaan, mutta joita harvoin siteerataan. Esimerkiksi Nosferatun omaperäistä tunnelmaa ei ikinä ole yritetty kopioida.
Murnau on hyvin arvostettu elokuvan tekijä edelleenkin ja hänet on monessa yhteydessä nimetty maailman parhaaksi elokuvaohjaajaksi. Murnauta on muistettu myös elokuvissa, esimerkiksi Werner Herzogin "Nosferatu - yön valtias" (1979) on monilta osin selvä kunnianosoitus Murnauta ja hänen Nosferatu-elokuvaansa kohtaan.
Filmografia.
Murnaun 21 elokuvasta on nykypäiville säilynyt vain 12.


Pentti Saarikoski.
Pentti Ilmari Saarikoski (2. syyskuuta 1937 Impilahti – 24. elokuuta 1983 Joensuu) oli runoilija, suomentaja ja sotien jälkeisen Suomen merkittävimpiä kirjailijoita.
Elämä ja ura.
Saarikosken vanhemmat olivat Simo ja Elli (os. Snellman) Saarikoski. Hänellä oli myös vanhempi veli Ismo ja nuoremmat sisaret Sirkka ja Inkeri. Saarikoski kävi koulua Helsingin normaalilyseossa, jossa hänen koulutovereitaan ja hyviä ystäviään olivat Matti Klinge ja Anto Leikola.
Saarikoski julkaisi runokokoelmia vuodesta 1958 lähtien tasaisesti kuolemaansa saakka. 1960-luvulla hänen kirjoitustyylinsä alkoi muuttua erottautuen yhä enemmän muusta suomalaisesta modernismista. Saarikoski itse kuvaili tyyliään "demokraattiseksi" tai "dialektiseksi".
Saarikoski pakinoi nimimerkillä Nenä "Ylioppilaslehteen", "Uuteen Suomeen" ja "Kansan Uutisiin". Pakinat ivasivat kirkkoa, armeijaa, politiikkaa ja kaikenlaista konservatiivisuutta. Saarikoski parodioi taitavasti virallisen Suomen juhlavaa kapulakieltä. Hän oli myös aktiivinen kommunisti ja pyrki eduskuntaan vuosina 1966 ja 1970 SKDL:n listoilta, mutta ei tullut valituksi.
Marraskuusta 1966 tammikuuhun 1967 Pentti Saarikoski oleskeli Prahassa. Hän muokkasi kokemuksesta omaelämäkerrallisen kirjan "Aika Prahassa" keväällä 1967. Postuumisti ajasta on julkaistu "Prahan päiväkirjat" vuonna 1998. Prahassa hän ylläpiti suhdetta syyskuussa 1966 tapaamaansa itäsaksalaiseen runoilija Sarah Kirschiin, jonka oli vaikea saada viisumia länteen.
Henkilönä Saarikoski oli jo ennen termin tutuksi tulemista "julkkis", jonka tekemisiä seurattiin ja joka kertoi mielellään asioistaan lehdille. Sekä hänen henkilöönsä että tuotantoonsa vaikutti rankka alkoholin käyttö. Se johti delirium-kohtaukseen ja sairaalahoitoon joutumiseen jo vuonna 1968 (ennen kohtausta hän ehti maalata Che Guevaran erään lausahduksen asuntonsa seinään: "Patria o muerte" – "Isänmaa tai kuolema"). Silti hän ei muuttanut juomatapojaan vaan jatkoi valitsemallaan linjalla aina kuolemaansa asti. Lisäksi hänen viimeinen vaimonsa kertoo Saarikosken polttaneen parhaimmilla päivillään noin kolme askia North Statea, ja olleen lähes jatkuvasti ainakin parin lasillisen mukaisessa olotilassa (1960-luvulla Saarikoski itse kertoo päiväkirjassaan pilanneensa keuhkonsa ja kuntonsa kahdella päivittäisellä askilla ja ainakin yhdellä tai kahdellakin viinapullolla päivässä). Pekka Tarkan mukaan Saarikoski kuitenkin piti pitkään myös selviä kausia, jolloin työskenteli, mutta viime vuosinaan luopui näistä, jolloin kunto huononi nopeasti.
Saarikosken elämää on käsitellyt laajasti Pekka Tarkka kaksiosaisessa elämäkertateoksessaan. Hän arvioi Saarikosken merkityksen suomalaisen kirjallisuuden historiassa erittäin suureksi, mutta toteaa tämän olleen erittäin ristiriitainen persoona. Suhteen julkisuuteen on sanottu saaneen joskus hyvinkin narsistisia sävyjä.
Saarikosken arkistoa löytyi Norjasta Mia Bernerin jäämistöstä, ja se talletettiin vuonna 2010. Joukossa on tekstejä ja päiväkirjoja 1970-luvun loppupuolelta Saarikosken kuolemaan asti.
Kääntäjä.
Saarikoski myös suomensi useita kirjoja, kuten Homeroksen "Odysseian", Aristoteleen "Runousopin", James Joycen "Odysseuksen" ja J. D. Salingerin romaanin "Sieppari ruispellossa". Hän käänsi suuren määrän aikalaisproosaa englannista, vaikka ei osannut englantia hyvin. Näitä käännöksiä, kuten "Sieppari ruispellossa", onkin väitetty vapaatulkintaisuutensa vuoksi enemmän cover-versioiksi alkuperäisistä kuin varsinaisiksi käännöksiksi. Tätä vapautta - ja nimenomaan "Siepparin" vapaatulkintaa - kuvaava ilmaisu "Saarikoski-syndrooma" on jäänyt kriittiseen sananvarastoon.
Elokuvakäsikirjoittaja.
Runoilijan ja kirjailijanuransa ohella Saarikoski toimi pariin otteeseen myös elokuvakäsikirjoittajana. Hän oli yksi käsikirjoittajista Veikko Itkosen elokuvassa "Voi veljet, mikä päivä" (1961) sekä kirjoitti dialogin Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran ensimmäiseen elokuvaan "Yö vai päivä" (1962).
Yksityiselämä.
Saarikoski oli naimisissa neljästi. Hänen vaimonsa ja myös sisaruksensa ovat myöhemmin laatineet useita hänen elämäänsä käsitteleviä teoksia.
Saarikoski muutti vuonna 1975 Ruotsiin, missä neljännen vaimonsa Mia Bernerin suojissa laatimassaan "Tiarnia"-sarjassa koki vielä lyyrisen nousun, joka herätti hämmästystä ja ihastusta.
Saarikoski on haudattu Heinävedelle Uuden Valamon luostarin hautausmaalle. Elämänsä viimeisinä vuosina hän vietti useita jaksoja hiljentyneenä Uudessa Valamossa.


Indokiinan sota.
Indokiinan sota oli Ranskan siirtomaassaan Indokiinassa käymä sota vuosina 1946–1954. Sodassa Ranskaa vastusti Viet Minh -kapinaliike, jonka voitettua sodan Ranskan Indokiinasta muodostettiin neljä itsenäistä valtiota: Pohjois- ja Etelä-Vietnam, Laos ja Kambodža.
Taustaa.
Ranskan Indokiina (lähes nykyisten Vietnamin, Laosin ja Kambodžan alueet) oli Ranskan siirtomaa vuodesta 1884 lähtien. Ranskan antauduttua Saksalle toisessa maailmansodassa vuonna 1940 alue jäi Vichyn hallituksen valvontaan. Lopulta Japani syrjäytti ranskalaishallinnon ja miehitti alueen vuonna 1942.
Sodan aikana Indokiinaan syntyi kansallisia vapautusliikkeitä, kuten Vietnamin Viet Minh, jota johti kommunistijohtaja Ho Tši Minh. Japanin keisari Hirohito julisti Vietnamin, Laosin ja Kambodžan itsenäisiksi ennen Japanin tappiota 9. maaliskuuta 1945. Tämän teon oli tarkoitus saada paikalliset tukemaan liittoutuneiden asemesta Japania.
Laos oli ainakin johtajiensa mukaan ollut tyytyväinen Ranskan siirtomaana ja vastusti Japanin itsenäisyysjulistusta. Se kuitenkin pakotettiin itsenäiseksi 8. huhtikuuta 1945.
Sodan kulku.
Ranska ei hyväksynyt Indokiinan maiden itsenäistymistä, vaan toi joukkonsa takaisin Indokiinaan japanilaismiehityksen päätyttyä. Ranskan armeijan ja kansallisten vapautusliikkeiden välille syttyi Indokiinan sota, jota on kutsuttu ”likaiseksi sodaksi”, kuten voidaan kutsua likimain kaikkia siirtomaiden itsenäisyyttä vastustavia taisteluita.
Sodan ratkaisutaistelu käytiin Dien Bien Phussa toukokuussa 1954. Ranskalaisten taktiikkana oli keskittää joukkonsa Dien Bien Phun tukikohtaan, minkä piti vetää Viet Minh ratkaisutaisteluun, jossa sen voimat kuluisivat loppuun. Taistelusta todella tulikin ratkaiseva, mutta Ranska hävisi sen.
Ranskan Indokiina jaettiin neljäksi itsenäiseksi valtioksi pääministeri Pierre Mendès Francen tekemällä sopimuksella. Valtiot olivat Laos, Kambodža sekä Pohjois- ja Etelä-Vietnam.


Saab 9-5.
__NOTOC__
Saab 9-5 on Saabin automalli, jonka valmistus alkoi vuonna 1997. Aluksi myytiin auton sedan-mallia, mutta hyvin pian tarjolle tuli myös farmarimalli, jota kutsutaan Wagon-nimellä. Auto perustuu GM2900-pohjalevyyn, jota käytettiin muun muassa toisen sukupolven Opel Vectrassa.
Kehitys.
Vuonna 2002 autoon tehtiin ensimmäinen kasvojenkohotus, jolloin muun muassa korin jäykkyyttä vahvistettiin, ajovalot muuttuivat kirkaslasisiksi (samalla pyyhkijämalliset valopesimet poistuivat) ja auton turvallisuusominaisuuksia parannettiin.
Saab 9-5 (2005).
Malli sai täydellisen kasvojenkohotuksen vuonna 2005, jolloin auton etupää ja takapää muokattiin täysin erinäköisiksi ja sisustus uudistettiin.
Saab 9-5 (2010).
Vuonna 2010 julkaistiin täysin uusi 9-5, jossa on tietyissä kohdissa samaa tekniikkaa, jota on käytetty mm. Opel Insigniassa. Saabiin tuli saatavilla ensi kertaa 1.6-litrainen 180-hevosvoimainen turbomoottori.
Moottorit.
Huomionarvoista on, että kaikki 9-5:ssä käytetyt moottorit ovat turboahdettuja. Perusmoottorina on 2-litrainen voimanlähde ja lisäksi tarjolla on eritehoisia 2,3-litraisia vaihtoehtoja. 2,2-litrainen dieselmoottori on Opelin valmistama ja 3,0-litraisesta dieselistä puolestaan vastaa Isuzu.


Kommunistinen manifesti.
Kommunistisen puolueen manifesti () on Karl Marxin kuuluisin kirjoitus, ja se julkaistiin vuonna 1848. Marx kirjoitti sen Brysselissä Kommunistien liiton julistukseksi, ja se julkaistiin ensi kerran helmikuussa 1848 saksankielisenä Lontoossa, Britanniassa. Manifesti suomennettiin ensimmäisen kerran vuonna 1906 ja viimeksi vuonna 1998. Marx ei manifestissa kerro millainen kommunistinen yhteiskunta on, hän vain antaa manifestissa "ohjeita" sen luomiseksi.
Sisältö.
Kommunistisen puolueen manifestin alkuperäisen painoksen kansi.
"Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave. Kaikki vanhan Euroopan mahdit ovat liittoutuneet pyhään ajojahtiin tätä aavetta vastaan: paavi ja tsaari, Metternich ja Guizot, Ranskan radikaalit ja Saksan poliisit."
"Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa – – sortaja ja sorrettu ovat – – käyneet keskeytymätöntä taistelua – – mikä joka kerta on päättynyt joko yhteiskunnan vallankumoukselliseen uudistamiseen tai taistelevien luokkien yhteiseen häviöön."
Esimerkkeinä sortajista ja sorretuista eri aikakausina mainitaan vapaat ja orjat, patriisit ja plebeijit, paronit ja maaorjat sekä ammattikuntien mestarit ja oppipojat. Näillä oli kuitenkin vain historiallista merkitystä, sillä Marxin omana aikana kaikkia aikaisempia tärkeämmäksi olivat hänen mukaansa tullut porvariston ja proletariaatin väliset ristiriidat.
Neliosainen "Kommunistisen puolueen manifesti" toteaa ”kommunismin” nousseen yleiseksi herjasanaksi ja ilmoittaa että manifestin tarkoituksena on tehdä selväksi kommunistien näkemykset.
Osat.
I osassa ”Porvarit ja proletaarit” todetaan aluksi: ”Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa.” Sen jälkeen kuvataan ”porvarillisen yhteiskunnan” ja proletariaatin kehitystä sekä lopuksi ennustetaan: ”Porvariston häviö ja proletariaatin voitto ovat yhtä väistämättömiä.”
II osassa ”Proletaarit ja kommunistit” määritellään kommunistit proletariaatin puolueeksi ja käydään läpi kommunisteja vastaan esitetyjä syytöksiä. II osan lopussa manifesti esittää myös kymmenen kohdan ohjelman proletariaatin toteutettavaksi sen saavutettua poliittisen herruuden.
Yllä olevista vaatimuksista Marx kirjoittaa tosin jo vuoden 1872 esipuheessaan: ”Tämän kohdan tulisi nykyisin kuulua monessa suhteessa toisin. – – Tämä ohjelma on nykyään paikoitellen vanhentunut.”
III osa ”Sosialistinen ja kommunistinen kirjallisuus” arvostellaan tuolloisista sosialistisista suuntauksista ja kirjoituksista niitä, joita Marx ja Engels pitivät virheellisinä. Kristillisestä sosialismistamanifesti toteaa: ”Kristillinen sosialismi on vain se vihkivesi, jolla pappi siunaa ylimyksen kurkun.” Pikkuporvarilliseksi sosialismiksi manifesti sanoi sellaista sosialistista ajattelua, joka vaati paluuta menneisyyden tuotantosuhteisiin ja ammattikuntalaitokseen. Manifesti arvosteli myös Pierre-Joseph Proudhonin yksilöanarkismia. Utopistista sosialismia manifesti piti hyvin tehottomana.
"Vaviskoot vallassa olevat luokat kommunistisen vallankumouksen edessä. Proletaareilla ei ole siinä muuta menetettävää kuin kahleensa. Voitettavana heillä on koko maailma. Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!"
Manifestin viimeinen lause tuli myöhemmin tunnetuksi Neuvostoliiton tunnuslauseena.
Vastaanotto.
Vaikka manifesti julkaistiin vain päiviä Euroopassa alkaneen vuoden 1848 vallankumousaallon alkamisen jälkeen, sen välitön vastaanotto jäi hyvin vaisuksi. Teoksesta otettiin vain yksi saksankielinen painos vuonna 1848, eikä vallankumousten alettua Pariisissa, Wienissä ja Berliinissä manifestin käännösprojektit edenneet. Marx itse totesi päätoimittamassaan "Neue Rheinische Zeitungissa", että toiveet proletariaatin ryhmittymisestä vallankumoukselliseksi luokaksi olivat ennenaikaisia.
Aina 1870-luvulle asti Manifesti tunnettiin lähinnä vain saksankielisessä maailmassa, ja sielläkin vain heikosti. Kun 1870-luvulta lähtien sosialistipuolueiden määrä ja koko alkoivat kasvaa, levisivät samalla uudet painokset Kommunistisen puolueen manifestista useilla eri kielillä. Vuoteen 1914 mennessä painoksia oli jo useita satoja.
Kommunistisen puolueen manifesti nousi erityiseen merkitykseen Lokakuun vallankumouksen 1917 jälkeisessä maailmassa, jossa riitti kommunisteja, jotka olivat valmiita ja halukkaita toteuttamaan vallankumouksen.


Utopistinen sosialismi.
Utopistinen sosialismi eli utopiasosialismi on teollisen vallankumouksen myötä syntynyt ajatussuuntaus.
Sana utopia tulee Thomas Moren (1478-1535) kirjoittamasta teoksesta "Utopia" (1516). Sana utopia on kreikkaa ja merkitsee suomeksi ”paikka ei missään”. Tommaso Campanella kirjoitti teoksen "Aurinkokaupunki".. Näissä ihanneyhteiskuntien kuvauksissa korostettiin yhteisomistusta, mikä liittää ne sosialististen utopioiden sarjaan. 1800-luvun alkupuolella esiintyivät kuuluisat utopistisosialistit, ranskalaiset Henri de Saint-Simon, Charles Fourier ja Etienne Cabet sekä brittiläinen Robert Owen. Owen toteutti aatteitaan omassa tehtaassaan. Myöhemmin hän järjesti New Harmony -nimisen utopiayhteisön kokeilun Yhdysvalloissa. Termin utopiasosialismi esittelivät Karl Marx ja Friedrich Engels "Kommunistisen puolueen manifestissa". Engels käytti Marxin teoriasta nimitystä tieteellinen sosialismi.


Reformismi.
Reformismi (reformi ’muutos, uudistus’) on näkemys, jonka mukaan vähittäiset muutokset yhteiskunnassa voivat muuttaa sen perusrakenteita.
Reformismi ajattelusuuntana on esiintynyt sosialistisessa työväenliikkeessä jo alkaen liikkeen synnystä 1800-luvulla.
Reformismi suhtautuu yleensä kielteisesti vallankumouksiin. Usein uudistusten puolesta käytävä taistelu asetetaan sosialistisen vallankumouksen vaihtoehdoksi. Kun kapitalistisen yhteiskunnan sisällä saatiin aikaan uudistuksia, monet reformistit alkoivat katsoa, että kapitalistinen yhteiskunta voidaan näiden uudistusten avulla muuttaa hyväksi. Tämän vuoksi reformismia on kutsuttu demokraattiseksi sosialismiksi vastakohtana vallankumoukselliselle sosialismille (marxismi-leninismille).
Käsite reformismi viittaa edelleen useimmiten poliittiseen vasemmistoon. Joitakin nykyisiä sosiaalidemokraattisia puolueita kuten Kanadan pidetään reformistisina.


Pascalin vaaka.
Pascalin vaaka, Pascalin vedonlyönti eli pelurin todistus on jumalatodistusten piiriin usein luettu näkemys, joka tosiasiassa ei pyri todistamaan, että jumala on olemassa. Sen sijaan se pyrkii osoittamaan, että jumalaan uskominen on peliteoreettisesti kannattavaa. Pascalin vaa’an taustalla on kristinuskon jumalakäsitys. Pelurin todistus sanoo, että vaikka ei tiedettäisi, onko jumala olemassa vai ei, jumalaan kannattaa uskoa, koska näin saavutettava palkinto, iankaikkinen elämä, on äärettömän suuri, ja epäuskosta seuraava rangaistus, iankaikkinen kärsimys, on hirvittävä. Voiton odotusarvo, joka on voiton todennäköisyys kertaa voiton arvo, on näin ollen äärettömän suuri. Ajatuskulun esitti ranskalainen matemaatikko Blaise Pascal 1600-luvulla.
Pascalin vaaka sanoo, että jos jumala on olemassa ja jos ihminen uskoo, hän saavuttaa kuoleman jälkeen suuren palkinnon, iankaikkisen elämän. Mutta jos jumala on olemassa ja emme usko, ihminen joutuu iankaikkisiin kärsimyksiin. Pelurin mukaan kannattaa lyödä vetoa sen puolesta, että jumala on olemassa.
Todistuksen moraali.
Kiteytettynä: jos jumala on olemassa ja toimii sen mukaisesti, se on ainoa mahdollisuus ylipäänsä voittaa mitään pysyvää. Voitto on mahdollisimman suuri. Jos jumalaa ei ole mutta uskoo tähän, saa Pascalin mukaan suojakseen perhettä yms. suojaavia käskyjä ja jännittävämmän elämänkaaren vaikka häviäisikin hetkellisissä nautinnoissa. Jos jumala on, mutta ei usko tähän, häviää suurimman kuviteltavissa olevan tappion verran. Ja ennen kaikkea: jos jumalaa ei ole eikä usko häneen, ei häviä mitään – muttei myöskään voita mitään.
Filosofi William James on sanonut, että jos olisimme jumalan asemassa, meidän pitäisi tehdä kaikkemme estääksemme ihmisiä uskomasta jumalaan valheellisesti ja itsekkäästi palkkion toivossa. Esimerkiksi buddhalaisuudessa on väärin tehdä hyviä tekoja saadakseen paremman jälleensyntymän.
Pascal sanoi, että jos jumalaan uskominen on tunteiden vastaista, pitää ryhtyä elämään ikään kuin uskoisi jumalaan. Pitää ryhtyä käymään uskovaisten tilaisuuksissa (esimerkiksi kirkoissa) ja pitää ryhtyä pyytämään jumalilta jotain eli rukoilemaan.
Kritiikki.
Pascalin vaaka on yleensä esitetty argumenttina kristinuskon puolesta, mutta koska historia tuntee lukemattomia eri uskontoja ja laskee todennäköisyys uskoa oikeaan jumalaan. Esimerkiksi imaami voisi käyttää Pascalin vaakaa argumenttina islaminuskon puolesta.
Lisäksi on väitetty että kristinuskon Jumala kaikkitietävänä näkisi onko usko aitoa vai pelaamista.
Todistuksen kääntäminen.
Voidaan yhtä hyvin väittää, että ateisti palkitaan äärettömällä palkinnolla ja uskovainen tuo­mitaan äärettömiin kärsimyksiin kuoleman jälkeen. Tällöin pelurin olisi pyrittävä olemaan uskomatta jumalaan.


Ihme.
__NOTOC__
Ihmeeksi kutsutaan tavallisesta poikkeavaa ilmiötä, jonka aiheuttajana pidetään jumalallista hahmoa. Arkikielessä ihmeenä voidaan pitää myös saavutettua tulosta tekniikassa, tieteissä, urheilussa jne.
Vanhassa protestanttisessa uskonpuolustuksessa sekä virallisessa katolisessa uskonpuolustuksessa ihmeillä on tärkeä asema. Joidenkin mukaan uskonto saa ihmeistä oikeuden vaatia ja pakottaa ihmisiä uskoon.
Tyypillisiä ihmeitä ovat ihmeparantumiset. Myös joidenkin uskonnollisten henkilöiden on väitetty saaneen aikaan ihmeitä. Katolinen kirkko voi julistaa henkilön pyhimykseksi jos ihmettä puoltavia todisteita on tarpeeksi. Jotkin intialaiset gurut kuten Sathya Sai Baba ja Swami Premananda väittävät tekevänsä ihmeitä. Ranskalainen kaupunki Lourdes on tunnettu monista ihmeparantumisista.
Mahdollisen ihmeen olemassaolo liittyy myös henkilön maailmankatsomukseen, erityisesti akselille naturalismi-supernaturalismi. Naturalismin mukaan kaikki mitä on olemassa voidaan selittää luonnollisilla prosesseilla ja siten ihme on mahdoton loogisesti, koska se vaatisi luonnonlakien rikkomista. Supernaturalismissa sallitaan tapahtumat, joita ei voi selittää luonnonlakien avulla.
Usein ihmeiden epäilijöitä kutsutaan skeptikoiksi. Tällaiset henkilöt, kuten James Randi, ovat luvanneet suuria rahapalkintoja niille, jotka tekevät todistettavasti ihmeen valvotuissa olosuhteissa.
Filosofi David Hume sanoi, että ihmettä ei pidä pitää tapahtuneena paitsi silloin, jos olisi suurempi ihme, että ihmeestä kertova on erehtynyt tai ei valehtele. Tätä periaatetta kutsutaan "Humen puntariksi". Hume itse määritteli ihmeen luonnonlaeista poikkeavaksi tapahtumaksi. Ciceron mukaan mitään ei tapahdu ilman syytä, ja että
koska kaikki, mikä voi tapahtua, myös joskus tapahtuu, ei mitään voida pitää ihmeenä.


Pahan ongelma.
Pahan ongelma eli teodikean ongelma on kristinuskon oppeihin liittyvä teologinen ja uskonnonfilosofinen ongelma. Ongelma esitetään yleensä jumaluskon vastattavaksi seuraavassa muodossa: jos Jumala on täydellisen hyvä, hän haluaa poistaa pahan, jos hän on kaikkivaltias, hän pystyy poistamaan pahan. Paha on kuitenkin olemassa, joten Jumala ei voi olla samaan aikaan kaikkivaltias ja kaikkihyvä.
Ongelma.
Pahan ongelman nimitys "teodikea" (kreikan sanoista "theos" jumala, "dike" oikeudenmukaisuus) on peräisin Gottfried Leibnizin teoksesta "Théodicée" vuodelta 1710. Teodikea merkitsee jumalan hyvyyden puolustamista pahan olemassaolosta huolimatta.
Vastauksia.
Juutalais-kristillisessä teologiassa eräs mahdollinen vastaus perustuu Raamatun kertomukseen syntiinlankeemuksesta. Jumala ei poista pahuutta, koska Jumala on antanut ihmiselle vapaan tahdon: ihminen on vapaa tekemään niin kuin haluaa ja valitsemaan itse kuinka elämänsä elää. Ihminen rikkoi Jumalaa vastaan paratiisissa ollessaan maistamalla hedelmää hyvän ja pahan tiedon puusta, minkä seurauksena ihminen oppi erottamaan hyvän ja pahan. Tästä syystä ihminen karkotettiin paratiisista ja sai joitain muitakin vitsauksia kannettavakseen.
Esimerkiksi kirkkoisä Augustinus katsoi, että paha on vain hyvän puutetta; paha ei ole olemassa itsestään. Samoin pahuus on seurausta siitä, että ihmiset kääntyvät pois hyvästä. Näin pahan alkuperä on ihmisten vapaassa tahdossa.


Hyve.
Hyve (, aretē;) on eettisesti ja moraalisesti arvokas luonteenpiirre. Hyve oli keskeinen käsite erityisesti antiikin moraalifilosofiassa eli etiikassa. Hyveen vastakohta on pahe.


Ahneus (elokuva).
Ahneus ("Greed") on Erich von Stroheimin ohjaama yhdysvaltalainen mykkäelokuva klassikko vuodelta 1924. Se perustuu Frank Norrisin naturalistiseen "McTeague"-romaaniin (1902). Von Stroheim kuvasi romaanin äärimmäisen uskollisesti ja sen pituudeksi tuli noin 10 tuntia. Hän suostui leikkaamaan puolet pois, mutta sekin oli vielä liikaa, jonka 140-minuuttinen versio sitten sai ensi-iltansa 1924. Siitä tehtiin 1999 239-minuuttinen restauroitu versio.


Bysanttilaiset arvonimet.
Bysantin valtakunnassa oli käytössä monimutkainen arvonimijärjestelmä. Valtakunnan tuhatvuotisen historian aikana jotkin arvonimet hävisivät tai menettivät merkityksensä ja uusia tuli tilalle. Aluksi osa arvonimistä olivat samat kuin Rooman valtakunnassa. Keisari Herakleioksen aikana suurin osa vanhoista arvonimistä oli menettänyt arvonsa. Samaan aikaan alettiin valtakunnassa käyttää entistä enemmän kreikan kieltä latinan sijaan. Aleksios I Komnenoksen aikana tapahtui taas uusi mullistus, uusia arvonimiä syntyi ja vanhat saivat uuden merkityksen. Komnenosten aikainen järjestelmä säilyi melkein samana aina valtakunnan loppuun saakka.
Katso myös.
Arvonimet


Heidi Kyrö.
Heidi Kyrö (s. 8. tammikuuta 1978, Kemi) on laulaja ja viihdeartisti. Kyrön ura lähti nousukiitoon, kun hän sijoittui toiseksi 15-vuotiaana Seinäjoen Tangomarkkinoilla vuonna 1993.
Kyrö toimii konserttien ja erilaisten kokoonpanojen solistina pop-, rock- ja bilekeikoilla. Hän esiintyy akustisesti kitaristin tai pianistin kanssa duona tai 10-miehisen orkesterin kanssa. Hän on työskennellyt erilaisissa tapahtumissa mm: YK:n tilaisuuksissa. Kyrön mieluisia töitä ovat solistitehtävät puhallin- ja sinfoniaorkestereiden kanssa. Kyrö on tuttu dubbauksista, sillä hän on tehnyt yhteistyötä Walt Disneyn kanssa. Hän on myös toiminut musikaalitähtenä eri produktioissa ja lukenut peräpohjolan murteella äänikirjoja.
Heidi Kyröllä on oma laulustudio, jossa opetetaan kevyen musiikin laulamista harrastajille, rock-muusikoille ja näyttelijöille. Kyrö on naimisissa ja asuu nykyisin Hämeenlinnassa. Hänellä on yksi lapsi.


Suomen kaarti.
a> vuonna 1878 palanneita Kaartin upseereita ja aliupseereita.
Suomen kaarti, virallisesti Henkikaartin 3. Suomen Tarkk'ampujapataljoona (), oli Venäjän keisarikunnan armeijan ainoa suomalainen kaartin joukko-osasto.
Historia.
Vuonna 1817 perustettiin 150-miehinen opetuskomennuskunta Suomen sotaväkeä varten. Seuraavana vuonna se sai nimekseen Helsingin Opetuspataljoona. Vuonna 1827 pataljoona sai nimen Suomen Opetustarkk'ampujapataljoona ja sen miesluku nostettiin 300:sta 500:aan.
Vuonna 1829 kaarti korotettiin nuoren kaartin arvoon ja se sai nimen Henkivartioväen 3. Suomen Tarkk'ampujapataljoona. Vuonna 1831 pataljoona otti osaa Puolan kapinan kukistamiseen. Huomattavimpaan taisteluunsa pataljoona joutui Turkin sodassa vuonna 1877, jolloin se otti 24. lokakuuta osaa rynnäkköön Gornyi Dubnjakia vastaan. Taistelussa kaatui 24 miestä ja haavoittui 5 upseeria ja 87 miestä.
Seuraavana vuonna pataljoona korotettiin Vanhan Kaartin arvoon. Vanha Kaarti oli keisarillisella Venäjällä urhoollisuudestaan tunnustetun sekä pitkään ja ansiokkaasti keisaria palvelleen kaartin joukko-osaston kunnianimitys. Vuodesta 1881 pataljoonaa täydennettiin asevelvollisilla, eikä värväyksellä kuten aiemmin. Toimintansa aikana Suomen kaartin pataljoona oli ainoa Suomen sotaväen kansainvälisiin tehtäviin käytetty joukko-osasto: vain se saatiin asevelvollisuuslain mukaan lähettää Suomen ulkopuolelle taistelutehtäviin. Vaikka vanhan väen suomalaisia asevelvollisia ei koskaan käytettykään sotatoimissa, kaartin pataljoona harjoitteli vuosittain Venäjällä muiden kaartin joukko-osastojen kanssa.
Kaarti tarkoitti alun perin hallitsijan henkivartioväkeä, jonka vuoksi Suomen kaartikin suoritti silloin tällöin hallitsijaperheen vartiointitehtäviä Pietarissa. Käsite "kaarti" laajeni vähitellen tarkoittamaan maan eliittijoukko-osastoa, hallitsijan omaa sotaväkeä. Venäjällä, kuten myös muualla, kaartinrykmenttejä arvostettiin enemmän kuin maan tavallisia linjarykmenttejä, minkä vuoksi Nuoren ja Vanhan Kaartin arvosta kannatti kilpailla. Kaartin joukko-osastot nauttivat keisarin erityistä suojelusta: keisariperheen jäsenet toimivat niiden kunniapäällikköinä ja kaartinrykmenteistä linjarykmentteihin siirtyneet upseerit saivat automaattisesti ylennyksen seuraavaan arvoasteeseen. Suomessa kaartin pataljoona nautti erityistä arvostusta, koska se edusti Suomen Venäjän puolustukseen antamaa panosta. Kaartin joukko-osaston arvo merkitsi tämän panoksen tunnustamista.
Henkikaartin 3. Suomen Tarkk'ampujapataljoona lakkautettiin palveluksen alueellisen laajuudesta ja sitä seuranneista kutsuntalakoista 1901-1903 johtuneen riidan tuloksena 1905, koska asevelvollisuus Venäjän armeijassa korvattiin sotilasmiljoonilla. Vuonna 1910 Henkikaartin garnisooni- eli varuskuntapataljoonana aloittanut ja myöhemmin reservijalkaväkirykmenttinä toiminut venäläinen joukko-osasto nimettiin Henkikaartin 3. Hänen majesteettinsa Tarkk'ampujarykmentiksi, ottaen näin aiemman Suomen kaartin paikan aina lakkauttamiseensa asti, vuoteen 1918. Kysymyksessä ovat kuitenkin kaksi täysin erilaisen historian omaavaa joukko-osastoa, joista vain vuoteen 1905 asti toiminut oli nimensä mukaisesti suomalainen ja näitä kahta ei tämän vuoksi pidäkään sekoittaa keskenään.


Carl von Clausewitz.
Carl Philipp Gottlieb von Clausewitz (1. kesäkuuta 1780 Magdeburg, Preussi – 16. marraskuuta 1831 Breslau, Preussi) oli preussilainen kenraali ja yksi kuuluisimmista sotateoreetikoista. Hänen kirjansa ”Vom Kriege” (suom. "Sodasta ja sodankäynnistä") julkaistiin postuumisti vuonna 1832 kolmiosaisena. Tutkimustyö jäi kesken von Clausewitzin kuoleman takia. Von Clausewitzin pääongelma oli selittää aikakautensa mullistus, Napoleonin sodat. "Sodankäynnistä" oli eräs ensimmäisistä nykyaikaista sotilasstrategiaa käsittelevistä kirjoista.
Von Clausewitz palveli Venäjän armeijassa vuosina 1812–1814. Hän toimi Preussin sotakorkeakoulun johtajana vuosina 1818–1830.
Von Clausewitz vaikutti keskeisesti moniin sotiin ja sodanjohtajiin kuolemansa jälkeen.
Virheellisiä tulkintoja.
Kirjassaan "Sodankäynnistä" käyttämänsä dialektisen tyylin vuoksi Clausewitzia on usein tulkittu virheellisesti ja ristiriitaisesti. Hänen tunnetuin ajatuksensa "sota on politiikan jatkamista toisin keinoin" () on mm. tämän vuoksi ollut myös useimmin virheellisesti siteerattu. Yhdysvaltalaisen historioitsijan Cristopher Bassfordin mukaan lausetta ei tarkoitettu eittämättömäksi totuudeksi. Se oli antiteesi aiemmin analyysissä esitetylle teesille sodasta laajemman mittakaavan kaksintaisteluna. Näistä kahdesta rohkeasta väittämästä muodostettu synteesi löytyy Clausewitzin ajatuksesta "kiehtovasta kolminaisuudesta" ("wunderliche Dreifaltigkeit"), jonka mukaan sota on dynaamista, luonnostaan epävakaata vuorovaikutusta toisilleen vihamielisten joukkojen, sattuman ja järkiperäisen laskelmoinnin välillä.
Kritiikki.
Kuuluisia Clausewitzin arvostelijoita ovat mm. brittiläiset Basil Liddell Hart ja John Keegan, joka on seurannut Liddell Hartin linjauksia.


Quincy Wright.
Philip Quincy Wright (28. joulukuuta 1890 – 17. lokakuuta 1970) oli yhdysvaltalainen professori ja pasifisti. Hänen pääteoksensa on "A Study of War". Se oli ehkä laajimman koskaan sodankäyntiä käsitelleen tutkimuksen (1926–1942) "loppuraportti". Sen mukaan sodankäynti voidaan jakaa historiallisesti neljään vaiheeseen.
Sodankäynnin historian päävaiheet.
Wright käyttää sodankäynnin selittämiseen suurempaa selitystä, systeemejä ja evoluutiota, aineen "pyrkimystä" kohti suurempia systeemejä ja sodankäynnin riippuvuutta sen perustasta, ihmisen organisaatiotasoista ja sen ympäristöstä. Wrightin teorian pohja on Joseph Needhamin (1890–1995) teoria integroivista tasoista ("Integrative levels", 1937). Needhamin pohja on taas filosofi Herbert Spencer (1820–1903).
Animalistisen ja primitiivisen sodankäynnin ongelmana on arkeologisten ja muiden historiallisten todisteiden vähäisyys. Siksi näitä sodankäynnin vaiheirta koskevat käsitykset ovat erittäin spekulatiivisia. Ne eivät myöskään vastaa kaikkien asiaan perehtyneiden asiantuntijoiden näkemyksiä.
Sodankäynnin ensimmäinen, animalistinen vaihe.
Tutkimuskohteena sodankäynti ennen kieltä on erittäin vaikea, koska mitään tutkimusmenetelmiä ei juuri ole. Asiaan liittyvien arkeologisten löytöjen määrä on pieni. Sodankäynnin luonne ennen kielen syntymistä onkin spekulatiivista. Seuraava esitys koskee lähinnä "homo sapiens" -lajia edeltäviä hominideja ("australopithecus"-lajit, "homo habilis, homo erectus"). Esityksen yhteydessä on otettava huomioon, että osa tutkijoista ei usko sodankäyntiä juuri lainkaan esiintyneen näiden varhaisten ihmislajien keskuudessa.
Jos kielen arvioidaan kehittyneen noin miljoona vuotta sitten (arviot vaihtelevat noin kahdesta miljoonasta 40 000 vuoteen), on sodankäyntiin vaikuttanut voimakkaasti vaistot. Sotaa käyvien yksiköiden koko lienee ollut yksilö, perheyhteisö tai lauma.
Sodankäyntiin käytössä ollut tekniikka on ollut hyvin yksikertaista eli yhden materiaalin tekniikkaa: luu- tai puunuija, nyrkissä oleva karkea kivikirves ilman vartta tai nuotiolla teroitettu pistokeihäs ilman kiviterää.
Tyypillisessä yhteenotossa osapuolena on saattanut olla lauma esi-ihmisiä, jotka ovat taistelleet puu- tai luunuijien kanssa tai ehkä kiviä heittelemällä. Taistelut ovat tapahtuneet ilman hyvää toimijoiden välistä, tilannekohtaista tai etukäteen suunnitelltua koordinaatiota. Tietoa pystyttiin välittämään näyttämällä, yksinkertaisilla viittomilla ja ääntelyillä.
Sotaa lienee esiintynyt harvoin. Ihmisyhteisöt olivat pieniä, hajanaisia, liikkuvia ja omaisuutta oli hyvin vähän. Samoin ryhmien väliset kontaktit olivat vähäisiä.
Esikielellistä sodankäyntiä voi luonnehtia pienimuotoiseksi, harvinaiseksi ja eläimelliseksi.
Sodankäynnin toinen, primitiivinen vaihe.
Ajanjakso kielen keksimisen jälkeen, mutta ennen valtiota ja kirjoitustaidon keksimistä on laaja sisältää monia merkittäviä muutoksia. Sekä ihmisen tekniset taidot että älyllinen kapasiteetti kehittyivät huomattavasti. Ihmislajikin vaihtui "Homo erectuksesta" "Homo sapiensiin". Tämän takia myös sodankäynti kielen syntymisen jälkeen on ollut hyvin erilaista eri aikoina.
Nykyihminen alkoi levittäytyä Afrikasta muuhun maailmaan ilmeisesti noin 10 000 hengen yhteisöstä. Sotien (konfliktien) syinä olivat todennäköisesti muun muassa tiettyjen kohteiden omistaminen (reviiri, ruoka, naaraat), ulkopuolisen tunkeutuminen yhteisöön tai turhautuminen johonkin toimintaan. Lajin sisäinen sodankäynti ei ole voinut olla pääsääntöisesti tappavaa, koska se ei ole evoluution kannalta kestävä toimintatapa. Ihminen on siis kontrolloinut väkivaltaansa jo hyvin varhain. Samaan lopputulokseen tulee muun muassa sotahistoriotsija John Keegan. Viisaan tasapainon säilyttäminen on sen sijaan ollut kestävä ratkaisu, muun muassa vapaamatkustajien säätelynä (loiset) ja jopa lajien välisen peto–saalis-suhteen säätelynä.
Esihistoriallisen sodankäynnin perusta oli yhdyskunta ja sen selitti yhteisöllisyys. Sodankäynnin yksikkö oli perheyhteisöjen joukko, klaani, kylä tai heimo. Siirtyminen muinaisaikaisesta sodankäynnistä tapahtui kielen syntymisen kautta todennäköisesti useassa vaiheessa noin vuosina 400 000–40 000 eaa. Esihistoriallinen sodankäynti kesti valtion ja kirjoitustaidon syntymiseen. Tämä tapahtui Lähi-idässä, Egyptissä ja Indus-joen laaksossa noin vuosina 4000 eaa. - 3000 eaa., suurimmassa osassa maailmaa kuitenkin vasta paljon myöhemmin. Verrattuna muinaiseen sodankäyntiin toiminta oli suunniteltua, tulevaisuuteen suuntautuvaa. Tietoa pystyttiin välittämään puheen eli siis symbolien avulla.
Kielen keksimisen vuoksi opettaminen, tiedon välittäminen voitiin irrottaa konkretiasta, näyttämisestä. Kieli mahdollisti suuremmat joukot ja niiden paremman koordinoinnin sekä tulevaisuuden käsittelyn eli siis suunnittelun. Ihmiset pystyivät kaatamaan suurriistaa ja siis saamaan enemmän ja parempaa ruokaa sekä kasvattamaan yhteisönsä kokoa. Yhteisön koon kasvu mahdollisti taas erikoistumisen, uudenlaisen tehokkuuden tason. Pieni rauhanomainen joukko ei mahdollista organisoitumista suuremmaksi joukoksi torjumaan ulkoista uhkaa. Paremman puolustuskyvyn vuoksi voitiin siirtyä kiinteämpään asumistapaan, kuten kyliin. Samalla ihmisten kontaktit kasvoivat, tiedonvaihto nopeutui (tiiviimpi yhteisö) ja parani (kieli ja ajattelun abstakti taso).
Sodankäynti näyttää yleistyneen, mutta se ei muuttunut mitenkään ihmisten elämää dominoivaksi. Rauhan kaudet saattoivat olla pitkiäkin. Ihmisyhteisöt kasvoivat, ne keskittyivät ja omaisuutta alkoi syntyä. Esihistoriallinen sodankäynti kattaa myös maanviljelyajan ennen valtion ja kirjoitustaidon syntymistä. Joissakin olosuhteissa, esimerkiksi ravinnon loppuessa, taisteltaessa vähenevästä suurriistasta ja parhaista alueista, sotaa saattoi esiintyä pitkiäkin ajanjaksoja.
Mahdolliset sodan jaksot loivat myös edellytyksiä valtion syntymiselle, muun muassa hierarkian vahvistumisen kautta (päälliköt).
Muinaisen sodankäynnin ajalta voi olla myös sodankäynnin miehinen ja hierarkkinen tausta. Sodankäynti perustuu mahdollisesti metsästävään, yhteistoimintaa harrastavaan miesjoukkoon. Ehkä myös miehinen ylivalta perustuu tähän yhteistoimintaan. Kun naiset keräsivät ruokaa hajautettuna ilman yhteistoimintaa, miehet metsästivät yhdessä suurriistaa.
Tämä ero näkyy simpansseissa, lähimmissä sukulaisissamme. Simpansseja on kahta lajia (simpanssit ja kääpiösimpanssit eli bonobot), joiden käyttäytyminen eroaa suuresti. Kääpiösimpanssi elää alueella, jossa ravinnon etsimistä varten ei tarvitse hajautua toisin kuin tavallisten simpanssien. Yhdessä kääpiösimpanssien naaraat pystyvät kontrolloimaan aggressiivisempia uroksia ja yhteisöt ovat matriarkaalisia. Tavallisen simpanssiyhteisön urokset metsästävät yhdessä ja oppivat organisoitumista, kun naaraat etsivät ravintoa hajallaan. Nämä simpanssiyhteisöt ovat patriarkaalisia.
Sodankäynnin kolmas, historiallinen vaihe.
Sen perusta oli kansainvälinen järjestelmä ja selittävä asia kansainvälinen laki. Sodankäynnin koko on ollut heimojen joukko, valtio. Siirtyminen historialliseen sodankäyntiin tapahtui kirjoitustaidon syntymisen kautta. Käytännössä tämä merkitsi valtion syntymistä. Ei siis ole olemassa valtiota ilman kirjoitustaitoa. Ajankohta oli noin 4000 eaa. Tieto irtautui ihmisen muistista (vrt. Kalevala ja runonlaulajat). Tallennus oli vielä hyvin kallista.
Aikakauden pohjana oli myös maanviljely, eli paikallaan olo. Tällä oli oleellinen merkitys tiedon kerääntymiselle sekä ylijäämän kautta erikoistumiselle. Maanviljely, valtio ja kirjoitustaito mahdollistivat laajentuvan erikoistumisen, muun muassa sotilaiden, pappien ja hallinnon elättämisen. Maanviljely oli radikaali muutos. Se keskitti edelleen ihmisiä, teki asumisesta pitkälti kiinteää ja loi merkittävää omaisuutta ja kasvavia kontaktimääriä ihmisten ja yhteisöjen välille (kylät, kaupungit, valtio).
Ihmisten keskittyminen ja yhteisön koon kasvu mahdollisti erikoistumisen kehittymisen, joka taas lisäsi kyseisen systeemin, valtion tehokkuutta oleellisesti. Sodankäynnistä tuli valtioiden muodostumisen jälkeen universaalia, se esiintyy lähes kaikissa valtioissa ja erittäin merkittävässä roolissa.
Kuitenkin: Sotaisat valtiot ovat olleet yleensä lyhytaikaisempia kuin "rauhallisemmat". Sodan ylivalta ei siis johda yhteiskunnan kannalta pitkällä tähtäimellä edulliseen lopputulokseen. Sodankäynti on osa yhteiskuntaa sen ympäristössä, ei yhteiskunta. Samaan tulokseen on talouden kautta päätynyt Paul Kennedy.
Vaikka Wright esittää sodankäynnin valtiota luovana, niin ilmeisesti myös muut tekijät, esimerkiksi kauppa ovat luoneet valtiota. Historiallinenkin sodankäynti on ollut monimutkainen sopeutuma, jonka vaikuttavia tekijöitä ovat olleet yhteiskunnan sosiaalinen, väestöllinen, uskonnollinen, poliittinen, sotilaallinen ja taloudellinen rakenne sekä ympäristö (luonnonvarat, ilmasto, luonnon esteet) ja suhteet kilpaileviin yhteiskuntiin.
Historiallisessa sodankäynnissä sota saavutti kasvavassa määrin hajottavan vaikutuksen. Kun aiemmin "pieni" sotiminen oli integroinut yhteisöjä, historiallisen sodankäynnin kasvava vaikutus alkoi hajottaa yhteiskuntia. Tasapaino ja kohtuus ovat hyväksi sodankäynnissäkin?
Sodankäynnin neljäs, moderni vaihe.
Sen perusta oli teknologia ja selittävä asia tiede. Sodankäynnin koko on ollut valtioiden joukko, kulttuuri. Tämä viittaa länsimaiseen kulttuuriin ja sen teknologian ylivoimaan, joka perusti muun muassa tieteen ja uskonnon erottamiseen ja Venetsiassa syntyneeseen kilta-laitokseen tiedon systemaattisena levittäjänä. Kulttuurinen koko näkyi lännen valtioiden globaalisena hallintana, siirtomaina. Keskenään ne olivat kilpailijoita, mutta eivät suhteessa muihin maanosiin.
Siirtyminen moderniin sodankäyntiin tapahtui kirjapainotaidon keksimisen kautta. Ajankohta oli 1500 j.Kr. (Gutenberg). Tiedon tallennuksen hinta pieneni oleellisesti ja sitä voitiin levittää yhä nopeammin. Käytännössä tämä merkitsi tiedon ja sen tekijöiden merkittävää lisääntymistä. Tieto alkoi viitata yhä useammin muuhun tietoon, eli uutta tietoa syntyi yhä nopeammin, kontaktit kasvoivat edelleen.
Sodankäynnissä otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön merkittävässä roolissa muu energian lähde kuin ihmisen tai eläinten lihasenergia. Alkoi ruudin, tuliaseiden aikakausi. Sodankäynti muuttui koko yhteiskuntaa koskevaksi (yleinen asevelvollisuus) ja lopulta totaaliseksi ja koko maailmaa samalla koskettavaksi (I ja II maailmansota). Ydinase oli tämän kehityksen huippu ja myös murroskohta. Sodankäynnin uhrien määrä laski ensimmäisen kerran 1950–2000 ihmiskunnan dokumentoidun historian aikana. Ydinase on toistaiseksi ollut ainoa ase, jota ei ole käytetty sen jälkeen kun se on tullut useamman valtion haltuun.
Selitys tähän on, että sodankäynnin väline (ydinase) joutui ristiriitaan sodankäynnin päämäärän (jonkin asian saaminen) kanssa. Koska päämäärä tietysti dominoi, tälle välineelle ei ollut jonkin asian saamiseen perustuvassa sodankäynnissä tilaa. (Myöskään biologisia aseita ei ole käytetty sodissa, koska riskit omille ovat olleet liian suuret.) Tämä tarkoittaa myös, että sodankäynti on evolutionäärinen, oppiva järjestelmä ja se siten säilyttää itsensä muuntumisen kautta.
Ihmisten keskittymisen kasvaessa (suurkaupungit) ja yhä uusien kommunikaatiotapojen synnyttyä (lennätin, puhelin, elokuva, radio, TV, satelliitti, valokaapeli, tietokone, tietokoneverkot) tieto viittasi yhä enemmän ja nopeammin muuhun tietoon, uutta tietoa syntyi alati kasvavalla nopeudella. Samalla ihmisten kontaktit, eli ristiriitatilanteiden potentiaali, kasvoi edelleen.
Tietokoneella uutta tietoa voidaan tehdä ennennäkemättömällä nopeudella. Kun manuaalinen radiopaikantamisjärjestelmä pystyi tuottamaan muutaman paikannuksen minuutissa, siis bittejä sekunnissa, digitaaliseen signaalinkäsittelyyn (DSP) perustuva automaattinen paikantaminen tuottaa miljoonia bittejä sekunnissa. Erilaiset simulointijärjestelmät tuottavat valtavasta määrästä input- tietoa systeemitiedolla (ohjelmistot) valtavan määrän output-tietoa, simulointituloksia. Tarvitaan yhä parempia visualisointivälineitä valtavien output- tietomäärien havainnollistamiseen ihmisen ymmärtämään muotoon. Olemassaolon tietosisältö kasvaa edelleen.
Muutokset vaiheiden välissä.
Myös Eero Paloheimon teos "Megaevoluutio" käsittelee asiaa edellä mainitun mukaisesti.


Psykologinen sodankäynti.
Psykologinen sodankäynti on informaatiosodankäynnin osa-alue. Siinä psykologiaa käytetään vihamieliseen vaikuttamiseen sodan tai rauhanaikaisen vaikuttamisen osana.
Psykologinen sodankäynti tähtää suoraan sodankäynnin tärkeimpään ulottuvuuteen, tahtoon. Psykologinen sodankäynti liittyy informaatioon vaikutusketjussa informaatio-asenne-arvot-käyttäytyminen. Muunnos informaatiosta käyttäytymiseen tapahtuu ihmisessä, pääosin alitajuisten, psykologisten prosessien välityksellä.
Psykologisen sodankäynnin sovellutusalueet ovat toiminta kulttuureja sekä kansan, joukkojen ja komentajien tahtoa vastaan.
Merkittävä psykologisen sodankäynnin periaate on refleksiivinen kontrolli.
Psykologisen sodankäynnin välineet.
Psykologinen sodankäynti ei sinänsä ole uutta. Se on yhtä vanhaa kuin sodankäyntikin. Vanhoja ja edelleen käyttökelpoisia psykologisen sodankäynnin välineitä ovat huhut, pelottelu (pelottavan näköiset aseet ja kypärät), suostuttelu, taivuttelu, oman voiman suurentelu, lentolehtiset, kirjat, lehdistö ja elokuvat. Todellisen tai kuvitellun voiman näyttämisellä pyritään samaan tulokseen kuin voiman käyttämisellä.
Muutos ovat uudet välineet psykologisen sodankäynnin hyödyntämiseen, esimerkiksi radio, televisio, kansainväliset tietokoneverkot ja kansainväliset televisioverkot, CNN ja DBS-tyyppiset televisiosatelliitit (ks. alla).
Kun ihminen saa yhä enemmän tietoa median kautta, median merkitys kasvaa. Jan Kåhre toteaa kirjassaan "The Mathematical Theory of Information", että informaatiota häviää ketjussa. Mitä ketjuuntuneempi informaatiosysteemi on, sitä vähemmän lopullinen tieto vastaa alkuperäistä. Tämä on yhteiskunnan ongelma. Yksilö havaitsee tämän ongelman vain niissä tilanteissa, joissa hänellä on ensi käden tietoa, siis lyhyt informaatioketju informaation lähteelle.
Television voima on sellainen, että viihteeksi naamioidut keskusteluohjelmat tulkitaan hyvin usein tiedoksi enemmänkin kuin mielipiteiksi tai argumenteiksi. Ehkä kavalampi muoto on ohjelmat, joissa mielipiteet esitetään komediana tai satiirina, jolloin auktoriteettien kunnioitus voidaan vakavasti asettaa kyseenalaiseksi.
Vuonna 1994 toimintansa aloittanut Hughesin 150 televisiokanavan DBS-satelliitti tarjoaa noin kahden miljoonan dollarin vuosimaksulla mahdollisuuden lähettää suureen osaa maailmaa omaa ohjelmaa yhdellä kanavalla 24 tuntia vuorokaudessa. Tulevaisuuden 500 kanavaiset televisiosatelliitit tarjoavat yhä paremmat mahdollisuudet, yhä halvemmalla, yhä pienemmille ryhmille.
Internet tuhansine eri alan keskustelupalstoineen tarjoaa mahdollisuuden saada hyvin erilaista tietoa, hyvin reaaliajassa ja koko maapallolta. Se tarjoaa myös mahdollisuuden vaikuttaa hyvin erilaisiin ihmisryhmiin valikoidusti tarkkuusvaikuttamisella.


Moraalinen absolutismi.
Moraalinen absolutismi on arvoteoreettinen näkemys, jonka mukaan arvot ovat ehdottomia, muuttumattomia, ikuisia ja riippumattomia inhimillisistä olosuhteista. Moraalisesta absolutismista on käytetty myös termiä moraalinen realismi, mikä kuvastaa moraalisten arvojen olemassaoloa viitekehyksestä riippumatta.
Päinvastoin kuin moraalinen relativismi eettinen absolutismi hyväksyy ikuisten eettisten arvojen todellisuuden. Esimerkki eettisestä absolutismista on Platonin ajattelu, jonka mukaan hyvän idea on arvojen pohja. Myös Immanuel Kantin kategoriset imperatiivit edustavat absolutismia.


Altruismi.
Altruismi (, ”toinen”) tarkoittaa ensisijaisesti muita kuin itseä hyödyttävää toimintaa muiden auttamiseksi. Altruismin vastakohta on egoismi. Termin esitti ranskalainen filosofi Auguste Comte vuonna 1851, jolloin hän määritteli altruismin uhrautumiseksi muiden eduksi.
Etiikka.
Etiikassa altruismi on oppi, jonka mukaan teon moraalisuus määritellään sen mukaan, tuottaako se hyvää muille. Altruismi on egoismin vastakohta. Altruismi ei sinänsä määrittele sitä, millainen teko tuottaa toisille hyvää. Hyvällä voidaan tarkoittaa mielihyvän lisäämistä ja kivun vähentämistä. Toisaalta hyvä teko voidaan määritellä sellaiseksi, joka tuottaa myös muille onnellisuutta. Altruismi on seurausetiikan haara, sillä siinä arvioidaan tekojen seurauksia vaikuttimien sijaan.
Modernit moraalifilosofit ovat yleensä sitä mieltä, että altruismi on tärkeää etiikassa, vaikkakaan kaikki eivät ole samaa mieltä siitä, mitä altruismi on, kuinka sen voi selittää tai millaista sen pitäisi olla. Altruismi siirtyi länsimaiseen etiikkaan, kun kristityt filosofit lisäsivät teologiset hyveet uskosta, toivosta ja rakkaudesta kreikkalaisten kardinaalihyveisiin. Rakkauden, joka oli suurin teologisista hyveistä, ajateltiin olevan sisäinen hengellinen suuntautuminen toisia kohtaan. Rakkautta kuvattiin universaaliksi, ehdottomaksi ja epäitsekkääksi. Skottilainen filosofi Francis Hutcheson vei ajatuksen vielä pidemmälle. Hän katsoi, että rakkaus on toimintaa kaikkia tuntevia olentoja, ei vain ihmisiä kohtaan. Hutchesonin mielestä jokainen kykenee rakkauteen eikä yksikään kardinaalihyveistä – rohkeus, viisaus, kohtuullisuus tai oikeamielisyys – ole hyve, ellei sitä motivoinut rakkaus.
Altruismin arvostelijat ovat kysyneet, että jos moraaliagentilla ei ole moraalista velvoitetta huolehtia omasta onnellisuudestaan, miksi kenelläkään muulla olisi velvollisuus huolehtia siitä.
Altruismin voidaan esittää olevan myös näennäistä. Tällöin ”altruisti” saa valta-aseman autettavaa kohtaan ja voi puolustaa tekojaan vetoamalla niiden moraaliseen ulottuvuuteen: eiväthän altruistiset teot voi olla väärin. American Nihilist Underground Societyn (ANUS) mukaan nykypäivän altruismi onkin vain sairaus ja egoismia valepuvussa. Altruisteilla on hyvä maine, ja voi olla hyödyllistä esittää jalomielisempää kuin on, sillä sillä tavoin voi voittaa itselleen ystäviä ja lepyttää vihollisia.
Altruismin psykologiaa.
Psykologisen egoismin mukaan ihminen käyttäytyy aina itsekkäästi riippumatta siitä, miltä teot saattavat näyttää. Ihminen voi näennäisesti omistaa koko elämänsä muiden auttamiselle, mutta perimmäinen syy olisi silloinkin itsekäs. Hän voi esimerkiksi saada altruistisista teoistaan mielihyvää, mikä olisi perimmäinen egoistinen motiivi. Tutkimukset ovatkin osoittaneet, että altruistiset teot aktivoivat aivoissa samoja alueita kuin ruoka ja seksi. Tekijän saama mielihyvä voi siten selittää ainakin osan altruismista.
Altruismia voidaan tarkastella psykologiassa myös sosiaalisen oppimisen teorian avulla. Se tarkastelee altruismia hankittuna ominaisuutena. Sen mukaan altruismi on vanhemmilta, auktoriteeteilta tai muilta läheisiltä saatu meemi. Teoria ei ota kantaa siihen, mikä on altruististen toimijoiden perimmäinen motiivi.
Altruismi ja yhteiskunta.
Viidentoista eri ihmisyhteisön kanssa tehty tutkimus osoitti, että markkinatalouden piirissä altruismi oli tyypillinen ilmiö, kun taas pienissä perinteisissä yhteisöissä altruismi oli hyvinkin tuntematonta. Tästä pääteltiin altruismin olevan hyvinkin tuore ilmiö ihmisyhteisöissä. Sitä ei esiinnykään samanlaisena ihmisen lähimpien sukulaisten, simpanssien yhteisöissä. Simpanssienkien on kuitenkin havaittu esimerkiksi adoptoineen orvoksi jääneitä yhteisön jäseniä. Ihmisten nykyisen altruismin on arveltu olevan mahdollisesti kivikautisten ihmisyhteisöjen perua. Se olisi auttanut näitä selviämään ankarista olosuhteista. Toisena selityksenä pidetään kulttuurista kehitystä. Ihmisten parissa altruismia voivatkin edistää vertaisten suorittamat erilaiset rangaistukset sekä altruismin mukanaan tuoma maineen parantaminen.
Uskonnolliset näkökannat.
François-Léon Sicard (1862–1934), "Laupias samarialainen".
Altruismin on todettu kuuluvan jokaiseen ihmisyhteisöön. Altruismi esiintyy keskeisenä teemana monessa eri uskonnossa. Kristinuskossa altruismi alkaa Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan ja kiteytyy lähimmäisenrakkauteen Buddhalaisuudessa esiintyy myös universaali altruistisuus. Kristinuskoon verrattuna buddhalaisuus keskittyy enemmän kaikkeen olevaan verrattuna kristinuskon ihmiskeskeiseen rakkauteen. Mahayana-buddhalaisuudessa tavoite on jopa viivyttää omaa pelastustaan toisten takia. Islamissa altruismi on moraalinen teko, jokaisen muslimin velvollisuus ja todellisen uskon ehto. Altruismi ilmenee islamissa etenkin almuina, joita muslimit pitävät Jumalan säätämänä velvollisuutena. Almuja annetaan huonommassa asemassa olevalle yhteiskunnan parhaaksi.
Altruismi biologiassa.
Evoluutiobiologiassa altruismi määritellään toiminnaksi, joka auttaa kohdetta mutta aiheuttaa toimijalle itselleen jonkinlaista haittaa. Se tapahtuu yleensä, joskaan ei aina, saman lajin yksilöiden välillä. Altruistista toimintaa on esimerkiksi se, kun mehiläinen pistää tunkeilijaa ja kuolee yhdyskuntansa puolesta. Altruismi ja moraali eivät rajoitu täysin vain ihmisiin, vaikka ihmisillä ilmiö onkin ainutlaatuisen voimakas: muun muassa simpansseilla ja kapusiiniapinoilla on selvästi altruistisia käyttäytymismalleja. Altruismi ei siten voikaan olla vain ihmisten sosiaalisen kulttuurin tulos, vaan sillä on myös biologista perustaa. Darwinismin näkökulmasta altruismi saattaa kuitenkin näyttää oudolta, sillä eläinten olettaisi ajavan vain omaa etuaan ja kasvattavan siten omia lisääntymismahdollisuuksiaan. Altruististen yksilöiden pitäisi joutua epäedulliseen asemaan verrattuna itsekkäisiin yksilöihin.
Ryhmävalinta.
Ajatuksen ryhmävalinnasta, jossa yksilö edistää altruistisella toiminnallaan ryhmän etua, esitti ensimmäisenä Charles Darwin. Kirjassaan "The Descent of Man, and Selection in Relation to Sex" Darwin esitti altruismin olevan hyödyllistä ryhmälle, vaikka se ei olekaan kestävää yksilölle itselleen. W. D. Hamilton näytti vuonna 1963, kuinka sukulaisvalinta, jossa perheenjäsenet kohtelevat toisiaan altruistisesti, voi kehittyä. Robert Trivers osoitti taas vuonna 1971, miten vastavuoroiset altruistiset suhteet voivat kehittyä sellaistenkin yksilöiden välille, joilla ei ole sukulaisuussuhdetta, jopa lajirajoista välittämättä. Altruismille on esitetty myös muita perusteita, kuten se, että yksilö parantaa omaa asemaansa ja mainettaan ryhmän sisällä. Altruismi onkin seurausta useista eri mekanismeista.
Ryhmävalinnan perusteena on se, että ne populaatiot, joiden yksilöillä on ryhmää hyödyttäviä alleeleja, menestyvät ympäristössään muita populaatioita paremmin. Altruistiset ryhmät voittaisivat itsekkäät ryhmät, jolloin altruistinen käytös voisi kehittyä. Ryhmävalinnan suurin ongelma on se, että yksikin itsekäs vapaamatkustaja altruistisessa ryhmässä saa valintaedun muihin ryhmän jäseniin nähden, joten itsekkäät yksilöt valtaavat ryhmän vääjäämättä. 1960-luvulla etenkin George C. Williams ja John Maynard Smith osoittivat, että ryhmävalinta on heikko evolutiivinen voima, eikä se siten voinut selittää altruismin esiintymistä. Tätä päätelmää tukivat myös useat matemaattiset mallit.
Sukulaisvalinta.
Tyypillisimmässä altruismin muodossa eläin, erityisesti emo, auttaa jälkeläistään.
Vanhemmat, jälkeläiset ja sisarukset saavat sukulaisuussuhteen kertoimeksi 0,5, kun taas sisarpuolet ja isovanhemmat saavat kertoimeksi 0,25 ja serkut 0,125. Poikkeuksen muodostavat muun muassa muurahaiset ja mehiläiset, joiden koiraat syntyvät neitseellisesti — sukulaisuussuhde on tällöin naaraspuolisten sisarusten välillä 0,75. Korkea sukulaisuussuhde selittää muurahaisten ja mehiläisten steriilin työläiskastin synnyn. Identtisten kaksosten välinen sukulaisuussuhde on 1.
Kustannus ja hyöty mitataan kelpoisuuden laskuna tai nousuna. Hamiltonin sääntö monimutkaistuu vielä, kun otetaan huomioon eri yksilöiden todennäköisyys pysyä hengissä ja levittää geenejään. Esimerkiksi lapsenlapsen ja isovanhemman sukulaisuussuhde on 0,25, mutta isovanhemmalla saattaa olla tätä suurempi syy auttaa lastenlapsiaan, koska hän on itse voinut ohittaa lisääntymisiän tai olla alttiimpi kuolemaan.
Sukulaisvalintaan liittyy myös epävarmuus, sillä yksilö ei voi olla aina varma sukulaisuussuhteestaan toisiin yksilöihin. Sisarukset voivat todellisuudessa ollakin sisaruspuolia tai päinvastoin. Yksilö ei myöskään voi olla täysin varma identtisen kaksosensa todellisesta sukulaisuussuhteesta itseensä, mikä on yksi syy sille, miksi yksilöt eivät pidä identtisiä kaksosia täysin samanarvoisina kuin itseään. Sukulaisuussuhteita arvioidessa pitääkin aina ottaa huomioon se, miten varma yksilö voi olla siitä, mitä sukua sukulaiset hänelle oikeasti ovat.
Vastavuoroinen altruismi.
a>, mutta ei ole varsinaista vastavuoroista altruismia.
Vastavuoroinen altruismi on altruismia, jonka motiivina on saada vastavuoroisesti apua toiselta yksilöltä. Vastavuoroisen altruismin esitti terminä Robert Trivers artikkelissaan "Evolution of Reciprocal Altruism" vuonna 1971. Trivers ei määritellyt ryhmän yhteiseen hyötyyn johtavaa toimintaa, kuten yhteisiä saalistusretkiä, vastavuoroiseksi altruismiksi. Hän asetti vastavuoroiselle altruismille ainakin kolme ehtoa: ensiksikin toiminnan pitää auttaa saajaa, mutta aiheuttaa jonkinlaisia kustannuksia antajalle; toiseksi vastapalveluksen täytyy toteutua vasta viiveellä, ja kolmanneksi sen toteutumisessa pitää olla epävarmuutta. Vastavuoroinen altruismi vaatii siis yksilöltä muistia, pysyviä suhteita ja vakautta.


Epikurolaisuus.
Epikurolaisuus oli hellenistisen filosofian koulukunta, jonka perusti muinaiskreikkalainen Epikuros (341-270 eaa.). Koulukunta perustettiin noin vuonna 307 eaa.
a>sta löydetyssä papyruksessa (PHerc. 1005, col. 5). Kopio 1800-luvun alusta.
Epikuros oli atomistinen materialisti. Fysiikka eli tieto maailman todellisesta toiminnasta oli epikurolaisen etiikan taustalla. Epikuroksen materialismi johti hyökkäyksiin taikauskoa ja tavallisen kansan jumalia koskeneita uskomuksia vastaan. Kyreneläisiä seuraten Epikuros katsoi, että korkein hyvä oli maltillisten nautintojen tavoittelu, minkä avulla ihminen saattoi saavuttaa mielenrauhan ("ataraksia") ja poistaa ruumiillisen kärsimyksen ("aponia").
Vaikka epikurolaisuus on näin eräs hedonismin muoto sikäli, että sen mukaan korkein hyvä on mielihyvä, epikurolaisuus eroaa nykyaikaisesta hedonismikäsityksestä siinä, että se määrittelee kärsimyksen puutteen suurimmaksi nautinnoksi, ja painottaa yksinkertaista elämää. Epikurolaisten mukaan mielihyvää tuottavaa elämää ei saavuteta syömällä ja juomalla vaan suunnitelmallisella elämäntyylillä, johon kuuluvat ystävät, keskustelut ja kohtuulliset ruumiilliset nautinnot. Epikurolaisuuteen kuului myös yhtenä vahvana osana yhteiskunnasta eristäytyminen ja politiikasta pidättäytyminen.
Epikurokselta on säilynyt joitakin kirjoituksia. Roomalaisista Lucretius on tunnetuin epikurolainen. Hänen runoelmansa "Maailmankaikkeudesta" esittää epikurolaisuuden tärkeimmät näkemykset. Monet Papyrusten huvilasta Herculaneumista löydetyistä papyruksista sisältää epikurolaisia kirjoituksia. Ainakin osan arvellaan kuuluneen epikurolaiselle Filodemokselle. Epikurolainen materialismi ennakoi useita myöhemmin tehtyjä tieteellisiä löytöjä. Muun muassa John Daltonin atomiteoria ja Charles Darwinin evoluutioteoria voidaan löytää jo epikurolaisista kirjoituksista.
Epikurolaisuus vaipui unohduksiin Rooman vallan lopulla, ja heräsi uudelleen henkiin atomisti Pierre Gassendin ajattelussa. Myöhemmistä vaikuttajista muun muassa Thomas Jefferson on kutsunut itseään epikurolaiseksi.
Epikuroksen Puutarha.
Epikuros oli materialisti ja kannatti atomismia. Tässä hän seurasi Demokritosta ja Leukipposta. Materialistinen ajatusmaailma sai hänet hyökkäämään kaikkea taikauskoa vastaan, sekä sitä ajatusta vastaan, että jumalat osallistuisivat millään tavalla maailman toimintaan. Sokrateen oppilaana olleen Aristippoksen tavoin hän uskoi, että suurinta hyvää oli kohtuullisten nautintojen etsiminen. Tällaisia olivat muun muassa mielentyyneys, sekä vapautuminen pelosta tiedon kautta.
Epikuroksen koulu, jota kutsuttiin nimellä ”Puutarha” (kreik., "Kēpos"), toimi Epikuroksen talossa ja hänen omistamassaan puutarhassa. Epikuros hankki paikan käyttöönsä vuonna 307/306 eaa. Puutarha sijaitsi juuri Ateenan ulkopuolella, sen tien varrella, joka johti Dipylon-portilta Akatemiaan.
Epikuroksen koulun oppilasmäärä oli hänen eläessään pieni, mutta oppilaat olivat koululleen omistautuneita. Epikuroksen oppilaisiin kuuluivat Hermarkhos, Idomeneus, Kolotes, Polyainos, Metrodoros sekä Leonteus. Kouluun kuului myös naisia, kuten Metrodoroksen elämänkumppani Leontion ja Leonteuksen vaimo Themista, sekä orjia. Puutarha ei ollut pelkästään koulu vaan yhteisö, johon epikurolaiset olivat vetäytyneet elämään yhdessä. Epikuros painotti ystävyyttä oleellisena osana onnellisuutta. Puutarha vaikuttaa olleen melko askeettinen yhteisö, joka hylkäsi Ateenan politiikan parrasvalot. Ateenalaisen mittapuun mukaan heitä voitiin pitää maailmankansalaisina. Epikurolaiset olivat todennäköisesti kasvissyöjiä.
Epikuroksen kuoleman jälkeen Puutarhaa johti Metrodoros, ja häntä seurasi Polyainos. Neljäs merkittävä aikalainen oli Hermarkhos. Heitä pidettiin koulukunnan perustajina ja oppimestareina, ja antiikin lähteissä heihin viitattiin nimillä ”edelläkävijät” ("kathēgemones") tai yksinkertaisesti ”miehet” ("andres"). Puutarha oli todennäköisesti olemassa useita satoja vuosia, koska Cicero kertoo Faidroksen toimineen siellä vielä vuonna 80 eaa.
Epikurolaisuus oli alun perin lähinnä platonilaisuuden haastaja, mutta myöhemmin siitä tuli stoalaisuuden päävastustaja. Stoalaiset tunnettiin yleismaailmallisen järjen ja kaitselmuksen kannattajina, kun taas epikurolaiset kielsivät ajatuksen täysin.
Epikurolaisuuden suosio kasvoi ajan myötä, ja siitä tuli yhdessä stoalaisuuden ja skeptisismin kanssa yksi hellenististä filosofiaa hallinneista koulukunnista, ja sen vaikutus kesti Rooman valtakunnan myöhäisaikaan saakka.
Koska Epikuros ja hänen seuraajansa karttoivat politiikkaa, epikurolaisuudesta ei kuitenkaan koskaan tullut kovin merkittävää yhteiskunnallisesti vaikuttanutta filosofiaa.
Roomalainen aika.
Myöhemmällä hellenistisellä ja roomalaisella ajalla erilaisia epikurolaisia yhteisöjä toimi ympäri Välimeren aluetta, muun muassa Antiokiassa, Aleksandriassa, Rodoksella ja Herculaneumissa. Yksi ensimmäisiä roomalaisia epikurolaisuutta kannattaneita kirjailijoita oli Amafanius. Myöhemmin Lucretius oli epikurolaisuuden suurin puolestapuhuja. Hänen kuusi kirjaa käsittävä eeppinen runoelmansa "Maailmankaikkeudesta" on merkittävimpiä säilyneitä epikurolaisia teoksia. Se käsittelee etupäässä epikurolaista luonnonfilosofiaa, ja monet tutkijat katsovat sen esittävän yhdessä teoksessa Epikuroksen kirjoitusten tärkeimmät argumentit ja teoriat.
Roomalaisista myös runoilija Horatius kuului Epikuroksen opetusten kannattajiin. Hänen tunnetun lausahduksensa "carpe diem" voidaan nähdä kuvastavan epikurolaista ajattelua. Muita merkittäviä lähteitä tuon ajan epikurolaisuuden tuntemisen kannalta ovat Cicero, Diogenes Oinoandalainen ja Diogenes Laertios. Cicero oli hyvin kriittinen epikurolaisuutta kohtaan ja tuomitsi sen hillittömäksi hedonismiksi, joka on tyhjä kaikesta hyveestä ja velvollisuuksista. Lisäksi hän syytti epikurolaisia siitä, että nämä vetäytyivät julkisesta elämästä. Diogenes Oinoandalainen kirjoitutti Lyykiassa sijaitsevaan kotikaupunkiinsa suuren piirtokirjoituksen, joka sisälsi epikurolaisia opetuksia. Diogenes Laertioksen teos "Merkittävien filosofien elämät ja opit" sisältää useita epikurolaisia kirjoituksia, muun muassa Epikuroksen "Pääopit" sekä hänen kolme kirjettään.
Roomalaisista valtiomiehistä ainakin Julius Caesarin tiedetään olleen taipuvainen epikurolaisuuteen. Hän esimerkiksi hylkäsi ajatuksen elämästä tuonpuoleisessa, mikä johti siihen, että hän vetosi oikeudessa Catilinan kuolemantuomiota vastaan. Hänen vastaväittäjänsä oli stoalainen Cato.
Herculaneumissa Vesuviuksen purkaus vuonna 79 hautasi alleen myös huvilan, joka nykyään tunnetaan Papyrusten huvilana. Sen omisti Caesarin appi Lucius Calpurnius Piso Caesoninus. Huvilasta on löydetty kirjasto, jonka on havaittu sisältävän useita Filodemoksen, myöhäishellenistisen epikurolaisen filosofin, sekä Epikuroksen itsensä teoksia. Tämä osoittaa epikurolaisuuden olleen tuolloin suosittua. Hiiltyneiden papyrusten tutkimus ja julkaisu jatkuu edelleen.
Sen jälkeen kun Konstantinus I omaksui kristinuskon valtionuskonnoksi, epikurolaisuutta samoin kuin muitakin pakanallisia filosofioita alettiin sortaa. Epikuroksen materialistiset näkemykset siitä, että jumalat ovat aineellisia atomeista muodostuneita olentoja, joka eivät ole luoneet kaikkeutta eivätkä kiinnostuneet ihmisistä, sekä hänen eettinen oppinsa siitä, että suurin hyvä oli yksilön oma nautinto, ei jumalan palveleminen, nähtiin peruuttamattomasti ristiriidassa kristillisten opetusten kanssa. Rooman valtakunnan lopulla epikurolaisuus oli lähes kuollut. Se vaipui unohduksiin pitkäksi ajaksi, niin ettei sitä juurikaan tunnettu.
Bertrand Russell luonnehti epikurolaisuuden menestystä ja kohtaloa sanoen, että kuoleman pelko on niin syvällä ihmisten vaistoissa, ettei Epikuroksen sanoma vedonnut koskaan kovin laajoihin joukkoihin, vaan se pysyi aina vähemmistön tunnustuksena. Jopa filosofien keskuudessa se pääsääntöisesti hylättiin ja sen sijaan suosittiin stoalaisuutta. Epikurolaisuus kuitenkin säilyi oppina 600 vuotta Epikuroksen kuoleman jälkeen. Ihmisten käännyttyä kristinuskoon kaikki hyvä nähtiin usein sijoittuvaksi elämään kuoleman jälkeen, mikä oli Russellin mukaan täysin päinvastainen ajatus kuin Epikuroksella.
Varhaiskristillinen kirjailija Lactantius kritisoi Epikurosta useasti teoksessaan "Divinarum Institutionum". Danten "Jumalaisessa näytelmässä" epikurolaisten haudat sijaitsivat helvetin kuudennella kehällä ("Inferno, Canto X"). Vastaavasti Mišnassa epikurolaiset ("apiqorsim", liikkeen uskomukset jakavat ihmiset) ovat niiden joukossa, joilla ei ole osaa ”tulevasta maailmasta” eli tuonpuoleisesta tai messiaanisen ajan maailmasta.
Myöhempiä epikurolaisia.
1500-luvulla Lucretiuksen ja Diogenes Laertioksen teoksia alettiin painaa Euroopassa, ja tietoisuus epikurolaisista opeista levisi uudelleen. 1600-luvulla ranskalainen tieteilijä ja filosofi Pierre Gassendi kirjoitti kaksi teosta, jotka herättelivät epikurolaisuutta uudelleen henkiin. Pian tämän jälkeen, ja selvästi Gassendin vaikutuksesta, Walter Charleton julkaisi englanniksi useita epikurolaisuutta käsitelleitä teoksia. Myös kristilliset hyökkäykset epikurolaisuutta vastaan heräsivät uudelleen henkiin, muun muassa Cambridgen platonistien taholta.
Yhdysvaltojen perustajiin kuuluva Thomas Jefferson viittasi itseensä epikurolaisena. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen esipuheessa voidaan nähdä epikurolaisia piirteitä sen puhuessa luovuttamattomasta oikeudesta elämään, vapauteen ja onnellisuuden tavoitteluun. Muita uuden ja nykyajan epikurolaisia ovat olleet François Bernier, Charles de Saint-Évremond, Ninon de l'Enclos, Denis Diderot ja Jeremy Bentham. Myös Christopher Hitchens on viitannut itseensä epikurolaisena.
Epikurolaisuus on vaikuttanut sekä luonnontieteessä että etiikassa. Luonnontieteilijät omaksuivat atomismin vähitellen, ja epikurolainen materialismi taas vaikutti 1800-luvun materialismiin ja muun muassa marxilaiseen filosofiaan. Materialistiset filosofit omaksuivat Epikuroksen hedonistisen etiikan ja esittivät uudelleen hänen vastaväitteitään luonnossa esiintyvää teleologiaa vastaan.
Epikurolaisuus ja ”apiqoros”.
Juutalaisessa rabbiinisessa kirjallisuudessa esiintyy sana ”apiqoros” (). Sillä viitataan niihin, joilta puuttuu uskonto tai hengellinen perusta moraalille. Sanan alkuperä on epävarma, mutta se on saattanut viitata alun perin erityisesti epikurolaiseen filosofiaan. Myöhemmin sillä on viitattu paitsi niihin, jotka vaikuttavat ateisteilta, myös erilaisiin harhaoppeihin ja harhaoppisiin itseensä. Sanaa käytetään heprean kielessä edelleen.
Filosofia.
Epikurokselle filosofiassa oli — muun hellenistisen filosofian tapaan — tärkeintä etiikka. Fysiikan ja mielenfilosofian teoriat oli tarkoitettu palvelemaan ensisijaisesti tätä tarkoitusperää: oikea ymmärrys maailman toiminnasta johti turhien pelkojen poistumiseen ja mahdollisuuteen elää oikeanlaista elämää. Muun muassa jumalien ja kuoleman pelon poistamisen katsottiin mahdollistavan rajallisesta elämästä nauttimisen, kun se on tässä ja nyt.
Fysiikka.
Hellenistisen filosofian koulukunnista epikurolaisuutta ja stoalaisuutta yhdisti näkemys, jonka mukaan kaikkeus on materiaalinen. Epikurolaisuudessa tämän materialismin pohjana oli Epikuroksen Demokritokselta omaksuma atomismi, jonka mukaan kaikki oleva on joko atomeja tai tyhjää. Atomioppi oli epikurolaisuudessa keskeisessä roolissa yhtä lailla tietoteoriassa, mielenfilosofiassa kuin etiikankin kannalta.
Epikuroksen oman luonnonfilosofian kuvaus sisältyy hänen kirjeeseensä Herodotokselle. Epikuroksen mukaan kaikkeus on ikuinen ja ääretön; se ei ollut syntynyt koskaan, koska tyhjästä ei voi syntyä mitään (kuten Lucretius sanoi, "ex nihilo nihil fit"), eikä se myöskään koskaan lakkaa olemasta. Atomit ovat kaikkein pienimpiä aineosia, eli ainetta ei voi jakaa loputtomiin, mikä oli stoalaisten kanta. Atomeilla on kuitenkin erilaisia muotoja ja kokoja. Lisäksi ne ovat jatkuvassa liikkeessä, joka muodostaa atomien pyörteen. Nämä seikat mahdollistavat sen, että ne voivat tarttua yhteen isommiksi kappaleiksi.
Kirjeessään Pythokleelle Epikuros käsitteli myös paljon erilaisia luonnonilmiöitä, kuten tähtien, kuun ja planeettojen liikettä, sääilmiöitä ja pyrstötähtiä, tarkoituksenaan hälventää niitä kohtaan tunnettuja pelkoja.
Sielu.
Epikurolaiset kiistivät sielun kuolemattomuuden ja monet muut sieluun antiikin aikana usein liitetyt ajatukset, mutta eivät sielun olemassaoloa sinällään. Atomiteorian mukaisesti myös sielun tuli kuitenkin koostua atomeista. Epikurolaiset katsoivat, että sielun erotti sitä raskaammasta ruumiista sen koostumus: sielu koostui ruumista hienomman laatuisesta materiasta, eli kaikkein pienimmistä, keveimmistä ja nopealiikkeisimmistä atomeista.
Näitä hienoimmanlaatuisia atomeja katsottiin olevan neljää laatua: tulen, ilman ja tuulen (tai "pneuman") kaltaisia atomeja, sekä neljättä, nimetöntä laatua. Tulen, ilman ja tuulen kaltaiset atomit selittivät kreikkalaisessa ajattelussa sielun vastuualueeseen kuuluvan ruumiinlämmön ja hengityksen. Neljännen nimettömän lajin atomit olivat kaikista sieluatomeista vielä kaikkein liikkuvimpia, ohuimpia, pienimpiä ja sileimpiä atomeja. Ne olivat vastuussa aistimisesta ja liikkeestä, sekä niihin liittyen ajattelusta, tunteista ja muistista. Samalla ne tekivät sielusta yhden yhdessä toimivan kokonaisuuden sekä todella jotain erilaista kuin ruumis.
Aineellisuudesta johtuen ihmisen sielu oli kuolevainen ja ruumiin mukana tuhoutuva. Tämä seurasi siitä, että atomit itsessään eivät ole eläviä, vain niiden kokonaisuus (kuten eläin tai ihminen) voi olla elävä. Sielu voi elää ja toimia vain kokonaisuutena yhdessä ruumiin kanssa, ja päinvastoin. Mikään atomien kokonaisuus ei kuitenkaan ole ikuinen, päinvastoin kuin yksittäiset atomit. Siksi myöskään sielun olemassaolo tai elämä ei ole ikuista.
Tietoteoria.
Epikurolaisessa tietoteoriassa perustavat tavat hankkia tietoa ja perustavat kriteerit tiedolle ovat aistimukset ("aesthēsis"), ennakkokäsitykset ("prolepsis"), tuntemukset ("pathē") ja ajattelun keskittäminen vaikutelmiin ("fantastikes epiboles tēs dianoias"). Epikurolaiset hylkäsivät dialektiikan hämmentävänä ("parelkousa"), koska heidän mukaansa oli riittävää käyttää oikeita sanoja, jotka viittaavat todellisuuden käsitteisiin.
Mainitut totuuden kriteerit muodostivat Epikuroksen noudattaman tieteellisen menetelmän perustan totuuden löytämiseksi.
Aistiminen.
Aistiminen oli keskeisessä roolissa epikurolaisessa tietoteoriassa. Hieman nykyaikaisen tieteen tavoin epikurolainen filosofia painotti empirismiä menetelmänä erottaa totuus epätotuudesta. Aistimukset ovat ensimmäinen kriteeri tiedolle, koska ne antavat ensimmäisen vaikutelman ja todistavat ulkoisen todellisuuden olemassolon.
Aistiminen tapahtuu niin, että kappaleista virtaa atomeja sieluun. Ulkoisista kappaleista virranneet atomit saapuivat aistinelimiin, jossa ne laittoivat liikkeelle ihmisen eri osien välillä kulkevissa kanavissa olevia atomeja, kunnes lopulta myös ihmisen tietoisuudessa olevat hienoimman laatuiset nimettömän atomityypin atomit liikkuivat. Näin aistimus oli saapunut lopulta tietoisuuteen.
Epikurolaisen käsityksen mukaan kaikki aistittu oli atomiteorian seurauksena aina oikeellista. Aistihavainto ei ole sen enempää subjektiivista kuin pettävääkään. Väärinkäsitykset syntyvät silloin, kun mieli lisää näihin vaikutelmiin jotakin tai poistaa niistä jotakin ennakkokäsitystemme kautta. Näin pelkkä aistihavainto ei voi johtaa meitä virheisiin, vain käsitteet ja mielipiteet, jotka ovat seurausta aistihavainnosta tekemistämme tulkinnoista. Näin aistihavainnot ovat ainoita todella paikkansapitäviä asioita, joihin meidän tulee luottaa ymmärryksemme ympärillämme olevasta todellisuudesta.
Ajattelu oli epikurolaisessa tietoteoriassa melko toissijaisessa roolissa, koska sekin oli käytännössä vain aistimisen erikoistapaus: ajattelu toimi suoraan aistien antamasta syötteestä. Atomistien käsityksen mukaan ajatus syntyy samalla tavalla kuin aistimukset, kun ulkoisesta esineestä jokin osanen, ”kuva”, siirtyy mieleen. Osa ajatuksista syntyi aistien kautta tulevien atomien muodostamien kuvien seurauksena, osa suoraan ajatukseen iskevistä paljon hienommista kuvista.
Käsitteet ja tuntemukset.
Ennakkokäsityksiä voisi verrata universaaleihin ideoihin, eli kaikkien ymmärtämiin käsitteisiin. Eräs esimerkki on sana ”ihminen”, koska kaikilla ihmisillä on ennakkokäsitys siitä, mikä ihminen on. Käsitteet ovat muodostuneet mielessä aistihavaintojen perusteella. Käsitteet ovat suorassa yhteydessä muistiin ja ne voidaan palauttaa mieleen koska tahansa vain niihin liittyvää sanaa käyttämällä.
Tuntemukset ovat sisäisiä impulsseja, jotka saavat meidät pitämään tai tuntemaan vastenmielisyyttä jotakin sellaista ulkoista asiaa kohtaan jonka havaitsemme aisteilla, ja liittyvät ennakkokäsityksiin, jotka aistitusta palautuvat mieleen. Tuntemukset liittyvät enemmän etiikkaan kuin epikurolaiseen fysiikkaan. Ne kertovat ihmiselle, mikä tuottaa nautintoa ja mikä kärsimystä. Tämä on epikurolaisuudessa tärkeää, koska se on koko epikurolaisen etiikan perustana.
Näiden lisäksi oli myös oletuksia ("hypolepsis"), jotka olivat mielipiteitä jostakin asiasta tai teosta, ja jotka saattoivat olla joko oikeellisia tai virheellisiä. Olettamukset olivat seurausta aistimuksista, käsitteistä ja tunteista. Koska ne syntyvät automaattisesti ilman rationaalista analyysiä tai verifiointia (eli ikään kuin alitajuisesti) riippumatta siitä, ovatko ne oikeellisia vai eivät, ne täytyy vahvistaa ("epimarteresis"). Vahvistaminen osoittaa ne joko oikeellisiksi tai virheellisiksi. Se voidaan tehdä vain ”ilmiselvän havainnon” ("enargeia") kautta, eli sen kautta, mikä on itsestään selvää ja ilmeistä aistihavaintojen kautta.
Toimintateoria ja tahdonvapaus.
Mieli kykeni tekemään päätöksiä ja valitsemaan siinä sijaitsevien kuvien välillä. Tämä ajattelu kykeni puolestaan ohjaamaan ruumista sysäämällä ruumiin atomit liikkeeseen rinnasta lihaksiin kulkevien kanavien välityksellä. Aistiminen (aistinelimistä mieleen) ja ruumiin ohjaaminen (mielestä jäseniin) ovat siis päinvastaisia toimintoja atomien liikkeen kannalta.
Mielelle (sen atomeille) oli mahdollista liikkua (eli ajatella) itsekseenkin, ilman että muu, jäseniin vaikuttava sielu liikkuisi. Suuremmissa sielunliikutuksissa vaikutus ulottuu kuitenkin koko ruumiiseen Tällöin nimetöntä lajia olevat sieluatomit liikuttavat muita sieluatomeja, hienoimmasta karkeimpaan: lämpö, tuuli ja ilma. Nämä liikuttavat puolestaan ruumiin pehmeämpiä osia, verta ja lihaa. Ne puolestaan liikuttavat lopulta ruumiin kovempia osia, luita.
Epikuros ei hyväksynyt Demokritoksen atomiteoriaan implisiittisesti liittyvää reduktiivista determinismiä, jossa myös ihmisen tahdon toiminta palautettaisiin pelkkään fysiikkaan. Hän piti kiinni vapaan tahdon olemassaolosta, koska otti sen annettuna – vapaa tahto oli arkijärjen mukaista, ja siksi atomiteoriassa täytyi olla jokin piirre, joka mahdollisti sen.
Tämän vuoksi epikurolaiset tekivät atomioppiin pienen lisäyksen: heidän mukaansa atomien muutoin täysin deterministisissä liikeradoissa tapahtuu satuinnaisia poikkeamia ("clinamen"). Ne selittivät myös sen, miksi ihmisillä on tahdonvapaus. Tällä selityksellä voitiin huojentaa huolestuneita mieliä, ihmisillä kun on aina ollut tapana pohtia omaa rooliaan maailmankaikkeudessa. Vapaan tahdon olemassaololle haluttiin löytää fysikaaliset perusteet, koska se tarvittiin motivoimaan inhimillisiä valintoja ja mahdollistamaan nautinnollinen elämä ja yksilöllinen kehitys.
Etiikka.
Etiikassa Epikuros kannatti yksilön nautintoja tärkeimpänä hyvänä elämässä. Siksi ihmisen oli elettävä niin, että hän pystyy saavuttamaan elämässään niin suuren määrän nautintoa kuin mahdollista. Epikuroksen mukaan suurin nautinto, mielenrauha ja peloista vapautuminen saavutettiin tiedon, ystävyyden sekä hyveellisen ja kohtuullisen elämän kautta. Hän kannatti yksinkertaisia nautintoja, millä hän tarkoitti liiallisista ruumiillisista nautinnoista, kuten mässäilystä ja seksistä, pidättäytymistä, koska liiallinen nautinnon tavoittelu saattoi itse asiassa vähentää kokonaisnautintoa. Näin epikurolainen hedonismi saattoi olla hyvinkin askeettista.
Epikuroksen mukaan erityisesti tarpeettomia, luonnottomia nautintoja tuli välttää. Esimerkiksi osallistuminen yhteiskunnalliseen toimintaan saattoi tuoda mukanaan nautintoja, jotka olivat hankalia tyydyttää ja joita ihminen ei voinut pitää yllä koko elämäänsä, mikä johti nautintoa suurempiin ongelmiin. Samoin Epikuros katsoi, ettei syödessä tullut syödä liikaa, koska se saattoi johtaa tyytymättömyyteen myöhemmin, jos samanlaisia nautintoja ei ole enää saatavilla. Samoin seksi saattoi johtaa halun lisääntymiseen ja sitä kautta tyytymättömyyteen kumppania kohtaan. Epikuros piti avioliittoa ja siihen liittyviä asioita uhkana mielenrauhalle, ja eli siksi itse selibaatissa. Hän ei kuitenkaan vaatinut tätä koulun muilta jäseniltä.
Epikuroksen mukaan oikeudenmukaisuus perustui ihmisten väliseen sopimukseen siitä, etteivät ihmiset vaihingoita toisiaan eivätkä tule vahingoitetuksi toistensa taholta. Yhteisöllinen elämä lakeineen ja rangaistuksineen perustuu siihen, että se tarjoaa turvan vahingoitetuksi tulemiselta, niin että ihmiset ovat vapaita tavoittelemaan onnellisuutta. Epikurolaisuus oli todennäköisesti ensimmäinen filosofinen koulukunta joka esitti ajatuksen yhteiskuntasopimuksesta, jonka mukaan lait ja valtion olemassaolo perustuvat ihmisten keskinäiselle sopimukselle, eivät millekään jumalallisille säädöksille.
Lakien rikkomista pidettiin pahana, koska kiinnijäämiseen liittyi häpeää ja se saattoi johtaa rangaistukseeen. Eläminen kiinnijäämisen tai rangaistuksen pelossa poistaisi nautinnon, ja tämä teki jopa salatusta väärintekemisestä kannattamatonta. Epikurolaisille hyveellä itsellään ei ollut arvoa, ja sillä oli arvoa vain sikäli kuin se saattoi edesauttaa onnellisuutta. Kultaisen säännön kaltaista vastavuoroisuutta suosittiin siksi, että se oli hyödyllistä yksilöille, ei siksi, että se olisi ollut jumalallinen käsky. Ystävyys perustui samanlaiseen vastavuoroisuuteen ja nautinnon tavoitteluun.
Epikuros ei kuitenkaan muotoillut mitään laajaa Platonin tai Zenonin "Valtioiden" tapaista sosiaalieettistä järjestelmää joka olisi säilynyt nykypäiviin.
Uskonto.
Epikurolaisuus on usein yhdistetty ateismiin, mutta epikurolaiset itse eivät kieltäneet jumalten olemassaoloa. Sen sijaan Epikuros katsoi, että jumalat ovat autuaita ja kuolemattomia, joskin kaiken muun tavoin aineellisia ja atomeista koostuvia olentoja, jotka sijaitsevat "metakosmiassa", maailmojen välisessä tyhjässä tilassa äärettömässä avaruudessa.
Epikuros kuitenkin painotti sitä, että jumalat eivät olleet luoneet maailmaa eivätkä sekaannu millään tavalla maailmankaikkeuden toimintaan, eivätkä myöskään ihmisten elämään palkitsemalla tai rankaisemalla. Siksi jumalien rukoilemisesta tai jumalille uhraamisesta ei ollut mitään hyötyä. Jumalat olivat eristyksissään täydellisen onnellisia, ja tämä oli malli, jonka mukaan ihmisten tuli järjestää oma elämänsä.
Vaikka Epikuros hyväksyi jumalat nimellisesti, tämän materialistinen selitys jumalien olemassaololle ja heidän täydelliselle puuttumattomuudelleen maailman tapahtumiin vastaa lähinnä deismiä. Jotkut ovat tulkinneet Epikuroksen opetuksen ainoastaan naamioituneeksi ateismiksi. Epikuros oli hyvin tietoinen Sokrateen kohtalosta, eikä halunnut tulla syytetyksi uusien jumalia koskevien oppien esittämisestä. Siksi hän varoi osoittamasta ateismia julkisesti, ja kävi temppeleissä siinä missä muutkin. Hän vain kutisti jumalat pelkiksi fyysisiksi olennoiksi ja sulki heidät erilliseen maailmankaikkeuden osaan, jossa he voivat oleskella ilman ihmiskuntaa koskevia ajatuksia tai huolenpitoa. Näin hän saattoi olla käytännössä ateisti, mutta teoreettisesti teisti.
Epikuroksen mukaan ihmisillä on samanlaiset atomeista koostuvat sielut kuin jumalillakin. Jumalilla sielut ovat kuitenkin kiinni ruumiissa niin, etteivät ne pääse pakenemaan. Siksi jumalat ovat kuolemattomia. Ihmisillä ruumiin ja sielun atomien välillä olevat voimat eivät ole yhtä suuria, ja niin ruumis ei kykene pitämään sielua kiinni loputtomiin. Siksi ihmiset ovat kuolevaisia. Epikuros hylkäsi kaikki ajatukset tuonpuoleisesta elämästä, mutta katsoi silti, ettei ihmisten tarvitse olla huolissaan kuolemasta; kuolema ei ole meille mitään, koska emme voi sitä kuolleina aistia.
Nykyinen käyttö.
Nykyisessä populaarissa käytössä sanalla "epikurolainen" tarkoitetaan usein aistinautintojen tavoittelijaa ja erityisesti hyvästä ruoasta ja hyvistä juomista nautiskelijaa. Tämä voidaan nähdä alkuperäisten epikurolaisten oppien väärinymmärtämisenä: Koska epikurolaisuuden mukaan nautinto on suurin hyvä ja inhimillisen elämän päämäärä, se ymmärretään usein väärin oppina, joka kannattaisi jatkuvaa juhlimista, mässäilyä, seksuaalisia ylilyöntejä ja niin edelleen. Epikuroksen mukaan onnellisuuden huippu oli kuitenkin "ataraksia", mielenrauha, sekä "aponia", kärsimyksen puuttuminen. Hän piti myös harkitsevuutta tärkeänä hyveenä, ja näki liialliset nautinnot ristiriitaisina "ataraksian" ja "aponian" saavuttamisen kannalta.


Moraalinen relativismi.
Moraalinen relativismi eli moraalirelativismi viittaa etiikassa erilaisiin käsityksiin, joissa moraalin luonne on jollakin tavalla suhteellinen eli relativistinen, riippuvainen jostakin yhteisöstä tai yksilöstä.


Moraalinen subjektivismi.
Moraalinen subjektivismi katsoo, että moraaliset arvot syntyvät inhimillisistä tunteista, tarpeista ja toiveista. Subjektivismin mukaan moraaliarvoilla ei ole näistä riippumatonta merkitystä.
Suomalaisen Edward Westermarckin mukaan moraali on subjektiivista ja perustuu tunteisiin. Kun henkilö sanoo tietyn teon olevan moraalisesti väärin, se herättää hänessä tunteen, ettei teko ole oikein. Moraali on siis henkilökohtaista.


Eettinen intuitionismi.
Eettinen intuitionismi eli eettinen epänaturalismi katsoo, että tietyt teot voidaan tietää oikeiksi tai vääriksi intuition avulla. Nykyisen eettisen intuitionismin mukaan kaikki eettiset näkemykset perustuvat intuitioon, erityisesti käsitykset oikeasta, pakollisesta, hyvästä ja tekojen tai kohteiden arvosta. Moraali nähdään ihmiseen sisäänrakentuneena järjestelmänä, joka synnyttää luonnollisen intuition. Kysymyksen herättääkin, mistä tuo intuitio on peräisin, jos sellainen on syytä olettaa.
Arvot ja moraali-intuitio.
Intuitionistit katsovat, ettei arvoja ja normeja voi todistaa luonnontieteiden keinoin ja etteivät termit hyvä ja paha kaipaa materialistisia todisteita tai esimerkkejä toteutuakseen. Ne ovat universaaleja. Ihmisellä ajatellaan siis olevan mielessään jonkinasteinen mielikuva hyvyydestä ja pahuudesta sinällään (vrt. Platon, ideoiden maailma). Näitä arvoja voidaan toki soveltaa myös konkreettiseen maailmaan, mutta tällöin on kyse pelkästä arvoheijastelusta: "Tuossa teossa on samoja elementtejä kuin käsityksessäni pahuudesta". Monimutkaisen teoriasta tekee seurausten vähättely tekojen yhteydessä. Mikäli luonnontieteille ominaista käsitystä syy-seuraus-suhteesta ei ole intuitionistien mukaan aiheellista soveltaa, kuinka ihminen voi punnita tekojensa seurauksia? Kenties heidän mukaansa ihminen ei voikaan. Jos moraali-intuitio toimisi rautaisesti oikein, seuraukset olisivat automaattisesti hyviä.
Toisaalta jos jonkun ihmisen moraali-intuitio ei ole vielä hioutunut loppuun, mistä muusta hän huomaisi toimivansa väärin paitsi epätoivotuista seurauksista? Moraalin tutkiminen perustuu näin pohdiskeluun ja ihmisen tuntemuksiin. Intuitiivisten arvojen voidaan nähdä olevan myös synnynnäisiä, evoluution lopputulosta.
Kritiikkiä.
Logiikan kannalta eettisen intuitionismin suurin ongelma on siis väite, jonka mukaan moraalinen hyvä ei kausaalisesti ole sidoksissa empiirisiin ominaisuuksiin. G.E. Mooren klassikkoteoksessa "Principia ethica" intuitionismin isä Moore tulee johtopäätökseen, jonka mukaan eettisillä arvoilla on kuitenkin jonkinlainen yhteys empiirisiin ominaisuuksiin. Jos henkilö näkee kaksi samanlaista vääränä pidettyä tekoa, joiden empiirisesti mitattavat ominaisuudet N1...NX korreloivat täysin moraalisen hyvän M1 kanssa eli niiden välillä on "supervenienssi", kuinka moraalinen hyvä olisi naturalistisista ominaisuuksista irtonainen?
Filosofisena teoriana intuitionismi vastaa monisyisestikin etiikan askarruttaviin kysymyksiin. Empiiristen tieteiden, etenkin luonnontieteiden ja niissä käytettyjen metodien valtaan nousun jälkeen intuitionismin uskottavuus tieteen kentässä on haalistunut. Tämä johtuu pitkälti siitä, että tutkimuskeinot ovat standardisoituneet naturalistisiksi ja näin intuitionismin tapa tutkia maailman kaikkeutta on sivuutettu. Ei liene siis ilme, ettei epänaturalistisia teorioita voi eikä ole mielekästäkään yrittää todistaa naturalistisin keinoin.
Intuitionismi vastaa helposti yksilön omaa käsitystä moraalinsa pohjasta, koska tekojen arvolatauksia ei aina ole helppo perustella tai muuten määrittää. Yksilö kokee vain tietävänsä jotkin teot oikeiksi eikä ylimääräisiä perusteluita tarvita. Yksilökeskeisenä teoriana intuitionismi toimiikin moitteitta, mutta arvojen objektiivisuuden olettaminen hankaloittaa huomattavasti sen soveltamista yhteisölliseen ajatteluun.


Eettinen naturalismi.
Eettinen naturalismi on käsitys, jonka mukaan etiikka on kokemusperäinen (empiirinen) tiede ja sitä voidaan tutkia kuten mitä tahansa muutakin luonnollista ominaisuutta. Naturalisteille on tyypillistä palauttaa useat ihmisen psyykkiset ilmiöt luontoon.
Naturalismi kehittyi alun perin antiikin aikana ja sen ensimmäiseksi edustajaksi mainitaan usein Aristoteles. Hän uskoi ihmisen elävän hyvää elämää eläessään niin sanottua "normaalia ihmiselämää". Normaali ihmiselämä voidaan kartoittaa tarkkailemalla useiden ihmisten käytöstä ja vetämällä siitä yleisiä johtopäätöksiä. Ihmisten hyvyys nähdään tällöin lähes synonyyminä sanalle luonnollinen. Kun puhutaan hyvästä ihmiselämästä, tarkoitetaan ihmiselle yleisesti lajinomaisinta elämää. Aristoteles näki sosiaalisen elämän ihmisen luonnollisimpana ominaisuutena.
Myös moraalisuuden ajatellaan naturalistisesti olevan ihmiselle luonnostaan kuuluva ominaisuus. Hyvät teot puolestaan nousevat ihmisten tarpeiden pohjalta. Hyvät teot tyydyttävät tarpeemme ja edistävät elämää. On hyvä antaa nälkäiselle ruokaa, palelevalle vaatteita. Tappaminen on kiellettyä, koska se ei edistä elämää. Moraalinormit perustellaan siis puhtaasti luonnonmukaisen toiminnan kautta. Naturalistien mukaan ristiriitatilanteita ei synny, mikäli ihminen voi järkensä avulla ymmärtää, että toisilla ihmisillä on vastaavia tarpeita kuin hänellä ja ottaa ne rationaalisessa harkinnassaan huomioon. Kyseenalaista kuitenkin on kuinka paljon ihminen puoltaa harkinnassa muiden ja omaa etuaan (ks. altruismi).
Naturalistit yhdistävät hyvän-käsitteen siis vahvasti tosiasioihin; teot voivat olla suoraan hyviä. Tästä naturalisteja on kuitenkin voimakkaasti kritisoitu. Esimerkiksi Humen giljotiinin mukaan tosiasioista ei voi päätellä, miten pitäisi toimia. Tällöin myöskään konkreettisista haluista ei voi päätellä moraalisen toiminnan mittaria.
Naturalismi voidaan myös katsoa filosofiseksi asennoitumiseksi, joka katsoo, ettei moraalia tarvitse mitenkään mystifoida ja irrottaa inhimillisestä todellisuudesta.


Ydinosaaminen.
Ydinosaaminen on osaamista, jota ei ole muilla, siis erikoistumista ja sen kautta saavutettua erityisosaamista. Ydinosaamista on esimerkiksi asia, jonka yksilö tai yhteisö osaa tehdä paremmin kuin muut. Termin kehittäjänä tunnetaan C. K. Prahalad ja Gary Hamel, jotka julkaisivat sarjan aihetta käsitteleviä artikkeleita Harvard Business Review -aikakauslehdessä ja myös kirjoittivat aiheesta kirjan "Competing for the Future".
Ydinosaaminen yrityksissä.
Yrityksen ydinosaaminen on laajempaa kuin yhden ihmisen osaaminen. Se on yleensä kehitetty vuosien saatossa koko organisaation oppimisen avulla. Yrityksen ydinosaaminen on harvinainen kokonaisuus tietoa, taitoja ja teknologioita, jota muiden on lähes mahdotonta kopioida. Ydinosaamisen avulla pystytään saamaan aikaan kilpailuetua ja ylivertaista arvoa asiakkaalle, tai mahdollisesti avaamaan pääsy uusille markkinoille. Jotta ydinosaaminen olisi yritykselle hyödyllistä ja sellaista, johon sen kannattaisi keskittyä, sen on autettava yritystä menestymään paremmin mieluiten sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Ydinosaaminen voi liittyä teknologiaan, markkinoihin tai infrastuktuuriin (esimerkiksi prosesseihin tai toimintaan).
Kun yritykseltä vaaditaan parempaa tulosta, yksi ratkaisu on keskittyminen ydinosaamiseen. Keskittymiseen liittyy olennaisesti mahdollisuuksien mukaan kaiken muun kuin ydinosaamisen ulkoistaminen, eli yritys pyrkii ostamaan ulkopuolelta ne asiat, joita se ei osaa paremmin kuin muut tai joita sen ei valitsemansa strategian perusteella tulisi osata paremmin kuin muut.
Yrityksen ydinosaaminen voi olla millä tahansa alueella, mutta parhaimmillaan se liittyy yrityksen keskeisiin alueisiin, joilla tuotetaan suurin arvo asiakkaalle. Esimerkiksi ohjelmistoyrityksen ydinosaamista voi olla ylivoimainen käytettävyysosaaminen, ohjelmiston laadunhallinta tai projektinhallinta. Yritysosaamisen voi tunnistaa miettimällä, mitkä prosessit ovat yrityksen menestymisen kannalta erittäin tärkeitä ja mitä prosesseja yritys osaa kilpailijoitaan paremmin.
Osaamisen kehittäminen.
Osaamisia arvioidaan esimerkiksi vuosittaisen strategian päivittämisen yhteydessä eli kartoitettaessa lähinnä sitä, miten tärkeitä ne ovat yrityksen tavoitteille ja strategialle - ja mikä on yrityksen nykyosaamisen taso. Tällöin mietitään myös sitä, mikä osaamistason pitäisi olla. Strategiseen merkittävyyteen vaikuttaa se, voidaanko turvautua kumppanuuteen tai ostaa osaaminen markkinoilta.
Vaikka jokin osaaminen olisi ollut yrityksen ydinosaamista aiemmin, ei se automaattisesti ole yrityksen ydinosaamista jatkossa. Yrityksen ydinosaamisen määrittelyn lähtökohdaksi on hyvä ottaa sen visio ja strategia. Ydinosaamista tulisi miettiä jo strategiaa laadittaessa. Mikäli ydinosaamista ei tunnisteta, se aiheuttaa mahdollisen kasvupotentiaalin menetyksen sekä ydinosaamisen taantumisen, koska sitä ei kehitetä.
Ydinosaaminen on osaamisstrategian perusta. Osaamisen kehittäminen kannattaa keskittää niihin strategisesti merkittäviin osaamisalueisiin, jotka halutaan pitää itsellä ja joissa ero halutun ja nykyisen tason välillä on merkittävä.
Sekä esimiehet että yksilöt ovat vastuussa osaamisesta ja sen kehittämisestä tulevia vaatimuksia vastaavaksi.


Erikoistuminen.
Erikoistuminen on keskittymistä suppeammalle alalle, suppeampaan osaamiseen. Erikoistuminen on siis työnjakoa, yhteistyötä ja verkottumista. Erikoistumisen etu on tehokkuuden parantuminen.
Kymmenen naulantekijää pystyy tekemään paljon enemmän nauloja erikoistumalla, jakamalla prosessi kymmeneen osavaiheeseen, kuin tekemällä jokainen naula alusta loppuun itse. Tämä oli Adam Smithin vuoden 1776 kirjan keskeisiä havaintoja.
Tehokkuus tulee erikoistuneista koneista, välineistä ja työkaluista sekä automaatiotason saavuttamisesta prosessin osassa. Lisäksi erikoistuneessa osassa ei tarvita kaikkia samoja elementtejä, joita tulee olla erikoistumattomassa järjestelmässä. Liukuhihna on esimerkki pitkälle erikoistuneesta toiminnasta.
Erikoistumisen kustannuksia ovat erikoistuneen organisaation osien välisen kommunikaation kasvu sekä erikoistuneiden osien riippuvuus kokonaisuudesta.
Globalisaatio voidaan nähdä toistaiseksi suurimpana mahdollisena erikoistumisen, siis tehokkuuden tasona. Globalisaatiossa on oleellista uusi tietotekniikka, joka mahdollistaa globaalisti erikoistuneen organisaation yhteistyön siedettävin kustannuksin ja siedettävässä ajassa.


Kirgisia.
Kirgisia, aiemmin Kirgistan (, joskus myös "Kirgisistan"; eli Кыргызста́н), virallisesti Kirgisian tasavalta (;) on sisämaavaltio Keski-Aasiassa. Sen rajanaapurit ovat Kiina, Kazakstan, Tadžikistan ja Uzbekistan. Kirgistan itsenäistyi Neuvostoliiton hajotessa. Maan etelä- ja pohjoisosan välillä on etnisiä jännitteitä, jotka ovat aika ajoin purkautuneet levottomuuksiksi. Itsenäisyyden ajan kaksi ensimmäistä presidenttiä joutuivat eroamaan kansan tyytymättömyyden takia.
Varhainen historia.
Kirgiisien esi-isät elivät parisataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua nykyisen Mongolian koillisosassa. Sieltä he vaelsivat Jenisei-joen varteen 500-luvulta alkaen. Alueen valloitti mongolikansa oiratit vuosisatojen turkkilaisvallan jälkeen. Vuonna 1758 Kiinan mantšut löivät oiratit ja kirgiiseistä tuli nimellisesti Kiinan keisarin alamaisia. 1800-luvun alussa Kirgisiasta tuli uzbekkien Kokandin kaanikunnan alainen.
Venäjän ja Neuvostoliiton valtakausi.
Kirgisia liitettiin Venäjän keisarikuntaan vuonna 1876 sen valloittaessa Kokandin.
Vuosina 1916–1917 monet kirgiisit pyrkivät Kiinan rajan yli Venäjän kukistaessa kapinan Keski-Aasiassa ja Venäjän sisällissodan aikana. 1920- ja 1930-lukujen maauudistus ja kollektivisointi valtion maatiloiksi tuhosivat perinteisen paimentolaiselämän. Kirgiisit asettuivat ensimmäistä kertaa paikoilleen ja kansaa alettiin kouluttaa. Vuonna 1921 alueesta tuli osa Turkestanin autonomista neuvostotasavaltaa ja vuonna 1936 Kirgiisien sosialistinen neuvostotasavalta.
Neuvostoliiton uudistusten myötä maan nimi muutettiin 1991 Kirgistanin (Kyrgystanin) tasavallaksi ja uudelleen 1993 Kirgisian tasavallaksi (Kyrgyzin tasavalta). Kirgiisien tiedeakatemian johtaja Askar Akajev valittiin 1990 maan presidentiksi.
Itsenäisyys.
Maaliskuussa 1991 88,7 % kirgisialaisista äänesti Neuvostoliitossa pysymisen puolesta. Neuvostoliiton vallankaappauksen jälkeen elokuussa 1991 presidentti Askar Akajev ja varapresidentti German Kuznetsov kuitenkin erosivat kommunistisesta puolueesta, jonka koko johto erosi, ja korkein neuvosto julisti tasavallan itsenäiseksi. Akajev valittiin presidentiksi ilman vastaehdokkaita lokakuussa 1991 ja uudelleen 1995.
Kirgisia liittyi Itsenäisten valtioiden yhteisöön 1991. ja Yhdistyneisiin kansakuntiin sekä ETYJiin 1992.
Akajevin valta kasvoi 1990-luvun edetessä. Hän kiisteli kommunistipuolueen kanssa perustuslakiuudistuksesta. Perustuslaillinen oikeus päätti heinäkuussa 1998, että Akajev voi pyrkiä vielä kolmannelle kaudelle. Vuonna 1998 äänestettiin jälleen perustuslain lisäyksistä ja helmikuussa ja maaliskuussa 2000 kaksi parlamenttivaalien kierrosta. Ulkomaisten tarkkailijoiden mukaan vaaleja ei voitu pitää vapaina tai oikeudenmukaisina.
Akajev valittiin uudelleen viisivuotiskaudelle marraskuussa 2000. Tammikuussa 2002 opposition johtava edustaja Azimbek Beknazarov vangittiin, mikä johti mellakoihin ja poliisi ampui viisi hänen vapauttamistaan vaatinutta mielenosoittajaa Jalal-Abadissa maaliskuussa 2002.
Kesäkuussa 2003 parlamentin alahuone myönsi presidentti Akajeville ja kahdelle muulle neuvostoajan johtajalle immuniteetin syytteitä vastaan, minkä toivottiin johtavan Akajevin luopumiseen vallasta. Oppositio syrjäytti Akajevin 2005, ja tapahtumaa kutsutaan nimellä Kirgisian tulppaanivallankumous. Parlamentti nimitti väliaikaiseksi presidentiksi Kurmanbek Bakijevin. Heinäkuussa järjestettiin uudet vaalit, jotka Bakijev voitti ylivoimaisella äänten enemmistöllä.
Maaliskuussa 2006 puolestaan Bakijevia vastaan osoitettiin mieltä, koska hän ei toteuttanut lupaamaansa perustuslain uudistusta ja vallan siirtoa presidentiltä parlamentille.
Bakijev nimitti Feliks Kulovin uudelleen pääministeriksi, mutta parlamentti ei hyväksynyt häntä ja häntä seurasi lyhytaikainen virkaatekevä pääministeri Azim Isabekov ja maaliskuussa 2007 opposition edustaja Almazbek Atambajev.
Joulukuussa 2007 järjestetyissä ennenaikaisissa parlamenttivaaleissa murskavoiton otti presidentin perustama Ak Zhol -puolue, joka sai 71 90:stä paikasta. Maltilliset sosiaalidemokraatit ja kommunistit saivat 11 ja 8 paikkaa. Suurin oppositiopuolue Ata Meken ei saanut yhtään paikkaa vaikka saikin 8,7 % äänistä. Vaali joutui ETYJ:in vaalitarkkailijoiden arvostelun kohteeksi. Bakijev nimitti uudeksi pääministeriksi entisen energianministerin Igor Tšudinovin.
Vuoden 2010 vallankaappaus.
Maassa alkoi esiintyä lisääntyvää tyytymättömyyttä uuttakin johtoa kohtaan. Huhtikuun 7. päivänä 2010 ilmoitettiin, että maan sisäministeri Moldomusa Kongantijev olisi saanut surmansa yhteenotoissa Talasin kaupungissa, mutta hallinto kiisti kuoleman.
Presidentti Bakijev pakeni Biškekistä mahdollisesti tukialueelleen Jalal-Abadiin. Valtaa pääkaupungissa ryhtyi pitämään Roza Otunbajevan väliaikaishallitus.
Presidentti Bakijev lupasi erota virastaan, jos hänen turvallisuutensa taataan, mutta Otunbajeva vaatii häntä oikeuden eteen väkivallantekojen vuoksi.
Kesäkuun 10. päivä maan eteläosassa, varsinkin Ošin ja Jalal-Abadin alueella puhkesi laajenevia väkivaltaisuuksia uzbekkien ja kirgiisien välille. Väliaikaishallitus pyysi sotilaallista apua, mihin Venäjä ei suostunut..
Väliaikaishallitus järjesti kesäkuun lopussa väkivaltaisuuksista huolimatta kansanäänestyksen uudesta perustuslaista, joka hyväksyttiin selvästi. Uusi perustuslaki vähentää presidentin oikeuksia ja muuttaa valtion parlamentaariseksi tasavallaksi. Heinäkuun alussa Otunbajeva vannoi virkavalansa, ja hänestä tuli Kirgisian ensimmäinen naispresidentti. Otunbajevan valtakausi määriteltiin vuoden 2011 vaaliin saakka, eli korkeintaan vuoden 2011 loppuun. Sama perustuslain muutos määräsi ettei hän voi itse asettua ehdokkaaksi 2011.
Parlamenttivaaleista tuli erittäin tasaiset. Niinpä suurin osa äänistä meni puolueille, jotka eivät päässeet parlamenttiin viiden prosentin äänikynnyksen vuoksi, vaan suurimmaksi nousi nationalistinen Ata Zhurt 8,47 prosentilla äänistä. Muut neljä parlamenttiin päässyttä puoluetta saivat 7,83–5,49 % äänistä.
Politiikka.
Kirgisia on tasavalta, jonka valtionpäämies on presidentti. Hallituksen johdossa on pääministeri, joka ehdottaa muita ministereitä, jotka presidentti hyväksyy. Maanpuolustukseen liittyvät ministerit presidentti kuitenkin nimittää yksin.
Parlamentissa eli korkeimmassa neuvostossa ("Joghorku Keneš") on 120 edustajaa jotka valitaan suoralla vaalilla viisivuotiskausille. Äänioikeus on 18 vuotta täyttäneillä. Vuoden 2010 vaaleissa Ata Zhurt -puolue sai 28 paikkaa, sosiaalidemokraatit 26, Ar Namys 25, Respublika 23 ja Ata Meken 18.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikka.
Kirgisia kuuluu Shanghain yhteistyöjärjestöön ja. Kirgisia vahvisti rajasopimuksen Kiinan kanssa 2002.
Maassa on Yhdysvaltain ja kansainvälisen terrorismin vastaisen liittouman lentotukikohta Manasissa noin 20 km pääkaupungista. Se perustettiin vuonna 2001 pian World Trade Centerin iskujen jälkeen. Venäjä puolestaan avasi tukikohdan Kantiin lokakuussa 2003 osana Kollektiivista nopean toiminnan joukkoa.
Venäjällä on Kirgisiassa kaikkiaan neljä sotilaslaitosta, ja viidennestä neuvotellaan vuonna 2011. Kantin lentotukikohdan lisäksi Venäjällä on kaksi seismistä tutkimusasemaa, joilla seurataan ydintoimintaa, ja lisäksi maa on vuokrannut entisen neuvostolaivaston tutkimuslaitoksen läheltä Karakolia Issyk Kulin itärannalta.
Maantiede.
Kirgisian ilmasto vaihtelee kuivasta mannerilmastosta kylmään vuoristoilmastoon ja subtrooppiseen eteläosissa. Vuoriston laaksoissa voi talvella olla jopa 30 astetta pakkasta.
Tienšanin vuoristo ulottuu koko maahan. Korkein kohta: Jengish Tšokusu (entinen Pik Pobedy) 7 439 m. Kiinan ja Kirgisian rajalla on 3 752 m:n korkeudessa Torugartin sola, jonne suunnitellaan Kiinan ja Kirgisian yhdistävää rautatietä. Vuoristojen vedet ovat vesivoiman lähde. Viljelymaata on 7 % pinta-alasta. Kaikkiaan maatalousmaata on 56 %, metsää 4,6 % maan pinta-alasta. Maatalousmaasta suurin osa on laitumena, kesäaikaan karjaa voidaan laiduntaa 1500–3000 metrin korkeudessa mutta talvilaitumet ovat 1500 metrin alapuolella. Kirgisiassa on maailman suurin luonnonvarainen saksanpähkinäpuumetsä.
Issyk Kul on 182 km pitkä järvi, joka oli neuvostoaikana suosittu lomanviettokohde. Järvi sijaitsee 1 620 m:n korkeudessa ja on 702 m syvä. Kaikkiaan Kirgisiassa on noin 2000 järveä, useimmat niistä 3-4 kilometrin korkeudessa. Erillisiä jäätiköitä on 6500.
Talous.
Kirgisian talous perustuu pääasiassa maanviljelyyn, josta vuonna 2010 saatiin 25 prosenttia bruttokansantuotteesta ja jossa työskentelee lähes puolet työvoimasta. Tärkeimmät maataloustuotteet ovat puuvilla, tupakka, villa ja liha.
Talousromahdus Neuvostoliiton hajotessa oli syvä, sillä vuonna 1990 peräti 98 % viennistä suuntautui muualle Neuvostoliittoon. Valtio on pyrkinyt edistämään markkinataloutta, mutta vaikka talouskasvu on parantunut, verotulojen saatavuus on epävarmaa eikä kansalaisille pystytä aina tarjoamaan riittäviä hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkkoja.
Merkittävimpiin luonnonvaroihin kuuluvat runsaat vesivoimavarat, kulta ja harvinaiset maametallit. Öljyä, kivihiiltä ja maakaasua on jonkun verran, mutta ne eivät riitä edes kotimaisen kysynnän tarpeisiin. Merkittävimmät vientituotteet ovat metallit, villa ja muut maataloustuotteet sekä sähkö. Tärkeimmät kauppakumppanit ovat Sveitsi, Venäjä ja Kiina sekä naapurimaat Kazakstan ja Uzbekistan.
Liikenne.
Kirgisiassa on 28 lentokenttää, joista yhdellä yli kolmekilometrinen kiitotie. Rautatietä on 470 km ja vesireittejä 600 km. Ainoa satama on Balyktšy Issyk Kul-järvellä. Biškekistä Almatyyn ja sieltä edelleen Moskovaan pääsee junalla neljä kertaa viikossa. Muihin naapurimaihin on linja-autoliikennettä. Maan sisäisessä liikkumisessa linja-autot, kimppataksit ja minibussit ovat pääasiallisia joukkoliikennevälineitä.
Väestö.
Kirgisian väestöstä suurin osa on kirgiisejä, joita vuonna 2007 oli 68,9 prosenttia väestöstä. Huomattavimmat vähemmistöt ovat uzbekit, 14,4 prosenttia, maan eteläosassa ja venäläiset, 9,0 prosenttia, maan pohjoisosassa. Muita pienempiä vähemmistöjä ovat tataarit 0,7 prosenttia, uiguurit 1 prosentti, kazakit 0,8 prosenttia ja ukrainalaiset 0,5 prosenttia. Saksalaisia on 0,3 prosenttia, dunganeita prosentti ja korealaisia 0,4 %.
Uzbekkivähemmistö on keskittynyt Ferganan laaksoon maan eteläosassa. Uzbekkien ja kirgiisien välillä on ollut siellä kiistaa maanomistuksesta, ja erimielisyydet ovat ajoittain kiristyneet verisiksi yhteenotoiksi.
Kirgisialaiset ovat yleisesti maallistuneita. Kirgisian suurimmat uskontosuunnat ovat islam 75 % (valtaosa sunnalaisia, tosin islaminusko ei kovinkaan näy päivittäisessä elämässä) ja ortodoksisuus 20 %. Joitain vaikutteita ja perinteitä on jäljellä animismista ja buddhalaisuudesta. Kiinnostus islamiin on ollut nousussa, ja hallitus on huolissaan ääri-islamilaisten ryhmien kasvavasta suosiosta.
Venäjän kielen asema maan toisena virallisena kielenä säädettiin vuosien 2001 ja 2006 perustuslainmuutoksilla.
Kulttuuri.
Kirgiisien eeppinen runoelma on "Manas", joka kertoo Manasista ja hänen jälkeläistensä sodasta uiguureja vastaan 800-luvulla. Runoelma on mainittu jo 1400-luvulla, mutta sitä ei kirjoitettu ylös ennen vuotta 1885. Eepoksesta on suomennettu valikoima tekstejä. Teoksen keskeinen henkilö, Manas, esiintyy monissa patsaissa ja seinämaalauksissa usein ratsailla miekka kädessään, ja häntä pidetään kirgiisien henkisenä isänä.
Perinteinen kirgiisien asumus on jurtta, "boz-ui". Ennen kommunistivallan aikaa kirgiisit olivat pääosin heimoina vaeltavia paimentolaisia, jotka asuivat jurtissa. Kirgisian lipussa on kuvattuna auringon alle jurtan kattorakenteen yläosa eli "tunduk"
Kirgisian pohjoisosissa perinneruokia ovat "lagman" eli käsintehdyt nuudelit liha-kasvisliemessä ja "manti" eli sipuli- tai lihatäytteiset taikinanyytit. Etelän perinneruokaa on risotontapainen pilahvi eli "plov". Lammas on yleisintä lihaa, muslimit eivät syö sikaa mutta nautaa, kanaa, kalkkunaa ja vuohta käytetään myös. Useimmat ihmiset syövät päivässä yhden suuren aterian ja kolme tai neljä välipalaa.
Kirgisian suosituin joukkotiedotusväline on televisio. Maassa toimii kaksi valtiollista ja noin tusina kaupallisia televisiokanavia. Antenniverkossa välitetään myös venäläisiä kanavia, joilla on vakaa katsojakuntansa.
Urheilu.
Kirgisian jalkapallomaajoukkue perustettiin 1992. Se ei ole osallistunut suuriin arvokisoihin, ja FIFA:n rankingissa huhtikuussa 2011 se oli sijalla 160.
Kirgisia on osallistunut olympialaisten kesä- ja talvikisoihin Lillehammarista 1994 alkaen. Se on saanut yhden hopean ja kaksi pronssia painissa ja judossa.


Tunne.
Tunne on jonkun ärsykkeen aiheuttama lyhytaikainen kokemus tai reaktio. Yleensä tunne herää sosiaalisissa tilanteissa, ajattelun tai tavoitteiden yhteydessä. Tunteet voivat olla perinnöllisiä, kaikissa kulttuureissa ilmeneviä universaaleja tunteita. Näitä ovat esimerkiksi pelko, inho ja rakkaus. Tunteet ohjaavat ihmisen toimintaa motiivien, tavoitteiden ja tiedonkäsittelyn ohella. Tunteet edistävät ihmisen sopeutumista ympäristöön, kuten sosiaalisiin - tai uhkaaviin tilanteisiin. Tunteet ovat myös verbaalinen kommunikaatiokanava, viestinnän väline.
Tunteiden biologinen perusta.
Aivotoiminta antaa tunteille biologis-fysiologisen perustan. Tunne syntyy limbisen järjestelmän aktivoituessa ympäristön ärsykkeen tai ajattelutoiminnan seurauksena. Limbisen järjestelmän mantelitumake vastaa erityisesti pelon ja vihan säätelystä, mutta vaikuttaa myös muihin tunteisiin. Biologisesti tiedon katsotaan etenevän joko aivokuoren kautta mantelitumakkeeseen, tai suoraa reittiä mantelitumakkeeseen. Kun tieto kulkee aivokuoren kautta, tunnetta pystytään säätelemään, ja se on harkittu ja jäsennelty. Yllättävissä reaktioissa taas tieto kulkee nopeaa reittiä suoraan mantelitumakkeeseen, jolloin tunteen ilmaisemista ei välttämättä edes tiedosteta. Mantelitumakkeesta tieto etenee aivorunkoon, johon kuuluu autonominen hermosto. Tämä on tahdosta riippumaton, ja säätelee hormonieritystä. Hormonit vaikuttavatkin limbisen järjestelmän oheella keskeisesti tunteen ilmenemiseen kehossa. Autonomisen hermoston parasympaattinen osa hallitsee elimistöä lepotilassa. Kehon energiavarastot täyttyvät esimerkiksi nukkuessa tai hengityksen hidastuessa. Sympaattinen hermosto taas hallitsee aktiivisessa toiminnassa. Jokaisella meistä on kokemuksia, kun kädet hikoavat tai kasvot alkaa kuumottaa. Nämä elimistön fysiologiset tunnereaktiot liittyvät juuri autonomisen hermoston aktivoitumiseen. Sympaattisen hermoston liian voimakas toiminta voi aiheuttaa paniikkikohtauksen.
Erilaisia käsityksiä tunteista.
Erilaiset tunneteoriat tarkastelevat tunteiden syntymekanismeja. Tunneteoriat eroavat toisistaan muun muassa siinä, missä määrin ihminen voi itse vaikuttaa tunteisiinsa. Myös ympäristön ja tilannetekijöiden vaikutuksista tunteisiin on kiistelty.
Biologinen näkökulma.
Biologiset näkemykset painottavat kehon fysiologisten reaktioiden merkitystä tunteiden synnyssä. James & Langin tunneteoria katsoo elimistön reaktioiden synnyttävän tunteen. Esimerkiksi kun ihminen huomaa käsiensä hikoavan, hän ahdistuu. Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet autonomisen hermoston reaktioiden olevan hitaita, ja siten eivät voi aina edeltää tunnetta. Tunteen kokeminen edellyttää myös aivojen toimintaa. Erityisesti otsalohkojen merkitys tunteiden säätelyssä on keskeinen. Vaistoselitykset katsovat tunteen olevan synnynnäisten aivorakenteiden laukaisema sopeutumista edistävä kokemus. Evoluution kuluessa jäljelle ovat jääneet hengissä säilymisen kannalta tärkeitä, universaaleja tunteita (pelko, viha, suru, inho...). Aivokeskusteoriat esittävät tunteiden syntyvän tiettyjen aivojen alueiden aktivoituessa. Cannon & Bardin tunneteoria käsittää tunteen laukeavan väliaivoissa syntyneiden prosessien seurauksena, mitkä saavat aikaan samanaikaisen tunteen ilmaisun ja sen kokemuksen. Biologiset näkemykset kuitenkin aliarvioivat tilannetekijöiden merkitystä tunteen synnyssä. Nykyään myös katsotaan, että ihminen voi itse säädellä miten ilmaisee tunteensa.
Sosiaalisuutta ja oppimista painottava näkökulma.
Yksi ääripää tunteiden selittämiseen keskittyy tarkastelemaan ympäristön, kuten tilanteiden ja vuorovaikutusten merkitystä tunteiden synnylle. Ivan Pavlovin klassisen ehdollistumisen teorian mukaan tunne syntyy niin sanotusti oppimalla kehon aikaisemmista reaktioista. Käärmeen purressa syntyy kipua. Seuraavalla kerralla jo käärmeen nähdessään tapahtuu ehdollinen reaktio, eli pelko. Välineellisessä ehdollistumisessa tunteiden seuraukset säätelevät tunteiden ilmenemistä jatkossa. Esimerkiksi jos yksilö saa positiivista palautetta surun näyttämisestä, tekee henkilö sitä avoimesti jatkossakin. Banduran mallioppimisen teoriassa tunteet omaksutaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muiden käyttäytymistä mallintamalla. Esimerkiksi jos perheessä ilmenee väkivaltaisia toimintamalleja, todennäköisesti lapsi samaistuu vanhempiinsa ja toimii jatkossa samalla tavalla (vrt. Banduran aggressiotutkimukset). Sosiaalisuutta ja oppimista painottava näkökulma aliarvioi kuitenkin ihmisen omaa osuutta tunteiden synnyssä.
Kognitiivinen näkökulma.
Kognitiiviset selitykset katsovat, että ihminen hyödyntää tunteen kokiessaan sekä elimistöstään että ympäristöstään saamaa tietoa. Nykyään ihmisen mielen katsotaan toimivan konstruktivistisesti: ihminen käsittelee ja ohjaa tunteitaan jatkuvasti. Tunteet syntyvät arvioiden ja tulkintojen seurauksena. Tunne saa aikaan motivoitumisen toimintaan, sekä toistamaan käyttäytymistään. Vaikka kognitiiviset selitykset keskittyvätkin tutkimaan tiedonkäsittelyn prosessointia, hyväksyvät ne myös ajatuksen siitä, että fysiologinen tila voi muuttaa tunnetta.
Tutkimuksissa on osoitettu elimistön fysiologisen tilan vaikutus tunteen kokemiseen. Eräässä tutkimuksessa koehenkilöitä kehotettiin tuntemaan vihaa. Toista ryhmää käskettiin samanaikaisesti puristaa kätensä nyrkkiin, toinen ryhmä vain "tunsi vihaa". Tuloksista selvisi, että käsiään nyrkissä pitäneet henkilöt tunsivat itsensä vihaisemmiksi kuin toiset.
Schachter & Signer näkivät tunteen kokemisen olevan tulosta omasta tulkinnasta. Heidän adrenaliinikokeensa on osoittanutkin ihmisen oman tulkinnan merkityksen tunteelle. Koeasetelmassa oli kaksi ryhmää, joista toiselle annettiin adrenaliiniruiske ja kerrottiin sen vaikutuksista (aggressiivisuus, yliaktiivisuus..). Toiselle ryhmälle taas annettiin sama ruiske, muttei kerrottu sen vaikutuksista. Koehenkilöt asetettiin tilanteeseen, jossa koejohtajan avustaja näytteli olevansa yksi koehenkilöista. Hän näytteli pistoksen vaikuttavan hänen käyttäytymiseen välillä aggressiivisuutta aiheuttaen ja välillä taas hilpeyttä. Tutkimus osoitti, että ne jotka eivät tienneet ruiskeen vaikutuksesta, alkoivat ottaa mallia tästä käyttäytymisestä, eli tulivat aggressiivisiksi tai iloisiksi. Ne henkilöt, jotka tiesivät aineen vaikutuksista, eivät reagoineet kokeenjohtajan avustajan käyttäytymiseen millääntavalla. Adrenaalikokeesta selvisi, että jos yksilöllä on tunteelle olemassa selitys, sitä ei tarvitse peilata muiden tunteeseen. Jos taas ihmisellä ei ole selitystä kiihtymykselle, tukeudutaan ympäristöön.
Kognitiivisen selityksen tunteiden syntymiselle nykypäivänä antaa R. Lazaruksen tunneteoria. Lazaruksen mukaan tilannetekijät sekä aikaisemmat kokemukset luovat tunteen. Tunteen kokemisessä tärkeää on ihmisen oma arvio tilanteesta. Ärsykkeen jälkeinen primaariarvio on tiedostamaton. Se syntyy esimerkiksi pelästymisreaktioissa tai muissa vaaratilanteissa, jotka ovat olleet evoluution kannalta tärkeitä. Sekundaariarvio on puolestaan tietoinen, ja ilmenee primaariarviota hitaammin. Arvioimme aina tilanteen sen mukaan, kuinka tärkeä se on minäkäsitykselle ja maailmankuvalle. Omat vaikutusmahdollisuudet tunteeseemme vaikuttavat myös tilanteen arviointiin.
Tunteiden säätelystrategiat.
Tunteiden säätelystrategioiden avulla ihminen voi vaikuttaa tunteiden eri osatekijöihin. Käyttäytymistason strategioiden avulla ihminen voi vaikuttaa tunteiden aikaan saamaan käyttäytymiseen, eli ulkoisesti havaittaviin tunnereaktioihin. Esimerkiksi pomolle rähjääminen ei aina ole kovin viisasta, ja tällöin ihminen voi pitää tunteen sisällään. Kognitiivisissa strategioissa vaikutetaan tunteita aiheuttavaa tilannetta koskevaan tiedon käsittelyyn. Näin voidaan muuttaa myös itse tunnekokemusta ja siihen liittyviä reaktioita. Esimerkiksi valikoivan tarkkaavaisuuden avulla ihminen voi säädellä tunteen pääsyä tietoisuuteen. Esimerkiksi läheisen kuoleman aiheuttamaa surua pyritään lievittämään torjumalla tunne. Voimme myös tahdon avulla vaikuttaa tunteisiimme.


Steven Weinberg.
Steven Weinberg (s. 3. toukokuuta 1933, New York) on yhdysvaltalainen fyysikko, joka yhdisti kvanttisähködynamiikan ja heikot vuorovaikutukset (beetahajoamisen) sähköheikoksi kvanttikenttäteoriaksi 1967.
Weinberg sai Nobelin fysiikanpalkinnon 1979. Sheldon Lee Glashow (1932-) oli ennakoinut teoriaa omalla tahollaan, ja Abdus Salam (1926-1996) päätyi samankaltaiseen tulokseen Weinbergistä riippumatta. Molemmat jakoivat Nobelin palkinnon Weinbergin kanssa.
Weinberg on puolustanut voimakkaasti reduktionismin oppia: kaikki makroskooppisen maailman ilmiöt ovat seurausta kvanttifysiikasta.


Tietokonesimulointi.
Tietokonesimulointi on maailman jäljittelyä tietokoneella. Maailmasta tai useimmiten sen osasta tehdään loogis-matemaattinen malli. Malli muutetaan tietokoneen ymmärtämään muotoon tietokoneohjelmaksi käyttäen jotain ohjelmointikieltä. Tietokoneohjelma suoritetaan eli ajetaan. Lopuksi ohjelman tulokset saadaan kuvina, taulukoina ja kaavioina.
Esimerkiksi tietokoneeseen voidaan syöttää yhtälöt joilla säätila lasketaan, säätiedot ja laskea säätilaa eteenpäin.
Tietokonesimulaatio ei yleensä pysty antamaan varmoja tuloksia, koska reaalimaailman ilmiöitä käsittelevät mallit ovat monesti väistämättä epätarkkoja ja koska tietokoneen laskentakyvyt ovat rajalliset.
Tietokonesimuloinnin sovellutukset.
Supertietokoneiden tulo Suomeen 1980-luvulla paransi merkittävästi kykyä ennustaa sää oikein.
Ennen Persianlahden sotaa 1991 amerikkalaiset simuloivat monia vaihtoehtoja ja esitettyjä ideoita ja hioivat näin lopullista hyökkäysvaihtoehtoa. Yksi simulointien tulos oli muun muassa se, että Bagdadiin hyökättiin vain F-117 häivekoneilla. Simuloinnit osoittivat, että näin muun muassa tappiot jäivät pienimmiksi. mutta on selvä, että tutkassa näkymätön häivekone on haavoittumattomampi kuin muut sotilaslentokoneet.
Tietokonesimuloinnin keinot.
Tietokonesimulointi vaatii runsaasti laskentatehoa. Nykyiset supertietokoneetkaan eivät ole niin tehokkaita kuin tutkijat haluaisivat, sillä aina löytyy simulaatio, jota tutkijat eivät kykene tehokkassakaan tietokoneessa ajamaan.
Tietokoneen kapasiteetin valtava kasvu on mahdollistanut simuloinnin aivan uudella tavalla. Esimerkiksi "n":n muuttujan lineaarisen yhtälöryhmän ratkaiseminen vaatii noin "n·n" kertolaskua. Suuret lineaariset yhtälöryhmät käsittävät miljoonia muuttujia. Miten tällaisen miljoonan muuttujan linaarisen yhtälöryhmä ratkaiseminen on kehittynyt?
Yksinkertaistettuna yhden ihmisen kyky ratkaista edellä mainitun tyyppinen yhtälöryhmä on siis pudonnut noin yhteen 60. miljardisosaan paperiversiosta. Vastaava koskee tosin vain ns. polynomisessa ajassa ratkaistavia ongelmia. NP-täydellisten ongelmien, joita on kohdattu muun muassa geenitekniikkaan liittyvässä simuloinnissa, ratkaisuteho on kasvanut paljon hitaammin. Tietokone on edelleen keskeisesti laskin (computer). Kehitys perustuu muun muassa tekniikan kehitykseen ja kasvavaan erikoistumiseen. Paperilla taustaorganisaatioksi riittää ehkä heimo (paperin (vast.) valmistus ja laskijan elättäminen), tietokonetapauksessa se on käytännössä globaali taso, ihmiskunta.
Simuloinnin ongelmat.
Simulointi vaatii monesti erittäin raskasta laskentakykyä tietokoneelta, varsinkin jos simuloidaan säätilan kaltaista mutkikasta systeemiä.


Profeetta.
Profeettalla tarkoitetaan joko uskonnollista tai uuden aatteen julistajaa. Muita merkityksiä ovat ovat myös tienraivaaja, ennustaja tai tietäjä. Arkikielessä profeetalla tarkoitetaan yleenäsä henkilöä, joka väittää puhuvansa jonkun yliluonnollisen entiteetin, esimerkiksi jumalan, puolesta.
Yleistä.
Profeettoja on esiintynyt erityisesti uskonnoissa. Ennustajia on esiintynyt myös vapaina ammatinharjoittajina. Suomessa tunnetuimpia ennustajia ovat olleet sääprofeetat ja korteista ennustavat romanit. Ennustuksia sanotaan profetioiksi.
Erona tavalliseen ennustajaan profeetalla on tavallisesti myös moraalinen sanoma. Jos kuulijat eivät toteuta profeetan määrittelemää tapainparannusta, entiteetti, jonka sanansaattajana profeetta toimii, tulee tuhoamaan heidät, tai jotakin muuta ikävää tapahtuu.
Usein profeetta ilmoittaa saaneensa tietonsa esimerkiksi komeetalta, kuun vaiheita tutkimalla, teurastamansa eläimen sisälmyksistä, tai jollakin muulla, tavalliselle ihmiselle käsittämättömältä näyttävällä tavalla. Usein profeetta sanoo saaneensa julistamansa tiedon uniensa kautta, näin monessa tapauksessa myös Raamatussa.
Uskontojen profeetat.
Kristillisessä ja juutalaisessa perinteessä tunnetuimpiin profeettoihin (hepr. "nabi") kuuluvat Mooses, Jeremia, Jesaja, Samuel, Joona, ja jossain mielessä myös Jeesus. Näiden profeettojen aika oli yhteiskunnallisesti ja poliittisesti levotonta. Etälukion oppimateriaalin mukaan Vanhan testamentin profeetat ohjasivat oikeaan elämäntapaan, vastuullisuuteen ja lähimmäisenrakkauteen. He olivat kaukonäköisiä ajattelijoita, jotka ymmärsivät, että ahneus ja itsekkyys johtavat eriarvoisuuteen ja ennen pitkää kansan turmioon. Profeettoja on sanottu "historian myrskylinnuiksi" juuri siksi että he osasivat nähdä myrskyn merkit ennen muita.
Profeettojen toiminnalle oli tyypillistä kutsumustietoisuus. Profeetaksi ei kukaan ryhtynyt omasta aloitteestaan, vaan profeetat kokivat saaneensa kutsun Jumalalta. Monelle kutsutulle tehtävän vastaanottaminen oli vaikeaa ja moni yritti ensin vastustella. Vanhan testamentin profeetoille profetoiminen on Jumalan armonlahja, se tarkoittaa sitä että he pystyvät tulkitsemaan mitä Jumala heille tahtoo sanoa ja heidän tehtävänsä on viedä tätä sanaa muullekin kansalle. Profeetat kokivat olevansa Jumalan puheen välineitä ja aloittivat puheensa usein lauseella "Näin sanoo herra". Profeetat eivät yleensä itse kirjoittaneet puheitaan muistiin vaan sen tekivät usein heidän oppilaansa.
Uskontojen perustajat ovat yleensä ilmoittaneet itsensä profeetoiksi; juutalaisuuden ja kristillisyyden perustajat molemmat sanoivat olevansa profeettoja, islamin perustaja Muhammad sanoi olevansa Allahin profeetta, ja profeetaksi itsensä ilmoitti myös mormonismin perustaja Joseph Smith.


WWF.
WWF (World Wide Fund for Nature, Maailman luonnonsäätiö) on vuonna 1961 perustettu kansainvälinen ympäristöjärjestö. WWF:n pyrkimyksenä on pysäyttää ympäristön tilan huononeminen ja rakentaa tulevaisuus, jossa ihmiskunta elää sopusoinnussa luonnon kanssa. Aluksi WWF keskittyi suojelemaan yksittäisiä eläinlajeja (esimerkiksi tiikerit ja jääkarhut), mutta 1980-luvulta lähtien se on panostanut enemmän maailmanlaajuisten ympäristöongelmien ratkaisemiseen. WWF pyrkii vaikuttamaan ympäristölainsäädännön kehittämiseen eri maissa ja kansainvälisten sopimusten tekemiseen, esimerkiksi päästöjen rajoittamiseen.
WWF:n puheenjohtaja on vuonna 2010 tehtävässään aloittanut Yolanda Kakabadse, jota edelsi Emeka Anyaoku. Suomen WWF:n pääsihteeri on vuodesta 2009 lähtien ollut Liisa Rohweder.
Mistä kaikki sai alkunsa.
WWF:n historia alkaa vuodesta 1960, jolloin eläintieteilijä Julian Huxleyn artikkeli julkaistiin englantilaisessa "The Observer" -lehdessä. Artikkeli käsitteli Huxleyn Afrikan-matkaa ja sitä mitä hän siellä oli nähnyt ja kokenut. Eniten Huxleytä huolestuttivat nykyisen Tansanian ja Zimbabwen alueet, jotka aikaisemmin olivat kuhisseet elämää.
Yksi artikkelin lukijoista oli englantilainen liikemies Victor Stolan, joka kirjoittaessaan Huxleylle ehdotti varojen keräämistä Afrikan luonnonsuojeluun. Myös ornitologi Peter Scottin ja lintuharrastaja Guy Mountfortin mielissä oli herännyt sama ajatus.
Niinpä vuonna 1961 Scott, Mountfort ja luonnonsuojeluneuvoston puheenjohtaja Max Nicholson kokoontuivat Lontoossa ja luonnostelivat ehdotuksen ”luonnon punaisen ristin” perustamisesta. He ehdottivat, että järjestön rahat käytettäisiin maailmanlaajuisiin luonnonsuojeluhankkeisiin, ja järjestö sai nimekseen World Wildlife Fund (WWF).
Toinen mietinnän aihe oli logo. Sen piti olla helposti tunnistettava ja kielirajoja rikkova. Sellainen löytyi Lontoon eläintarhan uudesta asukista, isopandasta nimeltä Chi-Chi. Gerald Wattersonin luonnosten pohjalta Peter Scott suunnitteli WWF:n kuuluisan logon.
Ensimmäiset WWF:n varat saatiin lahjoituksina ja ensimmäinen toimisto perustettiin Sveitsin Morgesiin.
WWF:n perustamisen syyt.
WWF perustettiin elvyttämään ja auttamaan jo sukupuuttoon kuolemassa olevia kasvi- ja eläinlajeja sekä parantamaan luontoa keräämällä varoja luonnonsuojeluun.
Yksi ensimmäisistä WWF:n tekemistä lahjoituksista luonnon hyväksi oli tiehöylän ja ruohonleikkurin lahjoittaminen kenialaiselle Masai Maran luonnonpuistolle. Lahjoitus saattaa tuntua pieneltä nykypäivän mittakaavassa, mutta se oli askel luonnonsuojelun hyväksi.
WWF aloittaa toimintansa.
11 kuukauden jälkeen siitä, kun Victor Stolan oli ehdottanut WWF:n perustamista, allekirjoitettiin Morgesin manifesto (ohjelmajulistus) ja WWF pääsi aloittamaan toimintansa Sveitsistä käsin. Kolmen ensimmäisen toimintavuotensa aikana WWF:n onnistui kerätä ja lahjoittaa lähes kaksi miljoona dollaria suojeluprojekteihin. Suurimman osan lahjoittajista muodostivat yksityishenkilöt, jotka olivat lähteneet liikkeelle villieläinten ahdingosta kertoneiden artikkeleiden innoittamina. WWF:n onnistui herättää toiminnallaan luonnonsuojelun merkitys monen länsimaalaisen ihmisen ajatusmaailmassa. Muutamat ensimmäisistä WWF:n avustuskohteista olivat ICUN (Sveitsin kansainvälinen luonnonsuojeluliitto) ja Galápagossaarten luonnon suojelemiseksi perustettu Charles Darwin Foundation. WWF auttoi myös Galápagossaarten kansallispuiston perustamisessa.
Doñanan kansallispuiston luominen Espanjaan oli myös yksi WWF:n suurprojekteista.
Vuonna 1970 perustettiin WWF:n 1001-rahasto silloisen puheenjohtajan, Hollannin prinssi Bernhardin aloitteesta. Rahasto sai nimensä, kun 1001 lahjoittajaa lahjoitti kukin 10 000 dollaria sen hyväksi.
1970-luvulla WWF käynnisti ensimmäisen sademetsäkampanjansa, jonka tuotto meni sademetsien muuttamiseksi suojelualueiksi. Vuonna 1972 käynnistettiin Projekti Tiikeri, ja vuonna 1976 WWF aloitti mertensuojelukampanjan ”The Seas Must Live”, joka teki muun muassa suojelualueita valaille, delfiineille ja merikilpikonnille. Vuosikymmenen lopussa aloitettiin ”pelastakaa sarvikuonot”, jonka tuotto meni sarvikuonojen salametsästämisen lopettamiseksi. WWF oli mukana perustamassa CITES-sopimusta, jonka tarkoituksena oli estää uhanalaisten kasvien ja eläinten salakuljettaminen ja kauppaaminen.
1980-luvun alkuun mennessä WWF:n kannattajien joukko noussut jo miljoonaan. Alkajaisiksi WWF osallistui yhdessä ICUN:n ja (UNEP) kanssa laatimaan Maailman luonnonsuojelun strategiaksi kutsuttua asiakirjaa. Asiakirjan tavoitteena oli toimia ohjenuorana ja siinä luonnosteltiin keinoja, joilla saatettaisiin luoda maailma, jossa kasvien, eläinten ja ihmisten olisi hyvä elää yhdessä. 1980-luvulla käynnistyi myös toiminta, jossa köyhien maiden velkoja muunnetaan luonnonsuojeluun ohjatuiksi varoiksi. Näin on saatu rahoitettua suojeluhankkeita muun muassa Filippiineillä, Sambiassa ja Boliviassa. WWF:n huomattua että nimi ”World Wildlife Fund” ei täysin vastannut toiminnan laajuutta, nimi vaihdettiin vuonna 1986 muotoon ”World Wide Fund For Nature”. Vanhaa nimeä jäivät käyttämään vain Yhdysvallat ja Kanada.
Yksi 1990-luvun suurimpia tapahtumia oli vuoden 1992 Rion ympäristökokous, jossa WWF oli mukana taivuttelemassa maailman hallituksia allekirjoittamaan maailman luonnon monimuotoisuutta ja ilmastonmuutosta käsittelevät sopimukset ja valvomaan, että sopimuksia noudatettaisiin tehokkaasti. Myös Forests Stewardship Councilin (FSC) perustaminen vuonna 1993 on WWF:n aikaansaannosta. Samana vuonna WWF:n uudeksi kansainväliseksi johtajaksi tuli Claude Martin. Samana vuonna valmistui myös suojelutyön uudelleenarviointi, jossa päädyttiin keskittämään toiminta metsien, sisävesien, rannikoiden ja merten suojeluun. Vuonna 1997 WWF oli mukana laatimassa Kioton sopimusta kasvihuonepäästöjen vähentämiseksi ja ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Vuonna 1998 WWF julkaisi ensimmäisen katsauksen ihmisen vaikutuksesta maapallon ekosysteemiin eli ”Living Planet” -raportin.
Merien suojelu.
Mertensuojelussa tavoitteena on rehevöitymiskehityksen hidastaminen, öljyonnettomuuksien ehkäisy, eläinlajien suojelu sekä suojelualueiden perustaminen.
Sisävesien suojelu.
Sisävesien suojelussa edistetään kosteikkojen, jokien ja järvien luonnon monimuotoisuutta. Suomen WWF:n tavoitteena on vähentää Itämeren rehevöitymistä ja suojella uhanalaisia lajeja, kuten kiljuhanhia ja Malawijärven kirjoahvenia.
Uhanalaisten avainlajien suojelu.
WWF:n mukaan lukuisia lajeja uhkaa elinympäristöjen tuhoutuminen, laiton kauppa, salametsästys sekä ympäristömyrkyt. Suomen uhanalaisia lajeja ovat esimerkiksi saimaannorppa ja ahma, ulkomaisia taas muun muassa isopanda ja valaat.
Metsien suojelu.
Ainakin 1970-luvulla käynnistetty projekti sademetsien suojelemiseksi on tuottanut tulosta, sillä monista keskisen Afrikan, Kaakkois-Aasian ja Latinalaisen Amerikan sademetsäalueista tehtiin suojelualueita. Myös mertensuojelukampanja sekä projekti tiikerien hyväksi ovat onnistuneet, sillä tiikerikanta saatiin nostettua kahdesta tuhannesta neljään tuhanteen. CITES-sopimus on myös ollut ansiokas, sillä vuonna 2000 TRAFFIC:n jäi miljardien dollareiden arvosta laittomasti pyydystettyjä villieläimiä ja uhanalaisia kasveja. Myös muun muassa Boliviassa, Sambiassa ja Filippiineillä rahoitetut suojeluhankkeet ovat WWF:n aikaansaannoksia. Rion ympäristökokous kenties herätti maailman päättäjät ja liike-elämän johtajat tunnustamaan maailmaa uhkaavan ympäristökriisin. Kioton sopimuksenkin voimaansaattaminen on jatkunut sen perustamisesta (1997) lähtien.
Ilmastonmuutoksen ehkäisy.
Lokakuussa 2008 WWF ilmoitti arviostaan, jonka mukaan ilmasto lämpenee vuoden 2007 ennusteita nopeammin. WWF vaatii ainakin 30 prosentin päästöjen vähennyksen välillä 1990–2020. Nämä vähennykset vaadittiin EU:n sisällä. Lisäksi kehitysmaita tulisi tukea päästöjen vähentämiseen.
WWF:n pääjohtajan James P. Leapen mukaan Suomi torjui ilmastonmuutosta lepsusti vuonna 2007. WWF selvityksen mukaan Suomi voi säästää ja tuottaa uusiutuvilla keinoilla 2,7-kertaisesti energiaa rakenteilla olevan ydinvoimalan kapasiteettiin verrattuna. Leape vastustaa ydinvoimaa sen riskien ja onnettomuusvaaran vuoksi. Leapen mukaan ydinvoimaa ei tarvita siirtymäratkaisuna, koska on jo olemassa teknologiaa, joka parantaa energiatehokkuutta.
Kestävän kehityksen edistäminen.
WWF:n tavoite on fossiilisesta energiasta ja ydinenergiasta luopuminen ja tehokas uusien uusiutuvan energian muotojen edistäminen. Järjestön mielestä se on mahdollista ja välttämätöntä ympäristön kannalta kestävän, turvallisen ja rauhanomaisen turvallisuuden takaamiseksi.
Kritiikki.
WWF on erittäin kunnioitettu järjestö, mutta jotkut kokevat sen toiminnan liian konservatiiviseksi ja lempeäksi. WWF tekee paljon yhteistyötä eri yhtiöiden, kuten Stora Enson, kanssa. Tämä on herättänyt epäilyjä siitä, kuinka vapaasti WWF voi toimia, vaikka yhtiöt eivät suoraan sitä painostaisikaan. Esimerkiksi vuonna 2003 alkanut eri luonnonsuojeluliittojen työ Lapin porometsien puolesta on johtanut osittaiseen moratorioon eli metsähakkuiden kieltoon, jonka WWF on hyväksynyt ja todennut Lapin työn tulleen tehdyksi. Samaan aikaan Greenpeace ja Suomen luonnonsuojeluliitto ovat ilmaisseet toimenpiteiden tulosten jääneen liian laihoiksi.


Tuomiopäivä.
Tuomiopäivä tai viimeinen tuomio on monissa uskonnoissa esiintyvä maailmanlopun käsite. Eräissä uskonnoissa maailmanloppuun liittyy jumalan tai jumalien tuomio vastustajilleen.
Kristinuskon näkemys tuomiopäivästä.
Sana tuomiopäivä perustuu suomalaisessa kulttuurissa lähinnä kristillisen käsitykseen maailmanlopusta. Kristinuskon mukaan Jumala tuomitsee ihmiset viimeisellä tuomiolla toisaalta sen mukaan, miten kukin on elänyt maan päällä, ja toisaalta sen mukaan keiden nimet on kirjoitettu elämän kirjaan. Taivaaseen pääsevät saavat tunnustusta hyvistä teoistaan, kadotukseen joutuvia sen sijaan rangaistaan laiminlyönneistään. Tuomio on ikuinen.
Jeesuksen opetuksen mukaan kukaan ei tiedä, milloin tuomiopäivä koittaa, ei edes Jeesus itse, vaan yksin Isä. Tästä huolimatta kristinuskon piirissä on kautta aikojen pyritty ennustamaan maailmanlopun päivämäärää tutkimalla erilaisia "Raamatun" kirjoituksia.
"Raamatun" "Johanneksen ilmestyksen" mukaan arkkienkeli Mikael tuhoaa vastustajansa Saatanan Harmageddonin taistelussa.
Islaminuskon näkemys tuomiopäivästä.
Koraanin toistuvina teemoina ovat usko tuomiopäivään ja tuonpuoleisessa tapahtuvaan rangaistukseen tai palkitsemiseen. Islamilaisessa eskatologiassa käydään taistelu hyvän ja pahan voimien kesken. Varsinainen viimeinen tuomio tapahtuu, kun maailmanhistoria loppuu ja kuolleet nousevat haudoistaan. Ylösnousemus koskee sekä sielua että ruumista.


Rumiko Takahashi.
Rumiko Takahashi (, s. 10. lokakuuta 1957, Niigata, Japani) on japanilainen mangataiteilija. Tuottelias Takahashi on erittäin suosittu kotimaassaan, ja hänen laajoja mangasarjojaan on julkaistu paljon myös Japanin ulkopuolella. Hän on yksi harvoja naisia, jotka tekevät ns. shōnen-mangaa. Lajityypin pääasiallinen kohdeyleisö ovat nuoret miehet, mutta Takahashin sarjoja lukevat paljon myös naiset.
Takahashin ura lähti nousuun 1978, kun hän voitti kotimaassaan uusien sarjakuvataiteilijoiden kilpailun. Takahashi työskenteli ensin Kazuo Umezun apulaisena. Hänen ensimmäinen oma pitkä sarjansa oli Urusei yatsura, jonka julkaiseminen Shōnen Sunday -lehdessä alkoi 1978. Komediasarja kertoo nuoren miehen rakkaudesta avaruusolentoon. Urusei yatsurasta on tehty 195-osainen televisiosarja ja kuusi anime-elokuvaa, joista "Beautiful Dreamer – Vastustamattomat olennot" (1984) on julkaistu myös suomeksi tekstitettynä. Kaksi ensimmäistä elokuvaa on ohjannut Mamoru Oshii.
Laajimmin tunnettu lienee 38 taskukirjana julkaistu Ranma ½ -sarja. Komediallinen taistelusarja kertoo nuoresta miehestä nimeltä Ranma Saotome. Sarjan kantava voima ovat sukupuolten erot ja niistä syntyvät nolot tilanteet. Ranma on saanut kiinalaiseen taikalähteeseen pudotessaan kirouksen, jonka vuoksi hän muuttuu kylmän veden vaikutuksesta naiseksi. Kuuma vesi muuttaa hänet takaisin mieheksi.
Takahashin sarjojen keskeisiä aineksia ovat fantasia, monenlaiset henkiolennot ja itämaisten taistelulajien mestarit. Tarinoita kuljettavat eteenpäin romantiikka ja slapstick- sekä tilannehuumori. Shōnen-mangalle tyypilliseen tapaan mieslukijoita "lahjotaan" ajoittain alastonkohtauksilla esimerkiksi kylpylöissä. Pitkien sarjojen lisäksi Takahashi on julkaissut lukuisia lyhyitä töitä.
Hänen viimeisin pitkä sarjansa, keskiaikaiseen Japaniin sijoittuva fantasiatarina Inuyasha on 558 lukua pitkä. Sen viimeinen luku julkaistiin 2008.
Vuonna 2009 hän alkoi työstää uutta sarjaansa Rinne, jossa Sakura-niminen tyttö yhdessä Rinne-nimisen luokkatoverinsa kanssa auttavat kummituksia tuonpuoleiseen. Sarja on Takahashin tavalliseen tyyliin sekoitus toimintaa, huumoria ja romantiikkaa. Ensimmäinen osa ilmestyi Suomessa 2010.
Aiheesta muualla.
Takahashi Rumiko
Takahashi Rumiko
Takahashi Rumiko


Juniper Networks.
Juniper Networks on yhdysvaltalainen tietoliikenne- ja verkkolaitteiden valmistaja (erityisesti suuret IP–reitittimet ja palomuurit). Juniper Networksilla on noin 3 000 työntekijää. Yhtiön Suomen maajohtajana toimii Marko Katajisto.
Historia.
Juniper Networks perustettiin vuonna 1996 Kaliforniassa ja uudelleen vuonna 1998 Delawaressa. Se listautui Nasdaq-pörssiin 25. kesäkuuta 1999. Vuosina 1999 ja 2000 sen osake splitattiin. Vuonna 2004 Juniper Networks osti Netscreen Technologiesin 3,4 miljardin Yhdysvaltain dollarin hinnalla.


Tunnustuskirjat.
"Liber concordiae"n saksankielinen laitos, 1580.
Tunnustuskirjat määrittelevät luterilaisen kirkon opin. Tunnustuskirjat on kokoelma oppia selittäviä teoksia, jotka ovat syntyneet erilaisista lähtökohdista eri aikoina. Tunnustuskirjat on koottu yhteen "Yksimielisyyden kirjassa" ("Liber concordiae"). Kaikki luterilaiset eivät tunnusta Yksimielisyyden kirjaa tunnustuksenaan. Esimerkiksi Tanskan ja Norjan luterilaiset kirkot ovat hyväksyneet tunnustuksikseen vain Augsburgin tunnustuksen ja katekismukset. Suomen ja Ruotsin kirkot tunnustavat koko Yksimielisyyden kirjan. Luterilainen maailmanliitto vaatii jäsenkirkoiltaan yhtymistä erityisesti Augsburgin tunnustukseen ja katekismuksiin.
Sisältö.
Yksimielisyyden kirja: Se on koko tunnustuskirjat, eli kokoelma erilaisia luterilaisia tunnustuksia, joissa määritellään sen oppia. Se on koottu ja allekirjoitettu vuonna 1580. Kaikki luterilaiset kirkot eivät ole ottaneet tunnustuksekseen Yksimielisyyden kirjaa, vaan osia siitä.
Kolme vanhan kirkon tunnustusta: Ne ovat apostolinen uskontunnustus, Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustus ja Athanasioksen uskontunnustus. Tunnustukset otettiin mukaan erityisesti sen takia, että luterilaisuus ei halunnut olla uusi kirkko. Apostolinen uskontunnustus on saanut tunnustuksista erityisaseman luterilaisuudessa ja se on selitetty Vähässä katekismuksessa.
Augsburgin tunnustus (Melanchthon): Se on luterilaisen kirkon perustava asiakirja. Keisari Kaarle V:n koolle kutsumilla valtiopäivillä oli tarkoitus käsitellä sitä, voidaanko evankeliset (eli luterilaiset) hyväksyä valtakunnan jäseniksi. Saksin vaaliruhtinas antoi Wittenbergin teologien tehtäväksi kirjoittaa esitys olennaisimmista eroavaisuuksista opissa ja kirkollisissa käytännöissä heidän ja katolisten välillä. Ennen varsinaisen tunnustuksen muodostumista valmistuivat ns. Torgaun artikkelit, joitten kohteena olivat katolisen kirkon epäkohdat ja jotka muodostivat perustan tunnustuksen toiselle osalle, kun taas ns. Schwabach-Marburgin artikkelit muodostivat pohjan tunnustuksen ensimmäiselle osalle. Melanchthon laati tunnustuksen lopullisessa muodossaan. Aluksi oli tarkoitus antaa keisarille Torgaun artikkelit, mutta ne todettiin yhtä aikaa liian laajoiksi ja samalla riittämättömiksi, sillä niissä ei selitetty riittävästi varsinaisia oppikysymyksiä. Melanchton piti tärkeänä uskon sisällön selvittämistä, ja hän laati tunnustuksen sanamuodon Lutherin ollessa Koburgissa. Tämän tunnustuksen hän lähetti Lutherin hyväksyttäväksi. Melanchton pyrki välttämään vastapuolen ärsyttämistä ja laati esimerkiksi tunnustukseen erittäin kohteliaan esipuheen Kaarle V:lle. Tunnustus jakautuu kahteen pääosaan. Ensimmäisessä käsitellään luterilaisen opin pääkohdat (articuli fidei praecipui 1-21), jälkimmäisessä katolisen kirkon erehdyksiä (articuli, in quipus recensentur abusus mutati). Ensimmäinen osa pyrkii osoittamaan, etteivät evankeliset ole kerettiläisiä, vaan että he seisovat alkuperäisen oikean katolisen opin pohjalla. Jälkimmäinen osa pyrkii osoittamaan, että kirkkojen välinen ristiriita on syntynyt evankelisten poistettua eräitä katolisten väärinkäytöksiä ja siksi keisarin tulisi nähdä heidän asiansa oikeutus. Tunnustus luettiin valtiopäivillä 25. kesäkuuta 1530. Vuonna 1540 Melanchton teki tekstiin eräitä muutoksia pyrkien lähentymään reformoituja, erityisesti ehtoollista koskevassa kappaleessa X. Tätä versiota kutsutaan nimellä confessio variata.
Augsburgin tunnustuksen puolustus (Melanchthon): Se laadittiin vastineeksi katolilaisten "Confutatio pontificialle", joka oli katolisten teologien Augsburgin tunnustuksen johdosta laatima vastakirjoitus ja jonka väitettiin kyenneen kumoamaan sen. Se esitettiin valtiopäiville 3. elokuuta 1530. Melanchton sai Augsburgin tunnustuksen puolustuksen valmiiksi jo saman vuoden syyskuussa, mutta keisarin kieltäydyttyä ottamasta sitä vastaan hän vielä paranteli sitä ja valmisti siitä latinalaisen version. Justus Jonas käänsi tämän saksaksi ja nämä molemmat kappaleet painatettiin yhdessä vuonna 1531. Puolustus etenee samassa järjestyksessä kuin Augsburgin tunnustus mainiten lyhyesti ne myönnytykset, joita katolisten Confutatiossa oli ollut ja käsittelee perusteellisesti niitä kohtia, joita se oli arvostellut. Puolustus on jyrkempi, perusteellisempi ja teologisempi kuin Augsburgin tunnustus. Se hyväksyttiin jo vuonna 1532 viralliseksi opinesitykseksi.
Schmalkaldenin opinkohdat (tai Schmalkaldenin artiklat) (Luther): Ne on laadittu paavi Paavali III:n koollekutsumaa kirkolliskokousta varten (1537), jossa oli tarkoitus keskustella opillisista asioista. Luterilaiset kuitenkin torjuivat paavin kutsun. Siksi näitä opinkohtia ei koskaan tarvittu alkuperäiseen tarkoitukseensa, mutta ne on hyväksytty tunnustuskirjaksi.
Paavin valta ja johtoasema (Melanchthon): Koska Augsburgin tunnustuksessa ei ole käsitelty paavin asemaa kirkossa, tehtiin se jälkikäteen. Tämä asiakirja on Melanchtonin laatima ja se on hyväksytty Augsburgin tunnustuksen täydennökseksi. Melanchtonin vielä Schmalkaldenin opinkohdissa esittämä myötämielinen suhtautuminen paavin asemaan on muuttunut tähän teokseen mennessä päinvastaiseksi.
Katekismukset (Luther): Tunnustuskirjat sisältää kaksi katekismusta, Vähän katekismuksen ja Ison katekismuksen. Ne on laadittu ennen tunnustuskirjojen osia. Ne kirjoitettiin alun perin saksaksi, mutta käännettiin myöhemmin myös latinaksi. Vähä katekismus on tarkoitettu kansanopetukseen ja iso katekismus papeille ja opettajille, mutta myös kaikille kristityille. Katekismuksiin on tehty paljon erilaisia muutoksia. Katekismukset eivät ensisijaisesti ole opin tunnustuksia, vaan lähinnä opetuskäyttöön tarkoitettuja oppikirjoja.
Yksimielisyyden ohje (tai Sovinnonkaava) (mm. Andreae, Chemnitz, Selnecker, Chytraeus): Se laadittiin, koska Lutherin ja Melanchtonin kuoltua luterilainen kirkko alkoi hajaantua opillisesti. Tässä asiakirjassa pyrittiin tarkentamaan opinkohtia ja lopettamaan luterilaisen kirkon alkava hajaannus. Yksimielisyyden ohje oli alun perin tarkoitus hyväksyä laajassa luterilaisten kokouksessa, mutta sen sijaan päädyttiin vain keräämään allekirjoituksia opukseen. Yksimielisyyden ohje tuo paremmin esiin aitoluterilaisten (gnesioluterilaisten) kuin filippistien näkemyksiä. Tämä tunnustuskirja on muiden joukossa siinä mielessä erikoinen, ettei se ole suunnattu katolilaisuutta vastaan, vaan se on luterilaisten sisäinen tunnustuskirja. Tämä tunnustuskirja voidaan nähdä myös luterilaisen ortodoksian aluksi.
Tunnustuskirjojen merkitys nykypäivänä.
Luterilainen maailmanliitto edellyttää jäsenkirkoiltaan Raamatun hyväksymistä ainoana opin ja elämän lähteenä, minkä lisäksi se näkee kolme ekumeenista uskontunnustusta sekä Tunnustuskirjat, erityisesti muuttamattoman Augsburgin tunnustuksen sekä Lutherin Vähän katekismuksen puhtaina Raamatun opin selityksinä. Toinen luterilainen kattojärjestö, Kansainvälinen luterilainen neuvosto, puolestaan tunnustuspohjassaan sitoutuu ehdottomasti Raamattuun inspiroituna ja erehtymättömänä Jumalan sanana sekä Tunnustuskirjoihin sen oikeana ja luotettavana selityksenä, nostamatta Augsburgin tunnustusta tai muutakaan yksittäistä kirjaa mitenkään erityisasemaan. Kolmas luterilaisten kirkkojen kattojärjestö, Tunnustuksellinen evankelis-luterilainen konferenssi ilmoittaa tunnustuksensa pohjaksi paitsi sana-inspiroidun ja erehtymättömän Raamatun, myös vuoden 1580 Yksimielisyyden kirjaan kootut Tunnustuskirjat, ei sikäli kuin, vaan koska ne opettavat opin Raamatun mukaisesti. Hekään eivät nosta mitään Tunnustuskirjoista merkityksessä muitten yläpuolelle.


Ylioppilastutkintolautakunta.
Ylioppilastutkintolautakunta vastaa ylioppilastutkinnon johtamisesta, järjestämisestä ja toimeenpanosta. Opetusministeriö nimittää ylioppilastutkintolautakuntaan kolmeksi vuodeksi kerrallaan puheenjohtajan ja tarpeellisen määrän jäseniä yliopistojen ja muiden korkeakoulujen sekä Opetushallituksen esityksestä. Lautakunta valitsee keskuudestaan kaksi varapuheenjohtajaa. Ylioppilastutkintolautakunnan jäsenten tulee olla ylioppilastutkintoaineita ja opetustointa hyvin tuntevia henkilöitä. Lautakunta voi ottaa apujäseniä kokeiden laatimista ja arvostelua varten. Lautakunnan puheenjohtajana on professori Juhani Lokki. Lautakunnan pitkäaikainen puheenjohtaja oli Aatos Lahtinen. Tutkinnon toimeenpanoa varten lautakunnalla on kanslia, jossa on yli 20 kokopäivätoimista virkailijaa.


Cursus honorum.
Cursus honorum tarkoittaa viranhaltijan uraa Rooman valtakunnassa. Eri virat seurasivat toisiaan määrätyssä järjestyksessä.


Trajanus.
Marcus Ulpius Nerva Traianus (yleisesti Trajanus) 18. syyskuuta 53 – 9. elokuuta 117) oli Rooman keisari joka hallitsi 28. tammikuuta 98 – 9. elokuuta 117. Trajanus oli suosittu, sotaisa keisari, jonka aikana Rooman valtakunta oli laajimmillaan. Trajanus valloitti Daakian ja liitti Mesopotamian lyhyeksi aikaa valtakuntaan.
Trajanuksen suku oli kotoisin Hispaniasta. Kun vanha ja sotilaiden halveksima keisari Nerva nimitti hänet seuraajakseen vuonna 97, Trajanus oli tunnettu sotapäällikkö. Nervan kuoltua vuonna 98 Trajanuksesta tuli uusi keisari. Nöyrästä ja vaatimattomasta Trajanuksesta tuli pian senaatin suosikki ja hänelle annettiin arvonimi "Optimus Princeps" ().
Vuonna 101 Trajanus aloitti Daakian valloituksen, ja vuonna 106 Daakiasta tehtiin Rooman provinssi. Seuraavaksi Trajanus ryhtyi kukistamaan Rooman perivihollista Parthiaa. Sota alkoi vuonna 113 ja päättyi vuonna 116 Parthian pääkaupungin Ktesifonin valtaukseen. Matkallaan kotiin Trajanus sairastui. Ennen kuolemaansa hän nimitti Hadrianuksen seuraajakseen.
Perhe ja nuoruus.
Trajanus oli Ulpius-suvun senaattorin Marcus Ulpius Traianuksen ja tämän vaimon Marcian poika. Hän asui varhaisvuotensa Italican kaupungissa Hispania Baeticassa, jonne hänen esi-isänsä olivat muuttaneet 200-luvulla eaa. Trajanuksella oli myös vanhempi sisko Ulpia Marciana. Trajanuksen isä oli arvostettu sotapäällikkö ja senaattori, joka komensi legioonaa Vespasianuksen juutalaissodan aikana. Kun Vespasianuksesta tuli keisari, Trajanuksen isä nimitettiin konsuliksi vuonna 70. Tämän jälkeen hän palveli muun muassa Syyrian maaherrana ja kunnostautui sodassa parthialaisia vastaan niin, että hänelle myönnettiin triumfaattorin arvomerkit eli "ornamenta triumphalia". Vuonna 79 hän toimi Asian provinssin prokonsulina, mitä pidettiin yleensä senaattoriuran kohokohtana. Päästyään keisariksi Trajanus liitti isänsä omaan henkilökulttiinsa nimellä "divus Traianus pater". Lisäksi Trajanus antoi siskolleen Ulpia Marcianalle ja vaimolleen Pompeia Plotinalle "augustan" arvonimen. Marciana julistettiin myös jumalaksi kuolemansa jälkeen vuonna 112. Samaan aikaan Trajanuksen siskontytär Matidia nimitettiin "augustaksi".
Nousu valtaan.
Roomalaisen naisen patsas, joka saattaa esittää Trajanuksen vaimoa Pompeia Plotinaa.
Nuorena miehenä Trajanus palveli armeijassa sotilastribuunina Syyriassa, jossa hänen isänsä oli kuvernöörinä. Hän eteni kvestoriksi noin vuonna 78 ja preetoriksi vuoden 84 tienoilla. Vuonna 86 hänet nimitettiin Hispaniassa sijainneen legio VII Geminan legaatiksi. Keisari Domitianuksen käskystä Trajanus marssitti legioonansa Reinille, missä kuvernööri Antonius Saturninus oli noussut kapinaan.
Reinillä Trajanus soti keisari Domitianuksen sodissa germaaniheimoja vastaan, ja keisarin kuollessa 96 hän oli yksi valtakunnan merkittävimmistä sotapäälliköistä. Domitianus tekikin Trajanuksesta konsulin ennen kuolemaansa, mikä oli erittäin merkittävä kunnianosoitus. Domitianuksen ja Trajanuksen suhteet lienevät olleet hyvät, mutta asiaa ei liiemmin historiankirjoituksessa käsitellä, mahdollisesti Domitianuksen yleisen epäsuosion takia.
Trajanuksen vaiheet vuosien 92 ja 96 välillä ovat epäselvät, mutta vuonna 96 häntä pidettiin kuitenkin merkittävänä sotapäällikkönä. Luultavasti Trajanus palveli joko Germania Inferiorin tai Germania Superiorin maaherrana vuosien 92–95 aikana. Toisaalta Reinin rintama oli tuohon aikaan rauhallinen, joten Trajanus on voinut toimia Pannonian maaherrana Germanian virkansa jälkeen.
Trajanus avioitui 90-luvun puolivälissä Nemausuksesta kotoisin olevan Pompeia Plotinan kanssa. Plotina oli kiinnostunut filosofiasta ja oli jopa opiskellut Ateenassa. Trajanus ja Plotina eivät tiettävästi saaneet lapsia.
Nervan caesarina.
Domitianuksen seuraaja Nerva adoptoi Trajanuksen päästäkseen sotilaiden suosioon. Domitianus oli ollut armeijan suosiossa, ja Nerva oli ehkä ollut osallinen tämän murhaan vuonna 96. Nerva oli keisariksi tullessaan jo 65-vuotias, eikä hänellä ollut omia lapsia. Trajanus puolestaan oli suosittu armeijassa, ja hän oli ollut myös Domitianuksen suosikki. Koska pretoriaanikaarti halusi kostaa Domitianuksen murhan, kaartilaiset murhasivat kaksi salaliittoon osallistunutta, eikä Nerva pystynyt estämään heitä. Niinpä Nerva päätti adoptoida Trajanuksen. Tämä tapahtui samaan aikaan kun Roomaan saapui viesti voitosta barbaareja vastaan Pannoniassa, jossa Trajanus luultavasti oli tuolloin maaherrana. On myös mahdollista, että Trajanus itse pyrki korkeisiin asemiin ja käytti suosiotaan painostuskeinona. Trajanuksella oli kannattajia, joilla oli vaikutusvaltaa keisariin ja hänen neuvonantajiinsa.
Senaatti hyväksyi Nervan päätöksen ja antoi samalla Trajanukselle arvonimen "caesar". Trajanukselle myönnettiin myös keisarin tärkeimmät valtaoikeudet "imperium maius" ("suurempi imperium") ja tribuuninoikeudet. Nervan arvovalta oli kuitenkin suurempi, koska hän oli muun muassa ylipappi "pontifex maximus".
Adoption jälkeen Nerva lähetti Trajanukselle kirjeen, jossa hän nimitti tämän perillisekseen. Kun Trajanus myöhemmin saapui Roomaan, hänet nimitettiin Germanian provinssien johtoon. Tarkkaa syytä tähän ei tiedetä, mutta ehkä rajaseudulla oli ollut rauhatonta. Luultavasti Trajanuksen tehtäväksi tuli järjestää provinssien puolustus sen jälkeen, kun Domitianus oli siirtänyt sieltä joukkoja Tonavalle. Trajanus vietti talven 97–98 Germania Inferiorin pääkaupungissa Colonia Claudia Agrippinassa.
Nerva kuoli 27. tammikuuta 98, vain kolme kuukautta sen jälkeen kun hän oli adoptoinut Trajanuksen. Plinius nuorempi ylisti Trajanusta, joka oli ollut valmis toimimaan Nervan alaisena, vaikka olisi helposti pystynyt kaappaamaan tältä vallan.
Keisarina.
Kun Trajanuksesta tuli Nervan seuraaja, hän oli ensimmäinen ei-italialainen Rooman keisari. Hänen jälkeensä keisarit tulivatkin Italian ulkopuolelta vuosisadan ajan. Trajanuksen serkun Publius Aelius Hadrianus Aferin poika Hadrianus toi ensimmäisenä sanoman Nervan kuolemasta. Trajanus lähetti senaatille kirjeen ja ehdotti, että Nerva julistettaisiin jumalaksi ja hänen tuhkansa haudattaisiin Augustuksen mausoleumiin. Lisäksi hän ilmoitti senaatille, kuten Nervakin oli tehnyt, ettei senaattoreja tuomittaisi kuolemaan ilman oikeudenkäyntiä. Nervan hautajaisten jälkeen senaatti nimitti Trajanuksen uudeksi "pontifex maximukseksi" ja antoi hänelle arvonimen "pater patriae". Viimeksi mainittua arvonimeä Trajanus ei kuitenkaan halunnut aluksi ottaa vastaan. Nervan kimppuun käyneiden pretoriaanien johtajat Trajanus määräsi luokseen Germaniaan ja antoi teloittaa heidät. Uudeksi pretoriaaniprefektiksi Trajanus nimitti Attius Suburanuksen.
Trajanus ei lähtenyt heti keisariksi tultuaan Roomaan, vaan matkusti Tonavan vastaiselle rajalle, jossa hän vieraili Pannonian joukkojen parissa ja johti sotatoimia. Pannonian joukot olivat edellisenä syksynä kukistaneet sveebit taistelussa, ja Trajanus solmi heidän kanssaan rauhansopimuksen. Trajanus nimitti Hadrianuksen langon Julius Servianuksen Pannonian uudeksi kuvernööriksi. Aikaisemmin Servianus oli ollut Germania Inferiorin maaherra, mutta Trajanus päätti siirtää tämän luotettavan miehen Tonavan alueelle, jossa oli enemmän joukkoja kuin missään muualla koko valtakunnassa.
Roomaan uusi keisari saapui vasta vuoden 99 syksyllä. Uuden keisarin pitkä poissaolo Roomasta ei ollut harvinaista, olihan Vespasianuskin majaillut idässä yli vuoden ennen kuin saapui Roomaan. Syynä oli luultavasti se, että Trajanus halusi näyttäytyä sotilaille, joiden tukea hän tarvitsi. Hän vietti melkein puolet koko hallitusajastaan Rooman ulkopuolella.
Roomassa uutta keisaria tervehdittiin innokkaasti. Trajanus saapui kaupunkiin jalan ja tervehti häntä vastaan tulleita väkijoukkoja. Trajanuksen mutkaton käytös teki kaikkiin suuren vaikutuksen. Senaattorit Trajanus sai puolelleen kohtelemalla heitä tasavertaisina itsensä kanssa. Senaatin jäsen Plinius nuorempi kertookin ylistyspuheessaan Trajanuksen käyttäytyneen kuin tavallinen kansalainen. Trajanus osoitti vaatimattomuutta myös siten, että hän ei ottanut vastaan senaatin hänelle myötämää "pater patriae" arvonimeä heti noustuaan keisariksi.
Trajanus jakoi myös rahalahjoja ja viljaa. Köyhien lasten asemaa hän kohensi parantamalla Nervan alullepanemaa "alimenta"-avustusjärjestelmää. Rahaa kerättiin antamalla maatiloille pieni laina, jonka korkotuloista saadut varat käytettiin avun tarpeessa olleiden lasten tarpeisiin. Kovin tasavertaista tämä apu ei kuitenkaan ollut, vaan esimerkiksi aviottomat lapset saivat vähemmän rahaa kuin muut. Trajanus oli niin suosittu, että senaatti antoi hänelle tittelin "Optimus Princeps" (paras keisari) vuonna 98. Hänen kerrotaan oikaisseen monia Domitianuksen kauden vääryyksiä. Ilmeisesti Trajanus kuitenkin lahjoi sotilaita vähemmän kuin tavallisesti oli ollut tapana.
Daakian valloitus.
Trajanus roomalaisessa kolikossa. Taustalla lukee "Rooman senaatilta ja kansalta parhaalle keisarille".
Trajanus oli luultavasti alkanut suunnitella Daakian sotaa jo ensimmäisenä keisarivuotenaan. Daakialaiset olivat usean vuosikymmenen ajan tehneet hyökkäyksiä Tonavan yli. Domitianus oli joutunut solmimaan rauhan daakialaisten kanssa Roomalle epäedullisin ehdoin vuonna 88. Daakia oli virallisesti Rooman vasalli, mutta Daakiasta ja sen kuninkaasta Decebaluksesta olikin tullut yhdistävä voima kaikille, jotka vastustivat Rooman kasvavaa valtaa. Ilmeisesti Trajanus halusi nöyryyttää daakialaisia, ja hän oli luultavasti myös sitä mieltä, ettei Tonavaa seuraava raja ollutkaan niin edullinen kuin saattoi luulla. Lisäksi sotilaallinen voitto olisi voinut auttaa häntä vakiinnuttamaan valta-asemansa.
Ensimmäinen Daakian sota.
Daakian sota alkoi maaliskuussa vuonna 101. Sodan tarkoitus ei ilmeisestikään ollut vallata Daakiaa vaan palauttaa Rooman arvovalta; kyseessä oli siis eräänlainen kostoretki. Trajanus oli valmistautunut hyökkäykseen nimittämällä Daakian läheisten provinssien johtoon kokeneita kenraaleja, joihin hän saattoi luottaa. Trajanus itse lähti Roomasta 25. maaliskuuta arvaaliveljien rukouksien saattelemana. Mukaan sotaretkelle hän otti pretoriaanikaartin, toisen pretoriaaniprefekteistään ja useita kenraaleja, jotka olivat johtaneet joukkoja jo Domitianuksen daakialaisodassa. Kun keisarin saattue pääsi Tonavalle, oli sinne kerääntynyt jo yhdeksän legioonaa ja 90 eri yksikköä "auxiliaa" sekä klienttivaltioiden joukkoja. Yhteensä joukkoja oli noin 100 000. Trajanuksen armeija oli suurin, mitä Rooma oli koskaan koonnut yhtä sotaa varten.
Roomalaiset ja daakialaiset joukot taistelussa.
Aluksi daakialaiset välttelivät taistelua selvästi voimakkaampia roomalaisia vastaan, ja roomalaiset valtasivat daakialaisten linnoitukset yksi kerrallaan. Ensimmäinen suuri yhteenotto oli Tapaen taistelu, joka luultavasti on yksi Trajanuksen pylväässä kuvatuista taisteluista. Taistelun jälkeen sotilaat huusivat Trajanuksen "imperatoriksi" jo toisen kerran. Ensimmäinen kerta oli ollut, kun hänet oli valittu Nervan seuraajaksi.
Trajanus ottaa vastaan daakialaisia ylimyksiä ("pileati"), jotka ovat jättäneet Decebaluksen.
Vaikka Decebalus oli kärsinyt raskaan tappion, olivat myös roomalaisten tappiot suuret. Talvi lähestyi, eikä Trajanus pystynyt jatkamaan sotaretkeään. Hän jäi armeijan kanssa Tonavan rannalle odottamaan vahvistuksia. Kesän 102 sotaretki alkoi Tonavan ylittämisellä kuten edellisenäkin vuonna, mutta eteneminen oli tällä kertaa vaivalloisempaa. Kun roomalaiset valtasivat Karpaattien läpi johtavat solat, Decebalus halusi tehdä rauhan. Trajanus suostui sillä ehdolla, että Decebalus antautuisi ja liittoutuisi Rooman kanssa. Roomalaisten valtaamat alueet liitettiin Rooman valtakuntaan. Raja siirtyi nyt Tonavan pohjoispuolelle. Trajanus antoi myös rakentaa sillan Tonavan yli, jotta joen toisella puolella olevia linnoituksia voitaisiin huoltaa vuodenajasta riippumatta.
Toinen Daakian sota.
Daakian provinssi. "Colonia Ulpia Traiana Augusta Dacia" eli Ulpia on provinssin ainoa tunnettu kaupunki, jonka Trajanuksen tiedetään perustaneen.
Trajanus palasi Roomaan vuoden 102 lopulla, ja joulukuussa senaatti antoi hänelle arvonimen "Dacicus". Senaatti kunnioitti Trajanusta myös triumfilla. Vuonna 103 Trajanus valittiin konsuliksi viidennen kerran. Hänen konsulikumppaninaan toimi sodassa kunnostautunut Laberius Maximus. Vuonna 103 Trajanus jakoi myös rahalahjoja ja järjesti teatterinäytöksiä kansalle. Vaikka Trajanus oli aikaisemmin kieltänyt säädyttöminä pidetyt pantomiimit, antoi hän taas järjestää näitä.
Daakiassa Decebaluksen joukot hyökkäsivät roomalaisia vastaan Baanaatissa vuonna 105. Hyökkäys tuli ilmeisesti yllätyksenä roomalaisille. Trajanus pääsi lähtemään Roomasta kesäkuussa, ja Tonavalle hän pääsi vasta syksyllä. Tällä välin Decebaluksen joukot olivat tehneet sissihyökkäyksiä roomalaisten asemia vastaan. Vuonna 106 Trajanus valloitti Daakian kokonaan. Pääkaupunki tuhottiin, ja Decebalus teki itsemurhan. Valtava määrä kultaa vietiin yhdessä Decebaluksen pään kanssa Roomaan, ja Roomassa pidettiin toistasataa päivää kestäneet voitonjuhlat.
Dacian provinssi.
Daakiasta tuli Rooman provinssi nimellä "Dacia". Sodan aikana ja Rooman miehityksen alla Daakian kulttuuri katosi täysin. 11. elokuuta 106 Trajanus nimitti "Dacia"-provinssin ensimmäiseksi maaherraksi erään D. Terentius Scaurianuksen. Tämä tapahtui vain pari viikkoa Sarmizegethusan valtauksen jälkeen ja ennen Decebaluksen kuolemaa. Daakiaa uhkasivat etupäässä lännessä asuneet iazygit ja idässä roksolaanit, kummatkin skyyttiläisiä paimentolaiskansoja. Paimentolaisten vaellusreitit kulkivat osittain uuden provinssin läpi. Aluksi roomalaiset pitivät hallussaan Baanaattia ja Valakian tasankoja, joita kuitenkin oli vaikea puolustaa. Pian, ehkä jo vuonna 108, roomalaiset jättivät nämä alueet ja Daakian provinssi sai lopulliset rajansa.
Trajanus jätti Daakiaan kolme legioonaa. Provinssiin sijoitettiin myös paljon apujoukkoja, yhteensä noin 27 000 sotilasta. Trajanus määräsi provinssiin rakennettavaksi teitä. Laajin näistä oli Via Pontica, joka kulki Pannonia Inferiorista Daakian läpi Mustallemerelle. Tien rakentamiseen käytettiin sotavankeja.
Trajanus perusti ainakin yhden uuden "colonian" Daakiaan, "Colonia Ulpia Traiana Augusta Dacican". Luultavasti hän perusti vielä toisenkin kaupungin, Malvan, jonnekin Daakian eteläosaan. Lisäksi hän korotti myöhemmin usean muun kaupungin municipiumiksi. Daakian kulta- ja hopeakaivoksista tuli keisarin omaisuutta.
Arabian liittäminen valtakuntaan.
Arabia Petraean pääkaupungin Bostran teatteri rakennettiin luultavasti vasta Trajanuksen hallituskauden jälkeen.
Toisen Daakian sodan loppuvaiheen aikana Trajanus päätti, että nabatealaisten kuningaskunta tulisi liittää Rooman valtakuntaan. Syy tähän on epäselvä. Itse asiassa kuningaskunta oli ollut Rooman vasalli jo vuodesta 64 eaa. lähtien, kun Pompeius valtasi Syyrian. Liittäminen saattoi käydä rauhallisesti, mutta jonkinlaisten sotatoimien puolesta puhuu Dio Cassiuksen maininta siitä, että nabatealaiset "kukistettiin". Syyrian maaherra A. Cornelius Palma palkittiin myös triumfaattorin arvomerkein. Trajanus ei kuitenkaan itse ottanut arvonimeä "Arabicus", joten kovin vakavista sotatoimista ei voinut olla kyse. Kuningaskunta liitettiin Roomaan "Arabia Petraean" provinssina. Tämä tapahtui luultavasti vuonna 107, mutta myös vuodet 105 ja 106 ovat mahdollisia. Egyptistä siirrettiin Legio III Cyrenaica Arabiaan varuskunnaksi Bostraan. Provinssin maaherraksi Trajanus nimitti erään C. Claudius Severuksen.
Trajanuksen aikana Arabian läpi kulkeva kauppareitti, joka muinaisuudessa tunnettiin nimellä kuninkaan valtatie, kunnostettiin ja päällystettiin roomalaiseen tapaan. Tie nimettiin "Via Traiana Novaksi". Tie johti Ailasta (nykyisin Eilat) Petran ohi Bostraan ja sieltä edelleen Damaskoksen kautta aina Palmyraan saakka. Tiellä oli etupäässä sotilaallinen tarkoitus, koska karavaanien kamelit eivät kuitenkaan pystyneet kulkemaan kivettyä tietä pitkin.
Petra nousi roomalaiskaudella uuteen kukoistukseen. Trajanus teki kaupungista Arabian pääkaupungin ("metropolis Arabia"), ja kaupunki muuttui kreikkalaistyyliseksi polikseksi. Myöhemmin Petra sai colonian statuksen. Toisaalta Bostran merkitys kasvoi myös suuresti Petran kustannuksella, olivathan maaherranistuin ja provinssin ainoan legioonan tukikohta Bostrassa. Ilmeisesti Trajanus rakennutti uuden kaupungin, "Nova Traiana Bostran", aivan Bostran kylkeen, ja tämä uusi Bostra sai niin sanotut "municipium"-oikeudet. Myöhemmin siitä tuli Petran tavoin "colonia".
Rakennusprojektit.
Daakian sodan jälkeen Trajanus astui uuteen rooliin, kun hän hallitsi valtakuntaa seitsemän vuoden ajan rauhan oloissa. Daakian ryöstöretken jälkeen hänen oli helppo olla antelias. Hän aloitti huomattavan rakennuskampanjan etenkin Italiassa ja, keisareille tyypillisesti kotiseutuaan suosien, Hispaniassa.
Jotkut Trajanuksen rakennusprojekteista olivat käytännöllisiä, kuten uusi satamarakennus Ostiassa ja suuri Tonavan ylittänyt silta, toiset ornamentaalisia, kuten kuuluisa Trajanuksen pylväs. Roomaan rakennettiin Basilica Ulpia sekä Trajanuksen forum, suurin keisariforumeista. Forumin aluetta oli alettu raivata jo Domitianuksen aikana. Palattuaan Daakian sotaretkeltä Trajanus aloitti rakennustyöt uudelleen. Forumin suunnitteli taitava kreikkalainen arkkitehti Apollodoros Damaskolainen. Trajanuksen forumin keskipiste oli suuri pylväikön rajaama aukio, joka oli noin 116 m pitkä ja 95 m leveä. Forumin keskellä oli Trajanuksen ratsastajapatsas. Forumin länsi- ja itäreunoilla oli suuret puolipyöreät eksedrat. Sisäänkäynti oli forumin eteläsivulla Augustuksen forumilta triumfikaaren kautta. Forumin pohjoispuolella sijaitsi kaksikerroksinen Basilica Ulpia. Basilikan pohjoispuolella olevassa Trajanuksen pylväässä kerrotaan reliefikuvin sotaretkestä Daakiaan. Pylväs on yhä pystyssä Rooman keskustassa, mutta sen huipulla alun perin ollut Trajanuksen patsas vaihdettiin vuonna 1588 Pyhän Pietarin patsaaseen. Hadrianus rakennutti edeltäjänsä kuoltua jumalallisen Trajanuksen temppelin pylvään pohjoispuolelle. Basilica Ulpian pohjoispuolella sijaitsi myös kirjasto, joka koostui kahdesta rakennuksesta Trajanuksen pylvään kummallakin puolella. Toisessa rakennuksessa säilytettiin kreikankielisiä kirjoja ja toisessa latinankielisiä kirjoja.
Apollodoros Damaskolaisen suunnittelema oli myös Trajanuksen termien kylpylä, jotka vihittiin käyttöön 22. kesäkuuta 109. Uusi kylpylä oli kolme kertaa suurempi kuin sen vieressä sijainneet Tituksen termit, jotka olivat aikaisemmin olleet Rooman suurimmat. Uuden kylpylän myötä kaupungin vedenkäyttö kasvoi, ja osaksi tämän takia Trajanus antoi rakennuttaa uuden akveduktin, Aqua Traianan, joka vihittiin käyttöön 24. kesäkuuta 109. Trajanuksen ensimmäisiä rakennusprojekteja Daakian sodan jälkeen oli Naumachia Traiana, keinotekoinen vesiallas, jossa voitiin järjestää sotanäytöksiä. Sen tarkka sijainti ei kuitenkaan ole tiedossa. Naumachia Traiana vihittiin käyttöön 11. marraskuuta 109. Samaan aikaan Trajanus antoi rakentaa vuonna 109 kuolleelle ystävälleen L. Livinius Suralle omistetun kylpylän.
Trajanus antoi rakentaa uuden sataman Rooman satamakaupunkiin Ostiaan. Beneventoon Trajanus rakennutti riemukaaren, joka vihittiin käyttöön vuonna 114. Beneventon ja Brundisiumin välille hän antoi myös rakennuttaa Via Traianan, joka lyhensi matkaa Roomasta Brundisiumiin vanhaan Via Appiaan verrattuna. Espanjan Alcantaraan Trajanus rakennutti sillan Tagus-joen yli. Nykyisessä Romaniassa sijaitsee "Tropaeum Traiani", joka rakennettiin 107–108. Mars Ultorille vihityn muistomerkin kyljissä on kuvia Daakian sodista. Muistomerkin rauniot korvattiin vuonna 1977 modernilla rekonstruktiolla.
Valmistelut.
Trajanus alkoi luultavasti suunnitella sotaa Rooman perivihollista Parthiaa vastaan jo vuonna 111. Ainakin Hadrianus lähetettiin itään, luultavasti Syyrian maaherraksi, missä hänen tehtäviinsä kuului varmasti myös tulevan sodan valmistelu. Vuonna 112 parthialaiset rikkoivat kuitenkin Rooman kanssa solmimaansa sopimusta. Neron aikana Rooma ja Parthia olivat nimittäin sopineet, että parthialaiset saisivat valita Armenian kuningaskunnan hallitsijan. Sopimuksen mukaan roomalaisten piti kuitenkin hyväksyä parthialaisten kuningaskandidaatti ja hänet piti myös kruunata Roomassa. Parthia oli tuolloin sisällissodassa, ja kuningas Pakoros II:n seuraajaksi oli juuri noussut hänen veljensä Osroes I. Osroes päätti syrjäyttää Armenian kuninkaan Exedareksen, joka oli Pakoroksen nuorempi poika ja asettaa uudeksi kuninkaaksi Exedareksen vanhemman veljen Parthamasiriksen. Dio Cassiuksen mukaan Trajanus käytti Armenian kiistaa sopivana tekosyynä sodan aloittamiseksi. Erilaisen näkökulman antaa Arrianos, jonka mukaan Trajanus olisi halunnut välttää sotaa, mutta joutui aloittamaan sen, kun parthialaiset eivät suostuneet vanhan sopimuksen ehtoihin.
Ennen Trajanusta Rooman sotilaat olivat epäonnistuneet Parthian valtauksessa, joten Trajanus näki varmasti tässä ainutlaatuisen tilaisuuden saavuttaa jotain sellaista, mitä kukaan muu roomalainen sotilas ei ollut vielä saavuttanut.
Parthian sodan aikaiset tärkeimmät kaupungit.
Trajanus lähti matkaan Roomasta syksyllä 113. Aluksi hän saapui Ateenaan, jossa hän otti vastaan Osroeksen lähettiläät. Parthialaiset esittivät, että Trajanus kruunaisi Parthamasiriksen Armenian kuninkaaksi, kuten aikaisemmin oli ollut tapana. Dio Cassiuksen mukaan Trajanus ei kuitenkaan ollut kiinnostunut neuvotteluista eikä ottanut edes vastaan Osroeksen lähettämiä lahjoja. Ateenasta Trajanus matkusti Antiokiaan, jonne hän saapui 7. tammikuuta 114.
Hadrianus oli tuolloin koonnut armeijan Antiokiaan tulevaa sotaa varten. Paikalla oli ainakin kolme legioonaa. Trajanus viipyi Antiokiassa luultavasti huhtikuuhun asti, jonka ajan kaupunki toimi valtakunnan pääkaupunkina. Antiokiassa ollessaan Trajanus otti vastaan Osroenen kuninkaan Abgaruksen lähetystön. Kuningas halusi olla neutraali tulevassa sodassa. Myös läheiset arabiheimot lähettivät neuvottelijoita Trajanuksen luokse. Osroeskaan ei antanut periksi vaan lähetti toisen lähetystön tapaamaan Trajanusta, joka ei taaskaan ollut kiinnostunut neuvotteluista. Antiokiasta Trajanus matkusti Satalaan, jota hän aikoi käyttää tukikohtanaan sodan aikana. Hadrianus jäi Syyriaan maaherraksi. Satalaan Trajanus matkusti Beroian, Zeugman, Samosatan ja Melitenen kautta.
Melitenessä Trajanus sai kirjeen Armenian uudelta kuninkaalta Parthamasirikselta. Tämä ehdotti, että Trajanus ottaisi hänet vastaan ja kruunaisi hänet vanhaan tapaan. Trajanus jätti vastaamatta kirjeeseen, koska Parthamasiris oli allekirjoittanut sen "Armenian kuninkaana". Pian Trajanukselle saapui uusi kirje, joka oli nöyristelevämpi ja josta oli jätetty pois kuninkaallinen titteli. Parthamasiris ehdotti, että Kappadokian maaherra M. Junius Homullus saisi Trajanukselta valtuudet neuvotella rauhasta hänen kanssaan. Trajanus ei suostunut vaan jatkoi matkaansa Satalaan. Pian Trajanus oli koonnut Satalaan suuren armeijan, johon kuului ainakin 7 legioonaa. Myös Tonavan legioonista saapui huomattava määrä joukkoja. Satalaan oli kokoontunut, auxilia-joukot mukaan lukien, arviolta 80 000 sotilasta.
Armenian valloitus.
Trajanus marssi aluksi Armeniassa sijaitsevaa Elegeian kaupunkia vastaan. Oli sovittu, että Parthamasiris ja Armenian ylimystön jäsenet tapaisivat keisarin. Kun Parthamasiris saapui Trajanuksen leiriin, hän laski kuninkaallisen diadeeminsa Trajanuksen jalkojen juureen. Parthamasiris odotti, että Trajanus palkitsisi hänet antamalla diadeemin takaisin, mutta Trajanus antoikin sen lojua jalkojensa juuressa. Kun Trajanuksen sotilaat näkivät, että tämä oli vallannut Armenian näin helposti, he huusivat Trajanuksen "imperatoriksi" aivan kuin hän olisi saavuttanut sotavoiton. Parthamasiriksen vastalauseista huolimatta Trajanus julisti Armenian Rooman provinssiksi. Maakunnan ensimmäiseksi maaherraksi hän nimitti entisen konsulin L. Catilius Severuksen.
Armenian ylimystön Trajanus määräsi jäämään Elegeiaan, olivathan he nyt hänen alamaisiaan. Parthamasiris menetti henkensä epäselvissä olosuhteissa Elegeian ulkopuolella. Huhujen mukaan Trajanus antoi salamurhata hänet, mutta kirjeessään Osroekselle Trajanus kertoi, että Parthamasiris kuoli yrittäessään paeta roomalaisia. Vuoden 114 loppuun asti roomalaiset organisoivat Armeniaa provinssiksi. Legioonat kukistivat paikallisia joukkoja, ja roomalaiset tunkeutuivat aina Kaspianmerelle asti. Trajanus pysyi Elegeiassa, jonne paikalliset satraapit ja pikkukuninkaat saapuivat osoittamaan kunnioitustaan. Arrianos kertoo, että Trajanus nimitti uuden kuninkaan muun muassa Kaukasian albaaneille ja muille heimoille. Armenian valtauksen jälkeen senaatti antoi Trajanukselle arvonimen "optimus" (paras), ja Trajanus liitti sen omaan nimeensä.
Mesopotamian valloitus.
Elegeian valtauksen jälkeisten tapahtumien kronologia on epäselvä. Dio Cassiuksen mukaan Trajanus valtasi Nisibisin ja Batnaen kaupungin Mesopotamiassa jo vuonna 114, mutta tätä on epäilty, koska Dio ei mainitse mitään sotatoimia vuonna 115. Lisäksi kyseinen osa Dion historiasta on säilynyt vain bysanttilaisena yhteenvetona. Siksi oletetaan, että Trajanus valtasi Pohjois-Mesopotamian vasta vuonna 115. Valtauksen kunniaksi senaatti antoi Trajanukselle lisänimen "Parthicus". Trajanuksen joukot julistivat hänet imperatoriksi neljä eri kertaa tuon vuoden aikana. Yhteensä Trajanus oli kerännyt siihen mennessä "imperator"-julistuksia yksitoista kappaletta. Trajanus lähetti Lusius Quietuksen johtaman armeijan kukistamaan Van-järven lähellä asuvaa mardi-heimoja ja tämän jälkeen valtaamaan Adiabeneä. Trajanus itse johti toista armeijaa, joka valtasi Batnaen, koska kuningas ei ollut suostunut liittoutumaan Rooman kanssa. Pian vallattiin myös Nisibis. Osrhoene jätettiin ainoaksi itsenäiseksi alueeksi, koska kuningas Abgarus VII suostui liittoutumaan Rooman kanssa. Dion mukaan Trajanus oli myös rakastunut Abgaruksen poikaan nimeltä Arbandes.
Monet paikalliset satraapit ja pikkukuninkaat lähestyivät tämän jälkeen Trajanusta ja tarjosivat liittoa Rooman kanssa. Saatuaan Mesopotamian valtaansa Trajanus julisti alueen Rooman provinssiksi ja ilmoitti tapahtumasta senaatille kirjeessä, joka saapui perille 14. helmikuuta 116. Vuoden 115 lopulla Trajanus palasi Antiokiaan, jossa hän melkein menehtyi valtavassa maanjäristyksessä. Dion mukaan keisari selvisi hyppäämällä ulos huoneensa ikkunasta. Vuoden 116 alussa Trajanus marssi Antiokiasta Tigrikselle aikeinaan kukistaa Parthia lopullisesti. Trajanus olisi voinut olla mielissään jo saavutetuista voitoista, mutta luultavasti hän halusi jatkaa valloituksiaan, koska parthialaiset olivat tehneet yllättävän vähän vastarintaa.
Parthian valtaus.
Yksi roomalainen armeija marssi Tigristä pitkin Adiabenen kuningaskuntaan, samaa reittiä mitä Aleksanteri Suuri oli seurannut, ja valloitti pääkaupunki Niniven. Pian kaatui myös Arbela. Adiabene liitettiin myös Roomaan, ja luultavasti Trajanus huudettiin tämän jälkeen 12. kerran imperaattoriksi. Eräiden lähteiden mukaan Trajanus muodosti Adiabenestä Assyrian provinssin. Toinen roomalainen armeija marssi Tigriksen länsirantaa aina Babyloniin asti. Trajanus itse marssi ilmeisesti kolmannen armeijan kanssa Eufratia pitkin. Dura Europoksessa hän rakennutti riemukaaren. Keisaria seurasi Eufratia pitkin 50 laivaa käsittänyt laivasto. Suurin laivoista oli keisarin lippulaiva, joka oli trieerin kokoinen. Trajanuksen tarkoitus oli ensin kaivaa kanava Eufratin ja Tigriksen välille ja hyökätä sitten laivaston avulla Ktesifonia vastaan. Lopulta Trajanus päätti kuitenkin siirtää laivaston maitse joesta toiseen. Tämän jälkeen Tigriksen länsirannalla ollut Seleukeia vallattiin helposti. Ylitettyään Tigriksen laivastoineen Trajanus valtasi Ktesifonin ilman taistelua. Parthian kuningas Osroes oli paennut kannattajiensa kanssa ja jättänyt jälkeensä vain tyttärensä ja kultaisen valtaistuimen.
Ktesifonin valtauksen jälkeen Trajanus matkusti Persianlahdelle laivastonsa kanssa. Merellä hän näki kauppalaivoja, jotka olivat matkalla Intiaan. Keisari valitteli julkisesti sitä, että oli liian vanha seuratakseen Aleksanteri Suuren jalanjäljissä. Tämän jälkeen Trajanus päätti vielä vierailla Babylonissa. Hänen aikomuksenaan oli käydä muun muassa Semiramiin haudalla ja uhrata talossa, jossa Aleksanteri Suuri oli kuollut vuonna 323 eaa.
Parthialaisten kapina.
Matkallaan Babyloniin Trajanus sai kuitenkin kuulla, että parthialaiset olivat nousseet kapinaan roomalaisia vastaan. Kapinaa johti Osroeen veljenpoika Samatrukes. Parthialaiset kukistivat lyhyessä ajassa useita roomalaisia varuskuntia ympäri Mesopotamiaa ja Armeniaa. Muun muassa Mesopotamian maaherra T. Julius Maximus kuoli taistelussa kapinallisia vastaan. Roomalaiset saivat pian vallattua takaisin useita kaupunkeja, ja Edessan ja Seleukeian he polttivat kostoksi. Lopulta roomalaiset kukistivat Samatrukeen joukot Ktesifonin lähettyvillä käydyssä taistelussa, jossa myös Trajanus saattoi olla mukana. Samatrukes kuoli taistelun jälkeen jokseenkin epäselvissä olosuhteissa. Hänen poikansa Vologases johti kuitenkin toista armeijaa, joka uhkasi Armeniaa. Pian Vologases ehdotti rauhaa sitä vastaan, että saisi pitää osan Armeniasta. Trajanus suostui tähän heti. Rauhoittaakseen tilannetta Trajanus nimitti Osroeen pojan Parthamaspateen Parthian nukkehallitsijaksi ja kruunasi itse hänet Ktesifonissa kuninkaallisella diadeemilla. Parthamaspates siis esiintyi julkisesti Trajanuksen alamaisena.
Rauhoitettuaan näin parthialaiset Trajanus kiirehti Mesopotamiaan, missä Hatran kaupungin asukkaat vielä uhmasivat roomalaisia. Kaupunki sijaitsi strategisesti tärkeällä paikalla, ja ilman sitä roomalaisten olisi ollut vaikea hallita Tigriksen itäpuolella olevia maita. Trajanus aloitti piirityksen, joka oli roomalaisille hyvin raskas. Hatraa ympäröi aavikko, ja armeijalla oli pulaa vedestä. Trajanus jatkoi kuitenkin piiritystä sinnikkäästi talveen asti, kunnes hänen oli pakko luovuttaa ja palata länteen. Trajanuksen kunto oli alkanut heiketä.
Juutalaisten kapina.
Pian parthialaisten kapinan puhjettua, tai ehkä jo aiemminkin, eräät juutalaiset yhteisöt ympäri valtakuntaa nousivat raivokkaaseen kapinaan. Juutalaisten kapinan taustalla oli luultavasti niin sanottu juutalaisvero, "fiscus Iudaicus". Heitä vainottiin myös erityisesti Aleksandriassa. Kapinalla saattoi olla myös uskonnollinen syy, koska kapinalliset tuhosivat roomalaisia temppelejä. Kapinoita puhkesi ainakin Kyrenessä, Kyproksella, Egyptissä ja Mesopotamissa. Kirkkohistorioitsija Eusebioksen mukaan Egyptin ja Kyrenen juutalaiset aloittivat kapinan, joka levisi Mesopotamiaan ja Kyprokselle. Egyptissä juutalaiset valtasivat suuria alueita, ennen kuin Trajanuksen lähettämä Q. Marcius Turbo sai heidät kukistettua. Dio Cassiuksen mukaan juutalaiset tappoivat jopa 220 000 kreikkalaista ja roomalaista kapinan aikana ainoastaan Kyrenessä, mutta tämä luku on suuresti liioiteltu. Kuolleita oli luultavasti vain muutama tuhat. Kapinan jälkeen juutalaiset karkotettiin Kyprokselta, ja Aleksandrian suuri juutalaisyhteisö hävisi miltei kokonaan.
Kuolema.
Trajanuksen tarkoituksena oli palata Mesopotamiaan vuonna 117, mutta sairautensa takia hänen oli kuitenkin luovuttava näistä aikeista. Ilmeisesti Trajanus kärsi pöhötyksestä, ja hän sai aivohalvauksen, jonka takia hän oli osittain halvaantunut. Keisarin mielentilaa rasittivat viestit ympäri valtakuntaa puhjenneista pienemmistä kapinoista, ja lisäksi parthialaiset nousivat kapinaan roomalaisten nukkehallitsijaa Parthamaspatesta vastaan. Trajanus päätti palata Roomaan ja jätti Hadrianuksen itään ylipäälliköksi.
Trajanus lähti laivalla Roomaan kesällä 117. Heinäkuussa Kilikian rannikon edustalla hänen terveytensä heikkeni, ja laiva ankkuroi Selinukseen, missä Trajanus kuoli. Kuten Aleksanteri Suuri, hän kuoli paluumatkalla idän sotaretkeltä. Eräiden lähteiden mukaan Trajanus kuoli sisäiseen verenvuotoon. Trajanus ei jättänyt selvää seuraajaa, mutta Hadrianus pystyi esittämään asiakirjoja, joiden mukaan Trajanus oli adoptoinut hänet ennen kuolemaansa. Kuullessaan Trajanuksen kuolemasta Hadrianus julistautui keisariksi. Huhujen mukaan Trajanus olisi kuitenkin toivonut senaatin valitsevan hänelle seuraajan; kuten Aleksanteri, hänkään ei olisi halunnut suoraan nimittää omaa seuraajaansa. Huhuja edesauttoi se, että Trajanuksen vaimo Plotina oli allekirjoittanut joitain Trajanuksen kirjeitä. Toisaalta tämä johtui varmastikin Trajanuksen halvaantumisesta. Toisen huhun mukaan Plotinalla ja Hadrianuksella oli suhde, ja Plotina olisi palkannut näyttelijän esiintymään Trajanuksena, jotta Hadrianuksen adoptio menisi läpi. Nämä huhut juontavat juurensa Hadrianukselle vihamielisistä lähteistä, eikä ole mitään syytä olettaa, etteikö Trajanus olisi halunnut häntä seuraajakseen.
Perintö.
Trajanus oli hyvin suosittu, joskin varsin sotaisa keisari. Hänen sanotaan harrastaneen sotimista, metsästystä, viinejä ja poikia, joista kolmea viimeistä kohtuudella. Hänen jälkeensä tuli perinteeksi, että senaatti rukoili uuden keisarin olevan "onnekkaampi kuin Augustus ja parempi kuin Trajanus".
Trajanuksen maine säilyi varsin hyvänä läpi historian. Jopa kristityt kirjoittajat, jotka vaikuttivat monien keisarien maineeseen merkittävästi, suhtautuivat häneen myönteisesti. Tarinan mukaan paavi Gregorius I herätti myöhemmin Trajanuksen henkiin ja kastoi tämän kristityksi. Danten Jumalaisessa näytelmässä Trajanus on sijoitettu kuudenteen taivaaseen oikeudenmukaisten kanssa.
Antiikin lähteet.
Trajanuksen elämästä on säilynyt nykypäivään vain hyvin vähän lähteitä. Plinius nuoremman senaatissa esittämä ylistyspuhe Trajanukselle on säilynyt, ja siitä käy ilmi useita yksityiskohtia Trajanuksen hallinnosta. Pliniuksen ja Trajanuksen välistä kirjeenvaihtoa on säilynyt nykypäivään. Myös Trajanuksen ystävän Dion Khrysostomoksen oraatioissa käsitellään keisaria.
Trajanuksen omasta kuvauksesta Daakian sodasta, "Dacicasta", on säilynyt vain yksi lause. Trajanuksen lääkäri T. Statilius Crito kirjoitti myös sotaa käsitelleen tekstin "Getica", mutta sekin on suurimmilta osiltaan hävinnyt. Myöskään Dion Khrysostomoksen "Getica" ja Appianuksen "Dacica" eivät ole säilyneet nykypäivään. Tärkeimmät lähteet Daakian sodasta ovat Dio Cassiuksen historian säilyneet osat ja Trajanuksen pylväs, jonka kohokuvat luultavasti viittaavat todellisiin tapahtumiin sodan aikana.


Ruskea kääpiö.
Gliese 229B löytövalokuvassa ja Hubble-avaruusteleskoopin havaitsemana.
Ruskea kääpiö on taivaankappale, joka on massaltaan ja ominaisuuksiltaan kaasumaisen jättiläisplaneetan ja tähden välillä. Ruskea kääpiö on eräänlainen epäonnistunut tähti, jonka ydinreaktiot lakkaavat melko pian tähden syntymän jälkeen. Tämän jälkeen ruskea kääpiö himmenee ja viilenee vanhetessaan lopulta näkymättömiin. Ruskeita kääpiöitä raskaammat kohteet ovatkin tähtiä, mm. punaisia kääpiöitä. Nämä pystyvät polttamaan tavallista vetyä toisin kun ruskea kääpiö vain deuteriumia. Ruskeita kääpiöitä hieman kevyemmät yksinäiset avaruuden kohteet ovat ruskeita alikääpiöitä tai tähtienvälisiä planeettoja. Niinpä ruskean kääpiön massa on noin 13-75 Jupiterin massaa. Ruskeat kääpiöt ovat tähdeksi viileitä, niiden pintalämpötila suunnilleen 300-2600 K. Ruskea kääpiö säteilee paljon infrapunaa. Ruskeat kääpiöt jaetaan tyyppeihin M, L, T ja Y viilenevän lämpötilan mukaan.
Ruskeita kääpiöitä arvellaan olevan runsaasti maailmankaikkeudessa ja niitä pidetään eräänä pimeän aineen alalajeista. Tästä huolimatta näiden havaitseminen on vaikeaa, koska ne ovat niin himmeitä. Joiltain ruskeilta kääpioltä on löydetty planeettoja. Ruskeita kääpiöitä hieman massiivisemmat tähdet ovat punaisia kääpiöitä. Teide 1 ja Gliese 229B ovat tunnettuja ruskeita kääpiöitä.
Ruskean kääpiön määrittely ja energiantuotanto.
Ruskea kääpiö on jättiläisplaneettaa tai pientä tähteä muistuttava kaasupallo, joka kuumenee alussa, kun sen synnyttänyt kaasupilvi kutistuu oman painovoimansa takia, ja kaasuosasten kitka vapauttaa energiaa. Tällöin kaasu tiivistyy ja kuumenee ja sytyttää fuusioreaktion. Niinpä ruskea kääpiö muistuttaa kehityksensä alussa tähteä, jotka saavat energiansa fuusiosta. Mutta tavalliset tähdet tuottavat energiaa polttamalla vetyä pp-ketjussa ja hiilisyklissä, jotka tapahtuvat vain erittäin korkeissa lämpötiloissa. Ruskea kääpiö polttaa litiumia ja/tai deuteriumia, joiden fuusioitumien tapahtuu alemmassa lämpötilassa kuin vedyn fuusio.
Vedyn tai minkä tahansa ydinpolttoaineen fuusioituminen vaatii riittävän tiheyden ja lämpötilan. Mitä suurempimassainen tähti tai planeetta on, sitä tiheämpi ja kuumempi sen keskus yleensä on. Ruskean kääpiön sisustassa on alle 100000 Mbar paine ja tiheys alle 1000 g/cm3.
Jos kappaleen massa on alle 11-13 jupiterin massaa, deuteriumkaan ei syty, ja kaasun kutistumisen tuloksena on ruskea alikääpiö, tähtienvälinen planeetta tai jättiläisplaneetta.
Niinpä ruskean kääpiön massan yläraja 75-84 Jupiterin massaa on pp-ketjun vaatima minimimassa, ja alaraja 11-13 Jupiterin massaa deuteriumfuusion vaatima minimimassa
Alle 84 Jupiterin massaisen tähtimäisen kaasupallon sisutassa on 3 miljoonaa astetta, joten vety ei syty pp-ketjuun. Litiumin fuusioituminen vaatii 2 miljoonaa astetta, joka saavutetaan yli 65 jupiterin massaisessa kaasupallossa. 65–80 kertaa Jupiterin massainen tähti fuusioi litiuminsa alle 500 miljoonassa vuodessa. Massan ollessa alle 60 Jupiterin massaa, tähden ydinreaktiot lakkaavat 10 miljoonassa vuodessa.
Vedyn fuusioraja riippuu kassupallon alkuainekoostumuksesta. Vanhoissa tähdissä on vähemmän fuusiota edistäviä vetyä raskaampia alkuaineita. Tällöin vanhat populaatio II:n tähdet syttyvät fuusioimaan vetyä vasta 0,09 Auringon massassa, ja nuoret populaatio II:n tähdet jo 0,07 Auringon massassa.
Rakenteeltaan ruskeat kääpiöt ovat täysin konvektiivisia ja tasa-aineisia, eikä niistä ole erotettavissa oikeille tähdille tyypillisiä kerrosrakenteita. Myöskään ruskeilla kääpiöillä ei ole jättiläisplaneettojen tyyppistä kiinteää ydintä.
Miten ruskea kääpiö erottuu tähdistä.
Ensimmäisten joukossa löydetty ja ensimmäisenä varmistettu ruskea kääpiö oli Gliese 229B, joka löydettiin lokakuussa 2004 kiertämästä 15 valovuoden etäisyydellä olevaa Gliese 229 -tähteä ja joka varmistettiin vuonna 1995. Sillä arvioidaan olevan 20–50-kertainen Jupiterin massa. Sen jälkeen ruskeita kääpiöitä on löydetty useita satoja. Vuoteen 2011 mennessä oli löytynyt yhteensä noin 800 L- ja T-kääpiötä ja yli 500 M-kääpiötä. On arveltu, että jopa yli 75 % universumimme näkyvästä massasta koostuisi ruskeista ja valkoisista kääpiöistä.
Astronomisten kohteiden massojen määrittely on joskus melko epätarkkaa, ei aina osata sanoa onko jokin kohde himmeä ruskea kääpiö vai planeetta tai kirkas ruskea kääpiö vai himmeä punainen kääpiö. Massojen tarkka mittaus on helpointa silloin, kun ruskea kääpiö kiertii toista tähteä niin kuin Epsilon Indi b tai ruskealla kääpiöllä on kiertolaisenaan planeettoja tai toinen ruskea kääpiö.
Ruskean kääpiön tuntomerkki on usein alhaien lämpötila ja sen seurannaisilmiöt. Koska ruskeat kääpiöt ovat tähtiä viileämpiä, nissä pystyy olemaan suuria määriä molekyyleja, mikä näkyy kohteiden spektrissä. Tavallisten tähtien kaasukehissä on vastaavasti suuria määriä ioneja tai neutraaleja atomeja.
Ruskea kääpiö erottuu tähdestä useimmiten siten, että siinä on suuria määriä metaania jollaista pystyy olemaan melko alhaisissa lämpötiloissa.
Ruskeiden kääpiöiden säde vaihtelee korkeintaan 10-15 % laajalla massa-alueella. ruskean kääpiön säde on yleensä noin 0,1-0,2 auringon sädettä eli 1-2 Jupiterin sädettä. Vanhahkojen ruskeiden kääpiöiden kirkkaus on noin 10-5 Auringon kirkkautta mikä vastaa absoluuttista kirkkautta +17, nuorten kirkkaus yli 10-5 Auringon kirkkautta. Ruskeiden kääpiöiden pintalämpötilat vaihtelevat välillä 300-3000 K, hyvin laajalla alueella, joka ulottuu planeettojen lämpötiloista tähtien lämpötiloihin. Noin 4000 K on tähdelle tyypillinen pintalämpötila ja 1000 K jo kuuman planeetan lämpötila. Noin 1700 asteen lämpötilassa rauta tiivistyy ja sopivan lämpöisen ruskean kääpiön pinnalla tapahtuu rautasateita. Väitetään himmeimmän havaitun ruskean kääpiön olevan massaltaan vain 3 Jupiterin massaa. Ruskeissa kääpiöissä havaitaan joskus röntgensädeflareja niin kuin tähdissä. Koidenkin ruskeiden kääpiöiden ympärillä on kaasusta ja pölystä koostuvia kertymäkiekkoja, jollaisista planeettakunnat syntyvät.
Ruskeiden kääpiöiden tyypit.
Ruskeat lääpiöt jaetaan luokkiin M, L, T ja Y. M on kuumin, Y kylmin.
M-kääpiöt.
M-kääpiöt ovat kuumimpia ruskeita kääpiöitä. Niiden spektriluokka on M6.5 tai myöhäisempi. Näitä kutsutaan myös "myöhäisiksi M-kääpiöiksi".
Vuonna 1995 Pleijadien tähtijoukosta löydetty ensimmäinen varmistettu ruskea kääpiö Teide 1 on ulospäin luokan M8 tähti, jonka absoluuttinen kirkkaus on 12.38. Etäisyys maasta 400 valovuotta. Massa 0.052+-0.015 auringon massaa, säde noin 0,21 auringon sädettä, luminositeetti 0.001 aurinkoa. Kohteen pintalämpötila 2600 K. Ikä arviolta 120 miljoonaa vuotta. Plejadeissa on myös Teide 1:n kanssa samaan aikaan 1995 löydetyt Calar 3 ja PPL 15. OTS 44 on hyvin pieni ruskea kääpiö, jolla on ympärillään kassu-ja pölykiekko.
L-kääpiöt.
L-kääpiön pintalämpötila on noin 1200/1350-2000/2200 K. Spektrissä näkyy metallihydridejä mm FeH ja neutreaaleja alkalimetalleja mms NaI. Käytännössä ei lainkaan TiO, VO. L-kääpiön väri-indeksi V-I on yli 4,5 ja absoluuttinen kirkkaus alle +18. L-luokan kohteita ovat Cha 110913-773444,DEN 0255-4700, VW Hyi, 2MASS 1507-1627, 2MASSW J0746425+2000321 B ja eräs L-alikääpiö
T-kääpiöt.
T-kääpiön pintalämpötilat ovat alle noin 700-1350 K. Nämä tunnetaan metaanin skeptriviivoista. Niiden massa on ehkä alle 50 Jupiterin massaa. Tunnettu ruskea kääpiö Gliese 229B on "hyvin kylmä" T6.5-spektriluokan kääpiö noin 900-950 K lämpötiloineen. Kohteessa on metaania. Sen massa on 30-40 Jupiterin massaa, säde 0,9 Jupiterin sädettä ja ikä 2-4 miljardia vuotta. Luminositeetti 0.00032 aurinkoa, säde suunnilleen sama kuin Jupiterin säde. Epsilon Indi Bab on ruskea kääpiöpari luokkaa T.
Kylmempiäkin on havaittu, esimerkiksi 2MASS 0415-0935 on T8-kääpiö, jonka lämpötila on 700 K ja kirkkaus 10-6 Auringon kirkkautta. Siten se on himmeimpiä ruskeita kääpiöitä. Orionin sumussa kelluu monia hyvin pienimassaisia ruskeita kääpiöitä, melkein kuin planeettoja, joista erään S Ori 70:n massa lienee 2-8 Jupiterin massaa. Nämä lukeutuvat tietenkin T-kääpiöiksi, jos niitä ei lasketa kelluviksi eksoplaneetoiksi.
Y-kääpiöt.
Kylmimpien ruskeiden kääpiöiden neli Y-kohteiden pintalämpötila on alle 500 K, jopa alle 300 K, tällöin Y-kohteen lämpötila voi olla lähellä Maassa vallitsevia lämpötiloja. 300 K vastaa Maan pinnalla noin 27 C hellettä. Luokan Y kohteita luonnehtii spektrissä esiintyvä ammoniakki. Yhtään varsinaista ruskeaa alikääpiötä ei ole todistettavasti havaittu, vaan kaikki löydetyt Y-kohteet ovat hyvin kylmiä ruskeita kääpiöitä. Vertailun vuoksi esimerkiksi Jupiterin lämpötila on noin 100 K ja Maan keskilämpö 298 K. WISE 1541-2250 on Y0-kääpiö, jonka lämpötila on 350 K.
Ruskeita kääpiöitä kevyemmät kappaleet.
Ruskeaa kääpiötä hieman kevyempi kappale on ruskea alikääpiö, jollaiset luokitellaan spektriluokkaan Y.
On löytynyt noin kuuden Jupiterin massan painoinen ruskeaksi kääpiöksi luokiteltu taivaankappale, joka ei kierrä mitään tähteä muttei myöskään ylläpidä fuusiota.. Tällöin kappale on eri termein sanoen tähtienvälinen planeetta, planemo, vaeltava planeetta, orpoplaneetta tai rosvoplaneetta. Tähtienvälisiä planeettoja, ruskeita alikääpiöitä ja ruskeita kääpiöitä kutsutaan joskus yhteisnimellä "planetar", ksoka kaikki nämä kohteet ovat jollain tavoin planeettaa muistuttavia.
Ruskean kääpiön planeetat.
Joillain ruskeilla kääpiöillä on ympärillään planeettoja tai erilaisia kaasukiekkoja, joiden ajatellaan yleensä liittyvän planeettakuntien syntyyn ja kehitykseen.
Ruskean kääpiön planeetat voivat olla teoriassa elinkelposia sen aikaa, kun ruskea kääpiö pysyy kyllin kirkkaana. Jotta planeetan pinnalla olisi elämää, sillä on oltava kaasukehä, hyvin lähellä ruskeaa kääpiötä ei voi olla planeettoja, koska vuorovesivoimat hajottavat planeetat niin sanotun Rochen rajan sisäpuolella. Kylmä ja himmeä 300K ruskea kääpiö lämmittää vain Rochen rajan sisäpuolella lämpötiloihin jossa voi olla elämälle välttämätöntä nestemäistä vettä. Tästä huolimatta paikallista elämää ruskean kääpiön planeetan pinnalla voi olla mm vulkaanisen lämmön auttamana.
Elinkelpoinen planeetta voi kiertää 2-3 Rochen säteen päässä noin 30 Jupiterin massaista ruskeaa kääpiötä miljardeja vuosia. tarkemmin 4 miljardia vuotta 40 Jupiterin massaista ruskeea kääpiötä ja 10 miljardia vuotta 70 jupiterin massaista ruskeaa kääpiötä. Joidenkin mukaan meidän kaltaisemme nukleiinihappopohjaisen elämän synty ruskean kääpiön ympärille olisi harvinaisempaa, koska viileistä esiplanetaarisista kiekoista on havaittu vähemmän vetysyanidia, joka on adeniini-nimisen nuklaiinihapon lähtöaine. On jopa väitetty, että itse ruskeilla kääpiöillä voisi olla elämää, mikäli ne ovat kyllin viileitä. Elämä voisi olla pilvissä leijuvia bakteereja tai monisoluisia eliöitä.
Esimerkki nuoresta ruskeasta kääpiöstä on 2M J044144, jonka massa on 20 jupiterin massaa
eli 0,02 Auringon massaa. Tätä noin miljjonan vuoden ikäistä kohdetta kiertää noin 24 AU päässä kappale, joka on joko ruskea alikääpiö tai planeetta. Kohteen massa on 5-10 jupiterin massaa. Niinpä kohde on tavalalan hyvin kevyt kaksoistähti. Planeetan synty ei selity monien planeettojen synnyn selittävällä perinteisellä aineen kasautumisteorialla, vaan kohde on joko tiivistynyt tähtienvälisestä pilvestä tai ruskeaa kääpiötä ympäröivästä ainekiekosta.
Aiheesta muualla.
- Detailed information in a simplified sense.


M/S Rosella.
M/S Rosella on Viking Line -varustamon vanhin ja pitkäikäisin matkustaja-autolautta. Alus on rakennettu Wärtsilän telakalla Turussa vuonna 1980. Alus on viimeinen Turun vanhalla telakalla alusta loppuun asti rakennettu laiva. Aluksen pituus on 136,1 metriä ja leveys 24,2 metriä. Syväys on 5,40 metriä. Laivan neljä Wärtsilä Pielstick -konetta tuottaa yhteensä 17 760 kilowatin tehon ja 21,3 solmun maksiminopeuden 21,3. Aluksen bruttovetoisuus on 16 850 tonnia.
Rosellaan mahtuu 1 700 matkustajaa. Hyttipaikkoja oli alunperin 740, vuoden 1993 peruskorjauksen jälkeen 1198 ja vuoden 2011 peruskorjauksen jälkeen 428. Aluksen 4,3 metriä korkealle autokannelle mahtuu 340 henkilöautoa ja 40 rekkaa. Alunperin laivassa oli myös erillinen henkilöautokansi, mutta sen tilalle rakennettiin 1993 hyttiosasto. Aluksen jääluokitus on 1A. Muista Viking Linen aluksista poiketen Rosellalla ei ole evävakaimia.
Laivan vaiheita.
30. toukokuuta 2008 lähtien Rosella on liikennöinyt Maarianhamina–Kapellskär-väliä.
Rosella rakennettiin suunnilleen S Turellan sisaralukseksi. Aluksen luovutus keväällä 1980 viivästyi muutaman viikon Merimiesunionin lakon takia. Ensimmäinen reitti oli Naantali-Maarianhamina-Kapellskär. Sittemmin alus on kulkenut Suomen ja Ruotsin väliä reiteillä Turku–Maarianhamina–Tukholma, Naantali–Maarianhamina–Kapellskär, Turku-Maarianhamina/Långnäs-Kapellskär sekä 20 tunnin risteilyjä Tukholma–Maarianhamina-välillä markkinointinimellä Dancing Queen. Rosella siirtyi Naantalin reitille Amorellan valmistuttua 1988, mutta se jouduttiin siirtämään takaisin Turun liikenteeseen Rederi ab.Sliten konkurssin jälkeen, kun Kalypso myytiin Star Cruiselle vuoden 1994 alussa.
Vuonna 2003 se siirrettiin Suomen ja Viron väliseen liikenteeseen reitille Helsinki–Tallinna S Cinderellan paikalle, joka puolestaan siirtyi reitille Tukholma–Maarianhamina risteilyliikenteeseen. Vikingille Aker Yardsilta, Hietalahden telakalta 2008 valmistunut S Viking XPRS korvasi Rosellan Helsinki–Tallinna-välillä huhtikuussa 2008. Rosellan viimeinen lähtö oli Tallinnasta 28.4. kello 8.15. Rosella korvasi S Ålandsfärjanin 30.5.2008 alkaen Maarianhaminan ja Kapellskärin välillä. Samalla päivämäärällä alus siirtyi Ruotsin lipun alle ja sen kotisatama vaihtui Maarianhaminasta Norrtäljeen.
Rosellan koneet pysähtyivät ja sähköt katkesivat eli laiva sai blackoutin tammikuussa 2009, kun se oli juuri lähtenyt Maarianhaminasta Kapellskäriin. Laiva hätäankkuroitiin, jotta se ei ajelehtisi kapean väylän sivuun, ja tilanteesta ilmoitettiin Länsi-Suomen merivartioston meripelastuskeskukseen Turkuun. Paikalle hälytettiin Maarianhaminan merivartioston partio, Ahvenanmaan meripelastusyhdistyksen Rescue Algot Johansson ja Rescue Paf. Rosellan koneet saatiin käyntiin nopeasti ja alus saatiin miehistön hallintaan. Tilanne oli ohi vajaassa tunnissa. Laiva palasi Maarianhaminan satamaan, josta se lähti pian uudelleen reitilleen. Laivassa oli tapahtumahetkellä mukana noin 300 ihmistä, mutta heillä tai laivalla ei ollut missään vaiheessa vaaraa.
Laiva oli telakalla tammikuussa 2011, jolloin laivan sisätiloihin tehtiin lukuisia muutoksia. Laivan kahvilamaailma uudistettiin, myymälää laajennettiin sekä lähes koko ravintolakansi rakennettiin uudelleen. Näin laiva varustettiin palvelemaan paremmin nykyistä reittiään. Laiva vieraili myös reitillä Helsinki–Tallinna maaliskuussa 2011 korvaten telakalle siirtyneen S Viking XPRS:n.
Aiheesta muualla.
Rosella


John Boyd.
John Boyd (23. tammikuuta 1927 – 9. maaliskuuta 1997) oli Yhdysvaltain ilmavoimien eversti, joka kehitti alallaan kuuluisaksi nousseen OODA-loop’n. Hän vaikutti taustalla Persianlahden sodassa toteutettuun strategiaan ja taktiikkaan. Hän osallistui F-15- ja etenkin F-16-koneiden suunnitteluun.
Boyd käsittelee kirjoituksissaan laajasti taktiikkaa, operaatiotaitoa, strategiaa, salamasotaa, sissisotaa, sotahistoriaa (syvällisesti), sodankäynnin fyysistä, henkistä ja moraalista ulottuvutta, tiedettä, evoluutiota jopa eloon jäämisen periaatteita. Boyd arvioi muun muassa Sun Tzuta, Napoleoniaia, Jominia, Clausewitzia, Karl Marxia, Engelsiä, Maoa, Tšingis-kaaniia; heidän sotilaallista ajattelua, sen puutteita tai loistavia oivalluksia.
Sotilaslentäjä.
1950-luvulla hän oli kuitenkin Nellisin lentotukikohdassa erinomainen lentäjä harjoitusilmataisteluissa. Hän kehitti sitten jatko-opiskelun kautta lentämisen perusteiden syvällisen ymmärtämisen. Tästä hänen lentotaitonsa kehittyi eteenpäin. Havainto, ettei hyvä lentäjä ole välttämättä hyvä taistelulentäjä, päti Boydiinkin. Boyd lensi Korean sodassa vain parikymmentä sotalentoa, eikä ampunut yhtään konetta alas.
Ilmataisteluteoreetikko.
Korean sodassa syntyi havainto, että toimintaprosessi ”Observation - Orientation - Decision - Action” (Havainto - Tilannenarviointi - Päätös - Toiminta) on oleellista tehokkaan toiminnan aikaasaamisessa- Vuosina 1942–1945 Erich Hartmann saavutti Luftwaffessa 352 ilmavoittoa nopealla havainto- ja päätöskyvyllään ja taidollaan osua ampuessaan kauempaa kuin moni muu. Ensimmäisen maailmansodan johtaviin ässiin kuulunut Oswald Boelcke kirjoitti paljon aiemmin samantyylisesti, koska tietyt asiat kuuluvat sodankäynnin perusteisiin. Ajallisesti Boelcken ja Hartmannin välissä esimerkiksi Suomen ilmavoimien eversti Lorentz ja majuri Luukkanen ottivat käyttöön vastaavia metodeja.
Lopulta Boyd päätyi jatko-opintojen jälkeen fysiikkaan perustuvaan ilmataisteluiden teoriaan ("Energy Maneuverability Theory", EM- teoria). Sillä voitiin verrata lentokoneiden lento-ominaisuuksia taistelussa: millä koneella oli ylivoima, millä nopeudella, missä liikkeissä, missä korkeudessa, mitä konetta vastaan. Käytettäessä kyseistä teoriaa venäläisiin koneisiin, todettiin ne 1960-luvulla kaikki liikehtimiskyvyltään, siis kaksintaistelussa, yhdysvaltalaisia paremmiksi. Lopulta kyseistä teoriaa käytettiin F-15- ja etenkin F-16-koneen kehittämiseen. Sama Vietnamin sodassa tehty havainto moniroolikoneiden kuten F-4 Phantom ja torjuntahävittäjien kuten F-104 Starfighter vaativan ohjaajilleen erityiskoulutuksen johti ”Top Gun” ja ”Fighter Weapons Schoolin” Red Flag ilmataistelukoulutuskurssien uudelleenperustamiseen. Välillä USAF oli uskonut ilmasta-ilmaan-ohjusten ratkaisevan ilmasodan ilman kaartotaistelua.
Ilma-maa-opin kehittäjiä.
Osallistuminen A-10-panssaritorjuntakoneen kehittämiseen vei Boydin maasodankäynnin tutkimiseen. Syntyi ketju A-10 - II MS:n saksalaiset panssarintorjunta-lentokoneet (Stuka 37 mm:n tykeillä) - Saksan salamasotadoktriini - sen perusta I MS:sta - teollistumisen sodankäynti - Napoleon -...mongolit... - Sun Tzu. Boyd havaitsi sodankäynnin jatkuvuuden keskeisiä osia Sun Tzusta nykyaikaan.
Boyd vaikutti etenkin merijalkaväen ja maavoimien liikkuvuuteen perustuvien doktriinien ("AirLandBattle") kehittymiseen.
Hävittäjätoiminnan Giulio Douhet?
Ilmavoimissa Boyd oli niin sanottu ”paha poika”, jota organisaatio ei arvostanut, pikemminkin päinvastoin. Eläkkeelle jäätyään Boyd hioi ja viimeisteli sodankäynnin ymmärrystään 1976–1997.
Hän ei kuvia kumartanut. Varusmiehenä Japanissa hän löi järjestelmän ensimmäisen kerran. Poltettuaan lämmikkeeksi lentokonehallin puurakenteita, hän syytti upseereita, jotka asuivat itse lämpimässä, mutta miehet talvella käytännössä taivasalla. Luutnanttina hän esitti ilmavoimien everstille, miten Yhdysvaltain taistelulentäjiä tuli kouluttaa (ja ryhtyi kouluttamaan heitä) ja majurina esitti ilmavoimien johdolle uuden teorian laskelmien perusteella, että heidän kaikki koneensa olivat heikompia kuin Neuvostoliitolla (ja ryhtyi suunnittelemaan parempia koneita Yhdysvalloille). Viimeiseksi hän osoitti Yhdysvaltain sodankäynnin heikkouksia (ja muutti merijalkaväen ja maavoimien doktriineja). Lopuksi hän päätyi siihen, miten piti ajatella, kilpailla menestyksekkäästi ja jäädä henkiin.
Hän näki sovittamattoman eron olevan rooleissa olla kunnioitettava mies ("man of distiction") ilmavoimissa ja mies joka tekee asioita, joilla on todellista merkitystä ilmavoimille. Samoin hän ei voinut mitenkään arvostaa poliitikkoja. Heidän ainoa murheensa on Boyd’n mukaan uudelleenvalinta.
Boyd oli intuitiivis-analyyttinen ihminen. Hän osasi alitajuisesti, intuitiivisesti, soveltaa myöhemmin keksimäänsä teoriaa vuosi ennen kuin ymmärsi tietoisesti mistä oli kysymys. Boyd analysoi, mutta ennen kaikkea pystyi hyvinkin erilaisten asioiden synteesiin.
Boyd liitti alun perin ilmataisteluihin kehitetyn OODA-loop’n johtamiseen, myöhemmin sodankäyntiin ja lopuksi elämään yleensä.
Boydin ajattelun kehitys ja tutkimustoiminnan malli on vähintään mielenkiintoinen. Alun perin intuitiivinen, suppealle toiminnalle kehitetty malli (OODA) osoittautui laajasti sovellettavaksi. Boyd siis löysi jotain yleistä ja osasi sen yleistää, tehdä alemman tason tiedosta, havainnosta, ylemmän tason tietoa, yleisemmin sovellettavaa.
1960-luvulla kehitetty EM-teoria on mielenkiintoinen kompleksisen tieteen sovellutuksena. Siis sellaisena kompleksisuutta hallitsevana tieteenä, joka on tehtävissä vain tietokoneella. Tietokoneisiin liitettävät mallintaminen, prosessointi ja visualisointi tulevat sen kehittämisessä hyvin esille.
Uuden tieteen kehittämisessä ovat Boyd’n historian mukaan tärkeitä itseensä uskominen, täydellinen ja pitkäjännitteinen omistautuminen asialleen, sopiva tiimi, oikeat henkilökohtaiset ominaisuudet ja vähintään minimaalinen tuki organisaatiolta sekä olut ja hampurilaiset.
Boydin kosmologian ydin muodostuu kolmesta osasta: Gödel, Heisenberg ja toinen termodynamiikan laki. Ne osoittavat Boyd’n mukaan syvällisesti miten tulee ajatella, toimia, kilpailla tehokkaasti ja jäädä eloon.
Boyd tutki sodankäyntiä Sun Tzusta nykyaikaan. Hän löysi ja korosti enemmänkin jatkuvuutta sodankäynnissä kuin eroja, uusia asioita. Boyd kritisoi Clausewitzia ja Napoleonia, arvosti Sun Tzu’ta, Marxia, Leniniä ja Maoa. Kyseisillä painotuksilla ei kylmän sodan kuumimpana kautena voinut ainakaan pitää esimiesten mielistelynä.
Boydin mukaan oleellista on kyky toimia muuttuvissa olosuhteissa. Oleellista on siis kyky oppia ja sopeutua. Tätä varten Boyd kehitti käsitteellisen spiraalin.


Riippuvuus.
Riippuvuus eli addiktio (, jättäminen jonkun valtaan) on pakonomainen tarve harjoittaa jotakin toimintoa tai kokea tietynlainen tunnetila. Riippuvuuden vaikutus elämään vaihtelee hyödyllisestä ja elämää ylläpitävästä terveestä riippuvuudesta haitalliseen riippuvuussairauteen. Riippuvuudet voidaan jakaa kehollisiin tai henkisiin (fyysisiin tai psyykkisiin) riippuvuuksiin. Riippuvuus liittyy usein mielihyvähakuisuuteen. Yleisiä haitallisia riippuvuuksia ovat esimerkiksi päihderiippuvuudet, lääkeriippuvuudet, nettiriippuvuus ja peliriippuvuus.
Riippuvuus jonkin aineen käyttöön.
Moniin lääkkeisiin ja päihteisiin (päihderiippuvuus) voi muodostua fyysinen ja psyykkinen riippuvuus. Riippuvuutta aiheuttaneen aineen säännöllisen käytön lopettamisesta voi seurata fyysisiä ja/tai psyykkisiä vieroitusoireita. Riippuvuuteen liittyy myös elimistön kyky kehittää sietokyky eli toleranssi riippuvuutta aiheuttavaan aineeseen, jolloin tarvitaan jatkuvasti suurempia annoksia saman vaikutuksen saamiseksi.
Lääkeriippuvuus havaitaan yleensä vasta siinä vaiheessa, kun potilas lopettaa riippuvuuden aiheuttaneen lääkevalmisteen käytön taikka koettaa vähentää annostusta esimerkiksi lääkkeen aiheuttamien haittavaikutusten vähentämiseksi. Esimerkiksi unettomuuden, kivun ja epilepsian hoitoon käytettyjen keskushermoston toimintaa lamaavien bentsodiatsepiinien tai masennuslääkkeiden lopettamisesta voi seurata voimakkaita ja pitkäkestoisia vieroitusoireita.
Fysiologinen eli ruumiillinen riippuvuus.
Fysiologinen riippuvuus on tyypillistä monille lääkkeille ja päihteille. Siinä käyttäjän elimistö on tottunut aineeseen, jolloin käytön lopettaminen ja aineen katoaminen elimistöstä saattaa aiheuttaa erilaisia fyysisiä vieroitusoireita kuten väsymystä, pahoinvointia, vapinaa tai joidenkin aineiden kohdalla jopa aistiharhoja. Luultavasti tunnetuin esimerkki on krapulana tunnettu alkoholin vieroitusoire. Fysiologisen vieroitusoireen voimakkuuteen vaikuttaa yleensä paitsi käytetyn aineen määrä, myös aika jonka käyttö on kestänyt ja poistumisen nopeus. Fysiologinen riippuvuus voi syntyä vain erilaisiin aineisiin jota henkilö nauttii tai käyttää. Tyypillisiä voimakkaita fysiologisen riippuvuuden aiheuttavia aineita ovat jotkin päihdeaineet sekä keskushermoston toimintaa lamaavat lääkeaineet kuten bentsodiatsepiinien ryhmään kuuluvat kemialliset yhdisteet.
Psyykkinen riippuvuus.
Psyykkinen riippuvuus on henkilön johonkin asiaan liittyvä tottumus, josta on hankala päästä eroon. Esimerkiksi internetiä pitkään ja runsaasti käyttäneelle saattaa käytön lopettaminen tai rajoittaminen olla vaikeaa, jolloin voidaan puhua psyykkisestä riippuvuudesta, Internet-addiktiosta. Toinen esimerkki on peliriippuvuus. Psyykkiseen riippuvuuteen ei liity varsinaisesti fyysisiä vieroitusoireita, joskin jotkut kokevat voimakkaan henkisen riippuvuuden myös fyysisenä (psykosomaattiset oireet).
Usein riippuvuudessa saattaa olla myös yhtäaikaisesti kyse sekä fysiologisesta että psyykkisestä riippuvuudesta. Esimerkiksi alkoholista fysiologisesti riippuvainen henkilö on usein myös psyykkisessä riippuvuudessa aineeseen. Tämä johtuu usein aineen käytön tuoman psyykkisen tilan kaipuuseen. Muita riippuvuuksia on 1970-luvulta alkaen katsottu olevan seksiriippuvuus, peliriippuvuus, nk. työnarkomania, ongelmallinen syöminen (ml. anoreksia, bulimia). Niin kutsuttu läheisriippuvuus, eli ihmisen suhde itseen ja muihin ihmisiin, on laaja-alaisempi ja voi liittyä kaikkiin muihin riippuvuuksiin. Psyykkinen riippuvuus on usein vaikeampi voittaa lopullisesti, ja psyyke saattaa vetää jo fysiologisesta riippuvuudesta eroon päässeen henkilön takaisin käyttäjäksi. Tällöin riippuvuudesta eroon pääseminen on usein tavallistakin vaikeampaa.
Sosiaalinen riippuvuus.
Sosiaalinen riippuvuus on ryhmän luoman paineen alla muodostuva riippuvuus, esimerkiksi tupakanpolton aloittaminen kaveriporukan mukana. Tässä ollaan siis sosiaalisesti riippuvaisia ryhmästä.
Sosiaaliseen riippuvuuteen voidaan myös rinnastaa tiukan uskonnollisen ryhmän sisäisen kurin ylläpitämää sosiaalista riippuvuutta, josta on vaikea irrottautua.
Hoito.
Riippuvuuksista, etenkin erilaisista päihderiippuvuuksista, kärsiville tarjotaan usein erilaisia katkaisu- tai vieroitushoitoja joissa riippuvaista yritetään auttaa pääsemään eroon elämäänsä haittaavasta riippuvuudesta. 12 askeleen ohjelmat ovat itsehoidossa merkittävä hoitotapa. Myös lääkehoitoa on kokeiltu kaikkiin riippuvuuksiin.
Alkoholivieroituksen apuna saatetaan käyttää bentsodiatsepiineja sisältäviä rauhoittavia lääkkeitä, koska ne lievittävät alkoholinkäytön lopettamisesta aiheutuvia vieroitusoireita. Tällöin on kuitenkin riskinä, että alkoholiriippuvuus korvautuu bentsodiatsepiiniriippuvuudella.


Johtamissodankäynti.
Johtamissodankäynti (engl. Command and Control Warfare, C2W) on informaatiosodankäynnin strategisen ulottuvuuden operatiivista toteuttamista asevoimilla sodan aikana. Johtamissodankäynnin termistä on oltu viime aikoina luopumassa ja sitä ehdotetaan korvattavaksi mm. informaatiosodankäynnin sotilaallisilla toiminnolla.
Johtamissodankäynnin idea on siinä, että johtaminen on kaikkien yhteistoimintaan perustuvien organisaatioiden keskeinen synergian ja tehokkuuden lähde. Vaikuttamalla johtamiseen vaikutetaan organisaation tehokkuuteen. Vertaa esimerkiksi ohjelmistosodankäynti.
Johtamissodankäynnin syntyminen.
NATO:n ongelma oli 1970- luvulla tavanomaisessa sodankäynnissä Varsovan liiton porrastettujen yhtymien lyöminen tavanomaisessa sodankäynnissä. Aluksi ongelmaa pyrittiin ratkaisemaan hyökkäämällä toisen ja kolmannen portaan panssarivaunuja ja muita asejärjestelmiä vastaan. Tämä ei antanut kuitenkaan ratkaisua, koska ko aseita oli edelleen liikaa tuhottavaksi. Tässä vaiheessa syntyi kuitenkin idea kyvystä iskeä syvälle ja tarkasti.
Ongelmaa ratkaiseminen ei siis ollut mahdollista keskittymällä kaikkien syvyydessä esiintyvien maalien tuhoamiseen. Oli löydettävä maaliryhmä, joka mahdollistaisi pienen maalimäärän kautta vaikuttamisen suureen kokonaisuuteen. Tällaiseksi potentiaaliseksi maaliryhmäksi löydettiin analyysien jälkeen johtaminen.
Tämän jälkeen oli löydettävä johtamisen muut synergistiset osa-alueet ja ongelma olisi periaatteessa ratkaistu. Johtamissodankäynnin määritelmän syntyminen on vastaus näihin synergisiin osa-alueisiin.
Konkreettisesti johtamissodankäynnin syntyminen ja tiedon korostuminen näkyi siinä, että 1980-luvun amerikkalainen sotilaallinen tukitoimi (Command, Control and Communication Countermeasuress, C3CM) muuttui 1990- luvun doktriiniksi, johtamissodankäynniksi, sodankäynnin ytimeksi. Tieto siirtyi tukitoiminnasta toiminnan ytimeen. Samantyyppinen prosessi on tapahtunut yrityselämässä.
Johtamissodankäynnin ideasta.
Johtamissodankäynnin idea on leikata joukoilta "pää irti" ja pilkkoa vastustaja osiin, jolloin yhteisvaikutusta, toiminnan yhtenäisyyttä, tai naapurijoukkojen suojaa ei synny.
Johtamissodankäynti keskittyy vastustajan rakenteen rikkomiseen, organisatorisen tason oleellisen osaan. Toiseksi se keskittyy vastustajan tahdon rikkomiseen, sosiaalisen sodankäynnin oleelliseen osaan. Kolmanneksi se keskittyy vastustajan tärkeimpien teknisten järjestelmien romahduttamiseen, tuhoamiseen, tai häiritsemiseen, teknisen ulottuvuuden oleelliseen osaan. Neljänneksi se keskittyy ylivoimaiseen liikkuvuuteen, taistelutempoon, operatiivisen sodankäynnin oleelliseen osaan. Viidenneksi se keskittyy vastustajan huollon tuhoamiseen, logistiseen ulottuvuuteen. Kuudenneksi se keskittyy sähkömagneettisen spektrin hallintaan, sodankäynnin informaatioulottuvuuden keskeiseen osaan.
Vastustaja voidaan lyödä erillisinä, pieninä paloina, joita jokaista vastaan voidaan vuorollaan keskittää ylivoima; miehiä, tulta, elektronista sodankäyntiä, tietoa ym. Kohteina voivat olla viestisolmut, sähkövoima ja johtamiseen liittyvät välineet. Näitä kansallinen johto ja sotilaat pitävät arvokkaina.
Psykologisen sodankäynnin ja liikkeen, elektronisen sodankäynnin, harhautuksen ja tulenkäytön avulla pyritään jopa siihen, että sota voidaan voittaa pääosin ilman taistelua.
Vastustajan joukoista voi hyökkääjän kannalta parhaimmillaan olla sodan päättyessä suuri osa lähes koskemattomia, mutta kokonaisuutena se on silti antautunut, sen tahto ja puolustuksen rakenne on murrettu.
Tavoite on kiinalaisen sodan mestarin, Sun Tzun osoittama jo 2500 vuotta sitten: "Sotataidon huippu ei ole sadan voiton saavuttaminen sadassa taistelussa. Sotataidon huippu on vihollisen kukistaminen ilman taistelua"
Johtamissodankäynnin määrittelystä 1990-luvulla.
USA:ssa valtakunnallinen uusi strateginen toimintalinja on nimeltään Information Based Warfare (IBW), informaatiosodankäynti. Sen sotilaallinen toteutus tapahtuu operatiivisesti Johtamissodankäynnin (Command and Control Warfare (C2W)) ja taktinen toteutus elson avulla.
Elektroninen sodankäynti ja johtamissodankäynti on määritetty USA:ssa uudelleen. Siihen on kolme syytä. Ensin Persianlahden sodassa 1991 saadut opetukset, toiseksi tarve tehdä elektronisesta sodankäynnistä osa sodanjohtajien tietoisuutta ja kolmanneksi tarve yhdistää hyökkäyksellinen elektroninen sodankäynti kiinteämmin muuhun sodankäyntiin.
Johtamissodankäynti, Command and Control Warfare, on salamisen, sotilaallisen harhaututtamisen, psykologisten operaatioiden, elektronisen sodankäynnin ja fyysisen tuhoamisen integroitu käyttö. Sitä tukee kaikilla osa-alueilla tiedustelu. Johtamissodankäyntiä käytetään vastustajan johtamismahdollisuuksien heikentämiseen, niihin vaikuttamiseen ja tuhoamiseen sekä informaation kieltämiseen. Samalla suojellaan omia johtamismahdollisuuksia vastaavalta toiminnalta.
Jokaisella johtamissodankäynnin osa-alueella on oma selvä suorituskykyä parantava vaikutus. Oleellista on kuitenkin niiden yhdistetty käyttö ja niiden sisäisten riippuvuussuhteiden mukana tuleva synergia, yhteisvaikutus.
Johtamissodankäynnin osa-alueet 1990- luvulla.
Niitä kaikkia yhdistää ja niiden välistä synergiaa luo tieto, erityisesti kun fyysisen tuhon keskeiseksi välineeksi ymmärretään täsmäaseet.
Salaaminen (OPSEC) on prosessi, jota käytetään kieltämään vastustajalta tieto omista aikomuksista, kapasiteeteista tai rajoituksista. Se tekee tämän määrittämällä mitkä toimet vastustaja voi havaita tiedonkeruujärjestelmällään, määrittämällä mitä indikaattoreita voidaan tulkita tai yhdistää omien tarkoitusten paljastamiseksi ja sitten kehittämällä ja ottamalla käyttöön menetelmät jotka eliminoivat tai vähentävät omien toimien haavoittuvuutta ko toimille. Oikein käytettynä OPSEC on erinomainen menetelmä saavuttaa operatiivinen tai strateginen yllätys. Yhdistettynä harhauttamisen, joidenkin elektronisen sodankäynnin elementtien ja/tai psykologisen sodankäynnin kanssa, OPSEC voidaan käyttää peittämään omia kriisin tai sodan valmisteluja. Se käsittää "keltaisen" osan ottamisen mukaan oman C2W strategian kehittämiseen.
Harhauttaminen käsittää toimenpiteet joilla johdetaan vastustajan päättäjiä harhaan tai suojataan omaa kapasiteettia. Sen asetettu tavoite on saattaa vastustajan päättäjät tekemään päätöksiä, jotka auttavat omien tavoitteiden saavuttamista.
Psykologiset operaatiot siirtävät vastustajan yhteisöön erityistä informaatiota tai indikaattoreita, joilla vaikutetaan sen tunteisiin, motiiveihin, objektiivisen päättelyyn ja käyttäytymiseen. Niiden tavoitteena on luoda tai vahvistaa asenteita ja käyttäytymistä, jotka auttavat omien tavoitteiden saavuttamisessa. Oikein käytettynä psykologiset operaatiot voivat alentaa moraalia, vähentää vastustajan joukkojen tehoa ja aiheuttaa joukkopakoa vastustaajan yksiköissä.
Psykologiset sotatoimet tarvitsevat, samoin kuin harhauttaminen, suurten määrän tiedustelutietoa maalin olemassaolosta ja identiteetistä, niiden haavoittuvuudesta ja olevista poliittisista, taloudellisista, sosiaalisista, kultturelleista ja historiallisista seikosta maaleihin liittyen.
Psykologiset sotatoimet käsittävät poliittisia kommunikeoita, lentolehtisten pudotuksia, kovaäänislähetyksiä ja "muita menetelmiä lähettää tietoa" ja sitä voidaan käyttää strategisen edun saamiseen tai houkuttelemaan vastustajan joukkoja antautumaan. Psykologinen sodankäynti on tehokasta yksinään. Yhdessä fyysisen tuhon ja harhauttamisen kanssa siitä tulee erittäin tehokasta.
Elektroninen sodankäynti käsittää ne sotilaalliset toimet, joilla sähkömagneettisella tai suunnatulla energialla hyökätään vastustajaa vastaan tai kontrolloidaan sähkömagneettista spektriä. Sen kolme pääaluetta ovat elektroninen hyökkäys, elektroninen puolustus ja elektroninen tuki.
Elson taisteluympäristö on sähkömagneettinen spektri, nollasta hertzistä äärettömään. Se käsittää siis esimerkiksi radio-, tutka-, millimetri-, infrapuna-, valo-, ultravioletti-, röntgen- ja gammasäteilyn alueet.
Fyysinen tuhoaminen edellyttää kykyä tunnistaa, paikantaa ja priorisoida vastustajan maalit tarkasti ja sitten tuhota ne valikoidusti. Vaikka fyysinen tuhoaminen on eittämättä paras tapa viivästää vastustajan päätöksentekoa, se voi olla myös kriittisten resurssein suurta haaskausta. Johtamissodankäynnin maalit voidaan jakaa niihin, joista ei tarvitse välittää, niihin jotka voidaan lamauttaa muilla kuin fyysistä tuhoa aiheuttavilla menetelmillä, ja niihin joita vastaan on hyökättävä (fyysisen tuhon välineillä). Fyysisen tuhon keskeiset välineet ovat täsmäaseet.


Nordic Jet Line.
Nordic Jet Line oli Tallinnassa kotipaikkaansa pitävän norjalaisvarustamon AS Nordic Jetlinen kauppanimi. Suomessa toiminnasta vastasi Nordic Jetline Finland Oy, joka oli aloittanut toimintansa vuonna 1997. Varustamo operoi väliä Helsinki-Tallinna kahdella nopealla katamaraanialuksella.
Nordic Jet Line siirrätti molemmat katamaraaninsa pois Suomenlahdelta. Ensin HSC Nordic Jet nimettiin HSC Ceuta Jetiksi ja lähti kesällä 2008 Suomenlahdelta kohti Espanjan ja Marokon välistä liikennetyösarkaa. Myöhemmin samana syksynä myös toinen katamaraani, HSC Baltic Jet lähetettiin samoille leveyksille uudella nimellään HSC Algeciras Jet.
Alukset menivät Nordic Jet Linen kanssa samaan konserniin kuuluneen FRS Iberian liikenteeseen. Molemmat alukset saivat Kyproksen lipun.


Hakkerisodankäynti.
Hakkerisodankäynti on informaatiosodankäynnin alalaji. Se on tietoverkoissa tapahtuvaa sodankäyntiä, vihamielistä vaikuttamista tietoverkkojen avulla. Se sisältää toimintaa tietoja ja niiden tallennus-, käsittely- ja siirtojärjestelmiä vastaan. Tietojen osalta kyseeseen tulee tietojen hankinta, manipulointi ja tuhoaminen.
Tavoitteita voivat olla täydellinen tuho, verkon sulkeminen osittain, satunnaisten tai tarkoituksellisten datavirheiden luonti, informaation varastaminen, palveluiden varastaminen, esimerkiksi ilmaiset puhelut, järjestelmän monitorointi ja tiedon keräys esimerkiksi vastatoimista sekä tiedon keräys kiristystarkoituksessa.
Välineitä hakkerisodankäynnissä ovat muun muassa ohjelmiston tai tietokoneen fyysisen osan (mikropiirin, piirilevyn, tietokoneen) takaovi tai -portti, ohjelmistojen virheet (tahalliset tai tahattomat), ohjelmistovirus, looginen pommi, Troijan hevonen, salasanan "haistelija", verkkoturvallisuusohjelmat kuten SATAN jne.
Kuuluisa esimerkki on saksalainen hakkerivakoilijaketju vuodelta 1989. Ketjun hakkerit murtautuivat Saksasta useisiin USA:n sotilaallisiin tietoverkkoihin ja tiedot osti Neuvostoliiton KGB.
Monet viimeaikaiset (koska?) kriisit ovat sisältäneet hakkerisodankäynnin elementtejä. Tšetšenian toisessa sodassa Venäjä hyökkäsi menestyksekkäästi tšetšeenien sivustoja vastaan. Kosovon sodassa serbit hyökkäsivät NATO:n sivustoja vastaan.


Taloudellinen informaatiosodankäynti.
Taloudellinen informaatiosodankäynti on informaatiosodankäynnin osa-alue. Se on tietojen käyttöä vihamieliseen taloudelliseen vaikuttamiseen esimerkiksi informaatiosaarron, informaatioimperialismin, teollisuusvakoilun tai vientirajoituksen muodossa.


Spiritismi.
Spiritismi (, ’henki’) tarkoittaa käsitystä, jonka mukaan meedioiksi kutsutuilla henkilöillä on kyky ottaa yhteys vainajien henkiin.
Usko henkiolentoihin on erittäin vanha uskonnollinen käsitys. Ihmiset uskoivat, että erilaisilla luonnonesineillä kuten puilla, vuorilla, taloilla jne. oli henki. Usko kuolleiden ihmisten henkiin on ollut laajalle levinnyttä.
Spiritismin alkuvaiheet.
Tarkemmin "spiritismillä" tarkoitetaan vuonna 1848 alkanutta uskonnollista liikettä, jonka saivat aikaan Maggie (1838–1893) ja Catherine Fox (1841–1892) Hydesvillestä, New Yorkista. Liikkeestä käytetään myös nimitystä spiritualismi, vaikka filosofiassa termillä on toinenkin, paljon laajempi merkitys. Foxien talossa oli alkanut kuulua ihmeellistä rapinaa ja tömistelyä, jotka tyttöjen äiti tulkitsi henkien ääniksi. Pian perheen tyttäret keskustelivat talossa murhatun henkilön sielun kanssa.
Tyttöjen vanhempi sisko Leah vei Maggien ja Katien Yhdysvaltojen-kiertueelle, ja spiritualismi alkoi levitä niin Amerikassa kuin Euroopassakin. Erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen liikkeen merkitys kasvoi, kun ihmiset halusivat ottaa yhteyttä edesmenneisiin läheisiinsä. Kannatusta lisäsi kuuluisien henkilöiden kuten fyysikoiden Sir William Crookesin ja Sir Oliver Lodgen sekä biologi Alfred Russel Wallacen myönteinen suhtautuminen. Erityisen suuri merkitys liikkeen leviämiselle oli kirjailija Sir Arthur Conan Doylen "lähetystyöllä". Jo 1800-luvun lopussa tämän liikkeen alkulähteet paljastuivat kuitenkin huijaukseksi: Maggie Fox myönsi, että sisarukset olivat itse tuottaneet ääniä muun muassa vetämällä narun päässä olevaa omenaa portaikossa sekä naksauttelemalla jalkojaan ja käsiään.
Ihmiset eivät kuitenkaan reagoineet tyttöjen toivomalla tavalla: he eivät yksinkertaisesti pitäneet mahdollisena että tytöt olivat huijanneet kymmeniä vuosia jäämättä kiinni. Monissa istunnoissa oli ollut läsnä suuri joukko tiedemiehiä, eivätkä tytöt olleet istunnoissa edes liikahtaneet. Koska tyttöjä oltiin tarkkailtu istunnossa tarkasti, olettivat jotkin huijausta todennäköisemmäksi sen, että tytöt olisivat ilmoittaneet olevansa huijareita saadessaan tarpeeksi julkisuudestaan. Myöhemmin siskokset peruivat tunnustuksensa, mutta lisäsivät, etteivät halua olla mukana enää minkäänlaisissa istunnoissa.


Secure Digital.
Kingstonin valmistama 128 megatavun Secure Digital -muistikortti
thumb
Secure Digital (yleisesti käytetty lyhenne SD) on yleisesti digikameroissa ja kämmentietokoneissa käytetty muistikorttityyppi, jonka ominaisuuksia ovat muun muassa
SD:n lähin kilpailija on CompactFlash. CompactFlash tarjoaa paremman tiedonsiirtonopeuden ja maksimikapasiteetin.
Kortin tekniikka perustuu Toshiban vanhempaan MultiMediaCardiin ja ne ovatkin yhteensopivia.
SD-muistikorttiperheeseen kuuluvat myös miniSD- ja microSD-kortit.
SD-standardi on melko tiukka, sillä kuka vain ei voi kirjoittaa avoimeen lähdekoodiin perustuvia ajureita kortille, vaan on oltava SD-järjestön jäsen, joka taas maksaa noin 1200 € vuodessa. Useat avoimen lähdekoodin järjestelmät tosin tukevat SD-kortteja lukevia asemia ja oheislaitteita (esimerkiksi USB-kortinlukijoita), koska nämä näkyvät tietokoneelle tavallisina levyasemina. Lisensointimaksu vaikeuttaa lähinnä SD-kortteja tukevien sulautettujen järjestelmien toteuttamista.
miniSD.
miniSD on yksi Secure Digital -muistikorttiperheen muistikorteista. Sen esitteli SanDisk CeBIT 2003-messuilla ja ensiesittelyn myötä miniSD liittyi pienten muistikorttien luokkaan, johon kuuluivat ennestään Memory Stick Duo - ja xD-muistikortit.
SD Association otti miniSD:n laajennukseksi SD-muistikorttistandardiin vuonna 2003. Korttityyppiä käytetään etenkin matkapuhelimissa, myyntipakkaukset varustetaan usein sovittimella, jolla miniSD-korttia voidaan käyttää myös niissä laitteissa, joissa on SD-muistikorttipaikka. miniSD-korttia tekevät useat valmistajat ja niitä myydään useilla eri nimikkeillä.
microSD.
microSD on SD-korttiperheen toistaiseksi pienin korttityyppi. Kortin kehitti alun perin SanDisk ja aluksi sitä kutsuttiin nimellä "T-Flash" ja sen jälkeen nimellä "TransFlash". Nimi muutettiin microSD:ksi kun "SD Card Association" (SDA) otti sen osaksi SD-korttiperhettä.
SDA julkaisi uuden tyypin "CTIA Wireless 2005"-tapahtumassa 14. maaliskuuta 2005 ja lopullinen spesifikaatio julkaistiin 13. heinäkuuta 2005. Julkaisuhetkellä tyyppiä oli saatavana 32, 64 ja 128 MB -koossa ja heinäkuussa 2006 SanDisk julkaisi 2 gigatavun kokoisen microSD-kortin. Vuonna 2008 oli tarjolla jo 16 GB:n tallennuskapasiteetilla varustettuja microSDHC – muistikortteja.
SDHC.
SDHC (Secure Digital High Capacity) mahdollistaa yli 2 GB (4–32 GB) tallennuskapasiteetin (SD standardi v2). SDHC ei ole oma korttityyppinsä vaan sitä valmistetaan SDHC-, MiniSDHC- ja MicroSDHC-versioina. SDHC-kortteja voidaan käyttää ainoastaan niitä tukevissa laitteissa. Lähes kaikki uudemmat SD-korttia käyttävät digitaalikamerat tukevat sitä.
SDXC.
Uusin SD-formaatti, SDXC (Secure Digital Extended Capacity) tukee kortteja aina 2 TB tallennuskapasiteettiin saakka. Se perustuu SD-standardin versioon v3. Kuten SDHC se ei ole uusi korttityyppi, mutta vaatii erillisen tuen luku-/kirjoituslaitteilta.
Nopeusluokat.
Useilla sovelluksilla ja laitteilla on oikein toimiakseen minimivaatimukset tallennusmedialle. Ennen kortin ostoa onkin hyvä varmistaa laitteen vaatimukset kortin nopeudelle. Standardin vaatimukset täyttävissä korteissa nopeusluokka on selkeästi merkittynä kortin etiketissä. Halvimmista korteista merkintä saattaa puuttua, ja kuluttaja ei voi näin olla varma tallennusmedian soveltuvuudesta käyttötarkoitukseen.
Tyypillinen esimerkki vaativasta sovelluksesta on HD-videokuvaus joka useimmiten vaatii vähintään Class 6 -luokan kortin toimiakseen oikein parhaalla laadulla. Käyttötarkoitukseen liian hitaalla kortilla videokuvaus saattaa pysähtyä kirjoituspuskurin täyttyessä tai videokuvaus pätkiä. Hidas kortti saattaa myös heikentää järjestelmäkameroiden sarjakuvausnopeutta.
Vaihtoehtoinen tapa ilmoittaa kortin nopeus on "x rating", jonka kerroin 1x vastaa 1,2 Mbit/s kirjoitusnopeutta. Standardia on aiemmin ja tutummin käytetty yleisesti myös mittaamaan CD-aseminen kirjoitusnopeutta. Siten esimerkiksi 40x (48 Mbit/s) kirjoitusnopeus vastaa 48 Mbit/s (6 MB/s) nopeutta, joka on suoraan verrannollinen "Class 6" määritelmään.
Taulukko yleisesti käytetyistä korttien nopeusluokista sekä minimikirjoitusnopeudet.


Pyramidologia.
Pyramidologialla tarkoitetaan erilaisia Egyptin pyramideja koskevia näennäistieteellisiä spekulaatioita.


Biorytmi.
Biorytmit ovat väitettyjä ihmisyksilön fyysistä, emotionaalista ja älyllistä kykyä mittaavia säännöllisiä rytmejä, jotka alkavat syntymähetkestä. Ne perustuvat saksalaisen lääkärin Wilhelm Fliessin ja professori Alfred Telscherin tutkimuksiin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.
Biorytmien oletetaan olevan jaksollisia, ja jaksojen oletetaan alkavan syntymähetkestä. Se, että alkamisajankohdaksi on valittu syntymähetki eikä esimerkiksi hedelmöityshetkeä tai oletettu sikiön perivän äitinsä rytmit, johtuu mahdollisesti astrologien tavasta käyttää syntymähetken tähtien asentoa.
Teoria määrittelee fyysisen kunnon perusjaksoksi 23 päivää, emootioiden perusjaksoksi 28 päivää ja älyllisen toiminnan perusjaksoksi 33 päivää. Biorytmejä voidaan helposti laskea mikrotietokoneilla, ja piirtureilla voidaan piirtää sinikäyriä. Tietokone teki tästä näennäistieteen muodosta erittäin suositun. Biorytmikäyriä voitiin tuottaa hyvin halvalla.
Kaikkiaan 134:stä biorytmejä koskeneesta tutkimuksesta 35:ssä on saatu teoriaa tukevia tuloksia, mutta niistä on löydetty tilastollisia virheitä. 99:ssä tutkimuksessa ei ole saatu teoriaa tukevia tuloksia.
Kuuluisa taikuri ja näennäistieteiden tutkija James Randi sanoo teoksessaan "Flim-Flam", että "biorytmit ovat puhtainta ja yksinkertaisinta näennäistieteellistä idiotismia".


Puskurin ylivuotovirhe.
Puskurin ylivuotovirhe on tietokoneohjelmassa tapahtuva virhetilanne, jossa ohjelma tallentaa saamansa syötteen osittain sille varatun muistialueen ulkopuolelle. Virhe saattaa aiheuttaa merkittäviä vahinkoja ohjelman ja sitä suorittavan tietokonejärjestelmän toiminnalle. Puskurin ylivuotovirheet ovat olleet tärkein yksittäinen tekninen syy ohjelmissa ja käyttöjärjestelmissä esiintyville tietoturvaongelmille.
Puskurin ylivuoto tapahtuu silloin, kun ohjelma kasvattaa tai vähentää muistialueeseen osoittavaa indeksiä niin suureksi tai pieneksi, että indeksi ei enää osoitakaan puskurille varatulle muistialueelle, vaan tallennettavat tietoalkiot ikään kuin vuotavat sen yli edellä tai jäljessä oleviin, muuhun käyttöön varattuihin muistipaikkoihin.
Puskurin ylivuotovirhe aiheuttaa tietoturvaongelmia useimmin ohjelmissa, jotka on toteutettu suhteellisen matalan tason ohjelmointikielillä. Näissä ei useinkaan ole huomioitu muistialueiden suojaustarvetta ohjelman omilta, mutta asiaankuulumattomilta muokkauksilta. Näitä kieliä ovat mm. C ja C++. Useat kielet, kuten Java ja Lisp huolehtivat sisäisesti muistinhallinnasta ja ovat immuuneja puskurin ylivuotovirheille. Joskus kuitenkin nämä immuunitkin ohjelmointikielet saattavat altistua tälle ongelmalle, joko ajoympäristössä itsessään olevan ongelman takia (monet virtuaalikoneet on kirjoitettu C:llä tai C++:lla) tai C:llä tai C++:lla kirjoitettujen ulkoisten rutiinien kautta.


Noituus.
Noituus tarkoittaa yliluonnollisten voimien hallitsemista. Noituuden harjoittajaa nimitetään noidaksi.
Metsästäjä-keräilijäkulttuureissa usko yliluonnolliseen ja taikuuteen ovat saaneet erilaisia pelon muotoja, ja toisen ihmisen vahingoittamista taikuuden keinoin pelätään suuresti. Uskomus siitä, että salaisen tiedon omaava ihminen kykenee hallitsemaan yliluonnollisia voimia ja aiheuttamaan vahinkoa niiden kautta toisille ihmisille, on luonut pohjan noituuden käsitteelle. Noitauskomuksia on ollut kaikissa kulttuureissa kautta aikojen.
Kristillisessä Euroopassa, myös Suomessa, varsinkin uuden ajan alussa ja myöhäiskeskiajalla oli laajoja noitavainoja. Monissa kehitysmaissa noitausko on säilynyt.
Noituus Suomessa.
Suomalaisessa kansanperinteessä noita tarkoitti tietäjää, jolle yhteisössä kuuluivat lähinnä hyväntekijän ja parantajan tehtävät.
Suomalainen tietäjäperinne ei lakannut kristinuskon tulon myötä, vaikka käännyttäjät yrittivät parhaansa mukaan kitkeä vanhoja tapoja.
Noituus Raamatussa.
Raamatussa Mooses sai Jumalalta käskyn kansalleen, että ei tulisi harjoittaa: noituutta, velhoutta, kehottaa ihmistä kulkemaan tulen läpi, taikoja, syödä veristä tai ennustamista. Apostoli Paavali mainitsee Galatalaiskirjeessään noituuden, kun hän luettelee lihan eri tekoja, joita harjoittamalla ei peri Jumalan valtakuntaa
Uusnoituus.
Uuspakanuus ja erityisesti Britanniassa 1940-luvulla syntynyt wicca, uusnoituuden suosituin muoto, ovat kasvattaneet suosiotaan erityisesti 1960- ja 1970-lukujen kulttuuristen muutosten myötä. Suomessa uuspakanuus alkoi 1980-luvulla ja erityisesti 1990-luvulla kasvaa varteenotettavaksi liikkeeksi, muun muassa Lehto- ja Pakanaverkko-yhdistysten perustamisen myötä.
Noituuteen liittyvät ilmiöt nykypäivänä.
Nykypäivänä noituuteen uskotaan laati muun muassa eräissä Afrikan maissa.
Tansaniassa on tapettu yli 50 albiinoa ja Burundissa 12 vuosina 2007–2009. Albiinojen raajoista ja elimistä tehdään taikakaluja.
Ugandassa rekisteröitiin vuonna 2009 123 surmaa noituuteen liittyviin tarkoituksiin. Surmatut ovat enimmäkseen lapsia, joiden verta, sukupuoli- ja muita elimiä käytetään tarkoituksiin, joiden on tarkoitus saada noitien asiakkaat rikastumaan nopeasti.
Eteläisessä Afrikassa ihmisten tappamista ja ruumiinosien käyttämistä noituuteen nimitetään "muti"-murhiksi zulujen 'lääkettä' tarkoittavan sanan mukaan.
Toisaalta noitia myös pelätään ja vainotaan nykyäänkin. Lähinnä Saharan eteläpuolisessa Afrikassa tapetaan tuhansia vuosittain noitavainoissa.
Erityisesti Nigeria on tunnettu siitä että tuhansia lapsia on ajettu kodeistaan noidiksi syytettyinä.


Parapsykologia.
Zener-kortteja.Parapsykologia (kr. παρά 'vieressä' + ψυχολογία 'sielutiede') on paranormaalien ilmiöiden tutkimusta.
Parapsykologian käsitteitä.
Väitettyä paranormaalia tekijää näiden ilmiöiden taustalla on kutsuttu lyhenteellä PSI tai käsitteellä anomaalinen kognitio, ”poikkeava tietoisuus”.
Parapsykologian historiaa.
Englannissa perustettiin vuonna 1882 Psyykkisen tutkimuksen seura (), jonka ensimmäinen puheenjohtaja oli Cambridgen yliopiston moraalifilosofian professori Henry Sidgwick. Myöhemmin vastaavia järjestöjä perustettiin eri maihin.
Henry Sidgwick uskoi yliluonnollisiin ilmiöihin, ja hänen mielestään oli tärkeää osoittaa, että henki pystyi toimimaan irrallaan aineesta. Amerikkalainen William McDougall puolestaan oli sitä mieltä, että ainoastaan psyykkinen tutkimus voi pysäyttää materialismin etenemisen.
Nykyään ”psyykkinen tutkimus” käyttää itsestään nimitystä "parapsykologia". Keskeisin hahmo tässä kehityksessä oli professori J. B. Rhine, joka johti Yhdysvalloissa Duken yliopistoon 1930-luvulla perustettua parapsykologian laboratoriota.
Skeptikoiden arvostelu.
Skeptikko James Randi on luvannut miljoonan dollarin palkkion sille, joka ensimmäisenä tekee jotain paranormaalia tai yliluonnollista, kun huijauksen mahdollisuudet ja muut tunnetut luonnolliset selitykset on eliminoitu koetilanteesta mahdollisimman tarkasti. Kaikkien yrittäjien tulee ymmärtää haasteen säännöt ja noudattaa niitä. Kiistattoman tuloksen takaamiseksi kaikkien osapuolten pitää olla myös täysin yksimielisiä sopimuksen ja kokeen sisällöstä. Ainakin 600 henkilöä on yrittänyt, mutta kukaan ei ole toistaiseksi onnistunut läpäisemään edes yksinkertaista esikoetta.
Ikivanhojen taikatemppujen käyttäminen parapsykologian todistamiseen on ärsyttänyt myös muita taikureita. Esimerkiksi edesmennyt suomalainen taikuri Reijo Salminen piti ohjelmistossaan Uri Gellerin (lusikantaivuttaja) temppuja ja ”muutamia vaikeampia”.


Analyyttinen marxismi.
Analyyttinen marxismi on lähinnä 1980-luvulla vaikuttanut marxilaisen filosofian suuntaus, joka pyrkii käyttämään tavallisen logiikan ja matematiikan päättelyä, selkeitä käsitteitä ja hyvää kieltä. Dialektista logiikkaa ei sen mielestä tarvita. Analyyttistä marxismia esiintyy lähinnä vanhoissa kapitalistimaissa ja sen tunnetuimpia edustajia ovat G. A. Cohen, John Roemer sekä Erik Olin Wright, aiemmin myös Jon Elster ja Adam Przeworski.
Analyyttistä marxismia sanotaan myös järkevien valintojen marxismiksi (). Tämä merkitsee sitä, että sosiaalisia valintoja tekevät järkevät vaikka erilaiset yksilöt.
G. W. F. Hegelin analyyttinen marxismi on hylännyt kokonaan. Sosialismi on mahdollinen ja toivottava vaihtoehto kapitalismille, mutta analyyttinen marxismi ei usko sosialismin toteutuvat luonnonlain välttämättömyydellä. Sosialismia ei tarvitse perustella dialektisellä logiikalla.
Proletariaatti eli köyhälistö ei ole analyyttisen marxismin mukaan enää muutoksen liikkeelle paneva voima eikä uuden, sosialistisen yhteiskunnan johtava luokka.
Analyyttinen marxismi hajottaa marxismin osiin. Näitä ovat historiallinen materialismi, sosialismi ja luokka-analyysi. Historiallisen materialismin tutkija G. A. Cohen perustelee historian kehityksen eri yhteiskuntamuotojen välillä ihmisen rationaalisuudesta ja siksi, että tuotantovoimat kasvavat, koska ihminen on luonteeltaan tuottava. Cohen perustelee tämän kehityksen ihmisluonteesta, seikka jota muut analyyttisen marxismin kannattajat, kuten John Roemer korostavat vielä voimakkaammin.
Roemer lähtee sosialismin mallissaan ihmisen itsekkyydestä, taloudellisesta rationaliteetista. Hän hylkää marxilaisten näkemyksen, jonka mukaan yhteiskunta määrää ihmisluonteen. Hän ei usko, että ”maolainen unelma” epäitsekkäästä ihmisestä on pätevä sosialismin perustaksi. Roemerin ihmiskäsityksen onkin sanottu vastaavan oman aikamme ihmistä. Se on kirjoitettu aikamme kielellä. Tämä on kriitikkojen mukaan kenties hyvä lähtökohta, mutta ei kestävä historialliselle teorialle, joka perinteinen marxismi heistä oli.
Roemerin työn olennainen osa ovat mallit markkinoista ja vaihtoehtoisesta kansantaloustieteestä. Hän hylkää työnarvoteorian. Perusteluna siirtymiselle sosialismiin hän pitää sitä, että työläisillä olisi paremmat olot jos he vetävät pois suostumuksensa vallitsevista yhteiskuntamuodoista sosialismin puolelle. Roemer määritteleekin erilaiset riiston mallit feodalistisesta, kapitalistisesta ja sosialistisesta riistosta ("exploitation"). Myös Adam Przeworski käsittelee gramscilaista hegemonisen projektin käsitettä nimenomaan tilanteena, jossa työläiset vetävät suostumuksensa pois vallitsevalta yhteiskuntajärjestelmältä peliteorian mallien mukaisesti.
Jon Elster on se analyyttisen marxismin tutkija, joka on eniten painottanut metodologista individualismia aatteen tutkimuksessa. Hänkin hylkää Hegelin täysin. Elsterin teokset lienevätkin ennemmin rationaalisen valinnan teorian kuin marxismin tutkimista. Sinänsä mikroperustojen etsiminen ei ole huono asia, mutta se ei ole vastaus kaikkeen, kuten Levine, Sober ja Wright toteavat. Välillä analyyttinen marxismi onkin eriden arvioiden mukaan enemmän filosofointia yhteiskuntatieteiden metodeista kuin marxilaista luokka-analyysia.
Erik Olin Wright puolestaan käsittelee luokka-analyysia. Hän on hyvin rajoitetun luokka-analyysin kannattaja, hän muun muassa eräässä tutkimuksessa toteaa, ettei luokka-asema vaikuta naisten ja miesten tasa-arvoon kotitöissä. Rajoitettu luokka-analyysi lieneekin joidenkin arvioijien mukaan marxismin terveitten puolien jatkamista sosiologisena analyysinä, vaikka marxismi kaikenkattavana teoriana olisikin epäonnistunut.


MG-42.
MG-42 () on saksalainen toisen maailmansodan aikainen ilmajäähdytteinen ja rullasulkumekanismia käyttävä kevyt konekivääri.
MG-42 suunniteltiin korvaamaan saksalaisten edellinen kevyt konekivääri MG-34, ja se suunniteltiin sodanaikaista massatuotantoa ajatellen: sen valmistaminen oli huomattavasti MG-34:ää yksinkertaisempaa, nopeampaa ja halvempaa. MG-42 vaati noin 75 työtuntia ja maksoi noin 250 Reichsmarkia kappaleelta, kun MG-34 jopa 150 työtuntia ja maksoi 312 RM/kpl.
MG-42:n tulinopeus on useimpiin muihin aseisiin verrattuna varsin suuri, 1 200 laukausta minuutissa, eli noin kaksinkertainen yleensä käytössä olevien konekiväärien tulinopeuteen verrattuna. Aseella ammuttu sarja kuulostaa repeytyvän kankaan ääneltä tai kauempaa peltiseltä tärätykseltä, koska yksittäisiä laukauksia ei voinut kuulla. Äänellä oli myös suuri psykologinen vaikutus joukkoihin. Suuren tulinopeuden haittapuoli oli suuri patruunankulutus ja aseen ilmajäähdytteisyyden vuoksi se kuumensi piippua hyvin nopeasti. Tämä ongelma oli ratkaistu siten, että piippu oli vaihdettavissa muutamassa sekunnissa pikavaihtomekanismilla toiseen. Aseen mukana toimitettiin kaksi tai kolme vaihtopiippua ja asbestilapanen kuuman piipun poistamista varten. Piippu vaihdettiin noin 250 laukauksen sarjan jälkeen. Piippu kesti 3 500–4 000 laukausta, myöhemmät kovakromatut hiukan enemmän. Yhdysvaltalainen lempinimi aseelle oli "Hitler’s Buzzsaw" (”Hitlerin sirkkeli”) äänen ansiosta.
Toisen maailmansodan lopun materiaalipulassa MG-42:sta kehitettiin uusi malli nimeltään MG-45 tai MG-42V. MG-42V oli valmistettu huonompilaatuisesta teräksestä, ja se painoi vain 9 kiloa. Koska sen lukosta oli jätetty pois aiemman mallin rullalukkohidastus, sen tulinopeus oli suurempi kuin MG-42:n. Uutta mallia valmistettiin vain kymmenen kappaletta.
MG 42:sta valmistivat Mauser Werke AG Berliinissä, Gustlogg-Werke Suhlissa, Grossfuss Döbelnissä, Magnet Berliinissä ja Steyr-Daimler-Puch Wienissä.
Sodan loppuun mennessä oli valmistettu yli 750 000 MG-42:ta.
MG-42 on edelleen valmistuksessa ja käytössä useissa maissa, Saksassa nimellä MG3 ja yleensä 7.62×51 mm NATO -kaliiperisena.
Sveitsissä aseesta valmistettiin muunneltua versiota nimellä MG-56. Muun muassa aseen runko oli tehty umpiteräksestä jyrsimällä, alkuperäisen levyprässäyksen sijaan, mikä nosti sekä aseen painoa että valmistuskustannuksia.


Pienoisevankeliumi.
Pienoisevankeliumi on nimitys Raamatussa Johanneksen evankeliumin luvun kolme jakeelle 16 (Joh. 3:16). Se on maailman yleisimmin lainattu raamatunkohta. Erityisesti luterilaisessa perinteessä tämän jakeen on katsottu olevan koko Jumalan ilmoitus tiivistettynä, josta johtuukin siitä aikaisemmin käytetty nimitys "pikkuraamattu". Pienoisevankeliumi on käännetty yli 2000 kielelle.
Pienoisevankeliumi on katkelma Jeesuksen keskustelusta Nikodeemuksen, erään korkea-arvoisen juutalaisen kanssa.


Synti.
Synti (, "harhaanosuminen") on Raamatussa ja antiikin kreikkalaisessa filosofiassa käytetty termi, joka arkikielessä tarkoittaa moraalisesti pahoja ja kielletyiksi luokiteltuja tekoja. Uskonnollisessa yhteydessä synnillä tarkoitetaan nimenomaan Jumalan tahtoa vastaan rikkomista ja toisaalta tämän rikkomisen aiheuttamaa jumalatonta olotilaa.
Kristinuskon eri kirkkokuntien välillä on toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, mitä synti tarkoittaa. Luterilaisuus, ortodoksisuus ja katolilaisuus korostavat erilaisia piirteitä synnin luonteesta. Kirkkoisä Augustinuksen esittämällä Raamatun tulkinnalla on yhä merkittävä vaikutus kaikkien kristillisten kirkkokuntien käsitykseen synnistä.
Uusi testamentti ja Vanhan testamentin kreikankielinen käännös käyttävät synnistä useimmiten sanaa hamartia, jonka alkukielinen merkitys on laajempi kuin mitä suomenkielisessä käännöksessä pystytään tuomaan esiin. Alkukielellä sana merkitsee erehdystä, tieltä eksymistä, maalin ohi ampumista ja jumalallisen lain rikkomista. Kristillisissä tulkinnoissa painotetaan merkitystä, joka viittaa jumalallisen lain rikkomiseen.
Antiikin Kreikan uskonnollisessa maailmassa syntiä tarkoittavalla sanalla oli tärkeä rooli Dionysoksen palvontaan liittyvissä teatteriesityksissä, joita kutsuttiin tragedioiksi. Antiikin kreikkalaisessa kulttuurissa tragedialla oli tärkeä uskonnollinen merkitys. Kreikkalaisen tragedia-kirjallisuuden yhteydessä syntiä tarkoittava sana käännetään usein "traagiseksi erehdykseksi".
Kristinusko ja synnin historia.
Augustinuksen (354-430) esittämä Raamatun tulkinta vaikutti merkittävällä kaikkien kirkkokuntien käsitykseen synnistä. Kirkkoisä esitti tulkinnan, jonka mukaan synti on osa ihmisen perusteluonnetta. Vanhassa testamentissa kuvataan, kuinka ensimmäiset ihmiset syyllistyivät perisyntiin rikkomalla Jumalan tahtoa vastaan. Augustinuksen tulkinnan mukaan ihmisellä oli vapaa tahto ennen kuin hän syyllistyi perisyntiin.
Kirkkoisä pohtii kirjoituksissaan vapaan tahdon ja perisynnin välistä suhdetta. Koska ihmiset olivat pohjimmiltaan turmeltuneita olentoja, he tarvitsivat kirkkoa pelastamaan heidät kasteen avulla.
Pelagiolaisuus oli uskonnollinen koulukunta, joka vastusti Augustinuksen esittämää Raamatun tulkintaa perisynnistä. Koulukunnan perustaja Pelagius (354 - 420) oli Italiassa vaikuttanut teologi, jonka mukaan ihminen ei ole pohjimmiltaan perisyntinen. Pelagiolaisten mukaan ihmisellä on vapaa tahto ja luonnollinen kyky elää synnittömästi. Pelagiolaisuus joutui ankaran kritiikin kohteeksi ja julistettiin harhaopiksi Orangen kirkolliskokouksessa vuonna 419.
Augustinuksen esittämä Raamatun tulkinta synnin olemuksesta saavutti voiton pelagiolaisuudesta ja pelagiolaiset näkemykset julistettiin harhaopiksi. Julistuksen seurauksena katolinen kirkko omaksui Augustinuksen käsityksen perisynnistä. Kirkkoisä on yhä edelleen katolisen kirkon arvostetuimpia teologeja.
Kun läntiset ja itäiset kirkot erosivat toisistaan vuonna 1054, yksi tärkeimmistä eron syistä oli poikkeava tulkinta siitä, mikä on synnin asema Raamatussa. Ortodoksisen kirkon teologien esittämän näkemyksen mukaan perisyntioppi on tärkein syy lännen ja idän kirkon väliseen eroon. Ortodoksinen kirkko ei hyväksy perisyntioppia samalla tavalla kuin katolinen kirkko tai luterilaisuus. Ortodoksien mukaan ensimmäisten ihmisten lankeamisesta ei aiheuttanut sitä, että kaikki maailman ihmiset joutuisivat kantamaan ikuista syyllisyyden taakkaa.
Keskiajan skolastikot vaikuttivat merkittävästi katolisen kirkon käsitykseen synnistä. Tuomas Akvinolainen (1225-1274) oli skolastinen teologi, jonka tulkinta synnistä näkyy edelleen kirkon virallisessa opissa. Teologi erotteli toisistaan seitsemän kuolemansyntiä. Tuomas Akvinolaisen mukaan kuolemansynnit olivat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, kohtuuttomuus ja irstaus. Katolisen kirkon mukaan nämä synnit erottivat ihmisen jumalasta ja johdattivat ihmisen kadotukseen.
Katolisen kirkon edelleen voimassaolevan opin mukaan ihminen voi puhdistua tekemistään synneistä kiirastulessa. Kiirastuli on tila, jossa ihminen puhdistuu synneistä ennen taivaaseen pääsemistä. Kiirastuliopista syntynyt erimielisyys oli yksi niistä tekijöistä, joka johti 1500-luvulla uskonpuhdistukseen.
Martin Luther (1483-1546) oli augustinolaismunkki, joka ei hyväksynyt katolisen kirkon oppia kiirastulesta. Kiirastulta ei nimittäin mainita lainkaan Raamatussa. Luther oli huolestunut katolisen kirkon oppeihin liittyneestä anekaupasta. Teologi otti myös muutenkin etäisyyttä skolastikkojen ajatteluun, jotka olivat saaneet vaikutteita antiikin kreikkalaisesta filosofiasta.
Luther omaksui Augustinuksen näkemyksen perisynnistä, pelastuksesta ja liitti ne osaksi protestanttista Raamatun tulkintaa. Luterilaisessa tulkinnassa korostetaan nykyään näkemystä, jonka mukaan Jeesus kärsi sijaisrangaistuksen kuolemalla ihmisten syntien vuoksi, joten jokainen häneen uskova saa syntinsä anteeksi. Luukkaan ja Markuksen evankeliumin mukaan Jumala ei anna anteeksi syntiä sellaiselle, joka herjaa Pyhää Henkeä.
Syntiä tarkoittavat sanat Raamatussa.
Uudessa testamentissa käytetään useita erilaisia kreikan kielen sanoja, jotka suomennoksessa ovat käännetty synniksi. Sanojen merkitysalue on usein laajempi kuin, mitä Uuden testamentin suomennoksessa on pystytty tuomaan esille. Yksi eniten käytetyistä sanoista, joka on käännetty synniksi, on kreikan kielen sana "hamartia", maalin ohi ampumista tms.
Seuraavassa luettelossa on käsitelty kreikan kielen sanoja, jotka Raamatussa on käännetty synniksi. Kreikan kielen sana "anomia" tarkoittaa lain rikkomista. "Ofeilima" merkitsee velkaa laiminlyömisestä, väärämielisyydestä, sopimuksen rikkomisesta tms. "Agnoema" tarkoittaa liukastumista, kompastumista, vahingossa tehtyä pahaa yms. "Parakon" tarkoittaa tottelemattomuutta, mutta viittaa myös väärin kuulemiseen. "Parabasis" viitaa lain rikkomiseen kiertämällä oikea. Sanalla "asebeia" sitten tarkoitetaan aktiivista toimintaa Jumalaa vastaan.
Dionysos ja traaginen erehdys.
Kreikkalaisella tragedialla oli tärkeä uskonnollinen rooli. Tragedia sai alkunsa Dionysoksen palvontaan liittyvistä tanssi- ja lauluesityksistä. Tragedia kuvaa ihmisiä, jotka kohtaavat jonkin murheellisen tapahtuman. Aristoteleen "Runousoppi" on länsimaisen kirjallisuuden tärkein kreikkalaista tragediaa käsittelevä teos. Kreikan kielen sana "hamartia", joka Uudessa ja Vanhassa testamentissa on käännetty sanalla "synti", tarkoittaa kreikkalaisen tragediakirjallisuuden yhteydessä "traagista erehdysta". Aristoteleen Runousopin suomennos noudattaa tätä käännöstraditiota.
Aristoteleen mukaan traaginen erehdys on teko, jonka seurauksena tragediasankari ajautuu kertomuksessa surulliseen kohtaloon. Kyseessä teko, jonka sankari suorittaa täysin vapaaehtoisesti. Teko on traaginen sen vuoksi, että vapaaehtoisuudesta huolimatta sankari on olosuhteiden tai oman tietämättömyytensä armoilla. Aristoteleen mukaan traaginen erehdys on teko, joka toisinaan ansaitsee muilta ihmisiltä moittimista ja toisinaan ei ansaitse. Traaginen erehdys ei johdu pelkästään sankarin luonteen huonoudesta vaan myös olosuhteiden pakosta.
Dionysoksen palvonta liittyi kiinteästi Ateenan kaupungissa suoritettuun Farmakos-riittiin, joka oli yksi muinaisista puhdistautumiskäytännöistä. Mikäli kaupunkia kohtasi jokin onnettomuus, kaupunkilaiset veivät joukostaan yhden miehen uhrattavaksi. Uhratun oli määrä kantaa syntipukin tavoin kaupunkilaisten jumalia kohtaan suorittamat rikokset ja puhdistaa kaupunki. Syntipukkiriitti ja tragedia ovat kiinteästi sidoksissa toisiinsa. Sanalla tragedia tarkoitettiin alun perin "pukkilaulua".
Aristoteleen mukaan tragedian päämäärä on katharsis, emotionaalinen puhdistuminen. Tragedian kautta katsojat saattoivat puhdistua kielteisistä tunteista. Seuratessaan tragedian hahmoja ihmiset pystyivät samaistumaan heihin. Nähdessään näytelmän henkilöiden kärsivän ihmiset käsittelivät omaa suruaan ja kokivat tunteensa jalostuneemmalla tavalla. Uusi testamentti käyttää samaa puhdistautumista tarkoittavaa sanaa kuin Aristoteles viitatessaan "synneistä puhdistautumiseen".
Friedrich Nietzsche on painottanut filosofiassaan tragedian merkitystä. Nietzschen mukaan ihmiselämään liittyy perustavalla tavalla traagisuus. Myös psykologi Sigmund Freud tutki ihmisen psyykeä lähtökohtanaan kreikkalainen tragediakirjallisuus.


Kommunitarismi.
Kommunitarismi eli yhteisöllinen arvokäsitys tarkoittaa arvokäsitystä, jonka mukaan jokaisella yhteisöllä on oikeus elää omien sisäisten arvojensa mukaan ja pakottaa myös yhteisön jäsenet elämään niiden mukaan. Kommunitarismi asettuu vastakkain yksilöllisen arvokäsityksen eli liberalistisen arvokäsityksen kanssa, jonka mukaan yksilöllä on vapaus tehdä mitä tahansa, mikä ei loukkaa muiden oikeuksia.
Kommunitarismi arvostelee yhteisön (lat. communitas) puuttumista liberalistisesta teoriasta. Kommunitaristien mielestä oikeudenmukaisuus ei ole sillä tavalla perustavaa laatua kuin John Rawls väittää.
Toisin kuin klassinen marxismi, kommunitaristit eivät etsi parannusta jostain tulevaisuuden yhteiskunnasta vaan olemassa olevan yhteiskunnan kulttuurista ja perinteistä. Esimerkiksi orjuutta vastaan voitiin länsimaisessa yhteiskunnassa argumentoida oman kulttuurin arvojen pohjalta (esimerkiksi kristillisyyden tai valistusajan perinnön pohjalta). Kommunitaristit väittävät, että olemme läpeensä yhteisöllisiä olentoja ja että minuutemme ja itseymmärryksemme on sidottu yhteisöihin, joissa elämme.
Kommunitaristien mielestä yksilön vapaus johtaa vieraantumiseen, jonka estämiseksi kommunitaristit korostavat perinteisen moraalin merkitystä. Heidän mielestään se pitää yhteiskunnan koossa. Myös muutokset moraalissa kommunitaristit rajoittavat omaan yhteisöön.
Kommunitaristeja vastaan voidaan väittää, että he saattavat kannattaa alistavaa yhteiskuntaa, joka jättää hyvin vähän tilaa yksilön vapaudelle. Jos muutokset rajoitetaan yhteisön sisäisiksi, kansainvälinen yhteisö ei voi puuttua edes pahoihin ihmisoikeusloukkauksiin. Toisaalta, kommunitaristien usko paikallisiin yhteisöihin sekä kansalaisyhteiskuntaan tekee suuntauksesta tässä suhteessa vastakkaisen autoritääriselle mallille. Kansalaisyhteiskunnan osalta kommunitarismiin on vaikuttanut Alexis de Tocquevillen ajatukset.
Kommunitaristit korostavat yhteisön sisäisiä positiivisia oikeuksia (oikeus yhteisön sisällä johonkin) ja arvostelevat vapauskäsityksen rajoittumista negatiivisiin oikeuksiin (vapaus jostakin).


Suomi-konepistooli.
Suomi-konepistooli on Aimo J. Lahden suunnittelema massasulkutoiminen konepistooli, jota Tikkakoski Oy valmisti vuosina 1931–1953 kaikkiaan noin 80 000 kappaletta. Lahti suunnitteli aseen ensimmäisen mallin Bergmann MP18 -konepistoolin pohjalta vuonna 1922. Asetta valmistettiin lisenssillä myös Ruotsissa, Tanskassa ja Sveitsissä.
Suomi-konepistoolia on sanottu yhdeksi parhaista toisen maailmansodan aikaisista konepistooleista. Ase oli Puolustusvoimien käytössä vuodesta 1931 aina rynnäkkökiväärien yleistymiseen saakka. Jakovahvuuksissa ase oli vielä 1990-luvulle asti, ja varastoissa jopa vuoteen 2007. Keksintösäätiö on määritellyt Suomi-konepistoolin erääksi merkittävimmistä suomalaiskeksinnöistä.
Suomi-konepistoolin sveitsiläistä MP43/44-lisenssiversiota käyttivät muun muassa saksalaiset Waffen-SS -joukot kukistaessaan Varsovan kansannousua. Tuntematon määrä aseita oli käytössä myös Israelin sodassa.
Tekniset tiedot.
Tiedot pohjautuvat lippaiden yllä lueteltuihin nimellistilavuuksiin ja patruunan painoon 12,5 grammaa.


Salaliittoteoria.
Salaliittoteoria on käsitys, jonka mukaan jonkin merkittävän tapahtuman, tapahtumasarjan tai kehityskulun takana on salaliitto eli komplotti. Näiden teorioiden luojat olettavat toisinaan, että salaliittolaisilla on selkeät, salatut päämäärät ja suunnitelmat sellaisissakin asioissa, missä muut näkevät sattumaa, spontaaniutta tai toimimista parhain päin kaoottisissa olosuhteissa.
Salaliittoteoriat ja todellisuus.
Salaliittoteoreetikot pitävät käsitettä ”salaliittoteoria” usein toisinajattelijoiden uskottavuuden rapistamisen muotona. Toisaalta totalitaarisissa valtioissa, kuten Josif Stalinin ajan Neuvostoliitossa, vallanpitäjät voivat keksiä kuvitteellisia salaliittoja vastustajiensa tuhoamiseksi, kuten esimerkiksi niin sanotun lääkärien salaliiton tapauksessa. Tällöin nimenomaan epäuskottava salaliittoteoria on virallinen totuus.
Mainilan laukaukset on esimerkki suomalaisten tuntemasta eräänlaisesta salaliitosta. Virallinen totuus Neuvostoliiton mukaan oli pitkään se, että Mainilan laukaukset olivat suomalaisten ampumia. Nyttemmin myös Venäjällä tunnustetaan että suomalaiset eivät osallistuneet provokaatioon.
Internetissä on paljon salaliittoteoria-aiheisia verkkosivustoja, joista monet on tarkoitettu parodiaksi tai huumoriksi. Luotettavaa keinoa erottaa vakavasti asiansa ottavien sivustojen tunnistamiseen ei toistaiseksi ole.
Salamurhat.
Salamurhat ovat salaliittoteorioiden klassinen aihe. Tunnetuin niistä on Yhdysvaltain presidentin John F. Kennedyn murha. Salaliittoteoreetikkojen mukaan murhaaja Lee Harvey Oswald ei toiminut yksin tai ei ylipäätänsä ollut Kennedyn murhan takana. Myös Robert Kennedyn, Martin Luther Kingin, John Lennonin ja Tupac Shakurin murhiin on liitetty runsaasti salaliittoteorioita. Pohjoismaissa suosituin salaliittoteorioiden aihe lienee Ruotsin pääministeri Olof Palmen edelleen selvittämätön murha. Suomen historiassa salaliittoteorioita on esitetty esimerkiksi säveltäjä Toivo Kuulan ja ministeri Heikki Ritavuoren murhista sekä Bodomjärven murhista.
Salaliittoteorioita on esitetty myös useista epäonnistuneista murhayrityksistä, kuten Ronald Reaganin ja paavi ampumisista.
Kuolemantapaukset.
Edellisen tyyppisiin salaliittoteorioihin liittyvät väitteet, joiden mukaan luonnollisiksi tai tapaturmaisiksi katsotut kuolemantapaukset ovatkin taitavasti järjestettyjä ja peiteltyjä salamurhia. Tällaisia teorioita syntyy herkästi varsinkin populaarikulttuurin tähtien kuoleman johdosta. Tunnettuja ovat muun muassa Michael Jacksonin, Elvis Presleyn, Jimi Hendrixin, Janis Joplinin, Jim Morrisonin, ja Kurt Cobainin kaltaisten muusikoiden sekä Marilyn Monroen kuolemasta esitetyt teoriat. Myös muun muassa paavi ja prinsessa Dianan kuolemat ovat synnyttäneet salaliittoteorioita.
Erityisesti salaliittoteorioita on liittynyt kuuluisien henkilöiden kuolemiin lento-onnettomuuksissa, kuten Wladislaw Sikorskin, Glenn Millerin ja Dag Hammarskjöldin tapauksissa.
Suomessa teorioita eräiden Suomen politiikan henkilöiden kuolemista ovat esittänneet Jorma Palo (ministeri Penna Tervon kuolemasta kirjassa "Luottamus tai kuolema!") ja Heikki Urmas (Väinö Leskisen, Paul Paavelan ja Keijo Liinamaan kuolemista kirjassa "Raadolliset toverit ja vallan väärinkäyttäjät").
Salaiset järjestöt.
Salaiset ja suljetut järjestöt – todelliset tai kuvitellut sellaiset – ovat aiheuttaneet päänvaivaa ulkopuolisille jo muinaisen Kreikan ajoista lähtien. Keskiajalla epidemioista voitiin syyttää juutalaisten salaliittoja. Vapaamuurarit ovat salaliittoteorioiden mukaan olleet syypäitä niin Ranskan vallankumoukseen kuin Viiltäjä-Jackin murhiinkin. Myös baijerilainen Illuminati on ollut salaliittoteoreetikkojen suosiossa. Myös Siionin viisaiden pöytäkirjat ovat inspiroineet runsaasti salaliittoteorioita. Uusnatsien suosiossa ovat teoriat, joiden mukaan kansainvälisiä järjestöjä ja jopa kansallisia hallituksia kontrolloi juutalaisten kansainvälinen salaliitto ”ZOG”. On olemassa myös nykyaikana aktiivisesti toimivia kerhoja, kuten Bilderberg-ryhmä ja Trilateraalinen komissio, joihin kuuluu sekä taloudellisen että poliittisen eliitin tunnettuja edustajia. Ääriryhmien edustajat liittävät tällaisiin organisaatioihin usein huikeita salaliittoteorioita, mutta myös akateemiset politiikan tutkijat ovat joskus kirjoittaneet pohdintoja niiden merkityksestä maailmanpolitiikassa.
Salatut keksinnöt.
Teoriat salatuista keksinnöistä liittyvät politiikan sijasta yleensä liikemaailman raadollisuuteen. Tyypillinen salattu keksintö -teoria väittää, että todella tehokas ja taloudellinen auton moottori on keksitty, mutta öljy-yhtiöt ovat tappaneet keksijän tai muuten salanneet tuotteen, jottei heidän liiketoimintansa kärsisi.
1960-luvulla pidettiin itsestään selvänä, että ilmatyynyalus syrjäyttäisi pyöräajoneuvot viimeistään 1970-luvun loppuun mennessä. Näin ei tapahtunut; syyn on yleisesti sanottu olleen vuoden 1973 öljykriisissä, joka teki pysyvän lopun halvan polttoaineen aikakaudesta. Salaliittoteoriat sen sijaan väittävät, että autojen valmistajat ostivat ilmatyynyaluksiin liittyneet patentit ja tuhosivat ne, koska ilmatyynyalukset olisivat tehneet lopun heidän liiketoimestaan.
On myös väitetty, että lääkeyhtiöt ovat kehittäneet nykyistä tehokkaampia lääkkeitä muun muassa tai syöpään, mutta ne eivät halua tuoda niitä markkinoille, koska nykyiset lääkkeet tuottavat enemmän voittoa. Sama pätee väitteeseen jonka mukaan öljy olisi abioottinen eli ei eloperäinen aine jota syntyy jatkuvasti maan sisällä - ei siis olisi rajallinen saati syntynyt orgaanisista aineista kuten yleisesti tiedetään.
Jotkut salattu keksintö -teoriat ovat muuttuneet kaupunkitarinoiksi. Yksi suosittu esimerkki kertoo yhtiöstä, joka keksi tylsymättömän partakoneenterän, muttei alkanut valmistaa sitä, jotta saisi enemmän voittoa.
Historian vääristely.
Historian vääristelyllä tarkoitetaan salaliittoteorioiden yhteydessä väitteitä, joiden mukaan jotakin todellisena pidettyä tapahtumaa ei olekaan tapahtunut, tai se on tapahtunut hyvin erilaisella tavalla kuin yleisesti uskotaan. Salaliittoteorian tällaisesta uskomuksesta tekee siihen liittyvä väite, jonka mukaan salaliitto on manipuloinut tiedotusvälineet, oppilaitokset ja historiantutkijat harhaanjohtavan tiedon levittämiseen. Muun muassa juutalaisten joukkotuhoa toisessa maailmansodassa ja Yhdysvaltain kuulentoja on väitetty propagandasyistä keksityiksi valheiksi.
Venäjällä erityisen suosittuja salaliittoteoriat Anatoli Fomenkon ns. uusi kronologia. Fomenkon mukaan emme tiedä mitään tapahtumista ennen vuotta 1000 jaa. Venäjä ei myöskään koskaan joutunut mongolien valloittamaksi, vaan ”mongolivalloittajat” olivat itse asiassa slaavilais-turkkilainen maailmanvalta. Fomenkon alkuperäisen väittämän mukaan Venäjälle 1700-luvulla kutsutut saksalaiset historioitsijat väärensivät olemassa olevat alueen historiasta kertovat kronikat ja hävittivät alkuperäiset versiot legimitoidakseen valtaan nousseen saksalaistaustaisen Romanovien hallitsijasuvun oikeuden kruunuun.
Samoin tutkimusmatkoista napa-alueille on kehitetty salaliittoteorioita. Eräs tyypillisimpiä on Stuart Gordonin esittämä väite, että vain Roald Amundsen olisi luotettava tutkimusmatkailija - kaikkien muiden saavutukset Robert Pearysta aina Richard Byrdiin olisivat huijauksia.
Historian tahallinen vääristely poliittisia tarkoitusperiä varten on tietysti myös todellinen ilmiö, joka ei aina liity salaliittoteorioihin. Ihmisten maailmankuvaan voidaan vaikuttaa suunnattomasti, jos tapahtumista yleisölle välittyvää tietoa voidaan kokonaan salata tai välittää eri tavoin vääristettynä. Tämä on jokapäiväinen ilmiö myös yksilöiden välisesessä kanssakäymisessä, sillä jokainen tahtomattaankin esittää toiselle asioista tietyn näkokulmansa, joka hyvin todennäköisesti ei ole ainoa relevantti näkökulma. Nämä huomiot kuuluvat muun muassa lähdekritiikin ja medialukutaidon perusteisiin.
On myös salaliittoteorioita, joiden mukaan joku kuolleeksi luultu henkilö onkin todellisuudessa elossa, mahdollisesti salaliiton vankina tai hoidettavana. Tällaisia väitteitä esitettiin esimerkiksi Adolf Hitleristä toisen maailmansodan jälkeen. Lavastetusta kuolemasta on puhuttu myös populaarikulttuuri-idolien, esimerkiksi Elvis Presleyn, Tupac Shakurin ja Michael Jacksonin kohdalla.
Avaruusolentojen vierailut.
Avaruusolentojen vierailut on erittäin suosittu salaliittoteorioiden osa-alue, joka on ollut esillä muun muassa elokuvissa (esimerkiksi "Men in Black") ja televisiosarjoissa (esimerkiksi "Salaiset kansiot"). Perusväittämä on, että Yhdysvaltain hallitus on salaliitossa avaruusolentojen kanssa, tai on saanut haltuunsa pudonneista ufoista pelastettua tekniikkaa ja on salannut avaruusolentojen vierailuita koskevat tiedot.
Tunnetuimmista teorioista monet käsittelevät Roswellin tapausta. Teorioiden mukaan Roswellin tapauksessa maahan syöksyneestä ufosta kerättyä materiaalia ja tietoa on kätketty kaltaisiin tukikohtiin.
Jimmy Carter lupasi ennen presidentiksi nousuaan paljastaa yleisölle hallituksen salaiset tiedot ufoista, mikäli hän saisi sellaista haltuunsa.
Suuronnettomuudet.
Suurten onnettomuuksien aiheuttajiksi väitetään usein salaliittoja, joiden epäillään toimineen esimerkiksi taloudellisen hyödyn toivossa. Tällaisia teorioita on esitetty muun muassa Titanicin, autolautta Estonian uppoamisista ja syyskuun 11. päivän iskuista.
Sota ja aseelliset selkkaukset.
Koska monien salaliittoteorioiden kohdalla koko maailmanhistoria on salaisen organisaation käsissä, myös erilaiset sodat ja muut selkkaukset nähdään tällöin osana salaisten organisaatioiden toimintaa. Joissakin teorioissa jopa kommunistien ja natsien valtaannousu nähdään saman tahon organisoimina tapahtumina. Usein sotia pyritään selittämään myös erilaisten lobbausryhmien aikaansaannoksina, kuten vaikka öljy-yhtiöiden suhteilla hallitukseen. Tällaisia pohdintoja löytyy myös akateemisten politiikan tutkijoiden kirjoituksista, ja on epäselvää, onko niissä kyse varsinaisesti salaliittoteorioista.
Terrori-iskut.
Terrori-iskut ovat useiden salaliittoteorioiden aiheena. Syyskuun 11. päivän terrori-iskuja on väitetty presidentti George W. Bushin hallinnon tekemiksi Afganistanin ja Irakin sotien oikeuttamiseksi. Lähes vastaavia teorioita esitettiin toisen Tšetšenian sodan alusta ja sitä edeltäneistä pommi-iskuista. Espanjassa eräät oikeistolaiset ovat väittäneet sosialistien juonineen baskien ETA:n kanssa Madridin pommi-iskut noustakseen valtaan.
Kritiikki.
Kriitikkojen mukaan salaliittoteoriat eivät selitä mitään, sillä ne eivät yleensä ole falsifioitavissa. Vaikka salaliittoteorian osa osoitettaisiin vääräksi voidaan tämä tulkita olevan vieläkin monimutkaisemman salaliiton aikaansaannos, jolla on tarkoitus hämätä salaliittoteoreetikkoja. Lisäksi mikä tahansa kritiikki voidaan ohittaa perusteella, että kriitikot ovat osallisia, maksettuja tai komennettuja peitellä salaliittoa.
Salaliittoteorioissa jos virallinen taho ei kiistä asiaa X, tätä pidetään myöntymisen merkkinä. Ja tietysti jos asia kiistetään, niin sitäkin voidaan pitää merkkinä salaliitosta.
Tiedon puutetta pidetään merkkinä salaliitosta. Kuitenkin esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen ydinase oli suojelluin salaisuus ja se vuodettiin Neuvostoliittoon. Kuitenkaan salaliitosta ei saada koherenttia informaatiota?
Salaliittoteorioiden ilmiöstä itsestään voidaan kehittää salaliittoteoria, jota voidaan kutsua muun muassa ”läpinäkyväksi salaliitoksi”. Siinä on toisaalta kehäpäätelmän vaara ja toisaalta mahdollisuus johtaa salaliittoteorioista ilmiönä jotakin merkityksellistä. Salaliittoteorioiden kehkeytymistä edistää puutteellinen tiedonsaanti, mutta toisaalta myös osatotuuksien julkistaminen. Näin lienee riippumatta siitä, että osa ihmisistä on herkempiä uskomaan salaliittoihin asioiden taustalla, kuin johonkin tahattomaan tekijään. Näin ollen salaliittoteorioiden ilmiön taustalla voidaan nähdä todellinen ongelma, eli tahattomasti tai tarkoituksellisesti puutteellinen tiedonkulku yhteiskunnassa. Demokratiasta on kritisoitu ettei se voi toimia, jollei kansalla ole kaikkea tarpeellista tietoa asioista. Jos kansalaisten tahattomista tai tahallisista syistä johtuva tiedon puute aiheuttaa yhteiskunnassa toimimattomuutta, salaliittoteoriat ovat ehkä ymmärrettävä oire. Tiedon puutteen alaisena kansan näkökulmasta yhteiskunta joka tapauksessa toimii käytännössä yhtä huonosti kuin jos taustalla oikeasti olisi salaliitto.


Törnävän kirkko.
Törnävän kirkko
Törnävän kirkko sijaitsee Seinäjoella Törnävän kaupunginosassa.
Kirkko rakennettiin vuonna 1827, mutta se toimi alun perin Östermyran ruutitehtaan ruutimakasiinina. Kun makasiinin toiminta 1850-luvulla päättyi, seurakunta osti rakennuksen tarkoituksenaan kunnostaa se kirkoksi. Kirkko valmistui vuonna 1864 arkkitehti Carl Axel Setterbergin suunnitelmien mukaan. Rakennusmestarina työmaalla oli talollinen Herman Björkqvist vanhempi, joka oli myös kappeliseurakunnan ensimmäinen kirkkoväärti.
Kirkkoa on kunnostettu vuosina 1924 ja 1962.
Suorakaiteen muotoisen pitkäkirkon alttarin takana sijaitsee sakaristo. Päälaivan molemmin puolin on kaksi lyhyttä poikkisakaraa. Satulakattoisen runkohuoneen sisäkatteena on loiva taitekatto.
Kirkossa on Hans Heinrichin rakentamat 21 äänikertaiset ja kaksisormioiset mekaaniset urut vuodelta 1968. Kirkon alttaritauluna on Alexandra Frosterus-Såltinin maalaama "Jeesus Getsemanessa" vuodelta 1877.


Jouppi.
Jouppi on yksi Seinäjoen lähiöistä. Seinäjoen varhaisin asutus on luultavasti lähtenyt liikkeelle täältä: joen varressa sijaitseva Joupin talo on varhaisin tunnettu (1546) asuintalo Seinäjoella.
Jouppiin on rakennettu 1990-luvulla runsaasti kaupallisia palveluita, joista näkyvin lienee Citymarket-ostoskeskus.
Vuoden 2003 syksyllä Jouppi koki asukkaiden kasvun suuren osan uusien ja nykyisen SeAMK-opiskelijoiden muuttaessa asumaan kaupunginosaan, kun sen lähelle valmistui Frami-teknologiakeskus, jossa sijaitsee Seinäjoen ammattikorkeakoulun tekniikan ja kulttuurin yksiköt.


Pornografia.
a>, Casa del Centenario IX 8,3 (Cubiculum 43), 100-luku eaa.
Pornografia (kr. πόρνη ("pornē") 'prostituoitu' + γραφή ("grafē") 'kirjoitus'), puhekielessä "porno", on seksuaaliseen kiihotukseen tarkoitettua kuvallista tai kirjallista aineistoa.
Pornografian keskeisimmät muodot ovat pornokuvat sekä pornoelokuvat. Valtion elokuvatarkastamo määrittelee pornografiseksi aineistoksi kuvauksen, jossa ”ihmisiä käsitellään vain ja ainoastaan seksuaalisina olentoina”. Yksi tapa jaotella kuvallinen pornografia on jaottelu pehmeään ja kovaan pornografiaan. Kovassa pornografiassa yhdyntä näytetään, pehmeässä pornografiassa seksi on näyteltyä tai kuvakulmien ja leikkauksen takia yhdyntää ei näy.
Suomessa kuvallisen pornografian tuottaminen, levittäminen ja hallussapito on laillista, pois lukien lapsipornografia, eläinpornografia ja väkivaltapornografia. Pornoelokuvien luovuttamista tai myyntiä rajoittaa yleensä korkea ikäraja, Suomessa 18 ja Ruotsissa 15 vuotta. Pornolehtien ikäraja Suomessa on 15 vuotta, Ruotsissa ikärajaa ei ole.
Suhtautuminen pornografiaan.
Yhden näkemyksen mukaan pornografinen aineisto toimii lasten ja nuorten esikuvana ja muuttaa nuorten suhdetta seksuaalisuuteensa aikaistaen ja pinnallistaen sitä.
Ruotsalaistutkimuksen (2005) mukaan yhdeksäsluokkalaisista pojista 92 % ja tytöistä 57 % oli katsellut pornoelokuvia. Lukion kolmannen vuosikurssin osalta vastaavat luvut olivat 94 % ja 74 %. Yhdeksäsluokkalaisten nuorten asennoituminen pornografiaa kohtaan on kriittistä, mutta he eivät kannata sen kieltämistä tai sensurointia.


Eläinpornografia.
Eläinpornografia on pornografiaa, jossa kuvataan seksuaalista toimintaa ihmisen ja eläimen välillä.
Eläinpornografia ja laki.
Suomessa eläinpornografian levitys, myynti ja vuokraus voi olla rangaistavissa rikoslain "sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisenä". Eläinpornon hallussapito ei ole rikoksen tunnusmerkistön täyttävää toimintaa.
Alankomaissa sukupuoliyhdyntää eläimen kanssa ei ole selkokielisesti laissa kielletty, mutta eläinpornografisen materiaalin hallussapito on sen sijaan kielletty. Tapauksia kuitenkin käsitellään eläinsuojelulain rikkomuksina.


Antroposofia.
Antroposofia (johdettu kreikasta,) on maailmankatsomuksellinen liike, jonka perusti aiemmin teosofisessa liikkeessä vaikuttanut itävaltalainen Rudolf Steiner.
Antroposofinen liike.
Rudolf Steiner aloitti henkisten näkemyksiensä esittelemisen 1890-luvun lopulla, jolloin hän ei tuntenut paljon teosofiaa. Teosofisista piireistä hän löysi ajatuksilleen kiinnostuneita kuulijoita. Steinerin henkisten esitysten ensimmäisiä aiheita oli Goethen kaunokirjallisuuden esoteerinen puoli. Steiner luennoi asioista, jotka koki hengentieteellisesti selvittäneensä: ”"Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että esittäisin Teosofisessa seurassa vain omia, tutkimalla näkemiäni tuloksia, sillä sanoin sen kaikissa mahdollisissa tilanteissa"”, Steiner kirjoittaa omaelämäkerrassaan. Steiner piti henkisyyttä käsitteleviä esitelmiä alusta lähtien myös Teosofisen seuran ulkopuolella.
Vuonna 1902 Steiner astui Teosofisen seuran Saksan jaoston johtoon. Vuodesta 1906 lähtien alkoivat ristiriidat Steinerin ja Teosofisen seuran näkemysten välillä. Ne kärjistyivät vuonna 1913, jolloin Steinerin johtama jaosto erotettiin Teosofisesta seurasta koska Steiner ei hyväksynyt suunnitelmaa tehdä hindupoika Jiddu Krishnamurtista uusi messias. Eron yhteydessä Steiner vei mukanaan 2500 saksalaista teosofia sekä jonkin verran ulkomaalaisia ja perusti Antroposofisen seuran. Vuonna 1921 joukko Steinerin kannattajia perusti myös kristinuskon uudistusliikkeeksi tarkoitetun Kristiyhteisön, josta vuotta myöhemmin muodostettiin varsinainen kirkko.
Osa Steinerin luentojen ja kirjojen aihepiireistä muistuttaa teosofiaa. Tällaisia ovat Steinerin näkemykset muun muassa jälleensyntymisestä, karmasta,
maan kehityksestä, kansansieluista, kulttuurikausista, Lemuriasta ja Atlantiksesta sekä luonnonhengistä ja enkelikunnista.
Antroposofit itse korostavat oppinsa eroavuutta teosofiasta. He eivät mielellään esittäydy uskonnollisena lahkona tai kulttina, vaan antroposofiaa kuvaillaan tieteelliseen ajatteluun verrattavana henkisen maailman tutkimuksena.
Goetheanum II. Antroposofisen seuran keskuspaikka (1997).
Steinerin antroposofiseen hengentieteeseen yhdistyvät steinerpedagogiikka steinerkouluineen, biodynaaminen viljely ja laajennettu antroposofinen lääketiede.
Steinerin ajattelusta.
Steinerin ajatuksiin ovat vaikuttaneet romantiikan ajan ajattelijat, esimerkiksi Goethe ja Hegel, joiden ajatuksia Steiner piti tärkeinä ja joita vieläkin lainataan antroposofisissa julkaisuissa. Etenkin Goethen ajatukset kokonaisvaltaisesta tieteestä ja väriopista kiinnostivat Steineria. Steinerin mukaan antroposofia perustuu länsimaiseen hengenperinteeseen.
Steiner käytti monia mystisistä virtauksista kuten gnostilaisuudesta ja itämaisista perinteistä peräisin olevia sanoja. Hänen oma käsityksensä tästä oli, että hän pyrki löytämään aiemmista henkisistä kuvauksista apua itse selvittämiensä henkisten asioiden sanalliseen ilmaisemiseen.
Steinerin ajatukset levisivät aluksi hänen ahkeran luennointinsa ansiosta. Liikettä levitettiin luennoista tehtyjen kirjojen ja hänen kirjoittamiensa kirjojen kautta. Jo hänen pääteoksessaan "Vapauden filosofia" (1894) antroposofiset ajatukset alkoivat muotoutua.
Filosofisessa vaiheessaan Steiner tutki tieto-opillisia ongelmia, ja hänen tieto-opilliset näkemyksensä loivat pohjaa hänen antroposofiselle vaiheelleen. Metafyysistä ja tieto-opillista kantaansa Steiner kutsuu teoksessaan "Vapauden filosofia" monismiksi. Hän tarkoittaa sillä näkemystä, että maailma muodostaa yhtenäisen todellisuuden, jota ihminen voi ymmärtää välittömän havainnon yhtyessä käsitteitä muodostavaan ajatteluun. Steiner näkee havainnot annettuina mutta sinänsä täysin jäsentymättöminä. Ihmisen tulee ajattelussaan toteuttaa vapaata henkeä ja jäsentää maailmansa. Täysi todellisuus tavoitetaan, kun nämä kaksi puolta yhdistyvät tiedostamisen tapahtumassa. Steiner ajattelee, että kun todella vapaat ihmiset muodostavat käsitteitä, he tulevat lopulta samaan tulokseen. Tämä pätee myös moraalin alueella, eli kaksi aidosti moraalista ihmistä saavuttavat Steinerin mukaan yhteisymmärryksen. Steiner kirjoittaa: ”Vapaa ihminen elää luottamuksessa siihen, että toinen vapaa ihminen kuuluu samaan henkiseen maailmaan kuin hän ja kohtaa pyrkimyksissään hänet.”
Steinerin mukaan ”näkyvän maailman takana on näkymätön, "lähinnä" aisteilta ja näihin aisteihin sidotulta ajattelulta "kätketty" maailma...” Hengentiede tarkastelee tätä maailmaa. Steiner piti aistimaailmaan rajoittunutta luonnontiedettä riittämättömänä ja ajatteli, että koko todellisuuden ymmärtämiseen tarvitaan hengentiedettä.
Hengentiedettä harjoitetaan selvänäköisyyden ja meditaation avulla. Steiner kirjoittaa aiheesta: ”Tien hengentieteeseen voi löytää itselleen sopivana ajankohtana jokainen ihminen, joka... aavistaa sen [kätketyn maailman] olemassaolon...” Korkeampia maailmoja tiedostaakseen ihmisen tulee kehittää itselleen siihen soveltuvat henkiset havaintoelimet. Esimerkiksi kirjoissaan "Antroposofinen hengentiede" ja "Henkisen tiedon tie" Steiner kuvailee erilaisia harjoituksia, joilla ihminen voi kehittää henkistä havaintokykyään. Kosmoksen ja Maan tiloista voidaan saada tietoa siksi, että kosmoksella on oma muistinsa, joka tallettaa kaiken tapahtuneen. Steiner kutsui tätä muistia teosofien tavoin akasha-kirjoiksi.
Steiner perusti antroposofian länsimaiseksi vapaaksi hengentieteeksi, jota voi harrastaa uskontoon, rotuun tai sukupuoleen katsomatta. Uskontojen osalta Steiner oli sitä mieltä, että eri uskonnoilla on oma tehtävänsä Maan kehityksessä.
Eräs kiistelty kohta Steinerin ajatuksissa on hänen esityksensä eri rotujen järjestyksestä maailmankehityksessä sekä hänen esittämänsä kommentit, joita jotkut ovat tulkinneet kielteisiksi juutalaisuudelle. Steiner piti kuitenkin kaikkia ihmisiä tasa-arvoisina. Eräässä luentosarjassaan Steiner on lisäksi todennut, että suuntautuminen antroposofiaan auttaa ihmistä irtautumaan rodunomaisuudesta, jolloin sellaiset ulkoiset tuntomerkit eivät enää määrää hänen elämäänsä.
Steinerin kirjallisesta tuotannosta.
Steinerin tuotannon kokonaissivumäärä on lähes 90 000. Esitelmiä hän piti noin 6 000. Tekstejä on koottu yli kolmeensataan kirjaan, ja Suomen antroposofinen liitto on suomentanut niistä noin kymmenesosan. Osa teoksista on Steinerin itsensä kirjoittamia ja osa on julkaistu hänen pitämistään esitelmistä tehdyistä pikakirjoitusmuistiinpanoista.
Steiner kirjoitti, että hengentiedettä voi ajattelun kautta ymmärtää myös henkilö, jolla ei itsellään ole henkistä näkökykyä. Teoksen "Antroposofinen hengentiede" esipuheessa hän toteaa: ”Tämä ymmärrettävyys katoaa vain siinä tapauksessa, jos ihminen itse asettaa esteitä sen tielle, jos hän ottaa omikseen ne ennakkoluulot 'tiedon rajoista', jotka tämä aika on itselleen muodostanut...” Teoksen "Henkisen tiedon tie" esipuheessa hän kirjoittaa hengentieteen esityksistä ja niiden suhteesta tavalliseen tieteeseen: ”Tosiasiain "tutkimiseen" vaaditaan kykyä astua henkiseen maailmaan, mutta kun ne on löydetty ja kuvattu, voi niiden totuudesta vakuuttua myös sellainen, joka ei itse niitä havaitse. Suuri osa näistä tosiasioista voidaan tarkistaa käyttämällä todella ennakkoluulottomasti tervettä arvostelukykyä.” Jatkuen pian: ”Mitä ennakkoluulottomammin vertaillaan hengentiedettä ja positiivisia tieteellisiä tuloksia, sitä ilmeisemmäksi käy niiden yhtäpitävyys.”
Steiner piti itseään selvänäkijänä, jolla oli pääsy akasha-kirjoihin ja näin ollen siis salattuun tietoon. Niinpä lähes koko Steinerin huomattavan laaja tuotanto perustuu hänen selvänäkökyvyillään hankkimiinsa tietoihin.
Kirjassaan "Henkisen maailman kynnys" Steiner kuvaa henkisen maailman elementaarista osaa ja kertoo havainneensa elementtien olentoja maasieluja (joihin voi viitata gnoomeina), ilmasieluja, vesisieluja ja tulisieluja. Tässä teoksessa, kuten useissa muissakin teoksissaan (esim. "Henkisen tiedon tie"), Steiner painottaa voimakasta etiikkaa henkisen näkökyvyn kehittämisessä. Hän kirjoittaa: ”Todellinen rakkaus, aito hyväntahtoisuus ovat... sellaisia sielunelämyksiä, jotka vahvistavat tajunnan voimia selvänäköisyyden saavuttamiselle välttämättömällä tavalla.” Steinerin kuvaama elementaarisen alueen tutkimus ei luonnollisestikaan täytä perinteisiä tieteellisen tiedon tunnusmerkkejä. Steiner ei ajatellut, että tällaisia asioita voisi tai pitäisi todistaa perinteisen tieteen käsittämässä muodossa.
Steiner ei sinänsä kieltänyt luonnontieteitä, mutta hän uskoi, että niillä saadaan tietoa vain fyysisestä maailmasta. Koska Steiner katsoi, että maailmalla, luonnolla ja ihmisellä on myös henkinen puolensa, jäävät tavalliset luonnontieteet hänen mielestään puutteellisiksi. Esimerkiksi teoksessaan "Rätsel der Philosophie" (engl. The Riddles of Philosophy) hän kertoo Einsteinin suppeammasta suhteellisuusteoriasta, että se onnistuu hänen mielestään kuvaamaan fyysistä maailmaa. Samalla se Steinerin mukaan osoittaa ihmiselle, että hänen tulee löytää oma sisäisyytensä ja elämän henkinen ulottuvuus, jottei hänen tarvitse jäädä ainoastaan suhteellisuuksiin.
Steiner oli oman näkemyksensä mukaan kristitty. Hänen esittämänsä ajatukset kristinuskon kysymyksistä tosin eroavat varsin paljon suurten kristillisten kirkkojen opeista. Luennoidessaan näistä käsityksensä mukaan syvästi pyhistä asioista hän piti tärkeänä, että kuulijat ymmärsivät jo antroposofisia käsitteitä. Esitelmissään "Jeesuksesta Kristukseen" hän pyrki selventämään Kristuksen ilmestymisen tapahtumaa. Steiner katsoi, että maailmaan syntyi samoihin aikoihin kaksi Jeesus-poikaa eri sukuhaaroihin. Salomon sukuhaaran Jeesus ja nasaretilainen Jeesus yhdistyivät, kun Jeesus Nasaretilainen oli Jerusalemin temppelissä käymässä 12-vuotiaana. Silloin häneen siirtyi Salomon sukuhaaran Jeesuksen minuus, joka Steinerin mukaan oli jälleensyntynyt Zarathustra. Hän toi mukanaan suuret sisäiset voimat aiemmista elämistään. Jeesus Nasaretilaiselle elämä maan päällä oli puolestaan ensimmäinen kerta, jonka vuoksi hän oli täysin puhdas ja avoin sydämeltään. Kun kaksi Jeesusta yhdistyivät, yhdistyi samalla vuosituhansien kehityksen tulos ja täydellinen puhtaus. Steinerin mukaan Salomon sukuhaaran Jeesuksen fyysinen ruumis kuoli samalla hetkellä, kun hänen henkensä siirtyi Jeesus Nasaretilaiseen. Myöhemmin Jordanin kasteessa Kristus-olemus liittyi Jeesukseen Zarathustran minuuden jättäessä sen. Kristuksen laskeutumista maailmaan ja hänen kärsimystietään ristillä Steiner kutsui suurimman jumalallisen rakkauden ilmaukseksi. Kun Jeesuksen fyysinen ruumis kuoli ristillä, Kristus poistui siitä ja jäi vaikuttamaan Maan piiriin.
Steinerin teos "Yleinen ihmisoppi" on koottu luennoista, joita Steiner piti ensimmäisen perustamansa koulun opettajille loppukesällä 1919. Kirjassa Steiner tiivistää käsityksensä oikeanlaisesta pedagogiikasta seuraavasti: ”Läpäise itsesi mielikuvituksen kyvyllä, omaa rohkeus totuuteen, teroita tunnettasi sielullisesta vastuullisuudesta.” Kokonaisuutena kirja on erittäin vaikeasti avautuva. Steiner kuvaa siinä muun muassa näkemyksiään ihmisen fysiologiasta, joista Marie Steiner kirjoittaa lainaten Steinerin puhetta esipuheeseensa: ”Ruumiillisuuden moninaista, salaperäistä tapahtumista on tunnettava aivan uuden fysiologian avulla - fysiologian, jota nykyisellä tieteellä ei vielä ole.” Steinerin henkiseen näkemykseen fysiologiaan liittyen kuuluu muun muassa seuraava kohta: ”Henkis-sielullinen pyrkii jatkuvasti imemään hänet [ihmisen] itseensä.” Jatkuen pian: ”Ja ellei henki ole kyllin vahva, meidän itsemme täytyy leikata itsestämme kappaleita, kuten esimerkiksi kynsiä, koska ulkoapäin vaikuttava henki tahtoo imuvaikutuksellaan ne hävittää.”
Steinerin pedagogisista luentosarjoista on julkaistu ja suomennettu myös esimerkiksi "Opettamisen taito" ja "Kasvatus- ja opetustaito". Ne ovat "Yleistä ihmisoppia" käytännönläheisempiä ja jonkin verran helpommin lähestyttäviä. Siitä miten Steinerin ajatuksia sovelletaan nykypäivänä steinerkouluissa, on kirjoittanut muun muassa Steiner­kasvatuksen liiton puheenjohtaja Jarno Paalasmaa teoksessa Omassa rytmissä, Steinerkoulun idea ja käytännön sovellukset (PS-kustannus, 2009).
Taide antroposofiassa.
Taiteilla oli Steinerille suuri merkitys. Hän näki taiteen tekemisen sekä henkisten asioiden ilmaisukeinona että ihmisen sisäisen kehityksen edistäjänä. Steiner katsoi taiteen harjoittamisen tekevän ihmisen ajattelun liikkuvaksi ja taiteen voivan elävöittää antroposofista liikettä.
Kuvataiteessa Steiner laittoi alulle goetheanistisen taiteen. Kirjassa "New Eyes for Plants" goetheanistista taidetta opettavat tohtori Margaret Colquhoun ja kuvanveistäjä Axel Ewald kuvaavat kurssiensa ydintä seuraavasti: ”... matka heräämiseen kokemuksen kautta, johon kuuluvat sekä ympäröivän luonnon että oman sisäisen luovuuden havaitseminen;...” Goetheltä vaikutteita saaneessa goetheanistisessa taiteessa on pyrkimyksenä tarkastella luontoa yhdistämällä taiteellinen ja tieteellinen suhtautuminen.
Steiner ajatteli, että taiteilla on parantavaa vaikutusta, ja antroposofisessa lääketieteessä käytetään taideterapioita. Steinerpedagogiikassa koko opetus- ja oppimistapahtuma pyritään luomaan taiteelliseksi prosessiksi. Antroposofian piirissä on myös kehitetty uusi taidemuoto, eurytmia.
Lähteet.
Pikakirjoitusmuistiinpanoista julkaistuja teoksia Steiner ei ole itse tarkistanut.


Steinerkoulu.
Steinerkoulu. Verrieres le Buisson, Ranska.
Steinerkoulut ovat alkuperäisen käytännön mukaan 12-vuotisia, mutta Suomessa kolmetoistavuotisia, luokallisia yhtenäiskouluja, jotka perustuvat antroposofian luojan, aikaisemmin myös teosofisessa liikkeessä vaikuttaneen itävaltalaisen Rudolf Steinerin kehittämään pedagogiikkaan. Useimmissa Suomen steinerkouluissa oppilas voi käydä samaa koulua 1. luokalta aina ylioppilaaksi asti. Steinerkoulu korvaa siis virallisesti peruskoulun ja lukion. Suomessa lukiovaiheellisiin steinerkouluihin kuuluu kolmastoista luokka (lukiovaihe on nelivuotinen), koska kolmeen lukiovuoteen kuuluu niin paljon aineita joita ei muissa Suomen lukioissa ole, joten on katsottu kohtuulliseksi antaa opiskelijoille yksi vuosi normaalia enemmän aikaa valmistautua ylioppilaskirjoituksiin. Kolmastoista luokka on melkein pelkkää ylioppilaskirjoituksiin valmistautumista.
Oppilas saa 9. luokan päätteeksi perusopetuksen päättötodistuksen ja lukio-opintojensa päätteeksi lukion päättötodistuksen edellyttäen että on suorittanut kaikki niihin vaadittavat opinnot hyväksytysti. Muutama 2000-luvulla perustettu steinerkoulu (Porvoo) toimi joitakin vuosia ilman virallista opetuksen järjestämislupaa. Porvoon steinerkoulu sai 18.3.2010 perusopetuksen järjestämisluvan ja siten samalla valtion osittaisen rahoituksen syksystä 2010 alkaen. Ilman näitä lupia toimivat steinerkoulut eivät ole laittomia, mutta niiden oppilaat rinnastetaan kotiopetuksessa oleviin. Vuonna 2011 Suomessa toimi 25 steinerkoulua, joilla on virallinen opetuksenjärjestämislupa. Lisäksi on 44 yksityistä steinerpäiväkotia ja kolme hoitopedagogista erityissteinerkoulua (2011).
Steinerkoulujen kasvatustavoitteet ovat terve ja rauhallinen kasvu lapsuusvuosina, laaja-alainen yleissivistys ja käytännölliset elämäntaidot sekä nuoren vähittäinen kehittyminen kohti vapaata ja vastuullista aikuisuutta.
Steinerpedagogiikan perustana on Steinerin antroposofiseen ajatteluun pohjautuva ihmiskäsitys. Sen mukaan inhimillisen kasvun idut ovat löydettävissä kasvavasta itsestään. Steinerpedagogiikka vaatii kasvattajaa etsimään sellaisia virikkeitä, jotka sopivat kasvatettavalle yksilölle.
Steinerkoulujen opetussuunnitelma rakentuu antroposofiselle käsitykselle elämän seitsenvuotiskausista. Koulun luokat 1-8 sijoittuvat steinerpedagogien mukaan ihmiselämän toiselle seitsenvuotiskaudelle. Näillä luokilla steinerpedagogiikka korostaa kuvallisuutta ja elämyksellisyyttä, tavoitteena tukea erityisesti oppilaan tunne-elämän kehitystä. Opetuksesta ja kasvatuksesta vastaa kahdeksan ensimmäisen kouluvuoden aikana luokanopettaja, mutta eri aineiden opetukseen tulee mukaan aineenopettajia alusta alkaen.
Luokat 9-12 sijoittuvat steinerpedagogiikassa ihmisen kolmannelle seitsenvuotiskaudelle. Tällöin tavoitteena on kasvattaa oppilaan ajattelua viemällä oppilas tämän omien kysymysten kautta tiedon äärelle. Näillä luokilla opetukseen kuuluu tavallisen opetuksen lisäksi leirejä ja laajoja käytännöllisiä sekä taiteellisia töitä.
Historiaa.
Rudolf Steiner ei ollut pedagogi. Hän teki filosofian tohtorin väitöskirjansa tietoteorian alalta. Nuorempana hän oli järjestelemässä Goethen luonnontieteellisiä teoksia sekä toimi muun muassa työväenopiston opettajana, toimittajana ja teosofisen seuran toimihenkilönä. Varsinaisen elämäntyönsä hän teki 1900-luvun alussa esitelläkseen ja kehittääkseen antroposofiaa. Steiner muun muassa esitelmöi aktiivisesti eri puolilla Eurooppaa ja perusti antroposofisen keskuksen Sveitsiin Baselin lähelle.
Ensimmäinen steinerkoulu perustettiin Stuttgartiin Waldorf Astoria -tehtaan työntekijöiden lapsille 1919. Monissa maissa steinerkouluja kutsutaankin Waldorf-kouluiksi. Kansallissosialistien noustua valtaan 1930-luvulla saksalaiset Waldorf-koulut suljettiin ja monet opettajat vangittiin, koska antroposofiaa ja steinerpedagogiikkaa pidettiin kansallissosialistisen hengen vastaisena. Toisen maailmansodan päätyttyä koulut aloittivat jälleen toimintansa.
Etelä-Afrikan apartheid-politiikan aikana steinerkoulut ja Kapkaupungin steineropettajaseminaari olivat ainoita oppilaitoksia, joissa opiskelivat yhdessä sekä mustat että valkoiset.
Suomen ensimmäinen steinerkoulu perustettiin Helsinkiin vuonna 1955. Vuonna 1977 tuli voimaan steinerkouluja koskeva laki, jonka piiriin kuului kolme steinerkoulua. 1980-luvulla koulujen määrä laajeni lain ulkopuolelle, kun kouluja perustettiin ympäri Suomea yksityisopetusryhminä. Eräänä syynä koulujen laajenemiseen oli se, ettei ajan tiukka koululainsäädäntö tarjonnut käytännössä mitään muita vaihtoehtoja valtakunnallisesti ohjatulle peruskoululle. 1990-luvun alussa lakia muutettiin ja kaikki steinerkoulut saivat mahdollisuuden valtionapuun. Tämänkin jälkeen on perustettu yksittäisiä steinerpedagogiikkaa noudattavia kouluja, joista osa on saanut opetuksenjärjestämisluvan, osa ei.
Steinerkoulut ovat kannatusyhdistysten ylläpitämiä yksityisiä kouluja. Vanhemmat ovat yhdistysten jäseniä. Koulujen talous perustuu valtionavun lisäksi vanhempien vapaaehtoistyöhön ja lahjoituksiin.
Tunnettuja suomalaisia entisiä steinerkoululaisia ovat muun muassa lastenpsykiatri Raisa Cacciatore, näyttelijä Heidi Herala, kansanedustaja Oras Tynkkynen, kuvataiteilija Heta Kuchka, kokki Sara La Fountain, näytelmäkirjailija Laura Ruohonen, rumpali Antti Lehtinen, sarjakuvataiteilija Ville Ranta, säveltäjä Kaija Saariaho, ohjaaja Lauri Maijala, kirjailija Hanna Tuuri ja performancetaiteilija Mimosa Pale.
Steinerpedagogiikka.
Steinerpedagogiikassa ajatellaan, että kasvattajan roolin pääpaino muuttuu lasten ja nuorten ikävaiheen mukaan. Ensimmäisellä seitsenvuotiskaudella aikuisen tehtävä on olla ennen kaikkea jäljittelyn kohde ja rauhallisen ympäristön luoja. Toisella seitsenvuotiskaudella, johon ajoittuvat koululuokat 1-8, aikuisen pääsääntöinen rooli on olla luotettava auktoriteetti. Jotta opettajaan syntyisi turvallinen, pitkäkestoinen suhde, opettaa steinerkoulussa sama luokanopettaja kahdeksannelle luokalle asti suuren osan aineista. Kolmannella seitsenvuotiskaudella eli 14-vuotiaasta alkaen steinerpedagogiikassa katsotaan, että opettajan vakuuttavuus nuoren silmissä ei voi enää perustua aikuisen auktoriteettiin, vaan ainoastaan asiantuntemukseen.
Steinerkoulut eroavat opetustavoiltaan muista kouluista usealla tavalla. Huomiota kiinnittävät yleensä jakso-opetus, oppikirjattomuus, taideaineet sekä luokkamuotoisuus ja opettajakeskeisyys. Koulu ja luokka ovat tiiviitä yhteisöjä, ja yhteisöllisiä taitoja korostetaan. Sama ryhmä voi oppia, elää ja kasvaa yhdessä ensimmäiseltä luokalta ylioppilaaksi saakka. Vanhempien tuki ja yhteistyö on tärkeää koulutyölle.
Alaluokilla opettajan tulisi tutustua hyvin oppilaisiinsa ja muodostaa jokaisesta selkeä käsitys. Havaintotyönsä apuna opettaja voi käyttää erilaisia luonnehtivia ja kuvailevia tapoja hahmottaa lapsia, muun muassa luonteenlaatuja kuvailevia temperamentteja. Tyypittelyjä ei kuitenkaan saisi käyttää ahtaasti ja stereotyyppisiin rooleihin vangitsevasti.
Oppikirjoja steinerkoulun oppilaat eivät juuri käytä ennen lukioastetta, lukuun ottamatta vieraiden kielten kirjoja, jotka usein tulevat käyttöön 6.–7. luokalla. Luokissa on lisäksi tarjolla kirjoja ja muita tietolähteitä vaihtelevassa määrin. Opettajien tehtävänä on valmistella ja esittää oppiaines mahdollisimman innostavassa ja tarkoituksenmukaisessa muodossa. Oppilaat valmistavat työkirjansa itse. Alemmilla luokilla teksti on liitutaululla tai opettaja sanelee sen. Kahdeksanteen luokkaan mennessä kehitetään itsenäinen kyky laatia teksti kuullusta tai esitetystä aineistosta. Muistiinpanoista tulee aina valmistaa oma kokonaisuutensa vihkoon, sillä se vaikuttaa merkittävästi suorituksen arvosanaan tai arviointiin. Vihkojen itse piirrettävään kuvitukseen kiinnitetään myös erityistä huomiota.
Steinerpedagogiikka pyrkii kehittämään kullekin ikäkaudelle sopivalla tavalla, vähitellen kahdeksanteen luokkaan mennessä itsenäiset työtavat työvihkojen tekstien ja kuvien tuottamiseen. Oppilaat pyritään totuttamaan vähitellen itsenäiseen tiedonhankintaan ja -käsittelyyn.
Kaikki oppiaineet ovat tasa-arvoisia, ja niillä on oma tärkeä tehtävänsä. Steinerkouluissa onkin huomattavan paljon taideaineita. Esimerkiksi 8.–9.-luokkalaisilla on 7–8 viikkotuntia erilaisia taide- ja taitoaineita, kuten musiikkia, kuvataidetta ja käsitöitä sekä eurytmiaa.
Steinerkouluissa opetettava eurytmia-niminen aine on liikkumista, musiikkia ja eleitä yhdistävä taidemuoto. Harjoitukset sisältävät liikkumista usein pianonsoiton säestyksellä tai runojen mukaan. Alaluokilla sadut ja lorut ovat aineksina leikinomaisessa eurytmiassa. Steinerpedagogiikan mukaan monipuoliset taiteelliset harjoitukset ovat hyviä kasvuvirikkeitä kasvavalle yksilölle.
Opetussuunnitelma ja tuntijako noudattavat opetushallituksen määräämiä perusopetuksen ja lukion opetussuunnitelmien perusteita. Steinerkouluille on myönnetty vähäisiä poikkeamia näistä yleisistä perusteista.
Todistukset ovat pääasiassa sanallisia, oppilaan taitojen kehittymistä luonnehtivia lausuntoja. Alaluokilla ne osoitetaan vanhemmille, neljännestä luokasta lähtien oppilaalle itselleen. Numerotodistuksia annetaan lisäksi opetuslainsäädännön mukaisesti luokilla 7-9 ja lukioasteella.
Kiistelyä steinerkouluista.
Steinerkoulut ovat herättäneet myös arvostelua. Steinerkoulujen arvostelijoihin on kuulunut niin ateisteja ja skeptikkoja kuin kristillisenkin vakaumuksen edustajia. "Skepsis"-lehden artikkelissaan "Antroposofian pseudotieteellinen maailmankuva" vuodelta 2001 dosentti Heikki Ervasti moitti steinerkoulujen pohjalla olevaa maailmankuvaa näennäistieteelliseksi. Hän kirjoitti myös, että useat tahot ovat epäilleet antroposofian välittyvän oppilaille opettajien maailmankatsomuksen kautta, vaikka antroposofiaa ei Suomen steinerkouluissa suoranaisesti opetetakaan. Sen sijaan Saksassa steinerkoulut ovat herättäneet kohua niissä opetettavan epätieteellisen antroposofiaan liittyvän rotuopin mukaan, johon liittyy mm. "arjalaisten" vaellus ja Steinerin väite, jonka mukaan juutalaisuuden säilyminen nykyaikaan on maailmanhistoriallinen virhe, vaikkei hän juutalaisten tuhoamiseen kehottanutkaan. Suomen steinerkouluissa rotuoppeja ei opeteta. On väitetty, että Suomen steinerkoulut eivät ole Steinerin oppien suhteen yhtä kritiikittömiä kuin Saksan, vaan soveltavat vain niitä Steinerin oppeja, jotka koetaan positiiviksi ja hylkäävät Steinerin pimeinä pidetyt opit.
Antroposofit uskovat Atlantikseen. Saksassa tämän asian opettaminen on herättänyt kritiikkiä – vaikka Platonkin uskoi Atlantikseen ja hyvin monet nykyajankin tiedemiehet uskovat, että sillä on edes jonkinlainen historiallinen tausta. Suomen steinerkouluissa ei Atlantiksen olemassaolosta opeteta. Antroposofiaan kuuluu myöös jälleensyntymisoppi. On väitetty, että steinerkoulussa ei puututa kiusaamiseen, koska kiusaamisen ajatellaan olevan ansaittu kosto edellisessä elämässä tehdyistä pahuuksista. Ainakin Suomen steinerkouluissa kiusaamiseen kuitenkin puututaan kuten peruskoulussakin.
Steinerkouluissa vältetään kilpailuhenkisyyttä ja suorituspaineita, minkä jotkut pelkäävät hidastavan oppimista. Myös suurien luokkakokojen ja erityisesti sen, että erityisvaikeuksiset oppilaat pyritään pitämään enimmäkseen normaaliluokassa tehden vain pieniä erityisjärjestelyjä, pelätään haittaavan oppimista. Tätä menettelyä steinerkoulujen opettajat perustelevat sillä, että kun luokille sattuu hyvin erilaisia oppilaita, myös erityisvaikeuksisia, oppilaat oppivat paremmin ymmärtämään erilaisia ihmisiä.
Kritiikkiä tai ainakin ihmetystä osakseen steinerkoulut saavat usein esimerkiksi eurytmiasta ja työkirjojen kirjoittamisesta käsin läpi lähes koko perusopetusasteen. Tosin Suomen steinerkouluissa tässä on eroja. Esim. Jyväskylän Rudolf Steiner -koulussa vieraiden kielten opetuksessa ei käytetä ennen lukiota kirjoja lainkaan, mutta sitäkin enemmän työvihkoja, mutta Seinäjoella olevassa Etelä-Pohjanmaan Rudolf Steiner -koulussa käytetään. Steinerkoululaisten tietotasoa on epäilty heikommaksi kuin peruskoululaisten ja muiden lukiolaisten. Lahden steinerkoulussa eräänä vuonna puolet abiturienteista reputti, mitä on pidetty osoituksena steinerkoulujen opetuksen huonoudesta, mutta steinerkoulujen puolustajat ovat sanoneet, että abiturienttien määrä tuona vuonna Lahden steinerkoulussa (kymmenen) on liian pieni otos siihen, että sen perusteella voisi luotettavasti arvioida opetuksen laatua. Eräänä vuonna Jyväskylän Rudolf Steiner -koulun abiturientit vinoilivat yleisistä käsityksistä kiinnittämällä abiturienttiautoonsa tekstin "askarrellen ylioppilaaksi." Lukioiden arvosanoihin on vaikuttanut aikaisemmin myös se, että steinerlukioihin on vasta vuonna 2007 tullut keskiarvoraja.
Steinerkouluja on kritisoitu myös siitä, että steinerkoulujen alaluokilla oppilaita luonnehditaan antiikista periytyvän, 1900-luvun alkupuolelle saakka suositun, mutta nykyään epätieteellisenä pidettyn temperamenttiopin mukaan. Oppilaita kuvataan teorian mukaisesti temperamentiltaan koleerikoiksi, sangviinikoiksi, melankolikoiksi ja flegmaatikoiksi.
Steinerkouluja on arvostellut evankelis-luterilaista fundamentalistista näkemystä edustava Paavo Hiltunen kirjassaan "Mitä Rudolf Steiner todella opetti" (1990). Hiltusen mukaan esim. eurytmianopettajat valehtelevat väittäessään, että eurytmia on taideliikuntaa ja todellisuudessa eurytmia on pakanallinen tanssi. Hiltunen kritisoi kirjassaan sitäkin, että ainakin osaan steinerkouluista tuolloin vanhempien oli ilmoitettava lapsensa jo ennen syntymää ja oppilaat valittiin sen mukaan, kenellä syntymän ja ilmoittamisen välinen aika oli ollut lyhyin. Tätä käytäntöä perusteltiin sillä, että se asetti alku- ja loppuvuodesta syntyneiden vanhemmat tasavertaiseen asemaan siinä, voivatko he valita lapsensa kouluksi steinerkoulun.
Hiltusen mukaan monet steinerkoulussa lausuttavat runot ovat pakanallisia. Suomen steinerkouluissa Hiltusen mukaan myös Kalevalaa opetetaan pakanallisesti. Steiner perehtyi Kalevalaan käydessään Suomessa vuonna 1912 ja löysi sieltä kolme jumalahahmoa: Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen. Hiltunen väittää myös, että steinerkoulujen opettajat kertovat kyllä steinerpedagogiikasta, mutta jos vanhemmat menevät kysymään heiltä antroposofiasta, he väittävät, ettei näiden tarvitse siitä tietää. Hänen mukaansa steinerkoulujen opettajat pysyvät luterilaisen kirkon jäseninä, jotta vanhemmat luulisivat heidän olevan luterilaisia. Kirja sisältää myös selvästi ja yksiselitteisesti virheellisiä väitteitä, kuten väitteen, jonka mukaan steinerkouluissa olisi vain yksi aine päivässä. On totta, että steinerkouluissa monia aineita opetetaan jaksoittain, niin, että jaksotunneilla, joita on joka päivä, opetetaan yhtä ainetta jakson aikana ja muulloin kyseistä ainetta ei opeteta, mutta päivässä on useampi aine. Myöhemmin Hiltunen on epäillyt, että antroposofit organisoivat hänen kirjansa laajamittaisen oston, jotta kirjan näkemykset eivät päätyisi 'ajattelemaan kykenevien' luettavaksi.
Hänen kritiikkiinsä ovat esittäneet vastauksensa Risto Suurla, Reijo Wilenius ja Tony Dunderfelt teoksessa "Huomautuksia Paavo Hiltusen Steiner-kirjasta" (1991). Heidän mukaansa Hiltunen erehtyy muun muassa väittäessään, ettei Steiner uskonut persoonalliseen, rukouksia kuulevaan jumalaan, että Steinerin harjoittama salatiede olisi tiedettä, joka on salattava ja että Steiner oli spiritisti. Heidän mukaansa salatiede on tiede salaisista asioista ja Steiner oli selvänäkijä, ei spiritisti, mikä on heidän mukaansa eri asia.
Väitöskirjassaan "Miten antroposofia ilmenee steinerpedagogiikassa" Tarja Ehnqvist tuo Lippertin näkemyksen esiin monen muun ajattelijan ohella. Samassa yhteydessä Ehnqvist esittää myös useita myönteissävyisiä kuvauksia. Esimerkiksi seuraavana esitellyssä suomalaistutkimuksessa todetaan vanhempien olleen tyytyväisiä steinerkouluun ja kokeneen sen tukeneen lapsensa sosiaalista kasvatusta.
Steinerpedagogiikkaa on tutkittu vähän, mutta sen tuloksia sitäkin enemmän. Steinerkoulun käyneet menestyvät Waldorf-instituutin oman tutkimuksen mukaan Saksassa opinnoissaan keskimääräisesti samalla tavalla tai paremmin kuin valtiollisen koulun käyneet oppilaat. Eräässä Saksan ja Sveitsin kouluja koskevassa tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota siihen, että niiden menetelmät eivät tarjoa nyky-yhteiskunnan kannalta riittävää kasvatusta, opettajien pätevyys on puutteellista, ja kielten ja luonnontieteiden opetus ei vastaa nykytarpeita. Kuitenkin Suomen steinerlukioissa on pakollisia fysiikan ja kemian kursseja kumpiakin useampia, vaikka tavallisissa lukioissa kumpiakin on vain yksi.
Monet steinerkoulua käyvät lapset ja nuoret ovat joutuneet koulunsa ulkopuolella kiusauksen kohteeksi koulunsa vuoksi.
Steinerkasvatuksen liitto.
Alan valtakunnallinen steinerpedagogien yhteistyöelin on Steinerkasvatuksen liitto, perustettu 2008, ruotsiksi Förbundet för steinerpedagogik, englanniksi Federation for Steiner Waldorf Education in Finland, johon on yhdistetty Steinerpedagogiikan seura ry (SPS, perustettu 1953).
Steinerkasvatuksen liiton tehtävänä on toimia Suomen steinerkoulujen, -päiväkotien ja steinerpedagogisten yhteisöjen yhdyselimenä ja edustaa steinerpedagogiikkaa Suomessa jäsenjärjestöjensä rinnalla. Yhdistyksen tarkoituksena on myös steinerpedagogisia päämääriä toteuttavien yhteisöjen toimintaedellytysten edistäminen, jäsenten taloudellisia ja toiminnallisia edellytyksiä säätelevän lainsäädännön seuraaminen, jäsenten ja yhteiskunnan välisten suhteiden sekä taloudellisten toimintaresurssien riittävyyden edistäminen.
Tehtävien toteuttamiseksi liitto mm. antaa lausuntoja, pitää yhteyttä päättäjiin, järjestää ja tukee steinerpedagogista tutkimus- ja selvitystyötä, esitelmä-, näyttely-, kurssi- ja seminaaritoimintaa sekä julkaisee steinerpedagogista kirjallisuutta. Yhdistys toimii myös yhdyselimenä kansainväliseen steinerpedagogiseen liikkeeseen.
Steinerkasvatuksen liiton johtokunnan puheenjohtaja on Jarno Paalasmaa. Liiton johtokunta toimii steinerpedagogiikan yhteistyö- ja asiantuntijaelimenä, joka käsittelee monia erilaisia steinerpedagogiikkaan ja sen toteuttamiseen liittyviä kysymyksiä.
Steinerkasvatuksen liiton edeltäjä, Steinerpedagogiikan seura on edustanut steinerpedagogiikkaa Suomessa jo ennen ensimmäisen steinerkoulun perustamista Suomeen. Jarno Paalasmaa toimi myös Steinerpedagogiikan seuran puheenjohtajana. Aiempia seuran puheenjohtajia ovat olleet mm. Reijo Wilenius, Marja Dahlström, Lea Blåfield ja Simo Taimi.
Suomen steinerkoulujen oppilasyhdistys Skoy.
Suomen steinerkoulujen oppilasyhdistys ry on steinerkoulujen yläluokkalaisten perustama kattojärjestö oppilaskuntatoiminnalle juuri steinerkouluissa. Yhdistyksen toiminta lähti käyntiin syksyllä 2002. Tällä hetkellä mukana on steinerkoulujen oppilaita lähes kymmenestä eri koulusta ympäri Suomea.
Yhdistyksen tarkoituksena on toimia Suomen steinerkoulujen oppilaiden edunvalvojana ja yhteistyöelimenä. SKOY haluaa edistää oppilaiden viihtyvyyttä ja etuja ja parantaa steinerkoulun mainetta ja ihmisten tietoutta steinerkouluista. SKOY pyrkii luomaan kansainvälisiä suhteita steinerkoulujen välille ja kunnioittaa steinerkoulun perusperiaatteita.
Yhdistys järjestää kokouksia, keskustelutilaisuuksia, yhteisiä jäsentapahtumia, pitää yhteyttä muihin oppilaskuntiin, koulujen johtokuntiin, opettajakuntiin, rehtoreihin/ vuosirehtoreihin, harjoittaa kulttuuri-, valistamis- ja julkaisutoimintaa sekä toimii muilla vastaavilla tavoilla steinerkoululaisten hyväksi.
Puheenjohtajina ovat toimineet Julian Remes 2002-2004, Lauri Maijala vuoden 2005 ja Miika Tomi vuoden 2006. Vuonna 2007 yhdistyksen puheenjohtajana toimi Pia Johansson, kautena 2008-09 Milja Tomi ja tällä hetkellä puheenjohtajana toimii Elina Hammarström.


Kaleva (sanomalehti).
Kalevan uuden painotalon rakennustyömaa Oulun Takalaanilassa helmikuussa 2012.
Kaleva on Oulussa ilmestyvä sitoutumaton sanomalehti. Asianajaja Juho Raappanan vuonna 1899 perustama Kaleva on nykyisin Suomen neljänneksi levinnein seitsenpäiväinen sanomalehti. Virallisesti tarkastettu levikki vuonna 2010 oli 78 216. Kalevaa julkaisee Kaleva Oy, jonka suurimmat osakkeenomistajat ovat yksityishenkilöitä. Vuonna 2008 silloisen Kaleva Kustannus Oy:n toimitusjohtaja oli Jukka Haapalainen ja sanomalehti Kalevan päätoimittaja Risto Uimonen. Uimonen jäi eläkkeelle vuodenvaihteessa 2009, ja uutena päätoimittajana aloitti maaliskuussa 2009 Markku Mantila.
Kalevan toimitalo sijaitsee Karjasillan kaupunginosassa. Syksyllä 2012 toimitus, lehden paino ja postitus muuttavat Oulun Takalaanilaan, jonne Kaleva saa uuden painotalon.
Hallitus ja johto.
Kalevan julkaisijan, Kaleva Oy:n, hallitukseen kuuluu viisi jäsentä, joista yksi on nainen. Lisäksi toimivassa johdossa ei ole yhtään naista.
Aiheesta muualla.
Kaleva


Makroevoluutio.
Evoluutiobiologiassa makroevoluutiolla tarkoitetaan evolutiivista muutosta lajitasolla tai sitä ylemmällä tasolla. Uusien lajien, sukujen, heimojen ja sitä korkeampien eliöluokkien synty on makroevoluutiota. Lajitason yläpuolella tapahtuvaa makroevoluutiota on esimerkiksi uusien adaptiivisten vyöhykkeiden valtaaminen sekä siihen liittyvät uudet evolutiiviset "keksinnöt", joita ovat esimerkiksi lintujen siivet ja maalla elävien nisäkkäiden adaptaatiot. Makroevoluutio on itsenäinen evolutiivisen tutkimuksen haara, joka on perinteisesti kuulunut paleontologeille ja systemaatikoille, tosin viime vuosina molekyylibiologia on edistänyt huimasti makroevoluution muutosten ymmärrystä.
Käsitettä makroevoluutio käytti ensimmäisenä ilmeisesti Juri Filiptšenko 1927, ja sen tekivät tunnetuksi Theodosius Dobzhansky 1937, Ernst Mayr ja John Maynard Smith sekä myöhemmin myös Richard Dawkins ja Stephen Jay Gould.
Makroevoluution historia.
Tieteellinen väittely mikro- ja makroevoluution eroista alkoi vuonna 1860, kun evoluutio oli ensimmäistä kertaa laajasti esitetty ja hyväksytty Charles Darwinin kirjan "Lajien synty" julkaisun jälkeen. Ensimmäisen makroevoluutioteorian esitti Jean-Baptiste Lamarck. Lamarckismissa oletettiin, että yksilöt kehittivät ominaisuuksia, joita ne harjoittivat, ja menettivät ominaisuuksia, joita ne eivät käyttäneet, sekä että nämä muutokset periytyivät niiden jälkeläisille. Lamarckin mallissa makroevoluution kaltaiset suuret erilaistumiset tapahtuivat, kun ympäristön muuttuminen johti lajien tarpeiden muuttumiseen, joka puolestaan johti siihen, että ne harjoittivatkin aivan erilaisia ominaisuuksia kuin aikaisemmin.
Gregor Mendel, itävaltalainen munkki, löysi geneettisen variaation lait kasvitutkimuksissaan. Mendel uskoi, että makroevoluutiolle ei ole mahdollisuuksia, sillä muutoksia tapahtui ainoastaan olemassa olevien geenialleelejen suhteissa. Hänestä variaatio oli poikkeus, ei sääntö. Darwin taas ei nähnyt huomattavaa eroa mikro- ja makroevoluution välillä. Hän viittasi usean alalajin variaatioon sekä yksilöiden eroavaisuuksiin. Hänestä lajin ja alalajin välillä ei ollut selvää eroa.
Vaikka Mendelin lait julkaistiin jo vuonna 1866, hänen teoriaansa ylenkatsottiin 1900-luvun alkuun saakka. Tämä johtui osittain siitä, että teoria julkaistiin epäselvässä julkaisussa ja tiedeyhteisöön kuulumattoman jäsenen toimesta. Darwin ei itse koskaan lukenut Mendelin työtä, ja hänen ehdottamansa mekanismi perinnöllisille ominaisuuksille, pangeneesi, oli hyödyllisempi biometrisen koulun tilastotieteilijöille kuin biologeille. Tutkiessaan leijonankitoja Darwin löysi muuntelusuhteen 2,4:1, joka on samansuuntainen Mendelin löytämään variaatiosuhteen 3:1 kanssa. Darwin ei kuitenkaan ollut varma tämän lopullisesta merkityksestä. Kun Mendelin lait löydettiin uudelleen 1900-luvulla, tilastotieteilijät ja biologit väittelivät keskenään kunnes R.A. Fisherin työ 1930-luvulla saattoi heidät yhteisymmärrykseen.
1930-luvun lopulla evoluutiobiologi Theodosius Dobzhansky esitti modernin evolutionaarisen synteesin. Tuodessaan mikro- ja makroevoluution käsitteet kielenkäyttöön hän kuitenkin epäröi, voitaisiinko käsitteet rinnastaa. Monet olivat sitä mieltä, että epäröinti johtui siitä, että hänen opettajansa Filiptšenko oli ortogeneesin kannattaja, jonka mielestä mikro- ja makroevoluutiolla oli eri mekanismi ja suuruusluokka.
Kun DNA:n ja geenien rakenne löydettiin 1960-luvulla, mutaatiot hyväksyttiin muutosmekanismiksi. Tätä teorian kehitysvaihetta kutsuttiin moderniksi synteettiseksi evoluutioteoriaksi, joka on nykyisinkin yleisesti hyväksytyin. Synteettisen evoluutioteorian mallissa mikro- ja makroevoluution ainoa ero on niiden vaatimassa ajassa ja ilmiöiden laajuudessa.
1970-luvun lopulla Stephen J. Gould haastoi synteettisen evoluutioteorian ja esitti punktualismin (). Punktualismin mukaan suuret evolutionaariset muutokset tapahtuivat rajoitetuissa geenipooleissa radikaalien ilmastonmuutosten jälkeen. Vaikka Gould hylkäsi fyleettisen gradualismin eli opin evoluution tasaisen hitaasta vauhdista, hän oli vakaasti sitä mieltä, että evoluutioteoria on nyt vahvempi kuin koskaan.
Ehdotettuja mekanismeja.
On esitetty, että makroevolutiiviset prosessit tapahtuvat populaatioissa ja yksilöiden genotyypeissä, joten ne ovat samanaikaisesti myös mikroevolutiivisia prosesseja.
Makroevoluutiolle on esitetty kahta toisilleen vastakkaista toimintatapaa. Yhtäältä on esitetty, että riittävän ajan kuluessa pienet, mikroevoluution aikaansaamat muutokset kasautuvat eristyneissä populaatioissa johtaen uusien lajien syntyyn. Toisaalta makroevoluution on väitetty ilmenevän nopeina ja äkillisinä muutoksina. S. J. Gouldin niin sanotun jaksoittaisen tasapainon teorian mukaan eliöillä on kriittisiä geenejä: pieni muutos niissä voi muuttaa eliöitä niin paljon, että uusia eliölajeja syntyy varsin nopeasti.


Japanin transkriptio suomalaisella ortografialla.
Japanin merkistön voi transkriboida suomalaisilla merkeillä lähes täydellisesti. Englantia puhuvissa maissa yleiseen Hepburn-järjestelmään verrattuna Hepburnin "y" on suomalainen "j", "sh" on "š", "ch" on "tš" ja "j" on "dž".
Alla esitetyt äänteet vastaavat suomalaista kirjoitusjärjestelmää vain muutamin poikkeuksin. Poikkeuksena on japanilainen r, joka on yhdistelmä suomalaista r:ää, l:ää ja d:tä. Toisella tavoin esitettynä japanilainen r on kuin suomalainen r, mutta hyvin pehmeä ja siinä on vain yksi "tärähdys" kitalakea vasten. Myös japanilainen u on sekoitus suomalaista u:ta ja y:tä, vastaten pitkälti ruotsin kielen u:ta.
Olettaen, että lukija huomaa lukea ng:n ja nk:n suomalaiseen tapaan, voidaan niiden tapauksissa jättää äng-merkit käyttämättä. Tällöin esimerkiksi sana かんごふ voidaan kirjoittaa kangofu. Sanansisäisen g:n vaatimalle yksittäiselle äng-äänteelle ei kuitenkaan ole vastinetta tavallisessa suomalaisessa kirjoituksessa, joten sitä merkitään yhdellä äng-merkillä.
Huomionarvoista on myös, että alla oleva järjestelmä ei ole käytössä missään Suomen ulkopuolella, joten se on avuksi vain äänneasun havaitsemisessa.


Diabetes.
Diabetes, vanhalta nimeltään sokeritauti, on sokeriaineenvaihdunnan sairaus. Vaikka vesitystaudin latinankielinen nimi, "diabetes insipidus", on hyvin samantapainen, ei taudeilla juuri muuta yhteistä olekaan. Diabetes johtuu insuliinin tuotannon vähenemisestä tai lakkaamisesta haimassa (nuoruustyypin diabetes, tyypin I diabetes, diabetes mellitus juvenilis) tai insuliinin käsittelyn heikkenemisestä elimistössä (aikuistyypin diabetes, tyypin II diabetes). Kahden päätyypin lisäksi diabeteksesta on lukuisia välimuoto- ja erityistyyppejä, joista yleisin on raskaudenaikainen diabetes.
Diabeteksessa veren sokeripitoisuus kasvaa liian suureksi. Ravinnossa olevat hiilihydraatit hajoavat glukoosiksi (rypälesokeri) ja kulkeutuvat vereen. Normaalioloissa kun veren glukoosipitoisuus kasvaa, haima erittää insuliinia, joka auttaa siirtämään glukoosia soluihin ja alentamaan veren glukoosipitoisuutta. Kun ihminen sairastaa diabetesta, glukoosia ei siirry verestä solujen käyttöön riittävästi sen vuoksi, ettei keho tuota tarpeeksi insuliinia tai insuliinin vaikutus on heikentynyt. Koholla oleva verensokeri voi pitkällä aikavälillä vahingoittaa monia kehon kudoksia, kuten silmiä, munuaisia, sydäntä ja verenkiertoa.
Esiintyvyys.
Diabetes on yksi merkittävimmistä kansantaudeista. Se vaikuttaa elämänlaatuun, aiheuttaa lisätauteja ja lisää kuolleisuutta (Stakes 2005). Pitkään kestänyt tai huonosti hoidettu diabetes saattaa aiheuttaa silmien verkkokalvosairautta (diabeettinen retinopatia), munuaismuutoksia, ääreishermoston vaurioita ja jalkaongelmia. Diabetes lisää myös sydänsairauksien ja jossakin määrin haimasyövän riskiä. Diabeteksen aiheuttama munuaisvaurio, jota kutsutaan "diabeettiseksi nefropatiaksi", on Suomessa yleisin syy munuaisensiirtoon.
Moni sairastaa kakkostyypin diabetesta tietämättään. Ajoissa havaittu tyypin 2 diabetes voidaan saada kuriin liikunnalla, laihduttamisella ja ruokavaliolla. Tällöin haiman insuliinin tuotanto ja insuliinin vaikutus voivat palautua normaaleiksi. Ilman lihavuutta 90 prosenttia aikuisdiabeteksesta jäisi puhkeamatta tai puhkeaisi myöhemmin. Tupakointi on erityisen vaarallista diabeetikoille, koska diabeetikon riski sairastua sydän- ja verisuonisairauksiin on ennestään muuta väestöä suurempi ja tupakointi kasvattaa sitä entisestään. Tämän vuoksi tupakoivia diabeetikoita kehotetaan lopettamaan tupakointi.
Vuonna 1988 diabeetikkoja oli Suomessa 94 000 ja vuonna 2000 166 000. Määrän arvioidaan olevan kasvussa. Tyypin 1 diabetesta sairasti noin 30 000 ihmistä vuonna 2003, ja sairastavien määrä lisääntyy keskimäärin 2,8 prosenttia vuodessa. Siten diabeetikkojen määrän kasvu aiheutuu pääosin aikuistyypin diabeteksesta. Vuoden 2006 kesäkuun Duodecimin Käypä hoito -suosituksen mukaan lähes 500 000 suomalaisen arvioidaan sairastavan diabetesta. Vajaalla puolella 45–74-vuotiaista miehistä ja joka kolmannella naisella on aikuistyypin diabetes tai sen esiaste. Puolet kaikista diabeetikoista eli 200 000 suomalaista sairastaa tyypin 2 diabetesta tietämättään.
Maailmanlaajuisesti diabetesta sairastaa tuoreimpien arvioiden mukaan jo 250 miljoonaa aikuista, joka on noin kuusi prosenttia maailman 20–79-vuotiaista. Yleisintä sairaus on Välimeren itäisissä rantavaltioissa ja Lähi-idässä. Arvioidaan, että vuoteen 2025 mennessä aikuisten diabetespotilaiden määrä kasvaa jopa 380 miljoonaan.
Oireet.
Klassiset oireet ovat: tihentyneet virtsauksen tarve ja janon sekä nälän tunne. Virtsaan erittyy myös glukoosia, joka havaitaan helposti laboratoriotesteissä. Tyypin 1. diabeteksen oireet voivat kehittyä nopeasti viikkojen tai kuukauden sisällä. 2. tyypin diabetes kehittyy yleensä hitaammin ja muutoksia voi olla vaikea havaita.
Jos tilaa ei hoideta, veren korkea glukoositaso voi aiheuttaa silmän linssien deformaation vaikuttaen näkökykyyn. Sumentunut näkökyky onkin hyvä indikaattori diabeteksesta. Tässäkin tyypin 1. diabeetikolla muutokset ovat nopeampia kuin 2. tyypin diabeetikolla.
Jalan päkiöihin voi tulla turvotusta. Se on tyypillinen diabeteksen oire. Jaloissa tuntoaisti heikkenee ja katoaa pikkuhiljaa kokonaan. Tuntoherkkyyttä mitataan asteikolla 1 - 3, jossa taso 3 on pahin tunnottomuustila.
1. tyypin diabeetikoilla voidaan havaitaan seuraavia oireita: hyperventilointia, pahoinvointia, oksentelua, vatsakipuja tai tajunnan heikkenemistä.
Kuolleisuus.
Suomessa vuonna 2002 kuoliniän mediaani (puolet yli ja puolet alle) ykköstyypin diabeetikoille oli 49 vuotta; kakkostyypin diabeetikoille se oli 79 vuotta. Vuonna 2002 kuolleiden ykköstyypin diabeetikoiden sairastamisajan mediaani oli 26 vuotta. Luvut eivät kuitenkaan kerro diabeetikkojen keskimääräistä elinikää vaan ainoastaan sen, minkäikäisiä tiettynä vuonna kuolleet diabeetikot olivat. Yleisimmät kuolinsyyt ykköstyypin diabeetikoille vuosina 1988–2002 olivat sydäninfarkti (35 %) ja iskeeminen sydänsairaus (22 %). Suomessa vuonna 2005 tehdyn tutkimuksen mukaan kolmenkymmenen vuoden kuluessa sairastumisestaan kuolleista ykköstyypin diabeetikoista noin yksi viidestä oli diabeettisen nefropatian myötä kroonisen munuaisten vajaatoiminnan loppuvaiheessa.
Nuoruustyypin diabetes.
Nuoruustyypin diabetes syntyy, kun elimistön immuunijärjestelmä toimii virheellisesti ja tuhoaa haiman Langerhansin saarekkeiden beetasolut, jotka tuottavat insuliinia. Sairauden puhkeamisen taustalla on usein perinnöllinen alttius sairastumiseen, jonka lisäksi tarvitaan jokin laukaiseva tekijä. Enterovirustartuntoja epäillään laukaisevaksi tekijäksi, joka selittäisi diabeteksen esiintyvyyden kasvun: on havaittu, että diabeteksen puhkeaminen on yleisintä syksyllä ja talvella, jolloin enterovirustartuntoja on paljon; lisäksi diabetekseen liittyvien autovasta-aineiden ilmestymistä edeltää usein todettu enterovirustartunta. Imetyksen on tutkimuksissa havaittu olevan yhteydessä pienempään diabeteksen esiintyvyyteen. Varhaislapsuudessa saatavan lehmänmaitoa sisältävän ravinnon ja erityisesti lehmänmaidon insuliinin mahdollista osuutta ykköstyypin diabeteksen syntyyn tutkitaan. Lapsena saadun päivittäisen D-vitamiinilisän on huomattu vähentävän sairastumisriskiä.
Nuoruustyypin diabetes puhkeaa yleensä 0–20 vuoden iässä. Sairastumisprosessin alettua kestää yleensä muutamia kuukausia ennen kuin insuliinin tuotanto on supistunut niin pieneksi, että sairauden ulkoisia oireita aletaan havaita. Tyypillisimpiä oireita ovat laihtuminen sekä janon ja virtsaamistarpeen lisääntyminen. Sairaus voidaan varmistaa veren sokeripitoisuuden mittauksella.
Sairauden puhkeamista seuraa yleensä niin sanottu remissiovaihe, jossa elimistön omaa insuliinituotantoa on vielä jonkin verran jäljellä. Tällöin sairautta voidaan hoitaa hyvin pienillä insuliiniannoksilla, ja joskus niistä jopa voidaan väliaikaisesti luopua. Oma insuliinituotanto loppuu kuitenkin kokonaan muutaman vuoden kuluessa.
Ykköstyypin diabetesta hoidetaan insuliinipistoksilla (insuliinikynä, -ruisku, -pumppu). Lisäksi sairastuneelle suunnitellaan ruokavalio, jossa tarkkaillaan ensisijaisesti hiilihydraattien määrää ravinnossa sekä terveellisyyttä. Ravinnon ja insuliinipistosten yhteen sovittamisella pyritään mahdollisimman normaaleihin veren sokeripitoisuuksiin. Ihmisen normaali verensokeri (kokoveren glukoosipitoisuus) on 4–7 millimoolia litrassa.
Keinoja ehkäistä tai parantaa nuoruustyypin diabetes tutkitaan. Tällä hetkellä hoitokäytännössä olevia keinoja ei kuitenkaan ole. Nuoruustyypin diabetes on Suomessa suhteellisesti yleisempi sairaus kuin missään muualla maailmassa.
Nuoruustyypin diabetes johtaa Suomessa automaattiseen vapautukseen asepalveluksesta sekä rauhan että sodan aikana, sillä sen hoito saattaisi olla kenttäoloissa ylivoimaisen vaikeaa. Hyvin sairautensa hoitavat diabeetikot voivat kuitenkin anomuksesta saada erityisluvan suorittaa asepalvelus.
Aikuistyypin diabetes.
Aikuistyypin diabetes (tyypin 2 diabetes) on nuoruusiän diabetesta selvästi yleisempi. Tyypin 2 diabeteksessa haima erittää insuliinia riittämättömästi samalla kun tämän vaikutukset soluissa ovat estyneet. Se on usein – mutta ei aina – osa niin sanottua metabolista oireyhtymää, johon kuuluvat kohonneen verensokerin lisäksi kohonnut verenpaine, poikkeavat veren rasva-arvot ja keskivartalolihavuus eli niin sanottu omenavatsa. Aikuistyypin diabetes ilmaantuu vähitellen, ja siihen sairastuvat yleensä keski-ikäiset ylipainoiset henkilöt, joilla saattaa olla perinnöllinen alttius sairauteen. Yleensä, mutta ei aina, aikuistyypin diabeteksen ensioireina ovat janontunteen lisääntyminen ja jatkuva väsymys. Tarpeen vaatiessa hoidossa turvaudutaan ensin tablettihoitoon ja vasta tarvittaessa niin sanottuun yhdistelmähoitoon, jossa on päivisin tablettihoito ja sen lisäksi esimerkiksi illalla yötä vasten insuliinipistoshoito, tai myöhemmin vain insuliinipistoshoitoon.
Raskaudenaikainen diabetes.
Raskaus on aikaa, jolloin piilevä diabetes saattaa puhjeta, mutta toisaalta sen yhteydessä virtsaan saattaa ilmaantua sokeria ilman diabetestakin.
Diabeetikon raskaus menee helpommin kesken kuin verrokin. Diabeetikkojen synnytykset pyritään käynnistämään komplikaatioiden varalta joitakin viikkoja ennen laskettua aikaa. Sikiölle ei ilman tätäkään tule suurentunutta riskiä saada diabetesta, mutta se kasvaa tavallista isommaksi ja saattaa olla syntyessään tavallista veltompi.
Stakesin tilastojen mukaan vuonna 2004 raskausdiabetes eli niin sanottu gestaatiodiabetes oli 12 prosentilla synnyttäjistä. Yleisyys vaihtelee alueittain: Vuonna 2004 se oli Etelä-Savon sairaanhoitopiirissä 25 prosenttia, Itä-Savon sairaanhoitopiirissä 22 prosenttia, Pohjois-Karjalan sairaanhoitopiirissä 22 prosenttia, HUS:ssä 12 prosenttia, Lapin sairaanhoitopiirissä 6 prosenttia ja Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirissä 5 prosenttia synnyttäjistä. Raskausdiabetes viestii alttiudesta sairastua aikuistyypin diabetekseen. Sen puhkeamista voidaan jarruttaa harrastamalla liikuntaa ja pysymällä hoikkana. Joka kolmas synnyttäjä oli ennen raskautta ylipainoinen (painoindeksi yli 25). Raskausdiabetes huolestuttaa lääkäreitä.
Esidiabetes.
Esidiabetes tarkoittaa lievästi kohonnutta verensokeria, joka ei riitä vielä diabetesdiagnoosiin. Kohonnut verensokeri tekee tuhojaan valtimoissa hyvin aikaisessa vaiheessa. Tästä johtuvia haittoja voitaisiin ehkäistä elintapamuutoksilla kuten liikunnalla ja ruokavaliolla. Tällöin terveydenhuollon säästöt olisivat huomattavat. Sydän- ja verisuonisairauksien riskryhmään kuuluvilla ehkäisevä lääkehoito voisi tulla kyseeseen. Koska sairausvakuutus korvaa hoitoa vasta varsinaisen diabetesdiagnoosin jälkeen, ehdotetaan viitearvojen alentamista, jotta hoitoa voitaisiin tarjota sitä käytännössä tarvitseville.
Kustannukset.
Diabeetikoiden hoidon vuotuiset kokonaiskustannukset ovat yli 11 prosenttia terveydenhuollon kokonaiskustannuksista. Diabeteksen aiheuttamista kustannuksista arviolta 90 prosenttia johtuu lisätautien hoidosta (Stakes). Lisätaudit taas merkittävältä osalta aiheutuvat jatkuvasti kohollaan olevasta verensokerista, koska sen vallitessa vapaa glukoosi ja elimistön valkuaisaineet yhtyvät kiihtyvällä tahdilla eli tapahtuu niin sanottu marenkoituminen. Tätä tasoa on helppoa seurata esimerkiksi HbA1C-testillä (B-GHb-A1C), jolla katsotaan, mikä on hemoglobiinin valkuaisaineen glykosyloitumis- eli glykoitumisaste. Se on normaalisti noin 5 prosenttia, mutta saattaa pitkään kestäneessä huonossa sokeritasapainossa kasvaa paljon tätä suuremmaksi. Kuuluisassa DCCT-tutkimuksessa (Diabetes Control and Complications Trial) osoitettiin, että jokaista HbA1C-tasossa tapahtuvaa 10 prosentin pienennystä kohden diabeteksen lisätautien aiheuttamat kustannukset supistuvat keskimäärin 40 prosenttia.
Ennaltaehkäisy.
Kakkostyypin diabeteksen torjumisen keinot ovat painon pitäminen normaalina, terveellinen ruokavalio ja hiilihydraattien rajoittaminen. Vihreiden lehtivihannesten syömisen on todettu vähentävän sairastumisriskiä merkittävästi.
Tilanne maailmalla.
Vuonna 2000 määrällisesti eniten diabeetikkoja oli Intiassa (31,7 miljoonaa), seuraavaksi eniten Kiinassa (20,8 miljoonaa) ja kolmanneksi eniten Yhdysvalloissa (17,7 miljoonaa). Seuraavaksi eniten diabeetikkoja oli Indonesiassa, Japanissa, Pakistanissa, Venäjällä, Brasiliassa, Italiassa ja Bangladeshissa.
Suhteellisesti eniten diabetesta esiintyi Naurun tasavallassa, jonka 9 500 asukkaasta diabeetikkoja oli noin 3 000.


Ducati.
Ducati on italialainen moottoripyörämerkki. Vielä ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa polkupyörän apumoottoreita valmistanut Ducati on kasvanut merkittäväksi moottoripyörävalmistajaksi.
Vuonna 1966 Ducati esitteli 250 cm3:n katukäyttöön suunnitellun Mach 1-moottoripyörän. Vuonna 1970 saatettiin markkinoille Ducatin toinen merkittävä uutuus - 750 cm3 V2-moottorilla varustettu 750 GT. Vuonna 1972 moottorista tehtiin uusi versio, joka sisälsi venttiilien pakko-ohjausjärjestelmän (desmodromic valve design). Uusi Desmo-moottori julkaistiin 750 SS -mallissa, joka ylsi 220 km/h huippunopeuteen ja jolla myös voitettiin Imola 200-kilpailu.
Uuden Desmo-moottorin myötä Ducati erikoistui suuriin urheilullisiin moottoripyöriin. Niistä kuuluisimpia malleja ovat 851 SBK ja 916 SBK, joista edellisen sarjavalmistus alkoi 1987 ja jälkimmäisen 1995. Kumpaisellakin on saavutettu mitaleja lukuisissa Road Racing-kilpailuissa.


Insuliini.
Insuliini on hormoni, joka säätelee sokeriaineenvaihduntaa elimistössä. Insuliinia tuottavat haiman Langerhansin saarekkeissa sijaitsevat beetasolut. Rakenteeltaan insuliini on monimutkainen aminohappoketju, jonka aminohappojärjestyksessä on eri eläinlajien välillä pieniä eroja. Insuliinin vastavaikuttajia ovat glukagoni ja adrenaliini.
Insuliini ohjaa insuliinireseptoreiden säätelemää glukoosin kulkua rasva- ja lihassolujen solukalvon läpi. Insuliinitasojen ohjaamana insuliinireseptorit säätelevät glukoosin varastoitumista glykogeeniksi ja rasvahapoiksi, sekä mahdollistavat glukoosista syntyvien aineenvaihduntatuotteiden käyttöä sitruunahappokierrossa ja elektroninsiirtoketjussa. Insuliinin eritystä haimasta lisäävät pohjukaissuolen seinämästä verenkiertoon erittyvä GIP-hormoni, parasympaattinen hermosto ja glukagoni.
Ihmisen insuliinin kemiallinen kaava on (C257H383N65O77S6), moolimassa 5807,61 g/mol ja CAS-numero 11061-68-0.
Insuliinin rakenne.
Insuliini sisältää kaksi melko lyhyttä aminohapoista koostuvaa peptidiketjua. Toisessa ketjussa on 30 aminohappoa, toisessa 21. Nämä ketjut yhdistyvät toisiaansa kysteiini-aminohappojen rikkiatomien kovalenttisilla sidoksilla.
Diabetes.
Insuliinin puutoksesta tai insuliinin käsittelyn heikkenemisestä elimistössä johtuvaa sairautta nimitetään diabetekseksi. Diabetesta hoidetaan insuliinipistoksilla esimerkiksi insuliinikynällä, insuliinipumpulla tai insuliinin käyttöä tehostavilla lääkkeillä. Aiemmin hoitoon käytettiin eläinten haimoista uutettua insuliinia. Nykyisin käytetään pääasiassa bioteknisesti tuotettua ihmisinsuliinia.
Ihmisen luontaisen insuliinin kanssa samanlaisen ihmisinsuliinin lisäksi diabeteksen hoitoon on kehitetty insuliinianalogeja, joissa insuliinimolekyylin ominaisuuksia on muutettu. Muutoksilla nopeutetaan tai hidastetaan insuliinin vaikutusta elimistössä, ja näin tasoitetaan diabetesta sairastavan henkilön veren glukoosipitoisuuden vaihteluita.
Lispro on nopeavaikutteinen insuliinianalogi, jossa lysiinin ja proliinin paikkaa aminohappoketjussa on vaihdettu. Hidasvaikutteisia analogeja ovat glargiini ja detemir. Glargiinissa aminohappoketjuun on lisätty glysiini ja kaksi arginiinimolekyyliä. Detemirissä insuliinimolekyylin rasvahapposivuketjua on muutettu siten, että se sitoutuu verenkierrossa albumiiniin ja näin tasoittaa insuliinin imeytymistä.
Pitkävaikutteinen insuliini.
Pitkävaikutteisen insuliinin ohjeellinen vaikutus kestää selvästi muita insuliinityyppejä pidempään. Vaikutus alkaa usein vasta tuntien kuluttua pistoksesta ja huippu saavutetaan esimerkiksi 4–12 tunnin kuluttua. Vaikutus kestää insuliinista riippuen 8–24 tuntia. Näin pyritään simuloimaan haiman omaa perusinsuliinin tuotantoa ja varsinaiset aterioista johtuvat verensokerin muutokset pyritään kumoamaan pikainsuliinilla tai (nykyään vähemmässä määrin) lyhytvaikutteisella insuliinilla.
Lyhytvaikutteinen insuliini.
Lyhytvaikutteisen insuliinin avulla pyritään kumoamaan aterian hiilihydraattien aiheuttamaa verensokerin nousemista samoin kuin pikavaikutteisilla insuliineilla. Ominaista analogityypille on se, että insuliini tulee pistää oikean suuruisena jo noin 30 minuuttia ennen aterioinnin aloittamista. Tämän vuoksi päivittäisessä käytössä useimmat 1-tyypin diabeetikot ovat siirtyneet käyttämään ateriainsuliinina pikavaikutteisia insuliineja.
Pikainsuliini.
Ateriainsuliini jota otetaan sen mukaan paljonko ateria on sisältänyt hiilihydraattia. Insuliini voidaan annostella joko ennen ateriaa, sen aikana tai jopa heti sen jälkeen. Tyypillinen insuliinianalogin vaikutushuippu saavutetaan noin 1,5 tunnin kuluttua pistoksesta ja vaikutus jatkuu noin 4–6 tuntia.


Y2K.
Lyhenteellä Y2K (tulee sanoista "Year 2 kilo", vuosi 2000) viitataan vuoden 2000 aiheuttamiin ongelmiin tietotekniikassa.
Taustaa.
Vuosilukuja kirjoitetaan yleisesti eri yhteyksissä neljän numeron sijasta kahdella numerolla. Näissä käyttökohteissa vuosisatojen kesken ei ole ilmeistä sekaantumisvaaraa. Tietojenkäsittelyn alkuaikoina tietokonelaitteiden muistimäärät olivat pieniä ja sisälsivät rajoituksia. Lisäksi muisti oli kallista. Muistia yritettiin säästää esittämällä vuosiluku kahdella merkillä, esimerkiksi ”88” (tarkoittaa vuotta 1988).
Vuosituhannen vaihtuessa tämä menetelmä aiheutti ajan vuosilukeman ”pyörähtämisen ympäri”, jolloin ”00” saattoi tarkoittaa joko vuotta 1900 tai 2000. Vuosituhannen vaihtuminen ei ollut ainoa ongelma, ongelmia aiheutti myös vuoden 2000 karkauspäivä: gregoriaanisessa kalenterissa vain 400:llä jaolliset tasasatavuodet ovat karkausvuosia: vuosi 1900 ei ollut, vuosi 2000 oli.
Vastaavanlaisia ongelmia, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa, koettiin vuodenvaihteessa 2010 - niin kutsuttu Y2.01K-ongelma. Seuraavan kerran vastaavan kaltainen ongelma tullaan mahdollisesti kokemaan vuonna 10 000. Tätä ongelmaa kutsutaan (ehkä vielä leikkisästi) Y10K:ksi. Toistaiseksi hieman realistisempi ongelma saattaa olla Y2K38–ongelma vuonna 2038, jolloin joidenkin tietokoneiden tai käyttöjärjestelmien sisäinen, 32-bittinen kello saattaa ”pyörähtää ympäri”.
Vaikutukset.
Ongelmia alkoi ilmaantua jo 1990-luvun kuluessa tulevaisuuden päivämäärien mennessä vuosituhannen vaihteen yli. 1990-luvun lopussa käytettiin valtavasti rahaa Y2K-ongelmien korjaamiseen ennalta. Useimmat suuret yritykset kävivät kaikki käyttämänsä järjestelmät ja ohjelmat läpi vuosilukuongelmien korjaamiseksi. Monia vanhoja järjestelmiä korvattiin kokonaan uusilla.
Y2K–ongelmaa lietsottiin etenkin vuoden 1999 aikana, jotkut jopa keräsivät ruokavarastoja tulevan katastrofin odotuksessa.
Mitään merkittäviä ongelmia ei lopulta ilmaantunutkaan 1. tammikuuta 2000 lopulta koittaessa. Suurimmat ongelmat koettiin maissa joissa tietokoneiden määrä on vähäinen ja ongelmaan ei ollut varauduttu ennalta. Osa tapahtumista pääsi julkisuuteen, kuten ydinvoimalan pysäytys Japanissa varajärjestelmässä ilmenneiden ongelmien vuoksi, mutta useimmissa tapauksissa kohdatut ongelmat olivat pieniä ja helposti korjattavissa.
Vuoden 2000 lähestyminen oli loistokautta ohjelmistoteollisuudelle, joka ajautui lamaan (IT-kupla) pian vuosituhannen vaihteen jälkeen.


Mikrofoni.
Mikrofoni (lempinimeltään joskus myös "mikki" tai "maikki") on sähköakustinen muunnin, joka muuntaa äänivärähtelyn vastaavaksi sähköiseksi värähtelyksi. Mikrofoneja käytetään yleisimmin musiikin ja puheen muuttamiseen sähköiseen muotoon vahvistusta tai tallennusta varten.
Johdollinen 3,5 mm plugi-liitännällä varustettu mikrofoni.
Historiaa.
Mikrofoni on nykyaikaisen äänentallennus ja -toistotarpeiston vanhin väline, mikäli itse johtoja ei lasketa mukaan. Ensimmäisiä mikrofonikokeiluja tehtiin jo 1800-luvun alkupuoliskolla; ensimmäisen varsinaisen mikrofonin kehitti kuitenkin Emil Berliner -niminen fysiikan opiskelija vuonna 1877. Hän myi sen patentin Bell Telephone Companylle. Tätä mikrofonia käytettiin varhaisissa puhelimissa, mutta sitä kehitettiin paremmaksi juuri keksityn radion tarpeisiin. Hiilimikrofonin keksi David Edward Hughes 1878, mutta sen teollinen valmistus alkoi vasta 1920-luvulla. Mikrofoneja käytettiin siis radiossa ja puhelimissa, joihin ne olivat tarpeeksi laadukkaita, mutta äänitetallennukseen mikrofonien tuottama äänenlaatu oli liian heikko ja niiden taajuusvaste oli epätasainen.
1930-luvulla kehitettiin ensimmäiset dynaamiset ja kondensaattorimikrofonit. Dynaamisen mikrofonin periaatteen patentoi Ernst Siemens 1874. Tällainen liikkuvakelainen mikrofoni perustuu samaan ideaan kuin dynaaminen kaiutin, eli magneettikentässä liikkuvaan kuparilankakelaan, joka tuottaa liikkeestä sähkövirtaa. Dynaaminen mikrofoni toi selkeän parannuksen verrattuna aiemmin käytössä olleen hiilimikrofonin äänenlaatuun.
Kondensaattorimikrofonin valmistus tuli mahdolliseksi elektroniputken keksimisen jälkeen 1910-luvulla: kondensaattorikapselin jännitemuutosten mittaamiseen tarvittiin suuri-impedanssinen vahvistin, joka ei kuormita kapselia eikä siten pura sen sähkövarausta. Dynaamiset ja kondensaattorimikrofonit otettiin suurimmissa radioyhtiöissä teknisten sovellusten osaksi sillä niiden äänenlaatu oli ratkaisevasti parempi kuin aiempien mikrofonien. 1970-luvulla FET- transistori syrjäytti pääosin elektroniputken kondensaattorimikrofonin vahvistinosassa.
Pietsosähköinen mikrofoni eli kidemikrofoni oli yleisesti käytössä myös 1930-1950-luvuilla. Tämä pietsosähköiseen ilmiöön perustuva mikrofoni pystyi tuottamaan huomattavasti dynaamista mikrofonia korkeamman jännitteen, joten se soveltui hyvin esimerkiksi kotiäänittäjän käyttöön. Alunperin pietsomikrofonien materiaalina käytettiin rochellesuolakiteitä, nykyisin käytössä ovat erilaiset muovit ja keraamiset materiaalit. Nykyisin pietsomikrofonin tärkeimmät sovellukset ovat akustisten soittimien tallamikrofoneissa sekä ultraääniantureissa.
Dynaaminen mikrofoni.
Dynaamisen mikrofonin toimintaperiaate on vastakkainen dynaamiselle kaiuttimelle. Yksinkertaisimmillaan dynaaminen mikrofoni sisältää neljä osaa: kalvon, sähköä johtavan kelan, magneetin napakappaleineen, sekä johtimet. Kela on kiinnitetty kalvoon, joka kytkeytyy runkoon joustavilla ripustuksilla, samaan tapaan kuin kaiuttimen elementti. Ilman liike saa kalvon värähtelemään. Tällöin myös kalvoon kiinnitetty kela liikkuu magneettikentässä, ja siihen indusoituu vaihtojännite. Johtimet kuljettavat tämän heikon sähköisen signaalin vahvistimeen, joka vahvistaa signaalin esitys- tai tallennuskelpoiseksi. Dynaaminen mikrofoni on kaikkein yleisin mikrofoni, ja se toistaa sekä instrumentteja että laulua vaativissakin olosuhteissa melko laadukkaasti. Dynaamiset mikrofonit ovat erityisen suosittuja konserttikäytössä niiden kestävyyden, laadukkuuden ja silti hyvän toiston takia.
Dynaamisen mikrofonin erikoistapaus, magneettinen mikrofoni perustuu kiinteään kestomagneettiin ja kiinteään kelaan. Magneettivuon suuntaa kelassa ohjaa ohut teräskieli, jota mikrofonin kalvo liikuttelee. Tunnetuin esimerkkitapaus magneettisesta mikrofonista lienee Shure "green bullet", joka on alunperin suunniteltu kuulutusmikrofoniksi, mutta on yleistynyt huuliharppumikrofonina.
Magneettisen mikrofonin periaatteella toimii myös sähkökitaran mikrofoni. Siinä kitaran kieli säätelee magneettivuota kelan sisällä.
Dynaamiset mikrofonit ovat aina herkkiä ulkoisille magneettisille häiriöille. Näiden eliminointiin käytetään laadukkaimmissa mikrofoneissa n.s. humbucking- kelaa. Tämä kela sisältää saman verran kierroksia kuin itse mikrofonin puhekela mutta se kytketään puhekelan kanssa sarjaan, vastakkaisvaiheisesti, jolloin näiden kahden kelan poimima magneettikenttä kumoutuu. Kitaroiden humbucker- mikrofonissa puhekelan puolikkaat kytketään vastaavalla tavalla.
Kondensaattorimikrofoni.
Kondensaattorimikrofonin toimintaperiaate on monimutkaisempi kuin dynaamisen mikrofonin. Kondensaattorimikrofonissa on dynaamisen mikrofonin kalvon ja kelan sijasta niin sanottu kondensaattori, joka koostuu ohuen ohuesta metallisesta kalvosta, joka vastaanottaa ääniaallot, sekä rei'itetystä elektrodista. Kondensaattoriin synnytetään tasajännite ulkopuolisella jännitelähteellä, jonka jännite on useimmiten 48V. Tähän käytetään usein niin kutsuttua phantom-jännitettä (). Mittauskäyttöön tarkoitetuissa mikrofoneissa 200 V jännite on yleinen. Kun äänenpaine saa metallikalvon liikkumaan kauemmas ja lähemmäs elektrodista, kondensaattorin kapasitanssi ja sitä kautta sähkövaraus muuttuu. Tämä muutos tuottaa heikon signaalin, joka on liian pieni, jotta se voitaisiin sellaisenaan käyttää. Sen takia mikrofonissa itsessään − tai sitä hyvin lähellä signaalitiellä – täytyy olla esivahvistin, joka vahvistaa signaalia. Kondensaattorimikrofoni on mikrofoneista herkin ja poimii suurimmat ja pienimmät taajuudet melko vaivattomasti. Äänimittauksissa kondensaattorimikrofoni on suosittu, koska sillä on hyvin tasainen taajuusvaste. Suurikalvoiset kondensaattorimikrofonit ovat kaikkein herkimpiä, mutta toisaalta ne eivät kestä yhtä suuria äänenpaineita kuin pienemmät ilman pysyviä herkkyyden muutoksia. Mittausmikrofoneilla tyypillinen herkkyys on suurilla yhden tuuman mikrofoneilla 50 mV/Pa, kun taas pienillä neljännestuuman mikrofoneilla herkkyys on tyypillisesti 5 mV/Pa. Pienikalvoiset kestävät suurempaa painetta ja jonkin verran iskujakin. Pienten mikrofonien taajuusvaste on mahdollista ulottaa pitkälle ultraäänialueelle, yli 100 kilohertsiin, mutta suurempien mikrofonien taajuusvaste kattaa yleensä vain audioalueen eli enintään 20 kilohertsiä.
Kondensaattorimikrofonin erikoisversioista tärkein lienee RF-periaatteella toimiva mikrofoni. Siinä kapselin kapasitanssin muutoksia mitataan radiotaajuudella. Kiinteätaajuinen oskillaattori syöttää signaalia virityspiiriin, jonka kapasitanssina toimiva mikrofonikapseli virittää piirin hetkellisesti ylä- tai alavireeseen. Virityspiirin ulostulojännite vahvistetaan ja syötetään mikrofonin lähtöön. RF-mikrofonin etuina on pieni pohjakohina sekä kosteuden sieto vaikeissa äänitysolosuhteissa. Tällä tekniikalla toteutetut SENNHEISER MKH-sarjan mikrofonit ovatkin suosittuja esimerkiksi elokuva- ja televisioäänittäjien työkalupakissa huolimatta niiden kohtuullisen korkeasta hinnasta.
Elektreettimikrofonissa kondensaattorikapselin vaatima sähkövaraus siirretään pysyvästi kapselin takaelektrodin muovimateriaaliin lämpökäsittelyn avulla. Mikrofoni ei siis tarvitse ulkoista polarisaatiojännitettä, joten se tarvitsee vain 1-9 V jännitteen vahvistinta varten. Elektreettimikrofonit ovat yleistyneet pienten tuotantokustannustensa ansiosta erityisesti mobiililaitteissa.
Nauhamikrofoni.
Nauhamikrofonit ovat tavallaan dynaamisia mikrofoneja, sillä erotuksella, että niiden kalvo ja kela ovat yksi sähköä johtava nauha, joka on sijoitettu magneettien väliin. Muutoin nauhamikrofoni toimii periaatteessa samalla tavoin kuin dynaaminen mikrofoni.
Hiilimikrofoni.
Hiilimikrofoni'", jota käytettiin puhelimen ja radion alkuaikoina sisälsi kahden metallilevyn väliin puristettuja hiilirakeita. Äänen aiheuttamat painevaihtelut välittyivät hiilirakeisiin, joiden välinen resistanssi vaihteli paineen mukana. Jos metallilevyihin kytkettiin ulkoinen tasajännite, mikrofonin läpi kulki sähkövirta, jonka voimakkuus seurasi resistanssin muutoksia Ohmin lain mukaisesti. Tämä virta voitiin yksinkertaisimmillaan syöttää suoraan kovaääniseen, joka toisti värähtelyt äänenä.
Langaton mikrofoni.
Langaton mikrofoni sisältää mikrofonivahvistimen ja radiolähettimen, joka lähettää signaalin langattomasti radiolähettimen kautta vastaanottimeen. Langaton mikrofoni ei siis tarvitse mikrofonikaapelia. Vastaanotin täytyy kytkeä kuitenkin mikseriin tai muuhun laitteeseen johdolla.
Langattomat mikrofonit käyttävät äänen siirtoon radioaaltoja. Kukin mikrofonijärjestelmä (mikrofoni ja vastaanotin) käyttää tiettyä taajuutta, joka on sama lähettimessä ja vastaanottimessa. Useissa järjestelmissä on muutama oletustaajuus, mutta ammattijärjestelmissä on mahdollisuus valita käytännössä mikä taajuus tahansa. Taajuus ilmoitetaan megahertseinä. Langattomat mikrofonit käyttävät taajuusalueita VHF (Very high frequency 30 MHz –300 MHz) ja UHF (Ultra high frequency 300 MHz – 3000 MHz), joista jälkimmäinen on käytetympi. Esimerkki hertsitaajuudesta on 427,500 MHz.
Koska langaton mikrofoni toimii ilman johtoja, ainoa virtalähde signaalin lähettämiseen on akku- tai paristovirta. Langaton mikrofoni käyttää yleensä 1,5V tai 9V jännitettä. Langattomat mikrofonit toimivat yhdellä paristolla yleensä vajaat kymmenen tuntia. Akuilla toiminta-aika on lyhyempi.
Langattomat mikrofonit voidaan lajitella kahteen ryhmään: käsilähettimiin ja taskulähettimiin. Käsilähettimet () ovat kädessä pidettäviä mikrofoneja, jotka ovat yleensä dynaamisia. Taskulähettimeen kytketään usein instrumentti (esimerkiksi kitara) tai mikrofoni. Yleisimmin käytettyjä taskulähettimeen kiinnitettäviä mikrofoneja ovat päämikrofonit () ja solmiomikrofonit, jotka kummatkin ovat yleensä kondensaattorimallisia.
Eräs langattomien mikrofonien käyttämä 800 megahertsin taajuusalue siirtyy mobiililaajakaistan käyttöön. Tämä uudistus estäisi kyseistä taajuusaluetta käyttävien mikrofonien käytön. Suurin osa tällä hetkellä käytössä olevista langattomista mikrofoneista toimii 800 megahertsin poistuvalla taajuusalueella. Osa mikrofoneista on viritettävissä mobiilitaajuuksien ulkopuolelle. 800-taajuusalue sisältää taajuudet 790-862 Mhz, 700-taajuusalueella (694–790 MHz) radiomikrofonikäyttöä voisi olla 31. joulukuuta 2020 asti. Radiomikrofonien taajuuksiksi ehdotetaan ensisijaisesti televisiotoimintaan osoitettuja alueita 174–230 MHz ja 470–694 MHz.
Phantomsyöttö.
Phantomsyöttö on yleinen tapa syöttää jännitettä kondensaattorimikrofonien aktiivisille komponenteille. Nimensä Phantom ("suom. haamu") on saanut siitä, että se on käytännössä näkymätöntä mikrofonille, joka ei sitä tarvitse (balansoidun linjan informaatio on nimenomaan johtimien signaalierossa). Phantom-lähde syöttää molempiin signaalijohtimiin suojavaippaan nähden tasavirtakomponentin. On syytä olla varovainen liitettäessä XLR-adapterilla muita laitteita phantomsyöttöihin, sillä laitteiden ulostulovahvistimet eivät kestä ulkoapäin syötettyä korkeaa tasajännitettä.
Useimmiten phantom-virran jännite on 48V, mutta myös 12V jännite on määritelty DIN 45596-standardissa. Käytännössä mikrofonien virrantarve kuitenkin vaihtelee tapauskohtaisesti, jolloin erikoiskäytössä voidaan käyttää myös eri jännitteitä.
Phantomsyötön lisäksi on olemassa muita tapoja syöttää jännitettä mikrofoneille, kuten T-syöttö (DIN 45595), jotka eivät ole yhteensopivia phantomsyötön kanssa.
Balansointi.
Ammattikäyttöön tarkoitetuissa mikrofoneissa käytetään "balansoitua" kaapelia, mikä vähentää matalaimpedanssisen mikrofonisignaalin häiriöherkkyyttä sen kulkiessa pitkässä kaapelissa. Liittimenä käytetään useimmiten kolmepinnistä XLR-liitintä, mitä tästä syystä kutsutaankin useimmiten mikrofoniliittimeksi. XLR-liittimen lisäksi myös TRS-liitin ("engl. Tip-Ring-Sleeve") on yleinen studiokäytössä. Balansoidussa kaapelissa hyötysignaali syötetään kahteen johtimeen vastakkaisvaiheessa ja kolmas johdin toimii maalinjana. Matkalla vastaanottimeen ulkoiset häiriöt indusoituvat molempiin signaalijohtimiin samassa vaiheessa. Vastaanotin on differentiaalinen, eli se vahvistaa signaalijohtimien välisen jännite-eron. Siten kumpaankin johtoon yhtä suurina kytkeytyneet häiriöt kumoutuvat.
Suuntakuvio.
Mikrofonia valittaessa tarkoitukseen kuin tarkoitukseen tärkeimpiä asioita taajuusvasteen lisäksi on mikrofonin suuntakuvio. Suuntakuvioita on erilaisia, mutta fysiikan laeista johtuen ne ovat kaikki pyöreitä. Suuntakuvio riippuu mikrofonin akustisesta toimintaperiaatteesta, joita on periaatteessa vain 2: paineherkkä ja nopeusherkkä. Näiden toimintaperiaatteiden yhdistelmillä saadaan toteutettua kaikki seuraavassa esitettävät suuntakuviot, haulikkoa lukuunottamatta. Suuntakuviota muokataan pääasiassa jättämällä kalvon takakammio osittain tai kokonaan avoimeksi. Mitä suuntaavampi mikrofonin suuntakuvio (herttakuvioisilla ja sen muunnoksilla) on, sen erikoisominaisuutena ns. lähiäänivaikutus-, eli proximity-efekti korostuu. Tämä tarkoittaa, että mikäli mikrofoni on todella lähellä äänilähdettä, kuten esimerkiksi rumpusetissä, bassotaajuudet korostuvat luonnottomasti. Proximity-efekti puuttuu painemikrofonilta täysin (pallokuvio). Pallomikrofoni on myös vähemmän herkkä käsittelyäänelle ja tuulelle.
Pallo ("engl. omnidirectional") on vanhin suuntakuvio. Mikrofoni, jonka suuntakuvio on pallo, poimii kaikista suunnista tulevat äänet yhtä voimakkaasti.
Hertta ("engl. cardioid") on ns. suuntaava kuvio, ja kaksi seuraavaa ovat sen variaatioita. Herttakuvioinen mikrofoni poimii tehokkaasti äänet edestä ja sivuilta, mutta jättää takaa tulevat äänet hiljaisiksi.
Superhertta ("engl. supercardioid") on hertan ensimmäinen variaatio, jonka suuntakuvio on kapeampi kuin hertan. Tekniikastaan johtuen se poimii lisäksi myös hiukan takaa tulevia ääniä.
Hyperhertan ("engl. hypercardioid") suuntakuvio on vieläkin kapeampi ja se poimii takaa tulevat äänet voimakkaammin kuin superhertta.
Kahdeksikko ("engl. bidirectional, figure-8") on nimensä mukaisesti suuntakuvio, joka poimii kahdelta vastakkaiselta puolelta tulevat äänet yhtä voimakkaasti, ja jättää sivuilta tulevat äänet hiljaisiksi.
Haulikko ("engl. shotgun") on erityisesti elokuva- ja televisiotuotantoon tarkoitettu mikrofoni, joka poimii tarkasti edestä tulevat äänet (esim. dialogin, toiminnan äänet) ja hiukan heikommin takaa ja sivulta tulevia ääniä (tilaääniä).


Kaikulaite.
Jousikaikulaite alapuolelta. Näkyvissä on kierrejousista Z-kirjaimen muotoon laskostettu jousikaikulinja.
Kaikulaitteella lisätään ääneen keinotekoisesti kaikua.
Kaiku tuotetaan lisäämällä sisään tuleva signaali kahdennettuna tai monistettuna lähtevään signaaliin pienellä viiveellä. Käsiteltävä signaali on linjatasoista eli (Line-in, Line-out) liittimiin sopivaa. Kaiussa on sisään- ja ulostulevan signaalin voimakkuuden säätimet sekä kaikuparametreille omat säätimet.
Kaikulaiteessa sisään tulevasta äänisignaalista pyritään yleensä saamaan sopivilla mikrofoneilla varsin kaiuton, jotta sitä pystyttäisiin käsittelemään paremmin.
Kaikulaitteet tulivat suosituiksi rautalankamusiikin tulon myötä 60-luvulla. Perinteisesti nauhakaiku oli suosittua rautalankamuusikoiden keskuudessa, jousikaiku taas surf-musiikissa. Digitaaliset kaikulaitteet ja ohjelmistot ovat nykyisin korvanneet perinteiset analogiset kaikulaitteet, vaikka viime vuosina perinteisten analogisten kaikulaitteiden arvostus on jälleen kasvanut niiden luonnollisempana pidetyn äänen vuoksi. Uudelleen heränneen kysynnän vuoksi vanhojen analogisten kaikulaitteiden hinnat ovat uudelleen nousussa.
Erilaisia kaikulaitetyyppejä ovat mm. jousikaiku, nauhakaiku, kiekkokaiku ja digitaalinen kaiku.
Nykyään harvinaisempia analogisia kaikutyyppejä ovat fyysisesti paljon tilaa vievät levykaiku ja hallikaiku. Levykaiussa äänen muokkaamisesta vastaa tukevaan kehikkoon kireälle pingotettu suurikokoinen, yleensä noin 2 m × 1 m, suorakaiteenmuotoinen teräslevy. Hallikaiussa suljettuun tilaan asetetaan kaiutin ja mikrofoni, ja ääni ajetaan kaiuttimeen ja napataan takaisin mikrofonilla, jolloin itse tila toimii kaiun tuottajana.
Lähes kaikkia edellämainittuja kaikutyyppejä pystytään mallintamaan digitaalisilla laitteilla.


Kompressori (audio).
Kompressori on laite tai tietokoneohjelma, jonka avulla voidaan pienentää äänisignaalin dynamiikkaa eli äänenvoimakkuuden vaihteluväliä signaalissa. Koska kompressori vaimentaa voimakkaimpia ääniä, vahvistetaan yleensä siitä tuleva signaali niin, että korkein äänenvoimakkuus pysyy samana. Näin saadaan koko raita kuulostamaan keskimäärin kovemmalta välttymällä kuitenkin signaalin yliohjaukselta. Tämä kompressoriin liittyvä vahvistus aiheuttaa myös hiljaisten äänten kohoamisen esiin niinä hetkinä, jolloin vaimennus (kompressio) ei ole toiminnassa.
Toiminta.
Kun äänisignaalin voimakkuus ylittää kompressorissa määritetyn kynnysarvon (threshold), kompressori pienentää sitä. Vaimennuksen määrä riippuu kompressiosuhteesta (compression ratio) – esimerkiksi suhteella 3:1 äänenvoimakkuus pienenee kynnyksen ylittävältä osin kolmannekseen alkuperäisestä.
Kompressoreista löytyy myös usein toiminnan jyrkkyyden säädin (knee), joka säätelee sitä, kuinka pehmeästi signaali ylittää määritetyn kynnyksen. Jyrkässä muutoksessa (hard knee) ääni siis kompressoituu määritetyssä suhteessa välittömästi kynnyksen ylittämisen jälkeen, kun taas pehmeässä muutoksessa (soft knee) kompressiosuhde muuttuu portaattomasti 1:1:stä määritettyyn suhteeseen.
Limitteri.
Kompressorin äärimuoto on limitteri eli rajoitin, joka estää äänisignaalia ylittämästä asetettua rajaa. Kompressorista saadaan limitteri, kun sen suhde säädetään suureksi (äärimmillään ∞:1) ja sen toiminta-ajat asetetaan nopeiksi. Lisaksi laitteessa on joko make-up gain tai output-niminen säätö jolla voidaan kompensoida syötyä signaalia. Laitteesta loytyy myös attack -ja release-aikojen säätimet. Ajat vaihtelevat millisekunneista satoihin millisekunteihin. Liian lyhyet (alle 1 ms) attack-ajat aiheuttavat säröä äänessä. Releasen suhde attackiin kuuluisi olla ainakin nelinkertainen, väärin säädetty suhde aiheuttaa "pumppaavaa" efektiä äänessä. Joissakin tapauksissa se voi olla myös tarkoituksellista äärimmilleen vedettynä, kuten Eric Prydzin vuonna 2004 julkaistussa hittisinglessä "Call On Me" ja yleisesti french houseksi kutsutussa elektronisen musiikin alalajissa.


Teollisuusvakoilu.
Teollisuusvakoilu on vakoilun eli laittomien keinojen käyttämistä kohteen, tavallisesti valtion, tärkeään teollisuuteen liittyvien tietojen hankintaan.
Totalitaarisissa maissa, joissa merkittävä osuus puolustusvälinetuotannossa tapahtuu pääasiassa samassa valtiossa ja missä kaupankäynti suuntautuu pääasiassa liittolaisille, on salassa pidettävän tiedon piiri laajempi kuin maissa, joissa talous perustuu laajemmin verkottumiseen ja vapaisiin sopimussuhteisiin, jolloin tieto on hankittavissa laillisesti ja avoimesti messuilla esimerkiksi alihankkijoilta tai osatoimittajilta.
Joskus teollisuusvakoiluun sisältyy pelkkä kilpailijoiden tai vastustajavaltioiden tuotantomäärien seuranta niiden kaupallisen menestymisen tai sotilaallisen suorituskyvyn arvioimiseksi. Esimerkiksi autoteollisuudessa kilpailijoiden tuotantomäärät voidaan selvittää autossa tarvittavien avainkomponenttien valmistusmääristä, jotka saadaan alihankkijalta. Mikäli tieto on saatu luvallisesti alihankkijalta eikä esimerkiksi salassapitosopimuksen vastaisesti luvattomin keinoin, ei kyse ole teollisuusvakoilusta, vaikkakin se voi olla alihankkijan sopimusrikkomus päämiestä kohtaan kilpailijan hyväksi. Saksassa merkittävä teollisuusvakoilutapaus liittyi alihankintaverkostoihin, missä autoteollisuuskonserni Volkswagen selvitytti luvattomasti toisen autoteollisuuskonserni Opelin alihankkijaverkoston kaupallisine ehtoineen saaden näin kilpailukykyä ostotoiminnassa.
Teollisuusvakoilun korostuminen 1990-luvulla.
1990-luvulla monien kansallisten tiedusteluorganisaatioiden toiminta suunnattiin idän ja lännen välisestä kamppailusta taloudelliseen tiedusteluun. Suomen Suojelupoliisi on varoittanut tästä julkisuudessa toistuvasti. Hakkeritiedustelun tärkeyttä on kuvattu niin, että se on osittain korvaamassa satelliittitiedustelun.
Teollisuusvakoilulta suojautuminen.
Jos on, yritys on teollisuusvakoilun potentiaalinen kohde.
Toiseksi on ymmärrettävä miten ja minkälaisilla välineillä teollisuusvakoilu toimii. Vain näin siltä on mahdollista suojautua. Tunne vihollisesi, sanoi jo 2500 vuotta sitten kiinalainen strategi Sun Tzu. Tähän Suomessa saa apua muun muassa Suojelupoliisilta.
Kolmanneksi on ymmärrettävä, erityisesti ylimmän johdon, että tulokset ovat yleensä satsattujen panosten mukaiset. Ilman yritysjohdon tukea, rahaa, tiloja, välineitä, ammattitaitoisia ihmisiä, tietoja, yhteistyötä, verkottumista jne. yritysvakoilunkaan vastustamisessa ei ole mahdollista saada tuloksia.
Neljänneksi kaikkea ei voi suojata, on arvioitava riskit ja käytettävä johdon antama panos yrityksen kannalta vakavimpien riskien torjuntaan. Teollisuusvakoilun on siis oltava osa yrityksen kokonaistoimintaa.
Viidenneksi, ihmelääkkeitä ei tällä alalla ole. Teollisuusvakoilun estämisessä menestyminen on pitkällinen, työtä ja ammattitaitoa vaativa, eikä koskaan lopullisesti kunnossa oleva prosessi.


Vakoilu.
a>, kuuluisa ensimmäisen maailmansodan ajan vakoilija
Vakoilu on luvatonta tiedustelutoimintaa, jonka avulla pyritään hankkimaan tietoa kohteen tietämättä ja tahdonvastaisesti. Vakoilun kohteena on yleensä valtion hallinto tai sotilaallinen organisaatio, yksittäinen henkilö tai henkilöjoukko, jokin teollisuuden haara tai yksittäinen yritys, jolloin on kyse teollisuusvakoilusta. Vakoilu on siten myös yksi organisaatioiden tiedonhankintakeinoista. Organisaatiossa toimivat vakoojat, jotka ovat soluttautuneet tiettyihin kohteisiin paljastamaan tietoa ja välittämään sitä organisaatiolle. Vakoilukeinoja ovat ihmisten eli vakoojien suorittama vakoilu, apuvälineiden käyttö (muun muassa vakoilusatelliitit) ja salakuuntelu. Vakoilua suoritetaan monella tasolla.
"Yksittäisen ihmisen" vakoilu keskittyy esimerkiksi kohteen sijaintiin ja tekemisiin. Henkilön yhteyksiä toisiin henkilöihin voidaan myös vakoilla kun halutaan saada tietoa verkostoista. Erityinen laji vakoilua on aviopuolison uskottomuuden vakoilu. Tähän voidaan käyttää yksityisetsiviä. Henkilökohtaista vakoilua sanotaan myös "varjostukseksi".
"Teollisuusvakoilussa" kohdeyrityksestä vakoillaan tuotantoprosessien menetelmiä, muotoilua ja käytettyjä raaka-aineita, tuotesuunnitelmia sekä tulevaisuudensuunnitelmia.
Vakoilukohteina "valtiotasolla" voivat olla esimerkiksi ovat esimerkiksi vieraan maan strategiset sotilas- ja siviilikohteet kuten rakennukset, joukkojen sijoituskohteet, rautatiet ja ohjusasemat. Suurimittaisinta vakoilu on valtioiden välillä kriisitilanteissa, missä tiedustelua hoitaa nimetty organisaatio. Rauhan aikana sodan uhatessa vihollisesta tiedustellaan mahdollista sotilaallisia varustelutoimenpiteitä. Sodankäynnissä vakoilutulosten perusteella voidaan suunnitella vastatoimia vihollisen pyrkimyksiä estämään.
Elokuvateollisuudessa, kirjallisuudessa ja jossain määrin myös videopeleissä vakoilu ja siihen liittyvä välineistö on erittäin suosittu aihe. Tunnetuin fiktiivinen vakooja lienee James Bond.
Vakoilu on myös lasten harjoittama leikki.
Vakoilun perusteet.
Vakoilussa tämä periaate näkyy muun muassa kaksois- ja kolmoisagentteina sekä erillisinä vakoilu- ja vastavakoiluorganisaatioina NSA, CIA/FBI, MI6 (Britannian ulkoinen), MI5 (Britannian sisäinen), SVR/FSB (ent. KGB), SUPO, SÄPO.
Vakooja on agentti, joka toimii vakoilun kohteen tietämättä toimeksiantajansa (tavallisesti valtiollisen organisaation) eduksi. Kaksoisagentti on vakooja, joka toimii vakoilun kohteen eduksi varsinaista toimeksiantajaansa vastaan.
Vakoilumenetelmiä.
Esimerkiksi venäläiset vakoojat houkuttelevat kohteensa liiketoiminnalta vaikuttavaan suhteeseen, joka perustuu tietojen ostamiselle, mutta kehittyy myöhemmin kohti vakoilutyötä.
Venäjä käyttää tiedustelutoimintansa peitteenä suurlähetystöjä, edustustoja tai muita diplomaattista suojaa tarjoavia työpaikkoja. Britanniassa venäläiset vakoojat toimivat Venäjän Kensingtonissa sijaitsevasta suurlähetystöstä, raportoiden tarkastajalle, joka tunnetaan nimellä ”asukas”.
Venäläisen vakoilijan tyypillisiä peiteammatteja ovat diplomaatti, tutkija, toimittaja tai liikemies. Venäjän tiedustelutoiminnan tukena ja peitteenä on useita tutkimuslaitoksia ja yrityksiä.
Venäjän vakoilun erikoisuus on illegaalitoiminta, jossa vakoojalle luodaan tai varastetaan kohdemaan kansalaisuus. Illegaalin synnyttäminen kestää kauan. Illegaalivakoilijoita käytetään kaikkein arkaluontoisimpiin tehtäviin, kuten tärkeimpien ilmiantajien kontaktihenkilöinä.
Vakoojien valvonta vaatii paljon työväkeä, joka on toisinaan vaihdettava.
Vakoojat palaavat pitkiksi ajoiksi kotimaahansa ja ilmestyvät uudestaan vuosikymmenten jälkeen.
Vakoilussa käytetyt menetelmät muuttuvat ajan ja erityisesti tekniikan mukana. Tavallisen ihmisten tekemän vakoilun lisäksi on yhä keskeisemmäksi keinoksi noussut tekninen vakoilu. Laitteista ja tekniikoista voidaan mainita salakuuntelulaiteet, signaalitiedustelu, tiedustelusatelliitit, salaviestintämenetelmien kehittäminen ja paljastaminen sekä siepattujen laitteiden ja ohjelmistojen tutkimus. Erityisen merkittävä uusi tiedustelun väline on internet.
Päämäärät.
Tavoitteisiin kuuluu sotilasvarustus, tieteellinen taitotieto, sisäpiirin poliittiset tiedot; siviili- ja sotilaallisten hankkeiden arkaluontoinen teknologia.;
Venäjän ulkomaantiedustelu on keskittynyt politiikan ja sotilaallisten salaisuuksien vakoiluun, ei Venäjän taloudellisten intressien edistämiseen, uskoo tutkija Matti Lauha.
Kohteet.
Venäjän vakoilun kohteita ovat ulkopoliittinen päätöksentekokoneisto, asevoimat ja muut turvallisuuskoneistot. Kaikkein voimakkainta vakoilua Venäjä on kohdistanut Yhdysvaltain päätöksentekomekanismeihin tunkeutumalla erityisesti turvallisuuselimiin.
Supon tutkimusraportin mukaan vuosina 1992–2006 Yhdysvalloissa tuli ilmi seitsemän venäläistä vakoilutapausta.
Venäjän vakoilun muita pääkohteita ovat sen länsirajan valtiot sekä Kanada ja Japani.
Neljä venäläisen vakoilun tapausta on tullut julki Japanissa, Virossa, Ruotsissa ja Puolassa.
Afrikasta ja Etelä-Amerikasta venäläiset vakoojat ovat vetäytyneet.
Vakoilun määrä.
Hallituslähteen mukaan venäläiset agentit toimivat nykyään Britanniassa yhtä aktiivisesti kuin kylmän sodan huippuaikoina: ainakin 30:n venäläisen tiedustelu-upseerin tiedetään hankkivan itselleen brittiläisiä salaisuuksia.
Vakoilu Suomessa.
"Lain näkökulmasta vakoilua käsitellään tarkemmin artikkelissa Maanpetos"
Suomea vastaan toimineista vakoojista kuuluisin ja aikansa merkittävin vakoilija Neuvostoliitolle oli Vilho Pentikäinen. Hän muun muassa luovutti Suomi-konepistoolin piirustukset Neuvostoliitolle. Pentikäinen paljastui valokuvatessaan salaisia asiakirjoja ja hän loikkasi nopeasti Neuvostoliittoon.
Toinen kuuluisa suomalainen vakooja sodan aikana oli kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Hella Wuolijoki, joka oli NKVD:n agentti koodinimellä ”Runoilija”. Wuolijoki muun muassa majoitti ja suojeli desanttia sekä välitti tietoja Neuvostoliiton tiedustelupalvelu.
Stasin arkistoista on löydetty suomalaisten asiamiesten ja yhteyshenkilöiden nimiä. Useat heistä ovat opiskelleet Saksan demokraattisessa tasavallassa. Kuuluisin tapaus lienee Alpo Rusi, jota epäiltiin vakoilusta vuonna 2003, koodinimenään Viulu. Hänen veljensä Jukka Rusi tunnusti luovuttaneensa asiakirjoja Stasille. Stasin pesänselvityksessä on löytynyt muun muassa niin sanottu Tiitisen lista, jossa on 20 suomalaista nimeä.
Suomesta karkotetaan vuosittain 2–3 diplomaattia, joista osa vakoiluepäilyjen takia. Syytteeseen johtamattomista vakoilutapauksista ei yleensä tiedoteta julkisuuteen, vaan tieto niistä annetaan vain valtakunnan poliittiselle johdolle.
Vuosina 1992-2006 Suomessa tuli julkisuuteen kaksi tapausta, joissa vakoiltiin venäläisille: Ensimmäisessä ulkoministeriön työntekijä toimitti venäläisille salaisia asiakirjoja. Kaksi venäläistä illegaalia taas jäi kiinni Suomen tullissa matkalla Lontooseen.
Tampereella toimiva Vakoilumuseo on lajissaan harvinainen vakoilun erikoismuseo.
Vakoilun historia.
Sun Tzu totesi: ”Salaiset operaatiot ovat olennaisia sodassa, niiden varassa on armeijan jokainen liike.”


Business intelligence.
Business intelligence eli liiketoimintatiedon hallinta on systemaattista yrityksen suorittamaa liike-elämän tietojen hankintaa, tallennusta ja analysointia.
Termin määritelmä vaihtelee lähteestä riippuen. Alun perin termillä tarkoitettiin lähinnä organisaation ulkopuoliseen tietoon kohdistuvaa toimintaa, kilpailijaseurantaa, teknologiaseurantaa jne., mutta 1990-luvun lopulla termin omaksuivat käyttöönsä myös ohjelmistoyritykset, jotka tarjoavat tuotteita organisaation oman, sisäisen numeerisen tiedon analysointiin ja hyödyntämiseen. Karkeasti jaotellen voidaankin sanoa, että Euroopassa Business intelligence tarkoittaa organisaation ulkopuoliseen tietoon kohdistuvaa toimintaa, ja Pohjois-Amerikassa sillä ymmärretään organisaation sisäiseen, numeeriseen tietoon kohdistuvaa toimintaa. Pohjois-Amerikassa Business intelligence käsitteen synonyymi onkin Competitive Intelligence (CI).
Yrityksen tiedonhankinnan tavoite on kerätä yrityksen johtamisessa ja toiminnassa tarvittava keskeinen tieto, käsitellä ja jalostaa se, sekä jakaa tieto tarvitsijoille ja seurata tiedon vaikuttavuutta. Tiedonhankintaan kuluu myös tietoprosessien päivitys niin, että saadaan ylläpidettyä yrityksen päätöksentekotarpeita vastaava tietovirta. BI-informaation päätavoite on luonnollisesti tukea päätöksentekoa jatkuvasti niin että yrityksen tavoitteet voivat toteutua.
Tiedon merkityksen kasvettua oleellisesti 1990-luvulla, yhä useampaan yritykseen perustettiin tiedonhankintaa ja tiedonkäsittelyä suorittava organisaation osa.
Tiedon hankinta yrityksen sisältä.
Business Intelligence –työkalujen avulla kerätään järjestelmistä (usein toiminnanohjaus- tai kommunikaatiojärjestelmä- tms. hallinnointijärjestelmä) systemaattisesti oleellista tietoa, tutkitaan ja analysoidaan sitä ja käytetään lopulta päätöksenteon tukena. Uutuutena (vuodesta 2008 lähtien) informaatiota voidaan erinäisillä ratkaisuilla kerätä myös kaikkien matkapuhelinten kommunikaatiotapahtumien osalta. Business Intelligence -ratkaisuja voidaan hyödyntää kaikessa liiketoiminnassa, yrityksen sisällä eri prosesseissa ja tarvittaessa myös hallittuna tiedon jakeluna yhteistyökumppaneille ja asiakkaille. Yleisesti liiketoimintatieto on ollut yrityksen ylimmän johdon käytössä sen strategisessa päätöksenteossa, mutta nykyisin sitä hyödyntää myös keskijohto.
Tarkemmin tämä tavallisesti tarkoittaa tiedon keräämistä ETL -välineillä lähdejärjestelmistä tietovarastoon ja edelleen tiedon analysointia ja raportointia.
Tiedon hankinta yrityksen ulkopuolelta.
Business intelligence on laillista tiedonhankintaa yrityksen ulkopuolelta: erityisesti kilpailijoista, niiden toiminnasta ja markkinoista. Kohteita ovat edellisen lisäksi muun muassa asiakkaat ja markkinat ylipäätään, alihankkijat ja muut sidosryhmät, teknologiat, yrityksen kohdemaiden hallinto, kulttuuri ja lainsäädäntö (EU) sekä tulevaisuus ja trendit ylipäätään.
Business intelligence -toiminnan rakentaminen ja kehittäminen.
Jokaisella yrityksellä on jo olemassa jonkinlaisia business intelligence -toimintoja, niitä ei vain välttämättä tunnisteta, tai kaikkia sen osa-alueita ei kutsuta sillä nimellä. BI-toiminnan rakentamisessa on siis kyse toiminnan systematisoimisesta ja järjestämisestä ammattimaisella tavalla, sekä sen saattamisesta ohjauksen, koordinoinnin ja kehittämisen piiriin.
Kanavia yrityksen ulkopuolisen tiedon hankintaan.
Laittomien keinojen käyttöä tiedon hankkimiseksi kilpailijoista kutsutaan teollisuusvakoiluksi.


Yrityksen informatisointi.
Yrityksen informatisointi ei tarkoita vain teknisiä ratkaisuja. Se on kokonaisvaltainen muutos, joka sisältää muun muassa vallan, ihmiset, roolit, teknologian, organisaation, koulutuksen, asiakkaat, kilpailijat, alihankkijat ja yrityksen liikeidean.


Tiedonhallinta.
Tiedonhallinta (engl. "Database Management") tarkoittaa tietojen järjestämistä tietokoneissa oleviin tietokantoihin tehokkaasti.
Tiedonhallinta (engl. "Knowledge Management"), josta useammin käytetään nimeä tietämyksenhallinta on menetelmäkokonaisuus, jolla pyritään ohjaamaan ja hallitsemaan yrityksen inhimillistä pääomaa ja aineetonta omaisuutta.
Se on noussut viime vuosikymmeninä yhä useamman organisaation keskeiseksi taidoksi. Tiedonhallinnan merkitys on kasvanut tiedon yleisen merkityksen kasvaessa yhteiskunnissa, yrityksissä, hallinnossa ja sodankäynnissä.
Tiedonhallinnalla tarkoitetaan tiedon näkemistä yrityksissä esimerkiksi rahoitukseen verrattavana menestystekijänä ja johtamisen kohteena. Tietoa, yrityksen aineetonta pääomaa, on hallittava samalla tavalla kuin henkilöstöä tai rahoitusta, yhä tärkeämpänä osana yrityksen kokonaistoimintaa.
Tiedon käyttö mahdollistaa täsmätoiminnan, toiminnan vähemmillä resursseilla, joita korvaa suurempi määrä ja parempaa tietoa. Tieto on yhä merkittävämpi suhteellisen edun lähde kilpailijan omaavassa toiminnassa.


Rasmus (nimi).
Rasmus on miehen etunimi, tosin noin 200:lla naisella maailmalla on tuo nimi. Nimi on lyhentymä laajalti käytössä olevasta nimestä Erasmus, joka on peräisin kreikan sanasta "erasmios", rakastettu.
Suomenkielisen kalenterissa Rasmuksen nimipäivä on 24. lokakuuta. Etunimi lisättiin kalenteriin vuonna 2000. Nimi on yleinen erityisesti Skandinavian maissa. Suomessa se oli vielä 1900-luvun puolivälissä vain muutamalla henkilöllä, mutta on myöhemmin yleistynyt. Vuoden 2009 loppuun mennessä se on annettu noin 6140 henkilölle.


OODA-loop.
OODA-loop on John Boydin Korean sodassa keksimä johtamisen silmukka: Observation - Orientation - Decision - Action, suomalaisittain lähinnä Havainnointi - Tilanteenarviointi - Päätös - Toiminta, eli HTPT- silmukka.
OODA- loop on hyvin lähellä kyberneettistä mallia johtamisesta. OODA- loop on myös informaatiosodankäynnin, johtamisen ja tiedon ydintä.


Murphyn laki.
Murphyn laki on Yhdysvaltain armeijan kapteeni Edward A. Murphyn mukaan nimetty periaate, jonka mukaan "jos jonkin asian voi tehdä monella tavalla ja näistä tavoista yksi johtaa onnettomuuteen, ennen pitkää joku tekee asian sillä tavalla". Lyhyemmässä ja ehkä tunnetummassa muodossa periaate kuuluu "jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen". Murphy työskenteli sotilasinsinöörinä koelentoprojektien parissa ja huomasi tapahtuneista onnettomuuksista, että onnettomuudet estää parhaiten varmistamalla, ettei mikään voi mennä vikaan.
Murphyn lakia siteerataan usein virheellisesti ja siitä on tullut pessimistinen hokema, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä Murphyn alkuperäisen tarkoituksen kanssa. Murphyn tarkoitus oli kiinnittää huomiota huolelliseen työhön, kun tehdään tieteellistä tutkimusta, jossa on aina olemassa onnettomuuksien riski.
Laki sai alkunsa 1949 Edwardsin lentotukikohdassa Kaliforniassa, missä USA:n ilmavoimat suoritti törmäyskokeita. Kapteeni Murphy oli suunnitteluinsinöörinä Wright Fieldin lentokonelaboratoriossa, kun erääseen mittariin tuli johdotusvirheen vuoksi häiriö. Tästä turhautuneena Murphy tokaisi: "Jos sen suinkin voi tehdä väärin niin hän tekee", tarkoittaen vastuullista teknikkoa. Pari viikkoa myöhemmin lehdistötilaisuudessa projektin päällikkö eversti J.P. Stapp ilmoitti kokeiden edistyneen, koska Murphyn lakiin uskottiin ja sen toteutumista pyrittiin välttämään. Lähikuukausina laki mainittiin useissa mainoksissa ja levisi nopeasti yleisön tietoisuuteen.


Christian Ruuttu.
Christian Ruuttu (s. 20. helmikuuta 1964 Lappeenranta) on entinen jääkiekkoilija ja Espoon Bluesin entinen toiminnanjohtaja. Ruuttu on Suomen Jääkiekkoleijona numero 134.
Peliuransa jälkeen Ruuttu toimi kykyjenetsijänä Phoenix Coyotesin palveluksessa vuosina 2004–2011, minkä jälkeen hän siirtyi Los Angeles Kingsin organisaatioon. Ruuttu työskentelee Kingsin kykyjenetsijänä Euroopassa. Kun Kings voitti Stanley Cupin NHL-kauden 2011–2012 päätteeksi, myös Ruuttu sai Stanley Cup -sormuksen.
Pelaajana Christian Ruuttu tunnettiin hyvänä syöttelijänä, jolla oli oivallinen pelinäkemys. Taidollisen osaamisen lisäksi hänestä löytyi kaukalokamppailuja pelkäämätöntä taistelijaluonnetta.
Lapsuus ja juniorivaihe.
Ruuttu muutti jo pikkupoikana isänsä työn perässä Poriin ja pelasi koko junioriuransa vaihto-oppilasvuotta lukuun ottamatta Porin Ässissä.
Ura SM-liigassa.
Ruutun ura alkoi Ässissä SM-liigassa 1982. Ässissä hän pelasi kaudet 1982–1985 ja teki 105 ottelussa 47 maalia.
Kauden 1985–1986 Ruuttu kiekkoili. Hänet valittiin tuona kautena SM-liigan All Stars -hyökkääjäksi, ja siirtyi seuraavaksi kaudeksi. Myöhemmin hän palasi kahdesti HIFK:iin: 1994–1995 NHL:n työsulun ajaksi ja 1997–1998, jolloin hän oli mukana voittamassa Suomen mestaruutta. Lisäksi Ruutulla on kaksi SM-hopeaa. HIFK:ssa Ruuttu pelasi 119 ottelua (35 maalia ja 83 syöttöä).
Ruutun ura päättyi 1998–1999 kauteen Bluesissa, pistesaldolla 45 ottelussa 11 maalia 28 syöttöpistettä.
Ottelut maajoukkueessa.
Christian Ruutulla on tilillään kaikkiaan 136 A-maaottelua ja 20 nuorten maaottelua. Hän voitti Suomen jääkiekkomaajoukkueessa kaksi MM-hopeaa vuosina 1992 sekä 1994 ja yhden Kanada-cupin pronssin.
NHL.
NHL-seura Buffalo Sabres varasi Ruutun seitsemännellä kierroksella numerolla 134 vuoden 1983 varaustilaisuudessa. Ruuttu pelasi Buffalossa kaudet 1986–1992.
Nuori suomalainen sai "myllyttäjänä" tunnetun kookkaan laitahyökkääjän Mike Folignon heti ketjukaverikseen, kun NHL-ura oli aluillaan Buffalo Sabresissa vuonna 1986. "Ryminäpelistä" tunnettu nuori joukkue koki valmentajavaihdoksia, mutta kasvoi kuitenkin nopeasti liigan häntäpään joukosta yhdeksi NHL:n kärkiryhmistä.
Kesällä 1992 Ruuttu myytiin Winnipeg Jetsin kautta Chicago Blackhawksiin, jossa hän pelasi kaudet 1992–1994. Ruutun NHL-ura päättyi kauteen 1994–1995 Vancouver Canucksissa, jonne hän siirtyi kesken kauden Chicago Blackhawksista. NHL:ssä hän pelasi yhteensä 621 ottelua, joissa teki 134 maalia ja antoi 298 syöttöä.
Ruotsi ja Sveitsi.
NHL-uran jälkeen Ruuttu pelasi Ruotsin Elitserienin Västra Frölundassa 1995–1996 (32 ottelua, 13 maalia ja 25 syöttöä) sekä Grasshoppersissa Sveitsin B-liigassa kaudella 1996–1997 (42 ottelua, 31 maalia ja 40 syöttöä).
Muuta.
Ruutun poika on Jokereissa pelaava Alexander Ruuttu.


Miyamoto Musashi.
Miyamoto Musashi (, 1584 – 19. toukokuuta 1645) oli samurai ja ehkäpä kaikkien aikojen kuuluisin "rōnin". Hän kasvoi orpona samurain poikana, eli elämänsä kurinalaisesti ja kulki Samurain tietä. Hän tutustui myös muihin taitoihin kuten kalligrafiaan. Kuuluisan kirjansa mukaan hän painottaa, että samurain täytyy tutustua miekan lisäksi myös kaikkiin muihin taitoihin. Musashi arvosti rehellisyyttä, nöyryyttä ja kovaa työtä.
Hyōhō niten ichi -ryū.
Hyōhō niten ichi -ryū kenjutsu-koulu on Miyamoton kehittämä. Hän kutsui kirjassaan "Go rin no sho" koulukuntaansa nimellä "Niten ichi" (, "kaksi taivasta yhdessä") tai "Nitō ichi" (, "kaksi miekkaa yhtenä". Hyōhō niten ichi -ryūssa harjoitetaan pääasiassa daishō-miekkaparin kenjutsutekniikoita.
Tekniikat.
Nykyään harjoiteltavat kenjutsu-tekniikat sekä muut asetekniikat("waza").
Aikajana.
a> ("ôban") kuvasarjasta ”36 kuuluisaa taistelua”
Fiktio.
Musashista on tehty 36 elokuvaa ja televisiosarja. Jo Musashin elinaikana hänestä oli olemassa sarjakuvan kaltaisia fiktiivisiä teoksia, joten faktan ja fiktion välinen ero on varsin hankalaa löytää Musashin elämää käsitellessä. Eiji Yoshikawan romaani on vaikuttanut suuresti myöhempiin tulkintoihin, ja sitä on usein erehdytty pitämään aitona kuvauksena.
Stan Sakain tekemässä suositussa sarjakuvassa Usagi Yojimbo () seikkailee päähenkilönä miekkamestari-"ronin" "Miyamoto Usagi."


Salvador Dalí.
"Gala asomada a la ventana". Dalín veistos Marbellassa, Espanjassa.
Salvador Domingo Felipe Jacinto Dalí i Domènech (11. toukokuuta 1904 Figueres, Katalonia, Espanja – 23. tammikuuta 1989 Figueres) oli katalonialainen taidemaalari, kuvanveistäjä ja elokuvakäsikirjoittaja. Dalí tunnetaan parhaiten surrealistisista töistään, joista kuuluisimpia on vuonna 1931 valmistunut "Muiston pysyvyys".
Elämä.
Salvador Dalí syntyi keskiluokkaiseen notaariperheeseen Figueresin Monturiol-kadun talossa numero kaksikymmentä. Dalí kävi koulunsa synnyinkaupungissaan Figuerasissa ja piti ensimmäisen näyttelynsä 14-vuotiaana yhdessä muiden paikallisten taiteilijoiden kanssa. Samana vuonna hän myös osallistui Barcelonan yliopiston järjestämään näyttelyyn, mistä hänet myös palkittiin.
Dalín äiti kuoli vuonna 1921 syöpään, minkä jälkeen Dalín isä avioitui toisen kerran, tällä kertaa kuolleen vaimonsa sisaren kanssa. Samoihin aikoihin Dalí lähti Madridiin San Fernandon taidekouluun opiskelemaan, missä hän vuonna 1922 opiskelijapiireissä tutustui moniin muihin aikakautensa suuriin taiteilijoihin, muun muassa Luis Buñueliin ja Federico García Lorcaan, joiden kanssa hän ystävystyi.
Vuosina 1924–1925 Dalí maalasi useita muotokuvia sisarestaan Ana Mariasta ja tutustui aikakauden tyylisuuntiin, joista häneen vaikuttivat erityisesti kubismi ja myöhemmin surrealismi. Tätä kautta Dalín elämässä on myöhemmin nimitetty freudilaiseksi ja sen jälkeistä kautta lorcalaiseksi.
Vuonna 1926 Dalí matkusti ensimmäistä kertaa Pariisiin, missä hän vieraili Pablo Picasson luona. Vuonna 1929 hän tutustui kotonaan moniin surrealismin merkkihenkilöihin, joiden joukossa oli runoilija Paul Éluard vaimonsa Galan kanssa. Tapaaminen oli Dalín elämän kannalta sikäli merkittävä, että Galasta tuli myöhemmin Dalín elämänkumppani. Samoihin aikoihin Dalísta alkoi tulla surrealismin merkkihenkilö.
Dalín teoksissa alkoivat esiintyä yhä useammin unikuvat, ja taiteilija kehitti metodin, jota hän itse kutsui paranoidis-kriittiseksi ja jossa oli vaikutteita muun muassa renessanssiajan suurmieheltä Leonardo da Vinciltä.
Vuonna 1934 Dalí avioitui Galan kanssa. Samoihin aikoihin Dalí joutui huonoihin väleihin muun muassa surrealismin henkisen johtajan, ranskalaisen kriitikon ja runoilijan André Bretonin kanssa. Breton syytti Dalía fasistisista mielipiteistä, itsekeskeisyydestä, itsensä korostamisesta ja taloudellisesta ahneudesta. Eräät myöhemmätkin kriitikot ovat nimittäneet Dalía fasistiksi. Dalí itse kiisti olevansa tarkoituksellisesti tai tosiasiallisesti hitleriläinen.
Vuonna 1940 Dalí muutti Galan kanssa Yhdysvaltoihin toista maailmansotaa pakoon ja oleskeli siellä aina vuoteen 1948 saakka. Yhdysvalloissa vietetty aika olikin yksi Dalín tuotteliaimpia kausia. Hän teki yhteistyötä muun muassa Walt Disneyn kanssa: he suunnittelivat surrealistista piirroselokuvaa "Destino", mutta tuotanto keskeytettiin ja elokuva valmistui vasta vuonna 2003. Alfred Hitchcockille hän suunnitteli lavasteet elokuvan "Noiduttu" (1945) unijaksoon.
Dalí oli taiteilijana hyvin monipuolinen. Hän kirjoitti kirjoja, teki mainoksia, suunnitteli teatteri- ja balettilavastuksia, installaatioita ja piti itseään renessanssin ajan suurten taiteilijoiden tapaan myös tiedemiehenä. Dalí oli ristiriitainen ja provosoiva luonne. Hän osasi myös hyödyntää persoonaansa julkisuuskuvansa tietoisessa luomisessa. Dalin kuoleman jälkeen on esitetty syytöksiä esiin tulleista väärennöksistä ja Dalin elinaikanaan tekemistä tyhjien grafiikan lehtien signeerauksista. Suomessa väärennösten kaupasta tuli tunnetuksi Erkki Juhani Minkkinen.
Galan kuoltua vuonna 1982 Dalín omakin terveys alkoi horjua, ja taiteilija muutti Puboliin terveydellisistä syistä. Dalí sai Espanjan kuningas Juan Carlos I:ltä Pubolin markiisin arvonimen. Lapsettoman Dalín kuoltua 23. tammikuuta 1989 Espanjan valtio peri lähes kaikki hänen työnsä.
Paitsi taidemaalarina Dalí tunnetaan myös espanjalaisen elokuvaohjaajan Luis Buñuelin kanssa tekemästään lyhytelokuvasta "Andalusialainen koira" (1929) sekä pitkästä elokuvasta "Kulta-aika" (1930).
Dalín itselleen rakennuttama museo Teatre Museu Dalí on Figuerasin entisessä kaupunginteatterissa, joka oli raunioitunut Espanjan sisällissodassa. Museo avattiin yleisölle vuonna 1974, ja sitä sanotaan maailman suurimmaksi surrealistiseksi taideteokseksi. Kuoltuaan Dalí haudattiin museossa sijaitsevaan kryptaan.
Andrew Niccol valmistelee Yhdysvalloissa elokuvaa Dalin elämän loppuvaiheista. Pohjana on Stan Lauryssenin omaelämäkerrallinen kirja "Dali and I".
Kirjallisuutta.
*


Alkeishiukkanen.
Maailman ensimmäinen neutriinohavainto vuodelta 1970.
Alkeishiukkanen on hiukkasfysiikassa hiukkanen, jolla ei ole omaa sisäistä rakennetta eikä se siis koostu muista hiukkasista.
Esimerkiksi atomit ovat muodostuneet pienistä hiukkasista, jotka tunnetaan elektronina, protonina ja neutronina. Protoni ja neutroni vuorostaan ovat rakentuneet vielä alkeellisimmista hiukkasista, jotka tunnetaan kvarkkeina. Yksi hiukkasfysiikan suurimmista ongelmista on löytää alkeellisimmat hiukkaset - perushiukkaset - jotka muodostavat kaikki muut luonnon hiukkaset eivätkä itse ole muodostuneet pienemmistä hiukkasista.
Standardimallin mukaan alkeishiukkasia ovat leptonit, kvarkit ja mittabosonit. Leptonit ja kvarkit ovat fermioneita, eli ns. materiaalihiukkasia ja mittabosonit ymmärretään voimanvälittäjähiukkasina. Bosonit erottaa fermioneista spin-luku, joka on bosoneilla kokonaisluku ja fermioneilla puoliluku.
Leptonit.
Leptoneihin kuuluvat tutun elektronin ja neutriinoiden lisäksi samantapaiset mutta raskaammat hiukkaset myoni ja tau. Kullakin näistä on lisäksi antihiukkasensa, positroni, antimyoni, antitau ja antineutriinot. Neutriinojen mahdollisten antihiukkasten olemassaolosta ei vielä olla varmoja. Nykyään tiedetään, että neutriinoilla on pieni lepomassa.
Kvarkit.
Kvarkkeja on kuusi kappaletta, kuten leptoneitakin, antikvarkit mukaan laskettuina kaksitoista. Kuusi kvarkkia ovat u-, d-, c-, s-, t- ja b-kvarkit. Kirjaimet tulevat englanninkielisistä sanoista up (ylös), down (alas), charm (lumo), strange (outo), truth tai top (totuus tai huippu) ja beauty tai bottom (kauneus tai pohja).
Hadronit ovat useamman kvarkin yhdistelmiä. Kolmesta kvarkista muodostunutta hadronia kutsutaan baryoniksi ja kahdesta kvarkista muodostunutta hadronia kutsutaan mesoniksi. Tunnetuimmat hadronit ovat protoni (kaksi u-kvarkkia ja yksi d-kvarkki) ja neutroni (yksi u-kvarkki ja kaksi d-kvarkkia).
Alkeishiukkanen-sanaa on käytetty usein myös fermioneista ja esimerkiksi monilla kemian aloilla ei tarvitse ottaa huomioon suurta osaa fysiikan alkeishiukkasista.
Mittabosonit.
Mittabosonit välittävät perusvuorovaikutuksia. Perusvuorovaikutukset pyrkivät selittämään maailmankaikkeudessa vallitsevat voimat. Standardimallissa mittabosoneiksi katsotaan kuuluvan fotoni, gluoni, W-bosonit sekä Z-bosoni.
Perusvuorovaikutuksiin kuuluu myös massallisiin hiukkasiin vaikuttava gravitaatio, mutta standardimalli ei ota kantaa sen olemassaoloon, sillä kukaan ei ole vielä havainnut sitä välittävää hiukkasta gravitonia. Toisaalta gravitaatio on voimana niin heikko muihin vuorovaikutuksiin nähden, että se voidaan hiukkasfysiikassa jättää huomioimatta.
Alkeishiukkasten tuottaminen.
Elektronit ovat alkeishiukkasista helpoimmin keinotekoisesti tuotettavissa, sillä niitä voidaan tuottaa yksinkertaisesti lämmittämällä metallia ja asettamalla positiivisesti varautunut pinta tämän lähelle, jolloin metallista emittoituneet elektronit kiitävät sähkökentän vaikutuksesta kohti positiivista kohtiota. Muiden alkeishiukkasten tuottaminen ja havaitseminen onkin hankalampaa. Aikaa ennen hiukkaskiihdyttimiä alkeishiukkasia voitiin havaita tutkimalla kosmista säteilyä, mistä alkeishiukkasfysiikka varsinaisesti sai alkunsa. Positroni, myoni ja pioni löydettiin ensimmäisen kerran vuosina 1930-1940 kosmisesta säteilystä. Myöhemmin alkeishiukkasia voitiin havaita myös ydinreaktoreissa radioaktiivisten ydinten hajotessa, esimerkiksi beetasäteilyn yhteydessä elektroneja ja positroneja sekä gammasäteilyn yhteydessä fotoneja.
Nykyään alkeishiukkasten tuottamista varten on rakennettu hiukkaskiihdyttimiä, joissa kiihdytetään korkeaenergisiä hiukkasia mm. magneettien avulla. Hiukkaskiihdyttimien avulla voidaan tuottaa mm. positroneja, myoneja, pioneja ja kaoneja. Jopa ns. vapaita kvarkkeja ja gluoneja voidaan luoda törmäyttämällä tarpeeksi suurella energialla hiukkasia (protoneja), jolloin syntyy kvarkkigluoniplasmaa (kvarkit eivät enää sidoksissa toisiinsa). Tällöin lämpötila ja paine ovat hetkellisesti todella korkeat. Kvarkkigluoniplasmaa ei voida kuitenkaan havaita suoraan, sillä se jäähtyy nopeasti (kvarkit sitoutuvat takaisin hadroneiksi), mutta sen olemassaolon voi päätellä hiukkasilmaisimilla niihin osuneista lopputilan hiukkasista.
Alkeishiukkasten havaitseminen.
Alkeishiukkasten havaitsemiseen voidaan käyttää esimerkiksi sumukammiota, kuplakammiota, geiger-mittaria ja tuikeilmaisinta. Monet alkeishiukkasilmaisimet perustuvat siihen, että ilmaisimen läpi kulkeva tutkittava hiukkanen ionisoi atomeja laitteen sisällä synnyttäen havaittavan signaalin. Sähköisesti neutraalit hiukkaset eivät tietenkään voi ionisoida, mutta vuorovaikuttaessaan oikeanlaisen ilmaisinmateriaalin kanssa syntyy varattuja hiukkasia, joita voidaan ionisaation kautta havaita. Esimerkiksi fotoneja voidaan havaita syntyneiden positronien ja elektronien kautta.


Zarathustralaisuus.
Zarathustralaisuus on uskonto ja filosofia, jonka perusti profeetta Zarathustra. Mazdalaisuus on uskonto, jonka perusajatuksena on yhden jumalan, Ahura Mazdan, palvominen. Nämä kaksi termiä ovat lähes synonyymejä. Zarathustralaisuus syntyi Persiassa vuosien 1400 eaa. ja 600 eaa. välillä. Arviot profeetta Zarathustran elinajasta ja zarathustralaisuuden syntyajankohdasta vaihtelevat. Eräät tutkijat pitävät häntä kokonaan myyttisenä hahmona.
Zarathustralainen symboli faravahar, joka kuvaa ihmisen sielua.
On todennäköistä, että zarathustralaisuus kehittyi muinaispersialaisesta monijumalaisesta mazdalaisuudesta. Zarathustralaisuus on ensimmäinen monoteistinen uskonto, ja sillä on voimakkaita dualistisia piirteitä. Dualismista huolimatta uskonto ei aseta vastakkain henkeä ja ainetta. Zarathustralaisuus korostaa sekä ihmisen henkistä kehitystä että ruumiin, terveyden ja luonnon merkitystä.
Useat tutkijat ovat sitä mieltä, että zarathustralaisuus vaikutti merkittävästi juutalaisuuteen ja manikealaisuuteen ja sitä kautta kristinuskoon ja islamiin. Islaminuskoiset laskevat zarathustralaisuuden "kirjan uskontoihin", joihin kuuluvat myös juutalaisuus ja kristinusko. Mithra on zarathustralaisille sekundaarinen jumala. Mithralaisuus esiintyi myöhemmin itsenäisenä uskontona Rooman valtakunnassa.
Nykyään zarathustaralaisia on noin 150 000 (joidenkin tietojen mukaan 250 000). Iranissa zarathustralaisuus on tällä hetkellä nuorison muotiuskonto. Uskonto on saanut useita käännynnäisiä.
Teheranissa on yhä toiminnassa oleva zarathustralainen tulen temppeli.
Historia.
Persiaan 1500-luvulla eaa. saapuneet kansat kuuluvat arjalaiseen kansanryhmään, joka tunkeutui Persian lisäksi myös Intiaan. Zarathustralainen uskonto syntyi muinaisessa Persiassa. Uskonnon syntyajankohdasta ei ole tarkkaa tietoa. Uskonnon vaikutus korostui Akemenidien (648–330 eaa.) ja Sassanidien (226 eaa. – 651 jaa.) hallitsijasukujen aikana. Zarathustralaisuus oli Persian valtionuskonto 500-luvulta ennen ajanlaskumme alkua aina islamilaisten arabien valloitukseen 600-luvulle asti. Tuona aikana Zarathustralaisuus levisi Lähi-itään, Keski-Aasiaan ja Kiinaan. Persian jouduttua islamilaisen vallan alle zarathustralaisuus joutui vuosisadoiksi vainon kohteeksi ja lopulta islam syrjäytti sen.
Persialainen traditio sijoittaa Zarathustran elämän vuoteen 570 eaa. Mikäli perinteinen käsitys pitää paikkansa oli profeetta Zarathustra, akemenidien hallitsijasuvun edustajan Kyyros II Suuren aikalainen. Persepoliissa tehdyt arkeologiset löydöt viittaavat siihen, että hallitsijasuvun kuuluisin edustaja, Kyyros II Suuri oli zarathustralainen hallitsija.
Zarathustralaisen kuninkaan, Kyyroksen hallitusajalta on peräisin ns. "Kyyroksen julistus", jota pidetään maailman ensimmäisenä kansalaisten ihmisoikeuksien tunnustuksena. Kyyroksen julistus sallii eri kansoille uskonnon vapauden.
Sassanidien hallitsijasuvun aikana Persiaa hallitsi zarathustralaisuuden muoto, jota kutsuttiin nimellä zurvanismi. Se sai vaikutteita hellenistisestä filosofiasta. Sassanidien valtakautena maan älyllinen keskus oli Gundishapurin akatemia, joka tarjosi zarathustralaista koulutusta filosofian, lääketieteen kuten myös luonnontieteiden alalta. Tämän akatemian välityksellä myös Platonin filosofinen perintö välittyi jälkipolville. Siitä muodostui maailman älyllinen keskus 500–600-luvulla jaa. Sen koulutuksessa yhdistyi sivistys, joka oli kulkeutunut Intiasta ja Kreikasta Persiaan.
Sassanidien hallitsijasuvun romahdettua valtaan nousi ensimmäinen islamilainen valtakunta, Omaijadien kalifaatin johdolla. Tämän seurauksena islam syrjäytti zarathustralaisuuden. Zarathustralaisuuden vaikutus jäi kuitenkin elämään monin tavoin myös islamilaisessa maailmankuvassa. Sassanidien aikana vaikuttanut Gundishapurin akatemia siirsi tieteellisen perintönsä osaksi islamilaista filosofiaa, josta se siirtyi myöhemmin keskiajan eurooppalaiseen filosofiaan.
Pyhät kirjoitukset: Avesta.
Avesta on zarathustralaisten pyhien kirjojen kokoelma, josta on säilynyt kolme neljäsosaa. Avestan tuonti Eurooppaan 1700-luvun lopulla vaikutti koko uskontotieteen kehitykseen. Avesta on kirjoitettu muinaispersialaisella avestan kielellä, joka muistuttaa sanskritia. Parsilaisen legendan mukaan Aleksanteri Suuri poltti Avestan täydellisen tekstin Ecbatanassa valloittaessaan Persian.
Toisinaan Avestasta käytetään myös nimitystä Zend-Avesta, joka perustuu kirjoitusten kokoamisessa tapahtuneeseen väärinkäsitykseen. 1800-luvulla "Avestan" tekstit todettiin alkuperältään aidoiksi. Kielitieteilijät ovat muinaisen kielen perusteella sijoittaneet Avestan vanhimmat osat vuoteen 900 ennen ajan laskumme alkua.
Sassanidien hallitsijasuvun aikaisien lähteiden mukaan Avestan vanhin osa ns. Zarathustran hymnit (gathat) olivat olemassa jo Akemenidien hallitsijasuvun aikana eli vuosien 648 eaa.–330 eaa. aikana. Näihin hymneihin lasketaan Jasna luvut 28-34, 43-51, ja 53.
Zarathustralaiset uskovat Avestan vanhimman osan olevan Zarathustran itsensä kirjoittama. Vanhimpien hymnien nimet ovat Ahunavaiti Gatha (Jasna 28-34), Uštavaiti Gatha (Jasna 43-46), Spentamainju Gatha (Jasna 47-50), Vohukšatra Gatha (Jasna 51), Vahištoišti Gatha (Jasna 53).
Vanhimmat arkeologiset löydöt, joissa käsitellään Avestassa esiintyvää Viisauden herra "(ahura mazda)" nimistä jumaluutta, sijoittuvat vuoteen 600 eaa. Avestan tekstit siirtyivät suullisesti vuosisatoja. Muoto, jossa Avesta pyhinä kirjoituksina tunnetaan nykyään, perustuu tekstieditioon, joka ajoittuu vuoteen 1278.
Avestan kirjoituksista on olemassa lukuisia erilaisia käännöksiä, jotka voivat poiketa toisistaan huomattavasti.
Luonto ja oikeus.
Zarathustralainen uskonto korostaa dualistista erottelua hyvän ja pahan välillä. Zarathustralaisten pyhän kirjan, Avestan mukaan hyvää, totta ja oikeudenmukaista on se, mikä on luonnonmukaista. Oikeudenmukaisesta luonnonjärjestyksestä käytetään avestankielistä sanaa "aša". Sanskritin kielessä vastaava luonnonjärjestystä tarkoittava sana on "rta".
Luonnonjärjestys ilmenee kasvien, ihmisten ja eläinten välisenä sopusointuna. Oikeudenmukaista luonnonjärjestystä ylläpitää Jumalallinen Viisaus Ahura Mazda (Viisas herra, myös muodossa "Ohrmazd"), jonka symbolina toimii aurinko. Auringolla ja tulella on zarathustralaisessa uskonnossa tärkeä rooli. Tästä syystä uskonnon edustajia on kutsuttu "tulenpalvojiksi". Parsilaisten temppeleissä palaa ikuinen tuli, joka symboloi jumaluuden kipinää ihmisen sielussa.
Luonnonjärjestyksen vastakohdasta käytetään sanaa "drudž", joka tarkoittaa pahaa ja rappiota. Oikeuden- ja luonnon kanssa sopusoinnussa olevat teot edistävät ihmisten ja eläinten välistä harmoniaa, terveyttä ja hyvää mieltä. Luonnonvastaiset teot rikkovat luonnon ja ihmisten välistä harmoniaa. Ne tuottavat sairauksia ja surumielisyyttä. Uskomuksen, toiminnan tai tiedon arvo riippuu siitä edistääkö se elämälle myönteisiä asioita: iloluontoisuutta, terveyttä ja hyvää mieltä.
Rappion, surun ja sairauksien aiheuttajaksi Zarathustralaiset personifioivat Pahan hengen ("Angra Mainju," toisinaan myös "Ahriman"). Avestan vanhimmissa hymneissä nimeä ei mainita lainkaan, sillä se oli tabuistisesti vältetty. Myöhemmän käsityksen mukaan Jumalallinen viisaus Ahura Mazda on luojajumala ja taistelee pahaa ja valheellista Angra Mainju vastaan. Nämä kaksi henkeä esitetään toisinaan kaksosina.
Erottelulla oikeudenmukaisen luonnon järjestyksen ja rappion välillä on keskeinen asema. Ihminen joutuu tekemään elämässään valinnan kumpaa tietä hän seuraa: elämään johtavaa- vai rappioon johtavaa tietä. Avesta korostaa valinnan tekemisessä yksilön tahdon vapautta. Tämä tuodaan ilmi Avestassa seuraavalla tavalla (Jasna 30-2):"Tutki selvästi näkevällä mielellä valintaa, jonka jokainen joutuu itse tekemään kahden vaihtoehdon välillä."
Luonnonjärjestyksen mukaan toimivasta ihmisestä zarathustralaiset käyttävät sanaa "ašavan", joka tarkoittaa totuuden seuraajaa. Totuuden seuraajille Avesta lupaa palkinnoksi hyvän mielen, onnellisuuden ja viisauden. Sinä päivänä, kun Zarathustra itse valitsi luonnonjärjestyksen mukaisen elämän, hänelle esitettiin seuraavat kysymykset:"Kuka sinä olet"?", "Kenelle sinä kuulut"?" (Jasna 43-7) Nämä perustavat kysymykset pakottivat Zarathustran tiedostamaan oman paikkansa ja tekojensa seuraukset.
Luonnonjärjestyksen vastaisesti toimivia ihmisiä kutsutaan valheen seuraajiksi "(dragvant)". Ihmisen tekemän valinnan seuraukset totuuden ja valheen väliltä, näkyvät hänen omassa elämässään. Ihminen ei ole luonnostaan paha. Epäterveet ja surumieliset ajatukset saavat ihmiset toimimaan luontonsa vastaisesti. Zarathustran hymneissä esitetään seuraava näkemys valheen seuraajista:" "Heidän mielensä oli sekava, kun he tekivät valintaa ja he valitsivat huonot ja epäterveet ajatukset. Näin he lankesivat väkivaltaan, sairaan miehen elämään." (Jasna 30-6)
Ne, jotka valitsevat seuraavansa valheen tietä, eivät menesty elämässä. He saavat osakseen erilaisia sairauksia sekä murheita. "Sinä valheen palvoja, sinun osasi on pimeydessä eläminen, pilaantunut ruoka, suru ja huono terveys, senkaltaiseen olemiseen johtaa sinun paha mielesi sinut sinun omien tekojesi seurauksena." (Jasna 31-20)
Zarathustralaisten mukaan ihmiset, jotka toimivat luonnonvastaisesti ja seuraavat valhetta vahingoittavat maata. Maalla, jota pidetään pyhänä, on keskeinen asema uskonnossa. Maan symbolina toimii "lehmän sielu", josta käytetään avestankielistä nimitystä "gauša urva." Koska lehmällä on tärkeä rooli uskonnossa, Avesta käyttää totuutta ja oikeutta seuraavista ihmisistä myös nimitystä "hyvä paimen". Lehmällä ja sen kunnioittamisella on tärkeä rooli intialaisessa kulttuurissa. Hindulaisille lehmä on pyhä eläin. Lehmän kunnioittamisen tärkeä rooli tuo esiin zarathustralaisuuden ja intialaisen kulttuurin välisen vuorovaikutuksen.
Hyveet.
"Ainoastaan sellainen luonne on hyvä, joka ei tee toiselle mitään sellaista, joka ei olisi sille itselleen mieluista tai hyväksi."
Hyvät ajatukset, hyvät sanat, hyvät teot
Hyvät ajatukset sisältävät veljeyden ihmiskuntaa kohtaan, sovussa elämisen muiden ihmisten kanssa ja koulutuksen.
Hyvät sanat tarkoittavat sopimusten pitämistä, rehellisyyttä ja pyrkimystä olla loukkaamatta muita.
Hyvät teot tarkoittavat puhtaan veden ja ruuan tuottamista apua tarvitseville, köyhien auttamista sekä yhteisön hyvinvoinnin ja vaurauden edistämistä.
Zarathustran hymnien mukaan uskomuksen, toiminnan tai tiedon arvo riippuu siitä edistääkö se elämälle myönteisiä asioita: iloluontoisuutta, terveyttä ja hyvää mieltä.
Pelastajamyytti.
Zarathustralainen uskonto syntyi kritiikin kautta, jota profeetta Zarathustra esitti vallitsevaa uskontoa ja sen papistoa vastaan. Zarathustra hyökkäsi Persiassa ennen zarathustralaisuutta vaikuttanutta Veda-uskontoa vastaan. Kritiikin kohde oli Indra jumalan palvonta. Indra esiintyy Rigvedassa sään ja sodan jumalana. Myös muita Veda-kirjoista tuttuja jumaluuksia esiintyy zarathustralaisissa kirjoituksissa. Legendan mukaan papisto tappoi Zarathustran ja hänestä tuli uskonnon ensimmäinen marttyyri. Zarathustran kritiikki vallitsevaa uskontoa kohtaan muistuttaa vahvasti Jeesuksen esittämää kritiikkiä Uudessa testamentissa.
Zarathustralaisten mukaan profeetta kehitteli ajatuksen "maailman pelastajista" "(saošiants)", joiden tehtävä on toimia opettajina ja ohjata maailmaa kohti "totuuden inspiroimaa olemista". Zarathustralaisen käsityksen mukaan maailmaan saapuu määrättyjen ajanjaksojen välein pelastaja, joka uudistaa vanhoja oppeja.
Maailman pelastajien tuli julistaa elämänmyönteistä uskontoa, joka edistäisi hyvää mieltä, terveyttä ja luonnonmukaista elämää. Maailman pelastajat ovat totuutta ja oikeutta seuraavia miehiä, joiden tehtävänä oli estää vihaa ja väkivaltaa leviämästä maailmassa. Nämä opettajat opettaisivat hyvää uskontoa elämänkielteisen uskonnon sijaan.
Elämänmyönteisestä uskonnosta esitetään Avestassa seuraavanlainen näkemys:" "Tämä on hyvän mielen tie, jonka viisaus on näyttänyt minulle. Se on niiden pelastajien uskonto, jotka suuntaavat kulkunsa maassa totuuden innoittamana." (Jasna 34-13)
Vaikka Zarathustra puhuu Avestassa paljon ilomielisyyden ja hyvän mielen puolesta, ei Avesta lupaa maailman pelastajille helppoa osaa. Profeetta käy Avestassa keskustelua jumalallisen viisauden kanssa, seuraavin sanoin:"Kun minä ensimmäisen kerran tulin valaistuneeksi sinun sanoistasi, silloin minä ymmärsin, että ihmiskunnan puolesta toimiminen, tulee aiheuttamaan minulle kärsimystä"." (Jasna 43-11)
Avesta esittää pahasta uskonnosta ja sen vaikutuksesta ihmisiin seuraavankaltaisen näkemyksen "Oi viisaus, milloin nämä miehet tunnistavat pelastuksen sanoman? Milloin he luopuvat tuosta huumeesta, jonka avulla vihamieliset, mieleltään kieroutuneet tyhjänpuhujapapit aiheuttavat ihmisille myrkytystilan ja johtavat harhaan tämän maan pahoja johtajia"?" (Jasna 48-10)
Zarathustran mukaan rappeutunut "paha uskonto" on kuin huumetta, jota papit syöttävät ihmisille. Tutkijat ovat yhdistäneet pappien käyttämän huumeen "haoma" kasvinmehuun, jota pappien sanottiin käyttävän. Kasvin sanskritin kielinen nimi on "soma". On mahdollista, että Zarathustra käyttää sanaa "huume" myös metaforisessa mielessä. Tyhjänpuhujapapit tuhoavat Zarathustran mukaan epäterveen opetuksen kautta elämän tarkoituksen. He lisäävät "vihaa ja ilkeyttä kielellään".
Pyhät kuolemattomat.
Jumala tuo itsensä esiin "pyhien kuolemattomien" "(ameša spentas)" kautta. Pyhiä kuolemattomia on toisinaan verrattu arkkienkeleihin, jotka muodostavat yhdessä jumalan kuusi puolta. Ne toimivat ihanteina, joita ihmisen tulee elämässään pyrkiä noudattamaan.
Pyhät kuolemattomat taistelevat totuuden ja oikeuden puolesta. Ne eivät esiinny Avestan vanhimmissa hymneissä, mutta tutkijat pitävät niitä olennaisena osana zarathustralaisuutta. Jumalallisen Viisauden symbolina on aurinko ja pyhät kuolemattomat personifioidaan usein tähtiin. Eri tutkijat antavat pyhien kuolemattomien lukumääräksi kuusi, seitsemän tai kahdeksan.
Royston Piken mukaan pyhiä kuolemattomia ovat: oikeudenmukaisuus, rakkaus, veljeys, eläinrakkaus, luova palvelus, hurskaus, täydellisyys ja kuolemattomuus. Eri luettelot antavat kuvan siitä, minkälaisia asioita zarathustralainen uskonto pitää hyvänä.
Kuolemanjälkeinen tuomio.
Zarathustralaisten mukaan ihminen saa teoistaan palkinnon maan päällä eläessään. Uskontoon liittyy kuitenkin myös käsitys kuoleman jälkeisestä tuomiosta. Kuoleman jälkeen ihminen joutuu tilille tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Taivaanportin kirjuri "mehr davar", kirjaa ylös kaikki ihmisten teot. Zarathustralaisen käsityksen mukaan sielu kulkee kuoleman jälkeen "Erottajan sillan" yli. Jos sielu on sovelias "Laulujen taloon" se kulkee vakaasti ja varmasti, muutoin se putoaa "Valheen taloon".
Viisauden herraan luottavat zarathustralaiset uskovat pääsevänsä Laulujen taloon, joka vastaa kristittyjen taivasta. Laulujen talossa ihmiset saavat ikuisen elämän zarathustralaisten lauluissa ja muistoissa.
Luonnonvastaisen "Ahrimanin" tai "Angra Mainjun" seuraajat päätyvät Valheen taloon. Täällä elävät unohdettujen sielut, joita ei muisteta kuoleman jälkeen. Ajan käsityksiin kuului uskomus, jonka mukaan vainajien haudoille tuli viedä säännöllisesti ruokaa, heitä muistaen. Valheiden taloon joutuneiden unohdettujen haudoille ihmiset eivät käy viemässä ruokaa, sillä kukaan ei halua muistaa heitä. Valheen talossa ihmistä piinaa hänen oma huono omatuntonsa.
Jos hyvä ja paha ovat tasapainossa, sielu joutuu "Keskivälin asuntoon" (vrt. katolisten kiirastuli). Kun Ahura Mazda viimein ihmisten avulla voittaa taistelun, hän perustaa yhdessä Zarathustran kanssa jumalan valtakunnan maan päälle, ja ihmiset elävät Jumalallisen Viisauden kanssa ikuisessa autuudessa. Pohjimmiltaan Viisauden herra on voimakkaampi (Zarathustran kerrotaan aika ajoin epäilleen tätä), mutta kun hän loi ihmisen, hän antoi tälle vapaan tahdon, jonka avulla ihminen voi valita puolen, jolla hän taistelee.
Vaikutus muihin maailmanuskontoihin.
Akemenidien hallitsijasuvun aikana Persia hallitsi suurta osaa sivistynyttä maailmaa. Persialaisten tarujen kuvakieli tunkeutui myös muiden kansojen maailmankuvaan. Zarathustralaisuudella oli merkittävä jälkivaikutus myös muihin maailmanuskontoihin – erityisesti juutalaisuuteen ja sitä kautta kristinuskoon ja islamiin.
Professori Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan zarathustralaisuus vaikutti merkittävästi juutalaiseen uskontoon.Juutalaiset omaksuivat akemenidien valtakautena zarathustralaisen dualismin, joka erottaa hyvän ja pahan jyrkästi toisistaan. Näin syntyi länsimainen käsitys Saatanasta.
Vanhassa testamentissa zarathustralaisen uskonnon vaikutus näkyy Persian kuninkaan Kyyroksen kautta. Persian kuningas Kyyros Suuri II vapautti juutalaiset pakkosiirtolaisuudesta vuonna 538 eaa. ja liitti Babylonian osaksi Persian valtakuntaan. Jesajan kirjassa Kyyrosta ylistetään messiaaksi. Jesajan kirja (45:1) käyttää Kyyroksesta kreikan kielen sanaa Χριστος (khristos), joka tarkoittaa voideltua kuningasta. (ks. Kristus)
Hämeen-Anttilan mukaan Zarathustralainen maailmankuva vaikutti myös kristinuskon kehittymiseen. Vaikutteet tulevat ilmi kristinuskon eskatologiassa ja käsityksessä kuolemanjälkeisestä elämästä. Sana "paratiisi" on muodostunut avestan kielestä, joka on zarathustralaisten pyhän kirjan alkuperäinen kieli. Avestan kielen sana "pairi-daêza" tarkoittaa puistoa, jonne kuninkaat lähtivät viettämään vapaa-aikaansa.
Hintze esittää, että kristinusko on saanut zarathustralaisuudesta ruumin ylösnousemuksen, viimeisen tuomion, paholaisen, taivaan ja helvetin sekä vapahtajan toisen tulemisen ja täydellisen maailman aikojen lopussa.
Juutalaisuuden ja kristinuskon kautta zarathustralaisuuden vaikutus on ulottunut myös arabialaiseen maailmaan. Esi-islamilaisessa ajassa arabialaiset rukoilivat kolme kertaa. Islamin myötä rukoushetket nousivat viiteen, joka on luultavasti peräisin zarathustralaisuuden viidestä rukouksesta.
Rituaalit.
Zarathustralaiset rukoilevat muinaisiranilaisella kielellä käyttäen muinaisia tekstejä pyhissä toimituksissa ja rukouksissa. Yhteisö on jakautunut pappeihin ja maalikoihin. Suvuttain kulkevassa papin tehtävästä käytetään nimitystä "mobad" tai "ervad" ja ylipapista "dastur". Papit suorittavat rukouksia ja toimituksia yhteisön yksittäisen jäsenen puolesta.
Zarathustralaisuuden rituaalin keskipisteenä on tuli. Palvontamenossa, "jasna", Ahura Mazdan taivaallisen tuli laskeutuu alas ja yhdistyy rituaalituleen. Tulta pidetään Ahura Mazdan poikana ja hänen kauneimpana näkyvänä muotonaan. Zarathustralaisuuden tulitemppeleissä tuli palaa jatkuvasti ja sitä pitävät yllä papit. Sisäiset rituaalit suoritetaan temppelissä, kun vastaavasti ulkoiset rituaalit voidaan suorittaa missä tahansa puhtaassa paikassa, kuten kotona.
Etiikka ja maailmankatsomus.
Zarathustralaiset arvostavat koulutusta, vaurauden tavoittelua, miesten ja naisten yhtäläistä asemaa sekä hyväntekeväisyyttä. Koulutuksen ja sivistyksen arvostaminen on edistänyt nykypäivän zarathustralaisten taloudellista menestystä. Ahu Mazdan antamien ilon, naurun ja hyvyyksien arvostaminen on uskonnolinen velvoite, ei ainoastaan nautinto. Surullisuutta, sairautta ja askeettisuutta ei suosita. Hyvien ohjeiden noudattaminen tuo hyviä taisteluita Ahura Mazdan puolesta pahuutta vastaan.
Zarathustralaisuudessa naiset eivät pääse papiksi, mutta muuten heillä samanalainen asema kuin miehellä. Tämä on harvinaista vanhoissa uskonnoissa. Naisetkin kamppailevat miesten rinnalla pahuutta vastaan.
Zarathustralaisessa etiikassa rehellisesti hankkittua omaisuutta tulee käyttää oikein. Hyväntekeväisyys on keino taistella pahuutta vastaan. Yhteisön huonommin menestyneistä jäsenistä huolehditaan avustusverkostolla, joka auttaa koulutuksessa, asumisessa ja terveydenhoidossa.
Nykytilanne.
Zarathustralaisuus on edelleen elävä uskonto. Nykyisin pieniä zarathustralaisia yhteisöjä elää Iranissa Jazdin ja Kermanin maakunnissa sekä Intiassa, jossa heitä nimitetään parseiksi. Siirtolaisuuden myötä zarathustralaisia asuu nykyisin myös Pohjois-Amerikassa ja Englannissa.
Nykyään zarathustaralaisia on jäljellä noin 150 000 (joidenkin tietojen mukaan 250 000) Iranissa sekä Intiassa, jonne he pakenivat islamilaisten vainoa. Iranissa zarathustralaisilla on tunnustettu asema vähemmistöuskontona. Tämä tarkoittaa jaettua paikkaa valtion parlamentissa juutalaisten kanssa.
Suomeen zarathustralaisuus on saapunut maahanmuuttajien mukana. Jotkut Iranista Suomeen tulleet maahanmuuttajat ovat zarathustralaisia ja iranilaisten perinteinen Newroz-juhla juontaa juurensa zarathustralaisuudesta. Zarathustralaiset juhlivat profeetan syntymäpäivää 26. maaliskuuta.


John Wilkes Booth.
John Wilkes Booth (10. toukokuuta 1838 Bel Air, Maryland – 26. huhtikuuta 1865) oli amerikkalainen näyttelijä, joka tunnetaan parhaiten Abraham Lincolnin salamurhaajana.
J. Wilkes Booth (kuten hänet teatteripiireissä tunnettiin) oli varsin tunnettu ja suosittu näyttelijä. Hän oli etelävaltioiden kannattaja ja katkeroitui etelän hävittyä Yhdysvaltojen sisällissodan. 9. marraskuuta 1863 presidentti Lincoln näki Boothin esityksen vieraillessaan Fordin teatterissa (istuen samalla paikalla, jolle hänet myöhemmin tapettiin).
Pitkänäperjantaina 14. huhtikuuta 1865 presidentti Lincoln oli Fordin teatterin aitiossa, kun Booth onnistui hiipimään sinne ja ampui presidenttiä päähän.44 kaliiperin Derringer-pistoolilla. Paetessaan paikalta Booth huusi "Sic semper tyrannis", suomennettuna "Näin käy aina tyranneille".
Booth pakeni paikalta loukaten jalkansa ja meni tohtori Samuel Muddin luo, joka paranteli sitä. Tohtori tuomittiin myöhemmin elinkautiseen vankeuteen, josta hänet vapautettiin melko nopeasti (hän auttoi keltakuume-epidemian taltuttamisessa).
Booth pakeni maatilalla sijainneeseen tupakkalatoon. Sotilaat saivat Boothin kiinni ja kersantti Boston Corbett tappoi Boothin vastoin annettuja määräyksiä tämän yrittäessä vastustella pidätystä.
Salaliittoteoria.
Salaliittoteoreetikkojen mukaan Garrettin farmin tupakkaladossa ei tapettukaan John Wilkes Boothia vaan kaksoisagentti James William Boyd. Hallitus teki kaikkensa peitelläkseen tapahtuman jäljet. Kirjassa "The Lincoln Conspiracy" (ISBN 1-56849-531-5) kerrotaan salamurhan yksityiskohdista, Boyd-kuviosta ja Boothin paosta suoalueelle.


Marxilainen uskontokritiikki.
Marxilainen uskontokritiikki on marxilaisten ateistien ajattelusuuntaus, jossa kiinnitetään huomiota erityisesti uskontojen yhteiskunnallisiin haittavaikutuksiin ja uskontojen merkitykseen yhteiskuntien kehityksessä.
Karl Marxin mukaan uskonnollinen kurjuus on eräs todellisen kurjuuden ilmauksista ja vastalause todellista kurjuutta vastaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman ydin, kuten se on hengettömän asiantilan henki. Uskonto on kansan oopiumi. Uskonnon kumoaminen kansan näennäisenä onnena merkitsee kansan todellisen onnen vaatimista. Vaatimus hylätä harhaluulot omasta olotilasta merkitsee vaatimusta hylätä ne olosuhteet, jotka vaativat harhakuvaa. Uskonnon arvostelu on siis perinteisestä marxilaisesta näkökulmasta sen kurjuuden arvostelua, jonka pyhitys uskonto on.
Suomeksi ilmestynyt aiheen yleisesitys on filosofi Vesa Oittisen "Marxilainen uskontokritiikki" (1979).
Karl Marx ja uskonto.
Karl Marxin kanta työväenliikkeen ja uskonnon suhteista oli selvä. Marxin mielestä uskonto on työväenliikkeelle vahingollinen ilmiö. Jo Marxin eläessä työväenliikkeessä esiintyi kuitenkin erilaisia suuntauksia. Jotkut niistä, kuten anarkismi, olivat voimakkaan ateistisia. Toisaalta alkoi esiintyä myös niin sanottua kristillistä sosialismia.
Marxin jälkeen työväenliikkeessä esiintyi kaksi pääsuuntausta, vallankumouksellinen suuntaus (erityisesti kommunismi) ja vähittäisiin uudistuksiin tähtäävä suuntaus (erityisesti sosiaalidemokraatit).
Marxilaisuuden mukaan todellisen humanismin sisältönä on ihmisten todellisten tarpeiden ja pyrkimysten myöntäminen, harhakäsityksistä luopuminen. Luokkayhteiskunnassa tämä todellinen humanismi ei kuitenkaan voi toteutua. Siitä seuraa, että marxilaisten on tähdättävä luokkayhteiskunnan kumoamiseen.
Kommunistit olivat yleensä Marxin alkuperäisten ajatusten kannalla. Sen sijaan sosiaalidemokratiassa alkoi vähittäinen siirtyminen yhä lievempään uskonnon vastaisuuteen ja lopulta jopa uskontomyönteisyyteen. Uskontomyönteisiä suuntauksia syntyi myös kommunistisen liikkeen sisälle.
Marxismin käsitys uskonnosta.
Marxilaisuuden mukaan luonnossa tai kaikkeudessa ei ole "periaatteessa" mitään sellaista aluetta tai olopiiriä, joka olemukseltaan olisi ihmiseltä suljettu. Ei ole sellaista oliota, joka periaatteessa pysyisi ihmiselle kantilaisin käsittein sanottuna ”oliona sinänsä”, sijaitsisi aina ja ikuisesti hänen toimintansa ja tiedostamisena mahdollisuuksien ulkopuolella tulematta koskaan ”olioksi meitä varten”.
Sama asia on ilmaistu myös toisin sanomalla, että ihminen ja todellisuus muodostavat ykseyden. Ihminen ja todellisuus ovat yhtä ja samaa perusolemusta, ja juuri sen vuoksi todellisuus avautuu ihmiselle. Todellisuus ei koostu muusta kuin aineesta, joka on marxilaisuuden mukaan jatkuvassa liikkeessä ja ihminen on yksi tämän aineen muunnelma: siksi aineessa ei ole mitään ihmiselle ”vierasta”. Todellisuudessa ei ole mitään, mitä ei voitaisi selittää aineesta (ja marxilaisuuden mukaan sen liikkeestä) käsin. Tässä suhteessa todellisuus on yksi ja jakamaton. Sikäli kuin ihminen tiedostaa todellisuutta oikealla tavalla, hän tiedostaa todellisuuden yhtenäiseksi ja aineelliseksi, ja samalla hän marxilaisuuden mukaan tiedostaa omaa olemustaan.
Idealistisessa todellisuuskäsityksessä todellisuutta heijastetaan nurinkurisesti sijoittamalla olioihin sellaista, mitä niissä ei ole. Marxilaiset olivat yhtä mieltä Spinozan niin sanottuun luonnon tarkoituksenmukaisuuden käsitteeseen kohdistamasta arvostelusta. Spinoza korosti sitä, että virheellinen todellisuuden selitys alkaa kehkeytyä sen ansiosta, että ihmiset eivät voi uskoa (luonnon) olioiden itse tehneen itsensä, toisin sanoen eivät kykene eivätkä halua selittää todellisuutta siitä itsestään käsin. He eivät käsitä todellisuuden olevan oman itsensä syy, vaan alkavat etsiä jotain ”tuonpuoleista” tekijää, joka olisi tehnyt kaikkeuden, koska he luulevat luonnon olioilla olevan jonkin ”tarkoituksen”.
Marx viittasi siihen, että vieraantuneen työn synnyttämissä olosuhteissa olioiden ominaisuuksia ja olemassaoloa ei johdeta niiden omasta perustasta (aineesta) käsin, vaan niihin ikään kuin ”liitetään” ulkoapäin erilaisia vieraita selittäviä syitä (henki, jumala). Ihmiset sijoittavat olioihin jotain sellaista (Spinozan esimerkissä: tarkoituksen), jota niissä ei todellisuudessa ole, ja näin menetellessään he ”kaksinaistavat” todellisuuden luonnolliseen ja yliluonnolliseen, todelliseen ja kuvitteelliseen. Tämän kaksinaistamisen takana puolestaan on kyvyttömyys mieltää todellisuutta perusolemukseltaan ykseydeksi, johon kaikki oliot tavalla tai toisella ovat palautettavissa.
Marxilaisuus ja usko.
Marxilaisuuden mukaan uskonto on tiedostuskyvyn heikkoutta, joka ilmenee erityisessä muodossa eli tämän heikkouden hyväksymisenä ja laitostamisena.
Perinteiset marxilaiset ajattelijat arvostelivat 1700-luvun valistusajattelijoiden tavoin uskonnon samastamista tietämättömyyteen. Marxilaisuuden mukaan tietämättömyys voi olla tiedostuksen ensimmäinen vaihe: oman tietämättömyytensä havaitseminen saa ihmisen etsimään tietoa. Sen sijaan uskonnon pääsisältönä on periaatteellinen irtisanoutuminen tiedostuksen syventämisestä, uskonnollinen usko, siis usko johonkin yliluonnolliseen, joka täysin poikkeaa tavanmukaisin keinoin tiedostettavasta ja lainmukaisuuksia noudattavasta arkitodellisuudesta.
Marxilaiset erottivat jyrkästi toisistaan uskonnollisen uskon ja järkiperäisen uskon. Järkiperäinen usko on joidenkin luonnollisten asioiden, joista meillä ei vielä ole tietoa, mutta joiden olemassaolo on syytä olettaa, pitämistä olemassa olevina. Tällaista on esimerkiksi tähtitieteilijän ”usko” hänen etsiessään taivaankappaletta, jota hän ei vielä ole havainnut, mutta jonka hänen laskujensa mukaan pitäisi olla olemassa.
Marxilaiset kiistivät väitteen, että ”usko ja tieto ovat toistensa vastakohtia”, ilman että täsmennettäisiin, millaisesta uskon lajista on kyse. Marxilaisten ajattelijoiden mukaan vain uskonnollinen usko ja tieto ovat toistensa vastakohtia. Järkiperäinen usko taas on päinvastoin juuri tiedostustapahtuman osa.
Marxilaiset vastustivat kristillisten ajattelijoiden väitettä, jonka mukaan, koska on mahdotonta saada tietoa kaikista kaikkeuteen mahtuvista asioista, tietoa on aina ”täydennettävä” uskolla. Kristillisten ajattelijoiden mukaan ei voida esimerkiksi koskaan päästä varmuuteen siitä, että kaikkeus on ääretön ja ikuinen (mikä oli monien marxilaisten näkemys kaikkeudesta) – koska siihen on ”uskottava”. Marxilaiset esittivät vastauksena tähän, että järkiperäiseen ”uskoon” (jollainen marxilaisten mukaan oli esimerkiksi käsitys äärettömästä ja ikuisesta kaikkeudesta) ei sisälly uskonnolliselle uskolle tunnusomaista ajatusta tiedostuskyvyn periaatteellisesta rajallisuudesta. Uskonnollinen usko ei marxilaisuuden mukaan ole pelkkää vaillinaisen tiedon ”täytettä”, vaan periaatteellista uskoa jumalaan tai tuonpuoleiseen: minkäänlainen tiedon lisääntyminen ei vaikuta siihen.
Magiasta uskontoon.
Marxilaisuuden mukaan taiteen, tieteen ja filosofian erkaantuessa jumalatarustossa kiteytyy samalla myös uskonto lopullisesti omaksi erityiseksi tajunnan muodokseen ja yhteiskunnan ylärakenteen osaksi. Mutta siinä missä taide, tiede ja filosofia marxilaisen ajattelun mukaan kuvastavat ihmisten yhteiskunnallisen toiminnan eri puolia myönteisellä tavalla, siinä uskonto kytkeytyy tämän toiminnan kielteisiin piirteisiin.
Jumaltaruihin pohjautuvan ajattelun purkaantuessa syntyy ikään kuin kaksi napaa, myönteinen ja kielteinen. Ensin mainitun ympärille kerääntyvät kaikki sivilisaation myönteiset ansiot, kaikki se henkinen työ, joka heijastaa ihmisen vapautumista häntä kahlehtivista ulkoisista edellytyksistä. Jälkimmäiselle, kielteiselle navalle taas kerääntyvät työnjaon ja luokkaristiriidan synnyttämät harhat: idealistinen filosofia ja uskonto. Tämä vastakkaisuus säilyy vuosituhansien ajan luokkayhteiskuntien aikakaudella antiikista pääomatalouden aikakaudelle.
Se kielteinen inhimillisen toiminnan muoto, johon uskonto liittyy, on magia eli taikuus. Uskonnossa magia on marxilaisen ajattelun mukaan kohonnut korkeammalle tasolle, muttei kumoutunut. Magian tavoin myös uskonto on kuvitteellista pyrkimystä hallita ylivoimaiseksi koettua todellisuutta.
Erilaisten juhlamenojen avulla yhteisön jäsenet vahvistivat yhteenkuuluvuuttaan ja välittivät suvun ja heimon perinnettä eteenpäin. Tilanne muuttuu kaupunkivaltion myötä. Juhlamenot säilyvät mutta ihmiset eivät enää muodosta sopusointuista yhteisöä, sillä kaupunkivaltio on jo muotoutunut sovittamattomaksi luokkayhteiskunnaksi.
Uskonnon harjoitusta ylläpitävälle ihmisryhmälle tai -luokalle, papistolle, on marxilaisuuden mukaan aina ominaista loismaisuus. Papin tehtävänä on läpiviedä palvonta- ja juhlamenojen ”maagiset tehtävät”. Alkukantaisempien yhteisöjen poppamiehistä ja shamaaneista papiston erottaa se, että ensiksi mainitut säilyttivät maagisten tehtäviensä ohella myös erilaista yhteisön ylläpidon kannalta tärkeää tietoutta, kuten lääkintätaitoa, heimon historiaa ja niin edelleen, ja marxilaiset pitivät tätä myönteisiin tekijöihin kuuluvana. Sen sijaan papisto on ilmiö, joka syntyy vasta luokkayhteiskuntien aikakautena, ja papit ”ovat aina osallistuneet yhteiskunnallisen lisätuotteen vastikkeettomaan anastukseen”
Tämän asian on väitetty olleen päivänselvän jokaiselle sivistyneelle antiikin yläluokan edustajalle.
Antiikin yksi vaikutusvaltaisimmista ajattelijoista, Platon, oli ylimysvaltaisen valtion kannattaja, jonka ihanteena oli hierarkiassaan liikkumaton yhteiskuntajärjestelmä, jossa jokaisella ihmisellä on syntymässä määrätty paikkansa. Tällainen yhteiskunta oli Platonin aikana esimerkiksi muinainen Egypti. Platon oli sitä mieltä, että kansa on pidettävä kurinalaisena ja että paras keino tähän tarkoitukseen on uskonto.
Platonin määritelmä uskonnosta antiikin kaupunkivaltiossa oli ”jalo valhe”, ”tarpeellinen valhe” tai ”kaunis valhe”. Platon kirjoittaa "Valtio"-teoksessaan, että valtion kansalaiset on saatava uskomaan, että jumala muka on jakanut ihmiset eri luokkiin. Koska ihminen ei ole täydellinen kuten jumalat, hänen on turvauduttava valheeseen lääkkeenä, kuten Sokrates Platonin mukaan sanoi.
Platonin mallia ”jalosta valheesta” toteutettiin antiikissa myös käytännössä. Egyptin hellenistinen kuningas Ptolemaios I halusi valtakuntaansa uuden jumalan. Egyptiläinen pappi Manetho ja kreikkalainen pappi Timotheus laativat yhteistyössä uuden jumalan tunnusmerkit ja sopivat sen nimestä, joksi tuli Serapis. Jumalalle rakennettiin huomattava pyhäkkö nimeltään Serapeion. Uusi jumaluus oli tarkkaan harkittu yhdistelmä vanhan Egyptin uskonnollisia perinteitä ja kreikkalais-hellenistisiä näkemyksiä. Sen palvonnan piti toimia egyptiläisyyttä ja kreikkalaisuutta yhdistävänä siteenä. Kuuluisa aleksandrialainen keksijä Heron sijoitti pyhäkköön erilaisia koneistoja. Pyhäkön ovet avautuivat itsestään ja vesi muuttui astiasta toiseen virratessaan viiniksi näkymättömissä olevien laitteiden voimalla. Säilyneissä kirjoituksissaan Heron selostaa, kuinka nämä temput herättivät tavallisissa ihmisissä hämmästystä ja pelkoa.
Marxilaisuuden käsitys kristinuskosta.
Friedrich Engels mainitsi kirjoituksessaan ”Bruno Bauer ja alkukristillisyys”, että ”kaikissa siihenastisissa uskonnoissa seremoniat olivat olleet pääasia”, kun taas kristinusko luopui tästä seremoniallisuudesta. Aiemmissa uskonnoissa pääpaino oli marxilaisten tutkijoiden mukaan ollut erilaisissa maagisissa toimissa ja juhlamenoissa. Vuodenaikaisjuhlien rituaalien pikkutarkan läpiviemisen ajateltiin takaavan hyvän sadon, onnellisen uuden vuoden ja niin edelleen. Usein pääpaino oli rituaalissa sinänsä: rituaalit saatettiin toteuttaa tarkalleen vanhan kaavan mukaisesti vielä silloinkin kuin niiden vanha tavoite oli jo unohdettu.
Myös kristinuskoon sisältyy erilaisia uskonnollisia menoja aina ehtoollisesta alkaen, ja varsinkin katolinen kirkko on tunnettu juhlamenoistaan. Marxilaisten mukaan ne ovat jäänteitä varhaiskantaisemmasta maagisesta palvonnasta. Mutta silti kristinusko poikkeaa vanhoista uskonnoista siinä, että se siirtää huomion ulkoisesta rituaalista sisäiseen elämään. Marxilaisten tulkinnan mukaan maaginen toiminta kytkeytyy kristinuskossa yhä tiiviimmin idealistisen filosofian järkeilyihin, sellaisiin kuin kiistassa Athanasioksen ja Areoiksen opin välillä Pojan (Kristuksen) olemuksesta.
Kristinuskossa toteutuu marxilaisuuden mukaan laajemmassa muodossa se uskonnon ja idealistisen filosofian liittoutuminen, jota jo Platon pohjusti. Maagisten toimitusten merkitys vähenee, ja tapahtuu siirtymistä ”sisäiseen magiaan”´, kohti idealistisen filosofian asettamuksia. Antiikin filosofian kehitys oli ollut pohjana tälle liitolle. Ennen kaikkea uusplatonismin osuus kehityksessä oli merkittävä.
Uusplatonismi korosti mystistä yhteyttä jumaluuteen, mikä marxilaisten tulkinnan mukaan ilmaisi idealistisen ajattelun rappeutumista sen hylätessä järkiperäisen tiedostuksen ihanteet. Kristinusko on tämän tulkinnan mukaan nimenomaan uusplatonistisen filosofian ja itämaisperäisen pelastususkonnon yhteensulautuma.
Siihen saumakohtaan, jossa uskonto ja filosofia koskettivat toisiaan, syntyi teologia. Teologiaa marxismi pitää ristiriitaisena ”tieteellisenä valetieteenä”. Se ei pyri todellisuuden tiedostamiseen, kuten marxilaisuuden mukaan muu tiede tekee, vaan ”tiedon ja uskonnon sovitteluun”. Teologia eli jumaluusoppi on todellisuuden järkiperäisen ja järjettömän haltuunoton tapojen välisen ristiriidan ilmaus, mutta jälkimmäiselle alisteisena.
Kristillinen jumaluusoppi muokkasi uskonnollista jumalakäsitystä idealistisen filosofian suuntaviivojen mukaisesti. Kirkkoisä Origenes selitti, että jumala on täydellisesti aineeton. Marxilaisen tulkinnan mukaan jumalan aineellisuuden kiistäminen onkin niitä seikkoja, joka erottaa kristinuskon heimo- ynnä muista uskonnoista, joissa jumalat oli marxilaisuuden mukaan vielä käsitetty enemmän tai vähemmän ihmishahmoisiksi olennoiksi. "”Kristinuskossa sen sijaan lyödään aineen ja hengen dualismi lopullisesti lukkoon – kansanomaisessa muodossa, ei pelkkänä filosofisena teesinä”"
Koska kristinuskon jumala on maailmanjärjestyksen huipulla ja rinnastuu näin uusplatonistien Yhteen, täytyy sen johdonmukaisuuden vuoksi olla myös kaikkivaltias, kaikkitietävä, ikuinen, ehdottoman vapaa ja niin edelleen. Pakanauskonnoille ominainen eri jumalien välinen työnjako poistuu ja kaikki alistetaan yhdelle jumalalle.
Mutta tällaisen ominaisuuksiltaan ehdottoman ja täydellisen jumalan olettaminen johtaa kuitenkin käsitteellisiin ristiriitoihin, joita teologia ei ole kyennyt ratkaisemaan. Samalla teologien jumala ja kansanjoukkojen jumala loittonivat toisistaan – tai marxilaisen käsityksen mukaan paremminkin kävi niin, että teologian jumalassa kehiteltiin selvästi esiin ne ristiriidat, jotka piilivät jo kansanjoukkojen omaksumassa jumalakäsityksessä. Tässä mielessä jumaluusopilliset ristiriidat kertovat marxilaisuuden mukaan totuuden uskonnosta.
Jumaluusoppineet joutuivat kohtaamaan myös moraaliset ongelmat: miksi maailmassa on pahaa ja kärsimystä? Kaikkein varhaisin kristinusko odotti pian tulevaa jumalan tuomiota, jossa paha saa ansaitun palkkansa. Kun tämä siirtyi yhä kauemmas tulevaisuuteen, teologit ryhtyivät pohtimaan jumalan suunnitelmaa maailmaa varten.
Paholaisen käsite tuli kristinuskossa tärkeäksi: jumala on hyvä, mutta paholainen aiheuttaa kärsimystä ihmiselle. Paholaisen ajateltiin olevan jumalan luoma olento, mutta kapinallinen. Koska jumala oli myös kaikkivaltias, teologit esittivät vastauksena ristiriitaan vapaan tahdon käsitteen: jumala on antanut joillekin luomilleen olennoille tahdonvapauden.
Ei ainoastaan paholaisella, vaan myös ihmisellä on vapaa tahto. Tämä on tärkeää synnin käsitteen kannalta. Vain sellainen olento, jolla on vapaa tahto, voi tehdä syntiä, koska vain hän olisi voinut toimia myös toisin.
Marxilaiset filosofit pitivät tahdonvapauden käsitettä idealistisen ajattelun eräänä kaikkein sitkeimpinä ja pisimpään eläneinä harhakäsityksinä. Marxilaisen filosofian mukaan ihmisillä ei ole todellisuudessa vapaata tahtoa, vaan ”kaikkia ihmisiä rajoittavat heidän toiveensa, halunsa ja pyrkimyksensä”. Ihminen ei syö vapaasta tahdostaan vaan siksi, että hänellä on nälkä.
Kristillinen jumaluusoppi kehitteli myös ruumiista erilliseen sielun käsitteen nykyisin tunnettuun muotoon. Antiikissa ajateltiin usein ihmisen onnen toteutuvan tämänpuoleisessa elämässä: kuolemanjälkeinen manala merkitsi onnetonta olotilaa. Sen sijaan kristinuskossa sielu pelastuu tuonpuoleisessa. Sen sijaan marxilaisuus korosti, että ihmisen todellinen onni on aina sidoksissa hänen ruumiillisiin tarpeisiinsa eikä henkisiä tarpeita voi leikata irralleen ruumiillisista.
Marxilaisen analyysin mukaan feodaalisessa yhteiskunnassa uskonnon tai kirkon vastustaminen, ateismi ja vapaa-ajattelu ei ollut minkään yhteiskuntaluokan erityisetujen mukaista. Siksi ateismin ja materialismin asema oli keskiajalla suurin piirtein samanlainen kuin antiikin aikana: se esiintyi vain ajattelumahdollisuutena, jota pohtivat yksittäiset henkilöt.
Keskiajan materialismi liikkui feodaalisen yhteiskunnan yleisten ajattelumuotojen rajoissa. Marx ja Engels sanoivat, että englantilainen skolastikko Duns Scotus ”pakotti teologian itsensä saarnaamaan materialismia”.
Duns Scotus omaksui keskiajan skolastikkojen kiistassa yleiskäsitteistä nominalistisen eli olio-olemassaolokäsityksen kannan. Kiista koski yleiskäsitteiden luonnetta: ovatko ne käsitteinä todellisia vai ainoastaan nimellisiä? Yleiskäsitteiden todellisuuden myöntäminen merkitsi kallistumista Platonin ideaopin kaltaiseen ajatteluun, jonka mukaan ideat ovat itsenäisellä tavalla olemassa. Nominalismi kiisti tämän ja katsoi, ettei kouriintuntuvien olioiden yläpuolella enää ole mitään erityisesti olemassa olevia ideoita.
Katolinen kirkko vastusti nominalismia ja näki siinä omaan asemaansa kohdistuvan uhan. Kirkko mielsi itse itsensä ”ideaksi” jota se pyrki ruumiillistamaan. Siksi ideoiden todellisuuden kiistäminen merkitsi samalla kirkon välittäjäaseman teoreettisten perusteiden kumoamista.
Uskonnon nykyaikaistamispyrkimykset.
Marxilaisuuden tulkinnan mukaan Immanuel Kant pyrki tuotannossaan sopeuttamaan valistusajattelua porvariston etuihin. Kantin tuotanto aiheutti käänteen myös teologisessa ajattelussa. Tuomas Akvinolainen oli aikoinaan esittänyt viisi loogista todistusta jumalan olemassaolosta. Kant osoitti, että jumalan olemassaoloa ei voida loogisesti todistaa. Näin Kant asetti koko kysymyksen jumalasta uudelle pohjalle. Hän siirsi jumalaa koskevat kysymykset tiedostuksen tavoittamattomiin, olioiden sinänsä todellisuuteen. Kant sanoi, että jumalan olemassaoloa ei kylläkään voida todistaa, mutta että se on käytännöllisen järjen vaatimus. Kantin mukaan jumalan olemassaolo, sielun kuolemattomuus ja tahdon vapaus olivat käytännöllisen järjen postulaatteja. Niitä ei voitu perustella järkiperäisesti: ne ilmenivät vain pelkkinä vaatimuksina, että niihin pitää uskoa.
Erottaessaan teoreettisen ja käytännöllisen järjen toisistaan Kant erotti samalla myös "uskon" ja "tiedon". Myöhemmän marxilaisen ajattelun mukaan Kantin tarjoama ratkaisu on ”teologien oljenkortena” tieteen paljastaessa yhä uusia aiemmin ”jumalallisina” pidettyjä salaisuuksia. Teologia ei enää (kuten Tuomaan aikana) pyri todistelemaan jumalan olemassaoloa järkipäätelmin tai sovittamaan uskoa ja tietoa keskenään (kuten valistusajan teologit ja deistit) vaan se julistaa avoimesti uskoa tiedon vastakohtana. Tästä marxilaisten käsityksestä poiketen 1900-luvun lopulla fundamentalismi nousi ja uusia luonnollista teologiaa esittäviä ajatussuuntauksia tuli esiin.
Marxilainen uskontokritiikki nykyisin.
Marxilainen uskontokritiikki on aina nojannut marxilaisuuden klassikoihin. Reaalisosialismin väistyminen yhteiskuntajärjestelmänä ei siis ole vaikuttanut marxilaisuuden omaksuman ranskalaisen valistuksen, Ludvig Feuerbachin uskontokritiikin sekä Marxin ja Engelsin yhteiskunnallisen ja moraalisen ateismin perusteisiin. Marxin luonnehdinta uskonnosta kansan oopiumina ja käsitys yhteiskunnallisten olosuhteiden merkityksestä on ollut nykyisinkin esillä pohdittaessa syitä uskontojen kannatukselle.


Uskomuslääkintä.
Uskomuslääkintä tai "uskomushoidot" tarkoittaa Duodecimin lääketieteen sanaston mukaan
tieteelliseen tutkimukseen perustuvan lääkinnän ulkopuolelle jääviä hoitomenetelmiä.
Uskomuslääkinnällä voidaan tarkoittaa myös ihmisten tai eläinten hoitamista menetelmin, jotka eivät kuulu virallisen terveydenhoitojärjestelmän valtakulttuuriin. Käytännössä virallisilta terveydenhuollon ammattihenkilöiltä ei edellytetä pelkästään tutkimukseen perustuvan lääkinnän käyttämistä, vaan "yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisiä perusteltuja menettelytapoja koulutuksensa mukaisesti", joten määritelmät ovat keskenään ristiriitaiset.
Uskomuslääkinnän piiriin kuuluvat osittain myös hoitomuotoja, joista voidaan käyttää termejä "vaihtoehtolääkintä", "vaihtoehtohoidot", "täydentävät hoidot", "täydentävät hoitomuodot", "vaihtoehtoiset hoitomuodot", "vointihoidot", "kansanparannus", "kansanlääkintä" ja "luonnonlääkintä". Näiden käsitteiden piiriin kuuluu kuitenkin myös sellaisia vanhastaan käytettyjä hoitomuotoja, joiden vaikuttavuuden nykyinen lääketiede myöntää ja joita näin ollen ei ole pidettävä uskomuslääkintänä, mutta jotka jokin uudempi, vielä tehokkaampi lääkinnällinen menetelmä on lääketieteellisessä käytännössä pitkälti syrjäyttänyt. Käytännössä käsitteet uskomuslääkintä ja vaihtoehtolääkintä kuitenkin usein samastetaan keskenään. Virallisesti hyväksyttyjen ja vaihtoehtoisten lääkintämenetelmien raja ei kuitenkaan ole yksikäsitteisen selvä, ja esimerkiksi akupunktiota tai kiropraktiikkaa ei voida luokitella pelkästään jompaankumpaan. Vaihtoehtohoitoihin luetaan myös hoitomuotoja, jotka joissain maissa sisältyvät viralliseenkin terveyspalvelujärjestelmään.
Vaihtoehtoisia hoitoja käyttävät ihmiset pitävät niitä yleensä ennalta ehkäisevinä, hoitavina ja terveyttä ja hyvinvointia edistävinä.
Vaihtoehtohoitoja voidaan luokitella käytetyn menetelmän ja vaikutustavan selityksen perusteella kokonaisideologoihin, kuten homeopatia, ja antroposofinen lääkintä, fysikaalisiin hoitoihin, kuten erilaiset manipulaatiohoidot sekä asento-, vesi- ja ilmastohoidot sekä aistivälitteisiin menetelmiin kuten aromaterapia. Jotkut hoidot perustuvat myös kasvien lääkkeellisiin vaikutuksiin, ruokavalioon tai vitamiini-, hivenaine- tai paastohoitoihin. Näiden lisäksi vaihtoehtohoidoin voidaan pyrkiä puhdistamaan elimistöä esimerkiksi suoliston tyhjennyshoidolla tai kuppauksella tai vaikuttaa kehon energiavirtoihin. Osa vaihtoehtohoidoista, kuten esimerkiksi erilaiset henkiparannukset perustuvat henkiseen vaikutukseen ja voivat olla lähellä virallisen lääketieteen käyttämiä psykoterapioita tai suggestiohoitoja.
Summasta, jonka suomalaiset käyttävät vaihtoehto- tai uskomushoitoihin on esitetty erilaisia arvioita. Tarkka todistettu summa ei ole tiedossa, koska sen määrittely, mikä käsitteen piiriin kuuluu, on jokseenkin mahdotonta, ja monia hoitomuotoja käyttävät myös lääketieteellisen koulutuksen saaneet. Vaihtoehtoisten hoitomuotojen vahvistumista sanotaan lääketieteen piirissä paramedikalisaatioksi.
Nimitykset.
Anglosaksisessa kulttuurissa käytetään käsitettä "alternative medicine" vastakohtana "ortodoksiselle" eli oikeaoppiselle lääketieteelle. Sen historiallinen perusta on professori Arno Forsiuksen mukaan siinä, että erityisesti Yhdysvalloissa oli 1800-luvulla laillistettuja homeopaattisia lääkäreitä.
Termi "uskomuslääkintä" on uudissana, joka voitti Duodecimin sanakilpailun vuonna 1995, ja sana uskomushoito on erityisesti vaihtoehtohoitoihin kielteisesti suhtautuvien käytössä. Pekka Louhiala ja Raimo Puustinen katsovat termin uskomuslääkintä olevan leimaava käsite, jonka käyttäjä tuntuu vihjaavan, että hän itse harjoittaa lääkintää, joka perustuu yksinomaan tutkittuun tietoon.
Lääketieteeseen perustumatonta lääkintää kutsuttiin 1970-luvulla luonnonlääkinnäksi tai luontaislääkinnäksi. Käsitteillä tarkoitettiin rohdosvalmisteiden ja kansanomaisten hoitojen käyttöä sairauksien hoitoon ja ehkäisyyn. Luontaislääkinnän nousu kytkeytyi 1960-luvun Yhdysvalloissa niin sanottuihin vaihtoehtoliikkeisiin, ja tämän vuoksi luontaislääkinnän nimitykseksi tuli yleisesti käyttöön sana vaihtoehtolääkintä. Professori Forsius on kritisoinut termiä sen vuoksi, että vaihtoehtolääkinnän piiriin kuuluu paljon sellaista hoitotoimintaa, jota ei "tieteellisin perustein tai parhaalla tahdollakaan voi pitää "lääkintä" -käsitteeseen sisältyvänä". Lisäksi Forsiuksen mukaan vaihtoehtohoitoihin luettavat hoitomenetelmät eivät yleensä toimi oikean lääketieteen hoitojen todellisina vaihtoehtoina.
"Uskomuslääkinnän" vastakohta on "näyttöön perustuva lääketiede" (), joka ei ole sama asia kuin virallinen lääkintä. Monet virallisessa järjestelmässä käytettävät käytännön hoitomuodot eivät perustu pätevään näyttöön. Virallisessa lääkinnässä näyttöön perustuvien hoitojen arvioidaan saavan lisää jalansijaa. Näyttöön perustuvassa lääketieteessä korostetaan voimakkaasti satunnaistetuissa kontrolloiduissa tutkimuksissa, eli niin sanotuissa kaksoissokkokokeissa hankittua näyttöä. Kaikki hoidot, kuten monet kirurgiset toimenpiteet tai psykoterapeuttiset menetelmät eivät käytännön syistä kuitenkaan sovellu tällä menetelmällä tehtyihin tutkimuksiin. Joidenkin hoitojen tehoa myös pidetään niin ilmeisenä, ettei tutkimuksia pidetä tarpeellisena. Tämän lisäksi kaikkia asioita ei ole vielä tutkittu, vaikka se periaatteessa olisikin mahdollista.
Uskomushoitojen ja virallisen lääkinnän eroja.
Uskomushoitojen kuten homeopatian tehokkuutta perustellaan usein hoitojen "vuosisataisella tai tuhatvuotisella" historialla. Hoidon katsotaan olevan vaikuttavaa, koska sillä on vanhat tai kaukaiset lähtökohdat. Kriitikoiden mielestä hoitomuodon vanhuus-argumentti ei ole pätevällä pohjalla, koska se, että jotain menetelmää on historiassa käytetty ei sinällään ole todiste sen toimivuudesta. Lääketieteen näkökulmasta hoidon toimivuuden todistaa vain tieteellinen tutkimus ja hoidon käytön seuranta.
Monet uskomuslääketieteen kritisoijat korostavat, että ero uskomuslääketieteen tai vaihtoehtolääketieteen ja näyttöön perustuvan lääketieteen välillä ei ole siinä, onko hoitomuoto vanha tai perinteinen, vaan siinä, onko sillä havaittu positiivisia vaikutuksia eli onko sellaisista vaikutuksista tieteellisesti riittävä varmuus. Esimerkiksi Richard Dawkins esitti John Diamondin kirjan "Snake oil and other Preoccupations" esipuheessa, että jos hoitomuodolla saadaan aikaan parantavia vaikutuksia kaksoissokkokokeessa, se ei enää ole vaihtoehto, vaan se muuttuu lääketieteeksi. Dawkins esitti myös, että jos Britannian Kuninkaallisen lääkärikollegion puheenjohtajan menetelmä ei läpäise testiä, se lakkaa olemasta näyttöön perustuvaa lääketiedettä.
Uskomushoidoille on myös vaadittu arvostetumpaa asemaa ja esimerkiksi Suomessa sairausvakuutuksen antamaa tukea, koska tällainen asema on myös "koululääketieteellä". Dosentti Veijo Saanon mukaan ei kuitenkaan ole olemassa mitään yhtä koululääketiedettä, joka olisi yhdellä kertaa hyväksytty, vaan lääketieteen menetelmät ja hoitotavat on jokainen yksi kerrallaan arvioitu erikseen jokaisen käyttötarkoituksen osalta. Sellaiset menetelmät, joiden vaikuttavuudesta ei saada näyttöä hylätään tai jäävät suppeaan kokeelliseen käyttöön.
Suomessa lain terveydenhuollon ammattihenkilöistä mukaan "terveydenhuollon ammattihenkilön on ammattitoiminnassaan sovellettava yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisiä perusteltuja menettelytapoja koulutuksensa mukaisesti", mikä sinänsä ei kiellä näyttöön perustumattomien hoitojen antamista. Suomen Lääkäriliiton eettisten ohjeiden mukaan lääkärin "tulee suositella vain lääketieteellisen tiedon ja kokemuksen perusteella tehokkaina ja tarkoituksenmukaisina pidettyjä tutkimuksia ja hoitoja". Dosentit Veikko Saano ja Markku Myllykangas katsovat, että lääkärien tulisi olla uskomushoitojen suhteen pidättyväisiä, koska lääkärin arvovallalla on muita helpompi myydä myös sellaisia terveyspalveluita, joiden arvoa ei ole osoitettu.
Hoitomuotoja.
Vaihtoehtoisia hoitoja ovat kehittäneet ja käyttäneet monet henkilöt, joilla ei ole ollut lupaa toimia lääkäreinä sekä myös lääkärit. Diagnoosin tekeminen ja sisäisesti annettavien lääkkeiden määrääminen on yleisesti hyväksytty vain lääkärien oikeudeksi, mutta rajanveto siitä, mitkä aineet on määriteltävä lääkkeiksi on aiheuttanut kiista. Kirurgisia toimenpiteitä lukuun ottamatta ulkoisten hoitojen antaminen on varsin usein katsottu kenen tahansa oikeudeksi. Uskomuslääkintään kuuluu keskustelu ja neuvonta.
Esimerkkejä uskomuslääkinnästä ovat muun muassa perinteinen kansanparannus, homeopatia, kiviterapia, otsoniterapia ja luontaislääkkeiden käyttö. Osalla menetelmistä on pitkät perinteet. Joitakin vaihtoehtoisia hoitomuotoja, kuten akupunktio tai kiropraktiikka, on hyväksytty osittain myös perinteisen lääketieteen menetelmien piiriin. Joillekin hoitomuodoille rajanveto ei ole niin selvä.
Luonnonparannus (luontaisparannus, luontaishoito) tarkoittaa tautien parantamista lääkkeittä ruokavalion, liikunnan, kylpyjen tai muiden sellaisten avulla. Luonnonparannukseen kuuluvat myös erilaiset luonnon kasvit, joita hyödynnetään myös nykyisessä tieteellisessä lääketieteessä, niiden todistettujen vaikutusten takia.
Suomessa Luonnonlääketieteen keskusliiton internetsivut luettelivat vuonna 2008 eli 80 erilaista uskomuslääkintämenetelmää ja jo 1970-luvulla hoitomuotoja arvioitiin olevan 100–200. Eri hoitomuotojen sisällä on myös hieman toisistaan poikkeavia alaryhmiä samoillekin hoidoille. Vaihtoehtohoitojen tarjonta on jatkuvassa muutoksessa kun uusia hoitomuotoja tulee markkinoille samalla kun vanhoja häviää käytöstä.
Uskomuslääkintä Suomessa.
Suomessa monien eri vaihtoehtohoitojen antajia edustaa Luonnonlääketieteen Keskusliitto ry (LKL), joka syntyi vuonna 2002 Vaihtoehtoisen lääketieteen keskusliiton (VLKL) ja Suomen Luontaisterapeuttien Liiton yhdistyttyä. LKL:n jäseninä oli vuonna 2009 seitsemän jäsenyhdistystä, joiden yhteenlaskettu jäsenmäärä on 1 100 terapeuttia. Näin LKL:n ulkopuolelle jää kuitenkin useita alan yhdistyksiä ja arviolta 5 000 vaihtoehtohoitojen antajaa.
LKL on asettanut jäsenilleen koulutuksen minivaatimukset, jotka olivat vuonna 2009 yhteensä 960 tuntia (35,5 opintopistettä). LKL voi valvoa vain oman jäsenistönsä koulutustasoa.
VLKL:n keskeistä toimintaa oli "Studia Generalia" -luonnot pääkaupunkiseudulla ja eri puolilla maata järjestetyt opintopäivät, jota sisälsivät demonstraatiota vaihtehtohoitojen antajille, terveydenhuoltohenkilöstölle ja suurelle yleisölle. Vuodesta 1993 lähtien VLKL osallistui Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen (TEO) Vaihtoehtoisen terveydenhoidon neuvottelukuntaan, joka muun muassa laati suositukset terapeuttikoulutuksen laajuudesta ja sisällöstä. Neuvottelukunnan työn tuloksena syntyi myös vuonna 1998 julkaistu kirja "Täydentävät vaihtoehdot terveydenhoidossa".
Lainsäädäntö.
Sosiaali- ja terveysministeriön vaihtoehtohoitoja koskevan lainsäädännön tarpeita selvittäneen työryhmän vuonna 2009 julkaistussa raportissa todetaan, että luontaistuotteet ja vaihtoehtolääkintä saattavat vaarantaa potilasturvallisuuden viivästyttämällä ihmisten hakeutumista lääkärin hoitoon. Myös erilaisten rohdosvalmisteiden ja reseptilääkkeiden yhteisvaikutukset ovat aiheuttaneet potilashaittoja. Näistä ja muista potilasturvallisuutta vaarantavista syistä johtuen työryhmä ehdotti, että Suomessa otettaisiin käyttöön rajoitussäädökset, joilla esille tulleisiin potilasturvallisuuden vaarantaviin ongelmiiin voitaisiin puuttua mahdollisimman nopeasti. Työryhmän ehdotuksen mukaan muun muassa tiettyjen potilasryhmien hoito rajattasiin vain terveydenhuollon ammattihenkilöille ja vaihtoehtohoitoja antavat henkilöt saisivat hoitaa tiettyjä sairauksia vain yhteistyössä lääkärin kanssa.
Uskomushoitojen rajoittamista lainsäädännöllä olivat aikaisemmin vaatineet Lääkäriliitto vuonna 2007 ja Tehy vuonna 2008.


Sulkapallo.
Sulkapallo on mailapeli, jota pelaa vastakkain kaksi pelaajaa ("kaksinpeli") tai kaksi paria ("nelinpeli"). Nelinpeliä, jossa parin muodostaa mies ja nainen, kutsutaan "sekanelinpeliksi". Sulkapallossa tarkoitus on pelata palloa verkon yli vastapuolen rajojen sisälle, siten että vastustaja ei saa palautetuksi palloa takaisin.
Kenttä.
Sulkapallokentän pituus on 13,40 metriä, leveys kaksinpelissä 5,18 metriä ja nelinpelissä 6,10 metriä. Kentän merkityille rajoille putoava pallo on kentän rajojen sisäpuolella. Tavallisimmin sulkapallokentällä on sekä kaksinpeli- että nelinpelirajat, kuten useimmiten tenniskentilläkin.
Kenttäpuoliskon takaosa on lisäksi jaettu kahteen syöttöruutuun. Kenttäpuoliskot erottava verkko on laidoilta 155 cm korkea ja keskeltä 152,4 cm. Verkkopylväiden tulee olla nelinpelisivurajojen kohdalla.
Alusta on parhaimmillaan joko erityisesti lajia varten valmistettu muovimatto tai hyvä joustoparketti. Kilpalajina sulkapallo ei sovi ulkolajiksi, koska pallo on lento-ominaisuuksiensa takia erittäin herkkä tuulelle, mutta harrastelajina sitä pelataan myös ulkosalla.
Pallo.
Aidoista sulista tehdyssä pallossa on ohuella nahalla päällystettyyn, korkista valmistettuun nuppiin liimattu 16 hanhen- tai ankansulkaa. Kilpailukäytössä materiaali on hanhensulkaa. Pallon paino on 4,74–5,50 grammaa.
Pallon lentoon vaikuttavat oleellisesti paikalliset olosuhteet (ilmankosteus, lämpötila ja ilmanpaine), joten palloja joudutaan valmistamaan nopeudeltaan erilaisia. Nopeusluokitteluja on useita. Nykyään tavallisin on luokittelu, jonka mukaan Suomeen tuodut pallot ovat nopeudeltaan 77 ja 78, joista jälkimmäinen on hieman nopeampi. Pallon nopeus testataan pelipaikalla lyömällä takarajan kohdalta täysivauhtinen yläviistoon suuntautuva lyönti. Pallon tulee tällöin lentää vajaan kentämitan eli noin 0,5–1,0 metrin päähän kentän toisen pään takarajasta.
Virallisissa kilpailuissa käytetään yksinomaan aitosulkaisia palloja. Kilpailukäyttöön hyväksytyt pallomerkit on listattu Suomen Sulkapalloliiton sivuilla. Säännöt tuntevat myös kokonaan tai osittain keinoaineista valmistetut pallot. Parhaissa niistä on nuppi kuten aitosulkaisissa palloissa, mutta siihen on istutettu yhtä kappaletta oleva, sulkia jäljittelevä hame.
Muovipallo on hinnaltaan hieman kalliimpi, mutta moninkertaisesti kestävämpi. Se on siksi suosittu, ja jopa suositeltava, vasta-alkajien peleissä. Ominaisuuksiltaan (nimenomaan pelitaktiikan kannalta oleellisen hidastuvuuden osalta) ja pelituntumaltaan muovipallo ei yllä aitosulkapallon ominaisuuksiin.
Maila.
Sulkapallossa käytetään mailaa, jonka lyöntiosa muodostuu tiukaksi jännitetystä verkosta. Mailan pituus saa olla korkeintaan 680 mm ja sen leveys korkeintaan 230 mm. Parhaat sulkapallomailat valmistetaan nykyään useimmiten hiilikuidusta ja hyvät mailat painavat noin 80–90 grammaa. Myös titaania käytetään jonkin verran. Vanhanaikaisempaa rakennetta - alumiininen kehys ja hiilikuituinen varsi - käytetään edelleen kaikkein halvimmissa mailoissa, ja sellaiset ovat yleensä painavampia, harvoin alle 100 grammaa. Uusimmissa mailoissa on käytetty nanoteknologiaa, joka mahdollistaa vielä paremmat ominaisuudet mailalle, ennen kaikkea suuren vääntö- ja kiertolujuuden. Toisaalta nykyaikaiset kevyet hiilikuitumailat rikkoutuvat melko herkästi osuessaan kovaan esineeseen (toiseen mailaan) tai kentän pintaan.
Yleisimpiä mailamerkkejä ovat mm. Victor, Yonex, Tred, Babolat, Forza ja Wilson. Kalleimmat kilpamailat maksavat jopa noin 200 euroa, harrastajamailoja saa noin 50 eurosta alkaen. Kalleimmat mailat myydään usein ilman jänteitä, koska ostaja kuitenkin laitattaisi niihin mieleisensä jänteet pelityyliinsä sopivalle kireydelle. Jänteiden kireys kilpapelaajilla vaihtelee noin 10 kilogrammasta huippupelaajien aina yli 15 kilogrammaan. Harrastajalle jänteiden merkitys pelisuoritukseen on vähäisempi, ja harrastamailoissa onkin suositeltavaa käyttää hieman paksumpaa ja kestävämpää jännettä kireydellä 9–12 kg. Jänteytykseen tarvitaan noin 10 metriä jännettä ja jänteytystyö maksaa tavallisesti 20–25 euroa sisältäen jänteen.
Mailan varren päällysnauha eli 'grippi' on kulutustavaraa. Grippejä on saatavilla monenvärisinä ja eri materiaaleista valmistettuna. Sen lisäksi, että grippiä vaihtamalla voi parantaa otteen pitävyyttä, gripin paksuudella tai kerrosmäärällä voi myös vaikuttaa kahvan paksuuteen. Suurikätisille saattakin olla suositeltavaa käyttää useampaa grippiä päällekäin. Gripit maksavat tavallisesti 2-4 euroa/kpl.
Pistelasku.
Kansainvälinen sulkapalloliitto Badminton World Federation (BWF) päätti vuosikokouksessaan 6.5.2006 Tokiossa, että helmikuun alusta kansainvälisessä kokeilussa ollut pistelasku on jatkossa virallinen. Uudessa pistelaskussa jokaisesta syötöstä tulee voittajalle piste ja erä pelataan 21 pisteeseen. Suomen Sulkapalloliiton hallitus päätti 9.6.2006 uuden pistelaskun käyttöönotosta uuden kilpailukauden alusta eli 1.7.2006. Päätös koskee kaikkia Sulkapalloliiton sanktioimia kisoja kaikilla tasoilla ja kaikissa ikäryhmissä.
Ottelu A&B vastaan C&D. A&B voittavat arvonnan ja päättävät syöttää. Syötön aloittajaksi päätetään A ja ensimmäisen syötön vastaanottajaksi C.
Syöttäminen.
Syötön suorittaa se, joka on voittanut edellisen pallon. Jos syöttäjällä on parillinen määrä pisteitä tai nolla pistettä, syöttö syötetään ja vastaanotetaan oikeanpuoleisesta syöttöruudusta. Jos syöttäjällä on pariton määrä pisteitä, syöttö syötetään ja vastaanotetaan vasemmanpuoleisesta syöttöruudusta. Syöttäjän mailan osuessa palloon on koko pallon oltava syöttäjän vyötärön alapuolella. Vyötärönä pidetään sitä kuvitteellista linjaa vartalon ympäri, joka kulkee syöttäjän alimman kylkiluun
alimman osan tasalla. Syöttäjän mailan varren tulee osumahetkellä osoittaa alaviistoon.
Pelin pelaaminen ja strategia.
Sulkapallon lentorata vaikuttaa hyvin voimakkaasti pelin luonteeseen. Sulkapallo lähtee liikkeelle hyvinkin kovalla vauhdilla (jopa 300 km/h). Toisaalta sulkapallolla on hyvin suuri ilmanvastus, joten se on suhteellisen helppoa lyödä vastustajan takarajalle niin, että se on lyötävissä vasta aivan kentän takaosassa.
Kaksinpeli: Kaksinpelissä ratkaisevaa on kyky liikuttaa vastustajaa ja itse liikkua oikein. Kaksinpeli on myös fyysisesti erittäin rankkaa ja monipuolista liikuntaa. Vastustajaa liikuttamalla pyritään pakottamaan hänet virhelyönteihin. Tyypillinen virhe on huono palautus, johon on helppo vastata esimerkiksi iskulyönnillä, tai joka menee pelialueen rajojen ulkopuolelle. Koska vastustajaa pyritään liikuttamaan, käytetään kaksinpelissä paljon iskulyöntejä ja drop-lyöntejä.
Nelinpeli: Nelinpelille tyypillistä ovat nopeat pallorallit ja kaksinpeliä huomattavasti alhaisemmat lyönnit: nelinpelissä takarajaltakin voi lyödä iskulyönnin, koska edessä pelikaveri on ottamassa vastaan lyhyet palautukset. Nelinpelissä hyökättäessä pelipari on kentällä peräkkäin ja puolustettaessa rinnakkain.
Lyönnit.
Sulkapallossa on syötön lisäksi kolme yläkautta tehtävää peruslyöntiä, joiden oppiminen auttaa pelissä pitkälle. Yläkautta lyötävät lyönnit on aina lyötävä mahdollisimman korkealta. Aloittelijoiden yleisin virhe on päästää pallo alas, mikä varmasti alussa tuntuu varmemmalta palloon osumisen kannalta, mutta mitä ei kannata opetella. Sulkapallon lyönnit muistuttavat enemmän kiven heittoa kuin dartsia.
Clear - peruslyönti.
"Clear" on lyönti, joka lähtee yleensä omasta takakentästä korkeana kohti vastustajan takakenttää. Clearin tarkoituksena on valmistella tilannetta, jossa pystyy itse hyökkäämään iskulyönnillä. Tällainen tilanne syntyy usein, kun vastustaja ei pysty palauttamaan palloa omalta takakentältään riittävän vaikeana. Clear voi olla myös puolustuslyöntinä toimiva lyönti. Clear-lyöntejä on kahdenlaisia: hyökkääviä, nopeita ja matalia lyöntejä, sekä puolustavia, jotka ovat korkeampia ja siten hitaampa.
Ranne pitää olla aina jäykkänä lyönnin aikana.
Smash - iskulyönti.
"Iskulyönti" on nopea lyönti, joka suuntautuu alaspäin. Nopeuden takia sen
palauttaminen voi olla hyvin hankalaa. Iskulyönti on oiva tapa voittaa peli, kun vastustajan palautus ei ole kantanut riittävän kauas tai se on tullut etukentälle liian korkeana. Iskulyönnissä on tärkeää muistaa, että sitä harvoin kannattaa tehdä, jos oma tasapaino horjuu siitä liikaa.
Drop.
"Drop" lyödään usein kentän takalaidasta, ja se putoaa vastustajan etukenttään. Dropin tarkoitus on saada vastustaja liikkeelle, jotta lyöjä voi käyttää hyväkseen kentän pituutta. Drop-lyönnissä tärkeää on, että kehon liikerata muistuttaa mahdollisimman pitkälle clear-lyöntiä, jotta drop tulisi vastustajalle yllätyksenä.
Syöttö.
Syöttö voidaan lyödä joko pitkänä ja korkeana syöttöruudun takalaitaan tai matalana ja lyhyenä syöttöruudun etulaitaan. Se, kumpaa syöttöä käyttää, riippuu taitotasosta ja taktiikasta. Nelinpelissä lyhyt syöttö on tavallisempi, kun taas kaksinpelissä pitkä syöttö on yleisempi. Syöttäjän mailan osuessa palloon koko pallon on oltava syöttäjän vyötärön alapuolella.Vyötärönä
pidetään sitä kuvitteellista linjaa vartalon ympäri, joka kulkee syöttäjän alimman kylkiluun
Lob - nosto.
"Lob" on koholyönti, jolla pallo palautetaan verkolta takakentälle. Muistuttaa liikeradaltaan pitkää syöttöä, mutta vartalon asento on eri. Lob antaa pelaajalle aikaa valmistautua ottamaan vastaan seuraavaa lyöntiä.
Drive.
"Drive" on laakalyönti, jota käytetään etenkin nelinpeleissä. Pallo lyödään vartalon edestä ilman vartalonkiertoa laakana ja matalana. Drive on lyöntinä nopea ja vaatii nopeita reaktioita ja käden liikettä. Drivea nähdään nelinpeleissä paljon, koska usein kumpikaan pelipareista ei ole valmis luovuttamaan hyökkäysvuoroa vastustajalle esim. lob-lyönnillä.
Pelin historia.
Sulkapallo kehittyi nykyiseen muotoonsa 1800-luvun loppupuoliskolla Englannissa. Sen edeltäjä on Battledore and Shuttlecock -niminen peli, jota on pelattu Englannissa satoja vuosia. Vastaavanlaisia pelejä on pelattu myös Kanaalin eteläpuolella mm. nimellä Jeu de Volant. Nämä olivat tyypillisesti yhteistoimintapelejä, joissa pelaajat pyrkivät pitämään pallon ilmassa niin pitkään kuin mahdollista.
Peli kulkeutui englantilaisten sotilaiden ja sivistyneistön mukana Intiaan, jossa se välillä se sai uuden nimenkin, Poona, samannimisen intialaisen varuskuntakaupungin (nykyään Pune) mukaan. Intiassa peli kehittyi vähitellen kamppailupelin suuntaan. Muun muassa kentälle tuli verkko, joka jakoi pelaajat kahteen pisteistä kilpailevaan joukkueeseen.
Peli kulkeutui upseerien kierron mukana Englantiin ja varsin paljon sitä lienee pelattu Beaufordin herttuan Badminton House'ssa josta peli sai sittemmin nimensä. Lajin lopullisen lanseerauksen katsotaan tapahtuneen 1873 Badminton Housessa, mutta jo 1860 olivat ilmestyneet ensimmäiset säännöt. Tuolloin pelin nimi oli vielä 'Badminton Battledore'. Lopullisen muotonsa peli sai 1901, jolloin siihen asti tiimalasinmuotoinen kenttä sai nykyiset muotonsa ja mittansa.
Sulkapallo oli olympialaisissa ensimmäisen kerran näytöslajina Münchenin kesäolympialaisissa 1972 ja Soulissa 1988, ja se on kuulunut olympialaisiin virallisena lajina Barcelonan vuoden 1992 kisoista lähtien. Lajin mahtimaita ovat mm. Indonesia, Etelä-Korea ja Kiina sekä Aasian ulkopuolelta Tanska.
Sulkapallo Suomessa.
Suomen Sulkapalloliitto perustettiin 1954. Laji pysyi aluksi Suomessa varsin pienenä, mutta 1980-luvun lopulla alkanut harrastajamäärien jyrkkä nousu vei sulkapallon jopa ohi tenniksen ja squashin. Tähän nousuun lienee melkoisesti vaikuttanut Pontus Jäntin kansainvälinen menestys.
SLU:n viimeisimmän (2009–2010) liikuntatutkimuksen mukaan sulkapallolla on Suomessa noin puolitoista kertaa enemmän harrastajia (juniorit ja 19–65-vuotiaat) kuin tenniksellä, squashilla ja pöytätenniksellä yhteensä.


Babylon 5.
Babylon 5 on J. Michael Straczynskin luoma, tuottama ja suurelta osalta käsikirjoittama science fiction -televisiosarja. Sarjan pilottielokuva "The Gathering" esitettiin 22. helmikuuta 1993 (Suomessa nimellä "Kokoontuminen" 17. elokuuta 1997) ja varsinainen sarja 26. tammikuuta 1994 (Suomessa alkaen 24. elokuuta 1997).
Sarjaa tehtiin kaikkiaan viisi tuotantokautta, jotka sisälsivät yhteensä 110 jaksoa. Päätösjakso "Sleeping in Light" esitettiin Yhdysvalloissa 25. marraskuuta 1998 (18. maaliskuuta 2000).
Tarina.
Sarja kertoo avaruusasema Babylon 5:stä, joka on ihmisten ja minbarien välisen sodan jälkeen rakennettu rauhanomaiseksi kohtaamis- ja kauppapaikaksi. Sitä edeltävät avaruusasemat Babylon 1, 2 ja 3 sabotoitiin rakentamisen aikana. Suurin asema, Babylon 4 katosi hieman ennen käyttöön ottoaan.
Ajallisesti sarjan tarina jakautuu viidelle vuodelle (vuosiin 2258 - 2262), joista kukin tuotantokausi kattaa yhden vuoden. Keskeisenä tarinana sarjassa on toinen Varjosota, jossa pääosapuolina ovat Vorlonit ja Varjot, kaksi vanhaa lajia, jotka pyrkivät ohjaamaan nuorempien lajien kehitystä omien näkemyksiensä mukaisesti. Vorlonit edustavat järjestystä kannustaen lajeja keskinäiseen yhteistyöhön. Varjot puolestaan uskovat kehityksen tulevan keskinäisestä kamppailusta, kaaoksesta, josta voittajat selviytyvät entistä vahvempina.
Aseman sijainti ja tähti tosimaailmassa.
Kehystarinan mukaan avaruusasema kiertää Epsilon Eridanin kolmatta planeettaa. Reaalimaailmassa tähdellä nykyään tiedetään olevan planeettajärjestelmä. Tähti on nuori, noin miljardin vuoden ikäinen, joten sen ympäristö ei ole turvallinen vielä sarjan kuvaamana 2250-luvullakaan.
Elokuvat.
Sarjaa tukemaan on tehty seitsemän televisioelokuvaa, jotka sijoittuvat televisiosarjan kronologiaan ja sisältävät osittain samoja päähenkilöitä kuin televisiosarjakin.
Babylon 5:n jälkeen tuotettiin 13-osainen spin-off-sarja "Crusade".


Brownin liike.
Esimerkki Brownin liikkeen simuloinnista kahdessa ulottuvuudessa.
Brownin liike on nesteessä tai kaasussa olevia hyvin pieniä hiukkasia mikroskoopilla tarkasteltaessa havaittava satunnainen ja itsenäinen siksak-liike. Ilmiön havaitsi kasvitieteilijä Robert Brown vuonna 1827 tutkiessaan mikroskoopin avulla vedessä kelluvaa kasvien siitepölyä.
Aluksi Brown piti havaitsemaansa liikettä vain elolliselle luonnolle ominaisena ilmiönä, mutta havaitsi pian, että samanlainen liike ilmeni silloinkin, kun nesteessä leijui hienojakoista epäorgaanista jauhetta. Liikkeen syy oli kuitenkin hämärän peitossa vuoteen 1905 saakka, jolloin Albert Einstein selitti hiukkasten liikeratojen johtuvan siitä, että niitä pommittaa jatkuvasti molekyylien lämpöliike.
Hiukkasia pommittaa joka puolelta atomien ja molekyylien lämpöliike. Suurilla hiukkasilla on joka puolella keskimäärin saman verran törmäyksiä joka hetki. Koska ne kumoavat toisensa, iso hiukkanen pysyy käytännössä paikallaan. Mutta pienellä hiukkasella saattaa tietyllä hetkellä yhdelle sivulle törmätä 100 000 molekyyliä ja toiselle 100 002 molekyyliä, jotka eivät kumoakaan toisiaan ja näin parin molekyylin ylijäämäimpulssi riittää potkaisemaan pienen hiukkasen liikkeeseen vastakkaiseen suuntaan. Jonkin ajan kuluttua tilanne toistuu mutta toiseen satunnaiseen suuntaan. Syntyy satunnainen siksak-liikerata.
Vastaava ilmiö havaitaan kaasussa, esimerkiksi hyvin ohuessa kvartsilangassa roikkuvalla hyvin pienellä peilillä. Kun valonsäde heijastetaan peilin kautta valkokankaalle, havaitaan peiliin kohdistuva kaasumolekyylien pommitus pienenä valonsäteen värinänä valkokankaalla.
Einstein osoitti, että ajassa "t", "a"-säteinen pallo diffundoituu keskimäärin mihin tahansa suuntaan sellaisen matkan "x", että matkan neliön odotusarvo on:formula_1
missä formula_2 on fluidin viskositeetti, "k" Boltzmannin vakio ja "T" (absoluuttinen) lämpötila.
Koska keskimääräinen siirtymä oli mikroskoopin avulla mitattavissa, tätä kaavaa voitiin kääntäen käyttää Boltzmannin vakion suuruuden määrittämiseen, minkä Jean Perrin tekikin muutamaa vuotta myöhemmin. Kun Boltzmannin vakiolle "k" oli saatu likiarvo, Avogadron vakio "NA" pystyttiin määrittämään relaatiosta formula_3, missä "R" on kaasuvakio. Tämä oli yksi ensimmäisistä Avogadron vakion määrityksistä, ja se kumosi osaltaan atomin olemassaolosta vielä tuohon aikaan esiintyneet epäilykset.
Matemaattinen Brownin liike.
Brownin liikkeen matemaattinen malli, jota myös nimitetään Brownin liikkeeksi tai joskus kehittäjänsä mukaan Wienerin prosessiksi, on idealisoitu malli luonnossa esiintyvästä vastineestaan. Se saadaan muun muassa rajaprosessina satunnaiskulku-nimisestä yksinkertaisemmasta prosessista. Brownin liikkeellä on joitakin mielenkiintoisia ominaisuuksia: esimerkiksi polku kahden pisteen välillä on aina äärettömän mittainen. Tällainen fraktaalinen ominaisuus johtuu polkujen mutkikkuudesta.


Tuntematon sotilas.
Tuntematon sotilas on Väinö Linnan 3. joulukuuta 1954 ilmestynyt sotaromaani, joka kuvaa konekiväärikomppanian kokemuksia jatkosodassa. Esikuvana on Linnan oma sodanaikainen yksikkö, joka kuului eversti Pietari A. Auttin komentamaan (JR 8). Kirja on julkaistu myös alkuperäisessä lyhentämättömässä muodossaan nimellä "Sotaromaani" (2000).
Kirjan piirteitä ovat värikkäät henkilöt, murteiden käyttäminen dialogissa ja sodan kuvaaminen rivimiehen näkökulmasta. Kirjaa on pidetty myös sodanvastaisena ja vastapainona runebergiläiselle sotasankaritraditiolle, joksi Linna itse sen esittikin. Tunnetun takakansitekstinsä mukaan romaani on ”sodan kritiikki ja suomalaisen sotilaan muistomerkki”.
Tosin jotkut kriitikot ovat väittäneet romaanin korvanneen runebergiläisen sankarimyytin vain siitä lopulta melko pintapuolisesti eroavalla ”sisu”-hengen ylistyksellä. Kirja herätti ilmestyessään paheksuvaa keskustelua, koska siinä esiteltiin suomalaisesta sotilaasta myös paheellisia puolia kuten alkoholin käyttöä. Teoksen väitettiin myös loukkaavan lottien kunniaa.
Romaanin yhdeksännen luvun alussa oleva teloituskohtaus perustuu tositapaukseen. Kaksi suomalaista sotilasta teloitettiin pikaoikeudenkäynnin jälkeen Itä-Karjalassa Baranin kylässä Syvärin eteläpuolella 20. joulukuuta 1941, koska nämä olivat poistuneet luvatta vartiopaikaltaan ja kieltäytyneet palaamasta sinne. Tapaus ei sattunut Linnan omassa yksikössä, mutta se herätti laajalti kohua sotilaiden keskuudessa. Tapauksen aiheuttama järkytys kuvastuu sittemmin monessa kohdin romaania.
Tuntematon sotilas on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista suomalaisista romaaneista, ja monet sen henkilöistä ovat saavuttaneet suorastaan arkkityyppisen statuksen suomalaisessa kulttuurissa. Tuntemattoman sotilaan maineeseen ovat vaikuttaneet vahvasti siitä tehdyt elokuva- ja näyttämösovitukset. Kirjan pohjalta on tehty kaksi samannimistä elokuvaa ja useita teatteriversioita.
Upseeristo.
Teoksessa esiintyy yhden kerran ja pikaisesti myös JR 8:n komentaja eversti Pietari Autti, mutta henkilöiden fiktiotaustan idean mukaisesti nimettömänä rykmentin komentajana. Tämän kohtauksen tilanteen Autti on itse kokenut sodanaikaisessa elämässään.
Pyynikki.
Edvin Laine ohjasi Tuntemattomasta sotilaasta teatterisovituksen Pyynikin kesäteatteriin vuonna 1961, kuusi vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen. Näytelmässä oli mukana monia elokuvan näyttelijöitä, muun muassa Kosti Klemelä, Veikko Sinisalo, Åke Lindman, Matti Ranin, Aarne Laine ja Olavi Ahonen. Rokkana nähtiin Tapio Hämäläinen ja Hietasena Matti Varjo, poiketen elokuvan näyttelijöistä. Esityksestä tuli Suomen kaikkien aikojen katsotuin kesäteatterinäytelmä: sitä esitettiin yhdeksän kesän ajan ja se keräsi yhteensä lähes 350 000 katsojaa.
Kansallisteatteri.
28. marraskuuta 2007 sai ensi-iltansa näytelmäkirjailija-ohjaaja Kristian Smedsin sovittama ja ohjaama versio Tuntemattomasta sotilaasta Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Versio on Kansallisteatterin Suomen itsenäisyyden 90-vuotisjuhlanäytelmä. Näytelmästä on tehty myös televisioversio, joka on esitetty YLE Teemalla.
Muita versioita.
Suomen Kansallisoopperassa esitettiin Tauno Pylkkäsen ooppera Tuntematon sotilas vuonna 1967.
Tuntematon sotilas on sovitettu teatteriin lukuisia kertoja myöhemminkin.
Kuunnelma.
Ensimmäisen kuunnelmaversion sotaromaanista ohjasi Saulo Haarla vuonna 1966. Kuunnelmasarja oli kaikkiaan 19-osainen ja lähes 16 tuntia pitkä. YLE Tallennemyynti julkaisi kuunnelmasarjasta 10 CD:n kokoelman, joka on ostettavissa YLE Shopista.
Aiheesta muualla.
*


Merenkurkku.
Merenkurkku (tai vain "Kvarken") on Pohjanlahden kapein osa, joka jää Selkämeren ja Perämeren väliin, suunnilleen Vaasan ja Uumajan kaupunkien kohdalle. Leveydeltään se on noin 70–80 km. Merenkurkun alueella maa kohoaa 8–9 mm vuodessa. Merenkurkun yli on ehdotettu siltaa, mutta minkäänlaista poliittista päätöstä asiasta ei ole tehty.
Merenkurkun saaristo.
Heinäkuussa 2006 Merenkurkun saaristo hyväksyttiin UNESCOn maailmanperintöluetteloon Suomen ensimmäisenä luontokohteena. Alue lisättiin maailmanperintölistalle aiemmin listalla olleen Ruotsin Höga kustenin laajennuksena. Yhdessä ne muodostavat geologisen kokonaisuuden, jossa jääkauden jälkeinen maankohoaminen on nähtävissä ainutlaatuisesti. Alue vapautui jäätiköstä noin 10 000 vuotta sitten.
Merenkurkun tulevaisuus.
Maankohoaminen kaventaa Pohjanlahtea erityisen voimakkaasti juuri Merenkurkusta sekä Ruotsin että Suomen puolelta. Niinpä on oletettavissa, että vähitellen Merenkurkun kohta nousee koko leveydeltään maaksi ja Perämeri muuttuu järveksi. Tähän ei välttämättä mene enempää kuin 2 000 vuotta.


Furigana.
Furigana (, myös よみがな, "yomigana" tai ルビ, "rubi") on japanin kielessä käytetty, kirjoitetun tekstin lukemista helpottava merkintätapa. Yleisimmin furiganalla merkitään kanji-merkkien lukutapa pienin hiragana-merkein. Tekstin kohdeyleisöstä riippuen furiganalla voidaan merkitä vain harvinaisimmat kanji-merkit, mutta erityisesti lapsille ja nuorille suunnatuissa teksteissä voidaan käyttää hyvinkin laajalti furiganaa.
Merkintätavat.
Furiganalla voidaan merkitä kanji-merkkien lukutapa joko kanjin yläpuolelle (vaakatasoon kirjoitettu teksti, tai 横組み, "yokogumi") tai oikealle puolelle viereen (pystyyn kirjoitettu teksti, tai 縦組み, "tategumi") pienin hiragana-merkein. Furiganat voidaan merkitä kanjikohtaisesti kunkin kanjin kohdalle, tai sanakohtaisesti kaikkien sanan kanjien mukaan keskitetysti.
Furiganaa voidaan myös merkitä katakana-merkein. Katakanoja käytetään esimerkiksi sanakirjoissa, kun on tarpeen erotella sanan kiinalaisperäinen ääntämistapa () japanilaisesta ääntämistavasta (). Tällöin japanilainen ääntämistapa kirjoitetaan hiraganoilla ja kiinalainen katakanoilla. Katakanoja voidaan käyttää myös vierasperäisten sanojen ja nimien tai rōmajin yhteydessä.
Käyttö.
Furiganaa käytetään yleisimmin lapsille ja nuorille tarkoitetuissa teksteissä, kuten oppikirjoissa ja sarjakuvissa. Lapset eivät osaa lukea kanji-merkkejä, mutta ymmärtävät sanojen merkityksen lukemalla niiden yhteyteen kanalla merkityn ääntämistavan. Koska lapsille opetetaan hiragana ennen katakanaa, voidaan hyvin nuorille lapsille tarkoitetuissa teksteissä myös katakanat merkitä hiragana-furiganalla.
Aikuisille tarkoitetussa tekstissä vain harvinaisimmat kanjit ja poikkeavat lukutavat merkitään furiganoin. Valtamedioissa furiganalla merkitään yleensä ne kanjit, jotka eivät kuulu Japanin opetusministeriön vuonna 1981 määrittämän 1 945 yleisimmän kanjin joukkoon (jōyō-kanjit,). Jōyō-kanjit kuuluvat Japanin koulujen perusoppimäärään, joten aikuisten voidaan olettaa osaavan ne.
Koska monilla kanjeilla on useiden peruslukutapojen lisäksi myös vain nimien yhteydessä käytettäviä harvinaisia lukutapoja (), käytetään furiganaa myös sekä paikannimien että henkilöiden nimien lukuasun selventämiseksi. Sitä käytetään kartoissa sekä yleisesti rautatieasemien nimikylteissä, vaikka näiden kanjien lukutapa olisikin yleisesti tunnettu. Useissa virallisissa lomakkeissa täytyy nimi kirjoittaa sekä kanjein että furiganalla (katakanoin). Furiganaa käytetään myös esimerkiksi kiinalaisten ja korealaisten nimien lukutavan merkitsemiseksi.
Furiganaa voidaan hyödyntää myös slangi-ilmauksien, vitsien ja sanaleikkien esittämisessä.


Kangasrousku.
Kangasrousku ("Lactarius rufus") on Suomessa yleinen ja erittäin runsassatoinen ruokasieni.
Koko ja ulkonäkö.
Kangasrouskula on pieni ja laakea lakki, jonka keskellä on pieni kohouma. Väriltään lakki on punaruskea. Sienen jalka on saman värinen, mutta hieman vaaleampi. Vanhemmiten se muuttuu ontoksi. Heltat ovat nuorella sienellä hyvin vaaleat, vanhemmalla punertavanruskeat. Maku on polttava ja maitiaisneste on valkoista, eikä se värjäänny joutuessaan tekemisiin ilman kanssa.
Samankaltaiset lajit.
Kangasrouskun voi joskus sekoittaa lakritsirouskuun ("Lactarius helvus"), joka on lievästi myrkyllinen. Kangasrouskun kanssa samankaltaisia ovat myös pikkurousku ("L. thejogalus"), sikurirousku ("L. camphoratus") sekä kangaspalsamirousku ("L. mammosus").
Kasvuaika ja -paikka.
Kangasrousku on erittäin yleinen kaikkialla Suomessa, erityisesti kuivissa kangasmetsissä sekä kalliojäkäliköissä ja jopa rämeillä.
Käyttö ravinnoksi.
Sieni on keittämättömänä polttavan pippurinkirpeä, ryöpättynä syötävä. Kangasrousku kuuluu kauppasieniin. Sitä käytetään muiden rouskujen tavoin mm. sienisalaattien raaka-aineena. Kangasrousku säilötään usein suolaamalla.


British American Racing.
British American Racing ("BAR") oli Formula 1 -talli, joka tuli mukaan Formula 1 -sarjaan vuonna 1999. Talli sai nimensä "British American Tobacco Companyn" (BAT) mukaan, joka omisti tallin ja oli myös tallin pääsponsori Lucky Strike -tuotemerkillään. BAR-talli osti Tyrrellin F1-tallin vuonna 1997. Talli kilpaili Formula 1 -kaudella 1998 edelleen Tyrrell-nimellä ja muutti nimensä kaudeksi 1999. Hondan ostettua tallin se siirtyi kilpailemaan Hondan nimellä kaudesta 2006 alkaen.
BAR on tilastoissa pisteiden ja palkintosijojen määrässä mitattuna menestynein F1 -talli, jolla ei ole voittoja.
Kausi 1999.
BAR-talli palkkasi kuljettajikseen Jacques Villeneuven ja Ricardo Zontan. Moottorit tulivat Superteciltä ja pohjautuivat Renaultin vanhoihin moottoreihin. Suunnittelija Adrian Reynardin autot olivat muissa sarjoissa olleet todella menestyneitä, joten talli uhosi voittavansa heti kauden avauskilpailun Australiassa.
Kausi oli kuitenkin tallille katastrofaalinen, kun sen ykköskuljettaja Villeneuve keskeytti tai ei päässyt starttiin 11 ensimmäisessä kilpailussa. Sekä Villeneuven että Zontan paras sijoitus kaudella oli 8:s. Zonta loukkaannuttua hän oli poissa kolmesta kilpailusta. Tuuraajaksi palkattiin Mika Salo, joka toi auton parhaimmillaan seitsemäntenä maaliin, tuoden samalla tallille kauden parhaan sijoituksen. BAR jäi kuitenkin kaudella kokonaan ilman pisteitä ja sen kohtalona oli sijoittua F1-sarjassa viimeiseksi, jopa Minardin jälkeen. Autot olivat paikoin nopeita, mutta äärimmäisen epäluotettavia.
Kausi 2000.
Talli vaihtoi moottorin valmistajaa Supertecistä Hondaan. Moottori osoittautui luotettavammaksi ja kestävämmäksi johtaen tallin sen siihen asti parhaaseen sijoitukseen, neljännelle tilalle. Valmistajien maailmanmestaruustaistossa BAR saavutti jaetun 4. sijan.
Kausi 2001.
BAR jatkoi edelleen Hondan moottoreilla, ja kehitystyö autossa sekä moottorissa toi tallin ykköskuljettaja Jacques Villeneuvelle kaksi palkintopallisijoitusta. Villeneuven ja kauden toiseksi kuljettajaksi palkatun Olivier Panisin menestys ei kuitenkaan ollut omistajia tyydyttävää. Odotettua heikommat tulokset johtivatkin tallipäällikkönä alusta asti toimineen Craig Pollockin erottamiseen.
Kaudet 2002-2003.
Tallin menestys jatkui saman kaltaisena kuin aikaisemmilla kausilla. Tämä johti Olivier Panisin erottamiseen, jonka tilalle palkattiin tulevaisuuden lupaus Jenson Button. Kauden 2003 loppupuolella Jacques Villeneuven heikentynyt motivaatio ja tulokset johtivat hänen erottamiseensa kesken kauden ja hänen tilalleen palkattiin japanilainen Takuma Sato.
Kausi 2004.
Kaudesta 2004 tuli BAR-tallin tähän mennessä ylivoimaisesti paras. Jenson Buttonin kymmenen ja Takuma Saton yhden palkintopallisijoituksen myötä talli sijoittui valmistajien MM-sarjassa peräti toiseksi heti Ferrarin jälkeen. Jenson Button ylsi kuljettajien MM-sarjassa kolmanneksi, vaikka ensimmäinen osakilpailuvoitto jäikin vielä puuttumaan.
Kausi 2005.
Jenson Button ja Takuma Sato jatkoivat tallin kuljettajina. Kausi alkoi heikosti, ja kolme ensimmäistä kilpailua menivät ilman pisteitä. San Marinon GP:ssä Button oli kolmas ja Sato viides, mutta molemmat hylättiin, koska talli oli huijannut kisajärjestäjiä tyhjentäessään polttoainetankkia ja autot olivat alipainoisia. Lisäksi talli sai kahden kilpailun ajokiellon.
Button ajoi yhden paalupaikan ja kahdesti palkintokorokkeelle. Sato sen sijaan sai kerätyksi vain yhden pisteen. Kauden päätyttyä Honda osti koko tallin.
Formula 1 -tulokset.
Lihavointi tarkoittaa paalupaikkaa, "kursivointi" kilpailun nopeinta kierrosta.


McLaren.
McLaren on Formula 1 -talli, jonka perusti uusiseelantilainen Bruce McLaren. Talli tunnetaan erityisesti Formula 1 -tallina, mutta se on kilpaillut myös Indianapolis 500 -kilpailuissa, Can-Am -sarjassa ja Le Mansin 24 tunnin ajossa. Vaikka tallin perustaja oli uusiseelantilainen, talli kilpailee Britannian lipun alla.
McLaren International -yhtiö (nykyään McLaren Racing) perustettiin vuonna 1963, jolloin aloitettiin McLarenin ensimmäisen Formula 1 -auton rakennustyöt. Debyyttinsä auto teki Monacon Grand Prix'ssä vuonna 1966. Nykyisin McLarenin Formula 1 -tallin nimi on Vodafone McLaren Mercedes.
1960-luku.
McLaren perusti oman tallinsa vuonna 1963 Teddy ja Timmy Mayerin kanssa. F1-luokassa hän ajoi vielä parin kauden ajan Cooperilla, kunnes McLaren-talli laajensi urheiluautoista formula ykkösiin kaudeksi 1966. Bruce McLaren ajoi nimeään kantavan tallin ensimmäisen osakilpailuvoiton jo Belgiassa 1968. Menestystä tuli myös Can-Am -urheiluautojen puolelta, jossa McLaren yhdessä Denny Hulmen kanssa voitti mestaruudet vuosina 1967–1969.
1970-luku.
Kauden 1970 alussa McLaren-talli saalisti säännöllisesti hyviä sijoituksia F1:stä, mutta traaginen käänne koettiin kesällä. Bruce McLaren oli Goodwoodin radalla testaamassa Can-Am -autoa, kun takakate irtosi itsestään täydessä vauhdissa. Auto syöksyi hallitsemattomasti ulos radalta surmaten Bruce McLarenin.
Teddy Mayer alkoi Brucen kuoleman jälkeen vetää tallia ja sai sen kurssin käännettyä ylöspäin kiinnitettyään kuljettajaksi Emerson Fittipaldin. Kausi 1974 toi Fittipaldille kuljettajien ja McLarenille valmistajien mestaruuden. Vuosikymmenen lopulla McLaren-talli kuitenkin hukkasi voittamisen reseptin. Ratkaisuna oli fuusioituminen nuoren Ron Dennisin vetämän Project Four -tallin kanssa.
1980-luku.
Nykyinen McLarenin F1-talli syntyi McLarenin tallista ja Ron Dennisin omistamasta Project 4 -tallista vuonna 1981. Tämä aiheutti pientä sekaannusta autourheilufanien keskuudessa, sillä vuodesta 1981 kaikki McLarenin autot ovat kantaneet tyyppimerkintää "MP4/xx". Tässä tapauksessa lyhenne P4 on peräisin Project 4:stä, eikä siis ole korimallin kehitysnumero.
McLarenin historian menestyksekkäin aika sijoittuu Ron Dennisin ensimmäisille vuosille McLarenilla. John Barnard suunnitteli vallankumouksellisen 1-auton. Se oli ensimmäinen F1-auto, jonka kori oli valmistettu kokonaan hiilikuitukomposiitista. Kokonaisuus kruunattiin TAG/Porschen turboahdetulla moottorilla ja auto oli erittäin suorituskykyinen. Taidokkaat kuljettajat Niki Lauda, Alain Prost, Keke Rosberg ja Stefan Johansson auttoivat myös tiimiä menestymään. McLaren-Porsche voitti valmistajien mestaruuden vuonna 1984 ja Lauda voitti maailmanmestaruuden. Vuonna 1985 sama toistui jälleen, valmistajien mestaruus lipui McLarenille ja Alain Prost voitti ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Vuonna 1986 Prost voitti jälleen kuljettajien maailmanmestaruuden.
Alain Prost ajamassa McLaren MP4-2B -autoa vuonna 1985.
Hävittyään kahtena peräkkäisenä vuotena valmistajien mestaruuden Williams-tallille vuosina 1986 ja 1987 McLaren suostutteli Hondan tukemaan McLarenia Williamsin sijasta vuonna 1988. McLaren voitti 16:sta kisasta uskomattomat 15, joista kymmenen oli kaksoisvoittoja. Ayrton Senna voitti kuljettajien maailmanmestaruuden ensimmäisenä vuotenaan McLarenilla. Seuraavana vuonna Honda esitteli uuden 3,5-litraisen vapaastihengittävän moottorin FIA:n kiellettyä turboahdetut moottorit. McLaren voitti jälleen molemmat tittelit, joista kuljettajien mestaruus ratkesi Alain Prostin eduksi Japanissa.
1990-luku.
Vuonna 1990 Ayrton Senna voitti uransa toisen maailmanmestaruuden McLaren-Hondalla. Eroa toiseksi tulleeseen Alain Prostiin oli seitsemän pistettä. McLaren voitti myös valmistajien mestaruuden. Ayrton Sennan tallikaverina ajoi Gerhard Berger.
Kaudella 1991 Ayrton Senna voitti toisen peräkkäisen ja kolmannen maailmanmestaruuden McLaren-Hondalla. McLarenin pahin vastustaja oli Williams-Renault. Eroa oli 14 pistettä. Tallin kauden päätteeksi ottama neljäs perättäinen valmistajien mestaruus oli aikansa ennätys.
Kaudella 1992 Williams ja Nigel Mansell olivat ylivoimainen vastus kaikille talleille. Ayrton Senna oli pisteissä neljäs jääden huimat 58 pistettä Mansellille.
Kaudella 1993 Honda vetäytyi moottoritoimittajan roolista ja McLaren joutui tyytyään Fordin asiakasmoottoreihin Benettonin ollessa etuoikeutettu tehdastiimi. Ayrton Sennan tallikaveriksi palkattiin CART-mestari Michael Andretti. Andretti oli kuitenkin auttamattoman hidas, joten McLaren antoi hänelle potkut Italian GP:n jälkeen. Andrettin tilalle nostettiin testikuljettajan paikalta Mika Häkkinen. Andrettin jälkeen McLaren ei ottanut F1-tulokkaita suoraan kisakuljettajakseen, kunnes vuonna 2007 valitsi toiseksi kuljettajakseen Lewis Hamiltonin. Sennan päätöskisasta ottama voitto nosti McLarenin F1-historian voitokkaimmaksi talliksi yhteismäärällä 104 ohi Ferrarin. Kauden jälkeen Senna jätti tallin ja siirtyi kilpailemaan Williamsille.
Kaudella 1994 McLaren vaihtoi jälleen moottoritoimittajaa ranskalaiseen Peugeot'hon. Moottorit osoittautuivat kuitenkin tehottomiksi ja epäluotettaviksi eikä autosta ollut mestaruuskamppailuun. Häkkisen tallikaverina ajoi tuolloin Martin Brundle.
Kaudeksi 1995 McLaren valitsi moottoritoimittajakseen Mercedes-Benzin. Käytännössä moottorit valmisti Mercedeksi aluksi osittain ja myöhemmin kokonaan omistama Ilmor, joka on jatkanut moottoritoimittajana tähän päivään saakka, vuodesta 2005 Mercedes-Benz High Performance Engines -nimellä. Vuonna 2000 Mercedes-Benzin omistaja DaimlerChrysler AG osti 40% McLaren Groupista.
Vuonna 1996 McLarenilla oli muutamia mahdollisuuksia katkaista kolmatta vuotta kestänyt voitoton ajanjakso, mutta McLarenin ja Mercedeksen ensimmäistä yhteistä voittoa jouduttiin kuitenkin odottamaan kauden 1997 alkuun, jolloin edellisvuonna Häkkisen tallikaveriksi tullut David Coulthard voitti Australiassa.
McLarenin sponsoriksi asettui tupakkayhtiö West. Uuteen nousuun tallin siivitti muun muassa aerodynamiikkanero Adrian Neweyn siirtyminen tiimin palvelukseen kaudesta 1998 eteenpäin. Häkkinen kävi raivoisan taistelun mestaruudesta Michael Schumacherin kanssa. Ratkaisevassa päätöskilpailussa Schumi sammutti autonsa lähtöruudukkoon, jolloin Häkkisen oli helppo ajaa mestarina maaliin. Tallitoveri David Coulthard oli kolmas. Tallin ansioluetteloon merkittiin myös saman vuoden tallimestaruus, joka on toistaiseksi myös McLarenin viimeinen valmistajien ykköstila.
Seuraavalla kaudella 1999 Häkkinen jatkoi mestaruustaistoa Michael Schumacherin kanssa. Tilanne muuttui kuitenkin, jossa Schumacher loukkasi jalkansa. Häkkisen haastajaksi nousi Schumacherin tallikaveri Eddie Irvine, joka haastoi Häkkisen aina viimeiseen kilpailuun asti. Jännittävien vaiheiden jälkeen Häkkinen kuitenkin otti toisen mestaruurensa McLarenille, mutta valmistajien sarjan voitto menetettiin Suzukan-päätöskisassa Ferrarille.
2000-luku.
Kaudella 2000 Häkkinen tavoitteli kolmatta perättäistä mestaruutta. Kausi lähti kuitenkin vaikeasti käyntiin, kun Häkkinen keskeytti kauden kaksi ensimmäistä kilpailua, ja Schumacher pääsi pisteissä karkuun. Tilanne kuitenkin muuttui Schumacherin keskeytettyä kauden puolivälissä kolme kilpailua, jolloin Häkkinen pääsi hänen kantaansa voittamalla kilpailun ja sijoittumalla kahdesti toiseksi ja siirtyi MM-pistejohtoon kahden seuraavan kilpailun loisteliaalla voitollaan. Vielä kolme kilpailua ennen kauden päätöstä Häkkinen johti kahdella pisteellä Schumacheria, mutta Yhdysvaltain GP:n valitettava moottoririkko oli takaisku hänen MM-haaveilleen, ja Schumacherin voitettua myös Japanin GP:n hän voitti maailmanmestaruuden, ja Häkkinen jäi MM-pisteissä toiseksi.
Kaudella 2001 Häkkinen ei enää pystynyt haastamaan ylivoimaisia Ferrari-tallin autoja. McLarenin luotettavuusongelmat söivät miehen mahdollisuudet mestaruuteen, mikä vei Häkkisen motivaation. Suoritukset jäivätkin odotettua vaisummiksi. Häkkinen ilmoittikin siirtyvänsä vuoden sapattivapaalle, mutta odotetusti ilmoitti vuoden jälkeen lopettavansa lopullisesti. Englannin Silverstonessa ja USA:n Indianapolisissa hän tosin kuittasi kaksi hienoa voittoa. Kolmaskin oli erittäin lähellä; hän keskeytti Espanjan Barcelonassa johtopaikalta viimeisellä kierroksella moottoririkon takia.
Kaudella 2002 Häkkisen korvaajaksi tuli Sauber-tallista siirtynyt Kimi Räikkönen, jolloin tapahtui nuoren suomalaisen lopullinen läpimurto. Räikkönen toi autonsa kolmantena maaliin heti kauden avauskilpailussa Australiassa päästen näin ensimmäistä kertaa urallaan F1-kisan palkintokorokkeelle. Mestaruusmahdollisuudet söi McLarenin epäluotettavuus, joka johti 11 keskeytykseen. Aika-ajovertailussa nuori suomalainen voitti kokeneen tallikaverinsa David Coulthardin 10–7. MM-pisteitä kertyi yhteensä 24 kappaletta, joilla irtosi kokonaistuloksissa kuudes sija. Ranskan GP:ssä Kimi oli jo lähellä osakilpailuvoittoakin, mutta loppukierrosten liukastuminen öljyläikkään siirsi sen haaveen toteutumista vielä tulevaisuuteen.
Kaudella 2003 Räikkönen taisteli tosissaan maailmanmestaruudesta. McLaren aloitti vanhan auton kehitysversiolla, mutta auto oli kohtuullisen nopea ja varma. Räikkönen sijoittui kauden neljässä ensimmäisessä, vaiheikkaissa kilpailuissa kaikissa palkintokorokkeelle ja voitti ensimmäisen kilpailunsa. Räikkönen nousi palkintokorokkeelle peräti kymmenen kertaa ja haastoi kokeneen Michael Schumacherin aina päätöskisaan asti. Räikkönen joutui kuitenkin taipumaan Schumacherille vain kahdella pisteellä.
Kaudella 2004 McLarenista ei ollut kamppailemaan mestaruudesta. Mahdollisuudet vei auton luotettavuusongelmat. Räikköselle kauden 2004 huippuhetki osui Belgiaan Span radalle, jossa hän ajoi uransa toisen GP-voiton. Kauden ensimmäinen puolikas oli Räikköselle erittäin vaikea. Auto oli lupaavista talvitesteistä huolimatta susi. Kauden seitsemästä ensimmäisestä GP-kilpailusta viisi päättyi Räikkösen osalta keskeytykseen, mikä tarkoitti mestaruusmahdollisuuksien hautaamista. Kun McLaren sai vihdoin sinnikkäällä kehitystyöllä radalle kilpailukykyisen ajokin MM-sarjan jälkimmäiselle puoliskolle, näkyi se myös tuloksissa. Räikkönen ajoi Britannian GP:ssä paalupaikan ja sijoittui toiseksi. Hieman myöhemmin hän teki Belgiassa hienon nousun 10. lähtöruudusta voittoon. Britannian, Belgian ja Brasilian GP-kisojen ohella Räikkönen nousi palkintokorokkeelle vain Kiinan GP:ssä, jossa hän oli kolmas.
Kaudella 2005 Räikkönen taisteli jälleen mestaruudesta. Räikkönen nousi monen mielestä kauden parhaaksi kuljettajaksi, mutta mestaruus jäi saamatta. Räikkönen saavutti peräti seitsemän voittoa, tasan yhtä paljon kuin mestaruuden napannut Fernando Alonso. Palkintokorokkeelle suomalainen nousi 12 kertaa. Räikkönen voitti kolmantena suomalaisena johdettuaan kisaa lähdöstä maaliin. Räikkönen nousi hienolla ajolla 17:stä lähtöruudusta voittoon ohittaen viimeisellä kierroksella Giancarlo Fisichellan.
Kimi Räikkönen McLareninsa ratissa 2006.
Kausi 2006 oli pettymys McLarenille. Talvitestit eivät sujuneet eikä moni uskonut McLarenista olevan kärkitaistoon. Kausi sai surkean alun, kun Bahrainin avauskilpailussa Räikkösen autosta petti takaripustus aika-ajon ensimmäisellä nopealla kierroksella. Räikkönen kuitenkin ajoi kilpailun kolmanneksi ja Australian GP:ssä toiseksi. Auton luotettavuus oli hyvällä tasolla, mutta vauhti oli usein kateissa ja hopeanuolet joutuivat tyytymään lähinnä jäännöspisteisiin. USA:n GP:ssä Räikkösen tallikaveri Juan Pablo Montoya törmäsi Räikkösen perään ja molempien kisa päättyi ensimmäiseen mutkaan. Kyseisen tapahtuman jälkeen McLarenin pinna paloi ja kolumbialaisen ilmoitettua siirtyvänsä seuraavaksi kaudeksi NASCAR-sarjaan hyllytti McLaren hänet ja korvasi loppukauden ajaksi testikuljettaja Pedro de la Rosalla. Kokonaiskuvan autojen vauhdista antoi tallin jääminen kokonaan ilman voittoa ensimmäistä kertaa sitten kauden 1996.
Kaudeksi 2007 McLaren sai uusia haasteita saadessaan kuljettajakseen Renault'lla tuplamestariksi ajaneen Fernando Alonson. Toiseksi kuljettajaksi talli palkkasi GP2-sarjan mestari Lewis Hamiltonin. Talli teki talven aikana ahkerasti töitä estääkseen edellisvuoden pettymyksen uusiutumisen. Testeissä Ferrari piti huippuvauhtia, mutta McLaren nousi kakkossuosikiksi alkavalle kaudelle. Muutaman kerran myös McLarenit olivat testien kärjessä, vaikka kärsivät myös lukuisista luotettavuusongelmista. Kauden avauskilpailussa Australiassa McLaren-autot pitivät aika-ajossa hyvää vauhtia valloittamalla lähtöruudut 2 ja 4. Kilpailussa ylivoimaiseen voittoon ajoi Ferrarin Räikkönen, mutta Alonso peesasi toiseksi ja Hamilton kolmanneksi. Kautta sävytti McLaren-tallin vakoiluepäilyt, joista tallia rankaistiin 13. syyskuuta 100 miljoonan dollarin sakoilla ja valmistajan MM-pisteiden menetyksellä kyseisellä kaudella. Kuljettajapisteisiin tuomio ei vaikuttanut.
Kaudella 2008 McLarenin kuljettajina toimivat edelliskaudella talliin tullut Lewis Hamilton sekä Renault'lta saapunut Heikki Kovalainen. Kauden aikana moni eri kuljettaja oli ajoittaan kiinni mestaruudessa, mutta loppukautta kohden vain Hamiltonilla ja Ferrarin Felipe Massalla oli mahdollisuus mestaruuteen. Taisto ratkesikin vasta kauden viimeisessä, Brasilian Grand Prix'ssa, jossa Hamilton viimeisellä kierroksella viimeisessä mutkassa ohitti Toyotan Timo Glockin ja voitti kuljettajien maailmanmestaruuden. Mestaruus oli McLarenin ensimmäinen sitten vuoden 1999. Valmistajien maailmanmestaruuden voitti tosin Ferrari.
Kaudelle 2009 tultaessa tallipäällikkö Ron Dennis ilmoitti jättävänsä tallipäällikön paikan Martin Whitmarshille.
Kausi 2009 alkoi McLarenilta vaisusti. Hamiltonin kolmossija Australiassa hylättiin valehtelun takia ja Kovalainen keskeytti kaksi kilpailua putkeen avausmutkassa. McLaren paransi kuitenkin vauhtiaan kauden loppua kohden osoituksena Hamiltonin voitot Unkarista ja Singaporesta. McLaren oli lopulta valmistajien sarjan kolmas pisteen edellä Ferraria.
Ennen kauden 2010 alkua McLaren osti itselleen Mercedes-Benzin osuuden tallista Mercedeksen ostettua Brawn GP-tallin itselleen ja nimettyään sen Mercedes GP:ksi. Hallitseva maailmanmestari Jenson Button korvasi Heikki Kovalaisen McLarenin toisena kuljettajana.
Kauden 2012 jälkeen koko siihen astisen uransa McLarenilla ajanut Hamilton vaihtaa Mercedes GP -talliin, jolloin hänen paikkansa toisessa McLaren autossa ottaa meksikolainen Sergio Perez
Suomalaiskuljettajia ajoi McLarenilla vuodesta 1993 vuoteen 2009 asti, poikkeuksena vuosi 2007 jolloin kuljettajina toimivat Alonso ja Hamilton.
Formula 1 -tulokset.
"Kesk. = keskeytti, DNS = ei osallistunut kilpailuun, DNQ = karsiutui, DSQ = hylättiin, EX = kilpailukielto, NC = ei sijoitusta. Lihavoitu fontti merkitsee paalupaikkaa."


Kanariansaaret.
Kanariansaaret () ovat seitsemän vulkaanisen saaren muodostama saariryhmä Afrikan rannikolla. Saaret kuuluvat Espanjalle ja muodostavat itsehallintoalueen. Saaret on nimetty koirien mukaan (), koska saarilla on kuvattu olleen paljon villikoiria. Tätä kuvasi ensimmäisenä roomalainen Plinius.
Politiikka.
Jokaisella saarella on oma neuvostonsa ("cabildo insular"). Maakuntien pääkaupungit, Las Palmas de Gran Canaria ja Santa Cruz de Tenerife, toimivat yhdessä itsehallintoalueen pääkaupunkina.
Historia.
Saarten alkuperäisasukkaita olivat guanchit. Vuonna 1402 ranskalainen tutkimusmatkailija Jean de Béthencourt saapui saarille ja nousi maihin Lanzaroten pohjoisrannalla. Sieltä käsin hän valloitti Fuerteventuran ja Hierron. Béthencourt sai Kanarian kuninkaan tittelin, mutta oli yhä Kastilian Henri III:n vasalli. Béthencourt perusti myös linnakkeen Gomeralle, mutta kesti vuosia ennen kuin saari oli valloitettu. Gomeran, kuten myös Gran Canarian, Teneriffan ja La Palman asukkaat vastustivat espanjalaisia lähes vuosisadan.
Vuoteen 1495 mennessä saaret olivat Espanjan hallinnassa. La Palman Santa Cruzista tuli välisatama espanjalaisille konkistadoreille, kauppiaille ja lähestyssaarnaajille matkalla uuteen maailmaan. Saaret rikastuivat nopeasti ja houkuttivat kauppiaita ja seikkailijoita läpi Euroopan. 1500-luvun mahtavien rakennushankkeiden paras edustaja on El Salvadorin kirkko.
Talous.
Saarten talous perustuu turismiin ja trooppiseen maanviljelyyn (banaanit ja tupakka). Saarilla käy vuodessa 10 miljoonaa turistia, mikä huolestuttaa ekologeja. Korkeat vuoret, puhdas ilma ja sijainti eurooppalaisen maan alueella ovat houkutelleet alueelle astronomeja, ja La Palman "Roque de los Muchachos" -vuorelle (2 426 m) on rakennettu useita kansainvälisiä observatorioita mukaanlukien ESAn Grantecan-teleskooppi. Saaret ovat Euroopan unionin tullialueen ulkopuolella. Valuutta on euro manner-Espanjan tavoin. Banaanien kasvatus ei olisi taloudellisesti kannattavaa ellei Euroopan unioni tukisi toimintaa maataloustuilla ja EU:n ulkopuolelta tuotaville banaaneille asetetuilla tariffeilla. Kanariansaarilla kasvatetut banaanit ovat pienempiä ja kalpeampia kuin Väli-Amerikan banaanit.
Maanviljely.
Läntisten rinteiden subtrooppisessa tai temperaattisessa ilmastossa viljellään banaaneja, kahvia, sokeriruokoa, appelsiineja ja taateleita. Korkeammilla mailla kasvaa vehnää, ohraa, maissia, perunoita ja viiniköynnöksiä. Itäiset saaret ovat karuimmat vähäisemmän vuotuisen sademäärän vuoksi ja läntisimmät vastaavasti vehreimpiä. Saarella kasvatetaan ja kääritään sikareita, joista tunnettuja ovat muun muassa Monte Canario, Dos Santos ja Penamil.
Saaret.
Maakuntaan kuuluu lisäksi joukko pienempiä saaria: Alegranza, Graciosa, Montaña Clara, Lobos, Roque del Este ja Roque del Oeste, sekä muutamia pikkusaaria: Anaga, Salmor ja Garachico. Matkaa Afrikan rannikolle on 108 kilometriä. 80 prosenttia väestöstä asuu Gran Canarialla ja Teneriffalla. Saaret kuuluvat Makaronesian ekologiseen alueeseen muiden Atlantin saarten kanssa: Azorit, Kap Verde, Madeira ja Selvagenssaaret.


Kemal Atatürk.
Mustafa Kemal Atatürk (12. maaliskuuta 1881 – 10. marraskuuta 1938) oli Osmanien valtakunnan kenraali ja turkkilainen valtiomies, Turkin tasavallan perustaja ja ensimmäinen presidentti.
Nuoruus.
Mustafa syntyi Osmanien valtakuntaan tuolloin kuuluneessa Selânikissa, nykyisessä Thessalonikissa Kreikassa. Hänen synnyinpaikallaan sijaitsee nykyisin Turkin konsulaatti ja museo. Tavan mukaisesti hän sai syntymässään vain nimen Mustafa. Mustafan isä Ali Rıza Efendi oli albanialaistaustainen tulliviranomainen, joka kuoli pojan ollessa kuusivuotias, ja äiti Zübeyde Hanım.
Mustafa opiskeli Selânikissa, jossa hänen matematiikanopettajansa antoi hänelle nimen "Kemal" (täydellisyys) hänen menestyksensä ansiosta. Mustafa Kemal liittyi sotilasakatemiaan Monastirissa (nyk. Bitola Makedoniassa) 1895. Hän valmistui luutnantiksi 1904 ja sijoitettiin Damaskokseen. Hän liittyi pian salaiseen uudistusmieliseen järjestöön nimeltä Vatan (isänmaa). Vuonna 1907 hänet siirrettiin Selânikiin, jossa hän liittyi nuorturkkilaisina tunnettuun nationalistiseen uudistuspuolueeseen.
Vuonna 1908 Osmanien valtakunnan nöyryyttävä asema Makedoniassa johti nuorturkkilaisten kapinaan, ja pelätessään armeijan marssivan Konstantinopoliin sulttaani Abdul Hamid II antautui 23. heinäkuuta. Vuonna 1875 kumottu perustuslaki nostettiin jälleen voimaan, ja ilmiannot ja sensuuri lopetettiin. Parlamentti avattiin uudelleen 10. joulukuuta. Seuraavana vuonna 13. huhtikuuta sotilaiden ja muslimien kapina johti vastavallankumoukseen ja hallituksen kaatumiseen. Selânikin joukot nostivat hallituksen takaisin valtaan, ja komitea päätti syrjäyttää sulttaanin ja nostaa hänen veljensä valtaistuimelle Mehmet V:nä. Syrjäytetty sulttaani asetettiin arestiin Selânikiin.
Mustafa Kemal jatkoi uraansa sotilaana ja lähetettiin Libyan maakuntaan puolustamaan sitä Italian hyökkäystä vastaan. Toisen Balkanin sodan aikana Kemal oli saarrettuna Libyassa eikä voinut osallistua sotaan. Kun Turkki oli häviämässä sodan, nuorturkkilainen puolue otti vallan hallitukselta ja asetti sisäministeriksi eli suurvisiiriksi pašša Talatin (Mehmed Talat, 1874–1921), sotaministeriksi pašša Enverin (Ismael Enver 1881–1922) ja laivastoministeriksi pašša Cemalin (Ahmed Cemal 1872–1922). Hallinto oli eräänlainen triumviraatti, jota ohjasi puolueen keskuskomitea.
Heinäkuussa 1913 Kemal pääsi palaamaan Konstantinopoliin, ja määrättiin Gallipolin alueen puolustuksen komentajaksi Traakian rannikolle. 1914 hänet siirrettiin syrjään pääkaupungin politiikasta sotilasattašea 88:ksi Sofiaan.
Ensimmäinen maailmansota.
Osmanien valtakunta liittyi Saksan rinnalle ensimmäisessä maailmansodassa, ja Kemal määrättiin Rodostoon (kreikkalainen nimi - turk. Tekirdağ) Marmaranmerellä. Hänen vastuualueenaan oli myös Gallipoli, ja hän oli siten komentajana torjumassa brittien, ranskalaisten ja ANZAC-joukkojen maihinnousua Gallipoliin huhtikuussa 1915. Häntä pidettiin erinomaisena komentajana, vaikka turkkilaisten tappiot olivat suuret ihmisaaltohyökkäyksissä maihinnousuja vastaan. Tästä huolimatta hänestä tuli ensimmäinen osmanien komentaja, joka oli voittanut länsimaisen armeijan hyökkäyksen sukupolveen, ja hänestä tuli kansallissankari ja hän sai paššan arvonimen.
Vuosina 1917 ja 1918 pašša Kemal oli Kaukasiassa johtamassa taistelua Venäjän keisarikunnan joukkoja vastaan, ja sitten Hijazissa, jossa arabit nousivat kapinaan turkkilaishallintoa vastaan. Hänestä tuli epäluuloinen sulttaanin hallituksen sodanjohdon saksalaisten vaikutusvaltaa kohtaan. Hän erosi asemastaan, mutta palasi viimein turkkilaisten joukkojen komentajaksi Palestiinassa.
Lokakuussa 1918 turkkilaiset antautuivat ympärysvalloille, Talat ja puolueen ministeriö erosivat ja aselepo allekirjoitettiin brittiläisen taistelulaivan kannella Aigeianmerellä.
Kemal oli yksi puolueen johtajista, jotka kannattivat perääntymistä turkkilaisalueiden ulkopuolelta puolustamaan Turkin sydänmaita. Turkkilaisten kansallistunne nousi Kreikan miehitettyä Smyrnan (nyk. İzmir) toukokuussa 1919 Sèvresin rauhansopimuksen mukaan, jonka sulttaani oli hyväksynyt ympärys­valtojen painostuksesta, mutta jota parlamentti ei ikinä ratifioinut. Sodan lopuksi osmanien hallitus oli täysin romahtanut, ja maa jaettiin voittajavaltojen kesken.
Hallitus lähetti Kemalin jälleen pääkaupungista Itä-Anatoliaan kukistamaan kapinaa, jota ei edes ollut tapahtunut. Kemal käytti tilaisuutta hyväkseen ja perusti kansallisen liikkeen, joka valitsi keskuksekseen Ankaran. Huhtikuussa 1920 Ankaran väliaikaishallitus tarjosi Kemalille kansalliskokouksen presidentin paikkaa. Tämä uusi parlamentti ilmoitti hylkäävänsä vanhan hallituksen ja Sèvresin sopimuksen.
Kreikkalaiset olivat jo edenneet sisämaahan ja kohti Ankaraa. Marmaranmeren pikkukaupunkeja alettiin kreikkalaistaa ja esim. Aydiniin ja Izmiriin muutti manner-Kreikasta tuhansia siirtolaisia asuttamaan Kreikan valloittamia alueita. Kemal ja hänen kakkosmiehensä pašša Ismet (myöhemmin Ismet Inönü) löivät kuitenkin kreikkalaiset Sakaryan ja Dumlupınarin taisteluissa elokuussa 1921 ja elokuussa 1922. Italia, jolle osa Anatoliasta oli luovutettu, ei puolustanut osuuttaan, eikä Ranskalla ja Britannialla ollut enää kiinnostusta liittyä sotaan. Kemalin joukot valloittivat Izmirin 9. syyskuuta 1922, ja armeija aloitti siellä armenialaisten systemaattisen vainoamisen. 13. syyskuuta 1922 Turkin armeija sytytti İzmirin armenialaiskaupunginosan palamaan. Suotuisten tuulten ja bensiinillä kasteltujen katujen vuoksi tuli levisi myös kreikkalaisten asuttamaan kaupungin keskustaan. Arviolta 30 000 ihmistä sai surmansa tuhopoltossa ja sitä edeltäneessä kansanmurhassa. Satoja tuhansia jäi kodittomaksi ja lähti pakolaiseksi Kreikkaan. Kemalin voitto itsenäisyys­sodassa pelasti Turkin itsenäisyyden, ja Sèvresin sopimus korvattiin Lausannen sopimuksella, jossa Turkki sai takaisin Kreikalle menettämänsä alueet Anatoliassa ja Itä-Traakiassa.
Turkin presidenttinä.
Turkin tasavalta perustettiin 29. lokakuuta 1923, ja Kemalista tuli sen ensimmäinen presidentti. Tasavalta oli periaatteessa demokraattinen, mutta Kemal hallitsi sitä lempeän diktatoriaalisesti. Yritykset monipuoluejärjestelmän luomiseksi lopetettiin alkuunsa, ja islamistien kapinat nitistettiin. Kemal ihaili joitain Neuvostoliiton ja fasistisen Italian piirteitä, mutta yksityisomistus säilytettiin, eikä poliittisia vastustajia kohdannut yleensä maakuntiin karkotusta rankempi kohtalo.
Kreikan kanssa tehdyn sopimuksen perusteella valtiot suorittivat 1923 väestönvaihdon, jossa n. 1,1 miljoonaa ortodoksia muutti Turkista Kreikkaan ja n. 400 000 muslimia Kreikasta Turkkiin. Koska väestönsiirto perustui uskontoon eikä äidinkieleen, monet Kreikkaan siirtyneistä olivat äidinkieleltään turkkia puhuvia. Lausannen väestönvaihtosopimus ei koskenut Pohjois-Kreikan Traakiaa eikä Istanbulia tai sen lähisaaria. Tästä syystä Turkissa elää edelleen n. 5000 henkilön kreikkalainen vähemmistö.
Atatürkin patsas Istanbulissa katsoo Bosporin yli
Yksityiselämä.
Mustafa Kemal oli naimisissa vain lyhyesti. Hän meni naimisiin Lâtife Uşaklıgilin kanssa 29. tammikuuta vuonna 1923. He erosivat 5. elokuuta 1925. Kemal adoptoi kahdeksan lasta, Afet-, Sabiha-, Fikriye-, Ülkü-, Nebile-, Rukiye- ja Zehra-nimiset tytöt sekä Mustafa-nimisen pojan.
Uudistukset.
Kemal aloitti laajat uudistustoimet, joihin liittyi maan maallistaminen ja uudenaikaistaminen. Kalifaatti lopetettiin maaliskuussa 1924 ja paššan arvonimet lakkautettiin, joten Pašša Kemalista tuli jälleen Mustafa Kemal. Uskonnolliset koulut lakkautettiin ja yleinen oppivelvollisuus otettiin käyttöön. Islamilainen šaria-laki korvattiin Sveitsin lakiin perustuvalla lailla. Italiasta lainattiin rikoslaki ja Saksasta taloussäädökset. Turkista tuli laïcitétistinen valtio.
Kemal kannatti naisten vapauttamista ja näytti esimerkkiä naimalla länsimaissa koulunsa käyneen Latife Hanımin - he tosin erosivat 1925. Joulukuussa 1934 naisille annettiin äänioikeus, ja he saivat mahdollisuuden päästä parlamenttiin.
Hän myös kielsi perinteisen turkkilaisen fetsi-lakin feodalistisena ja piti eurooppalaistyylisiä vaatteita ja odotti muiden turkkilaisten tekevän samoin. Naisilta kiellettiin huivin pito, ja heitä rohkaistiin työelämään. Vuonna 1928 hallitus päätti korvata arabialaisen aakkoston latinalaisella. Se oli ehkä suurin ja vaikein uudistus, sillä kaikkien 6–40-vuotiaiden tuli mennä kouluun oppimaan uusi kirjoitusjärjestelmä. Turkin kieli puhdistettiin arabialaisista ja persialaisista lainasanoista ja ne korvattiin uusilla, omakielisten turkkilaisten sanojen johdannaisilla tai turkinsukuisista kielistä omaksutuilla. Länsimainen kalenteri korvasi islamilaisen kalenterin.
Vuonna 1930 päätettiin, että Konstantinopolin kaupungista oli myös kansainvälisissä yhteyksissä käytettävä sen turkkilaista nimeä Istanbul.
Maahan avattiin taidekouluja, ja alkoholin kieltolaki kumottiin. Kemal itse arvosti perinteistä rakia ja kumosi sitä suuria määriä. Vuonna 1935 hän määräsi kaikki turkkilaiset ottamaan käyttöön länsimaiset suku­nimet. Parlamentti antoi hänelle nimen Kemal Atatürk, turkkilaisten isä.
Vuonna 1931 hallitseva Tasavaltalainen kansanpuolue (CHP) julisti hallituksen virallisen ideologian, ns. kemalismin, jonka Atatürk määritteli. Kemalismin periaatteita ovat tasavaltalaisuus, nationalismi, populismi, valtiojohtoisuus, sekularismi ja vallankumouksellisuus (tai uudistusmielisyys, reformismi). Vuonna 1930 hän oli määrännyt Fethi Okyar Beyn perustamaan oppositiopuolueen demokratian nimissä. Vapaan tasavaltalaispuolueen ideologia oli sama, lukuun ottamatta etatismia. CHP:tä vastustava oppositio kerääntyi pian uuden puolueen ympärille, mikä johtikin sen lakkauttamiseen – tosin sen johtajan Fethi Okyarin toimesta.
Atatürk antoi Turkille uutta arvovaltaa kansainvälisellä kentällä sotilaallisilla ja poliittisilla saavutuksilla. Merkittävin ulkopoliittinen voitto oli Bosporinsalmen hallinta, jonka Turkki sai heinäkuun 1936 Montreux'n yleissopimuksella. Atatürk oli vielä suosittu turkkilaisten keskuudessa kuollessaan 1938 maksakirroosiin Dolmabahçen palatsissa, Istanbulissa.
Atatürkin seuraaja Ismet Inönü aloitti Atatürkin kuoleman jälkeen häneen kohdistuneen henkilö­kultin, joka on edelleen voimakas. Tasavaltalainen kansanpuolue pysyi vallassa vuoteen 1946, toisen maailman­sodan jälkeisiin demokraattisiin uudistuksiin saakka.
Atatürkin vaikutus näkyy vieläkin julkisissa julisteissa ja kaikissa Turkin seteleissä. Istanbulin lentoasema on nimeltään Atatürkin kansainvälinen lentoasema ja Kultaisen sarven yli kulkeva silta on nimetty hänen mukaansa. Armeija on väittänyt suojelevansa kemalistista perintöä ja ideologiaa ottaessaan vallan 1960 ja 1980 tai kun se on pakottanut istuvan hallituksen luopumaan vallasta vuosina 1971 ja 1997.
Viitteet.
Kemal Atatürk


Bolševikit.
Bolševikit (; voidaan kirjoittaa myös "bolsevikit") oli Vladimir Leninin johtama ryhmä Venäjän sosiaalidemokraattisessa työväenpuolueessa ja sittemmin oma puolueensa. Sosiaalidemokraattien toinen ryhmä tunnettiin nimellä mensevikit. Sanat tulevat venäjän enemmistöä ja vähemmistöä tarkoittavista sanoista.
Sosiaalidemokraattinen puolue perustettiin 1898 Minskissä yhdistämään Venäjän vasemmistoryhmät. Toisessa puoluekokouksessaan 1903 puolue jakautui kahteen kilpailevaan ryhmään. Leninin päämääränä oli kehittää puolueesta pienen vallankumouksellisen ryhmän puolue ja hän vastusti eurooppalaisten sosialististen puolueiden suuren jäsenmäärän mallia. Leninin ryhmä itse asiassa hävisi kiistan, mutta sen jäseniä nimitettiin bolševikeiksi, koska he olivat voittaneet äänestyksen Iskra-lehden toimittajakunnan kokoonpanosta. Ryhmien väliset todelliset voimasuhteet olivat varsinkin alkuun epäselvät, koska monet puolueen jäsenet eivät halunneet valita osapuolten välillä.
Bolševikit järjestivät Prahassa vuonna 1912 sosiaalidemokraattien puoluekonferenssin, jonne ei kutsuttu suurinta osaa mensevikeistä. Kokoukseen saapui lopulta 18 edustajaa, joista 16 oli bolševikkeja. Prahan konferenssi ilmoitti itsensä oikeutetuksi päättämään koko puolueen asioista ja se valitsi mm. uuden keskuskomitean. Huhtikuussa alkoi ilmestyä bolševikkien lehti Pravda. Tästä lähtien ryhmä tunnettiin nimellä "Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue (bolševikit)". Venäjän parlamentissa, valtioduumassa bolševikit muodostivat sosiaalidemokraateista erillisen ryhmänsä seuraavana vuonna.
Virallisesti bolševikit erosivat sosiaalidemokraateista ja muodostivat oman puolueen helmikuun vallankumouksen jälkeen toukokuussa 1917. Marraskuun 1917 lokakuun vallankumouksen jälkeen bolševikit muuttivat maaliskuussa 1918 puolueen nimen muotoon "Venäjän kommunistinen puolue (bolševikit)", jolloin myös puolueen jäseniä alettiin kutsua kommunisteiksi.
Alkuaikojen bolševikkeihin kuului paljon juutalaisia, joita oli noin 16 % ja huomattavasti enemmän Venäjän tukemissa naapurivaltioiden kommunistisissa liikkeissä.
Neuvostoliiton muodostamisen myötä nimeksi muuttui vuonna 1925 "Yleisliittolainen kommunistinen puolue (bolševikit)" ja 1952 "Neuvostoliiton kommunistinen puolue".


Euroway.
Euroway oli ruotsalainen laivayhtiö, joka toimi vuosina 1992–1994.
Yhtiö alkoi liikennöidä toukokuussa 1992 uudella S "Frans Suell" -aluksella reitillä Malmö–Travemünde–Lyypekki. Sen sisarlaivan M/S "Frans Kockum"in tilaus peruttiin ennen valmistumista. Euroway ajautui kuitenkin pian taloudellisiin ongelmiin, ja osa yhtiöstä myytiin Silja Linelle; yrityksen nimi muutettiin muotoon "Silja Line Euroway". S "Silja Festival alkoi liikennöidä samalla reitillä, joka myöhemmin laajennettiin kulkemaan Kööpenhaminan kautta.
Euroway lopetti toimintansa 12. maaliskuuta 1994 alhaisten matkustajamäärien ja Silja Linen taloudellisten vaikeuksien takia.
Eurowayn laivat siirrettiin muille Silja Linen linjoille ja Frans Suell uudelleennimettiin M/S "Silja Scandinavia"ksi. Vuonna 1997 se myytiin Viking Linelle joka antoi sille nimen S Gabriella.


David Bowie.
David Bowie (oikealta nimeltään David Robert Jones, s. 8. tammikuuta 1947 Brixton, Lontoo) on brittiläinen rockmuusikko, näyttelijä ja taiteilija. Hänen uransa alkoi 1960-luvulla ja jatkuu edelleen. Bowien vaikutus populaarikulttuurin kehitykseen on ollut merkittävä.
Bowien merkittäviä ja tunnettuja kappaleita ovat muun muassa "Space Oddity", "Life On Mars?", "The Man Who Sold the World", "Starman", "The Jean Genie", "Rebel Rebel", "Diamond Dogs", "Heroes", "Ashes to Ashes", "Let's Dance", "China Girl", "Blue Jean", "I'm Afraid of Americans" ja "Changes"
Nuoruus.
David Jones syntyi työväenluokkaiseen brixtonilaisperheeseen. Äiti Margret "Peggy" Burns työskenteli elokuvateatterissa ja isä Heywood Stenton (John) Jones lastenkodin varainkerääjänä. Lapsena hänellä oli läheinen suhde velipuoleensa Terryyn, joka oli häntä yhdeksän vuotta vanhempi.
Bowien vasen silmä vioittui tappelussa. Sen pupilli on pysyvästi laajentunut. Se näyttää oikeaan silmään verrattuna valaistuksesta riippuen ruskealta tai vihreältä. Tästä syystä ollaan välillä virheellisesti väitetty että hänellä olisi eriväriset silmät. Tappelun Bowie kävi parhaan ystävänsä kanssa 13-vuotiaana yritettyään iskeä tämän tyttöystävän.
Veli tutustutti David Jonesin musiikkiin. Hänen ensimmäinen soittimensa oli saksofoni. Hän soitti 1960-luvulla kymmenissä pienissä yhtyeissä, jotka eivät saavuttaneet suurta menestystä. 1960-luvun loppupuolella hän hankki esiintymiskokemusta Lindsay Kempin pantomiimiryhmässä.
Uran alku (1965–1971).
1965 Jones otti käyttöönsä sukunimen Bowie, sillä hän ei halunnut itseään sekoitettavan The Monkees -yhtyeen Davy Jonesiin. Virallisesti hän ei kuitenkaan vaihtanut nimeään. Ensimmäinen sooloalbumi "David Bowie" ilmestyi 1967, mutta se ei menestynyt kaupallisesti.
Vuonna 1969 ilmestyi toinen albumi, sekin nimeltään "David Bowie". Yhdysvalloissa levy julkaistiin nimellä "Man of Words, Man of Music" ja vuosia myöhemmin nimellä "Space Oddity". Albumilta lohkaistiin hittisingle "Space Oddity", mutta levy itse ei menestynyt. Single olikin musiikillisesti erilainen kuin albumin muu materiaali.
1970-luvun alussa Bowie avioitui Mary Angela "Angie" Barnettin kanssa. Pari sai pojan Zowie vuonna 1971, mutta on sittemmin eronnut. Seuraavat albumit "The Man Who Sold The World" (1970) ja "Hunky Dory" (1971) eivät saavuttaneet merkittävää suosiota, mutta jälkimmäinen voitti kriitikot puolelleen. Levyillä soitti ensimmäistä kertaa Bowien pitkäaikainen taustayhtye The Spiders from Mars, johon kuuluivat Mick Ronson, Trevor Bolder ja Mick Woodmansey.
Ziggy Stardust.
Vuonna 1972 Bowie nousi maailmanmenestykseen. Albumi "The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars" oli Britanniassa valtaisa menestys ja muutti merkittävästi pop-musiikin suuntaa. Albumi ja lavashow rakentuivat Bowien alter egon, Ziggy Stardustin, ympärille. Ziggy oli kuvitteellinen, ulkoavaruudesta maan pinnalle laskeutunut rocktähti.
Tyylillisesti levy edusti glam rockia. Bowien lavaesiintymiset olivat teatraalisia. Hänen imagoonsa kuuluivat vahva meikki, punaiseksi värjätty piikkikampaus ja kimaltavat asusteet. Bowie joutui tuohon aikaan myös usein median kritiikin kohteeksi. Mediassa syytettiin Bowien keksimää Ziggy Stardust -hahmoa kopioksi amerikkalaisesta glam/shock rock -yhtye Alice Cooperista. Media yritti luoda yleisölle käsitystä, että Cooper ja Bowie olivat ilmiriidoissa keskenään. Bowie oli ennen Ziggy-hahmonsa keksimistä ollut Cooperin konsertissa ja nähnyt androgyynin, silmämeikkiä käyttäneen Cooperin teatraalisen esityksen ja vaikuttunut siitä suuresti. Jonkin ajan kuluttua Bowie esitteli yleisölle oman Ziggy Stardust -persoonansa. Bowien entisen managerin, Tony Zenyettan mukaan, Bowie oli äärimmäisen kateellinen Alice Cooperille, koska ei keksinyt ideaa ensin.
Ziggy-kulttia jatkoi albumi "Aladdin Sane" (1973), jonka nimihahmoa voi pitää Ziggy Stardustin amerikkalaisena vastineena. Albumi sisälsi huomattavasti rankempia aiheita kuin sadunomainen edellislevy.
Bowien oma mielenterveys heittelehti ja kiertueet vaativat siitä veronsa. 3. heinäkuuta 1973 pidetyssä viimeisessä Ziggy-konsertissa Bowie ilmoitti lopettavansa keikkailun. Yleisö kauhistui, mutta jälkeenpäin hän korjasi lausuntoaan ja ilmoitti tarkoittaneensa vain että Ziggy lopettaa. Kuitenkin hän teki samana vuonna vielä yhden albumin Ziggyn nahoissa. Albumin nimi oli "Pinups" ja se sisälsi versioita 1960-luvun hittikappaleisiin kuuluvista Bowien omista suosikeista.
Yhdysvaltain vuodet (1974–1976).
Vuonna 1974 Bowie muutti Los Angelesiin Yhdysvaltoihin ja palasi lavoille. Hänen uusi albuminsa "Diamond Dogs" perustui löyhästi George Orwellin romaaniin "Vuonna 1984" ja syntyi Bowien luotsaaman musikaali-idean kaaduttua tekijänoikeuserimielisyyksiin. Samana vuonna ilmestynyt "Scary Monsters (and Super Creeps)" -albumi sai hyvän vastaanoton: sitä pidettiin luontevana siltana pop-musiikin muuttuessa 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa. Albumilta singlenä julkaistu "Ashes to Ashes" nousi listaykköseksi Britanniassa. Seuraavana vuonna Bowie teki kappaleen "Under Pressure" brittiläisen rock-yhtyeen Queenin kanssa. Kyseinen kappale ylsi listaykköseksi Britanniassa.
Seuraava levy ilmestyi 1983. "Let's Dancesta" tuli Bowien uran suurin kaupallinen menestys. Se sisälsi sellaista valtavirran musiikkia, jota vastaan Bowie oli aikaisemmin taistellut. Monet Bowien ihailijat pitivät levyä liian kaupallisena ja boikotoivat sitä.
"Let´s Dancea" seuranneet albumit "Tonight" (1984) ja "Never Let Me Down" (1987) olivat sekä taiteellisia että kaupallisia pettymyksiä.
Vuonna 1985 Bowie duetoi kappaleen "Dancing In The Street" The Rolling Stones yhtyeen Mick Jaggerin kanssa, ja kappale ylsi listan kärkeen.
1980-luvulla Bowie näytteli isojen tuotantojen elokuvissa, kuten "Merry Christmas, Mr. Lawrence" jonka arviot Bowien roolityöstä olivat kiittäviä., "Labyrintti" ja "The Hunger".
1990-luvulta tähän päivään.
1990-luvun vaihteessa Bowie viihtyi muutaman vuoden bändiprojektissa nimeltä Tin Machine. Suorasukaista rockia soittava yhtye menestyi kehnosti, mutta oli taiteellisesti merkittävä käännekohta Bowien uralla. Vuonna 1990 Bowie piti Sound & Vision-kiertueen, jolla hän soitti uransa suurimpia hittejä tarkoituksenaan jättää ne taakse ja siirtyä nauttimaan uutta musiikillista arvostusta tulevien albumiensa myötä.
1992 Bowie avioitui somalialaisen huippumalli Iman Abdulmajidin kanssa. Musiikillinen ura jatkui vuonna 1993 albumeilla "Buddha of Suburbia" (soundtrack) ja "Black Tie White Noise", joita leimasivat diskosoundit ja ajan nuorekas henki. 1996 Bowie hyväksyttiin jäseneksi Rock and Roll Hall of Fameen.
Muutkin 1990-luvun albumit olivat kokeellisia. "1. Outside" (1995) oli moderni, samoin "Earthling" (1997), joka tavoitteli jungle-vaikutteillaan nuorta yleisöä. Vuonna 1999 ilmestynyt "'Hours...'" edusti paluuta helposti lähestyttävään poprockiin jäljitellen kuitenkin tyylillisesti kahta edellistä.
1997 Bowie sai oman tähtensä Hollywood Walk of Fame -kadulle. 1998 valmistunut elokuva "Velvet Goldmine" kuvaa 1970-luvun glam rockia ja sen päähenkilö perustuu löyhästi Bowieen. Bowie kielsi musiikkinsa käyttämisen elokuvassa. 1999 hän duetoi Brian Molkon kanssa Placebon "Without You I'm Nothing" -kappaleella.
Vuonna 2000 syntyi Bowien ja Imanin tytär Alexandria Zahra. Pian sen jälkeen vuonna 2002 Bowie julkaisi "Heathen"-albumin. "Heathen" sekä "Reality" (2003) veivät Bowien takaisin juurilleen: ne ovat konemusiikilla väritettyä peruspoprockia ja saivat lämpimän vastaanoton sekä kriitikoilta että yleisöltä. Mittava kiertue "Reality Tour" (2003–2004) kattoi koko maailman. Se nähtiin Suomessa kahdesti.
David Bowien urasta on kirjoitettu runsaasti kirjoja. Suomeksi ovat ilmestyneet teokset David Bowie (Like) sekä David Bowie – Rockin kameleontti (Pop-lehti)
Studioalbumit.
"Vuosiluvun jäljessä olevat numerot, esimerkiksi "# 5 (# 6)", viittaavat albumin parhaaseen sijoitukseen Ison-Britannian ja Yhdysvaltain virallisilla albumilistoilla. Osa 1970-luvun albumeista julkaistiin Yhdysvalloissa eri järjestyksessä kuin Euroopassa."
Singlet.
"Vuosiluvun jäljessä oleva numero, esimerkiksi # 5, viittaa singlen sijoitukseen Ison-Britannian virallisella listalla."


Radiohead.
Radiohead on englantilainen vaihtoehtorock-yhtye Oxfordshirestä. Yhtye koostuu laulaja Thom Yorkesta, kitaristi Jonny Greenwoodista, kitaristi Ed O'Brienista, basisti Colin Greenwoodista ja rumpali Phil Selwaysta. Radiohead on julkaissut kahdeksan studioalbumia. Yhtye on myynyt yli 25 miljoonaa äänitettä, jos mukaan ei lasketa albumia "In Rainbows".
Radiohead julkaisi ensimmäisen singlensä, "Creep", vuonna 1992. Debyyttialbumi, "Pablo Honey", seurasi vuonna 1993. "Creep" jäi aluksi tuntemattomaksi, mutta kun se julkaistiin vuoden päästä uudelleen, siitä tuli suuri hitti. Radioheadin suosio nousi seuraavan albumin, "The Bendsin" (1995), myötä. Radioheadin kolmas albumi, "OK Computer" (1997), nosti yhtyeen jo maailmankuuluksi. Albumia pidetään yleisesti 1990-luvun albumien virstanpylväänä.
Albumien "Kid A" (2000) ja "Amnesiac" (2001) julkaisun aikoihin Radiohead oli suosionsa huipulla, vaikkakin albumit jakoivat kuuntelijoiden mielipiteet. Noihin aikoihin yhtyeen tyyli muuttui kokeellisemmaksi ja elektronisemmaksi. Albumi "Hail to the Thief" (2003), oli yhtyeen viimeinen albumi levy-yhtiölleen, EMI:lle. Radioheadin seitsemäs albumi, "In Rainbows" (2007), julkaistiin itsenäisesti digitaalisesti. Samaa linjaa jatkoi yhtyeen kahdeksas albumi "The King of Limbs" (2011).
Yhtyeen kokoaminen ja ensimmäiset vuodet (1986–1991).
Radioheadin jäsenet tutustuivat Abingdonin poikakoulussa Oxfordshiressä. Yorke ja Colin Greenwood olivat samalla vuosiluokalla, O'Brien ja Selway vuotta ylemmällä ja Jonny Greenwood kaksi vuotta alemmalla luokalla. He perustivat vuonna 1986 yhtyeen, joka sai nimekseen "On a Friday", koska se harjoitteli perjantaisin koulun musiikinluokassa. Yhtye soitti ensimmäisen keikkansa loppuvuodesta 1986 Oxfordissa, "Jericho Tavern" -nimisessä pubissa. Jonny Greenwood oli aluksi kosketinsoittaja mutta siirtyi pian kitaristiksi.
Vaikka Yorke, O'Brien, Selway ja Colin Greenwood aloittivat vuonna 1987 opinnot yliopistossa, yhtye harjoitteli yhä viikonloppuisin ja loma-aikoina. Vuonna 1991, kun kaikki muut paitsi Jonny olivat suorittaneet yliopistotutkinnon, On a Friday perustettiin uudelleen. Yhtye äänitti demoja, kuten "Manic Hedgehog" -demon, ja esiintyi Oxfordissa. Vaikka Oxfordshiressä ja Thamesin laaksossa oli aktiivinen indiescene 1980-luvun lopussa, se keskittyi lähinnä shoegazing-yhtyeisiin kuten Rideen ja Slowdiveen. On a Friday ei soittanut tämän tyylisuunnan musiikkia, joten se ei saanut vielä suosiota.
Kun On a Friday alkoi esiintyä usein, levy-yhtiöt ja tuottajat kiinnostuivat yhtyeestä. Chris Hufford, Oxfordin Courtyard-studioiden toinen omistaja, seurasi On a Fridayn esiintymistä Jericho Tavernissa. Yhtye teki Huffordiin vaikutuksen, ja hän ja hänen kumppaninsa Bryce Edge tuottivat yhtyeelle demon. He ovat siitä lähtien olleet yhtyeen managereita. Pian Colin Greenwood ja EMI-levy-yhtiön edustaja Keith Wozencroft tapasivat levykaupassa, jossa Greenwood työskenteli. Tapaaminen johti siihen, että yhtye teki kuusi albumia käsittävän levytyssopimuksen loppuvuodesta 1991. Yhtye vaihtoi EMI:n pyynnöstä nimensä Radioheadiksi Talking Headsin "True Stories" -albumilla olevan samannimisen kappaleen mukaan.
"Pablo Honey", "The Bends" ja alkuajan menestys (1992–1995).
Radioheadin ensimmäinen EP, "Drill" julkaistiin maaliskuussa 1992. Se tehtiin Courtyard-studiossa, ja sen tuottivat Hufford ja Edge. EP:n listamenestys oli surkea, ja siksi yhtye palkkasi esikoisalbuminsa tuottajiksi Paul Kolderien ja Sean Sladen, jotka olivat aikaisemmin työskennelleet Pixiesin ja Dinosaur Jr:n kanssa. Albumi äänitettiin Oxford-studiossa loppuvuodesta 1992. Radiohead alkoi saada huomiota brittiläisessä musiikkilehdistössä julkaistuaan "Creep"-singlen loppuvuodesta 1992. Kaikki arvostelut eivät kuitenkaan olleet myönteisiä, vaan esimerkiksi "NME" moitti albumia" eikä BBC Radio 1 suostunut soittamaan "Creepiä", koska se oli "liian masentava". Radioheadin ensimmäinen albumi, "Pablo Honey", julkaistiin helmikuussa 1993. Sen musiikkityyliä verrattiin 1990-luvulla suosittuun grunge-tyyliin."Pablo Honey" ei menestynyt Britannian albumilistoilla, kuten eivät myöskään albumin julkaisua seuranneet singlet "Stop Whispering" ja "Anyone Can Play Guitar".
"Creepin" uudelleenjulkaisu alkoi kuitenkin yllättäen menestyä ulkomailla, ja sitä soitettiin paljon myös radiossa. Kun Radiohead lähti Yhdysvaltoihin kiertueelle alkuvuodesta 1993, "Creepin" musiikkivideota oli esitetty usein. Kappaleen uudelleenjulkaisu nousi toiseksi Billboard modern rock -listalla ja seitsemänneksi Britannian singlelistalla. Radiohead kuitenkin lähes hajosi, koska menestyksen takia heidän kiertueensa piteni ja kesti lopulta toista vuotta. Yhtye sanoi kiertueen olleen "surullinen kokemus", koska kiertueen lopulla se soitti yhä samoja kappaleita, jotka se oli nauhoittanut kaksi vuotta aikaisemmin.
Amerikan-kiertueen jälkeen Radiohead alkoi tehdä toista albumiaan ja palkkasi tuottajakseen John Leckien, Abbey Road -studioiden veteraanin. Paineet olivat kovat, koska "Creepin" suosion takia albumilta odotettiin paljon. Yhtye teki kiertueen Australaasiassa ja Lähi-idässä vaihtaakseen maisemaa ja vähentääkseen paineita. Silti Yorke koki tilanteen ahdistavaksi. Vuoden 1994 EP "My Iron Lung", joka sisälsi samannimisen singlen, oli Radioheadin reaktio toiseen albumiinsa kohdistettuihin odotuksiin. Yhtye oli pyrkinyt tekemään syvällisempiä kappaleita. Singleä markkinoitiin valtavirran ulkopuolisilla radiokanavilla, ja lopulta myynti oli parempaa kuin odotettiin, sillä yhtyeellä oli jo uskollisia ihailijoita. Radiohead kehitti paljon uusia kappaleita kiertueella. Yhtye sai toisen albuminsa, "The Bendsin", valmiiksi loppuvuodesta 1994, ja se julkaistiin toukokuussa 1995.
Radioheadia ei pidetty brittipop-yhtyeenä, joten tuosta tyylisuunnasta kiinnostunut media ei kiinnittänyt yhtyeeseen kovin paljon huomiota. Toisen albumin jälkeen yhtyeestä tuli kuitenkin viimein suosittu kotimaassaan. Albumia hallitsevat tiheät riffit ja eteerinen ilmapiiri, jotka syntyivät yhtyeen kolmen kitaristin takia, ja siinä käytetään myös enemmän koskettimia kuin yhtyeen debyyttialbumilla. Singlet "Fake Plastic Trees", "Just" ja "Street Spirit (Fade Out)" menestyivät Britannian listoilla. "Street Spirit (Fade Out)" oli ensimmäinen Radioheadin kappale, joka nousi singlelistalla viiden parhaan joukkoon. Radiohead teki kiertueen lämmittely-yhtyeenä vuoden 1995 puolivälissä. R.E.M. on yksi Radioheadin esikuvista, ja se oli tuolloin yksi maailman suosituimmista aktiivisista rock-yhtyeistä. Michael Stipe esitteli lämmittely-yhtyeen sanoen: "Radiohead on niin hyvä, että he pelottavat minua". Yhtyeen kuuluisat fanit ja erikoiset musiikkivideot kappaleille "Just" ja "Street Spirit (Fade Out)" levittivät Radioheadin mainetta Britannian ulkopuolelle. Jonny Greenwoodin mielestä yhtyeen suosion käännekohta oli noin yhdeksän tai 12 kuukautta "The Bendsin" julkaisun jälkeen. "The Bends" ei kuitenkaan ollut Britannian ulkopuolella niin suosittu kuin "Creep"; vain muutamat sen singleistä pääsivät soittolistoille maailmalla, ja se sijoittui Amerikan listoilla vain 88:nneksi, mikä on Radioheadin huonoin sijoitus.
"OK Computer", kuuluisuus ja myönteinen kritiikki (1996–1998).
Radioheadin seuraavalle albumille oli jo nauhoitettu kaksi uutta kappaletta: "Lucky", joka julkaistiin hyväntekeväisyyssinglenä sotalapsien hyväksi, ja "Exit Music (For a Film)", jota kuultiin myöhemmin Baz Luhrmannin vuoden 1996 elokuvassa "William Shakespearen Romeo + Julia". Radiohead aloitti tuottaja Nigel Godrichin kanssa uuden albumin työstön vuonna 1996. Godrich oli tuottanut aikaisemmin "Lucky"-singlen ja sen b-puolen "Talk Show Host". Heinäkuuhun mennessä yhtye oli äänittänyt neljä kappaletta harjoitustilassaan maaseudulla, lähellä Didcotia. Yhtye päätti viimeistellä kappaleet kiertueella, jonka se teki Alanis Morissetten lämmittelijänä. Loput albumista äänitettiin "St. Catherine's Courtin" kartanossa Bathin lähellä. Nauhoitukset olivat rauhallisia. Yhtye soitti koko päivän, käytti eri huoneita ja kuunteli The Beatlesia, DJ Shadow'ta, Ennio Morriconea ja Miles Davisia. Äänitykset saatiin valmiiksi vuoden 1996 lopulla, ja maaliskuussa 1997 albumi oli myös miksattu ja masteroitu.
Radioheadin kolmas albumi, "OK Computer", julkaistiin kesäkuussa 1997. Uudella albumillaan yhtye kokeili uusia kappalerakenteita ja eri musiikkityylejä, kuten ambientia, avant gardea ja elektronista musiikkia. "OK Computer" oli yhtyeen ensimmäinen albumi, joka nousi suoraan ensimmäiseksi Britannian albumilistalla. Vaikka albumi oli Yhdysvaltojen Billboard 200-listalla vain 21. sijalla, siitä tuli hyvin suosittu ja se sai Grammy-palkinnon parhaana vaihtoehtoalbumina. Se oli myös ehdolla vuoden albumiksi. Paranoid Android", "Karma Police" ja "No Surprises" julkaistiin singleinä, ja niistä "Karma Police" menestyi parhaiten Yhdysvalloissa ja nousi 41. sijalle Modern Rock -listalla.
"OK Computer" sai lopulta loistavat arviot kriitikoilta, ja yhtye yllättyi sen saamasta suosiosta. Albumin julkaisua seurasi "Against Demons" -maailmankiertue. "No Surprises" -singlen musiikkivideon ohjaaja Grant Gee oli mukana ja kuvasi yhtyettä kiertueella. Materiaalista tehtiin dokumentti "Meeting People Is Easy", joka julkaistiin vuonna 1998. Dokumentissa nähdään yhtyeen yleinen kyllästyminen musiikkiteollisuuteen ja lehdistöön, mikä vie yhtyeen lähelle hajoamista. Noihin aikoihin yhtye julkaisi musiikkivideokokoelman "7 Television Commercials" ja kaksi EP:tä, jotka koostuivat "OK Computerin" b-puolista.
"Kid A", "Amnesiac" ja tyylinmuutos (1999–2001).
Radiohead ei keikkailut vuosien 1997–1998 kiertueensa jälkeen aktiivisesti. Ainoa konsertti oli vuonna 1998, jolloin yhtye esiintyi Amnesty Internationalin konsertissa Pariisissa. Yorke myönsi myöhemmin, että yhtye oli tuolloin lähellä hajoamista ja että hän kärsi masennuksesta. Radiohead alkoi tehdä "OK Computerin" seuraajaa alkuvuodesta 1999. Vaikka levy-yhtiö ei enää painostanut yhtyettä eikä heillä ollut määräaikaa levyn valmistumiselle, paineet olivat silti kovat. Kaikilla yhtyeen jäsenillä oli erilaiset näkemykset Radioheadin tulevaisuudesta, ja Yorke kamppaili laulujen tekemisen kanssa. Lopulta yhtyeen jäsenet sopivat uudesta tyylistä ja määrittivät paikkansa yhtyeessä uudelleen. Radiohead sulkeutui tuottaja Nigel Godrichin kanssa studioihin Pariisissa, Kööpenhaminassa ja Gloucesterissa sekä lopuksi omaan vastavalmistuneeseen studioonsa Oxfordissa. Nauhoitukset kestivät lähes 18 kuukautta ja päättyivät huhtikuussa vuonna 2000.
Radiohead julkaisi neljännen albuminsa, "Kid A:n", vuoden 2000 lokakuussa. Samalla nauhoitetusta materiaalista julkaistiin myöhemmin myös toinen albumi. "Kid A" ei jatka "OK Computerin" tyyliä. Se on musiikiltaan ja sanoituksiltaan minimalistinen, ja siinä on aikaisempaa vähemmän kitaroita mutta enemmän erilaisia elektronisia instrumentteja (kuten ondes martenot), ohjelmoituja elektronisia rytmejä ja jazztorvia. Se oli Radioheadin suurin kaupallinen menestys ja nousi suoraan listaykköseksi monissa maissa, kuten Yhdysvalloissa. Tätä menestystä on selitetty hypellä; albumi levisi Napsteriin jo muutamia kuukausia ennen julkaisuaan, ja sitä odotettiin hartaasti "OK Computerin" jälkeen. Vaikka "Kid A:lta" ei julkaistu singlejä, "Optimisticin" ja "Idiotequen" promoversioita soitettiin radiossa. Lyhytvideoita, "blipejä", oli vapaassa jakelussa Internetissä, ja niitä soitettiin myös musiikkikanavilla. "Blipien" taustalla soi katkelmia kappaleista.
"Kid A" sai vuonna 2001 Grammy-palkinnon parhaana vaihtoehtoalbumina, ja se oli myös ehdokkaana vuoden albumiksi. "Kid A":ta sekä ylistettiin että kritisoitiin. Sitä kehuttiin paljon, mutta valtavirran kriitikot sanoivat myös albumin olevan vaikea, "kaupallinen itsemurha", ja toivoivat yhtyeen palaavan aiempaan tyyliinsä. Radioheadin fanit jakautuivat samaan tapaan: toiset olivat tyrmistyneitä ja toiset pitivät albumia yhtyeen parhaana. Yorke oli kuitenkin yllättynyt siitä, että albumia pidettiin vaikeana ja epäkaupallisena. Hänen mielestään levyn ei ollut tarkoitus olla vaikea eikä radikaali. Radiohead teki Euroopan keikkansa erikoisvalmisteisessa teltassa, jossa ei ollut mainoksia, ja Pohjois-Amerikassa se soitti pienemmissä teattereissa.
Seuraava albumi "Amnesiac" julkaistiin vuoden 2001 kesäkuussa. Se koostuu "Kid A:n" nauhoitussessioissa tehdyistä kappaleista, joten se on samantyylinen kuin "Kid A", mutta sen kappaleissa on enemmän jazzvaikutteita. "Amnesiac" oli musiikillinen ja kaupallinen menestys kautta maailman. Se nousi toiseksi Yhdysvaltojen albumilistalla ja oli ehdolla Grammy- ja Mercury-palkintoihin. Albumilta julkaistut singlet "Pyramid Song" ja "Knives Out", Radioheadin ensimmäiset singlet sitten vuoden 1997, eivät menestyneet hyvin. Myös kappale "I Might Be Wrong" piti ensin julkaista singlenä, mutta lopulta sen sijasta julkaistiin livelevy ' marraskuussa vuonna 2001. Se sisältää liveversioita "Kid A:n" ja "Amnesiacin" kappaleista sekä akustisen, ennenjulkaisemattoman kappaleen "True Love Waits". "Amnesiacin" julkaisun jälkeen yhtye aloitti maailmankiertueen ja kiersi Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja Japanissa.
"Hail to the Thief" ja tauko (2002–2004).
Radiohead oli vuoden 2002 heinä- ja elokuun kiertueella Portugalissa ja Espanjassa ja soitti kiertueella monia uusia kappaleita. Yhtyeen kuudes albumi viimeisteltiin kahdessa viikossa studiossa Los Angelesissa. Muutama kappale tosin lisättiin levylle myöhemmin Oxfordissa. Yhtyeen jäsenet pitivät nauhoituksien tunnelmaa rentona verrattuna siihen, miten kireitä "Kid A":n ja "Amnesiac"in nauhoitukset olivat. Uusi albumi, "Hail to the Thief", julkaistiin kesäkuussa 2003. Albumilla Radiohead sekoittaa uransa eri vaikutteita, ja siinä yhdistyvät kitararock, elektroninen tyyli ja ajankohtaiset sanoitukset. Vaikka albumia kiitettiin, monien kriitikoiden mielestä yhtye ei ollut enää niin kekseliäs kuin aiemmilla levyillään. "Hail to the Thief" menestyi silti kaupallisesti ja nousi suoraan kolmanneksi Yhdysvaltojen Billboard-listalla. Albumi myi Britanniassa platina- ja Yhdysvalloissa kultalevyyn oikeuttavan määrän. Albumin singlejä "There There", "Go to Sleep" ja "2+2=5" soitettiin paljon modern rock -radioasemilla. Vuoden 2003 Grammy-palkintogaalassa albumi oli ehdolla "parhaaksi vaihtoehtoalbumiksi" ja sen tuottajat Nigel Godrich ja Darrell Thorp voittivat "teknisesti parhaiten toteutetun albumin" palkinnon.
Yorke on kertonut, että nimi "Hail to the Thief" viittaa Yhdysvaltain vuoden 2000 presidentinvaaleihin. Hän kuuli sanonnan ensimmäistä kertaa John Quincy Adamsin haastattelussa. Yorke selitti, että vaikka albumiin vaikuttivatkin vuosien 2001 ja 2002 maailmantapahtumat, se ei ole poliittinen tai protestialbumi. "Hail to the Thiefin" julkaisun jälkeen Radiohead lähti maailmanlaajuiselle kiertueelle, joka alkoi toukokuussa 2003 ja päättyi toukokuussa 2004 Coachella-festivaalille. Yhtye julkaisi EP:n "COM LAG (2plus2isfive)" kiertueen aikana. Se koostuu "Hail to the Thiefin" nauhoitussessioiden aikaisista b-puolista. Kiertueensa jälkeen Radiohead alkoi kirjoittaa uusia kappaleita ja harjoitella studiossaan Oxfordissa, mutta meni jo pian tauolle. Yhtyeellä ei ollut enää levytyssopimusta, ja jäsenet kuluttivat loppuvuoden 2004 leväten ja sooloprojekteissa.
"In Rainbows" ja uusi julkaisumenetelmä (2005–2008).
Radiohead alkoi helmikuussa 2005 tehdä seitsemättä studioalbumiaan. Yhtye äänitti syyskuussa 2005 pianokappaleen "I Want None of This", joka meni sotalapsien hyväksi tehdylle albumille '. Albumia myytiin internetissä, ja "I Want None of This" oli ladatuin kappale, vaikkei sitä julkaistukaan singlenä. Yhtyeellä ei ollut tuolloin levytyssopimusta, koska se oli täyttänyt sopimuksensa EMI:n kanssa vuonna 2004 "COM LAG:in" julkaisulla. Yorke kertoi "Time"-lehden haastattelussa: Radiohead oli aloittanut uuden albuminsa nauhoittamisen omin avuin ja tuottaja Mark Stentin kanssa. Loppuvuodesta 2006, Euroopan ja Pohjois-Amerikan kiertueen jälkeen (jolla he soittivat ensimmäistä kertaa 13:a uutta kappaletta), he palasivat nauhoittamaan Nigel Godrichin kanssa Englannin maaseudulle. Albumi valmistui kesäkuussa vuonna 2007, ja se masteroitiin seuraavan kuun aikana New Yorkissa.
Radioheadin seitsemäs albumi, "In Rainbows", julkaistiin lokakuussa 2007 digitaalisessa muodossa, jolloin se oli ladattavana yhtyeen kotisivuilta ostajan valitsemalla hinnalla: mahdollinen hinta vaihteli ilmaisesta 99,99;ään puntaan. Vaikka onkin raportoitu, että albumia ladattiin 1,2 miljoonaa kertaa julkaisupäivänä, Radioheadin manageri ei ole paljastanut virallisia latauslukuja. Hän väitti, että Internetjakelun oli tarkoitus lisätä fyysisen albumin myyntiä." Samassa raportissa kerrottiin myös, että lataajista 38 prosenttia myös maksoi levystä ja keskimääräinen hinta oli ollut kuutisen dollaria. Yorken mukaan Radioheadin tulot "In Rainbowsin" digitaalisesta latauksesta olivat suuremmat kuin kaikkien muiden albumien digitaalisista latauksista yhteensä. Reilun kuukauden jälkeen tiedotettiin, että Radiohead oli varovaisestikin arvioiden ansainnut useita miljoonia euroja nettimyynnillä.
Albumista julkaistiin joulukuun alussa "discbox"-versio, joka sisälsi bonus-CD:n, kaksilevyisen vinyyliversion ja kovakantisen lehtisen, jossa oli kansitaidetta. "In Rainbows" julkaistiin Euroopassa normaalina CD:nä joulukuun viimeisenä päivänä ja Pohjois-Amerikassa tammikuun ensimmäisenä päivänä. Euroopassa levy-yhtiönä toimi XL Recordings ja Pohjois-Amerikassa TBD Records, ja albumi nousi suoraan ensimmäiseksi sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Albumin listasijoitus Yhdysvalloissa oli Radioheadin paras sitten "Kid A:n", Britanniassa ykkössija oli yhtyeen viides. "Jigsaw Falling into Place", albumin ensimmäinen single, julkaistiin Britanniassa tammikuussa 2008. Toinen single albumilta oli "Nude", ja se julkaistiin 31. maaliskuuta 2008. Nuden" sijoitus Billboard Hot 100 -listalla oli 37:s, joka on yhtyeen ensimmäinen kappale sillä listalla sitten vuoden 1996 "High and Dryn" ja yhtyeen ensimmäinen 40 parhaan joukossa sitten "Creepin".
Yhtye lähti kiertueelle Pohjois-Amerikkaan, Eurooppaan, Etelä-Amerikkaan ja Japaniin toukokuussa 2008. Kiertue jatkui vuoden loppuun saakka.
"In Rainbows" sai erittäin hyvät arviot kriitikoilta, yhdet parhaista Radioheadin uralla. Kriitikot kiittivät, että albumilla on helpommin lähestyttävä äänimaailma ja persoonallisemmat sanoitukset kuin aikaisemmin. Jonny Greenwood kertoi albumin julkaisun olleen koe, joka kannatti tehdä. "Ihmiset jäivät miettimään hetkeksi, minkä arvoista musiikki on." "In Rainbows" oli ehdokkaana Mercury Music Prize -palkinnon saajaksi vuonna 2008.
EMI julkaisi vuoden 2008 kesäkuussa Radioheadin Greatest Hits -kokoelman '. Kokoelmalla ei ole kappaleita "In Rainbowsilta", koska levy-yhtiön levytyssopimus ei kata sitä. Yhtye ei ole ollut mukana kokoelman teossa. Yhtye on jatkanut singlejen ja musiikkivideoiden julkaisemista "In Rainbowsilta". Radiohead julkaisi huhtikuussa 2008 musiikkivideon kappaleelle "All I Need" promotoidakseen EXIT-kampanjaa. Kappaleen "House of Cards" digitaalisesti tehty video julkaistiin heinäkuussa 2008 Creative Commons -lisenssin alaisena. House of Cards" julkaistiin "Bodysnatchersin" kanssa radiosinglenä. Neljäntenä singlenä albumilta julkaistiin syyskuussa 2008 "Reckoner", jolle organisoitiin samantyyppinen remix-kilpailu kuin "Nudelle".
Itsenäistä työskentelyä ja "The King of Limbs" (2009 -).
14. helmikuuta 2011 Radiohead ilmoitti julkaisevansa kahdeksannen pitkäsoittonsa "The King of Limbs" (2011). Samalla albumin erikoispainos ja digitaalinen versio tulivat ennakkomyyntiin yhtyeen omien nettisivujen kautta. Digitaalinen albumi julkaistiin yhtyeen nettisivustolla 18. helmikuuta seuraten albumin ensimmäisen singlen "Lotus Flower" musiikkivideon julkaisua.
Musiikilliset vaikutteet.
Radioheadin jäsenten varhaisia vaikuttajia olivat Queen, Elvis Costello, post-punk -yhtyeet kuten Joy Division ja Magazine sekä ja 1980-luvun alternative rock -yhtyeet kuten R.E.M., Pixies, The Smiths ja Sonic Youth. Radiohead alkoi kiinnostua elektronisesta musiikista 1990-luvun puolessavälissä, erityisesti trip-hop-yhtye Massive Attackista ja DJ Shadow'n instrumentaalisesta hip hopista. DJ Shadow onkin mainittu yhtenä vaikutteiden antajana "OK Computerille", Miles Davisin, Ennio Morriconen, Beatlesin ja Beach Boysin lisäksi. Jonny Greenwood on kertonut myös säveltäjää Krzysztof Pendereckin inspiroineen "OK Computerin" äänimaailmaa. Noihin aikoihin yhtyettä verrattiin progressiivisen rockin yhtyeisiin kuten Pink Floydiin, mutta yhtyeen oman käsityksen mukaan progressiivinen rock ei ollut vaikuttanut siihen.
"Kid A:n" ja "Amnesiacin" elektroninen tyyli oli tulosta Yorken kiinnostuksesta glitch-, ambient techno- ja IDM- musiikkia kohtaan. Yorke kuunteli Warp Recordsin artisteja, kuten Autechrea, Aphex Twiniä, Boards of Canadaa ja Squarepusheria. Charles Mingusin ja Alice Coltranen jazz sekä 1970-luvun Krautrock-yhtyeet kuten Can ja Neu! antoivat myös tärkeitä vaikutteita noihin aikoihin. Jonny Greenwood oli edelleen kiinnostunut 1900-luvun taidemusiikista, ja Pendereckin ja Olivier Messiaenin vaikutus oli ilmeinen. Jonny soittaa monissa "Kid A:n" ja sitä seuraavien albumien kappaleissa ondes martenotia, elektronista soitinta, jota edellä mainitut säveltäjät olivat käyttäneet.
Yhtye sai edelleen vaikutteita elektronisesta musiikista seuraavalle albumilleen, "Hail to the Thiefille", vaikkakin kiinnostui uudelleen myös kitararockista. Yhtyeen jäsenet jatkoivat klassisen musiikin säveltäjien ja Canin kuuntelua, ja uusina inspiraation lähteinä toimivat The Beatles ja Neil Young. Vuodesta 2005 lähtien, "In Rainbowsin" kanssa työskennellessään, yhtye on maininnut saaneensa vaikutteita experimental rockista, hip hopista ja elektronisesta musiikista, kuten Liarsilta, glitch-yhtye Modeselektorilta, Spank Rockilta ja M.I.A.:lta. Yhtyeen jäsenet ovat myös korostaneet olevansa kiinnostuneita reggaesta ja dub-musiikista, mistä osoituksena on Jonny Greenwoodin vuoden 2007 albumi "Jonny Greenwood Is the Controller", jolle Greenwood on kerännyt eri dub-artistien esittämiä suosikkejaan.
Roolien vaihto.
Radioheadin musiikkityylin kehittymisen eräänä syynä ovat olleet sen jäsenien erilaiset musiikkimaut ja vahvuudet. Kitaristi Jonny Greenwood on ainoa, joka on opiskellut musiikin teoriaa, ja hän on myös työskennellyt BBC:ssä. Greenwood on multi-instrumentalisti, joka soittaa kitaran ja koskettimien lisäksi ondes Martenotia, banjoa, viulua ja huuliharppua. Hän on myös muokannut musiikkia elektronisesti ja digitaalisesti viime vuosina. Kaikkia soittimia hän ei ole kuitenkaan soittanut levyllä. Greenwood on tehnyt Radioheadille myös jousisovituksia, esimerkiksi kappaleisiin "Climbing Up the Walls", "How to Disappear Completely" ja "Pyramid Song". Yorke soittaa kitaraa ja pianoa ja on ollut joskus DJ:nä "Flickernoise"-nimisessä techno-yhtyeessä. Viime vuosina hän on keskittynyt musiikin digitaaliseen manipulointiin. Hän väitti vuonna 2003, että jos hänen olisi pakko päättää, tekisikö hän musiikkia vain tietokoneella tai kitaralla, hän valitsisi tietokoneen.
Tyylinmuutoksen jälkeen yhtyeen jäsenet ovat olleet joustavampia eri soittimien suhteen, ja nykyään he vaihtavat soittimia eri kappaleiden vaatimuksien mukaan. Albumeilla "Kid A" ja "Amnesiac" Yorke soitti koskettimia ja bassoa, Jonny Greenwood soitti enemmän ondes Martenotia kuin kitaraa, basisti Colin Greenwood samplasi paljon ja O'Brien ja Selway tekivät rumpukomppeja rumpukoneilla ja muokkasivat kappaleita digitaalisesti. He löysivät myös uuden tavan soittaa omia soittimiaan, kun olivat kokeilleet välillä muita. "Hail to the Thiefin" rennoissa nauhoituksissa vuonna 2003 syntyi uusi johtamistapa, eikä Yorke ollut enää niin selvä johtaja kuin aikaisemmin.
Avustajat.
Stanley Donwood ja Thom Yorke suunnittelivat yhtyeelle tämän karhulogon albumin "Kid A" mainoskampanjaa varten.
Yhtyeellä on läheiset suhteet tuottajiinsa ja insinööreihinsä, erityisesti Nigel Godrichiin ja graafiseen suunnittelijaansa Stanley Donwoodiin. Godrich on työskennellyt Radioheadin kanssa "The Bendsistä" lähtien ja tullut kuuluisaksi yhtyeen ansiosta. Godrichia on jopa pidetty yhtyeen "kuudentena jäsenenä", samaan tapaan kuin George Martinia The Beatlesissä. Donwood on tehnyt kaikkien albumien ja muun tuotannon kansitaiteen vuodesta 1994 lähtien. Hän työskentelee usein yhdessä Yorken kanssa, jonka hän tapasi jo taidekoulussa, ja Yorke onkin merkitty usein kansien toiseksi tekijäksi pseudonyymeillä "Tchock" tai "The White Chocolate Farm". Donwoodin tekemissä teoksissa on öljyvärimaalauksia, tietokoneella tehtyjä kuvia, kollaaseja ja antiikkisia julisteita. Haastatteluissa hän on sanonut työskentelevänsä lähellä paikkaa, missä yhtye nauhoittaa, jotta löytäisi musiikille sopivan tyylin. Donwood voitti vuonna 2002 Yorken kanssa Grammy-palkinnon "Amnesiacin" erikoisversion pakkauksesta.
Muita yhtyeen avustajia ovat olleet Graeme Stewart, Dilly Gent ja Peter Clemens. Stewart on ollut Radioheadin äänitysinsinööri "Kid A:sta" ja "Amnesiacista" lähtien. Hän on myös tehnyt insinöörityön Jonny Greenwoodin ja Yorken sooloalbumeilla "Bodysong" ja "The Eraser". Gent on taas vastannut yhtyeen musiikkkivideoista "OK Computerista" lähtien. Hän ei ole itse tehnyt kaikkia videoita vaan auttanut löytämään sopivan ohjaajan. Yhtyeen esiintymisissä teknikkona toimii Peter "Plank" Clemens, joka on työskennellyt yhtyeen kanssa "The Bendsistä" lähtien. Hän laittaa yhtyeen soittimet valmiiksi sekä studiosoittoa että esiintymisiä varten.
Vaikuttajana muille yhtyeille.
Vaikka Radioheadin suosio nousi "Kid A:n" ja "Amnesiacin" ansiosta, myös "The Bends" ja "OK Computer" ovat olleet jatkuvasti suosittuja, minkä vuoksi Radioheadin varhaisempi tyyli on vaikuttanut brittiläiseen rock-musiikkiin. Monet kriitikot vertasivat 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alkupuolella eri yhtyeitä Radioheadiin. Joissakin tapauksissa nämä yhtyeet olivat jopa käyttäneet yhtyeen "omia" tuottajia Nigel Godrichia tai John Leckietä. MTV kysyikin Yorkelta vuonna 2001 mielipidettä siitä, että monet yhtyeet, kuten Travis ja Coldplay yrittävät luoda uraa kuulostamalla vuoden 1997 Radioheadilta. Yorke kehotti niitä yrittämään samaa Kid A:n kanssa. Toiset yhtyeet, kuten Bloc Party, taas ovat sanoneet saaneensa vaikutteita Radioheadin myöhäisemmistä albumeista. Myös monia eri musiikkityylejä edustavat yhtyeet ovat kertoneet esikuvakseen Radioheadin myöhäisemmän tyylin, kuten The Roots, Hanson ja John Mayer. Myös jotkut jazzia tai klassista musiikkia soittavat muusikot
ovat tehneet omia versioitaan tai samplanneet Radioheadin "Kid A"- ja "Amnesiac"-albumien kappaleita. Radiohead sijoittui vuonna 2005 73:nneksi "Rolling Stone"-lehden listalla kaikkien aikojen parhaista artisteista.
Uutisryhmät ja IRC.
Radiohead-aiheinen uutisryhmä on alt.music.radiohead. IRC:ssä on kanavat #radiohead (IRCnet ja EFNet), #radiohead.fi (IRCnet) sekä #Permanent_Daylight (Dalnet).


Commodore 64.
Commodore 64C levyasemalla (1541-II) ja värimonitorilla (1084S)
Commodore 64 (lyhyesti C64) on Commodore Business Machinesin vuonna 1982 julkaisema jättimäisen suosion saavuttanut kotitietokone. Sen valmistuksen päättymiseen (1993) mennessä sitä oli myyty arviolta 17–30 miljoonaa kappaletta ympäri maailman, ja se on yhä maailman myydyin kotitietokonemalli. Suomessa sen myynti ylitti muun maailman asukaslukuun vertailtuna. Koneen suomenkielisiä lempinimiä ovat muun muassa Kuusnelkku, Kuuslankku, Kuusnepa tai Ceekuusnelonen.
Historia.
Commodore 1541 -levykeasema, sarjakaapeli päällä
C64:n rakentamisen arvioitiin maksavan 135 dollaria Commodoren vertikaalisen integraation ansiosta (Commodore omisti MOS Technologyn, joka teki suurimman osan mikrosiruista), mikä jätti varaa hinnoitteluun. Commodore markkinoi konetta aggressiivisesti, ja sitä myytiin tavarataloissa, halpahalleissa ja lelukaupoissa omien valtuutettujen jälleenmyyjien lisäksi. Tämä mahdollisti, aivan kuten edeltäjänsä, kilpailun pelikonsoleita vastaan. Vuonna 1983 Commodore tarjosi Yhdysvalloissa 100 dollarin hyvitystä C64:n hintaan minkä tahansa videopelikonsolin tai tietokoneen kuittia vastaan.
Commodoren vuonna 1983 julkaisema Commodore SX64 oli kannettava tietokone, joka sisälsi Commodore 64:n lisäksi Commodore 1541 -levyaseman. Se oli myös maailman ensimmäinen värinäytöllinen kannettava tietokone. Commodore SX64 ei kuitenkaan sisältänyt akkua, vaan se tarvitsi toimiakseen verkkovirtaa. Tämän takia Commodore SX64:ää ei aina määritetä kannettavaksi tietokoneeksi.
Vuonna 1986 Commodore julkaisi Commodore 64C:n, joka oli toiminnallisesti samanlainen kuin alkuperäinen, mutta ulkoasu oli suunniteltu uudelleen Commodore 128:n mukaisesti ilmaisemaan uutta muotoilua. Vuonna 1987 Commodore alkoi toimittaa C64C:tä täysin uudella emolevysuunnittelulla. Tavoitteena oli vähentää C64:n valmistuskuluja entisestään.
Commodore 64:n SID -äänipiiri oli varsin edistyksellinen verrattuna useimpien muiden tietokoneiden äänipiireihin. Commodore 64:llä onkin tehty paljon musiikkia, mikä on yhä suosittua tietokoneharrastajien keskuudessa. Arvostetuimpiin säveltäjiin kuuluvat Rob Hubbard ja Martin Galway.
Massamuistiliitäntöjä oli kasettiasemalle sekä levykeasemalle, joista suosituin oli Commodoren oma (VIC-)1541. Se sai lempinimen leivänpaahdin.
Vaikka Commodore 64:t olivat käytännön kannalta melko samanlaisia, on otettava huomioon, että niitä valmistettiin monta erilaista erää. Vuosien mittaan laitetta koottiin kulloinkin edullisimmista saatavilla olleista osista. Lisäksi Commodore tuotti paljon prototyyppejä. Monien Commodoren tietokonemallien myynti oli hyvin pientä tai jopa olematonta, esimerkiksi Commodore 65:n.
Käyttöjärjestelmä ja ohjelmointi.
Käyttöjärjestelmä oli Commodoren itse kehittämä KERNAL (ei siis kernel). Berkeley Softworks -yhtiö teki Commodore 64:lle graafisen käyttöjärjestelmän nimeltä GEOS, joka muistutti Macintoshien mukana tullutta Systemiä. GEOSia ei kuitenkaan jaettu Commodore 64:n vakiovarusteena.
Commodore 64:ään sisältyi jo Vic 20:ssä ollut Commodore Basic v.2.0 -tulkki, joka toimi koneen käyttöliittymänä. Commodore Basic perustuu Microsoftilta 10 000 dollarin kertamaksulla lisensoituun Microsoft BASICiin. Se oli BASIC-kieleksi varsin puutteellinen, eikä se sisältänyt esimerkiksi grafiikkakäskyjä lainkaan. Jos BASIC-ohjelmoija halusi käyttää spritejä tai muita Commodore 64:n grafiikka- ja ääniominaisuuksia, hän joutui käsittelemään suoraan muistia ja asianomaisten piirien rekistereitä POKE- ja PEEK-käskyjen avulla. Tulkin hitauden takia BASIC-ohjelmat kykenevät melko vaatimattomaan audiovisuaaliseen toimintaan, joten konekieliset alirutiinit olivat suosittuja BASIC-ohjelmoijienkin keskuudessa.
Commodore Basicin ja konekielen ohella Commodore 64:ään oli saatavilla lukuisten ohjelmointikielten tulkkeja ja kääntäjiä. Näitä olivat alkuperäistä laajempi Basic-kieli Simon's Basic, useat Pascalit (Zoom-Pascal, Oxford Pascal) ja Forthit (Handic Forth, HES Forth, Forth 64) sekä Logo ja Comal.
Commodore 64:n vaikutus kotimikrokulttuuriin ja tietokoneharrastukseen on ollut hyvin merkittävä. Commodore 64 oli monessa maassa, myös Suomessa, ylivoimaisesti menestyksekkäin varsinkin harrastajien ensimmäisenä tietokoneena. Siksi se onkin saanut eräänlaisen kulttiaseman. C-64 on myös yleisen käsityksen mukaan se kone, josta demoskenenä tunnettu alakulttuuri sai alkunsa. C-64 on vieläkin varsin suosittu demokoneena, ja uusia demoja ilmestyy silloin tällöin. Myös monet elektronisen musiikin tekijät ovat alkaneet käyttää musiikissaan C-64:n SID-piirejä.
Tekniset tiedot.
Ominaisuuksia voi avartaa erilaisilla laajennuksilla, joita ovat valmistaneet paitsi Commodore itse myös monet muut yritykset sekä harrastajat. Esimerkiksi yhdysvaltalaisen CMD:n valmistama SuperCPU-moduuli sisältää 20 MHz:n kellotaajuudella toimivan 65816-suorittimen ja mahdollisuuden käyttää jopa 16 megatavun keskusmuistia. Tällaiset laajennukset ovat kuitenkin aina olleet harvinaisia, ja vain hyvin harvat C64-ohjelmat osaavat hyödyntää esimerkiksi lisämuisteja.
Aiheesta muualla.
Laitteessa pystyi käyttämään vain pelimoduuleja ja tämän laitteen innoittamana kovin vähäinen C64-pelimoduulituotantokin elpyi hetkeksi. Laitteessa oli joystick-liitännät.
*


Toshiba.
Toshiba (,) on japanilainen yritys, joka valmistaa muun muassa kuluttajaelektroniikkaa. Yhtiöllä on lukuisia patentteja koskien viihde-elektroniikkaa, kuten Secure Digital -muistikortti ja tiedonsiirtoa valokuitua pitkin koskeva Toslink. Toshiba valmistaa myös esimerkiksi kannettavia tietokoneita ja matkapuhelimia. Ydinvoimatekniikkaa tuottava Westinghouse Electric Company on osa Toshibaa.
Yhtiö on syntynyt fuusion tuloksena vuonna 1939. Sen perustajiin kuuluu Hisashige Tanaka. Sen pääkonttori on Tokiossa. Sen liikevaihto oli vuonna 2007 63 miljardia dollaria ja työvoima 190 000 ihmistä.


Supernova.
Supernova on tähden räjähdys, joka voi syntyä kahdella eri tavalla. Massiivinen tähti voi luhistua fuusion loputtua oman painovoimansa johdosta neutronitähdeksi tai mustaksi aukoksi tai kaksoistähdissä valkoinen kääpiö voi kasvattaa massaansa yli Chandrasekharin rajan. Supernova on hyvin harvinainen maailmankaikkeuden ilmiö; niitä ei tapahdu yhdessä galaksissa edes joka vuosisata. Vuosittain eri galakseissa havaitaan yhteensä kolmisensataa supernovaa, yleensä kaukaisissa galakseissa.
Supernovan kirkkaus noudattaa tyypistä riippuen sille ominaista valokäyrää, jossa se nopeasti kirkastuen saavuttaa maksimikirkkauden muutamassa päivässä, kunnes se alkaa hiipua hiljakseen himmeämmäksi. Monet paljain silmin havaitut supernovat ovat näkyneet jopa vuosien ajan. Räjähtävistä supernovista jää jäljelle supernovajäänne, joka hehkuu pitkään monilla eri aallonpituuksilla ja on nähtävissä tuhansiakin vuosia. Supernovissa muodostuu rautaa raskaampia alkuaineita kuten uraania, tinaa ja kultaa. Supernovien ajatellaan laukaisevan uusien tähtien ja aurinkokuntien synnyn. Voidaan sanoa, että maapallo ja me olemme koostuneet muinaisten supernovien ydinjätteistä.
Linnunratamme tähdistä tuleviksi supernovakandidaateiksi ovat ehdolla mm. jättiläistähdet Rho Cassiopeiae, Eta Carinae ja Orionin Betelgeuze, joilla ei ole enää kovin paljon elinikää jäljellä. Käytännössä kuitenkin ennen näitä seuraava oman galaksimme supernova saattaa olla joku muu miljardeista galaksimme tähdistä.
Supernovatyyppejä.
Vasemmalla galaksi NGC 3370, jossa näkyy supernova SN 1994ae. Oikealla sama galaksi vuonna 2003. Supernovan paikka on merkitty renkaalla. Huomaa, kuinka kirkas supernova on muuhun galaksiin verrattuna.
Ei vedyn Balmer-viivoja
Heliumin He I -viiva 587,6 nm
Tyypin I supernova.
Tyypin I supernovat ovat tyypillisesti vanhoja tähtiä. Tyypissä Ia räjähtävä tähti on kaksoistähtijärjestelmään kuuluva valkoinen kääpiö, kun taas tyypeissä Ib ja Ic kyseessä on elinkaarensa loppupäässä oleva massiivinen Wolfin–Rayetin tähti.
Tyypin Ia supernova.
Nasan piirros tyypin Ia supernovan synnystä
Elinkaarensa päähän tullut valkoinen kääpiötähti voi räjähtää supernovana, mikäli sillä on kumppanitähti josta valuu vetykaasua valkoisen kääpiön pinnalle. Tähden massan lähestyessä Chandrasekharin rajaa (1,44 Auringon massaa), tähden sisuksissa happi- ja hiiliatomit alkavat fuusioitua raskaammiksi alkuaineiksi. Tavallisissa pääsarjan tähdissä tähden keskuksessa tapahtuvat ydinreaktiot tapahtuvat kontrolloidusti, sillä reaktioissa vapautuvan energian säteilypaine estää ketjureaktion syntymisen työntämällä kaasua erilleen. Valkoinen kääpiö on kuitenkin paljon tiheämpi kuin pääsarjan tähti, ja säteilypaineen sijasta sitä kannattelee elektronien Fermi-paine. Säteilypaine ei riitä säätelemään ydinreaktioiden määrää. Fuusioliekin sytyttyä se leviää nopeasti turbulenssi-ilmiöiden ja erityisesti Rayleigh-Taylorin epästabiiliuden vuoksi.
Pitkän kytemisajan jälkeen, lämpötilan noustessa yli kriittisen rajan, ydinreaktiot kiihtyvät niin, että huomattava osa tähden hiili- ja happivaroista fuusioituu raskaammiksi alkuaineiksi muutaman sekunnin sisällä. Tällöin vapautuva energiamäärä on valtava, noin formula_1, joka riittää helposti tähden painovoimasidosten rikkomiseen. Tähti räjähtää äkillisesti, synnyttäen shokkiaallon joka puskee ainetta valonnopeuden murto-osalla ulospäin. Vapautuva energia myös aiheuttaa suuren muutoksen tähden luminositeetissa. Tyypillisesti tyypin Ia supernova on noin 5 miljardia kertaa Aurinkoa kirkkaampi.
Tyypin Ib ja Ic supernova.
Tyypin Ib supernovassa räjähtävä tähti on elinkaarensa päähän tullut Wolfin–Rayetin tähti, joka useimmiten on menettänyt aurinkotuulen takia liki 90 % alkuperäisestä massastaan. Tällaisen räjähdyksen seurauksena syntyy neutronitähti tai mahdollisesti musta aukko, tähden massasta riippuen. Tyyppi Ib tuottaa noin 0,3 Auringon massaa rautaa emogalaksiin. Tyyppi Ic on hyvin harvinainen, ja eroaa tyypistä Ib vain helium-viivojen suhteen.
Tyypin II supernova.
Tyypin II supernovassa räjähtävä tähti on valtava, yli 10 Auringon massainen tähti, joka on polttanut vetypolttoaineensa loppuun, ja jossa heliumfuusiovaihe on loppumassa. Raskaammat tähdet kehittyvät tavallisesti punaisen jättiläisvaiheen kautta tilaan, jossa keskustan rautaydin on ydinenergeettisessä energiakuopassa, kun rautaa raskaampien alkuaineiden fuusioituminen ei enää tuo energiaa, vaan kuluttaa sitä. Fuusioreaktiot keskustassa tyrehtyvät. Salamannopeasti kehittyy tilanne, jossa rautaydin ei enää pysty vastustamaan ylempien kerrosten gravitaatiovoimien luomaa painetta, vaan tapahtuu luhistuminen keskustan massan ylittäessä Chandrasekharin rajan. Keskustan luhistuessa se kuumenee, tuottaen korkeaenergiaista gammasäteilyä, jonka ansiosta rauta hajoaa heliumytimiksi ja vapaiksi neutroneiksi. Tähden keskus luhistuu tuottaen valtavan shokkiaallon. Samalla ulkokerrokset (noin 90 prosenttia tähden massasta) räjähtävät ulospäin. Keskukseen syntyy neutronitähti. Valon spektriviivoissa näkyvät vetyviivat. Tyypin II supernovia esiintyy yleisimmin galaksihaaroissa ja nuoremmissa tähtipopulaatioissa. Tyypin II supernovassa ytimen luhistuminen pysähtyy lopulta neutronitilan luhistumispaineeseen, jossa aineen tiheys on sama kuin atomiytimen. Mikäli tähden massa on riittävä, voi käydä niin, että keskustan luhistuessa syntyvä shokkiaalto repii myös itse keskustan kappaleiksi, eikä supernovasta jää jäljelle mitään, vaan koko tähti kirjaimellisesti leviää ympäri avaruutta. Mikäli kuitenkin tähden massa on riittävän suuri (noin 25–50 Auringon massaa) ja mikäli shokkiaalto ei pääse purkautumaan ja repimään keskustaa hajalle, keskusta romahtaa neutronitähtitilan jälkeen mustaksi aukoksi. Mutta välttämättä edes tuo massa ei riitä mustan aukon syntymiseen, vaan tuloksena voi olla magnetari.
Hypernova.
Teorian mukaan supermassiivinen tähti (yli 40 Auringon massaa) saattaa päättää päivänsä hypernovana. Tähden ydin romahtaa suoraan mustaksi aukoksi, muu osa tähdestä sinkoutuu avaruuteen ja samalla kaksi hyvin voimakasta energeettistä plasmasuihkua purkautuu pyöriviltä navoilta lähes valonnopeudella. Nämä suihkut lähettävät voimakasta gammasäteilyä napojen suuntaan. Hypernovia on ehdotettu selitykseksi gammasädepurkauksille (GRB). Minuutin aikana tällaisessa purkauksessa voi (näennäisesti) vapautua miljoonan galaksin säteilyenergia. On myös esitetty, että kahden neutronitähden törmäyksessä voi syntyä hypernova, ja lopputuloksena musta aukko.
On esitetty, että hypernovan laukaisema energiamäärä voisi olla riittävä hävittämään elämän Maasta. NASAn ja Kansasin yliopiston 2005 julkaiseman tutkimuksen mukaan ns. ordovikikauden massasukupuutto 450 miljoonaa vuotta sitten on voinut johtua Maahan osuneesta hypernovan gammasädepurkauksesta. Vain kymmenen sekunnin purkaus on riittänyt hävittämään Maan suojaavan otsonikerroksen. Otsonikerroksen tuhoutuessa Auringon ultraviolettisäteily on voinut surmata suuren osan maanpinnan ja meren pintakerroksen eliöstöstä, ja sotkea ravintoketjut niin, että seurauksena on ollut massasukupuutto.
Hypernovapurkaus saattaa olla elämälle vahingollinen vielä 6500 valovuoden päässä, jos Maa on tähden pyörimisakselin suunnassa.
Hypernovia arvioidaan tapahtuvan galaksissamme vain noin kerran 230 miljoonassa vuodessa. Jos hypernovia voi tapahtua vain supermassiivisissa, yli 40 Auringon massaisissa tähdissä, silloin Maan elämä on melko turvassa. Lähin hypernovakandidaatti, Eta Carinae, on yli 7500 valovuoden päässä Maasta. Se ei vaikuttaisi maanpäälliseen elämään suoraan atmosfäärin suojatessa gammasäteiltä ja magnetosfääri muilta kosmisilta säteiltä. Vaurio kohdistuisi todennäköisesti ylempään atmosfääriin ja otsonikerrokseen, avaruusaluksiin, mukaan lukien satelliitit ja astronautteihin avaruudessa.
Valesupernova.
Valesupernova on tapahtuma, jossa supermassiivinen tähti räjähtää vain osittain synnyttäen supernovalle tyypillisen paineaallon kuitenkin kirkastuen vain vähän verrattuna supernovaan. Valesupernovassa tähti ei myöskään tuhoudu kokonaan. Berkeleyn yliopiston tutkijat arvelevat että vuonna 1843 tapahtunut Eta Carinaen supernovaräjähdystä huomattavasti vaisumpi räjähdys olisi ollut valesupernova pintapurkauksen sijaan. Tutkijaryhmä myös arvelee että yli 30 auringon massaisten supermassiivisten tähtien loppuhetkiin saattaa kuulua useampia pienempiä räjähdyksiä ennen tähden luhistumista mustaksi aukoksi.
Supernovien nimeäminen.
Supernovat nimetään tietyn kaavan mukaan. Nimen alussa ovat kirjaimet SN (SuperNova), joita seuraa vuosiluku ja lopuksi kirjain tai kirjainpari, joka identifioi sen, monesko kyseisenä vuonna havaittu supernova on kyseessä. Tammikuun 1. päivästä lukien käytetään ensin isot kirjaimet A-Z, jonka jälkeen jatketaan pienillä kirjainpareilla aa, ab, ac..., az, ba... vuoden loppuun asti.
Supernovien nimeämisestä vastaa Kansainvälisen tähtitieteellisen unionin Central Bureau for Astronomical Telegrams (CBAT), joka sijaitsee Harvardin observatorion yhteydessä.
Tunnettuja supernovia.
Tarkimmat muistiinpanot Linnunratamme historiallisista supernovista on kiinalaisilla, jotka ovat merkinneet muistiin kaikkiaan seitsemän räjähdystä ajanlaskun alun jälkeen. Kaikkien näiden räjähdysten jäännökset ovat edelleen havaittavissa.
Rapusumu (M1).
Rapusumu, Äyriäissumunakin tunnettu, on supernovajäänne Härän tähtikuviossa, jossa räjähti tähti heinäkuun 4. päivänä vuonna 1054. Tuolloin kiinalaiset kirjasivat ylös nähneensä sen jopa keskellä päivää 23 päivän ajan, jonka jälkeen se alkoi hiipua näkyen kuitenkin yötaivaalla vielä parin vuoden ajan. Nyt paikalla nähdään äyriäistä muistuttava sumu, joka säteilee valoa, radioaaltoja, melkein kaikkia sähkömagneettisen säteilyn lajeja. Keskellä sumua on nopeasti pyörivä pulsari, neutronitähti, jonka kiertoaika akselinsa ympäri on edelleen huikeat 0,03 sekuntia. Sumu laajenee n. 1000 km/s nopeudella. 1900-luvun ensimmäisiin valokuviin verrattuna sumun havaitaan selvästi laajentuneen.
SN 1572 ja SN 1604.
Tanskalainen Tyko Brahe havaitsi supernovaa SN 1572 vuonna 1572.
Viimeisin nähty oman galaksimme supernovaräjähdys oli Keplerin sekä kiinalaisten, japanilaisten ja korealaisten tähtitieteilijöiden havaitsema vuonna 1604.
Käärmeenkantajan tähtikuviossa havaittu SN 1604 oli kirkkaimmillaan jonkin verran Siriusta kirkkaampi, ja se pystyttiin näkemään yötaivaalla paljain silmin noin vuoden ajan.
SN 1987A.
SN 1987A on viime aikojen kuuluisin ja yksi tutkituimmista supernovista. Kyseessä oli 23. helmikuuta 1987 vajaat 170 000 valovuoden päässä Suuressa Magellanin pilvessä (LMC) räjähtänyt supernova, joka näkyi eteläisellä pallonpuoliskolla paljain silmin. Alun perin Auringon tarkkailuun rakennetut neutriinoilmaisimet eri puolilla maapalloa havaitsivat jo noin 3 tuntia ennen visuaalista supernovan havaintoa noin parinkymmenen neutriinon ryöpyn iskeytyneen lyhyessä ajassa, mikä oli ensimmäinen kerta, kun kaukaa aurinkokunnan ulkopuolelta ja vieläpä supernovasta havaittiin neutriinoja. Tapaus oli ensimmäinen, jossa räjähti tunnettu tähti.
SN 2006gy.
SN 2006gy oli supernova, joka havaittiin ensimmäiseksi McDonaldin observatoriossa 18. syyskuuta 2006. Räjähdys Perseuksen tähdistöön kuuluvassa galaksissa NGC 1260, joka sijaitsee 72 megaparsekin päässä Maasta. SN 2006gy:n absoluuttinen magnitudi on −22, mikä tekee siitä kirkkaimman koskaan havaitun supernovan. Räjähtäneen tähden massa on yli 100 auringon massaa, mahdollisesti jopa 130–150 auringon massaa.
SN 2007ae.
Markku Nissinen ja Veli-Pekka Hentunen löysivät 19. helmikuuta 2007 Härkämäen observatoriolla uuden supernovan, joka tunnetaan luettelotunnuksella SN2007ae. SN2007ae sijaitsi galaksissa, joka on tunnetaan luettelotunnuksella UGC 10704 ja jonka tarkemmat koordinaatit ovat R.A = 17h01m51s.95 ja deklinaatio = +79°01'54.6. Supernova oli tyypin 1a ja kirkkautta sillä oli kuvaushetkellä noin 17,4 magnitudia. Tämä supernova on ensimmäinen, joka on löydetty ja kuvattu Suomessa. Tähtitieteilijä Seppo Mattila on aiemmin löytänyt supernovia, mutta hänen löytönsä on tehty Kanariansaarilla ja Chilessä.


Tähtienvälinen aine.
Vaikka avaruus vaikuttaa tyhjiöltä, siellä on kuitenkin suhteellisen paljon erilaisia hiukkasia ja pienkappaleita. Tätä sanotaan tähtienväliseksi aineeksi, joka sijaitsee tähtienvälisessä avaruudessa. Noin 20 % galaksin massasta on tähtienvälistä materiaalia ja se nähdään tummina juovina Linnunradassa.
Tähtienvälinen aine aiheuttaa ekstinktiota, eli tähtien valon punertumista
ja himmenemistä, joka täytyy ottaa huomioon mm. tähtitieteellisten kohteiden etäisyyttä arvioitaessa.
Tähdet syntyvät tähtienvälisen aineen pilvistä yleensä joukkoina.
Koostumus.
Toisin kuin tähdet, tähtienvälinen (eli "interstellaarinen") aine voi olla eri olomuodoissa (neutraaleita atomeja, ioneja, molekyylejä ja kiinteää ainetta). Se siis voi koostua varatuista hiukkasista (elektronit, protonit, positronit), varauksettomista hiukkasista (fotonit, neutronit), atomeista ja -molekyyleistä sekä pölyhiukkasista. Näistä atomeista suurin osa on vetyä ja heliumia, joita syntyi alkuräjähdyksessä. Osa on myös tähtien ydinreaktioissa muodostunutta raskaampaa ainesta, kuten hiiltä ja rautaa. Rautaa raskaammat alkuaineet ovat syntyneet supernovissa. Lisäksi tähtienvälisessä avaruudessa esiintyy myös neutriinoja, joita on erittäin vaikea havaita.


Tähtijoukko.
Tähtijoukko on painovoiman vaikutuksesta koossa pysyvä tähtien ryhmittymä. Tähtijoukkoja on kahta tyyppiä: avoimia ja pallomaisia. Avoin joukko on suhteellisen nuori, löyhähkö tähtien yhteenliittymä. Tyypillisesti avoimessa joukossa on muutamia kymmeniä jäseniä, mutta kaikkein rikkaimmissa avonaisissa joukoissa tähtien määrä on useita satoja. Toisaalta avonainen joukko voi olla vain muutamankin tähden muodostama ryhmittymä. Avoin joukko alkaa iän myötä pikkuhiljaa hajota tähtien väliseen avaruuteen, mutta jatkavat kulkuaan hyvin pitkään lähes samaan suuntaan. Tällaisista joukoista käytetään nimitystä liikkuva ryhmä. Pallomainen joukko on yleensä satojen tuhansien tähtien muodostama tiivis rypäs, ja on iältään huomattavan vanha.
Tunnettuja tähtijoukkoja ovat avoin tähtijoukko Messier 45, joka tunnetaan nimillä Seulaset ja Plejadit, ja pallomainen tähtijoukko M13 Herkuleen tähdistössä.


Järjestys.
Järjestys on sitä suurempi, mitä vähemmän informaatiota tarvitaan kohteen rakenteen ja sen osasten järjestyksen esittämiseen. Vastaavasti epäjärjestys on sitä, että kohteen kuvaamiseen tarvitaan maksimissaan koko kohteen sisältämä tieto lyhentämättömänä. Luonnon sanotaan usein pyrkivän epäjärjestykseen, ihmisen taas järjestykseen. Toisaalta esimerkiksi luonnon kiteet ovat järjestyneitä atomihiloja. Arkielämässä järjestys liitetään yleensä siisteyteen, mutta tällöinkin kyseessä on periaatteessa sama ilmiö kuin informaatioteoriassa: kun astiat on järjestetty kaappiin, on kaapin sisällön rakenne yksinkertaisemmin kuvattavissa kuin jos astiat olisivat siellä sekaisin.
Esimerkki.
A on kuvattavissa paljon lyhyemmin, tässä 9 merkillä "18*O, 22*X", kuin B, josta
kuvauksena olisi lähetettävä esimerkiksi tiedonsiirtokanavaan koko 40 merkkiä pitkä kuvaus "XOOXOXOOOOOXOXOOXOXXXOOXXOXOXOOXOOOXOOXX". Täten A on järjestyneempi merkkijono kuin B.
Järjestystä on sanottu muun muassa entropian, "epäjärjestyksen", vastakohdaksi. Lisäksi se merkitsee usein sattumanvaraisuuden vastakohtaa, ennustettavuutta ja epätodennäköistä tilaa.


Cauchyn–Riemannin yhtälö.
Cauchyn –Riemannin yhtälöt ovat kompleksianalyysissa käytetyt ensimmäisen kertaluvun osittaisdifferentiaaliyhtälöt, jotka karakterisoivat analyyttisten funktioiden reaali- ja imaginaariosat. Ensi kertaa nykyisin Cauchyn-Riemannin nimellä tunnettu yhtälösysteemi esiintyi vuonna 1752 Jean le Rond d’Alembert nimisen ranskalaisen luonnontieteilijän teoksessa, joka käsitteli hydrodynamiikkaa. Myöhemmin vuonna 1777 Leonhard Euler liitti yhtälöt osaksi analyyttisten funktioiden teoriaa. Vuonna 1814 Augustin Cauchy käytti yhtälöitä konstruoidessaan omaa teoriaansa funktioista. Bernhard Riemannin tutkielma funktioteoriasta ilmestyi vuonna 1851. Hänen lähestymistapansa oli geometrinen kun Cauchyn oli puhtaasti analyyttinen.
Tässä kompleksimuuttujan kompleksiarvoinen funktio "f" on esitetty reaalimuuttujien reaaliarvoisten funktioiden "u" ja "v" avulla seuraavasti: formula_3, missä "u"("x","y") on funktion "f" reaaliosa ja "v"("x","y") sen imaginaariosa.
Kompleksifunktio "f" on analyyttinen kompleksitason avoimessa osajoukossa "A", jos sillä on kompleksinen derivaatta jokaisessa "A":n pisteessä. Cauchyn–Riemannin yhtälöt ovat yksi tapa tutkia funktion kompleksista derivoituvuutta ja analyyttisuutta. Ne yhdistävät kompleksisen derivoituvuuden tavallisten reaaliarvoisten funktioiden differentioituvuuteen.
Kompleksifunktio on analyyttinen jossain kompleksitason pisteessä tai alueessa, jos se voidaan kirjoittaa muodossa formula_4 ja jos funktiot "u" ja "v" toteuttavat Cauchyn–Riemannin yhtälöt (1a) ja (1b). Osittaisdifferentiaaliyhtälöt esitetään useissa oppikirjoissa myös muodossa formula_5 ja formula_6.
Kompleksinen derivoituvuus.
Cauchyn–Riemannin yhtälöt ovat välttämätön ehto sille, että kompleksifunktiolla on derivaatta. Voidaan myös osoittaa, että jos ensimmäinen derivaatta on olemassa, funktiolla on samalla kaikkien kertalukujen derivaatat.
Cauchyn–Riemannin yhtälöt voidaan kirjoittaa kompleksisessa muodossa
Kompleksisen derivaatan yksikäsitteisyydestä seuraa funktiolle "ƒ"
jotka ovat Cauchyn-Riemannin yhtälöt (2) kompleksisessa muodossa pisteessä  "z"0.
Funktio formula_4 on analyyttinen kompleksitason avoimessa osajoukossa "A", jos ja vain jos funktiot "u" ja "v" ovat reaalisesti differentioituvia ja toteuttavat Cauchyn–Riemannin yhtälöt "A":ssa. Käytännössä ehtojen voimassaolo merkitsee, että kompleksifunktiota voidaan tällöin derivoida ja integroida aivan kuin se olisi reaalifunktio.


Emissiosumu.
Emissiosumu on yleisesti käytetty nimitys tähtienväliselle kaasupilvelle, joka säteilee jollakin aallonpituudella itse eli ei vain heijasta, kuten heijastussumut. Esimerkiksi Orionin tähdistön M42 on oiva esimerkki emissiosumusta. Siinä sumun sisällä olevat voimakkaasti säteilevät nuoret tähdet saavat sumun atomit virittyneeseen tilaan, jonka purkautumisen me Maan pinnalla näemme heikkona valona. Sanotaan, että tähden säteily ionisoi ympäröivää kaasua.
Emissiosumu on HII-alue.
Monesti emissiosumuja kutsutaan HII-alueiksi, koska niissä on ionisoitunutta vetyä, vetyhän on maailmankaikkeuden yleisin alkuaine.
Emissiosumu laajenee koska on niin kuuma, ja on sitä suurempi mitä kuumempi ja kirkkaampi tähti ionisoi ympäröivää kaasua.
Emissiosumun vastakohta on neutraalin, ionisoitumattoman vedyn muodostama HI-alue.
Kuuman emissiosumun laajeneminen sulkee neutraalia kaasua pylväiksi ja taskuiksi, jotka saattavat kutistua tähdiksi.


Heijastussumu.
Heijastussumu on tähtienvälisen aineen keskittymä, joka heijastaa lähitähtien valoa. Esimerkiksi Plejadeissa on heijastussumu avoimen tähtijoukon sisällä. Heijastuksen aiheuttaa pilvessä oleva pöly.


Aminohapot.
Alfa-aminhapon yleinen rakenne. Hiileen on kiinnittynyt karboksyyliryhmä (COOH), aminoryhmä (NH2), vety (H) ja jokin kolmas ryhmä (R).
Aminohapot ovat orgaanisia yhdisteitä, joissa on sekä amino- (-NH2) että karboksyyliryhmä (-COOH) liittyneenä samaan molekyyliin. Aminoryhmä on emäksinen ja karboksyyliryhmä hapan. Aminohapot polymeroituvat polypeptideiksi, joista pisimpiä kutsutaan proteiineiksi.
Aminohapot esiintyvät tavallisimmin fysiologisessa pH:ssa (pH 7,4) kahtaisioneina, jolloin karboksyyliryhmä on negatiivisesti varautunut ja aminoryhmä on positiivisesti varautunut. Jos aminohapon aminoryhmä on sitonut saman aminohapon karboksyyliryhmän luovuttaman vetyatomin, tapahtumaa kutsutaan sisäiseksi suolanmuodostukseksi. Näin muodostunut COO--ryhmä voi sitten toimia emäksenä ja NH3+-ryhmä happona. Koska aminohappo on sekä happo että emäs, sitä sanotaan amfolyyttiseksi yhdisteeksi.
Aminohapot voivat polymeroitua, jolloin ne muodostavat peptidejä. Tällöin aminohapot liittyvät toisiinsa peptidisidoksin kondensaatioreaktiossa. Kaikki proteiinit ovat muodostuneet useista kymmenistä, jopa sadoista tai tuhansista polymeroituneista aminohapoista (polypeptidi). Proteiinien rakenneosina esiintyy noin 20 erilaista alfa-aminohappoa - kaikkia lajeja ei kuitenkaan ole mukana jokaisessa proteiinissa. Proteiinien aminohapot ovat optisesti aktiivisia ja kaikki L-isomeerejä, lukuun ottamatta yksinkertaisinta aminohappoa eli glysiiniä, jonka alfa-hiiliatomiin on amino- ja karboksyyliryhmän lisäksi liittynyt kaksi vetyatomia.
Elimistössä on jopa kymmeniä aminohappoja, mutta vain kahtakymmentä aminohappoa vastaa jokin kolmen emäsparin yhdistelmä DNA:n geneettisessä koodissa. Kaikki DNA:n koodaamat aminohapot ovat ns. alfa-aminohappoja, joissa amiini- ja karboksyyliryhmä liittyvät samaan hiileen. Alfa-aminohapot ovat biokemiassa keskeisiä molekyylejä. Lisäksi aminohapoilla on erilliset L- ja D-muodot, mutta elimistön kaikki aminohapot ovat L-aminohappoja. Osa aminohapoista voi ihmisen elimistössä muuttua toisikseen. Niiden joukossa on kuitenkin kahdeksan välttämätöntä aminohappoa, joita ihminen ei kykene valmistamaan muista vaan joita on saatava riittävästi ravinnosta. Jotkut hormonit ovat oligopeptidejä, jotka koostuvat muutamista aminohapoista. Esimerkiksi oksitosiini, joka käynnistää kohdun ja maitorauhastiehyiden supistumisen, koostuu yhdeksästä aminohaposta. Vasopressiini, joka puolestaan osallistuu verenpaineen säätelyyn, rakentuu myös yhdeksästä aminohaposta. Oksitosiinin ja vasopressiinin aminohappoketjuissa on eroa yhden aminohapon verran, mikä kuitenkin vaikuttaa ratkaisevasti niiden toimintaan ihmiselimistössä. Sokeriaineenvaihdunnan säätelyssä keskeinen hormoni, insuliini on 51 aminohaposta muodostunut hormoni.
Aminohapot pysyvät koossa yli 100 °C:ssä proteiinien hajottua Ensimmäisenä hajoavat
kysteiini 175−178 °C:ssä ja glutamiini 185−186 °C:ssä, ja aminohapot alkavat kiehua vasta yli 200 °C:ssä.
Välttämättömät aminohapot.
Välttämätön aminohappo on aminohappo, jota eliö ei itse pysty valmistamaan muista aineista, jolloin sen on saatava niitä ravinnosta.
Välttämättömien aminohappojen lista vaihtelee lajeittain. Eri eläinlajeilla lista välttämättömistä aminohapoista on erilainen ja tarve täytyy huomioida rehujen valmistuksessa.
Raja välttämättömän ja ei-välttämättömän aminohapon välillä voi olla epäselvä, koska elimistö voi valmistaa aminohappoja toisista aminohapoista. Rikkipitoisia aminohappoja metioniinia ja homokysteiiniä voidaan valmistaa toisistaan mutta ei yksinkertaisemmista aineista. Samoin kysteiiniä voidaan valmistaa homokysteiinistä, mutta ei yksinkertaisemmista aineista. Niinpä rikkipitoisia aminohappoja käsitellään toisinaan yhtenä ryhmänä.
Ihmiselle välttämättömät aminohapot.
Ihmiselle välttämättömiä aminohappoja on kymmenen: tryptofaani, lysiini, metioniini, fenyylialaniini, treoniini, valiini, leusiini, isoleusiini, histidiini ja arginiini.
Aminohappojen ryhmittely.
Aminohappojen tärkein biokemiallinen ominaisuus on niiden hydrofobisuus tai hydrofiilisyys ja happamuus tai emäksisyys. Kaikki happamat ja emäksiset aminohapot ovat hydrofiilisiä. Nämä ominaisuudet ovat tärkeitä muun muassa proteiinien alfa-kierteissä ja proteiinien laskostumisessa. Aineenvaihdunnassa on merkittävää myös se, mitä erityisryhmiä tai atomeja aminohappo sisältää.
Rakenteet.
Rakenteet ja lyhenteet niille 20 aminohapolle, joita vastaa jokin geneettinen koodi.
Valmistus.
Soluissa aminohapot valmistetaan entsyymien ohjaamana. Eläimet saavat osan aminohapoista kasviravinnosta. Ihminen osaa tuottaa osan tarvitsemistaan aminohapoista kehossaan, mutta kahdeksaa aminohappoa ihmisen on saatava valmiina ravinnosta. Bakteerit, hiiva ja kasvit kykenevät tuottamaan kaikki tarvitsemansa aminohapot itse. Elottomasti aminohappoja voidaan valmistaa halogeenihapoista pistämällä halogeenin paikalle aminoryhmä ammoniakista. Reaktio tapahtuu noin 50 asteessa ja tarvitsee ammoniakkia ja suolahappoa. Aminohappoja syntyy myös aldehydeistä ammoniakin ja syaanivedyn avulla.


Erik Heinrichs.
Axel Erik Heinrichs (21. heinäkuuta 1890 Helsinki – 16. marraskuuta 1965 Helsinki) oli suomalainen jääkäri ja jalkaväenkenraali. Peruskoulutuksensa sotilaan hän sai ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa, jossa hän sai tulikasteensa Saksan itärintamalla Misse-joella Preussin riveissä. Hänestä tuli jo sisällissodan aikana vuonna 1918 ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin luottomies. Talvisodassa ylipäällikkö määräsi Heinrichsin johtamaan Karjalankannaksen puolustusta. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Heinrichs komensi Suomen kaikkien aikojen suurinta sotatoimiyhtymää, yli 100 000 miehen Karjalan Armeijaa.
Lapsuus ja opinnot.
Erik Heinrichs syntyi filosofian tohtori "Axel Ossian Andreas Heinrichsin" ja opettaja "Johanna (Hanna) Matilda" o.s. "Rönnholmin" esikoisena. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Maria Pauligin kanssa. Saksalaisperäisestä sukunimestä huolimatta Heinrichsin suku on lähtöisin Ruotsista. Erik Heinrichs lausui sukunimensä muodossa "heinriks".
Erik pääsi ylioppilaaksi Nya svenska samskolanista, "Lönkanista", vuonna 1908 ja liittyi Uusmaalaiseen osakuntaan. Opinto aikanaa hän työskenteli vuoden 1910 syksystä alkaen kotiopettajana Kemin Karihaarassa. Vuonna 1912 hän kirjoittautui Polyteknisen korkeakoulun arkkitehtiosastolle, mutta siirtyi vuonna 1913 toimittajaksi "Dagens Tidningeniin", jossa hän kirjoitti nimimerkillä Morenkopp. Myöhemmin hän työskenteli toimittajana "Dagens Pressissä". Heinrichs suoritti sotilasopintoja viestikurssilla, joka oli suunnattu divisioonain ja armeijakuntain esikuntapäälliköille ja pidettiin Versaillesissa vuonna 1926. Samana vuonna hän aloitti Ranskan sotakorkeakoulun (École Supérieure de Guerre), josta hän valmistui vuonna 1928. Hän suoritti myös opintomatkan Viroon ja Latviaan vuonna 1920, jossa hän tutustui rajavartiokysymyksiin.
Jääkärikausi.
Heinrichs liittyi yhdeksi niiden 55 ensimmäisen vapaaehtoisen joukkoon, joiden päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 25. maaliskuuta 1915. Hänen kanssaan leirille ilmoittautui hänen nuorempi veljensä Gunnar Heinrichs. Vielä samana vuonna joukkoon liittyi kaksi muutakin veljeä, Olof Heinrichs ja Bertil Heinrichs. Heinrichsit muodostivat yhden pataljoonan kolmesta nelimiehisestä veljessarjasta. Muut olivat Pehkosen ja Sihvon veljekset.
Leirille ilmoittautumisen jälkeen hänet sijoitettiin joukon 1. komppaniaan, josta hänet siirrettiin myöhemmin samana vuonna perustetun Kuninkaallisen, Preussin 2. komppaniaan. Hänet komennettiin vuonna 1916 Mitaussa järjestetyille lähitaistelukursseille. Myöhemmin samana vuonna pataljoonan siirryttyä rintamalle hänet oltiin ylennetty jo Zugführeriksi ja hän otti osaa taisteluihin 2. komppanian joukkueenjohtajana ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Aa-joen talvitaisteluista palattuaan Heinrichsille ojennettiin Preussin 2. lk. Rautaristi 10. huhtikuuta 1917.
Pataljoonan rintamalta paluun jälkeen vuonna 1917 Heinrichs osallistui esiupseereille Berliinissä armeijan kaasukoulussa järjestetylle kaasukurssille. Myöhemmin samana vuonna hän toimi niin ikään Libaussa pataljoonan lähitaistelukurssien johtajana ja suoritti sotakoulun A-kurssin.
Suomen sisällissota.
Heinrichs astui Suomen Valkoisen Armeijan palvelukseen Saksassa 11. helmikuuta 1918 vannottuaan lippuvalan ja allekirjoitettuaan palvelusitoumuksen. Hänet ylennettiin majuriksi, virkaiältään hän oli silloisista jääkärimajureista 11. vanhin. Takaisin Suomeen Heinrichs saapui jääkäreiden Vaasaan tulleen pääjoukon mukana 25. helmikuuta 1918. Vaasasta hänet määrättiin perustamaan 7. jääkäripataljoona, joka tuli kuulumaan 3. jääkärirykmenttiin.
Heinrichs johdatti pataljoonansa sisällissodassa taisteluihin Tampereella ja Karjalankannaksella, missä hänen yksikkönsä alistettiin saksalaisen eversti Ulrich von Colerin riveihin. Coler oli 3. komppanian päällikkö. Heinrichsin joukot valtasivat kärkijoukkona Aittolahden, Lyykylän ja Mannikkalan varustukset sekä Talin aseman. Näiden toimien jälkeen yksikön päätehtäviksi jäivät jälkivarmistus hyökkäävien joukkojen selustassa ja Viipurin–Käkisalmen rataosuuden katkaisu Antreasta käsin.
Sisällissodan jälkeinen aika.
Heinrichs määrättiin sisällisssodan jälkeen kesäkuussa vuonna 1918 Yleisesikunnan järjestelyosastolle, josta hänet siirrettiin 1. marraskuuta 1918 Sotaministeriön yleisen sota-asiainosaston armeijatoimistolle ja edelleen 21. marraskuu 1918 keskusosastolle. Hiukan myöhemmin hänet siirrettiin 6. joulukuu 1918 alkaen yleisen sota-asiainosaston ja 23. toukokuuta1919 alkaen intendenttiosaston päälliköksi. Esikuntatehtävistä Heinrichs siirrettiin Käkisalmelle, jossa hänet nimitettiin 21. tammikuuta 1920 alkaen Käkisalmen läänin rykmentin komentajaksi, jonka tehtävän ohella hän toimi myös Kannaksen rajakomendanttina Terijoella. Heinrichsin hoidettavaksi tuli valtava sotavankien vaihto-operaatio. Venäjältä kuljetettiin Terijoen kautta Saksaan lähes 15 000 vankia ja venäläisiä saksalaisten vankeudesta lähes 45 000 henkeä. Heinrichs hoiti operaation yhteistyössä Suomen ja Amerikan punaisten ristien kanssa. Tilanne Kannaksella rauhoittui, kun Suomi ja Neuvosto-Venäjä allekirjoittivat Tarton rauhansopimuksen lokakuussa 1920. Kronstadtin matruusit tekivät kapinan maaliskuussa 1921. Kapinallisia pakeni tuhansittain jään yli Suomeen. Heinrichs komensi heidät eristysleiriin.
Vuonna 1920 hän johdatti Oulusta lähteneen 2. täydennysjoukon (3. retkikunta) Petsamon retkikuntaan toimien joukon johtajana. 16. huhtikuuta 1920 hänet nimitettiin koko retkikunnan komentajaksi. Hän meni naimisiin Saksasta muuttaneen liikemiehen Gustaf Pauligin Maria-tyttären kanssa huhtikuussa. Takaisin Yleisesikuntaan hän palasi 20. huhtikuuta 1921, mutta komennettiin jo 1. heinäkuuta 1921 alkaen 3. Divisioonan esikuntapäälliköksi, jolta paikalta hän palasi takaisin Yleisesikuntaan 1. maaliskuuta 1922, missä hänet määrättiin 8. maaliskuuta 1922 osasto 2:n päälliköksi. Hänet nimitettiin sotilasjäseneksi Moskovan kansainväliseen aseidenriisuntakonferenssiin vuonna 1922. Yleisesikunnassa Heinrichs johti jonkin aikaa muun muassa toimisto IV:ää eli sotilaallista tiedustelua ja vastavakoilua.
Yleisesikunnasta Heinrichs siirrettiin 26. syyskuuta 1923 Keski-Suomen rykmentin komentajaksi, mutta niomitetiin 18. syyskuuta 1924 Yleisesikunnan päälliköksi. Savon prikaatin komentajaksi hänet nimitettiin 15. kesäkuuta 1928 alkaen, jolta paikalta hän siirtyi 4. heinäkuuta 1929 alkaen Sotakorkeakoulun johtajaksi. Kesäkuussa 1930 Lapuan liike oli voimissaan Etelä-Pohjanmaalla. tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander oli vapauttanut Vaasan läänin maaherran Bruno Sarlinin tehtävästään ja nimitti tehtävään Heinrichsin. Hänelle ilmoitettiin, että sosiaalidemokraattien johtomiehen Väinö Tannerin puhe Seinäjoella piti estää. Heinrichs puolestaan ilmoitti Lapuan liikkeen johtomiehille, että hän eroaa välittömästi, jollei Tanner saa rauhassa puhua. Tannerin vierailu sujui ilman välikohtauksia. Väkivaltaisuuksia Heinrichs ei kyennyt estämään. Kolmen kesäkuun viikon aikana tehtiin Vaasan läänissä yhteensä 42 muilutusta tai muilutusyritystä. Sosiaalidemokraattien kansanedustaja Väinö Hakkila kyyditettiin heinäkuussa, ja Heinrichs pyysi eroa, koska hänen mielestään tapausta ei tutkittu tarpeeksi tehokkaasti. Presidentti hyväksyi Heinrichsin eronpyynnön elokuussa, jonka jälkeen hän palasi takaisin Sotakorkeakoulun johtajaksi.
Seuraavaksi hänet nimitettiin 1. tammikuuta 1931 alkaen 1. Divisioonan komentajaksi, jossa tehtävässä hä toimi aina 11. helmikuuta 1938 saakka, jolloin hänet nimitettiin Puolustusministeriön jalkaväen tarkastajaksi. Lisäksi Heinrichs on toiminut lyhyitä aikoja Yleisesikunnan päällikönä vuosina 1922, 1923 ja 1932 ja 1930 sekä Helsingin varuskunnan päällikkönä vuosina 1931–1938.
Talvisota.
Talvisota syttyi 30. marraskuuta 1939 ja Heinrichs sai komentoonsa III Armeijakunnan, mihin tehtävään ylipäällikkö Mannerheimin oli hänet nimittänyt. Itä-Kannaksen torjuntataistelujen jälkeen Mannerheim nimitti helmikuussa 1940 Heinrichsin Kannaksen armeijan komentajaksi. Heinrichs ylennettiin kenraaliluutnantiksi.
Maaliskuun alussa ylipäällikkö pyysi Heinrichsiltä lausuntoa rintamatilanteesta Kannaksella. Päivittäiset tappiot nousivat tuhanteen mieheen. Kenraaliluutnantti Harald Öhquist arvioi silloisen rintaman kestävän viikon, mutta ei kauemmin, johtuen elävän voiman ja erityisesti upseeriaineksen kulumisesta. Kenraalimajuri Paavo Talvelan mukaan kaikki oli hiuskarvan varassa.
Heinrichsin pessimistinen raportti lähetettiin Moskovan rauhanneuvottelijoille. 13. maaliskuuta kello 3.45 eversti Aksel Airo soitti Päämajasta Mikkelistä Kannaksen armeijan esikuntaan Imatralle ja ilmoitti, että vihollisuudet lopetetaan samana päivänä kello 11.
Aseet vaikenivat 13. maaliskuuta 1940. Mannerheim nimitti Heinrichsin maavoimien komentajaksi heti talvisodan jälkeen ja kesäkuussa Yleisesikunnan päälliköksi. Marskin suhteita Saksaan oli vuonna 1940 hoitanut Paavo Talvela. Nyt oli Heinrichsin vuoro. Ensimmäisen matkansa Heinrichs teki tammikuussa 1941 luennoimaan Suomen talvisodasta. Matkalla hoidettiin Suomen poliittisia suhteita Saksaan. Toisen matkan Saksaan Heinrichs teki toukokuun 25.–26. päivinä Salzburgiin ja Berliiniin. Tällä matkalla käsiteltiin liikekannallepanoa, hyökkäyssuuntia ja muuta sotilaallista yhteistyötä.
Jatkosota.
22. kesäkuuta 1941 käynnistyi operaatio Barbarossa, Saksan hyökkäys itään, ja sen myötä jatkosota. Viikkoa myöhemmin Mannerheim käski perustaa Karjalan Armeijan, jonka tehtävänä on lyödä vastassa olevat viholliset sekä saavuttaa Syvärinjoki ja Äänisjärvi. 100 000 taistelijan armeijan komentajaksi määrättiin Erik Heinrichs. Karjalan armeija aloitti hyökkäyksen 10. heinäkuuta ja valtasi elokuun loppuun mennessä koko Laatokan Karjalan. Syväri saavutettiin syyskuussa ja Petroskoi vallattiin 1. lokakuuta, minkä kunniaksi Heinrichs ylennettiin jalkaväenkenraaliksi. Tehtävä oli täytetty, ja Karjalan armeija lakkautettiin.
Heinrichs siirrettiin takaisin Yleisesikunnan päälliköksi tammikuussa 1942 ja nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi. Perusteluissa todettiin, että hän ”erikoisen suurella taidolla ja herpaantumattomalla tarmolla on johtanut sotatoimia Laatokan Karjalassa ja Aunuksessa”.
Yleisesikunnan päällikön tärkeimpiä tehtäviä oli pitää yhteyttä Saksan Wehrmachtin edustajaan Päämajassa, kenraali Waldemar Erfurthiin. Tammikuussa 1942 Heinrichs matkusti Saksaan selvittämään saksalaisten ”talvikriisin” syitä. Tilanne oli kiristynyt huomattavasti saksalaisten rintamaosuudella Leningradin ympärillä. Saksalaiset esittivät suomalaisille hyökkäyksen jatkamista Itä-Karjalan Belomorskiin ja Muurmannin radan katkaisemista. Heinrichs piti hyökkäystä ylivoimaisena suomalaisten voimavaroihin nähden. Belomorskiin ei hyökätty kesällä 1942 eikä myöhemminkään. Heinrichs tapasi kolmannen matkansa aikana myös valtakunnankansleri Adolf Hitlerin.
Tammikuun lopulla 1944 Yhdysvallat kehotti Suomea pyrkimään yhteisymmärrykseen Neuvostoliiton kanssa. Suomalaisvaltuuskunta matkusti Moskovaan. Rauhanneuvottelut kuitenkin katkesivat, ja Heinrichs joutui lähtemään Saksaan selittämään epämiellyttävää tilannetta. Saksan asetoimitukset Suomeen katkesivat.
Neuvostoliitto aloitti 10. kesäkuuta suurhyökkäyksen Suomeen. Sosiaalidemokraattien Karl-August Fagerholm pyysi 27. heinäkuuta Heinrichsiä esittämään niin sanotun "lojaalin opposition" laatiman ohjelmaehdotuksen marsalkalle. Fagerholm totesi, että sodan lopettaminen Neuvostoliiton kanssa oli saatava mitä pikimmin aikaan. Valtionpäämiestä piti vaihtaa. Eduskunta valitsi 4. elokuuta Mannerheimin Rytin tilalle, ja sotatoimet lopetettiin 4–5. syyskuuta Suomen rauhanneuvotteluvaltuuskunta lähti Moskovaan, jolloin mukana oli myös Yleisesikunnan päällikkö Heinrichs. Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19. syyskuuta Moskovassa.
Vaiheet sodan jälkeen.
Heinrichsille myönnettiin 1. luokan Mannerheim-risti 31. joulukuuta 1944 ”sodanaikaisista ansioistaan yleisesikunnan päällikkönä ja Karjalan sotaretken etevänä johtajana”. Hänen lisäkseen 1. luokan risti on myönnetty ainoastaan Mannerheimille.
Tasavallan presidentti Mannerheim nimitti Heinrichsin seuraajakseen puolustusvoimain komentajana tammikuussa 1945. Uudella komentajalla oli edessään nippu ongelmia: Lapin sota, armeijan kotiuttaminen, miinanraivaukset, rajojen sotilaalliset järjestelyt. Lisäksi tuli ns. asekätkentäjuttu, joka paljastui kevään 1945 aikana ja johti Heinrichsin sotilasuran päättymiseen kesällä. Sekä pääministeri Juho Kusti Paasikivi että kommunistien johtamien kansandemokraattien ministerit Mauno Pekkala ja Yrjö Leino olivat sitä mieltä, että Heinrichsin oli erottava. Myös presidentti Mannerheim suositteli sitä Heinrichsille, vaikka lupasi myös tukensa, jos tämä päättäisi jatkaa virassa. Heinrichs lähetti Mannerheimille kirjeen, jossa hän pyysi eroa. Hän oli silloin 55-vuotias.
Axel Erik Heinrichsin hauta Kulosaaren hautausmaalla Helsingissä.Heinrichs nautti eronsa jälkeenkin laajaa arvostusta sotilaallisena asiantuntijana, ja hänen asiantuntemustaan käytettiin edelleen hyväksi. Hän kirjoitti valtiojohdon pyynnöstä ja käyttöön useita muistioita Suomen sotilaspoliittisesta asemasta vuosina 1945–1950. Huhtikuussa 1948 Heinrichs oli mukana YYA-sopimusta neuvottelevassa valtuuskunnassa Moskovassa. Hän myös avusti sodan aikaisen tiedustelupäällikön Aladár Paasosen kanssa Mannerheimiä marsalkan muistelmien kirjoittamisessa Val-Montissa Sveitsissä.
Vuosina 1957 ja 1959 ilmestyi Heinrichsin kirjoittama kaksiosainen Suomen marsalkan elämäkerta "Mannerheim Suomen kohtaloissa". Keväällä 1957 Heinrichs vihittiin Helsingin yliopiston filosofian kunniatohtoriksi. Jalkaväenkenraali Erik Heinrichs kuoli 16. marraskuuta 1965 Kivelän sairaalassa Helsingissä. Hänet on haudattu Helsingin Kulosaaren hautausmaalle.
Kenraalin vanhin poika, vuonna 1923 syntynyt "Martin Heinrichs" oli mukana vapaaehtoisena jatkosodassa. Hän kävi Reserviupseerikoulun ja valmistui panssarintorjuntavänrikiksi. Maaliskuussa 1943 vänrikki Heinrichs kaatui vihollisen tarkka-ampujan luotiin.
Luottamustoimet.
Heinrichs toimi sotaministerin määräämänä jääkäritoimiston puheenjohtajana vuosina 1919–1920, lisäksi hän toimi Venäjällä olevien suomalaisten evakuoimista suunnitelleen komitean puheenjohtajana vuonna 1920, sekä toimi puheenjohtaja komiteassa, jonka tehtäväksi annettiin asetusehdotuksen laatiminen sotatilan lakkauttamisen johdosta vuonna 1920. Seuraavana vuonna hän aloitti Inkerin uuden avustamiskomitean puheenjohtajana ja toimi tehtävässä vuoteen 1922 saakka, jonka jälkeen hän toimi suomalais-venäläisen rajakomitean suomalaisena puheenjohtajana vuoteen 1923 saakka. Lisäksi hän toimi Moskovan aseistariisumiskonferenssin suomalaisessa valtuuskunnassa vuonna 1922 ja puolustusrevisioninjäsenenä vuosina 1924–1925 sekä oli maarattynä Tasavallan presidentin saattueeseen Tukholmaan vuonna 1925. Hän osallistui Suomen hallituksen ja puolustusvoimien edustajana sotamarsalkka Hindenburgin hautajaisissa vuonna 1934.
Heinrichs toimi Yleisesikunnan kunnianeuvoston puheenjohtajana vuosina 1922–1923 ja Korkeimman oikeuden sotilasjäsenen varajäsenenä vuosina 1931–1938 sekä toimi Suomen sotatieteellisen seuran puheenjohtajana vuosina 1930–1955. Suomen upseeriliiton puheenjohtajana hän toimi vuosina 1934–1935 ja Suomen puolustuslaitoksessa palvelleiden keuhkotautisten avustamisyhdistyksen puheenjohtajana vuodesta 1933 alkaen. Hän toimi sitien jälkeen asiantuntijana Suomen ja Neuvostoliiton YYA-sopimusneuvotteluissa Moskovassa vuonna 1948 sekä oli Sotatieteellisen seuran, Upseeriliiton, Reserviupseeriliiton ja Kadettikunnan kunniajäsenenä. Hän toimi myös Jalkaväensäätiön kunniapuheenjohtajana sekä sai filosofian kunniatohtorin arvon Helsingin yliopistossa vuonna 1957.


Surrealismi.
Surrealismi (,), superrealismi on taidesuuntaus, jonka Max Ernst ja André Breton loivat tietoisesti vuonna 1919. Pyrkimyksenä ei ollut uudistaa taidetta tyylillisesti vaan olemukseltaan ja kuvata ihmisen tiedostamatonta sielunelämää. Surrealistisen liikkeen perusteksteihin kuuluu Bretonin surrealismin manifesti vuodelta 1924. Manifestissa surrealismia kuvataan ilmauksella "puhdas automatismi". Lähimpinä lähtökohtina olivat dadaismi ja Sigmund Freudin psykoanalyyttiset tutkimukset.
Surrealistit hakevat innoituksensa usein alitajunnasta ja unista. Maalaustaiteessa surrealismille tunnusomaisia piirteitä ovat taianomaiset, mystiset, tunnelmaltaan epätodelliset ja unenomaiset sommitelmat, joissa on vertauskuvallisuutta ja omalaatuisesti käytettyjä aika- ja tilasuhteita.
Historia.
Surrealismin taustalta voidaan erottaa useita tekijöitä: symbolismi, futurismi, ekspressionismi sekä Lautréamontin, Alfred Jarryn ja Sigmund Freudin kirjoitukset. Keskeistä on myös loogis-rationaalisen, "porvarillisen" taidekäsityksen torjuminen. Surrealistien kritiikki kohdistui myös dadaan: kun Tristan Tzaran näytelmää "Le Cœur à Gaz" esitettiin Pariisissa heinäkuussa 1923, Louis Aragon, Benjamin Péret ja Breton hyökkäsivät näyttämölle ja kävivät käsiksi esiintyjiin.
Sanaa "surrealismi" käytetään myös yleisessä merkityksessä minkä tahansa taiteen herättämistä fantastisista, oudoista tai kauhistuttavista mielikuvista. Sanaa käytti ensimmäisen kerran Guillaume Apollinaire vuonna 1917 näytelmänsä "Les Mamelles de Tirésias" (Teiresiaan rinnat) alaotsikossa.
Ensimmäinen surrealistien maalaustaiteen yhteisnäyttely oli vuonna 1925. Mukana olivat silloin muun muassa Hans Arp, Giorgio de Chirico, Max Ernst, Joan Miró ja Pablo Picasso. Salvador Dalín ensimmäinen näyttely oli 1929.
Vaikka surrealismi syntyi yhteisen manifestin puitteissa ja noudatti melko pitkälle samoja periaatteita, ei surrealistien ryhmä ollut kovinkaan yhtenäinen.
Surrealistinen maalaustaide.
Surrealistisia maalauksia on kahdenlaisia. Toinen niistä on "käsin maalattuja uniesineitä" (Salvador Dalín luonnehdinta), kuten Giorgio de Chiricon arvoitukselliset maalaukset ja Dalín valuvat kellot. Toinen esiintyy teknisesti innovatiivisina teoksina, kuten Max Ernstin "frottage"-työt. Liike oli huipussaan 1930-luvulla, jolloin surrealistisia ryhmiä syntyi Yhdysvalloissa, Pohjoismaissa ja Japanissa.
Automaattiset tekniikat.
Surrealistiset kirjailijat käyttivät luomisprosessissa niin sanottua automaattista kirjoitusta, jossa sanat, kirjaimet tai tekstipätkät valittiin sattumanvaraisesti ja liitettiin yhteen mielivaltaisessa järjestyksessä. Automaattisia tekniikoita käytettiin myös maalauksessa, jossa taidemaalari antoi siveltimensä ”kulkea vapaasti” kankaalla.
Surrealistinen kirjallisuus.
Kuvataiteen ohella tunnetuimpia surrealistisia teoksia ovat surrealistiset kirjalliset tuotokset, romaanit ja etenkin runot, jotka usein on kirjoitettu automaatiokirjoitusta hyväksi käyttäen.
Surrealistinen elokuva.
Surrealistisista elokuvista kuuluisimpana on Luis Buñuelin ja Dalín "Andalusialainen koira" vuodelta 1929.
Ylitodellisuus.
Surrealismia ei voi verrata abstraktiin taiteeseen siinä mielessä, että surrealistinen taideteos kuvaisi pelkästään jotain esteettistä, pelkkää muotoa tai epätodellisia asioita. Nimensä mukaisesti surrealismi on ylirealismia, se kuvaa nimenomaan todellisuutta, mutta omin keinoin. Surrealismi kyseenalaistaa realismin ja naturalistisen kuvauksen. Surrealistien mukaan naturalistinen kuvaus lukitsee tietyn tavan nähdä todellisuus, ja tätä konventionaalisuutta surrealismi pyrkii rikkomaan.
Semioottisesti surrealismin voi sanoa luovan oman kohteensa viittaukselle. Esine, jota esimerkiksi maalaus kuvaa, korvataan jollakin luonnollisesta poikkeavalla. Surrealismin kuvaamien asioiden välillä vallitsee aina vähintäänkin assosiatiivinen yhteys. Tämä saa aikaan sen, että surrealismi kuvaa ulkopuolista todellisuutta. Poikkeavuus ei ole siinä mitä kuvataan, vaan kuvauksen tavassa. Surrealismi kyseenalaistaa ja laajentaa tottumusten ja tapojen riistämää todellisuutta, uudelleenrealisoi sitä.
Surrealismi Suomessa.
Tämän tyylisuunnan edustajia oli 1920-luvun alussa Edwin Lydén.
Suomessa Otto Mäkilä perusti surrealistisen koulukunnan Ryhmä 9:n Turussa 1930-luvulla, toisen tiedon mukaan vasta 1940-luvulla. Mukana olivat muun muassa Ole Kandelin ja Birger Carlstedt.
Juhani Linnovaara, Veijo Hukka ja Seppo Similä ovat esimerkkejä kotimaisista surrealisteista. Erkki Sakari Heinosen yhteiskunnallisesti kantaa ottavia maalauksia ja grafiikoita on luonnehdittu miehiseksi surrealismiksi.
Suomessa surrealismia ovat tutkineet muun muassa Väinö Kirstinä ja Timo Kaitaro.


Tähtiyhdistys.
Tähtitieteen harrastajien yhteenliittymää kutsutaan tähtikerhoksi tai tähtiyhdistykseksi.
Suomen suurin tähtitieteellinen yhdistys on Ursa, joka toimii Helsingistä käsin kaikkialla Suomessa. Sillä on jo yli 13 000 jäsentä ja omaa kustannus- ja lehtitoimintaa.
Suomessa on lisäksi yli 40 paikallista tähtiharrastusyhdistystä.


Luettelo Suomen tähtiyhdistyksistä.
Tämä on aakkostettu luettelo Suomen tähtiyhdistyksistä.
Aiheesta muualla.
*
Tähtiyhdistyksistä


2012.
2012 (MMXII) on nykyinen kuluva vuosi ja karkausvuosi, joka alkoi sunnuntaista.
Yhdistyneet kansakunnat nimesi vuoden 2012 kansainväliseksi osuuskuntien vuodeksi.


Larin Paraske.
Larin Paraske (alun perin Paraskeva Nikitina'", 1833 tai 1834, Lempaala, Pohjois-Inkeri – 3. tammikuuta 1904, Metsäpirtti) oli runonlaulaja ja suomalaisen kansanrunouden keskeinen henkilö.
Biografia.
Larin Paraske syntyi Lempaalan pitäjän Mäkienkylän Miskylässä Pohjois-Inkerin järvialueella. Hänen isänsä Mikiitta Mikiitanpoika (Nikita Nikitin) oli Kuussovan eli Ivan Kusovin hovin orja ja seppä. Äiti Tatjana Vasilovna oli kotoisin Suomen puolelta rajaa, Sakkolan (myöhemmin Metsäpirtin) Vaskelan kylästä. Isä kuoli Larin Parasken ollessa noin 18-vuotias, äiti jo muutamaa vuotta aiemmin. Molemmat hänen vanhempansa olivat inkerikkoja.
Noin 20-vuotiaana Larin Paraske meni naimisiin äitinsä kotikylästä kotoisin olevan, 18 vuotta vanhemman Kaurila Teppananpojan (Gavril Stepanov) kanssa. Parasken muutettua Vaskelaan häntä alettiin kutsua Larilan eli Larin Paraskeksi miehen kotitalon mukaan. He saivat yhdeksän lasta, joista vain kolme eli aikuisikään asti. Kannaksella ei ollut maaorjuutta, mutta tila oli pieni ja Kaurila sairaalloinen. Paraske hankki perheelle lisäansioita ottamalla hoitoonsa orpolapsia, vetämällä jaaloja Taipaleenjoella ja kantamalla halkoja. Aviomies kuoli vuonna 1888.
Sakkolassa apupappina toiminut Adolf Neovius ryhtyi vuonna 1885 keräämään seudun kansanrunoutta. Tavattuaan Larin Parasken vuonna 1887 Neovius ryhtyi järjestelmällisesti tallentamaan hänen runovarantoaan. Parasken ja Neoviuksen yhteistyö jatkui vuodesta 1887 vuoteen 1894 ja tuotti laajimman yhdeltä ihmiseltä kerätyn kalevalamittaisen runoaineiston.
Neovius muutti Porvooseen 1889 ja kutsui Parasken luokseen jatkamaan keruutyötä. Paraske asui enimmäkseen Porvoossa vuodesta 1891 vuoteen 1894. Innoitusta etsiville karelianistisille taiteilijoille tarjoutui näin mahdollisuus tavata aito runonlaulaja. Paraskesta muodostui kaikkien karjalaisten runonlaulajien ja itkijänaisten symboli. Vuonna 1891 Paraske esiintyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikokouksessa Helsingissä. Samana vuonna "Kullervo-sinfoniaansa" valmisteleva Jean Sibelius vieraili Porvoossa Paraskea kuulemassa. Vuonna 1893 Albert Edelfelt ja Eero Järnefelt maalasivat hänestä muotokuvia.
Palattuaan kotitilalleen Vaskelaan Paraske kärsi jatkuvasta taloudellisesta ahdingosta ja sairasteli. Neovius avusti häntä omista varoistaan ja vetosi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan lisäavun saamiseksi. Vasta tammikuussa 1899 seura myönsi sadan markan suuruisen avustuksen, joka myöhemmin muutettiin vuotuiseksi eläkkeeksi. Paraske ei kuitenkaan onnistunut pelastamaan tilaansa ja mökkiään, jotka myytiin kesällä 1899 verorästien vuoksi. Hän kuoli tammikuun kolmantena 1904.
Runot.
Larin Paraskelta muistiinmerkittiin noin 32 000 säettä kalevalamittaista runoutta, lähes 3 000 sananlaskua ja arvoitusta, 25 itkuvirttä, parikymmentä uusimittaista kansanlaulua ja kuvaus vanhoista häätavoista. Valtaosa Parasken runoista julkaistiin Suomen Kansan Vanhojen Runojen osassa V3 (1931), jossa runotoisintojen määrä on 1343.
Nämä lukumäärät sisältävät runsaasti toistoa, sillä samaa runoa on usein kirjattu useamman kerran. Väinö Salminen oletti, että ilman toistoa säkeiden kokonaismäärä voisi olla noin 25 000. Erillisiä runoja hän arvioi Parasken hallinneen noin 450–500. Tarkkoja lukuja ei ole mahdollista esittää ”eri” säkeen tai runon tulkinnanvaraisuudesta johtuen.
Ennätyksellisen suuren runoaineiston vuoksi Larin Paraskea on kutsuttu ”suomalaiseksi Mnemosyneksi”.
Larin Paraske kulttuurissa.
Edelfeltin ja Järnefeltin lisäksi Larin Paraskesta ovat tehneet muotokuvia ainakin Berndt Lagerstam, Elin Nordlund ja Hanna Frosterus-Segerstråle. Ajan valokuvissa ja maalauksissa Paraske esiintyy yllään Neoviuksen ostama kannakselaisen kansannaisen puku. Puvun päähineenä on sorokka, joka on nimenomaan naimisissa olevan ortodoksisen naisen päähine; naimisissa olevat luterilaiset naiset käyttävät saman puvun kanssa kokovalkoista huntua sekä nuoret tytöt päänauhaa eli pinteliä tai säppäliä.
Larin Parasken elämäntarina on puhutellut jälkipolvia. Parasken elämää kuvaa Anu Kaipaisen romaani "Poimisin heliät hiekat" (1979). Sakari Puurusen ohjaamassa tv-elokuvassa "Sijan tiijän missä synnyin. Kuvia ja kuvitelmia Larin Parasken elämästä" (1981) nuorta Paraskea esitti Sinikka Sokka ja aikuista Eeva-Kaarina Volanen. Näyttelijä Eeva Litmanen, joka on Larin Parasken jälkeläinen, on esittänyt 2000-luvulla tyttärensä kanssa näytelmää "Larin Paraske – rautamuurahaisten sukua".


Neutriino.
Neutriino on alkeishiukkanen, joka kuuluu fermioneihin, koska sen spin on ½. Neutriinon massa on hyvin pieni, mutta on todistettu, ettei se ole täysin massaton, kuten aiemmin luultiin. Neutriinoa ei pidä sotkea neutroniin.
Löytäminen.
Ennen neutriinon löytämistä näytti siis siltä, että beetahajoamisessa neutroni hajoaa vain protoniksi ja elektroniksi formula_9. Tällöin liikemäärä reaktiossa ei vaikuttanut säilyvän, sillä elektronin energiaspektri oli jatkuva. Vuonna 1930 Wolfgang Pauli päätteli, että betahajoamisessa on synnyttävä myös kolmas hiukkanen, joka on sähköisesti neutraali ja jakaa energian elektronin kanssa, mikä mahdollisti elektronin jatkuvan energiaspektrin. Tätä hiukkasta kutsutaan nykyään neutriinoksi.
Kauan vaikutti kuitenkin siltä, ettei tätä "haamuhiukkasta" koskaan saada todennettua, mutta sitten huomattiin ydinreaktorista tulevan niin valtavat määrät neutriinoja, että kokein oli mahdollista havaita niistä osa. Ensimmäisen havainnon niistä tekivät Clyde Cowan, Frederick Reines, F. B. Harrison, H. W. Kruse ja A. D. McGuire vuonna 1956. Tästä havainnosta Reinesille myönnettiin Nobelin fysiikanpalkinto vuonna 1995.
Neutriinot tulevat esiin valtavien klooripitoisten pesuainemäärien avulla, joissa silloin tällöin muuttuu klooriatomi neutriinon vaikutuksesta argonatomiksi. Nämä argonatomit voidaan kaapata talteen atomi atomilta. "Saalis" on tyypillisesti yksi argonatomi päivässä suuresta tankista seulottuna.
Myöhemmin huomattiin neutriinoja olevan kolmea eri tyyppiä (eli "makua"): elektronin neutriinoita, myonin neutriinoita ja taun neutriinoita.
Havaitseminen.
Käytännössä neutriinot havaitaan laboratoriossa suurilla laitteilla tai suurilla neutriinovirroilla, joita saadaan ydinvoimaloista ja hiukkaskiihdyttimillä.
Neutriinot ovat erittäin läpitunkevia mutta vaarattomia alkeishiukkasia. Niillä ei ole sähkövarausta, joten niihin ei voida vaikuttaa magneetti- tai sähkökentillä ja painovoimankin vaikutus on mitätön. Koska neutriino tuntee vain heikon vuorovaikutuksen, neutriinot läpäisevät melkein kaiken materian. On arvioitu, että vasta valovuoden paksuinen lyijyseinä kykenisi pysäyttämään puolet läpikulkevista neutriinoista. Neutriinoa ei voida havaita suoraan, mutta siitä voidaan tehdä havaintoja tutkimalla sen aiheuttamassa reaktiossa syntyneitä hiukkasia.
Yksi keino havaita neutriinoita on tutkia sen aiheuttamaa heikkoa vuorovaikutusta. Neutriinot vuorovaikuttavat materian kanssa heikon vuorovaikutuksen kautta. Vuorovaikutuksen välittäjähiukkasina ovat varatut W-välibosonit ja neutraali Z-bosoni. W-bosonien välittämiä reaktioita kutsutaan varattujen virtojen välittämiksi reaktioiksi, ja Z-bosonien neutraalin virran välittämiksi (aivan kuten QED:ssa, jonka välittäjä hiukkasena toimii fotoni). Varatun virran kokevat ainoastaan elektronin neutriinot ja niiden antineutriinot, kun taas neutraalin virran kokevat kaikki neutriinot.
Toinen tapa havaita neutriinoita perustuu siihen, että neutriino törmää vesimolekyyliin ja irrottaa siitä elektronin. Elektroni syöksyy vedessä valoa suuremmalla nopeudella tuottaen Tšerenkovin säteilyä, joka voidaan havaita. Tällaista menetelmää käyttää japanilainen Super Kamiokande -ilmaisin, joka koostuu vesitankista ja valomonistinputkista.
Auringon neutriinomysteeri.
Auringossa pitäisi fuusioreaktiossa syntyä tietty määrä neutriinoja, mutta pitkän aikaa neutriinoilmaisimet havaitsivat vain murto-osan (1/4 - 1/3) odotetusta määrästä. Japanilaisten Tšerenkovin säteilyyn perustuvalla vesitäytteisellä Kamiokande-ilmaisimella tehdyissä mittauksissa saatiin neutriinovuoksi puolet odotetusta.
Kanadalaiset ja monet muut rakensivat taas uudentyyppisen ilmaisimen joka perustuu gallium-germanium -kokeisiin. Neutriino muuttaa harvakseltaan gallium-atomin germanium-atomiksi. Tälläkin menetelmällä havaittiin puolet odotetusta neutriinomäärästä.
Neutriino-oskillaatiomalli.
Nyt oli tullut selväksi, että joko Auringon malli tai neutriinomallin oletus on väärä. Arveltiin, että neutriino vaihtaa tyyppiään matkalla Auringosta Maahan, esimerkiksi siten, että elektronin neutriino muuttuu taun neutriinoksi. Tällöin ainoastaan elektronin neutriinot havaitseva kammio ei havaitse odotettua määrää neutriinoita tämän "neutriino-oskillaatioksi" kutsutun ilmiön takia.
Tässä mallissa eivät neutriinojen makutilat ole toisistaan riippumattomia, vaan ovat kombinaatioita massatiloista. Tällöin neutriinojen makutilat esiintyvät havaintohetkellä tiettynä kombinaationa. Matemaattisesti voidaan makutilat esittää massatilojen kombinaationa
formula_10
missä massatilaan viittaa formula_11 ja makutilaan
formula_12 Myöhemmin on makutilan paikka
formula_13
(?)Laskemalla neutriinomaun selviämistodennäköisyyttä, massatilojen neliöidyllä massaerot voidaan saada laskuilla ja kokeilla selvillä, joka antaa haastetta neutriinon massan määrittämiselle. Neutriinon massoille voidaan kuitenkin asettaa ylärajat.
Mikäli tuottopisteen ja havaintopisteen etäisyys on tarpeeksi pitkä, ei tyhjiöoskillaatiolla kuitenkaan ole merkitystä. Auringosta saapuvien neutriinojen kannalta on tällä kuitenkin merkitystä, jolloin puhutaan oskillaatiopituudesta.
Eri reaktioiden vuoksi tapahtuu myös vastaanvanlainen ilmiö materiassa, jolloin elektronin neutriinojen massatilat sijaitsevat ylempänä myy- ja tau-neutriinoihin verrattuna. Olennaisin asia neutriinofysiikassa on selvittää tämä potentiaalin aiheuttama muutos neutriinon aaltofunktioon ja siten myös neutriinomaun selviämistodennäköisyyteen sen läpäistessä tutkittavan alueen.
Neutriinoiden aika- ja paikkakehtiyksen määrää niiden liikeyhtälö
formula_14
missä formula_15 on 3x3 hamiltonin operaattori
ja formula_7 neutriinon aaltofunktio.
SNO ratkaisee neutriinomysteerion.
Seuraavaksi kanadalaiset rakensivat SNO:n (Sudbury Neutrino Observatory), jonka tarkoitus oli ratkaista auringon neutriinomysteeri. SNO on optinen neutriinoteleskooppi, jonka suuressa kammiossa on tuhansia tonneja erittäin puhdasta raskasta vettä. Raskaan veden deuterium-atomit (1 protoni, 1 neutroni) reagoivat kaikkiin kolmeen neutriinolajiin. SNO havaitsee neutriinoita kahdella eri tavalla. Ilmaisimessa elektronin neutriino voi muuttua elektroniksi ja muuttaa neutronin protoniksi, eli tämän reaktion tuloksena on elektroni ja kaksi protonia. Sen sijaan myonin, taun sekä myös elektronin neutriinot voivat potkaista deuterium-atomista protonin ja neutronin pois. Vertailemalla kahden eri tapahtuman lukumääriä SNO kykenee mittaamaan kunkin neutriinolajin vuon. Idean keksi Herb Chen.
Vuonna 2002 raportoitiin, että SNO-kokeen tuloksien perusteella on 99,999 prosentin varmaa, että neutriino vaihtaa lajiaan matkallaan Maahan.
Tämän jälkeen kanadalaiset lisäsivät säiliöön kaksi tonnia ruokasuolaa, joka herkisti koekammion kolme kertaa herkemmäksi myonin ja taun neutriinoille. Uusimmat vuoden 2004 tulokset kertovat, että Auringosta saapuvista elektronin neutriinoista kaksi kolmasosaa muuttaa tyyppiään myonin ja taun neutriinoiksi.
Neutriinojen massa.
SNO:n tulokset osoittivat että neutriinoilla on massa, joka muodostaa lukumäärän huomioon ottaen merkittävän osuuden maailmankaikkeuden massasta. Jo tätä ennen neutriinojen kriittiseksi massaksi oli arvioitu 50 elektronivolttia, sillä tätä suuremmilla massoilla maailmankaikkeus olisi jo romahtanut kasaan painovoimansa vaikutuksesta. Kosmologisten havaintojen ja laboratoriomittausten avulla massa-arvio on tarkentunut muutaman elektronivoltin tai sen murto-osan tienoille. Vuonna 2012 käynnistyvä KATRIN-testilaitteisto pyrkii selvittämään neutriinon massan tehden mittauksia väliltä 0,2–2 elektronivolttia.
Neutriinojen nopeus.
Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksessa CERNissä kerättiin vuosina 2009, 2010 ja 2011 tietoa neutriinojen nopeudesta, joka tulosten perusteella vaikutti olevan valon nopeutta suurempi. Koetuloksien todettiin myöhemmin johtuneen laitteistoviasta. Kokeessa Sveitsistä lähetettiin myonin neutriinoja kohti 730 kilometrin päässä sijaitsevaa italialaista Gran Sasso Laboratory -asemaa, jossa OPERA-ilmaisin havaitsi neutriinot. Laskelmien mukaan neutriinot saapuivat OPERA-ilmaisimeen yli 60 nanosekuntia aiemmin kuin mitä valo olisi kulkenut saman matkan tyhjiössä. Tämä tarkoittaisi neutriinojen nopeuden olleen noin formula_17 c (noin 7,44 km/s) suurempi kuin valonnopeus.
OPERA:n tutkimusryhmä kuitenkin havaitsi pari koetuloksiin vaikuttavaa mahdollista virhetekijää. Ensimmäinen ongelma löytyi ajanmääritysoskillaattorissa liittyen GPS-laitteen synkronointiin. Ajanmääritysongelma voi lisätä neutriinojen havaittavaa matka-aikaa vähentäen ilmiötä valoa nopeammista neutriinoista. Toinen ongelma oli, että GPS-vastaanottimen ja koelaitteen kellon välinen kaapeli ei ollut kunnolla kiinnitetty. Tutkimusryhmän mukaan kaapeliongelma aiheutti sen, että neutriinoiden nopeus mitattiin luonnottoman suureksi. Koe toistettiin löysällä olleen tietoliikennekaapelin kiristämisen jälkeen ja neutriinoiden todettiin kulkevan valoa hitaammin.


A. F. Airo.
Aksel Fredrik Airo (vuoteen 1906 Johansson, 14. helmikuuta 1898 – 9. toukokuuta 1985) oli suomalainen kenraali, joka vastasi operaatioiden suunnittelusta talvi- ja jatkosodan aikana.
Aksel Airo syntyi Turussa ja hänen vanhempansa olivat talonomistaja Otto Fredrik Airo ja Amanda Vilhelmiina (o.s. Grönlund). Aksel pääsi ylioppilaaksi Turun suomalaisesta lyseosta vuonna 1917. Koulussa Airo osoitti taipumusta matematiikkaan ja suunnitteli insinöörin uraa. Hän kunnostautui myös seiväshypyssä. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Airo meni teknillisten opintojen vaatimaan työharjoitteluun puoleksi vuodeksi.
Sisällissota ja opinnot.
Valkoisten ja punaisten suhteet kiristyivät sisällissodaksi ja Airo liittyi valkoisten joukkoihin 27. tammikuuta 1918 Lauttakylässä. Kun punaiset löivät joukot hajalle, Airo jatkoi matkaansa rintaman läpi Kankaanpäähän. Hänet siirrettiin 5. Pohjanmaan patteristoon Pietarsaareen, jossa hän toimi aluksi suuntaajana ja tykinjohtajana, myöhemmin jaoksen johtajana. Karjalan rintamalla Airo osallistui Ahvolan taisteluihin ja Viipurin valtaukseen. Näissä taisteluissa Airo sai 2. luokan vapaudenmitalin.
Sodan jälkeen Airo siirrettiin Lappeenrannan tykistökouluun ja nimitettiin reservin vänrikiksi. Jääkärieverstiluutnantti ja diplomi-insinööri Lauri Malmberg ehdotti Airolle sotilasuraa, jolle hän ryhtyi tultuaan ylennetyksi joulukuussa 1918 aktiivivänrikiksi.
Toukokuun 19. päivänä vuonna 1919, sisällissodan päättymisen vuosipäivänä, Airo ylennettiin luutnantiksi ja määrättiin Kenttätykistörykmentti 2:n ensimmäisen patteriston väliaikaiseksi komentajaksi. Airo kuului siihen harvalukuiseen joukkoon, joka osasi käyttää kenraalimajuri Vilho Nenosen suunnittelemaa tulenjohtokorttia. Niinpä Airo johti tulta kenraalin järjestämissä näytösammunnoissa.
Syyskuussa vuonna 1920 Airo siirrettiin yleisesikuntaan ja komennettiin upseerien täydennyskoulutukseen Ecole speciale militaireen, Saint-Cyrin kadettikouluun Ranskaan. Vuoden kuluttua hän jatkoi opintojaan Ranskan sotakorkeakoulussa, Ecole superieure de guerressa. Nuoremman kurssin oppilaita oli muuan tuleva panssaridivisioonan komentaja, kenraali ja presidentti Charles de Gaulle. Vuonna 1921 Airo ylennettiin kapteeniksi. Vuoden 1923 syksyllä hän palasi yleisesikuntaan ja ylennettiin 6. joulukuuta majuriksi. Seuraavana vuonna hän meni naimisiin Aino Vilhelmiina Vuoren kanssa. Sittemmin perheeseen syntyi kaksi tytärtä, Aila vuonna 1926 ja Anja 1928.
Vuoden 1925 kesällä Airo nimitettiin Yleisesikunnan operatiivisen toimiston päälliköksi, ja vuonna 1927 hänet ylennettiin everstiluutnantiksi. Vuosina 1928–1929 Airo rakensi Suomelle alueellisen puolustusjärjestelmän, jonka perusteella sodanaikaiset puolustusvoimat suunniteltiin.
Airo nimitettiin komentajaksi Karjalankannakselle. Airo viihtyi hyvin Valkjärvellä, mutta komennus ei jäänyt pitkäaikaiseksi. Hänet komennettiin vuonna 1931 Helsinkiin Yleisesikunnan operatiivisen toimiston ja kaksi vuotta myöhemmin operatiivisen osaston päälliköksi. Airo ylennettiin everstiksi vuonna 1933 ja määrättiin puolustusneuvoston sihteeriksi eli käytännössä Gustaf Mannerheimin oikeaksi kädeksi. Airon vastuulla olivat operatiiviset asiat.
Talvisota.
Suomi toteutti 7.–11. lokakuuta 1939 liikekannallepanon, jota sanottiin ylimääräiseksi harjoitukseksi (YH). Airo oli keskeisessä roolissa suunnitelmien toteuttamisessa.
Puna-armeija hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta 1939, Suomeen johtavia tieuria käyttäen.
Yleisesikunta hajautettiin ympäri Helsinkiä. Eversti Airo aloitti Hotelli Helsingissä viisivuotisen työnsä operatiivisten sotatoimien johtajana. Airon tehtävänä oli tehdä yhteenvedot rintamatapahtumista ja tilanteen vaatimat ehdotukset ylipäällikölle.
Maaliskuun alussa tilanne Kannaksella paheni, venäläiset pyrkivät Viipurin valtaukseen koukkaamalla sekä idästä että lännestä. Sota päättyi Moskovan rauhansopimukseen, ja tuli rintamilla lakkasi 13. päivänä maaliskuuta kello 11.
"Joukot olivat tiukasti johtajiensa käsissä ja suorittivat käsketyt tehtävänsä. Missään tapauksessa ei itärajaltamme voida sodan loppuvaiheessa löytää kohtaa, joka antaisi tukea käsitykselle puolustuksen romahtamisesta"."
Luonnollisesti Airo perusti näkemyksensä etenkin tiedustelutietoihin. Viime vuosina historiantutkijat ovat kiistelleet talvisodan rauhan tekemisen motiiveista. Heikki Ylikankaan mielestä rauha solmittiin Saksan toivomuksesta. Hermann Göring oli antanut Berliinin-suurlähettiläälle T.M. Kivimäelle 22.2.40 lupauksen Saksan lähitulevaisuudessa tapahtuvasta hyökkäyksestä itään ja että siinä yhteydessä Suomelle tarjoutuisi mahdollisuus saada menetyksensä korkojen kanssa takaisin. Suomen oli siksi tehtävä talvisodassa rauha raskainkin ehdoin ja säilytettävä armeijansa taistelukykyisenä tulevaa idän sotaretkeä varten.
Jatkosota.
Kesäkuun 22. päivänä vuonna 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Muutamia päiviä myöhemmin Neuvostoliitto pommitti Suomea ilman edelläkäypää sodanjulistusta. Suomen hallitus katsoi Suomen olevan sotatilassa Neuvostoliiton kanssa ja käynnisti hyökkäyksen itään tarkoituksenaan saada takaisin Moskovan rauhassa menettämänsä alueet. Airo toimi päämajoitusmestarina, so. operatiivisenä johtajana Suomen armeijan päämajassa Mikkelissä. Päämaja toimi silloisessa keskuskansakoulussa, edelleen toimivassa koulussa, jonka nykyinen nimi on Päämajakoulu. Marsalkka Mannerheimin ympärille muodostuneeseen päämajan ns. sisärenkaaseen kuuluivat Airon lisäksi yleisesikunnan päällikkö, jalkaväenkenraali Erik Heinrichs, tykistönkenraali Vilho Nenonen, komento-osaston päällikkö, kenraaliluutnantti Viljo Tuompo ja tiedustelupäällikkö, eversti Aladár Paasonen.
Aluksi suomalaiset valloittivat Karjalankannaksen ja Itä-Karjalan. Syyskuun alussa Karjalankannaksella saavutettiin vanha raja ja Laatokan pohjoispuolella Syväri. Petroskoi vallattiin syys-lokakuun vaihteessa ja kaupungin uudeksi nimeksi annettiin Äänislinna. Sallan suunnalla vihollinen heitettiin rajan taakse. Vuoden 1942 keväällä Suomi valtasi Suursaaren ja Tytärsaaren. Rintamat hiljenivät, alkoi asemasota. Airo ylennettiin kenraaliluutnantiksi 3. kesäkuuta 1942.
4.–5. syyskuuta 1944 sotatoimet Suomen ja Neuvostoliiton välillä päättyivät. Airo nimitettiin yleisesikunnan päälliköksi ja Mannerheim-ristin ritariksi 18. marraskuuta. "Hänen taitavalla ja kriittisellä johdollaan on tehty kaikki sotatoimia koskevat suunnitelmat", perusteluissa todetaan. Marskilta kysyttiin sodan jälkeen, kuka johti sotatoimia. Hän vastasi: "Airo ja minä." Airo vastasi samaan kysymykseen: "Marski ja minä."
Asekätkentä.
Kesäkuussa 1945 Airo pidätettiin "kuulusteluja varten" asekätkentäjutussa; kuulustelut tosin alkoivat vasta yli puoli vuotta myöhemmin. Airo määrättiin otettavaksi turvasäilöön syyskuussa ja julistettiin vangituksi vuoden 1947 maaliskuussa oltuaan lähes kaksi vuotta Valpon pidättämänä. Airo sai syytteet asekätkennästä ja laittomasta liikekannallepanon valmisteluista. Hän kiisti syytteet ja piti liikekannallepanoväitteitä keinotekoisina ja jopa absurdeina. Asekätkentää tutkineen eversti Matti Lukkarin mukaan Airolla ei olisi ollut mahdollisuuksiakaan johtaa eikä edes valvoa asekätkentää, koska Lapin sodan johtaminen ja seuraaminen sekä valvontakomission lähes päivittäin antamat lukuisat tehtävät veivät hänen kaiken aikansa. Asekätkennän toteutus ja johto olivat kokonaan Airon alaisten, eversti Valo Nihtilän ja everstiluutnantti Usko Haahden – joka oli koko ajatuksen isä – vastuulla. Tästä huolimatta poliittinen äärivasemmisto pyrki osoittamaan pääsyylliseksi asekätkentään nimenomaan Airon.
Tammikuussa 1946 Airoa, jalkaväenkenraali Erik Heinrichsiä, kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuota ja jalkaväenkenraali Kustaa Tapolaa kuultiin syyttäjän − oikeuskansleri Toivo Tarjanteen − haastamina todistajina sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, kun pyrittiin selvittämään, mitä Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto tiesivät etukäteen Adolf Hitlerin ns. operaatio Barbarossasta eli Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon koskevista suunnitelmista. Airo saapui istuntoon vartijoiden saattamana ja ruudulliseen metsätyöläisen sarkapuseroon, pussihousuihin ja lapikkaisiin pukeutuneena, mikä aiheutti oikeussalissa ahdistavan tunnelman. Läsnä olleet venäläiset sotilashenkilöt yrittivät katsella kiusaantuneina muualle. Airo ja muut kuulustellut todistajat kiistivät Suomessa tiedetyn operaatio Barbarossasta etukäteen mitään.
Sotaylioikeus hylkäsi Airoa vastaan asekätkennän vuoksi nostetut syytteet vuonna 1948. Airo vapautettiin vankilasta, edelleen yleisesikunnan päällikkönä. Keväällä 1949 hän joutui jättämään paikkansa "yleisen edun nimissä".
Kirja asekätkennästä.
Kenraali Airo kirjoitti vankila-ajastaan asekätkentäprosessia eritelleen kirjan "Liikekannallepanosalaliitto". Se muodostui hänen puolustuspuheestaan oikeudessa ja siihen liitetyistä kirjeistä. Kansanedustaja ja Mannerheim-ristin ritari, kapteeni Eero Kivelä, joka toimi Airon oikeusavustajana, salakuljetti tekstin ulos oikeudesta, toimitti aineiston käsikirjoitukseksi ja järjesti niin, että se julkaistiin kirjana 5 000 kappaleen painoksena: virsikirjan tekijä Aarne Björkbom latoi ja taittoi tekstin painovalmiiksi omalla ajallaan ja Uuden kirjapainon faktori Torsti Artkoski painoi, sitoi ja viimeisteli kirjan niin ikään omalla ajallaan ja vastuullaan. Paperitehdas Haarla lahjoitti tarvittavat materiaalit, ja valmista kirjaa myytiin "tiskin alta". Sisäministeri Yrjö Leino kauhistui moisen kirjan ilmestymistä ja määräsi sen takavarikkoon, mutta Valpon haaviin jäi vain 200 kirjaa – loput menivät jakeluun ja todella kuluivat kansan käsissä.
Airoa painostettiin asian johdosta kovin, ja vaikka SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen ja kumppanit vaativat Airolle "maanpetoksen ja esivallan herjaamisen" johdosta elinkautista ja koko omaisuuden takavarikkoa, oikeuskansleri Toivo Tarjanne ei hyväksynyt vaatimuksia. Vielä pahemmin hän kimmastui kommunistien vaatiessa, että Airon kirjan hallussapidostakin olisi rangaistava vähintään elinkautisella pakkotyöllä.
Kenraali Airo sai lopulta hyvin pienet eli nykyrahassa noin 10–15 euron sakot "lievästä julkisen vallan solvaamisesta".
Aimo Aaltonen ei uskaltanut enempää edes yrittääkään painostaa asiassa, koska Eduskunnan puhemies K A Fagerholm raivostui hänelle tämän tapauksen johdosta uhaten porttikiellolla istuntosaliin käynnissä olevien valtiopäivien loppuajaksi. Aaltosesta tulikin edustajauransa loppuajaksi kaikkien puhemiesten silmätikku - ja Fagerholmin siirryttyä pääministeriksi puhemieheksi tulikin Urho Kekkonen, joka inhosi Aaltosta vielä kovemmin.
Koska oikeuskansleri asettui kommunisteihin nähden vastahankaan, alkuperäisen kirjan tuottoa ei edes yritetty takavarikoida: juonikkaasti ritari Kivelä järjesti Airoa syvästi kunnioittavien avuliaitten aseveljiensä avulla myynnin kädestä käteen, keräsi rahat, ja kun kulut oli vähennetty, vei loput eli hiukan yli puoli miljoonaa silloista markkaa (noin 900 euroa, ostovoimaltaan tosiasiassa paljonkin enemmän) kirjekuoressa Airolle. Näillä rahoilla peruskorjattiin lopulta kenraalin kotitilan, Heinolan maalaiskunnan Ristintaipaleen, navetta.
Alkuperäistä kirjaa on vielä kirjastoissa varastohyllyillä.
Kaikkien oikeusasteiden jälkeen tuli määräys poistaa tekstistä kuusi valtiota "solvaavaa" lausetta ja lopulta kirjasta julkaistiin hyvin paljon myöhemmin eli vuonna 1979 yksityistahon eli Helsingin Jääkiekkoilun Kannatusyhdistys ry:n toimesta noilla muutamilla lauseilla "siistitty" omakustanneversio nimellä "Puolustustaisteluni v. 1947" – jossa jopa poistetut lauseet oli merkitty mustilla viivoilla.
Uusitun painoksen ilmestyminen vaiettiin äärilaidan taholla, mutta tätäkin kirjaa myytiin käsikaupassa ja muutamissa kyllin omapäisissä kirjakaupoissa, ja se herätti huomiota lukijakuntansa keskuudessa. Tänään sekin on harvinainen keräilykappale, jota on muutamia kirjastojen varastoissa. Teos julkaistiin vielä kolmantenakin painoksena vuonna 1984 nimellä "Liikekannallepano, salaliitto".
Kenraali muutti Ristintaipaleen tilalleen Heinolan maalaiskuntaan. Jostain syystä hän käytti enimmän ajan vankeusaikansa asua eli sarkapuseroa, pussihousuja ja haitarivartisia nahkasaappaita, "jatsareita"; hänen hahmostaan Ristintaipaleen pelloilla ehti tulla paikkakunnan "maamerkki".
Kansanedustajaksi.
Kenraali Airo oli nimenomaan kotikunnassaan syvimmin kunnioitettuja hahmoja, siksi hän niin selvillä ääniluvuilla eduskuntaan aikanaan menikin vuonna 1958.
Vuosina 1958–1965 Airo istui eduskunnassa kokoomuksen kansanedustajana. Hänen pysyväksi muistomerkikseen jäi kaapelilaiva Putsaaren hankinnan mahdollistanut raha-asia-aloite, jonka hän arvovaltansa avulla junttasi läpi niin lähetekeskustelun, valiokuntien kuin suuren salinkin: kun kenraali korotti äänensä asian puolesta, jopa oppositio pysyi nolona hiljaa ja asia meni läpi lähes rutiininomaisesti. Asiaa helpotti huomattavasti se, ettei edes Suomen kommunistisen puolueen puheenjohtaja Aimo Aaltonen henkilökohtaisista antipatioistaan huolimatta käynyt jarruttamaan asiaa.
Joulukuussa 1964 Airo yhtyi Margit Borg-Sundmanin johdolla tehtyyn eduskuntakyselyyn, jonka aiheutti Hannu Salaman romaani "Juhannustanssit". Kyselyssä tiedusteltiin, mihin toimenpiteisiin hallitus aikoo ryhtyä jumalanpilkkaa sisältävän ja sukupuolikuria loukkaavan kirjallisuuden julkaisemisen lopettamiseksi.
Myöhemmät vaiheet.
Kenraali Airo kantoi presidentti Kekkoselle kaunaa vangitsemisestaan miltei loppuun asti, eikä sopua näkynyt ennen kuin vasta vuonna 1978, kun Kekkonen piti puheen, jossa hän selvitteli sodanjälkeisiä vaikeita aikoja, ja lopulta hän teki ratkaisevan eleen muuttaessaan 20.2.1981 kaikkien virallisten ritarikuntien suurmestarin ominaisuudessaan ritarikuntasääntöjä niin, että Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan korkeimpia kunniamerkkejä voitiin myöntää jälkikäteen myös sota-aikana merkittävissä tehtävissä olleille.
Samoin valtion protokollasääntöä muutettiin niin, että sota-aikana merkittävissä tehtävissä olleet sijoitettiin pysyvästi muiden yläpuolelle, eli heidän ohitseen menivät vain kulloisetkin eduskunnan puhemies ja pääministeri.
Tälle protokollalistalle sijoitettiin heti pääministerin jälkeen kolmanneksi eduskunnan pitkäaikaisin puhemies K. A. Fagerholm, neljänneksi sota-ajan pääministeri J. W. Rangell ja viidenneksi kenraali Airo.
Sen enempää Kekkonen ei ehtinyt (tai kehdannut) asiassa tehdä, mutta hänen seuraajansa Mauno Koivisto tarttuikin oitis tilaisuuteen ja myönsi Airolle äärimmäisen harvinaisen Suomen Valkoisen Ruusun suurristin miekkojen kera ensi tilassa eli 6.12.1982, joskaan jopa puolustusvoimien johdon, koko upseeri- ja aliupseerikunnan ja kaikkien maanpuolustusjärjestöjen jatkuvasti vaatimaa kolmatta kenraalinleijonaa ja tykistökenraalin arvoa Airolle ei hänkään suostunut myöntämään.
Syyksi presidentti Koivisto kertoi, että edelliset kaksi leijonaansa Airo oli saanut itseltään Mannerheimilta ja
Samaa perustetta Kekkonenkin oli käyttänyt, koska hän katsoi itsensä pelkäksi suojeluskuntakersantiksi eli olisi kokenut ylentämisen Marskin halventamisena.
Sen sijaan hän mielellään oikaisi erään sitkeän väärinkäsityksen joulukuulta 1940: hän oli paikalla ja aivan lähietäisyydellä, kun presidentti Kyösti Kallio sai halvauskohtauksen rautatieasemalla. Yleisesti puhutaan että presidentti olisi kuollut marsalkka Mannerheimin käsivarsille, mutta ei marsalkka olisi jaksanut kannatella kaksimetristä ja toistasataakiloista presidenttiä: otteen saivat ensimmäisenä adjutantti, eversti Aladár Paasonen ja silloinen eversti Airo – ja sitten juoksikin poliiseja ja suojeluskuntalaisia joka suunnalta avuksi!
Hautajaiset.
Aksel Fredrik Airo kuoli 87-vuotiaana 9. päivänä toukokuuta vuonna 1985. Hänet on haudattu Ristintaipaleelle: hänen tuhkansa kätkettiin tykinhylsyssä kotipihaan rakennettuun kalliohautaan, johon kaksi vuotta myöhemmin seurasi myös puoliso Aino Airo.


Siiri Rantanen.
Siiri Johanna ”Äitee” Rantanen (o.s. Lintunen, s. 14. joulukuuta 1924 Tohmajärvi) on maastohiihdon olympiavoittaja.
Siiri Rantanen aloitti uransa Wärtsilän Teräksessä, mutta parhaina vuosinaan edusti Lahden Hiihtoseuraa. 1960-luvun alussa hän voitti Suomen mestaruudet myös maastojuoksussa ja maantiepyöräilyssä sekä oli nopein nainen Finlandia-hiihdossa vielä 52-vuotiaana vuonna 1977. Hän oli vielä mukana vuoden 1996 Finlandia-hiihdossa.
Hänet valittiin Vuoden naisurheilijaksi vuosina 1954, 1956, 1958 ja 1959. Lahden kaupunginhallitus myönsi hänelle 1. marraskuuta 1995 Lahti-mitalin numero 35. Vuonna 2009 Rantaselle myönnettiin Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun suuri ansioristi.


Uuno Turhapuro.
Uuno Turhapuro on Vesa-Matti Loirin esittämä ja Pertti "Spede" Pasasen luoma Uuno Turhapuro -elokuvien päähenkilö. Hahmo esiintyi Spede Show -viihdeohjelmassa vuosina 1971–1976 ja 19-osaisessa elokuvasarjassa vuosina 1973–2004.
Yleistä.
Uuno Turhapuro on epäsiisti ja luonteeltaankin omalaatuinen mies, jonka tunnusmerkkejä ovat rikkinäinen verkkopaita, harva, osaksi musta hammasrivi ("Häpy Endkö?"-elokuvassa näytetään kuitenkin, että Tuura lyö Uunon hammasrivin harvaksi), likaiset kasvot ja d:n ääntäminen t:ksi. Hänen vaimonsa Elisabeth Turhapuro (Marjatta Raita) on rikkaan vuorineuvos Tuuran (Tapio Hämäläinen, Pehr-Olof Sirén, Heikki Nousiainen) tytär. Ensimmäisen elokuvan alussa näytetään, miten Uuno oli vielä pariskunnan häissä siisti ja sliipattu, mutta rähjääntyi ja laiskistui välittömästi päästyään rikkaisiin naimisiin. Uunon pääasialliset harrastukset ovat sohvalla löhöäminen ja ylensyöminen sekä appiukon perinnön kärkkyminen. Hänen suurin avunsa ovat uskomattomat puhelahjat, joita hän käyttää niin aviollisten ongelmiensa selvittämiseen, ilmaisten lihapiirakoiden pummaamiseen grilliltä kuin vieraiden naisten vikittelemiseenkin.
Nimi.
Spede Show’n sketseissä Uunolla ja tämän vaimolla ei vielä ollut mitään vakiintunutta nimeä. Marjatta Raita sanoo syyksi, ettei kukaan muistanut mitkä nimet edellisellä kerralla oli valittu. Sarjan ensimmäisessä elokuvassa "Uuno Turhapuro" (1973) Uunon koko nimeksi mainitaan Uuno Eero Turhapuro. Toisessa elokuvassa "Professori Uuno D. G. Turhapuro" (1975) nimi on kuitenkin Uuno Daavid Goljat Turhapuro. Kolmannessa elokuvassa "Lottovoittaja UKK Turhapuro" (1976) Uuno muuttaa nimensä virallisesti muotoon Uuno Kaavit Koljat Turhapuro saadakseen samat nimikirjaimet kuin presidentti Urho Kaleva Kekkosella. Uuno kutsuu itse itseään tittelillä johtaja Uuno Turhapuro, vaikka on tavallisesti joko lyhytaikaisissa hanttihommissa tai kokonaan työtön. Elokuvassa "Uunon huikeat poikamiesvuodet maaseudulla" (1990) selviää, että Uunon isä kutsuu poikaansa "johtaja Uuno Turhapuroksi" jo ennen tämän syntymää. Uunon englanninkielinen nimi on Numbskull Emptybrook. Nimen Uuno esikuvana on toiminut Spede Pasasen lukioaikainen saksan opettaja Uuno Hiltunen.
Uunon perhe.
Uunolla on isä nimeltään Hugo Turhapuro (Olavi Ahonen), joka kasvatti hänet lapsena. Uuno tapaa vasta myöhemmin äitinsä "Gunhild Donnersdotterin" (Hannele Lauri) ja lähtee hänen kanssaan Helsinkiin sivistymään. Uunolla on elokuvissa kerrottu olevan useita veljiä, kuten Jeremias ja Veijo (Uuno Turhapuro muuttaa maalle), Peni (Johtaja Uuno Turhapuro – pisnismies), "johtaja" Tarmo Turhapuro (Uuno Turhapuron veli) sekä mr George Turhapuro (Uunon Amerikassa asuva veli Rautakauppias-elokuvasta), kuitenkin Uuno Turhapuro Juhlakirjan mukaan Jeremias ja Peni olisivat sama henkilö. Uunon nuorempien veljien (kuten Jeremiaksen) äiti on kauppias Rentukka (Mirjam Himberg). Perheeseen kuului isoäitikin, jonka Tarmo myi orjaksi afrikkalaiselle kauppavaltuuskunnalle. Isoäiti oli myöhemmin kirjoittanut Tarmolle ja kiittänyt paljon, että hänet myyttiin orjaksi, sillä hän tykkäsi enemmän ulkomaalaisista kuin suomalaisista miehistä.
Elokuvien perusidea ja keskeiset henkilöt.
Elokuvien tavallinen juoni perustuu Uunon ja hänen appiukkonsa väliseen jännitteeseen; sotkuista vävyään inhoava vuoristoneuvos Tuura törmää urallaan toistuviin vastoinkäymisiin, kun Uuno tupsahtelee esiin väärissä paikoissa. Uuno myös toistuvasti voittaa appiukkonsa kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Kun puolustusministeriksi nimitetty Tuura määrää Uunon armeijaan ("Uuno Turhapuro armeijan leivissä"), tästä tulee parissa päivässä majuri. Kun Tuura osallistuu presidenttikilpaan ("Uuno Turhapuro herra Helsingin herra"), Uunosta tulee puolivahingossa tasavallan presidentti. Uunon vakituiset apurit ovat hänen autonkorjaajakaverinsa Härski Hartikainen (Spede Pasanen) ja insinjööri Sörsselssön (alussa Lettunen ja välillä Lörsson, Simo Salminen). Uuno-elokuvien keskeisiin henkilöihin kuuluu myös Uunon anoppi (Marita Nordberg, Anja Pohjola, Ritva Valkama) Yksi Uuno Turhapuro-elokuvien sivuhahmo on neljässä elokuvassa esiintynyt Uunon isä, Hugo Turhapuro (Olavi Ahonen). Muita merkittäviä näyttelijöitä Uuno-elokuvissa olivat muun muassa Elli Castrén, Helge Herala, Hannele Lauri, Juhani Kumpulainen ja Marja Korhonen. Marjatta Raita on ainoa, joka on esiintynyt jokaisessa elokuvassa, mikäli mukaan lasketaan epäviralliseksi elokuvaksi luokiteltu Uuno Turhapuron veli.
Elokuvien taustaa.
Uuno Turhapuro -elokuvia tehtiin vuosina 1973–2004 kaikkiaan 19 kappaletta. Alun perin elokuvia oli tarkoitus tehdä vain yksi, mutta suuren suosion ansiosta elokuvia tehtiin lisää. Uuno on Vesa-Matti Loirin ja Spede Pasasen kehittämä hahmo. Elokuviin päätyi materiaalia oikeasta elämästä, esimerkiksi Loirin harrastamia käytännön piloja.
Suurimman osan elokuvista on ohjannut Ere Kokkonen ja käsikirjoittanut Spede Pasanen. Vuonna 1984 ilmestyneestä "Uuno Turhapuro armeijan leivissä" -elokuvasta lähtien Kokkonen on käsikirjoittanut itse kaikki ohjaamansa Turhapurot. Kun MTV osti Spede Pasasen yritykset ja elokuvat 1980-luvun puolivälissä, Pasanen laittoi itse ehdoksi, että Kokkosen on tultava tuotantopäälliköksi ja ohjaajaksi, jolloin Kokkonen suostui vain jos pääsisi tulevien Uunojen käsikirjoittajaksi, sillä hänen mielestään Uunosta oli ajan myötä tullut liian ilkeä (mitä hän ei missään tapauksessa saisi olla) ja hän halusi pehmentää tämän luonnetta. Vuosina 1987–1990 sekä 1993 Pasanen asettui vaihteeksi taas itse käsikirjoittajan penkille riitaannuttuaan Ere Kokkosen kanssa, toimien Hannu Seikkulan ja Pertti Melasniemen ohessa myös ohjaajana. Elokuvien juoni ja monet yksittäiset vitsitkin ovat kuitenkin Pasasen, Kokkosen, Loirin ja joskus myös Simo Salmisenkin yhdessä kehittelemiä kunkin tuoden mukaan omia ideoitaan. Niistä on sitten lopullinen käsikirjoitus koottu, milloin Pasasen ja milloin puolestaan Kokkosen toimesta.
Spede Pasasen vetäytyessä elokuvien teosta vuonna 1998 hän myi Ere Kokkoselle tuotanto-oikeudet Turhapuro-elokuviin 1990-luvulla. Kaksi viimeisintä Uunoa ovat Ere Kokkosen ohjaamia, tuottamia, joista toinen "Johtaja Uuno Turhapuro – pisnismies" (1998) yhteistyössä Spede-tuotannon kanssa.
Vuonna 2003 Kokkonen ja Loiri alkoivat suunnitella viimeisen Turhapuro-elokuvan tekemistä Spede Pasasen muistoksi. "Uuno Turhapuro – This is my Life" (2004) perustuu Speden ja Ere Kokkosen kehittelemään ideaan, jossa Uuno soluttautuu rikkaille tarkoitettuun vanhainkotiin ja pääsee television tosi-tv-ohjelmaan muistelemaan elämänvaiheitaan. Viimeinen Turhapuro-elokuva tehtiin vanhan työryhmän voimin. Tässä elokuvassa Tapio Hämäläinen palasi näyttelemään vuori(sto)neuvos Tuuraa.
Vastaanotto.
Heti alusta alkaen kriitikot pitivät Uuno-elokuvia todella huonoina: niitä kutsuttiin esimerkiksi rakenteettomaksi mössöksi ja ylipitkien sketsien kokoelmaksi. Myös hahmon rumuutta ihmeteltiin.
Katsojat pitivätkin sitten Uunoista kriitikoita enemmän. Jo heti ensimmäinen elokuva sai jo 600 000 katsojaa, mutta menestystä ei kuitenkaan ollut osattu odottaa. Suosituin Uuno-elokuva on "Uuno Turhapuro armeijan leivissä" vuodelta 1984, joka sai elokuvateattereissa yli 750 000 katsojaa. Se oli koko vuosikymmenensä katsotuin elokuva Suomessa (mukaan lukien ulkomaalaiset elokuvat) ja edelleenkin Suomen katsotuin kotimainen elokuva sitten vuoden 1968. Elokuva "Uuno Turhapuro – This is my Life" sai 145 000 katsojaa ja oli vuoden 2004 kolmanneksi katsotuin elokuva.
Aiheesta muualla.
*


Turkmenistan.
Turkmenistan (, "turkmeenien maa", käytetään joskus epävirallista muotoa Turkmenia) on valtio Keski-Aasiassa. Sen rajanaapurit ovat Afganistan, Iran, Kazakstan ja Uzbekistan. Turkmenistanilla on lisäksi rantaviivaa Kaspianmerelle, muttei suoraa yhteyttä yhteenkään varsinaiseen mereen.
Valtaosa Turkmenistanista on aavikkoa. Siellä on kuitenkin kasvatettu puuvillaa ja vehnää keinokastelun turvin. Maassa on öljyä ja maakaasua, jonka viennin Iraniin ja Kiinaan uusia kaasuputkia pitkin toivotaan parantavan taloustilannetta.
Historia.
Turkmenistanista on löydetty hyvin vanhoja merkkejä jokivarsien ja jokisuiston keidasviljelyn kehityksestä. Murgabjoen suistossa on merkkejä viljelystä yli seitsemäntuhannen vuoden takaa ja pronssikautinen hautausmaa ajalta kolmetuhatta vuotta eaa. Ašgabatin lähistöllä on merkittäviä arkeologisia kohteita, ja esimerkiksi Änewssa on jäänteitä pronssikauden Anaun kulttuurista. Nisasta ovat löytyneet Parthian kuninkaanlinnan rauniot noin ajalta 200 eaa.
Turkmenistan oli 500-luvulla persialaisen hallitsijasuvun alaisuudessa. Islam rantautui maahan 600-luvulla. Turkmeenit saapuivat vasta 1000-luvulla. Tšingis-kaani valtasi alueen 1200-luvulla. Turkmenistan on osa laajaa historiallista turkinsukuisten kansojen asuttamaa Turkestanin aluetta Keski-Aasiassa. Mongolien levittäytyessä alueelle turkinsukuiset kansat joutuivat siirtymään, ja näin syntyi uusia heimoja ja ryhmittymiä.
Uzbekkien ja persialaisten kronikoiden mukaan 1500-luvulta 1700-luvulle turkmeenit tekivät ryöstöretkiä naapuriheimojen alueille ja sekaantuivat näiden poliittisiin vehkeilyihin. Suurin osa turkmeeneista oli kahden uzbekkien kaanikunnan, Hivan ja Buharan alaisia. Kaanit ja uzbekkiruhtinaat värväsivät turkmeenisotilaita keskinäisiin kiistoihinsa. Niinpä turkmeenit asettuivat vähitellen asumaan lähemmäs kaanikuntien keskuspaikkoja.
Turkmenistan liitettiin Venäjän keisarikuntaan vuosien 1865 ja 1885 välillä. Alueesta muodostettiin Turkmenistanin sosialistinen neuvostotasavalta vuonna 1924, ja se liittyi Neuvostoliittoon seuraavana vuonna. Neuvostoaikana turkmeenit luopuivat paimentolaiselämästä, ja paikallisia tapoja ja kulttuuria yritettiin muuttaa yleisneuvostoliittolaisempaan suuntaan. Teollistuminen alkoi, ja paljon venäläisiä muutti alueen kaupunkeihin. Neuvostoliiton hajotessa Turkmenistan itsenäistyi 27. lokakuuta 1991.
Itsenäistä Turkmenistania hallitsi yli viisitoista vuotta Saparmurat Nijazov, joka tunnettiin omalaatuisena diktaattorina. Hän aloitti uransa neuvostotasavallan puoluejohtajana 1985 ja oli maan presidentti vuodesta 1991 kuolemaansa 2006 asti. Turkmeenien isän, "Türkmenbaşy", arvonimen ottanut Nijazov piti maassa absoluutista valtaa, eikä oppositiota hyväksytty. Presidentin ympärille on luotu henkilökultti, ja hänen kasvonsa löytyvät kaikkialta Turkmenistanista, seteleistä vodkapullojen etiketteihin. Parlamentti julisti hänet 2002 elinikäiseksi presidentiksi. Nijazov kuoli 21. joulukuuta 2006 sydänkohtaukseen nimittämättä itselleen seuraajaa. Perustuslain mukainen presidentin sijainen, Khalk Maskhalatin varapuhemies Öwezgeldi Ataýew pidätettiin ja maan väliaikaiseksi presidentiksi nimitettiin varapääministeri Gurbanguly Berdymuhamedov, joka voitti presidentinvaalit helmikuussa 2007. Vaaleissa ei ollut opposition ehdokkaita.
Politiikka.
Nijazovin aikaan Turkmenistaniin syntyi kaksi parlamenttia. Korkeimmaksi valtaelimeksi tuli kansanneuvosto Khalk Maskhalat, jossa on 2 507 jäsentä, jotka edustivat maan uskontoja ja alueita. Edustajia ei valittu. Sen elinikäisenä puhemiehenä oli presidentti Nijazov. Khalk Maskhalatin lisäksi maassa on vaaleilla valittu 50-jäseninen parlamentti, Mejlis, jonka valta siirtyi vähitellen Khalk Maskhalatille. Vaaleilla valitut ehdokkaat kuuluvat Turkmenistanin demokraattiseen puolueeseen.
Nijazovin jälkeen Khalk Maskhalat lakkautettiin syyskuun 2007 perustuslailla ja parlamentti sai valtaansa takaisin ja sen paikkoja lisättiin 125:een. Syksyllä 2008 laadittu uusi perustuslaki otti maassa käyttöön monipuoluejärjestelmän ja markkinatalouden sekä laajensi parlamenttia. Ensimmäiset vaalit uutta parlamenttia varten järjestettiin 14. joulukuuta 2008. Vaaliin osallistui myös valtapuolueeseen kuulumattomia, ja sitä tarkkaili ulkomaisia tarkkailijoita.
Osat.
Lisäksi pääkaupunki Ašgabat muodostaa oman hallintoalueensa.
Maantiede.
Kara Kumin autiomaa peittää 90 % Turkmenistanista. Maan keskiosia hallitsevat Turanin painauma ja Karakumin aavikko. Etelärajalla Kopetdagin vuorijono nousee 2 912 metrin korkeuteen. Balkanvuoret ja Kugitang maan länsiosissa on toiset merkittävät vuoristot. Suuria jokia ovat 2540 km pitkä Amudarja sekä Tejen (1124 km); Murgap (852 km) ja Atrek (660 km). Amu-Darjan patoaminen ja käyttö kasteluvesiksi ovat vaikuttaneet Araljärven kuivumiseen. Järvi on kutistunut 1960-luvulta asti. Sen pinta-ala on kutistunut 60 prosenttia ja vesimäärä 80 prosenttia. Veden suolaisuus on samalla lisääntynyt 45 grammaan litrassa entisestä 10 grammasta litrassa. Tämä on luonut valtavan ympäristöongelman. Järvi on katkennut kahtia, ja Kazakstanin puolella Pohjois-Aral on pelastettu padon avulla. Uzbekistanin puoli eli Etelä-Aral jatkaa kutistumistaan.
Ilmasto on subtrooppinen mannerilmasto, jossa sademäärät jäävät vähäisiksi. Talvet ovat leudot ja kuivat, suurin osa sateesta saadaan tammikuun ja toukokuun välillä.
Turkmenistanissa kasvaa yli 2900 putkilokasvilajia, joihin kuuluu 47 puulajia. Metsiä on hyvin vähän. Luonnon monimuotoisuus on erityisen suurta Kopetdagin alueella, josta on löydetty yli kolmesataa kotoperäistä kasvilajia. Vuorilta kerätään monia lääkeyrttejä ja rohdoskasveja. Värimatarasta saadaan punaista väriainetta mattojen värjäämiseen. Kaikkiaan noin neljäsataa lajia, raparperista lakritsijuureen, lasketaan hyötykasveihin.
Talous.
Puolet kastelun piirissä olevasta viljelymaasta on varattu puuvillan viljelyyn. Vuonna 2009 Turkmenistanin puuvillantuotanto oli 823 000 tonnia, ja se oli entisen Neuvostoliiton toiseksi suurin puuvillantuottaja Uzbekistanin jälkeen. Puuvillan tuotantomäärät alueella ovat pienentyneet maan itsenäistymisen jälkeen jatkuvasti, koska kastelu on vähentynyt ja hallinto huonoa.
Maalla on myös huomattavat maakaasuvarat ja öljyvaranto. Se myy maakaasua kolmeen suuntaan: Venäjälle neuvostoaikaisia putkia pitkin sekä Iraniin ja Kiinaan. Kaasuputkikapasiteettia Kiinan ja Iranin suuntiin on lisätty vuodesta 2009 alkaen, ja viennin odotetaan kasvavan. Raakaöljy jalostetaan lähes kokonaan kotimaassa, ja ulkomaille viedään vain jalostustuotteita kuten nestekaasua ja polypropyleeniä.
Turkmenistan suhtautuu varovaisesti talousuudistuksiin ja toivoo viennin pitävän yllä sen tehotonta taloutta. Maatalous pyrkii omavaraisuuteen, minkä takia viljelykasveiksi on valikoitunut myös lajeja, joiden kasvatus tässä ilmastossa on haastavaa, kuten vehnä ja puuvilla.
Väestö.
Suurimmat etniset ryhmät vuonna 2003 olivat turkmeenit 85 %, uzbekit 5 % ja venäläiset 4 %. Muihin ryhmiin kuului 6 % väestöstä.
Uskonnot: islam 89 %, ortodoksisuus 9 %, tuntematon 2 %. Vuonna 2004 muutettiin lakia uskonnollisista yhteisöistä, ja sen jälkeen rekisteröityjen uskonnollisten ryhmien määrää on kasvanut kahdesta yhteentoista.
Kielet: turkmeeni 72 %, venäjä 12 %, uzbekki 9 %, muita 7 %. Vähemmistökielistä balotšin puhujia on noin 28 000 ja kurdin puhujia noin 20 000. Molemmat vähemmistöjen arviot ovat vuosikymmenten takaa.
Vuonna 2002 turkmenistanilaisista 98,8 %. oli lukutaitoisia. Koulunkäynti on pakollista yläkoulun loppuun eli kymmenen vuoden ajan.
Kulttuuri.
Turkmeenin kieltä on perinteisesti kirjoitettu kyrillisillä tai arabian aakkosilla, mutta maan itsenäistymisen jälkeen siinä on siirrytty laajennettuun latinalaiseen aakkostoon. Islamia edeltäneen ajan merkkiteoksia ovat kansalliseepos "Oguz-nameh" ja paimentolaiselämästä kertova eeppinen runoelma "Kitabi Dede Korkud". Islamin myötä arabialainen kirjaimisto levisi käyttöön, mutta turkmeenit käyttivät sitä tšagatain kielen kirjoittamiseen. 1800-luvun alussa runoutta uudistivat Makhtumkuli ja hänen seuraajansa Seitnazar Seyidi (1775–1836) ja Kurbandurdy Zelili (1780–1836). Venäläisvallan kaudella vallitsevaksi kirjallisuuden lajiksi nousi poliittinen ja sosiaalinen satiiri. Neuvostoajan merkittävimpiin kirjailijoihin kuului Berdi Kerbabaýew.
Akhal-teke -hevosrotu on Turkmenistanin ylpeys ja kansallinen symboli. Hevonen lähes hävisi Neuvostoliiton aikana, jolloin niitä oli vain 2 000 jäljellä. Hevosia käytetään lahjoina diplomaattisissa yhteyksissä.
Turkmenistanissa valmistetuissa itämaisissa matoissa on samanlainen punainen kuvio kuin valtion lipussa.
Turkmenistanissa valmistetaan paljon jogurtteja ja muita hapanmaitotuotteita kamelin, lehmän, vuohen ja lampaan maidosta. Samojen eläinten lihaa käytetään monissa turkmenien perinteisissä ruokalajeissa. Liha leivotaan taikinakuoren sisään tai keitetään. Keitto ja lihapiirakat ovat tyypillinen ateria.
Urheilu.
Turkmenistan on osallistunut kesäolympialaisiin vuodesta 1996 7–10 urheilijan joukkueella. Se ei ole saanut yhtään mitalia.
Turkmenistanin jalkapallomaajoukkue ei ole kertaakaan esiintynyt MM-kisoissa. Aasian kisoissa se pääsi ensimmäiselle kierrokselle vuonna 2004. FIFAn rankingissa lokakuussa 2010 se oli sijalla 142. Maassa on 15 jalkapalloseuraa ja niissä 1415 rekisteröityä pelaajaa.


Marxilainen filosofia.
Marxismin filosofia on mannermaisen filosofian eri suuntauksista selkeimmin omaksi nykyfilosofian koulukunnakseen eroteltava aate. Se kumpuaa suurimmaksi osaksi Karl Marxin sekä Friedrich Engelsin kirjoituksista. Marxilaista filosofiaa jatkoivat omalta osaltaan Neuvostoliiton ja muiden sosialististen maiden akateeminen maailma sekä esimerkiksi Frankfurtin koulukunta.
Marxilainen yhteiskuntafilosofia.
a> oli merkittävä henkilö marxilaisen filosofian kehitykselle.
Karl Marxin varhaisten, 1840-luvulta peräisin olevien kirjoitusten perusteella on mahdollista seurata, miten hänen yhteiskuntafilosofiansa eriytyy hegeliläisyydestä ja saa itsenäisen muotonsa välien selvittelyissä sekä G. W. F. Hegelin että tiettyjen vasemmistohegeliläisten kanssa. Varsin nopeasti Marxin pääasiallinen mielenkiinto siirtyy uskonnon kritiikistä poliittisten, sosiaalisten ja taloudellisten olojen kritiikkiin. Tämä näkyy selkeästi esimerkiksi artikkelissa, jonka nimi on "Zur Kritik der Hegelschen Rechtsphilosophie. Einleitung" (Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä. Johdanto, 1844).
Marx toteaa, että Saksassa uskonnon kritiikki on oikeastaan jo viety loppuun ja lisää, että uskonnon tuottaa tietynlainen yhteiskunta: "Tämä valtio, tämä yhteisö tuottavat uskonnon, nurinkurisen maailmankatsomuksen, koska ne muodostavat nurinkurisen maailman."
Uskonto on ilmausta valtion ja yhteiskunnan kurjuudesta ja samalla myös vastalause sitä vastaan: Se on inhimillisen olemuksen mielikuvitustoteutuma, koska inhimillisellä olemuksella ei ole mitään tosi todellisuutta. Taistelu uskontoa vastaan on siis välillisesti taistelua sitä maailmaa vastaan, jonka henkistä aromia uskonto on. Uskonto on ilmausta ihmisen vieraantumisesta, siitä että hän on kadottanut oman olemuksensa, mikä taas on seurausta siitä, että hän elää vääristyneessä maailmassa.
Taistelu uskontoa vastaan voi olla vain käytännöllistä kamppailua nurinkurista maailmaa vastaan. Kyse on poliittisesta taistelusta, jota käyvät työtätekevät luokat, ennen muuta köyhälistö. Köyhälistön tulee suorittaa vallankumous, joka merkitsee tähänastisen yhteiskuntajärjestyksen hajottamista, yksityisomistuksen poistamista. Tällöin se samalla toteuttaa tehtävän, jonka kanssa saksalainen filosofia oli painiskellut: kumoaa vieraantumisen ja palauttaa ihmisen täyteen arvoonsa. "Kuten filosofia löytää köyhälistössä aineellisen aseensa, samoin löytää köyhälistö filosofiassa henkisen aseensa"." Köyhälistön vallankumouksessa filosofia muuttuu teoriasta toiminnaksi.
"Pariisin käsikirjoituksissaan" (suomennettu nimellä "Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844") Marx katsoo, että ihmisen luonto löytyy hänen työstään, tuotannollisesta toiminnastaan. Kun nyt kapitalismissa työläiseltä riistetään hänen työnsä - so. hän menettää mahdollisuuden valvoa tuotantoprosessia, työvälineitä ja työn tuloksia - ja hänet typistetään kapitalistisen koneiston rattaaksi, niin häneltä itse asiassa riistetään hänen luontonsa, inhimillisyytensä.
Pääoman esitöihin kuuluvassa ns. "Grundrissessä" (suom. nimellä "Vuosien 1857-1858 taloudelliset käsikirjoitukset") erittelyä viedään eteenpäin. Markkinatalouden vallitessa ihmisten työ objektivoituu rahoina, taloudellisena arvona, myytäviksi tarkoitettuina tavaroina sekä taloudellisina lainalaisuuksina, jotka hallitsevat heidän toimintaansa. Ihminen luo rahan, mutta muuttuu sitten sen käskyläiseksi.
Suunnilleen sama on totta ihmisen ja koneiden sekä ihmisen ja tieteen suhteisiin. Kaikissa tapauksissa ihmisestä tulee omien luomustensa orja. "Das Kapital" -teoksessa ("Pääoma", ensimmäinen osa 1867). Marxin varsinaisessa pääteoksessa, vastaavia ajatuksia sisältyy tavarafetisismiä ("Warenfetischismus") koskevaan teoriaan.
Kapitalismissa tavaroiden tuotantoa ei ohjaa niiden käyttöarvo, vaan vaihtoarvo. Tavaroiden todelliset, luonnolliset ominaisuudet ovat vähemmän tärkeitä; oleellista on vain, että tavarat voidaan vaihtaa rahaksi. Näin niiden abstrakti ominaisuus, niiden markkinoilla saama vaihtoarvo, kohoaa hallitsevaksi: tavaroista tulee kuin fetissejä joita palvotaan niiden sisäisen voiman takia. Kapitalistinen talous näyttää siis Marxin silmissä abstraktioiden hallitsemalta. Taloudesta tulee tavallaan uutta mystiikkaa ja uskontoa.
Kapitalismissa ihmisiä alkavat hallita heille vieraat voimat. Kuitenkin vieraantuminen on historiallisesti välttämätöntä ja palvelee tiettyä tarkoitusta. Kuten Hegelille, myös Marxille historia on murhenäytelmä, jolla kuitenkin on onnellinen loppu. Repeytymiä, vastakohtaisuuksia, ristiriitoja ja ihmisten kärsimyksiä tarvitaan, sillä ilman niitä historia ei voisi kulkea eteenpäin.
Marxin mukaan koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa. Samalla keskeisen merkityksen saavat taloudelliset suhteet, erityisesti tuotantosuhteet. Marxin historiallinen materialismi on teoria siitä, miten talous toimii historiaa eteenpäin kuljettavana voimana.
Marx itse tiivistää perusajatuksiaan seuraavasti: "Elämänsä yhteiskunnallisessa tuotannossa ihmiset tulevat tiettyjen väistämättömien heidän tahdostaan riippumattomien suhteiden, tuotantosuhteiden alaisiksi, jotka vastaavat heidän aineellisten tuotantovoimiensa määrättyä kehitysastetta. Näiden tuotantosuhteiden kokonaisuus muodostaa yhteiskunnan taloudellisen rakenteen, sen reaaliperustan, jolle kohoaa laillinen ja poliittinen päällysrakenne ja jota vastaavat määrätyt yhteiskunnallisen tajunnan muodot. Aineellisen elämän tuotantotapa on ylipäätään yhteiskunnallisen, poliittisen ja henkisen elämän ehtona. Ihmisten tajunta ei määrää heidän olemistaan, vaan päinvastoin heidän yhteiskunnallinen olemisensa määrää heidän tajuntansa."
Marx katsoi, että historiallisen materialisminsa ansiosta hän oli onnistunut kääntämään Hegelin "jaloilleen". Historiaa selitettäessä ei pidä lähteä hengestä tai itsetajunnasta, vaan aineellisista suhteista, jotka Marx ilman tarkempaa todistelua samaistaa taloudellisiin suhteisiin.
Ideat ja ideologiat, kaikki kulttuurin ja uskonnon ilmentymät ovat vain ylärakennetta ("Überbau") merkitykseltään ratkaisevan taloudellisen perustan ("die ökonomische Basis") päällä. Tuotantosuhteiden piiristä löytyvät myös luokkajaon ja luokkataistelun perimmäiset syyt.
Historian kussakin vaiheessa ovat taloudellisilta eduiltaan vastakkaiset luokat - antiikissa orjanomistajat ja orjat, feodalismin kaudella feodaaliherrat ja maaorjat, kapitalismissa kapitalistit ja työläiset - taistelleet keskenään ja vieneet sillä tavoin historiaa eteenpäin.
Kapitalismia, luokkayhteiskunnan viimeistä muotoa, luonnehtivat sorto, kurjuus ja vieraantuminen. Toisaalta kapitalismi on pystyttänyt valtavat tuotantovoimat. Kun työnjako kapitalismin oloissa eriytyy yhä pidemmälle, niin se köyhdyttää ihmisen ahtaaksi spesialistiksi, mutta myös jalostaa ja monipuolistaa ihmisten tarpeita, antaa heille uusia taitoja ja valmiuksia. Näin kypsyvät edellytykset monipuolisen, yleismaailmallisesti kehittyneen ihmisen synnylle.
Tosin käy niin, että sadon siitä, minkä kapitalismi on kylvänyt, korjaa vasta sosialismi. Köyhälistön historialliseen tehtävään kuuluva sosialistinen vallankumous pyyhkäisee pois tuotantovälineiden yksityisomistuksen ja sen mukana vieraantumisen. Näin avautuu tie luokattomaan yhteiskuntaan, jossa sorron muodot katoavat ja kaikki pääsevät osallisiksi taloudellisen kehityksen hedelmistä. "Mutta kapitalistinen tuotanto tuottaa luonnollisen prosessin välttämättömyydellä oman kieltämisensä. Se on kieltämisen kieltämistä." Tämä mullistus "ei palauta yksityisomaisuutta, mutta kylläkin yksilöllisen omaisuuden kapitalistisen ajan saavutusten perusteella: yhteistoiminnan ja maan sekä itse työn tuottamien tuotantovälineiden yhteisomistuksen perusteella."
Ajan myötä Marx alkoi kokea itsensä enemmän poliittisen taloustieteen harjoittajaksi kuin filosofiksi. Ihmiskunnan ongelmien ratkaiseminen tuntui vaativan talouden tutkimista sekä poliittista, vallankumouksellista toimintaa, ei niinkään paljon filosofiaa. "Filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen", totesi Marx jo kuuluisissa Feuerbach-teeseissään 1845.
Marxin lähtökohta oli ollut filosofiassa, ja aina myöhemminkin filosofia muodosti hänen todellisuuskäsityksensä kehykset Vielä sen jälkeen, kun Marx oli saattanut laajat taloudelliset tutkimuksensa lopuilleen, oli järjestelmän filosofisia osia täydennettävä. Tähän tehtävään paneutui Engels: hän muun muassa työsti "luonnon dialektiikkaa", jossa romantikkojen ja Hegelin luonnonfilosofiset aiheet heräsivät henkiin uudessa muodossa, materialistiseen perusnäkemykseen yhdistettyinä.
Arvostelu.
Karl Popper on esittänyt, ettei marxilaisuus täytä tieteen tunnusmerkkejä, sillä sen opit eivät ole edes periaattessa osoitettavissa vääräksi. Popperin mielestä Marxin ennusteet eivät myöskään toteutuneet, ja Marx muutti teoriaansa tilanteen mukaan, jolloin teoriasta tuli näennäistiedettä.
Kirjallisuutta.
*


Paavo Talvela.
Kenraalimajuri Paavo Talvela talvisodan aikaan (SA-kuva)
Paavo Juho Talvela (alun perin "Thorén", 19. tammikuuta 1897 Helsingin maalaiskunta – 30. syyskuuta 1973 Helsinki) oli suomalainen upseeri, joka sai Saksassa jääkärikoulutuksen. Hän osallistui sisällissotaan, heimosotiin sekä talvi- ja jatkosotaan. Hänestä tuli armeijakunnan komentaja sekä marsalkka Mannerheimin luottomies, joka neuvotteli Saksan korkeimman johdon kanssa. Hän toimi liikemiehenä 1930-luvulla sekä jatkosodan jälkeen muun muassa paperiteollisuuden palveluksessa.
Perhe, lapsuus ja nuoruus.
Paavo Juho Talvelan vanhemmat olivat Petaksen tilan Helsingin pitäjässä, nykyisellä Vantaalla, vuokranneet "Johan Fredrik Thorén" ja "Helena o.s. Uino". Kuopus oli perheen yhdestoista lapsi. Vuoden 1905 nimenmuutoksessa lapset muuttivat sukunimensä Talvelaksi. Paavo kävi keskikoulun jäämättä luokalle, vaikka venäjän kielen neloset koristivat hänen todistuksiaan. Talvela pestautui 16-vuotiaana jungmanniksi norjalaiseen alukseen, joka purjehti Kap Hornin ympäri Australiaan. Talvela vihittiin toiseen avioliittoon vuonna 1923 Karin Johanna Tengmanin kanssa. Tengman oli Talvelan hyvän ystävän, ministeri Armas Saastamoisen serkku. Ensimmäinen avioliitto Martta Sofia Nikoskelaisen kanssa oli päättynyt eroon.
Opinnot.
Talvela kävi viisi luokkaa Helsingin suomalaista reaalilyseota ja aloitti Suomen liikemiesten kauppaopiston, mutta erosi sen ensimmäiseltä luokalta liittyäkseen jääkäriliikkeeseen. Hän kirjoitti ylioppilaaksi yksityisoppilaana Helsingin suomalaista lyseosta vuonna 1921. Hän kävi tykistön ampumakoulun vuosina 1920–1921 ja suoritti tykistökurssit Englannissa vuonna 1923 (Coast artillery school, Shoeburyness, battery commander course). Sotakorkeakoulun yleisen osaston hän suoritti vuosina 1924–1926.
Jääkärikausi.
Polangenin kurssilaisia räjäytysharjoituksessa. Etuoikealla saksalainen kouluttaja luutnantti Albert Mellis.
Meriseikkailun jälkeen Talvela opiskeli Suomen Liikemiesten Kauppaopistossa. Hänen opettajansa aktivisti Elmo Kaila houkutteli 19-vuotiaan Talvelan mukaan jääkäriliikkeeseen. Talvela liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 28. tammikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 20. joulukuuta 1916. Hänen siirtonsa taustalla oli osallistuminen Berliinissä pidettyille räjäytyskursseille. Räjäytyskurssit käytyään hänet komennettiin keväällä vuonna 1917 erikoistehtäviin Ruotsiin ja Suomeen. Tällä matkalla hän tuli yhdessä jääkäritovereineen pidätetyksi Ruotsin–Suomen rajalla Muonionjokilaaksossa Ruotsin viranomaisten toimesta epäiltynä aseiden salakuljetukseen.
Pidätyksen jälkeen hänet internoitiin Ruotsiin aluksi Luulajaan, josta hänet siirrettiin myöhemmin Upsalaan. Upsalasta hänet vapautettiin loppukesästä vuonna 1917, jonka jälkeen hän jatkoi valmisteluja alkuperäisen tehtävänsä suorittamiseksi, kunnes syystalvella hänet määrättiin palaamaan Suomeen, missä hänen tehtävänään oli osallistua suojeluskuntien perustamiseen ja kouluttamiseen. Suomeen hän palasi väärennetyn passin turvin joulukuussa vuonna 1917 Ahvenanmaan kautta Turkuun käyttäen nimeä Max Strömsten.
Suomen sisällissota.
Tammikuussa 1918 Talvela määrättiin Suupohjan suojeluskuntapiirin johtajaksi. Talvelan johdolla valkoiset valtasivat Kristiinankaupungin 31. tammikuuta. Rintamalohkon ratkaisevat taistelut käytiin Satakunnan Alhaisissa 14. maaliskuuta. Kenraalimajuri Ernst Linderin ryhmään kuuluneessa 2. pataljoonan komentajana valkoisten hyökkäyksiä johtanut Talvela ylennettiin kapteeniksi.
Sisällissodan jälkeen Talvela palveli sodanaikaisen pataljoonansa komentajana Tammisaaressa. Talvela oli tuolloin 21-vuotias ja 20. toukokuuta 1918 saamansa ylennyksen jälkeen Suomen nuorin majuri.
Talvela erosi armeijasta vuoden 1919 huhtikuussa ja liittyi puoliviralliseen Karjalan retkikuntaan lähtien valtaamaan Aunusta. Talvelan rykmentti pääsi kesäkuun alussa seitsemän kilometrin päähän Petroskoista.
Pari päivää ennen suunniteltua Petroskoin valtausta bolševikit nousivat maihin Laatokan rannalla. Suomalaiset joukot hajosivat ja Talvelan rykmentti joutui vetäytymään. Syyskuussa 1919 Talvela määrättiin retkikunnan komentajaksi jääkärieversti Aarne Sihvon tilalle. Tarton rauhassa lokakuussa 1920 Suomi joutui luovuttamaan itseensä liittyneet Repolan ja Porajärven kunnat Neuvosto-Venäjälle.
Joulukuussa 1921 Karjalan metsäsissit valtasivat Talvelan johdolla takaisin Repolan ja Porajärven. Tavoitteena oli Muurmannin radan tuhoaminen ja Itä-Karjalan puhdistaminen bolševikeistä. Mutta Neuvosto-Venäjä lähti vastahyökkäykseen ja valtasi alueet takaisin.
Talvelan ensimmäinen vaimo oli Martta Sofia Nikoskelainen. Avioliitosta syntyi vuonna 1919 tytär Maija. Liitto päättyi eroon vuonna 1922. Talvela sai toisen vaimonsa Karin Johanna Tengmanin kanssa kolme lasta. "Tulema Johanna" syntyi vuonna 1923, "Martti Juhani" 1925 ja "Sirkka Johanna" 1926.
Aunuksen retkien jälkeen Talvela opiskeli sotataitoa kenraali Vilho Nenosen perustamassa Tykistön ampumakoulussa. Hän opiskeli myös Englannin "Coast Artillery Schoolissa" eli Rannikkotykistökoulussa. Vuonna 1924 perustettiin Suomen Sotakorkeakoulu. Talvela oli ensimmäisen kurssin oppilasvanhin ja priimus. Diplomityönsä Talvela teki yhteistyössä majuri Aaro Pajarin kanssa. Otsikkona oli "Offensiiviset mahdollisuudet Laatokan Karjalassa".
Vuoden 1927 alussa everstiluutnantti Talvela määrättiin yleisesikunnan komento-osaston päälliköksi. Esimiehenä oli eversti Martti Wallenius. Talvelalle kuuluivat muun muassa henkilöasiat. Armeijassa oli meneillään "puhdistus", virkoja oltiin vakinaistamassa ja Venäjällä palvelleista upseereista haluttiin päästä eroon.
Talvela ei kuitenkaan viihtynyt armeijassa. Hän otti yhteen Walleniuksen kanssa, joka "piti tärkeimpänä omaa itseään ja propagandan tekoa". Lisäksi hänen mielestään sotaväen päällikkö Aarne Sihvo oli "aloitekyvytön ja harkitsematon". Eversti lähti 32-vuotiaana Suomi-Filmin apulaisjohtajaksi vuonna 1929. Kun kieltolaki päättyi vuonna 1932, Talvela nimitettiin apulaisjohtajaksi. Talvela rakensi Alkoholiliikkeen myymäläverkoston ja organisaation valiten johtotehtäviin lukuisia entisiä jääkäriupseereita, mm. everstiluutnantti Toivo Veistarosta tuli vähittäismyyntiosaston päällikkö. Vuonna 1937 Talvela siirtyi Suomen Selluloosayhdistyksen Finncellin apulaisjohtajaksi.
Talvisota.
Neuvostoliitto katkaisi diplomaattisuhteensa Suomeen 29. marraskuuta 1939 ja talvisota alkoi seuraavana päivänä. Neuvostoliitto valtasi Suojärven, jota Talvela piti koko itärajan lukkona. Järkyttynyt Talvela marssi marsalkka Mannerheimin puheille ja pyysi pääsyä rintamalle. Mukaansa hän halusi Pajarin.
Mannerheim määräsi Talvelan rintamalle 5. joulukuuta kello 01.00. Tolvajärven ja Ilomantsin alueelle muodostettiin ryhmä Talvela, johon kuului everstiluutnantti Pajarin komentama JR 16. Pajari onnistui lyömään vihollisen Tolvajärven–Ägläjärven taistelussa. Taistelu oli ensimmäinen suomalainen hyökkäysvoitto talvisodan aikana, mutta tappiot olivat raskaat.
Ryhmä Talvelan menetykset joulu-tammikuussa olivat lähes tuhat kaatunutta, yli kaksituhatta haavoittunutta ja yli 800 kadonnutta. Arviolta yli 8 000 venäläistä kaatui.
Talvelasta tehtiin kenraalimajuri ja Pajarista eversti.
Kannaksen joukot vetäytyivät helmikuun lopulla 1940. Mannerheim määräsi Talvelan selvittämään tilannetta 19. helmikuuta. Kannaksella Talvela arvosteli II armeijakunnan komentajaa, kenraaliluutnantti Harald Öhquistiä, joka ei kyennyt valamaan uskoa komentajiinsa.
Öhquist sai kuitenkin pitää armeijakuntansa. Sen sijaan Kannaksen armeijan komentaja, kenraaliluutnantti Hugo Österman pyysi eroa, joka hänelle myönnettiin.
Kenraalimajuri Erik Heinrichs nimitettiin Kannaksen armeijan komentajaksi ja Talvela sai Heinrichsin III armeijakunnan Itä-Kannaksella 20. helmikuuta. Venäläiset aloittivat suurhyökkäyksen 3. maaliskuuta. Talvisota päättyi 13. maaliskuuta kello 11.00.
Välirauhan aika.
Talvisodan jälkeen huhtikuusta 1940 kesäkuuhun 1941 Talvela määrättiin hoitamaan laajamittaista ulkomaankaupan kuljetusoperaatiota Suomesta Petsamon Liinahamariin, joka oli ainoa vapaa reitti valtamerille. Tehtävä oli haastava, ja hallitus lupasi järjestää Talvelalle tarvittaessa diktaattorin oikeudet sotatilalain nojalla. Toiminimeksi liikenteen harjoittamiseen annettiin Pohjolan Liikenne.
Mannerheim määräsi luottomiehensä myös Suomen Punaisen Ristin invalidikomitean ja Aseveliliiton puheenjohtajaksi. Talvela teki useita matkoja Saksaan Mannerheimin aloitteesta. Vuoden 1940 joulukuussa hän tapasi valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin. Vaikka Talvela oli saanut jääkärikoulutuksen Saksassa hän oli kuitenkin enemmän anglofiili kuin saksalaismielinen. Suuntautuminen Saksaan oli kuitenkin Suomen ainoa mahdollisuus sen jälkeen, kun Saksa miehitti Norjan. Saksassa Talvelan rasitteena oli muun muassa vapaamuurarius, jonka johdosta lähtö Mannerheimin edustajaksi oli lähellä kaatua.
Jatkosota.
a> ja oikealla VI armeijakunnan komentaja kenraalimajuri Paavo Talvela.
Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941. Suomen offensiivia varten oli perustettu Erik Heinrichsin komentama Karjalan armeija, johon kuului VI Armeijakunta Talvelan komennossa. Jatkosodan alettua Talvela hyökkäsi 10. heinäkuuta Karjalaan. Panssarieversti Ruben Lagukselle ja Talvelalle myönnettiin hyökkäyksen aikana Mannerheim-ristit. Hyökkäys maksoi Talvelan joukoille 10 475 miestä kaatuneina, haavoittuneina tai kadonneina. Hyökkäysvaiheen jälkeen alkoi asemasota.
Tammikuussa 1942 Mannerheim määräsi Talvelan armeijan edustajaksi Saksan päämajaan. Maaliskuussa Talvela tapasi valtakunnankansleri Adolf Hitlerin tämän bunkkerissa. Tapaaminen kesti 50 minuuttia ja oli pääasiassa Hitlerin "sujuvaa puhetta, joka tulvi vuolaana". Toisen kerran Talvela tapasi Hitlerin Mannerheimin 75-vuotispäivänä (Talvela matkusti Hitlerin kanssa samalla lentokoneella Berliinistä Immolaan) ja kolmannen kerran Marskin vastavierailun aikana 27. kesäkuuta 1942. Päivällisen aikana Talvela istui Hitlerin oikealla puolella. Führer ja Talvela keskustelivat muun muassa "ryssästä ja sen ominaisuuksista". Hitler kertoi myös "salaisia asioita aseistaan".
Talvelan Saksan komennus kesti vuoden 1944 kevääseen, vaikka hän jo vuonna 1942 oli pyytänyt Mannerheimiltä siirtoa rintamalle, koska oli kyllästynyt mielestään tyhjänpäiväiseen diplomaattityöhön. Maaliskuussa 1944 Talvela sai komentoonsa II Armeijakunnan Maaselän kannaksella. Aunuksen ryhmän komentajaksi hänet määrättiin 14. kesäkuuta. Rintamalinja kulki Syväriä pitkin. Suurhyökkäys Aunuksessa alkoi 21. kesäkuuta.
Viivytystaistelujen jälkeen joukot vetäytyivät U-asemaan, heikosti linnoitetulle 50 kilometrin pituiselle linjalle vanhan Suomen puolella. U-linjasta taisteltiin viikon ajan. Samalla estettiin vihollisen tunkeutuminen Sisä-Suomeen ja Laatokan kiertäminen Kannaksen rintaman selustaan.
Rintamatilanne vakiintui ja Talvela komennettiin jälleen Saksaan. Tuolloin "Reichsführer-SS" Heinrich Himmler ehdotti, että Talvela ryhtyisi Suomen pakolaishallituksen johtajaksi. Talvela ilmoitti ottavansa käskyjä vain Suomen Marsalkalta.
Sodan jälkeen Talvela järjesti vaimonsa Karinin ja molemmat tyttärensä Tukholmaan. Paavo ja vetäytymisvaiheessa rintamalla haavoittunut Martti-poika jäivät Helsinkiin, mutta pitivät "selkäreput pakattuina ja pistoolit ladattuina" pikaisen lähdön varalta.
Mannerheim, Heinrichs ja Talvela välttyivät kuitenkin sotasyyllisyysoikeudenkäynneiltä.
Liikemies ja poliitikko.
Talvelan siviilityö Finncellissä kävi mahdottomaksi, koska amerikkalaiset eivät halunneet ostaa selluloosaa saksalaisten kanssa yhteistyössä olleelta mieheltä. Vuoden 1946 keväällä Talvela muutti Etelä-Amerikkaan myymään sellua. Hän palasi Suomeen 1949, aluksi Suomen Väriteollisuus Oy:n toimitusjohtajaksi ja vuodesta 1950 lähtien Suomen paperi- ja kartonginjalostajain yhdistyksen Convertan toimitusjohtajaksi. Convertasta Talvela jäi eläkkeelle 1962.
Talvela osallistui myös politiikkaan Kokoomuksen riveissä. Hän oli ollut valitsijamiehenä, kun Svinhufvud valittiin tasavallan presidentiksi. Täpärän vaalin ratkettua Talvela oli helpottunut. Hän oli tietoinen siitä että oli olemassa suunnitelma Ståhlbergin likvidoimiseksi, jos vaali olisi päättynyt tämän eduksi. Myös Paasikivi arvosti Talvelaa ja teki tämän kanssa yhteistyötä.
Sodan jälkeen Talvela osallistui kunnallispolitiikkaan ja oli vuosina 1954–1960 Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen. Presidentti Urho Kekkonen ylensi Talvelan jalkaväenkenraaliksi itsenäisyyspäivänä vuonna 1966, pitkälti idänkaupan ansioista. Eläkepäiviään varten Talvela osti itselleen edesmenneen tykistökenraali Vilho Nenosen talon Kulosaaressa. Paavo Talvela kuului Suomen vapaamuurareiden loosi 1:een, jossa oli sodanaikaisia tiedustelumiehiä.
Sodat eivät kuitenkaan jättäneet Talvelaa rauhaan. Tolvajärven taistelujen vuosipäivät aiheuttivat Talvelalle aivohalvauksen vuosina 1967 ja 1969.
Paavo Talvela kuoli 30. syyskuuta 1973. Hänet on haudattu Kulosaaren hautausmaalle Helsinkiin. Hänen vaimonsa Karin Johanna Talvela kuoli vuonna 1989.


Uppsala.
Uppsala (suomeksi myös "Upsala") on Ruotsin neljänneksi suurin kaupunki (taajama) ja sijaitsee noin 70 kilometriä pohjoiseen Tukholmasta. Kaupunki on tunnettu Ruotsin vanhimmasta yliopistosta, Pohjoismaiden suurimmasta tuomiokirkosta sekä modernin kasvitieteen isästä, Carl von Linnéstä. Uppsala on samannimisen Uppsalan kunnan keskustaajama.
Historia.
Uppsala kuuluu Ruotsin vanhimpiin kaupunkeihin. Se on kuitenkin nuorempi kuin siitä pohjoiseen sijaitseva Vanha Uppsala eli Gamla Uppsala. Nykyinen Uppsala tunnettiin 1200-luvulle saakka nimellä Östra Aros.
Vanhan Uppsalan eli alkuperäisen Uppsalan alueella on aikoinaan sijainnut jonkinlainen rautakautinen kuninkaankartano, jonka suuriin hautakumpuihin on jo kansainvaellusajalla haudattu paikallisia hallitsijoita. Kaupungista muodostui vahva kristillinen keskus vuonna 1164, kun sinne perustettiin Ruotsin valtakunnan arkkipiispanistuin. Sen tuomiokirkon tuhouduttua tulipalossa uutta alettiin 1200-luvulla rakentaa Östra Arosin alueelle. Tuolloin Östra Arosille myönnettiin nimi Uppsala, ja alkuperäinen Uppsala nimettiin Vanhaksi Uppsalaksi. Goottilainen tuomiokirkko vihittiin virallisesti lopulta vuonna 1435.
Vuonna 1477 Uppsalaan perustettiin Skandinavian ensimmäinen yliopisto, Uppsalan yliopisto. Yliopistohankkeen voimakkaimpana taustahahmona toimi alun perin arkkipiispa Jakob Ulvsson. Yliopiston suuruuden hetket alkoivat 1620-luvulla, kun kuningas Kustaa II Aadolf suurten lahjoitusten turvin loi sen talouden tasapainoon.
Vuoden 1520 huhtikuun 6. päivänä käytiin yksi Uppsalan seudun historian verisimmistä taisteluista kaupungissa. Taistelu tunnetaan nimellä "långfredagsslaget", pitkänperjantain taistelu. Taistelu käytiin Sten Sture nuoremman kannattajien ja kuningas Kristian II:n tanskalaisen armeijan välillä kaupungin nykyisen keskustan alueella, lähellä tuomiokirkkoa.
Vuonna 1593 kaupungissa pidettiin niin kutsuttu Uppsalan kokous, jossa hyväksyttiin Augsburgin tunnustus. Kokous oli tärkeä osa Ruotsin valtakunnan uskonpuhdistusta, sillä sen myötä luterilaisuudesta tuli valtakunnanuskonto.
Vuoden 1702 toukokuussa lähes koko kaupungin ydinkeskusta tuhoutui tulipalossa. Myös Uppsalan tuomiokirkko vaurioitui merkittävästi. Myöhemmin monia historiallisesti ja kulttuurillisesti merkittäviä rakennuksia tuhoutui – kuten monissa muissakin Ruotsin kaupungeissa – 1960- ja 1970-luvulla uudisrakentamisen vuoksi.
Nähtävyydet.
Uppsalan suurimpiin nähtävykysiin lukeutuvat Uppsalan tuomiokirkko, 1500-luvulla rakennettu Uppsalan linna, Vanha Uppsala muinaisjäännöksineen, Valsgärden tila sekä useat Uppsalan yliopiston rakennukset ja alueet.
Keskiaikaisen, goottilaista tyylisuuntaa edustavan tuomiokirkon tiloissa sijaitsee useiden merkkihenkilöiden, kuten Kustaa Vaasan, Carl von Linnén ja Emanuel Swedenborgin, hautoja. Tuomiokirkko on yksi Pohjois-Euroopan suurimmista ja sen torni yltää 119 metrin korkeuteen.
Urheilu.
Uppsalassa Studenternasin kentällä järjestetään perinteisesti joka vuoden maaliskuussa Ruotsin jääpallon mestaruusloppuottelu. Upsala Simsällskap on maailman vanhin uintiseura ja Ruotsin vanhin urheiluseura. Kaupungin menestynein jalkapalloseura on IK Sirius, joka aikoinaan lukeutui Ruotsin kärkipään joukkueisiin, mutta pelaa nyt toiseksi korkeimmalla sarjatasolla Superettanissa. Myös IFK Uppsala on aikoinaan saavuttanut menestystä. Jääkiekkoseuroja ovat Uppsala Hockey ja Almtuna IS. Koripallojoukkue Uppsala Basket pelaa Ruotsin pääsarjassa. Storvreta on yksi Ruotsin johtavista salibandyseuroista.
Muuta.
Kirjailija Gösta Knutssonin luoman lastenkirjahahmon, Pekka Töpöhäntä -kissan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Uppsalaan.


Malmö.
Malmö () on Ruotsin kaupunki ja samannimisen Malmön kunnan keskustaajama. Sekä kaupunki että kunta ovat väkiluvultaan Ruotsin kolmanneksi suurimmat Tukholman ja Göteborgin jälkeen. Malmö on myös Skånen läänin pääkaupunki. Malmö sijaitsee lounaisessa Skånen maakunnassa ja Skånen läänissä Etelä-Ruotsissa. Vuoden 2010 lopussa kaupunkitaajamassa oli 280 415 asukasta. Taajama kuuluu pääosin Malmön kuntaan, mutta pieniltä osin myös Burlövin kuntaan.
Muun muassa Lundin sisältävässä Suur-Malmössä on noin 600 000 asukasta. Juutinrauman silta yhdistää Malmön ja Kööpenhaminan. Malmön lähistöllä sijaitsee Malmön lentoasema.
Malmö oli eräs Pohjoismaiden aikaisimmin ja eniten teollistuneista kaupungeista (mm. autoteollisuutta), mutta on nyttemmin kärsinyt savupiipputeollisuuden taantumasta. Kaupunki pyrkii nykyisin keskittymään koulutukseen, taiteeseen ja kulttuuriin. Koulutusta on kaikenikäisille eri tasoisina.
Historia.
Ensimmäinen maininta Malmöstä on noin vuodelta 1170. Tätä aluetta on myöhemmin kutsuttu Ylä-Malmöksi. Varsinainen Malmön kaupunki alkoi sittemmin kasvaa ns. Ala-Malmöstä, joka oli kalastusyhdyskunta. Alue kuului tuolloin Tanskan valtakuntaan, ja sitä kutsuttiin nimellä Malmhaug (). Malmö sai kaupungin oikeudet ensi kertaa vuonna 1353, kun alue kuului lyhyen aikaa Ruotsin valtakuntaan. Malmön siirryttyä takaisin Tanskan alaisuuteen sen etuoikeudet säilyivät, mutta kaupungiksi se nimitettiin uudelleen vasta vuonna 1437 kuningas Eerik Pommerilaisen toimesta. Eerik Pommerilainen kasvatti hallituskaudellaan suuresti Malmön merkitystä. Hän pyrki varustamaan Juutinrauman rannat molemmin puolin vahvoilla kauppakaupungeilla kilpaillakseen Itämeren hansakaupunkien kanssa. Vuosisatojen ajan Malmö oli Tanskan toiseksi suurin kaupunki.
Malmö siirtyi pysyvästi Ruotsin valtakunnan osaksi Roskilden rauhassa vuonna 1658. Sen asema kauppakaupunkina säilyi, ja 1700-luvulla sinne syntyi myös teollisuutta. Tärkeimmät teollisuustuotteet olivat tekstiili, nahka, tupakka ja sokeri. Kaupunki kasvoi voimakkaasti 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa, ja oli vuonna 1870 Ruotsin kolmanneksi suurin. Teollisuus jatkoi kasvuaan toisen maailmansodan jälkeen saavuttaen huippunsa 1960-luvun alussa. Malmö kärsi pahasti 1990-luvun alun talouslamasta, jolloin kaupungissa oli maan korkein työttömyys.
Väestö.
Vuoden 2010 Heinäkuussa Malmössä asui noin 300 000 asukasta. Vuonna 2007 kaupungissa asui 75 156 henkilöä, jotka olivat syntyneet ulkomailla.
Monet ruotsalaisperäiset malmölaiset ovat muuttaneet salmen taakse Kööpenhaminaan parempien työ- ja opiskelumahdollisuuksien perässä, mikä on entisestään lisännyt maahanmuuttajataustaisten prosentuaalista osuutta väestöstä. Maahanmuuttajien sopeutumisvaikeuksien ja ihmisten ennakkoluulojen törmääminen on ajoittain purkautunut väkivallaksi ja rikollisuudeksi. Mukana levottomuuksia lisäämässä on omalta osaltaan suuri työttömyys myös alkuperäisväestön keskuudessa. Maaseudun kaupunkimuuttajia taas kaupunki ei houkuttele niin paljon kuin Tukholma ja Göteborg.
Urheilu.
Ruotsi sai järjestettäväkseen vuoden 2013 Jääkiekon MM-kisat, ja ne pelataan Tukholman lisäksi Malmössä.
Ystävyyskaupungit.
Lisäksi Malmöllä on ystävyystoimintaa Italiassa sijaitsevan Chietin provinssin kanssa.


Russ Meyer.
Russell Albion "Russ" Meyer (21. maaliskuuta 1922, Oakland, Kalifornia – 18. syyskuuta 2004, Los Angeles, Kalifornia) oli yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja. Hänet tunnetaan monista seksploitaatio-elokuvistaan.
Meyer teki nuorena useita amatöörilyhytelokuvia. Toisen maailmansodan aikaan Meyer kuvasi uutis- ja dokumenttilyhytelokuvia. Sodan jälkeen Meyer toimi valokuvaajana muun muassa Playboy-lehdelle, ja hanttihommissa elokuva-alalla. Meyer teki läpimurtonsa elokuvaohjaajana elokuvalla "The Immoral Mr. Teas" (1959), jonka jälkeen hän teki monia isorintaisiin naisiin ja rivoon huumoriin tukeutuvia seksploitaatioelokuvia. Meyerin löytämiin lahjakkuuksiin kuuluvat muun muassa Kitten Natividad ja Uschi Digard. Teknisesti Meyerin elokuville tunnusomaista ovat ekspressiivinen kameratyöskentely ja humoristisia assosiaatioita luova leikkaus.
Meyer teki useimmat elokuvansa itsenäisesti, ja toimi ohjaamisen lisäksi tuottajana, elokuvaajana ja leikkaajana. Elokuvat tuotettiin erittäin pienellä budjetilla ja ne tuottivat kymmeniä miljoonia dollareita. Suurmenestys oli esimerkiksi "Nukkelaakson amatsonit" ("Beyond the Valley of the Dolls", 1970), toinen Meyerin kahdesta suurelle elokuvastudiolle tehdyistä elokuvista. Meyer vetäytyi äkillisesti elokuvien ohjaamisesta elokuvan "Beneath the Valley of the Ultra-Vixens" (1979) jälkeen, ja teki ennen kuolemaansa ainoastaan yhden elokuvan. Elokuva oli nimeltään "Pandora Peaks" (2001) ja koostui paljolti hänen aiempien elokuviensa katkelmista. Elokuvan esittelemän uuden materiaalin pääosassa esiintyi Pandora Peaks.


Ethernet.
Ethernet on pakettipohjainen lähiverkkoratkaisu (LAN), joka on yleisin ja ensimmäisenä laajasti hyväksytty lähiverkkotekniikka. Nimi Ethernet on lähtöisin maailmaneetteristä: jaetusta kommunikaatioon käytetystä väylästä, yhteisestä viestiavaruudesta. Nykyään nimitys "Ethernet" viittaa joukkoon lähiverkkojen toteutustapoja, jotka käyttävät CD-kilpavaraustekniikkaa jakaessaan siirtotien työasemien kesken. Ethernet toteuttaa OSI-mallin kerrokset 1 ja 2 (fyysinen- ja siirtoyhteyskerros). IEEE on standardoinut Ethernet-tekniikoita 802.3-työryhmässä.
Ethernetin vaiheet.
Ensimmäistä Ethernet verkkoa – jota nimitettiin Alto ALOHANetiksi – alettiin kehittää Xeroxin Palo Alton tutkimuskeskuksessa vuonna 1972. Alun perin verkon siirtonopeutena käytettiin 2,94 Mb/s.
Laajemmin Ethernet-verkkoa alettiin käyttää 1980-luvulla. Aluksi käytettiin halkaisijaltaan yli 10 mm vahvuiseen koaksiaalikaapeliin perustuvaa Ethernet-versiota ("paksu" Ethernet), 1985 hyväksyttiin ohuempaa ja halvempaa kaapelia käyttävä versio ("ohut" Ethernet). Seuraavaksi tuli 10baseT, halpaa Cat3-parikaapelointia käyttävä versio.
Vuonna 1995 saavutettiin 100 Mbit/s siirtonopeus, "FastEthernet" eri versioineen, joista 100baseTX on jäänyt käyttöön. Siirtonopeuden kasvu perustui paitsi parempiin verkkolaitteisiin ja laadukkaampiin kaapeleihin (Cat5) niin ennen kaikkea verkon rakenteen muuttumiseen: Ethernetissä alun perin käytetty väylärakenne oli muuttunut tähtimäiseksi.
Vuonna 1998 kehitettiin seuraava versio "GigabitEthernet", jossa 1 Gb/s nopeus saavutettiin ottamalla käyttöön pidemmät kehykset, pienentämällä CSMA/CD-algoritmille sallitun alueen kokoa, tehostamalla siirrossa käytettävää koodausta eli symbolin esitystapaa, siirtymällä half-duplexiin ja lisäämällä PAM-modulaatioon kaksi uutta jännitetasoa. Nykyisin käytössä on jo 10 Gb/s Ethernet, joka tuki aluksi vain valokuituyhteyksiä, mutta nyt käytössä on jo useampi standardi myös kuparikaapeleille.
Fyysinen toteutus.
Perinteinen Ethernet on topologialtaan väylä: kaikki verkossa olevat koneet ovat kiinni samassa kaapelissa ja jokainen niistä näkee toistensa liikenteen. Kaapelointina oli aluksi 10Base5, "Orange Hose Ethernet" eli "paksueetteri", eli 10 milliä paksu RG-8-koaksiaalikaapeli, johon laitteet liitettiin erillisten lähetin-vastaanotinyksiköiden eli transceiverien avulla. Yhden kaapelin eli segmentin enimmäispituus oli 500 m.
Seuraavaksi kehitettiin 10Base2, "ohuteetteri", "thinnet" tai "cheapernet". Paksu "letku" korvattiin suhteellisen ohuella ja notkealla RG-58-koaksiaalikaapelilla. Laitteet kytketään peräkkäin ketjuun, laitteiden ja kaapelin osien liittämiseen käytetään BNC-liittimiä. Ethernet-kaapeli voitiin nyt viedä suoraan verkkokortille, erillistä liitinyksikköä ei tarvittu. Ohuemman koaksiaalikaapelin sähköiset ominaisuudet eivät olleet yhtä hyvät kuin paksun, ja segmentin pituus piti laskea 185 metriin.
Aluksi kaikki verkon koneet oli kytketty yhteiseen kaapeliin. Pian kuitenkin kehitettiin "toistin", digitaalinen vahvistin, joka toistaa yhden kaapelin liikenteen toisessa. Alkuperäisen spesifikaation mukaan toistimia sai kytkeä kaksi peräkkäin, 1985 sallittiin neljä peräkkäistä toistinta ja viisi segmenttiä.
Vuodesta 1990 alkaen käyttöön tuli edelleen halvempi ja helpompi parikaapeliin perustuva tähtimäinen Ethernet. Jokaisella verkkoon kytketyllä laitteella oli oma kaapelinsa, joka oli kytketty tähden keskellä olevaan toistimeen, "keskittimeen". Ethernet ja puhelinverkko voivat nyt käyttää rakennusten sisällä yhtenäiskaapelointia: samat parikaapelit ja RJ-45-liittimet käyvät sekä puhelimille että Ethernet-verkoille.
Sillat ja kytkimet.
Kun verkkoon kytkeytyi satoja koneita, joiden teho ja tiedonsiirtotarpeet olivat moninkertaistuneet 1970-luvulta, Ethernetin alun perin rajattomalta tuntuneen 10 Mb/s kapasiteetin rajat alkoivat tulla vastaan. Ratkaisu tähän ongelmaan, samoin kuin perättäisten toistimien ja segmenttien määrään, oli verkon osien erottaminen toisistaan "sillalla". Silta on laite, joka vastaanottaa paketin yhdestä verkon osasta ja lähettää sen toiseen. Ethernetin CSMA/CD-algoritmi toimi itsenäisesti kussakin sillalla erotetussa verkon osassa, kullekin osalla oli käytettävissään Ethernetin koko 10 Mb/s kapasiteetti.
Viimeisin 10 Mbit/s Ethernetin kehitysvaihe oli "kytketty" Ethernet: siinä keskitin ei olekaan toistin (HUB) vaan kytkin. Verkon jokainen työasema voi viestiä toisista riippumatta, jokaisella 10 Mbit/s nopeudella (aikaisemmin koko verkon yhteinen nopeus oli 10 Mbit/s).
Siirtoyhteys.
Ethernetin kaistanvarausmenetelmä on CD ("Carrier Sense Multiple Access With Collision Detection"). Se on kilpavarausmenetelmä: jos mikään muu laite ei lähetä (Carrier Sense), kaikilla laitteilla on oikeus aloittaa lähetys (Multiple Access). Jos kaksi tai useampi laite alkaa lähettää samanaikaisesti, ne havaitsevat törmäyksen (Collision Detection) ja keskeyttävät lähetyksen. Törmäykseen osallistuneet laitteet odottavat satunnaisen ajan, jonka jälkeen ne yrittävät uudelleen lähettämistä.
Eri verkkolaitteet tunnistetaan MAC-tason ("Media Access Control") osoitteilla, joka on 48-bittinen yksilöllinen osoite jokaiselle verkkolaitteelle. Ethernet versio 2 kehys on pituudeltaan 64–1518 tavua, ja pystyy kantamaan 1500 tavua kuormaa. Alla IEEE 802.3 kehysrakenne.
Fast Ethernet.
FastEthernetiin siirtymisessä vaaditaan usein uusi kaapelointi, sillä FastEthernet vaatii tähtimäiseen verkkoon kytkimen ja Cat5-luokan parikaapelin. Uuden kaapeloinnin käyttö on tehnyt mahdolliseksi myös kaksisuuntaisen (full-duplex) tiedonsiirron perinteisen vuorosuuntaisen (half-duplex) lisäksi.
Gigabit Ethernet.
Gigabit Ethernet on yleisnimitys kaikille 1 Gbit/s siirtonopeuteen pystyville Ethernet-verkkotekniikoille. Tekniikka on standardoitu 1000BASE-T:ssa Cat5e kuparikaapeloinnille ja 1000BASE-SX:ssa lyhyille kuituyhteyksille. 1000BASE-TX vaatii toimiakseen Cat6-luokan kaapeloinnin.
Gigabit Ethernetissä on kaikki toimivaksi todettu, "vanha" Ethernet ja FastEthernet tekniikka pyritty säilyttämään ja samalla on saavutettu yhteensopivuus vanhoihin 10 Mbit/s ja 100 Mbit/s verkkoihin.
Lähetys tapahtuu edelleen kilpavaraustekniikalla, mutta lyhyiden kehysten pituus on kasvatettu täytetavuilla vähintään 512 tavuun, jotta lähetysaika kasvaa ja törmäys voidaan havaita koko segmentin pituudella.
10 Gb Ethernet.
10 gigabitin Ethernet määriteltiin ensimmäisen kerran IEEE 802.3 standardin liitteessä IEEE 802.3ae. Määriteltyjä mediatyyppejä oli seitsemän, kaikki erilaisia kuituja. Myöhemmin ovat tulleet muun muassa standardit 802.3ak ja 802.3an erilaisille kuparikaapeleille.
10 Gigabitin Ethernetissä on myös otettu käyttöön XGMII (Gigabit Media Independent Interface), jonka tarkoituksena on ohjata datavirta varsinaiselle siirtomediakohtaiselle alikerrokselle ja loogisesti erottaa siirtomediakohtainen elektroniikka kaikille toteutuksille yhteisestä siirtokerroksen elektroniikasta.


Higgsin bosoni.
Higgsin bosoni eli Higgsin hiukkanen (H0) on alkeishiukkanen, jonka olemassaolon hiukkasfysiikan standardimalli ennustaa ja joka on mahdollisesti löydetty Large Hadron Colliderissa. Higgsin bosonia vastaavan bosonin, jonka massa on 125–127 GeV/c², löytämisestä raportoitiin 4. heinäkuuta 2012. Bosoni todistaisi hypoteettisen Higgsin hiukkasista koostuvan Higgsin kentän, joka antaisi joillekin hiukkasille massan, olemassaolon. Tämä täydentäisi suuren puutteen standardimallissa.
Higgsin bosoni ja kenttä on nimetty aihetta ensimmäisten joukossa teoreettisesti tutkineen englantilaisen fyysikon, Peter Higgsin mukaan. Higgs oli ensimmäinen, joka onnistui ennustamaan joitakin bosonin ominaisuuksia.
Standardimallissa Higgsin bosoni on bosoni, eli hiukkanen, joita voi olla samanaikaisesti useampia samalla kvanttiluvuilla. Sillä ei ole spiniä, sähkövarausta tai värivarausta. Bosoni on myös hyvin epävakaa, ja hajoaisi muiksi hiukkasiksi hetkessä. Jos Higgsin bosonia ei löydettäisi, massalle täytyisi löytää vaihtoehtoinen selitys.
Teoreettinen tausta.
Higgsin bosonin toivotaan antavan vastauksen kysymykseen, mikä aiheuttaa massan joillekin hiukkasille kuten elektroneille mutta ei toisille kuten fotoneille. Teorian perustana pidetään kolmea vuonna 1964 Physical Review Letters -julkaisusarjassa julkaistua, sähköheikon symmetrian spontaania rikkoutumista käsitellyttä artikkelia. Nämä ovat François Englertin ja Robert Broutin ", Peter Higgsin " sekä Gerald Guralnikin, Carl Rirchard Hagenin ja Tom Kibblen "
1970-luvulla kehitetty hiukkasfysiikan standardimalli, joka selittää monia alkeishiukkasten välisiä vuorovaikutuksia menestyksekkäästi, ei kuitenkaan selitä massaa vaan kuvaa kaikki hiukkaset massattomiksi. Tähän ongelmaan ratkaisuksi kehitettiin Higgsin teoria. Teorian mukaan kaikkeuden täyttää erityinen Higgsin kenttä, joka vaikuttaa erilaisiin hiukkasiin eri voimakkuudella ja joihinkin se ei vaikuta lainkaan. Mitä suurempi kentässä liikkuvien hiukkasten vuorovaikutus kentän kanssa on, sitä suurempi massa niillä havaitaan. Higgsin hiukkanen on Higgsin kentän eksitaatio, joka on mahdollista tuottaa tarpeeksi suurienergisissä törmäytyksissä. Higgsin hiukkanen ei siis sananmukaisesti anna massaa muille hiukkasille kuten usein kerrotaan, vaan se on pikemminkin vain vahvistus sille hypoteesille, että Higgsin kenttä on olemassa.
Kaikki kentät, mukaan lukien Higgsin kenttä, pyrkivät asettumaan mahdollisimman alhaiselle energiatasolle eli vakuumitilaan. Useilla kentillä kuten sähkömagneettisella kentällä tämä tapahtuu kentän arvon ollessa nolla. Higgsin kenttä kuitenkin poikkeaa tästä sillä sen energiataso on alhaisin, kun kentän arvo poikkeaa nollasta. Tämän vuoksi Higgsin kenttä ei häviä eli saa arvokseen nollaa vakuumitilassa. Tätä ilmiötä nimitetään Higgsin mekanismiksi.
Kokeellinen tutkimus.
CERNin edellisen vaiheen LEP-kiihdytin etsi Higgsin bosoneja vuosina 1989–2001. Kokeiden perusteella voitiin päätellä, että standardimallin mukaisen Higgsin bosonin massan tulee olla vähintään 114 GeV/c². Standardimallia laajemmissa teorioissa massan alaraja voi olla tätä pienempi, esimerkiksi minimaalisessa supersymmetrisessä standardimallissa massan alaraja on noin 92 GeV/c².
Fermilabin Tevatron-kiihdyttimellä on myös etsitty Higgsin bosonia. Fermilabin kokeiden perusteella on voitu poissulkea standardimallin Higgsin bosonin olemassaolo massavälillä 156–177 GeV/c².
Mikäli Higgsin bosoni on olemassa, sen arvellaan löytyvän CERNiin rakennetulla LHC-hiukkaskiihdyttimellä, jota koekäynnistettiin vuonna 2008. Joulukuussa 2011 tehdyt havainnot viittasivat siihen, että se oli mahdollisesti löydetty, joskaan sitä ei vielä varmuudella tunnistettu.
Heinäkuun 4. 2012 CERNin LHC:n kahden suurimman koeaseman, ATLAS:n ja CMS:n tutkijat pitivät yhteisen tiedotustilaisuuden koskien Higgsin hiukkasen etsintää. Molempien koeasemien edustajat raportoivat löytäneensä uuden hiukkasen noin 125 GeV/c²:n massan kohdalta. Hiukkanen sopii standardimallin ennustuksiin, mutta varmuutta sen luonteesta jouduttaneen odottamaan ainakin vuoden loppuun.
Tiedotustilaisuuden mukaan tieteelle ennalta tuntematon bosoni on havaittu 5.0σ:n varmuudella. Lisäksi voidaan varmuudella sanoa, että bosonin spin on nolla tai parillinen kokonaisluku. Näitä ominaisuuksia ilmentävä hiukkanen on yhteensopiva oletukseen standardimallin Higgsin hiukkasesta. Jotta löydetty uusi hiukkanen voitaisiin kiistattomasti osoittaa standardimallin Higgsin bosoniksi, tarvitaan vielä lisää tutkimusta, kuten spinin ja pariteetin mittauksia.


Jerry Goldsmith.
Jerry Goldsmith (oikealta nimeltään "Jerrald Goldsmith", 10. helmikuuta 1929 Pasadena, Kalifornia – 21. heinäkuuta 2004 Beverly Hills, Kalifornia) oli yhdysvaltalainen elokuvamusiikkisäveltäjä.
Miklós Rózsa toimi Goldsmithin elokuvamusiikin opettajana Etelä-Kalifornian yliopistossa. Vuonna 1950 hänet palkattiin konekirjoittajaksi musiikkiosastolle. Sen jälkeen hän alkoi säveltää musiikkia yhtiön radio-ohjelmiin ja 1959 televisiosarjaan "Hämärän rajamailla". 1960-luvulla hänestä oli jo tullut tunnettu elokuvamusiikin säveltäjä ja 1980-luvulle mennessä hän oli kuuluisimpia alallaan.
Goldsmith sai urallaan 18 Oscar-ehdokkuutta, joista voitti yhden (elokuvasta "The Omen", suomeksi "Ennustus", 1976). Hän voitti myös viisi Emmy-palkintoa. Goldsmith itse piti parhaana työnään elokuvan "Total Recall – Unohda tai kuole" sävellystyötä.
Jerry Goldsmith kuoli maksasyöpään 75-vuotiaana.


Vilho Nenonen.
Vilho Nenonen (oikealta nimeltään Wilho Petter Nenonen, 6. maaliskuuta 1883 Kuopio – 17. helmikuuta 1960 Helsinki) oli suomalainen, niin Suomen armeijassa kuin Keisarillisen Venäjän armeijassakin palvellut tykistönkenraali. Häntä pidetään Suomen tykistön merkittävimpänä kehittäjänä, "isänä".
Nuorena upseerina Nenonen opiskeli arvostetussa Mihailovin tykistöakatemiassa Pietarissa ja osallistui myöhemmin I maailmansotaan Venäjän joukoissa. Suomen sisällissodassa 1918 eversti Nenonen toimi tykistön tarkastajana. Ennen talvisotaa hän kehitti tykistölle tulenjohtokortin, joka huomattavasti helpotti tulenjohtajan toimintaa. Jatkosodassa tuliasemille kehitettiin korjausmuunnin, joka teki osaltaan mahdolliseksi suomalaisten menestyksen Tali-Ihantalan taistelussa.
Varhaisvaiheet.
"Pekka ja Amalia Nenoselle on tiistaina 6.3.1883 syntynyt terve asevelvollinen." Tällä enteellisellä tavalla eläinlääkäri Pekka Nenonen ja hänen vaimonsa Amalia ilmoittivat kuopiolaisessa sanomalehdessä esikoisensa Wilho Petterin syntymästä.
11-vuotiaana Vilho Nenonen lähti Haminan Kadettikouluun. Hän kiinnostui tykistöstä ja luki kaiken, minkä aiheesta sai käsiinsä. 18-vuotiaana matemaattisesti lahjakas Nenonen hyväksyttiin opistotasoiseen Mihailin Tykistökouluun Pietariin.
Venäjän-Japanin sota.
Helmikuussa vuonna 1904 puhkesi Venäjän ja Japanin välinen sota. Aliluutnantti ja puolipatterin päällikkö Nenonen saapui Mantšuriaan elokuussa 1905, juuri ennen rauhan solmimista. Nenonen oli melkein ehtinyt ensimmäiseen sotaansa.
Tykistöakatemia.
Seuraavana syksynä Nenonen pääsi Mihailin Tykistöakatemiaan, alan kuuluisimpaan opinahjoon. Valmistuttuaan 26-vuotias alikapteeni Nenonen ei halunnut Viaporiin, koska hän Venäjän upseerina joutuisi hankalaan tilanteeseen. Niinpä Nenonen lähti Vladivostokiin komppanianpäälliköksi lokakuussa 1909. Mutta hänen tähtäimessään oli Venäjän keskuskoeampumalaitos Pietarin pohjoispuolella.
Koeampumalaitos.
Nenosen ensimmäinen tehtävä koeampumalaitoksessa oli laatia ampuma-taulukot uudelle 76 millimetrin vuorikanuunalle m/1909. Alikapteeni huomasi, että ammuksien lentoradassa käytetty laskentakaava oli huono. Nenonen päätteli, että virhe johtui muun muassa ammuksen muodosta. Nenosen uusi kaava otettiin välittömästi käyttöön.
Tykistörykmentin komentaja.
Kesällä 1915 Nenonen ylennettiin everstiluutnantiksi ja seuraavan vuoden keväällä hänet määrättiin Tallinnaan tykistörykmentin komentajaksi. 15. maaliskuuta 1917 tsaari Nikolai II luopui valtaistuimestaan ja valta siirtyi väliaikaiselle hallitukselle.
Tallinnan savuavan päävartion kohdalla Nenonen sivuutti pari matruusia, jotka jättivät tervehtimättä. Aina tarkka Nenonen huomautti asiasta. Seurasi mellakka, Nenonen nuijittiin kiväärin perällä tajuttomaksi ja joutui sairaalahoitoon.
Nenonen anoi siirtoa rintamalle. Nenosen patteristo osallistui Väinälinnan offensiiviin heinäkuussa 1917. Myöhemmin Nenonen siirrettiin etelärintamalle. Nenonen sairastui kuitenkin keltatautiin ja joutui palaamaan Pietariin.
Marraskuussa 1917 Nenonen lähti asehankintamatkalle Norjaan. Kaupoista ei kuitenkaan tullut mitään bolsevikkivallankaappauksen vuoksi.
Suomen hallituksen joukkoihin.
Nenonen kutsuttiin ylipäällikkö Mannerheimin joukkoihin Suomeen. Helmikuun alussa Nenosen tykki möyhensi venäläisiä Oulussa. Hänellä oli käytössään kaksi tykkiä, joista kuitenkin vain toista voitiin käyttää. Kenraali Mannerheim ylensi Nenosen everstiksi ja nimitti hänet tykistön tarkastajaksi. Nenosella oli käytössään tällöin 58 tykkiä. Myöhemmin Tampereen valtauksen sotasaalis oli 42 ja Viipurin valtauksen yli 300 tykkiä. Itsenäisen Suomen tykistön peruskalusto oli koossa.
Tykistön tarkastaja ja sotaväen päällikkö.
Sisällissodan jälkeen Nenonen toimi tykistön tarkastajana, aselajin ylimpänä johtajana, lähes yhtäjaksoisesti vuodesta 1920 vuoteen 1937. Katkoksia olivat puolivuotinen tykistökurssi Ranskassa keväällä 1922 ja Kyösti Kallion hallituksen puolustusministerin tehtävät 1923–1924 sekä toiminta sotaväen päällikkönä 1924–1925. Nenonen joutui eroamaan sotaväen päällikön tehtävistä siksi, että hän antoi julkisen lausunnon ruotsinkielisiä upseereita koskien, jonka tasapuolisuudestaan huolimatta jotkut suomalaismieliset tulkitsivat yleisen edun vastaiseksi.
Tykistön tarkastajana Nenonen piti panssariaselajia turhana ja antoi ymmärtää, että sen voisi lakkauttaa. Tähän suuntaan edettiin muuttamalla hyökkäysvaunurykmentti hyökkäysvaunupataljoonaksi sekä lopulta hyökkäysvaunukomppaniaksi. Jalkaväen tulitukea Nenonen piti tärkeänä tuottamalla maahan kranaatinheittimistön.
Nenonen meni vuonna 1921 naimisiin venäläisen leskirouvan "Pelageja (Lina) Perminovan" kanssa. Linalla oli aikaisemmasta avioliitosta tytär "Irina". Avioliiton tarkoituksena oli auttaa venäläinen aatelisperhe pois Neuvosto-Venäjältä. Perheen saavuttua Suomeen tarjoutui rouva Pelageja Perminova eroamaan Nenosesta, mutta tämä ei suostunut, vaan antoi asian olla.
Kenraalimajuriksi Nenonen ylennettiin vuonna 1923 ja kenraaliluutnantiksi vuonna 1930. Suomen tykistön ensimmäiset ohjesäännöt syntyivät Nenosen luentojen perusteella.
Korjausmuunnin.
Tykistö tarvitsee tulenjohtajaa eli miestä, joka näkee maalin ja osaa johtaa tulen kohteeseen. Nenonen ratkaisi asian kehittämällä Suomen tykistölle liikkuvan tulenjohdon. Jalkaväen hyökätessä vaikeasti liikuteltava tykistö pysyy paikallaan, mutta tulenjohtaja seuraa hyökkäävää osastoa.
Päämaja perusti tykistön upseerien jatkokoulutusta varten 2. helmikuuta 1943 Suvi-Kumsan Ampumakoulun Karhumäen lähelle. Koulun opettaja, silloinen majuri, myöhempi everstiluutnantti Unto Petäjä (s. 30. heinäkuuta 1908 Tampereella, k. 5. heinäkuuta 1994 Helsingissä) kehitti tuliasemille erityisen korjausmuuntimen. Sen avulla tulenjohtaja pystyi johtamaan tarvittaessa useiden kymmenien tuliyksiköiden tulta tietämättä itse niiden sijaintia. Petäjä opetti menetelmää oppilailleen ja tarkistutti sen toimivuuden kovapanosammunnoissa. Hänen esimiehensä, Maaselän Ryhmän tykistökomentaja eversti Eino Honko kävi huhtikuun lopulla Päämajassa esittelemässä menetelmää tykistön tarkastajalle kenraali Nenoselle. Tämä kutsui Petäjän itsensä Päämajaan esittelemään keksintöään. Käyttöönotto tapahtui tykistön tarkastajan käskyllä n:o 11 heinäkuussa 1943
Menetelmällä voitiin johtaa kenen tahansa toimesta, jolla oli kompassi ja viestiyhteys tykistökomentajan komentopaikalle. Kenraali Nenonen määräsi tykistökäskyllään nro 11, 12. heinäkuuta 1943 korjausmuuntimen otettavaksi käyttöön. Samalla keksintö ja sen oikea keksijä julistettiin salaisiksi sodan loppuun saakka. Suomalaiset salasivat korjausmuuntimen myös kanssasotijoiltaan, saksalaisilta. Keksintö ei enää ollut salainen Nenosen käskystä 25. huhtikuuta 1945 jälkeen.
Lentokuvaus.
Nenonen kehitti 1920- ja 1930-luvulla lentokuvauksen menetelmiä, joilla on ollut vaikutusta myöhemmin kaikkeen kaukokartoitukseen.
Vuonna 1927 Nenonen rakensi alkeellisen prototyyppikameran. Vuonna 1928 asevarikko 1 rakensi prototyypin perusteella kameran, joka sai nimekseen Nenon-kamera m/1928. Seuraavan vuoden Perkjärven testeissä kamera osoittautui vaatimusten mukaiseksi. Nenonen jatkoi kameransa kehittelyä ja vuonna 1929 testien jälkeen saksalainen Zeiss alkoi valmistaa kameraa merkinnällä "Nenon RMK HS 15x15". Kameran kehittely jatkui ja vuonna 1932 valmistui "Nenon RMK HS 1824/20".
Talvisota.
Talvisodassa Nenonen toimi Asesuunnittelukunnan päällikkönä ja oli komennettuna asehankintamatkalle Yhdysvaltoihin. Talvisota oli Suomen tykistölle opettava kokemus. Virheitä tehtiin ja niistä maksettiin. Suomen tykistö ei usein kyennyt tehtävään, jota Nenonen oli painottanut, eli hyökkäyksen tukemiseen. Ampumaleireillä oli harjoiteltu enemmän sitä mitä osattiin, ampumataitoa.
Vanha ja kirjava kalusto oli ongelma. Suomella oli joulukuun alussa 1939 tasan 444 tykkiä. Vanhin oli mallia 1877 ja nuorin 1934. Lisäksi, Nenosen lukuisista aloitteista huolimatta, "maailman kirjavimman tykistön" ampumatarvikehuolto oli täysin retuperällä.
Lähes ainoa ammuslähde oli venäläisten jälkeensä jättämät ammusvarastot. Viikon taistelujen jälkeen piti antaa ankarat määräykset tulen säännöstelemisestä. Joskus kohteeseen ammuttiin vain 4–8 kranaattia. Talvipakkasella sytyttimien toiminta oli epävarmaa.
Teollisuuslaitokset saivat vasta 30. marraskuuta 1939 käskyn valmistaa lisää ammuksia. Talvisodan päättyessä tuotanto oli 2 500 kranaattia ja tarve rintamalla 8 000 laukausta päivässä.
Nenosen asehankintamatka Yhdysvaltoihin oli vaikea. Aseita ei voitu myydä sotaa käyvälle maalle, vaikka Brewster Buffaloita voitiin hankkia. Aseet ja ampumatarvikkeet toimitettiin vasta sodan jälkeen. Joukossa oli 100 kappaletta 75 mm:n kevyttä kenttäkanuunaa ja 30 kappaletta 203 mm:n järeää kenttähaupitsia ampumatarvikkeineen.
Jatkosota.
Nenonen nimitettiin jälleen tykistön tarkastajaksi syksyllä 1940. Kun uusi sota syttyi kesäkuussa 1941 armeijalla oli käytössään yli 1 000 tykkiä. Sodan alkupuolella tykkien määrä lisääntyi "kuin itsestään", sillä sotasaalis oli runsasta. Vuoden 1942 kesään mennessä Suomi oli vallannut yli 800 tykkiä. Saksalaisilta ostettiin huomattava määrä Ranskasta vallattuja tykkejä. Lisäksi Tampella valmisti Boforsin lisenssillä 140 nykyaikaista 105 mm:n kenttähaupitsia. Ongelmaksi alkoikin muodostua tykistön kaluston tavaton malli- ja kaliiperikirjavuus, joka hankaloitti mm. ammusten tuotantoa ja jakelua.
Kesän 1944 torjuntataisteluissa tykistö oli laadullisesti ja määrällisesti aivan toisella tasolla kuin kolme vuotta aikaisemmin. Tykistön vahvuus oli 50 000 miestä. Tali-Ihantalan ratkaisutaisteluissa 30. kesäkuuta – 7. heinäkuuta Suomen tykistö keskitti 7 neliökilometrin painopistealueelle jopa 250 tykin tulen. Vastaavia esimerkkejä ei muualta maailmasta ollut.
Ylipäällikkö myönsi Mannerheim-ristin Nenoselle henkilökohtaisesti 8. tammikuuta 1945.
Nenonen anoi eroa virastaan 15. helmikuuta 1947 lähtien.
Muuta.
Eläkepäivinään Vilho Nenonen harrasti luontoa ja lukemista. Helsingin yliopiston filosofian kunniatohtoriksi Nenonen vihittiin vuonna 1950.
Vilho Petter Nenonen kuoli rauhallisesti kotonaan 17. helmikuuta vuonna 1960. Hänet haudattiin Hietaniemeen valtion kustannuksella.
Tykistön ja kranaatinheittimistön ampumaleirillä Rovajärvellä pidetään joukkojen kesken "Nenosen tulenavauskilpailu".
Pohjois-Karjalan Prikaatin Aliupseerikoulun kranaatinheitin- sekä tulenjohtolinjan muodostama oppilassektori on nimetty Osasto Nenoseksi Vilho Nenosen mukaan.
Suomen Tykistömuseossa on esillä Vilho Nenosen historiasta kertova huone, jossa on myös hänen huonekalujaan ja univormujaan.


Tony Iommi.
Tony Iommi (oikealta nimeltään Frank Anthony Iommi, s. 19. helmikuuta 1948 Birmingham, Englanti) on englantilainen heavykitaristi ja Black Sabbathin perustajajäsen. Hän on ainoa yhtyeen jäsen, joka on ollut yhtyeessä koko sen olemassaoloajan. Tony Iommia pidetään yhtenä merkittävimmistä heavy metal -kitaristeista. Varsinkin hänen taitoaan kehittää riffejä pidetään arvossa. Iommin kitaroinnissa on lisäksi paljon blues-vaikutteita. Iommi on myös tuottanut muiden artistien levyjä ja vieraillut myös monien artistien levytyksissä.
Uran alkuajat.
Iommi aloitti kitaransoiton teini-ikäisenä. Hän joutui nuoruudessaan metallilevytehtaassa onnettomuuteen, jossa menetti oikean käden keski- ja nimettömästä sormesta sormenpäät. Koska hän soittaa vasenkätisesti, kitaran kielet aiheuttivat kipuja kyseisissä katkenneissa sormissa. Tämän vuoksi hän alkoi käyttää ensin erittäin ohuita kieliä ja myöhemmin virittää kitaransa alemmaksi, jotta kielten jännitykset olisivat pienemmät. Hän käyttää katkenneiden sormien suojana myös erityisiä muovisia suojuksia. Onnettomuus oli erityisen harmillinen, koska se tapahtui vain päivää ennen kuin hän olisi lopettanut työt ja siirtynyt täyspäiväiseksi muusikoksi. Iommin ensimmäinen yhtye, jossa hän soitti, oli Rockin' Chevrolets vuosina 1964-1965. Vuonna 1967 Mythology-yhtyeessä soittaneet Iommi ja rumpali Bill Ward tapasivat basisti Geezer Butlerin ja laulaja Ozzy Osbournen. Nelikko perusti Polka Tulk Blues Bandin jonka nimi vaihtui Earthin kautta Black Sabbathiksi vuonna 1969. Loppuvuonna 1968 Iommi liittyi parin viikon ajaksi Jethro Tulliin, jonka alkuperäiskitaristi Mick Abrahams oli eronnut yhtyeestä. Iommi oli mukana The Rolling Stonesin Rock And Roll Circus -ohjelmassa jossa Jethro Tull esitti yhden kappaleen. Ohjelma julkaistiin vasta 1990-luvun puolivälissä videona. Iommin jäsenyys Jethro Tullissa jäi lyhyeksi, koska hän ei pitänyt laulaja Ian Andersonin ehdottomasta johtamistyylistä. Tämän jälkeen Iommi palasi entiseen yhtyeeseensä.
Black Sabbath.
Black Sabbath julkaisi ensimmäisen albuminsa vuonna 1970. Yhtyeestä tuli erittäin suosittu 1970-luvulla. Myös 1980-luvun alku Ronnie James Dion ollessa laulajana oli hyvää aikaa yhtyeelle. 1980-luvun puoliväli oli Sabbathille hankalaa aikaa lukuisten miehistönvaihdosten ja managerisotkujen takia, mutta vuonna 1988 kun Cozy Powell liittyi yhtyeeseen, alkoi jälleen uuden nousun aika. Myös uusi laulaja Tony Martin osoittautui loistavaksi valinnaksi. Vuonna 1991 1980-luvun alun kokoonpano (Iommi, Ronnie James Dio, Geezer Butler ja Vinnie Appice) kokoontuivat yhteen "Dehumanizer"-albumia varten. Tämä jäi kuitenkin lyhyeksi vaiheeksi Dion lähdettyä vuoden 1992 lopussa. Iommi laittoi Sabbathin tauolle vuoden 1995 maailmankiertueen jälkeen. Vuodesta 1997 lähtien alkuperäinen Black Sabbath (Iommi, Osbourne, Butler, Ward) on tehnyt kiertueita lähes joka vuosi. Livealbumi "Reunion" julkaistiin vuonna 1998. Uudesta studioalbumista on ollut huhuja, mutta mitään konkreettista ei ole kuulunut.
Sooloura.
Vuonna 1985 Iommi päätti alkaa tehdä ensimmäistä sooloalbumiaan. Kaikesta huolimatta "Seventh Star" -albumi julkaistiin vuonna 1986 nimikkeellä Black Sabbath Featuring Tony Iommi. Seuraavan kerran Iommi aloitti sooloprojektin vuonna 1996 yhdessä Glenn Hughesin kanssa, mutta alkuperäisen Black Sabbathin uudelleenkokoontuminen muutti suunnitelmia. Oman sooloalbumin Iommi sai tehtyä lopulta vuonna 2000. Nimellä "Iommi" julkaistu albumi sisältää monia vierailevia artisteja ja se sai hyvän vastaanoton. Vuonna 2004 julkaistiin Iommin ja Glenn Hughesin vuonna 1996 nauhoitetut kappaleet nimellä "The 1996 Dep Sessions". Parivaljakko julkaisi uuden albumin "Fused" vuonna 2005.
Heaven and Hell -hanke vuonna 2007.
Vuonna 2006 julkaistiin tieto, jonka mukaan Black Sabbathin "Heaven and Hell" -albumin tehnyt kokoonpano (Iommi, Dio, Butler, Ward) tekisi kiertueen vuonna 2007 nimellä Heaven and Hell. Kiertueen tarkoitus on tulevan kokoelman "Black Sabbath - The Dio Years" markkinointi. Vuoden 2006 lopussa ilmoitettiin, että Bill Ward jättäytyy pois kiertueelta ja hänen tilallaan on Vinny Appice. Kiertue toteutettiin vuonna 2007, ja vuoden 2009 kevällä julkaistiin ensimmäinen varsinainen Heaven and Hell -albumi, "The Devil You Know".
Tammikuussa 2012 uutisoitiin, että Tony Iommilla on todettu imusolmukesyöpä eli lymfooma.
Muuta.
Iommin merkittäviä vierailuja ovat olleet esiintyminen Queen-yhtyeen kanssa loppuunmyydyllä Wembley-stadionilla Freddie Mercuryn muistokonsertissa vuonna 1992 ja yhteisesiintyminen Ozzy Osbournen kanssa Englannin kuningattaren hallitsemisajan 50-vuotisjuhlissa Buckingham Palacessa vuonna 2002.
Iommi tunnetaan nopeiden autojen ja nyrkkeilyn ystävänä.
Tony Iommin tytär Toni-Marie Iommi on myös muusikko ja soittaa LunarMile-yhtyeessä. Toni-Marie on kihloissa HIM-yhtyeen Mikko Lindströmin kanssa, joka tekee tämän kanssa yhteistyötä WhoCares-nimisessä heavy metal -projektissa. Muita soittajia ovat Nicko McBrain, Jason Newsted, Ian Gillan ja Jon Lord.


Maria Jotuni.
Maria Gustaava Jotuni (vuoteen 1906 Haggrén, vuodesta 1911 Jotuni-Tarkiainen, 9. huhtikuuta 1880 Kuopio – 30. syyskuuta 1943 Helsinki) oli suomalainen kirjailija ja näytelmäkirjailija.
Elämänvaiheet.
Jotuni kävi lukion Kuopion suomalaisen tyttökoulun jatkoluokilla. Valmistuttuaan 1900 ylioppilaaksi Jotuni suunnitteli ryhtyvänsä opettajaksi. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa vuosina 1900–1904 historiaa, kirjallisuutta ja taidehistoriaa, mutta opettajaa hänestä ei tullut. Toimittajan työ osakuntalehdessä oli alkuna Jotunin kirjailijanuralle. Viljo Tarkiainen, Joel Lehtonen ja Jotuni tutustuivat Savokarjalaisessa osakunnassa, ja Jotunista tuli Lehtosen rakkauden kohde. Tarkiaisen kanssa hän kuitenkin avioitui 1911. Maria ("Maikki", "Maiju") Haggren muutti sukunimensä yhdessä veljiensä kanssa Jotuniksi suurena nimenmuuttovuonna 1906. Sukunimi Jotuni merkitsee jättiläistä, joita oli skandinaavisessa mytologiassa. Jotuni on myös harvinaisempi nimitys suomalaisen kansanperinteen jättiläisille jatuleille, ja saamelaiset ovat kutsuneet jättiläisiä nimityksellä Jotuli.
Jotunilla oli kaksi poikaa, Jukka Tarkiainen ja Tuttu Tarkiainen avioliitosta Viljo Tarkiaisen kanssa. Jukka Tarkiaisen poika on historioitsija Kari Tarkiainen. Jotuni on haudattu Helsingin Hietaniemeen: U31-1-15. Helsingin Pohjois-Haagassa ja Porvoossa on Maria Jotunin tie. Kuopiossa taas on Maria Jotunin koulu. Jotuni sai taiteilija Eeva Oivion suunnitteleman postimerkin vuonna 1980.
Eeva Oivion suunnittelema Maria Jotuni -postimerkki, 1980.
Kirjailijana.
Vaikka Jotuni muistetaan ehkä parhaiten 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen julkaistusta romaanista "Huojuva talo", hän oli lyhyen tekstin ja dialogin taitaja. Jotunin ensimmäinen novellikokoelma "Suhteita" ilmestyi 1905, mutta suurempaa huomiota ja kritiikkiä herätti vasta toinen kokoelma "Rakkautta" (1907), jonka ensimmäinen painos myytiin pian loppuun.
Jotuni käsitteli kirjoituksissaan ihmistä ja feministinä erityisesti naisia ja naisten asemaa. Näiden lisäksi hän käsitteli muita yhteiskunnallisia epäkohtia, usein kyseenalaistavan huumorin keinoin.


Talvisodan henki.
Talvisodan hengellä tarkoitetaan Suomessa talvisodan aikana 1939–1940 vallinnutta kansallista yhtenäisyyttä, jonka katsotaan yleisesti mahdollistaneen puolustuksen kestämisen ja siten jopa maan säilymisen itsenäisenä. Erityisen merkittäväksi talvisodan hengen tekee se, että se todisti suomalaisen yhteiskunnan eheytyneen sisällissodan jälkeen. Käsite ”talvisodan henki” luotiin sodan jälkeen sisä- ja ulkopolitiikkaa varten.
Talvisodan hengen selitys.
Talvisodan hengen syntyä on selitetty ensinnäkin taloudellisella kehityksellä, 1930-luvun lopun nousukaudella ja sen mukanaan tuomalla hyvinvoinnilla. Myös maan yleinen poliittinen kehitys lievitti sisällissodan jälkeisiä poliittisia ristiriitoja 1930-luvun loppupuolella. Erityinen ansio eheytymiskehityksessä oli eräiden arvioiden mukaan presidentti Kyösti Kalliolla, jonka johdolla SDP pääsi hallitukseen ja täysivaltaiseksi poliittiseksi toimijaksi. Kolmikymmenluvun loppupuolta leimasikin vahva punamultayhteistyö.
Toiseksi talvisodan hengen muodostumiseen vaikutti suurpoliittinen kehitys juuri ennen talvisotaa. Erityisen merkittävä oli Neuvostoliiton ja Saksan kesällä 1939 tekemä Molotov–Ribbentrop-sopimus. Jos suomalaiset kommunistit olivat luottaneet Neuvostoliittoon kansallissosialistisen Saksan vastapainona ja oikeisto oli vastaavasti uskonut Saksaan Neuvostoliiton vastapainona, järkytti tämä sopimus molempien maailmankuvaa. Suomalaiset oli jätetty mahdollisessa sodassa yksin.
Poliittisen keskustan maailmankuva oli vastaavalla tavoin järkkynyt jo aiemmin 1930-luvulla, kun Kansainliitto osoittautui kykenemättömäksi puuttumaan hyökkäyksiin maailmalla: Espanjan sisällissota, Japani–Kiina, Italia–Abessinia. Lopputulos oli sama: jäljelle jäi vain luottamus toiseen suomalaiseen. Suomen hallitukselle Kansainliiton uskottavuuden romahtaminen oli ollut suorastaan katastrofi, sillä Suomen politiikka oli perustunut Kansainliiton merkityksen korostamiseen. Tämän korvasi vuodesta 1935 lähtien pohjoismainen suuntaus, joka ehtikin kantaa jonkin verran hedelmää, vaikka unelma Ruotsin–Suomen personaaliunionista jäikin kaavailujen asteelle. Lopputulos oli, että merkittävien aatesuuntausten kannattajat olivat menettäneet uskonsa tukemiinsa politiikkoihin.
Jo Neuvostoliiton esittämät aluevaatimukset syksyllä 1939 aiheuttivat Suomessa voimakkaan reaktion. Kansan mielipide oli jo tällöin melko yhtenäisesti alueluovutuksia vastaan eikä hallitus halunnut taipua vaatimuksiin edes sen verran, mitä sotilasjohto esitti. ”Suomen Kansanhallituksen” muodostaminen vakuutti lopullisesti suomalaiset Neuvostoliiton aikeesta vallata maa. Terijoen hallituksen muodostaminen oli psykologisesti erittäin epäviisas teko. Se johtui todennäköisesti Neuvostoliiton sisäpoliittisista tarpeista, sillä Neuvostoliiton ei sopinut koskaan hyökätä, se saattoi vain auttaa maailmanvallankumouksen etenemistä. Lisäksi Neuvostoliitto arvioi väärin Suomen sisäpoliittisen tilanteen, mihin lienevät vaikuttaneet Neuvostoliiton tiedustelukoneistolle toimitetut ylipositiiviset raportit Suomen kansan valmiudesta vallankumoukseen, ja joiden perusteella toimitettiin ”puna-armeijan marssiopas Suomeen”. Tiedustelukoneiston epäonnistumiseen lienevät osaltaan vaikuttaneet Stalinin vainot, jotka sitoivat neuvostovirkamiehet tiukkaan ideologiseen talutusnuoraan.
Viimeisin selitysmalli ”talvisodan hengestä” on esitetty Juha Mälkin väitöskirjassa: "Herrat, jätkät ja sotataito. Kansalaissotilas- ja ammattisotilasarmeijan rakentuminen 1920- ja 1930-luvulla ”talvisodan ihmeeksi”. (SKS, 2008)" Talvisodan henki nähdään tutkimuksessa ensisijaisesti seurauksena sotilaallisen ihmeen syntymisestä, joka taas rakentui kahden vuosikymmenen asevoimaorganisoinnin tuotteena. Armeijan aineeton suorituskyky rakentui lopulta tekijöistä, joissa korostui ihminen, kansalainen, yhteisö sekä erityisesti joukko-osastohenki ja kansalaissotilaiden sekä ammattisotilaiden välisten jännitteiden suuntautuminen rakentavaksi. Sodankäynnin kontekstin kannalta oli myös linjakkaasti noudatettu sotataito, jossa korostui kulutussodankäynnin yleislinjaus sekä käskytyskeskeinen johtamisfilosofia. Sotilaallinen suorituskyky on ilmiönä ensisijaisesti ihmisten tuottama, eikä idealisaation heijastuma. Mikrotasolla vaikutti oleellisesti pienryhmäkiinteys mutta joukkoja piti koossa ammattisotilaiden sekä kansalaissotilaiden välinen kirjoittamaton sopimus. Kansallisen tason identiteettiprojektilla on luonnollisesti vaikuttavuutta ja merkittävyyttä mutta niiden avulla ei armeijat ole aikaisemminkaan, eivätkä nykyäänkään pystyneet taistelemaan. Talvisodan rintamamenestys tuotti onnistumisen elämyksellisyyttä, joka luonnollisella tavalla vaikutti kansalliseen itsetuntoon. Kansallinen eheytyminen tapahtui siis ensisijaisesti ”kotirintamalla”, eikä etulinjassa, jossa rehotti edelleen yhteiskunnan luokka-asetelmat sekä herran ja jätkän välinen jännite. Se ei kuitenkaan äitynyt ongelmaksi, kuten monessa muussa toisen maailmansodan armeijassa (vrt. Italian armeija)
Hengen kehittyminen talvisodan aikana.
Neuvostoliiton suomalaisille suuntaama propaganda ei onnistunut murtamaan talvisodan henkeä.
Talvisodan hengen syntyyn vaikuttivat myös hyökkäyksen pysäyttäminen Kannaksella ja sodan ensimmäiset menestykset muun muassa Tolvajärvellä. Ne osoittivat, että puna-armeija on lyötävissä. Samaan aikaan myös sisäpoliittinen tilanne eheytyi, kun STK - Suomen Työnantajain Keskusliitto, tunnusti tammikuun kihlauksessa työläisten keskusjärjestön SAK:n tasavertaiseksi neuvotteluosapuoleksi. Samalla SDP antoi järjestäytyneelle työväelle luvan liittyä suojeluskuntiin. Tämä sinetöi kolmikymmenluvun lopulla rakennetun yhtenäisyyden.
Uudemmassa tutkimuksessa myös suomalaisen joukkotiedotusvälineistön osuus propagandan tuottamisessa on nähty merkittävänä. Tämä oli epäilemättä punamultayhteistyön ansiota. Koska kaikki lailliset puolueet oikealta vasemmalle olivat talvisodan takana eikä kommunistisilla tiedotusvälineillä ollut toimintaoikeutta, kansan saama kuva tilanteesta oli erittäin yhdenmukainen. Osansa talvisodan hengen syntyyn antoi myös evankelisluterilainen kirkko. Neuvostoliiton tunnettu uskonnonvastaisuus antoi talvisodalle uskonsodan leimaa, Mannerheimin julistaessa taistelun ”kodin, uskonnon ja isänmaan” puolesta.
Neuvostoliiton propaganda epäonnistui talvisodassa lähes täydellisesti. Petroskoin radion lähettämä suomenkielinen ohjelma, ”Suomen Vapausradio”, jonka kuuluisin radiojuontaja oli Saimi Virtanen (”Tiltu”), oli tyylillisesti samankaltaista propagandaa kuin Suomen sisällissodan osapuolten harrastama. Myös Suomen ongelmien käsittely oli epäonnistunutta. Terijoen hallituksen ohjelmassa luvattiin uudistuksia, jotka Suomessa oli jo toteutettu eikä muidenkaan uudistusten muotoilu vastannut Suomessa käytyä yhteiskunnallista keskustelua. Tämä vahvisti Suomen saamaa yliotetta henkisessä maanpuolustuksessa.


Proosa.
Proosa tarkoittaa suorasanaista tekstiä, joka ei noudata riimejä, alkusointua tai mitään runomittaa.
Proosa voidaan jakaa taideproosaan eli kaunokirjallisuuteen ja asiaproosaan, asiateksteihin, joissa voidaan käyttää myös tieteellistä termistöä tai yleensä ammattisanastoa.
Taideproosaan luetaan suorasanainen kaunokirjallisuus, varsinkin romaanit ja novellit. Proosa voidaan määritellä suorasanaiseksi tarinaan pohjaavaksi kertomakirjallisuudeksi, joka jakautuu faktaan ja fiktioon sen mukaan, onko kirjoitus mielikuvituksen tuotetta vai tosiasioihin perustuvaa.
Fiktioon perustuvat tekstit ovat tarinoita, jotka eivät ole tapahtuneet, mutta voisivat tai olisivat voineet tapahtua. Myös fantasiakirjallisuus sekä tieteiskirjallisuus luokitellaan fiktioksi. Faktaan perustuvat tekstit ovat tosipohjaisia asiatekstejä, mutta esimerkiksi elämäkerrat voivat olla osittain kaunokirjallisia teoksia.
Asiateksti, asiaproosa puolestaan on tavallinen ilmaisumuoto sanomalehdissä, aikakauslehdissä, tietosanakirjoissa, filosofiassa, kirjeissä, esseissä, tietokirjoissa ja monissa muissa kirjoitetun kielen lajeissa. Myös taitavien toimittajien tekstit yltävät usein kaunokirjallisiin ansioihin.
Aikoinaan proosaa pidettiin tylsänä ja mielikuvituksettomana kirjoitetun kielen lajina. Silloin sana "proosallinen" kuvasi noita ominaisuuksia.


Säteilyturvakeskus.
right
Säteilyturvakeskus (STUK) on sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalaan kuuluva Suomen säteilyvalvonnasta ja ydinturvallisuusvalvonnasta vastaava viranomainen. Lisäksi STUK on tieteellinen tutkimusorganisaatio, joka selvittää säteilyn esiintymistä, vaikutuksia ja haittojen ehkäisemistä. STUK:n palveluksessa on noin 350 henkeä ja pääjohtajana toimii Tero Varjoranta. STUK:n toimialaan kuuluvat sekä ionisoimaton että ionisoiva säteily. Ensimmäiseen kuuluvat muun muassa UV- ja laservalo sekä radioaallot, jälkimmäiseen muun muassa radioaktiivisuuden ja röntgenlaitteiden synnyttämä säteily. Ydinturvallisuuden alalla STUK valvoo kaikkia Suomessa toimivia ydinlaitoksia, kaikkia ydinmateriaaleja, sekä kansainvälisten sopimusten noudattamista. STUK tekee yhteistyötä EU-maiden ja muiden lähialueiden maiden viranomaisten kanssa sekä kansainvälisten järjestöjen kuten alaisen Kansainvälisen atomienergiajärjestön (IAEA) ja Kansainvälisen säteilysuojelukomission (ICRP) kanssa. Säteilyturvakeskuksen toiminta-ajatuksena on ihmisten, yhteiskunnan, ympäristön ja tulevien sukupolvien suojelu säteilyn haitallisilta vaikutuksilta.
Historia.
1950-luvun puolivälissä oli jo selvästi nähtävissä, että säteilyn ja radioaktiivisuuden käyttö oli Suomessa saavuttamassa sellaiset mittasuhteet, ettei silloinen valvonta ja lainsäädäntö riittänyt takaamaan työntekijöiden ja väestön turvallisuutta. Esimerkiksi röntgenlaitteita oli jo 1955 Suomessa 1637 kappaletta ja niiden parissa työskenteli tuhansia ihmisiä.
1957 eduskunta sääti säteilysuojelulain, jossa määrättiin säteilyn valvontaa varten perustettavan tutkimuslaitoksen. STUK sai alkunsa vuonna 1958 lääkintöhallituksen alaisena Säteilyfysiikan laitoksena (SFL), jonka pääasiallisena tehtävänä oli tarkistaa sairaaloissa käytettäviä säteilylaitteita.
Laitetekniikan ja työtapojen kehittyessä niin potilaiden kuin henkilökunnankin säteilyannoksia pystyttiin tehokkaasti pienentämään. Käytöstä poistettiin sellaisia röntgenlaitteita, joiden käyttötarkoitus ei oikeuttanut saatavaa säteilyannosta. Tällä perusteella lopetettiin esimerkiksi kenkien sovittaminen röntgenkuvauksen avulla.
1950- ja 1960-luvuilla suurvaltojen ilmakehässä tekemät ydinkokeet levittivät havaittavia määriä radioaktiivisuutta kaikkialle maapallolle. Laskeumaa seurattiin ja tutkittiin myös SFL:lla. Toisaalta tiedostettiin ydinaseiden muodostama uhka muuttuneessa maailmanpoliittisessa tilanteessa, joten SFL:lle määrättiin asiantuntijatehtäviä koskien mahdollista säteilyvaaratilannetta. Samalla ydintekniikan rauhanomainen käyttö edistyi maailmalla nopeasti. Ensimmäinen ydinvoimalaitos oli aloittanut toimintansa Neuvostoliitossa jo 1954 ja pian vaikutti selvältä, että ydinvoiman käyttö tulee aikanaan lisäämään ydinteknisen valvonnan tarvetta huomattavasti Suomessakin. Kaikki tämä kasvatti laitoksen työtaakkaa oleellisesti samoin kuin rahoitusta ja henkilökuntaakin.
1962 voimaan tullut ydinkoekieltosopimus näkyi pian pienevänä laskeumana ympäristömittauksissa. Koska luonnon säteily selvästi ylittää keinotekoisten säteilylähteiden väestölle aiheuttaman säteilyannoksen, alettiin luonnonsäteilyyn kiinnittää entistä enemmän huomiota. Vuodesta 1965 on luonnonsäteilyn seuranta kuulunut STUK:n toimialaan. Toiminta aloitettiin kaivosilman radonmittauksilla ja on sittemmin laajentunut koskemaan jopa asuntojen sisäilmaa.
1965 alkoi myös SFL:n valmistautuminen suomalaiseen ydinvoiman käytön valvontaan kun laitos aloitti Loviisaan tulevan ydinvoimalaitoksen ympäristötutkimukset. Suomeen tarvittiin suunnittelukriteerit ja turvallisuusselostekäytännöt ydinvoimalaitoksille. Sellaiset laadittiin pääosin yhdysvaltalaisen Atomic Energy Commissionin (AEC) ohjeista ja määräyksistä saadun mallin mukaan. Varsinaisesti ydinturvallisuusvalvonnasta tuli laitoksen tehtävä vuonna 1968, jolloin se siirrettiin sosiaali- ja terveysministeriön alaiseksi ja nimi vaihtui Säteilyturvallisuuslaitokseksi (STL). Nykyisen nimensä se sai 1984.
Vuoteen 1980 mennessä kaikki neljä maamme ensimmäisistä ydinvoimalaitoksista oli otettu käyttöön. Painopiste siirtyi rakentamisen valvonnasta käytön valvontaan. Käytön aikana ydinvoimalaitosten turvallisuutta ja valvontaa on kehitetty edelleen esimerkiksi ottamalla käyttöön todennäköisyyspohjaisen turvallisuusanalyysin (PSA) menetelmiä.
1986 Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus korosti ympäristövalvonnan merkitystä STUK:n toiminnassa. STUK tutki ensimmäisistä onnettomuuden jälkeisistä päivistä lähtien laskeumaa ja sen merkitystä Suomessa. Seuranta jatkuu edelleen.
Onnettomuus ja Neuvostoliiton hajoaminen korostivat lähialueyhteistyön merkitystä. 1990-luvulle tyypillisiä olivat voimakkaasti kehittyvä ydinturvallisuus ja alan yhteistyö Itämeren alueella. Esimerkiksi STUK toteutti tietonsa Suomeen automaattisesti välittävän säteilyvalvontajärjestelmän Venäjän lähialueilla sijaitseviin ydinvoimalaitoksiin.
Myös ydinjätehuollon valvonta kuuluu STUK:lle. Vuoteen 1996 asti Loviisan voimalaitoksessa käytetty polttoaine kuljetettiin hankintasopimuksen ehtojen mukaisesti jälleenkäsittelyyn takaisin Neuvostoliittoon ja palautettiin siten polttoainekiertoon. Tuolloin Suomessa saatiin kokemusta käytetyn polttoaineen kuljetuksista, joita STUK valvoi.
Lainmuutos kielsi ydinjätteiden maahantuonnin ja maastaviennin 1996, jolloin kävi selväksi että käytetyn ydinjätehuoltoon on saatava kotimainen ratkaisu. Ydinvoimayhtiöt perustivat yhteisyrityksen, Posivan, tutkimaan ja kenties myöhemmin toteuttamaan käytetyn polttoaineen loppusijoittamista. STUK valvoo Posivan työtä ja sen ydinlaitoksia, sekä toimii asiantuntijana kun sen toimintaa koskevia poliittisia päätöksiä tehdään.
Eduskunnan periaatepäätös 2002 viidennen ydinvoimalaitoksen rakentamisen hyväksymisestä palautti ydinvoimalaitoksen suunnittelun rakentamisen valvonnan STUK:n aktiivisen toiminnan piiriin. Samalla tekniikan kehittyminen on monipuolistanut säteilyn käytön valvontaa. Vuodesta 1977 STUK:n toimialaan kuulunut ionisoimattoman säteilyn tutkimus ja valvonta ovat myös kasvava työtehtävä kännyköiden ja muiden radiolaitteiden käytön lisääntyessä Suomessa. Kaiken kaikkiaan säteilyturvakeskuksen toiminta ja tehtävät ovat nykyään laajempia kuin koskaan.
Pääjohtajat.
"Titteli vuoteen 1975 johtaja, 1975–1987 ylijohtaja, 1987 alkaen pääjohtaja"
Valmius.
Vakavan säteilyvaaratilanteen todennäköisyys Suomessa on pieni. Koska onnettomuuden riski on kuitenkin olemassa, on siihen varauduttu. STUK:n tehtäviin kuuluu ylläpitää varautumista säteilyvaaratilanteisiin Suomessa ja lähialueilla. STUK:n valmiustoiminnan tavoitteena on vaaran nopea havaitseminen ja tehokkaat toimenpiteen väestön suojaamiseksi säteilyn vahingollisilta terveysvaikutuksilta.
Lähialueyhteistyö.
Lähialueyhteistyön tavoitteena on kehittää ydinturvallisuutta Suomea ympäröivällä alueella. Erityisen huomion kohteena ovat Leningradin ja Kuolan ydinvoimalaitokset. STUK on yhteistyössä venäläisten kanssa auttanut kehittämään laitosten turvallisuutta, sen analysointia ja valvontaa.
Ionisoimaton säteily.
Ionisoimaton säteily, esim. radioaallot, laservalo ja UV-säteily, kuuluvat myös STUK:n valvonnan ja tutkimuksen piiriin. STUK tutkii säteilyn vaikutuksia ja antaa määräyksiä ja ohjeita niiden käyttöön liittyen tarpeen mukaan.
Ydinvoimalaitosten valvonta.
Ydinenergialain nojalla ydinvoiman käyttö on Suomessa sallittua vain jos on varmistettu, "että ydinenergian käyttö on ihmisen ja ympäristön kannalta turvallista". Ehdon täyttämiseksi Suomessa toimivien ydinvoimalaitosten turvallisuus tarkistetaan laitoshanketta valmistellessa, laitosta suunniteltaessa, sitä rakennettaessa, ennen käyttöönottoa, käytön aikana ja laitosta huollettaessa.
Valvonnan piiriin kuuluvat yhtä lailla laitosten tekniikka kuin laitosoperaattorien toimintatavatkin. Valvonta tapahtuu tarkastuksin, testauksin, satunnaistarkastuksin ja auditoimalla.
Ydinjätteiden ja ydinmateriaalien valvonta.
Kansainvälisin sopimuksin on velvoitettu kukin maa pitämään täsmällistä kirjaa ydinmateriaaleistaan sekä tarkastuksin varmentamaan kirjanpidon täsmällisyys. Suomessa tästä toiminnasta huolehtii STUK. Lisäksi IAEA ja Euratom tarkastavat Suomessa olevan ydinaineen ja ydinlaitosten raportoimat tiedot ydinaineiden määrästä ja kuljetuksista. Yhtä lailla STUK:n toiminnan piiriin kuuluu käytetyn polttoaineen varastoinnin, kuljetusten ja loppusijoituksen valmistelun valvonta.
Säteilyn käytön turvallisuus.
Säteilyä ja radioaktiivisuutta käytetään hyödyksi monin tavoin teollisuudessa, lääketieteessä, tutkimuksessa ja jopa eräissä kulutustavaroissa. STUK:n tehtäviin kuuluu ohjeistaa ja valvoa tuota käyttöä.
Tutkimus ja ympäristövalvonta.
STUKin tutkimustoiminnan tavoitteena on säteilyn esiintymistä ja terveyshaittoja koskevan uuden tiedon tuottaminen sekä viranomaisvalvonnan ja valmiustoiminnan tukeminen. Tarkoituksena on säteilyn vahingollisten vaikutusten estäminen ja rajoittaminen. Suomessa on koko maan kattava automaattinen säteilyvalvontaverkko. Mittausasemien tulokset päivittyvät STUKin internetsivuille kerran tunnissa. STUK valvoo ulkoilman radioaktiivisten aineiden pitoisuutta kahdeksalla paikkakunnalla Suomessa. Kerääjissä olevien pumppujen avulla ilmassa olevat hiukkaset kerätään lasikuitusuodattimelle ja suodattimet analysoidaan laboratoriossa. Menetelmällä havaitaan erittäin pienet muutokset säteilytilanteessa. Radon on asuntojen ja työpaikkojen sisäilmassa esiintyvä näkymätön ja hajuton jalokaasu. Radonmittauspalvelu on osa STUKin Tutkimus ja ympäristövalvonta -osastoa.
Uuden ydinvoimalan valvonta.
Ydinvoimalaitoksen rakentamisen ja käyttöönoton valmistelu on pitkä prosessi, jonka jokaisessa vaiheessa STUK arvioi ja valvoo hankkeen turvallisuutta. Turvallisuus on ehdoton edellytys kunkin vaaditun luvan saamiselle: periaatepäätökselle, rakentamisluvalle ja käyttöluvalle.
Kun "yleiseltä merkitykseltään huomattavan ydinlaitoksen" rakentamista valmistellaan, vaaditaan ydinenergialain mukaan ensin periaatepäätöstä siitä, onko rakentaminen "yhteiskunnan kokonaisedun mukaista". Tämän päätöksen tekee valtioneuvosto, jolle STUK antaa asiasta omaa toimialaansa koskevan lausunnon. Jos valtioneuvoston päätös on myönteinen, annetaan se tarkastettavaksi eduskunnalle, joka voi halutessaan kumota päätöksen tai jättää sen voimaan.
Seuraavaksi tarkastetaan laitoksen suunnitelmat ja turvallisuusanalyysi, joista STUK antaa jälleen lausunnon valtioneuvostolle. Valtioneuvosto päättää annetaanko laitoksen rakentamiseen lupa. Jos rakentamislupa myönnetään, tulee STUK:n tehtäväksi tarkastaa laitoksen laitteet sekä valvoa rakentamista. Tällä hetkellä FIN5-projekti on tässä vaiheessa.
Kun laitos on rakennettu, seuraa käyttöluvan haku. Jälleen STUK arvioi laitoksen käytön turvallisuuden valtioneuvostolle, joka päättää käyttöluvasta. Jos käyttölupa myönnetään, STUK:n tehtäväksi tulee valvoa ja tarkastaa laitoksen käyttöä ja huoltoa sekä sen laitteita ja henkilökunnan toimintatapoja.
Säteilyturvakeskus uutisissa.
Ruotsissa käynnistyi keskiviikkona 2.2.2011 suuri kriisiharjoitus, johon osallistui noin 6 000 viranomaista. Harjoituksessa simuloidaan suurta ydinvoimalaonnettomuutta. Suomen Säteilyturvakeskus osallistui harjoitukseen.
Hallitus on antanut asetuksen kolmen sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalan asiantuntijalaitoksen yhteenliittymästä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL), Työterveyslaitos (TTL) ja Säteilyturvakeskus (STUK) muodostavat yhteenliittymän. Tavoitteena on koota alan tutkimustoiminta yhteen ja parantaa tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta.
Ulkoministeriön Venäjän lähialueyhteistyötä koskevassa selvityksessä kiitellään säteily- ja ydinturvallisuusyhteistyötä, jota on koordinoinut Säteilyturvakeskus.
Säteilyturvakeskus järjestää radontalkoot-kampanjan yhdessä Imatran ja Lappeenrannan seutujen ympäristötoimien kanssa. Talkoiden aikana huoneilman radonpitoisuuden mittaaminen on Etelä-Karjalassa kymmenen euroa normaalihintaa edullisempaa.
Säteilyturvakeskus on avannut nettiin ydinturvallisuusohjesivuston, jossa julkaistaan valmisteluvaiheessa olevat säteily- ja ydinturvallisuusohjeet kommentointia varten. Kommentit näkyvät vain STUKin väelle, ellei kommentoija ole antanut erityisesti lupaa kommenttiensa julkaisemiseen.
Marraskuussa 2010 Säteilyturvakeskus lähetti 70 000 matkapuhelimen käyttäjälle kutsun osallistujia matkapuhelimen käytön mahdollisia terveysvaikutuksia koskevaan. Tutkimukseen kutsutaan kaikkiaan satatuhatta henkilöä kolmen vuoden aikana.
Vuonna 2010 tuotiin julkisuuteen tieto, että eräs säteilyturvakeskuksen tutkija oli harjoittanut tieteellistä vilppiä tutkimuksissa säteilyn vaikutuksista soluihin. Vilppiä alkoi epäillä tutkijan työtoveri toukokuussa 2009. Tutkimuksen aihetta ei ole julkistettu, mutta johtaja Tarja K. Ikäheimosen mukaan kyse ei ollut ydinvoima- tai ympäristötutkimuksesta.


Kranaatinheitin.
a> −kranaatinheittimen rakennepiirros. ("Baseplate" = vastin, "bipod" = tuki, "barrel" = putki)
Kranaatinheitin on jalkaväen raskas tulitukiase, jolla ammutaan yleensä epäsuoraa tulta. Kranaatinheitintä pidetään yksinkertaisuutensa ja ampumatarkkuutensa puolesta tehokkaana jalkaväen aseena. Heittimen tehokas kantama vaihtelee kaliiperista ja ampumatarvikkeesta riippuen, suomalaisen 81 Krh 71Y:n kantama on noin kuusi kilometriä, 120 Krh 92:n kantama noin kahdeksan kilometriä.
Suomen puolustusvoimien käytössä olevat heitintyypit ovat Tampellan kehittämiä, ja Tampellan ja nykyisin Patria Vammas Oy:n valmistamia. Huomaa, että kranaatinheitin on eri asia kuin kranaattikivääri, vaikka kranaattikivääristä puhutaan usein kranaatinheittimenä.
Rakenne.
Kranaatinheittimessä on yleensä neljä osaa: vastin, tuki, putki ja suuntain.
"Suuntain" on suuntaamiseen tarkoitettu laite, jota käyttävät suuntaaja ja apusuuntaaja. Suuntaajan tehtävänä on huolehtia kollimaattoriviivan ja kiinnityspisteeseen yhdensuuntaisuudesta, kun taas apusuuntaaja katsoo vesivaakamaisista kuplista, että heitin on suorassa.
"Vastin" on metallinen levy, jossa on nivelkuoppa sekä piikkejä, joiden avulla sen on tarkoitus pureutua alustaansa heittimellä ammuttaessa. Vastimen tarkoitus on tukea putken pohjaa ja välittää rekyyli maahan. Heittimen putki kiinnittyy nivelkuoppaan.
"Tuki" kiinnitetään jousikehdostaan heittimen putken yläosaan. Tuki käsittää sivusuuntauskoneiston, korosuuntauskoneiston, tasauskoneiston, istukan "suuntaimelle" sekä jousituskoneiston rekyylin vaimentamiseksi.
"Putki" on yksinkertainen, yleensä sileäputkinen ja suustaladattava, johon ammus pudotetaan. Osuessaan putken iskuriin kranaatin panos räjähtää lähettäen kranaatin lentoon. Iskuri voi olla kiinteä (yleensä kevyissä kranaatinheittimissä, kaliiperi 81-82 mm), jolloin ammus lähtee valuttuaan putken pohjalle, tai se voi toimia laukaisukoneiston välityksellä (raskaat kranaatinheittimet, kaliiperi yli 100 mm), jolloin heitin laukaistaan laukaisunarulla. Putken pohjassa on nivelpallo, joka oikeassa kulmassa asetettuna lukittuu vastimen nivelkuoppaan. Vastimeen kiinnitettynäkin putki voi kääntyä täydet 360 astetta.
Ammukset.
Kranaatinheittimien ampumatarvikevalikoimaan kuuluu useita erityyppisiä ammuksia. Kranaatinheittimen laukausyhdistelmä käsittää itse ammuksen, yleensä ammuksen kärkeen asetettavan sytyttimen (yleensä iskusytytin) ja sarjapanoksen, joka koostuu ammuksen pyrstön sisään laitettavan peruspanoksesta ja 0-5 pyrstön kaulalle asetettavasta lisäpanoksesta. Heittimen iskurin sytyttäessä peruspanoksen sytyttää se puolestaan lisäpanokset.
"Sirpalekranaatit" räjähtävät iskusytyttimen osuessa esteeseen tai optisen "herätesytyttimen" havaitessa kranaatin olevan ennaltamäärätyllä korkeudella maanpinnasta. Ilmassa räjähtäneen kranaatin sirpalevaikutus on moninkertainen maassa räjähtäneeseen verrattuna. Sirpalekranaatin sirpalevaikutus on maastosta riippuen useita kymmeniä metrejä. Räjähdysaineena käytetään yleensä trotyyliä, kuori voi olla esimerkiksi valurautaa.
"Savuammuksissa" on pohjasytytin, joka maahan törmätessään alkaa savuttaa. Kevyen kranaatinheittimen savuammuksen savutusaika on noin neljä minuuttia. Savuammuksia käytetään omien joukkojen suojaamiseen, vihollisen sokaisemiseen tai harhauttamiseen.
"Valaisuammukset" räjähtävät aikasytyttimen vaikutuksesta ilmassa valaisten alla olevan alueen 30-40 sekunniksi.
"Kuorma-ammus" sisältää useita pienempiä tytärammuksia, jotka levittäytyvät laajalle alueelle "emoammuksen" räjähtäessä laajentaen kranaatin vaikutusalaa.
Käyttö.
Kranaatinheittimistön etuna on suuri tulinopeus (esimerkiksi 120 Krh 92: 12-15 ls/min), aseen suhteellinen keveys tykistöön verrattuna (120 Krh 92: 486 kg kuljetuskunnossa), nopea asemaanmenokyky ja tuliasemasta lähtö. Haittapuolia on lyhyehkö kantama sekä suuresta ampumakulmasta johtuva helppo paikannettavuus vastatykistötutkilla. Koska kranaatinheitin ampuu yläkulmilla, soveltuu se käytettäväksi myös peitteisessä maastossa ja asutuskeskuksissa. Näistä syistä kranaatinheittimet soveltuvat erityisen hyvin jalkaväen välittömään tukemiseen.
Kranaatinheittimet kuuluvat yleensä pataljoonien (81 tai 120 mm) ja komppanioiden (60 tai 81 mm) kokoonpanoihin. Lisäksi esimerkiksi brittiarmeijalla on ollut jalkaväkijoukkueessa kahden miehen käytettävä pienoiskranaatinheitin (51 mm).
Kevyet 81 mm:n kranaatinheittimet ovat suurvalta-armeijoiden mekanisoiduissa yksiköissä pääasiassa poistuneet käytöstä, ja ne on korvattu tehokkaammilla, yleensä ajoneuvoihin asennetuilla 120 mm:n heittimillä. Kevyempiä kranaatinheittimiä (60-81 mm) käytetään kevyiden joukkojen, esimerkiksi sissi- ja erikoisjoukkojen tukena.
Heittimistö on siirtymässä yhä enemmän ajoneuvoalustalle Neuvostoliiton Afganistanissa menestyksekkäästi käyttämän 82 mm Vasilek-heitinjärjestelmän innoittamana. Tästä esimerkkinä suomalais-ruotsalainen 120 millimetrin AMOS-kranaatinheitinjärjestelmä, sekä Suomessa jo useita vuosia aktiivisessa käytössä ollut kranaatinheittimellä varustettu telakuorma-auto.
Suomessa käytössä olevia perinteisiä raskaita kranaatinheittimiä ovat 120 Krh 92, 120 Krh 92 76, 120 Krh 85 92, 120 Krh 38 77 ja 120 Krh 3842 77. Näistä kolme ensimmäistä ovat Tampellan valmistamia tyyppejä ja kaksi viimeistä Suomessa modifioitua sotasaaliskalustoa.
Suomalaisen kranaatinheittimistön kokoonpano.
Suomessa kranaatinheittimistöä käytetään joko kevyin kranaatinheittimin joukkueittain jalkaväkikomppanioissa tai raskain kranaatinheittimin komppanioittain jalkaväkitapataljoonassa. Kevyet kranaatinheittimet on sijoitettu itsenäisesti toimiviin kranaatinheitinjoukkueisiin, jotka toimivat komppanioiden tulitukiosastoina. Raskaita kranaatinheittimiä käytetään puolestaan kranaatinheitinkomppanioittain tukemaan pataljoonan taistelua.
Jalkaväkikomppanian, kaupunkijääkärikomppanian ja torjuntakomppaninan kranaatinheitinjoukkueeseen kuuluu joukkueenjohtaja, tasoryhmä, kolme heitinryhmää sekä ilmatorjuntakonekivääriampuja. Tasoryhmään kuuluu laskija-aliupseeri, viestialiupseeri ja neljä viestimiestä. Heitinryhmään kuuluu heittimenjohtaja, suuntaaja, apusuuntaaja, lataaja, panostaja ja kaksi ammusmiestä. Heitinryhmän aseena on kevyt kranaatinheitin. Joukkue liikkuu tuettavan komppanian tyypin mukaan joko perävaunullisilla pyörätraktoreilla, panssariajoneuvoilla, maastokuorma-autoilla, telakuorma-autoilla tai jalan.
Panssari-, jääkäri- ja jalkaväkipataljoonan sekä mekanisoidun taisteluosaston kokoonpanoon kuuluu kranaatinheitinkomppania. Komppaniaan kuuluu komppanianpäällikkö, komppaniaupseeri, komento- ja huoltojoukkue, viesti- ja mittausjoukkue sekä kolme tulijoukkuetta (TORK:ssa kaksi).
Viesti- ja mittausjoukkueeseen kuuluu tulitoimintaupseeri, joka toimii joukkueenjohtajana, kaksi ajoneuvon kuljettajaa, tasoryhmä, viestiryhmät 1 ja 2 sekä mittausryhmä. Viesti- ja mittausjoukkueen tasoryhmään kuuluu tasoaliupseeri ja kaksi viestimiestä. Viestiryhmä 1:n kuuluu viestimestari ja neljä viestimiestä. Viestiryhmä 2:n kuuluu viestialiupseeri ja neljä viestimiestä. Mittausryhmän muodostavat mittausupseeri, mittausaliupseeri, suuntakehäaliupseeri ja kuusi mittausmiestä. Tulijoukkueeseen kuuluu joukkueenjohtaja, tasoryhmä ja kolme heitinryhmää. Tulijoukkueen tasoryhmään kuuluu laskija-aliupseeri ja kaksi viestimiestä. Heitinryhmän kokoonpano on sama kuin kranaatinheitinjoukkueessa, mutta aseena on raskas kranaatinheitin. Joukkue liikkuu kuljetuspanssarivaunuilla (PsP ja MekTstOs), maastokuorma-autoilla (JP (Ps)), telakuorma-autoilla (JP (Tka)) tai traktoreilla (JvP).


Ohra.
Ohra eli pelto-ohra ("Hordeum vulgare") on tuulipölytteinen viljakasvi, jota käytetään rehuna, oluen raaka-aineena ja ihmisravinnoksi mm. leipien ja puurojen muodossa.
Ohrasta on kaksi muunnosta eli kaksitahoisohra ("Hordeum vulgare" var. "distichon"), jonka tähkän tähkylät ovat kahdessa rivissä sekä monitahoisohra ("Hordeum vulgare" var. "vulgare"), jossa tähkylät ovat 4–6 rivissä.
Ohran historiaa.
Ohra on vanhimpia viljeltyjä viljalajeja. Sitä alettiin viljellä
Lähi-idässä ehkä jo ennen 10000 eaa. Kuusirivinen ohra ilmestyi noin 6000 eaa. Suomessa ohra oli tärkein ruokavilja 1800-luvulle asti, jolloin ruis otti sen paikan. Riisi korvasi ohran ruoanlaitossa Suomessa 1950-luvulla.
Ohranviljely nykyisin.
FAOn tilastoissa vuosilta 2002-2004 ohra oli maailman neljänneksi laajimmalla alalla (yli 56 miljoonaa hehtaaria) viljelty viljalaji maissin, riisin ja vehnän jälkeen, ja sen tuotanto tonneina oli myös neljänneksi suurin.
Ohra ja kaura ovat ainoat viljakasvit, joita viljellään käytännöllisesti katsoen koko Suomessa. Ohra tarvitsee lajikkeesta riippuen noin 70–85 vuorokauden mittaisen kasvukauden.
Ohran hinta.
Ohran hintaa säädellään Euroopan unionissa Euroopan unionin yhteisen maatalouspolitiikan mukaisesti.
Ohran tuholaisia, tauteja ja ohrapellon rikkakasveja.
Osa ohraa piinaavista taudeista ja tuholaisista on muidenkin viljalajien kiusana, mutta ohralla on myös aivan omia vastuksia. Esimerkiksi viljakirva ei koske muihin viljalajeihin.
Ohran käyttö.
Suomessa ohraa viljellään pääasiassa eläinten rehuksi. Sitä käytetään jonkin verran myös ihmisravintona, mutta huomattavasti vähemmän kuin vehnää ja ruista.
Ohramallas on oluen yleisin raaka-aine. Suomen vuotuisesta noin 1,8 miljardin kilon ohrasadosta käytetään oluen valmistukseen viidesosa. Rehuksi käytetään noin neljä viidesosaa. Ohran muu elintarvikekäyttö on nykyisin vähäistä.
Perinteisesti ohrasta on kuitenkin leivottu kahdenlaista leipää: nostattamatonta sekä nostatettua, joilla molemmilla on runsaasti paikallisia nimityksiä. Vanhastaan vaalea leipä oli useammin ohrasta kuin vehnästä leivottua. Tämän lisäksi ohrasuurimot ovat olleet tavallinen keittojen, kuten härkäpavusta valmistetun papurokan suurus.
Ohrasta valmistetaan tärkkelyspitoista suurustetta, jota käytetään peruna- ja maissijauhojen tapaan kastikkeiden ja keittojen suurustamiseen sekä leivontaan.
Ohra ravintona.
Ohrasuurimoissa on sadassa grammassa 1288 kJ, 63.2 grammaa hiilihydraatteja, 2 grammaa rasvaa ja 8.3 grammaa proteiinia. Esimerkiksi puuroriisissä on vähemmän proteiinia ja rasvaa, enemmän hiilihydraatteja. Ohrassa on neljä kertaa niin paljon tiamiinia (B1-vitamiinia) kuin riisissä, ja kaliumia yli kaksinkertainen määrä. Ravintokuitua on kolme kertaa niin paljon kuin riisissä.
Ohrassa on gluteenia, joten keliakiaa sairastavat eivät voi sitä käyttää. Joidenkin ohramaltaista tehtyjen oluiden valmistusprosessissa gluteeni kuitenkin poistuu niin hyvin, että keliaakikkokin voi niitä juoda.
Kuoreton ohra.
Suomessa on viljelty jonkin verran myös paljasjyväistä ohraa, joka on nykyään yleinen lähinnä Aasian ja Lähi-idän alueilla. Nämä lajikkeet ovat kuitenkin olleet heikkosatoisia ja koneelliseen korjuuseen soveltumattomia. Siemenkauppaan on Suomessa hyväksytty yksi kuoreton lajike, Jorma-ohra.


Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta.
Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta (), Karjalan ASNT, yleiskielessä Itä-Karjala, Venäjän Karjala ja Neuvosto-Karjala oli Venäjän neuvostotasavaltaan kuulunut itsehallinnollinen alue Neuvostoliitossa vuosina 1920–1940 ja 1956–1991.
Vuosien 1940 ja 1956 välillä oli olemassa täysivaltainen neuvostotasavalta nimeltään Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta.
Työkommuuni.
Vuonna 1917 Venäjästä itsenäistynyt Suomi lupasi luopua vaatimuksistaan suomalais-ugrilaisten kansojen, ennen kaikkea karjalaisten asuttamaan Itä-Karjalaan, jos bolsevistinen Venäjä järjestää alueelle kansallisen hallinnon. Ennen kuin Venäjän ja Suomen väliset Tarton rauhanneuvottelut alkoivat, lakia säätänyt yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea päätti antoi asetuksen "Karjalan työkommuunin" perustamisesta Aunuksen ja Arkangelin kuvernementtien karjalaisten asuttamalle seudulle kesäkuussa 1920. Kulttuuriautonominen valtiomuodostuma sopi bolsevikkien kansallisuuspolitiikkaan pienten kansojen itsemääräämisoikeudesta, mistä ne kuitenkin luopuisivat "liittymällä vapaaehtoisesti suurempaan neuvostovaltioon turvallisuuden ja suuruuden ekonomian vuoksi". Käytännössä päätöksellä kuitenkin pyrittiin parantamaan Venäjän neuvotteluasemia ja torjumaan väitettyä Suur-Suomi -aatetta sekä antaa kuva siitä, että Venäjä ei sorra Itä-Karjalan väestöä.
Vaikka Karjalan työkansan kommuuni olikin osaksi Venäjän keskushallinnon ohjauksessa, se kuitenkin oli ensimmäinen nimenomaan Itä-Karjalan käsittänyt hallintoyksikkö Venäjän historiassa. Suomen kieli sai venäjän ohella virallisen kielen aseman kommuunissa ja alueen kouluissa opetusta annettiin suomeksi, jolla myös karjalaisväestön kulttuuritasoa kehitettiin.
Ennen heinäkuussa 1920 Petroskoissa pidettyä työtätekevien karjalaisten yleiskarjalaista edustajakokousta järjesti Venäjä Itä-Karjalassa luotettavuudeltaan epäselväksi jääneen kansanäänestyksen, jonka mukaan asukkaista 88,3 % halusi jäädä Venäjän yhteyteen sekä 10,8 % toivoi itsenäisyyttä ja vain 0,9 % halusi liittymistä Suomeen. Edustajakokouksen sekä yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean ja Venäjän hallituksen päätöksellä kommuunin alueeksi määriteltiin 21 Aunuksen kuvernementin Petroskoin, Aunuksen ja Poventsan kihlakunnista 21 pitäjää, 2 yhteisöä ja 1 kylä; Arkangelin kuvernementin Kemin kihlakunnasta 19 pitäjää sekä Petroskoin, Aunuksen ja Kemin kaupungit. Kommuunissa asui runsaat 144 000 asukasta, joista noin 60 % oli karjalaisia ja 37 % venäläisiä pinta-alan ollessa 115 186 km².
Suomalaisia punaisia oli Suomen sisällissodan myötä paennut Venäjälle yli 5 000, joista monet nousivat johtaville paikoille Itä-Karjalassa, kuten Jaakko Mäki, Kustaa Rovio ja Edvard Gylling, josta tuli Itä-Karjalan vallankumouskomitean puheenjohtaja, käytännössä pääministeri.
Itä-Karjalan asema oli vielä 1921-1922 epävakaa johtuen epäonnistuneesta karjalaisten kansannoususta, johon myös vapaaehtoiset Suomesta eli heimosoturit osallistuivat.
Vuonna 1922 Arkangelin kuvernementista liitettiin Puutoisten kihlakunta, jolloin kommuunin pinta-ala kasvoi 144 600 km²:iin ja asukasluku yli 200 000. Samalla venäläiset tulivat enemmistöksi.
Autonominen neuvostotasavalta.
Neuvostoliiton perustamisen jälkeen Karjalan Työkommuunin nimi muutettiin Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi heinäkuussa 1923 ja hallituksen virallinen nimi muuttui kansankomissaarien neuvostoksi.
Vuonna 1924 Itä-Karjalaan liitettiin Lotinapellon kihlakunnasta Latvan pitäjä ja suurin osa Soutjärven pitäjästä. Näissä oli 12 000 asukasta, joista 9 000 vepsäläisiä.
Suomalaiskansallinen politiikka.
Koska karjalan kirjakieltä ei ollut, vaihtoehtona oli venäläistyminen ja siksi Itä-Karjalan hallitus pyrki tietoisesti juurruttamaan suomen kieltä. Osana suomalaiskansallista ohjelmaa perustettiin vuonna 1925 neljästä komppaniasta koostunut Karjalan jääkäripataljoona, jonka ensimmäisenä komentajana toimi Ahvenanmaalta kotoisin ollut Eyolf Mattson. Vuonna 1931 pataljoona laajennettiin Karjalan jääkäriprikaatiksi, joka lakkautettiin 1935.
Yhdysvalloista ja Kanadasta muutti 1920-1930 -luvuilla noin 5 000 - 12 000 amerikansuomalaista. Heidän motiivinsa olivat aatteellisia ja Neuvostoliiton poliittinen johto tuki muuttoa. Amerikansuomalaiset perustamia kolhooseja olivat mm. Hiilisuo lähellä Petroskoita, Säde Aunuksessa ja Vonganperä Uhtualla.
Taloudellinen ja poliittinen itsehallinto tosiasiallisesti lopetettiin 1935, jolloin Itä-Karjalan puoluejohtaja Roviota ja pääministeri Gyllingiä syytettiin suomalaisten suosimisesta ja nationalistisesta sovinismista ja heidät syrjäytettiin. Tilalle tulivat Neuvostoliiton keskushallinnolle uskolliset venäläiset johtajat. Rovio ja Gylling siirrettiin Moskovaan muodollisesti toisiin tehtäviin, mutta heidät Jaakko Mäen tavoin tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin 1938.
Suomalaisjohtajien syrjäyttäminen oli alkusoitto suomalaisiin kohdistuneelle etniselle puhdistukselle eli Stalinin vainoille Itä-Karjalassa. Kymmeniä tuhansia suomalaisia teloitettiin ampumalla tai siirrettiin pakkotyöhön Siperiaan. Suomen kieli korvattiin karjalan kielellä, jota kuitenkin yritettiin venäläistää muuttamalla kirjaimisto kyrilliseksi Dmitri Bubrihin johdolla 1937.
Suomalaiskansallista politiikkaa vastustava toiminta kuitenkin lopetettiin ennen talvisodan alkamista 1939, sillä Neuvostoliitto tarvitsi suomenkieltä osaavaa väestöä asettamansa nukke- eli Terijoen hallituksen palvelukseen.
Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta.
Talvisodan aikana Neuvostoliiton oli vähin äänin luovuttava Terijoen hallituksesta ja oltava yhteydessä oikeaan Suomen hallitukseen. Kuitenkin kasvojensa säilyttämiseksi neuvostohallinto liitti pian sodan jälkeen 1940 suurimman osan Moskovan rauhassa Suomen luovuttamista alueista Karjalan autonomiseen sosialistiseen neuvostotasavaltaan ja samalla muutti sen Karjalais-suomalaiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi.
Uudelleen autonominen neuvostotasavalta.
Neuvostoliiton diktaattorin Iosif Stalinin vuonna 1953 tapahtuneen kuoleman ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen XX edustajakokouksen jälkeen 1956 Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta muutettiin jälleen Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi ja samalla osaksi Venäjää. Vaikka virallisesti syynä olivat "Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan työtätekevien toivomukset, väestön kansallinen rakenne, talouden yhtenäisyys, Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan tiiviit taloudelliset ja kulttuurisuhteet Venäjän SFNT:aan", Neuvostoliiton valtionpäämiehen Kliment Vorošilovin mukaan statuksen alentaminen tehtiin Suomen ylimmän valtiojohdon toivomuksesta ja valtioiden ystävällisten suhteiden kehittämiseksi.
Venäläisten osuus Itä-Karjalan asukkaista kasvoi huomattavasti neuvostovallan aikana: suomalaisen ja karjalaisen väestön osuus koko väestöstä oli loppuaikoina laskenut noin kymmeneen prosenttiin. Suomen kielen asema oli heikentynyt, karjalan kielelle ei ollut kyetty luomaan yhtenäistä kirjakieltä ja karjalaa taitavien lasten ja nuorten määrä oli romahtanut jopa karjalaisuuden vahvimmilla alueilla Aunuksen kaupungin ympäristössä.
Neuvostoliiton hajoamisen aikana 1991 Itä-Karjalasta tuli virallisesti Karjalan tasavalta.
Väestö.
Karjalan autonomisen neuvostotasavallan väkiluvussa näkyi melko selvästi ensimmäisiin viisivuotissuunnitelmiin liittyvä raskas teollistaminen, Karjalais-suomalaisessa neuvostotasavallassa puolestaan toisen maailmansodan aiheuttamat henkilötappiot sekä sodan jälkeinen muuttoliike pahasti tuhoutuneista Ukrainan ja Valko-Venäjän neuvostotasavalloista sekä Venäjältä.


Yangon.
Yangon (aikaisemmin Rangoon) on Myanmarin suurin kaupunki ja maan entinen pääkaupunki. Vuonna 2005 kaupungissa laskettiin olevan 4 107 000 asukasta. Maan sotilashallinto siirsi pääkaupungin Yangônista Naypyidawiin 7. marraskuuta 2005. Kaupunki sijaitsee Yangôn-joen suiston itäreunalla noin 35 kilometrin päässä Martabaninlahden rannikolta. Se on Myanmarin taloudellinen keskus, ja lähes kaikki ulkomaankauppa tapahtuu sen sataman kautta. Päävientituotteet ovat riisi, tiikki, öljy, puuvilla ja metallimalmit. Kaupungissa on riisipeltoja, sahoja, öljynjalostamoja sekä teräs-, rauta- ja kuparitehtaita. Mingaladonin kansainvälinen lentoasema sijaitsee 15 kilometriä keskustasta koilliseen.
Yangonin keskustassa on näkyvissä brittiläisten 1850-luvulla suunnittelema ruutukaava. Kaupunki on yhä varsin kehittymätön ja toisaalta vehreä verrattuna moniin muihin aasialaisiin suurkaupunkeihin, ja viime aikoina lähinnä kiinalaisen ja singaporelaisen sijoitusrahan turvin keskustan vanhoja tiilitaloja on alettu modernisoida. Kaupungin laitamilla rakennukset ovat lähinnä puisia. Yangônissa sijaitsee Shwedagon (Kultainen pagodi), joka on Kaakkois-Aasian suurin buddhalaistemppeli. Sen rakentaminen aloitettiin legendan mukaan jo vuonna 558 eaa. (arkeologien mukaan 500–900-luvulla jaa.) ja se sai nykyisen ulkomuotonsa 1400-luvulla. Se on lähes kauttaaltaan kultalevyjen peitossa ja sen 98 metrin korkeuteen kohoava huippu on koristeltu tuhansin timantein ja rubiinein.
Historia.
Yangon perustettiin mahdollisesti ­500-luvulla, mutta se oli pieni kalastajakylä ennen kuin kuningas Alaungapaya teki siitä pääkaupunkinsa vuonna 1753. Se tuli brittiläisen hallinnon alaisuuteen 1852 ja siitä tuli siirtomaan pääkaupunki 1886. Yangon vahingoittui pahoin maanjäristyksen ja tsunamin tuloksena vuonna 1930 ja jälleen toisen maailmansodan aikana. Toisen maailmansodan aikana Japanin joukot kaappasivat kaupungin 8. maaliskuuta 1942. Itsenäisen Burman pääkaupunki siitä tuli 1948.
Yangonin yliopisto perustettiin 1920 ja uudelleenorganisoitiin 1964, kun siitä tuli taide- ja tiedeyliopisto. Marraskuussa 2005 Myanmaria hallitseva sotilasjuntta alkoi siirtää pääkaupungin toimintoja pois Yangonista 320 kilometrin päässä pohjoisessa sijaitsevaan Naypyidawiin toistaiseksi epäselvistä syistä.


Ulver.
Ulver on vuonna 1993 perustettu norjalainen yhtye. Yhtyeen tuotantoa on perin vaikea lokeroida tiettyyn kategoriaan, sillä se käsittää useamman kuin yhden tyylilajin. Ulver aloitti ensin black metal -yhtyeenä, käyden läpi neoklassisen kauden, ja lopulta siirtyen nykyiseen linjaansa, kokeellisen elektronisen musiikin parissa.


Pohjois-Pohjanmaan kunnat.
Pohjois-Pohjanmaan 34 kuntaa on jaettu seitsemään seutukuntaan.
Katso myös.
*


Osiris.
Osiris (sanatarkasti "Wsir" tai "Usir") oli muinaisegyptiläisten mahtavimpana pitämä jumala, joka hallitsi kuoleman valtakuntaa, jonka uskottiin ammoin olleen ihmishallitsija, joka opetti ihmisille sivistystä ja maanviljelystaidot. Koska hän otti ensimmäisenä käyttöön viinin- ja viljanviljelyn, häntä pidettiin myös hedelmällisyyden symbolina. Min-jumala auttoi Osirista näissä tehtävissä. Min esiintyy yleensä kuvattuna tyylitellyn salaattikerän vieressä. Tämä kasvi oli egyptiläisten mielestä väkevä lemmenyrtti. Osiris oli myös sisarensa Isiksen aviomies, jonka maagisten voimien avulla hänestä tuli manalan valtias ja manalan (kuolleitten maan) jumala.
Egyptiläiset kuvasivat Osiriksen muumioksi, jonka kädessä oli käyrä paimensauva ja ruoska. Hänen ihonsa oli vihreä. Osiriksen palvonta tuli niin suosituksi, että se kilpaili jopa faaraoiden isän ja auringon jumalan Ran palvonnan kanssa. Taru Osiriksesta heijastaa muun muassa luonnon kiertokulkua.
Muinaisegyptiläinen uskonto pohdiskeli paljon kuolemanjälkeistä elämää, ja Martin A. Larson nimitti Osirista alkuperäiseksi vapahtajajumalaksi. Egyptissä kuolemanjälkeistä elämää ei tarjottu lohdutukseksi köyhälistölle, vaan kuolemattomuuden saavuttaminen onnistui uskonnon mukaan parhaiten faaraoille ja rikkaille.
Joka vuosi egyptiläiset saavat seurata miten heidän maansa, oltuaan kuivaan vuodenaikaan aavikon lailla kuollut, herää Niilin tulvien vaikutuksesta henkiin. Tapahtumien syyksi pantiin kahden jumalan, Osiriksen ja Sethin (Setehin) välinen taistelu. Aavikkomaan jumala Seteh yrittää joka vuosi vallata Osiriksen hallitseman Egyptin itselleen. Osittain hän onnistuukin tappamalla Osiriksen (eri aikoina tapahtumasta kerrottiin erilaisia tarinoita), mutta tämä herää henkiin ja karkottaa Sethin takaisin aavikolleen.
Osiris-taru.
Aikojen alussa ei ollut muuta kuin kaaos, josta syntyi jumala Atum, joka hedelmöittämällä itse itsensä synnytti taivaan jumalattaren Nut'in ja maan jumala Geb'in. Näiden jälkeläisiä olivat Osiris, Seth, Isis ja Neftys, joiden kesken maailma jaettiin. Osiris ja hänen sisarvaimonsa Isis saivat hallittavakseen Ylä-Egyptin, Seth ja hänen sisarvaimonsa Neftys Ala-Egyptin.
Seth ei ollut jakoon tyytyväinen vaan halusi Osiriksen hedelmällisen maan ja Osiriksen vaimon. Seth surmaa Osiriksen ja heittää ruumiin Niiliin. Isis löytää kuitenkin ruumiin.
Isis synnyttää Osirikselle Niilin suistossa pojan Horuksen. Kun Isis on Horuksen luona, Seth löytää jälleen Osiriksen ruumiin, paloittelee sen neljääntoista osaan ja heittää palat ympäri Egyptiä.
Isis kokoaa sisarensa Nefthyksen kanssa palat lukuun ottamatta sukupuolielimiä, jotka Niilin kala oli syönyt. Tässä kohden taruun liittyy myös ruumiinosien moninkertaistuminen. Isis valmistaa maagisen mallin sukupuolielimistä. Osiris kieltäytyy kuitenkin heräämästä henkiin ennen kuin hänen kuolemansa on kostettu.
Horus varttuu mieheksi, kohtaa Sethin taistelussa, jossa Horus menettää silmänsä ja Seth sukupuolielimensä. Monien taisteluvaiheiden jälkeen Horus voittaa ja saa jumalneuvostolta koko Egyptin kuninkuuden. Thoth, viisauden jumala palauttaa hänen silmäänsä näön sylkemällä siihen.
Osiris herää henkiin, kun Horus palaa kertomaan voitostaan. Ensin Osiris nielaisi salaperäisellä tavalla Horuksen silmän. Herättyään kuolleista Osiris ei voi kuitenkaan jäädä hallitsemaan eläviä, vaan hän siirtyy Isiksen kanssa Lännen maahan tuomitsemaan ja hallitsemaan kuolleita.
Taistelu kuninkuudesta.
Kun Ylä-Egyptin kuningas Menes valloitti Ala-Egyptin, Osiris-taruun alkoi otaksuman mukaan sekoittua myös valtapoliittisia aiheita. Egyptin valtakunta muodostettiin yhdistämällä Ala- ja Ylä-Egypti, joiden tunnuksia käytettiin yhdistetyn valtion tunnuksina. Yhdistäjiksi on mainittu Narmer ja Menes, joista jälkimmäistä pidetään nykyisin edellisen poikana ja varsinaisena yhdistäjänä. Egyptiläisen historioitsijan Manethon mukaan Menes tuli etelästä, mutta tämä on aika epämääräinen maininta eikä ehkä tarkoita muuta kuin että hän tuli Ylä-Egyptistä.
Tutkijat ovat nähneet jonkinlaisia yhteyksiä näiden melko viitteellisten tietojen ja Osiris-myytin välillä. Osiris-myytissähän Osiriksen veli Seth surmaa Osiriksen, ja Osiriksen poika Horus kosti isänsä puolesta ja peri isänsä aseman
Menes samaisti itsensä Horukseen ja omaksui arvonimen "Horus" (haukka). Tämä hallitsijan arvonimi oli yleisesti käytetty vuoteen 2560 eaa., jolloin tilalle tuli "se Ra", auringonjumala Ran poika.
Osiriksen kultti vapahtajauskontona.
Osiriksen palvonta oli laajaa, ja Osiriksen temppeleissä vietettiin vuosittain Osiris-juhlia Osiris-mysteerioineen. Paitsi pappeja ylösnousemusnäytelmään osallistui myös ammattinäyttelijöitä. Osiris-mysteeriot levisivät Serapis-kultin mukana myös Roomaan ja Kreikkaan, ja Isistä ja Horusta esittäviä egyptiläisiä veistoksia on löydetty jopa Keski-Euroopan kristillisistä kirkoista muka Neitsyt Mariaa ja Jeesusta esittävillä. Kristityt sulkivat viimeisen Osiriksen temppelin vasta vuonna 527. Armas Salonen sanoo kristinuskossa ja Osiris-kultissa olevan niin paljon yhteisiä piirteitä, että Osiris-kultti säilyi juuri tästä syystä niin kauan.
Yhteys Lemminkäiseen?
Sekä kristinusko että Osiriksen palvonta olivat vapahtajauskontoja, ja on jopa arveltu että Osiriksen myytti on vaikuttanut muinaissuomalaiseen Lemminkäisen myyttiin. Näin ovat arvelleet muun muassa Martti Haavio ja Timo Heikkilä. Tosin suomalaista kansanperinnettä alettiin kerätä ja kirjata muistiin vasta verrattain myöhään eli 1800-luvulla, joten ei voida olla varmoja kuinka vanhoja lemminkäistarinat itse asiassa ovat. Pikemminkin niissä voisi nähdä kristinuskon vaikutusta.
Kirjallisuutta.
Salonen, Armas & Rostislav Holthoner: "Egypti ja sen kulttuuri". Toinen, uudistettu painos. Helsinki: Otava, 1982.


Muinaisen Egyptin mytologia.
Muinaisen Egyptin mytologia (myös "egyptiläinen mytologia" tai "muinaisen Egyptin uskonto") viittaa muinaisten egyptiläisten (n. 3000–30 eaa.) uskomusperinteeseen kristinuskon ja islamin saapumiseen saakka. Muinaisen Egyptin mytologia ei ole yhtenäinen kokonaisuus, vaan kokoelma paikallisia myyttejä ja uskomuksia, jotka myös muuttuivat ajan kuluessa. Mytologialle ominaista oli vahva dualistinen käsitys, monimuotoiset riitit sekä lukuisat jumaluudet.
Rata ja Hathoria esittävä maalaus Nefertarin haudassa
Muinaisen Egyptin jumalat.
Muinaisessa Egyptissä jumalia oli kaikkialla ihmisen ympärillä. Hänen maailmankuvansa ei muodostunut abstrakteista ja vaikeatajuisista avaruuden ja ajan käsitteistä, vaan havainnollisesta erilaisten hahmojen toiminnasta, joka tapahtui ikään kuin
ylisuuressa maailmanteatterissa luonnollisten kosmoksen näyttämöllä. Kaikki nämä hahmot olivat kuka missäkin tehtävässä todellisen maailman ja elämän ruumiillistumia. Jopa siellä, missä nykyihminen näkee lähinnä kaaosta ja kuolemaa, oli egyptiläisen
silmissä elinvoimaista dynamiikkaa, joka muodosti välttämättömän ja aktiivisen vastakohdan toivotulle maailmalle. Kaikkialla siis näkyi liikettä ja näytelmällistä toimintaa. Periaatteessa kuitenkin jumalan syvin olemus oli aistikokemusten ulottumattomissa, vaikka hänen ilmenemismuotonsa kuuluivatkin maanpäälliseen piiriin.
Keho ja sielu.
Egyptiläisen uskonnon mukaan maassa oli kolme ajattelevaa olioryhmää. Näitä olivat elävät ihmiset ("ankhu"), jumalat ("netjeru") ja akh-henget ("akhu"). Akh-henkien katsottiin olevan kuolleiden esi-isien henkiä. Jumalten uskottiin asuttaneen maata ennen ihmisten luomista. Egyptiläisen uskonnon mukaan ihminen koostui viidestä eri elementistä, joita olivat keho ("ha"), varjo ("shut"), kaksi "sielua" ("ba" ja "ka") sekä nimi ("ren"). Jotta ihminen pystyisi säilymään kuoleman jälkeenkin, tuli hänen varmistaa kaikkien näiden elementtien säilyminen.
Keho oli kaikista ihmisen osista vaikein säilöttävä, sillä se mätäni helposti ja hävisi viimein kokonaan. Tästä syystä Egyptiin kehittyi jo varhain muumiointiperinne, jolla kehon säilyvyyttä parannettiin. Menetelmiä kehitettiin jatkuvasti ja niillä päästiin varsin hyviin lopputuloksiin.
Nimi oli keskeinen osa ihmistä ja sen säilyminen oli ensiarvoisen tärkeää. Faaraot pyrkivät säilyttämään nimensä rakennuttamalla suuria monumentteja, kun taas muut pyrkivät kaiverruttamaan nimensä hauta-arkkuunsa tai ylipäätään mihin tahansa, jossa nimi säilyisi. Nimen katsottiin olevan niin keskeinen osa henkilöä, että jos se tuhottiin tai unohtui, koko henkilö lakkasi olemasta. Vainajien nimiä tuhottiin joskus järjestelmällisestikin, jotta epämieluisat henkilöt lakkaisivat olemasta (mm. Akhenaten ja Hatsepsut).
Ba oli osa ihmisen näkymätöntä osaa. Sen katsottiin edustavan ihmisen "sielua" ja hänen luonnettaan. Ba teki jokaisesta yksilöllisen ja sen katsottiin jatkavan elämäänsä ihmisen kuoltua. Jos vainajan ba:lle ei suoritettu rituaaleja ja annettu ruokauhreja, saattoi se suuttua ja jättää kehon oman onnensa nojaan. Ba kuvattiin usein ihmispäisenä lintuna, jonka edessä oli suitsuketta sisältävä uhriastia.
Ka oli ban tavoin eräänlainen sielu, mutta se kuvasti ihmisen elinvoimaa eikä niinkään hänen persoonaansa. Faaraon kan katsottiin siirtyvän osittain tai kokonaan hänen seuraajalleen. Kan uskottiin irtautuvan ruumiista kuoleman hetkellä, jonka jälkeen se jatkoi elämäänsä. Kata kuvattiin kahdella ylösnostetulla kädellä.
Varjot olivat Egyptin aurinkoisessa ilmastossa lähes aina läsnä, joten niiden katsottiin olevan myös osa ihmistä. Varjot suojasivat myös ihmisiä auringonpaahteelta. Faaraon sanottiinkin olevan "jumalten varjossa" eli heidän suojeluksessaan. Ihmisen varjon uskonnollista merkitystä ei kuitenkaan tiedetä.
Vaikka ba ja ka jatkoivatkin elämäänsä kuoleman jälkeen, ei kuolemanjälkeinen elämä ollut itsestäänselvyys. Jotta ihminen ei joutuisi "kuolemaan toista kertaa", tuli hänen kuolemansa jälkeen suorittaa rituaaleja, joilla pyrittiin vapauttamaan ba hänen ruumiistaan. Kun ba saatiin pois ruumiista, yhdistyi se kan kanssa ja vainajasta tuli akh, joka saattoi jatkaa elämäänsä tuonpuoleisessa. Kun vainajasti oli tullut akh, hän jatkoi elämäänsä näkymättömänä henkiolentona ihmisten parissa. Akhien katsottiin palaavan yöksi hautaansa nukkumaan liittymällä muumioon. Akhien uskottiin omaavan samanlaista jumalaista voimaa kuin jumalat. Ravinnonsaanti akheille varmistettiin toimittamalla ruokauhreja vainajan hautakappeliin. Kun akh oli ottanut uhrilahjan ravinteikkaan olemuksen itselleen, voitiin se käyttää esimerkiksi ihmisten ravintona. Vainajille kirjoitettiin usein myös kirjeitä, jotka asetettiin heidän hautoihinsa, sillä akhien katsottiin kykenevän auttamaan maan päällä eläviä ihmisiä.
maan jumala oli uskonpuhdistuksen ydin jäsen.
Kuolemanjälkeinen elämä.
Egyptiläisen uskonnon mukaan vainajan sielu lähti kuoleman jälkeen matkalle "Lännen maahan" (Duat). Manalassa matkaavaa vainajaa uhkasivat kuitenkin monet demonit. Manalassa oli monia vaaroja, mm. auringonjumala Ran pahin vihollinen, Apep-käärme, sekä neljän tultasyöksevän paviaanin vartioima tulijärvi. Tästä syystä vainajien mukana haudattiin niin sanottu "Kuolleiden kirja" (oikea nimi on "Kirja valoon astumisesta", mutta Kuolleiden kirja -nimitys on vakiintunut), joka sisälsi useita loitsuja, joilla vainaja saattoi pyytää jumalilta apua demonien voittamiseksi ja ohittaa manalan kahdentoista portin vartijat. Näitä papyruskääröjä myytiin mm. temppelien yhteydessä. Kalliimmat laadittiin tilaustyönä, mutta suurin osa oli valmiiden kaavojen pohjalta laadittuja joihin lisättiin vain vainajan nimet tarvittaviin kohtiin.
Selviydyttyään kaikista vaaroista vainajan sielu saapui suureen oikeussaliin, jossa istui neljäkymmentäkaksi jumalaa valmiina Osiriksen johdolla punnitsemaan vainajan sydämen Maatin sulkaa vastaan. Salin nimi oli "Molempien totuuksien sali". Siellä sielu joutui kahteen kertaan vakuuttamaan synnittömyyttään jokaiselle neljällekymmenellekahdelle jumalalle. Hän vakuutti toimineensa oikeudenmukaisesti ja totuudessa pidättyen, noudatten ns. Maatin lakia. Monilla loitsuilla pyrittiin myös varmistamaan ettei vainaja sydän puhuisi häntä vastaan viimeisellä tuomiolla.
Tunnustuksen jälkeen seurasi oikeudenkäynnin kohokohta, sydämen punnitseminen. Toiseen vaakakuppiin pantiin oikeudenmukaisuuden jumalattaren, Maatin, päässään kantama strutsin sulka, toiseen vainajan sydän. Jos vainaja oli elänyt jumalten tahdon mukaan, eikä rikkonut Maatia vastaan, vaaka pysyi tasapainossa ja vainaja julistettiin "ääneltään vilpittömäksi". Tällöin vainajalla oli oikeus astua autuaitten asuinpaikkaan, "Ialun kentille", joka muodostui laajoista pelloista manalassa virtaavan Niilin varrella, josta ei puuttunut mitään. Osiris vaati kuitenkin vainajia viljelemään peltoja, joka oli varsinkin ruummilliseen työhön tottumattomille kauhistuttava ajatus. Siksi vainajan mukana haudattiinkin usein pieniä patsaita, joita kutsuttiin shabteiksi. Varakkaimmat valmistuttivat itselleen jopa useita satoja shabteja, jolloin ne sijoitettiin eräänlaisiin arkkuihin. Jos shabteja oli paljon, valmistettiin niille myös esimiehinä toimivia shabteja. Shabtien uskottiin tekevän vainajalle määrätyt työt hänen puolestaan manalassa.
Länsi on syvien varjojen maa, jossa vainajat nukkuvat kääreissään ja heräävät vain nähdäkseen kaltaisensa. Ne eivät näe isiään ja äitejään eivätkä muista vaimojaan ja lapsiaan. Vainajien maailma on paitsi huoleton myös iloton. Tästä syystä vainajan sielut halusivat aika-ajoin palata katsomaan omaisiaan. Tämä oli mahdollista, jos vainajan ruumis ja nimi oli vielä tallella. Sielu ei kuitenkaan saanut astua haudasta ulos. Tästä syystä hautakammion seinille maalattiin kuvia, jotka esittivät vainajan omaisia heidän jokapäiväisissä askareissaan. Sielun tullessa katsomaan kaikki nämä seinämaalaukset heräsivät eloon. Vainajille tarjoiltiin myös ruokauhreja hautoihin rakennettuihin huoneisiin. Vainajan sielujen uskottiin imevän ruoan energian ja tämän jälkeen ne annettiin vielä elossa oleville. Ensimmäisissä huoneissa pidettiin joskus myös juhlia vainajan muistolle. Itse hautakammioon ei kuitenkaan saanut kukaan elävä mennä.
Palsamointi.
Ruumiin säilymisen takaamiseksi kehitettiin palsamointitaito, jonka itsensä Osiriksen sanottiin keksineen ennen ihmisten maan päälle tuloa. Helposti mätänevät sisäelimet poistettiin, niin, että kaikki muut paitsi sydän — jossa muinaiset egyptiläiset uskoivat sielun asuneen — säilyttiin saviruukkuihin. ne ja ruumiista poistettiin mahdollisimman paljon vettä suolojen avulla. Aivot otettiin pois nenän tai takaraivon kautta pronssisella koukulla. Käsittelyn jälkeen ruumiit käärittiin pellavaliinaan ja sijoitettiin sarkofagiinsa. Myös kuuma hiekka, johon köyhemmät haudattiin, toimi usein erinomaisena veden poistajana. Jotkut hiekasta löydetyt luonnonmuumiot ovat säilyneet paremmin kuin palsamoidut.
Koska ruumis oli yksi ihmisen muodostavista viidestä elementistä, pyrittiin se säilömään mahdollisimman hyvin, jotta vainaja voisi välttyä toiselta kuolemalta.
Hautaus.
Egyptiläiset valmistivat itselleen niin suuren ja koristellun haudan kuin suinkin mahdollista. Oli hyvin tavallista, että hautaa alettiin valmistella jo hyvin nuorella iällä. Hauta oli keskeinen osa vainajan ikuista elämää.
Koska faaraoiden uskottiin olevan jumalten maan päälle lähettämiä järjestystä ylläpitäviä välittäjiä, tuli heidän säilymisestään pitää erityistä huolta. Faaraon ka-sielun uskottiin siirtyvän faaraolta seuraavalle ja kuolleiden faaraoiden antavan voimaa seuraajilleen. Tästä syystä faaraot rakennuttivat valtavia hautakomplekseja turvatakseen jumalten tyytyväisyyden, jotta ne eivät hylkäisi ihmisiä. Kuolleiden kuninkaiden kulttia palvottiin myös viemällä ruokauhreja kuolleiden kuninkaiden alttareille. Tästä aiheutui kuitenkin niin suuri rasite yhteiskunnalle, että ns. välikausien jälkeen vanhoja faaraoita ei juuri palvottu.
Hautauksen yhteydessä järjestettiin kulkue, joka vei vainajan sielun hänen hautaansa. Haudalle päästyään he toimittivat useita riittejä, joilla pyrittiin turvaamaan vainajan matkaa ja helpottamaan hänen kuoleman jälkeistä elämäänsä. Yksi tärkeimmistä riiteistä oli "suun avaamisen riitti", jossa vainajalle palautettiin hänen aistinsa, jotta ne toimisivat myös tuonpuoleisessa.


Auguste Comte.
Auguste Comte (17. tammikuuta, kirjattu syntymäaika 19. tammikuuta 1798 Montpellier – 5. syyskuuta 1857 Pariisi) oli ranskalainen filosofi, positivismin perustaja ja sosiologi. Häntä pidetään ensimmäisenä nykyajan tieteenfilosofina.
Elämä.
Auguste Comte syntyi Montpellierin kaupungissa Ranskassa. Käytyään koulunsa siellä, Comten annettiin opiskella École Polytechnique -oppilaitoksessa Pariisissa. Se oli opinahjo, joka harrasti ranskalaisia tasavaltaisia ihanteita ja edistysuskoa. Se suljettiin vuodeksi 1816, Écolen uudelleen organisoinnin vuoksi; opiskelijat saivat anoa uudelleen sisäänpääsyä myöhemmin. Comte vietti välivuoden opiskellen Montpellierin lääketieteellisessä, eikä palannut Écolen jälleen avatessa ovensa.
Erimielisyydet Augusten ja hänen katolis-monarkistisen perheensä välillä saivat miehen kuitenkin palaamaan Pariisiin, jossa hän ansaitsi elantonsa satunnaisilla töillä. Hän sai paikan Henri de Saint-Simonin sihteerinä, joka myös opetti Comtea. Saint-Simon esitteli oppilaansa Pariisin seurapiireille. Comte vihkiytyi politiikkaan ja julkaisi joukon artikkeleita, joiden ansiosta hän tuli tunnetuksi. Vuonna 1824 Comte jätti oppi-isänsä, asiapohjaisten erimielisyyksien vuoksi. Saint-Simonilla oli kuitenkin merkittävä ja pysyvä vaikutus Comten ajatteluun.
Jo tuolloin Comten päämääränä oli kehitellä filosofia nimeltä "positivismi". Tämän suunnitelman hän julkisti nimellä "Plan de traveaux scientifiques nécessaires pour réorganiser la société" (1822). Akateemista asemaa Comte ei saavuttanut; hänen päivittäinen toimeentulonsa oli riippuvainen tukijoista ja ystävien taloudellisesta tuesta.
Hänet vihittiin Caroline Massinin kanssa, mutta liitto päättyi eroon 1842. Comte saavutti ylimielisen, väkivaltaisen ja tulistumiseen taipuvaisen miehen maineen. Vuonna 1826 hänet tuotiin mielisairaalaan, mutta hän poistui sieltä parantumatta; vaivoineen Massin-vaimonsa ruotuun palauttamana, jotta voisi yhä työskennellä suunnitelmansa parissa. Siitä heidän avioeroonsa ulottuvan ajan sisällä hän julkisti "Cours" julkaisuihinsa kuuluvan kuusiosaisen kirjasarjan.
Vuodesta 1844, Comte rakasti Clotilde de Vauxia, joskin suhde pysyi platonisena.
Elämänsä loppupuolella Comte rupesi suunnittelemaan "humaniteetin uskontoa", jota on kutsuttu "katolilaisuudeksi ilman jumalaa". Hän käytti tähän "aivohygieniaa", hän pidättäytyi lukemisesta ja pyrki eliminoimaan ympäristön vaikutuksen voidakseen syventyä täydellisesti omiin ajatuksiinsa. Humanistisessa uskonnossa palvotaan ihmiskunnan neroja, Jumalan tilalla on ihmiskunta. Comte päätyi pitämään itseään uskontonsa ylipappina. "Ihmisyyden uskonnon" seurakuntia syntyi useihin maihin.
Comte julkaisi neliosaisen teoksen "Système de politique positive" (1851 - 1854). Hänellä on suuri merkitys juuri positiivisen filosofian ja sosiologian perustajana. Comte kuoli Pariisissa 1857 ja hänet haudattiin kuuluisaan Père-Lachaisen hautausmaahan.
Filosofia.
Comten mukaan yhteiskunta ja inhimillinen ajattelu käy kolmen vaiheen läpi: teologisen, metafyysisen ja positiivisen. Ensimmäisessä vaiheessa luontoa selitettiin uskontojen avulla. Toisessa vaiheessa pohdittiin, mikä oli ilmiöiden takana oleva todellisuus (metafysiikka tarkoittaa fysiikan tuolle puolelle menevää). Metafyysisinä käsityksinä positivismi piti muun muassa käsitystä, että aine tai henki on ilmiöiden taustalla oleva todellisuus. Tästä syystä positivismi joutui riitoihin uskontojen kanssa, mutta myös marxilaiset filosofit vastustivat sitä.
Comte käytti uudesta tieteestään nimitystä "physique sociale", "sosiaalifysiikka". Tällä hän halusi korostaa, että hänen esikuvanaan uutta luonnontiedettä luodessaan oli erityisesti fysiikka, jota pidettiin tuolloin edistyneimpänä tieteenä. Myöhemmin hän keksi sille nimen sosiologia. Comten sosiologiaksi kutsuma positiivinen yhteiskuntafilosofia muistutti kuitenkin monessa suhteessa enemmän sitä edeltävää valistusfilosofiaa kuin myöhempää, vuosisadan vaihteen sosiologiaa. Kunnia sosiologia-nimen keksimisestä kuuluu kuitenkin Comtelle, ja tässä – ja vain tässä – mielessä Comtea voi kutsua sosiologian isäksi.


Jukka Vihriälä.
Jukka Pekka Vihriälä (s. 1. joulukuuta 1945 Vimpeli) on nurmolainen keskustalainen poliitikko ja maanviljelijä. Vihriälä on koulutukseltaan agronomi (Helsingin yliopisto 1971).
Nurmon kunnanvaltuuston jäsen Vihriälä on ollut vuodesta 1981 alkaen. Vihriälä valittiin eduskuntaan vuonna 1983 Vaasan läntisestä vaalipiiristä. Eduskuntavaaleista 1999 lähtien vaalipiiri on ollut Vaasan vaalipiiri. Hän toimi myös presidentin valitsijamiehenä vuonna 1988. Vuonna 2007 Vihriälää ei valittu enää uudelleen.
Vihriälällä on neljä lasta puolisonsa hammaslääkäri Anna-Maijan kanssa.
Vaalirahoitus.
Vihriälä toimi pitkään Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) hallituksen puheenjohtajana, mutta joutui eroamaan syksyllä 2009 vaalirahoitussekaannusten takia. Vihriälä oli saanut vaalitukea Nuorisosäätiöltä, joka on puolestaan saanut RAY:ltä avustuksia. Toinen Vihriälää tukenut säätiö oli Mannerheimin Lastensuojeluliitto. Lisäksi Jukka Vihriälän tukiyhdistys oli myynyt Mannerheimin Lastensuojeluliiton ostaman 950 €:n taulun tapaan tauluja myös Näkövammaisten Keskusliitolle, Vanhustyön Keskusliitolle, Suomen Meripelastusseuralle ja Nuorten Ystävät ry:lle. Elokuussa 2010 Vihriälää kerrottiin epäiltävän törkeästä lahjuksen ottamisesta ja törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä. Syyskuussa 2011 Vihriälä sai syytteen törkeästä lahjuksen ottamisesta sekä virkavelvollisuuden rikkomisesta.


Slackware.
Slackware Linux on Linux -käyttöjärjestelmän jakelupaketti x86-pohjaisille tietokoneille. Slackware oli yksi ensimmäisistä Linux-jakelupaketeista, ja se on vanhin edelleen ylläpidettävistä. Slackwaresta on pyritty tekemään mahdollisimman Unixmainen.
Historiaa.
Slackwaren perusti Patrick Volkerding vuoden 1992 lopulla. Volkerding tutustui Linuxiin ensimmäisen kerran, kun hän tarvitsi LISP-tulkkia. Siihen aikaan Linux-jakelupaketteja oli erittäin vähän, ja Volkerding otti käyttöönsä Softlanding Linux Systemin eli SLS:n.
Löydettyään SLS:stä virheitä Volkerding alkoi tehdä korjauspäivityksiä. Ajan mittaan hän päätti yhdistää kaikki korjaukset omaksi käyttöjärjestelmäksi itseään ja ystäviään varten. Tämä yksityinen käyttöjärjestelmä sai nopeasti julkisuutta, ja Volkerding julkaisi Slackware 1.00:n 16. heinäkuuta 1993.
Myöhemmin Volkerding lisäsi Slackwareen valikoihin perustuvan, käyttäjäystävällisen asennusohjelman sekä paketinhallintajärjestelmän. Tämä antoi käyttäjille mahdollisuuden lisätä, poistaa ja päivittää ohjelmiaan helposti.
Slackware oli ensimmäinen Linux-käyttöjärjestelmä, joka saavutti laajan käyttäjäkunnan.
Yleistä.
Slackwarea pidetään vaikeana käyttää esimerkiksi yhtenäisen graafisen ohjauspaneelin (kuten YaST) puutteen takia. Myös paketinhallintaa pidetään vaikeana, koska se ei automaattisesti asenna pakettien välisiä riippuvuuksia.
Slackwarella on myös monia tyytyväisiä käyttäjiä, joiden mielestä samat piirteet ovat Slackwaren paras ominaisuus. Nämä käyttäjät pitävät siitä, ettei järjestelmä yritä tehdä asioita heidän puolestaan.


Damn Small Linux.
Damn Small Linux on Linux -käyttöjärjestelmän jakelupaketti, joka on rakennettu Knoppixin pohjalta. DSL on nimensä mukaisesti erittäin pienikokoinen käyttöjärjestelmä, joka on suunniteltu mahtumaan 50 megatavun mini-CD:lle. Kokonsa puolesta se sopii myös erinomaisesti USB-muistille asennettavaksi. DSL on suunniteltu käynnistymään suoraan käytettävältä medialta, kiintolevyä ei tarvita. DSL:n tarkoitus ei ole olla pelkkä pelastustyökalu, vaan käyttökelpoinen minikokoinen työpöytäympäristö. Ikkunamanagerin pystyy versiosta 4.0 lähtien valitsemaan kahden todella kevyen väliltä, JWM ja Fluxbox.
DSL:n kehitys on tällä hetkellä seisokissa ja projektin tulevaisuus on epävarma. Robert Shingledeckerin (DSL:n merkittävän ohjelmoijan) mukaan hänet 'karkotettiin' projektin parista ja nykyään hän jatkaa työtänsä Tiny Core Linuxin kanssa, joka on kooltaan vain 10MB, jonka hän alun perin loi huhtikuussa 2008.


Mölkky.
Mölkky on heittopeli, joka on kotoisin Päijät-Hämeestä. Se muistuttaa idealtaan ja välineiltään karjalaisten vuosisatoja vanhaa peliä kyykkää. Mölkky ei ole kuitenkaan yhtä fyysinen kuin kyykkä ja se sopii kaiken ikäisille ja kuntoisille. Mölkyssä menestykseen tarvitaan vain yksinkertaiset välineet ja sopivassa suhteessa sekä taitoa että onnea. Mölkkyä voivat pelata tasapäisesti yhdessä sekä nuoret että vanhat ja siitä onkin tullut suosittu peli etenkin kesämökeillä. Brio myy mölkkypeliä nimellä "Mökkipeli", jonka säännöissä on pieniä eroja perinteiseen mölkkyyn.
Mölkky on ideoitu Päijät-Hämeen koulutuskonsernin Tuoterengas-yksikössä Lahdessa. Koulutuskonserni omistaa oikeudet vuonna 1998 rekisteröityyn tavaramerkkiin.
Säännöt.
Mölkyssä heitetään mölkyllä (=puinen palikka) luvuilla 1-12 numeroituja puisia "keiloja", jotka on pystytetty tiiviiksi ryhmäksi 3-4 metrin etäisyydelle heittäjästä. Jos heittäjä kaataa yhden keilan, pistemäärä on sama kuin kaatuneen keilan numero. Jos keiloja kaatuu kaksi tai enemmän, pistemäärä on sama kuin kaatuneiden keilojen lukumäärä. Mikäli keila nojaa toiseen keilaan tai mölkkyyn, sitä ei lasketa kaatuneeksi. Heiton jälkeen keilat nostetaan pystyyn sille kohdalle, johon ne ovat kaatuneet tai lentäneet. Kolmesta perättäisestä ohiheitosta kilpailija putoaa pelistä ja siirtyy yleensä kirjuriksi. Peli päättyy, kun ensimmäinen pelaaja saavuttaa täsmälleen 50 pistettä. Mikäli pistemäärä ylittää 50, pelaajan pisteet putoavat 25:een.
Mölkkyharrastus ja kilpailut.
Mölkyn joukkueiden SM-kilpailut on järjestetty Lahdessa vuodesta 1997 lähtien, järjestäjänään Etelä-Hämeen Nuorisoseurojen liitto. Vuodesta 2004 lähtien SM-kilpailut ovat olleet myös MM-kilpailut. Tampereen teekkarit järjestivät Akateemisen Mölkyn MM-kilpailut Tampereella vuonna 2001. Vuodesta 2008 alkaen Akateemisen Mölkyn MM-kilpailuiden järjestämisestä Turussa on vastannut osana Turun akateemista vappua oikeustieteilijöiden ainejärjestö Lex ry. Mölkyn ja sen pelikulttuurin edistämiseksi on perustettu Suomen Mölkkyliitto.


Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut.
Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut on Kansainvälisen jalkapalloliitto FIFA:n järjestämä turnaus, joka kerää maailman parhaat jalkapallomaajoukkueet taistelemaan maailmanmestaruudesta joka neljäs vuosi. Se on maailman seuratuin urheilutapahtuma kesäolympialaisten ohella. Turnaus on järjestetty 19 kertaa vuodesta 1930.
Turnaukseen karsii noin 200 maata, joista 32 pelaa itse lopputurnauksessa. Lopputurnaukseen osallistuvien maiden määrä on ollut 32 Ranskan MM-kisoista 1998 lähtien. Vuosina 1982-1994 lopputurnauksessa pelasi 24 joukkuetta. Aikaisemmissa lopputurnauksissa pelasi 16 maata, lukuun ottamatta vuosien 1930 (13 maata), 1938 (15 maata) ja 1950 (13 maata) MM-kisoja. Ensimmäisissä MM-kisoissa vuonna 1930 oli alkulohkot, välierät ja loppuottelu ja seuraavissa Italian ja Ranskan kisoissa pelattiin alusta loppuun cup-muotoisena. Brasilian kisoissa 1950 oli poikkeuksellisesti neljän maan loppusarja eikä lainkaan loppuottelua, vaikkakin mestaruuden ratkaissut loppusarjan viimeisen kierroksen ottelu Uruguayn ja Brasilian välillä tavataan laskea MM-finaalien joukkoon. Vuosien 1974-1982 kisoissa oli kaksi lohkovaihetta, ja cup-muotoisesti kisat käytiin vasta joko välierä- (1982) tai finaalivaiheesta (1974-1978) alkaen. Vuosien 1986-1994 MM-kisoissa neljä parasta lohkokolmosta pääsi alkulohkosta jatkoon, jotta ensimmäiselle pudotuspelikierrokselle saatiin 16 joukkuetta. Vuodesta 1998 pelatun nykymuotoisen 32 maan lopputurnauksessa jokaisen lohkon kaksi parasta etenevät neljännesvälieriin.
Menestynein maa on ollut Brasilia, joka on osallistunut jokaiseen lopputurnaukseen ja saavuttanut niissä viisi mestaruutta, kaksi hopeaa ja kaksi pronssia. Toiseksi menestynein on Italia (4, 2, 1). Eniten mitaleita on silti saavuttanut Saksa, jolla niitä on yhteensä yksitoista (3, 4, 4). Eurooppalaiset ovat saavuttaneet kymmenen maailmanmestaruutta ja eteläamerikkalaiset yhdeksän. Mitalisti on aina ollut Euroopan, Etelä-Amerikan tai CONCACAF-lajiliitosta.
Turnaukseen pääsee nykyisin automaattisesti vain järjestävä maa. Aikaisemmin myös hallitseva mestari pääsi mukaan turnaukseen karsimatta, mutta kiistat maanosien välisistä paikkakiintiöistä ovat saaneet FIFA:n luopumaan tästä käytännöstä. Puolustavan mestarin on myös haluttu pelaavan karsintapelejä, sillä pelkkien ystävyysotteluiden pelaaminen ei yhtä hyvin valmista joukkuetta MM-turnaukseen. Euroopalla oli vuoden 2010 turnauksessa 13 paikkaa, Afrikalla 5, Etelä-Amerikalla 4½, Aasialla 4½, Pohjois- ja Keski-Amerikalla sekä Karibialla 3½ ja Oseanialla ½ paikkaa. Järjestäjämaana Etelä-Afrikka pääsi turnaukseen 6. afrikkalaisena maana.
Historia.
Olympialaisiin jalkapallo oli otettu näytöslajiksi vuonna 1900 ja se sai jo vuoden 1912 Tukholman olympialaisista alkaen suuren suosion. Kansainvälinen jalkapalloliitto (FIFA) perustettiin Pariisissa vuonna 1904. Jo perustavassa kokouksessa mainittiin, että liitolla olisi yksinoikeus jalkapallon MM-kisojen järjestämiseen. Ensimmäinen maailmansota lykkäsi kuitenkin MM-kisasuunnitelmia kauas eteenpäin, varsinkin kun Englanti erosi muutaman muun lajiliiton kanssa FIFA:sta vastalauseena Saksan mukanaololle. Jules Rimet'n tultua FIFA:n johtoon 1921 ja lajin menestyttyä erinomaisesti Pariisin olympialaisissa, sai FIFA uskottavuutensa takaisin. Englantikin palasi liittoon hetkiseksi vain erotakseen uudestaan vastalauseena lajin kaupallistamiselle.
1920-luvulla jalkapallo oli jo olympialaisten suosituin laji, mutta olympiajalkapalloa rajoittivat olympialaisten silloiset amatööripykälät: monissa maissa parhaat jalkapalloilijat olivat jo ammattilaisia, eivätkä ne voineet osallistua olympialaisiin parhailla joukkueillaan. Niinpä vuonna 1928 tehtiin periaatepäätös sekä ammattilaisille että amatööreille avoimien kisojen järjestämisestä. Kisojen pitäjäksi oli ehdolla viisi maata: Italia, Alankomaat, Espanja, Ruotsi ja Uruguay. Uruguay, joka oli voittanut jo kaksi olympiakultaa, sai lopulta isännyyden sen presidentin luvattua maan maksavan kaikkien joukkueiden matka- ja majoituskustannukset - silti kolmen viikon höyrylaivamatka oli useimmille eurooppalaisjoukkueille liikaa, ja Euroopasta osallistui vain neljä joukkuetta. Ensimmäiset MM-kisat pidettiin Uruguayssa vuonna 1930.
Jos Pohjois-, Keski- ja Etelä-Amerikka lasketaan yhdeksi mantereeksi, Brasilia ja Espanja ovat ainoat joukkueet, jotka ovat voittaneet maailmanmestaruuden vieraalla mantereella. Brasilia pystyi tähän vuonna 1958 Ruotsissa ja vuonna 2002 Etelä-Koreassa ja Japanissa järjestetyissä kisoissa. Espanja puolestaan ylsi tähän saavutukseen 2010 Etelä-Afrikassa. Etelä-Afrikka on puolestaan ainoa isäntämaa, joka on pudonnut MM-kisoista jo ensimmäisellä kierroksella.
Saksa, Argentiina ja Espanja ovat ainoat joukkueet jotka ovat voittaneet maailmanmestaruuden häviämällä kisoissa alkulohkossa. Saksalle tämä tapahtui Sveitsin kisoissa 1954 ja kotikisoissa 1974. Argentiina hävisi alkulohkon ottelun kotisoissa 1978, ja Espanja Etelä-Afrikassa 2010.
Medianäkyvyys.
Jalkapallon MM-kisat televisioitiin ensi kerran vuonna 1954, ja nykyisin se on kesäolympialaisten ohella katsotuin urheilutapahtuma maailmassa. Vuoden 2002 kisojen yhteenlaskettu kaikkien otteluiden arvioitu katsojamäärä oli 28,8 miljardia. Loppuottelua katseli 1,1 miljardia ihmistä.
Mitalitaulukko.
(*) pronssiottelua 1930 ei pelattu, koska Jugoslavia luovutti.
Parhaat maalintekijät kautta aikojen.
Tämä lista on maalimäärien osalta koottu englanninkielisestä Wikipediasta, ottelumäärien osalta taas otteluraporteista, joista osa on saatavilla Wikipediasta ja osa FIFAn sivuilta.
Siinä tapauksessa, että useammalla pelaajalla on sama määrä maaleja, on ylemmäksi listattu se pelaaja, joka on saanut tuon maalimäärän tehtyä ensimmäiseksi.
Parhaat maalintekijät tehokkuuden mukaan järjestettyinä.
Tähän luetteloon on otettu mukaan ne pelaajat, jotka ovat tehneet MM-kisoissa vähintään kahdeksan maalia. Mikäli useammalla kuin yhdellä pelaajalla maalimäärä per ottelu on sama, on enemmän maaleja tehnyt sijoitettu ylemmäksi.
Virallinen kisapallo.
Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuissa on ollut pelivälineenä Adidaksen valmistama virallinen pallo vuodesta 1970 lähtien. Yhtiö kehittää uuden pallon jokaista turnausta varten. Ennen vuotta 1970 saatettiin samassa turnauksessa pelata useilla erilaisilla palloilla, jotka olivat yleensä paikallisten valmistajien tekemiä.


Itseorganisoituminen.
Itseorganisoituminen on lähinnä kompleksisten systeemien ominaisuus. Niihin syntyy itseorganisoitumisen kautta "ilmaiseksi" järjestystä, joka näkyy osia suurempina uusina kokonaisuuksina emergentteinä "hahmoina".
Itseorganisoituvan systeemin osat.
Itseorganisoituvat systeemit kompleksisina ilmiönä tarkoittavat suurta määrää osia ja niiden monimutkaisia yhteyksiä.
Itseorganisoituvan systeemin merkityksestä.
Itseorganisoituminen selittää kompleksisia systeemejä kuten elämää, aivoja, taloutta ja teknologiaa.
Edellisen itseorganisoituvan systeemin kuvauksen perusteella voidaan ymmärtää muun muassa se asia, että systeemi muuttaa osiaan, käyttää niihin kontrollia. Euroopan unioni on systeeminä suurempi kuin osiensa summa ja se käyttää kontrollia osiinsa. Tästä seuraa tunne kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuden vähenemistä. Se siis oikeasti vähenee. Muuten EU ei olisi systeemi. Vastaava pätee luonnollisesti kaikkiin (itseorganisoituviin) systeemeihin, esimerkiksi NATO:oon tai autoon. Autossa esimerkiksi venttiilit eivät voi toimia miten tahansa, "vapaasti", vaan tietyssä auton moottorin idean edellyttämässä järjestyksessä.
Jos kaksi valtiota tai ihmistä ovat täysin itsenäisiä, näillä ei ole mitään sopimuksia tai muita siteitä keskenään niin nämä elävät "luonnon tilassa". Jos nämä sopivat toisensa auttamisesta, työnjaosta tai muusta vastaavavasta siteestä, muodostuu näistä systeemi. Sopimus tai työnjako (yms.)kontrolloi tätä systeemiä, eli rajoittaa osiensa toimintamahdollisuuksia.
Ihmisten osalta saadaan edellisen perusteella näkemystä muun muassa avioliittoon, lakiin ja poliisiin, verojen maksamiseen ja tien oikealla puolella ajamiseen. Ne kaikki rajoittavat osiensa toimintavapautta, mutta myös rakentavat suurempia systeemejä: perhe, yhteiskunta, kunta, valtio, kirkko ja toimiva liikennejärjestelmä. Suurempi (parempi, voimakkaampi, hyvinvoivempi jne.) systeemi sisältää siis aina ristiriidan. Vastakkain ovat osien kontrolli ja suuremman systeemin parempi toiminta suuremman systeemin ehdoilla.


Kaj Stenvall.
Kaj Kristian Stenvall (s. 25. joulukuuta 1951 Tampere) on suomalainen taidemaalari, joka tunnetaan Disneyltä innoituksensa saaneista ankkamaalauksistaan.
Stenvallien perhe oli kaksikielinen: isänsä kanssa Kaj Stenvall puhui ruotsia ja äitinsä kanssa suomea. Stenvall aloitti koulunkäynnin 1958 Tampereen Svenska Folkskolanissa. Vuonna 1969 hän aloitti vakavammin piirtämisen ja öljyvärimaalauksen. 1960-luvun lopun maalauksissa Stenvall haki synteesiä poptaiteen ja surrealismin välille. Keskikoulua käyneen Stenvallin varhaisissa piirroksissa näkyy hänen silloisten suosikkitaiteilijoidensa Kimmo Kaivannon ja Raimo Kanervan vaikutusta. Hän ihaili myös amerikkalaista poptaidetta ja etenkin Roy Lichtensteinia.
Vuonna 1971 Stenvall kirjoitti ylioppilaaksi Svenska Samskolanista Tampereella. Hän suunnitteli sisustusarkkitehdin opintoja, mutta saatuaan palkinnon kahdessa sarjassa nuorten Suomi-Ruotsi-kulttuurimaaottelussa Göteborgissa hän päätti panostaa kuvataiteeseen. Samana vuonna hän aloitti opinnot Turun Taiteilijayhdistyksen Piirustuskoulussa, jossa hän opiskeli Vieno Orren johdolla.
Stenvall maalasi muun muassa sosialistista realismia henkiviä teoksia, joissa kuvattiin ihmisiä työnsä äärellä. Hän sai Valtion taidepalkinnon 1972 ja valmistui 1974. Vuosina 1975–1982 Stenvall osallistui moniin yhteisnäyttelyihin ja piti yksityisnäyttelyjä muun muassa Husan Taidesalongissa Tampereella ja Galleria Hörhammerissa Helsingissä. Stenvall piti myös kaksi valokuvanäyttelyä 1980-luvulla.
Vuonna 1989 Stenvall teki ensimmäisen kokeilun sarjakuvan ja perinteisen öljymaalauksen yhdistämiseksi maalaamalla yhden sarjakuvaruudun Mikki Hiirestä ja Hessu Hoposta. Pian tämän jälkeen hän siirtyi ankkahahmon pariin.
Hahmot.
Ulkopuolisuus ja kapina kuvaavat Stenvallin maalausten henkistä maisemaa. Traditio ja vanhat mestarit ovat Stenvallille tärkeitä, mutta vielä tärkeämpää on löytää yhteys vanhan ja ja uuden, menneen ja nykyisen välille. Käytännössä se näkyy ristiriitaisten elementtien yhdistelemisenä.
”Ankkamaalauksina” tunnettu vaihe lähti liikkeelle pettymyksestä taide-elämän kiemuroihin ja taiteen rajuun kaupallistumiseen 1980-luvun lopun kuumina kasinovuosina. Kuvataiteen trendien aallonharjalla ratsastivat uusekspressionistit sekä töistään ja omasta henkilöstään kokonaistaideteoksia rakennelleet ”ilmiöt”, mutta pysyi Stenvall uskollisena näkemyksilleen.
Hänen vastauksensa oli liioiteltu latistaminen. Siksi hän valitsi maalauksissaan toistuvaksi symboliksi sarjakuvahahmon, jota Stenvall on kuvannut ”pelkäksi karikatyyriksi, latteuden kaksiulotteiseksi arkkityypiksi”. Kaikkien tuntema ja kaupallisuuden läpitunkemana amerikkalaisen viihdeteollisuuden ikonina ankka-hahmo etäisyyttä kuvaan. Ankassa Stenvall näki etsimänsä Troijan hevosen, jonka suojissa olisi mahdollista esittää asioita, joille olisi muuten mahdotonta löytää oikeaa ilmaisua.
Joskus ankkahahmoja on useita ja ne ovat keskellä maalauksen pintaa, joskus hahmosta saadaan vain ohivilahteleva viite.
Ankkasymbolia ei voi Stenvallin 90-luvun puolivälin jälkeisissä töissä enää edes tulkita länsimaisen pinnallisuuden tai amerikkalaisuuden ilmentymäksi, sillä se on istutettu milloin venäläiseen ikonitaiteeseen tai ikiaikaiseen enkelikuvastoon, milloin itämaiseen traditioon. Ankka on vuosien aikana osoittautunut äärimmäisen joustavaksi työkaluksi.
Kirjailija Leena Lander on määritellyt Stenvallin maailman ”oudoksi yhdistelmäksi klassista perinnettä ja allegorista mielikuvitusta.”
Stenvall tänään.
Stenvallin galleria toimii vain yhden taiteilijan töiden ja näyttelyiden varassa.
Taidelehden päätoimittaja Arja Elovirran mielestä Stenvallin ongelma on idean ohuus. Stenvallin uskottavuutta on taidepiireissä syönyt ankkojen kulkeutuminen gallerioista maitotölkkeihin ja jopa luottokortteihin. Ammattilaiset vaativat uudistumista, suurelle yleisölle riittäisi vanha tuttu. Kuvataidekriitikko Taava Koskinen taas kysyy ”miksi aina pitää esittää jotain uutta?” Hänen mukansa uutisnälkäinen media unohtaa katsoa pintaa syvemmälle mistä kärsivät eteenkin pitkän linjan tekijät.
Taiteilijan suosio nähdään aina eri gallupien yhteydessä. Stenvall oli Suomessa ”Rakkaimmat nykytaiteilijat TOP 20” -kisan kolmannella sijalla, sekä ensimmäisellä sijalla ”Keräilijöiden suosikki” –kisassa joka julkaistiin syyskuussa 2010. Hän ylsi myös Iltasanomien tekemän ”Rakkaimmat taulut 2011” kärkeen (12.3.2011). Stenvallin töitä tulee harvoin jälkimarkkinoille myyntiin. Jotkut teemat, kuten vesi, ovat erityisen haluttuja ja siksi niiden hintojen voi odottaa myös nousevan.
Viime vuosina Stenvall ollaan nähty tiheään myös ulkomailla, vuonna 2007 hänen töitään nähtiin sekä Firenzessä että Washington DC:ssä, ja vuonna 2009 Oslossa. Vuonna 2010 järjestettiin Juukassa iso Stenvall-näyttely ilmastonmuutoksesta joka otettiin vastaan isoin kävijämäärin.
Stenvall on myös ehtinyt tuoda taidetta kotiin maitotölkeissä vuonna 2005 ja ilahduttanut viininjuojia tehdessään etiketit Pato Amado -viiniin. –
Vuonna 2007 Stenvall teki Eppu Normaalin "Syvään päähän" –levyyn, kansikuvan, jossa poseeraa vaaleassa puvussa.


Harju (Helsinki).
Harju () on Alppiharjun kaupunginosaan kuuluva osa-alue Helsingin itäisessä kantakaupungissa. Se sijaitsee Kallion kaupunginosan pohjoispuolella, ja monet mieltävät sen osaksi tätä kaupunginosaa koska ilmapiiri on kutakuinkin samanlainen. Kallion tavoin se on perinteinen työläisalue, jonka tiiviisti rakennetut asuintalot ovat pääosin 1920- ja 1930-luvuilta.
Harjun lähialueita ovat Kallioon kuuluvien Torkkelinmäen, Linjojen, Sörnäisten osa-alueiden lisäksi Alppila lännessä ja Vallila pohjoisessa.
Helsingin kaupunginosarajojen (peruspiiri ja osa-aluerajojen) mukaan Harjun erottaa Sörnäisistä Hämeentie, Kalliosta Helsinginkatu, Alppilasta Sturenkatu ja Vallilasta Aleksis Kiven katu. Näiden rajojen väliin jäävällä 0,27 km² kokoisella osa-alueella on 7 335 asukaan koti (2009), eli alueen väestötiheys yli 26 000 asukasta neliökilometrillä on Suomen oloissa hyvin suuri.
Harjun maamerkki on suuri valkoinen Aleksis Kiven koulu joka kohoaa näkyvällä paikalla mäen päällä. Rakennus oli valmistuessaan 1934 Pohjoismaiden suurin kansakoulu, nykyään se toimii yhtenäisenä peruskouluna jossa ovat sekä alakoulun että yläkoulun luokat. Koulun vieressä on Brahenkenttä. Harjun osa-alueella sijaitsee myös kaksi päiväkotia.
Aleksis Kiven kadun varrella sijaitseva Harjun nuorisotalo, entinen ruumishuone, ei nimestään huolimatta ole Harjun vaan Vallilan alueella, sillä kaupunginosien raja kulkee Aleksis Kiven katua pitkin.
Joukkoliikenneyhteydet ovat hyvät. Sörnäisten metroasema sijaitsee osaksi Harjun ja osaksi Sörnäisten puolella.


Erkki Raappana.
Kenraalimajuri Erkki Johannes Raappana (2. kesäkuuta 1893 Oulujoki – 14. syyskuuta 1962 Joensuu) tunnetaan parhaiten "Korpikenraalina", upseerina, joka johti 14. divisioonan hyökkäystä Rukajärvelle vuonna 1941. Hän toi Suomelle myös viimeisen suuren torjuntavoiton Ilomantsissa vuoden 1944 elokuussa, jolloin hänen joukkonsa saarrostivat ja tuhosivat korpitaisteluissa kaksi puna-armeijan divisioonaa.
Perhe ja koulutus.
Raappanan vanhemmat olivat asianajaja Juho Raappana ja Maria Lovisa Stenius. Hänen isänsä Juho Raappana oli sanomalehti Kalevan perustaja ja lehden ensimmäinen päätoimittaja. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Sylvia Margareta Ericssonin kanssa. Hän kävi kahdeksan luokkaa Oulun, normaalilyseota ja sai päästötodistuksen samaisesta koulusta vuonna 1916. Lisäksi hän kävi Kemin Yhteiskoulua ja Oulun Reaalilyseota, jossa reputti ylioppilaskirjoituksissa syksyllä 1915. Hän jatkoi opintojaan yliopistossa vuonna 1919 ja liittyi Pohjois-Pohjalaiseen osakuntaan. Sotilasoppinsa hän sai Saksan sotakoulun B-kurssilla Libaussa vuonna 1917 ja Sotakorkeakoulun komentajakurssilla vuonna 1926.
Jääkäri.
Jääkäripataljoonan ratsuosasto Libaussa syksyllä 1917. Etualalla luutnantti Sievert ja zugführer Ljungberg.
Raappana osallistui Kuninkaallisen Preussin jääkäripataljoona 27:n riveissä Misse-joen, Riianlahden ja Aa-joen taisteluihin Venäjää vastaan.
"Hilfsgruppenführeriksi" lokakuussa 1916 ylennetty Raappana sai ratsujääkärikoulutuksen pataljoonan ratsuosastossa, joka sai nimekseen "Abteilung Jäger zu Pferde Königlich Preußisches Jäger-Bataillon N:o 27".
Luutnantiksi ylennetty Raappana saapui Vaasaan 25. helmikuuta 1918. Karjalankannaksella Raappana taisteli saksalaiseversti Eduard Ausfeldin armeijaryhmässä huhtikuussa. Ryhmän tehtävä oli edetä Kivennavan kautta Viipurin ja Pietarin väliselle radalle ja räjäyttää Raivolan seudulla olevat rautatiesillat.
Raappana siirrettiin sisällissodan jälkeen Karjalan ratsujääkärirykmentin 2. eskadroonan päälliköksi. Huhtikuussa 1919 hänet määrättiin Keski-Suomen Rykmentin 1. konekiväärikomppanian päälliköksi ja hänet ylennettiin kapteeniksi. Syksyllä hän siirtyi suojeluskunnan Hämeenlinnan päällystökoulun johtajaksi.
Raappana suoritti ylioppilastutkinnon ja merkittiin Helsingin yliopiston kirjoihin. Hän liittyi Pohjois-Pohjalaiseen Osakuntaan. Vuoden 1920 syyskuussa Raappana nimitettiin Joensuun suojeluskuntapiirin päälliköksi. Raappanan kanssa Joensuuhun muutti myös tuore rouva Sylvia Toini Hilma Margaretha (o.s. Ericsson). Vuonna 1921 heille syntyi poika Ermo Juhani ja vuonna 1925 tyttö Sylvia Marjatta.
Elokuussa 1921 Raappana nimitettiin Joensuun rajavartioston komentajaksi ja rajakomendantiksi. Hänet ylennettiin majuriksi 1925 ja Sotakorkeakoulun komentajakurssin jälkeen everstiluutnantiksi 1928.
Talvisota ja välirauha.
Suomessa käynnistettiin liikekannallepano ylimääräisten harjoitusten nimellä 7. – 11. lokakuuta 1939. Kohta talvisodan alkamisen jälkeen everstiksi ylennetty Raappana nimitettiin Pohjois-Karjalan ryhmän komentajaksi ja sai vastuun Lieksa–Kuhmo rintamaosan puolustuksesta. Raappana hankki upseereilleen omalla kustannuksellaan saksalaisen panssarikenraalin Erwin Rommelin teoksen "Jalkaväki hyökkää".
30. marraskuuta 1939 Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Raappana veti heti kenttävartionsa taemmaksi ja sijoitti kaksi pataljoonansa telttoihin korpeen. Puna-armeijan vahvennetun rykmentin ensimmäinen hyökkäys oli isku tyhjään. Raappana lähetti toisen pataljoonansa katkomaan vihollisen selustayhteyksiä. Viholliskomentaja pelästyi Raappanan koukkauksesta niin, että veti joukkonsa rajan taakse jo ennen vuoden vaihdetta. Venäläiset hyökkäysvaunut yllättivät Raappanan, tankit olivat ennen näkemättömiä taisteluaseita. Raappanan kehotuksesta partiopojat valmistivat bensiinillä ja tervalla täytettyjä polttopulloja. Näitä ruvettiin myöhemmin kutsumaan Molotovin cocktaileiksi, Josif Stalinin lähimmän apulaisen, Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajan Vjatšeslav M. Molotovin mukaan.
Tilanne Raappanan rintamaosan pohjoispuolella oli vakavampi. Venäläisten 54. divisioona pääsi Kuhmon kohdalla pitkälle Suomen puolelle. Lieksan kohdalla kaikki venäläisten hyökkäykset lyötiin takaisin rajan taakse. Kun tilanne rauhoittui, Raappana joutui lähettämään joukkojaan Suomussalmelle ja Kuhmoon.
Rauha solmittiin 12. maaliskuuta 1940. Välirauhan aikana Raappana toimi eversti Hjalmar Siilasvuon entisen 9. divisioonan ja myöhemmin Maaselän sotilasläänin komentajana.
Talvisodan jälkeen perustettiin Kuhmon ja Lieksan alueelle 10. prikaati, jota käytettiin runkona vuoden 1941 kesäkuussa muodostettuun 14. divisioonaan, jonka komentajaksi Raappana määrättiin.
14. divisioona oli suoraan ylipäällikön alainen. Järjestely oli erikoinen, sillä yleensä divisioona kuului armeijakuntaan tai armeijaan, joka oli ylipäällikön alainen.
Jatkosodan alku: Rukajärven tie.
3. heinäkuuta 1941 Raappana sai käskyn hyökätä. Repola vallattiin viiden päivän kuluttua. Seuraava tavoite oli Omelia, jonka Raappana valtasi 23. heinäkuuta päättyneissä mottitaisteluissa. Pääosa vastassa olevasta divisioonasta tuhottiin. Raappana nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi numero 3 3. elokuuta 1941 henkilökohtaisesta urhoollisuudesta ja tuloksellisista sotatoimista erittäin vaikeissa olosuhteissa.
Raappanan divisioona eteni taistellen Ontrosenvaaran kautta Rukajärvelle ja Ontajoelle, jonne divisioona pääsi 13. syyskuuta. Raappana oli vain 70 kilometrin päässä Muurmannin radasta, kun eteneminen pysäytettiin ylipäällikön käskystä. Uudenvuoden aattona Raappana ylennettiin kenraalimajuriksi.
Asemasotavaihe.
Päämaja teki usein tarkastusmatkoja joukko-osastoihin. Päämajassa puhuttiin usein Raappanasta, koska vierailu ns. Korpidivisioonassa sisälsi myös eränkäyntiä, metsästystä ja kalastusta.
Korpidivisioonassa vieraili säännöllisesti korkeita vieraita aina saksalaisia myöten. Vieraiden joukossa nähtiin marsalkan lisäksi kenraalit Viljo Tuompo, Aksel Airo, Ruben Lagus ja Saksan Wehrmachtin edustaja päämajassa, jalkaväenkenraali Waldemar Erfurth.
Ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin 75-vuotispäivänä korpidivisioona lahjoitti Marskille metsästysmajan Repolan Lieksanjärvellä. Marski oli majalla useita päiviä Raappanan vieraana vuoden 1942 kesällä. Vuonna 1944 maja purettiin ja pystytettiin Lopen Punelianjärvelle.
Ilomantsin taistelut.
Suomi saavutti jatkosodan viimeiset merkittävät voittonsa Ilomantsissa heinä-elokuun vaihteessa 1944. Puna-armeijan hyökkäykset Karjalankannaksella ja Aunuksessa olivat tuolloin jo rauhoittuneet.
Mutta Ilomantsin suunnassa vihollisen 176. ja 289. divisioonat olivat edenneet huolestuttavan pitkälle. Hyökkäys uhkasi koko II Armeijakunnan vasenta sivustaa. Jos puna-armeija saavuttaisi Joensuun rautatien, koko Suomi olisi vaarassa.
Kenraalimajuri Raappana sai käskyn siirtyä Ilomantsiin ja perustaa Ryhmä Raappanan vihollisen lyömiseksi. Raappanalle alistettiin viivytystaistelua käyvät 21. jalkaväkiprikaati ja Rajavartiopataljoona 3 sekä täydennyksenä Karjalankannakselta siirretty Ratsuväkiprikaati (Rv.Pr). Lisäksi Raappana päätti käyttää osia omasta korpidivisioonastaan everstiluutnantti Väinö Partisen johdolla.
Raappana tunsi alueen kuin omat taskunsa ja antoi vihollisen 289. divisioonan edetä Kuolismaalta Ilomantsiin johtavaa tietä pitkin kapealle Konnukkajärven kannakselle, johon se pysäytettiin. Samanaikaisesti divisioonan selustayhteydet katkaistiin Luovejoella.
Perässä tuleva 176. divisioona saarrettiin siten, että Partisen osasto P katkaisi venäläisten pakotien hyökkäämällä pohjoisesta.
Vihollinen lähetti motitettujen divisiooniensa avuksi merijalkaväkeä, mutta turhaan. 9. elokuuta mennessä ryhmä Raappana oli tuhonnut 289. divisioonan miltei kokonaan. 176. divisioonan osa onnistui murtautumaan itään. Merijalkaväen pataljoonat kärsivät huomattavia tappioita. Taistelulla oli suuri merkitys psykologisesti, olihan juuri jouduttu luovuttamaan Aunus ja Karjalankannas puna-armeijan painostuksen edessä. Raappanalle esitettiin näistä taisteluista Mannerheim-ristiä toisen kerran, mutta ylipäällikkö ei hyväksynyt tätä esitystä.


Magneettinen monopoli.
Fysiikassa magneettinen monopoli on hypoteettista hiukkasta kuvaava termi. Se voidaan nopeasti kuvailla henkilölle, joka tuntee magneetit mutta ei sähkömagnetismiteoriaa "magneettina, jolla on vain yksi napa". Täsmällisimmin termein sillä olisi "magneettivaraus". Kiinnostus siihen tulee hiukkasteorioista kuten Suuresta yhtenäisteoriasta ja supersäieteoriasta, jotka kuvaavat joko magneettisten monopolien olemassaolon tai mahdollisuuden.
Jo vuosisatoja sitten havaittiin, että jokaisella magneetilla on sekä pohjois- että etelänapa ja että jokaisessa magneetissa molemmat yhtä voimakkaita. Tämän vuoksi sähkömagnetismin klassisessa teoriassa ja sen perustana olevissa Maxwellin yhtälöissä on oletettu, ettei magneettisia monopoleja ole olemassa.
Diracin teoria.
Voidaan osoittaa, että jos magneettinen monopoli on olemassa, sen ja sähkövarauksen muodostamalla systeemillä on impulssimomentti, joka on verrannollinen sähköisen ja magneettisen varauksen tuloon mutta riippumaton näiden välisestä etäisyydestä. Kvanttiteorian mukaan minkä tahansa systeemin impulssimomentti on aina Diracin vakion (=h/2π) monikerta. Tästä Paul Dirac päätteli vuonna 1932, että mikäli magneettinen monopoli olisi olemassa, olisi sähkövarauksen esiinnyttävä tietynkokoisina yksikköinä. Koska näin onkin asian laita, sai Dirac tästä aiheen esittää hypoteesin magneettisten monopolien olemassaolosta. Koska sähköinen alkeisvaraus (1,602 · 10-19 C) tunnetaan, voitiin laskea myös hypoteettisen magneettisen alkeisvarauksen suuruus. Se on Planckin vakio jaettuna sähköisellä alkeisvarauksella eli
formula_1,
missä formula_2 ja formula_3 ovat magneettinen ja sähköinen alkeisvaraus ja formula_4 Planckin vakio (6,6262 · 10-34 Js).
Näin ollen magneettinen alkeisvaraus olisi SI-järjestelmän yksikköinä 4,136 · 10-15 Wb. Jos mittana käytetään sitä, kuinka suurella voimalla tällainen hiukkanen vaikuttaisi toiseen tietyllä etäisyydellä olevaan samanlaiseen hiukkaseen, magneettinen alkeisvaraus on noin 70 kertaa niin suuri kuin sähköinen (tarkemmin tämä suhde on 2/α ≈ 68,52, missä α on kvanttifysiikassa monessa yhteydessä esiintyvä hienorakennevakio eli noin 1/137). Koska varausten välillä vaikuttava voima on verrannollinen varausten tuloon, kaksi magneettista alkeisvarausta vaikuttaisivat toisiinsa (2/α)2 eli noin 4700 kertaa niin suurella voimalla kuin kaksi sähköistä alkeisvarausta.
Vuosikymmenten etsintä ei ole tuottanut yhtään tiedeyhteisön hyväksymää havaintoa.
Magneettisen monopolin havaitsemattomuus ei kuitenkaan takaa ettei sitä olisi olemassa. Teoreettisten mallien monopolille antama itseisenergia on hyvin suuri, mikä vastaa hyvin pientä syntymistodennäköisyyttä ja elinaikaa. Lisäksi eräiden teorioiden nojalla magneettinen varaus olisi näilläkin hyvin pieni verrattuna muihin vuorovaikutuksiin, lisäksi vakiosuhde tekisi mahdolliseksi hävittää magneettivarauskomponentti eräänlaisella koordinaatiston kierrolla.
Maxwellin yhtälöt.
Maxwellin yhtälöt tavanomaisessa muodossaan on johdettu edellyttäen, ettei magneettisia monopoleja ole. Jos sellaisia kuitenkin löydettäisiin, yhtälöihin voitaisiin kuitenkin varsin luontevalla tavalla liittää niiden edellyttämät termit. Tällöin yhtälöt saisivat alkuperäisiä symmetrisemmän muodon.
Magneettiset monopolit synnyttäisivät ympärilleen säteittäisen magneettikentän samalla tavalla kuin sähkövaraukset synnyttävät ympärilleen säteittäisen sähkökentän. Vastaavasti magneettisten monopolien liike, "magneettivirta" aiheuttaisi ympärilleen pyörteisen sähkökentän samaan tapaan kuin sähkövirta aiheuttaa ympärilleen pyörteisen magneettikentän.
SI-järjestelmässä ei ole virallisesti vahvistettu magneettisen napavoimakkuuden yksikköä. Magneettivuon yksikkönä on weber eli volttisekunti (1 Wb = 1 Vs), ja sitä voidaan käyttää myös napavoimakkuuden yksikkönä, jolloin napavoimakkuus olisi yhtä suuri kuin siitä lähtevä magneettivuo. Toisinaan kuitenkin yksikkönä käytetään ampeerimetriä (1 Am), jolloin magneetin napavoimakkuus saadaan jakamalla sen magneettimomentti napojen välimatkalla. Eri yksikköinä ilmaistujen napavoimakkuuksien suhde on kuitenkin vakio, magneettivakio = 4 formula_5 · 10-7 Vs/Am. Kumpaakin yksikköä voidaan käyttää myös magneettisen monopolin varaukselle.
Näissä yhtälöissä formula_3 ja formula_2 tarkoittavat sähköistä ja magneettista varausta, formula_25 ja formula_26 varaustiheyksiä sekä formula_27 ja formula_28 sähköistä ja magneettista virrantiheyttä. Kahden magneettisen monopolin formula_29 ja formula_30 välillä vaikuttava voima voitaisiin laskea yhtälöstä
formula_31
formula_32
riippuen jälleen siitä, käytettäisiinkö magneettisen varauksen yksikkönä vastaavasti weberiä vai ampeerimetriä. Nämä yhtälöt ovat täysin analogisia sähkövarausten välisiä voimia koskevalle Coulombin laille.


Kambyses II.
Kambyses II (? - 521 eaa.) oli Persian kuningas vuodesta 528 eaa. ja Kyyros Suuren vanhin poika.
Hänestä tuli kuningas sen jälkeen, kun Kyyros II Suuri kuoli sotaretkellä vuonna 528 eaa. Kambyses II hyökkäsi Egyptiin vuonna 525 eaa. Tätä ennen hän antoi murhata veljensä Smerdiksen, josta Kyyros II Suuri oli tehnyt Persian valtakunnan itäisien maakuntien satraapin. Egyptin sotaretkellä Kambyses II sai apua arabiheimoilta, jotka järjestivät hänen armeijalleen vettä, kun se ylitti aavikon matkallaan Egyptiin. Vallattuaan Egyptin Kambyses II otti itselleen faaraoiden tavat.
Vuonna 522 eaa. Persiassa puhkesi onnistunut kapina, jonka johtaja, entinen pappi, väitti olevansa Kambyses II:n kuollut veli Smerdis. Matkallaan takaisin Persiaan Kambyses II kuoli, joko onnettomuudessa tai oman kätensä kautta.


Urut.
a> urkujen julkisivu on vuodelta 1847.
Urut, joita kutsutaan myös pilliuruiksi tai kirkkouruiksi (erotukseksi populaarimusiikissa käytetyistä sähköuruista), on yhdistetty puhallus- ja kosketinsoitin, jossa on paineilman avulla soivat pillit. Se muodostuu pillistö(i)stä, ilmanantolaitteista ja koneistosta, joka käsittää myös soittopöydän.
Yleensä sähköllä toimiva puhallin puhaltaa ilmaa urkujen koon mukaan yhteen tai useampaan varastopalkeeseen, josta ilma johdetaan ilmakanavia pitkin ilmalaatikoihin ja soittoventtiilin kautta ilmalaatikossa olevan reiän päällä olevaan pilliin soittopöydässä olevaa kosketinta painettaessa. Pillejä on sekä puu- että metallirakenteisia, toimintaperiaatteeltaan sekä huuli- että kielipillejä. Kutakin tällaista eri tavoin soivaa pillirivistöä sanotaan äänikerraksi. Urkuihin rakennettua äänikertavalikoimaa sanotaan urkujen "dispositioksi", joka usein esitetään luettelona urkumusiikkiäänitteiden ohjelmalehtisissä.
Urkujen ääniala on yleensä hyvin laaja: likipitäen ihmisen kuuloalue, suurissa soittimissa ylikin. Suuret urut ovat mitoiltaan ja äänen dynamiikaltaan suurin ja samalla tekniikaltaan monimutkaisin akustisista soittimista.
Urut on tärkeä läntisen kristillisen kirkon jumalanpalvelussoitin. Urkuja käytetään varsinaisen urkumusiikin lisäksi kirkollisissa menoissa useimmiten virsien säestyssoittimena, sekä säestyssoittimina vokaalimusiikin teoksissa kuten kantaateissa, messuissa, oratorioissa ja passioissa.
Länsimaisessa taidemusiikissa urkuja on käytetty runsaasti myös muissa kuin uskonnollissävytteisissä teoksissa. Sen vuoksi urkuja on kirkkojen lisäksi suurimmissa konserttisaleissa, joissa niitä käytetään myös yhtenä sinfoniaorkesterin soittimena, esimerkiksi Camille Saint-Saënsin kolmannessa sinfoniassa. Yhdysvalloissa urkuja on aikanaan rakennettu jopa eräisiin varhaisiin tavarataloihin.
Urkujen rakenne.
Urkujen yli 2000-vuotisen historian aikana niiden rakenne on vaihdellut huomattavasti. Antiikin urkuja ja nykyisiä soittimia yhdistää lähinnä vain se, että soittimen äänen synnyttää paineilma, jota ei tuoteta keuhkoilla, toisin kuin puhaltimissa. Lisäksi pillejä ei soiteta suulla vaan käsillä (ja viime vuosisatojen kuluessa myös jaloilla) koneiston välityksellä.
Puhuttaessa urkujen rakenteesta viitataan yleensä siihen muotoon, jonka soitin oli saavuttanut keskiajan lopulla. Sille luonteenomaista on, että soittajan itsensä ei tarvitse huolehtia ilmanannosta ja että soittaminen tapahtuu sormin koskettimistolla, joka ulkoisesti muistuttaa esimerkiksi cembalon tai pianon koskettimistoa. Useimmissa uruissa on myös jalkiokoskettimisto, joka muistuttaa sormiokoskettimistoa, mutta on luonnollisesti suurempi.
Pillit.
Avoimesta pillistä saatavan sävelen korkeus on sellainen, että sen aallonpituus on kaksi kertaa pillin pituus ja taajuus sama kuin äänen nopeus jaettuna tällä aallon­pituudella. Sävel, jolla on tietty taajuus "f", saadaan siis pillistä, jonka pituus on formula_1, missä "v" on äänen nopeus (330 m/s). Esimerkiksi yksi­viivainen a1 (440 Hz) saadaan pillistä, jonka pituus on 330/(2·440) = 0,375 m = 37,5 cm, ja suuri C (66 Hz) pillistä, jonka pituus on 330/(2·66) = 2,5 m. Samat sävelet saadaan suljetuista pilleistä, joiden pituus on puolet näistä.
Urkujen julkisivuissa monesti osa pilleistä (joskus jopa kaikki) on mykkiä kulissipillejä, joita ei ole lainkaan yhdistetty urkujen koneistoon ja ilmalaatikoihin. Kulissipillit on joskus valmistettu halvemmasta materiaalista kuin soivat urkupillit, ja joissakin uruissa kulissipillit voivat olla jopa vain hopeamaalilla maalattua puuta.
Ilmanantolaitteet.
Pillien soimisessa tarvittava paineilma synnytetään palkeissa, joita voi olla yksi tai useampia. Palkeiden tehtävänä on saattaa ilma haluttuun paineeseen. Ennen sähkömoottorien käyttöönottoa ilma syötettiin palkeisiin lihasvoimalla, joko käsin tai jaloin. Siksi soittaessa tarvittiin "urkujenpolkija".
Palkeista ilma johdetaan ilmakanavan avulla ilmalaatikkoon, jonka päällä pillit seisovat riveissä. Pillirivit sisältävät rakenteeltaan ja soinniltaan samankaltaisia pillejä matalimmasta korkeimpaan säveltasoon. Pillirivejä kutsutaan "äänikerroiksi", jotka poikkeavat toisistaan äänen korkeuden ja värin suhteen. Soittajalla on mahdollisuus valita, mitkä äänikerrat kulloinkin soivat, ja täten vaikuttaa soiton äänenvoimakkuuteen ja sointiväriin.
Koneisto.
Soittaja on yhteydessä ilmalaatikkoon ja sitä kautta pilleihin soitto- ja hallintakoneiston avulla.
Soittokoneistoksi kutsutaan välitystä koskettimista ilmalaatikkoon kun taas hallintakoneistolla valitaan soivat äänikerrat.
Yleisin soittokoneisto on mekaaninen koneisto, jossa koskettimen liike välittyy ilmalaatikossa olevaan soittoventtiiliin puisten ja/tai metallisten "abstraktien", "vinkkelien" ja "vellojen" avulla. Mekaaninen soittokoneisto pyritään rakentamaan siten, että se on riittävän kevyt nopeidenkin juoksutusten soittamiseen ja samalla riittävän tunnokas, jotta soittaja voi kokea olevansa mahdollisimman suorassa yhteydessä pilleihin.
Hallintakoneisto on pienissä uruissa yleensä mekaaninen, mutta suuremmissa monesti sähköinen, jolloin eri äänikertayhdistelmiä voidaan tallentaa muistiin ja ottaa käyttöön nopeasti ja vaivattomasti.
Urkujen soitto- ja hallintakoneistona on käytetty myös pneumaattista koneistoa (Suomessa 1880-luvulta 1950-luvulle), jossa koskettimet eivät ole mekaanisessa vaan pneumaattisessa yhteydessä pilleille ilmaa antaviin venttiileihin. Sama koskee hallintakoneistoa, jolla äänikerrat kytketään soimaan. Tällaisessa koneistossa soitto- ja hallintakäskyt välittyvät ohuissa lyijyputkissa kulkevan paineilman välityksellä. Paineilmalla toimivat pienet palkeet avaavat ja sulkevat ilmalaatikoissa olevat pilleihin ilmaa päästävät soittoventtiilit. Pneumaattisen koneiston parantamiseksi kehitettiin sähköpneumaattinen koneisto, jossa yhteys soittopöydän ja ilmalaatikon välillä on toteutettu sähköisesti niin, että ilmalaatikoissa olevat sähköreleet käyttävät pneumaattisia soittoventtiilejä. Myös täysin sähköistä koneistoa on käytetty.
Soittopöytä.
Soittopöytä muodostuu yksinkertaisimmillaan eli pienissä uruissa yhdestä koskettimistosta silloin, kun uruissa on vain yksi äänikerta. Näin pienet urut ovat kuitenkin hyvin harvinaisia, ja tavallisesti soittopöytä onkin monimutkaisempi. Suurten urkujen soittopöydässä on useita koskettimistoja portaittain päällekkäin, jalkio, äänikertojen toimintaan- ja poiskytkemiseen käytetyt rekisteritapit tai -kytkimet, äänikertayhdistelmien muodostamiseen ja käyttämiseen tarkoitettuja muita kytkimiä (käsillä, jaloilla tai molemmilla käytettäviä) ja erilaisia polkimia esimerkiksi paisutuskaappien luukkujen avaamiseen ja sulkemiseen, sekä tietysti puhallinmoottorin virtakytkin. Lisäksi voi olla käyttökytkimiä joillekin muillekin erityisvarusteille, jos urkuihin sisältyy sellaisia.
Soittopöytään liittyy lisäksi muita varusteita, joita urkuri tarvitsee soittamiseen ja mm. jumalanpalveluksen kulun mukaan toimimiseen: nuottiteline, soittopenkki, peili josta näkee alttarille ja mahdollisesti myös kapellimestarin, jos orkesteri tai kuoro ja urut esiintyvät yhdessä, joskus myös tv-monitori alttarin tapahtumien seuraamiseen.
Jo melko pienissä uruissa (kymmenkunta äänikertaa) on yleensä kaksi koskettimistoa, suuremmissa enemmänkin. Koskettimistoja on useita siksi, että äänikerrat on jaettu pillistöiksi, joilla saadaan erilaisia sointiyhdistelmiä, ja jokaista pillistöä kohti on yksi koskettimisto. Kukin pillistö on siis tavallaan oma orkesterinsa, ja urkuri voi koskettimistoa vaihtamalla soittaa ikään kuin eri orkestereilla - jopa kolmella yhtä aikaa, jos hän soittaa oikealla ja vasemmalla kädellä eri koskettimistoa ja lisäksi vielä jalkiolla.
Monen koskettimiston uruissa on käytännössä aina myös ns. yhdistäjiä eli koppeleita, joiden avulla yhden koskettimiston äänikerrat voi kytkeä soitettavaksi toisella koskettimistolla, tai myös jalkiolla. Yhdistäjien ansiosta urkuri voi parhaimmillaan soittaa jalkiolla urkujen kaikkia äänikertoja yhtä aikaa, jos ne on kytketty toimintaan ja kaikki sormiot yhdistetty jalkiolle.
Monien urkujen soittopöydän koskettimistoissa silmiinpistävää on koskettimien mustan ja valkoisen värin päinvastainen järjestys kuin pianon koskettimissa. Joskus koskettimet eivät edes ole mustia ja valkoisia, vaan tummempaa ja vaaleampaa puuta. Tällainen nykykatsannossa käänteinen värien järjestys lienee itse asiassa vanhempi kuin pianoissa ja useimmissa uruissakin nykyisin käytetty: myös monissa cembaloissa ja muissa vanhoissa kosketinsoittimissa isot koskettimet ovat tummia ja pienet vaaleita.
Antiikin aika ja Bysantti.
Urkujen keksijäksi on mainittu Aleksandriassa 200-luvulla eaa. elänyt Ktesibios. Hänen "hydraulos"-nimisessä soittimessaan yhdistyivät ilmalla soivat pillit ja vesi.
Vesiurut olivat antiikin Kreikassa suosittu soitin. Niitä käytettiin myös Rooman valtakunnassa hoviseremonioissa ja amfiteattereissa. Eräs antiikin ajan parhaiten säilyneistä uruista on näytteillä Budapestissa Aquincumin museossa.
Kansainvaellusten aikana urkukulttuuri säilyi Bysantissa. Kun Bysantin keisari Konstantinus V lahjoitti urut frankkikuningas Pipin Pienelle 757, instrumentti palasi länteen.
Keskiaika.
Liturgiseen käyttöön urkuja on rakennettu jo 900-luvulta lähtien. Ajan huomattavimmissa uruissa Winchesterin tuomiokirkossa oli 400 pilliä ja 40 kosketinta. Soittajia tarvittiin kaksi, ja 26:ta paljetta polki 70 miestä.
Urkujen asema vakiintui kuitenkin hitaasti, koska Kirkkoisät katsoivat vain laulun sopivan jumalanpalveluksiin. Vuonna 1287 Milanon kirkolliskokous hyväksyi urut ainoaksi jumalanpalvelussoittimeksi. 1300-luvulla urut yleistyivät, ja niitä rakennettiin Euroopan suurkaupunkien ja luostarien kirkkoihin.
Urkujen kokoa kasvatettiin pillirivejä lisäämällä siten että yhtä kosketinta painettaessa soi useampia pillejä. Jotkut pilleistä oli viritetty soimaan yhtä tai useampaa oktaavia korkeammalta kuin perussävel. Näin urkujen äänen voimakkuus ja kirkkaus kasvoi. Keskiajan lopulla kehiteltiin ratkaisuja, jolla soittaja voisi valita mitkä pilleistä kulloinkin soivat. Ensin ilmalaatikko jaettiin kahtia ja toinen puolisko varustettiin sulkuventtiilillä, jolloin soittaja saattoi sulkea osan korkeammista pilliriveistä pois. Edelleen monimutkaisemmilla teknisillä ratkaisuilla päästiin vähitellen siihen, että soittaja saattoi kontrolloida kutakin pilliriviä eli äänikertaa erikseen; tätä kutsutaan "rekisteröimiseksi".
Renessanssiaika.
Renessanssiaikana urkujen soinnillisia mahdollisuuksia kehitettiin edelleen: pillit jaettiin pillistöihin, joilla kullakin oli oma koskettimistonsa. 1400-luvulla alankomaalaiset urkujenrakentajat sijoittivat myös pillistöt akustisesti erilleen toisistaan pää-, selkä- ja yläpillistöön.
Urut saavuttivat vähitellen messussa kuoron kanssa tasavertaisen aseman. 1400-luvun Codex Faenza-urkumusiikkikokoelmassa on katkelmia urkumessuista, joissa urut ja kuoro vuorottelevat. Tämä "alternatim"-käytäntö sai myöhemmin virallisen aseman itseltään paavilta.
Barokkiaika.
Uskonpuhdistuksen jälkeen Saksan protestanttisissa kirkoissa urkujen tehtävänä oli mm. johdattaa seurakunta virsilauluun. Tähän tarkoitukseen, ja myös laulun lomassa olevina urkusäkeistöinä käytettäviksi sävellettiin etenkin 1600- ja 1700-luvuilla runsaasti urku­koraaleita. Virsilauluun liitettiin urkusäestys Saksassa 1600-luvulla.
1500-luvulle tultaessa urut olivat kehittyneet teknisesti nykyisenkaltaiseen muotoonsa. Urkujenrakennuksen kansalliset koulukunnat (esimerkiksi italialainen, alankomainen ja eteläsaksalainen) eriytyivät toisistaan yhä enemmän. Barokin aikana koulukuntia syntyi yhä enemmän; Skandinavian maiden urkukulttuuri alkoi noudattaa lähinnä pohjoissaksalaista kehityslinjaa.
Romantiikan ajasta nykyaikaan.
1800-luvulla urkuja sopeutettiin romantiikan sointi-ihanteeseen. Erityisen kuuluisia tältä aikakaudelta ovat ns. ranskalaisromanttiset urut, jotka tunnetaan myös niiden laajaan, sinfoniaorkesterin ilmaisuvoimaa jäljittelevään sointiin viittaavalla nimellä sinfoniset urut. Näiden rakentajista tunnetuin on Aristide Cavaillé-Coll.
Vastareaktiona tälle syntyi 1900-luvun alussa urkujen­uudistus­liike. Se "löysi" taas vanhemmat soittimet ja alkoi vastustaa tiettyjä 1800-luvun urkujenrakennuksen ilmiöitä. Urkujenuudistusliike loi tavallaan oman urkutyyppinsä, josta viime vuosikymmeninä on jälleen yhä enemmän luovuttu. Uusia mullistavia innovaatioita, elektroniikan mukanaan tuomia apulaitteita lukuun ottamatta, urkujenrakennuksessa ei ole oikeastaan sataan vuoteen enää tehty. Koska musiikkikulttuurissa menneiden vuosisatojen musiikin tutkiminen ja esittäminen on saanut paljon painoa, otetaan urkurakennuksessakin usein mallia vanhoista (joka nykyään tarkoittaa 1800-lukuakin!) soittimista.
Vanhoilla uruilla on ollut merkitystä musiikin historian tutkimisessa, koska aiemmin käytössä olleet viritysjärjestelmät ja viritystasot ovat monissa historiallisissa uruissa edelleen tallella. Tämän perusteella on voitu selvittää, missä sävelkorkeuksissa menneillä vuosisadoilla soitettiin musiikkia. Tutkimuksissa on selvinnyt, että sävelkorkeuksissa on ollut suurta vaihtelua alueittain myös saman maan sisällä. Autenttisuuteen pyrkivissä tuoreissa levytyksissä käytetään joskus vanhoja urkuja, jolloin myös sävelkorkeus määräytyy käytettävien vanhojen urkujen mukaan.
Urkujen ulkonäöstä.
Historiassa urkujen ulkonäkö on yleensä heijastanut niiden rakentamisajan arkkitehtuurin tyylisuuntaa. Goottilaisissa kirkoissa urkujen koristelu noudatti goottilaista tyyliä, renessanssiaikana renessanssin ihanteita, barokkiaikana urut kaunistettiin vastaavalla runsaalla koristelulla kuin kirkkokin, ja niin edelleen. Lisäksi ulkonäkö on heijastellut kunkin maan tyylien ominaispiirteitä.
Urkujen ulkonäkö on kuitenkin vain julkisivu, joka varsinkaan nykyisin ei ole välttämättä sidoksissa urkujen soinnin tyylisuuntaan. Koska nykyisin rakennetaan kaikkien historiallisten sointityylien mukaisia urkuja, julkisivu voi olla esimerkiksi täysin modernin tyylinen, mutta urkujen sointi vaikkapa renessanssityylinen.
Lisäksi jo useina vuosisatoina urkuja on usein uudistettu siten, että julkisivu on säilytetty vanhana, mutta pillistöt on korvattu tai urkuja laajennettu siinä määrin uusilla äänikerroilla, ettei sointi enää lainkaan ole vastannut alkuperäisiä, julkisivun tyylin mukaisia urkuja.
Urkujen rakentaminen.
Urkujen rakentaminen on taitoa ja kokemusta vaativaa käsityötä. Urkujen ääni muokataan rakennusvaiheessa sopivaksi siihen tilaan, johon soitin asennetaan. Kun urut valmistuvat rakentamolta, on pillien ääni ja sointi vielä suhteellisen raaka. Pillien ääni muovataan halutuksi käsin. Jokaisen pillin säveltaso on tarkistettava, samoin äänen väri eli miten pilli soi. Tämän lisäksi urut ovat kokonaisuus: äänikerralla pitää olla yhtenäinen sointiväri, minkä lisäksi useiden äänikertojen samanaikaisesti soitettuna on soitava hyvin myös keskenään.
Pillien äänenvoimakkuuden on oltava balanssissa. Siksi urkuäänittäjät käsittelevät pillejä monin tavoin niiden eri osia viilailemalla ja taivuttelemalla. Näin ollen jokainen urku on yksilö - kahta samanlaista soitinta ei ole.
Suomen merkittävin urkurakentaja on ollut 1800-luvun alkupuolella perustettu ja 1982 toimintansa päättänyt "Kangasalan Urkutehdas". Se rakensi yli 1 000 urut. Varovaisen arvion mukaan noin puolissa Suomen luterilaisissa kirkoissa on Kangasalan urkutehtaan urut. Nykyisiä rakentajia ovat muun muassa "Urkurakentamo Veikko Virtanen", "Sotkamon urkurakentajat" ja "Urkurakentamo Martti Porthan Oy".
Sukulaissoittimia.
Urkuharmoni on urkuja muistuttava kosketinsoitin, mutta siinä on vain kaikutorvettomia kieliäänikertoja.
Muuta.
Euroopan unioni on esittänyt vaarallisten aineiden käsittelyä koskevaan direktiiviin vuonna 2006, että sähkö­laitteissa ei saa käyttää yli 0,1 prosenttia lyijyä sisältäviä metalliseoksia. Kirkkourkujen metallipilleihin käytetty tina-lyijyseos ylittää tämän rajan moninkertaisesti. Koska nykyisissä uruissa ilma pumpataan ­pilleihin sähkö­moottorilla, heräsi kysymys, koskeeko direktiivi myös niitä, mutta hyväksytyn tulkinnan mukaan ei koske.
Urkumusiikin säveltäjiä.
Johann Sebastian Bachta esittävä patsas


Sindar.
"Sindar" (yksikössä sinda) ovat haltiakansa J. R. R. Tolkienin kirjoissa, nimeä käytetään "teleri"-haltioista jotka "noldor" palatessaan tapasivat Beleriandissa (Ossiriandin viherhaltioita ei lueta sindariin). Heitä kutsutaan myös harmaahaltioiksi. Heidän valtakuntansa on Keski-Maassa sijaitseva Doriath, jota hallitsee kuningas Elu Thingol (Elwë Singollo). Heidän kielensä on sindar.


Psykoanalyysi.
Sigmund Freudin kuuluisa sohva Lontoon Freud-museossa.
Psykoanalyysi (saks. "Psychoanalyse") on Sigmund Freudin 1900-luvun alussa kehittämä psykoterapiamenetelmä, jossa keskeistä on tiedostumattomien psyykkisten prosessien paljastaminen. Psykoanalyyttinen terapia pyrkii lisäämään potilaan itsetuntemusta ja auttaa häntä rakentamaan persoonallisuuttaan uudelleen. Psykoanalyysi perustuu persoonallisuusteoriaan, joka tarkastelee erityisesti ihmisen "tiedostumatonta" (saks. "das Unbewusste") eli ei-tietoisia psyykkisiä prosesseja ja jossa varhaisen vuorovaikutuksen ja lapsuuden kokemusten merkitystä ihmisen kehitykselle pidetään tärkeänä.
Psykoanalyysin luonne.
Psykoanalyysi on leimallisesti yksilöpsykologiaa, kehityspsykologiaa ja dynaamista psykologiaa: psykoanalyysi tarkastelee persoonallisuuden kehittymistä, ja mielen rakenteeseen sisältyy itsenäisiä voimia, jotka vaikuttavat toisiinsa. Psykoanalyysissa oletetaan, että neuroosit johtuvat torjutuista traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Hoidossa pyritään saattamaan potilaan torjumat kokemukset tietoisiksi, jotta hän pystyy ratkaisemaan ne ja saattamaan ne tietoiseen hallintaan ja oppii elämään niiden kanssa. Synnynnäisiin neurologisiin häiriöihin psykoanalyysilla ei sen sijaan pyritäkään vaikuttamaan, koska hoidon vaikutukset perustuvat siihen, että potilas ja psykoanalyytikko voivat liittoutua ja yhdessä tutkia sellaista psyyken osaa, joka on torjuttu tietoisuudesta varhaisten vuorovaikutushäiriöiden takia. Freud ei pitänyt mahdollisena hoitaa psykoanalyyttisesti psykoottisia ihmisiä, koska hän oletti heidän olevan kyvyttömiä muodostamaan analyytikkoonsa transferenssisuhdetta. Myöhemmin on psykoanalyysia käytetty myös psykoottisten potilaiden hoidossa.
Psykoanalyytikot pitävät psyykkistä kehitystä mahdollisena myös lapsuuden ja nuoruuden jälkeen, ja tähän perustuu käsitys, että psykoanalyyttisin menetelmin voidaan hoitaa niin lapsia, nuoria kuin aikuisiakin. Psykoanalyysillä on suuri merkitys nykyiselle käsitykselle ihmisen mielestä, ja se on myös kulttuurihistoriallisesti merkittävä teoria. Tosin se on kohdannut 1900-luvun alusta alkaen voimakasta arvostelua ennen kaikkea väitetyn epätieteellisyytensä takia.
Alkuvaiheet Euroopassa.
Psykoanalyysi alkoi muotoutua, kun hysteerisiä naispotilaita tutkinut Josef Breuer kertoi Freudille, kuinka menneisyyden traumoista kertominen oli helpottanut hysteerisiä oireita. Aluksi Freud oli yrittänyt hoitaa potilaitaan hypnoosin avulla, mutta pettyi hoidon tuloksiin oireiden palatessa aina takaisin. Freud sovelsi Breuerin hoitotyötä omaan persoonnallisuusteoriaansa, ja näin sai psykoanalyysi alkunsa. Psykoanalyysi syntyi terapiatyön ja käytännön hoitokokemuksen pohjalta, ja tällä seikalla on ollut sen kehittymiselle suuri merkitys. Freud kuvasi tiedostumattomien prosessien vaikutusta ihmisen toimintaan. Ennen Freudia koko "tiedostumaton" (saks. "das Unbewusste") ja psyyken tiedostumattomien osien ja prosessien käsittely ja tutkiminen olivat jääneet vähälle, ja ne käsitettiin lähinnä muistivarastoksi, josta muistot ja tunteet vain satunnaisesti pompahtelivat esiin.
Varsinaisen psykoanalyysin ohella psykoanalyyttisen teorian ja kokemuksen tietoja hyödynnetään myös psykoterapiassa, jolloin voidaan puhua joko psykoanalyyttisesta tai psykodynaamisesta terapiasta. Termien erot ovat lähinnä vivahteissa. Psykoanalyysi on dynaaminen näkemys persoonallisuudesta. Sillä tarkoitetaan, että ihmisen mielessä vaikuttavat erilaiset voimat, kuten vietit ja halut, joiden voimasuhteet ovat koko ajan muuttuvia eli dynaamisia. Psykoanalyyttisen persoonallisuusteorian rinnalle syntyi monia hoitomuotoja, jotka kaikki pohjaavat yhteen perusideaan: siihen että käsittelemättömät menneisyyden traumat (vuorovaikutuksen häiriöt) ovat jääneet tai muuttuneet jostakin tärkeästä syystä tiedostumattomiksi. Tiedostumattomina ne aiheuttavat oireita, joita voidaan kutsua myös mielen häiriöiksi.
Psykoanalyyttisen menetelmän tärkeimmiksi keinoiksi tulivat muun muassa vapaa assosiaatio ja unien tulkinta, joita käyttämällä muistoja pyrittiin palauttamaan tietoisuuteen ja siten helpottamaan oireita. On kuitenkin ilmennyt, että pelkkä tietoisuuteen palauttaminen ei riitä, vaan tärkeintä on tietoisuuteen tulleiden tunteiden ja ajatusten työstäminen (saks. "Durcharbeiten") psykoanalyytikon kanssa. Psykoanalyysin kehittyessä on havaittu, että sen onnistumiseksi näiden keinojen lisäksi psykoanalyytikon on tarjoattava analysoitavalle myös empatiaa ja ymmärtämystä. Samoja keinoja hyödynnetään nykyisin myös psykoanalyysista kehittyneissä psykoterapioissa.
Psykoanalyysi ei syntynyt yhtenä valmiina teoriana, vaan Freud jatkoi sen kehittämistä ja täydentämistä elämänsä loppuun asti. Tämän jälkeen hänen tyttärensä Anna Freud ja monet muut psykologit jatkoivat teorian kehittelyä eri suuntiin. Psykoanalyysin syntyessä vallitsevin psykologian oppisuunta oli behaviorismi, jonka mukaan ihminen on ulkoapäin ohjattavissa ja konemainen. Psykoanalyysi on suurelta osin behaviorismin vastakohta, sillä siinä ihminen on sisältäpäin ohjautuva ja tiedostumattomien prosessien merkitys on suuri.
Psykoanalyysin vaiheet Suomessa.
Suomen tiede-elämään Sigmund Freudin nimi saapui jo 1880-luvun puolessavälissä, mutta tieteelliseen keskusteluun hänen ja muutamien muiden varhaisten analyytikkojen nimet ja ideat alkoivat ilmestyä vasta 1910-luvulla. Saksankielisellä alueella lehdistökeskustelu oli alkanut vuoden 1906 paikkeilla, ja ensimmäisenä psykoanalyysista kävi esitelmöimässä ruotsalainen Poul Bjerre Helsingissä vuosina 1909 ja 1911. Hän esitteli psykoanalyysia oman näkökulmansa läpi suodattuneena; hän uskoi hypnoosin ja suggestion mahdollisuuksiin ja sittemmin keskittyi kehittämään omaa oppiaan ”psykosynteesiä”.
Psykoanalyysin leviämistä hidasti suomalainen tiedeympäristö: psykiatria ja neurologia kuuluivat yliopistossa 1960-luvulle asti samaan oppituoliin. Psyykkisiä häiriöitä pidettiin elimellisinä sairauksina, jotka johtuivat ”degeneraatiosta”. Varhaisista suomalaisista psykiatreista psykoanalyysia käsittelivät — yleensä suppeasti ja ohimennen — mm. Christian Sibelius ja Harald Fabritius. Fabritius oli kuunnellut Wienissä Freudin ja Viktor Tauskin luentoja, ja hän julkaisi ensimmäisen Freudiin keskittyvän artikkelin Suomessa. Hänen suhtautumisensa oli pidättyvää ja epäilevää, ja myöhemmin hän keskittyi lähinnä neurologisiin tutkimuksiin.
Suomenruotsalaiset olivat edelläkävijöitä psykoanalyysin alalla, koska he saattoivat seurata Ruotsissa käytyä keskustelua. Kirjailija Gustaf Mattson esitteli vuodesta 1905 lähtien lehtikirjoituksissa Freudin "Vitsi"-kirjaa ja "Arkielämämme psykopatologiaa". Mattson oli kiinnostunut arkielämän ilmiöistä, ei niinkään terapiasta, ja hänen kannanottonsa jäivät yleiselle, pakinoivalle tasolle.
Suomenkielisistä tieteilijöistä ensimmäisenä psykoanalyysia käsittelivät Erik Ahlman ja Eino Kaila. Ahlman suhtautui myötämielisesti Freudin teorioihin esitellessään komiikan psykologiaa, mutta Kaila torjui freudilaisen ”sek­suaa­li­mo­no­ma­nian”, ”mielivaltaisuuden” ja ”dogmaattisuuden”. Kailan kritiikin taustalla olivat hahmopsykologia ja behaviorismi, ja tarvedynamiikan käsite oli hänelle keskeinen. Hän sai psykoanalyysista kyllä virikkeitä, mutta hänen kritiikkinsä on varsin jyrkkää. Yrjö Kulovesi arvosteli Kailaa asiantuntemattomuudesta jo 1930-luvulla.
a> oli ensimmäisiä suomalaisia, jotka sovelsivat psykoanalyysia taiteidentutkimukseen.
Suomalaisessa taiteidentutkimuksessa psykoanalyyttista käsitteistöä käytti ensimmäisenä Rolf Lagerborg arvioidessaan Mikael Lybeckin romaania "Hennerson". Filosofina Lagerborg ei katsonut voivansa arvioida psykoanalyysia lääketieteellisesti, mutta hän sovelsi analyysia taiteen luomisen ja taidenautinnon pohtimiseen ja arvosti Freudia. Hän julkaisi ruotsiksi useita kirjoituksia psykoanalyysista, mm. vuonna 1918 artikkelin ”Psykoanalys i konstfilosofin”, jossa hän tarkasteli emotionaalisuuden estetiikkaa. Lagerborg kuitenkin laajensi Freudin käsitystä arvioidessaan, että myös onnelliset tunteet saattavat synnyttää taidetta eivätkä vain estyneet ja tyydyttämättömät tarpeet.
Ensimmäinen suomalainen psykoanalyytikko oli tamperelainen Yrjö Kulovesi. 1920-luvun alkupuolelta lähtien hän oli alkanut perehtyä psykoanalyyttisiin kirjoituksiin, erityisesti Freudin teksteihin, ja hän matkusti v. 1924 Wieniin koulutusanalyysia varten. Hän olisi halunnut Freudin oppiin, mutta tämä ohjasi hänet Eduard Hitsch­mannin luo. Analyysi jäi kesken, ja seuraavana vuonna Freud ohjasi hänet Paul Fe­der­nin vastaanotolle. Palattuaan Suomeen Kulovesi keskittyi entistä enemmän neu­roo­sien psykoanalyyttiseen hoitamiseen ja julkaisi huomattavan määrän kirjoituksia sekä koti- että ulkomaisissa julkaisuissa. Hän osallistui Skandinavian Psykoanalyyttisen Yhdistyksen perustamiseen vuonna 1931.
Kulovesi osallistui 1920–30-luvun suureen kirjallisuussotaan, jossa mm. teologit ja oikeistolaiset kulttuurikriitikot arvostelivat muun vasemmistolaisuuden ohessa psykoanalyysia melko asiantuntemattomasti. Erik Ahlmanin kannustamana hän julkaisi ensimmäisen kirjamuotoisen teoksen psykoanalyysista. Kulovesi ei ehtinyt kouluttaa itselleen seuraajia, vaikka ainakin Stig Björk oli häneltä koulutusta tiedustellut. Kulovesi kuoli v. 1943.
Kirjasodan vasemmalla rintamalla taistellut Tatu Vaaskivi käsitteli kol­messa lennokkaassa kirjassaan — "F. E. Sillanpää: Elämä ja teokset" (1937), "Vaistojen kapina: Modernin ihmisen kriisi" (1937) ja "Huomispäivän varjo: Länsimaiden tragedia" (1938) — ja muissa kirjoituksissaan psykoanalyysia yhtä asiantuntemattomasti kuin psykoanalyysin vastustajat. Ennen kuolemaansa Vaaskivi alkoi etääntyä kriitikontyöstä ja kauhisteli psykoanalyyttisia kirjoituksiaan. Hän oli kuitenkin Suomen psykoanalyyttisen kirjallisuuden­tutkimuksen tärkeimpiä pioneereja.
II maailmansota katkaisi psykoanalyysin kehittymisen Suomessa, eikä sodan jälkeen maassa ollut analyytikoita. Lähin koulutuspaikka oli Tukholma, ja suo­ma­laiset analyytikot alkoivat hakeutua koulutukseen sinne sekä Sveitsiin. Ruotsiin matkustivat mm. Stig Björk v. 1948, Tapio Nousiainen 1950, Pentti Ikonen 1951 ja Veikko Tähkä 1953, Sveitsiin mm. Martti Siirala. Heillä on ollut tärkeä merkitys suo­malaisen psykiatrian uudelleenmuotoutumisessa ja Suomen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen toiminnassa. Nousiainen aloitti ensimmäisenä vastaanottotoiminnan Helsingissä vuonna 1953.
Psykoanalyysi oli Suomessa pitkään kustannuspoliittisessa paitsiossa. Ensimmäinen Freud-suomennos ilmestyi vasta vuonna 1954: "Arkielämämme psykopatologiaa". Vuonna 1962 julkaistiin "Omaelämäkerrallinen tutkielma" yhteisniteenä Stig Björkin yleiskatsauksen kanssa. Erkki Puranen suomensi mm. "Johdatuksen psykoanalyysiin" ja "Unien tulkinnan". Nykyinen suomenkielinen käsitteistö on paljolti Purasen ja Kuloveden kehittämää. Mirja Rutanen suomensi 1980–90-luvulla Freudin kulttuurianalyyttisia teoksia (mm. "Toteemi ja tabu", "Johdatus narsismiin ja muita esseitä"). Myös muu julkaisu- ja käännöstoiminta on kehittynyt vireäksi. Suomen psykoanalyyttisilla yhdistyksillä on omat julkaisusarjansa.
1950-luvun alkupuolella Helsingissä alettiin järjestää kokoontumisia, joissa käsiteltiin psykoanalyysia ja psykodynaamisia teorioita. Aluksi osallistujia oli vain muutama. Kokoontumisten järjestäjäksi oli vuonna 1952 perustettu Psykoanalyysin Edistämisyhdistys (Martti Paloheimo, Veikko Tähkä ja Gunvor Vuoristo). Osallistujissa oli paitsi lääkäreitä ja psykologeja myös teologeja, sosiaalityöntekijöitä ym.
Edistämisyhdistyksen tavoitteena oli Kansainvälisen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen (IPV) vaatimusten mukainen analyytikkokoulutus, mutta koska IPV:n edustama ”puhdasoppinen” psykoanalyysi ei kiinnostanut 1950-luvun lopulla kaikkia psykoanalyysin harrastajia, suomalainenkin liike jakaantui: vuonna 1958 perustettiin Therapeia-säätiö, joka ei kuulu IPV:n alaisuuteen. Säätiö alkoi kouluttaa mm. psykoanalyytikkoja, mutta nimikkeenä oli vuoteen 1979 asti ”analyyttinen psykoterapeutti”. Säätiön pioneereihin kuuluvat Martti Sii­rala, Kauko Kaila ja Allan Johansson, ja he ovat kiinnostuneet ennen kaikkea psykoanalyysin soveltamisesta psykoosien hoitoon. Tämän vuoksi psykoanalyyttinen tieto ja käytäntö on pyritty suhteellistamaan. Therapeia-säätiön tausta on monitasoisempi kuin IPV:läisten yhdistysten: Freudin lisäksi eksistentiaalianalyysi, Martin Heideggerin filosofia, teologia, antropologinen lääketiede, yhteisöpatologinen tutkimus ym.
IPV hyväksyi Suomeen vuonna 1965 kansallisen opintoryhmän, joka oli alkuna Suomen Psykoanalyyttiselle Yhdistykselle (SPY). Anomuksen olivat allekirjoittaneet kaikki Suomessa tuolloin työskennelleet IPV:läiset analyytikot: Stig Björk, Henrik Carpelan, Pentti Ikonen, Allan Johansson, Tapio Nousiainen, Eero Rechardt, L.-J. Schalin, Veikko Tähkä ja Gunvor Vuoristo (Johansson siirtyi sittemmin Therapeian toimintaan). Historialliselle ensimmäiselle kurssille (alkoi 1965) osallistuivat mm. Kalle Achté, Yrjö O. Alanen ja Tor-Björn Hägglund. SPY hyväksyttiin IPV:n liitännäisjäseneksi vuonna 1967 ja itsenäiseksi jäsenyhdistykseksi 1969.
SPY ja Therapeia-säätiö ovat erillisiä yhdistyksiä, ja niiden yhteistyö on ollut vähäistä — lähinnä skitsofrenian tutkimuksessa (Yrjö O. Alanen) ja lasten psykoterapiassa.
Persoonallisuus ja sen kehitys.
Freudin alkuperäisen psykoanalyysin mukaan lapsuus on persoonallisuuden kehityksen kannalta kriittisin vaihe. Freud järkytti viktoriaanisen ajan ihmisiä väittämällä, että pienikin lapsi pyrkii seksuaaliseen mielihyvään. Freud tosin määritteli seksuaalisuuden paljon laajemmin (psykoseksuaalinen käsitys): hänen mukaansa seksuaalisuus on sellaista toimintaa, joka tuottaa ruumiillista mielihyvää, ei pelkästään sukupuolielinten välityksellä saatavaa mielihyvää.
Psyyken rakenteet.
Freud jakoi mielen kolmeen kerrokseen: tiedostumattomaan, esitietoiseen ja tietoiseen. Niistä tärkein on tiedostumaton, sillä sinne varastoituvat vietit ja halut. Tiedostumattoman vastakohtana on mielen tietoinen osa, joka käsittää kaiken sen, mistä ihminen on tietyllä hetkellä tietoinen. Niiden välissä on esitietoinen, johon varastoituvat muistikuvat ja tunteet, jotka tarvittaessa voi palauttaa tietoisuuteen. Tietoisuuden tasoja tarkentamaan Freud kehitti myös psyyken rakenneosat: viettipohjan, yliminän ja minän.
Se eli viettipohja (lat. "id", saks. "das Es").
Täysin tiedostamattomalla alueella toimii 'se' eli viettipohja, joka sisältää lähinnä primitiivisiä viettejä. Se toimii täysin mielihyväperiaatteella ja on ainoa psyyken osa, joka on jo vastasyntyneellä. Viettipohjassa on torjuttuja muistoja ja ajatuksia, jotka saattavat aiheuttaa ongelmia. Vastasyntyneellä eivät muut psyyken osat ole vielä kehittyneet, joten se on täysin viettipohjan varassa ja toimii vain nautintoa saadakseen.
Yliminä (lat. "superego", saks. "das Über-Ich").
Yliminä toimii mielen kaikilla tasoilla. Se alkaa muotoutua oidipaalisen vaiheen aikana, kun lapsen on pakko alkaa hyväksyä ympäristön rajoitteita ja omaksua sosiaalisia normeja. Yliminä rajoittaa viettipohjan mielihyvähakuisia impulsseja ja sisältää ihmisen käsitykset siitä, mikä on oikein ja väärin. Myös minäihanne sijaitsee yliminässä. Ympäristöllä ja kasvatuksella on hyvin suuri vaikutus yliminän kehitykseen. Hyvin ankarasta yliminästä voi olla seurauksena hiljainen vetäytyvä luonne, joka aina pelkää tekevänsä väärin eikä tunne olevansa hyväksytty. Toisaalta liian heikko yliminä voi aiheuttaa ylimielisyyttä ja itsekeskeisyyttä, jolloin ihmisen on vaikea ymmärtää ja ottaa muita ihmisiä huomioon.
Minä (lat. "ego", saks. "das Ich").
Kun lapsi alkaa ymmärtää olevansa äidistä erillinen olento ja kun ensimmäiset omat ajatukset alkavat muodostua, mahdollistuu minän kehitys. Minän tehtävänä on toimia viettipohjan ja yliminän välissä sovittelijana. Se yrittää hillitä viettipohjan suurimmat impulssit ja toisaalta kestää yliminän liiallisen moralisoinnin. Minä yrittää etsiä ensisijaisesti tasapainoisia, realistisia ratkaisuja ja kompromisseja. Mikäli eri tasojen välille muodostuu liian voimakas ristiriita, minä pyrkii vähentämään ristiriitaa defenssien eli puolustusmekanismien avulla.
Näiden psyyken kolmen rakenneosan voimasuhteet ovat tärkeitä mielenterveyden säilyttämiseksi. Freud ei itse halunnut vetää niiden välille tarkkoja rajoja, vaan hän tähdensi, että ne ovat jatkuvassa muutostilassa olevia dynaamisia voimia.
Potilassuhteen strategiat.
Vastaus psykoanalyysin puutteisiin on, että kyseessä on dynaaminen menetelmä, joka oppii omista virheistään. Alussa varoitetaan potilasta, että edessä on pitkä ja vaikea tie. Nämä sanat kaivetaan esille, kun potilas on aikeissa lopettaa terapian (Haley 1963).
Tieteellinen kritiikki.
Psykoanalyyttistä teoriaa on arvosteltu epätieteellisyydestä, sillä teoriaan kohdistettu kritiikki väitetään kiistettävän psykoanalyysin keinoin toteamalla se torjunnaksi. Tuollainen moite ei kuitenkaan kohdistu psykoanalyysin tosiasiallisiin hoitokäytäntöihin. Ongelmana on pidetty sitä, että terapian vaikutusta on vaikeaa testata empiirisesti psykoanalyyttisen hoitotilanteen ulkopuolella, eikä myöskään terapian tuloksellisuudesta ole päästy tiedeyhteisössä yksimielisyyteen. Hoitotilannetta (potilaan ja analyytikon vuorovaikutusta) voidaan kuitenkin tutkia esimerkiksi terapiaistuntojen äänityksien avulla.
Karl Popperin mukaan psykoanalyysin teorian vaikein ongelma on se, että suurin osa sen väittämistä ei ole todennettavissa (tai epätodennettavissa) tieteellisin menetelmin. Adolf Grünbaum on kuitenkin arvostellut Popperin kritiikkiä siitä, että psykoanalyysin teoriaa kuvataan siinä virheellisesti. Popper vetosi niin kutsuttuun kumoutumattomuusperusteluun, vaikka Freud oli huomauttanut jo vuonna 1937, että virheelliset tulkinnat hylätään psykoanalyysissa, jos näyttö antaa siihen aihetta.
Myös Burrhus Skinner on väittänyt, ettei Freud käyttänyt psykoanalyysin teoriaansa teoreemien ja testattavien hypoteesin luomiseen, vaan jos teorian ja empiristen havaintojen välillä oli mitään yhteyttä, yhteys tapahtui muuttamalla teoriaan jälkikäteen siten että se ei enää olisi niin selkeästi räikeästi ristiriidassa havaintojen kanssa. Skinner myös väittää ettei Freud operationalisoinnut ja testannut ajatuksiansa käytöksestä, vaikka ne olivat empirisesti varmennettavia väittämiä, vaan käytti paljon vertauskuvia ja anekdootteja omasta lapsuudestaan ja muilta ihmisiltä ympäristössään.
Frankelin mukaan psykoanalyysin teorian lepää voimakkaasti repressoitujen muistojen esiintuomisen ajatuksen päällä, vaikka kliininen näyttö on olematon tai heikkoa. Frankelin mielestä muistitutkimus ei tue psykoanalyysin käsitystä muistista. Frankel käy myös läpi psykoanalyysiä puolustavien julkaisujen metodologisia heikkouksia. Myös Pope on tuonut esiin näkemyksiä psykoanalyyttisten tutkimuksen metodologisista heikkouksista, väittäen että ne usein luovat valheellisia muistoja lapsuuden traumoista, eivätkä ota huomioon suggestion vaikutusta
Vuonna 2004 kansainvälinen tutkijaryhmä totesi, että psykoanalyyttinen terapian tulokset ovat heikompia kuin eräiden muiden terapioiden.
Matti Brumerin mukaan psykoanalyysi ei sovi synnynnäisiin neurologisiin ongelmiin, kuten autismiin ja Aspergerin oireyhtymään, mutta psykoanalyysia ei ole sellaisten hoitoon kehitettykään. Tästä huolimatta näitäkin sairauksia voidaan kuvata metapsykologisesti.
Oikeudenkäynnit psykoanalyytikkoja vastaan.
Ainakin muutama oikeustapaus on nostettu psykoanalyytikkoja vastaan, jolloin oikeus on joutunut punnitsemaan terapiamenetelmien validiutta yleisemmällä tasolla. Mondavin tapauksessa, terapeutti aiheutti valheellisia muistoja potilaalleen, joka sitten syytti isäänsä hyväksikäytöstä, jonka seurauksena isä menetti muun muassa työnsä.
Neuvostoliittolainen kritiikki.
"Freudin teoria on nykyään myös tavallaan muotioikku. – – Minussa eivät herätä luottamusta ne, jotka pohtivat yhtä herkeämättä ja sinnikkäästi sukupuoliasioita kuin intialainen fakiiri tuijottaa napaansa. Minusta tuntuu, että sukupuoliteorioiden runsaus, ne kun vielä ovat enimmäkseen hypoteeseja, lisäksi usein mielivaltaisia hypoteeseja, johtuu henkilökohtaisista tarpeista. Nimenomaan halusta hakea porvarilliselta moraalilta puolustusta omalle epänormaalille tai ylettömälle sukupuolielämälleen ja anoa suvaitsevaisuutta itseään kohtaan. Minua iljettää sellainen porvarillisen moraalin naamioitu kunnioitus yhtä paljon kuin sukupuoliasioiden tarkastelu mieliharrastuksena."
"Freudismi kuuluu porvarillisen ideologian imperialismin kauden taantumuksellisimpiin tuotteisiin. Freudilainen oppi pimeistä alitajuisista voimista, jotka muka sisältä käsin ohjaavat ihmistä tehden hänestä vaistonvaraisten eläimellisten viettymysten ohjaileman avuttoman leikkikalun, ilmentää porvariston pelkoa yhteiskunnallisten järistysten edessä, epäluottamusta tietoisuuteen. –   – Ja tässä aivan kuin behavioristeillakin nähdään tietoisuuden osuus vähäpätöiseksi, tietoisuutta väheksytään eri tavoin."
Vasta kommunismin luhistuttua psykoanalyytikot saattoivat ryhtyä harjoittamaan ammattiaan entisen Neuvostoliiton alueella.
Psykoanalyysin puolustus.
Matti Brummerin mukaan psykoanalyysin ihmiskuvassa lapsuus ei määrittele lähes kokonaan ihmisen loppuelämää. Psykoanalyysi näkee ihmisen myös jatkuvasti kehittyvänä, ja siksi mielen hoito on mahdollista. Mikäli lapsuus määrittelisi koko loppuelämän, olisivat myös psykoanalyyttiset hoitoyritykset tuhoon tuomittuja. Psykoanalyyttisessa terapiassa pyritään päinvastoin käynnistämään pysähtyneitä psyykkisiä kehitysprosesseja.
Psykoanalyyttisessa terapiassa noudatetaan tieteellistä menettelyä: esitetään hypoteeseja ja tarvittaessa tarkistetaan niitä.


FSO.
Warszawa M-20 malli (valmistettiin 1951-1957)
FSO ("Fabryka Samochodów Osobowych Spółka Akcyjna = Henkilöautotehdasosakeyhtiö") on puolalainen automerkki.
Historia.
FSO perustettiin pohjois-Varsovaan 1951 Puolan tarvittua henkilöautoja. FSO oli valtionyritys vuoteen 1996, jolloin Daewoo osti tehtaat. Daewoo poistui kuvioista General Motorsin ostettua Daewoon. Näin FSO:sta tuli osittain työntekijöidensä omistama osakeyhtiö. Samassa yhteydessä FSO sai nimeensä lisän "Spółka Akcyjna", osakeyhtiö. Vuonna 2005 ukrainalainen ZAZ osti FSO:n tehtaan, jonka tarkoitus on turvata ZAZ:n pääsy markkinoille. Samalla ZAZ tuli ostaneeksi kilpailijansa, sillä FSO on sangen suosittu automerkki Ukrainassa. Nykyään FSO valmistaa Daewoon vanhoja malleja Matiz ja Lanos.
Mallit.
FSO:n tuotannosta voidaan eritellä selvästi neljä mallia, joita on valmistettu suuria määriä. FSO on myös muutakin valmistanut, mutta niillä malleilla ei ole liiemmin merkitystä.
FSO Warszawa.
FSO:n tehdas aloitti autojen tuotannon vuonna 1951 mallilla FSO Warszawa, joka oli Neuvostoliittolaisen GAZ Pobedan kopio. Warszawa oli iso auto, ja niitä vietiin moniin maihin, myös Suomeen, etenkin taksien käytössä niitä oli runsaasti. Warszawan tuotanto lopetettiin vuonna 1973
FSO Syrena.
Warszawan jälkeen FSO:n tehdas sai tehtäväkseen suunnitella pienen ja edullisen auton, ja he suunnittelivat Syrenan, josta valmistettiin monia versioita, esimerkiksi Bosto - pieni pakettiauto. Syrena tuli valmistukseen 1950-luvulla ja valmistus päättyi 1980-luvulla FSM-tehtaalla, johon valmistus oli siirtynyt Polski Fiatin tieltä. Syrena tarkoittaa merenneitoa, mutta puolalaiset antoivat autolle lempinimen "Syrenka", joka tarkoittaa pientä merenneitoa. Aluksi Syrenassa oli takaa saranoidut ovet, mutta myöhemmin ne muuttuivat edestä saranoiduiksi.
Polski-Fiat 125p.
FSO:n varsinainen menestysmalli oli Polski-Fiat 125p, joka oli koriltaan Fiat 125, mutta sen tekniikka periytyi muinaisista Fiat 1300 ja Fiat 1500 -malleista, ja sen huomasi kun katsoi autoa takaa - renkaat olivat sisällä autossa, siis raideleveys oli kapea. Auto esiteltiin vuonna 1967, siis samoihin aikoihin kuin neuvostoliittolainen Lada, ja ne olivat suoranaisia kilpailijoita toisilleen. Polskin tuotanto lopetettiin vuonna 1991.
FSO Polonez.
Polski-Fiatin seuraajaksi esiteltiin vuonna 1978 uusi Polonez, jonka viistoperäinen kori oli kuuluisan Giorgetto Giugiaron muotoilema, mutta puolalaiset olivat viimeistelleet sen. Tuloksena oli sangen raskaan näköinen luomus, etenkin vihreänä, mikä oli hyvin yleinen väri Polonezin alkutaipaleella. Teknisesti Polonez ja Polski Fiat 125p olivat melkein kokonaan yhtenevät. Polonez ei korvannut Polskia, vaan "Polskia kehitetään Polonezin antamien kokemusten perusteella" -kuten tehdas sanoi. Polonezin tuotanto lopetettiin vuonna 2002.
Maahantuoja.
FSO:ta toi Suomeen 1970-1991 Wihuri-yhtymä/Polmot Oy, joka vaihtoi nimensä vuonna 1983 Maantehoksi. Maanteho Oy oli suhteessa heikko maahantuoja, etenkin Polonezin aikana. Maanteho Oy:n päätoimipiste sijaitsi Helsingin Malmissa. Maanteho Oy panosti autojen viimeistelyyn, ja sillä olikin käytössään 15–30 puolalaista miestä, jotka viimeistelivät maahantuodut Polonezit – tehdas ei ollut kovinkaan tarkka viimeistelyn suhteen. Lisäksi maahantuoja teki omia erikoismalleja Polski-Fiatista ja Polonezista, kuten Lapponia ja Special.
FSO kulttuurissa.
Puolalaisen elokuvaohjaajan Krzysztof Kieślowskin elokuvan "Lyhyt elokuva tappamisesta" (1988) tappokohtaus tapahtuu FSO Polonez -merkkisessä henkilöautossa. Suomalaisessa Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan tähdittämässä elokuvassa "Rampe & Naukkis – kaikkien aikojen superpari" (1990) päähenkilöt ajavat FSO:n avolavamallilla alas jyrkänteeltä, mutta vain auto kärsii vaurioita.


Orfilaisuus.
a> eläinten ympäröimänä. Roomalainen mosaiikki Palermosta.
Orfilaisuus oli uskonnollinen liike antiikin Kreikassa. Se syntyi luultavasti 500-luvulla ennen ajanlaskun alkua, ja yhdistetään taruhahmo Orfeukseen. Orfilaisuus omaksui aikaisemman Dionysos-kultin. Säilyneet piirtokirjoitukset osoittavat, että ”orfilainen” tarusto Dionysoksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta yhdistettiin käsityksiin siunatusta kuolemanjälkeisestä elämästä. Orfilaisuutta on sanottu muinaisen Kreikan merkittävimmäksi pelastususkonnoksi.
Historia.
Useimmat orfilaisuuden oppeja ja käytäntöjä koskevat lähteet ovat myöhäisiä ja epäselviä, ja jotkut tutkijat väittävät, että orfilaisuus on tosiasiassa myöhäisempien aikojen luomus. Eri puolilta Kreikkaa löydetyt piirtokirjoitukset kuitenkin vahvistavat, että on ollut olemassa liike, joka on sittemmin yhdistetty nimitykseen orfilaisuus. Lisäksi Dervenin papyrus osoittaa, että orfilainen tarusto voidaan jäljittää 300-luvulle ennen ajanlaskun alkua, ja se voi olla vieläkin vanhempi.
Uskonto on saanut nimensä kuuluisasta Orfeus-tarusta. Tarun mukaan Orfeus oli Traakian kuninkaan poika. Hän oli erittäin taitava lyyran soittaja. Hän meni naimisiin kuuluisan Eurydiken kanssa ja oli tulla mielipuoleksi, kun tämä kuoli. Orfeus syöksyi manalaan ja lumosi Persefoneen lyyrallaan. Hän sai luvan viedä Eurydiken takaisin, mutta ehtona oli, ettei hän saanut katsoa taakseen. Orfeus ei voinut välttää kiusausta katsoa, seurasiko perästä kulkemaan määrätty Eurydike, ja niin Eurydike jäi manalaan. Orfeus palasi itse ehjin nahoin, mutta Traakian naiset raivostuivat, kun lohdutus ei kelvannut Orfeukselle ja repivät hänet kappaleiksi. Zeus sijoitti heidän rikoksensa hyvitykseksi Lyyran tähtikuvion taivaalle. Katkaistu pää, joka yhä lauloi, haudattiin Lesbos-saaren rotkoon, josta tuli oraakkelin eli ennustajan paikka. Orfeuksen jälkeensä jättämät pyhät laulut muodostivat orfilaisuuden perustan.
Oppi.
Orfilaisuus muistutti Dionysoksen kulttia, mutta oli pitemmälle kehitetty. Se perustui olennaisesti uskoon jumalan pojan Dionysos Zagreuksen kärsimyksestä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta ja käsitykseen kaikkien ihmisten ylösnousemuksesta ja heidän tulevasta palkitsemisestaan tai rankaisemisestaan.
Orfilaiset tarut jumalten synnystä ovat sukuhistorioihin perustuvia kuten Hesiodoksen "Jumalten synty", mutta yksityiskohdat ovat erilaisia. Niihin ovat luultavasti vaikuttaneet Lähi-idän esikuvat. Peruskertomus oli seuraavanlainen: Dionysos oli Zeuksen ja Semelen poika. Titaanit murhaavat ja hävittävät hänet, ja tuhkasta nousee syntinen ihmiskunta. Dionysoksen sydän säilyy, ja se liitetään Zeuksen sääreen. Zeus saattaa kuolevaisen naisen Semelen raskaaksi ja Dionysos syntyy uudelleen. Monet tarinan yksityiskohdat löytyvät antiikin kirjailijoiden teksteistä.
Koska titaanien, jotka olivat surmanneet Dionysoksen, uskottiin olevan ihmisen esi-isiä, koko ihmissuku oli perisynnin tahraama. Sen rangaistuksena sielu oli suljettu ruumiiseen kuten vankilaan tai hautaan. Orfeuksen palvojat söivät ehtoollisateriassaan raakaa häränlihaa viettääkseen Dionysoksen muistoa ja tullakseen uudelleen osallisiksi jumalallisesta olemuksesta.
Orfilaisen opin mukaan sielu joutuu kuoleman jälkeen manalan jumalien tuomioistuimen eteen. Syyllistä odotti ankara rangaistus. Eräässä opin muodossa se käsitettiin ikuiseksi. Tämä oli myöhemmän helvettiuskon lähteenä. Toinen muoto omaksui sielunvaellusopin: sielu syntyi yhä uudelleen ja uudelleen, sen elämä oli parempaa tai huonompaa sen mukaan, kuinka puhdas tai epäpuhdas se oli ollut edellisessä olomuodossaan. Kolmannen muunnelman mukaan rangaistus saattoi päättyä, jos ihminen etukäteen suoritti katumusta tai ystävät tekivät samoin kuoleman jälkeen. Platon kuvailee miltei Martti Lutherin kaltaisella suuttumuksella, miten Ateenassa kaupiteltiin tällaisia aneita 300-luvulla eaa.
Olympoksen jumalien kevytmielisyys korvattiin tiukalla siveydellä. Synnin ja omantunnon käsitteet ilmaantuivat kreikkalaiseen ajatteluun. Lahkon vaikutus oli laajalle ulottuva ja kestävä. Vaikka Platon hylkäsi orfilaisuuden, hän omaksui sen idealistisen ajattelun. Myös pythagoralaiset ja stoalaiset saivat vaikutteita orfilaisuudesta.


Rammstein.
Rammstein on saksalainen industrial metal -yhtye, joka yhdistelee perinteistä raskasta metallia elektronisen musiikin aineksiin. Rammstein esittää useimmat kappaleensa saksan kielellä. Yhtye on tunnettu myös mahtipontisesta lavaesiintymisestään, jossa pyrotekniikkaa ei säästellä. Kappaleet ovat aiheiltaan synkkiä ja musiikki mahtipontista. Yhtyeen perusti kitaristi Richard Kruspe tammikuussa 1994.
Rammstein on julkaissut kuusi studioalbumia, kaksi livealbumia ja kahdeksan DVD:tä. Yhtye työsti kuudetta "Liebe ist für alle da" -studioalbumiaan vuosien 2007–2009 aikana Los Angelesissa ja San Franciscossa sekä Berliinissä. Albumi julkaistiin 16. lokakuuta 2009. Rammsteinin levyjä on myyty lähes 3 miljoonaa kappaletta Yhdysvalloissa ja yli 14 miljoonaa kappaletta ympäri maailmaa. Suomessa Rammsteinin neljä edellisintä albumia, Reise, Reise, Rosenrot, Völkerball ja Liebe Ist Für Alle Da, ovat olleet listasijoituksessa ensimmäisiä. Rammsteinin kaikissa kuudessa studioalbumissa on yksitoista kappaletta.
Rammstein on saanut kahdeksan platinalevyä, kuusi kultalevyä, kahdeksantoista palkintoa ja ollut ehdokkaana kahdeksan kertaa. Yhtye on ollut kahdesti Grammy-ehdokkaana parhaasta metallikappaleesta. Rammsteinin tuottajana toimii Jacob Hellner, joka on tuottanut Rammsteinin kaikki albumit. Reise, Reise -albumin julkaisun jälkeen Rammsteinista tuli kaikkien aikojen toiseksi menestynein saksalainen yhtye levymyynnillä mitaten (yli 14 miljoonaa myytyä levyä). Ainoastaan Scorpions on myynyt enemmän levyjä (yli 150 miljoonaa myytyä levyä). Albumi Mutter sijoittui Radio Rockin 100 kaikkien aikojen parasta rock-albumia -listassa kymmenenneksi. Yhtyeen tunnetuimpia kappaleita ovat mm. "Du hast", "Ich will", "Ich Tu Dir Weh", "Sonne", "Amerika", "Ohne dich", "Rammstein", "Pussy", "Reise, Reise" ja "Feuer frei!".
Historia.
Yhtyeen ura lähti nopeasti nousuun, kun elokuvaohjaaja David Lynch innostui yhtyeen musiikista ja halusi heidät soittamaan elokuvansa Lost Highway ääniraidalle. Heidän läpimurtonsa tapahtui kuitenkin toisen albumin julkaisun jälkeen. Myöhemmin Rammsteinin on päässyt tekemään musiikkia myös elokuviin "Resident Evil", "Matrix", "xXx" ja '. "xXx"-elokuvan avauskohtauksessa bändin pystyy näkemään pari kertaa vilauksella heidän soittaessaan lavalla pyroefektien keskellä.
Keväällä 2005 Rammstein otti kiertueensa lämmittely-yhtyeeksi suomalaisen Apocalyptican. Yhtyeet soittivat myös yhdessä Rammsteinin kappaleet Mein Herz brennt ja Ohne dich. Rammstein oli kuullut Apocalyptican ja Nina Hagenin tekemän coverin Rammsteinin Seemann-kappaleesta, ja oli hyvin vaikuttunut siitä. Yhteinen esiintyminen johti Apocalyptican tekemään Rammsteinin Benzin-singlelle Kerosiini-remixin. Yhteistyön on sanottu olleen toimivaa ja se jatkui vuonna 2007; Apocalyptican uusimmalla albumilla "Worlds Collide" Till Lindemann tulkitsee vanhan David Bowie -kappaleen "Heroes" saksankielisenä ("Helden"). Rammstein oli tauolla vuoden 2006.
Rammstein aloitti 8. marraskuuta 2009 uuden kiertueen, joka kattoi 30 keikkaa, joista muun muassa 12 Saksassa. Pohjoismaista 2009-vuoden puolella oli mukana vain Tanska. Kiertue jatkui joulutauon jälkeen pitkälle vuoden 2010 puolelle. Rammstein kiersi vuoden 2010 puolella muun muassa Pohjoismaat. Rammstein saapui Suomeen Hartwall Areenalle 22. helmikuuta 2010. Liput myytiin 21. syyskuuta 2009 loppuun kuudessa minuutissa. Tämä aiheutti kohun muun muassa siitä, että lippuja oli myyty konserttiin 5 päivää ennen virallisen myynnin alkua. Vuoden 2009 kiertueen ajan Rammsteinin lämppärinä toimi norjalaislähtöinen elektronista musiikkia soittava Combichrist -yhtye.
"Till Lindemann eroaa" -pila.
16. päivä heinäkuuta 2007 Blabbermouth.net-sivusto oli julkaissut artikkelin, jonka mukaan Till Lindemann lähtisi yhtyeestä heti kuudennen studioalbumin jälkeen, ja tilalle olisi jo valittu uusi laulaja, En Esch, entinen KMFDM:n jäsen. Monet tiedotusvälineet ympäri maailmaa uutisoivat aiheesta, vaikka lausunnon alkuperää ei tiedetty. Seuraavana päivänä Blabbermouth olikin vetänyt artikkelin pois. Rammsteinin johtajisto Pilgrim Management vahvisti, että kyseessä oli vain pelkkä huhu. 19. päivä heinäkuuta Emanuel Fialik oli postittanut viestin rammstein.de-sivustolle, jolla kerrottiin, että Till Lindemannin lähtö oli todellakin pilaa. Koko aiheen alkuperäistä kehittäjää ei tiedetä tarkalleen. En Esch oli imarreltu uutisesta, ja hän oli jopa leikillään sanonut, että astuminen Till Lindemannin saappaisiin olisi ollut hänen unelmansa.
Albumi Liebe ist für alle da 2009.
Yhtye työsti kuudetta studioalbumia nimeltä Liebe ist für alle da vuosien 2007-2009 aikana Los Angelesissa ja San Fransicossa, Yhdysvalloissa, sekä Berliinissä, Saksassa. Levy julkaistiin 16. lokakuuta 2009. Kitaristi Paul Landers kertoi haastattelussa, että levystä tulisi rankin yhtyeen siihen astisista julkaisuista. Paul kertoi, että Reise, Reise ja Rosenrot olivat olleet Rammsteinin romanttinen hetki ja se hetki tulee olemaan uudella albumilla ohi ja Rammsteinin aloittavan uuden ajanjakson. Myös kitaristi Richard Kruspe kertoi, että he käyttäisivät hienojen laitteistojen sijaan vain pieniä vahvistimia ja sähkörumpuja. He kertoivat myös, että Rammstein tekisi kahden vuoden laajan kiertueen albumin julkaisun jälkeen ja myös uudesta kiertueesta uuden DVD:n.
Made in Germany.
Vuonna 2011 yhtye julkaisi Made in Germany nimisen kokoelma-albumin ja aloitti myös samana vuonna saman nimisen kiertueen, joka pohjautui kyseisen albumin kappalelistaan. Albumilla julkaistiin myös aivan uusi kappale, jonka nimi on Mein Land.
Nimi.
Yhtyeen nimi tulee Ramsteinin lentotukikohdasta, jossa sattui vuonna 1988 tuhoisa lento-onnettomuus lentonäytöksessä esiintyneiden italialaisten koneiden törmättyä ilmassa. Rammsteinin ensimmäinen kappale, sekin nimeltään "Rammstein", kertoo tästä tapauksesta. Saksan verbi "rammen" tarkoittaa törmäämistä kohteeseen, joten yhtyeen nimessä oleva ylimääräiseltä vaikuttava m-kirjain muodostaa sanaleikin.
Rammsteinin mukaan on nimetty asteroidi 110393 Rammstein.
Tekstit.
Rammsteinin kappaleille on yleensä tyypillistä kertosäkeen iskulausemaisuus, johon yhdistyy usein jokin sanaleikki. Yhtye on alusta asti pyrkinyt tekemään tahallisen provosoivia ja synkkiä kappaleita, joiden aiheet ovat moraalisesti arveluttavia. Till Lindemann on sanonut haluavansa kertoa kappaleillaan "rakkaudesta kaikissa variaatioissaan." Tekstit käsittelevät muiden muassa sadomasokismia ("Bück dich", "Bestrafe mich", "Feuerräder", "Rein Raus" ja "Ich tu dir weh"), insestiä ("Spiel mit mir", "Wiener Blut" ja "Tier"), kannibalismia ("Mein Teil" ja "Eifersucht"), elävältä hautaamista ("Spieluhr"), homoseksuaalisuutta ("Mann gegen Mann"), pyromaniaa ("Hilf mir" ja "Benzin"), nekrofiliaa ("Heirate mich") ja muita seksuaalisia, yleisesti sairaiksi käsitettyjä mieltymyksiä kuten pedofilia ("Hallelujah" ja "Wiener Blut").
Lisäksi Rammstein kertoo kappaleillaan yleensä tarinoita, joihin liittyy jotenkin myös rakkaustarina. Rammstein tahtoo ensisijaisesti tehdä omanlaisiaan kappaleita, mutta omalla tavallaan myös herättää keskustelua. Esimerkiksi kappale "Amerika" on pääsääntöisesti yhteiskuntakriittinen kappale. Yhtyeen laulaja Till Lindemann sanoittaa kaikki Rammsteinin kappaleet, mutta muutkin jäsenet vaikuttavat sanoituksiin.
Rammsteinin konsertit Suomessa.
Rammstein on esiintynyt Suomessa seitsemän kertaa. Rammstein saapui Suomeen Hartwall Areenalle 22. helmikuuta 2010. Liput myytiin loppuun 21. syyskuuta 2009 kuudessa minuutissa. Tämä aiheutti kohun muun muassa siitä, että lippuja myytiin konserttiin 5 päivää ennen virallisen myynnin alkua. Rammstein esiintyi Seinäjoen Provinssirockissa kesäkuussa 2010.
Yhtye vierailli Suomessa viimeksi vuonna 2012 Made in Germany kiertueella. Liput myytiin loppuun n.10-15 minuutissa.


Uzbekistan.
Uzbekistan (, kyrillinen "Ўзбекистон"), virallisesti Uzbekistanin tasavalta (, kyrillinen "Ўзбекистон Республикаси") on Itsenäisten valtioiden yhteisöön kuuluva sisämaavaltio ja entinen neuvostotasavalta Keski-Aasiassa. Sen rajanaapurit ovat Afganistan, Kazakstan, Kirgisia, Tadžikistan ja Turkmenistan.
Historia.
Muinaisina aikoina noin 2000 eaa. alkaen Anaun kulttuuriin kuuluva keidasviljelykulttuuri levisi Uzbekistaniin.
Uzbekistan sijaitsee silkkitien varrella. Valloittajat ovat kulkeneet lukuisia kertoja maan halki. Aleksanteri Suuri pysähtyi Samarkandissa 327 eaa. ja otti vaimon paikallisesta heimosta. Samanidien dynastia hallitsi aluetta, kunnes arabimuslimit valloittivat sen 800-luvulla. Mongolien Tšingis-kaani valloitti alueen 1220.
1300-luvulla Timur Lenk voitti mongolit ja perusti oman valtakuntansa. Hänen valloitusretkensä ulottuivat Lähi-itään saakka. Hän voitti osmanien keisari Bayezidin 1402 ja vei hänet vangiksi. Myöhemmin muodostui kaupunkivaltioita, joilla on läheiset suhteet Persiaan.
Venäjän keisarikunta valloitti Taškentin vuonna 1865 ja löi Kokandin kaanikunnan 1876. Venäjän sisällissodan jälkeen hajanainen vastarinta bolševikkeja vastaan jatkui vuoristoissa vielä 1930-luvulle. Venäjän vasallivaltioiden Buharan ja Hivan kaanikuntien emiirit syöstiin vallasta 1919 ja seuraavana vuonna niistä muodostettiin nimellisesti itsenäiset Buharan kansantasavalta ja Horezmin kansantasavalta. 1924 muodostettiin Uzbekistanin sosialistinen neuvostotasavalta osista Buharan ja Horezmin kansantasavaltoja sekä osasta entistä Kokandia. Neuvostoliitto teki Uzbekistanista puuvillanviljelyaluetta, ja tämän maatalouden rakennemuutoksen vaikutukset näkyvät maassa edelleen.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen entinen Uzbekistanin kommunistisen puolueen pääsihteeri Islom Karimov valittiin joulukuussa 1991 presidentiksi 88 prosentin äänisaalilla. Vaaleja ei hyväksytty yleisesti ja islamilaisia vastarintaryhmiä alkoi syntyä. Helmikuussa 1999 presidentti Karimov selviytyi autopommista, josta syytettiin Uzbekistanin islamilaista liikettä. Elokuussa 2000 aseistetut ryhmät pyrkivät maahan Kirgisiasta ja maan eteläosissa käytiin taisteluja. Maaliskuussa 2004 koettiin uusi terrorismin aalto ja pommi-iskut Buharassa ja Taškentissa, mukaan lukien maan ensimmäiset itsemurhapommi-iskut. Karimov syytti teoista kiellettyä Hizb ut-Tahrir -ryhmää (vapautuspuolue), joka ei ole myöntänyt syyllisyyttä.
30. heinäkuuta 2004 räjäytettiin Taškentissa Israelin ja Yhdysvaltain lähetystöt kahdeksan henkeä vaatineessa iskussa. Islamilaisen liikkeen johtajat Tohir Juldashev ja Juma Khodjiev ovat tuomittu kuolemaan heidän poissa ollessaan ja heitä kuulematta.
Toukokuussa 2005 maassa puhkesi levottomuuksia Andijonin kaupungissa. 12. toukokuuta 2005 alkaneissa mellakoissa opposition edustajat valtasivat hallintorakennuksen Andijonissa. Taškentin kansainvälisen radion mukaan opposition edustajat tunkeutuivat sotilasalueelle hankkien kymmenittäin käsiaseita ja hyökkäsivät työleirille ja vapauttivat vankeja, mukaan lukien islamistisen Akromiya-liikkeen jäseniä ja yrittivät ottaa haltuunsa kansallisen turvallisuuspalvelun rakennuksen sekä alueneuvoston, hakimiyatin, rakennuksen. Lainvalvontaelimien vastaiskussa aiheutuneessa ammuskelussa kuoli hallituksen lähteiden mukaan 187, useimmat sotilaita. Opposition mukaan kuolleita oli ainakin 700 sotilaiden tulitettua väkijoukkoon. Uzbekistanin hallituksen mukaan kyseessä oli ulkomaalaisten tukema islamistien vallankaappausyritys.
Tapahtuneen jälkeen Uzbekistanin suhteet länteen heikkenivät ja maa määräsi alueellaan olleet Afganistanin operaatioon ja rauhanturvaajien huoltoon osallistuneet NATO:n joukot lähtemään maasta vuoden 2005 loppuun mennessä. Euroopan unioni vastasi asevientikiellolla ja asetti 12 maan hallituksen jäsentä viisumikieltoon. EU lievitti rajoituksia vuonna 2007 mutta ilmaisi huolensa maan ihmisoikeustilanteesta. Asevientikielto purettiin kokonaan vuonna 2009.
Politiikka.
Islom Karimov valittiin joulukuussa 1991 presidentiksi 88 prosentin äänisaalilla opposition Muhammad Salihia vastaan. Pääoppositiopuolue Birlik ei suostunut rekisteröitymään virallisesti puolueeksi. Entinen kommunistipuolue, Uzbekistanin kansandemokraattinen puolue säilytti saman valta-aseman, joka sillä oli ollut neuvostotasavallassa. Oppositio hiljennettiin tarpeen vaatiessa fyysistä väkivaltaa käyttäen ja Birlik kiellettiin kokonaan. Joulukuun 1992 perustuslaki vahvisti maan olevan maallinen valtio, mikä ärsytti islamisteja. Korkein neuvosto pysyi vallassa joulukuun 1994 parlamenttivaaleihin asti.
Vuonna 1993 huoli kasvavasta islamilaisesta fundamentalismista sai Uzbekistanin osallistumaan IVYn rauhanturvaamistehtävään Tadžikistanissa. Samaan aikaan hallitus sai moitteita ihmisoikeusjärjestöiltä. Maaliskuussa 1995 Karimov sai 99 prosentin kannatuksen kansanäänestyksessä, joka jatkoi hänen hallintokauttaan vuodesta 1997 vuoteen 2000. Oppositiopuolueet sallittiin jälleen 1995.
Uzbekistanissa on kaksikamarinen parlamentti. Ylähuoneen 100 paikasta aluehallinnot valitsevat 84 ja presidentti nimittää 16. Vuonna 2009 järjestetyissä alahuoneen vaaleissa liberaalidemokraattinen puolue sai 53 paikkaa, kansandemokraattinen puolue eli entinen kommunistipuolue 31, kansallinen uudistuspuolue 32 ja sosiaalidemokraattinen puolue 19 paikkaa. Lisäksi ekologisella liikkeellä on 15 paikan kiintiö. Kaikki parlamentin puolueet tukevat Karimovia.
Uusi presidentinvaali 9. tammikuuta 2000 antoi Karimoville lisää jatko-aikaa 91,9 prosentin äänisaalilla. Presidentin kauden pituutta lisättiin viidestä vuodesta seitsemään vuoteen perustuslain lisäyksellä 2002. Vuonna 2007, kun seitsemän vuotta tuli täyteen, Karimov valittiin uudelle kaudelle vaaleissa, joita vastustajat pitivät epärehellisinä.
Georgian samettivallankumouksen ja Ukrainan oranssivallankumouksen sekä Kirgisian tulppaanivallankumouksen kaltaista kehitystä on pelätty Uzbekistanissa.
Osat.
Uzbekistanissa on kaksitoista aluetta (viloyat, viloyatlar), yksi autonominen tasavalta* ja yksi kaupunkialue**. Suluissa niiden pääkaupunki.
Maantiede.
Uzbekistan on enimmäkseen aavikkoa, joka kattaa 80 prosenttia sen pinta-alasta. Itäosassa on vuoria, joiden korkeimmat huiput kohoavat 4500 metriin. Kyzylkumin autiomaa kattaa pääosan maan pohjoisosasta. Sen itäpuolella on Ferganan laakso, joka on Uzbekistanin hedelmällisin osa. Sen alueella sataa vain 100–300 mm vuodessa. Maahan virtaa kaksi suurta jokea Amudarja Tadžikistanista ja Syrdarja Kazakstanista. Niiden vettä käytetään kasteluun.
Araljärven eteläosat ovat Uzbekistanin puolella. Järvi on kutistunut 1960-luvulta asti jokien vesien mennessä peltojen kasteluun. Järven pinta-ala on kutistunut 60 prosenttia ja vesimäärä 80 prosenttia. Veden suolaisuus on samalla lisääntynyt 45 grammaan litrassa entisestä 10 grammasta litrassa. Tämä on luonut valtavan ympäristöongelman. Järvi on katkennut kahtia, ja Kazakstanin puolella Pohjois-Aral on pelastettu padon avulla. Uzbekistanin puoli eli Etelä-Aral jatkaa kutistumistaan.
Maassa esiintyy maanjäristyksiä, joista vakavin tuhosi Taškentia vuonna 1966.
Arojen kasvillisuus on lähinnä ruohoa, purojen varsilla kasvaa myös pensaita. Vuoristossa tavataan myös harvinaisia kasvilajeja. Katajalaji "Zarafshani archa" kasvaa vuorten alarinteillä, samoin monet lehtipuut. Yläosissa kasvaa enimmäkseen vain heinää jos sitäkään. Uzbekistanin monipuoliseen eläimistöön kuuluvat sudet, karhut ja lumileopardit.
Uzbekistan on toinen niistä maailman sisämaavaltioista, joiden kaikki rajanaapurit ovat myös sisämaan valtioita. Toinen on Liechtenstein.
Talous.
Uzbekistan oli yksi Neuvostoliiton köyhimmistä alueista, ja neuvostovallan päättyessä se kuului vähiten teollistuneisiin neuvostovaltioihin. Nyttemmin maasta on tullut maailman toiseksi suurin puuvillan viejä, merkittävä kullan ja maakaasun tuottaja ja paikallisesti merkittävä koneiden ja kemikaalien tuottaja. Uzbekistanissa on myös merkittävää uraanikaivostoimintaa.
Merkittävimmät luonnonvarat ovat maakaasu (tuotanto vuonna 2009 oli 61,5 miljardia kuutiometriä), öljy, kivihiili, kulta, uraani, hopea ja kupari.
Itsenäistymisestä alkaen maa on siirtynyt hitaasti kohti vapaata markkinataloutta, mutta suuret yritykset ovat edelleen valtion omistuksessa. Valtio kontrolloi tiukasti ulkomaankauppaa vaatien vastaostoja, jotta pääomat eivät virtaisi ulkomaille.
Väestöjakauma.
Suurin osa väestöstä on keskittynyt maan etelä- ja itäosiin. Noin 37 prosenttia väestöstä asuu kaupungeissa.
Merkittävimmät etniset ryhmät ovat uzbekit 80 prosenttia, venäläiset 5,5 prosenttia, tadžikit 5 prosenttia, kazakit 3 prosenttia, karakalpakit 2,5 prosenttia, tataarit 1,5 prosenttia ja muut 2,5 prosenttia (1996 arvio).
Uskonnoista suurimmat ovat islam 90 prosenttia (enimmäkseen sunneja) ja itä-ortodoksikristityt 5 prosenttia, muita uskontoja harjoittaa 5 prosenttia. Yleisimmät kielet ovat uzbekki 74,3 prosenttia, venäjä 14,2 prosenttia ja tadžikki 4,4 prosenttia, muiden kielien puhujia on 7,1 prosenttia.
Vuonna 2007 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 16 000 henkeä, kun kuusi vuotta aiemmin heitä oli alle viidesosa siitä. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 1400 henkeä, mutta sitä sai vain kolmannes heistä, alle 500 henkeä.
Kulttuuri.
Neuvostoliiton aikana valtio pyrki muokkaamaan uzbekkien kulttuuria valtion ideologian mukaiseksi. Islamin merkitystä pienennettiin, naisilta kiellettiin hunnun käyttö, pukuja, kansantaidetta ja perinneruokia mukautettiin palvelemaan kommunismia. Samalla alueellisia eroja tasoitettiin ja pienempiä kulttuureja pyrittin sulauttamaan uzbekkikulttuuriin.
Uzbekistanilaisena kansallisruokana pidetään "plovia" (ploff, pilahvi), joka on lampaanrasvassa paistettu riisiä, sipulia, porkkanaa ja lampaanlihaa sisältävä karkeaa risottoa muistuttava ruoka.
Perinteiseen uzbekistanilaiseen kansallispukuun kuuluu nelikulmainen, pehmustettu päähine "tubetelka". Sen koristeleminen kirjailuilla on kehittynyt kansantaiteeksi.
Urheilu.
Uzbekistan on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1994. Se on saanut yhteensä 22 mitalia nyrkkeilystä, painista, judosta, voimistelusta ja freestyle-hiihdosta.
Uzbekistanin jalkapallomaajoukkue on osallistunut itsenäistymisensä jälkeen viidesti Aasian mestaruuskilpailuihin. Paras sijoitus on vuodelta 2011, kun joukkue sijoittui neljänneksi. FIFAn rankingissa helmikuussa 2011 se oli sijalla 77.
Kansallisurhelilulaji on nimeltään "kupkari". Siinä hevosilla ratsastavat joukkueet koettavat saada vuohen ruhon vastustajan maalilinjan yli. Toinen perinnelaji on "kurash", eräänlainen pystypaini. Jalkapallo on maan suosituin urheilulaji. Myös kamppailulajeilla on paljon harrastajia.


Mithralaisuus.
Mithralaisuus oli Rooman valtakunnassa vaikuttanut mysteeriuskonto. Se oli mahdollisesti hellenististä alkuperää ja saanut vaikutteita muun muassa persialaisesta zarathustralaisuudesta. Mithralaisuuden jumalolento oli Mithra ja sen palvontaan liittyi läheisesti härän tappoa esittävä temppelikuva. Kristinuskon nousun myötä mithralaisuus hävitettiin perusteellisesti 300-luvun lopulla, niin etteivät nykypäivän tutkijat tunne tarkasti sen oppeja.
Historia.
Mithralaisuuden alkuperää ei täysin tunneta. Yhden teorian mukaan se kehittyi zarathustralaisuudesta, jossa vaikutti "Mithra" -kultti. Vastaavasti tämän kultin alkuperä oli indoiranilaisessa "Mitra"-kultissa. Toisen teorian mukaan mithralaisuuden alkuperä oli hellenistisessä kultissa, johon sisältyi auringonjumalan "Helioksen" palvonta. Myös manikealaisuuden yksi jumalolennoista, "Mithra", lienee vaikuttanut osaltaan mithralaisuuteen.
Ensimmäiset viitteet mithralaisuudesta löytyvät ensimmäisellä vuosisadalta. Toisaalta antiikin historijoitsija Plutarkhoksen mukaan mithralaisuuden alkuperä juontaa juurensa Kilikian merirosvoihin, jotka kohtasivat roomalaisen kenraali Pompeiuksen vuonna 67 eaa. Huipussaan mithralaisuus oli 200-luvulla. Lopulta kristinusko syrjäytti mithralaisuuden 300-luvun lopulla. Huippuvuosinaan mithralaisia temppeleitä löytyi kaikkialta Rooman valtakuntaa.
Kultti.
Roomalainen mithralaisuus oli mysteeriuskonto, jonka oppeja ei tunneta tarkasti. Sen uskonharjoittajat eivät kirjoittaneet oppejaan pyhiksi kirjoiksi vaan siirsivät tietonsa suullisesti eteenpäin. Mithralaisuudesta tiedetään, että se oli avoinna ainoastaan miehille. Monet sen jäsenistä olivat sotilaita, mutta myös kauppiaita, valtion virkamiehiä sekä vapautettuja orjia. Uskonto oli erityisen suosittu yläluokan keskuudessa. Uskonto oli järjestäytynyt eri vihkimysasteisiin, jota pitkin yksittäinen jäsen saattoi ajan kuluessa edetä yhä syvämmälle mithralaisuuden salaisuuksiin.
Mithralaisia temppeleitä on löydetty Rooman kaupungin lisäksi muiltakin sen muinaisen valtakunnan alueelta, kuten nykypäivän Saksasta, Sveitsistä, Sloveniasta, Bosniasta ja niinkin pohjoisesta kuin Hadrianuksen vallin luota pohjois-Englannista. Mithralaisuuden tärkeyttä todistaa sekin, että pelkästään Ostian satamakaupungin raunioista on kaivettu 17 temppeliä.
Temppeleistä löytyneet kaiverrukset viittaavat siihen, että mithralaisuuden jäsenet omistautuivat uskonnolle sekä ilmaisivat kiitoksensa Mithralle saamastaan suojelusta ja rohkaisusta. Mithralaisuuden – kuten useimpien muidenkin muinaisten kulttien – kohdalla ei tiedetä varmasti, suuntautuiko se enemmän hengelliseen tiehen tässä maailmassa vai tuonpuoleisen tavoitteluun.
Temppeli.
Mithralainen temppeli, "Mithraeum", on rakennettu maan alle. Sen mitat ovat yleensä alle 23 metriä kertaa 9 metriä ja temppelin keskellä kulkee käytävä. Varsinaisen temppelimenon aikana 20–30 henkeä istuuntui kummankin puolen käytävää holvikaton alla. Temppelin päässä sijaitsee kaksi- tai kolmiulotteinen Mithraa esittävä kulttikuva (alttarikuva), jossa hän puukottaa härkää joko niskaan tai kurkkuun.
Maan alle rakennetut temppelit ovat säilyneet hyvin nykypäivään ja ne sisältävät runsasta ikonografiaa. Näistä syistä johtuen mithralaisuus on arkelogiselta kannalta yksi antiikin parhaiten dokumentoituja ilmiöitä. Toisaalta löytöjen tulkitseminen on osoittautunut poikkeuksellisen vaikeaksi. Ikonografia vaihtelee eri temppeleiden välillä, mutta jokaista niistä yhdistää yksi uskonnollinen oppi: häräntappokulttikuva.
Häräntappo-kulttikuva.
Mithralaisuuden härän tappoa esittävä kulttikuva, monesti kohokuva, esittää yleensä nuorta Mithraa ratsastamassa hajareisin härällä siten, että hänen vasen jalkansa on eläimen selässä ja oikea jalka laahaa sivulla. Kulttikuvassa Mithra on pukeutunut viittaan ja ”fryygialaismyssyn”. Joidenkin kulttikuvien viittaan on taiteiltu tähtikartta, joka saattaa viitata jumalan kykyyn hallita kaikkeutta. Mithran surmatessa härän, hän samalla kääntää päänsä joko suoraan kohti katsojaa tai taaksepäin kohti lentävää korppia. Samaan aikaan koira hyppää juodakseen härän verta ja skorpioni tarttuu härän kiveksiin. Lisäksi kulttikuvassa esiintyy käärme, mutta sen rooli on epäselvä.
Näkymää todistaa kaksi nuorta miestä: Cautes ja Cautopates. Kumpikin heistä kantaa suurta soihtua, joista toinen osoittaa ylöspäin ja toinen alaspäin. Toisinaan kulttikuvassa esiintyy myös muita jumalolentoja sekä tähtitieteellisiä tai astrologisia merkkejä.
Tutkijoille ei ole täysin selvää edustiko härkätappokulttikuva mithralaisuuden ydintä vai sisälsikö uskonto muitakin tärkeitä kerroksia.
Mithralaisuus ja kristinusko.
Mithralaisuuden katsotaan olleen yksi merkittävämpiä kristinuskon kilpailijoita Rooman valtakunnassa. Molemmat syntyivät suunnilleen samoihin aikoihin ja ne levisivät valtakunnallisiksi. Yhteisinä piirteinä oli kultin jäsenille suoritettu kaste, pyhä ehtoollinen ja jumalan syntymä 25. joulukuuta, jota paimenet todistivat. Mithralaiset uskoivat sielun kuolemattomuuteen, viimeiseen tuomioon ja ylösnousemukseen. Mithralaisuuden yhteydessä palvottiin myös Voittamatonta aurinkoa (Sol Invictus), joka tradition mukaan oli myös Konstantinus Suuren suojelusjumala ennen hänen kääntymistään kristityksi. Mithralaisuuden ja kristinuskon lisäksi myös näitä vanhempi Eleusiin mysteerit oli suosittu uskonto roomalaisten parissa. Kristinusko syrjäytti muut uskonnot 300-luvulla, kun Rooman keisari Konstantinus Suuri kääntyi kristityksi ja myöhemmin Theodosiuksen vainot lopettivat muut uskonnot.


Nukkuminen.
Nukkuminen on tila, jossa liikkuminen ja reaktiot ulkomaailmaan ovat rajoittuneita. Yleensä se tapahtuu silmät suljettuina ja joinakin hetkinä esiintyy unia. Aivot ovat toiminnassa, vaikkakin vähemmän aktiivisina, ja nukkumisen aikana voi herätä helposti sopivaan ärsykkeeseen. Elimistö tuottaa nukkuessa kivun tunnetta vähentäviä ja hyvää oloa aikaansaavia endorfiineja.
Nukkumisen eri vaiheet.
Nukkumisen aikana vuorottelee kaksi eri päävaihetta: "Ortouni" ja "vilkeuni". Jaottelut on tehty aivojen aktiivisuustasojen mukaan, jotka saadaan selville EEG:llä.
Ortouni.
Suurin osa nukkumisajasta on ortounta eli ortodoksista unta. Se jaotellaan syvyysasteisiin I–IV, joista ensimmäinen on kevyin vaihe ja neljäs on syvin. Syvin nukkumisen vaihe on kaikista tärkein nukkumisen laadun kannalta, ja jos se jää vähäiseksi, ihminen tuntee itsensä huonosti nukkuneeksi. Ortounen aikana pulssi ja hengitys on hidasta. Lihastonus on jäljellä, vaikka se onkin valvetilaa paljon vähäisempi. Ortounen aikana nähdyt unet ovat loogisempia eivätkä niin surrealistisia kuin vilkeunen aikana.
Ortounesta käytetään myös nimitystä NREM-uni (sanoista non-REM) erotukseksi REM-unesta.
Vilkeuni.
Vilkeunen synonyymejä ovat parauni, paradoksinen uni ja REM-uni (englannin sanoista rapid eye movement eli "nopean silmän liikkeen uni"). Silloin pulssin ja hengityksen aktiivisuus vaihtelee paljon. Varsinaisia unia esiintyy enemmän vilkeunen aikana kuin ortounen aikana ja nähdyt unet ovat surrealistisempia ja epäloogisempia.
Nukkumisen kesto ja iän vaikutus.
Yli 10-vuotiaat suomalaiset käyttävät keskimäärin 8,5 tuntia nukkumiseen (nukahtaminen mukaan lukien). Nuoremmat ihmiset tarvitsevat unta vanhoja enemmän. Vastasyntyneet nukkuvat jopa 20 tuntia vuorokaudessa, kun taas aikuisille riittää 4–11 tuntia. Keski-ikäiset suomalaiset käyttävät nukkumiseen (nukahtaminen mukaan lukien) keskimäärin 8 tuntia ja 15 minuuttia vuorokaudessa. Nukkumiseen käytetyssä ajassa on kuitenkin suuria yksilöllisiä eroja: joka neljäs keski-ikäinen nukkuu yli yhdeksän tuntia vuorokaudessa ja toisaalta joka neljännelle riittää seitsemän tuntia tai vähemmän. Yli 60-vuotiailta kuluu vuoteessa puoli tuntia enemmän kuin keski-ikäisiltä.. On olemassa viitteitä siitä, että pitkäuniset ihmiset elävät muita vanhemmiksi.
Myös paraunen suhteellinen määrä vähenee iän lisääntyessä. Aikuisten paraunen määrä on vain noin 20%, kun taas vastasyntyneellä se on noin puolet koko unen määrästä. Vanhuksille voi kuitenkin ilmaantua tapa nukkua päiväunia.
Ei ole yhtä tiettyä nukkumismäärää, jota ihminen tarvitsisi, ja sen määrä vaihtelee ihmisestä toiseen ja riippuen päivän aikana tulleesta rasituksesta. Nukkumisen tarve on siis yksilöllinen. Ellei ihminen nuku tarpeeksi, aktiivisuus vähenee ja uneliaisuus lisääntyy. Unen laatu eli vilkeunen ja syvänunen määrä on tärkeämpi kuin pelkkä unen pituus.
Ihminen on väsyneimmillään yleensä kello 3–5, mutta väsyneisyys riippuu paljolti vuorokausirytmistä.
Vuorokausirytmi.
Ihmisen sisäänrakennettu vuorokausirytmi noudattaa 25 tunnin aikataulua, mutta se tahdistuu muun muassa valon ja sosiaalisten tekijöiden vaikutuksesta 24 tunniksi.
Biologinen vuorokausirytmi ei häviä, vaikka ihminen eläisi jatkuvasti hämärässä. Jos ihminen sen sijaan eristetään täysin ulkomaailmasta, ihmisen sisäinen kello alkaa jätättää ja vuorokausirytmi pitenee huomattavasti. Uni-valverytmitutkimuksissa, joissa rytmiä säätelevä päivänvalo on poistettu, on ihmisen vuorokausirytmin todettu olevan 25,3 tunnin mittainen, ts. koehenkilöt menivät nukkumaan noin 1,3 tuntia myöhemmin kuin edellisenä päivänä.
Valvominen.
Liika valvominen aiheuttaa torkahtelua, ärtymystä, keskittymiskyvyn heikkenemistä ja kipukynnyksen alenemista. Voi esiintyä myös mikrounia. Vuorokauden valvominen vastaa promillen alkoholihumalaa.
Suorituskyky heikkenee jo 4–5 tunnin yötyön jälkeen, 12 tunnin jälkeen tapaturmariski on kaksinkertainen ja 16 tunnin lopussa kolminkertainen normaaliin verrattuna. Lisäksi valvomisajan pidentyessä virheiden määrä kasvaa. Monet auto-onnettomuudet ovat johtuneet liiasta valvomisesta. Liian pitkä valvominen voi johtaa kuolemaan, mutta se edellyttää viikkojen tai kuukausien yhtämittaista valveillaoloa.
Nukkumista haittaavat unihäiriöt.
Unihäiriö on ongelma, joka häiritsee eri nukkumisen vaiheita (vilkeuni ym.), nukahtamista tai nukkumistilassa pysymistä. Tavallisimpia ovat esimerkiksi kuorsaus, levottomat jalat tai uniapnea, jossa hengitys katkeilee nukkumisen aikana.
Jotkin unihäiriöt voivat johtua biologisista syistä ja jotkin psykologisista. Niitä esiintyy usein ihmisillä jotka kärsivät mielenterveydellisistä häiriöistä, esimerkiksi depressiosta, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä tai skitsofreniasta. Jotkin unihäiriöt voivat olla perinnöllisiä, kuten narkolepsia.
Nukkumisvaikeudet voivat johtua somaattisista sairauksista kuten infektiosta. Myös äidin raskauden aikainen infektio saattaa altistaa lapsen myöhemmin unihäiriöille. Psyykkisten ja neurologisten sairauksien vaikutus voi olla kaksisuuntainen. Ne altistavat unihäiriöille, joka aiheuttaa puolestaan erityisesti masennusta. Masentuneista lapsista yli puolella on univaikeuksia. Merkittävä osa unihäiriöistä on kuitenkin itsenäisiä oireita, joihin ei välttämättä ole yhtä syytä tai selitystä. Jos lapsi voi hyvin ja jaksaa käydä koulussa, voidaan aika turvallisesti ajatella, että univaje on lievä ja hyvänlaatuinen tila, joka itsestään korjaantuu ajan myötä. Mutta jos päiväaikaisia ongelmia on, silloin asiaan olisi hyvä paneutua tarkemmin.
Eläinten nukkuminen.
Kaikkien kehittyneiden eläinten uni jakautuu jaksoihin. Eri eläinten nukkumisen tarve vaihtelee suuresti, mutta yleensä ottaen eliön koon kasvaessa tarve vähenee. Esimerkiksi kirahvit nukkuvat päivässä kaksi tuntia ja lepakot jopa 20 tuntia. Luonnossa petoeläimet nukkuvat yleensä pitempään kuin saaliseläimet, sillä saaliseläinten on oltava jatkuvasti varuillaan.
Kalat ja sammakkoeläimet eivät varsinaisesti nuku. Niiden lepo eroaa unesta siten, että levossa ne voivat yhtä aikaa havainnoida ympäristöään.
Alkeelliset matelijat, joiden aivokuori on varsin alkeellisesti kehittynyt, nukkuvat, mutta niiden unesta puuttuu vilkejakso. Kehittyneet matelijat ja linnut sen sijaan nukkuvat ja näkevät unia luultavasti hieman samaan tapaan kuin ihminen ja muut nisäkkäät. Lintujen ja matelijoiden vilkeuni on kuitenkin kehittynyt eri aikaan toisistaan riippumatta, sillä niiden kehityslinjat erosivat toisistaan jo satoja miljoonia vuosia sitten. Linnuilla vilkeunta esiintyy vain nuorilla yksilöillä, eivätkä täysikasvuiset linnut siis näe unia.
Nisäkkäät nukkuvat samaan tapaan kuin ihminenkin. Niiden unessa on samankaltaisia jaksoja kuin ihmisellä.
Hylkeet ja delfiinit "nukkuvat" siten, että niiden toinen aivopuolisko on aktiivisena ja toinen unessa. Delfiinien ja valaiden osalta syy on varsin selvä - hereillä oleva aivopuolisko pitää huolen siitä että eläin pysyttelee sen verran lähellä pintaa että hengitys on edelleen mahdollista.
Nukkumisen syyt.
Syitä siihen, miksi näemme unia ja nukumme, on monia, ja eri tieteenalat vastaavat siihen omalta pohjalta. Täytyy pitää myös mielessä, että nukkuminen on paljon enemmän kuin pelkkää fyysistä lepoa.
Erään evolutiivisen selityksen mukaan nukkuminen on kaikkein taloudellisin tapa viettää aika sinä aikana päivästä, kun ravintoa on vähemmän saatavilla ja sen hankkiminen on vaikeampaa vähäisen valon takia.
Unen tarkoitukseksi on esitetty, että se liittyy aivojen tietojen syväjärjestelyyn ja turhien tietojen poistoon. Tässä mielessä se on regressiota. Myös hormonien ja proteiinien tuotanto lisääntyy unen aikana.


Tylli (kangas).
Tylli on kevyt, verkkomainen kangaslaatu. Sitä valmistetaan mm. silkistä, puuvillasta, viskoosista ja nylonista. Se on saanut nimensä Ranskan Tullen mukaan, jossa sitä ensimmäisenä alettiin valmistaa 1700-luvulla. Nykyisin yleisin tyllilaatu, bobbinet, kehitettiin Iso-Britaniassa 1800-luvun alussa.
Tylli voi olla laadultaan karheaa ja jäykkää tai ohutta ja laskeutuvaa. Tylliä saa iso- tai pienireikäisenä. Jotkut tyllilaadut ovat hieman kiiltäviä. Tylliä käytetään mm. hattujen koristeena, balettitanssijoiden tutuissa, juhlapuvuissa, morsiushunnuissa ja alushameissa kohottamaan varsinaista hametta. Tyllin yleisin väri on valkoinen tai musta, mutta nykyään sitä valmistetaan kaikissa sateenkaaren väreissä. Tylliä voidaan käyttää sellaisenaan tai sitä voidaan käyttää brodeerauksen tai helmikirjailun pohjana. Tylli sopii myös askarteluun, esim hääkarkkien kääreeksi.


Anna Freud.
Anna Freud (3. joulukuuta 1895 Wien Itävalta – 9. lokakuuta 1982 Lontoo Britannia) oli psykoanalyytikko ja lapsipsykoanalyysin edelläkävijä. Hän oli
Sigmund Freudin nuorin tytär.
Anna Freud opiskeli Wienissä. Ensimmäisen artikkelinsa psykoanalyysin alalta hän julkaisi vuonna 1922. Isänsä Sigmund Freudin sairastuttua syöpään Anna Freud toimi hänen hoitajanaan. Anna Freud jatkoi psykoanalyysin kehittämistä uuteen suuntaan, josta kehittyi egopsykologia. Anna Freud kehitti erityisesti defenssejä eli minän puolustuskeinoja koskevaa psykoanalyyttista ajattelua. Lapsipsykologiaa hän kehitti perustamalla useita orpokoteja ja tutkimalla sodan vaikutuksia lasten psyykeen.
Hänen ystäviinsä ja työtovereihinsa kuuluivat muun muassa saksalainen psykoanalyytikko Eva Rosenfeld ja psykoanalyytikko Dorothy Burlingham.
Anna Freudin teoksista on julkaistu suomeksi muun muassa "Minän suojautumiskeinot" ja "Terve ja psyykkisesti häiriintynyt lapsi".


Kiirunan kunta.
Kiiruna (,) on kunta (ent. "Jukkasjärvi") Norrbottenin läänissä Pohjois-Ruotsissa. Kunnan keskustaajama on myös nimeltään Kiiruna.
Vuoden 2011 lopussa kunnassa oli 22 967 asukasta ja sen pinta-ala oli 19 140,33 km². Väentiheys on vain 1,2 asukasta neliökilometriä kohti. Koska 80 % väestöstä asuu Kiirunan taajamassa, niin suurimmassa osassa kuntaa väentiheys jää tätäkin alhaisemmaksi.
Kunnan alueella suomella, meänkielellä ja saamella on virallisen vähemmistökielen asema. Alueella on ollut pitkään suomensukuista asutusta, joka näkyy alueen nimistössä. Esimerkiksi Kiirunan kaupungin laidalla olevasta "Luossajärvestä" ja "Kiirunavaarasta" käytetään suomalaisia nimiä.
Rautamalmin louhinta on alueen pääteollisuutta ja kaupunki on erittäin riippuvainen kaivosyhtiö LKABista. Kiirunan nykyinen keskustaajama syntyikin 1900-luvun alussa kaivosten ympärille.
Kuntajaon kehitys.
Kaaresuvannon pitäjä muodostettiin vuonna 1602 erottamalla se Ylitornion pitäjästä. Nimenä sillä oli Tornion lappalaisseurakunta, Tenoteklin seurakunta tai Enontekiön seurakunta. Pitäjä ulottui myös nykyisen Suomen alueelle. Kaaresuvannon pitäjästä erotettiin vuonna 1606 "Simojärvi"-niminen pitäjä, joka vuonna 1673 sai nimekseen "Jukkasjärvi". Vuonna 1673 erotettiin vielä nykyisen Norjan puolella Ruijassa sijaitseva Koutokeino ja Suomen Utsjoki. Kun Suomi siirtyi Ruotsilta Venäjälle Haminan rauhassa 1809, pitäjä tuli kuulumaan kahden valtion alueeseen. Vuonna 1813 pitäjä jaettiin, jolloin Suomen osasta tuli Enontekiö ja Ruotsin osasta Kaaresuvanto. Ruotsin puoleisesta pitäjän osasta käytettiin Enontekiö (ruots. "Enontekis") Kaaresuvannon (ruots. "Karesuando") ohella vuoteen 1907 asti.
Kaaresuvannosta erotetusta Jukkasjärvestä tuli maalaiskunta vuoden 1862 kuntauudistuksessa. Maalaiskunnan alueella sijainneesta Kiirunan kaivosyhdyskunnasta tehtiin taajaväkinen yhdyskunta vuonna 1908. Vuonna 1948 koko maalaiskunta muutettiin Kiirunan kaupungiksi. Tuolloin se oli pinta-alaltaan Ruotsin suurin kaupunki ja toiseksi suurin koko maailmassa Australian Queenlandissa sijaitsevan Mount Isan jälkeen. Kiiruna oli yksi viimeisistä kaupungeista, joita Ruotsiin perustettiin.
Kiiruna sai nykyiset rajansa vuonna 1971, jolloin siihen liitettiin Kaaresuvannon maalaiskunta. Samalla Kiirunasta tuli kunta, koska Ruotsissa siirryttiin yhteen kuntamuotoon.
Kirkollisesti nykyisen kunnan alue on kuulunut Jukkasjärven seurakuntaan, josta vuonna 1913 erotettiin Vittangin seurakunta. Kaaresuvannon alueella sijaitsee samanniminen seurakunta.
Entiset taajamat.
Luettelossa mainituista taajamista Tuolluvaara on sittemmin kasvanut yhteen Kiirunan taajaman kanssa.
Maantiede.
Koska Kiiruna sijaitsee 145 kilometriä pohjoiseen napapiiriltä, kaupungissa on kaamosaika 13. joulukuuta – 5. tammikuuta. Kesällä yötön yö on välillä 30. toukokuuta ja 15. heinäkuuta.
Kiiruna on Ruotsin pohjoisin kunta, ja pinta-alaltaan se on yhtä suuri kuin kolme maan eteläisintä maakuntaa Skoone, Blekinge ja Halland yhteensä. Yhteen aikaan Kiiruna oli luetteloissa maailman suurimpana kaupunkina pinta-alalla laskettuna. Tämä perustui tuolloin Ruotsissakin käytössä olleeseen tapaan pitää kokonaisia kuntia kaupunkeina. Tämä tapa on vieläkin käytössä Suomessa, ja sen perusteella Rovaniemeä on kutsuttu Euroopan suurimmaksi kaupungiksi.
Kiirunassa sijaitsee Ruotsin korkein tunturi Kebnekaise, korkeutta sillä on noin 2 110 metriä merenpinnasta. Kunnassa on yli 6 000 järveä, suurimpana Torniojärvi. Kunnan läpi virtaa seitsemän jokea, joiden nimet ovat Kainuunjoki, Torniojoki, Lainiojoki, Rautasjoki ja Vittankijoki, kuin myös Könkämäeno ja Muonionjoki, jotka kulkevat Suomen rajalla.
Vuonna 2004 tehtiin päätös, että kunnan nykyinen keskusta (67°49'48 N", 20°25'48 E") pitää siirtää yhden kilometrin verran, koska on vaara, että se vajoaa rautamalmin louhimisen takia. Siirtämisen todettiin olevan edullisempaa kuin louhoksen hylkääminen. Siirtäminen tehtäisiin vähitellen 2010-luvun aikana. Erikoista siirtämisessä on se, että rakennuksia, esimerkiksi kaupungintalo ja kirkko, siirretään kokonaisina.
Avaruustutkimus ja teollisuus.
Kiiruna on yksi Pohjoismaiden merkittävimmistä avaruustutkimuksen keskuksista. Yliopistotasoista koulutusta tarjotaan Ruotsin avaruusfysiikan instituutin yhteydessä Luulajan teknillisen yliopiston avaruustieteiden kampuksella sekä vuonna 2007 alkaneessa Uumajan yliopiston avaruustekniikan koulutusohjelmassa. Lisäksi Kiirunassa toimii avaruuslukio.
Kiirunassa on Swedish Space Corporationin omistama, Pohjoismaiden aktiivisin avaruuskeskus Esrange. Esrangesta laukaistaan säähavaintopalloja ja luotaussraketteja sekä pidetään yhteyttä naparadalla oleviin sateliiteihin. Esrangen yhteydessä on myös Euroopan avaruusjärjestön maa-asema.
Kiirunassa sijaitsee myös EISCAT-yhteisön tutka-asema jota käytetään mm. ionosfäärin ja magnetosfäärin tutkimiseen samalla tavalla kuin HAARP-projektissa.
Kiirunaa on suunniteltu kaupallisia avaruuslentoja tarjoavan Virgin Galactic-yhtiön Euroopan laukaisukeskukseksi.
Kunnanvaltuusto.
Ruotsissa valitaan joka neljäs vuosi edustajat valtiopäiville, maakäräjäkuntien valtuustoihin ja kunnanvaltuustoihin. Seuraavassa taulukossa on esitetty valtiopäivillä edustettuina olevien puolueiden ääniosuudet ja paikat Kiirunan kunnanvaltuustossa viimeksi pidettyjen kunnallisvaalien perusteella.


Vuodenaika.
Vuodenajat ovat ilmastossa tapahtuvan vuotuisen kierron vaiheita.
Vuodenaikojen vaihtelu on seurausta Maan pyörimisakselin kallistumasta eli akselikulmasta suhteessa Maan ratatason kohtisuoraan ja siitä johtuvista muutoksista Auringon säteilyn jakautumisessa. Myös Maan ja Auringon välisen etäisyyden vaihtelu muuttaa lämpötiloja, mutta sen vaikutus on lähes olematon. Lähimpänä Aurinkoa ollaan tammikuussa ja kauimpana heinäkuussa.
Kallistuman vaikutukset ovat erilaisia eri puolilla maailmaa, ja siksi eri kulttuureissa on erilaisia tapoja jaotella vuosi osasiinsa. Esimerkiksi päiväntasaajan lähellä sijaitsevilla alueilla puhutaan vain sadekaudesta/monsuunikaudesta ja kuivasta kaudesta. Toisaalta Australian pohjoisosissa elävät alkuperäiskansat jakavat vuoden peräti kuuteen vuodenaikaan.
Suomalaisesta näkökulmasta on luontevaa jakaa vuosi neljään vuodenaikaan: talvi, kevät, kesä ja syksy.
Vuodenaikojen syyt.
Maa kiertää Auringon kerran vuodessa. Kiertäminen tapahtuu vastapäivään jos kuten yleensä, Maa esitetään asennossa jossa pohjoinen pallonpuolisko on kiertoradan yläpuolella. Kiertäessään Aurinkoa Maan pyörimisakseli pysyy suunnilleen vakiona: jos pyörimisakselin paikalle kuvitellaan nuoli, jonka kärki tulee ulos pohjoisella pallonpuoliskolla, niin nuoli osoittaa koko ajan suunnilleen kohti Pohjantähteä.
Maan vastaanottama Auringon säteily jakautuu vuoden mittaan eri lailla Maan kiertäessä radallaan Aurinkoa: kesäisin Maan pohjoinen pallonpuolisko vastaanottaa enemmän säteilyä kuin eteläinen, ja talvella eteläinen pallonpuolisko vastaanottaa enemmän säteilyä kuin pohjoinen. Keväällä ja syksyllä pallonpuoliskot vastaanottavat saman verran Auringon säteilyä.
Talvella Aurinko paistaa matalammalta ja talvella osa pohjoista pallonpuoliskoa on jatkuvasti varjossa.
Matalalta paistavan Auringon säteily jakautuu suuremmalla alueelle ja säteilyä absorboituu enemmän ilmakehään. Kesällä päivä on pitempi: Aurinko paistaa vuorokauden aikana enemmän kuin talvella. Myös Auringon säteilyn tulokulma Maan pintaan nähden vaihtelee vuodenajasta riippuen: kesäisin Aurinko paistaa korkeammalta ja talvisin matalalta. Matalalta paistava Aurinko lämmittää vähemmän Maata, koska säteily leviää isommalle alueelle. Lisäksi säteilyä absorboituu ilmakehään enemmän Auringon paistaessa matalalta.
Maan radan soikeuden vaikutus vuodenaikoihin.
Maa kiertää Aurinkoa hieman soikealla radalla. Tämä vaikuttaa vuodenaikoihin vain vähän, koska maapallon rata on vain hieman soikea. Itse asiassa Maa on nykyään lähimpänä Aurinkoa, kun pohjoisella pallonpuoliskolla on talvi.
Tammikuun alussa Maa on Aurinkoa lähinnä (radan periheli) ja heinäkuun alussa kauimpana (radan apheli). Keskimäärin koko Maan vastaanottaman Auringon säteilyn määrä on aphelissa noin 7 % pienempi kuin perihelissä.
Maa on kuitenkin lämpimämpi sen ollessa kauimpana aphelissa: koko Maan keskilämpötila on noin 2,3 °C astetta korkeampi kuin perihelissä. Tämä johtuu siitä, että Maan pohjoisella pallonpuoliskolla, joka on aphelissa kääntyneenä kohti Aurinkoa, on enemmän maata kuin merta. Mantereet lämpiävät helpommin kuin vesi, koska niillä on pienempi lämpökapasiteetti kuin vedellä.
Pohjoisen pallonpuoliskon kesä on 2–3 päivää pidempi kuin eteläisen pallonpuoliskon kesä. Tämä johtuu Keplerin toisesta laista: planeetat liikkuvat radallaan hitaammin aphelissa.
Perihelin ja aphelin sijoittuminen vuodenaikoihin siirtyy hitaasti sekä akselin prekession että perihelin kiertymisen vuoksi. Näin syntyvät noin 20 000 vuoden mittaiset Milankovićin jaksot.
Leveysaste ja vuodenajat.
Maan akselikallistuman (noin 23,5 astetta) takia vuodenajat ovat erilaisia eri leveysasteilla. Maa voidaan jakaa navan ja napapiirin väliseen kylmään vyöhykkeeseen, napapiirin ja kääntöpiirin väliseen lämpimään vyöhykkeeseen sekä kääntöpiirin ja päiväntasaajan väliseen kuumaan vyöhykkeeseen.
Pohjoisen napapiirin noin 66,5 astetta pohjoispuolella kesällä Aurinko voi paistaa läpi yön. Ilmiötä kutsutaan keskiyön auringoksi tai polaaripäiväksi. Kesäpäivänseisauksen aikana alue, jolla Auringon keskipiste ei laske horisontin alapuolelle, on suurimmillaan: Aurinko paistaa läpi yön kaikkialla napapiirin pohjoispuolella. Talvella napapiirin pohjoispuolella voi olla kaamos (polaariyö), jolloin aurinko ei nouse päivälläkään. Talvipäivänseisauksen aikana kaamosalue on suurimmillaan. Kaamoksen takia napaseutujen talvet ovat erittäin kylmiä. Tällöinkin ilmakehä saattaa sirottaa hämärää valoa joulukuisena yönä. Kun pohjoisessa on polaaripäivä tai polaariyö, on eteläisen napapiirin ja etelänavan välisellä alueella samaan aikaan vastaavasti polaariyö tai polaaripäivä.
Kravun ja Kauriin kääntöpiirien 23,5° P - 23,5° E välissä, varsinkin päiväntasaajalla, on aina lämmintä: päiväntasaajan lähettyvillä vuodenajat erottuvat toisistaan sateisuutensa perusteella. Päiväntasaajalla vuodessa on kaksi sadekautta ja kaksi kuivaa kautta; kääntöpiireillä on yksi sadekausi ja yksi kuiva kausi.
Vuodenaikojen ajoittaminen.
Vuodenajoille ja niiden rajakohdille eri yhteyksissä ainakin kolmea eri määritelmä. Arkikielessä luetaan usein jokaiseen vuodenaikaan kolme kalenterikuukautta. Tähtitieteellisen määritelmän mukaan vuodenajat vaihtuvat päiväntasauksina ja päivänseisauksina. Meteorologiassa käytetään termisiä vuodenaikoja, joiden rajat on määritelty sen mukaan, milloin vuorokauden keskimääräinen lämpötila ylittää tai alittaa tietyt rajat.
Animaatio lumen levinneisyydestä vuodenajan mukaan.
Tavallisessa puheessa eri maissa voi olla erilaisia käsityksiä siitä mistä vuodenaika alkaa ja käsitykset voivat vaihdella historiallisesti. Esimerkiksi Englannissa vuodenaikojen käsitetään alkavan kuukautta aikaisemmin kuin Suomessa: esimerkiksi kevään ajatellaan käsittävän helmi-, maalis- ja huhtikuun.
Amerikkalaisissa englanninkielisissä kalentereissa kesän ja talven käsitetään alkavan vastaavasti kesäpäivänseisauksesta ja talvipäivänseisauksesta.
1800-luvulla Zacharias Topelius määritteli talven alkavan marraskuussa ja loppuvan huhtikuussa (syystalvi, sydäntalvi, kevättalvi), kevään olevan touko- ja kesäkuu, kesän heinä- ja elokuu, ja syksyn syys- ja lokakuu.
Tähtitieteelliset vuodenajat.
Tähtitieteellisen määritelmän mukaan kevät alkaa kevätpäiväntasauksesta 20. tai 21. maaliskuuta, kesä kesäpäivänseisauksesta 21. kesäkuuta, syksy syyspäiväntasauksesta 22. tai 23. syyskuuta ja talvi talvipäivänseisauksesta 21. tai 22. joulukuuta. Nämä ajankohdat ovat samat kaikkialla maapallolla. Maan radan epäkeskisyyden vuoksi nämä ovat hieman eri pituisia: kesä on 93,65 mutta talvi vain 88,99 vuorokauden pituinen.
Termiset vuodenajat.
Pysyvillä ylityksillä ja alituksilla tarkoitetaan pääsääntöisesti vähintään viiden peräkkäisen vuorokauden keskilämpötilan ylitystä tai alitusta annetun rajalämpötilan suhteen. Suomessa termisistä vuodenajoista pisin on talvi ja lyhyin kevät.


Bluetooth.
Bluetooth on avoin standardi laitteiden langattomaan kommunikointiin lähietäisyydellä. Se sai alkunsa, kun ruotsalainen Ericsson (nykyinen Sony Ericsson) alkoi tutkia erilaisia menetelmiä langattomaan tiedonsiirtoon matkapuhelimien ja niiden oheislaitteiden välillä vuonna 1994. Nimi Bluetooth annettiin 900-luvulla eläneen viikinkikuninkaan, Harald Sinihampaan mukaan, logo taas luotiin yhdistämällä skandinaaviset riimut (Hagall) ja   (Berkanan). Ericssonin aloitteesta perustettiin 20.5.1998 "Bluetooth SIG" (Special Interest Group), jonka perustajiin kuuluivat myös Nokia, IBM, Intel ja Toshiba. Tavoitteena oli luoda de facto -standardi. Vuonna 2009 SIG:ssa oli jäseniä yli 12000.
Bluetooth on lyhyen kantaman radiotekniikkaan perustuva langaton tiedonsiirtotekniikka, jonka tarkoituksena on ollut korvata kaapelit matkapuhelinten, PC:n, tulostinten ja muiden oheislaitteiden välillä. Bluetoothin nimelliset siirtonopeudet ovat symmetrisessä siirrossa 432,6 kilobittiä ja asymmetrisessä lähtevässä 721 kilobittiä ja saapuvassa 57,6 kilobittiä sekunnissa. Bluetoothilla korvataan myös infrapunayhteyksiä, koska se on toimintavarmempi ja monipuolisempi siirtotekniikka eikä tarvitse esimerkiksi optista kontaktia yhteyslaitteiden välillä. Bluetooth-teknologia mahdollistaa myös yhteyslaitteiden autentikoinnin ja tiedonsalauksen eli -kryptauksen, toisin kuin IrDA.
Bluetoothin 2.0-version suurimpia parannuksia on ollut tiedonsiirron nopeuden nosto 3,0 Mbps:iin EDR-laajennuksella (Enhanced Data Rate). Teknisesti 2.0-versio kuluttaa enemmän virtaa, mutta samalla tietomäärällä kolme kertaa nopeampi tiedonsiirto kutistaa virrankulutuksen noin puoleen version 1.x laitteisiin verrattuna. Versio 2.0 tarjoaa myös muutamia pienempiä parannuksia kuten uudistetun virheenkorjauksen. Bluetooth 2.0 on alaspäin yhteensopiva kaikkien 1.x-version laitteiden kanssa.
Pienimmällä milliwatin (Class/luokka 3) lähetysteholla päästään noin metrin tiedonsiirtoetäisyyksiin, 2,5 mW teholla (Class/luokka 2) jo noin kymmeneen metriin, ja lähetystehoa kasvattamalla ylletään jopa 100 metrin etäisyyksiin (100 mW/Class 1). Bluetoothin keskilähetystaajuus on 2,45 GHz. Samalla taajuusalueella toimivat myös muun muassa mikroaaltouunit ja langattomat lähiverkot. Yhteyksien häiriöiden vähentämiseksi lähetyksessä käytetään hajaspektritekniikkaa.
Bluetooth koostuu kolmesta osasta, jotka ovat radio-osa ("Bluetooth-radio"), radiolinkin hallintaosasta () ja yhteydenhallinnasta ().
Bluetooth mahdollistaa kahdeksan eri laitteen liittämisen samaan verkkoon. Pienemmissä, enintään kahdeksan laitetta sisältävissä, piconet-verkoissa on yksi isäntä ja loput ovat orjia. Jokainen yksittäinen laite voi vapaasti tulla verkkoon tai poistua siitä.
Bluetooth 3.0 on edeltäjäänsä nopeampi ja virtapihimpi. Uuden Bluetooth-standardin sydämenä toimii 802.11 PAL (Protocol Adaptation Layer), eli 802.11 WLAN -yhteyden hyödyntäminen. Suuria tietomääriä siirrettäessä Bluetooth 3.0 käyttää automaattisesti apunaan WLAN-yhteyttä, jolloin siirtonopeus on jopa 24 Mbit/s (3 Mt/s).
Bluetooth-spesifikaatio mahdollistaa, että laite voi olla jäsenenä kahdessa eri verkossa (nykyiset laitteet tukevat vain yhtä aktiivista yhteyttä kerrallaan). Näin laitteita ja verkkoja voidaan ketjuttaa toisiinsa. Bluetooth-laitteet jakautuvat verkoissa isänniksi () ja orjiksi (). Kun piconet-verkot yhdistyvät suuremmiksi, kutsutaan niitä scatternet-verkoiksi, joissa on useita isäntiä ja orjia. Verkot erottaa toisistaan niiden käyttämä taajuus sekä kanavahyppiminen.
Arkkitehtuuri.
Bluetooth-protokollapino sisältää sekä erityisesti Bluetoothiin määritettyjä että yleisempiä protokollia.
Bluetooth soveltuu käytettäväksi monissa erilaisissa laitteissa, jolloin kukin laite käyttää protokollista vain tiettyä osaa. L2CAP (Logical Link Control and Adaptation Protocol) kanavoi protokollat ja samassa järjestelmässä voi käyttää monta protokollaa.
Taajuus.
Bluetooth-radio toimii lähes poikkeuksetta 2,4 GHz:n ISM (Industry, Medical, Science) lisensöimättömällä taajuusalueella. Tarkasti ottaen Bluetooth toimii taajuusalueella 2,4000 – 2,4835 GHz ja taajuushyppyalue on f = 2402 + k MHz, jossa k = 0..., 78. Bluetooth vaihtelee siis lähetystaajuutta. Kanavia ko. taajuusalueella Bluetoothin käytössä on 79. Yhden kanavan taajuussiirto on 1 MHz.
Näissä maissa kansalliset rajoitukset pakottavat ainakin toistaiseksi toimimaan taajuusalueella 2,4465 – 2,4835 GHz ja taajuushypintäalue (engl. Frequency hopping) on f = 2454 + k MHz, jossa k = 0..., 22.
Lähetin.
"Class 1" luokan lähettimissä pitää olla virransäätöominaisuus joka mahdollistaa myös Bluetoothin virransäästöominaisuudet. LMP ja RSSI tarkkailevat lähetystehoa ja tarvittaessa laskevat tai nostavat lähetystehoa. "Class 1" -luokan lähettimiä käytetään lähinnä kannettavissa tietokoneissa ja Bluetooth USB-dongleissa. Jos vastaanottimessa ei ole virransäätöominaisuutta, tulee "Class 1" -luokan lähettimen toimia luokan 2 tai 3 lähettimen tavoin. Tämä rajoittaa esimerkiksi kannettavan tietokoneen ja puhelimen välisen Bluetooth-yhteyden ~10 metriin.
Modulaatio.
Modulaationa Bluetooth käyttää GFSK-taajuussiirtokoodausta (). GFSK-modulaatiossa binäärinen 1 ja 0 sisällytetään kantoaallon pituuteen poikkeuttamalla kantoaallon perustaajuutta. Taajuuden muutos on +-500kHz ja sen virhe saa olla maksimissaan +-75kHz.
Enimmäisliukuma on siis mikrosekunnissa 400 Hz.
Bluetoothin käyttämän taajuushyppelyn takia tietoliikenne on periaatteessa pakettikytkentäistä. Taajuutta vaihdetaan 1600 kertaa/s ja yhden paketin lähetysaika (slot) on noin 625 mikrosekuntia.
Baseband eli kantataajuuskaista.
Baseband on tietokoneiden laitteissa yleensä esiintyvä taajuus
Topologia.
Bluetooth perustuu ns. Point-To-Point-yhteyteen, jossa kaksi laitetta kommunikoivat keskenään. Toinen laitteista on isäntä ja toinen renki. Laitteet muodostavat pikoverkon jo kaksin, mutta isäntä voi olla yhteydessä jopa seitsemään renkiin.
Pikoverkot muodostavat hajaverkkoja, kun jokin laite on yhteydessä toiseen pikoverkkoon. Laite voi olla toisessa verkossa joko isäntänä tai renkinä, mutta laite voi kuitenkin keskustella vain yhden laitteen kanssa kerrallaan.
Profiilit.
Bluetooth-profiilit määrittelevät kuinka Bluetooth-verkkoa käyttävien sovellusten tulee toimia; tarkoituksena on saada eri ohjelmistokehittäjien sovellukset yhteneväisiksi.
GAP (Generic Access Profile) on perusprofiili, jonka päätarkoituksena on kuvata Bluetooth-laitteiden yhteydenpidossa käyttämät proseduurit. Tämä on tietoturvan kannalta tärkein profiili. GAP:in osalta kaikkien Bluetooth-laitteiden tulee olla samanlaisia.
Lähiverkkoyhteysprofiili ("Lan Access Profile") kuvaa tapaa, jolla Bluetooth-laite muodostaa yhteyden lähiverkkoon erillisen tukiaseman kautta.
Headset-profiili kuvaa tapaa, jolla hallitaan hands-free-toimintoja.
Tietoturva.
Bluetooth-verkossa tietoturva muodostuu uuden laitteen autentikoinnista sekä siirrettävän tiedon salauksesta. Näiden hallintaan käytetään laitteen MAC-osoitetta, kahta salaista avainta sekä autentikoinnissa muodostettavaa satunnaislukua. Autentikointi perustuu haaste-vaste-menetelmään, joka voidaan suorittaa molempiin suuntiin, näin pienennetään ns. naamioinnin mahdollisuutta. Varsinainen salaus tapahtuu E0-nimisellä jonosalaimella. Kaikki käytettävä salaus on symmetristä.
Yleistä Bluetooth-tietoturvasta.
Bluetooth 2.0 on suhteellisen turvallinen; viimeisimmät ja yleisimmät virukset ja haittaohjelmat ovat vuodelta 2005. Toistaiseksi virusten asentuminen matkapuhelimeen vaatii levitäkseen käyttäjän toimia eli käyttäjän tarvitsee ensin hyväksyä asennuspyyntö. Suurimmat riskit siis liittyvät käyttäjien uteliaisuuteen.
Bluetooth-protokolla.
Protokollapinolla kuvataan yhteyskäytäntöjä Bluetooth-laitteiden väillä. Protokollapinoon on pyritty sulauttamaan aiempia protokollia, jotta yhteyskäytännöt olisivat toimivimpia jo ennestään olemassa olevien protokollien kanssa.
Cabir.
Ensimmäinen älypuhelimien haittaohjelma. Tietokone-lehti uutisoi 25.11.2004, että Cabir-mato on levinnyt myös Suomeen. Haittaohjelma Leviää "caribe.sis"-tiedostona S60-puhelimissa.
Leviäminen ja aktivoituminen.
Cabir-haittaohjelma leviää Bluetooth-yhteyden ollessa puhelimessa päällä ja näkyvissä. Käyttäjä saa varoitusviestin Saapuneet-kansioon (installation security warning, unable verify supplier, Continue anyway). Käyttäjä joko hyväksyy tai hylkää sen. Jos käyttäjä hyväksyy, pyytää matkapuhelin seuraavaksi asentamaan Cariben. Käyttäjän hyväksyttyä asennuksen Cabir-ohjelma aktivoituu.
Cabir ei tuhoa omia tiedostoja eikä lähetä niitä eteenpäin; se on niin kiltti, että tyytyy vain leviämään. Aktivoituessaan matkapuhelin alkaa etsiä muita Bluetooth-matkapuhelimia ja lähettää caribe.sis–tiedoston ensimmäiseen löytämäänsä laitteeseen. Jos vastaanottaja vastaa pyyntöön kielteisesti, tulee heti perään toinen yhteyspyyntö. Jos yhteys luodaan, Cabir "lopettaa toimintansa" lähettävässä matkapuhelimessa.
Haittaohjelman muunnelmat.
Cabir. H ja Cabir. I ovat viimeisimpiä versioita Cabirista. Cabir. H:ta on "paranneltu" siten, että se pystyy leviämään myös ensimmäisen "uhrin" löytämisen jälkeen.
CommWarrior, CommonWarrior.
Nämä ovat ensimmäisiä mobiiliviruksia, jotka käyttävät levitäkseen MMS-viestejäkin. Suomessa ensimmäinen tapaus vuoden 2005 loppupuolella. Leviää.sis–tiedostona S60-puhelimissa.
Leviäminen ja aktivoituminen.
Bluetooth-yhteyden ollessa puhelimessa päällä (Näkyvissä–tilasta ei varmuutta). Käyttäjälle Saapuneet –kansioon viesti. Bluetooth-yhteydellä tiedostonimi voi vaihdella, esimerkiksi 9i1sv8ek.sis tai muita vastaavia epämääräisiä tiedostonimiä. Käyttäjä joko hyväksyy tai hylkää asennuksen. Hyväksyessään virus aktivoituu ja alkaa etsiä muita BT-laitteita ja alkaa lähettää kopiota itsestään matkapuhelimen puhelinluettelon numeroihin. CommonWarrior ei tuhoa tiedostoja, vaan se lähettää itseään eteenpäin.
MMS-viestien avulla leviäminen tapahtuu suunnilleen samalla periaatteella. Sis-tiedostot leviävät jollakin tietyllä nimellä, esimerkiksi nimellä "Symbian security update, See security news at www.symbian.com" ja sitä kautta saastuttavat puhelimen. MMS-viestit maksavat, joten CommonWarrior voi koitua kalliiksi, jos käyttäjä ei tiedä puhelimensa saastuneen.
Pbstealer.
Hyötyohjelmaksi tekeytyvä mobiilivirus, joka järjestelee kontaktitiedot. Havaittu loppuvuodesta 2005. Leviää.sis–tiedostoina S60–puhelimissa.
Leviäminen ja aktivoituminen.
Ei leviä itsestään, vaan jonkun on levitettävä sitä. Käyttäjälle tulee ilmoitus asennettavasta.sis–tiedostosta (niminä ainakin ChattingYuk.sis ja PBCompressor.sis). Käyttäjä joko hyväksyy tai hylkää sen.
Hyväksyessään Pbstealer asentuu ja kerää kontaktitiedot, notepadin ja kalenterin "to do" -luettelon tekstitiedostoon ja lähettää sen BT-laitteeseen. Jos yhteyspyyntö hylätään, niin Pbstealer yrittää minuutin ajan uudestaan luoda yhteyttä (vastaavaa tekniikkaa käyttää Cabir-virus). Jos yhteys luodaan, Pbstealer yrittää poistaa itsensä puhelimesta, mutta ei aina.
Appdisabler.
Mobiilivirus, jonka variantti.Q on havaittu 6.11.2006 S60-puhelimissa. Vahingoittaa puhelimen keskeisimpiä sovelluksia ja voi lamauttaa puhelimen siten, että sitä ei saa enää päälle. Asentuu.sis–tiedostona, jonka käyttäjä joko hyväksyy tai hylkää.


Selkouni.
Selkouni (, suomenkielinen terminologia ei ole vakiintunut, kutsutaan myös nimillä "selväuni", "kirkas uni" ja "lucid-uni") tarkoittaa unta, jota nähdessään henkilö tiedostaa näkevänsä unta. Useimmiten selkounessa pystytään myös jossain määrin vaikuttamaan unen sisältöön, esimerkiksi liikkumaan unimaailmassa oman mielen mukaan, jolloin puhutaan tarkennettuna "kontrolloidusta unesta". Termi "selkeä" tai "kirkas" viittaa siihen, että selkounet koetaan usein lähes yhtä aidon tuntuisiksi kuin valveilla tehdyt havainnot. Selkounet sekoitetaan joskus valveuniin.
Syy sille, miksi selkounia halutaan nähdä, on, että unessa fysikaaliset ja sosiaaliset rajoitukset eivät päde, vaan erityisesti kontrolloidun unen aikana henkilö voi muun muassa lentää, taikoa, tai muuten muokata ympäristöään "ajatuksen voimalla", tavata uudelleen henkilöitä muistoistaan, toteuttaa seksuaalisuuttaan, harrastaa tavallista todentuntuisempaa mielikuvaharjoittelua ja tutkiskella mielikuvituksensa tuotteita hyvin konkreettisesti.
Selkounien alkamistavat.
Selkounet voivat alkaa tasan kahdella tavalla: DILD- sekä WILD-periaatteella. Selkounien alkamistavat sekoitetaan usein selkouni"tekniikoihin", jotka helpottavat selkouneen pääsemistä mutta perustuvat aina joko DILD- tai WILD-periaatteeseen.
DILD (Dream Initiated Lucid Dream) tarkoittaa, että kesken normaalin unen huomaa näkevänsä unta. Yllä luetellut todellisuustestit ovat oleellisia tässä tekniikassa. Myös itsesuggestio hereillä ollessa liitetään tähän tekniikkaan. Itseään voi motivoida jo päivällä päättämällä näkevänsä selkounen ja illalla ennen nukkumaanmenoa uskotella itselleen, että näkee selkounen. DILDin saavuttamiseksi hereillä ollessa täytyy tehdä todellisuustestejä. Todellisuustestit siirtyvät uniin jos niitä toistaa jatkuvasti. Jos todellisuustesti siirtyy uneen se ei kuitenkaan takaa sitä, että huomaa näkevänsä unta. Todellisuustestit voivat epäonnistua myös unessa joten kannattaa tehdä monta testiä varmuuden vuoksi. DILD mielletään usein helpommaksi tekniikaksi kuin WILD.
WILD (Wake Initiated Lucid Dream) eli siirtyminen suoraan valveilta selkouneen. Suoraan selkouneen pääseminen nukkumaan mennessä on harvinaista, koska REM-unijakso alkaa vasta myöhemmin nukahtamisen jälkeen. Tämän takia WILDin saavuttamiseksi pitää aluksi nukkua muutama tunti ja herätä yöllä. Hereillä ollessa motivoidaan itseä näkemään selkouni ja palataan takaisin sänkyyn. Sängyssä ollessa rentoudutaan ja tyhjennetään mieli ja siirrytään selkouneen. Tässä vaiheessa tietoisena pysyminen (vrt. tiedostamaton, "taju kankaalla") on vitaalia; mikäli ei pysy tietoisena, valveilta siirrytään normaaliin uneen (jonka jälkeen selkouni voi alkaa DILD-tavalla). Siirtymää voi helpottaa silmien tarkoituksellinen liikuttelu, jolloin keho luulee olevansa REM-tilassa. Joillekin WILD-tekniikka on helppo tapa nähdä selkouni, mutta varsinkin ensikertalaiselle se voi olla haastava.
FILD (Finger Initiated Lucid Dream) Ihminen laittaa kellon hälyttämään tai yrittää jollain muulla tavalla herättää itsensä REM:in aikana ja herätessään rentoutuu ja alkaa näpyttelemään etu- ja keskisormeaan hitaasti tavallaan kuin soittaisi pianoa. Yleensä tämän jälkeen tulee valeheräys, jossa luulee heräävänsä oikeasti, mutta oikeasti näkeekin unta heräämisestä. Tästä pääsee selkouneen tekemällä todellisuustestejä.
MILD (Mnemonic Induction of Lucid Dream) on saman kaltainen tekniikka kuin DILD. MILDissä käytetään toistettavia lauseita: esimerkiksi "kun uneksin, huomaan olevani unessa". Jos sanoo tuota mielessä pitkin päivää ja ennen kun menee nukkumaan, voi nähdä DILD:n helpommin.
Selkounien historia ja tieteellinen tutkimus.
Ilmiön olemassaolo on kokemuksellisesti tiedetty vuosituhansien ajan, mutta Alan Worsley 80-luvulla ja myöhemmin Stephen LaBerge vahvistivat unennäkijän olevan tietoisessa tilassa pyytämällä koehenkilöitä lähettämään ennalta sovittuja merkkejä selkounen aikana muun muassa silmänliikkeillä ja hengityksellä, kun heidän todettiin aivosähkökäyrämittausten mukaan olevan REM-unessa. Näiden tutkimusten tulokset ovat kuitenkin osin kiistanalaisia.
Selkounet ovat siis kokeellisesti tutkittava luonnollinen ilmiö, eivätkä siksi kuulu parapsykologian piiriin, kuten usein virheellisesti luullaan. Itse asiassa osa parapsykologisena pidetyistä ilmiöistä voi selittyä selkounenomaisilla kokemuksilla, joissa henkilö on tajuissaan ja kokee unimaailman hyvin todentuntuiseksi mutta ei ymmärrä olevansa unessa. Kokeneilta selkouniharrastajilta on saatu raportteja tilanteista, joissa nämä ovat kokeneet muun muassa ruumiista irtaantumisen, mutta onnistuneet sitten em. todellisuustestien avulla osoittamaan kokemansa uneksi.
Toisaalta selkounen kokeminen herättää helposti kysymyksiä ihmisen kokeman todellisuuden luonteesta, ja jotkut pitävätkin selkounia osana uskonnollista ja henkistä elämäntapaansa. Esimerkiksi Tiibetin buddhalaismunkit ovat ilmeisesti käyttäneet selkounia jo ainakin 500-luvulla jooga-muotona. Länsimaisista moderneista kirjailijoista maagisia tulkintoja aiheesta on esittänyt kirjoissaan muun muassa Carlos Castaneda ja suoria vaikutteita on nähtävissä myös useissa populaarikulttuuriin kuuluvissa teoksissa, kuten Matrix.
Nimen lucid dreaming ilmiölle antoi alankomaalainen psykiatri Frederick van Eeden vuonna 1913 ("A Study of Dreams"). Suomen kielellä aihetta on käsitelty tieteellisestä näkökulmasta ainakin Skepsis ry:n numeroissa 4/98 ja 2/09.


Valveuni.
Valveuni on poikkeava tajunnantila, joka syntyy muun muassa joko osittain nukahtaessa, tai vain osittain herättäessä. Monet keskushermostoa lamauttavat lääke- ja huumausaineet, kuten tramadoli, buprenorfiini ja oksikodoni voivat suuremmilla annoksilla aiheuttaa valveunia.
Siirryttäessä valvetilasta uneen käydään läpi hypnagoginen vaihe ja siirryttäessä unesta valvetilaan käydään läpi hypnopompinen vaihe. Näiden vaiheiden aikana ollaan siis valveen ja unen rajamailla. Tavallisesti näitä vaiheita ei tiedosta, joten ihmisen ollessa näiden vaiheiden aikana tietoinen hän näkee valveunta/on valveunessa.
Valveuneen kuuluu poikkeuksellinen tajunnantila, jossa ihminen on usein silmät auki, mutta silti "unimaailmassa". Hän saattaa nähdä huoneessaan ihmisiä tai muita olentoja, ja yleensä tuntee jonkun läsnäolon. Yleensä valveuni on ahdistava tila. Valveunessa ihminen on yleensä selällään.
Valveuneen liittyy usein unihalvaus, eli tila, jossa ihminen on kyvytön liikuttamaan muuta kuin silmiään. Unihalvaukseen saattaa liittyä myös painon tunne rintakehän päällä sekä tuntemus pahansuovan olennon läsnäolosta. Ihminen voi kokea olotilan pelottavana ollen kuitenkin täysin kyvytön tekemään mitään. Joskus hän tuntee kuristuvansa, tukehtuvansa tai pelkää sydämensä pysähtyvän. Tästä on tullut sana "painajainen", joka tosin nykyisin liittyy lähinnä tavallisiin pahoihin uniin.
Monia humanoidien kohtaamisia selitetään valveunien avulla.


Alitajunta.
Alitajunta ja piilotajunta ovat kansanomaisessa psykologisessa tekstissä käytettyjä nimityksiä mielen tiedostumattomasta osasta, jonka sisältöjä ei voida saada varsinaiseen tietoisuuteen eli tajuntaan.
Alitajuntaa pidetään usein vastuullisena unien sisällöstä, mutta näiden suhteesta ei ole löydetty todisteita. Toisaalta tällaisten todisteiden saaminen on vaikeaa siitä syystä, että käsitteen merkitys ja liittyminen aivotoimintoihin ei ole selkeä.
Usein esimerkiksi tarkkailtavana olemisen tunteen selitetään johtuvan siitä että jonkun ihmisen tuijottavat silmät ovat heijastuneet kiiltävästä pinnasta, mutta tajunta ei ole sijoittanut siihen huomiotaan, jolloin alitajunta antaa vain epämääräisen tunteen tajuntaan. Yleisesti ottaen tämä esimerkki kuvaa melko hyvin alitajunnan toimintaa.
Alitajunnasta puhuessa voidaan tarkoittaa joko "kognitiivista alitajuntaa" tai "dynaamista alitajuntaa". Dynaaminen alitajunta (oikeammin dynaaminen tiedostumaton) liitetään psykoanalyyttiseen tai psykodynaamiseen näkemykseen ihmisestä, kun taas kognitiivinen alitajunta liittyy kognitiiviseen psykologiaan eli näkemykseen ihmisestä tietoa käsittelevänä olentoja. Nykypsykologiassa vallitsee yhteisymmärrys siitä, että osa ihmisen psyykkisistä prosesseista tapahtuu automaattisesti ja tiedostamatta. Eri näkemykset eroavat kuitenkin siinä, miten monimutkaisia tai tarkoitushakuisia tiedostumattomat prosessit ovat.
Psykoanalyyttisessa tutkimuksessa ei käytetä sanaa "alitajunta" (saks. "Unterbewusstsein"). Sigmund Freud torjui sen artikkelissaan "Das Unbewußte" (1915). Suomen kielessä suositeltavin käännösratkaisu on tiedostumaton, mutta myös sanoja "tiedostamaton" ja "piilotajunta" näkee jopa Freud-suomennoksissa käytettävän, vaikka niitä ei voi pitää asianmukaisina.
Käsitettä tiedostumaton käytti myös Carl Jung, joka esitti, että henkilökohtaisen piilotajunnan lisäksi on olemassa myös kollektiivinen tiedostumaton. Tämä ilmenee hänen mukaansa kaikille kulttuureille yhteisissä myyteissä, saduissa ja unissa, sekä tietyissä arkkityyppisissä hahmoissa, joita kulttuureissa muunnellaan yhä uusissa hahmoissa halki vuosituhansien.


Arkkieliöt.
Arkkieliöt eli arkit ("Archaea") ovat yksisoluisia mikro-organismeja. Ne muodostavat yhden eliökunnan kolmesta domeenista ja kuuluvat yhdessä bakteerien kanssa prokaryootteihin. Aluksi arkkieliöitä havaittiin vain äärimmäisissä olosuhteissa, kuten kuumissa lähteissä ja suolajärvissä, mutta sittemmin niitä on löydetty esimerkiksi myös eri maalajeista, marskimailta, valtameristä ja jopa ihmisen suolistosta. Vaikka arkkieliöt muodostavat arviolta noin 20 prosenttia maapallon biomassasta, ainoat tällä hetkellä tunnetut niitä ravinnokseen käyttävät eläimet ovat syvällä meren pohjassa eläviä "Dorvilleidae"-heimon matoja.
Historia.
1900-luvun alkupuolella prokaryootit luokiteltiin vielä pääsääntöisesti yhdeksi eliöryhmäksi perustuen niiden biokemiallisiin ominaisuuksiin, anatomiaan ja aineenvaihduntaan. 1960-luvulta alkaen bakteereja alettiin luokitella perustuen niiden solurakenteeseen ja DNA- ja RNA-sekvenssien analyysiin. Geneettiseen informaatioon perustuva luokittelu, kladistiikka, onkin yhä vallalla oleva metodi eliöitä luokiteltaessa.
1970-luvun loppupuolella Carl Woese ja George E. Fox tunnistivat arkkieliöt ensimmäistä kertaa erilliseksi ryhmäkseen rRNA-analyyseihin perustuen. Aiemmin kaikki eliöt oltiin luokiteltu kahteen domeeniin, eukaryootteihin ja prokaryootteihin, mutta Woesen ja Foxin tutkimusten seurauksena prokaryootit jaettiin kahdeksi domeeniksi: arkkieliöiksi ja bakteereiksi.
Nykyinen luokittelu.
Tutkituimpien arkkieliöiden keskeisimmät ryhmät fenotyypin mukaan ovat halofiilit, metanogeenit, termofiilit ja asidotermofiilit. Taksonomisesti arkit jaetaan viiteen pääjaksoon, joskin pääjaksoja saattaa olla paljon useampiakin. Nykyisistä pääjaksoista tunnetuimpia ovat "Crenarchaeota" ja "Euryarchaeota". Viimeisin löydetty pääjakso on "Thaumarchaeota".
Evoluutio.
Kemiallisten fossiilien perusteella arkkieliöitä arveltiin olleen maapallolla jo 2,7 miljardia vuotta sitten, joskin tieto on sittemmin kyseenalaistettu tarpeeksi luotettavien fossiilisten jälkien puuttuessa. Woese esitti niin arkkieliöiden, bakteerien kuin eukaryoottienkin olevan erillisiä alkusolusta erkaantuneita kehityslinjoja, mutta muutamat biologit ovat myöhemmin väittäneet arkkien ja eukaryoottien polveutuvan ryhmästä bakteereja. On mahdollista, että arkkieliöiden ja bakteerien viimeisin yhteinen kantamuoto oli termofiili, mikä viittaisi matalien lämpötilojen olevan arkkien kannalta äärimmäisiä ja kylmempiin olosuhteisiin sopeutuneiden arkkien ilmaantuneen vasta myöhemmin. Arkkieliöiden ja virusten koevoluution arvellaan alkaneen noin kaksi miljardia vuotta sitten.
Rakenne.
Yksittäisten arkkieliöiden koko vaihtelee välillä 0.1-15 μm. Bakteerien tavoin arkit ovat muodoltaan yleensä pyöreitä, sauvamaisia, kierteisiä tai säiemäisiä. Viime aikoina on kuitenkin löydetty jopa neliön muotoisia arkkeja. Myös arkkieliöiden ja bakteerien solutason rakenteessa on yhtäläisyyksiä. Niillä ei ole tumakotelon ympäröimää tumaa tai kalvorakenteisia soluelimiä, ja siten niiden geneettinen materiaalikin sijaitsee solulimassa yhtenä rengasmaisena kromosomina ja plasmideina. Kuten bakteereilla, myös osalla arkeista on liikkumiseen tarkoitettuja siimoja. Arkkieliöiden soluseinän rakenne kuitenkin eroaa bakteereista, sillä niillä ei ole soluseinässään mureiinia. Arkkien soluseinä onkin varsin uniikki, sillä sen pinnalla on proteiineista muodostunut jäykkä rakenne, joka suojaa solua vaativissa olosuhteissa.
Arkkieliöiden perimässä on eukaryoottien tavoin introneja ja histoniproteiineja.
Sovellukset.
Itse arkkieliöiden käyttö bioteknologiassa on vielä vähäistä, mutta joitakin sovelluksia on. Metanogeeniarkit ovat tärkeässä osassa jätevedenkäsittelyssä, koska ne kykenevät mädättämään ja tuottamaan biokaasua. Lisäksi asidofiiliarkit vaikuttaisivat lupaavilta metallien, kuten kullan, koboltin ja kuparin, erotteluun malmista.
Sen sijaan arkkien tuottamia entsyymejä hyödynnetään enemmän. Etenkin kuumuutta tai äärimmäistä happamuutta ja emäksisyyttä kestäviä ekstremofiiliarkkeja käytetään lähteenä vaikeissakin olosuhteissa toimintakykynsä säilyttäville entsyymeille. Esimerkiksi "Pyrococcus furiosuksesta" eristettyä hyvin kuumuutta kestävää Pfu DNA-polymeraasientsyymiä hyödynnetään PCR-tekniikassa. Teollisuudessa muista "Pyrococcus"-suvun arkeista eristettyjä entsyymejä käytetään muun muassa korkeaa lämpötilaa vaativassa ruoan prosessoinnissa, kuten tuotettaessa vähälaktoosista maitoa ja heraa.


CAN-väylä.
CAN-väylä () on automaatioväylä, jota käytetään ajoneuvoissa, koneissa ja teollisuuslaitteissa. Suomessa CAN-väylää on hyödynnetty muun muassa metsäkoneteollisuudessa harvesteripään mittaus- ja ohjaustiedon välittämisessä, kallioporauslaitteissa, hisseissä, rakennusten ilmastointijärjestelmissä ja valaistuksen ohjauksessa sekä paperikoneiden ohjauksessa.
CAN-väylän historia alkaa vuodesta 1983, jolloin saksalainen ajoneuvojen elektroniikkaan erikoistunut yritys Bosch yksinkertaisti uudella ajoneuvoväylällä (CAN) mm. ABS-jarrujen ja moottorin tarvitsemia johdotuksia. Autoteollisuudesta CAN-väylä levisi nopeasti rautateille ja teollisuuden automaatiojärjestelmiin. Vikasietoisuuden vuoksi CAN-väylä on yleisesti käytetty myös terveydenhuollon ja lääketeollisuuden laitteissa.
CAN-väylässä kaikki liikenne välitetään kaikille moduuleille. Jokaisella viestillä on sanomatunniste, jonka
perusteella vastaanottava moduuli päättää, kuuluuko viesti myös sille. Toimintatapa mahdollistaa sen, että sama sanoma, esimerkiksi mittausdata ajoneuvon nopeudesta, voidaan välittää useammalle laitteelle, kuten nopeusmittarille ja vakionopeuden säädölle yhdellä sanomalla. Myös väylän monitorointi on helppoa, koska ylimääräisen kuuntelijan lisääminen ei vaikuta mitenkään muihin toimintoihin. Sanomatunniste on samalla myös viestin prioriteetti, ja jos kahta viestiä aletaan lähettää yhtä aikaa, pienempiprioriteettinen lähettäjä luopuu lähetyksestä.
CAN-väylälle on määritelty sovellusaluekohtaisia standardeja,jotta eri valmistajien laitteet toimisivat yhteen. Raskaalle kalustelle on määritelty standardi SAE J1939 ja henkilöautoille standardi J22584. ISO-standardi ISO 11898-2 määrittelee CAN-väylän, jonka tiedonsiirto on nopeampi kuin 125 kbit/s.
Low-CAN (vikasietoinen) ja Hi-CAN, eroavat ainakin siirtonopeuden mukaan, Low-CAN <125 kbit/s ja Hi-CAN 1 Mbit/s.
Johdotus ja liittimet.
CAN-väylän johdotus on 2-napainen parikaapeli, jossa on standardin mukaan 40 kierrosta metriä kohden. Kaapelia käytetään tiedonsiirtoon. ISO 11898 määrittelee CAN-väylällä käytettäväksi kaapelityypiksi impedanssiltaan 120 Ω suojattua tai suojaamatonta kaapelia. CAN-väylässä on 120 Ω päätevastukset.
Parikaapelinjohtimista käytetään nimityksiä high ja low.
Käyttäjäorganisaation CiA,"CAN in Automation", määrittelemä CAN-väylän liitin on yhdeksännapainen D-liitin (DIN 41652), CiA:n standardi DS-102. Autoteollisuus käyttää valmistaja-, merkki- ja jopa mallikohtaisia liittimiä autoissaan.
Volvo on testannut ajoneuvoissaan CAN-väylää myös langattoman yhteyden ylitse.


Thomas Edison.
Edison ja fonografi vuonna 1878.
Thomas Alva Edison (11. helmikuuta 1847 Milan, Ohio – 18. lokakuuta 1931 West Orange, New Jersey) oli yhdysvaltalainen keksijä ja liikemies. Hän oli aikansa tuotteliaimpia keksijöitä ja hänen nimissään oli 1 093 patenttia. Hän on jättiläisyritys General Electricin perustaja.
Suurin osa Edisonin keksinnöistä ei ollut täysin omintakeisia vaan aikaisempien patenttien jatkokehitelmiä. Keksijöinäkin toimivat käytännössä Edisonin lukuisat alaiset. Edisonia arvosteltiin toistuvasti siitä, että hän ei myöntänyt muiden osuutta keksinnöissään. Edisonille kuitenkin myönnettiin maailmanlaajuisesti patentteja muun muassa Yhdysvalloissa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Ranskassa ja Saksassa.
1900-luvun alussa Edison osti talviasunnon Fort Myersista, Floridasta (Seminole Lodge). Autojenvalmistaja Henry Fordilla oli vastapäisellä kadulla talviasunto (The Mangoes). Edison ja Ford olivat ystäviä, ja Edison teki autoiluun liittyviä keksintöjä. Heidän talviasuntonsa ovat nykyään yleisölle avoinna.
Suku.
Edisonien esi-isät, Hollannin Edesonit, tulivat New Jerseyhyn vuonna 1730. Thomas Alva Edisonin isä, Samuel Ogden Edison Jr. oli päreentekijä, räätäli ja kapakoitsija. Hän osallistui Kanadan itsenäisyyttä ajaneeseen kapinaliikkeeseen ja pakeni kapinan epäonnistuttua isoisänsä kanssa Port Huroniin, Michiganiin, jättäen väliaikaisesti puolisonsa Nancy Matthews Elliottin ja heidän lapsensa jälkeen. Lopulta Samuel muutti Milaniin Ohiossa. Kaupunki koki taloudellisen kasvun kauden, ja Samin perhe seurasi perässä. Vuonna 1847 perheeseen syntyi seitsemäs lapsi, Thomas Alva Edison. Milanin talouskasvu oli pian ohitse ja seitsenvuotias "Al" muutti perheensä kanssa Port Huroniin Michiganissa.
Varhaiset vuodet.
Thomas Edison aloitti koulunkäynnin myöhään sairasteltuaan toistuvasti lapsena. Hänen mielensä harhaili usein, ja hänen opettajansa Alexander Crawfordin oli kuultu sanoneen Edisonia tyhmäksi. Tähän päättyi Edisonin saama kolmen kuukauden muodollinen koulutus. Hänen äitinsä oli toiminut opettajana Kanadassa ja otti mielellään hoitaakseen poikansa koulutuksen. Äiti Nancy Edison rohkaisi poikaansa lukemaan ja tekemään kokeita. Thomas olikin kiinnostunut erityisesti fysiikasta ja kemiasta, joten hän rakensi kotiinsa laboratorion. Rahaa laboratoriotarvikkeisiin hän sai myymällä itse painettuja sanomalehtiä.
Perhe.
Mary Edison kuoli 9. elokuuta 1884, ehkä aivokasvaimen johdosta.
Mina kuoli Thomas Edisonin jälkeen 24. elokuuta 1947.
Sähkövalo.
Monet keksijät olivat yrittäneet valmistaa hehkulamppuja. Kuitenkin vasta Edisonin ansiosta sähkövalaistus alkoi nopeasti yleistyä.
Alkuvaiheessa suurimpana ongelmana oli löytää hehkulankaan mahdollisimman sopiva materiaali. Edison kokeili monia tarkoitukseen sopivia metalleja, muun muassa platinaa, mutta päätyi lopulta kokeilemaan hiililankaan. Ensimmäisen onnistuneen kokeen hän suoritti 22. lokakuuta 1879, ja se kesti 40 tuntia. Edison paransi vielä keksintöään ja jätti patenttihakemuksen 4. marraskuuta. Seuraavan vuoden tammikuun 27. päivänä hänelle myönnettiinkin patentti n:o 223 898 hiililangalla toimivasta sähkölampusta. Vaikka patentissa mainittiin monia tapoja, joilla hiililanka olisi voitu valmistaa, patentin myöntämisen jälkeenkin kesti vielä kuukausia, ennen kuin Edison ja hänen työryhmänsä keksivät karbonisoidun bambulangan, joka kesti käytössä yli 1200 tuntia.
Tämän jälkeen Edison osti myös Henry Woodwardille 29. elokuuta 1876 Yhdysvalloissa myönnetyn patentin n:o 181 613 ja sai yksinoikeuden myös hänelle Kanadassa myönnettyyn patenttiin. Nämä patentit koskivat typellä täytettyyn lasisäiliöön sijoitettua hiililankaa. Tällainen hehkulamppu erosi selvästi Edisonin omasta keksinnöstä, josta kuitenkin tuli ensimmäinen kaupallisesti menestynyt sähkölamppu.
Menlo Parkissa joulukuussa 1879 esitelty Edisonin hehkulamppu
Edison perusti eräiden rahoittajien kuten J. P. Morganin ja Vanderbilt-suvun kanssa New Yorkiin Edison Electric Light Companyn vuonna 1878. Hän esitteli hehkulamppua ensimmäisen kerran julkisessa näytöksessä 31. joulukuuta 1879 Menlo Parkissa. Niihin aikoihin hän myös sanoi: "Teemme vielä sähköstä niin halpaa, että enää vain rikkaat polttavat kynttilöitä."
George Westinghousen yhtiö osti Philip Diehlin kilpailevan induktiolampun patentin 25 000 dollarilla vuonna 1882, mikä pakotti Edisonin yhtiön pitämään tarkemmin kiinni patenttioikeuksistaan ja alentamaan sähkölamppujen hintaa.
Lokakuun 8. päivänä 1883 Yhdysvaltojen patenttivirasto totesi, että Edisonin patentti perustui William Sawyerin työhön ja oli siksi mitätöitävä. Kiista asiasta jatkui kuusi vuotta, kunnes 6. lokakuuta 1889 oikeus totesi, että Edisonin väite siitä, että hän oli olennaisesti parantanut hehkulamppua, oli oikea. Välttääkseen mahdollisen oikeusriidan Joseph Swanin kanssa, joka oli hakenut Britanniassa myös patentin hehkulampulle, Swan ja Edison perustivat yhdessä Ediswan-yhtiön markkinoimaan keksintöä Britanniassa.
Maailman ensimmäinen julkinen rakennus, joka valaistiin Edisonin sähkölampuilla, oli Mahenin teatteri Brnossa, nykyisessä Tšekissä. Sinne sähkövalaistuksen asensi Edisonin assistentti Francis Jehl.
Sähkön jakelu.
Edison sai vuonna 1880 patentin myös sähkön jakelujärjestelmälle, joka oli olennaisen tärkeä, jotta sähkölamppu olisi levinnyt yleiseen käyttöön. Vasta se teki vähitellen mahdolliseksi muidenkin sähkölaitteiden yleistymisen, vaikka esimerkiksi ensimmäinen sähkömoottori olikin keksitty jo 1820-luvulla. Edison perusti 17. joulukuuta 1880 yhtiön nimeltä Edison Illuminating Company. Se oli maailman ensimmäinen yleisölle sähköä myynyt sähkölaitos, ja vuonna 1882 sen ensimmäinen voimalaitos tehtiin New Yorkin Pearl Street Stationille. Syyskuun 4. päivänä 1882 Edison itse kytki sähköverkkoon virran. Laitos jakoi Manhattanin eteläosiin tasavirtaa 110 voltin jännitteellä.
Jo saman vuoden tammikuussa Edison oli avannut ensimmäisen höyrykäyttöisen sähkövoimalan Holborn Viaductilla Lontoossa. Tämä tasavirtajärjestelmä tuotti sähköä katulamppuihin sekä muutamiin lähellä voimalaa sijainneisiin yksityisasuntoihin. 19. tammikuuta 1883 ensimmäinen standardoitu, ilmajohtoihin perustuva sähkövalaistusjärjestelmä otettiin käyttöön Rosellessa New Jerseyssä.
Sähkövirtojen sota.
Huomiota herättävät sähkövaloesitykset tulivat suosituiksi yleisötapahtumiksi kuten tässä Tennesseen 100-vuotisnäyttelyssä vuonna 1897.
Samoin kuin hänen ystävänsä Henry Fordin, myös Edisonin menestys perustui ennen kaikkea hänen kykyynsä saada aikaan massatuotanto sekä patentti- ja muihin teollisoikeuksiin. Tämän vuoksi hänen varjoonsa jäivät monet muut, joiden työ jäi taloudellisesti vähätuottoisemmaksi heidän pyrkiessään luomaan pitkäkestoista ja tehokasta teknologiaa.
George Westinghouse joutui pitkäaikaiseen kiistaan Edisonin kanssa, koska Edisonin mielestä sähkönjakelussa oli käytettävä tasavirtaa, kun taas Westinghouse kannatti siirtymistä vaihtovirtaan, jonka edut Nikola Tesla oli keksinnöillään osoittanut. Tesla oli ollut Edisonilla töissä, mutta Edison teki kaikkensa estääkseen tai hankaloittaakseen Teslan vaihtovirtatutkimuksia, myös sen jälkeen kun Tesla oli muualla töissä. Toisin kuin tasavirtaa, vaihtovirtaa voidaan muuntajien avulla helposti siirtää pitkiäkin matkoja korkealla jännitteellä, jolloin voidaan käyttää ohuempia ja halvempia johtimia, ja silti jännitettä voidaan toisen muuntajan avulla jälleen alentaa jakelua varten.
Vuonna 1887 Yhdysvalloissa oli 121 Edisonin voimalaa, jotka tuottivat asiakkaille tasavirtaa. Kun tasavirran rajoituksista keskusteltiin julkisesti, Edison levitti laajalle propagandaa todistellakseen, että vaihtovirta on liian vaarallista yleiseen käyttöön. Tasavirran ongelmana oli kuitenkin, että tasavirtavoimalat voivat taloudellisesti tuottaa sähköä vain noin kahden ja puolen kilometrin (puolentoista mailin) päähän voimalaitoksesta, joten ne olivat käyttökelpoisia vain kaupunkien tiheään asutuilla keskusta-alueilla. Kun George Westinghouse ehdotti sen sijasta käytettäväksi korkeajännitteistä vaihtovirtaa, jolla sähköä voitaisiin siirtää satojen kilometrienkin päähän voimalaitoksesta, Edison julisti "sähkövirtojen sodan", jotta vaihtovirtaa ei otettaisi käyttöön.
"Topsyn teloitus" ("Electrocuting an Elephant", 1903)
Vaikka Edison periaatteessa vastusti kuolemanrangaistusta, tämän kiistan yhteydessä hän ehdotti sähkötuolin ottamista käyttöön teloitusvälineenä, jotta sekin osoittaisi, kuinka vaarallista vaihtovirta oli verrattuna turvallisempaan tasavirtaan. Edison käynnisti myös lyhyen mutta kiivaan kampanjan, jotta olisi lailla säädetty rajoituksia sille, kuinka suurta jännitettä sähkövoiman siirrossa sai käyttää. Toteutuessaan tällaiset rajoitukset olisivatkin käytännössä mitätöineet vaihtovirran edut. Osana kampanjaansa Edison antoi myös monille eläimille kuolettavia sähköiskuja saadakseen yleisön vakuuttuneeksi vaihtovirran vaarallisuudesta. Kuitenkin keinot välttyä sähköiskulta ovat oleellisesti samat, käytettiinpä tasa- tai vaihtovirtaa. Vuonna 1903 Edisonin yhtiön työntekijät tappoivat sähköiskulla Topsy-norsun Luna Parkissa lähellä Coney Islandia sen jälkeen, kun tämä norsu oli tappanut useita miehiä ja sen omistajat halusivat tappaa sen. Yhtiö kuvasi tapahtuman.
Vaihtovirran edut olivat tasavirtaan nähden kuitenkin niin selvät, että se syrjäytti tasavirran useimmissa sähkönjakelujärjestelmissä, mikä suuresti laajensi sähkövirran ja sähkönjakelun mahdollisuuksia ja tehokkuutta. Tasavirta jäi kuitenkin vielä pitkät ajat käyttöön paikallisissa sähköverkoissa monien kaupunkien keskustoissa. Sillä on se etu, että jos generaattorit lakkaavat toimimasta, korvaavaa virtaa voidaan tarvittaessa tuottaa myös paristoilla. Vielä nykyäänkin monien kaupunkien metrot ja raitiovaunut toimivat tasavirralla. Lisäksi valtioiden välinen sähkönsiirto toteutetaan joskus tasavirralla, sillä se vaatii yhden johtimen ja valtioiden välisten vaihtovirtaverkkojen taajuuserosta aiheutuvat ongelmat saadaan vältettyä.
Tätä pitkäaikaisen kiistan on arveltu olleen pääasiallisena syynä siihen, että Edisonille ei koskaan myönnetty Nobelin fysiikanpalkintoa. Vuonna 1915 sekä Edison että hänen vanha kiistakumppaninsa Nikola Tesla olivat vahvoja ehdokkaita palkinnon saajiksi. On väitetty heidän riitautumisensa olleen syynä siihen, että kummallekaan ei palkintoa myönnetty silloin eikä koskaan myöhemminkään, sillä kumpikin teki voitavansa vähätelläkseen toisensa keksintöjen merkitystä. On myös arveltu, että kumpikin heistä olisi kieltäytynyt sitä vastaanottamasta, jos toinen olisi saanut sen aikaisemmin, ja vielä varmemmin, jos he olisivat joutuneet jakamaan sen keskenään.
Edisonin ilmiö.
Vaikka Edison ei varsinaisesti ollut tiedemies, hän teki yhden tieteelliseltäkin kannalta merkittävän havainnon. Vuonna 1883 hän havaitsi, että negatiivisella sähköllä varatusta metallilevystä sähkö voi purkautua tyhjiönkin läpi. Tätä sanotaan Edisonin ilmiöksi. Vasta myöhemmin todettiin, että purkauksen aiheuttavat metallista irtoavat elektronit, joiden löytymiseen myös tämä havainto osaltaan vaikutti. Edison ei uskonut tällä keksinnöllä olevan käytännön merkitystä, mutta hän päätti kuitenkin patentoida sen. Myöhemmin keksintö osoittautui kuitenkin huomattavan tärkeäksi myös tekniseltä kannalta, sillä siihen perustuvat elektroniputket.
Huomionosoituksia.
Life-lehti sijoitti Edisonin erikoisnumerossaan vuonna 1997 ensimmäiseksi listalle, joka käsitti "100 tuhannen viimeksi kuluneen vuoden merkittävintä ihmistä". Michael H. Hartin luettelossa historian merkittävimpien henkilöistä Edison on sijalla 35. Hänet on valittu myös viidenneksitoista suurimmaksi amerikkalaiseksi TV-sarjassa "The Greatest American" vuonna 2005. Vuonna 1915 Edison sai Franklin-mitalin. Vuonna 1940 Spencer Tracy esitti Edisonia elokuvassa "Edison The Man."
Hänen alkuperäinen laboratorionsa Menlo Parkissa siirrettiin museoitavaksi New Yorkin Greenwich Villageen. Hankkeen rahoitti pääasiassa Edisonin ystävä Henry Ford. Samoin alueelle siirrettiin Edisonin elämään oleellisesti liittynyt Smith´s Creek Depoint -niminen rautatieasema, jolle rakennettiin oma rautatieyhteys ja jonka kautta Edison saapui sähkölampun keksimisen 50-vuotisjuhlaan vuonna 1930.
Tällä asemalla äkkipikainen konduktööri oli heittänyt nuoren pojan ulos junasta tämän aiheutettua ensimmäisillä kokeillaan vahingossa pienen tulipalon; elämäkerran mukaan tällöin annetut kovat korvapuustit vaurioittivat pojan kuuloa pysyvästi. Kun Edison kuusi vuosikymmentä myöhemmin poistui junanvaunusta samalla asemalla, hänet auttoi vaunun portaita alas Yhdysvaltain silloinen presidentti.
Tämän juhlan yhteydessä Edison istui vielä kerran vanhan työpöytänsä ääreen tehdäkseen lampun valmistuskokeen uudelleen. Kaikki tarvittava oli tuotu jo valmiiksi ja vanhat apulaiset olivat myös paikalla. Nyt koe sujui vanhasta muistista täysin mutkatta.
Kun historiallinen muistolamppu valmistui ja Edison nousi tuoliltaan, Henry Ford kiinnitytti tuolin tarkalleen siihen paikkaan, mihin se Edisonilta jäi.
Viimeiset vuodet.
Seminole Lodge, Edisonin talviasunto Fort Myersissa, Floridassa
Edison oli aktiivinen liike-elämässä aina kuolemaansa asti. Edisonista tuli Milanissa, Ohiossa sijaitsevan synnyinkotinsa omistaja vuonna 1906. Viimeisellä vierailullaan vuonna 1923 hän oli järkyttynyt havaitessaan vanhan kotinsa valaisun tapahtuvan edelleen lampuilla ja kynttilöillä.
Thomas Edison kuoli diabeteksestä aiheutuneisiin komplikaatioihin 18. lokakuuta 1931 "Glenmontin" kodissaan Llewellyn Parkissa West Orangessa, New Jerseyssä, minkä hän oli hankkinut vuonna 1886 häälahjaksi Minalle. Thomas Edison on haudattu kotinsa pihalle.
Edisonin viimeistä henkäystä säilytetään koeputkessa Henry Fordin museossa. Ford kehotti Charles Edisonia sinetöimään Edisonin kuolinhuoneen ilmaa sisältävä koeputki pian kuoleman jälkeen muistona. Muovinen kuolinnaamio valmistettiin myös.
Historioitsija Paul Israel on luonnehtinut Edisonia "vapaa-ajattelijaksi". Edisoniin oli suuresti vaikuttanut Thomas Painen teos "The Age of Reason". Edison puolusti Painen "tieteellistä deismiä". Edison kannatti väkivallattomuutta.
Kun häntä pyydettiin laivaston konsultiksi ensimmäisen maailmansodan aikana Edison totesi kehittävänsä ainoastaan puolustuksellisia aseita ja myöhemmin kertoi olevansa ylpeä siitä, että ei ole koskaan keksinyt/kehittänyt aseita surmaamistarkoituksiin ("I am proud of the fact that I never invented weapons to kill.") Edisonin väkivallattomuuden filosofia ulottui myös eläimiin: "Väkivallattomuus johtaa korkeimpaan etiikkaan, mikä on kaiken kehityksen päämäärä. Kunnes me lopetamme kaikkien elävien olentojen vahingoittamisen olemme yhä villi-ihmisiä."


Alexander Graham Bell.
Alexander Graham Bell (3. maaliskuuta 1847 Edinburgh, Skotlanti, Iso-Britannia – 2. elokuuta 1922 Nova Scotia, Kanada) oli skotlantilainen tiedemies ja keksijä. Hänet tunnetaan parhaiten puhelimen keksijänä ja tunnetuksi tekijänä, joskin italialainen Antonio Meucci keksi vastaavan laitteen jo Belliä aikaisemmin.
Elämä.
Bell syntyi Edinburghissa Skotlannissa. Hänen isänsä oli professori Alexander Melville Bell ja Alexanderilla oli kaksi veljeä, jotka kuolivat tuberkulosiin. Sekä hänen äitinsä että vaimonsa olivat kuuroja. Bell muutti myöhemmin Kanadaan ja otti sittemmin Yhdysvaltojen kansalaisuuden. Bell on haudattu vaimonsa kanssa Kanadan Nova Scotiaan.
Koulutus.
Hänet oli valittu Royal High Schooliin, mutta hän jätti koulun 15-vuotiaana. Bell opiskeli Weston House Academy -oppilaitoksessa Elginissä Skotlannissa ja myöhemmin Edinburghin yliopistossa.
Ura keksijänä.
Bell muutti Kanadaan 23-vuotiaana vuonna 1870. Bellin perhe hankki maatilan Brantfordista, Ontariosta. Bell muutti Bostoniin vuonna 1871 ja alkoi työskennellä kuurojen opettajana. Bell avasi "Äänen fysiologian ja mekaanisen puheen koulun" lokakuussa 1872. Hänen kuuluisin oppilaansa oli Helen Keller. Seuraavana vuonna Bellistä tuli "äänen fysiologian professori" Bostonin yliopistossa. Bell tutki ääntä ja suunnitteli pianon, joka toimi sähköisesti. Vuonna 1874 Bellin tutkimustyö harmonisen telegrammin (puhelimen) parissa sujui menestyksekkäästi Bostonin uudessa laboratoriossa ja kotona Kanadassa. Kilpailu puhelimen patenttioikeuksista oli kovaa. Western Union Companyn johtaja Orton oli tehnyt sopimuksen keksijöiden Thomas Edisonin ja Elisha Grayn kanssa. Bell esitteli oman versionsa puhelimen toiminnasta ja sai rikkaiden sijoittajien Gardiner Hubbardin ja Thomas Sandersin hyväksynnän. Hänelle myönnettiin yhdysvaltalainen patentti puhelimen keksimisestä vuonna 1876. Bell Telephone Company -yhtiö perustettiin vuonna 1877.
Bell oli myös kehittämässä metallinpaljastinta vuonna 1881.
Ilmailun saralla Bell teki kokeita leijoilla ja ilmaa raskaammilla lentokoneilla. Hän alkoi suunnitella lentokoneita vuonna 1891. Vuonna 1907 hän perusti Aerial Experiment Association (AEA) -järjestön. AEA rakensi ilmajäähdytteisen lentokoneen, joka lensi Pohjois-Amerikan ensimmäisen julkisen lennon 12. maaliskuuta 1908. Bell oli läsnä uuden Silver Dart -lentokoneen esittelyssä 23. helmikuuta vuonna 1909, jolloin sillä lennettiin ensimmäinen Kanadassa lennetty lento. Bellin AEA-yhtiö kehitti myös siivekeohjausta.
Bell oli lukenut William E. Meachamin artikkelin kantosiipialuksista. Hän piti kantosiipialusta merkittävänä keksintönä ja ryhtyi kehittelemään sitä. Bellin yhtiön HD-4-kantosiipialus saavutti kymmenen vuotta kestäneen vesikulkuneuvojen nopeusennätyksen 114,04 km/h vuonna 1919.
Bell teki paljon työtä National Geographic Societyn hyväksi sekä kuurojen lasten parissa. Hän neuvoi muun muassa Helen Kellerin vanhemmat Anne Sullivanin luokse.
Huomionosoituksia.
Lukuisia kappaleita Bellin kirjoituksia on Yhdysvaltain kongressin kirjastossa ja Alexander Graham Bell instituutissa, Cape Bretonin yliopistossa Nova Scotiassa. Vuonna 1880 Bell vastaanotti Volta-palkinnon 50 000 frangia. Vuonna 1940 Yhdysvaltain Postilaitos julkaisi postimerkin Bellistä. Tammikuussa 1915 Bell puhui ensimmäisen mantereen yli kantaneen puhelun, Bellin puhuessa New Yorkista ja Thomas A. Watsonin vastaanottaessa puhelun San Franciscossa.
Lähteet.
Bell puhuu puhelimeen vuonna 1876.


Dream Theater.
Dream Theater eli DT on yhdysvaltalais-kanadalainen progressiivista metallia soittava yhtye, jonka perustivat kolme Berklee College of Musicin opiskelijaa vuonna 1985.
Dream Theateria pidetään Queensrÿchen ja Fates Warningin ohella tekijänä, jonka ansiosta progressiivinen metalli nousi suosituksi 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa. Progressiivinen rock oli ollut alamaissa jo vuosikymmenen ajan, ja tyylilajin suosituimmat yhtyeet, kuten Yes, Genesis ja Rush, olivat vaihtaneet tyyliään yksinkertaisemmaksi. Dream Theater otti vaikutteita progressiivisesta rockista, mutta lisäksi myös heavy metalista. Täten syntyi siihen aikaan ennenkuulumaton musiikkityyli, "progressiivinen metalli".
Tällä hetkellä Dream Theater on eräs tyylilajin suosituimmista yhtyeistä ja sen vaikutus näkyy myös monien myöhemmin perustettujen yhtyeiden tekemässä musiikissa. Esimerkiksi Spock's Beardin sekä Pain of Salvationin tuotannoissa on kuultavissa Dream Theaterin vaikutus nykyajan progressiiviseen metallimusiikkiin. Dream Theater on myynyt levyjään maailmanlaajuisesti yli 10 miljoonaa, joista yli 2 miljoonaa Yhdysvalloissa.
Yhtyeen perustaminen ja alkuajat (1985–1989).
Dream Theater sai alkunsa Bostonissa syyskuussa 1985, kun Berklee College of Musicissa opiskelleet kitaristi John Petrucci, basisti John Myung ja rumpali Mike Portnoy päättivät perustaa yhtyeen ajankulukseen. Kokoonpano täydentyi kosketinsoittaja Kevin Mooren ja laulaja Chris Collinsin liityttyä mukaan. Yhtye valitsi nimekseen Majesty. Kaikki lopettivat opiskelunsa, jotta voisivat keskittyä yhtyeeseen täydellisesti.
Vuoden 1986 marraskuussa Chris Collins lähti yhtyeestä musiikillisien erimielisyyksien takia. Yhtye sai uuden laulajan, Charlie Dominicin, marraskuussa 1987 ja aloitti keikkailun New Yorkin ympäristössä. Suosio alkoi hiljalleen kasvaa, ja demonauha "The Majesty Demos" myytiin loppuun. Pian sen jälkeen yhtye joutui vaihtamaan nimensä, koska Majesty-niminen jazz-yhtye oli jo olemassa. Mike Portnoyn isä Howard Portnoy ehdotti nimeä Dream Theater nyt jo puretun, Kaliforniassa sijainneen elokuvateatterin mukaan. Ehdotus uudeksi nimeksi hyväksyttiin nopeasti. Suosion myötä yhtye sai levytyssopimuksen Mechanic Recordsille 1988 ja aloitti debyyttialbuminsa tekemisen.
Vuonna 1989 julkaistu "When Dream and Day Unite" ei kuitenkaan ollut odotusten mukainen menestys, sillä levy-yhtiö ei juuri tukenut albumin julkaisua. Yhtyeen koko promootiokiertue koostui viidestä New Yorkin ympäristössä tehdystä konsertista. Yhtye antoi potkut Charlie Dominicille ja onnistui purkamaan sopimuksensa Mechanic Recordsin kanssa.
Nousu suosioon (1990–1993).
Seuraavat vuodet Dream Theater keskittyi musiikin säveltämiseen ja laulajan etsimiseen. Kesäkuussa 1990 erään keikan aikana yhtye julkisti uudeksi laulajakseen Steve Stonen, joka kuitenkin erotettiin yhtyeestä pian heikon lavaesiintymisensä vuoksi. Uusi laulaja löytyi lopulta tammikuussa 1991. Yli kahden sadan ehdokkaan joukosta valittiin kanadalainen Kevin LaBrie. Koska yhtyeessä oli jo Kevin, laulaja otti käyttöönsä toisen nimensä James. Yhtye palasi heti keikkailemaan ja sai seitsemän albumin levytyssopimuksen ATCO Recordsilta (nykyisin EastWest), joka kuuluu Elektraan.
Dream Theaterin seuraava albumi, vuonna 1992 julkaistu "Images and Words", oli valtaisa menestys. "Pull Me Under" -kappaleen saatua paljon radiosoittoa levy-yhtiö määräsi, että kappaleesta tehdään video. Se saavuttikin paljon suosiota Music Televisionilla. Albumin menestystä auttoi myös suuri maailmankiertue. "Images and Words" saavutti Yhdysvalloissa kultalevyyn ja Japanissa platinalevyyn oikeuttavan levymyynnin. Vuonna 1993 Dream Theater lähti Euroopan kiertueelle. Lontoon Marquee-klubilla pidetty konsertti nauhoitettiin ja julkaistiin live-albumina "Live at the Marquee". Tämän lisäksi Japanissa pidetyistä konserteista kuvatut videot julkaistiin nimellä "Images and Words – Live in Tokyo".
Kosketinsoittajat vaihtuvat (1994–1998).
Dream Theater palasi studioon äänittämään seuraavaa albumiaan toukokuussa 1994. Juuri ennen kuin albumia alettiin miksata, Kevin Moore ilmoitti yllättäen lähtevänsä yhtyeestä. Moore halusi keskittyä oman musiikkinsa tekemiseen. Häntä eivät enää kiertue-elämä ja progressiivinen metalli kiinnostaneet, joten eroaminen oli ainoa vaihtoehto. Edellisiä albumeita raskaampi ja synkempi "Awake" ilmestyi lokakuussa 1994. Aluksi yhtye harkitsi palkkaavansa Kevin Mooren korvaajaksi ruotsalaisen Jens Johanssonin (joka sittemmin liittyi Stratovariukseen), mutta jäsenten mieli muuttui heidän kuultua Jordan Rudessista. Rudess kutsuttiin soittamaan koekeikalle Kaliforniaan. Keikka meni erittäin hyvin, joten Rudessille tarjottiin paikkaa yhtyeessä. Samaan aikaan kuitenkin myös Dixie Dregs pyysi Rudessia kosketinsoittajakseen. Rudess päätti valita Dixie Dregsin, sillä hän ei perheensä takia halunnut sitoutua Dream Theaterin kokoiseen yhtyeeseen. Dream Theater päätti lopulta ottaa tilapäiseksi kosketinsoittajaksi maailmankiertueelleen Derek Sherinianin. Kiertueen aikana (laivamatkalla Ruotsista Suomeen) Derek päätettiin nimittää yhtyeen pysyväksi jäseneksi. Derek soitti ensimmäisen keikkansa virallisena jäsenenä Helsingin Tavastia-klubilla 22. helmikuuta vuonna 1995.
Kiertueen jälkeen Dream Theaterin fanit lähettivät levy-yhtiölle adressin, jossa he vaativat uskomattoman suosion saaneen "A Change of Seasons" -kappaleen julkaisua. Kappale oli alun perin sävelletty vuonna 1989 ja tarkoitettu "Images and Words" -albumille, mutta 17 minuutin pituuden takia levy-yhtiö käski jättää sen pois. Levy-yhtiö taipui fanien vaatimuksiin ja "A Change of Seasons" -minialbumi julkaistiin syyskuussa 1995. 23-minuuttiseksi laajennetun nimikappaleen lisäksi se sisälsi live-äänityksiä cover-kappaleista.
Loppuvuonna 1996 Dream Theater vetäytyi jälleen studioon työstämään seuraavaa albumiaan. He kirjoittivat 140 minuuttia musiikkia, mukaan lukien 20-minuuttisen jatko-osan kappaleeseen "Metropolis Pt. 1: The Miracle and the Sleeper". Levy-yhtiö EastWest ei kuitenkaan antanut lupaa julkaista tuplalevyä, joten suuri määrä materiaalia oli siirrettävä Mike Portnoyn kellariin odottamaan tulevaa käyttöä. EastWest myös palkkasi Desmond Childin tekemään yhtyeen musiikista suuremmalle yleisölle soveltuvaa. Lopputulos julkaistiin syyskuussa 1997 nimellä "Falling Into Infinity". Se sai sekä faneilta että kriitikoilta pettyneen vastaanoton. Tämä oli erittäin vaikeaa aikaa yhtyeelle. Mike Portnoy oli niin turhautunut, että harkitsi jättävänsä yhtyeen.
Albumin julkaisun jälkeen Dream Theater lähti taas maailmankiertueelle. Kaksi Euroopassa pidettyä konserttia nauhoitettiin ja julkaistiin live-albumina ("Once in a LIVEtime") ja videona ("5 Years in a LIVEtime"). Kiertueen jälkeen yhtye oli tauon tarpeessa. Mike Portnoy ja John Petrucci eivät kuitenkaan levänneet laakereillaan vaan työskentelivät Jordan Rudessin ja Tony Levinin kanssa Liquid Tension Experiment -kokoonpanossa. Yhteistyö toimi niin hyvin, että he pyysivät uudelleen Rudessia liittymään yhtyeeseen. Tällä kertaa tarjous hyväksyttiin, joten Derek Sherinian erotettiin ja Jordan Rudessista tuli Dream Theaterin historian kolmas kosketinsoittaja.
Konseptialbumeita (1999–2002).
Vahingosta viisastuneena EastWest antoi yhtyeelle täydellisen taiteellisen vapauden seuraavaa albumia tehtäessä. Dream Theater päätti laajentaa "Falling into Infinity" -äänitysten aikaan tehdystä 20-minuuttisesta kappaleesta konseptialbumin. Lokakuussa 1999 julkaistu ' olikin jälleen menestys ja sitä pidetäänkin yleisesti yhtenä yhtyeen parhaimmista levytyksistä. Vuonna 2001 yhtye julkaisi ensimmäisen DVD:nsä, '. Se saavutti Yhdysvalloissa kultalevyyn vaadittavan levymyynnin. Sama konsertti julkaistiin myös triplalevynä 11. syyskuuta 2001. Albumin julkaisu herätti kohua, sillä sen kansitaiteessa yhdistyi palava omena (muunnelma yhtyeen alkuaikoina käyttämästä palava sydän -symbolista ja New Yorkin lempinimestä "Big Apple") ja New Yorkin siluetti, joka muistutti huomattavasti samana päivänä tapahtunutta terrori-iskua. Albumi vedettiin välittömästi pois myynnistä ja julkaistiin myöhemmin uudelleen muutetulla kansikuvalla.
Tammikuussa 2002 Dream Theater julkaisi tuplalevyn "Six Degrees of Inner Turbulence". Sen ensimmäinen levy sisältää viisi normaalia kappaletta. Toisella levyllä on 42-minuuttinen nimikappale, joka on Dream Theaterin toistaiseksi pisin kappale. Kriitikot ja ihailijat ylistivät albumia, ja se nousikin Billboardin listalla sijalle 46 ja Billboardin Internet-listan ensimmäiseksi. Albumin julkaisua seurasi puolitoistavuotinen maailmankiertue, jonka aikana yhtye soitti entistä pitempiä konsertteja. Kesällä 2003 Dream Theater kiersi Pohjois-Amerikkaa kahden muun progressiivisen metallin raskassarjalaisen, Queensrÿchen ja Fates Warningin kanssa.
Raskaampaa materiaalia (2003–2004).
Myöhemmin saman vuoden marraskuussa julkaistu "Train of Thought" on epäilemättä Dream Theaterin raskain albumi tähän mennessä. Se sai kriitikoilta hyvät arvostelut, mutta osa perinteisemmän progressivisen rockin nimeen vannovista ihailijoista ei pitänyt näin raskaasta musiikista. Toisaalta yhtye sai tämän albumin ansiosta uusia ihailijoita modernimman metallimusiikin kuuntelijoista. Albumin julkaisun jälkeisellä kiertueella Dream Theater toimi Yes-yhtyeen lämmittely-yhtyeenä.
Vuonna 2004 Dream Theater julkaisi Tokiossa pidetyssä konsertissa nauhoitetun livealbumin ja tupla-DVD:n "Live at Budokan". Sitä myytiin pian platinalevyn verran.
Nykyhetki (2005–).
James LaBrie, John Myung ja Jordan Rudess (2012).
Dream Theaterin kahdeksas studioalbumi "Octavarium" julkaistiin 7. kesäkuuta 2005. Albumin uusi rauhallinen ja tunteellinen tyyli aiheutti jälleen kiistaa fanien keskuudessa, mutta siitä huolimatta albumista tuli Dream Theaterin parhaiten listoilla menestynyt albumi. Se nousi Billboardin listalla sijalle 36 ja Suomessa sijalle 2. Octavariumin julkaisun jälkeen yhtye lähti laajamittaiselle "Gigantour"-nimiselle Pohjois-Amerikan kiertueelle Dave Mustainen johtaman Megadethin ja useiden muiden yhtyeiden kanssa. "Octavarium" oli viimeinen albumi vuonna 1991 Elektra Recordsin kanssa solmitusta levytyssopimuksesta.
Vuoden 2006 aprillipäivänä Dream Theaterin 20-vuotista taivalta juhlistava "Octavarium"-kiertueen New Yorkin Radio City Music Hallin konsertti nauhoitettiin. Tämä kiertueen loppuhuipentuma julkaistiin live-DVD:nä sekä live-CD:nä, joiden nimet ovat "Score". Konsertin jälkimmäisessä setissä Dream Theater esiintyy 20-henkisen sinfoniaorkesterin kanssa.
8. helmikuuta 2007 Mike Portnoy ilmoitti keskustelupalstallaan, että Dream Theater on tehnyt levytyssopimuksen Roadrunner Recordsin kanssa. Yhtyeen yhdeksäs studioalbumi "Systematic Chaos" julkaistiin 5. kesäkuuta 2007.
Maaliskuussa 2009 yhtye julkisti tiedon uudesta tulevasta albumistaan, joka kantaa nimeä "Black Clouds & Silver Linings". Levy julkaistiin 23. kesäkuuta 2009 ja se on yhtyeen kymmenes studioalbumi. Levy nousi ensimmäisellä kokonaisella myyntiviikollaan Suomen virallisen albumilistan ykköseksi oltuaan debyyttiviikollaan sijalla 14. Kyseessä on yhtyeen ensimmäinen ykkössija Suomessa. Lisäksi se debytoi Yhdysvaltojen albumilistalla sijalla kuusi, joka on yhtyeen korkein listasijoitus ja samalla ensimmäinen top 10 -sijoitus Yhdysvalloissa. Marraskuussa 2009 yhtye julkisti tekevänsä uuden kappaleen tulevaan Playstation 3 -peliin God of War III. Yhtye kirjoitti ja äänitti kyseisen ”Raw Dog” -nimisen kappaleen tammikuussa 2010. Kesällä 2010 Dream Theater kiersi Pohjois-Amerikkaa Iron Maidenin lämmittelijänä.
Syyskuun 8. päivänä 2010 rumpali Mike Portnoy julkaisi Facebook-sivuillaan avoimen kirjeen faneille, jossa hän ilmoitti jättävänsä Dream Theaterin ja keskittyvänsä muihin projekteihinsa. Bändi aikoo kuitenkin jatkaa toimintaansa uuden rumpalin voimin jatkossa. Dream Theater järjesti lokakuussa 2010 koesoittoja seitsemälle rumpalille. John Petrucci kertoi Classic Rockin haastattelussa yhtyeen löytäneen Portnoylle korvaajan, muttei paljastanut tämän nimeä.
Huhtikuussa 2011 julkistettiin video rumpaleiden koesoitoista Dream Theateriin. Videossa esiintyivät Mike Mangini, Virgil Donati, Marco Minnemann, Peter Wildoer, Thomas Lang, Derek Roddy ja Aquiles Priester. Koesoittojen jälkeen Dream Theater valitsi uudeksi rumpalikseen Mike Manginin.
Konsertointi.
Dream Theaterin konsertit ovat tyypillisesti erittäin pitkiä. Jos yhtye esiintyy ilman lämmittelijäbändiä, konsertit ovat yli kolmetuntisia. Toinen merkittävä piirre konserteille on se, että kappaleet vaihtuvat joka konsertin välillä. Lähes jokaisesta Dream Theaterin konsertista ilmestyy bootleg-äänitys. Ne ovat niin suosittuja, että Mike Portnoy on julkaissut sarjan virallisia bootlegeja YtseJam Records -yhtiönsä kautta.
Yhtye esittää myös usein coverversioita muiden yhtyeiden kappaleista. "World Tourbulence" -kiertueella tämä vietiin astetta pidemmälle Dream Theaterin esittäessä joissain konserteissa Metallican "Master of Puppets" -albumin kokonaisuudessaan. Loppupuolella kiertuetta myös Iron Maidenin "The Number of the Beast" -albumi pääsi samanlaiseen käsittelyyn. Lokakuussa 2005 yhtye esitti Pink Floydin "The Dark Side of the Moon" -albumin. Tammikuussa 2006 yhtye esitti Tokiossa Deep Purplen "Made in Japan" -livealbumin. Mike Portnoy on ilmoittanut, että klassikkoalbumeja esitetään yhteensä viisi.
Konserteissa näytetään taustalla animaatioita ja efektejä. Suomalainen Mika Tyyskä on tehnyt muun muassa "The Dark Eternal Light" -animaation, jota käytettiin yhtyeen maailmankiertueella ja joka on itsenäisenä elokuvana kiertue-DVD:llä.
Aiheesta muualla.
*


Mannerheim-risti.
Mannerheim-risti (yllä 1.lk ja alla 2.lk, Ristikkäiset marsalkansauvat merkitsevät toiseen kertaan myönnettyä II luokkaa)
Mannerheim-ristin ritariksi nimitettiin jatkosodan aikana ja välittömästi sotien jälkeen 191 sotilasta. Mannerheim-ristin 1. ja 2. luokan ristit kuuluvat Vapaudenristin ritarikuntaan. Ritarikunnan sisäisessä järjestyksessä 1. luokan Mannerheim-risti on toisena Vapaudenristin Suurristin (VR SR) jälkeen. 2. luokan Mannerheim-risti on järjestyksessä neljäs. 1. ja 2. luokan väliin sijoittuu Vapaudenristin 1. luokka rintatähtineen (VR 1 rtk.)
Mannerheim-risti oli jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin mukaan ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin oma ajatus. Mannerheim halusi kunniamerkin, joka voitiin samanlaisena - ilman aikaisempaa "luokkajakoa" - antaa niin kenraalille kuin sotamiehellekin. Kunniamerkkiä ei kuitenkaan "annettu", saaja "nimitettiin" kunniamerkin kantajaksi, Mannerheim-ristin ritariksi.
Vuoden 1940 joulukuussa tehtiin lisäys Vapaudenristin ja Vapaudenmitalin kunniamerkeistä 8. joulukuuta 1939 annettuun asetukseen, jolloin sen 4. pykälä totesi: "Erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erityisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien palkitsemiseksi voidaan Suomen puolustusvoimain sotilas hänen sotilasarvostaan riippumatta nimittää 1. tai 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi."
Ristin myöntämistä koskeviin säädöksiin tehtiin sodan aikana kaksi huomattavaa muutosta. "Laki kunniapalkinnon suorittamisesta..." 14. toukokuuta 1943, jolla ristiin liitettiin valtion varoista maksettava kunniapalkinto 50 000 markkaa, joka suuruudeltaan vuonna 1943 vastasi vakinaisessa palveluksessa olevan luutnantin vuosipalkkaa. Toisena muutoksena 18. elokuuta 1944 lisättiin asetukseen mahdollisuus palkita sotilas uusista ansioista toistamiseen.
Kaikki Mannerheim-ristin ritarit on kutsuttu itsenäisyyspäivän vastaanotolle vuodesta 1994 vuoteen 2010, kun presidentti Ahtisaari kutsui kaikki silloin elossa olevat ritarit puolisoineen juhliin. Ritarit tulivat vastaanotolle ensimmäisinä. Nykyään heitä on elossa enää yksi, Tuomas Gerdt ja hän osallistui vuosina (2008 - 2010) itsenäisyyspäivän vastaanotolle.
Mannerheim-ristin ritarit.
Ensimmäinen ritari oli 5. divisioonan komentaja, eversti Ruben Lagus, nimityspäivä on 22. heinäkuuta 1941. Seuraava ritari oli VI armeijakunnan komentaja, kenraalimajuri Paavo Talvela, kolmas 14. divisioonan komentaja, eversti Erkki Raappana ja neljäs jalkaväkirykmentti 27:n panssaritorjuntatykin ampuja, sotamies Vilho Rättö.
1. luokan ritariksi nimitettiin kaksi henkilöä; ylipäällikkö, sotamarsalkka Gustaf Mannerheim ja yleisesikunnan päällikkö, jalkaväenkenraali Erik Heinrichs. Mannerheim sai samalla kertaa sekä 1. ja 2. luokan Mannerheim-ristit 7. lokakuuta 1941 presidentti Risto Rytin ja siihen mennessä nimitettyjen 17 ritarin esityksestä.
Toisen kerran Mannerheim-ristin ritariksi nimitettiin 3. divisioonan komentaja, kenraalimajuri Aaro Pajari, Jalkaväkirykmentti 50:n komentaja, eversti Martti Aho, Hävittäjälentolaivue 24:n lentueen päällikkö, kapteeni Hans Wind ja Hävittäjälentolaivue 34:n ohjaaja, lentomestari Ilmari Juutilainen.
Nimitetyistä ritareista 165 palveli maavoimissa, 19 ilmavoimissa ja seitsemän merivoimissa. Maavoimien ritareista 159 palveli jalkaväessä (näistä 18 panssarintorjunnassa), neljä kenttätykistössä ja kaksi pioneerijoukoissa. Ritariksi nimitettyjen keski-ikä oli 32 vuotta. Lähes puolet ritareista oli syntyisin maanviljelijäperheistä; toiseksi eniten oli virkamiesten ja kolmanneksi eniten liikkeenharjoittajien poikia. Eniten ritareita oli kotoisin Karjalasta, toiseksi eniten Pohjanmaalta ja kolmanneksi eniten Savosta. Neljä ritaria oli syntynyt ulkomailla. Jääkäreitä oli ritareista 20. Suojeluskuntajärjestöön kuului 121 ritaria eli liki kaksi kolmasosaa kaikista ritareista. Nimityshetkellä oli ritareista upseereja 110, aliupseereja 58 ja miehistöä 23.
28 ritariksi nimitettyä kaatui, yksi teki itsemurhan ja yhdeksän kuoli muista syistä jatkosodan aikana. Ensimmäisenä kaatui korpraali Arvid Janhunen, joka kuoli Karhumäen lähistöllä 26. marraskuuta 1941. Viimeinen kaatunut ritari oli kapteeni Paavo Kahla, joka sai surmansa tiedustelulennolla Kittilässä 23. lokakuuta 1944.
Seuraavassa ensimmäisenä nimitysnumero, nimen jälkeen sotilasarvo nimityshetkellä (kahdesti nimitettyjen kohdalla jälkimmäisen nimityksen hetkellä), sekä nimityspäivämäärä.
2. luokka, 1945.
Joidenkin ritarien kohdalla saattaa eri lähteissä esiintyä kahta eri nimityspäivämäärää. Tämä johtuu eroavaisuuksista komentoesikunnan nimitysesittelylistoihin kirjattujen ja julkaistuissa luetteloissa ylipäällikön myöntämistä kunniamerkeistä olevien päivämäärien välillä.


Kymmenen käskyä.
Kymmenen käskyä tai dekalogi (, "Aseret ha-Dvarîm") ovat juutalais-kristillisen uskon mukaan Jumalan ihmiselle Mooseksen välityksellä Siinain vuorella antamat käskyt. Kristinuskon eri suunnissa käytetään hiukan erilaista numerointia käskyistä. Käskyistä käytetään myös nimeä "Dekalogi", joka tulee kreikan sanasta δεκάλογος tai "dekalogos", suomeksi "kymmenen lausetta, kymmenen lausuntoa, kymmenen puheenvuoroa" tai "kymmenen tiedonantoa." "Käskyä"-muodon lausunnot saavat Raamatusta, kymmenen "käskyä", "aseret had'varim" Raamatusta käskyt löytyvät Toisesta Mooseksen kirjasta (2 Moos. 20:1–17) sekä Viidennestä Mooseksen kirjasta (5 Moos. 5:6–21).
Käskyt Raamatussa.
Kymmenen käskyä ovat osa Mooseksen lakia, jonka 613 käskyssä on kaiken kaikkiaan 365 kieltoa (yksi jokaista vuoden päivää kohden) ja 248 käskyä (yksi jokaista ihmisruumiin luuta kohden). Toisin kuin yleensä ajatellaan dekalogi ei ole erillinen osa Mooseksen lakia eikä se kuulu kristinuskon viralliseen dogmiin.
Raamatussa toisena käskynä on kielto jumalankuvien valmistamiseen. Katolisessa ja luterilaisessa kymmenessä käskyssä tuo käsky on jätetty pois tai katsottu ensimmäiseen sisältyväksi lisähuomautukseksi, ja viimeinen käsky jaettu kahteen osaan. Muiden kirkkokuntien numeroinneissa ensimmäisiä käskyjä on eroteltu ja esitetty pidemmässä muodossa. Neljäs käsky on ainoa, johon sisältyy lupaus: "että kauan eläisit ja menestyisit". Tämä liittyy siihen, että juutalaisuudessa ei uskottu kuoleman jälkeiseen elämään vaan palkintoa hyville ihmisille odotettiin tulevaksi maanpäällisessä elämässä.
Viides käsky (Älä tapa) on ristiriitainen, sillä Raamattu antaa kuolemantuomion varsin monesta asiasta. Hepreankielinen alkuteksti לֹ ֥֖א תִּֿרְצָֽ֖ח׃ ("lo tirtzakh") tarkoittaa pikemminkin "älä murhaa". Raamatun syntyaikojen kielenkäytössä se olisi voinut merkitä myös "älä murhaa oman heimosi jäsentä", rajoittamatta enempää. Jälkimmäinen tulkinta on kuitenkin varsin kiistanalainen, joskin osittain uskottava Lähi-Idän aikaisimman tiedetyn kulttuurin siirtyvän elämäntavan sekä sellaiseen liittyvän, nykyään kuolleen moraalisäännöstön tähden.
Johdanto.
Raamattu mainitsee, että israelilaiset leiriytyivät Siinain erämaahan kaksi kuukautta Egyptin orjuudesta vapautumisensa jälkeen. Ensimmäisellä kerralla, kun Mooses meni vuorelle, Tooran mukaan Jumala puhui Moosekselle nämä sanat: "Te olette nähneet, mitä minä olen tehnyt egyptiläisille ja kuinka minä olen kantanut teitä kotkan siivillä ja tuonut teidät luokseni. Jos te nyt kuulette minun ääntäni ja pidätte minun liittoni, niin te olette minun omaisuuteni ennen kaikkia muita kansoja; sillä koko maa on minun. Ja te olette minulle pappisvaltakunta ja pyhä kansa.' Sano nämä sanat israelilaisille." Mooses vei sanoman kansalleen ja kansa vastasi siihen sanoen: "Kaiken, mitä Herra on puhunut, me teemme", jonka Mooses meni ilmoittamaan Jumalalle vastaukseksi.
Raamatun mukaan toisella kerralla Jumala puhui vuorella Moosekselle, että heidän täytyy pyhittyä kahden päivän ajan, jolloin tulee vaatteetkin pestä kolmatta päivää varten, ja varoitti astumasta vuorelle tai koskemasta siihen tuona aikana kuolemanrangaistuksen uhalla, kunnes "Pitkän torven" puhallus purkaa kiellon, jonka jälkeen kansa saa tulla vuorelle. Myös naiseen yhtyminen oli kielletty tuon kolmen päivän pyhityksen aikana.
Kolmannella kerralla Mooses vei kansan vuoren lähelle, kun pasuuna soi. Raamatun mukaan Jumala astui alas Siinain vuorelle tulen muodossa, ja siksi vuori oli savun peitossa. Mooses ja hänen veljensä Aaron menivät ylös vuorelle, jossa he saivat käskyt.
Vuoden 1552 käännös, 2. Moos. 20:1-17.
"2. Moos. 20:1 JA HERRA puhui caiki nämet puhet."
Vuoden 1642 käännös, 2. Moos. 20:1-17.
"2. Moos. 20:1 JA Jumala puhui caicki nämät sanat/ sanoden:"
Vuoden 1776 käännös, Biblia, 2. Moos. 20:1-17.
"2. Moos. 20:1 Ja Jumala puhui kaikki nämät sanat, sanoen:"
Vuoden 1933 käännös, vanha kirkkoraamattu, 2. Moos. 20:1-17.
"2. Moos. 20:1 Ja Jumala puhui kaikki nämä sanat ja sanoi:"
Käskyt Evankelis-luterilaisen kirkon katekismuksessa.
Katekismuksessa käskyihin liittyy myös Martti Lutherin laatimat selitykset. Jokaisen käskyn jäljessä on kysymys "Mitä se on?", johon vastataan tähän tapaan: "Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa niin, että emme" (tee sitä tai sentapaista pahaa, minkä tämä käsky kieltää tai jotakin muuta samantapaista) "vaan" (tietynlaista hyvää, mikä on juuri päinvastaista).
Muuta.
Mooseksen elämästä ja sen kymmenestä käskystä on tehty myös kuuluisa draama- ja seikkailuelokuva, "The Ten Commandments", Kymmenen käskyä, vuonna 1956, joka on myös Oscar-palkittu sekä muita kunnianosoituksia ansainnut. Moosesta elokuvassa näytteli Charlton Heston.


HSC Baltic Jet.
Baltic Jet matkalla Tallinnasta Helsinkiin.
HSC Baltic Jet on Nordic Jet Linen operoima nopea katamaraanialus. Laivan on rakentanut norjalainen Kvaerner-Fjellstrandin telakka Bergenissä vuonna 1999. Aluksen pituus on 60,0 metriä ja leveys 16,5 metriä. Syväys on 2,90 metriä. Aluksen kaksi Caterpillar 3618 -konetta tuottavat yhteensä 14 400 kW tehon. Aluksessa ei ole potkureita vaan 2 x KaMeWa-vesisuihkupropulsiojärjestelmää, jotka mahdollistavat kevyelle alukselle nopeuden 40,5 solmua ja kuormatulle alukselle nopeuden 38,0 solmua. Aluksen bruttovetoisuus on 2273 tonnia. "HSC Baltic Jetiin" mahtuu 428 matkustajaa, hyttipaikkoja ei ole. Aluksen autokannelle mahtuu joko 55 henkilöautoa tai 2 bussia ja 38 henkilöautoa. "Baltic Jet" liikennöi Helsinki - Tallinna-väliä. Aluksen kotisatama on Bergen, Norja. Aluksella on sisaralus HSC Nordic Jet.


Katamaraani.
Hobie Cat Tiger syyskuussa 2006 Helsingin edustalla
Katamaraani on laiva tai muu alus jossa on kaksi runkoa. Katamaraanin voimanlähteenä voi olla purjeet tai moottori. Sana katamaraani tulee tamilin kielen sanasta "Cattumaran". Katamaraani on länsimaissa alustyyppinä uudehko, vaikka sitä on käytetty Polynesian alueella vuosisatoja.
Katamaraanit ovat pääasiassa purjealuksia, mutta niitä on myös moottorialuksina.
Katamaraanin etuina ovat kapeat rungot jotka pienentävät veden vastusta ja siten tarvittavaa purje/moottoritehoa suhteessa veneen kokoon. Veneen luontainen leveys tasoittaa kallistelua.
Moottorikatamaraanit.
Nopeat lauttayhteydet Viroon ovat Suomessa tuoneet suuret moottorikatamaraanit yleiseen tietoisuuteen. Veneen nopeus suhteessa sen kokoon rajoittaa kuitenkin sen käyttöä myrskyissä. Moottoreina käytetään usein vesisuihkumoottoreita eli jettejä. Matkustajaliikenteeseen tarkoitetut moottorikatamaraanit tulivat yleisksi norjalaisen "Westermoen Hydrofoil"in pioneerityön tuloksena vuonna 1973.
Kilpakatamaraanit.
Bruno Peyronin 120-jalkainen katamaraani "Orange II"
Kilpapurjehduksessa käytettävät katamaraanit suunnitellaan hyvin kevyiksi ja leveiksi. Veneen ponttonien väli katetaan näissä tuulta ja vettä läpäisevällä verkolla ja estetään sen muodostamasta lentokoneen siiven kaltaista efektiä mikä nostaisi venettä vedestä.
Pienet kilpakatamaraaniluokat kuten F18, AM2 ja VX40 ovat päiväpursia, joilla purjehditaan ratakilpailuja suojaisilla vesialueilla.
Suurille yli 60 jalan mittaisille kilpakatamaraaneilla järjestetään vuosittain suuria ja veneilypiireissä kuuluisia maailmanympäripurjehduskilpailuja. Vuonna 2001, miljonääri Steve Fossett ylitti Atlantin valtameren 125 jalkaisella katamaraanillaan "PlayStation"illa ajassa 4 päivää 17 tuntia. Bruno Peyronin 120 jalkainen katamaraani "Orange II" purjehti vuonna 2005 Jules Verne Trophyn (maailman ympäri) ajassa 50 päivää 16 tuntia 20 minuuttia ja pitää ennätystä hallussaan.
Matkapurjehduskatamaraanit.
Nykyaikaiset sarjavalmisteiset matkapurjehduskatamaraanit alkoivat kehittyä nykyiseen muotoonsa 1980-luvulla. Aluksi niiden suosio oli suurinta Karibialla mutta nykyisin ne ovat levinneet voimakkaasti myös Välimerelle ja jonkin verran Itämerelle. Matkakattien suosio perustuu mukavuuteen, sisä- ja oleskelutilat ovat leveyden vuoksi isot eikä vene kallistele.
Matkakatamaraanit on varustettu kummassakin ponttonissa sijaitsevalla pienitehoisella moottorilla.
Vuodesta 2006 alkaen katamaraaneihin on saanut myös hybridi-järjestelmän, generaattori voi varastoida energiaa akkuihin ja käyttää sitä työntövoimaa tuottavissa sähkömoottoreissa. Tällainen ratkaisu mahdollistaa lisäksi akkujen lataamisen purjehdittaessa, veneen potkureiden avulla.
Keskirungon tarvitsema minimikorkeus vedenpinnasta määrittää käytännössä pienimmäksi järkeväksi veneen mitaksi noin 36 jalkaa. Suurimmat valmistajat ovat Lagoon ja Fountaine Pajot, molemmat ranskalaisia. Catana on ainut suuri nostokölillä varustettujen sarjavalmisteinen matkakatamaraanien valmistaja.
Turistikatamaraanit.
Turistien tarpeisiin lämpimissä maissa käytettävät purjekatamaraanit ovat isoja ja niiden ponttonit on suunniteltu lähinnä pitämään vene pinnalla. Veneen aurinkokatoksella varustettu keskiosa toimii turistien auringonotto- ja matkustuspaikkana, sisätilat puuttuvat yleensä lähes kokonaan.


HSC Nordic Jet.
Nordic Jet saapumassa Helsinkiin huhtikuussa 2008."HSC Nordic Jet" on Nordic Jet Linen operoima nopea katamaraanialus.
Aluksen on rakentanut norjalainen Kvaerner-Fjellstrandin telakka Bergenissä vuonna 1998. Aluksen pituus on 60,0 metriä ja leveys 16,5 metriä. Syväys on 2,90 metriä. Laivan kaksi Caterpillar-konetta tuottavat yhteensä 14 400 kW:n tehon. Aluksessa on kaksi KaMeWa-vesisuihkupropulsiojärjestelmää, jotka mahdollistavat kevyelle alukselle nopeuden 40,5 solmua ja kuormatulle alukselle nopeuden 38,0 solmua. Aluksen bruttovetoisuus on 2 273 tonnia.
"HSC Nordic Jetiin" mahtuu 428 matkustajaa, hyttipaikkoja ei ole. Aluksen autokannelle mahtuu joko 55 henkilöautoa tai 2 bussia ja 38 henkilöautoa. Alus liikennöi Helsinki–Tallinna-väliä. Aluksen kotisatama on Bergen, Norja. Aluksella on sisaralus "HSC Baltic Jet".


Eduskuntavaalit 2003.
Suomen 34. eduskuntavaalit järjestettiin 16. maaliskuuta 2003. Suurimpia voittajia olivat sosiaalidemokraatit ja keskusta, joista jälkimmäiseksi mainittu nousi suurimman puolueen asemaan ja sen ansiosta hallituksen johtoon. Paavo Lipposen laajapohjaisen hallituksen jälkeen muodostettiin kapeampipohjaisempi punamultahallitus, Anneli Jäätteenmäen hallitus, jossa mm. kokoomus ja Vasemmistoliitto jäivät oppositioon. Jäätteenmäen hallitusta seurasi Vanhasen I hallitus.
Suomen Kristillisdemokraatit menetti kolmanneksen kansanedustajistaan, vaikka puolueen äänimäärä kasvoi 1,2 prosenttiyksikköä. Syynä tappioon oli se, että puolue menetti edulliset vaaliliittonsa solmiessaan valtakunnallisen vaaliliiton kokoomuksen kanssa. Kokoomuksen äänimäärä väheni, ja vaaliliitolla oli merkitystä pääasiassa vain Lapin Kokoomuksen osalta, koska sillä varmistettiin puolueen ainut kansanedustajan paikka Lapin vaalipiirissä. Ennen vaaleja oli siirretty Vammalan kaupunki sekä Suodenniemen ja Äetsän kunnat Satakunnan vaalipiiristä Pirkanmaan vaalipiiriin; samalla Satakunta menetti yhden kansanedustajan paikan Pirkanmaalle.
Vaaleissa valittuja uusia kansanedustajia olivat mm. Mikko Alatalo, Susanna Haapoja, Antti Kaikkonen ja Pertti Salovaara (Kesk.), Eero Heinäluoma, Miapetra Kumpula, Satu Taiveaho ja Jutta Urpilainen (SDP), Sirpa Asko-Seljavaara, Jere Lahti, Martin Saarikangas, Arto Satonen ja Jan Vapaavuori (Kok.), Tarja Cronberg ja Jyrki Kasvi (Vihr.), Astrid Thors (RKP), Sari Essayah (KD), sekä Tony Halme ja Timo Soini (PS).
Eduskuntapaikastaan luopui muun muassa Keskustan Esko Aho ja Paavo Väyrynen, sekä Kokoomuksen Hanna Markkula-Kivisilta, Sauli Niinistö ja Riitta Uosukainen. Eduskunnasta putosivat mm. Kokoomuksen Kalervo Kummola, Markku Markkula ja Martti Tiuri, sekä liberaalien Seppo Kanerva. Eduskuntaan palasivat muun muassa Keskustan Kauko Juhantalo, Kokoomuksen Kalevi Lamminen sekä SDP:n Matti Ahde.
Ehdokkaina olleita, valitsematta jääneitä julkisuuden henkilöitä olivat mm. Tapani Kansa (SDP), Olli Oikarinen (Kok.), Raija Pelli (Kesk.), Henry "Remu" Aaltonen, Ilkka "Frederik" Sysimetsä ja Jani "Wallu" Valpio (Lib.), Arja Saijonmaa (RKP) ja Kari Peitsamo (SKP) sekä Suomi Nousee – Kansa Yhdistyy -puolueen listoilla olleet niin kutsutut Euran Daltonit eli veljekset Lasse, Leevi ja Pekka Koistinen. Vuoden 2000 presidentinvaalissa perussuomalaisten ehdokkaana ollut Ilkka Hakalehto oli nyt Muutosvoimat Suomi -puolueen kansanedustajaehdokkaana.
Alkaneella vaalikaudella tapahtui yksi loikkaus, kun Keskustan kansanedustaja Seppo Lahtela siirtyi Kokoomukseen lokakuussa 2006.
Vaaleihin osallistui 18 rekisteröityä puoluetta. Vaalien jälkeen puoluerekisteristä poistettiin Eläkeläiset Kansan Asialla, Kirjava "Puolue", Kommunistinen Työväenpuolue ja Suomen Kommunistinen Puolue sekä Suomen maaseudun puolue, joka oli ajautunut konkurssiin vuoden 1995 vaalien jälkeen. EKA, KTP ja SKP palasivat myöhemmin takaisin rekisteriin.
Pudonneet ja valitut.
Kokoomuksen vaalitappiossa kyseisen puolueen kansanedustajista Paula Kokkonen, Pirjo-Riitta Antvuori, Pekka Ravi, Martti Tiuri ja Pertti Mäki-Hakola eivät pystyneet uusimaan paikkaansa. Uusina taas valittiin mm. Sirpa Asko-Seljavaara ja Paula Risikko. SDP:n ja Keskustan voitettua vaalit takaisin eduskuntaan valittiin Arto Bryggare, Sinikka Hurskainen, Matti Ahde, Arja Alho, Jukka Roos, Reino Ojala, Markku Koski, Marja-Liisa Lindqvist ja Kauko Juhantalo. Myös kokoomuksen puoluesihteeri Heikki A. Ollila ja ikäpuhemieheksi noussut Kalevi Lamminen valittiin takaisin eduskuntaan. Vihreiden europarlamentaarikko Heidi Hautala valittiin takaisin ja muut eduskuntaan nousseet europarlamentaarikot olivat Marjo Matikainen-Kallström ja Astrid Thors. Voittajapuolueista taas putosi Anu Vehviläinen, Mauri Salo, Hannu Aho, Niilo Keränen, Tarja Kautto, Marja-Liisa Tykkyläinen, Marjatta Vehkaoja ja Rauha-Maria Mertjärvi. Puoluesihteerit Eero Heinäluoma ja Eero Lankia valittiin. Pienemmistä häviäjäpuolueista putosivat Matti Huutola, Håkan Nordman, Christina Gestrin, Leea Hiltunen, Jouko Jääskeläinen ja Marja-Leena Kemppainen. Voittajapuolueen perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini valittiin eduskuntaan. Uusista ehdokkaista paljon ääniä saivat mm. Tony Halme, Sari Essayah ja Martin Saarikangas. Remonttiryhmästä SDP:hen loikannut Risto Kuisma piti paikkansa. Vihreä Liitto teki läpimurron Pohjois-Karjalan vaalipiirissä, kun sieltä nousi eduskuntaan Tarja Cronberg; hänet valittiin sittemmin puolueen puheenjohtajaksi.
Ehdolla eivät olleet enää Esko Aho, Sauli Niinistö, Paavo Väyrynen, Tytti Isohookana-Asunmaa, Sulo Aittoniemi, Tapio Karjalainen, Pauli Saapunki, Ismo Seivästö, Riitta Uosukainen, Sirpa Pietikäinen, Kari Urpilainen, Kari Kantalainen, Marjatta Stenius-Kaukonen, Riitta Prusti ja Maria Kaisa Aula. Paluuyrityksissä epäonnistuivat Urpo Leppänen, Tauno Pehkonen, Tuija Pohjola, Pekka Saarnio, Helena Vartiainen, Arto Lapiolahti, Lea Mäkipää, Pertti "Veltto" Virtanen, Ville Komsi ja Kalle Könkkölä.


SAE.
SAE eli Society of Automotive Engineers on yhdysvaltalainen autoalan standardisointijärjestö, joka on perustettu 1905. SAE on laajentanut toimintaansa myös ilmailuun ja jopa avaruusaluksiin. Tunnetuimpia SAE-standardeja on voiteluöljyjen luokittelu viskositeettien mukaan (SAE J300). Järjestö tekee nykyään paljon työtä myös autoelektroniikan alueella (esimerkiksi CAN-väylä).


Ehtoollinen.
Ehtoollinen eli eukaristia () on kristillinen sakramentti. Se on juhla-ateria, jossa leivän ja viinin katsotaan kristinuskon suuntauksesta riippuen joko olevan Jeesuksen ruumis ja veri tai edustavan niitä. Ehtoollista vietetään Jeesuksen käskyn mukaisesti hänen ristinkuolemansa muistoksi.
Taustaa.
Ehtoollisella on pitkä historia. Kristinuskon ehtoollisen esikuvana ovat väljästi ottaen monet juutalaisuuden ruokaseremoniat. Erityisesti ehtoollisen taustalla on juutalainen pääsiäisateria, jota vietetään Egyptin orjuudesta pois pääsyn muistoksi. Eksegeettisessä tutkimuksessa on jonkin verran erimielisyyttä, onko ehtoollisen taustalla pääsiäisateria vai jokin muu juutalainen muistoateria. Joka tapauksessa kristinuskon syntyessä kristityt itse tulkitsivat hyvin pian ehtoollisen liittyvän pääsiäisateriaan ja pääsiäislampaan teurastamiseen sekä siitä seuraavaan uhrisymboliikkaan.
Kristillisen ehtoolliskäsityksen ja tulkinnan taustalla voidaan katsoa olevan vaikutteita myös hellenistisistä uskonnoista. Ne puolestaan palautuvat sekä itämaiseen että muinais-kreikkalaiseen uskomusmaailmaan. Tutkimuksessa on osoittautunut vaikeaksi arvioida, mikä näiden hellenististen kulttien suora vaikutus kristillisen ehtoollisen syntymiseen on ollut. Ne ovat luultavimmin vaikuttaneet ehtoollisen opilliseen ilmaisemiseen ja siihen, kuinka aikalaiset ovat voineet ymmärtää ehtoollisen merkityksen. Kristinuskon levittäytyessä Palestiinan ulkopuolelle hellenistiset kultit ovat muodostaneet tärkeän viitekehyksen, johon ihmisten kokemusmaailma on liittynyt.
Dionysos-mysteerioissa paloiteltiin ja syötiin Dionysos-jumalaa symboloiva härkä, joka oli Dionysoksen inkarnaatio eli lihaksi tullut jumala. Liha syötiin raakana ja veri juotiin. Historioitsija Plutarkhos (k. 120-luvulla) kertoo, että vielä tuolloin uhrilampaan liha syötiin raakana ja veri juotiin.
Dionysos-kultista kehittyneessä orfilaisuudessa uhrin syöminen tuotti välittömän jumalyhteyden lisäksi syntien anteeksisaamisen ja turvasi kuolemanjälkeisen autuuden.
Myöhäisantiikin eleusilaisissa mysteerioissa käytettiin lihan ja veren tilalla jo leipää, vettä ja viiniä.
Ehtoollisen asettaminen.
Ehtoollisen asettaminen (Juan de Juanes)
Kristinuskossa ehtoollista vietetään Jeesuksen ja hänen ristiin­naulitsemisen muistoksi. Jeesus itse asetti ehtoollisen viimeisellä ateriallaan opetuslastensa kanssa ennen ristiinnaulitsemistaan. Tästä ateriasta kerrotaan kaikissa synoptisissa evankeliumeissa sekä myös Paavalin ensimmäisessä kirjeessä korinttolaisille. Ateria oli juutalainen pääsiäisen juhla-ateria. Juutalaisten tapojen mukaan tällaisella aterialla nautittiin lammasta, happamatonta leipää ja viiniä Egyptistä vapautumisen muistona. Jeesus antoi leivälle ja viinille uuden merkityksen - leipä, joka murrettiin, oli hänen ruumiinsa, joka tullaan murtamaan, ja viini, joka vuodatettiin, oli hänen verensä, joka tullaan vuodattamaan.
Apostolisessa uskontunnustuksessa III uskonkohdassa mainitaan "minä uskon...pyhäin yhteyden"; tämä on jakautumattoman kirkon aikoina laaditun tunnustuksen mielessä ehtoollisyhteys [Kristuksen lihaan ja vereen], jota katolinen, ortodoksinen sekä luterilainen kirkko tunnustaa; tämän ulkopuolelle jäävät reformoidut kirkot sekä ns. vapaat suunnat, jotka selittävät sanojen "Tämä on minun ruumini" tarkoittavan "Tämä merkitsee minun ruumistani".
Evankelis-luterilainen oppi ehtoollisesta.
Luterilainen teologia ei juuri muodosta tulkintoja Jeesuksen sanoista "tämä on minun ruumiini" ja "tämä on minun vereni" (Matt. 26:26). Luterilainen kirkko ei kuitenkaan opeta katolisen kirkon tavoin leivän ja viinin muuttuvan ehtoollisessa oman olemuksellisen luontonsa puolesta Kristuksen ruumiiksi ja vereksi ("transsubstantiaatio"). Leipä säilyy leipänä ja viini viininä, mutta niiden mukana ja ohella ehtoollisen nauttija saa todella Kristuksen ruumiin ja veren. Toisin kuin monissa muissa protestanttisissa suuntauksissa, luterilaisen teologian mukaan leipä ja viini eivät symboloi Kristuksen ruumista ja verta eivätkä muutu niiksi vaan yksinkertaisesti "ovat" ne. Toisin sanoen Kristus on läsnä leivässä ja viinissä (reaalipreesens-oppi). Paavali kirjoittaa: "Siunauksen malja, jonka me siunaamme, eikö se ole osallisuus Kristuksen vereen? Se leipä, jonka murramme, eikö se ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen?" Luterilaiset katsovat, että Paavalin kuvaama osallisuus Kristuksesta on samaa kuin osallisuus syntien anteeksiantamuksesta. Niinpä he hakevat ehtoolliselta syntien anteeksiantamusta uskon vahvistukseksi. Luterilaisten mukaan leivässä ja viinissä itsessään ei ole mitään maagista voimaa, vaan niihin liittyy vaikuttava Jumalan sana.
Kirkkoisä Augustinuksen sanat kuvaavat luterilaista sakramenttioppia: "Sakramentti syntyy, kun Jumalan sana liittyy aineeseen." Tällä tavalla määriteltynä Raamatusta löytyy monia sakramentteja, esimerkiksi vaskikäärme oli väliaikainen sellainen, ja Jordan-joen vesi toimi henkilökohtaisena sakramenttina sotapäällikkö Naemanille. Sekä vaskikäärmeeseen että Jordanin veteen liittyi Jumalan sana, joka lupasi israelilaisille parantumisen käärmeen puremasta Siinailla ja Naemanille parantumisen pitalista. Vaskikäärmeessä ja Jordanin vedessä itsessään ei ollut maagista voimaa, vaan niihin liittyi Jumalan sana. Samalla tavalla ehtoollisen leipään ja viiniin liittyy Jumalan sana, joka vaikuttaa sen, mitä se sanoo.
Luterilaiset eivät opeta, että Kristus uhrataan uudestaan joka ehtoollisella syntien anteeksiantamiseksi, kuten katolinen kirkko opettaa puhuen messu-uhrista. Luterilainen osallisuus syntien anteeksiantamuksesta eli Kristuksesta ehtoollisella on osallisuutta Kristuksen Golgatalla suorittamasta sovituksesta. Muita uhreja ei tarvita kuin ainoastaan tämä historiassa kerran tapahtunut Jeesuksen uhraaminen Golgatalla.
Luterilaisessa kirkossa ollaan erimielisiä siitä, säilyykö ehtoollisen konsekraatio myös messun jälkeen, vai ovatko ehtoollisaineet messun jälkeen jälleen vain tavallista leipää ja viiniä. Luterilaisessa "in usu" -opissa on tähdennetty, että ehtoollinen on ehtoollinen vain käytössään. Se on siis tarkoitettu syötäväksi ja juotavaksi, ei esimerkiksi palvottavaksi messun ulkopuolella.
Suomen ev.-lut. kirkon ehtoolliskäytäntö.
Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ehtoollinen toimitetaan pääjumalanpalveluksessa tai erillisessä ehtoollisjumalanpalveluksessa. Sairaalle ehtoollinen voidaan jakaa kotona tai sairaalassa. Luterilainen kirkko ei muutoin hyväksy yksityisehtoollista. Ehtoollisen sisältävän jumalanpalveluksen nimitys on tavallisesti messu.
Ehtoollisen toimittaa periaatteessa aina pappi. Ehtoollisella voi avustaa kirkkoherran kutsuma maallikko, joka tavallisesti jakaa viinin. Sairaanehtoollisen voi toimittaa myös lehtori. Jos joku on kuoleman vaarassa tai muuten erityisessä hätätilassa, saa jokainen kristitty antaa hänelle ehtoollisen, jos pappia ei ole saatavissa. Ehtoollisella voi käydä jokainen rippikoulun käynyt ja konfirmoitu kirkon jäsen. Kastettu lapsi voi osallistua ehtoolliselle yhdessä vanhempansa tai muun hänen kristillisestä kasvatuksestaan huolehtivan konfirmoidun kirkon jäsenen kanssa.
Ehtoolliselle osallistumisen oikeudesta säädetään kirkkojärjestyksessä (KJ 2: 11). Itsenäisesti ehtoolliselle voi osallistua konfirmoitu luterilaisen kirkon jäsen. Lasten ehtoollinen tuli Suomen luterilaisessa kirkossa mahdolliseksi vuonna 1979. Nykyään ehtoolliselle voi osallistua myös rippikoulun aikana opettajan johdolla. Ehtoollisesta vastaavan tehtävänä ei kuitenkaan ole tarkistaa, onko ehtoolliselle halukas myös oikeutettu sille. Ehtoollispöydän avoimuus merkitsee sitä, että ehtoollisvieras itse päättää osallistumisestaan. Ehtoollinen voidaan antaa myös henkilölle, joka ei ole siihen muutoin oikeutettu, jos hän on sairaana tai hätätilassa ja käsittää ehtoollisen merkityksen. Sen arvioiminen, miten hyvin ehtoollisen pyytäjä ymmärtää ehtoollisen merkityksen, on vaikea tehtävä. Voidaan kuitenkin ajatella, että jo pyyntö saada sakramentti kertoo ehtoollisen merkityksen tajuamisesta. Kyse on erityistilanteesta.
Ortodoksinen kirkko.
Ortodoksisessa kirkossa eukaristiaa kutsuttiin alkuaan leivän murtamiseksi tai Herran ateriaksi. Se on Kristuksen Ruumiin ja Veren mysteerio, johon ortodoksisen kirkon jäsenillä on mahdollisuus osallistua liturgiassa.
Ennen ehtoollista edellytetään paastoamista, mikäli henkilön terveys sen sallii. On myös hyvä lukea ennen liturgiaa ehtoolliseen valmistavat rukoukset. Näitten keskeisin tarkoitus on auttaa ehtoolliselle tulijaa pääsemään nöyrään mielentilaan ja ymmärtämään ehtoollinen Jumalan lahjaksi. Nämä teot eivät kuitenkaan tee ihmistä otollisemmaksi ehtoolliseen.
Liturgian keskeisessä osassa ehtoollislahjoina esiin kannetut leipä ja viini muuttuvat Pyhän Hengen vaikutuksesta Kristuksen Ruumiiksi ja Vereksi, jotka jaetaan Ehtoollisen sakramenttiin valmistautuneille ortodoksisille uskovaisille. Pyhitetyt lahjat nautitaan ortodoksisessa kirkossa Kristuksen kuoleman ja ylösnousemisen osallisuudeksi, syntien anteeksi antamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi.
Katolinen kirkko.
Katoliselle kirkolle eukaristia on hyvin keskeinen uskonkappale ja kirkon elämän lähde. Katolisella on velvollisuus osallistua eukaristian viettoon sunnuntaisin sekä tiettyinä ns. "velvoittavina juhlapyhinä".
Katolinen kirkko juhlii ehtoollisen asettamista Pyhän ruumiin juhlapäivänä ("Corpus Christi"), joka sijoittuu Pyhän Kolminaisuuden päivän jälkeiseksi torstaiksi, 60 päivää pääsiäisen jälkeen.
Katolinen kirkko erottaa toisistaan eukaristian eli ehtoollisseremonian, jossa leivästä ja viinistä tulee pappien välityksellä todellisesti Kristuksen ruumis ja veri, ja näin Kristuksen ruumiiksi ja vereksi muuttuneen pyhän kommuunion. Tämä ns. transsubstantiaatio-oppi hyväksyttiin vuoden 1215. Siihen asti oli ollut voimassa Augustinuksen opetuksiin perustuva käsitys ehtoollisen luonteesta. Kirkon ohjeiden mukaan katolisen tulisi nauttia pyhä kommuunio ainakin kerran vuodessa, pääsiäisenä. Tätä ennen tulee ripittäytyä ollakseen armon tilassa ja pidättäytyä ruoasta ja muista juomista kuin vedestä vähintään tunnin ajan.
Eukaristian todellisen luonteen vuoksi ehtoollisleipää ja viiniä kunnioitetaan ja palvotaan myös itse eukaristian ulkopuolella. Erikoistapauksissa pyhä kommuunio voidaan saada myös eukaristian vieton ulkopuolella.
Reformoitu ehtoolliskäsitys.
Uskonpuhdistuksen luterilaisuudesta poikkeava, ns. reformoitu ehtoolliskäsitys ei hyväksy käsitystä, että ehtoollisessa Kristuksen ruumis ja veri, tai Jumala muutoinkaan, olisi jollakin erityisellä tavalla läsnä. Reformoidun käsityksen taustalla on Ulrich Zwinglin ja Jean Calvinin opetus.
Reformoidun käsityksen taustalla on Jumalan olemusta koskeva prinsiippi, että äärellinen ei voi sisältää itseensä ääretöntä ("finitum non capax infinitum"). Käsityksen mukaan ääretön Jumala ei voi sitoutua äärelliseen elementtiin, esimerkiksi leipään tai viiniin. Jumala tosin ylläpitää koko luotua todellisuutta ja on Pyhän Henkensä välityksellä läsnä kaikkialla maailmassa.
Reformoidussa ehtoolliskäsityksessä ehtoollista voidaan kutsua sakramentiksi, mutta se ei sisällä käsitystä Kristuksen reaalipreesensistä eli erityisestä läsnäolosta ehtoollisaineissa. Tämän vuoksi ehtoollinen ymmärretään Kristuksen käskyn kuuliaisena toteuttamisena sekä muistoateriana. Tätä käsitystä kutsutaan usein myös "symboliseksi" eli vertauskuvalliseksi ehtoolliskäsitykseksi. Martti Luther huomautti reformoidusta ehtoollisopista, että reformoidut voisivat leivän ja viinin syömisen sijasta kajauttaa laulun Kristuksen taivaaseen astumisesta. Hän ei suostunut yhteistyöhön reformoitujen kanssa, jotka olivat hänen mielestään sakramentin vihollisia.
Reformoitua ehtoolliskäsitystä edustavat Suomessa yleensä ns. vapaiden suuntien seurakunnat, kuten Vapaakirkko ja Helluntaiherätys.


Esitiede.
Esitiede on kehittymässä oleva tutkimusalue, joka ei vielä täytä kaikkia tieteen tunnusmerkkejä. Esitieteelle on luonteenomaista on teoreettinen hajanaisuus. Esitiede ei ole vielä tutkimusalue (tietosisältö muuttuu tutkimuksen vaikutuksesta), mutta ei myöskään uskomusjärjestelmä (muuttuu tutkimukseen perustumattomien syiden vaikutuksesta).


Kabul.
Kabul () on Afganistanin pääkaupunki. Se sijaitsee Kabul-joen laaksossa Khyberin solan lähellä. Hindukušvuorten alta kulkee tunneli Kabulista Tadžikistanin rajalle. Kabulissa valmistetaan vaatteita, huonekaluja, juurikassokeria ja ammuksia.
Arvio Kabulin väkiluvusta vuonna 2006 oli 2 457 700 ja vuonna 2010 noin 2,3 miljoonaa.
Historia.
Ensimmäiset tiedot Kabulista ovat vuodelta 1200 eaa. Silloin mainitaan "Kubha-joki". "Kabura" -nimisestä yhteisöstä mainitaan 300 eaa. persialaisissa Achaemedin dynastian asiakirjoissa. Bactriaanit perustivat "Parabamisiade"-nimisen kaupungin nykyisen Kabulin lähelle, mutta maurit ottivat sen haltuunsa ensimmäisellä vuosisadalla. Sitten Kabul jäi kushanien vallan alle. He perustivat kesäpääkaupunkinsa Kabulin pohjoispuolelle Begramiin, ja Kabul oli hindujen vallassa aina arabien tuloon vuoteen 664 saakka. Kuuden vuosisadan ajan sitä hallitsivat Bokharan samanidit, Ghaznavidin imperiumi ja Bamijanin khoridit.
1200-luvulla mongolit valloittivat Kabulin. Timur Lenkin vallan alaisena siitä kasvoi 1300-luvulla siitä kasvoi kauppakeskus. 1504 mogulihallitsija Babur valloitti Kabulin.
1738 Persian Nadir-shaahi valloitti Kabulin, mutta 1700-luvun puolivälissä shaahi Amid Durrani palautti afganistanilaisen vallan. Hänen poikansa shaahi Timur jatkoi afganistanislaista hallintoa.
1826 kruunua vaati Muhammed Dost, mutta Afganistan päätyi brittien valtaan 1839, kun Britannian armeija valtasi sen afgaanisodissa asettaen shaahiksi Shah Shujan. 1841 tapahtui kansannousu ja britit joutuivat vetäytymään Jalalabadiin. Britit palasivat 1842, ryöstivät "Bala Hissarin" mutta vetäytyivät takaisin Intiaan. Muhammed Dost palasi shaahiksi. Britit palasivat uudelleen 1878 kun kaupunkia hallitsi kaani Ali Sher, mutta afgaanit uusivat kansannousun ja heidän alamaisensa surmattiin. Vuoden kuluttua britit tulivat uudelleen kenraali Robertsin komentamina tuhoten osittain Bala Hissarin ennen Intiaan vetäytymistään asettaen valtaan Amir Abdur Rahmanin, joka oli Muhammed Dostin pojanpoika.
1900-luvun alussa kuningas Amanullah teki uudistuksia, muun muassa toteutti sähköistämisen ja tyttöjen opetusta. 1919 hän julisti Afganistanin itsenäiseksi kolmannen brittejä vastaan käydyn afgaanisodan päätteeksi.
1928 tadžikkikapinallinen "Bacha-i-Saqao" syöksi Amanullahin vallasta, mutta yhdeksän kuukauden kuluessa Amanullahin velipuoli shaahi Nadir palautti vallan.
1932 avattiin Kabulin yliopisto ja 1950-luvulla Neuvostoliitto auttoi päällystämään Kabulin kadut. 1940-luvulla Kabul oli alkanut teollistua. 1967 perustettiin Kabulin eläintarha helpottamaan saksalaisten eläintieteilijöiden tutkimuksia. Eläintarha keskittyi nimenomaan afganistanilaiseen eläinkuntaan. 1975 johdinautot tulivat Afganistanin kaupunkiliikenteeseen Tšekkoslovakian tuella.
1979 Neuvostoliitto aloitti Afganistanin valtaamisen. 1992 Nadzibullahin hallitus kaatui ja maa jäi sissiliikkeiden käsiin. Joulukuussa viimeiset 86 johdinautoa lakkasivat toimimasta. Kaupungin väkiluku oli noin miljoona ja julkista liikennettä hoidettiin noin 800 linja-autolla. Gulbuddin Hekmatyarin ollessa pääministerinä yritettiin kaupunki eristää etelästä käsin. Kabul jakautui ja Jamiat-e Islami (Afganistanin islamilainen neuvosto), Dostum sekä Hazara Hezb-e Wahdat taistelivat vallasta.
Syyskuussa 1996 taliban valloitti Kabulin ja lynkkasi julkisesti entisen presidentti Nadzibullahin sekä siirsi pääkaupungin Kandahariin. 12. marraskuuta 2001 talibanjoukot vetäytyvät kaupungista yhdysvaltalaisten jatkuvan pommituksen tieltä ja Kabul jäi Pohjoisen liiton valtaan. Kabulista tuli Afganistanin väliaikaisen hallituksen pääkaupunki.
Liikenne.
Kaupungissa toimii Kabulin kansainvälinen lentoasema. Se oli kahdeksan vuotta ISAF-joukkojen hallinnassa mutta siirtyi takaisin afganistanilaisille maaliskuussa 2010. Sisäistä liikennettä hoidettiin 1980-luvulla johdinautoilla. Verkosto tuhoutui 1993, mutta sen korjaamista on suunniteltu.


VoiceOut!
VoiceOut! on Tarinatalon Yleisradion ja Tarinatalon TV2:lle 2004 tuottama nuorisomusiikkisarja, jota juonsivat DJ Amara ja R'n'B tähti Jonna. Voice Outin tilalle tuli 2005 Pop Klubi.


Päivä.
Päivä on vuorokauden valoisa aika. Maapallon alue, jossa on päivä, on silloin kääntyneenä Aurinkoon päin. Päivällä voidaan tarkoittaa myös koko vuorokautta.
Kukin kalenteripäivä voidaan tunnistaa sen päivämäärän mukaan. Päivän lyhenne on pv ja kansainvälisesti d.
Biologisesti päivä on toiminnan aikaa vuorokaudesta. Auringon lämmön ansiosta päivälämpötila on yölämpötilaa korkeampi. Auringon valo saa kasvit kasvamaan ja viherkasvit yhteyttämään. Keväällä lisääntyvä auringonvalo saa eläinkunnan lisääntymistoiminnot alkuun.
Seisaukset ja tasaukset.
Talvipäivänseisaukseksi kutsutaan sitä päivää vuodessa, jolloin auringon aika taivaanrannan yläpuolella on pienin. Kesäpäivänseisaus on taas vuorostaan se päivä, jolloin aurinko on näkyvillä pisimpään.
Kaamokseksi sanotaan sitä aikaa, kun aurinko ei nouse lainkaan. Kaamos esiintyy vain lähellä pohjois- ja etelänapaa. Yöttömäksi yöksi sanotaan vastaavasti päinvastaista aikaa, jolloin aurinko ei laske lainkaan.
Kevätpäiväntasaukseksi sanotaan päivää, jolloin päivä vaihtuu yötä pidemmäksi. Vastaavasti syyspäiväntasaus on päivä, jolloin yö muuttuu päivää pidemmäksi.


Free Your Mind.
Free Your Mind oli Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen ylläpitämä nuorten media-areena.
Free Your Mind syntyi yhteistyössä Yleisradion kanssa.
Monimediallinen toimintatapa lähtee ensin aiheesta, sitten näkökulmasta ja lopuksi valitaan mediaväline. Internet on välineistä laajin sisältäen myös internetradiotoiminnan. Laajasta verkkopalvelusta löytyvät toimituksellisia juttuja, useita tuhansia videoleikkeitä, keskustelufoorumi, postikorttipalvelu, blogi ja podcasteja. Free Your Mind tekee sisältöjä myös televisioon.
Toimituksen muodostivat Free Your Mindiin säännöllisesti sisältöä tuottavat nuoret toimittajat. Toiminta perustui harrastamiseen ja nuoret valitsivat juttuaiheensa itse.
Toimitus kiersi kaikki nuorisoasiainkeskuksen isot kulttuuritapahtumat. Isoimpia tuotantoja missä toimitus oli aktiivisesti mukana, olivat Ääni ja Vimma -musiikkikatselmus sekä Dance Action -musiikkikatselmus.
Historia.
Helsingin kaupungin nuorisoasiankeskuksella on ollut aktiivista videopajatoimintaa jo 80-luvun lopulta asti. Vuonna 1995 itäkeskuksen ja Narrin videopajat sekä Malmin mediapaja tekivät aloitteen videopajojen yhdistämisestä. Aloite jäi hautumaan vuosiksi.
Free Your Mindin media-areenan historian voidaan katsoa alkaneeksi 90-luvun lopussa, jolloin perustettiin nuorten kunta-aloitteesta virtuaalinen kohtauspaikka nuorisotalo.net. Yhteistyötä tehtiin silloisen HPY:n kanssa. Nuorisotalo.net hiipui hiljalleen tekijöiden ollessa vähäisiä.
Kulttuuriareena Glorian henkilökunta kävi 1999 tutustumassa Yleisradion multifoorumi toimintaan. Samoihin aikoihin aloite videopajojen yhdistämisestä sai "tuulta alleen" kun Leena Ruotsalainen alkoi vetää yhdistämishanketta.
Yleisradion multifoorumin kanssa aloitettiin vuonna 2000 tekemään demoa nuorten verkkoareena Free Your Mindista. Hanketta luotsasi Itäkeskuksen videopajan työntekijä Risto Kurho. Demovaiheessa Gloriasta lähettiin useita kymmeniä suoria videostreaming -lähetyksiä.
Free Your Mindin julkistamistilaisuus pidettiin 18.01.2001 kulttuuriareena Gloriassa. Tilaisuudessa puhuivat Yleisradion päällikkö Jorma Pilke ja nuorisotoimenjohtaja Lasse Siurala. Tilaisuus lähetettiin suorana videostreamina.
Free Your Mindin toimintaan tuli suuri muutos kun vuonna 2003 sivusto uusittiin asettelultaan, toiminnoiltaan ja grafiikaltaan. Sivusto siirrettiin itse räätälöityyn julkaisujärjestelmään ja nuorisoasiainkeskuksen palvelimille. Sivuston vastaavaksi päätoimittajaksi nimettiin Antti Salminen. Radiotoiminta käynnistettiin ja radion päätoimittajaksi nimettiin Jani Karppanen. Ohjelman tekijöitä oli ensimmäisenä vuotena n. 40
Syksyllä 2004 Free Your Mind oli osana Yleisradion VoiceOut!-tv-ohjelman oheispalvelua.
Videoita aloitettiin tekemään real -videoformaatin lisäksi windowsmediana sekä quicktimena.
Free Your Mind -lehti ilmestyi painomäärän ollessa 1 000kpl. Lehden päätoimittajaksi nimettiin Reijo Jumppanen.
Huhtikuussa 2005 Free Your Mind kuului pääkaupunkiseudulla paikallisradiotaajuudella 102,4 MHz.
Sivusto uusittiin kokonaan. Uusina palveluina tulivat muun muassa podcastit, blogit ja keskustelufoorumi.
Toimitus toteutti Helsingin metron metro 25 -vuotta juhlavuotta. Radio kuului jälleen paikallisradiotaajuuksilla keväällä sekä syksyllä. Valtakunnallinen digitaalisen taiteen festivaali DigiTaika toteutettiin Free Your Mindiin 22. - 28.10.07 Samalla videot muutettiin osaksi Flash video -formaattiin.
Free Your Mind muutti muotoaan ja jatkaa nykyään HattuMedian konseptilla.
Toimituksen sijainti.
Toimitus sijaitsi fyysisesti Helsingin keskustastassa Lönnrotinkadulla nuorten mediakeskus Hattutehtaalla.


Kahden Tulen Välissä.
Kahden Tulen Välissä oli YLEn Free Your Mind-verkkosivustolla toimivan Radio Punahattu -kanavan ohjelma, jota voi kuunnella ympäri maailmaa internetiin liitettyjen tietokoneiden välityksellä. Kahden Tulen Välissä -ohjelman ensimmäinen lähetys kuultiin Radio Punahatun välityksellä perjantaina 21. maaliskuuta 2004. Ohjelman toistaiseksi viimeinen jakso lähettiin 22. joulukuuta 2004.
Kahden Tulen Välissä oli makasiiniohjelma, joka pureutui viikon keskustelunaiheeseensa raikkaiden näkökulmien ja kiinnostavien ihmisten kautta. Suoria lähetyksiä Helsingin Lönnrotinkadulta luotsasivat Essi Tarvonen ja Matias Orola. Ohjelma välittää kuulijoilleen nuorten kuulumisia myös pääkaupunkiseudun ulkopuolisesta elämästä yläaste- ja lukioikäisten aluekirjeenvaihtajiensa välityksellä.


William Shakespeare.
William Shakespeare (kastettu 26. huhtikuuta 1564 – k. 23. huhtikuuta (juliaaninen kalenteri) / 3. toukokuuta (gregoriaaninen kalenteri) 1616) oli englantilainen näytelmäkirjailija ja runoilija. Hänen katsotaan olevan kautta historian merkittävimpiä kirjailijoita ja etevimpiä englannin kielen taitajia. Shakespeare kirjoitti useita näytelmiä, niin tragedioita kuin komedioitakin, sonetteja ja runoja. Shakespeare kirjoitti teoksensa vuosina 1585–1613, mutta näytelmien kirjoitusjärjestystä ei tiedetä varmasti.
Elämä.
Stratford-upon-Avonin kirkonkirjoista löytyy 26. huhtikuuta 1564 latinankielinen kastemerkintä "Gulielmus, filius Johannes Shaksper" eli "William John Shakespearen poika". William oli John Shakespearen ja Mary Ardenin kahdeksasta lapsesta kolmas.
Williamin isä oli menestyvä hansikaskauppias ja raatimies, äiti vanhaa vaurasta sukua. Molemmat vanhemmat olivat todennäköisesti lukutaidottomia - vaikka isä toimi korkeimmillaan Stratfordin pormestarina, hän kirjoitti nimensä aina puumerkillä. Isä tiedetään myöhemmin löytyneen testamentin perusteella katoliseksi, ja ajan katolisten vaino saattoi olla osasyy hänen elämänsä loppupuolen talousongelmiin. Shakespeare kastettiin 26. huhtikuuta, ja kasteen ajankohdan mukaan on syntymäpäiväksi arveltu 23. huhtikuuta. Arvio on melko perusteeton ja lienee lähtöisin siitä, että kyseinen päivä on Pyhän Yrjön päivä, joka 1800-luvulla katsottiin Englannin kansallisrunoilijalle sopivaksi syntymäpäiväksi. Vaikka Shakespearen koulunkäynnistä ei ole säilynyt mitään kirjallista tietoa, useimmat tutkijat uskovat että hän opiskeli King's New Schoolissa Stratfordissa, joka luultavasti tarjosi tiiviin koulutuksen latinan kieliopista ja antiikin kirjallisuudesta.
Shakespeare nai 18-vuotiaana Anne Hathawayn 28. marraskuuta 1582 ja he saivat kaikkiaan kolme lasta, tytöt Susanna ja Judith sekä pojan Hamnet. Tiedot 1580-luvun puolivälistä eteenpäin ovat niukat, kunnes vuonna 1592 Shakespearen nimi mainitaan ensimmäisen kerran Lontoon teatteripiireissä. Anthony Holdenin mukaan Shakespeare muutti Lontooseen ehkä vuonna 1587, jolloin "The Queen's Men"-näyttelijäseurue kävi Stratfordissa. Hän toimi ennen näytelmäkirjailijaksi alkamistaan, ja ajoittain sen jälkeenkin, näyttelijänä. Mahdollisesti hän teki sitä ennen myös aputöitä näyttelijäseurueelle. Vuonna 1594 hän ilmeisesti liittyi suosittuun "The Lord Chamberlain's Men" -näyttelijäseurueeseen, jonka osaomistaja hänestä tuli. Kuningatar Elisabet I:n kuoleman jälkeen kuningas Jaakko I otti seurueen suojelukseensa, se nimettiin "The King's Meniksi" ja sai esityspaikakseen Globe-teatterin. Teatterin palon n. 1610 jälkeen Shakespeare vetäytyi takaisin Stratfordiin.
Shakespeare kuoli 23. huhtikuuta 1616, mahdollisena syntymäpäivänään. Hän oli naimisissa Annen kanssa kuolemaansa asti.
Tuotanto.
Shakespearen kirjallinen perintö jälkimaailmalle on mitä runsain: 37 näytelmää, 154 sonettia, kaksi pitkää kertovaa runoelmaa ja lisäksi paljon muita runoja.
Useita Shakespearen näytelmiä on pidetty Englannin ja koko länsimaiden kirjallisuuden suurimpiin kuuluvina. Hänen näytelmänsä kattavat tragedian, historian ja komedian. Shakespearen teoksia on käännetty useimmille nykyaikaisille kielille ja niitä esitetään jatkuvasti ympäri maailmaa. Näytelmille ominaista on psykologinen henkilökuvaus, luonteva dialogi, draamallinen jännite ja kielellinen taituruus. Myös Shakespearen sonetteja arvostetaan paljon. Shakespeare on Guinnessin ennätysten kirjan mukaan kaikkien aikojen käännetyin kirjailija: hänen teoksiaan oli lokakuuhun 2005 mennessä käännetty ainakin 116 kielelle.
Näytelmät.
Shakespearen näytelmät tavataan karkeasti jakaa neljään tyylilliseen kauteen. 1590-luvun puoliväliin asti Shakespeare kirjoitti lähinnä klassisia ja italialaisvaikutteisia komedioita, kuten "Kesäyön uni" ja lyyrisiä historiallisia näytelmiä, kuten "Henrik IV:n" ensimmäinen osa. Tämän jälkeen hänen näytelmänsä vakavoituivat, henkilöhahmonsa syvenivät, ja kerronnassa tapahtui siirtymää lyriikasta proosan suuntaan. Seuraavan kauden aloitti tragedia "Romeo ja Julia" (n. 1595–1596) ja päätti toinen kuuluisa tragedia "Julius Caesar" (1599). Varhaiset näytelmät ovat tyypillisesti kevyempiä kuin tragedisen kauden tummasävyiset, pettämisen, murhien, himon, vallan ja itsekkyyden kaltaisia aiheita käsittelevät näytelmät.
Shakespearen tragedinen kausi kesti noin vuodet 1600–1608. Siihen kuuluvat maineikkaimmat tragediat "Othello", "Macbeth", "Hamlet" ja "Kuningas Lear". Viimeisenä kautenaan Shakespeare siirtyi romansseihin ja tragikomedioihin, kuten "Talvinen tarina" ja "Myrsky". Myöhäiskauden romanttiset näytelmät sisältävät usein onnellisen lopun, sekä taikuutta ja muita fantasiaelementtejä. Rajanveto kausien välillä on kuitenkin epätarkka ja muitakin luokittelutapoja on esitetty.
Kuten ajan tapana oli, Shakespeare perusti monet työnsä toisten näytelmäkirjailijoiden töihin, ja kierrätti vanhempia tarinoita sekä historiallista materiaalia. Esimerkiksi "Hamlet" (n. 1601) on todennäköisesti uudelleen kirjoitettu versio vanhemmasta Hamlet-näytelmästä, ja tarinan peruskuvio esiintyy jo Saxo Grammaticuksen "Tanskalaisten teoissa". Se sisältö, mitä pidetään oleellisena, kuten dialogi ja henkilöhahmot syvemmässä merkityksessä, katsotaan kuitenkin Shakespearen luomukseksi. Historiallisissa näytelmissään Shakespeare käytti kahta päälähdettä: Plutarkhoksen Antiikin suurmiesten elämäkertasarjaa "Kuuluisien miesten elämäkertoja" ja Raphael Holinshedin Englannin historiaa käsitteleviä "Kronikoita".
1700-luvulta peräisin oleva kolmen kirjoittajan näytelmä "Double Falsehood" on todettu pohjautuvan Shakespearen kadonneeseen näytelmään "Cardenio". Royal Shakespeare Company harkitsee näytelmän ottamista ohjelmistoonsa.
Sonetit ja muut runot.
Shakespearen sonetit koostuvat 154 runosta, jotka käsittelevät rakkauden, kauneuden ja kuolevaisuuden kaltaisia aiheita. Kaikki paitsi kaksi sonettia, jotka oli julkaistu jo 1599, ilmestyivät ensimmäisen kerran yhtenä niteenä vuonna 1609. Sonettien julkaisemisen taustat ovat epäselvät: ei tiedetä, oliko Shakespeare hyväksynyt julkaisemisen. Sonetit lienee kirjoitettu useiden vuosien aikana. Soneteissa esiintyy mystinen herra W.H. (mahdollisesti Henry Wriothesley), jota ylistetään tavalla, joka joidenkin mielestä viittaa homoseksuaalisuuteen, mutta toisten tulkintojen mukaan kyseessä on puhtaasti platoninen ystävyys. Loppupuolen soneteissa esiintyy mystinen tumma nainen, jonka henkilöllisyys on myös ollut vilkkaan teoretisoinnin kohde.
Sonettien lisäksi Shakespeare kirjoitti pitemmät kertovat runoelmat "Venus ja Adonis" sekä "Lucrece". Ne on molemmat omistettu Shakespearen mesenaatille Henry Wriothesleylle. Shakespeare kirjoitti myös eräitä muita lyhyempiä runoja.
Kiistaa henkilöllisyydestä.
Noin vuonna 1610 maalattu niin sanottu Cobbe-muotokuva, jonka vuonna 2009 esitettiin mahdollisesti esittävän Shakespearea.
Joidenkin teorioiden mukaan joku kirjailija tai ryhmä kirjailijoita käytti Shakespeare-nimeä vain pseudonyyminä eikä stratfordilaisella William Shakespearella ollut teosten kanssa mitään tekemistä. Teorioiden mukaan tällaisia kirjailijoita voisivat olla esimerkiksi Sir Francis Bacon, Oxfordin jaarli Edward de Vere, Christopher Marlowe, Sir Henry Neville tai jopa kuningatar Elisabet I.
Teoreetikkoja, joiden mielestä näytelmät kirjoitti joku muu kuin nuoruudessaan Stratfordissa elänyt Shakespeare, kutsutaan antistratfordlaisiksi. Teoriaa monista kirjoittajista kannatti jo 1800-luvulla muiden muassa Delia Bacon.
Esimerkiksi Edward de Veren (1550-1604) on arveltu käyttäneen salanimeä, koska hän itse kuului kuninkaan hovin sisäpiiriin, mutta pelkäsi aiheuttavansa skandaalin tai joutuvansa mahdollisesti kaksintaisteluun hovin muiden henkilöiden kanssa, jotka olisivat saattaneet tulkita näytelmien henkilöt parodioiksi heistä itsestään, minkä lisäksi hänen aikanaan ei muutoinkaan pidetty sopivana, että aatelismies kirjoittaisi runoja tai näytelmiä. Samasta syystä hänen perillisensäkään, jotka vuonna 1623 julkaisivat näytelmät koottuna laitoksena, eivät olisi halunneet paljastaa kirjoittajan todellista henkilöllisyyttä, minkä vuoksi he olisivat väittäneet kirjoittajaksi stratfordilaista kauppias William Shakspereä, jonka nimi sattumalta muistutti kirjoittajan salanimeä.
Nykyisin valtaosa tutkijoista pitää kuitenkin Shakespearen henkilöllisyyttä todistettuna. Sen sijaan on tunnettua, että monet Shakespearen näytelmät perustuivat esimerkiksi juonen osalta suurelta osin olemassa olleisiin näytelmiin, kuten ajan tapana oli. On lisäksi vakavasti pohdittu sitä, kirjoittiko Shakespeare näytelmiensä jokaisen sanan itse, vai oliko avustamassa muita dramaturgeja. Epäilyt Shakespearen näytelmien kirjoittajan henkilöllisyydestä perustunevat tähän sekä siihen, että Shakespearen elämästä tiedetään hyvin vähän.
Todisteita siitä, että Shakespeare kirjoitti näytelmänsä.
Robert Greenen mitä ilmeisimmin Shakespearea kohtaan kohdistamaa kritiikkiä vuodelta 1592 voidaan pitää yhtenä todisteena, että Shakespeare todella kirjoitti näytelmänsä. Kuolinvuoteellaan kirjoittamassaan pamfletissa "Groats-worth of Wit" Greene haukkui nousukasmaista näyttelijää, joka oli alkanut kirjoittaa itse näytelmiä ja kuvitteli olevansa yliopistokoulutettujen näytelmäkirjailijoiden veroinen. Greene käyttää näyttelijästä ironista nimitystä "Shake-scene", joka voitaneen kääntää "näyttämönravistajaksi".
Se, että Shakespeare toimi myös näyttelijänä, voidaan todistaa muun muassa sillä, että hän itse esiintyi kuningatar Elisabetille vuonna 1594. Näyttö siitä, että hän oli kiinnostunut teatterista voidaan osoittaa sillä, että Shakespeare oli Lord Chamberlain's Company -nimisen teatteriyhtiön osaomistaja vuosina 1594 ja 1595. Shakespearen läsnäolon teatteripiireissä todistavat myös merkinnät siitä, että hän oli yksi Globe-teatterin omistajista vuonna 1599. Vuonna 1603 Shakespeare sai myös uuden asiakkaan, Englannin tuolloisen kuninkaan Jaakko I:n, jonka ansiosta hänestä tuli suosittu hoviesityksissä. Shakespearen runoilijan urasta puolestaan todistaa Francis Mereksen hyökkäys häntä vastaan vuonna 1598. Meres sanoo teoksessaan "Palladis Tamia" Shakespearen töiden olevan "sokeroituja sonetteja yksityisten ystäviensä keskuudessa".
Kritiikki.
Shakespearea arvostettiin omana aikanaan, mutta ei ylistetty. 1600-luvun lopussa klassiset ihanteet tulivat muotiin, ja monet kriitikot arvostivat Ben Jonsonia ja John Fletcheriä enemmän kuin Shakespearea. Shakespearea arvosteltiin muun muassa komedian ja tragedian sekoittamisesta. 1700-luvulla Shakespearen arvostus kasvoi Samuel Johnsonin ja Edmond Malonen julkaistua hänen töistään uudet editiot.
1800-luvulle tultaessa Shakespeare oli saanut Englannissa kansalliskirjailijan aseman ja alkoi tulla tunnetuksi muissakin maissa. Shakespearea mainostaneisiin kuuluivat Victor Hugo, Johann Wolfgang von Goethe ja Stendhal. Romantiikan aikana Shakespearea ylisti Samuel Taylor Coleridge. Viktoriaanisena aikana Shakespearen näytelmistä tehtiin laajamittaisia spektaakkeliversioita. George Bernard Shaw sen sijaan hyökkäsi Shakespeare-kulttia vastaan esittäen, että Ibsenin naturalismi oli tehnyt Shakespearen tuotannosta aikansa eläneen.
1900-luvun modernistinen vallankumous ei hylännyt Shakespearea, vaan valjasti hänet avant garden välineeksi. Saksan ekspressionistit ja Moskovan futuristit hyödynsivät Shakespeare-aiheita. Shakespeare vaikutti Bertolt Brechtin eeppiseen teatteriin. Runoilija ja kriitikko T. S. Eliot argumentoi Shawia vastaan sanoen, että Shakespearen "primitiivisyys" teki tästä aidosti modernin. T. S. Eliotin ja G. Wilson Knightin kritiikin uusi koulukunta tutki Shakespearen kuvastoa aiempaa tarkemmin. 1950-luvulta alkaen moderni tutkimus vaihtui postmoderniksi, ja 1980-alkaen Shakespeare-tutkimukseen on liittynyt strukturalismin ja feminismin kaltaisia liikkeitä.
Näytelmien julkaisu.
a> Ensimmäisen folion kannessa vuodelta 1623
Shakespearen aikana näytelmiä painettiin paperin koon mukaan kvartto- ja foliopainoksina. Foliopainoksia tehtiin neljä, joista vuonna 1623 julkaistu, 36 näytelmää sisältänyt ensimmäinen folio on tärkein lähde Shakespearen näytelmistä. Aiemmin tehdyt halvemmat kvarttojulkaisut ovat monesti huonoja, jopa näyttelijöiden ulkomuistista kopioimia.
Vaikutus englannin kieleen.
Shakespearen vaikutus englannin kieleen oli merkittävä. Hän keksi yli 1 700 yleisesti käytössä olevaa sanaa (muiden muassa "birthplace", "champion", "cold-blooded", "fixture", "gossip", "outbreak" ja "torture").
Aiheesta muualla.
*


John Titor.
John Titor oli Internetin keskustelupalstoilla huomiota herättänyt nimimerkki, joka väitti olevansa floridalainen aikamatkaaja vuodesta 2036. Nimimerkki John Titor kirjoitteli useille keskustelupalstoille, 2. marraskuuta 2000 – 24. maaliskuuta 2001 välisenä aikana. Hän kertoi erilaisia ennustuksia lähiaikojen tapahtumista.
John Titor kertoi muun muassa Yhdysvalloissa 2004–2005 alkavasta sisällissodasta, joka päättyisi vuonna 2015. Lisäksi Titor kertoi maailmanlaajuisesta ydinsodasta, joka alkaisi tuhoisin seurauksin vuonna 2015 Venäjän hyökättyä Yhdysvaltoihin. Titor katosi Internetistä 24. maaliskuuta 2001, kuten oli sanonut tekevänsä, eikä hänestä ole kuultu enää sen jälkeen.
Kritiikki.
John Titor tarinaa on kritisoitu ennustuksien toteutumattomuudesta. Osa Titorin puolustajista taas kritisoi kriitikkoja ja esittää eri syitä miksi vuoteen 2008 asti olevat ennustukset eivät ole tapahtuneet. Titorin ennustusten vuoksi jotkut alkoivat uskoa häntä (erityisesti näennäistieteellisissä piireissä), mutta skeptikkojen mielestä hän oli huijari. Monet pitivät häntä vain hauskana ja harmittomana.


Marie Curie.
Marie Skłodowska-Curie (alun perin "Maria Salome Skłodowska";; 7. marraskuuta 1867 – 4. heinäkuuta 1934) oli puolalainen fyysikko (hänellä oli myös Ranskan kansalaisuus), kemisti ja radioaktiivisuuden tutkimuksen uranuurtaja. Uransa aikana hän löysi aviomiehensä Pierre Curien kanssa kaksi radioaktiivista alkuainetta: poloniumin ja radiumin. Lisäksi Marie Curie havaitsi toriumin lähettävän radioaktiivista säteilyä. Pierre ja Marie Curie saivat jaetun Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1903 – Curiet saivat sen radioaktiivisuuden tutkimuksesta ja Henri Becquerel radioaktiivisuuden löytämisestä. Marie Curie sai uransa aikana toisenkin Nobelin, vuonna 1911 Nobelin kemianpalkinnon, koska oli onnistunut ensimmäisenä eristämään puhdasta radiumia ja oli löytänyt kaksi uutta alkuainetta. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Curie omistautui lähes yksinomaan röntgenkuvausmenetelmien kehittämiseen.
Myös Curien tytär Irène Curie ja tämän aviomies Frédéric Joliot-Curie tutkivat radioaktiivisuutta ja selvittivät keinotekoisen radioaktiivisuuden periaatteen, mikä pohjusti tietä neutronin löytymiselle. Koska radioaktiivisuus oli Curien aikana täysin uusi ilmiö, radioaktiivisuuden haitallisista vaikutuksista eläviin kudoksiin ei ollut tietoa. Radioaktiivisuutta luultiin pikemminkin terveyttä edistäväksi. Curie altistui tutkimuksissaan runsaalle määrälle radioaktiivista säteilyä, minkä aiheuttamaan aplastiseen anemiaan hän kuoli vuonna 1934.
Lapsuus ja nuoruus.
Maria Skłodowska syntyi Varsovassa Puolassa Venäjän keisarikunnassa vuonna 1867. Hänen opettajavanhempansa Władysław ja Bronisława Skłodowska (o.s. Boguska) kastoivat viidennen ja viimeiseksi jääneen lapsensa Maria-nimiseksi, mutta hänestä puhuttiin yleensä Manyana, perhepiirissä hän oli Manya aina. Hän itsekin käytti Manya-nimeä esimerkiksi allekirjoituksissaan. Äiti oli ollut paikallisen tyttökoulun rehtori – tässä koulussa Maria itse asiassa oli syntynyt – ja isä opetti julkisessa oppilaitoksessa matematiikkaa ja fysiikkaa. He pitivät myös puolankielisiä oppitunteja salaa, sillä venäläiset olivat kieltäneet sen venäläistämisohjelmassa. Radikaaleja he eivät olleet, vaikka toivoivatkin Puolalle vähintäänkin itsehallintoa. Marian isän isä Józef Skłodowski oli myös pätevöitynyt opettajan ammattiin.
Maria Skłodowskan alkeisopetuksesta huolehtivat paikalliset koulut, mutta myös isä opetti lapsiaan. Skłodowskien toimeentulo ja perhe-elämä olivat hyvällä tolalla, kunnes Władysław vuonna 1873 erotettiin toimestaan. Władysławin oli otettava oppilaita opetettavaksi omaan kotiinsa, sillä tulot muista pienipalkkaisista opettajantöistä eivät riittäneet perheen elatukseen. Heidän luonaan asui melkein 20 oppilasta. Oppilaat lounastivat perheen kanssa, ja opetus annettiin heidän kotonaan. Muuttunut tilanne oli ilmeisesti syynä siihen, että Marian sisko Sophia (Zofia) sairastui lavantautiin ja kuoli vuonna 1876. Sophian sairastuminen ilmeisesti johti jo valmiiksi vaihtelevassa terveydentilassa olleen Marian äidin sairastumiseen tuberkuloosiin. Kahden vuoden kuluttua Bronisława-äiti kuoli, ja perheeseen kuuluivat enää Marian ja Władysławin lisäksi siskokset Bronisława (Bronia eli Bronya) ja Helena (Hela) sekä ainoa poika Józef ja Marian lemmikkikoira Lancet.
Maria Skłodowska isänsä, äitinsä ja Helena-sisarensa kanssa.
Maria Skłodowska aloitti 11-vuotiaana toisen asteen opinnot venäläisten tiukasti valvomassa oppikoulussa. Opetus tapahtui ainoastaan venäjäksi, eikä koulun ilmapiirikään ollut Marian mielestä parhain mahdollinen. Hänen asenteensa muuttui nelivuotisen opiskeluajan loppua kohden positiivisemmaksi. Hän valmistui koulusta 12. kesäkuuta 1883 luokkansa parhaana, mistä hän sai muistoksi kultaisen mitalin. Tuon ajan Puolassa tyttöjen opinnot yleensä päättyivät, kun he täyttivät 15 vuotta. Koulun jälkeen useimmat suunnittelivat avioliittoa, mutta tällaiset suunnitelmat eivät olleet Marialle itsestään selviä. Masennuksen vuoksi hän piti välivuoden, jonka aikana hän kierteli Puolaa tapaamassa sukulaisiaan.
Ainoat vaihtoehdot puolalaiselle naiselle jatkaa opintoja olivat joko muuttaa ulkomaille tai mennä ”liikkuvaan yliopistoon” – se tarkoitti puolalaisten positivistien pitämää laitonta oppilaitosta, joka järjesti salaisia oppitunteja iltaisin myös naisille. Liikkuva yliopisto sai nimensä siitä, että sen tunnit järjestettiin milloin missäkin. Se on esimerkki Puolassa voimakkaana eläneestä venäjävastaisuudesta. Skłodowska ei muiden tapaan ollut erityisen vallankumouksellinen, vaan positivistien tapaan hän uskoi koulutuksen johtavan lopulta Puolan vapautumiseen, mutta silti hän unelmoi joskus voivansa muuttaa pois Varsovasta – vaikkapa Pariisiin, jonne jo monet muutkin puolalaisen älymystön edustajista olivat muuttaneet.
Kotiopettajana.
Maria Skłodowska oli vielä nuori, eivätkä hänen varansa riittäneet muuttoon ulkomaille, mutta toteuttaakseen haaveensa Maria ja hänen Bronia-siskonsa tekivät suunnitelman. Maria menisi töihin ja antaisi suurimman osan palkastaan Bronialle, joka pääsisi Ranskaan opiskelemaan ja tekemään töitä. Myöhemmin Bronia olisi velvollinen auttamaan saamillaan varoilla Marian matkaan pääsyä. Józef-veli opiskeli Varsovan yliopistossa lääketiedettä eikä näin ollen voinut auttaa sisariaan. Władysław-isänkään varat eivät riittäneet tyttärien kouluttamiseen, vaikka hän olisi halunnut tukea heitä. Maria haki Varsovan ulkopuolelta kotiopettajan paikkaa, jonka hän saikin Szczukien perheestä. Pesti alkoi 1. tammikuuta 1886. Maria oli välillä vähällä menettää uskonsa sisarensa kanssa laatimaansa suunnitelmaan, koska Bronian viisivuotiset lääketieteenopinnot Pariisissa tuntuivat kestävän turhan pitkään. Lisäksi hänen työnsä saattaisi vaikuttaa venäläisistä epäilyttävältä, ja hän saattaisi joutua pikemminkin Siperiaan kuin Pariisiin. Maria ja Szczukin perheen vanhin poika Kazimierz rakastuivat, mutta isäntäperhe teki pian selväksi, ettei pojan ole soveliasta kihlautua tyhjätaskuisen Marian kanssa. Tämä teki työpaikassa jatkamisen vaikeaksi, mutta Maria jatkoi, sillä piti sisarusten välistä sopimusta tärkeänä.
Työn ohessa hän ryhtyi omatoimisesti lukemaan eri tieteenalojen kirjallisuutta, koska ei ollut täysin varma mitä lähtisi opiskelemaan. Vähitellen fysiikka ja matematiikka alkoivat tuntua ilmeisimmiltä valinnoilta. Kemiaa hän ei unohtanut täysin, vaan kävi kemiantunneilla erään sokerijuurikastehtaan työntekijän luona.
Maria Skłodowskan epäluuloista huolimatta Pariisiin matkustaminen näytti jo vuonna 1889 olevan odotettua lähempänä. Bronia oli mennyt kihloihin opiskelijatoverinsa kanssa ja lähetti kirjeen, jossa hän pyysi sisartaan Pariisiin, mutta Maria oli muuttanut mielensä. Isä oli jo vanha ja hän saattaisi masentua, kun toinenkin tytär lähtee kotoa, ja Maria halusi auttaa sisartaan töiden etsinnässä. Maria erosi Szczukien opettajanpaikasta ja haki uusia töitä yksityisopettajana. Lisäksi hänen isänsä oli saanut hyväpalkkaisen paikan koulukodin johtajana. Isä kykeni auttamaan Broniaa, joka vastavuoroisesti auttoi sisartaan maksamalla velkansa. Syksyllä 1891 Maria oli jo matkalla Pariisiin junan neljännessä luokassa, jonka matkustajilla ei ollut istumapaikkoja.
Ennen lähtöään Maria ymmärsi, ettei hänellä ollut juurikaan kokemusta laboratoriotyöskentelystä. Kokemuksesta olisi paljon apua yliopistossa, joten hänen oli saatava käsiinsä joku, joka suostuisi toimimaan tsaarin käskyä vastaan ja opettamaan naiselle laboratoriotyöskentelyä. Marian serkku Józef Boguski, joka oli ollut maineikkaan kemisti Dmitri Mendelejevin apulaisena, suostui opettamaan häntä ylläpitämässään Teollisuus- ja maanviljelymuseossa, joka todellisuudessa oli puolalaisille tieteilijöille opetusta tarjoava laboratorio.
Opiskeluvuodet.
Muutettuaan Ranskaan Maria Skłodowska halusi muuttaa etunimensä paikallisten kieleen paremmin istuvaksi; "Marie" oli hänen tuleva nimensä. Skłodowska aloitti kemian ja fysiikkan opiskelut vuonna 1891 Sorbonnen luonnontieteellisessä tiedekunnassa. Hän asettui asumaan ”latinalaiskortteliin” Pariisin Quartier Latiniin, joka sijaitsi lähellä yliopistoa. Siellä asui muitakin opiskelijoita ja myös paljon taiteilijoita. Ennen muuttoaan Marie oli asunut sisarensa ja tämän kihlatun luona. Asunto sijaitsi huomattavasti kauempana, ja Bronian miesystävän isänmaallinen toiminta sai Marie Skłodowskan miettimään uutta asuinsijaa. Olot eivät silti olleet latinalaiskorttelissa kummoiset. Skłodowskan kerrotaan joutuneen pitämään talvella kaikkia omistamiaan vaatteita päällään. Hänen sanotaan olleen niin uppoutunut opiskeluun, ettei hän voinut tuhlata aikaa syömiseen.
Marie Skłodowskan oli syytäkin uppoutua opiskeluun, sillä hänen taidoissaan oli vielä parannettavaa muihin saman ikäisiin verrattuna. Myös uuden kielen opetteluun meni aikaa. Skłodowska saavutti ensimmäisen päämääränsä ahkeran opiskelunsa ansiosta kesällä 1893, kun hän sai suoritettua fysiikan maisterintutkinnon (). Matematiikan maisterintutkinto oli vielä kesken, sillä heikon taloudellinen tilanteen takia Skłodowska ei ollut pystynyt suorittamaan sitä loppuun. Sorbonnessa oli jo huomattu nuoren naisen kyvyt, ja ranskalaiset onnistuivat vaikuttamaan siihen, että Skłodowskalle myönnettiin stipendi. Ennen matematiikantutkinnon suorittamista ”Yhteisö kansallisen teollisuuden rohkaisemiseksi” oli pyytänyt Skłodowskaa tutkimaan erilaisten teräslaatujen magneettisia ominaisuuksia ja vertailemaan niitä teräslaatujen kemiallisiin rakenteisiin. Työtä varten hän tarvitsi laboratoriota, jota hän ryhtyikin seuraavaksi etsimään. Hänen magnetismitutkimuksiaan johti maineikas fyysikko ja värivalokuvauksen kehittäjä Gabriel Lippmann.
Pierre ja Marie Curie laboratoriossa.
Laboratorion etsimisen yhteydessä Skłodowskalle selvisi, että hänen tarpeisiinsa soveltuvan laitteiston hankkimiseen saattaisi löytyä apua itsekin magneettisia ilmiöitä tutkineelta Pierre Curielta. Sopiva laboratorio löytyi Pariisin Teollisuusfysiikan ja -kemian kunnallisesta koulusta (, EPCI; nyk. ESPCI), jonka laboratoriotoimintaa Pierre itse johti. He tapasivat ensi kerran keväällä 1894, ja heidän suhteensa alkoi heti lämmetä. Pierrellä oli ollut 15 vuotta aiemmin jo suhde, mutta se oli päättynyt naisystävän kuolemaan. Siitä lähtien Pierre ei ollut erityisen kiinnostunut uuden suhteen rakentamisesta. Ennen Marieta hänen tapaamansa naiset eivät olleet lainkaan kiinnostuneita tieteestä, joka taas oli Pierren intohimon kohde.
Kesällä 1894 Skłodowska matkusti takaisin kotimaahansa. Hänen tilanteensa oli kiusallinen, sillä hän oli suorittanut tutkinnon, jota hän alun perin oli hakemassakin, mutta samalla rakastunut. Skłodowskalla oli velvollisuudentunteita iäkästä ja huolenpitoa tarvitsevaa isäänsä kohtaan. Pierren lähettämät rakkauskirjeet vetosivat Marieen kuitenkin niin, että hän palasi syksyllä Ranskaan. Päätös ei ollut helppo, sillä Skłodowska ajatteli haaveidensa Puolan itsenäisyydestä ja oman sisäisen puolalaisuutensa kuolevan, jos hän lähtisi Ranskaan. Vuoden kuluttua, 26. heinäkuuta 1895 vasta tohtoriksi valmistunut Pierre ja Marie saivat siviilivihkimyksen Pariisin Sceaux-lähiössä. Marie oli äitinsä kuoleman takia menettänyt roomalaiskatolisen uskonsa, ja Pierren perhe kyllä kuului protestantteihin, mutta he eivät muuten olleet kovin uskonnollisia. Häälahjaksi Pierre antoi vaimolleen polkupyörän. Häämatkansa he viettivät pyöräilemällä ympäri Ranskaa. He muuttivat asumaan Rue de la Glacière 24:ssä sijainneeseen pieneen huoneistoon.
Kahden uuden alkuaineen löytyminen.
Marie Curie jatkoi magnetismitutkimuksiaan vuoteen 1897 saakka. Hän oli edellisenä vuonna hankkinut todistuksen, joka oikeutti hänet opettamaan fysiikkaa. Hän oli fysiikassa vuosikurssinsa paras ja matematiikassa toiseksi paras. Curie oli tullut raskaaksi, ja esikoinen Irene, tuleva Nobel-palkinnon saaja, syntyi syyskuun alussa 1897. Samana vuonna, jona Irene syntyi, Marie suoritti kaksi tutkintoa, sai stipendin ja päätti tutkimuksensa karkaistujen teräslajien magneettisuudesta.
Joulukuussa Marie aloitti oman väitöstyönsä kirjoittamisen. Hänen tutkimuskohteenaan olivat Henri Becquerelin vasta löytämät ”uraanisäteet” (radioaktiivisuus). Muu fyysikkoyhteisö sivuutti Becquerelin löydön, koska sitä kiinnostavampana pidettiin röntgensäteilyä, jonka saksalainen Wilhelm Röntgen oli havainnut muutama kuukausi ennen Becquerelia.
Curien tehdessä väitöstyötään fysiikan maailmankuva muuttui. Vanhan atomikäsitteen, jonka mukaan atomi on jakamaton eikä sitä pienempiä osasia ole, murenemisesta oli ollut merkkejä jo vuoden 1897 aikana, kun J. J. Thomson suoritti omia kokeitaan katodiputkilla ja löysi elektronin. Tuolloin ei kuitenkaan vielä tunnettu atomin sisäistä rakennetta eikä siihen sitoutuneen energian määrää. Curiekaan ei vielä osannut arvata, mistä säteily oikein johtui. Hän ryhtyi tutkimaan kaikkia tuolloin tunnettuja alkuaineita. Vuonna 1898 hän havaitsi toriumin säteilevän uraaniakin enemmän. Toriumin ja uraanin aktiivisuutta kuvailevaksi sanaksi hän keksi ”radioaktiivisuuden”. Toriumin radioaktiivisuuden löytyminen antoi viitteitä siitä, että radioaktiivisuus johtui todella atomitason ilmiöstä. Marien löydettyä ilmiön Pierre jätti omat kidetutkimuksensa ja ryhtyi auttamaan vaimoaan. Saman vuoden heinäkuun 18. päivänä he ilmoittivat löytäneensä uuden alkuaineen, poloniumin, jonka Marie oli nimennyt rakkaan isänmaansa Puolan mukaan.. Vuonna 1898 he ilmoittivat löytäneensä toisenkin alkuaineen, radiumin.
Väitöskirja ja fysiikan Nobel.
Väitöstyö valmistui vasta kesäkuussa 1903, sillä uusien alkuaineiden löytäminen oli vienyt hänen kiinnostuksensa muualle, eikä hänellä ollut aikaa kirjoittaa tutkimusta. Curiet olivat ehtineet saada mainetta tiedepiireissä ympäri Eurooppaa. Nousujohteista uraa varjosti kuitenkin Marien isän kuolema sekä hänen sisarensa lapsen kuolema; myös Pierren terveys oli alkanut heiketä. Arvostusta oli kuitenkin tulossa vielä lisää joulukuussa 1903, kun Marielle myönnettiin Nobelin fysiikanpalkinto. Aiemmin Nobel-säätiö oli hakenut ehdokkaita vuoden 1903 nobelisteiksi, ja Ranskan tiedeakatemia ehdotti Henri Becquereliä ja Pierre Curieta. Marieta ei ehdotettu. Pierren saatua tiedon tästä hän ilmoitti kirjeitse ehdokaskomiteassa jäsenenä olleelle matemaatikko Magnus Gösta Mittag-Lefflerille, että ”jos todella kaavailette minua nobelistiksi, niin minä todella toivoisin teidän harkitsevan myös madame Curien ehdokkuutta kunnioittaaksenne hänen työtään radioaktiivisuuden parissa". Mittag-Leffler osasi vedota oikeisiin ihmisiin, ja juuri hänen ansiostaan Marie ja Pierre Curie saivat vuoden 1903 joulukuussa jaetun Nobelin fysiikanpalkinnon radioaktiivisuuden alalla tehdyistä keksinnöistä; toisen puolen sai Henry Becquerel. Nobelin fysiikanpalkinnon ehdokaskomitea perusteli palkinnonsaajia tarkoin sanamuodoin. Sanaakaan radiumista tai poloniumista ei sanottu, koska Nobelin kemianpalkinnon ehdokaslautakunta oli viestittänyt, että Curie olisi korkealla kemianpalkinnon saajaksi, kun palkintoja tulevaisuudessa jaettaisiin. Lisäksi uusia alkuaineita oli kyetty eristämään vasta pieniä määriä.
Palkinto jaettiin perinteen mukaisesti 10. joulukuuta 1903, mutta uupuneet Curiet eivät jaksaneet matkustaa Tukholmaan. Pierre ei myöskään liiemmin pitänyt julkisuudesta ja suurista tapahtumista. Nobelisteilta vaaditaan luennon pitämistä, missä he kuvailevat oman työnsä tärkeyttä. Luennon vuoksi Curiet kuitenkin tekivät matkan Ruotsiin vuonna 1905. Pierren pitämässä luennossa hän erottaa selvästi, mikä osa oli Marien ansiota ja mikä yhteistä. Nobel-palkinto oli perheelle erittäin tervetullut, sillä palkinnon ohella nobelisteille annettiin suurehko rahasumma, puolet Nobelista merkitsi 70 000 silloista kultafrangia (vuoden 1903 kurssilla 141 358 kruunua, vuoden 2008 kurssilla noin 743 000 €). Palkinnon myötä Ranskan tiedepiireissä molempia alettiin todella arvostaa. Palkintorahan turvin uutta kunnollista laboratoriota alettiin rakentaa vuonna 1904, ja se valmistui 1906. Marie tuli jälleen raskaaksi, ja perheeseen syntyi toinenkin lapsi, Ève. Curien pariskunnan saama julkisuus vaikutti ratkaisevasti heidän työhönsä. Marie Curie oli kesästä 1898 kesään 1904 julkaissut 25 artikkelia, mutta seuraavan kahden vuoden aikana hän ei julkaissut ainuttakaan. Valinta Ranskan tiedeakatemiaan vuonna 1905 kohensi hänen innokkuuttaan hyvin vähän.
Puolison kuolema.
Pierre Curie kuoli yllättäen vuonna 1906 jäätyään torstaina 19. huhtikuuta hämärässä, rankkasateisessa Pariisissa armeijanvarusteita kuljettaneiden hevosvankkureiden alle. Hän huomasi vastaantulevat vankkurit liian myöhään, ja katu oli liian kapea väistämiseen. Hän yritti tarttua hevosen kaulaan, mutta hevonen nousi takajaloilleen ja Pierre Curie menetti tasapainonsa ja kaatui. Raskaitten kuormarattaiden pyörä vyöryi hänen päänsä yli, ja hän kuoli heti. Marie kuuli lounasaikaan sattuneesta tapauksesta vasta illalla. Kuukauden kuluttua Sorbonnen yliopisto tarjosi Marielle Pierren kuoleman takia vapautunutta vakanssia. Mariesta tuli Sorbonnen ensimmäinen naisprofessori.
Skandaaleja ja toinen Nobel-palkinto.
Kesällä 1906 lordi Kelvin kirjoitti The Times -lehdelle, että hänen mielestään radium ei ole laisinkaan uusi alkuaine vaan lyijystä ja viidestä heliumatomista koostuva yhdiste. Curie ryhtyi heti toimiin Kelvinin väitteen kumoamiseksi, sillä se voisi olla suuri takaisku radioaktiivisuuden tutkimiselle. Curien apuna oli André Debierne. Yhdessä he onnistuivat osoittamaan Kelvinin olleen väärässä ja radiumin olevan alkuaine. Curie perusti Pariisiin samalla Radium-instituutin Pierren muistoksi. Rahoitusta hän sai yhdysvaltalaiselta teollisuusyrittäjä Andrew Carnegielta ja ranskalaisilta poliitikoilta, joihin Curien sisäpiirillä oli hyvät välit. Töiden käydessä rasittaviksi Curie keskittyi laboratorioon ja opetustyöhön Sorbonnessa ja luopui naisopettajien kouluttamisesta Sèvresin koulussa.
Lehdistö oli tarkkaillut kiinnostuneena puolalaista maahanmuuttajaa ja etevää tieteilijää jo vuodesta 1902 lähtien. Erityisen tarkan silmän alle Curie joutui vuonna 1910 hakiessaan fyysikon paikkaa Ranskan tiedeakatemiassa. Paikkaan otettiin vain yksi fyysikko, ja Curien kilpailijana oli langatonta lennätintä kehittänyt Edouard Branly. Ranskalaiset patriootit tukivat vahvasti Branlyn valintaa, sillä heitä harmitti edelleen Guglielmo Marconin saama Nobel-palkinto vuonna 1909 langattoman lennättimen eli radion keksimisestä. Myös Ranskan konservatiiviset roomalaiskatoliset menivät Branlyn taakse, sillä hän oli paavin suosiossa ja opetti Ranskan suurimpiin kuuluvassa katolisessa oppilaitoksessa. Ranskan oikeistolainen lehdistö levitti tahallisesti tietoa Curien olevan juutalainen eikä siis heidän mukaansa ”oikea ranskalainen”.
Curie oli kuitenkin agnostikko ja entinen roomalaiskatolinen uskovainen, mutta se ei haitannut, ja juutalaisväitteet pysyivät elossa vielä pitkän aikaa. Excelsior-lehti hyökkäsi voimakkaasti Curieta vastaan rasistisilla kommenteilla, jotka perustuivat Curien kasvonpiirteiden analysointiin. Liberaalilehdistö tuki Curien valintaa, mutta oikeistolaislehdet olivat onnistuneet vahingoittamaan Curien julkisuuskuvaa tarpeeksi, ja Branly valittiin 23. tammikuuta 1911 suoritetussa äänestyksessä kahden äänen enemmistöllä.
Jo kesällä 1911 alkoi levitä huhuja Curien ja fyysikko Paul Langevinin suhteesta. Huhujen alettua Langevinin vaimo pani avioeron vireille. Antisemitistinen lehdistö jatkoi Curien painostamista väittäen Langevinin ja Curien suhteen alkaneen Pierren ollessa vielä elossa ja tämän kuoleman olleen todellisuudessa itsemurha. Väitteet saivat lisäpontta, kun Marie ja Paul osallistuivat ensimmäiseen Solvay-konferenssiin Brysselissä syksyllä 1911. Curie kärsi munuaisvaivoista ja lehdistön painostuksen takia ajoittaisesta masennuksesta.
Vuonna 1911 Curie vastaanotti Tukholmasta saapuneen tiedotteen, jossa kerrottiin hänen saavan Nobelin kemianpalkinnon löytämiensä alkuaineiden ansioista. Alkuaineet tarjosivat tärkeää tietoa atomien luonteesta, mutta myös Maan entistä tarkempi iänmääritys oli mahdollista. Palkinnon hän sai joulukuussa vuonna 1911.
Ensimmäinen maailmansota ja sen jälkeinen aika.
Ensimmäinen maailmansota syttyi kesällä 1914, ja Saksa julisti Schlieffen-suunnitelman mukaisesti sodan Ranskalle. Pariisiin ensimmäiset pommit pudotettiin 2. syyskuuta. Tällä välin Curien perustaman Radium-instituutin rakennustyöt olivat valmistuneet, mutta tutkimustoiminta pääsi alkuun vasta sodan päätyttyä. Useimmat tukijat olivat rintamalla, ja Curie itsekin käytti osaamistaan sotaponnisteluihin.
Curie otti aktiivisen roolin kotirintamalla ymmärrettyään voivansa pelastaa ranskalaisten sotilaiden henkiä röntgenkuvauksella. Ranskan valtion ja Punaisen Ristin tukemana muutamia autoja varustettiin röntgenlaitteilla. Vuoden 1914 lokakuuhun mennessä näitä "petites Curies" -nimisiä () röntgenautoja oli valmistunut 20 kappaletta. Sodan alussa Curie vastasi yksin autojen toiminnasta. Röntgenlaitteisto oli Curielle kuitenkin vielä suhteellisen uusi asia, vaikka hän oli jo ehtinyt luennoida röntgensäteilystä Sorbonnessa. Ensimmäisen maailmansodan aikana Curie oppi myös ajamaan autoa. Iréne-tytär oli auttamassa äitiään haavoittuneiden sotilaitten hoitamisessa. Ranskan valtio palkitsi Irénen kultamitalilla, mutta Marie ei vastaavaa virallista tunnustusta saanut.
Töitä 20 autosta ja lähes 200 näille varatusta hoitopisteestä oli liikaa kahdelle henkilölle, joten Curie valjasti Radium-instituutin naisten kouluttamiseen vuonna 1916. Lähes 150 naista sai sodan aikana röntgenapulaisen koulutuksen. Curie auttoi haavoittuneita sotilaita myös myymällä molemmat Nobel-palkintonsa ja osti saamillaan rahoilla sidetarpeita. Sota päättyi vuoden 1918 lopulla, mutta Curie jatkoi humanitaarista toimintaansa vielä pitkälle seuraavaan vuoteen.
Curieta alkuvuodesta 1921 tapaamassa käynyt yhdysvaltalainen naistenlehdentoimittaja William Brown Meloney kysyi, mitä hän ja hänen ystävänsä voisivat tehdä arvostamansa tutkijan hyväksi. Lähinnä mitä hän ottaisi, jos saisi vapaasti valita. Marie Curie vastasi, että kipeimmin olisi tarvetta grammalle radiumia. Sen avulla hän pystyisi toteuttamaan monia vielä ajatuksen asteella olevia töitä. Meloney järjesti kampanjan radiumin keräämiseksi. Vielä samana vuonna Curie sai kutsun Yhdysvaltoihin. Presidentti Warren G. Harding luovutti hänelle henkilökohtaisesti amerikkalaisten naisjärjestöjen keräämän gramman puhdasta radiummetallia. Ranskalaisten virkamiesten saatua tietää Yhdysvaltain presidentin antamasta ”huomionosoituksesta” heille tuli kiire järjestää Curielle hyvitykseksi kunnialegioonan kunniamerkki, mutta Curie kieltäytyi siitä kuten hänen miehensäkin oli tehnyt. Marie Curien maine oli noussut, koska radiumia pidettiin todellisena ihmeaineena, joka parantaisi vaikeita sairauksia.
Säteilyn aiheuttama harmaakaihi alkoi sodan jälkeen heikentää hänen näköään. Leikkauksella ja erikoissilmälaseilla näkö onnistuttiin pelastamaan, ja uusilla tuhkanharmaiksi muuttuneilla silmillään hän seurasi valppaasti kokeita entiseen tapaan. Hänen omasta tahdostaan asia salattiin kuolemaan asti. Lääkärit lähtivät silkasta arvonannosta mukaan juoneen ja potilas esiintyi sairaalassa niin sanottuna hyväntekeväisyyspotilaana eli iäkkäänä, varattomana naisena nimellä ”madame Carré”. Erikoissilmälasit hankittiin kiertoteitse.
Curie jatkoi aktiivisesti uraansa ensimmäisen maailmansodan jälkeenkin, ja vuosina 1919–1934 hän kirjoitti 483 julkaisua. Puhtaan aktiniumin ja poloniumin eristäminen nousivat hänen mielenkiintonsa kohteiksi. Pariisiin perustetusta Radium-instituutista muodostui yksi maailman johtavimmista radioaktiivisuuden tutkimuskeskuksista. Vain Cambridgen Cavendish Laboratory, Berliinin Kaiser Wilhelm -kemiainstituutti ja Wienin Radium-instituutti kykenivät samalle tasolle.
Curien terveys heikkeni äkisti vuonna 1934. Hän tapasi viimeisen kerran sisarensa pääsiäisenä, ja laboratoriossa hän kävi viimeisen kerran toukokuussa. Lääkärit eivät kyenneet diagnosoimaan, mikä häntä vaivasi, mutta häntä kehotettiin menemään terveyskylpylään Sveitsin rajan tuntumaan. Geneveläiselle asiantuntijalle selvisi, että Curiella oli aplastinen anemia, jossa luuytimet eivät kykene tuottamaan tarpeeksi verisoluja. Curie kuoli Sancellemozin terveyskylpylässä Passyn kylässä perjantaina 6. heinäkuuta 1934 kello 12. Curie haudattiin kaksi päivää myöhemmin Sceaux'n hautausmaalle aviomiehensä vierelle, ja 60 vuotta myöhemmin sekä Marie että Pierre Curie haudattiin uudelleen Panthéoniin.
Merkitys.
Marie Curien radioaktiivisuuteen liittyvät tutkimukset toivat hänelle mainetta sekä fysiikassa että kemiassa, ja johtivat kahteen Nobelin palkintoon. Hän keksi sanan "radioaktiivisuus" kuvailemaan havaitsemiaan uraanin ominaisuuksia. Marien hypoteesi, että radioaktiivisuus johtui atomitason ilmiöstä, oli mukana fysiikan maailmankuvan murroksessa: atomeilla, joiden oltiin ajateltu olevan aineen pienimpiä, jakamattomia osasia. olikin sisäinen rakenne.
Curie oli merkittävä henkilö myös lääketieteen historiassa. Hänen löytämäänsä radiumia käytettiin aikoinaan laajasti syövän ja iho-ongelmien hoitamisessa. Maailmansodan aikana hän kehitti siirrettäviä röntgenlaitteistoja, joilla paikallistettiin luoteja ja sirpaleita haavoittuneiden päästä ja vartalosta, ja koulutti niitä käyttäviä hoitajia.
Marie Curie oli ensimmäinen nainen joka sai Nobelin, ja toistaiseksi ainoa nainen joka on saanut kaksi Nobelia. Tuohon aikaan naisten äänioikeudesta keskusteltiin paljon, ja vaikka Curie ei aktiivisesti osallistunut kampanjointiin sen puolesta, hänen saavutuksensa ja palkintonsa rohkaisivat monia.
Palkinnot ja huomionosoitukset.
Nobel-palkintojen lisäksi Curie on saanut muitakin merkittäviä huomionosoituksia. Alkuaine curium on nimetty Marie ja Pierre Curien mukaan. Magnetismiin liittyvät termit Curie-piste ja Curien laki on nimetty Pierre Curien mukaan. Euroopan kemikaalivirasto (ECHA) nimesi konferenssikeskuksensa Marie Skłodowska Curien mukaan 7. marraskuuta 2011.


Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri.
Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerin – ennen vuotta 1801 Ison-Britannian pääministeri – täysi nimitys kuuluu Yhdistyneen kuningaskunnan ja Pohjois-Irlannin pääministeri. Hän on Britannian hallituksen päämies ja yhdessä vanhimmista mistereistä koostuvan kabinetin kanssa vastuussa sen toiminnan suuntaviivoista ja tuloksista monarkille, parlamentille, puolueelleen ja äänestäjilleen.
Perustuslaillisesti pääministerin asemaa ei ole olemassa, viran virallinen nimike on ”First Lord of the Treasury.” Nimitys on ollut käytössä 1700-luvun alkupuolelta, jolloin sitä ruvettiin käyttämään esimmäisenä Sir Robert Walpolesta. Hänen roolinsa oli kuitenkin "primus inter pares" eli toimia ensimmäisenä vertaistensa joukossa ja pyrkiä sujuvaan yhteistoimintaan.
Pääministerin virka-asuntona on vuodesta 1730 saakka toiminut Lontoon Westminsterin kaupunginosassa sijaitseva Downing Street 10. Nykyinen pääministeri, David Cameron, astui virkaan 11. toukokuuta 2010.
Toimivalta.
Pääministerin ja hänen hallituksensa asema perustuu monarkin heille delegoimaan valtaan – käytännön mukaan hallitsija itse pysyy nykyisin politiikan ulkopuolella. Kuningattaren hallituksen päänä pääministeri on nykyisin maan korkein poliittinen toimija: hän on johtavan hallituspuolueen pää, jolla on tavallisesti takanaan alahuoneen enemmistö ja hän johtaa tavallisesti kabinettia, jolla on ylin toimeenpanovalta. Asemassaan hän kaitsee sekä lainsäädäntöä että niiden toimeenpanovaltaa. Alahuoneessa pääministeri ohjaa lakien laadintaa koettaen toteuttaa johtamansa poliittisen puolueen tavoitteita. Toimeenpanevassa roolissaan pääministeri nimittää ja voi myös erottaa toisia hallituksen jäseniä ja ministereitä, koordinoi kaikkien hallituksen osastojen sekä ministeriöiden henkilöstön toimintaa. Hän toimii hallituksen äänitorvena ja sen kasvoina kotimaassa ja ulkomailla. Yhdistyneen kuningaskunnan hallitsija toimii pääministerin neuvosta toteuttaessaan monia lakiin tai perinteisiin perustuvia oikeuksiaan. Tällaisia ovat esimerkiksi parlamentin hajottaminen, nimitykset korkeisiin lainsäädännön, politiikan tai kirkon virkoihin sekä aatelisarvojen ja kunniamerkkien myöntäminen.
Asema.
Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerin virkaa ei ole perustettu, vaan se on tulosta yli kolmen sadan vuoden hitaasta kehityksestä. Jonkinlainen lähtökohta saadaan vuosien 1688 ja 1689 tapahtumat: silloinen kuningas Jaakko II (Englanti) pakeni maasta ja parlamentti vahvisti avioparin Vilhelm III ja Maria II yhdessä hallitsijoiksi perustuslaillisina monarkkeina. Samalla se rajoitti heidän ja heidän seuraajiensa valtaa asiakirjoilla, jotka tunnetaan nimillä Bill of Rights (1689), Mutiny Bill (1679), Triennial Bill (1694), Treason Act (1696) ja Act of Settlement (1701). Nämä lait tunnetaan yhteisnimellä "Revolutionary Settlement", eli Vallankumouksellinen sopimus. Siirtämällä valtaa hallitsijalta parlamentille ne muodostavat perustan kehitykselle, joka johti Yhdistyneessä kuningaskunnassa vielä tuohon aikaan tuntemattomaan pääministerin tehtävään.
Luettelo Yhdistyneen kuningaskunnan pääministereistä.
Pääministereiden puolekanta on osoitettu nimipalkkien taustan värin avulla.
Lähteet.
*


Germaaniset kielet.
Germaanisten kielten levinneisyys EuroopassaGermaaniset kielet ovat indoeurooppalaiseen kielikuntaan kuuluva kieliryhmä. Suurimmat kielet ovat englanti (n. 380 miljoonaa äidinkielistä puhujaa) ja saksa (n. 100 miljoonaa äidinkielistä puhujaa). Hollantia puhuu noin 22 miljoonaa, ja muilla germaanisilla kielillä on kullakin vähemmän kuin 10 miljoonaa äidinkielistä puhujaa.
Itägermaanisia kieliä ovat mm. gootti, vandaali ja burgundi. Nämä kielet ovat kuolleet niitä puhuvien kansojen joko hävittyä tai omaksuttua vuosisatojen saatossa uuden kielen. Ainoastaan gootin kielestä on säilynyt laajasti kieliaineistoa. Itägermaaniset kielet olivat melko kaukana nykyisistä länsigermaanisista kielistä, mutta lähempänä skandinaavisia kieliä.
Pohjoisgermaanisiin kieliin kuuluvat skandinaaviset kielet (ruotsi, tanska, norja, islanti ja fääri).
Länsigermaanisten kielten ryhmään kuuluvat saksa (ja jiddiš), alasaksa, englanti, hollanti (sekä flaami), afrikaans ja friisi. Kuusi viimeksi mainittua muodostavat oman, ns. pohjanmerengermaanisten kielten ryhmän. Saksa (yläsaksa) ja jiddiš jakautuvat mannergermaanisiin kieliin (murteisiin).
Germaanisilla kielillä on joukko yhteisiä piirteitä, joiden avulla ne voidaan erottaa muista indoeurooppalaisista kielistä. Kuuluisin niistä lienee ns. Grimmin laki, joka koskee konsonanttimuutosta.


Saksan liittopresidentti.
Saksan liittopresidentti () on Saksan valtionpäämies. Liittopresidentin valitsee liittokokous (), johon kuuluvat kaikki Saksan liittopäivien edustajat ja sama määrä osavaltioiden eli maiden edustajia. Liittokokouksen ainoa tehtävä onkin valita liittopresidentti viiden vuoden välein. Saksan liittopresidentillä ei ole juurikaan poliittista valtaa, vaan tehtävät ovat pääasiallisesti seremoniallisia ja arvojohtajuuteen liittyviä.
Presidenteistä Köhler ja Wulff ovat eronneet kesken kauden. Wulffin ero johtui korruptioepäilyistä.
Saksan liittopresidentin edustusasuntoina toimivat Bellevuen linna Berliinissä ja Villa Hammerschmidt Bonnissa.
Asema ja tehtävät.
Saksan perustuslaki määrittelee presidentin valta-aseman epäselvästi. Kuitenkin käytännössä presidentin asema on pääosin seremoniallinen ja hän toimii lähinnä liittohallituksen neuvosta. Toisin kuin useissa perustuslaeissa, Saksan perustuslaki ei nimeä valtionpäämiestä edes muodolliseksi asevoimien ylipäälliköksi. Tämä rooli kuuluu rauhan aikana puolustusministerille ja siirtyy presidentin sijasta liittokanslerille sodan aikana perustuslain artikla 65a:n mukaan. Siitä huolimatta sotatilaa ei voida julistaa ilman presidentin hyväksyntää.
Liittopresidentin tehtäviin kuitenkin kuuluu antaa liittopäiville ehdokas liittokanslerista (liittopäivät voi tosin valita kanslerin ohi presidentin ehdotuksen) ja nimittää kansleri ja tämän johtama liittohallitus muodollisesti virkaansa. Hän voi vapauttaa hallituksen tai sen jäsenen tehtävistään kanslerin pyynnöstä. Presidentti nimittää myös tuomarit, liittovaltion virkamiehet ja upseerit. Tällaisiin nimityksiin tarvitaan kuitenkin joko kanslerin tai asianomaisen ministerin hyväksyntä. Hän antaa allekirjoituksensa laeille, mitä ilman ne eivät astuisi voimaan. Presidentti myös edustaa Saksaa maailmalle, hoitaa ulkomaanmatkoja ja vastaanottaa ulkomaisia arvovieraita. Liittokanslerin aloitteesta liittopresidentti voi, harkintansa mukaan, 21 päivän kuluessa hajottaa liittopäivät ja määrätä uudet vaalit järjestettäväksi.
Viitteet.
*
Liittopresidentti


Saksan liittokansleri.
Saksan liittokansleri () johtaa Saksan hallitusta. Liittokansleri vastaa pääministerin toimea.
Saksan liittopäivät valitsee liittokanslerin liittopresidentin ehdotuksesta. Käytännössä tämä tarkoittaa suurimman puolueen puheenjohtajaa. Liittokansleri nimittää ministerit eikä hän tarvitse tähän liittopäivien hyväksyntää. Ministerien määrä vaihtelee hallituksesta toiseen. Päinvastoin kun useimmissa parlamentaarisissa järjestelmissä, liittokokous ei voi suoraan erottaa kansleria valitsematta hänen seuraajaansa.
Liittokanslerit.
*
Liittokansleri


Luettelo Espanjan pääministereistä.
Tämä on luettelo Espanjan pääministereistä.
Pääministerit
*


Portugalin presidentti.
Portugalin valtionpäämies on ollut presidentti vuodesta 1910 alkaen.
Presidentti


Stanislav Petrov.
Stanislav Jevgrafovitš Petrov (, s. noin 1939) on venäläinen neuvostoarmeijassa palvellut everstiluutnantti, joka 26. syyskuuta 1983 toimi doktriinin vastaisesti kun hänen komentamansa bunkkerin tietokoneet ilmoittivat yhdysvaltalaisen ydinohjuksen lähestyvän Moskovaa. Tietokoneen ilmoitus osoittautuikin virheelliseksi. Petrovin toiminnan on sanottu estäneen Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välisen ydinsodan.
19. tammikuuta 2006 Association of World Citizens -järjestö palkitsi Petrovin "maailman pelastaneesta ainutlaatuisesta sankariteosta".
Tapaus ja Petrovin myöhemmät vaiheet.
26. syyskuuta 1983 Stanislav Petrov oli neuvostoarmeijaan kuuluvien strategisten ohjusjoukkojen everstiluutnantti, joka oli päivystysvuorossa Moskovan lähellä sijaitsevassa bunkkerissa nimeltä "Serpuhov-15". Keskiyön jälkeen bunkkerin tietokoneet ilmoittivat, että neuvostoliittolaisten satelliittien mukaan Moskovaa lähestyi Yhdysvaltain maaperältä laukaistu mannertenvälinen ydinohjus, mutta pian järjestelmä ilmoitti myös neljän uuden ohjuksen lähestyvän Neuvostoliittoa. Petrov ilmoitti tilanteen esimiehilleen vääränä hälytyksenä. Petrov oli varma, että tietokonejärjestelmä oli erehtynyt. Hän perusteli päätöksensä sillä, että hänen mielestään Yhdysvallat ei käynnistäisi ydinsotaa laukaisemalla vain viittä ydinohjusta.
Muutaman minuutin kuluttua Serpuhov-15:n tietokoneet ilmoittivat, että kyseessä oli ollut väärä hälytys. Petrovin esimiehet kuulustelivat häntä ohjesäännön rikkomisesta. Toimintansa takia häntä ei sen paremmin palkittu kuin rangaistukaan, mutta hänelle annettiin huomautus, joka virallisesti koski "lomakkeiden puutteellista täyttämistä". Petrov siirrettiin asevoimissa muihin tehtäviin, minkä jälkeen hänelle myönnettiin lupa ottaa varhaiseläke. Sotilasuransa menettäminen kuitenkin aiheutti Petroville mielenterveydellisiä ongelmia ja vakavan hermoromahduksen.
Vuoden 1983 välikohtaus pidettiin neuvostoarmeijassa salaisuutena, kunnes Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen 1990-luvulla julkaistuissa neuvostokenraali Juri Votintsevin muistelmissa mainittiin kyseinen tapaus.
Nykyisin Petrov asuu eläkeläisenä Frjazinon kaupungissa, Venäjällä.
Epäileviä näkemyksiä.
Venäjä antoi Association of World Citizens -palkinnon yhteydessä lehdistötiedotteen, jossa kiistettiin Petrovin estäneen ydinsodan. Venäjän mukaan ydiniskuun olisi vaadittu useiden valvontajärjestelmien tuki eikä yksityinen sotilas olisi voinut aloittaa tai estää sitä.


Kristallisuola.
Kristallisuola eli intiaanisuola tai ruususuola on kallioperästä louhittavaa mineraalisuolaa, joka sisältää natriumkloridin lisäksi muita suoloja, kuten kaliumkloridia ja magnesiumsulfaattia. Nimi Ruususuola tulee punertavasta väristä, joka syntyy mm. mangaanista ja raudasta. Nimi intiaanisuola tulee suolan louhintapaikan Uyunin suolajärven seudun asukkaista, Chilen ja Bolivian rajalta Andeilta.


Sirius.
Sirius (α Canis Majoris, α CMa) Ison koiran tähdistössä on Maasta katsoen tähtitaivaan kirkkain tähti. Siriuksen näennäinen kirkkaus eli suuruusluokka on −1,42m ja valovoima hieman yli 23 aurinkoa. Sirius kuuluu Talvikolmioon.
Sirius sijaitsee 8,7 valovuoden etäisyydellä Maasta. Se on kolmanneksi lähimpänä meitä oleva paljain silmin näkyvä tähti. Sitä lähempänä ovat vain Aurinko ja Rigil Kentaurus (α Centauri). Sirius tunnetaan myös siitä, että sen seuralainen Sirius B on pieni ja tiheä valkoinen kääpiötähti.
Siriuksen nimi.
Nimi tulee kreikan sanasta σείριος "seirios", joka tarkoittaa kuumaa, polttavaa. Sirius tunnetaan myös Ison Koiran tähdistön nimestä johdetulla nimellä Koirantähti ja kansanperinteisellä nimellä Kalevan tähti. Muinaisessa Egyptissä Sirius, joka tunnettiin nimellä Sothis, toimi merkkinä maan maataloudelle elintärkeän Niilin tulvan alkamisesta. ”"Kun Sothis heinä-elokuun vaihteessa nähtiin Memfisissä ensi kerran aamutaivaalla (heliakkinen nousu), tiedettiin että Niili alkaisi pian tulvia."” Roomalaisen runoilijan Horatiuksen mukaan metsästäjä Orionin koira oli nimeltään Sirius. Nimitys Koirantähti juontunee tästä.
Havaitseminen.
Siriuksen sijainti Ison koiran tähdistössä
Sirius sijaitsee taivaanekvaattorin eteläpuolella. Näin ollen se on etelänavalta katsottuna aina horisontin yläpuolella. Suurimmassa osassa pohjoista pallon­puoliskoakin se on ajoittain näkyvissä, mutta sitä lyhemmän ajan ja sitä matalammalla, mitä pohjoisempana havaintopaikka sijaitsee. Pohjoisilla napa­seuduilla, 74. leveyspiirin pohjois­puolella, se ei näy koskaan.
Sirius sijaitsee Ison koiran tähdistössä, Orionin itäpuolella eli pohjoiselta pallon­puoliskolta katsottuna sen vasemmalla puolella siten, että Orionin vyön kolmen tähden kautta kulkeva suora kulkee liki­pitäen myös Siriuksen kautta. Suomessa Sirius näkyy talvitaivaalla matalalla etelässä. Pienen horisonttikorkeuden vuoksi tähti tuikkii voimakkaasti ja näyttää koko ajan vaihtavan väriään. Korkeimmillaan ja suoraan etelässä se on joka yö noin neljä minuuttia aikaisemmin kuin edellisenä yönä, ja uuden­vuoden­yönä tämä tapahtuu suunnilleen keski­yön aikoihin.
Kaukoputki ei paljasta mitään uusia yksityiskohtia, tosin seuralaistähti on havaittavissa noin 30 cm:n kaukoputkella. Tulevaisuudessa tähdet näyttävät vielä lähentyvän toisiaan ja valkoisen kääpiön havaitseminen vaikeutuu entisestään. Sirius on aiheuttanut vilkkumisensa ja kirkkautensa johdosta monta turhaa ufohavaintoa.
Kaksoistähti Sirius AB.
Sirius on kaksoistähti, jossa kirkasta tähteä (Sirius A) kiertää pieni valkoinen kääpiö (Sirius B). Sirius A kuuluu spektriluokkaan A1V. Se on meidän Aurinkoamme jonkin verran suurempi, valovoimaisempi ja kuumempi tähti, jonka valo on väriltään valkoista. Saksalainen tähtitieteilijä Friedrich Bessel päätteli Siriuksen seuralaisen olemassaolon jo vuonna 1844 havaittuaan, että Siriuksen liikerata suhteessa kaukaisiin tähtiin oli aaltomainen. Alvan Clark onnistui havaitsemaan Sirius B:n 18 vuotta myöhemmin testatessaan juuri valmistamaansa linssikaukoputkea. Se on ensimmäinen löydetty valkoinen kääpiötähti.
Sirius AB.
Pölyä on havaittu Sirius AB:n ympäriltä.
Sirius A.
Sirius A:n massa on 2,02–2,14 ja läpimitta 1,68–1,71 Aurinkoa. Se on A-tyypin pääsarjan tähti. Rautaa on 7,4 kertaa niin paljon kuin Auringossa. Siriukselta ei ole löydetty eksoplaneettoja. Niitä onkin vaikea havaita spektroskooppisesti tähden kiehuvan pinnan takia, ja kaukoputkella lähiplaneettojen näkeminen on mahdotonta, ja tulevaisuudessakin vaikeaa keskustähden suuren kirkkauden takia. Säteily sallisi mahdolliselle planeetalle vain alkeellisen elämän eli bakteereja.
Sirius B on valkea kääpiötähti.
Sirius B on valkoinen kääpiö, jollainen on hyvin tiheä tähti. Valkoinen kääpiö koostuu degeneroituneesta aineesta, jonka elektroniverho on romahtanut. Kun elektroneille ei ole tilaa atomin ydinten välissä, aine voi puristua hyvin tiiviiksi. Painovoima tähden pinnalla on valtava. Sirius B:n keskitiheys on noin 2,8 tonnia kuutiosenttiä kohden, mutta keskusta on noin 11,5 kertaa tätä tiheämpi. Tähden painovoima on 350 000 kertaa niin suuri kuin Maan. Sirius B:n pinta on 300 kertaa timanttia kovempi. Tähti pyörii nopeasti ja sillä on voimakas magneettikenttä. Sirius B:n pintalämpötila on noin 27 000 K, mutta sen keskustassa on 22 miljoonan kelvinin lämpötila.
Sirius B:n läpimitta on 11 700 km eli se on hieman Maata pienempi. Silti sen massa on hieman yli 325 000 Maan massaa. Valkoinen kääpiö on alkujaan kuolleen tähden helium-hiilipitoinen ydin. Laskujen mukaan Sirius B:n massa oli alun perin noin 5,05 (+0,374/−0,276) Auringon massaa, mutta nyt sen massa on vain noin Auringon massan verran. DA-tyypin spektristä päätellen Sirius B:llä lienee suuri hiili-happipitoinen ydin, jonka päällä on korkeintaan muutaman sadan kilometrin paksuinen heliumkerros ja tämän päällä vielä muutaman kymmenen kilometrin vetykerros. Hiilipitoisessa ytimessä
on yli 50 kertaa niin paljon kuin sen ympärillä olevissa vety- ja heliumkerroksissa.


Merisuola.
Merisuola on perinteisesti laajimmin ravinnossa käytetty suola. Merisuola koostuu pääasiassa natriumkloridista (94 %), jonka lisäksi siinä on lukuisia muita suoloja. Pääasialliset epäpuhtaudet ovat magnesiumsulfaatti ja kaliumsuolat.
Merisuolaa saadaan muun muassa haihduttamalla vettä suola-altaassa niin, että suola jää pohjalle, kun vesi on haihtunut. Ruokasuolaa saadaan louhimalla, tai myös merivedestä kiteyttämällä. Se on 99,9-prosenttista natriumkloridia.


IPod mini.
iPod mini on tuotannosta poistunut Apple Computerin valmistama kiintolevyllinen musiikkisoitin. Se on pienempi ja kevyempi versio iPodista. iPod mini julkaistiin tammikuussa 2004 ja sitä myytiin neljän tai kuuden gigatavun kiintolevyllä varustettuna.
Kuten iPod, iPod mini osaa soittaa MP3, WAV, AAC/M4A, AIFF ja Apple Lossless tiedostoja. iPod mini toimii USB- tai FireWire-portin kautta sekä Windows- että Macintosh-koneissa. Kolmannen osapuolen ohjelmilla iPod miniä voidaan käyttää myös Linux-koneilla, joskin rajoitetusti.
iPod mini on kooltaan 91 x 51 x 13 mm ja painaa 103 grammaa. Sen kuori on anonisoitua alumiinia ja sitä oli saatavilla viitenä eri värinä: hopea, kulta (vain 1. sukupolven mallit), sininen, vaaleanpunainen ja vihreä. iPod minissä on iPodista tuttu vieritysrulla, mutta ohjauspainikkeet on minissä siirretty vieritysrullan alle. Klikkauspyörä toimi minissä niin hyvin, että sitä alettiin käyttää myös uudemmassa iPodissa.
Uusi flash-muistilla varustettu iPod nano on korvannut iPod minin Applen tuotevalikoimassa.


Organisaatio.
Organisaatio, struktuuri, on yleisesti systeemin (yritys, hallinto, järjestö, valtio, yhteiskunta) rakenne: miten systeemin osat liittyvät toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa. Systeemin rakenne vaikuttaa keskeisesti systeemin toimintaan: muuttamalla systeemin rakennetta muutetaan myös systeemin toimintaa. Organisaation muuttaminen muuttaa siis yrityksen (vast.) toimintaa. Vertaa verkko ja alla hierarkia.
Organisaation idea on, että organisaatio erikoistuneena rakenteena pystyy saavuttamaan enemmän kuin sen osat erikseen. Yksittäinen ihminen ei pysty elinaikanaan rakentamaan pyramidia, mutta valtio pystyy. Yksittäinen ihminen ei pysty taivuttamaan globaalia yritystä tekemään jotakin (tai jättämään tekemättä), mutta globaali organisaatio pystyy.
Organisaatiomuodot.
Koska mitään vanhaa ei kehityksessä poistu, kaikki neljä organisaatiomuotoa esiintyvät edelleen, vain valtajakso vaihtuu. Oleellista on myös organisaatiomuotojen yhteistoiminta ja käyttö niille parhaiten sopivaan tehtävään mm. yhteiskunnissa, yrityksissä ja asevoimissa.
Hierarkia optimoi erikoistuneen, tehokkaan organisaation muuttumattomissa olosuhteissa. Hierarkian ja instituutioiden syntyminen mahdollisti toiminnan yksiköiden oleellisen laajentamisen klaanista valtioon. Oleellista oli tässä vaiheessa myös uusi, uudelle organisaatiotyypille välttämätön informaatiotekniikka ja tiedon taltioinnin uudet välineet: Kirjoitettu tieto savitauluissa (Babylonia), papyruksessa (Egypti) tai solmuissa (Perun inkat).
Uusi informaatiotekniikka ja uusi organisaatiomuoto mahdollisti suurien töiden, kuten kasteluverkkojen, kaupunkien, pyramidien ja teiden rakentamisen, ja myöhemmin valtioiden ja valtioiden valtioiden synnyn.
Hierarkia on myös merkittävä olemassaolon rakenneperiaate. Olemassaolon systeemit rakentuvat pitkälti hierarkiaan. Laaja olemassaolon systeemihierarkia on: kvarkit, alkeishiukkaset, atomit, molekyylit, solut, monisoluiset (elimet, keskushermosto) ja monisoluisten organisaatiotasojen hierarkia: yksilö, perhe, klaani, heimo, valtio, valtioliitot ja globalisaatio.
Markkinat, vapaa kilpailu mahdollistaa erikoistumisen laajentamisen, mutta ei pysty edelleenkään vastaamaan muutokseen. Kaupankäynnin kehittyessä 1500-luvun jälkeen globaaliksi sen monimutkaisuus kasvoi.
Merkantilismilla globaalia kaupankäyntiä yritettiin hallita hierarkkisesti 1500-, 1600- ja 1700-luvuilla, mutta vapaiden markkinatalouksien syntyminen 1800-luvulla Isoon-Britanniaan ja Yhdysvaltoihin osoittivat ylivoimansa. Myös Neuvostoliiton kaatumisella katsotaan olevan organisaatioihin, monimutkaistumiseen ja uusiin tietoteknisiin menetelmiin liittyvä tausta.
Verkostot mahdollistavat edelleen erikoistumisen laajentamisen uudella tietotekniikalla ja niiden voima on monimutkaisuuden hallinnassa ja monipuolisessa ja suuressa tiedonkäsittelyn kyvyssä, eli kyvyssä "käsitellä muutosta monimutkaisessa ja avoimessa järjestelmässä".
Verkoston merkityksen kasvu liittyy oleellisesti uuden globaalin informaatioteknologian syntyyn, joka laajentaa toimintapiiriä ja pienentää transaktiokuluja. Globaali tietokonepohjainen informaatioteknologia mahdollistaa taas paikkariippumattomien organisaatioiden rakentamisen, tiedon tallentamisen verkon kautta koneella luettavaan muotoon sekä aika- ja paikkariippumattomien organisaatioiden luomisen.
Organisaatiomuodot ja monimutkaisuus.
Verkostoilla on fyysikko Heinz R. Pagelsin mukaan mielenkiintoinen suhde monimutkaisuuteen: "Toinen teema kompleksisuuden maailmassa on rinnakkaisen (verkon) painottuminen peräkkäisen (hierarkkisen) järjestelmän sijasta.... Peräkkäinen järjestelmä voidaan yleistää hierarkkiseksi järjestelmäksi... Hierarkkiset järjestelmät ovat sellaisia, että niissä on aina yläpuoli ja alapuoli kaikilla tasoilla. Jos yläpuoli poistetaan, kaikkia alla oleva on irti muusta järjestelmästä".
Organisaatiomallit tasosiirtyminä.
Siirtymien olemassaolon tasomallissa tasolta toiselle tapahtuu mm. ratkaisemalla edellisen tason keskeinen ongelma. Myös tiedon käsittelyssä tapahtuu yleensä merkittävä muutos.
Esimerkkejä tasosiirtymistä aiheutuvista ongelmista.
Esimerkki näistä ongelmista ja ratkaisuista on Neuvostoliiton kaatuminen ja sen keskeiset ongelmat. Vapaan markkinatalouden aikakaudella Neuvostoliitto pyrki ratkaisemaan talouteen liittyvää monimutkaisuutta instituutioilla: Keskitetyllä tuotannon suunnittelulla ja siihen liittyvällä keskitetyllä tavaroiden hintojen laskennalla. Monimutkaisuuteen ja laajenevaan erikoistumiseen liittyvät ongelmat tiedostettiin, mutta tietotekniikan kehitys lupasi koko ajan monimutkaisuuden ratkaisua "hierarkkisesti" seuraavan sukupolven tietokoneilla ja tietotekniikalla. Monimutkaisuus, kehittynyt kulutuskysyntä ja monimutkaistuva sotatekniikka aiheuttivat aina suurempia ongelmia kuin mitä pystyttiin tekniikan tasolla ratkaisemaan. Myös keskitetyn valvonnan tarve, luottamuksen puuttuminen, teki mahdottomaksi paikallisen hallinnan keskeisen uuden välineen, tietokoneiden lähiverkon käytön. Lopulta tilanne ajautui valtavaan sisäiseen kitkaan, tehottomuuteen ja jälkeen jäämiseen vapaan markkinatalouden maista.
Vastaava tilanne syntyy, jos vapaan markkinatalouden organisaatio perustuu hierarkian sijasta sukulaisuuteen. Samoin tietysti verkostoajan ongelmien ratkaisu hierarkkisesti synnyttää ongelmia.
Verkostoajan "Ilkeät ongelmat".
Hierarkkisen ja verkko-ajan ongelmien eroja on käsitellyt professori Markku Sotarauta havainnollisesti väitöskirjateoksessaan "Kohti epäselvyyden hallintaa". Sotarauta esittää kirjassaan termin "Ilkeä ongelma". Se tarkoittaa verkottunutta, dynaamista ongelmaa jota ei voi ratkaista. Nykyajan verkottuneet ongelmat ovat yhä enemmän "ilkeitä ongelmia". Niitä ei ratkaista, niitä voi vain hallita verkottuneella tiedolla.


Bakteerit.
Mikroskooppikuva "Bacillus subtilis" -bakteerisoluista itiöineen.
Bakteerit (eli eubakteerit tai aitobakteerit) (kreikan sanasta βακτήριον, "baktērion" "sauva") on yksi kuudesta eliökunnan kunnasta (ks. systematiikka). Bakteerit ovat esitumallisia mikrobeja. Bakteereilla ei ole tumakoteloa, ja niiltä puuttuvat useat soluelimet. Ne ovat evolutiivisesti hyvin vanhoja eliöitä.
Niitä elää kaikkialla niin vedessä, maassa kuin muissakin eliöissä. Monet bakteerit elävät loisina muissa eliöissä ja ovat siten haitallisia, mutta jotkut niistä ovat hyödyllisiä tai jopa välttämättömiä kantajalleen.
Jaottelu.
Morfologinen luokittelu ei kuitenkaan välttämättä kerro mitään eri bakteerilajien keskinäisistä sukulaisuussuhteista tai kehityshistoriasta. Nykyään bakteereja luokitellaan molekyylisystemaattisin menetelmin, jotka perustuvat mm. niiden perimän emäsjärjestyksen selvittämiseen.
Niitä voidaan myös jaotella grampositiiviset bakteerit värjääntyvät tummanvioleteiksi ja gramnegatiiviset bakteerit vaaleanpunaisiksi. Grampositiivisten bakteerien soluseinä kestää monivaiheisen käsittelyn paremmin, niiden säilyttäessä ensimmäisen, violetin värin. Bakteereja voidaan luokitella myös niiden kasvutavan tai aineenvaihdunnan avulla. Aerobiset bakteerit kasvavat hapellisissa olosuhteissa ja anaerobit hapettomissa olosuhteissa.
Bakteerin rakenne. 1. Kapseli 2. Ulompi solukalvo 3. Peptidoglykaaniseinämä 4. Sisempi solukalvo 5. Solulima 6. Ribosomi 7. Vararavinto 8. Kromosomi 9. Mesosomi
Rakenne.
Bakteeri sisältää sekä RNA:ta että DNA:ta ja niillä on tarvittavat entsyymit, ribosomit ja kalvorakenteet omaa synteesiään varten. Bakteeria ympäröi solukalvo ja soluseinä, joita voi puolestaan ympäröidä limainen kapseli. Soluseinän tarkoitus on ylläpitää solun muotoa. Mykoplasmoilla ei ole ollenkaan soluseinää ja niiden uloin kerros on solukalvo. Bakteerin pinnassa voi olla karvoja (piluksia), jotka helpottavat solun kiinnittymistä joko toisiinsa tai alustaansa ja siimoja eli värekarvoja eli flagelloja, joiden avulla se voi liikkua. Bakteereilla ei ole erillistä tumakalvon rajaamaa tumaa eikä soluorganelleja, lukuun ottamatta ribosomeja. Niiden soluhengitys tapahtuu mesosomeissa, joka ovat solukalvon poimuja. Bakteerien perimä sijaitsee rengasmaisessa DNA-molekyylissä, jonka lisäksi solulimassa voi olla pienempiä rengasmaisia DNA-molekyylejä, joita kutsutaan plasmideiksi.
Bakteerien koko vaihtelee pienimpien puolesta mikrometristä 750 µm:n jättiläiseen "Thiomargarita namibiensis" -bakteeriin.
Lisääntyminen.
Bakteerit lisääntyvät suvuttomasti jakautumalla, jolloin alkuperäisestä solusta muodostuu kaksi tytärsolua, jotka ovat alkuperäisen solun klooneja. Bakteerit voivat jakautua jopa kahdenkymmenen minuutin välein. Ennen jakautumista solun rengasmainen kromosomi ja mahdolliset plasmidit kahdentuvat. Bakteerien perimä on haploidinen, joten geenimutaatiot tulevat heti näkyviin.
Mutaatiot ja rekombinaatio.
Bakteerien uudet ominaisuudet syntyvät yleensä mutaatioiden kautta. Osalla bakteereista voi kuitenkin tapahtua geneettistä rekombinaatiota kolmella tavalla: transformaation, konjugaation tai transduktion kautta. Transformaatiossa bakteerisolu ottaa DNA:ta ympäristöstään. Konjugaatiossa kaksi bakteeria muodostavat toisiinsa suoran yhteyden ja vaihtavat geneettistä materiaalia keskenään. Transduktiossa bakteerien virukset, bakteriofagit, siirtävät isäntäsolunsa DNA:ta muihin bakteereihin.
Bakteerien kyky aiheuttaa tauteja.
Jotkut bakteerit aiheuttavat ihmiselle haittaa, koska ne kuluttavat lisääntyessään elimistön tärkeitä ravintoaineita ja tuottavat elimistölle haitallisia aineenvaihduntatuotteita. Bakteereista kaikki eivät aiheuta ihmiselle tauteja, vaan itse asiassa ihmisen iholla ja limakalvoilla on jatkuvasti suuri määrä bakteereja, jotka auttavat ihmisen immuunipuolustusta tauteja aiheuttavia bakteereita vastaan. Näitä hyödyllisiä bakteereja kutsutaan normaaliflooraksi. Patogeenisuudella tarkoitetaan bakteerin ominaisuutta aikaansaada elimistössä tauti. Useimmat bakteerit eivät ole patogeenisia. Myös saman sukuisilla bakteereilla on vaihteleva patogeenisuus. Patogeenisen bakteerin kykyä ja voimakkuutta aiheuttaa tautia (tartuttamiskykyä) kutsutaan puolestaan virulenssiksi ja virulenssin aikaansaavaa bakteerin ominaisuutta virulenssitekijäksi. Erittäin virulenttien bakteerien aiheuttamaan tartuntaan voi riittää yksi ainoa mikrobi. Toisaalta erittäin virulentin mikrobin patogeenisuus voi olla alhainen, eli sen tarttumiskyky on suuri mutta aiheuttama tauti on lievä, ja vastaavasti päinvastoin.
Bakteerit suolistossa.
Suolistossa, etenkin paksusuolessa on runsaasti bakteereja ja ulosteen massasta onkin noin puolet bakteereja. Bakteerit käyttävät suolessa aineenvaihduntaansa imeytymättömiä ruuansulatusnesteitä sekä pilkkoutumattomia ravintoaineita. Sakkaroosista ja muista kuituaineista bakteerit pilkkovat lyhytketjuisia rasvahappoja, jotka toimivat suolen seinämän epiteelisolujen tärkeimpänä ravintoaineena. Lisäksi lyhytketjuisia rasvahappoja imeytyy jonkin verran paksusuolesta verenkiertoon ja bakteerit valmistavat niistä elimistölle tärkeää K-vitamiinia.
Laktaasin puuttuminen elimistöstä aiheuttaa maitosokerin pilkkoutumattomuutta ja tätä laktaasin puuttumista kutsutaan laktoosi-intoleranssiksi. Maitosokeri sitoo suolessa kulkiessaan osmoottisesti aktiivisena molekyylinä vettä. Bakteerit pilkkovat edelleen maitosokeria, jolloin syntyy lisää osmoottisesti aktiivisia molekyylejä. Tämän seurauksena voi olla osmoottinen ripuli ja kudosten kuivuminen.
Bakteerien ureaasi-entsyymi pilkkoo suoleen tulevaa ureaa ammoniakiksi, joka on myrkyllistä etenkin aivoille. Myrkyllisiä aineenvaihduntatuotteita syntyy myös bakteerien muodostaessa aromaattisista aminohapoista fenoleja.
Lisäksi bakteerit muodostavat kaasumaisia aineenvaihduntatuotteita, joista syntyy suolistokaasua. Suolistokaasu sisältää vetyä, hiilivetyjä sekä rikkivetyä, joka antaa suolistokaasulle sen ominaisen hajun. Suurin osa suolistokaasusta imeytyy suolesta verenkiertoon, josta se siirtyy keuhkojen kautta uloshengitysilmaan.
Antibioottiresistenssi.
Bakteereista esiintyy myös antibiooteille vastustuskykyisiä kantoja. Antibiooteille vastustuskykyisiä kantoja on pidetty viime aikoina kehittyneinä, mutta uusimpien tietojen mukaan näin ei ole. McMaster-yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan jo 30000 vuotta sitten bakteereilla oli vastustuskyky muun muassa penisilliinille, vankomysiinille ja tetrasykliinille.


KHTML.
KHTML on HTML-kielen ja muun verkkosivujen sisällön esittämiseen käytettävä selainmoottori, joka tehtiin alun perin KDE-työpöytäprojektin Konqueror-verkkoselaimeen. Vuonna 2003 Apple julkisti kehittävänsä Safari-selaimeensa KHTML-pohjaisen selainmoottorin nimeltään WebKit, jota sittemmin on käytetty laajasti myös KDE-projektin sisällä sekä muun muassa Chrome-selaimessa.


Verkko.
Verkko on perinteisesti yleinen rakenne- tai organisaatiotyyppi, joka muodostuu yhteenliitetyistä järjestelmistä. Verkosto on vastaavasti useiden verkkojen muodostama kokonaisuus, kuten huoneisto on useiden huoneiden muodostama kokonaisuus.
Verkkotyyppejä.
Oleellinen ero on em. verkoissa on niissä järjestelmissä, joissa syntyy takaisinkytkentä. Näitä ovat täysin kytketty verkko, hila ja rengas. Niissä takaisinkytkentä, eli vaikutus, joka tulee takaisin systeemin muiden osajärjestelmien kautta voi aiheuttaa alkuperäisen vaikutuksen vahvistumisen, joka voi johtaa epälineaariseen, itseään vahvistavaan kasvuun.
Merkittävin ero on jatkossa täysin kytketyn verkon ja hierarkian välillä. Olemme siirtymässä hierarkioista täysin kytkettyjen verkkojen suuntaan. Esim. ulkoistaminen on juuri tätä. Verkottuminen on siirtymistä kohti täysin kytkettyjä verkkoja.
Täysin kytketty verkko: Metcalfen laki.
Täysin kytketyn verkon merkittävin ominaisuus sisältyy Metcalfen lakiin: Verkon solmujen (N) määrä kasvaa lineaarisesti, mutta verkon "arvo" tai "tehokkuus" kasvaa eksponentiaalisesti (N*(N-1) = N*N -N)). Potentiaalisen arvon lähteenä on verkon yhteyksien määrä.
Eli jos täysin kytketyssä verkossa on esimerkiksi 10 solmua, siinä on yhteysmahdollisuus jokaisesta 10:stä solmusta jokaiseen muuhun 9:ään solmuun, eli 10*9, eli 90 yhteysmahdollisuutta. Jos verkkoon lisätään yksi solmu lisää, verkon kustannukset kasvavat solmujen osalta 10 prosenttia, mutta yhteyksien määrä kasvaa 11*10, eli 110:een, 22 prosenttia.
Yleisesti kustannuslisäys prosentteina on 100/S jos solmujen määrä lisätään S:stä (S+1):een ja yhteyslisäys 200/(S-1). Suurissa solmumäärissä verkon "lisäarvo" kasvaa yhden solmun lisäyksellä kaksi kertaa niin paljon kuin solmujen aiheuttamat kustannukset.
Kompleksisuuden hallinta.
Oletetaan, että verkon yhdellä toimijalla on 5 prosentin todennäköisyys omistaa ongelman ratkaisussa tarvittava tieto (rinnakkaiset järjestelmät ja järjestelmän toimimistodennäköisyys). Jos hän toimii yksinään, hän saa tarvitsemansa tiedon siis 5 prosentin todennäköisyydellä. Kun hänellä on yhteydet useampaan verkon toimijaan todennäköisyys saada tarvittava tieto (todennäköisyys järjestelmän toimimiselle) kasvaa seuraavasti: toinen toimija: 9,8, kolme toimijaa: 14,3, neljä toimijaa 18,5 jne. Vasta neljäntoista toimijan yhteistoiminta nostaa todennäköisyyden yli 50 prosentin. Monimutkaisessa toiminnassa tarvitaan siis useiden toimijoiden tietoja, rinnakkaista toimintaa, jotta kokonaisuuteen tarvittava tieto saataisiin koottua. Verkko on siis keskeinen väline kokonaisvaltaisen tiedon luomiseen kompleksisista ilmiöistä.
Vastaavasti jos yksittäisellä toimijalla on 20 prosentin todennäköisyys omistaa ongelman ratkaisussa tarvittava tieto, toinen toimija lisää onnistumistodennäköisyyden 36, kolmas 48,8 ja neljäs 59 prosenttiin.
Monimutkaisuuden kasvaessa tarvitaan yhä enemmän toimijoita, jotta kokonaisuuden hallinnassa tarvittava tieto olisi mahdollista saada. Tällöin yhteinen tiedonsiirtoverkko ja yhteiset tietokannat nousevat myös tärkeiksi. Yhteistoiminta synnyttää myös kustannuksia, eli niin sanottuja transaktiokustannuksia. Jotta verkko tuottaisi etua jäsenilleen tulisi yhteistoiminnasta saatavan hyödyn olla suurempi, kuin transaktiokustannukset.
Verkon yhteyksien arvo verkon solmulle riippuu verkon mahdollistamien informaatio-vuorovaikutusten sisällöstä, laadusta ja ajantasaisuudesta, verkon mahdollistamasta lisäarvoa luovasta logiikasta ja käyttäjän lisäarvofunktiosta.


Verkkoteoria.
Verkkoteoria eli graafiteoria on matematiikan haara, jota sovelletaan monilla tieteenaloilla. Suomessa tästä matematiikan haarasta käytetään yliopistosta riippuen kahta eri nimitystä eli verkko- tai graafiteoria. Myös käsitteiden nimikirjo poikkeaa opetuspaikan mukaan. Samoin verkkoteoriasta on erotettava omana alueenaan vielä verkostojen teoria. Pohjimmiltaan verkko on verkkoteorian määrittämä solmujen eli pisteiden ja niitä yhdistävien välien kaarien kokonaisuus. Topologisessa verkkoteoriassa myös välien erottamat alueet huomioidaan. "Verkko" kuvaa verkkomaisen rakenteen riippumatta sen sisällöstä ja tulkinnasta ja esittää, mitä reittejä verkossa eri pisteiden välillä on. Verkkoja on myös lähes kaikkialla luonnossa ja ihmisen toiminnassa. Verkkoteoria on täten osa olemassaolon yleisempää ymmärtämistä.
Katso myös: graafiteoria, graafi
Verkkoteorian alku: Euler, Erdős ja Renyi.
Verkkoteorian alkuna pidetään sitä kun Königsbergin siltaongelma sai ratkaisunsa Leonhardt Eulerin toimesta vuonna 1736. Seuraava tärkeä etappi oli ensimmäinen verkkoteoriaa kattavasti käsittelevän kirjan julkaiseminen Königin toimesta tasan 200 vuotta myöhemmin vuonna 1936. Tärkeä verkkoteorian perusteos on myös Frank Hararyn vuonna 1968 julkaisema Graph Theory. Verkkoteoriasta on kehittynyt myös verkostoteoria, jonka esittelivät Paul Erdős ja Alfred Renyi vuonna 1959 perustui satunnaiseen verkkoon. Siinä oleellista olivat topologia, staattisuus ja satunnaisuus. Sen mukaan verkko oli valmiiksi olemassa ja yhteydet ja solmut olivat satunnaisia. Tästä seurasi muun muassa se, että solmujen yhteysmäärät olivat tilastollisesti jakautuneita. Verkosta löytyi muun muassa tyypillinen solmu.
Erdos ja Renyi törmäsivät todellisten verkkojen hämmentävään kompleksisuuteen ja olettivat, että verkot ovat satunnaisia. Satunnaisten verkkojen yhteysmäärät per solmu ovat lähes samat. Yhteyksien määrä noudattaa Poissonin jakaumaa, jossa suurella määrällä solmuja on sama määrä yhteyksiä.
Satunnaisten verkkojen teoria perustui ensin siihen, että solmut olivat jo valmiiksi olemassa. Verkottuminen ei alkanut jostain eikä kehittynyt. Toiseksi solmut olivat samanarvoisia. Kumpikaan näistä oletuksista ei pidä paikkaansa todellisissa verkoissa. Kasvusta seuraa, että ensimmäiset solmut ehtivät kerätä eniten yhteyksiä (ajan neliöjuuren mukaan). Muodostuu kytkijöitä (hubs).
Skaalavapaa verkkoteoria.
Skaalavapaa verkkoteoria on uusi 2000-luvun alussa esitetty käsitys verkoista. Sen ydin on, että verkko syntyy jossakin vaiheessa ja verkko kasvaa. Verkko on siis evolutionäärinen ilmiö. Verkko on skaalavapaa, koska solmujen yhteysmäärät ovat jakautuneet eksponentiaalisesti, verkossa löytyy paljon pienen yhteysmäärän solmuja, mutta myös hyvin suuren yhteysmäärän solmuja. Monet luonnon verkot ovat skaalavapaita.
Uuden skaalavapaan teorian sovellutuksia löytyi matematiikasta, fysiikasta, sosiologiasta, taloustieteestä, biologiasta, epidemiologiasta, kielitieteestä, tieteellisestä kirjoittamisesta, sodankäynnistä, terrorismista, ym.
Skaalavapaa verkko ja tieteen paradigma.
Skaalavapaa verkkoteoria on hyvä esimerkki tieteen kehittymisestä, uuden paradigman muodostumisesta. Jollakin hetkellä on olemassa yleisesti hyväksytty vallitseva paradigma. Sitten tulee uusia havaintoja, joita ei sillä pystytä selittämään. Vähitellen muodostuu uusi käsitys kyseisen tieteen teoriasta. Yleensä uusi teoria pystyy selittämään enemmän ilmiöitä ja paremmin.
Aiempi tiede, asian hajottaminen pienempiin osiinsa ja näiden pienempien osien ymmärtäminen on johtanut umpikujaan. Osoittautui, että kokonaisuuden rakentaminen osista voi tapahtua monella, lukemattomilla tavoilla, joista luonto käyttää vain muutamaa. Luonto siis kokeilee kaikkea ja valitsee elinkelpoisimmat. Tullaan ensin kompleksisuuden hallintaan, mahdollisesti seuraavien vuosisatojen tieteen pääteemaan. Toiseksi tullaan edellä mainitun kokeilemisen oleellisuuteen evoluutiossa. Periaate toimii jo muun muassa ohjelmistojen, algoritmien kehittämisessä, taloudessa (keiretsu), riskirahoituksessa (vain osa rahoitettavista yrityksistä onnistuu)...
Skaalavapaan verkon ominaisuuksia.
Syntyy skaalavapaa malli. Sen solmujen yhteydet muodostava potenssi- (power) lain mukaisen jakautuman. Siinä ei ole tyypillistä solmua. Skaalavapaan mallin oleellisia ominaisuuksia ovat ensin siis kasvu ja houkuttelevuustekijä.
Skaalavapaassa mallissa on paljon vähän yhteyksien solmuja, useimmissa jonkun verran, mutta myös solmuja joissa hyvin paljon yhteyksiä. Potenssilain mukainen planeetta olisi seuraavanlainen: hyvin paljon todella pieniä asukkaita. 30 metrin asukkaat eivät kuitenkaan mahdottomia. 6 miljardin asukkaan planeetalla löytyy myös yksi vähintään 2600 metriä pitkä asukas.
Todelliset verkot ovat hyvin yleisiä maailmassa, monella tieteenalalla. Verkkojen muodostuminen liittyy muodonmuutokseen.
Klusterit ja heikot yhteydet.
Todelliset verkot sisältävät useimmiten seuraavan suurrakenteen: Ensin ovat olemassa pienen lähipiirin voimakkaat ja kaikkia koskevat liitynnät, aliverkko, klusteri. Sitten muodostuvat heikot yhteydet muihin klustereihin. Jo keskimäärin noin yhdellä yhteydellä per klusteri, aliverkot verkottuvat superverkoksi, joka alkaa elää omaa elämäänsä. Stuart Kauffmanin tutkimuksissa kaksi keskimääräistä yhteyttä per solmu on hyvin tärkeä raja. Katso Evoluutio ja olemassaolon systeemit
Klusterit ja niistä muodostuva superverkko on globaali/paikallinen- sovellutus. Klusterien ymmärtäminen on tärkeää monen ilmiön ymmärtämiseksi verrattuna yksittäisen toimijan ymmärtämiseen. Esimerkiksi atomiklusterit ovat aineen käyttäytymisessä tärkeämpiä kuin yksittäiset atomit.
20- sääntö liittyy usein klustereihin. Siis siihen, että toiminnassa on muutama avaintekijä, jotka vaikuttavat keskeisesti lopputulokseen. Keskittymällä avaintekijöihin, saadaan eniten tuloksia vähimmillä resursseilla.
Heikot yhteydet ovat erittäin tärkeitä, muun muassa työnsaannissa verrattuna vahvoihin klustereiden yhteyksiin. Johtajat saavat 70% enemmän uusista työpaikoista heikkojen lenkkien kautta kuin tuttavapiiristä (vahvat yhteydet). Klustereidemme tieto on samaa kuin meillä, ne eivät siis tuo meille uutta tietoa. Se tulee heikoista yhteyksistä. Edellä oleva on yksi sosiologian suurimpia tutkimustuloksia ja eniten siteerattuja.
Kytkijät, supersolmut (hubs).
Ihmisverkoissa löytyi yksilöitä, joilla oli paljon enemmän yhteyksiä, kuin satunnaisten verkkojen teoria salli. He olivat ympäristönsä supervaikuttajia, henkilöitä, jotka tunsivat kaikki ja jotka kaikki tunsivat. He luovat trendejä ja muotia. Kytkijöitä löytyy monelta alalta, muualtakin kuin ihmisyhteisöistä, muun muassa webissä kyseisen tyyppiset kytkimet ovat verkon avaimia.
Kytkijöitä ei pitäisi olla olemassa satunnaisten verkkojen teoriassa. Kytkijöiden houkuttelevuuteen katoaa webin näennäinen demokraattisuus: Kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa kaikille webissä. Tämä pitää paikkansa. Sen sijaan se mitä luetaan on aivan eri asia. Webissä on oleellista, montako sisään tulevaa linkkiä dokumentilla on.
Kytkijät (hubs) esiintyvät useammissa suurissa monimutkaisissa verkoissa kuin mitä tiedemiehet ovat vielä pystyneet tutkimaan. Ne ovat kaikkialla läsnä olevia kompleksisen kytketyn maailman geneerisiä rakennuspalikoita. Ne luovat oman maailmansa ja lyhentävät kahden mielivaltaisen solmun etäisyyttä.
”Voittaja vie kaiken”- periaate.
Kytkijät, supersolmut tarkoittavat käytännössä periaatetta: "Voittaja vei kaiken". Periaate on siis kehittyvien, dynaamisten verkkojen ominaisuus. Eräinä esimerkkejä olemassaolevassa olevasta tilanteesta hyötyjinä tietoliikeennetoimialalla voidaan pitään mm. yrityksia Intel, Microsoft, Google ja Nokia. Mac on viime aikoina tuotteillaan iPhone ja IPad toiminut oman toimialansa supersolmuna.
Googlessa haku antaa osumat viittausjärjestyksessä, eniten viitattu sivu ensin. Käytännössä tästä muodostuu "voittaja vie kaiken"- ilmiö. Jos sivu on tarpeeksi hyvin laadittu, kukaan ei hae esimerkiksi sivua 524, joka on yhtä hyvin laadittu tai parempikin. Ensimmäinen riittävän hyvin laadittu sivu saa jatkuvasti uusia viittauksia.
Skaalavapaan verkkoteorian sovellutuksia.
Sodankäynnissä skaalavapaa verkkoteoria antaa pohjaa uudelle informaatiosodankäyntiä seuraavalle sodankäyntitavalle, verkostokeskeiselle sodankäynnille (engl. Network-Centric Warfare, NCW).
Verkko on sama kuin kokonaisuus. Tämä viittaa Heinz R. Pagelsin esittämään tieteen mahdolliseen uuteen paradigmaan, kompleksisuuden hallintaan.
Oikeat verkot ovat itseorganisoituvia. Suurista määristä koostuessaan, ne johtavat ilmiömäiseen emergenttiin käyttäytymiseen. Ne toimivat ilman keskeistä johtoa.
Verkko ja kompleksisuus.
Verkko on hyvin kompleksinen rakenne. Verkkojen ymmärtäminen on siis merkittävä osa kompleksisuuden hallintaa. Seuraava suuri haaste, seuraavan vuosisadan haaste, on nimenomaan kompleksisuuden hallintaa. Tämä viittaa vahvasti fyysikko Heinz R. Pagelsiin, jonka mukaan kompleksisuus on seuraavan 300 vuoden tieteen uusi teema.
Muuten verkoista.
Ihmiskunnan kaksi satunnaista yksilöä ovat noin kuuden henkilön ketjun päässä toisistaan. Maailma on kutistumassa, koska verkot, jotka aiemmin olisivat kuolleet pitkiin fyysisiin etäisyyksiin ja huonoihin kommunikaatioyhteyksiin, pystyvät uusilla kommunikaatiomenetelmillä (suihkukoneet, internet, globaalit matkapuhelinverkot) hengissä. Erityisesti maailman kutistumiseen vaikuttaa internet. Mitä on Suomi internetissä? Vain piste-fi- (.fi) pääte sähköpostissa. Aliperäinen tutkimus kuuden henkilön ketjusta on Barebásin näkemysten mukaan tieteellisesti kestämätöin väite.
Lajit ovat ravintoverkossa keskimäärin kahden yhteyden päässä, molekyylit solussa kolmen reaktion päässä, tiedemiehet eri tieteen aloilla 4–6 lainauksen päässä, madon neuronit 14 neuronin päässä. Nämä väitteet tulee tarkistaa tiedejulkaisuista.
Atomista muodostuvien suurempien kokonaisuuksien ymmärtämiseksi on lakattava tarkastelemasta atomeja yksittäisinä, vaan atomiryhminä (klusterit), jotka käyttäytyvät kuin yksi atomi. Tämä on tieteellinen havainto vuodelta 1965, tässä, ilman alkuperäislähdettä.


Neitsyt Maria.
Neitsyt Maria (myös "Maaria" sekä "Madonna";)) on Raamatun mukaan Jeesuksen äiti. Maria on saanut arvonimen Jumalansynnyttäjä kolmannessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 431. Raamatun evankeliumien mukaan Mariaa ei hedelmöittänyt mies vaan Pyhä Henki. Myös Koraani ilmoittaa Jeesuksen syntyneen neitseellisesti. On myös esitetty, että neitsyt-sanan käyttö johtui käännösvirheestä. Alun perin Mariaa olisi kutsuttu nuoreksi, eikä neitsyeksi, sillä hän oli vain 12-vuotias synnyttäessään Jeesuksen.
Raamatun mukaan Marian puoliso oli Joosef. Maria oli läsnä poikansa viimeisissä vaiheissa ja toimi alkukirkossa. Juuri muuta Raamattu ei Mariasta kerrokaan.
Marian vanhemmiksi on apokryfisessä Jaakobin evankeliumissa nimetty Joakim ja Anna.
Katolisille Maria on Jumalan äiti, taivaan kuningatar ja ikuinen neitsyt. Hänet on otettu elämänsä jälkeen taivaaseen sieluineen ruumineen. Katoliset ajattelevat Marian myös siinneen vailla peri­syntiä, siten että Kristuksen lunastustyö luettiin ainutlaatuisella tavalla Marian hyväksi jo sikiämisen hetkellä.
Luterilainen kirkko jakaa käsityksen Mariasta Jumalan äitinä ja ikuisena neitsyenä.
Marian ilmestykset ovat melko usein varsinkin katolisen kirkon sisällä raportoituja tapauksia, joista osa on saanut Vatikaanin hyväksynnän.
Teologinen merkitys.
Marialla oli keskeinen rooli varhaisen kirkon muotoillessa oppia Jeesuksen ihmisyydestä. Päättäessään Efesoksen kirkolliskokouksessa että Kristuksella oli kaksi luontoa - Kristus oli tosi Jumala ja tosi ihminen - kirkko validoi myös käsityksen Mariasta Jumalansynnyttäjänä.
Sekä idässä että lännessä on ensimmäisistä kristillisestä vuosisadoista alkaen esiintynyt käsitys Marian taivaaseenottamisesta. Tämä oli pitkät ajat vain hurskas perimätieto, kunnes vuonna 1950 paavi Pius XII vahvisti asian katolisen kirkon dogmiksi. Ortodoksisessa kirkossa tapahtumaa nimitetään Marian kuolonuneennukkumiseksi (ven. uspenie, mistä Uspenskin katedraalin nimi).
Reformaattori Martti Luther ei poistanut Mariaa opistaan, vaikka kritisoikin katolisen Maria-kulttia.
Marian kunnioittaminen.
Katolisessa kirkossa Marialla on hyvin tärkeä asema. Suurin osa maailman katolisista kirkoista onkin omistettu hänelle. Lisäksi maailman jokaisessa katolisessa kirkossa on Marialle omistettu alttari, jolla on hänen kuvansa tai veistos hänestä. Katolilaisten, ortodoksien, luterilaisten ja muslimien tulkinnan mukaan Maria oli ikuinen neitsyt () kuolemaansa asti. Tämän vahvistivat jo ensimmäiset ekumeeniset kirkolliskokoukset. Myös Martti Luther, Ulrich Zwingli ja Jean Calvin puolustivat tätä tulkintaa, mutta myöhempi protestanttisuus hylkäsi sen. Vuonna 1854 Paavi Pius IX julisti dogmin, jonka mukaan Maria oli sikiämisensä ensihetkestä alkaen Jumalan erityisen armon ja etuoikeuden kautta Jeesuksen ansioiden tähden tullut varjelluksi kaikesta perisynnistä. Dogmin mukaan Kristus lunasti Marian vapaaksi kaikesta synnistä. Idän kirkot kutsuvat Mariaa "autuaaksi" tarkoittaen hänen olleen vapaana kaikesta synnistä. Kun aramean kielessä ei ollut veljeä tarkoittavaa sanaa, vaan samaa sanaa käytettiin myös serkuista, evankeliumeissa esiintyvät Jeesuksen veljet on toisinaan tulkittu Jeesuksen serkuiksi. Ortodoksisessa kirkossa yleisemmän ajattelutavan mukaan Marian puoliso Joosef oli vanha mies ja leski, ja veljet ovat Joosefin aiemman avioliiton lapsia. Käsitys saa tukea apo­kryfi­kirjoista.
Maria Raamatussa.
Evankeliumeissa kerrotaan, että Jeesuksella oli sisaruksia. Luukkaan evankeliumissa Jeesusta sanotaan Marian ”esikoiseksi”, mikä viittaa siihen, että Maria sai myöhemmin lisää lapsia (Luukas 2:7).
Raamatussa sanotaan: ”Kun Jeesus oli lopettanut nämä vertaukset, lähti hän sieltä. Ja hän tuli kotikaupunkiinsa ja opetti heitä heidän synagoogassaan, niin että he hämmästyivät ja sanoivat: ’Mistä hänellä on tämä viisaus ja nämä voimalliset teot? Eikö tämä ole se rakentajan poika? Eikö hänen äitinsä ole nimeltään Maria ja hänen veljensä [kreik. a•del•foi′] Jaakob ja Joosef ja Simon ja Juudas? Ja eivätkö hänen sisarensa [kreik. a•del•fai′] ole kaikki meidän parissamme?’” (Matt. 13:53–56, KR-38)
New Catholic Encyclopedia (1967, IX osa, s. 337) sanoo Matteuksen 13:55, 56:ssa käytetyistä kreikkalaisista sanoista a•del•foi′ ja a•del•fai′, että ”Evankelistan ajan kreikkaa puhuvassa maailmassa nämä merkitsivät täysiveljeä ja -sisarta ja että hänen kreikkaa puhuva lukijansa ymmärsi luonnostaan ne siinä merkityksessä. 300-luvun lopulla (n. 380) Helvidius korosti eräässä nyt hävinneessä teoksessaan tätä tosiasiaa osoittaakseen, että Marialla oli Jeesuksen lisäksi muita lapsia, ja asettaakseen hänet suuriperheisten äitien malliksi. Kirkon perinteinen usko Marian ikuiseen neitsyyteen sai pyhän Hieronymuksen kirjoittamaan Helvidiusta vastaan traktaatin (v. 383), jossa hän kehitteli erästä selitystä – – jota katoliset oppineet yhä suosivat.”
Raamattu osoittaa että Maria oli neitsyt synnyttäessään Jeesuksen. Tämän jälkeen Maria ja Joosef elivät normaalia avioelämää ja saivat yhteisiä lapsia. Matteus kirjoitti Joosefista että, ” Herättyään unesta Joosef teki, niinkuin Herran enkeli oli käskenyt hänen tehdä, ja otti vaimonsa tykönsä "eikä yhtynyt häneen, ennenkuin" hän oli synnyttänyt pojan. Ja hän antoi hänelle nimen Jeesus.” (Matteus 1:24, 25, KR-38)
Maaria emoinen suomalaisena taruhahmona.
Kristinuskon alettua vahvistaa otettaan Suomesta käsitykset Neitsyt Mariasta nivoutuivat pakanallisiin käsityksiin. Mariasta kerrottiin paljon paikallisia tarinoita, joissa ympäristö, henkilöt ja tavat olivat suomalaisia. Hänen usein käsitettiin eläneen joskus lähistöllä. Kalevalassakin Marjatta on paimentyttö, joka tulee raskaaksi puolukasta, synnyttää saunassa, ja rukoilee Ukko ylijumalaa synnytystuskissaan. Lopulta hän synnyttää pojan, jolle annetaan nimeksi Kaukomieli tai Kaukamoinen, ja joka perii kaiken vallan tai kaiken rahan Karjalassa tai Kainuussa. Varsinaisen kristillisen Marian kanssa yhteistä tällä suomalaisella hahmolla oli vain joissain yleisimmissä asioissa, kuten että kumpikin tuli raskaaksi neitsyenä ja synnytti merkittävän pojan.
Omaperäinen käsitys Mariasta oli vallitseva Karjalassa vielä 1800-luvulla. Maria koettiin maaäidiksi tai ihmisten kantaäidiksi. Loitsijalle Maaria oli henkiolento, jota puhuteltiin omana äitinä. Helläksi ja hoivaavaksi ajatellun Maarian apua pyydettiin varsinkin sairaita parannettaessa. Marian ajateltiin toisinaan edeltäneen kristinuskoa, sillä hän oli synnyttänyt Jeesuksen. Kun runonlaulajalta kysyttiin, ketä hänen esi-isänsä palvoivat ennen kristinuskoa, hän vastasi runomitassa: "Vaka vanhaa Väinämöistä ja neitsyt Maariaa emoista". Käsitys vastaa Martti Haavion käsitystä siitä, että kansanomaisesti Väinämöistä pidettiin Jeesuksen isänä.
Maria taiteessa.
Marian palvonta katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa on synnyttänyt paljon kirkkomusiikkia, maalauksia ja veistoksia. Suosittuja aiheita ovat olleet muun muassa "Marian ilmestys" ja "Madonna ja lapsi".
Marian juhlapäivät.
Kristillinen kirkko on vanhoista ajoista viettänyt vuosittain useita juhlapäiviä Neitsyt Marian kunniaksi. Monia niistä vietetään samana päivänä sekä katolisessa että ortodoksisessa kirkossa, joskin kirkkokunnat saattavat nykyisin käyttää niistä toisistaan poikkeavia nimiä. Lisäksi eräät ortodoksiset kirkot käyttävät yhä juhlapäivien ajankohtien määrittämiseen vanhaa juliaanista ajanlaskua, jolloin ne ovat 13 päivää myöhemmin.
Protestanttiset kirkot ovat hylänneet Raamattuun perustumattomina muut Marian juhlapäivät paitsi Marian ilmestyspäivän. Suomessa monet muutkin niistä olivat kuitenkin merkittyinä almanakkoihin vielä 1900-luvun alussa, joskaan ne eivät enää uskonpuhdistuksen jälkeen olleet kirkollisia juhlapäiviä. Nykyisinkin Maria-nimen eri muunnelmien nimipäivät ovat enimmäkseen 2. heinäkuuta ja 15. elokuuta, jotka molemmat ovat vanhoja Marian juhlapäiviä.
Uudenvuodenpäivä.
Katolisessa kirkossa uudenvuodenpäivä, 1. tammikuuta on nykyisin omistettu Neitsyt Marialle.
Marian ilmestyspäivä.
Marian ilmestyspäivä on alkujaan 25. maaliskuuta, siis 9 kuukautta ennen joulua. Sitä vietetään sen muistoksi, että enkeli Gabriel ilmoitti Marialle Jeesuksen syntymästä. Juhlapäivää vietetään myös Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa, mutta vuonna 1955 se siirrettiin sunnuntaihin. Katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa se on yhä alkuperäisenä ajankohtanaan.
Marian etsikkopäivä.
Katolinen kirkko vietti 1200-luvulta lähtien 2. heinäkuuta "visitatio Mariae" -nimistä juhlaa sen vierailun muistoksi, jonka Maria Luukkaan evankeliumin mukaan teki sukulaisensa Elisabetin, Johannes Kastajan äidin luona.. Vuonna 1970 katolinen kirkko siirsi tämän juhlapäivän toukokuun 31. päivään, koska ajallisesti tämä vierailu sattui Marian ilmestyksen ja Johannes Kastajan syntymän (juhannuksen väliin.
Vanhoissa suomalaisissa almanakoissa heinäkuun 2. päivän nimenä on ollut "Marian etsikkopäivä". Ennen vuotta 1774 se oli myös pyhäpäivä. Suomalaisessa kansanperinteessä päivä on tunnettu "Heinä-Maarian" tai "Kukka-Maarian" nimellä. Nykyään päivä on Marian ja nimen useiden muunnelmien nimipäivä.
Marian kuolin- ja taivaaseen ottamispäivä.
Sekä katolinen että ortodoksinen kirkko viettävät Marian kuoleman tai taivaaseen ottamisen muistopäivää 15. elokuuta, mutta niillä on eri käsitys juhlan merkityksestä. Katolisen kirkon käsityksen mukaan Maria otettiin ruumiineen taivaaseen, mikä vuonna 1950 julistettiin dogmiksi ("Assumptio Mariae"). Tämän vuoksi juhlapäivän nimi on esimerkiksi ranskaksi "Assomption", italiaksi kuitenkin "Ferragosto". Ortodoksisessa kirkossa ei tällaista dogmia ole, mutta sekin viettää päivää suurena juhlapäivänä, jonka täydellinen nimi on "Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian kuolonuneen nukkumisen muistopäivä". Siitä käytetään myös lyhempää nimeä "Uspenie". Päivää vietetään pyhäpäivänä monissa Etelä-Euroopan maissa.
Suomalaisessa almanakassa päivälle on sijoitettu useita Maria-nimen muunnelmia kuten Marja, Marjatta, Marjaana ja Marjo. Kansanomaisesti päivää on nimitetty Jälki-Maariaksi
Marian syntymäpäivä.
Marian syntymäpäivää vietetään sekä katolisessa että ortodoksisessa kirkossa 8. syyskuuta.
Jumalansynnyttäjän suojelusjuhla.
Jumalansynnyttäjän suojelusjuhla (ven. pokrova) on ortodoksinen juhla, jota vietetään 1. lokakuuta. Sen aihe liittyy legendaan näystä, jossa Maria tuli temppeliin ja levitti säteilevän huntunsa suojelemaan seurakuntaa.
Marian temppeliinkäyminen.
Neitsyt Marian temppeliinkäynnin juhlaa vietetään ortodoksisessa kirkossa 21. marraskuuta sen muistoksi, että legendan mukaan Maria saapui kolmivuotiaana temppeliin ja vietti siellä 11 vuotta.
Perisynnittömän sikiämisen päivä.
Marian peri­synnittömän sikiämisen päivää (joskus myös 'saastattoman sikiämisen') vietetään katolisessa kirkossa 8. joulukuuta, siis 9 kuukautta ennen hänen syntymäpäiväänsä. Muutamissa katolisissa maissa kuten Italiassa päivä on myös virallinen pyhäpäivä.
Suomessa Marialle nimetyt kirkot.
Suomessa on lukuisia autuaalle Pyhälle Marialle nimettyjä roomalaiskatolisen kauden kirkkoja tai rakennusvaiheensa vuoksi sakariston asteella jääneitä kirkon osia.


Siirtomaa.
Siirtomaa on varsinaisen valtion ulkopuolinen maa-alue, joka on isäntämaan kontrollissa. Toinen siirtomaan määre on, että siirtomaahan emämaasta muuttaneet siirtolaiset säilyttävät yhteytensä emämaahan, mahdollisesti ollen edelleen sen lakien alaisia.
Siirtomaita syntyi etenkin löytöretkien perusteella 1500-luvulta alkaen, kun lännen valtiot (Espanja, Portugali, myöhemmin erityisesti Englanti, Ranska ja Hollanti, jonkin verran myös Italia, Ruotsi, Saksa, Tanska ja jopa pieni Kuurinmaan herttuakunta nykyisessä Latviassa) hallitsivat kaukaisia maa-alueita varsinkin Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, mutta myös eräillä rannikkoseuduilla Afrikassa, Australiassa ja Aasiassa.
Suurimmassa osassa Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa siirtomaavalta päättyi jo 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Mutta uusi merkittävä siirtomaiden lisäys, kolonisaatio, tapahtui 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, kun länsi valloitti uuden sotatekniikan avulla hallintaansa miltei koko Afrikan, suuren osan Aasiasta sekä kaikki Kaakkois-Aasian ja Tyynenmeren saaret. Afrikassa siirtomaavallan ulkopuolelle jäivät vain Etiopia sekä Liberia, joka perustettiin 1800-luvulla vapaaksi valtioksi Amerikasta Afrikkaan palaaville entisille orjille. Aasiassa Turkki hallitsi ensimmäiseen maailmansotaan saakka suurinta osaa Lähi-idästä, mutta muualla Aasiassakin edes muodollisesti itsenäisinä pysyivät vain Siam eli Thaimaa, Kiina ja Japani sekä lisäksi eräät vuoristoiset tai muuten hyvin eristyneet maat kuten Jemen, Persia eli Iran, Afganistan ja Nepal. Nämäkin maat, teknologisesti ja organisatorisesti kehittynyttä Japania lukuun ottamatta, joutuivat monin tavoin suurvalloista riippuvaisiksi ja toisinaan valloitusyritystenkin kohteeksi.
Suomella ei koskaan ollut siirtomaita, mutta ajatus niistä ei ollut vieras Suomessakaan. Suomalainen yliopistoväki oli hieman myöhässä 1920-luvulla tavoitellessaan Ambomaata Suomelle siirtomaaksi. Ambomaa joutui muun Namibian mukana Etelä-Afrikan epäviralliseen haltuun ja sen musta väestö joutui kärsimään apartheid-politiikasta. Toisen maailmansodan aikana Adolf Hitler suunnitteli, että vihollisten siirtomaat jaettaisiin sodan jälkeen Saksan ja sen liittolaisten kesken.
Siirtomaavalta purkautui nopeasti 1950- ja 1960-luvuilla, kun useimmat siirtomaat Afrikassa, Aasiassa ja Tyynenmeren saarilla itsenäistyivät.
Antiikki.
Alun perin antiikin Kreikassa "apoikia", kolonisaatio tarkoitti uuden kaupungin tai asutuksen perustamista, usein väkivaltaisin keinoin, kuten Ateenan asuttaessa uudelleen Melosin edellisten asukkaiden surman jälkeen. Roomalaiset perustivat siirtokuntia eri puolelle Eurooppaa turvatakseen valloituksensa. Esimerkiksi saksalaisen kaupungin nimi Köln tulee latinan sanasta 'colonia'. Myös Karthago oli alun perin foinikialaisten siirtokunta.
Viikingit.
Viikinkien retket ja perustamat siirtokunnat.
Viikingit purjehtivat Leif Erikssonin johdolla noin vuonna 1000 Islantiin, Grönlantiin ja Amerikkaan. He perustivat niihin uusia siirtokuntia, joskin Amerikka hylättiin varsin pian ja Grönlantikin pienen jääkauden alkaessa 1300- ja 1400-lukujen aikana.
Purjehdusmatkoillaan Viikingit perustivat uusia keskuksia kauppaa varten eri puolille Eurooppaan. Muun muassa Kiova on viikinkien perustama.
Imperialismi.
Eurooppalaisten siirtomaavaltojen aika alkoi 1500-luvulla Espanjan imperiumin laajennuttua Amerikkaan ja päättyi 1900-luvun puolessa välissä Brittiläisen imperiumin purkautumiseen. Monet Euroopan ulkopuoliset maat olivat muinoin siirtokuntia, tai niitä hallittiin siirtokuntien tavoin. Siirtokunnissa käytettiin laajasti paikallisia asukkaita orjatyövoimana, mutta Amerikassa myös Afrikasta laivattuja mustia.
Espanjan imperiumi kattoi 1500-luvulta 1800-luvun alkuun asti lähes koko Etelä- ja Keski-Amerikan lukuun ottamatta Portugalille kuuluvaa Brasiliaa. 1800-luvulla suurin siirtomaavalta oli Brittiläinen imperiumi kuningatar Viktorian aikana. Myös Ranska piti hallussaan suurta osaa Länsi- ja Keski-Afrikkaa ja Indokiinaa.
Ruotsin siirtomaista merkittävin oli Uusi Ruotsi (1638–1655) nykyisen Delawaren alueella. Sen asuttamisessa suomalaisilla uudisasukkailla oli merkittävä rooli, joskaan siirtomaa ei ehtinyt kasvaa taloudellisesti merkittäväksi ennen kuin Hollanti valloitti sen. Muita Ruotsin siirtomaita olivat Cape Coast Ghanassa (1650–1663), sekä Guadaloupen (1813–1814) ja Saint Barthélemyn saaret (1785–1878) Karibialla.
Venäjä laajeni Pietari Suuren ajalta lähtien, muista imperiumeista poiketen maateitse Siperiaan ja aina Alaskaan asti. Sen sijaan "meren takaisia" alueita ei Venäjällä ollut kuin Kiinassa ja Alaskassa.
Joitakin siirtokuntia pidettiin hallussa yhtiöiden avulla; Englannin Itä-Intian komppania loi Britannian siirtomaasiirtomaavallan Intiassa ja Hudson Bay Company Kanadassa; Kongon vapaavaltio oli suoraan Belgian kuningas Leopold II:n yhtiön hallinnassa. Siirtomaiden tyyppistä vallankäyttöä harjoitettiin myös nukkehallitsijoiden avulla. Esimerkiksi Kuuba ennen vallankumoustaan ja ns. banaanivaltiot olivat Yhdysvaltain taloudellisen ja poliittisen vaikutusvallan alla.
Uusi imperialismi.
1800-luvun lopulla alkoi toinen suuri siirtomaiden hankinta-aalto. Uusiksi siirtomaavalloiksi tulivat myös Saksa ja Italia sekä ensimmäistä kertaa myös Euroopan ulkopuolelta Yhdysvallat ja Japani. Suurvallat valloittivat siirtomaikseen alueita Afrikassa, ja lopulta jakoivat koko mantereen Berliinin konferenssissa.
Euroopan maat ja Yhdysvallat hyödynsivät Kiinan heikkoutta ja vaativat maalta myönnytyksiä, eräänlaisia siirtomaaenklaaveja. Macao ja Hongkong olivat Portugalin ja Yhdistyneen kuningaskunnan pitkäaikaisia vuokra-alueita.
Entinen siirtomaapyrkimysten kohde Japani rakensi voimakkaan siirtomaaimperiumin Koreaan ja Kiinaan ennen häviötään toisessa maailmansodassa.
Siirtomaiden vapautuminen.
Siirtomaiden itsenäistyminen alkoi kun 13 brittiläistä siirtomaata Pohjois-Amerikassa kapinoivat muodostaen Pohjois-Amerikan Yhdysvallat. Vuonna 1775 alkanut sota päättyi 1783 itsenäistymisjulistuksen tunnustamiseen. Myös useimmat Latinalaisen Amerikan maat jo itsenäistyivät 1800-luvun alkupuolella. Varsinainen kolonisaation kulta-aika oli vielä kuitenkin edessä; esimerkiksi suurin osa Afrikasta joutui siirtomaavallan alaiseksi vasta 1800-luvun lopulla.
Siirtomaiden itsenäistyminen ei tapahtunut minkään yhden kaavan mukaan. Uudet vallat, jossain tapauksissa entiset siirtomaat yrittivät perustaa oman siirtomaaimperiumin. Yhdysvallat laajeni länteen työntäen intiaanit pois tieltään tehden mahdolliseksi uusien siirtolaisten asuttamisen länteen päin. Yhdysvallat otti myös haltuunsa Havaijin ja soti monia sotia oman vaikutusvaltansa laajentamiseksi, kuten Japania vastaan ja Kuubassa.
Saksa menetti kaikki siirtomaansa ensimmäisessä maailmansodassa, ja ne muutettiin voittajavaltioiden Kansainliiton valtuutuksella hallitsemiksi mandaattialueiksi. Myöhemmin ne ovat kaikki itsenäistyneet.
Siirtomaajärjestelmän purkautuminen alkoi varsinaisesti toisen maailmansodan jälkeen. Intia itsenäistyi Brittiläisestä imperiumista vuonna 1947. Muiltakin osin imperiumi purkaantui nopeasti 1960-luvulla Afrikan maiden itsenäistyessä.
Useimmat Ranskan afrikkalaiset siirtomaat itsenäistyivät muutamassa viikossa vuonna 1960, Algeria kuitenkin vasta 1962. Algerian itsenäistyminen oli Ranskalle kivulias prosessi maan laajan valkoisen ja juutalaisväestön vuoksi. Algeria oli myös juridisesti osa emä-Ranskaa, eikä siirtomaan asemassa. Ranskalle kuuluu edelleen joitakin pienehköjä saaria eri puolilla maailmaa sekä Ranskan Guayana Etelä-Amerikassa, mutta niitä ei enää nimitetä siirtomaiksi vaan merentakaisiksi departementeiksi tai merentakaisiksi territorioiksi.
Vuonna 1970 oli enää vain Portugalilla laajoja merentakaisia siirtomaita varsinkin Afrikassa, mutta jonkin verran myös Aasiassa. Ne itsenäistyivät vasta vuonna 1975, neilikkavallankumouksen jälkeen, mutta niistäkin Itä-Timor joutui välittömästi Indonesian valtaan.
Pitkään Etelä-Afrikan vallassa ollut Namibia itsenäistyi vuonna 1990.
Venäjän imperiumi hajosi vasta Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen 1990-luvulla, osin väkivaltaisesti. Mutta millään määritelmällä Neuvostoliitto ei ollut imperiumi vaan liittovaltio joka liitti valtioita itseensä.


Poisson-prosessi.
Nämä kaksi ominaisuutta kuuluvat vain Poisson-prosessille. Poisson-prosessilla on yksi parametri, joka on positiivinen reaaliluku. Parametria kutsutaan intensiteetiksi, joka tarkoittaa tapahtumien ilmaantumisen nopeutta.
Jos Poisson-prosessin intensiteetti on formula_1, niin aikavälillä formula_2 sattuvien tapahtumien lukumäärä on formula_3-jakautunut. Erityisesti, jos satunnaismuuttuja formula_4 on kaikkien ajanhetkeen formula_5 mennessä sattuneiden tapahtumien lukumäärä, niin formula_4 on formula_7-jakautunut. Tapahtumien välinen aika on formula_8-jakautunut. formula_9:nnen tapahtuman sattumishetki on formula_10-jakautunut.
Esimerkki.
Valtakunnalliseen puhelinpalveluun saapuvien puheluiden soittohetkiä voi mallintaa Poisson-prosessilla.
Tämä perustuu siihen, että mahdollisesti palveluun soittavien henkilöiden lukumäärä formula_9 on hyvin suuri, mahdollisesti koko väestö. Jos tulkitaan, että todennäköisyys formula_12, jolla henkilö soittaa palveluun vuorokauden aikana, on kaikille henkilöille ja kaikkina päivinä sama, niin vuorokauden aikana saapuvien puheluiden lukumäärä on formula_13-jakautunut. Tätä jakaumaa voi approksimoida formula_14-jakaumalla.
Mallia voi perustella myös niin, että palveluun soittavat tekevät sen toisistaan tietämättä eli riippumattomasti.
Tämän mallin puute on se, että todellisuudessa puhelinpalveluun saapuvat soitot riippuvat vuorokaudenajasta ja viikonpäivästä, jolloin stationaarisuusehto ei toteudu. Tällöin yhtä tiettyä Poisson-prosessia voi käyttää mallintamaan korkeintaan muutaman tunnin aikana tulevia puheluita.


Black Isle Studios.
Black Isle Studios oli yhdysvaltalainen Interplayn tietokonepelien kehittämiseen erikoistunut jaosto. Black Isle perustettiin vuonna 1996, mutta se otti nimen käyttöön vasta 1998 ja se kuuluu osana Interplay Entertainmentiin. Black Isle tunnetaan parhaiten peleistä "Fallout 2" ja "Planescape: Torment".
8. joulukuuta 2003 Interplay antoi potkut Black Islen tietokonepelien kehittämisestä vastaaville henkilöille (yhtiö oli kehittämässä myös konsolipeliä). Interplay ei ole tähän päivään mennessä antanut syytä irtisanomisille tai kertonut mitä Black Islelle tapahtuu tulevaisuudessa. Monet entiset Black Islen työntekijät siirtyivät Obsidian Entertainmentille.
Pelit.
Pelien kehittämisen lisäksi Black Isle on auttanut Interplayta useiden pelien, esimerkiksi Baldur's Gaten, julkaisussa. Koska Black Isle on pääasiallisesti keskittynyt roolipelien kehittämiseen, monet ovat luulleet, että Black Isle on kehittänyt Baldur's Gaten. Baldur's Gaten kehitti kuitenkin BioWare, jota usein luullaan Icewind Dalen kehittäjäksi.


Window Maker.
Window Makerin oletusulkoasu (versio 0.80.2).
Window Maker on X Window Systemin ikkunanhallintaohjelma, joka on ulkoasultaan ja toiminnaltaan suunniteltu emuloimaan NeXT:in OpenStep -käyttöliittymää. Sitä käytetään lähinnä Linuxissa ja muissa Unix-tyyppisissä käyttöjärjestelmissä. Window Maker on vapaa ohjelmisto, joka on julkaistu GNU GPL:n alaisena.
Window Makerin pääkehittäjiä ovat brasilialainen Alfredo Kojima ja romanialainen Dan Pascu. Projekti sai alkunsa, kun Kojima ryhtyi ohjelmoimaan paranneltua versiota AfterStep-ikkunamanagerista.
Window Maker ei vaadi tietokoneelta paljoakaan resursseja (kuten keskusmuistia tai suoritintehoa) toimiakseen nopeasti. Se onkin suhteellisen suosittu graafinen ympäristö varsinkin vanhemmille koneille, joille KDE:n ja GNOME:n kaltaiset työpöytäympäristöt ovat liian raskaita.


Troika Games.
Troika Games oli yhdysvaltalainen tietokoneroolipelien kehittämiseen erikoistunut yritys. Troika Gamesin perustivat Interplayn entiset työntekijät Tim Cain, Leonard Boyarsky ja Jason Anderson vuonna 1998.
Troika Games sulki ovensa helmikuussa 2005 talousvaikeuksien vuoksi.


Gearbox Software.
Gearbox Software on Planossa, Texasissa, Yhdysvalloissa sijaitseva tietokonepelien kehittämiseen erikoistunut yritys. Yhtiö perustettiin tammikuussa vuonna 1999. Gearbox tunnetaan parhaiten Opposing Force-lisälevyn kehittämisestä Half-Lifeen sekä in PC-versiosta. Tuoreimmista peleistä tunnetuimmat ovat Borderlands ja Duke Nukem Forever.


Smerdis.
Smerdis (persiaksi "Bardia", kreikaksi myös "Tanyoksarkes") oli Kyyros Suuren nuorempi poika. Kyyros jätti Smerdiille perinnöksi Persian valtakunnan itäiset maakunnat samalla kun Smerdiin vanhemmasta veljestä Kambyses II:a tuli Persian kuningas. Smerdis nousi kuninkaaksi vuonna 522 eaa. veljensä kuoltua, sen jälkeen kun tämä palasi Egyptin sotaretkeltään. Kreikkalaisen historioitsijan Herodotoksen mukaan Kambyses antoi murhata veljensä ennen Egyptin retkeään ja kuninkaaksi julistautunut Smerdis oli itse asiassa ollut eräs magi nimeltä Gaumata. Akemenidien hallitsijasukuun kuulunut Dareios kaappasi vallan Smerdiiltä vuonna 521 eaa.
Ktesiaan versio.
Kreikkalaiset historioitsijat Ktesias ja Herodotos antavat kummatkin erilaisen kuvan siitä, mitä todella tapahtui. Ktesiaan mukaan Kyyros nimitti Smerdiin (Ktesias käyttää hänestä nimeä Tanyoksarkes) Baktrian, Khorasmian, Parthian ja Karmanian satraapiksi. Smerdiin ei pitänyt maksaa veroa veljelleen Kambyseelle. Pian Kambyses sai tietää eräältä Sfendadateeltä, jota Smerdis oli rankaissut jostain rikoksesta, että Smerdis juonitteli häntä vastaan. Kambyses ei uskonut kuulemaansa, mutta kutsui kuitenkin veljensä luokseen. Veljesten äiti Amytis neuvoi Kambysestä olemaan uskomatta juoruihin. Kun Smerdis lopulta saapui Kambyseen luokse, tämä päätti kuitenkin antaa teloittaa veljensä. Sfendadates esitti nyt että hän, joka oli hyvin Smerdiin näköinen, voisi vaihtaa paikkaa Smerdiin kanssa. Kambyses suostui ja antoi teloittaa veljensä. Sfendadates esitti tämän jälkeen Smerdistä, eikä kukaan tunnistanut häntä.
Kambyseen kuoleman jälkeen Smerdiistä tuli Persian kuningas. Seitsemän korkea-arvoista persialaista päätti kuitenkin syjäyttää hänet ja kaapata vallan itselleen. Heidän joukossaan oli muun muassa Dareios Hystaspeen poika. Kun salaliittolaiset olivat murhanneet Smerdiin tämän nukkuessa palatsissaan, he julistivat Dareioksen kuninkaaksi.
Herodotoksen versio.
Herodotoksen mukaan Kambyses antoi teloittaa Smerdiin sen jälkeen kun oli saanut kuulla, että tämä aikoi kaapata vallan itselleen. Smerdiin kuolema jäi kuitenkin salaisuudeksi. Vuonna 522 eaa. eräs "magi" julistautui kuninkaaksi ja kutsui itseään Smerdiiksi. Kambyses oli tuolloin Egyptissä ja lähti heti Persiaan kukistamaan kapinallisia. Hän haavoittui kuitenkin noustessaan hevosen selkään ja kuoli pian tämän jälkeen. Kuten Ktesiaan versiossa Smerdiin kukistivat seitsemän salaliittolaista, jotka valitsivat Dareioksen uudeksi kuninkaaksi.
Herodotoksen versio tapahtumista sopii yhteen sen kanssa, mitä Dareios I antoi kirjoittaa omiin monumentteihinsa. Bisotunista löydetystä kallioon kaiverretusta tekstissä kerrotaan, että eräs magi nimeltään Gaumata kutsui itseään Smerdiiksi ja alkoi kapinoida Kambysesta vastaan. Hän valtasi Persian ja julistautui kuninkaaksi 1. heinäkuuta 522 eaa. Dareios ja hänen kumppaninsa murhasivat väärän Smerdiin 29. syyskuuta 522 eaa. Herodotoksen kertomus seuraa siis aika tarkasti Dareios I:n virallista versiota.


Jouko Turkka.
Jouko Veli Turkka (s. 17. huhtikuuta 1942 Pirkkala) on suomalainen ohjaaja, kirjailija ja filosofi.
Varhainen elämä.
Koulunsa Turkka kävi Tampereen klassillisessa lyseossa, joka opetti hänelle "Tampereen perusmoraalin": "Kun annatte nyt sortaa itseänne, niin pääsette aikanaan sortamaan toisia". Turkan mukaan Lyseossa "tieteellisin käsittein latinaksi opetettiin alistumista".
Ennen Teatterikorkeakoulua.
Jouko Turkka oli keskeinen hahmo Joensuun Kaupunginteatterin niin sanotussa teatterisodassa 1971, jossa kiisteltiin siitä, kuka saa päättää teatterin ohjelmistosta. Riidassa näyttelijät valtasivat teatterin jonka johdosta teatterinjohtaja Turkka irtisanottiin, mistä taas seurasi näyttelijöiden lakko.
1970-luvun loppupuolella Turkka toimi Helsingin Kaupunginteatterin taiteellisena johtajana ja pääohjaajana.
Turkka ja Teatterikorkeakoulu.
Turkka toimi Teatterikorkeakoulussa näyttelijäntyön professorina 1981–1985, josta rehtorina 1982–1985, ja ohjaajantyön professorina 1985–1988. Opetuksessaan Turkka korosti voimakkaan fyysisen ilmaisun merkitystä ja painotti varhaisia venäläisiä näyttelemismetodeja sekä myöhempää Konstantin Stanislavskia ja Vsevolod Meyerholdin psykofyysistä menetelmää. Hän käytti hyväksi myös japanilaisen ohjaajan ja filosofin Tadashi Suzukin metodologiaa. Rankan fyysisyyden tavoite oli vapauttaa mieli turhasta kontrollista. Satu Silvon mukaan Turkka ei suvainnut ”mukaharjoittelua”, josta syntyisi ”mukanäyttelemistä”. Tarkoituksena oli karsia opiskelijoista tekotaiteellisuus ja ”taiteilijana” esiintyminen, kapakassa istuminen ja maailman kyyninen halveksiminen jo nuorella iällä.
Teatterikorkeakoulun jälkeen.
Oulussa 1987 sattunut, kohuttu Jumalan teatterin tapaus yhdistettiin Jouko Turkkaan, vaikka hän itse ei osallistunutkaan esitykseen eikä ollut siitä etukäteen tietoinen. Jumalan Teatterin jäsenet olivat hänen entisiä oppilaitaan: Jari Halonen, Jorma Tommila, Esa Kirkkopelto ja Jari Hietanen. Jumalan teatterista noussut kohu sai mediassa hysteerisiä piirteitä, ja kun Turkka ei suostunut tuomitsemaan oppilaidensa esitystä, se kohdistui myös häneen.
Näytelmien lisäksi Turkka on ohjannut kaksi ristiriitaisen vastaanoton saanutta ja kiivasta keskustelua herättänyttä tv-sarjaa, "Seitsemän veljestä" (1989) ja "Kiimaiset poliisit" (1993). Lisäksi Turkka on esiintynyt entisen oppilaansa Jari Halosen elokuvissa "Back to the USSR - Takaisin Ryssiin" (1992) sekä "Aleksis Kiven elämä" (2001).
Turkan romaani "Häpeä!" oli Finlandia-palkintoehdokkaana 1994. Hänen esseistisiä kirjojaan ovat "Aiheita" ja "Selvitys oikeuskanslerille".
Jouko Turkan poika Juha Turkka on entinen nyrkkeilijä, ja nykyään myös tunnettu taiteilija. Vuosina 1997–1998 Turkka teki yhdessä poikansa kanssa televisiokanava Neloselle talk show'ta nimeltä "Turkka & Turkka". Ohjelmaa luonnehdittiin tv-lehtien ohjelmatiedoissa lauseella ”väljä kulttuuriohjelma”.


Dareios I.
Dareios I (, muinaispersiaksi "Darayavaush", noin 549 eaa. – 485 eaa.) oli Persian kuningas 521 eaa. – 485 eaa.
Dareios kuului Akemenidien hallitsijasuvun sivuhaaraan. Hän kaappasi vallan Kyyros Suuren pojalta Smerdiiltä. Heti Dareioksen noustua valtaan puhkesi useita kapinoita, jotka hän kuitenkin sai kukistettua.
Dareios uudisti Kyyros Suuren perustaman valtakunnan hallintoa, muun muassa niin sanotun satraappi-järjestelmän avulla. Hän uudisti myös valtakunnan verotusta ja aloitti suuria rakennusprojekteja. Dareios uudisti myös lainsäädäntöä joka oli pysynyt miltei ennallaan Hammurabin ajoista lähtien.
Dareios laajensi valtakuntaansa aina Armeniaan ja Pontokseen asti. Hän hyökkäsi myös Intiaan ja valtasi Indus-joen laakson. Hän teki myös sotaretken nykyisessä Ukrainassa asuvia skyyttejä vastaan vuonna 512 eaa. Dareioksen armeija ylitti Tonavan ja eteni ehkä jopa Volgalle asti. Dareios lähetti myös sukulaisensa Mardonioksen valtaamaan Traakian. Tunnetuin Dareios on luultavasti siitä että hän lähetti armeijan rankaisemaan Ateenaa ja Eretriaa siitä että nämä olivat auttaneet Joonian kreikkalaisia kapinassa Persiaa vastaan. Ateenalaiset löivät persialaiset joukot Marathonin taistelussa vuonna 490 eaa.. Dareioksen poika Kserkses I yritti Dareioksen kuoleman jälkeen vallata Kreikan, mutta hänkin epäonnistui.
Perhe.
Dareioksen isä oli korkea-arvoinen persialainen Hystaspes, joka taisteli Kyyros Suuren armeijassa. Kyyroksen poika Kambyses nimitti luultavasti Hystaspeen Parthian satraapiksi. Hystaspes toimi ainakin tässä tehtävässä vuonna 522 eaa. Dareioksessa oli kolme nuorempaa veljeä Artabanos, Artafernes ja Artanes. Hänellä oli myös ainakin kaksi siskoa. Herodotos kertoo että kun Kambyses II valtasi Egyptin oli Darios hänen keihäänkantajanaan.
Hystaspeen isä Arsames oli vielä elossa kun Dareioksesta tuli kuningas. Arsameen isä oli Ariaramnes, jonka isä Teispes oli Akemenidien hallitsijasuvun perustajan Akhemeneen poika. Dareios väitti että hänen esivanhempansa olivat hallinneet kuninkaina, mutta tätä pidetään hänen propagandanaan. Ei ole myöskään varmoja todisteita siitä että Dareios olisi ollut sukua Kyyros Suuren kanssa.
Kuninkaaksi tultuaan Dareios meni naimisiin kahden Kyyros Suuren tyttären kanssa. Kambyses II:n lesken ja siskopuolen Atossan kanssa hän sai neljä poikaa: Kserkses (josta tuli isänsä seuraaja), Ariamenes, Akhaemenes ja Hystaspes. Artystonen kanssa Dareios sai kolme lasta: Arsames, Gobryas ja Artozostre. Hän avioitui myös Smerdiin tyttären Parmyksen kanssa ja he saivat yhdessä pojan jonka nimi oli Ariomardos. Dareios meni myös naimisiin korkea-arvoisen persialaisen Otaneen tyttären Faidymian kanssa. Dareios oli ennen valtaistuimelle nousemistaan naimisissa erään toisen persialaisen aristokraatin, Gobryaan, tyttären kanssa.
Vallankaappaus.
Vuonna 522 eaa. Kyyros Suuren poika Smerdis kapinoi veljeään Kambyses II:a vastaan. Smerdis oli tuolloin Baktrian maaherrana ja hänen veljensä, kuningas Kambyses II oli Egyptissä. Kambyses kuoli pian Smerdiin kapinan alkamisen jälkeen. Kreikkalainen historioitsija Herodotos kertoo että Smerdis olisi ollut huijari, joka itse asiassa oli meedialaiseen maageihin kuulunut henkilö joka muistutti Smerdistä. Dareios oli Herodotoksen mukaan Kambyses II:n mukana Egyptissä ja toimi hänen keihäänkantajanaan ja oli ilmeisesti eräs kuninkaan tärkeimmistä avustajista. Dareios nousi luultavasti armeijan johtoon Kambyseen kuoltua.
Pian eräät korkea-arvoiset persialaiset saivat kuulla tästä ja alkoivat suunnitella vallankaappausta. Aluksi salaliitossa olivat mukana Otanes, Gobryas, Intafrenes, Hydarnes, Megabyzos ja Aspathines. Herodotoksen mukaa Otanes oli salaliiton alullepanija ja luultavasti Dareioksen lisäksi sen arvovaltaisin jäsen koska hänen siskonsa oli ollut Kyyros Suuren vaimo. Pian myös Dareios liittyi salaliittoon. Yhdessä nämä seitsemän menivät kuninkaalliseen palatsiin 29. syyskuuta 522 eaa. Vartijat päästivät heidät sisälle koska kyseessä oli seitsemän Persian arvovaltaisimmista henkilöistä. Palatsissa kuninkaan eunukit tiedustelivat salaliittolaisilta mitä asiaa heillä oli kuninkaalle. Yhdessä salaliittolaiset murhasivat nukkuvan Smerdiin.
Herodotos kertoo kuinka vallankaappaajat neuvottelivat Smerdiin murhan jälkeen siitä kuinka Persiaa tulisi hallita. Dareios kannatti kuninkaanvaltaa, Megabyzos oligarkiaa ja Otanes demokratiaa. Lopulta Dareioksen kanta voitti. Vallankaappaajat päättivät järjestää kilpailun siitä kenestä tulisi kuningas. Otanes jättäytyi pois kilpailusta vaikka hänellä olikin hyvät mahdollisuudet päästä kuninkaaksi arvovaltansa ja sukunsa takia. Kuusi muuta päättivät että Otanes ja hänen jälkeläisensä saivat tulevaisuudessa elää vapaudessa ja eikä heidän tarvitsisi koskaan totella kuningasta. Herodotoksen mukaan kuusi jäljelle jäänyttä salaliittolaista päättivät että he kokoontuisivat seuraavana päivänä kaupungin ulkopuolella ja että kuninkaaksi valittaisiin se jonka hevonen hirnuisi ensimmäisenä auringonnousun aikana. Dareioksen nerokas renki Oebares keksi juonen jonka avulla Dareioksesta tulisi kuningas. Oebares vei Dareioksen ratsuna käyttämän orin määrätylle paikalle jonne hän oli myös vienyt hevosen suosikkitamman. Aamun koittaessa Dareioksen hevonen hirnui tutulla paikalla. Samalla kirkkaalta taivaalta iski myös salamoja, jonka jälkeen muut hyppäsivät hevostensa selästä kumartamaan Dareiosta.
Dareioksen kuusi liittolaista nimitettiin kaikki korkeisiin virkoihin. Otaneen tytär Faidymia oli ollut naimisissa sekä Smerdiin että Kambyses II:n kanssa, ja nyt Otanes antoi hänet vaimoksi Dareiokselle. Dareios antoi puolestaan erään siskoistaan Otaneelle vaimoksi.
Babylonian kapina.
Pian sen jälkeen kun Dareios oli kaapannut vallan nousivat babylonialaiset kapinaan. Babylon oli menettänyt itsenäisyytensä vain 17 vuotta aikaisemmin, Kyyros Suuren aikana. Babyloniassa nähtiin Persian sisäinen valtataistelu sopivana tilaisuutena riistäytyä persialaisten vallasta. Eräs Nidintu-Bel julisti itsensä kuninkaaksi Babylonissa ja alkoi kutsua itseään nimellä Nebukhadnezzar III, Babylonian maineikkaimman kuninkaan Nebukadressar II:n mukaan. Myös Elam nousi pian kapinaan persialaisten valtaa vastaan ja eräs Assina julistautui Elamin kuninkaaksi.
Dareios päätti heti hyökätä Babylonia vastaan. Babylonialaiset olivat koonneet joukkonsa Tigriksen rannalle, mutta Darios vei armeijansa joen yli eläinten nahoista tehdyillä lautoilla ja kukisti babylonialaiset taistelussa. Tämän jälkeen hän valtasi Babylonin piirityksen jälkeen. Nidintu-Bel teloitettiin sen jälkeen kun hän yritti paeta Babylonista. Herodotoksen mukaan Babylonin piiritys kesti kaksikymmentä kuukautta ja että kaupunki vallattiin vasta sotajuonen ansiosta. Behistunin piirtokirjoituksen mukaan Babylonian kapina oli ensimmäinen Dareioksen hallituskaudella tapahtuneista kapinoista. Pian myös Elam antautui ja kuninkaaksi julistettu Assina teloitettiin.
Persian kapina.
Babylonin kukistumisen jälkeen syttyi toinen kapina. Tällä kertaa eräs Vahyazdata julisti itsensä kuninkaaksi Persiassa. Hän saattoi jopa olla läheisempää sukua Kyyros Suuren ja hänen poikiensa kanssa kun Dareios itse oli. Dareioksen isä, joka oli vielä Parthian satraappina, tuki poikaansa, ja näin tekivät myös Baktrian ja Arakhosian satraapit. Myös Meedia kapinoi ja eräs Fraortes julistautui kuninkaaksi. Dareios sai kuitenkin nämä kapinat kukistettua vuoden 521 eaa. aikana.
Valtakunnan hallinto.
Saatuaan kapinoivat maakunnat kukistettua Dareios järjesti uudelleen niiden hallinnon. Jo Kyyros Suuren aikana perustettu satraappijärjestelmä koki uudistuksen kun kaikki maakunnat kytkettiin tiukemmin kuninkaan hallintaan. Dareioksen uudistusten jälkeen satraappien piti maksaa veroa ennalta määrätty summa. Dareios loi 20 satrappikuntaa, muun muassa: Persia, Elam, Babylonia ja Assyria, Meedia, Joonia, Lyydia, Kappadokia, Armenia, Foinikia ja Kypros, Egypti, Gandara, Maka (nykyinen Oman), Drangiana, Arkhosia, Baktria, Parthia, Aria, Sogdia ja Arabia. Herodotos luettelee ne heimot ja maat jotka maksoivat Dareiokselle veroa. Dareios antoi myös kaivertaa maakuntien nimet omaan hautakammioonsa. Ennen Dareioksen uudistuksia maakuntien maksamia veroja ei oltu säädetty etukäteen, vaan ne koostuivat lahjoista kuninkaalle. Dareios määräsi maakunnat maksamaan veroa vuosittain joko kultana tai hopeana. Eräät maakunnat maksoivat veroa myös muulla tavalla, kilikialaiset lähettivät vuosittain kuninkaalle 360 valkoista hevosta, "yhden vuoden jokaista päivää kohden". Herodoteksen mukaan kuninkaalle vuosittain maksettava vero vastasi 14 560 talenttia hopeaa.
Dareios antoi myös lyödä uusia kulta- ja hopearahoja. Aikaisemmin Persiassa oli käytetty pääasiassa Lyydialaisia kultarahoja. Dareioksen aikana kehitettiin myös babylonialaisen ja elamilaisen nuolenpääkirjoituksen pohjalta kirjoitusjärjestelmä muinaispersian kielelle. Dareios käytti tätä kirjoitusta kaikissa monumenteissaan.
Dareios uudisti myös lainsäädäntöä. Platon vertaa Dareiosta Ateenan ja Spartan suuriin lainsäätäjiin Soloniin ja Lykurgokseen dialogissaan Faidros.
Rakennustyöt.
Dareioksen aikana aloitettiin monia suuria rakennushankkeita. Dareios antoi rakennuttaa uuden pääkaupungin Persepoliin. Persepoliin suurin rakennus oli Dareioksen suuri vastaanottosali "Apadana", jonka pinta-ala oli 12 000 m².
Dareios antoi myös rakentaa uudelleen Elamin vanhan pääkaupungin Susan, ja siitä tulikin yksi Persian valtakunnan neljästä "pääkaupungista". Meedian vanhasta pääkaupungista Ekbatanasta tuli Persian kuninkaiden hallintokaupunki kesäisin. Kyyros Suuren perustama pääkaupunki Pasargadae säilytti asemansa Persian valtakunnan uskonnollisena pääkaupunkina. Dareios antoi myös juutalaisten rakentaa jälleen Jerusalemin temppelin, joka valmistui vuonna 515 eaa. Tästä kerrotaan vanhan testamentin Esran kirjassa.
Dareios antoi myös kaivaa kanavan Niilin ja Punaisenmeren välille. Kanava valmistui noin vuonna 498 eaa. ja sen kautta saatiin laivayhteys Egyptin ja Persianlahden välille.
Sotaretket.
Persian valtakunta Dareioksen hallituskauden lopulla.
Dareios laajensi Persian valtakuntaa usean eri sotaretken aikana. Hän hyökkäsi Intiaan luultavasti vuonna 515 eaa., mutta tästä sotaretkestä ei ole tarkkoja tietoja. Herodotos kertoo Dareioksen määränneen kreikkalaisen Skylaksin tutkimaan Intian valtamerta purjehtimalla Indukselta länteen. Skylaks purjehti Indukselta Intian valtameren pohjoisrantaa pitkin Persianlahdelle, josta hän jatkoi Arabian ympäri Punaisellemerelle ja Suezille.
Sotaretki skyyttejä vastaan.
Noin vuonna 513 eaa. Dareios hyökkäsi nykyisessä Ukrainassa asuvien skyyttien kimppuun. Dareios kuljetti armeijansa Hellespontoksen yli ja jatkoi sieltä matkaansa Tonavalle. Hänen aikomuksenaan oli hyökätä Persiaa pohjoisesta uhanneiden skyyttien kimppuun. Suunnitelma perustui kuitenkin väärään maantieteelliseen käsitykseen. Tuolloin uskottiin että Tonava ja Aral-järveen virtaava Jaksartes-joki olivat yksi ja sama joki. Dareios luuli siis hyökkäävänsä Persian pohjoispuolella asuneiden skyyttien selustaan.
Skyytit eivät kuitenkaan halunneet alkaa taisteluun Dareioksen armeijan kanssa, vaan perääntyivät sen edellä. Herodotoksen mukaan Dareios jatkoi matkaansa aina Volgalle asti, mutta joutui pian palaamaan Tonavalle. Ennen kun Dareios palasi Persiaan jätti hän Megabazoksen Eurooppaan hallitsemaan vallattuja alueita Traakiassa.
Naksoksen sotaretki.
Vuonna 502 Aigeianmeressä sijaitsevan Naksoksen saaren asukkaat kapinoivat persialaisia vastaan. Naksoksen syrjäytetyt vallanpitäjät pyysivät apua Miletoksen tyrannilta Aristagoraalta, joka puolestaan kääntyi Dareioksen veljen Artaferneen puoleen. Artafernes lähetti Megabateen johtaman laivaston kukistamaan naksoslaiset. Megabates ja Aristagoras riitaantuivat ja soteretki loppui persialaisten tappioon. Pelastaakseen oman nahkansa Aristagoras alkoi yllyttää joonialaisia nousemaan kapinaan.
Joonian kapina.
Vuonna 499 eaa. Joonian kreikkalaiset nousivat kapinaan persialaisia vastaan. Miletoksen tyrannin Aristagoraan johdolla kapina levisi pian koko Jooniaan. Ateena ja Eretria lähettivät kummatkin apua joonialaisille. Yhdessä ateenalaisten ja eretrialaisten kanssa joonialaiset hyökkäsivät paikallisen satraappi Artaferneen pääkaupunkia Sardista vastaan. Kreikkalaiset saivat Artaferneen yllätettyä ja polttivat kaupungin maan tasalle. Sardiin tuhon jälkeen kapina levisi Kyprokselle ja Hellespontokselle. Vuoteen 494 eaa. mennessä kapina oli kuitenkin saatu kukistettua.
Dareios lähetti 492 eaa. Mardonioksen Kreikkaan kostoretkelle Ateenaa ja Eretriaa vastaan. Mordonioksen laivasto kärsi kuitenkin haaksirikon Athoksen kohdalla. Herodotoksen mukaan Mardonios menetti 300 laivaa ja 20 000 miestä. Dareios määräsi tämän jälkeen Datiin ja Artafreneen hyökkäämään Ateenaa ja Eretriaa vastaan. Persialaiset piirittivät ja valtasivat Eretrian, mutta ateenalaiset kukistivat heidät Marathonin taistelussa vuonna 490 eaa..
Kuolema.
Dareios kuoli luultavasti noin vuonna 485 eaa.. Hän jätti jälkeensä kaksitoista poikaa ja ainakin kuusi tytärtä. Dareios oli valinnut poikansa Kserkseen seuraajakseen jo ennen kuolemaansa. Kserkses oli äitinsä Atossan kautta sukua Kyyros Suurelle. Dareioksen ruumis palsamoitiin ja hänet haudattiin kallioon hakattuun hautakammioon, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä Persepoliista. Hautakammion sisäänkäynnin ympärille Dareios oli antanut kirjoittaa siitä miten hän oli saanut aikaan hallituskautensa aikana.
Antiikin lähteet.
Dareios I:n hallituskaudesta on ajankohtaan nähden runsaasti tietoa. Behistunissa sijaitseva piirtokirjoitus löytyy 100 metriä maanpinnan yläpuolella, paikalla jonne ihmisten on miltei mahdoton päästä. Kirjoituksessa kuvataan Dareios ja hänen kukistamiensa kansojen johtajat ja kerrotaan kuinka Dareios tappoi väärän kuninkaan Gaumatan ja kuinka hän kukisti vihollisensa. Piirtokirjoitus sisältää saman tekstin kolmella eri kielellä, muinaispersiaksi, elamiksi ja babyloniaksi.
Myös useista Dareioksen rakennuttamissa rakennuksissa muun muassa Susassa je Persepoliissa on löydetty piirtokirjoituksia.
Toinen tärkeä lähde on kreikkalainen historioitsija Herodotos, jonka teos käsittelee Persian historiaa. Myös kreikkalainen Ktesias kirjoitti Persian historiaa käsittelevän teoksen, mutta tämä ei ole säilynyt kokonaisuudessaan nykypäivään asti.


BioWare.
BioWare Corp. on kanadalainen videopelien ja pelimoottorien kehittämiseen keskittynyt yritys. Lääketieteen tohtorit Ray Muzyka, Greg Zeschuk ja Augustine Yip perustivat BioWaren vuonna 1995. BioWare on tullut tunnetuksi tietokoneroolipeleistään, erityisesti Baldur's Gate -sarjasta. Augustine Yip lähti BioWarelta vuonna 1997 palatakseen lääketieteen pariin.
Electronic Arts ilmoitti 11. lokakuuta 2007 ostavansa VG Holding Corporationin, joka omistaa BioWare- ja Pandemic Studios -pelitalot. Omistus tuli voimaan tammikuussa 2008.
Biowaren pelimoottoreita hyödyntävät pelit.
Biowaren pelimoottoreita käyttäen on tehty monia toisen osapuolen pelejä.


Puna-armeijassa menestyneet suomalaiset.
Puna-armeijassa menestyneet suomalaiset olivat pääasiassa Suomen sisällissodan seurauksena Neuvosto-Venäjälle siirtyneitä punaisten joukoissa taistelleita tai Venäjän vallankumoukseen osallistuneita suomalaisia, jotka saivat upseerikoulutuksen puna-armeijan ulkomaalaisille tarkoitetuissa sotilasoppilaitoksissa.
Venäjän pääesikunta antoi 14. lokakuuta 1918 päiväkäskyn, jolla perustettiin 3. suomalaiset jalkaväen komentajakurssit. Samaan aikaan alkoi Pietarissa neljä jalkaväen komentajakurssia venäläisille. Kurssien johtajaksi nimitettiin 25. lokakuuta 1918 virolainen entinen keisarillisen armeijan kapteeni Aleksander Inno (1886–1938), komissaariksi Eino Rahja, hänen sijaisekseen N. Hražanovski, opetusvastaavaksi professori Pjotr Ivanovitš Izmestjev (–1925) ja rivistöharjoitusten päälliköksi N. Skvortsov. Koulu perustettiin Pietarin Vasilinsaarelle Sjezdovskaja linja 1–3:een (entinen Kadetskaja linija) entiseen Kadettikouluun.
Ensimmäiset kurssilaiset saapuivat 20. marraskuuta 1918 ja 93 kurssilaisen opetus alkoi 9. joulukuuta 1918. Kurssilaiset jaettiin kolmeen jalkaväkikomppaniaan, konekiväärikomppaniaan, pioneerikomppaniaan ja tykkipatteriin. Pikakurssin kestoksi oli suunniteltu yhdeksää kuukautta, mutta ensimmäiset komentajat valmistuivat jo 25. huhtikuuta 1919 suoraan rintamalle lähetettäviksi. Tavanomainen kurssi olisi kestänyt jalkaväkilinjoilla kolme vuotta ja tykistö- ja pioneerilinjoilla neljä vuotta. Monet suomalaisista palasivat myöhemmin täydentämään opintojaan.
Vuonna 1919 kursseille perustettiin myös venäläinen osasto. Kurssit laajennettiin syyskuussa 1920 1. jalkaväkikouluksi. Toukokuussa 1921 Pietarissa perustettiin Kansainvälinen sotakoulu, minkä yhteyteen muodostettiin suomalaisten lisäksi myös saksalainen, virolainen ja ruotsalainen koulutusryhmä. Vuonna 1922 siihen liitettiin myös unkarilainen ja romanialainen osasto. Vuonna 1923 koulusta tuli 3. yhdistetty kansainvälinen päällystökoulu, minkä lisäksi siihen liitettiin korealainen ja italialainen osasto. Lopulta sotakoulussa oli kurssilaisia monista Kominternin jäsenpuolueista, eniten Suomesta ja sen jälkeen Baltiasta ja muualta Itämeren rantavaltioiden maista (Puolasta, Saksasta ja Ruotsista) sekä Neuvosto-Venäjän naapurimaista, kuten Tšekkoslovakiasta, Unkarista, Romaniasta, Kiinasta ja Japanista.
Suomen ulkoministeriön esitettyjä nootteja Neuvostoliiton ulkoasiain kansankomissariaatille koulu lakkautettiin vallankumouksellisen sotaneuvoston päätöksellä loka–marraskuussa 1926, koska se oli ristiriidassa Tarton rauhansopimuksen (1920) sekä Suomen ja Neuvostoliiton rajarauhasopimuksen (1922) kanssa.
Etsivän keskuspoliisin ulkoasiainministeriölle kirjoittaman muistion mukaan ”Pietarin Kansainvälisen Sotakoulun olemassaolon todelliseksi tarkoitukseksi jää luoda upseerikunta, joka muodostaa päällikköeskaaderin joukko-osastoihin, jotka tulevan sodan aikana aiotaan muodostaa paikallisen miehitetyn alueen kommunistimielisestä väestöstä neuvostoarmeijoiden hyökättyä joko Suomeen, Viroon, Latviaan tai Puolaan.”
Esimerkiksi 8. elokuuta 1925 kansainvälisestä sotakoulusta valmistui 115 upseeria, joista 52 oli suomalaisia ja loput virolaisia ja korealaisia.
Koulun lakkauttamisen jälkeen suomalaisten kursanttien eli kurssilaisten koulutus jatkui E. M. Skljanskille nimetyssä Leningradin 1. jalkaväkikoulussa ja Leningradin 1. tykistökoulussa, joka edellisestä poiketen oli täysin venäjänkielinen oppilaitos.


Interplay Entertainment.
Interplay Entertainment Corporation on yhdysvaltalainen videopelien kehittämiseen ja julkaisuun keskittynyt yritys.
Historia.
Interplay perustettiin alun perin nimellä "Interplay Productions" Kaliforniassa, Yhdysvalloissa vuonna 1983. Interplay tuli heti tunnetuksi laadukkaista roolipeleistään, kuten The Bard's Tale ja Wasteland.
Interplay alkoi julkaista omia pelejään vuonna 1988 ja siirtyi sitten julkaisemaan myös muiden yhtiöiden pelejä, mutta jatkoi kuitenkin sisäistä pelien kehitystä. Vuonna 1993 Interplay julkaisi menestyksekkään Descent-pelin, jonka Parallax Software oli kehittänyt. Interplay julkaisi n vuonna 1997, josta tuli sen yksi tunnetuimmista tavaramerkeistä ja se saikin jatkoa vuonna 1998. Baldur's Gate jatkoi laadukkaiden roolipelien sarjaa saaden myöhemmin jatko-osan sekä useita lisälevyjä. Baldur's Gate -sarjan kehitti BioWare ja sen julkaisi Interplayn alainen Black Isle Studios.
Interplayn menestyksekkäimmät julkaisut olivat tietokonepelejä. Yhtiö julkaisi myös muutamia konsolipelejä, kuten Clay Fighter, Rock 'N Roll Racing, The Lost Vikings, ja Baldur's Gate: Dark Alliance, mutta ei onnistunut luomaan pitkäkestoista konsolipelien sarjaa.
Vuonna 1998 Interplay listautui pörssiin ja vaihtoi nimensä "Interplay Entertainment Corporationiksi". Interplay kärsi tappiota seuraavien vuosien aikana ja vuonna 2002 se solmi Vivendi Universalin kanssa julkaisusopimuksen. Ranskalainen Titus Interactive sai heti julkaisusopimuksen jälkeen enemmistöomistuksen Interplaysta, jonka jälkeen yhtiön perustaja Brian Fargo erosi tehtävästään. Myöhemmin vuonna 2002 Interplay poistettiin pörssistä liian alhaisen listahinnan vuoksi. Vuonna 2004 Interplay suljettiin väliaikaisesti maksamattomien vuokrien ja palkkojen johdosta.
Heinäkuussa 2004 Interplay oli lähellä konkurssia ja vielä samassa kuussa se myi oikeudet Fallout 3-tavaramerkkiin sekä option Fallout 4 ja 5:n, säilyttäen oikeudet Fallout online-peleihin Bethesda Softworksille. Huhtikuussa 2007 Bethesda omistaa täyden Fallout-lisenssin Interplayn omistaessa ainoastaan oikeudet Fallout.
Pelit.
Vain tunnetuimmat pelit. Interplay on pelin kehittäjä, ellei sitä erikseen mainita.


Pekka Sauri.
Pekka Markus Sauri (s. 31. toukokuuta 1954 Helsinki) on filosofian tohtori, psykologi ja Vihreän liiton eturivin poliitikkoja 1980-luvulta lähtien. Suurelle yleisölle hän tuli tunnetuksi radion "Yölinja"-ohjelman juontajana.
Ura poliitikkona.
Sauri on osallistunut Helsingin kunnallispolitiikkaan 1980-luvun puolestavälistä lähtien. Hän oli Helsingin valtuuston varsinainen jäsen vuosina 1993–2003 ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja vuosina 2001–2003. Vuonna 2003 hänet valittiin rakennus- ja ympäristötoimesta vastaavaksi Helsingin apulaiskaupunginjohtajaksi, ensimmäisenä vihreänä poliitikkona Suomessa.
Sauri oli Vihreän liiton puoluesihteeri 1990–1991 ja puheenjohtaja 1991–1993. Häntä ei ole valittu kansanedustajaksi useista ehdokkuuksista huolimatta.
Sauri toimi myös Kauhajoen koulusurmia selvittämään asetetun tutkimuslautakunnan puheenjohtajana. Lautakunta jätti 17. helmikuuta 2010 raporttinsa, jonka yhtenä ehdotuksena on käsiaseiden totaalikielto Suomessa mukaan lukien olemassa olevien luvallisten aseiden poiskerääminen kansalaisilta.
Ura psykologina ja kirjailijana.
Sauri tuli suomalaisille tunnetuksi Yleisradion "Yölinja"-ohjelmasta. Sauri alkoi juontaa ohjelmaa sen alkuperäisen formaatin luojan ja vetäjän, Radio Cityn perustajan Teppo Turkin jälkeen Radio Cityssä ensin vuosina 1987–1997 ja myöhemmin Yleisradiossa vuosina 1997–2002. Yölinjalla Sauri pyrki auttamaan radioitujen puhelinsoittojen kautta henkilökohtaisissa ongelmatilanteissa olleita ihmisiä.
Saurin väitöskirja "The Production of Psychological Knowledge as Communicative Interaction" käsitteli psykologisen tiedon kriteerejä (Brunel University, Iso-Britannia, 1990). Sauri on kirjoittanut useita kirjoja ja toiminut pilapiirtäjänä Iltalehdessä, Vihreässä Langassa ja Uutislehti 100:ssa.
Muuta.
Sauri on naimisissa tutkija Pirjo Hiidenmaan kanssa.
Aiheesta muualla.
Sauri, Pekka
Sauri, Pekka


Pekka Haavisto.
Pekka Olavi Haavisto (s. 23. maaliskuuta 1958 Helsinki) on suomalainen poliitikko, kansanedustaja ja entinen ministeri. Nykyisin hän on Vihreiden kansanedustaja ja Eduskunnan ulkoasiain- ja puolustusvaliokuntien varsinainen jäsen. Haavisto valittiin kesäkuussa 2011 Vihreän eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Aiemmin hän on johtanut eduskuntaryhmäänsä vuosina 1987–1988 ja vuonna 1993.
Haavisto on toiminut Vihreän liiton kansanedustajana 1987–1995 ja 2007–, Vihreän liiton puheenjohtajana 1993–1995, ympäristö- ja kehitysyhteistyöministerinä 1995–1999, Euroopan vihreän puolueen puheenjohtajana 2000–2006 sekä asiantuntijana. Haavisto oli presidentinvaalien 2012 toisella kierroksella Sauli Niinistön vastaehdokkaana. Haavisto toimii ulkoministerin erityisedustajana Afrikan kriiseissä, erikoisalueenaan Sudanin ja Somalian konfliktit.
Koulutus.
Haavisto on koulutukseltaan valtiotieteiden ylioppilas. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Munkkivuoren yhteiskoulusta vuonna 1976 Haavisto aloitti valtiotieteiden opinnot Helsingin yliopistossa, mutta jätti ne kesken opiskeltuaan vajaan vuoden. Myöhemmin Haavisto suoritti vielä erinäisiä yleisopintoja.
Poliittinen ura.
Koijärvi-liikkeessä toiminut Haavisto oli 1979–1982 "Komposti"-lehden päätoimittaja, "Suomi"-lehden päätoimittaja 1982–1987 ja "Vihreän Langan" päätoimittaja 1983. Haavisto oli Vihreiden eduskuntaryhmän ensimmäinen ryhmäsihteeri 1983.
Ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan vuonna 1987 esiintyminen Yleisradion suuressa vaalikeskustelussa nosti Pekka Haaviston eduskuntaan. Hän sai ennen vaalikeskustelua päättyneessä ennakkoäänestyksessä toista sataa ääntä, mutta varsinaisena äänestyspäivänä 7 891 ääntä.. Haavisto toimi kahdesti Vihreän eduskuntaryhmän puheenjohtajana.
Haavisto putosi eduskunnasta vuoden 1995 vaaleissa. Vaalien jälkeen hänestä tuli ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Lipposen ensimmäiseen hallitukseen vuosiksi 1995–1999, mikä teki hänestä Suomen ja Euroopan ensimmäisen vihreän ministerin. Haavisto pyrki eduskuntaan 1999 vaaleissa, mutta jäi varaedustajaksi Anni Sinnemäen tullessa valituksi. Haavisto palasi eduskuntaan vuoden 2007 eduskuntavaaleissa, joissa tuli valituksi noin 5 400 äänellä. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Haavisto sai 7 470 ääntä.
Pekka Haavisto on valittu Helsingin kaupunginvaltuustoon 1988–1992 ja 2005–2008. Hän oli Euroopan vihreän puolueen puheenjohtaja 2000–2006.
Toiminta kansainvälisissä tehtävissä.
Pekka Haavisto vihreiden vaalimökillä Helsingissä huhtikuussa 2011.
Eduskuntauran jälkeen Haavisto toimi YK:n tehtävissä. Hän vastasi YK:n köyhdytettyä uraania koskevista kenttätutkimuksista Kosovossa, Montenegrossa, Serbiassa ja Bosnia-Hertzegovinassa. Vuosina 2000–2006 Haavisto johti YK:n ympäristöohjelma UNEP:n tutkimuksia eri konfliktien ympäristövaikutuksista. UNEP:n edustajana Haavisto oli muun muassa selvittämässä Romaniassa Baia Maren kaivosonnettomuutta. Hän toimi myös Afganistanissa, Palestiinassa, Irakissa ja Liberiassa. Haavisto osallistui Euroopan unionin Sudanin erityisedustajana neuvotteluihin Darfurin rauhansopimuksen solmimisesta 2005–2007. Vuonna 2007 hän toimi myös YK:n erityisasiantuntijana Darfurin kriisissä. Haavisto on ottanut osaa neuvotteluihin vielä EU-erityisedustajan työn jälkeenkin.
Haavisto on ollut vierailevana tutkijana Ulkopoliittisessa Instituutissa erityisalueenaan Venäjään liittyvät kysymykset ja uudet turvallisuusuhat sekä vierailevana luennoitsijana Bristolin yliopistossa aiheenaan kansainväliset ympäristökysymykset. Haavisto luennoi säännöllisesti Helsingin yliopistossa ja NATO-koulussa Oberammergaussa.
Presidenttiehdokkuus 2012.
Vihreiden puoluekokous päätti kesäkuussa 2011 nimetä Pekka Haaviston puolueen presidenttiehdokkaaksi. Jo aiemmin hankkeen ajamiseksi oli perustettu tukiyhdistys. Haavisto sai vaalin ensimmäisellä kierroksella 18,8 % äänistä ja eteni toiselle kierrokselle Sauli Niinistön kanssa. Toisella kierroksella Sauli Niinistö valittiin presidentiksi Haaviston saadessa 37,4 % äänistä. Haavisto oli Suomen ensimmäinen avoimesti homoseksuaali presidenttiehdokas.
Poliittiset näkemykset.
Presidentinvaalien yhteydessä Haavisto on todennut muun muassa, että pohjoismainen yhteistyö ja Venäjä ovat Suomen ulkopolitiikassa tärkeitä. Haaviston mielestä Suomella on taloudellisia mahdollisuuksia myös Euroopan ulkopuolella. Haavisto ei ole Suomen Nato-jäsenyyden kannalla. Afganistanista Suomen tulisi vetäytyä. Turvapaikanhakijoita on autettava ensisijaisesti paikan päällä.
Julkaisut.
Haavisto on kirjoittanut muun muassa kirjan "Kesä Balkanilla" kokemuksistaan YK-työssä. Vuonna 2010 Haavisto julkaisi Afrikan kehityssuuntia kuvaavan raportin "Afrikan tähteä etsimässä" ja elämäkerrallisen teoksen "Hatunnosto". Lokakuussa 2011 julkaistiin Haaviston vaalikirja "Anna mun kaikki kestää – Sovinnon kirja".
Yksityiselämä.
Pekka Haaviston isä oli Munkkivuoren yhteiskoulun rehtori Jouko Haavisto. Äiti on Anja Haavisto, joka myös oli ammatiltaan opettaja. Haavisto suoritti siviilipalveluksen Tampereen yliopistollisessa sairaalassa vuonna 1985. Pekka Haavisto tapasi puolisonsa, Ecuadorista kotoisin olevan Nexar Antonio Floresin (s. 1978), vuonna 1997 ollessaan matkalla Bogotássa. He rekisteröivät parisuhteensa vuonna 2002.


Meloksensisilisko.
Meloksensisilisko "(Podarcis milensis)" on pieni, muutamalla Välimeren saarella elävä sisiliskolaji.
Meloksensisiliskon ruumiin pituus kuonosta peräaukkoon on enintään 6,5 cm, ja häntä on kaksi kertaa ruumista pitempi. Lisko on tukevarakenteinen ja leveäpäinen. Koiraan väritys ja kuviointi eivät ole sisiliskoille tavanomaisia. Tyypillisesti ruskean selän keskellä on tumma hento pitkittäisjuova. Kyljet, kurkku ja pään sivut ovat mustat, ja niissä on valkeita, keltaisia, sinisiä tai vaaleanvihreitä täpliä. Vatsassa on usein mustia kuvioita. Naaras näyttää koiraaseen verrattuna tyypillisemmältä sisiliskolta. Naaraalla on usein vaaleat selänreunajuovat ja kurkussa muutamia selvästi erottuvia läiskiä.
Meloksensisilisko elää Kreikassa Egeanmeren saarista Míloksessa, Kímoloksessa, Falkonérassa, Antímiloksessa ja Velopoúlassa. Se viihtyy viljellyillä seuduilla. Se paistattelee päivää kivikasoissa ja penkereillä, mutta saalistaa joko avomaalla tai kasvillisuuden seassa.


Mozilla Application Suite.
Mozilla Application Suite on vapaa alustariippumaton Internet-ohjelmistopaketti, jonka komponentteihin kuuluu WWW-selain, sähköposti- ja uutisryhmäohjelma, HTML-editori ja IRC-asiakasohjelma.
Mozilla Application Suitea kehitti Mozilla-projekti. Mozilla-projekti lopetti ohjelmiston kehittämisen vuonna 2005, jonka jälkeen muut ovat jatkaneet kehitystyötä. Sen harvoin käytetty koodinimi oli SeaMonkey, joka sitten otettiin käyttöön viralliseksikin nimeksi kehittäjien vaihtumisen jälkeen.


Reise, Reise.
"Reise, Reise" () on saksalaisen industrial metal -yhtye Rammsteinin neljäs studioalbumi. Se julkaistiin Saksassa 27. syyskuuta 2004 ja muualla Euroopassa hieman aiemmin. Pohjois-Amerikassa albumi ilmestyi 16. marraskuuta 2004. "Reise, Reise" äänitettiin Málagassa, Espanjassa vuosina 2003-04. Toukokuussa 2005 Rammstein julkaisi "Reise, Reisesta" erityisen japanilaisen version, jossa oli kaksi bonuskappaletta ja erilainen kansi. Kannen kuvaa käytettiin myöhemmin myös "Rosenrot"-albumin kannessa. Sana Reise tarkoittaa saksaksi matkaa, mutta "Reise, Reise" on saksalaisten merimiesten käyttämä huudahdus, jonka tarkoitus on herättää merellä matkaavan laivan miehistö aamuisin ja samalla ilmaista, että merimatka jatkuu.
Rammstein julkaisi neljä albumin kappaletta myös singleinä. Singlet olivat "Mein Teil", "Amerika", "Ohne dich" ja "Keine Lust". "Mein Teil" pohjautuu Saksassa maaliskuussa 2001 sattuneeseen ihmissyöntitapaukseen, jossa Armin Meiwes söi erään Internetissä tapaamansa miehen. "Mein Teil" julkaistiin heinäkuussa 2004. "Amerikan" musiikkivideo herätti ilmestyessään pienen kohun, siinä näytettävien kohtausten takia, jossa amerikkalaiset lavastavat ensimmäisen kuukävelyn. Kappaleen kertosäe on myös erittäin tunnettu.
"Reise, Reise" on muiden Rammsteinin albumien tapaan laulettu pääosin saksaksi. Kappale "Amerika" on laulettu osin englanniksi ja "Moskau" osin venäjäksi.
Levylle on myös piilotettu Japan Airlinesin Lennon 123 viimeiset 35 sekuntia ennen maahantörmäystä. Sen voi kuunnella kelaamalla levyä taaksepäin ensimmäisen kappaleen alussa. Levyn kansitaide muistuttaa myös mustaa laatikkoa.
Battlefield Bad Company 2 -pelissä on viittaus levyn kanteen, kun eräässä tehtävässä löydetään musta laatikko, joka on kansikuvan värinen ja siinä on saksan kieltä.


Raippaluodon silta.
Raippaluodon silta () on vinoköysisilta, joka yhdistää Raippaluodon mantereeseen Mustasaaren kunnassa. Silta on Suomen pisin, 1 045 metriä. Se rakennettiin korvaamaan Suomen vilkkaimmin liikennöity lauttayhteys. Sillan rakentaminen maksoi noin 150 miljoonaa markkaa (noin 25 miljoonaa euroa). Silta on osa seututietä 724. Sillan on suunnitellut oululainen suunnittelutoimisto SuunnitteluKortes. On ehdotettu, että Raippaluodon sillan jatkeeksi rakennettaisiin Merenkurkun silta Ruotsiin.
Sillan peruskivi muurattiin 3. kesäkuuta 1996, ja presidentti Martti Ahtisaari avasi sen liikenteelle 27. elokuuta 1997.
Raippaluodon silta on ainoa yli kilometrin mittainen silta Suomessa.
Silta.
Siltakannen leveys on 12 metriä, josta kahdeksan metriä on kaksikaistaisen ajoradan käytössä, ja loput vajaat neljä metriä toimii kevyen liikenteen väylänä. Sillan kokonaispinta-ala on 12 540 m². Pisin silta-aukko on pituudeltaan 250 metriä ja sen vapaa korkeus on 26 metriä. Sillan tukipilarit kohoavat 82 metrin korkeuteen.
Rakennustyö.
Siltaan käytettiin 5 000 tonnia terästä sekä 20 000 tonnia betonia. Maansiirtotöiden aikana siirrettiin noin 50 000 tonnia maa-ainesta.


Live aus Berlin.
Sensuroidusta versiosta puuttuu kappale "Bück dich" (suomeksi kumarru) sen rajun esitystapansa vuoksi.
Sensuroimattoman version kappaleluettelo.
Sensuroimattoman taltioinnin kesto on 80 minuuttia ja 36 sekuntia.


Mutter.
"Mutter" () on saksalaisen industrial metal -yhtye Rammsteinin kolmas studioalbumi. Sen äänitys tapahtui vuonna 2000, ja se julkaistiin huhtikuussa 2001.
Levyllä lauletaan muun muassa lapsen kuolemasta ("Spieluhr"), äidittömyydestä ("Mutter") ja itsemurhasta ("Adios"). Levy oli julkaistaessaan arvostelumenestys, ja monet Rammstein-fanit pitävät sitä yhtyeen parhaana tuotoksena. Sen kuuluisimpia kappaleita ovat listahitit "Sonne", "Ich will", "Feuer frei!", "Links 2-3-4" ja "Mutter", jotka julkaistiin kaikki singleinä ja niistä tehtiin musiikkivideot.
"Mein Herz Brennt" päätyi elokuvan "Lilja 4-ever" ja "Feuer Frei" xXx:n soundtrackille. Levyn kannessa on kuollut lapsi. Kuvan ovat ottaneet Daniel ja Geo Fuchs. Muun muassa saksalainen iltapäivälehti Bild on kutsunut kuvaa sairaaksi, Rammsteinille se on vain kuva.


Sehnsucht.
"Sehnsucht" () on saksalaisen industrial metal -yhtye Rammsteinin toinen studioalbumi. Se julkaistiin 22. elokuuta 1997. Levyn tunnetuimpia kappaleita ovat muun muassa "Du hast", "Sehnsucht" ja "Engel". Albumilta julkaistiin singlet kappaleista "Engel" ja "Du hast".
Sehnsuchtin kappaleiden teemat ovat useasti seksuaalisuuteen viittaavia. Esimerkiksi "Tier" ja "Spiel Mit Mir" kertovat insestistä, "Küss Mich" suuseksistä sekä "Bestrafe Mich" ja "Bück Dich" sadomasokismista.
Levyn äänimailma on industrial-henkinen; kitarariffit ovat raskaita ja koneäänet näyttelevät tärkeää osaa.
Albumin lehtinen avautuu kuudeksi erilaiseksi kanneksi, joissa jokaisessa on yksi yhtyeen jäsen. Kullakin jäsenellä on päässään abstrakti kasvonaamio, joka on tehty tavallisista keittiövälineistä. Vieressä näkyvä kansi on yleisin. Siinä on Till Lindemann, jonka suuta peittää kananmunasiivilästä tehty "kuonokoppa", ja hänen silmiensä edessä on haarukoista taivutetut aurinkolasit. Kansitaiteen loi itävaltalainen taiteilija Gottfried Helnwein.


Herzeleid.
"Herzeleid" () on saksalaisen industrial metal -yhtye Rammsteinin ensimmäinen studioalbumi. Singleinä julkaistiin "Du riechst so gut" (1995) ja "Seemann" (1996) sekä Australiassa myös "Asche zu Asche".
Kappaleiden teemat ovat ensimmäisessä albumissa Rammsteinille tyypillisesti synkkiä, esimerkiksi "Rammstein" kertoo nimensä mukaisesti lentotukikohta Ramsteinin onnetomuudesta, "Heirate mich" nekrofiliasta ja "Weißes Fleisch" sadomasokismista.
Tarinan mukaan "Heirate Michin" sanat painettiin kansilehtiseen ranskaksi, koska yhtye ajatteli, etteivät ne uppoaisi kuuntelijoihin. Jotta ranskankieliset tekstit eivät olisi olleet selkeästi yksin, myös Das Alte Leidin sekä Herzeleidin (edellisen ja seuraavan raidan) sanat painettiin ranskaksi.
Albumin alkuperäinen kansi esitti yhtyettä ylävartalo paljaana. Tämä aiheutti paheksuntaa ja syytöksiä että yhtye muka yritti myydä itseään “herrakansan posteripoikina”. Ei ole tiedossa, vaihtoivatko he uuteen kanteen näiden huhujen takia, vai pitävätkö he yksinkertaisesti uutta kantta parempana.


Arvo.
Arvo on käsitys tavoiteltavasta ja haluttavasta fyysisestä tai abstraktista objektista tai asiantilasta. Arvoja tutkivat mm. antropologia, psykologia, sosiaalipsykologia, yhteiskuntatieteet ja filosofiassa etiikan haara nimeltä arvoteoria eli aksiologia.
Arvo-sanan etymologia.
Vatjan "armo" ja viron "aru" merkitsevät "järkeä" tai "ymmärrystä" ja Agricolalla arvo tarkoittaa "arviota", "arviointia".
Arvojen ja tosiasioiden suhde.
Yksi keskeinen arvoja koskeva kysymys on, onko olemassa objektiivisia eli ihmisestä riippumattomia arvoja. Toisten mukaan tällaisia arvoja on olemassa. Tällöin arvoja koskevat väittämät voisivat olla samalla tapaa tosia kuin vaikkapa säätiloja tai materiaalien koostumusta koskevat väittämät. Sen sijaan, jos objektiivisia arvoja ei ole, ovat arvot viime kädessä aina makuasioiden kaltaisia ihmisistä itsestään riippuvaisia seikkoja. Näin ollen myöskään perimmäisiä arvoja koskevia arvoristiriitoja on vaikea ratkaista. Tähän asiaan liittyvät läheisesti käsitteet moraalirelativismi ja eettinen objektivismi.
Monissa uskonnoissa katsotaan, että on olemassa ihmisestä riippumattomia arvoja. Esimerkiksi kristinuskon mukaan on olemassa ihmisestä riippumattomia ehdottomia arvoja, sillä niiden olemassaolo perustuu Jumalan tahtoon ja säätämykseen. Jumala on luonut ihmisen ja on siten tästä riippumaton ja tämän yläpuolella. Hänen tahtonsa siis viimekädessä ratkaisee, mikä on oikein ja mikä väärin.
Humen giljotiinina tunnettu väitelause sanoo, että "on" -muotoisista premisseistä ei voida päätellä "pitäisi" -muotoista johtopäätöstä, mutta tämä ei itsessään loogisesti sulje pois sitä mahdollisuutta että voisi olla "pitäisi" -muotoisia premissejä.
Arvot ja kulttuurit.
Arvot periytyvät sukupolvilta toisille eri kulttuureissa. Kulttuuria itseään voidaan pitää tiettyjen arvojen toteuttajina tai välittäjinä. Kantaa, jonka mukaan kulttuurien välisiä arvokonflikteja ei voida lopulta ratkaista, kutsutaan kulttuurirelativismiksi.
Suomalaisten arvot.
Suomalaisiksi koetut arvot liittyvät talonpoikaisissa kyläyhteisöissä vallinneisiin yleisiin käsityksiin. Talonpoikaisista arvoista merkittävin on ahkeruus. Ihanteellinen suomalainen saavuttaa elämässä tärkeät asiat omalla työllään. Vallitseva ahkeruuden arvostus pohjautuu vahvasti vuosisatojen yhteiskuntajärjestelmään, jossa talonpoikaissäädyn osa oli työnteko. Positiivinen omakuva rakentui kyvystä selvitä lähes missä tahansa olosuhteissa. Ulkomaanherrat olivat kansan pahin vastustaja.
Sääty-yhteiskunnan ylemmät kerrokset, vierasta kieltä puhuneet virkamiehet ja papit olivat kaikkea sitä mitä talonpoikaiset ihmiset eivät olleet, eli kansan pahin vastustaja. Avioliitto ja perhe olivat talonpoikaisen elämän päämäärä.
Itseisarvot ja välinearvot.
Arvojen määrittelemisessä ja arvojen tutkimisessa käytetään hyvin monenlaisia tapoja ryhmitellä erilaisia arvoja. Perustava erottelu tehdään itseisarvojen ja välinearvojen välillä. Itseisarvoinen asia on arvokas oman itsensä vuoksi, kun taas välinearvo on jotain sellaista, jota tavoitellaan jonkin muun asian saavuttamiseksi. Itseisarvoiksi on esimerkiksi ehdotettu esimerkiksi hyvyyttä, kauneutta ja totuutta. Välinearvot saavat usein arvonsa vasta silloin, kun niitä käytetään pyrittäessä it­seisarvoihin. Esimerkiksi rahan avulla voi tavoitella itseisarvoja, valmistaa kauniita esineitä tai rakennuksia, tukea tieteellistä tutkimusta tai auttaa köyhiä ihmisiä. On kuitenkin myös filosofeja, kuten Georg Henrik von Wright, jotka näkevät erottelun väline- ja itseisarvoihin ongelmallisena. Saatetaan esimerkiksi sanoa, että lopulta välinearvotkin ovat itsessään arvokkaita.
Muita arvojen ja arvostelmien luokitteluja.
Arvot voidaan jakaa kahteen pääryhmään: moraalisiin arvoihin ja ei-moraalisiin arvoihin. Yksilöryhmiä, yksilöitä ja heidän luonteenpiirteitään luonnehditaan usein moraalisilla arvoilla. Voidaan esimerkiksi sanoa, että marsilaiset ovat hyviä olentoja. Jos sen sijaan sanotaan, että lentävä lautanen on hyvä kulkuväline, kyse ei ole moraaliarvosta. Kun sanotaan, että lentävä lautanen on kaunis kulkuväline, kyse on esteettisestä arvosta. Sanaa "arvo" käytetään myös monissa muissa merkityksissä.
Arvoja ilmaistaan arvoarvostelmien avulla. Yllä oleva lause, jonka mukaan marsilaiset ovat hyviä olentoja, on arvoarvostelma, jota kutsutaan moraaliarvostelmaksi. Lause "lentävät lautaset ovat kauniita" on puolestaan esteettinen arvostelma.
Arvoarvostelmien lisäksi on esimerkiksi totuusarvostelmia. Totuusarvostelma on esimerkiksi lause "Tämä lentävä lautanen on pyöreä". Totuusarvostelma (propositio) on joko tosi tai epätosi. Sen sijaan monet ovat sitä mieltä, että arvoarvostelmat eivät ole samassa mielessä tosia tai epätosia kuin totuusarvostelmat.
Voidaan erottaa myös itse arvo ja arvonkantaja. Jälkimmäisen kautta tavoitellaan arvoa. Esimerkiksi jos toisten ihailu on arvostettu asia, sitä voidaan hankkia esimerkiksi jonkin esineen avulla, ja tuo esine on tällöin arvonkantaja.
Ahlmanin ja Niiniluodon jaottelu.
Filosofi Erik Ahlman jaottelee kirjassaan Kulttuurin perustekijöitä arvot yhdeksään eri luokkaan ja filosofi Ilkka Niiniluoto lisää Ahlmanin jaotteluun kaksi luokkaa.
Mikä on hyvää.
Arvoteoriaan liittyy läheisesti myös hyvyyden käsite. Siitä, mikä on "hyvää", on monia erilaisia käsityksiä. Hyvänä pidetään usein esimerkiksi onnellisuutta ja mielihyvää. Merkittävää on myös, että muinaishepreassa hyvä ja kaunis ovat sama sana (Coudenhove-Kalergi, Richard 1932).


Mikeli.
Mikeli oli juhla, jota vietettiin muinaisessa Latviassa 22. syyskuuta - 24. syyskuuta "dzelzs nedela"n eli "rautaviikon" aikana. Juhla oli pyhitetty Mikelis- ja Jumis-jumalille.
Juhlaa vietettiin sadonkorjuukauden lopussa, sen jälkeen kun Jumisin ruokalahja oli vastaanotettu.
Juhlan ensimmäisenä päivänä suoritetaan "Jumisin kiinnisaaminen" -rituaali. Jumisin, mitä edusti kaksipäinen viljankorsi,sanottiin olevan piilossa vielä korjaamattomien viljapeltojen joukossa. Tämä viimeinen korsi säästetään viimeiseen asti, minkä tarkoituksena on miellyttää Jumisia, jotta hän palaisi takaisin seuraavana keväänä. Nämä viimeiset korret sidotaan erityisellä punoksella ja sijoitetaan latoon, erilleen muusta sadosta. Korsia käytetään sitten talven aikana sairaan karjan parantamiseen. Iltajuhlan aikana syödään kanaa.
Kolmantena päivänä olivat markkinat ja ainoa päivä, jolloin miehet kosivat vaimoehdokkaitaan.


Daavidin oksa.
Daavidin oksa () on Seitsemännen päivän adventisteista erkaantunut uskonnollinen ryhmä. Järjestön toiminnan keskeisiin kohtiin kuuluu askeettinen maailmanlopun odotus. Järjestön erityispiirteet alkoivat korostua johtajan David Koreshin (entinen nimi Vernon Howell) toiminnan takia vuosien 1987–1993 aikana.
Tulipalo Wacossa, Texasissa 1993.
Daavidin oksan päämajassa piirityksen aikana liehunut lippu.
"Bureau of Alcohol, Tobacco and Firearms" (ATF) järjesti ratsian Daavidin oksan päämajaan Mount Carmelilla Wacon kaupungin lähellä Texasin osavaltiossa 28. helmikuuta 1993. Ratsian perusteina olivat epäily ampuma-aseiden laittomasta hallussapidosta sekä lasten suojeleminen. Eräs entinen jäsen oli väittänyt, että lahkossa käytetään lapsia seksuaalisesti hyväksi. Ratsia kohtasi voimakasta aseellista vastarintaa, jossa kuoli neljä agenttia ja viisi lahkolaista. Viranomaiset perääntyivät, ja yhteenottoa seurasi valvoma piiritys, joka kesti 51 päivää. Lopulta päämaja tuhoutui FBI:n hyökkäyksen jälkeisessä tulipalossa 19. huhtikuuta 1993, ja 72–86 henkeä sai surmansa. Rakennuksessa olleita lapsia oli yritetty suojata kostutetuilla huovilla, ja osassa ruumiita oli armomurhan merkkejä. Tulipaloa on väitetty ryhmän jäsenten sytyttämäksi tai poliisien käyttämän kyynelkaasun aiheuttamaksi.


Jumis.
Jumis on Latvian mytologiassa maanviljelyn ja hedelmällisyyden jumala. Häneen liitetään symbolisesti "yhteenkietoutuneet rungot", kuten kaksi viljankortta tai puuta, jotka ovat kasvaneet yhteen ja jakavat saman rungon tai varren. Sadonkorjuuaikana jotkut sadon korret taivutetaan maahan ja kiinnitetään paikoilleen kivien avulla. Hänen juhlansa, Mikelin, aikana suoritetaan rituaali Jumisin kiinnisaamiseksi.
Toinen rituaali, Jumja kersana, käsittää juhlakulkueen, joka kantaa "kiinnisaatua" Jumisia symbolisoivia viljanjyviä kotiin, mikä varmistaa sen, että seuraavan vuoden sadosta tulee vähintään yhtä hyvä.
Jumis kuvataan lyhyenä miehenä, joka kantaa vehnän, humalakasvin ja kauran tähkiä muistuttavia vaatteita.


Bureau of Alcohol, Tobacco, Firearms and Explosives.
Bureau of Alcohol, Tobacco, Firearms and Explosives (lyh. ATF, suomeksi: Alkoholin, tupakan, tuliaseiden ja räjähteiden virasto), on Yhdysvaltain oikeusministeriön alainen virasto, jonka tehtävänä on valvoa edellä mainittujen artikkeleiden käyttöä ja ehkäistä niiden väärinkäyttöä.
ATF on perustettu vuonna 1972. Vuonna 2003 nimi muutettiin "Alcohol and Tobacco Tax and Trade Bureausta" nykyiseen muotoonsa.


Love Records.
Love Records oli suomalainen levy-yhtiö. Toimittaja Atte Blom perusti vuonna 1966 Love Records -levy-yhtiön yhdessä säveltäjä Henrik Otto Donnerin ja rumpali Christian Schwindtin kanssa. Love Recordsista tuli Suomen tärkein vaihtoehtoisen ja kaupallisesti marginaalisen musiikin tarjoaja 1970-luvulla.
1960- ja 1970-luvun suomalaisissa rock-piireissä vahvasti vaikuttanut yhtiö teki konkurssin vuonna 1979. Yhtiö ehti julkaista 384 LP:tä. Valtaosa julkaisuista tapahtui LRLP-sarjassa, mutta yhtiöllä oli myös muita levykoodeja ja levyalamerkkejä. LXLP-sarjassa esimerkiksi julkaistiin edullisia kokoelmia, Eteenpäin-sarjassa ilmestyi edullisemmin hinnoiteltuja yhteiskunnallisia levyjä ja Cuba-sarjassa kuubalaisten muusikoiden tuotantoa. Blom ja Pekka Aarnio perustivat Love Recordsin raunioille Johanna-levy-yhtiön, johon tuli mukaan suuri osa Loven rock-artisteista. Myös Donner ja Schwindt perustivat kumpikin omat, muuhun kuin rock-musiikkiin keskittyneet, levy-yhtiönsä (Ponsi ja Kompass Records). Vuodesta 1989 lähtien Siboney Oy on uudelleenjulkaissut Love Recordsin vanhoja äänitteitä CD-muodossa.
Love Recordsin tunnetuimpia rock-artisteja olivat muun muassa Juice Leskinen, Hurriganes, Hector, Kaseva, Dave Lindholm, Pelle Miljoona, Pekka Pohjola, Leevi and the Leavings, Pekka Streng, Tasavallan Presidentti, Wigwam, Maarit, Mikko Alatalo, Pepe & Paradise, M. A. Numminen, Pihasoittajat, Kari Peitsamo ja Rauli "Badding" Somerjoki. Myös Suomeen muuttanut afroamerikkalainen blues-muusikko, Eddie Boyd, levytti Love Recordsille.
Yhtiö julkaisi myös paljon vasemmistolaisen poliittisen laululiikkeen levyjä. Useimmiten Kaj Chydeniuksen ja Eero Ojasen säveltämiä kappaleita levyttivät muun muassa Agit Prop, KOM-teatteri, Kristiina Halkola, Kaisa Korhonen, Aulikki Oksanen ja Arja Saijonmaa.
Love Recordsin historiasta julkaistiin syksyllä 2005 Miska Rantasen kirja "Love Records 1966–1979". Love Recordsin perustamisen 40-vuotisjuhlan kunniaksi toimi Loveradio lokakuussa 2006. Radiota pystyi kuuntelemaan internetistä ja Helsingin seudulla radiosta ja siihen liittyi lukuisia tapahtumia Kirjasto 10:ssä jossa sen studio ja toimitus sijaitsi.
Musiikkikustantamo Love Kustannus Oy perustettiin vuonna 1976 Love Recordsin yhteyteen. Se toimii edelleen äänitallenteiden kustantamisen toimialalla ja vuosituhannen alussa tapahtuneiden yritysjärjestelyjen kautta siitä tuli Johanna Kustannuksen omistaja. 2010 Love Kustannus Oy siirtyi osaksi Universal Music Groupia. Samassa kaupassa Love Records -katalogi siirtyi Universal Music Groupin omistukseen.


Saules meitas.
Saules meitas tarkoittaa Latvian mytologiassa Saulen, eli auringon, tyttäriä. Heidät tunnettiin pääasiassa suhteestaan kosijoihinsa, muun muassa Dieva deliin. Dieva delin määrä vaihteli eri kertomuksissa.


Leijona (tähdistö).
Leijona (latinaksi "Leo", genetiivi "Leonis"), aikaisemmin jalopeura, on Eläinradan viides tähdistö Kravun ja Neitsyen välissä. Tähdistö näkyy Suomessa Loka-Toukokuun aikana.
Kreikkalaisessa mytologiassa Leijonan tähtikuvio oli taivaalle ylennetty Nemean leijona, jonka surmaaminen oli ensimmäinen Herakleelle määrätyistä kahdestatoista urotyöstä. Nemean leijonan talja vaatteenaan Herakles suoritti muut yksitoista urotyötään.
Leijonan kirkkain tähti on Regulus (α Leonis, latinaksi "regulus" on pieni kuningas). Sen näennäinen kirkkaus on +1,36m. Tähti tunnetaan myös nimellä Cor Leonis, leijonan sydän. Sitä kiertää kirkkaudeltaan 8 m oleva tähti eli Regulus on kaksoistähti. Reguluksen etäisyys Maasta on 85 valovuotta.
Seuraavaksi kirkkaimmat ovat Algieba (γ Leonis) ja Denebola (β Leonis, arab. "dhanab" = häntä).
Leijonan tähdistön alueella sijaitsevat Messierin luettelon kohteet M65, M66, M95, M96 ja M105. Ne ovat kaikki kierteisgalakseja.
Kaisa Häkkinen on esittänyt artikkelissaan "Jalopeuran jäljillä", että Mikael Agricolan leijonaeläintä tarkoittava sana jalopeura olisi alunperin tarkoittanut leijonan tähdistöä, ja syntynyt tähdistön merkistä aiempien oppineiden keskuudessa aiheutuneesta väärinkäsityksessä, jossa merkin on tulkittu esittävän peuraa.
Lähteet.
Hannu Kerttunen, Olli Manner, Pentti Tuovinen - Tähtitaivas 2000 URSA ISBN 951-9269-66-5


Dievs.
Dievs ("jumala") tarkoittaa Latvian mytologiassa ylintä jumalaa. Sama sana tarkoittaa nykylatvian kielessä kristinuskon Jumalaa. Muinaisessa Latviassa Dievs ei ollut ainoastaan jumalien isä, hän oli olennainen osa niitä (perusolemus). Kaikki muut jumalolennot olivat Dievsin erilaisia muotoja tai ilmentymiä, näin oli erityisesti Mara-jumalattaren ja Laiman kohdalla. Nimi Dievs tarkoitti myös taivasta.
Dievs on historiallisesti sama indoeurooppalaisen uskonnon jumala kuin Tyr, Zeus, Juppiter ja Dyaus Pita.
Dievs on taivaan ja hedelmällisyyden jumala. Vaikka hän kosiskeli Saulea, hänen ei tiedetä olleen naimisissa. Hänen poikansa tunnetaan nimellä Dieva dēli: he olivat Saulen tytärten (Saules meitas) kosijoita ja heidän lukumääränsä vaihteli eri kertomuksissa. Yksi Dievsin pojista on Miķelis, tähtitieteen, ennustamisen ja yltäkylläisyyden jumala.


Mara (latvialainen jumala).
Mara tarkoittaa nykyajan Latvian mytologiassa korkearvoisinta jumalatarta, naispuolista Dievsiä. Hänet voidaan ymmärtää Jumalan vaihtoehtoiseksi puoleksi (kuten Yin Yang). Muita jumalattaria, joskus kaikkia heitä, pidetään hänen vaihtoehtoisina muotoinaan. Mara on myös saattanut olla sama jumalatar kuin Lopu mate.
Mara on kaikkien naisellisten velvollisuuksien suojelija (lapset, karja), kaiken taloudellisen toiminnan suojelija ("Jumala teki pöydän, Mara leivän"), jopa rahan ja markkinoiden. Maran ollessa Jumalan vaihtoehtoinen puoli, Mara vie ihmisen kuoltua mukanaan tämän ruumiin Jumalan (Dievs) viedessä sielun. Hän on maan jumalatar; sitä kutsutaan "Maran maaksi".
Läntisessä Latviassa ja vähäisemmässä määrin muussa Latviassa Mara yhdistettiin voimakkaasti Laimaan, ja saatettiin pitää samana jumaluutena.
Maras-juhlaa vietettiin hänen kunniakseen 15. elokuuta.
Mara tunnettiin myös nimillä "Marsava" (läntinen Latvia), "Moschel" ja "Marha".


Laima.
Laima ("onni"; myös Laime, Laimas māte) oli Latvian mytologiassa ja Liettuan mytologiassa kohtalon ja onnen, sekä hyvän että pahan, personoituma. Hänet yhdistettiin synnytykseen, avioliittoon, kuolemaan, hedelmällisyyteen ja kotielämään. Hän oli myös raskaana olevien naisten suojelija.
Laima ja hänen siskonsa Karta ja Dekla olivat kohtalon kolminaisuuden jumaluus. Laiman ollessa huomattavasti muita suositumpi Deklalla ja Kartalla on kuitenkin samanlaiset tehtävät. Nykyajan uuspakanallisessa uskonnossa, Dievturibassa, näitä kolmea jumalatarta nimitetään kolmeksi Laimaksi, mikä osoittaa että he ovat saman jumaluuden kolme erilaista muotoa. Vaikka Laima tekee lopullisen päätöksen, kaikki kolme päättävät yhdessä kunkin henkilön kohtalosta.
Liettuan mytologiassa Laima ei ole ainoastaan kohtalon, hedelmällisyyden ja avioliiton jumalatar, mutta myös pimeyden ja valon. Laima yhdistettiin käkeen ja nähtiin usein sen muodossa. Laiman seurueeseen kuuluvat jumalattaret 279; ja Dalia. Laima määrittää vastasyntyneiden kohtalon. Laiman sisaruksia ovat 279;, Dekla, Karta ja Magyla.
Laiman pyhä puu on lehmus. Kansanlauluissa ja -tarinoissa hän on kukkuva käki lehmuksessa. Lehmuksessa on 3, 5, 6, 7 tai 9 haaraa. Nämä numerot ovat Laiman maagisia numeroita. Laiman alttari on kivi, jolla on naisen muodot. Sellaiset toteemit lisäsivät naisten hedelmällisyyttä.
Useat balttilaiset kansanlaulut kertovat miten Laima järjesti 279;n nimenantojuhlan (kastajaiset). Hän kutsui kaikki tähdet (279;s, Latvian Zvaigznes), mutta ei kutsunut 279;a.
Keskiajalla ja 1700-luvulla Liettuassa pidettiin Laiman kunniaksi useita erilaisia rituaaleja.


Savo.
Savo () on Suomen historiallinen maakunta Itä-Suomessa Karjalan ja Hämeen välissä. Savoa on kahden nykymaakunnan alueella eli Etelä-Savossa (lounaisin osa historiallista Hämettä ja Karjalaa) ja Pohjois-Savossa (läntisin osa Hämettä ja itäisin Karjalaa).
Savossa ovat hallitsevina savolaismurteet, joiden puhumisalue käsittää myös Pohjois-Karjalan, Kainuun, pääosan Keski-Suomesta, Päijät-Hämeestä sekä Etelä-Pohjanmaan Järviseudun.
Historia.
Suur-Savo alkoi muotoutua noin 1400-luvulla, jolloin ensimmäinen Savon ja Hämeen vastainen raja vahvistettiin maaoikeuden tuomiolla. Keskiajalla savolaiset joutuivat useaan otteeseen puolustamaan maitaan. Lännessä vastassa olivat hämäläiset, itäraja taas oli samalla valtakunnan raja vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhan määrittelemän rajalinjan mukaisesti. 1500-luvulla rajat Hämettä ja Karjalaa vastaan kiinnitettiin niin, että kolmen maakunnan rajat kohtasivat Mäntyharjulla, Tarhaveden ja Juolasveden välisessä salmessa sijaitsevassa Naulasaaressa. Sinne hakattiin kallioon rajamerkiksi kolmikärki, josta Hämeen vastainen raja lähti pohjoiseen ja Karjalan vastainen itään (Karjalan toisen rajan lähtiessä etelään).
Savon hallinnollinen keskus oli Olavinlinnassa. Linnan rakentaminen aloitettiin vuonna 1475 turvaamaan itärajaa. Vuodesta 1548 Savonmaa oli jaettu neljään hallintopitäjään ja kuuteen pitäjään sekä pienempiin hallinnollisiin yksiköihin eli neljänneskuntiin. Suur-Savoon kuuluivat Pellosniemen, Visulahden ja Juvan neljännesneljänneskunnat. Pien-Savoon kuuluivat Säämingin, Rantasalmen ja Tavinsalmen, nykyisin Kuopio, neljänneskunnat.
Historiallisen Savon itärajaksi muotoutui Täyssinän rauhan raja maakunnan alueen yltäessä nykyisestä Kainuusta Etelä-Karjalaan.


Erektio.
Siitin lepotilassa ja täydessä erektiossa. Esinahka on liukunut terskan päältä pois erektion muodostuessa.
Erektio (lat. "erectus", suora) tarkoittaa sukupuolielimien paisumista ja jäykistymistä paisuvaiskudosten täyttymisen vuoksi. Paisuvaiskudos, jota on miehillä siittimessä ja naisilla häpyhuulissa sekä häpykielessä, täyttyy verellä seksuaalisen kiihottumisen, joskus myös muuten jännittävän tilanteen vuoksi. Miehen erektiota tarvitaan yhdynnän onnistumiseksi. Siihen liittyy myös voimakkaita seksuaalisia mielleyhtymiä. Naisen erektio ei ole kovin näkyvä.
Yleensä pelkästä erektiosta puhuttaessa tarkoitetaan miehen erektiota.
Erektion muodostuminen.
Kun aivoissa on tapahtunut eroottinen virike, alkaa lantion ja sukuelinten alueen hermopäätteistä vapautua typpioksidia, mikä aiheuttaa verentungoksen paisuvaiskudokseen ja siten erektion. Erektio saa yleensä alkunsa eroottisista mielikuvista, näköhavainnoista tai sukupuolielinten tai muiden erogeenisten alueiden stimuloimisesta. Erektio voi muodostua myös tahattomasti. Erektio muodostuu vastaavalla tavalla miehellä ja naisella, vaikka miehellä se on selvemmin näkyvä ilmiö.
Miehen erektio.
Erektion muodostuessa siitin paisuu paksummaksi, pitemmäksi ja kovemmaksi, jos erektio on voimakas, siitin nousee pystyyn. Yleensä esinahka liukuu pois terskan päältä erektion muodostuessa, kivespussi saattaa kiristyä ja kivekset nousta ylöspäin siittimen tyven juurelle. Siitin on erektiossa kooltaan moninkertainen lepotilaan verrattuna. Erektion muodostuminen on helposti havaittava tapahtuma, ja erektio erittäin näkyvä. Yhdynnän onnistumisen kannalta miehen erektion tulee olla riittävän voimakas. Penis voi olla erektiossa ylös, alas tai sivulle käyrä, joka on täysin normaalia. Pitkään jatkunut erektio voi olla kivulias. Sairaalloisen pitkäkestoinen (yli 4 tuntia) kestävä erektio, johon ei liity seksuaalista kiihoitusta, tunnetaan priapismina.
Aamuerektio.
Terveillä miehillä erektioita esiintyy öisin ja erityisesti aamuisin. Yöllisten ja aamuisten erektioiden tehtävänä on pitää siittimen paisuvaiskudos toimintakunnossa. Erektioiden seurauksena siittimeen pumppautuu hapekasta verta, joka ylläpitää paisuvaiskudoksen happitasapainoa ja sen solujen hyvinvointia. Myöhemmällä iällä saattaa esiintyä erektiohäiriöitä, jolloin myös aamuerektiot katoavat. Aamuerektio on merkki siitä, että veritiehyet toimivat kunnolla.
Siittimen koko ja muoto erektiossa.
Siittimen koko vaihtelee paljon yksilöiden välillä niin lepotilassa kuin erektiossakin. Lepotilassa oleva pieni siitin voi olla erektiossa kookas ja päinvastoin. Siittimen pituus erektiossa on 12–17 senttimetriä noin 90 prosentilla miehistä, mutta voi vaihdella myös suuresti tämän yli ja alle. Myös siittimen paksuus erektiossa vaihtelee. Yhdynnän suorittamisen kannalta erektiossa olevan siittimen pituudella ei ole olennaista merkitystä. Osittaisessa erektiossa koko voi olla pienempi. On normaalia, että siitin voi olla erektiossa vino tai käyrä.
Erektio ja ikä.
Siittimen erektioita esiintyy jo sikiöaikana. Periaatteessa niitä voi esiintyä kuinka vanhalla tahansa, mutta usein ikääntymisen myötä erektio heikkenee tai jää kokonaan pois.
Nuorella pojalla siitin jäykistyy hyvin nopeasti, tulee kovaksi ja nousee täysin pystyyn. Iäkkäällä erektio muodostuu hitaasti ja voi jäädä osittaiseksi, mutta yhdyntä voi tällöin vielä onnistua.
Impotenssista puhutaan, kun siitin ei enää jäykisty tarpeeksi. Erektiohäiriöt lisääntyvät voimakkaasti iän myötä, mutta niitä esiintyy myös nuorilla. Nuorilla erektiohäiriöpotilailla ongelman syyt ovat usein psyykkisiä.
Naisen erektio.
Häpyhuulet turpoavat ja kovettuvat hieman, niiden väri voi muuttua tummemmaksi. Samoin häpykieli laajenee ja kovettuu hieman. Naisen erektio ei ole kovin näkyvä eikä sillä ole yhtä suurta merkitystä yhdynnän onnistumisessa kuin miehen erektiolla, mutta silläkin on tärkeä rooli seksuaalisen mielihyvän saavuttamisessa. Myös naisella voi olla erektiohäiriö miehen tavoin.
Erektio ja seksuaalisuus.
Erektiolla on keskeinen rooli seksuaalisuudessa. Miehen erektion näkymiseen jo sinällään liittyy voimakkaita seksuaalisuuteen ja kiihottumiseen liittyviä mielleyhtymiä. Erektio voi paljastaa miehen kiihottuneisuuden ja erottua vaatteidenkin läpi. Erektiossa olevan siittimen stimulointi tuottaa mielihyvää. Yhdynnän onnistumisen lisäksi erektiolla on merkitystä myös muunlaisessa seksuaalisessa kanssakäymisessä sekä itsetyydytyksessä.
Naisen erektiolla on merkitystä seksuaalisen mielihyvän saavuttamisessa.
Syitä.
Psyykkiset syyt ovat yleisiä erektiohäiriön taustalla. Yhdynnän suorittamiseen voi liittyä niin suuria suorituspaineita, ettei erektiota saavuteta tai se ei kestä riittävän pitkään. Pitkäaikainen stressi voi aiheuttaa impotenssia. Seksuaalinen haluttomuuskin voi sinällään olla impotenssin taustalla.
Verisuonisairaudet ovat iäkkäämmillä miehillä yleinen impotenssin aiheuttaja. Ikääntyvillä testosteronin puute voi myös olla syynä impotenssiin. Testosteronin puute voi liittyä kivesten vajaatoimintaan myös nuoremmilla miehillä. Paisuvaiskudokseen saatu vamma voi olla erektiohäiriön taustalla. Erektiohäiriö on yleinen diabeteksen komplikaatio.
Monet lääkkeet voivat myös aiheuttaa impotenssia ja seksuaalista haluttomuutta, kuten muun muassa mielialalääkkeet.
Myös naisella voi olla erektiohäiriö, jolloin paisuvaiskudos täyttyy huonosti verellä. Tällöin kiihottuminen ja orgasmin saaminen vaikeutuvat.
Hoitoja.
Jotta erektiohäiriöitä voisi hoitaa, on ensin selvitettävä, onko kyse psyykkisestä vai fyysisestä vaivasta. Tilanne voi olla monimutkainen, koska esimerkiksi erektion heikkeneminen fyysisestä syystä voi lisätä suorituspaineita, jolloin psyykkiset syyt alkavat komplisoida tilannetta. Joskus erektiohäiriön taustalla on satunnainen, hyvänlaatuinen syy, joka kuitenkin aloittaa noidankehän, jossa psyykkiset syyt voimistuvat erektiohäiriön vaikeutuessa.
Jos häiriön tausta on fyysinen, voidaan ongelmaa hoitaa tietyillä lääkkeillä, kuten sildenafiililla, tadalafiililla tai vardenafiililla, jotka laajentavat siittimen verisuonia. Näistä ensimmäinen, "Viagran" kauppanimellä myyty lääke on käytetyin ja tunnetuin. On olemassa myös siittimeen pistettäviä verisuonia laajentavia lääkkeitä.
Tyhjöpumpulla voidaan erektio saada aikaiseksi, ja siittimen varteen laitettavalla kiristysrenkaalla (penis- tai pubisrengas) säilyttää se yhdynnän ajan. Siittimen sisälle voidaan leikata myös tuki, joka pitää siittimen aina puolijäykässä asennossa, jolloin se ei häiritse normaalielämää, mutta sen avulla voidaan suorittaa yhdyntä.
Jos ongelma on enimmäkseen psyykkinen, voi psykologisesta tai psykiatrisesta neuvottelusta olla apua. Tällöinkin voidaan käyttää tyhjöpumppua ja kiristysrengasta erektion saavuttamiseksi.


Claude Shannon.
Claude Elwood Shannon (30. huhtikuuta 1916 Petoskey, Michigan – 24. helmikuuta 2001 Medford, Massachusetts) oli yhdysvaltalainen matemaatikko, jota on sanottu ”informaatioteorian isäksi”. Shannonin työ loi pohjan muun muassa tietoliikenteen koodaukseen ja tiedon salaukseen. Shannon toimi MIT-yliopistossa ja Bell Labsilla. Warren Weaver oli hänen tärkeä yhteistyökumppaninsa.
Nuoruus ja opinnot.
Claude Elwood Shannon syntyi Petoskeyssa, Michiganissa. Hänen isänsä oli liikemies Claude Shannon senior (1862-1934) ja äitinsä saksalaissyntyinen kieltenopettaja Mabel Wolf Shannon (1880-1945). Tekniikka ja tietoliikenne kiinnostivat Shannonia jo nuorena, sillä hän rakensi mm. radio-ohjattavan veneen sekä lennätinyhteyden omansa ja ystävänsä kodin välille.
Taskurahoja Claude ansaitsi mm. korjailemalla radioita. Hän piti sankarinaan Thomas Alva Edisonia, jonka etäinen sukulainen oli. Myös sellaiset tiedemiehet kuin Newton, Darwin, Einstein ja von Neumann kuuluivat hänen ihanteisiinsa.
Shannon kävi Gaylordissa public schoolia, mistä valmistui 1932. Samana vuonna hän aloitti opinnot Michiganin yliopistossa ja suoritti Bachelor of Science -tutkinnon sähkötekniikassa ja maisterintutkinnon matematiikassa. Hänen uraansa luonnehti
myöhemminkin nimenomaan sähkötekniikan ja matematiikan yhdistelmä. Opinnäytteessään Shannon tutki Boolen logiikan sovelluksia sähköpiireihin. Tätä työtä on pidetty digitaalisten piirien suunnittelun kannalta erittäin tärkeänä.
Valmistuttuaan hänestä tuli Massachusetts Institute of Technologyn tutkimusassistentti ja jatko-opiskelija. Hän työskenteli tuolloin Vannevar Bushin johtamassa työryhmässä, joka kehitti "Rapid Selector" -laitetta. Bushin kehoituksesta hän siirtyi sähkötekniikan osastolta matematiikan osastolle. Bush ehdotti hänelle algebrallisten menetelmien soveltamista genetiikkaan ja tästä aiheesta Shannon teki väitöskirjansa, joka valmistui 1940 nimellä An Algebra for Theoretical Genetics.
Tieteellinen työ.
Shannon julkaisi vuonna 1948 artikkelin "A Mathematical Theory of Communication", jossa tutkitaan tiedon siirtämisen ongelmia. Seuraavana vuonna hän julkaisi artikkelin "Communication Theory of Secrecy Systems", jossa hän sovelsi teoriaansa salaukseen.
Shannonin informaateorian perustana on informaation määritteleminen bittinä eli yhtenä kyllä/ei-päätöksenä. Tämän perusteella Shannon kehitti matematiikan haaran, jonka avulla informaation määrää voidaan käsitellä tarkasti. Shannon määritteli muun muassa termit "informaation entropia" ja "redundanssi".
Shannon myös kehitti Nyquistin teoreemaa, jonka mukaan analogisen signaalin siirtämiseen digitaalisen tiedonsiirtokanavan kautta tarvitaan suurimpaan signaalitaajuuteen verrattuna vähintään kaksinkertainen näytteenottotaajuus. Tätä pienemmillä näytteenottotaajuuksilla signaaliin aiheutuu ns.
laskostumisvirheitä (alias-virheitä). Nyqvistin näytteenottoteoriaa hyödynnetään esimerkiksi digitaalisessa puhelintekniikassa. Koska hyvänlaatuisen puhesignaalin siirtämiseksi tarvittava suurin taajuus on noin 4000 Hz, digitaalinen keskus lähettää toiseen päähän 8000 näytettä puheesta sekunnissa. Fourier-muunnosten avulla Shannon todisti, että alkuperäinen analoginen signaali saadaan palautettua teoriassa täydellisesti näistä 8000 näytteestä. Teoria tunnetaankin nykyisin Nyquistin-Shannonin näytteenottoteoreemana.
Ahvenanmaalainen Jan Kåhre on esittänyt teoksessaan kahdeksan edellytystä Shannonin teorian soveltuvuudelle.


Kasvitiede.
Kasvitiede eli botaniikka on kasveja tutkiva biologinen tieteenhaara. Sen tutkimusalueita ovat mm. kasvien kasvu, lisääntyminen, aineenvaihdunta, kehitys, taudit ja evoluutio.
Osa-alueita.
1. Kasvimorfologia, eli muoto-oppi, tutkii lähinnä kasvien ulkomuotoa ja niiden eri osien keskinäisiä asentosuhteita. Tässä mielessä siitä käytetään myös nimityksiä organologia ja organografia.
2. Kasvianatomia, jonka kohteena on kasvien etupäässä vain mikroskooppisesti tutkittava sisärakenne, solukot (solukko-oppi eli histologia)tai yksittäiset solut ja niiden osat (soluoppi eli sytologia).
3. Kasvifysiologia tutkii kasvien elintoimintoja: aineenvaihduntaa, kasvua, kehitystä, lisääntymistä ja liikkeitä.
4. Kasviekologia selvittelee kasvien riippuvuutta ilmasto-, maaperä- ym. ympäristötekijöistä sekä sopeutumista niihin.
5. Kasvisystematiikka eli kasvitaksonomia tutkii kasvien välisiä yhtäläisyyksiä ja eroja ja pyrkii järjestämään maapallon kaikki kasvimuodot keskinäisen sukulaisuuden perusteella yhtenäiseen luontaisjärjestelmään.
6. Kasvimaantiede tutkii kasvien esiintymistä luonnossa. Tällöin kasvistollinen, eli floristinen kasvimaantiede kohdistaa huomionsa kasvilajien, -sukujen jne. levinneisyyteen suhteellisen suurilla alueilla, kun taas kasvillisuustiede, eli kasvisosiologia, tutkii kasvien ryhmittymistä kasvustoiksi ja kasviyhdyskunniksi.
7. Kasvipaleontologian eli fotopaleontologian kohteina ovat muinaisaikojen kasvit geologisina aikakausina.
8. Perinnöllisyystiede eli genetiikka tutkii läheisessä yhteistyössä eläintieteen vastaavan haaran kanssa periytymistä ja muuntelua kasvikunnassa.
Historia.
Jo Aristoteles esitti joitakin kasveja koskevia yleisluonteisia oppilauseita, joita sitten seliteltiin ja pohdittiin n. 2000 vuotta. Hänen oppilaansa kirjoitti meidän päiviimme säilyneen, koko silloista tietämystä käsittelevän kasvitieteen oppikirjan.
Carl von Linné tunnetaan parhaiten luonnontieteilijänä, joka loi perustan kasvien ja eläinten tieteellisille nimistöille.


Siionin Lähetyslehti.
Siionin lähetyslehti on SRK:n julkaisema kristillinen, vanhoillislestadiolainen muun muassa lähetystyöstä kertova kerran kuussa ilmestyvä aikakauslehti. Se on perustettu vuonna 1911 Kokkolassa. Lehden levikki on noin 24 000 kappaletta.
Lehti on pääasiassa suomenkielinen, mutta siinä ilmestyy säännöllisesti artikkeleita myös englanniksi, venäjäksi, ruotsiksi, viroksi ja saksaksi. Se ilmestyy kerran kuussa 16-sivuisena ja jaetaan Päivämiehen välissä sen tilaajille, minkä lisäksi se on mahdollista saada CD-levyllä äänilehtenä. Kaksi kertaa vuodessa ilmestyy 16-sivuinen ranskan-, venäjän- ja vironkielinen liite.


Siionin kevät.
Siionin kevät on SRK:n julkaisema lapsille suunnattu kristillinen aikakauslehti. SRK on evankelis-luterilaisen kirkon suurimman herätysliikkeen, vanhoillislestadiolaisuuden järjestö. Lehdessä julkaistaan lapsille ymmärrettävässä muodossa olevia kirjoituksia Raamatun kertomuksista sekä hartaustekstejä. Muuta sisältöä ovat kristilliseen elämään ohjaavat tarinat, lasten omat kirjeet ja piirustukset sekä lasten hauskoja puheita keräävä palsta. 40-sivuinen Siionin kevät ilmestyy kerran kuussa. Lehden levikki on 13 300 ja sen päätoimittaja on Toivo Määttä.
Siionin kevät on perustettu 1931 "Lasten siionin" nimellä. Nimi vaihtui 1978.
Aiheesta muualla.
vanhoillislestadiolaisten lastenlehdessa. Pro gradu-työ: Oulun yliopisto, Oulun opettajankoulutuslaitos.


Päivämies.
Päivämies on SRK:n julkaisema tabloid-kokoinen kristillinen, vanhoillislestadiolainen sanomalehti. Lehti kertoo vanhoillislestadiolaisen liikkeen toiminnasta ja opetuksesta. Lehti ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ja kirkollisiin kysymyksiin. Päivämiehen levikki on 24 000.
Lehti julkaisee myös hartauskirjoituksia ja henkilöhaastatteluja. Vakiojuttuja ovat esimerkiksi pääkirjoituksen alle sijoitettu kolumni, Perhepeili sekä "Elämää ja ihmisiä". Kerran kuussa julkaistava nuorten osasto Kapsäkki käsittelee nuorten asioita. Kapsäkkiä toimittavat enimmäkseen nuoret itse. Lehdessä on myös arvioita kirjoista ja muista julkaisuista. Viikoittain lehdestä ilmestyy myös äänilehti CD-levynä.
Päivämies perustettiin vuonna 1954. Lehden päätoimittaja on Olli Lohi, ensimmäinen oli Antti Koukkari. Alun perin lehti tiedotti yleisesti kristillisyydestä, erityisesti evankelis-luterilaisesta kirkosta, mutta alkoi painottua myöhemmin vanhoillislestadiolaisuuden pää-äänenkannattajaksi.
SRK:n puheenjohtajan Olavi Voittosen mukaan Päivämies on kristillinen viikkosanomalehti. Se kertoo vanhoillislestadiolaisuudesta ja sen toimintaympäristöstä sekä ottaa Voittosen mukaan rakentavasti kantaa keskeisiin yhteiskunnallisiin ja kirkollisiin kysymyksiin. Hänen mukaansa lehti on poliittisesti sitoutumaton ja tarkoitettu kaikkien luettavaksi. Päivämiehen perustamiskokouksen pöytäkirjojen mukaan Päivämies toimii vanhoillislestadiolaisuuden yhdyssiteenä. Lehti on arvostellut kirkon maallistumista.


Tesvisio.
Tesvisio oli Suomen ensimmäinen televisiokanava. Kanavan juuret ovat Radioinsinööriseuran vuonna 1954 perustaman televisiokerhon kaapelitelevision koelähetyksissä, joilla eri puolille Helsinkiä lähetettiin tuote-esittelyjä. Kanava oli luonteeltaan kaupallinen, joten sillä lähetettiin mainoksia ja kustannettuja ohjelmia.
Tesvision näkyvyysalue oli hyvin rajallinen. Aluksi sen lähetyksiä voitiin seurata vain pääkaupunkiseudulla, myöhemmin näkyvyys laajeni myös Turkuun ja Tampereelle. Sen sijaan 1957 perustettu MTV saavutti Yleisradion verkon vuokralaisena huomattavasti laajemman yleisön. Niinpä Tesvision oli miltei mahdotonta taistella mainostajista MTV:n kanssa.
Historia.
Televisiokerho teki Suomen ensimmäisen langattoman tv-lähetyksen 20. huhtikuuta 1955. Ensimmäinen julkinen lähetys taas tapahtui 24. toukokuuta. Kanava toimi aluksi Teknillisen korkeakoulun toimiluvalla. Lähetysten taloudellinen toiminta vakiintui, kun Tekniikan edistämissäätiö ryhtyi tukemaan toimintaa vuonna 1956.
Säännölliset lähetykset aloitettiin vuoden 1956 maaliskuussa. Vuoden 1957 alusta kanava otti nimekseen TES-TV. Merkittävä osa kanavan ohjelmistosta oli mainoksia ja sponsoroitua ohjelmaa. Teknillisen korkeakoulun tiloissa toimittiin vuoteen 1959 asti, jolloin alettiin pohtia kanavan kaupallistamista.
Marraskuussa 1959 kanavaa varten perustettiin osakeyhtiö, ja kanavan nimeksi tuli seuraavan vuoden alussa Tesvisio Vuonna 1963 näkyvyysalue laajeni Turkuun ja Tampereelle. Ohjelmaa esitettiin keskimäärin 28 tuntia viikossa, ja Tampereen paikallisyhdistyksestä juurensa saaneen Tamvision ohjelmia alettiin näyttää koko näkyvyysalueella.
Tesvisiolla alkoi olla taloudellisia ongelmia, joten Yleisradio osti sen ja Tamvision vuonna 1964. Tesvisio kuitenkin jatkoi vielä toimintaansa 6. maaliskuuta 1965 asti, minkä jälkeen silloinen TV-ohjelma 2 korvasi sen seuraavana päivänä.


Pentti Iisalo.
Keijo Pentti Iisalo (8. tammikuuta 1920 Toijala – 30. lokakuuta 2008 Lahti) oli Mannerheim-ristin ritari numero 16 ja samalla ensimmäinen vänrikki, joka nimitettiin ritariksi.
Pentti Iisalon vanhemmat olivat rautatievirkamies Jaakko Antero Iisalo ja Siiri Aino. Perheessä oli kuusi lasta, neljä poikaa ja kaksi tyttöä. Myös vuonna 1916 syntyneestä Taunosta tuli Mannerheim-ris­tin ritari. Tämän lisäksi ristiä ehdotettiin vuonna 1918 syntyneelle Aulikselle. Neljäs veli Viljo haavoittui vakavasti jatkosodassa. Isä Jaakko Antero Iisalo (1885 Toholampi-1950 Sievi) oli vuonna 1906 ajan tapaan suomentanut Ingman -sukunimensä Iisaloksi.
Perheen äiti Siiri Aino Iisalo (os. Törnroos, 1892-1942) sairastui vuonna 1922 tuberkuloottiseen aivokalvontulehdukseen, jonka seurauksena hän kuoli 20 vuotta myöhemmin, 1942.
Vuonna 1927 perhe muutti Kuopioon, jossa Pentti Iisalo kävi koulunsa. Perheen lapset osallistuivat innokkaasti Karjala-seurojen ja Kuopion suojeluskunnan toimintaan.
Vuonna 1938 Iisalot muuttivat Tampereelle. A-luokan tykkimies Pentti jatkoi jalkamiehenä Tampereen suojeluskunnan koululaiskomppaniassa. Hän myös jatkoi opintojaan Tampereen lyseossa. Vuoden 1939 kesällä hän osallistui Karjalankannaksen linnoitustöihin.
Suojeluskuntakorpraali.
Talvisodan syttyessä Pentti Iisalo oli 19-vuotias suojeluskuntakorpraali. Hän toimi vartiopäällikkönä, tehtävänä oli vartioida Näsijärven lähellä suurta rautatiesiltaa. Tammikuussa hän kävi pari viikkoa aliupseerikoulua, joka kuitenkin keskeytettiin. Tämän jälkeen Iisalo vartioi Tampereen keskustan tehtaita.
Helmikuun puolivälissä Iisalo komennettiin matalatorjuntapesäkkeeseen Ratinaan. Se oli perustettu etelästä tulevia lentokonehyökkäyksiä torjumaan. Tamperetta pommitettiin 3.2. ja Iisalosta tuntui, että suurpommitus kohdistui juuri Ratinan torjuntapesäkkeeseen, lähimmät pommit putosivat noin kymmenen metrin päähän. Pojat selvisivät kuitenkin säikähdyksellä.
Maaliskuun alussa Länsi-Kannaksen puolustus oli murtumassa. Puolustukseen tarvittiin uusia joukkoja, etenkin Viipurinlahden ja Virolahden puolustukseen. Pentti Iisalo osallistui näihin taisteluihin vanhemman veljensä vänrikki Viljo Iisalon taistelulähettinä ja osallistui muun muassa taisteluun Kiuskerin majakkasaaresta.
Pentti Iisalo kävi aliupseerikoulun loppuun vuoden 1940 keväällä Vihdin pitäjässä, jonka jälkeen hänet komennettiin joukkueenjohtajaksi Lappeenrannan lähelle. Joukkue osallistui Salpalinjan rakentamiseen Saimaalta Suomenlahdelle. Ylioppilaslakkinsa Iisalo kävi hakemassa nokisessa asepuvussa.
Syksyllä Iisalo pääsi Reserviupseerikoulun kurssille 50 Niinisaloon. Hän oli 800 oppilaan kurssin kymmenenneksi paras. RUK:n jälkeen Iisalo palasi kokelaana entiseen prikaatiinsa Taipalsaarelle Lappeenrannan lähelle.
Vuoden 1940 kesällä Pentin sisko Hilkka oli mennyt naimisiin metsänhoitaja Orvo Lipposen kanssa. Heille syntyi Turtolassa, nykyisessä Pellossa, vuoden 1941 huhtikuussa poika Paavo, josta myöhemmin tuli SDP:n puoluejohtaja, pääministeri ja eduskunnan puhemies.
Joukkueenjohtaja.
Jatkosotaan vänrikki Iisalo lähti jääkärieversti Antti Kääriäisen komentaman Jalkaväkirykmentti 2:n riveissä. Iisalon joukkue lähti Lappeenrannasta kohti rintamaa heinäkuun 1. päivänä. Oman joukkueen Iisalo sai heinäkuun 23. päivänä edellisen joukkueenjohtajan, vänrikki Toimi Ravin, kaaduttua partiomatkalla.
Rykmentti alistettiin ennen Kannaksen yleishyökkäystä eversti Jussi Sihvon 10. divisioonalle. Divisioona taisteli vuoden 1941 kesällä kenraalimajuri Taavetti ”Pappa” Laatikaisen II armeijakunnan mukana Karjalankannaksella. Heinäkuun viimeisenä päivänä Laatikaisen armeijakunta lähti hyökkäykseen. Reservinä ollut Jalkaväkirykmentti 2 liittyi 10. divisioonan hyökkäykseen 7.8.
Varusmiespataljoona, johon Iisalon joukkue kuului, valtasi seuraavana päivänä Kirkkokankaan voimakkaasti varustetut asemat Hiitolan kirkonkylässä. Komppanian tappiot olivat vuorokauden aikana jatkosodan siihen mennessä suurimmat, kuusi kaatunutta ja 46 haavoittunutta.
Rykmentti eteni Laatokan rannalle asti ja saartoi vihollisen Hiitolan ja Sortavalan suunnan joukot, jotka evakuoitiin Laatokkaa myöten etelään. Raskaita tappioita Taivallahdessa Käkisalmen pohjoispuolella kärsinyt 10. divisioona siirrettiin länteen Räisälän valtaustaisteluihin.
Mannerheim-risti.
Jalkaväkirykmentti 2:n ensimmäinen pataljoona, jota komensi kapteeni Veikko Väänänen, taisteli sunnuntaina 17.8. Tiurinkoskella Räisälästä Suvannon rannalle Kiviniemeen johtavan tien varrella. Tavoitteena oli saartaa vihollinen katkaisemalla ainoa vetäytymistie Vuoksen kapean sivuhaaran, Tiurin kapeikon, maastossa. Iisalo sai johtoonsa kärkijoukkueen, jonka tavoitteena oli räjäyttää Tiurin silta.
Konnitsajoella, noin 7 kilometriä ennen tavoitetta, joukkue joutui taisteluihin vihollispartioiden kanssa. Divisioona lähetti yöllä kärkijoukkueelle pioneeriryhmän Tiurinkosken sillan räjäyttämistä varten. Eteneminen jatkui aamuyöllä kello 2. Muutaman sadan metrin päässä Tiurinkosken sillasta Iisalon joukkue törmäsi viholliseen, jolla oli 45 millimetrin panssarintorjuntatykki. Iisalon joukkue valtasi tuliterän tykin ehjänä.
Rynnäkössä kaatui yksi suomalainen ja muutama vihollinen. Muut vastustajat pakenivat ja vetäytyvät vihollisajoneuvot ruuhkautuivat tielle. Iisalo oli saanut kahden viikon panssarintorjuntakoulutuksen. Upseerit tekivät työnjaon. Vänrikki Matti Rantasila huolehti vallatun taistelupesäkkeen hallussapidosta ja Iisalo ryhtyi tutustumaan tykkiin.
Vihollisen jalkaväki lähti hyökkäykseen raivatakseen tien auki. Iisalon joukkue torjui hyökkäyksen ja Iisalo sai tykin toimimaan. Hän onnistui aiheuttamaan kaaoksen maantiellä ja tuhosi myös vihollisen pst-tykin. Tulppa piti kunnes pataljoona saapui paikalle.
Kärkijoukkueen tappiot olivat kolme kaatunutta. Pataljoonasta kaatui yhdeksän ja haavoittui 27 miestä. Iisalo nimitettiin ansioistaan Mannerheim-ristin ritariksi 1.10.1941.
"Vänrikki Iisalo valtasi yksin vihollisen panssaritorjuntatykin, eversti Jussi Sihvo toteaa nimitysperusteluissa. "Iisalo käänsi tykin ja ryhtyi tutustumaan valtaamaansa aseeseen, jollaista hän ei aikaisemmin ollut käsitellyt... Näin vänrikki Iisalo sai reippaalla toiminnallaan viivytetyksi vihollista kunnes oman pataljoonan pääosat ehtivät paikalle."
Tiurin taistelujen jälkeen Iisalo osallistui Käkisalmen valtaukseen. Syksyllä hyökkäys jatkui Taipaleen ja Valkjärven kautta yli vanhan rajan Lempaalaan. Syksyllä Iisalo sairastui keuhkopussin tulehdukseen, jota hoidettiin Rauhan sotilassairaalassa talvella 1941–1942. Hänen kelpoisuusluokkansa laski B 2:een.
Vuoden 1942 kesäkuussa Iisalo palasi pataljoonaansa, joka oli siirretty Syvärille ja alistettu Jalkaväkirykmentti 2:n mukana 5. Divisioonalle, eversti Ilmari Karhun Ilves-divisioonalle. Pataljoona oli Syvärin voimalaitoksen eteläpuolisissa sillanpääasemissa.
Ensimmäisen pataljoonan komentajana, kapteeni Tuomas Hyttinen, otti Iisalon lähettiupseerikseen. Kapteeni Hyttinen alkoi värvätä Iisaloa Kadettikouluun. Esteenä oli kuitenkin kelpoisuusluokka, kadettikouluun vaadittiin A-luokan kelpoisuus. Hyttinen määräsi lääkärin kirjoittamaan Iisalolle A-luokan paperit ja Iisalo pääsi vaikeuksitta Kadettikouluun Santahaminaan. Iisalon kadettijoukkueessa opiskeli muun muassa tuleva Puolustusvoimien komentaja Yrjö Keinonen.
Palvelu oli kuitenkin raskasta ja Iisalo keuhkopussintulehduksen jälkeen heikkokuntoinen. Hän joutui eroamaan Kadettikoulusta jo elokuun puolivälissä. Iisalo palasi rintamalle ja pääsi luutnantti Arvo Toivosen 3. komppanian varapäälliköksi. Asemasota sujui vartiopalvelun, koulutuksen ja vanginsieppausoperaatioiden parissa.
Haavoittuminen.
Puna-armeijan suurhyökkäys alkoi 9.6.1944 Karjalankannaksella. Syvärin voimalaitoksen sillanpääasemalta päätettiin vihollisen aikeiden selvittämiseksi tehdä väkivaltainen tiedustelu ja vanginsieppaus. Tehtävään määrättiin 3. komppania ja johtajaksi Iisalo. Yritykseen lähdettiin sunnuntaina 11.6. yön hiljaisuudessa. Mukana oli viisi upseeria ja noin 50 huolella valittua miestä.
Iisalo eteni keulassa ja miehet pääsivät vajaan 30 metrin päähän vihollisen pesäkkeestä, kun Iisalon takana räjähti putkimiina. Iisalo haavoittui jalkoihin. Tehtävää jatkoi luutnantti Mauno Vainio, joka myös astui polkumiinaan ja menetti toisen jalkateränsä. Samalla haavoittui myös tulenjohtoupseeri. Tehtävä oli epäonnistunut.
Iisalo kiidätettiin kenttäsairaalaan Syvärin luostarille ja myöhemmin Salmin ja Sortavalan sotasairaaloihin. Jaloista poistettiin sirpaleita useassa leikkauksessa. Sortavalan kenttäsairaalassa Iisalo tapasi tulevan vaimonsa, viipurilaisen sairaanhoitajan Hilkka Siikasen. Loka-marraskuun vaihteessa Iisalo siirrettiin Helsinkiin sotasairaalan poliklinikkahoitoon. Samalla hän ilmoittautui Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan.
Naimisiin Pentti ja Hilkka menivät Marian päivänä 24.3.1945. Pariskunnalle syntyi viisi lasta, Heikki Antero 1946, Liisa Annikki 1947, Pirkko Kaarina 1950, Timo Tapio 1955 ja Päivi Sisko 1958.
Vuonna 1947 Iisalo valmistui metsänhoitajaksi. Aluksi hän toimi Kuopion ja myöhemmin Lahden maanviljelysseuran asutustoimikunnan metsänhoitajana. Enso-Gutzeitin metsänhoitajaksi hän tuli vuonna 1952 ja toimi piirimetsänhoitajana ja aluejohtajana yhtiön Mikkelin metsäosastolla vuosina 1959–1979. Iisalo sai ylimetsänhoitajan arvonimen 12.6.2008.
Mannerheim-ristin ritarien säätiön valtuuskunnassa Iisalo toimi vuosina 1965–1987, jonka jälkeen hän on istunut säätiön hallituksessa. Iisalo ylennettiin kapteeniksi 4.6.1967, puolustusvoimien lippujuhlapäivänä. Iisalo on julkaissut kirjat "Tiurin tieltä Syvärille - Ritarivänrikin sota" ja "Ritarivänrikit".
Vuoden 2004 maaliskuussa Pentti Iisalo laski jalkaväkikenraali Adolf Ehrnroothin arkulle Mannerheim-ristin ritarien seppeleen. Iisalo saapui itsenäisyyspäivän vastaanotolle ensimmäisenä vieraana vuosina 2001-2007.
Iisalon sisarukset.
Myös Pentti Iisalon veljestä, lentueenjohtaja ja kapteeni Tauno Iisalosta, tehtiin Mannerheim-ristin ritari vuoden 1944 joulukuussa. Tauno kuului Lentorykmentti 4:n kaukotoimintalaivueeseen. Kannaksen torjuntataisteluissa vuoden 1944 kesällä Tauno Iisalo teki yhdeksän pommituslentoa neljän päivän aikana Äyräpään ja Vuosalmen sillanpääasemiin, joissa ankarat taistelut riehuivat.
Tauno Iisalo menehtyi loppuun lennetyn sodanaikaisen pommikoneensa JK-273 maahansyöksyssä vuoden 1947 kesäkuun 18. päivänä toisen moottorin sammuttua nousussa.
Karjalan armeijan komentaja Erik Heinrichs esitti myös vänrikki Aulis Iisalolle (1918-2007) Mannerheim-ristiä vuoden 1941 joulukuussa. Aulis oli tuolloin joukkueenjohtajana Karhumäen valtaustaisteluissa. Talvisodassa varusmiesalikersantti Aulis Iisalo soti Suomussalmen ja Raatteentien taisteluissa. Jatkosodassa hän taisteli joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä everstiluutnantti Kaarle Kustaa Karin Jalkaväkirykmentti 60:ssä.
Kenraaliluutnantti Heinrichsin esitys ei kuitenkaan mennyt läpi.
Neljäskin veli Viljo Iisalo (1914-1983) taisteli luutnanttina viime sodissamme. Joukkueenjohtajana ja komppanian ainoana upseerina Viljo Iisalo haavoittui vakavasti vuonna 1942 hyökkäyksen aikana, kun räjähtävä luoti osui hänen vasempaan käsivarteensa. Lisäksi heillä on myös Tampereella asuvat sisaret Hilkka Lipponen (s. 1915) ja Aila Iisalo (s. 1917), joka toimi lottana talvi -ja jatkosodassa.
Hilkka Lipponen on Suomen entisen pääministeri Paavo Lipposen äiti ja Pentti Iisalo oli Paavo Lipposen kummi.
Kuolema.
Pentti Iisalo sai 28. lokakuuta 2008 sydänkohtauksen kesken osallistumisensa Suomiforum-keskustelutilaisuuteen kotikaupungissaan Lahdessa, hänen sydän pysähtyi, mutta hänet saatiin elvytettyä. Iisalo kiidätettiin sairaalaan tehohoitoon, missä hän kuitenkin kuoli 30.10. Iisalo oli kuollessaan 88-vuotias. Hänen jälkeensä eloon jäi enää kolme Mannerheim-ristin ritaria.
Iisalo siunattiin Lahdessa 22. marraskuuta 2008. Hautaus tapahtui sotilaallisin kunnianosoituksin.
Vainajan siunasi kenttäpiispa Hannu Niskanen. Puolustusvoimien ja valtion edustajina seppeleen laskivat puolustusvoimain komentaja, amiraali Juhani Kaskeala ja puolustusministeri Jyri Häkämies. Mannerheim-ristin ritareista hautajaisiin osallistui Tuomas Gerdt. Heikki Nykänen ja Onni Määttänen eivät olleet paikalla.


Talviolympialaiset 2010.
Vuoden 2010 talviolympialaiset järjestettiin Vancouverissa, Kanadassa 12.–28. helmikuuta 2010. Useita suorituspaikkoja sijaitsee Richmondissa, Callaghan Valley'ssä, Whistlerissä ja Brittiläisen Kolumbian yliopistolla.
Montrealin (1976) ja Calgaryn (1988) jälkeen Vancouver on jo kolmas kanadalainen olympialaisten isäntäkaupunki. Se voitti äänestyksessä Itävallan Salzburgin ja Etelä-Korean Pyeongchangin.
Ennen kisoja Vancouver ja Whistler olivat luvanneet parantaa merkittävästi kaupunkeja yhdistävän Sea-to-Sky Highwayn turvallisuutta. Tämän rannikolta korkealle vuoristoon kulkevan valtatien keliolot ovat pahamaineiset.
Kisat alkoivat kuolemantapauksella, kun 21-vuotias georgialaiskelkkailija Nodar Kumaritašvili menehtyi harjoituksissa menetettyään ohjaskelkkansa hallinnan ja törmättyään radan sivulla olevaan teräspylvääseen. Onnettomuuden vuoksi Georgia harkitsi kisoista vetäytymistä, mutta päätti jäädä kisoihin. Olympiarataa on sanottu maailman nopeimmaksi radaksi ja sen turvallisuutta on kritisoitu.
Kisajärjestäjien tavoitteena oli järjestää mahdollisimman vähän ympäristöä kuormittavat olympialaiset. Tavoitteeseen pyrittiin rakentamalla kisapaikoille ja olympiakyliin matalaenergiataloja ja kompensoimalla olympialaisten päästöt sijoituksilla uusiutuvaan energiaan. Lisäksi kisavierailijoiden toivottiin matkustavan julkisilla kulkuneuvoilla ja kierrättävän.
Valintaprosessi.
Pitopaikka päätettiin yleiskokouksessa 2. heinäkuuta 2003 Prahassa, Tšekissä.
Maskotit.
Quatchi (vas.), Miga ja Sumi
Quatchi ja Miga ovat olympiakisojen viralliset maskotit. Sumi on paralympiakisojen maskotti. Näiden maskottien lisäksi kisoissa on mukana myös "Mukmuk", Vancouverinsaaren murmeli.
Avajaiset.
Avajaisissa BC Place -hallissa 12. helmikuuta olympiatulen sytytti neljä kanadalaista urheilijaa yhdessä: jääkiekkoilija Wayne Gretzky, alppihiihtäjä Nancy Greene, pikaluistelija Catriona LeMay Doan ja koripalloilija Steve Nash. Soihdun toi stadionille paralympialaisurheilija Rick Hansen. Avajaiset järjestettiin olympialaisten historian ensimmäistä kertaa sisätiloissa. Tulen sytyttämisen kanssa hallin sisällä oli kuitenkin teknisiä ongelmia, ja Doan jäi seisomaan soihtu kädessään, kun kolme muuta urheilijaa sytyttivät soihdun. Tämän jälkeen Gretzky sytytti toisen olympiatulen hallin ulkopuolella. Urheilijoiden olympiavalan vannoi naisjääkiekkoilija Hayley Wickenheiser ja toimitsijoiden valan Michel Verrault. Avajaisissa pidettiin minuutin hiljaisuus kelkkailuharjoituksissa menehtyneen georgialaisen Nodar Kumaritašvilin muistolle. Hiljaisen hetken aikana Kanadan lippu ja olympialippu laskettiin puolitankoon. Avajaiset rikkoivat Kanadan television katsojaennätyksen, sillä noin 13,3 miljoonaa kanadalaista seurasi koko lähetyksen.
Osallistujat.
thumb
Vuoden 2010 talviolympialaisiin osallistuu edustajia 82 eri olympiakomitesta. Caymansaaret, Ghana, Kolumbia, Pakistan ja Peru olivat vuonna 2010 ensimmäisen kerran mukana talviolympialaisissa. Lisäksi Montenegro ja Serbia debytoivat omina valtioinaan, aikaisemmin ne ovat olleet osa isompia valtioita, jotka ovat Jugoslavia (vuoteen 2002 asti) ja Serbia ja Montenegro (vuonna 2006).
Tongalla oli tavoitteena lähettää ohjaskelkkailija Bruno Banani edustamaan maata ensimmäistä kertaa talviolympialaisissa, mutta viimeisessä karsintakilpailussa tapahtunut kaatuminen pilasi suunnitelman.
Luxemburgin tavoitteena oli lähettää kaksi kilpalijaa, mutta hiihtäjä Kari Peters ei saanut koottua tarvittavaa määrää FIS-pisteitä ja alppihiihtäjä Stefano Speck loukkaantui ennen kisoja.
Kenialla oli tarkoitus lähettää hiihtäjä Philip Boit neljänsiin talviolympialaisiinsa, mutta FIS:n asettama aiempaa korkeampi pisteraja jäi Boitilla vain kahden pisteen päähän.
Aiheesta muualla.
*


Kenraaliluutnantti.
Kenraaliluutnantti on useiden maiden maa- ja ilmavoimissa käytössä oleva korkea sotilasarvo. Yleensä kenraaliluutnantti on täyden kenraalin alapuolella ja kenraalimajurin yläpuolella. Vastaava arvo laivastossa on vara-amiraali. Suomen maa- ja ilmavoimissa kenraaliluutnantti on toiseksi korkein sotilasarvo. Suomessa kenraaliluutnantti on ylimmän johdon tehtävissä.
Katso myös.
Luettelo Suomen armeijan kenraaleista


Kenraalimajuri.
Kenraalimajuri on useiden maiden maa- ja ilmavoimissa käytössä oleva sotilasarvo. Se on yleensä kenraaliluutnantin alapuolella ja vastaa laivaston kontra-amiraalia. Suomen maa- ja ilmavoimissa kenraalimajuri oli alin kolmesta kenraalinarvosta, kunnes sen alapuolelle luotiin vuonna 1994 uusi prikaatikenraalin arvo. Suomessa kenraalimajuri palvelee prikaatinkomentajaa ylemmissä tehtävissä komentaen esimerkiksi armeijakuntaa (sotilasalue).


Prikaatikenraali.
Prikaatikenraali tai prikaatinkenraali on useiden maiden maa- ja ilmavoimissa käytössä oleva sotilasarvo. Se on yleensä kenraalimajuria alempana mutta everstiä korkeampana alin kenraalinarvoista. Tyypillisesti prikaatikenraali palvelee prikaatin komentajana.
Suomessa tällaista arvoa ei ennen 1990-lukua ollut lainkaan ja prikaatien komentaminen kuului eversteille. Tarve luoda uusi palvelusarvo tuli kansainvälisten rauhanturva- ja sotilastarkkailijatehtävien myötä. Muualla maailmassa vastaavia tehtäviä hoiti kenraalikuntaan kuuluva upseeri. Kenraalimajuri () olisi kuitenkin ollut liian korkea-arvoinen kyseisiin tehtäviin, joten vuonna 1994 luotiin uusi prikaatinkenraalin () arvo. Samalla luotiin merivoimiin vastaava uusi lippueamiraalin arvo.
Prikaatinkenraalin kauluslaattana oli yksi hopeinen leijona, mutta jo lokakuussa 1995 muutettiin sotilasarvo prikaatikenraaliksi, leijonan väri muuttui kultaiseksi ja muiden kenraaliarvojen kauluslaattoihin lisättiin yksi leijona. Siten esimerkiksi kenraalimajurin kauluslaatassa on nykyään kaksi leijonaa aiemman yhden sijaan.
Katso myös.
Luettelo_Suomen_armeijan_kenraaleista


Vara-amiraali.
Vara-amiraali on useiden maiden merivoimissa käytössä oleva korkea sotilasarvo, joka on amiraalia alempana, mutta kontra-amiraalia ylempänä. Vara-amiraali vastaa yleensä maa- ja ilmavoimien kenraaliluutnanttia.


Kontra-amiraali.
Kontra-amiraali (englanniksi rear admiral eli "taka-amiraali") on useiden maiden merivoimissa käytössä oleva korkea sotilasarvo, joka on vara-amiraalin alapuolella ja vastaa maa- ja ilmavoimien kenraalimajuria. Suomessa se oli 1990-luvulle saakka alin amiraalien arvoista, mutta tuolloin luotiin maa- ja ilmavoimien prikaatikenraalin arvon perustamisen yhteydessä uusi sitä vastaava lippueamiraalin arvo, joka sijoittuu kontra-amiraalin alapuolelle.


Lippueamiraali.
Lippueamiraali on joidenkin maiden merivoimissa käytössä oleva sotilasarvo. Suomen merivoimissa se on alin amiraalinarvoista ja kontra-amiraalia alempi, mutta kommodoria ylempi. Arvo luotiin 1990-luvulla maa- ja ilmavoimien prikaatikenraalin arvon perustamisen yhteydessä sitä vastaavaksi merivoimien arvoksi.
Arvo puuttuu useimpien maiden merivoimista ja sitä vastaa joko kontra-amiraali tai kommodori.


Uumajan kunta.
Uumaja (,) on kunta Ruotsin itärannikolla Merenkurkun tienoilla. Kunta sijaitsee Västerbottenin maakunnassa ja Västerbottenin läänissä. Vuoden 2011 lopussa kunnassa oli 116 465 asukasta ja sen pinta-ala oli 2 316,61 km². Kunnan keskustaajama on Uumaja, joka on Västerbottenin läänin pääkaupunki. Keskustaajamassa oli noin 76 000 asukasta vuonna 2006.
Uumajan lentoasema sijaitsee n. 5 km keskustasta etelään, ja sieltä on useita lentoyhteyksiä muualle maahan. Uumajassa on oma jokisatama sekä ulkosatama (Holmsund). Lisäksi lauttaliikenne Vaasaan lähtee lauttasatamasta (Hillskär), joka on n. 15 km keskustasta etelään.
Historia.
Uumaja on saanut nimensä Uumajanjoen mukaan, jossa sana "uuma" tarkoittaa jylisevää jokea. Uumaja sai kaupunginoikeudet vuonna 1622. Venäläiset polttivat kaupungin vuonna 1714 Isovihan aikana, uudelleen se paloi 1888.
Kuntajaon kehitys.
Vuoden 1862 kunnallislakien astuessa voimaan nykyisen Uumajan kunnat alueella sijaitsivat Uumajan kaupunki, Uumajan ja Sävarin maalaiskunnat ja osin myös Nordmalingin maalaiskunta. Vuonna 1914 muodostettiin Hörneforsin maalaiskunta erottamalla se Uumajan ja Nordmalingin maalaiskunnista. Loppuosa Nordmalingia on edelleen itsenäinen kunta. Vuonna 1918 Uumajan maalaiskunnasta erotettiin Holmsundin maalaiskunta ja vuonna 1925 osa Sävarin maalaiskunnasta erotettiin Holmönin maalaiskunnaksi. Holmsundin maalaiskunta muutettiin Holmsundin kauppalaksi vuonna 1947. Vuoden 1952 kuntauudistuksessa aluejako ei muuttunut. Uumajan maalaiskunta liitettiin kaupunkiin vuonna 1965. Vuonna 1971 kaupunki, kauppala ja maalaiskunnat muutettiin kunniksi Ruotsin siirtyessä yhtenäiseen kuntamuotoon, mutta kuntaliitoksia ei tehty. Vuonna 1974 Uumajan kunta sai nykyiset rajansa, kun siihen liitettiin Holmsundin, Holmönin, Hörneforsin ja Sävarin maalaiskunnat.
Entiset taajamat.
Luettelossa mainituista taajamista Tomtebo on sittemmin kasvanut yhteen Uumajan taajaman kanssa.
Kunnanvaltuusto.
Seuraavassa taulukossa on esitetty valtiopäivillä edustettuina olevien puolueiden ääniosuudet ja paikat Uumajan kunnanvaltuustossa viimeksi pidettyjen kunnallisvaalien perusteella.
Nähtävyyksiä.
Keskustassa on raatihuonetta ympäröivä Raatihuoneentori (Rådhustorget). Torilta lähtevän Storgatanin varrella ovat mm. tiilikirkko (1894) ja lääninhallitus (1894). Muita nähtävyyksiä ovat maaseurakunnan kirkko (1508), ja Västerbottenin museo Gammlia. Uumajan lähistöllä on Arboretum Norr, Holmö-saaren luonnonsuojelualue ja Stornorrforsin kalliopiirrokset. Kaupungissa sijaitsee myös Volvon autokoritehdas.
Kesäisin kaupungissa pidetään kamarimusiikkifestivaalit ja jazzfestivaalit.
Uumajassa toimii kaksi yliopistoa: Vuonna 1963 perustettu Uumajan yliopisto ("Umeå universitet") sekä Ruotsin maataloustieteellisen yliopiston kampus.
Urheilu.
Uumajasta tulee maailman parhaisiin naisten jalkapalloseuroihin kuuluva Umeå IK, jonka riveissä pelaavat muun muassa Suomen maajoukkueen Maija Saari ja Ruotsin maajoukkueen Hanna Ljungberg, sekä vuosina 2004–2008 Brasilian Marta. Kaupungista on kotoisin myös jääkiekkoseura IF Björklöven, joka on voittanut jopa Ruotsin mestaruuden.
Uumajan ruotsinsuomalaiset.
Uumajassa asuu paljon ruotsinsuomalaisia, noin 6%, ja heillä on aktiivista kerhotoimintaa. Suomenruotsalaisia on muuttanut jonkin verran Suomen ruotsinkieliseltä rannikkoseudulta Vaasan ympäristöstä.


Konnevesi (järvi).
Konnevesi on Rautalammin reitin suurin järvi, pinta-alaltaan 189 km². Se on pinta-alaltaan Suomen 23:nneksi suurin järvi. Järvi sijaitsee Konneveden, Rautalammin ja Vesannon kuntien alueella.
Konnevesi muodostuu pitkänomaisesta, kapeahkosta Pohjois-Konnevedestä ja leveämmästä, saarekkaasta Etelä-Konnevedestä. Näitä kahta allasta yhdistää mm. Kivisalmi. Pohjois-Konnevedestä on yhteys Neiturin kanavan kautta Keiteleeseen ja Kiesimän kanavan kautta Kiesimään. Etelä-Konnevesi laskee länsipäästään Kellanvirtaa Liesveteen.
Konnevesi on vedenlaatuluokitukseltaan erinomainen. Järven pohjoisosassa näkösyvyys on keskimäärin 5–6 metriä, joinakin talvina jopa 10–11 metriä. Näkösyvyys järven eteläosassa on noin 4–5 metriä.
Konnevesi on tunnettu muikustaan, jonka varassa on ammattikalastustakin.


Jetpack.
Jetpack (1993) on Adam Pedersenin tekemä Lode Runner -klooni ja aluksi Software Creationsin mutta myöhemmin Impulse Gamesin julkaisema tasohyppely. Pelissä lennetään rakettirepulla keräilemässä smaragdeja. Peliä julkaistaan nykyään freeware-lisenssin alla julkaisutalojen (Software Creations ja Impulse Games) lopetettua toimintansa. Peli toimii hyvin myös nykykoneissa. Jetpackin mukana toimitetaan kenttäeditori ja siihen on saatavissa runsaasti fanien tekemiä lisäkenttiä.


Santiago.
Santiago on pyhimyksenä pidetyn Jaakob vanhemman nimitys espanjan- ja portugalinkielisissä maissa. Nimi on espanjankielisissä maissa yleinen sekä etu- että sukunimenä, ja on myös useita Santiago -nimisiä paikkoja.


Volkswagen.
Volkswagen (VW) on Volkswagen-konsernin valmistama automerkki, jonka pääkonttori sijaitsee Wolfsburgissa, Ala-Saksin osavaltiossa Saksassa. Pääkonttorin yhteydessä toimii myös autotehdas ja konsernin merkkien ympärille rakennettu Autostadt -teemapuisto. Saksan kielen sana "Volkswagen" tarkoittaa "kansanautoa". Volkswagen on Euroopan suurin autovalmistaja ja liikevaihdolla mitattuna Saksan suurin yritys.
Historiaa.
Vuonna 1933 Saksassa valtaan noussut Adolf Hitler oli luonut ajatuksen yksinkertaisesta ja ennen kaikkea jokaisen työtätekevän perheen ulottuvilla olevasta henkilöautosta. Automallin suunnittelulle määrättiin tarkat reunaehdot, muun muassa se että valmis auto sai maksaa enintään 1000 RM kappaleelta. Auton ostoon oli siis mahdollisuus jokaisella työtä tekevällä perheellä erityisen säästämisohjelman puitteissa tuon ajan Saksan taatuilla työsuhteilla ja palkkatasolla. Kansanautoajatukseen liittyi myös tavoite luoda maahan laaja autobahnien verkosto. Suunnittelija Ferdinand Porschella oli ollut mielessään samantyyppisen automallin luominen ja hän sai maassa valtaapitäneet kiinnostumaan ideastaan.
Vuonna 1934 Porsche solmi Saksan autoteollisuusliiton kanssa sopimuksen Volkswagenin eli "kansan auton" kehittämisestä. Kolme vuotta myöhemmin valmistui ensimmäinen mallisarja VW 30.
Vuonna 1938 aloitettiin ensimmäisen Volkswagen-tehtaan rakentaminen Fallerslebenin kylässä. Työ saatiin valmiiksi seuraavana vuonna, ja autojen valmistaminen tehtaassa voitiin aloittaa. Ensimmäinen malli oli Kdf-wagen ns. Kupla. Sodan syttyminen muutti alkuperäisiä suunnitelmia ja tehdas tuotti autoja ainoastaan armeijalle. Liittoutuneet pommittivat tehdasta sodan aikana ja se sai vaurioita.
Vuonna 1945 britit nimesivät toisen maailmansodan loppuvaiheessa miehittämänsä kaupungin Wolfsburgiksi. Kaupungissa ollut Volkswagen-tehdas toimi vielä sodan lopulla englantilaisten joukkojen ajoneuvokorjaamona. Tehdas aloitti sodan jälkeen englantilaisten toimesta uudelleen VW kuplan valmistuksen. Hitlerin aikana säästämisohjelmassa mukana olleille maksettiin korvaus, ja lukuisa määrä sodan aikana tuotettuja Volkswagen Kübelwageneita ja Schwimmwageneita muutettiin Kupla-malleiksi vaihtamalla niihin tehtaalla kori.
Vuonna 1972 kupla-mallista tuli historian myydyin automalli sen ohittaessa Fordin T-mallin. Pahoissa talousvaikeuksissa ollut Volkswagen esitteli uuden automallinsa Golfin vuonna 1974. Auto poikkesi tehtaan aikaisemmasta tuotannosta huomattavasti sillä siinä oli nestejäähdytteinen rivimoottori poikittain edessä ja etuveto. Vuotta aikaisemmin yhtiö oli jo esitellyt vastaavantyyppisen suuremman mallin Passatin, mutta Golfista tuli myyntimenestys. Kuudenteen sukupolveen ehtinyttä Golfia on valmistettu jo yli 25 miljoonaa kappaletta. Vuonna 1982 Volkswagen solmi yhteistyösopimuksen espanjalaisen Seatin kanssa. Myöhemmin se siirtyi kokonaan Volkswagenin emoyhtiön Volkswagen Groupin alaisuuteen.
Vuonna 1996 Volkswagen esitteli uuden Kuplan - New Beetlen. Vuonna 2003 valmistettiin viimeinen vanhanaikainen kupla Meksikossa. Pian tämän jälkeen Volkswagen Golf ohitti kuplan valmistusmäärissä.
Vuonna 2005 Volkswagen palasi aiempaan käytäntöönsä nimetä sedan-mallinen Golf Jetaksi, sen oltua välillä Vento ja sitten Bora. Vuodesta 2010 lähtien Jetta eriytettiin omaksi mallikseen eikä se perustu enää Golfiin.
Vuoden 2009 joulukuussa Volkswagen osti 19,9 prosentin osuuden Suzukista, ollen kaupan jälkeen Suzukin suurin yksittäinen omistaja.
Valmistuspaikkakoodit.
Ajoneuvokohtaisen VIN-koodin () yhdestoista merkki osoittaa valmistustehtaan.
Palkintoja.
Volkswagen palkittiin Auto Bild -lehden tekemän Palvelu 1 -ostotutkimus 2010 kategoriassa "Paras palvelu". Perustelujen mukaan Volkswagen on "yleisvoittaja, joka on kokonaisuutena parhaiten uuden auton ostajaa palveleva automerkki vuonna 2010."
Volkswagen Polo palkittiin vuoden 2010 New Yorkin autonäyttelyssä kategoriassa "World Car of the Year 2010" (). Polo päihitti kisassa Mercedes-Benzin E-sarjan ja Toyota Priuksen. Vuonna 2009 samaisen tunnustuksen sai Volkswagen Golf.


Gmail.
Gmail on Googlen maksuton webmail-pohjainen sähköpostipalvelu. Palvelu julkistettiin 31. maaliskuuta 2004. Monet saivat kuitenkin tiedon siitä vasta 1. huhtikuuta ja luulivat sitä aprillipilaksi, sillä Gmailin lupaama gigatavun tallennuskapasiteetti oli erittäin suuri verrattuna toisiin silloisiin ilmaisiin webmail-palveluihin. Yhden viestin koko liitetiedostoineen voi Gmailissa kuitenkin olla enintään 20 megatavua. Google laski rajan välillä 10 megatavuun Gmailin varaan nousseen vertaisverkon torjumiseksi, mutta on sittemmin palauttanut sen ennalleen. Gmailin visio on, ettei käyttäjän koskaan tarvitsisi poistaa viestejään; ainoastaan etsiä ne "keskusteluiksi" kutsutuista aihepiireistä. Käyttäjä voi esimerkiksi etsiä kaikki viestit, joissa mainitaan sana ”auto”. Jos käyttäjä vastaanottaa ainoastaan tekstimuotoisia viestejä, tämä visio voi hyvinkin toteutua postilaatikon massiivisen, jatkuvasti kasvavan tilan vuoksi. Sitä on käytännössä mahdotonta saada täyteen normaalikäytössä.
Gmail oli aluksi kokeiluasteella, jolloin uudet käyttäjät saivat palvelun käyttöön toisten kutsumina. Nykyään palveluun on päässyt ilman kutsua 7. helmikuuta 2007 alkaen. Alkuvaiheessa näitä kutsuja haluttiin jopa ostaa rahalla tai vaihtaa tavaraan. Tällä hetkellä jokainen uusi käyttäjä saa loputtomasti kutsuja, joilla voi kutsua uusia käyttäjiä mukaan palveluun. Rekisteröityä voi kuitenkin myös Google Accounts -palvelun kautta, sillä samaa tunnusta voi käyttää myös Gmailin kanssa.
Gmailin etusivulla vierailevat voivat seurata JavaScriptillä toteutettua laskuria, joka näyttää kasvavaa lukemaa käytettävissä olevasta tilasta. 12. lokakuuta 2007 Google nopeutti lisätilan kasvua 5,37 megatavuun tunnissa, viikkoa myöhemmin vauhti putosi 1,12 megatavuun tunnissa, ja jälleen 4. tammikuuta 2008 kapasiteetin kasvu hidastui 3,35 megatavuun vuorokaudessa, kunnes lokakuussa 2008 kasvu hidastui 353,9 kilotavuun vuorokaudessa. 5. elokuuta 2008 Gmail-tilien kapasiteetti ylitti 7 000 megatavua tunnusta kohti.
Gmailin tallennustilaa voidaan myös käyttää tietokoneen virtuaalisena kiintolevynä; esimerkiksi epävirallisen GMail Drive -ohjelman avulla. Google ei tätä kuitenkaan tue ja liiallisesta tiedonsiirrosta (esimerkiksi satojen megatavujen tiedostojen lähettämisestä) Google saattaa lukita tällaisen Gmail-tilin väliaikaisesti.
Yhdysvaltain hallitus on Bruce Schneierin mukaan vaatinut Gmailiin takaportteja, joista viranomaiset voivat tehdä "kotietsintöjä" käyttäjän tietoihin. Kiinalaiset krakkerit hyödynsivät näitä ominaisuuksia murtautuessaan Gmailiin.
Google Calendar -kalenteripalvelu.
Gmailissa on oma kalenteriominaisuus, johon voi perustaa yhden tai useamman kalenterin yhdelle käyttäjälle ja jakaa sen sisältöä rajatulla määrälle käyttäjiä tai täysin julkisesti rajoittamattomasti.
Kuvankäsittelyominaisuudet.
Gmailissa on valokuville oma osionsa, johon on integroitu Picasa-kuvankäsittelyohjelma.
Google Docs -toimisto-ohjelmat.
Gmailiin on liitetty myös taulukkolaskenta-, esitysgrafiikka- ja tekstinkäsittelyominaisuuksia. Gmailin ratkaisuissa on pyritty toisaalta yhteensopivuuteen Microsoft Wordin, Excelin ja PowerPointin kanssa teollisuusstandardina sekä toisaalta tämän kanssa kilpailevien kaupallisesta valmistajasta riippumattomien tiedostomuotojen kanssa, joita edustaa vahvimmin vain tietokoneella itsellään offlinena käytettävä OpenOffice.
Verkkosivuominaisuudet.
Gmailissa on liitetty ominaisuukseksi Google Page Creatorin sivuntekomahdollisuudet sen jälkeen kun erillinen googlepages-tila ei enää toimi. Gmailin nykyinenkin verkkosivumuokkain on verrattain yksinkertainen, mutta koska sivulle voi sisällyttää suoraan html-koodia sivunmuokkainohjelmasta riippumatta joko suoraan käsin koodaamalla tai kopioimalla toisella sivumuokkausohjelmalla tehtyä koodia, on mahdollista tehdä vakioasetuksin tuotettuja sivuja monipuolisempia sivukokonaisuuksia.
Pikaviestintä.
Gmailissa on mahdollisuus pikaviestintään eli chattaukseen. Jos henkilön, jonka kanssa haluaa chatata, vieressä on vihreä, punainen tai oranssi pallo, hänen kanssaan voi chatata. Harmaa pallo tarkoittaa, ettei henkilö ole kirjautuneena Gmailiin. Hänelle voi viestitellä, mutta hän vastaanottaa ne vasta seuraavalla kerralla, kun kirjautuu sisään.


The Operational Art of War.
"The Operational Art of War" on vuoropohjainen strategiapelisarja, jonka on kehittänyt Norm Koger ja julkaissut Talonsoft vuosina 1998–2000.
Sarjan ensimmäinen pelin sijoittui vuosiin 1939–1955, toinen osa taas vuosiin 1956–2000. "A Century of Warfare" kokosi kummatkin edelliset osat yhdeksi peliksi ja lisäsi samalla uusia ominaisuuksia.
Pelaajan kontrolloitavat yksiköt ovat yleensä rykmenttejä, prikaateja ja divisioonia, vaikkakin pelimoottori sallii vaikka yksittäisten ryhmien tai ajoneuvojen hallinnoimisen. Peli simuloi yksikköjen kaluston aina yksittäisiin ajoneuvoihin asti.
"The Operational Art of War" pohjaa alun perin lautapeleinä julkaistuihin strategiapeleihin, joissa kaksi pelaajaa ottivat mittaa toisistaan heksoihin jaetulla kartalla vuorotellen. Nämä pelit olivat tunnettuja monimutkaisista säännöistään eikä niiden pelaaminen onnistunut mikäli pelaaja ei tuntenut pelin aiheena olevia yksiköitä. "The Operational Art of War" ei myöskään päästä aloittelevaa pelaajaa helpolla. Pohjatiedot erilaisista asejärjestelmistä, taktisista merkeistä sekä taktisen ja operatiivisen tason sodankäynnistä on omattava. Peli ei sisällä lainkaan
tutoriaaleja, mutta sähköisen manuaalin avulla pääsee alkuun. Aloittelijoille sopiva skenaario on alkuperäinen Korean sota, pelattuna liittoutuneiden puolella. Skenaarion kartta ei ole järin suuri eikä joukkoja ole paljoa.
Kokeneelle pelaajalle "The Operational Art of War" -pelisarja tarjoaa erinomaiset mahdollisuudet käydä lävitse erilaisia taisteluita ja sotia. Lisäksi pelit sisältävät skenaario-editorin, jonka avulla voi tehdä omia taisteluita. Internetissä onkin ilmaiseksi jaossa uusia taisteluita, muun muassa Neuvostoliiton hyökkäys Karjalankannakselle kesällä 1944 sekä Talvisota. Moninpelimahdollisuus on sekä Hotseat- että sähköpostin välityksellä.


Jorma Vanamo.
Jorma Jaakko Vanamo (30. lokakuuta 1913, Mouhijärvi – 13. joulukuuta 2006, Helsinki) toimi Suomen suurlähettiläänä Varsovassa (1958–1963), Moskovassa (1963–1967), Roomassa, Vallettassa ja Nikosiassa (1970–1975) sekä Tukholmassa (1975–1980). Lisäksi hän oli lähettiläänä Bukarestissa (1958–1960), Sofiassa (1958–1963), Kabulissa (1963–1966) sekä Ulan Batorissa (1963–1966).
Koulutukseltaan Jorma Vanamo oli lakitieteen lisensiaatti (HY 1939). Vanamo kuului Suomen suurimman oikeustieteen opiskelijoiden ainejärjestö ensimmäisiin jäseniin ja toimi sen kolmantena puheenjohtajana vuosina 1937–1938.


Kaija Saariaho.
Kaija Saariaho (o.s. Laakkonen, s. 14. lokakuuta 1952 Helsinki) on tunnetuimpia suomalaisia nykysäveltäjiä. Saariaho on opiskellut säveltämistä Suomessa, Saksassa ja Ranskassa. Hän on asunut Pariisissa vuodesta 1982 lähtien ja on naimisissa ranskalaisen säveltäjän Jean-Baptiste Barrièren kanssa.
Vuonna 2008 Saariaho palkittiin Michael Ludwig Nemmers -palkinnolla, jonka myöntäjä on chicagolainen Northwestern University School of Music. Palkinnon suuruus on 100 000 Yhdysvaltain dollaria. Vuonna 2003 Saariaho sai maailman suurimman sävellyspalkinnon, Grawemeyer-palkinnon, oopperallaan "Kaukainen rakkaus". Hän on saanut myös vuonna 2000 Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinnon.
Keväällä 1997 hän sai Ranskassa "Chevalier à l'ordre des Arts et Lettres" -arvonimen. Saariaho toimi taiteen keskustoimikunnan nimittämänä taiteilijaprofessorina vuosina 2005–2010.
Saariahon musiikkia ovat tilanneet muun muassa New Yorkin ja Lontoon filharmonikot, BBC ja Suomen kansallisooppera. Saariaho käyttää useissa teoksissaan elektronisesti tuotettuja tai muokattuja ääniä perinteisten instrumenttien rinnalla.
Korvat auki -yhdistys.
Saariaho opiskeli sävellystä Sibelius-Akatemiassa Paavo Heinisen johdolla vuosina 1976–1981. Sen jälkeen Saariaho on opiskellut muun muassa Freiburgissa Saksassa Brian Ferneyhough'n ja Klaus Huberin johdolla (sävellysdiplomi vuonna 1983) sekä IRCAM-instituutissa Ranskassa.
Saariaho kuuluu niin sanottuun suomalaisten modernistien kolmanteen sukupolveen, ja Saariahon opiskeluaikana eurooppalaisen modernismin äärimuoto, sarjallisuus, oli vaihtunut jo postmodernismiin. Saariaho oli opiskelijaystäviensä kanssa perustamassa Korvat auki -yhdistystä, jonka tarkoitus oli tehdä tunnetuksi ja kehittää tätä nykymusiikkia Suomessa. Yhdistyksen jäseniin kuului Saariahon lisäksi muun muassa Magnus Lindberg, Jouni Kaipainen ja Esa-Pekka Salonen. Saariaho toimi yhdistyksen puheenjohtajana 1970–1980-lukujen taitteessa.
Eurooppalaisen modernismin keulakuvan Pierre Boulezin tavoin, joka ilmoitti 1950-luvulla iskulauseekseen "”Polttakaa oopperatalot!”", myös Korvat auki -yhdistyksen piirissä esiintyi kärkästä arvostelua oopperalaitosta kohtaan, jota pidettiin luutuneena ja vanhanaikaisena taidemuotona. Yhdistyksen piirissä syntyi alun perin halventavaksi tarkoitettu ilmaus ”karvalakkiooppera”, jolla viitattiin Joonas Kokkosen "Viimeiset kiusaukset" ja Aulis Sallisen" Punainen viiva" -oopperoiden perinteiseen sävelkieleen ja aihevalintoihin. Saariaho ilmoitti vuonna 1982 "Synkooppi"-lehden haastattelussa, ettei koskaan tule säveltämään oopperaa tai sinfoniaa. Näistä sinfonia on Saariaholla edelleen säveltämättä.
Oopperat.
Saariahon ensimmäinen ooppera "Kaukainen rakkaus" kantaesitettiin Salzburgissa Itävallassa vuonna 2000. "New York Times" kuvaili teosta "”runolliseksi mestariteokseksi”", ja saksalainen "Die Zeit"-lehti käsitteli oopperaa kokonaisen sivun verran. Vuonna 2003 säveltäjä sai oopperallaan Grawemeyer-palkinnon, 200 000 Yhdysvaltain dollaria. Ooppera sai Suomen ensi-iltansa 16. syyskuuta 2004 Suomen Kansallisoopperassa. Saariahon toinen ooppera "Adriana Mater" kantaesitettiin Pariisissa maaliskuussa 2006. Kolmas ooppera "Émilie" kantaesitettiin Lyonissa maaliskuussa 2010. Kaikkien kolmen oopperan libretisti on Amin Maalouf.
Tyyli ja teokset.
Saariaho on säveltänyt sinfoniaorkesterille suurimuotoisia teoksia, kuten kaksiosainen teoksen "Du cristal...a la fumée" sekä BBC:n tilauksesta tehdyn viulukonserton "Graal theatre", jonka kantaesittivät kapellimestari Esa-Pekka Salonen ja viulisti Gidon Kremer.
Saariahon teoksien nimissä esiintyy paljon luonnonilmiöitä, kuten "Lichtbogen" (Revontulet) tai "Ciel étoile" (Tähtitaivas).
Vuonna 1982 Saariaho osallistui IRCAM:ssa järjestetylle tietokonemusiikin kurssille, ja siitä lähtien tietokoneilla ja elektronisella musiikilla on ollut merkittävä asema Saariahon tuotannossa, esimerkiksi teoksissa "Lonh" (1996) sopraanolle ja elektroniikalle ja "Six Japanese Gardens" lyömäsoittimille ja elektroniikalle.
Saariahon atonaalinen musiikki on perustunut säveltäjän koko tuotannon ajan pääasiassa musiikin tekstuuriin ja sointiväriin. Erityisen keskeistä on ollut soivan äänen ja hälyn välinen jännite, jota säveltäjä on käyttänyt samalla tavalla kuin konsonanssin ja dissonanssin vaihtelua käytetään tonaalisessa musiikissa. Melodia on ollut säveltäjän työssä toisarvoista, vaikka "Kaukainen rakkaus" -oopperan myötä myös melodisia piirteitä on alkanut ilmetä.
Oratorio "Simonen kärsimys" ("La Passion de Simone") kantaesitettiin Wienissä marraskuussa 2006. Sen ohjasi Peter Sellars.
Vuonna 2007 kantaesitettiin Bostonin sinfoniaorkesterin tilaama "Notes on Light" -sellokonsertto. Se on omistettu solisti Anssi Karttuselle, joka soitti myös Euroopan ensiesityksen Helsingin Musica nova -festivaalilla Radion sinfoniaorkesterin kanssa.
Kamariteos "Laterna magican" kantaesitti Berliinin filharmonikot avauskonsertissaan elokuussa 2009 Simon Rattlen johdolla. Teoksen nimi on saanut herätteen Ingmar Bergmanin omaelämäkerrallisesta teoksesta "Laterna Magica", jossa Bergman kertoo pyörittäneensä laterna magica -konetta niin nopeasti, että syntyi liikkeen illuusio. Saariaho heräsi pohtimaan mahdollisuutta musiikillisten ajatusten hahmottamista eri tavalla eri tempoissa ja konteksteissa.
Palkintoja ja tunnustuksia.
Säveltäjän 60-vuotispäivän kunniaksi järjestettiin Helsingissä lokakuussa 2012 pienimuotoinen Saariaho-festivaali, johon liittyi Saariaho-tutkijasymposio.


Ludvig XVI.
Ranskan ja Navarran kuningas Ludvig XVI
Ludvig XVI (23. elokuuta 1754, Versailles – 21. tammikuuta 1793, Pariisi) oli Ranskan ja Navarran kuningas (1774–1789) ja ranskalaisten kuningas (1789–1792).
Elämäkerta.
Ludvig Augustus oli Ranskan kruununperillisen, dauphin Ludvigin (1729–1765) poika. Hänen äitinsä, dauphinin toinen puoliso, oli Maria Josepha von Sachsen (1731–1767), jonka isä oli Saksin vaaliruhtinas Friedrich August II (1733–1763), Puolan kuninkaana nimellä Augustus III (1734–1763), sekä äiti Maria-Josepha von Habsburg. Näin Ludvig Augustus oli Ranskan kuninkaan ja tämän puolison Marie Leszczyńskan pojanpoika.
Syntyessään hän sai arvokseen Berryn herttuan tittelin, jota hän kantoi aina isänsä 20. joulukuuta 1765 tapahtuneeseen kuolemaan saakka. Tämän jälkeen hänestä tuli kruununperillinen, sillä hänen vanhempi veljensä Burgundin herttua Ludvig Josef oli kuollut jo aiemmin (1751–1761). Ludvig Augustuksesta tuli kuningas Ludvig XVI 10. toukokuuta 1774, ja Reimsin arkkipiispa-herttua Mgr. De La Roche-Aymon suoritti perinteen ja riittien mukaisen kuninkaan virkaan voitelemisen Reimsin tuomiokirkossa sunnuntaina 11. kesäkuuta 1775.
Perhe.
Ludvig Augustus avioitui 16. toukokuuta 1770 Versaillesissa, Reimsin arkkipiispa-herttuan toimittamassa seremoniassa Itävallan arkkiherttuattaren Marie-Antoinetten (1755–1793) kanssa. Hänen vanhempansa olivat Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Frans I ja keisarinna Maria Teresia, joka oli myös Unkarin, Böömin kuningatar sekä Itävallan hallitseva arkkiherttuatar.
Yksinkertainen?
Ludvig XVI on pitkään esitetty yksinkertaisena ja neuvonantajiensa manipuloimana hallitsijana. Käsitys pienestä ja onnettomasta lukkoseppämarionetista on kuitenkin paljolti seurausta Ludvig XVI:n asenteesta hovin toimintaan ja tekoihin.
Todellisuudessa Ludvig XVI oli ehkä edellä omaa aikaansa, sillä hän oli tiedonhaluinen ja opinhaluinen sekä intohimoisesti kiinnostunut merenkulusta, historiasta ja tieteistä. Toinen kulunut sanonta mainitsee hänet ”pienenä kuninkaana”, vaikka hän tosiasiassa oli yli 190-senttinen.
hallinnon aikana aatelisto oli kotiutettu osaksi hovin elämää. Periaatteet ja etiketit hallitsivat hovin elämänmenoa, ja kuningasparista tehtiin hovielämän tiukkojen seremonioiden keskipiste. Tämä Ludvig XIV:n rakennelma oli luotu aristokratian ollessa kriisissä, sillä Fronde-kapina oli järkyttänyt perusteellisesti nuorta kuningasta. Ludvig XVI peri järjestelmän, ja juuri hovielämän ansiosta aatelisto koki roolinsa ja osallistumisensa kansakunnan elämään hyväksytyksi. Aristokratia palveli kuningasta ja auttoi siten kruunua, vaikka enemmistöllä aristokratiasta ei ollut varallisuutta elää hovissa. Aikakauden kirjoittajat osoittavat kuitenkin maakuntien aateliston olleen hyvin läheisessä suhteessa hovin rooliin. Tämä hoviaatelisto, joka muodosti hovin kapean eliitin, edusti kuitenkin koko säätyä.
Ludvig XVI ei oppinut koskaan ymmärtämään tätä yhteiskunnallista logiikkaa. Kyse ei ollut kuninkaan kasvatuksen puutteista, sillä olihan hän ensimmäinen ranskalainen monarkki, joka puhui sujuvasti englantia ja oli saanut kasvatuksensa valistusfilosofien hengessä. Kuva yksinkertaisesta monarkista on kuitenkin periytynyt aina meidän aikoihimme saakka. Tämä liitettiin useinkin yhteen valistuksen filosofien, kuten Preussin Fredrik II:n kanssa ja kovin Ludvig XVI:n epäedullisessa valossa.
Kieltäytyminen osallistumasta hovietiketin monimutkaiseen leikkiin selittää kuninkaan erinomaisen huonon maineen aateliston piirissä. Kun kuningas poisti hovietiketin seremoniat, hän tavallaan poisti aateliston mielestä jopa ainoan yhteiskunnallisen olemassaolon oikeutuksensa. Näin toimien Ludvig XVI halusi myös suojella itseään. Jos alun perin oli tarkoituksena ollut hovin mahdollisuus kontrolloida tiukan etiketin ja yhdessä asumisen avulla aristokratiaa, niin tilanne oli muuttunut. Nyt kuningas tunsi olevansa tämän kuninkaiden rakentaman järjestelmän vanki. Jotta kuninkaalla olisi ollut mahdollisuus kontrolloida tapahtumia, hänellä olisi pitänyt olla aktiivinen rooli oman itsensä ympärillä pyörivän hovin etikettiin, mutta Ludvig XVI:lla ei juuri ollut halua tämän tarpeellisen asian toteuttamiseen. Ludvig XIV ja Ludvig XV sallivat itselleen joinakin hetkinä tällaisia vapauksia. Eritoten näin tapahtui metsästysretkien jälkeen, jolloin kuningas kutsui pöytäänsä haluamiaan henkilöitä ohi tiukan hoviprotokollan. Näin he loivat itselleen vapaan alueen, jonka herroina he saattoivat toimia.
Ludvig XVI toimi huonosti tämän hovinsa hallinnassa eikä ollut kiinnostunut jo Ludvig XIV:n ajoista lähtien hyvin toimineesta järjestelmästä. Tämä aiheutti lukemattomia pilakirjoituksia, joissa hänen henkilöään pilkattiin. Kirjoituksissa ja pamfleteissa ei ainoastaan tehty hänestä yksinkertaista kuningasta, jota hän eittämättä oli, vaan jopa heikkolahjainen ja vähä-älyinen.
Kuningas itse oli hyvin kiinnostunut merenkulusta, maantieteestä ja lukkosepän työstä. Hän valtuutti La Pérousen tekemään maailmanympärysmatkan ja kartoittamaan matkansa. Luonnollisesti häntä kiinnosti ennättää tekemään tuo suuri urakka ennen brittejä.
Politiikka.
Hallituskauden alusta asti Ludvig XVI:n hallinto oli vakavissa taloudellisissa vaikeuksissa. Turgot’n ja Malesherdesn radikaalit uudistukset herättivät suurta tyytymättömyyttä aristokratiassa sekä sen johtamassa Pariisin parlamentissa. Turgot erotettiin ja Malesherbes tuli erotetuksi ja hänet korvattiin Jacques Neckerillä vuonna 1776. Ludvig XVI tuki Yhdysvaltojen vallankumousta vuonna 1778, mutta Pariisin rauhassa 1783 hän saavutti hyvin vähäisiä tuloksia, paitsi lisäämällä valtakunnan valtionvelkaa. Necker erotettiin vuonna 1781 ja korvattiin Charles Alexandre de Calonnella sekä Étienne Charles de Loménie de Briennellä, kunnes hän palasi vuonna 1788.
Vuonna 1789 Ludvig XVI määräsi pidettäväksi säätyvaltiopäivien eli Kansalliskokouksen vaalit, jotka olivat ensimmäiset sitten vuoden 1614 pidettyjen vaalien. Säätyjen tarkoituksena oli paneutua valtakunnan talousongelmiin. Nämä vaalit olivat yksi niistä tapahtumista, jotka muodostivat eräänlaisen askeleen kohden Ranskan suurta vallankumousta, jonka katsotaan alkaneen kesäkuussa 1789. Kolmas sääty eli porvaristo julistautui itse Kansalliskokoukseksi. Ludvig XVI yritti kontrolloida vaalien tulosta ja seurauksena oli ns. pallohuoneen vala 9. kesäkuuta 1789 sekä hieman myöhemmin 9. heinäkuuta säädyn julistautuminen Kansalliseksi perustuslakia säätäväksi kokoukseksi. Seurauksena oli myös Bastilleen linnoitus-vankilan valloittaminen 14. heinäkuuta 1789. Lokakuussa kuningas ja hänen perheensä pakotettiin muuttamaan Versailles'n palatsista Pariisissa sijaitsevaan Tuileriesin palatsiin.
Ludvig XVI itse oli hyvin suosiollinen ja ei mitenkään välinpitämätön henkilö sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten reformien vallankumoukselle. Uusin tutkimus on todennut, että Ludvig kärsi masennuksesta, joka esti häntä usein osallistumasta tärkeiden päätösten tekemiseen, ja tällöin hänen vaimonsa, epäsuosittu kuningatar Marie-Antoinette kantoi vastuun päätöksistä ja toimi kruunun puolesta.
Vallankumouksen periaatteet kansan suvereniteetista sekä ajatukset demokraattisista periaatteista merkitsivät selkeää katkosta itsevaltaisen hallinnon periaatteisiin. Tämän seurauksena vallankumous oli vastakohtainen kaikelle aiemmalla hallinnolla, josta käytetään ranskankielistä nimitystä Ancien Régime. Se oli vastakohtainen aiemman eliitin hallitsemalle Ranskalle, ja samalla se on lähes kaikkia Euroopan valtioiden hallitsevia eliittejä vastaan.
Ludvig XVI ei ollut missään niin voimakkaasti vastentahtoinen tapahtumille kuin olivat hänen hyvin konservatiiviset veljensä Artoisen kreivi ja Provencen kreivi, ja hän lähetti useita yksityisiä ja julkisia viestejä, joissa hän pyysi näitä lopettamaan suunnitelmansa vastavallankumoukseksi. Hän ei kuitenkaan ollut jäsenenä uudessa hallituksessa.
1789.
Keskusteltuaan lainvalmistuksesta ja siinä tarvittavista toiminnoista Kansalliskokous () sääti 10. lokakuuta 1789, että kuningas olisi vastedes: "Ludvig, Jumalan armosta & valtakunnan perustuslain mukaan, Ranskalaisten kuningas, olevien ja tulevien, Tervehdys" ("Louis, par la grâce de Dieu & la loi constitutionelle de l’État, Rois des Français à tous présents et à venir, salut"). Useille tutkijoille tämä päivämäärä merkitsee Ranskalaisten kuningas -tittelin käyttöönottoa. Mikään ei siis ollut epätavallista, että 6. marraskuuta 1789 lähtien Ludvig XVI käytti tätä pitkää titteliään esimerkiksi vahvistaessaan lakeja ja antaessaan lakiesityksiä. Samoin uusi, helmikuussa 1790 käyttöön otettu kuninkaallinen sinetti sisälsi tuon pitkän tekstin.
Perustuslaillinen monarkia.
Joidenkin tutkijoiden näkemyksen mukaan Ludvig XVI ei ollut määritelty ranskalaisten kuninkaaksi kuin 3. syyskuuta 1791 säädetyn perustuslain mukaan. Tämän perustuslain kuningas "hyväksyi" allekirjoituksellaan 13. syyskuuta 1791. Lain mukaan kuninkaan valtaoikeudet olivat rajoitetut tarkoin määritellyt.
Ludvig XVI ei ollut enää kuningas Jumalan armosta, vaan juuri ranskalaisten kuningas. Hän ei ollut hallitsija Jumalaisen oikeuden perusteella, vaan hän oli eräänlainen johtaja, joka oli Ranskan kansan ensimmäinen edustaja, Toisaalta perustuslaki määritteli myös dauphin-tittelin muutettavaksi muotoon kuninkaallinen prinssi. Tämä muutos tehtiin 14. elokuuta 1791. Ludvig XVI vannoi uskollisuutta hänen valtaansa vähentäneelle perustuslaille 14. syyskuuta 1791.
Kuningas ja kuningatar palaavat Pariisiin Varennesin pakomatkalta.
Kuninkaan pako.
Kuninkaan pako ja pidätys Varennesin kaupungissa on kuuluisa tapahtuma. Kuningatar laati pakosuunnitelman jo vuonna 1790. Pakomatkan keskeisenä suunnittelijana väitetään toimineen ruotsalaisen kreivin Hans Axel von Fersenin. Pakosuunnitelman toteuttaminen tuli ajankohtaiseksi huhtikuussa 1791. Kuningasta kiellettiin asetuksella poistumasta pääkaupungista, ja se koski myös kuninkaan mahdollista matkaa Versailles’hin. Lisäksi oli koko vallankumouksen jälkeisen ajan ollut puhetta kuninkaan mahdollisesta pakenemista hänelle uskollisten armeijan yksiköiden turvaan johonkin valtakunnan hyvin turvalliseen linnoitukseen.
Kesäkuussa mielenosoittajat estivät kuningasta osallistumasta erään vastavallankumouksellisen papin pitämään messuun Saint-Cloudessa. Näin syntyi lopullinen päätös paosta pois Pariisista. Pakomatkalle kuningas lähti vaimonsa Marie-Antoinetten, sisarensa ja kahden lapsensa, Marie-Thèrèsen ja Louis-Charlesin kanssa. Pakomatka päättyi onnettomasti, ja kuninkaallinen saattue pidätettiin Varennesin kylässä 21. kesäkuuta 1791, vaikka matkassa oli 60 husaarin saattue. Julistus, jonka Ludvig XVI oli jättänyt Pariisiin kaupungista poistuessaan, syytti jakobiineja. Tämä dokumentti ei herättänyt vallankumouksellisissa kovin lämpimiä tunteita. Pilapiirtäjät saivat kuitenkin nauttia tapahtumista sydämen kyllyydestä.
Varennesin jälkeen.
Kuninkaan lähtö synnytti kansanliikkeen. Fransiskaanit kirjoittivat useita kuninkaan vastaisia valituskirjeitä, ja heidän toimintaansa tukivat useat sanomalehdet, kuten Le Républicain (suom. 'Tasavaltalainen'). Myös jakobiinit päättivät seurata fransiskaanien esimerkkiä, mutta tämä seikka aiheutti voimakasta rakoilua heidän riveissään. Nämä maltilliset perustuslailliset perustivat oman klubinsa, joka kokoontui vanhassa sisterssiläisluostarissa. Luostarin kuuluminen Feuillantien alaorganisaatiolle antoi klubille nimeksi Feiullantistit. Näissä olosuhteissa aiemmin mainittu perustuslaki julistettiin hyväksytyksi 13. syyskuuta 1791.
Hyvin monimutkainen poliittinen peli, jota Ranskassa pelattiin vuoden 1792 aikana, johti kuninkaan oikeuksien menettämiseen. Ranskaa koettelivat useat vahvat jännitystilanteet. Maaseudulla sato oli ollut hyvä, mutta kansalliskokouksen harjoittama liberaali talouspolitiikka aiheutti huolta elintarvikkeiden riittävyydestä ja aiheutti useita mellakoita. Näin tapahtui, vaikka Ranskan elintarvikevarastot olivat erittäin ylijäämäiset. Tämän lisäksi maassa oli sosiaalisia jännitteitä. Sota oli ollut keskeinen syy monarkian suuriin vaikeuksiin. Ranskan armeijan kokemat tappiot aiheuttivat yhä radikaalimpia asetuksia, joita kuningas säännöllisesti vastusti veto-oikeuttaan käyttämällä. Seurauksena oli kiistoja kansalliskokouksessa, ja lopulta ne johtivat kuninkaan tehtävän lakkauttamiseen.
Kansalliskokous lakkautti Ludvig XVI:n tehtävät 10. elokuuta 1792. Monarkia lakkautettiin ja kuningas pantiin viralta. Tämä oli kansalliskonventin ensimmäisen istunnon aihe, josta se sääti lain 21. syyskuuta 1792. "Kuninkuus poistettiin Ranskasta", ja samasta päivästä lähtien alkoi "Ranskan Tasavallan vuosi I".
Kuningas julistettiin syylliseksi "salaliittoon yleistä vapautta ja valtion yleistä turvallisuutta vastaan". Julistajana oli konventti, joka oli itse itseään täydentävä tuomioistuin. Pienellä enemmistöllä konventti julisti kuolemantuomion kuninkaalle Tuileries-linnan maneesissa, yleisistunnossa, joka kesti keskiviikosta 16. tammikuuta torstaihin 17. tammikuuta 1793 välisen ajan. Äänestys toteutettiin 18. tammikuuta. On esitetty näkemyksiä, että äänestystulosta olisi manipuloitu ja että todellisuudessa ei-äänet olisivat voittaneet. Tästä ei kuitenkaan ole mitään todisteita. On myös esitetty väite, että kuningasta olisi kutsuttu prosessin aikana nimellä "Ludvig Viimeinen".
Teloitus.
Kuningas Ludvig XVI:n teloitus tapahtui 21. tammikuuta 1793, kun Antoine Joseph Santerre, Dominique Joseph Garat ja Pierre Henri Lebrun saapuivat kuninkaan vankilana käytettyyn Tour du Templeen, jossa he ilmoittivat Ludvig XVI:lle tämän kuolemantuomion, jonka oli julistanut kansalliskonventti.
Ludvig XVI teloitettiin 21. tammikuuta 1793 Pariisissa Vallankumouksen aukiolle pystytetyllä giljotiinilla. Aukio nimettiin sittemmin Ludvig XIV-aukioksi, ja se on nykyisin nimeltään Concordeaukio. Giljotiinin terä suhahti kello 10.22, ja todistajina oli viisi ministeriä väliaikaisesta toimeenpanevasta neuvostosta ja muutamia muita merkkihenkilöistä. Heidät oli kutsunut tilaisuuteen meriministeri, jonka toimistosta he katselivat toimitusta.
Kuningas haudattiin Madeleinen hautausmaalle Rue d'Anjou Sainte-Hinorén varrelle. Tammikuussa 1815 hänen ja kuningattaren maalliset jäännökset siirrettiin Ranskan kuninkaiden perinteiseen hautapaikkaan Saint-Denisen basilikaan, jossa suoritettiin uusi hautaus 21. tammikuuta 1815.
Ranskan kuningas Kaarle X laski ensimmäisen peruskiven Ludvig XVI:n tulevalle monumentille, joka ei kuitenkaan koskaan valmistunut. Vuodesta 1836 lähtien perustus on ollut Luxorin obeliskin jalustana.


Lauri Törni.
Lauri Allan Törni (28. toukokuuta 1919 Viipuri – 18. lokakuuta 1965 Kham Ducin alue, Vietnam) lempinimeltään "Lasse" oli Mannerheim-ristin ritari, joka palveli Suomen armeijassa kapteenina, natsi-Saksan Waffen-SS-joukoissa 1941 Untersturmführerinä ja vuonna 1945 Hauptsturmführerinä (kapteeni). Yhdysvaltojen armeijassa Törni palveli kapteenina ja ylennettiin kuoleman jälkeen majuriksi. Näin Törni tuli elämänsä aikana saavuttaneeksi taistelukentillä kolmen eri maan armeijassa kapteenin arvon. Joulukuussa 2006 Törni valittiin Suomen Sotilas -lehden lukijaäänestyksessä rohkeimmaksi Mannerheim-ristin ritareista.
United States Army Special Forces nimesi Törnin vuonna 2010 1. rykmentin kunniajäseneksi.
Tausta ja nuoruusvuodet.
Lauri Törnin vanhemmat olivat laivuri Jalmari Törni ja Rosa o.s. Kosonen. Perheen esikoispoika oli kuollut vuoden 1918 kesäkuussa isorokkoon. Perheeseen syntyi Laurin jälkeen kaksi tytärtä, Salme Kyllikki (s. 1920) ja Kaija Iiris (s. 1922).
Isä Jalmari toimi pienten rahtialusten kapteenina. Törnit asuivat Viipurissa, Hiekan kaupunginosassa vaunumestari Hägglundilta ostamassaan talossa. Vaunumestari oli jääkärikenraali Woldemar Hägglundin isä ja kenraali Gustav Hägglundin isoisä. Kolmikerroksisessa talossa oli 16 huonetta, joista osan Törnit vuokrasivat ulkopuolisille. Yhtenä vuokralaisena oli olympianyrkkeilijä Sten Suvion veli.
Lasseksi kutsuttu Lauri liittyi Viipurin suojeluskuntapoikiin, sisaret Salme ja Kaija taas partiotyttöihin. Aluepäällikkö ja kapteeni Erich Arnickenin suojeluskunnassa pojille annettiin sotilaskoulutuksen lisäksi urheilu- ja liikuntakasvatusta. Lasse pääsi Viipurin reaalilyseoon ja työskenteli loma-aikoina Starckjohannin rautakaupassa. Vuonna 1936 hän kirjoittautui Kauppa-apulaiskouluun, mutta oppiaineet eivät kuitenkaan kiinnostaneet ja hän sai tarpeekseen vuoden kuluttua.
Mottitaistelut.
Törni ilmoittautui vuoden 1938 kutsunnoissa vapaaehtoisena armeijaan ja astui palvelukseen saman vuoden syyskuun 3. päivänä. Hän palveli konekiväärikomppaniassa ja vannoi sotilasvalansa 8. lokakuuta. Joulukuussa Törni pääsi aliupseerikouluun ja huhtikuun 1. päivästä alkaen hänet komennettiin eläinlääkintäaliupseerikouluun. Varusmiesaika Jääkäripataljoona 4:ssä päättyi 16. marraskuuta 1939, mutta sodan uhan vuoksi talousalikersantti Törni joutui astumaan uudelleen palvelukseen seuraavana päivänä.
Talvisodassa Törni palveli everstiluutnantti Martti S. Nurmen Jääkäripataljoona 4:ssä, jota sanottiin Hiipijäksi. Pataljoona siirrettiin Laatokan pohjoisrannalle 13. divisioonan alueella hyökkääväksi yksiköksi. Se kärsi raskaita miehistötappioita vuoden 1940 tammikuussa ja pataljoonan komentaja menehtyi auto-onnettomuudessa sodan alussa. Seuraava komentaja haavoittui ja menehtyi verenhukkaan kenttäsairaalassa. Uudeksi komentajaksi määrättiin majuri Matti Aarnio, joka myöhemmin sai lempinimen Motti-Matti.
Tammikuun lopulla taisteltiin Koivuselän maastoa hallitsevan Pukitsanmäen omistuksesta. Vihollinen oli saarrettu Rykmentin ja Kitelän motteihin. Sen linjojen takaa taistelupaikkaa lähestyi myös jääkärikapteeni Artturi Nikulan Erillinen pataljoona 8, peitenimeltään "Seinälukki", johon piti saada yhteys.
Törni ilmoittautui vapaaehtoiseksi ensimmäiseen partioonsa vihollisen linjojen taakse. Linjat olivat kenttälinnoitetut ja alueella partioi myös vihollisen hyökkäysvaunuja. Törnin partio pääsi yön pimeydessä vihollisasemien läpi ja saapui Seinälukin tukikohtaan pataljoonan komentotelttaan asti. Kapteeni Nikula ihmetteli, miten he olivat päässeet pataljoonan omien vartiomiesten ohitse. Törni palasi partioineen takaisin aamukahdeksalta ja ilmoitti vihollisasemien ja ErP 8:n sijainnin. Vihollinen sai tykistö- ja kranaattiryöpyn niskaansa.
Seuraavana iltana suomalaiset lähtivät hyökkäykseen. Kykynsä osoittanut Törni komennettiin harhautuspartion johtajaksi. Tämän jälkeen hänet määrättiin Reserviupseerikouluun (RUK). Ennen RUK:n alkua majuri Aarnio määräsi Törnin ruotsinkielisen Erillinen pataljoona 18:n komppanian päälliköksi Länsi-Lemetin motin valtauksen yhteydessä, koska komppanian upseerit olivat haavoittuneet. Törnin sotilasarvo oli arvovaltasyistä upseerioppilas. Suomalaisten hyökkäykset läntisen Lemetin tuhoamiseksi olivat olleet tuloksettomia, mutta nyt motti paloiteltiin kahtia ja vihollinen tuhottiin. Näistä taisteluista Törnin maine sai sotakirjeenvaihtajien ansiosta alkunsa.
Törni komennettiin 5. helmikuuta RUK:n kurssille 45 Niinisaloon. Siellä hänet määrättiin konekiväärijoukkueeseen. Talvisota päättyi 13. maaliskuuta Törnin ollessa vielä RUK:ssa. Upseerikokelaana Törni palveli Jalkaväkirykmentti 12:ssa Virolahdella ja 9. toukokuuta hänet ylennettiin vänrikiksi.
Lauri Törni löysi Virolahdelta ensirakkautensa, rykmentin kanttiinissa työskentelevän ylioppilaan ja lotan Ilona Oeschin, kenraali Lennart Oeschin veljentyttären.
Kohti Petroskoita.
Suomesta lähti vuoden 1941 keväällä Saksan ja Suomen aseveljeyden nimissä pataljoonan verran miehiä Saksaan SS-divisioona Wikingin riveihin. Törni oli 6. kesäkuuta 1941 alkaen kirjoilla Waffen SS:n suomalaispataljoona Nordostissa. Törni ei puhunut saksaa, eikä paikalla olleiden mukaan myöskään arvostanut saksalaistyyppistä ylenmääräistä ja turhaa "pokkuroimista". Upseerinvakanssin puute johti siihen, että hän palasi Suomeen 30. heinäkuuta 1941.
Hän pyrki ja pääsi 8. elokuuta 1941 joukkueenjohtajaksi ratsumestari Lars Rönnquistin johtamaan kovan joukko-osaston maineen saaneeseen. Osasto kuului kenraalimajuri Frans Uno Fagernäsin 1. divisioonaan, joka taisteli Aunuksessa. Törni sai johdettavakseen ensin konekivääri- ja sitten panssarivaunujoukkueen. Karjalan armeijan yleishyökkäys alkoi 4. elokuuta kohti Petroskoita.
Törnin panssarivaunujoukkue ja myös Saksasta palanneen vänrikki Kosti Paukkalan johtama panssariautojoukkue raivasivat tietä ajamalla hyökkäävän osaston edessä. Panssarivaunut eivät kuitenkaan huonon maastoliikkuvuutensa vuoksi kyenneet seuraamaan osaston liikkeitä. Törnin joukkue alistettiin everstiluutnantti Paavo Susitaipaleen, joka kuului eversti Kaarlo "Kylmä-Kalle" Heiskasen 11. divisioonaan. Divisioona eteni kohti Prääsän taisteluita, ja sieltä Matrossan kautta Petroskoihin johtavan päätien tuntumaan. Törnin panssariosasto avusti jalkaväen etenemistä tuhoamalla vihollispesäkkeitä.
Suomalaisten valtaamassa Petroskoissa Törni tapasi uudelleen vanhan ihastuksensa Ilona Oeschin, joka toimi muonituslottana. Tapaaminen jäi lyhyeksi, suomalaisten jatkaessa hyökkäystä Kontupohjan kautta Karhumäelle. Karhumäen taistelujen aikana Törni joutui luovuttamaan vaununsa 1. jääkäriprikaatille, jota komensi kenraalimajuri Ruben Lagus.
Suomalaiset olivat Aunuksessa saavuttaneet tavoitteensa ja asemasota alkoi. Tammikuussa 1942 Törni määrättiin everstiluutnantti Motti-Matti Aarnion joukkueenjohtajaksi. Törni haavoittui vakavasti hiihdettyään partioretkellä miinaan yöllä 23.3.1942 Malussa. Hän sai sirpalevammoja eri puolille ruumistaan ja hän halvaantui osittain. Maaliskuussa 1942 hänet ylennettiin luutnantiksi. Hän palasi Seinäjoen sotasairaalasta ylennettynä juhannuksen jälkeen 1942 entiseen osastoonsa 1. komppanian päälliköksi.
Partiomies.
Törni oli innokas partiomies. Maaliskuun lopulla 1942 Törni lähti vänrikki Urho Mölsän ja konepistoolimies Asser Uusi-Jaakkolan kanssa omavaltaiselle sieppausmatkalle, koska vihollisvangeista oli luvassa ylimääräisiä lomapäiviä. Sieppaus ei onnistunut, mutta paluumatkalla Törni hiihti lumipyryssä suomalaisen putkimiinan ansalankaan ja haavoittui. Haavoittumattomina selvinneet Mölsä ja Uusi-Jaakkola siirsivät Törnin ahkioon ja vetivät hänet takaisin suomalaisten puolelle.
Törni pääsi neljässä tunnissa kenttäsairaalaan. Sirpaleita löydettiin oikeasta reidestä, oikeasta kädestä ja kyynärseudusta. Hänet siirrettiin Vaasan sotasairaalaan, jossa hän toipui lähes juhannukseen asti.
Törni pääsi toipumislomalle, jolta hän ei palannut. Viranomaiset ilmoittivat, että luutnantti Törni oli kadonnut lomallaan. Rykmentin esikunnasta vastattiin, että Törni on ollut etulinjassa jo pitemmän aikaa. Törni oli karannut lomalta rintamalle. Tapaus herätti hilpeyttä rintamalla ja muuallakin. Rykmentti oli asemissa Maaselän kannaksella ja sen kulki Äänisen pohjoisrannalta Poventsasta alkavaa Stalinin kanavaa pitkin.
Sissikomppanian päällikkö.
Vuoden 1943 tammikuussa päätettiin perustaa 1. divisioonaan kaksi sissikomppaniaa, joita salaamistarkoituksessa kutsuttiin jääkärikomppanioiksi. Törni määrättiin toisen sissikomppanian päälliköksi. Seurasi tiukka koulutusvaihe.
Keväällä Törnin sissit tekivät useita lyhyitä partiomatkoja vihollisen puolelle. Vihollista yritettiin härnätä ulos tukikohdista yleensä siinä onnistumatta. Huhtikuussa sissikomppaniat hajotettiin ja kesäkuussa 1. divisioonaan perustettiin partisaanintorjuntaosasto, jonka komentajaksi Törni määrättiin. Osasto teki partioretkiä, järjesti väijytyksiä ja rakensi miinoituksia, etsi desantteja ja varmisti linjojen takaista maastoa.
Joulukuussa Törni sai määräyksen perustaa jääkärikomppanian, jonka rungoksi tuli kesäkuussa perustettu desanttientorjuntaosasto partisaanintorjuntaosastossa ja aikaisemmissa 1 D.:n jääkärikomppanioissa (JR 35 ja JR 56) palvelleet miehet.. Näin syntyi Osasto Törni ja sen virallisena perustamistäivä oli 3. joulukuuta 1943.. Jääkärikomppanian tunnukseksi tuli Törnin jääkäri Olavi Mannosen suunnittelema tunnus, jossa on sinisessä kolmiossa punaisen T-kirjaimen läpi iskevä keltainen salama. Törnin maine oli kova Suomessa ja "ulkomailla". "Tuokaa Törni elävänä tai kuolleena, maksamme hänestä kolme miljoonaa Suomen markkaa", Moskovan Tiltu kuulutti eetteriin.
Vuoden vaihteessa komppania majoittui Jouhivaaraan Seesjärven etelärannalle. Helmikuussa komppaniaan saapui pitkä mies Turusta, Mauno Koivisto, myöhemmin tasavallan presidentti. Seesjärven pohjoisrannalle oli sijoitettu Neuvostoliiton 33. hiihtoprikaati ja Jalkaväkirykmentti 55. Venäläiset lähettivät jatkuvasti vahvoja partioita häiritsemään suomalaisia.
Maaliskuun 16. ja 17. päivien välisenä yönä puna-armeijan joukot hyökkäsivät pataljoonan vahvuisella osastolla Seesjärven etelärannalle ja piirittivät suomalaisten tukikohtaa. Paikalle hälytettiin Osasto Törni, joka vastaiskullaan selvitti tilanteen. Noin kolmensadan hengen vihollisosastosta kaatui 82 miestä ja 32 joutui vangiksi. Sotasaaliiksi tuli 58 konepistoolia, viisi liekinheitintä, kaksi pikakivääriä ja muun muassa 115 paria suksia.
Toisen Degtjarev "Emma" -pikakiväärin sai hyökkäykseen osallistunut jääkäri Koivisto. Törnin miehistä kahdeksan kaatui ja 11 haavoittui. II armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Paavo Talvela, välitti ylipäällikkö Mannerheimin ja omat kiitoksensa joukoille. Kiitokset kohdistuivat erityisesti jääkärikomppanialle ja luutnantti Lauri Törnille.
Venäläisten suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa Törnin jääkärikomppania joutui ottamaan vastuun koko Jouhivaaran lohkosta, kun Erillinen pataljoona 14 siirrettiin Karjalankannakselle. Eräässä vastaiskussa komppania tuhosi 60 vihollista. Vasta tämän uusintaesityksen jälkeen Ylipäällikkö nimitti Törnin ritariksi jo seuraavana päivänä. Perusteluissaan Ylipäällikkö toteaa hänen omaavan mitä parhaimmat taistelijan ja sissipäällikön ominaisuudet.
Törni ylennettiin kapteeniksi 28. elokuuta 1944. Aselepo Suomen ja Neuvostoliiton välillä astui voimaan 4-5. syyskuuta. Törnin jääkäreiden sota oli lopussa ja kapteeni lähti lomalle. Törni kotiutettiin 3. marraskuuta 1944.
Törni piilotti asealiupseerinsa Arvo Männistön kanssa joukon aseita Enon korpimetsiin. Törnin–Männistön asekätkö tehtiin Törnin aloitteesta, ilman yhteyttä varsinaiseen asekätkentäjuttuun. Miehet veivät metsään kolme laatikollista aseita, kahdeksan ammuslaatikkoa ja 36 käsikranaattia. Mukana oli Mauno Koiviston henkilökohtainen ase, Degtjarev-pikakivääri. Arvo Männistö paljasti asekätkön viranomaisille vuonna 1993. Kätköstä löytynyt Koiviston käyttämä pikakivääri päätyi Sotamuseoon.
Siirtyminen natsi-Saksan puolelle ja maanpetostuomio.
Törnin ystävä Solmu Korpela pyysi Törniä tapaamaan kanssaan Arthur Björklundin, joka oli aseveljeyden rikkoonnuttua saksalaisten Suomeen perustaman vastarintaliikkeen edustaja. Törni ja Korpela tapasivat Björklundin Vaasassa ravintola Centralissa. Vastarintaliike pyrki vaivihkaa värväämään suomalaisia upseereita, tarkoituksena oli antaa miehille sabotaasi- ja vastarintakoulutusta Saksan tiedustelupalveluun kuuluvan Sonderkommando Nordin tukikohdassa Saksassa. Mikäli Neuvostoliitto miehittäisi Suomen vastarintaliike nousisi aseisiin Saksan avustamana. Törnin oli tarkoitus toimia koulutuksen jälkeen muiden vastarintamiesten kouluttajana Suomessa. Tuolloin Suomi kävi Saksaa vastaan Lapin sotaa, joten tarjous tarkoitti vihollisen puolelle siirtymistä.
Saksan tiedustelupalvelun koulutuksessa.
Törni otti tarjouksen vastaan ja nousi saksalaiseen sukellusveneeseen 22. tammikuussa 1945 yöllä Kristiinankaupungin edustalla avomerellä, jonne he matkasivat kalastusveneellä Blacksnäsin pikkukylästä. Saksaan Heringsdorfiin Törni saapui 28. tammikuuta 1945. Stettinistä Törni palasi takaisin Heringsdorffiin, missä hän sai opetusta esikuntaupseerin apulaiseksi yhdessä neljän muun suomalaisen SS-upseerin kanssa. Opintojaan Törni jatkoi yhdessä muiden suomalaisten SS-upseeriden kanssa huhtikuun alussa SS-Jagd Verband täydennyskurssilla Neu-Strelizissä, joka kesti yllättäen vain viikon.
Neu-Strelizistä Heringsdorfiin palattuaan suomalaisille kerrottiin, että heidät lähetettäisiin toiminta-alueilleen Ruotsiin, Suomeen ja Neuvostoliittoon. Jatkotoimenpiteitä odotellessaan he jatkoivat vakoilu- ja tiedusteluopintojaan, jotka keskeytyivät, kun perääntyviä saksalaisia joukkoja rupesi sulloutumaan Usedomin saarelle. Sonderkommando Nordin Golf Casinon tilat Heringendorfissa oli luovutettava rintamajoukkojen esikunnalle ja Törni evakuoitiin muiden mukana Flensburgiin lähelle Tanskan rajaa.
Sonderkommando Nordin evakuonti Heringendorfista Flensburgiin kesti junalla viisi vuorokautta, jotka Törniltä kumppaneineen sujuivat ryypiskelyn merkeissä, sillä samaan vaunuun oli lastattu esikunnan viinavarasto. Miehet jäivät juopottelustaan kiinni, mutta selvisivät rankaisematta. Flensburgista komentajakapteeni Alexander Cellarius määräsi suomalaiset vaihtamaan siviilipuvut ylleen ja matkustamaan Tanskan kautta Norjaan, missä heidän tuli ilmoittautua Marinestadt Stadtspolizein Suomi-osastolla SS-Hauptsturmsführer Jouko Itälälle tai luutnantti Arvid Ojastille (entinen Valpon ylietsivä). Ennen matkalle lähtöään suomalaiset osallistuivat pikahäihin, jossa heidän esimiehensä Cellarius vihittiin vakoiluesikunnan kanslistin neiti Helsingiuksen kanssa.
Ryhmän matka Norjaan ei sujunut suunnitellusti vaan he joutuivat väistelemään Tanskasta Saksaan palaavia joukkoja ja lopulta Cuxhavenin ja Hassumin väliselle alueelle maihinnousseita liittoutuneiden joukkoja. He joutuivat palaamaan Kielin kanavalle, josta aloittivat uuden matkan kohti Norjaa. Kohdatessaan brittiläisiä laskuvarjojoukkoja, suomalaiset kertoivat peitetarinansa, jonka mukaan he olivat työskennelleet Saksassa sotateollisuuden palveluksessa ja karanneet juuri Flatowin kokoamisleiriltä. Lisäksi miehet kertoivat haluavansa liittyä britteihin taistellakseen saksalaisia vastaan, mutta tähän brittikomentaja ei suostunut, sillä Britannia oli sodassa Suomen kanssa. Suomalaisjoukko määrättiin jatkamaan matkaansa Tanskaan ja ilmoittautumaan paikalliselle sotilaspoliisille. Ryhmä totteli määräystä ja tanskalaiset sotapoliisit kuljettivat heidät Åbenråhon, jossa luovuttivat miehet Tanskan valtiolliselle poliisille. Kuulusteluiden jälkeen heidät siirrettiin Kööpenhaminaan, jossa he saivat yhteyden Suomen konsulaattiin ja tarvittavat asiapaperit siirtyäkseen Ruotsin puolelle Malmöön. Malmöstä he matkustivat edelleen Osloon, missä ilmoittautuivat Cellariukselta saamansa käskyn mukaisesti Marinestadt Stadtpolizein tukikohdassa. Täältä miehet komennettiin Norjassa toimineeseen suomalaisista muodostettuun SS-komppaniaan, jonka esikuntaan Törni sijoitettiin.
Viime vaiheet Saksassa.
Törnin loppuvaiheista Saksan palveluksessa on erilaisia kertomuksia. Erään epätodennäköiseksi arvioidun version mukaan Törni olisi lähtenyt Venäjän-rintamalle johtamaan saksalaista merijalkaväen pataljoonaa ja taisteltuaan siellä olisi lopulta antautunut amerikkalaisille ja brittiläisille joukoille miehineen. Toisen kertomuksen mukaan Törni ei olisi saanut tilaisuutta taistella, vaan olisi suomalaisen toverinsa kera tullut pidätetyksi amerikkalaisen sotilaan toimesta, karannut brittiläiseltä vankileiriltä viikko sodan loppumisen jälkeen ja lähtenyt hakeutumaan Tanskan kautta Norjaan ja lopulta Suomeen.
Tuoreemman selvityksen mukaan Törni, joka oli saanut Haupsturmführerin arvon, kohtasi Pohjois-Saksassa SS-aseveljiensä Solmu Korpelan ja Juhani Sarasalon kanssa kenraali Wilhelm Steinerin joukot. Länsiliittoutuneet ja Neuvostoliitto olivat jo kohtaamassa toisensa. Taisteluissa Juhani Sarasalo joutui erilleen kaksikosta. Törni kokosi saksalaisista sotilaista osaston taistelemaan Hagenown sotilaslentokentän lähistöllä puna-armeijaa vastaan, ja saatuaan joukon yhteen Törni antautui amerikkalaisille venäläisten protestoinnista huolimatta. Viikon kuluttua Törni ja Korpela luovutettiin briteille, joille alueen hallinta oli annettu. Lopulta Törni ja Korpela yksinkertaisesti kävelivät ulos vartioimattomasta vankileiristä ja palasivat Suomeen väärillä henkilötiedoilla heinäkuussa 1945.
Anu Vertasen opinnäytetyön mukaan Valpo selvitti Törnin palanneen Saksan sabotaasi- ja vakoilukoulutuksesta vielä Suomeen, mutta Saksan romahtaessa olleen jälleen Saksassa, jossa joutui brittiläiselle vankileirille. Törni karkasi leiriltä ja pakeni Tanskaan, josta hänet palautettiin Ruotsin kautta Suomeen kesällä 1945.
Paluu Suomeen.
Törni palasi Suomeen kesällä 1945. Punainen Valpo pidätti Törnin Turussa, mutta hän karkasi kuljetuksen aikana. Viimein Valpo pidätti hänet Helsingissä maaliskuussa 1946. Törni asetettiin turvasäilöön ja myöhemmin syytteeseen. Törni todettiin syylliseksi maanpetokseen ja laittomaan rajan ylitykseen. Hänet tuomittiin kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen, sekä menettämään kansalaisluottamuksensa neljäksi vuodeksi. Vuoden 1947 heinäkuussa Törni pääsi pakenemaan Turun lääninvankilasta, mutta joutui värikkään pakomatkan jälkeen kiinni Oulussa ollessaan matkalla Ruotsiin.
Törni vapautui jo 1948 koeajalle, jota olisi kestänyt vuoteen 1953 ellei presidentti Paasikivi olisi armahtanut häntä 23. joulukuuta 1948.
Törnin suomalainen sotilasarvo.
Tasavallan presidentti J. K. Paasikivi poisti Törnin 6. lokakuuta 1950 upseeriluettelosta Puolustusvoimien komentaja kenraali Aarne Sihvon esityksestä. Tapaus on herättänyt keskustelua. Sotilasarvo voitiin menettää RL 2. luvun 14a§:n mukaan tilanteessa, jossa syytetty tuomittiin menettämään kansalaisluottamuksensa. Törnin maanpetostuomion osa oli kansalaisluottamuksen menettäminen, johon tuon ajan lainsäädännön mukaan sisältyi automaattisesti myös sotilasarvon menettäminen. Törni oli saanut kansalaisluottamuksensa takaisin kahta vuotta aiemmin armahduksen yhteydessä. Sotilasarvoa ei tuomiossa tai armahduksessa mainita erikseen. Oikeusministeriön mukaan Törnille ei ollut palautettu armahduksessa sotilasarvoa, sillä tätä olisi pitänyt anoa erikseen. Poistaminen upseeriluettelosta oli oikeusministeriön näkemyksen mukaan vain käytännön toimenpide, jolla ei ollut oikeudellista merkitystä.
Ruotsi, kihlaus, Amerikka.
Törni päätti lähteä Ruotsiin, jonne ennen häntä useat asekätkentämiehet olivat paenneet. Heitä on myöhemmin kutsuttu Marttisen miehiksi heidän nokkamiehensä, eversti Alpo Marttisen mukaan. Rajan Törni ylitti Torniossa toisen henkilön merimiespassin turvin vanhan upseeritoverinsa, luutnantti Holger Pitkäsen, kanssa. Matka jatkui rautateitse kohti Tukholmaa, jonka lähistöllä upseeritoverit asuivat mm. kreivitär Wera von Essenin huomassa Skoklosterin linnassa.
Ruotsissa Törni kihlautui Marja Kopsin kanssa 1. tammikuuta 1950. Edellä mainittuun tilaisuuteen Törnin asepuvun Suomesta Ruotsiin salakuljetti hänen tuleva vaimonsa. Sittemmin Marja Kops oli erittäin alla päin Törnin matkustettua hieman häiden jälkeen Göteborgista S/S Bolivialla ensin Venezuelaan josta hän matkusti edelleen Yhdysvaltoihin. Odoteltuaan aikansa hän lopulta avioitui espanjalaisen lääkärin kanssa. Marja Kops kuoli vuonna 2000 traagisesti auto-onnettomuudessa. Hän oli jo saanut kuulla vuoden 1999 etsinnöistä Vietnamissa helikopterin maahansyöksypaikalla ja oli kirjoittanut muistokirjoituksen entisen kihlattunsa mahdollisia hautajaisia varten. Osasto Lauri Törni Perinnekillan edustaja luki muistokirjoituksen Marjan toiveen mukaisesti 26. kesäkuuta 2003 Arlingtonissa (Virginia, USA) tapahtuneessa hautajaistilaisuudessa.
Venezuelaan hän saapui La Guairaan Caracasin ulkosatamaan, missä häntä vastassa oli eversti Motti-Matti Aarnio.
Caracasissa Törni sai loppukesällä 1950 pestin norjalaiseen rahtilaivaan M/S Libre Villaan, jonka määränpää oli Yhdysvallat. Meksikonlahdella Mobilen kaupungin edustalla Alabamassa hän hyppäsi mereen ja ui rantaan. Törni hankkiutui New Yorkiin, jossa asuvien suomalaisten avulla hän sai töitä muun muassa kirvesmiehenä ja siivoojana.
Vuoden 1953 elokuussa Törni sai oleskeluluvan ja seuraavan vuoden tammikuussa hän värväytyi Yhdysvaltain armeijaan. Hän oli 35-vuotias alokas. Törni sai peruskoulutuksen Fort Dixissä New Yorkin osavaltiossa, mountain and cold weather -koulutuksen Fort Carsonissa Coloradossa ja syyskuussa 1954 laskuvarjokoulutuksen Fort Benningissä Georgiassa.
Erikoisjoukkojen peruskoulutuksen Törni sai Fort Braggin varuskunnassa Pohjois-Carolinassa. Vuoden 1955 huhtikuussa Törni ylennettiin korpraaliksi ja heinäkuun 26. päivä hänestä tuli Yhdysvaltain kansalainen. Lauri Allan Törni muutti nimensä Larry A. Thorneksi. Marraskuussa hänet ylennettiin kersantiksi.
Vuonna 1956 Thorne komennettiin Alpo Marttisen suosituksesta viestiupseerikurssille Fort Gordoniin Georgiaan. Valmistuttuaan kurssilta hänet ylennettiin luutnantiksi. Larry Thorne toimi keväästä 1957 alkaen 11. maahanlaskudivisioonan upseerina Bad Tölzissä Saksan liittotasavallassa. Hän jatkoi sotilasuraansa Saksassa 10th Special Forces Groupin riveissä, suoritti Italian alppijääkärikoulun ja esitteli erikoisjoukkojen toimintaa koulutuselokuvassa "Phantom Soldiers".
Vuonna 1962 tammikuussa Pohjois-Iranin vuoristoon syöksyi Yhdysvaltain armeijan de Havilland Otter -lentokone, jossa oli tiedustelulaitteita. Ensisijainen tehtävä oli käskyn mukaan löytää koneen miehistö. Zagros-vuoristossa 4300 metrin korkeudessa sijaitsevalle maahansyöksypaikalle lähetettiin kaksi vuorikiipeilyryhmää, iranilainen ja länsisaksalainen, jotka epäonnistuivat. Kesäkuussa oli Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukkojen ja kapteeneiden Larry Thornen sekä Herbert Schandlerin vuoro, kahden A-joukkueen johtajina.
Thorne pääsi paikalle kahdeksan miehen kanssa. Thornen miehet löysivät hylyn ja lähistöltä kahden miehistön jäsenen ruumiit. Osa laitteistosta oli kadonnut, Thorne otti talteen loput ja räjäytti koneen hylyn. Myöhemmin paikalta löydettiin vielä kolmas ruumis.
Vietnam.
Törni Yhdysvaltain armeijassa. Kuva on jälkikäsitelty värittämällä.
Vietnamissa Thorne taisteli kahteen otteeseen. Ensimmäisellä komennuksella Thorne sijoitettiin ensin Chau Langin tukikohtaan, jossa perusti uuden tukikohdan Tinh Bieniin. Nämä sijaitsivat Vietnamin eteläosassa lähellä Laosin rajaa niin kutsutun "Seitsemän vuoren" -alueella ja olivat Thornen johtaman tehokkaan toiminnan ansiosta "piikki Vietnamin kansallisen vapautusrintaman Vietkongin lihassa".
Vuoden 1964 joulukuussa Thorne palasi Vietnamiin palvellen Phuoc Vinhissä, Phu Quocin saarella ja Nha Trangissa. Seuraavan vuoden lokakuussa Thorne osallistui salaiseen "Shining Brass" -operaatioon, jonka tarkoituksena oli paikantaa Vietkongin sissien käyttämä Hồ Chí Minhin huoltotie. Alkuperäistä lähtöpäivää siirrettiin, koska sää oli sateinen, sumuinen ja vuoret olivat pilvien peitossa. Sään parannuttua hetkeksi aloitettiin operaatio ja kersantti Charles Petryn johtama partio laskettiin toiminta-alueelle. Törniä kuljettanut CH-34 Kingbee -helikopteri jäi odottamaan alueelle partion kuittausta. Kuittauksen saatuaan kopteri suuntasi paluumatkalle. Iltahämärässä ja erittäin huonon lentosään vallitessa Thornen helikopteri törmäsi vuoren seinään ja tuhoutui. Etsinnät olivat tuloksettomia, ja Larry Thorne todettiin kadonneeksi päivämäärällä 18. lokakuuta 1965. Kuolleeksi Thorne julistettiin 19. lokakuuta 1966.
Lentoreitin säätä tiedustelemassa ollut "forward air controller" -kone (FAC) O-1E "Birddog" katosi myös paluulennollaan Danangiin kahden hengen miehistöineen.
Tinh Bienin tukikohdassa vieraili myös erikoisjoukkojen koulutuksen läpi käynyt kirjailija Robin Moore, jonka menestyskirjan "Green beret" päähenkilön "Sven Kornien" esikuvana pidetään Lauri Törniä. Kirjasta on tehty elokuva "Vihreät baretit" (1968), jossa John Wayne esittää päähenkilöä, eversti Mike Kirbyä. Toteutunut käsikirjoitus on varsin kaukana kirjan tekstistä.
Ritaria etsimässä.
Yhdysvaltain Joint Task Force Full Accounting -osaston tehtävänä on etsiä kadonneita sotilaita. Pelkästään Vietnamin sodan jäljiltä on edelleen kateissa toistatuhatta amerikkalaissotilasta. Vuonna 1998 Törnin sisaret saivat tiedon, jonka mukaan Full Accounting -osasto oli mahdollisesti löytänyt paikan, jossa Larry Thornen helikopteri tuhoutui.
Phuoc My -kylän erään metsästämässä olleen asukkaan mukaan ylhäällä vuorilla, vaikeakulkuisessa maastossa, oli tuntematon helikopterihylky. Heinäkuussa 1999 Full Accounting -osasto lähetti paikalle retkikunnan, johon osallistui myös viiden hengen suomalaisryhmä, joukossa Lauri Törnin sisarenpoika lohjalainen Juha Rajala. Onnettomuuspaikka on viidakkovuorella, lähellä Laosin rajaa. Retkikunta joutui lentämään paikalle helikopterilla laskeutumispaikan ollessa muutaman sadan metrin päässä onnettomuuspaikasta.
Tutkimustyötä johti antropologi Dennis Danielson, jonka mukaan helikopteri on syöksyttyään jyrkkään rinteeseen räjähtänyt ja syttynyt palamaan. Paikalta löytyi kovassa kuumuudessa sulanutta alumiinia, ikkunapleksin palasia, patruunoita, luoteja, erilaisia kopterin osia, isoimpana tähtimoottori. Roottorin lavan sarjanumeroista selvisi, että kyseessä oli Törnin helikopteri. Savisesta maaperästä löytyi myös Törnin henkilökohtainen ase, Yhdysvalloissa Swedish K -nimellä kutsuttu ruotsalainen 45 -konepistooli. Seulonnassa löytyi myös satoja luun kappaleita ja eurooppalaisittain paikattu hammas.
Miehistön jäännökset kuljetettiin Yhdysvaltoihin ja tunnistettiin keväällä 2003. Törni tunnistettiin hammaskartan, kopterin etelävietnamilais-miehistöstä tunnistettiin kaksi DNA:n ja yksi tuntolevyn perusteella. Koska vainajien kaikkia jäännöksiä ei pystytty erottamaan toisistaan, suoritettiin heille yhteishautaus. Tapaus 0174 eli Larry A. Thornen kohtalo oli viimein selvinnyt.
Lauri Törni haudattiin sotilaallisin huomionosoituksin 26.6.2003 Arlingtonin sotilashautausmaahan. Hautakivi sijaitsee alueella ("section") 60 ja kiven numero on 8136. Törnin muistotilaisuus Suomessa järjestettiin 17.7.2003 Säkylässä, Huovinrinteen varuskunnassa. Hänen nimensä ja syntymä- ja kuolleeksijulistamispäivänsä on myös hakattu Malmin hautausmaalla olevan sukuhaudan hautakiveen.
Osasto Lauri Törni Perinnekilta ry:n retkikunta vei Törnin helikopterin onnettomuuspaikalle 3.3.2004 teräksisen muistolaatan suomalaisen sotasankarin kunniaksi. Laatta on kiinnitetty kallioon parinkymmenen metrin päähän maahansyöksykohdasta, noin 830 metrin korkeuteen.
Onnettomuuspaikan koordinaatit ovat 48 PYB 9455 8960. Paikka sijaitsee Vietnamissa Danangista lounaaseen, Valtatie 14:n varrella, Dak Pecin ja Kham Ducin puolivälissä, noin 12,5 km Laosin rajalta.
Samassa Shining Brass -operaatiossa paluulennollaan lähellä Danangia kadonneen, forward air controller -tehtävissä olleen (FAC) O-1E "Birddog" -koneen onnettomuuspaikka löydettiin jo 1992 paikallisen asukkaan avulla, paikka tutkittiin 1993 ja miehistö tunnistettiin kesällä 2001 (tapaus 0171).


Deweyn luokittelu.
Deweyn luokittelu () on maailman käytetyin aineiston luokittelujärjestelmä. Sen kehitti 1870-luvulla Melvil Dewey ja se perustuu niin sanottuun kymmenluokitukseen. Kymmenluokituksessa on 10 pääluokkaa (0–9) ja kullakin pääluokalla 10 alaluokkaa. Deweyn luokituksen pohjalta on tehty monia erilaisia sovelluksia eri tarpeisiin, Suomen kirjastoissa on käytössä Yleisten kirjastojen luokitusjärjestelmä YKL. Tekniikan ja luonnontieteen alojen korkeakouluissa ja oppilaitoksissa on käytössä Yleinen kymmenluokittelu UDK.


Siviilipalvelus Suomessa.
Siviilipalvelus Suomessa on perustuslain 127 §:n tarkoittama vaihtoehto varusmiespalvelukselle. Siviilipalveluksen voi suorittaa kuka tahansa niin haluava asevelvollinen henkilö, jonka vakaumus estää varusmiespalveluksen suorittamisen. Lisäksi siviilipalveluksen joutuu suorittamaan nainen, joka haluaa keskeyttää vapaaehtoisen asepalveluksensa sen jälkeen, kun 45 päivää on kulunut hänen astumisestaan asepalvelukseen. Siviilipalveluksesta ei voi palveluksen alettua vaihtaa asepalvelukseen eikä siviilipalveluksen suorittamisen jälkeen voi liittyä reserviin.
Siviilipalveluksen pituus on 362 vuorokautta eli noin 12 kuukautta. Ne siviilipalvelusmiehet, jotka aloittivat siviilipalveluksensa ennen vuoden 2008 alkua, jolloin nykyinen siviilipalveluslaki tuli voimaan, palvelivat kuitenkin aiemman lain mukaiset 395 vuorokautta. Vuosittain siviilipalveluksen valitsee noin 2500 asevelvollista, joista 4-5 on naisia. Tämä vastaa ikäluokan koosta riippuen noin 7 % koko miesikäluokasta.
Siviilipalvelus on ollut olemassa vuodesta 1931, jolloin säädettiin Suomen ensimmäinen siviilipalveluslaki "Lex Pekurinen" aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisen mukaan. Vuoden 1959 siviilipalveluslaissa palvelus sallittiin myös muin kuin uskonnollisin perustein, mutta vakaumus piti osoittaa erityisen tutkintalautakunnan edessä, johon kuului tuomari, upseeri, sosiaaliministeriön edustaja, pappi ja psykiatri. Tutkintalautakunta lakkautettiin vuonna 1987 ja siitä alkaen siviilipalvelukseen on hyväksytty ilmoituksen perusteella.
Siviilipalvelus koostuu noin kuukauden pituisesta "koulutusjaksosta" sekä noin 11 kuukauden mittaisesta työpalvelusta. Koulutusjakso suoritetaan siviilipalveluskeskuksessa, joka tällä hetkellä sijaitsee Lapinjärvellä. Koulutusjaksolla on neljä vaihtoehtoista suuntautumisvaihtoehtoa: kansalaisvalmiudet; palo, pelastus ja väestönsuojelu; ympäristön ja kulttuuriomaisuuden suojelu sekä väkivaltaongelmien konkreettinen torjunta. Työpalvelu suoritetaan valtion tai kunnan laitoksessa tai toimielimessä, evankelis-luterilaisessa tai ortodoksisessa kirkossa tai yleishyödyllisessä säätiössä, yhteisössä tai yhdistyksessä. Työpalveluspaikaksi ei siis kelpaa voittoa tavoitteleva yritys, mutta ei myöskään puolue tai ammattiliitto. Työpalveluspaikan tulee solmia sopimus työministeriön kanssa. Siviilipalvelusmies ei myöskään saa olla palveluksen aikana työ- tai virkasuhteessa palveluspaikkaansa. Näin ollen, vaikka esimerkiksi Helsingin poliisilaitos toimiikin palveluspaikkana, ei siviilipalvelusmies voi toimia poliisin virkatehtävissä.
Siviilipalveluksen suunnittelusta ja kehittämisestä vastaa työ- ja elinkeinoministeriö valtioneuvoston asettaman siviilipalvelusasiain neuvottelukunnan avustuksella. Siviilipalveluksen toimeenpanosta vastaava viranomainen on siviilipalveluskeskus. Neuvottelukunnan jäsenet edustavat työ- ja elinkeinoministeriötä, puolustusministeriötä, pääesikuntaa, siviilipalveluskeskusta, palveluspaikkoja sekä siviilipalvelusmiehiä.
Palvelukseen hakeutuminen.
Työpalvelun aikainen palveluspaikka haetaan omatoimisesti, mielellään jo ennen palvelukseen astumista. Mikäli työpalvelupaikkaa ei ole löytynyt, hakua jatketaan koulutusjaksolla. Mikäli paikkaa ei sittenkään löydy, siviilipalvelusmies jää keskukseen palvelukseen niin sanotusti "legioonalaiseksi", kunnes paikka löytyy. Keskus saattaa myös määrätä palveluspaikan, mikäli siviilipalvelusmies ei sellaista löydä.
Siviilipalvelukseen voi hakeutua kutsunnoissa, milloin vain niiden jälkeen ja myös varusmiespalveluksen aikana tai sen suorittamisen jälkeen. Hakeminen tapahtuu täyttämällä erityinen hakemuslomake ja toimittamalla se kutsunnoissa kutsuntalautakunnalle, varusmiespalveluksen aikana joukko-osaston komentajalle ja aina muulloin joko oman asuinpaikkansa mukaisen sotilasläänin esikuntaan tai Lapinjärven siviilipalveluskeskukseen. Jos hakee siviilipalvelukseen ollessaan varusmiespalveluksessa, hakija kotiutetaan välittömästi. Jo suoritetusta palveluksesta saa todistuksen, jonka nojalla siviilipalveluksesta vähennetään aika, joka on suoritettu varusmiespalveluksessa. Siviilipalvelusajan pituudeksi määrätään aika, joka vastaa jäljellä olevaa osaa varusmiehen palvelusajasta. Myös vapaaehtoista asepalvelusta suorittava nainen voi hakea siviilipalvelukseen varusmiehen tavoin. Naisilla on kuitenkin erityisoikeus keskeyttää ase- tai siviilipalveluksensa ensimmäisen 45 päivän kuluessa ilman seuraamuksia. Tämän jälkeen ase- tai siviilipalvelusta suorittavat naiset rinnastetaan täysin asevelvollisiin miehiin.
Etuudet, työterveyshuolto ja lomat.
Siviilipalvelusmiehelle kuuluvat samat sosiaaliset etuudet kuin varusmiehellekin. Hänellä on oikeus ilmaiseen muonitukseen, majoitukseen, työvaatetukseen ja terveydenhoitoon sekä lomamatkoihin. Puolustusministeriön selvityksen mukaan käytännössä nämä edut ovat toteutuneet kuitenkin huonommin kuin varusmiehillä. Työministeriön aiemman lain aikana vuonna 2000 tekemän selvityksen mukaan vain kolmannes siviilipalveluspaikoista selviytyi asumiskustannusten korvaamisesta moitteitta. Tämän vuoksi palveluspaikka voi uuden lain mukaan saada siviilipalvelusmiehen majoituskustannuksiin tukea valtiolta. Suurin valtion korvaama summa on pääkaupunkiseudulla 250 euroa/kk, muualla 150 euroa/kk. Mikäli siviilipalvelusvelvollinen sijoitetaan asumaan vanhempiensa omistamaan tai vuokraamaan asuntoon, korvaus on enintään 100 euroa kuukaudessa.
Siviilipalveluksessa tehtävään työhön sovelletaan työturvallisuuslakia ja työterveyshuoltolakia kuten tavanomaisissakin työsuhteissa.
Siviilipalvelusvelvolliselle kuuluu 18 päivää henkilökohtaista lomaa, jotka tulee myöntää tasaisesti koko työpalvelun aikana. Lomahakemusta ei tarvitse perustella. Palvelusvelvollisella on myös oikeus 12 päivän isyysvapaaseen oman lapsen syntymän yhteydessä. Lisäksi palveluspaikka voi myöntää enintään 20 päivää kuntoisuuslomaa kunnostautuneelle siviilipalvelusmiehelle.
Palveluspaikka voi myöntää enintään 180 päivää henkilökohtaista syylomaa siviilipalvelusvelvollisen perustellusta hakemuksesta. Henkilökohtaista syylomaa ei lasketa palvelusajaksi. Mikäli loman pituus on yhtäjaksoisesti vähintään 14 päivää, palvelus keskeytyy ja siitä tulee ilmoittaa Kelalle.
Palveluspaikka myöntää sairasloman lääkärin tai terveydenhoitajan lausunnon perusteella.
Kurinpito.
Siviilipalveluslaissa säädetyt siviilipalvelusvelvollista koskevat kurinpitosäännökset eroavat tuntuvasti varusmiespalvelusta suorittavia koskevista sotilasrangaistussäännöksistä. Siviilipalvelusmies ei ole sotilasrangaistussäännösten alainen, koska ei ole sotilas.
Perusmuotoisena siviilipalvelusrikkomuksena on palvelusrikkomus, josta voidaan määrätä kurinpitorangaistus. Mikäli siviilipalvelusmies laiminlyö palvelustehtäväänsä liittyvän velvollisuuden tai muutoin toimii niitä vastoin, palveluspaikka voi tehdä tästä ilmoituksen siviilipalveluskeskukselle. Tällöin keskus tutkii asian, kuulee asianosaisia ja määrää tarvittaessa kurinpitorangaistukseksi
Vain yhtä rangaistuslajia saa käyttää kullakin rangaistuskerralla.
Kurinpitopäätöksestä voi hakea muutosta Helsingin hallinto-oikeudesta. Mikäli siviilipalvelusvelvollinen poistuu tai jättää saapumatta sinne palveluspaikastaan luvatta, palveluspaikan on ilmoitettava tästä poliisille, joka toimittaa siviilipalvelusvelvollisen takaisin palveluspaikkaansa. Jos siviilipalvelusvelvollinen kuitenkin kieltäytyy kirjallisesti siviilipalveluksesta, häntä ei toimiteta enää palvelukseen.
Mikäli siviilipalvelusmies ei ojennu saamistaan kurinpitorangaistuksista vaan jatkaa velvollisuuksiensa laiminlyömistä, hänet tuomitaan siviilipalvelusrikoksesta ehdottomaan vankeuteen ajaksi, joka vastaa puolta hänen jäljellä olevasta palvelusajastaan. Ne, jotka kieltäytyvät palveluksesta, tuomitaan vastaavasti siviilipalveluksesta kieltäytymisestä samanpituiseen vankeusrangaistukseen. Kumpaankin ryhmään kuuluvilla on kuitenkin mahdollisuus päästä milloin hyvänsä ehdonalaiseen vapauteen, mikäli he sitoutuvat suorittamaan siviilipalveluksensa loppuun. Kummastakin rikoksesta rikosilmoituksen tekee aina siviilipalveluskeskus palveluspaikan antaman ilmoituksen perusteella. Muita, vähäisempiä siviilipalvelukseen liittyviä rikoksia, joista rangaistaan sakolla, ovat tiedonantovelvollisuuden rikkominen ja kieltäytyminen täydennyspalveluksesta.
Palvelusrikkomuksen tutkinta.
Kun palvelusrikkomusta epäillään, siitä pitää ilmoittaa siviilipalveluskeskukselle palvelusrikkomusilmoituksella, jonka jälkeen siviilipalveluskeskus alkaa selvittää asiaa. Keskus hankkii ensin tutkintaan tarvittavan aineiston ja määrää todistettavasti siviilipalvelusmiehen suulliseen kuulemistilaisuuteen, joka pidetään siviilipalveluskeskuksen määräämänä ajankohtana joko keskuksella tai siviilipalveluspaikalla. Siviilipalvelusmiehelle on tehtävä selväksi, mitä asiaa kuulemistilaisuus koskee.
Kuulemistilaisuudesta laaditaan kuulustelukertomus, joka annetaan siviilipalvelusmiehelle hyväksyttäväksi. Tämä saa tehdä kuulustelukertomukseen huomautuksia. Tästä kaikesta siviilipalveluskeskuksen on laadittava tutkintapöytäkirja, johon siviilipalvelusmiehellä on oikeus tutustua ennen jutun ratkaisemista.
Siviilipalvelus poikkeusoloissa.
Kaikki siviilipalveluksen suorittaneet kuuluvat siviilivarantoon sen vuoden loppuun, jona he täyttävät 50 vuotta. Tämän jälkeen siviilipalvelusvelvollinen kuuluu lisävarantoon, kunnes 60. ikävuosi on päättynyt. Lisävarantoon kuuluvat myös ne siviilipalvelukseen hyväksytyt, jotka eivät vielä ole aloittaneet siviilipalvelusta tai joilla se on keskeytynyt. Siviilipalvelusvelvollinen on siis kullakin hetkellä joko palveluksessa, siviilivarannossa tai lisävarannossa.
Ylimääräinen palvelus ja liikekannallepano.
Kun tasavallan presidentti on määrännyt reserviläisiä ylimääräiseen palvelukseen, siviilipalveluskeskus voi määrätä siviilivarantoon kuuluvia ylimääräiseen palvelukseen, jossa siviilipalvelusvelvollisia koulutetaan siviililuonteisiin kriisiajan tehtäviinsä. Liikekannallepanon sattuessa osittainen siviilivarantoon kuuluvia voidaan määrätä näihin tehtäviin. Täydellisen liikekannallepanon sattuessa myös lisävarantoon kuuluvia voidaan määrätä liikekannallepanon aikaiseen palvelukseen. 50 vuotta täyttäneitä voidaan kuitenkin määrätä palvelukseen vain eduskunnan päätöksen nojalla.
Kriisitilanteessa siviilipalvelusvelvolliset palvelevat joko siviilipalveluskeskuksen alaisuudessa tai pelastusviranomaisten tai väestönsuojeluun sekä pelastustoimintaan osallistuvien viranomaisten alaisuudessa. Näitä ovat
Lisäksi palvelus voi tapahtua Opetusministeriön hallinnonalan viranomaisten alaisuudessa. Tämän lisäksi siviilipalvelusvelvollisia, kuten kaikkia muitakin kansalaisia, voidaan määrätä valmiuslain ollessa voimassa suorittamaan yleistä työvelvollisuutta. Tämä työvelvollisuus koskee myös totaalikieltäytyjiä. Pelastusviranomaisia avustavat lisäksi Poliisi, Rajavartiolaitos, Puolustusvoimat sekä Hätäkeskuslaitos, mutta näihin viranomaisiin ei voida sijoittaa siviilipalvelusvelvollisia. Siviilipalvelusvelvollinen on velvollinen tarvittaessa saapumaan palvelukseen heti kutsun saatuaan. Jotta siviilipalvelusvelvollinen olisi tavoitettavissa, hänen on pidettävä huoli siitä, että hänen osoitteensa, asuinpaikkansa, muut yhteystietonsa sekä hänen palveluskelpoisuuteensa vaikuttavat seikat ovat aina Siviilipalveluskeskuksen tiedossa.
Hakeutuminen siviilipalvelukseen poikkeusoloissa.
Siviilipalvelukseen voi hakeutua milloin tahansa. Jos reserviläisiä on kuitenkin määrätty ylimääräiseen palvelukseen tai on käynnissä liikekannallepano, tätä oikeutta rajoitetaan. Mikäli asevelvollinen hakee siviilipalvelukseen eikä ole ehtinyt aloittaa siviilipalvelusta tai täydennyspalvelusta ennen kuin häiriötilanne on alkanut, hänen hakemuksensa siirtyy vakaumuksentutkintalautakunnan käsiteltäväksi.
Vakaumuksentutkintalautakuntaan kuuluu vähintään lainoppinut puheenjohtaja, esittelijä sekä varapuheenjohtaja, majurin arvoinen sotilasjäsen, psykiatri ja teologi, filosofi tai uskontotieteilijä. Näistä uskonnollisiin tai eettisiin vakaumuksiin perehtyneen jäsenen tai esittelijän tulee edustaa siviilipalveluskeskusta. Puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan tulee olla riippumattomia puolustushallinnosta ja siviilipalveluskeskuksesta. Lautakuntia toimii maassa yksi tai useampia ja sen jäsenet toimivat tuomarinvastuulla.
Mikäli siviilipalvelukseen hakeva osoittaa, että hänellä on pysyvä, todellinen vakaumus, joka estää häntä palvelemasta asevelvollisena, hänet hyväksytään siviilipalvelukseen. Muussa tapauksessa puolustusvoimilla on oikeus määrätä siviilipalvelukseen hakeutumista yrittänyt aseelliseen palvelukseen.
Päätökseen saa hakea muutosta Helsingin hallinto-oikeudelta 14 päivän kuluessa. Hallinto-oikeuden päätöksestä muutosta Korkeimmalta hallinto-oikeudelta, jos tämä myöntää valitusluvan. Valitus ei estä päätöksen täytäntöönpanoa.
Rangaistussäädökset poikkeusoloissa.
Jos siviilipalvelusvelvollinen kieltäytyy palveluksesta poikkeusoloissa, hänet tuomitaan ankaramman asteikon mukaan. Poikkeusoloissa sekä siviilipalvelusrikoksen että siviilipalveluksesta kieltäytymisen enimmäisrangaistus on enintään kaksi vuotta vankeutta. Suoritettu rangaistus ei myöskään vapauta myöhemmästä kriisiaikaisesta palvelusvelvollisuudesta. Myös oman terveyden vahingoittaminen on rangaistavaa. Ne, joitten vakaumusta vakaumuksentutkintalautakunta ei ole hyväksynyt, ovat muiden sotilaiden tavoin sotilasrangaistussäännösten alaisia, mikäli heidät määrätään palvelukseen.
Kesto.
Siviilipalveluksen varusmiespalvelukseen nähden syrjiväksi todettu kesto ja järjestelyt ovat jo pitkään olleet poliittisen kiistan aiheena. Usean kansainvälisen ihmisoikeuselimen, kuten ihmisoikeuskomitean kannan mukaan entinen 13 kuukauden palvelusaika oli syrjivä ja rangaistuksenomaisen pitkä varusmiespalvelukseen verrattuna ja siten ristiriidassa yleisesti demokraattisissa maissa tunnustetun ihmisoikeuden kieltäytyä aseista kanssa.
Siviilipalveluksen entinen pituus, joka oli 395 vuorokautta oli yli puolitoistakertainen keskimääräiseen asepalvelusaikaan (8,55 kk) nähden ja noin kuukauden pidempi kuin pisin varusmiespalveluksen palvelusaika. Vuonna 1998 toteutettujen kahdeksan kuukauden varusmiespalvelusajan lyhennyksen ja 11 kuukauden palveluksen pidennyksen jälkeen koskemattomaksi jäänyt siviilipalveluksen kesto oli jyrkentänyt eri palvelusmuotojen palvelusaikojen eroa. Useat kansainväliset ihmisoikeuselimet vaativatkin Suomelta siviilipalveluksen lyhentämistä ja muita lainsäädännöllisiä muutoksia aseistakieltäytyjien asemaan.
Lainsäädännön syrjivyydestä on esitetty YK:n ihmisoikeuskomitean päätöksestä poikkeavia mielipiteitä, jotka usein liittyvät palvelusajan laskemiseen muuten kuin päivissä. Ihmisoikeuskomitea on korkein kp-sopimuksen, josta aseistakieltäytymisoikeus johdetaan, toteutumista tarkkaileva taho. Esimerkiksi viimeaikaisen lainsäädännön uudistamistyön yhteydessä on julkisuudessa jälleen esitetty viittauksia laskelmiin siitä, että palvelustunneissa mitattuna jo lyhyin varusmiespalveluksen palvelusaika olisi pidempikestoisempi kuin siviilipalvelus. Näissä laskelmissa kuitenkin varusmiehen palvelusajaksi on usein laskettu aika, jolloin hän esimerkiksi nukkuu, syö tai viettää vapaa-aikaa kasarmilla tai jopa sen ulkopuolella, kun taas siviilipalvelusta suorittavan palvelusajaksi vastaaviin toimiin kulunutta aikaa ei ole laskettu. Palvelustuntien niin sanottua mekaanista laskemista on sanottu harhaanjohtavaksi, koska laskelmat ovat puutteellisesti dokumentoituja ja julkaistuja sekä kokonaisrasittavuuden erot ovat joka tapauksessa suuret kummankin palvelusmuodon sisällä. Laissa kummankin palvelusmuodon palvelusajat on määritelty vain ja ainoastaan päivissä. Toisin kuin siviilipalvelukselle, varusmiespalvelukselle ei laissa ole säädetty viikoittaisen työajan ala- tai ylärajaa.
Suomen hallitus on katsonut palveluspaikkapulan ja työelämästä poissaoloajan kasvattavan siviilipalveluksen kokonaisrasittavuutta. Euroopan neuvoston Sosiaalisten oikeuksien komitea laskee siviilipalvelusmiesten joutuvan Suomessa olemaan 1–7 kuukautta varusmiehiä pidemmän jakson poissa työelämästä
Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu Alvaro Gil-Robles antoi 29. maaliskuuta 2006 Suomea koskevan seurantaraportin vuosilta 2001–2005. Hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, ettei aseistakieltäytyjien ongelmien ratkaisemisessa ole edistytty ja uudistaa näin ollen vuonna 2001 antamansa kritiikin. Korjausta vaativina asioina raportissa mainitaan rangaistuksenluontoinen siviilipalvelusaika, siviilipalvelusmiesten asumistilanne sekä Jehovan todistajia koskevan vapautusmenettelyn laajentamisen toteuttamatta jättäminen koskemaan myös muita aseistakieltäytyjäryhmiä.
Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuskomitea antoi 4. marraskuuta 2004 Suomelle lausunnon kansalais- ja poliittisten oikeuksien toteutumisesta Suomessa. Ihmisoikeuskomitean tehtävä on valvoa Suomea sitovan YK:n kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen toteutumista. Komitea vaati Suomea sopimuksen perusteella tunnustamaan aseistakieltäytymisoikeuden myös sodan aikana, lyhentämään tällä hetkellä syrjivää siviilipalvelusaikaa sekä laajentamaan palveluksesta rauhan aikana vapautettujen Jehovan todistajia suosituimmuuskohtelua koskemaan myös muita aseistakieltäytyjäryhmiä.
Euroopan neuvoston Sosiaalisten oikeuksien komitea kiinnitti vuonna 2004 huomiota siviilipalveluksen kohtuuttomaan kestoon. Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu moitti Suomea aseistakieltäytyjien kohtelusta jo 4.-7.6.2001 antamassaan raportissa. Amnesty International katsoo nykyisen siviilipalveluksen pituuden olevan rangaistuksenomainen ja syrjivä ja on tunnustanut vuodesta 1999 lähtien siviilipalveluksesta kieltäytyvät totaalikieltäytyjät mielipidevangeiksi.
Palvelusaikojen eriävyyden puolesta argumentoidaan usein keskusteluissa, että varusmies on palveluksessa 24 tuntia vuorokaudessa pois lukien erikseen määrättyinä lomina ja muina vapaina. Palveluksen aikana varusmiehen liikkumisen vapautta on rajoitettu, luvatta poistuminen palveluspaikasta tai kasarmilta on rangaistava teko. Siviilipalveluksessa koulutusjakso käytännössä vastaa majoitusolosuhteiltaan kasarmia, mutta ei liikkumisen vapauden osalta. Siviilipalveluksen työpalvelussa olosuhteet vaihtelevat paljon työpalvelupaikan ja työtehtävän mukaan. Vastaavasti myös varusmiespalveluksessa erot eri tehtävissä ovat suuret. Siviilipalvelusta suorittava joutui olemaan poissa normaalielämästä aiemman lain mukaan 13 kuukauden ajan, mikä merkitsi opiskelijan kohdalla häiriötä pahimmillaan kolmena lukukautena. Kuuden kuukauden varusmiespalvelu ulottuu vain yhden lukukauden häiriöksi. Vastaava epätasa-arvo ilmeni myös tarkasteltaessa menetettäviä työpäiviä.
Sodanajan status.
Suomen valtiota sitovan kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen toimeenpanoa valvova pahoitteli 2004 julkaistussa raportissaan sitä, että oikeus kieltäytyä aseista tunnustetaan vain rauhan aikana ja että siviilipalvelus vaihtoehtona asepalvelukselle on rankaisevan pitkä. Komitea vaati Suomea takaamaan oikeuden kieltäytyä aseista sekä sodan että rauhan aikana. Tämä toteutettiin vuonna 2008 voimaanastuneessa uudessa siviilipalveluslaissa.
Nykyisin siviilipalveluksen ja totaalikieltäytymisen suorittaneet ovat vapautettuja aseellisista tehtävistä myös mahdollisissa poikkeusoloissa. 1.1.2008 voimaan astuneen uuden siviilipalveluslain myötä myös varusmiespalveluksen suorittaneet mutta reservinkieltäytyjiksi ilmoittautuneet täydennyspalveluksen suorittaneet on vapautettu asepalveluksesta myös mahdollisen kriisin aikana.
Majoitusasiat.
Siviilipalveluksen majoitusoloja on kritisoitu. Lain mukaan palveluspaikan tulee tarjota siviilipalvelusmiehelle asunto. Monet palveluspaikat kuitenkin rikkovat kustannussäästöjen vuoksi lain kirjainta tai henkeä vastaan: työministeriön vuonna 1999 tekemän selvityksen mukaan vain kolmannes siviilipalveluspaikoista selviytyy asumiskustannusten korvaamisesta moitteitta. Lakia kierretään esimerkiksi ottamalla palvelukseen vain vanhempiensa luona asuvia siviilipalvelusmiehiä.
Nykyinen laki.
1. tammikuuta 2008 voimaantulleessa siviilipalveluslaissa siviilipalvelusaikaa lyhennettiin kuukaudella ja samalla siviilipalvelukseen lisättiin täydennyspalveluvelvollisuus. Amnestyn mielestä nykyinenkin siviilipalveluksen kesto on rangaistuksenomainen, joten Amnesty jatkaa vankilaan tuomittujen totaalikieltäytyjien toteamista mielipidevangeiksi. Reserviupseeriliitto on vastustanut siviilipalveluksen keston lyhentämistä alle 12 kuukauteen, koska todellisten palvelustuntien määrä 6 kuukauden asepalveluksella ja entisellä 13 kuukauden siviilipalveluksellakin oli sen mukaan käytännössä sama. Aseistakieltäytyjäliitto puolestaan vaatii siviilipalveluksen palvelusajan lyhentämistä 6 kuukauteen.


Irak-vuoto.
Irak-vuoto (tunnetaan myös nimillä "Irak-gate" ja "Irak-skandaali") oli tapahtumaketju, joka johti Suomen silloisen pääministerin, Anneli Jäätteenmäen, eroon keväällä 2003.
Lipponen Yhdysvalloissa.
2002 joulukuussa silloinen pääministeri Paavo Lipponen (SDP) vieraili Washingtonissa. Hän keskusteli Yhdysvaltain varapresidentti Dick Cheneyn kanssa 9. joulukuuta ja seuraavana päivänä presidentti George W. Bushin kanssa. Keskustelujen tiedotettiin koskeneen mm. Irakin tilannetta, Naton laajentumista, terrorismin vastaista sotaa sekä Venäjän suhtautumista Natoon ja Turkin EU-jäsenyyttä. Tapaamisten jälkeen Suomen ja Yhdysvaltojen välit todettiin nyt erinomaisiksi. Yhdysvaltalaiset olivat myös luvanneet Suomelle Nato-jäsenyyden, mikäli Suomessa niin haluttaisiin.
Lipponen oli lupaillut alustavasti Suomen osallistuvan Irakin sotaa seuraavaan jälleenrakennustyöhön. Tätä Yhdysvallat oli kysellyt Suomelta marraskuussa lähetetyssä tiedustelussa. Lisäksi hän oli kaupitellut yhdysvaltalaisille Suomessa kehitettyä AMOS-kranaatinheitinjärjestelmää. Tämän uskottiin vaikuttaneen pääministeri Paavo Lipposen ratkaisuihin. Suomi oli myös jo vastaavasti mukana ISAF-rauhanturvaoperaatiossa Afganistanissa.
Ensimmäisinä Lipposen vierailun sisällöstä huolestuivat kansanedustajat Jaakko Laakso (vas.), Mikko Elo (SDP) ja Anni Sinnemäki (Vihr.), jotka esittivät kirjallisen kysymyksen Irak-kannanotoista 19. joulukuuta 2002. Kansanedustajat kysyivät, miten hallitus aikoo estää sen, että Suomi vaikuttaisi olevan näyttämässä vihreää valoa Yhdysvaltojen suunnittelemille sotatoimille.
Valtioneuvosto antoi luvan myydä AMOS-järjestelmää Yhdysvalloille 20. helmikuuta 2003. Ylen A-piste-ohjelmassa keväällä 2004 Arto Koski puolustusministeriöstä sanoi, ettei aiemmin oltu tehty mitään virallista päätöstä, mutta toisaalta oli tiedossa, että Patrialla oli vientitoiveita ja Yhdysvalloilla vastaavasti hankintaprojekti. Tuolloinen Vanhasen hallituksen puolustusministeri Seppo Kääriäinen (Kesk.) totesi pitävänsä luonnollisena ja pitkälliseen käytäntöön nojautuvana sitä, että valtioneuvoston jäsenet vierailuillaan pitävät esillä suomalaista teollisuusosaamista ja vientitarpeita. Lipposen myyntipuheiden ajankohta oli kuitenkin herkkä, sillä Yhdysvallat kävi tuolloin yhtä sotaa ja oli aloittamassa toista. Tutkimuksen mukaan 71 % suomalaisista vastusti tuolloin asemyyntiä liittoumalle. Tämän vuoksi tapauksesta on tullut jälkipyykkiä.
Irak-keskustelu.
Irak nousi eduskuntavaalien aiheeksi jo aikaisin. 11. tammikuuta 2003 keskustan puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki arvosteli Lipposen lupauksia Suomen avusta tulevan Irakin sodan jälkeisessä jälleenrakennuksessa. Lipponen syytti puolestaan Jäätteenmäkeä ulko- ja turvallisuuspoliittisesta kompuroinnista ja sanoi Suomen täydellisen puolueettomuuden olevan mahdotonta Irakin kysymyksessä. TV-tentissä tammikuun lopussa Jäätteenmäen ja Lipposen kiista Suomen Irak-politiikasta oli jo niin kovaa, että kokoomuksen puheenjohtaja Ville Itälä joutui ottamaan sovittelijan roolin.
Vaalitentti.
Skandaali alkoi eduskuntavaalien vaalitentissä 6. maaliskuuta 2003, kun Jäätteenmäki syytti Lipposta Suomen liittämisestä Irakin sotaa tukeneeseen liittoumaan Washingtonin-vierailullaan. Jäätteenmäki sanoi Lipposen menneen liian pitkälle luvatessaan Suomen osallistuvan humanitaariseen avustustoimintaan, jälleenrakentamiseen ja rauhanturvatoimintaan. "Suomi on Yhdysvaltojen ja minunkin mukaan liittynyt sellaiseen koalitioon, missä minun mielestäni ei tässä vaiheessa pitäisi olla", Jäätteenmäki tarkensi. Hänen mukaansa Suomi oli osallistunut kokoukseen, "jonne oli kutsuttu ne maat, jotka ovat luvanneet yhteistyötä ja apua". Ulkoministeriön mukaan apua ei luvattu Yhdysvalloille, vaan annettavaksi YK:n ja sen järjestöjen kautta. Vastaus oli annettu Yhdysvalloille, koska Yhdysvallat oli kysynyt Suomen kantaa.
Yhdysvaltojen johtama liittouma aloitti Irakin sodan ilman YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntää 20. maaliskuuta 2003. Seuraavana päivänä Valkoinen talo julkaisi listansa Irakin sotaa tukevista maista, nk. halukkaiden koalitiosta. Suomi ei ollut mukana listalla.
Vaalitulos.
Eduskuntavaalit 2003 järjestettiin 16. maaliskuuta. Keskustasta tuli suurin puolue ja vuoden 2003 valtiopäivien avajaisissa Jäätteenmäki valittiin eduskunnan puhemieheksi. Hallitusneuvottelujen perusteella presidentti Tarja Halonen nimitti Jäätteenmäen pääministeriehdokkaaksi 15. huhtikuuta 2003 ja eduskunta valitsi hänet pääministerivaalissa pääministeriksi. Presidentti nimitti Jäätteenmäen hallituksen 17. huhtikuuta 2003.
Vuotoepäilyt.
Hallituksen vallassaoloaika jäi kuitenkin lyhyeksi. Loppukeväällä alkoi paljastua, että Jäätteenmäki oli saanut tietonsa ulkoministeriön salaisiksi luokitelluista asiakirjoista (mm. WASB-050), jotka hän oli saanut presidentin silloiselta neuvonantajalta Martti Manniselta. Jäätteenmäki kielsi aluksi saaneensa mitään papereita, vaan "kuulleensa kaikenlaista". Seuraavaksi hän kertoi saaneensa muutaman faksin "yllättäen ja pyytämättä". Papereita oli tullut kuitenkin yli kaksi tuhatta sivua. Manninen kiisti Jäätteenmäen puheet ja sanoi lähettäneensä ne pyynnöstä. Kun Jäätteenmäeltä kysyttiin, valehteleeko hän, hän vastasi: "Puhun niin totta kuin osaan." Tämä kommentti söi hänen uskottavuuttaan.
Jäätteenmäki oli tavannut Mannisen töölöläisessä Mamma Rosa -ravintolassa 28. tammikuuta 2003, ja toistuvasti pyytänyt tätä luovuttamaan salaisen WASB-050-asiakirjan tai tiivistelmän siitä. Manninen näytti Jäätteenmäelle asiakirjaa jo tapaamisen aikana ja seuraavana päivänä faksasi koosteen siitä Jäätteenmäen kotiin. Jäätteenmäki sai Manniselta tietoja kaikkiaan 39 asiakirjasta.
Jäätteenmäki jätti eronpyyntönsä pääministerin tehtävistä presidentille 18. kesäkuuta 2003. Eroon johti eduskunnan luottamuspula, joka oli syntynyt Jäätteenmäen valehtelun seurauksena. Presidentti hyväksyi eroanomuksen ja pyysi Jäätteenmäen hallitusta jatkamaan toimitusministeristönä uuden hallituksen muodostamiseen saakka. 24. kesäkuuta Jäätteenmäen tilalle nimitettiin puolustusministerinä Jäätteenmäen hallituksessa toiminut keskustan varapuheenjohtaja Matti Vanhanen.
Martti Manninen erotettiin tehtävästään presidentin neuvonantajana 19. kesäkuuta 2003.
Syytteet ja tuomio.
19. joulukuuta 2003 valtakunnansyyttäjä päätti nostaa syytteen Martti Mannista vastaan virkasalaisuuden rikkomisesta ja Anneli Jäätteenmäkeä vastaan yllytyksestä ja avunannosta virkasalaisuuden rikkomiseen. Mannisen asianajajana toimi Matti Wuori. Helsingin käräjäoikeuden päätöksellä 19. maaliskuuta 2004 Jäätteenmäki kuitenkin todettiin syyttömäksi. Manniselle tuomittiin 80 päiväsakkoa. Oikeuden päätöksen mukaan pyyntö toimittaa kiinnostavaa materiaalia ei toteuttanut yllytystä eikä näyttöä tahallisesta taivuttelemisesta esitetty. Valtionsyyttäjä Jarmo Äijälä oli vaatinut molemmille sakkorangaistusta, pitäen Mannisen toimintaa vakavampana.
Televisiodraama.
Yle esitti TV 1:ssä 19.10.2009 televisiodraaman "Pääministeri", jossa Jäätteenmäkeä näyttelee Jonna Järnefelt. Jyri Kähösen ohjaaman draaman käsikirjoittajia ovat Timo Harakka ja Antti Karumo.


Lev Vygotski.
Lev Semjonovitš Vygotsky (, 17. marraskuuta 1896 – 11. kesäkuuta 1934) oli valkovenäläinen psykologi, kulttuurihistoriallisen teorian perustaja yhdessä Aleksandr Lurijan ja Aleksei Leontjevin kanssa.
Elämä.
Vygotski syntyi Oršassa, lähellä Minskiä Valko-Venäjällä (tuohon aikaan osa Venäjän keisarikuntaa) samana vuonna kuin Jean Piaget. Vygotskyn ollessa noin vuoden ikäinen perhe muutti Gomeliin, jossa hän vietti lapsuuden ja nuoruuden. Vygotskin isä oli valmistunut Harsovan kaupallisesta instituutista ja työskenteli osastopäällikkönä Gomelin Yhdistyneessä Pankissa. Äiti oli koulutukseltaan opettaja, mutta hän vietti suurimman osan elämästään kasvattaen kahdeksan lasta. Yhdessä pariskunta teki Vygodskyn perheestä yhden kaupungin sivistyneimmistä.
Juutalaisen taustansa vuoksi Vygotskilla oli rajoitetut mahdollisuudet kouluttautua ja työskennellä eri ammateissa. Julkiseen koululaitokseen hakeutumisen sijaan hän opiskeli useita vuosia yksityisen opettajan ohjauksessa, minkä jälkeen hän valmistui juutalaisesta lukiosta 1913 kultamitalilla palkittuna. Yliopistoon hakeutuminen tuotti ongelmia juutalaisuuden vuoksi, koska moniin yliopistoihin oli kiintiöt juutalaisille opiskelijoille. Vygotskin vanhemmat toivoivat hänen lähtevän opiskelemaan lääketiedettä, koska se toisi kohtuullisen ja turvatun elannon juutalaiselle. Vygotski itse oli kiinnostunut historiasta, filologiasta ja oikeustieteistä. Historian ja filologian opinnot olivat kuitenkin suunnattu pääasiassa toisen asteen opettajiksi aikoville, ja juutalaisena hän ei olisi voinut työskennellä valtiolle tsaarin Venäjällä opettajan eikä oikeusvirkamiehen tehtävissä (lukuun ottamatta lakimiehen tehtäviä). Vygotski päätyi opiskelemaan lääketiedettä Moskovan yliopistoon. Opintojen alettua kului tuskin kuukautta, kun hän vaihtoi pääainetta oikeustieteiseen, todennäköisesti tavoitteenaan lakimiehen tehtävät.
Vygotski meni vuonna 1914 Moskovassa Šanjavskin kansanyliopistoon. Šanjavskin yliopisto oli epävirallinen oppilaitos, joka oli perustettu 1911 opetusministeriön karkottaessa suurimman osan oppilaista ja yli sata tiedekunnan henkilöstöstä anti-tsaristisen liikkeen tehoiskussa. Suurin osa Moskovan parhaista professoreista joutui tämän karkotuksen uhreiksi, jonka vuoksi Šanjavskin yliopisto näyttäytyi tähän aikaan paljon mielenkiintoisempana laitoksena kuin Moskovan yliopisto. Vygotskin pääaineet Šanjavskissa olivat historia ja filosofia.
Vuonna 1917 Vygotski valmistui Moskovan yliopistosta oikeustieteistä. Hän sai myös epävirallisen tutkinnon Šanjavskista, jossa hän ansioitui hyvin psykologian, filosofian ja kirjallisuuden opinnoissaan. Valmistuttuaan hän muutti takaisin Gomeliin opettamaan kirjallisuutta ja psykologiaa, ja asui siellä seuraavat seitsemän vuotta. Hän perusti myös psykologisen laboratorion Gomelin opettajakorkeakouluun, jossa hän piti lukuisia luentosarjoja, ja jotka lopulta tuottivat pohjatyön hänen 1926 ilmestyneelle "Pedagoginen psykologia" -teokselleen.
Hänen elämänsä päättyi jo 37-vuotiaana tuberkuloosin aiheuttamaan kuolemaan vuonna 1934. Lyhyen elämänsä aikana Vygotski hahmotteli kulttuurihistoriallisen psykologian teoreettiset peruslähtökohdat. Valtavan tuotantonsa vuoksi häntä onkin sanottu psykologian Mozartiksi.
Kielen, symbolisten työvälineiden ja ajattelun välinen suhde.
Vygotskin eräänä suurimpina saavutuksina pidetään ideaa siitä, että ajattelu ja lapsen kehitys (tai myös aikuisen oppiminen) on suhteessa lapsen (tai aikuisen) oppimiin symboleihin, käsitteisiin ja kieleen. Kielen, erilaisten käsitteiden ja symbolien oppimista voidaan pitää eräänlaisten "ajattelun työvälineiden" hankkimisena, välineiden joiden kautta pystymme jäsentämään ulkopuolista maailmaa.
Kielellä Vygotskin ajattelussa tarkoitetaan kuitenkin puhuttua ja kirjoitettua kieltä laajemmin kaikkia kielenkaltaisia käsite- ja symbolijärjestelmiä joita yksilö voi käyttää ajattelunsa jäsentämisessä, ei siis vain esimerkiksi sanoja.
Sisäistymisen periaate (The Theory of Internalization).
Vygotskin mukaan lapsen oppiminen tapahtuu sosiaalisessa ja kulttuurisessa toiminnassa tietyntyyppisten vaiheiden kautta. Yksilö ikään kuin sisäistää kollektiivisen (sosiaalisen) toiminnan - kulttuurin - ja sen käyttämät työvälineet ja merkit oman yksilöllisen toimintansa ja yksilöllisen tietoisuutensa ja toimintansa osaksi. Yksilö ikään kuin keksii uudelleen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja kulttuurin vaikutuspiirissä ne toiminnan, ajattelun ja ulkoisen sekä sisäisen toiminnan tavat, jotka kyseinen kulttuuri on aikojen saatossa kehittänyt.
Lähikehityksen vyöhykkeen teoria.
Lähikehityksen vyöhykkeen teoria on sosiaalis-konstruktivistinen näkemys ympäristön vaikutuksesta ajattelun ja kielen kehitykseen. Vygotskin mukaan lapsi oppii vuorovaikutuksen kautta esimerkiksi vanhemmiltaan. Lähikehityksen vyöhyke (ZPD) on tila, jossa ihminen voi ympäristön vaikutuksesta oppia jotain sellaista, mihin hän ei yksin kykenisi. Teoriaan kohdistettu kritiikki huomioi, että Vygotski korostaa syntyaikansa ja -paikkansa mukaan (1920-luvun Neuvostoliitto) voimakkaasti sosiaalisen ympäristön ja historiallisen ajan vaikutusta ihmisen kehitykseen biologisten tekijöiden jäädessä vähemmälle huomiolle.


Tavanomainen sodankäynti.
Tavanomainen sodankäynti on sodankäynnin muoto, jota käydään avoimesti valtioiden välillä käyttäen tavanomaisia aseita ja taistelutaktiikkaa. Tavanomaisessa sodankäynnissä ei määritelmällisesti käytetä joukkotuhoaseita.


Shunji Iwai.
Shunji Iwai (, s. 24. tammikuuta 1963, Sendai, Japani) on japanilainen elokuva- ja musiikkivideo-ohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä. Hän on myös ohjannut televisiotuotantoja. Iwaita pidetään 1990-luvun merkittävimpänä "uuden aallon" ohjaajana Japanissa.
Monet Iwain elokuvat ovat lämminhenkisiä rakkaustarinoita, joiden huumori on hyvin hienovaraista. Suuren yleisön tietoisuuteen hänet nosti elokuva "Love Letter", josta tuli välittömästi Japanissa sekä yleisön että monien kriitikoiden suosikki. Elokuva voitti Jokohaman filmifestivaaleilla 1995 parhaan tuotannon ja parhaan ohjaajan palkinnon. Elokuva sai myös muita japanilaisia palkintoja, ja se äänestettiin vuoden parhaaksi japanilaiseksi elokuvaksi useissa kilpailuissa.
Love Letter kertoo nuoresta naisesta nimeltä Hiroko Watanabe, joka kirjoittaa kirjeen vuorikiipeilyonnettomuudessa kuolleelle rakastetulleen – ja saa yllättäen vastauksen. Vähitellen keriytyy auki kuolleen rakastetun nuoruusaikainen rakkaustarina. Hengeltään hyvin samantapainen "Shigatsu monogatari" kertoo puolestaan tytöstä, joka muuttaa opiskelemaan Tokioon ja alkaa etsiä paikkaansa suurkaupungissa.
Hänen suosituimpiin elokuviinsa kuuluu kuitenkin myös hyvin toisentyyppinen "Swallowtail Butterfly", joka on synkkä ja raaka antiutopia tulevaisuuden suurkaupungista nimeltä Yen Town. Osan Iwain elokuvien suosiosta selittävät myös niiden naistähdet; Love Letterissä kaksoisroolin tekevä Miho Nakayama, Shigatsu Monogatarissa Takako Matsu ja Swallowtail Butterflyssa ja Picnicissä Chara.


Mamoru Oshii.
Mamoru Oshii (, s. 8. elokuuta 1951, Tokio, Japani) on japanilainen elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja, jonka tuotanto on pääosin animea. Oshii on merkittävimpiä tietokoneavusteisen animaation kehittäjiä Japanissa. Kansainvälisen yleisön tietoisuuteen hän nousi vuonna 1997, kun hänen elokuvansa "Ghost in the Shell – aaveääni" voitti parhaan pitkän animaatioelokuvan palkinnon World Animation Celebration Awards -kilpailussa. Oshii voitti tuolloin myös parhaan ohjaajan palkinnon.
Osittainen filmografia.
Pitkien elokuvien lisäksi Mamoru Oshii on eri tavoin osallistunut mm. useiden televisiosarjojen tuotantoon, kuten mm. Peukaloisen retket ja Urusei yatsura.
Aiheesta muualla.
Oshii Mamoru
Oshii Mamoru
Oshii Mamoru


Yamato-e.
Yamato-e () on japanilaisen maalaustaiteen yksi tyylisuunta. Tyypillistä tälle tyylisuunnalle ovat kirkkaat värit ja mustat ääriviivat. Yamato-e-piirroksin kuvattiin maallisia asioita ja sitä käytettiin paljo tarinoiden kuvittamiseen. Tunnetuin yksittäinen yamato-e-tyylin aihepiiri oli Genjin tarina -kirjan tarina. Muita japanilaisen maalaustaiteen tyylejä ovat esimerkiksi tunteikas ja naisellinen onna-e-tyyli sekä humoristinen ja maskuliininen otoko-e.


Osmo A. Wiio.
Osmo Antero Wiio (s. 4. helmikuuta 1928 Porvoo) on suomalainen viestinnän professori emeritus, toimittaja ja entinen kansanedustaja. Wiio on tunnetuimpia suomalaisia organisaatioviestinnän tutkijoita ja opettajia. Wiio on myös tullut tunnetuksi tulevaisuudentutkijana, tieteen kansanomaistajana ja käytännön viestinnän edistäjänä.
Wiio valmistui Helsingin yliopistosta valtiotieteen maisteriksi 1954, mutta suoritti lehdistöopin laudatur-opinnot Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa Helsingissä. Yhteiskuntatieteiden tohtoriksi hän väitteli Tampereen yliopistossa vuonna 1968. Wiion väitöskirja käsitteli tekstin ymmärrettävyyttä.
Wiio toimi Helsingin kauppakorkeakoulun professorina 1973–1975, liberaalisen kansanpuolueen kansanedustajana 1975–1979 sekä Helsingin yliopiston viestinnän professorina ja viestinnän laitoksen esimiehenä 1978–1991.
Wiio on kirjoittanut lukuisia viestintää käsitteleviä oppi- ja tietokirjoja. Tekniikkaa ja tietotekniikkaa käsitteleviä yleistajuisia artikkeleita Wiio on kirjoittanut useisiin lehtiin 1950-luvulta lähtien. 1950- ja 1960-luvuilla Wiio toimi toimittajana radiossa ja lehdistössä ja perusti "Tekniikan Maailma" -lehden vuonna 1952. Hän myi lehden vuotta myöhemmin.
Wiio harrastaa radioamatööritoimintaa (kutsu OH2TK) ja hän on Suomen Radioamatööriliitto ry:n kunniapuheenjohtaja. Wiio on saanut valtion tiedonjulkistamispalkinnon vuonna 1970, International Communication Associationin (ICA) teollisuuspalkinnon vuonna 1974 ja vuoden 2000 Nokia-palkinnon.
Wiion vanhemmat olivat näyttelijä Ivar Fredrik Wiio ja ompelija Jaana Erika Sanelma Aariainen. Hän on ollut naimisissa vuodesta 1954 lähtien kotitalousopettaja Leena Marjatta Warosen kanssa. Heillä on kaksi lasta (Antti Juhani s, 1955 ja Juha Jaakko s. 1957).


Yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut 1993.
Vuoden 1993 yleisurheilun MM-kisat pidettiin Stuttgartissa, Saksassa 13.–22.8.1993. Kisoissa oli 1689 urheilijaa 187 maasta.
Aiheesta muualla.
*
Maailmanmestaruuskilpailut 1993


Yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut 2005.
Vuoden 2005 yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut pidettiin Suomessa Helsingin Olympiastadionilla 6.–14. elokuuta 2005. 10. yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut olivat vuoden 2005 suurin urheilutapahtuma ja Suomen kaikkien aikojen kansainvälisin tapahtuma. Koska Helsinki oli järjestänyt myös ensimmäiset maailmanmestaruuskilpailut vuonna 1983, siitä tuli ensimmäinen kaupunki, joka on järjestänyt tapahtuman kahdesti. Kilpailujen yhtenä teemana oli vammaisurheilu. Kisat oli jo myönnetty Lontoolle, mutta kaupunki ei voinut taata stadioninsa valmistumista ajoissa, joten IAAF päätti Nairobissa keväällä 2002 järjestää kilpailut Helsingissä.
MM-kilpailut numeroina.
Kisoihin saapui 1 891 urheilijaa 196 maasta, yhteensä joukkueiden jäseniä oli yli 3 000. Kilpailujen järjestelytoimikunnan puheenjohtaja oli Ilkka Kanerva ja kisojen toimitusjohtaja Antti Pihlakoski. Kisatoimistossa työskenteli 30 palkattua työntekijää. Vapaaehtoistyöntekijöitä oli 3 200, median edustajia noin 3 300, joista TV- ja radiohenkilöstöä noin 1 600. YLE televisioi kilpailut 192 maahan, katsojia arvioitiin olleen yhteensä noin neljä miljardia. MM-kisojen jälkeen niiden uskottiin tuottavan yli kolme miljoonaa euroa tappiota. Järjestäjien mukaan syynä oli pääosin kisaviikon huono sää, minkä takia kymmeniä tuhansia lippuja jäi myymättä.
Huhtikuussa 2006 Suomen urheiluliiton kisatilinpäätöksestä kävi ilmi, että kisojen tulos olikin huomattavasti ennakoitua parempi. Kisat tuottivat lopulta voittoa 386 290 euroa. Kisojen voitollisen tuloksen mahdollisti MM-kisojen juhlarahojen tuotto, 1,2 miljoonaa euroa, joka valtioneuvoston päätöksellä ohjattiin kisäisännille. Kilpailujen budjetti oli 28,5 miljoonaa euroa. 17 miljoonaa odotettiin saatavan lipputuloista ja kuusi miljoonaa sponsoreilta. Loput rahoista oli tarkoitus tulla oheistuotteiden myynnistä.
Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus KIHU teki opetusministeriön toimeksiannosta tutkimuksen MM-kilpailuiden yhteiskunnallisista vaikutuksista. KIHU valvoi ja koordinoi tutkimusta, jonka toteutti Kaupunkitutkimus TA Oy.
Kilpailupaikat.
Pääareenana oli Olympiastadion, jota oli uusittu perusteellisesti vuoden 2004 kesäkuusta alkaen. Itäkatsomon ylle nousseen katoksen lisäksi nurmikko ja kaikki yleisurheilun suorituspaikat, mukaan lukien juoksuratojen pinnoite uusittiin. Lisäksi lounaiskaarteeseen nousi niin kutsuttu mediakatos, joka oli kuitenkin väliaikainen ratkaisu. Samalla stadionin valaistus- ja äänitekniikka uudistettiin. Maratonreitti kiersi Helsingin kantakaupunkia, lähtien Senaatintorilta ja päätyen Kaivopuiston, Punavuoren, Töölön ja Alppiharjun kautta stadionille. Kisojen lehdistökeskus oli Töölön kisahallissa. Yhteensä kilpailuja seurasi itse paikalla lähes 400 000 katsojaa.
Joukkueet majoittava kisakylä sijaitsi Espoon Otaniemessä. Osa teekkareiden asuntoloista tyhjennettiin kisavieraiden käyttöön. Alueelle rakennettiin myös uusia asuntoja, joista tuli kisojen jälkeen opiskelija-asuntoja. Urheilijoiden ravintola sijaitsi Dipolissa ja harjoituspaikat myös Otaniemessä..
Otaniemen urheilukentän ohella myös Leppävaaran stadion toimi urheilijoiden harjoituskenttänä. Lämmittelykenttänä toimi Olympiastadionin välittömässä läheisyydessä sijaitseva Eläintarhan kenttä. Lämmittelykentältä urheilijat siirtyivät maanalaista yhdystunnelia pitkin stadionille.
ECOmass-ympäristöohjelma.
Helsingin kisoihin lanseerattiin erityinen ympäristöohjelma, ECOmass, jonka kautta pyrittiin vähentämään kilpailujen rasitusta ympäristölle ja luomaan tulevia suurkilpailuja varten ympäristöystävällisiä toimintamalleja. Hanketta koordinoi Teknillinen korkeakoulu. Hanke toteutettiin osittain EU:n Life-projektin rahoituksella, mutta mukana oli myös kymmenen muuta kumppania. Olympiastadionilla MM-kisojen aikaan käytetty huomattava sähkömäärä ostettiin tuulisähkönä Helsingin Energialta. Kisojen sähkö tuotettiin Meri-Porin ja Raahen alueella sijaitsevilla tuulivoimaloilla. Hankkeen lopputuloksena syntyi "Ekotehokkaan massatapahtuman käsikirja", jota tullaan hyödyntämään Helsingissä tulevien suurtapahtumien ympäristöasioiden hallinnassa.
Avajaiset.
MM-kilpailujen avajaiset oli jaettu kahteen osaan. Viralliset avajaiset pidettiin alkuillasta ja avajaisshow myöhään illalla. Virallisissa avajaisissa Tasavallan presidentti Tarja Halonen avasi virallisesti kilpailut niiden suojelijana. Hetki avajaisshown alkamisen jälkeen kello 23 alkoi vesisade. Avajaisten teemana oli katsaus aikaisempiin MM-kisoihin. Vuosien 1983–2003 kilpailuja oli jokaista stadionilla edustamassa kyseisissä kisoissa kunnostautuneita legendoja; maailmalta Serhi Bubka, Hicham el-Guerrouj, Heike Drechsler, Jonathan Edwards, Frankie Fredericks, Saïd Aouita, Iván Pedroso, Mike Powell sekä suomalaisista Seppo Räty, Tiina Lillak, Kimmo Kinnunen, Sari Essayah, Eduard Hämäläinen, Aki Parviainen ja Valentin Kononen. Muistopalojen välissä oli musiikkiesityksiä, muun muassa Apocalypticalta, Leningrad Cowboysilta, Helena Paparizoulta, Nightwishiltä, Rednexiltä, Laura Bonolta, Vicente Amigolta ja Värttinältä sekä ilotulituksia. Suomen lipun toi stadionille Lasse Virén. Virallinen kisakappale oli Suomen vuoden 2005 Euroviisuedustajan Geir Rönningin esittämä "Victory".
Kisat kokonaisuutena.
Kilpailuissa tehtiin kolme maailmanennätystä, kymmenen kisaennätystä ja 18 stadionin ennätystä. Yhteensä 40 maata saavutti mitaleita. Mitalitaulukon voitti Yhdysvallat saalistamalla 14 kultamitalia, kahdeksan hopeaa ja kolme pronssia eli yhteensä 25 mitalia. Venäjä sijoittui mitalitaulukon toiseksi seitsemällä kullalla ja yhteensä 20 mitalillaan. Suomen ainoan mitalin voitti Tommi Evilä sijoittumalla pituushyppykilpailun pronssille.
Mitalitaulukko.
Toiseksi viimeinen kilpailupäivä kääntyi iltaan.
Aiheesta muualla.
*


Yleisurheilu.
Naisten 400 metrin aitajuoksu vauhdissa.
Yleisurheilu on yhteisnimitys juoksu- ja kävelylajeille, heitoille (kuula, kiekko, moukari, keihäs) ja hypyille (pituus, korkeus, seiväs, kolmiloikka) sekä näistä lajeista koostuville moniotteluille (miehillä ulkoradoilla kymmen- ja hallissa seitsenottelu, naisilla ulkoradoilla seitsen- ja sisäradoilla viisiottelu). Yleisurheilun kansainvälisenä kattojärjestönä toimii vuonna 1913 perustettu IAAF. Suomessa yleisurheilua hallinnoi Suomen Urheiluliitto eli SUL.
Yleisurheilun lajit.
Ensimmäisenä viralliset lajit eli niin sanotut olympialajit, lajit joissa kilpaillaan olympialaisissa ja MM- sekä EM-kilpailuissa.
Juoksulajit.
Muissa kilpailuissa saattaa olla muitakin juoksumatkoja, esimerkiksi mailin juoksu (1609 m) ja puolimaraton (21,1 km). Lisäksi maastojuoksussa järjestetään omat arvokilpailunsa.
Hyppylajit.
Hyppylajeja ovat pituushyppy, kolmiloikka, korkeushyppy ja seiväshyppy. Pituushypyssä ja kolmiloikassa jokaisella kilpailijalla on alkukilpailussa kolme yritystä. Loppukilpailuun (kolmelle viimeiselle kierrokselle) pääsevät kahdeksan parasta. Suoritus hylätään, jos kilpailija hyppyä suorittaessaan astuu ponnistuslankun yli. Kolmiloikassa kilpailijan on kahdesti peräkkäin ponnistettava samalla jalalla ja kolmannen kerran toisella jalalla (vasen-vasen-oikea tai oikea-oikea-vasen). Korkeus- ja seiväshypyssä kilpailija saa yrittää valitsemistaan korkeuksista kunnes hän on tehnyt kolme perättäistä epäonnistunutta yritystä.
Heittolajit.
Heittolajeja ovat kuulantyöntö, keihäänheitto, moukarinheitto ja kiekonheitto. Niiden alkukilpailussa jokaisella kilpailijalla on kolme yritystä. Loppukilpailuun pääsevät kahdeksan parhaan tuloksen saavuttanutta. Heitto hylätään, mikäli kilpailija astuu heittokehän tai heittorajan (keihäänheitossa) yli. Heitto hylätään myös, jos heittoväline ei pysy heittosektorin sisällä.
Kävelyt.
Kävelyssä naisten arvokisamatka on 20 km ja miesten 20 km sekä 50 km. Kävelyn säännöissä määritellään suoritustekniikka. Kantapään tullessa maahan täytyy polven olla ojennettuna ja pysyä ojennettuna jalan pystysuoraan vaiheeseen saakka. Silminnähtävä maakosketus tulee säilyä. Tuomari huomauttaa kävelijää, mikäli kävely ei ole sääntöjen mukaista. Huomautuksen jälkeen tuomari voi esittää kilpailijan hylkäämistä, mikäli kävely ei ole teknisesti parantunut. Kilpailijan suoritus hylätään, mikäli kolme eri tuomaria katsoo kilpailijan tekniikan sääntöjen vastaiseksi.
Harvemmin kilpaillut lajit.
Erityisesti juoksuissa on lajeja, jotka eivät ole arvokisojen ohjelmassa ja joissa kilpaillaan harvemmin. Tällaisia ovat muun muassa 150 metrin juoksu,1 000 m,1 200 metrin juoksu, maili, kaksi mailia 2 000 m ja 3 000 m ja puolimaraton. Naiset juoksevat toisinaan 2 000 metrin esteitä, mutta virallinen estematka heilläkin on nykyään 3 000 m.
Alkuaikoina jopa olympialaisissa on ollut mukana vauhdittomia hyppylajeja (vauhditon korkeus- ja pituus sekä kolmiloikka). Nykyisin näissä lajeissa ei juuri kilpailla.


Ekstranet.
Ekstranet tai extranet on yrityksen tai muun yhteisön ja asiakkaan tai yhteistyökumppanin välinen Internet-teknologiaa hyödyntävä suljettu verkkopalvelu. Ekstranet-palvelun kohderyhmänä ovat ainoastaan yrityksen halutut sidosryhmät.
Esimerkkinä ekstranet-palvelusta voidaan pitää vaikkapa yhdistyksen jäsenistölleen tarjoamaa suojattua sivustoa, jolta löytyy yhdistyksen sisäistä aineistoa ja jäsenistön yhteystiedot.
Ekstranet-, kuten muutkin verkkopalvelut voidaan luokitella niiden operatiivisuusasteen mukaan viestinnällisiin ja operatiivisiin palveluihin. Viestinnällinen ekstranet-palvelu keskittyy sidosryhmäviestintään kun taas operatiivisen palvelun päätarkoitus on tarjota sidosryhmäpalveluja. Ekstranet-palvelussa tämä jaottelu korostuu: viestinnällisen palvelun hyöty käyttäjälle perustuu palvelussa olevaan tekstiin, kuviin, ääneen tai elävään kuvaan (mm. animaatiot ja videot), eli ruudulla näkyvään ja kaiuttimista kuuluvaan sisältöön.
Operatiivisissa palveluissa suurin hyöty käyttäjälle ei tulekaan ruudulla näkyvästä tai kaiuttimista kuuluvasta sisällöstä. Operatiivisissa verkkopalveluissa käyttäjän saama hyöty perustuu siihen, mitä tapahtuu verkkopalvelun ulkopuolella. Operatiivisia verkkopalveluja ovat esimerkiksi Internetin pankkipalvelut ja verkkokaupat, joista voi ostaa tavaroita. Nämä voidaan luokitella ekstranet-palveluiksi: yrityksen kohderyhmänä ovat ainoastaan omat asiakkaat, jotka ovat rekisteröityneet käyttäjiksi. (Jussila & Lehto 1999, 32–33.)


Olavinlinna.
Olavinlinna () on 1400-luvulla rakennettu linna, joka sijaitsee Savonlinnassa veden ympäröimässä kalliosaaressa Haukiveden ja Pihlajaveden yhdistävässä Kyrönsalmessa. Linnasta on aikaisemmin käytetty myös nimiä "Savon linna" ja "Uusilinna" (, joka on edelleen Savonlinnan kaupungin nimi ruotsiksi). Olavinlinna on Euroopan pohjoisin keskiaikainen kivilinna.
Historia.
Olavinlinnan pohjapiirroksesta erottuvat niin keskiaikaiset kuin myöhemmin rakennetut linnan osat.
Kuparipiirros Olavinlinnasta 1700-luvun loppupuoliskolta. Pohjoisesta päin kuvatussa kuvassa on näkyvissä vielä kaikki linnan viisi tornia.
Olavinlinna rakennettiin vakiinnuttamaan Ruotsin valtaa Etelä-Savon uudisasutusalueilla, joita Moskovan ruhtinaskunta piti omina mainaan Pähkinäsaaren rauhan nojalla. Linnan rakentaminen aloitettiin vuonna 1475 Eerik Akselinpoika Tottin aloitteesta. Hän palkkasi ulkomaalaiset muurarit ja muurimestarit Tallinnasta. Lähiseudun asukkaat pakotettiin rakennustöihin. Venäläiset häiritsivät rakennustöitä, sillä linnaa rakennettiin Moskovan puolelle. Rakennusalueelle rakennettiin ensin puiset suojavallit, jotta työtä saataisiin tehdä rauhassa. Varsinaisesta linnasta rakennettiin ensin päälinna sekä sen kolme tornia: Kirkkotorni, Kellotorni ja Pyhän Eerikin torni. Päälinna tärkeimmiltä osiltaan valmistui todennäköisesti vuonna 1483. Tott, joka oli sotilas ja Lagnön ritari, päätti nimetä linnan kaikkien ritareiden suojelijan, Pyhän Olavin, mukaan.
Linnan rakennusmateriaaleina käytettiin puuta ja kiveä. Liuskemainen luonnonkivi saatiin lähiympäristöstä. Tornien lisäksi päälinnaan kuului myös niitä yhdistävään kehämuuriin liittyvät asuinsiivet. Linnan tärkeimmät asuinhuoneet oli sijoitettu torneihin. Itäsiivessä oli komeasti holvattu suuri juhlasali, Kuninkaansali, ja sen alla sijaitsi Linnantupa. Päälinnan kolmesta tornista Pyhän Eerikin torni on raunioitunut, ja nykyään siitä on nähtävissä vain pohjakerroksen rakenteita. Kustaa Vaasan tultua Ruotsin hallitsijaksi päälinnan kolmea tornia korotettiin ja rakennettiin suuri tykkitorni, Paksu torni. Lisäksi linnan muureja vahvistettiin. Linnaan rakennettiin viides torni, Kijlin torni, 1600-luvun alkupuolella. Tiedetään, että Kijlin tornin ja esilinnan vahvistustyön päättymistä juhlistettiin tilaamalla Tallinnasta esilinnan pihan muuriin kiinnitettäväksi kookas kivilaatta, johon oli hakattu kuninkaallinen vaakuna. Olavinlinnan ympärille muodostui asutusta, joka sai kaupunkioikeudet Savonlinnan nimellä vuonna 1639.
Suuri Pohjan sota Ruotsin ja Venäjän välillä alkoi vuonna 1700. Pitkän piirityksen jälkeen linna antautui ensimmäisen kerran venäläisille vuonna 1714. Venäläiset purkivat pommituksissa pahoin kärsineen Pyhän Eerikin tornin. Ruotsi sai linnan takaisin Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721. Se kuitenkin menetti linnan pysyvästi Turun rauhassa hattujen sodan jälkeen 1743. Venäläiset aloittivat linnan voimakkaan varustamisen, jonka muistona ovat Olavinlinnalle tyypilliset tornien tiilirakenteiset pyöreäikkunaiset yläosat ja länteen osoittavat bastionit. Ruotsin armeija piiritti linnaa vuonna 1788, mutta ei onnistunut valloittamaan sitä. Paksu torni tuhoutui ruutivaraston räjähdyksessä 1791.
Kun Suomi siirtyi Suomen sodan jälkeen Venäjän alaisuuteen vuonna 1809, linna menetti sotilaallisen merkityksensä, sillä rajanmuutoksen jälkeen se sijaitsi hyödyttömästi sisämaassa. Linna toimi pelkkänä kasarmina vuoteen 1847 asti ja sen jälkeen muutamia vuosia vankilana ja varastona. Tyhjänä ollessaan sekä vuosina 1868 ja 1869 riehuneissa kahdessa suuressa tulipalossa linnan kunto huononi. Linnan restaurointi aloitettiin 1800-luvun lopulla ja linnasta tehtiin muinaismuistona suojeltu kohde. Viimeisimmät laajamittaiset entistämistyöt aloitettiin vuonna 1961 ja saatiin valmiiksi vuonna 1975. Linna vaatii jatkuvia korjaustoimenpiteitä.
Oopperaa ja muuta kulttuuria.
Nykyisin linna on suosittu, ympäri vuoden auki oleva turistikohde. Olavinlinnan suurella linnanpihalla järjestetään jokakesäiset Savonlinnan Oopperajuhlat. Linnassa järjestetään myös näyttelyitä. Linnan huoneita voi vuokrata myös yksityistilaisuuksia varten. Pääsiäisviikolla linnanpihalla esitetään pääsiäisnäytelmää.
Tarinoita linnasta.
Yksi tunnetuimmista tarinoista kertoo muuriin haudatusta tytöstä. Tarinasta on tehty myös laulu, Annikki Tähden "Balladi Olavinlinnasta". Tarinasta on monia versioita, tässä yksi: Ruotsalaisen linnanherran kaunis tytär, Ingnel, oli rakastunut venäläisupseeriin. Hän avasi rakkaalleen linnan portit, ja sisään hyökkäsi venäläisarmeija. Hyökkäys torjuttiin, mutta linnan kavaltaneen neidon loppu oli surullinen. Linnanneito haudattiin elävältä linnan muuriin. Neidon hautapaikasta versoi sitten tytön viattomuudesta kertonut pihlaja. Sitkeä pihlaja oli todellinen. Se putosi kaiketi lahonneiden juurtensa vuoksi vasta 1950-luvulla.
Olavinlinnaan liittyy myös tarinoita salaisista maan- ja vedenalaisista käytävistä, joiden kautta linnaan pääsi sen ulkopuolelta varsin kaukaakin. Salakäytäviä on kerrottu olevan Tallisaaren ja linnan sekä Kyrönniemen ja linnan välillä. Monet kertovat jopa kulkeneensa jonkin matkaa käytäviä pitkin kohti linnaa, mutta tunnelin huono kunto tai ummehtunut ilma lopetti kulkuyrityksen. Jopa sukeltajat ovat yrittäneet etsiä salakäytävää. Mielikuvat linnaan johtavasta tunnelista ovat ilmeisesti syntyneet Tallisaaressa olleiden rakennusten kellareista.
Olavinlinnaan liittyy myös uskomuksia mustasta virrasta, mustista kaloista ja vetehisistä. Pohjoismaisten kansojen historiaa käsittelevässä kirjassaan "Historia de gentibus septentrionalibus" (v. 1555) Olaus Magnus kertoo myös Olavinlinnasta. Hänen mukaansa Suomen kaukaisimmassa osassa sijaitsi taidokkaasti rakennettu linna nimeltään Uusi linna. Linna sijaitsi pyöreällä kalliosaarella ja sinne johti vain yksi silta länsipuolelta. Silta voitiin nostaa yöksi ylös vinttureiden avulla. Linnan ympärillä virtasi voimakas virta, jonka syvyyttä ei tunnettu. Virran syvä pohja värjäsi virran veden mustaksi, ja siinä uivat kalatkin olivat mustia. Olaus Magnus kertoo myös onnettomuuksia ennustavasta vetehisestä. Jos äkkikuolema uhkasi linnan päällikköä, niin virrasta nousi harppua soittava vetehinen. Hän kertoo myös virran rannoilla liikkuvista peikoista ja muista kummajaisista.
Olavinlinnan musta oinas eli pässi on myös kuuluisa. Linnassa oli tapana jo ammoisista ajoista lähtien pitää elättipässiä. Viimeisin linnan pässi hukkui virtaan vuonna 1728, ja tämä asia mainitaan erityisesti myös Säämingin kirkonkirjoissa. Nykyään pässistä muistuttaa Tallisaaressa sijaitseva kuvanveistäjä Anton Ravander-Rauaksen Linnanpässi-veistos. Linnanpässin kerrotaan ainakin kerran pelastaneen Olavinlinnan venäläisiltä piirittäjiltä. Hyökkääjien päästyä eräänä yönä pimeyden turvin kiipeämään tikapuita pitkin ylös kohti muurinharjaa, ilmestyi yht'äkkiä muurin harjalle hirveä kuvatus. Venäläiset säikähtivät pässiä luullen itse pirun tulleen linnaa puolustamaan, ja heidän kerrotaan paenneen henkensä kaupalla paikalta.


James Whale.
James Whale (22. heinäkuuta 1889 – 29. toukokuuta 1957) tunnetaan lähinnä 1930-luvun alussa ohjaamistaan elokuvista "Frankenstein" ja "Frankensteinin morsian", joissa Boris Karloff on ikimuistoinen Frankensteinin hirviön roolissa.
Hänen elämästään on tehty elokuva "Frankensteinin isä" ("Gods and Monsters", 1998), jossa keskeinen asia on Whalen homoseksuaalisuus.


Pesäpallo.
Oulun Lippo sisävuorossa kaudella 2008.
Pesäpallo on amerikkalaisesta baseballista ja 1900-luvun alussa Suomessa pelatusta kuningaspallosta kehitetty pallopeli. Pesäpallon kehitti Lauri "Tahko" Pihkala 1910-luvulla. Pesäpalloa pelataan myös jonkin verran Ruotsissa, Saksassa, Virossa, Japanissa, Australiassa, Sveitsissä, Englannissa ja myös Kanadassa. Pesäpallo on Suomen kansallispeli.
Historia.
Tahko Pihkala kehitti ruotsalaisesta långbollista, amerikkalaisesta baseballista ja 1900-luvun alussa Suomessa pelatusta kuningaspallosta pitkäpallo-nimisen pelin. Baseballista Pihkala otti kotipesän, pesäkilvan, juoksut voiton laskun perusteena ja kolmen pesän järjestelmän. Syötöt pitkäpallossa heitetään kuningaspallon tapaan pystyyn, eikä vaakaheitolla, niin kuin baseballissa. Baseballissa kopista tapahtuneen kuolemisen Pihkala lievensi haavoittumiseksi.
Ensimmäinen nykytyyppisen pesäpallon koepeli pelattiin 14.11.1920 Helsingin Kaisaniemen kentällä. Ensimmäiset viralliset pelit pelattiin vuonna 1922, ja ensimmäisen Suomen mestaruus jaettiin samana vuonna. Sen vei Helsingin Pallonlyöjät. Samana vuonna pelin nimi muutettiin pesäpalloksi aikaisemman pitkäpallon sijaan. Vaikka Suomen mestaruudesta pelattiin jo vuodesta 1922 lähtien, Pesäpalloliitto perustettiin vasta vuonna 1931. Pesäpallon tärkeintä suurtapahtumaa, Itä–Länsi-ottelua, on pelattu vuodesta 1932. Samana vuonna Suomi pelasi ensimmäisen pesäpallomaaottelun ja kaatoi Viron 14–3.
Ennen toista maailmansotaa pesäpallo oli suurelta osin suojeluskuntien harrastama ja esillä pitämä laji. Muita suojeluskuntien harrastamia urheilulajeja olivat murtomaahiihto, ampumahiihto, yhdistetty ja yleisurheilu. Pesäpallo kehitti monipuolisesti sotakentillä tarvittavia taitoja: tarkkaavaisuutta, juoksua, syöksymistä ja heittoa sekä silmän ja käden koordinaatiota. Vastoin yleistä luuloa pesäpalloa ei kehitetty suojeluskuntia ja sotataitojen harjoittelua varten, vaan suojeluskunnat innostuivat lajista ja ottivat sen omakseen. Pesäpallo on ollut pitkään perinteinen koululiikunnan muoto. Viimeisimpinä vuosikymmeninä laji on kokenut monia sääntömuutoksia, kun siitä on koetettu muokata yleisölle kiinnostavampaa lajia. Laji kärsi vakavan arvovaltatappion niin sanotun pesäpallon sopupeliskandaalin yhteydessä vuonna 1998, jolloin paljastui, että otteluiden tuloksia oli sovittu etukäteen ja pelaajat sekä muut joukkueiden edustajat olivat lyöneet vetoja suurista summista tietäen otteluiden lopputuloksen.
Pelaajat.
Ulkovuorolla ulkokentällä on yhteensä 9 pelaajaa, jotka ovat aloitustilanteessa näillä paikoilla: "lukkari" (pelaa kotipesässä), "sieppari" (pelaa etukentässä kakkospuolella), "ykkösvahti" (pelaa ykkös-kakkospesä linjalla), "kakkosvahti" (pelaa kakkospesää), "kolmosvahti" (pelaa ykköspesää/kolmospesää), "kakkospolttaja" (pelaa lähellä kakkospesää), "kolmospolttaja" (pelaa lähellä kolmospesää toisinaan kolmospesällä), "kakkoskoppari" (pelaa kakkospuolen takakenttää) ja "kolmoskoppari" (pelaa kolmospuolen takakenttää).
Sisävuorolla pelaajat pelaavat numeroilla 1–9 ja lisänä jokeripelaajat, yleensä numeroilta 10–12. Nopeat juoksijat on yleensä asetettu kärkeen, sitten tulee hyvä vaihtaja ja sen jälkeen tehokas kotiuttaja. Jokereina tunnetaan lyöjäjokeri, joka laitetaan lyömään ajolähtö- ja kotiutustilanteissa tarpeen mukaan, vaihtajajokeri, joka laitetaan lyömään vaihtotilanteessa, ja etenijäjokeri, joka laitetaan lyömään tilanteessa, jossa tarvitaan nopeaa juoksijaa ja varmaa etenijää.
Pelaajilla on kapteeni, joka yrittää ennen pelin alkua voittaa vastajoukkueen kapteenin "hutunkeitossa" eli kisassa, jossa katsotaan, kumpi joukkue saa päättää aloittaako vuoronsa ulkona vai sisällä. Kapteeni on myös kannustava ja hyvä esimerkkipelaaja.
Säännöt.
Ottelun sääntöjenmukaista kulkua seuraa pelituomari apunaan syöttötuomari, 2-pesätuomari, 3-pesätuomari sekä takarajatuomari.
Pesäpallossa kaksi joukkuetta pelaa pesäpallokentällä, jossa on kolme "ulkopesää" ja "kotipesä". "Sisävuorolla" joukkue lyö, "ulkovuorolla" joukkue ottaa kiinni, syöttää ja pyrkii polttamaan kolme vastustajan lyöjää. Pelaajat lyövät vuorollaan palloa ja pyrkivät etenemään kentällä pesien välillä ennen kuin ulkopelaajat saavat toimitettua pallon seuraavaan pesään. Nopeuttaakseen etenemistään sisäpelaajat voivat kärkkyä eli irrota pesältään muutaman metrin päähän juoksulinjan suuntaisesti esimerkiksi ennen syöttöä tai syötön ollessa ilmassa. Pelaajan ollessa irti pesästä pallon tullessa kyseiselle pesälle menettää pelaaja pesäturvan ja hänen on pakko yrittää edetä seuraavalle pesälle. Tästä tilanteesta syntyvää paloa (joka johtuu usein liiallisesta kärkkymisestä) kutsutaan "kärpäseksi", ja sen aiheuttaa usein taitava lukkari heitoillaan. Kentällä sisävuorossa oleva pelaaja saa liikkua pesältä toiselle miten vain. Jos pallo ehtii seuraavalle pesälle ennen etenijää, hän palaa. Karkaamiseksi kutsutaan sitä, kun sisäpelaaja lähtee seuraavalle pesälle ennen kuin palloa on edes lyöty ja ehtii pesälle ennen kuin ulkovuorossa oleva heittää pallon sinne.
Joukkueen muodostavat enintään kaksi pelinjohtajaa ja enintään 12 pelaajaa, joista samassa ulkovuorossa aktiiviseen pelitoimintaan voi osallistua yhdeksän pelaajaa. Samassa sisävuorossa aktiiviseen pelitoimintaan voi osallistua yhdeksän pelaajaa sekä erilliset "jokeripelaajat". Joukkue voi käyttää kolmea eri jokeripelaajaa, kerran kutakin, jokaisessa sisävuorossa.
Molempien joukkueiden oltua sekä sisä- että ulkovuorossa on pelattu yksi vuoropari. Virallisessa pesäpallossa pelataan kaksi neljän vuoroparin jaksoa. Enemmän juoksuja jaksolla tehnyt joukkue voittaa jakson, joka voi päättyä myös tasan. Vuoroparissa vuoronvaihto tapahtuu kun kolme sisäpelaajaa on palanut tai sisävuorossa ei ole tullut kahta juoksua siihen mennessä, kun vuoron aloittanut pelaaja tulee toisen kerran lyöntivuoroon ja pallo tulee kotipesässä olevan ulkopelaajan haltuun, eikä jokeripelaajia ole enää käytettävissä tai kahden saadun juoksun jälkeen ei ole tullut kahta lisäjuoksua siihen hetkeen mennessä, kun viimeinen lyöjä uudestaan lyöntivuoroon tultuaan muuttuu lopullisesti juoksijaksi ja pallo tulee kotipesässä olevan ulkopelaajan haltuun, eikä jokeripelaajia ole enää käytettävissä.
Jos kahden jakson jälkeen ollaan tasatilanteessa, pelataan yhden vuoroparin mittainen "supervuoropari". Jos tilanne on tämäkin jälkeen tasan, järjestetään "kotiutuskilpailu", jossa lyöjä yrittää kotiuttaa kolmospesällä olevan etenijän kotipesään.
"Vapaataival" merkitsee sitä, että pisimmälle edennyt sisäpelaaja saa edetä vapaasti yhden pesävälin. Vapaataival tulee
useimmin kahdesta peräkkäisestä väärästä syötöstä. Lukkari voi käyttää väärää syöttöä taktisena aseena aiheuttaen sisäjoukkueeseen hämmennystä lyödäkö vai ei. Taktinen väärä on tehokkaimmillaan "aavistusmerkkiä", eli suoraan syötöstä lähtevää etenemistä vastaan, koska lyömättä jätetyn syötön jälkeen etenevä sisäpelaaja on helppo polttaa. Aavistusmerkillä lyöjä haluaa lyödä ainakin laittoman lyönnin estääkseen etenijän polttamisen. Taktinen väärä on osaavan lukkarin tehokas ase ja pelote (huonommat lähdöt), esimerkiksi miesten finaalisarjan 2011 neljännessä ottelussa Sotkamon lukkari Toni Kohonen esitti pahan taktisen takaväärän ajotilanteen kolmannella syötöllä polttaen kerralla kolme pelaajaa.
Päänsuojus eli kypärä.
Kypärä kuuluu pesäpallossa pakollisiin varusteisiin. Kypärän täytyy olla pesäpalloliiton hyväksymä. Nykyään kaikki kypärät ovat lähes saman mallisia. Sisävuorossa kaikkien pelaajien on pidettävä kypärää päässään oman lyöntivuoronsa aikana ja kentällä edetessään. Jos sisäpelaaja tulee lyömään ilman kypärää, tuomitaan hänet palaneeksi välittömästi (tekninen palo).
Ulkovuorossa olevalla joukkueella kypärä ei sen sijaan ole pakollinen kaikilla pelaajilla. Lukkari sekä kopparit (aivan takakentällä pelaavat pelaajat) saavat pelata ulkokentällä ilman kypärää. Kypärätön ulkopelaaja (pl. lukkari ja kopparit) ohjataan laittamaan varusteensa kuntoon ennen pelin aloittamista.
Räpylä.
Räpylää käytetään helpottamaan pallon kiinniottoa ulkovuorossa pelattaessa. Räpylän käyttö ei ole pesäpallon sääntöjen mukaan pakollista, mutta räpylää käytetään lähes poikkeuksetta. Pesäpalloräpylä poikkeaa niin ulkoasultaan kuin ominaisuuksiltaan baseballissa käytetystä räpylästä huomattavasti. Räpylä on valmistettu nahasta, tosin osa valmistajista käyttää erilaisia keinokuituja räpylän ulkopuolella. Kiinniottamista varten tehty räpylän sisäpinta on kuitenkin aina tehty paksusta nahasta. Suurimmat erot eri räpylöiden välillä ovat käden suojaukseen tarkoitettujen pehmikkeiden määrässä ja laadussa, nahan paksuudessa ja räpylän koossa sekä muotoilussa.
Pallo on tarkoitus ottaa kiinni räpylässä olevalla kupilla, joka sijoittuu peukalon ja etusormen väliin. Usein kuitenkin erityisesti nopeissa pelitilanteissa pallo osuu kämmenen alueelle. Tällöin räpylän hyvin suunniteltu ja toteutettu rakenne voi estää vammojen syntymisen. Räpylän kiinnityksessä käytetään ranteen ympäri tulevaa hihnaa. Aikuisille tarkoitetuissa räpylöissä on usein myös erilliset kiristyshihnat peukalolle ja nimetön-pikkusormi-yhdistelmälle. Tämä parantaa pelaajan tuntua räpylästä.
Muunlaisten apuvälineiden käyttö pallon kiinniotossa on kielletty. Välineenä ei siis saa käyttää lippalakkia tai mitään muuta vastaavaa.
Maila.
Pesäpallomailat valmistettiin aiemmin puusta. Nämä kuitenkin olivat hyvin heikkoja eivätkä kestäneet kauan painavaa ja kovaa palloa lyötäessä. 1980-luvulla Karhu julkisti lasikuituisen mailan, josta tuli välitön menestys. Nykyään puisia mailoja ei käytetä edes lasten peleissä, jo yli 10-vuotiaatkin käyttävät lasi- tai hiilikuituisia mailoja. Nykyiset pesäpallomailat ovat lasi- ja hiilikuidun yhdistelmästä valmistettuja. Tällä saavutetaan riittävä lujuus, jotta maila kestää käytössä pitkään. Pesäpalloliiton alaisissa peleissä täytyy käyttää virallisesti hyväksyttyä mailaa. Tällaisia mailoja valmistaa nykyään muun muassa Karhu. Aiemmin myös muun muassa Exel valmisti moderneja komposiittimailoja. Mailaa saa vahvistaa eristysnauhalla.
Suurimmat erot mailoissa ovat painossa, tasapainopisteessä, joustavuudessa ja pituudessa. Tenavapallolla pelattavissa peleissä on mailan enimmäispituus 90 cm.
Pesäpallomailan painoa pidetään yleisesti tärkeimpänä ominaisuutena. Tyypillinen Superpesispelaajan maila painaa 560–620 grammaa. Mailoja valmistetaan yli 650 gramman painoisenakin, mutta ne soveltuvat vain vahvoille lyöjille, yleensä lyöjäjokereille. Myös kevyempiä mailoja on olemassa. Junioreille on myös alle 400 gramman painoisia mailoja. Mailojen yleisin lyöntikohdan halkaisija on 56 mm; aiemmin juuri Exel teki hieman paksumpia mailoja.
Piikkarit.
Piikkarit eivät ole välttämättömät tai pakolliset varusteet pesäpallossa. Ne auttavat huomattavasti pelaajaa nopeissa pelisuorituksissa, erityisesti nykyisillä hiekkatekonurmikentillä. Varsinaisia pesäpallopiikkareita valmistaa vain muutama valmistaja, joista Karhu on isoin. Monet pelaajat käyttävät tavallisia juoksupiikkareita. Osassa piikkareista on myös kantapiikit, mutta yleisesti ottaen vain kengän etuosassa on piikkejä. Yleensä piikkareissa on paikat seitsemälle piikille kenkää kohden, mutta tämä vaihtelee valmistajittain. Piikkareiden pito-ominaisuuksiin voi vaikuttaa valittujen piikkien pituudella. Piikkejä valmistetaan 3–18 mm:n pituisina. Hiekkatekonurmikentillä piikkien enimmäispituus on vain kuusi millimetriä, mutta ko. sääntöä eivät useimmat pelaajat noudata, eivätkä (useimmat) tuomarit sitä valvo. Piikkarien hintahaarukka on suunnilleen yhtä laaja, kuin muidenkin juoksukenkien. Kalleimmat voivat maksaa jopa 300 euroa, valmistajasta ja mallista riippuen, kun halvimmat taas jopa alle 20 euroa.
Pallo.
Palloa lyödään, heitetään, pomputellaan ja otetaan kiinni.
Pallo on kangaspäällysteinen ja keltainen tai vihreä väriltään. Viralliseksi pelipalloksi hyväksytyssä pallossa on pesäpalloliiton leima. Pallojen hankkimisesta pelitapahtumaan vastaa ottelun järjestävä kotijoukkue. Karhun miesten ja naisten pallot erottaa tosistaan naisten pallossa olevasta mustasta pisteestä Karhu-logon vastakkaisella puolella.
Kauden 2005 alussa tuli voimaan niin sanottu kimmoisuussääntö. Tämä tarkoittaa, että pesäpallon teknisten ominaisuuksien täytyy noudattaa annettuja määräyksiä. Arvot mitataan uutena ja käytettynä.
Kilpailu.
Suomen korkeimman tason pesäpallosarja on Superpesis. Seuraavat sarjatasot tästä alaspäin ovat "Ykköspesis", "Suomensarja", "Maakuntasarja" sekä aluesarjat. Myös naisilla oli vastaavat sarjat kauteen 2007 asti, jonka jälkeen Ykköspesis ja Suomensarja yhdistyivät naisten Ykköspesikseksi.
Pesäpalloleirit.
Pesäpallossa järjestetään vuosittain neljä noin viikon mittaista leiriä eri puolilla Suomea, tämän lisäksi järjestetään alueleirejä. Nämä leirit järjestetään ikäluokittain F-, E-, D- ja C-junioreissa, jotka käsittävät ikäryhmät 7- ja 8-vuotiaista aina 16-vuotiaisiin. Leirit ovat tiettävästi ainutlaatuinen järjestelmä maailmassa.
Vuosittain leireille osallistuu keskimäärin vajaa sata joukkuetta F-ikäisten leiriä lukuun ottamatta, jossa osallistumismäärä on huomattavasti vähäisempi. E-, D- ja C-ikäisten leireille osallistuvien ihmisten lukumäärä on yleisesti yli tuhat, jonka lisäksi järjestelyorganisaatiossa toimii usein yli parisataa vapaaehtoista.
Myös ainutlaatuinen tapahtuma on leirien yhteydessä järjestettävä tuomarileiri, jonka tarkoituksena on antaa nuorten tuomita nuorten pelit. Leireillä vanhimmat tuomarit ovatkin 18-vuotiaita ja nuorimmat noin 12-vuotiaita. Järjestelmä on tuonut lukuisia uusia tuomareita lajiin.
Sukulaispelit.
Suomalaisen pesäpallon läheisimmät sukulaiset ovat Ruotsin långboll, Saksassa pelattu Schlagball ja Venäjällä pelattu lapta. Ennen pesäpallon kehittämistä on Suomessakin pelattu pikipalloa eli "piksua" sekä polttopalloa, jolla useampiakin muotoja sekä nelimaalia eli "feraa", jossa pelaajien ei tarvitse osata lyödä kunnolla ja sopii siten eritasoisille ja -ikäisille pelaajille.
Eri maissa on pesäpallon tapaisia pelejä. Näistä pelatuimmat ovat englantilainen kriketti ja amerikkalainen baseball.
Välineiden valmistajia.
Pesäpallovälineitä valmistavat suomalaiset yritykset, joista suurimpana nykyään Karhu Berner. Karhua käyttävät nykyään lähes kaikki lajia jollain sarjatasolla pelaavat seurat, ja se onkin nykyään ainoa valmistaja joka tekee välineitä kilpakäyttöön. Toinen suurimmista valmistajista kilpakäytössä oli Exel, mutta se on lopettanut nykyään pesäpallotuotteiden valmistamisen. Muita entisiä valmistajia ovat mm. Pyhis, jonka Exel osti vuonna 1997. Nykyään pesäpallotuotteita valmistaa Karhun lisäksi J-Pesis.


Nicaragua.
Nicaraguan tasavalta () eli Nicaragua on Keski-Amerikan kannaksella sijaitseva tasavalta. Se kuuluu maantieteellisesti Pohjois-Amerikkaan. Se on Keski-Amerikan alueen suurin, mutta harvimpaan asuttu valtio. Nicaraguan rajanaapureina ovat Honduras pohjoisessa ja Costa Rica etelässä. Itäpuolella on Karibianmeri ja länsipuolella Tyyni valtameri. Maan nimi tulee sanojen "nicarao" ja "agua" yhdistelmästä. Nicaraot olivat suurin alkuperäisväestöheimo, kun espanjalaiset valloittajat saapuivat maahan. Agua on espanjaa ja tarkoittaa vettä, mikä viittaa maan kahteen suureen järveen, Managuajärveen ja Nicaraguajärveen.
Historia.
Ennen eurooppalaisten tuloa nykyisen Nicaraguan alueella asui kaksi pääasiallista kulttuuriryhmää. Keskiosan ylängöillä ja Tyynenmeren rannalla kansat olivat kielellisesti ja kulttuurillisesti lähellä mayoja ja asteekkeja. Karibianmeren puoleisilla alankoalueilla eli puolestaan kansoja, jotka olivat tulleet nykyisestä Kolumbiasta.
Nicaraguaan muutti 1500-luvulla espanjalaisia siirtolaisia ja maa oli pitkään Espanjan siirtomaa. Itsenäiseksi maa julistautui 1821 ja liittyi Keski-Amerikan liittovaltioon. Tästä liitosta Nicaragua irtautui täysin suvereeniksi itsenäiseksi valtioksi vuonna 1838.
Nicaraguaan muodostui kaksi kilpailevaa puoluetta, konservatiivit ja liberaalit, jotka käyttivät tukialueinaan kahta suurta kaupunkia, Leónia ja Granadaa. Pääkaupunki Managua sijaitsi näiden kahden välissä ja oli siksi alati kilpailevien ryhmittymien kädenväännön kohteena. Vuonna 1855 yhdysvaltalainen seikkailija William Walker hyödynsi puolueiden välisiä kiistoja ja hankkiutui maan presidentiksi. Hän ehti uudelleen laillistaa orjuuden ja tehdä englannista maan virallisen kielen ennen kuin alueiden valtioiden yhdistyneet voimat ajoivat hänet maanpakoon vielä saman vuoden aikana.
Presidentti Zelayan kaudella, vuonna 1894, Ison-Britannian Nicaragualle vuonna 1860 luovuttama Atlantin puoleinen alue, Moskiittorannikko, liitettiin Nicaraguan hallinnon piiriin ja siitä muodostettiin Zelayan provinssi. Alueen alkuasukasväestö, miskitointiaanit, saivat autonomisen aseman vasta vuoden 1987 perustuslaissa. Samalla provinssi jaettiin kahteen pohjoiseen RAAN ja eteläiseen RAAS autonomiseen alueeseen.
Yhdysvallat miehitti Nicaraguan vuonna 1912. Amerikkalaiset joukot poistuivat maasta vuonna 1925, mutta joutuivat jo vajaan vuoden kuluttua palaamaan uudelleen puhjenneen sisällissodan takia. Miehitystä vastustamaan nousi Augusto Cesár Sandinon johtama sissiarmeija, jonka vastarinta loppui vasta, kun Yhdysvallat vetäytyi maasta vuonna 1933.
Urbaanilegenda kertoo että toisessa maailmansodassa Nicaragua julisti muodollisesti sodan Suomelle. Koska maa ei osallistunut sodan jälkeisiin rauhanneuvotteluihin, ovat Suomi ja Nicaragua edelleen diplomaattis-teknisessä mielessä sotatilassa. Suomen ja Nicaraguan valmistellessa diplomaattisuhteiden solmimista 1970-luvun alussa sodanjulistusväite tarkistettiin, eikä mitään faktapohjaa sotatilasta löytynyt. Nicaragua ei siis koskaan ole julistanut sotaa Suomelle.
Yhdysvaltain vetäydyttyä seurasi pian Somozan suvun sotilasdiktatuuri, joka kesti 1930-luvulta aina vuoteen 1979 asti. Somozan suvun valta alkoi lähetä loppuaan, kun hänen hallituksensa suhtautui piittaamattomasti vuoden 1972 maanjäristyksen jälkihoitoon. Kansalliskaartin joukot ryöstelivät järistyksen jälkeen kauppoja sen sijaan että olisivat estäneet sen. Somozojen kleptokratiaksikin kutsuttu valta päättyi, kun viimeinen Somoza ajettiin maanpakoon lyhyen sisällissodan jälkeen vuonna 1979. Sandinistien johtama vallankumous asetti maan johtoon "Kansallisen jälleenrakennuksen juntan", johon alkuun kuului edustajia kaikista Somozaa vastustaneista ryhmistä, mutta oikeistolaiset ryhmät erosivat pian juntasta väittäen sandinistien sanelevan sen toiminnan.
Osittain entisten somozalaisten komennossa toimivat contrat aloittivat sissisodan sandinistien hallintoa vastaan ja saivat rahoitusta ja muuta tukea Yhdysvalloilta. Sandinistit panivat toimeen yleisen asevelvollisuuden ja saivat aseapua muun muassa Kuubasta ja Neuvostoliitosta. Sandinistit toimeenpanivat taloudessa sosialistisia uudistuksia. Maan pankit kansallistettiin ja yrityksiä kansallistettiin. Sandinistihallinto toteutti myös mittavan lukutaitokampanjan. Lukutaidottomuus maassa painui viidestäkymmenestä prosentista kolmeentoista vuoden 1980 aikana. Yhdysvallat alkoi toimia aktiivisesti Nicaraguaa vastaan Ronald Reaganin tultua Yhdysvaltain presidentiksi. Osittain entisten somozalaisten komennossa toimivat contrat aloittivat sissisodan. Reaganin hallinto rahoitti, aseisti ja koulutti contra-sissejä ja aloitti Nicaraguaa koskevan taloussaarron, joka lopetti maiden vielä jäljellä olevan vähäisen kaupan. CIA:n tuella toteutettu Nicaraguan satamien miinoittaminen syksyllä 1983 sai Nicaraguan haastamaan Yhdysvallat kansainväliseen tuomioistuimeen, jossa Yhdysvallat tuomittiin. Vuonna 1984 sandinistit järjestivät vaalit, jota useimmat tarkkailijat pitivät asiallisina, vaikka osa oppositiosta jäi vaaleista pois.
Nicaraguan oppositiovoimat kokosivat vuoden 1990 vaaleihin Yhdysvaltojen tuella Yhdistyneen kansallisen opposition (Unión Nacional Opositora - UNO), johon kuului koko poliittinen kenttä entisistä somozalaisista Nicaraguan kommunistipuolueeseen asti. 25. helmikuuta 1990 järjestetyissä vaaleissa opposition ehdokas Violeta Chamorro voitti 55 prosentilla äänistä sandinistien Daniel Ortegan ääniosuuden jäädessä 41 prosenttiin.
Chamorron jälkeen presidentiksi valittiin liberaalipuolueen Arnoldo Alemán. Hän aloitti uusliberaalit talousuudistukset. Alemánin hallinto oli myös umpikorruptoitunut. El Niño ja hurrikaani Mitch marraskuussa 1998 aiheuttivat tuhoa, kuolonuhreja ja laajoja menetyksiä maataloudessa. Alemán nimitti seuraajakseen Enrique Bolañosin joka valittiin presidentiksi 2001. Alemán tuomittiin myöhemmin korruptiosta 20 vuodeksi vankeuteen. Abortti kiellettiin maassa ilman poikkeuksia vuonna 2006.
Daniel Ortega valittiin uudelleen presidentiksi vuoden 2006 presidentinvaaleissa sovittelua korostavalla kampanjalla alle 40 prosentilla äänistä. Hän astui virkaansa 10. tammikuuta 2007.
Ortega ilmoitti vuonna 2009 suunnitelmista muuttaa perustuslakia niin että hän voisi jatkaa vielä yhden kauden presidenttinä. Perustuslakituomioistuin hyväksyi muutoksen opposition vastustuksesta huolimatta.
Politiikka.
Nicaraguan hallintomuoto on perustuslaillinen tasavalta, missä valtaa pitää vaaleilla valittu presidentti. Presidentinvaalissa ehdokkaan tulee saada ensimmäisellä kierroksella 40 % äänistä tai 35 % viiden prosenttiyksikön erolla seuraavaan voittaakseen suoraan. Parlamenttiin valitaan 90 edustajaa joka viides vuosi, jonka lisäksi parlamenttipaikan saavat sekä valittu presidentti, että toisiksi eniten ääniä saanut presidenttiehdokas. Näin yhteenlaskettu edustajamäärä on 92.
Eniten kansanedustajia, 38, on vasemmistolaisella FSLN-puolueella (Kansallinen sandinistinen vapautusrintama). Toiseksi suurin eduskuntaryhmä on oikeistolaisella Perustuslaillinen liberaalipuolue PLC:llä. BDN:llä on 17 kansanedustajaa. Myös kolmella pienemmällä puolueella on kansanedustajia ja sitoutumattomia on seitsemän.
Äänioikeus on kaikilla 16 vuotta täyttäneillä.
PLC väitti Ortegan sandinistipuolueen väärentäneen kunnallisvaalitulokset marraskuussa 2008. Ortega on suunnitellut perustuslain muuttamista niin, että hänet voitaisiin valita kolmannen kerran presidentiksi. Hänen on väitetty ostaneen valtion varoilla tuotantolaitoksia perheelleen ja pakottaneen ministereitä tekemään hankintoja niiltä korkeaan hintaan. Opposition lehdet ovat myös syyttäneet Ortegaa pedofiliasta ja näin saaneet hänen kannatustaan laskemaan.
Hallinnollinen jako.
Nicaragua on jaettu 15 provinssiin, eli lääniin ("departamento"), sekä kahteen autonomiseen alueeseen. Autonomiset alueet ovat Región Autónoma del Atlántico Norte (RAAN) ja Región Autónoma del Atlántico Sur (RAAS) ja ne muodostettiin jakamalla entinen Zelayan lääni kahteen osaan.
Maantiede.
Nicaragua jakautuu kolmeen selkeään maantieteelliseen alueeseen: läntisen osan alankoihin, keski- ja pohjoisosien vuoristoihin ja idän Moskiittorannikkoon. Vuoret eivät ole yhtä korkeita kuin monissa muissa alueen maissa. Korkeimmat huiput nousevat 1 500-2 100 metriin.
León Viejon rauniot ovat Unescon maailmanperintökohde.
Nicaraguassa on 78 kansallispuistoa ja luonnonsuojelualuetta. Indio Maizin luonnonsuojelualue on laaja suojeltu alavien maiden sademetsäalue. Monissa pienemmissä puistoissa suojellaan pilvimetsää.
Luonnonkatastrofit.
Nicaraguaa koettelevat säännöllisesti tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset, koska se sijaitsee mannerlaattojen törmäyskohdassa. Lisäksi trooppiset hirmumyrskyt ja tulvat ovat yleisiä.
Hurrikaani Mitchin seurauksena kuoli 3 000 ja kodittomaksi jäi satojatuhansia nicaragualaisia vuonna 1998. Sateiden seurauksena puolet viljelymaasta tuhoutui. YK:n arvion mukaan hurrikaani Mitch vei Keski-Amerikan valtioita 20–25 vuotta kehityksessä taaksepäin. Vuoden 1972 maanjäristys surmasi 5 000–10 000 ihmistä ja tuhosi lähes koko pääkaupungin Managuan. Järistyksistä voi seurata myös tsunameita, joista viimeisin suuri iski Vuoden 1992 maanjäristyksen yhteydessä. Aineellisten vahinkojen määräksi arvioitiin 20–30 miljoonaa dollaria. Vuonna 2004 rankkasateet aiheuttivat Musún-vuorella laajoja maanvyöryjä, joissa tuhannet menettivät kotinsa.
Vaikka tulivuoria on paljon todella suuria purkauksia ei juurikaan ole ollut. Concepción-tulivuori on purkautunut vuosina 2005–2010 useita kertoja. Managuassa asuu 1,5 miljoonaa ihmistä kaupungissa, jota halkoo 18 seismistä sauma-aluetta. Järistyksen sattuessa suuri osa heistä tulisi olemaan välittömässä hengenvaarassa.
Talous.
Nicaragua on Väli-Amerikan toiseksi köyhin valtio Haitin jälkeen ja yksi maailman köyhimmistä. Nicaraguan ostovoimakorjattu bruttokansantuote asukasta kohti oli vuonna 2009 noin 2 800 Yhdysvaltain dollaria. Samana vuonna talous kutistui 1,5 % lähinnä vähenevän kysynnän takia. Virallinen työttömyysprosentti on kahdeksan, mutta työvoimasta noin 65 % toimii tilastoinnin ulkopuolella. Monet kehitystä kuvaavat tunnusluvut ovat nousseet 1990-luvun alusta selvästi. Elinolojen paraneminen on kuitenkin jakautunut epätasaisesti; edelleen 46 % väestöstä elää alle 1,16 dollarilla päivässä.
Nicaraguassa on paljon viljelysmaata ja riittävästi vettä, joten maanviljely on tärkeä osa taloutta. Se tuottaa 17 % bruttokansantuotteesta ja työllistää 29 % työvoimasta. Suurin osa maanviljelystä on työvoimavaltaista pienviljelyä. Karjatalous ja kahvinviljely tuottavat tärkeitä vientituloja.
Tärkein kauppakumppani on Yhdysvallat, johon suuntautuu 61,98 % viennistä ja 22,63 % tuonnista.
Toisin kuin muualla Keski-Amerikassa, sähkön saatavuus on Nicaraguassa huono. Vuonna 2003 vain joka neljännellä maaseudun asukkaalla oli sähköt. Suunnitelmien mukaan luku nousee 55 prosenttiin vuoteen 2015 mennessä. Lähes 70 % maan energiantarpeesta tyydytettiin fossiilisilla polttoaineilla. Pääosa kasvusta on tarkoitus tuottaa uudistuvilla energiamuodoilla, kuten pienillä vesivoimaloilla. Maassa olisi potentiaalia myös maalämmön, aurinkoenergian ja biopolttoaineen hyödyntämiseen.
Liikenne.
Nicaraguassa on 143 lentokenttää, mutta vain yhdentoista kiitotie on päällystetty. Suurin kansainvälinen lentoasema on Managuassa. Sinnekään ei ole monia lentoja ja monet matkailijat lentävät naapurimaihin, joista jatkavat busseilla. Suurimmat satamakaupungit ovat Bluefields, Corinto ja El Bluff.
Väestö.
Nicaraguan alkuperäistä intiaaniväestöä on maan asukkaista noin viisi prosenttia. Pääryhmän muodostavat mestitsit, 69 prosenttia, jonka jälkeen eurooppalaisperäiset, 17 prosenttia, ja afrikkalaisperäiset yhdeksän prosenttia.
Maan länsiosien intiaaniväestö, nicaraot on suurimmalta osalta sulautunut espanjalaisperäiseen valtaväestöön. Atlantin rannikon, miskito-, rama- ja sumointiaanit ovat sen sijaan säilyttäneet identiteettinsä ja kulttuurisia erikoispiirteitään. Myös maan afrikkalaisperäinen väestö on keskittynyt itärannikolle samoin kuin afrikkalaisten ja intiaanien sekoittumisesta syntyneet garifunat.
Yli 90 % Nicaraguan väestöstä puhuu äidinkielenään espanjaa. Maan länsiosissa puhutaan intiaanikieliä ja afrikkalaisperäisen väestön keskuudessa englantia.
Vuoden 2005 väestötilastojen mukaan maan suurin uskontokunta on katoliset, 58,5 prosenttia. Evankelisia protestantteja asukkaista on noin 23 prosenttia. Jehovan todistajia 0,9 prosenttia, muita 1,6 prosenttia ja 15,7 prosenttia ei kuulu mihinkään uskontokuntaan. Maan yli 15-vuotiaista lukea ja kirjoittaa osaa 67,5 prosenttia.
Yksi Yhdistyneiden kansakuntien vuosituhattavoitteista on saada kaikki lapset kouluun ja lukutaito kaikille. Vuonna 1990 ala-astetta kävi 72 % ikäluokasta, ja sen suoritti loppuun 60 % ikäluokasta. Vuoteen 2006 mennessä tilanne parani: koulua kävi jo 91 % ja sen suoritti loppuun 65 % ikäluokasta.
Puhdas vesi.
Yksi vuosituhattavoitteista on puhdas vesi ja kunnon vessat. Vuonna 1990 puhdasta vettä sai 70 % väestöstä, 91 % kaupunkilaisista ja 46 % maalaisista. Välillä tilanne oli parempikin, mutta 2004 koko maan luku oli 79 %, kaupungeissa 90 % ja maaseudulla 63 %. Käymälöiden saatavuus parani vuosina 1990–2004 maaseudulla mutta huononi kaupungeissa, koko maan taso pysyi alle 50 prosentissa.
Lisääntymisterveys.
Lapsi- ja äitikuolleisuus on Nicaraguassa yleisempää kuin muualla Keski-Amerikassa. Syynä korkeaan kuolleisuuteen ovat puutteet lisääntymisterveyshuollossa. Myös naisiin kohdistuva väkivalta on yleistä, mutta nykyisin poliisilla on paremmat valmiudet puuttua väkivaltaan. Terveydenhuolto muuttui maksuttomaksi vuonna 2007, nyt suurin haaste on terveydenhuollon laadun parantaminen.
Abortit kiellettiin vuonna 2006 liberaalien toimesta. Myös tuleva presidentti Ortega oli kampanjoinut aborttikiellon puolesta. Nykyisin edes hengenvaarassa oleva nainen ei voi tehdä aborttia. Tämä on johtanut äitiyskuolleisuuden kasvuun suoraan tai epäsuorasti raskauksien takia.
Kehitysyhteistyö.
Nicaragua on yksi Suomen kehitysyhteistyön kahdeksasta pääkumppanimaasta. Suomen painopisteitä Nicaraguassa ovat maaseudun kehitys, terveydenhuolto ja paikallishallinto.
Kulttuuri.
Muiden latinalaisen Amerikan kansojen tapaan nicaragualaisetkin pitävät arvokkuutta ("dignidad") tärkeänä. Kansallinen ylpeys on suurta, ja kansallissankareina pidetään maansa puolesta siirtomaa-aikana uhrautuneita marttyyreita.
Nicaraguassa tehdään edelleen keramiikasta perinteisiä käyttö- ja koriste-esineitä. Osa kuva-aiheista on peräisin ajalta ennen Kolumbusta. Atlantin rannikolla tehdään kultafiligraaniesineitä. Marimba on perinteinen kansanmusiikin soitin.
Nicaragualaisen ruokavalion ytimenä ovat maissi ja pavut. Maissista tehdään maissitortilloita, joihin liha ja pavut kääritään. Sipulia ja valkosipulia käytetään maustamaan useampia ruokia.
Urheilu.
Olympialaisiin Nicaragua on osallistunut vuodesta 1968. Suurin joukkue, 26 urheilijaa, sillä oli 1996 kun se osallistui baseballiin. Muina vuosina joukkueessa on ollut 5-15 urheilijaa. Maa ei ole saanut toistaiseksi yhtään mitalia.
Nicaraguan jalkapallomaajoukkue oli FIFAn rankingissa syyskuussa 2010 sijalla 158, Lesothon ja Kirgisian välissä. Maassa on 1 281 seurajoukkuetta, joissa pelaa yli 120 000 rekisteröityä pelaajaa.


Luettelo sotateoreetikoista.
Sotateoreetikoista


Ganghwa.
Ganghwa (, hanja 江華島) on Incheonin metropolikaupunkiin kuuluva saari Etelä-Korean luoteisrannikolla Keltaisessameressä lähellä Pohjois-Korean rajaa. Sitä hallinnoidaan osana Ganghwan piirikuntaa, johon kuuluu myös pienempiä lähisaaria.
1200-luvulla Ganghwa toimi Korean hovin pakopaikkana mongolien hyökkäyksen aikana. Saari on ollut historiansa aikana myös portti Koreaan. Ranskalaiset, yhdysvaltalaiset ja japanilaiset hyökkäsivät saarelle 1800-luvulla, ja myöhemmin kristityt lähetyssaarnaajat saapuivat sinne muun muassa Britanniasta. Nykyään saari on linnoituksineen ja buddhalaisine luostareineen suosittu turistikohde, joka sijaitsee lähellä Soulia. Saaren korkein vuorenhuippu Manisan on patikoijien suosiossa.


Abraham Maslow.
Abraham Harold Maslow (1. huhtikuuta 1908 – 8. kesäkuuta 1970) oli yhdysvaltalainen psykologi.
Maslow tutki paljon ihmisen motivaatiota ja siihen liittyviä ongelmia. Maslow kehitti hierarkkisen järjestelmän, tarvehierarkian, jossa ihmisen eri tarpeet ja motiivit on jaettu ryhmiin. Hän oli myös psykologian humanistisen koulukunnan perustajia.


Skrunda.
Skrunda on kaupunki Latviassa ja se sijaitsee 150 km Riiasta luoteeseen. Vuonna 2005 siellä oli asukkaita 2637.
Historia.
Skrunda mainittiin ensimmäisen kerran vuonna 1253 historiallisissa lähteissä. Liivin ritarikunta rakensi sinne linnan vuonna 1368, mutta se on tuhottu.
Kaupunginoikeudet Skrunda sai vuonna 1996 ja se onkin Latvian uusin kaupunki.
Tutka-asema.
Neuvostoliitto rakensi Skrundan lähelle vuonna 1964 sotilasalueen, joka sijaitsee noin 9 km Skrundan keskustasta pohjoiseen. Alueen ensimmäinen tutka "Dnepr" pystytettiin vuonna 1967, jolloin se aloitti toimintansa, valmiiksi se saatiin vuonna 1971. Vuonna 1984 siellä alettiin työstää toista tutkaa "Darjalia".
Latvian itsenäistyttyä tämä antoi Venäjän sotilaiden kuitenkin pitää Skrundan tutka-aseman käytössään ja sitä ylläpidettiinkin vuoteen 1998 asti. Tutkarakennukset on tuhottu, mutta sotilasalueella on vielä jäljellä muita autioituneita rakennuksia. Latvian yksityistämisvirasto myi tukikohdan yhteyteen rakennetun pienen kaupungin huutokaupalla 2010. Tukikohdan osti huutokaupassa venäläisyritys Aleksejevskoje-Serviss, joka maksoi kaupungista 2,2 miljoonaa euroa. Yritys sai kaupassa 45 hehtaaria maata, kymmenen asuinkerrostaloa, kaksi yökerhoa ja ostoskeskuksen.
Tutkan sähkömagneettisen säteilyn terveysvaikutuksia on tutkittu ja sen todettiin aiheuttaneen terveyshaittoja lähialueen lapsille.


Kanteletar.
"Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä".
Kanteletar on Elias Lönnrotin kokoama kansanrunokokoelma, jota voidaan pitää "Kalevalan" ”sisarteoksena". "Kantelettaren" runot ovat kalevalaista runoutta, eli ne on tehty kalevalaiseen runomittaan.
"Kanteletar" ilmestyi vuonna 1840 nimellä "Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä". Kokoelman perustan Lönnrot sai runonkeruumatkallaan 1838 tavattuaan Koiterejärven rannalla runonlaulaja Mateli Kuivalattaren ja merkittyään muistiin tämän laulamia runoja.
Kanteletar jakaantuu kolmeen kirjaan. Ensimmäinen kirja sisältää 238 lyyristä runoa, joita Lönnrot nimittää ”yhteisiksi lauluiksi”. Nämä on jaettu kaikille yhteisiin, hääkansan, paimenten ja lasten lauluihin. Toinen kirja sisältää 354 lyyristä runoa, joita Lönnrot kutsuu ”erityisiksi lauluiksi”. Ne on esittäjän mukaan jaettu tyttöjen, naisten, poikien ja miesten lauluiksi. Kolmanteen kirjaan kuuluu 60 historiallista runoa, romanssia, legendaa, balladia ja lyyris-eeppistä runoa. Kantelettaren alkulauseeseen sisältyy 24 uudempaa runoa.
Kantelettaren vuonna 1887 ilmestyneen kolmannen painoksen Lönnrot uudisti kolmannen kirjan osalta täydellisesti. Kirja käsitti nyt 137 runoa. Myöhemmissä painoksissa on pitäydytty alkuperäiseen laitokseen, paitsi että uudistetusta kolmannesta kirjasta on otettu liitteeksi kymmenen runoa.
Kantelettaren lyyriset runot on kerätty pääasiassa Suomen Karjalasta. Lönnrot mainitsee esipuheessa keruupaikkoina Lieksan, Ilomantsin, Kiteen, Tohmajärven, Sortavalan, Jaakkiman ja Kurkijoen. Kolmannen kirjan kertovat runot on kerätty pääasiassa Venäjän Karjalasta.
Sävellykset.
"Kanteletarta" ja "Kalevalaa" on käytetty yleisesti kansanmusiikin sanoitusten lähteenä, arkistoihin tallennettujen kansanrunojen lisäksi. Alun perin kalevalamittaiset runot ovat olleet laulettua runoutta.
Akseli Törnudd (1874-1923) on säveltänyt toistakymmentä Kantelettaren runoihin sävellettyä laulua. Näistä suosituin on ehkä viipurilaisesta katista kertova humoristinen kertomus "Tuomittu katti". Levy on julkaistu vuonna 2007. Kappaleen on levyttänyt Viipurin Lauluveikot -niminen mieskuoro Urpo Rauhalan johdolla levylleen "Yhä kohoaa tuttu torni" ja parhaiden kappaleidensa levyllä "Te luulette meidän unohtaneen" vuonna 2005.
Gutenberg-projekti on lisännyt teoksen vapaasti levitettäviin e-kirjoihinsa.
Lähteet.
Viipurin Lauluveikot "Yhä kohoaa tuttu torni". Fuga-9234. ISRCFIVLV0700001-12. Viipurin Lauluveikot 2007.
Viipurin Lauluveikot "Te luulette meidän unohtaneen". Fuga-1981.
Aiheesta muualla.
Kanteletar


Ylioppilaskunta.
Ylioppilaskunta on yliopistolain ja ylioppilaskunta-asetuksen nojalla säädetty julkisyhteisö, jollainen on jokaisessa Suomen yliopistossa. Kaikki yliopistossa opiskelevat perustutkinto-opiskelijat muodostavat ylioppilaskunnan, koska jäsenyys on pakollinen. Ylioppilaskunta voi hyväksyä jäsenekseen muitakin yliopisto-opiskelijoita.
Yliopistolaki määrittelee ylioppilaskunnan tehtävän seuraavasti: ”"Ylioppilaskunnan tarkoituksena on olla jäsentensä yhdyssiteenä ja edistää heidän yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja henkisiä sekä opiskeluun ja opiskelijan asemaan yhteiskunnassa liittyviä pyrkimyksiä."” Koska ylioppilaskunnat ovat lailla ja asetuksella määrättyjä julkisoikeudellisia yhteisöjä, niiden hallinto määräytyy ensisijaisesti näiden määräysten ja yhteisön sääntöjen perusteella. Yhdistyslain määräykset eivät päde ylioppilaskunnissa.
Ylioppilaskunnilla on itsehallinto. Ylioppilaskunta-asetus määrittelee tarkemmin, että ylioppilaskunnalla on edustajisto ja hallitus. Edustajisto valitaan suhteellisilla vaaleilla. Asetuksen mukaan ylioppilaskunnan vaaleissa on äänioikeus ainoastaan yliopistoon läsnä olevaksi opiskelijaksi ilmoittautuneella ylioppilaskunnan jäsenellä. Ylioppilaskunnat säätelevät toimintaansa tarkemmin säännöillä, jotka yliopiston rehtori vahvistaa.
Suomen ensimmäinen ylioppilaskunta on Helsingin yliopiston ylioppilaskunta. Se perustettiin silloiseen Aleksanterin-yliopistoon vuonna 1868 nimellä Suomen ylioppilaskunta, mutta nimeä muutettiin kun maahan alettiin perustaa muita yliopistoja.
Suomen 16 ylioppilaskuntaa ovat liittyneet yhteen, joka on perustettu 1921. SYL edustaa yhteensä 145 000 yliopisto-opiskelijaa.
Jäsenyys ja jäsenmaksu.
Kaikki yliopistossa ylempää tai alempaa korkeakoulututkintoa suorittavat opiskelijat ovat ylioppilaskunnan jäseniä, minkä lisäksi ylioppilaskunta voi hyväksyä jäsenekseen muitakin yliopiston opiskelijoita. Ylioppilaskuntien automaatiojäsenyyden on toisinaan katsottu olevan ristiriidassa perustuslain yhdistymisvapauden kanssa, joka takaa oikeuden kuulua tai olla kuulumatta mihinkään yhdistykseen. Ylioppilaskunta ei kuitenkaan ole yhdistys vaan julkisoikeudellinen yhteisö, jollaisia voidaan perustaa lailla ja jotka hoitavat julkista tehtävää. Ylioppilaskuntien kiistattomin julkinen tehtävä on osallistuminen autonomisten yliopistojen hallintoon. Sen lisäksi ylioppilaskunnat huolehtivat jäsentensä terveydenhoidosta Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön kautta.
Ylioppilaskuntien pakkojäsenyydestä on noussut kritiikkiä kuitenkin etenkin silloin, kun ne ovat ottaneet kantaa opiskeluun liittymättömiin asioihin, kuten parisuhdelakiin tai Irakin sotaan.
Ylioppilaskunnilla on oikeus periä jäsenmaksua ylioppilaskunnan laissa määritellyn tarkoituksen toteuttamiseen. Jäsenmaksun suuruudesta päättää edustajisto ja sen vahvistaa yliopiston rehtori.


Vegetius.
Flavius Vegetius Renatus oli roomalainen sotilasteoreetikko, joka vaikutti 300-luvulla. Hän kirjoitti sodankäyntiä käsittelevä kirjan "Epitoma rei militaris" (yleensä tunnettu nimellä de re militari).
Vegetiuksen elämästä ei tunneta mitään. Hänen teoksensa on omistettu silloiselle keisarille jota on arveltu Teodosius Suureksi. Hänen kirjansa on sekava ja epätieteellinen, mutta se antaa lukijalle kuvan antiikin sodankäynnistä.
Kirjan ensimmäinen kappale on vetoomus rappeutuneen armeijan uudistamisen puolesta. Kirjan loppuosa sisältää luettelon sodankäynnin maksiimeista. Näitä ohjeita käytettiin yleisesti läpi koko keskiajan.
Sanonta "si vis pacem para bellum" (jos haluat rauhaa, varaudu sotaan) on luultavasti peräisin Vegetiukselta.


Armi Ratia.
Armi Maria Ratia (o.s. Airaksinen, 13. heinäkuuta 1912 Pälkjärvi – 3. lokakuuta 1979 Helsinki) oli tekstiilitaiteilija ja Marimekko Oy:n perustaja ja tunnetuimpia suomalaisia yrittäjiä. Marimekko Oy:n toimitusjohtajana hän oli vuoteen 1969 saakka sekä uudelleen vuodesta 1971.
Elämänvaiheita.
Armi syntyi Laatokan Karjalassa, hänen vanhempansa olivat kauppias Matias ja kansakoulunopettaja Hilma (o.s. Korvenoja) Airaksinen. Vuonna 1935 hän meni naimisiin everstiluutnantti ja yrittäjä Viljo Ratian kanssa. Pariskunta sai kolme lasta: Ristomatti, Anttimatti ja Eriika (Gummerus).
Armi Ratia opiskeli tekstiilisuunnittelijaksi taideteollisuuskeskuskoulussa ja hänellä oli oma kutomo Viipurissa vuosina 1935—1939. Sodan aikana 1939—1941 hän työskenteli toimistovirkailijana puolustusministeriössä. Sen jälkeen hän meni töihin tekstisuunnittelijaksi mainostoimisto Erva-Latvala Oy:hyn. Vuonna 1949 hän siirtyi miehensä omistamaan Printexiin, joka myi aluksi vahakankaita, myöhemmin moderneja vaatteita ja kankaita.
Vuonna 1951 Armi Ratia perusti yhdessä vaatesuunnittelija Riitta Immosen kanssa Marimekko Oy:n, jonka tarkoituksena oli suunnitella ja markkinoida Printexin kankaita. Salaa vaimoltaan Viljo Ratia lunasti Immosen osakkeet. Printex meni 1953 konkurssiin, mutta konkurssipesä jatkoi toimintaa ja Armi Ratiasta tuli sen pääosakas. Samana vuonna Marimekkoon palkattiin suunnittelijaksi Vuokko Nurmesniemi.
Marimekko nousi kansainväliseen kuuluisuuteen vuonna 1960, kun Yhdysvaltain tuleva presidenttipuoliso Jacqueline Kennedy ihastui miehensä vaalikampanjan aikana Marimekon asuihin ja poseerasi Sports Illustrated-lehden kannessa Marimekon leningissä. Erityisesti kulttuuri- ja älymystöpiirit ottivat Marimekon tuotteet omikseen. 1960-luvun alussa Ratia innostui Marikylä-projektista, jonka ajatuksen oli rakentaa "maailmankylä", joka toimisi Printexin ja Marimekon tuotesuunnittelun laboratoriona ja henkilöstön tukikohtana. Projektin ja ylellisen elämän huikeat kulut söivät Ratian yritysten kannattavuutta ja vuonna 1966 Marimekko ja Printex yhdistettiin kokonaisuuden hallitsemiseksi. 1960-luvun lopulla yhtiötä saneerattiin rankalla kädellä.
Samaan aikaan taloudellisen ahdingon kanssa syntyi Annika Rimalan suunnittelema Tasaraita-vaatesarja, josta tuli huikea menestys. 1970-luvun alussa Ratia alkoi lisensoida Marimekko-designia ulkomaille ja teki Marimekosta kansainvälisen franchise-ketjun. Yritys nousi uudelleen kannattavaksi. Vuonna 1974 Marimekko sai tasavallan presidentin vientipalkinnon ja yritys listautui pörssiin. Ratian kuoltua Marimekon osake-enemmistö siirtyi hänen lastensa nimiin.
Graafikko Helge Mether-Borgström suunnitteli Marimekko-logon vuonna 1954.
Ilja Glazunovin maalaama muotokuva Armi Ratiasta on Marimekon toimitusjohtajan huoneen seinällä, riippumatta siitä kuka toimitusjohtajana milloinkin on.


Paavo Ruotsalainen.
Påhl Henrik (Paavo) Ruotsalainen ("Ukko-Paavo") (9. heinäkuuta 1777, Lapinlahti – 27. tammikuuta 1852, Nilsiä) oli körttiläisen herätysliikkeen eli herännäisyyden johtaja.
Maallikkoliikkeen johtajaksi.
Paavo Ruotsalainen syntyi Tölvänniemessä kaskiviljelijöiden Anna o.s. Svahn ja Vilppu Ruotsalaisen vanhimpana poikana ja sai ensimmäisen Raamattunsa kuusivuotiaana. Rippikouluikään mennessä hän oli lukenut sen jo kolmesti kannesta kanteen.
Paavo Ruotsalainen ajautui vuonna 1796 Telppäs-niityllä alkunsa saaneen kansanherätyksen piiriin. Nuori Paavo Ruotsalainen kärsi ahdistuksesta, mutta Juhana Lustigin johtama herätysliike ei pystynyt tarjoamaan kylähullunakin pidetylle Paavolle apua. Kuultuaan jyväskyläläisestä saarnaajasta, seppä Jaakko Högmanista, Ruotsalainen kulki 200 km jalan tapaamaan tätä. Tapaaminen loi perustan Paavo Ruotsalaisen hengelliselle elämälle.
Paavo Ruotsalaisesta tuli herännäisliikkeen johtohahmo Suomessa. Hän matkusteli ympäri Suomea tapaamassa liikkeen muita hahmoja, kuten pohjalaisia pastoreita Jonas Lagusta ja Niilo Kustaa Malmbergia. On arvioitu, että hän kaikkiaan kulki matkoillaan noin 40 000 kilometriä – suuren osan siitä jalan. Liikkeen leviäminen huolestutti valtion viranomaisia ja kirkonmiehiä ja 1838–1839 Ruotsalainen joutuikin oikeuteen Kalajoen käräjillä, jossa hänet tuomittiin sakkoihin vuonna 1726 annetun konventikkeliplakaatin rikkomisesta. Tämä ei kuitenkaan estänyt liikettä leviämästä.
Ruotsalaisen uskonnolliset aktiviteetit tekivät hänen yksityiselämästään vaikean: Paavo Ruotsalaisen ensimmäinen vaimo Riitta Ollikainen (1777–1833) ei ymmärtänyt Ruotsalaisen toimintoja, ja hänen naapurinsa jopa murhasivat hänen vanhimman poikansa Juhanan vuonna 1830.
Aholansaari.
Ruotsalainen kuoli kotonaan Aholansaaressa ja hänet haudattiin Nilsiään. Aholansaaressa on nykyisin kurssi- ja lomakeskus sekä Paavon pirtti, jossa Ruotsalainen asui viimeiset elinvuotensa.
Joonas Kokkosen säveltämä ooppera ja Lauri Kokkosen samanniminen näytelmä "Viimeiset kiusaukset" kertovat Paavo Ruotsalaisen elämästä. Åke Lindmanin ohjaamaan musiikkinäytelmäversiota on esitetty aidossa ympäristössä, Paavon pirtin pihassa.


Luettelo säveltäjistä.
Luettelo merkittävistä länsimaisen taidemusiikin säveltäjistä aikakausittain sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä; viimeisenä erillinen osa suomalaisista säveltäjistä.
Katso myös.
*


Konsertto.
Konsertto on soitinsolistille tai -solisteille ja orkesterille sävelletty teos, joka syntyi barokin ajan Italiassa 1600-luvulla. Konserttoja on sävelletty kaikille orkesterin soittimille, mutta piano- ja viulukonserttoja on sävelletty määrällisesti eniten, ja monet tunnetuimmista konsertoista ovat juuri piano- tai viulukonserttoja.
Konsertolle vakiintui kolmiosainen muoto barokin aikakaudella, kun Antonio Vivaldi sävelsi lähes 500 konserttoa, joista useimmat olivat kolmiosaisia. Ensimmäinen osa on yleensä sonaattimuotoinen ja nopeahko, toinen osa hidas ja kolmas osa nopea finaali.
Solistin ja orkesterin suhteellinen painoarvo vaihtelee eri teoksissa, mutta solistilla on konsertissa aina hyvin merkittävä osa, ja usein konsertoissa säveltäjä pyrkii ottamaan mahdollisimman paljon irti soolosoittimen mahdollisuuksista. Varhaisimmissa konsertoissa barokin ja klassismin ajalla solistin erotti orkesterista solistin virtuoosisuus, eli käytännössä nopeat juoksutukset, jotta solisti kuuluisi orkesterin yli. Etenkin pianokonsertoissa myöhemmillä ajalla on ollut mahdollista haastaa pianolla orkesterin volyymi, sillä pianon kehittyessä etenkin sen dynaaminen skaala on laajentunut erityisesti voimakkaasta päästä.
Konsertot sisältävät usein kadensseja, solistin yksin esittämiä taiturillisia osia. Etenkin klassisella ajalla oli tapana, että solisti itse teki kadenssin tai improvisoi sen konsertissa. Myöhempinä aikoina säveltäjät ovat itse säveltäneet kadenssin kiinteäksi osaksi teosta. Oman kadenssin soittaminen klassisessa konsertossa on nykyään harvinaista, ja usein esimerkiksi Mozartin konsertoissa esitetään Mozartin itsensä kadenssia tai jos sellaista ei ole saatavilla, niin esimerkiksi Beethovenin kadenssia.
Renessanssi.
"Concertato"-tyyli (tai "stile concertato") kehittyi myöhäisrenessanssin ja varhaisbarokin aikana sävellystyyliksi, jossa soitinryhmät soittivat samaa melodiaa, usein imitaatioissa, yleensä basso continuo-ryhmän luoman harmonisen pohjan päälle. Keskeisimpänä vaikuttajana oli Venetsian pyhän Markuksen kirkon kuoronjohtajina toimineet Andrea ja Giovanni Gabrieli, jotka joutuivat kehittämään uusia sävellysmenetelmiä kirkon omalaatuisen akustiikan vuoksi. Kirkossa eri soitinryhmät ja kuorot sijoittuivat eri paikkoihin ja kaiun aiheuttamien viiveiden takia tämä teki täydellisen yhteissoitin vaikeaksi. Ongelma ratkaistiin säveltämällä teokset niin useat kuorot lauloivat vuorotellen kirkon eri osista aikaansaaden lähes stereofonisen vaikutelman samalla, kun instrumentit ja urut oli sijoitettu kirkkoon siten, että kaikki kuorot kuulivat ne yhtä hyvin.
Tästä tulee alun perin konsertto-nimi. Se juontaa juurensa italian kielen sanaan concertante, joka tarkoittaa kilpailla. Renessanssin Concerto grossoissa ("Suuri konsertto") siis eri soolosoittimet soittivat vuorotellen sooloja ja näin ikään kuin kilpailivat keskenään. Samanlainen tyyli periytyi myös useimpiin muihinkin konserttoihin.
Barokki.
"Concertato"-tyyli levisi nopeasti myös Italian ulkopuolelle, ja siitä tuli suosittu sävellystyyli varhaisbarokin aikana. 1600-luvulla tyylinmukaisesti sävellettyjä teoksia alettiin nimittää konsertoiksi. Antonio Vivaldi sävelsi yli 500 konserttoa ja vakiinnutti teoksillaan konserttoihin ritornellomuodon, jossa noudatettiin säännöllistä soolo- ja tutti-osien rakennetta yleensä konserton ensimmäisessä osassa, sekä kolmiosaisen nopea-hidas-nopea-muodon. Aikaisemmin renessanssin aikana Concerto grossoissa hitaat ja nopeat jaksot saattoivat vaihdella niin paljon kuin säveltäjä itse halusi; minkäänlaista kaavaa ei silloin siis ollut vielä vakiinnutettu.
Klassismi.
Mozartia pidetään usein merkittävimpänä konserttojen säveltäjänä. Hän sävelsi 27 pianokonserttoa, viisi viulukonserttoa sekä joukon konserttoja muille soittimille. Mozartin konsertoissa orkesteri soittaa ensin pitkän vaiheen, jota lähdetään sen jälkeen käymään läpi muunnellussa ja pidennetyssä muodossa soolosoittimen johdolla. Usein soolosoitin tuo jossain vaiheessa mukaan myös täysin uuden teeman. Sinfoniaa radikaalisti uudistanut Beethoven ei muuttanut konserttoa niin rajusti. Hän kuitenkin vei teemoja hieman sinfonioille tyypilliseen suuntaan, lisäsi pianistin teknisiä vaatimuksia selvästi ja jätti joskus tauon pois konserton osien välistä.
Romantiikka.
Konserton kolmiosaista muotoa rikkoivat 1800-luvulla esimerkiksi Franz Lisztin molemmat pianokonsertot sekä Johannes Brahmsin toinen pianokonsertto, jotka olivat kaikki neliosaisia. Lisztin konsertot olivat myös verraten lyhyitä (20-minuuttisia) ja osilla oli yhteiset teemat (syklinen rakenne), kun taas Brahmsin pianokonsertot venyivät pitkän sinfonian mittaiseksi. 1900-luvulla monet konserttojen säveltäjät jatkoivat neliosaisen kaavan käyttöä ja syklistä sävellystekniikkaa, vaikka toisaalta samalla monet, kuten Sergei Rahmaninov, pitäytyivät perinteisessä kaavassa. Alban Bergin viulukonsertto on tunnetuin perinteiset sävellajit hylännyt atonaalinen konsertto.


Nooa Säästöpankki.
Nooa Säästöpankki Oy on toukokuussa 2003 perustettu suomalainen säästöpankkiosakeyhtiö. Se toimii Suomen pääkaupunkiseudulla: pankilla on yhteensä kymmenen konttoria, jotka sijaitsevat Helsingissä, Espoossa, Vantaalla, Järvenpäässä ja Keravalla. Näiden lisäksi pankilla on myös oma yrityskonttorinsa, joka toimii Espoossa Sellon konttorin yhteydessä. Nooalla on yli 28 000 asiakasta ja henkilökunnan määrä on 83 (12/2009).
Historia.
Nooa-säästöpankin perustivat Pohjola-konserni, Suomi-yhtiö ja 32 säästöpankkia. Pohjola-konsernin fuusioituessa Osuuspankkien keskuspankkiin säästöpankeille syntyi yhtiöjärjestyksen mukaan lunastusoikeus Pohjolan omistamiin Nooan osakkeisiin. Säästöpankit käyttivät lunastusoikeuttaan ja lunastuksen jälkeen säästöpankkien omistus Nooasta nousi 70 prosentista 95 prosenttiin. Vuodesta 2008 alkaen säästöpankkien omistusosuus Nooasta on ollut 96,3 %. Loput Nooasta omistaa Suomi-yhtiö.


Ursa.
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry eli lyhyesti Ursa on Suomen suurin tähtitieteellinen yhdistys. Se on perustettu vuonna 1921, ja sen kotipaikkana on Helsinki. Ursan jäseneksi voi liittyä kuka tahansa tähtitieteestä kiinnostunut ja yhdistyksellä on nykyisin yli 15 000 jäsentä.
Ursan perustamiskokous oli 2. marraskuuta 1921. Ursalla on ollut vuodesta 1926 tähtitorni Helsingin Kaivopuistossa. Lisäksi Artjärven kuntaan on rakennettu havainto- ja kurssikeskus.
Ursan lisäksi yli 40 paikallista tähtiyhdistystä järjestää tähtiharrastustoimintaa Suomessa. Paikallisyhdistykset ovat itsenäisiä ja riippumattomia Ursasta, mutta Ursa tukee monin tavoin niiden toimintaa. Paikalliset yhdistykset puolestaan auttavat Ursaa tähtitieteen tunnetuksi tekemisessä.
Ursan jäsenlehti on vuodesta 1971 lähtien julkaistu "Tähdet ja avaruus", joka nykyään ilmestyy kahdeksan kertaa vuodessa yli 75 sivun laajuisena. Vuosina 1971-76 lehden nimi oli "Tähtiaika".
Yhdistys järjestää myös monia tähtitiedetapahtumia, kuten vuosittaiset "Tähtipäivät" ja Cygnus-kesäkokoontumisen yhteistyössä paikallisen tähtiharrastusyhdistyksen kanssa. Myös kansallisia tähtitieteen teemapäiviä, kuten syyskuinen tähtiharrastusviikko, järjestetään.
Ursa on julkaissut kirjoja vuodesta 1926. Julkaisutoiminta laajeni merkittävästi 1970-luvun puolivälissä. Nykyisin Ursa on Suomen suurin tähtitieteellisten kirjojen kustantaja. Vuoteen 2008 mennessä on yhdistyksen julkaisusarjassa ilmestynyt yli 100 teosta. Ursa kustansi vuosina 1980–1992 Ursan scifi-sarjaa ja "Aikakone"-lehteä.
Ursalla on siirrettävä planetaario, jolla annetaan tähtitiedetunteja ennen kaikkea kouluille. Ursa koettaa muutenkin edistää tähtitieteen kouluopetusta.
Ursan jaostot.
Yhdistyksen puitteissa toimii 15 eri tähtiharrastuksen erikoisalueisiin erikoistunutta jaostoa ja harrastusryhmää. Ne ohjaavat harrastustoimintaa ja järjestelmällistä havaintojentekoa alallaan. Ursan jaostojen yhdyssiteenä toimii "Ursa Minor" -lehti. Jaostot kokoontuvat vuosittain kesällä Cygnus-tapahtumaan. Monet jaostot kokoontuvat omiin tapahtumiinsa, kuten tekniset jaostot Laitepäiville.


Herännäisyys.
Herännäisyys eli körttiläisyys on Pohjois-Savosta ja Pohjanmaalta 1700-luvulla alkunsa saanut yksi luterilaisen kirkon sisällä toimivista perinteisistä herätysliikkeistä. Nykyään herännäisyys on maltillinen ja yleiskirkollinen. Nimitys körttiläisyys ja körtti tulevat halventavasta nimityksestä, joka liittynee heränneiden miesten käyttämään mustaan tai harmaaseen takkiin ja sen takaliepeiden kolmeen halkioon. Ruotsin kielessä takinlieve on "ett skört".
Herännäisyys tunnetaan erityisesti vuosittaisista suurista Herättäjäjuhlista, joille kokoontuu 20 000–30 000 henkeä. Liikkeen oppi on tavallista suomalaista luterilaisuutta, mutta herännäisyydelle tyypillistä on Jumalan suuruuden ja ihmisen pienuuden korostaminen ja rukouksen muotoon kirjoitettujen Siionin virsien veisaamiseen perustuvat hartausseurat.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien ja muiden työntekijöiden joukossa herännäisyyttä esiintyy suhteellisen runsaasti.
Historiaa.
Herännäisyyden alkujuurien katsotaan nykyisin olevan 1700-luvulla esiintyneissä kansanherätyksissä. Herännäisyyden yhdellä pääalueella, Pohjois-Savossa, oli 1700–1800-lukujen taitteessa hengellistä herätystä useilla seuduilla.Tunnetuin näistä on 1796 tapahtunut Lapinlahdella Savojärven kylässä Telppäsniityllä työskentelevän väen hurmoskokemus. Aluksi liikkeen johtajana toimi Juhana Lustig. 1820-luvulla liikkeen keskeiseksi hahmoksi nousi vähitellen Paavo Ruotsalainen. Samoihin aikoihin esiintyi herätystä myös Kalajokilaaksossa, jossa liikkeessä olivat mukana myös pappismiehet Jonas Lagus ja Niilo Kustaa Malmberg. Savon ja Pohjanmaan herätysliikkeet saivat 1830-luvulla kosketuksen toisiinsa ja käytännössä yhdistyivät. Vähitellen liikkeen suurimman kannatuksen alueiksi vakiintuivat Savo, Keski-Pohjanmaa, Etelä-Pohjanmaa, Pohjois-Karjala ja Kainuu. Yksittäisten herännäisyyteen liittyneiden pappien vaikutuksesta herännäisyydellä on ollut kannatusta muuallakin, kuten Nurmijärven seudulla J. F. Berghin vaikutuksesta.
Herännäisyyden yhtenäisyys alkoi rakoilla 1800-luvun puoliväliä lähestyttäessä. F. G. Hedbergin johdolla liikkeestä erkaantunut osa muodostui myöhemmin evankeliseksi herätysliikkeeksi. Tämän jälkeen monet herännäisyydessä vaikuttaneet papit sanoutuivat irti Ruotsalaisesta ja eritysesti Malmbergista. Kriisivaiheessa irtautumaan pyrkivät papit kohdistivat N. K. Malmbergiin ankaria syytöksiä pahantapaisesta elämästä. Kun pääosa papeista oli erkaantunut, herännäisyydessä alkoi ns. ukkojen aika, jolloin liikkeen keskeiset hahmot olivat talonpoikia. Tällöin herännäisyys myös taantui herätysliikkeensä. Sen kannattajien määrä pieneni eikä nuorempaa polvea tahdottu saada mukaan. Paikoin Savossa seurojenpito lähestulkoon lakkasi. Liike elpyi 1880-luvulla, jolloin N. K. Malmbergin poika Wilhelmi Malmivaara (Malmberg) nousi keskeiseen asemaan. Liike alkoi vähitellen organisoitua Malmivaaran perustettua Hengellisen Kuukauslehden vuonna 1888. Kustannusosakeyhtiö Herättäjä perustettiin vuonna 1892 ja Sisälähetysseura Herättäjä vuonna 1912. Malmivaara uudisti myös heränneiden laulukirjan Siionin virret, jonka uudistettu painos ilmestys 1893. Herännäisyyden elpyminen liittyi osaltaan kansallismielisyyden ja kansallisromantiikan nousuun. Herännäisyys nähtiin nimenomaan suomalaisen uskonnollisuuden ja sielunmaisenan ilmenemismuotona, sitä paitsi se varjeli vanhaa suomalaista talonpoikaiskulttuuria.
Alatien kristillisyyttä.
Liikkeen näkemykset perustuvat luterilaiseen oppiin ja korostavat niin sanottua alatien kristillisyyden uskonasennetta, jonka mukaan ihminen on kelvoton ja raadollinen: pelastuksessa kaikki tulee Jumalalta ja Pyhältä Hengeltä.
Ihminen on pieni, Jumala suuri. Sanomaa Kristuksesta julistetaan "tomun tasalta" pyrkimällä kytkemään julistus sielunhoidollisesti ihmisten elämäntilanteisiin. Luterilaisen tunnustuksen mukaisesti se opettaa ihmisen pelastumista yksin armosta ("sola gratia").
Lisäksi liikkeelle on ollut tunnusomaista yksinkertaisen elämäntavan ja yhteiskunnallisen vastuunkannon korostaminen. Viime aikoina on otettu selkeä kanta muun muassa yhteiskunnalliseen epätasa-arvoisuuteen. Kirkon kiistakysymyksiin suhtaudutaan maltillisesti. Herännäisyydessä ei torjuta naispappeutta ja suhtaudutaan sallivasti seksuaalivähemmistöihin.
Körttipuku.
Aikaisemmin heränneet käyttivät tunnusmerkillistä vaatetusta. Sanan körttiläisyys uskotaankin tulevan ruotsin kielen takin lievettä tarkoittavasta "skört"-sanasta, joka viittaisi herännäiden miesten "körttipuvun" takinliepeiden kolmeen halkioon.
Pukeutuminen alkoi tulla heränneiden ulkoiseksi tunnusmerkiksi 1820-luvulla, ensin Savossa ja sitten Pohjanmaalla. Heränneiden pohjalaiset pappisjohtajat N. K. Malmberg ja Jonas Lagus vastustelivat aluksi körttipuvun käyttöä. Heränneet puolustivat pukeutumistaan sanoen sen olevan vain vanha yksinkertainen kansanpuku, joka oli tehty kotikutoisesta kankaasta. Pukeutumisella haluttiin korostaa vapautta muodin turhuudesta ja yksinkertaista elämäntapaa.
Miehen pukuun kuului harmaa, lyhyt pystykaulustakki tyypillisine takahalkioineen sekä harmaat housut ja pieksusaappaat. Päähine oli huopahattu, talvella musta nahkalakki. Naisten asuun kuului sininen tai harmaa röijy ja hame sekä sininen vaaleansiniraitainen huivi. Miehillä oli usein jakaus keskellä päätä, naisilla nuttura ja tytöillä letit ja keskipääjakaus.
Körttipuvun käyttö on toisen maailmansodan jälkeen vähitellen hiipunut Herättäjäjuhlien erikoisuudeksi;
sielläkin sitä käyttävät etupäässä vanhemmat ihmiset, sen sijaan sininen tai musta siniraitainen huivi on nuorten keskuudessa erittäin suosittu.
Erittäin hieno ja täydellinen näyte körttipuvusta on esillä Kuopion museossa.
Aleksis Kivi kertoo kirjassaan Seitsemän veljestä uusimaalaisten körttiläisisäntien käyttäneen päähineenään mustaa patalakkia. Malliesimerkkeinä hän kertoo Härkämäen talon ankaran isännän, Tuomas-veljen myöhemmän appiukon sekä tietysti Juhanin itsensä, josta tuli ankaran herännyt mies sen jälkeen kun erehtyi kerran kiroamaan Luojaa kaatosateen keskeyttäessä pahimmoilleen käynnissä olleen heinänkorjuun. Tästä Juhani sai ripissä ankarat nuhteet mutta palasi pappilasta heränneenä miehenä ja rauhoittui muutenkin yleisesti.
Seurat ja Siionin virret.
"Seurat" ovat herännäisyyden olennainen piirre. Seurat ovat noin tunnin kestävä hartaustilaisuus, jossa vuorottelevat säestyksettä veisattavat "Siionin virret" ja lyhyet, 5–10 minuutin seurapuheet. Erotukseksi muiden herätysliikkeiden seuroista körttiseuroista käytetään esimerkiksi lehti-ilmoituksissa nimityksiä "herännäisseurat" ja "siioninvirsiseurat". Seuroja pidetään esimerkiksi seurakuntataloilla, kodeissa, kirkoissa tai juhlien yhteydessä. Nykyisin monissa seuroissa, etenkin isommissa, on pyydetyt puhujat. Sana on kuitenkin vapaa kenen tahansa herännäishenkiselle puheelle, ja tätä vapautta myös käytetään. Seurapuhe pidetään istuen ja ilman paperia, ex tempore -puhujat omalta paikaltaan. Puhe ja virsi vuorottelevat niin, että seurat aloitetaan ja lopetetaan virrellä. Virren voi aloittaa kuka tahansa, seuraväki yhtyy virteen vähitellen. Virsivalinta on usein eräänlainen kommentti edeltävään puheeseen, ja usein seuraava puhuja ottaa lähtökohdaksi juuri veisatun virren. Erityisiä rukouksia ei pidetä, joskin seuroissa voi olla loppurukous. Herännäisyydessä katsotaan, että veisuu on rukousta. Usein seurojen päätyttyä seuraväki jää joksikin aikaa ns. "kamarikeskusteluihin", joiden aiheena voivat olla arkisten asioiden ohella hyvinkin perustavat hengelliset kysymykset.
Herännäisyyden laulukirja on nimeltään "Siionin virret", joka on alun perin suomennos ruotsalaisten herrnhutilaisten 1740-luvulla muodostamasta "Sions Sånger" -laulukokoelmasta. Siionin virsiä on uudistetty ja täydennetty useita kertoja. Uusin lisävihko on julkaistu vuonna 2005. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa ja nykyisessä "Siionin virret" -kirjassa on joitakin samoja virsiä.
Siionin virsien veisuu on herännäisseurojen tunnusmerkki ja tärkein elementti. Siionin virsien sävelmissä on paljon vanhoja suomalaisia toisintoja koraalimelodioista. Körttiveisuun tyypillisiä piirteitä ovat melismaattisuus eli usean sävelen mahduttaminen samalle tavulle sekä säkeiden loppujen typistäminen niin, että säkeiden välillä on pitkähkö tauko. Veisuu on säestyksetöntä. Veisuulla on myös voitu katkaista pitkäksi venyvä tai muuten epämieluisa puhe.
Körttiläisyys ja kulttuuri.
Körttiläisyys on innoittanut myös taiteilijoita; säveltäjä Joonas Kokkonen on säveltänyt oopperan "Viimeiset kiusaukset", jonka libretto perustuu hänen serkkunsa Lauri Kokkosen samannimiseen näytelmään. Ooppera kertoo Paavo Ruotsalaisen kuolinyöstä ja sitä on esitetty Suomen kansallisoopperassa useina vuosina. Rakastetuin Paavo Ruotsalaisen roolissa esiintynyt oopperalaulaja oli Martti Talvela, joka oli körttisaarnaaja Aku Rädyn ystävä. Tunnetuista kirjailijoistamme Juhani Ahon tuotannossa on herännäiskuvauksia. Liikkeen omia kuoroja ja orkestereita ovat Herättäjä-yhdistyksen valtakunnallinen kuoro, Aholansaari Sinfonietta sekä useat herännäisnuorten kuorot.
Herännäisyys, yhteiskunta, politiikka.
Sekä kirkko että valtiovalta suhtautuivat herätysliikkeisiin kielteisesti. Vuonna 1726 säädetyn konventikkeliplakaatin perusteella kiellettiin seurojen ja hartauskokousten pito. Vuosina 1809–1869 käsiteltiin eri oikeusasteissa noin 30 kannetta herätysliikkeiden johtajia vastaan. Ankarinta kirkon ja valtiovallan vastustus oli vuosina 1838–1844. Ankarimmin kohdeltiin pappeja. Oikeudellinen paine heikkeni, kun senaatti kehotti vuonna 1843 hoitamaan tämäntyyppiset papistoa koskevat asiat kirkon sisäisin toimenpitein. Kirkon kannalta pietismiksi kutsutun herännäisyyden aiheuttama paine heikkeni 1850-luvulla, kun suurin osa herännäisyyteen liittyneistä papeista irrottautui liikeestä.
Myös sivistyneistön piirissä suhtauduttiin herännäisyyteen kriittisesti. Elias Lönnrot arveli pietismiin liittyvän itsesuggestiota ja joukkopsykoosia. J. V. Snellman arvosteli pietismissä muun muassa tunteen liiallista osuutta, eristäytymistä ja kulttuurivihamielisyyttä, mutta näki pietismin hyvinä puolina raittiuden ja henkisten harrastusten lisääntymisen. J. L. Runeberg kävi pietistien kanssa kiivaan sanomalehtipolemiikin, jonka toisena osapuolena oli runoilija ja pietistipappi Lars Stenbäck.
Kun herännäisyys pappien eroamisen jälkeen 1850-luvulla muuttui maallikkojohtoiseksi paikalliseksi seuraliikkeeksi, sen käsittely julkisuudessa väheni useaksi kymmeneksi vuodeksi. Savon ja Pohjanmaan herännäisyyden nähtiin olevan hiljalleen hiipuva menneisyyden lahko. Herännäisyyden mainetta huononsi se, että Biografisen nimikirjan (1879–1883) elämäkerroissa Paavo Ruotsalaisen luonteen puutteet ja juopottelumaine sekä N. K. Malmbergin aviorikos tuotiin erittäin selkeäsanaisesti esiin. Kaunokirjallisuudessa heränneistä annetussa kuvassa korostuvat ahdasmielisyys ja tarkertuminen menneeseen.
Vasta Wilhelmi Malmivaaran noustua liikkeen johtohahmoksi 1880-luvulla herännäisyyden käsittely julkisuudessa lisääntyi. Oman lehden (Hengellinen Kuukauslehti) perustaminen vuonna 1888 antoi Malmivaaralle mahdollisuuden vaikuttaa aktiivisesti liikkeen julkisuuskuvaan ja korostaa herännäisyyden kirkollista luonnetta. Samoihin aikoihin herännäisyys alettiin liittää suomalaiskansalliseen liikkeeseen, jota sen johtomiehistä kannatti Malmivaaran lisäksi herännäisyyden historioitsija Mauno Rosendal. Herännäisyyden julkisuuskuvaan vaikutti voimakkaasti myös Juhani Ahon myönteinen asennoituminen, joka tuli esiin sekä sanomalehtikirjoituksissa että kertomuskokoelmassa "Heränneitä" (1894). Suomen itsenäistymisen alla herännäisyys leimautui porvarilliseen leiriin, ja vuoden 1918 sisällissodan aikana valkoisen armeijan körttipukuun pukeutuneet heränneet saivat julkisuutta.
Herännäisyyden julkinen poliittinen sidos voimistui itsenäistymisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana, kun osa herännäispapeista ja -maallikoista osallistui näkyvästi oikeistolaiseen liikehdintään, kuten Akateemisen Karjala-Seuran, lapuanliikkeen ja Isänmaallisen Kansanliikkeen toimintaan. Etenkin savolaisen herännäisyyden piirissä voimakkainta oli kuitenkin Maalaisliiton kannatus.
Herännäisyys ja kirkko nykyisin.
Herännäisyys on evankelisuuden ohella Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien työntekijöiden tyypillisin hengellinen viiteryhmä. Vuoden 2009 työntekijäkyselyn mukaan noin 14 prosenttia seurakunnan työntekijöistä kuuluu herännäisyyteen, näistä kiinteästi 4 prosenttia ja löyhästi 10 prosenttia. Lisäksi 24 prosentin ajattelussa on vaikutteita herännäisyydestä. Papistossa herännäisyys on selvästi yleisin herätysliike. Noin kolmannes papeista kuului herännäisyyteen joko löyhästi tai kiinteästi. Herännäistilaisuuksiin osallistui vuonna 2007 säännöllisesti 29 prosenttia papeista ja silloin tällöin 36 prosenttia papeista. Seurakuntien mukaan yhteistyössä herännäisyyden kanssa ei ollut lainkaan ongelmia.
Herättäjä-yhdistys.
Liikkeen kattojärjestö on Herättäjä-yhdistys, jonka pääpaikka on Lapualla. Sen nykyinen toiminnanjohtaja on Simo Juntunen. Yhdistyksellä on yli 20 vakituista työntekijää.
Yhdistys kustantaa kirjallisuutta ja musiikkia, järjestää rippikoululeirejä muun muassa Paavo Ruotsalaisen kotisaarella Aholansaaressa Nilsiässä, julkaisee Hengellistä Kuukauslehteä sekä nuorille suunnattua Yty-lehteä, vastaa herättäjäjuhlien organisoinnista sekä järjestää muita, pienempiä tapahtumia.
Herättäjäjuhlat.
Herännäisyyden suurin yhteistapahtuma on "Herättäjäjuhlat", joille osallistuu noin 30 000 kävijää. Heinäkuun alussa pidettävät juhlat ovat kaikille avoimet. Viikonlopun kestävän tapahtuman ohjelma koostuu pääasiassa tunnin mittaisista seuroista. Sunnuntaina on jumalanpalvelus eli messu. Lisäksi on oheisohjelmaa, kuten konsertteja, keskustelutilaisuuksia, teatterinäytöksiä ja nuorten iltoja.
Juhlat ovat joka vuosi eri paikkakunnalla. Juhlapaikka on usein urheilukeskus. Vuonna 2006 herättäjäjuhlat pidettiin Ylivieskassa, ja vuoden 2007 juhlat pidettiin Lahdessa ja 2008 Espoossa. Vuonna 2009 juhlat pidettiin Seinäjoella,vuonna 2010 Kiuruvedellä ja vuonna 2011 juhlat pidettiin Oulussa. Vuoden 2012 juhlapaikkana on Isokyrö.
Nuoret ja opiskelijat.
Körttiläisyyden voimavarana on pidetty runsasta panostusta opiskelija- ja nuorisotyöhön. Se tarjoaa yliopistokaupungeissa (Helsingissä, Oulussa, Kuopiossa ja Joensuussa) opiskelija-asuntoja niin sanotuissa "körttikodeissa" ja järjestää toimintaa nuorille ja opiskelijoille koko maassa. Nuorilla on oma lehti, Yty, joka on ilmestynyt jo 20 vuotta.
Aholansaari on erityisesti nuorten leiri- ja kurssikeskus, jossa pidetään rippikouluja ja nuorisotapahtumia ja jonne voi mennä kesäisin talkoolaiseksi. Talkoolaiset ovat usein monta viikkoa leirikeskuksessa.
Opistot.
Kansanopistot, joiden taustalla on Herättäjä-Yhdistys, ovat osa Suomen koulutusjärjestelmää. Opistoja on yhdeksän. Opistot tarjoavat mahdollisuuden peruskoulunjälkeisiin jatko-opintoihin. Ne valmistavat esimerkiksi sosiaali- ja lastenhoitoalan ammatteihin ja antavat yleissivistävää opetusta.
Kansainvälinen työ.
Lähetystyötä ulkomailla hoidetaan Suomen Lähetysseuran yhteydessä olevan Heränneen kansan lähetysrahaston kautta.
Herättäjä-Yhdistyksen heimotyö tarkoittaa lähinnä suomea ja sukukieliä Virossa ja Venäjällä puhuvien tukemista ja avustamista. Heimotyön painopiste on vuoden 1989 jälkeen ollut talkootyössä. Inkerin kirkon työtä on tuettu muun muassa seurakuntien tiloja kunnostamalla Kupanitsan, Toksovan, Joshkar-Olan ja Moskovan luterilaisissa seurakunnissa. Viron-toiminta on ollut lähinnä koulutusyhteistyötä. Talkoolaiset ovat tehneet rakennus- ja kunnostustyötä myös Senegalissa.


Telppäs-niityn ihme.
Telppäs-niityn ihme on vuonna 1796 Savossa sattunut tapahtuma, josta katsotaan herännäisyyden eli körttiläisyyden saaneen alkunsa.
Telppäs-niityllä silloisen Iisalmen pitäjän Savojärven kylässä, Lapinlahden kirkon lähellä, kesken heinänteon tuli voimakas tuulenpuuska ja niityllä olleet kahden talon, Asikkalan ja Heikkilän ihmiset kokivat, että kuin suuri käsi olisi kaatanut heidät maahan. Väki piti tätä Pyhän Hengen ilmestymisenä. Tilanteessa ilmeni myös kielilläpuhumista ja näkyjen näkemistä. Tämä sai aikaan mukana olleissa voimakkaan hengellisen herätyksen, joka levisi aluksi kyläläisten keskuuteen, sitten laajemmalle. Tapahtumaa pidetään Savon herännäisyyden alkuna.
L. J. Niskanen kertoo muistokirjassaan muutamien Telppäs-niityllä mukana olleiden ihmisten saaneen kyvyn vaipua horrostilaan ja saarnata unissaan. Heistä tunnetuin oli Juhana Martiskainen, joka horrostilaan jouduttuaan oli tunnottomassa tilassa. Hän vaipui hartaustilaisuuksissa ja muulloinkin tainnoksiin ja alkoi saarnata. Matthias Akianderin 'Historiska upplysningar om religiösa rörelserna i Finland'-kirjassa olevan Paavo Ruotsalaisen kertomuksen mukaan, hän nuhteli ja tuomitsi horrostilassa ihmisiä, "ken oli totisesti Herran edessä, ken petollisesti ja jaetulla sydämellä". Hänen horrostilassa pitämiään saarnoja pidettiin voimallisina ja Raamattuun perustuvina.
Liikkeen johtajaksi nousi Torniosta paikkakunnalle muuttanut pyöräntekijä Juhana Lustig.
Telppäs-niitylle nykyisessä Lapinlahden kunnassa on sittemmin pystytetty tapahtuneen muistoksi liekkiä kuvaava kivinen muistomerkki. Lisäksi siellä ovat herännäiset järjestäneet joitakin seuratilaisuuksia.


Katolisen kirkon sääntökunnat.
Katolisen kirkon sääntökunnat ovat katolisen kirkon yhteisöjä, jonka jäsenet sitoutuvat elämään sääntökunnan opetuksen mukaisesti.
Sääntökuntien jäsenet.
Suurimmat sääntökunnat ovat yleensä jakautuneet kolmeen osaan. Yleensä ensimmäinen (järjestys ei kuvaa arvohierarkiaa vaan perustamisjärjestystä) niistä on veljesjärjestö, johon liittyvät miehet sitoutuvat elämään köyhyydessä, selibaatissa ja palvelemaan loppuelämänsä Jumalaa ja Katolista kirkkoa. Toinen sääntö puolestaan on usein sisarjärjestö, jonka jäsenet sitoutuvat samalla tavoin kuin ensimmäisen säännön.
Kolmas sääntö on sääntökunnan maallikkojärjestö, jonka jäsenet eivät sitoudu köyhyyteen ja naimattomuuteen vaan elävät ns. normaalia elämää, mutta sitoutuvat kaikella tavoin tukemaan sääntökunnan toimintaa. Tällaisia ovat esimerkiksi Maltan ritarit.
Tästä on kuitenkin poikkeuksena puhtaasti pappisjärjestöiksi tarkoitetut sääntökunnat, joissa ei ole nunnia eikä maallikkoita. Tästä esimerkkinä Jesuiitat. Alun perin suurin osa sääntökunnista on ollut tällaisia (ellei niitä sitten ole perustettu nimenomaan sisarjärjestöiksi kuiten Birgittalaiset, joilla ei ole veljeskuntaa laisinkaan, mutta heillä on maallikoita.
Sääntökuntaelämä.
Sääntökunnan luonteesta riippuu ovatko ne täysin suljettuja, avoimia vai joltain näiden väliltä. Yleensä sääntökunnissa novisiaatti ja postulanttiaika suoritetaan luostarissa, mutta tämän jälkeen siirrytään usein siirrytään palvelemaan Jumalaa ja kirkkoa luostarin ulkopuolella olevassa maailmassa. Poikkeuksena luostarissa suoritetusta postulantti ja novisiaatti-ajasta voi olla esimerkiksi se, että postulantti/noviisi opiskelee sääntökunnan kannalta tärkeään ammattiin (jolloin hänen täytyy asua luostarin ulkopuolella). Täysin suljetuissa luostareissa puolestaan eristäydytään ulkona olevasta maailmasta loppuelämäksi. On myös olemassa sääntökuntia (esimerkiksi Jeesuksen pikkusisaret), joissa sääntökuntalaiset käyvät normaalisti työssä ja lahjoittavat lähes koko palkkansa muiden ihmisten hyödyksi. Jeesuksen pikkusisaret eivät myöskään elä luostarissa vaan asuvat omassa yhteisössään.
Katolisia sääntökuntia Suomessa.
*


Yari.
Yari (oikealta nimeltään Jari Ensio Knuutinen, s. 2. marraskuuta 1957 Jyväskylä) on Jyväskylässä lapsuutensa asunut ja Kemin kautta 1970-luvun puolivälissä takaisin Jyväskylään muuttanut säveltäjä, sanoittaja ja muusikko. Hän asuu Polvijärven Sotkumassa. Yarilla oli jo Kemissä pienimuotoinen yhtye nimeltä Pohjolan Voima, mutta toden teolla hän aloitti uransa 1970-luvun loppupuolella Se-yhtyeessä. Yari soitti muun muassa myös Pelle Miljoona & 1980-yhtyeen "Pelko ja viha" -levyllä ja kävi yhtyeen mukana muutamilla keikoillakin. Vaikka Yarin tuotannossa on monia eri tyylilajeja, pääosan muodostavat pop- ja elokuvamusiikki. Hän on säveltänyt musiikin muun muassa Claes Olssonin elokuviin "Elvis kissan jäljillä" (1987), "Akvaariorakkaus" (1993) ja "Ihanat naiset rannalla" (1998).
Se-yhtyeen jälkeen Yari on levyttänyt yhtyeissä Onnensoturit ja MXYZPTLK. Jälkimmäisen nimi on otettu "Teräsmies"-sarjakuvasta, jossa Mxyzptlk on Teräsmiehen vihollinen.


Terminator – tuhoaja.
"Terminator – tuhoaja" ("The Terminator") on yhdysvaltalainen vuonna 1984 valmistunut tieteiselokuva/toimintaelokuva.
Elokuvan ohjasi James Cameron. Pääosassa olevaa tulevaisuudesta lähetettyä tuhoajakyborgia esittää Arnold Schwarzenegger, kyborgin kohdetta Linda Hamilton ja häntä tulevaisuudesta suojelemaan lähetettyä sotilasta Michael Biehn. Elokuvan tuotantokustannukset olivat vain 6,4 miljoonaa dollaria (toisin kuin jatko-osiensa, jotka olivat ilmestymisaikansa kalleimpia elokuvia).
Elokuva on saanut jatko-osat "Terminator 2 – Tuomion päivä" ("Terminator 2: Judgment Day", 1991) ja ' ("Terminator 3: Rise of the Machines", 2003). Neljäs elokuva "Terminator – Pelastus" ("Terminator Salvation") ilmestyi keväällä 2009. Elokuvista on myös tehty sarja ("Sarah Connorin aikakirjat"), joka sijoittuu ajallisesti toisen ja kolmannen elokuvan väliin.
Tuotanto.
Terminaattorin rooliin suunniteltiin aluksi normaalin kokoista muiden ihmisten joukkoon hyvin sulautuvaa ihmistä. Muun muassa Lance Henriksen ja Michael Biehn olivat pitkään ehdokkaiden joukossa. Schwarzenegger oli taas ehdolla Kyle Reesen rooliin. Lopulta tekijät kuitenkin pitivät Schwarzeneggeriä sopivampana Terminaattoriksi ja Reesen rooliin valittiin Biehn.
Elokuvan kuvaukset alkoivat maaliskuussa 1984 Los Angelesissä ja ensi-ilta oli jo saman vuoden lokakuussa.
Julkaisu.
Ennen elokuvan julkaisua antamassaan haastattelussa, ohjaaja James Cameron mainitsi saaneensa vaikutteita kahdesta Äärirajoilla-televisiosarjan jaksosta: "Demon With a Glass Hand" ja "Soldier". Molemmat jaksot oli kirjoittanut tunnettu tieteiskirjailija Harlan Ellison. Ellison vei asian oikeuteen, mutta asia sovittiin jo ennen oikeudenistuntoa. Myöhempien elokuvakopioiden lopputeksteihin lisättiin maininta "Acknowledgement to the works of Harlan Ellison".


Huopalahti.
Kunnan mukaan nimetty Huopalahden kirkko.
Huopalahti () oli Uudellamaalla sijainnut Suomen kunta vuosina 1920-1945. Kunta oli kaksikielinen.
Huopalahteen kuuluivat nykyisestä Helsingistä Munkkiniemi lähialueineen, Lauttasaari ja osa nykyisestä Pohjois-Pasilasta. Munkkiniemi ja Lauttasaari olivat taajaväkisiä yhdyskuntia. Huopalahden seurakuntaan kuului Huopalahden lisäksi siitä eronnut Haagan kauppala, jonka alueella seurakunnan kirkko sijaitsi. Huopalahdessa sijaitsi syksyllä 1923 Munkkiniemeen siirretty kadettikoulu. Kuntaan kuuluneessa osassa Pasilaa sijaitsivat meteorologisen keskuslaitoksen havaintoasema Ilmala sekä Yleisradion lähetysasema.
Huopalahden kunta erotettiin Helsingin maalaiskunnasta 1920. Aluksi siihen kuului myös Haaga, joka kuitenkin jo vuoden 1923 alussa erotettiin siitä Haagan kauppalaksi. Kunnan nimi johtui Iso Huopalahti- ja Pikku-Huopalahti-nimisistä lahdista, joiden välissä Munkkiniemi sijaitsee.
Suuressa alueliitoksessa 1. tammikuuta 1946 Huopalahti lakkautettiin itsenäisenä kuntana yhdessä muiden pienten naapurikuntien kanssa ja liitettiin Helsingin kaupunkiin.
Kunnan perustaminen.
Itsenäisen Huopalahden kunnan perustaminen tapahtui aikana, jolloin Helsingin ympärille syntyneiden esikaupunkien kunnallisten tehtävien hoito haluttiin järjestää muodostamalla esikaupungit eri kunniksi. Näin haluttiin välttää ristiriitoja kunnallishallinnossa maanviljelijäväestön ja esikaupunkiväestön välillä.
Haagan taajaväkisen yhdyskunnan kuntakokouksessa 1909 virisi ajatus huvilakaupungin eroamisesta Helsingin maalaiskunnasta itsenäiseksi kauppalaksi. Kokouksessa asetettu toimikunta ryhtyi selvittämään asiaa. Helsingin maalaiskunnan valtuusto ilmoitti, että se suostuu jakoon rahallista korvausta vastaan. Korvausta haluttiin eräästä tiestä, käräjätalon vuokrasta ja vankeinhoidosta. Asia jäi kuitenkin lepäämään.
M. G. Stenius -yhtiö oli ostanut itselleen Haagan lisäksi Munkkiniemen. Siksi uuteen kuntaan haluttiin myös Munkkiniemi. Maantieteellisistä syistä Lauttasaarikin haluttiin uuteen kuntaan. Silloisen lainsäädännön mukaan eroaminen emäkunnasta edellytti alueen erottamista ensiksi omaksi seurakunnakseen.
Haagassa pidettiin 1914 kirkonkokous, johon ottivat osaa Talin, Konalan, Kaarelan ja Lauttasaaren kylien sekä Munkkiniemen säterin, Lehtisaaren, Vähä-Meilahden ja Sillbölen kaivos -nimisten tilojen asukkaat. Paikalla olleet Konalan, Kaarelan ja Lauttasaaren asukkaat halusivat pysyä erillään seurakuntahankkeesta. Kokous päätti esittää, että uuteen seurakuntaan tulisivat vain Pikku-Huopalahden entisessä kylässä sijainneen Pasilan alueen väestö sekä Haaga ja Mukkiniemen säteri. Senaatin harkittavaksi jätettiin Lauttasaaren asema, sillä se jäisi ilman liitosta erilleen emäseurakunnasta.
Emäseurakunnan kirkonkokous puolsi ja Helsingin maalaiskunnan valtuusto vastusti jakosuunnitelmaa. Maalaiskunnan vastustus ei riittänyt estämään jakoa, sillä 16. elokuuta 1917 senaatti päätti Huopalahden seurakunnan perustamisesta toukokuun alusta 1918 alkaen.
Uusi kunnallislaki säädettiin 1917 ja sen piti tulla voimaan vuoden 1918 alussa, vaikka voimaantulo tosiasiassa tapahtui vasta vuoden lopulla. Haagan yhdyskunnan valtuusto ja Munkkiniemen yhdyskunnan kuntakokous halusivat erota Helsingin maalaiskunnasta myös kunnallisessa suhteessa. Myös Huopalahden seurakunnan alueella asuvien Helsingin maalaiskunnan asukkaiden järjestämä kokous puolsi eroamista. Helsingin maalaiskunnan valtuustokin puolsi eroa. Toivottiin, että asia olisi voitu päättää vielä vanhan lain aikana. Näin ei kuitenkaan käynyt.
Vuoden 1917 kunnallislain mukaan eroasia oli ratkaistava kansanäänestyksellä, joka pidettäisiin vuoden kuluttua siitä kun valtuusto oli asiaa käsitellyt. Kansanäänestys järjestettiin 30. tammikuuta 1919 ja siihen saivat ottaa osaa kaikki Helsingin maalaiskunnan äänioikeutetut asukkaat. Kysymykseen "suostutaanko Huopalahden uuden seurakunnan vaatimukseen eroamiseen myös kunnallisessa suhteessa Helsingin maalaiskunnasta" annettiin 2 133 jaa-ääntä ja 1 472 ei-ääntä. Lain mukaan äänestyksen tulos ei vaatinut valtion viranomaisten vahvistusta, vaan äänestyksellä tehty päätös oli lopullinen. Tämä lienee ollut ainoa kerta, kun tämän kunnallislain kansanäänestyspykälää käytettiin.
Huopalahden maalaiskunnan piti aloittaa toimintansa vuoden 1920 alussa. Tosiasiallinen toiminta alkoi vasta 13. maaliskuuta 1920 pidetyn kunnanvaltuuston vaalin jälkeen. Taajaväkisen asutuksen järjestämisestä aiheutuneet tehtävät jäivät Haagan, Lauttasaaren ja Munkkiniemen taajaväkisten yhdyskuntain hoitoon.
Haaga eroaa Huopalahdesta.
Haagan kauppala-asia otettiin uudelleen esille, kun selvisi että Helsingin maalaiskunta vastusti Huopalahden kunnan muodostamista. Kauppalan perustaminen oli senaatin päätettävissä emäkunnan mielipiteestä riippumatta. Ajatuksessa oli sekin etu, että seurakunnan mahdollinen vastustus voitiin ehkäistä, koska kauppalan perustamiseksi ei ollut tarpeen ensin tehdä seurakunnallista eroa. Kauppala saattoi pysyä kirkollisessa suhteessa entisessä seurakunnassa.
Haagan taajaväkisen yhdyskunnan valtuusto anoi huhtikuussa 1917 senaatilta yhdyskunnan julistamista Haagan kauppalaksi. Huopalahden kunnan perustaminen vähensi kuitenkin tuntuvasti kauppalahankkeen edellytyksiä. Epäiltiin, että kahden pienen kunnan hallinnon ylläpitäminen olisi kalliimpaa kuin yhden suuremman kunnan. Huopalahden kunnan aluekin olisi hajanainen, jos itsenäinen Haaga erottaisi sen eteläiset osat pohjoisista alueista. Lisäksi Helsingin kaupunki pani 1920 vireille alueliitosten selvittelyn.
Valtioneuvosto harkitsikin kauppala-asiaa pitkään, ja vasta 8. huhtikuuta 1922 asia päätettiin. Kauppala erotettiin Huopalahden kunnasta itsenäiseksi kunnaksi, ja se aloitti toimintansa vuoden 1923 alussa.
Kunnan alue.
Kunnan maapinta-ala ennen Lehtisaaren 1937 tapahtunutta liitosta oli maarekisterin ja jakoasiakirjojen mukaan 1 146 hehtaaria ja pitäjänkarttojen perusteella 1 188 ha.
Huopalahti sijaitsi Helsingin kaupungin länsipuolella. Sen rajanaapureita olivat Espoon maalaiskunta, Helsingin maalaiskunta, Haagan kauppala, Oulunkylän maalaiskunta ja Helsingin kaupunki. Alueen suurin pituus pohjois-etelä-suunnassa oli 10,5 kilometriä ja suurin leveys 3,5 km. Alue oli maantieteellisesti hyvin hajanainen, sillä Helsingin maalaiskuntaan kuulunut Lehtisaari oli Lauttasaaren ja Munkkiniemen välissä erottaen Lauttasaaren kunnan muista osista. Lisäksi Haagan kauppala erotti Pasilan kunnan muusta alueesta.
Lauttasaaren kylään kuului Lauttasaaren lisäksi sen pohjoispuolella Mustasaari, Kaskisaari, Hästholmen, Aspholmen, Lökholmen, Lemisholmen, Annasholmen ja Liemansgrund. Lauttasaaren eteläpuolella sijaitsi Sisä-Hattu ja länsipuolella Tirholm, Alholm ja Björkholm. Huopalahden ja Helsingin raja kulki Morsianluodon, Porsassaaren, Ulko-Hatun ja Mäntysaaren kautta. Birger Brunila oli jo vuonna 1913 laatinut Lauttasaarelle varsin kaupunkimaisen asemakaavan, mutta vielä kauan asutuksen leviämistä Lauttasaareen hidasti se, että saareen oli kuljettava lautalla tai laivalla ja talvisin jäätä pitkin. Liikenneolosuhteet muuttuivat perusteellisesti 1935, kun Lauttasaaren silta ja Jorvaksentie valmistuivat. Sillan valmistuttua saaren asukasluku alkoi kasvaa nopeasti, ja sen itäosaan rakennettiin kerrostaloja.
Munkkiniemen alueelle oli hyvät liikenneyhteydet Helsingistä sekä Turun valtatietä pitkin että Meilahden kautta. Meilahden kautta kulki myös raitiotie. Helsingin keskustasta oli alueen länsirajalle noin 7,5 kilometriä. Kunnan pohjoisosan kautta kulki rantarata, mutta asemaa ei kunnan alueella ollut. Huopalahden rautatieasema sijaitsi Haagan kauppalassa.
Huopalahden kuntaan kuulunut osa Pasilaa oli muusta osasta kuntaa erillään oleva pohjoinen kunnanosa. Aluetta pidettiin 1930-luvulla suurelta osin kaupunkiasutukselle soveltumattomana kallio- ja suomaastona. Alue ulottui etelässä Pasilan ratapihalle, josta osa kuului Huopalahteen, mutta suurin osa Helsinkiin. Alueen eteläosaan johti Helsingin puolella sijainneesta Pasilan esikaupungista valtion rakentama tie kalliolla sijainneelle Meteorologinen keskuslaitokselle, Ilmalaan. Rautatie kulki alueen eteläosan kautta, mutta Huopalahden kunnan alueella ei ollut asemaa.
Rakennukset ja asunnot.
Vuonna 1930 kunnassa suoritettiin väestölaskennan yhteydessä myös rakennus- ja asuntolaskenta. Sen mukaan kunnassa oli 312 kiinteistöä, joista Lauttasaaressa oli 197 ja Munkkiniemessä 115. Omalla maalla sijaitsi 226 kiinteistöä ja vuokramaalla 86. Kunnassa oli 436 lämmitettävää rakennusta, joista Lauttasaaressa oli 271 ja Munkkiniemessä 165. Rakennuksissa oli 803 huoneistoa ja 2 631 huonetta. Sataa asuinhuonetta kohti asui Lauttasaaressa 136 ja Munkkiniemessä 125 henkeä.
Väestö.
Maatalousväestöstä huomattava osa oli kauppapuutarhojen palveluksessa ja muu osa pääasiallisesti Julius Tallbergin perillisten ja AB M. G. Stenius -yhtiön maataloustyöväestöä. Teollisuuden palveluksessa olevista suurin osa oli työntekijöitä. Lauttasaaressa oli 14,5 prosenttia asukkaista konttorihenkilökuntaa, virkamiehiä ja teknistä henkilökuntaa. Munkkiniemessä heidän osuutensa oli 41,5 % väestöstä. Työntekijöitä, palveluskuntaa ja työnjohtajia oli Lauttasaaressa 61,4 % ja Munkkiniemessä 47,8 %. Lauttasaaren asukkaista työväestöön kuului selvästi useampi kuin munkkiniemeläisistä. Munkkiniemen väestöstä useat olivat virkamiehiä ja yleensä varakkaampaa väkeä. Lauttasaaren aikuisista 38,1 % ja Munkkiniemen aikuisista 36,7 % kävi töissä Helsingissä.
Kunnan hallinto.
Huopalahden valtuustossa oli 15 jäsentä. Vuoden 1933 vaaleissa valittiin kolme valtuutettua suomenkielisten porvarillisten puolueiden, yksitoista ruotsinkielisten porvarillisten puolueiden ja yksi sosialidemokraattisen puolueen listoilta. Äänioikeus oli 1 516 henkilöllä, joista 41,1 % äänesti. Koska liikenneyhteydet kunnan eri osien välillä olivat hankalat, kokoontui valtuusto alkuvuosina Helsingissä. Myöhemmin se kokoontui vuoroin Lauttasaaressa ja Munkkiniemessä.
Huopalahden kunnallislautakuntaan kuului esimies, varaesimies ja neljä jäsentä. Esimies valittiin yleensä Munkkiniemestä ja varaesimies Lauttasaaresta. Kunnallistoimistossa oli neljä sivutoimista virkaa: kunnankirjuri, kunnankamreeri, kassanhoitaja ja asiamies. Lauttasaaressa kunnan virasto toimi kansakoulussa ja Munkkiniemessä yhdyskunnan omistamalla paloasemalla. Kunnassa toimi kaksi taajaväkistä yhdyskuntaa: Lauttasaaren ja Munkkiniemen.
Taloudelliset olot.
Teollisuutta Huopalahdessa ei ollut lainkaan ja muu tuotantotoiminta oli vähäistä. Maata viljelivät vain Julius Tallbergin perilliset ja AB M. G. Stenius -yhtiö niillä mailla, joita ei ollut vielä myyty asuntotonteiksi.
Tieolot.
Julius Tallbergin perillisten myydessä Lauttasaaresta tontteja kauppakirjoihin merkittiin, että tontin ostajan oli rakennettava ja kunnossapidettävä tarvittavat tiet. Sopimusehdon noudattamista ei valvottu eikä sen toimeenpanemiseksi ollut pakkokeinoja käytettävissä. Siksi Lauttasaaren tiet olivat rappiolla. Joistakin teistä huolehtivat vapaaehtoisesti Tallbergin perilliset. Tien pituus siltoineen oli kunnan alueella 3 050 metriä ja tien kunnossapidosta huolehti valtio. Helsinki päätti 1933, että Lauttasaareen kaupungista johtavan tien ja sillan kustantaa kaupunki. Muutamaa vuotta myöhemmin rakennettiin myös Lauttasaaresta länteen johtanut Jorvaksentie, nykyisen Länsiväylän edeltäjä.
Munkkiniemen yhdyskunnan rakennusjärjestyksen mukaan teiden rakentamisesta ja kunnossapidosta huolehtivat tonttien omistajat. Heidän tuli ennen rakentamista kunnostaa katu sekä varustaa se tarpeellisilla viemäreillä ja katuojilla pintaveden poisjohtamiseksi. Tämän jälkeen katu luovutettiin yleiseen käyttöön. Tontin omistajan oli pidettävä tonttinsa kohdalta katu kunnossa puolelta leveydeltä. Muusta kunnossapidosta vastasi yhdyskunta.
Munkkiniemessä oli 1930-luvun puolivälissä katuja ja teitä 5,6 kilometriä. Niistä 8 860 neliömetriä oli asfaltoitu muun osan ollessa sorapeitteisiä. Katualueen omisti tonteiksi jaetulla alueella Stenius-yhtiö. Yhtiö piti myös välttävässä kunnossa Munkkiniemen ja Haagan välisen 800 metrin pituisen yhdystien. Kuusisaari oli yhdyskunnan alueen ulkopuolella, ja sinne johtavan 700-metrisen tien pitivätkunnossa sikäläiset maanomistajat. Huopalahden kunnan alueella kulki myös Turun valtatie.
Meilahdesta Pikku-Huopalahden yli Munkkiniemeen johtaneista kahdesta puisesta sillasta toisen oli rakentanut Munkkiniemen kartanon entinen omistaja vapaaherra Ramsay. Sillasta ja tiestä huolehtivat yhdessä Munkkiniemen yhdyskunta, Stenius-yhtiö ja Helsingin kaupunki. Toisen sillan omisti Helsingin Raitiotie- ja Omnibusosakeyhtiö.
Palotoimi.
Palotoimen hoito oli Munkkiniemen ja Lauttasaaren taajaväkisten yhdyskuntien huolena eikä Huopalahden kunta asiaan puuttunutkaan. Lauttasaaressa toimi Lauttasaaren vapaaehtoinen palokunta, jota yhdyskunta avusti. Kalustona VPK:lla oli kaksi moottoriruiskua ja yksi käsivoimaruisku sekä 400 metriä viisisenttistä letkua. Kalusto säilytettiin palokunnan omistamassa vajassa. Yhdyskunta oli kaivattanut muutaman palokaivon ja asettanut palolautakunnan, joka suoritti palotarkastukset.
Munkkiniemen VPK:n miesvahvuus oli 1930-luvun puolivälissä 36 miestä, jotka hälytettiin hälytystorvella ja puhelimitse. Palokunnalla oli vesisäiliöllä varustettu paloauto, jossa oli kiinteä ja irrallinen moottoriruisku sekä yksi käsivoimaruisku. Ruiskut siirsivät vettä yhteensä 975 litraa minuutissa. Seitsemänsenttistä letkua oli 300 metriä ja viisisenttistä 280 metriä. Palokunnalla oli käytössään yhdyskunnan rakennuttama, kivinen paloasema kadettikoulun lähellä. Yhdyskunnan palolautakuntana toimi hallintolautakunta.
Sairaanhoito ja köyhäinhoito.
Kunnan terveydenhoito oli jätetty suurelta osin Lauttasaaren ja Munkkiniemen yhdyskuntien huoleksi. Kunta hoiti kuitenkin välittömän terveydenhoidon Kuusisaaressa ja Pasilan alueella. Kunnalla oli sivutoiminen terveyskaitsija ja terveyssisar. Lisäksi kunnalla oli lakisääteinen kätilö, joka asui Lauttasaaressa. Mielisairaita varten kunta oli lunastanut kaksi paikkaa Tammisaaren piirimielisairaalasta ja keuhkotautipotilaita varten oli kuusi paikkaa Mjölbollstadin keuhkotautiparantolassa.
Kulkutautipotilaat hoidettiin pääasiassa Helsingin kulkutautisairaalassa. Ajoittain kunnalla oli oma väliaikainen kulkutautisairaala, joka sijaitsi Lauttasaaressa. Varsinaista omaa sairaalaa Huopalahdella ei ollut.
Huopalahden köyhäinhoitolautakuntaan kuului puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja neljä jäsentä. Kunnan toinen köyhäinhoidon toimisto sijaitsi Lauttasaaressa ja toinen Munkkiniemessä. Lautakunnan puheenjohtaja toimi sivutoimisena toimiston esimiehenä. Omaa kunnalliskotia kunnalla ei ollut vaan Oulunkylän kunnalliskotiin voitiin sijoittaa 1–2 hoidokkia vuodessa, mikäli se oli tarpeen. Kunta ei juuri järjestänyt työttömyystöitä, vaan kunnan apua tarvitsevat olivat köyhäinhoidon varassa. Kunnan köyhäinhoitomenot olivat 30-luvun alussa noin kolmasosa kaikista menoista.
Kansakoulut ja kirjasto.
Huopalahdessa oli kunnan hajanaisuuden vuoksi kuusi koulupiiriä: Lauttasaaren suomenkielinen, Lauttasaaren ruotsinkielinen, Pasilan suomenkielinen, Pasilan ruotsinkielinen, Munkkiniemen suomenkielinen ja Munkkiniemen ruotsinkielinen piiri. Pasilan kummallakaan piirillä ei ollut koulua eikä opettajia, vaan oppilaat kävivät Helsingin kouluissa. Vuonna 1935 tällaisia oppilaita oli kahdeksan, joista kunta maksoi korvauksen kaupungille.
Kansakouluja Huopalahdessa oli kaksi, Lauttasaaressa ja Munkkiniemessä. Kumpikin koulutalo oli uusi ja ajanmukainen. Lauttasaaren 1929 rakennettu kansakoulu sijaitsi keskellä saarta. Koulu oli kaksikerroksinen kivirakennus, jossa oli kuusi luokkahuonetta. Koulun tontilla oli myös erillinen käymälärakennus.
Munkkiniemen 1933 valmistunut kansakoulu sijaitsi Lehtisaaren tien varrella. Talo oli kaksikerroksinen kivirakennus, jossa oli kuusi luokkahuonetta. Kunta omisti kolmannenkin koulutalon, joka jäi pois käytöstä Munkkiniemen uuden koulun valmistuttua. Talo sijaitsi Turun maantien varrella lähellä Haagan kauppalan rajaa. Vuonna 1897 rakennettu talo oli enää välttävässä kunnossa. Samalla tontilla oli lisäksi erillinen käymälärakennus.
Lauttasaaren suomenkielisessä ja ruotsinkielisessa koulussa oli kaksi opettajaa, toinen alakoulussa ja toinen yläkoulussa. Munkkiniemessä oli samalla tavoin kaksi opettajaa.
Huopalahdella oli oma kirjasto, joka toimi kahdessa osassa, toinen Lauttasaaressa ja toinen Munkkiniemessä. Kirjastonhoitajan toimi oli sivutoiminen. Vuoden 1934 lopussa kirjastossa oli yhteensä 1 171 kirjaa.
Sähkönjakelu.
Lauttasaaressa Julius Tallbergin perikunta hoiti sähkön jakelun ja myynnin. Perikunta ja Helsingin kaupunki sopivat 1929 sähkön ostosta kaupungin muuntajasta Salmisaaresta. Lauttasaarelle menevän suurjännitekaapelin kustansi ja sitä ylläpiti perikunta. Verkostoon oli 1935 liitetty 340 mittaria. Yhdyskunnan kustantamaa tievalaistusta varten Lauttasaaressa oli 85 valopistettä.
Munkkiniemen eteläosan sähkönjakelusta huolehti Stenius-yhtiö, joka osti virran kaupungilta Meilahdessa sijaitsevasta muuntajasta. Verkostossa oli 392 mittaria ja yhdyskunnan kustantamaa tievalaistusta varten 66 valopistettä. Munkkiniemen pohjoisosan sähkönjakelun hoiti yhdyskunta, joka osti virran Haagan kauppalalta. Verkossa oli 38 kuluttajaa ja 7 valopistettä teiden valaisemiseksi. Pasilan asukkaat ostivat sähkön Helsingin sähkölaitokselta, jonka johdot tulivat varsin lähelle Huopalahden aluetta.
Kunnan alueen muutosehdotukset.
Valtioneuvosto päätti 5. huhtikuuta 1922 siirtää Talin ja Konalan kylät eli Pitäjänmäen taajaväkisen yhdyskunnan hallinnollisessa, kirkollisessa, oikeudellisessa ja kameraalisessa suhteessa Helsingin maalaiskunnasta Huopalahden kuntaan. Siirron ehtona oli, ettei Helsingin maalaiskunnan papiston palkkaedut siitä vähene. Toisaalta valtioneuvosto päätti 22. joulukuuta 1922, että Vähä-Meilahden tila ja Lehtisaari siirretään Helsingin maalaiskunnasta Huopalahden kuntaan. Tämänkin siirron ehtona oli, ettei papiston palkkaetuja loukata. Huopalahden seurakunta sai sovittua palkkaetujen turvaamisen vasta 1935 ja kunnallisen siirron toteuttamisasia siirtyi sisäasiainministeriöön. Lopullinen päätös Lehtisaaren ja Vähä-Meilahden tilan liittämisestä Huopalahden kuntaan tehtiin 30. huhtikuuta 1936 ja päätös astui voimaan vuoden 1937 alussa. Talin ja Konalan kylien siirto Huopalahteen ei toteutunut.
Huopalahden kunnan alue ehdotettiin jaettavaksi kahtia. Lauttasaari, Kaskisaari ja Mustasaari olisivat muodostaneet Lauttasaaren kunnan ja Munkkiniemi, Lehtisaari ja Kuusisaari sekä Talin ja Konalan kylät muodostaisivat Munkkiniemen kunnan. Lauttasaaren taajaväkisen yhdyskunnan valtuusto kannatti aluksi jakoa, mutta luopui myöhemmin ajatuksesta, ja ilmoitti 1932 valtioneuvostolle, että jakoasia saisi raueta.
Kunnan liittäminen Helsinkiin.
Huopalahden kunnanvaltuusto puolsi Pasilan ja Lauttasaaren liittämistä Helsinkiin ja vastusti Munkkiniemen liitosta kaupunkiin. Kantaansa valtuusto perusteli sillä, että Helsinki ei omistanut Munkkiniemessä maata, ja rakennustoiminta oli alueella järjestetty ajanmukaisesti ja asiantuntevasti. Valtuusto ei myöskään katsonut ihmisten muuttavan Munkkiniemeen alempien verojen vuoksi, vaan siksi että he viihtyivät siellä. Koska Helsingin maalaiskunta ei aikanaan tehnyt juuri mitään huvilayhdyskuntien hyväksi, valtuusto pelkäsi Helsinginkin laiminlyövän alueen kehittämisen. Yksi valtuuston perusteluista kumoutui, kun Helsinki osti 1938 Stenius-yhtiön osakkeet, ja sai näin 496,4 hehtaaria Huopalahden maata. Alue oli 83,9 prosenttia Munkkiniemen maa-alasta.
Myös Munkkiniemen taajaväkisen yhdyskunnan valtuusto vastusti alueensa liittämistä kaupunkiin. Se katsoi, ettei itsenäinen kunta mitenkään haittaisi kaupungin tulevaa kehitystä, ja Pikku-Huopalahti muodostaisi luonnollisen rajan kunnan ja kaupungin välille. Lauttasaaren taajaväkisen yhdyskunnan valtuustolla ei puolestaan ollut mitään huomauttamista liitosta vastaan. Sodan vuoksi suuren alueliitoksen toteuttaminen siirtyi ja se tapahtui vasta vuoden 1946 alussa.


Joonas Kokkonen.
Joonas Kokkonen (13. marraskuuta 1921, Iisalmi – 2. lokakuuta 1996, Järvenpää) oli 1900-luvun arvostetuimpia suomalaisia taidemusiikin säveltäjiä ja Suomen Akatemian jäsen.
Kokkonen valmistui 1948 filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta pääaineenaan musiikkitiede ja suoritti pianonsoiton diplomin Sibelius-Akatemiassa vuonna 1949. Sävellystä hän opiskeli Sibelius-Akatemiassa muun muassa Aarre Merikannon johdolla. Sibelius-Akatemian professoriksi hänet nimettiin vuonna 1959 ja Suomen Akatemiaan 1963.
Kokkonen toimi sävellystyönsä lisäksi monissa musiikki- ja kulttuurialan luottamustehtävissä: mm. Suomen säveltäjien ja Teoston puheenjohtajana. Kokkonen saavutti monien luottamustehtäviensä kautta harvinaisen vaikutusvaltaisen aseman suomalaisessa musiikkielämässä, jopa siinä määrin, että hänestä tehty TV-dokumentti kantaa nimeä "Musiikin Kekkonen". Joonas Kokkonen asui Alvar Aallon suunnittelemassa "Villa Kokkosessa" Järvenpäässä.
Kokkonen sävelsi neljä sinfoniaa, kolme jousikvartettoa ja sellokonserton, mutta hänen kuuluisin teoksensa on Paavo Ruotsalaisen elämästä kertova ja Lauri Kokkosen samannimiseen näytelmään perustuva ooppera "Viimeiset kiusaukset", jonka ensiesitys oli Suomen Kansallisoopperassa vuonna 1975. Se on yli 500 esityskerrallaaan toiseksi eniten esitetty suomalainen ooppera, ja se on tuotettu Kansallisoopperan lisäksi Savonlinnan Oopperajuhlilla ja monissa maakuntaoopperoissa. Suomen Kansallisooppera esitti "Viimeisiä kiusauksia" useilla ulkomaanvierailuillaan mm. Metropolitanin oopperassa vuonna 1983.
Oopperan ohella Kokkosen tuotannon ytimen muodostavat neljä sinfoniaa. Kokkosta pidetään yleisesti Suomen kenties merkittävimpänä sinfonikkona Jean Sibeliuksen jälkeen. Kokkosen tiedetään kamppailleen viidennen sinfonian säveltämisen kanssa jo oopperansa työstämisen ajoista aina viimeisiin vuosiinsa asti, mutta teos ei koskaan valmistunut, eikä siitä ole löytynyt edes luonnosmateriaalia.
Kokkonen toimi uransa aikana myös musiikkiarvostelijana ja julkaisi musiikkitieteellisiä tutkielmia.


Michel Foucault.
Michel (Paul-Michel) Foucault [mišel fuko] (15. lokakuuta 1926 Poitiers – 25. kesäkuuta 1984 Pariisi) oli ranskalainen filosofi ja ajatusjärjestelmien historian professori Collège de Francessa. Foucault tunnetaan ennen kaikkea tietoa, valtaa ja itsetekniikoita koskevasta ajattelustaan. Foucault on lainatuimpia ajattelijoita ja yhdessä Jean-Paul Sartren kanssa 1900-luvun tunnetuimpia ranskalaisia älykköjä.
Foucault'n ajattelu ylitti tutkimusalojen rajat, ja hänen kirjoituksillaan on ollut suuri vaikutus useilla eri tieteenaloilla, etenkin yhteiskuntatieteissä, historiantutkimuksessa ja tieteenhistoriassa.
Foucault ei itse halunnut määritellä omaa asemaansa minkään filosofisen koulukunnan mukaan. Hän luonnehti itseään usein vain nietzscheläiseksi ja viimeisinä vuosinaan liitti ajattelunsa Immanuel Kantin aloittamaan ”kriittisen filosofian” perinteeseen. Hänen ajattelunsa nousi ranskalaisesta tieteenhistorian ja filosofian perinteestä ja kiinnostuksesta tiettyjä perinteisen filosofian vieroksumia ilmiöitä, kuten hulluutta, sairautta, laittomuutta ja seksuaalisuutta kohtaan. Foucault halusi myös koetella filosofiaa muihin tiedonmuotoihin nähden ja käsitteli ajattelussaan erityisesti psykiatriaan, lääketieteeseen, historiaan, ihmistieteisiin, kirjallisuuteen, rikosoikeuteen ja teologiaan liittyviä aiheita.
Foucault'n ajatteluun vaikutti vahvasti 1960-luvun strukturalismi, ja häntä onkin usein pidetty jälkistrukturalistisena ajattelijana. Arvostelijoidensa taholta Foucault on myös usein liitetty postmodernismiin. Itse hän sanoi, ettei ymmärtänyt mihin ongelmiin tai ajattelusuuntaan käsitteellä postmoderni viitataan.
Strukturalismin ansiona hän oli nähnyt subjektin kysymyksen uudelleen järjestämisen ja sen keskeisen filosofisen roolin hylkäämiseen. Vaikka etenkin Jürgen Habermas arvosteli Foucault'ta valistuksen perinteen hylkäämisestä, Foucault itse katsoi jatkaneensa ajattelussaan valistuksen itsekriittistä perinnettä ja historiallisen järjen itsekritiikkiä. Viimeisinä vuosinaan hän nimesi ajattelunsa pyrkimyksen: luoda filosofista omaa itseämme ja olemassaoloamme kyseenalaistavaa historiallista ontologiaa. Foucault pysyikin loppuun asti niin sanotun filosofisen humanismin ja antropologian kriitikkona.
Elämä.
Foucault syntyi ylemmän porvariston kolmilapsisen perheen toisena lapsena. Hän opiskeli vuosina 1946–50 École Normale Supérieuressa ja toimi harjoittelijana Sainte-Annen psykiatrisessa sairaalassa, jossa hän myöhemmin työskenteli, kuten myös Fresnes'n vankilassa. Hänen vakava aikomuksensa oli jatkaa psykologian alalla, mutta henkinen kriisi potilastyötä tehdessä sai hänet suuntautumaan uusiin aiheisiin.. Vuodet 1952–55 hän opetti psykologiaa Lillen yliopistossa ja oli sen jälkeen 1955–58 Maison de Francen johtajana Uppsalassa samaan aikaan kun hän opetti Uppsalan yliopistossa ranskaa. Hän tutustui Georges Duméziliin. 1950-luvun lopulla hän toimi kulttuurilähettiläänä Varsovassa ja vuosikymmenen vaihteessa 1959–60 kulttuuri-instituutin johtajana Hampurissa. Hän palasi Ranskaan 1960 ja teki väitöskirjan hulluuden historiasta. Hän siirtyi 1962 filosofian professoriksi Clermont-Ferrandiin ja tapasi Gilles Deleuzen. Hänen 1966 ilmestynyt teoksensa "Sanat ja asiat" oli valtava menestys. Hän siirtyi vuosiksi 1966–68 Tunisiaan filosofian professoriksi ja sieltä 1968 filosofian laitoksen johtajaksi Pariisin yliopistoon (Centre universitaire expérimental de Vincennes, Saint-Denis). Jo heti 1969 hän siirtyi Collège de Francen professoriksi.
Foucault perusti 1971 Groupe d'information sur les prisons (GIP) -järjestön tuottamaan tietoa vankiloiden olosuhteista ja osoitti noina vuosina ahkerasti mieltään erilaisista yhteiskunnallisista epäkohdista. Hän tutustui 1975 Yves Montandiin ja Simone Signoretiin, joiden kanssa kirjoitti yhteiskunnallisia kannanottoja. Vuonna 1977 hän järjesti varjovastaanoton itä-Euroopan toisinajattelijoille.
Foucault vieraili 1978 Iranissa ja kirjoitti Iranin vallankumouksesta. Vuonna 1978 hän vieraili Japanissa ja opiskeli zeniä. Puolan solidaarisuusliikkeen syntyessä 1981 hän tuki sitä aktiivisesti. Foucault kävi ahkerasti vierailevana professorina Berkeleyn yliopistossa Kaliforniassa.
Foucault kuoli 25. kesäkuuta 1984 aidsin aiheuttamiin neurologisiin komplikaatioihin
Vaikutus.
Foucault'n teoksiin viitataan jatkuvasti eri tieteenaloilla, kuten filosofiassa, historiassa, politiikan tutkimuksessa, sosiologiassa, taiteen ja kirjallisuuden tutkimuksessa, antropologiassa, kielitieteessä, kasvatustieteissä, naistutkimuksessa, hallinnon tutkimuksessa ja niin edelleen. Foucault onkin tällä hetkellä yksi pohdituimmista viime vuosisadan ajattelijoista.
Suomessa.
Suomessa Foucault on vaikuttanut erityisesti sosiologien, politiikan tutkijoiden, taiteentutkijoiden ja naistutkijoiden ajatteluun. Foucault'sta ovat kirjoittaneet erityisesti sosiologit Ilpo Helén ja Turo-Kimmo Lehtonen, politiikantutkijat Mika Ojakangas ja Markku Koivusalo, feministisen filosofian ja naistutkimuksen edustajat Johanna Oksala ja Tuija Pulkkinen sekä taidefilosofi Anita Seppä.


Epäsosiaalinen persoonallisuus.
Epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö (, lyh. APD) on persoonallisuushäiriö, jonka kantaja ei ymmärrä toisten tunteita tai erillisyyttä omasta itsestä samoin kuin muut, tai vaihtoehtoisesti ei kykene ottamaan niitä huomioon tavalliseen tapaan. Hän voi olla älykäs ja ymmärtää lain sekä käytöstavat sääntöinä, mutta ei pysty samastumaan niihin tunteiden tasolla. Hän ei pysty yleistämään käytössääntöjä tai toimimaan vastavuoroisesti, vaan toimii suoran, yksilöllisen, hetkellisen etunsa hyväksi. Rangaistukset tehoavat huonosti tai ei ollenkaan.
APD ja erityisesti psykopatia tunnetaan rangaistusjärjestelmän puolella seikkoina, jotka ennustavat voimakkaasti uusinta- ja urarikollisuutta. Siksi psykopatialla on myös kriminologinen erityismerkitys.
APD sekoitetaan usein psykoanalyysin kautta narsismiin.
APD:n oireet.
Antisosiaalista persoonallisuushäiriötä esiintyy DSM-IV-oppaan mukaan kolmella prosentilla miehistä ja yhdellä prosentilla naisista.


Jonas Lagus.
Herännäispappi Jonas Lagus (s. 21. tammikuuta 1798, Kurikka - k. 24. kesäkuuta 1857, Pyhäjärvi) oli körttiläisyytenä tunnetun herätysliikkeen johtajia 1800-luvulla.
Pappissuvusta ollut Jonas Lagus aloitti 19-vuotiaana papin tehtävät Vöyrillä. Hän siirtyi 1828 kappalaiseksi Ylivieskaan. 1830-luvun alussa Lagus alkoi johtaa herännäisyysliikettä ja ystävystyi Paavo Ruotsalaisen ja Niilo Kustaa Malmbergin kanssa. Vuonna 1845 hän muutti kappalaiseksi Pyhäjärvelle, jossa hän toimi kuolemaansa saakka.


Adventismi.
Adventistit ovat protestanttisia kristittyjä. "Adventisti" tarkoittaa henkilöä, joka odottaa Kristuksen (Jeesuksen) pikaista toista tulemista (). Nykyisin maailmanlaajuisesti ylivoimaisesti suurin adventistiryhmä ovat seitsemännen päivän adventistit. Sanoilla seitsemännen päivän adventistit viitataan tapaan viettää pyhäpäivää sapattina (perjantain auringonlaskusta lauantain auringonlaskuun) sunnuntain sijaan. Tämä perustuu siihen, että raamatullisen mallin mukaisesti sunnuntai on viikon ensimmäinen päivä ja lauantai seitsemäs. Raamatussa vuorokausi vaihtuu auringon laskiessa, eikä keskiyöllä.
Kirkkokunnalle on ominaista Raamatun arvovallan korostaminen. Raamatun tulkintaa ohjaavassa traditiossa merkittävänä tekijänä voidaan pitää liikkeen sisällä profeettana pidettyä Ellen G. Whitea, joskin liikkeen teologiset peruspiirteet syntyivät vuosien 1838-1848 aikana, jolloin Whiten merkitys Raamatun tulkitsijana oli vähäinen.
Adventistinen teologia on yhdistelmä kaikista kolmesta protestantismin pääsuunnasta: luterilaisuudesta (lähinnä maltillisesta pietismistä), kalvinismin arminiolaisesta haarasta (metodismi) ja radikaalireformaatiosta (anabaptismi), jonka vaikutus on huomattavin.
Adventistien mukaan korkein valta on Jumalalla. Muodollista korkeinta valtaa käyttää kansainvälinen viiden vuoden välein kokoontuva yleiskokous, jonka valta kuitenkin on lähinnä neuvoa-antavaa. Adventtiseurakunnalla ei ole uskontunnustusta vaan nykyisin 28 perustavanlaatuista opinkohtaa, joiden sisältöön on vuosien varrella tehty tarkennuksia, ja niitä on lisätty tarpeen mukaan virallisen kannan vahvistamiseksi. Niiden perustana on adventtikirkon mukaan aina Raamattu.
Kuten monet muut protestantit, myös adventistit näkevät seksuaalisuuden kuuluvan Raamatun valossa ainoastaan naisen ja miehen väliseen avioliittoon, mikä luonnollisesti sulkee pois homoseksuaalisuuden ja esiaviollisen seksin. Adventtikirkko ei hyväksy avoliittoa.
Adventistit kastavat uskonsa tunnustaneita upotuskasteella. Adventisteja on Suomessa noin 3 800. Tämän lisäksi reilu 1000 jäsentä kuuluu Adventtikirkon paikallisseurakuntiin olematta väestörekisterissä Adventtikirkon jäseniä. Näiden jäsenten lisäksi ns. aikuiskasteesta johtuen kirkon tilaisuuksissa käy myös etenkin nuoria jotka eivät vielä ole tehneet tai eivät halua tehdä henkilökohtaista uskonratkaisua. Koko maailmassa on noin 16,7 miljoonaa kastettua jäsentä ja jumalanpalvelustilaisuuksiin osallistuu n. 30 miljoonaa ihmistä. 12. kesäkuuta 1943 rekisteröity Suomen Adventtikirkko on kansainvälisen adventtikirkon Suomen unioni ja se jakautuu kahteen piirikuntaan sekä yhteen lähetykseen. Paikallisseurakuntia Suomen Adventtikirkolla on 78.
Adventistit ylläpitävät eri puolilla maailmaa useita korkeakouluja, kuten Englannissa Newbold Collegea sekä Yhdysvalloissa Andrews University, Southern Adventist University ja Loma Lindan yliopistoja. Suomessa Adventtikirkko omistaa ja operoi Suomen Kristillistä Yhteiskoulua Piikkiössä.
Seitsemännen päivän adventistien pääkonferenssia johti 1999-2010 norjalainen teol. tri Jan Paulsen. Nykyinen johtaja on yhdysvaltalainen teol. tri Ted N.C. Wilson (2010-). Seitsemännen Päivän Adventtikirkon päämaja sijaitsee Silver Springissä yhdysvaltojen Marylandissä.


Neil Gaiman.
Neil Gaiman (s. 10. marraskuuta 1960 Portchester, Englanti) on englantilainen kirjailija ja sarjakuvakäsikirjoittaja. Hän asuu nykyisin Yhdysvalloissa. Gaimanin teoksille on myönnetty lukuisia fantasiakirjallisuuden tunnustuksia, muun muassa World Fantasy Award, Darius Award sekä Hugo-, Nebula- ja Stoker-palkinnot.
Elämä ja ura.
Lapsena ja nuorena Gaiman varttui lukien C. S. Lewisin, J. R. R. Tolkienin ja G. K. Chestertonin tuotantoa. Nuorena hän innostui tieteiskirjallisuudesta. Samuel R. Delany, Roger Zelazny, Harlan Ellison ja varsinkin Gene Wolfe olivat hänen mielilukemistaan.
Vaikka juutalainen olikin, Gaiman kävi koulua Englannin kirkon oppilaitoksissa, joissa normaalin lukujärjestyksen lisäksi tarjottiin uskonnollista opetusta. Samaan aikaan hän valmistautui Bar Mitzvahiin ortodoksijuutalaisen hazzanin opastuksella. Gaimanin koulutustausta antoi hänelle laajat tiedot niin juutalaisesta kuin kristillisestä jumaluusopista ja ilmestyskirjallisuudesta. Nämä ovat vaikuttaneet suuresti hänen teoksiinsa, kaikkein selvimmin Sandmaniin.
1980-luvun alussa Gaiman oli jonkin aikaa toimittajana tehden haastatteluja ja kirja-arvosteluja. Vuonna 1984 hän kirjoitti ensimmäisen kirjansa (toinen tekijä Kim Newman), yhtyeen Duran Duran elämäkerran. Seuraavana vuonna yhteistyö Newmanin kanssa tuotti teoksen "Ghastly Beyond Belief", joka sisälsi otsikon mukaisia lainauksia tieteis- ja fantasiakirjallisuudesta. 1988 häneltä ilmestyi "Don't Panic: The Official Hitchhikers Guide to the Galaxy Companion". Pian sen jälkeen hän kirjoitti yhteistyössä Terry Pratchettin kanssa "Hyviä enteitä", koomisen ilmestyskirjan.
Tutustuttuaan tunnettuun sarjakuvakirjoittajaan Alan Mooreen Gaiman itsekin alkoi alalle ja jatkoi Miracleman-sarjakuvan käsikirjoittamista Mooren jälkeen.
Sarjakuvaromaanit "Violent Cases" ja "Signal to Noise" hän kirjoitti yhdessä Dave McKeanin kanssa. Sen jälkeen Gaiman siirtyi työskentelemään sarjakuvayhtiö DC Comicsiin, jossa hänen ensimmäinen työnsä oli Black Orchid -lyhytsarja (limited series).
Gaimanin tunnetuin teos on laaja Sandman-sarja, jonka kuvittajina on toiminut suuri joukko taiteilijoita. Sandman-sarjan päähenkilöt ovat unen henkilöitymä Sandman eli Dream sekä hänen kuusi sisarustaan Despair, Desire, Delirium, Death, Destiny ja Destruction ("Epätoivo", "Intohimo", "Houre", "Kuolema", "Kohtalo" ja "Tuho"). Gaimanin mukaan nämä seitsemän loputonta olentoa ”eivät ole jumalia, he olivat olemassa ennen kuin ihmiskunta uneksikaan jumalista, ja he ovat olemassa kun viimeinen jumala on kuollut” ("Brief Lives" -teoksen esipuheesta). ”Saadessani oman lehteni, "Sandmanin", pääsin tulkitsemaan perinteisiä myyttejä sekä luomaan kokonaan omiani. "Sandman" on tarina tarinoista, 75 numeron mittainen murhenäytelmä”, Gaiman on kuvaillut.
Sarja julkaistiin ensin 75 osassa The Sandman -lehtenä 1988–1995, sitten kymmenenä kokooma-albumina vuosina 1991–1996. Kokooma-albumeista on otettu lukuisia uusintapainoksia. Sandmanista on suomennettu albumimuotoon ainoastaan "Nukketalo" (osat 1 ja 2, alkuperäinen albumi on yksiosainen ja järjestykseltään toinen tarinajatkumo sarjassa), "Unien maa" (kolmas jatkumo) ja ensimmäinen puolikas neljättä tarinajatkumoa, "Usvien aikaa". Lisäksi "Tähtivaeltaja"-lehdessä on julkaistu yksi Kuolema-tarina. Gaiman palasi Sandmanin maailmaan vuonna 2003 albumissa "Ikuiset yöt". Kirja sisältää seitsemän tarinaa Sandmanista ja tämän perheestä. Päähenkilöiden nimet on suomennoksessa käännetty uudestaan.
"Neverwhere – Maanalainen Lontoo" (1996) kertoo Lontoon alla elävistä ihmisistä, joiden joukkoon päähenkilö vahingossa joutuu. Romaani perustuu Gaimanin käsikirjoittamaan televisiosarjaan.
Gaiman on myös muun muassa tehnyt käsikirjoituksen yhteen Babylon 5 -televisiosarjan jaksoon ja englanninkielisen tekstin Hayao Miyazakin elokuvaan "Prinsessa Mononoke".
Romaanistaan "Tähtisumua" Gaiman sai vuonna 1999 Mythopoeic-palkinnon. Alkuteoksen kuvitti Charles Vess.
"Unohdetut jumalat" (2001) on romaani tavallisesta miehestä jumalten välisessä taistelussa. Teos nosti Gaimanin menestyskirjailijoiden joukkoon ja voitti Hugo-palkinnon.
Vuonna 2002 Neil Gaiman haastoi oikeuteen Todd McFarlanen koskien kolmea Spawn-sarjakuvan hahmoa: Cogliostro, Medieval Spawn ja Angela. Vuonna 1991 McFarlane oli pyytänyt Gaimania (ja myös muita tunnettuja kirjoittajia kuten Frank Miller ja Dave Sim) kirjoittamaan yhden Spawn-tarinan. Tällöin Gaiman loi sarjaan edellä mainitut hahmot. McFarlane ei maksanut Gaimanin tekijänoikeusmaksuja uusintapainoksista. Gaiman voitti oikeudenkäynnin McFarlanea ja Image Comicsia vastaan.
Monista Gaimanin teoksista on tehty televisio- tai elokuvaversiot, tunnetuimpana Matthew Vaughnin 2007 ohjaama elokuva "Tähtisumua" sekä animaatio "Coraline ja toinen todellisuus" (2009). Gaiman toimi myös Robert Zemeckisin vuoden 2007 animaatioelokuvan "Beowulf" toisena käsikirjoittajana, ja hänet on myös liitetty tulevaan Gilgameš-eepokseen perustuvaan elokuvaan.
Suomennetut teokset.
Gaiman ja hänen koiransa Cabal kesäkuussa 2009.


Uhanalaisuusluokitus.
Uhanalaisuusluokitus on menetelmä, jolla kuvataan eri eliölajien (kasvit, eläimet, jne.) todennäköisyyttä kuolla sukupuuttoon tietyllä aikavälillä. Mitä korkeampi lajin uhanalaisuusluokka on, sitä suurempi on sukupuuton riski ilman suojelutoimia. Uhanalaisuusluokitus voidaan tehdä joko kansainvälisesti tai tietyllä alueella.
Kansainvälisesti tunnetuimman uhanalaisuusluokituksen on määritellyt Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN). IUCN:n kriteereihin perustuva luokitusmenetelmä on yhdenmukainen kaikkialla maailmassa ja etukäteen määriteltyjen, yksityiskohtaisten arviointikriteerien vuoksi sillä saadaan jokseenkin puolueeton kuva arvioitavien lajien häviämisriskistä. Luokitus ei kuitenkaan ota huomioon lajikohtaisia erityispiirteitä ja saattaa siksi johtaa yksittäisten lajien uhanalaisuuden yli- tai aliarviointiin.
Lajin uhanalaisuutta arvioitaessa huomioidaan populaation koko, tunnetut uhat, lisääntymisen onnistuminen, lajin esiintymisalueiden pirstoutuneisuus sekä muita lajia uhkaavia tekijöitä.
Uhanalaisuusluokat.
IUCN:n uhanalaisuusluokitus jakaa eliöt kasvavan häviämisriskin mukaan johonkin seuraavista luokista.
Lisäksi alueellista arviointia varten on olemassa kaksi lisäluokkaa.
Varsinaisesti uhanalaisina pidetään luokkiin VU, EN ja CR kuuluvia lajeja.
Uhanalaisuusluokitus Suomessa.
Uusin Suomen ympäristöhallinnon laatima Suomen lajien uhanalaisuusluokitus, kansainväliseen tapaan nimeltään Punainen kirja, on ilmestynyt vuonna 2010 ja se noudattaa IUCN:n uhanalaisuusarviointiohjetta vuodelta 2006 sekä alueellisen arvioinnin ohjetta vuodelta 2003. Kansallinen uhanalaisarviointi eroaa kansainvälisestä siinä, että tarkastelu rajoittuu lajien esiintymiseen Suomen maantieteellisellä alueella. Lisäksi siinä otetaan huomioon myös valtakunnan rajan ylittävät populaatiot sekä muu maan rajojen ulkopuolelta tuleva kannanlisäys. Vuoden 2010 arvioinnissa arvioitiin noin 21 400 eliölajin uhanalaisuus mikä vastaa noin 45 % koko Suomen lajistosta. Arvioinnin perusteella noin 10 % Suomen eliölajeista on luokiteltavissa uhanalaisiksi eli luokkiin VU, EN tai CR.


Kansallis-Osake-Pankki.
Kansallis-Osake-Pankki, lyhyemmin Kansallispankki tai KOP, oli vuosina 1889–1995 toiminut suomalainen liikepankki. Se perustettiin suomalaisuusliikkeen vastineeksi ruotsinkielisten Yhdyspankille. Vuonna 1933 KOP:hen sulautui Luotto-Pankki ja vuonna 1958 Suomen Maatalous-Osake-Pankki.
Pankkikriisin yhteydessä vuonna 1992 STS-pankki fuusioitiin KOP:hen. Vuonna 1994 KOP joutui vakavaraisuutensa paikkaamiseksi järjestämään osakeannin, "Kansallisannin", jolla se keräsi sijoittajilta kaksi miljardia markkaa lisäpääomaa. Osakekirjan ulkoasu oli koko pankin ajan samankaltainen.
Lopulta vuonna 1995 Kansallispankki ja Suomen Yhdyspankki sulautuivat muodostaen Merita Pankin (sittemmin osaksi Nordeaa). Fuusiossa Kansallispankin omistajat saivat 41,7 % Meritan osakkeista.
Kansallispankin tunnus oli sininen tyylitelty orava.


Tietokoneverkko.
Tietokoneverkko on tietokoneiden ja niitä yhdistävien tietoliikenneyhteyksien muodostama tietoliikenneverkko. Verkon avulla tietokoneet voivat viestiä keskenään sekä jakaa resursseja ja digitaalista informaatiota. Tyypillisesti tieto välitetään tietokoneverkoissa erilaisina paketteina.
Historia.
Ensimmäiset tietokoneverkot syntyivät 1950-luvulla, kun useita päätteitä alettiin yhdistää yhteen keskustietokoneeseen. Myöhemmin myös suurtietokoneita alettiin yhdistää toisiinsa.
Nykyinen Internet sai alkunsa 1970-luvun taitteessa Yhdysvaltain asevoimien ARPA-tutkimushankkeesta. ARPANET nimen saanutta verkkoa käyttivät Yhdysvalloissa 1970-luvulla armeijan lisäksi lähinnä yliopistot ja tutkimuslaitokset.


Merita Pankki.
Merita Pankki Oyj oli vuosina 1995–2002 toiminut suomalainen pankki. Merita-pankki syntyi vuonna 1995, kun Kansallis-Osake-Pankki (KOP) ja Suomen Yhdyspankki Oy:n emoyhtiö Unitas Oy yhdistyivät.
Vuonna 1997 Merita yhdistyi ruotsalaisen Nordbankenin kanssa, jolloin muodostui MeritaNordbanken. Nordbankenin omistajat saivat uuden pankin omistavasta holding-yhtiöstä 60 %:n omistusosuuden. Äänivalta jaettiin 50–50 %. Pankkiin yhdistettiin vuonna 2000 tanskalainen Unibank ja norjalainen Christiania Bank og Kreditkasse. Vuonna 2001 pankkikonserni otti käyttöön nimen Nordea.
Pankin etäisesti reikäleipää muistuttavan logon suunnitteli muotoilustrategisti Raymond Turner. Se herätti aikoinaan runsaasti keskustelua hintansa vuoksi.


Niilo Kustaa Malmberg.
Pappi Niilo Kustaa Malmberg (alun perin "Nils Gustav", s. 16. helmikuuta 1807, Ylistaro - k. 21. syyskuuta 1858, Lapua) oli 1800-luvun alkupuolen herännäisen herätysliikkeen johtohahmoja. Häntä pidetään Suomen historian eräänä merkittävimmistä evankeliumin saarnaajista.
Henkilöhistoria.
Niilo Kustaa Malmbergin vanhemmat olivat "Herman Malmberg" ja "Liisa Greta Aejmelaeus". Herman Malmberg oli pappi, Isonkyrön pitäjänapulainen. Hän kuoli 1809. Hänen äitinsä meni uudelleen naimisiin Ylistaron seurakunnassa armovuoden saarnaajana toimineen Johan Simeliuksen kanssa pari vuotta myöhemmin. Niilo Kustaa Malmberg oli naimisissa kahdesti: 1832–1851 "Sofia Amanda Karolina Bergroth"in kanssa ja 1853–1858 "Helena Jaakontytär Huhtala"n kanssa. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun herännäisyyden johtaja, Wilhelmi Malmivaara, on hänen poikansa jälkimmäisestä avioliitosta.
Opinnot ja pappisuran alkuvaiheet.
Niilo Kustaa Malmberg kävi koulua Raahessa, Oulussa, Laihialla ja Vaasassa ja pääsi ylioppilaaksi vuonna 1827. Hän opiskeli ensin Turussa ja Turun palon jälkeen Helsingissä. Papiksi hänet vihittiin kesäkuussa 1830 Turussa. Teologian opintojensa lomassa hän toimi Pietarissa kirkkoherran saarna-apulaisena ja siellä hän tutustui pastori Martin Boosin johtamaan katoliseen herätysliikkeeseen. Hänen voimakas julistuksensa herätti Venäjän luterilaisen kirkon piispan Zacharias Cygnaeuksen huomion. Ensin Malmbergin toimintaa rajoitettiin ja myöhemmin hänet määrättiin poistumaan Pietarista. Herätysliike vaikutti Niilo Kustaa Malmbergin henkilökohtaisen hengellisen elämän syntymiseen.
Valmistumisen jälkeen hän sai papinviran Kalajoelta, jossa hän tutustui pappi Jonas Lagukseen, josta oli tuleva Malmbergin ohella herännäisyyden toinen kirkollinen johtohahmo. Merkittävä oli myös Nivalaan siirron jälkeen helluntaina 1834 tapahtunut kohtaaminen Savon herätysliikkeen kärkimiehen Paavo Ruotsalaisen kanssa, jonka kanssa Malmberg ystävystyi. Ruotsalainen vaikutti Malmbergiin ja tämän uskonnäkemykseen syvästi.
Toiminta herännäisyyden piirissä.
Malmberg toimi pappina Nivalassa toukokuuhun 1838 saakka, jonka jälkeen hänet määrättiin Lapuan kappalaisen apulaiseksi. Hänen työnsä tuloksena syntyi Lapualla ja naapuripaikkakunnilla herätys, joka vaikutti voimakkaasti koko seutukunnan elämään. Malmberg tuomittiin muiden herännäisliikkeen johtajien kanssa Kalajoen käräjillä 1838–1839 hartausseurojen pitämisestä. Rangaistuksena oli alkuvuodesta 1842 toteutunut viraltapano puoleksi vuodeksi. Tämän jälkeen Malmberg siirtyi lyhyen Uusikaarlepyyn pestin jälkeen Lapuan pitäjänapulaiseksi. Hän osti Lapualta 1848 Marielundin tilan. Siitä muodostui joksikin aikaa herännäisyyden keskuspaikka, jossa pidettiin muun muassa isoja hääseuroja. Hänen kuollessa 1858 herännäisyyden johtoon tulivat maallikot kirkollisten johtajien sijaan.
Herännäisyyteen liittyneet papit alkoivat erkaantua herätysliikkeestä 1850-luvun alkupuolella. Hajaannukseen johtaneiden riitojen aikana Malmbergia syytettiin liiallisesta alkoholin käytöstä ja aviorikoksesta, jonka toisena osapuolena olisi ollut hänen toinen puolisonsa. Väitteiden takana oli ilmeisesti toinen herännäissaarnaaja Carl Gustaf von Essen, jonka kanssa Malmberg oli ajautunut riitoihin. Pappien erkaantumisen jälkeen Malmberg säilytti arvovaltansa vaikutusalueensa heränneen talonpoikaisväestön keskuudessa.


Herätysliike.
Herätysliike tarkoittaa uskonnollista liikettä, joka on syntynyt herätyksen seurauksena. Herätysliike pyrkii usein aktiivisesti sanomansa levittämiseen, ja siihen saattaa liittyä varsinkin alkuvaiheessa karismaattisia kokemuksia. Suomessa useimmat merkittävät herätysliikkeet toimivat Evankelis-luterilaisen kirkon sisällä.
Herätys ja herätysliike.
Uskonnollisella herätyksellä tarkoitetaan suomisanakirjan mukaan murrostilaa, jossa henkilökohtainen suhde Jumalaan tulee tärkeimmäksi asiaksi. Herätys-sanaa voidaan käyttää myös aatteellisesta valveutumisesta laajemmin. Herätyksen kokemus voi olla kollektiivinen, jolloin muodostuu herätyksen kokeneiden yhteisö. Tällaisen herätysten puhkeamiselle luovat usein maaperää yhteiskunnalliset murrokset ja kirkko-instituution kykenemättömyys vastata uudenlaisiin haasteisiin. Kun herätykselle hahmottuu johtaja tai johtajisto ja säännöllinen kokoontumisrutiini, herätyksestä alkaa muodostua herätysliike.
Evankelis-luterilaiset herätysliikkeet.
Suomessa herätysliikkeillä tarkoitetaan tavallisesti 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa syntyneitä neljää suurta liikettä, joiden taustalla on 1600-luvulla Saksasta lähtenyt pietismi. Nämä vanhat herätysliikkeet ovat rukoilevaisuus, herännäisyys (eli körttiläisyys), evankelisuus ja lestadiolaisuus, joista monet ovat jakautuneet kahteen tai useampaan suuntaan. Pienempi aikakauden herätysliike oli seppä Högmanin tyttären Margareta Högmanin ystäväliike. Viidenneksi herätysliikkeeksi, tai viidesläisyydeksi, kutsutaan 1900-luvulla syntynyttä evankelioivaa herätyskristillisyyttä eli uuspietismiä. Viidesläisyys on alunperinkin organisaatioltaan epäyhtenäinen. 1800-luvun herätysliikkeet ovat levinneet perinteisiltä kannatusalueiltaan eri puolille Suomea. Nykyään lähes kaikissa maamme luterilaisissa seurakunnissa vaikuttaa rinnakkain useita herätysliikkeitä. Vaikka herätysliikkeillä on nykyään perinneyhdistyksen piirteitä, ne tavoittavat jatkuvasti uusia ihmisiä, myös pääkaupunkiseudulla.
Yhteiskristilliset ja vapaat kristilliset herätysliikkeet.
Myös vapaita suuntia kuten baptismia, helluntailaisuutta, metodismia ja vapaakirkollisuutta voidaan pitää Suomessakin merkittävinä herätysliikkeinä, vaikka nimeä herätysliike ei tavallisesti näistä käytetäkään. Karismaattisuus on vaikuttanut Suomen ev.lut. kirkossa 1900-luvun loppupuolelta lähtien sekä evankelis-luterilaisen kirkon sisällä että sen ulkopuolella. Nokia Missio on ainoa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä syntynyt liike joka on irtautunut kirkon alaisuudesta itsenäiseksi tunnustuskunnaksi.


Sylvi Saimo.
Sylvi Saimo vuoden 1952 kesäolympialaisissa.
Sylvi Riitta Saimo (vuoteen 1936 saakka "Sikiö", 12. marraskuuta 1914 Jaakkima – 12. maaliskuuta 2004 Lievestuore, Laukaa) oli meloja ja ensimmäinen olympialaisten kesälajissa kultaa voittanut suomalaisnainen.
Sylvi Saimon vanhemmat olivat maanviljelijä "Johannes Sikiö" ja emäntä "Hilda Hannonen". Hän teki lähes koko ikänsä maataloustöitä ja kävi maamieskoulun 1945 sekä valmistui liikuntaneuvojaksi 1948. Hämeenlinnan keskusvankilan vartijana Saimo toimi 1946–1948, kerho-ohjaajana 1956–1961 ja liikunnanohjaajana useilla kristillisillä nuorisoleireillä. Sodassa hän oli ilmavalvontalottana. Hän oli maanviljelijä kotitilallaan Lievestuoreen Hoholla.
Saimo aloitti kilpaurheilun jo nuorena: hän harrasti suunnistusta, hiihtoa ja yleisurheilua huipputasolla ennen kuin löysi lajikseen melonnan. Hän osallistui melontaan Lontoon olympiakisoissa suuremmin menestymättä. Kesällä 1950 hän voitti melonnassa maailmanmestaruuden yksikössä ja kaksikossa Kööpenhaminassa pidetyissä kisoissa.
Helsingin olympiakisoissa 37-vuotiaana Sylvi Saimo voitti kultaa naisten kajakkiyksikköjen 500 metrillä 28. heinäkuuta 1952 (kilpailun tulokset: 1. "Sylvi Saimo, Suomi" 2.18,4, 2. "Gertrude Liebhart, Itävalta" 2.18,8 ja 3. "Nina Savina, Neuvostoliitto" 2.21,6).
Saimoa voidaan pitää eräänlaisena suomalaisen naisurheilun esikuvana ja ikonina. Hänet valittiin Vuoden naisurheilijaksi vuosina 1948, 1950 ja 1952. Hänen jälkeensä seuraava naispuolinen suomalainen kesäolympiakisojen voittaja oli 44 vuotta myöhemmin Heli Rantanen Atlantassa 1996.
Urheilu-uran jälkeen Saimo toimi Keskustan kansanedustajana 1966–1978. Presidentin valitsijamiehenä hän oli vuosina 1956, 1962, 1968 ja 1978 sekä oli valitsemassa poikkeuslailla presidentti Urho Kekkosta 1974. Hän osallistui myös aktiivisesti Laukaan kunnallispolitiikkaan.
Aiheesta muualla.
Saimo, Sylvi


Juhana Lustig.
Juhana (Juho) Lustig (Puustijärvi) (18. maaliskuuta 1771 Ylitornio – 2. helmikuuta 1833 Nilsiä) oli vuonna 1796 Iisalmen pitäjän Savojärven kylässä syntyneen herännäisyyden ensimmäinen johtaja.
Lustigin vanhemmat olivat uudisviljelijä Hannu Ollinpoika ja Klaara Ollintytär. Hän lienee saanut hengellisiä vaikutteita jo kotiseudullaan, ennen muuttoaan Pohjois-Savoon, jossa hän työskenteli pyöräntekijänä.
Vuonna 1796 hän liittyi Iisalmessa alkunsa saaneeseen uskonnolliseen herätykseen ja tuli sen johtajaksi. Hän lienee menettänyt asemansa liikkeen johtohahmona Paavo Ruotsalaiselle vuoden 1808-1809 paikkeilla. Ruotsalainen edusti uskossaan vakavampaa näkemystä, kun taas Lustigia pidettiin pinnallisena ja ailahtelevana. Lustigin vaikutus säilyi silti pienemmässä piirissä ja muun muassa Henrik Renqvist lienee saanut herätystä Lustigin saarnoista.
Lustigin ensimmäisen puolison nimi ei ole tiedossa, toinen puoliso oli Liisa Väisänen (k. 1860).


Grand Prix Legends.
Grand Prix Legends on Papyruksen tekemä PC-autopeli, tai pikemminkin simulaattori, joka kuvaa vuoden 1967 Formula 1 -kautta.
Grand Prix Legends, harrastajien kesken GPL, julkaistiin vuonna 1998. GPL ei koskaan ollut mikään myyntimenestys, ja tähän on kaksi selkeää syytä. Ensinnäkin peli vaatii konetehoa enemmän kuin mitä keskiverto PC sisälsi vuonna 1998, ja toiseksi pelissä simuloidaan autoja, jotka olivat oikeastikin todella vaikeita ajaa. Tästä huolimatta, ja ehkä juuri tämän vuoksi, peli on saavuttanut melkoisen suosion kilpa-autosimulaattorien ystävien keskuudessa.
Vuosien saatossa GPL:ään on tehty harrastajien toimesta lukemattomia grafiikkapäivityksiä autoihin ja ratoihin, satoja kokonaan uusia ratoja, apuohjelmia, sekä mm. vuosien 1965, 1969 ja 1966 Formula 1 -autot sisältävät lisäosat.
Internetissä toimii lukuisia Grand Prix Legends -kisoja ja kokonaisia kausia järjestäviä yhteisöjä. Myös Suomessa on muutama tällainen yhteisö, kuten esimerkiksi Trellet.Net.
Harrastajat voivat mitellä toisiaan vastaan myös kierrosaikojen perusteella GPLRank-sivustolla.


Rigel.
Rigel (β Orionis), on taivaan seitsemänneksi kirkkain tähti (visuaalinen magnitudi 0,18). Vaikka se onkin nimetty Orionin tähdistön beta-tähdeksi on se silti kirkkaampi kuin α-tähti, Betelgeuze.
Etäisyysarviot Rigelille vaihtelevat 700:n ja 900:n valovuoden välillä. Satelliitti Hipparcoksen paras arvio on tähän asti ollut noin 773 valovuotta eli 237 parsekia, mutta virheen mahdollisuus on vielä varsin suuri. Rigel kuuluu spektriluokkaan B8 Ia ja on luokiteltu ylijättiläistähdeksi. Se on myös noin 40 000 kertaa kirkkaampi kuin oma Aurinkomme.
Kirkkautensa ja suuren nopeutensa ansiosta Rigel kuumentaa useaa sumua ympärillään. Rigel on myös kytköksissä Orionin suureen kaasusumuun. Vaikka Rigelin ja sumun etäisyys Maasta on noin kaksinkertainen, voidaan sumu ja tähti yhdistää toisiinsa iän ja kulkusuunnan perusteella.
Rigelin uskotaan olevan kolminkertainen tähti. Päätähteä kiertää kaksi pienempää tähteä nimeltään Rigel B ja C, jotka kiertävät toisiaan 28 AU:n päässä ja päätähteään 2000 AU:n päässä.
Se on myös muuttuva tähti, kuten moni muukin ylijättiläinen yleensä on. Kirkkauden muutos tosin melko pientä (0,3 ja 0,03 magnitudin muutokset ovat tavallisia) ja epäsäännöllistä (jakso noin 25 vuorokautta), mutta havaittavissa tarkoilla mittauksilla. On epäilty että järjestelmässä olisi vielä neljäskin tähti, mutta se ehkä on vain havaintojen ylitulkinnan tulosta.
Nimen etymologia.
Tähden nimi tulee sen sijainnista, joka olisi Orionin vasen jalka, jos kuvio piirrettäisiin taivaalle. Nimi on lyhennelmä arabiankielisistä sanoista "Rijl Jauza al-Yusra", joka tarkoittaa "Päämiehen vasen jalka".


Herrnhutilaisuus.
Liikkeen alullepanija Nikolaus Ludwig von Zinzendorf.
Herrnhutilaisuus on kristillinen herätysliike, jonka katsotaan olevan lähtöisin pietismistä. Herrnhutilaisuus syntyi kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorfin maatilalla Böömissä. Herrnhut tarkoittaa suomeksi ”Herran katseen alla” (tai ”Herran suoja”). Zinzendorf otti vastaan vainottuja kristittyjä eri liikkeistä. Hänen maatilalleen tuli bööminveljiä, hussilaisia, metodisteja ja schwenckfeldiläisiä.
Synty.
Veljeskunta syntyi noin vuonna 1722. Liike alkoi vuonna 1731 julkaista Päivän Tunnussanaa, jossa oli arvottuja Raamatun jakeita. Herrnhutilaisuus erkani opillisesti ortodoksiluterilaisista ja pietismistä ja se alkoi saada omia painotuksiaan. Se erkaantui myös läheisestä toiminnasta metodistien kanssa.
Opetukset.
Herrnhutilaiset toimivat luterilaisessa kirkossa ja kävivät niissä ehtoollisella. Heillä oli kuitenkin myös omaa veljeskunnan sisäistä
hengellistä toimintaa. He halusivat erottua maailmasta omalla toiminnallaan ja noudattivat lähetyskäskyä. He pitivät omia hartauksia, lauluhetkiä ja jalkojenpesuseremonioita. Koska maatilalle oli tullut väkeä monista suuntauksista, se oli myös ekumeeninen. Seurakunnalla oli omia virkoja, esimerkiksi seurakuntavanhimmat, opettajat, diakonit ja myöhemmin myös oma piispa, joka oli vastuussa seurakuntavanhimmistolle. Toiminta oli pitkälti maallikkojohtoista, ja sakramentit nautittiin luterilaisen kirkon papeilta.
Leviäminen.
Herrnhutilaisuus teki voimakasta lähetystyötä seuraavissa paikoissa: Alankomaat, Algeria, Arkangeli, Australia, Baltia, Bengal, Ceylon, Egypti, Englanti, Etelä-Afrikka, Guinea, Grönlanti, Jamaika, Labrador, Länsi-Intia (St. Thomasin saari), Persia, Sleesia, Suriname, Sveitsi, Tansania ja Yhdysvallat (Pennsylvania ja Pohjois-Carolina). Herrnhutilaisuus on kansankirkko Surinamessa.
Nykytila.
Päivän Tunnussanaa julkaistaan edelleen. Se käännetään noin 50 kielelle. Nykyään herrnhutilaiseen veljesseurakuntaan arvioidaan kuuluvan noin 300 000 jäsentä. Sillä ei ole tarkkaa opillista näkökantaa uskontoon, ja se on ekumeeninen liike. Se hyväksyy esimerkiksi naispappeuden. Herrnhutilaisnuoret tuntevat Taize-liikkeen omakseen.


Birgitta (pyhimys).
Birgitta eli pyhä Birgitta eli "Birgitta Birgerintytär" ("Birgitta Birgersdotter"; 7. lokakuuta 1303 – 23. heinäkuuta 1373) oli ruotsalainen profeetta, mystikko ja hengellisen sääntökunnan birgittalaisjärjestön "Ordo Sanctissimi Salvatoris" perustaja. Hänet kanonisoitiin 7. lokakuuta 1391. Birgitan muistopäivä on 7. lokakuuta. Syntymäajaksi on annettu myös epämääräisempi ”uudenvuoden 1303 aikaan” ja myös ”keväällä 1303”.
Birgitta oli aikansa tärkeimpiä uskonnollisia vaikuttajia, mutta myös poliittinen vaikuttaja. Hän oli Ruotsin ensimmäinen Euroopan laajuisesti tunnettu nainen. Hän on myös Pohjolan ainoa naispyhimys ja yksi Euroopan kolmesta naissuojelupyhimyksestä (nimetty 1. lokakuuta 1999) Katariina Sienalaisen ja Edith Steinin ohella. Hän on Euroopan suojeluspyhimys yhdessä Fransiskus Assisilaisen ja Katariina Sienalaisen kanssa.
Elämä.
Birgitta syntyi perimätiedon mukaan 1303 Ruotsissa Finstan kartanossa Upplannin maakunnassa, mutta luotettavaa tietoa asiasta ei ole. Hänen isänsä oli Upplannin laamanni Birger Perinpoika ja äitinsä ylhäisönainen Ingeborg Bengtintytär, joka oli sukua kuningasperheelle. Raskaana oleva Ingeborg pelastui myrskystä ja seuraavana yönä hän näki näyn, jossa olento sanoi hänen pelastuneen kohdussaan olevan lapsen vuoksi. Kerrotaan myös, että Birgitan synnyinyönä lähistöllä asuva pappi sai näyn, jossa Neitsyt Maria sanoi kirja kädessään: ”Birger Perinpojalle on syntynyt tytär, jonka ihana ääni kuullaan ympäri maailmaa.” Nämä näyt kirjattiin kuitenkin muistiin vasta valmisteltaessa Birgitan pyhimykseksi julistamista.
Toisen kertomuksen mukaan kuusivuotias Birgitta olisi nähnyt sänkyään vastapäätä alttarin ja alttarilla istuvan naisen säteilevissä vaatteissa. Näyssä nainen asettaa kruunun Birgitan päähän ja kysyy: "Tahdotko saada tämän kruunun?" Yhdeksänvuotiaana Birgitta näki häneen voimakkaasti vaikuttaneen näyn. Unessa Kristus näytti Birgitalle ristin ja runtelun jäljet ruumissaan. Siitä lähtien Kristuksen kärsimysten ajattelu sai Birgitan aina voimakkaan tunteen valtaan ja itkemään.
Birgitan äiti kuoli tytön ollessa 11-vuotias. Hänet ja hänen sisarensa annettiin heidän tätinsä kasvatettavaksi Itä-Göötanmaalle Aspanäsin tilalle. Tältä ajalta on kertomus siitä, miten Birgitalla oli vaikeuksia kirjontatyönsä kanssa. Yllättäen hänen tätinsä näki tytön vierellä naisen, jonka läsnäoloa Birgitta itse ei kuitenkaan huomannut. Täti katsoi Birgitan käsityötä ja näki, ettei se mitenkään voinut olla Birgitan itsensä tekemä. Naisen on katsottu olleen Neitsyt Maria, johon Birgitalla oli lapsuudestaan asti erittäin läheinen suhde. Tarina on tuonut Birgitalle myös maineen huonona käsityöihmisenä.
Ajan tavan mukaan Birgitta naitettiin jo 13-vuotiaana. Hän meni naimisiin Ulf Gudmarinpojan kanssa, josta myöhemmin tuli Närken laamanni ja 1335 valtaneuvos ja muutti Ulvåsan tilalle Borenjärven rannalle. Pariskunta sai kahdeksan lasta, joista tytär Katariina jatkoi myöhemmin äitinsä työtä ja oli Vadstenan birgittalaisluostarin abbedissa ja äitinsä kanonisointihankkeen innokkain toimeenpanija. Birgitan mies kuului Ruotsin kuninkaan Maunu Eerikinpojan lähipiiriin, ja myös Birgitalla oli kuningasperheeseen läheiset suhteet. Hän perehdytti nuorta kuningatar Blankaa hovin tapoihin ja etikettiin ja neuvoi kuningasta. Birgitalla oli hyvät suhteet myös hengelliseen säätyyn ja Turun piispa Hemming oli hänen hyvä ystävänsä.
Pyhä Birgitta kuvattuna tunnuksineen kirjoittamassa ilmestyksiään. Kuva birgittalaisjärjestön käyttöön tarkoitetusta messukirjasta.
Birgitan kerrotaan olleen jo avioliittoaikanaan kiinnostunut hengellisistä asioista, ja vähitellen hän sai myös miehensä kiinnostumaan uskonasioista. Kesällä 1341 he lähtivät ruotsalaisen aatelisseurueen mukana pitkälle ja vaivalloiselle pyhiinvaellukselle Espanjan Santiago de Compostelaan Pyhän Jaakobin haudalle. Paluumatkalla Ulf sairastui, ja rukoillessaan apua miehensä pelastumiseksi pyhältä Dionysiukselta Birgitta sai ilmestyksen, jossa Dionysius sanoo, että Jumalan tahto tullaan Birgitan välityksellä saattamaan maailman tietoon. Seurue palasi Ruotsiin, mutta Ulf kuoli paluumatkalla luultavasti 1344 Alvastran luostarissa Ombergissa, jonne hänet haudattiin.. Miehensä kuoleman jälkeen Birgitta näki niin sanotun kiirastulinäkynsä, jossa hän näkee miehensä sielun kiirastulessa.
Miehensä kuoleman jälkeen Birgitta pyrki yhä selvemmin elämään pyhää elämää. Melkein heti hän alkoi toteuttaa kutsumustaan ja unelmaansa olla Kristuksen morsian. Vahvistuksena kutsumukselleen Birgitta sai niin sanotun kutsumusnäyn, jossa hän saa kuulla tulevansa olemaan Kristuksen morsian ja Jumalan kanava maailmaan.
Kuningas Maunu Eerikinpoika pyysi Birgitalta ohjeita, kuinka hänen tulisi toimia kuninkaana. Vuonna 1347–1348 Birgitta antoi kuninkaalle neuvoja ristiretkestä Novgorodiin näkyjensä mukaan, joissa Kristus antoi Birgitan välityksellä tarkat ohjeet retken järjestämisestä. Ristiretken epäonnistuttua Birgitta oli hyvin pettynyt kuninkaaseen, joka ei hänen mukaansa ollut noudattanut Kristuksen antamia ohjeita riittävän tarkasti eikä luottanut tarpeeksi Jumalan apuun. Ristiretken jälkeen Birgitan yhteydet kuningasperheeseen katkesivat. Birgitta alkoi suunnitella ulkomaanmatkaa. Vuonna 1349 Birgitta lähti Ruotsista matkalle kohti Roomaa, jonne hän saapui 1350. Matkan tarkoituksena Birgitalla oli tehdä riemuvuoden pyhiinvaellus Roomaan ja samalla saada paavin hyväksyntä uudelle luostarisäännölle, Regula Sanctis Salvatori, Vapahtajan luostarisääntö. Hänen poliittinen tavoitteensa oli saada paavin palaamaan Avignonista takaisin Roomaan.
Birgitan ilmestysten saksankielinen kappale vuodelta 1664.
Roomassa Birgitan oli aloitettava elämänsä lähes nollasta. Uudesta oudosta kielestä huolimatta hän alkoi heti Italiaan saavuttuaan solmia suhteita kirkon korkeimpiin henkilöihin, mutta myös arvosteli näitä kovin sanoin näkyjensä perusteella. Roomaan, pyhään kaupunkiin, saapuessaan Birgitta sai myönteisen vastaanoton. Roomaan kotiuduttuaan Birgitta huomasi, että yhteisellä kielellä oli oma suuri merkityksensä, ja ryhtyi opiskelemaan italiaa rippi-isänsä, maisteri Petruksen, opissa. Lisäksi Birgitta näki ilmestyksiä, joissa Pyhä Agnes yhdessä Neitsyt Marian kanssa yritti opettaa hänelle italian kielioppia. Erään ihmeen mukaan eräs kielitaidoton, suomalaiseksi tulkittu pyhiinvaeltaja oli Roomassa, mutta ei kyennyt suorittamaan ripittäytymisen sakramenttia kielitaidottomuutensa vuoksi. Siksi Birgitta suostui tulkkaamaan papin ja suomalaisen keskustelun. Ihmeen mukaan itse Kristus olisi ilmestynyt heille. Vuonna 1354 Birgitta muutti seurueineen asumaan Piazza Farnesen varrella sijaitsevaan asuntoon, jossa hän eli koko loppuelämänsä.
a>. Pohjoisosa (vas.) kuului naisille, eteläosa (oik.) miehille.
Paavi antoi luvan birgittalaisluostarin perustamiselle Vadstenaan vuonna 1370. Varsinaisesti uusi luostarisääntö, Omni Sanctissimi Salvatoris, hyväksyttiin vasta Birgitan kuoleman jälkeen vuonna 1378. Paavin annettua perustamisluvan Vadstenan luostarille Birgitta ryhtyi toteuttamaan haavettaan pyhiinvaelluksesta Palestiinaan. Kuuluisat näkynsä Jeesuksen elämästä hän koki juuri tällä matkalla Jerusalemissa ja Betlehemissä. Palattuaan Roomaan Birgitta sairasteli miltei vuoden, kunnes kuoli 23. heinäkuuta 1373.
Birgitan kuoltua hänen maalliset jäännöksensä haudattiin aluksi Forum Romanumin lähellä sijaitsevaan San Lorenzo in Panispernan kirkkoon, mutta ratkaisu oli vain väliaikainen. Birgitta oli itse toivonut, että hänen viimeiseksi maalliseksi lepopaikakseen tulisi Vadstenan luostari, ja jo seuraavana vuonna Birgitan ruumis siirrettiin hänen lastensa Katarinan ja Birgerin johdolla Vadstenaan. San Lorenzo in Panispernaan jäi vain hänen kätensä. Ihmekertomusten mukaan loppumatkan aikana, suuren väkijoukon seuratessa pyhäinjäännöksiä, tapahtui monia ihmeitä: mykkä oppi puhumaan, sokeat saivat näkönsä ja rammat oppivat kävelemään.
Paavi Bonifatius IX julisti Birgitan pyhimykseksi.
Birgitan kuoleman jälkeen monet tahot ajoivat hänen kanonisointihankettaan. Monien vaiheiden jälkeen paavi Bonifatius IX julisti Birgitan pyhimykseksi 7. lokakuuta 1391. Hän on ainoa paavin keskiajalla pyhimykseksi julistama pohjoismaalainen. Birgitan nykyisestä asemasta Euroopassa antaa hyvän kuvan se, että paavi Johannes Paavali II julisti Birgitan yhdeksi Euroopan suojeluspyhimyksistä vuonna 1999.
Pyhän Birgitan perintö nykyajalle.
Birgitan kaavailema luostari perustettiin Vadstenaan vasta hänen kuoltuaan ja vihittiin vuonna 1384. Luostarissa abbedissa oli Neitsyt Marian sijainen, ja jokaisella oli lisänimenä Maria. Tämä kaikki siksi, että Birgitta kunnioitti syvästi Neitsyt Mariaa ja piti häntä kuningattarena. Luostari oli siis ensimmäinen naisillekin tarkoitettu luostari, sekä laitos, joka sivisti naisia. Birgitta toimi kirkon ykseyden puolesta, joten tavallaan hän oli ekumenian edelläkävijä, vaikka kyseistä sanaa ei vielä tuolloin käytettykään.
Tämä ekumenia on jatkunut meidän päiviimme saakka, sillä tänään Pyhän Birgitan sääntökunta, joka oli alkuperäisnimeltään Pyhimmän Vapahtajan sääntökunta, on levittäytynyt ympäri maailmaa ja toimii hyvin aktiivisesti. Nykyään birgittalaissisaret muun muassa Roomassa huolehtivat siellä asuvien luterilaisten suomalaisten ja ruotsalaisten uskonelämästä. Lisäksi sisaret ovat olleet huomattavina apujoukkoina Pyhän Birgitan muistopäivän suunnittelussa ja toteutuksessa. Birgitan syntymästähän tuli kuluneeksi 700 vuotta vuonna 2003. Juhlan aikana toimitettiin ensimmäistä kertaa jumalanpalvelus, jossa saarnasivat yhdessä paavi ja luterilaiset arkkipiispat. Näin Birgitta edisti kirkkojen välistä yhteistyötä vielä kuolemansa jälkeenkin.
Birgitan vaikutuksesta Vadstenasta on tullut nykyaikana suosittu pyhiinvaelluskohde. Vadstenan luostarikirkossa säilytetään Birgitan sekä hänen tyttärensä Katariinan pyhäinjäännöksiä. Kävijöitä riitti Vadstenassa myös aivan ensimmäisinä vuosina, sillä Birgitta ja hänen ihmeensä olivat tunnettuja jo hänen eläessään. Ihmetekoja ja kerättiin myöhemmin Birgitan kanonisointia varten. Pyhän Birgitan suosio oli aikanaan valtava, sen on jopa arveltu voineen ohittaa suosiollaan Pyhä Olavi, mutta uskonpuhdistus pysäytti sen.
Birgitan henkistä perintöä vaalii Societas Sanctae Birgittae. Vadstenan luostarialue on luovutettu 1920 perustetun Birgittastiftelsenin haltuun.
Kirjallinen perintö.
Tärkein ja kuuluisin Birgitan kirjallisesta perinnöstä jälkipolville lienee kahdeksasta kirjasta koostuva kirjakokoelma "Pyhän Birgitan Ilmestykset", johon on kerätty Birgitan ilmestykset kanonisointihankkeen edistämistä varten ja joka painettiin ensi kerran vuonna 1492. Yli 700 muistiin kirjoitettua ilmestystä sisältävä kirjasarja tunnetaan latinaksi nimellä "Revelaciones sanctae Birgittae". Ilmestyksistä tehtiin myöhemmin kansankielisiä käännöksiä, ja ne levisivät ympäri Euroopan. Niin sanottujen ilmestyskirjojen lisäksi Birgitta kirjoitti rukouksia ja lukukappaleita birgittalaisjärjestön ja Vadstenan luostarin käyttöön. Pyhän Birgitan rukous ”Herra, osoita minulle tie”, on jäänyt elämään yli vuosisatojen ja on vielä nykyäänkin paljon käytössä.
Birgitan kirjalliseen perintöön kuuluu myös hänen yhdessä rippi-isänsä Petrus Skänningeläisen kanssa birgittalaissisarille tekemänsä liturginen laulukokoelma "Cantus sororum" ('Sisarten laulu'), jonka tekstit perustuvat Birgitan näkyihin. "Cantus sororum" toistui viikosta toiseen samanlaisena. Jokaiselle viikonpäivälle oli oma teemansa. Sunnuntaina juhlitaan Pyhää Kolminaisuutta ja Neitsyt Marian arvoa. Maanantaina enkelikuorot iloitsevat Jumalan äidistä, Tiistain aiheena ovat patriarkat ja profeetat, jotka ennustavat Marian syntymän. Keskiviikkona kansa iloitsee Marian syntymästä, Torstain teemana on Neitsyt, Joka synnyttää Pojan, maailman Pelastajan. Perjantain teemana on kärsivä Kristus ja Marian myötäkärsimys. Lauantaina lauluissa muistetaan Kristuksen taivaaseenastumista ja Neitsyt Marian taivaaseenottamista. Birgitta toivoi, että sisaret oppisivat ymmärtämään Mariaa syvällisemmin, kun he päivittäin ajattelisivat eri tilanteissa Pyhän Neitsyen elämää.
Sääntökunta.
Birgitta loi uuden hengellisen sääntökunnan "Ordo Sanctissimi Salvatoris" (lyhennetään O.Ss.S.) Pyhimmän Vapahtajan sääntökunta, joka tunnetaan yleisesti birgittalaissääntökuntana. Birgittalaisluostareilla oli keskiajalla suuri vaikutus Pohjolan henkiseen ja kulttuuriseen elämään. Suomessa Naantaliin vuonna 1438 perustettu birgittalaisluostari "Vallis Gratiae" (suomeksi Armonlaakso, ruotsiksi Nådendal) oli ensimmäinen laitos, joka sivisti naisia.
Keskiajan kuluessa sääntökunta levisi eri puolille Eurooppaa. Luostareita syntyi Skandinavian ohella Italiaan, Baijeriin, Reininmaalle sekä Alankomaihin. Vuoden 1500 tienoilla luostareita oli yhteensä 27. Kussakin luostarissa piti asua korkeintaan 60 nunnaa. Jumalanpalveluksissa avustavia diakoneja, jotka saivat olla myös pappeja, oli neljä. Ruumiilliset työt kuuluivat maallikkoveljille, joita sai olla korkeintaan kahdeksan. Pappismunkkeja oli kolmetoista. Luostarin johdossa olivat abbedissa ja kenraalikonfessori.
Luostarissa asuvat miehet ja naiset oli eristetty toisistaan paksujen muurien avulla. Munkit saivat mennä naisten puolelle ainoastaan antamaan sakramentteja kuolevalle sekä kantamaan kuolleen sisaren ruumista. Rippejä ja ehtoollista varten väliseinään oli jätetty aukkoja. Piispan tuli tarkastaa tämän muurin kunto kolmen vuoden välein. Ainoastaan kirkko oli munkeille ja nunnille yhteistä tilaa. Luostarit tarjosivat ylhäisönaisille mahdollisuuden myös hartauden harjoittamiseen, käsitöihin, puutarhanhoitoon, kirjojen kopiointiin ja lukemiseen.
Äiti Hesselbladin perustaman haaran birgittalaissisaria on Suomessakin, esimerkiksi Turun birgittalaisluostarissa.
Birgitan ajatuksia.
Naisena olemisesta Birgitta kirjoitti, että ”voidakseen olla Maria, naisen tulee ensin olla Martta”. (Eli ensin lähimmäisten palvelu ja sitten rukous, Jumalan lähestyminen. Birgitta itse toimi kuten opetti.) Erityisen tunnettu Birgitta on saamistaan ilmestyksistä, jotka koottiin keskiajalla, ehkä jo hänen eläessään, "Revelaciones sanctae Birgittae" -nimiseksi teokseksi.
Pyhän Birgitan merkitys Suomelle.
Pyhä Birgitta on elämästään asti vaikuttanut Suomen kulttuuriin ja perinteeseen monella tapaa. Hänen pyhimykseksi julistamisensa jälkeen hänen nimensä lisättiin myös Turun hiippakunnan kalenteriin vuonna 1391 punaisella, mikä tarkoitti vuotuista, valtakunnallista juhlapyhää. Viisi vuotta myöhemmin Birgitasta tuli Ruotsin valtakunnan suojeluspyhimys. Birgitan pyhimykseksi julistamisen käytännön merkitys suomalaisille näkyi muun muassa siinä, että pyhiinvaellusmatkat lyhenivät. Enää ei tarvinnut lähteä pyhiinvaellukselle esimerkiksi Espanjaan saakka, kun Vadstenan birgittalaisluostarista lahden toisella puolella oli tullut merkittävä pyhiinvaelluskohde. Vadstenassa saattoi tunnustaa syntinsä suomea osaavalle rippi-isälle. Savossa ja Karjalassa harjoitettiin jopa tietoista lähetys- ja julistustyötä Birgitan nimissä.
Naantalin birgittalaisluostarin perustaminen lienee suurin ja näkyvin Birgitan merkityksistä Suomelle. Päätös kaksoisluostarin perustamisesta tehtiin vuonna 1438, ja se rakennettiin Armon laaksoon, Vallis Gratiae, ja sen ympärille perustettiin Naantalin kaupunki (ruots. Nådens Dal, Armon laakso). Luostarissa oli nunnia jopa 60 ja munkkeja 15. Abbedissa oli koko luostarin johtaja. Luostarin yhteydessä oli myös vanhainkoti. Se oli maan ensimmäinen laitos, jossa jaettiin sivistystä myös naisille. Luostari oli myös tärkeä maallisen kulttuurin kuten kirjoitus- ja käsityötaidon keskus.Se tunnettiin myös sairaanhoito- ja parannustaidoistaan.
Pyhän Birgitan mukaan on nimetty myös kirkkoja. Esimerkiksi Lopella on vanha, 1660-luvulla rakennettu puukirkko Santa Pirjo. Vihdissä on Pyhän Birgitan kirkon rauniot ja myös Tuuloksen ja Halikon kirkkojen suojeluspyhimys on Pyhä Birgitta. Helsingissä Munkkisaaressa on Pyhän Birgitan puisto. Lohjan Vivamossa on vuonna 2002 vihitty Pyhän Birgitan kappeli.
Anna-Mari Kaskinen on kirjoittanut historiallisen näytelmän "Birgitan tie", joka sai ensi-iltansa 21.7.2007.
Birgitan muisto elää suomalaisessa kansanperinteessä ja arkipäivässä vielä nykyäänkin. Suomenkielinen naisennimet Pirjo ja Pirkko juontavat juurensa Birgitta-sanasta. Lasten hokema rimpsu ”Lennä, lennä leppäpirkko ison kivikirkon juureen...” kertoi siis alun perin siitä, miten Birgittaa on pyydetty toimimaan ihmisen ja Jumalan sekä tietysti myös Neitsyt Marian välisenä sanansaattajana.


Kuunpimennys.
Kuunpimennys on tilanne, jolloin Kuu on Maan varjossa eli Aurinko, Maa ja Kuu ovat samalla suoralla. Tällöinkään Kuu ei mene aivan näkymättömäksi, koska ilmakehä taittaa osan Auringon valosta Kuun pintaan. Vähiten taittuvat spektrin pisimmät aallonpituudet eli punaiset ja oranssit valonsäteet jatkavat koko ilmakehän läpi Kuuhun, kun taas enemmän taittuvat aallonpituudet vähenevät siroamisen myötä ilmakehässä. Tämän takia Kuu näkyy täydellisen pimennyksen aikana himmeän punaruskeana. Mitä enemmän Maan ilmakehässä on hiukkasia, sitä himmeämpänä Kuu loistaa. Kuunpimennystä pystyy tarkkailemaan hyvin paljain silmin tai kiikareilla.
Kuunpimennykset tapahtuvat aina täyden kuun aikaan. Kuun ratatason kaltevuuden vuoksi pimennystä ei kuitenkaan tapahdu läheskään joka kuukausi. Useimmiten ne sattuvat puoli kuukautta ennen auringonpimennystä tai sen jälkeen. Kaltevuussuunnan jaksolliset vaihtelut saavat aikaan, että ns. saros-jakson kuluttua (18 vuotta 10,3 vuorokautta) sekä kuun- että auringonpimennykset toistuvat suunnilleen samanlaisina.
Kuunpimennyksen vaiheet.
Täydellisen pimennyksen alussa Kuu joutuu Maan puolivarjoon. Tätä vaihetta kutsutaan puolivarjopimennykseksi. Sen huomaaminen ei ole itsestään selvää, sillä Kuu himmenee vain vähän. Seuraavaksi Kuu joutuu osittain Maan täysvarjoon ja alkaa osittainen pimennys. Tällöin Kuu pimenee selvästi reunasta alkaen. Tämän jälkeen koko Kuu siirtyy Maan täysvarjoon ja alkaa täydellinen pimennys, jolloin Kuu näkyy himmeän punaruskeana. Täydellisen vaiheen jälkeen seuraa taas osittainen pimennys ja puolivarjopimennys.
Kuun liike voi viedä sen keskelle Maan täysvarjoa, jolloin siis syntyy täydellinen kuunpimennys. Kuu saattaa myös vain sivuta Maan täysvarjoa ja tällöin nähdään osittainen kuunpimennys. Kolmas mahdollisuus on se, että Kuu ei lainkaan osu Maan täysvarjoon vaan ainoastaan Maan puolivarjoon, jolloin tapahtumaa kutsutaan puolivarjopimennykseksi.
Pimennys Kuusta katsottuna.
Kuusta nähtynä tapahtuma on auringonpimennys. Täydellisen kuunpimennyksen aikana koko Kuussa ja osittaisen pimennyksen aikana Kuun pimeillä alueilla näkyy täydellinen auringonpimennys, mutta se on kirkkaana loistavan Maan ilmakehän takia kovin erilainen kuin Maassa nähtävät täydelliset auringonpimennykset. Vastaavasti osittaisen vaiheen valoisilla alueilla ja puolivarjovaiheen himmeillä alueilla näkyy osittainen auringonpimennys.
Ilmakehän puhtaus ja saastuneisuus tulee näkyviin kuunpimennyksen aikaan. Esimerkiksi 1960-luvulla kuunpimennyksen aikaan Kuu oli niin tumma, ettei se näkynyt juuri ollenkaan ilman kiikareita, koska vastikään sattuneen tulivuorenpurkauksen tuhka oli pimentänyt Maan ilmakehää.
Kuun kirkkautta pimennyksen aikaan mitataan Danjonin asteikolla.
Suomessa näkyvät kuunpimennykset.
Uudenvuodenaaton iltana 31.12.2009 tapahtuneen osittaisen kuunpimennyksen näkyvyys maailmalla
Kuu Helsingissä 31.12.2009 klo 21.47
Vuonna 2004 nähtiin Suomessa kaksi täydellistä kuunpimennystä. Ensimmäinen oli 4.–5. toukokuuta alkuillasta vähän keskiyön yli ja toinen aamuyöstä 28. lokakuuta. Vuonna 2005 ei Suomessa näkynyt kuunpimennyksiä ja vuonna 2006 vain hyvin pieni pimennys 7. syyskuuta.
Vuonna 2007 Suomessa nähtiin täydellinen kuunpimennys 3.–4. maaliskuuta. Pimennyksen puolivarjopimennys alkoi 3.3 kello 22.16. Osittainen vaihe alkoi 23.30. Täydellinen vaihe oli 4.3 kello 0.44–1.58, jonka jälkeen osittainen vaihe päättyi 03.12 ja puolivarjopimennys päättyi 04.26. Vuonna 2008 nähtiin Suomessa täydellinen kuunpimennys 21. helmikuuta. Puolivarjopimennys alkoi kello 2.35, osittainen vaihe kello 3.43 ja täydellinen vaihe oli kello 5.00–5.51. Osittainen vaihe päättyi kello 7.09 ja puolivarjonpimennys kello 8.17.
31. joulukuuta 2009 nähtiin osittainen kuunpimennys, joka oli suurimmillaan kello 21.23.
Täydellinen kuunpimennys nähtiin Suomessa 21. joulukuuta 2010. Utsjoella pimennys näkyi kokonaisuudessaan. Puolivarjopimennys alkoi klo 7.27, osittainen pimennys klo 8.32 ja täydellinen vaihe klo 9.40. Syvimmillään pimennys oli kello 10.17. Pimennyksen täydellinen vaihe päättyi klo 10.54, osittainen vaihe klo 12.02 ja puolivarjopimennys klo 13.06.
Täydellinen pimeys havaittiin vain muutamassa paikassa pilvisen sään takia.
Vuonna 2011 nähtiin Suomessa kaksi täydellistä kuunpimennystä, 15. kesäkuuta ja 10. joulukuuta.
Seuraava täydellinen kuunpimennys nähdään Suomessa 28. syyskuuta 2015, osittainen 25. huhtikuuta 2013 ja puolivarjopimennys 28. marraskuuta 2012.


Auringonpimennys.
Täydellinen auringonpimennys Turkin Kemerissä 29. maaliskuuta 2006.
Auringonpimennys on luonnonilmiö, joka syntyy Kuun liikkuessa Maan ja Auringon väliin siten, että kaikki kolme ovat samalla suoralla. Tällöin Kuu peittää Auringon taakseen ja Kuun varjo osuu Maahan.
Pimennystyypit.
Kuun etäisyys Maahan vaihtelee noin 360 000 kilometristä noin 406 000 kilometriin. Jos Kuu on riittävän lähellä Maata ja kulkee riittävän keskeltä Maan ja Auringon välistä suoraa, se peittää koko Auringon taakseen ja syntyy "täydellinen auringonpimennys".
Jos Kuu kulkee keskeltä suoraa, mutta on riittävän kaukana, ei Kuu riitä peittämään koko Aurinkoa, vaan syntyy "rengasmainen auringonpimennys", jossa Aurinko näkyy "tulirenkaana" Kuun ympärillä. Pimennys voi näkyä täydellisenä tai rengasmaisena vain pienellä alueella Maan pintaa, mutta samanaikaisesti se näkyy osittaisena paljon laajemmalla alueella.
Mikäli Kuu ei kulje riittävän läheltä Maan ja Auringon välistä suoraa se ei riitä peittämään Aurinkoa kokonaan, vaan syntyy "osittainen auringonpimennys".
Pimennys voi olla myös niin kutsuttu hybridi- eli sekapimennys, jolloin Kuun varjo koskettaa Maan pintaa vain radan keskiosassa, jossa Maan pinta on lähimpänä Aurinkoa. Alussa ja lopussa pimennys on rengasmainen.
Pimennysten ajankohta.
Auringonpimennys voi tapahtua vain uudenkuun aikana, jolloin Kuu on Auringon suunnassa. Kuun rata on kuitenkin sen verran kallellaan Maan ratatasoon nähden, että pimennyksiä ei nähdä joka kuukausi vaan vain noin joka kuudes kuukausi. Vastaavasti kuunpimennyksiä voidaan nähdä joko puoli kuukautta ennen tai jälkeen auringonpimennyksen.
Sekä auringon- että kuunpimennykset toistuvat suunnilleen samanlaisina nk. Saros-jakson välein, jonka kesto on 18 vuotta ja 10,3 päivää. Jakson pituus johtuu Kuun ratatason kaltevuussuunnan jaksollisista vaihteluista. Alue, jossa pimennys näkyy täydellisenä, ei kuitenkaan tämän jakson kuluttua satu samalle pituuspiirille. Saros-jakson löysivät jo muinaiset kaldealaiset, ja sen avulla myös Thales ennusti täydellisen auringonpimennyksen, jonka nykyiset tähtitieteilijät ovat laskeneet tapahtuneen 28. toukokuuta 585 eaa.
Auringonpimennykset Suomessa.
Suomessa sattui edellinen täydellinen auringonpimennys linjalla Helsinki–Joensuu 22. heinäkuuta 1990.
Lisäksi 1900-luvulla sattui täydellinen auringonpimennys 21. elokuuta 1914 maan lounaisimmassa osassa, 29. kesäkuuta 1927 maan pohjoisimmassa osassa ja 9. heinäkuuta 1945 linjalla Kokkola–Kerimäki.
Seuraava täydellinen auringonpimennys sattuu 16. lokakuuta 2126 linjalla Vaasa–Kouvola ja seuraava rengasmainen auringonpimennys 21. kesäkuuta 2039 maan lounaisosassa.
Viimeisin Suomessa näkyvä osittainen auringonpimennys tapahtuu 21. toukokuuta 2012, mutta se näkyy vain aivan pohjoisimmassa Suomessa. Seuraava koko maassa näkyvä osittainen auringonpimennys tapahtuu 20. maaliskuuta 2015.


Jaakko Högman.
Seppä Jaakko Högman (alun perin "Hökkä", s. 25. heinäkuuta 1750, Yli-Ii – k. 1806) tunnetaan erityisesti Paavo Ruotsalaisen henkisen herätyksen alullepanijana. Tytär Margareta Högman vaikutti ystäväliikkeenä tunnetun herätysliikkeen johtohahmona.
Jaakko Hökkä muutti nuorena Yli-Iin Karjalankylästä Illinsaareen Iin kirkonkylään ja sieltä 1788 Pielavedelle, josta noin 1794 Jyväskylään. Nimensä hän muutti Hökästä Högmaniksi noin vuonna 1791.
Seppä Högman tunnettiin valistuneena ja hengellisenä miehenä ja niinpä ahdistuksesta kärsinyt Paavo Ruotsalainen käveli Nilsiän Aholansaaresta jalan yli 200 kilometrin matkan tapaamaan tätä Jyväskylään. Seppä antoi tälle "Thomas (Tuomas) Wilcocks"in kirjan "Kallihit hunajan-pisarat", joka vaikutti Ruotsalaiseen syvästi. Tapaamisesta on jäänyt erityisesti elämään sepän siteeraus kirjasta: "Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki".
Tämän yhden on usein ymmärretty olevan kirjassa myöhemmin mainittu "... Kristuksen sisällinen tunto". Sitä kuvataan kuitenkin Suometar-lehdessä 1856:22 toisin: Paavolta puuttuikin se, että hän ei ollut "myynyt kaikkea" eli luopunut omista yrityksistään kelvata Jumalalle.
Seppä Högmanin ja Paavo Ruotsalaisen kohtaamisen muistomerkki sijaitsee Jyväskylässä Tourulan vanhalla hautausmaalla. Perimätiedon mukaan Paavo Ruotsalaiseen syvästi vaikuttaneet sanat lausuttiin tällä kyseisellä paikalla. Kohtaamisen muistoksi pystytettyyn kiveen on kaiverrettu sanat: ”Tällä paikalla sijainneessa pajassa Paavo Ruotsalainen vuonna 1799 ensimmäisen kerran tapasi Jaakko Högmanin, jyväskyläläisen sepän, jonka sanat ’Yksi sinulta puuttuu ja sen kanssa kaikki: Kristuksen sisällinen tunto, ’ tekivät hänestä kansamme herättäjän.” Muistokiven paikalla on todellakin sijainnut sepän paja, muttei Högmanin. Hänen pajansa sijaitsi Väinölässä Äijälänjoen varrella.


Tuomaan evankeliumi.
Tuomaan evankeliumi on apokryfinen eli Uuteen testamenttiin kuulumaton evankeliumi. Evankeliumissa on 114 lyhyttä Jeesuksen sanomaksi väitettyä lauselmaa. Siinä ei käsitellä Jeesuksen elämää niin kuin Uuden testamentin evankeliumeissa.
"Tuomaan evankeliumi" on laajin Uuden testamentin ulkopuolinen Jeesuksen sanojen kokoelma. Aluksi uskottiin, että se sisältäisi varhaista perimätietoa, joka ei ole peräisin Uuden testamentin evankeliumeista. Jotkin Jeesuksen vertauksista olivat juuri sellaisia, jollaisiksi tutkijat olivat niiden varhaisemmat muodot kuvitelleet. Osa lauselmista muistuttaa hyvin paljon kanonisissa evankeliumeissa olevia lauselmia, mutta osa taas on entuudestaan tuntemattomia.
Kokonaisuudessaan "Tuomaan evankeliumi" tunnetaan vain Egyptistä Nag Hammadista vuonna 1945 löytyneenä koptinkielisenä käännöksenä, joka on ajoitettu noin vuoteen 350. Egyptin Oksyrhynkhoksesta oli jo aiemmin vuonna 1898 löydetty lyhyitä katkelmia alkuperäisellä kirjoituskielellä eli kreikaksi.
Tutkijat kiistelevät evankeliumin ajoituksesta. Asian selvittämistä vaikeuttaa se, että evankeliumi tunnetaan pääosin vain Nag Hammadista löydettynä koptinkielisenä käännöksenä, joka poikkeaa sisällöltään kreikankielisistä edeltäjistään, joista tunnetaan vain Oksyrhynkhoksesta löydetyt katkelmat. "Tuomaan evankeliumin" väitetään usein syntyneen itäisessä Syyriassa, missä vaalittiin apostoli Tuomaan muistoa. Syntyajan arvioidaan olevan ensimmäisen vuosisadan jälkipuoliskon ja kolmannen vuosisadan alun välissä. Kreikankieliset käsikirjoitukset on ajoitettu noin vuoteen 200 ja koptilaiset käsikirjoitukset noin vuoteen 340.
Monet pitävät "Tuomaan evankeliumia" merkittävimpänä Uuden testamentin ulkopuolisena varhaiskristillisyyttä kuvaavana löytönä. Se antaa kuvan varhaiskristillisyyden monimuotoisuudesta ja jossain määrin erilaisen kuvan Jeesuksesta.
Konteksti ja kirjoittaja.
Tuomaan evankeliumin katkelman sisältävä papyrus P. Oxyrhynchus 655.
"Tuomaan evankeliumi" on yksi varhaisimpia Jeesuksen opetuksia koskevia kirjoituksia kanonisten evankeliumien ulkopuolelta. Tämän vuoksi sitä pidetään erittäin merkittävänä kirjoituksena. Evankeliumi sisältää ainoastaan Jeesuksen opetuksia. Voidaan huomauttaa, ettei evankeliumi mainitse Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta, jotka ovat keskeisiä kristillisen uskon kohtia. Jotkut ovat kuitenkin tulkinneet evankeliumin aloitussanat "Elävä Jeesus puhui nämä salaiset sanat, ja Didymos Juudas Tuomas kirjoitti ne muistiin" osoituksena siitä, että opetukset olisi annettu Jeesuksen ylösnousemuksen "jälkeen", koska siinä mainitaan erikseen "elävä".
Jotkut tutkijat lukevat evankeliumin gnostilaisten kirjoitusten joukkoon, koska se löydettiin Nag Hammadista muiden, vielä selvemmin gnostilaisten kirjoitusten joukosta. Jotkut hylkäävät tulkinnan, koska evankeliumi ei sisällä gnostilaisuuden mytologian kuvauksia, kuten demiurgia ja muuta gnostilaista luomismyyttiä, sellaisina kuin ne on esitetty useissa muissa gnostilaisissa kirjoituksissa sekä kirkkoisä Irenaeuksen gnostilaisuutta vastustaneissa kirjoituksissa. Evankeliumissa kuitenkin puhutaan valosta ja "valon lapseudesta" (esim. "Tuom. ev." 50), mikä muistuttaa gnostilaisesta ajatuksesta, jonka mukaan ihmisissä on kuolematon sisin, joka on peräisin valon maailmasta. Jotkut tutkijat näkevät gnostilaisten vaikutteiden lisääntyneen ajan myötä, verrattuaan samoja lauseita kanonisissa evankeliumeissa, kreikankielisissä käsikirjoituksissa ja myöhemmissä koptinkielisissä käännöksissä. Mikään merkittävämpi kristillinen ryhmä ei hyväksy evankeliumia kanonisena tai auktoritatiivisena.
Evankeliumi on näennäisesti kirjoitettu Didymos Juudas Tuomaan, yhden Jeesuksen opetuslapsen, näkökulmasta. Hän esiintyy Johanneksen evankeliumissa "epäilevänä Tuomaana". Evankeliumi esittää, että Tuomas sai Jeesukselta henkilökohtaisesti erityisiä salaisia opetuksia, jotka on kirjoitettu kirjaan. Todellisuudessa evankeliumi on kuitenkin pseudepigrafinen eli laitettu Tuomaan nimiin. Se on saatettu kirjoittaa Tuomaan muistoa vaalineiden kristittyjen keskuudessa.
Evankeliumi on merkittävä Q-evankeliumin parissa työskennelleille tutkijoille. Q-evankeliumin on "Tuomaan evankeliumin" tavoin uskottu olleen kokoelma Jeesuksen lausumia tai opetuksia. Vaikka Q:sta ei ole koskaan löydetty yhtään kopiota, "Tuomaan evankeliumia" pidetään todisteena siitä, että varhaiskristityt todellakin kirjoittivat ylös Jeesuksen lauseiden kokoelmia, mikä tekee Q-teoriasta uskottavamman. Q-evankeliumista tehdyt rekonstruktiot ja Tuomaan evankeliumi sisältävät monia yhteisiä lauselmia.
Ajoitus.
Tutkijat ovat jakaantuneet evankeliumin ajoituksen suhteen. Näkemykset jakaantuvat enimmäkseen kahteen koulukuntaan: varhaisen ajoituksen kannattajat katsovat, että evankeliumi olisi kirjoitettu 50-luvulla ennen kanonisia evankeliumeja. Myöhäisen ajoituksen kannattajat katsovat, että se on kirjoitettu 100-luvulla viimeisten kanonisten evankeliumeiden jälkeen. Kummatkin osapuolet ovat yhtä mieltä siitä, että tekstiin toisella vuosisadalla tehdyt muokkaukset tekevät alkutekstin ajoituksesta hyvin vaikeaa.
Varhaisen ajoituksen kannattajat.
Varhaisen ajoituksen kannattajat katsovat, että koska evankeliumi sisältää enimmäkseen alkuperäistä materiaalia eikä näytä perustuvan kanonisiin evankeliumeihin, sen täytyy perustua varhaisempaan suulliseen perimätietoon. Koska suullista perimätietoa lakattiin pitämästä auktoritatiivisena ensimmäisen vuosisadan aikana, "Tuomaan evankeliumin" täytyy olla syntynyt ennen sitä, ehkä jopa niin varhain kuin vuonna 40. Koska tämä ajoitus sijoittaisi evankeliumin jopa ennen kanonisia evankeliumeja, jotkut ovat esittäneet, että evankeliumilla olisi joitain yhteyksiä Q-evankeliumiin.
Varhaisen ajoituksen kannattajat katsovat, että puolella evankeliumin materiaalista ei ole yhtymäkohtia Uuteen testamenttiin ja että ainakin osa materiaalista voitaisiin todennäköisesti laittaa historiallisen Jeesuksen nimiin, kuten lauselma 42: "Vaeltakaa, älkää pysähtykö!"
Myöhäisen ajoituksen kannattajat.
Myöhäisen ajoituksen kannattajat puolestaan ajoittavat evankeliumin joskus vuoden 100 jälkeen, yleisemmin toisen vuosisadan ensimmäiselle puoliskolle tai puoleen väliin. Jotkut katsovat, että evankeliumi on riippuvainen "Diatessaronista", joka koottiin pian vuoden 172 jälkeen. Koska evankeliumin Egyptistä löydetyt kreikankieliset katkelmat ajoitetaan tyypillisesti vuosien 140 ja 200 välille, tämä näkemys on selvästi vähemmistössä jopa myöhäisen ajoituksen kannattajien parissa.
Myöhäisen ajoituksen kannattajien pääargumentti perustuu redaktioon. Synoptisen ongelman yleisimmin hyväksytyn selitysmallin mukaan Matteus ja Luukas käyttivät kummatkin evankeliuminsa kokoamisessa sekä Markusta että kadonnutta Jeesuksen lauselmien kokoelmaa eli Q-lähdettä. Joskus he muokkasivat lähteensä sanamuotoa, ja muokattua tekstiä kutsutaan redaktioksi. Myöhäisen ajoituksen kannattajat katsovat, että osa tästä toisen vaiheen redaktiosta esiintyy myös Tuomaan evankeliumissa, mikä tarkoittaisi, että evankeliumi olisi kirjoitettu Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien jälkeen. Koska niiden ajatellaan yleisesti valmistuneen vuosien 80–90 välillä, "Tuomaan evankeliumi" olisi kirjoitettu tätä myöhemmin. Varhaisen ajoituksen kannattajien vastaus tähän on, että toisen vuosisadan käsikirjoitusten kopioijat ovat saattaneet tuottaa Tuomaan evankeliumissa esiintyvän redaktion vertaamalla evankeliumia synoptisiin evankeliumeihin, alkuperäisen kirjoittajan sijasta.
Tuomaan evankeliumi ja Uuden testamentin kaanon.
"Tuomaan evankeliumia" ei ole koskaan luettu osaksi Uuden testamentin kaanonia. Jotkut pitävät tätä merkkinä siitä, että evankeliumi on suhteellisen myöhäistä alkuperää — he katsovat, että jos evankeliumi olisi ollut todellisuudessa apostoli Tuomaan kirjoittama, Jeesuksen kuolemaa seuranneen sadan vuoden aikana sitä oli ainakin vakavasti harkittu otettavaksi mukaan kaanoniin.
Markionin esittämän kaanonin, jonka sanotaan olleen ensimmäinen koottu Uuden testamentin kaanon, laajalti saama tyly vastaanotto noin vuonna 140 osoittaa, että Jeesuksen elämän ja opetusten lähteinä käytettyjen kirjojen kaanon alkoi olla vakiintunut jo tuolloin. Vaikka joistakin potentiaalisista Uuteen testamenttiin luettavista kirjoista, kuten "Hermaan paimenesta" ja Johanneksen ilmestyksestä käytiin väittelyitä vielä 300-luvulla, neljän evankeliumin, Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen, kaanon oli vakiintunut oikeaoppisten kristittyjen joukossa jo toisen vuosisadan puolessavälissä. Tatianoksen laajalti käytetty "Diatessaron", joka koottiin vuosien 160 ja 175 välillä, käytti näitä neljää evankeliumia eikä edes harkinnut muita. Irenaeus kirjoitti toisen vuosisadan loppupuolella, että "koska maassa on neljä kulmaa, on sopivaa, että kirkolla tulisi olla neljä tukipilaria, neljä evankeliumia" ("Harhaoppeja vastaan" III.1), ja esitti tämän jälkeen ensimmäisen tunnetun lainauksen neljännestä evankeliumista, Johanneksen evankeliumin kanonisesta versiosta. Samoin toisen vuosisadan loppupuolella kirjoitettu Muratorin kaanon hyväksyy vain neljä evankeliumia.
On huomattavaa, että tieto historiallisesta Jeesuksesta itsestään ei ollut ensisijainen kriteeri Uuden testamentin kaanoniin luetuille kirjoille. Kaanoniin luettiin useita kirjoja, jotka eivät sisältäneet juurikaan tai lainkaan tietoja historiallisesta Jeesuksesta eivätkä myöskään historiallisen Jeesuksen opetuksia, kuten useat apostolien kirjeistä sekä Johanneksen ilmestys.
Sekaannukset muihin kirjoituksiin.
"Tuomaan evankeliumi" on eri kirjoitus kuin muut Tuomaan nimiin laitetut apokryfiset ja pseudepigrafiset teokset, kuten "Tuomaan teot", "Tuomas Kilvoittelijan kirja" ja "Tuomaan lapsuusevankeliumi", Jeesuksen lapsuudesta kertova teos. "Tuomaan evankeliumi" sekoitetaan usein erityisesti viimeksi mainittuun, koska siitä käytettiin keskiajalla myös nimeä "Evangelium Thomae", "Tuomaan evankeliumi". Tämä johtuu siitä, että nykyisin tunnettua "Tuomaan evankeliumia" ei tunnettu vielä tuolloin. Kun Hippolytos ja Origenes viittaavat apokryfiseen ja harhaoppiseen "Tuomaan evankeliumiin", ei voida olla varmoja, tarkoittivatko he sillä "Tuomaan lapsuusevankeliumia" vai tätä kokoelmaa Jeesuksen lauselmia.
Kyrillos Jerusalemilainen mainitsi 300-luvulla "Tuomaan evankeliumin" teoksessaan "Kathekhesis V": "Älköön kukaan lukeko evankeliumia Tuomaan mukaan, sillä tämä teos ei ole yhden kahdestatoista apostolista, vaan yhden Manin kolmesta jumalattomasta oppilaasta". "Tuomaan evankeliumissa" ei ole kuitenkaan juurikaan jälkiä manikealaisuudesta, vaan siinä on paljon vähemmän legendaarista materiaalia ja kertomakirjallista panosta kuin useimmissa muissa varhaiskristillisissä kirjoituksissa. Näin Kyrillos on saattanut myös puhua jostakin aivan muusta kirjoituksesta.
Tuomaan evankeliumin filosofia.
"Tuomaan evankeliumissa" pelastus on sen sijaan valaistunutta ymmärrystä kuulijan omasta luonteesta jumalallisen kuvana. Vaikka evankeliumissa olevat opetukset rinnastuvat usein "Matteuksen" ja "Luukkaan evankeliumissa" oleviin vastineisiinsa, ne ovat vailla kertovaa kontekstia. Tällä tavoin ne vaikuttavat salaperäisiltä eli olevan täynnä "gnosista", salattua tietoa, vaikka evankeliumi ei sisällä mitään suoranaisia gnostilaisia viittauksia, kuten gnostilaista luomismyyttiä demiurgeineen, varsinaisten gnostilaisten kirjoitusten tavoin.
"Johanneksen evankeliumi" esittää Jeesuksen "Jumalan ainosyntyisenä poikana", antaen Jeesukselle omanlaatuisensa aseman ihmisten joukossa. "Tuomaan evankeliumissa" Jeesus sanoo, että "Isän valtakunta on levinnyt kaikkialle maailmaan, mutta ihmiset eivät sitä näe" (113). Tämä voidaan tulkita niin, että Jeesuksen pyrkimyksenä oli tuoda valaistusta opetuksillaan siitä, että ihmisten olemassaolo on luonteeltaan enemmän henkistä kuin materiaalista. Näin hänen väitteensä hänen omasta jumaluudestaan asettuu siihen kontekstiin, että hänen "jumaluutensa" ei rajoittunut vain häneen itseensä, vaan kuului kaikille hengellisesti uudelleensyntyneille. Myös tämä ajatus on ristiriidassa kanonisen opetuksen kanssa.
Elaine Pagels on väittänyt teoksessaan "Beyond Belief", että vaikka "Tuomaan evankeliumin" edustama kristinuskon haara kuoli, monet merkittävät kristilliset mystikot lainasivat itsenäisesti evankeliumille tyypillisiä ajatuksia. Tällaisiin mystikoihin kuuluvat muun muassa Mestari Eckhart, Teresa Avilalainen ja Ristin Johannes.
Tuomaan evankeliumin ja Uuden testamentin vertailua.
"Tuomaan evankeliumi" ei viittaa Jeesukseen "Kristuksena" tai "Herrana" kuten Uusi testamentti, vaan pelkästään "Jeesuksena". Evankeliumista puuttuvat myös sellaiset kristinuskon keskeiset opit kuin synti, ajan merkit, toinen tuleminen, demonit ja Saatana. Se sisältää kuitenkin useita vertauksia, jotka löytyvät myös kanonisista evankeliumeista. Niihin sisältyvät mm. Jumalan valtakunta, Taivas, Helvetti, ikuinen kadotus, ihmeet (Jeesus käskee seuraajiaan parantamaan) ja pelastus.
Evankeliumi ei luettele kahtatoista apostolia nimiltä, mutta mainitsee Jaakob Vanhurskaan, jonka sanotaan olevan erilainen kuin muut ("Missä olettekin, teidän tulee mennä Jaakob Vanhurskaan luo. Hänen tähtensä taivas ja maa ovat syntyneet.", 12); Simon Pietarin; Matteuksen; Tuomaan, joka otetaan syrjään muista ja saa henkilökohtaista tietoa; Magdalan Marian; sekä Salomen. Vaikka tässä Maria ja Salome mainitaankin opetuslapsina, kanoniset evankeliumit mainitsevat vain miehet, mutta tekevät eron kahdentoista apostolin sisäpiirin ja "opetuslasten" välillä. Kreikankielinen sana "apostoli" ei esiinny Tuomaan evankeliumissa.
Vertaus kalastajasta.
Vertaus kalastajasta esiintyy sekä "Tuomaan evankeliumissa" että "Matteuksen evankeliumissa" ja muodostaa näin sopivan vertailukohteen.
"Tuomaan evankeliumin" versio on salaperäisempi, koska se kutsuu lukijan tekemään omat johtopäätökset vertauksesta. "Matteuksen evankeliumi" sen sijaan tarjoaa myös vertauksen selityksen. "Tuomaan" versiossa puhutaan ihmisen, kalastajan, omasta toiminnasta, kun taas "Matteuksen" versiossa vertaus linkitetään taivaan valtakuntaan kuulumiseen.
Pienempiä eroja ovat muun muassa: "Tuomaan evankeliumin" versiossa erotellaan suuria ja pieniä kaloja, "Matteuksen evankeliumin" versiossa puolestaan hyviä ja pahoja kaloja. "Tuomaan" versiossa jäljelle jää vain yksi kala, "Matteuksen" versio antaa ymmärtää, että niitä on useampia.
Vertaus eksyneestä lampaasta.
Toinen sopiva vertailukohde on vertaus eksyneestä lampaasta, joka löytyy sekä "Matteuksen", "Luukkaan" että "Tuomaan evankeliumeista", ja "Johanneksen evankeliumista" kertomuksena hyvästä paimenesta.
"Matteuksen", "Luukkaan" ja "Tuomaan evankeliumeiden" versioissa itse vertaus on melko samanlainen, mutta siitä lopussa tehty tulkinta on jossain määrin erilainen. "Johanneksen evankeliumin" kertomus on sekä luonteeltaan että sisällöltään hyvin erilainen.
Tuomaan evankeliumi ja historiallinen Jeesus.
Nykyisin tutkijat käyttävät ensisijaisesti kolmea kriteeriä päätellessään, mitä historiallinen Jeesus on todellisuudessa saattanut opettaa: useat todistukset, opetusten eroavaisuus perinteisistä opetuksista ja kontekstuaalinen luotettavuus. Monet nykyiset tutkijat uskovat, että "Tuomaan evankeliumi" on kirjoitettu itsenäisesti Uudesta testamentista ja on siksi hyödyllinen lähde historiallista Jeesusta koskeville tutkimuksille.
Jos joku "Tuomaan evankeliumista" löytyvistä Jeesuksen opetuksista löytyy myös Q-lähteestä sekä "Markuksen", "Matteuksen", "Luukkaan" ja "Johanneksen evankeliumeista" ja Paavalin kirjeistä, opetuksilla on "useita todistuksia" ja niiden voidaan katsoa suuremmalla todennäköisyydellä olevan peräisin historialliselta Jeesukselta, kun sellaisten opetusten, joilla on vain yksi todistus, kuten iso osa Johanneksen evankeliumin materiaalista.
Jeesus-myyttiä kannattavat myyttiteoreetikot, kuten Earl Doherty, teoksen "The Jesus Puzzle" kirjoittaja, ja Timothy Freke, teoksen "The Jesus Mysteries" kirjoittaja, katsovat, että kristinusko ei saanut alkuaan historiallisesta Jeesuksesta vaan juutalaisena sovellutuksena kreikkalaisista mysteeriuskonnoista. Heidän mukaansa Jeesuksen nimiin laitettujen opetusten kokoelma toimi osana tällaisen uskonnon initiaatiomysteerejä.
Jeesus-seminaarin analyysi.
Tuomaan evankeliumi on yksi viidestä Jeesus-seminaarin käyttämästä evankeliumista. Seminaarin tavoitteena oli löytää autenttisia Jeesuksen sanoja evankeliumeista. Se merkitsi täysin autenttiset sanat punaisella ja suuressa määrin autenttiset sanat vaaleanpunaisella.
Tuomaan evankeliumin opetuksista seminaari merkitsi punaisella seuraavat, suluissa kuinka monta prosenttia tutkijoista äänesti merkinnän puolesta: 54 (90%), 100:2b-3 (82%), 20:2–4 (76%), 96:1–2 (65%), 69:2 (53%).
Tuomaan evankeliumin opetuksista seminaari merkitsi vaaleanpunaisella seuraavat, suluissa kuinka monta prosenttia tutkijoista äänesti merkinnän puolesta: 36 (75%), 31:1 (74%), 45:1a (69%), 64:1–11 (69%), 36:2 (68%), 76:1–2 (68%), 86 (67%), 14:5 (67%), 39:3 (67%), 47:2 (65%), 98 (65%), 95 (65%), 33:2–3 (63%), 65:1–7 (61%), 62:2 (60%), 26 (60%), 63:1–3 (60%), 113:2–4 (59%), 35 (59%), 5:2 (57%), 89 (57%), 109 (54%), 32 (54%), 97 (53%), 10 (52%), 47:4 (52%), 9 (52%), 99:2 (52%), 78:1–2 (51%), 94 (51%), 2:1 (51%), 47:3(51%), 41 (51%), 14:4a (51%), 6 (50%), 55:1–2a (49%), 107 (48%), 21:9 (46%), 4:2 (45%).


Tähdenpeitto.
Tähdenpeitto eli okkultaatio syntyy, kun kirkas tähti peittyy Kuun tai planeetan taakse. Planeetan taakse peittyviä kirkkaita tähtiä tavataan harvoin, mutta Kuun taakse peittyvät tähdet ovat melko tavallisia.
Tähdenpeittoa on käytetty muun muassa Albert Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian ennusteiden todentamiseen. Teorian mukaan Auringon painovoimakenttä aiheuttaa Auringon läheltä kulkevaan kaukaisesta tähdestä Maahan saapuvaan valoon taipuman, jolle teorian perusteella voidaan laskea tarkka arvo. Taipuman vaikutuksesta Auringon reunan läheisyydessä näkyvä tähti näyttää siirtyvän hiukan Auringosta poispäin. Ilmiön suora havaitseminen on kuitenkin vaikeaa Auringon kirkkauden vuoksi. Taipuman mittaamiseksi tarvittiin samanaikainen Kuun aiheuttama tähdenpeitto ja täydellinen auringonpimennys. Valon taipuminen Auringon painovoimakentässä vahvistettiin vuoden 1919 auringonpimennyksen yhteydessä. Englantilaiset suorittivat tämän pimennyksen aikana mittauksia Guineanlahdella (Dyson) ja Brasiliassa (Eddington). Saatujen valokuvalevyjen tutkiminen osoitti Einsteinin teorian ennustaman tuloksen (noin 1,7 kaarisekuntia) oikeaksi 10 %:n tarkkuudella. Havainto julkistettiin Lontoossa 6.11.1919 pidetyssä Royal Societyn kokouksessa.


Titaani.
Titaani () on metallinen alkuaine. Sen kemiallinen merkki on Ti, järjestysluku 22 ja atomimassa 47,867. Titaanin sulamispiste on 1668 °C. Titaani on kevyttä ja hyvin muokattavissa. Siitä muodostetaan erilaisia lejeerinkejä. Titaanin löysi 1700-luvun lopulla William Gregor.
Fysikaaliset ominaisuudet.
Titaani on kiiltävä ja hopeinen metalli. Sen sulamispiste on korkea (1 667 °C). Sen kiderakenne on normaalisti heksagonaalinen, ja se muuttuu tilakeskeiseksi kuutioksi 882 asteessa. Muihin metalleihin verrattuna titaani ei ole hyvä sähkön- tai lämmönjohdin. Se on paramagneettinen. Titaani on kylmänä melko haurasta, mutta lämmityksen jälkeen sen muokattavuus paranee huomattavasti.
Isotoopit.
Luonnontitaanissa esiintyy viittä isotooppia: Ti-46, Ti-47, Ti-48, Ti-49 ja Ti-50. Ti-48 on yleisin (73,8 %). Yhtätoista radioaktiivista isotooppia on valmistettu, ja niistä vakain on Ti-44, jonka puoliintumisaika on 63 vuotta. Ti-45-isotoopin puoliintumisaika on 184,8 minuuttia, Ti-51:n 5,76 minuuttia ja Ti-52:n 1,7 minuuttia. Muiden isotooppien puoliintumisajat ovat alle 33 sekuntia ja suurimman osan alle puoli sekuntia.
Titaanin isotoopeilla ei ole merkittäviä sovelluskohteita.
Kemialliset ominaisuudet.
Titaanin höyrystymisen, sulamisen ja atomisoitumisen energiat ovat melko korkeita, mikä johtuu d-orbitaalin elektronista, joka muodostaa vahvoja metallisidoksia.
Titaani reagoi, erityisesti korkeissa lämpötiloissa, voimakkaasti hapen, vedyn ja typen kanssa ja on täten pyroforinen. Happi muodostaa titaanin päälle ohuen ja tiheän titaanidioksidikalvon, joka tekee titaanista erittäin korroosion kestävän. Tällöin titaani ei reagoi huoneenlämmössä muutoin kuin vetyfluoridin kanssa, mutta emäkset eivät edes lämpiminä reagoi titaanin kanssa. Titaani liukenee väkeviin happoihin, mutta ei veteen.
Titaanin tärkein hapetusaste on +IV. Titaani muodostaa tällöin paljon erilaisia komplekseja, joissa on ligandina joko fluoroja tai happea tai typpeä sisältäviä aineita. Vaikka yleensä titaani muodostaa koordinaatioluvulla kuusi komplekseja, niin myös koordinaatioluvulla kahdeksan tunnetaan yhdisteitä. Titaanilla on myös hapetusaste +III, joka on helppoa saada pelkistämällä sinkillä laimeassa happoliuoksessa tai elektrolyyttisesti hapetuasteelta +IV.
Titaanin ei ole todettu olevan vaarallista ihmiselle, eikä sillä ole myöskään terveysvaikutuksia.
Yhdisteet.
Teollisesti merkittävin titaanin yhdiste on titaanidioksidi. Titaani muodostaa myös muita oksideja hapetusastella +III, +II ja +I. Titaanilta tunnetaan myös sulfidi TiS2.
Titaani muodostaa tetrahalideja kaikkien neljän yleisimmän halogeenin kanssa. Halidit ovat erivärisiä ja niiden ominaisuudet vaihtelevat jonkin verran. Tetrakloridi ja -bromidi voidaan valmistaa kuumentamalla titaanidioksidia hapettimen, esimerkiksi hiilen, läsnäollessa ja johtamalla siihen kloori- tai bromikaasua. Tetrafluoridi saadaan, kun vedetön HF reagoi titaanitetrakloridin kanssa. Tetrajodidi saadaan muodostettua, kun titaanidioksidia kuumennetaan alumiinitrijodidin läsnäollessa. Kaikki tetrahalidit ovat tetrahedraalisia ja toimivat Lewis-happoina. Halidit ovat reaktiivisia veden kanssa muodostaen titaanidioksidia ja happoa. Titaanille on muodostettu myös trihalideja kaikkien halogeenien kanssa ja dihalideja kloorin, bromin ja jodin kanssa.
Titaanille on tuotettu huomattava määrä kompleksiyhdisteitä hapetusasteella +IV, jolloin koordinaatioluku 6 on yleisin, mutta 7 ja 8 ovat myös mahdollisia. Titaani muodostaa kompleksin yleensä typen tai hapen välityksellä. Yleisimpiä ovat titaanin alkoksidikompleksit, jossa titaanitetrakloridi reagoi alkoholin kanssa. Titaani muodostaa myös hapetuasteella +III komplekseja, mutta alemmilla hapetusluvuilla kompleksien muodostaminen on vaikeampaa.
Titaania voidaan hyödyntää myös organometallikemiassa. Tästä tunnetuin esimerkki lienee Karl Zieglerin kehittämä Ziegler-Natta-katalyysimenetelmä, jossa käytetään titaanin organometalleja katalyytteinä eteenin polymeroinnissa. Myöhemmin kehitettiin myös metalloseenejä, joissa titaani on kahden syklopentadieenirenkaan välissä. Titaani muodostaa myös karbonyyliyhdisteen Ti(CO)6.
Historia.
Vuonna 1791 cornwallilainen pastori ja kemisti William Gregor tutki paikallista malmia ilmeniittiä. Hän poisti malmista suolahapon avulla raudan, ja kun hän liuotti jäljelle jääneen osan rikkihappoon, syntyi titaanidioksidia. Neljä vuotta myöhemmin saksalainen kemisti Martin Klaproth löysi saman oksidin rutiilista. Hän nimesi löytäneensä alkuaineen titaaniksi kreikan mytologian titaanien, Uranoksen ja Gaian lasten, mukaan. Klaproth ei aluksi tiennyt Gregorin havainnoista mutta korosti kuitenkin koko uransa ajan, että Gregor löysi titaanin ennen häntä. Vuonna 1825 Berzelius valmisti titaania, mutta näytteessä oli epäpuhtauksia. Vuonna 1910 M. A. Hunter valmisti puhdasta titaania hapettamalla titaanitetrakloridia natriumin avulla.
Esiintyminen.
Maankuoresta titaania on noin 0,63 prosenttia, ja se on yhdeksänneksi yleisin alkuaine ja toiseksi yleisin transitiometalli raudan jälkeen. Vaikka ryhmän IV alkuaineet ovat yleisiä, niin niitä ei esiinny puhtaana luonnossa, vaan niitä löytyy monista oksideista ja silikaateista. Titaanin tärkeimmät malmit ovat ilmeniitti ja rutiili. Tärkeimmät esiintymät sijaitsevat Kanadassa, Yhdysvalloissa, Skandinaviassa, Australiassa ja Malesiassa.
Eristys ja valmistus.
Titaanin valmistamisen ongelma on sen voimakas reaktiokyky ilman hapen ja typen kanssa. Hapettaminen alkaalimetallien tai maa-alkaalimetallien kanssa ei poista kaikkea happea ja hiilen kanssa muodostuu karbideja. Myöhemmin titaania on valmistettu hapettamalla titaanitetrakloridia esimerkiksi kalsiumin ja magnesiumin avulla. Tämän prosessin kustannukset ovat melko korkeat, mutta se on edelleen käytetyin teollisuudessa ja tunnetaan Krollin metodina. Alla on esitetty reaktioyhtälöt tästä prosessista. Lämpötila kummassakin reaktiossa on 900 Celsiusastetta.
Tämä tuoteseos voidaan puhdistaa tislaamalla ja pesemällä kuningasvedellä.
Titaania tuotetaan noin 120 000 tonnia vuosittain. 100 grammaa täysin puhdasta titaania maksaa noin 540 euroa. Elokuussa 2011 ferrotitaanimalmi maksoi noin 6 euroa kilolta. Metallinen titaaniharkko (puhtain teollisuudessa käytetty standardilaatu Grade 1, puhtaus 99,5%) maksoi vuonna 2011 keskimäärin 9,4 euroa/kilo Rotterdamin metallipörssissä.
Käyttö.
Titaanin tiheys on suhteellisen pieni, mutta sillä on hyvät mekaaniset ominaisuudet. Alumiinin tai tinan kanssa yhdistetyn lejeeringin voimakkuus-massa-suhde on hyvin korkea. Muita yleisiä lejeerinkimetalleja ovat rauta, vanadiini, kupari, koboltti ja mangaani. Teräksen korroosion kestävyyttä voidaan lisätä lisäämällä titaania seokseen.
Titaania käytetään moottoreissa, mutta sen tärkein käyttökohde on ilmailuteollisuudessa. Lentokoneisiin ja avaruusaluksiin käytetäänkin kaksi kolmasosaa tuotetusta titaanista. Titaania käytetään tekonivelissä sekä luunmurtumien korjaamisessa tarvittavissa levyissä ja ruuveissa. Titaania käytetään panssareissa ja muissa suojissa. Titaania käytetään myös rakennusteollisuudessa, urheiluvälineissä, tietokoneissa ja kelloissa. Laivateollisuus hyödyntää titaanin hyvää korroosion kestävyyttä laivojen rungoissa ja potkureissa. Petrokemian ja kemian teollisuus käyttää titaania putkistoissa ja tuotantovälineissä.
Noin 95 % kaikesta käytetystä titaanista käytetään titaanidioksidina. Titaanidioksidia käytetään maali-, muovi- ja paperiteollisuudessa. Titaanidioksidi antaa maaleille valkoisen värin ja sillä on korvattu myrkyllinen lyijykarbonaatti. Titaanidioksidia käytetään myös paperi- ja muoviteollisuudessa tekemään materiaaleista läpinäkymättömiä. Titaanisulfaattia käytetään tekstiilien kuivaamiseen.
Titaania käytetään katalyyttinä alkeenien polymeroinneissa. 1950-luvulla kehitettiin Ziegler-Nattana tunnettu menetelmä, jossa titaani toimii keskusatomina. Myöhemmin on kehitetty metalloseeneja, joiden alkeellisimmissa komplekseissa titaani on kahden syklopentadieenin välissä.


Kappalainen.
Kappalainen (tai "capa" / "capella") on alun perin kristillisen kappeliseurakunnan pappi.
Nykyisin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kappalainen on seurakunnan vakinainen pappi, jota tuomiokapitulilla ei ole oikeutta siirtää tarveharkintaisesti toiseen seurakuntaan. Viran kelpoisuusehtona on suoritetut kappalaisen viran pätevöitymisopinnot eli ns. pastoraalitutkinto. Yleensä sen suorittamiseen seurakuntapastorin työn ohessa menee noin neljä vuotta. Kappalaisen virka julistetaan aina haettavaksi ja kappalaisen valitsee seurakunnan kirkkovaltuusto, seurakuntayhtymässä seurakunnan seurakuntaneuvosto.
Kappalaisen virkojen vähyys verrattuna seurakuntapastorin virkoihin on perua vanhasta menettelystä, jolla seurakuntakirkkoa tai kappelia kohti oli vain yksi riittävää kokemusta ja suoritettua kirkollista jatkokoulutusta edellyttävä papinvirka, jona toimi juuri kappalaisen virka. Näin turvattiin, että jokaista kirkkoa kohti oli vähintään yksi kokenut pappi.
Joissakin seurakunnissa kappalaiset toimivat joidenkin alueiden nimikko- tai vastuupappeina. Tällöin heistä puhutaan alueen kappalaisina, mutta myös nimeä "aluekappalainen" käytetään seurakuntien tapahtumatiedoissa ja nettisivuilla kaupunginosa- tai seurakuntakotirajoja noudattavien alueiden vastuupapeista. Heillä ei kuitenkaan yleensä ole esimiesasemaa suhteessa muuhun papistoon.
Kappalainen voi olla myös pääseurakuntaan kuuluvan kappeliseurakunnan papin virka, jolloin virkaan valitsee kappelineuvosto. Tällöin virkaan voi liittyä myös lähiesimiestehtäviä. Myös seurakunnissa, joissa seurakunnallinen työ on järjestetty seurakuntapiireittäin, kappalaisen virkaa voidaan käyttää alueellisena lähiesimiesvirkana kappeliseurakunnan kappalaisen tavoin.
Uudentyyppisen kappalaisen tehtäväkuvan muodostavat 1.1.2009 perustettuihin suurseurakuntiin muodostuneet
aluekappalaisen tehtäväkuvalla varustetut kappalaisen virat. Oikeudellisesti myös nämä aluekappalaiset ovat toistaiseksi tavallisen kappalaisen viran haltijoita. Näin, vaikka heille on määrätty johtosäännöllä vahvat seurakuntayhtymän kirkkoherran toimivaltaa vastaavat organisaatio- ja esimiesvastuut. Syynä siihen, että kappalaisen virasta käsin toimitaan näinkin vaativissa seurakunnallisissa esimiestehtävissä on, että nykyinen kirkkolaki ei toistaiseksi tunne muuta (väliportaan) esimiesvirkaa kuin kirkkoherran viran. Koska yhden seurakunnan suurseurakunnassa, toisin kuin seurakuntayhtymässä, ei voi olla kuin yksi kirkkoherran virkanimikeen haltija ainoaksi vaihtoehdoksi niissä on toistaiseksi jäänyt esimiestehtävässä toimivan kappalaisen viran varustaminen ko. valtuuksin.
Katolisessa kirkossa on arvonimi "hänen pyhyytensä kappalainen" (). Kappalainen on monsignor-titulaarin neljästä luokasta alin.
Ortodoksinen kirkko ei käytä tätä nimitystä arvonimenä eikä virkanimityksenä.


Martin Boos.
Martin Boos (25. joulukuuta 1782 Huttenried, Baijeri - 29. elokuuta 1825) oli saksalainen katolinen teologi, joka julisti silloisesta katolisesta näkemyksestä poiketen, että pelastus synneistä on saavutettavissa pelkästään uskomalla Jeesukseen.
Martin Boosista tuli kappalainen vuonna 1787, mutta kirkon johtomiehet ajoivat hänet ulos Baijerista ja Boos asui Itävallassa vuodesta 1799 vuoteen 1816. Pakotettuna lähtemään, hän palasi Baijeriin. Boos astui professorin virkaan Düsseldorfissa 1817 ja Saynin pastoriksi hän tuli 1819.


Raul Roine.
Raul Rafael Roine (14. tammikuuta 1907 Turku – 12. kesäkuuta 1960 Helsinki) oli erityisesti saduistaan tunnettu kirjailija. Suuren osan hänen satukokoelmistaan kuvitti Rudolf Koivu, mutta myös Seppo Arina.
Raul Roineen vanhemmat olivat valokuvaaja "Johan Emil" ja "Gerda Emilia Roine". Vanhemmat antoivat esikoispoikansa kasvatiksi Halikkoon isän sisaren perheeseen. Vuonna 1925 Roine muutti Helsinkiin, jossa hän tutustui taiteilijoihin kuten Wäinö Aaltoseen ja Rudolf Koivuun. Pula-aikana Raul Roine alkoi kirjoittaa satuja – siihen häntä oli rohkaissut kirjailija Anni Swanin kannustavat kommentit sadusta "Hyppyrin pyppyrin". Rudolf Koivu alkoi kuvittaa Roineen satuja.
Sota-aikana Roine meni naimisiin Elsa Nousiaisen kanssa. Liitto päättyi jo 1945. Roineelle ja hänen kihlatulleen Berit Grönholmille syntyi 1950 poika Jan Rafael.
Raul Roineen tunnettuja satuja ovat muun muassa "Antti Puuhaara", "Peukaloisen seikkailut" ja "Vihreä lohikäärme".
Lähteet.
Roine


Grafia.
Grafia (aiemmin Suomen Taidepiirtäjäliitto) on vuonna 1933 perustettu graafisen suunnittelun ammatillinen järjestö, jonka tehtävänä on edistää alan tietämystä ja tuntemusta sekä valvoa jäsentensä oikeudellisia, ammatillisia ja taloudellisia etuja. Grafia myös jakaa apurahoja ja myöntää erilaisia tunnustuksia.


Rudolf Koivu -palkinto.
Rudolf Koivu -palkinto on Rudolf Koivun elämäntyön kunniaksi vuodesta 1949 jaettu palkinto, joka jaetaan lasten- ja nuortenkirjan kuvittajalle. Palkinto jaetaan nykyisin joka toinen vuosi. Palkinnon suuruus on 6000 euroa.
Palkinnon myönsi vuoteen 1983 "Rudolf Koivu -säätiö", 1983–1986 Grafia ry yhdessä "Suomen Nuorisokirjailijat ry":n kanssa ja 1986–1996 "Suomen kirjasäätiö". Vuodesta 1997 palkinnon myöntäjä on jälleen ollut Grafia ry.


Usagi Yojimbo.
Usagi Yojimbo on amerikanjapanilaisen "Stan Sakain" luoma sarjakuva, joka kertoo "Miyamoto Usagista", isännättömästä samuraijäniksestä, joka harhailee ympäri edo-aikakauden Japania tehden milloin mitäkin samurain töitä. Sana "yojimbo" tarkoittaa henkivartijaa. Usagin historiallisena esikuvana on Sakain sanojen mukaan ollut oikea miekkamestari Miyamoto Musashi.
Ensimmäisiä Usagi Yojimbon tarinoita julkaistiin Thoughts and Images kustantamana vuosina 1984-1985. Sittemmin sarjakuvan ensimmäistä osaa julkaistiin Fantagraphics Booksin kustantamana vuosina 1987–1993 38 numeron verran. Hahmo vieraili samaan aikaan muissakin kustantamoiden sarjakuvissa, kuten Mirage Studiosin Turtleseissa. Sittemmin Usagi Yojimbo sarjakuva sai jatkoa, kun Miragen Peter Laird pyysi Sakaita tekemään sarjakuvaansa Miragen kustantamana. Usagi Yojimbo sarjakuva sai näin toisen osansa vuonna 1993 ja kesti aina vuoteen 1995 asti. Sarjakuva kesti kuusitoista numeroa. Myöhemmin Dark Horse Comics on kustantanut Usagi Yojimbo sarjakuvan kolmatta osaa vuodesta 1996 lähtien. Hahmo on seikkaillut samaan aikaan muidenkin kustantamoiden sarjakuvissa yksittäisinä tarinoina.


Pietismi.
Pietismi on 1600-luvun lopussa Saksassa syntynyt luterilaisen kirkon sisällä toiminut herätysliike, jota pidetään aitoluterilaisuuden jatkona. Pietismiksi liikkeen nimesivät sen vastustajat. Nimi tulee latinan sanasta "pietas", joka tarkoittaa hurskautta.
Pietismi syntyi protestiliikkeenä luterilaista puhdasoppisuutta eli niin sanottua luterilaista ortodoksiaa vastaan. Liike korosti henkilökohtaisen uskonelämän merkitystä. Se saarnasikin parannuksen tekemisestä ja entisen syntielämän hylkäämisestä. Pietismin ensimmäisenä edustajana pidetään Johann Arndtia (1555–1621). Pietismin tunnetuimpana edustajana taasen pidetään Philipp Jakob Speneriä (1635–1705). Pietismin jatkona nähdään herrnhutilaisuus, lähetysliike ja metodismi. Pietistit kokoontuivat myös kirkon ulkopuolella niin sanottuihin konventikkeleihin, jotka yleensä suomennetaan seuroiksi. Näissä kokouksissa luettiin Raamattua, keskusteltiin hengellisistä asioista ja laulettiin. Pietismin sisällä oli monenlaisia uskonnollisia suuntia.
Erityisesti pietismin estämiseksi säädettiin Pohjoismaissa konventikkeliplakaatti, joka kielsi seurojen pidon rangaistuksen uhalla.
Suomessa pietismi vaikuttaa useimpien herätysliikkeiden taustalla.


Valerian ja Laureline.
Suomenkielisillä nimillä "Valerian ja Laureline ja Avaruusagentti Valerianin seikkailuja" tunnettu sarjakuva on ranskalaisten Pierre Christinin käsikirjoittama ja Jean-Claude Mézièresin piirtämä avaruusseikkailusarja. Sarjan ensimmäinen seikkailu "Les mauvais rêves" ilmestyi vuonna 1967 "Pilote"-sarjakuvalehdessä.
Sarjan päähenkilöt ovat tuhon jälkeen jälleenrakennetusta Maasta, Galaxityn kaupungista lähtöisin olevat avaruusagentit Valerian ja Laureline, joiden alus kykenee liikkumaan niin ajassa kuin avaruudessakin. He jahtaavat avaruusroistoja ja ratkovat ongelmia kaukaisten tähtien planeetoilla.
Christinin ja Mézièresin tyylille ominaisinta ovat usein koomisia ominaisuuksia saaneet eri planeettojen erikoiset asukkaat. Tällaisia ovat esimerkiksi pitkäkärsäiset ja siivekkäät shinguzit, joiden elämän koko sisältö on kaupankäynti sekä Bluxtin yrmyttävät transmutaattorit, jotka kykenevät monistamaan mitä tahansa niille annettuja pikkuesineitä.
Avaruusagentti Valerianin seikkailut on vakavuutensa ohella aina ollut myös humoristinen sarjakuva, mutta tuoreimmissa kertomuksissa huumori on selvästi lisääntynyt. Christinin mukaan syy tähän on maailman muuttuminen ja uusi kritiikin kohde: media. Christin pitää tämän päivän diktaattoreina mediajättiläisiä, joita vastaan ei voi taistella hyökkäämällä suoraan päin. Huumori on hänen mielestään paras keino osoittaa median teeskentely, itsensä toistaminen, typeryyksien kierrättäminen ja todellisuudesta vieraantuminen.
Suomessa Valerianin julkaisu alkoi vuonna 1973 Zoom-lehdessä, ja sen jälkeen Otava, Tammi ja Jalava ovat julkaisseet sitä albumimuodossa. Valerian on Christinin ja Mézièresin päätyö, mutta he ovat tehneet paljon muutakin. Christin on käsikirjoittanut monipuolisia sarjakuvia monille piirtäjille ja toimii journalistiikan professorina Bourdeaux'n yliopistossa. Mézières on ollut mukana muun muassa Fifth Element -elokuvan suunnittelussa.
Sarjan albumit.
Valeriania on julkaistu albumien ohella myös jatkosarjoina sarjakuvalehdissä. "Tuhannen planeetan valtakunta" sekä "Karannut planeetta" -tarinat on julkaistu ensin jatkosarjana Zoom-lehdessä vuosina 1973-1974. Mustanaamio-lehdessä julkaistu vuosina 2002-2004 seuraavat tarinat: "Varjojen lähettiläs", "Päiväntasauksen sankarit", "Liikkuvien vetten kaupunki", "Tuhannen planeetan valtakunta", "Auringoton planeetta", "Paluu Alflololille", "Isännän linnut".


Prikaati 2005.
Prikaati 2005, josta käytetään nimitystä valmiusyhtymä on Suomen puolustusvoimien maavoimien uusin prikaatityyppi. Tällä hetkellä Suomessa on kolme Prikaati 2005 -mallin mukaista prikaatia koulutusorganisaatioina: Karjalan Prikaati, Porin Prikaati ja Kainuun Prikaati. Ne eroavat toisistaan pääasiallisten ajoneuvojensa vuoksi. Kainuun Prikaati toimii Sisu NA-110-telakuorma-autoilla, Karjalan Prikaati raskaimmin varusteltuna CV9030:llä ja Porin Prikaati XA-202:lla. Varustamisjärjestyksessä ensimmäinen on Karjalan Prikaati. Kaikkia varusmiehiä ei kouluteta kuitenkaan edes näissä rauhan ajan valmiusprikaateissa 05-kokoonpanoon, vaan kulloisestakin koulutustehtävästä osa näiden yksikköjen varusmiehistä saa jo kotiutuessaan sijoituksen muihin sodan ajan joukkoihin. Ne, jotka jäävät kokoonpanoon siirretään vuosien kuluttua muihin yksiköihin.
Valmiusyhtymät on suunniteltu varustettavaksi loppuun saakka vuoteen 2008 mennessä. Prikaati 2005:a kutsutaan myös valmiusprikaatiksi liikkuvuutensa ja strategisen iskun torjumiskykynsä vuoksi.
Prikaati on pienin itsenäiseen taisteluun soveltuva sotatoimiyhtymä, jossa on taistelevana osana kolme panssariajoneuvoin liikkuvaa jalkaväkipataljoonaa, taistelua tukevana tykistöaselajina yhtymän orgaaninen (oma) tykkipatteristo, jossa on kaksi tulipatteria, joissa kummassakin kaksi 155 mm:n kanuunoilla varustettua patteria.
Lisäksi valmiusyhtymän tulee kyetä vastaanottamaan johdettavakseen ja huollettavakseen 1-2 sen toimintaa tukevaa joukkoyksikköä. Tukevat joukkoyksiköt voivat olla kolmea jääkäripataljoonaa vahvistavia taistelevia yksilöitä tai taistelua tukevia yksiköitä, kuten tykkipatteristoja tai mekanisoituja taisteluosastoja.
Yleensä prikaatia suurempi sotatoimiyhtymä on armeijakunta. Klassisessa järjestelmässä pienin sotatoimiyhtymä oli prikaatia suurempi divisioona, joka koostui rykmenteistä.


Jääkäriprikaati.
Jääkäriprikaati (JPr) on Sodankylässä sijaitseva joukko-osasto, joka kouluttaa jääkärijoukkoja arktisiin olosuhteisiin. Se on varustettu Bandvagn 206 -telakuorma-autoin ja edustaa valmiusprikaatien ohella operatiivisten joukkojen iskukykyä.
Kokoonpano.
Lisäksi Jääkäriprikaatiin kuuluu esikunta (E/JPr) ja huoltokeskus (Hkesk/JPr). PohJP:hen kuuluva 3. Jääkärikomppania toimii myös prikaatin aliupseerikouluna. Se harjoittelee Rovaniemen alueella sijaitsevalla Rovajärven ampuma-alueella sekä Sodankylän Kyläjärven ampuma-alueella.
Varuskuntaan kuuluu myös Puolustushallinnon rakennuslaitoksen Sodankylän aluetoimisto.
Sodankylän varuskunnan vaatetushuolto on muista varuskunnista poiketen ulkoistettu Lindströmin tytäryhtiölle Comforta Oy:lle.
Komentajat.
Jääkäriprikaatin komentajana on vuoden 2012 alusta toiminut eversti Petteri Koskinen (s. 1961). Hänen edeltäjänsä oli eversti Mauri Koskela (1960), jalkaväkikoulutuksen saanut upseeri.
Historiaa.
Sodankylän varuskunta perustettiin 1960-luvulla. Vaasassa toiminut Pohjanmaan Jääkäripataljoona siirtyi sinne vakituisesti vuonna 1964 ja nimettiin kaksi vuotta myöhemmin Lapin Jääkäripataljoonaksi (LapJP). Jääkäriprikaati puolestaan perustettiin vuonna 1979. Siihen kuului vuosina 1981–1998 jalkaväen lisäksi Pohjanmaan tykistörykmentti, jonka perusyksiköinä toimivat 1990-luvun puolivälissä ainakin Tuliasemapatteri, Tulenjohtopatteri, Viestipatteri ja Kranaatinheitinkomppania. Prikaatissa toimi vuosina 1990–1996 myös Sodankylän Pataljoona. Jääkäriprikaatiin kuuluivat useiden vuosien ajan 1980- ja 1990-luvuilla erillisyksikköinä kuljetus-, pioneeri- ja viestikomppaniat.
Tulevaisuudesta.
Puolustusvoimien vuodesta 2013 alkaen toimeenpantava puolustusvoimauudistus kasvattaa joukko-osaston kokoonpanoa kun Lapin Ilmatorjuntarykmentti ja Rovaniemen aluetoimisto liitetään osaksi prikaatia.


Suomen maakuntajoukot.
Maakuntajoukot ovat Suomen puolustusvoimien kokoonpanoon kuuluvia alueellisia joukkoja, jotka muodostetaan reserviin kuuluvista vapaaehtoisista asevelvollisista ja muista vapaaehtoisista, jotka ovat sitoutuneet toimimaan kriisiaikana maakuntajoukoissa. Maakuntajoukkojen koulutuksesta vastaavat puolustusvoimat sekä puolustusvoimien valvonnassa Maanpuolustuskoulutusyhdistys (MPK).
Pääesikunta laati vuonna 2003 selvityksen, jonka mukaan maakuntajoukot olisivat puolustusvoimien sodanajan paikallispuolustusjoukkoja. Vapaaehtoiset, sijoituskelpoiset reserviläiset voisivat hakeutua niihin ja sitoutua niiden toimintaan. Koulutuksen saatuaan joukko tai sen osa voisi ehkä toimia (varusmiesten lisäksi tai heidän asemestaan) myös palo- ym. siviiliviranomaisten tukena mutta vain jos nämä erikseen pyytävät virka-apua. MPK:llä olisi merkittävä rooli maakuntajoukkojen rekrytoinnissa ja kouluttamisessa. Maakuntajoukon tyypillisiä tehtäviä olisivat kohteensuojaus, valvonta ja vartiointi sekä koulutus ja virka-apu. Suunniteltiin, että maakuntajoukkoihin sijoitetut saisivat henkilökohtaisen varustuksen, jota he voisivat säilyttää kotonaan, aseita lukuun ottamatta.
Valmistelu.
Vapaaehtoinen maanpuolustustyö tuli mahdolliseksi, kun Suomi yksipuolisella päätöksellään 21. syyskuuta 1990 julisti Pariisin rauhansopimuksen aserajoitusartiklat sisältävän III luvun mitättömäksi. Kyseinen luku kielsi myös armeijan ulkopuolisen sotataitojen koulutuksen. Vuonna 1993 maanpuolustusjärjestöt perustivat Maanpuolustuskoulutus ry:n, jonka tehtävä on johtaa ja organisoida vapaaehtoista maanpuolustuskoulutusta. Säädösperusta toiminnalle saatiin vuonna 1994, ja organisaatiota kehitettiin vähitellen koko 1990-luvun loppupuoli. Pääperiaatteena oli, että MPK antaa koulutusta yksilöille, mutta puolustusvoimat harjoittaa joukkokokonaisuuksia. Vuoden 2001 puolustuspoliittisessa selonteossa päätettiin kehittää tuntuvasti vapaaehtoista maanpuolustuskoulutusta. Puolustusministeri Jan-Erik Enestam asetti 1. lokakuuta 2002 ministeriötason työryhmän pohtimaan sitä, miten vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen tehtävät, vapaaehtoiset järjestöt sekä niiden tuottamat palvelut voitaisiin kytkeä viranomaisten toimintaan. Raportti julkaistiin 1. kesäkuuta 2004, ja siinä ehdotettiin - pääesikunnan edellisenä vuonna tekemän selvityksen pohjalta -, että luotaisiin uusi puolustusvoimien sodan ajan joukkotyyppi nimeltä maakuntajoukot.
Maakuntajoukkojen tukena olisivat koulutus- ja tukiyksiköt, joissa voisivat toimia halukkaat yli 15-vuotiaat Suomen kansalaiset. Maanpuolustuspiireillä olisi alueellisia toimintakeskuksia, joissa voisivat kouluttautua ja harjoitella sekä maakuntajoukkoihin sijoitetut, MPK:n kurssilaiset että muutkin halukkaat, kuten palontorjunta- ja väestönsuojeluryhmät.
Vuoden 2004 puolustusselonteossa päätettiin perustaa maakuntajoukot ja luoda asianmukainen lainsäädäntö työryhmien ehdotuksien pohjalta. Tätä varten puolustusministeriö asetti maaliskuussa 2005 toimikunnan, joka valmisteli lainsäädäntöä vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta. Komitea pyysi lausuntoja 63 taholta, joiden joukossa olivat eduskuntapuolueet, ministeriöt, työmarkkinoiden keskusjärjestöt ja maanpuolustusjärjestöt. Lausunnot olivat pääosin myönteisiä, ja niissä esitettiin teknisluonteisia muutoksia eri aloja sivuaviin lain kohtiin.
Valmisteluvaiheessa esitettyä kritiikkiä.
Valmisteluvaiheessa merkittävimmät periaatteelliset vastalauseet tulivat, Vihreältä liitolta ja Vasemmistoliitolta. Puolustusministeriön laatiman lausuntotiivistelmän mukaan Vasemmistoliitto katsoi, että ainoastaan puolustusvoimien palkattu henkilökunta voi antaa sotilaallista koulutusta. Puolue kritisoi myös Maanpuolustuskoulutus ry:n organisaation raskautta ja piti maanpuolustustahdon edistämistä periaatteessa tarpeettomana ja vahingollisena. Vihreä liitto piti tarpeettomana, että valtiovalta puuttuisi vapaaehtoisen maanpuolustustyön epäsotilaallisiin osiin, kuten esimerkiksi vapaaehtoisiin pelastustoimen tai turvallisuusalan yhdistyksiin. Suomen rauhanliitto puolestaan piti lakiehdotusta tarpeettoman raskaana ja pelkäsi sen johtavan erityisesti naisvaltaisten alojen militarisoimiseen. SDP kannatti ehdotusta, mutta korosti parlamentaarisen valvonnan asemaa. Tärkeimpänä muutoksena SDP edellytti, että valtioneuvosto nimittäisi enemmistön Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen hallituksen jäsenistä.
Pelastusalan järjestöt, muun muassa Suomen Punainen Risti, vastustivat sitä, että vapaaehtoinen maanpuolustustyö ulottuisi niiden hoitamalle alueelle, eli rauhan ajan vapaaehtoiseen pelastuspalveluun.
Suomalaisen rauhanliikkeen piirissä suurimmaksi uhaksi nähtiin, että maanpuolustustoiminta saa poliittisesti värittyneitä piirteitä.
Laki vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta.
Satakunnan maakuntakomppania valtakunnallisessa lippujuhlapäivän paraatissa 2009
Helmikuussa 2007 eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen maakuntajoukkoja ja muuta vapaaehtoista maanpuolustusta koskevaksi lainsäädännöksi (HE 172/2006). Ehdotuksen mukaan maakuntajoukot muodostavat uuden puolustusvoimien joukkotyypin, jonka jäsenet kootaan tehtävään sitoutuneista reserviläisistä. Maakuntajoukot voivat toimia kantahenkilökunnan johtamina virka-aputehtävissä, mutta tarkoituksena ei ole luoda virka-apuosastoja, jotka olisivat jatkuvassa välittömässä valmiudessa.
Kun maakuntajoukkojen jäsenet palvelevat virka-aputehtävissä tai vapaaehtoisissa harjoituksissa, he ovat sotilaita ja heitä koskevat sotilasrangaistussäännöksistä ainakin palvelus- ja vartiorikoksia sekä sotilaan sopimatonta käyttäytymistä koskevat pykälät. Sotilaskurinpitosäännöksiä ei sovelleta maakuntajoukkojen jäseniin. Tämä tarkoittaa, että maakuntajoukon jäsenten tekemät sotilasrikokset tutkii aina poliisi, minkä jälkeen ne käsitellään oikeudessa. Tarkoituksena on kuitenkin, että tavanomaisena kurinpitotoimena käytetään maakuntajoukkositoumuksen purkamista. Vain vakavimmat tapaukset viedään oikeuteen.
Laki vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta sisältää säännökset maakuntajoukon jäsenen sosiaalisesta asemasta ja oikeudellisesta vastuusta. Joukon jäsen on vastuussa haltuunsa annetuista varusteista. Toisaalta hänellä on soveltuvin osin samat oikeudet kuin varusmiehellä. Hänellä on oikeus harjoituksissa ilmaiseen vaatetukseen, muonitukseen ja sotilasmajoitukseen sekä ilmaisiin matkoihin harjoitusalueelle. Päivärahaa maakuntajoukon jäsen saa vähintään varusmiehen alimman päivärahan verran. Reserviläispalkkaa ei sen sijaan hallituksen esityksen mukaan makseta. Maakuntajoukon jäsen rinnastetaan vahingonkorvausasioissa varusmieheen: valtio vastaa hänen ulkopuolisille aiheuttamastaan vahingosta.
Kansainvälisoikeudellisesti maakuntajoukon jäsenet ja muut vapaaehtoisesti kriisiajan tehtäviin sijoitetut rinnastetaan sotilaisiin. Tätä ei kuitenkaan kirjattu lakiin, sillä puolustusvaliokunta katsoi, ettei kansallisella lailla voida säätää kansainvälisen oikeuden tulkinnasta tavalla, joka sitoisi muita valtioita.
Eduskunnan puolustusvaliokunta muokkasi mietinnössään paljon lakiehdotuksen merkittävintä uutta säädöstä, lakia vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta. Muutokset olivat kuitenkin enimmäkseen teknisiä. Muutokset, jotka oli tarkoitus tehdä vanhaan puolustusvoimista annettuun lakiin, hylättiin ja siirrettiin uuteen puolustusvoimista annettuun lakiin, joka oli samaan aikaan eduskunnan käsittelyssä. Hallituksen esitys olisi antanut vain nykyiselle ja aikaisemmalle kantahenkilökunnalle oikeuden johtaa kouluammuntoja, mutta puolustusvaliokunta antoi tämän oikeuden myös puolustusvoimien erikseen hyväksymille reserviläisille. Virka-aputehtäviin osallistuville reserviläisille säädettiin oikeus saada reserviläispalkan suuruinen korvaus. Lisäksi täsmennettiin, että vapaaehtoisia reserviläisiä saisi käyttää virka-apuun ulkomailla vain silloin, kun reserviläinen antaa tähän erikseen suostumuksensa. Sotilaallisten voimakeinojen osalta lakia selkiytettiin siten, että siinä on sama periaate kuin puolustusvoimien virka-avusta poliisille annetussa laissa: poliisin apuna toimittaessa sotilaallisia voimakeinoja saavat käyttää vain puolustusvoimien virkamiehet. Maakuntajoukkojen käyttöperiaatteita rajattiin vastaavasti. Reserviläisjärjestöjen toiveista huolimatta virka-aputehtävien johto pidettiin tiukasti puolustusvoimien palkatun henkilökunnan vastuulla.
Keskustelu eduskunnassa.
Vasemmistoliiton ja vihreiden eduskuntaryhmät vastustivat lakiehdotusta eduskuntakäsittelyn kaikissa vaiheissa. Vasemmistoliiton mielestä maakuntajoukot uhkasivat muodostua uusiksi suojeluskunniksi, joita voitaisiin käyttää sisäisten levottomuuksien kukistamiseen. Myös pelko siitä, että joukkoihin hakeutuisi "pyssyuskovaisia ja ramboja", esitettiin keskustelun aikana. Vastauksessaan hallituksen edustaja, puolustusministeri Seppo Kääriäinen muistutti, että virka-aputehtävien yhteydessä henkilökohtaista asetta järeämpiä voimakeinoja saa käyttää vain puolustusvoimien palkattu henkilökunta, ja sekin vain poliisin ohjauksessa. Vihreät puolestaan painottivat sitä, että uusi joukkomuoto saattaa viedä rahoitusta siviilipuolen kriisinhallinnalta.
Muut eduskuntapuolueet olivat esitykseen tyytyväisiä. Eduskunta hyväksyi lakiehdotuksen puolustusvaliokunnan esittämässä muodossa 14. helmikuuta 2007 äänin 160 puolesta, 15 vastaan ja 24 poissa. Tasavallan presidentti vahvisti lain 11. toukokuuta 2007.
Maakuntajoukkojen organisaatio.
Maakuntajoukkotoiminta on aloitettu vuonna 2004 koeluontoisesti muutamissa sotilaslääneissä. Syksyllä 2006 alettiin kaikissa muissakin sotilaslääneissä koota ensimmäisiä maakuntajoukkoja. Maakuntajoukkoja on perustettu 29 kappaletta. Kokonaisuudessaan yksiköissä on n. 5 000 reserviläistä. Puolustusministeriön ilmoituksen mukaan tyypillinen vapaaehtoinen on 38-vuotias perheellinen mies, jolla on akateeminen tai keskiasteen koulutus.
Maakuntajoukkoja on tarkoitus käyttää ainakin muiden sodan ajan joukkojen perustamisen suojaamiseen, paikallispuolustukseen, tärkeiden kohteiden suojaamiseen sekä virka-aputehtäviin. Joukkojen varsinaisesta organisaatiosta on melko vähän julkista tietoa. Paras lähde tässä mielessä on Pohjois-Karjalan maakuntakomppaniasta julkistettu tiedonanto sekä merivoimien maakuntajoukon tehtäväkuvaus Rannikon puolustajassa 3/2006. Perusperiaatteena maakuntajoukkojen organisaatiossa on, että ne perustuvat tavanomaisiin puolustusvoimien sodan ajan joukkojen kokoonpanoihin. Niitä varten ei siis ole mitään erityistä organisaatiotyyppiä. Tavanomainen maakuntakomppania perustunee jalkaväkikomppanian rakenteeseen Pohjois-Karjalan maakuntakomppanian tapaan. Eri lähteiden mukaan yksikön nimikkeenä on ilmeisesti torjunta-, jalkaväki-, maakunta- tai vartiokomppania. Pohjois-Karjalan maakuntakomppaniaan kuuluu
Yksikössä on tarkoitus olla kaksi upseeria joukkuetta ja kaksi aliupseeria ryhmää kohti. Kokonaisvahvuus olisi 13 upseeria, 42 aliupseeria ja 120 miestä: yhteensä 175 henkeä. Yksikön suorituskykyvaatimukset olisivat yhdistelmä jalkaväkikomppanian, vartiokomppanian ja sotilaspoliisikomppanian vaatimuksista. Näistä ainakaan vartio- ja sotilaspoliisikomppanian suorituskykyvaatimukset eivät ole julkista tietoa. Yksikön käytössä olevasta kalustosta ei ole myöskään erityisiä tietoja. Voidaan olettaa, että komppanioissa käytettävät kranaatinheittimet ovat kevyitä 81 mm:n kranaatinheittimiä, sillä Suomessa raskaita heittimiä käytetään komppanioittain pataljoonan tulitukiaseina. Mahdollinen panssarintorjunta-aseistus käsittänee erityyppisiä sinkoja ja miinoja kullekin yksikölle suunnitellun tehtävän mukaan.
Helsingin maakuntakomppanian organisaatio, joka perustuu torjuntakomppania (A)-kokoonpanoon, muistuttaa Pohjois-Karjalassa käytettävää. Yksikköön kuuluu kolmen jalkaväkijoukkueen lisäksi kuitenkin myös panssarintorjuntajoukkue, jonka aseistuksena ovat raskaat singot ja raskaat kertasingot. Komppanian kokonaisvahvuus on yli 230 henkeä.
Koulutus ja valmius.
Maakuntajoukkojen vapaaehtoiselta henkilöstöltä edellytetään hyvää fyysistä kuntoa sekä nuhteetonta elämäntapaa. Käytännössä tämä tarkoittaa samaa kuntotasoa kuin mitä ammattisotilailta vaaditaan. Kuntotasoa valvotaan vuosittaisin kenttäkelpoisuuskokein. Uudenmaan pilottimaakuntajoukoista julkaistujen tietojen perusteella sen henkilöstölle tarjotaan keskimäärin yhden viikonloppuharjoituksen verran koulutusta kuukaudessa. Sitä, kuinka moneen harjoitukseen joukkoon sitoutuneen tulee osallistua, ei ole ilmoitettu. Lisäksi maakuntakomppanian henkilöstön tulee asua maakuntakomppanian toiminta-alueella, millä pyritään varmistamaan, että henkilöstöllä on paikallistuntemusta.
Maakuntajoukon koulutus jakaantuu sotilaalliseen ja virka-apukoulutukseen. Alkuvaiheessa vaikuttaisi siltä, että päällystön kohdalla johtamis- ja kouluttajakoulutusta on varsin paljon. Rannikon puolustaja -artikkelin mukaan maakuntajoukon pitäisi perustamisvaiheen jälkeen kyetä hoitamaan oma rauhan ajan koulutuksensa Sotilaallisen koulutuksen osuuden tulisi olla noin neljä viidennestä, kun taas virka-aputehtäviin valmistauduttaisiin n. 20 % ajasta. Päällystötehtäviin sijoitetut reserviläiset on koulutettu Reserviupseerikoulun järjestämissä kertausharjoituksissa, joilla on yhtenäistetty johtajien koulutus-, suunnittelu- ja johtamisvalmiudet.
Maakuntajoukoille suunnitellut tehtävät vaihtelevat huomattavasti. Se, mikä niille on yhteistä, on keskimääräistä suurempi vaativuus. Maakuntajoukkojen valmiustasosta ei ole julkista tietoa. Hallituksen esityksen 172/2006 mukaan maakuntajoukkojen ei ole tarkoitus olla ympärivuorokautisessa nopeassa lähtövalmiudessa, mutta toisaalta niillä pitäisi pystyä korvaamaan varusmiehistä koottuja virka-apuosastoja.
Maakuntajoukot ovat saaneet tehtävistään kritiikkiä eräiltä ammattisotilailta. Toisin kuin rauhanliikkeen ja vasemmiston suunnalta tullut kritiikki, tämä arvostelu kohdistuu joukkojen tehtävien liian pieneen kokoon ja rauhanomaisuuteen. Seppo Ruohosen, eläkkeellä olevan upseerin, mielestä maakuntajoukot ovat osa alueellisen puolustuksen doktriinin alasajoa. Hänen näkemyksensä mukaan tavoitteena on korvata aiemmat, huomattavasti vahvemmat paikallispuolustusyksiköt vain yhdellä virka-apuun keskittyvällä komppanialla maakuntaa kohti. Tässä olisi otettu mallia Bosniasta ja Afganistanista, missä suomalaiset ovat tehneet siviilien ja sotilaiden yhteistyötä vastaavankokoisilla yksiköillä. Puolustusvoimat ei ole vastannut kritiikkiin.
Toteutunut käyttö.
Puolustusvoimia koskevan lakiuudistuksen tultua vuoden 2008 alussa voimaan Puolustusvoimat on alkanut hyödyntää maakuntajoukkojen yksiköitä virka-aputehtävissä. Ensimmäisenä virka-aputehtävän sai Hiidenveden komppania, joka jakeli vettä 3.–7. tammikuuta vesikriisistä kärsineille nokialaisille. Tehtävään osallistui 42 reserviläistä komppanian varapäällikön, yliluutnantti Jouni Laineen johdolla. Komppanialle valitun palvelusajanjakson sisältämän viikonlopun aikana puolustusvoimat oli kotiuttanut edellisen saapumiserän miehistöstä valtaosan, mutta uusi saapumiserä ei ole vielä astunut palvelukseen. Myöhemmin Nokialla palvelivat myös ainakin Pirkanmaan, Varsinais-Suomen, Keski-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan maakuntakomppaniat, kukin viikon ajan. Yhteensä Nokialla palveli virka-aputehtävissä useita satoja reserviläisiä.
Helsingissä pidettiin 4.–5. joulukuuta 2008 Etyj:n ulkoministerikokous, johon osallistui yli 1 200 ulkomaalaista vierasta. Näitten suojelemiseksi pantiin toimeen laaja turvallisuusoperaatio, johon Puolustusvoimat osallistui 500 sotilaan suuruisella virka-apuosastolla. Osastosta 120 taistelijaa oli Helsingin maakuntakomppaniasta. Virka-apuosaston päätehtävänä oli kohteiden vartiointi. Maakuntajoukkoja on käytetty myös Jukolan viestin järjestelyiden yhteydessä poliisin virka-apuna.


Heikki Fabian Helminen.
Heikki Fabian Helminen (1847–1892) oli jyväskyläläinen liikemies. Hän perusti muun muassa sanomalehti Keski-Suomen, josta tuli vuonna 1917 Suomalaiseen yhdistymisen myötä Keskisuomalainen.
Kustantaja.
Helminen perusti Keski-Suomi-sanomalehden vuonna 1871, jolloin Suomessa ilmestyi muuta 19 sanomalehteä. Hän osti yhdessä lehtorien K. G. Göösin ja Johan Ferdinand Canthin kanssa piirilääkäri W. S. Schildtiltä Jyväskylän kirjapainon, jossa sanomalehteä aloitettiin painamaan. Kirjapaino myytiin samana vuonna Göösin ja Alexander Georg Weilinin (myös jyväskyläläinen opettaja) perustamalle Weilin+Göös-yhtiölle. Keski-Suomen ensimmäinen numero ilmestyi 7. tammikuuta 1871.
Helminen toimi perustamansa lehden päätoimittajana kahteen otteeseen, vuosina 1871–1873 ja 1881–1885.
Uusien keksintöjen lumo.
Puhelin esiteltiin ensimmäisen kerran suurelle yleisölle Philadelphian maailmannäyttelyssä 1876, jossa myös Helminen vieraili. Hän innostui uudesta keksinnöstä ja rakensi vuonna 1878 Muuramessa sijaitsevan maatilansa ja Jyväskylän välille Keski-Suomen ensimmäisen ja yhden koko Suomen varhaisimmista puhelinyhteyksistä. Yhteys ei ollut kovinkaan käyttökelpoinen, mutta se toimi lähtölaukauksena alueen puhelinyhteyksien kehitykselle.
Philadelphian maailmannäyttelyssä esiteltiin myös kirjoituskone. Sellaisenkin Helminen päätti hankkia. Remingtonin kakkosmalli, Suomen ensimmäisen kirjoituskone, saapui Jyväskylään vuonna 1877.
Puhelimen ja kirjoituskoneen hankkiminen kuvaavat Helmisen taipumusta uutuudenviehätykseen. Hänen kerrotaan kuitenkin innostuneen liian monesta asiasta, minkä vuoksi liiketoimet joutuivat vaikeuksiin ja Keski-Suomi-lehti vaihtoi omistajaa nopeasti.


Slovakki.
Slovakki ("slovenčina", "slovenský jazyk") on länsislaavilaiseen kieliryhmään kuuluva indoeurooppalainen kieli. Sitä puhutaan lähinnä Slovakiassa (noin 5 miljoonaa puhujaa) ja lisäksi muun muassa Yhdysvalloissa (yli 800 000) ja Tšekissä (183 749).
Slovakin kieli on läheistä sukua muun muassa tšekille, puolalle ja sorbille. Erityisen lähellä se on tšekin kieltä; molempien kielten puhujat kykenevät yleensä ymmärtämään toisiaan hyvin, mihin vaikutti aikanaan erityisesti Tšekkoslovakian valtio, jossa ihmiset puhuivat aina omaa kieltään ja tulivat ymmärretyksi. Kaikkein nuorimmalle sukupolvelle, joka ei ole kokenut yhteistä Tšekkoslovakian aikaa, saattaa toisen kielen ymmärtäminen olla hieman hankalampaa.
Jyväskylän yliopisto Suomessa on ollut 70-luvun lopulta lähtien ainoa pohjoismainen yliopisto, jossa on voinut opiskella slovakkia.
Historia.
Slaavit saapuivat Karpaattien altaaseen ja nyk. Slovakian alueelle n. v. 500. Unkarilaisten maahantulon jälkeen slovakkien yhteys eteläslaaveihin ja tšekkeihin katkesi, ja slovakin kieli alkoi eriytyä. Yhteydet tšekkiin jatkuivat ja vahvistuivat kuitenkin Prahan yliopiston perustamisen jälkeen (1348). Tšekkiläisellä Králicen raamatulla (1593) oli suuri merkitys, sillä sitä protestantit käyttivät sitä raamattunaan.
Slovakin kirjakieltä alettiin kehittää 1700-luvun loppupuolella Anton Bernolákin ja Ľudovít Štúrin toimesta. Bernolák kehitti ensimmäisen slovakin kirjakielen länsislovakin murteiden pohjalta, mutta yritys epäonnistui. Štúrin keskislovakin murteiden pohjalle rakentuva kirjakieli pohjautui 1846 ilmestyneeseen slovakin kielioppiin "Nauka reči Slovenskej". Samaan aikaan oli myös yrityksiä luoda tšekille ja slovakille yhtenen kirjakieli.
Štúrin kielimuoto löi kuitenkin itsensä läpi ja on pohjana myös nykyslovakille. Samo Czambel julkaisi 1902 slovakin kielen oikeinkirjoitusoppaan, joka on käytännössä voimassa nykyäänkin.
Tšekkoslovakian valtion muodostamisen jälkeen (1918) slovakki joutui alttiiksi vahvalle tšekkivaikutukselle. Sotienvälisenä aikana korostettiin kielten samankaltaisuutta, ja "tšekkoslovakin" kielen käsite yleistyi jälleen. Tšekkiläistäminen päättyi vasta toisen maailmansodan jälkeen.
Vuonna 1993 Tšekkoslovakian jakaannuttua Slovakiaksi ja Tšekiksi slovakista tuli Slovakian ainoa virallinen kieli.
Murteet.
Päämurteita on kolme: länsi-, keski ja itäslovakki. Tšekin puhujat pystyvät ymmärtämään läntisiä ja keskisiä murteita helpohkosti. Kirjoitetun ja puhutun kielen ero ei ole niin suuri kuin tšekissä. Kirjakieli perustuu etupäässä keskislovakialaisiin murteisiin. Näistä ovat peräisin slovakin kirjakielen ns. synkooppilaki, joka ei salli kahta pitkää vokaalia (diftongit lasketaan pitkiksi vokaaleiksi) peräkkäisissä tavuissa, sekä ä-kirjain, jota ei esiinny missään muussa slaavilaisessa kielessä. (Suurin osa slovakeista ääntää kirjaimen tavallisena e:nä; ä-murteet ovat vähemmistössä.) Länsislovakialaisten murteiden vokaalijärjestelmä muistuttaa paljon tšekkiä: "valkoinen" on sekä tšekiksi että länsislovakiksi "bílý", mutta slovakin kirjakielellä "biely" (huomaa, että diftongin "ie" perässä tulevassa tavussa on lyhyt y!). Itäslovakialaisissa murteissa puolestaan ei ole lyhyiden ja pitkien vokaalien eroa lainkaan.
Äänteet ja oikeinkirjoitus.
Slovakkia kirjoitetaan latinalaisin kirjaimin, joiden apuna käytetään monia diakriittisiä merkkejä. Niiden paljous voi oudoksuttaa kieltä osaamatonta, mutta todellisuudessa slovakin oikeinkirjoitus on poikkeuksellisen johdonmukainen, sillä se noudattaa melko tarkasti kielen fonologiaa ja lähes jokaista äännettä vastaa oma kirjaimensa.
Ääntämistä helpottaa myös se, että sanan pääpaino on aina ensimmäisellä tavulla, toisin kuin esimerkiksi puolassa tai venäjässä.
Vokaalit.
Slovakissa erotetaan pitkät ja lyhyet vokaalit. Pitkät vokaalit merkitään akuutilla (´): á, é, í, ó, ú ja ý.
Slovakki tuntee lisäksi neljä diftongia: ia, ie, iu ja ô (vastaa suomen "uo":ta). Ääntämyksessä voidaan erottaa myös "au"-, "eu"- ja "ou"-diftongit, jotka kirjoitettuna esiintyvät muodossa av, ev ja ov.
Ns. kovaa "e"-äännettä merkitään ä-kirjaimella. Sitä käytetään vain sanan sisässä b:n, m:n, p:n ja v:n jäljessä. Tavallinen "e/é" on pehmeä, mikä tarkoittaa sitä, että sen edellä oleva konsonantti liudentuu (pehmenee eli palataalistuu). Samoin käyttäytyy i, jonka kova vastine on y. Näin esimerkiksi sana "deti" 'lapset' lausutaan suunnilleen "djetji".
Slovakissa on niin sanottu synkooppilaki, jonka mukaan kahdessa vierekkäisessä tavussa ei voi olla kahta pitkää vokaalia, muutamia lainasanoja lukuun ottamatta. Myös diftongit luetaan pitkiksi vokaaleiksi.
Konsonantit.
Slovakki on fonologisesti runsaskonsonanttinen kieli: siinä on 5 vokaalia ja 27 konsonanttifoneemia (suomessa on 8 vokaalia ja 13-16 konsonanttia).
Slovakissa myös konsonantit ("l" ja "r") voivat muodostaa tavun, ja siksi slovakissa on sanoja, joissa ei ole yhtäkään vokaalia, esimerkiksi "vlk" 'susi', "vrch" 'vuori'. Myös niillä on pitkä vastine "ĺ" ja "ŕ", esim. "vŕba" 'paju', "vĺča" 'sudenpentu'.
Dentaaleilla "d", "t", "n" ja "l" on liudentuneet vastineet "ď", "ť", "ň" ja "ľ". Suhuäänteet "č", "dž", "š" ja "ž" sekä "j" luetaan aina liudentuneiksi.
Kuten tšekissä, myös slovakissa alkuperäinen slaavilainen "g" on muuttunut "h":ksi kuten esimerkiksi ukrainassa - molemmissa kielissä "hra" 'peli', puolaksi "gra", venäjäksi "igra". Slovakissa muutos ei ole kuitenkaan ollut niin ehdoton ja poikkeukseton kuin tšekissä, jossa "g" on käytössä yksinomaan lainasanoissa: viereisen soinnillisen konsonantin vaikutuksesta alkuperäinen "g" on säilynyt mm. sanassa "mozog" 'aivot', vrt. ven. "mozg", puolan "mózg", tšekissä sana on muodossa "mozek".
Slovakista puuttuu tšekin vahvasti palatalisoitunut "r"-äänne, ř. Esimerkiksi nimeä "Jiří" vastaa slovakissa "Juraj". Toisaalta slovakissa tehdään ero liudentuneen ja liudentumattoman "l"-konsonantin välille, joka on tšekistä hävinnyt.
Sanasto.
Sanastoltaan slovakki on hyvin lähellä tšekkiä. Perussanasto taas on yhteistä lähes kaikille slaavilaisille kielille (ks. esim. lukusanat alla). Tšekin kielen vahvan kirjallisen tradition vuoksi tšekkiläistä lainasanastoa on paljon, myös niin sanottuja käännöslainoja. Lainasanastoa on runsaasti myös latinasta ja saksasta, jonkin verran unkarista ja romaniasta. Toisin kuin tšekissä, slovakin kielen uudistamisessa on kiinnitetty huomiota omaperäisyyteen luomalla neologismeja mm. murresanojen avulla.
Esimerkkejä.
"Som ešte stále študentka. Študujem v Bratislave medicínu." - Olen edelleen (nais)opiskelija. Opiskelen lääketiedettä Bratislavassa.
"Prepáčte, nejem ani rybu ani mäso. Som vegetarián." - Anteeksi, en syö kalaa enkä lihaa. Olen vegetaristi.
"Ideme na Slovensko." - Menemme Slovakiaan.


Katalaani.
Katalaani ("català") on kieli, joka kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan romaaniseen kieliryhmään ja jota puhutaan Espanjassa (Katalonian ja Valencian maakunnat, "El Carxe" Murcian maakunnassa sekä Baleaarien ja Pityuusien saaret Mallorca, Menorca, Ibiza - katalaaniksi "Eivissa" - ja Formentera), Ranskassa, Andorrassa sekä Algheron kaupungissa Sardiniassa. Katalaaninkielisistä maista ja alueista käytetään katalaaniksi mielellään yhteisnimitystä "Els Països Catalans".
Valencian maakunnan asukkaat kutsuvat omaa kielimuotoaan mielellään nimellä "valencià" ja mallorcalaiset "mallorquì", ja paikalliset autonomiset maakuntahallitukset ovat pyrkineet jossain määrin ohjaamaan näiden kielimuotojen normittamista omiin suuntiinsa saadakseen ne näyttämään eri kieliltä. Kyseessä ovat kuitenkin saman kielen eri murteet, ja niiden erottamispyrkimykset ovat luonteeltaan ennen kaikkea poliittisia. Esimerkiksi vakavasti otettavista valencialaisista ja baleaarilaisista kaunokirjailijoista ehdoton enemmistö kirjoittaa samaa kirjakieltä kuin varsinaisen Katalonian asukkaat, ja paikallisten murteiden muotoja ja sanastoa käytetään ennen kaikkea kirjallisten tarpeiden mukaan, kuten antamaan paikallisväriä.
Historia.
Katalaani kehittyi vulgaarilatinasta pitkän ajan kuluessa. Latina saapui Kataloniaan roomalaisten mukana 218 eaa.. Murteiden eriytyminen vauhdittui Länsi-Rooman luhistumisen jälkeen vuonna 476. On kuitenkin mahdoton sanoa, missä vaiheessa katalaani eriytyi omaksi kielekseen, sillä kirjoitettu latina säilytti norminsa puhutun kielen muuntumisesta huolimatta. Luultavasti suurimmat muutokset kieli koki 600- ja 700-lukujen aikana. Seuraavien kolmensadan vuoden aikana kehitys alkoi näkyä myös kirjoitetussa kielessä, ja 1100-luvulta on peräisin varhaisin tunnettu kaunokirjallinen teksti "les Homilíes d'Organyà". Kieli eli kultakauttaan aina 1400-luvun lopulle, jolloin Aragónin ja Kastilian kuningaskunnat yhdistyivät 1469. Tällöin katalaani sai lähimmän sukukielensä oksitaanin lisäksi kilpailijakseen kastilian, jota käytetään edelleen: se on espanjan eniten puhttu kieli, joka tunnetaan yleisemmin espanjan kielenä. Nimitysten espanja ja kastilia käyttö vaihtelee alueittain sekä myös asiayhteydestä riippuen.
Katalonian hallinnon kieli vaihtui katalaanista kastiliaan vuoden 1716 kansainvälisten sotatoimien jälkeen. Oikeuslaitoksissa katalaani säilytti kuitenkin asemansa vielä pitkään, ja sen käyttö opetuskielenä kiellettiin vasta 1858. Puhuttu kieli säilyi kuitenkin elinvoimaisena sortotoimista huolimatta. Lisäksi katalaaninkielinen kansanrunous eli loistokauttaan juuri tuolloin. Kansallisaate voimistui edelleen 1830-luvulta lähtien, ja aikakaudesta puhutaankin katalonialaisen kirjallisuuden renessanssina. Vuonna 1900 alkoi ilmestyä ensimmäinen sanomalehti "La Veu de Catalunya". Vuonna 1931 kieli sai virallisen asemansa takaisin, kuitenkin vain seitsemäksi vuodeksi, sillä se pysyi kiellettynä koko Francon diktatuurin ajan vuodesta 1938 vuoteen 1976, jolloin kielestä tuli virallinen myös Valencian ja Baleaarien alueilla. Demokratian palauduttua saattoi alkaa katalaanin hidas normalisointihanke, joka on ollut erityisen haasteellinen, koska kieli oli kielletty hyvin pitkään, mikä ei tosin täysin ollut estänyt katalaaninkielisen kirjallisuuden ilmestymistä diktatuurin aikanakin. Nykyään katalaania puhuu äidinkielenään noin 6,5 miljoonaa ihmistä, mutta kaksikielisten runsaan määrän vuoksi jotkut lähteet antavat luvuksi jopa 10,5 miljoonaa. Katalaani on täten EU:n suurin vähemmistökieli.
Länsi-katalaani.
Valencialaiset itse usein kutsuvat murrettaan, "valenciàa", mieluummin kieleksi kuin murteeksi. Baleaarien, erityisesti Mallorcan katalaania taas usein nimitettään myös nimellä "mallorquí".
Konsonantit.
b, c, ç, d, f, g, h, j, k, l, m, n, p, q, r, s, t, v, w, x, z
Digrafit.
gu, gü, ig, ix, ll, l·l, ny, qu, rr, ss, tg, tj, tm, tx
Ääntäminen.
Ääntäminen vaihtelee suuresti eri murteiden välillä. Ne jaetaankin juuri ääntämisen
Varsinkin suomalaisesta näkökulmasta katalaanin ääntämissäännöt ovat varsin monimutkaiset. Seuraavassa on esitetty joitakin ääntämisen piirteitä, mutta kattava esitys ei tässä ole mahdollinen.
Vokaalit.
Muun muassa Katalonian alueella puhuttavassa itämurteessa painottomat o-, a- ja e-vokaalit ääntyvät neutreina. Painottomat a ja e kuulostavat suomen a:n ja ä:n välimuodolta ə, painoton o taas ääntyy u:na. Painollisina o ja e voivat esiintyä joko avoimina tai puolisuppeina yhteydestä riippuen. Näin ollen i ja u ovat ainoat vokaalit jotka ääntyvät suurin piirtein samalla tavoin kuin suomessa. Länsimurteissa a:n ja e:n neutrivokaali on a tai avoin e, eikä o:n muuttumista u:ksi esiinny. Y ei ole katalaanissa vokaaliäänne, sillä se esiintyy vain digrafissa "ny".
Klusiilit.
Ensimmäisenä on kauttaviivojen välissä esitetty foneemi (äänne), ja sen jälkeen sitä ilmaiseva kirjain tai digrafi.
Affrikaatat.
Loppuasemassa affrikaatat muuttuvat soinnittomiksi. Sananloppuinen // jota seuraa vokaali, on soinnillinen.
Frikatiivit.
Loppuasemassa frikatiivit muuttuvat soinnittomiksi kuten saksassa.
Sibilantit.
Sananloppuiset // and //, joita seuraa vokaali, muuttuvat soinnillisiksi.
Nasaalit.
Digrafi "tm" vokaalienvälisessä asemassa ääntyy kaksois-m:nä ("setmana" (viikko) → "semmana"). Poikkeuksena lainasanat, kuten ritme (rytmi). Sanan lopputavussa digrafi mp redusoituu m:ksi.
Digrafi "tn" vokaalienvälisessä asemassa ääntyy kaksois-n:nä ("cotna" (kaarna) → "konna"). Poikkeuksena lainasanat, kuten "ètnitat" (etnisyys). Kyseessä ei tällöin olekaan varsinaisesti digrafi, vaan tavuraja erottaa konsonantit toisistaan.
Nasaalit loppuasemassa ääntyvät selkeinä, toisin kuin espanjassa tai ranskassa.
R-äänteet.
Katalaanissa on kaksi r-äännettä, kuten espanjassa ja portugalissa.
Kielioppi.
Katalaani erottuu muista romaanisista kielistä erityisesti erikoisen analyyttisen perfektinsä ansiosta. Tämä muodostetaan asettamalla verbin eteen "anar"-verbin ("mennä") preesensmuoto - niinpä esimerkiksi "vaig menjar" tarkoittaa "olen syönyt". Muissa romaanisissa kielissä tällaiset rakenteet viittaavat yleensä tulevaisuuteen, kuten espanjan "voy a comer". Tälläkin on katalaanissa on analogiansa: "vaig a menjar" tarkoittaa kyllä katalaaniksikin "lähden syömään" (joka siis viittaa ainakin implisiittisesti tulevaisuuteen, koska en ole vielä syönyt), mutta kannattaa huomata, että jos prepositio "a" pudotetaan pois, saamme menneeseen aikaan viittaavan rakenteen.
Sellaiset päätteillä muodostettavat perfektimuodot (preteriti) kuin esimerkiksi espanjan "hablé" "puhuin" eivät ole katalaanille täysin vieraita, mutta ne eivät ole luontevaa puhekieltä kaikissa murteissa. "Hablé" kääntyy katalaaniksi sekä Valenciassa, Barcelonassa että Palma de Mallorcassa luontevimmin muodossa "vaig parlar". Muoto "parlí" on myös olemassa, mutta puhekieltä se on vain Valenciassa ja Baleaareilla. Kirjakielessä se on muodollisempi kuin "vaig parlar", eikä se ole yksinomainen eikä välttämätön edes niissä murteissa, joissa se on elävää kieltä. Sama puhuja voi samassa lauseessa ja rinnakkain käyttää molempia muotoja.
Katalaanissa ei tunneta olla-verbissä espanjan "ser" vs. "estar" -vastakkainasettelua. Sieltä löytyvät kyllä samannäköiset olla-verbit "ésser" ja "éstar", mutta ero on muualla: katalaanissa ensimmäinen viittaa kerralliseen, jälkimmäinen toistuvaan olemiseen - sama ero on esimerkiksi venäjän verbeillä "byt´" ja "byvat´".
Määräiset artikkelit ovat katalaanissa maskuliini "el" (monikko "els") ja feminiini "la" (monikko "les" - kuuluisa Las Ramblasin kävelykatu Barcelonassa on siis kataloniaksi nimeltään Les Rambles). Murteissa ja katalaanin aiemmissa historiallisissa vaiheissa artikkelista voi esiintyä muitakin muotoja, kuten "lo" (esimerkiksi kuuluisa historiallinen ritariromaani "Tirant lo Blanc"). Nykykatalaanissa "lo"-artikkelia saatetaan käyttää espanjan tapaan neutraalin adjektiivin substantivoimiseen, mutta normatiivinen kielioppi pitää tätä virheenä. Baleaareilla esiintyy sellaisia muotoja kuin esimerkiksi "sos" ja "so": "amb sos amics" "ystävien kanssa", kirjak. "amb els amics".
Määräisiä artikkeleita käytetään kataloniassa aivan normaalisti henkilönimien edellä: kuuluisan sopraano Montserrat Caballén katalaania puhuva ystävä käyttäisi sopraanosta aivan varmasti nimeä "la Montse". Maskuliini artikkeli muuttuu etunimen edessä usein muotoon "en", esimerkiksi "en Joan" "Jussi". Selkeä ero espanjaan (mutta yhtäläisyys italiaan) on määräisen artikkelin käyttö omistuspronominien edellä silloinkin, kun jäljessä tulee substantiivi: kat. "el meu temible adversari" "pelottava vastustajani", mutta esp. "mi temible adversario".
Sanasto.
"syödä" - "menjar", ra. "manger" (lat. "manducare" "pureskella"), mutta esp. "comer" (lat. "com-edere" "syödä yhdessä")
"löytää" - "trobar", ra. "trouver", esp. "encontrar" (lat. "en-contrare" "kohdata")
"puhua" - "parlar", ra. "parler" (lat. "parlare", keskustella), esp. "hablar" (lat. "falare", puhua)
Se on myös säilyttänyt sanoja, jotka espanjassa ovat vanhentuneet, esimerkiksi "vegada" "kerta" (nykyespanjassa "vez").


Italian kieli.
Italia (ital. "italiano" tai "lingua italiana") on noin 70 miljoonan ihmisen äidinkielenään puhuma romaaninen kieli. Valtaosa puhujista asuu Italiassa. Italiassa puhutaan kuitenkin kirjakielen lisäksi useita murteita, jotka eivät aina ole edes keskenään ymmärrettäviä. Kielitieteellisesti niitä tulisi oikeastaan pitää usein eri kielinä, mutta murre-nimitystä käytetään yleisesti ennen kaikkea niiden aseman vuoksi. Pohjois- ja eteläitalialaiset murteet kuuluvat suorastaan romaanisten kielten eri alaryhmiin. Italian kirjakieli pohjautuu Toscanan alueen ja etenkin Firenzen 1200–1300-lukujen murteeseen, jonka kirjallinen arvovalta perustuu sitä käyttäneisiin merkittäviin kirjailijoihin, kuten Dante Alighieriin, Francesco Petrarcaan ja Giovanni Boccaccioon.
Monien muiden latinalaisia aakkosia käyttävien kirjoitettujen kielten tavoin myös italiassa on kaksoiskonsonantteja. Ne lausutaan pitkinä, toisin kuin esimerkiksi ranskassa. Romaanisista kielistä italia on espanjan ohella pitkäsanaisin ja eniten latinaa muistuttava. Huolellisesti äännetyn italian soinnukkuus on yleisesti tunnettu ja tunnustettu.
Historia.
Italian kirjakielen perusteet loi suurelta osin Dante Alighieri. Hän sekoitti omaan toscanalaismurteeseensa myös vaikutteita muista romaanisista kielimuodoista, muun muassa Sisilian murteesta, jolla oli jo tuota ennen ollut merkittävää kirjallista käyttöä. 1800-luvulla normatiivisen kielen vakiintumiseen vaikutti myös merkittävästi Alessandro Manzoni. On huomattavaa, että Italian yhdistyessä 1861 vain noin kaksi prosenttia maan asukkaista puhui kirjakieltä, muut ainoastaan paikallisia murteita. Manzoninkin, joka vaikutti huomattavasti kirjakielen säilymiseen jokseenkin täysin toscanalaisena, ensikielet olivat lombardialaismurre ja ranska, ja hän vietti pitkiä aikoja Firenzessä oppiakseen italiaa/toscanaa ja kirjoittaakseen pääteoksensa "I promessi sposi" (Kihlautuneet) useamman kerran uudestaan muun muassa kieliasun osalta.
Alueellinen sijoittuminen.
Italia on Italian ja San Marinon ainoa virallinen valtiollinen kieli, sekä yksi Sveitsin virallisista kielistä. Sveitsissä sitä puhutaan lähinnä Ticinon ja Graubündenin kantoneissa. Se on myös toinen virallinen kieli Vatikaanivaltiossa, sekä Slovenian ja Kroatian Istrian joillakin alueilla, joissa on italiankielisiä vähemmistöjä. Sitä osataan ja opetetaan laajalti myös Monacossa ja Maltalla, sekä Italiaan ennen kuuluneilla Korsikalla, Nizzassa ja Albaniassa.
Italiaa puhutaan myös muun muassa Etiopiassa, Somaliassa, Somalimaassa, Libyassa, Tunisiassa ja Eritreassa. Luxemburgissa, Saksassa, Belgiassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Meksikossa, Venezuelassa, Uruguayssa, Brasiliassa, Argentiinassa ja Australiassa asuvat italialaiset käyttävät sitä paljon. Italia on Australian toiseksi puhutuin kieli. Vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan sitä puhuu noin 350 000 henkilöä eli noin 1,9 prosenttia maan väestöstä.
Italialaiset ovat näkyviä ennen kaikkea latinalaisessa Amerikassa. Italia, ennen kaikkea sen pohjoismurteet, ovat paljon käytettyjä Venezuelassa, Brasiliassa, Uruguayssa, Meksikossa ja Argentiinassa. Erityisesti joillakin näiden maiden alueilla italia on vaikuttanut paljon paikallisten käyttämään espanjaan tai portugaliin.
Yhdysvalloissa italiankielisiä on erityisesti Bostonissa (noin 90 000), Chicagossa (noin 60 000), Miamissa (noin 75 000), New Yorkissa (noin 120 000) ja Philadelphiassa (noin 50 000). Kanadassa on suuria italiankielisiä yhteisöjä Montréalissa (noin 120 000) ja Torontossa (noin 195 000). Australiassa oli vuonna 2001 130 000 italiankielistä Melbournessa ja 90 000 italiankielistä Sydneyssä.
Italiaa opetetaan monissa kouluissa ympäri maailmaa, mutta vain harvoin ensimmäisenä vieraana kielenä. Kanadan englanninkielisillä alueilla italia on kolmanneksi opetetuin kieli ranskan jälkeen. Yhdysvalloissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa kieli on neljänneksi opetetuin espanjan, ranskan ja saksan jälkeen. Kaiken kaikkiaan italia on vieraana kielenä maailman viidenneksi opetetuin englannin, ranskan, espanjan ja saksan jälkeen. Euroopan unionin väestöstä noin 13 prosenttia puhuu italiaa äidinkielenään ja noin 3 prosenttia toisena kielenään. Eurobarometrin mukaan Euroopan unionin jäsenvaltioista ja ehdokasmaista italiaa arvostetaan toisena kielenä eniten Maltalla (61 % pitää italiaa tärkeimpänä opittavana kielenä), Kroatiassa (14 %), Sloveniassa (12 %), Itävallassa (11 %), Romaniassa (8 %), Ranskassa (6 %) ja Kreikassa (6 %). Se on myös tärkeä toinen kieli Albaniassa ja Sveitsissä, jotka eivät ole Euroopan unionin jäsenvaltioita tai ehdokasmaita.
Italiaa käytetään myös lingua francana joissain tapauksissa. Esimerkiksi katolinen kirkko käyttää sitä paljon, joskus jopa virallisissa asiakirjoissa latinan sijaan. Italian käyttö Vatikaanivaltiossa ei rajoitu ainoastaan Roomassa sijaitsevaan istuimeen, vaan sitä käytetään kaikkialla maailmassa, jossa piispanistuin on. Monet italian­kieliset musiikki­termit, esi­merkiksi tempojen nimitykset, ovat vanhastaan kansain­välisessä käytössä.
Vokaalit.
1Ero e/ɛ ja o/ɔ tehdään etenkin Toscanan alueella ja virallisessa kirjakielessä, mutta muualla maassa äänteiden jakauma ei ole sama, kaikkialla niitä ei eroteta lainkaan. Sama pätee myös konsonantteihin /s/ ja /z/.
Kirjoitusjärjestelmä.
a b c d e f g h i l m n o p q r s t u v z
Näistä h-kirjainta ei äännetä koskaan. Se esiintyy mykkänä joidenkin avere-verbin (=olla jollakulla, omistaa) muotojen alussa ("ho, hai, ha, hanno") ja eräissä huudahduksissa vokaalien välissä ("ah, ahi, ehi," jne.). Lisäksi sillä ilmaistaan kirjaimien c, g ja sc ääntäminen "kovana" ([k], [g], [sk]) ennen e- ja i-kirjainta: che [ke], chi [ki], ghe [ge], ghi [gi], sche [ske], schi [ski]. Ilman h-kirjainta nämä ääntyisivät: ce [ʧe], ci [ʧi], ge [ʤe], gi [ʤi], sce [ʃe], sci [ʃi].
Myös muita kuin edellä lueteltuja kirjaimia (j, k, w, x, y) käytetään lainasanoissa: "jackpot", "wurstel", "xenofobia", "xilofono", "yogurt".
Sanapaino merkitään näkyviin aksenttimerkillä silloin, kun sanapaino sijoittuu sanan viimeiselle vokaalille: "città", "caffè", "università". Keskellä sanaa aksenttia käytetään yleensä vain, jos halutaan välttää sekaannus samalla tavalla kirjoitettavaan mutta sanapainoltaan erilaisen sanaan: "prìncipi" (=prinssit) - "princìpi" (=periaatteet). Painon merkkinä käytetään tavallisesti graavia aksenttia (`): "gravità", "così", "tutù". Kuitenkin e- ja o-kirjaimen kanssa käytetään akuuttia (´) tai graavia aksenttia sen mukaan onko vokaali avoin (`) vai suppea (´): "perché" - "è", "rósa" - "avrò".
Italiassa ei yleensä kirjoiteta pitkää vokaalia näkyviin. Vokaali äännetään pitkänä, jos se on painollinen ja tavunsa viimeinen kirjain.
Substantiivit.
Italian substantiiveilla on kaksi sukua, maskuliini ja feminiini. Sanan suvun voi jokseenkin päätellä sen viimeisestä kirjaimesta: "-o"-päätteiset sanat ovat yleensä maskuliineja, ja "-a"-päätteiset sanat feminiinejä. Sen sijaan "-e"-päätteiset substantiivit voivat olla kumpaa sukua tahansa. Myös jotkin merkitykset vaikuttavat sanan sukuun: esimerkiksi useimmat maat ovat feminiinejä ja kielet maskuliineja. Samaten miespuolista olentoa tai ammatinharjoittajaa kuvaavat sanat ovat yleensä maskuliineja, ja naispuolista olentoa tai ammatinharjoittajaa kuvaavat sanat feminiinejä. Sanan suku vaikuttaa yksikössä artikkelien ja pronominien valintaan, sekä adjektiivien taipumiseen. Maskuliinien säännöllinen monikko muodostetaan korvaamalla pääte "-o" päätteellä "-i" ja feminiinien pääte "-a" päätteellä "-e". Pääte "-e" korvataan päätteellä "-i" molemmissa suvuissa.
Adjektiivit.
Italiassa adjektiivit taipuvat pääsanansa mukaan suvussa ja luvussa ja ne ovat usein pääsanansa jäljessä kuten romaanisissa kielissä yleensä. Adjektiivien vertailumuotoja voi muodostaa sekä sanoilla "più" (enemmän) että "meno" (vähemmän). Useiden adjektiivien muodot ovat kuitenkin epäsäännöllisiä, kuten "meglio" (parempi) ja "peggio" (huonompi).
Lukusanat.
Italian kielen kardinaalilukusanat ovat taipumattomia, paitsi "yksi", joka toimii artikkelina edeltäessään substantiivia ja taipuu siten substantiivin mukaan. Laskettaessa käytetään muotoa "uno".
Sana milione (miljoona) ja sitä suurempien lukujen nimitykset ovat italiassa substantiiveja ja taipuvat monikossa. Tuhat "mille", jolla on epäsäännöllinen monikko "mila", vaihtaa sukuaan monikossa, joka onkin oikeastaan yksikkömuoto.
Järjestysluvut muodostetaan useimmiten ottamalla pois lukusanan viimeinen kirjain ja lisäämällä perään "-esimo", ja ne taipuvat suvun mukaan. Jos kymmenlukuun liittyy numero "tre" tai "sei", viimeistä kirjainta ei jätetä pois. Järjestysluvuilla yhdestä kymmeneen on omat nimensä.
Persoonapronominit.
Persoonapronomineissa erotetaan maskuliini ja feminiini yksikön ja monikon kolmannessa persoonassa.
Indefiniittipronominit.
Monilla indefiniittipronomineilla on sekä maskuliininen että feminiininen muoto.
Possessiivipronominit.
Possessiivipronominit eivät taivu omistajan vaan omistettavan asian suvun ja luvun mukaan.
Verbit.
Italian verbioppi on hyvin rikas, kuten muidenkin romaanisten kielten. Tapaluokkia ovat indikatiivi, konjunktiivi, konditionaali ja imperatiivi, joista kaikki paitsi imperatiivi taipuvat lukuisiin aikamuotoihin: indikaativissa kahdeksaan, konjunktiivissa neljään, konditionaalissa kahteen ja imperatiivissa vain yhteen. Lisäksi verbeillä on nominaalimuotoja, kuten gerundi, partisiipit ja infinitiivit.
Konditionaali ilmaisee ehdollista tekemistä, kuten muissakin kielissä. Sivulauseessa täytyy käyttää konjunktiivin, ei indikatiivin imperfektiä, kuten ruotsissa, englannissa tai ranskassa, eikä konditionaalia, kuten suomessa.
Konjunktiivia käytetään nimensä mukaisesti usein konjunktioiden (kuten "che", "se", "perché", "affinché") yhteydessä, sekä ilmaisemaan olettamusta tai epäilystä asiassa, kuitenkin vain sivulauseessa.
Kuten muissakin sukulaiskielissä, italiassa on olemassa aktiivi ja passiivi. Kaikkia aikamuotoja ja moduksia voi käyttää molemmissa, joskaan se ei ole aina tarpeellista.
Lauseoppi.
Italian perussanajärjestys on SPO eli subjekti-predikaatti-objekti: ”(Io) amo le notti” ("Rakastan öitä"). Objektipronominit ovat ennen vebiä: "Ti amo" ("Rakastan sinua"). Myös VS-variantti on yleinen: "Arriva Mario" ("Mario saapuu").
Koska tekijä näkyy yleensä lauseen predikaatissa, voidaan subjektipronomini jättää usein pois: ”(Io) ti amo” ("Rakastan sinua"). Toisin kuin suomessa, subjektipronomini jätetään pois myös kolmannessa persoonassa: "Mi ama" ("Hän rakastaa minua"), "È vero" ("Se on totta").
Kysymyslauseita voi muodostaa kysymyssanoilla tai muuttamalla kysymyslauseen sanajärjestystä niin, että verbi on ensimmäisenä, sitten asia, joka halutaan selvittää, ja sen jälkeen subjekti: ”È di pelle questa borsa?” ("Onko tämä laukku nahkaa?"). Nykypuhekielessä kysymyslause kuitenkin eroaa usein väitelauseista ainoastaan nousevalla intonaatiolla.


Frankfurtin koulukunta.
Frankfurtin koulukunta, usein myös Frankfurtin kriittinen koulukunta on Max Horkheimerin 1930-luvulla aloittama filosofinen ja yhteiskuntateoreettinen koulukunta, jonka keskeisiä edustajia Horkheimerin ohella olivat Theodor Adorno, Herbert Marcuse, Erich Fromm, Leo Löwenthal ja Friedrich Pollock. Myöhemmin johtaviksi teoreetikoiksi ovat nousseet Jürgen Habermas ja Axel Honneth. Koulukunnan keskeisiä taustavaikuttajia olivat esimerkiksi Karl Marx ja Sigmund Freud, joiden ajattelua he yhdistelivät omiin teorioihinsa.
Historia.
Frankfurtin kriittinen koulukunta on osa mannermaisessa filosofiassa vaikuttavaa ns. kriittistä teoriaa. Ilmaisu kriittinen teoria (saks. "Kritische Theorie") on peräisin Horkheimerin ohjelmajulistuksenomaisen artikkelin "Traditionelle und kritische Theorie" (1937) otsikosta. Horkheimer tarkoitti kriittisellä teorialla yhteiskuntateoriaa, joka kritisoi ja pyrkii muuttamaan yhteiskuntaa kokonaisuutena. Näin kriittinen teoria on vastakkainen perinteiselle yhteiskuntateorialle, joka pyrki ainoastaan ymmärtämään tai selittämään (ja sitä kautta tukemaan vallitsevaa) yhteiskuntaa.
Kriittisen teorian pääteoksena pidetään Horkheimerin ja Adornon 1944-1947 laatimaa esseekokoelmaa "Valistuksen dialektiikka".
Maanpaossa Yhdysvalloissa Horkheimer ja Adorno tutkivat totalitäärisiä hallintoja. Toisen maailmansodan jälkeen Horkheimerin ja Adornon töitä alettiin kutsua Frankfurtin koulukunnaksi. Kansallissosialismin kauden jälkeen kriittinen teoria koki merkittävän nousun. Monet Adornon opiskelijoista etsivät rationaalista selitystä kansallissosialistisen ajan tapahtumille. Kriittinen teoria tarjosi tämän. Nykyään kriittisen teorian keskeinen edustaja on Jürgen Habermas.
Teoria.
Kriittisen teorian keskeiset kiinnostuksen kohteet ovat talous, yksilön kehitys ja kulttuuri. Marxilaisista ja psykoanalyyttisistä näkökulmista käsin kriittinen teoria suhtautuu erityisesti "yhteiskuntaan" kriittisesti. Yhteiskuntaa ei pidetä ainoastaan tietyn aikakauden ihmisten kokonaisuutena, vaan pikemminkin niinä olosuhteina, jotka vallitsevat ja hallitsevat yksilöitä. Näin ne muokkaavat ihmisten luonnetta ja toimintamahdollisuuksia suuremmassa määrin, kuin mitä he voivat vaikuttaa yhteiskunnan rakentumiseen. Sosialisaatiolla, joukkotiedotusvälineillä ja massakulttuurilla on tässä keskeinen välittäjän rooli.
Kriittisen teorian mukaan kapitalistisessa yhteiskunnassa lisääntyvän teknistymisen, tieteellisen edistyksen ja tästä seuraavan byrokratisoitumisen takia yksilöt vieraantuvat ja siten yksilön merkitys katoaa. Yksilöiden välisistä suhteista tulee traditionaalisten siteiden löyhtyessä tavaranmuotoisia ja ne muuttuvat entistä enemmän vaihtosuhteiksi.
Lopulta tästä seuraa täysin hallittu maailma, joka kontrolloi yksilöä sosiaalisesti ja alistaa idealismin, nonkonformismin, epäkonventionaalisuuden ja luovuuden. Kriittinen teoria edellyttää, että filosofialla tulisi olla yhteiskunnassa keskeinen ja käytännöllinen rooli paremman tulevan yhteiskunnan luomiseksi.


Luettelo animaatioelokuvan tekijöistä.
Katso myös.
Animaatioelokuvan tekijät


Miina Sillanpää.
Miina Sillanpää (alk. Vilhelmiina Riktig, 4. kesäkuuta 1866 Jokioinen – 3. huhtikuuta 1952 Helsinki) oli ensimmäinen suomalainen naisministeri ja sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen johtohahmoja. Sillanpää oli Suomen sosialidemokraattisen naisliiton ja myöhemmin Suomen sosialidemokraattisen työläisnaisliiton puheenjohtaja.
Miina Sillanpää syntyi nälkävuosien aikana torppari "Juho" ja "Leena" (os. "Roth") "Riktig"in yhdeksänlapsiseen perheeseen. Hän oli lapsista kolmanneksi nuorin. Kouluja Sillanpää ei juurikaan käynyt, vain kiertokoulua ja tehtaan koulua
Hän aloitti työuransa jo 12-vuotiaana Forssan puuvillatehtaassa ja jatkoi myöhemmin Jokioisten naulatehtaassa. 18-vuotiaana hän muutti Porvooseen piiaksi ja samalla vaihtoi nimensä Vilhelmiina Riktigista Miina Sillanpääksi. Helsingin Taloustyöntekijäin Yhdistyksen Palvelijatarkodin ja paikanvälitystoimiston hoitajan tehtäviä hän hoiti vuodet 1900–1915. Osuusliike Elannon ruokaloiden ja kahviloiden tarkastajana Sillanpää oli 1916–1932 ja Sosiaalidemokraattisen työläisnaisliiton sihteeri 1932–1936.
Sillanpäälle myönnettiin talousneuvoksen arvonimi 1939, ja 1949 hän vastaanotti presidentti J. K. Paasikiveltä Suomen Kulttuurirahaston tunnustuspalkinnon elämäntyöstään.
Sillanpää sosiaalidemokraattina.
Miina Sillanpää ei ollut poliittinen teoreetikko mutta aktiivinen sosialidemokraattisessa järjestötoiminnassa. Erityisesti hän ajoi työläisnaisten ja yksinäisten naisten asiaa ja oli 1930-luvulla tarmokkaasti mukana ensikotitoiminnassa; monet aikakauden eläneet SDP:n veteraanit sanovatkin häntä koko Ensikotijärjestelmän perustajaksi. Onko näin, ei ole aivan varmaa - mutta ainakin voimakas eteenpäin vievä tahto ja taito hän oli tässä merkittävässä työssä, joten yhdeksi perustajista häntä voi aivan hyvin sanoa.
Hän oli Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen puoluetoimikunnan jäsen 1918–1919 ja 1933–1940 sekä toimi Suomen Sosialidemokraattisen Naisliiton ja Suomen Sosialidemokraattisen työläisnaisliiton puheenjohtajana.
Sisällissodan aikana Sillanpää piti matalaa profiilia ja säilytti kunnioituksensa myös porvareiden keskuudessa. Näin hän vältti vangitsemisen - toisin kuin intomielisempi aatesisarensa ja ystävänsä Ida Aalle-Teljo
Ura kansanedustajana.
Sillanpää oli yksi yhdeksästätoista Suomen ensimmäisestä naiskansanedustajasta, jotka valittiin vuonna 1907. Hän toimi kansanedustajana kaikkiaan 38 vuotta: 1907–1911, 1914–1917, 1919–1933, 1936–1948 ja istui 39 valtiopäivät. Miina Sillanpää onkin Suomen pitkäaikaisin naiskansanedustaja.
Kun hänet valittiin Väinö Tannerin hallitukseen 1926–1927 II sosiaaliministeriksi, hänestä tuli Suomen ensimmäinen naisministeri. Seuraava naisministeri oli vasta keväällä 1948 Pekkalan hallituksen salkuttomaksi ministeriksi nimitetty Hertta Kuusinen.
Presidentin valitsijamies Sillanpää oli 1925, 1931, 1937, 1940 ja 1943.
Kun ns. Pitkä parlamentti sotavuosien jälkeen päättyi, Sillanpää nimitettiin seuraavien vaalien jälkeen eduskunnan kunniapuhemieheksi.
Miina Sillanpää oli uusien sos.dem. -kansanedustajien voimakas opettaja ja äitihahmo; esimerkiksi
pitkäaikainen kansanedustaja, toimittaja Yrjö Kilpeläinen, kiittää Miina Sillanpään voimakasta ohjausta siitä, että hänen oma kansanedustajauransa sujui ilman suurempia kompastuksia
Ura toimittajana.
Sillanpää työskenteli myös toimittajana sosiaalidemokraattisen naisliikkeen lehdissä. Hän toimi Palvelijatarlehden (1905–1906), Työläisnaisen (1907–1916) ja Toverittaren (1922–1943) vastaavana toimittajana. Yksi syy Sillanpään valinnalle johtui hänen naimattomuudestaan. Vuoteen 1930 asti naimisissa olevat naiset olivat miestensä holhouksen alaisena, eivätkä näin ollen voineet toimia vastaavina toimittajina.


Jokohama.
Jokohama () on Japanin toiseksi suurin kaupunki 3 650 000 asukkaallaan. Jokohama sijaitsee Kanagawan prefektuurissa, Tyynen valtameren rannalla noin 30 km Tokiosta etelään ja muodostaa yhdessä Tokion, Chiban ja Kawasakin kanssa maailman suurimman yhtenäisen kaupunkialueen Suur-Tokion, jossa asuu yli 35 miljoonaa ihmistä (YK:n arvio vuodelta 2007).
Jokohamassa sijaitsee Japanin korkein rakennus, Yokohama Landmark Tower. 70-kerroksisen rakennuksen 69. kerros sijaitsee 273 metrin korkeudessa ja sen Sky Garden on avoinna yleisölle. Siellä sijaitsee myös Nissan-stadion-urheilustadion.
Jokohaman suosituin nähtävyys on vuonna 1859 perustettu kiinalaiskaupunki eli Chūkagai.


Alfa Romeo.
Alfa Romeo on italialaiseen Fiat Groupiin kuuluva autonvalmistaja. Alkuaan autoissa oli nimenä A.L.F.A. (Anonima Lombarda Fabbrica Automobili). Alfa Romeo tunnetaan kalliista urheilullisista autoista.
Historia.
Alfa Romeo -nimellä nykyään tunnettu merkki perustettiin 1907 Napoliin valmistamaan ranskalaisperäisiä Darracq-merkkisiä autoja myytäväksi Italiassa. Yhtiö ei ollut menestynyt erityisen hyvin, joten italialaiset sijoittajat ottivat haltuunsa yrityksen, jolle annettiin myös uusi nimi A.L.F.A. ja uusi tehdas perustettiin Il Portello -kaupungin laitamille. Ensimmäinen tuotantoauto (1910) oli Giuseppe Merosin suunnittelema 24 HP. Alkuun kauppa kävi hyvin, mutta ensimmäinen maailmansota pysäytti autojen valmistuksen. Vuonna 1916 Nicola Romeo otti yhtiön johtoonsa, ja 1918 hän osti koko yhtiön. Sodan ajan yhtiö valmisti sotatarviketuotteita kuten generaattoreita ja lentokonemoottoreita. Sodan loputtua merkiksi vaihtui Alfa Romeo.
Merosi korvattiin 1923 Vittorio Janolla. Enzo Ferrari oli tuona vuonna jo Alfalla kilpakuskina. Janon suunnittelema ensimmäinen Alfa oli kilpa-auto P2, jossa oli mm. DOHC-rakenne moottorissa. Auto voittikin ensimmäisen maailmanmestaruuden vuonna 1925. P2:sen moottorin pohjalta Jano suunnitteli sarjan 4-, 6- ja 8-sylinterisiä moottoreita, joille oli tunnusomaista kevytmetallirakenne, puolipallon muotoiset palotilat (hemi), tulpat keskellä, kaksi riviä yläpuolisia venttiilejä ja yleensä myös kaksi yläpuolista nokka-akselia.
Yhtiö ajautui valtion omistukseen vuoden 1929 tietämissä, ja 1934 yhtiö sulautettiin fasistihallituksen muodostamaan eri yhtiöistä koostuvaan yksikköön Instituto di Riconstruzzione Industrialeen (IRI) yli 50 vuoden ajaksi. Koko 1930-luvun yhtiön autot osallistuivat ahkerasti kilpa-autoiluun, kunnes toinen maailmansota keskeytti jälleen autojen valmistuksen. Sodan aikana tehdas valmisti muun muassa moottoreita asevoimien tarpeisiin. Tehdas vaurioitui pahasti liittoutuneiden pommituksessa. Sodan loputtua tuotanto aloitettiin hiljalleen uudelleen ja menestyksekkäästi: vuonna 1950 Alfa voitti F1 mestaruuden tipo 158 "Alfetta" mallilla (Giuseppe Farina) ja 1951 tipo 159:llä (Juan Manuel Fangio). 1950-luku oli suurta kasvun aikaa, ja kaksi uutta tehdasta perustettiin: ensimmäinen Areseen, Pohjois-Milanoon 1960-luvun alussa ja toinen Pomigliano d’Arcoon 1970-luvun alussa.
Alfa Romeo ajautui 1987 Fiat-yhtymälle, joka jo hallitsi Italian autoteollisuutta. Kovaa kilpailua Alfa Romeon ostosta kävi tuolloin myös Ford. Omistajanvaihdoksen jälkeen Alfat muuttuivat pikkuhiljaa etuvetoisiksi, ja viimeiseksi takavetomalliksi jäi Alfa Romeo 75 (=75-vuotisjuhlamalli). Alfojen myynti lopettiin Yhdysvalloissa 1994. Nykyään Alfa Romeo tekee taas uutta tulemista malleilla GT, 159, 147 ja 166, ja neliveto on taas palaamassa kuvioihin. Vuonna 1998 Alfa Romeo 156 valittiin Euroopassa vuoden autoksi.
Viimeiset Alfan legendaarisella V6-moottorilla varustetut autot olivat myynnissä vuonna 2005. Alfa Romeo otti autoissaan käyttöön General Motorsin V6-moottoreista lohkoista edelleen kehitetyt moottorit. Alfan oma V6 on ääneltään ja luonteeltaan ainutlaatuinen. Muun muassa Tekniikan Maailma kehui Alfan ääniä jäljittelemättömiksi.
Alfa Romeoihin liittyy myös paljon kerhotoimintaa ja autonomistajien vahvaa yhteishenkeä. Suomessa toimii kaksi aktiivista kerhoa AREF ja CARF, jotka järjestävät rata-ajoa ja tapaamisia. Alfa Romeojen kuljettajien perinteisiin kuuluu myös toistensa tervehtiminen. Etenkin vanhat Alfat ovat arvostettuja harrastajapiireissä.
Alfa Romeo autourheilussa.
Perustamisestaan lähtien yhtiö on ollut aktiivisesti mukana autourheilussa. Se on ollut mukana muun muassa F1-merkkinä 1950–1951 ja vetäytyi sen jälkeen kun autot muuttuivat F2 mallisiksi. Formula 1 -sarjaan Alfa palasi takaisin vuonna 1976 moottoritoimittajana Brabhamille ja itse valmistajana kesken kautta 1979, kunnes lopetti jälleen 1985. Viimeisen kerran Alfan moottoreita käytettiin Formula-1-sarjassa Osella-tallin autossa kaudella 1988. Vuosina 1989–1991 se toimitti moottoreita myös Indy Car-sarjaan. Euroopan vakioautosarjoissa on tullut myös menestystä.
Aikaisempia malleja.
Alfa Romeo 2000 Touring Spider
Alfa Romeo Giulia Sprint 1300 GT
Aiheesta muualla.
*


Piispa.
Piispa (kreikaksi, "episkopos", sananmukaisesti 'päällekatsoja') tarkoittaa kristillisissä kirkoissa tietyn alueen hengellistä johtajaa.
Suomen luterilaisessa kirkossa.
Suomen luterilaisen kirkon piispa johtaa hiippakuntaa tuomiokapitulin kanssa. Piispa vihkii hiippakuntansa papit ja diakonit. Piispa on seurakuntien ja pappien ylin kaitsija.
Arkkipiispa ei ole muiden piispojen esimies, vaan "ensimmäinen vertaistensa joukossa ("primus inter pares")." Hänellä on kuitenkin kirkon keskushallinnossa lukuisia erityistehtäviä.
Piispan liturgisia tuntomerkkejä ovat rintaristi, hiippa ja sauva. Piispa käyttää punaista papinpaitaa.
Luterilaisessa kirkossa on horjuvuutta sen suhteen, pidetäänkö piispan virkaa pappisvirasta erillisenä virkana. Luterilainen kirkko yleensä katsoo, että on vain yksi erityinen virka, sanan ja sakramenttien virka, joka tarkoittaa pappisvirkaa. Keski-Euroopan luterilaisista kirkoista piispuus hävisi, koska reformaatio ei 1500-luvulla saanut puolelleen yhtään piispaa. Sen sijaan Pohjoismaissa historiallinen piispuus säilyi. Kuitenkin myös Pohjoismaiden luterilaisissa kirkoissa on ollut tapana ajatella, että piispa on vain erityisillä inhimillisillä oikeuksilla varustettu pappi. Luterilainen kirkko on kuitenkin ekumeenisen työskentelyn myötä ryhtynyt korostamaan jonkin verran enemmän kaitsennan viran ("episkope") erillistä merkitystä kirkossa. Tämä näkyy muun muassa Porvoon sopimuksessa.
Suomessa piispat ovat useimmiten olleet teologian tohtoriksi väitelleitä, dosentteja.
Piispan valinta.
Nykyisin piispanvaalissa ovat äänioikeutettuja hiippakunnan papit ja lehtorit sekä vastaava määrä maallikkovalitsijoita. Maallikkovalitsijoiden lukuun lasketaan ensin tuomiokapitulin lakimiesasessori ja maallikkojäsen, hiippakunnasta valitut maallikkokirkolliskokousedustajat ja hiippakuntavaltuuston maallikkojäsenet. Loput ovat seurakuntien kirkkovaltuustojen tai seurakuntaneuvostojen valitsemia maallikkovalitsijoita. Jokaisesta seurakunnasta valitaan vähintään yksi valitsija, ja loput paikat jaetaan seurakuntien jäsenmäärän mukaisesti.
Arkkipiispan vaalissa ovat Turun arkkihiippakunnan valitsijoiden lisäksi äänioikeutettuja muiden hiippakuntien tuomiokapitulien jäsenet.
Vaali on kaksivaiheinen vaali, jossa valituksi tulee enemmistön äänistä saanut ehdokas. Toisella kierroksella on kaksi eniten ensimmäisellä kierroksella ääniä saanutta ehdokasta. Tuomiokapituli antaa valtakirjan yli puolet ääniä saanelle papille. Vaalissa on vuodesta 2001 lähtien ollut ehdokasasettelu. Vähintään kymmenen äänioikeutettua voi perustaa valitsijayhdistyksen ja kutsua jonkin papin ehdokkaakseen.
Vuoden 1686 (Ruotsin) kirkkolaissa pappeinkokoukset asettivat piispanvaalissa ehdolle kykeneviä ja toimeliaita pappeja, joista kuningas nimitti yhden piispaksi. Kuningas saattoi myös ohittaa ehdolle asetetut ja nimittää oman ehdokkaansa. Arkkipiispaa valittaessa Upsalan hiippakunnan pappien lisäksi läsnä olivat muiden tuomiokapitulien jäsenet.
Vuoden 1994 Suomen kirkkolaissa piispanvaalissa olivat äänioikeuttuja hiippakunnan papit ja lehtorit, lakimiesassori, hiippakunnasta kirkolliskokoukseen valitut maallikot sekä maallikkovalitsijat, joita seurakunta valitsi yhden jäsenmääränsä kutakin alkavaa 5000 jäsentä kohden. Vaalissa äänestäjä saattoi asettaa ehdolle kolme pappia järjestyksessä. Ehdokasasettelua ei ollut vaan äänen saattoi antaa kenelle tahansa papille. Ensimmäiselle sijalle ehdolle asetettiin se, joka oli saanut enimmät äänet ensimmäiselle sijalle. Toiselle sijalle asetettiin hänen jälkeensä se, joka oli saanut enimmät äänet ensimmäiselle ja toiselle sijalle yhteensä. Kolmannelle sijalle asetettiin heidän jälkeensä se, joka oli saanut enimmät äänet ensimmäiselle, toiselle ja kolmannelle sijalle yhteensä. Piispan nimitti kolmesta ehdolle asetetuista tasavallan presidentti. Vuodesta 1996 lähtien saattoi äänestää vain yhtä ehdokasta. Tällöin asetettiin ehdolle kolme eniten ääniä saanutta äänimäärän mukaisessa järjestyksessä. Presidentin nimitysoikeus lakkasi vuonna 2000. Samalla lakkasi erillinen vaaliin perustuva ehdolleasettelu, ja valtakirja ryhdyttiin antamaan suoraan vaalin perusteella. Piispanvaalissa oli lyhyen aikaa pakollinen koevaali 1990-luvun lopulla. Maallikkovalitsijoiden joukkoon lasketaan itseoikeutettuina kirkolliskokousedustajien lisäksi myös hiippakuntavaltuuston jäsenet vuodesta 2006 lähtien.
Katolisessa kirkossa.
Katolinen piispa arvomerkkeinä mitra, piispansauva, sormus sekä pektoraali.
Katolisessa kirkossa piispa on korkein pappeuden vihkimysaste. Piispaksi tullakseen on ensin saatava vihkimys diakoniksi ja sitten papiksi. Nimitys piispaksi on paavin yksinoikeus (tästä yleismääräyksestä on eräitä poikkeuksia). Valinnan jälkeen pääsääntöisesti kolme piispaa suorittaa paavin myöntymyksestä piispaksi vihkimisen. Poikkeuksen tästä säännöstä muodostaa Rooman piispan eli paavin virka, johon voidaan periaatteessa valita kuka tahansa kastettu mies.
Katolisen käsityksen mukaan piispat jatkavat Kristuksen apostoleilleen antamaa opettamis- ja johtamistehtävää. Apostolinen sukkessio yhdistää näin kaikkia nykypiispoja apostoleihin. Siten piispanvirka kuuluu ns. jumalallisen oikeuden alaan. Piispojen johdossa toimi Pietarin perillisenä Rooman piispa.
Arkkipiispa on arkkihiippakunnan piispa. Tämä asema tuo hänelle samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin piispoilla on. Kirkkoprovinssin metropoliittana hänen tehtävänsä on kirkko-oikeuden mukaan huolehtia uskon ja kirkkokurin tarkasta noudattamisesta. Lisäksi hänen on ilmoitettava paaville väärinkäytöksistä toimialueellaan. Kuitenkaan arkkipiispa ei katolisessa kirkossa toimi provinssin muiden piispojen, ns. suffragaanipiispojen esimiehenä.
Piispan arvomerkkeinä toimivat mitra, piispansauva, sormus sekä pektoraali. Arkkipiispan arvonmerkkinä toimii lisäksi pallium.
Voimassa olevan kanonisen oikeuden mukaan (CIC Can. 401 §1) 75 vuotta täyttäneen piispan tulee pyytää paavilta eroa tehtävästä.
Ortodoksisessa kirkossa.
Piispan virka on ortodoksisen kirkon pappeuden korkein aste. Apostolit vihkivät seuraajikseen piispoja. Piispa on pappiensa esimies alueellaan, ja samalla apostolien edustaja. Piispalla on pappien tavoin oikeus toimittaa jumalanpalveluksia ja toimituksia sekä kaikki mysteerejä, mutta papin tehtävistä poiketen oikeus myös vihkiä uusia diakoneja ja pappeja sekä osallistua piispojen vihkimiseen. Myös vain piispa voi vihkiä uuden kirkon käyttöönsä. Piispan virka on yksi, mutta kirkon hierarkia on vaatinut palvelutehtävän mukaan kolmijakoista tointa: piispa, metropoliitta ja arkkipiispa.
Ortodoksinen piispa johtaa hiippakuntaa ja hänellä on kirkollinen arvonimi metropoliitta. Ortodoksinen arkkipiispa johtaa myös omaa hiippakuntaansa, mutta hänestä ei käytetä tällöin nimitystä metropoliitta. Arkkipiispa on autokefalisen tai autonomisen paikalliskirkon, kuten esimerkiksi autonomisen Suomen ortodoksisen kirkon päämies. Useilla paikalliskirkoilla korkein ortodoksinen piispa on arvonimeltään patriarkka, hän johtaa omaa patriarkaattiaan. Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen eli jurisdiktioon.


Pastori.
Pastori (latinan sanasta "pastor" 'paimen') on erityisesti kristinuskoon liittyvä hengellisen työn virka, jonka tarkempi sisältö vaihtelee huomattavasti eri kirkkokunnissa. Termiä käytetään usein protestanttisissa kirkoissa ja kirkkokunnissa.
Sanaa käytetään arkikielessä ja joissain kirkkokunnissa nimityksen ”pappi” synonyyminä, mutta sanoilla on Raamatussa ja teologiassa toisistaan erillinen merkitys. Sana 'pappi' liittyy Raamatussa uhrien toimittamiseen sekä Jumalan ja ihmisen välimiehenä toimimiseen, 'paimen' tai 'kaitsija' (pastori) seurakunnan johtamiseen. Protestanttisissa kirkoissa käytetään viranhaltijoista usein mielummin pastori-sanaa, kahdesta syystä. Ensinnä, pappi-sana halutaan varata tarkoittamaan vanhatestamentillista kulttipappeutta, Jeesuksen erityisasemaa välittäjänä sekä kristittyjen yleistä pappeutta. Toiseksi, pastori-sanan käytöllä voidaan korostaa viran epähierarkkisuutta ja ykseyttä. Tällöin kirkkokunnan virkakäsityksessä torjutaan mahdollisesti hengellisen viran hierarkkinen jako piispuuteen, pappeuteen ja diakonin virkaan. Toinen perinteisesti käytetty sana, jolla vältetään hierarkkinen virkateologia, on "saarnavirka".
Kuitenkin esimerkiksi luterilaisessa kirkossa ja anglikaanisessa kirkossa voidaan kirkon erityisen viran haltijoita kutsua sekä papeiksi että pastoreiksi. Suomen kieleen sana pappi on vakiintunut ja on hyvin vanha, eikä siihen yleensä liitetä kielteisiä merkityksiä, mutta sitä ei käytetä tittelinä henkilön nimen yhteydessä. Sen sijaan monissa ulkomaisissa yhteyksissä protestantit voivat aidosti vieroksua englannin kielen priest-sanan käyttöä.
Pastori evankelis-luterilaisessa kirkossa.
Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 'pastori' on virallisesti sellaisen pappisviran haltijan titteli, joka ei ole saanut rovastin arvonimeä. kirkkoherroista ei yleensä myöskään käytetä pastori-nimitystä, mutta pastori- tai rovasti-nimitys palautuu käyttöön kirkkoherran virasta luovuttaessa.
Pappisviran haltija on seurakunnan paimenen tehtävään koulutettu, kutsuttu ja vihitty henkilö. Kaikki pastorit eivät toimi kirkon työntekijöinä, vaan saattavat olla hengellisten järjestöjen palveluksessa tai toimia muissa kuin pastoraalisissa työtehtävissä. Silti heillä on pappisvirkaan kuuluvat oikeudet saarnata ja suorittaa kirkollisia toimituksia.
Myös jotkut aiemmin saarnaaja-nimityksellä toimineet sananjulistajat ovat oma-aloitteisesti alkaneet käyttää itsestään pastori-nimitystä, ilman siihen oikeuttavaa koulutusta ja virkaa.
Pastori helluntaiherätyksessä.
Lähes satavuotias Helluntaiherätys on hiljalleen alkanut omaksua pastori-nimikkeen käyttöä. Yleisesti herätyksessä ymmärretään seurakuntatyötä tekevät henkilöt pastoreiksi. Nimikkeen alkuperä on Raamatussa, jossa puhutaan seurakunnan paimenista (kreikaksi "poimen", latinaksi "pastor") eli kaitsijoista. Raamatun perusteella ei voi osoittaa, että nimikkeen käyttö edellyttäisi muodollista koulutusta tai virallista virkaan vihkimistä. Helluntaiseurakunnissa seurakuntatyöhön asetetun henkilöt siunataan aina tehtäväänsä ja heidät tunnustetaan yhteisessä tilaisuudessa herätyksen vuosittaisessa kirkolliskokouksessa, josta käytetään nimitystä Talvipäivät. Käytännössä helluntaiseurakunnat kouluttavat työntekijänsä seurakuntatyötä varten ja kouluttamattomat maallikkopastorit alkavat olla poikkeus.


Nuijasota.
Nuijasota oli suomalaisten talonpoikien kapina aatelistoa ja sotaväkeä vastaan 1596–1597. Se päättyi verisesti armeijan kukistaessa heikosti varustetut talonpojat.
Historiantutkimuksen keskeisiä selityksiä nuijasodan puhkeamiselle ovat olleet muun muassa "sota-ajan ja ankarien katovuosien aiheuttamat rasitukset, sotaväsymyksen aiheuttama tyytymättömyyden purkautuminen, poliittinen kiihotus sekä lukumäärässä ja vauraudessa kasvaneen aatelin harjoittama talonpoikien riisto".
Ruotsin valtataistelu.
Sigismund, joka oli jo vuodesta 1587 ollut Puolan vaalikuningas, peri Ruotsin kuninkuuden isänsä Juhana III:n kuoltua 1592. Sigismund kuitenkin vietti aikaansa Puolassa, jolloin Ruotsissa käytännön valtaa pitivät valtaneuvosto ja Sigismundin setä (Juhanan nuorempi veli) Kaarle-herttua. Uskonpuhdistusta kannattaneen Kaarle-herttuan ja katolisen Sigismundin välille ilmaantui varsin pian erimielisyyksiä.
Sotarasitukset johtavat levottomuuksiin.
Venäjän sodan aikana, erityisesti 1590-luvulla, alkoi jo esiintyä alueellisia talonpoikaiskapinoita muun muassa Marttilassa, Huittisissa, Loimaalla, Halikossa, Pöytyällä, Paimiossa ja Rautalammilla. Rautalammilla vuosina 1592–1593 raskaiden sotaväen pakko-ottojen vuoksi noussut kapina oli näistä suurimittaisin.. Venäjän sodan päätyttyä eivät sotarasitukset kaikilta osin poistuneetkaan talonpoikien odotusten vastaisesti ja ärtymys lisääntyi heidän keskuudessaan. Syypääksi rasituksiin koettiin Suomessa Sigismundin edustajana toiminut marski Klaus Fleming.
Väärinkäytöksistä ja rasituksista valitetaan Ruotsiin.
Talonpojat, jotka kärsivät ylempien säätyjen (rälssi eli aateli, ratsutilalliset sekä muut sotilaat) väärinkäytöksistä, joutuivat viemään valituksensa Ruotsiin Kaarle-herttualle. Fleming kielsi valitusretket Ruotsiin, mutta se ei estänyt niitä, pikemminkin lisäsi talonpoikaissäädyn katkeruutta ylempiä säätyjä kohtaan. Väärinkäytöksiin luetaan muun muassa liian suuren linnaleirin (sotilaiden elatusmaksu, joka lankesi armeijan majoitusalueen talonpojille) kantaminen, kyyditysten ja muiden etujen liiallinen käyttö, joka aiheutti talonpojille kohtuuttoman suurta vaivaa. Linnaleiriin liittyi myös raskaita väärinkäytöksiä: sotilaat saattoivat käyttäytyä majoituksessa kuin vihollismaassa ja ryöstää talonpoikia ilman mitään rangaistusta.
Jaakko Ilkka nousee kapinaan.
Ensimmäinen nuijasotaan liittynyt selkkaus tapahtui Etelä-Pohjanmaalla vuoden 1596 alussa. Sen aloittaja oli rikas ratsutilallinen ja nimismies Jaakko Ilkka. Huovit löivät Ilkan ilmeisen vähälukuisen joukon ja Ilkka itse vietiin vangiksi Turun linnaan. Vuoden 1596 aikana Pohjanmaan linnaleirejä Flemingin toimesta edelleen vahvistettiin.
Kaarle-herttuan viesti.
Samaan aikaan Kaarle-herttua yritti saada valtiopäiviltä luvan aloittaa sota Klaus Flemingiä vastaan. Sen epäonnistuttua herttua vihjasi pohjalaisille, että nämä voisivat hakea oikeutta itsekin ("Onhan teitä niin paljon, että pystytte karistamaan huovit päältänne, jos ei muuten niin aidanseipäillä ja nuijilla!"). Tämä Kaarle-herttuan viesti lienee nuijasodan varsinainen alkusysäys, vaikka sen tarkoituksena ei ehkä ollutkaan talonpoikien lietsominen kapinaan.
Nuijasota syttyy.
Kapinamieli sai lisää tuulta alleen, kun Jaakko Ilkka ilmestyi Pohjanmaalle karattuaan Turun linnasta, mahdollisesti Kaarle-herttuan avulla. Marraskuussa 1596 tapahtui selkkaus, jossa juopuneet talonpojat surmasivat huovin. Tämä toimi sytykkeenä, ja Etelä- ja Keski-Pohjanmaan tiheästi asutetuista pitäjistä koottiin joukko, joka aseistautui kirvein, karhukeihäin ja varsijousin. Ajatus lienee alun perin ollut vain oman maakunnan puolustaminen, mutta kun Satakunnan tiedustelijat lupasivat nuijamiehille kannatusta, tehtiin suunnitelma etelään hyökkäämisestä.
Etelä- ja Keski-Pohjanmaan nuijamiehet lyödään.
Joukko jaettiin kolmeen osaan. Ilkan johtaman pääjoukon oli määrä marssia Pirkkalaan, ja sieltä saatujen lisävoimien kanssa Turkuun. Pienemmän joukon oli tarkoitus kulkea Ulvilaan ja yrittää saada talonpoikien oikeudenmukaisena pitämä Anolan kartanon isäntä Akseli Kurki kapinallisten puolelle. Pienin osasto lähti hakemaan tukea Rautalammilta ja Savosta. Akseli Kurki kukisti Ulvilan osaston, ja Flemingin noin 2 500 miehen osasto kohtasi Ilkan ehkä tuhannen miehen joukon Pirkkalassa (nyk. Nokialla) vuoden 1596 lopussa. Klaus Flemingin ratsusotilaat tappoivat satoja pakenevia nuijasotilaita hangelle. Päivän taistelun jälkeen nuijamiehet olivat menettäneet toivonsa ja suostuivat Flemingin vaatimukseen antautumisesta ja johtajien luovuttamisesta. Jaakko Ilkka pakeni, mutta vouti Abraham Melkiorinpoika vangitsi hänet Ilmajoella. Pidätyksen suorittivat mahdollisesti Ilkan paikalliset vastustajat Mauno Peltoniemen kannattajien johdolla. Ilkka oli nuijasodan alkuvaiheessa vaimentanut kapinaliikkeen sisäisen vallankaappausyrityksen teloittamalla Mauno Peltoniemen. Abraham Melkiorinpoika teloitti Ilkan hätäisesti Kyrön (nykyinen Isokyrö) kirkolla eikä ehtinyt saada Flemingin kirjettä, jossa käskettiin toimittaa vangit Turkuun.
Keski-Suomen ja Savon nuijasota.
Nuijamiesten kolmas osasto onnistui lietsomaan Rautalammilla kansannousun, jonka johtajaksi tuli pitäjän nimismies Matti Leinonen. Rautalammin joukko jakautui kahtia ja lähti kulkemaan etelään molemmin puolin Päijännettä. Länsipuolen joukon huovit pysäyttivät tammikuun 1597 puolivälissä Padasjoella. Nuijamiehet houkuteltiin ilmeisesti antautumaan, mutta tähän suostuttuaan heidät petollisesti surmattiin. Surmansa sai ilmeisesti 300-400 nuijamiestä. Itäpuolen joukko marssi Sysmän kautta Suur-Savoon (nyk. lähinnä Mikkeli ja Savilahti) ja onnistui nostamaan useita kansannousuja, jotka olivat kuitenkin hajanaisia ja vailla sotilaallista tavoitetta. Useita nuijamiesjoukkoja lyötiin. Suur-Savon pappilan luona (nyk. Mikkelin Kenkäveronniemi) surmattiin vuoden 1597 tammikuussa 200 nuijamiestä samalla tavoin kuin Padasjoella, petollisen antautumissuostuttelun jälkeen. Olavinlinnan päällikkö Gödik Fincke oli luvannut antautuville ja aseistaan luopuneille armahduksen. Kuohunta jatkui Savossa hiipuvana vuoden 1597 kevättalveen.
Nuijasodan loppunäytös: Pohjois-Pohjanmaan kapina.
Kaarle-herttuan Ouluun lähettämä vouti "Israel Laurinpoika" sai vielä alkuvuodesta 1597 osan Pohjois-Pohjanmaan talonpojista nousemaan kapinaan. Oulun seudulta ja Kemistä koottu joukko, jolla oli mukanaan muutama Oulun linnasta haettu tykki ja jota johti Hannu Krankka, eteni Kokkolaan, ja sieltä Flemingin joukon kanssa käydyn kahakan jälkeen Kyröön. Pohjoispohjalaiset olisivat siellä jo luovuttaneet, mutta Israel Laurinpoika valehteli Ruotsista saapuvista suurista apujoukoista. Kyrönjoella käydyssä Santavuoren taistelussa Flemingin joukot kukistivat nuijamiehet, joista noin 500 vangittiin. Kaatuneiden määrästä ei ole tietoa. Kevättalvella 1597 hiipuivat nuijasodan viimeisetkin lieskat.
Nuijamiesten tappiot.
Nuijamiesten kokonaistappiot olivat Pentti Virrankosken arvion mukaan noin 1 200 miestä. Heikki Ylikankaan mukaan kaatuneita oli noin 3 000.
Nuijasodan selityksiä.
Ensimmäisiä nuijasotaa koskevia tutkimuksia oli Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen väitöskirja vuodelta 1858, jossa hän esitti, että kapinoivat talonpojat taistelivat perinteisestä talonpoikaisvapaudestaan.
1900-luvun alkupuolen kansallismielisessä historiankirjoituksessa nuijasota usein nostettiin suomalaisuuden symboliksi. Se on esitetty suomalaisten nousuksi vierasta sortajaa edustanutta aatelistoa vastaan. Toisaalta Pentti Renvall näki asian käänteisestä kansallismielisestä näkökulmasta: nuijasota oli kehittymättömän väestönosan harmittava hyökkäys puoli-itsenäistä "Suomen valtiota" vastaan. Tämän psykologisen tulkinnan mukaan Pohjois- ja Itä-Suomen kapinalliset talonpojat olivat väsyneitä sotaan ja henkisesti alikehittyneitä suhteessa Etelä-Suomen talonpoikiin. Renvallin teoria oli 1930-luvulta aina 1970-luvulle asti vallitseva historiantulkinta.
Psykologisoivien näkemysten sijaan nykytutkijat korostavat sodan yhteiskunnallista taustaa. Näiden näkemysten mukaan nuijasota syntyi Ruotsissa raivonneen sisällissodan, Suomen kiristyvien säätyvastakohtaisuuksien ja pitkällisen Venäjän sodan aiheuttaman väsymyksen takia.
Professori Heikki Ylikangas on osoittanut useissa tutkimuksissa, että kapinan syyt löytyvät kasvaneesta säätyjen vastakkainasettelusta, joka johtui aatelin kasvusta ja talonpoikien köyhtymisestä. Yhdysvaltalainen tutkija John P. Maarbjerg esitti 1992, että kapina syttyi Etelä-Pohjanmaalla siksi, koska se oli eniten riippuvainen kaupasta ja tuonnista ja aikakauden hintakehitys oli ollut epäedullinen pohjalaisille tuottajille. Tämän vuoksi perinteiset talonpoikaisjohtajat ja köyhemmät talonpojat yhdistivät voimansa ja ryhtyivät kapinoimaan.


Tarja Turunen.
Tarja Soile Susanna Turunen-Cabuli (s. 17. elokuuta 1977 Kitee) on suomalainen laulaja (sopraano). Hän oli sinfonista metallia esittävän Nightwish-yhtyeen vokalisti vuosina 1996–2005. Tarja Turunen aloitti nykyisen soolouransa vuonna 2005.
Tarjalla on kaksi veljeä, jotka molemmat ovat myös muusikoita. Timo "Teo" Turunen laulaa iskelmää yhtyeessä Tulenluojat, ja on tehnyt iskelmäkeikkoja jo 20 vuoden ajan ja nuorempi Toni "Tony" Turunen vaikuttaa raskaamman musiikin saralla.
Ura.
Tarja Turunen aloitti klassisen musiikin harrastamisen kuusivuotiaana, ja suunta on jatkunut näihin päiviin saakka. Tästä harrastuksesta on tullut hänen ammattinsa. Turunen kävi Savonlinnan Taidelukion musiikkilinjan. 18-vuotiaana hän aloitti klassisen laulun opiskelun Sibelius-Akatemiassa Kuopiossa. Vuonna 1996 hän liittyi Tuomas Holopaisen kutsusta Nightwish-yhtyeeseen. Nightwishin julkaistua "Century Child" -albumin (2002) Turunen päätti ottaa askeleen eteenpäin lauluopinnoissaan jatkaessaan klassisen laulun opintoja Saksassa Karlsruhen musiikkiyliopistossa. Turunen on Nightwishin konserttien lisäksi esiintynyt Savonlinnan Oopperajuhlilla sekä musikaaleissa ja omissa konserteissaan. Turusella on myös ollut useita televisioesiintymisiä, esimerkiksi Lista-ohjelmassa, Kokkisodassa sekä Jyrkissä.
Tarjan kuva on ollut lukuisten eri maiden lehtien kansissa. Monissa näissä julkaisuissa Turunen on ollut useaan kertaan tunnustettuna parhaiden laulajien joukossa ja Suomessa musiikkilehti Soundin lukijaäänestys valitsi Tarjan vuoden 2002 parhaaksi suomalaiseksi laulajaksi ja ihanimmaksi ihmiseksi.
Turunen oli Nightwish-yhtyeen vokalisti "Once"-albumin maailmankiertueen 21. lokakuuta 2005 järjestettyyn päätöskonserttiin asti, jonka jälkeen muut jäsenet ilmoittivat avoimella kirjeellä hänen erottamisestaan. Kirjeessä kerrottiin Turusen muuttuneen kiltistä maalaistytöstä diivaksi, ja myös fanien aliarvostaminen, ahneus ja lupausten rikkominen mainittiin asioiksi, jotka tekivät Turusen käyttäytymisestä sopimattoman Nightwishin imagoon. Omassa vastineessaan Turunen kertoo erottamisen johtuneen monien väärinkäsitysten summasta.
Tarja Turusen aviomies Marcelo Cabuli johtaa argentiinalaista metallimusiikkiin keskittynyttä NEMS Enterprises -levy-yhtiötä. Marcelo toimii myös Turusen managerina.
Turunen julkaisi sooloalbuminsa "My Winter Storm" 14. marraskuuta 2007. Albumi myi Suomessa kultaa ilmestymispäivänään. Sittemmin albumi on rikkonut Suomessa platinalevyn rajan.
Vuonna 2010 Turuselta ilmestyi toinen sooloalbumi "What Lies Beneath".
Turunen vierailee Scorpionsin uran viimeisellä albumilla "Sting in the Tail", samoin kuin Doro Peschin vuoden 2009 albumilla Fear No Evil.
Julkaisut.
Tarja Turunen Hasseltissa, Belgiassa vuonna 2005.


Ansioluettelo.
Ansioluettelo (CV, "Curriculum vitae", resume) on yleensä työpaikkahakemukseen liitettävä luettelo hakijan aikaisemmista työpaikoista, kouluista, kursseista tms.
Ansioluettelon tarkoitus on antaa mahdollisemman laaja kuva hakijan ominaisuuksista tiiviissä muodossa. Tiivistetyssä muodossa tulisi kertoa kaikki oleellinen henkilöstä ja hänen taustoistaan. Henkilötietojen lisäksi tärkeimmät ansioluettelon osat ovat koulutus, aikaisempi työkokemus sekä kielitaito. Ansioluettelo voi sisältää myös tietoa aikaansaannoksista ja henkilökohtaisista ominaisuuksista. Suomessa myös asevelvollisuuden suorittamisesta voidaan mainita. Jotkut suosittelevat myös työelämässä tarvittavien oleellisten taitojen mainitsemista, kuten ATK-osaaminen.
CV on suositeltua pitää korkeintaan kaksi sivua pitkänä. Tällöin työnantajan on helppo nähdä olennainen. CV on ainoa liite, mitä työhakemukseen kannattaa laittaa. Kaikki muut liitteet lähetetään vain pyydettäessä.
Europassi.
Euroopan neuvosto on luonut yhtenäisen ansioluettelopohjan jonka tarkoitus on yhtenäistää opiskelu- ja työnhakuun käytettyjä asiakirjoja. Tarkoituksena on poistaa ansioluetteloiden paikallisia piirteitä ja tehdä kansainvälisten tehtävien haku helpommaksi yhtenäisellä asiakirjalla.
Ansioluettelo eli CV (Curriculum Vitae) esittää oleellisen tiedon tiivistetyssä muodossa. Henkilötietojen lisäksi Europass-ansioluetteloon merkitään koulutus, aikaisempi työkokemus sekä sellaiset henkilökohtaiset tiedot ja taidot, jotka ovat karttuneet uran ja elämän aikana, mutta joista ei ole välttämättä saatu todistusta.
Europassin käytön voi aloittaa täyttämällä Europass-ansioluettelon. Europass-ansioluettelossa voi esittää taitonsa sekä pätevyytensä, ja ansioluetteloon voi liittää myös muita Europass-asiakirjoja.
Ansioluettelo sähköisesti.
Internet on tuonut mukanaan uuden tavan käsitellä työhakemuksia ja CV: itä. On yleistä, että työnantajat ottavat ansioluetteloja ja työhakemuksia vastaan vain sähköisessä muodossa. Tämä on muuttanut tapaa, jolla hakemuksia kirjoitetaan, luetaan ja käsitellään. Monet työnhakijat ovat sitä mieltä, että sähköinen hakemus ikään kuin katoaa mustaan aukkoon, eivätkä yritykset yleensä edes ota missään vaiheessa hakijaan yhteyttä. Hakemuksen toimittaminen henkilökohtaisesti saattaa tuntua sosiaalisista ihmisistä paremmalta vaihtoehdolta, mutta se ei tuo työn saannille mitään takeita.


Laava.
Laava on tulivuoresta maan pinnalle tai meren pohjalle purkautunutta sulaa kivimassaa eli magmaa, joka on peräisin Maan vaipasta tai vaippaan vajoavasta maankuoresta. Sen lämpötila on magman koostumuksesta riippuen tyypillisesti 700–1 200 °C. Vaikka laavan viskositeetti voi olla 100 000 kertaa suurempi kuin veden, se voi virrata useita kymmeniä kilometrejä ennen jäähtymistään ja jähmettymistään. Jähmetyttyään laava muodostaa pintakivilajeja kemiallisen koostumuksensa mukaan.
Sana laava tulee italiasta ja on ilmeisesti johdos latinan sanasta "labes", joka merkitsee vyöryä tai putoamista. Ensimmäisen kerran sanaa käytti ilmeisesti Francesco Serao kirjoittaessaan Vesuviuksen vuonna 1737 sattuneesta purkauksesta.
Kemiallinen koostumus.
Laavat jakaantuvat kemialliselta koostumukseltaan neljään ryhmään: happamiin eli felsisiin, neutraaleihin (), emäksisiin eli basalttisiin ja ultraemäksisiin he eli ultrabasalttisiin. Jako on luonnollisesti sama kuin magmakivilajeilla, sillä laava on Maan pinnalle purkautunutta magmaa, ja se muodostaa jäähdyttyään magmakivilajeihin kuuluvia pintakivilajeja.
Happamat laavat.
Koska happamat laavat muodostuvat pääasiassa sulavasta, vaippaan työntyvästä kuoresta, ne ovat purkautuessaan suhteellisen viileitä, noin 650–750°C. Ne ovat myös hyvin jähmeitä. Rauhallisesti purkautuessaan tällaiset laavat muodostavat "laavakumpuja". Niissä maankuoren halkeamasta hiljalleen purkautuva laava jähmettyy muodostaen kupumaisen pinnan. Kun laavaa kohoaa yhä lisää, pinta halkeilee ja laajenee. Näin syntyy ajan mittaan laakea kumpu, jonka pinta on rosoinen ja täynnä halkeamia.
Tulivuorissa happamat laavat aiheuttavat räjähdysmäisiä purkauksia. Laava on niin jähmeää, että tarvitaan valtava paine, ennen kuin purkaus tapahtuu. Kun paine lopulta vapautuu, tapahtuu valtava räjähdys, joka sinkoaa ilmaan niin jähmeää laavaa kuin aiemmin jähmettynyttä kiviainesta sekä tuhkaa. Tällaiset purkaukset aiheuttavat myös pyroklastisia pilviä. Kuuluisin tällainen purkaus on ehkä Krakataun purkaus 1883. Happamasta laavasta koostuvat tulivuoret ovat laavan sitkeyden takia hyvin jyrkkärinteisiä, elleivät ole räjähtäneet jo purkautuessaan.
Neutraalit laavat.
Neutraalit laavat muodostuvat vaipan yläosan ja siihen vajoavan maankuoren sekoittuessa. Siten ne ovat yleensä happamia kuumempia, noin 750–950°C. Ne ovat myös juoksevampia kuin happamat laavat, eivätkä siten aiheuta yleensä yhtä räjähdysmäisiä purkauksia. Laava on kuitenkin niin sitkeää, että tulivuoret ovat jyrkkärinteisiä. Niiden rinteet ovat myös hyvin kivisiä. Laava on sen verran jäykkää, että purkauksessa ilmaan lentää laavaroiskeita ja räjähtävämmissä purkauksissa myös kiveä, joka putoaa vuoren rinteille.
Emäksiset ja ultraemäksiset laavat.
Emäksiset laavat koostuvat suoraan vaipasta tulevasta materiaalista. Siksi ne ovat juoksevia ja niiden lämpötila on yli 950°C. Ne muodostavat laakeita tulivuoria. Emäksinen laava muodostaa juoksevuutensa takia pitkiä laavavirtoja. Kuumimmat (yli 1 100°C) ja juoksevimmat emäksiset laavat muodostavat sileäpintaista "Pahoehoe"-laavaa (lausutaan pa-hoi-hoi). Sen pintakerros jähmettyy ja poimuttuu sisuksen yhä liikkuessa. Jähmeämmät emäksisistä laavoista muodostavat A'ā"-laavaa (lausutaan aa-aa). Sen pintakerros murtuu sisuksen liikkuessa, jolloin syntyy rakeista ja vaikeakulkuista pintaa. Nimet 'A'ā ja Pahoehoe tulevat havaijin kielestä.
Purkautuessaan merenpohjaan emäksinen laava muodostaa "tyynylaavaa". Siinä purkautuvan laavan pinta jähmettyy nopeasti. Kun laavaa purkautuu lisää, kuori halkeaa ja purkautuva laava muodostaa uuden kuplan entisen kylkeen.


Megatsunami.
Megatsunami tai suurtsunami, japaniksi iminami, on jättiläismäinen tsunami eli hyökyaalto. Sellainen voi syntyä esimerkiksi merenpinnan alla olevan tulivuoren rinteen sortuessa valtamereen tai maanvyörymän seurauksena. Megatsunami on yksi suurimmista luonnonkatastrofiuhkista. Ilmiönä se on harvinainen, joten sellaista ei ole voitu suoraan havainnoida. Megatsunamien synnyn ymmärtämiseen liittyy paljon epävarmuustekijöitä.
Kiehuva vesi aiheuttaa paineen tulivuoren sisälle ja paine voi purkautua tulivuoren rinteen sortumisena valtamereen. Tällöin vapautuu valtava määrä energiaa, joka siirtyy hyökyaaltoon. Se etenee 600–1 000 kilometrin tuntinopeudella valtamerenkin yli. Valtamerellä se on matala (10 cm–2 m) ja pinnan kohoaminen näkyy hyvin pitkällä matkalla, joten se on vaikeasti havaittavissa. Kun aalto saapuu rannikolle, sen korkeus kasvaa jopa sadoiksi metreiksi. Aalto tulee rantaan jyrkkänä pystysuorana seinämänä ja vesimassa on aallon takana kilometrien etäisyydeltä yhtä korkea. Aalto tunkeutuu kymmeniä kilometrejä sisämaahan ja tuhoaa kaiken tieltään.
Megatsunameista on historiallista näyttöä muun muassa Norjan vuonoiselta rannikolta, jossa eräällä paikalla vesi on pyyhkäissyt rinteen paljaaksi 300 metrin korkeuteen saakka. Amerikan länsirannikolla (Alaska, Lituya Bay) on tapahtunut myös vastaavia, viimeksi 1950-luvun lopulla vuonna 1958. Megatsunami tapahtui sielläkin vuonossa, joten vahingot jäivät paikallisiksi. Tapahtumalla oli eloonjääneitä silminnäkijöitä hyökyaallon aikaan jopa reunustavalla järvellä, mutta tapahtuma vaati myös uhreja. Puustoa huuhtoutui vuoren rinteiltä 220 metrin korkeuteen asti. Ilmiön syntymisen taustalla ollut teoria tarkentui nykyiseen muotoonsa vasta viime vuosina. Alaskan ennätystsunamin ymmärrettiin syntyneen maanvyörymän suuren nopeuden synnyttäneen ilmataskun, joka esti edellään työntyvän veden laskeuteumisen, ansiosta.
Megatsunameja voivat synnyttää tulivuoret muun muassa Kanariansaarilla, Réunionilla Madagaskarin lähellä ja Havaijilla. Esimerkiksi putoava laaja lohkare tai tulivuoren hajoaminen veteen voi synnyttää megatsunamin. Korkein megatsunami historiassa oli n. 700 metriä korkea. Mutta tällaisia esiintyy arviolta vain 200 000 vuoden välein.
Megatsunami voi syntyä myös muusta kuin tulivuoren toiminnasta johtuvasta massiivisesta sortumasta. Maanjäristys tai vuoren oma epästabiilisuus voi olla megatsunamin aiheuttajana, samoin suuri (valta-)mereen putoava taivaankappale.
Megatsunamit ovat harvinaisia tapahtumia. Edelliset ovat ilmeisesti olleet edellä mainittu Alaska vuonna 1958 ja sitä ennen noin 3 000 vuotta sitten. Megatsunamit ovat olleet joidenkin elokuvien keskeisiä teemoja ja ehkä myös joidenkin tarujen historiallisia lähteitä, toisaalta mistään historiallisesta meren rannalla tapahtuneesta tulivuoren purkauksesta ei ole jäänyt merkintöjä korkeista aalloista, jotka olisivat iskeneet satojen metrien korkuisina kaukana oleviin rannikoihin.
Megatsunamien mallinnuksessa on paljon epävarmuustekijöitä, kuten esimerkiksi sortuman nopeus, joka on keskeinen muuttuja.
Los Alamosin kansallisen laboratorion arkeologi Bruce Masse on esittänyt, että Raamatun vedenpaisumus-myytin taustalla saattaisi olla megatsunami, joka on johtunut jättiläismäisen meteoriitin iskeytymisestä Intian valtamereen. 2006 Intian valtamerestä löytynyt Burcklen kraateri saattaa olla todiste tapahtuneesta.


Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu.
Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu (Aalto BIZ;,) on Aalto-yliopistoon kuuluva, mutta akateemisesti itsenäinen kauppatieteisiin erikoistunut yliopisto. Se on alallaan Suomen vanhin ja yksi Pohjoismaiden suurimmista. Se on Suomen johtava ja kansainvälisesti tunnetuin kauppatieteellisen alan korkeakoulu. Financial times on sijoittanut sen vuodesta toiseen Euroopan parhaiden kauppakorkeakoulujen joukkoon. Lisäksi, vuonna 2009 Eduniversal Global Business School -vertailussa se valittiin maailman 9. parhaaksi kauppatieteellisen alan yliopistoksi.
Kauppakorkeakoulussa opiskelee noin 3300 perustutkinto-opiskelijaa ja 270 jatko-opiskelijaa. Pääkampus sijaitsee Helsingin Etu-Töölössä ja toinen kampus Mikkelissä.
Kauppakorkeakoulussa voi suorittaa kauppatieteiden ja filosofian tohtorin tutkinnot sekä kauppatieteiden lisensiaatin, maisterin ja kandidaatin tutkinnot. Koulutustarjontaa täydentävät Avoin yliopisto, Aalto University Executive Education (Aalto EE, yhdistyneet HSE Executive Education ja TKK Executive School of Business) sekä Pienyrityskeskus.
Historia.
Koulu aloitti toimintansa 16. tammikuuta 1911 nimellä Kauppakorkeakoulu. Vuonna 1974 korkeakoulun nimi muutettiin Helsingin kauppakorkeakouluksi. Vuoden 2005 loppuun asti sen lyhenne oli HKKK ja vuosina 2006-2009 HSE. Vuonna 2010 Helsingin kauppakorkeakoulu yhdistyi Taideteollisen korkeakoulun ja Teknillisen korkeakoulun kanssa Aalto-yliopistoksi, ja nimeksi tuli Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu.
Etu-Töölössä kauppakorkeakoulun tontilla sijaitsivat 1890-luvulla koleraparakit. Vuosien varrella parakit palvelivat kulkutauteja sairastavia sekä myös tilapäisasuntoja tarvitsevia helsinkiläisiä. Etu-Töölön kampus rakennettiin funktionalistiseen tyyliin. Vuonna 1950 valmistuneen päärakennuksen tilojen suunnittelusta vastasivat arkkitehdit Woldemar Baeckman ja Hugo Harmia ja sisustuksen suunnittelusta sisustusarkkitehdit Olli Borg, Ilmari Tapiovaara ja Maija Heikinheimo. Tiilijulkisivu ja Michael Schilkinin reliefit liittävät arkkitehtuurin myös 40-luvun romanttiseen suuntaukseen. Rakennus kuuluu kansainväliseen docomomo-rekisteriin eli modernin arkkitehtuurin suojelukohteisiin.
Koulutusohjelmat.
Eurooppalaisen korkeakoulu-uudistuksen, ns. Bolognan prosessin, myötä Kauppakorkeakoulussa siirryttiin ohjelmapohjaiseen tutkintotarjontaan ja kaksiportaiseen tutkintorakenteeseen. Opetettavat aineet on järjestetty valmiiksi kokonaisuuksiksi ja tutkinto jakautuu kolmivuotiseen kandidaatin tutkintoon ja sen jälkeen suoritettavaan kaksivuotiseen maisterin tutkintoon.
Tohtorikoulutus.
Kauppatieteiden tohtoriohjelmasta opiskelijat valmistuvat kauppatieteiden tohtoreiksi, filosofian tohtoreiksi tai kauppatieteiden lisensiaateiksi. Keskimääräinen opiskeluaika on neljä vuotta. Valmistumisen jälkeen tohtorit työskentelevät enimmäkseen yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa, mutta yksityisellä sektorilla työskentelevien osuus on jatkuvasti kasvanut.
MBA/EMBA-ohjelmat.
Aalto-yliopiston MBA- ja EMBA-ohjelmat on suunnattu eri alojen asiantuntijoille, joilla on jo työkokemusta. Opiskelu tapahtuu englanniksi, kahden tai kolmen viikon pituisissa opintojaksoissa. Kokopäiväohjelmassa noin 60 % opiskelijoista tulee ulkomailta, osa-aikaohjelmassa noin 20 %.
Executive MBA (EMBA) -ohjelman toteutuksesta vastaa Aalto University Executive Education Oy (Aalto EE). EMBA-ohjelma järjestetään Helsingin lisäksi Puolassa, Taiwanissa, Etelä-Koreassa ja Singaporessa. Se on yritysjohdon tarpeisiin kehitetty ohjelma, joka toteutetaan kansainvälisin kouluttajavoimin englannin kielellä.
Vuonna 2007 Aalto EE:n ohjelmista valmistui 60 MBA-opiskelijaa ja 306 EMBA-opiskelijaa. Ohjelmat eivät johda tutkintoon.
Avoin yliopisto.
Aalto-yliopiston avoin yliopisto järjestää Helsingissä ja Mikkelissä Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun opetussuunnitelman mukaisia kursseja, jotka ovat pohjakoulutuksesta riippumatta kaikille avoimia.
Opiskelijavalinta.
Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu on mukana valtakunnallisessa kauppatieteellisen alan yhteisvalinnassa, mutta Helsingin yksikköön voi kandidaattitasolle (KTK- ja KTM-valinta) tulla valituksi myös avoimen yliopiston opintojen perusteella, SAT Reasoning Testin suorittamalla tai lukiolaisten VIKSU-tiedekilpailussa menestymällä. Suoraan maisteritasolle voivat hakeutua opiskelemaan soveltuvan yliopisto- tai ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneet. Mikkelin yksikköön on erillinen hakumenettely. Vuosittain Aalto-yliopiston kauppakorkeakouluun valitaan noin 400 uutta kandidaattitason opiskelijaa ja vajaa 300 maisterivaiheen opiskelijaa.
Pienyrityskeskus.
Pienyrityskeskus on Kauppakorkeakoulun erillislaitos, yrittäjyyden ja pk-yritysten koulutus- ja tutkimuskeskus. Pienyrityskeskus järjestää maksullista täydennyskoulutusta sekä tutkimus- ja yrityshautomotoimintaa. Sillä on toimipisteet Helsingissä, Mikkelissä, Pietarissa ja Tallinnassa. Mikkelin toimipiste on osakkaana mukana Mikkelin yliopistokeskuksessa.
Akkreditoinnit.
Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu on ensimmäinen kauppakorkeakoulu Pohjoismaissa, jolle on myönnetty kaikki kolme kansainvälistä laatuleimaa: AACSB, AMBA ja EQUIS. Kaikista maailman kauppakorkeakouluista vain runsas prosentti on saanut tämän "Triple Crown" -tunnustuksen.


Ernst Röhm.
Ernst Julius Röhm (28. marraskuuta 1887 München – 1. heinäkuuta 1934) oli ensimmäisessä maailmansodassa kunnostautunut saksalainen upseeri, joka muistetaan kansallissosialistisen puolueen Sturmabteilung-taistelujärjestön eli SA:n johtajana. Röhm surmattiin niin kutsutussa pitkien puukkojen yön verilöylyssä, koska hänet lavastettiin Adolf Hitleriä vastaan suunnatun vallankaappauksen suunnittelijaksi.
Varhaiset vuodet.
Ernst Röhm suoritti 1906 ylioppilastutkintonsa Maximiliansgymnasiumissa Münchenissä. Tämän jälkeen sotilasurasta haaveillut Röhm ilmoittautui Baijerin armeijaan, jossa hänestä tuli alikersantti. Vuonna 1907 hän aloitti upseerikoulun, ja 1908 hänestä tuli upseeri. Ensimmäisessä maailmansodassa hänestä tuli komppanianvääpeli 10. baijerilaisessa jalkaväkirykmentissä, joka palveli länsirintamalla. Röhm haavoittui rintamalla kolmasti, ensimmäinen haavoittuminen turmeli hänen kasvojaan ja repi palasen nenäluuta. Urheudestaan Röhm sai muiden muassa 1. luokan rautaristin. Haavoituttaan kolmannen kerran Verdunissa Röhm kutsuttiin pois rintamapalveluksesta. Hänestä tuli 12. baijerilaisen jalkaväkirykmentin esiupseeri. Tässä toimessaan hän osoittautui erinomaiseksi organisaattoriksi, erityisesti kesän 1918 kaoottisen perääntymisvaiheen aikana.
Sodan päätyttyä Röhm liittyi 1919 Franz Ritter von Eppin perustamaan sotilasjärjestöön, ”Freikorps Eppiin”. Sodan jälkeen syntyneet Freikorpsit olivat suojeluskuntien tapaisia vapaaehtoisten miesten perustamia sotilasjärjestöjä, jotka olivat konservatiivisia tai oikeistolaisia. Freikorps Epp osallistui muiden muassa lyhytikäisen ”Baijerin neuvostotasavallan” veriseen kukistamiseen. Heinäkuussa 1919 Freikorps Epp liitettiin osaksi Baijerin 7. divisioonaa. Röhm sai tässä yhteydessä tehtäväkseen koota puolisotilaallisten järjestöjen hallussa olleet asevarastot, jotka Versailles’n rauhansopimus oli kieltänyt, ja toimittaa ne valtakunnanarmeijan varastoihin. Röhm työskenteli myös sotilastiedustelussa.
Yhdessä eräiden muiden vastaavanlaisten paramilitääristen järjestöjen kanssa se liittyi Rautanyrkki-nimiseen salaiseen järjestöön, jonka perustajiin kuului myös Ernst Röhm. Röhm oli kuin luotu tällaiseen tehtävään, koska hänen mukanaolonsa sotilastiedustelussa avasi hänelle yhteyksiä laajoihin kansalliskonservatiivisiin piireihin. Tässä yhteydessä Röhm tutustui myös korpraali Adolf Hitleriin, joka tutki sotilastiedustelun laskuun erilaisia vasemmistolaisia ryhmittyä Münchenissä. Pian tämän jälkeen Hitler liittyi Saksan työväenpuolueeseen (”Deutsche Arbeiterpartei”, DAP), erääseen kansallista sosialismia edustaneeseen pienpuolueeseen, johon hän oli työssään tutustunut. Vielä samana vuonna myös Röhm liittyi Hitlerin taivuttelemana saman puolueen jäseneksi.
Röhm ja NSDAP.
Vuosi tämän jälkeen Röhmistä tuli eräs Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen (”Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei”, NSDAP) perustajajäseniä. NSDAP oli kehittynyt DAP:stä Hitlerin otettua siinä johdon. Röhmin avulla Hitler solmi ensimmäiset kontaktinsa baijerilaisiin sotilaspiireihin ja muihin kansallis-konservatiivisiin piireihin. Röhm hankki myös puolueelle uusia jäseniä tuntemistaan oikeistolaisista ryhmistä. Hänellä oli myös keskeinen rooli puolueorganisaation rakentamisessa. Hän oli eräs 9. marraskuuta 1923 tapahtuneen oluttupavallankaappauksen johtajia. Kaappauksen epäonnistuttua Röhm vangittiin ja hänet tuomittiin viiden kuukauden vankeusrangaistukseen. Hänet myös erotettiin valtakunnanarmeijan palveluksesta. Kansallissosialistisen puolueen toiminta kiellettiin.
Vapauduttuaan vankeusta ja puolueen toiminnan tultua taas lailliseksi Ernst Röhm astui puolueen taistelujärjestön johtoon. Järjestön ensimmäinen johtaja oli ollut Hermann Göring. Röhmin johdolla SA:sta kehittyi erittäin hyvin organisoitu, luja ja iskukykyinen joukko. Sen tehtävänä oli ennen kaikkea turvata rauha puolueen kokouksissa ja mielenosoituksissa. Käytännössä SA taisteli myös kommunistien taistelujärjestön Rotkämpferbundin kanssa Saksan kaupunkien ”katujen herruudesta”. Vuonna 1925 Röhm erosi SA:n johdosta ja puolueesta, koska hän oli riitautunut Hitlerin kanssa SA:n roolista ja sen suhteesta kansallissosialistiseen puolueeseen. Suoran toiminnan miehenä ja voimakkaana antikapitalistina Röhm ei voinut hyväksyä Hitlerin puolueen laillistamisen jälkeen aloittamaa laillisuuskampanjaa, jossa tämä ilmoitti pyrkivänsä valtaan yksinomaan laillisin ja demokraattisin keinoin. Röhm halusi jatkaa aseellista taistelua, tavoitteena kansallinen vallankumous ja kansallissosialistinen Saksa. Hänen mielestään Hitlerin uusi linja petti kansallissosialistiset ihanteet; se merkitsi halveksittavaa kompromissia suurteollisuuden, valtakunnanarmeijan ja muiden taantumuksellisten valtojen välillä. Koska Röhm ei halunnut sitä, hän vaati, että SA:sta tuli tehdä autonominen järjestö, joka ei ole puoluejohdon (käytännössä Hitlerin) alainen. Tämä näkemys johti Röhmin osin avoimeen vastakkainasetteluun puoluejohdon kanssa.
Röhmin elämästä ei tiedetä paljonkaan hänen vuonna 1925 tapahtuneen puolueesta eroamisensa ja vuoden 1928 väliltä. Vuonna 1928 Röhmin tiedetään olleen Bolivian armeijan palveluksessa yliluutnantin arvoisena nk. Chaco-sodan aattona. Boliviaan hänet oli kutsunut saksalainen kenraali Hans Kundt. 1930 Röhm palasi yllättäen Saksaan, teki sovinnon Hitlerin kanssa ja liittyi uudelleen puolueeseen ja SA:han. 1. huhtikuuta 1931 hänestä tuli Hitlerin nimittämänä SA:n esikuntapäällikkö. Röhm kehitti SA:ta edelleen voimaperäisesti. Samalla hän alkoi tuoda uudelleen esiin ajatuksiaan kansallissosialistisesta vallankumouksesta ja uudesta, sosialistisesta Saksasta. Röhm otti uudelleen etäisyyttä puolueen viralliseen linjaan. Hän saattoi kuvata SA:ta ”kansallissosialistisena taistelujärjestönä puolueen rinnalla” ja selittää, että järjestö on puolueesta riippumaton.
Helmikuussa 1932 Saksan valtakunnankansleri Heinrich Brüning kielsi SA:n toiminnan, koska se oli syyllistynyt väkivaltaisuuksiin. Hänen seuraajansa Franz von Papen kumosi kiellon. Hitlerin noustua valtakunnankansleriksi 30. tammikuuta 1933 voimainsa tunnossa oleva SA juhli valtaannousua suurin paraatein ja soihtukulkuein. Järjestössä oli tuolloin jo yli 400 000 jäsentä.
Röhmin loppu.
Hitlerin noustua valtaan Röhm toivoi tämän ryhtyvän laajamittaisiin uudistuksiin Saksan talouselämän sosialisoimiseksi. Röhm kannattajineen otti sosialismin kansallissosialismin nimessä ilmeisen vakavasti. Hitler, joka kuitenkin tarvitsi itselleen suuryritysten, teollisuusjohtajien ja eliitin tuen, pidättäytyi kaikesta, joka olisi voitu tulkita valtiollistamiseksi tai sosialisoimiseksi, hän päinvastoin torjui nämä ajatukset suoralta kädeltä. Röhm alkoi valittaa valtaannousun jääneen puolitiehen. Hänen mukaansa vain aito saksalainen kansallissosialistinen vallankumous saattoi ratkaista Saksan ongelmat.
Samalla Röhm alkoi yhä selkeämmin puhua siitä, että Saksan valtakunnanarmeija Reichswehr tulisi sulauttaa paljon suurempaan SA:han, josta syntyisi täten todellinen ”kansanarmeija” (”Volksheer”). Saksalaisten perinteiden mukaan kasvatetut upseerit olivat kauhuissaan ajatelleessaan armeijan sulauttamista kansanomaiseen SA:han. Lisäksi he pelkäsivät syystä ulkovaltojen puuttumista asiaan. Olihan Versaillesin rauhansopimus rajannut Saksan armeijan koon 100 000 mieheen, joten uusi monimiljoonainen kansanarmeija rikkoisi selvästi rauhansopimusta.
Lopullinen ratkaisu tuli vuonna 1934, juuri ennen presidentti Paul von Hindenburgin kuolemaa. Presidentin ollessa kuolemaisillaan alkoivat monet ryhmät toimia saadakseen oman ehdokkaansa presidentiksi. William Shirerin kirjan "Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho" mukaan konservatiivien vahva ryhmittymä halusi kruununprinssi Wilhelmin (keisari pojan) palaavan ja ryhtyvän Saksan presidentiksi. Välttääkseen tämän Hitler tapasi tärkeimmät sotilasjohtajat panssarilaiva "Deutschlandilla" ja lupasi aloittaa Saksan uudelleenaseistuksen, jos he kannattaisivat häntä presidentiksi. Lisäksi hän lupasi hankkiutua eroon Röhmistä niin kutsuttuna pitkien puukkojen yönä.
Heinrich Himmlerin johtama SS hankki tekaistuja todisteita, joiden mukaan SA valmisteli Röhmin johdolla vallankaappausta ja oli saanut tätä varten Ranskasta 12 miljoonaa valtakunnanmarkkaa avustusta. Hitler esitti epäillykset Röhmille, joka torjui ne suoralta kädeltä. Röhm kuitenkin suostui lähettämään koko SA:n neljäksi viikoksi lomalle. 29. kesäkuuta 1934 Röhm määräsikin SA:n lomalle ja ilmoitti itse matkustavansa kuntoutukseen Bad Wiesseehen Münchenin lähelle. Hitler määräsi kaikki SA:n johtajat osallistumaan kokoukseen Hanselbrauer Hotelliin Wiesseessä Münchenin ulkopuolella 30. kesäkuuta. Tuona päivänä Hitler määräsi henkilökohtaisesti Röhmin pidätettäväksi, kuten Alfred Rosenbergin päiväkirjat todistavat. Virallisten tietojen mukaan Hitler itse olisi ottanut osaa operaatioon kentällä, mutta sen uskotaan olevan pelkkää natsipropagandaa.
Seuraavien tuntien aikana myös muut SA:n johtajat pidätettiin, ja monet heistä ammuttiin
heti. Todennäköisesti Hitlerin alkuperäinen tarkoitus oli tuomita Röhm oikeudessa, mutta hän kuitenkin päätti, että Röhmin täytyy kuolla. Uskotaan, että Röhmille tarjottiin mahdollisuutta itsemurhaan, mutta lopulta hänet ammuttiin. Hitler käytti tätä puhdistusta selvittääkseen välinsä monien vanhojen vastustajiensa kanssa: Gregor Strasser, Gustav Ritter von Kahr, kenraali Kurt von Schleicher ja Edgar Jung murhattiin. Franz von Papen määrättiin kotiarestiin.
3. heinäkuuta Gesetz über Maßnahmen zur Staatsnotwehr -laki oikeutti nämä – kansallissosialistisessakin valtiossa laittomat – toimet jälkikäteen ”laillisen valtion itsepuolustuksen” nimissä.
Röhmin homoseksuaalisuus.
Ernst Röhm tuli Saksan kansalle tunnetuksi myös siitä, että hän eli suhteellisen avoimesti homoseksuaalina. Virallisesti Hitler selitti kuulleensa läheisen ystävänsä (Röhm oli eräs harvoja, joka sai sinutella Hitleriä) homoseksuaalisuudesta vasta juuri ennen tämän pidättämistä. Todellisuudessa Hitler oli tiennyt asiasta jo vuodesta 1919. Kirjan "The Pink Swastika: Homosexuality in the Nazi Party" mukaan yleiseen tietoon asia tuli vuonna 1925, kun Röhm haastoi oikeuteen 17-vuotiaan poikaprostituoidun, joka oli ryövännyt hänet seuraavana aamuna. Vuoden 1932 presidentinvaalien jälkeisenä päivänä Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen sanomalehden etusivulla julkaistiin uutinen, joka paljasti Ernst Röhmin homoseksuaalisuuden. Asian tultua julki Hitler haukkui punastelevan ja kiemurtelevan Röhmin pahanpäiväisesti. Tässä vaiheessa hän ei kuitenkaan antanut skandaalin häiritä valtapyrkimyksiään. Toistaiseksi vanhan toverin yksityiselämän luonne oli yhdentekevä, kunhan tämä ei sortuisi alaikäisiin.


Anni Sinnemäki.
Anni Milja Maaria Sinnemäki (s. 20. heinäkuuta 1973 Helsinki) on suomalainen poliitikko, kansanedustaja (vuodesta 1999) ja entinen Vihreän liiton puheenjohtaja (vuosina 2009–2011). Sinnemäki siirtyi Tarja Cronbergin tilalle työministeriksi 2009. Aiemmin hän oli tullut tunnetuksi Ultra Bra -yhtyeen sanoittajana. Hän on julkaissut myös kaksi runokokoelmaa. Sinnemäki on opiskellut Venäjän kirjallisuutta Helsingin yliopistossa ja on humanististen tieteiden kandidaatti.
Henkilöhistoria.
Anni Sinnemäki on asunut koko elämänsä Helsingissä. Hänen vanhempansa ovat valtiotieteiden lisensiaatti Aino Sinnemäki (o.s. Telkkä) ja taistolaisessa liikkeessä mukana ollut toimittaja Anssi Sinnemäki, ja hänellä on nuoremmat sisarukset Sanna, Pentti ja Erkki. Sinnemäen isoisä Jussi Sinnemäki oli lapualainen rovasti, joka oli aktiivinen lapuanliikkeessä, IKL:ssä ja kokoomuksessa.
Sinnemäki aloitti peruskoulun Suomalais-venäläisessä koulussa, mutta vaihtoi myöhemmin Itäkeskuksen peruskouluun. Sinnemäki opiskeli Kallion ilmaisutaidon lukiossa ja painotti opinnoissaan muun muassa kirjallista ilmaisua. Hänen kanssaan samalla luokalla olivat muun muassa Maija Vilkkumaa ja Anna Tulusto, jotka ovat edelleen Sinnemäen ystäviä.
Sinnemäki sai lapsen 16-vuotiaana keväällä 1990. Hän oli puoli vuotta poissa koulusta, tentti kurssit ja kirjoitti ylioppilaaksi samaan aikaan luokkatovereidensa kanssa keväällä 1992. Sinnemäki kirjoitti viisi laudaturia, ja magnan pitkästä matematiikasta. Tytär Siiri on näytellyt televisiosarjassa "Kotikatu" sekä elokuvissa "Rakastin epätoivoista naista" ja "Vartija".
Lukiossa Anni Sinnemäki tapasi myös tulevan puolisonsa, säveltäjänä tunnetun Kerkko Koskisen. He menivät naimisiin vuonna 1996 ja erosivat vuonna 2001.
Lukion jälkeen Sinnemäki meni Helsingin yliopistoon opiskelemaan Venäjän kirjallisuutta, filosofiaa ja yleistä kielitiedettä. Hän teki kandidaatintyönsä muistelmakirjallisuuden genrestä käyttäen esimerkkeinä Ilja Ehrenburgin, Valentin Katajevin ja Nadežda Mandelštamin teoksia ja valmistui humanististen tieteiden kandidaatiksi vuonna 2001.
Sinnemäki asuu kommuunissa Helsingin Punavuoressa yhdessä Greenpeacen ilmastoneuvonantaja Kaisa Kososen ja Demos Helsingin tutkimusjohtaja Aleksi Neuvosen sekä näiden puolisoiden kanssa.
Helmikuussa 2012 Sinnemäki meni naimisiin italialaisen Anton Montin kanssa. Pian avioitumisen jälkeen kävi ilmi, että Sinnemäki odottaa lasta. Sinnemäki kertoi Facebook-sivullaan 20. heinäkuuta 2012 synnyttäneensä lapsen.
Poliittinen ohjelma.
Sinnemäki on nimennyt poliittisen uransa suurimmaksi pettymykseksi vuoden 2002 ydinvoimapäätöksen ja suurimmaksi voitoksi parisuhdelain voimaantulon. Eduskunnan budjettikeskusteluissa Sinnemäki on puolustanut kehitysyhteistyömäärärahojen nostoa 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta, joukkoliikennettä, kuntarahoja ja vankeinhoidon määrärahoja. Muita Sinnemäelle tärkeitä poliittisia teemoja ovat metsien suojelu, lasten luokkayhteiskuntakehityksen purkaminen, maahanmuuttopolitiikka ja veropolitiikka.
Sinnemäki on ajanut kilometrikorvauksien tiputtamista vastaamaan todellisia kuluja. Hän on perustellut asiaa sanomalla mm. että autojen keskikulutus on laskenut.
Ensimmäinen kausi (1999–2003).
Helsingin Vihreiden puheenjohtaja Otto Lehtipuu oli houkutellut 25-vuotiaan Anni Sinnemäen ehdolle eduskuntavaaleihin 1999. Sinnemäki oli jo ennestään tunnettu Ultra Bran sanoittajana ja "Nyt-liitteen" kolumnistina. Hän oli aina äänestänyt Vihreitä ja ollut kiinnostunut ympäristöasioista ja globalisaation vaikutuksista. Vaaleissa hän sai 4 873 ääntä ja tuli valituksi – jättäen eduskunnan ulkopuolelle muun muassa ympäristöministeri Pekka Haaviston.
Ensimmäisellä eduskuntakaudellaan Sinnemäki oli jäsenenä työasiainvaliokunnassa ja puolustusvaliokunnassa, ja esitti muun muassa siviilipalvelusajan lyhentämistä. Vuonna 2000 Sinnemäki aloitti valtiovarainvaliokunnassa. Sinnemäki oli Vihreän eduskuntaryhmän toinen varapuheenjohtaja 2001–2003.
Hän aiheutti kohua näyttämällä keskisormea valtiovarainministeri Sauli Niinistölle, kun tämä äänesti hallitusryhmissä sovitun vastaisesti, ja sai nuhteet puhemies Riitta Uosukaiselta.
Toinen kausi (2003–2007).
Eduskuntavaaleissa 2003 Sinnemäki sai 4 154 ääntä. Hän jatkoi valtiovarainvaliokunnan jäsenenä ja valittiin sen hallinto- ja tarkastusjaoston puheenjohtajaksi. Hän oli myös verojaoston ja kauppa- ja teollisuusjaoston jäsen. Osana oppositiokansanedustajan työtä valtionvarainvaliokunnassa Sinnemäki on valmistellut eduskuntaryhmän vaihtoehtobudjetteja. Hän oli ajamassa läpi parisuhdelakia ja on kannattanut hedelmöityshoitojen antamista itsellisille naisille ja naispareille.
Kolmas kausi (2007–2011).
Sinnemäki sai vuoden 2007 eduskuntavaaleissa 7 694 ääntä. Sinnemäki oli Vihreän eduskuntaryhmän puheenjohtaja. Lisäksi hän toimii sosiaali- ja terveysvaliokunnassa ja varajäsenenä työelämä- ja tasa-arvovaliokunnassa. Hän on myös Kansaneläkelaitoksen valtuutettu.
Työministerinä.
Sinnemäki aloitti työministerinä Tarja Cronbergin tilalla 26.6.2009. Cronbergin valtiosihteerinä toiminut Katariina Poskiparta jatkoi myös Sinnemäen valtiosihteerinä. Työministerinä Sinnemäki jatkoi puolueensa ja edeltäjänsä linjaa ajaessaan uusiutuvien energianlähteiden tutkimukseen perustavaa teknologiaa. Eduskunnan kyselytunnilla 15.4.2010 hän yllätti vastatessaan vasemmiston Paavo Arhinmäen kysymykseen työnantajien lakonaikaisesta rikkurivärväyksestä: Sinnemäki ilmoitti pitävänsä toimintaa erittäin valitettavana ja haittaavan neuvotteluilmapiiriä ja asettui näin samalle kannalle palvelualojen ammattiyhdistyksen PAM:n puheenjohtaja Ann Selinin kanssa.
Neljäs kausi (2011–).
Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Sinnemäki sai 7 513 ääntä ja valittiin näin neljännelle kaudelleen.
Kaupunginvaltuutettuna.
Sinnemäki oli ehdolla ensi kertaa Helsingin kaupunginvaltuustoon kunnallisvaaleissa 2004. Hän sai vaaleissa 2 090 ääntä ja tuli valituksi. Hän aloitti kirjasto- ja kulttuurilautakunnan varapuheenjohtajana niin ikään vuoden 2005 alussa. Aikaisempia kunnallispoliittisia luottamustoimia hänellä oli ollut ainoastaan joukkoliikennelautakunnan varajäsenyys vuosina 1998–1999.
Sinnemäki on muun muassa edistänyt Sipoonkorven kansallispuiston perustamista ja kampanjoinut Helsingin keskustakirjaston puolesta. Toimiessaan kirjasto- ja kulttuurilautakunnan varapuheenjohtajana kirjastojen määrärahat, joilla hankitaan kirjoja, elokuvia ja musiikkia, ovat nousseet joka vuosi.
Anni Sinnemäki valittiin toiselle valtuustokaudelle vaaleissa 2008. Tällöin hän sai 3 557 ääntä, mikä oli yhdeksänneksi eniten Helsingissä ja 13. eniten koko maassa. Kaudella 2009–2012 hän toimii kulttuuri- ja kirjastolautakunnan puheenjohtajana.
Toiminta Vihreissä.
Sinnemäki valittiin Vihreän liiton varapuheenjohtajaksi yllättäen puoluekokouksessa toukokuussa 2003. Hän ei ollut asettunut ehdolle, mutta häntä ehdotettiin kokouksessa tähän tehtävään ja hän tuli valituksi. Keväällä 2005 Sinnemäki oli ehdolla puolueen puheenjohtajaksi. Hänen puolestaan tehtiin mittava kampanja, mutta puoluekokouksessa äänestyksessä hän jäi kymmenen äänen päähän Tarja Cronbergista. Sinnemäki valittiin tällöin toiselle kaksivuotiskaudelle varapuheenjohtajaksi.
Sinnemäki on toiminut yhdessä Ville Niinistön kanssa Vihreiden periaateohjelmatyöryhmän puheenjohtajana. ”Tehtävänä reilu muutos” -niminen ohjelma hyväksyttiin puoluekokouksessa 2006. Sinnemäki on ollut myös puolueen kehitysmaaryhmän puheenjohtaja 2003–2005 ja palveluiden tuottamistyöryhmän puheenjohtaja 2006. Lisäksi hän on ollut jäsenenä muun muassa ympäristöpoliittisessa, vanhus- ja eläkeläispoliittisessa, turvallisuuspoliittisessa ja kansainvälisten asioiden työryhmässä. Sinnemäki toimi Vihreän eduskuntaryhmän puheenjohtajana toukokuuhun 2009 asti. Kesäkuussa 2009 tehtävän otti vastaan Ville Niinistö.
Sinnemäki valittiin toukokuun 2009 puoluekokouksessa Tarja Cronbergin seuraajaksi Vihreiden puheenjohtajana; hänelle ei ollut vastaehdokasta. Hän oli ehdolla puheenjohtajaksi toiselle kaudelle mutta hävisi Vihreiden jäsenäänestyksessä Ville Niinistölle kesäkuussa 2011.
Vaalirahoitus.
Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Sinnemäki ilmoittaa vaalikampanjansa kuluiksi 42 912 euroa, joista hänen omia varojaan on yhteensä 41 000 euroa. Puolueeltaan hän sai 412 euroa ja yksityishenkilöiltä 1 527,86 euroa.
Sanoittajana.
Anni Sinnemäki on ensimmäinen nainen, joka on saanut arvostetun Juha Vainion sanoittajapalkinnon (2002). Sinnemäki mainitsee suurimmaksi kirjoittaja-esikuvakseen venäläisen runoilijan Anna Ahmatovan.
Sinnemäen tekstejä pidettiin aluksi poliittisen kantaa ottavina, mutta myöhemmin ne ovat olleet lähinnä pienten arkisten asioiden havainnointia. Häntä pidetään sanoittajana sukupolvensa tulkkina.
Ultra Bra.
Sinnemäki kirjoitti ensimmäiset sanoituksensa (”Sankaritar” ja ”Ken Saro Wiwa on kuollut”) vuonna 1995 Ultra Bralle. Yhtyeeseen kuului useita hänen ystäviään ja hänen puolisonsa Kerkko Koskinen sävelsi kappaleet, joten sanoitustyöhön osallistuminen oli sikäli luontevaa.
Sinnemäen sanoituksia on julkaistu kaikilla Ultra Bra -yhtyeen albumeilla: "Vapaaherran elämää" (1996), "Kroketti" (1997), "Kalifornia" (1999), "Vesireittejä" (2000) ja "Sinä päivänä kun synnyin" (2001). Sinnemäen sanoittamia kappaleita ovat muun muassa Ultra Bran singlet ”Savanni nukahtaa”, ”Ken Saro-Wiwa on kuollut”, ”Kahdeksanvuotiaana”, ”Sinä lähdit pois”, ”Tyttöjen välisestä ystävyydestä”, ”Ilmiöitä”, ”Heikko valo”, ”Itket ja kuuntelet” ja ”Rubikin kuutio”.
Muut sanoitukset.
Ultra Bran lopetettua Sinnemäki ja Koskinen ovat jatkaneet yhteistyötä: Sinnemäen sanoittamia kappaleita on Koskisen molemmilla sooloalbumeilla, "Rakkaus viiltää" (2002) ja "Lolita" (2005). "Rakkaus viiltää" -albumin kappaleista yli puolet on Sinnemäen sanoittamia ja useiden kappaleiden teemana on ero. "Lolitalla" Sinnemäen runoihin tehtyjä sävellyksiä on vain kaksi.
Sinnemäki on tehnyt sanoitukset myös Milja Aholan lyhytelokuvan "Kaksonen" (1997) lauluihin. Hän on myös tehnyt tekstit Hanna Brotheruksen kolmeen tanssiteokseen, "Väki" (1997), "Pieni hyvä" (1999) ja "Kukaan ei tiedä" (2005).
Runot.
Sinnemäki on julkaissut runoteoksen "Sokeana hetkenä" (2003). Se oli ehdolla parhaasta esikoisteoksesta myönnettävän Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon saajaksi 2003. Valokuvaaja Milka Alanen on kuvittanut runot kirjaan. Se sisältää kaikki Ultra Bran albumeilla sekä Koskisen ensimmäisellä albumilla olevat sanoitukset. Lisäksi siinä on kahdessa ensimmäisessä Hanna Brotheruksen tanssiteoksissa olleet tekstit ja muutamia aiemmin julkaisemattomia runoja.
Anni Sinnemäen toinen runokokoelma "Aleksis Kiven katu" ilmestyi helmikuussa 2009.


Ryhmä (sotilasyksikkö).
Ryhmä on yleensä ryhmänjohtajana toimivan aliupseerin johtama sotilasjoukko. Siihen kuuluu yleensä 5–10 sotilasta. Joissain erikoistehtävissä voi ryhmää johtaa upseeri, jolloin ryhmän jäsenet ovat aliupseereita. Näin voi olla esimerkiksi joissain tiedusteluryhmissä.
Historiaa.
Ensimmäisen maailmansodan aikana jalkaväki siirtyi ketjutaktiikasta ryhmätaktiikkaan.
Toisen maailmansodan aikana jalkaväkiryhmään kuului jopa 10–12 sotilasta. Ryhmän pääaseena oli pikakivääri (BAR, Bren) tai kevyt konekivääri (MG-34, Browning M1919A6). Muu miehistö oli aseistettu pulttilukkoisin kiväärein, ja toimi lähinnä tukena ja ammustenkantajina ryhmän konetuliaseelle. Ryhmänjohtajalla saattoi olla konepistooli. Kaikki aseet saattoivat käyttää eri patruunaa. Sodan edetessä ryhmien konetuliaseiden määrä kasvoi, ja jopa puolet miehistä aseistettiin konepistoolein. Wehrmacht lisäsi ensimmäisenä toisen konekiväärin etenkin panssarijoukkojen jalkaväelle. Neuvostoliiton iskuarmeijoissa ja joissain Saksan joukoissa aseistettiin koko ryhmä konepistoolein, jolloin myös pikakivääri/konekivääri saattoi olla mukana.
Ryhmällä saattoi olla myös konekivääri, mutta se oli tällöin yleensä ryhmälle konekiväärikomppaniasta alistettu. Tämän konekivääriryhmän miehistö oli Suomessa 6 miestä (ampuja, syöttäjä + 4 ammusmiestä).
Nykyään.
Rynnäkkökiväärien käyttöönoton jälkeen sotilaan perusaseena ryhmän koko pieneni 6–8 mieheen tulivoiman kasvaessa. Yhdellä miehellä on edelleenkin konekivääri (Suomessa joko 7,62 KvKK 62 tai PKM-konekivääri). Rynnäkköpanssareita ja panssaroitujen miehistönkuljetusajoneuvoja käyttävien joukkojen ryhmän koko pieneni siihen, mikä ajoneuvoon mahtui. Tätä kompensoitiin joissain armeijoissa ottamalla rynnäkkökivääreiden lisäksi ryhmän aseistukseen toinen konekivääri ryhmän ajoneuvon aseistuksen lisäksi, johon kuuluu raskaita aseita kuten raskas konekivääri, tykki ja ohjuksia.
Perustietoja.
Ryhmä on pienin taktinen yksikkö myös aselajeissa, joissa ryhmä toimii tykin tai taisteluajoneuvon käyttäjinä, rakentaa viestiyhteyksiä tai johtaa tulenkäyttöä. Ryhmä voi myös toimia erikoisryhmänä, kuten lääkintäryhmänä. Ryhmän puolustusasemaa kutsutaan "pesäkkeeksi". Pesäke muodostuu yksittäisten taistelijaparien "tuliasemista" ja on osa joukkueensa "tukikohtaa". Ryhmää johtaa "ryhmänjohtaja". Ryhmän lyhenne Suomen puolustusvoimissa on pieni r-kirjain ja ryhmänjohtajan puolestaan rj, sotilasslangilla ryhmyri.


Joukkue.
Joukkue on ryhmistä koostuva sotilasjoukko. Joukkueen vanhanaikainen nimitys oli plutoona. Joukkueen miesvahvuus on yleensä noin 20–40 henkeä ja se koostuu yleensä 3–4 ryhmästä. Joukkuetta suurempi yksikkö, komppania koostuu puolestaan tavallisesti 3–4 joukkueesta. Rannikko-, kenttä- tai ilmatorjuntatykistössä saman suuruista joukkoa kutsutaan jaokseksi. Laivastossa taas ruoduksi. Joukkueen vahvuista tulenjohtoyksikköä kutsutaan tulenjohtueeksi. Suomessa joukkuetta johtaa yleensä upseeri, tavallisimmin vänrikki tai luutnantti. Joukkueen varajohtaja on joukosta riippuen upseeri tai aliupseeri. Joukkueen lyhenne Suomen puolustusvoimissa on iso J, jolloin esimerkiksi viestijoukkue lyhennetään ViestiJ.
Jalkaväkiprikaati-80.
Vuoden 1980 jalkaväkiprikaatin kiväärijoukkueessa oli 37 sotilasta. Joukkueenjohtajana oli upseeri, joukkueen varajohtajana vanhempi aliupseeri, kersantti, taistelulähetti, lääkintämies sekä traktorinkuljettaja. Joukkue liikkui jalan, polkupyörillä tai maataloustraktorin peräkärryn lavalla. Tavoitteena oli kyetä liikkumaan noin 22 kg:n kenttävarustuksessa jalkamarssein noin 25 km ja polkupyörillä 120 km vuorokaudessa taistelukykyisenä.
Tämän lisäksi joukkueessa oli neljä kivääriryhmää, joiden vahvuus oli 1+7. Ryhmän viidennellä miehellä oli kevyt 7,62 mm:n konekivääri. Yleensä yhtä jalkaväkiryhmää voitiin vahvistaa sinkopartiolla, jolla oli 55 S 55 -kevytsinko. Joukkueelle voitiin osoittaa myös tulenjohtue.
Taktinen jako perustui nelijakoisuuteen, jossa neljä ryhmää olivat joukkue, neljä komppaniaa pataljoona ja neljä pataljoonaa prikaati kaikkine esikunta- ja huolto-osineen sekä tukevine osineen.
Jalkaväkirykmentti.
Joukkueen puolustusasemaa kutsutaan "tukikohdaksi". Tukikohta on osa komppanian "puolustuskeskusta" ja muodostuu ryhmien "pesäkkeistä".
Tykistön jaokset.
Tykistöllä on joukkueelle oma nimityksensä, jaos. Jaoksen perusratkaisussaan tulijaoksen muodostavat tykkiryhmät.
Viestijoukkojen joukkueet.
Viestijoukoissa yleensä ryhmän muodostaa yhden viestiaseman perustama ja ylläpitämä ryhmä. Joukkueet voivat muodostua yhdestä tai jopa kuudesta ryhmästä riippuen käytettävästä tekniikasta ja organisatorisesta ratkaisusta. Suunnittelua ja valvontaa toimeenpanevat joukkueet voivat muodostua vain kahdesta ryhmästä, kun taas viestiverkon rakentamista ja suojaamista totuettavat joukkueet voivat olla suuria, jopa kuuden ryhmän kokoisia. Prikaati 2005:n viestiyksijöiden yhtymän viestijärjestelmä 2:n joukkueita ovat mm. komentopaikkajoukkue, viestiasemajoukkue ja valvomojoukkue.
Joukkueen tukikohta.
Joukkueen tukikohta on paikka, johon asevoimiin tai puolustusvoimiin kuuluva joukkueen kokoinen joukko on sijoittunut. Koska joukkue on noin 40 hengen kokoinen ryhmä, se voi koostua useista toiminnallisista ryhmistä, joilla voi olla esimerkiksi yhteinen majoitus, majoituskorsu tai puolijoukkuetelttoja. Näin ollen se ei ole yhtä täsmällisesti määritelty yhtenä paikkana kuin esimerkiksi ryhmän pesäke.


Rykmentti.
Rykmentti on klassisen kolmijaon mukainen, yleensä kolmesta pataljoonasta koostuva joukkoyksikkö, jota johtaa useimmiten eversti tai everstiluutnantti. Rykmentti ei toimi yksin, vaan vaatii tuekseen divisioonan muiden joukkojen apua.
Nykyään Suomessa perinteistä rykmentin nimeä käyttävät pääsääntöisesti vain rauhan ajan koulutusorganisaatiot, yleensä runsaan pataljoonan vahvuiset aselajirykmentit ja eräät jalkaväkijoukko-osastot.
Suomessa sodan ajan kokoonpanossa maavoimien prikaatiin kuuluu kenttätykistörykmentti, lisäksi on olemassa ilmatorjunta-, rannikko-, pioneeri- ja huoltorykmenttejä. Rykmentin koko on noin 2 000–2 500 henkilöä.


Julius Streicher.
Julius Streicher (s. 12. helmikuuta 1885, Fleinhausen – k. 16. lokakuuta 1946 Nürnberg) oli merkittävä kansallissosialisti ennen toista maailmansotaa ja sen aikana. Hän oli Der Stürmer -sanomalehden julkaisija. Lehdestä tuli kansallissosialistien propagandakoneiston tärkeä osa. Lehti oli kiistelty myös kansallissosialistien keskuudessa sen pornografisen materiaalin ja sensaationhakuisuuden takia. Streicherin kustannusyhtiö julkaisi myös antisemitistisiä lastenkirjoja. Hän kutsui itseään ”juutalaistenpyydystäjä numero yhdeksi”.
Varhaiselämä.
Streicher syntyi opettajaperheeseen Fleinhausenissa Baijerissa. Hän työskenteli kansakoulunopettajana kunnes liittyi Saksan armeijaan vuonna 1914. Ensimmäisen maailmansodan päättyessä 1918 hänelle oli myönnetty rautaristi ja luutnantin arvo.
Kansallissosialismi.
Vuonna 1919 Streicher toimi juutalaisvastaisessa järjestössä "Schutz und Trutz Bund", ja siirtyi 1920 vastaperustettiin puolueeseen "Deutschsozialistische Partei", joka nimestään huolimatta oli oikeistolainen. Hänen erimielisyytensä muiden jäsenten kanssa saivat hänet liittymään seuraavaan juutalaisvastaiseen organisaatioon, "Deutsche Werkgemeinschaftiin" seuraavana vuonna. Vuonna 1922 hän liittyi seuraajineen Adolf Hitlerin johtamaan Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen, mikä lähes kaksinkertaisti kansallissosialistisen puolueen koon. Hän osallistui oluttupavallankaappaukseen 1923. Tämän johdosta hänet erotettiin kansakoulunopettajan virasta.
Vuodesta 1925 vuoteen 1940 Julius Streicher toimi Mittelfrankenin (myöhemmin Frankenin) valtakunnangaun (kansallissosialistisen puolueen alueellinen osasto) johtajana eli gauleiterina. Vuosina 1924–1932 hän oli maapäiväedustajana Baijerin osavaltion maapäivillä Münchenissä, sen jälkeen hänestä tuli valtiopäiväedustaja valtiopäiville Berliiniin. Tämän lisäksi hänellä oli yliryhmänjohtajan eli "Obergruppenführerin" arvo.
Vuonna 1923 Streicher perusti ja alkoi toimittaa antisemitistä sanomalehteä "Der Stürmeria" (1923–1945), jonka tarkoituksena oli levittää syvää vihamielisyyttä juutalaisrotua vastaan. Parhaimmillaan lehdellä oli 800 000 tilaajaa. Sanomalehdessä Streicher syytti juutalaisia syyllisiksi lamaan, työttömyyteen ja inflaatioon. Hänen mukaansa juutalaiset olivat valkoisia orjuuttajia ja vastuussa yli 90 prosentista kaikesta maan prostituutiosta. Der Stürmer yhdisti juutalaisvastaisen propagandan avoimesti pornografiseen materiaaliin, mikä teki lehdestä yhtäältä suositun, mutta joka myös teki julkaisun monille vastenmieliseksi. Vuodesta 1927 "Der Stürmerin" etusivulle painettiin joka kerta lehden tunnuslauseeksi muodostunut ”Die Juden sind unser Unglück” (), joka on peräisin historioitsija Heinrich von Treitschkelta.
Lehti julkaisi viikoittain nimilistoja juutalaisista, jotka oli pidätettynä Nürnbergin rotulakien rikkomisesta. Lehteen saapui päivittäin noin 700 lukijakirjettä, joista monet sisälsivät ilmiantoja juutalaisia kohtaan. Jopa Gestapolla oli vaikeuksia kaikkien ilmiantojen tutkimisessa. Saksalaiset kaupungit ja kylät saivat uuden koristeen, kun teitten ja katujen varsille alkoi ilmestyä nk. Stürmer-laatikoita (”Stürmer-Kästen”), joissa lehden viimeisin numero oli esillä niin, että sen saattoi maksutta lukea. Berliinin olympialaisten aikana 1936 useimmat pääkaupungin Stürmer-laatikot joko irrotettiin tai jätettiin tyhjiksi, jotteivät kaupunkiin saapuneet ulkomaalaiset kisaturistit olisi saaneet natsi-Saksasta negatiivista kuvaa.
Vuodesta 1936 Streicherin Stürmer-Verlag julkaisi lisäksi antisemiittisiä lastenkirjoja, joiden painos oli yli 100 000 kappaletta. Näitä julkaisuja olivat Elvira Bauerin ”Trau keinem Fuchs auf grüner Heid und keinem Jud bei seinem Eid – Ein Bilderbuch für Groß und Klein” (”Älä luota kettuun vihreällä niityllä ja valojaan vannovaan juutalaiseen – Kuvakirja isoille ja pienille”, 1936), Ernst Hiemerin ja "Fipsin" (Philipp Rupprechtin salanimi) ”Der Giftpilz” (”Myrkkysieni”, 1938) sekä Ernst Hiemerin ”Der Pudelmopsdackelpinscher” (1940). Lehdessään Streicher vaati juutalaisten kovaotteista kohtelua ja kuolemanrangaistusta juutalaisille ”rodunhäpäisijöille”, jotka olivat solmineet seksuaalisuhteita ei-juutalaisten kanssa. Epäsuorasti Streicher valitti jopa Hitlerin olevan liian pehmeä ja suvaitsevainen suhteessa juutalaisiin.
Toisen maailmansodan sytyttyä 1939 julkinen antisemitismi väheni jonkin verran Saksan lehdistössä. Tämä johti Streicherin vaikeuksiin. Vuonna 1940 kansallissosialistisen puolueen sisäinen puolueoikeus päätti, että Streicher ”ei ole kykenevä johtamaan ihmisiä” ja erotti hänet kaikista viroistaan. Perusteena olivat hänen avoin vihamielisyytensä ja aggressiivisuutensa – jonka kohteeksi joutuivat myös muut gauleiterit –, omien ja valtion sekä puolueen etujen sotkeminen ja talousepäselvyydet kristalliyön jälkeisen juutalaisten omaisuuden takavarikon yhteydessä. Streicheria syytettiin myös naisten – myös toisten miesten vaimojen – julkisesta ja häiritsevästä lähentelystä sekä siitä, että hän olisi levitettänyt lehdessään valheita Hermann Göringistä. Hitlerin käskystä "Der Stürmer" ja Stürmer-Verlag jätettiin kuitenkin rauhaan; lehti ilmestyi tämän jälkeen 300 000 kappaleen painoksena. Streicheria kiellettiin lisäksi astumasta Nürnbergin kaupunkiin. Hän asettui siksi maatilalleen kaupungin ulkopuolelle ja omistautui sodan aikana maalaustaiteelle sekä ekologiselle maanviljelylle.
Oikeudenkäynti ja teloitus.
Julius Streicher pidätettiin sattumalta 23. toukokuuta 1945 eräässä alppikylässä. Berchtesgadeniin matkalla ollut juutalainen Yhdysvaltain armeijan majuri poikkesi tien ohessa olleeseen maalaistaloon, jossa valkeapartainen mies maalasi paraikaa kuvaa. Majuri puhutteli miestä pilanpäiten jiddišiksi ja sanoi hänelle: ”Te näytätte aivan Julius Streicherilta!” Tähän mies vastasi pelästyneenä: ”Mistä te minut tunnette?”
Streicherin ihailijat olivat lähettäneet hänelle ja hänen lehdelleen sodan aikana lukuisia kuvia juutalaisten joukkoteloituksista ja heihin kohdistuneista julmuuksista. Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä Steicher väitti kuitenkin, ettei hän tiennyt mitään juutalaisiiin kohdistuneista kauhuteoista. Hän vakuutti olleensa aina suuri luonnon ystävä, joka oli vain halunnut, että Saksaan kuulumattomat ”vieraat” lähtevät maasta. Lisäksi hän kiisti lehtensä syyllistyneen kiihotukseen, hänen mielestään se oli vain jakanut asiallista informaatiota juutalaisista.
Ollessaan vangittuna Nürnbergerissä Streicher joutui oman kertomansa mukaan useaan otteeseen liittoutuneiden sotilaiden pahoinpitelemäksi. Useimmat hänen valituksistaan on pyyhitty pois sotarikosoikeudenkäynnin pöytäkirjoista, mutta ne ovat kuultavissa oikeudenkäyntien äänityksistä.
Julius Streicher todettiin syylliseksi rikoksiin ihmiskuntaa vastaan ja tuomittiin kuolemaan Nürnbergin oikeudenkäynnissä. 16. lokakuuta 1946 hänet teloitettiin hirttämällä useiden muiden kansallissosialististen johtajien kanssa. Kun Streicheriltä tiedusteltiin muodollisesti hänen nimeään ennen hirttolavalle astumista, tämä karjaisi ”"Heil Hitler!"” Kun kysymys esitettiin uudestaan Streicher huusi: ”Tiedätte nimeni varsin hyvin!” Kun tulkki esitti kysymyksen vielä kerran hän huusi viimein ”Julius Streicher!” Hirttolavalle päästyään Streicher huusi vielä: ”Jumalan haltuun!” ja ”Purim 1946!” Kun tulkki tiedusteli mitä hän halusi sanoa viimeisiksi sanoikseen Streicher karjaisi: ”Bolshevikit hirttävät seuraavaksi teidät kaikki!” Kun musta huppu oli painettu hänen päähänsä, sen alta kuului vielä vaimea ääni: ”Adele, rakas vaimoni.” Paikalla olleen Yhdysvaltain lehdistön edustajan, Howard Kingsbury Smithin mukaan Streicher sätki ja huohotti vielä köyden varaan pudottuaankin ja teloittaja ilmeisesti kuristi hänet hengiltä hirttolavan alla.
Vaikutus.
Vaikka Streicherin älykkyysosamäärä oli normaalia keskitasoa, 102, hän oli monien tarkkailijoiden mielestä henkisesti sairas. Tästä huolimatta hänen sanomalehtensä ja puhekiertueensa tekivät hänensä erään tunnetuimmista johtajista natsi-Saksassa.
Der Stürmer on suosittua aineistoa myös tämän päivän antisemitistisissä julkaisuissa.


Beowulf.
Beowulfin ensimmäinen sivu vanhassa käsikirjoituksessa
Beowulf on muinaisenglanniksi kirjoitettu eeppinen sankariruno, jonka synty on eri tutkimuksissa ajoitettu 700-luvulta 1000-luvulle. Runo sisältää 3 182 riviä. Sillä ei ole alkuperäistä nimeä, mutta se on tunnettu päähenkilönsä mukaan nimellä "Beowulf" 1800-luvun alkupuolelta lähtien.
Taustaa.
"Beowulf" ei ole vanhin olemassa oleva muinaisenglanninkielinen runo. Cædmonin luomishymni on vanhempi, mutta Beowulf edustaa yksinään kymmenesosaa kaikesta kirjoitetusta muinaisenglantilaisesta tekstistä. Beowulfin ainut olemassa oleva käsikirjoitus on keskiaikainen kirjakopio "Cotton Vitellius A.xv", joka tunnetaan myös nimellä "Nowell Codex". Se on kirjoitettu vuoden 1000 seudulla. Alkuperäistekstiä säilytetään nykyisin British Museumissa. Sir Robert Cottonin omistama teksti vaurioitui pahasti tulipalossa vuonna 1731 ennen hänen kokoelmansa lahjoittamista British Museumille vuonna 1757. Kirjoitusta ei tutkittu juurikaan ennen kuin islantilainen Grímur Jónsson Thorkelin teki siitä kaksi kopiota vuonna 1787 ja 1789. Hän julkaisi runon latinaksi käännettynä vuonna 1815. Runo käännettiin tanskaksi vuonna 1820 ja viimein englanniksi vuonna 1837. Thorkelinin kopioissa on säilynyt 2 000 merkkiä, jotka ovat tuhoutuneet näkymättömiin alkuperäisestä tekstistä.
Jopa alkuperäisen tekstin kopioiminen ja ymmärtäminen on hankalaa sen huonon kunnon ja keskiaikaisesta kirjoituksesta puuttuvien välimerkkien vuoksi. Runoa ei voi kääntää suoraan nykykielille runomitan ja runollisen kielen vuoksi. Beowulfista on tehty useita käännöksiä nykyenglannille. Jokainen käännös kuitenkin eroaa merkittävästi alkuperäistekstistä.
Tarina.
Beowulfin tapahtumat sijoittuvat Skandinaviaan ("Scede-landum"). Daanien kuningas Hroðgar on rakentanut Heorot-nimisen juhlasalin, mutta Grendel-niminen hirviö tai demoni ryöstää sen öisin tappaen ihmisiä.
Nuori geaattilainen (göötalainen?) soturi Beowulf saapuu daanien maahan ja kohtaa hirviön, jonka voittaa paljain käsin. Juhliminen on kuitenkin ennenaikaista Grendelin äidin saapuessa kostamaan poikansa puolesta. Beowulf seuraa hirviötä veden alle, ja surmaa hirviön luolasta löytämällään miekalla. Kuningas Hroðgar palkitsee Beowulfin ruhtinaallisesti, ja tämä palaa omaan maahansa.
Viidenkymmenen vuoden kuluttua Beowulf on itse kuningas, kun lohikäärme hyökkää hänen valtakuntaansa. Vanha Beowulf lähtee miesjoukon johdossa tappamaan lohikäärmettä. Miestensä paettua Beowulf surmaa lohikäärmeen nuoren aseenkantaja Wiglafin kanssa, mutta haavoittuu kuolettavasti.
Beowulf ja Tolkien.
J. R. R. Tolkienin tuotannossa on runsaasti vaikutteita Beowulfin tarinasta. Toimiessaan Oxfordin yliopiston professorina Tolkien kirjoitti tunnetun esseen "Beowulf: The Monsters and the Critics", joka on vaikuttanut voimakkaasti tutkijoiden käsityksiin eepoksesta. Tolkien myös käänsi eepoksen proosamuodossa nykykielelle.


Kari Enqvist.
Kari-Pekka Enqvist (s. 16. helmikuuta 1954 Lahti) on Helsingin yliopiston fysikaalisten tieteiden laitoksen teoreettisen fysiikan professori. Enqvist väitteli vuonna 1983 teoreettisesta fysiikasta filosofian tohtoriksi.
Enqvist on toiminut kosmologian professorina Helsingin yliopistossa vuodesta 2001. Enqvist on ollut myös Skepsis ry:n tieteellisen neuvottelukunnan puheenjohtaja. Vuoden 2010 alusta Enqvist on nimitetty viisivuotiseen akatemiaprofessorin virkaan.
Kari Enqvist on Suomen tunnetuimpia luonnontieteellisen maailmankuvan selittäjiä ja tieteen popularisoijia. Hän on kirjoittanut yhdeksän luonnontieteitä kansantajuistavaa kirjaa ja lukuisia artikkeleita. Kirjallisen työn ohella Enqvist on pitänyt yleistajuisia esitelmiä sekä ollut mukana usein radion ja television tiedeohjelmissa. Hän on esiintynyt monissa tieteidenvälisissä seminaareissa ja on vakioesiintyjä Tieteen päivillä.
Tuomari Nurmion kappaleessa ”Punainen planeetta” mainittu ”Eno” on Kari Enqvist. Eno oli Nurmion ystäväpiiriin kuuluneen Enqvistin opiskeluaikainen lempinimi.


Yksityistäminen.
Yksityistäminen tarkoittaa omistajuuden siirtämistä julkiselta sektorilta, kuten valtiolta tai kunnalta, yksityissektorille. Yksityistämisen vastakohta on kansallistaminen. Yksityistämisellä voidaan tarkoittaa myös julkisten palveluiden tuotannon siirtämistä yksityisen sektorin hoidettavaksi. Julkisen vallan kontrolli tuotettuun palveluun pyritään yleensä säilyttämään tarvittavassa määrin myös yksityistämisen jälkeen.
Historia.
Periaatteessa yksityistämisen kohde voi olla mikä tahansa valtion omistukseen kuuluva asia kuten kiinteistöt tai maa. Useimmiten yksityistäminen kuitenkin kohdistuu valtion osittain tai kokonaan omistamiin yrityksiin. Yksityistäminen voidaan suorittaa muutamalla eri tavalla, joihin kuuluvat osakkeiden myyminen, suora myynti, kuponkiyksityistäminen tai liisaaminen. Osakemyyminen on näistä Joskus yksityistämisellä voidaan myös tarkoittaa markkinapääsyn esteiden poistamista, jolloin aiemmin kielletyt tai vahvasti säädellyt liiketoimet muutetaan laillisiksi tavoiksi saada elantoa. Näin on tapahtunut muun muassa entisissä kommunistisissa maissa, joissa kaikki tuotanto ja myyminen on voinut olla valtion piiriin kuuluvaa toimintaa. Toisaalta tämänkaltaista kehitystä on tapahtunut myös markkinatalouksissa sääntelyn purkamisen kautta.
Yksityistämistavat.
Yksityistämisen toteuttaminen on ollut poikkeavaa. Esimerkiksi yksityistämisen keskittyneisyydessä on ollut suuria eroja. Kiinassa 1990-luvun puolivälissä paikallishallinnoille annettiin vapaat kädet yritysten yksityistämiseen kun taas Suomessa valtion omistusten myyminen on valtion omistaman yhtiön, Solidiumin, vastuulla. Yksityistämisvauhdissa on ollut myös suuria eroja. Siinä missä esimerkiksi Korean valtio on luopunut omistuksistaan pikkuhiljaa, yksityisti Venäjä yrityksensä yhdessä rysäyksessä. Yleensä valtiot myös laativat yksityistämisohjelman, jonka puitteissa päätetään mitkä yrityksen yksityistetään.
Yksityistämisen syyt ja tavoitteet.
Yksityistämisellä voidaan tavoitella valtionyritysten kannattavuuden parantamista, tehokkuuden lisäämistä, valtion menojen vähentämistä ja tulojen lisäämistä sekä kilpailun lisäämistä, tai päinvastaista Usein yksityistäminen on osa laajempia julkisen sektorin uudistuksia, joilla voidaan pyrkiä näihin samoihin tai päinvastaisiin päämääriin.
Yksityistäminen on ollut ja on yhä markkinoiden laajentumisen ilmiö, jota on jossain määrin esiintynyt aina niin kauan kuin valtionomistustakin on ollut. Kuitenkin viime vuosikymmeninä markkinaperiaatteiden leviäminen ja syventyminen tuotannossa ja vaihdossa on johtanut yksityistämisen valtavaan lisääntymiseen siinä määrin, ettei sitä voida pitää talouden kehittymisen luonnollisena vaiheena vaan juuri maailmantalouden laajentumisen ilmentymänä. Valtioiden rooli tässä voidaan nähdä toisaalta vetäytyvänä ja toisaalta mukautumisena markkinatalouden periaatteisiin valtionyritysten listatumisten kautta. Joissan tapauksissa valtiot ovat itse suorittaneet tehostamistoimenpiteet ennen osakeantia saadakseen omistuksilleen paremman hinnan. Esimerkiksi Japanin hallitus toimi näin ennen rautateidensä yksityistämistä.


Vieras pääoma.
Vieras pääoma on yritykseen sen ulkopuolisten tahojen sijoittamaa pääomaa, jolla on aina takaisinmaksuvelvollisuus toisin kuin omalla pääomalla. Vieraalle pääomalle on myös ominaista, että sen tuottovaatimus on alhaisempi kuin oman pääoman. Vieras pääoma kirjataan taseessa osaan "Vastattavaa" ja se jaetaan maksuajan mukaan lyhytaikaiseen ja pitkäaikaiseen. Lyhytaikainen vieras pääoma on maksettava takaisin pisimmillään vuoden ja pitkäaikainen vieras pääoma yli vuoden kuluttua.


Helsingin olympiastadion.
Helsingin olympiastadion on Suomen suurin urheiluareena. Stadion sijaitsee Helsingin Töölössä, parin kilometrin päässä ydinkeskustasta. Se edustaa tyylisuunnaltaan funktionalismia. Urheilutapahtumien lisäksi siellä pidetään kesäisin konsertteja. Se oli vuoden 1952 kesäolympialaisten keskuspaikka. Valmistumisen jälkeen stadionia on laajennettu moneen otteeseen.
Stadionin tornin korkeus on 72 metriä. Stadionrakennuksen pituus on 243 metriä ja suurin leveys 159 metriä. Stadionilla on nykyisin 40 600 istumapaikkaa, joista noin 15 000 katettuja.
Stadionilla on järjestetty useiden lajien kilpailuja. Vuoden 1952 olympiakisojen jälkeen siellä on pidetty yleisurheilussa kahdet maailmanmestaruuskisat (1983 ja 2005) ja kolmet Euroopan mestaruuskisat (1971, 1994 ja 2012). Stadion on myös perinteisen joka toinen vuosi Ruotsia vastaan käytävän yleisurheilumaaottelun tapahtumapaikka. Lisäksi stadionilla on pelattu jääpallon MM-kisat. Jalkapallossa olympiastadionilla on pelattu vuosien varrella niin Suomen sarjapelejä kuin Suomen cupiakin. Lisäksi olympiastadionilla on pelattu eurocupien otteluita. Stadion on myös Suomen jalkapallomaajoukkueen kotikenttä.
Urheilukilpailujen lisäksi olympiastadionilla on järjestetty monia muita tapahtumia ja konsertteja hyväntekeväisyystapahtumista oopperoihin.
Olympiastadionin kohtalosta on alettu keskustella 2000-luvulla, ja yhtenä vaihtoehtona on ollut sen purkaminen kokonaan ja uuden urheiluareenan rakentaminen. Toisaalta sille voitaisiin tehdä perusteellinen, joskin kallis, rakenteita uudistava remontti tai halpa, lähinnä pintaehostusta sisältävä kunnostus. Esimerkiksi Kansainvälisen jalkapalloliiton uudemmat vaatimukset edellyttäisivät kenttäalueen laajentamista nykyisten juoksuratojen päälle. Uudistamisessa pitää lisäksi ottaa huomioon se, että stadion on Museoviraston suojelukohde.
Peruskorjaus on merkitty Kataisen hallitusohjelmaan, ja korjaus on arvioitu tehtävän 2018–2020. Korjaustarpeita ovat muun muassa kaikkien katsomoiden kattaminen, infrastruktuurin peruskorjaaminen ja sisustuksen uusiminen. Uusia tiloja rakennettaisiin maan alle. Suunnitelmana on, että stadion pysyisi käytössä koko työn ajan. Toukokuussa 2012 Suomen valtio ilmoitti osallistuvansa Olympiastadionin remonttiin.
Historia.
Stadionin torni on Helsingin keskeisiä maamerkkejä.
Suunnittelu, rakentaminen ja käyttöönotto.
Yksi käännekohta olympiastadionin historiassa oli 11. joulukuuta 1927, jolloin Helsingin kaupunki ja useat liikuntajärjestöt perustivat Stadion-säätiön. Tarkoituksena oli saada Helsinkiin urheilustadion, joka voisi toimia kesäolympialaisten pääareenana. Säätiötä johti vuoteen 1977 Erik von Frenckell. Stadionin suunnittelemisesta järjestettiin arkkitehtuurikilpailu, jonkaa voittivat arkkitehdit Yrjö Lindegren ja Toivo Jäntti puhdaslinjaisella funktionalistisella ehdotuksellaan. Sen työnimi oli "1500".
Olympiastadionin rakennustyöt alkoivat 12. helmikuuta 1934, ja se vihittiin käyttöön 12. kesäkuuta 1938. Samana vuonna Taisto Mäki juoksi stadionin ensimmäisen maailmanennätyksen alittamalla 10 000 metrillä puolen tunnin haamurajan. Areenaa alettiin pian laajentaa, koska vuoden 1940 olympiakisat oli tarkoitus järjestää Helsingissä.
Stadion sota-aikana.
Talvisodan syttymisen vuoksi vuoden 1940 olympiakisoja ei voitu pitää, mutta stadionilla käytiin 1940 kaatuneiden muistokilpailut sekä kolmoisyleisurheilumaaottelu Suomen, Ruotsin ja Saksan kesken. Vuonna 1941 stadionia käytettiin ensimmäisen kerran talviurheiluun, kun Suomi kohtasi Ruotsin jääpallo-ottelussa. Siipirakennukseen sijoitettu Suomen Urheilumuseo avasi ovensa 1943.
Kohti olympiakisoja.
Työväen Urheiluliiton ensimmäinen suurnäytös, liittojuhlat, järjestettiin olympiastadionilla 1946. Vuonna 1948 siellä järjestettiin pikaluistelun MM-kisat.
Olympialaiset 1952.
Paavo Nurmi sytyttää olympiatulen 1952
XV olympiakisat järjestettiin 1952 Helsingissä. Helsingin oikeus järjestää kisat varmistui vuonna 1947. Kisoihin osallistui 4 925 urheilijaa 69 maasta, mukaan lukien Neuvostoliitto ensimmäistä kertaa ja Saksa ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen. 17 urheilulajissa järjestettiin yhteensä 149 kilpailua. Olympiasoihdun sytyttivät juoksijasankarit Paavo Nurmi ja Hannes Kolehmainen. Kisat avasi virallisesti presidentti Juho Kusti Paasikivi.
Stadionin yleisökapasiteetti oli laajimmillaan juuri olympialaisten aikaan, jolloin katsojapaikkoja oli väliaikaisesti yli 70 000.
1950-luku olympiakisojen jälkeen.
Olympiastadion sai 1955 nykyisen ulkomuotonsa, kun sinne rakennettiin Toivo Jäntin suunnittelemat toimistotilat ja ulkoseinään tehtiin puupanelointi. Jääpallon ensimmäiset maailmanmestaruuskisat pelattiin olympiastadionilla 1957. Mukana oli vain kolme joukkuetta, kun Norja jättäytyi pois kisoista. Kisat voitti Neuvostoliitto, ja Suomi tuli hopealle. Neuvostoliiton ja Suomen välistä ottelua seurasi Suomen jääpallohistorian suurin yleisö, yli 14 000 katsojaa. Vuonna 1959 stadionilla järjestettiin ensimmäiset yleisurheilun Maailmankisat.
1960-luku.
Stadionin pohjoiskarteeseen avattiin retkeilymaja vuonna 1961, ja 1962 stadionilla järjestettiin ensimmäisen kerran ammattilaisnyrkkeilyottelu, kun Olli Mäki otteli Davey Mooren kanssa höyhensarjan MM-tittelistä yli 23 000 katsojan edessä. Vuonna 1965 Manchester United pelasi stadionilla vieraana Euroopan mestarien cupissa.
1970-luku.
The Rolling Stones esiintyi stadionilla ensimmäisen kerran 1970 ja palasi sinne vuosina 1995, 1998, 2003 ja 2007. Vuonna 1971 stadionilla järjestettiin yleisurheilun EM-kilpailut, jotka muistetaan Juha Väätäisen voitoista. Vuonna 1974 järjestettiin laillisen toiminnan 30-vuotis-juhlat, joissa taistolaiset olivat näyttävästi esillä. Yleisurheilun Eurooppa-cupin finaalia stadion isännöi 1977, jolloin tähtiä olivat esimerkiksi brittimailerit Sebastian Coe ja Steve Ovett.
1980-luku.
Vuonna 1983 Olympiastadionilla pidettiin ensimmäiset yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut, joissa suomalaisista menestyivät erityisesti Tiina Lillak ja Arto Bryggare. Vuonna 1986 stadionilla pelattiin Lahden Kuusysin ja Steaua Bukarestin välinen eurocupin ottelu, jota seurasi talvisista oloista huolimatta yli 32 000 katsojaa.
Jalkapallomaajoukkueen kotiotteluiden yleisöennätys, 46 127 katsojaa, on myös saavutettu olympiastadionilla. Ennätys syntyi 31. toukokuuta 1989, kun Suomen jalkapallomaajoukkueen pelasi Hollantia vastaan.
1990-luku.
Vuonna 1994 yleisurheilun EM-kisat järjestettiin Helsingissä toisen kerran, ja suomalaisten sankariksi kohosi kävelijä Sari Essayah. Vuonna 1997 suomalaisten haaveet jalkapallon MM-kisojen jatkokarsinnasta kariutuivat traagiseen omaan maaliin ottelussa Unkaria vastaan. Vielä samana vuonna stadion täyttyi kansainvälisen koiranäyttelyn osanottajista. 1997 oli myös vilkas konserttikesä, sillä stadionilla esiintyi Michael Jackson kaksikin kertaa sekä lisäksi U2. 1999 FC Jokerit käytti stadionia kotikenttänä. Lisäksi HJK pelasi Mestarien liigan lohkovaiheen kotiottelunsa Olympiastadionilla syksyllä 1998, koska Klubin silloinen kotikenttä, Töölön pallokenttä, ei täyttänyt UEFA:n vaatimuksia.
2000-luku.
Runsaat 25 000 partiolaista kokoontui vuonna 2000 järjestön suurjuhlaan, ja samana vuonna Tuomas Kantelisen musiikkia kuultiin Kalle Holmbergin ohjaamassa "Paavo Nurmi" -oopperassa. Stadionilla soittivat esimerkiksi DC vuonna 2001 ja Bruce Springsteen kahdessa konsertissa 2003.
Vuonna 2002 oli vuoden 1952 olympialaisista kulunut 50 vuotta. Sen kunniaksi julkaistiin nimellisarvoltaan 10 euron arvoinen juhlaraha, jonka kuva-aiheeseen kuuluu olympiastadion.
Yleisurheilun toiset MM-kisat Helsingissä 2005 muistetaan muun muassa huonosta säästä. Niitä varten tehtiin stadionille toistaiseksi viimeisin kunnostus. Kaikki suorituspaikat, myös radan pinnoite, uusittiin. Suurin näkyvä uudistus on itäisen 'aurinkokatsomon' eli takasuoran viereisen katsomon kattaminen. Katoksen on suunnitellut Arkkitehtitoimisto K2S Oy, sen rakennesuunnittelija on Turun Juva Oy. Katoksen teräskannattajat toimitti pieksämäkeläinen konepaja Naaraharju Oy. Katoksen suunnittelijat ja toteuttajat saivat vuoden teräsrakenne -palkinnon 2005. Näin stadionin katettu katsomotila kasvoi 4 000 neliömetrillä ja paikkojen määrä kahdeksalla tuhannella. Uuden katoksen kokonaiskustannukset olivat 6,3 miljoonaa euroa. Myös eteläkaarteeseen rakennettiin median käyttöön väliaikainen katos, joka myöhemmin syksyllä purettiin ja myytiin nosturiyrittäjälle katokseksi.
Vuoden 2007 jalkapallon EM-karsintaottelu Suomen ja Belgian välillä sai tiedotusvälineissä huomiota Bubi-huuhkajan aiheuttaman pienen keskeytyksen vuoksi.
2010-luku.
Vuonna 2011 olympiastadionilla pelattiin Talviklassikoksi kutsuttu SM-liigaottelu Jokerit–HIFK, jonka HIFK voitti 3–4. Ottelua oli seuraamassa yli 30 000 katsojaa. Kesällä 2012 olympiastadionilla käytiin yleisurheilun EM-kilpailut. Jalkapallon huippumaat, kuten Espanja ja Ranska saapuvat Olympiastadionille MM-karsintoihin 2012–2013 välillä.
Stadion-säätiö.
Helsingin Olympiastadionin omistaa ja sitä hallinnoi vuonna 1927 perustettu Stadion-säätiö. Säätion perustivat keskeiset urheilujärjestöt ja Helsingin kaupunki. Suomen valtio liittyi mukaan myöhemmin. Valtiota edusti opetusministeriö, vuodesta 2010 lähtien nimeltään opetus- ja kulttuuriministeriö. Stadion-säätiön ensimmäinen puheenjohtaja Erik von Frenckell toimi tehtävässään peräti 50 vuotta, 1927–1977. Tasan kautensa puolivälissä hän sai nähdä säätiön ensisijaisen tehtävän täyttyneen, kun Helsinki järjesti vuoden 1952 kesäolympialaiset. Stadion-säätiöllä on kaksi hallintoelintä, hallitus ja edustajisto.
Stadionin muut käyttäjät.
Olympiastadionin siipirakennuksessa toimii Suomen Urheilumuseo. Eteläkaarteessa on useassa kerroksessa toimistotiloja. Takasuoran puolella on erilaisia liikuntatiloja, joita käyttävät säännöllisesti varsinkin kamppailulajien harrastajat. Pohjoiskaarteessa toimii hostelli.
Aiheesta muualla.
Olympiastadion, Helsingin
Olympiastadion, Helsingin


Ppm.
Parts per million, lyhenne ppm, on prosentin ja promillen kaltainen suhteellinen pitoisuusmitta, joka ilmaisee, kuinka monta miljoonasosaa jokin on jostakin.
Ympäristömyrkkyjen ohjearvot, kuten suurin sallittu pitoisuus maaperässä, hengitysilmassa, juomavedessä tai ravinnossa, ilmoitetaan usein ppm:inä.
Parts per billion eli ppb on toinen yleisesti käytetty pitoisuusmitta, joka vastaa yhtä yksikköä miljardissa, eli yksi tuhannesosa ppm:stä.
Muunnosohje.
Tilavuusosuuksia massapitoisuuksiksi muunnettaessa voidaan käyttää paineena esimerkiksi yhtä ilmakehää eli 101,3 kPa ja lämpötilana 20 °C. Näissä olosuhteissa on
Massapitoisuus (mg/m³) = (Molekyylimassa (g/mol) ÷ 24,1) × Tilavuusosuus (ppm)


Juha Mieto.
Juha Mieto eduskuntatalon Valtiosalissa toukokuussa 2007
Juha Iisakki Mieto (s. 20. marraskuuta 1949 Kurikka), lempinimeltään Mietaan Jussi on kurikkalainen entinen kilpahiihtäjä, olympiavoittaja ja Suomen Keskustan kansanedustaja 2007–2011. Hän on urheilu-uransa lopetettuaankin pysynyt julkisuudessa muun muassa tv-ohjelmissa, mainoksissa, pr-töissä ja sittemmin politiikassa. Hän on saanut suosiota myös temperamenttinsa, sanavalmiutensa, suuren kokonsa ja leveän eteläpohjalaisen murteensa avulla. Vuoden 2007 vaaleissa Mieto oli Vaasan vaalipiirin ääniharava, mutta putosi vuoden 2011 vaaleissa.
Yhdeksän suurkisamitalia saavuttanut Mieto tuli tunnetuksi muun muassa siitä, ettei saavuttanut lukuisista hyvistä yrityksistä huolimatta henkilökohtaista kultamitalia olympia- tai MM-tasolla mutta sitäkin enemmän kakkossijoja. Miedon kuuluisin tappio tuli Lake Placidin talviolympialaisten 15 kilometrin kilpailussa 1980 Ruotsin Thomas Wassbergille yhden sadasosasekunnin erolla. Hiihdon maailmancupin Mieto voitti kahdesti. Miedon urheiluseura oli Kurikan Ryhti.
Urheilu-ura.
Sapporon olympialaisissa vuonna 1972 Mieto murtautui kansainväliseen kuuluisuuteen hävittyään kamppailun pronssimitalista vain 0,06 sekunnin erolla 15 kilometrin hiihdossa.
Falunin MM-kisoissa vuonna 1974 Mieto sai hopeaa 30 kilometrin hiihdossa puusuksilla hiihtäen. Voittaja Thomas Magnusson hiihti vesikelillä kauden uutuuksilla lasikuitusuksilla. Mieto halusi kuitenkin kuuliaisuudesta välinevalmistajaansa kohtaan hiihtää perinteisillä puusuksilla, vaikka olisi voinut käyttää lasikuitusuksiakin.
Mieto voitti ainoan olympiakultansa 4 x 10 kilometriä viestihiihdossa Innsbruckin olympialaisissa vuonna 1976.
Lahden MM-kisoissa 1978 hän sai viestissä hopeaa. Samoissa kisoissa hän hiihti suoraan saunaan voitelun epäonnistuttua 50 kilometrin hiihdossa.
Juha Miedon arvioitiin SM-kisojen ja maailmancupin osakilpailujen perusteella olevan elämänsä kunnossa ennen Lake Placidin olympiakisoja 1980. Avausmatka 30 kilometrillä meni hiihtäjäjätiltä kuitenkin alle odotusten lumisateen vuoksi: latupohja ei kestänyt hänen painoaan ja sijoitus oli 7:s. 15 kilometrin hiihdossa keli oli kuiva ja kilpailu jäi hiihdon historiaan, kun jäljessä tullut Ruotsin Thomas Wassberg kurotti kultamitaliin sekunnin sadasosan eron turvin (41.57,63). Jos Mieto olisikin vienyt kullan, Suomi olisi onnistunut päihittämään Ruotsin kisojen mitalitilastossa. Tämän kilpailun jälkeen maastohiihdossa siirryttiinkin käyttämään kymmenesosasekuntien tarkkuutta tuloksissa. Viestihiihdon ankkurina Mieto hiihti Länsi-Saksan edustajan kiinni ja jätti tämän neljännelle sijalle ja toi siten Suomen pronssille. 50 kilometrin maratonmatkaa kisojen päätöspäivänä pidettiin 31-vuotiaan pohjalaishiihtäjän viimeisenä mahdollisuutena arvokisavoittoon. Kisojen hiihtokuningas Nikolai Zimjatov oli kuitenkin tässäkin kisassa omaa luokkaansa, mutta Mieto kohensi sijoitustaan läpi koko kisan ja tuli lopulta hopealle.
Mieto sai myös viestihiihdon MM-pronssia vuonna 1982 Oslon MM-kisoissa. Hän ratkaisi MM-pronssin jalanojennuksella maaliviivalla. Lopputuloksissa Suomi jakoi pronssin DDR:n kanssa.
Miedon hiihtoura päättyi käytännössä siihen, että hän ei sopeutunut 1980-luvun puolivälissä vallankumouksen tehneeseen luisteluhiihtoon. 1985 Seefeldin MM-hiihdoissa, missä luisteluhiihtoa ensimmäistä kertaa laajemmalti käytettiin, Miedon sijoitukset painuivat neljännenkymmennen sijan tietämille, eikä hän esityksillään lunastanut paikkaa edes Suomen viestijoukkueessa.
Juha Miedon parhaat maailmancup-kokonaissijoitukset olivat: 1973–74 2., 1974–75 3., 1975–76 1., 1976–77 2. ja 1979–80 1.
Miedolla on lisäksi 19 Suomen mestaruutta ja lukuisia himmeämpiä mitaleja. Viimeisen SM-mitalin Kurikan Ryhdin mies hiihti Hämeenlinnan Ahvenistolla tammikuussa 1989, saavuttaen 39-vuotiaana pronssia 30 km perinteisen kilpailussa. Hän voitti Holmenkollenilla 6 kertaa vuosien 1972 ja 1978 välillä sekä Salpausselän kisat vuonna 1976.
Suurikokoisen Miedon pituus on noin 197 cm ja hiihtomonon numero 47. Kengän kooksi Juha Mieto ilmoitti MTV3-kanavan ohjelmassa Mestareita ja perillisiä 51,8.
Juha Mieto luotti valmentautumisessa raakaan harjoitteluun ja on arvostellut "tieteellistä valmennusta". Esimerkiksi voimaharjoittelunaan maatalon poikana kasvanut Mieto käytti peruskuntokaudella läpi uransa metsä- ja maataloustöitä. Uransa aikana hän valmensi pääasiassa itse itseään.
Poliittinen ura.
Juha Mieto oli Suomen Keskustan ehdokkaana maaliskuun 2007 eduskuntavaaleissa Vaasan vaalipiirissä ja nousi eduskuntaan 13 768 äänellä. Miedon vaalityötä eduskuntavaaleissa 2007 tuki muun muassa Kehittyvien maakuntien Suomi ry 5 000 €:lla. Eduskunnan pöytäkirjoihin Juha Miedon pitämät puheenvuorot kirjattiin murreasussaan: "Oon paljo kuullu, että tällä hetkellä on raivaustöihin saatavaa työvoimaa erittäin vähän. Suomen mettät on yllättävän suuris ryteiköis. Ne kasvaa vain pelkkää roippinoa. Mistä saarahan nuoret metsähän töihin?"
Yksityiselämä.
Juha Mieto on leski. Hänen vaimonsa Minna (o.s. Grönroos, 1951–1996) oli ammatiltaan lävistäjä. Hänellä on yksi poika, Juha-Petteri (s. 1988).


Pulsari.
Pulsari on eräs ns. tähdenjäänne, neutronitähti, joka on syntynyt Aurinkoamme huomattavasti massiivisemman tähden kuolinkamppailussa, supernovaräjähdyksessä, jossa tähden uloimmat osat ovat räjähtäneet ympäröivään avaruuteen ja jäljelle jääneet sisusosat energiatuoton loppuessa luhistuvat oman painovoimansa alla äärimmäisen tiheään tilaan. Tilaan, jossa atomien rakenne on murskaantunut pelkiksi neutroneiksi ja muiksi alkeishiukkasiksi. Pulsarin pieneksi romahtanut läpimitta (10 - 15 km) on säilyttänyt silti romahtaneen osan pyörimisimpulssimomentin. Läpimitan kutistuessa nyt lähes olemattomiin, pyörimisnopeus on kasvanut huikeisiin lukuihin (useita kierroksia sekunnissa).
Nuorimmilla pulsareilla pyörimisnopeus on suurimmillaan, mutta se hidastuu hitaasti vuosimiljoonien kuluessa.
Nopeimmin pyörivä pulsari, PSR J1748-2446ad sijaitsee 28000 valovuoden päässä Jousimiehen tähdistön suunnassa. Pulsari pyörii 716 kertaa sekunnissa itsensä ympäri.
Valtavasta painovoimastaan huolimatta pulsari ei pysy enää pallomaisena, vaan huikea pyörimisnopeus ja keskipakoisvoima venyttää sen litistyneeksi palloksi, ellipsoidiksi.
Pulsarin voimakas magneettikenttä lähettää avaruuteen sähkömagneettista säteilyä pyörivän majakan tavoin. Taajaan sykkivistä pulsseista se on löydettykin ja nimensäkin saanut. Ensimmäinen pulsari PSR 1919+21 löydettiin Ketun tähdistöstä vuonna 1967.
Sen jälkeen niitä on löydetty jo satoja.
Kun pulsarin luonnetta ei vielä tunnettu, taivaan tietystä pisteestä tulevat nopeat, säännöllisinä jatkuvat merkkipulssit luultiin aluksi vieraan sivilisaation lähettämiksi yhteydenottoyrityksiksi muille sivilisaatioille.
Pulsarin pulssit syntyvät neutronitähden pyöriessä nopeasti akselinsa ympäri.


Ramones.
Ramones oli New Yorkissa vuoden 1974 maaliskuussa perustettu punk rock -yhtye. Yhtye hajosi vuonna 1996. Ramones tunnetaan punkmusiikin pioneerina. Yhtyeen musiikki oli humoristista ja yksinkertaista, vaikka ensilevyn ilmestymisen aikana populaarimusiikin maailmaa hallitsivat vielä kunnianhimoiset progressiivista rockia soittavat yhtyeet. Ramones oli luultavasti tärkein yksittäinen yhtye, joka toi muutosta tähän tilanteeseen ja teki punk-genreä suosituksi. Ramonesin jäsenet käyttivät kaikki sukunimenään "Ramonea" vaikka he eivät olleet veljeksiä taikka muutakaan sukua. Yhtye ei 1970-luvulla noussut kotimaassaan suosituksi, mutta oli sitäkin suositumpi Euroopassa, varsinkin Britanniassa.
Yhtyeen tunnetuimpia kappaleita ovat esimerkiksi ”Blitzkrieg Bop”, ”Rock ’n’ Roll High School”, ”Rockaway Beach”, ”The KKK Took My Baby Away”, ”Sheena Is a Punk Rocker”, "Rock ´n´ Roll Radio" ja ”Somebody Put Something in My Drink”.
Alkuvuodet.
Ramones perustettiin New Yorkissa vuonna 1974 kokoonpanolla Joey Ramone, Johnny Ramone, Tommy Ramone ja Dee Dee Ramone. Joey oli laulaja, Johnny soitti sähkökitaraa, Tommy soitti rumpuja ja Dee Dee soitti bassoa. Yhtye aloitti legendaarisella CBGB's-klubilla Manhattanin Boweryssa, jossa aloittelivat uraansa samaan aikaan muun muassa Television, Blondie, Patti Smith, Johnny Thunders & The Heartbreakers, The Cramps ja The Dictators. Yhtyeen esiintymiset kestivät alkuaikoina keskimäärin 20 minuutista puoleen tuntiin. Esikuvina yhtyeellä olivat New York Dolls, The Beatles, Beach Boys ja lukuisat muut 60-luvun amerikkalaiset purkkapop-yhtyeet.
Elokuussa 1975 yhtye sai Sire Recordsilta levytyssopimuksen. Saman vuoden marraskuussa Yhdysvalloissa julkaistiin yhtyeen ensimmäinen single ”Blitzkrieg Bop”. Tämän jälkeen Sire Records julkaisi debyyttilevyn "Ramones" vuonna 1976. Sen kappaleet herättivät huomiota varsinkin Britanniassa. Ramones ja muut New Yorkin punk-yhtyeet olivat herättäneet brittilehtien, kuten New Musical Expressin ja Melody Makerin, kiinnostuksen.
Joey Ramone halusi, että yhtye lähtisi Englantiin, jossa se vaikutti olevan suositumpi kuin kotimaassaan. Yhtye esiintyi The Roundhouse -klubilla Lontoossa 4. heinäkuuta 1976. Tämän jälkeen yhtyeen maine alkoi nousta. Ramones julkaisi myös livealbumin "It's Alive" Britannian kiertueidensa jälkeen. "It's Alive" on yksi maailman arvostetuimpia livealbumeita.
Yhtyeen debyyttialbumia seurasi vuonna 1977 albumi "Leave Home", joka menestyi esikoisalbumia heikommin. Samana vuonna julkaistiin albumi "Rocket to Russia", jota pidetään Ramonesin parhaana studioalbumina, ja se sisälsi yhtyeen ensimmäisen singlehitin ”Sheena Is a Punk Rocker”.
Tommy Ramone jätti yhtyeen tämän jälkeen, koska hän halusi keskittyä tuottajan työhön. Hänen tilalleen yhtyeeseen liittyi Marc Bell eli Marky Ramone, joka oli aiemmin soittanut yhtyeissä Dust, Wayne County & the Electric Chairs ja Richard Hell & the Voidoids.
Neljäs albumi "Road to Ruin" julkaistiin vuonna 1978. Levy sisälsi klassikkokappaleen ”I Wanna Be Sedated”, mutta albumi ei myynyt kovin hyvin.
1980-luku.
Albumi "End of the Century" julkaistiin vuoden 1980 alussa. Levyn tuotti eksentrinen tuottajalegenda Phil Spector, joka nousi maineeseen tuottamalla muun muassa The Ronettesia, Ike & Tina Turneria ja The Beatlesia. Spectorin ehdotuksesta Ramones versioi The Ronettesin vanhan hitin ”Baby I Love You”, josta tulikin yhtyeen menestynein singlehitti Britanniassa. Levyn muita tunnettuja kappaleita ovat muun muassa ”Do You Remember Rock 'n' Roll Radio?” ja ”Rock ’n’ Roll High School”.
Yhteistyö Spectorin kanssa ei tuonut odotettua läpimurtoa kotimaassa Yhdysvalloissa. Sen sijaan yhtyeen suosio kääntyi laskusuhdanteeseen seuraavilla levyillä "Pleasant Dreams" (1981) ja "Subterranean Jungle" (1983). Seuraavilla albumeilla Ramonesin musiikki muuttui kovemmaksi, ottaen vaikutteita hardcore punk-musiikkisuuntauksesta suurimmilta osin yhtyeen uuden rumpalin, Richie Ramonen, vaikutuksesta. Vuosikymmenen loppupuolella suosio lähti jälleen nousuun lähinnä jatkuvan kiertämisen ansiosta. Albumit eivät edelleenkään menestyneet listoilla lukuun ottamatta kokoelmaa "Ramones Mania", josta yhtye sai ensimmäisen ja ainoan kultalevynsä (yli 500 000 myytyä kappaletta) Yhdysvalloissa.
Loppuvuodet.
Ramones jatkoi keikkailua ja levyttämistä 1990-luvulla. Vuonna 1991 julkaistiin Ramonesin toinen livealbumi "Loco Live" ja vuonna 1993 cover-kappaleita sisältävä albumi "Acid Eaters". Viimeinen studioalbumi, "¡Adios Amigos!", julkaistiin vuonna 1995.
Vuonna 1996 Ramones julkaisi livealbumin "Greatest Hits Live". Seuraavana vuonna, 1997 julkaistiin vielä toinen livelevy, "We're Outta Here!", joka sisältää bändin viimeisen keikan taltioituna. Samana vuonna Ramones hajosi 23 vuoden uran jälkeen.
Viimeisen pisteen Ramonesin elolle teki Joey Ramonen kuolema imusolmukesyöpään vuonna 2001, jota seurasi alkuperäisbasisti Dee Dee Ramonen kuolema heroiinin yliannostukseen vuonna 2002 ja kitaristi Johnny Ramonen kuolema eturauhassyöpään vuonna 2004.
Vaikka Ramones on hajonnut ja historiaa, yhtyeen vanhoja levyjä myydään edelleen ympäri maailmaa. Yhtyeeltä on ilmestynyt viime vuosina myös useita kokoelmia. Kaikki yhtyeen 1970- ja 1980-lukujen albumit on 2000-luvulla julkaistu remasteroituna.


HIFK.
HIFK eli Idrottsföreningen Kamraterna i Helsingfors (I.F.K. Helsingfors) r.f. (Helsingfors IFK) on vuonna 1897 perustettu helsinkiläinen urheiluseura. Suomen IFK-seuroista HIFK on vanhin ja sen lajivalikoimaan kuuluvat jalkapallo, jääkiekko, jääpallo, keilailu, käsipallo, salibandy ja yleisurheilu. Jäseniä HIFK:ssa on yli 2 800 ja seuran tunnetuimpia urheilijoita ovat pikajuoksijat Erik Wilén ja Bertel Storskrubb, kestävyysjuoksija Nina Holmén. Myös IFK:n jääkiekon SM-liiga-joukkueella on ollut monta tunnettua pelaajaa ja se kuuluu Suomen menestyksekkäimpiin seitsemällä mestaruudellaan.
Historia.
Seura perustettiin 1897 Svenska Reallyceumin oppilaiden Georges Doubitskyn ja hänen ystävien aloitteesta Helsingin Kruununhaassa ja on aktiivisesti osallistunut useiden lajiliittojen sekä kattojärjestöjen perustamiseen. Perusarvoikseen seura ilmoittaa seuraavat: kestävyys ("Ihärdighet"), valmius ("Färdighet"), voima ("Kraft") ja toveruus ("Kamratskap").


Demilitarisointi.
Demilitarisointi (, DMZ), jonka vastakohta on militarisointi tai remilitarisointi (uudelleen aseistaminen), tarkoittaa jonkin maantieteellisen alueen tyhjentämistä sotilaista, ampumatarvikkeista, aseista ja muusta sotilaallisesta aineksesta. Esimerkiksi Ahvenanmaa sekä Etelä- ja Pohjois-Korean välinen raja on demilitarisoitu Kansainliiton tai päätöksellä.
Demilitarisoidulla alueella on yleensä YK:n sotilaita valvomassa rajan sotilaallista koskemattomuutta, esimerkiksi Kyproksen tasavallan ja Pohjois-Kyproksen turkkilaisen tasavallan välillä tai Koreoiden rajalinjalla. Demilitarisointi on nykyään harvinaista, sillä sodankäynti on muuttunut lähinnä sissisodaksi. 1950–1970-luvuilla demilitarisointi oli vielä yleistä. Demilitarisointisopimuksen osapuolia on yleensä kaksi, esimerkiksi Ahvenanmaan tapauksessa Suomi ja Ruotsi.
Demilitarisointi muodostaa käytännössä niin sanotun demilitarisoidun vyöhykkeen kahden tai useamman ryhmittymän välillä. Demilitarisoinnilla saatetaan tarkoittaa myös sotilaskäytön muuntamista siviilikäyttöön tai puolueetonta aluetta eli neutraalia vyöhykettä. Yleensä alueet demilitarisoidaan jonkin sopimuksen nojalla, esimerkiksi Reininmaan demilitarisointi 1930-luvulla oli Locarnon sopimuksen takaamus.


Matti Vanhala.
Matti Erkki Vanhala (31. tammikuuta 1946 Helsinki – 29. syyskuuta 2004 Helsinki) oli merkittävä suomalainen talousvaikuttaja. Hän oli koulutukseltaan valtiotieteen kandidaatti. Vanhala työskenteli vuodesta 1968 vuoteen 1970 valtiovarainministeriössä. Hän astui Suomen Pankin palvelukseen vuonna 1970 tutkijaksi ja vuonna 1998 pääjohtaja Sirkka Hämäläisen seuraajaksi. Euroopan keskuspankin neuvoston jäseneksi hänet valittiin vuonna 1998. Hän osallistui Bilderberg-ryhmän kokoukseen vuonna 1999, ollessaan Suomen Keskuspankin puheenjohtaja. Hän jäi työkyvyttömyyseläkkeelle pääjohtajan toimestaan vuoden 2004 huhtikuussa. Jo tätä ennen hän oli kahdesti pitkällä sairauslomalla.
Matti Vanhala kuoli 58-vuotiaana 29. syyskuuta 2004. Hänellä oli todettu virtsarakon syöpä viisi vuotta aikaisemmin.


Suomen Pankki.
Suomen Pankki on Suomen keskuspankki ja jäsenenä Euroopan keskuspankin valvomassa Euroopan keskuspankkijärjestelmässä (EKPJ). Suomen pankin pääkonttori sijaitsee Kruununhaassa Snellmaninkadun, Rauhankadun, Kirkkokadun ja Unioninkadun rajaamalla tontilla. Suomen Pankin perusti vuonna 1811 keisari Aleksanteri I Porvoon valtiopäivien esityksestä Turkuun nimellä Waihetus-, Laina- ja Depositioni-Contori. Pankki siirrettiin Helsinkiin 1819. Suomen Pankki on maailman neljänneksi vanhin keskuspankki, joskin toimintansa alkuvaiheissa sillä ei juuri ollut keskuspankin toimenkuvaan kuuluvia tehtäviä. Keskuspankin piirteitä toivat vuoden 1840 raharealisaatio, Suomen markan ottaminen käyttöön 1860–1865 ja liikepankkien perustaminen 1800-luvun jälkipuoliskolla.
Suomen Pankin ensisijaisena tavoitteena on EU:n perustamissopimuksen mukaisesti pitää yllä hintavakautta euroalueella ja Suomessa. Pyrkimyksenä on tukea myös muiden talouspolitiikan tavoitteiden saavuttamista hintavakauden tavoitetta vaarantamatta. Suomen Pankki toimii eduskunnan takuulla, ja sitä valvovat eduskunnan valitsemat pankkivaltuutetut.
Suomen Pankin pääjohtaja on Erkki Liikanen, joka nimitettiin pääjohtajaksi edellisen pääjohtajan Matti Vanhalan jäätyä työkyvyttömyyseläkkeelle huhtikuussa 2004.
Suomen Pankin tehtävät.
Nykyisen, vuonna 1998 annetun lain mukaan Suomen» Pankin tehtävänä on toteuttaa osaltaan Euroopan keskuspankin neuvoston määrittelemää rahapolitiikkaa.
Kansallisilla keskuspankeilla on myös EKPJ:n ulkopuolisia tehtäviä. Suomen Pankilla on ainoana euroalueen keskuspankkina siirtymätalouksien tutkimuslaitos. Suomen Pankilla on myös yleisölle auki oleva Rahamuseo Snellmaninkadulla lähellä Senaatintoria. Suomen Pankki on tunnettu myös toimialaansa kuuluvasta julkaisutoiminnasta, joka käsittää sekä tieteellisiä että yleistajuisia kirjoituksia, mm. Euro & Talous -lehden (aik. Markka & Talous). Lisäksi pankki hoitaa yhteyksiä moniin kansainvälisiin järjestöihin.
Pankin yhteydessä itsenäisenä viranomaisena toimii Finanssivalvonta (Fiva). Finanssivalvonta on uusi rahoitus- ja vakuutusvalvontaviranomainen, jolle pääosin siirtyivät 1.1.2009 alkaen entisten Rahoitustarkastuksen ja Vakuutusvalvontaviraston tehtävät. Valvottavia ovat mm. pankit, vakuutus- ja eläkeyhtiöt sekä muut vakuutusalalla toimivat, sijoituspalveluyritykset, rahastoyhtiöt ja pörssi.
Aiheesta muualla.
*


Helvi Sipilä.
Helvi Linnea Aleksandra Sipilä (o.s. Maukola, 5. toukokuuta 1915 Helsinki – 15. toukokuuta 2009 Helsinki) oli virkamies, varatuomari ja ministeri. Lisäksi hän oli apulaispääsihteeri ja presidenttiehdokas Suomen vuoden 1982 presidentinvaaleissa. Hän oli apulaispääsihteerinä ja presidenttiehdokkaana ensimmäinen nainen.
Elämänvaiheet.
Sipilä syntyi kärköläläisperheeseen talousneuvos Vilho ja Aleksandra Lucina Maukolan (o.s. Manner) keskisuuren maatilan tyttärenä. Hän kävi Lahden yhteiskoulun ja pääsi ylioppilaaksi vuonna 1933. Sipilä valmistui 1941 varatuomariksi kuudentenatoista naisena Suomessa ja oli yksi harvoista naispuolisista asianajajista. Vuonna 1943 hän perusti asianajotoimistonsa, joka toimi vuoteen 1972.
Sipilä pääsi vapaaehtois- ja luottamustoimintansa kautta 1950-luvulla tärkeisiin kansainvälisiin tehtäviin. Vuosina 1954–1956 hän toimi Naisjuristien kansainvälisen liiton presidenttinä. Sipilä toimi aktiivisesti partioliikkeessä, ja oli vuosina 1952–1969 Suomen partiotyttöjärjestön ylijohtaja sekä 1957–1966 hän oli Partiotyttöjen maailmanliiton maailmankomitean jäsen ja uusien jäsenmaiden neuvonantaja. Vuonna 2002 hänet nimitettiin kunniapartiolaiseksi. Vuodesta 1960 Sipilä toimi erilaisissa YK:n tehtävissä. Hän on myös johtanut Zonta-järjestöä.
1972 YK:n pääsihteerin pyynnöstä Sipilä nimitettiin YK:n apulaispääsihteeriksi. Hän lopetti asianajotoimistonsa ja muutti aluksi New Yorkiin, sitten Wieniin. Sipilän vastuulla YK:ssa oli "Center for Social Development and Humanitarian Affairs" eli Sosiaalisen kehityksen ja humanitääristen asioiden keskus. Hänen kautensa suurin tapahtuma oli Kansainvälinen naisten vuosi 1975. Sipilä toimi pääsihteerinä samana vuonna pidetyssä ensimmäisessä naisten aseman parantamista käsitelleessä maailmankonferenssissa.
Sipilän ansiosta perustettiin. Eläkkeelle jäätyään hän perusti UNIFEMin kansallisia yhdistyksiä ja toimi YK-konsulttina.
Apulaispääsihteerikauden päätyttyä 1980 Sipilä jatkoi YK-tehtäviä Suomessa YK:n naisten kehitysrahaston Suomen yhdistyksen puheenjohtajana. Vuonna 1982 Liberaalinen Kansanpuolue asetti hänet presidenttiehdokkaaksi tasavallan presidentin valitsijamiesvaaleissa. Hän sai yhden valitsijamiesäänen.
Kunnianosoituksia.
Helvi Sipilä sai urallaan useita korkeita kunnianosoituksia, muun muassa Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan komentajan arvon ja ministerin arvon 2001. Kunniatohtorin arvoja hänellä oli eri yliopistoista 12, Suomen lisäksi muun muassa Yhdysvalloista.
Yksityiselämä.
Hänellä oli puolisonsa varatuomari Sauli Sipilän (1914−2001) kanssa neljä lasta.
Helvi Sipilä oli aktiivinen Merven Keisarin sukuseuran jäsen.


Tuomas Holopainen.
Tuomas Lauri Johannes Holopainen (s. 25. joulukuuta 1976 Kitee) on suomalainen muusikko ja musiikkituottaja, joka on tullut tunnetuksi erityisesti Nightwish-yhtyeen kosketinsoittajana, johtohahmona sekä pääasiallisena säveltäjänä ja sanoittajana.
Ura.
Holopainen aloitti pianonsoiton seitsemänvuotiaana sekä klarinetinsoiton, musiikinteorian ja musiikkitiedon yhdeksänvuotiaana musiikkiopistossa, josta hän sai myös päättötodistuksen. Hän on soittanut tenorisaksofonia jazz-yhtyeessä ja klarinettia puhallinorkestereissa, kuten puolustusvoimien soittokunnassa suorittaessaan asevelvollisuuttaan. Vietettyään varusmiespalveluksessa yhdeksän kuukautta Holopainen lopetti klarinetin ja saksofonin soiton.
Raskaammasta musiikista, jota hän ei aikaisemmin voinut sietää, Holopainen kiinnostui noin 15-vuotiaana ollessaan vaihto-oppilaana Wichitassa Yhdysvaltain Kansasissa. Isäntäperhe houkutteli hänet Guns N’ Rosesin ja Metallican yhteiskonserttiin, joka Holopaisen omien sanojen mukaan muutti hänen elämänsä. Palattuaan Kiteelle hän liittyi ensimmäiseen yhtyeeseensä Dismal Silenceen, jossa hän soitti myös ensimmäistä kertaa kosketinsoittimia. Tätä seurasi Darkwoods My Betrothed, jonka "Heirs of the Northstar" -albumilla (1995) julkaistiin Holopaisen ensimmäinen kappale, levyn outro ”A New Heaven, A New Earth”. Toinen Holopaisen uran alkuaikojen yhtye oli Nattvindens Gråt, jonka kanssa hän myös pääsi levyttämään.
Vuonna 1996 Holopainen sai ajatuksen omasta yhtyeestä, jossa olisi naislaulaja, kitara ja koskettimet. Sen ensimmäiset kappaleet ”Forever Moments”, ”Etiäinen” ja ”Nightwish”, jotka Holopainen sävelsi varusmiespalvelusaikanaan, olivat akustista tunnelmamusiikkia. Tästä alkunsa saanut Nightwish-yhtye on myöhemmin noussut maailmanmaineeseen.
Holopainen soittaa koskettimia myös For My Pain... -nimisessä yhtyeessä, joka on kuitenkin suurimmaksi osaksi viettänyt hiljaiseloa vuonna 2002 äänitetyn esikoisalbumin jälkeen. Lisäksi hän on toiminut sessiomuusikkona Timo Rautiaisen, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen, Kotiteollisuuden, Sethianin ja Kylähullujen albumeilla sekä vieraillut Kari Peitsamon "Taistelujen tiellä" -albumilla (urkusoolo kappaleessa ”Viiala”) ja Suburban Triben "Manimal"-albumilla (koskettimet kappaleessa ”Drowning”). Hän on ajoittain soittanut myös Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen ja Kotiteollisuuden live-esiintymisissä.
Holopainen toimi vuonna 2003 ilmestyneen Silentiumin "Sufferion – Hamartia of Prudence" -albumin ja vuonna 2008 ilmestyneen Indican "Valoissa"-albumin tuottajana. Hän sävelsi ja sanoitti vuonna 2007 ensi-iltansa saaneen "Lieksa!"-elokuvan tunnuskappaleen ”While Your Lips Are Still Red”, jossa laulaa Marco Hietala, ja kappaleen ”Satojen merien näkijä” Johanna Kurkelan vuonna 2010 ilmestyneelle "Hyvästi, Dolores Haze" -albumille.
Henkilökuva.
Holopainen kuvailee itseään eskapistiksi, mikä ilmenee muun muassa Walt Disneyn tuotannon suurena ihannointina. Hän kirjoitti esipuheen vuonna 2006 julkaistuun "Rokkikukot"-sarjakuvakirjaan. Holopainen kokee musiikin fantasiana, ja hänelle on mielekkäämpää puhua musiikin kautta. Hän on muun muassa sanonut, että Nightwish ei ole yhtye vaan tunnetila. Nightwish on hänen sielunkuvansa, josta hän ei halua päästää irti ainakaan vielä. Holopainen kuitenkin toivoo tulevaisuudessa populaarimusiikin lisäksi voivansa säveltää elokuvamusiikkia. Musiikillisina esikuvinaan hän pitää Vangelisia ja Hans Zimmeriä.
Holopainen asuu rakentamassaan omakotitalossa Kiteellä. Hänen harrastuksiinsa kuuluvat elokuvat, kirjallisuus ja matkailu.
Näyttelijä Miitta Sorvali on Holopaisen täti.
Soittimet.
Holopainen suosii Korgin syntetisaattoreita. Hänen ensimmäinen oma syntetisaattorinsa oli Korg N364. Holopaisen lavavarustukseen (2008) kuuluu kaksi Korg Tritonia, joissa hän käyttää Korg Oasysin sampleja, ja Korg Karma. Hän on käyttänyt myös Korg Trinityä.


Marco Hietala.
Marko Tapani ”Marco” Hietala (s. 14. tammikuuta 1966 Tervo) on suomalainen muusikko, joka tunnetaan parhaiten metalliyhtyeiden Tarot ja Nightwish basistina ja laulajana. Lisäksi hän laulaa myös Sapattivuosi ja Northern Kings -yhtyeissä. Ulkomailla hänet tunnetaan parhaiten Nightwishin jäsenenä, mutta Suomessa hän tuli tunnetuksi jo 80-luvulla veljensä kanssa perustamastaan Tarot-yhtyeestä.
Ura.
Hietalan musiikkiura alkoi pianotunneilla kahdeksan–yhdeksänvuotiaana. Musiikillisen heräämisensä hän koki yhdensänvuotiaana kuultuaan Black Sabbathin "Master of Reality" -albumia ja 11–12-vuotiaana hän aloitti kitaransoiton. Peruskoulun jälkeen Hietala opiskeli Kuopion Yhteiskoulun Musiikkilukiossa ja myöhemmin bassonsoittoa Pop & jazz -konservatoriossa Helsingin Oulunkylässä.
1980-luvun alussa Hietala perusti veljensä Zachary Hietalan kanssa Tarotin, joka on yksi suomalaisen metallimusiikin pioneereja. Vuoden 2001 lopulla hän liittyi Nightwish-yhtyeeseen, joka oli erottanut aikaisemman basistinsa ja tarvitsi myös miesääntä tulevalle albumilleen. Hietalan ensimmäisen julkinen esiintyminen Nightwishin kanssa tapahtui juhannuksena 2002 Jämsän Himoksella. Muita yhtyeitä, joissa Hietala on uransa aikana soittanut ovat muun muassa Sinergy, Jimsonweed ja Conquest. Lisäksi hän on vieraillut useiden eri yhtyeiden levyillä. Hänen lauluaan voi kuulla esimerkiksi "Raskasta joulua"- ja "Raskaampaa joulua" -albumeilla sekä alankomaalaisen sinfonista metallia soittavan Delain-yhtyeen albumilla "Lucidity". Hietala on myös laulanut Shade Empiren kappaleessa Human sculpture. Hän kuuluu myös metallimusiikkia esittävään lauluyhtyeeseen Northern Kings.
Hietala oli ehdolla Iron Maidenin uudeksi laulajaksi sen pitkäaikaisen laulajan Bruce Dickinsonin hetkellisesti erottua yhtyeestä vuonna 1993. Musiikillisiksi vaikuttajikseen Hietala on maininnut basistit Geezer Butler ja Bob Daisley sekä laulajat Ronnie James Dio, Rob Halford ja Kate Bush.
Hietala valittiin joulukuussa 2007 Kuopion Yhteiskoulun Musiikkilukion vuoden taiteilijaksi.
Marco Hietala oli mukana kevättalvella 2010 Kuorosota-nimisessä ohjelmassa, ja tuli kilpailussa toiseksi.
Savon Sanomat kertoi aprillipäivänä 2010, että Marco Hietala saisi Kuopioon oman patsaan Veljmies-patsaan tilalle nimellä "Hevipoika", mutta tämä osoittautui aprillipilaksi. Marco Hietala on myös aprillipilana ilmoittanut Nightwishin virallisilla kotisivuilla menevänsä luostariin opettelemaan kuorolauluja ja jättämään Nightwish-yhtyeen ja muun soittamisen.
Yksityiselämä.
Hietalalla on kaksi poikaa, Antto ja Miro, jotka osallistuivat Nelosen Kuorosota-ohjelmaan isänsä kanssa. 7 päivää -lehti uutisoi syyskuussa 2010 Hietalan muuttaneen Kuopion asuntomessualueelle 2010 valmistuneeseen taloon.


Hietaniemen hautausmaa.
Hietaniemen hautausmaa on Helsingin kantakaupungin länsilaidalla sijaitseva hautausmaa, joka on perustettu vuonna 1829. Se sijaitsee suurimmaksi osaksi Lapinlahden osa-alueella, lukuun ottamatta pohjoista osaa Etu-Töölössä. Hietaniemen hautausmaa on suosittu turistikohde, sillä sinne on haudattu huomattavan paljon Suomen historian merkkihenkilöitä 1820-luvulta alkaen, mukaan luettuina useimmat edesmenneet tasavallan presidentit.
Helsingin evankelis-luterilaisten seurakuntien hallinnassa oleva hautausmaa jakautuu viiteen osaan: "Vanha alue", "Uusi alue", "Hietaniemen alue", "Suomen Kaartin hautausmaa" ja "Uurnalehto". Näistä Vanha alue, Uusi alue ja Hietaniemen alue muodostavat yhtenäisen alueen, jota rajoittavat etelässä Lapinlahdentie, lännessä Ruoholahdesta Hietaniemen uimarannalle johtava kevyen liikenteen reitti sekä Hiekkarannantie, pohjoisessa Hietaniemenkatu ja idässä Mechelininkatu. Aikanaan itsenäisenä hautausmaana toiminut Suomen Kaartin hautausmaa sijaitsee näistä hieman erillään Lapinlahdentien länsipään ja Porkkalankadun välisellä alueella. Uurnalehto on Hietaniemenkadun toisella puolella vastapäätä uutta siunauskappelia lähellä uimarantaa.
Varsinaisen Hietaniemen hautausmaan välittömässä läheisyydessä sijaitsevat myös Helsingin ortodoksinen hautausmaa, Helsingin islamilainen hautausmaa, Helsingin juutalainen hautausmaa ja Ortodoksisen Pyhän Nikolauksen seurakunnan hautausmaa. Lisäksi alueella on Krematoriosäätiön ylläpitämä Hietaniemen krematorio ja sen vieressä oleva kolumbaario. Hietaniemen Uurnalehto, juutalainen hautausmaa, Pyhän Nikolauksen hautausmaa ja krematorio sijaitsevat Etu-Töölön puolella, sillä kaupunginosien raja kulkee Hietaniemenkatua pitkin. Juutalaisen hautausmaan pohjoispuolella sijaitsi lisäksi 1826–1930 käytössä ollut Taivallahden sotilashautausmaa, josta on vielä jääteitä näkyvissä nykyään puistoksi kunnostetulla alueella.
Historia.
Yhdellä monista sisäänkäynneistä Hietaniemen hautausmaalle. Kuvakulma lounaasta meren rannalta.
Hietaniemen hautausmaa on Helsingin luterilaisista hautausmaista järjestyksessä neljäs ja vanhin edelleen käytössä oleva. Nykyisen Vanhan kirkkopuiston alueella sijainnut Kampin hautausmaa alkoi käydä ahtaaksi 1820-luvulla eikä sitä voitu laajentaa, koska sen ympärille, Bulevardin molemmille puolille oli kaavoitettu rakennuskortteleita.
Parhaaksi paikaksi uudelle hautausmaalle todettiin asutuksen ulkopuolella Helsingin ortodoksisen hautausmaan vieressä oleva Lapinlahden rantaan ulottuva alue, jonne maistraatin päätöksellä ryhdyttiin suunnittelemaan hautausmaata 27. helmikuuta 1828. Kaupunki luovutti alueen seurakunnan käyttöön, mutta omistaa maan edelleen. Hautausmaasuunnitelman hyväksyi intendentti Carl Ludvig Engel, asemakaavan suunnitteli konduktööri Werfving ja perustustöistä vastasi kauppias Feodor Kiseleff. Hautausmaa vihittiin käyttöön 22. lokakuuta 1829. Aluksi sitä nimitettiin "Lapin­lahden hautaus­maaksi", ja se on nykyinen Hietaniemen hautausmaan "Vanhaksi hautaus­maaksi" kutsuttu osa. Yksi ensimmäisiä alueelle haudattuja oli entisen Suomen kenraalikuvernöörin Fabian Steinheilin vaimo Natalia Steinheil, joka kuoli muutamaa viikkoa hautausmaan vihkiäisten jälkeen. Pian perustamisen jälkeen rakennettiin ensimmäinen siunauskappeli, joka sijaitsi nykyisen vanhan siunauskappelin paikalla.
Uusien hautapaikkojen tarpeen käytyä ilmeiseksi seurakunta asetti 1856 komitean miettimään paikkaa uudelle hautausmaalle. Useiden vaihtoehtojen joukosta päätettiin 1857 anoa kaupunkia luovuttamaan alue Sanduddin ja Sandnäsin huviloista aivan Vanhan hautausmaan vierestä. Maistraatti luovutti alueen 1858 sillä edelleen voimassaolevalla ehdolla, että seurakunnalla on pysyvästi maksuton käyttöoikeus maahan niin kauan kuin sitä käytetään hautausmaana. Tämän "Uudeksi hautausmaaksi" kutsutun laajennusalueen vihki käyttöön pastori F. A. Snellman 4. syyskuuta 1864. Ensimmäiset hautaukset tehtiin kuitenkin vasta kesällä 1866 nykyisen korttelin 13 alueelle. Uusi hautausmaa eli nykyinen Uusi alue oli 1880-luvulle saakka lähinnä köyhimmän väestönosan käytössä. Alue sovittiin 1909 ulottuvaksi Lapinlahden rantaan saakka.
Vuonna 1929 päätettiin – kaupungin asemakaava-arkkitehdin vastustuksesta huolimatta – liittää hautausmaahan vielä Hietaniemestä noin kuuden hehtaarin laajuinen "Hietaniemen alue". Siellä oli toiminut 1886–1911 Sanduddin tapettitehdas ja alueella oli ollut myös 1831 väliaikainen hautausmaa koleraepidemian uhreille. Viereiselle rannalle oli 1925 päätetty perustaa öljysatama, mutta nyt se päätettiinkin muuttaa uimarannaksi. Hautausmaan Hietaniemen alueen suunnittelivat arkkitehti Albert Nyberg ja puutarha-arkkitehti Paul Olsson ja rakennustyöt alkoivat 1930. Laajennusaluen pohjaksi tuotiin 200 000 kuutiometriä hiekkaa, joka nostettiin meren pohjasta Pihlajasaaren edustalta, ja sen paikallaan pitämiseksi rakennettiin paikoin 7–8 metrin korkuinen ympärysmuuri. Alue vihittiin käyttöön 26. elokuuta 1931 ja Nybergin suunnittelema kappeli 18. kesäkuuta 1933. Sodan sytyttyä vuonna 1939 Hietaniemen alueen hautakorttelit 40 ja 41 varattiin sankarihauta-alueeksi, joka rakennettiin alku­peräisestä suunnitelmasta poikkeavalla tavalla. Sen suunnitteli arkkitehti Arvo Muroma ja hänen kuoltuaan viimeisteli Mauno Siitonen.
Hautausmaan vieressä sijaitsevan Krematoriosäätiön ylläpitämän Hietaniemen krematorion toiminnan alettua 1926 polttohaudattujen tuhkauurnat sijoitettiin aluksi krematorion omaan kolumbaarioon, mutta jo 1928 alettiin suunnitella erillisen uurnalehdon perustamista Hietaniemeen. Aloite tuli Helsingin kaupungilta. Hanke toteutui vasta yli kahden vuosikymmenen kuluttua, kun kaupunki luovutti seurakunnalle krematorion länsipuolelta 2,1 hehtaarin alueen. Paul Olssonin suunnittelema uurnalehto vihittiin 23. joulukuuta 1949. Hanketta valmistellut työryhmä tutustui ensin Ruotsin ja Norjan uurnahautausmaihin. Suunnittelusta vastasi lopulta pääosin Helsingin hautausmaiden tarkastaja Ola Mannström. Uurnalehto oli Hietaniemen hautausmaan viimeinen aluelaajennus. Myöhemmin myös hautausmaan muihin osiin on perustettu yksittäisiä uurnahautakortteleita.
Hietaniemenkadun ja Itämerenkadun välinen Mechelininkadun osuus oli nimeltään Kirkkomaankatu 1909–1928 välisenä aikana. Vuonna 1928 nimeksi vahvistettiin Kalmistokatu. Marian sairaalan käyntiosoite oli tuolloin Lapinlahdenkatu 16. Marian sairaalan nykyinen päivystyspoliklinikka valmistui 1954. Sen suunnitteluvaiheessa katsottiin, että Kalmistokatu on sopimaton sairaalan osoitteeksi, ja nimeksi muutettiin Mechelininkatu vuonna 1953. Marian sairaalan osoitteeksi tuli Mechelininkatu 1.
Uusi alue.
Uusi alue on Mechelininkadun Leppäsuon portista alkavan pääkäytävän molemmilla puolilla ja ulottuu kivimuuriin, joka kulkee pääkäytävään nähden poikittain parisen sataa metriä ennen siunauskappelia.
Uudella alueella vanhimmat säilyneet haudat ovat 1880-luvulta.
Sankarihaudat.
Hietaniemen alue ilmasta katsottuna. Vasemmalla Albert Nybergin suunnittelema uusi siunauskappeli, oikealla sankarihaudat ja niiden päässä Sankariaukio.
Hietaniemen alueelle varattiin talvisodan alettua sankarihauta-alue, jonka suunnitteli sankarihautakomitean arkkitehtijäsen Arvo Muroma. Sinne on haudattu 3164 helsinkiläistä sankarivainajaa, joista 644 on kaatunut talvisodassa, 2414 jatkosodassa ja 101 Lapin sodassa. Lisäksi alueella on 121 saksalaista sodassa kaatunutta. Lisäksi muun hautausmaan perhe- ja sukuhautoihin haudattu on yhteensä 279 helsinkiläistä sankarivainajaa. Nuorin alueelle haudattu sankarivainaja on Sallassa 15.6.1943 vapaaehtoisena työvelvollisena kaatunut 13-vuotias normaalilyseolainen Lauri Martti Hämäläinen.
Matti Siitosen suunnittelemat yhtenäiset nimilaatat valmistuivat vuonna 1952. Sankarihauta-aluetta reunustaa niinikään Siitosen suunnittelema Kadonneiden muuri, johon on hakattu 734 sodissa kadonneen tai kentälle jääneen helsinkiläisen nimet. Sankarihauta-alueella on Sankariaukio, jonka reunalla on Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheimin hautamuistomerkki ja päädyssä Hietaniemen Sankariristi, molemmat kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen suunnittelemia. Sankariristi korokkeineen, Mannerheimin hautamuistomerkki ja Kadonneiden muuri paljastettiin kaikki helatorstaina 1954. Nykyään on tapana, että valtiovierailulla käyvät ulkovaltojen päämiehet laskevat muistotervehdyksensä sankariristin luo.
Sankarihauta-alueelle on myöhemmin pystytetty useita muita muistomerkkejä sodissa kuolleille, muun muassa sotavankeudessa kuolleiden suomalaisten muistomerkki (Heikki Häiväoja, 1986), kaksi hautakiveä kentälle jääneille ja 1990-luvun etsinnöissä Venäjältä löydetyille sankarivainajille, sodissa kuolleiden Suomen romanien muistomerkki, Suomalaisten SS-vapaaehtoisten muistomerkki (1983) ja erilliset muistomerkit Suomen sodissa kuolleille norjalaisille ja ruotsalaisille (1984) vapaaehtoisille sekä virolaisille, aunuslaisille ja inkeriläisille "heimoveljille". Edellämainituille 121 saksalaiselle sotilaalle on myös oma hautamonumentti, jonka vieressä on vielä erillinen hautakivi miinalaiva Königin Luisen upotessa hukkuneille. Uusin on vuonna 2006 pystytetty muistomerkki palveluksessa surmansa saaneille suomalaisille.
Hautausmaan uuden alueen korttelissa 22 on lisäksi pieni vuoden 1918 sisällissodan valkoisten sankarihauta-alue, johon on haudattu 34 muualla Suomessa kaatunutta helsinkiläistä suojeluskuntalaista.
Siunauskappelit ja muut rakennukset.
Hietaniemen hautausmaalla on kaksi siunauskappelia. "Vanha kappeli" sijaitsee Vanhalla alueella Mechelininkadun puoleisen portin kohdalla. Se on arkkitehti Theodor Höijerin suunnittelema vuodelta 1872 ja säilyttänyt asemansa Helsingin suosituimpana siunauskappelina. Hietaniemen alueella sijaitseva "Uusi kappeli" on Albert Nybergin suunnittelema vuodelta 1933. Sen yhteydessä on kolumbaario ja kellotorni. Kellon soittama kolmiosainen melodia on tuttu monille hautausmaalla ja läheisellä uimarannalla käyneille.
Vanhan siunauskappelin edessä olevan portin vieressä on Theodor Höijerin suunnitelema hautausmaan vahtimestarin asunto vuodelta 1901, jota on laajenettu Waldemar Aspelinin suunnitelmien mukaan 1916. Lisäksi hautausmaalla on pari myöhemmin rakennettua huoltorakennusta.
Taiteilijanmäki.
"Taiteilijanmäki", jota jokapäiväisessä puheessa kutsutaan myös Taiteilijakukkulaksi, on Vanhan alueen kortteli 21a, joka sijaitsee pääkäytävän vasemmalla puolella n. 100 metrin päässä Mechelininkadun portista. Taiteilijanmäelle on haudattu vain erittäin ansioituneita taiteilijoita, joita ovat mm. kirjailijat, säveltäjät ja muusikot, taidemaalarit, näyttelijät, kuvanveistäjät ja viihdetaiteilijat. Myös heidän puolisoillaan on oikeus hautapaikkaan Taiteilijanmäellä. Sen jälkeen hautapaikan on saanut vajaa 50 taiteilijaa. Hautapaikasta on päättänyt seurakuntien yhteinen kirkkoneuvosto. Viimeisen hautapaikan sai helmikuussa 2010 taidegraafikko Pentti Kaskipuro. Taiteilijanmäen täytyttyä ei uutta vastaavaa aluetta aiota perustaa.
Käynti hautausmaalle.
Hietaniemen hautausmaata ympäröi kivimuuri, joka alkaa Lapinlahden sairaalaa rajaavalta alueelta ja jatkuu pitkin Lapinlahdentietä, Mechelininkatua, Hietaniemenkatua ja Hiekkarannantietä päättyen Ourit-saariryhmän tuntumaan. Kivimuurissa on useita sisäänkäyntejä. Lapinlahdentiellä on portti, josta alkaa jalankulkuväylä Lapinlahden rantaa myötäillen sankarihauta-alueelle. Mechelininkadulla Lapinlahdenkadun risteyksen kohdalla oleva portti johtaa Vanhalle alueelle ja Vanhalle siunauskappelille. Leppäsuon kohdalla Mechelininkadulla oleva portti avautuu pääkäytävälle, joka johtaa Uuden alueen läpi Hietaniemen alueelle ja uudelle siunauskappelille. Uuden siunauskappelin vieressä oleva pääportti on kolmesta holvikaariportista muodostuva rakennus, joka liittyy siunauskappeliin ja johtaa kappelin edessä olevalle aukiolle ja siitä edelleen Hietaniemen alueelle ja sankarihaudoille. Sisäänkäynnin vieressä on hautausmaan toimisto ja sen takana huoltorakennus. Hietaniemenkadun puolivälissä, Arkadiankadun ja Hietakannaksentien risteyksen kohdalla on portti, joka rakennettiin 1990-luvulla. Tässä on jyrkät portaat alas hautausmaalle, joten portti ei sovi liikuntaesteisille. Hautausmaalle on portteja myös merenrantaa pitkin Lapinlahdentien päästä Hietarantaan johtavalta kevyen liikenteen raitilta. Uuden siunauskappelin takana on huoltoliikenteelle tarkoitettu portti. Sen kautta mm. kuljetetaan vainajat siunattavaksi. Myös taksiliikenne ja liikuntaesteisten autoliikenne tapahtuu parhaiten tästä portista.
Hietaniemen hautausmaalle pääsee myös julkisilla liikennevälineillä. Bussi 55:n päätepysäkki on Marian sairaalan edessä Lapinlahdenkadulla. Bussi 55A liikennöi Hietaniemenkadun päähän, jossa on päätepysäkki uimarannan, uuden siunauskappelin ja pääportin tuntumassa. Raitiovaunu 8:lla on Mechelininkadulla Marian sairaalan edessä pysäkki, joka on vanhalle alueelle ja vanhalle siunauskappelille johtavan portin kohdalla.
Suomen Kaartin hautausmaa.
"Suomen Kaartin hautausmaa" eli alkuperäiseltä nimeltään Suomen sotaväen hautausmaa perustettiin 1833 ortodoksisen hautausmaan länsipuolelle Suomen kolmannen tarkka-ampujapataljoonan eli Suomen Kaartin ja ensimmäisen suomalaisen meriekipaasin sotilaita varten. Vuonna 1851 tehdyn laajennuksen jälkeen hautausmaan pinta-ala on ollut 8800 neliömetriä. Suomen Kaartilla oli oma seurakunta, joka lakkautettiin vuoden 1914 alusta. Hautausmaa siirrettiin tuolloin senaatin päätöksellä Helsingin evankelis-luterilaisen seurakunnan hallintaan. Nykyään Suomen Kaartin hautausmaa lasketaan kuuluvaksi Hietaniemen hautausmaahan. Alueelle on myöhemmin haudattu kaartin seurakunnan jäsenten jälkeläisiä sekä Suomen valkoiseen kaartiin kuuluneita ja heidän omaisiaan. Hautausmaalla sijaitsee vuonna 1938 paljastettu Vanhan Suomen kaartin muistomerkki sekä Jääkärikivi eli 1965 paljastettu jääkäriliikkeen muistokivi. Viimeksi mainitun ympärillä on yhteishauta, johon on haudattu alkuperäisiä jääkäreitä, mukaan luettuna viimeisimpänä kuollut jääkärikenraali Väinö Valve vuonna 1995.
Presidentit.
Kuolleista tasavallan presidenteistä vain P. E. Svinhufvud ja Kyösti Kallio eivät lepää Hietaniemessä. Heidät on haudattu kotipaikkakunnilleen Luumäelle ja Nivalaan.
Uurnalehto.
Poliitikko Hertta Kuusisen kuoltua hänen tuhkansa kätkettiin hänen omasta toivomuksestaan uurnalehdon taakse ilman tunnistettavaa hautapaikkaa.
Taide.
Hietaniemen hautakiviin ja -muistomerkkeihin sisältyy huomattavan runsaasti Suomen tunnetuimpien kuvanveistäjien tekemiä taideteoksia, varsinkin Hietaniemen alueella.
Lisäksi hautausmaalla on muutamia erillisiä suuria veistoksia: "Mies hiljentyneenä ikuisuuden edessä" (Emil Wikström 1933) vastapäätä uutta siunauskappelia, "Äiti ja lapset" (myös "Maaemo", Johannes Haapasalo 1939) uuden ja Hieteniemen alueen rajalla, "Sinä verhoudut valoon" (Johanna Häiväoja 2002) Kuusilehdossa uuden alueen reunalla ja "Karjalaan jääneiden vainajien muistolle" (Armas Tirronen 1957) sekä "Menneiden sukupolvien muistolle" (Johanna Häiväoja 2000) vanhan ja uuden alueen välissä.


Pentti Haanpää.
Pentti Mikael Haanpää (14. lokakuuta 1905 Pulkkila – 30. syyskuuta 1955 Pyhäntä) oli suomalainen kirjailija, joka tunnetaan erityisesti laajasta novellituotannostaan. Haanpää kirjoitti yli 300 novellia ja kymmenen romaania. Hänet palkittiin Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1948.
Pentti Haanpää syntyi Pohjois-Pohjanmaalla silloisessa Pulkkilan Leskelän kylässä (myöhemmin Leskelä liitettiin Piippolan kuntaan) yhteiskunnallisesti ja kirjallisesti toimeliaaseen sukuun. Hänen isoisänsä Juho Haanpää oli valtiopäivämies, joka kirjoitti "opettavaisia kertomuksia". Hänen vanhempansa olivat maanviljelijöitä. Isä on kirjailija Mikko Haanpää ja äiti on Maria Susanna o.s. Keckman. Itse Haanpää hankki kirjoittamistottumusta julkaisemalla salanimellä tarinoita siihen aikaan suosituissa viihdelukemistoissa.
Haanpää meni 1940 naimisiin kirjanpitäjä Alli Karjalaisen kanssa. Pariskunnalle syntyi tytär Elsa vuonna 1945. Pentti Haanpää hukkui kalastusretkellä 30. syyskuuta 1955 Pyhännän Iso-Lamujärveen.
Maine tuli ja meni.
Haanpää julkaisi ensimmäisen novellikokoelmansa "Maantietä pitkin" 1925. Arvostelut olivat kiittävät. Häntä verrattiin jopa Aleksis Kiveen ja pidettiin suomalaisen kirjallisuuden suurena lupauksena.
Haanpää kuitenkin kirjoitti itsensä pannaan vuonna 1928 ilmestyneellä tarinakokoelmalla "Kenttä ja kasarmi". Se perustui hänen armeijakokemuksiinsa. Haanpään alkuperäinen kustantaja WSOY vaati kirjailijaa poistamaan teoksesta ”brutaalisia” kohtia, mutta Haanpää ei suostunut: ”Kuvaa ei saa kauniimpaa kun malli on”, hän vastasi.
Lopulta "Kentän ja kasarmin" julkaisi pieni vasemmistolainen kustantaja Kansanvalta. Kirjan aiheuttama järkytys oli syvä, ja yleensä sovitteleva Mika Waltari näki jopa tarpeelliseksi julkaista oman, ”oikeamman” näkemyksensä tasavallan armeijasta ("Siellä missä miehiä tehdään" 1931). Jälkiviisauden valossa Haanpää oli kuitenkin kirjoittanut esiin nuoren tasavallan armeijan todelliset ongelmat ja epäoikeudenmukaisuudet.
Haanpää jatkoi tinkimättömällä linjallaan ja joutui mielipiteidensä vuoksi pitkään paitsioon, joka kesti aina 1940-luvulle. Hänen oli vaikeaa löytää tekstilleen julkaisijoita. Monet hänen keskeisistä teoksistaan julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Vuonna 1931 kirjoitettua Noitaympyrää, jota Haanpää on sanonut parhaaksi teoksekseen, Haanpää tarjosi Otavalle, WSOY:lle ja Minervalle vaikka varmasti ymmärsi, ettei sitä 1930-luvulla julkaista.
"Korpisotaa" palautti arvon.
Armeijaan kriittisesti suhtautunut Haanpää taisteli talvisodassa rintamajoukoissa ja jatkosodassa huoltojoukoissa. Hänelle sota oli kärsimystä, pelkoa ja uupumusta. Välirauhan aikana alkoi Haanpään maineen palautus, kun Otava julkaisi Haanpään talvisodasta kertovan teoksen "Korpisotaa", joka oli sijoittunut palkintosijalle yhtiön sotakuvauksia koskevassa kirjoituskilpailussa. Jatkosodan tuntojaan Haanpää kirjoitti kokoelmaan "Yhdeksän miehen saappaat".
Sodan jälkeen julkaistu Haanpään parhaita novelleita sisältänyt "Jutut"-kokoelma vakiinnutti Haanpään aseman arvostettuna mestarina ja normalisoi kustantajasuhteen niin, että ennen boikotoidut sisällytettiin nyt koottuihin teoksiin.
Pohjoisen ja maaseudun kuvaaja.
Haanpään tuotannossa toistuvia aiheita ovat yhteiskunnan ongelmat, maaseutu ja sen ihmiset sekä luonto ja sen kiertokulku, maa ja maattomuus. Haanpää oli leimallisesti pohjoisen Suomen kirjailija.
Haanpään tekstille tyypillistä oli realismi ja yhteiskuntakritiikki. Hän oli myös yksi Suomessa harvinaisia veijari-teeman kehittelijöitä kuvaamalla poikkeuksellisen nokkelia selviytyjiä.
Markkinatalouden ilmiöitä tarkasti erittelevän ja niitä kritisoivan, vuosikymmeniä julkaisematta lojuneen "Noitaympyrän" (1931) perusteella jotkut ovat leimanneet Haanpään kommunistiksi. Vasemmistosympatioistaan huolimatta hän kuitenkin kaihtoi kaikkia yksilöä sitovia massaliikkeitä.
Klassikko.
Haanpään jälkimainetta on tukenut hänen maineensa kirjailijoiden suosimana kirjailijana. Muiden ohella Erno Paasilinna piti tätä tehokkaasti näkyvillä. Kouluja käymättömän jätkämiehen maine on kauan sitten käsitetty rooliksi. Jälkeen jääneistä papereistaan päätellen Haanpää suhtautui kirjailijan tehtäväänsä poikkeuksellisen syvällisesti ja pitkäjännitteisesti. Hän jopa opetteli kieliä kyetäkseen lukemaan aikakauden merkkiteoksia. Hänen eräs novellinsa näyttäisi saaneen suoria vaikutteita James Joycelta niin varhain, ettei tätä tunnettu edes Suomen akateemisissa piireissä.
Kirjallisuuden klassikkona Haanpää on harvoja lyhyen tekstin suomalaisia mestareita. Sangen yleisesti hänen romaaninsa arvioidaan – "Noitaympyrää" ehkä lukuun ottamatta – novelleja heikommiksi.
Muita julkaisuja.
Varsinaisen kirjallisen tuotannon lisäksi Haanpään jäämistöstä on toimitettu kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä sisältäviä teoksia.


Win4Lin.
Win4Lin on NeTraverse, Incin myymä ohjelmisto, jonka avulla x86-arkkitehtuuriin pohjautuvassa tietokoneessa voidaan Linux-käyttöjärjestelmän sisällä ajaa Microsoft Windows 95 tai Windows 98 -asennusta.


Sturmabteilung.
Sturmabteilung lyh. SA (tarkoittaen ”rynnäkködivisioona” tai sananmukaisesti ”myrskyjoukot”) toimi Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen puolisotilaallisena järjestönä. Se näytteli tärkeää osaa Adolf Hitlerin nousussa valtaan 1930-luvulla. SA:n miehiä kutsuttiin usein univormunsa mukaan ”ruskeapaidoiksi” erotuksena SS-joukkojen ”mustapaidoista”.
Historia.
Termiä "Sturmabteilung" käytettiin alun alkaen saksalaisista erikoisjoukoista ensimmäisessä maailmansodassa. Suurten hyökkäysjoukkojen sijaan Sturmabteilung muodostui pienistä muutaman sotilaan ryhmistä.
Münchenissä keväällä 1920 Hitler perusti "Ordnertruppeniksi" kutsutun joukon, joka muodostui lihaksikkaista natseista, ex-sotilaista ja kapakkatappelijoista, joiden tehtävänä oli suojella häntä ja häiritä Hitlerin vastustajia. Sen alkuperäinen tehtävä oli toimia natsien kokouksissa henkivartijajoukkona. Pian sen nimeksi tuli "Sportabteilung" (peitenimi, joka tarkoitti ”urheilujaostoa”), jonka lyhenne oli SA. Vuoden 1921 loppupuolella nimeksi muutettiin "Sturmabteilung". Suositun johtajansa Ernst Röhmin alaisuudessa ryhmä kasvoi usean tuhannen miehen suuruiseksi ja sai vahvan aseman natsipuolueen sisällä. 1920-luvulla SA järjesti monia pieniä katutappeluita ("Zusammenstösse") ja muita väkivaltaisia yhteenottoja sosialistiryhmiä vastaan. SA:n alkuperäinen tehtävä siirtyi myöhemmin SS-joukoille.
Adolf Hitlerin astuessa valtaan 1933 SA:n merkitys kasvoi erityisen suureksi ja se näki itsensä Saksan armeijan korvaajana. Tämä vihastutti Reichswehrin, joka jo aiemmin oli katsonut karsaasti natsien valtapyrkimyksiä. Tilanne aiheutti jännitystä myös muissa natsijohtajissa, jotka näkivät Ernst Röhmin uhkana omille pyrkimyksilleen.
Saadakseen Saksan armeijan konservatiiviset voimat taakseen Hitler määräsi SA:n johtajien teloituksen 30. kesäkuuta – 1. heinäkuuta 1934 pitkien puukkojen yönä. Victor Lutzesta tuli SA:n uusi johtaja, ja sen painoarvo laski merkittävästi natsien keskuudessa.
SA:an jäseniä ei tuomittu koskaan vankeuteen sodan jälkeen, koska SA toimi valtion rajojen sisäpuolella.


Etu-Töölö.
Etu-Töölö () on Helsingin 13. kaupunginosa, joka kuuluu Kampinmalmin peruspiiriin. Helsingin kaupungin hallinnossa Etu-Töölö sai nimensä vuonna 1959, kun Töölö päätettiin jakaa kahtia Etu- ja Taka-Töölöön. Nykyään Etu-Töölö luetaan Helsingin keskustaan ja Töölö kantakaupunkiin. Etu-Töölö kuuluu kaupungin arvostetuimpiin osiin.
Etu-Töölössä on asukkaita 12 950 (1. tammikuuta 2005) ja työpaikkoja 7 277 (31. joulukuuta 2003).
1910–1930-luvuilla tiiviiksi rakennettu kaupunginosa on yhtenäinen ja arkkitehtuuriltaan homogeeninen alue, jolle ovat ominaisia korkeiden rakennusmassojen sisäänsä sulkemat suuret puistomaiset tehokkaasti rakennetut umpikorttelit, jotka luovat yhtenäisiä katunäkymiä, kuten esimerkiksi Museokatu, Runeberginkatu, Hesperiankadut ja Hesperianpuisto, Mechelininkatu, Caloniuksenkatu, Väinämöisenkatu, Sammonkatu, Tunturikatu. Temppeliaukion ympärillä rakennukset muodostavat pyöreän, suljetun kaupunkitilan.
Kaupunkikuvassa lomittuvat rakennustyylillisesti myöhäisjugend, 1920-luvun klassismi ja alkava funktionalismi. Alue on rakennettu vaikeaan kallioiseen maastoon ja sen erottaa tiiviistä rakennustyylistä, harmoniasta ja punatiilisistä korkeista kerrostaloista.
a> numero 64, kuvassa olevat keltaiset talot ovat vanhempaa myöhäisjugendia.
Näkymä Temppelikadulta, kuvassa on Etu-Töölölle tyypillisiä punatiilitaloja.
Sijainti.
Etu-Töölö rajautuu etelässä Pohjoiseen Rautatiekatuun, lännessä Hietaniemenkatuun ja Seurasaarenselkään siten, että Hietaniemen uimaranta, Taivalluoto ja Taivallahti kuuluvat Etu-Töölöön. Pohjoisessa rajana on Pohjoinen Hesperiankatu, idässä Töölönlahti, Finlandiatalon ulkoseinä ja Mannerheimintie Eduskuntatalon kohdalla. Tarkat aluerajat löytyvät Helsingin kaupungin Kiinteistöviraston paikkatietopalvelusta kohdasta, Kaupunginosajako.
Helsingin vanha kartta 1900-luvulta, kartassa näkyy myös Etu-Töölön alkuperäinen kaava.
Alueen ja nimen historia.
Töölön seudun vanhinta asutusta on Töölön kylä (Tölö by), joka on mainittu asiakirjoissa 1400-luvulla. Kylä on sijainnut oopperatalon lähistöllä, mutta sen alueeseen luettiin kuuluvaksi lähes koko nykyinen kantakaupunkialue nykyisen Pasilan ratapihan kohdalla aaltoilleesta Töölönjärvestä (Tölö träsk) aina Helsingin niemen eteläisimpiin rantakallioihin ja saariin.
Töölön kylän varhaisimmat tunnetut kirjoitusasut ovat Töloby (1543), Tölom (1545) ja Tölleby (1546). Tämän jälkeen kirjoitusasut Töloo, Tölo ja Thöle alkavat vallata alaa. Nimen alkuperä on hämärä, ja sitä on eri lähteissä veikkailtu alkuperältään suomalaiseksi ja ruotsalaiseksi. Nimen alkuperää on selvitetty mm. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisemassa Kaupunkinimistön historiaa -verkkojulkaisussa. Nimen suomenkielinen vastine Töölö tuli käyttöön 1800-luvun loppupuolella. Se virallistui vuonna 1909.
1800-luvulla Töölö oli vielä kaupungin varsinaisen rakennetun alueen ulkopuolella. Siellä oli kaupungilta vuokratuilla tonteilla joukko huviloita, joissa asui varsinkin teollisuuden ja käsityön palveluksessa toimineita henkilöitä.
Tältä ajalta ovat peräisin esimerkiksi sellaiset keskeiset töölöläisnimet, kuin Arkadia tai Hesperia, jotka ovat olleet alueella sijainneiden huviloiden nimiä. Myös esimerkiksi Apollonkadun ja Minervankadun nimet on luotu vanhojen huvilannimien pohjalta.
Ensimmäinen asemakaavaehdotus Etu-Töölöä varten laadittiin vuonna 1883 pääasiassa työväenasuntojen rakentamista varten. Sitä ei kuitenkaan toteutettu. Etu-Töölön arvonnousu ymmärrettiin pian Helsingin laajentuessa vahvasti pohjoiseen. Työväenasuntoja alettiin suunnitella Vallilaan.
Töölön alueesta järjestettiin Suomen ensimmäinen asemakaavan suunnittelua koskeva arkkitehtikilpailu vuosina 1899-1890. Kilpailuehdotuksen pohjalta asemakaava vahvistettiin vuonna 1906, ja sen mukaisesti alueelle alettiin 1910-luvun alussa rakentaa kerrostaloja. Ensimmäiset jugendtyyliset kerrostalot rakennettiin etupäässä Kansallismuseon läheisyyteen.
Tonttien myynti ja rakentaminen tapahtui perustajaurakointina. Kausi edusti tyylillisesti myöhäisjugendia. Uusien kerrostalojen rakentamisen myötä alueesta muodostui virkamiesten ja keskiluokan toimihenkilöiden vakavarainen kaupunginosa. Etu-Töölön kaupunkikuvaa leimasivat porvarillinen arvokkuus, väljemmät asunnot ja niiden edustavimmat huoneet avattiin ilmansuunnasta riippumatta kadulle.
Asuntotuotanto hiipui vuosikymmenen lopulla, mutta vilkastui jälleen 1920-luvun puolivälin aikoihin, jolloin tyyli-ihanteet olivat muuttuneet myöhäisjugendista tiiliklassismiin ja klassismiin. Suuren osan alueen tiilisistä asuintaloista suunnittelivat rakennusmestarit arkkitehtien viitoittamaan tyyliin. 1930-luvulla vallalla oli vaalea funktionalismi. Osa Etu-Töölöstä rakennettiin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin.
Rakennustyyleistä.
1910-luvun jugendiksi tai art nouveauksi kutsuttu uusi, kertaustyylien kierteen katkaiseva suuntaus levisi Keski-Euroopasta Suomeen 1890-luvulla. Tyylin tunnuspiirteinä olivat vapaa arkkitehtuuri, jossa korostuivat epäsymmetria, joutsenkaulaviiva, kukka- ja lehtiornamentit sekä eläinaiheet. Etu-Töölön 1910-luvulla rakennettu asuntoarkkitehtuuri edustaa jo myöhäisjugendia, koristeaiheet ovat maltillisia ja ennakoivat siirtymää kohti 1920-luvun klassismia. Talojen julkisivut ovat riisuttuja kansallisromanttisista aiheista ja koristeornamentit perustuvat abstrakteihin kuvioihin ja ikkunoiden sekä erkkereiden sommittelu on säännöllistä.
1930-luvulle siirryttäessä tyyliä on kutsuttu abstraktiksi, pelkistetyksi tai riisutuksi klassismiksi, josta siirtymä funktionalismiin ei ollut suuri. Funkiksen toiminnasta ja rakennuksen sisäisistä tarpeista lähtenyt, valoa ja hygieniaa korostava suunnittelutyyli ehti vaikuttaa Etu-Töölön viimeisiin, 1930-luvulla rakennettuihin kortteleihin lähinnä kaupunginosan länsi- ja pohjoislaidoilla. Kaikkiaan Etu-Töölön alueelle rakennettiin 1930-luvulla noin kuusikymmentä funkistaloa, jotka olivat usein punatiiliverhoiltuja.
Arkkitehtuurikohteita.
Etu-töölön taloille tyypillinen muistolaatta Arkadiankadun 20 seinässä Runeberginkadun risteyksessä.
1920-luvulla rakennusbuumin aikana rakennusmestareiden suunnittelemia (Runeberginkatu 17, 19, 21) punatiilisiä klassismia edustavia asuintaloja, joita yhdistää iso vihreä suurkortteli sisäpihalla.
Näkymä Arkadiankatu 23 talolle päin, kuvassa on arkkitehti Toivo Paatelan suunnittelema liiketilatalo Etu-Töölössä. Etu-Töölössä on annettu paljon tilaa vehreydelle ja puille.
Nähtävyyksiä.
Temppeliaukion kirkko Tunturilaakson kukkulalla, Temppeliaukiolla.
Temppeliaukion kirkon sisäänkäynti Fredrikinkadun päästä.
Koulut ja päiväkodit.
Etu-Töölö kuuluu Kampinmalmi - Lauttasaari eteläisen Helsingin päivähoitoalueeseen.
Liikenne ja pysäköinti.
Etu-Töölön kautta kulkee 3T raitiovaunu ja useat linja-autot. Mannerheimintietä liikennöivät myös muut raitiovaunulinjat kuten 4, 7B ja 10. Kaupunginosassa on myös hyvät kevyen liikenteen väylät läpi koko asuinalueen. Pohjoisen ja Eteläisen Rautatiekadun väliin vanhaan junaraidekuiluun rakennetaan kevyen liikenteen väylä, joka jatkuu aina Eiraan asti. Lisäksi Helsingin kauppakorkeakoululta jatketaan pyörätien rakentamista Runeberginkatua pitkiin Kampinmalmiin. Kaupunginosaan on erittäin hyvät kulkuyhteydet lähes joka ilmansuunnasta.
Pysäköintitilaa kaupunginosassa on niukalti. Kantakaupungissa asuvat autoilijat voivat pysäköidä asukaspysäköintitunnuksella alueella ilmaiseksi vyöhykkeen asukaspysäköintipaikoilla pysäköintimaksua suorittamatta. Asukaspysäköintipaikat on merkitty aina erikseen liikennemerkillä. Tunnus maksaa 36 euroa vuodelta (Vuonna 2010 100 euroa). Etu-Töölö kuuluu F-alueeseen. Lisäksi Etu-Töölössä on mittava pysäköintiluola Eduskuntatalon läheisyydessä. Museokadulla pysäköintipaikat on kadun varrella muutettu vinoparkeiksi.
Helsingin raitiovaunulinjojen reitit. Etu-Töölön läpi kulkevat 3B ja 3T linjat.
Luonto ja ympäristö.
Etu-Töölössä on runsaasti puistoja ja viheralueita. Asukasta kohden viheralueita on Etu-Töölössä 18,7 m2 ja Taka-Töölössä 35,0 m2. Kaupungin keskiarvo on 102,3 m2 asukasta kohti. Kiireellisyysjärjestyksessä ensisijaisia välttämättä peruskorjattavia puistoja ovat Nervanderin puistikko, Merikannonranta ja Hesperian esplanadi sekä sortuva Hesperian puiston ranta.
Helsingin kaupunki on kunnostanut Etu-Töölön puistoalueita (Nervanderin puisto) ja kunnostustyöt jatkuvat Hesperian puistoon ja Temppeliaukion puistoon.
Etu-Töölössä sijaitsee myös Helsingin suurin manterella oleva hiekkaranta, Hietaniemen uimaranta. Rannalla on kesäisin erilaisia tapahtumia kuten rantalentopallokilpailuja.Hietaniemen uimaranta on koululaisten ja nuorten perheiden suosima kohde kesäisin


Rytmi (lehti).
Rytmi on suomalainen popmusiikkilehti, joka on ilmestynyt vuodesta 1934 lähtien. Lehti väittää olevansa maailman kolmanneksi vanhin yhtäjaksoisesti ilmestynyt musiikkijulkaisu.
Lehden perusti Cecil H. Backmansson, joka tuki lehden toimintaa Rytmi-Pojat - orkesterin tuotoista. Jazzlehtenä aloittanut Rytmi on laajentanut näkökulmaansa käsittämään myös esimerkiksi elokuvan, kirjat sekä populääri-ilmiöt.
Lehti yhtyi Suomen suurimpaan musiikkilehtitaloon yhdessä Infernon ja Rumban kanssa. Lehden päätoimittajana toimi kesän 2005 yhdistymisestä joulukuuhun 2008 Rumbankin päätoimittajana toiminut Mikko Aaltonen. Vuoden 2009 alusta alkaen päätoimittajana on toiminut Heta Hyttinen.


Rumba (lehti).
Rumba on suomalainen rock- ja popmusiikkiin keskittyvä aikakauslehti. Sitä on julkaistu vuodesta 1983 lähtien. Lehden päätoimittaja on Teemu Fiilin. Rumba ilmestyy kerran kuukaudessa. Kustantajana toimii Pop Media Oy.
Historia.
Lehden perustivat Rami Kuusinen ja Kimmo Miettinen yhdessä Kari Kivelän ja Virve Vallin kanssa. Kustantajana oli Kumibeat Ky. Rami Kuusinen toimi pitkään päätoimittajana.
Vuoden 1992 elokuussa Rumba alkoi julkaista Timo Pennasen koostamaa "50 Hittiä" -listaa, joka yhdisti levymyynnin ja radiosoiton yhdeksi hittilistaksi. Joulukuussa 2007 ilmestyi viimeinen "50 Hittiä"-lista.
Paperilehteä täydentävä nettiversio on ilmestynyt marraskuusta 1997 lähtien.
Rumba ilmestyi kevääseen 2006 asti tabloidi-formaatissa. Kesästä 2006 asti Rumba on ollut kiiltäväkantinen ja noin 60-sivuinen. Lehti ilmestyi 18 kertaa vuonna 2009, vuonna 2010 se ilmestyi 16 kertaa ja lokakuusta 2011 se on ilmestynyt kerran kuussa.


Soundi.
Soundi on suomalainen rockmusiikkilehti. Lehden päätoimittaja on Timo Kanerva. Lehteä kustantaa A-lehdet. Lehti ilmestyy yksitoista kertaa vuodessa, ja sen painos on 27 000–40 000 kappaletta. Lehti perustettiin 1975. Sen toimitus sijaitsee Tampereella.


...and Oceans.
...and Oceans oli suomalainen black metal -yhtye (myöhemmin industrial metal), joka perustettiin vuonna 1995. Pietarsaaresta ja Vaasasta sekä nykyään myös Helsingistä peräisin olevan yhtyeen tuotanto ottaa vaikutteita elektronisen musiikin ja raskaamman metallimusiikin parista. Yhtyeen ensimmäisten tuotosten sanoitukset ovat pääosin ruotsiksi, mutta uudemmilla levyillä on siirrytty englantiin.
Vuoden 2006 alussa yhtye vaihtoi nimensä Havoc Unitiksi. Havoc Unitin kokoonpano pyörittää myös black industrial -projektia nimeltä O.
Lähteet.
And Oceans


Gordon Moore.
Gordon Earle Moore (s. 3. tammikuuta 1929) on Intelin perustaja ja nykyinen chairman emeritus. Hänet tunnetaan kenties parhaiten Mooren laistaan, jonka mukaan mikropiirien transistorien lukumäärä kaksinkertaistuu 18 kuukauden välein.


David Hilbert.
David Hilbert (23. tammikuuta 1862 – 14. helmikuuta 1943) oli saksalainen matemaatikko. Häntä pidetään yhtenä 1800- ja 1900-lukujen merkityksellisimmistä matemaatikoista. Hilbert työskenteli laajasti matematiikan eri aloilla korjaten muun muassa Eukleideen geometrisen aksiomatisoinnin virheitä. Myöhemmin hänen työnsä pohjalta syntyi Hilbertin avaruuden käsite.


Mileva Marić.
Mileva Marić (serbiaksi kyr. Милева Марић, s. 19. joulukuuta 1875, Titel – k. 4. elokuuta 1948, Zürich) oli serbialainen matemaatikko ja Albert Einsteinin ensimmäinen vaimo. Marićilla on väitetty olleen osuutta Einsteinin tutkimuksissa.
Marić aloitti lääketieteen opinnot Zürichin yliopistossa mutta vaihtoi sitten Zürichin teknilliseen korkeakouluun, jossa Einsteinkin opiskeli. Hän oli vuosikurssinsa ainoa naispuolinen opiskelija. Lyhyen Heidelbergissä oleskelunsa jälkeen Marić palasi Sveitsiin. Hänen arvosanansa fysiikassa olivat erinomaiset, mutta menetetyn ajan ja raskauden vuoksi hän ei läpäissyt yliopiston loppukoetta edes toisella yrittämällä. Tammikuussa vuonna 1902 hän synnytti Lieserl-tyttären ja meni naimisiin Einsteinin kanssa 6. tammikuuta 1903. Einstein ja Marić erosivat virallisesti 1919 elettyään sitä ennen viisi vuotta erossa.
Pariskunta sai kaksi poikaa ja edellä mainitun tyttären. Marićin osuudesta Einsteinin keksintöihin ollaan erimielisiä: joidenkin mielestä Einstein sai häneltä pääajatuksensa, jotkut taas arvelevat Marićin auttaneen Einsteinia teorian matemaattisessa puolessa. Nämä spekulaatiot ovat syntyneet Einsteinin kirjeistä, joissa hän puhuu "meidän" teoriastamme, ja siitä että Einstein lahjoitti Nobel-palkintorahansa Marićille. Marić oli aikanaan suostunut avioeroon vain sillä ehdolla, että saisi rahat kun Einstein saisi Nobel-palkinnon.


Ohjelmointiympäristö.
Ohjelmointiympäristö on ohjelma tai joukko ohjelmia, jolla ohjelmoija suunnittelee ja toteuttaa ohjelmistoa. Yksinkertaisimmillaan ohjelmointiympäristö on tekstieditori ja ohjelmointikielen kääntäjä. Tekstieditorilla tuotetaan lähdekoodia joka käännetään komentorivikääntäjällä.
Samaan pakettiin integroitu ohjelmointiympäristö (IDE, "integrated development environment") tuli ensimmäisenä Turbo Pascaliin.
Kehittyneet ohjelmointiympäristöt osaavat luoda suunnittelussa tehdystä UML-mallista suoraan lähdekoodin rungon (skeleton), jota suunnittelija/ohjelmoija voi täydentää. Esimerkiksi mallin tietoihin liittyvien toimenpiteiden (metodit) kutsut luodaan automaattisesti parametreineen.
Historiaa.
Tietokoneiden alkuaikoina komentojen antaminen tietokoneelle oli hyvin vaivalloista. (kts. Käyttöliittymän historia) Tietokone saatettiin käynnistää suorittamaan yksi laskutoimitus, jonka arvoja oli kytkimillä syötetty bitti kerrallaan. Myöhemmin tietokoneet alkoivat ymmärtää komentosarjoja ja näiden syöttämiseen käytettiin vielä toisen maailmansodan aikaan isoa nippua reikäkortteja, mutta tiedot syötettiin edelleen bitti kerrallaan konekielisiksi komennoiksi. Kun tietokoneisiin lopulta saatiin kehitettyä suhteellisen halvat magneettiset massamuistit ja tietokoneet saatiin ymmärtämään merkkipohjaisia syötteitä, alkoi varsinaisten ohjelmointiympäristöjen ja ensimmäisten konekieliseksi suoraan käännettävien pseudokielisten ohjelmointikielien kehittäminen. (kts. Assembly (ohjelmointikieli)) Tarvittiin jokin keino järjestää tietokoneita ohjaavat bitit nopeammin ja tiheämpään. Tällöin ohjelmointiympäristöt alkoivat ymmärtää heksoja ja myöhemmin kokonaisia sanoja, jotka sitten kirjoitettiin bitti kerrallaan halvalle uudelleenkirjoitettavalle massamuistille. Tämän bittijonon tietokone sitten käänsi konekielisiksi komennoiksi.
Nykyään.
Ohjelmointiympäristö parhaimmillaan nykypäivänä suorittaa koodin oikeellisuuden tarkistamista jo kirjoitusvaiheessa sekä kääntämisvaiheessa, ellei kyseessä ole tulkattava tai tavukoodin kautta tulkattava ohjelmointikieli. Ohjelmointiympäristöt osaavat myös neuvoa ohjelmoijaa syntaksin kanssa. Yleensä ohjelmointiympäristöt tarjoavat jo sinällään jonkin verran valmista koodia käsikirjan sivuilla tai ohjelmointiympäristöä voidaan pyytää luomaan jonkinlainen valmis pohja ohjelmalle ohjelmoijan antamien ohjeiden pohjalta. Joissakin tapauksissa valmista koodia saa muutamalla hiiren napin painalluksella satoja ellei tuhansia rivejä. On myös tehty ympäristöjä, joissa ohjelmoijan ei tarvitse osata sanaakaan lausekielistä ohjelmointia, vaan tietokone tekee valmiin ohjelma osittain ennalta määrätysti, mutta ottaen myös huomioon käyttäjän tai ohjelmoijan pyyntöjä. Näiden käyttäminen ei ole tehottomuutensa vuoksi suotavaa.


Fritz Todt.
Fritz Todt (4. syyskuuta 1891 Pforzheim – 8. helmikuuta 1942) oli saksalainen insinööri ja tärkeä natsijohtaja, Organisation Todtin perustaja.
Fritz Todt syntyi pienen tehtaan omistajan poikana. Hän opiskeli insinööriksi Karlsruhessa ja Münchenissä. Hän palveli ensimmäisessa maailmansodassa aluksi jalkaväessä, myöhemmin ilmavoimissa ja sai ansioistaan rautaristin. Sodan jälkeen hän päätti opintonsa ja alkoi työskennellä insinööritoimistossa nimeltä "Sager&Woerner". Todt liittyi Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen vuonna 1922. Vuonna 1931 hänestä tuli "Oberführer" ja samana vuonna hän myös väitteli tohtoriksi (väitöskirjan otsikko oli: "Fehlerquellen beim Bau von Landstraßendecken aus Teer und Asphalt").
Kun Adolf Hitleristä tuli Saksan valtakunnankansleri, Todt nimettiin Saksan teiden yleinen tarkastaja ("Generalinspektor für das deutsche Straßenweseni") ja hänen vastuulleen tuli uusi moottoriteiden rakennusyhtiö ("Reichsautobahnen"). Myöhemmin hänen titteleikseen tulivat "Leiter des Hauptamts für Technik in der Reichsleitung der NSDAP" ja "Generalbevollmächtigter für die Regelung der Bauwirtschaft". Vuonna 1938 hän perusti työpalvelujärjestö Organisation Todtin. Vuonna 1940 hänet nimettiin varusteluministeriksi ("Reichsminister für Bewaffnung und Munition") ja hän huolehti Organisation Todtin toiminnasta miehitetyssä lännessä. Venäjän hyökkäyksen jälkeen hän vastuulleen tuli infrastruktuurin jälleenrakentamisesta huolehtiminen.
Todt otti huomattavasti etäisyyttä Wehrmachtin johtajiin ja Hermann Göringiin vuonna 1941. Tehtyään tarkastusretken itärintamalle, hän ilmoitti Hitlerille, että ilman parempaa kalustoa ja tarvikkeita olisi parasta lopettaa sota Neuvostoliittoa vastaan.
Varusteluministeri Todtin palatessa 8. helmikuuta 1942 Rastenburgista jossa oli tavannut Hitlerin, häntä kuljettanut lentokone räjähti ja syöksyi maahan. Hänen seuraajansa Albert Speer oli ollut aikeissa osallistua samalle lennolle.


Hajime Sorayama.
Hajime Sorayama (, s. 1947 Ehime, Japani) on japanilainen superrealistinen kuvataiteilija. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat eroottisia robotteja esittävät pin-up -kuvat.
Sorayama valmistui tokiolaisesta Chuon taidekoulusta 1968 ja ryhtyi vapaaksi kuvataiteilijaksi 1971. Hän on yhdistellyt kuvissaan monia tekniikoita pyrkien äärimmäisen realistiseen, valokuvamaiseen vaikutelmaan.
Sorayaman taidetta on esitelty kirjoissa ja taidenäyttelyissä niin Japanissa, Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Hän on myös tehnyt visuaalista suunnittelua televisiosarjoihin ja elokuviin. Vuonna 2000 hän voitti pääpalkinnon Japanin parhaan teollisen suunnittelun kilpailussa Sonylle suunnittelemallaan Aibo-robottikoiralla. Sorayaman eroottista taidetta on julkaistu yhdysvaltalaisessa Penthouse-lehdessä vuodesta 1995 alkaen.


Sonderkommando.
Sonderkommando tarkoittaa saksan kielessä erikoistehtävää tai komennusta, tai niihin määrättyjä henkilöitä (esimerkiksi "Sonderkommando Nord"). Termillä oli erikoismerkitys holokaustin yhteydessä: sonderkommandot olivat tuhoamisleireillä vankiryhmiä, joiden tehtävänä oli avustaa toisten vankien tappamisessa.
Keskitysleirien sonderkommandot.
Keskitysleireillä sonderkommandot eivät osallistuneet suoraan tappamiseen, vaan he saattoivat uhrit kaasukammioihin, tyhjensivät kammiot kaasutuksen jälkeen ja hoitivat ruumiiden hävittämisen. Suostuminen tehtävään merkitsi muutamaa kuukautta enemmän elinaikaa – ja huomattavasti parempaa ruokaa: suurempia leipäannoksia ja vahvempaa keittoa, joskus jopa vähän lihaakin.
Tietyn ajan kuluttua jokainen Sonderkommando-ryhmä tapettiin. Tavallinen elinaika oli kaksi kuukautta. He johtivat myös kapinaa Treblinkassa ja Auschwitzissa. Vain pieni osa sonderkommandoihin kuuluneista selvisi hengissä.


Polyteknikkojen Kuoro.
Polyteknikkojen Kuoro (PK) on vuonna 1900 perustettu akateeminen mieskuoro, joka esiintyy säännöllisesti Suomessa ja ulkomailla. Kuoron taiteellisena johtajana on toiminut toukokuusta 2004 lähtien Juha Kuivanen.
Polyteknikkojen Kuoro on Suomen vanhin teekkarien kulttuuriyhdistys. Kuoron laulajat ovat pääosin Aalto-yliopiston tekniikan opiskelijoita tai valmistuneita diplomi-insinöörejä.
Teekkari- ja mieskuorolaulun perinteiden lisäksi PK on edistänyt uutta musiikkia kantaesittämällä, levyttämällä ja kustantamalla modernien suomalaisten säveltäjien kappaleita. Kuoro on esiintynyt johtavien sinfoniaorkestereiden kanssa Suomessa sekä ulkomailla. Ohjelmistona orkesterien kanssa on usein ollut Sibeliuksen "Kullervo".


Hokusai.
"Kanagawan suuri aalto", sarjasta 36 näkymää Fuji-vuorelle, n. 1930 (1823-1829)
Katsushika Hokusai (葛飾北斎, 1760-10. toukokuuta 1849 Edo (nykyinen Tokio), Japani) on tunnetuin japanilainen ukiyo-e-puupiirrostaiteilija. Hokusain taiteilijaura osui ukiyo-en kukoistuksen loppuvaiheeseen. Hän myös kehitti "surimono"-taiteen huippuunsa.
Hokusain maineikkain teos on sarja värillisiä puupiirroksia, joka tunnetaan nimellä "36 näkymää Fuji-vuorelle" (富嶽三十六景 "Fugaku Sanjūrokkei"). Hokusai teki myös jonkin verran eroottista "shunga"-taidetta. Hänen kahdentoista painotyön sarjaansa nimeltä "Fukujusō" pidetään yhtenä kaikkein merkittävimmistä shunga-töistä.
Ajan japanilaisen tavan mukaan Hokusai esiintyi elämänsä aikana lukuisilla eri nimillä. Hänen taideteostensa tunnistamista on vaikeuttanut se, että monia näistä nimistä käyttivät myös muut taiteilijat ennen häntä ja hänen jälkeensä.
Hokusain lapsuusnimi oli Tokitarō. Kaivertajaoppilaana hänet tunnettiin nimellä Tetsuzō. Shunshōn oppilaana hän sai taiteilijanimekseen Shunrō, ja oppipoikakauden päätteeksi 1779 hän sai luvan käyttää sen kanssa opettajansa koulun nimeä Katsugawa, eli hänestä tuli Katsugawa Shunrō. Sen jälkeen hän taiteilijana käytti ainakin nimiä Mugaru Shunrō, Sōri, Hyakurin Sōri, Taitō, Kakō, Hokusai, Gakyōjin Hokusai, Hokusai Shinsei, Shinsai ja Katsushika Hokusai. Hokusai ilmaantui käyttöön ensimmäisen kerran vuonna 1797. Parhaiten tunnettuja olivat Hokusain lisäksi Sōrin nimellä tehdyt työt.
Hokusailla oli laaja seuraajajoukko Japanissa, mutta suoranaisesti hänen koulutuksessaan olleita oppilaita oli ilmeisesti varsin vähän. Hänen työnsä vaikuttivat myös useisiin eurooppalaisiin taiteilijoihin, kuten Claude Monet'hen ja Henri de Toulouse-Lautreciin.
Elämänvaiheet.
Hokusain syntymäajasta ei ole tarkkaa tietoa. Se sijoittuu lokakuun 9. ja marraskuun 8. päivän välille vuonna 1760. Hokusain isä Nakajima Issai oli peilintekijä Shogunin hovissa. Hokusai aloitti uransa ensin kirjakaupan apulaisena, sitten kaivertajan apulaisena, sitten 18 vuoden iässä taiteilija Katsugawa Shunshōn oppilaana. Hän joutui kuitenkin lähtemään pian riitauduttuaan jostain -- mahdollisesti kuvien tyylistä -- Shunshōn kanssa.
Sen jälkeen Hokusai elätti itsensä katukauppiaana ja kirjankuvittajana Edossa. 1700-luvun lopulta alkaen hänen maineensa kuvittajana vähitellen kasvoi. 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa hän teki runsaasti surimonotöitä.
Maineikkaimmat taideteoksensa Hokusai loi 1810-luvulta alkaen. Niistä laajin oli viidentoista kirjan kuvakokoelma Hokusai Manga" (北斎漫画).
Hokusai oli naimisissa kaksi kertaa, mutta kummastakin vaimosta tiedetään hyvin vähän. Liitoista syntyi yhteensä kaksi poikaa ja kolme tytärtä. Yksi pojista ryhtyi isoisänsä ammattiin peilintekijäksi, toisesta tuli tiettävästi valtion virkamies.
Isänsä taiteellisia lahjoja perinyt nuorin tytär Oei huolehti Hokusaista hänen vanhuudessaan. Yksi tytär kuoli nuorena. Kolmas meni naimisiin Hokusain oppilaan Yanagawa Shigenobun kanssa. Heidän poikansa aiheutti 1834 tarkemmin tuntemattomaksi jääneen häväistyksen, jonka takia Hokusai joutui pakenemaan pariksi vuodeksi Edosta syrjäiseen Uragan kaupunkiin.
Vaikka Hokusain töitä, erityisesti "Hokusai Mangaa", myytiin runsaasti hänen elinaikanaan, taiteilijan taitamattomuus rahan käytössä piti hänet köyhänä.
Hokusai kuoli 10. toukokuuta 1849. Hänen viimeisten sanojensa kerrotaan olleen: "Jos kohtalo olisi antanut minulle vielä viisi vuotta, minusta olisi voinut tulla todellinen maalari." Hokusain maineikkaimpia oppilaita olivat Hokkei, Teisai Hokuba ja Gakutei.
Taide.
Hokusain varhaisimmat teokset Shunshōn oppilaana olivat puupiirroksia näyttelijöistä. Hokusai tunnetaan parhaiten "ukiyo-e"-tyylisistä puupiirroksista. Hän oli myös taitava piirtäjä ja maalari.
Nimitys ukiyo-e ("kelluvan maailman kuvat") viittaa sekä tekniikkaan että aihevalikoimaan. 1600-luvulta 1800-luvun alkupuolelle Japanissa yleinen ukiyo-e-kuva toteutettiin taiteilijan, kaivertajan ja painajan yhteistyönä. Ensin paperille maalattu kuva siirrettiin kirsikkapuupölkkyyn, joita kaiverrettiin yksi kutakin kuvan osaväriä varten. Sitten kuvat painettiin paperille. Osavärejä saattoi olla jopa kaksitoista. Toisinaan kuva painettiin yhdellä värillä ja värjättiin käsin.
Sisällöltään ukiyo-e poikkesi Japanin aikaisemmista taidesuunnista siinä, että se kuvasi näyttelijöitä, kurtisaaneja, tavallisia ihmisiä ja maisemia. Painokuvia myytiin sekä kaupunkilaisille että kaupungeissa käyville matkustavaisille.
"Surimono"-taidetta tehtiin jo ennen Hokusain aikaa, mutta Hokusai kehitti sen vakiintuneeseen muotoonsa ja käyttöönsä. Surimono tarkoittaa puupiirroksista, joita tehtiin asiakkaille pieninä sarjoina kutsukorteiksi ja tervehdyksiksi, erityisesti uudenvuoden tervehdyksiksi. Kuvan lisäksi surimonossa oli pieni runo tai muu humoristinen teksti.
Hokusai oli aikalaisiaan paljon rohkeampi värin käyttäjä. Hän oli myös poikkeuksellisen taitava ihmiskasvojen, ilmeiden ja eleiden kuvaaja. Hokusain suurin kuvakokoelma "Hokusai Manga" kattaa aiheita kaikilta elämänaloilta katunäkymistä karikatyyreihin.
"Näkymiä Fuji-vuorelle" Hokusai toteutti kahtena sarjana. Ensimmäinen oli sadan näkymän sarja, mutta maineikkaampi on suurikokoisin ja värikkäin kuvin toteutettu "36 näkymää Fuji-vuorelle". Sarjaan lisättiin myöhemmin vielä kymmenen kuvaa. Hän julkaisi myös kuvasarjoja muun muassa japanilaisista silloista, saarista ja vesiputouksista.
Hokusai Suomessa.
Seitsemän Hokusain puupiirrosta on Suomessa Valtion taidemuseon kokoelmissa.
Hänen moniväripuupiirroksiaan oli esillä Ateneumin taidemuseossa näyttelyssä Matkalla Edoon (5.9.–7.12.2008).
Lähteet.
Hokusai


Brzezinka.
Brzezinka on kylä Puolassa lähellä Oświęcimiä. Siellä sijaitsi natsien kuuluisa Birkenaun tuhoamisleiri Auschwitz II. Vuonna 2002 kylässä oli 706 asukasta.


Oświęcim.
Oświęcim () on noin 40 000 asukkaan pikkukaupunki Etelä-Puolassa 50 kilometriä länteen Vähä-Puolan voivodikunnan pääkaupungista Krakovasta. Se tunnetaan parhaiten saksankielisellä nimellään Auschwitz ja on kuuluisa paikallisesta keskitysleiristään.
Historia.
Kaupungin liepeillä sijaitsi toisen maailmansodan aikana Auschwitzin keskitysleiri, joka perustettiin Heinrich Himmlerin käskystä vuonna 1940. Siihen kuului kolme erillistä leiriä: Auschwitz I oli nk. pääleiri, Auschwitz II (Birkenau) toimi varsinaisena tuhoamisleirinä ja Auschwitz III (Monowitz) oli Auschwitzin työleiri. Auschwitzissa kuoli yli miljoona uhria, ja se oli suurin tuhoamisleireistä. Uhrit olivat pääosin juutalaisia, kehitysvammaisia tai romaneja. Heidän tappamiseensa kaasukammioissa käytettiin Zyklon B -tuholaismyrkkyä tai pullotettua hiilimonoksidia. Suuri osa heistä kuoli myös nälkään.
27. tammikuuta 1945 puna-armeija vapauttivat jäljellä olleet noin 7 000 vankia. Nykyään keskitysleirialue on museoitu ja toimii suosittuna turistikohteena. Leirillä vierailee vuosittain yli miljoona ihmistä.
Urheilu.
Kaupungin jääkiekkojoukkue "TH Unia Oświęcim" on voittanut useita maan mestaruuksia.


Wrocław.
Wrocław [ˈvrɔt​͡swaf] (,) on kaupunki Sleesiassa Lounais-Puolassa, Oderjoen rannalla. Se on Ala-Sleesian voivodikunnan () pääkaupunki. Vuonna 2009 kaupungin väkiluku oli 632 240, mikä tekee kaupungista asukasluvultaan Puolan neljänneksi suurimman kaupungin.
Nimi.
Kaupungin nimestä käytetään kielestä riippuen useita eri versioita; englanniksi: Wroclaw, unkariksi: Boroszló, italiaksi: Breslavia, espanjaksi: Breslavia, latinaksi: Vratislavia or Wratislavia, hepreaksi: ורוצלב (Vrotsláv), jiddišiksi: ברעסלוי / Brasloi, tšekiksi: Vratislav, slovakiaksi: Vratislav tai Vroclav, valkovenäjäksi: Уроцлаў (Urocłaŭ), kreikaksi: Βρότσλαβ (Vrotslav), venäjäksi: Вроцлав (Vrotslav); lisäksi Бреславль (Breslavl), Silesian saksaksi: Brassel, serbiaksi: Вроцлав, tai Vroclav ja ukrainaksi: Вроцлав (Vrotslav). Myös muilla kielillä on omia nimiä Wrocławin kaupungille.
Erityisesti saksalaisille ja puolalaisille nationalisteille kaupungista käytetty nimi on tärkeä asia.
Historia.
Wrocław nimenä mainitaan ensi kertaa vuodelta 1000 olevissa kronikoissa. Kaupunki on saanut nimensä Vratislaw/Wrocislaw-nimisen Böömin ruhtinaan mukaan (915–921). Kaupungista tuli Sleesian pääkaupunki 1138. Mongolit polttivat sen 1241. Wrocław kuului myös Hansaliittoon. Vuodesta 1335 Wrocław kuului Böömin kuningaskuntaan. Paikallisen hallitsijasuvun kuoltua Habsburg-suku peri kaupungin 1675. Itävallan perimyssodan jälkeen 1740-luvulla kaupunki liitettiin Preussiin, josta tuli Saksan keisarikunta 1871. Toisessa maailmansodassa puna-armeija piiritti kaupunkia kolme kuukautta, ennen kuin se antautui 6. toukokuuta 1945. 70 prosenttia kaupungista tuhoutui taisteluissa. Voittajavaltojen Potsdamin sopimus antoi kaupungin Puolalle. Saksalaisväestö - vuoden 1910 väestönlaskennassa 96 % kaupungin asukkaista - siirrettiin länteen nykyisen Saksan alueelle, ja tilalle muutti puolalaisia muualta Puolasta ja Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta kuten Lvivistä.
Nähtävyydet.
Maailmanperintökohde Satavuotishalli (puol. Hala Stulecia, saks. Jahrhunderthalle) sijaitsee Wroclawissa. Kaupungissa sijaitsee myös Racławicen panoraama -maalaus ja eläintarha.
Euroopan kulttuuripääkaupunki.
Wroclaw on Espanjan baskialueen San Sebastiánin ohella toinen Euroopan kulttuuripääkaupunki vuonna 2016.
Ilmasto.
Wrocław on yksi Puolan lämpimimmistä kaupungeista. Heinäkuu on kuukausista lämpimin, jolloin keskilämpötila on 19,9°C ja tammikuu puolestaan kylmin keskilämpötilan ollessa -0,5°C. Vuodenajoista kesä on pisin, joka kestää 114 päivää. Lämpöennätys (+37.9°C) Wrocławissa mitattiin 31. elokuuta 1994 ja alin lämpötila 8. tammikuuta 1985 (-30.0°C).
Merkittävimmät yritykset.
Nokia Siemens Networksin toimistorakennus Bema Plazalla. Samassa rakennuskompleksissa sijaitsee myös Googlen Wrocławin toimisto.


Axiomatic.
Axiomatic on australialaisen tieteiskirjailijan Greg Eganin ensimmäinen novellikokoelma. Se julkaistiin vuonna 1995.


Astrobiologia.
Astrobiologia (tai eksobiologia) on tieteenala, joka tutkii elämän syntyä, kehitystä ja mahdollisuuksia kaikkeudessa. Sen keskeisiin ongelmiin kuuluu muun muassa elämän edellytysten tutkiminen Maan ulkopuolella. Astrobiologian tutkimus on monitieteellinen tutkimusala ja siinä käytetään tähtitieteen ja biologian lisäksi fysiikan, kemian, biokemian, meteorologian, geologian ja matematiikan menetelmiä.
Koska ainoa ihmisten tuntema elämä löytyy Maasta, on ollut luontevaa olettaa, että elämää esiintyisi ainakin samankaltaisissa oloissa kuin Maassa vallitsee. Siksi astrobiologisen tutkimuksen lähtökohtana on tavallisimmin oletus, että elämä muualla olisi enemmän tai vähemmän Maan elämän kaltaista. Tähän perustuu myös näkemys, jonka mukaan jos elämää avaruudessa on, todennäköisin paikka sen esiintymiselle on sellaisten Maata muistuttavien eksoplaneettojen pinnalla, jotka kiertävät auringonkaltaisia tähtiä. Sadan valovuoden säteellä Aurinkokunnasta on noin tuhat Aurinkoa jonkin verran muistuvaa keltaista tähteä, joita kaikista tähdistä on noin kymmenen prosenttia.
Vaihtoehtoiset biokemiat.
Maapallon eliöstö koostuu suureksi osaksi hiiliyhdisteistä, ja vaatii useimmiten ainakin jossain määrin vettä elääkseen. Maanulkoisen elämän on ajateltu rakentuvan omastamme poikkeavan hiilikemian tai jonkun muun kemian varaan. Tällöin elämää voisi esiintyä oloissa, jotka ovat Maan asukkaille liian kuumia, kylmiä, suurissa paineissa, lähes tyhjiössä tai myrkyllisissä oloissa. On arvailtu, että kuumalla planeetalla vettä voisi vastata sula rikki, kylmällä nestemäinen ammoniakki. Hiilen tilalla saattaisi olla rikki tai pii tai typpi-fosfori. Vaihtoehtoisten biokemioiden ongelma on se, että ehdotetut vedestä ja hiilestä poikkeavat yhdisteet näyttävät monesti olevan epävakaampia kuin hiiliyhdisteet vesiliuoksessa. Jossain määrin vaihtoehtoista kemiaa esiintyy Maassakin, esimerkiksi niin sanotut rikkibakteerit käyttävät rikkiä hapen sijaan.
Tutkimus.
Nykyisin ilmestyy kaksi yksinomaan astrobiologiaan keskittynyttä tieteellistä aikakausjulkaisua. Suomessa astrobiologian otti ensimmäisenä opetusohjelmaan Turun yliopisto vuonna 2001. Turun yliopistossa on mahdollista suorittaa astrobiologiasta sivuainekokonaisuus. Astrobiologiaa luennoidaan vuosittain myös Helsingin yliopistossa. Suoraan astrobiologiaa sivuavaa tutkimusta tehdään ainakin Turun yliopiston biologian sekä tähtitieteen laitoksilla.


Muuttuva tähti.
Muuttuvat tähdet eli "muuttujat" ovat tähtiä, joiden kirkkaus muuttuu joko säännöllisesti tai epäsäännöllisesti. Muuttuvan tähden valonvaihtelu voi olla joko geometrisistä syistä (pimennyksistä) tai tähdessä tapahtuvista fysikaalisista muutoksista johtuvaa. Vaihtelu voi olla hyvinkin hidasta ja räjähdysmäisen nopeaa. Vaihteluväli voi olla useita magnitudeja tai vain magnitudin sadasosia.
Säännöllisiä muuttuvia tähtiä ovat muun muassa pimennysmuuttujat ja kefeidit. Epäsäännöllisiä muuttujia ovat ainakin novat, joissa tapahtuu räjähdysmäisiä purkauksia ja puolisäännöllisiä vanhat, elinkaarensa lopussa olevat sykkivät tähdet. Muuttuva tähti merkitään tähden kirkkauteen esimerkiksi 3,56v tai 3,56var. Muuttuvia tähtiä alkoi tutkia systemaattisesti tähtitieteilijä Friedrich Argelander 1800-luvulla.
Muuttuvalle tähdelle voidaan laatia valokäyrä, jossa vaaka-akselilla on aika ja pystyakselilla kirkkaus. Muuttuvien tähtien valo vaihtelee säännöllisesti (jaksollisesti), puolisäännöllisesti (ajan mukana vaihteleva jonkinnäköinen jakso) tai epäsäännöllistä. Muuttuvan tähden valonvaihtelun suuruutta sanotaan amplitudiksi ja jaksoa periodiksi. Muuttujien valonvaihtelut voivat olla hyvinkin erilaista eri aaltoalueilla, esimerkiksi punaisessa ja sinisessä valossa. Muuttuvat tähdet jaetaan optisiin ja todellisiin. Optisia muuttujia ovat mm pimennysmuuttujat ja todellisia sykkivät muuttujat. Sykkiviä muuttujia on 90 % todellisista muuttujista.
Havaitseminen.
Muuttuvia tähtiä havaitessa on ensiarvoisen tärkeää, että taivas on pilvetön ja suhteellisen rauhallinen ja että silmä on levännyt ja tottunut pimeään. Muuttuvan tähden kirkkauden määrittäminen tapahtuu vertaamalla sitä viereisiin kirkkaudeltaan muuttumattomiin tähtiin, joiden kirkkaus tunnetaan melko tarkasti ja jotka ovat suurin piirtein vakaita. Kirkkausvertailun voi tehdä joko silmämääräisesti tai valokuvan avulla.
Nykyään on entistä vaikeampaa löytää tähtiä, joiden kirkkaus ei vaihtele: mittausmenetelmät ovat tarkentuneet.
Muuttujan ja vertailutähden kirkkausero.
Muuttujan kirkkautta määritetään silmämääräisesti ilman mittalaitteita vertaamalla sitä kahden tai useamman tähtiparin kirkkauteen.
Magnitudiasteikko on himmeään päin positiivinen eli esimerkiksi 6 on himmeämpi kuin 5. Toinen vertailutähdistä on kirkkaampi, toinen himmeämpi. Silmämääräiset menetelmät ovat aina jossain määrin epätarkkoja mutta kirkkaus voidaan niillä arvioida 0,1 magnitudin tarkkuudella oikein, jos havaitsija on kokenut. Mittalaitteilla voidaan arvioida ainakin tyypillisesti 0,01 magnitudin kirkkauksia. Monestikin muuttujan valokäyrä joudutaan laskemaan (interpoloimaan) havainnoista esimerkiksi tietokoneella.
Pickeringin menetelmä.
Pickeringin menetelmää ovat monet suomalaiset tähtiharrastajat suosineet. Pickeringin menetelmä vaatii monia tähtiä, jotka ovat kirkkaampia ja himmeämpiä kuin vertailutähti V. Yhdessä vertailussa tarvitaan tähdet a, V ja b. a on V:tä himmeämpi ja b V:tä kirkkaampi. a:n ja B:n kirkkausväli jaetaan 2, 3, 4, 5, tai 6 osaan. Jakoa kovin moneen osaan, esimerkiksi 10 osaan ei pidetä hyvänä, koska ihmisen on vaikea arvioida kirkkauseroja näin tarkasti. Karkeasti sanoen Pickeringin menetelmä menee näin: vertailutähti a:n kirkkaus on 2 ja b:n 4. Tähtien välinen kirkkausero on 2,0. V on himmeämpi kuin a, mutta kirkkaampi kuin b eli aVb. V:n kirkkaus on silloin noin 2,66, jos oletetaan kirkkauserojen suhteeksi 1:2 ja a:n kirkkaus on tietenkin 2,0. Tällöin a:n ja b:n 2,0 magnitudin kirkkausero jakautuu kolmeen portaaseen, joista kunkin arvo on 2,0/3 eli 0,667. Jos otetaan kirkkauden jako neljään osaan (2,0/4), eli 0,5:n välein huomataan, että ei pidä paikkaansa, että tähtien kirkkauksien suhde olisi 1:3 ja tähden kirkkaus 2,5.
Tarkka kirkkauden arvio saavutetaan tätä menettelyä toistamalla eri tähtiparien a ja b kanssa.
Argelanderin menetelmä.
Muuttuja on V ja vertailutähti a. Kirkkauseroa merkitään luvulla 0 -- 4. Tätä menetelmää sanotaan Argelanderin porraskeinoksi. Nämä mitta-arvot ovat havaitsijasta riippuvia eli subjektiivisia.
Oletetaan, että vertailutähden a kirkkaus on 2,61 ja b:n kirkkaus 3,09. Näiden tähtien kirkkausero on 3,09-2,61 = 0,48 ja kunkin kirkkausportaan (1-4) leveys arviolta 0,48/4= 0,12 m. Jostain vertailuhavainnosta saadaan esimerkiksi a3V1b, mikä tarkoittaa sitä että muuttuva tähti on 3 porrasta tähteä a kirkkaampi ja 1 portaan verran tähteä b himmeämpi. Näin saadaan muuttujan kirkkaudeksi b-1 eli 3,09-0,12 =2,97 magnitudia. Käytännössä tarkan tuloksen saamiseksi kannattaa käyttää monia vertailutähtipareja.
Pogsonin menetelmä.
Pogsonin menetelmä perustuu siihen, että silmä on harjaannutettu havaitsemaan kirkkauseroja 0,1, 0,2 jne magnitudia. Esimerkiksi Plejadit ovat tässä hyvä harjoituskohde. Kirkkaampi vertailutähti on b, himmeämpi a ja mitattava muuttuva tähti V. Kunkin kirkkausportaan ero on tässä menetelmässä aina 0,1 magnitudia. Oletetaan, että a: 5,0 ja b=5,5 sekä muuttujan v kirkkaus ilmoitetaan tässä muodossa a-2 ja b+4. - on himmeämpään päin, minne suuruusluokan arvo kasvaa. Tällöin v on 5,2 (5,0-(-0,2) ja 5,1 (5,5-(+0,4)). 5,1:stä ja 5,2:sta lasketaan kirkkauksien keskiarvo tai otetaan luotettavampi arvio esimerkiksi 5,1. vertailutähdet valitaan useimmiten siten että niiden arvot ovat 0,5 magnitudin välein esimerkiksi 5,5 ja 5,0. Jos saadaan ristiriitainen havainto a-2, b+4 niin pyritään tekemään toinen havaintokierros, jolla saadaan ehkä d-2, e+3. Tällöin voidaan ristiriidatta väittää, että tähden kirkkaus on 5,2.
Muuttuvien tähtien nimeäminen.
Esimerkiksi Z Monocerotis tai Z Mon, RR Lyrae eli RR Lyr. Kirjainyhdistelmiä käytetään erinäisin rajoittavin säännöin niin että niillä voi kuvata 334 eri tähteä.
Joissain tapauksissa käytetään tähden "oikeaa" nimeä esimerkiksi Delta Cephei (δ Cep), Alfa Canum Venaticorum (α CVn), Mira.


SpaceShipOne.
SpaceShipOne ja White Knight SpaceShipOne on lentokonesuunnittelija Burt Rutanin yksityisesti kehittämä avaruuslentokone. SpaceShipOnen mallinumero on 316 ja sen rekisteritunnus N328KF. (Alun pitäen koneelle haettiin numeroa N100KM, koska haluttiin tavoitella 100 kilometrin korkeutta. Numero oli jo varattu, joten numeroksi tuli N328KF, eli "328 000 jalkaa", lähes sama korkeus.) Alus on rekisteröity purjelentokoneeksi. Koneen on tarkoitus olla yksinkertaisen ja edullisesti käytettävän avaruusaluksen malli.
Lento.
SpaceShipOne laukaistaan siten, että ensin erityinen kuljetuslentokone, White Knight, vie aluksen noin 15 kilometrin korkeuteen. Sitten alus irrotetaan emokoneesta ja se käynnistää hybridirakenteisen (kiinteä polttoaine, periaatteessa kumia) rakettimoottorinsa ja kone ohjataan lähes suoraan ylöspäin. Emokone aloittaa paluunsa maahan. Kun SpaceShipOne saavuttaa suunnitellun suborbitaalisen lentokorkeutensa, sen moottori sammutetaan ja siivet käännetään yläasentoon. Sitten alus alkaa palata takaisin alempaan ilmakehään ja siivet lasketaan ala-asentoon. Lentorata on paraabelin muotoinen ballistinen lentorata. Lopuksi ohjaaja ohjaa aluksen liitokoneena kiitotielle laskuun.
Koneen lakikorkeus on hieman yli 100 kilometriä ja sillä tavoiteltiin Ansari X-Prize -palkintoa. Alus teki ensimmäisen avaruuslentonsa 21. kesäkuuta 2004, jolloin pilotti Mike Melvillistä tuli maailman ensimmäinen siviiliastronautti. Tämä oli tekninen koelento. Ensimmäinen onnistunut kilpailulento tehtiin 29. syyskuuta 2004 ja toinen lennettiin 4. lokakuuta 2004. Toinenkin lento onnistui, joten SpaceShipOne voitti palkinnon. Jälkimmäisen lennon pilottina oli Brian Binnie.
Liiketoimintasuunnitelma.
SpaceShipOne-projektia rahoittaa Microsoftin perustajiin kuuluva Paul Allen, ja myös Virgin-lentoyhtiön omistaja Richard Branson on kiinnostunut projektista, luvaten lennättää ensimmäiset avaruusturistit 200 000 euron hintaan.
Bransonin omistaman Virgin Galactic yhtiön uusi avaruuslentokone SpaceShipTwo aloitti koelentonsa 2010 ja turistilentotoiminnan on tarkoitus alkaa 2013.


Sleesia.
Sleesian sijainti ja nykyiset valtioitten rajat
Sleesia (vanhahtaen myös muodossa Šleesia, vanhalla Sleesian murteella "Schläsing",, lat. ja engl. "Silesia") on historiallinen alue Keski-Euroopassa. Suurin osa siitä on nykyisin Puolan rajojen sisällä, mutta pieni osa kuuluu Tšekkiin (sitä kutsutaan myös Määrin Sleesiaksi) ja toinen pieni osa, josta tuli osa Sleesiaa vasta vuonna 1815, Saksaan.
Sleesia sijaitsee Oderjoen ylä- ja keskiosien varrella Sudeettien kupeessa. Paikallisella murteella maakuntaa kutsutaan nimellä "Ślonsk" tai "Ślůnsk".
Keskiajalla Sleesia oli historian hämäristä alkaen osa Piastien suvun puolalaista valtakuntaa, mutta sen pikkuruhtinaat ajautuivat Böömin kuninkaan vasalleiksi Puolan hajaannuksen aikana ja maakunta tuli siten kuulumaan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alaisuuteen. Lääninherran valta periytyi Böömin mukana Habsburgeille 1526. Vuonna 1740 Preussin kuningas Fredrik II Suuri valloitti suurimman osaa Sleesiaa ensimmäisessä Sleesian sodassa, joka oli osa Itävallan perimyssotaa. Preussi ja Itävalta sotivat alueesta vielä toisessa ja kolmannessa Sleesian sodassa, jälkimmäinen oli osa seitsenvuotista sotaa. Sleesia pysyi Preussilla. Tämä alue muodosti Preussin provinssit Ylä- ja Ala-Sleesian aina vuoteen 1945, jolloin suurin osa alueesta tuli osaksi Puolaa.
Sleesia on aina ollut kaksikielinen alue ja sen väestö on ollut kahden kansan välissä. Koska se siirtyi Habsburgien haltuun niin varhain, paikallinen slaavilainen murre jäi syrjään puolan kirjakielen kehityksestä, eikä sitä käytetty kirjallisesti. Vielä toisen maailmansodan kynnyksellä oli tavallista, että Sleesian maaseutuväestö puhui keskenään tätä vahvasti saksasta vaikutteita saanutta ns. "vesipuolaa" ("Wasserpolnisch"), mutta käytti sivistyskielenään saksaa ja piti itseään saksalaisina. Alueen siirryttyä sodan jälkeen Puolalle sinne pakkosiirrettiin Puolan Neuvostoliittoon liitettyjen itäalueiden asukkaita. Sleesialaiset taas pakkosiirrettiin Saksaan Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle samalla menettäen omaisuutensa.


Nitroglyseriini (räjähde).
Nitroglyseriini (eli "nitroglyseroli", "glyserolitrinitraatti", "1,2,3-propaanitriolitrinitraatti"), glyserolin trinitraatti, (C3H5(ONO2)3) on nestemäinen, väritön ja räjähdysherkkä aine, jota valmistetaan nitraamalla glyserolia typpihapon ja rikkihapon seoksella. Mikäli käytetään hyvin vahvaa (savuavaa) typpihappoa rikkihappo ei ole välttämätön.
Historia.
Nitroglyserolin keksi kemisti nimeltä Ascanio Sobrero vuonna 1847 Torinon yliopistolla ja se on edelleen tehokkaimpia tunnettuja räjähteitä. Nitroglyseroli on esimerkiksi tehokkaampi kuin trinitrotolueeni (TNT) ja hyvin lähellä pentaerytritolitetranitraattia (PETN).
Käyttö.
Räjähdysaineena sitä käytetään mm. piimaahan imeytettynä dynamiittina ja esimerkiksi dinitrotolueeniin sekoitettuna. Nitroglyserolia käytetään myös sydänlääkkeenä (nitrolääkkeet, nitroglyseriini). Kordiitti, eli "savuton ruuti" joka on tuliaseissa käytetty ajoaine, sisältää yleensä nitroglyserolia nitroselluloosaan ja stabilointiaineisiin sekoitettuna. Aineen aikaisempi triviaalinimi on nitroglyseriini. Nitroglyserolilla on useampi detonaationopeus ja tästä syystä pieni määrä voi räjähtää hitaammalla nopeudella jos sitä isketään varovasti esimerkiksi vasaralla. Nitroglyserolin maksimi räjähdysnopeus on noin 7700 m/s.
Nitroglyseroli räjähtää melko herkästi iskusta. Suodatinpaperiin imeytettynä se räjähtää jos kahden kilogramman paino tiputetaan sen päälle 8-10 senttimetrin korkeudesta (Bureau of Mines -tyyppinen vasaratesti). Myös lämpötilan äkillinen nousu aiheuttaa räjähdyksen. Nitroglyserolimolekyyli sisältää riittävästi happea polttamaan itse itsensä täydellisesti vedeksi, typeksi ja hiilidioksidiksi. Itse asiassa sen happitasapaino on hieman positiivinen ja sitä voidaan tästä syystä hyvin käyttää seoksissa hieman vähemmän happea sisältävien räjähteiden kanssa.
Nitroglyserolin suuri räjähdysteho demonstroidaan yleensä lämmittämällä nopeasti yhtä pisaraa tai esimerkiksi tiputtamalla kuumalle levylle. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon että yhden gramman detonaatio aiheuttaa helposti läsnä oleville pysyvän kuulonmenetyksen jos ei asiallisia suojavarusteita käytetä.
Valmistus.
Nitroglyserolin valmistus vaatii happoseoksen jäähdyttämistä ja kärsivällisyyttä. Valmistus huoneenlämmössä on mahdollista mutta hyvin vaarallista ja hidasta. Myös jäähaudetta kaytettäessä glyseroli tulee lisätä tippa kerrallaan. Moni kemisti on aikoinaan oppinut tämän kantapään kautta. Jos lämpötila nousee liian korkeaksi happoseos roiskuu ympäri laboratoriota ja saattaa jopa räjähtää (etenkin jos on kyse suuremmista määristä). Huonosti neutraloitu (nitraushapon jäänteitä sisältävä) nitroglyseroli saattaa olla erittäin herkkää ja vaarallista, toisaalta sitä ei kuitenkaan saa luotettavasti räjähtämään sytyttämällä vaan detonoimiseen vaaditaan jonkinlainen nalli. Tästä syystä nitroglyseriiniä ei tule edes yrittää valmistaa itse, vaan sen valmistus voi tapahtua turvallisesti ainoastaan teollisuudessa.
Aiheesta muualla.
70px 70px 70px


Organisation Todt.
Organisation Todt (OT) harjoitti natsi-Saksan aikana varsin merkittävää rakennustoimintaa sekä Saksassa että sen miehittämissä maissa.. Se perustettiin vuonna 1933 ja nimettiin ensimmäisen johtajansa tohtori Fritz Todtin mukaan. Samana vuonna Todt nimettiin Saksan tielaitoksen päätarkastajaksi ("Generalinspektor für das deutsche Strassenwesen"). Sodan puhjettua hänestä tuli Luftwaffen reservinmajuri.
Työvoima.
Organisation Todt käytti työvoimana pääasiassa ulkomaalaisia työläisiä tai sotavankeja, mutta myös sellaisia saksalaisia sotilaita, joiden merkitys taistelijoina oli vähäinen. Alun perin työväki koostui lähes yksinomaan saksalaisista työläisistä, mutta vuodesta 1939 alkaen suurehko osa heistä siirrettiin sotilasosastoihin tai varusteluteollisuuteen. Heidät korvattiin aluksi valloitettujen maiden ”vapaaehtoisilla” työntekijöillä, mutta pian yhä useammin pakolla otetuilla työläisillä.
Vuonna 1943 Organisation Todtin palveluksessa laskettiin olevan noin 800 000 henkilöä, joista noin neljäsosa oli saksalaisia ja kolme neljäsosaa muista maista. Vuoden 1944 lopussa Organisation Todtin vahvuus oli kasvanut niin, että siihen kuului 1 360 000 henkilöä. Näistä muita kuin saksalaisia oli noin puolet, 700 000 henkilöä.
Organisaatio.
Todtin organisaatio jakautui "työyhtymiin" (). Nämä toimivat määrätyllä maantieteellisellä alueella, esimerkiksi Skandinaviassa tai jossakin määrätyssä maassa. Työyhtymistä saatettiin erottaa suurehko, 5 000–15 000 miehen osasto, joita tällöin kutsuttiin "työjoukoksi", esimerkiksi Skandinavian "Einsatsgruppe Wikingistä" oli erotettu "Einsatz Finnland". Työjoukko jakaantui 1 000–5 000 miehen "työkomppanioihin" (). Työkomppanioilla oli useita yleensä enintään 1 000:n miehen "työmaita" (). Kokoonpano ja vahvuudet kuitenkin vaihtelivat runsaasti.
Organisation Todtiin kuuluneet työläiset majoitettiin usein sotilaallisesti järjestettyihin leireihin vastaavan leirinjohtajan () alaisuuteen.. Työläiset jaettiin yleensä 25–30 hengen ryhmiin ryhmänjohtajan () johdolla, "Bauleitung"-komppanioihin ja OT-pataljooniin.
Organisation Todtin henkilökunta oli Saksan sotilaslain alaista. He eivät osallistuneet kuitenkaan taisteluihin, eikä heille annettu taistelukoulutusta. Saksalaisilla Organisation Todtin työntekijöillä oli järjestön tunnuksilla varustettu asepuku, jota ei jaettu muille työläisille.
Toimitsijoiden virka-arvot olivat epäyhtenäiset: osa noudatti Wehrmachtin sotilasarvoja ja osa vastasi nimikkeitä kapteeni () tai majuri (). Lisäksi oli järjestön omia virkanimikkeitä kuten OT-mies (), kantatyöläinen (), työnjohtaja (), mestari (), rintamanjohtaja (), ylivääpeli (), rakennusjohtaja () ja yksikönjohtaja ().
Toiminta Saksan ulkopuolella.
Organisation Todt toimi myös muissa maissa. Näihin perustettiin omat paikalliset järjestönsä, kuten "Einsatzgruppe Russland Nord", jonka toiminta-alue oli Latvia, Liettua ja Viro. Suomessa palveli Todtin työjoukko "Einsatzt Finnland", joka kuului Skandinavian (Norjan) organisaation työyhtymän "Einsatzgruppe Wikingin" alaisuuteen.
Toiminta Suomessa.
"Einsatzt Finnland" perustettiin vuonna 1941. Joukko oli itsenäinen, liikkuva rakennusvirasto, jonka miesvahvuus oli noin 7 000 miestä, 17 eri kansallisuutta. Lisäksi käytettiin yleisesti vankityövoimaa. Suurimpia työkohteita olivat Kalastajasaarennon tien rakentaminen, Jäniskosken voimalaitoksen teräsbetonisen pommisuojakuvun rakentaminen, Kolosjoen kaivoksen maanalaisen kakkossulattamon rakennustyöt, eräät silta- ja majoitusrakennustyöt Jäämerentiellä, metsätyömaa Ivalossa ja kapearaiteinen Hyrynsalmen–Kuusamon kenttärata. Operaatio Birken toteuttamista varten Todt teki mittavia linnoitustöitä Lapissa, ja rakensi esimerkiksi vahvat Sturmbock- ja Schutzwall-pääpuolustusasemat etelästä suuntautuvaa hyökkäystä vastaan.
Einsatzt Finnlandin esikunta, sairaala, päävarasto, suutarin- ja räätälinverstaat, autonkorjauspajat sekä huoltokeskus sijaitsivat Rovaniemellä. Lisäksi yksikölle oli vuokrattu Rovaniemen Puusepäntehdas. Komentajana toimi yleisrintamanjohtaja () ja ylirakennusneuvos () August Michahelles (1903–1985). Hän oli suunnitellut muun muassa rakennushankkeena erittäin vaativan "Kehlsteinstraßen", valtakunnankansleri Adolf Hitlerin Kotkanpesään johtavan noin 6,5 kilometriä pitkän vuoristotien Obersalzbergissä. Vuosina 1939–1941 Michahelles oli toiminut Organisation Todtin rakennusjohtajana Pfalzissa, Brysselissä ja Danzigissa, kunnes hänet nimitettiin 16. lokakuuta 1941 Einsatz Finnlandin johtajaksi () Rovaniemelle.
Heinäkuussa 1944 Michallesia seurasi 36-vuotias rakennusneuvos () diplomi-insinööri Fritz Autenrieth (s. 16. maaliskuuta 1908), hän oli aluksi virka-arvoltaan rintamanylijohtaja ("Oberfrontfühler") mutta ylenenettiin vuonna 1944 rintamanpääjohtajaksi ("Hauptfrontfühler").


Sinkki.
Sinkki on metalli ja alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Zn ja CAS-numero 7440-66-6. Nimi on tullut saksan sanan "Zink" kautta mahdollisesti persian kiveä tarkoittavasta sanasta "sing".
Sinkin sulamispiste on noin 420 °C ja kiehumispiste 908 °C. Sinkki on huoneenlämmössä haurasta ja kiteistä, mutta lämmitessään muuttuu taipuisaksi ja pulverimaiseksi. Sinkki esiintyy hapetusluvulla +II. Puhdas sinkki on reaktiivista, mutta metallisen sinkin pinnalle muodostuva sinkkioksidikerros ei reagoi ilman hapen tai halogeenien kanssa. Sinkillä on korkea pelkistymispotentiaali, eli se hapettuu helposti.
Sinkki on tunnettu jo 3 000 vuoden takaa, jolloin sitä käytettiin messingin tekemiseen. Sinkki kuitenkin identifioitiin vasta 1746, kun Andreas Marggraf erotti metallista sinkkiä hemimorfiitin ja hiilen seoksesta. Nykyään sinkki on neljänneksi käytetyin metalli. Suurin osa tuotetusta metallista käytetään sinkitykseen eli metallien päällystämiseen sinkillä. Tämä estää muun muassa ruostumista. Sinkkiä voidaan käyttää myös metalliseoksissa ja paristoissa. Sinkki on tärkeä hivenaine, sillä monet eliöiden entsyymit sekä DNA tarvitsevat sinkkiä.
Fysikaaliset ominaisuudet.
Kiinteänä sinkki on kiiltävää ja sinertävän valkoista. Huoneenlämmössä sinkki on haurasta ja kiteistä, mutta yli 100 °C:ssa se muuttuu taipuisaksi ja muotoiltavaksi. Yli 210 °C:ssa sinkki muuttuu pulverimaiseksi ja heikoksi, mutta korkeammassa lämpötilassa siitä tulee jälleen taipuisaa. Sinkin pinnalle muodostuu ohut karbonaattikerros, joka tekee sen melko taipumattomaksi, kun se reagoi ilman hiilidioksidin ja veden kanssa. Sinkki on melko pehmeää, ja sen kovuus Mohsin asteikolla on 2,5. Sen kiderakenne on heksagonaalinen. Sinkin sulamispiste on noin 420 °C ja kiehumispiste 908 °C. Sinkki palaa sinivihreällä liekillä.
Kemialliset ominaisuudet.
Sinkki on metalli, jonka hapetusluku on yleensä +II. Sinkki on melko reaktiivista, mutta sen pinnalle muodostuva oksidikerros kestää hyvin hapen tai halogeenien vaikutusta. Jauheena sinkki reagoi kuumennettaessa hapen tai kloorin kanssa syttyen palamaan. Hapot, kuten suolahappo, liuottavat sinkkiä helposti vapauttaen vetyä ja typpihapon tapauksessa typen oksideja. Sinkin kemiallista ominaisuuksista merkittävin on sen korkea pelkistyspotentiaali eli se hapettuu helposti. Tähän perustuu sen käyttö suojaamaan rautaa korroosiolta ja jalompien metallien kuten hopean pelkistämiseen.
Metallinen sinkki liukenee sekä emäksiin että happoihin. Sinkin liukoisuuteen vaikuttaa pH. Ionimuotoinen sinkki voidaan saostaa lievästi emäksisessä liuoksessa sinkkihydroksidiksi (Zn(OH)2). Voimakkaasti emäksiseen liuokseen sinkki liukenee tetrahydroksosinkaattina ([Zn(OH)4]2−). Zn2+-ioni voidaan myös saostaa vesiliuoksissa sulfidi-, boraatti-, karbonaatti-, fosfaatti- ja kromaatti-ioneilla. Nämä kuitenkin liukenevat happoihin. Analyysissa sinkki voidaan saostaa ja tunnistaa heksasyanoferraatilla(III) ([Fe(CN)6]3−) ruskehtavana sinkkiheksasyanoferraatti(III)na.
Sinkin yhdisteet.
Sinkin yhdisteet ovat tyypillisesti ioniyhdisteitä hapetusluvulla +II. Niille tyypillistä on värittömyys, eräitä kompleksiyhdisteitä lukuun ottamatta. Yhdisteistä halogenidit ja sulfaatti liukenevat hyvin veteen, mutta oksidi, fosfaatti, karbonaatti ja silikaatti ovat liukenemattomia. Sinkin suolat ovat yleensä ei-magneettisia, eivät johda sähköä, valkoisia ja jauhemaisia. Poikkeuksia ovat kromaattiyhdisteet.
Tärkein sinkkiyhdiste on sinkkioksidi, jota valmistetaan hehkuttamalla metallista sinkkiä ilman vaikutuksessa. Sinkkioksidia käytetään mm. kumiteollisuudessa. Muita tärkeitä ovat mm. sinkkikloridi, jota käytettään metallisulatteissa.
Sinkille on tyypillistä muodostaa myös kompleksiyhdisteitä muun muassa ammoniakin, hydroksidi- ja syanidi-ionien sekä orgaanisten yhdisteiden kanssa. Sinkki kuitenkin muodostaa lähinnä tetraedrisiä komplekseja, kuten tetra-ammiinisinkki(II)- ([Zn(NH3)4]2+), tetrasyanosinkaatti(II)- ([Zn(CN)4]2+) ja tetraklorosinkaatti(II)-ioneja ([ZnCl4]2−). Poikkeuksena on sinkin hydraatti, joka on oktaedrinen [Zn(H2O)6]2+.
Sinkki muodostaa myös orgaanisia yhdisteitä. Asetaatti-ionien kanssa reagoidessa sinkistä muodostuu [Zn4O(OCOMe)6], joka on kiteistä ja emäksistä. Sinkin ja asetyyliasetonin (acac) reaktiossa syntyy [Zn(acac)2]3, jossa sinkkiatomit linkittyvät toisiinsa asetyyliasetonaatti-ionien välityksellä. Sinkki muodostaa myös organometalliyhdisteitä, jotka ovat yleensä muotoa ZnR2 ja jotka ovat lineaarisia ja poolittomia. R on tyypillisesti metyyli, etyyli tai fenyyli. Ne reagoivat helposti ilman kanssa muodostaen sinkkioksidia. Muita tyypillisiä orgaanisia sinkkiyhdisteitä ovat aryylisinkkihalogeenit (RZnX, jossa X on jokin halogeeni ja R aryyli, fenyyliryhmä).
Haitallisuus.
Sinkkijauhe on helposti syttyvää, ja se reagoi kiivaasti veden, happojen sekä emästen kanssa, jolloin syntyy syttyvää vetykaasua. Sinkkijauhe saattaa sisältää myös pieniä määriä arseenia, joten myrkyllisten arseenikaasujen muodostuminen on mahdollista. Sinkistä syntyvät kaasut saattavat aiheuttaa metallikuumeen. Sinkki itsessään ei ole myrkyllistä, pieninä määrinä se on jopa välttämätön hivenaine, mutta yliannostus sinkkiä voi aiheuttaa pahoinvointia. Vapaana ionina sinkki on erittäin myrkyllistä kasveille, selkärangattomille ja kaloille. Liiallinen sinkki muuttaa kuparin ja raudan imeytymistä erityisesti lihassoluissa. Sinkki reagoi vatsahappojen kanssa muodostaen sinkkikloridia, joka voi tuhota vatsaa. Krooninen altistuminen sinkille aiheuttaa anemiaa, väsymystä sekä laskua. Sinkin yliannostusta voi hoitaa veden ja maidon avulla sekä vatsalääkkein.
Historia.
Sinkin yhdisteitä ja metalliseoksia kuparin kanssa tunnetaan ainakin 3 000 vuoden takaa. Erityisen käytettyjä olivat messinkiset astiat. 1200-luvulla Intiassa sinkki tunnistettiin omaksi metalliksi, kun intialaiset kuumensivat sinkkimalmia suljetussa astiassa. Sinkki sublimoituu helposti, mutta se härmistyy astian reunoille, josta se on helposti irroitettavissa. Tämä tapa levisi ensin Kiinaan ja sieltä Eurooppaan. Kiinassa Ming-dynastian aikana (1368–1644) oli käytössä sinkkisiä kolikoita. 1500-luvun alussa Paracelsus kirjoitti joistakin sinkin ominaisuuksista kuitenkaan tietämättä, mitä hänen tutkimansa metalli oli. 1700-luvulla Euroopassa aloitettiin Bristolin alueella sinkin valmistus, mistä se levisi Sisiliaan ja Belgiaan. Sinkki tunnistettiin 1746, kun saksalainen kemisti Andreas Marggraf lämmitti hemimorfiitin (sinkki- ja rautaoksidin seos) ja hiilen seosta ilman kuparia, jolloin hän sai metallista sinkkiä. Sana sinkki tulee saksan kielen sanasta "zinke", "zin" tai "zink", joiden alkuperä on persian kielen sanassa "sing".
Esiintyminen ja erotus.
a> on yksi tärkeimpiä sinkin lähteitä.
Sinkkiä esiintyy muun muassa sulfidimineraaleissa, sinkkivälkkeessä, hemimorfiitissa ja sinkkisälvässä. Tärkein lähde on sinkkivälke. Sinkkiä esiintyy eri puolilla maapalloa melko paljon, noin 0,02 % kaikista alkuaineista. Sinkkiä tuotetaan maailmassa noin seitsemän miljoonaa tonnia vuosittain. Sinkki on suhteellisen halpaa: 100 grammaa puhdasta sinkkiä maksaa noin 3,7 euroa. Suurin osa sinkistä tuotetaan Kanadassa, Australiassa ja Kiinassa. Muita merkittäviä tuottajia ovat Venäjä, Yhdysvallat, Peru ja Meksiko. Suomessa sinkkiä tuottaa Kokkolassa toimiva Boliden Kokkola Oy, joka on Euroopan toiseksi suurin sinkkitehdas.
Sulfidimineraaleista sinkki muutetaan ensin sinkkioksidiksi (ZnO). Tämän jälkeen se sekoitetaan hiilen kanssa ja kuumennetaan 1 200 °C:seen. Sinkki sublimoituu kaasuksi, jolloin se kulkeutuu pois reaktioastiasta, minkä jälkeen se kerätään. Tämä voidaan myös tehdä siten, että mineraali kuumennetaan ilman kanssa, jolloin rikin oksidit saadaan poistettua seoksesta. Rikkidioksidi voidaan myöhemmin muuttaa rikkihapoksi. Tällöin syntyy sinkkisulfaattia (ZnSO4), joka erotetaan elektrolyyttisesti. Toisessa vaihtoehdossa mineraali ensin jauhetaan pieneksi, minkä jälkeen hydrofobinen ja hydrofiilinen aines erotellaan toisistaan, minkä jälkeen sinkki suodatetaan ja kuumennetaan. Tämän jälkeen se uutetaan ja jälleen suodatetaan. Saadusta liuoksesta voidaan sinkki erottaa elektrolyyttisesti. Valmistamisen ongelma on, että kaasumainen sinkki reagoi ilman hiilidioksidin kanssa muodostaen sinkkioksidia. Ongelma on ratkaistu lyijyllä, joka nopeuttaa sinkin kiinteytymistä huomattavasti, jolloin sinkin hapettuminen jää minimaaliseksi. Puhtausprosentiksi voidaan saada jopa 99,99 %.
Ongelmat ja ympäristövaikutukset.
Sinkin tarve kasvaa koko ajan. Sinkkiä joutuu ajoittain jätevesien kautta vesistöihin, joissa se kertyy mutaan ja rantapenkkoihin. Muita sinkin lähteitä ekosysteemeihin ovat muun muassa sinkitetyt putket, moottoriöljy sekä hyönteismyrkyt. Sinkki lisää veden happamuutta. Sinkki myös kertyy kaloihin ja myöhemmin rikastuu ravintoketjussa. Jos sinkkiä kertyy maaperään, se rikastuu eläimissä, mikä on haitallista niiden terveydelle. Myöskään kasvit eivät kestä liikaa sinkkiä. Turvallisen sinkkipitoisuuden raja-arvoksi vedessä on määritelty 2 mg/l. Tällöin sinkki saattaa aiheuttaa veden maun huononemista. Sinkki-ioni ei ole itsessään pienissä määrissä myrkyllinen, mutta jotkin sinkin yhdisteistä, kuten sinkkisyanidi ja -arsenidi, ovat erittäin myrkyllisiä. Sinkin määrää vesistöissä on pystytty laskemaan tuntuvasti viime vuosikymmeninä. Tunnettu sinkistä saastunut joki on Rein, mutta sen sinkkimäärät ovat saatu laskemaan suositeltuihin arvoihin. Sinkki voidaan puhdistaa vesistöissä muun muassa aktiivihiilen, hyydyttämisen tai ioninvaihdon avulla.
Käyttö.
Sinkki on maailman neljänneksi käytetyin metalli raudan, alumiinin ja kuparin jälkeen. Yli puolet tuotetusta sinkkimetallista käytetään kuumasinkitykseen ja galvanointiin, eli sillä päällystetään terästä, esimerkiksi nauloja. Galvanoidussa (sähkösinkitys) metallissa sinkki toimii niin sanottuna uhrianodina eli se hapettuu pinnoitetun metallin sijaan, jolloin esimerkiksi teräksen tapauksessa vältytään ruostumiselta. Sinkkiä käytetään muutenkin rakentamisessa, erityisesti katoissa ja sadevesikouruissa käytetään sinkittyä peltiä. Ilman vesi ja hiilidioksidi muodostavat sinkin pinnalle sinkkikarbonaattia, joka suojaa muuta metallia. Sinkkiä ei voida käyttää esimerkiksi ruokatölkkien päällystämiseen, sillä ruoissa olevat hapot liuottavat sitä. Sinkkiä käytetään myös painevaluissa, jolloin sulaa sinkkiä laitetaan rautaiseen muottiin, johon se jähmettyy. Painevalettuja osia käytetään muun muassa autoissa. Sinkkiä käytetään myös muun muassa kolikoissa. Sinkkiä voidaan käyttää myös mm. hyönteismyrkyissä. Sinkkiä käytetään alkaliparistoissa anodina. Paristoissa sinkin kanssa käytetään yleensä mangaanidioksidia, elohopeaoksidia ja ammoniumkloridia.
Sinkkiä käytetään myös useissa metalliseoksissa, kuten pronssissa, messingissä ja uushopeassa. Sinkkiä voidaan käyttää metalliseoksissa, kunhan seosten ei tarvitse olla erityisen vahvoja. Messinkiä käytetään soittimissa, koruissa ja monenlaisissa koriste-esineissä.
Sinkkiä voidaan käyttää vapauttamaan vetyä epäorgaanisista hapoista (kuten suola- ja typpihaposta). Syntetiikassa sinkkiä käytetään ketonien valmistamisessa, karbonyyliyhdisteiden reaktioissa ja kytkentäreaktioissa. Sinkki toimii tällöin katalyyttinä. Sinkkikloridia voidaan käyttää dehydrauksessa ja katalyyttinä. Sinkin isotooppia 65Zn voidaan käyttää lauhdevesissä.
Sinkin yhdisteillä on monia käyttötarkoituksia. Sinkkikloridia voidaan käyttää puun kyllästämiseen, tekstiilien värjäämiseen, liimoihin, sementtiin ja metallisulatteissa. Sinkkisulfidia käytetään televisioissa ja röntgenlaitteissa. Sitä käytettiin aiemmin myös lasten lelujen värjäyksessä, kunnes se todettiin haitalliseksi. Sinkin arseeniyhdisteitä käytetään hyönteismyrkyissä. Sinkkiyhdisteitä voidaan käyttää myös muun muassa väriaineina ja muina pigmentteinä, veden pehmennyksessä ja veden puhdistuksessa. Sinkkioksidia voidaan käyttää kumiteollisuudessa vulkanoinnissa. Sitä käytetään myös lasien vahvennuksessa, maaleissa sekä lääkkeissä.
Isotoopit.
Luonnossa esiintyvä sinkki koostuu neljästä pysyvästä isotoopista 64Zn, 66Zn, 67Zn, 68Zn ja yhdestä erittäin pitkän puoliintumisajan isotoopista 70Zn, jonka puoliintumisaika on 5×1014 vuotta. Näistä 64Zn on yleisin 48,6 % osuudella. Sinkillä on ytimessään 30 protonia ja neutronien lukumäärä vaihtelee 27:n ja 51:n välillä.
Sinkki ravitsemuksessa.
Suomessa ei sinkin puutetta esiinny tavallista ruokavaliota noudattavilla. Puutoksen suhteen riskiryhmiä ovat laihduttajat ja vegaanit. Sinkkiä on runsaasti lihassa, maksassa ja yleensä juustoissa. Kasviksista sinkkiä on runsaasti täysjyväviljassa, auringonkukan- ja kurpitsansiemenissä, vehnänalkioissa ja -leseissä sekä pähkinöissä, erityisesti parapähkinöissä.
Valtion ravitsemusneuvottelukunnan suositusten mukaan sinkkiä tulisi saada 1,1 mg/vrk ravinnosta energiana saatua megajoulea kohti eli aikuisilla naisilla noin 7 mg/vrk ja miehillä 9 mg/vrk. Erityisryhmillä kuten raskaana olevilla ja imettävillä naisilla sinkin tarve on hieman suurempi. Vegaaniruokavaliossa saantisuositus on 25–30 % suurempi, koska eläinperäinen proteiini parantaa sinkin hyväksikäyttöä ruoassa, kun taas viljavalmisteiden fytiinihappo heikentää sitä. Lapsilla ja nuorilla suositus vaihtelee iän mukaan.
Suurimmaksi hyväksyttäväksi päiväsaanniksi on määritelty aikuiselle 25 mg/vrk. Suomalaiset saavat sinkkiä keskimäärin: naiset 10,0 mg/vrk (1,5 mg/MJ) ja miehet 13,6 mg/vrk (1,5 mg/MJ). Suosituksiin verrattuna sinkkiä saadaan ravinnosta riittävästi. Kun myös ravintoainevalmisteista saatava sinkki otetaan huomioon, muutamalla prosentilla väestöstä saanti kuitenkin ylittää suurimman hyväksyttävän päiväsaannin. Suomalaisten kolme tärkeintä sinkin lähdettä ovat viljat, liha ja maito.
Eliöt tarvitsevat sinkkiä useiden entsyymien rakennusosaksi sekä DNA:n valmistamisessa. Nämä entsyymit tyypillisesti säätelevät ihmisen kehitystä ja hedelmällisyyttä. Esimerkiksi karbonyylin anhydraasi, joka vaikuttaa hiilidioksidin kulkeutumiseen veressä, vaatii sinkkiä toimiakseen. On arvioitu, että sinkki on noin kolmentuhannen proteiinin rakennusosa. Muun muassa sylkirauhasesta, eturauhasesta ja immuunijärjestelmästä on löydetty sinkkiä. Sinkin puute, erityisesti lapsilla, vaikuttaa aivojen kehittymiseen.


Instrumentalismi.
(Metodologinen) instrumentalismi on tieteenfilosofinen näkemys, jonka mukaan käsitteet ja teoriat ovat hyödyllisiä instrumentteja ja niiden arvoa ihmisille ei mitata sillä, ovatko ne tosia vai epätosia (tai kuvastavatko ne totuutta), vaan sillä kuinka tehokkaasti ne selittävät ja ennustavat ilmiöitä.
Instrumentalismi ja sen kehitys liittyvät läheisesti analyyttisen filosofian pragmaattisen koulukuntaan ja sen edustajiin John Deweyhin, William Jamesiin ja C. S. Peirceen. Instrumentalisteja on usein syytetty relativisteiksi, kuten suurelta osin lähinnä William Jamesin kirjoitukset olivatkin. Ontologinen kysymys maailman, tosiasioiden ja arvojen luonteesta on kuitenkin täysin erilainen kuin käytännöllinen tieteenfilosofinen näkemys tieteellisten teorioiden ja laajemmin katsottuna epistemologian luonteesta, joten puhdas realisti voi olla myös instrumentalisti (esimerkiksi Karl Popper). C. S. Peirce myös myöhemmin alkoi puhua omista näkemyksistään pragmatisismina erotuksena pragmatismiin, tehdäkseen selvempää eroa itsekin relativistisempina pitämiinsä kollegoihinsa.
Poliittinen instrumentalismi on alun perin muun muassa John Deweyn ja myöhemmin muun muassa Chicagon taloustieteellisen koulukunnan edustama näkemys, jonka mukaan politiikan ei tulisi olla dogmaattista tai ideologioihin perustuvaa, vaan kaikella politiikalla tulisi olla selkeät tavoitteet ja tulisi empiirisesti mitata, josko politiikalla saavutetaan kyseiset tavoitteet.
Samanlaista näkemystä voidaan soveltaa myös etiikkaan, jossa voidaan puhua moraalisesta instrumentalismista, joka ei pidä metafyysisiä itseisarvoja, joita ei voida erikseen perustella. Moraalisen instrumentalismin mukaan sääntö, jonka mukaan muita ihmisiä ei saa tappaa, on perusteltavissa yhteisön selkeiden tavoitteiden perusteella, kun taas vaikkapa uskonnollinen näkemys seksuaalisen himon haitallisuuteen ei edistä mitään rationaalista tai sekulaaria tavoitetta ja siten lähinnä haittaa yhteisön toimintaa. Tällaisena moraalinen instrumentalismi lähentyy David Humen näkemyksiä sekä klassista utilitarismia.


Eettinen konsensusteoria.
Eettinen konsensusteoria on vahvasti modernistinen eettinen näkemys, jonka mukaan ihmisyhteisön on mahdollista kyetä idealisoidussa tilanteessa pääsemään konsensukseen moraalin luonteesta ja luomaan universaali moraali.
Konsensusteoria hylkää eettisen realismin näkemyksen moraalisista "tosiasioista", jotka esiintyvät joko naturalistisina ja empiirisesti mitattavina ominaisuuksina tai intuitiolla havaittavina asiantiloina. Konsensusteorian vahva näkemys etiikkaan on, että kysymyksessä on emergentti ihmisten kanssakäymisestä kumpuava moraalisäännöstö, joka ei voi olla ihmisestä riippumaton eli objektiivinen.
Jürgen Habermas on kehittänyt universaalipragmatiikkaansa, joka pyrkii luomaan sosiaalisen teorian ja viitekehyksen, jonka mukana syntyisi idealisoidut puitteet absoluuttisen moraalin synnylle. Habermaslaisessa diskurssissa sosiaaliset ja psykologiset esteet eivät vaikuttaisi keskusteluun ja kaikki kuuntelisivat toistensa näkökantoja ilman dogmaattisuutta tai ideologiansa painolastia.
John Rawls muotoili hyvin samansuuntaisen teorian puhuessaan teoksessaan Oikeudenmukaisuusteoria eettisten näkemysten reflektiivisestä tasapainosta, jonka yhteisö saavuttaa rationaalisen keskustelun myötä.


Moraalinen realismi.
Moraalinen realismi eli "eettinen realismi" on metaeettinen näkemys, jonka mukaan objektiivinen moraali on olemassa ihmisestä riippumatta.
Moraalisen realismin mukaan esimerkiksi väite ”naisten ympärileikkaukset ovat väärin” ei tarkoita, että naisten ympärileikkaukset eivät olisi vallitsevan kulttuurin hyväksymiä, tai että lauseen totuusarvo olisi subjektin maailmankatsomuksesta riippuvainen, vaan se kertoo, että on objektiivinen tosiasia, että ne ovat väärin. Moraalisen realismin mukaan moraalisilla lauseilla on totuusarvo aivan kuten kokemusperäisesti mitattavilla asioillakin.
Moraalista realismia edustavat lähinnä moraaliset naturalistit, joiden mukaan moraalinen hyvä voidaan palauttaa kokemusperäisiin tosiasioihin, sekä eettiset intuitionistit, joiden mukaan moraaliset tosiasiat ovat tavoiteltavissa ihmisen omalla intuitiolla eli sisäisellä näkemyksellä.
Moraaliselle realismille vastakkainen kanta on moraalinen antirealismi.


Tarnów.
Tarnów () on kaupunki Puolan kaakkoisosassa Vähä-Puolan voivodikunnassa. Vuonna 2009 siellä oli 115 341 asukasta. Ensimmäiset Auschwitzin keskitysleirille joutuneet ihmiset olivat peräisin Tarnówista.
Kaupungin menestynyt koripallojoukkue on "Unia Wisla Paged Tarnów".


Luettelo komediaelokuvista.
1990-luku.
Komediosta


Shrek.
"Shrek" on vuonna 2001 valmistunut yhdysvaltalainen tietokoneanimaatioelokuva.
Elokuva pohjautuu William Steigin vuonna 1990 julkaistuun kuvitettuun satukirjaan. Elokuvan ohjasivat Andrew Adamson ja Vicky Jenson ja animaation hoiti DreamWorks-yhtiö vuonna 2001. Shrek oli ensimmäinen elokuva, joka voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon vuonna 2002. Shrek julkaistiin Suomessa VHS:llä ja DVD:llä vuonna 2002.
Nimi Shrek tulee jiddišin sanasta שרעק (lausutaan Shrek), joka tarkoittaa pelkoa ja terroria. Myös saksan kielen sana "Schreck" tarkoittaa pelkoa.
Pääroolien ääninäyttelijöinä ovat Mike Myers (Shrek), Eddie Murphy (Aasi),Cameron Diaz (Prinsessa Fiona). Suomalaisina ääninä ovat Samuli Edelmann (Shrek), Jukka Rasila (Aasi) ja Tiina Isohanni (Prinsessa Fiona).
Elokuvan sanottiin olevan tarkoitettu lähinnä aikuisille. Elokuvassa oli paljon aikuisille suunnattuja vitsejä ja teemoja, mutta silti elokuvassa oli helppo juoni ja huumoria, jotka sopivat lapsille. Elokuvassa soi monia tunnettuja pop-lauluja.
Elokuvan myötä DreamWorks Pictures pääsi Disneyn kilpailijaksi ja Shrek oli myöhemmin jopa DreamWorksin maskotti.
Shrek menestyi hyvin ja myöhemmin syntyivät jatko-osat Shrek 2, Shrek kolmas ja Shrek ja ikuinen onni. Myös spin-off-tuotanto on tekeillä. Elokuvan pääosassa olisi Saapasjalkakissa.
Juoni.
Shrek (Samuli Edelmann) on vihreä jätti, joka nauttii ylhäisestä yksinäisyydestään kotonaan suolla. Erään kerran Shrekin rauhaisa elo kuitenkin keskeytyy, kun useat satuhahmot, kuten Pinocchio, kolme pientä porsasta sekä Aasi (Jukka Rasila) joutuvat pakenemaan suolle. Satuhahmojen paon on aiheuttanut pakkomielteinen ja satuja inhoava lordi Faquaard (Eero Saarinen).
Shrek lähtee kotoaan pyytämään lordi Faquaardia palauttamaan rauhan hänen suolleen riippanaan iloisesti ja jatkuvasti pölisevä Aasi. Sillä välin Faquaard kiduttaa piparkakku-ukkoa, jotta tämä paljastaisi hänelle paenneiden satuhahmojen olinpaikan. Kesken kaiken kidutuskammioon kuitenkin ryntää joukko Faquaardin vartijoita mukanaan lordin palavasti etsimä esine: taikapeili. Peili kertoo Faquaardille, että tästä voi tulla oikea kuningas vain, jos tämä nai prinsessan. Peili antaa Faquaardille kolme prinsessavaihtoehtoa: Tuhkimon, Lumikin ja prinsessa Fionan (Tiina Isohanni). Faquaard valitsee Fionan ja hiljentää peilin ennen kuin tämä ehtii mainita ”eräästä vähäpätöisestä seikasta, joka tapahtuu öisin” (paljastuu myöhemmin kiroukseksi).
Shrek ja Aasi saapuvat Faquaardin palatsiin Dulocin kaupunkiin ja saavat huomata olevansa keskellä turnajaisia. Turnajaisten ”voittaja” saa lähteä pelastamaan Fionaa Faquaardin vaimoksi eräästä laavan ympäröimästä ja tultasyöksevän lohikäärmeen vartioimasta linnasta. Shrek päihittää (Aasin avustamana) muut ritarit helposti painiottelun kaltaisessa kamppailussa. Faquaard suostuu siirtämään satuhahmot Shrekin suolta pois, jos Shrek pelastaa Fionan.
Shrek ja Aasi matkustavat linnaan ja lähtevät perille päästyään eri teille löytääkseen Fionan. Aasi kohtaa lohikäärmeen ja lirkuttelee sille pelastaakseen nahkansa ennen kuin huomaa lohikäärmeen olevankin naispuolinen. Lohikäärme ihastuu Aasiin ja vie tämän kammioonsa. Kun Shrek löytää Fionan, prinsessa kauhistuu tämän epäromanttista luonnetta. Heidän lähtiessään linnasta Shrek onnistuu pelastamaan Aasin, joka on joutunut kiikkiin lohikäärmeen helliin kynsiin. Aasin lähtö saa lohikäärmeen raivostumaan, ja se ajaa Shrekin, Fionan ja Aasin ulos linnasta. Ensi alkuun Fiona on innoissaan pelastumisestaan, mutta pettyy nopeasti Shrekin riisuessa kypäränsä ja paljastaessa olevansa jätti. Kolmikko lähtee paluumatkalle Faquaardin palatsiin. Matkan aikana Shrek ja Fiona saavat huomata, että heillä on paljon yhteistä. Lopulta he rakastuvat toisiinsa. Yön saapuessa Fiona kuitenkin kieltäytyy nukkumasta yhdessä Shrekin ja Aasin kanssa, vaan vetäytyy läheiseen luolaan aamunkoittoon saakka. Shrek ja Aasi valvovat ja katselevat tähtiä. Shrek ilmoittaa Aasille aikovansa rakentaa muurin suonsa ympärille heti kotiin palattuaan. Kun Aasi tivaa Shrekiltä syytä siihen, Shrek vastaa, että kaikilla on tapana tuomita hänet ennen kuin tutustuvat häneen. Hänen on näin ollen paras asua yksikseen.
Seuraavana yönä Fiona vetäytyy yöpuulle läheiseen tuulimyllyyn. Kun Aasi kuulee myllystä omituisia ääniä, hän astuu sisään ja löytää sieltä Fionan, joka on muuttunut jätiksi. Fiona kertoo, että hänet kirottiin lapsena, niin että hän muuttuu jätiksi joka yö. Kirous on syy siihen, miksi Fiona ylipäänsä lukittiin linnaan. Fionan oli määrä pysyä siellä, kunnes hän todellinen rakkautensa saapuisi antamaan hänelle suudelman ja muuttamaan hänet oikeaan muotoonsa. Shrek, joka on aikeissa tunnustaa tunteensa Fionalle, kuulee vahingossa osan aasin ja Fionan keskustelusta. Fiona kertoo parhaillaan, miten paljon hän inhoaa muuttumista ”jätinrumilukseksi”, ja Shrek käsittää hänen sanansa väärin. Shrek luulee Fionan inhoavan häntä, minkä seurauksena hänen sydämensä särkyy. Fiona vannottaa Aasia olemaan kertomatta Shrekille loitsusta, sillä hän haluaa tehdä sen itse. Kun aamu viimein koittaa, Shrek on kuitenkin jo ehtinyt hakea Faquaardin Fionan luokse. Faquaard ja Fiona lähtevät takaisin Faquaardin linnaan, kun taas masentunut Shrek palaa suolleen, joka on nyt autioitunut.
Shrek saa huomata, että rauhastaan huolimatta hän tuntee olonsa surkeaksi ja kaipaa Fionaa. Aasi saapuu suolle vihaisena Shrekille. Shrek paljastaa kuulleensa Fionan ja Aasin keskustelun. Aasi pitää Fionalle antamansa lupauksen ja kertoo Shrekille, että Fiona puhui sinä yönä jostakusta toisesta. Sitten Aasi kertoo Shrekille, että Fiona on menossa naimisiin aivan kohta, ja yllyttää Shrekiä lähtemään Dulociin ansaitsemaan Fionan rakkauden. Shrek ja Aasi pääsevät Dulociin tuotapikaa linnasta paenneen ja Aasia seuranneen lohikäärmeen kyydissä. Shrek ja Aasi saapuvat häihin ennen kuin Faquaard ehtii suudella Fionaa. Samassa aurinko kuitenkin laskee ja muuttaa Fionan hääyleisön edessä jätiksi. Shrek käsittää nyt, mitä Fiona todella tarkoitti sanoillaan yöllä tuulimyllyssä. Fionan muodonmuutos kuvottaa Faquaardia, joka määrää Shrekin tapettavaksi ja Fionan vangittavaksi. Shrek kuitenkin kutsuu vihellyksellään lohikäärmettä, joka syöksyy sisään ja nielee Faquaardin. Shrek ja Fiona myöntävät rakastavansa toisiaan ja suutelevat. Sen seurauksena valo ympäröi Fionan kirouksen viimein murtuessa. Fiona jää kuitenkin suureksi yllätyksekseen jätiksi. Shrek rauhoittelee Fionaa vakuuttamalla tämän siitä, että tämä on yhä kaunis. Pari menee naimisiin Shrekin suolla ja lähtee häämatkalle muiden juhlijoiden laulaessa kappaleen ”I’m a Believer”.


Suomen Helluntaikirkko.
Suomen Helluntaikirkko on kristillinen uskonnollinen yhdyskunta, joka perustettiin tammikuussa 2002. Suomen helluntaiherätys, joka siihen asti oli koostunut paikallisseurakunnista, jotka toimivat tätä tarkoitusta varten perustetun yhdistyksen nimen alla, sai näin virallisen uskontokunnan aseman lainsäädännöllisellä tasolla. Suurin osa helluntaiseurakunnista toimii edelleen rekisteröityjen yhdistysten kautta. Helluntaikirkon rekisteriin siirtymisestä päättää jokainen seurakunta itsenäisesti.
Rekisteröityminen uskonnolliseksi yhdyskunnaksi herätti kiivasta keskustelua helluntaiherätyksen sisällä ja erityisesti "Ristin Voitto" -lehden sivuilla. Suurimpia pelonaiheita olivat paikallisseurakuntien itsenäisyyden menettäminen sekä kaksoisjäsenyyden mahdottomuus niille helluntaiseurakuntiin kuuluville, jotka kuuluvat samalla myös Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Suomen Helluntaikirkko -nimiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluminen pakottaisi valitsemaan näiden kahden kirkon jäsenyyden väliltä. Vuoden 2010 lopussa Helluntaikirkossa oli 6281 jäsentä.
Suomen Helluntaikirkkoa johtaa vuosikokouksessa valittava hallitus, joka keskuudestaan vuosittain valitsee puheenjohtajan. Tällä hetkellä puheenjohtajana toimii Turun Helluntaiseurakunnan pastori Pekka Havupalo.
Helluntaikirkko on Suomen Evankelisen Allianssin jäsen sekä Suomen ekumeenisen neuvoston tarkkailijajäsen. Suomen ekumeenisen neuvoston määritelmä "kristillisestä yhteisöstä" sisältää sekä yhdistysmuotoisena että uskonnollisena yhteisönä toimivat helluntaiseurakunnat. Helluntaikirkko kuuluu Suomen vapaakristilliseen neuvostoon (SVKN), joka on Suomessa toimivien vapaiden uskonyhteisöjen yhteistyöelin.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen vuonna 1997 hyväksymä luettelo Suomen kristillisistä uskontokunnista sisältää Suomen helluntaikirkkoa laajemman Suomen helluntaiherätyksen. Piispainkokous ei ole tehnyt uutta luetteloa Helluntaikirkon perustamisen jälkeen, mutta Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisussa "Muutosten keskellä - Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2000–2003" todetaan Helluntaikirkon olevan uudelleenorganisoitunut helluntaiherätys. Helluntai- ja Suomen evankelisluterilaisen kirkon johto tapaavat säännöllisesti sekä SVKN:n, että kahden keskisten neuvottelujen yhteydessä.


RV.
Ristin Voitto, toiselta tasaveroiselta nimeltään RV, toimii Suomen helluntaiherätyksen pää-äänenkannattajana. Lehti ilmestyy viikoittain.
Ristin Voitto on perustettu vuonna 1912. Vuonna 1912 alettiin julkaisemaan norjalaisesta "Korsets Seireistä" suomennettua "Ristin Voitto"-lehteä, jonka ensimmäisenä julkaisijana toimi Tammisaarelainen muurarimestari H. W. Sjöblom, Maisteri Arno Fellman toimi suomentajana. Ensimmäisen vuoden ajan, numerot 1–6 painettiin Norjassa.
Lehdessä julkaistaan uutisia, opetuskirjoituksia ja ajankohtaisartikkeleita sekä kirja- ja levyarvosteluja ja perheuutisia. Ristin Voitossa on myös yleisönosasto, jolla käydään useimmiten keskusteluja Suomen helluntailiikkeen opillisista ja käytännöllisistä kysymyksistä.
Lehden tilaajamäärä on puolittunut huippuvuosistaan 1970–1980-lukujen vaihteesta ja on nykyisin noin 10 000 kpl ja on arvioitu, että lehti tavoittaa noin 40 000 lukijaa viikottain. Lehden toimitus sijaitsee Keravalla. Lehden päätoimittaja on Leevi Launonen. Lehteä kustantaa Aikamedia Oy.


Martin van Creveld.
Martin van Creveld (s. 5. maaliskuuta 1946) on Hollannissa syntynyt israelilainen sotahistorioitsija. Hän on asunut Israelissa vuodesta 1950 lähtien.


Wayne Gretzky.
Wayne Douglas Gretzky (s. 26. tammikuuta 1961 Brantford, Ontario, Kanada) on kanadalainen uransa lopettanut jääkiekkoilija. Keskushyökkääjänä pelannutta Gretzkyä pidetään yleisesti kaikkien aikojen parhaana jääkiekkoilijana. Hän pelasi NHL:ssä 21 kautta edustaen Edmonton Oilersia, Los Angeles Kingsiä, St. Louis Bluesia ja New York Rangersia ja voittaen neljä Stanley Cup-mestaruutta vuosina 1984, 1985, 1987 ja 1988. NHL:n runkosarjaotteluita Gretzky pelasi 1 487 ja merkkautti niissä tehopisteet 894+1963=2857. Hän siis teki 1,92 tehopistettä yhtä ottelua kohden. NHL:n pudotuspeleissä Gretzky pelasi 206 ottelua tehopistein 122+260=382. Gretzky ylitti uransa aikana runkosarjassa 200 tehopisteen rajan neljä kertaa. Yksikään toinen pelaaja ei ole kyennyt ylittämään kyseistä pisterajaa kertaakaan. Mario Lemieux oli erittäin lähellä kaudella 1988–1989, jolloin hän teki 199 pistettä ja jäi vain pisteen päähän rajasta. Gretzky on NHL:n kaikkien aikojen paras pistemies.
Kanadan jääkiekkomaajoukkuetta Gretzky edusti vain muutamaan otteeseen. Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuihin hän pääsi osallistumaan vain vuonna 1982, sillä muina vuosina Gretzky pelasi NHL:n pudotuspeleissä. Gretzky edusti maataan neljässä Kanada-cup-turnauksessa ja kerran olympiakisoissa sekä maailmancupissa. Aikuisten maajoukkuetasolla hän saavutti kuusi ja alle 20-vuotiaiden tasolla yhden mitalin.
Gretzky pelasi viimeisen NHL-ottelunsa 18. huhtikuuta 1999 New York Rangersin kotiareenalla Madison Square Gardenissa. Edmonton Oilers jäädytti Gretzkyn pelinumeron 99 hänen aktiiviuransa jälkeen 1. lokakuuta 1999. Gretzkyn pelinumero poistettiin NHL:ssä käytöstä kokonaan 6. helmikuuta 2000. Kenenkään toisen pelaajan pelinumeroa ei ole edelleenkään jäädytetty NHL:ssä koko liigan laajuisesti.
NHL-uransa aikana Gretzky piti hallussaan yhteensä 61:tä eri NHL-ennätystä, joista valtaosa on edelleen rikkomatta. Hänen ennätyksistään maineikkaimpia ovat yhden kauden maaliennätys (92 maalia kaudella 1981–82), yhden kauden syöttöennätys (163 maalin johtanutta syöttöä kaudella 1985–86) ja yhden kauden piste-ennätys (215 tehopistettä kaudella 1985–86).
Nuoruusvuodet.
a>n edustalle pystytetty patsas. Lisäksi areenalle johtava moottoritie on nimetty Wayne Gretzky Driveksi.
Gretzkyn isoisä Anton "Tony" Gretzky oli puolalainen siirtolainen, joka muutti vuonna 1917 Venäjältä nykyisen Valko-Venäjän alueelta Yhdysvaltoihin Chicagoon aikomuksenaan liittyä Yhdysvaltain armeijaan. Kanadan armeijassa maksettiin kuitenkin parempaa palkkaa, ja hän muuttikin pian Winnipegiin Kanadaan. Vuonna 1932 Anton ja Mary Gretzky perustivat vihannestarhan lähelle Brantfordia. Waynen isän Walter Gretzkyn mukaan Anton ja Mary olivat valkovenäläisiä, mutta he ovat voineet olla myös Valko-Venäjällä asuneita puolalaisia, sillä Wayne Gretzky on toisinaan vitsaillut puolalaisilla juurillaan.
Jääkiekkoa Wayne opetteli pelaamaan jo kaksivuotiaana kotinsa takapihalla isänsä jäädyttämällä kentällä. Hän harjoitteli ahkerasti luistelua, laukomista ja mailankäsittelyä. Kuusivuotiaana Gretzky aloitti pelaamisen joukkueessa, jossa osa pelaajista oli kymmenvuotiaita eli häntä neljä vuotta vanhempia. Jo nuorena Gretzky oli niin lahjakas pelaaja, että hän pelasi vuosia itseään vanhempien sarjoissa. Viimeisellä juniorikaudellaan Brantfordissa Gretzky teki 85 ottelussa 378 maalia ja 139 syöttöä eli yhteensä 517 tehopistettä. Juniorisarjoissa Wayne sai lempinimen "valkoinen tornado", joka perustui hänen nopeuteensa ja siihen, että hän käytti valkoisia pelihanskoja.
14-vuotiaana Gretzky jätti liian pieneksi jääneen kotikaupunkinsa ja muutti Torontoon. Torontossa Gretzky pelasi ensin Toronto Natsissa ja seuraavaksi OHA-liigan Peterborough Petesissä. Kausi 1977–78 oli ainoa täysi kausi, jonka Gretzky pelasi kokonaan OHA:ssa. Seuraavasta kaudesta osan hän pelasi Kanadan nuorten jääkiekon MM-joukkueessa, mutta voitti silti OHA:n pistepörssin.
Kaudella 1978–79 pelatessaan OHA:n Sault Ste. Marie Greyhoundsissa Gretzky olisi halunnut käyttää esikuvansa Gordie Howen numeroa 9, mutta se oli joukkueessa jo käytössä. Gretzky pelasi jonkin aikaa numerolla 19, joka vaihtui sitten numeroon 14. Valmentaja Muzz MacPherson kehotti Gretzkyä kokeilemaan numeroa 99 Phil Espositon ja Ken Hodgen lailla. Ensimmäisessä ottelussa, jossa Gretzky käytti numeroa 99, yleisö naureskeli numerolle aluksi, mutta ottelun jälkeen nauru hiljeni Gretzkyn tehtyä kolme maalia eli kypärätempun. Gretzky mieltyi numeroon, jota kukaan ei ollut aiemmin käyttänyt, eikä tämän jälkeen luopunut siitä.
Ammattilainen Gretzkystä tuli kaudella 1977–78 hänen siirryttyään WHA-liigan Indianapolis Racersiin. Indianapolisissa Gretzky ehti pelata vain kahdeksan ottelua ennen kuin Racers myi hänet vielä tuollon WHA-liigassa pelanneelle Edmonton Oilersille. Gretzky olisi mieluummin siirtynyt OHA:sta suoraan NHL:ään, mutta liigan ikäraja oli tuolloin 20 vuotta. OHA-sarjaan jäämisen Gretzky ei nähnyt kehittävän uraansa, joten WHA oli paras vaihtoehto. Ensimmäisellä ammattilaiskaudellaan Gretzky oli WHA:n pistepörssin kolmas pistein 46 + 64 = 110.
Edmonton Oilers.
Gretzky teki Edmontonin kanssa alun perin huikean kahdenkymmenen vuoden sopimuksen, jonka oli määrä kestää vuoteen 1999 asti. Gretzky aloitti uransa NHL:ssä ("National Hockey League") syksyllä 1979, kun WHA yhdistyi NHL:ään. NHL:n sääntöjä muutettiin siten, että WHA:n useat alaikäiset juniorit saattoivat jatkaa uraansa NHL:ssä.
Vaikka kukaan ei uskonut Gretzkyn kykenevän samanlaisiin tehoihin kuin WHA-liigassa, Gretzky oli jo ensimmäisellä NHL-kaudellaan jaetulla ykkössijalla pistepörssissä Marcel Dionnen kanssa tehopistein 51 + 86 = 137. Gretzky myös kirjasi kaudella eniten syöttöjä runkosarjassa. Tulokaskaudellaan Gretzky ajautui uransa ensimmäiseen tappeluun Chicago Blackhawksin Doug Lecuyeria vastaan. Uransa aikana Gretzky osallistui tappeluun vain kolmesti.
Jo toisella NHL-kaudellaan Gretzky rikkoi Bobby Orrin syöttöennätyksen ja Phil Espositon piste-ennätyksen jakamalla 109 syöttöä ja tekemällä 164 tehopistettä. Kauden kruunasivat Art Ross ja Hart Memorial Trophyt.
Kaudella Gretzkyn oikealla laidalla alkoi pelata suomalaistulokas Jari Kurri. Kurrin tulo Gretzkyn ketjuun näkyi ajoittain itsekkyydestä syytetyn keskushyökkääjän plus-miinustilastojen parantumisena. Kaksikolle tyypillistä oli kiekon siirto yhdellä kosketuksella sinne, minne toinen oli vasta menossa. Kaikkiaan hyökkääjät pelasivat Edmontonissa yhdessä kahdeksan kautta, joiden aikana Kurri syötti Gretzkyn maaleista 196. Vastaavasti Gretzky syötti Kurrin maaleista 364. Heistä puhutaan yhä liigan kaikkien aikojen kovimpana ja legendaarisimpana kaksikkona. Samalla kaudella rikkoutui Orrin syöttöennätys.
Kaudella Gretzky teki ennätykselliset 92 maalia. Kukaan muu ei ollut aiemmin saavuttanut yhdellä kaudella edes 80 maalin rajaa.
Gretzky saavutti ensimmäisenä pelaajana 200 tehopistettä 92 maalillaan ja 120 syötöllään (yhteensä 212). Seuraavina kausina Gretzky paranteli joka kerta omaa yhden kauden syöttöennätystään (125, 135, 163) ja saavutti lopullisen yhden kauden piste-ennätyksensä (215 pistettä).
Kausi ei ollut aivan edellisen veroinen, mutta silti Gretzky voitti maali- ja pistepörssit 71 maalilla ja 125 syötöllä. Samalla kaudella hän osallistui myös uransa toiseen tappeluun Minnesota North Starsin Neal Brotenia vastaan. Kauden jälkeen Gretzky palkittiin jälleen NHL:n arvokkaimpana pelaajana niin pelaajien kuin pelaajayhdistyksenkin puolesta.
Vaikka Jari Kurri oli vakiinnuttanut nopeasti paikkansa Gretzkyn rinnalla, ketjun vasenta laitahyökkääjää haettiin pitkään. Paikalla kokeilivat muun muassa Mike Krushelnyski, Willy Lindström, Jaroslav Pouzar ja Raimo Summanen. Kaudella ketju sai lopulta toisen helsinkiläisen laiturin, kun Esa Tikkanen istutettiin Edmontonin ykkösvitjaan. Tikkasen rooliin kuului tilan raivaaminen taitaville ketjukavereille, Gretzkyn koskemattomuuden varjeleminen ja nurkissa taisteleminen. Syvyyssuunnassa Oilersin ykkösketjun takana peliä teki Hockey Hall of Fame -puolustaja Paul Coffey.
Keväällä 1984 Gretzky ajautui viimeistä kertaa urallaan tappeluun. Chicago Blackhawksin Bob Murray sai kunnian olla viimeinen Gretzkyn kanssa tapellut.
Kun Gretzky myytiin Oilersista Los Angeles Kingsiin kauden päätteeksi, hänellä oli hallussaan 49 NHL-ennätystä, mikä oli jo sinänsä ennätys.
Gretzkyn myynti johtui enemmänkin Oilersin taloudellisesta tilanteesta kuin Kingsin pelaajillisista syistä. Oilersin omistaja Peter Pocklington näki Gretzkyn olevan täydellinen markkinatuote, jonka arvo oli kuitenkin kääntymässä laskusuuntaan. Los Angelesin Kingsien saatua Gretzkyn joukkueeseensa seuran omistaja Bruce McNall ymmärsi, että jos hän nostaisi Gretzkyn palkkaa niin että tämä saisi korvauksia PR-tilaisuuksista, joukkueen tulot lähtisivät samalla kasvuun. Hän oli oikeassa, mutta sai näin aikaan NHL:n palkkatason huiman ja nopean nousun, mikä taas teki NHL:stä bisnestuotteen.
Los Angeles Kings.
Wayne Gretzky pelasi Los Angeles Kingsin joukkueessa kahdeksan kautta. Heti Gretzkyn ensimmäisellä Los Angelesin-kaudella Kings eteni pudotuspeleihin, joissa se pudotti ensimmäisellä kierroksella jatkosta Gretzkyn entisen seuran Edmonton Oilersin. Gretzky teki tuolla kaudella 54 maalia ja antoi 114 maaliin johtanutta syöttöä, yhteensä 168 pistettä. Kingsin taival pudotuspeleissä kuitenkin päättyi toisella kierroksella. Vastustajana otteluparissa oli Calgary Flames, joka eteni lopulta Stanley Cup-voittoon. Kauden päätteeksi Gretzky palkittiin Hart Trophylla.
Seuraavalla kaudella Gretzkyn entinen joukkue Oilers voitti ensimmäisen mestaruutensa ilman Gretzkyä. Tuo voitto on toistaiseksi Edmonton Oilersin viimeisin.
Gretzky ei voittanut Stanley Cupia uudelleen enää Oilersista lähdettyään. Finaaliin asti Gretzky pääsi Kingsin kanssa kaudella, mutta tuolloin Montreal Canadiens vei Stanley Cupin otteluvoitoin 4–1. Gretzkyn joukkuekavereina pelasivat tuolla kaudella muun muassa kaksi jo Oilersin ajoilta tuttua joukkuekaveria: Jari Kurri ja Marty McSorley.
Gretzky voitti uransa viimeisen pistepörssin voitosta myönnettävän Art Ross Trophyn kaudella pelatessaan Kingsissa.
St. Louis Blues.
Kaudella Los Angeles Kings näytti jäävän ulos pudotuspeleistä, joten Gretzky kaupattiin kesken kauden St. Louis Bluesiin Brett Hullin seuratoveriksi. Gretzky ja Hull eivät soveltuneet parivaljakoksi niin hyvin kuin oli odotettu. Loppukaudella Gretzky pelasi Bluesin riveissä 18 ottelua tehopisteillä 8+13=21. Blues eteni pudotuspeleihin, mutta putosi kuitenkin jatkossa toisella kierroksella Detroit Red Wingsiä vastaan.
Keväällä 1996 Gretzkystä tuli vapaa agentti, joten hän oli vapaa siirtymään mihin tahansa seuraan.
New York Rangers.
Wayne Gretzky viimeisen seuransa New York Rangersin paidassa 1997.
Gretzky valitsi uudeksi seurakseen kevään 1994 Stanley Cup-mestari New York Rangersin, jossa hän sai tilaisuuden pelata entisen seurakaverinsa Mark Messierin kanssa. Gretzkyn pelillinen rooli uran loppupuolella painottui entistä vahvemmin pelinrakentajana toimimiseen. Hän antoi Rangersissa pelaamissaan 234 ottelussa 197 maaliin johtanutta syöttöä, mutta teki vain 57 maalia.
Keväällä 1997 Rangers eteni pudotuspeleissä konferenssin finaaleihin. Joukkue putosi Stanley Cup-finaaleista häviten Philadelphia Flyersille otteluvoitoin 4–1.
Gretzkyn kaksi viimeistä NHL-kautta päättyi jo runkosarjaan. Hän pelasi uransa viimeisen ottelun Rangersin paidassa 18. huhtikuuta 1999 Madison Square Gardenissa Pittsburgh Penguinsia vastaan. Gretzky merkkautti viimeisessä ottelussaan yhden syöttöpisteen Brian Leetchin maaliin. Rangers hävisi ottelun jatkoajalla 2–1. Gretzkystä tuli NHL:n toiseksi viimeinen pelaaja, joka oli aloittanut uransa WHA-liigassa. Viimeiseksi jäi hänen pitkäaikainen joukkuetoverinsa Mark Messier.
Kun viidettäkymmenettä NHL All-Stars-ottelua pelattiin, ottelun alkuseremonioissa julistettiin, ettei numeroa 99 saa NHL:ssä Gretzkyn jälkeen enää käyttää, vaan numero jäädytettiin kaikissa joukkueissa.
Gretzky nimettiin myös välittömästi kauden päätteeksi Hockey Hall of Fameen. Hän on kymmenes pelaaja, joka sai kyseisen kunnian heti uransa päätettyään.
Viimeisen kautensa päätteeksi Gretzky sai vielä yhden henkilökohtaisen NHL-palkinnon, Lady Byng Memorial Trophyn.
Maajoukkueura.
Gretzky edusti maataan ensimmäisen kerran jääkiekon nuorten MM-kilpailuissa vuonna 1978, jolloin Kanada voitti pronssia. Tämän jälkeen Gretzky aloitti ammattilaisuran. Hänen ensimmäinen aikuisten arvokilpailunsa oli vuoden 1981 Kanada-cup. Kanada jäi kisoissa hopealle. Seuraavana vuonna 1982 Gretzky edusti ensimmäistä ja ainoata kertaa maataan MM-kisoissa. Kisat järjestettiin Suomessa, ja Kanadan joukkue saavutti pronssimitalit.
Arvokilpailuvoittoa Gretzky pääsi juhlimaan vuoden 1984 Kanada-cupissa. Sama toistui vuosien 1987 ja 1991 Kanada-cupissa. Kanada-cup on ainoa arvokisamestaruus, jota Gretzky oli mukana voittamassa.
Gretzky edusti Kanadan jääkiekkomaajoukkueessa maataan olympialaisissa vain kerran. Vuoden 1998 Naganon talviolympialaiset olivat myös hänen uransa viimeiset arvokisat maajoukkueessa. Kanada jäi ilman mitalia hävittyään Suomelle pronssiottelussa.
Aktiiviuran jälkeen.
Gretzky ilmoitti uransa lopettamisesta 16. huhtikuuta 1999. Jo vuonna 2000 Gretzky siirtyi NHL-seura Phoenix Coyotesin osaomistajaksi.
Peliuransa jälkeen Gretzky on toiminut Kanadan maajoukkueen johtajana (General Manager). Kaudella 2005–06 Gretzky toimi Phoenix Coyotesin valmentajana, toimessa johon hänet nimettiin 8. elokuuta 2005.
Gretzky valmensi Phoenixia neljän kauden ajan. Phoenix jäi jokaisella kaudella pudotuspelien ulkopuolelle. Joukkue voitti Gretzkyn valmentajauran aikana 143 ottelua ja hävisi 161.
Gretzky erosi Phoenixin valmentajan tehtävistä syyskuussa 2009 vähän ennen kauden 2009–2010 alkua. Hän ei ollut osallistunut joukkueen harjoituskauteen, vaan joukkuetta oli vetänyt apuvalmentaja Ulf Samuelsson. Gretzkyn eron jälkeen Phoenix palkkasi joukkueen uudeksi valmentajaksi Dave Tippettin.
Gretzky sytytti 2010 Vancouverin olympialaisten olympiatulen.
Gretzky osallistui jääkiekkopeli NHL 12 tekemiseen. Kun pelaaja saavuttaa "Be a pro"-pelimuodossa pelin jälkeen jonkin legendojen merkkipaalun, Gretzky kertoo ennätyksestä. Lisäksi hänen hahmonsa on pelissä mukana legendajoukkueessa. Gretzkyn hahmolla voi myös pelata uutta "Be a legend"-pelimuotoa.
Yksityiselämä.
Gretzkyllä on neljä nuorempaa sisarusta: Kim, Keith, Glen ja Brent. Myös Keith ja Brent ovat pelanneet jääkiekkoa.
Gretzky on ollut naimisissa Janet Jones-Gretzkyn kanssa vuodesta 1988 lähtien, ja heillä on viisi lasta: Paulina, Ty Robert, Trevor Douglas, Tristan Wayne ja Emma Marie.
Gretzky omistaa Torontossa sijaitsevan ravintolan, jonka nimi on "Wayne Gretzky's".


Kielilläpuhuminen.
Kielilläpuhuminen tarkoittaa uskonnollista ilmiötä, jossa henkilö esittää hurmostilassa yleensä käsittämättömistä tavuista muodostuvaa puhetta.
Kristinuskon piirissä kielilläpuhuminen jaetaan kahdenlaisiin tapauksiin, joista käytetään nimityksiä "glossolalia" (kreik. γλώσσα, "glossa", "kieli" ja λαλώ, lalô, "puhua") ja "ksenolalia". Oudon kielen tulkitseminen liittyy samaan ilmiöön. Glossolaliassa, joka on yleisempää, kielilläpuhujan kieli on käsittämätöntä myös puhujalle itselleen, ja tarvitaan erityinen selittäjä tulkitsemaan puhetta, jotta se voidaan ymmärtää. Silloin kun kielilläpuhuja puhuu itselleen vierasta kieltä (jota hän ei ole oppinut taikka opiskellut), mutta jonka joku kuulijoista tunnistaa luonnolliseksi kieleksi, kutsutaan ilmiötä nimellä "ksenoglossolalia" tai "ksenolalia", eli vierailla kielillä puhuminen.
Glossolaliaksi luonnehdittua kielilläpuhumista ilmenee Haitin voodookulteissa ja šamanismissa. Näiden kulttien piirissä uskotaan, että alttiutta kielilläpuhumiseen voidaan edistää hallusinogeeneillä, esimerkiksi syömällä psilosybiinisieniä..
Kielilläpuhuminen kristinuskossa.
Kielilläpuhuminen mainitaan Raamatussa yhtenä Pyhän Hengen antamista armolahjoista. Raamatun Apostolien teoissa on kuvaus selväsanaisesta kielilläpuhumista, ksenolaliasta, jollaista ilmeni ensimmäisen kerran helluntaina sekä erinäisiä kertoja myöhemmminkin. Myöhemmin seurakunnissa esiintyi kuitenkin paljon nimenomaan glossolaliaa, jonka käytöstä ja siihen suhtautumisesta Apostoli Paavali ohjeisti seurakuntalaisia. Hänen mukaansa kielilläpuhuminen seurakunnassa on sallittua vain, mikäli puhe tulkitaan. Muutoin kielilläpuhujan tulisi puhua itsekseen muita häiritsemättä, sillä selittämätön kielilläpuhuminen voi olla rakentavaa puhujalle, mutta merkityksetöntä seurakunnalle. Nykypäivän kristillisyydessä on kuitenkin yleistä, että kielillä rukoillaan yhteen ääneen siten, että jokainen puhuu eri kieltä eikä kieliä ymmärretä eikä selitetä.
Kielilläpuhuminen (ksenolalia, mutta useimmiten glossolalian muodossa) yleistyi kristittyjen keskuudessa huomattavasti 1900-luvun aikana helluntailaisuuden ja karismaattisuuden myötä. Näissä liikkeissä rukoillaan usein erityistä henkikastetta — samanlaista kuin apostoleille tapahtui helluntaina, jonka selvimpänä merkkinä on juuri kielilläpuhuminen. Kielilläpuhumisen katsotaan olevan hengellisesti rakentavaa sen käyttäjälle. Toinen merkitys sillä on profetian välittäjänä: yksi rukoilee ääneen kielillä ja toinen käyttää kielten selittämisen armolahjaa viestin tulkitsemiseen.
Kielilläpuhumisen yhteydessä on todettu myös Apostolien tekojen helluntaikuvauksen kaltaisia tilanteita, joissa puhuja on puhunut jotain ymmärrettävää kieltä, jota hän ei itse ole osannut mutta jota joku paikalla olijoista on hallinnut.
Kielilläpuhumisilmiöön ovat kohdistaneet kritiikkiä niin uskonnottomat kuin uskovatkin. Muiden muassa episkopaalinen piispa James A. Pike on puhunut kielilläpuhumista vastaan ja sanonut sen saattavan pisimmilleen vietynä liittyä jopa skitsofreniaan. Ilmiö ei ole rajoittunut kristinuskon piiriin, vaan sitä on tavattu myös esimerkiksi hinduilla.
Tieteellisiä näkökulmia.
Kielillä puhumista on tutkittu melko paljon. Tutkijoiden hypoteesit vaihtelevat huijauksesta mielenhäiriöihin.
Kielitieteellinen.
Kielilläpuhujien käsittämättömistä tavuista koostuvaa puhe on tyypillisesti epämääräistä tavujen uudelleenjärjestämistä puhujan äidinkielestä. Eri maista kotoisin olevien kielilläpuhujien näytteitä analysoitaessa on huomattu niiden kaikkien poikkeavan selvästi toisistaan. Kielitieteilijöiden mukaan käsittämättömällä puheella ei ole mitään yhteyttä mihinkään ihmisten käyttämiin kieliin ja niiden rakenteeseen, eli se on niin sanottua siansaksaa. Myöskään uskonnollisen kokemuksen aiheuttama kielilläpuhuminen ei poikkea tyyliltään kielilläpuhumisesta, johon uskonnot eivät liity. Kielilläpuhuminen ei rajoitu mihinkään tiettyyn uskontoon, vaan se on ihmisten keskuudessa tapahtuva luonnollinen ilmiö.
Psykologinen.
Ensimmäisen tieteellisen tutkimuksen kielilläpuhumista suoritti psykiatri Emil Kraepelin tutkiessaan skitsofreniapotilaiden kielellistä käyttäytymistä. Vuonna 1927 G.B. Cutten julkaisi kirjan "Speaking with tongues; historically and psychologically considered", joka oli vuosia arvostettu lääketieteellinen teos. Kuten Kraepelin hän yhdisti kielilläpuhumisen skitsofreniaan. Vuonna 1972 John Kildahl tarkasteli ilmiötä eri näkökulmasta kirjassaan "The Psychology of Speaking in Tongues". Hänen mukaansa kielilläpuhuminen ei ollut skitsofreniaan liittyvä oire, ja kielilläpuhujat kärsivät vähemmän stressistä. Hän kuitenkin havaitsi kielilläpuhujien taipumuksen tarvita auktoriteettihahmoja elämässään sekä heidän kärsineen monista kriiseistä.
Lääketieteellinen.
Pennsylvanian yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan tutkijat kuvansivat viiden kielilläpuhujan aivoja ja havaitsivat, että kielilläpuhumisen aikana muun muassa otsalohkot ja keskittymiskykyä säätelevä aivoalue hiljenivät. Kokelaat eivät kontrolloineet aivojensa kielikeskuksia glossolalian aikana. Näitä löydöksiä on tulkittu niin, että jokin tuntematon tekijä otti heidän tietoisuutensa hallintaansa. Tutkijat olettivat, että tämä olisi toinen osa aivoista, mutta sen sijaintia he eivät tutkimuksessa kuitenkaan pystyneet osoittamaan. Kaiken kaikkiaan kielilläpuhumisen katsottiin heijastavan monimutkaista aivotoimintaa, jonka ymmärtämiseksi tutkijoiden mukaan tarvittaisiin lisätutkimuksia..


Yrjö Kokko.
Yrjö Kokko.Yrjö Olavi Samuli Kokko (16. lokakuuta 1903 Sortavala – 6. syyskuuta 1977 Helsinki) oli suomalainen eläinlääkäri ja kirjailija. Hänen vanhempansa olivat tukkukauppias Bruno Henrik Kokko ja Kaarin Kajava. Hän oli naimisissa hammaslääkäri Aune Iluksen kanssa. Kirjailija Anna Ungelo on heidän tyttärensä. Kokko ja hänen vaimonsa on haudattu Lempäälään.
Elämänvaiheet.
Yrjö Kokko valmistui ylioppilaaksi Viipurin Suomalaisesta lyseosta vuonna 1923. Hän opiskeli eläinlääkäriksi Hannoverin, Tarton ja Wienin korkeakouluissa 1923–1930. Rahoitusta opinnoilleen hän sai toimimalla Suomen Kuvalehden kirjeenvaihtajana vuosina 1924–1930. Vuodesta 1930 vuoteen 1945 hän toimi vt. piirieläinlääkärinä Vetelissä ja Kokkolassa sekä vuodesta 1932 Sysmän kunnan kunnaneläinlääkärinä ja 1945–1950 Muonion kunnan piirieläinlääkärinä. Vapaaksi kirjailijaksi hän jäi vuonna 1950, kun hänelle ei lupauksesta huolimatta annettukaan toista vuotta virkavapautta. Hänet palkittiin vuonna 1956 Pro Finlandia -mitalilla.
Eränkävijä, luonnonsuojelija ja kirjailija.
Kokko oli eränkävijä, joka kirjoitti Molli-nimisestä saksanseisojastaan, "maailman viisaimmasta koirasta", kokonaisen kirjan. Metsästystä ja kalastusta hän harrasti muun muassa asuessaan Ungelon torpaksi nimittämässään talossa Enontekiöllä. Kiirunoita hän ei ampunut eikä antanut koiransakaan pyytää. Kokon omat riistareseptit "Riekkoa pakissa" ja "Kokon porokaarre" julkaistiin Suomen Kuvalehden numerossa 9 vuonna 1958.
Kokon varhaisimpia tunnettuja tekstejä on hänen ylioppilasaineensa "Yksimielisyys on voimaa", joka kuvaa leppälintujen puolustautumista variksia vastaan. Aine tunnetaan siitä, että opettaja hylkäsi sen, mutta ylioppilastutkintolautakunta antoi siitä laudatur-arvosanan.
Kokko muistetaan kirjailijana parhaiten sadustaan Pessi ja Illusia ja toiminnastaan Suomen laulujoutsenten pelastamiseksi. Hän teki uupumatta valistustyötä laulujoutsenen puolesta lukemattomin lehtikirjoituksin ja luennoin ja hänen kirjoistaan "Laulujoutsen – Ultima Thulen lintu" ja "Ne tulevat takaisin" tuli suomalaisen luonnonsuojelukirjallisuuden klassikoita. Hän etsi joutsenia yhdessä saamelaisen ystävänsä Sulo Rovan kanssa, jota hän laulujoutsenista kertovissa kirjoissaan kutsuu nimellä Niuniu. Itseään hän kutsuu samoissa kirjoissa nimellä Tiiti. He löysivät kaksi joutsenta ja antoivat niille nimet Marski ja Hanna. Hän on kertonut käyttäneensä joutseniin viisi vuotta työtä ja 3000 kilometriä kävelyä. Tarina kertoo innostuksen joutsenten pelastamiseen syntyneen hänen isänsä ammuttua aikoinaan joutsenen, joka täytettiin ja vietiin siihen kouluun, jota hän kävi Viipurissa. Myöhemmin Kokko riitautui Sulo Rovan kanssa.
Kokko harrasti myös valokuvausta ja kuvitti itse suurimman osan kirjoistaan. Hänen tuotannolleen on ominaista faktan ja fiktion sekoittaminen. Lapin-kirjoissaan hän kuvasi luontoa ja tunturisaamelaista kulttuuria. 1950-luvulla hän tuli surulliseksi siitä, että uusi aika määräyksineen ja rajoituksineen saapui Tunturi-Lappiin ja monet vanhat tavat muuttuivat. Kokko viihtyi hyvin myös Kanariansaarilla. Hänen kirjansa saivat paljon suosiota tavallisten lukijoiden keskuudessa, mutta kirjallisuustieteilijöitä ne eivät juuri innostaneet, paitsi aikuisten satu Pessi ja Illusia. Pessi ja Illusia -kirjasta tehtiin myös baletti ja elokuva.


ACPI.
ACPI-määrittely () on avoin teollisuusstandardi, jota ovat olleet kehittämässä HP, Intel, Microsoft, Phoenix ja Toshiba. Se määrittelee yleisen rajapinnan laitteiston tunnistusta, emolevyä, laitteiston määritystä ja virranhallintaa varten.
Standardin perusosa on virranhallinta, ja sitä on paranneltu on edeltäjäänsä (APM) nähden pääasiassa kahdella tavalla. Ensinnäkin se antaa käyttöjärjestelmän hallita virrankäyttöä, toisin kuin APM. Viimeksi mainittu yleensä antaa virranhallintaoikeuden enimmäkseen BIOSille, jolloin käyttöjärjestelmällä on vain hyvin vähän oikeuksia. ACPI:ssa valta on käyttöjärjestelmällä, ja BIOS on yleensä vastuussa vain laitteston välisen kommunikoinnin yksityiskohdista.
Lisäksi ACPI tuo ennen vain kannettavissa tietokoneissa olleen virranhallinnan tavallisiin pöytä- ja palvelinkoneisiin. Standardi tukee näppäimiä, joilla koneen voi laittaa valmiustilaan tai sammuttaa. Jotkin valmistajat — kuten Asus ja Compaq — ovat laajentaneet tätä toimintoa muille niin sanotuille multimedianäppäimille. ACPI:a ei voi käyttää vanhalla laitteistolla. On tärkeää, että kaikki koneen oleelliset laitteet tukevat sitä.


Sotateollinen kompleksi.
a>in Newport Newsin telakalla Virginiassa, Yhdysvalloissa
Sotateollinen kompleksi tarkoittaa taloudellisista toimijoista, poliitikoista ja sotilashenkilöistä koostuvaa verkostoa, jonka yhteinen etu on tavaroiden ja palveluiden tuottaminen sotilaallisiin tarkoituksiin ja jonka poliittinen ja taloudellinen vaikutusvalta on suuri. Sotateollisen kompleksin käsite yhdistetään erityisesti Yhdysvaltoihin ja muihin asevarusteluun panostaviin suurvaltoihin. Ensimmäisten sotateollisten kompleksien sanotaan muodostuneen Ranskassa ja Britanniassa 1870- ja 1880-luvuilla.
Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhower varoitti 17. tammikuuta 1961 jäähyväispuheessaan Yhdysvaltain sotateollisen kompleksin vaikutusvallan liiallisen kasvun aiheuttamista vaaroista.


Arabianranta.
Arabianranta () on Toukolan kaupunginosaan kuuluva uusi asuntoalue Helsingin itäisessä kantakaupungissa. Se on hallinnollisesti osa Vanhankaupungin peruspiiriä.
Arabianranta levittäytyy pitkin Vanhankaupunginlahden rantaa Kyläsaaresta Vantaanjoen suulle asti.
Alueen oppilaitoksia ovat Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu, ammattikorkeakoulu Metropolian kulttuuri- ja palvelualan toimipisteet, Pop & Jazz Konservatorio, Arabianrannan peruskoulu, ruotsinkielinen ammattikorkeakoulu Arcada ja ruotsinkielinen ammattikoulu Prakticum. Arabianrannassa on myös kolmen ensin mainitun oppilaitoksen sekä Helsingin kaupunginkirjaston yhteinen kirjastokeskus Aralis. Arcadan oppilaskunnan klubitalo COR-huset sijaitsee Arabian kauppakeskuksen vieressä.
Rakentaminen.
Arabianrannan asuntoalueen rakentaminen aloitettiin vuonna 2000. Se on mitoitettu tulevaisuudessa 7 000 asukkaalle, 8 000 työpaikalle ja 6 000 opiskelijalle. Alue on kaupungin tärkeimpiä asuntorakentamiskohteita lähivuosina. Suurin osa uusista asuinrakennuksista sijaitsee Vanhankaupunginlahdesta 1980-luvulla vallatulla täyttömaalla. Alueella on suoritettu mittavia maaperän puhdistustoimenpiteitä. Asuinrakennusten perustukset on paalutettu syvälle peruskallioon ja katuverkosto on rakennettu massiivisten teräsbetonikenttien varaan.
Arabianrannan rakentamisessa noudatetaan ns. prosenttitaiteen periaatetta, joka määrää, että tietty prosenttimäärä rakennuskustannuksista on käytettävä taidehankintoihin ja erilaisiin ympäristötaideteoksiin. Taidehankinnat toteutetaan yhteistyössä Taideteollisen korkeakoulun kanssa.
Helmikuun 2006 alusta lähes kaikille Arabianrannan asukkaille toteutettiin ilmainen alueelliseen valokuitukaapeli-verkkoon pohjautuva internet-yhteys, jonka nopeus on 10 Mbit/s asuntoa kohden.
Liikenne.
Raitiolinjat 6 Hietalahdesta ja 8 Salmisaaresta liikennöivät Arabianrantaan Kaj Franckin aukiolle.
Historia.
Toisin kuin usein luullaan, Arabianranta ei ole saanut nimeään paikalla toimineesta Arabian posliinitehtaasta. Vuonna 1750 myönnettiin helsinkiläiselle kauppiaalle Aron Peronille lupa perustaa tiilitehdas nykyisen Arabianrannan alueelle. Vuotta myöhemmin Peron luovutti rakennusoikeudet Johan Sederholmille ja J.N. Myhrille. Vuokraehdoista syntyi kuitenkin riita. Vuoden 1751 oikeudenkäyntipöytäkirjoissa mainitaan ensimmäisen kerran Arabia ja Kaanaan maa.
Posliinitehtaan paikalle perusti alun perin ruotsalainen Rörstrand vasta vuonna 1874. Tehtaan rakennustyöt aloitettiin vuonna 1873, Helsingin Vanhankaupungin Kaanaanniityn kapealle kaistalle, Hämeentien ja merenrannan välissä. Tehdas otti nimensä läheisen Arabian huvilasta.


Toukola.
Toukola () on Helsingin 23. kaupunginosa, joka sijaitsee Vanhankaupunginlahden ja Kustaa Vaasan tien välissä Hämeentien pohjoisosan molemmin puolin. Toukolan kaupunginosaan kuuluu Vanhankaupunginlahden rannalla sijaitseva Arabianrannan uusi asuntoalue, joka on 2000-luvulla ollut tärkeimpiä uudisrakenuskohteita Helsingissä. Kaupunginosassa on asukkaita yhteensä noin 4600 (1.1.2008), ilman Arabianrannan aluetta noin 1900. Helsingin piirijaossa Toukola lasketaan osaksi "Vanhankaupungin peruspiiriä".
Toukola on saanut nimensä alueella sijaitsevalla Kumtähden kentällä toukokuussa pidetyistä ylioppilaiden kevätjuhlista.
Arabian tehdas, jonka yhteydessä toimii myös arabian kirjasto, sijaitsee Toukolassa. Se on antanut aiheen nimetä monet alueen kadut Aasian ja jonkin verran Afrikankin eri maiden ja kaupunkien mukaan. Niinpä Toukolassa on esimerkiksi Syyriankatu, Kongontie, Siamintie, Sumatrantie ja Damaskuksentie. Intiankatu jatkuu Kustaa Vaasan tien poikki naapurikaupunginosaan Kumpulaan ja sen kautta Käpylään saakka.
Toukolalla on oma urheilujoukkueensa ToTe eli Toukolan Teräs, joka on perustettu vuonna 1932. ToTe:n toimintaan kuuluu mm. jalkapalloa, salibandya ja yleisurheilua.
Tunnettuja toukolalaisia.
Toukolassa ovat asuneet muun muassa laulaja Maija Vilkkumaa, tuottaja-ohjaaja Sami Aaltonen, rock-muusikko Andy McCoy, Taikuri Luttinen ja kirjailija Raija Oranen. Orasen käsikirjoittaman "Ruusun aika" -televisiosarjan (1990–1991) tapahtumat sijoittuvat Toukolaan.
Nähtävyydet.
Kumtähden kentällä on muistomerkki sen kunniaksi, että paikalla laulettiin "Maamme"-laulu ensimmäisen kerran ylioppilaitten Flooran päivän juhlassa 13. toukokuuta 1848.


Västerbottenin lääni.
Västerbottenin läänin kuntajako vuonna 1952. Läänin rajat eivät ole tämän jälkeen muuttuneet.
Västerbottenin läänin vanhoja rajoja. Arvidsjaur ja Arjeplog (violetilla) kuuluivat lääniin vuoteen 1837 asti. Malå (keltaisella) oli aiemmin osa Arvidsjauria ja liitettiin takaisin lääniin vuonna 1869. Nordmaling ja Bjurholm (vaaleansinisellä) siirrettiin Västernorrlandin läänistä vuonna 1810.
Västerbottenin lääni (joskus myös "Länsipohjan lääni", ruots. "Västerbottens län") on Pohjois-Ruotsissa sijaitseva lääni. Lääniin kuuluu koko Västerbottenin maakunta, Lapin eteläosa sekä pienet osat Koillis-Ångermanlandia ja asumaton alue Pohjois-Jämtlandista. Pohjoisessa rajanaapurina on Norrbottenin lääni, etelässä taas Jämtlandin lääni ja Västernorrlandin lääni. Läänin pääkaupunki on Uumaja. Uumajan lisäksi Skellefteå on suurehko kaupunkitaajama läänin pohjoisrannikolla. Valtiopäivävaaleissa lääni muodostaa Västerbottenin läänin vaalipiirin.
Pinta-alaltaan Västerbottenin lääni on Ruotsin toiseksi suurin. Läänin luonto vaihtelee karusta rannikkomaisemasta mahtavaan tunturiluontoon lännessä Norjan vastaisella rajalla. Näiden välissä sisämaassa on laajoja metsiä ja suoalueita. Läänissä sijaitsee Björnlandetin kansallispuisto Åselen kunnassa ja 180 luonnosuojelualuetta. Luonnonsuojelualueet kattavat noin 800 000 hehtaaria eli 13 % läänin pinta-alasta. Vindelfjällenin suojelualue Sorselen ja Storumanin kunnissa on 560 000 hehtaarillaan Pohjois-Euroopan suurin suojeltu alue.
Läänijaon kehitys.
Västerbottenin lääni muodostettiin vuonna 1638 Västernorrlandin läänin pohjoisosasta, koska Nasan hopeakaivoksen vuoksi katsottiin tarvittavan maaherra lähemmäksi. Silloinen läänin pääkaupunki Hudiksvall sijaitsi kaukana Norjan rajalla sijainneesta kaivoksesta. Tämän jälkeen on lähes koko ajan ollut olemassa "Västerbotten"-niminen lääni. Vuosina 1654–1660 ja 1664–1674 alue kuului Västerbottenin ja Österbottenin lääniin ja vuosina 1660–1664 Västernorrlandin lääniin. Läänin pääkaupunkina on koko ajan ollut Uumaja.
Vaakuna.
Vaakunaselitys: "Jaetun kilven ylemmässä kentässä Västerbottenin vaakuna, alempi kenttä jaettu kahtia, Lapin vaakuna oikealla ja Ångermanlandin vaakuna vasemmalla." (Ruotsiksi "Delad sköld, i övre fältet Västerbottens vapen, undre fältet kluvet, med Lapplands vapen till höger och Ångermanlands vapen till vänster.")
Västerbottenin lääni koostuu Västerbottenin, Lapin ja Ångermanlandin maakunnista, ja nämä vaakunat muodostavat yhdessä läänin vaakunan.
Maakäräjäkunta.
Västerbottenin lääni kuuluu kokonaisuudessaan Västerbottenin läänin maakäräjäkuntaan. Ruotsissa maakäräjäkunnat vastaavat pääasiassa yhteiskunnan julkisesti rahoitetusta terveydenhuollosta. Lisäksi maakäräjäkunta huolehtii yleisesti liikenteestä, vastaa tietyistä aluekehittämiseen liittyvistä tehtävistä ja tuottaa kulttuuritoimintaa.
Valtuuston paikoista yhdeksän kymmenesosaa on kiinteitä paikkoja (ruots. "fasta mandat") ja niiden lisäksi yksi kymmenesosa on tasauspaikkoja (ruots. "utjämningsmandat"). Maakäräjäkunnan valtuustossa on yhteensä kaikkiaan 71 paikkaa, ja seuraavassa on esitetty viimeisimpien maakäräjäkuntavaalien tulos.
Aiheesta muualla.
*


Kainuun kunta.
Kainuu (,) on kunta ja kaupunki Norrbottenin läänissä Länsipohjassa, Pohjois-Ruotsissa. Vuoden 2011 lopussa kunnassa oli 16 591 asukasta ja sen pinta-ala oli 1 807,67 km². Kunnan keskustaajama Kainuu (ruots. "Kalix") on entinen taajaväkinen yhdyskunta.
Kainuussa tehtiin Suomen sodan aikana 25. maaliskuuta 1809 Seivin antautumissopimus.
Historia.
Kainuunväylä eli Kainuunjoki (Kalixjoki) virtaa voimakkaana kuntakeskuksen läpi. Siitä oli vähällä tulla Haminan rauhassa vuonna 1809 Venäjän ja Ruotsin rajajoki, mutta viime hetkellä Venäjän keisari Aleksanteri I suostui siirtämään rajan Tornion- ja Muonionjokiin. Sotatilanne oli tuolloin muodostunut sellaiseksi, että Ruotsi olisi joutunut hyväksymään lähes mitkä tahansa Venäjän rauhanehdot.
Kainuu on kuuluisa Kalixin mätitahnatehtaista.
Kuntajaon kehitys.
Kainuu (ruots. "Kalix") mainitaan pitäjänä kirjallisissa lähteissä ensimäisen kerran vuonna 1472, ja se muodostettiin erottamalla Luulajan pitäjästä. Vuoteen 1644 asti siihen kuului myös Ylikainuun pitäjä (ruots. "Överkalix"). Tuolloin Ylikainuusta tuli oma pitäjä, joten jäljelle jäänyttä pitäjää alettiin nimittää Alikainuuksi (ruots. "Nederkalix").
Alikainuun pitäjästä tuli maalaiskunta vuoden 1862 kuntauudistuksessa. Vuonna 1910 kuntaan perustettiin Kainuun (ruots. "Kalix") taajaväkinen yhdyskunta. Kunta jaettiin vuonna 1924, jolloin sen länsiosasta erotettiin Tören maalaiskunta. Vuoden 1952 kuntauudistus ei vaikuttanut kuntajakoon, mutta taajaväkinen yhdyskunta lakkautettiin 1962. Alikainuu ja Töre yhdistettiin vuonna 1967, jolloin kunta sai nykyiset rajansa. Kunnan nimeksi valittiin Kainuu keskustaajaman ja aikaisemman taajaväkisen yhdyskunnan nimen perusteella.
Taajamat.
Kunnan keskustaajama on lihavoitu. Nyborgin taajaman nimenä on joskus ollut myös Ytterbyn.
Kyliä.
Alakainuu (Nederkalix/Kalix centralort), Björkfors, Preiviikki (Bredviken), Paaskeri (Båtskärsnäs), Börjelsbyn, Gammelgården, Granholmen, Innanbäcken, Innanlandet, Karlsborg, Lappbäcken, Morajärvi (Morjärv), Målsön, Månsbyn, Nyborg, Påläng, Risögrund, Rolfs, Rieskapelto (Ryssbält), Sanki (Sangis), Siknäs, Storön, Stråkanäs, Sören, Töre, Vallen, Valkeajärvi (Vitvattnet), Vånafjärden, Åkroken, Östanfjärden, Yli-Morajärvi (Övermorjärv)
Kunnanvaltuusto.
Ruotsissa valitaan joka neljäs vuosi edustajat valtiopäiville, maakäräjäkuntien valtuustoihin ja kunnanvaltuustoihin. Seuraavassa taulukossa on esitetty valtiopäivillä edustettuina olevien puolueiden ääniosuudet ja paikat Kainuun kunnanvaltuustossa viimeksi pidettyjen kunnallisvaalien perusteella.


Suomen Punainen Risti.
Suomen Punainen Risti – Finlands Röda Kors (SPR/FRK) on Suomen kansallinen yhdistys Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun kansainvälisessä liikkeessä, joka on ehkä maailman tunnetuin humanitaarista apua antava järjestö. Suomen Punaiseen Ristiin kuuluu yli 90 000 jäsentä ja noin 45 000 vapaaehtoista, jotka toimivat 12 piirissä ja 500 osastossa eri puolilla maata. SPR:n pääsihteeri on Kristiina Kumpula. Järjestön puheenjohtajana toimii Erkki Liikanen. Järjestön tärkein päättävä elin on joka kolmas vuosi kokoontuva yleiskokous, joka koostuu osastojen edustajista. Kesällä 2011 yleiskokous järjestettiin Lahdessa. Sitä ennen yleiskokoukset on pidetty 2008 Oulussa, vuonna 2005 Porissa, vuonna 2002 Jyväskylässä sekä vuonna 1999 Haminassa. Yleiskokouksessa valitaan SPR:n valtuuston ja hallituksen jäsenet.
Vuoden 2006 lopussa henkilöstön määrä oli yhteeensä 1168 työntekijää, joista Helsingin keskustoimistossa työskenteli 136, piireissä 142, ammatillisissa palveluissa ja laitoksissa Veripalvelu mukaan luettuna 890 työntekijää. Suomen Punainen Risti on jäsen Elinkeinoelämän keskusliittoon kuuluvassa Terveyspalvelualan työnantajaliitossa.
Oikeudellinen asema.
Suomen Punainen Risti on julkisoikeudellinen yhdistys, ja sen toimintaan sovelletaan yhdistyslain kohtia 6 §, 8 §, 9 §, 10–15 §, 26 § ja 32-39 §. Punaisen Ristin säännöt hyväksytään järjestön yleiskokouksessa ja annetaan tasavallan presidentin asetuksella. Järjestön suojelijana toimii tasavallan presidentti Tarja Halonen. Lailla on suojattu ja tunnustettu myös järjestön oikeus Punaisen Ristin nimen ja tunnuksen ilmaisevaan käyttöön Geneven sopimusten mukaisesti. Lisäksi Suomen Punaisella Ristillä on "Veripalvelulain" mukainen toimilupa veripalvelutoiminnan harjoittamiseen Suomessa.
Historia.
a>ia pidetään kansainvälisen Punaisen Ristin perustajana.
Punainen Risti syntyy.
Sveitsiläistä liikemiestä Henry Dunantia (1828-1910) pidetään kansainvälisen Punaisen Ristin perustajana, sillä hän ehdotti kirjoittamassaan kirjassa "Solferinon muisto" (ranskankielinen alkuteos "Un souvenir de Solferino", 1862) vapaaehtoisuuteen perustuvien yhdistysten perustamista joka maahan avustamaan sodanaikaista lääkintähuoltoa. Dunant oli ollut seuraamassa ranskalais-sardinialaisten ja itävaltalaisten joukkojen välistä Solferinon taistelua Italian kolmannessa itsenäisyyssodassa, ja oli järkyttynyt taistelun raakuudesta ja haavoittuneiden huonosta kohtelusta ja hoidosta ja alkoi järjestää näille apua. Dunantin ajatukset saivat kannatusta Euroopan eri valtioissa; jo seuraavana vuonna (1863) perustettiin toimikunta, josta kehittyi Punaisen Ristin kansainvälinen komitea, ja 16 valtiota allekirjoitti ensimmäiset Geneven sopimukset, joissa avustusjärjestöjen rooli määriteltiin. Punaisen Ristin kansallisia yhdistyksiä alettiin perustaa eri maihin.
Suomen Punainen Risti perustetaan.
Ajatus Punaisen Ristin perustamisesta levisi myös Suomeen Pietarin keisarillisen hovin kautta. Vuonna 1874 kreivitär Aline Armfelt, ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltin vaimo, teki aloitteen kansallisen yhdistyksen perustamisesta Suomeen. Hanke toteutui 7. toukokuuta 1877, kun perustettiin "Suomen yhdistys haavoitettujen ja sairasten sotilaiden hoitoa varten". Nimi muutettiin "Suomen Punaiseksi Ristiksi" vasta itsenäisyyden jälkeen (1919). Venäjän Punainen Risti yritti myös perustaa Suomeen alaosastonsa, mutta se ei saavuttanut kannatusta: Suomen oma kansallinen yhdistys varmisti, että apua voitiin antaa riittävästi kotimaan katastrofeissa.
Yhdistyksen olemassaolon alkuaikoina toiminta oli jo kansainvälistä kotimaan avustustoiminnan lisäksi. Autettiin rauhanajan onnettomuuksien ja kulkutautien uhreja sekä perustettiin kulkutautisairaaloita ja koulutettiin sairaanhoitajia. Suuret nälkävuodet olivat tuoreessa muistissa. Samana vuonna lähetettiin jo ensimmäinen "sotalasaretti" auttamaan Venäjän ja Turkin välisen sodan uhreja. Virallisesti osaksi Punaisen Ristin liikettä Suomen Punainen Risti tuli vuonna 1922, jolloin Suomi ratifioi Geneven sopimukset. Vuonna 1948 SPR sai vastuulleen partiolaisten vuonna 1935 aloittaman veripalvelutoiminnan Suomessa.
Organisaatio.
Suomen Punaisen Ristin toiminta perustuu pitkälti vapaaehtoisuuteen. Järjestön organisaatio Suomessa voidaan nähdä kolmiportaisena: paikallistaso, piiritaso ja valtakunnallinen taso. Paikallistasolla toimivat osastot, joita toimii lähes jokaisessa Suomen kunnassa. Suomen Punaisella Ristillä on n. 500 osastoa. Yhden kunnan alueella saattaa toimia useita osastoja: Helsingissä toimii tällä hetkellä yli kymmenen osastoa.
Jokainen osasto kuuluu yhteen piiriin, joita on yhteensä 12. Piirien alueet noudattelevat usein maakunta- tai entistä läänijakoa.
Jokaisella tasolla vapaaehtoiset ovat tärkeitä päättäjiä ja paikallistasolla eli osastoissa toiminta perustuu juuri heidän panokseensa.
Toiminta.
Punainen Risti hoitaa Suomessa veripalvelutoimintaa.
Punainen Risti järjestää Suomessa ensiapukoulutuksia ja ensiapuryhmätoimintaa.
Suomen Punaisen Ristin toimintamuotoja ovat esimerkiksi veripalvelutoiminta, nuorisotoiminta, Nuorten turvatalot, Kontti-kierrätystavaratalot, ensiapukoulutus, ensiapuryhmätoiminta, kansainvälinen katastrofiapu, valmiustoiminta, vapaaehtoinen pelastuspalvelu, monikulttuurisuustoiminta, ystävätoiminta sekä erilaiset sosiaali- ja terveysalan ohjelmat (mm. HIV/AIDS -kampanjat ja päihdetyö).
Suomen Punainen Risti tunnetaan myös erityisesti joulukorteista ja aikaisemmin myös postimerkeistä, jotka ovat suosittuja keräilykohteita.
Ensiapukoulutus.
Suomen Punainen Risti ylläpitää ns. EA1, EA2 ja hätäensiapu korttien kouluttamisjärjestelmää. Ensiapukoulutusta vaaditaan useilla työpaikoilla, esimerkiksi toimiessa sähköasentajana.
Punaisen Ristin EA1- ja EA2-koulutuksia järjestää sertifioitu terveystiedon ja ensiavun opettaja. Tämän lisäksi vapaaehtoiset järjestävät ensiapukoulutusta. Terveystiedon ja ensiavun opettajan täydennyskoulutuksen järjestää SPR, ja vaatimuksena koulutukseen pääsemiselle on laaja terveystiedon ja ensiavun osaaminen sekä kouluttajakokemus. Lisäksi vaaditaan sairaanhoitajan tai terveydenhoitajan ammattitutkinto ja/tai Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen (TEO) myöntämä laillistamistodistus oikeudesta edellä mainitun ammattin harjoittamiseen. Terveystiedon ja ensiavun opettajan pätevyys mahdollistaa toimimisen myös muissa terveystiedon tai ensiavun koulutustehtävissä.
Ystäväpalvelutoiminta.
Ystävätoiminnan tarkoituksena on välittää ystäviä yksinäisille ihmisille. Yksinäiset ovat esim. vanhuksia, vankeja ja maahanmuuttajia. Toiminta alkoi vuonna 1959 sairaalavapaaehtoistoiminnalla. Seuraavana vuonna kohderyhmiksi tulivat yksin asuvat vanhukset ja vammaiset. Toimintaan on aikojen saatossa kuulunut myös mm. sosiaalisia lomaleirejä, ulkomaan lomamatkoja, katutyötä ja vanhusten toimintaryhmiä.
Nuorisotoiminta.
Reddie Kids on varhaisnuorisokerho 7-12-vuotiaille. Ryhmän ideana on tuottaa säänneltyä kerhotoimintaa jossa varhaisnuoret pääsevät leikin ja kevyen ryhmätoiminnan avulla tutustumaan Punaiseen Ristiin, sekä sen toimintamuotoihin. Ryhmiä ohjaavat yli 15-vuotiaat koulutetut ohjaajat.
Yli 13-vuotiaille Suomen Punaisen Ristin nuorisoryhmät tarjoavat mahdollisuuksia järjestöön tutustumisen lisäksi kouluttautua varhaisnuoriso-ohjaajiksi, sekä päästä mukaan varsinaiseen osastotoimintaan.
Ryhmissä käsitellään Punaisen Ristin teemoja osallistujien ja järjestäjien kiinnostuksen mukaan. Teemoja voivat olla esimerkiksi ensiapu ja terveys, pelastuspalvelu,
Kansainvälisestä nuorisotoiminnasta kiinnostuneille Suomen Punainen Risti järjestää delegaattikursseja joiden jälkeen on mahdollista päästä ulkomaille haastaviin nuorisotoiminnan kehitystehtäviin. Kansainvälisellä yhteistyöllä toteutetaan lisäksi muun muassa leirejä ja tapahtumia.
Erityisesti nuorille suunnattujen toimintamuotojen lisäksi nuorisojäsenet vaikuttavat Suomen Punaisessa Ristissä kaikilla tasoilla. Suomen Punaisen Ristin nuorten puheenjohtaja Eero Rämö toimii koko järjestön varapuheenjohtajana. Vuonna 2008 13-29-vuotiaat muodostivat noin 10% järjestön jäsenistöstä.
Suomen Punainen Risti on Suomen Nuorisoyhteistyö – Allianssin jäsenjärjestö.
Nuorten turvatalot.
Suomen Punaisen Ristin Nuorten turvatalot toimivat alle 19-vuotiaisiin nuoriin erikoistuneena kriisityön keskuksena. Nuoret ja heidän perheensä voivat hakeutua turvatalojen palvelujen piiriin milloin tahansa saamaan apua ja asiat pyritään hoitamaan kuntoon yhdessä perheen kanssa. Suomessa on tällä hetkellä viisi turvataloa, kaikki Etelä-Suomessa. Eri turvataloja yhdistävät samat toimintaperiaatteet. Turvatalot ovat avoinna nuorille etupäässä iltaisin ja öisin, koska asuminen turvatalossa on väliaikaista ja lyhytkestoista. Henkilökunnan tavoittaa myös päivisin puhelimitse. Palvelut ovat asiakkaille maksuttomia.
Varainhankinta.
Suomen Punainen Risti ylläpitää omaa katastrofirahastoaan, jonka varoja käytetään katastrofien ja kriisien jälkeiseen avustustoimintaan kotimaassa ja ulkomailla. Lisäksi rahastosta tuetaan kehitysyhteistyöhankkeita ja auttamisvalmiuden ylläpitoa. Katastrofirahastoa kerrytetään lahjoituksilla ja erilaisilla keräyksillä, joista suurin on jokavuotinen Operaatio Nälkäpäivä.
Kritiikki.
Syyskuussa 2010 MTV3:n uutiset kertoi SPR:n veripalvelun johtaja Jukka Rautosen hankkineen 3,3 miljoonalla eurolla konsulttipalveluja. Palvelujen hankinnassa ei käytetty hankintalain edellyttämää kilpailutusta. 9. marraskuuta 2010 Rautonen sai potkut SPR:n veripalvelun johtajan paikalta, SPR:n hallituksen päätöksellä.


Pajalan kunta.
Pajala on Ruotsin kunta, joka sijaitsee Norrbottenin läänissä ja Norrbottenin maakunnassa. Kunta sijaitsee Ruotsin itärajalla eli Suomen vastaisella rajalla, molemmin puolin Tornionjokea. Kunnan eteläosassa yhtyvät Tornionjoki sekä Suomen ja Ruotsin rajaa pitkin kulkeva Muonionjoki. Vuoden 2011 lopussa kunnassa oli 6 270 asukasta ja sen pinta-ala oli 7 840,19 km². Kunnan keskustaajama on myös nimeltään Pajala.
Pajala on tullut tunnetuksi Mikael Niemen kirjoittamasta romaanista Populäärimusiikkia Vittulajänkältä () sekä maastohiihdon olympiakultaa voittaneesta Charlotte Kallasta.
Kunnan keskustassa on maailman suurin aurinkokello, jonka halkaisija on 38,33 m.
Lars Levi Lestadius asui Pajalassa vuodesta 1849 kuolemaansa, vuoteen 1861 saakka.
Pajalassa oli 1930-luvulta vuoteen 1970 saakka oma rautatieasema, vaikka siellä ei koskaan ollut rautatietä.
Pajalan kunnan suurin kesätapahtuma on joka vuotinen Pajalan markkinat, jossa käy kymmeniätuhansia ihmisiä. Pajalan markkinoita on vietetty 1800-luvun alkupuolelta lähtien.
Kuntajaon kehitys.
Pajalan pitäjä erotettiin vuonna 1725 Ylitornion pitäjästä. Tuolloin Pajalaan kuului alueita myös Tornionjoen itäpuolelta, jotka Haminan rauhassa 1809 liitettiin Ruotsista Venäjään. Vuonna 1788 pitäjästä erotettiin Muonionniskan seurakunta (nykyinen Suomen Muonio) ja ennen vuotta 1812 Suomeen kuuluva Kolari. Kengisin ruukinseurakunta liitettiin Pajalaan 1837. Muonionalustan seurakunta erotettiin Pajalasta 1854, mutta se ei koskaan muodostanut omaa kuntaa.
Pajalan pitäjästä tuli maalaiskunta vuoden 1862 kuntauudistuksessa. Siitä erotettiin 1870 Korpilompolo, 1885 Tärentö ja 1914 Junosuvanto. Vuoden 1971 kuntauudistuksessa nämä liitettiin takaisin Pajalaan. Nykyinen Pajalan kunta on kuitenkin suurempi kuin vanha Pajala, koska Korpilompoloa perustettaessa siihen oli liitetty alueita myös Ylikainuun ja Ylitornion kunnista.
Seurakuntien osalta Junosuando ja Muonionalusta yhdistettiin takaisin Pajalaan 2006, Tärentö 2008 ja Korpilompolo 2010.
Vaakuna.
Vaakunaselitys: "Aaltokoron hopeaan ja vihreään jakamassa kilvessä kolme hopeista kolikkoa asetettuina 2+1." (Ruotsiksi "Sköld: av en vågskura delad i silver och grönt, vari tre bysantiner av silver, två och en ställda.")
Vaakuna vahvistettiin alunperin Pajalan maalaiskunnalle vuonna 1947. Aaltokoro symboloi rajajokea ja ympyrät puolestaan kolikoita, joita valmistettiin Kengisin kolikkotehtaalla. Vuoden 1971 kuntauudistuksen myötä Korpilompolon vaakuna vuodelta 1952 ja Tärennön vaakuna vuodelta 1951 jäivät pois käytöstä. Pajalan vanha vaakuna vahvistettiin Patentti- ja rekisterihallituksessa uuden kunnan käyttöön vuonna 1974.
Kyliä.
Aareavaara, Huuki (Huukki), Juhonpieti ja Erkheikki, Kainulasjärvi, Kaunisvaara, Kenttä, Kolari, Ristimella, Kieksiäisvaara, Kitkiöjärvi, Liviöjärvi, Lovikka, Muodoslompolo, Parkalompolo, Ruosteranta, Sahavaara, Saittarova, Sattajärvi, Talinen, Teurajärvi
Kunnanvaltuusto.
Ruotsissa valitaan joka neljäs vuosi edustajat valtiopäiville, maakäräjäkuntien valtuustoihin ja kunnanvaltuustoihin. Seuraavassa taulukossa on esitetty valtiopäivillä edustettuina olevien puolueiden ääniosuudet ja paikat Pajalan kunnanvaltuustossa viimeksi pidettyjen kunnallisvaalien perusteella.


Palindromi.
Palindromi on sana, virke, luku tai mikä tahansa merkkijono, jonka merkkien järjestys on etu- ja takaperin sama. Palindromia toiseen suuntaan luettaessa voivat sanavälit, välimerkit ja isot kirjaimet olla eri kohdissa. Pitkät palindromit ovat usein outoja ja vaikeaselkoisia.
Palindromi-sana johtuu kreikan sanoista "palin" ("πάλιν") 'takaisin' ja "dromos" ("δρóμος") 'tie, suunta'. Suomalaiseksi vastineeksi on ehdotettu sanaa "peroinen", koska palindromi on luettavissa sekä etu- että takaperoisesti.
Palindromeja esiintyy monissa länsimaisissa kielissä, mutta erityisen paljon englannissa ja suomessa. Suomea on kuvailtu "palindromien kieleksi". Guinnessin ennätystenkirjan mukaan maailman pisin palindromisana on suomen kielen saippuakivikauppias.
Historia.
Palindromeja on ollut jo ainakin 2 000 vuotta sitten. Niitä on luotu esimerkiksi antiikin Kreikassa ja Roomassa. Sotades Maroneialaista (275 eaa.) pidetään yhtenä ensimmäisistä palindromien kirjoittajista. Sotadeen tiedetään käyttäneen tekniikkaa monissa kirjoituksissaan, jotka olivat usein niin häpeämättömiä ja loukkaavia, että lopulta, loukattuaan Egyptin kuningasta Ptolemaios II:ta, hänet valettiin lyijyyn ja hukutettiin.
Toinen antiikin ajoilta periytynyt klassikko on tuntemattoman tekijän "Sator Arepo tenet opera rotas" - "Kylväjä Arepo pitelee vaivalloisesti pyöriä". Tämä on samalla taikaneliölause: kun sanat kirjoittaa allekkain, ne muodostavat saman lauseen myös pystysuoraan etu- ja takaperin. Siksi sitä onkin tavattu kaiverrettuna eri puolilta Eurooppaa ja eri ajoilta.
Palindromirunous.
Humoristit Simo Frangén ja Pasi Heikura ovat kehittäneet paljon palindromeja. He ovat kirjoittaneet myös kaksi palindromirunokirjaa: "Retki – Dikter" (1991) ja "Aito idiotiA" (2002). Paitsi kirjojen nimet, ovat niiden julkaisuvuodetkin palindromeja. Alivaltiosihteeri-radio-ohjelmassa kuullaan viikoittain kaksi Frangénin ja Heikuran tekemää palindromia.
Myös runoilijana paremmin tunnettu Esa Hirvonen on kirjoittanut palindromirunokokoelman "Takana kapakan akat" (Savukeidas 2002), jossa hän yhdistelee palindromirunoon muita mittoja, muun muassa haikua, tankaa ja loppusoinnullista runoutta.
Joskus palindromin määritelmää on laajennettu myös sanoihin ja lauseisiin, jotka eivät ole takaperin samoja mutta merkityksellisiä: "olut" - "tulo".
Palindromihetket.
Seuraava palindromiminuutti koetaan 01.01. 2112 kello 10:10. Sitä seuraava on 21.12. 2112 kello 21:12 ja sitä seuraava on 22.2. 2222 kello 22:22.


Karjala-kysymys.
Karjala-kysymyksellä tarkoitetaan yleensä luovutetun Karjalan ja muiden Suomen jatkosodan jälkeen Neuvostoliitolle luovuttamien alueiden palauttamisesta käytävää keskustelua. Kysymykseen viitataan myös käsitteillä Karjalan kysymys, Karjala-keskustelu tai luovutettujen alueiden palautuskeskustelu. Vaikka nimitys "Karjala-kysymys" viittaakin näennäisesti vain luovutettuun Karjalaan, sillä tarkoitetaan kuitenkin useimmiten myös muiden luovutettujen alueiden eli Petsamon, Sallan, Kuusamon ja Suomenlahden ulkosaarten palautuskeskustelua. Suomen virallisen kannan mukaan rajojen muuttamiseen ei ole tarvetta. Palautusta ei ole nyky-Venäjältä kysytty, mutta Venäjä on antanut ymmärtää, että vastaus olisi kielteinen.
Sotien jälkeen Urho Kekkonen piti asiaa esillä epävirallisissa neuvotteluissa Neuvostoliiton johdon kanssa, mutta vaiensi julkisen keskustelun Suomessa. Palautuskysymys on jäänyt kylmän sodan aikaisen vaikenemisen jälkeen kansalaiskeskustelun asteelle, koska merkittävät puolueet eivät ole nostaneet sitä aktiiviseen keskusteluun tai kannattaneet sitä. Kansalaisjärjestöistä näkyvimmät ovat olleet Karjalan Liitto ja ProKarelia.
Vuosina 2004–2005 tehtyjen mielipidemittausten mukaan palautusta kannattaa noin kolmasosa suomalaisista ja sitä vastustaa runsas puolet. Palautuksen perusteluiksi sanotaan karjalaisia ja Suomea kohdanneen vääryyden korjaaminen, ryöstösaaliiksi koettujen alueiden palautus ja taloudelliset syyt. Palautuksen kannattajien tekemien laskelmien mukaan palautus olisi taloudellisesti kannattavaa, mutta laskelmia on kritisoitu. Palautuksen suurimpina ongelmina koetaan rahoitus, alueen noin 350 000 asukkaan venäläisväestö ja Venäjän reaktioiden pelko. Osa katsoo asian jo vanhentuneen.
Toinen maailmansota.
Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa Suomi joutui luovuttamaan suuren osan Karjalaa, osan Sallaa ja Kuusamoa, Petsamon Kalastajasaarennon sekä Suomenlahdella sijaitsevat Suursaaren, Tytärsaaren ja Lavansaaren. Koska luovutetusta Karjalasta evakuoidun väestön lukumäärä oli paljon suurempi kuin harvaan asutusta pohjoisesta tai Suomenlahden saarilta evakuoidun, alueluovutukseen liittyvät ongelmat leimautuivat nimenomaan "Karjala-kysymykseksi". Pääministeri Ryti olisi Paasikiven ja Tannerin tukemana halunnut taloudellisista syistä jättää ainakin osan karjalaisista luovutetulle alueelle. He suunnittelivat karjalaisille mahdollisuutta valita kanta-Suomeen muuttamisen ja kotiseudulleen jäämisen välillä. Lähes kaikki karjalaiset kuitenkin päättivät itse, etteivät jää Neuvostoliiton asukkaiksi.
Syntynyt Karjala-kysymys painottui evakkojen asuttamiseen, mutta myös palautuksen vaatimiseen. Karjalaiset kunnat ja seurakunnat perustivat Karjalan liiton puolustamaan karjalaisten etuja, ja eduskunta sääti pika-asutuslain, jonka käsittelyssä pääministeri Ryti antoi karjalaisia katkeroittaneen lausunnon, ettei evakoilla ole oikeutta korvauksiin. Eduskunta päätti kuitenkin toisin 9. elokuuta 1940, ja osa karjalaisten menetyksistä korvattiin.
Jatkosodan aikana Suomi valloitti menetetyt alueet takaisin ja miehitti lisäksi suuren osan Itä-Karjalaa. Eduskunta päätti 6. joulukuuta 1941 liittää Moskovan rauhassa menetetyt alueet takaisin Suomeen, mutta Neuvostoliitto ei päätöstä hyväksynyt. Suuri osa karjalaisista evakoista palasikin sodan aikana kotiseudulleen. Toivottiinpa sodan aikana ratkaisua myös Itä-Karjalan kysymykseen Suomen armeijan edetessä syvemmälle Neuvostoliiton alueelle. Vuonna 1944 karjalaiset kuitenkin joutuivat lähtemään suurhyökkäyksen tieltä uudelleen evakkoon. Evakkoon lähtö tapahtui kiireesti ja harva sai mukaansa paljon omaisuutta.
Moskovan välirauhansopimuksessa 19. syyskuuta 1944 kaikki vuonna 1940 luovutetut alueet joutuivat uudestaan Neuvostoliitolle samoin kuin niiden lisäksi myös koko Petsamo.
Suomessa ei täysin ymmärretty eikä hyväksyttykään evakkoon lähtöä. Moni siirtokarjalainen joutui kokemaan ryssittelyä. Tilojaan osittain luovuttamaan joutuneet länsisuomalaiset saattoivat katkerina tokaista, että "olisitte jääneet sinne Karjalaanne" kun taas siirtokarjalaiset katsoivat jäämisen mahdottomaksi.
Pariisin rauhanneuvotteluissa Paasikiven johtama valtuuskunta olisi halunnut keskustella rajakysymyksestä, mutta Suomen annettiin antaa vain yksi lausunto näkemyksistään eikä rajantarkastuksista keskusteltu. Pariisin rauhansopimuksessa Suomen rajat vahvistettiinkin samoiksi kuin ne olivat olleet jo vuoden 1944 välirauhansopimuksen mukaan. Karjalan palautuskysymys käsitti nyt myös Petsamon aluepalautuksen.
Kylmä sota.
Kylmän sodan aikana suomettuneessa Suomessa Karjalasta vaiettiin julkisesti, ja poliittiset neuvottelut käytiin salassa. Presidentti Paasikivi yritti pari kertaa ottaa asian esille. Paasikiven muistelmien mukaan hän ajatteli YYA-sopimuksen jatkamisen hintana olevan Karjalan palautus. Kylmän sodan aikana Kekkosen lisäksi erityisesti ministeri Johannes Virolainen oli tunnettu palautuksen puolestapuhuja. Absolutistina tunnettu Virolainen lupasi ottaa ryypyn, kun Karjala palautuu.
Presidentti Urho Kekkonen otti asian useasti esille neuvotteluissaan Neuvostoliiton edustajien kanssa. Myös Saimaan kanavan eteläosa oli jäänyt luovutetulle alueelle, mutta 1960-luvun alussa tehtiin sopimus, jolla kanava ja kapea maakaistale sen varrella vuokrattiin Suomelle 50 vuodeksi. Kanavasta neuvoteltaessa Kekkonen oli ehdottanut, että sen länsipuolelle jääneet alueet sekä Viipuri palautettaisiin Suomelle, mutta näin ei tapahtunut. Vuonna 1968 Kekkonen ehdotti Brežneville Viipurin alueen palauttamista, mutta Brežnev ei suostunut. Kekkonen ei halunnut kysymystä esille julkisesti. Hän huomautti vuonna 1956 Karjalan Liitolle jyrkkäsanaisesti Liiton vaatimuksista ottaa asia esille Neuvostoliiton kanssa ja pyysi että Karjalan asiasta vaiettaisiin julkisuudessa.
Kekkonen piti palautusta suurena unelmana ja palautumattomuutta suurimpana epäonnistumisenaan. Keskeinen argumentti hänellä oli Saksojen kysymys. Kun Neuvostoliitto ehdotti Saksan demokraattisen tasavallan tunnustamista, Kekkonen sanoi hinnaksi Karjalan palautuksen. Max Jakobson kertoo kirjassaan "Tilinpäätös", että Karjalan palautus oli Kekkoselle pakkomielle. Erityisesti Porkkalan palautuksen yhteydessä 1955 Kekkonen ja Paasikivi toivoivat myös muiden alueiden palautusta. Kekkonen keskusteli asiasta suurlähettiläs Lebedevin kanssa, mutta Neuvostoliitolla ei ollut tähän halua. ETYK-konferenssissa 1973-75 Suomi ei enää ottanut palautusta esille.
Neuvostoliiton hajoaminen.
Vapaa keskustelu alkoi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ja siitä lähtien kiinnostus onkin ollut kasvavaa. Alueet jäivät Neuvostoliiton paikan ottanneen Venäjän federaation omistukseen. Monet ovat pitäneet hajoamisen jälkeistä aikaa otollisena palautukselle. He ovat harmitelleet "tilaisuuden käyttämättä jättämistä" ja syyttäneet presidentti Mauno Koivistoa saamattomuudesta. Koivisto ei koko presidenttikautenaan osoittanut halua palauttaa alueita ja halusi vaientaa keskustelun. Kun Neuvostoliitto oli hajoamaisillaan, Koivisto lähetti Moskovaan ulkoministeri Paasion kertomaan, että Suomi ei vaadi Karjalaa takaisin.
Suomi irtaantui 21. syyskuuta 1990 yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisista pykälistä, mutta rajakysymykseen ei otettu kantaa. YYA-sopimuksen katsottiin Suomessa sopivan huonosti EU:n rakennelmiin ja neuvottelut sen muuttamisesta aloitettiin vuonna 1991.
Kainuun Sanomien tietojen mukaan loppuvuodesta 1991 Boris Jeltsinin hallitus tarjosi Suomen korkeimmalle johdolle mahdollisuutta ostaa Karjala. Myynti olisi ollut jatkoa Baltian maiden itsenäistymiselle. Mauno Koivisto olisi lehden mukaan nimittänyt salaisen komitean selvittämään luovutetun Karjalan alueella olevan infrastruktuurin arvon sekä perusrakenteiden kunnostuksen kustannukset. Työryhmä työskenteli vuodenvaihteessa 1991-92 ja kokoontui muun muassa Santahaminassa. Ryhmä koostui kymmenkunnasta yhdyskunta- ja kaupunkirakentamisen asiantuntijasta, ja sen arvion mukaan Karjalan kauppahinta olisi ollut noin 64 miljardia markkaa. Infrastuktuurin kunnostus olisi tullut maksamaan paljon enemmän, jopa noin 350 miljardia. Kainuun Sanomien mukaan Koivisto piti hintaa liian kalliina.
Tuolloin ulkoministerinä toiminut Paavo Väyrynen kertoi STT:lle, ettei hän tiedä mitään Kainuun Sanomien väitteistä. Samoin kertoi silloin ulkoministeriön poliittista osastoa johtanut Jaakko Blomberg STT:lle ja Yleisradiolle 18. elokuuta 2007. Saman päivän aamuna Kainuun Sanomien haastattelussa hänellä oli kuitenkin ollut mielikuva työryhmästä.
Väyrysen mukaan keskusteltiin ainoastaan siitä, että "yritykset ja yksityiset saattaisivat voida ostaa tai vuokrata maata Karjalan alueelta". Sen sijaan tuolloinen pääministeri Esko Aho piti Koiviston asiantuntijaryhmää mahdollisena. Venäjän entinen valtiosihteeri Gennadi Burbulis kiisti Karjalaa koskaan tarjotun ja Koivisto tarjousta koskaan saaneensa, saati asiantuntijaryhmää nimenneensä.
Boris Jeltsinin hallituksen neuvonantajan toiminut Andrei Fjodorov kertoi Helsingin Sanomille, että hän oli ollut 1991–1992 mukana Venäjän hallituksen perustamassa 6-8 henkilön ryhmässä, joka oli laskenut Karjalan palauttamisen hintaa Suomelle. Hinnaksi arvioitiin 15 miljardia dollaria. Hänen mukaansa Koivisto ja Väyrynen tiesivät näistä epävirallisista keskusteluista ja yhteydenotoista.
Kun Kainuun Sanomat kysyi Jaakko Blombergilta Fjodorovin haastattelun jälkeen uudestaan Karjala-työryhmästä, Blomberg sanoi suoraan, että hänellä on mielikuva, että Karjalan palauttamisen hintaa laskettiin ulkoministeriössä. Presidentin roolin hän kuitenkin kiisti asiassa. (KS 6.9. 2007)
Väyrynen on kommentoinut, ettei mitään vakavasti otettavia viestejä Karjalan myymisestä Venäjältä tullut, mutta totesi, että asiasta oli liikkeellä "kaikenlaisia huhuja ja väitteitä".
Neuvostoliiton hajottua tehtiin vuonna 1992 Venäjän kanssa ns. naapuruussopimus, jolla korvattiin YYA-sopimus. Se sisältää pykälän rajojen loukkaamattomuuden kunnioittamisesta, mutta ei sotilaallisia kohtia.
Suomen Kuvalehdessä 49/1995 julkaistiin toimittaja Olli Ainolan artikkeli otsikolla "Suomi vaihtoi Karjalan Euroopan unioniin". Siinä väitettiin, että neuvottelut Karjalan palautuksesta olisivat estäneet Suomen jäsenyyden ja NATO:ssa. Ulkoministeri Paasio ilmoitti, että "Sopimus vahvisti itärajan uudelleen, vaikka siitä ei paperille mitään sanallisesti pantukaan". Asiaa ei kuitenkaan ole julkisuudessa vahvistettu eivätkä rajakiistat ole olleet EU- tai NATO-jäsenyyden este: Baltian maat hyväksyttiin molempiin jäseniksi, vaikka niillä ei ollut rajasopimusta Venäjän kanssa, samoin kuin Kypros, vaikka Turkki käytännössä miehittää pohjoisosaa.
Uusi Venäjä.
Venäjän presidentti Boris Jeltsin totesi 18. toukokuuta 1994 Martti Ahtisaaren valtiovierailulla Kremliin, että "Suomen alueiden vieminen oli Stalinin totalitaarista politiikkaa, ja jokainen Venäjän johtaja tuntee piston sydämessään tehdystä vääryydestä". Myöhemmin 1997 hän piti rajakysymystä ratkaistuna ja halusi kieltää keskustelun. Vuonna 1998 Venäjän talouskriisin yhteydessä Karjalan tasavallan presidentti Sergei Katanandov piti rajanmuutosta vaarallisena ja ennustamattomana tekona ja ilmoitti tasavallan johdon olevan paitsi rajanmuutosta, myös koko kysymykseen paluuta vastaan.
Vuonna 2000 presidentti Vladimir Putin sanoi suomalaisten lehtimiesten haastattelussa, että keskustelu rajamuutoksista vaikeuttaa maiden välisiä suhteita. Tähän presidentti Tarja Halonen totesi, että kaikesta on voitava avoimesti keskustella. Vuonna 2001 Suomen vierailullaan Putin otti sovittelevamman linjan, ja sanoi että rajanmuutokset eivät ole paras ratkaisu, ja ehdotti Karjala-kysymykseen ratkaisuksi integraatiota ja yhteistyötä.
Nykytilanne.
Karjalan palautusta puolustetaan joskus Karjalan luonnon kauneudella. Kuvassa Laatokkaa Sortavalan edustalla.
Karjala-keskustelu ei ole yltänyt sen enempää sisä- kuin ulkopoliittisellekaan tasolle joitakin yksittäisiä kannanottoja lukuun ottamatta, vaan se on jäänyt kansalaiskeskusteluksi. Mikään merkittävä puolue tai poliittinen taho Suomessa ei aja Karjalan palautusta. Jotkin yksittäiset poliitikot kuten Ari Vatanen ja Risto Kuisma ovat kuitenkin ilmaisseet tukensa palautukselle, kun taas esimerkiksi presidentti Mauno Koivisto on jyrkästi vastustanut jo asiasta puhumistakin. Vuoden 2006 presidentinvaaleissa Timo Soini ja Arto Lahti kannattivat palautusta avoimesti, ja Lahdella se kuului pääteemoihin. Karjala-keskustelusta on myös lisätty maininta CIA:n The World Fact Bookiin, jonka tarkoituksena on palvella yhdysvaltalaista yleisöä ja päätöksentekijöitä.
Karjala-keskustelua käydään aktiivisesti esimerkiksi Internetin keskustelupalstoilla kuten KareliaForumissa ja siirtokarjalaisten heimolehdessä Karjalassa. Ajoittain keskustelu ylittää uutiskynnyksen Venäjällä: vuoden 2003 mielenosoitus ja Karjalan palautus -kirjan julkistaminen olivat esillä tiedotusvälineissä. Venäläinen televisiokanava NTV lähetti vuonna 2002 Karjalan palautuksesta dokumentin ja Ren TV vuonna 2006. Myös mielipidemittaukset on noteerattu Venäjällä. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov sanoi 18. tammikuuta 2005, että mielipidemittauksia järjestävät ovat "provokaattoreita, joiden tarkoituksena on elvyttää aluevaatimuksia". Helsinkiläinen asianajaja Kari Silvennoinen ilmoitti 22.5. 2006 aikovansa oikeustoimiin Venäjän valtiota vastaan, jotta menetettyjen tilojen omistajat saisivat omistusoikeutensa takaisin. Venäläinen media huomioi asian, ja muun muassa uutistoimisto Itar-Tass ja verkkolehdet Novyje Izvestija ja Vremja Novostei kirjoittivat aiheesta. Venäläiset tuomioistuimet hylkäsivät Silvennoisen vaatimukset ja Eurropan ihmisoikeustuomioistuin ei ottanut niitä käsittelyyn. Tammikuussa 2010 Sortavalalaisiin postilaatikkoihin oli ilmestynyt lentolehtisiä, joissa kehotettiin kaupunkilaisia järjestämään kansanäänestys Suomeen liittymisestä. Tempauksessa vastuussa olleelle venäläismiehelle annettiin 100 000 ruplan sakkotuomio. Hänen mukaansa kyseessä oli hätähuuto Karjalan kehnon tilanteen vuoksi. Mies hakee poliittista turvapaikkaa Suomesta. (4.4.2011)
Palautusjärjestöt.
Koska puolueet eivät ole ottaneet asiaa ajaakseen, on perustettu muutamia kansalaisjärjestöjä ajamaan asiaa. Näistä jäsenmäärältään suurin on talvisodan jälkeen perustettu karjalaisten etujärjestö Karjalan Liitto. Sen tavoitteisiin on aina kuulunut karjalaisen kulttuurin vaalimisen lisäksi Karjalan palautus Suomen valtiolliseen yhteyteen. Keväällä 2004 pidetyssä seminaarissa liitto totesi Karjala-kysymyksen tarkoittavan Karjalan palautusta. Karjalan Liiton puheenjohtaja Markku Laukkanen on valitellut, että niin sanotut "pienet palautusjärjestöt" vaikeuttavat Karjalan Liiton toimintaa Venäjällä ja pilaavat sen maineen siellä.
Muut palautusjärjestöt ovat syntyneet tyytymättömyydestä Karjalan Liiton toimintaan palautusasiassa. Järjestöistä näkyvimmät ovat ProKarelia, Aluepalautus ry., ja Tarton Rauha ry.. "ProKarelia" on kansalaisjärjestö, joka haluaa edistää Karjala-keskustelua. Sillä on tähän tarkoitukseen internet-sivut, ja se julkaisee uutisia ja "Karelia Klubi" -nimistä palautuslehteä, joka ilmestyy kuudesti vuodessa. "Aluepalautus ry." on lähettänyt yksityisten karjalaisten tilojen palautusanomuksia Venäjän hallitukselle ja tiedottaa palautuksesta liittyvistä kysymyksistä ja järjestää yleisötilaisuuksia, seminaareja ja koulutusta. "Tarton Rauha ry." järjestää mm. keskustelutilaisuuksia. ProKarelia julkaisi vuonna 1998 "Karjalan reformin" ja maaliskuussa 2005 "Karjalan palautus" -nimisen kirjan, joka sai julkisuutta aina Venäjällä asti.
Venäjän kanta.
Venäjä on antanut ymmärtää, ettei sillä ole aikomusta suostua Karjalan palauttamista koskeviin neuvotteluihin. Mielipidemittauksia kommentoidessaan (18.1.2005) ulkoministeri Lavrov totesi, että jos palautusta pyydetään, "vastaus tulee olemaan ehdottoman kielteinen". Palautusta kannattavien toiveita on kuitenkin vahvistanut Venäjän ja Japanin edistyminen Kuriilien saarten kiistassa. Venäjä on myös palauttanut Kiinalle pienen maa-alueen maiden rajalta ja yrittänyt tehdä rajasopimuksia Baltian maiden kanssa. Usein arvellaan, että Karjalan palautus vahvistaisi vaatimuksia muissa Venäjän rajakysymyksissä kuten juuri Kuriilien tai Kaliningradin tapauksissa.
Kuriilien ja Baltian rajakiistat eivät kuitenkaan ole suoraan verrannollisia Karjala-kysymykseen, sillä mailta puuttuvat rajasopimukset toisin kuin Suomelta. Kiinalle palautettu maa-alue on pinta-alaltaan (337 km2) ja väestöltään huomattavasti Suomen luovuttamia alueita pienempi (n. 40 000 km²). Lisäksi esimerkiksi Viron kanssa tehty kaatunut sopimus perustuu Neuvosto-Viron rajoihin eikä Tarton rauhaan.
Helsingin Sanomien tilaamassa tutkimuksessa 10 % epäili palautuksen kiristävän Suomen ja Venäjän suhteita. Tämä oli neljänneksi suurin syy vastustamiseen. ProKarelia uskoo, että palautus liennyttää maiden välejä ja että se luo Venäjästä myönteisen kuvan. ProKarelian kielenkäytössä palautus nähdään molempia osapuolia hyödyttävänä win-win-projektina.
Venäjä pitää Karjala-kysymystä virallisesti määriteltynä Suomen ja Neuvostoliiton välillä Pariisin rauhansopimuksessa ja nykyään Venäjän ja Euroopan unionin suhteisiin liittyvänä asiana.
Suomen kanta.
Suomen virallinen kanta on, että rajoja voidaan muuttaa rauhanomaisesti eivätkä Pariisin rauha tai EU-sopimukset sitä estä, mutta tarvetta siihen ei ole. Tämän sanoi ulkoministeriön edustaja Yleisradion "Suomi puhuu" -ohjelmassa 2003. Myös muut viralliset lausunnot ovat olleet samansuuntaisia. Presidentti Martti Ahtisaari sanoi vuonna 1998:" "Suomen virallinen kanta on, että Suomella ei ole aluevaatimuksia Venäjälle. Jos Venäjä haluaa keskustella luovutettujen alueiden palauttamisesta, Suomi on siihen valmis.". Myös ulkoministeri Erkki Tuomioja vastasi eduskunnassa Risto Kuisman kirjalliseen kysymykseen 22.12. 2004 samalla tavoin. Pääministeri Matti Vanhanen taas totesi YLE:n pääministerin haastattelutunnilla 21.11. 2004, että ei "aio olla pääministerinä tätä rauhaa vahingoittamassa".
Palautuksen hinta.
Karjalassa on monin paikoin käytössä vanhat suomalaiset talot. Kuva Sortavalan maaseudulta.
Pelko siitä, että palautus aiheuttaisi suuria kustannuksia, on suurin vastustuksen syy. Helsingin Sanomien tilaamassa tutkimuksessa 42 % palautuksen vastustajista oli sitä mieltä "jälleenrakentaminen olisi liian kallista". Palautusta verrataan Saksojen yhdistämiseen ja sen odottamattoman suuriin kustannuksiin. Myös luovutettujen aluiden ränsistynyt nykytila arveluttaa. Vain palautukseen myönteisesti suhtautuvat ovat tehneet varsinaisia laskelmia. Jotkut eivät pidä siitä, että tällaisessa "vääryyden korjaamisessa" edes ajatellaan sen hintaa.
Kansalaisjärjestö ProKarelian vuonna 1999 teettämän selvityksen mukaan palautus olisi taloudellisesti kannattava. Tämän alueelle muuttaviin 400 000 suomalaisiin, sinne tehtäviin kotimaisiin ja ulkomaisiin investointeihin ja sen luonnonvaroihin pohjautuvan tutkimuksen mukaan kustannukset olisivat noin 30 miljardia euroa kymmenen vuoden palautusprojektin aikana. Vertailun vuoksi Suomen valtion vuosibudjetti on noin 40 miljardia euroa. ProKarelian tutkimusta on kritisoitu: Helsingin Sanomat piti pääkirjoituksessaan 29. kesäkuuta 2000 laskelman yhtä lähtökohtaa palautettaville alueille muuttavista 400 000 suomalaisesta toiveajatteluna. Vastineessaan Prokarelia kertoi, että arvio muuttajista perustui osaltaan Suomen Kuvalehden 22. lokakuuta 1999 julkaisemaan mielipidemittaukseen, jonka mukaan 10 % suomalaisista olisi valmiita muuttamaan alueelle ja arveli, ettei HS ollut tutustunut koko selvitykseen.
Venäjä-tutkija, itsekin palautusta käsittelevän kirjan kirjoittanut tohtori Ilmari Susiluoto sanoi Kirjatyö-lehden haastattelussa tammikuussa 2000, ettei ProKarelian kustannusarvio "perustu tosiasioihin", ja katsoi Karjalan palautuksen tuovan tuhansia ongelmia. Venäjällä toiminut arkkitehti "Esa Paaso" arvioi 1998 jo Viipurin remontin maksavan 30 miljardia markkaa (noin 5 miljardia euroa), ja että alue on syrjäseutua, jonne on vaikea houkutella investointeja.
Karjalan palautusta kannattavan Helsingin kauppakorkeakoulun professori Arto Lahden mukaan Karjalan infrastruktuurin kuten teiden ja asuntojen rakentamiseen kuluisi kymmenen vuoden aikana kaikkineen 28 miljardia euroa. Arvio jakautuu siten, että 20 miljardia euroa tulee yksityisiltä tahoilta ja 8 mrd euroa julkiselta taholta. Turun kauppakorkeakoulun laskentatoimen professori Pekka Pihlanto esitti Kanavassa 4-5/2000 ja 7/2000 ja Helsingin Sanomisssa 28.7.2006 monia varauksia Karjalan palautuksen väitetyn taloudellisen kannattavuuden suhteen.
Suomen Pankin osastopäällikkö Antti Suvanto arvioi Helsingin Sanomissa elokuussa 2005, että Karjalaan tehtävät rahansiirrot olisivat suhteessa paljon suuremmat kuin Saksan yhdistymisen hinta ja että Suomesta ei löytyisi sellaista maksuhalukkuutta. Se ei Suvannon mukaan olisi mikään sopuisa hanke.
Oikea rauhansopimus?
Keskusteluissa palauttajat ovat pitäneet Pariisin rauhansopimusta 1947 pakkorauhana. Tämän vuoksi keskustelussa nostetaan esille Tarton rauhansopimus, joka palauttajien retoriikassa käsitetään tasapuolisten sopijaosapuolten sopimukseksi ja tästä syystä moraalisesti oikeampana pidetty. Perusteluksi esitetään myös, että Tarton rauha on ensimmäinen itsenäisen Suomen tekemä rajasopimus. Tämä yksinään ei juridisesti päde, koska Pariisin rauha on Suomen viimeisin rajat määritellyt valtioiden hyväksymä rauhansopimus. Suomen virallisen kannan mukaan niitä ei ole tarpeen muuttaa. Saman kannan mukaan mikään sopimus ei toisaalta estä muuttamaan rajoja, jos yhteistä tahtoa Suomella ja Venäjällä riittäisi.
Alueen rajan ovat määritelleet monet rajasopimukset, ensimmäisenä Pähkinäsaaren rauha. Kannattajien mielestä ne eivät liity Karjala-keskusteluun siksi, että aikaisemmat rauhat on tehty Ruotsin ja erilaisten venäläisten valtioiden välillä eikä Suomen ja Venäjän. Helsingin Sanomien tilaamassa tutkimuksessa 16 % vastustajista ajatteli, että "vanhojen vääryyksien perään on turha haikailla". Tämä oli toiseksi suurin vastustamisen syy.
Esimerkiksi Adolf Ehrnroothin mielestä Tarton rauhan rajat olivat ainoat oikeat. Tämä näkemys Tarton rajasta Suomen oikeana rajana on vastoin presidenttien Juho Kusti Paasikivi ja Mannerheim nimeen yhdistettyä näkökantaa, jonka mukaan sopimus oli Suomen kannalta liian hyvä jäädäkseen pysyväksi ja se tehtiin Neuvosto-Venäjän ollessa vielä heikko. Tämän ajatuksen mukaan Venäjä on "aina" käyttäytynyt normaalin imperialistisen ja naapureitaan uhkaavan suurvallan tavoin kantaessaan huolta muun muassa Pietarin turvallisuudesta.
Omana aikanaan kaikki eivät suinkaan nähneet Tartonkaan rajaa "ainoana oikeana rajana", vaan monet Suomessa pitivät sopimusta "häpeärauhana", ja olisivat halunneet, että raja olisi heimosotien jälkeen sisältänyt Itä-Karjalan. Pariisin rauhaa taas on pidetty painostusrauhana, jossa Suomea ei päästetty neuvottelemaan rauhanehdoista, ja siksi pätemättömänä.
Näkemys erilaisissa raja- ja rauhansopimuksissa määriteltyjen rajojen luokittelusta "oikeudenmukaisiin" ja "epäoikeudenmukaisiin" voidaan palautuksen vastustajien mielestä kyseenalaistaa. Esimerkiksi Keski-Euroopassa rajoja on satojen ja tuhansien vuosien aikana siirretty lukemattomia kertoja ja monien alueet (esimerkiksi Ranskan ja Saksan raja-alueilla oleva Elsass) ovat olleet vuoroin useiden eri maiden hallinnassa.
Kellä oikeus Karjalaan?
Karjala on maantieteellisesti laajempi käsite kuin luovutetettu Karjala. Osia luovutetusta Karjalasta on ollut vuosien saatossa niin Ruotsin, Novgorodin, Venäjän kuin Suomenkin hallussa. Keskusteluissa on yritetty määritellä, mikä näistä on omistanut alueen ensin ja mikä kauimmin. Myös nykyasukkaiden ja evakkojen omistusoikeudesta kiinteistöihin on kiistelty.
Palautuksen vastustajat korostavat usein, että Karjala oli itsenäistä Suomea vain 20 vuotta kun taas Venäjää 60 vuotta. Puolustajat vastaavat, että niin olivat kaikki muutkin Suomen alueet olleet ennen vuotta 1940 ja kysyvät, oikeuttaako "alueryöstö" omistuksen. Alueista Viipurin- ja Laatokan-Karjala, jotka tuolloin kuuluivat Vanhaan-Suomeen, liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812, joten periaatteessa vain Petsamo, joka siirtyi Suomelle Tarton rauhassa, oli ollut Suomea vasta 20 vuotta.
Evakkokarjalaisten maaomistus on myös aiheuttanut eripuraa. Toisten mielestä valtio omistaisi tilat, koska se osittain korvasi karjalaisille menetykset. Toiset taas sanovat, että tilat pitää palauttaa edellisille yksityisille omistajille. Sama asia aiheutti keskustelua myös Porkkalan alueen palautuksen yhteydessä. Omistusoikeuden säilymisen puoltajat perustelivat tällöin kantaansa sillä, että Porkkala oli ollut vain vuokrattuna, jolloin Suomen suvereniteetti ei ollut lakannut alueella, ja Porkkala oli ollut vuokralla vain lyhyen aikaa, ei sukupolvien yli.
Sekä Porkkalan palautuksen että Karjalan takaisinvaltauksen yhteydessä 1941 omistusoikeuden palauttamisesta säädettiin laki.
Edellisessä tapauksessa omaisuuden takaisinsaamisen ehtona oli
Toisen korvauslain mukaan maksettujen korvausten takaisinmaksu, jälkimmäisessä Pika-asutuslain perusteella saadusta tilasta luopuminen. Porkkalan palautuslaki sisälsi myös nimenomaisen pykälän, että mikään Porkkalan alueella olevaa omaisuutta koskeva oikeustoimi, joka oli tehty ennen lain voimaanastumista, ei ollut pätevä.
Alueella on asunut ennen toista maailmansotaa lähinnä itämerensuomalaista väestöä. Tätä argumenttia käyttävät palautuksen puolustajat pyrkiessään osoittamaan, että omistusoikeus olisi Suomella tai suomalaisilla, kun esihistoriaan ulottuvaa suomensukuista menneisyyttä verrataan slaavilaiseen noin 60 vuoden asutukseen. Tämä nostaa esiin uudet kysymykset siitä, oikeuttaako historia tekemään nykymaailmassa päätöksiä ja voivatko nykysuomalaiset esittää vaatimuksia sillä perusteella, että he samaistavat itseensä satoja tai tuhansia vuosia sitten eläneisiin ihmisiin, jotka tuskin tunsivat suomalaisuuden käsitettä.
Viipurin Karjalaa lukuun ottamatta alueella asui keskiajalta 1600-luvulle pääasiassa ortodoksisia, karjalankielisiä karjalaisia. Vaikka karjalaiset olivat kielellisesti suomalaisten lähisukulaisia, oli uskonto- ja valtioraja ennen nationalismin syntyä kieltä merkittävämpi ryhmien määrittäjä. Ajatus ortodoksikarjalaisten suomalaisuudesta on niin ollen syntynyt vasta 1800-luvulla. Ruotsi kävi Karjalassa sotaa paitsi Venäjää myös ortodoksista uskontoa vastaan. Sotia edeltäneen suomalaisen ja luterilaisen asutuksen varhaisimmat juuret olivat Stolbovan rauhan jälkeisessä siirtolaisuudesta, jonka tieltä alkuperäisväestö muutti pois lähinnä Tverin Karjalaan Ruotsin luterilaisen painostuksen ja Venäjän lupaamien verohelpotusten vuoksi. Viipurin Karjala taas suomalaistui ja katolilaistui jo 1300-luvulla.
Venäläisväestö.
Alueilla asui vuonna 2002 sinne eri puolilta Neuvostoliittoa muuttaneita – etniseltä taustaltaan enimmäkseen venäläisiä, valkovenäläisiä ja ukrainalaisia – ja heidän jälkeläisiään 423 300, joista luovutetun Karjalan alueella 369 800. Määrä on laskenut Venäjän yleisen väestönkehityksen myötä. Heidän asemansa palautuksessa on herättänyt kysymyksiä.
Nykyasukkaat on nähty sekä uhkana että mahdollisuutena. Helsingin Sanomien tutkimuksessa toiseksi eniten eli 14% pelkäsi, että "Suomeen syntyisi liian suuri venäläisvähemmistö, mikä aiheuttaisi jännitteitä". Epäilyksiä herättää Venäjän aktiivinen ja aggressiiviseksi väitetty tapa puolustaa naapurimaissaan asuvia venäläisvähemmistöjä ja niiden oikeuksia. ProKarelia on ehdottanut venäläisten alueelta poistumista helpottavia muuttoavustuksia ja puhunut myös siitä, että osan heistä olisi itse asiassa hyvä jäädä alueelle työvoimaksi. Osa alueella asuvista kuuluu virkamiehiin kuten rajavartijoihin ja ProKarelian arvion mukaan näiden siirryttyä uudelle rajalle nykyasukkaita jäisi alueelle noin 200 000. Tähän skenaarioon liittyy myös kysymykset siitä, myönnettäisiinkö heille Suomen kansalaisuus ja annettaisiinko heidän heti palautuksen jälkeen muuttaa nykyisen rajan puolelle Suomeen.
Palautusta on joskus vaadittu, tai siitä on unelmoitu, ilman asukkaita. Vaatimus on aiheuttanut syytteitä ihmisoikeusrikkomuksista. Huomautetaan usein, ettei tunnu hyväksyttävältä korjata menneitä vääryyksiä siten, että häätö kostettaisiin häädöllä. Vastustajat myös epäilevät Suomen kykyä tai halukkuutta ottaa tämän kokoista venäläisväestöä vastaan.
Matkailutoimittaja Markus Lehtipuun laskujen mukaan Karjalan noin 1250 suomalaiskylästä yli 800 on täysin tyhjillään ja lopuissakin asutus on tiiviimpää, joskaan ei asukasluvultaan suurempaa kuin suomalaiskaudella. Kyliä jäi asumattomaksi jo neuvostokaudella, kun toteutettiin ns. perspektiivittömien kylien likvidointi.
Öljysatamat ja Saimaan kanava.
Venäjä on rakentanut alueelle Uuraan ja Koiviston öljysatamat. Palautuskeskustelussa on todettu, että ne voivat jäädä edelleen Venäjän omistukseen ja käyttöön vaikka alueet palautettaisiin Suomelle. Toiset ovat pitäneet satamia palautuksen esteenä tai ainakin sen vaikeuttajina.
Saimaan kanavan käytöstä Suomi maksaa vuokraa. Kekkonen aikoinaan 1960-luvun neuvotteluissa havitteli kanavan ympäristön, Viipuri mukaan lukien, vuokraamista. Kanava sijaitsee kokonaisuudessaan Tarton rauhan rajan sisäpuolella.
Suomen poliitikkojen kommentteja.
Aika ajoin poliitikoilta kysytään kantaa palautukseen. Enimmäkseen mielipiteet ovat olleet palautusta vastaan, mutta myös myönteisiä arvioita on.
Tunnettuja mielipiteitä ovat Johannes Virolaisen myönteinen kanta, Gustav Hägglundin vuoden 1992 lausuma, jonka mukaan Karjalaa ei tulisi ottaa vastaan "vaikka sitä tarjottaisiin kultalautasella", koska hänen mukaansa Pietari tarvitsee turvavyöhykkeen, ja presidentti Mauno Koiviston kielteinen kanta. Hänen mielestään ei pitäisi kysyä, halutaanko Karjala takaisin vaan "halutaanko se takaisin, jos se merkitsee sotaa" ja ettei Suomi tarvitse lisämaata.
Asiasta on kysytty myös vaalien alla. Ennen vuoden 1999 eduskuntavaaleja Helsingin Sanomat (27. helmikuuta 1999) kysyi puoluejohtajilta: "Tulisiko uuden hallituksen ehdottaa Venäjän hallitukselle neuvotteluja Karjalan palauttamisesta?" Kannat vaihtelivat Esko Ahon mielipiteestä ("Meillä on mahdollisuus yhdessä sopien rajaa muuttaa. Tiedossa oleva Venäjän kanta on sellainen, että sellaista sopimusta ei ole nyt näköpiirissä.") Suvi-Anne Siimeksen jyrkkään vastustukseen: "Ei. Ihmettelen, ketkä tätä asiaa vielä viitsii pitää yllä."
Vuoden 2000 presidentinvaalissa kysymys oli esillä lehdistössä jonkin verran ja Karjalan Liiton Karjalan Kunnaat -lehti teki haastattelun aiheesta. Siinä Risto Kuisma kannatti palautusta ja Ilkka Hakalehto piti tavoitetta oikeana. Riitta Uosukainen olisi pitänyt palautusta hyvänä, mutta ei uskonut siihen. Esko Aho halusi ylläpitää Karjala-optiota. Aho, Halonen ja Uosukainen vetosivat Venäjän keskusteluhaluttomuuteen. Kukaan ei halunnut kieltää keskustelua.
Vuoden 2006 presidentinvaalissa Timo Soini ja Arto Lahti kannattivat palautusta avoimesti. Arto Lahdella palautus oli yksi vaaliteema. Asiaa kysyttiin presidenttiehdokkailta myös ulkomaisen median haastatteluissa. Muut ehdokkaat pitäytyivät Suomen nykyisessä kannassa. Presidentinvaalien toisella kierroksella tammikuussa 2006 kumpikaan ehdokkaista ei kommentoinut Karjalan kysymystä.
Karjalan Liiton puheenjohtaja, Keskustan kansanedustaja Markku Laukkanen ehdotti 20. lokakuuta 2004 Suomenmaa-lehdessä Martti Ahtisaarta Karjalan palautuksen selvitysmieheksi. Toukokuussa 2005 Ranskan europarlamentaarikko Ari Vatanen kehotti Halosta ottamaan asian esille Moskovassa voitonpäivän juhlassa. Risto Kuisma on tehnyt asiasta kaksi kirjallista kysymystä eduskunnassa ja Olli Immonen yhden.
Mielipidemittaukset.
Suomessa on tehty viime aikoina useita mielipidemittauksia Karjalan palautuksesta. Tutkimusten mukaan noin kolmasosa kannattaa ja runsas puolet vastustaa palautusta. Kyselyjen lukuja on kuitenkin tutkittu vähän, mutta luvuista on havaittu esimerkiksi, että nuoret ja vanhat kannattavat palautusta eniten. Kyselyissä kysymyksenasettelu ja tutkimustavat ovat olleet hieman erilaista. Presidentinvaalissa 2006 Karjala-teemalla kampanjoinut Arto Lahti sai 0,4 prosenttia äänistä.
Venäjällä kyselyn tekoa vaikeuttaa se, että sana 'Karjala' yhdistetään Karjalan tasavaltaan eikä siellä siis aina tiedetä "Karjalan palautuksen" tarkoittavan luovutettujen alueiden palauttamista. Tammikuussa 1999 Viipurissa MTV3:n teettämässä mittauksessa palautusta kannatti 34 % ja vastusti 57 %, jos nykyasukkaat saisivat Suomen kansalaisuuden. Jos taas palautus vaatisi alueelta muuttamisen, luvut olivat 17 % ja 77 %.
MC-Infon mittaukset, syyskuu 2005 ja joulukuu 2007.
Karjala-lehden MC-Info:lla syyskuussa 2005 teettämän mielipidemittauksen mukaan 36 % suomalaisista kannattaa ja 51 % vastustaa palautusta. Kyselyn mukaan 70 % ei kieltäisi asiasta puhumista, 15 % kieltäisi ja 13 % haluaisi ulkopoliittisista syistä varovaisuutta keskusteluun. Hieman alle puolet eli 49 % halusi ulkopoliittisen johdon ottavan asiaan selkeästi kantaa kun taas 38 % ei. Puolet uskoi saaneensa riittävästi puolueetonta tietoa palautukseen liittyvistä asioista ja 42 % ei. Nuorista eli alle 25-vuotiaista samat osuudet olivat 36 % ja 56 %. 43 % kannatti hallitustenvälistä keskustelua ja 49 % vastusti sitä.
Joulukuun 2007 mittauksessa 38 prosenttia kannatti ja 43 % vastusti. Puolet halusi poliitikkojen kertovan kantansa selvästi ja 34 prosenttia ei pitänyt sitä tärkeänä. 47 % halusi, että asia otetaan puheeksi Venäjän kanssa. Suomalaisista 72 prosentin mielestä palautuksesta voi keskustella vapaasti kun taas 13 prosenttia katsoi, että ulkopoliittisista syistä keskustelussa pitäisi olla varovainen. 11 prosenttia taas olisi lopettamassa koko keskustelun.
Helsingin Sanomat, elokuu 2005.
Helsingin Sanomien Suomen Gallupilta elokuussa 2005 tilaaman mittauksen mukaan 30 % suomalaisista kannattaa ja 62 % vastustaa Karjalan palautusta. Hieman myönteisemmin suhtauduttiin silloin, jos oli kotoisin luovutetuilta alueilta: 42 % kannatti palautusta. Vastaajilta kysyttiin: "Kuinka toivottavaa olisi se, että Venäjä palauttaisi sodassa menetetyn Karjalan takaisin Suomelle?"
Kyselyssä tiedusteltiin vastustamisen syitä. Suurin syy (vastustajista 52 %) oli epäily siitä, että "jälleenrakentaminen olisi liian kallista". 21 % ajatteli, että "vanhojen vääryyksien perään on turha haikailla" ja 15 % pelkäsi, että "Suomeen syntyisi liian suuri venäläisvähemmistö, mikä aiheuttaisi jännitteitä". 9 % epäili palautuksen kiristävän Suomen ja Venäjän suhteita. Vain 1 % vastusti palautusta väitettyjen ympäristöongelmien vuoksi ja 10 % muun syyn vuoksi.
Aiempia kyselyitä.
Aiemmassa kyselyssä (Karjalan Liitto ja Taloustutkimus, huhtikuu 2005) 26 % suomalaisista kannatti Karjalan palautusta. Sitä aikaisemmassa (STT ja Suomen Gallup, 2004) kannattajia oli 38 %. Palautusta vastaan oli molemmissa tutkimuksissa 57 % suomalaisista. Suomen Kuvalehden 22. lokakuuta 1999 julkaistussa kyselyssä alueelle muuttamisesta "kyllä"-vastauksia oli 10 % kun "ei" vastasi 86 %. 4% ei osannut sanoa. Muuttajahalukkaiden määrä aikuisväestöstä oli siis tuolloin hieman suurempi evakoiden lukumäärää oli.
ProKarelia kritisoi Taloustutkimuksen kyselyä kysymyksenasettelun vuoksi yksipuoliseksi. Se nimitti kyselyä koivistolaisittain tehdyksi viitaten presidentti Koiviston puheisiin palautuksen kalleudesta ja sodan uhasta, koska kyselyn jatkokysymykset käsittelivät vain näitä eikä vastaavia myönteisiä kysymyksiä kysytty. Tutkimuksen oli kuitenkin tilannut Karjalan liitto, jonka suhtautuminen palautukseen on myönteinen. ProKarelia on kritisoinut Liittoa Karjala-kysymyksen unohtamisesta.
EVAn asennetutkimus.
Maaliskuussa 2006 julkaistun Elinkeinoelämän valtuuskunnan asennetutkimuksen (1218 vastaajaa, satunnaisotanta Manner-Suomen 18-70-vuotiaista) mukaan 73% vastaajista oli sitä mieltä, että Karjala-keskustelu pitäisi lopettaa. Tutkimuksessa kommentoidaan: "Yksi mahdollinen kiistan aihe Suomen ja Venäjän suhteissa voisi olla kysymys aikanaan Neuvostoliitolle luovutetun Karjalan palauttamisesta. Suomalaisten valtaenemmistö, kolme neljästä, haluaisi poistaa tämän aiheen keskusteluagendalta (kuvio 37c). Onkin selvää, että aluevaatimusten aktiivinen esittäminen huonontaisi maiden välisiä suhteita."


Richard Avedon.
Richard Avedon (15. toukokuuta 1923 New York Yhdysvallat – 1. lokakuuta 2004 San Antonio, Texas, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen valokuvaaja. Hänet tunnetaan erityisesti muoti- ja henkilökuvistaan.
Avedon opiskeli lyhyen aikaa Columbian yliopistossa, minkä jälkeen aloitti valokuvaajan työt Yhdysvaltain merijalkaväessä vuonna 1942 kuvaamalla sotilaiden kasvokuvia. Vuonna 1944 Avedon ryhtyi työskentelemän tavaratalon mainoskuvaajana, kunnes Harper's Bazaar -lehden AD Alexey Brodovich löysi hänet. Avedon avasi oman studion 1946 ja kuvasi lehtiin, esimerkiksi Lifeen ja Vogueen. Pian hänestä tuli Harper's Bazaarin johtava valokuvaaja. Avedon ei pitäytynyt vanhassa tavassa kuvata malleja ilmeettömin kasvoin vaan toi kuviinsa tunnetta, hymyilyä, naurua ja usein liikettä.
Avedon jätti Harper's Bazaarin vuonna 1966 ja aloitti työskentelyn Vogue-lehdelle. Muotikuvien lisäksi hän alkoi kuvata muita kohteita, kuten vuoden 1963 kansalaisoikeusliikkettä, Vietnamin sotaa vastustavia ja Berliinin muurin murtumisen.
Avedon oli viisi vuotta naimisissa Dorcar Nowellin kanssa. Nowell oli malli ja käytti työssä nimeä Doe Avedon. Vuonna 1951 Avedon nai Evelyn Franklinin, mutta hekin erosivat myöhemmin.
Näyttelijä Fred Astaire esitti Avedonia kuvitteellisessa musikaalissa "Funny Face", jossa hänen roolihahmonaan oli muotivalokuvaaja Dick Avery.
Avedonista tuli ensimmäinen The New Yorker -lehden vakiohenkilökuntaan kuulunut valokuvaaja vuonna 1992. Hän on saanut useita palkintoja, muun muassa International Center of Photography Master of Photography -palkinnnon 1992, Prix Nadarin 1994 valokuvakirjasta "Evidence" ja Royal Photographic Societyn 150-juhlavuoden mitalin vuonna 2003.
Avedon sairastui aivoverenvuotoon 25. syyskuuta 2004 San Antoniossa Teksasissa ja kuoli siellä 1. lokakuuta.
Avedonin teoksia huutokaupataan marraskuussa 2010 Pariisissa Christie'sin huutokaupassa. Myyntiin tulee 60 kuvaa, joiden tuotto menee Avedonin nimeä kantavaan lahjarahastoon. Kaupattaviin kuviin kuuluu muun muassa "Dovima and the Elephants" -niminen muotikuva 1950-luvulta. Avedonin kuvia on huutokaupattu aiemminkin.


Lapin yliopisto.
Lapin yliopisto, vuoteen 1991 saakka "Lapin korkeakoulu", on suomalainen yliopisto, joka perustettiin Rovaniemelle 1. maaliskuuta 1979.
Lapin yliopisto on Itä-Suomen yliopiston kanssa Suomen ainoa yliopisto, jonka nimessä esiintyy kaupungin sijaan jonkun alueen nimi. Tästä huolimatta Lapin yliopisto on viimeksi kuluneiden vuosien aikana halunnut profiloitua edustettuina olevien alojensa ylintä koulutustasoa valtakunnallisesti edustavaksi oppilaitokseksi. Suuri osa Lapin yliopiston opiskelijoista tulee muualta Suomesta tai ulkomailta. Valmistumisensa jälkeen heistä vain pieni osa jää työskentelemään Pohjois-Suomeen.
Lapin yliopistossa on neljä tiedekuntaa. Tiedekuntien lisäksi yliopistossa toimivia laitoksia ovat Arktinen keskus, Avoin yliopisto, Koulutus- ja kehittämispalvelut sekä Hallintoyksikkö. Lapin korkeakoulukonsernin kanssa yhteiset yksiköt ovat Lapin korkeakoulukirjasto, Lapin korkeakoulukonsernin kielikeskus ja Matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutti.
Vuonna 2010 yliopistossa opiskeli 4 511 perustutkinto-opiskelijaa, 329 jatko-opiskelijaa ja 221 kansainvälistä vaihto-opiskelijaa. Lisäksi avoimen yliopiston, täydennyskoulutuskeskuksen ja ikääntyvien yliopiston listoilla on 6 151 aikuisopiskelijaa. Vuonna 2010 Lapin yliopistossa suoritettiin 376 maisterintutkintoa ja 24 tohtorin tutkintoa. Henkilökuntaa Lapin yliopistossa on yhteensä 626. Näistä professoreja on 66. Lapin yliopiston vuoden 2011 talousarvion loppusumma on noin 54 miljoonaa euroa.
Lapin yliopisto on Suomen yliopistoista (taideyliopistoja lukuun ottamatta) ainoa, josta puuttuu matematiikan professuuri. Yliopiston voidaankin katsoa erikoistuneen kvalitatiiviseen tutkimukseen. Lapin yliopiston taiteiden tiedekunta on Taideteollisen korkeakoulun ohella ainoa yliopistotason taideteollisen alan koulutus- ja tutkimusyksikkö Suomessa.
Historia.
Yliopisto perustettiin vuonna 1979 nimellä "Lapin korkeakoulu". Alkuperäiseen korkeakouluun kuului kasvatustieteiden tiedekunta, oikeustieteiden tiedekunta sekä kirjasto. Korkeakouluun perustettiin myöhemmin yhteiskuntatieteiden tiedekunta (1982) ja taiteiden tiedekunta (1990). Erillislaitoksiksi perustettiin täydennyskoulutuskeskus (1983), kielikeskus (1983), Pohjoisen ympäristö- ja vähemmistöoikeuden instituutti (PYVI; 1985) sekä Arktinen keskus (1989). Pohjoisen ympäristö- ja vähemmistöoikeuden instituutti yhdistyi Arktiseen keskukseen vuonna 1997.
Korkeakoululle rakennettiin nykyinen päärakennus vuonna 1987. Päärakennusta on laajennettu 1992, 2000 ja 2006.
1. tammikuuta 1991 korkeakoulun nimi muutettiin nykyiseen muotoonsa. Vuonna 1992 valmistui Arktikum-talo ja vietettiin ensimmäinen promootio. Vuonna 1994 avautui muotoilu- ja yrityspalveluyksikkö Kemissä. Yksikkö yhdistettiin vuonna 1998 samana vuonna syntyneeseen Meri-Lappi Instituuttiin, jonka yliopisto oli perustanut yhteistyössä Oulun yliopiston kanssa.
Matkailuntutkimus alkoi 1996. Samana vuonna Rovaniemen taide- ja käsiteollisuusoppilaitos (Rotko) liitettiin yliopistoon.
Vuonna 2001 alkoi kauppatieteellisen alan koulutus yhteistyössä Oulun yliopiston kanssa. Kauppatieteille ja matkailuntutkimukselle perustettiin oma tiedekunta vuonna 2004. Tiedekunta liittyi yhteiskuntatieteiden tiedekuntaan vuonna 2010.
Lapin yliopisto vastaa vuonna 2001 perustetun kansainvälisen Arktisen yliopiston hallinnollisesta johtamisesta ja koordinaatiosta.
Ikääntyvien yliopistotoiminta alkoi Lapin korkeakoulussa 1989 ja siinä opiskelevat ovat osallistuneet tieteelliseen tutkimukseen. Useiden tieteellisten julkaisujen ohella on ilmestynyt myös väitöskirja. Keväällä 2008 väitellyt yhteiskuntatieteiden tohtori Pentti Kortelainen oli Suomessa ensimmäinen, joka teki väitöskirjan ikääntyvien yliopiston pohjalta.
Lapin yliopisto täytti 25 vuotta vuonna 2004. Juhlavuoden kunniaksi yliopisto järjesti kolmannen tohtori- ja maisteripromootion, jossa vihittiin 14 kunniatohtoria, heidän joukossaan muun muassa Antti Eskola ja Peter McLaren (ks.). Yliopiston ensimmäinen promootio pidettiin vuonna 1992, jolloin vihittiin yhdeksän kunniatohtoria. Toisessa promootiossa vuonna 1999 vihittiin 15 kunniatohtoria.
Hallinto.
Lapin yliopiston rehtorina perustamisvuodesta 1979 vuoteen 2006 saakka toimi professori Esko Riepula, joka jäi eläkkeelle kesällä 2006. Huhtikuussa 2006 hänen tilalleen valittiin Mauri Ylä-Kotola, joka aloitti virassaan 1. elokuuta.
Tiedekunnat.
Matkailun ja liiketoiminnan tiedekunta liittyi 1.1.2010 yhteiskuntatieteiden tiedekuntaan.
Aiheesta muualla.
*


PlayStation.
PlayStation (, Virallisesti lyhennettynä PS, joskus myös PSX, PS1 tai PSone) on Sonyn kehittämä 32-bittinen viidennen sukupolven pelikonsoli. PlayStationin nimi sen kehitysvaiheessa oli PSX. PlayStation julkaistiin Japanissa 3. joulukuuta 1994, Yhdysvalloissa 9. syyskuuta 1995 ja Euroopassa 29. syyskuuta 1995. PlayStationia on myyty yli 100 miljoonaa ja sen pelejä lähes miljardi kappaletta. Konsolin valmistus lopetettiin 23. maaliskuuta 2006, yksitoista vuotta julkaisunsa jälkeen.
PlayStationia seurasivat PlayStation 2 (2000) ja PlayStation 3 (2006).
Kehitys.
PlayStationin alkujuuret ulottuvat vuoteen 1988 asti. Nintendo oli yrittänyt käyttää levyketeknologiaa Famicomin kanssa, mutta sen kanssa oli ongelmia. Magneettiset levykkeet osoittautuivat huonosti kestäviksi ja niitä saattoi kopioida helposti. Niinpä Nintendo oli heti kiinnostunut, kun Sonyn ja Philipsin kehittelemän XA:n määrittelyt julkaistiin. Tämä CD-ROMin laajennettu formaatti yhdisti äänen, kuvan ja tietokonedatan sekä mahdollisti niiden käytön samanaikaisesti. Nintendo lähestyi Sonya kehittääkseen SNESiin CD-ROM-laajennuksen, jota silloin kutsuttiin nimellä ”SNES-CD”. Sopimus syntyi ja työt alkoivat.
Sony suunnitteli myös toisen Sony-merkkisen konsolin kehittämistä, joka olisi Nintendon kanssa yhteensopiva mutta myös paremmin kodin viihdekeskukseksi sopiva. Uusi konsoli käyttäisi sekä SNESin moduuleita että uutta CD-formaattia, jonka Sony suunnittelisi. Tätä formaattia käytettäisiin myös SNES-CD-levyissä, mikä vahvistaisi Sonyn hallitsevaa asemaa Nintendon johtavasta asemasta huolimatta videopelimarkkinoilla.
SNES-CD oli tarkoitus esitellä kesäkuussa 1991 Computer Electronics Show’ssa. Nintendon Hiroshi Yamauchi huomasi, että Nintendon ja Sonyn alkuperäinen sopimus vuodelta 1988 takasi Sonylle täydellisen kontrollin SNES-CD-formaatilla julkaistuihin peleihin. Hän raivostui ja totesi sopimuksen olevan täysin mahdoton; samalla hän peruutti salassa kaikki Nintendon ja Sonyn SNES-CD-suunnitelmat. Niinpä CES:sa ei juhlittu yhteistyösopimusta, vaan Nintendon puheenjohtaja Howard Lincoln astui lavalle ja paljasti, että he tekivät nyt yhteistyötä Philipsin kanssa. Kaikki Nintendon ja Sonyn kanssa aikaansaatu työ hylättäisiin. Lincoln ja Minoru Arakawa olivat Sonyn tietämättä lentäneet Eurooppaan Philipsin päämajaan ja muodostaneet toisenlaisen allianssin, jossa Nintendolla olisi parempi lisenssi Philipsin valmistamiin laitteisiin.
Nintendon ilmoitus oli järisyttävä. Se oli yllätys messuvieraille (Sony oli juuri edellisenä yönä esitellyt yhteistyöprojektia nimellä ”Play Station”), ja japanilainen yleisö piti sitä petoksena: japanilaisessa bisneskulttuurissa oli ennenkuulumatonta, että japanilainen yhtiö hylkäisi maanmiehensä ja lähtisi eurooppalaisten kelkkaan.
Yhteistyöprojektin kaaduttua Sony harkitsi ensin tutkimusprojektin keskeyttämistä, mutta päätti lopulta hyödyntää jo tehtyä työtä ja viimeistellä tuotteen valmiiksi konsoliksi. Tällöin Nintendo jätti haasteen, jonka mukaan Nintendolla oli oikeudet nimeen ja julkaisu tulisi estää. Tuomari ratkaisi lopulta asian Sonyn hyväksi. Lokakuussa 1991 viimein valmistettiin ”Sony Play Stationin” ensimmäiset versiot. Arvioiden mukaan näitä laitteita tehtiin ainoastaan noin 200 kappaletta. Vuoden 1992 lopussa Nintendo ja Sony pääsivät sopimukseen, jonka mukaan Sony Play Station tukisi SNES:in pelejä.
Tässä vaiheessa Sony kuitenkin huomasi, että SNES:in teknologia alkoi vanhentua ja uuden sukupolven pelikoneet olivat pian tulossa. Niinpä se suunnitteli Play Stationin kokonaan uudestaan vuoden 1993 alusta alkaen, minkä yhteydessä SNES-tuki pudotettiin ja nimestä poistettiin välilyönti. Sony ennusti aivan oikein, että peligrafiikan tulevaisuus olisi spritejen sijaan polygoneissa, ja PlayStationista tuli ensimmäinen pelikonsoli, joka oli suunniteltu aitoa 3D-grafiikkaa varten.
PlayStation on eräs peliteollisuuden historian pitkäikäisimmistä tuotteista; laitetta valmistettiin yli 11 vuoden ajan. Sony ilmoitti 23. maaliskuuta 2006 lopettavansa PlayStation One -yksiköiden valmistamisen.
Myynti.
18. toukokuuta 2004 mennessä Sony oli myynyt maailmanlaajuisesti 100 miljoonaa PlayStation- ja PSone-konsolia. Maaliskuussa 2005 tarjolla oli 7 743 eri ohjelmistoa, joita oli myyty yhteensä 959 miljoonaa kappaletta. PlayStationin logon suunnitteli Manabu Sakamoto, joka suunnitteli logot myös Sonyn VAIO-tuotteisiin.
Tunnetuimpia PlayStation-pelejä.
Konsoli oli erittäin suosittu ja synnytti niin sanotun ”pleikkarisukupolven”. PlayStationin tunnetuimpia pelejä olivat "Tomb Raider", "Final Fantasy VII", "Resident Evil", "Tekken", "Ridge Racer", "WipEout", "Gran Turismo", "Crash Bandicoot", "Spyro" sekä "Metal Gear Solid".
Muut versiot.
Ensimmäinen uusi versio oli varhain 1996 tehty päivitys, jossa pyrittiin vähentämään ylikuumenemisesta aiheutuvia ongelmia. Useat pelaajat olivat valittaneet videopätkien nykivän sekä konsolista kuuluvan tikittävää ääntä. Ongelmaan näytti tepsivän konsolin kääntäminen ylösalaisin tai sivuttain, vaikka eräät pelaajat tyytyivät iskemään konsolin kantta. Tämä ongelma periytyi sittemmin ensimmäisen sukupolven.
Sony ei muuttanut konsolin teknisiä ominaisuuksia tai ulkonäköä, mutta poisti japanilaisesta versiosta jääneet RCA-portit. Samalla poistettiin myös rinnakkaisportti kustannussyistä, ja yhtiö paransi hieman laseryksikön kokoamismenetelmää.
Sony valmisti alkuperäisestä konsolista uudelleen suunnitellun version, joka mahtui pienempään ja ergonomisempaan koteloon (eli käytännössä slim-versio). Uuden laitteen nimeksi tuli PSone, ja se esiteltiin syyskuussa 2000.
PlayStationin ominaisuuksia voi laajentaa asentamalla siihen mod-piirin. Tällöin on mahdollista pelata muista maista tuotuja pelejä sekä pelejä, jotka eivät ole saaneet Sonyn virallista hyväksyntää. Myös piraattipelien pelaaminen onnistuu tällaisella piirillä.
Pääprosessori.
MIPS R3000A -yhteensopiva (R3051) 32-bittinen RISC-piiri, joka toimii 33,8688 nopeudella
LSI Logic Corp. valmistaa piiriä SGI:lta lisensoidulla teknologialla.
Geometrinen yksikkö.
Tämä osa sijaitsee pääprosessorin sisällä ja tarjoaa koneelle 3D-grafiikassa tarvittavat vektorilaskentakäskyt.
Datanpurkamisyksikkö.
Tämä keskusyksikön sisällä oleva piiri hoitaa kuvien ja videoiden purkamisen.
Grafiikkayksikkö.
Tämä keskusyksiköstä erillinen piiri hoitaa 2D-grafiikan (mukaan lukien 2D-muotoon muunnettujen 3D-polygonien) piirtämisen.


Viherlaakso.
Viherlaakso () on kaupunginosa Espoossa, ja sijaitsee Kauniaisten, Lippajärven, Lähderannan ja Karakallion naapurissa, Leppävaaran länsipuolella, Turuntien varressa. Kehä II:n pohjoispää alkaa Viherlaaksosta. Viherlaakson postinumero on 02710.
Viherlaaksossa on muun muassa pieni ostokeskus, kirjasto, uimaranta sekä ala-aste ja yhdistetty yläaste ja lukio ja taksiasema.


Luettelo taruolennoista.
__NOTOC__
Tämä luettelo on taruolennoista. Luettelo ei ole valmis. Enemmän taruolentoja löytyy täältä
Z.
Taruolennoista


Jäätikkö.
Islannin jäätikköä, joka halkeilee pinnalta, mutta alla suurissa paineissa on kuin sitkeää siirappia.
Jäätiköt ovat keskimäärin kutistuneet viimeisten 50 vuoden ajan.
Jäätikkö on maan päällä oleva monien metrien paksuisen jään kattama laaja alue. Lumirajan yläpuolella kasautuu lumi paksuksi kerrokseksi, joka paineen kasvaessa puristuu tiiviiksi jäämassaksi. Napaseutujen laajoja jääkenttiä sanotaan mannerjäätiköksi eli sisämaanjäätiköksi. Suurimmat mannerjäätiköt ovat Etelämantereella ja Grönlannissa.
Jäätikkö syntyy, kun on niin kylmää, ettei satanut lumi sula kesän aikana. Näin lumi kerrostuu ja pohjalla oleva lumi pakkautuu yläpuolella olevien kerrosten painon takia hyvin tiiviiksi ns. firn-lumeksi ja lopulta jääksi, joka virtaa siirappimaisesti oman painonsa ansiosta alavammalle maalle. Jäätiköillä on vaarallisia railoja ja vuoristojäätiköt ovat monesti erittäin vaikeakulkuisia jään halkeilemisen ja lohkoutumisen takia.
Jäätiköt voidaan jakaa suuriin mannerjäätiköihin, pienehköihin laaksojäätiköihin ja vuoristojäätiköihin. Mannerjäätiköt peittävät suuria alueita mantereesta (Antarktis ja liki kokonaan Grönlannista). Vuoristosolissa jäätiköt muistuttavat jääjokia, ja niitä sanotaankin jäävirroiksi. Jäätikön keskellä tai yläpäässä on kasautumisalue eli "akkumulaatiovyöhyke", jolle satava lumi pakkautuu tiiviiksi ja muuttuu lopulta lumen omasta paineesta jääksi, ja alempana tai reunempana kulumisalue eli "ablaatiovyöhyke", jossa jää haihtuu ja sulaa. Kulumisalueellaan jää näyttää monesti harmaalta, koska siihen on sitoutunut kiveä, hiekkaa ja pölyä. Jäätikön jää voi olla sinivihreän sävyistä. Jäätiköllä vallitsee monesti, joskaan ei aina, kylmä jäätikköilmasto Köppenin tyyppiä EF.
Euroopan suurin jäätikkö on Islannissa sijaitseva Vatnajökull, 8 300 neliökilometriä. Norjan lumisateisilla vuorilla on lukuisia jäätiköitä, joista suurimpia ovat Jostedalsbreen ja Svartisen. Tunnetuimmat Euroopan vuoristojäätiköt sijaitsevat Alpeilla.
Jäätiköt ovat sulaneet nopeasti ilmaston lämpenemisen takia, ja sulamisen odotetaan jatkuvan. Jää- ja lumipeite vähentävät maapallon lämpenemistä, sillä ne heijastavat auringonsäteitä takaisin avaruuteen. Tämä on yksi syy, miksi tutkijat ovat huolestuneita ilmaston lämpenemisen seurauksena häviävistä jääpeitteistä.
Synty.
Jäätikkö muodostuu sinne, missä lunta sataa enemmän kuin ehtii sulaa. Yleensä tämä vaatii sitä, että vuoden lämpimimmän kuukauden keskilämpötila on veden jäätymispisteen alapuolella, jolloin lumi ei ehdi kesällä sulaa, vaan kerrostuu ja pakkautuu ensin tiiviiksi lumeksi ja lopulta jääksi yllä olevan lumikerroksen paineen vuoksi.
Vastasatanut lumi on hyvin kevyttä ja painaa vain noin 0,1 g/cm3. Lujaa lumi alkaa olla, jos sen tiheys on 0,4 g/cm3. Ennen jääksi muuttumistaan satanut ja kerrostunut lumi muuttuu ensin hyvin tiheäksi firn-lumeksi noin 15 metrin syvyydessä. Firn-lumen tiheys on noin 0,55-0,83 g/cm3. Vielä tiheyteen 0,8 g/cm3 asti lumessa säilyy heikko kosketus ilmaan pienten huokosten takia. Jos jään paksuus ylittää 50–120 metriä, paine jäätikön pohjalla saa jään käyttäytymään hieman hyytelön tavoin ja jäätikkö alkaa virrata alamäkeen tai tasaisella alueella sivullepäin.
Vuoristossa on tietyllä korkeudella jäätikön tasapainolinja, jonka yläpuolella syntyy uutta jäätikköä ja alapuolella sulaa. Tätä sanotaan lumirajaksi. Lumiraja näkyy monesti jäätikönkin pinnassa kohtana, jonka yläpuolella jää muuttuu etäältä katsoen lumenvalkeaksi. Sulava jää on tummempaa.
Kasautumisalasuhde on jäätikön lumirajan yllä olevan kasautumisalan ja alapuolella olevan kulumisalueen suhde. Tyypilliselle alppijäätikölle se on 0,67, vuoren juurelle ulottuvalle ehkä 0,6.
Jäätikön liikehdintä.
Jään virtaus ylemmän Grindelwaldin jäätiköllä Grindelwald Schreckhornin lähellä. Lumen sulaminen ja jäätikön tummuminen alaspäin mentäessä näkyy selvästi. Se johtuu jään mukanaan kuljettamasta, kalliosta irrottamastaan kivestä ja sorasta.
Kaikkien jäätiköiden tiedetään virtaavan hitaasti. Liikettä on havainnoitu muun muassa tutkalla ja GPS-laitteilla. Varsinkin vuoristojäätiköissä virtaus näkyy jäätikön muodoista. Jää muuttuu suurissa paineissa ensin elastiseksi ja sitten plastiseksi, virtaavaksi, ennen murtumistaan. Jään virtausnopeus riippuu alustan aiheuttamasta kitkasta. Jään virtauksen aiheuttaa lähinnä sen liukuminen veden liukastaman alustan yllä. Monesti suuri paine sulattaa alustan veden joistain kohdista epätasaista alustaa. Osin jään virtaus liittyy sen muuttumiseen muovautuvaksi tietyissä paineissa noin 50 metrin syvyydessä. Täsmällisen jään virtausmekanismi on silti kiistojen kohde, koska paksun jään alustan oloja on vaikea tutkia.
Mannerjäätikköjen virtaus laajoilla jäätikön keskusalueilla on erittäin hidasta ja saattaa selittyä osin alempana olevien jäävirtojen imulla. Nopeus on alimmillaan siellä korkeintaan muutamia kymmeniä senttejä vuodessa, korkeintaan muutama metri vuodessa. Mutta virtaus nopeutuu huomattavasti mentäessä alempana sijaitseville reuna-alueille, missä jäätä kasautuu vuodessa enemmän.
Vuoristojen jäätiköt liukuvat jäävirtoina alas laaksoihin; liukumisnopeus on suurin keskellä ja vähenee sivuille päin; se vaihtelee muutamasta kymmenestä metristä 12 km:iin vuodessa. Pyreneillä jäätikkö liikkuu vuodessa 20 m, Alpeilla 30–150 m, Himalajalla 500–1 500 metriä. Grönlannin jäätikön reunavirta saattaa edetä jopa 40 m päivässä eli noin 15 km vuodessa. Jään virtausnopeus on mannerjäätiköiden reunoilla on noin 100 metriä vuodessa ja solien jäävirroissa jopa 7 km vuodessa. Monilla jäätiköillä on syöksähdysvaiheita, joissa jää alkaa äkkiä virrata jopa 1 000 kertaa normaalia nopeammin.
Jää virtaa aina sivulle ja alas oman paineensa alla, ellei se satu sijaitsemaan ns. kuolleen jään alueella, jossa se ei pääse virtaamaan minnekään. Jäätikkövirta ulottuu satoja metrejä lumirajan alle, koska jyrkältä rinteeltä tuleva nopea virtaus tuo uutta jäätä enemmän kuin ehtii sulaa. Jäätikkö irrottaa alla olevasta kallioperästä mukaansa hiekkaa ja soraa sekä kiviä, ts. moreenia, joista ovat syntyneet monet jääkauden Suomeenkin jättämät luonnonmuodostumat. Jäätikön laidalla on sivumoreenia, joka muuttuu keskimoreeniksi kahden jäävirran sulautuessa yhteen. Jään kuljettama moreeniaines päätyy sulavan etuseinän eteen jäätikkömoreeniksi.
Koon vaihtelut.
Jäätiköiden koon muutokset liittyvät jaksottomiin ja jaksollisiin ilmastonvaihteluihin. Jäätikkö laajenee, jos jään kuluminen haihtumalla ja sulamalla on sadannasta johtuvaa muodostumista pienempi. Jääkaudella jäätiköt peittivät valtavia alueita, noin 30 % Maan pinnasta oli jään peitossa. Keskiajan lämpökaudella noin 800–1200 vuoristojäätikkojen raja siirtyi noin 150–200 metriä nykyistä korkeammaksi. Pienellä jääkaudella eri alueiden jäätiköt olivat hieman eri aikaan suurimmillaan: Skandinaviassa 1750 ja Alpeilla 1650, mutta jäätiköt etenivät suuresti myös 1750. 1850 oli viimeinen laajaan jään kausi.
Vuodesta 1980 alkaen jäätiköt ovat vetäytyneet kiihtyvällä vauhdilla, kun maapallon ilmasto on lämmennyt. Afrikan korkeimman vuoren, päiväntasaajalla sijaitsevan, Kilimanjaron lumien arvellaan myös sulavan. Jään sulamisnopeus on hyvin herkkä lämpötilan muutokselle. Jään paksuussulamisvauhti on 4 000 metrin korkeudessa olevassa Himalajan Doktrianin jäätiköllä puhtaalle jäälle nollan ylittäville lämpötiloille 7,4 ja 8,0 mm/°C/päivä. Lumi sulaa siellä hieman hitaammin, 5,8–6,4 mm °C/päivä. Joidenkin tietojen mukaan pohjoisempana Grönlannissa puhtaalle jäälle luokkaa 3–8 mm/°C/päivä. Jää voi sulaa niinkin hitaasti kuin mm/°C/päivä. Korkealla jäätiköllä sulaminen saattaa olla jopa 15–40 mm/°C/päivä. Lumen ja jään sulamiseen vaikuttavat lämpötilan ja epäpuhtauksien lisäksi myös sade ja tuuli.
Railot.
Kun jäätikkö liikkuu, siihen syntyy halkeamia. Näitä halkeamia kutsutaan railoiksi.
Poikittaiset railot syntyvät jään virratessa kuperan (so. alaspäin jyrkkenevän) rinteen yli. Rinteen muoto pakottaa jäätikön yläpinnan liikkumaan sen pohjaa nopeammin, jolloin pinta halkeaa. Pitkittäiset railot puolestaan syntyvät jään levitessä viuhkamaisesti alamailla. Varsinaiseen jäätikkööön syntyvien railojen lisäksi esiintyy myös ns. "reunarailoja" (tunnetaan myös sen saksankielisellä nimityksellä Bergschrund), joka syntyvät varsinaisen alaspäin liikkuvan jäätikön ja sen yläpuolella olevilla rinteillä olevan liikkumattoman jään väliin.
Jäätikkö näyttää vesiputoukselta, kun se virtaa alas jyrkkää kalliorinnettä. Jääputoukset ovat tavallisia varsinkin Himalajalla. Reunoilla, mutkissa, kumpujen päällä ja yleensäkin esteiden lähistöllä jää halkeilee ja syntyy kiilamaisia railojaja, jotka ovat jopa 50 metriä syviä, enimmillään jopa 100 metriä. Jos railoja on riittävän tiheässä, syntyy epävakaita jääputousalueita.
Tuulen railojen päälle kinostamat lumet muodostavat usein helposti sortuvia lumisiltoja, mikä tekee jäätiköllä liikkumisen vaaralliseksi. Käytännössä jäätiköllä liikutaankin turvaköysin varustautuneena eikä yksin. Jäätiköillä esiintyy myös pystysuoria tai vinoja kymmenien metrien syvyisiä jääkaivoja, ja jään alla virtaa usein vettä. Jään alla voi olla hyvinkin kylmää, 10–40 astetta, tai lämmintä, 0–15 astetta.
Jäätiköiden vaikutuksia ympäristöönsä.
Jäätiköllä on geologisia vaikutuksia. Vuoristojäätiköt kovertavat virratessaan U:n muotoisia laaksoja. Jäätikkö synnyttää sulamisalueellaan moreenikerrostumia. Suuri mannerjäätikkö painaa maan kuoren alas ja aiheuttaa 20 000 vuotta kestävän maankohoamisen.
Jäättömiä alueita jäätiköissä.
Isojen jäätiköiden keskellä voi olla jäättömiä laaksoja, koska niihin virtaava jää haihtuu kuten myös vähäinen satava lumi. Atacaman kuivan aavikon lähellä Etelä-Amerikan Andeilla lumiraja on yli 6 700 metrin korkeudessa, koska alueella on äärimmäisen kuivaa. Siperiassa oli jääkaudella niin kuivaa, jottei sinne syntynyt jäätikköä.
Jäätiköiden tyypit.
Islannin Vatnajökull satelliittikuvassa. Tämä lakijäätikkö on kuin pieni mannerjäätikkö.
Muita luokitteluperusteita.
Jäätiköt voidaan luokitella kuolleisiin tai virtaaviin jäätiköihin. Voidaan myös luokitella jäätikkö sen alustan pintalämpötilan perusteella. Arktisten jäätiköiden pohjalla on alle 0 °C:n lämpötila ja lauhkeiden jäätiköiden alustat ympäri vuoden sulia.
Suurimmat jäätiköt.
a>, Alppien suurin jäätikkö. Se on tyypillinen jäävirta.
Jäätiköt peittävät maapallon pinta-alasta noin 10 %. Etelämantereen ja Grönlannin jäätiköt peittävät tästä alasta noin 97 %. Tilavuudesta ne vievät 99 %. Alpeilla on noin 1 300 pientä jäätikkövirtaa, joista pisin, Grote Aletsch, on noin 16 kilometriä pitkä.
Jäätiköihin sitoutunut vesimäärä vastaa 60–70 metrin merenpinnannousua. Etelämantereen sulamisen arvioidaan nostavan merenpintaa 65 m. Etelämantereen jään keskipaksuus on 2 200 m ja suurin paksuus 4 000 m, Grönlannin jään keskipaksuus on 1 500 m ja suurin yli 3 km.
Suurimmat jäätiköt sijaitsevat pohjoisilla leveysasteilla, mutta jäätiköitä on päiväntasaajan lähettyvillä Afrikassa Kilimanjarolla, Mount Kenyalla sekä Ruwenzorilla. Myös Puncak Jayalla Indonesiassa on pieniä jäätiköitä.


Lotta Svärd.
Lotta Svärd oli 1920–1944 toiminut suomalainen naisten vapaaehtoisuuteen pohjautuva maanpuolustustyön tukijärjestö. Järjestö perustettiin tukemaan suojeluskuntia.
Järjestön perustaminen ja toiminta.
Alun perin lotat eivät toimineet Lotta Svärd -järjestöissä, eivätkä edes Lotta-nimellä, vaan palokuntanaisina, maamiesseurojen ompeluseuroissa ja suojeluskuntien sanitäärinaisina. Tätä järjestelyä kohtaan kuitenkin alkoi kohdistua arvostelua kansalaissodan jälkeen. Naisten maanpuolustustoiminnan varhaisimmat ilmenemismuodot näyttäytyivät jo vuoden 1917 syksyllä. Suojeluskuntaliike oli tuolloin laajenemassa ja myös järjestäytymässä alkuvaiheen salaisten palokuntien, järjestysmiehistöjen ja järjestyskuntien pohjalta jatkuvasti yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi. Alkuvaiheessaan naisten toiminta oli hyvin pienimuotoista. Ensimmäiset suojeluskuntia avustaneet naisryhmät keskittyivät lähinnä kokoontumisten kahvittamiseen ja muonittamiseen.
Naiset alkoivat vähitellen organisoida omaa järjestöä ja lopulta kovan kiistelyn jälkeen nimeksi tuli Lotta Svärd. Lotta Svärd -järjestö oli maailman suurin vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö. Siihen kuului vain naisia ja lottatyö oli vapaaehtoista. Suomalainen Lotta Svärd -järjestö on ollut esikuvana vastaaville pohjoismaisille järjestöille. Vuonna 1920 alkoi näyttää siltä, että Lotta Svärd -yhdistykset tarvitsivat oman ja itsenäisen keskusjohdon. Rekisteriin valtakunnallinen Lotta Svärd -yhdistys merkittiin 9. syyskuuta 1920. Nimen järjestö sai Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista. Riihimäen Lotta Svärd käytti nimeä ensimmäisenä 19. marraskuuta 1918.
Vastanimetyn keskusjohtokunnan ja suojeluskuntain ylipäälliköiden hyväksymät säännöt lähetettiin suojeluskuntien kanslioille ja sieltä edelleen paikallisille Lotta Svärd -yhdistyksille. Järjestö pysyi edelleen suojeluskunnan nimellisenä osana ja niin sanotut toimivat jäsenet tekivät kirjallisen sopimuksen seurata suojeluskuntaa liikekannallepanotilanteessa.
Koska lottajärjestön keskusjohtokunnan puheenjohtajat olivat vaihtuneet varsin tiuhaan, päätettiin virka vuonna 1931 vakinaistaa. Tällöin puheenjohtajaksi nimitettiin Sortavalan seminaarin yliopettaja Fanni Luukkonen, joka oli hoitanut yhdistyksen puheenjohtajuutta jo vuodesta 1929. Hän toimi tehtävässään järjestön lakkauttamiseen asti eli vuoteen 1944. Puheenjohtaja Fanni Luukkonen vieraili 19. toukokuuta 1943 Adolf Hitlerin päämajassa ja vastaanotti Kotka-ritarikunnan ristin "bolsevismia vastaan käydystä taistelusta".
Koko lottajärjestöön kuului vuonna 1944 noin 200 000 jäsentä. Sodan loputtua 19. syyskuuta 1944 oli 287 lottaa menettänyt palveluksessa henkensä: sotavammoihin kuolleita 113, tauteihin kuolleita 140 ja 34 tapaturmaisesti kuollutta.
Lottien osuus talvi- ja jatkosodassa.
Lottien tarkoituksena oli sotien aikana 1939–1944 avustaa sotilaita tai vapauttaa miehiä sotilaiksi muista tehtävistä. Varhaisessa vaiheessa havaittiin, että asevelvollisia ei olisi riittävästi Suomen puolustamiseen. Lotat vapauttivat sotavuosina toimillaan noin 100 000 miestä maanpuolustustehtäviin. Lottien toiminta oli aseetonta. Talvi- ja jatkosodan aikana noin 40 000 lottaa työskenteli armeijan apuna huolto- ja esikuntatehtävissä sekä ilmavalvonnassa.
Vaikka Lotta Svärd -yhdistys oli valmistautunut sodanajan toimintaa varten kahden vuosikymmenen ajan, jouduttiin talvisotaan kuitenkin osittain valmistautumattomana. Ennen kaikkea tehtävien runsaus ja koulutuksen saaneiden lottien suuri tarve yllätti. Edellisestä sodasta oli kulunut aikaa niin paljon, että sotakokemuksella ei ollut enää merkitystä.
Tekninen kehitys puolestaan oli tuonut kokonaan uusia ulottuvuuksia sodankäyntiin ja aiheutti tehtäviä, joihin oli varauduttu vain osittain. Myöskään lottien käyttösuunnitelmat ja varaukset tehtäviin eivät sujuneet odotetusti. Tähän oli syynä ilmeisesti se, että sotilaspiirit eivät vielä ylimääräisten harjoituksien (YH:n) aikanakaan pitäneet riittävästi yhteyttä niihin johtokuntiin, joiden olisi tullut toteuttaa suunnitelmat. Lisäksi Lotta-Svärd yhdistyksen organisaatio ei kaikilta osin ollut tarkoituksenmukainen laaja-alaisten valtakunnallisten tehtävien johtamiseen.
Lotta Svärd –järjestön asemaan tuli heinäkuun alussa 1941 kaivattu selvennys. Ylipäällikkö päätti tällöin, että Lotta Svärd –järjestö kokonaisuudessaan luetaan puolustusvoimien osaksi sille annettujen lukuisten maanpuolustustehtävien vuoksi.
Talvisodan kokemusten perusteella järjestön mukauttaminen sodan ajan toimintaan sujui helpommin kuin syksyllä 1939. Osaltaan tätä auttoi myös uusien sääntöjen suomat mahdollisuudet käyttää tehokkaammin hyväksi piirien paikallisosastojen johtokuntia sekä selvät määräykset komennuksella olevien lottien kuulumisesta lottajohdon alaisuuteen.
Lotta Svärd –järjestön tappiot jatkosodan aikana olivat talvisodan tappioihin verrattuina pienet ottaen erityisesti huomioon sotatoimialueella olleiden lottien suuren määrän ja sodan kestoajan. Talvisodan aikana lottatehtävissä kuoli 64 naista ja jatkosodan aikana 228.
Lotta Svärd -järjestö kykeni vapauttamaan talvi- ja jatkosodan aikana 1939–1944 noin 100 000 suomalaista miestä muihin tehtäviin. Näistä puolet lähti rintamalle. Lotat siis kykenivät vapauttamaan rintamatehtäviin noin seitsemän divisioonan joukot.
Lottien tehtävät.
Sääntöuudistus yhdistyksessä toteutettiin vuoden 1941 vuosikokouksessa. Tällöin poistettiin yhdysmerkki yhdistyksen nimestä, ja järjestön nimeksi tuli Lotta Svärd ry. Sääntöjä uudistettiin ja selkeytettiin ja eri jaostojen tehtävät määriteltiin yksityiskohtaisesti. Jaostot olivat: lääkintäjaosto, muonitusjaosto, varusjaosto, toimisto- ja viestijaosto, keräys- ja kansliajaosto sekä kenttälotat.
Kenttälotat toimivat sotatoimialueella muun muassa puhelinkeskusten hoitajina, puhelinpäivystäjinä, toimistolottina, kanttiinin hoitajina sekä lääkärien avustajina rintaman välittömässä läheisyydessä ja kenttäsairaaloissa.
Lotta Svärdin tehtävät oli siis ryhmitelty jaostoittain ja jokainen lotta kuului vähintään yhteen jaostoon.
Lääkintäjaosto.
Lääkintäjaoston lotat kuuluivat niin sota- kuin kenttäsairaaloidenkin henkilöstöön. Lääkintälotat saivat kuuden kuukauden peruskoulutuksen ja tähän liittyvän jatkokoulutuksen. Tähän jaostoon kuuluivat myös valmiit lääkärit ja sairaanhoitajat. Sairaaloissa lotat toimivat sairaanhoitajien apuna.
Lääkintälotat auttoivat myös haavoittuneiden kuljetuksissa. Kaatuneiden Evakuoimiskeskuksissa (KEK) työskennelleet lotat hoitivat sankarivainajat arkkuihin ja lähettivät heidät kotikyliin omaisten haudattavaksi. Lotat ompelivat myös arkkuvaatteet.
Ihmisten lisäksi rintamalla oli eläimiä sotilaiden apuna. Hevoset tekivät rintamalla tärkeää työtä, jotka tietysti tarvitsivat myös auttajaansa. Eläinlääkintälottia koulutettiinkin huolehtimaan hevosten hoidosta.
Muonitusjaosto.
Muonitusjaoston työ oli alusta alkaen laajinta ja näkyvintä lottatyössä. Lisäksi se oli suurin lottajaosto. Lotat laittoivat ruokaa esimerkiksi kertausharjoituksissa, Karjalan kannaksen linnoitustöissä, esikunnissa ja sairaaloissa sekä pitivät kanttiineja rintaman läheisyydessä.
Kotirintaman lotat osallistuivat ruoan valmistukseen talvisodan aikana leipomalla yli 100 000 kg leipää päivässä. Lotat huolehtivat sotavuosina kenttäsairaaloiden, sairasjunien ja sotatoimialueelle sijoitettujen sotasairaaloiden muonituksesta. Lotta Svärd -järjestölle kuului myös linnoitustyömaiden muonitukset.
Varusjaosto.
Varusjaosto oli jaostoista pienin ja sen jäsenet vanhimpia. Varuslottien tehtävänä oli perinteinen varusteiden valmistus ja huolto. Järjestötoiminnan alkuvaiheessa hankittiin varusteet oman kylän suojeluskunnalle, ja talvisodan alkaessa lotat vaatettivat armeijaa, jonka varustetaso oli heikko. He hankkivat myös komennuksella oleville lotille puvut ja varusteet, joita lottatarpeen kasvaessa tarvittiin yhä enemmän. Materiaalipula vaikeutti työtä.
Varuslotat muuttivat keräyksin saatuja vaatteita sotilaskäyttöön sopiviksi sekä kunnostivat kuluneita ja vahingoittuneita vaatteita kodeissa, keskusvarastoissa ja sotasairaaloissa. Kotiseudullaan varuslotat olivat asiantuntijoita vaatehuollossa, johon muut lotat ja järjestöön kuulumattomatkin naiset osallistuivat. Tuhansia suomalaisia miehiä rintamalla ilahdutti lottien lähettävät paketit "tuntemattomalle sotilaalle". Asemien läheisyydessä he myös ylläpitivät vastaanottokoteja, joissa lomille matkaavat sotilaat voivat levätä.
Keräys- ja kansliajaosto.
Nimensä mukaisesti jaoston päähuomio kohdistui varojen keräykseen sekä omaa toimintaa varten että suojeluskuntajärjestön työn tukemiseen.
Lisäksi keräys- ja kansliajaosto piti huolta siitä, että lottajärjestöllä ja armeijalla oli ammattitaitoisia toimistotyöntekijöitä. Konekirjoitustaitoinen lotta oli kullankallis, sillä sodan alkaessa kanslialottien kysyntä kasvoi nopeasti esikuntien ja huoltolaitosten tarvitessa toimistotöihin tottuneita henkilöitä.
Jaostoissa toimivat lotat jaettiin kahteen ryhmään: toimenlotat ja huoltolotat. Toimenlotan oli oltava terve, käytännöllinen ja elämäntavoiltaan moitteeton sekä vapaa noudattamaan käskyjä hälytyksen sattuessa. Lottalupaus velvoitti häntä seuraamaan suojeluskuntaa suojeluskuntapäällikön alaisena. Muut toimivat jäsenet olivat huoltolottia.
Toimenlotan oli oltava valmis lähtemään heti kotiseutunsa ulkopuolellekin, varusteiden oli oltava aina kunnossa. Paikallisosasto huolehti siitä, että lotat saivat varusteensa: selkäreppu, lottapuku, alusvaatteet, korppuja, teetä ja sokeria sekä kenttäpullo ja –kattila, jotka riippuivat repun ulkopuolella.
Keräys- ja kansliajaosto jaettiin vuoden 1941 jaostouudistuksessa kahdeksi jaostoksi: keräys- ja huoltojaostoksi sekä toimisto- ja viestijaostoksi.
Toimisto- ja viestijaosto.
Toimisto- ja viestijaosto oli sodan lopulla lukumäärältään toiseksi suurin jaosto. Toimistoissa työskentelevät kanslialotat hoitivat paperitöitä, joista saatiin vapautettua miehiä muihin töihin. Viestijaoston lotat olivat lukuisissa erilaisissa tehtävissä, joista osa vaati pikkutarkkaa teknistä osaamista. Viestijaostoon kuului mm. radisti- ja säähavaintolotat sekä puhelinkeskuksissa työskentelevät lotat.
Viestilottia koulutettiin Syvärannan ja Sorjan lottaopistoissa. Jatkosodan alussa koulutusta annettiin kahden viikon puhelinvälittäjä- ja kolmen kuukauden radiosähköttäjäkursseilla, myöhemmin myös kaukokirjoitin- ja puheradiokursseilla. Koulutusta tehostettiin vuoden 1944 aikana lisäämällä kursseja viestijoukkojen toimesta, ja sodan lopussa koulutusvastuu siirtyi kokonaan sille yksikölle jonka palvelukseen lotta astui. Vuosien 1941-1943 välillä Lotta Svärd järjestön viestikursseilla oli oppilaina noin 2100 lottaa, ja vuoden 1943 syyskuussa puolustusvoimissa palvelleiden viestilottien määrä vastasi noin 16% varsinaisten viestijoukkojen määrävahvuudesta. Viestilottia oli tuolloin noin viiden viestipataljoonan verran eli 2170, joista puhelinvälittäjiä 1421, lennätinhenkilöstöä 355 ja radiohenkilöstöä 414. Heinäkuussa 1944 puolustusvoimissa palvelevien viestilottien määrä oli kasvanut 2617:sta.
Ilmavalvonta.
Ilmavalvonta erosi lottien muista tehtävistä, jotka kuuluivat perinteisiin naisten töihin. Lotat tähystivät viholliskoneita korkeissa suojaamattomissa paikoissa: kolmiomittaustorneissa, kirkontorneissa, hyppyrimäissä ja varta vasten rakennetuilla lavoilla sekä talojen katoilla. Paikallaan oli yleensä seistävä kaksi tuntia kerrallaan ja tarkkailtava, tapahtuuko jotakin tavallisesta poikkeavaa. Yksittäisiltä ilmavartiopaikoilta ilmoitettiin havannoista ilmasuojelukeskukseen, josta tarpeen tullen annettiin hälytys.
Jos ilmavartiolotan koti ei ollut lähellä, asuinolot saattoivat olla ankeat ja epäterveelliset. Peseytymiseen ja vaatteiden vaihtoon saattoi olla mahdollisuus vain kerran viikossa. Vaatepulan vuoksi kaikilla ei ollut edes omia lämpimiä varusteita. Eräs ilmavalvontalotta kertoo työnsä eduista: "Pieni päiväraha saatiin, mantteli, karvalakki, huopasaappaat yhteisessä käytössä." Monet sairastuivat kylmissä ja vetoisissa tähystyspaikoissa.
Ilmavalvonta oli lottien vaarallisimpia tehtäviä ja epäilemättä kylmimpiä. Matkat tehtiin jalan, hiihtäen ja pyöräillen. Yöllä oli kuljettava pimeässä, sillä valoa ei saanut näkyä mahdollisten pommitusten ja desanttien vuoksi. Matkat ja suojaamattomat tornit lisäsivät ilmavalvojan riskiä haavoittua tai kuolla.
Ilmavalvontalottien muistoksi pystettyjä muistomerkkejä tai laattoja ovat mm.
Valonheitinlotat.
Valonheitinlotat koulutettiin osaksi Helsingin puolustusta vuonna 1944. Pääsyvaatimuksena oli ylioppilastutkinto. Asekoulutus oli Lottajohdolle vaikea asia hyväksyä, sillä lottien toiminta oli aseetonta. Desanttivaaran ja kalliiden laitteiden takia tätä kuitenkin pidettiin tarpeellisena. Valonheittimillä lottien oli tarkoitus etsiä yötaivaalta viholliskoneet ilmatorjunnan tai hävittäjien maaleiksi. Ilmavalvonta oli lottien vaarallisimpia tehtäviä. Valonheitinlotista muodostettiin 14. Valonheitinpatteri.
Pikkulotat.
Pikkulotat olivat 8–16-vuotiaita tyttöjä. Vuonna 1931 nuorisotyötä varten perustettiin tyttöosasto ja siihen saivat vanhempiensa suostumuksella liittyä kahdeksan vuotta täyttäneet. Varsinkin maaseudulla tyttötyö lähti reippaasti käyntiin. Tyttöosastoja oli vuonna 1935 jo 512 kappaletta ja niissä 13 066 pikkulottaa.
Pikkulottien työtä voi verrata nykypäivän partiotoimintaan. Pikkulotille järjestettiin erilaisia kursseja ja opetettiin isänmaallisuutta. He osallistuivat erilaisiin töihin aikuisten lottien kanssa.
Pikkulotat joutuivat sotavuosina nuoresta iästään huolimatta varsin vaativiin tehtäviin ja työskentelivät esim. sairaaloissa ja kanttiineissa sekä auttoivat varusjaoston lottia. Pikkulottia alettiin nimittää lottatytöiksi jatkosodan aikana vuonna 1943, koska pikkulotta-nimi ei enää kuvannut sitä vastuullista työtä, jota nämä nuoret tekivät. Lottatyttöjä oli syksyllä 1944 yli 52 000.
Lottatyttöjen oma merkki oli heraldinen ruusu. Lottatyttöjen toiminta päättyi yhtä aikaa Lotta Svärd ry:n kanssa. Viimeisessä vaiheessa jäsenmäärästä alle 17-vuotiaita oli 50 000.
Lottamerkki.
Akseli Gallen-Kallelaa pyydettiin suunnittelemaan Lotta Svärdille oma merkki vuonna 1921. Lottien keskusjohtokunta ei kuitenkaan pitänyt hänen ehdotuksestaan.
Seuraava ehdotus tilattiin taidemaalari Eric Vasströmiltä. Hänen ehdotuksensa oli, että lottamerkissä on hakaristi ja neljä heraldista ruusua. Hakaristi on muun muassa natsien, nousevan auringon sekä onnen symboli. Hakaristin historia ulottuu aikaan 3000 eaa. Suomessa hakaristiä on tavattu jo esihistoriallisella ajalla. Hänen suunnittelemansa lottamerkki hyväksyttiin Lotta Svärd-järjestön merkiksi.
Lottapuvut.
Lottapukuinen historiatapahtuman osanottaja Minkiön asemaravintolan ovella elokuussa 2005
Lotat opittiin tuntemaan myös puvuistaan, sillä kaikessa lottatyössä käytettiin lottapukua. Lottapuku on puuvillakankainen. Puku edellytti tiettyä arvokasta käytöstä. Lottapuku päällä ei saanut tupakoida. He eivät työssä ollessaan käyttäneet eivätkä tarjoilleet alkoholia. Vain yhdistyksen omia merkkejä sai käyttää puvun kanssa. Koruja ei saanut käyttää vihkisormuksia lukuun ottamatta.
Juhlapuku on villakankainen. Lottalupausta annettaesssa, tervehdyskäynneillä, lottapäivillä ja muissa isänmaallisissa juhlissa eli juhlatilanteissa puvun kanssa käytetään käsivarsinauhaa ja valkoisia käsineitä sekä lottalakkia. Mantteli on sadetakkimallinen päällystakki. Irrotettava villavuori on talvikäyttöä varten.
Pukuja on säilynyt runsaasti ja niistä on tehty myös uusiokappaleita. Niitä käytetään etupäässä teattereissa sekä erilaatuisissa historiatapahtumissa.
Erikoisuuksia.
Lottajärjestön morsiuskruunu Syvärannan museossa; alapuolella näkyy osa hopeisesta leipäkorista
Lottajärjestöllä oli jäseniään varten monenlaisia etuja, muun muassa "Lottakruunu", hopeinen morsiuskruunu jota lainattiin jäsenille näiden häitä varten. Kruunua säilytetään Tuusulassa Syvärannan lottamuseossa. Sitä ei ole käytetty sotavuosien jälkeen. Samassa vitriinissä on lottajärjestön puolustusvoimilta Lotan päivänä vuonna 1940 saama hopeinen leipäkori tunnustuksena mittavan leipämäärän eli yli 100 000 kilon päivässä leipomisesta talvisodan aikana.
Lakkauttaminen ja nykyisyys.
Aselepo ei näyttänyt välittömästi vaikuttavan lottajärjestön toimintaan. Moskovan neuvottelujen tuloksia odoteltaessa työ jatkui kuten ennenkin. Kenttälotat pysyivät palveluspaikoissaan ja kotialueen lotat keskittyivät siirtoväen ja sotainvalidien auttamiseen.
Kun välirauha solmittiin ja sotatoimet Suomen ja Neuvostoliiton välillä olivat loppuneet niin keskusjohtokunta totesi, että järjestön olisi ryhdyttävä kiireellisiin toimenpiteisiin komennukselta vapautuvien työttömien lottien sijoittamiseksi työhön muille aloille.
Välirauhan sopimuksen ehtojen tultua tunnetuksi alettiin aavistella, että suojeluskuntajärjestön kohtalo saattaisi sopimuksen 21. artiklan nojalla olla vaakalaudalla. Tämän artiklan mukaan Suomi sitoutui "heti hajoittamaan kaikki sen alueella toimivat hitleriläismieliset (fascisminluontoiset) poliittiset, sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset samoinkuin muutkin järjestöt, jotka harjoittavat Yhdistyneille kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa". Koska Lotta Svärd –järjestö oli toiminnassaan kiinteästi sidoksissa suojeluskuntajärjestöön, lakkautusuhkan aavistus levisi myös lottien keskuuteen.
Valvontakomissio määräsi lakkautettavaksi kaikki "fasistiset" järjestöt, jollaiseksi se luokitteli myös Lotta Svärdin. Tästä syystä Suomen hallitus joutui määräämään 23. marraskuuta 1944 Lotta Svärdin lakkautettavaksi "liian läheisten suojeluskuntasuhteiden" vuoksi. Ennen lakkauttamista se ehti siirtää varoja kaksi viikkoa aikaisemmin perustamalleen Suomen Naisten Huoltosäätiölle. Säätiö hoiti ruokapalvelua koko maassa ja palkkasi työntekijöikseen entisiä lottia tukeakseen näiden toimeentuloa. 29. kesäkuuta 2004 Suomen Naisten Huoltosäätiö vaihtoi nimensä Lotta Svärd Säätiöksi.
Tasavallan presidentti Mannerheim myönsi järjestön lakkauttamispäätöksen julkistamisen jälkeen lottajohtaja Fanni Luukkoselle Vapaudenristin 1. luokan rintatähden miekoilla eli ritarikuntasääntöjen mukaan kaksinkertaisena. Kunniamerkki on ainoa lajissaan. Vain YK-valtuutettu Elisabeth Rehn on saanut lähes vastaavan, mutta rauhanajan ansioista eli keltaisella nauhalla ilman miekkoja.
Lottamuseoita on nykyään ainakin Ristijärvellä, Seinäjoella, Lappeenrannassa sekä Tuusulassa.
12. joulukuuta 2005 sai ensi-iltansa lotista kertova elokuva "Lupaus", jonka oli tilannut Lotta Svärd Säätiö. Säätiön edustajat olivat mukana tarkastamassa kohtauksia koko elokuvan kuvausten ajan.
Juutalaisvastaisuus.
1920- ja 30-luvuilla Lotta-Svärd Yhdistyksessä vallitsi kielteinen näkemys juutalaisnaisista lottina. Vuoden 1925 vuosikokous ohjeisti keskusjohtokuntaa epäämään juutalaisten ja venäläisten jäsenanomukset. Tämä linja kirjattiin myös lottasääntöjen sovellutusohjeisiin. Erityisesti Etelä-Pohjanmaan piirijohtokunta paheksui jyrkästi ajatusta juutalaisten pääsystä lotiksi. Talvisodan jälkeen kevään 1940 kokous piti jyrkän linjan voimassa. Tilanne kuitenkin muuttui seuraavana kesänä, kun kaksi muslimia hyväksyttiin lotiksi. Tämän jälkeen otettiin riveihin myös kaksi juutalaista. Jatkosodan aikana Lotta-Svärd Yhdistys kutsui vieraakseen Suomeen Saksan kansallissosialistisen naisliiton johtajan, rouva Gertrud Scholtz-Klinkin.


Labradorinnoutaja.
Labradorinnoutaja on alun perin kanadalainen koirarotu. FCI pitää kuitenkin sen alkuperämaana Yhdistynyttä kuningaskuntaa, koska se jalostettiin siellä nykyiseen muotoonsa. Se on yksi maailman suosituimmista koiraroduista. Rekisteritietojen mukaan labradorinnoutaja on suosituin koirarotu sekä Englannissa, Yhdysvalloissa että Suomessa (vuonna 2010). Suomessa oli vuoden 2007 joulukuun alkuun mennessä 40 533 rekisteröityä labradorinnoutajaa.
Ulkonäkö.
Labradorinnoutaja on vankkarakenteinen, tiivisrunkoinen, toiminnanhaluinen ja hyväntuulinen koira. Labradorinnoutajan kallo on leveä, otsapenger selvä, kirsu on iso ja leuat ovat keskipitkät ja voimakkaat. Silmät ovat keskikokoiset, ruskeat tai pähkinänväriset, ilmentävät älykkyyttä ja hyväluonteisuutta. Korvat ovat melko pienet ja päänmyötäisinä riippuvat. Häntä on niin kutsuttu saukonhäntä: tyvestä paksu, hännänpäätä kohti suippeneva, keskipitkä, kauttaaltaan lyhyen, tiheän ja tiiviin karvan peittämä. Häntä ei saa kiertyä selän ylle.
Labradorinnoutaja on väriltään joko musta, keltainen tai harvinaisempana ruskea. Keltaisen värityksen sävy vaihtelee ketunpunaisesta kermankeltaiseen. Pieni valkoinen täplä rinnassa hyväksytään. Keltaisen koiran kirsun ja ihon toivotaan olevan mahdollisimman tummat.
Harvoin syntyvät brindle- ja tan-merkkiset yksilöt osoittavat, että rodulla esiintyy K-lokuksessa K-alleelin (dominoiva musta) lisäksi myös br-alleelia (brindlekuvio A-lokuksen määräämillä punaisilla alueilla) ja +-alleelia (punaiset alueet normaalit).
Labradorinnoutajien voidaan joiltakin osin todeta jakaantuneen kahteen linjaan; näyttely- ja käyttölinjaan. Niin sanotut käyttölinjaiset ovat huomattavasti kevytrakenteisempia kuin niin sanotut näyttelylinjaiset, ja niiden jalostuksessa painotetaan käyttöominaisuuksia selvästi enemmän kuin ulkonäöllisiä ominaisuuksia. Uroksen ihannekorkeus on 56–57 senttimetriä ja nartun 54–56 senttimetriä. Myös suurempiakin löytyy, kuten 60 cm korkuisia. Koiralla on hyvä vainu ja pehmeä ote riistasta, se on myös innokas uimari.
Luonne ja käyttäytyminen.
Labradorinnoutaja on ystävällinen, miellyttämisenhaluinen, tottelevainen, innokas. Nopea ja älykäs, yhteistyöhaluinen minkä vuoksi se on useimmiten helppo kouluttaa. Luonteeltaan ystävällinen, ei saa olla hyökkäävä eikä arka.
Labradorinnoutaja on myös hyvin lapsirakas. Labradorinnoutajakin vaatii kuitenkin määrätietoisen koulutuksen, sillä sekin osaa ottaa roolin perheen johtajana jos se sille suodaan. Sitä käytetäänkin laajasti eri tehtävissä, esimerkiksi metsästyskoirana, palveluskoirana, opaskoirana, huumekoirana ja pelastuskoirana. Rotu on hyvä seura- ja perhekoira tasapainoisen luonteensa ansiosta. Koira vaatii paljon ihmisen seuraa ja pitkästyy yksin ollessaan. Onnellisimmillaan labradorinnoutaja on saadessaan tehdä sille ominaista työtä eli pienriistan talteenottoa sekä maalta että vedestä. Labradorinnoutaja on hyvin kärsivällinen. Hyväntuulinen ja eloisa. Sopeutuvainen, uskollinen seuralainen.
Alkuperä.
1700-luvulla tuotiin koiria kalastuslaivojen mukana Englantiin, jolloin koirat risteytettiin englantilaisten lintukoirien ja muidenkin koirarotujen kanssa. Labradorinnoutajia kutsuttiin aluksi St. Johnin koiriksi tai labradorinkoiriksi. Nimen labradorinnoutajalle antoi vuonna 1887 Malmesburyn kreivi, ja siitä tuli heti suosittu metsästyskoira. Lopulta syntyi yhtenäinen koirarotu, jonka Englannin Kennelklubi hyväksyi vuonna 1903. Rodun käyttötarkoitus on auttaa metsästyksessä ammutun pienriistan talteenotossa.
Labradorinnoutajan vahtiominaisuudet ovat piilotettu rotuominaisuus. Labradorinnoutaja suojaa ja jopa vahtii, vaikka nämä ominaisuudet eivät täytä labradorinnoutajan rotumääritelmää suvaitsevasta koirasta.


Peikonlehdet.
Peikonlehdet ("Monstera") ovat köynnöstäviä, suurilehtisiä kasveja, joita yleisesti kasvatetaan huonekasveina. Ne on helppo tunnistaa suurista, liuskoittuineista ja reikäisistä lehdistään. Peikonlehdet ovat kotoisin Keski- ja Etelä-Amerikasta. Luonnonvaraisena ne voivat kasvaa kymmenien metrien mittaiseksi, huonekasvina parin–kolmen metrin pituiseksi.
Ylivoimaisesti yleisin huonekasvi on laji jättipeikonlehti ("Monstera deliciosa"), joka tunnettiin aiemmin tieteellisellä nimellä "Philodendron pertusum". Huonekasviksi soveltuu myös "Monstera adansonii", jolla on soikeammat lehdet kuin jättipeikonlehdellä ja menninkäisenlehti ("Monstera obliqua").


Negative.
Negative on viisihenkinen, tunteellista ja melodista rockia soittava yhtye, jonka keulakuva on laulaja Jonne Aaron.
Yhtye perustettiin kolmihenkisenä Tampereella, Tesoman koulussa vuonna 1997. Silloin mukana oli rumpali Jay Slammer, laulaja-kitaristi Jonne Aaron ja basisti Jani. Yhtyeeseen liittyi pian kitaristi Jyri. Janin jättäessä yhtyeen Jyri alkoi soittaa bassoa. Yhtyeeseen liittyi Miro soittamaan kitaraa. Jyrin lähdettyä yhtyeestä, bassoa tuli soittamaan Antti. Miro erosi Negativesta 2001. Vuonna 2001–2002 Sir Christus ja Larry Love liittyivät yhtyeeseen.
Negative solmi levytyssopimuksen tamperelaisen Gbfam Recordsin kanssa 2002. Ensimmäinen single "The Moment Of Our Love" tehtiin viisihenkisellä kokoonpanolla; Larry Love, Jonne Aaron, Jay Slammer, Sir Christus ja Antti Anatomy. Mr. Snack eli Nakki liittyi yhteyeeseen kosketinsoittajaksi kesän 2003 jälkeen, vaikka oli jo jonkin aikaa ollut mukana keikoilla.
Ensimmäinen albumi "War of Love" ilmestyi 28. maaliskuuta 2003. Lopulta kultaakin myyneen "War of Loven" menestyksen myötä Negative pääsi myös kiertämään tärkeimmät suomalaiset tanssilavat, klubit ja festivaalit. Toinen levy "Sweet & Deceitful" julkaistiin 1. syyskuuta 2004. Kappaleessa "Until You're Mine" vierailee Sentenced- ja Poisonblack-laulaja Ville Laihiala.
Negativen kolmas pitkäsoitto, "Anorectic", julkaistiin syksyllä 2006, ja neljäs pitkäsoitto "Karma Killer" julkaistiin keväällä 2008. Kesällä 2009 Negative myös julkaisi sinkkujen b-puoli kokoelman "God Likes Your Style".
Tammikuun 15. päivä 2008 Negative julkaisi nettisivuillaan tiedotteen, jossa kerrottiin Sir Christuksen erottamisesta. Syyksi mainitaan "Christuksen ja muiden bändiläisten kasvaneen erilleen", ja näin ollen bändin oli parempi jatkaa ilman Christusta. Sir Christuksen tilalle valittiin Technicolour-yhtyeestä tuttu Gary, joka soitti aluksi vain keikoilla komppakitaristina. Kesän festareiden jälkeen yhtye tuli tulokseen, että on parempi jatkaa ilman Garyä.
Lokakuussa 2008 julkaistun Dingon tribuuttialbumin toisena singlenä julkaistiin Negativen versio klassikkokappaleesta "Sinä & Minä". Negative on myös esiintynyt "Voicen" Livenä vieraissa -albumilla omalla versiollaan Robbie Williamsin kappaleesta "Karma Killer".
Negative ilmoitti kotisivuillaan heidän tekevän Los Angelesissa uutta levyä, joka kantaa nimeä "Neon". Levy ilmestyi 2. kesäkuuta 2010.
17. toukokuuta 2011 Lauri "Larry Love" Markkula ilmoitti Facebook-sivuillaan julkaistussa videossa jättävänsä yhtyeen. Uudeksi kitaristiksi julkistettiin turkulainen 27-vuotias Hannu "Hata" Salmi, joka on mm. soittanut soolokitararooleja lukuisissa turkulaisissa glam rock -kokoonpanoissa sekä voittanut vuoden 2010 kitarasankari-kilpailun.


Jonne Aaron.
Jonne Aaron Liimatainen (s. 30. elokuuta 1983) on tamperelaisen Negative-yhtyeen laulaja, säveltäjä, sanoittaja ja keulahahmo, joka sai toisen nimensä Elviksen mukaan.
Hänen esikuviaan ovat muun muassa Freddie Mercury sekä W. Axl Rose ja hänen suosikkiyhtyeisiinsä kuuluvat muun muassa Hanoi Rocks, Guns N’ Roses, Queen, sekä Nirvana, The Beatles ja Muse. Nuorena hän kuunteli myös Popedaa. Omien sanojensa mukaan musiikki merkitsee hänelle vapautta ilmaista itseään. Tästä hän on kertonut muun muassa Negativen kotisivuilla. Hän on muun muassa tehnyt Popedan levylle "Täydelliset miehet" aloituskappaleen "Elän itselleni".
12-vuotiaana Liimatainen muutti Raholan perhetukikeskukseen vanhempiensa liiallisen alkoholin käytön takia hänen veljensä Villen (Flinchin laulaja) muuttaessa sijaisperheeseen. Heidän nykyään "Idols"-tuomarina tunnetuksi tullut isoveljensä Tommi pääsi jo muuttamaan omaan asuntoon. Hän tiesi jo nuorena haluavansa rock-tähdeksi ja tekikin ensimmäisen oman kappaleensa "God Likes Your Style" jo 12-vuotiaana. Hän itse on kertonut ”kitaran pitäneen hänet poissa pahoilta teiltä”, mutta olleensa silti jo ala-asteella ”tupakkaa polttava pahis”.
Vuonna 1997 Liimatainen perusti Negative -yhtyeen nykyisen rumpalin, Janne ”Jay Slammer” Heimosen kanssa, mutta nykyisen muotonsa yhtyeen kokoonpano sai vasta vuonna 2003, jolloin koskettimiin otettiin Mr. Snack eli Nakki.
Liimatainen on 2000-luvun näkyvimpiä rocktähtiä ja teini-idoleita Suomessa. Vuonna 2003 Negative aiheutti kohua heittämällä oululaisen hotellin ikkunasta ulos television ja myöhemmin yhtye on muun muassa tuhonnut Eurassa kalliita tauluja ja kerran myös polttanut kokolattiamaton. 2008 kesällä himosfestareilla Jonne Aaron hankki kyseenalaista mainetta sylkemällä vahingossa kuvaajan päälle. Tapaus sai suhteellisen paljon huomiota mediassa.
Syksyllä 2005 presidentti Tarja Halonen kutsui Jonnen presidentinlinnaan itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolle. Japanilainen BURRN-lehti valitsi Jonnen vuoden 2004 rocktähdeksi. Jonne on valittu myös vuoden 2010 Positiivisimmaksi tamperelaiseksi. Alkuvuodesta 2006 Negative kiersi Eurooppaa HIMin ja The Rasmuksen kanssa ja muutama vuosi takaperin bändi nähtiin muun muassa Japanissa.
Jonne Aaron on Ville Liimataisen isoveli. Jonnen isoveli Tommi Liimatainen on Negativen, Flinchin, Poisonblackin, So Called Planin ja Katri Helenan manageri sekä Jann Wilden ex-manageri.
Jonne Aaron seurusteli yhdeksän vuotta Tiina Routamaan kanssa, kunnes he erosivat kesällä 2011. Routamaa on näytellyt muun muassa vuonna 2005 valmistuneessa "Star Wreck" -elokuvassa.


Uniklubi.
Uniklubi on vuonna 1999 perustettu suomalainen yhtye, joka soittaa suomenkielistä rockia.
Uniklubi ponnisti suuren yleisön tietoisuuteen musiikkisivusto Mikseri.netin avulla myös poikkeuksellisen paljon radiosoittoa saaneella hitillään ”Rakkautta ja piikkilankaa”. Uniklubia edelsi Pincenez-niminen yhtye, jossa vaikutti kaksi nykyistä Uniklubin jäsentä, Jussi Selo ja Pasi Viitala.
Esikoisalbumi "Rakkautta Ja Piikkilankaa" julkaistiin vuonna 2004. Samana vuonna bändi palkittiin myös vuoden rock-tulokas Emmalla. Vuonna 2005 bändi julkaisi toisen pitkäsoittonsa "Kehä" ja kolmas albumi "Luotisade" näki päivänvalon vuonna 2007. Seuraavana vuonna ilmestyi kokoelmalevy "Kaikki Mitä Mä Annoin 2003-2008" ja saman vuoden lopussa julkaistiin myös bändin kiertue-elämästä noin vuoden ajalta kertova, Jarkko Tiitisen tekemä valokuvakirja "Rakkaudesta Hulluuteen". Vuonna 2009 bändiltä ilmestyi neljäs studioalbumi "Syvään Valoon".
Kesällä 2010 Uniklubi kiersi erikoiskokoonpanon kanssa keikoilla. Romantiikan Rippeet -niminen kokoonpano käsitti pianistin, kaksi viulua, alttoviulun ja sellon.
Uniklubi nauhoitti viidennen, "Kultakalat" -nimisen albumin huhtikuussa 2010 Hollolan Petrax -studiolla. Levyn on tuottanut mm. Apulantaa ja Lordia tuottanut Jyrki Tuovinen. Albumi julkaistiin 22.9.2010. Albumin ensimmäinen single "Aikasi On Nyt" oli peräti viisi viikkoa peräkkäin YLE X:n Himotuimmat -listan ykkössijalla. Tämän jälkeen "Aikasi On Nyt" ja "Maailma Puhaltaa" -kappaleet hallitsivat listaa ollen vuorotellen ykköspaikalla lähes koko loppuvuoden. Uniklubi valittiinkin vuoden himotuimmaksi bändiksi vuonna 2010.
30.9.2010 Helsingin Tavastialla oli Kultakalat -albumin julkaisukeikka, josta samalla käynnistyi lähes yksitoista kuukautta (päättyen 20.8.2011) jatkunut Kultakalat -kiertue. Kiertueen loputtua bändi ilmoitti pitävänsä ainakin loppuvuoden lomaa. Vain pari viikkoa kiertueen päättymisen jälkeen alkoi kuitenkin julkisuuteen levitä tietoja Uniklubin jäsenten erilaisista bändiprojekteista tauon aikana. Teemu ja Antti soittavat Jupiter -nimisessä yhtyeessä ja Jussilla on yhtye, joka kantaa nimeä Jussi Selo & Nefernefernefer. Bändi on vakuuttanut, ettei se ole hajoamassa, vaan että tauossa ja sivuprojekteissa on kysymys pienestä etäisyyden otosta, jotta Uniklubi taas olisi tulevaisuudessa voimissaan. Uuden Uniklubi -levyn työstö alkaisi mahdollisesti vuoden 2012 aikana. 19.3.2012 Teemu ilmoitti bändin kotisivuilla jättävänsä Uniklubin, ja jatkavansa Jupiter -yhtyeen matkassa.


Outsider.
Outsider, oikealta nimeltään Aarne Viktor Haapakoski (alun perin Laitinen) (18. maaliskuuta 1904 Pieksämäki – 24. tammikuuta 1961 Málaga, Espanja), oli suomalainen kirjailija ja toimittaja. Uransa aikana hän ehti omien sanojensa mukaan kirjoittaa yli 2 500 tarinaa, joista osa käännettiin myös muille kielille.
Outsiderin seikkailusarjat Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja ja Pekka Lipposen seikkailuja olivat erityisen suosittuja sekä painettuina että radiokuunnelmina 1950- ja 1960-luvuilla. Seikkailuista on tehty myös radiokuunnelmasarja ja elokuvia. Outsiderilla oli muitakin sankarihahmoja, muun muassa arkkitehti-salapoliisi Klaus Karma (Karma-sarja) 1940-luvulla. Tätä sarjaa julkaisi Otava, useiden muiden kirjasarjojen tullessa pienemmiltä kustantajilta ja myyntiin kioskien kautta.
Haapakoski sairastui Lontoossa vaimonsa Fridan kanssa tekemällään lomamatkalla ja kuoli pari päivää Málagaan saapumisen jälkeen vuonna 1961. Hänet haudattiin Málagaan St. Georgen kirkon anglikaaniselle hautausmaalle.
Outsiderin nimimerkin alla jatkoi nuori Karijoelta lähtöisin ollut Seppo Tuisku, joka kirjoitti vuosina 1959–1965 yli sata Lipposen ja Korkin seikkailua.
Monien nimien mies.
Vaikka Haapakoski tuli tunnetuksi Outsiderina hän käytti sen ohella kymmeniä eri salanimiä kuten Henrik Horna, Antti Rokka, Rigor Morton, Halt Denis, Victor Mario, William B. Harrow, Charles Snyder ja Rautamies. Nimimerkkien vieraskielisyys oli kaupallinen ratkaisu ja perustui siihen, ettei suomalaisia kirjoittajia pidetty ulkomaisten veroisina.
Nuoruus.
Haapakoski syntyi maaliskuussa 1904 Pieksämäen maalaiskunnan Haapakosken teollisuusalueella. Hänen isänsä oli torppari. Pojan kirjalliset lahjat tulivat esiin jo kouluiässä ja 13-vuotiaana tehty runo päätyi lastenlehti ”pääskysen” sivuille. Kansalaissota katkaisi hetkellisesti koulunkäynnin. Palveltuaan vapaaehtoisena tykistössä Haapakoski siirtyi Helsinkiin, josta hän matkusti kaksi vuotta myöhemmin Pariisiin taiteilija-elämän houkuttelemana. Piirtämisen opiskelu loppui muutamaan kuukauteen ja Haapakoski hankki sanomalehtimiehen tutkinnon Sorbonnen yliopistossa 1927. Tämän jälkeen hän matkusteli Euroopassa ja kävi jopa Afrikassa lehtitoimittajan ominaisuudessa. Suomeen Haapakoski palasi 1930.
Outsider-nimen synty.
Suomessa Haapakoski elätti itsensä lehtiavustajana ja kirjoitti kahteen eri päivälehteen niin reportaaseja kuin jännityskertomuksiakin. Vuonna 1931 ilmestyi Haapakosken esikoisteos "Mustalais-suon arvoitus", jonka hän julkaisi omakustanteena. Kirja perustui joitakin vuosia aiemmin Helsingin Malmin Tattarisuolla tehtyyn löydökseen, joka koostui irtileikatuista sormista ja jalkateristä. Kirjassaan Haapakoski antoi näytteen mielikuvituksensa lennokkuudesta ja taidostaan kuvata vauhdikkaita kohtauksia. Tarinan päähenkilönä esiintynyt sanomalehtimies ja yksityisetsivä Martti Kyttä jatkoi seikkailujaan myös kolmessa seuraavassa Haapakosken romaanissa.
Vuonna 1934 Haapakoskesta tuli Outsider. Nimimerkin keksi Ilmarinen Oy:n päätoimittaja Yrjö Halme ja nimeä käytettiin ensimmäisen kerran "Lukemista kaikille" -lehden jatkokertomuksessa "Kuoleman varjostamana". Vuotta myöhemmin Haapakoski solmi avioliiton Frida Kunnaksen kanssa. Vuonna 1936 Haapakoskesta tuli suomalaisten erikoistoimittajien edelläkävijä. Hän matkusti ympäri Eurooppaa Seura-lehden toimittajana ja kirjoitti työnsä ohella jännityskertomuksia eri nimillä.
Vuosi 1941 oli Haapakoskelle merkittävä, sillä tuona vuonna häneltä julkaistiin seitsemän kirjaa Outsiderin nimellä. Kirjojen päähenkilönä seikkaili rikostutkija Klaus Karma. Saman vuoden aikana Haapakoski jätti työnsä Seura-lehdessä ja ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi. Nimimerkki Outsider vakiinnutti asemansa Suomessa. Ensimmäiset Karma-kirjat olivat kaupallisia menestyksiä ja vuonna 1942 julkaistua "Nunnat nukkuvat" -kirjaa painettiin yli 20 000 kappaletta. Myös arvostelijat ylistivät Outsideria. Osa Karma-sarjankirjoista käännettiin ruotsiksi ja tanskaksi. Myös saksan kielen käännöksistä neuvoteltiin,mutta hanke kaatui sodan aiheuttamiin ongelmiin.
Tieteiskirjallisuutta ja historiaa.
Ranskalaiset aiheet ja historia muodostivat erään osa-alueen Haapakosken kiinnostuksen kohteista. Vuosina 1945–1946 ilmestyivät hänen pääosin Ranskaan sijoittuvat romaaninsa "Punaisen Härän Hotelli", "Temple-tornin vanki", "Aavekuningas" ja "Kruununtavoittelijat". Ensin mainittu keskittyi Pariisiin ja siellä harjoitettavaan valkoiseen orjakauppaan. Kolme seuraavaa romaania muodostivat historiallisen trilogian Ranskan vallankumouksen ajoista. Haapakoski ei kirjoittanut romaaneja Outsiderin nimellä, vaan tekijäksi oli merkitty Victor Mario. Kirjat olivat tekijänsä rakkaudenosoitus ranskalaista aihepiiriä kohtaan ja tarjosivat pitkän ajanjakson Ranskan historiaa, joka yksityiskohdiltaan oli kuvitteellinen.
Haapakosken kiinnostus Science fictioniin sai hänet kirjoittamaan vuosina 1947–1949 kuusi Atorox-tarinaa, joiden päähenkilö oli robotti. Kirjojen tapahtumat sijoittuivat avaruuteen ja ne julkaisi Kustannus Oy Mantere. Tekniikkaa ymmärtämätön Haapakoski käytti apunaan insinöörikoulutuksen saanutta Olavi Kuuvaa, joka oli viihdetaiteilija Kari Kuuvan isä.
Seuraavan vuosikymmenen alussa Outsider palasi uudelleen historiaan, ja kirjoitti vuonna 1951 ilmestynyneen "Purppurantekijää", joka on arvioitu kirjailijan pääteokseksi. Kirjan tapahtumat sijoittuivat muinaiseen Foinikiaan, Kreikkaan ja Persiaan. Idea romaanista oli syntynyt jo vuonna 1927 Haapakosken vieraillessa Karthagon raunioilla. Myöhemmin Haapakoski oli näyttänyt valmista "Purppurantekijän" käsikirjoitusta kirjailija Joel Lehtoselle, jonka hyllystä kirjoitusliuskat katosivat. 1940-luvun lopulla Haapakoski päätti kirjoitti tarinan uudelleen. Historiallisten kirjojen kirjoittajana Haapakoski ei kuitenkaan olisi pystynyt elättämään kuusihenkistä perhettään, sillä kevyemmällä viihdekirjallisuudellaan hän ansaitsi rahaa nopeammin.
"Purppurantekijän" saaman hyvän vastaanoton innoittamana Outsider kirjoitti vielä yhden historiallisen kertomuksen, jonka työnimenä oli "Tähdistälukija". Käsikirjoituksen sisältämät yhtymäkohdat ajankohtaiseen politiikkaan estivät kirjailijaa kuitenkin tarjoamasta tekstiään kustantajalle, ja käsikirjoitus jäi pöytälaatikkoon. Se julkaistiin vasta 50 vuotta myöhemmin nimellä "Abiel tähdistälukija".
Sodanjälkeisen Suomen sankarit.
Vuosi 1945 toi Outsiderin nimen koko Suomen kansan tietoisuuteen radion välityksellä. Taustalta löytyi lama-ajan aiheuttama paperipula, joka vähensi kirjojen painamista ja lisäsi radiossa esitettäviä kuunnelmia. Yleisradion ajanvieteosaston päällikkö Ensio Rislakki kääntyi Haapakosken puoleen ja pyysi tätä kehittämään kuunnelmasarjan, joka pitää kuuntelijat tyytyväisinä.
Kun Outsiderin tekemä tilaustyö "Kalle-kustaa Korkin seikkailut" vuoden 1945 helmikuussa esitettiin jatkokuunnelmana radiossa, tuli siitä suosittu kaikenikäisten kuulijoiden keskuudessa. Sodanjälkeinen Suomi oli saanut uudet sankarinsa gentlemanniseikkailija Kalle-Kustaa Korkista ja hänen kanssaan maailmalla liikkuvasta prinssieversti Pekka Lipposesta. Nämä kaksi sankarimatkaajaa seikkailivat radiossa 15 vuoden ajan ja heidät nähtiin myös valkokankaalla. Korkin seikkailuista ilmestyi vuosina 1945–1955 yhteensä 15 nidettä, ja niitä seurasivat kummankin miehen nimeä kantavat sarjajulkaisut, joita ilmestyi vuosien 1956–1965 aikana 192 kappaletta.
Uusi Outsider.
Kahden pienoisromaanin kirjoittaminen kuukausittain kaiken muun työn lisäksi sai Haapakosken etsimään itselleen apulaista. Tehtävä ei ollut helppo, sillä ”haamukirjoittajan” tuli omaksua Outsiderin tyyli niin, ettei lukija huomaisi eroa kirjoittajien välillä. Marton Taiga kokeili sopivuuttaan tehtävään ja kirjoitti Outsiderina tarinan "Kaksihuippuisen vuoren salaisuus" ("Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja", 4/1958). Hänen kirjoitustyylinsä erosi kuitenkin liiaksi Haapakosken luomasta tyylistä.
Loppuvuodesta 1958 nuori aloitteleva kirjailija Seppo Tuisku lähetti Haapakoskelle arvioitavakseen ensimmäisen näytteensä Korkin seikkailuista nimeltään "Murhatehdas". Vaikka Haapakoski hyllytti tarinan lähti yhteistyö miesten välillä sujumaan. Tuisku omaksui Outsideriksi vaadittavan tyylin ja osoittautui kehityskykyiseksi. Ensimmäiset Tuiskun kirjoittamat sarjakirjat, jotka ilmestyivät keväällä 1959, olivat Pekka Lipposen seikkailuja numero 29 "Et elä huomiseen Pekka" ja Korkin seikkailuja numero 7 "Öljygangsterin rippi".
Vuonna 1960 Tuisku kirjoitti jo yli puolet Lipposen ja Korkin seikkailuista. Haapakosken kuollessa Málagassa sydänhalvaukseen tammikuussa 1961 jatkoi Tuisku monen vuoden ajan yksinään Outsiderina ja kirjoitti kaikkiaan 123 kertomusta.


Eino Kaila.
Eino Sakari Kaila (vuoteen 1906 Johansson, 9. elokuuta 1890 Alajärvi – 1. elokuuta 1958 Kirkkonummi) oli suomalainen filosofi ja psykologi. Hän oli aikansa merkittävimpiä kulttuurivaikuttajia Suomessa. Kailaa on pidetty suomalaisen filosofian merkittävimpänä suunnannäyttäjänä sitten J. V. Snellmanin.
Kaila toimi sielutieteen eli psykologian dosenttina Helsingin yliopistossa vuosina 1919–1929 ja Turun yliopiston ensimmäisenä filosofian professorina vuosina 1921–1930. Sittemmin hän toimi Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professorina vuosina 1930–1948 ja Suomen Akatemian ensimmäisenä filosofijäsenenä 1948–1958.
Kaila toimi useilla aloilla, filosofian ja psykologian lisäksi myös muun muassa fysiikan ja teatterin parissa. Kaila oli ajattelussaan johdonmukaisen tieteellinen ja pyrki kokonaisvaltaiseen todellisuuskäsitykseen sekä korosti filosofian edistyvää ratkaisukeskeisyyttä. Hän pyrki löytämään yhdistäviä periaatteita eri humanististen ja luonnontieteellisten alojen välillä. Kailan tunnetuin oppilas Georg Henrik von Wright on kuvannut tätä loistavaksi luennoijaksi, eteväksi tieteenharjoittajaksi ja monisärmäiseksi persoonallisuudeksi.
Lapsuus ja opinnot.
Eino Kaila syntyi Alajärvellä pappissukuun. Hänen isänsä Erkki Kaila oli teologi, myöhemmin teologian esikäsitteiden apulainen (apulaisprofessori), kirkkoherra ja lopulta Turun arkkipiispa. Hänen isänsä setä Gustaf Johansson oli puolestaan toiminut arkkipiispana aiemmin. Itse Kaila päätyi lopulta vastustamaan suvun kirkollista perinnettä. Eino Kailan äiti oli liikemiehen tytär Anna Maria Drake.
Kaila kertoo itse kokeneensa filosofisen heräämisensä heinäkuussa 1907, 16-vuotiaana, loikoillessaan soutuveneessä tyynellä järvenselällä. Tällöin hän koki, luonnon ”kaikkiyhteisyyden” äärellä, että maailma on ”hahmottuneiden laatujen silmänkantamaton moninaisuus”. Samalla hänelle selvisi, ”että olen tässä maailmassa tullakseni niin sanotuksi filosofiksi”.
Kaila tuli ylioppilaaksi Helsingin normaalilyseosta vuonna 1908 ja aloitti syksyllä teoreettisen filosofian opinnot Helsingin yliopistossa. Teoreettisen ja käytännöllisen filosofian lisäksi hän opiskeli estetiikkaa, kirjallisuutta, historiaa ja kansantaloustiedettä. Kaila harrasti filosofiaa vakavasti jo nuorena opiskelijana. Hän oli kiinnostunut saksalaisesta ja ranskalaisesta filosofiasta, silloin etenkin aikansa ”muotifilosofista” Henri Bergsonista. Myöhemmin hän kuitenkin arvosteli tämän oppeja intuitiosta ja vitalismista.
Kaila valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi toukokuussa 1910. Hän esitti kokeellista psykologiaa käsitelleen väitöskirjansa "Über die Motivation und die Entscheidung" ja valmistui filosofian lisensiaatiksi ja tohtoriksi vuonna 1916. Samana vuonna Kaila meni naimisiin taidemaalari Anna Lovisa Snellmanin kanssa. Tämä oli J. V. Snellmanin pojan Anders Henrik Snellmanin tytär.
Varhainen ura.
1910- ja 1920-luvuilla Kaila toimi ahkerana filosofisena kirjoittajana ja osallistui Suomen filosofisen yhdistyksen toimintaan. Tohtorinpromootion Kaila sai vuonna 1919. Samalla hänet nimitettiin yliopiston psykologian dosentiksi.
Samaan aikaan Kaila osallistui useiden lehtien toimittamiseen. Hän toimi aikakauslehti "Ajan" toimituskunnassa 1912–1922 sekä "Uuden Suomettaren" avustajana vuodesta 1911. Kiinnostus teatteriin ja näytelmäkirjallisuuteen näkyi hänen kirjoituksissaan: hän kirjoitti lehtiin erityisesti kirja- ja näytelmäarvosteluja. Kaila toimi myös Valtion näyttämötaidetoimikunnassa sekä Kansallisteatterin dramaturgina vuosina 1919–21.
Vuonna 1921 Kaila nimitettiin vastaperustetun Turun yliopiston filosofian professoriksi. Turkuun hän muutti perheineen yliopiston toiminnan alkaessa vuonna 1922. Hän osallistui aktiivisesti yliopiston kehittämiseen. Kailan ansiosta Turkuun perustettiin muun muassa Suomen yliopistojen ensimmäinen kokeellisen psykologian laboratorio jo samana vuonna. Kaila toimi yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaanina vuosina 1923-1927.
Wien nousi positivismin keskukseksi 1900-luvun alusta lähtien. Moritz Schlickin ympärille kerääntyneet filosofit muodostivat niin kutsutun Wienin piirin vuonna 1929. Kaila oli päätynyt omalla verifikaatioperiaatteellaan lähelle Schlickin verifikaatioperiaatetta, ja erotti piirin tavoin tieteen ja metafysiikan tiukasti toisistaan. Kaila kutsui omaa käsitystään ”loogiseksi empirismiksi” jo vuonna 1926, ja kutsui Wienin piirin ohjelmaa ”loogiseksi uuspositivismiksi”.
Kaila otti yhteyttä Wienin piirin filosofeihin kirjeitse vuonna 1927, ja lähetti heille omia teoksiaan. Schlick kutsui Kailan vierailemaan Wieniin. Matka toteutui vuonna 1929 opetusministeriön myöntämän apurahan avulla. Wienissä Kaila osallistui piiriin kokouksiin. Hänen osallistumistaan niihin arvostettiin, ja piiri luki julkaisuissaan Kailan yhdeksi piiriä lähellä olevista kirjailijoista. Kaila säilytti läheiset yhteydet Wienin piiriin 1930-luvun alkupuolella ja kirjoitti arvosteluja piirin "Erkenntnis" -julkaisuun, mutta toisaalta arvosteli monia piirin jäsenten ajatuksia.
Myöhempi ura.
Vuonna 1930 Kaila nimitettiin Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professoriksi. Viran toisena hakijana oli J. E. Salomaa. Kaila voitti Salomaan osin siksi, että monet arvostelijat pitivät häntä omaperäisempänä ajattelijana. Kaila palasi Wieniin kevätkausina 1932 ja 1934 suorittamaan kokeellisen psykologian tutkimuksia. Toisen maailmansodan aikana Kaila luennoi Saksassa.
Kailasta tuli pian Suomen johtava filosofi ja yksi yliopiston näkyvimmistä hahmoista. Kailaa on luonnehdittu loistavaksi luennoijaksi ja hänen 1930- ja 1940-luvun luentojaan ”legendaarisiksi”. Kailan luennoille kokoontuivat tuon ajan parhaimmat ylioppilaat ja ne kokosivat yleisöä myös filosofian opiskelijoiden piirin ulkopuolelta. Kailan persoonallisuus houkutteli muun muassa Oiva Ketosen ja Erik Steniuksen matematiikasta filosofiaan. Kailan luennoinnissa näkyi hänen teatteriharrastuksensa, luennot saattoivat olla hyvin draamallisia. Esimerkiksi kerran Kaila aloitti luennon kävelemällä luentosalin ikkunan luo, katsomalla kaukaisuuteen, ja huudahtamalla: ”Kerro minulle maailma, mikä sinä oikein olet!”
Helsingin yliopiston professorina Kailan ensimmäisiä tehtäviä oli psykologian opetuksen uudelleenjärjestely. Kailan omat tutkimukset 1930-luvulla suuntautuivat tietoteoriaan. Samalla hän piti silmällä logiikan kehitystä. Kaila toimi Suomen filosofisen yhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1936-1952. Hän oli taustalla valtiotieteellisen tiedekunnan perustamisessa, ja puhui voimakkaasti myös Suomen Akatemian perustamisen puolesta.
Vuonna 1948 Kailasta tuli Suomen Akatemian jäsen, jolloin hän luopui professorin virasta. Tällöin Kaila uppoutui yhä suuremmassa määrin tieteelliseen työhönsä ja esiintyi entistä vähemmän julkisuudessa. 1940-luvun lopulla hän kuitenkin liittyi joksikin aikaa sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Hän kuului myös niin kutsuttuun Pörssiklubiin.
Elämänsä viimeisinä vuosina Kaila ponnisteli saadakseen valmiiksi teoksensa "Hahmottuva maailma", jonka oli tarkoitus olla yleistajuinen kokonaisesitys hänen todellisuuskäsityksestään. Teos ei kuitenkaan valmistunut. Kaila kuoli Kirkkonummen huvilallaan heinäkuussa 1958.
Todellisuus ja tieto.
Kaila oli alusta asti kiinnostunut ennen kaikkea todellisuuden ja tiedon ongelmasta. Toisaalta Kaila oli kiinnostunut estetiikasta, mikä näkyi myös runouden harrastuksena.
Kailan peruskäsitys todellisuudesta oli, että se muodosti ykseyden (monismi), mutta hän sanoutui irti Ernst Haeckelin ja Wilhelm Ostwaldin ahdaskatseisena pitämästään materialistisesta monismista. Tieteenfilosofisesti Kaila oli realisti.
Kaila kävi tuotannossaan arvostelevasti läpi erilaisia todellisuuskäsityksiä, ja saattoi muuttaa nopeastikin mieltään erilaisten oppien suhteen. 1910-luvulla Kaila käsitteli lyhyesti pragmatismia, mutta piti sitä pian erehdyksenä. Hän otti samoin kantaa Ernst Machin ja Richard Avenariuksen fenomenalistiseen ja positivistiseen empiriokritisismiin, aluksi myönteisesti, mutta lopulta arvosteli myös sitä. Myös suhteellisuusteoriaa Kaila vastusti aluksi, mutta kääntyi pian kannattamaan.
Kailan ”kypsä kausi” alkoi Turun vuosina. Tuolloin hän kirjoitti teokset "Der Satz vom Ausgleich des Zufalls und das Kausalprinzip: Erkenntnislogische Studien" (1925) ja "Die Prinzipien der Wahrscheinlichkeitslogik" (1926), jotka käsittelivät todennäköisyyttä, kausaliteettia, luonnonlakeja ja induktiota; "Probleme der Deduktion" (1928), joka käsitteli logiikan ja matematiikan filosofiaa; sekä "Beiträge zu einer synthetischen Philosophie" (1928), joka jatkoi kokonaisvaltaisen todellisuuskäsityksen kehittelyä. Viimeksi mainitun keskeinen sisältö ilmestyi suomeksi nimellä "Nykyinen maailmankäsitys" (1929).
Myöhemmin Kaila sai suuresti vaikutteita Wienin piirin loogisesta empirismistä ja oli hyvin arvosteleva kokemukseen perustumatonta järkeilyä kohtaan. Yksi hänen ajattelunsa ominaispiirteitä oli kuitenkin pyrkimys kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen asioista. Kaila muun muassa ihaili Rudolf Carnapin eksaktia menetelmää, mutta toisaalta arvosteli tämän ajattelua hahmopsykologisen tietämyksensä perusteella. Nimitys ”looginen empirismi” on Eino Kailan (saksan kielellä) keksimä. Viimeisinä vuosinaan Kaila yritti muodostaa fysiikan kokonaisselityksen teoksessaan "Terminalkausalität Als Die Grundlage Eines Unitarischen Naturbegriffs" (1956). Tämä teos, jonka oli tarkoitus olla esiaskel laajempia tutkimuksia kohti, ei kuitenkaan saavuttanut suurtakaan kiinnostusta Suomen ulkopuolella.
Psykologia.
Kailan aikoihin psykologia luettiin vielä filosofian osaksi. Kaila käsitteli teoreettista ja kokeellista psykologiaa ennen kaikkea tutkijanuransa varhaisvaiheessa, mutta jatkoi siitä kirjoittamista koko elämänsä. Psykologiassa Kaila kannatti naturalistista lähestymistapaa.
Varhaisessa etsintävaiheen psykologiassaan Kaila kannatti Hjalmar Neiglickin ja Edward Westermarckin omaksumaa psykofyysistä parallelismia, ja vastusti Rolf Lagerborgin näkemystä ihmisestä pelkkänä fysikaalis-kemiallisena koneena. Myöhemmin Kaila käsitteli assosiaatiopsykologiaa, jossa henkiset tapahtumat selitettiin hermoston tapahtumiin kytkeytyvillä kausaalisilla assosiaatiolaeilla. Tätä edusti jo Kailan väitöskirja, joka käsitteli motivaation ja päätöksenteon syysuhteellista selittämistä.
1920-luvulla Kaila tutustui vastikään kehitettyyn hahmopsykologiaan (Gestalt-psykologia), ja käsitteli sitä teoksessaan "Sielunelämän rakenne" (1923). Psykologista hahmoteoriaa Kaila sovelsi myös monistisen hankkeensa ongelmaan siitä, miksi mielen ilmiöitä ei voi palauttaa aineelliseen: hahmoteoriassa esiintyviä kokonaisuuksia ei voi palauttaa niiden osiin. Tämän Kaila pyrki yleistämään koko todellisuuskäsityksensä perusajatukseksi. Teoksessaan "Der Logistische Neupositivismus: Eine kritische Studie" (1930) Kaila yhdisteli hahmopsykologiaa kokeelliseen psykologiaan.
Kailan teos "Persoonallisuus" vuodelta 1934 on filosofisia ulottuvuuksia sisältävä psykologinen tutkielma ja Kailan psykologinen pääteos. Teoksessa painotetaan psykologisten ilmiöiden biologista ja fysiologista luonnetta: Kailalle mielen toiminta oli hermostoon kytkeytyvää biologista elämää. Tätä hän oli käsitellyt jo aiemmin teoksessaan "Sielunelämä biologisena ilmiönä" (1920). Samalla persoonallisuus oli kuitenkin kokonaisuus, jonka toimintaa ei voi selittää mekaanisesti.
Poliittiset näkemykset.
Poliittisesti Kaila oli koko elämänsä vahvasti saksalaismielinen ja kannatti myös kansallissosialistista Saksaa, jonka hän näki läntisen sivilisaation puolustajana Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Toisen maailmansodan loppupuolella Kaila kuitenkin luopui tukemasta kansallissosialisteja muun muassa Saksan harjoittamien kiihtyvien juutalaisvainojen vuoksi. Hän kirjoitti kuitenkin edelleen ”läntisen” ja ”itäisen” ajattelun eroista ja katsoi, että toimiva demokratia vaatii yhtenäisen kansan.
Suhtautuminen uskontoon.
Kaila sai evankelis-luterilaisen mutta vapaamielisen kotikasvatuksen. Perehtyminen filosofiaan ja antiikin kirjallisuuteen vieroitti hänet uskonnosta. Hänen käsityksensä todellisuuden ykseydestä ei jättänyt sijaa yliluonnolliselle. Kaila omaksui ranskalaisen uskonnonhistorioitsijan Ernest Renanin ajatusmaailman, jonka mukaan ”korkein elämänarvo on uskonto”, mutta ”uskonto ei, tarkkaan ottaen, ole tosi”.
Kaila kunnioitti uskonnollista asennoitumista sinällään mutta tunsi vastenmielisyyttä kirkon dogmaattisuutta ja sen suorittamaa tietoisuuden holhoamista kohtaan. Hän pysyi silti elämänsä loppuun saakka evankelis-luterilaisen kirkon jäsenenä, joskin mielipiteiltään perinteisestä uskonnosta poikkeavana. Hän ei piitannut siitä, että häntä sanottiin ateistiksi, vaan piti koko kysymystä ”roskana”.
Artikkelissaan ”Albert Einsteins Religion” ("Theoria", 1935) Kaila arvosteli panteistista yritystä luoda tieteeseen perustuvaa ”kosmista uskontoa”.
Vaikutus.
Eino Kailalla oli Suomen 1900-luvun filosofeista suurin vaikutus suomalaisen sivistyselämän kehitykseen. Ilkka Niiniluodon mukaan Kaila lujitti julkisella osallistumisellaan merkittävällä tavalla yliopiston ja humanistisen sivistyksen asemaa Suomen kulttuurielämässä.
Vahvemmin kuin kukaan muu yksityinen henkilö Kaila kytki suomalaisen filosofian eurooppalaiseen perinteeseen luomalla yhteydet Wienin piiriin. Siten hän ”toi Suomeen” loogisen empirismin, nykyaikaisen logiikan ja empiristien korostaman tieteellisen todellisuuskäsityksen. Kaila on myös suomalaisen psykologian perustajia, sillä hän toi Suomeen hahmopsykologian ja perusti Helsingin yliopiston psykologisen laboratorion.
Oppilaittensa kautta Kailalla on ollut suuri vaikutus suomalaisen filosofian kehitykseen. Kailan tunnetuin oppilas oli Georg Henrik von Wright, joka oli Ludwig Wittgensteinin seuraaja Cambridgen yliopistossa. Kaila oli naimisissa von Wrightin äidin serkun kanssa. Muita Kailan oppilaita olivat muun muassa Oiva Ketonen, Erik Stenius, Matti Koskenniemi, Ohto Oksala, Lauri af Heurlin, Veli Valpola ja Pertti Lindfors. Kailan mukaan on nimetty Helsingin yliopiston Eino Kaila -palkinto, joka jaetaan ansiokkaasta toiminnasta yliopisto-opettajana.
Kailan teoksista on julkaistu uusintapainoksia ja valikoimia. Kailan tutkimuksia koskeva akateeminen konferenssi pidettiin 1990 ja artikkelikokoelma ilmestyi 1992. Niiniluoto on Kailan "Valittujen teosten" johdantoluvuissa kuvannut Kailan tieteellistä kehitystä ja Mikko Salmela on käsitellyt Kailan ajattelua väitöskirjassaan "Suomalaisen kulttuurifilosofian vuosisata". Kailan elämäkertakirjaa tai koottuja teoksia ei kuitenkaan ole julkaistu.


Yhdistyneen kuningaskunnan osat.
Yhdistynyt kuningaskunta koostuu neljästä osasta, joita yleisesti nimitetään maiksi (englanniksi "country"). Nämä ovat Englanti, Skotlanti, Wales ja Pohjois-Irlanti. Jokaisella maalla on oma paikallishallintojärjestelmänsä ja aluejakonsa, ja erityisesti Englannissa järjestelmä vaihtelee jopa maan sisällä eri alueilla. Englanti ja Wales lasketaan kuitenkin jossain yhteyksissä samaan yksikköön, erityisesti niillä on yhteinen lakijärjestelmä, kun taas Skotlannilla ja Pohjois-Irlannilla se on erillinen.
Englanti.
Englanti on jaettu yhdeksään lääniin ("region", katso Englannin läänit), jotka puolestaan jakautuvat yhteensä 81 kreivikuntaan ("county", katso Englannin kreivikunnat). Suur-Lontoon lääni (Greater London) ei kuitenkaan kuulu mihinkään kreivikuntaan. Kreivikunnat (ja Suur-Lontoo) on jaettu edelleen yhteensä 354 kuntaan ("district", katso Englannin kunnat). Paikallishallinnon alimpana tasona toimivat joillakin alueilla lisäksi kaupunginosat ja kylät ("parish").
Skotlanti.
Skotlanti on vuodesta 1996 asti ollut jaettu 32 hallintoalueeseen ("council area", katso Skotlannin hallintoalueet). Nämä ovat ainoa koko maan kattava paikallishallintojärjestelmä. Hallintoalueiden alapuolella on joillakin alueilla paikallisvaltuustoja, mutta näiden toimivalta on hyvin rajallinen.
Wales.
Walesissa on 22 hallintoaluetta ("unitary authority", katso Walesin hallintoalueet), joista yhdeksän on kreivikuntia ("county"), kymmenen kauppaloita ("county borough") ja kolme kaupunkeja ("city"). Hallintoalueiden alapuolella toimivat Englannin kaupunginosa- ja kylävaltuustoja muistuttavat paikallisvaltuustot.
Pohjois-Irlanti.
Pohjois-Irlanti koostuu 26 kunnasta ("district", katso Pohjois-Irlannin kunnat).
Erillisalueet.
Anguilla, Bermuda, Brittiläinen Intian valtameren alue (British Indian Ocean Territory), Brittiläiset neitsytsaaret (British Virgin Islands), Caymansaaret, Falklandinsaaret, Gibraltar, Guernsey, Jersey, Mansaari (Isle of Man), Montserrat, Pitcairn (Pitcairn Islands), Saint Helena, Ascension ja Tristan da Cunha, Etelä-Georgia ja Eteläiset Sandwichsaaret (South Georgia and the South Sandwich Islands), Turks- ja Caicossaaret.
Lisäksi Yhdistyneellä kuningaskunnalla on kaksi tukikohtaa Kyproksella, Akrotiri ja Dhekelia.


Matrix.
"Matrix" on yhdysvaltalainen tieteiselokuva, jonka ohjasivat ja käsikirjoittivat Wachowskin veljekset. Elokuvan ensi-ilta oli Yhdysvalloissa 31. maaliskuuta 1999, ja sen pääosissa esiintyvät Keanu Reeves, Laurence Fishburne, Carrie-Anne Moss ja Hugo Weaving. Elokuva sisältää viittauksia muun muassa Platonin luolavertaukseen. Elokuva hämmästytti katsojia ennennäkemättömillä erikoistehosteillaan. Sen tunnetuin erikoisefekti oli still-kameroilla toteutettu bullet time -hidastus. Elokuva palkittiin neljällä Oscar-palkinnolla.
Matrix oli ensimmäinen merkittävä DVD-julkaisu, ja se nousi vuonna 2001 kaikkien aikojen myydyimmäksi DVD:ksi.
Elokuva sai vuonna 2003 kaksi jatko-osaa, "Matrix Reloaded" ja "Matrix Revolutions". Elokuvan maailmaan sijoittuvat myös yhdeksästä animaatiojaksosta koostuva "Animatrix" sekä tietokonepelit "Enter the Matrix", "The Matrix Online" ja '.
Juoni.
Elokuvan päähenkilö on tietokoneohjelmoija Thomas A. Anderson, joka tunnetaan myös nimellä ”Neo”. Eräänä päivänä häneen ottaa yhteyttä tietokonehakkeri ”Trinity”, joka työskentelee salaperäiselle ”Morpheukselle”. Elokuvan alkupuolella Neo kohtaa Morpheuksen, joka kertoo hänelle karun totuuden; maailma, jota ihmiset pitävät totena, onkin epätodellinen, ”Matrixina” tunnettu eräänlainen virtuaalimaailma. Se on todellisuuden epäinhimillisten voimien luomus, ja todellisuudessa ihmiset on kytketty valtaisiin voimalaitoksiin tuottamaan sähköenergiaa julmille koneille. Morpheus uskoo Neon olevan salaperäinen ”Valittu”, joka tuhoaisi Matrixin, lopettaisi todellisessa maailmassa raivoavan sodan ihmisten ja koneiden välillä sekä vapauttaisi koko ihmiskunnan Matrixin vallasta.
Elokuvan aikana Morpheus joutuu agenttien – Matrixia vartioivien tietokoneohjelmien – vangiksi ja hänet viedään pilvenpiirtäjään kuulusteluja varten. Neo ja Trinity lähtevät pelastamaan ystävänsä ja lopulta onnistuvat tehtävässään, mutta Neo saa kimppuunsa agenttien johtajan Smithin. Lopulta Smith ampuu Neon, mutta Trinity tunnustaa rakastavansa Neoa. Neo herää henkiin Valittuna, tuhoaa Smithin ja palaa takaisin ystäviensä luokse.
Tarina jatkuu kuutta kuukautta myöhemmin sijoittuvassa "Matrix Reloadedissa".
Kuvauspaikat.
"The Matrixin" tuotettiin yhteistyössä Warner Bros. -studioiden ja Australian Village Roadshow Picturesin kanssa, mutta lähes kaikki kohdat kuvattiin 20th Century Foxin studioilla Sydneyssä Australiassa ja myös itse kaupungissa. Tunnistettavia kohteita ei kuvattu, jotta saatiin vaikutelma tavallisesta amerikkalaisesta kaupungista. Sydney Harbour Bridge, Anzac-silta, AWA Tower, Martin Place ja Commonwealth Bank tehtiin näkymättömiksi. Metroasema-kohdat kuvattiin Chicagossa Illinoisissa, ohjaajien kotikaupungissa, ja paikkojen nimet (Adams Street Bridge, Wells and Lake, Wabash and Lake) ovat myös Chicagosta.
Elokuvan alussa esiintyvää ulkokattoa, jota Trinity käyttää paetakseen Agentti Jonesilta, käytettiin aikaisemmin vuoden 1998 elokuvassa "Dark City".
Roolijako.
Näyttelijä Will Smithiä ehdotettiin Neon rooliin, mutta hän ei suostunut. Hän on myöhemmin sanonut, että jos hän olisi ottanut roolin, hän olisi ”sotkenut” sen. Nicolas Cage ei suostunut rooliin perhesyiden takia, ja Janet Jackson ei suostunut elokuvan rooliin, koska hän oli menossa kiertueelle.
Musiikki.
Elokuvan musiikin sävelsi Don Davis. Hän huomasi, että peilit esiintyvät usein elokuvassa, esimerkiksi peilikuvat sinisistä ja punaisista pillereistä Morpheuksen laseista. Davis keskittyi tähän peilikuva-teemaan musiikkia tehdessään.
Davisin elokuvamusiikin lisäksi "The Matrixin" soundtrackilta löytyy myös populaarimusiikkia, esimerkiksi yhtyeet Rammstein, Rob Dougan, Rage Against the Machine, Propellerheads, The Crystal Method, Ministry, Deftones, The Prodigy, Rob Zombie, Meat Beat Manifesto, Massive Attack ja Marilyn Manson ovat mukana.


Shōgun.
Shōgun () oli samurai-armeijan ylipäällikön ja Japanin todellisten hallitsijoiden arvonimi vuodesta 1192 aina Meiji-restauraatioon asti vuonna 1868, vähäisin keskeytyksin. Länsimaisiin kieliin lainattu sana "shōgun" tarkoittaa itse asiassa yksinkertaisesti kenraalia; japaninkielinen titteli "sei-i taishōgun" tarkoitti "suurta kenraalia, joka kukistaa barbaarit". Barbaarit viittasivat alun perin pohjoisen ainu-kansaan.
Historia.
Alkuperäisessä merkityksessään pohjoisalueiden komentajana shōgun-arvonimi oli käytössä lähinnä 800-luvulla. Tällöin ei ollut kyse mistään laajemmasta vallasta Japanin muilla alueilla. Kun ainuväestö oli alistettu Honshū-saaren pohjoisnokkaan asti, arvo jäi pois käytöstä.
1100-luvulla Japani siirtyi niin kutsutusta klassisesta kaudesta feodaaliaikaan. Hoviaateliston valta alkoi murtua nousevan samurailuokan tieltä etenkin 1100-luvulla, jolloin feodalismi lujitti myös huomattavasti otettaan niin että suurten maaomistusten hallinta siirtyi poissa olevilta hoviaatelisilta paikallisille samuraijohtajille. Lopulta näiden mahtavimmat johtomiehet saivat huomattavaa valtaa valtionkin asioiden suhteen, hoviaatelin johtohenkilöiden sijasta. Syntyi samuraihallinto. Sen johtohahmolle titteliä kehitettäessä, vuonna 1192 otettiin käyttöön uudestaan shōgun-arvonimi. Ensimmäinen tällainen shōgun oli Minamoto no Yoritomo, joka siirsi Kioton keisarinhovilta todellisen vallan itselleen. Hän perusti Kamakuraan feodaalistyyppisen hallinnon, jossa kaikkea poliittista valtaa käytti samurailuokka, Kioton keisarin ja aristokraattien jäädessä vain nimellisiksi hallitsijoiksi. Shōgunien johtamaa keskushallintokoneistoa kutsuttiin nimellä "bakufu" kaikkien seuraavienkin shōgunaattien kausilla. Varsin pian Kamakura-shōgunaatti menettivät todellisen vallan alaisilleen samuraijohtajille, erityisesti Hōjō-klaaniin kuuluville ministereilleen.
Tilanne alkoi purkautua 1300-luvun alkuvaiheilla, jolloin itsepäinen keisari Go-Daigo yritti palauttaa valtaa keisarinhallinnolle. Tuloksena riidoista ja sisällissodista seurasi, että kenraali Ashikaga sai shōgunin arvonimen ja vallan, ja käynnisti parisataa vuotta oman sukunsa vallassa pysyneen Ashikaga-shōgunaatin. Tämän shōgunaatin valta-asema heikkeni samuraisukujen välisten pikkusotien roihahdettua laajaksi sisällissodaksi 1400-luvun loppupuolella, ja Ashikaga-shōgunaatti musertui lopullisesti Sengoku-kauden lopussa. Sodan voittajaksi kohosi lopulta Oda Nobunaga ja tämän murhan jälkeen valta siirtyi käytännössä Toyotomi Hideyoshille. Kummallekaan heistä ei kuitenkaan myönnetty shōgunin arvonimeä.
Lopulta 1600-luvun alussa heidän liittolaisensa Tokugawa Ieyasu (jonka valtaannousuun Shōgun-romaani on juoneltaan löyhästi perustettu) varmisti vallan itselleen ja perusti Tokugawa-shōgunaatin. Näiden shōgunien aikana Japanin pääkaupungiksi tuli heidän tukikohtansa Edo, nykyiseltä nimeltään Tokio. Heidän shōgunaattinsa oli erittäin keskusjohtoinen ja yhteiskuntaa kaikilla tasoilla kontrolloiva. Japani muun muassa sulkeutui ulkomaailmalta lähes täysin. Noita pariasataa vuotta on kutsuttu jopa sotilasdiktatuurin kaudeksi. Shōgunien aika päättyi Meiji-restauraatioon 1868.
Kun Yhdysvallat ja Brittiläinen kansainyhteisö miehittivät Japania toisen maailmansodan päätyttyä (1945–1952), miehityshallinnon johtajaa, yhdysvaltalaista kenraali Douglas MacArthuria kutsuttiin toisinaan "valkoihoiseksi shōguniksi".


Suur-Tapiola.
Suur-Tapiola () on Espoon suuralue, joka koostuu Haukilahden, Laajalahden, Mankkaan, Niittykummun, Otaniemen, Pohjois-Tapiolan, Tapiolan ja Westendin kaupunginosista. 2010-luvun puolivälissä valmistuva Länsimetro tuo Suur-Tapiolan, kuten myös suuren osan koko Etelä-Espoosta, raideliikenteen piiriin.
Suur-Tapiolassa asuu 41 565 henkilöä (2005), josta Kanta-Tapiolan alueella asuu 18 216 henkeä (43,8 % väestöstä), Otaniemen alueella 3 280 henkeä (7,9 %), Haukilahden–Westendin alueella 8 679 henkeä (20,9 %), Mankkaan alueella 7 847 henkeä (18,9 %) ja Laajalahden alueella 3 543 henkeä (8,5 %). Pinta-alaa suuralueella on 25,1 km2 (31.12.2004), ja se on 8,0 % Espoon kokonaispinta-alasta. Pinta-alasta on kaavoitettu 77,6 %.
Suur-Tapiolan naapurisuuralueita ovat Suur-Leppävaara ja Suur-Matinkylä. Tapiola on Suur-Tapiolan aluekeskus. 1990-luvun lopulla kolmannes Espoon työpaikoista sijaitsi Suur-Tapiolan alueella.
Koko Espoossa on 31 200 ha (7 asukasta /hehtaari). Espoon kaupunkisuunnittelu sijoittaa yleiskaavaehdotuksen mukaan vuonna 2030 pinta-alasta työpaikoista ja lähipalveluista 30 % Tapiolaan (300 ha), 30 % Leppävaaraan (300 ha), 12 % Matinkylään (120 ha), 20 % Espoonlahteen (200 ha) ja 8 % Kauklahteen (84 ha). Tapiolan puutarhakaupunkiin ehdotetaan tonttitehokkuuksia 0,45-1,5. 16.12.2002 Espoon valtuusto päätti, että työpaikka-alueita varataan 100 % työpaikka-omavaraisuuden mukaan. Suunnitelman mukaan Tapiolassa on 200 % työpaikkaomavaraisuus 2004 ja 2030. Suunnitelmassa on siten 100 % virhe tavoitteeseen verrattuna.


Suur-Leppävaara.
Suur-Leppävaara () on Espoon suuralue, joka koostuu Karakallion, Kilon, Laaksolahden, Leppävaaran, Lintuvaaran, Lippajärven, Sepänkylän, Uusmäen ja Viherlaakson kaupunginosista.
Suur-Leppävaarassa asuu 57 500 henkilöä (1.1.2006), joten se on asukasluvultaan Espoon suurin suuralue. Suuralueen asukkaista Kanta-Leppävaarassa asuu 23 951 henkeä (42,3 % väestöstä), Kilon–Karakallion alueella 13 455 henkeä (23,8 %), Laaksolahden alueella 9 078 henkeä (16,0 %), Viherlaakson alueella 9 021 henkeä (15,9 %) ja Sepänkylän alueella 1 065 henkeä (1,9 %). Pinta-alaa suuralueella on 30,2 km2 (31.12.2004), ja se on 9,7 % Espoon kokonaispinta-alasta. Pinta-alasta on kaavoitettu 79,7 %. Alueen väestötiheys on 1 903,9 asukasta neliökilometrillä.
Suur-Leppävaaran naapurisuuralueita ovat Pohjois-Espoo, Suur-Tapiola, Suur-Matinkylä ja Vanha-Espoo. Leppävaara on Suur-Leppävaaran aluekeskus.


Niittykumpu.
Niittykumpu () on Espoon kaupunginosa Suur-Tapiolassa. Siihen kuuluvat Niittykummun, Niittymaan, Tontunmäen ja Olarinluoman alueet.
Niittykumpu.
Niittykummun vanhin asuinalue on rakennettu 1960-luvulla, ja se on pysynyt alueena lähes alkuperäisessä asussaan tähän päivään saakka. Niittykummussa sijaitsee myös Olarin kirkko, jonka seurakunnan jäseniä useimmat niittykumpulaiset ovat. Olarin kirkko rakennettiin vanhan Gräsan kartanon paikalle. Niittykumpu kuuluu myös Olarin kylään. Niittykummun etelärajalla kulkee Länsiväylä, ja lännessä se rajoittuu Gräsanojaan.
Niittykumpu tunnetaan erityisesti alueen lukuisista autoliikkeistä (muun muassa Länsi-Auto, Auto Jalonen, Mazda Auto, Bilia, Morris Mini) sekä useista autovuokraamoista. Niittykummussa toimii mm. kymmenen eri yrityksen muodostama Niittytorin kauppakeskus.
Tontunmäki.
Tontunmäki (ruots. Tomtekulla) on sekoitus vanhaa ja uutta pientaloaluetta, ja sen katunimistö on tonttuaiheista.
Tontunmäki rajoittuu pohjoisessa Orionin tehdasalueeseen, lännessä Gräsanojaan ja Olarinluomaan, etelässä Merituulentiehen ja idässä Koivu-Mankkaantiehen ja Tapiolan urheilupuistoon.
Tontunmäki on muodostunut osittain nykyisen alueen länsipuolella sijainneen Gräsan kartanon itäpuolisille maille. Nykyinen Olarin kirkko on rakennettu Gräsan kartanon tilalle. Vielä 1960-luvulla osoite ainakin nykyisen Tontunmäen eteläosan taloihin oli Matinkylä, Gräsa, Itäpää. Gräsan Länsipää sijaitsi ilmeisesti nykyisen Olarin alueella.
Tontunmäki oli silloin rajoittunut Orionin tehdasalueen puoleiseen osaan ja etelärinne tunnettiin Itäpään nimellä. Tuolloin Tontunmäki tunnettiin nimellä Tonttukumpu/Tomtekulla. Alue oli ollut melko ruotsinkielistä, kuten koko Espookin oli ennen asutuksen runsasta lisääntymistä. Tontunmäki-nimestä on käyty keskustelua aikoinaan, lähinnä sanan tomte käännöksestä. On esitetty, että sana olisi yhtä hyvin voinut viitata suomen sanaan tontti.
1960-luvulla alueella menestyi vielä kaksi ruokakauppaa. Nykyään asujamiston monikymmenkertaistuttua lähin ruokakauppa on Niittykummussa noin kilometrin päässä. 70-luvun muuttoliikkeen ja Espoon rajun kasvun myötä alueelle alettiin rakentaa runsaasti rivitaloja, osittain vanhaa huvila-aluetta hävittäen, osittain rakentamattomille tonteille. Tuolloin tieyhteyksien parantamisen myötä alueen maantieteellinen yhtenäisyys lisääntyi ja nimeksi muotoutui ilmeisesti kaupungin päätöksellä Tontunmäki. Tontunmäessä on vielä jäljellä muutamia yksittäisiä vanhoja rakennuksia ja puutarhoja, osa sotaa edeltävältä ajalta, osa 1950-60-luvuilta.
Olarinluoma.
Olarinluoma on nykyaikainen rakennustarvikkeiden myyntiin keskittynyt teollisuusalue, jossa on myös elektroniikan valmistusta ja tukkumyyntiä. Olarinluoman ja Tontunmäen kyljessä on kiinni teräsyhtiö Outokummun pääkonttori.
Niittymaa.
Niittymaa on uudempaa, 1980- ja 90-luvuilla rakennettua aluetta, jonne rakennetaan parhaillaan uutta asuinkerrostaloaluetta. Huoneistomarkkinointiyritykset kutsuvat uutta rakennusaluetta virheellisesti Länsi-Tapiolaksi - sellaista kaupunginosaa ei ole olemassa. Niittymaalle on kaavailtu Länsimetron asemaa.


Kesäolympialaiset 2012.
Vuoden 2012 kesäolympialaiset pidettiin Lontoossa, Britanniassa 27. heinäkuuta – 12. elokuuta 2012. Kisatapahtumat alkoivat kuitenkin jo 25. heinäkuuta. Kisat pidettiin Lontoossa kolmatta kertaa, aikaisemmin kaupunki on isännöinyt vuosien 1908 ja 1948 kesäolympialaisia.
Mukana hakuprosessissa olivat lopussa New York, Lontoo, Pariisi, Moskova ja Madrid. Finaaliäänestyksessä olivat mukana Lontoo (54 ääntä) ja Pariisi (50 ääntä). Lontooseen on rakennettu uusi olympiastadion ja joukkoliikennettä kehitetty huomattavasti. Kisojen ajaksi Lontoon metroasemat nimettiin menestyneiden olympiaurheilijoiden mukaan joiden joukossa oli kuusi suomalaista.
Intialainen taiteilija Anish Kapoor suunnitteli olympiapuistoon 115 metriä korkean näköalatornin, jonka nimi on ArcelorMittal Orbit. Tornin kustannukset ovat yli 20 miljoonaa euroa.
Olympialaisten viralliseksi kisakappaleeksi valittiin brittiläisen Muse-yhtyeen ”Survival”-kappale.
Valintaprosessi.
Lontoon olympiakisojen mainos vuonna 2005.
KOK pudotti 18. toukokuuta 2004 esikarsinnassa neljä hakijaa pois. Lopullisessa äänestyksessä pitopaikka päätettiin yleiskokouksessa 6. elokuuta 2005 Singaporessa.
Logo.
Lontoon olympialaisten virallinen logo sai ristiriitaisen vastaanoton. Lontoon vuoden 2012 olympialaisten järjestelytoimikunnan puheenjohtajan Sebastian Coen mukaan kyseessä ei ole logo, vaan brändi, jonka on tarkoitus "käyttää olympiahenkeä inspiroimaan kaikkia ja tavoittaa nuoret ympäri maailman." Q Researchin tekemän tutkimuksen mukaan lähes 70 % 11–20-vuotiaista ei kuitenkaan pitänyt logosta, joskin tutkimus oli hyvin suppea. Lisäksi logoa mainostaneen videon on kerrottu laukaisseen katsojissa migreeni- ja epilepsiakohtauksia. Logon kehittäminen maksoi 400 000 puntaa.
Maskotit.
Kisamaskotit ovat nimeltään Wenlock ja Mandeville. Mandeville nimettiin Stoke Mandevillen sairaalan kunniaksi. Sairaalassa toiminut lääkäri Ludwig Guttmann perusti 1948 Vammaisurheilun perinteen, joka laajeni paralympialaisiksi. Wenlock on nimetty nykyaikaisten olympialaisten edeltäjän Wenlockin olympialaisten kisojen mukaan.
Olympiatuli.
Vuoden 2012 olympialaisten kesäkisojen soihtuviesti aloitti 70 päivää kestävän vaelluksen läpi Britannian 18. toukokuuta 2012.
Kisajärjestäjät ovat arvioineet, että soihtua vie noin 8 000 ihmistä. Yli puolet osallistujista on nuoria. Lontooseen soihtuviesti saapuu noin viikkoa ennen kisojen avajaisia, jotka ovat 27. heinäkuuta.
Suomalaisista tulta pääsivät kantamaan kaikkiaan seitsemän suomalaista eli Skotlannissa kesäkuun alussa uinnin olympiamitalisti Jani Sievinen, ratakelaaja Leo-Pekka Tähti, Vaasan voimisteluyhdistyksen Ida Ahlbom, Kuopion KalPan juniorivalmentaja Iiro Maukonen ja Liperin Hiihtoseuran Mirva Kokko sekä kisojen aattona Lontoossa KOK:n urheilijajäsen Saku Koivu ja Lontoossa työskentelevä kapellimestari Esa-Pekka Salonen.
Televisiointi.
Lontoon International Olympic Broadcast Centre rakenteilla kesäkuussa 2011.
Britannian Yleisradion BBC:n mukaan osa kisojen lajeista kuvataan kolmiulotteisena ja osa Super Hi-Vision tarkkuudella. Yle lähettää kisoja kanavilla Yle TV2 ja Yle Fem. Lähetystä tulee yhteensä 450 tuntia. Yle TV2:n lähetys tulee teräväpiirtoisena Yle HD:lta.
Suomen joukkue.
Suomi osallistui Lontoon vuoden 2012 kesäolympialaisissa 14 lajiin yhteensä 56 urheilijan joukkueella. Suomalaiset urheilijat saavuttivat Lontoon olympiakisoihin maa- tai henkilökohtaisia paikkoja seitsemän purjehduksessa, neljä ammunnassa, kolme judossa, kaksi melonnassa, pyöräilyssä, painissa, ratsastuksessa ja sulkapallossa sekä yhden paikan voimistelussa, taekwondossa, tenniksessä ja painonnostossa, minkä lisäksi uinnissa ja yleisurheilussa rikottiin vaadittuja tulosrajoja. Suurimmat urheilijaryhmät Suomella olivat yleisurheilussa, purjehduksessa ja uinnissa. Maan joukkue oli urheilijamäärältään sen historian toiseksi pienin kesäkisoissa.
Kansainväliset lajiliitot valitsevat suomalaisia Lontooseen myös tuomarointitehtäviin. Pekingin kesäolympialaisissakin mukana ollut Ulla Lucenius on valittu Lontoon taitouintikilpailujen tuomaristoon.
Turvallisuus.
Kesäolympialaisten turvatoimet on pitkälti yksityistetty G4S-turvallisuusyhtiölle. G4S:llä on kuitenkin ollut suuria vaikeuksia taata olympialaisten turvallisuus sopimuksen mukaisesti, minkä takia paikalle on jouduttu komentamaan jopa Britannian armeijan joukkoja korvaamaan puuttuvia G4S:n työntekijöitä.
Parodia.
Televisiossa ' -komediasarja on dokumentin muotoon puettu poliittinen satiiri, joka kertoo koomisesti Lontoon olympialaisten järjestelytoimista.
Aiheesta muualla.
*


Luettelo Yhdistyneen kuningaskunnan hallitsijoista.
"Imperial State Crown" on Yhdistyneen kuningaskunnan hallitsijan tärkein symboli.
Stuart-suku.
Englanti ja Skotlanti liittyivät 1. toukokuuta vuonna 1707 olevan liittolain pohjalle
Hannover-suku.
Hannoverit nousivat valtaan vuoden 1701 vallanperimyslain nojalle joka säädettiin Englannin parlamentissä. Laki koski myös englantilaisia siirtokuntalaisia Pohjois-Amerikassa. Hannoverien perimysoikeus vahvistettiin Skotlannin parlamentissa vuonna 1707
Saksi-Coburg-Gotha-suku.
Vaikka Edward VII oli Viktorian poika niin hän kuitenkin peri isänsä sukunimen ja oli uuden dynastian perustaja
Windsor-suku.
Nimi-Windsor otettiin käyttöön vuonna 1917 ensimmäisen maailmansodan aikana. Saksi-Coburg-Gotha nimi vaihdettiin sodan aikaisten saksalaisvastaisten tunteiden takia.
Lähteet.
Yhdistyneen kuningaskunnan hallitsijat
*


Kesäolympialaiset 2008.
Kesäolympialaiset 2008 pidettiin Pekingissä Kiinassa 8.–24. elokuuta 2008. Ne olivat järjestyksessään 26. kesäolympialaiset. Kilpailut käynnistyivät jalkapallon alkusarjan otteluilla ja kisojen varsinaiset avajaiset pidettiin 8. elokuuta. Joissakin lajeissa, kuten rantalentopallossa, purjehduksessa ja uutuuslaji avovesiuinnissa, kilpailtiin Qingdaon rannikkokaupungissa. Ratsastuslajeissa kilpailtiin Hongkongissa eläintautitilanteen takia ja jalkapallon ottelut loppuottelua lukuun ottamatta pelattiin Qinhuangdaossa, Shanghaissa, Shenyangissa sekä Tianjinissä.
Olympialaisten 302 kilpailuun osallistui yli 11 000 urheilijaa edustaen 204 kansallista olympiakomiteaa. Kaikki luvut ovat uusia olympiakisojen ennätyksiä. Lisäksi kisat olivat järjestäjälleen selvästi kaikkien aikojen kalleimmat. Järjestelyihin on arvioitu kuluneen kaikkiaan noin 30 miljardia euroa, mikä on noin neljä kertaa enemmän kuin toiseksi kalleimmissa kisoissa Ateenassa (noin 7,6 miljardia) neljä vuotta aiemmin.
Kyseessä oli kolmas kerta kun kisat käydään kahden eri kansallisen olympiakomitean alueella, sillä Hongkongilla on oma olympiakomitea.
Olympialaiset myönnettiin Pekingille heinäkuussa 2001. Kisojen virallinen logo on "Tanssiva Peking", joka muistuttaa kiinalaista kirjoitusmerkkiä jīng (京, pääkaupunki) viitaten samalla isäntäkaupunkiin. Kisamaskotteina on viisi "Fuwa"-hahmoa, joiden väritys on peräisin olympiarenkaista ja ne symboloivat kiinalaista kulttuuria. Kisojen tunnus "Yksi maailma, yhteinen unelma" (同一个世界同一个梦想) kutsuu koko maailmaa yhdistymään olympialaisten hengessä.
Suomi osallistui kesäolympialaisiin 23. kerran. Joukkueessa oli 58 urheilijaa.
Hakemus ja äänestys.
Peking valittiin isäntäkaupungiksi 112. Kansainvälisen olympiakomitean kokouksessa Moskovassa heinäkuun 12. päivänä 2001. Peking voitti muut isäntäkaupunkiehdokkaat Toronton, Pariisin, Istanbulin ja Osakan toisella äänestyskierroksella. Viisi muuta ehdokaskaupunkia karsiutuivat pois edellisvuoden karsinnassa. Peking oli selvässä johdossa ensimmäisen kierroksen jälkeen ja vähiten ääniä saaneena Osaka putosi jatkokierroksilta. Toisella kierroksella Peking sai enemmistön äänistä ja tuli valituksi kisaisännäksi.
Vuonna 1993 Peking johti vuoden 2000 kesäolympialaisten äänestystä kolmen kierroksen ajan, mutta hävisi Sydneylle viimeisellä kierroksella äänin 43–45.
Äänestyksen ratkettua Kiinan varapääministeri Li Lanqing julisti: "Vuoden 2008 olympiakisojen äänestystulos on esimerkki kansainvälisestä tunnustuksesta Kiinan yhteiskunnallisesta vakaudelle, talouskasvulle ja kiinalaisten terveille elintavoille". Kansainvälisen Olympiakomitean jäsenen Peter Tallbergin mukaan kisat myönnettiin Kiinalle, koska tarjous oli teknisesti erinomainen ja koska Kiinassa asuu viidesosa maailman asukkaista. Tallbergin mukaan päätös lisäsi urheilun merkitystä Kiinassa, ja sen myötä Kiina on poistanut useita rajoituksia tiedotusvälineitä kohtaan ja toteuttanut ennennäkemättömiä ympäristötekoja. Kisoja myöntäessä edellytettiin, ettei lehdistönvapautta rajoiteta ennen eikä kisojen aikana.
Hakemuksessa Pekingin kestävän kehityksen suunnitelma (1998–2007) sisälsi useita ilmanpuhdistustoimia, kuten vanhojen tehtaiden ottamisen uusiokäyttöön, hiilen vaihdon kaasuun ja puiden istutuksen. Olympiakylään luvattiin 760 hehtaarin metsäpuisto. Ilman ja veden laadun luvattiin täyttävän kisoissa WHO:n vaatimukset. Paikallishallinto lupasi vähentää Pekingin epäpuhtauksia, lisätä ympäristötekniikkaa ja vedenpuhdistusta. Pekingin kunnianhimoinen tavoite oli merkittävästi parantaa ympäristöolosuhteita ja lisätä kansalaistensa ympäristötietoisuutta.
Liikenne.
Kartta Pekingin olympia-areenoista. Useat kehätiet mahdollistivat nopean siirtymisen
Pekingin metroon tehtiin suuria laajennuksia olympiaruuhkan varalta; sen kapasiteetti kaksinkertaistettiin. Alun perin metrossa oli neljä linjaa ja 64 asemaa. Siihen lisättiin 7 linjaa ja 80 asemaa, mm. Pekingin kansainväliselle lentoasemalle. Lentoasemaa laajennettiin kolmannella terminaalilla, jonka suunnitteli arkkitehti Norman Foster. Myös ihmisten kuljettamiseen itse lentokentällä rakennettiin automaattijuna.
Kilpailupaikkojen välillä kulki 38 virallista olympialinjaa, joita ajettiin 7 000 linja-autolla.
Ilmanlaadun parantamiseksi Pekingissä otettiin olympialaisten ajaksi käyttöön väliaikainen liikenteenrajoitus, joka perustui autojen rekisterinumeroihin. Rajoitus koski vuoropäivin parillisia ja parittomia rekisterinumeroita.
Kilpailupaikat.
Toukokuuhun 2007 mennessä kaikkien 31 Pekingissä sijaitsevan kilpailupaikan rakennustyöt olivat alkaneet. Kiinan hallitus rakennutti myös kuusi tapahtumapaikkaa Pekingin ulkopuolelle sekä 59 harjoittelukeskusta.
Pekingin kansallinen stadion.
Olympialaisten keskipiste oli Pekingin kansallinen stadion, lempinimeltään "Linnunpesä". Stadionin rakentaminen aloitettiin joulukuussa 2003. Alun perin suunnitelmissa oli Guangdongin olympiastadion, joka myös rakennettiin kilpailuja varten, mutta myöhemmin päätettiin rakentaa uusi stadion Pekingiin.
Symboliikka.
Vuoden 2008 kesäolympialaisten tunnuskuva oli "Tanssiva Peking" (舞动的北京). Symbolissa yhdistyvät perinteinen kiinalainen punainen sinetti ja urheilijaksi muotoiltu kalligrafiamerkki "jīng" (京), "pääkaupunki", joka on myös Pekingin kiinalaisen nimen toinen merkki.
Kilpailujen tunnuslause oli "Yksi maailma, yhteinen unelma" (同一个世界 同一个梦想 "Tóng Yíge Shìjiè Tóng Yíge Mèngxiǎng" / "One World, One Dream"). Tunnuslause kutsui koko maailmaa yhtymään olympiahenkeen ja rakentamaan ihmiskunnalle parempaa tulevaisuutta. Se valittiin yli 210 000 ehdotuksen joukosta.
Olympialaisten maskotteina oli viisi "Fuwaa" eli hyvän onnen nukkea. Jokaisella Fuwalla on oma päävärinsä, yksi olympiarenkaiden väreistä; ne symboloivat maailman viittä maanosaa. Maskottien nimet ovat Beibei, Jingjing, Huanhuan, Yingying ja Nini. Kun jokaisen nimen ensimmäiset tavut luetaan peräkkäin, tuloksena on lause 北京欢迎你 (Běijīng huānyíng nĭ), joka tarkoittaa "Peking toivottaa sinut tervetulleeksi".
Olympiatuli.
Olympiatuli sytytettiin Kreikassa 24. maaliskuuta 2008. Turvatoimista huolimatta kaksi Tiibetin ihmisoikeuksien puolesta protestoinutta henkilöä pääsi nostelemaan mielenilmaisulakanoitaan järjestelykomitean puheenjohtaja Liu Qin takana hänen puheensa aikana. Soihtuviestiin kohdistui mielenosoituksia myös Pariisissa ja Lontoossa. Yhdysvaltojen vierailun yhteydessä soihdun reitti muutettiin viime hetkillä, ja se kulki suurimmaksi osaksi yleisöltä piilossa. Tämänkin jälkeen soihtuviestin reittiä jouduttiin muuttamaan turvallisuussyistä.
Olympiatuli tuotiin Pekingiin 28 ulkomaalaisen ja 78 kiinalaisen kaupungin kautta ja se kävi matkansa varrella myös Mount Everestillä. Tulta kuljetti matkan aikana lähes 22 000 soihdunkantajaa. Olympiatulen kantajia Kiinassa oli myös kolme suomalaista eli oululainen Kuivasjärven Auran nuorisovalmentaja Anne Karvinen-Poutanen, sipoolainen Östersundom IF:n sulkapalloaktiivi Jukka Pessala ja vantaalainen jääkiekkovalmentaja ja IceHearts ry:n perustaja ja toiminnanjohtaja Ville Turkka. Olympiatulen sytyttäjänä toimi Li Ning.
Mitalitaulukko.
Ennen kisoja isäntämaa Kiina oli nimennyt tavoitteekseen voittaa mitalitaulukossa aiemmin suvereenin Yhdysvallat. Kiina siirtyikin johtoon jo ensimmäisenä päivänä ja piti johtonsa loppuun asti. Erityisesti voimistelu- ja sisälajeissa Kiina oli suvereeni. Yhdysvallat oli laskenut paljon yleisurheilun varaan, mutta ei saanut niistä toivottua kirivoimaa. Kiina voitti mitalitaulukon ylivoimaisesti.
Kisojen menestyneimmäksi urheilijaksi nousi yhdysvaltalaisuimari Michael Phelps, joka voitti kahdeksan miesten uinnin kultamitalia. Yleisurheilun puolella median huomio kiinnittyi erityisesti jamaikalaiseen Usain Boltiin, joka voitti sekä 100 että 200 metrin, että myös 4 × 100 metrin viestijuoksun olympiakultaa ensimmäisenä urheilijana vuosiin. Boltista tuli kisoissa maailman nopein ihminen, kun hän juoksi kaikkien kolmen matkansa maailmanennätykset. Erityisesti 100 metrin voitto herätti yleisön kiinnostuksen; Bolt juoksi maailmanennätysjuoksunsa loppumetrit kädet levällään.
Kilpailukalenteri.
Kalenterissa siniset ruudut merkitsevät lajin kilpailuja kyseisenä päivänä; esimerkiksi alkukilpailut. Keltaiset laatikot merkitsevät lajin kilpailupäiviä, jolloin kultamitalin saaja ratkesi. Piste laatikossa merkitsee lajifinaalia ja pisteiden määrä lajifinaalien lukumäärää kyseisenä päivänä.
Osallistujat.
204 olympiakomiteaa lähetti kisoihin yli 10 300 urheilijaa. Sekä olympiakomiteoiden että kilpailijoiden lukumäärät olivat uusia olympiakisojen ennätyksiä. Joukkueen urheilijoiden lukumäärä sulkeissa.
Brunein piti osallistua olympialaisiin kahden hengen joukkueella, mutta KOK sulki sen kisoista, koska maan kansallinen olympiakomitea ei rekisteröinyt urheilijoitaan ajoissa.
Georgia harkitsi vetäytymistä avajaisten jälkeisenä päivänä sen ja Venäjän välisen konfliktin takia, mutta päätti samana päivänä jatkaa kilpailuissa.
Kritiikki.
Pekingin olympiaisännyyden yhteydessä kritisoitiin muiden muassa ympäristövaikutuksia, Kiinan ihmisoikeuksia ja sananvapautta.
Olympialaisten avajaisetkaan eivät säästyneet kritiikittä. Eräässä ohjelmanumerossa esiintyneet Kiinan vähemmistökansat kansallispukuineen paljastuivat valtaväestöön, Han-kiinalaisiin, kuuluviksi. Myös olympialaisten avajaisissa laulanut tyttö osoittautui myöhemmin huijaukseksi, sillä laulun oikeasti esittänyt tyttö ei päässyt televisiokameroiden eteen ulkonäkönsä takia.
Aiheesta muualla.
*


Pohjois-Espoo.
Pohjois-Espoo () on Espoon suuralue, joka sisältää Bodomin, Kalajärven, Kunnarlan, Lahnuksen, Lakiston, Luukin, Niipperin, Perusmäen, Röylän, Vanhakartanon ja Velskolan kaupunginosat. Se on kaupungin maaseutumaisinta ja harvimpaan asuttua aluetta Nuuksion ohella.
Pohjois-Espoossa asuu 9 133 henkilöä (1.1.2005), josta Vanhakartanon–Röylän alueella asuu 5 458 henkeä (59,8 % väestöstä) ja Kalajärven–Lakiston alueella 3 675 henkeä 40,2 %). Pinta-alaa suuralueella on 81,5 km2 (31.12.2004), ja se on 26,1 % Espoon kokonaispinta-alasta. Pinta-alasta on kaavoitettu 11,9 %.
Pohjois-Espoon naapurisuuralueet ovat Suur-Leppävaara ja Vanha-Espoo. Kalajärvi on Pohjois-Espoon aluekeskus. Pohjois-Espoon lukio lakkautettiin vuonna 2006 sen pienen oppilasmäärän takia.


Volapük.
Volapük on Johann Martin Schleyerin, Saksan Badenista kotoisin olevan katolilaisen papin, vuosina 1879–1880 kehittämä ensimmäinen keinotekoinen kansainvälinen apukieli. Sen ISO 639 -kielikoodit ovat vo ja vol. Koska volapük on keinotekoinen kieli, se ei perinteisessä mielessä kuulu mihinkään kielikuntaan, mutta ominaisuuksiltaan se on indoeurooppalainen.
Kielioppi.
Volapükin kielioppi on indoeurooppalaista tyyppiä, agglutinoiva ja täysin järjestelmällinen. Siinä on vaikutteita erityisesti saksasta. Sijamuodot ja verbien taivutusmuodot muodostetaan etu- ja loppuliittein. Sijamuotoja on samat neljä kuin saksassa: nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi ja datiivi. Kustakin verbistä voidaan muodostaa yhteensä jopa yli 500 000 muotoa, kun kaikki tempukset, aspektit, modukset ja persoonat huomioidaan – tästä kieltä arvosteltiinkin.
Historia.
Schleyerin mukaan Jumala käski häntä unessa luomaan kansainvälisen kielen. Runkosanoista kolmasosa on otettu englannista, neljäsosa romaanisista kielistä, viidesosa saksasta ja loput muista elävistä kielistä, mutta suuri osa sanoista muuttui Schleyerin käsittelyssä (mm. konsonanttiyhtymien välttämisessä) miltei tunnistamattomiksi sekä äänne- että ulkoasultaan. Esimerkiksi kielen nimi volapük muodostuu sanoista "vol", maailma, englanniksi world, ja "pük", puhe, englannin sanasta "speak". Ilmeisesti tämä oli tarkoituksellista etäisyyden ottamista olemassa oleviin kieliin. R-äännettä Schleyer ei kieleensä ottanut, koska sitä ei tunneta kiinassa. Se jätettiin pois tai korvattiin l:llä, kuten sanoissa vol (world) ja lin (ring, soittaa). Vuonna 1931 volapükiin lisättiin R.
Volapükin harrastajien kokoukset pidettiin vuonna 1884 Friedrichshafenissa, 1887 Münchenissä ja vuonna 1889 Pariisissa. Kahdessa ensimmäisessä kokouksessa puhuttiin saksaa, mutta viimeisessä ainoastaan volapükiä.
Volapük oli ensimmäinen merkittävä keinotekoinen kieli, ja se saavutti nopeasti melko suuren suosion. 1880-luvun lopussa oli arviolta 283 volapükin harrastajien kerhoa, 25 volapükiksi ilmestyvää tai volapükistä kertovaa lehteä, sekä 316 kirjaa 25 eri kielellä. Noin vuonna 1889 Johann Martin Schleyerin ja kielen helpottamiseen tähdänneen ryhmän välille syntyi kiista. Schleyer vastusti kaikki muutoksia, joten monet yksinkertaisempaa yhteistä kieltä kaipaavat siirtyivät kaksi vuotta aikaisemmin kehitetyn esperanton pariin. Esperanto oli paljon helpompi oppia, joten monet volapük-yhdistykset muuttuivat esperanto-yhdistyksiksi ja vähitellen esperanto lähes kokonaan syrjäytti volapükin.
Vuonna 1931 Arie de Jong yksinkertaisti volapükin kielioppia ja teki muita pieniä muutoksia, jotka muutamat puhujat hyväksyivät käyttöön. Volapük oli ensimmäinen ihmisen kehittämä keinotekoinen kieli. Nykyään volapükillä on noin 25 puhujaa.


Suur-Espoonlahti.
Suur-Espoonlahti () on Espoon suuralue, joka koostuu Espoonlahden, Iivisniemi-Kaitaan, Latokasken, Nöykkiön, Soukan, ja Suvisaariston kaupunginosista.
Suur-Espoonlahdessa asuu 47 382 henkilöä (2005), josta Kanta-Espoonlahden alueella asuu 23 141 henkeä (48,8 % väestöstä), Saunalahden alueella 2 635 henkeä (5,6 %), Nöykkiön–Latokaskin alueella 15 020 henkeä (31,7 %), Kaitaan alueella 6 043 henkeä (12,8%) ja Suvisaariston alueella 543 henkeä (1,1 %). Pinta-alaa suuralueella on 37,5 km2 (31.12.2004), ja se on 12,0 % Espoon kokonaispinta-alasta. Pinta-alasta on kaavoitettu 52,5 %.
Suur-Espoonlahden naapurisuuralueita ovat Suur-Kauklahti, Vanha-Espoo ja Suur-Matinkylä. Espoonlahti on Suur-Espoonlahden aluekeskus.


Suur-Kauklahti.
Suur-Kauklahti () on Espoon suuralue, joka koostuu Järvikylän, Espoonkartanon, Kauklahden, Kurttilan ja Vanttilan kaupunginosista.
Suur-Kauklahdessa asuu 5 506 henkilöä (2005), josta Kanta-Kauklahden alueella asuu 3 439 henkeä (62,5 % väestöstä) ja Kurttilan–Vanttilan alueella 2 067 henkeä (37,5 %). Pinta-alaa suuralueella on 26,1 km2 (31.12.2004), ja se on 8,4 % Espoon kokonaispinta-alasta. Pinta-alasta on kaavoitettu 11,7 %.
Suur-Kauklahden naapurisuuralueita ovat Vanha-Espoo ja Suur-Espoonlahti. Kauklahti on Suur-Kauklahden aluekeskus.


Liike-energia.
formula_2
missä "J" on kappaleen hitausmomentti ja formula_3 on kulmanopeus.
Joskus liike-energiaa merkitään yksinkertaisemmin kirjaimella K.
Kappaleen suhteellisuusteoreettisessa liike-energian laskemisessa huomioidaan kappaleen massan kasvu ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta nopeuden kasvaessa ja kappaleen liike-energia voidaan laskea kaavasta
Paljon valonnopeutta pienemmillä nopeuksilla kummatkin kaavat antavat lähes samoja tuloksia ja sen takia klassisen mekaniikan kaava on riittävän tarkka suurimpaan osaan laskuista. Laskennallisesti voidaan johtaa tulos, jonka mukaan klassisen mekaniikan mukainen arvo eroaa relativistisesta noin prosentin, kun formula_5.


Suur-Matinkylä.
Suur-Matinkylä () on Espoon suuralue, joka koostuu Henttaan, Matinkylän ja Olarin kaupunginosista.
Suur-Matinkylässä asuu 32 635 henkilöä (2005), josta Matinkylän alueella asuu 17 579 henkeä (53,9 % väestöstä), Olarin alueella 14 551 henkeä (44,6 %) ja Henttaan alueella 505 henkeä (1,5 %). Pinta-alaa suuralueella on 15,2 km2 (31.12.2004), ja se on 4,9 % Espoon kokonaispinta-alasta. Pinta-alasta on kaavoitettu 57,7 %.
Suur-Matinkylän naapurisuuralueita ovat Suur-Espoonlahti, Suur-Tapiola ja Vanha-Espoo. Matinkylä ja Olari ovat Suur-Matinkylän aluekeskukset.


Vanha-Espoo.
Vanha-Espoo () on Espoon suuralue, joka koostuu Espoon keskuksen, Gumbölen, Högnäsin, Järvenperän, Karhusuon, Karvasmäen, Kaupunginkallion, Kolmperän, Kunnarlan, Kuurinniityn, Muuralan, Nupurin, Nuuksion, Siikajärven, Vanhan-Nuuksion ja Ämmässuon kaupunginosista.
Pinta-alaa suuralueella on 96,5 km2 (31.12.2004), ja se on 30,9 % Espoon kokonaispinta-alasta. Vanha-Espoon pinta-alasta on kaavoitettu 15,7 %.
Vanhan-Espoon naapurisuuralueita ovat kaikki muut Espoon suuralueet, ja sillä on rajaa myös Kauniaisten kaupungin kanssa. Vanhan-Espoon aluekeskus on Espoon keskus.


ProKarelia.
a> julkaistu "Karjalan reformi" -kirja on luonnos Karjalan rauhanomaisen palauttamisen toteuttamiseksi.
Pro Karelia on suomalainen kansalaisjärjestö. Se keskittyy viime sotien seurauksena Neuvostoliitolle 1940 Moskovan rauhassa, 1944 Moskovan välirauhassa sekä 1947 Pariisin rauhassa luovutettujen Karjalan, Petsamon ja Sallan–Kuusamon alueiden sekä Suomenlahden ulkosaarien palauttamiseen Suomen tasavallan yhteyteen (katso Karjala-kysymys). Tavoitteena ovat siten Tarton rauhan rajat vuodelta 1939.
Pro Karelia ry on perustajajäsen Italian Triesteen perustetussa EUEEP:ssä (The European Union of Exiled and Expelled People), joka on eurooppalaisten evakkojen ja karkotettujen yhteinen liitto.
Johto ja tavoitteet.
Pro Karelia ry:n puhemiehenä toimii professori, Otavan entinen toimitusjohtaja ja hallituksen puheenjohtaja Heikki A. Reenpää Helsingistä. Pääsihteerinä on kauppat. maisteri Veikko Saksi Tallinnasta. Suomen ilmavoimien eläköitynyt entinen komentaja, kenraaliluutnantti Rauno Meriö kuuluu neuvonantajiin
Toiminnallaan Pro Karelia haluaa edistää karjalaisen kulttuurin säilyttämistä, kehittämistä ja tunnetuksi tekemistä. Tätä missiota kutsutaan heidän mukaansa yhdessä palautuksen kanssa kokonaisuudessaan Karjala-kysymykseksi.
Pro Karelian 1998 julkaisemansa laskelman mukaan aluepalautuksesta seuraisi investointitarpeita noin 30 miljardia euroa kymmenessä vuodessa. Pro Karelian vuonna 2005 julkaisemansa Karjalan palautus -kirjan mukaan palautus on taloudellisesti Suomelle erittäin edullinen ja muodostaa Petsamon palautuksen kanssa maalle talousveturin.
Julkaisut.
Pro Karelia on julkaissut yhdessä Karelia Klubi ry:n kanssa Karelia Klubi -lehteä, joka on ilmestynyt kaikkiaan 20 kertaa.
Pro Karelia on julkaissut muun muassa "Karjalan reformi" -kirjan, joka suomeksi, englanniksi ja venäjäksi selvittää yhdistyksen käsityksiä Karjalan palautuksen vaikutuksia. Kirja ilmestyi uusittuna helmikuussa 2005 nimellä Karjalan palautus. Pro Karelia on julkaissut myös Karjalaisia lauluja -cd:n, jossa Candomino-kuoro laulaa uudelleen sovitettuja karjalaisia lauluja Tauno Satomaan johdolla.
Pro Karelia -toiminnan äänenkannattajana on julkaistu vuoden 2010 alusta 84-sivuista, neliväristä Karjalan Kuvalehteä, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa.
Tiedote Tarja Halosesta.
Pro Karelia tiedotti 16. tammikuuta 2006 verkkosivuillaan, että istuva presidentti ja presidenttiehdokas Tarja Halonen olisi vuonna 1976 pitämässään vappupuheessa ennustanut kapitalismin romahtavan ja toivonut Suomen liittyvän Neuvostoliittoon. Kyseessä oli Internetissä jo vuodesta 2004 levitetty huhu, jolle ei ole löytynyt todisteita. ProKarelia veti tiedotteen pois anteeksipyynnön kera seuraavana päivänä, kun Karjala-lehdestä ilmoitettiin, ettei siinä ollut julkaistu tietoa puheesta.
Päätoimittaja Veikko Saksi Pro Kareliasta kertoi 18.1.2006 Ilta-Sanomissa, että: "(he) olivat saaneet tiedon vappupuheesta eräältä entiseltä päätoimittajalta, joka vahvisti itse tarkistaneensa asian. Olisi itse pitänyt tarkistaa se". Huhu oli levinnyt vaalin alla tekstiviestein jo ennen Pro Karelian tiedotetta.
Halonen kiisti itse pitäneensä mitään puhetta 1976 Hakaniemessä ja totesi, että "jos 1970-luvulla sosiaalidemokraattinen SAK:n lakimies olisi pitänyt sellaisen vappupuheen, niin se työsuhde olisi jäänyt aika lyhyeksi." Asiasta uutisoi muiden muassa Helsingin Sanomat.
Venäjän suhtautuminen Pro Kareliaan.
Pro Karelia ry:n pääsihteerin Veikko Saksin kirja Karjalan palautus sai huomiota Rossijskaja Gazetassa. Lehti arvio varsin tylysti kirjaa ja huomautti myös, ettei Suomen valtiovalta ollut edes läsnä kirjan julkistamistilaisuudessa. Lehden mukaan Suomella ja EU:lla sekä Venäjällä on toimivat suhteet, selkeät ja kiistattomat rajat, ja kaikki Pro Karelia -aktivistien esittämät ajatukset Karjalan palauttamisen neuvotteluista ovat järjettömät ja tarkoituksettomat.
Soviet Story.
Keväällä 2009 Pro Karelia järjesti yhdessä Tampereen Seudun Tykistökillan kanssa joukon kampanjatilaisuuksia. Tilaisuuksissa vaadittiin Suomen sotasyyllistuomioiden perumista. Ohjelmantarjonnan joukossa esitettiin dokumenttielokuva "Soviet Story". Tapahtuma kirvoitti vastamielenosoituksen sekä tutkintapyynnön epäillystä kiihotuksesta kansanryhmää vastaan.
Nord Stream.
Vuonna 2009 järjestön aktivistit yrittävät estää Nord Streamin operoiman, Venäjän ja Länsi-Euroopan välisen kaasuputken rakentamisen tekemällä suuren kaivosvaltauksen Suomen ja Viron välisellä merenpohjalla. Julkisuudessa hanketta esitteli asianajaja Kari Silvennoinen, joka tunnetaan Pro Karelian -liikkeen aktivistina ja juristina. Pian selvisi, että valtaushankkeen todellinen tarkoitus oli saavuttaa neuvotteluetu, jolla Venäjältä voitaisiin vaatia takaisin Neuvostoliitolle hävityt alueet. Neuvotteluja johtamaan haluttiin entinen presidentti Martti Ahtisaari, joka kuitenkin jyrkästi kieltäytyi ajatuksesta. Hanke lopulta kaatui, kun Työ- ja elinkeinoministeriö hylkäsi valtaushakemuksen.


Jari Tervo.
Jari Kalevi Tervo (s. 2. helmikuuta 1959 Rovaniemi) on suomalainen kirjailija, joka asuu Katajanokalla Helsingissä. Tervo aloitti runoilijana ja siirtyi proosaan, ja on käyttänyt suorasanaisten teostensa ympäristönä usein kotikaupunkiaan Rovaniemeä.
Tervo suoritti siviilipalveluksen vankeinhoidon koulutuskeskuksessa. Hän opiskeli kirjallisuutta Helsingin yliopistossa ja valmistui humanististen tieteiden kandidaatiksi 1983. Ilta-Sanomien toimittajana hän työskenteli vuoteen 1995, jonka jälkeen hän ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi. Tämän jälkeen hän on kirjojensa lisäksi kirjoittanut kolumneja Ilta-Sanomiin. Julkisuudessa hän on vuodesta 1998 esiintynyt varsinkin "Uutisvuoto"-viihdeohjelman vakiojäsenenä.
Tervon proosa on perinteistä juonipohjaista proosaa, jota Tervo mielellään puolustaakin. Arkielämän huumori on Tervon keskeinen tyylipiirre.
Tervon kirjoista "Poliisin poika" ja "Pyhiesi yhteyteen" on toteutettu myös elokuvana.
Tervon vaimo Kati Tervo on julkaissut teokset "Kesäpäiväkirja" (2008) ja "Jääkaapin henki" (2011)
Tervo on ollut taloudellisesti menestyvä kirjailija. Tervon ansiotulot olivat vuonna 2009 432 196 euroa. Vuotta aikaisemmin vuonna 2008 Tervon ansiotulot olivat 160 000 euroa. Lisäksi Tervo on saanut suomalaisista kirjailijoista eniten kirjastoapurahoja vuosina 2004–2010.
Tuotanto.
Jari Tervo on kirjoittanut kaiken kaikkiaan 19 kaunokirjallista teosta, muutaman elokuvakäsikirjoituksen ja kuunnelmia. Aluksi hän kirjoitti runoja, mutta alkoi myöhemmin kirjoittaa romaaneja ja novelleja. Hän on kirjoittanut nopeaan tahtiin uusia kirjoja ja niitä on kertynyt 80-luvulla neljä, 90-luvulla kymmenen ja 2000-luvulla viisi.
Tervon ensimmäinen kirja on runokokoelma "Tuulen keinutuoli" vuodelta 1980. Vuonna 1989 Tervo kirjoitti ensimmäisen "Julkkiskirjan" yhdessä Jukka Kuikan kanssa.
Jari Tervo Helsingin Kirjamessuilla vuonna 2008.
1990-luvulla tulivat kuvioihin romaanit ja novellit. Vuonna 1990 Jari Tervo kirjoitti vielä runokokoelman "Muistoja Pohjolasta". Vuonna 1992 hän kirjoitti ensimmäisen romaaninsa, "Pohjan hovi". Sen tapahtumat sijoittuvat ensimmäistä kertaa Rovaniemelle. Tervo julkaisi 90-luvulla myös muun muassa kirjallisen cd-levyn "Elävänä Bulevardilla" (1995), "Toisen julkkiskirjan" Jukka Kuikan kanssa (1998), novellikokoelman "Taksirengin rakkaus" (1998) ja valikoiduista runoista kootun runokokoelman "Intialainen lippalakki" (1999). "Poliisin poika" -romaanista tehtiin TV-näytelmä (1998), kuten myös romaanista "Pyhiesi yhteyteen", nimellä "Rikos ja rakkaus" (1999).
Vuonna 2000 julkaistu "Kallellaan" kertoo Jari Tervon ja hänen vaimonsa Katin ensimmäisestä vuodesta vanhempina. Vuonna 2000 Tervo kirjoitti myös käsikirjoituksen TV-sarjaan nimeltä "Mahtihäät". "Miljoona etunojapunnerusta" -pienoisromaanille jatkoa oleva romaani "Rautapää" ilmestyi vuonna 2002. Vuonna 2003 Tervo julkaisi novellikokoelman nimeltä "Siperian tango", joka on kasattu valituista novelleista.
Vuonna 2004 ilmestynyt, Suomen vaihtoehtoiseen historiaan sijoittunut romaani "Myyrä" oli Finlandia-ehdokkaana. Romaani on Suomen itsenäisyyden ajan poliittista historiaa käsittelevän trilogian ensimmäinen osa. Toinen ja kolmas osa ovat romaanit "Ohrana" (2006) ja "Troikka" (2008).
"Mogadishu Avenue" on Tervon käsikirjoittama kahdeksanosainen draamakomedia, jonka MTV3 esitti loppuvuonna 2006. Sarja kuvaa syntyperäisten suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamisia helsinkiläisessä vuokratalossa.
"Koljatti" on Tervon vuonna 2009 ilmestynyt satiiri, joka kertoo nykysuomalaisesta poliittisesta arjesta. Päähenkilöä, pääministeri Pekka Lahnasta, ja puoluesihteeri Pörhöstä lukuun ottamatta kaikki henkilöt esiintyvät siinä oikeilla nimillään.


Thomas Kuhn.
Thomas Samuel Kuhn (18. heinäkuuta 1922 – 17. kesäkuuta 1996) lukeutui 1900-luvun merkittävimpiin tieteenfilosofeihin ja tieteenhistorioitsijoihin. Koulutukseltaan hän oli Harvardista vuonna 1949 väitellyt fyysikko.
Kuhn tunnetaan parhaiten vuonna 1962 ilmestyneestä pääteoksestaan "Tieteellisten vallankumousten rakenne". Siinä hän esittää, ettei tiede kulje tasaista ja hienovaraista erilaisten teorioiden falsifioinnin polkua vaan että tieteen historiaa leimaavat pikemminkin ajoittaiset vallankumoukset, "paradigmanvaihdokset". Kuhnin tutkimustyön vaikutus näkyy nykyisessäkin tieteenfilosofiassa, johon paradigman ja normaalitieteen käsitteet ovat juurtuneet.


Anttola.
Anttola on entinen Suomen kunta Etelä-Savossa. Anttola liittyi Mikkelin kaupunkiin vuoden 2001 alusta yhdessä Mikkelin maalaiskunnan kanssa. Kunnassa asui 1890 asukasta vuonna 1999, ja sen pinta-ala oli 363 km2, josta vesistöjä oli 29,2 prosenttia. Anttolan naapurikunnat olivat Juva, Mikkelin maalaiskunta, Puumala ja Ristiina.
Anttola tunnetaan lotjistaan. Vanhan Saimaan kanavan aikana Anttolassa rakennettiin yli 180 hinattavaa rahtialusta eli lotjaa.
Mikkelin Anttolassa sijaitsee muun muassa Neitvuori, joka on yksi Etelä-Savon alueen korkeimmista huipuista, sekä kylpylä-hotelli Anttolanhovi, joka sijaitsee Demidoffien aikoinaan puretun kartanon mailla. Kantatie 62 Mikkelistä Imatralle kulkee Anttolan kautta, Anttolan satamaan johtaa Luonterilta 2,4 metrin syvyinen väylä.
Kylät.
Anttola, Hauhala, Huttula, Kähkölä, Kääriälä, Maljala, Montola, Nurhola, Piskola, Pitkälahti, Pulkkila, Ruokola, Siiskola, Ylivesi, Ikola
Ennen lähes kaikilla kylillä oli oma koulunsa. Mutta nykyään on vain yksi, Anttolan Yhtenäiskoulu, jossa on noin 200 oppilasta.


Wienin kongressi.
Euroopan rajat Wienin kongressin jälkeen
Wienin kongressi eli Tanssiva kongressi oli vuosina 1814–1815 Itävallan Wienissä järjestetty konferenssi jonka tarkoituksena oli Euroopan rajojen uudelleenjärjestely tasapainoisiin suuriin ja pieniin valtioihin Napoleonin sotien jäljiltä. Wienin kongressia kutsuttiin Euroopan yli pyyhkäisseen tanssinvillityksen mukaan myös Tanssivaksi kongressiksi. Kongressin puheenjohtajana toimi Itävallan ulkoministeri Klemens Wenzel von Metternich.
Wienin kongressin synty.
Euroopan hallitsijat alkoivat pohtia Euroopan tulevaisuutta sen jälkeen kun Napoléon Bonaparte karkotettiin Elbaan. Itävallan keisari Frans I kutsui Euroopan hallitsijat keskustelemaan tilanteesta.
Wienin kongressin tavoitteet.
Kongressin mielestä Ranskan vallankumous sekä Napoléon Bonaparten valloitukset olivat laittomia ja se pyrki palauttamaan Euroopan ennen vuotta 1789 valinneisiin oloihin. Lisäksi Ranskan ympärille oli tehtävä turvavyöhyke.
Wienin kongressin saavutukset.
Kongressi vahvisti Puolan jo tapahtuneen jaon Venäjän, Itävallan ja Preussin kesken. Korvauksena Venäjälle luovuttamastaan Suomesta Ruotsi sai aikaisemmin Tanskalle kuuluneen Norjan. Ranska sai pitää osan vallankumoussotien valloituksista, mm. Savoijin ja Avignonin. Ranskaa ympäröiviä valtioita pyrittiin vahvistamaan, joten suurvallaksi noussut Preussi sai lisää alueita Saksan länsiosista ja Hollantiin liitettiin nykyisen Belgian alue. Itävalta sai lisäalueita Pohjois-Italiasta ja osa Ranskan siirtomaista annettiin Englannille.
Pyhä Allianssi.
Yksi kongressin tärkeimmistä saavutuksista oli Itävallan, Preussin ja Venäjän solmima Pyhä Allianssi, jota ehdotti Aleksanteri I syyskuussa 1815. Näiden maiden hallitsijat sitoutuivat vastustamaan kaikkia valtiollisia uudistuksia. Melkein kaikki Wienin kongressiin osallistuneet valtiot allekirjoittivat Pyhän Allianssin.
Wienin kongressin sortuminen.
Wienin kongressin järjestelmä kuitenkin alkoi sortua 1800-luvun aikana. Muutoksia aiheuttivat muun muassa uudet aatteet nationalismi ja liberalismi; erityiseksi uhaksi nousivat Espanjan ja Italian kapinalliset sekä saksalaiset opiskelijat, jotka kannattivat maansa yhdistämistä yhtenäiseksi valtioksi.


Vjatšeslav Molotov.
Vjatšeslav Mihailovitš Molotov (; 9. maaliskuuta (J: 25. helmikuuta) 1890 – 8. marraskuuta 1986) oli neuvostoliittolainen poliitikko ja diplomaatti. Molotov oli Aleksandra Kollontain ja Josif Stalinin itsensä ohella ainoita bolševikkien johtohahmoja, jotka selvisivät hengissä 1930-luvun suurista puhdistuksista.
Molotov syntyi Kukarkan kylässä (nykyisin "Sovetsk" Kirovin alueella) nimellä Vjatšeslav Mihailovitš Skrjabin (ven. Скря́бин), nimestään huolimatta Molotov ei ole sukua säveltäjä Aleksandr Skrjabinille. Hän liittyi Venäjän sosiaalidemokraattiseen työväenpuolueeseen 1906 opiskellessaan Kazanissa ja otti salanimen Molotov ("molot" = "vasara"). Hänet pidätettiin 1909 poliittisesta agitaatiosta ja karkotettiin kahdeksi vuodeksi. Palattuaan hän matkusti Pietariin, joka oli 1914 nimetty liian saksalaisperäisen nimensä, Sankt-Peterburg, vuoksi venäläisittäin Petrogradiksi. Hän oli paikalla helmikuun vallankumouksen aikana muiden bolševikkien, kuten Leninin ollessa edelleen maanpaossa. Hänellä oli tärkeä rooli lokakuun vallankumouksessa ja hän toimi jonkin aikaa Pravdan päätoimittajana ennen kuin alkoi työskennellä Stalinin alaisuudessa keskuskomiteassa 1921.
Joulukuusta 1930 toukokuuhun 1941 Molotov oli kansankomissaarien neuvoston puhemies (Sovnarkom) eli Neuvostoliiton hallituksen pääministeri.
Suurten katovuosien aikana 1932–1933 Molotov viljatoimitusten erikoiskomission johtaja Ukrainassa, huolimatta nälänhädästä – johon jopa kolmen miljoonan ukrainalaisen arvioidaan kuolleen – hänen onnistui kerätä 4,2 miljoonaa tonnia viljaa 4,6 miljoonan tonnin tavoitteesta.
Toukokuussa 1939 hänestä tuli mtös ulkoasioiden kansankomissaari (ulkoministeri). Molotov neuvotteli Ison-Britannian ja Ranskan kanssa elokuussa 193. Kun neuvottelut epäonnistuivat, hän allekirjoitti Molotov–Ribbentrop-sopimuksen Saksan Joachim von Ribbentropin kanssa. Sopimuksen ehtojen mukaan Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan 17. syyskuuta 1939 Saksan vallattua maan länsiosat 1. syyskuuta alkaneessa hyökkäyksessä. Puolan itäosa liitettiin Neuvostoliittoon, ja luokkavihollisten pidätykset ja siirrot alkoivat liitetyllä alueella.
Politbyroon jäsenenä Molotov hyväksyi lukuisia kansanvihollisten joukkoteloituksia. 5. maaliskuuta 1940 politbyroo hyväksyi Lavrenti Berijan valmisteleman 25 700 Puolan intelligentsian jäsenen teloituksen, johon sisältyi myös 14 700 puolalaista sotavankia. Katyńin verilöylynä tunnetusta tapahtumasta syytettiin sodan jälkeen saksalaisia.
Pääministerin viran puoluejohtaja Stalin otti itselleen toukokuussa 1941.
Tunteja Saksan hyökkäyksen jälkeen 22. kesäkuuta 1941 Molotov julisti Neuvostoliiton taistelevan voittoon asti. Molotov jatkoi ulkoministerinä ja oli Neuvostoliiton edustajana liittoutuneiden kokouksissa Teheranin, Jaltan ja Potsdamin konferensseissa sekä perustavassa kokouksessa 1945.
Molotov toimi toisen maailmansodan jälkeen ulkoministerinä vuoteen 1949, jolloin Andrei Vyšinski korvasi hänet. Hänen vaimonsa Polina Žemtšužina pidätettiin 1948 maanpetoksesta, jota on luonnehdittu osaksi juutalaisvastaista kampanjaa Israelin ajauduttua Neuvostoliittoa vastaan kylmässä sodassa. Molotov itse erotettiin politbyroosta 1952.
Stalinin kuoleman jälkeen 1953 Molotov pääsi takaisin politbyrooseen ja toimi jälleen ulkoministerinä vuoteen 1956. Nikita Hruštšovin paheksuttua Stalinin rikoksia XX puoluekokouksessa helmikuussa 1956, ja Molotovin puolueen muiden stalinistien kanssa hävittyä valtataistelun Hruštšoville, hän joutui erinäisiin merkityksettömiin asemiin, kuten Mongolian suurlähettilääksi 1957–1960 ja Neuvostoliiton pysyväksi edustajaksi kansainväliseen ydinenergiakomissioon (IAEA) Wienissä 1960–1961. Vuonna 1961 Stalinin vastainen linja jatkui XXII puoluekokouksessa, ja vuoteen 1964 mennessä Molotov siivottiin puolueesta kokonaan.
Molotovin sallittiin liittyä puolueeseen jälleen 1984, tosin vain symbolisena eleenä. Hän kuoli Moskovassa 8. marraskuuta 1986 96-vuotiaana ja viimeisenä merkittävänä Venäjän vallankumoukseen 1917 osallistuneena hahmona. Hänet haudattiin Novodevitšin hautausmaalle Moskovassa.
Hänen nimensä mukaan on nimetty esimerkiksi Suomen talvisodassa käyttämät Molotovin cocktailit.


MIDI.
MIDI (lyhenne englannin kielen sanoista "Musical Instrument Digital Interface", joka tarkoittaa musiikkisoittimien digitaalista liitäntää tai rajapintaa) on tiedonsiirtojärjestelmä, joka on suunniteltu välittämään viestejä sähköisten musiikkilaitteiden välillä.
Yleistä.
MIDI mahdollistaa esimerkiksi tietokoneiden, syntetisaattoreiden, äänikorttien ja rumpukoneiden välisen viestinnän ja tiedonvaihdon.
Myös useat soittamisen opetteluun käytetyt ohjelmistot kuten Guitar Pro ja TuxGuitar, sekä nuotinnusohjelmistot kuten Sibelius, Rosegarden, MuseScore, Dinothesus ja Finale, hyödyntävät MIDI-rajapintaa.
General MIDI on standardi MIDI-laitteiden yhtenäistämiseksi. Lähinnä General MIDI määrittää eri soitinäänet ja niiden sijainnin; esimerkiksi yleensä rummut/perkussiot ohjataan kanavalla 10. Itse MIDI voi ohjata melkoisen määrän eri toimintoja.
Nykyisin yleisesti käytössä ovat tietokoneissa VST-instrumentit ja -efektit. Niitä ohjataan joko MIDI:llä tai sekvensseri-ohjelman automaatio-toiminnolla. Sekvensseriin voi nykyisin syöttää nuottidataa vaikkapa pelkästään kanavalla yksi. Sekvenseriohjelmassa näitä kanavia tai raitoja voi olla esimerkiksi 48, tai rajattomasti, riippuen tietokoneen tehosta. Yleisimpiä MIDI-sekvenssereitä ovat Cubase, Reason, Ableton Live, Cakewalk Sonar, FL Studio sekä LMMS.
Historia.
1970-luvun lopulla elektroniset musiikintekovälineet alkoivat yleistyä niiden hinnan laskemisen seurauksena. Kuitenkin useimmat laitteet eri valmistajilta olivat yhteensopimattomia keskenään ja ne tarvitsivat useita lisälaitteita toimiakseen yhdessä. Vuonna 1981 ääni-insinööri ja syntetisaattorisuunnittelija Dave Smith esitteli Audio Engineering Societylle suunnittelemansa MIDI-standardin ratkaisuna tähän ongelmaan. Ehdotus herätti laajaa kiinnostusta ja ensimmäinen MIDI-standardi – MIDI-spesifikaatio 1.0 – julkaistiin elokuussa 1983.
Nykyään Dave Smithin yleensä sanotaan olevan MIDI:n isä. MIDI-teknologia on tätä nykyä standardisoitu ja sitä ylläpitää MIDI Manufacturers Association (MMA).


Akselivallat.
Akselivallat oli toinen toisen maailmansodan osapuolista. Se taisteli liittoutuneita vastaan.
Akselivallat-termi syntyi 25. lokakuuta 1936 allekirjoitetusta Berliinin–Rooman akseliksi kutsutusta liitosta Saksan ja Italian välillä. Japani liittyi akselivaltoihin Antikomintern-sopimuksella kuukautta myöhemmin.
22. toukokuuta 1939 Berliinin–Rooman akseli muutettiin liittosopimukseksi, jota kutsuttiin terässopimukseksi. Liitto laajennettiin kolmisopimukseksi 27. syyskuuta 1940 Berliinissä. Se virallisti liittosuhteen ja varoitti Yhdysvaltoja liittymästä sotaan. Kolmisopimukseen liittyivät myös Unkari (20. marraskuuta 1940), Romania (23. marraskuuta 1940) ja Bulgaria (1. maaliskuuta 1941).
Neuvostoliitto solmi Saksan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen Moskovassa 23. elokuuta 1939. Sopimus oli Antikomintern-sopimuksen vastainen, ja Japani vetäytyi vastalauseena. Sopimuksen salainen lisäpöytäkirja sisälsi jaon, jossa Itä-Eurooppa jäi Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin. Sopimuksen neutraalisuuspykälän vuoksi Saksa pysäytti Italian Suomelle talvisotaan lähettämän avun.
Antikomintern-sopimus elvytettiin vuonna 1941 Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon. Siihen liittyivät lopulta Saksa, Japani, Italia, Unkari, Espanja, Mantšukuo, Bulgaria, Kroatia, Tanska, Suomi, Romania, Slovakia ja Nanjingin hallitus Kiinassa.
Jugoslavian kuningaskunnan valtionhoitaja ruhtinas Pavle allekirjoitti kolmisopimuksen 25. maaliskuuta 1941 Wienissä, mutta maassa tapahtui vallankaappaus kolme päivää myöhemmin Ison-Britannian tuella. Tämän seurauksena Jugoslavia ja Kreikka joutuivat miehitetyiksi kesällä 1941. Tämän jälkeen äärioikeistolainen Ustaša julisti Itsenäisen Kroatian valtion osassa miehitettyä Jugoslaviaa, johtajanaan Ante Pavelić.
Italian sosiaalinen tasavalta (Salòn tasavalta) perustettiin 1943 Italian antauduttua liittoutuneille. Saksalaiset kommandot vapauttivat vangitun Benito Mussolinin, joka nousi saksalaisten tuella valtaan Pohjois-Italiassa pääkaupunkinaan Salò.


Vuze.
Vuze (ent. Azureus) on Javalla ohjelmoitu BitTorrent-järjestelmän asiakasohjelma, josta on kehitetty omat versionsa Microsoft Windows-, Linux- ja Mac OS X -käyttöjärjestelmille. Vuzella voi ladata samanaikaisesti useita tiedostoja saman käyttöliittymän alla. Lisäksi ohjelma tarjoaa yksityiskohtaiset säätö-, tieto- ja valintamahdollisuudet. Ohjelman lähdekoodi on avointa.


Jere Lahti.
Jere Kaleva Lahti (s. 3. helmikuuta 1943 Kälviä) on yritysjohtaja, vuorineuvos ja Kokoomuksen entinen kansanedustaja kaudelta 2003–2007.
Lahti aloitti työuransa SOK:ssa tukkumyyjäharjoittelijana 1963 ja eteni aina SOK:n pääjohtajaksi asti.


GTK+.
GTK+ eli GIMP Toolkit on useissa käyttöjärjestelmissä toimiva graafinen käyttöliittymäkirjasto. Se on Qt:n ohella suosituimpia X-ikkunointijärjestelmälle kehitettyjä käyttöliittymäkirjastoja. GTK+ on ohjelmoitu C-kielellä ja lisensoitu LGPL-lisenssillä. Nykyään se on GNU-projektin osa.
Alun perin GTK+ kehitettiin GIMP-kuvankäsittelyohjelmaa varten. Nykyään GTK+ on käytössä useissa merkittävissä Unix/Linux-järjestelmien työpöytäympäristöissä. Esimerkiksi GNOME ja Xfce rakentuvat sen päälle. Myös kämmenmikrojen Maemo-kehitysalusta käyttää GTK+:aa. Se on käytössä joissakin suosituissa käyttöjärjestelmäriippumattomissa ohjelmissa kuten Pidginissä.
Historia.
GTK+:n kehittivät alun perin Spencer Kimball, Peter Mattis ja Josh MacDonald vuonna 1997 GIMP-kuvankäsittelyohjelman käyttöön Unix-käyttöjärjestelmien (mm. Linuxin) X Window Systemissä. Aluksi projektin nimenä oli pelkästään GTK, mutta se muutettiin GTK+:ksi oliopohjaisten laajennosten myötä.
GIMPin edeltävät versiot olivat käyttäneet kaupallista Motif-kirjastoa, johon Mattis ei ollut tyytyväinen.
Vähitellen GTK+:a alkoivat käyttää myös useat muut ohjelmistot, mukaan lukien samana vuonna alkunsa saanut GNOME-työpöytäympäristö.
Ensimmäinen vakaa versio, GTK+ 1.0 julkaistiin huhtikuussa 1998. Se sisälsi GIMPin tarvitsemat peruskomponentit. Helmikuussa 1999 julkaistu 1.2-versio käsitti useita laajennuksia ja oli tarkoitettu pelkän GIMPin sijaan yleiseen käyttöön.
GTK+ 2.
Seuraava versio, GTK+ 2.0 julkaistiin maaliskuussa 2002 yli kolmen vuoden kehitystyön jälkeen. Se sisälsi useita merkittäviä muutoksia ja rikkoi yhteensopivuuden aiempien versioiden kanssa. Uudistuksia olivat muun muassa tekstin renderöinnin siirtäminen Pango-kirjastolle, GObject-oliojärjestelmän eriyttäminen GLib-kirjastoon ja tuki Windows-alustalle.
Tämän jälkeen projektissa siirryttiin nopeampaan julkaisuaikatauluun ja yhteensopivuuden säilyttäviin aiemman päälle rakentaviin päivityksiin. Uusia versioita on julkaistu vaihtelevin väliajoin noin kerran vuodessa. Viimeinen 2.x-sarjan versio oli tammikuussa 2011 julkaistu 2.24, jonka jälkeen kaikki uusi kehitys kohdennettiin 3.x-sarjaan.
GTK+ 3.
Pitkän vakaan kauden edetessä alkoi esiintyä keskustelua seuraavasta suuremmasta uudistuksesta, osittaisesta yhteensopivuuden rikkomisesta ja vanhentuneiden rajapintojen poistamisesta.
Luonnos GTK+ 3:n kehityssuunnitelmasta julkaistiin huhtikuussa 2009 ja lopullinen versio 3.0 julkaistiin helmikuussa 2011. Ohjelmointiteknisten parannusten ja refaktoroinnin lisäksi muutoksia 2.x-sarjaan verrattuna ovat muun muassa nykyaikaistettu syötelaitteiden tuki, uusi CSS:ään perustuva teemajärjestelmä ja yksinomaan Cairoon perustuva renderointi.
Tuleva kehitys.
Jatkossa projektin suunnitelmissa on mm. asettelu- ja teemajärjestelmän laajentaminen sekä yhteensopivuuden kehittäminen Gnome 3:n kanssa.
Arkkitehtuuri.
a> on ohjelma GTK+-käyttöliittymien suunnitteluun ja rakentamiseen.
GTK+ on kirjoitettu C-kielellä käyttäen GLibin GObject-oliojärjestelmää. Sitä on mahdollista käyttää useimmilla suosituilla ohjelmointikielillä kuten esimerkiksi C++, Java, C sharp ja Python. GTK+ on pääasiassa kohdennettu X Window Systemille, mutta se toimii myös Windowsissa ja tuki Mac OS:n Quartzille on kehitteillä.
Käyttöliittymän elementtien ulkoasua on GTK+:ssa mahdollista vaihdella erilaisilla "teemamoottoreilla" sekä niille tehdyillä teemoilla.
Esimerkkiohjelma.
Seuraava C-kielinen ohjelma luo GTK+ 2:ta käyttäen ikkunan, joka sisältää tekstin "Hello, world!".
Esimerkkiohjelman voi kääntää GCC-kääntäjällä komennolla codice_1 ja suorittaa tämän jälkeen codice_2 -komennolla. Lopputulos näkyy oheisessa kuvassa.
Käyttö.
a>issä GTK+ vastaa käyttöliittymäelementtien kuten valikoiden, vierityspalkkien sekä painikkeiden piirtämisestä ja hallinnasta.
GTK+:aa on käytetty pohjana monissa graafisissa ympäristöissä ja niiden ohjelmissa. Sitä käyttäviä työpöytäympäristöjä ovat muun muassa GNOME, Xfce ja ROX Desktop. Lisäksi se on käytössä esimerkiksi Nokian kämmentietokoneille suunnatussa Maemo-kehitysalustassa sekä OLPC-projektin Sugar-käyttöliittymässä.
Käytössä olevan työpöydän tai alustan ei kuitenkaan tarvitse perustua GTK+:aan, jotta sitä hyödyntäviä ohjelmia voisi käyttää; riittää, että järjestelmä sisältää tarvittavat kirjastotiedostot. Tästä syystä GTK+ onkin käytössä myös useissa monella käyttöjärjestelmällä toimivissa ohjelmissa. Yleisiä GTK+:aa käyttäviä ohjelmia ovat muun muassa Abiword, Mozilla Firefoxin Linux-versio, GIMP, Inkscape ja Pidgin.


Putoamiskiihtyvyys.
Putoamiskiihtyvyys (tunnus "g") on taivaankappaleen (esimerkiksi Maa) vetovoiman putoaville kappaleille aiheuttama kiihtyvyys. Putoava kappale on tasaisesti kiihtyvässä liikkeessä (jos ilmanvastusta ei huomioida). Jossain kappaleen putoamisen vaiheessa ilmanvastus kuitenkin kasvaa yhtä suureksi kuin painovoima, eikä kappaleen putoamisnopeus näin ollen enää kasva.
Putoamiskiihtyvyyden arvoksi Maassa määritetään 9,80665 m/s2 (leveysaste 45), mutta tosiasiassa se vaihtelee maapallon eri kohdissa maapallon pyörimisen ja litistyneisyyden vuoksi. Usein käytetään putoamiskiihtyvyydelle pyöristettyä arvoa 9,81 m/s2. Kappaleeseen kohdistuu maapallon pohjoisnavalla ja etelänavalla noin 0,5% suurempi voima kuin päiväntasaajalla.
jossa g on putoamiskiihtyvyys, R etäisyys planeetan keskipisteestä, M planeetan massa ja G gravitaatiovakio.
Virhettä aiheuttavat planeetan pyörimisliike ja massan epätasainen jakautuminen.
Lentotekninen merkitys.
Lentotekniikassa, etenkin sotilasilmailussa, puhutaan kuormitusmonikerrasta ("gee"stä), joka on putoamiskiihtyvyyden monikerta. Lentokoneen rakenteet kestävät sen rakennemassan, sen rahdin ja polttoaineen massat vain tiettyyn rajaan asti. Aerodynaamisten ja propulsiovoimien lisäksi lentokoneeseen vaikuttaa kiihtyvyyskuorma, joka on massan, putoamiskiihtyvyden ja kuormitusmonikertojen määrän tulo.


Hugo Schmeisser.
Hugo Schmeisser (s. 24. syyskuuta 1884 – 12. syyskuuta 1953) oli saksalainen asesuunnittelija, joka tunnetaan konepistoolin ja rynnäkkökiväärin kehittäjänä.
Hän työskenteli isänsä Louis Schmeisserin kanssa Bergmannin asetehtaalla ja kehitteli ensimmäisen konepistoolin prototyypin 1916. Ase, joka otettiin käyttöön 1918, sai nimen I tehtaan omistajan Theodor Bergmannin mukaan.
1921 Schmeisser palkattiin Haenelin tehtaalle pääjohtajaksi, jossa hän kehitteli MP18/I:ä sodasta saatujen kokemusten pohjalta, tärkein muutos oli siirtyminen Parabellum-pistoolin 32-patruunaisesta rumpulippaasta 20 tai 32 patruunan tankolippaaseen. Bergmanin myöhempiä MP28-versioita käytettiin ympäri maailmaa. Englannissa valmistettiin 1940-luvun alussa muutaman tuhannen kappaleen erä MP28:n kopiota Lanchester-nimellä, aseet olivat laivaston käytössä 1960-luvun alkuun asti.
Suomessa asetta käytettiin muun muassa Suojeluskunnan aseistukseen 7,65 x 21 mm Parabellum -kaliiperisena, sekä myöhemmin talvi- ja jatkosodassa tyyppinimikkeellä 900 KP SCHMEISSER. Sitä myös valmistettiin pieni erä Leonard Lindelöfin konetehtaassa.
Hyvin laadukas MP38 tunnettiin varsinkin Saksan ulkopuolella Schmeisser-konepistoolina. Tämän aseen suunnittelemiseen ei kuitenkaan Hugo Schmeisser osallistunut, ei myöskään MP38:n massatuotantomallin MP-40:n suunnitteluun.
Schmeisser kehitteli ja valmisti veljensä kanssa MP-40:sta uuden mallin, MP41-nimellä tunnetun puisella tukilla varustetun konepistoolin, joka on suorassa sukujatkumossa MP18, MP28 ja MP-40:n kanssa.
Toisen maailmansodan kallistuessa loppupuolelle Schmeisser kehitteli ensimmäisen rynnäkkökiväärin, Sturmgewehr 44:n. Schmeisser antautui amerikkalaisille joukoille, mutta hänet luovutettiin vangiksi Neuvostoliittoon. Usein väitetään, että Schmeisser olisi osallistunut maailman ehkä tunnetuimman rynnäkkökiväärin, AK-47:n suunnittelemiseen. Aseen varsinainen kehittäjä Mihail Kalašnikov kuitenkin on itsepintaisesti kieltänyt saaneensa vaikutteita ulkomaisesta aseteknologiasta.
Schmeisser vapautui sotavankeudesta ja palasi Saksaan 9. kesäkuuta 1952, mutta kuoli vuotta myöhemmin keuhkokuumeeseen.


Toy Story – leluelämää.
"Toy Story – leluelämää" vuodelta 1995 oli ensimmäinen kokonaan tietokoneella tehty täyspitkä animaatioelokuva. Se on myös ensimmäinen tuotantoyhtiö Pixarin pitkä elokuva. Elokuva luotiin Silicon Graphicsin työasemilla.
Ohjaaja John Lasseter sai tästä elokuvasta erikois-Oscarin ("Academy Special Achievement Award") 1996. Elokuvassa lelut heräävät henkiin, kun niiden omistajat eivät ole paikalla.
Suomenkielisen version on ohjannut ja kääntänyt Pekka Lehtosaari.
Juoni.
Elokuvan päähenkilö on cowboylelu Woody, jonka omistajalla Andyllä on syntymäpäivät. Andy saakin syntymäpäivälahjaksi sen hetkisen mahtavimman uutuuslelun, avaruusrangeri Buzz Lightyearin. Buzz itse ei usko olevansa lelu, vaan oikea avaruusrangeri, jonka tehtävänä on pelastaa maapallo ilkeältä keisari Zurgilta. Muut lelut, Woodya lukuunottamatta, ihastelevat tulokasta, ja Buzzista tulee Andyn uusi suosikkilelu.
Kateellisena Woody toteuttaa suunnitelmansa, jonka seurauksena Buzz putoaa talon ikkunasta pensaaseen. Muut lelut suuttuvat tästä Woodylle luullen häntä tappajaksi, ja aikovat hyökätä tämän kimppuun. Kuitenkin paikalle saapuu Andy, joka vie Woodyn autoon. Woody ymmärtää, ettei voi palata takaisin taloon, ennen kuin Buzz on hänen mukanaan.
Tällä välin Buzz onnistuu pääsemään autoon, ja hänen ja Woodyn välille syntyy tappelu, jonka seurauksena he putoavat autosta. Kaksikko jää huoltoasemalle ja heidän on tehtävä yhteistyötä päästäkseen kotiin. Aikanaan Buzzkin huomaa, että hän on vain lelu.
Woody ja Buzz joutuvat pahan Sidin kotiin. Hän on tunnettu lelujen tuhoajapoika, ja hänen taloon joutuessaan, on Woodyn ja Buzzin
pakko käyttää yhteistyötä, päästäkseen takaisin kotiin. Sid meinaa räjäyttää Buzzin raketilla ilmaan, samaan aikaan kun Andy on juuri lähtemässä uuteen kotiinsa. Woody kuitenkin pelastaa Buzzin Sidin lelujen avulla, ja yhdessä he lähtevät jahtaamaan
muuttorekkaa. Woody ei pääse kyytiin, joten Buzz hyppää pois kyydistä. He jäävät jälkeen autosta, joten päättävät lähteä
raketilla rekan perään. He kiitävät taivaalle, ja laskeutuvat turvallisesti Andyn autoon. Hän riemuitsee lelujen löytymistä,
ja hän ottaa molemmat, Buzzin ja Woodyn lempilelukseen.


Soihtuköynnökset.
Soihtuköynnökset ("Aeschynanthus") on laaja suku Kaakkois-Aasiasta kotoisin olevia kasveja, joista useita kasvatetaan huonekasveina. Kasvi on saanut nimensä punaisista tai keltapunaisista soihtua muistuttavista kukistaan. Englanninkielisessä maailmassa kasvi tunnetaan paitsi virallisella nimellään "basket vine" ("koriköynnös") myös nimellä "lipstick plant", koska kukan voi ajatella näyttävän huulipunapuikolta.
Soihtuköynnökset ovat pääasiassa köynnöstäviä tai puolittain jäykkävartisia kasveja. Luonnossa useimmat niistä kasvavat sademetsän puiden päällyskasveina.
Huonekasvina soihtuköynnöksen versot voivat kasvaa yli metrin mittaisiksi. Yleisimpien huonekasvilajien lehdet ovat paksut ja nahkeat. Kukat ilmestyvät tiiviinä kimppuina versojen päihin, lajista ja kasvuoloista riippuen keväällä, kesällä tai syksyllä. Joskus soihtuköynnös voi kukkia parikin kertaa vuodessa.
Yleisimmät huonekasvina kasvatetut lajit ovat "A. speciosus" eli borneonkaunotar, "A. parasiticus", "A. radicans", "A. pulcher", "A hildebrandii" ja "A. lobbianus". "A. marmoratus" -lajia kasvatetaan koristeellisten lehtiensä vuoksi.
Hoito.
Soihtuköynnökset viihtyvät parhaiten amppelissa valoisassa ja lämpimässä paikassa, noin 20–25 celsiusasteen lämpötilassa. Kasvia ei tarvitse tukea, ellei sen halua kasvavan ylöspäin. Lepokausi talvella viileässä (15–18 celsiusasteessa) ja lähes kuivana edistää seuraavaa kukintaa. Joidenkin lajien kasvatus onnistuu vain kasvihuoneessa.
Soihtuköynnöksiä kastellaan kohtuullisesti, ja lepokauden aikana ne pidetään lähes kuivina. Soihtuköynnökset pitävät suihkuttamisesta kasvukaudella. Jos kasvi on liian kuivana kasvukaudella, se on altis lehtikirvoille. Kukinnan aikana suihkutus ja kasvin siirtely tai käsittely saa kukat putoamaan.
Lannoitusta tarvitaan varsin vähän, ja mullanvaihto uuteen turvepitoiseen multaan riittää 2–3 vuoden välein. Pitkäversoiseksi kasvaneen vanhan yksilön voi leikata.
Lisääminen.
Soihtuköynnöstä voi lisätä keväällä lepokauden jälkeen pistokkaista tai taivukkaista. Juurtumista edistää noin 25 celsiusasteen pohjalämpö.
Lähteet.
Räty, E. ja Alanko, P. 2004: Viljelykasvien nimistö. - Puutarhaliitto, Helsinki. ISBN 951-8942-57-9


Otto Strasser.
Otto Strasser (10. syyskuuta 1897 Bad Windsheim – 27. elokuuta 1974 München) oli saksalainen poliitikko ja kansallissosialistisen puolueen vasemmistosiiven jäsen, joka hylkäsi Adolf Hitlerin ajatukset ja perusti oman puolueryhmänsä yhdessä veljensä Gregor Strasserin kanssa.
Tausta.
Otto Strasser syntyi katoliseen virkamiesperheeseen Baijerissa. Hän otti osaa ensimmäiseen maailmansotaan, jonka jälkeen hän liittyi oikeistolaiseen Freikorpsiin ja sosiaalidemokraattiseen puolueeseen.
Natsien vasenta laitaa.
Myöhemmin hän erosi sosiaalidemokraateista ja liittyi 1925 Saksan kansallissosialistiseen puolueeseen, jossa hänen veljensä Gregor Strasser oli ollut jo vuosia. Strasser alkoi toimittaa "Arbeiter Zeitung" -lehteä.
Hän otti kansallissosialistisen puolueen mainostaman sosialistisen osan tosissaan ja ryhtyi johtamaan kansallissosialistien vasemmistosiipeä Pohjois-Saksassa yhdessä veljensä ja Joseph Goebbelsin kanssa. Ryhmä kannatti lakkoja, pankkien ja teollisuuden kansallistamista sekä läheisempiä suhteita Neuvostoliittoon. Nämä ajatukset eivät olleet Hitlerin mieleen ja Goebbelsin siirtyessä tukemaan Hitleriä 1926 Strasser erotettiin puolueesta 1930.
Maanpako.
Erottamisensa jälkeen hän perusti yhdessä radikaalien kansallissosialistien kanssa oman puolueen: "Mustan rintaman". Tarkoituksena oli saada kansallissosialistinen puolue jakaantumaan. Hänen puolueensa ei pystynyt estämään Hitlerin valtaannousua 1933, niinpä Strasser vietti natsi-Saksan vuodet maanpaossa. Kansallissosialistisen puolueen vasemmisto, jonka Hitler mielsi kilpailijakseen ja poliitiseksi riskiksi, murhattiin ns. pitkien puukkojen yössä vuonna 1934, jolloin kansallissosialistit olivat jo saaneet vallan Saksassa. Tämän puhdistuksen jälkeen Hitler jäi yksinvaltiaaksi puolueeseensakin.
Strasser asettui ensin Sveitsiin vuonna 1938 ja sitten vuonna 1940 hän matkusti Portugalin kautta Bermudalle jättäen vaimonsa ja heidän kaksi lastaan Sveitsiin. Seuraavana vuonna hän muutti Kanadaan, aluksi Montrealiin, sitten Paradiseen, Nova Scotiaan. Hän eleli vuokra-asunnossa ruokakaupan yläpuolella salanimellä "Adolph Schmidt" yli vuosikymmenen. Näyttää siltä, että hän ei tuona aikana kertaakaan yrittänyt ottaa yhteyttä perheeseensä tai yrittänyt saada näitä elämään kanssaan sodan jälkeen.
Maanpakonsa aikana hän kirjoitti useita artikkeleja natsi-Saksasta ja natsijohdosta brittiläisiin, yhdysvaltalaisiin ja kanadalaisiin sanomalehtiin. "Montreal Gazette" lehden jutuissa häntä avusti silloinen toimittaja, myöhemmin poliitikko Donald C. MacDonald.
Paluu Saksaan.
Strasser pääsi palaamaan oikeuden päätöksellä Länsi-Saksaan vuonna 1955. Hän yritti palattuaan perustaa oman puolueen: "Deutsche Soziale Union", joka ei kuitenkaan saanut paljoakaan kannatusta.
Strasser kannatti vasemmistolaista kansallissosialismia aina kuolemaansa asti. Vuonna 1969 hän julkaisi omaelämäkertansa, jolla oli historiallisesti paljonpuhuva nimi "Mein Kampf" (, Hitlerin pääteos on samanniminen).
Otto Strasserin ideologiat vaikuttavat vielä 2000-luvun uusnatseihin. Aatteet käsittivät ristiriitaisesti esimerkiksi feodalismia ja maanomaisuuden uudelleenjakoa. Strasserin ajatuksia on kritisoitu utopistisiksi ja rotuopillisiksi. Strasser oli antisemitisti.


Todennus.
Kaksisuuntainen eli keskinäinen todennus tarkoittaa sitä, että kumpikin osapuoli on varma toistensa identiteetistä. Esimerkiksi käyttäjä todentaa itsensä pankille, mutta myös käyttäjä todentaa pankin.
Todennus ei ole sellaisenaan kiistämätön eli palvelu voi väittää todennuksen tapahtuneen mutta ei voi todistaa sitä kolmannelle osapuolelle (esimerkiksi oikeudessa).


Salasana.
Salasana on keino todentaa käyttäjiä salaisen tiedon avulla. Salasana
pidetään salassa niiltä, joille salattavan kohteen käyttö ei ole sallittua. Esimerkiksi sodissa on käytetty salasanoja sallimaan pääsy vartiopaikalle vain tietyille henkilöille.
Nykyään salasanoja käytetään suojaamaan esimerkiksi tietokonejärjestelmiä, matkapuhelimia, TV-vastaanottimen asetuksia, pankkiautomaatteja ja muita henkilökohtaisia asioita. Nimestään huolimatta salasanan ei tarvitse aina olla sana, vaan se voi myös olla kokonainen lause tai puhtaasti numeroista koostuva PIN-koodi.
Salasanan murtaminen.
Yksinkertaisimmat salasanat saatetaan pystyä arvaamaan, ja muut lyhyet salasanat voi mahdollisesti murtaa automaattisesti tietokoneella. Monet järjestelmät rajoittavat virheellisen salasanan syöttämisen määrää tai tiheyttä, jolloin salasanaa voi olla vaikea murtaa suoraan salasanaa pyytävän liittymän kautta. Murtautuja saattaa kuitenkin saada haltuunsa järjestelmän käyttämän, salasanasta lasketun kryptografisen tiivisteen, jolloin hän saattaa pystyä murtamaan salasanan ilman liittymää laskemalla automaattisesti tiivisteitä eri merkkiyhdistelmille ja vertaamalla niitä alkuperäiseen tiivisteeseen. Riittävän pitkien salasanojen murtaminen ei kuitenkaan onnistu tietokoneellakaan, koska kokeiltavien merkkiyhdistelmien määrä kasvaa liian suureksi.


MenuetOS.
MenuetOS on 64-bittisellä Assembly-kielellä kirjoitettu käyttöjärjestelmä, joka on pääosin suomalaisen Ville Mikael Turjanmaan käsialaa. Muita merkittäviä saavutuksia ovat Mike Hibbetin työpanos verkkoliikenteeseen tarvittavien ohjemien ohjelmoimisessa ja Jarek Pelczarin ponnistukset, joiden ansiosta alustalle on mahdollista ohjelmoida ohjelmia C-ohjelmointikielellä.
Vanha 32-bittinen MenuetOS julkaistiin GNU GPL -lisenssin alaisena. Tämä tapahtui ennen käyttöjärjestelmän uudelleenkirjoittamista 64-bittisille arkkitehtuureille. Uusi 64-bittinen käyttöjärjestelmä on ilmainen, mutta sen mukana ei tule keskeisten komponenttien (kuten esimerkiksi käyttöjärjestelmän ytimen) lähdekoodeja.


Niilo Yli-Vainio.
Niilo Antti Johannes Yli-Vainio (23. helmikuuta 1920, Alahärmä – 16. marraskuuta 1981, Espanja) oli saarnaaja, kansainvälinen evankelista ja kirjailija. Yli-Vainio oli 1970- ja 1980-luvun alun tunnetuin helluntailainen saarnaaja Suomessa.
Henkilöhistoria.
Niilo Yli-Vainio oli jääkärivääpeli Emil Yli-Vainion ja Saima Yli-Vainion (Vesterbacka) neljästä lapsesta ensimmäinen. Niilo vietti varhaislapsuuden Alahärmässä Eskolan kylässä omakotitalossa, joka paloi myöhemmin. Eemilin äiti sanoi lääkärille päivänä jona Niilo syntyi: "Tuo poika ei kuole. Eikä kuole Saimakaan. Eemil on taistellut suurilla sotarintamilla, oli jääkäripataljoonan vääpelinä ja sai mainetta ja kunniamerkkejä. Mutta meidän suvussa ei ole toistaiseksi ollut miestä, joka olisi taistellut Jumalan sotarintamalla. Tuosta pojasta (Niilosta) tulee sellainen, vaikka te ette sitä usko: Pappi." Tämän jälkeen Yli-Vainion perheeseen syntyi kolme lasta lisää, joista kahden ensimmäisen nimet olivat Lauri ja Eila. Niilo Yli-Vainio oli aluksi töissä apteekkarin apulaisena, mutta siirtyi sitten patruunatehtaaseen töihin, jossa tapasi Linnean, tulevan vaimonsa, jonka kanssa avioitui vuonna 1940.
Perhekuva vuodelta 1959.Sota-aikana, ennen uskoontuloa tai ns. "kääntymättömänä" Yli-Vainio toimi rintamalla Itä-Karjalassa lääkintätehtävissä etulinjassa, missä joukko-osastot etenivät nopeasti Syvärin joen itäpuolelle saakka. Joukkojen perääntyessä Syväriltä Yli-Vainio eksyi suomalaisten virittämään miinakentään. Huomatessaan tämän, hän oli lähellä astua erään laukaisulangan päälle, mutta miina ei kuitenkaan lauennut. Yli-Vainio kuvaa vetäytymisen henkisesti raskaaksi, koska hän ei ollut kahdeksaan vuorokauteen nukkunut, joukot olivat hajaallaan sekä hoidettavia oli paljon. Yli-Vainio rukoili rintamalla pää painautuneena mutaan: "Hyvä Jumala, varjele noita kavereita! Älä anna niiden kuolla! Voi, hyvä Jumala, säästä meidän kaikkien henki!"
Joukkojen vetäydyttyä Suomen vanhalle rajalle heinäkuussa Yli-Vainio ihasteli Laatokkaa erään karjalaistalon vieressä. Talon takaa ilmestyi yllättäen suuri venäläinen tankki. Suomalaiset tykkimiehet huomasivat sen ja alkoivat tulittaa sitä 75 mm suorasuuntaustykillä ja Yli-Vainio näki läheltä kaiken. Hyökkäysvaunun torni alkoi liikkua ja se kohdistui suoraan Yli-Vainioon, joka hyppäsi läheisempään poteroon selälleen. Kranaatit räjähtelivät joka puolella ja yksi kranaatti räjähti niin lähellä Niiloa, että viiden sentin sirpale osui häntä oikeaan käsivarteen. Haavoittumisen takia Yli-Vainio oli lähes sodan loppuun saakka sotasairaalassa.
Yli-Vainio ei ollut uskossa vielä sodan aikana ja hän mainitsee, ettei edes ruumiiden näkeminen herättänyt häntä huomaamaan, että hänkin tarvitsee pelastusta sielulleen. Vasta sodan jälkeen hän tuli uskoon, kun löysi Raamatusta tarpeen pelastua. Yli-Vainion mukaan päästäkseen Taivaaseen ihmisen on kohdattava Jeesus Kristus ja saatava syntinsä anteeksi.
Niilo Yli-Vainion toiminnan aloittamiseen vaikutti muun muassa hänen kokemansa parantuminen 1950-luvun lopulla sydämen laajentumisesta ja sepelvaltimon vioittumisesta.
Helluntailaisena julistajana 1947-1976.
Niilo Yli-Vainio aloitti uransa helluntaiherätyksen saarnamiehenä Pohjanmaalta, Soinin kylästä, jossa hän piti ensimmäisiä kokouksiaan v. 1947. Kokoukset aloitettiin laulamalla muutamia virsiä, sitten Yli-Vainio puhui tunnin verran ja lopuksi laulettiin vielä virsi, sen jälkeen Yli-Vainio kysyi tahtooko joku kuulijoista antaa elämänsä Jeesukselle, tämän jälkeen sitten rukoiltiin yhdessä.
Niilo Yli-Vainio Lapuan Betania seurakunnan rukoushuoneen vihkijäisissä Joulukuussa 1950.
Niilo Yli-Vainio toimi vuodet 1967-1970 työntekijänä Boråsin Suomalaisessa Golgata-seurakunnassa, joka tunnettiin 10.2.1968 alkaen nimellä Suomalainen helluntaiseurakunta. Niilo Yli-Vainio kävi puhumassa myös Gävlessä, Köpingissä, Sundsvallissa, Södertäljessä, Upplands Väsbyssä, Västeråsissa ja Örebrossa. Niilo Yli-Vainio toimi vuodet 1970-1971 Södertäljen helluntaiseurakunnan työntekijänä.
Niilo Yli-Vainiolla todettiin olevan syöpä v. 1967, jolloin suoritettiin ensimmäinen leikkaus.
Södertäljestä lähdettyään Niilo Yli-Vainio toimi v. 1972 Espoossa Matinkylän seurakunnan saarnamiehenä, muutti 1973 Vaasaan.
Niilo Yli-Vainiolta leikattiin suolistosyöpä v. 1975, leikkauksesta seurasi komplikaatioita, jonka vuoksi Yli-Vainio joutui vetäytymään syrjään Vaasan Helluntaiseurakunnan saarnaajan tehtävistä. Hänelle oli myös tehty syövän vuoksi avanne. Vuonna 1976 Yli-Vainio itse oli työkyvyttömyyseläkkeellä, mutta hänen sairautensa ei haitannut julistustyötä.
Niilo Yli-Vainio osti mökin ja muutti Vaasasta, v. 1976 Härmään. Helmikuussa 1976 Niilo Yli-Vainion vaimolla Linnella todettiin syöpäkasvain, joka saatiin leikkauksessa osittain poistettua.
Syksyllä ja alkutalvella 1976 Yli-Vainio oli ajoittain syvästi masentunut, koska hän luuli saarnaajantyönsä olevan ohi, ilman että hänen vuonna 1956 saamansa näky suuresta hengellisestä herätyksestä (monien ihmisten nopeasta uskoontulosta) oli toteutunut. Hetkisen tuona aikana hän jopa epäili Jumalan olemassaoloa.
Niilo Yli-Vainion Australian matka sai alkuunsa kirjeestä, jonka kirjoittaja kertoi tulleensa uskoon Yli-Vainion kokouksessa Ruotsissa ja pyysivät Niiloa matkustamaan Australiaan, jossa he nykyisin asuivat, he lupasivat maksaa matkan.
Karismaattisena julistajana 1977-1981.
Niilo Yli-Vainio matkusti 18.12.1976 Australiaan. Australiassa oli järjestetty suuri uskonjuhla, konferenssi johon Yli-Vainiokin osallistui. Yli-Vainio oli Australiassa seitsemän viikkoa ja palasi Suomeen helmikuun puolivälissä 1977.
Australiasta tultuaan Niilo Yli-Vainio piti uudentyyppisiä kokouksia Turussa ja Jyväskylässä ja sitten Yli-Vainio matkusti Tukholmaan, Södertäljeen ja Boråsiin. Näissä kokouksissa havaittiin se jokin, joka teki Niilo Yli-Vainiosta hyvin tunnetun ja kuuluisan saarnamiehen.
Yli-Vainio nousi julkisuuteen Australian puhujamatkallaan kokemansa uuden voitelun jälkeen vuonna 1977, jolloin suuret ihmisjoukot ympäri Suomea saapuivat Lapualle evankelioimistilaisuuksiin, joissa kerrottiin tapahtuvan parantumisia ja muita hengellisiä ilmentymiä. Erityistä hänen kokouksissaan olivat myös niin sanotut kaatumiset rukousjonoissa (ks. Karismaattinen liike).
Yli-Vainion saarnatyyli oli muuttunut entisestä tuomionpasuunasta enemmänkin armolliseksi rakkauden julistukseksi. Myös lehdistö ja televisio seurasivat tunnetun saarnamiehen toimintaa tiiviisti. Yli-Vainio järjesti 13. syyskuuta 1980 Helsingin Senaatintorilla ns. "olutmarssin", jolla vaadittiin keskioluen myynnin palauttamista vain Alkon myymälöistä tapahtuvaksi. Ennen Yli-Vainion saarnojen aikaan saamaa herätysaaltoa hän oli ollut Seinäjoen helluntaiseurakunnan vakavamielinen saarnaaja, joka pelotteli kuulijoitaan helvetillä.
Tuhannet ihmiset kokivat Yli-Vainion toiminnan yhteydessä henkilökohtaisen uskonnollisen heräämisen ja helluntaiseurakuntien jäsenmäärä kasvoikin Yli-Vainion julkisen toiminnan aikana (1977–1981) noin 6000 hengellä. Lisäksi Yli-Vainion karismaattiset kokoukset rohkaisivat Pyhän Hengen armolahjoihin myönteisesti suhtautuvia luterilaisia järjestämään noita kokouksia muistuttavia tilaisuuksia, joissa he rukoilivat sairaiden puolesta. Yli-Vainio suhtautui loppuvuosinaan ystävällisemmin luterilaisiin kuin aikaisemmin. Lapuan hiippakunnan piispa Yrjö Sariola oli hänen hyvä ystävänsä ja Yli-Vainio korosti, ettei hän houkutellut ketään uskoontullutta luterilaista helluntaiherätykseen. Tärkeintä oli hänen mielestään se, että näiden ihmisten pastorit olivat uskovaisia ja siten pystyivät antamaan heille elävää Raamatun opetusta (Saari, s. 91, 164-167, 173, 215, 252-253, 266). Yli-Vainio kuoli sydämen pettämiseen lenkkipolulla Espanjassa.
Saarnojen sisältö.
Äänitteiden ja kirjallisuuden perusteella Yli-Vainion suurin huolenaihe oli yksittäisen ihmisen sielun pelastus (kirjoissa: "Miten voisin pelastua?, Sinä voit täyttyä Pyhällä Hengellä" ja "Voiman salaisuus") ja sairauksista parantuminen. Yli-Vainion Raamatun julistuksesta käy ilmi, että ihminen voi saada pelastusvarmuuden, kun vastaanottaa Jeesuksen henkilökohtaisena Vapahtajana. Suurin harhakäsitys oli, että Yli-Vainio parantaa, mutta hän itse sanoi, ettei asia ole näin vaan yksin Jumala. Tämä epäselvyys selvitettiin usean kokouksen alkuvaiheessa uusille kuulijoille. Monissa saarnoissa tätä oikaistiin sanomalla "Tätä tekee Jeesus". Saarnaajalle itselleen yksi kipein kysymys oli, että "Miksi ihan kaikki eivät parane?", joka käy ilmi Yle:n julkaisemasta haastattelusta.
Yli-Vainio toi monelle kuulijalle lohtua, toivoa ja uskoa julistuksensa kautta. Iloisuus oli yksi vahva piirre, joka kumpusi saarnojen sisällöstä. Yli-Vainion päiväkirjasta löytyy noin 170 sivua listauksia eri pelastumis- ja parantumisihmeistä eri puolilta maailmaa.
Lehtikirjoitukset.
Silloisista lehtikirjoituksista Erkki Petman toteaa, että Yli-Vainion kokouksia uutisoitiin lehdissä lähinnä uhrilahjojen markkamäärillä, kirja- ja kasettimyyntiluvuilla sekä luonnollisesti sillä, "aiheuttaako kaatumisilmiön hypnoosi vaiko raju tönäisy". Uutiskirjoituksissa huomioitiin varsinainen herätys, parantumiset, pelastumiset, uskoon tulleet ihmiset, siinä määrin, että heihin oli kiinnitetty huomiota usein vain epäilevän maininna verran, jatkaa Petman.
Vaikutus populaarikulttuuriin.
Veltto Virtanen teki Yli-Vainiosta kappaleen, jossa lauletaan "Näytä mulle kuinka nainen kaadetaan" ja Eppu Normaali teki aiheesta ilmaisjakelusinglen "Nipa". Myös Eläkeläiset ovat tehneet Niilo Ylivainiosta kappaleen "Niilo Yli-Vainio tervasi potkukelkkani jalakset".


Valkoinen kääpiö.
Valkoinen kääpiö on tiivis tähti, jonka koko on planeetan suuruusluokkaa ja massa tähden suuruusluokkaa. Valkoisen kääpiötähden tiheys ja painovoima pinnalla ovat valtavia.
Valkea kääpiö syntyy, kun Auringon massan luokkaa oleva punainen jättiläinen muuttuu epävakaaksi singoten ulko-osansa pois planetaariseksi sumuksi. Jäljelle jää enimmäkseen heliumista ja ehkä myös hiilestä ja hapesta koostunut kuuma ydin, jossa ydinreaktiot ovat lakanneet.
Ydin on luhistunutta eli degeneroitunutta ainetta, joissa atomit ovat romahtaneet kasaan, koska niiden elektroniverho on rikkoutunut suuressa paineessa. Jos valkeaan kääpiöön virtaa massaa (niin että sen massa ylittää Chandrasekharin rajan 1,4 Auringon massaa), koko kääpiötähti räjähtää supernovana.
Valkoisen kääpiön ominaisuuksista.
Valkoinen kääpiö saa alkunsa tähdestä, jonka massa on alle 8 (5–9) Auringon massaa. Ydinreaktioiden päättyessä tähden ytimessä kaasun paine laskee, jolloin painovoima vetää ytimen kasaan ja tiheys nousee. Lopulta tiheys on niin suuri (miljoonia kiloja kuutiometriä kohti), että atomien elektroniverhot valkoisen kääpiön sisäosissa särkyvät eli aine degeneroituu. Tunnettuja valkoisia kääpiöitä ovat muun muassa Sirius B joka on läpimitaltaan noin 10 000 km ja Procyon B.
Raskaammissa, yli 1,44 Auringon massaisissa tähdissä degeneraatiosta aiheutuva paine ei riitä vastustamaan painovoimaa, vaan ne luhistuvat joko neutronitähdiksi tai mustiksi aukoiksi. 1,44 auringon massaa sanotaan Chandrasekharin massaksi (tai rajaksi). Tämä massa joka on valkoisen kääpiön massan maksimiraja, vaihtelee tähden kemiallisen koostumuksen mukaan ja voi olla niinkin alhainen kuin 1,2 Auringon massaa. Aurinko tulee muuttumaan valkoiseksi kääpiöksi noin 5–7 miljardin vuoden kuluttua.
Tyypillisen valkoisen kääpiön massa on noin 0,5–1,0 Auringon massaa ja säde noin 0,01 Auringon sädettä. Sen tiheys on silloin 109 kg·m−3. Valkean kääpiön sisällä vaikuttaa ns. degeneroituneen eli luhistuneen elektronikaasun paine. Suurissa tiheyksissä atomien elektroniverho painuu kasaan, mikä mahdollistaa aineen pakkautumisen hyvin tiheäksi. Tiedetäänhän, että atomeista suurin osa on tyhjää atomin ydinten ja elektronien välillä. Degeneroituneessa aineessa atomien ytimet ja elektronit ovat pakkautuneet puuroksi. Valkeassa kääpiössä eivät vaikuta ionien paine ja säteilypaine niin kuin normaaleissa tähdissä. Valkoiset kääpiöt eivät tuota energiaa, jos tuottavat, silloin niissä tapahtuu räjähdys tai ne räjähtävät. Massan kasvaessa valkoisen kääpiön säde pienenee, niin että degeneroituneen tähden koko on kääntäen verrannollinen massan kuutiojuureen. Suurempi massa puristaa degeneroitunutta aihetta painovoimallaan enemmän kasaan. Valkeiden kääpiöiden spektriviivat ovat leventyneet voimakkaan painovoiman takia ja joskus myös nopean pyörimisen vuoksi. Joissain valkeissa kääpiöissä on miljoonien gaussien suuruisia hyvin voimakkaita magneettikenttiä. Aivan alussa valkoinen kääpiö on hyvin kuuma, yli 100 000 K. Valkoinen kääpiö jäähtyy vähitellen kehityksensä aikana valkoisesta keltaiseen, oranssiin ja punaiseen, sillä se säteilee jäännöslämpöä pois. Lopulta sen lämpötila laskee niin alhaiseksi, ettei se enää lähetä näkyvää säteilyä. Tällaista sammunutta tähteä sanotaan "mustaksi kääpiöksi" (mikä ei ole sama asia kuin musta aukko). Tähän menee laskujen mukaan kuitenkin jopa biljoonia vuosia, ja koska maailmankaikkeuden ikä on noin 15 miljardia vuotta, ei mustia kääpiöitä tiettävästi ole vielä olemassa, vaan vanhimpienkin valkoisten kääpiöiden lämpötila on yhä useita tuhansia kelvinejä.
Lähekkäisessä kaksoistähdessä valkoisen kääpiön ympärille virtaa massaa jolloin syntyy novamainen purkautuva muuttuja. Näissä valkean kääpiön pinnalla tapahtuu aika ajoin räjähdysmäistä fuusioreaktiota.
Sirius B, valkoisen kääpiön prototyyppi.
Sirius B on melko nuori valkea kääpiö, jonka ympärillä on kaasua ja pölyä.
Väri-indeksi U-B on sinisempi kuin Sirius A:n, joka on alijättiläistähti ja B-V:ltä suunnilleen sama kuin valkea kääpiö Sirius B.
Vertailun vuoksi kevyemmän Procyon B:n massa on 0,602 auringon massaa ja läpimitta 17000 kilometriä sekä spektrityyppi A4VII.
Valkoisten kääpiöiden luokittelu.
Valkoiset kääpiöt on vanhemmissa lähteissä merkitty kirjaimilla wd () tai vk (valkea kääpiö).
Viitteet.
*


St. Helens (vuori).
St. Helens on Kaskadien vuorijonoon kuuluva tulivuori Skamanian piirikunnassa Washingtonin osavaltiossa Yhdysvaltojen länsirannikolla.
18. toukokuuta 1980 St. Helens purkautui rajusti ja aiheutti 57 ihmisen kuoleman. Kuolleiden joukossa oli paikallisia asukkaita, jotka eivät suostuneet poistumaan kodeistaan ennen purkausta, sekä tulivuorentutkija David Johnston, jonka viimeisiksi sanoiksi radiopuhelimessa jäivät: "Se taitaa tapahtua nyt". Tulivuoren tuhkaa laskeutui laajalle alueelle, ja purkaus tuhosi myös suuria metsäalueita. Purkaus tuhosi noin 600 neliökilometriä Washingtonista.
Lokakuussa 2004 St. Helens jälleen antoi merkkejä uudesta rajusta purkautumisesta, alueella oli ollut lukuisia maanjäristyksiä ja kaasupurkauksia, jotka osoittavat laavapatsaan nousevan vuoren sisällä. Alueella pelättiin voimakasta purkausta ja kuumia syöksyvirtauksia. Tulivuoren ympäristö määrättiin evakuoitavaksi 3. lokakuuta.
St. Helens 17. toukokuuta 1980, päivää ennen purkautumistaan
St. Helens 19. toukokuuta 1982, kaksi vuotta ja päivä purkautumisensa jälkeen


Faces.
Faces Etnofestival on vuotuinen heinäkuussa järjestettävä etniseen musiikkiin ja muuhun kulttuuritoimintaan keskittyvä festivaali. Musiikin lisäksi ohjelmisto täyttyy muun muassa tanssista, teatterista, elokuvista, runoudesta, näyttelyistä, työryhmistä ja stand up -komiikasta.
Kun festivaalin taustaorganisaatio Etnokult ry perustettiin vuonna 1997, oli perustajajäsenten Börje Mattssonin ja Holger Wickströmin tavoitteena järjestää monikulttuurinen festivaali, jossa kaikilla etnisillä ryhmillä olisi mahdollisuus esittäytyä vapaasti. Faces järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1998 Raaseporin linnan raunioilla Tammisaaressa. Vuosina 1999–2009 festivaali järjestettiin Pohjan kunnassa Billnäsin vanhan ruukin ympäristössä. Alueen vuokran noustua tapahtuma on järjestetty vuodesta 2011 alkaen Gumnäsissä Raaseporissa.
Tapahtuman yhteydessä on katusoiton SM-kisat sekä lapsille oma Small Faces. Faces kuuluu Finland Festivals -tapahtumiin.
Festivaalilla on vuosittain vaihtuva teema. Teemoja ovat olleet muun muassa: vuonna 2008 "social warming" (eri kulttuurien ja väestöryhmien toimiminen yhdessä ihmiskunnan ja maapallon pelastamiseksi), 2009 "we are the children" (lapset ja lasten oikeudet), 2010 "we shall overcome" (monikulttuurisuus), 2011 "Viva la difference" ja vuonna 2012 "The new spring".
Muut Facekset.
Tytärfestivaaleja on järjestetty Petroskoissa (Carelian Faces) vuodesta 2003 ja Bosnia ja Hertsegovinassa ensimmäistä kertaa 2006. Tulevaisuudessa yksi mahdollinen uusi festivaalipaikka on Etelä-Afrikka. Järjestäjien tavoitteena on siirtää vastuu ulkomaanfestivaalien järjestelyistä vähitellen paikallisille. Festivaalin johtaja Mattsson on todennut Petroskoin festivaalin alkaneen rullata paikallisten voimin muutaman vuoden jälkeen.
Vuonna 2008 suunniteltiin Faces-tyyppisen festivaalin järjestämisestä Irakin pohjoisosassa Kurdistanissa, maan rauhallisemmassa pohjoisosassa. Festivaalijohtaja Börje Mattsson vieraili Irakissa 2008 maan kulttuuriministerin Falakadin Kakayn kutsumana heinäkuussa keskustelemassa asiasta.


Daan Jippes.
Daan Jippes Helsingin kirjamessuilla 2008.
Daniel Jan "Daan" Jippes (s. 14. lokakuuta 1945 Amsterdam, Alankomaat) on yksi 2000-luvun alun suosituimpia Aku Ankka -piirtäjiä ja yksi Carl Barksin uskollisimpia seuraajia. Jippes piirsi underground-sarjakuvia ennen Disney-hahmojen pariin siirtymistään. Jippesin tyyli pohjaa ankkataiteilija Carl Barksin luomaan piirrostyyliin. Hänestä on myös käytetty nimitystä "Disney-sarjakuvien Michelangelo". Disney-uransa alkuaikoina hän teki yhteistyötä Freddy Miltonin kanssa.
Daan Jippes on piirtänyt uusiksi kaikki sarjakuvat, joihin Barks teki käsikirjoituksen 1960- ja 1970-luvulla, mutta joita Barks ei piirtänyt itse. Alun perin piirtäjinä toimivat Tony Strobl ja Kay Wright. Niitä on julkaistu englanniksi pääasiassa Uncle Scrooge-lehdessä sekä myös muutamassa muussa Gemstone-kustantamon lehdessä.
Kesällä 2008 Gemstone aloitti albumisarjan, jossa oli tarkoitus julkaista kaikki Jippesin tähän mennessä piirtämät sarjat. Sarjaa ehti kuitenkin ilmestyä vain yksi numero ennen kuin Gemstone luopui Disney-lehtien julkaisemisesta.
Suomeksi on julkaistu vuonna 2002 kirja nimellä ", joka sisältää edellä mainittuja Barks-Jippes-sarjoja. Syyskuussa 2008 ilmestyi ", joka sisältää Jippesin ja Miltonin yhteisiä sarjoja. Carl Barksin kootuissa on julkaistu kaikki Barksin käsikirjoituksiin perustuvat Jippesin piirtämät tarinat.


Pitkien puukkojen yö.
Pitkien puukkojen yö (, "Röhm-Putsch" tai "Nacht der langen Messer") oli Adolf Hitlerin kesällä 1934 toimeenpanema poliittinen puhdistus, jonka yhteydessä surmattiin hänen tunnettuja vastustajiaan. Pitkien puukkojen yöksi sanotaan 30. kesäkuuta ja 1. heinäkuuta 1934 välistä yötä. Hitler itse ilmoitti 13. heinäkuuta valtiopäivillä, että kuolleita olisi ollut 77, mutta uhrien todellisen määrän epäillään nousseen yli tuhannen. Puhdistuksen kohteiksi joutuivat johtavat strasserismin kannattajat natsipuolueessa, useat Hitleriä vastustaneet konservatiiviset poliitikot sekä erityisesti Sturmabteilungin eli SA:n johto.
Tausta.
Sturmabteilung oli kesällä 1933 saavuttanut natsipuolueen sisällä merkittävän aseman. Siinä oli 2,5 miljoonaa miestä. Monet SA:n jäsenet ottivat vakavasti puolueen nimeen sisältyvät sanat sosialismi ja kansallissosialismi ja paheksuivat Adolf Hitleriä ja muita puolueen johtohahmoja näiden toisenlaisista ajatuksista. Tuloksena oli, että SA alkoi erkaantua puoluejohdosta. Se halusi muutoksia puolueeseen tavoitteenaan merkittävät sosiaaliset ja taloudelliset muutokset. Tavoitteena oli myös Reichswehrin ja SA:n sulauttaminen siten, että SA:n johtaja Ernst Röhmistä tulisi sotaministeri.
Vuonna 1934 Hitlerillä oli jo Saksassa kaikki valta käsissään, mutta hän pelkäsi vallankaappausta ja asemansa menettämistä. Salaliittoja koskevat huhut lisäsivät jännitteitä tilanteessa, jossa Hermann Göring, Joseph Goebbels, Heinrich Himmler ja Reinhard Heydrich muodostivat toisen puolen ja Ernst Röhm toisen. SA oli siten Hitlerin vallalle ainoa jäljellä ollut uhka.
Röhmin ja hänen väkivaltaisen järjestönsä voima pelotti muita. Göring ja Himmler pyysivät Heydrichia väärentämään todisteet, joiden mukaan Röhm olisi saanut Ranskasta 12 miljoonaa D-markkaa Hitlerin syrjäyttämiseksi. Himmler esitti ”todisteet” Hitlerille ja lisäsi oman epäilynsä, että Röhmillä olisi aikomus käyttää SA:ta apunaan Hitlerin syrjäyttämisessä.
Hitler oli aina pitänyt Röhmistä, olihan tämä ensimmäisiä natsipuolueen jäseniä ja osallistunut Hitlerin kanssa muun muassa vuonna 1923 oluttupavallankaappaukseen. Mutta Hitler oli kasvavan paineen alla, ja siksi SA:n valtaa oli vähennettävä. Saksalaiset sotilasjohtajat eivät pitäneet Röhmin ehdotuksista, joiden mukaan armeija pitäisi sulauttaa suurempaan SA:han, ja Hitleriä kannattaneet teollisuusjohtajat olivat huolissaan SA:n sosialistisista ajatuksista. Armeija oli myös huolissaan SA:n koosta: alkuvuodesta 1934 sen jäsenmäärä oli 2,5 miljoonaa, kun taas armeijan koko oli rajoitettu Versailles’n rauhansopimuksessa 100 000 mieheen. Kansallissosialistisen puolueen jäsenet eivät myöskään pitäneet Röhmistä ja muutamasta muusta SA:n johtajasta näistä esitettyjen homoseksuaalisuusväitteiden vuoksi.
Yö.
Koska nämä kaikki ryhmät olivat Röhmiä vastaan, Hitler päätti toimia. Hän määräsi kaikki SA:n johtajat osallistumaan Bad Wiesseessä Münchenin ulkopuolella olevassa Hanselbauer-nimisessä täysihoitolassa järjestettävään kokoukseen. Hitler määräsi 30. kesäkuuta henkilökohtaisesti Röhmin pidätyksestä, minkä Alfred Rosenbergin päiväkirjat todistavat. Hitler itse osallistui Bad Wiesseen operaatioon.
Seuraavien tuntien aikana myös muut SA:n johtajat pidätettiin, ja monet heistä ammuttiin heti. Todennäköisesti Hitlerin alkuperäinen tarkoitus oli tuomita Röhm oikeudessa, mutta hän päätti kuitenkin, että Röhmin on kuoltava. Hitler käski, että Röhmille on tarjottava mahdollisuutta itsemurhaan, mutta loppujen lopuksi hänet ammuttiin. Hitler selvitti puhdistuksella välinsä moneen vanhaan vastustajaansa, joista Gregor Strasser, Gustav Ritter von Kahr, kenraali Kurt von Schleicher ja Edgar Julius Jung murhattiin, Franz von Papen määrättiin kotiarestiin.
Jälkimainingit.
3. heinäkuuta annettiin lakiesitys "Gesetz über Maßnahmen zur Staatsnotwehr", joka oikeutti tehdyt toimet jälkikäteen ”laillisen valtion itsepuolustuksen” nimissä.
Hitler ilmoitti puhdistuksesta 13. heinäkuuta väittäen, että 61 oli teloitettu, 13 ammuttu heidän vastustaessaan pidätystä ja kolme oli tehnyt itsemurhan. Ilmoituksessa hän sanoi: ”Jos joku moittii minua ja kysyy, miksi en vienyt asiaa normaaliin tuomioistuimeen, en voi sanoa muuta kuin, että sillä hetkellä olin vastuussa Saksan kansan kohtalosta ja siksi minusta tuli Saksan kansan korkein tuomiovallan haltija ().”
Puhdistuksen seurauksena Hitler vahvisti kannatuksensa Reichswehrissa. SS-joukot irrotettiin SA:sta 26. heinäkuuta, ja Reichsführer-SS Himmleristä tuli Saksan poliisin ylin johtaja ("Chef der Deutschen Polizei"), joka oli vastuussa ainoastaan Hitlerille. Victor Lutzesta tuli SA:n uusi johtaja, ja SA menetti pian merkityksensä natsien hallintokoneistossa.


Pirkko Saisio.
Pirkko Saisio (s. 16. huhtikuuta 1949 Helsinki) on suomalainen kirjailija, näyttelijä ja ohjaaja. Hän on kirjoittanut myös salanimillä Jukka Larsson ja Eva Wein. Saisiolla on laaja kirjallinen tuotanto, joka käsittää monenlaisia tekstejä elokuvakäsikirjoituksista aina balettilibretoihin asti. Saisio on prosaistiuran ohella työskennellyt myös draaman parissa. Hän on kirjoittanut näytelmiä niin teatteriin kuin televisioonkin, ja lisäksi hän ohjaa ja näyttelee itsekin. Saisio suoritti Suomen Teatterikoulun näyttelijän tutkinnon 1975 ja toimi Teatterikorkeakoulun dramaturgian professorina 1997–2002.
Saisiolla on tytär Elsa Saisio edesmenneen näyttelijä Harri Hyttisen kanssa. Saisio elää rekisteröidyssä parisuhteessa elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalon kanssa.
Nuoruus.
Pirkko Saisio syntyi kommunistiseen kotiin, ja nuoruudessaan hän koki perheen arvomaailman olevan jyrkässä ristiriidassa ympäristön vallitsevien arvojen kanssa. Vanhempien ateistisuudesta huolimatta Saisio kasvoi hyvin uskonnolliseksi, ja omien sanojensa mukaan (Kecskeméti-Lahtela-Pulkkinen, 2003) hän olisikin opiskellut yliopistossa teologiaa, mikäli 1960–1970-lukujen taitteessa olisi ollut lainkaan todennäköistä, että naisesta voisi tulla pappi. Niinpä muutaman mutkan kautta hän päätyi 1971 Suomen teatterikouluun (nyk. TeaK), jonne pääsi toisella yrittämällä. Saisio aloitti dramaturgilinjalla mutta siirtyi näyttelijälinjalle samoihin aikoihin kuin alkoi kirjoittaa esikoisromaaniaan "Elämänmeno".
Pirkko Saisio – työläiskirjailija?
"Elämänmeno" ilmestyi Saision valmistumisvuonna 1975. Romaanissa oli alun perin sivujuonne, jossa päähenkilö löytää homoseksuaalisuutensa, mutta kustantaja neuvoi kirjailijaa poistamaan sen. Jotkut ovat sitä mieltä, että Saision kirjailijapersoonaa kavennettiin, mutta Saisio on jälkikäteen todennut, että kustantaja oli oikeassa: tuohon aikaan aihe oli niin kohuttu, että kirjan vastaanotto olisi saattanut jäädä kapeaksi vain yhden sivujuonteen vuoksi. Saisio sai "Elämänmenolla" J. H. Erkon palkinnon vuoden parhaasta esikoisteoksesta, ja myöhemmin teoksesta muokattiin televisiodramatisointi, jota on alettu pitää televisioteatterin klassikkona.
Esikoisteoksen ja 1976 ilmestyneen teoksen "Sisarukset" myötä Saisio sai työläiskirjailijan ja realistin leiman. Vaikka hän siihen aikaan kallistui taistolaisuuteen, hän ei tuntenut oloaan kotoisaksi siinä roolissa ja pyrki siitä seuraavissa teoksissaan tietoisesti eroon.
Nimileikkejä.
Lopulta Saisio kyllästyi kriitikoihin, jotka olivat tietävinään hänestä ja hänen kirjoittamisestaan paljon enemmän kuin hän itse. Saisio päätti kirjoittaa salanimellä ja hämmentää lehdistöä. Yleisessä tiedossa on kaksi hänen käyttämäänsä salanimeä: Jukka Larsson ja Eva Wein. Saisio näki vaivaa esimerkiksi salanimihenkilöidensä taustojen luomisessa ja jopa pukeutui mieheksi kirjoittaessaan Jukka Larssonina. Saision mukaan salanimihenkilöt yllättäen erkaantuivat sivupersooniksi, joilla oli oma elämä ja oma tyyli.
Jukka Larsson oli 32-vuotias Göteborgissa asuva mies, joka oli peräisin herätysuskovaisesta perheestä. Hän oli opiskellut teologiaa ja psykologiaa sekä toiminut vankilapappina ja psykologina. Larssonin ”esikoisteoksen” "Kiusaajan" (1986) ilmestymisen aikaan KOM-teatterissa esitettiin Pirkko Saision omalla nimellään kirjoittamaa näytelmää "Hissi", joka sijoittui "Kiusaajan" tavoin vankilaan, tosin naisvankilaan. Kriitikot olivat yleisesti sitä mieltä, että Saisio ei tunne vankilaa riittävän hyvin, kun taas Larsson käsitteli vankilaa asiantuntevasti – lukihan kirjan kansiliepeessä, että kirjoittaja on työskennellyt vankilassa.
Larsson sai muutenkin varsin ylistävää kritiikkiä: häntä verrattiin mm. Mika Waltariin. Kun "Kiusaaja" pääsi J. H. Erkon palkintoehdokkaaksi, kustantaja joutui paljastamaan, ettei kyseessä ollut esikoisteos. Lehdistössä tajuttiin lopulta varsin nopeasti Larssonin olevan fiktiivinen kirjoittaja, sillä missään oletetuissa työpaikoissa tai yliopiston kirjoissa ei ollut jälkeäkään hänen nimestään. Saisio kirjoitti Larssonin nimellä vielä kaksi romaania: "Viettelijän" 1987 ja "Kantajan" 1991, jotka yhdessä "Kiusaajan" kanssa muodostavat "Kärsimystrilogian".
Välissä Saisiolta oli ilmestynyt matkaesseekokoelma "Exit" (1987) yhdessä elämänkumppani Pirjo Honkasalon kanssa sekä kirja salanimellä Eva Wein. Eva Wein oli nuori juutalainen opiskelija, ja esikoisteosta, lyhytproosaa sisältänyttä "Puolimaailman naista" (1990), pidettiin lupaavana mutta keskeneräisenä teoksena. Wein kuitenkin kehittyi nopeasti, ja "Kulkue" (1992) nousi Finlandia-palkintoehdokkaaksi.
Kirjailijasta tulee fiktiivinen henkilö.
Vuosina 1998–2003 ilmestyi Saision omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä romaanitrilogia. Saisio on korostanut, että "Pienin yhteinen jaettava", "Vastavalo" ja "Punainen erokirja" kertovat fiktiivisestä henkilöstä nimeltä Pirkko Saisio; hänen mukaansa kaikki omaelämäkerrat ovat fiktiota, koska ihmisen muistot ovat fiktiota, eikä hän omissa kirjoissaan ole edes yrittänyt olla muistikuvilleen uskollinen.
Finlandia-palkintoehdokkuuksien sarja huipentui syksyllä 2003, kun "Punainen erokirja" kohosi voittoon asti. Palkintopuheessaan Saisio kritisoi voimakkaasti tapaa, jolla kirjat pannaan kilpailemaan Finlandia-palkinnosta; se jakaa suomalaisen kaunokirjallisuuden A- ja B-sarjaan. 26 000 euron palkintošekin hän lahjoitti Seksuaalinen tasavertaisuus ry:lle.
Kun Saision romaani "Voimattomuus" ja Bo Carpelanin "Kesän varjot" päätyivät syksyllä 2005 Finlandia-ehdokkaiksi, ensimmäistä kertaa ehdolla oli myös palkinnon jo voittaneita kirjailijoita.
Saisiolle myönnettiin Pro Finlandia -mitali vuonna 2007.
Elokuvakäsikirjoituksia.
Saisio on laatinut käsikirjoituksen Pirjo Honkasalon elokuviin "Tulennielijä" ja "Leonardon ikkunat" (1986). Hän toimi Honkasalon lisäksi toisena käsikirjoittajana Honkasalon ja Pekka Lehdon "Da Capo"-elokuvassa (1985). Saisio on myös ollut mukana kirjoittamassa televisiosarjoja "Pudonneita" (1994) ja "Yhteinen huone" (2002). Sulevi Peltolan ohjaaman TV-elokuvan "Paavo Pantteri" (2002) käsikirjoitus on niin ikään Saision käsialaa.


Edith Södergran.
Edith Irene Södergran (s. 4. huhtikuuta 1892 Pietari – 24. kesäkuuta 1923 Raivola, Kivennapa) oli suomenruotsalainen runoilija. Hän on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia runoilijoita. Hänen runojaan on käännetty ainakin kuudelletoista kielelle. Södergran tunnetaan erityisesti tärkeänä suomenruotsalaisen modernismin edustajana.
Elämä ja ura.
Edith Södergranin vanhemmat Matts Södergran ja Helena o.s. Holmroos olivat kotoisin Närpiöstä ja Perniöstä. Perhe muutti Karjalankannakselle Raivolaan. Tytär Edith aloitti koulunkäynnin Pietarin saksalaisessa koulussa. Siellä hän aloitti runojen kirjoittamisen saksaksi mallinaan Heine ja Goethe.
Isä kuoli keuhkotautiin 1907, ja tytär sairastui samaan tautiin seuraavana vuonna. Tästä alkoi Södergranin parantolakierre: ensin Nummelan parantolassa ja sitten Sveitsin Davosissa. Vuodesta 1914 lähtien hän äitinsä kannustamana ja avustamana omistautui vain runoilijantyölleen.
Södergran kirjoitti koko tuotantonsa varsin lyhyessä ajassa. Esikoiskokoelma "Dikter" ilmestyi 1916. Hänen runojaan pidettiin epäsovinnaisina ja vaikeatajuisina, eikä hän saanut elinaikanaan ymmärtämystä eikä tunnustusta juuri muilta kuin lähimmiltään. Hänen "naismuusakseen" ja parhaaksi ystäväkseen noussut Hagar Olsson veti hänet mukaan Ultra-lehden toimintaan vuonna 1922. Viimeiset elinvuotensa hän vietti Raivolan huvilassaan yksinäisenä, köyhänä ja puutteen ahdistamana. Toinen suomenruotsalainen runoilija, joka lyhyen ajan valoi Södergraniin elämänuskoa, oli Elmer Diktonius: Hagar Olsson lähetti hänet Raivolaan, joskin vasta vain joitakin aikoja ennen Södergranin kuolemaa. Tapaamiset jäivät pariin kertaan, mutta sitä enemmän ne antoivat sairauden jo näännyttämälle runoilijalle. Diktonius myös soitti viulua, jonka ääni herätti nääntyneessä runoilijattaressa syviä haavekuvia.
Södergran oli ensimmäisiä suomalaisia moderneja runoilijoita, suomenruotsalaisen modernismin tärkein edustaja. Hänen tuotannolleen oli tyypillistä näynomaisuus ja aikakauden futuristiset ja symboliset virtaukset. Hän oli jo Pietarissa asuessaan tutustunut ranskalaiseen symbolismiin, venäläiseen futurismiin ja saksalaiseen ekspressionismiin.
Ohjaaja Tuija-Maija Niskanen teki ruotsinkieliselle TV-teatterille vuonna 1977 elokuvan Maa jota ei ole Edith Södergranin elämästä. Sairaalakohtaukset kuvattiin lähes aidossa ympäristössä Röykän sairaalassa.


YUP.
YUP (Yhdistyneet Urbaanit Puoskarit, alun perin Y.U.P., Young Urban Perverts) on suomalainen Savonlinnassa vuonna 1987 perustettu rockmusiikkia soittava yhtye. Yhtyeen jäseniä kutsutaan joskus "Puoskareiksi". YUP ilmoitti kotisivuillaan vuoden 2009 alussa jäävänsä määrittelemättömän pituiselle tauolle. Yhtyeen musiikissa on ominaisia piirteitä laulaja Jarkko Martikaisen omaleimainen ääni, sanoitukset ja soitannan muuttuminen nopeasti esimerkiksi hardcoresta kansanlaulutasolle.
Historia.
Yhtye sai alkunsa Savonlinnan Taidelukion opiskelijoista vuonna 1987 ja soitti alkuvuosinaan edistykselliseksi hardcore punkiksi luokiteltavaa musiikkia englanninkielisillä sanoituksilla. Alun perin yhtyeeseen kuuluivat Jarkko Martikainen (kitara, laulu), Valtteri Tynkkynen (bassokitara) ja Jussi Hyyrynen (rummut). Yhtye on tullut tunnetuksi paitsi omaperäisen musiikkinsa, niin myös sanoitustensa osalta. Kappaleiden sanoituksista vastaava Jarkko Martikainen onkin nostettu samaan vertaisryhmään muiden suurten suomalaisten rock-sanoittajien kanssa. Sävellystyöstä vastaa Martikaisen lisäksi pääasiassa Tynkkynen, mutta myös Tiainen ja Hyyrynen ovat säveltäneet joitain kappaleita.
Vuonna 1990 julkaistun "Turpasauna"-ep:n myötä kieli muuttui suomeksi ja musiikillinen ilmaisu mutkistui. Musiikki oli jazzcore-tyylistä ja Dead Kennedys -vaikutteista. Piakkoin yhtyeeseen liittyi myös neljäs jäsen, kosketinsoittaja Tommi Kärkkäinen, sillä "Puoskareiden" moninaisten ideoitten toteuttamiseen vaadittiin useampia soittajia. Vuonna 1992 julkaistulla singlellä "Daavidin Fuzz"/"Paratiisin Sahakielet" oli yhtyeen miehitys jälleen muuttunut: Jussi Hyyrynen oli siirtynyt soittamaan kitaraa, ja uudeksi rumpaliksi oli pestattu Janne Mannonen. YUP:n nykymuoto on peräisin vuodelta 1994, jolloin kosketinsoittajaksi vaihtui levyn "Toppatakkeja ja Toledon terästä" jälkeen Petri Tiainen Tommi Kärkkäisen ryhdyttyä klassisen musiikin säveltäjäksi.
Yhtye julkaisi 25.11.2004 nuottikirjan ja DVD:n tuotoksistaan.
Loppuvuodesta 2007 yhtye aloitti uuden albuminsa äänitykset. "Vapauden kaupungit" -albumi julkaistiin 21. toukokuuta 2008. Siitä lohkaistiin myös minilevy "Maailmannäyttely". Se sisältää kaksi uutta kappaletta sekä musiikkivideon.
Yhtye ilmoitti kotisivuillaan 2.1.2009 jäävänsä määrittelemättömän pituiselle tauolle. Yhtyeen jäsenet aikovat keskittyä muun muassa muihin musiikkiprojekteihinsa.


Jarkko Martikainen.
Jarkko Ilari Martikainen (s. 24. lokakuuta 1970 Greifswald, DDR) on suomalainen muusikko ja YUP-yhtyeen laulaja ja sanoittaja. Martikainen on työskennellyt paitsi musiikin parissa myös kolumnistina, tuottajana ja dokumentaristina sekä julkaissut kaksi kirjaa. YUP:n lisäksi Martikainen on musisoinut mm. Lataamon Laulajissa, Keinuvassa Lahnassa, Eternal Fleshissa sekä Euthanasiassa.
Martikainen on syntynyt Greifswaldissa, silloisessa, jossa hänen vanhempansa opiskelivat lääkäreiksi. Hänen ollessaan 3-vuotias perhe muutti takaisin Suomeen. Koulutukseltaan hän on medianomi.
Martikainen on myös kuvittanut mm. YUP:n levyn "Toppatakkeja ja Toledon terästä", soololevynsä "Mierolainen", kirjansa "Pitkät piikit ja muita kertomuksia" sekä Heikki Salon kirjan "Kahlekuningaslaji".
Martikainen on Timo Rautiaisen hyvä ystävä ja on sanoittanut Trio Niskalaukauksen kappaleita sekä tuottanut yhtyeen levyjä.
Martikaisen neljäs sooloalbumi "Toivo" julkaistiin 14. lokakuuta 2009. Albumin ensimmäinen single "Polte päästä paratiisiin" meni julkaisuviikollaan virallisen singlelistan sijalle 1.
Martikainen näyttelee Ossia elokuvassa Toinen jalka haudasta.


Polarisaatio.
Polarisaatio on poikittaiseen aaltoliikkeeseen liittyvä käsite, jolla tarkoitetaan aaltoliikkeen värähtelyjen amplitudin suuntariippuvuutta aallon etenemissuuntaan nähden kohtisuorassa tasossa. Poikittaiset mekaanisetkin aallot voivat olla polarisoituneita, mutta tavallisimmin polarisaatiosta puhutaan valon tai muun sähkömagneettisen säteilyn yhteydessä.
Sähkömagneettisen säteilyn sähkö- (ja magneettikenttä) värähtelevät säteilyn etenemissuuntaan nähden kohtisuorassa tasossa. Polarisaatio kertoo, miten sähkökenttävektorin suunta käyttäytyy tässä tasossa. Polarisaation erikoistapauksia ovat mm. polarisoitumattomuus, "lineaarinen-" ja "ympyräpolarisaatio".
Tavanomaisen valolähteen, kuten lampun ja kynttilän, lähettämässä valossa sähkö- ja magneettikenttä värähtelevät satunnaisesti kaikkiin suuntiin eli valo on polarisoitumatonta. Jos sähkökenttä värähtelee vain yhteen suuntaan, valon sanotaan olevan täysin polarisoitunutta.
Polarisaatiota voi aiheuttaa aallon heijastuminen eristeestä kuten lasista tai vedestä tai aallon kulkeminen erittäin ohuen raon läpi. Valo polarisoituu myös kulkiessaan tietyistä aineista koostuvien kiteiden läpi, ja tällaisista aineista voidaankin valmistaa polarisaattori. Radioaaltoja voidaan polarisoida eri tavoin lähetysantennien avulla.
Metallipinnasta heijastunut valo polarisoituu erittäin heikosti.
Jos polarisoitumaton valo kokonaisheijastuu kahden optisesti läpinäkyvän väliaineen rajapinnasta, se on edelleenkin polarisoitumatonta. Valo polarisoituu silloin, kun se tulee vinosti väliaineiden rajapintaan, jossa se heijastuu ja mahdollisesti taittuu. Tällöin sekä heijastunut- että taittunut valo ovat osittain polarisoituneet.
Brewsterin kulma.
Jos säteily tulee rajapinnalle sellaisessa kulmassa formula_9, että heijastunut säteily ja taittunut säteily muodostavat suoran kulman, heijastunut säteily polarisoituu törmäyspinnan suunnassa. Kulma formula_9 on nimeltään Brewsterin kulma. Se voidaan laskea yhtälöstä
formula_11
missä formula_12 ja formula_13 ovat aineiden taitekertoimet. Läpinäkyvän aineen taitekerroin voidaan määrittää mittaamalla sen Brewsterin kulma kun valo tulee siihen esimerkiksi ilmasta.
Käytännön sovelluksia.
Modernit "kaksoispolarisaatiosäätutkat" mittaavat sekä pysty- että vaakapolarisaation sirontaa, ja päättelevät näiden eroista monia asioita sirottajien laadusta.
Polarisaatiota käytetään hyväksi myös tietokoneiden, laskimien ja matkapuhelimien nestekidenäytöissä. Auton takalasin jännitykset saadaan näkyviin polarisoivilla aurinkolaseilla. Mehiläiset puolestaan käyttävät sinitaivaan polarisoitumista hyväkseen suunnistaessa.
Satelliittilautasten polttopisteessä on osa joka vastaanottaa satelliitin lähetystä joko pysty- tai vaakapolarisaatiolla, jotta satelliitti pystyy lähettämään kaksi eri lähetystä täsmälleen samalla mikroaaltojen aallonpituudella.


Richard Axel.
Richard Axel (s. 2. heinäkuuta 1946, New York, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen hermotutkija. Hän sai lääketieteen Nobel-palkinnon vuonna 2004 yhdessä Linda B. Buckin kanssa. He saivat sen uraauurtavista hajuaistia koskevista tutkimuksistaan.


Linda B. Buck.
Linda B. Buck (s. 29. tammikuuta 1947, Seattle, Washington) on yhdysvaltalainen fysiologian ja biofysiologian tutkija, jolle myönnettiin yhdessl Richard Axeln kanssa vuonna 2004 Nobelin lääketieteen palkinto uraauurtavista hajuaistia koskevista tutkimuksista.


Reichswehr.
Reichswehr (kirjaimellisesti "Valtakunnanpuolustus") oli Saksan asevoimien nimi vuodesta 1921 vuoteen 1935, jolloin kansallissosialistinen hallitus nimesi sen uudelleen Wehrmachtiksi ("Puolustusvoima").
Nuoreen Weimarin tasavaltaan perustettiin 6. maaliskuuta 1919 "Vorläufige Reichswehr" (”väliaikainen valtakunnanpuolustus”), joka koostui "Vorläufige Reichsheerista" (”väliaikainen valtakunnanarmeija”) ja "Vorläufige Reichsmarinesta" (”väliaikainen valtakunnanlaivasto”). Saksalla ei saanut olla ilmavoimia Versailles’n rauhan rajoitusten mukaisesti.
30. syyskuuta armeija uudelleenjärjesteltiin "Übergangsheeriksi" (”väliaikainen armeija”). Tämä vaihe kesti 1. tammikuuta 1921 asti, jolloin Reichswehr perustettiin virallisesti. Rauhansopimus rajoitti armeijan koon 100 000 mieheen, mikä oli huomattava lasku vuodesta 1913, jolloin se koostui 780 000 miehestä. Tämä vaikutti miehistön laatuun positiivisesti: vain parhailla miehillä oli mahdollisuus jäädä armeijaan. Yhteensä noin 400 000 miestä palveli "Reichsheerissä" sen olemassa olon aikana.
Reichswehr ei ollut demokratian ystävä, mutta se pysyi aina lojaalina demokraattiselle Saksan hallitukselle. Armeija ei puuttunut hallituksen asioihin. Toisaalta näin ollen Adolf Hitler sai astua valtaan ilman Reichswehrin häirintää.
Vuosina 1933 ja 1934, Hitlerin tultua valtakunnankansleriksi Reichswehr aloitti salaisen laajennusohjelman, josta tuli julkinen Wehrmachtin perustamisen myötä 1935.


Pikakirjoitus.
Esimerkki sanojen muodostamisesta suomenkielisellä Neovius-Nevanlinnan järjestelmällä.
Pikakirjoitus eli stenografia on tavallista kirjoitusta nopeammaksi tarkoitettu kirjoitusjärjestelmä, jolla harjaantunut kirjoittaja pystyy kirjoittamaan puhetta muistiin samassa tai nopeammassa tahdissa. Nopeus perustuu yksinkertaistettuihin kirjainmerkkeihin ja lyhenteiden käyttämiseen. Eri kielille käytetään tavallisesti eri järjestelmiä, joissa kielten ominaispiirteet on otettu huomioon.
Pikakirjoitusta on käytetty muun muassa saarnojen, puheiden tai sanelun ylöskirjoittamiseen, eri maiden parlamenttien ja oikeusistuinten kokousten pöytäkirjojen tekemiseen sekä muistiinpanojen kirjoittamiseen.
Joillekin kielille on kehitetty myös pikakirjoituskoneita, joilla pystytään kirjoittamaan puhenopeudella.
Määritelmä ja nimitykset.
Suomalaisessa pikakirjoituskirjallisuudessa ei ole esitetty täsmällistä määritelmää pikakirjoitukselle. Ulkomaisessa kirjallisuudessa määritelmät ovat varsin erilaisia. Pikakirjoitushistorioitsija Christian Johnen esitti seuraavanlaisen määritelmän: Pikakirjoitus on tavallisen kirjoituksen rinnalle luotu keinotekoinen kirjoitus, jossa on erityiset merkit ja säännöt huomattavan kirjoituslyhyyden saavuttamiseksi. Kirjoitusjärjestelmien tutkija Peter T. Daniels esitti puolestaan luonnehdinnan: Pikakirjoitusta voidaan luonnehtia kirjoitusjärjestelmäksi, jolla sanat voidaan kirjoittaa puhenopeudella.
"Pikakirjoitus"-sanan rinnalla käytetään vierasperäistä nimitystä "stenografia". Se on johdettu kreikan kielen sanoista "stenos" (στενός), kapea, ja "graphein" (γράφειν), kirjoittaa. Sana on peräisin englantilaiselta John Willisiltä, joka käytti sitä (muodossa "stenographie") 1600-luvun alussa.
Myös "takygrafia" tarkoittaa pikakirjoitusta. Sanaa käytetään kuitenkin tavallisesti vain antiikin ja keskiajan pikakirjoituksesta.
Varhaishistoria.
Varhaisimmat viittaukset pikakirjoitusjärjestelmien käyttöön ovat peräisin muinaisesta Kreikasta ja Roomasta.
Kreikan pikakirjoitus.
Vuonna 1883 Kreikasta löydettiin 300-luvulta eaa. peräisin oleva marmorikivi (ns. Akropolis-kivi), johon hakatussa tekstissä kuvataan eräänlaista pikakirjoitusjärjestelmää. Kivi on kuitenkin melko pahasti vaurioitunut ja teksti vaillinainen, eikä kyseisestä järjestelmästä tai sen mahdollisesta käytöstä ole tarkkaa tietoa.
Vuodelta 155 on peräisin sopimus Keski-Egyptistä, jossa sovitaan, kuinka Panechotes antaa orjansa Chairammonin Apolloniokselle kahdeksi vuodeksi pikakirjoituksen opiskelua varten. 200-luvulta lähtien on peräisin enemmänkin papyruskääröjä ja vahatauluja, joissa on käytetty pikakirjoitusmerkkejä.
Noin 1100-luvulla kreikkalainen pikakirjoitus näyttää kuitenkin unohtuneen.
Latinan pikakirjoitus.
Varhaisimmat tiedot latinankielisen pikakirjoituksen käytöstä Rooman valtakunnassa ovat ensimmäiseltä vuosisadalta ennen ajanlaskun alkua. Vuonna 63 eaa. kirjoitettiin ns. Tiron merkeillä muistiin Cato nuoremman pitämä puhe senaatissa. Järjestelmä on saanut nimensä Marcus Tullius Tirosta, joka oli Ciceron vapautettu orja ja toimi hänen sihteerinään. Ei tiedetä kuitenkaan varmasti, oliko järjestelmä Tiron kehittämä vai käyttikö hän vain sitä.
Järjestelmästä tuli hyvin suosittu, ja muun muassa keisarit Augustus ja Titus osasivat pikakirjoituksen. 300-luvun lopulta lähtien myös kirkon piirissä alettiin käyttää pikakirjoittajia, kun kirkolliskokousten väittelyt haluttiin saada talteen.
700-luvun lopulla Kaarle Suuri määräsi, että papeille ja munkeille oli järjestettävä pikakirjoituksen opetusta, ja tältä ajalta on peräisin noin 13 000 Tiron merkkiä sisältävä luettelo, joka on tärkein lähde tämän järjestelmän nykyisen tuntemuksen kannalta.
Latinan pikakirjoituksen käyttö näyttää kuitenkin loppuneen 1070-luvun paikkeilla.
Nykyhistoria.
Pikakirjoitusjärjestelmien kehittäminen käynnistyi uudestaan Englannissa 1500-luvun lopussa, ja 1800-luvun alusta lähtien pikakirjoitus alkoi levitä laajemmin muuallekin. Uusia järjestelmiä kehitettiin erityisesti Englannissa, Ranskassa ja Saksassa. Muualla käytettiin varsinkin aluksi näiden kolmen maan järjestelmien muunnoksia, mutta myöhemmin myös itsenäisempiä järjestelmiä.
Englanninkieliset maat.
Uuden ajan ensimmäisen pikakirjoitusjärjestelmän julkaisi englantilainen Timothe Bright vuonna 1588. Järjestelmä sisälsi noin 500 merkkiä yksittäisille sanoille. Se oli kuitenkin hankalasti opittavissa, koska merkit oli opeteltava ulkoa kukin erikseen. Mikäli tietylle sanalle ei ole omaa merkkiä, se piti kirjoittaa sanan synonyymin ja alkukirjaimen avulla.
Samoihin aikoihin englantilainen Peter Bales kehitti oman järjestelmänsä. Ei tiedetä varmasti, kumpaa kehitettiin tai käytettiin aikaisemmin, mutta Bales julkaisi omansa vuonna 1590, kaksi vuotta Brightin jälkeen.
John Willisin vuonna 1602 julkaisema järjestelmä oli edeltäjiään selvästi helpommin opittava. Se sisälsi aakkoston, jonka avulla sanoja voitiin kirjoittaa, eikä tarvinnut opetella tuhansia erillisiä merkkejä.
Seuraavaksi järjestelmiä julkaisivat mm. Edmond Willis 1618, Thomas Shelton 1626 ja Theophilus Metcalfe 1633. Samuel Pepys kirjoitti Sheltonin järjestelmällä kuuluisat päiväkirjansa. Sheltonin järjestelmä levisi myös Ruotsiin, kun Johan Swan oli sovittanut sen ruotsin kielelle 1660-luvulla ja käytti sitä työskennellessään Ruotsin valtaneuvostossa. Swan ei kuitenkaan levittänyt pikakirjoitustaitoa, ja järjestelmä unohtui hänen jälkeensä.
John Byrom kehitti 1720-luvulla järjestelmän, joka loi pohjan nykyaikaisten geometristen järjestelmien kehittämiselle.
Useimmat 1600- ja 1700-luvun järjestelmät olivat lyhytikäisiä, mutta Samuel Taylorin vuonna 1786 julkaisema järjestelmä säilyi käytössä noin sata vuotta. Siitä tehtiin myös muunnoksia useille muille kielille, mm. espanjalle, portugalille, italialle ja ruotsille.
Englanninkielisistä järjestelmistä merkittävimmiksi tulivat Isaac Pitmanin (1837) sekä John Robert Greggin (1888) järjestelmät. Greggin järjestelmästä tuli suosittu erityisesti Yhdysvalloissa. James Hillin vuonna 1966 julkistama Teeline-järjestelmä on noussut suosituksi Britanniassa.
Ranska.
Jacques Cossard julkaisi ensimmäisen ranskalaisen pikakirjoitusjärjestelmän vuonna 1651. Kyseessä oli itsenäinen geometrinen järjestelmä, joka ei perustunut aikaisempiin englantilaisiin järjestelmiin. Oppikirjan painosmäärät olivat kuitenkin pieniä, eikä järjestelmän käyttämisestä ole säilynyt tietoa. Charles Alois Ramsay julkaisi käännöksen englantilaisesta Sheltonin järjestelmästä vuonna 1681. Jean Coulon de Thévenot julkaisi vuonna 1788 järjestelmän, jossa konsonanttien ja vokaalien merkit liittyivät sulavasti yhteen, mutta useampitavuisissa sanoissa kukin tavu kirjoitettiin erikseen, ja kynä piti niiden välillä nostaa paperista, mikä hidasti kirjoittamista.
Théodore Pierre Bertinin järjestelmä vuodelta 1792 pohjautui englantilaiseen Taylorin järjestelmään. Bertinin järjestelmällä pystyttiin kirjoittamaan puhenopeudella, minkä ansiosta se voitti suosiossa Coulonin järjestelmän.
Ranskassa pikakirjoituksen tarve kasvoi suuren vallankumouksen jälkeen, kun parlamentaarinen elämä virisi. Järjestelmiä julkaisivat muun muassa Louis Félix Conen de Prépéan, Aimé Paris, Louis Prosper Guénin, Hippolyte Prévost, Albert Delaunay ja Émile Duployé. 1900-luvulla suosituimmiksi jäivät Prévost-Delaunay ja Duployé.
Saksankieliset maat.
Saksalaisella Gabelsbergerin järjestelmällä kirjoitettua tekstiä.
Ensimmäisen saksankielisen pikakirjoituksen oppikirjan laati Carl Aloys Ramsay vuonna 1678. Järjestelmä oli lähes suora kopio englantilaisesta Sheltonin järjestelmästä. Oppikirjasta julkaistiin useita painoksia, mutta ei ole tiedossa, missä määrin järjestelmää käytettiin..
Vuonna 1796 Friedrich Mosengeil julkaisi järjestelmän, joka pohjautui Théodore-Pierre Bertinin tekemään ranskankieliseen versioon englantilaisesta Taylorin järjestelmästä. Siinä ainoastaan konsonanteille oli omia merkkejä, ja vokaalit merkittiin sanan ympärille pisteillä tai viivoilla. Samaa merkkiä saatettiin käyttää kuitenkin useammalle eri konsonanttiyhdistelmälle, ja yksittäiset sanan keskellä olevat vokaalit jätettiin merkitsemättä, mikä hankaloitti tekstin lukemista.
Heti seuraavana vuonna 1797 Karl Gottlieb Horstig julkaisi uuden järjestelmän, joka muistuttaa englantilaisia Taylorin ja Lewisin järjestelmiä, mutta on selvästi itsenäisempi kuin Mosengeilin järjestelmä. Horstigin järjestelmä tuli laajaan käyttöön: sitä muun muassa opetettiin Jenan yliopistossa, ja sillä oli käyttäjiä eri parlamenteissa noin sadan vuoden ajan.
Franz Xaver Gabelsberger kehitti 1800-luvun alussa järjestelmän, josta tuli erittäin suosittu, ja joka sovitettiin myös useille muille eurooppalaisille kielille. Useimmista aikaisemmista järjestelmistä poiketen kyseessä oli ns. kursiivinen järjestelmä: sen merkit koostuivat tavallisen kaunokirjoituksen kirjainten muodoista, ja ne liitetään sulavasti toisiinsa yhtenäisellä viivalla.
Saksassa kehitettiin muitakin järjestelmiä, mm. Stolze, Stolze–Schrey ja Arends, ja käytössä oli useita näistä rinnakkain. 1900-luvun alussa haluttiin päästä yhtenäiseen järjestelmään, mutta eri koulukuntien oli vaikea päästä yhteisymmärrykseen, kunnes vuonna 1924 saatiin sovituksi Saksan yhtenäisjärjestelmä, joka oli Gabelsbergerin ja Stolze–Schreyn välimuoto.
Pikakirjoitus Suomessa.
Suomessa alettiin käyttää pikakirjoitusta 1860-luvulla, tosin aluksi vain ruotsin kielellä. Suomen senaatti lähetti vuonna 1861 kolme miestä Saksaan oppimaan pikakirjoitusta, jotta Suomenkin valtiopäivillä saataisiin puheet kirjoitettua pikakirjoituksella muistiin. Miehet perehtyivät saksalaiseen Gabelsbergerin järjestelmään, ja Suomeen palattuaan J. E. Svan alkoi kouluttaa lisää pikakirjoittajia.
Suomen kielelle kehitettiin 1870-luvulla kaksi järjestelmää: Neovius-Nevanlinnan ja Wilhelm Fabritiuksen järjestelmät. Fabritiuksen järjestelmän käyttö oli vähäistä, ja Neovius-Nevanlinnan järjestelmä jäi pian ainoana käyttöön. Sitä on käytetty erityisesti valtiopäivillä istuntojen puheenvuorojen kirjaamiseen.
Vuonna 1872 perustettiin Suomen pikakirjoittajayhdistys, joka on edelleen toiminnassa ja muun muassa julkaisee Pikakirjoituslehteä.
Pikakirjoituksen käyttö.
Pikakirjoitusta on käytetty jo varhain julkisten puheiden ja saarnojen muistiinmerkitsemiseen, ja parlamenttien ja oikeusistuinten istuntoja on tallennettu pikakirjoituksella. Myös liike-elämä on ollut merkittävä pikakirjoittajien työllistäjä, mutta sanelukoneiden, tietokoneiden ja tekstinkäsittelyohjelmien yleistymisen myötä pikakirjoituksen käyttö on vähentynyt.
Pikakirjoitusnopeudet.
Kirjoitusnopeuksia mitataan nykyisin yleensä tavuina minuutissa. Ainakin Britanniassa ja Yhdysvalloissa käytetään kuitenkin mittayksikkönä sanoja minuutissa, kuten Suomessakin käytettiin aikaisemmin.
Kun Suomessa opetettiin pikakirjoitusta valinnaisena aineena oppikouluissa, pidettiin hyvänä saavutuksena, jos oppilas ensimmäisen opetusvuoden jälkeen pystyy kirjoittamaan melko virheettömästi 50 tavun minuuttinopeudella. Toisen opetusvuoden jälkeen noin kolmannes oppilaista pystyi kirjoittamaan 100 tavun minuuttinopeudella, parhaat jopa 150 tavun nopeudella.
Ruotsalainen pikakirjoittaja ja kielitieteilijä Hans Karlgren arvioi, että kotitarpeikseen pikakirjoitusta käyttävä saavuttaa jonkin ajan kuluessa nopeuden 125–175 tavua minuutissa. Kokouspikakirjoittaja voi pärjätä 250 tavulla minuutissa, mutta selviää huolettomammin, jos pystyy kirjoittamaan noin 300 tavua minuutissa. Suomessa valtiopäiväpikakirjoittajien pätevyysvaatimuksena oli alun perin 100 sanaa (n. 250 tavua) minuutissa, mutta myöhemmin vaatimuksia nostettiin asteittain, ja päädyttiin 325 tavuun minuutissa
Kansainvälisen pikakirjoitusjärjestön Interstenon kilpailuissa nopeimmat kirjoittajat ovat 2000-luvulla kirjoittaneet noin 350–500 tavua minuutissa. Paras suomalaistulos kautta aikojen on Veikko Sorsalla, joka saavutti vuonna 1969 tuloksen 525 tavua minuutissa eli noin 3,5 sanaa sekunnissa. Normaali puhenopeus on noin 200–300 tavua minuutissa.
Pikakirjoitusjärjestelmien luokittelu.
Pikakirjoitusjärjestelmät voidaan jakaa "geometrisiin" ja "kursiivisiin" järjestelmiin. Geometrisissa järjestelmissä merkkeinä on suoria viivoja, ympyränkaaria ja pisteitä. Merkit ovat mahdollisimman lyhyitä ja saman sanan sisältämät peräkkäiset merkit yhdistetään toisiinsa ilman sideviivoja. Tällöin merkkien välille voi kuitenkin tulla kulmia, jotka hankaloittavat kirjoittamista. Muun muassa englantilainen Pitmanin järjestelmä ja ranskalainen Duployén järjestelmä ovat geometrisia.
Kursiivisissa järjestelmissä merkkien kirjoittaminen ja niiden liittäminen toisiinsa on pyritty saamaan mahdollisimman sulavaksi ja nopeaksi. Suurin osa merkeistä on samansuuntaisia, ja ne yhdistetään tavallisesti ilman teräviä kulmia. Kursiivisia järjestelmiä ovat muun muassa Saksan yhtenäisjärjestelmä, suomalainen Neovius-Nevanlinnan järjestelmä ja ruotsalainen Melinin järjestelmä. Yhdysvalloissa suosittua Greggin järjestelmää pidetään geometristen ja kursiivisten järjestelmien välimuotona.
Kursiiviset järjestelmät eroavat keskenään muun muassa vokaalien merkitsemisen osalta, ja niitä luokitellaan "vokaalin kirjoittaviin" ja "vokaalin osoittaviin" järjestelmiin. Esimerkiksi Melinin järjestelmä on vokaalin kirjoittava järjestelmä. Siinä vokaalit kirjoitetaan aina niiden omilla merkeillä. Saksalaisista järjestelmistä merkittävimmät ovat pääosin vokaalin osoittavia, samoin kuin Neovius-Nevanlinnan järjestelmä. Niissä konsonanttien merkkejä vahventamalla tai niiden välistä etäisyyttä tai pystysuuntaista sijaintia vaihtelemalla voidaan ilmaista väliin tuleva vokaali.
Kirjoitusjärjestelmien tutkija Peter T. Daniels esitti kirjassa "The World's Writing Systems" pikakirjoitusjärjestelmien luokittelun kolmeen ryhmään: sanakirjoitukset ("logographic"), sanojen kirjoitusasuun perustuvat ("alphabetic") ja sanojen äänneasuun perustuvat ("phonotypic"). Sanakirjotuksia ovat muun muassa Tiron merkit ja Timothe Brightin järjestelmä. Vanhoista englantilaisista järjestelmistä esimerkiksi Willisin ja Sheltonin järjestelmät perustuivat sanojen kirjoitusasuun, samoin uudemmista esimerkiksi Notescript-järjestelmä. Pitmanin ja Greggin järjestelmät puolestaan perustuvat sanojen äänneasuun.
Konepikakirjoitus.
Yhdysvaltalainen Stenograph-pikakirjoituskone 1900-luvun puolivälin paikkeilta.
Perinteisen käsipikakirjoituksen lisäksi tekstiä voidaan kirjoittaa pikakirjoituskoneilla, joissa kukin sormi hallitsee samanaikaisesti yhtä tai kahta näppäintä. Kirjaimet tulevat viivastolle aina samaan paikkaan riviä, joten tarvitaan erityinen lyhentämisjärjestelmä. Konemalleja on useita, ja erään näppäimistö muistuttaa jopa pianon koskettimia.
Nykyään konepikakirjoitus voidaan tulkita nk. CAT-järjestelmällä eli tietokoneavusteisella käännöksellä. Se on mahdollistanut puheiden tosiaikaisen tulkitsemisen, mitä käytetään muun muassa television tekstityksessä kuulovammaisille. Suomen kielelle ei ole kuitenkaan kehitetty konepikakirjoitusjärjestelmiä.


Jürgen Habermas.
Jürgen Habermas (s. 18. kesäkuuta 1929 Düsseldorf) on saksalainen filosofi ja yhteiskuntateoreetikko, joka tunnetaan erityisesti kommunikatiivisen rationalismin ja julkisuuden () teorioiden kehittäjänä. Habermas edustaa kriittistä teoriaa ja pragmatismia.
Habermas itse näkee jatkavansa Kantin ja valistusajan sekä demokraattisen sosialismin perinteessä painotuksellaan, jonka mukaan ihmiskunta kykenee saavuttamaan järjenkäytön avulla inhimillisemmän ja tasa-arvoisemman maailman.
Työ.
Habermas pitää tärkeimpänä saavutuksenaan kommunikatiivisen järjen tai kommunikatiivisen rationalismin käsitteen ja teorian kehittämistä, joka eroaa perinteisestä rationalismista sijoittamalla järjen henkilöidenvälisen viestinnän rakenteisiin eikä niinkään tietoisiin henkilöihin tai todellisuuteen.
Monet suhtautuvat Habermasin ajatuksiin kriittisesti, etenkin postmodernistit, poststrukturalistit ja feministit.


Reichsführer-SS.
Reichsführer-SS () oli natsi-Saksan SS-joukkojen ylipäällikön arvo vuosina 1925–1945. Varsinaiseksi SS:n sotilasarvoksi se otettiin vuonna 1934 pitkien puukkojen yön jälkeen, jolloin siitä tuli Saksan armeijan sotamarsalkan arvoa vastaava.
Reichsführer SS:n mukaan nimettiin myös 16. SS-panssarikrenatööridivisioona "Reichsführer SS".


Kimola.
Kimola on noin 200 asukkaan kylä Kouvolassa Pyhäjärven rannalla. Kylä on tunnettu erityisesti Kimolan kanavasta, jonka itäpäässä se sijaitsee. Kesäisin kylä täyttyy kesäasukkaista. Kimola kuului Jaalan kuntaan vuoteen 2008 saakka.


Kimolan kanava.
Kimolan kanava on Pohjois-Kymenlaaksossa Kymijoen vesistössä oleva uittokanava, joka sijaitsee Iitin ja Kouvolan kuntien alueella.
Seitsemän kilometriä pitkä Kimolan kanava yhdistää Kymijoen yläjuoksun Konniveden ja Pyhäjärven. Sen länsipää on Iitin Vuolenkoskella ja itäpää Kouvolan Kimolassa. Kanava rakennettiin helpottamaan puutavaran uittoa Päijänteeltä Kymijoen varren tehtaisiin. Kanava oikaisi niin sanotun Kymijoen mutkan ja sen varrella olevat Vuolenkosken ja Mankalan voimalaitokset, ja siten lyhensi uittomatkaa lähes 30 kilometriä. Kimolan kanavassa ei ole sulkuja, vaan vedenpinnan tasaa kallionleikkaukseen rakennettu 12 metriä korkea pato, jonka alapuolelle tukkiniput siirrettiin suurella nosturilla. Alakanavasta tukit jatkoivat matkaansa virtauksen mukana ensin noin 20 metriä pitkän kalliotunnelin läpi ja sitten avokanavaa pitkin kohti Pyhäjärveä. Kanavalla on leveyttä kahden nippujonon verran.
Kanavan rakentaminen aloitettiin vuonna 1962 ja se vihittiin käyttöön elokuussa 1966. Uittopuomien ja muiden rakenteiden viimeistely jatkui kuitenkin vuoteen 1969 asti. Rakennuttajana oli silloinen Tie- ja vesirakennushallitus.
Tukinuitto kanavassa lopetettiin suurilta osin vuonna 1999 ja viimeiset puut uivat Kimolan kautta 14. elokuuta 2002. Vuolenkosken ja Jaalan alueen kotiseutu- ja kylätoimikunnat ovat esittäneet, että Kimolan kanava tulisi muuttaa sulkukanavaksi matkailuliikennettä palvelemaan. Tätä tarkoitusta varten perustettu Vesitieyhdistys on esittänyt myös koko Kymijoen kanavointia Suomenlahteen, jolloin Kimolan kanavasta tulisi yksi reitin, Kymijoen kanavan sulkukanavista. Rakennustyöt olisivat kuitenkin erittäin haasteellisia ja kalliita. Lisäksi uittosäännön mukaan olisi huomioitava tukinuiton jatkumisen mahdollisuus. Järvi-Suomen Uittoyhdistys on ilmoittanut uiton päättyneen toistaiseksi, ei lopullisesti.
Konsulttiyritys Pöyry Oy julkaisi vuonna 2011 esiselvityksen, jonka mukaan Kimolan kanavan vanhan nippunosturin ja padon purkaminen ja niiden korvaaminen sululla olisi kannattavaa. Uusi sulku olisi 35 metriä pitkä, 8 metriä leveä, 12 metriä korkea ja sen syväys olisi 3,5 metriä. Pelkkä sulun rakentaminen maksaisi 6,2 miljoonaa euroa, mikä lisäksi kanavan ylittävien teiden korottaminen maksaisi pari miljoonaa euroa. Rakentamis- ja ylläpitokustannuksista vastaisi todennäköisesti valtio. Sulun rakentaminen edistäisi alueen matkailua ja rantarakentamista, ja kanavassa voitaisiin kuljettaa myös rahtia.
Nykyisin kanavanvarressa järjestetään paljon onkimiskilpailuja. SM-onkikisat on pidetty Kimolan kanavalla vuosina 1990, 2007 ja 2009. Jaalan puoleisella Kimolanlahdella vietetään vuosittain elokuussa Kanavan tulet -kylätapahtumaa.


Gregor Strasser.
Gregor Strasser (31. toukokuuta 1892 Geisenfeld – 30. kesäkuuta 1934) oli ensimmäisiä Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen johtajia. Strasser murhattiin puoluejohtaja Adolf Hitlerin määräyksestä pitkien puukkojen yönä kesällä 1934.
Gregor Strasser syntyi baijerilaiseen katoliseen perheeseen ja sai farmaseutin koulutuksen. Ensimmäisessa maailmansodassa hän palveli upseerina ja sai ansioistaan rautaristin. Sodan jälkeen hän liittyi Freikorpsiin ja myöhemmin kansallissosialistiseen puolueeseen, jossa hänestä tuli eräs tärkeimpiä jäseniä.
Strasser otti osaa oluttupavallankaappaukseen 8.–9. marraskuuta 1923 ja joutui vankilaan. Toukokuussa 1924 hänet vapautettiin puolen vuoden vankilassaolon jälkeen, koska hän tuli valituksi Reichstagin jäseneksi. Hitlerin ollessa vangittuna hän toimi lyhyen aikaa puolueen johtajana. Strasseria pidetään Heinrich Himmlerin ”löytäjänä” ja suosittelijana.
Vuonna 1925 hänestä tuli Pohjois-Saksan puoluejohtaja ja yhdessä veljensä Otto Strasserin kanssa hän alkoi kontrolloida kansallissosialistista "Arbeiter Zeitung" -lehteä.
Strasser oli vakaumuksellinen sosialisti kuten SA:n johtaja Ernst Röhm. Hänen mielestään Saksan vauraus piti jakaa uudelleen ja niinpä hän vastusti Hitlerin tukea merkittäville teollisuusjohtajille kuten Emil Kirdorfille. Hänen puheensa aiheuttivat sen, että Kirdorf ja muut johtajat hylkäsivät puolueen joksikin aikaa aiheuttaen ongelmia Strasserin suhteessa Hitleriin ja muihin puoluejohtajiin.
Joulukuussa 1932 Paul von Hindenburg kutsui Kurt von Schleicherin valtakunnankansleriksi ja Strasserin tämän varamieheksi. Schleicher toivoi, että Strasserin kautta hän voisi kontrolloida koko kansallissosialistisen puolueen vasemmistosiipeä. Hitler ja Hermann Göring kyseenalaistivat nimityksen väittämällä, että se oli yritys hajottaa puolue kahtia. Tämän jälkeen korkein natsijohto kokoontumisessaan päätti kieltäytyä tunnustamasta Strasserin asemaa. Puolueen yhtenäisyyden vuoksi Strasser erosi kaikista puolueviroistaan ja siirtyi työskentelemään suureen kemikaalitehtaaseen.
30. kesäkuuta 1934 pitkien puukkojen yönä Strasser pidätettiin ollessaan kotonaan lounaalla Hitlerille uskollisten puoluelaisten kanssa. Hänet vietiin vankilaan, jossa hänet myöhemmin ammuttiin.


Ra.
Ra (tai Re) on yksi vanhimmista muinaisessa Egyptissä palvotuista jumalista. Ra oli auringonjumala, mutta Rata palvottiin alun perin luojajumalana Heliopoliksessa (muinaisegyptinkieliseltä nimeltään Iunu).
Ilmenemismuodot.
Ra kuvattiin yleensä egyptiläisessä taiteessa haukkapäisenä ihmisenä, jonka pään yläpuolella oli auringonkerä ja sitä ympäröivä käärme. Hänet kuvattiin usein kantamassa was-sauvaa. Tämä Ran ilmenemismuoto on helposti sotkettavissa Horuksen vastaavaan ilmenemismuotoon. Ra ja Horus liittyivätkin läheisesti ominaisuuksiltaan toisiinsa. Ra'lla oli myös muita esiintymismuotoja mm. oinaspäinen auringon kehrää kantava ihminen ja skarabeen (sontiainen) pyörittämä auringon kehrä. Ihmiskunnan tuhoamisen myytissä Ra kuvataan jo vanhana miehenä, mutta jonka luut ovat hopeaa, liha kultaa ja hiukset jalokiviä.
Vaikutus yhteiskuntaan.
Ra oli muinaisegyptiläisessä uskonnossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä jumalista. Tämä johtuu lähinnä siitä, että muinaisegyptiläiset kokivat auringon hyvin tärkeäksi heidän maansa hyvinvoinnin kannalta. Muinaisegyptiläisillä oli tapana selittää luonnossa tapahtuvia ilmiöitä jumaluuksien kautta ja siten myös Ra sai alkunsa. Auringon jumalia oli monia, mutta Ra nousi ylitse kaikkien pääasiallisesti palvotuksi auringon jumalaksi. Neljännen dynastian aikana hallinnut Djedefre (n. 2566–2558 eaa.) otti käyttöön uuden nimikäytännön, jossa yhtenä faaraon viidestä nimestä oli "Ran poika". Ran nimen ottivat käyttöön myös useat myöhemmät faaraot osana nimeään mm. Ramses II (Rasta syntynyt), jonka hallitsijanimi oli Usermaatra (Ran oikeudenmukaisuus on vahva).
Faaraoiden kuoltua, halusivat faaraot mahdollisimman lähelle Ra jumalaa.
Aurinkolaiva-myytti.
Muinaisegyptiläisillä oli monia eri myyttejä siitä kuinka aurinko matkasi taivaan halki. Yleisin näistä oli kuitenkin ns. Aurinkolaiva-myytti. Tässä myytissä aurinko nähdään laivana, jolla monet eri jumalat purjehtivat vuorokauden 24 portin läpi. Päivällä Aurinkolaiva purjehtii taivaan halki ja illan koittaessa se joutuu kulkemaan tuonpuoleisen läpi, jossa aurinkolaivan jäsenet taistelevat pimeyden voimia vastaan. Pahimpana Ran vihollisena nähtiin Apep-käärme joka yritti nielaista auringon, näin saattaen voimaan ikuisen pimeyden maan päällä. Mikäli Aurinkolaivan miehistö kuitenkin selviytyi taistelusta voitokkaana, pääsi Aurinkolaiva poistumaan tuonpuoleisesta kuljettuaan yön 12 portin läpi ja nousemaan taas aamulla taivaalle. Mikäli taistelu pimeyden voimia vastaan kesti tavallista pidempään (auringonpimennys tai pilvinen päivä) saattoi Aurinkolaiva jäädä manalaan koko päiväksi, jolloin aurinko ei paistanut. Kuitenkin lopulta pimeyden voimat voitettiin ja Aurinkolaiva pääsi taas nousemaan taivaalle.
Ra ja muut jumalat.
Ra yhdistettiin erityisesti Uuden valtakunnan (n. 1550–1069 eaa.) useisiinkiin muihin jumaliin. Tätä yhdistämistä kutsutaan synkretismiksi. Monet egyptologit uskovat, että tällaisen jumalien liittämisen takana ovat monesti olleet erilaiset poliittiset liittoumat mm. eri kaupunkien välillä.
Merkittävin Ran synkretisoitu muoto lienee Amon-jumalan kanssa yhdistettäessä syntynyt Amon-Ra. Amon oli Uuden valtakunnan aikana hyvin tärkeässa asemassa, sillä se oli Thebassa palvottu pääjumala jonka papistolla oli hyvin paljon vaikutusvaltaa. Yhteenliitettynä Amon-Rasta tuli todellinen jumalten kuningas.
Toinen merkitykseltään suuri yhdistetty muoto oli Horakhty (kahden horisontin Horus) jumalan kanssa tapahtunut. Horakhty oli myös haukkajumala, joten oli luonnollista sulauttaa se Ran kanssa yhdeksi Ra-Horakhty auringon jumalaksi.
Uuden valtakunnan aikaisissa Kuninkaiden laaksoon tehdyissä faaraoiden haudoissa esiintyvässä "Ran litaniassa" Ra yhdistetään myös läheisesti Osiris-jumalaan.
Ran silmä.
Ran silmä koettiin usein lähes itsenäisenä jumaluutena, joka pystyi toimimaan oman tahtonsa mukaan. Yleensä Ran silmä yhdistettiin joko Hathoriin sen lempeämmässä muodossa tai Sekhmetiin sen raivoisassa muodossa. Ra lähetti myytissä silmänsä tuhoamaan ihmiskuntaa. Tässä tapauksessa silmä toimi itsenäisesti, eikä se edes ollut Ran suorassa kontrollissa.
Ihmiskunnan tuhon myytti.
Ihmiskunnan tuhon myytin kerrotaan sijoittuvaan aikaan jolloin Ra oli sekä jumalaisen, että ihmisten maan kuninkaana. Koska Ra oli maan päällä ihmisen muodossa, hänen kehonsa oli myös vanheneva. Hallittuaan tuhansia vuosia maan päällä, hän tuli vanhaksi ja ihmiset alkoivat nauraa hänelle. He pilkkasivat ja solvasivat Rata ja vaativat uutta hallitsijaa joka olisi ollut Ran suurin vihollinen käärmemäinen jumala Apep. Kuultuaan ihmiskunnan suunnittelevan kapinaa häntä vastaa, Ran ensimmäinen ajatus oli tuhota kaikki ihmiset, mutta hän päätti kuitenkin kysyä ensin neuvoa. Ra kutsui koolle muita jumaluuksia, joiden joukossa tuli olla Shu, Tefnut, Geb, Nut, Nun ja eteenkin jumalatar jota hän kutsui silmäkseen (jumalatar Hathor lempeässä muodossaan tai Sekhmet raivoisassa muodossaan).
Jumalat saapuivat palatsiin ja kumarsivat Ran edessä, joka kysyi heiltä neuvoa. Yksimielisesti jumalat ehdottivat että Ra lähettäisi silmänsä teurastamaan ihmiset jotka yrittivät paeta aavikolle. Ra päätti toimia neuvon mukaan ja lähetti silmänsä tuhoamaan ihmisiä.
Vuorokauden jatkuneen teurastuksen jälkeen Ra kuitenkin alkoi tuntea myötätuntoa ihmisiä kohtaan ja koki että ihmisille oli jo näytetty kenellä valta todella oli. Hänen silmänsä, joka nyt oli Sekhmet, oli kuitenkin vallannut verenhimo ja Ra ei pystynyt enää pysäyttämään jumalatarta, joka oli valmis tuhoamaan koko ihmiskunnan. Ra päätti toimia ennen kuin tämä tulisi tapahtumaan. Hän lähetti nopean lähettilään Assuaniin hakemaan suuren määrän punaista okraa ja viemään sen Ran temppeliin Heliopoliksessa, jossa Ran ylipappi käskytti apulaistyöntekijät murskaamaan okran hienojakoiseksi jauheeksi ja valmistamaan 7000 ruukkua olutta. Koko yön jatkuneen urakan jälkeen olut oli valmista ja siihen sekoitettiin hienoksi jauhettu okra, joka värjäsi sen punaiseksi. Ra heräsi hyvin aikaisin aamulla ja käski kaataa valmistetun oluen pelloille, joille Sekhmetin oli määrä palata jatkamaan teurastustaan.
Sekhmetin saapuessa paikalle hän huomasi punaiseksi värjätyn oluen ja luuli sitä ihmisen vereksi. Juotuaan ahnaasti kaiken oluen, jumalatar tuli niin vahvaan humalaan, että hän ei muistanut enää tehtäväänsä, vaan nukahti pellon reunaan. Näin ihmiskunta oli pelastettu.
Ra oli saanut ihmiskunnan pelastettua ja jumalattaren rauhoitettua, mutta kokemus oli ollut hänelle liikaa. Hän halusi luovuttaa vallan Thotille, jonka tuli opettaa ihmisille kirjoitustaitoa, ja siirtyi pyhän lehmän selässä taivaalle, jossa hän ryhtyi johtamaan Aurinko-laivaa.


Isopunasarja.
Isopunasarja ("Clivia miniata") on narsissikasvien heimoon ("Amaryllidaceae") kuuluva kasvi, joka tuotiin Eurooppaan Etelä-Afrikasta 1800-luvulla. Kasvi on saanut nimensä lady Charlotte Cliven mukaan, joka kasvatti sitä ensimmäisenä Englannissa.
Lajista on jalostettu useita huonekasveina kasvatettavia lajikkeita. Yleisimpiä ovat oranssikukkaiset lajikkeet, mutta isopunasarjoja on myös puna- ja keltakukkaisia ja kaksivärisiä.
Tuntomerkit.
Isopunasarjalla on paksut juuret, joiden yläosa muistuttaa jonkin verran sipulia. Kapeat, noin puolen metrin mittaiset tummanvihreät lehdet lähtevät suoraan juurakosta. Eri kantaa olevien punasarjojen lehdet eroavat toisistaan: toisella lehdet ovat kapeat, pitkät ja teräväkärkiset, toisen lehdet ovat lyhyemmät, leveämmät ja pyöreäkärkiset. Lehdet kasvavat viuhkamaisesti kahteen vastakkaiseen suuntaan. Kukkavarsi nousee keväällä lehtien välistä. Noin viiden sentin läpimittaiset kukat muodostavat kukkavarren latvaan pallomaisen kukinnon, jossa voi olla useita kymmeniä kukkia. Vanhassa yksilössä kukkavarsia voi nousta useita, jolloin kukinta voi kestää jopa kaksi kuukautta.
Isopunasarjan lehtien ja kukkavarsien maitiaisneste sekä juuret ovat myrkyllisiä. Isopunasarjan lisäksi huonekasveina kasvatetaan myös sen sukulaislajeja pikkupunasarjaa ("Clivia nobilis"), "Clivia gardeniita" ja "Clivia caulescensia".
Hoito.
Isopunasarja on kaunis viherkasvi varjoisassakin paikassa. Kukinta vaatii kuitenkin kohtalaisesti valoa ja talvisen lepokauden varsin viileässä, noin 12–15 °C:n lämpötilassa. Talvilevon aikana kasvia kastellaan niukasti.
Multa vaihdetaan keväällä kukinnan jälkeen. Nuoret yksilöt tarvitsevat uuden mullan vuosittain, vanhat viihtyvät samassa mullassa kaksi tai kolmekin vuotta. Kesällä kasvia kastellaan varsin runsaasti, mutta niin että mullan pinta saa kastelujen välillä kuivahtaa. Juuret kärsivät liiasta märkyydestä. Keskikesällä kasvin voi sijoittaa myös varjoisaan paikkaan ulos. Kasvukauden aikana kasvia lannoitetaan parin viikon välein.
Lisääminen.
Isopunasarja kasvattaa vanhetessaan sivuversoja, jotka vähitellen täyttävät ruukun. Kasvia voi lisätä jakamalla mullanvaihdon yhteydessä. Kullakin istutettavalla osalla pitää olla omat juuret ja vähintään neljä lehteä.


Aisti.
Aisti on eliön keino havainnoida ympäristöään. Kuhunkin aistiin liittyy sille ominainen aistinelin. Eliö voi saada havaintoon perustuvaa tietoa ympäristöstään vain aisteillaan. Eliön kuva ympäristöstä, todellisuudesta, on siis aina rajallinen.
Ihmisen aistit.
Ihmisen aistien lukumäärä riippuu täysin määrittelijästä. Esimerkiksi tuntoaistin alueella on erittäin monta erilaista vastaanotinta eli reseptoria, jolloin vaikkapa kutituksen aistiminen sisältää vaikeita määrittelykysymyksiä. Perusaisteissa seuraava jäsennys on ehkä toimivin: makuaisti, hajuaisti, näköaisti, kuuloaisti, tuntoaisti, tasapainoaisti ja sisätuntemusaisti. Esimerkiksi. nälkä yms. on sisätuntemus. Tuntoaisti voidaan jakaa kosketus-, värinä- lämpö- kylmä- kipu- asento- ja paineaistiin. Näitä aisteja ilmenee myös pinnallisilla limakalvoilla. Ihon aistien reseptoreita ovat vapaat hermopäätteet ja pääte-elimet, jotka esimerkiksi reagoivat erikseen paineeseen ja värinään. Normaalisti kehittyvän lapsen aistit integroituvat toimimaan hyvin yhdessä ja ihmisen havainto itsestään ja ympäristöstään koostuu monien aistien antamaan kokonaiskuvaan (ns. "sensorinen integraatio").
"Kuudennesta aistista" puhuttaessa tarkoitetaan vaistoa tai muuta paranormaaliksi luokiteltavaa aistimistoimintaa, kuten kykyä tietää asioita ennakolta. Tätä aistia ei ole tieteellisesti pystytty todentamaan.
Ihmisen kykyä aistia muuta sähkömagneettista säteilyä kuin valoa ja lämpösäteilyä on myös tutkittu, mutta todisteita tällaisesta sähköyliherkkyydestä ei ole saatu.
Eläinten aistit.
Eläinkunnassa muilla eläimillä esiintyy aisteja, joita ihmisellä ei ole. Esimerkiksi hait paikantavat saaliitaan niiden elintoiminnoillaan lähettämien heikkojen sähköimpulssien perusteella. Myös nokkaeläimillä on sähköaisti. Linnuilta on löydetty herkkyyttä magnetismille, jonka avulla ne suunnistavat maan magneettikentässä. Lepakot taas käyttävät lähettämiensä äänien kaikumiseen perustuvaa kaikuluotausta ympäristön esineiden havainnointiin ja saaliiden löytämiseen. Kaloilla on kylkiviiva-aisti, jolla aistitaan ympäristön värähtelyjä, petokalat käyttävät aistia saalistukseen ja saaliskalat suojautumiseen petokaloilta. Kalkkarokäärmeillä on infrapuna-aisti. Koiria käytetään monissa tehtävissä niiden erinomaisen hajuaistin takia. Monilla eläimillä aistit ovat tarkempia kuin ihmisellä tai ne toimivat eri osassa valon tai äänen spektriä kuin ihmisen aistit.


Avaruuslentokone.
Avaruuslentokone on kiitotieltä lähtevä ja lentokoneen tavoin ilmakehän alaosien läpi kulkeva avaruusalus. Avaruussukkulat olivat ainoa operatiivisessa käytössä ollut miehitetty avaruuslentokone. Ne tosin laukaistiin pystysuoraan kahdella apurakentilla ja sukkulan kolmella omalla rakettimoottorilla, joten niitä ei tavallisesti kuitenkaan lasketa avaruuslentokoneiksi. Sukkulat laskeutuivat Maahan liitämällä ilmakehän läpi ja laskeutuvat kiitotielle. X-37 on yhdysvaltalainen Yhdysvaltain ilmavoimien käyttämä miehittämätön kantoraketilla pystysuoraan laukaistava avaruuslentokone, kokoluokaltaan pienoisavaruussukkula.


Härmistyminen.
Olomuodot ja niiden väliset muutokset
Härmistyminen on olomuodonmuutos suoraan kaasusta kiinteäksi ilman nestemäistä välitilaa.
Härmistymisen vastakohta on sublimoituminen, muutos kiinteästä kaasuksi.
Esimerkiksi vesihöyry härmistyy kuuraksi auton tuulilasiin pakkasaamuina. Marsin kaasukehässä hiilidioksidi vuoroin härmistyy hiilihappojääksi, vuoroin sublimoituu takaisin kaasuksi.
Teollisuudessa härmistymistä käytetään monissa prosesseissa. Muun muassa sinkki valmistusprosessissaan härmistyy puhdasta sinkkiä sisältäviksi kiteiksi. Myös mahdollisuus tulostaa tietokoneelta kuvia tavalliselle kankaalle, esimerkiksi T-paitaan, on härmistymisen sovellus. Siinä kuva tulostetaan ensin mustesuihkukirjoittimella peilikuvana paperille. Paperi asetetaan kangasta vasten, ne puristetaan yhteen ja kuumennetaan nopeasti yli 200 asteeseen. Väri sublimoituu ja härmistyy kankaan kuitujen pintaan.


Ansari X-Prize.
right
Ansari X-Prize oli kilpailu, jossa tavoitteena oli suorittaa kahden viikon sisällä kaksi onnistunutta avaruuslentoa yksityisin varoin rakennetulla aluksella. Vaatimuksena oli yli 100 kilometrin lentokorkeus ja mukana kuljetettava 180 kg:n paino, joka vastasi lentäjän ja kahden ylimääräisen matkustajan painoa. Palkinnon rahoittaja on kansainvälinen X Prize Foundation -säätiö.
"Scaled Composities" -yhtiön alus SpaceShipOne teki hyväksyttävät kaksi lentoa 29. syyskuuta ja 4. lokakuuta 2004 ja voitti 10 miljoonan Yhdysvaltain dollarin palkintosumman. Toinen joukkue, jonka katsottiin pystyvän haastamaan SpaceShipOnen palkinnonvoittajana, oli kanadalaislähtöinen "da Vinci Project".
Säännöt.
a>ille 6. marraskuuta 2004. Ansari X Prize -palkintopokaali vasemmalla.
Molemmat kilpailulennot tuli suorittaa samalla aluksella. Polttoainetta lukuun ottamatta aluksesta sai vaihtaa lentojen välillä vain 10 prosenttia. Edes NASAn avaruussukkula ei täytä näitä vaatimuksia, sillä sukkulan lähtövalmistelut vievät yli kaksi viikkoa. Aluksen tuli olla toisen lennon jälkeen kunnossa sekä periaatteessa valmis uudelleenkäyttöä varten, ja miehistön tuli palata vahingoittumattomana.
Saavutettu lentokorkeus mitattiin kolmen erillisen järjestelmän avulla. Jokaisen kilpailulennon mukana oli korkeusmittari, jota sanottiin ”kultaiseksi laatikoksi”. Tämän lisäksi käytettiin kahta erillistä tutkajärjestelmää. Virallinen lentokorkeus oli näiden kolmen järjestelmän antama keskiarvo.
Joukkueet eivät saaneet ottaa vastaan rahoitusta hallituksilta. Yksityiset sponsorit olivat kuitenkin sallittuja.
Kilpailun tavoite.
Kilpailu suunniteltiin edistämään avaruusteknologian hyödyntämistä yksityisellä sektorilla, minkä vuoksi kilpailijat eivät saaneet rahoittaa toimintaansa julkisella rahalla. Tarkoitus oli osoittaa, että avaruuslennot ovat mahdollisia niin yksityisille kuin yrityksillekin, mikä puolestaan mahdollistaa kaupalliset avaruuslennot ja avaruusturismin. Lisäksi toivottiin, että kilpailu edistää teknis-tieteellistä kehitystä, jolloin saatettaisiin löytää halvempia tapoja päästä Maan kiertoradalle.


Koraani.
Koraani () on islamin pyhä kirja. Muslimien mukaan se on Jumalan profeetta Muhammadille välittämä. Ilmestykset alkoivat noin vuonna 610. Niitä kirjattiin epäsäännöllisesti ylös tai ne säilyivät ihmisten muistissa aina Koraanin kokoamiseen asti. Koraani koottiin kirjaksi 600-luvun puolivälissä aluksi konsonanttitekstinä: arabian vokaalimerkit ja muut tarkkeet vakiintuivat seuraavalla vuosisadalla. Nykyinen käytössä oleva versio on vuoden 1923 Kairon kuninkaallinen editio.
Koraani on islaminuskon mukaan arabiankielisessä muodossaan tarkka kopio Jumalan luona olevasta ikuisesta kirjasta. Tämän käsityksen mukaan kirjaa ei voi periaatteessa kääntää muille kielille, vaan käännökset ovat alkuperäisen Koraanin tulkintoja. Käytännössä ainoastaan joka viidennen muslimin äidinkieli on arabia. Koraanin teksti on tyyliltään lähinnä runollista ja sisällöltään pääsääntöisesti väljää ja monitulkintaista. Tarkkaa lakitekstiä löytyy suhteellisen vähän ja myöhemmin syntynyt islamin laki eli šaria perustuu enemmän profeetan elämäntapaan eli sunnaan kuin itse Koraaniin.
Muhammadin ilmestykset.
Muhammad Hira-vuorella. Istanbul, 1595.Keski-ikää lähentelevä Muhammad (s. n. 570) kävi iltaisin vaeltelemassa kotikaupunkinsa Mekan lähistöllä vuorilla. Perimätiedon mukaan noin vuoden 610 tienoilla luolassa ollut Muhammad näki enkelin ja sai jumalallisen ilmestyksen. Muhammad oli peloissaan ja epävarma tapahtuneesta. Tämän jälkeen seurasi välikausi, jolloin Muhammad ei saanut uusia ilmestyksiä vaan alkoi epäillä ensimmäistäkin ilmestystä. Tauon jälkeen ilmestykset alkoivat uudelleen, ja Muhammadin toiminta laajeni perhepiirin ulkopuolelle vuonna 613.
Aluksi ilmestykset keskittyivät korostamaan Jumalan mahtavuutta, mutta pian ilmestyksissä kiellettiin muut jumalat ja alettiin korostaa sosiaalista sanomaa. Mekan rikkaat kauppiaat eivät halunneet köyhiä samanarvoiseksi Jumalan edessä ja lisäksi pelättiin pyhiinvaelluksen kärsivän. Muhammadin tilanne kävi tukalaksi ja hän muutti pohjoisessa sijaitsevaan Medinaan. Muutto (, suomeksi usein hidžra) tapahtui vuonna 622. Tästä tapahtumasta alkaa myös islamilainen ajanlasku. Medinassa köyhien profeetasta tuli valtiomies ja sotapäällikkö. Samalla Koraanin lukuihin eli suuriin alkoi ilmestyä laki- ja rituaalisäädöksiä. Muhammad aloitti sota- ja ryöstöretket pääasiassa Mekkaan sekä sieltä pohjoiseen suuntautuvia karavaaneja vastaan. Kolmen mekkalaisia vastaan käydyn sodan jälkeen Muhammad solmi aselevon vuonna 629.
Seuraavana vuonna 630 muslimit valtasivat kaupungin kohtaamatta suurtakaan vastarintaa. Profeetta Muhammad käski tuhottavaksi mekkalaisten palvomien jumalien patsaat, mutta jätti Kaaban rauhaan. Muhammad jäi Medinaan ja vahvisti uutta valtakuntaansa. Kahden vuoden kuluttua hän lähti toiselle pyhiinvaellusmatkalle Mekkaan. Matkalla Muhammad sai voimakkaan päänsärkykohtauksen ja hän palasi takaisin Medinaan. Perimätiedon mukaan Muhammad kuoli tuolla matkalla 8. kesäkuuta 632 eli hidžran 10. vuotena.
Ilmestyksien kirjaaminen.
Perimätieto viittaa siihen, että ilmestyksiä kirjattiin ylös enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Toisaalta niitä ei koottu johdonmukaisesti. Perimätiedon mukaan Muhammad ei itse ollut luku- ja kirjoitustaitoinen, mutta tämä ei ole varmaa. Osaa materiaalista ei kirjattu lainkaan Muhammadin eläessä.
Muhammadin kuollessa ilmestykset olivat tallessa yksittäisinä kirjoitettuina katkelmina sekä ihmisten muistissa. Ulkoa opettelu oli tuon ajan tärkein tekstien tallentamismuoto. Kenenkään hallussa ei ollut kokonaisuutta, joten Koraanista ei voinut ennen kokoamista vielä puhua.
Perimätiedon mukaan Muhammad saneli ilmestyksiä kirjureille, mutta ei koonnut niitä yhteen. Tätä tukee myös Koraanin mekaaninen pituusjärjestys. Kokoajalla tai kokoajilla ei ollut minkäänlaista auktoriteettia järjestää kirjaa esimerkiksi kronologisesti tai asiasisällön mukaan. Lisäksi vanhojen suurien joukkoon lisättiin uusia katkelmia.
Koraanin kokoamisen taustat.
Islamilainen perinne antaa ristiriitaista tietoa Koraanin kokoamisesta. Myöhäisempi perimätieto kertoo, että arkkienkeli Gabriel kävi Muhammadin kanssa ilmestykset läpi kerran vuodessa ja kahdesti kuolinvuoteella. Varhaisemmat lähteet ovat lähes yksimielisiä siitä, ettei Muhammad koonnut Koraania.
Muhammadin kuoleman jälkeen huomattiin, että osa ilmestysmateriaalista oli irrallaan katkelmina. Koraanin toimittajat liittivät katkelmat sopiviksi katsomiinsa yhteyksiin, mutta varsinkin loppupuolella niille ei löytynyt paikkaa, vaan niitä jätettiin omiksi suurikseen.
Muhammadin ilmestyksien kokoaminen nousi esille vasta hänen kuolemansa jälkeen. Siihen asti asialla ei ollut merkitystä, sillä yhteisö saattoi kysyä asiaa suoraan Muhammadilta. Hänen kuolemansa jälkeen tarvittiin kirja, johon vedota uusien tilanteiden edessä.
Koraanin ensimmäinen kokoaminen.
Koraanin kokoamisen lähtölaukaukseksi arvioidaan Yamaman taistelua vuonna 633. Perimätiedon mukaan taistelussa kuoli monia koraanintaitajia, mutta säilyneiden listojen mukaan nykymaailman tuntemia koraanintaitajia ei kaatuneista löydy. Toisaalta yhdenkin kaatumisella saattoi olla psykologinen vaikutus.
Islamilaisissa lähteissä kerrotaan, että Umar ehdotti ensimmäiselle kalifille, Abu Bakrille Koraanin kokoamista. Hän epäröi hetken, mutta antoi tehtävä Muhammadin entiselle kirjurille Zaid ibn Thabitille. Zaid kokosi ympäri Arabian niemimaata ilmestykset lehdiksi (suhuf) ja antoi ne Abu Bakrille. Kootun koraanilaitoksen rinnalla oli todennäköisesti useita vastaavanlaisia kokoelmia.
Perimätiedon mukaan lehdet annettiin Abu Bakrin kuoltua hänen seuraajalleen, kalifi Umarille. Hänen kuoltuaan lehdet päätyivät Umarin tyttärelle ja Muhammadin leskelle Hafsalle. Tutkijat epäilevät tarinaa, mutta toisaalta sitä ei ole pidetty mahdottomana. Kertomuksen yhtenä syynä saattaa olla se, että näin Koraanin synty saatiin mahdollisimman lähelle profeetta Muhammadin kuolemaa.
Koraanin toinen kokoaminen.
Koraanin toista kokoamista pidetään lähteestä riippuen joko ainoana kokoamisena tai se yhdistetään ensimmäiseen kokoamiseen. Tarinoiden mukaan Hudhaifa ibn al-Yamanin muslimisotilaiden välillä syntyi vuonna 651 kiista Koraanin oikeasta sanamuodosta. Hudhaifa kertoi asiasta kalifi Uthmanille.
Perimätiedon mukaan Uthman asetti komitean kokoamaan Koraania. Zaid ibn Thabitin johtama komitea vaati kullekin säkeelle kaksi takaajaa, ennen kuin se hyväksyttiin aidoksi. Kuuluisin hylätty jae oli vain Umarin muistama kivitysjae.
Komitean kokoamaa, quraišilaisten murteella kirjoitettua Koraania tehtiin Medinaan jäävän emokopion lisäksi neljä kopiota. Perimätieto on epävarma minne kopiot lähetettiin, mutta vahvoilla ovat Mekka, Basra, Kuufa ja Damaskos, jotka olivat islamilaisen maailman keskeisiä kaupunkeja. Vanhat kokoelmat piti tuhota uuden kopion saapuessa kaupunkiin.
Koraanin tekstien vakiintuminen.
Uthmanin toimeenpaneman ja Zaid ibn Thabitin johtaman komitean kokoama Koraani tuli valmiiksi konsonanttitekstinä. Arabian kirjoitusjärjestelmä ei tuntenut vielä vokaaleja 600-luvulla eikä käyttänyt diakriittisiä pisteitä, jotka olisivat erottaneet samannäköiset konsonantit toisistaan. Tämä aiheutti sen, että ajoittain Koraanin kohdista tuli kiistaa, kun sama teksti luettiin eri tavoin.
Konsonanttitekstien lukutapa vakiintui 600-luvun lopulla. Siinä ansioituivat lähteistä riippuen Abu al-Aswad al-Du’ali (k. 688) ja Irakin käskynhallitsija al-Hajjaj (k. 714). Koraanin vokaalien ja diakriittisten merkkien käyttö alkoi vähitellen 700-luvulla. Kiistanalaisissa kohdissa käytettiin erilaisia lisätarkenteita, joilla osoitettiin eri koulukuntien painotukset.
Koraanin teksti jätti varsinkin alkuvaiheen konsonanttiteksteissä runsaasti vapautta tulkinnoille. Tätä vapaan valinnan teoriaa jopa tuettiin perimätiedossa. Oppi Koraanin luomattomuudesta ja ikuisesta muuttumattomuudesta syntyi vasta seuraavina vuosisatoina.
Lopullisesti tilanne vakiintui ibn Mujahidin ansiosta vuonna 934. Tällöin kanonisoitiin seitsemän lukutapaa, joista kustakin kaksi varianttia. Tilanne selkiintyi vuonna 1923, jolloin laadittiin huolellinen Kairon kuninkaallinen editio. Nykyisin valtaosa painoksista on tämän edition kopioita.
Suullinen perinne.
Islamilaiset lähteet antavat suurta painoa Koraanin suulliselle perinteelle, jonka uskotaan säilyneen muuttumattomana Muhammadin ajasta lähtien. Tätä muuttumattomuutta lienee liioiteltu, sillä suullinen perinne on säilynyt yksittäisinä ilmestyksinä. Suullinen perinne ei yleisesti ottaen säilytä tekstiä sanatarkasti vaan suulliseen muotoon sopivina lauseina ja juonitiivistelminä.
Toisaalta uskonnollisen tekstin sanatarkka opettelu lienee ollut tärkeämmässä asemassa kuin muun tekstin. Samaten suullinen perinne on kontrolloinut ilmestyksiä, joten ne eivät päässeet mielivaltaisesti muuttumaan.
Jakeiden kumoaminen.
Oppi Koraanin jakeiden kumoamisesta (نسخ, naskh) käsittää Koraanin sisältämien ristiriitaisten käskyjen keskinäistä suhdetta siten, että vanhemmat käskyt kumotaan uudemmalla tekstillä. Oppi perustuu käsitykseen, että Koraanin ei tarvitse olla joka kohdasta täydellisen ristiriidaton, sillä Jumala voi aina muuttaa tai kumota, mitä hän muslimeille ilmoittaa. Vaikka Koraanissa suurat eivät olekaan aikajärjestyksessä vaan pituusjärjestyksessä, islamilainen teologia jakaa Koraanin Mekan ja Medinan kauden suuriin. Medinan kauden suurat ovat myöhempiä, joten kumoamisen tullessa kyseeseen Medinan kauden suurat hallitsevat, ja Mekan kauden suurat väistyvät, milloin jakeiden välillä havaitaan ristiriita. Tämän karkean jaon lisäksi myöhemmin on päätelty, missä järjestyksessä eri suurat on ilmoitettu, ja siten kumoamiseen on saatu lisää tarkkuutta.
Harvinaisempi tapaus on lukemisen kumoaminen. Tämä tarkoittaa tilanteita, joissa Jumala antoi jakeet, mutta ne unohtuivat yhteisöltä ja sitä kautta Koraanista.
Puuttuvat osat.
Islamilaisessa lähdeaineistossa on viitteitä siitä, että Koraaniin periaatteessa kuuluvia tekstejä olisi jäänyt pois. Tunnettu tapaus on kivitysjae, jonka muisti ainoastaan kalifi Umar, mutta Koraanin kokoamiskomitean edellyttämiä muita todistajia ei löytynyt. Jakeen mukaan täysi-ikäinen aviorikoksen tekijä voitiin kivittää. Samaten Koraanista jäi pois muitakin vain yhden muslimin muistamia yksittäisiä jakeita.
Šiialaisten suhtautuminen Koraaniin on ollut kaksijakoista. Yhtäältä ulospäin on puolustettu Koraanin yhtenäisyyttä ja aitoutta. Toisaalta taas Koraanin teksti ei anna tukea šiialaisten imaami-opille eikä profeetan vävyn, Ali ibn Abi Talibin asemalle Muhammadin seuraajana. Tästä syystä kalifi Uthmanin kokoamaa Koraania on epäilty ja syytetty tahallisesta vilpistä. Tosin syytökset eivät ole johtaneet mihinkään toimiin Koraanin suhteen, vaan šiialaiset lukevat samaa kirjaa kuin sunnalaisetkin. Vain muutamassa yksittäistapauksessa, väliaikainen avioliitto ja rituaalinen puhdistautuminen, tulkintaerimielisyydet ovat vaikuttaneet šiialaisten lainkehitykseen.
Vieraat osat.
Islamilaisessa perimätiedossa on myös kertomuksia ihmisten vaikuttamisesta Koraanin tekstiin. Erään kertomuksen mukaan Muhammad saneli kirjurilleen suuraa kirjoitettavaksi ja piti tauon sanelussa. Kirjuri Abdullah kiirehti ehdottamaan jakeen 23:14 loppuosaksi: "Siunattu olkoon Jumala, paras Luoja". Muhammad hyväksyi sanat todeten ilmestyksen kuuluneen juuri niin. Tarina jatkaa myös, että kirjuri kääntyi pois islaminuskosta.
Kuuluisin kohta on perimätiedon kertoma, suuran 53 (Tähden suura) "Saatanalliset säkeet". Suuran jakeiden 19–20 jälkeen olisi tullut teksti: "Ne ovat ylhäisiä kurkia, joiden voi toivoa toimivan välittäjinä." Ilmestyksessä siis ylistettiin Mekassa palvotun kolmen jumalattaren (Allat, al-Uzza, Manat) asemaa. Perimätiedon mukaan tämä jae lähensi hetkellisesti Muhammadia ja Mekan aristokratiaa. Pian kuitenkin Muhammad sai uuden ilmoituksen, että Saatana oli päässyt jakeen ilmoituksen sekaan ja Jumala korjasi oikean jatkon.
Wahhabismia kannattavassa Saudi-Arabiassa Koraaneihin tehdään painotaloissa lisäyksiä.
Rakenne ja muodot.
Koraani jakautuu 114 suuraan eli lukuun. Suurat vastaavasti jakautuvat jakeisiin (aya). Koraanin suurat on järjestetty kutakuinkin pituuden mukaan. Lyhyttä ensimmäistä suuraa, Avauksen suura, seuraa Koraanin pisin suura, Lehmän suura, jossa on kaikkiaan 286 jaetta. Viimeinen, Ihmisten suura käsittää vain 6 jaetta. Koraanin pitemmät suurat eivät muodosta yhtäjaksoisia kertomuksia vaan ne koostuvat hyvinkin erilaisista katkelmista.
Ikäjärjestys kulkee pääosin takaperoisesti siten, että Koraanin lopussa olevat lyhyemmät suurat ovat vanhimpia ja etuosassa olevat pidemmät suurat nuorimpia. Tästä syystä Koraanin painoksissa on yleensä jokaisen suuran alussa merkintä, onko se Mekan (vuodet 610–622) vai Medinan (vuodet 622–632) aikakaudelta.
Suurat ovat kirjoitettu ns. riimiproosalla, joka ei ole runoutta mutta jota rytmittävät jakeen loppuun osuvat riimit eli loppusoinnut. Tyyli oli Muhammadin aikana varsin tyypillinen uskonnollisten ja runollisten tekstien tehokeino. Rytmillisyys helpottaa myös ulkoa muistamista. Riimitys tekee Koraanin kääntämisen muille kielille erityisen vaikeaksi. Suurat ovat saarnaavia ja mahtipontisia, joten ne sopivat niin itsekseen luettaviksi kuin julkisissa rukouksissa ääneen kuulutettaviksi.
Koraanin suurille on annettu jälkikäteen nimet, ja tämän vuoksi niissä esiintyy jonkin verran vaihtelua. Suurat ovat saaneet nimensä joko tärkeimmän asiasisältönsä tai useimmiten tekstissä esiintyvän sanan mukaisesti. Islamilaisissa maissa on tavanomaista viitata suuraan sen nimellä, kun vastaavasti länsimaissa niihin viitataan numeroilla.
Sisältö.
Koraanin suurat käsittelevät usein keskenään samoja asioita. Toistuvana teemana kirjassa on, että oikein uskovat pääsevät kuoltuaan paratiisiin ja epäuskoiset joutuvat helvettiin. Koraanissa myös annetaan paikoin yksityiskohtaisia kuvauksia helvetissä odottavista kärsimyksistä. Koraanin suurista löytyy toistuvien teemojen lisäksi historiallista materiaalia, joka on osittain yhteneväistä Raamatun kertomusten kanssa.
Kaiken alku noudattelee Raamatusta tuttua kaavaa, jossa maailma luotiin kuudessa päivässä. Jumala loi Aadamin ja hänen vaimonsa Eevan savesta ja yhdestä sielusta. Maailmankaikkeus rakentuu helvetistä ja seitsemästä taivaasta.
Koraanin mukaan olevaiset olennot voidaan jakaa viiteen ryhmään: Jumala, enkelit, džinnit, ihmiset sekä muu luomakunta. Jumala on selkeästi monoteistinen ja hänellä on 99 nimeä. Enkelit ovat Jumalan sanansaattajia. Paholainen vastaavasti viettelee ihmisiä pahaan.
Juutalaisuus ja kristinusko.
Muhammadin elämän aikana Arabian niemimaalla asui 600-luvun alussa niin juutalaisia kuin kristittyjäkin. Hän oli epäilemättä tutustunut näihin monoteistisiin uskontoihin jo varhain. Muhammadin tehtävä ei ollut kumota näitä uskontoja, vaan puhdistaa ne alkuperäiseen muotoonsa. Hänelle oli vain ajan kysymys, koska juutalaiset ja kristityt kääntyisivät islaminuskoon. Mekassa ei asunut merkittävää juutalaista tai kristittyä väestöä.
Tilanne muuttui Medinaan muuton jälkeen, jossa asui merkittävä juutalaisväestö. Mekan ja Medinan kauden alussa ilmestykset suhtautuivat positiivisesti juutalaisuuteen ja kristinuskoon.
Muhammadin pettymykseksi juutalaisväestö ei hyväksynyt uutta uskontoa, joten tuloksena oli välirikko. Tämä näkyi myös ilmestyksissä, joissa alettiin tehdä pesäeroa juutalaisiin ja kristittyihin.
Islamin puhdas monoteismi esitettiin ilmestyksissä vastakohtana kristinuskon kolminaisuusopille. Myös juutalaisia syytettiin Uzairin palvomisesta Jumalan poikana. Uzair tarkoitti mahdollisesti Esraa.
Pakanauskonnot.
Koraanissa on vahvasti samanlaisia pakanallisia aineksia kuin juutalaisuudessa ja kristinuskossa. Islam säästi erinäisiä rituaaleja sekä teki pakanallisesta Kaaban temppelistä pyhiinvaelluspaikan. Koraanin mukaan Kaaban temppelin ympärikiertäminen (tawaf) ja pyhiinvaellus (hadž) ovat uskonnollista perua, ja juontavat ajalta, jolloin Abraham perusti temppelin yhdessä Ismaelin kanssa.
Koraani hyväksyy raamatullisten profeettojen lisäksi joitakin Arabian niemimaalla vaikuttaneita profeettoja. Perimätieto ei kerro näistä henkilöistä mitään luotettavaa tietoa ennen islamin aikaa.
Koraanin laki.
Koraanin myöhemmät suurat sisältävät lakeihin liittyviä katkelmia. Koraani ei ole pyrkinyt luomaan yhtenäistä lakijärjestelmää, vaan se on vastannut satunnaisesti esiin tuotuihin kysymyksiin. Koraanin säädökset ovat katkelmia, eikä niitä pidä sekoittaa myöhemmin kehittyneeseen islamin lakiin, šariaan.
Koraanissa mainitut määräykset koskevat uskonnollisia velvollisuuksia: rukousta, paastoa, almuveroa ja pyhiinvaellusta. Lisäksi Koraanissa määritellään tarkasti perinnönjakoa, avioliittoa ja avioeroa koskevat asiat. Sen sijaan muita yhteiskunnallisia asioista ei ole esitetty yhtä seikkaperäisesti. Esimerkiksi kaupankäynnistä annetaan vain yleiset ohjeet ja hallinnollisia asioita ei käsitellä ollenkaan. Myöskään Koraanin rikoslaki ei ole kovin yksityiskohtainen, vaikka esimerkiksi varkaudesta ja haureudesta määrätään rangaistukset.
Islamin laki šaria ja sen tulkinta fiqh perustuvat Koraanin, perimätietoon eli haditheihin ja näistä johdettuihin yleisiin periaatteisiin.
Koraanin tutkimus.
Koraanitutkimukset jaetaan karkeasti kahteen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä keskittyy tutkimaan Koraania pyhänä kirjana. Se näkee Koraanin sen omassa arabialaisessa 600-luvun ympäristössä. Ryhmä nojautuu islamin varhaisimpiin opillisiin traditioihin tafsir (tulkinta), kalam (teologia) ja fiqh (laki).
Toinen ryhmä käyttää historiallis-kriittisiä välineitä tutkiakseen "mitä todella tapahtui". Valtaosa länsimaisesta koraanitutkimuksesta perustuu Theodor Nöldeken vuonna 1860 ilmestyneeseen saksankieliseen kirjaan "Geschichte des Qorans". Nöldeke jakoi suurat mekkalaisiin ja medinalaisiin sekä varhais-, keski- ja myöhäiskauden tuotoksiin.
Koraanin tulkinta.
Muhammadin eläessä ihmiset kääntyivät ongelmatilanteissa suoraan hänen puoleensa. Muhammadin kuoltua syntyi tarve selittää ilmestyksien pohjalta kirjoitettua Koraania. Kirja on kielellisesti haasteellista ja monien osien kuten lainsäädännön osalta tulkinnanvaraista.
Muhammadin jälkeen tiedetään kalifien tulkinneen tekstejä ainakin lakiasioissa. Osa varhaisista muslimeista suhtautui epäluuloisesti Koraanin tulkintaan ja katsoi, että sen selittäminen ei ole ihmisen asia. Varhaisin tunnettu historiallinen selittäjä oli Muhammadin serkku, ibn Abbas (k. 687). Hänen nimiinsä laitettiin runsaasti eksegeettistä tekstiä ja niissä korostettiin hänen sukunsa merkitystä islamin syntyvaiheissa.
Varhaisin kirjamuodossa säilynyt tulkinta on ibn Sulaimanin (k. 765) kirja Tafsir. Vasta 800-luvulla oltiin varmemmalla pohjalla, ja seuraavalla vuosisadalla selitysteokset vakiinnuttivat asemansa. Kaikkein arvovaltaisin selitysteos on 30-osainen al-Tabarin (k. 923) kirja "Jami’ al-bayan fi tafsir al-Qur’an". Kirjassa jokainen Koraanin jae on tulkittu ja niihin on annettu eri oppineiden näkökulmat. Jokainen tiedonjyvä on lisäksi varustettu yksityiskohtaisella todistajaketjulla.
Islamin varhaisvaiheiden (700–900-luvut) aikana Koraanin tulkinta oli korkeatasoista. Tämän jälkeen tulkitseminen jähmettyi ja uusilla näkemyksillä ei enää pyritty ymmärtämään Koraania vaan tarinoimaan seikkailuja. Koraanin tulkitseminen saavutti aallonpohjan 1600–1800-luvuilla, jolloin oppineet keskittyivät selittämään selitysteoksia. Uusi nousu alkoi, kun Koraania ruvettiin kääntämään ja selittämään myös tavallisille muslimeille.
Eksoteerinen tulkinta.
Klassisista tulkinnoista vanhempi, eksoteerinen tulkinta, pyrkii Koraanin yleiseen, kielelliseen tulkintaan. Tyypillisessä tulkinnassa edetään jakeittain ja jokainen jae selitetään erikseen. Teologisia vivahteita ei periaatteessa ole.
Esoteerinen tulkinta.
Toinen klassinen tulkinta, esoteerinen tulkinta, näkee Koraanin filosofisten ja mystisten oppien lävitse. Tulkinta kertoo enemmän oppirakenteista kuin itse Koraanista. Tätä tapaa suositaan erityisesti sufilaisuudessa. Šiialaisuudessa esoteerinen tulkintatapa oli suosiossa keskiajalla, mutta nykyaikana šiialainen tulkinta ei poikkea olennaisesti sunnalaisesta.
Käytännöllinen tulkinta.
Koraanin käytännöllinen tulkinta sai lähtölaukauksen, kun sitä ryhdyttiin kääntämään kansankielille. Uutena ajatuksena tuotiin, että jokainen muslimi voi toimia itse tulkitsijana. Egyptiläinen Muhammad Abduh (k. 1905) liitti Koraanin nykyaikaan vastaamaan jokapäiväisen elämän kysymyksiin. Hänen mukaansa Koraanin jättämiä aukkoja ei pitänyt selittää perimätiedolla ja tarinoilla. Sen sijaan Koraani piti selittää Koraanilla eli etsiä selitys jakeiden vaikeisiin kohtiin niiden helpommin ymmärrettävistä kohdista.
Intiassa Sayyid Ahmad Khan (k. 1898) esitti samankaltaisia ajatuksia ja tulkitsi profeetta Muhammadin kertomuksen taivasmatkasta (miraj) pelkäksi uninäyksi. Khan pyrki myös sovittamaan tieteellisen ja uskonnollisen maailmankuvan toisiinsa.
Luonnontieteellinen tulkinta.
Koraanin luonnontieteellisen tulkinnan mukaan kirjan ymmärtäminen on ollut mahdollista vasta nykyaikana. Jumala lähetti sanansa varhaisille muslimeille, mutta vasta tieteen kehitys on paljastanut sen merkityksen. Näkemyksen mukaan kaikki luonnontieteen tulokset löytyvät jo Koraanissa. Tulkinta on saavuttanut suurta suosiota islamilaisissa maissa.
Kriitikoiden mukaan tulkinta nostaa länsimaisen tieteen Koraanin totuuden mittariksi. Koraania ei tarvitse muokata tieteen mieliksi. Toisen kritiikin mukaan luonnontieteellistä tulkintaa edustavien henkilöiden oma tieteellinen näkemys on jälkijättöistä. Tiede muuttuu jatkuvasti ja voi kääntyä jopa päälaelleen, jolloin myös tulkinnan edustajien on jatkuvasti muutettava kannanottojaan. Kolmannen kritiikin mukaan luonnontieteellinen tulkinta vie lukijan harmaalle alueelle. Koraani on moraalinen ojennusnuora, ei tieteellinen oppikirja.
Filologinen tulkinta.
Käytännöllisen tulkinnan voimahahmo, Muhammad Abduh, oli myös filologisen tulkinnan alkuunpanija. Hänen näkemyksensä mukaan perinteinen legendaverkosto tuli hylätä ja tulkita Koraania vain Koraanin kautta. Historialliskriittinen tutkimus on vaikeaa islamilaisissa maissa, kun vertaa tilannetta länsimaihin, jossa kriittinen raamattututkimus on pääosin hyväksytty jo 1800-luvulta lähtien.
Filologisen tutkimuksen edustajan, Amin al-Khulin (k. 1966), mukaan Koraania tulisi ymmärtää, niin kuin sen ensimmäiset kuulijat – 600-luvun alun mekkalaiset ja medinalaiset – ymmärsivät sen. Koraania ei saisi lukea myöhempien aikojen ajatusten pohjalta.
Koraanin kääntäminen eri kielille.
Islamilaisen käsityksen mukaan Koraani on Jumalan omaa puhetta, joten sitä ei voi kääntää muille kielille – sen sijaan tekstiä voi tulkita. Nykyisin alle 20 prosenttia muslimeista puhuu arabiaa, joten Koraania luetaan pääsääntöisesti käännösteksteinä. Koraanin teksti on vaikeaa ja monitulkintaista, joten huolellisetkin käännökset saattavat poiketa toisistaan.
Ensimmäiset käännökset.
Koraania on käännetty muille kielille pian Muhammadin kuoleman jälkeen. Ensimmäinen oli Salman Al-Farasin käännös persiaksi. Ensimmäiset persian- ja turkinkieliset Koraanit kirjoitettiin siten, että alkuperäinen arabiankielinen teksti kulki tekstin ylä- tai alapuolella. Tämä tapa on vieläkin yleinen islamilaisissa maissa.
Ensimmäisen käännöksen eurooppalaiselle kielelle teki munkki Robert of Ketton latinaksi nimellä "Lex Mahumet pseudoprophete" ("Väärän profeetta Mahometin laki"). Käännös valmistui vuonna 1143. Kuningas Kaarle I:n pappi Alexander Ross julkaisi ensimmäisen käännöksen englanniksi vuonna 1649 nimellä "The Alcoran of Mahomet translated out of Arabique into French, by the Sieur Du Ryer...And newly Englished, for the satisfaction for all that desire to look into the Turkish vanities". Nykyisin lännessä yleisin Koraanin jakeiden numerointi pohjautuu saksalaisen Gustav Flügelin vuonna 1834 Leipzigissä toimittamaan laitokseen.
Suomennokset.
Jaakko Hämeen-Anttilan kääntämän laitoksen kansikuva.
Vanhin suomenkielinen käännös on suomalaisen tataarin Z. I. Ahsen Bören kustantama laitos vuodelta 1942. Anonyymina kääntäjänä toimi George Pimenoff, joka käänsi Koraanin englannin kielestä. Tämän jälkeen käännökset ovat tapahtuneet suoraan arabian kielestä. Vuonna 1957 suomennoksen tekivät Jussi Aro, Armas Salonen ja Knut Tallqvist. Tuorein käännös on vuodelta 1995, jonka teki Jaakko Hämeen-Anttila.
Koraani-fundamentalismi.
Koraani-fundamentalismi tarkoittaa vain Koraaniin nojaavaa näkemystä islamista. Se syntyi 1800- ja 1900-lukujen välissä Intiassa ja Egyptissä uudistamaan islamia. Näkemys sai alkunsa ainakin osittain länsimaissa, kun historiallis-kriittiset tutkimukset asettivat kyseenalaiseksi hadith perimätietokokoelmien aitouden. Hadith-kokoelmat muodostavat yhdessä Koraanin kanssa Profeetan elämäntavan eli sunnan, jonka ortodoksiseen jäljittämiseen perustuu islamin pääsuuntaus sunnalaisuus.
Vapaamielisille muslimiajattelijoille hadith-kokoelmien aitouden kyseenalaisuus merkitsi yhteentörmäystä arvomaailmoissa. Useat luopuivat islamista yhteiskunnallisen ajattelun pohjana ja jättivät käsitteen sekularisoituneen yhteiskunnan ulkopuolelle yksityisasiaksi. Toiset vastaavasti pyrkivät löytämään ratkaisun islamin sisältä.
Nämä koraani-fundamentalistit asettivat kyseenalaiseksi sunnan aseman yhdenvertaisena Koraanin kanssa. He eivät kyseenalaistaneet Profeetan elämäntapaa eli sunnaa itseään, mutta heidän näkemyksensä mukaan Muhammadin kuoltua tästä sunnasta ei ole luotettavaa tietoa. Toisin sanoen sunnan sitovuus oli rauennut. Vastaavasti hadith-kokoelmiin perustuvaa sunnaa puolustavien mukaan Koraanin alkuperäinen merkitys jää hämäräksi mikäli sen rinnalla ei tarjota yksityiskohtaista tulkintaa ja viiteryhmää.
Koraani on itsessään väljää ja sisältää harvemmin selkeitä käskyjä ja kieltoja. Koraani-fundamentalisteille tämä avaisi ovet dynaamiselle, väljälle islamille. Koraani näyttäisi yleiset moraaliset suuntaviivat ja kukin aikakausi sovittaisi sanoman sopivaksi nykyaikaan. Vastustajien mukaan islam on Profeetan aikana luotu muuttumaton järjestelmä ja mikä tahansa muutos olisi turmellusta.
Koraani-fundamentalismin kukoistuskausi oli 1900-luvun alkupuolella, mutta perinteinen sunna-ajattelu säilyi muuttumattomana. Nykyään Koraani-fundamentalismilla on yksittäisiä kannattajia lähinnä länsimaissa, joissa he toimivat vailla laajempaa kannattajakuntaa.


Vaihtojännite.
Vaihtojännite on nimitys ajan suhteen vaihtelevasta jännitteestä jonka potentiaali vaihtelee positiivisen ja negatiivisen arvon välillä. Valtakunnan sähköverkossa oleva vaihtojännite on sinimuotoista ja taajuus on 50Hz. Mikäli pistorasiaan ei ole kytketty mitään kuormaa, esimerkiksi valaisinta, ei kulje virtaa, mutta pistorasian liittimissä on kuitenkin 230 Voltin vaihtojännite. 230 Volttia on tehollisarvo joka ei kuvaa mitä jännite kunakin ajan hetkenä on, se voi hetkellisesti olla esimerkiksi 117, -241 tai 19 Volttia yhtenä jakson aikana joka 50Hertsin tapauksessa on 20 ms.
Audiolaitteissa ilmenevillä audiosignaaleillakin on tietyt vaihtojännitearvonsa mutta ne ovat yleensä jännitteeltään reilusti pienempiä, esim. 2V, linjataso.


Tasajännite.
Tasajännite tarkoittaa jännitettä jonka potentiaali on ajasta riippumatta kutakuinkin sama, esim. 9 Voltin pariston plusnavassa on 9 Voltin tasajännite pariston maahan nähden. Mikäli paristoon ei ole kytketty mitään kuormaa, ei kulje virtaa, mutta pariston navoissa on silti 9 Voltin tasajännite. Jos paristoon kytkee vastuksen ja kondensaattorin, komponenttiarvoista riippuen kondensaattorilla on myös lopulta 9 Volttia eikä virtaa enää kulje.
Yleismittarissa voi olla erikseen valittavana mitataanko tasa- vai vaihtojännitettä.


Plzeň.
Plzeň () on kaupunki Tšekin tasavallassa läntisessä Böömissä. Se on Plzeňin läänin pääkaupunki. Plzeň sijaitsee noin 90 kilometriä lounaaseen Prahasta ja siellä on 169 273 asukasta (2009).
Plzeň on tullut kuuluisaksi pilsener-oluttyypistä, jolle kaupunki on antanut nimensä ja jossa sitä pantiin ensi kertaa. Baijerilainen panimomestari Josef Groll teki ensimmäisen erän pilseneriä 5. lokakuuta 1842. Tämä olut tuli myöhemmin maailmankuuluksi nimellä Pilsner Urquell – tšekiksi "Plzeňský prazdroj".
Plzeň mainitaan historiassa ensimmäistä kertaa vuonna 976 prinssi Boleslaus II:n ja keisari Otto II:n välisen sodan taistelupaikkana. Kaupunki siitä tuli vuonna 1295. Toisen maailmansodan lopussa kenraali Pattonin joukot vapauttivat kaupungin (ja läntisen Böömin), kun taas Puna-armeija saapui ensinnä muuhun osaan Tšekkoslovakiaa.


Yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut.
Yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut ovat yleisurheilun omat ulkoratojen maailmanlaajuiset mestaruuskilpailut, jotka järjestetään joka toinen vuosi. Järjestävänä organisaationa toimii IAAF. Yleisurheilun sisäratojen maailmanlaajuiset pääkilpailut ovat sisäratojen maailmanmestaruuskilpailut. Yleisurheilun MM-kilpailut ovat monien laskentatapojen mukaan maailman kolmanneksi suurimmat urheilukilpailut, ainoastaan olympialaiset ja jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut ovat niitä suurempia. Kisat järjestettiin aluksi joka neljäs vuosi, mutta vuodesta 1991 lähtien ne on järjestetty joka toinen vuosi.
Historiaa.
Yleisurheilun arvokilpailut järjestettiin pitkään olympialaisten yhteydessä, mutta olympialaisten lajikirjon kasvaessa tunnettiin tarvetta järjestää omat MM-kilpailut. IAAF hyväksyi omien maailmanmestaruuskilpailujen järjestämisen valtuustonsa kokouksessa Puerto Ricossa 1976. Vuonna 1978 päätettiin, että ensimmäiset MM-kisat järjestettäisiin vuonna 1983 ja maaliskuussa 1980 ensimmäiseksi kisaisännäksi valittiin Helsinki.
Suomi on kerännyt yleisurheilun MM-kisoista yhteensä seitsemän kultaa, seitsemän hopeaa ja kuusi pronssia eli 20 mitalia.
Helsinki sai järjestettäväksi myös yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut 2005 Lontoon ollessa kykenemätön saamaan suorituspaikkoja kuntoon ajoissa.
Mitalitaulukko.
Taulukko sisältää mitalit maailmanmestaruuskilpailuista 1983–2011 sekä vuosien 1976 ja 1980 kilpailuista.
Aiheesta muualla.
*


Karismaattinen liike.
Karismaattinen liike on ekumeeninen kristillinen liike, joka on omaksunut helluntailaisuudelle tyypillisiä piirteitä. Sen opetuksessa ja jumalanpalveluksissa painotetaan armolahjojen käyttöä ja Pyhän Hengen uudistusta. Sana "karismaattinen" tuleekin kreikan armolahjaa tarkoittavasta sanasta "kharismata". Karismaattinen liike ei ole keskusjohtoinen organisaatio, vaan eri yhdistysten ja kirkkojen piirissä toimiva monimuotoinen virtaus.
Karismaattisen liikkeen levinneisyys ja kannatus.
Vuonna 2000 kristinuskon karismaattisiin suuntiin lukeutui 176 miljoonaa kannattajaa ja uuskarismaattisiin suuntiin 295 miljoonaa kannattajaa. Maailman 66 miljoonan helluntailaisen kanssa yhteenlaskettuna liikkeet muodostavat katolisen kirkon jälkeen kristinuskon toisiksi suurimman haaran. Yhteensä nämä suuntaukset kasvavat 9 miljoonan uuden jäsenen vuosivauhtia, joten niillä on vuoteen 2010 mennessä noin 627 miljoonaa kannattajaa.
Nykyisen karismaattisen liikkeen edeltäjiä.
Vaikka nykyaikaisen karismaattisen liikkeen synty usein ajoitetaan 1960-luvulle Yhdysvaltoihin, ammensivat nuo liikkeet paljon vanhemmasta amerikkalaisesta maallikkosaarnaajaperinteestä. Jo ennen itsenäistymistä Amerikan siirtokunnissa saavuttivat suosiota erilaiset hurmoshenkiset ja karismaattiset saarnaajat. Englantilainen saarnaaja George Whitefield kiersi runsaasti siirtokunnissa vaatimassa syntisiltä parannuksen tekoa. Hänen kuuluisin Amerikan-matkansa tapahtui 1739. Samoin kuin muut johtavat herätyssaarnaajat – muun muassa Jonathan Edwards Uudessa Englannissa ja Theodore Freylinghuysen New Jerseyssä – Whitefield julisti, että kaikki uskovat kristityt voivat kokea ”uudestisyntymisen”, jos he todella antavat sielunsa Kristukselle. Vaikka Whitefield puhui enemmän Jumalan rakkaudesta, kuin helvetin kauhuista, kaikui hänen kantava äänensä kuin tuomion pasuuna syntisten korvissa. Ihmisiä kertyi tuhatmäärin kuulemaan virallisten kirkkojen ulkopuolella pidettyjä tulisia saarnoja. Whitefield tehosti julistustaan hurjalla naurulla, laulamalla kesken kaiken, rajuilla kädenliikkeillä ja pyörähdyksillä, jotka pian saivat hänen kuulijansa huudahtelemaan, tanssimaan ja kiemurtelemaan maassa. Tämä tulkittiin Herran hengen tarttumiseksi heihin.
Kääntymysten määrä paisui kaikkialla, minne Whitefield saapui. Aikakautta kutsutaan Yhdysvaltain historiassa ”suureksi herätykseksi” (”The Great Awakening”). Silti tämä ensimmäinen laaja uskonnollinen joukkoliike paloi pian loppuun. Se jätti kuitenkin amerikkalaiseen uskonnolliseen elämään vahvan tunnepohjaisen sävyn ja siitä tuli esikuva myöhemmille herätysliikkeille, jotka ovat uudistaneet uskontoa Amerikassa ja nykyisin myös maailmanlaajuisesti.
1960-luvulla karismaattisen liikkeen syntymiselle loivat maaperää karismaattiset kansainvälisesti tunnetut uskolla parantajat kuten Oral Roberts, T. L. Osborn ja Kathryn Kuhlman. David Wilkersonin "Risti ja linkkuveitsi" ja John L. Sherill "He puhuvat uusilla kielillä" kirjat avasivat myös tietä karismaattiselle herätykselle.
Nykyisen karismaattisen liikkeen synty.
Karismaattisen liikkeen katsotaan saaneensa alkunsa vuonna 1960 Kaliforniasta, Los Angelesin lähellä olevasta Van Nuyisin episkopaaliseurakunnasta. Liike herätti syntyaikanaan huomiota, seurakunnassa ilmenneiden armolahjojen ja kielillä puhumisen vuoksi. Aikaisemmin nämä ilmiöt olivat tulleet esille pääasiassa vain helluntaiherätyksessä. Karismaattisen liikkeen keulakuvaksi nousi Van Nuyisin episkopaalisen Pyhän Markuksen korkeakirkollisen kirkon kirkkoherra Dennis Bennet, joka joutui eroamaan kirkostaan, kun oli kertonut kärsimyssunnuntaina huhtikuussa 1960 pitämässään kokouksessa täyttyneensä Pyhällä Hengellä. David J. du Plessis oli myös keskeinen vaikuttaja karismaattisessa liikkeessä.
Täyden evankeliumin liikemiesten kansainvälinen seura (The Full Gospel Business Men's Fellowship International) on eri kirkkokuntiin kuuluvien kristittyjen liike- ja ammattimiesten ryhmä, jonka tarkoituksena on julistaa ”täyttä evankelista sanomaa henkikasteesta, jonka todisteena on kielilläpuhuminen”. Tämä ryhmä on erityisen paljon myötävaikuttanut karismaattisen herätyksen leviämiseen eri kirkkokuntiin.
Karismaattinen herätys oli yleensä rajoittunut protestanttisiin kirkkoihin vuoteen 1967 asti. Katolisen kirkon karismaattinen herätys sai alkunsa siitä, kun kolmessa Yhdysvaltojen katolisessa yliopistossa joukko professoreja ja ylioppilaita oli kokoontunut pitkän ajan kuluessa rukoilemaan sekä tutkimaan apostolien tekoja.
Pittsburgissa sijaitsevan katolisen Duquesnen yliopiston professori Ralf Keifer ja professori William Storeyh olivat lukeneet David Wilkersonin "Risti ja linkkuveitsi" -kirjan sekä John L. Sherill kirjan "He puhuvat uusilla kielillä". Nämä kirjat olivat tehneet heihin suuren vaikutuksen, olivat saaneet heidät kaipaamaan Pyhän Hengen täyteyttä. Keifer ja Storeyh ottivat yhteyttä karismaattisten protestanttien ryhmään, saivat kokea henkikastekokemuksen ja kielilläpuhumisen, jonka vaikutuksesta karismaattinen liike alkoi katolisten keskuudessa.
Karismaattisen liikkeen teologia.
Raamatun mukaan armolahjat ovat Jumalan antamia erityistaitoja hengelliseen palveluun. Tunnetuimpia armolahjoja ovat kielilläpuhuminen, profetoiminen ja rukouksella parantaminen. Kielilläpuhuja puhuu vieraalla kielellä tai niin sanotulla enkelien kielellä, jonka joku toinen voi tulkita kuulijoiden ymmärtämälle kielelle. Profetoiminen tarkoittaa Jumalan tahdon tai sanojen tuomista jollekulle, joillekin tai johonkin tilaisuuteen. Karismaatikkojen mukaan yleisimpiä parantamisilmiöitä ovat jalkojen pidentämiset tai muut selvästi havaittavat muutokset. Ilmiön yleisyydestä huolimatta siitä on varsin vähän lääketieteellisiä tutkimuksia.
Profetian, tiedonsanan, ilmestyksen, kielilläpuhumisen tai kielten selityksen kautta karismaatikot katsovat saavansa Jumalalta selkeitä viestejä siitä miten heidän tulisi elää tai toimia. Osassa uudempaa karismaattista liikehdintää katsotaan Pyhällä Hengellä täyttymisen ilmenevän esimerkiksi ”pyhänä nauruna”, erilaisena nytkimisenä, kaatumisena (ks. Niilo Yli-Vainio) tai juopumisen kaltaisena tilana.
Karismaattinen liike, samoin kuin muu herätyskristillisyys, korostaa konkreettisen, henkilökohtaisen jumalasuhteen merkitystä. Karismaattinen liike opettaa yleisesti, että Jumala voi puhua yksittäiselle kristitylle ja johdattaa rukouksen kautta elämässä oikeaan suuntaan. Toisin kuin monissa muissa herätysliikkeissä, ihmisestä jolla on armolahja, voi tulla karismaattisissa ryhmissä tärkeä Jumalan sanan ja tahdon tulkitsija. Tämä voi olla hyvä asia, mutta voi myös aiheuttaa epätervettä vallankäyttöä seurakunnassa.
Positiivisen käsityksen mukaan karismaattisuuteen liittyy valoisa elämänasenne ja kokemus siitä, että Jumala lahjoittaa uskovalle ilon ja rauhan Pyhän Henkensä välityksellä. Negatiivisen käsityksen mukaan taas karismaatikko on henkilö, joka antautuu liiaksi tunteiden ja subjektiivisuuden valtaan uskonelämässään.
Karismaattinen liike ei ole opillinen liike, vaan laaja-alainen ekumeeninen karismaattisuutta korostava herätysliike, joka pyrkii vaikuttamaan karismaattisten armolahjojen leviämisessä ja uudistamaan seurakuntia yli kaikkien seurakunta ja kirkkokunta rajojen.
Karismaattisuus ns. vapaissa suunnissa.
Karismaattisia seurakuntia on runsaasti erityisesti uskonnollisiin yhdyskuntiin rekisteröitymättömien seurakuntien eli niin sanottujen vapaiden suuntien joukossa. Esimerkkejä tällaisista seurakunnista ovat Majakka-seurakunta ja Suur-Helsingin Seurakunta. Helluntai- ja Vapaaseurakuntien suhde karismaattisuuteen vaihtelee merkittävästi seurakunnittain.
Karismaattisuus luterilaisuudessa.
Suomen luterilaisten keskuudessa karismaattinen liike levisi nopeasti helluntailaisen saarnaaja Niilo Yli-Vainion vuonna 1977 alkaneen suurkokoustoiminnan saaman suuren julkisuuden kautta. Ensimmäiset uutiset luterilaisen kirkon karismaattisesta liikkeestä ilmestyivät lehtiin vuonna 1978, jolloin lehdet kirjoittivat: ”Nyt kaatuu kirkossakin.” Vuonna 1995 karismaattista toimintaa oli 13 prosentissa luterilaisista seurakunnista.
Luterilaisen kirkon sisällä esiintyvä karismaattinen liike on tunnettu vuodesta 1978 lähtien nimellä Hengen uudistus kirkossamme. Toimintaa tukemassa ovat Kansan raamattuseura, Kansanlähetys ja Suomen raamattuopisto. Järjestöön kuuluu noin 2 000 jäsentä ja järjestön lehtenä toimii "Kädenojennus"-lehti.
Suomessa karismaattinen herätys otettiin myönteisesti vastaan luterilaisten keskuudessa. Arkkipiispa Mikko Juva antoi myönteisiä lausuntoja herätyksestä muun muassa Suomen Kuvalehden sivuilla. Samoin uuteen herätykseen suhtautui Pirkkalan kirkkoherra Erkki Pennanen, todeten että rakkaus on uuden herätyksen tuntomerkki, eivätkä kaatumiset ja kielilläpuhumiset, vaikka niihin kiinnitetäänkin eniten huomiota.
Karismaattisen liikkeen vaikutuksesta, karismaattisen herätyksen vastaanottaneet kirkot saivat runsaasti uusia kävijöitä.
Leo Meller on voimakkaasti vaikuttanut karismaattisen liikkeen leviämiseen Suomessa järjestämällä karismaattisia kokouksia 1970-luvulla. Leo Meller kutsui toukokuussa 1972 Jim Palosaaren ja 40 Jeesus-liikkeen edustajaa Suomeen. Hakaniementorilla pidettiin ulkoilmakokous ja sitten osallistujat marssivat Taivallahden kirkkoon. Jim Palosaari, jota kutsuttiin parrakkaaksi hippijohtajaksi, antoi Jeesus-liikettä koskevan haastattelun Helsingin Hospiz kabinetissa Vuorikadulla, sanoen: " ’’Jeesus-liike on Jeesuksen liikehdintää Pyhän Hengen vuodatuksessa.” "
Karismaattinen liike jakaantui vuonna 1972 viiteen eri kanavaan, Täyden evankeliumin liikemiesten järjestöön, useisiin seurakuntien ja pappien yhteysliikkeisiin, vuonna 1967 alkaneeseen katoliseen karismaattisuuteen, hippinuorten Jeesus-liikkeeseen ja yliopistonuorten keskuudessa vaikuttaneeseen Ylioppilaslähetys-liikkeeseen.
Suomen luterilaisen kirkon piirissä karismaattinen liike toimii suurimmaksi osaksi kirkon tiloissa ja siunauksella. Kirkon pappien ja päättäjien suhtautuminen karismaattisuuteen on kuitenkin kirjavaa ja vaihtelee sekä paikallisesti että riippuen siitä minkä tyyppisestä karismaattisuudesta on kyse. Poikkeuksen tekee Nokia Missio, joka ajautui kirkon piiristä omaksi uskonnolliseksi yhdyskunnakseen.
Suomen kuuluisimpia luterilaisia karismaatikkoja ovat pastori Seppo Juntunen, lehtori Ulla-Christina Sjöman, ekonomi Pirkko Jalovaara sekä entinen Nokian kirkkoherra, Nokia Mission erotettu johtaja Markku Koivisto.
Kritiikki.
Karismaattinen liike on saanut runsasta kritiikkiä osakseen. Konservatiivisen kristillisyyden suunnalta tyypillisiä kritiikin aiheita on mm. karismaattisen liikkeen vähäinen painotus oikeaoppisuuteen. Toisin kuin esim. helluntaiherätyksessä, karismaattisessa liikkeessä ei ole tehty opillisia linjauksia suhtautumisessa harhaoppeihin ja sielullisuuteen.
Osa kritiikistä nojaa siihen että karismaattisissa tapahtumissa esiintyy ilmiöitä, joille Raamattu ei anna täsmällistä esikuvaa. Esimerkiksi kaatumisia rukouspalvelussa on kritisoitu siitä että ihmiset yleensä kaatuvat kopparin ohjaamina selälleen vaikka Raamatussa mainitaan suoraan vain kasvoilleen kaatuminen.
David Wilkerson on kritisoinut joitakin uuskarismaattisessa liikehdinnässä (Toronton siunaus) paikoin esiintyneitä ilmiöitä kuten vapinaa, lattialle kaatumista, hysteeristä naurua, hoipertelua ja outoa ääntelyä.
Matti Väisänen on varoittanut uskonnollisista ihmeistä.
Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtaja Raimo Mäkelä osallistui 20. heinäkuuta 1989 Filippiineillä Manilassa Lausanne II:een eli maailmanevankelioimiskongressiin, samaan tilaisuuteen osallistui myös karismaattinen liike yhden illan jälkiosan ajan. Karismaattisessa kokouksessa laulettiin ylistyslauluja, pidettiin toisten käsistä kiinni, heittäydyttiin johdettuun tunnelmaan, rukoiltiin yhdessä. Kaiken tarkoituksena oli ennalta tarkoin suunnitellun tekniikan, määrättyjen laulujen, liikkeiden ja puheiden kautta, elämyksien vyöryvässä aallossa kokea Pyhän Hengen erityinen läsnäolo ja parantava vaikutus. Raimo Mäkelä kirjoitti kokemuksestaan: " ”Meidän pitäisi pyrkiä purjehtimaan oikean lipun alla eli pyrkiä pitämään Pyhä Henki todella pyhänä ja olla nimittämättä Pyhän Hengen vaikutuksiksi sellaista, mikä saadaan aikaan tietyin inhimillisin menetelmin.” ". Lausanne liike tahtoisi pitää karismaattisuuden muun evankelisen kristillisen yhteydessä, mutta ongelmatonta se ei ole. Kongressissa reagoitiin tiettyihin karismaattisiin ilmiöihin välittömästi.


Paleontologia.
Paleontologia on geotieteiksi kutsuttujen luonnontieteiden osa-alue, joka tutkii Maan esihistoriallisten aikojen elämää. Tutkimuskohteena ovat erityisesti fossiilit, joiden perusteella voidaan rekonstruoida yksittäisiä eliöitä, niiden edustamien lajien evolutiivisia kehityslinjoja ja joskus jopa kokonaisia ekosysteemejä. Paleontologian lähitieteitä ovat geologia ja biologia.
Määritelmä.
Paleontologia tutkii elämän historiaa erityisesti fossiilien avulla. Vaikka se tutkiikin elämää, se luokitellaan yleensä geologian haaraksi. Muinaista elämää ei pysty kunnolla tutkimaan, ellei tunne myös kivien ikää ja rakennetta.
Paleontologia voidaan jakaa useisiin osa-alueisiin. Paleozoologia tutkii muinaisia eläimiä, paleobotaniikka kasveja ja palynologia muinaisia itiöitä, siitepölyä ja mikrobeja. Mikropaleontologian tutkimusaiheena puolestaan ovat mikroskooppiset fossiilit. Paleontologian avulla voidaan myös selvittää esihistoriallisena aikana tapahtuneita muutoksia maapallon ilmastossa. Tätä paleontologian osa-aluetta kutsutaan paleoklimatologiaksi.
Historia.
Fossiileja on käytetty, tutkittu ja ymmärretty eri tavoin ihmiskunnan historian aikana. Vaikka jotkin antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset tutkijat pitivätkin niitä eläinten jäänteinä, ne liitettiin pitkään mytologisiin eläimiin, kuten lohikäärmeisiin, tai yliluonnollisiin tapahtumiin. Paleontologia tieteenä alkoi käytännössä 1700-luvulla, kun tutkijat määritellä ja kartoittaa kivimuodostelmia ja luokitella fossiileja. 1800-luvun alussa vaikuttaneita Georges Cuvier’ta ja William Smithiä pidetään paleontologian pioneereina.
Charles Lyell ja Charles Darwin vaikuttivat 1800-luvulla siihen, miten maapallon ja elämän historia käsitettiin. Lyellin "Principles of Geology" osoitti, että eri mantereilta löytyneilla fossiileilla voi olla enemmän yhtäläisyyksiä kuin lähekkäisiltä paikoilta löytyneillä fossiileilla. Hänen mukaansa samasta kerrostumasta löytyneet fossiilit olivat samanlaisia mutta kerrostumien välillä on eroja. Darwin puolestaan osoitti "Lajien synnyssä" sen, miten eliöt kehittyivät. Tämän ansiosta palentologit pystyivät ymmärtämään paremmin fossiileja tutkimalla nykyisiä eläimiä.
Kivikerrosten ja fossiilien iänmäärittäminen mullistui 1800-luvun lopulla, kun radioaktiivisuus löydettiin. Radiometrisen iänmäärityksen avulla paleontologit pystyvät määrittämään kerrostumien ikää ja samalla kerrostumasta löydettyjen fossiilien iän.


Asteroidivyöhyke.
Asteroidivyöhykkeellä tarkoitetaan yleensä Marsin ja Jupiterin ratojen välissä sijaitsevaa aluetta, jossa Aurinkoa kiertää suuri määrä pienehköjä taivaankappaleita, pikkuplaneettoja joita kutsutaan asteroideiksi. Asteroidi-nimityksellä on aikaisemmin viitattu kaikkiin pikkuplaneettoihin, mutta nykyisin kaikki eivät pidä Aurinkokunnan ulkolaitojen pikkuplaneettoja asteroideina. Planeetan määritelmässäkin asteroidit ja mainitaan erikseen. Asteroidi-nimityksen voidaankin katsoa viittaavan Aurinkokunnan sisäosien pikkuplaneettoihin. Niistä suurin osa on juuri asteroidivyöhykkeellä, mutta koska on olemassa myös Maan lähelle tulevia asteroideja ja troijalaisia asteroideja, Marsin ja Jupiterin väliseen vyöhykkeeseen viitataan myös nimellä päävyöhyke. Asteroidivyöhykkeen kohteita kutsutaankin "päävyöhykkeen asteroideiksi". Suurin osa asteroideista on epäsäännöllisen muotoisia aurinkokunnan pienkappaleita.
Ceres, Pallas, Vesta ja Hygiea ovat suurimmat päävyöhykkeen asteroidit. Niiden kaikkien läpimitta on yli 400 kilometriä, ja niissä on suuri osa päävyöhykkeen massasta. Cereksessä yksin on noin kolmannes vyöhykkeen massasta. Asteroideista suurin, noin 950 kilometrin läpimittainen Ceres on myös niistä tällähethellä ainoa, joka luokitellaan kääpiöplaneetaksi sillä se on painovoimansa pyöreäksi muokkaama taivaankappale. Myös Vesta saattaa täyttää kääpiöplaneetan määritelmän.
Löytyminen.
Jo Johannes Kepler oli vuonna 1596 huomannut Marsin ja Jupiterin välisen suuren aukon, jonne mahtuisi vielä yksi planeetta. Vuonna 1766 Johann Daniel Titius keksi kaavan planeettojen etäisyydelle Auringosta. Kaavan toi julkisuuteen Johann Elert Bode hieman tätä myöhemmin. Kaava tunnetaankin nykyään nimellä Titiuksen-Boden laki. Kun William Herschel sitten löysi vuonna 1781 planeetan Saturnuksen takaa, joka myöhemmin sai nimen Uranus, sen etäisyyden huomattiin sopivan Titiuksen-Boden lakiin.
Uranuksen löydyttyä Marsin ja Jupiterin välisen planeetan olemassaoloon alettiin uskoa, ja 11. syyskuuta vuonna 1800 paroni Franz von Zachin ja Johann Schroeterin johtama eurooppalaisten tähtitieteilijöiden ryhmä jakoi ekliptikan alueisiin systemaattisen etsinnän käynnistämiseksi Marsin ja Jupiterin välisen planeetan löytämiseksi. He eivät kuitenkaan ehtineet edes kunnolla aloittaa, kun sisilialainen tähtitieteilijä Giuseppe Piazzi löysi heidän etsimänsä planeetan 1. tammikuuta vuonna 1801 (ja aivan vahingossa). Se sai nimen Ceres.
Kun Cerestä sen löytymisen jälkeen havainnoinut Heinrich Olbers sitten täysin odottamatta löysi Pallaksen 28. maaliskuuta vuonna 1802, sen keskietäisyyden havaittiin olevan suurin piirtein sama kuin Cerekselläkin. William Herschel ehdotti samana vuonna, että Cerestä ja Pallasta voisi sanoa "asteroideiksi", eli tähdennäköisiksi, sillä toisin kuin muut planeetat, ne näyttivät ajan parhaillakin kaukoputkilla vain tähtimäisiltä valopisteiltä pienen kokonsa vuoksi. Herschelin mielestä Ceres ja Pallas eivät olleet kunnon planeettoja. Monet tähtitieteilijät eivät kuitenkaan hyväksyneet tätä, ja Cerestä ja Pallasta pidettiin edelleenkin planeettoina.
Sitten vuonna 1804 Karl Ludwig Harding löysi Junon ja Heinrich Olbers löysi Vestan vuonna 1807. Monen vuosikymmenen ajan tähtitieteelliset teokset kertoivat aurinkokunnassa olevan 11 planeettaa: Merkurius, Venus, Maa, Mars, Vesta, Juno, Ceres, Pallas, Jupiter, Saturnus, ja Uranus. Tilanne muuttui vasta vuonna 1845 kun K. L. Hencke löysi Astraean. Vuonna 1847 löydettiinkin jo kolme uutta asteroidia: Hebe, Iris ja Flora. Vuonna 1851 Marsin ja Jupiterin välillä kiertäviä taivaankappaleita tunnettiin jo 15.
Tällöin tähtitieteilijät päättivätkin, etteivät nämä pienet taivaankappaleet ole oikeita planeettoja. Sen sijaan nimitykset "pikkuplaneetta" ja "asteroidi" tulivat yleiseen käyttöön. Lisäksi niiden nimien eteen lisättiin löytöjärjestyksen mukainen numero. Cereksestä tuli 1 Ceres, Pallaksesta 2 Pallas, Junosta 3 Juno, Vestasta 4 Vesta, Astraeasta 5 Astraea ja niin edelleen.
Aluetta Marsin ja Jupiterin välillä ruvettiin kutsumaan "asteroidivyöhykkeeksi". Sittemmin päävyöhykkeen asteroideja on löydetty tuhansia.
Alkuperä.
2010 A2, kuvassa myös suurennos itse kappaleesta, josta törmäysaines irtoaa.
Aluksi ajateltiin, että asteroidivyöhyke oli syntynyt suuremman planeetan hajotessa palasiin. Tämän teorian keksi Heinrich Olbers aikana, jolloin asteroideja pidettiin vielä planeettoina, mutta niiden tiedettiin olevan pienehköjä.). Nykyisin kuitenkin uskotaan, että asteroidit ovat Jupiterin ja Marsin ratojen väliin jäänyttä materiaalia, joka ei koskaan päässyt muodostumaan planeetaksi Jupiterin gravitaatiovaikutuksen vuoksi. Asteroidivyöhykkeellä on tiettävästi tapahtunut asteroidien pilkkoutumista ja yhdistymistä törmäysten seurauksena. Asteroidiryhmien olemassaolo todistaa törmäyksistä. Vuonna 2010 havaittiin kohde 2010 A2, jonka uskotaan olevan kahden päävyöhykkeen asteroidin välinen törmäys. Myös 596 Scheilaan on havaittu törmänneen kappale.
Päävyöhykkeen rakenteesta.
Päävyöhykkeen etäisyys Auringosta on noin 2 - 4, mutta asteroidit jakautuvat vyöhykkeelle epätasaisesti: tietyillä etäisyyksillä Auringosta asteroideja on suhteellisesti hyvin vähän. Jupiter on gravitaatovaikutuksellaan häirinnyt päävyöhykkeen asteroideja ja poistanut niitä vyöhykkeeltä Kirkwoodin aukkojen kohdalta. Aukkojen kohdalla asteroidivyöhykkeen pikkuplaneetta ja Jupiter ovat tietyissä rataresonansseissa. Merkittävimmät aukkojen resonanssit ovat: 2:1, 3:1, 5:3, ja 7:2 (3,3; 2,5; 3,7 ja 2,3 AU:n etäisyydellä Auringosta). Rataresonanssi tarkoittaa taivaankappaleiden kiertoaikojen suhdetta, esim. Kirkwoodin aukon 2:1 resonanssissa pikkuplaneetta kiertää Auringon kahdesti ajassa jossa Jupiter suorittaa vain yhden kierroksen. Vaikka suurin osa Jupiter-resonansseista on epävakaita, niin Hilda-ryhmän kappaleet asteroidivyöhykkeen ulko-osissa (kuten 153 Hilda) ovat vakaassa 3:2 resonanssissa Jupiterin kanssa. Päävyöhykkeen sisäreunan 4:1 Kirkwoodin aukon kohdalla sijaitsee Hungaria-ryhmä, jonka kappaleet ovat pysyneet radoillansa suuren inklinaationsa (radan kaltevuus) vuoksi, mutta ne eivät silti ole vakaita. Ryhmä on nimetty 434 Hungarian mukaan.
Asteroidivyöhyke kuvaillaan yleensä elokuvissa tai kirjoissa niin tiheäksi, että sen läpäiseminen tuottaisi suurehkoja vaikeuksia avaruusalukselle. Todellisuudessa asteroidit ovat levittäytyneet niin suurelle alueelle, että mahdollisuus edes satunnaisen asteroidin läheltä sivuuttamiseen on hyvin epätodennäköistä. Monia avaruusluotaimia on lähetetty sen läpi, eikä niillä ole ollut mitään ongelmia. Päävyöhykkeen asteroidien etäisyys toisiinsa on yleensä noin miljoona kilometriä.
Päävyöhykkeen asteroidien ratojen eksentrisyys (soikeus) on yleensä vähemmän kuin noin 0,33 ja inklinaatio (kaltevuus) on yleensä alle noin 20 astetta. Yhteensä päävyöhykkeen asteroideista tulisi halkaisijaltaan noin 1300 - 1500 km kokoinen kappale, joka olisi noin 4 % Kuun massasta. Materiaa on ollut enemmänkin, mutta siitä suurin osa on jo pudonnut Aurinkoon tai poistunut aurinkokunnasta pääasiassa noin 4 miljardia vuotta sitten tapahtuneen jättiläisplaneettojen vaelluksen aikana.
Asteroidiryhmät.
Asteroideja voidaan ryhmitellä niinsanottuihin asteroidiryhmiin (); samassa ryhmässä asteroidien puhtaat rata-arvot (rataelementit) ovat lähellä toisiaan: muun muassa radan isoakselin puolikas, inklinaatio ja eksentrisyys. Ryhmien arvellaan muodostuneen isompien asteroidien törmäyksistä toisiinsa. On myös olemassa asteroideja, joiden radat ovat samantyyppiset, mutta niiden alkuperä ei ole sama kappale vaan ne ovat syntyneet erikseen, esim. Hildat. Noin puolet asteroideista kuuluu johonkin asteroidiryhmään. Hungaria- ja Phocaea-ryhmät erottuvat muusta päävyöhykkeestä suuren inklinaationsa vuoksi. Hungaria-ryhmä sijaisee epävakaan 4:1 Jupiter-rataresonanssin alueella päävyöhykkeen sisäosissa, mutta Hungaria-asteroidien suuri inklinaatio suojaa niitä. Hildojen tapaan nämä ryhmät eivät välttämättä ole törmäyksen tuotetta vaan niiden kappaleet vain kulkevat samantyyppisillä radoilla.
Japanilainen astronomi Kiyotsugu Hirayama totesi ryhmien olemassaolon vuonna 1918 laskemalla asteroidien puhtaita rata-arvoja. Hirayama määritteli ryhmistä viisi: Koronis, Eos, Themis ja myöhemmin Flora ja Maria. Ryhmiä voidaan kutsua joskus Hirayama-ryhmiksisi, erityisesti Hirayaman löytämää viittä asteroidiryhmää. Nykyään ryhmiä tunnetaan enemmän. Lisäksi päävyöhykkeen asteroidien 9 Metis ja 113 Amalthea on havaittu olevan samaa alkuperää, eli niiden uskotaan olevan entisen asteroidiryhmän suurimmat jäsenet, jotka ovat siitä enää jäljellä. Suurin osa ryhmän massasta on jo hävinnyt.
Päävyöhykkeen asteroidien ominaisuuksia.
Suurin osa päävyöhykkeen asteroideista on melko pieniä kappaleita. Vyöhykkeellä on vain 183 kappaletta, joiden läpi­mitta on noin 100 km tai enemmän. Monet päävyöhykkeen asteroideista ovat löyhiä kivikasoja, joiden sisällä on tyhjää tilaa. Ne ovat myös epäsäännöllisen muotoisia eli aurinkokunnan pienkappaleita, sillä niiden painovoima ei riitä pyöreän muodon saavuttamiseen. Suurimmat asteroidit Ceres, Pallas ja Vesta ovat varsinaisten planeettojen tavoin pieniä kappaleita kehittyneempiä taivaankappaleita, niissä on esim. tapahtunut aineiden erottumista. Ne ovatkin aurinkokunnan synnystä selvinneitä protoplaneettoja.
Asteroidien koostumus.
Asteroidin koostumusta voidaan selvittää tutkimalla sen lähettämän valon spektriä. Asteroideja luokitellaan muutamaan perustyyppiin: suurimmat luokat ovat suuruusjärjestyksessä hiilipitoiset, silikaattipitoiset ja metallipitoiset (=rautapitoiset).
Suurin osa rauta- ja silikaattipitoisista asteroideista kiertää alle 2,5 AU:n etäisyydellä auringosta ja hiilipitoiset asteroidit yli 2,5 AU:n etäisyydellä. Tällöin suurin osa päävyöhykkeen asteroideista on hiilipitoisia. Joissain päävyöhykkeen asteroideissa, kuten 24 Themis, on myös jonkin verran vesijäätä.
Päävyöhykkeen komeetat.
Päävyöhykkeen komeetat ovat komeettamaista aktiivisuutta osoittavia taivaankappaleita, jotka kiertävät Aurinkoa päävyöhykkeellä. Niiden radat muistuttavat muiden päävyöhykkeen kappaleiden ratoja, sillä niiden eksentrisyys ja inklinaatio ovat päävyöhykkeen asteroideille tyypillisiä. Päävyöhykkeen komeettoja ei tunneta vielä kovin monta. Päävyöhykkeen komeetat 7968 Elst-Pizarro (133P/Elst-Pizarro) ja 118401 LINEAR (176P/LINEAR) luokitellaan sekä pikkuplaneettoihin että komeettoihin.
Asteroidien kuut.
Kaikki päävyöhykkeen asteroideista eivät kierrä Aurinkoa yksinään, vaan joillain niistä on myös oma kiertolaisensa eli oma kuu. Ensimmäinen löydetty päävyöhykkeen asteroidin kuu oli 243 Idan kuu Dactyl, jonka Galileo-luotaimen tutkijat löysivät vuonna 1994. Myöhemmin asteroidien kuita on löydetty lisää, esim. 22 Kalliopella on kuu nimeltä Linus. Joillain päävyöhykkeen asteroideista kuten 45 Eugenia, 87 Sylvia ja 93 Minerva on kaksi kuuta.
Asteroidien nimet.
Koska asteroideja pidettiin aluksi planeettoina ja koska ensimmäisinä löytyneet asteroidit sijaitsivat juuri päävyöhykkeellä, niin ensimmäisinä löytyneiden päävyöhykkeen asteroidien nimet ovat samantyyppisiä kuin varsinaisilla planeetoilla. Esimerkiksi Ceres, Pallas, Juno, Vesta ja Hygiea ovat saaneet nimensä roomalaisen ja kreikkalaisen mytologian jumalattarilta. Kun asteroideista sitten tuli pikkuplaneettoja eikä niitä enää pidetty varsinaisina planeettoina, niin lopulta niille alettiin antaa myös ei-mytologisia nimiä. Ensimmäisen ei-mytologisen nimen sai vuonna 1852 löytynyt 20 Massalia, jonka nimi tulee Marseillen kaupungin kreikankielisen nimen mukaan. Nykyään päävyöhykkeen asteroideille voi antaa hyvin monenlaisia nimiä, ja asteroidivyöhykkeellä kiertääkin hyvin monentyyppisin nimin nimettyjä pikkuplaneettoja, kuten 216 Kleopatra, 2309 Mr. Spock, 9949 Brontosaurus ja 110393 Rammstein. 1930- ja 40-lukujen taite oli Suomessa asteroidietsinnän kulta-aikaa, ja tästä onkin muistona monta suomalaista asteroidin nimeä. Niitä ovat esim. 1454 Kalevala, 1512 Oulu ja 2828 Iku-Turso. Koska nykyään tunnetaan hyvin monia päävyöhykkeen asteroideja, on suuri osa niistä vielä nimeämättä, esim. (67890) 2000 WK61, (134339) 5628 T-3, (123456) 2000 WO137 ja (280002) 2001 UT157.
Tutkimus.
Joitain päävyöhykkeen kappaleita ollaan tutkittu avaruusluotaimilla. Ensimmäinen vyöhykkeen alueen läpi lentänyt luotain oli Pioneer 10 vuonna 1972. Ennen luotaimen lentoa vyöhykkeen ylityksen pelättiin olevan vaarallinen. Pioneer 10 ei kuitenkaan vielä tutkinut päävyöhykkeen asteroideja, vaan sitä teki vasta Jupiteria tutkimaan lähetetty Galileo, joka ohitti 951 Gaspran vuonna 1991 ja 243 Idan ja sen Dactyl-kuun vuonna 1993. Maan lähelle tulevaa asteroidia 433 Eros tutkimaan lähetetty NEAR Shoemaker luotain lensi myös päävyöhykkeen asteroidi 253 Mathilden ohi vuonna 1997. Cassini-luotain ohitti 2685 Masurskyn vuonna 2000 ja Stardust ohitti 5535 Annefrankin vuonna 2002. New Horizons-luotain ohitti 132524 APL:n vuonna 2006. Rosetta-luotain ohitti 2867 Šteinsin vuonna 2008 ja 21 Lutetian vuonna 2010. Päävyöhykkeen suuria protoplaneettoja Vestaa ja kääpiöplaneetta Cerestä tutkimaan lähetetty Dawn-luotain on ensimmäinen päävyöhykkeen asteroideja tutkiva kiertolaisluotain. Kaikki edelliset luotaimet ovat thehneet vain ohilentoja. Edelliset asteroideja kiertäneet luotaimet olivat tutkinnet Maan lähelle tulevia asteroideja. Vesta ja Ceres ovat erittäin paljon suurempia kuin aikaisemmin luotaimilla tutkitut asteroidit, sillä Vesta ja Ceres ovat kaksi massiivisinta asteroidia. Luotain saapui Vestan kiertoradalle heinäkuussa 2011. Luotain saapuu Cereksen kiertoradalle helmikuussa 2015. Cerekselle on suunniteltu myös laskeutujaluotainta, joka käyttäisi hyväkseen Dawn-luotaimen kääpiöplaneetasta keräämiä tietoja.
Aiheesta muualla.
*


Vallila.
Vallila () on pohjoisimpia Helsingin kantakaupunkiin kuuluvia kaupunginosia. Vallilan pohjoispuolelle jää Kumpula, eteläpuolelle Alppiharju, itäpuolelle Hermanni ja länsipuolelle Pasila. Rajana Hermannia vastaan on Hämeentie, Alppiharjua vastaan Aleksis Kiven katu. Vallilan ja Kumpulan rajalla on leveä viheralue, jossa aivan Vallilan kerrostaloalueen vieressä on myös siirtolapuutarha. Vallilan kautta kulkevia vilkasliikenteisiä liikenneväyliä ovat myös Mäkelänkatu, Sturenkatu ja Teollisuuskatu.
Vallila on suurelta osin kerrostaloaluetta, mutta siellä on myös 1910-luvulla rakennettu pientaloalue, "Puu-Vallila". Se oli pitkään purku-uhan alaisena, mutta kunnostettiin 1980-luvulla.
Vallilan eteläosa vanhan Sörnäisten satamaradan molemmin puolin rakennettiin 1900-luvun alussa teollisuusalueeksi. Suurin siellä sijainnut teollisuuslaitos oli VR:n Pasilan konepaja, joka siis nimestään huolimatta sijaitsi Vallilan puolella. Satamarata siirrettiin 1960-luvulla kulkemaan Vallilan pohjoispuolitse, ja sen jälkeen vanhan satamaradan varsilla olleet teollisuusrakennukset on vähitellen purettu tai muutettu toimistorakennuksiksi. Nykyään siellä ovat muun muassa TeliaSoneran Suomen, SOK:n ja Osuuspankkikeskuksen pääkonttorit. Entiselle VR:n konepajan alueelle on viime vuosina alettu rakentaa uutta asuntoaluetta. Volvo-autoja maahantuoneen Oy Volvo-Auto Ab:n päätoimipaikka sijaitsi 1980-luvun lopulle saakka yhtiön rakennuttamassa, juuri ennen talvisotaa valmistuneessa kiinteistössä Sturenkadun varrella. Kyseinen rakennus on luokiteltu rakennushistoriallisesti arvokkaaksi ja on suojeltu.
Oppilaitoksista Vallilassa sijaitsevat Suomen Liikemiesten Kauppaopisto, Helsingin tekniikan alan oppilaitos (Vallilan ammattikoulu) ja Mäkelänrinteen lukio. Myös Helsingin yliopistolla on toimitiloja Vallilassa Teollisuuskadulla. Vallilan näkyvimpiin rakennuksiin kuuluu Paavalinkirkko, joka sijaitsee viheralueen reunassa lähellä Hämeentien ja Sturenkadun risteystä. Julkisia palveluja Vallilassa ovat terveysasema, kirjasto ja alakoulu.
Liikenneyhteydet Vallilaan ovat hyvät: kaupunginosan kautta kulkee viisi raitiovaunulinjaa (1, 6, 7, 8 ja 9) ja noin 60 Helsingin sisäistä ja seudullista linja-autolinjaa. Lisäksi Sturenkadulta pääsee Lahdenväylän ja Tuusulanväylän kaukobusseihin ja Itäväylän kaukobusseihin.
"Vallilan peruspiiri" kattaa Vallilan kaupunginosan lisäksi viereisen Hermannin. Peruspiirissä on asukkaita yhteensä 10 822 (1.1.2008).
Risto Jarvan menestyselokuva "Mies, joka ei osannut sanoa ei" kuvattiin lähes kokonaisuudessaan Vallilassa kesällä 1975.


Lohikäärme.
Lohikäärme on suuri liskomainen taruolento, joka tunnetaan tarustoista kautta maailman. Lohikäärmeet ovat hahmoltaan yleensä matelijamaisia, suomuisia tai sulkapeitteisiä ja siivekkäitä, joskus neli- ja joskus kaksijalkaisia petoja. Usein lohikäärmeet pystyvät syöksemään tulta.
Lohikäärme länsimaisessa mytologiassa.
a> taistelee lohikäärmettä vastaan. Keskiaikaisen käsikirjoituksen "Heures d’Étienne Chevalier" kuvitusta.
Lohikäärmeet esiintyvät kreikkalaisessa, roomalaisissa ja persialaisessa mytologiassa. Antiikin mytologiassa lohikäärmeet olivat tavallisesti väkivaltaisia alkuolentoja ja kaaoksen voimien edustajia, joita vastaan jumalat taistelivat. Aristoteles, Herodotos ja Plinius mainitsevat outoja liskoja, mukaan lukien siivekkäitä käärmeitä.
Skandinaavisessa mytologiassa tunnetaan Sigurd, joka surmaa lohikäärme Fafnirin. Beowulfin lohikäärmeensurma on selvästi jo saanut vaikutteita kristinuskosta.
Kristinuskossa lohikäärme symboloi Saatanaa (Ilmestyskirja 12:7–12), jonka arkkienkeli Mikael voittaa ja syöksee alas helvettiin. Lohikäärmeen saama leima voi johtua käärmeiden yleisyydestä pakanauskontojen toteemieläimenä ja jumaluuden osoittajana. Lohikäärmeet söivät lihaa, myös ihmisiä. Ne asuivat usein luolissa ja vartioivat siellä aarrettaan ja ryöstämäänsä neitoa.
Lohikäärmeiden surmaajat saivat vaikutteita etenkin Pyhästä Yrjöstä. Kirkon taiteessa ja kirjoituksissa lohikäärme edusti aina pahaa, mutta maallisessa maailmassa se edusti myös raivokkuutta taistelussa, mistä syystä se pääsi heraldiikkaan.
Walesin tunnus on punainen lohikäärme. Tarun mukaan velho Merlin näki taivaalla punaisen ja valkoisen lohikäärmeen taistelevan, ja vaikka valkoinen oli niskan päällä, punainen lopulta voitti. Tarun tulkinta oli, että punainen lohikäärme edusti roomalaisbrittiläistä kelttiväestöä, ja valkoinen hyökkääviä anglosaksisia germaaniheimoja. Vaikka anglosaksit valtasivatkin Britannian alamaan, Walesiin, Strathclydeen ja Cornwalliin he eivät koskaan päässeet, ja taru toteutui lopullisesti Owain ap Tudurin pojan, Henry Tudorin () noustessa Englannin kuninkaaksi. Kymrin kielessä sana "dragon" (vrt. Uther Pendragon) tarkoittaa "sotapäällikköä". Sana on lähtöisin roomalaisen katafraktiratsuväen käyttämästä lohikäärmestandaarista, "draco". Standaari oli tuulipussin muotoinen ja näytti lohikäärmeeltä.
Lohikäärme on rakuunoiden tunnus.
Suomalaisen taruston lohikäärmeet.
Suomalainen mytologia ei todennäköisesti tuntenut sanaa ”lohikäärme” kuin satunnaisesti, tai vasta uudella ajalla.
Lohikäärmeen suomenkielinen nimi ei viitanne lohikalaan, vaan ilmeisesti pohjautuu muinaisruotsin sanaan "floghdraki" (”lentokäärme”). Sanan alkuosa on lainattu ja loppuosa käännetty. Toisen näkemyksen mukaan sana palautuu tulta tarkoittavaan muinaisskandinaaviseen sanaan "logi". Kolmas mahdollinen etymologia on "louhikäärme", joka viittaa lohikäärmeiden oletettuun asuinpaikkaan louhilla eli kallioisilla vuorilla. Perinteisesti on arveltu, että sana lohikäärme olisi ”jalopeuran” tapaan Mikael Agricolan keksintöä, ja vanhin kirjallinen tieto sanasta onkin Agricolalta. Uudempaa käsitystä edustava "Suomen sanojen alkuperä" vuodelta 2001 ei kuitenkaan pidä sanaa Agricolan keksimänä, vaan olettaa sanan olevan ”kansanetymologinen muodostelma”.
Suomalaiset kansantarut tuntevat kertomuksia erilaisista jättiläiskäärmeistä, -liskoista, ja -madoista, joista jotkut ovat tulisia ja jotkut monipäisiä, kuten myös tulisista lentävistä olennoista (esimerkiksi Kokko). Taruolentoja nimitetään lohikäärmeiksi kuitenkin vain muutamassa tarinassa ja loitsussa. Joissakin tarinoissa kertoja ei ole oikein tiennyt mikä lohikäärme on, ja on käsittänyt sen kalaksi.
Martti Haavion mukaan "lievo" voisi olla alkuperäinen suomalainen nimitys lohikäärmeelle. Toisaalta "uisko"-veneet ovat todennäköisesti saaneet nimensä käärmettä tai liskoa tarkoittavasta sanasta, josta on peräisin myös nykysuomen sana "lisko". Tämä ei vielä tarkoita, että uisko olisi ollut nimitys juuri lohikäärmeelle (eikä esimerkiksi ylipäätään käärmeelle tai matelijalle), mutta jos se olisi, sille löytyisi vertauskohta läheltä - viikinkien tiedetään kutsuneen erästä laivatyyppiään lohikäärmettä tarkoittavalla sanalla.
Eräässä tarinassa neidon maannut poika hirtetään. Neito taas tuomitaan lohikäärmeen kitaan. Lohikäärme kieltäytyy syömästä neitoa ja huokaisee, että ennemmin nielisi miehen miekkoineen, hevosen satuloineen ja papin kirkkokuntineen, kuin nuoren neidon. Neito nimittäin tekee vielä paljon poikia, joita tarvitaan suureen sotaan, Tanimarkin tappeluun. (SKVR:61, Venjoki, 1847)
Erään myöhään, vasta vuonna 1928 taltioidun uskomuksen mukaan näkin voi karkottaa rannasta heittämällä kiven veteen. Kivi nimittäin aiheuttaa veteen kurimuksen, jossa asuu lohikäärme, jota näkki pelkää. (SKVR:2246, Joroinen)
Lohikäärme kiinalaisessa mytologiassa.
Kiinalaistyylin lohikäärme, Chinese National Room, Pittsburg.
Idässä ja Keski-Amerikassa lohikäärme on jumalallinen voiman, viisauden, vaurauden ja hyvän onnen symboli. Lännessä lohikäärme kuvataan ”siivekkäänä krokotiilina”, kun taas idässä ja Keski-Amerikassa (sulkakäärme) yleensä höyhen- tai sulkapeitteisenä käärmeenä. Vanhassa kiinalaisessa maailmankuvassa lohikäärme ("long") edustaa maskuliinista yangia, siittämistä, hedelmällisyyttä ja aktiivisuutta. Lohikäärme on myös demonien karkottaja ja sateen symboli. Uskomusten mukaan lohikäärmeet asuvat talvella maan alla, mistä ne tulevat esiin vuoden toisena kuukautena ja saavat aikaan sateen ja ukkosen. Kiinassa vietetäänkin toisen kuukauden toisena päivänä värikkäitä lohikäärmejuhlia, joissa kannetaan suuria liikuteltavia paperilohikäärmeitä ja ammutaan ilotulituksia. Aikoinaan lohikäärme oli keisarin ja keisarillisen vallan symboli, ja tarujen mukaan ensimmäinen keisari sai alkunsa lohikäärmeestä. Kiinalaisessa astrologiassa lohikäärme on yksi 12 horoskooppieläimestä.
Lohikäärme ja tiede.
Lohikäärmeitä pidettiin pitkään todellisina olentoina, mutta luonnontieteiden kehittyessä ajatus hiljalleen hylättiin. Myöhemminkin lohikäärmeet ovat kiinnostaneet tutkijoita, muun muassa Carl Sagan teoksessaan "The Dragons of Eden (1977)" arvelee, että mielikuva lohikäärmeestä on periytynyt muinaisista lentoliskoista. Nykytutkimusten valossa kuitenkin viimeiset lentoliskot elivät noin 65 miljoonaa vuotta sitten, joten niiden ja varhaisimpien ihmisten väliin jäisi yli 60:n miljoonan vuoden aukko. Lentoliskojen fossiilit ovat mahdollisesti voineet luoda tarinoita lohikäärmeistä.
Monet jättiläiskäärmeet, varsinkin afrikkalainen pyton, kalliokäärme ("Python sebae") ovat myös kandidaatteja lohikäärmeiden esikuvaksi. Roomalaiset tunsivat kalliokäärmeen, ja niitä käytettiin usein sirkusesityksissä.
Epäillään myös, että 9-metristä airokalaa luultin lohikäärmeeksi kun sellainen havaittiin ensi kerran.
Lohikäärme fantasiakirjallisuudessa.
Lohikäärmeitä esiintyy hyvin monissa fantasiakirjoissa, esimerkiksi "Eragon", Harry Potter ja "Hobitti eli sinne ja takaisin". Fantasiakirjallisuudessa lohikäärmeet ovat yleisesti perineet länsimaisessa mytologiassa saamansa roolin pahuuden ruumiillistumina. Tarinoissa yritetään surmata lohikäärme tai estää sen hyökkäykset, tai sitten koetetaan saada lohikäärmeen varastama aarre takaisin. Usein kyse on näistä kaikista.
Aina näin ei kuitenkaan ole. Esimerkiksi Ursula Le Guinin "Maameren tarinat" -sarjassa lohikäärmeet ovat ikivanhoja, älykkäitä olentoja, joiden suhtautuminen ihmisiin on enimmäkseen neutraalia. Ongelmat johtuvat ihmisen aiheuttamasta epätasapainosta ja elinalueiden kohtaamisesta (vrt. esimerkiksi Tiikeri). Joskus tavataan myös hyviä lohikäärmeitä, kuten Michael Enden romaanin "Tarina vailla loppua" Fuhhuur. Muita hyväntahtoisia lohikäärmeitä mainitaan muun muassa Dragonlance ja "Perillinen"-trilogiassa, johon myös Eragon kuuluu. Tarkempaa tietoa löytyy esimerkiksi kirjasta nimeltä "Dragonologia".
Lohikäärmeet fantasiapeleissä.
Roolipeleissä lohikäärme on perinteisesti vihollinen, yleensä pahimmasta päästä. Suurimman mahdollisen lohikäärmeen tappamisesta saa aina kunniaa. Yleensä lohikäärmeet myös vartioivat jonkinlaista aarretta, jonka pelaaja saa lohikäärmeen tapettuaan. Lohikäärme on peleissä hyvä tai ystävällismielinen olento erittäin harvoin.
Joissakin peleissä ja saduissa on paljon erityyppisiä lohikäärmeitä. Tällöin yleensä lohikäärmeet eroavat toisistaan kokonsa puolesta sekä siinä, mitä ne sylkevät suustaan. Perinteisesti lohikäärme sylkee tulta, mutta ne voivat sylkeä myös vaikkapa jäätä, salamoita tai happoa. Muun muassa "Tibia"-roolipelissä on monia erilaisia lohikäärmeitä ja lisäksi lohikäärmeiden ”sukulaisia” (Wyvern ja Hydra). kirjoissa ("Dragonlance", "Forgotten Realms") lohikäärmeitä on kymmentä laatua: punainen, musta, vihreä, sininen ja valkoinen ovat pahoja, ”värillisiä” lohikäärmeitä, kun taas kultainen, hopeinen, vaskinen, pronssinen ja kuparinen ovat hyviä, ”metallisia” lohikäärmeitä. Osa hyvistä lohikäärmeistä on koulutettu esimerkiksi vartioimaan linnaa tai aarretta. "World of Warcraftissa" on myös erityyppisiä lohikäärmeitä, jotka värinsä puolesta edustavat tiettyä asiaa. Tässä pelissä lohikäärmeet ovat ikivanhoja olentoja, jotka eivät kuole vanhuuteen mutta ovat usein ajautuneet hulluuteen ajan saatossa.


Thomas Ball Barratt.
Thomas Ball Barratt (1862–1940) oli norjalainen metodistipastori, joka tunnetaan helluntaiherätyksen edelläkävijänä Euroopassa.
Barratt koki hengellisen uudistumisen vieraillessaan Azusa-kadun herätyksen tilaisuudessa toimitalon rakentamisen yhteydessä Yhdysvalloissa. Palattuaan joulukuussa 1905 takaisin Osloon hänen pitämissään jumalanpalveluksissa alkoi esiintyä voimakasta uskonnollista heräämistä jonka myös sanomalehdet havaitsivat. Anglikaaninen pappi Alexander Poddy vieraili Barrattin tilaisuudessa vuonna 1907 ja kutsui hänet puhumaan Englantiin. Puhujamatkan seurauksena helluntailiike levisi Englantiin ja sieltä myöhemmin Manner-Eurooppaan.
Karismaattisten ilmiöiden vuoksi Barrattille ja metodistikirkolle tuli välirikko. Myöhemmin Barratt myös muutti mielensä lapsikastetta vastaan ja otti kasteen 1913 Tukholmassa Lewi Pethruksen johtamassa Filadelfia-seurakunnassa.


X-tehokkuus.
X-tehokkuus on mikrotaloustieteellinen termi, joka kuvaa tuotantoprosessin tehokkuutta annetuilla tuotannontekijöillä. Jos yritys tuottaa enimmäismäärän hyödykkeitä annetuilla tuotannontekijöillä, kuten koneilla ja työntekijöillä, sekä käyttää parhaita mahdollisia tuotantotapoja, yrityksen toiminta on x-tehokasta. Jos tuotanto ei ole x-tehokasta, on se x-tehotonta.
Täydellisen kilpailun markkinoilla ei yleisesti ottaen esiinny pitkäaikaista x-tehottomuutta, sillä tehottomat yritykset eivät tuota tarpeeksi voittoa pysyäkseen markkinoilla. Muissa markkinamuodoissa, kuten monopolitilanteessa, x-tehottomuutta saattaa esiintyä pidemmälläkin aikavälillä, sillä kilpailun puute antaa mahdollisuuden pitäytyä tehottomissa tuotantokeinoissa.
X-tehokkuus ei ole ainoa tehokkuuden muoto. Se tarkastelee vain tuotantoa annetuilla tuotannontekijöillä. Se ei siis ota huomioon sitä, ovatko tuotannontekijät tai tuotetut hyödykkeet parhaita mahdollisia. Allokointitehokkuus puolestaan mittaa näitä asioita. Esimerkiksi yritys, joka palkkaa aivokirurgeja kaivamaan ojaa saattaa olla x-tehokas, vaikka aivokirurgien allokointi sairaita hoitamaan olisikin tehokkaampaa yhteiskunnan kannalta.


Valtionhoitaja.
Valtionhoitaja on henkilö, joka hoitaa valtionpäämiehen tehtäviä, kun laillista valtionpäämiestä ei ole, tai kun valtionpäämies on estynyt tai kykenemätön hoitamaan tehtäviään.


Allokointitehokkuus.
Allokointitehokkuus kuvaa markkinoiden tilaa, jossa resurssit on jaettu tavalla, joka maksimoi niiden käytöstä saatavan hyödyn. Allokatiivisesti tehokas talous tuottaa hyödykkeitä "optimaalisessa" suhteessa. Yritys on allokatiivisesti tehokas, kun sen tuotannon hinta vastaa tuotannon rajakustannusta.


Pareto-tehokkuus.
Pareto-tehokkuus tai Pareto-optimaalisuus on peliteoreettinen kriteeri, joka viittaa tilanteeseen, jossa kenenkään asemaa ei voida parantaa huonontamatta jonkun muun asemaa. Pareto-parannus parantaa jonkun asemaa huonontamatta kenenkään muun asemaa. Pareto-tehokkuus on tärkeä käsite taloustieteessä.
Käsitteen on kehittänyt italialainen taloustieteilijä Vilfredo Pareto tutkiessaan taloudellista tehokkuutta ja tulonjakoja.
Pareto-tehokkuus ei ole yksinään riittävä kriteeri oikeudenmukaisen resurssien jaon tekemiseen. Esimerkiksi yhteiskunta, jossa diktaattori omistaa kaiken omaisuuden on Pareto-tehokas, koska kenenkään asemaa ei voida parantaa huonontamatta diktaattorin asemaa. Aina on siis olemassa useita Pareto-tehokkaita resurssijakoja eikä niitä voi laittaa paremmuusjärjestykseen ilman lisäoletuksia. Hyvinvointitaloustiede tutkii vaihtoehtoisia lisäoletuksia.


Dinosaurukset.
Dinosaurukset ("Dinosauria") eli hirmuliskot olivat mesotsooisella maailmankaudella elänyt hyvin menestyksekäs eläinryhmä. Dinosauruksia oli jo triaskaudella, jolloin oli paljon permikauden tyyppisiä matelijoita, mutta varsinaista dinosaurusten valtakautta oli jurakausi ja liitukausi. Koko tänä aikana dinosaurukset olivat hallitsevia maaeläimiä.
Dinosauruksia oli sekä kasvinsyöjiä että petoja, ja niiden koko vaihteli aina kanan kokoisesta "Compsognathuksesta" 12 metriä korkeaan "Brachiosaurukseen". Muista matelijoista poiketen dinosaurusten raajat sijaitsivat nisäkkäiden tapaan suoraan ruumiin alapuolella, mikä mahdollisti nopean ja ketterän liikkumisen. Paljon on myös keskusteltu siitä, olivatko dinosaurukset tasalämpöisiä kuten nisäkkäät. Viimeaikaisten löytöjen perusteella jotkut niistä, esimerkiksi "Velociraptor", ovat todennäköisesti olleet höyhenpeitteisiä, mikä puoltaa näkemyksiä tasalämpöisyydestä.
Yleisimmän, nykyisen käsityksen mukaan dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon liitukauden lopulla noin 65 miljoonaa vuotta sitten todennäköisesti suuren asteroidin törmättyä maapalloon. On myös olemassa hataria teorioita dinosaurukset tappaneesta viruksesta. Nykyisen palentologisen käsityksen mukaan linnut ovat "Theropoda"-ryhmän dinosaurusten suoria jälkeläisiä.
Aikaisemmin tuntemattomia dinosauruslajeja löytyy eri puolilla maapalloa sijaitsevista fossiiliesiintymistä melko säännöllisesti. Esimerkiksi vuonna 2010 yksistään Yhdysvaltojen Utahista löydettiin sellaisia aikaisemmin tuntemattomia lajeja kuin 3,0–4,5 metrin pituinen ja noin metrin korkuiseksi kasvanut "Seitaad ruess" sekä Ceratopsidae-heimoon kuuluneet "Kosmoceratops richardsoni" ja "Utahceratops gettyi".
Tunnetuimpia dinosauruksista kertovia elokuvia on Steven Spielbergin ohjaama "Jurassic Park" (1993). Dinosauruksista on tullut nykyajan taruolentoja, jotka esimerkiksi puhuvat tai elävät yhtä aikaa alkuihmisten kanssa.
Dinosauruksien jako.
Dinosaurukset jaetaan lantionrakenteensa perusteella kahteen ryhmään: liskonlantioiset "Saurischia" ja linnunlantioiset "Ornithischia". Liskonlantioiset dinosaurukset olivat kaksijalkaisia petoja, teropodeja (esimerkiksi "Tyrannosaurus", "Oviraptor", "Ornithomimus" ja "Deinonychus") sekä nelijalkaisia ja pitkäkaulaisia kasvinsyöjiä, sauropodeja (esimerkiksi "Diplodocus", "Camarasaurus", "Seismosaurus" ja "Saltasaurus"). Linnunlantioiset olivat puolestaan kaikki kasvinsyöjiä saavuttaen suuren monimuotoisuuden. Tähän ryhmään kuuluvat esimerkiksi kolmisarvilisko "Triceratops", paksukalloinen "Pachycephalosaurus", panssaroidut "ankylosaurit" ja hampaistoltaan erikoistuneet "ornithopodit". Liskonlantio
Dinosauruksien karkea sukupuu. Dinosaurukset olivat erittäin runsaslajinen ryhmä.


Kaldor-Hicks -tehokkuus.
Kaldor-Hicks -tehokkuus on Nicholas Kaldorin ja John Hicksin kehittämä taloudellisen tehokkuuden tyyppi, joka tarkoittaa sosiaalisten resurssien taloudellisen arvon maksimointia. Kaldor-Hicks -parannus on mikä tahansa vaihtoehto nykyiselle tilanteelle, joka lisää sosiaalisten resurssien taloudellista arvoa.
Idea liittyy läheisesti paretotehokkuuteen. Siinä tilannetta voidaan tehostaa, jos ainakin yhden henkilön tilannetta parannetaan huonontamatta kenenkään tilannetta. Kaldor-Hicks -parannuksessa tehokkaampi tulos saattaa jättää jonkun aseman huonommaksi. Se on tehokkaampi kuitenkin vain, jos voittajat voisivat "teoriassa" kompensoida häviäjille heidän häviönsä ja johtaa täten Pareto-optimaaliseen tilanteeseen.


Kurt von Schleicher.
(4. huhtikuuta 1882 – 30. kesäkuuta 1934) oli saksalainen kenraali ja Weimarin tasavallan viimeinen valtakunnankansleri.
Schleicher eteni 1920-luvulla Reichswehrissa, ja hänestä tuli armeijan ja hallinnon virkamiesten yhteyshenkilö. Hänen tapanaan oli toimia kulisseissa käyttäen hyviä henkilösuhteitaan ja tiedonantajiaan eri hallintokunnissa.
Schleicherista tuli merkittävä taustavaikuttaja Heinrich Brüningin hallituksen aikana 1930–1932. Hän toimi puolustusministeri kenraali Wilhelm Groenerin avustajana. Myöhemmin Schleicher, joka oli solminut läheiset suhteet presidentti Paul von Hindenburgiin, riitautui Brüningin ja Groenerin kanssa. Lähinnä juuri Schleicherin juonittelu johti näiden kahden uran päättymiseen toukokuussa 1932.
Schleicherista tuli puolustusministeri uuden valtakunnankanslerin Franz von Papenin alaisuuteen, jonka hän oli itse valinnut tehtävään. Näkemyserojensa vuoksi nämä kaksi kuitenkin ajautuivat riitaan, joka päättyi marraskuun 1932 vaalien jälkeen Papenin eroon. Schleicherista tuli Saksan 23. valtakunnankansleri.
Schleicher yritti saavuttaa Reichstagissa enemmistön muodostamalla niin sanotun "Querfrontin" (ristikkäisrintama), jossa hän voisi yhdistää Saksan erilaiset eturyhmät epäparlamentaarisen, autoritäärisen mutta keskustelevan hallinnon alaisuuteen. Niinpä hän lähestyi sosiaalidemokraattisia ja kristillisiä ammattiyhdistyksiä ja kansallissosialistisen puolueen vasemmistosiipeä, jonka johdossa oli Gregor Strasser. Strasser oli kuitenkin jo häviämässä sisäisen valtataistelun Adolf Hitlerille.
Vaikka Schleicher sai edistystä aikaan, hän alkoi joutua molempien puolten hylkäämäksi. Ulosheitetty Papen lähestyi von Hindenburgia, koska presidentillä alkoi olla epäilyksiä Schleicherin hallintotavoista ja koska Schleicher halusi työskennellä SPD:n kanssa, jota Hindenburg halveksui. Papen vaati ikääntyvää presidenttiä nimittämään Hitlerin valtakunnankansleriksi. Papenin, Hindenburgin ja Hitlerin salaisten tapaamisten jälkeen presidentti von Hindenburg erotti Schleicherin 28. tammikuuta 1933 ja Hitleristä tuli valtakunnankansleri 30. tammikuuta 1933.
Schleicher ja hänen vaimonsa Elisabeth murhattiin pitkien puukkojen yönä 30. kesäkuuta 1934 Potsdamissa yhdessä muiden oletettujen kansallissosialistisen hallinnon vastustajien kanssa. Schleicherin 16-vuotias tytärpuoli löysi ruumiit.


OECD.
OECD (,) eli Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö, perustettiin vuonna 1961 harmonisoimaan ja kehittämään jäsenmaidensa talouskasvua ja vapaakauppaa sekä lisäämään yhteiskunnallista hyvinvointia. OECD on vuonna 1948 perustetun Euroopan taloudellisen yhteistyöjärjestön (OEEC) toiminnan jatkaja.
The OECD:n päämaja on "Château de la Muette", Pariisissa. Se on vanha Rothschild-pankkiiriperheen kartano. OECD:n atomienergiajärjestö on NEA.


Happamuus.
Happamuus kuvaa positiivisten vetyionien (H+) (protonien) aktiivisuutta liuoksessa. Vesiliuoksen happamuus ilmoitetaan tavallisesti logaritmisella pH-asteikolla, jonka otti käyttöön Søren Peter Lauritz Sørensen vuonna 1909. Lyhenteessä pH kirjain "p" eli potenz on saksaa ja tarkoittaa vahvuutta, ja "H" tarkoittaa vetyionia (H+). Toisinaan lyhenteen sanotaan tulevan latinan sanoista "pondus hydrogenii" eli "vedyn potentiaali". Happamuus voidaan ilmoittaa niin happamalle kuin emäksisellekin liuokselle.
missä suure formula_2 on vetyionien aktiivisuus. pH on siis tämän aktiivisuuden kymmenkantaisen logaritmin vastaluku. Kyseessä on siis logaritminen asteikko: pH:n kasvu yhdellä yksiköllä tarkoittaa sitä, että vetyionien aktiivisuus (tehollinen konsentraatio) pienenee kertoimella 10. Tarkkaan ottaen vesiliuoksissa ei kuitenkaan esiinny vapaita vetyioneja, vaan ne sitoutuvat vesimolekyyleihin muodostaen oksoniumioneja (H3O+). Näistä kuitenkin vetyioni irtoaa helposti, joten useissa kemiallisissa reaktioissa ja myös pH-laskuissa sitä voidaan käsitellä ikään kuin kyseessä olisi pelkkä vetyioni, protoni.
pH-arvo on yleensä väliltä 0–14, mutta voi erittäin happamilla tai emäksisillä liuoksilla olla jonkin verran näiden rajojen ulkopuolellakin.
Mittaukset ovat osoittaneet, että puhtaan veden pH 25 °C:ssä on 6,998 ± 0,001, mikä on lähes 7. Niinpä pH 7 on määritelty "neutraaliksi". Veden pH laskee lämpötilan noustessa, koska veden aktiivisuus muuttuu.
Kun kyseessä on vahva happo kuten HCl, lähes kaikki sen molekyylit reagoivat veden kanssa näin. Heikkojen happojen liuoksissa näin tapahtuu vain pienelle osalle molekyyleistä. Kuitenkin kaikkien happojen liuoksissa oksoniumioneja on enemmän kuin puhtaassa vedessä eli niiden aktiivisuus (konsentraatio) on suurempi, jolloin pH:n määritelmän mukaan niiden pH on pienempi kuin 7. Erittäin happamien liuosten, esimerkiksi 2-molaarisen HCl-liuoksen pH voi olla negatiivinenkin.
Emäksisissä liuoksissa sitä vastoin OH− -ioneja on enemmän kuin puhtaassa vedessä. Niille voidaan vastaavaan tapaan määritellä käsite pOH = −log10[OH−]. Kun hapot ja emäkset reagoivat keskenään vesiliuoksessa, liuos asettuu yleensä kemialliseen tasapainoon hyvin nopeasti, ja tällöin massavaikutuksen lain mukaisesti aktiivisuuksien [H3O+] ja [OH−] tulo on vakio 10-14 (ellei kyseessä ole niin väkevä liuos, että vedenkin konsentraatio [H2O] on selvästi pienempi kuin puhtaassa vedessä). Logaritmien laskusääntöjen mukaan tästä seuraa, että laimeahkoissa liuoksissa on pOH + pH = 14. Tämän vuoksi pH soveltuu hyvin käytettäväksi myös emäksisille liuoksille, joissa sen arvo on suurempi kuin 7, ja pOH-asteikkoa käytetäänkin vain harvoin.
Todellisuudessa kuitenkin vain laimeissa liuoksissa, jonka kaikki muut aineet kuin veden mukaan lukeva kokonaiskonsentraatio on yhteensä alle 0,1 mol/l, voidaan olettaa, että se on sama kuin vetyionien konsentraatio. Väkevämmissä liuoksissa, oli väkevyys hapon ansiota tai ei, aktiivisuus poikkeaa merkittävästi konsentraatiosta, ja pH-arvo on korkeampi kuin suoraan konsentraatiosta laskettuna. pH on siksi hankala mitata erittäin happamissa liuoksissa, koska aktiivisuuskertoimen laskenta vaatii joitain mielivaltaisia oletuksia.
Happamuus mitataan ioniselektiivisellä elektrodilla (pH-mittari) tai erityisillä väriaineilla eli pH-indikaattoreilla, jotka muuttavat väriä pH:n mukaan. Yleisesti käytetty lakmus-paperi sisältää useita indikaattoreita, jolloin saadaan asteikko erilaisia värejä.
Myös ihmisen makuaisti reagoi aineen happamuuteen. Sana "hapan" tarkoittakin alkujaan happamille aineille tyypillistä perusmakua.


David Gross.
David Jonathan Gross (s. 19. helmikuuta 1941 Washington, D.C.) on yhdysvaltalainen fysiikan professori Kavli Institutessa Kalifornian yliopistossa, Santa Barbarassa. Hän sai Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 2004 yhdessä David Politzerin ja entisen oppilaansa Frank Wilczekin kanssa. He saivat palkinnon vahvaa vuorovaikutusta koskevasta tutkimuksestaan. Gross tunnetaan myös säieteorioiden tutkimuksestaan.
Elämä.
David Gross varttui Washington D.C:n lähiöissä. Hänen isovanhempansa olivat muuttaneet Yhdysvaltoihin Itä-Euroopasta. Grossin perheen lapsia rohkaistiin lukemaan paljon ja osallistumaan älyllisiin keskusteluihin.
Vuonna 1955 perhe muutti Jerusalemiin, ja David Gross kävi siellä koulunsa loppuun heprean kielellä ja suoritti alemman korkeakoulutukinnon paikallisessa yliopistossa. Hän jatkoi opintojaan Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä, joka oli siihen aikaan alkeishiukkasten tutkimuksen keskus. Sieltä hän siirtyi Harvardiin ja 1969 Princetoniin. Hän sai monia innostavia opiskelijoita kuten Frank Wilczek ja keskittyi kvanttiväridynamiikkaan. 1980-luvun alussa hän siirtyi säieteorian pariin.
Vuonna 1997 Gross aloitti Santa Barbarassa Kavli-instituutin Teoreettisen fysiikan laitoksen johtajana.
Gross on ollut kahdesti naimisissa ja hänellä on kaksi tytärtä.
Merkitys.
Gross, Wilczek ja Polizer saivat Nobelin palkinnon löytämästään asymptoottiseksi vapaudeksi kutsutusta kvarkkien ominaisuudesta, joka on pohjana kvanttiväridynamiikan teorialle. Sen avulla fyysikot saivat täydennettyä hiukkasfysiikan standardimallin, joka kuvaa kaikki alkeishiukkaset ja niiden keskinäiset vuorovaikutukset.
Gross oli myös yksi vuonna 1987 julkaistun supersäieteorian kehittäjistä. Säieteorian mahdolliset käytännön sovellukset ovat vielä kaukana tulevaisuudessa, mutta säieteoria saattaa olla paras yritys ymmärtää maailmankaikkeuden pohjimmaista rakennetta.


David Politzer.
Hugh David Politzer (s. 31. elokuuta 1949 New York) on yhdysvaltalainen teoreettisen fysiikan professori California Institute of Technologyssa Pasadenassa. Hän sai fysiikan Nobel-palkinnon vuonna 2004 yhdessä David Grossin ja Frank Wilczekin kanssa. Palkinto myönnettiin vuonna 1973 julkaistusta vahvaa vuorovaikutusta koskevasta tutkimuksesta "Reliable Perturbative Results for Strong Interactions?"
Historia.
Politzer valmistui ylioppilaaksi Bronx High School of Sciencesista 1966. Hän sai kandidaatin (bachelor) arvon Michiganin yliopistosta 1969 ja valmistui Harvardista 1974 fysiikan tohtoriksi. Nobelin palkintoon oikeutti Politzerin ensimmäinen julkaistu työ "Reliable Perturbative Results for Strong Interactions?", jonka Politzer kirjoitti väitöskirjaa valmistellessan. Se julkaistiin 1973 Physical Review Letters -lehdessä. Vuonna 1975 hän meni vierailevaksi tutkijaksi Kalifornian teknilliseen yliopistoon. Vakinaisen viran hän sai 1976 ja professorin viran 1979. Hän työskenteli fysiikan laitoksen johtajana 1986-1988.
Vuonna 1989 hän nousi muuta tietä julkisuuteen, kun hänelle tarjottiin fyysikko Robert Serberin sivuosaa elokuvassa "Salaisuuksien varjossa" ("Fat Man and Little Boy"). Ohjaaja Roland Joffe etsi ammattifyysikoita ja valitsi Politzerin, koska tämän ala oli hyvin lähellä roolihenkilön alaa.
Nobel-palkinto.
Politzer jakoi palkinnon kahden muun tutkijan, Princetonin yliopiston Grossin ja Wilczekin, kanssa. He julkaisivat tutkimuksen samasta aiheesta samoihin aikoihin. Löytö on tunnettu 31 vuotta nimellä "asymptoottinen vapaus" ("asymptotic freedom"), ja fysiikan professorit käyttävät siitä usein vertauskuvana kuminauhaa, joka venytettäessä kiristyy voimakkaasti. Mitä lähempänä kvarkit ovat toisiaan, sitä heikompi vahva vuorovaikutus niiden välillä on. Hyvin lähellä toisiaan ydinvoima kvarkkien välillä on niin heikko, että ne käyttäytyvät melkein kuin vapaat hiukkaset. Löytö vaikutti huomattavasti QCD-teorian kehittymiseen.
Gross, Wilczek ja Politzer käyttivät kynää ja paperia tutkimuksensa laskennassa. Heidän siihen aikaan käyttämänsä laskentamenetelmät olivat juuri hiljan kehitettyjä ja vaativat äärimmäistä tarkkuutta. Nykyään sama laskutehtävä annetaan usein fysiikan jatko-opiskelijoille kotitehtäväksi.


Frank Wilczek.
Frank Wilczek (s. 15. toukokuuta 1951) on puolalais-italialaista syntyperää oleva yhdysvaltalainen fyysikko. Vuonna 2004 hän sai Nobelin fysiikanpalkinnon yhdessä David Grossin ja David Politzerin kanssa vahvaa vuorovaikutusta koskevasta tutkimuksesta.
Wilczek suoritti perustutkintonsa matematiikasta Chicagon yliopistossa, ja jatkoi matematiikka pääaineenaan myös Princetonin yliopistossa, mutta vilkuili myös fysiikan kehitystä ja siirtyi lopulta kokonaan fyysikoksi. Hän väitteli vuonna 1974 ja jäi opiskelupaikkaansa töihin vuoteen 1981 asti.
Wilczekin uran kohokohta oli osallistuminen vahvan vuorovaiktuksen perusteorian kehittämiseen.
Wilczekillä on vaimo ja kaksi tytärtä.
Nykyisin hän on fysiikan professori yhdysvaltalaisessa Massachusetts Institute of Technologyssä.


J. M. Coetzee.
John Maxwell Coetzee (alk. John Michael Cotzee; s. 9. helmikuuta 1940) on eteläafrikkalainen kirjailija. Hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 2003.
Coetzeen alkuperäinen nimi on "John Michael Coetzee", mutta hän muutti myöhemmin toisen nimensä. Coetzee opiskeli Kapkaupungin yliopistossa englantia ja matematiikkaa. 1960-luvulla hän muutti Lontooseen ja työskenteli ohjelmoijana. Hän suoritti jatko-opintoja kirjallisuudessa Teksasin yliopistossa Yhdysvalloissa ja sai tohtorin arvon kirjallisuudessa. Hän opetti englantia ja kirjallisuutta Buffalon yliopistossa (SUNY) New Yorkissa vuoteen 1971 saakka. Samana vuonna hän haki pysyvää oleskelulupaa, muttei saanut sitä, koska oli osallistunut mielenosoituksiin Yhdysvaltain käymää Vietnamin sotaa vastaan.
Coetzee palasi Etelä-Afrikkaan vuonna 1971 saatuaan englantilaisen kirjallisuuden |professuurin Kapkaupungin yliopistossa. Jäätyään eläkkeelle 2002 hän muutti Adelaideen Australiaan, missä hän sai Adelaiden yliopiston englannin laitoksen kunniajäsenyyden. Maaliskuussa 2006 hän sai Australian kansalaisuuden. Syyksi muuttoon on esitetty, että oikeus asua Etelä-Afrikassa perustuu Coetzeen mukaan petokseen, siirtomaavalloitukseen, minkä voi lukea hänen teoksestaan "Kesä".
Coetzee on ensimmäinen kirjailija, joka on saanut Booker-palkinnon kahteen kertaan: teoksistaan "Michael K:n elämä" (1983) ja "Häpeäpaalu" (1999). Julkisuutta välttelevä Coetzee ei saapunut noutamaan palkintojaan.


Santahamina.
Hevossalmen silta – tie Santahaminaan. Nimikyltissä oleva kirjotusvirhe on nykyään korjattu.
Santahamina () on saari ja Helsingin 51. kaupunginosa, joka sijaitsee Laajasalon eteläpuolella Itä-Helsingissä. Hevossalmen kääntösilta yhdistää Santahaminan mantereeseen. Matkaa Helsingin keskustasta Santahaminaan maanteitse on noin 12 kilometriä. Saari on suljettua sotilasaluetta.
Santahaminassa toimivat puolustusvoimien joukoista muun muassa Maanpuolustuskorkeakoulu, Kaartin jääkärirykmentti, Etelä-Suomen Huoltorykmentti, Suomenlinnan Rannikkorykmentti ja Merisotakoulu. Useat muutkin Etelä- ja Itä-Suomen joukko-osastot sekä rajavartiolaitoksen ja poliisin yksiköt käyttävät saaren harjoitusalueita ja harjoitustoimintaan rakennettuja koulutustiloja ja -simulaattoreita. Saarella toimii myös Puolustushallinnon Rakennuslaitoksen Etelä-Suomen aluetoimisto. Vuoteen 2015 mennessä saarelle siirtyy Manpuolustuskorkeakoulun laitoksia ja kirjasto Sörnäisistä uuteen Santahamina-taloon. Santahaminaan pääsevät henkilöt, joilla on asianmukainen kulkulupa. Hevossalmen sillan takana Santahaminan puoleisessa päässä on sotilaspoliisin kulunvalvontapiste, Santahaminan portti, jossa saarelle pyrkivien kulkuluvat tarkastetaan.
Saarella varusmiespalvelustaan suorittaa yleensä noin 1 500 varusmiestä. Maanpuolustuskorkeakoulussa opiskelee vuosittain noin 750 akateemista sotilasta ja siviiliä. Saarella oli vuoden 2009 alussa 418 vakituista asukasta. Santahaminan maa-alueet ja kasarmikiinteistöt omistaa Senaatti-kiinteistöt. Asuinkiinteistöistä vastaa Kruunuasunnot ja osin Senaatti-kiinteistöt. Saaren ympäröiviä vesialueita hallitsee Metsähallitus.
Santahaminan saari luokiteltiin joulukuussa 2009 Valtioneuvoston päätöksellä Valtakunnallisesti arvokkaaksi kulttuurimiljööksi. Santahaminan valtakunnalliset kulttuuriarvot koostuvan suomalaisen aikakauden arkkitehtuurista, josta tärkeimpänä Maanpuolustuskorkeakoulun funkkiskasarmialueesta, venäläisestä punatiilikasarmialueesta ja 1800-luvun linnoituslaitteista ympäri saaren. Päätös on Santahaminan alueen tulevaisuuden kannalta merkittävä: koko saari on luokiteltu valtakunnallisesti arvokkaaksi kulttuuriympäristöksi. Se määrittää suuntaviivat maapohjan ja arvokiinteistöjen omistajalle sekä saaren käyttäjille. Tämä tarkoittaa olevien kulttuuriarvojen vaalimista ja niiden olemassaolon huomioon ottamista saaren ja rakenteiden säilyttämisessä ja käytössä.
Saaren pinta-ala on 400 hehtaaria, josta 12 hehtaaria on vesijättömaata.
Saarella on noin 900 vakituista työpaikkaa. Puolustushallinnon palveluksessa on noin 850 työntekijää. Kaupungin virkoja on Santahaminan ala-asteen koulussa, päiväkodissa, leikkipuistossa ja Helsingin öljyntorjuntavarikolla.
Santahamina on kuulunut vuodesta 1946 lähtien Helsinkiin ja sitä ennen Helsingin maalaiskuntaan. Autonomian aikana 1800-luvun alkupuolelta vuoteen 1918 asti saari kuului Viaporin venäläiseen varuskuntaan. Keskiajalta 1800-luvulle Sandhamnin kylä ja pääsaari lähisaarineen olivat osa Helsingin pitäjää.
Saari on ollut moneen otteeseen kansainvälisen politiikan kannalta merkityksellisten tapahtumien keskipisteessä. Erityisen tärkeä asema merilinnoituksen osana sillä oli Krimin sodassa ja Viaporin kapinassa.
Santahaminan asema puolustusvoimien varuskuntasaarena on juridisesti vahvistettu Helsingin yleiskaavassa ja Uudenmaan maakuntakaavassa.
Santahaminan luonnonarvot.
Santahamina on jo nyt luonnontieteellinen museo ja aarreaitta. Metsähallituksen luontokartoituksessa vuodelta 2005 luetellaan lukuisia luonnon kannalta arvokkaita alueita kuten Kissalampi, Likolampi, Riviera, Eteläranta, Papinlahti, Hämylänniemi, Sahara ja merenrantalehdot. Samaisessa metsäarviossa kerrotaan Santahaminassa olevan 200 hehtaaria keski-iältään yli 100-vuotiaita männiköitä tai kuusikoita, enemmän kuin missään muualla Uudellamaalla.
Historiaa.
Noin 4 500 vuotta sitten Itämerestä kohonnut Santahaminan saari oli viikinkiaikainen merenkulkijoiden pysähdys- ja kauppapaikka. 1200-luvulla saarelle vakiintui pysyvä asutus. Ensimmäinen kirjallinen maininta on vuodelta 1423, jolloin Viipurin linnan päällikkö, ritari Krister Nilsson, kirjasi kirjeen Santahaminasta.
Santahaminan muistiinmerkitty historia on pääosin sotahistoriaa. Menneinä vuosisatoina ovat Ruotsin, Venäjän, Saksan, Englannin ja Ranskan sotatoimet kohdistuneet Santahaminaan näiden ajaessa erilaisia etujaan.
Santahaminalla on vuosisatojen varrella ollut tärkeitäkin hetkiä Suomen historiassa. Nähtyään viikinkien ja varjagien lisäksi keskieurooppalaisia kauppiaita Santahamina oli kahteen eri otteeseen ehdolla Suomen pääkaupungiksi.
Vantaanjoen ja saaristoväylien lisäksi Turun ja Viipurin välinen Kuninkaantie ja Hämeen tie muinaisesta Vanajasta kohtasivat Helsingin pitäjän alueella mahdollistaen tavaran välittämisen muualle Suomeen. Talonpojista tuli laivanvarustajia, syntyi useita vuosisatoja kestävä talonpoikaispurjehdusten perinne. Helsingin seudun talonpoikien kaupankäynti Suomenlahden yli oli vilkasta vuonna 1219 perustetun ja alueen metropoliksi kehittyneen Tallinnan kanssa.
1548 kuningas Kustaa Vaasa etsi seudulta sopivaa paikkaa syrjään jääneen Turun tilalle perustettavalle uudelle kaupungille. Kaupungin paikaksi suunniteltiin aluksi Santahaminaa. Hanke kariutui ankaraan talveen, maayhteyksien puutteeseen ja Uudenmaan talonpoikien vastustukseen. Sen sijaan noin 6 kilometriä pohjoisemmaksi, Vantaanjoen suulle perustettiin kaksi vuotta myöhemmin Helsingin kaupunki.
Vuonna 1638 Pietari Brahe esitti valtioneuvostolle uuden kauppakaupungin perustamista Santahaminaan 100 vuotta hiljaiseloa viettäneen Vanhankaupunginlahden kauppapaikan tilalle. Hanke kariutui tällöinkin talonpoikien vastustukseen. Helsingfors syrjäytti Sandöön merenkulkijoiden kartoista 1600-luvun puolivälissä. Suurten alusten ja valtiomiesten aika Santahaminassa väistyi. Kaupankäynnin ehtyessä saari muuttui yli sadan vuoden ajaksi kalastaja- ja luotsikyläksi. Saarella sijaitsi kaksi pientä parinkymmenen ihmisen kruununkylää.
Santahaminan saareen on haudattu tuhansia vainajia muun muassa 1700- ja 1800-lukujen rutto- ja koleraepidemioiden seurauksena kun Helsingin ensimmäinen kirkko tarvitsi hautausmaita. Santahamina toimi myös Viaporin epidemiahautausmaana.
Hattujen sodan ensimmäisenä sotavuonna 1741 venäläiset rakensivat tykkipattereita Santahaminan Lehmäsaareen.
Suomen sodassa maaliskuussa 1808 kaksi venäläiskomppaniaa miehitti Santahaminan saartaen Viaporin maitse. Santahaminan länsikärkeen rakennettiin 8-tykkinen mörssäri- ja kanuunapatteri. Muun muassa täältä tulitettiin Viaporia. Santahamina jäi venäläisen varusväen käyttöön, erityisesti Viaporin tykistö- ja jalkaväkijoukkojen harjoitusalueeksi.
Ensimmäinen kasarmi rakennettiin Santahaminan tiilitehtaan yhteyteen 1820-luvun lopulla Santahaminan keskiosan hiekkaisen tasenteen, myöhemmin Saharana tunnetun alueen pohjoisreunalle. 1832 saarelle rakennettiin tykistön kovapanosampumarata, joka toimi lähes koko 1800-luvun.
Viaporin vallien vahvistamiseksi rakennusmateriaaliksi tuotiin Santahaminasta suuret määrät savea, kiveä ja hiekkaa. Myös mittava osa kantakaupungin 1800-luvun puolivälin vuosikymmenten kasarmien, nykyisten virastorakennusten, tiilistä on puristettu Santahaminan sorasta ja savesta.
Krimin sotaan liittyen Santahamina linnoitettiin. Saaresta tuli tykistösaari, jonka 12 patterissa palveli 1100 tykkimiestä. Heistä suomalaisia oli noin 700 miestä. Pääosa patterialueista on säilynyt näihin päiviin asti. Linnoitustykistön patterialueet sisältävät rintavarustuksia, kallioluolia, bunkkereita, ammuskomeroita, mukulakivisiä tykkiteitä, aukioita, laitureita ja varastorakennuksia. Patterit luokitellaan muinaismuistoiksi.
Saaren historian synkimmät ja katkerimmat hetket lienee koettu sisällissodan jälkeisinä aikoina, jolloin saarella oli vankileiri ja hautauspaikka. Sisällisodan jälkimainingeissa Santahaminan hautauspaikka toimi Helsingin vankileireillä kuolleiden, erityisesti Suomenlinnassa menehtyneiden, hautauspaikkana. Nykytutkimuksen perusteella saareen on haudattu noin 1500 Helsingin vankileireillä menehtynyttä henkilöä.
Koko itsenäisyyden ajan Santahamina on ollut sotilasaluetta. Erityisesti jatkosodan aikana Santahamina toimi vahvana ilmapuolustuksen tukikohtana ja pelasti osaltaan pääkaupungin täydelliseltä tuholta. Santahaminan sotilastukikohdan luonne ja merkitys ilmenivät kylmän sodan aikana useaan otteeseen: esimerkiksi Neuvostoliiton miehittäessä Tšekkoslovakian puolustusvoimat valmistautuivat suojamaan pääkaupungin koskemattomuuden muun muassa Santahaminasta. Alueen rooli kaupungin sivulle ja eteen työnnettynä tukikohtana on tärkeä Helsingin alueen ilma- ja merivalvontajärjestelmille sekä sen puolustusjärjestelmälle.
Santahaminan nimi eri vuosisadoilla.
Lähes kaikki nimet viittaavat saaren hiekkaiseen maaperään ja saaren satamaan tai satamiin. Nimi on ilmeisesti tarkoittanut saarta, jolla Santahaminan kylä sijaitsee, ja saaren satamalahtea.


Nimipäivä.
Nimipäivä on päivä, joka vastaa almanakan nimiluettelossa olevaa nimen kohdalle merkittyä päivää. Suomalaisen almanakan nimiluettelossa on nykyisin 781 nimeä. Almanakkaan lisätään nimi, kun 1900-luvun alusta samaa nimeä on annettu noin viidellesadalle suomalaiselle. Uusien nimien lisäämisestä almanakkaan vastaa Helsingin yliopiston almanakkatoimisto, joka omistaa nimipäivälistan tekijänoikeudet.
Nimipäivän historia Suomessa.
Nimipäivän vietto juontaa juurensa keskiaikaisesta pyhimyskalenterista. Sekä katolinen että ortodoksinen kirkko nimesivät kalenteriin pyhimysten muistopäiviä, usein joko heidän syntymä- tai kuolinpäiviensä mukaan, ja nimipäivät vakiintuivat osaksi suomalaista arkielämää jo 1300-luvulla. Nimipäivät olivat tärkeitä vuodenkulun merkkipäiviä; niiden mukaan ajoitettiin vuotuiset työt, kuten kylvö, sadonkorjuu, teurastus ja niin edelleen. Reformaatio karsi luterilaisesta kirkosta suuren osan katolisista perinteistä, mutta nimipäivien vietto oli niin vakiintunut käytäntö, että se jäi elämään.
Erioikeus almanakan julkaisemiseen oli yliopistolla, jonka kansanalmanakka ilmestyi suomenkielisenä vuodesta 1705. 1800-luvulle tultaessa nimipäiväkalenteria alettiin täydentää myös ei-kristillisperäisillä nimillä.
Suomenkielisen väestön etunimistö suomalaistui kansallisuus- ja suomalaisuusaatteen myötä melko perinpohjaisesti vuosien 1880–1930 aikana. Omakieliset tai suomalaistetut etunimet tulivat esille etenkin Kansanvalistusseuran kalenterissa 1882. Suurimmat muutokset yliopiston nimipäiväkalenteriin tehtiin vuosina 1890, 1908, 1929 ja 1950. Vuonna 1929 tehtiin erityisen suuria muutoksia, jotka muuttivat selvästi suomalaisen ja suomenruotsalaisen kalenterin nimipäiviä. Tuolloin suomalaisesta nimipäiväkalenterista poistettiin varsin suuri joukko ruotsinkielisiksi katsottuja nimiä, mutta ne jäivät yleisesti suomenruotsalaiseen nimipäiväkalenteriin. Poistettujen nimien tilalle otettiin vielä suurempi määrä uusia ja varsinkin omakielisiksi katsottuja nimiä. Tällöin almanakkaan otettiin joukko sellaisiakin muinaissuomalaisia nimiä, jotka eivät olleet tulleet uudestaan käyttöön, mutta jotka tällä tavoin pyrittiin elvyttämään.
Monet lähes käyttämättömiksi jääneet nimet kuitenkin poistettiin almanakasta vuonna 1950, jolloin niiden tilalle otettiin joukko yleisiä nimiä, ja joitakin aikaisemmin poistettuja myös palautettiin. Myös vuosina 1951–1953 nimipäiväkalenteriin tehtiin erinäisiä lisäyksiä. Myöhemmin uusia nimiä on lisätty almanakkaan vuosina 1964, 1973 ja 1984 sekä vuodesta 1995 lähtien joka viides vuosi. Näiden muutosten yhteydessä on muutamia nimiä myös siirretty toiselle päivälle, ja muutamia harvoja myös poistettu kuten Augusta, Klemetti ja Roine.
Nimipäiviä luetteloidaan myös Suomen ruotsinkielisen, ortodoksisen ja saamelaisen almanakan mukaan. Yliopistolla on tekijänoikeus omaan nimipäiväluetteloonsa, eikä kilpailevia nimipäiväluetteloita ole toistaiseksi tullut. On julkaistu myös kalentereita, joissa on lueteltu yleisimpiä lemmikkieläinten nimiä.
Nimipäiväkalenteriin lisätään nimiä nykyisin yleisyysperiaatteen mukaan. Aikaisemmin nimellä täytyi olla tuhatkunta kantajaa, vuodesta 2010 alkaen noin viisisataa. Nimipäiväkalenteriin otetaan uusia nimiä nykyisin viiden vuoden välein, seuraavan kerran vuonna 2015.
Jos henkilön nimeä ei ole nimipäiväkalenterissa, juhlapäivä voidaan kiinnittää itse sopivaan ajankohtaan tai nimipäiväjuhlat voi järjestää toisen tai kolmannen etunimen päivänä. Myös Suomalaiset etunimet -sivusto koostaa omaa nimipäiväluetteloa nimistä, joita ei edellä mainituista luetteloista löydy.
Nimipäivän vietto.
Nimipäiväsankari saa usein ottaa vastaan onnitteluja nimipäivän johdosta. Monilla työpaikoilla nimipäivän viettäjä tarjoaa pullakahvit työtovereilleen. Tällainen käytäntö elää vahvasti esimerkiksi Ranskassa ja Puolassa. Suomessa lapset saavat usein nimipäivänään pieniä lahjoja. Suomen lisäksi samaan tapaan nimipäivää on vietetty viime aikoina vain Ruotsissa, joskin Norjassa on perinteen palaaminen kasvussa.


Kompo.
Kompo tai compo tulee englannin kielen sanasta "competition", kilpailu. Demoskenetapahtumissa eli demopartyillä se tarkoittaa yhtä sarjaa, johon eri ryhmät tekevät toistensa kanssa kilpailevia tuotoksia. Se on siis verrannollinen perinteisten urheilukilpailuiden lajiin. Pienempiä kompoja on toisinaan järjestetty myös demotapahtumien ulkopuolella mm. WWW-sivuilla ja IRC-kanavilla sekä 1990-luvulla BBS-järjestelmissä.
Erilaisia kompoja.
Kompoissa on usein säännöt, jotka rajoittavat demon tai muun esityksen työvälineitä ja resursseja. Näin pyritään mm. luomaan haastetta, sillä nykyisin tietokoneet ovat erittäin tehokkaita. Näyttävien demojen tekeminen ei ole yhtä haastavaa kuin demoskenen syntyajoilla, kun kaikilla oli samanlaiset, yhtä tehokkaat koneet. Ohjelmoijan piti hallita monia kikkoja, jotta hän sai puserrettua tietokoneesta kaikki sen kyvyt irti. Nykyisin grafiikkapiiri on helpottanut kolmiulotteista ohjelmointia ja nopeat suorittimet antavat anteeksi kömpelöt ohjelmointiratkaisut.
Demon tiedostokoko saattaa olla rajoitettu 64 tai 4 kilotavuun (64 kB ja 4 kB introkompot). Toinen tapa vaikeuttaa ohjelmoijan työtä on rajoittaa alusta johonkin vanhaan laitteeseen kuten Commodore 64:ään tai Atari ST:hen (oldskool-kompot) tai mobiilialustaan, eli esimerkiksi matkapuhelimeen (mobiilikompot). Partyillä on kuitenkin lähes poikkeuksetta myös vapaasarja, jossa ei ole varsinaisia rajoituksia (demokompo).
Sääntörajoitukset saattavat myös olla eksoottisempia ja luoviin ratkaisuihin kannustavia. Esimerkiksi vuoden 2004 ja 2005 Alternative Partyilla oli "dynaaminen demokompo", jossa sääntönä oli, että demon on oltava joka ajokerralla erilainen.
Demojen ja introjen ulkopuolella on myös grafiikka- ja musiikkikompoja. Näissä sarjoissa työt eivät ole ohjelmia vaan kuvia ja musiikkikappaleita, sillä myös grafiikka ja musiikki ovat demoskenen tärkeitä aloja. Piirretty ja mallinnettu grafiikka sekä tietokoneella ja instrumenteilla soitettu musiikki saatetaan erottaa omiin kompoihinsa. Kaikilla demopartyillä ei kuitenkaan ole järkevää olla kovin monta eri kompoa. Jos yleisön määrä on pieni, saattaa joihinkin sarjoihin tulla liian vähäinen määrä osanottajia.
Toimintaperiaate.
Kompon aikana eri työt näytetään valkokankaalla järjestyksessä. Tämän jälkeen yleisö äänestää parhaat esitykset. Yleensä kolme eniten pisteitä saanutta produktiota palkitaan. Online-kompoissa kukin äänestäjä katsoo tuotokset omalla koneellaan.


Halukkaiden koalitio.
Halukkaiden koalitio oli Yhdysvaltain kokoama liitto, joka tuki Irakin sotaa 2003 Irakin väitettyjen joukkotuhoaseiden riisumiseksi ja n ehdollisina antamien päätösten toimeenpanemiseksi. Koalitiolle annettava tuki vaihteli sotilasoperaatioihin osallistumisesta ylilento-oikeuteen ja poliittiseen tukeen.
Julkisesti liittoumaan liittyi 48 maata. Yhdysvaltain silloisen ulkoministerin Colin Powellin mukaan liittoumaan kuului myös monia muita maita, jotka eivät kuitenkaan julkisesti tahtoneet sitä tunnustaa. Liittoumaan epävirallisesti liittyneitä maita saattoivat olla muun muassa Kanada ja Suomi. Suomessa syntyi vuoden 2003 eduskuntavaalien loppusuoralla niin sanottu Irak-skandaali, kun Keskustan silloinen puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki syytti silloista pääministeri Paavo Lipposta Suomen liittämisestä Yhdysvaltain liittoumaan. Kohun käänteistä seurasi oikeudenkäynti ja Jäätteenmäen hallitus joutui eroamaan, koska ei enää nauttinut Eduskunnan luottamusta.
Jäsenet.
Jäsenet Valkoisen talon lehdistötiedotteen mukaan 21. maaliskuuta 2003. Lista on kuitenkin kiistanalainen, sillä osa siihen kuuluvista maista on ilmoittanut ettei tue sotatoimia, kun taas jotkin sotatoimia tukevat maat ovat vaatineet pääsyä listalle. Hämmennystä on myös herättänyt se, että listan maista vain kolme osallistuu sotatoimiin, ja monilla siihen kuuluvista maista ei ole edes omaa armeijaa


Kiinanruusu.
Kiinanruusu ("Hibiscus rosa-sinensis") on hibiskusten ("Hibiscus") sukuun kuuluva pensas tai pieni puu, joka on kotoisin Itä-Aasiasta, luultavasti Kiinasta. Kiinanruusu on Malesian kansalliskukka. Suomessa kiinanruusua on kasvatettu huonekasvina 1800-luvun alkupuolelta lähtien, Etelä-Euroopassa se on yleinen puutarhakasvina ja pensasaitoina.
Subtrooppisissa ja trooppisissa maissa myös muutamat muut suvun kasvit ovat yleisiä puutarhakasveja. Sukuun kuuluu kaikkiaan noin 200 lajia. Niistä sinihibiskus ("Hibiscus syriacus") on Etelä-Korean ja "Hibiscus brackenridgei" Havaijin kansalliskukka.
Tuntomerkit.
Kiinanruusun lehdet ovat tummanvihreät ja kiiltävät. Lehtien muoto ja koko voi suuresti vaihdella samassakin kasvissa. Alkuperäisessä kiinanruusussa on kirkkaanpunaiset yksinkertaiset kukat, jonka suppilosta heteet työntyvät voimakkaasti esiin. Lajista on jalostettu myös puolikerrottu- ja kerrottukukkaisia lajikkeita, joiden kukat ovat valkoisia, keltaisia tai vaaleanpunaisia. Kukin kukka kestää yleensä vain päivän tai kaksi, mutta hyvissä oloissa uusia kukkia puhkeaa jatkuvasti huhtikuusta myöhään syksyyn.
Hoito.
Kiinanruusu viihtyy ja kukkii parhaiten hyvin valoisassa ja normaalissa huoneenlämmössä, ja sietää myös suoraa auringonpaahdetta. Kesällä sen voi Suomessakin sijoittaa ulos tuulelta ja sateelta suojattuun paikkaan. Kasvi hyötyy talvilevosta noin 15 °C:n lämpötilassa.
Kesällä kiinanruusua kastellaan runsaasti, talvella vähän. Kesällä suihkuttaminen on hyödyksi. Jos kasvi pääsee liian kuivaksi, se on altis lehtikirvoille. Joka kevät kiinanruusun multa vaihdetaan ja lannoitetta laitetaan joka toinen kevät.
Lisääminen.
Kiinanruusua lisätään pistokkaista, helpoiten huhti-toukokuussa. Pistokkaat juurrutetaan ensin vedessä. Sitten ne istutetaan multaan ja peitetään rei'itetyllä muovihupulla. Pohjalämpö edistää juurtumista. Kun pistokas on kunnolla juurtunut, muovihuppu poistetaan. Nuoren kasvin leikkaaminen useita kertoja tekee siitä tuuhean ja lisää kukintaa.


Armolahja.
Armolahja (kreikaksi "kharismata") on kristinuskon ekklesiologiaan liittyvä teologinen käsite ja käytännön seurakuntaelämään liittyvä Raamatun opettama ilmiö, joka merkitsee Pyhän Hengen lahjoittamaa erityistä kykyä hengelliseen palveluun. Raamatussa armolahjalla viitataan Jumalan ihmiselle armosta antamaan lahjaan, ei siis palkkioon tai ihmisen omaan ominaisuuteen. Armolahjoista käytetään kristinuskossa myös nimitystä "henkilahjat", koska Pyhä Henki jakaa niitä ihmisille tahtonsa mukaan.
Merkitys kristinuskon arjessa.
Laajemmassa merkityksessä armolahjaksi on ymmärretty miltei mikä tahansa ihmisen myönteiseksi katsottu taito tai ominaisuus, esimerkiksi hyvä laulutaito, kyky pitää innoittavia puheita, taito kuunnella ja auttaa tai muuta vastaavaa. Suppeammassa merkityksessä armolahjalla tarkoitetaan vain Raamatussa lueteltuja Pyhän Hengen vaikuttamia erityiskykyjä. Raamatussa armolahjoja luetellaan ja niistä opetetaan mm. 1. Korinttilaiskirjeen 12. luvussa, Roomalaiskirjeen 12. luvussa, Efesolaiskirjeen 4. luvussa sekä 1. Pietarin kirjeen 4. luvussa (jakeet 10-11).
Merkitys Raamatussa.
Raamatussa armolahjojen käyttö ja toiminta näkyy erityisesti Apostolien teoissa. Armolahjojen kautta Pyhä Henki vahvisti julistetun pelastussanoman ihmeiden ja merkkien avulla. Tästä apostolien käyttämästä evankeliointimenetelmästä käytetään nykyisin toisinaan nimeä voimaevankeliointi. Armolahjat saatiin Raamatussa erityisesti kätten päälle panemisen kautta.
Armolahjojen painotus eri suuntauksissa.
Armolahjojen merkitys uskonnollisessa elämässä vaihtelee huomattavasti eri kirkkokunnissa. Niin sanotuissa vapaissa suunnissa oppi armolahjoista on yleensä huomattavasti merkittävämmin esillä kuin muissa perinteisissä kirkkokunnissa. Karismaattinen liike on kuitenkin nostanut vanhoissakin kirkoissa uudenlaisen kiinnostuksen armolahjan käsitettä kohtaan.


Ludwig Stumpfegger.
Ludwig Stumpfegger (11. heinäkuuta 1910 München – luultavasti 2. toukokuuta 1945 Berliini) oli SS-lääkäri, joka poistui yhdessä Martin Bormannin kanssa Adolf Hitlerin kuoleman jälkeen Führerbunkerista ja kuoli yhdessä Bormannin kanssa puna-armeijan tulitukseen. Stumpfeggerin jäänteet löydettiin rakennustyömaalta vuonna 1972.
Stumpfeggerin kerrotaan olleen isokokoinen mies ja etevä kirurgi. Hän toimi Hitlerin viimeisenä lääkärinä ja fysioterapeuttina sekä aiemmin Heinrich Himmlerin lääketieteellisenä neuvonantajana. Stumpfegger työskenteli myös natsitohtori Karl Gebhardtin vastaanotolla. Stumpfegger jakoi mitä ilmeisimmin syanidikapselit Hitlerille ja tämän vaimolle Eva Braunille. Stumpfegger auttoi Magda Goebbelsiä surmaamaan Goebbelsien kuusi lasta Führerbunkerissa 1. toukokuuta. Vielä samana iltana Joseph ja Magda Goebbels surmasivat itsensä syanidia käyttäen.


Saksan kristillisdemokraattinen unioni.
Saksan kristillisdemokraattinen unioni (, lyh. CDU) on Saksan suurin konservatiivinen, keskusta-oikeistolainen puolue. Se perustettiin toisen maailmansodan jälkeen, perustajiin kuului mm. Konrad Adenauer. Toisen maailmansodan jälkeen CDU omaksui Ludwig Erhardin johdolla sosiaalinen markkinatalousmallin.
CDU ei toimi Baijerissa, jossa toimii sen sisarpuolue Baijerin kristillissosiaalinen unioni ("Christlich-Soziale Union in Bayern", CSU). Puolueilla on yhteinen puoluekokous ja yhteistyötä liittovaltion tasolla, eivätkä ne kilpaile toistensa kanssa.
CDU/CSU:lla on kannattajia katolisten, protestanttien ja maaseudulla asuvien joukossa kaikissa yhteiskuntaluokissa. Puolue yhdistetään etupäässä katoliseen kirkkoon, vähäisemmässä määrin protestantteihin. Vuonna 1990 se yhdistyi itäsaksalaisen samannimisen puolueen kanssa. CDU:n päävastustaja on toinen valtapuolue SPD. Muita poliittisia kilpailijoita liittopäivätasolla ovat Vasemmistopuolue Die Linke ja Saksan vihreät. CDU:n hallituskumppani on usein ollut liberaali Freie Demokratische Partei.
Helmut Kohl oli CDU:n puhemies vuodesta 1973 sen vaalitappioon 1998 asti, jolloin Wolfgang Schäuble siirtyi puolueen johtoon. Schäuble erosi alkuvuodesta 2000 laittomista rahalahjoituksista syntyneen skandaalin vuoksi, ja Angela Merkel korvasi hänet.
Vuoden 1998 vaaleissa CDU sai 28,4 % äänistä ja CSU 6,7 %. Vuonna 2002 äänisaaliit olivat 29,5 % ja 9,0 %. Eurovaaleissa 2004 CDU/CSU sai 44 % äänistä.
Suhde kirkkoon.
Virallisesti puolue on avoin kaikkia uskontoja edustaville ihmisille. Puolueen nimellä halutaan korostaa kuitenkin kristillistä ihmiskuvaa.
Berliinin vapaan yliopiston vuonna 2005 tekemän tutkimuksen mukaan jäsenistä 51 % tunnustaa katolista uskoa, 33,3 % tunnustaa evankelista uskoa ja 15,7 % ei katso kuuluvansa mihinkään uskontokuntaan.


Hasis.
Hasis (arab. "hašīš") tarkoittaa päihdehampusta eroteltuja kannabinoidipitoisia hartsirauhasia, jotka puristetaan tavallisesti yhteen kiinteäksi kannabistuotteeksi. Päihteenä hasis vaikuttaa samalla tavoin kuin kannabiksen kukinto, ja yhtä lailla hasiksen valmistaminen, hallussapito, myyminen sekä käyttäminen on useimmissa maissa, kuten Suomessa, laitonta.
Hasista käytetään yleensä polttamalla sitä vesipiipussa. Hasiksella on pitkät perinteet Himalajan läheisyydessä Nepalissa ja Intian pohjoisosassa ja Marokon ja Libanonin tapaisissa Välimeren alueen islamilaisen kulttuuripiirin maissa. Marokko on maailman suurin hasiksentuottaja: noin kolme miljoonaa kiloa vuodessa.
Historia.
Hasista myyvä kauppa Katmandussa, Nepalissa. Kuva on vuodelta 1973.
Hasiksen uskotaan kehittyneen Keski-Aasiassa, koska hamppu, jota kasvaa Himalajan seudulla, valloitti alaa nopeasti. Hasis levisi nopeasti ympäri maailmaa arabien kauppojen yhteydessä heidän huomatessaan sen. Arabien mukana hasiksen tuotannon painopiste siirtyi Pohjois-Afrikkaan, erityisesti Marokkoon, ja Lähi-itään Libanoniin.
Hasiksen kulutus koki suuren kasvun 1900-luvulla. Hasiksen käyttö yleistyi Euroopassa ja Amerikassa varsinkin hippien keskuudessa. Hasista tuotiin eniten 1960- ja 1970-luvulla. Hasiksen tuonti väheni merkittävästi 1980-luvulla varsinkin Yhdysvalloissa, kun Afganistanin sisällissota alkoi Neuvostoliiton miehitettyä Afganistanin. Hasiksen salakuljetuksen väheneminen johti kannabiksen kotikasvatuksen yleistymiseen.
Valmistus.
a> sisältävät vaaleat sienimäiset hartsirauhaset eli trikomit.
Hasis valmistetaan päihdekasviksi jalostetun hampun kannabinoidipitoisesta hartsista. Hartsirauhaset eli trikomit ovat lehdillä ja kukinnoissa sijaitsevia, paljain silmin näkymättömiä tahmeita ja vaaleahkoja, sienimäisiä palloja, jotka sisältävät suurimman osan täysikasvuisen, kukkimisvaiheessa olevan kasvin kannabinoideista. Puhtaimmillaan hasis on pelkästään näitä hartsirauhasia varovasti ja huolellisesti eroteltuna ja yhteen puristettuna.
Erottelutapoja on useita, joista tavallisin on siivilöinti. Hasis puristetaan usein suorakulmion muotoisiksi levyiksi, jolla estetään kannabinoidien hapettuminen ja hasiksen tehon heikkeneminen. Yleensä hasista puristettaessa tuotteseen painetaan samalla leima. Valmistustapa, trikomien kypsyys ja mahdolliset lisäaineet tuovat lopputulokseen oman värinsä. Hasiksen väri on pääsääntöisesti ruskea, mutta sävyjä on kellertävästä vihertävän kautta mustaan.
Hasista on helppo varastoida ja kuljettaa koska se vie vähän tilaa, ja tiivis ja tahmea rakenne mahdollistaa pitkän varastoinnin. Yleensä hasis jatketaan vasta Euroopassa, ja lopulta vielä lisää kohdemaassa, koska pieneen tilaan sopivaa hasista on helpompi salakuljettaa. Myytävään hasikseen lisätään usein jatkeaineita. Jopa hyviinkin hasiksiin käytetään esimerkiksi Marokossa jo valmistetaessa lisäaineita, kuten kookosöljyä tai hunajavahaa. Suomeen tuotu hasis saattaa joskus sisältää suurenkin määrän erilaisia jopa terveydelle vaarallisia jatkeaineita.
Valmistajia.
Marokossa valtion 32 miljoonasta asukkaasta arviolta 800 000 (2,5 %) tekee työtä, joka liittyy päihdehamppuun ja usein myös hasiksen valmistamiseen. Marokossa tuotetun hasiksen markkina-alueita ovat Eurooppa, Algeria ja Tunisia. Noin 80 % Ranskassa tullin haaviin jääneestä hasiksesta on Marokosta peräisin.
Koostumus.
Hasiksen sisältämien kannabinoidien määrä vaihtelee alle prosentista noin kuutenkymmeneen. Tavallinen hyvätasoinen hasis sisältää 5–20 % THC:tä, eli kannabiksen vaikuttavinta ainesosaa. Erittäin vahvat hasikset sisältävät yleensä 20–60 % THC:tä. Hollantilainen huippuluokan hasis, yleensä vesierottelulla valmistettu, voi olla jopa 60-prosenttista.
Erottelulla saatava määrä riippuu siitä, mitä kasvinosia ja mitä menetelmää käytetään. Kukinnot sisältävät 90 % kasvin hartsimäärästä ja lehdet lopun 10 %, alalehdet vähiten.
Siivilöinti.
Siivilöinti on perinteinen ja yksinkertainen tapa tehdä hasista, jossa käytetään eri reikäkokoisia siivilöitä hartsirauhasien erottamiseksi kasvimateriaalista. Siivilän reikäkoko määrää minkä kokoisia rauhasia kasvimateriaalista saadaan. Yleisesti käytetään 0,1 ja 0,2 millimetrin reikäkokoja. Reikäkokoja mitataan kolmella eri mittayksiköllä: mesheinä, mikroneina ja millimetreinä. Siivilöiminen voidaan tehdä käsin tai koneellisesti. Marokkolaiset hasikset tehdään pääsääntöisesti tällä menetelmällä.
Mitä pienempi reikäkoko on, sitä vähemmän hasiksen joukkoon pääsee roskia ja suuria hartsirauhasia ja sitä vähemmän hartsirauhasia saadaan erotettua. Käytetty raaka-aine ja reikäkoko ratkaisevat miten voimakasta tai minkälaista hasista menetelmällä saadaan aikaan.
Siivöilöimällä valmistettavan hasiksen valmistusmenetelmät poikkeavat toisistaan hyvin vähän, koska kasvimateriaali murskataan pieneksi murskaksi, jonka jälkeen sitä ryhdytään siivilöimään jatkuvasti reikäkooltaan pienenevillä siivilöillä. Lopulta jäljellä on hartsirauhasista koostuvaa pölymäistä jauhetta. Jauhe sekoitetaan eri aineisiin, kuten kookosvahaan jotta jauhe saadaan kiinteäksi, tai painetaan suoraan sellaisenaan hasikseksi.
Käsin hieronta.
Siivilöinnin lisäksi perinteinen tapa valmistaa hasista on hierominen käsin. Tällä menetelmällä valmistetaan charas. Hartsirauhasten hierominen käsiin on aikaavievin tapa valmistaa hasista. Hieronta tehdään aina käsin, mutta on periaattessa kaksi hierontatapaa – käsineiden kanssa tai ilman. Perinteinen tapa on hieroa kukintoja paljain käsin ja sitten temppuilla tahmeiden rauhasten irrottamiseksi käsistä. Vinyylihansikkaita käyttäen hansikkaat otetaan hieromisen jälkeen pois käsistä ja pakastetaan ja sitten kovettunut hartsi raaputetaan irti, jolloin rauhaset irtoavat paljain käsin hieromista helpommin.
Kasvien kukintoja hierotaan hyvin hellästi edestakaisin, mutta kuitenkin hieman puristaen. Tahmeat hartsirauhaset tarttuvat käsiin tai hansikkaisiin ja lopulta ne ovat kokonaan tumman hartsin peitossa.
Kukintojen hieromisessa voi epäonnistua, sillä liian kovan kosketuksen johdosta käsiin tarttuu hartsin lisäksi esimerkiksi lehdenpaloja ja siemeniä. Kasvi josta irrotetaan hartsirauhaset onnistuneesti kasvattaa uudet rauhaset parin viikon kuluessa ja käsittely voidaan tehdä uudestaan.
Erottelu vedellä.
Veden avulla tehtyä hasista kutsutaan vesihasikseksi ja hieman siitä poikkeavalla tavalla valmistettua hasista jäähasikseksi. Yleensä tavallista vesihasista tehdään jäävedellä ja jäähasista tehdään jääpalojen ja jääveden kanssa. Vesihasiksen tekeminen perustuu siihen, että jääkylmässä vedessä hartsirauhaset putoavat vesiastian pohjalle ja kasvimateriaali jää kellumaan pinnalle. Jäähasiksen tekeminen eroaa siinä, että jääpalat irrottavat hartsirauhasia tehokkaasti ja näin hartsia saadaan vesiastian pohjalle hieman enemmän kuin tavallisella vesierottelulla.
Erottelu liuottimilla.
Hasista pystytään valmistamaan myös erilaisilla liuottimilla, kuten asetonilla, isopropanolilla ja butaanilla. Liuotin haihdutetaan ja jäljelle jää hasista. Petrolieetteriä ja tolueenia käyttämällä saa ilmeisesti puhtainta laatua.
Hasiksen painaminen.
Hasiksen painaminen riippuu hartsirauhasten erottelutavasta, koska toisella erottelutavalla saattaa tulla toista tahmeampaa hasista. Tahmea hasis puristuu helposti käsillä, mutta kuivaan hasikseen saattaa joutua lisäämään sidosainetta tai -aineita, kuten esimerkiksi kookosöljyä tai hunajavahaa. Suorakulmion muotoisia hasispaloja tehdään käyttämällä hyväksi kosteutta ja lämpöä sekä painoa. Painettaessa hasikseen usein lyödään tai painetaan leima.
Palahasis.
Palahasis tarkoittaa hasiksen muotoa, jossa hartsirauhaset on puristettu yhteen.
Peruslätkä.
Peruslätkä eli heikkolaatuinen palahasis, joka tunnetaan englanninkielisissä maissa nimellä "Soap bar" eli saippuapala.
Hasisöljy.
Hasisöljy on pehmeää hasista, jossa vaikuttavien aineiden määrä voi olla jopa 80–90 %. Hasisöljy valmistetaan liuottimia apuna käyttäen, eikä sitä muovata tai paineta, vaan kaadetaan esimerkiksi lasiseen astiaan. Hasisöljy on lämmitettynä juoksevaa, mutta se jähmettyy huoneenlämmössä.
Kiffi.
Kiffi (engl. kifi, skuff) on hartsi sellaisenaan eli puristamattoman hienojakoisena.
Hasiksia maittain.
Tässä kerrotaan pääpiirteittäin maille ja alueille tyypillisistä hasiksista.
Alankomaalainen hasis.
Alankomaalainen hasis valmistetaan siellä kasvatetuista hampuista, jotka kasvatetaan yleensä sisällä, mutta myös jonkin verran ulkona ja kasvihuoneissa. Suuri osa alankomaalaisesta hasiksesta tehdään siivilöimällä, osa tehdään käsin hieromalla. Alankomaissa kasvavista päihdehampuista vain pienestä osasta valmistetaan hasista.
Alankomaalainen hasis on väriltään yleensä vihertävää, mutta tämä riippuu paljon millaisesta kasvimateriaalista hasis tehdään. Alankomaissa valmistetaan paljon erilaisia hasiksia. Hollantilainen painettava hasis ei yleensä ole puristettu kovin tiiviiksi ja se usein hajoaa palasiksi helposti.
Edellä mainittu ei päde käsin hieromalla tehtyyn hasikseen, "Nederhasikseen", joka on pehmeää ja tiivistä. Nederhash on erittäin vahvaa ja sen vuoksi Alankomaissa on herännyt keskustelua hasiksien vahvuuksista, koska pienestä määrästäkin tällaista vahvaa hasista tulee nopeasti vahva päihtymystila.
Marokkolainen hasis.
50 grammaa marokkolaista hasista tupakka-askin vieressä
Päihdehamppua viljellään runsaasti Marokon pohjoisosissa ja Marokossa tuotetaan vuosittain arviolta kolme miljoonaa kiloa hasista, joka viedään pääasiassa Eurooppaan.
Marokkolainen hasis on väriltään vihertävää tai ruskeaa. Hasiksen makua pidetään hyvin mietona verrattuna muihin hasiksiin, ja sen sanotaan maistuvan hieman lehdelle. Marokkolainen hasis voi olla koostumukseltaan kovaa, melko kovaa tai sitten pehmeää tai hyvin pehmeää. Marokossa valmistaan kaikkia eri kovuuksia ja tuotannon voidaan katsoa olevan monipuolista. Hasis painetaan eri tavoilla riippuen sen laadusta: tavallisin hasis painetaan 0,5–1,5 sentin paksuisiksi levyiksi. Marokossa tuotetaan hasista joka tunnetaan nimellä "pollen" eli siitepöly, joka on vaaleanruskeaa ja hienojakoista. Lämmitettäessä se pehmenee nopeasti hienojakoisuuden vuoksi.
Marokkolainen hasis on Euroopassa yleisimmin saatavalla olevaa hasista. Marokkolaista hasista ei pidetä hasiksista vahvimpina. Marokossa on erittäin tiukka lainsäädäntö hasiksen suhteen ja sen käyttämisestä voi saada jopa viiden vuoden vankeustuomion.
Turkkilainen hasis.
Turkissa kannabista viljellään enimmäkseen Anatolian puolella. Valmistustapa Turkissa on samankaltainen kuin Marokossa. Hasis painetaan hienojakoisesta hartsijauheesta. Turkkilainen hasis on väriltään vihreänrusehtavaa ja tuoksuu lievästi mausteiselle.
Kunnolla painettu turkkilainen hasis on kovaa kuin kivi, ja joskus se voi näyttää yli-ikäiseltä marokkolaiselta hasikselta. Hasis saattaa sisältää pieniä kasvimateriaalin palasia, jotka murskaantuvat helposti. Hasiksen tunnistaa tyypillisestä murtumisäänestä kun levy murretaan keskeltä käsin.
Turkkilainen hasis on teholtaan mietoa tai keskivahvaa, harvoin todella tehokasta. Erittäin harvinaista Turkin ulkopuolella ja jopa Turkissa, sillä hasiksen käyttäminen ei ole kovin yleistä Turkissa.
Pakistanilainen hasis.
Pakistanissa päihdehamppua viljellään erityisesti luoteisosan maakunnissa, jotka eivät ole hallituksen valvonnassa. Suuri osa hamppupelloista on muutettu oopiumipelloiksi, koska oopiumista saa suuremman tuoton. Pakistanilainen hasis valmistetaan samalla tavalla kuin afganistanilainen.
Pakistanilainen hasis on väriltään mustaa ja poikkileikkauksessa pala on sisältä tummanruskea tai joskus jokin vihreän sävyistä. Tuoksu on mausteinen tai erittäin mausteinen. Koostumukseltaan pakistanilainen hasis on pehmeää kuten afganistanilainen. Pakistanilainen hasis on teholtaan keskivahvaa. Pakistanilainen hasis on nykyään erittäin harvinaista, mutta ennen 1980-lukua oli toisin. Nykyään hasiksen valmistajaa ja myyjää saattaa odottaa jopa kuolemantuomio.
Nepalilainen hasis.
Nepalissa vuoristoalueilla on pieniä hamppuviljelmiä, joista paikalliset tekevät hasista pääsääntöisesi käsin kukintoja hankaamalla. Hankaamisen jälkeen hartsi irrotetaan käsistä ja pyöritetään palloiksi. Pallot painetaan levyiksi ulkomaille lähetettäessä.
Nepalilainen hasis on väriltään mustaa pinnalta ja poikkileikkauksessa palan sisus on tummanruskea. Nepalilainen levyksi painettu hasis on hieman kovaa, mutta pehmenee silti sormissa. Käsin palloiksi pyöritelty hasis taas on hyvin pehmeää kuten myös käsintehdyt hasistikut. Nepalilaista hasista pidetään melko vahvana.
Charas.
Charas valmistetaan käsin: hartsirauhaset puristetaan käsin joko pyörittäen palloiksi tai ohuiksi pötköiksi. Charas on väriltään mustaa ja poikkileikkauksessa palan sisus on tummanvihreä tai tummanruskea. Charasin koostumus on pehmeä tai pehmeähkö, ja sen paloittelemisen voi tehdä käsin. Tuoksu on erittäin pippurinen tai huomattavasti mausteinen. Charasia pidetään vahvana hasiksena ja sitä myydään yleensä ohuina pötköinä. Charasia käytetään perinteisesti chillumilla.
Kashmirilainen hasis.
Kashmir on kiistelty alue Pakistanin, Intian ja Kiinan vaikutusalueella ja samalla ainoa muslimialue, jossa hasis valmistetaan käsin. Kashmir sijaitsee Nepalin ja Afganistanin läheisyydessä, joissa hasis tehdään perinteisesti käsin.
Kashmirilaiselle hasikselle on tyypillistä ettei sitä puristeta tiukasti, eli se ei ole kovin tiiviistä. Kashmirilainen hasis on väriltään mustaa ja poikkileikkauksessa palan sisus on vihertävänruskea. Jostain syystä hasiksessa on yleisesti havaittavissa ohuita valkoisia viivoja. Tuoksu on erittäin mausteinen ja aromaattinen. Koostumus on kovahkoa vaikka hasista ei puristeta voimakaasti, johtuen heikosta hartsituotannosta karulla alueella. Öljyjä lisätään hasikseen käytännössä aina pehmentämään lopputulosta. Kashmirilaista hasista on hyvin heikosti saatavilla alueen levottomuuksien vuoksi.
Manalilainen hasis.
Himalajan alueella hasiksen valmistusta ilmeisesti johtavat eurooppalaiset. Paikalliset tekevät hasiksen käsin. Manalissa valmistettu hasis on väriltään mustaa ja poikkileikkauksessa hasispalan keskus on vihertävänruskea. Hasiksen koostumus on kova tai erittäin kova. Tuoksu on kannabiskasvia muistuttava eli tuore. Vaikutuksiltaan Manalissa valmistettu hasis ei ole aivan yhtä voimakasta kuin monet muut mustat hasikset. Hasiksen seasta saattaa löytyä oksanpätkiä ja siemeniä.
Käyttö.
Hasista käytetään kaikkialla maailmassa. Kulutus keskittyy Eurooppaan, Aasiaan ja Pohjois-Afrikkaan.
Käyttötavat.
Hasista käytetään ottamalla hasispalasta irti pieni pala, joka sitten poltetaan vesipiipussa, tavallisessa piipussa, tai rouhittuna savukkeeseen tupakan sekaan. Eräs hasiksen polttamiseen soveltuva erikoispiippu on hooka, jota käytetään Lähi-idässä. Hasis valmistellaan paperinpalalla tai kartongilla käyttöön ("kyhärillä").
Hasista voidaan myös käyttää rasvaan tai alkoholiin liuotettuna ruoanlaitossa, koska useimmat kannabinoidit, kuten THC, liukenevat kyseisiin aineisiin. Hasista käytetään myös syömällä lämmitettynä sellaisenaan.
Saatavuus ja laatu.
Hasista on laajalti saatavissa Euroopassa, toisin kuin kannabiskukintoa jota on yleisesti niukemmin saatavilla. Toisaalta kukinnon saatavuus on kasvamassa päihdehampun ammattimaisen kasvatuksen lisääntyessä. Hasiksen yleisyyden syitä ovat tiiviys ja säilyvyys, joten sen on vihreitä osia helpompi varastoida ja salakuljettaa. Lisäksi hasista tuottavilla mailla on pitkät perinteet hasiksen tuomisessa esimerkiksi Eurooppaan.
Terveysvaikutukset.
Hasiksen terveysvaikutukset ovat samat kuin kannabiskukinnolla, mutta palavaa materiaalia on vähemmän, joten mm. haitallista häkää ja tervaa on savussa myös vähemmän. Toisaalta hasista on usein jatkettu terveydelle vaarallisilla aineilla. Hasiksen vahvuus on herättänyt keskustelua Alankomaissa, koska pienestä määrästäkin vahvaa hasista tulee nopeasti vahva päihtymystila.
Lainsäädäntö.
Suomessa hasiksen hallussapito, maahantuonti, myynti, levitys ja käyttö on kiellettyä rikoslain 50. luvun 1. §:n mukaan.


Saksan sosiaalidemokraattinen puolue.
Saksan sosiaalidemokraattinen puolue (, lyh. SPD) on Saksan toiseksi vanhin poliittinen puolue. Se täytti 140 vuotta vuonna 2003. Puolueen juuret ovat työväenliikkeessä. Nykyisin se on keskusta-vasemmistolainen ja sosiaalidemokraattinen.
Vuosina 1863–1914.
Saksan sosiaalidemokraattinen puolue pitää perustamispäivänään 23. toukokuuta 1863, jolloin Ferdinand Lassalle perusti järjestön "Allgemeiner Deutscher Arbeiterverein" (Yleissaksalainen työväenyhdistys). Vuonna 1869 August Bebel ja Wilhelm Liebknecht perustivat Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen (Sozialdemokratische Arbeiterpartei), joka yhdistyi ADAV:n kanssa 1875. Samana vuonna laadittiin puolueen ensimmäinen toimintaohjelma, Gothan ohjelma.
Sosiaalidemokraattien kannatus nousi Saksassa seuraavina vuosikymmeninä nopeasti. Puolueen toimintaa rajattiin 1878 vallankumoukselliseksi ymmärretyn luonteensa vuoksi, mutta toimintaoikeudet palautettiin 1890. Vuoden 1891 Erfurtin ohjelmassa linjattiin puolueen tavoitteeksi siirtyminen sosialismiin. Kapitalismin tuho ja sosialistinen vallankumous olivat joka tapauksessa lähellä, joten riittäisi, kun sosiaalidemokraatit pyrkisivät sitä odottaessa parantamaan työväenluokan asemaa laillisten uudistusten avulla. Kysymys vallankumouksesta ja kapitalismin romahtamisesta jakoi pian ohjelman julkaisun jälkeen sosiaalidemokraatit kolmeen leiriin.
Yhtäällä oli Eduard Bernsteinin edustama revisionismi, joka sai aikaa myöten yhä enemmän kannatusta. Bernstein lakkasi uskomasta kapitalismin pikaiseen romahtamiseen ja pyrki osoittamaan, ettei ortodoksimarxilainen tulkinta enää pitänyt paikkaansa. Bernsteiniläinen suuntaus tuli tunnetuksi myös nimellä oikeistososiaalidemokratia ja vastaa perinteisistä suuntauksista parhaiten SPD:n nykylinjaa.
Häntä vastaan asettui puolueen keskitietä edustanut Karl Kautsky. Kautsky oli hyvin keskeinen hahmo sosialistisessa liikkeessä. Hän laati laajalle levinneen virallisen "Luokkataistelu"-kommentaarin puolueen Erfurtin ohjelmaan, jonka lokakuun vallankumoukseen 1917 asti katsottiin edustavan oikeaoppista sosialistista teoriaa. Kautsky uskoi vahvasti kapitalismin romahdukseen, mutta vaati SPD:n pitäytyvän reformistisessa roolissa.
Näistä molemmista vasemmalle sijoittui Rosa Luxemburgin johtama ryhmä, joka piti vallankumouksellisen toiminnan hylkäämistä pahana virheenä ja porvarillisen valtion myötäilynä. Luxemburg piti myös kapitalismia tuhoon tuomittuna, mutta revisionistista uudistuspolitiikkaa korkeintaan sen elinikää pitkittävänä toimintana.
Saksan sosiaalidemokraattinen puolue oli Toisen internationaalin merkittävin puolue ja suurin kansallinen jäsenjärjestö. Internationaalin sodanvastainen toiminta sai paljon kiitosta ensimmäistä maailmansotaa edeltäneinä vuosina. Kuitenkin suursodan syttyessä monet sosiaalidemokraattiset puolueet, SPD etunenässä, päätyivät tukemaan hallitustensa sotapolitiikkaa. Tämä johti Toisen internationaalin hajoamiseen vuonna 1915.
Maailmansotien aikana.
Elokuussa 1914 Saksa julisti sodan Venäjälle. Valtiopäivien tarkoituksena oli sen jälkeen myöntää sotaluotot armeijan varustamiseksi. Tästä luotonannosta päätettäessä sosiaalidemokraatit jakautuivat kahtia: Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg kannattajineen vastustivat Saksan keisarikunnan sotapolitiikan tukemista, kun taas Karl Kautsky (huomattavasti monilukuisimpine) kannattajineen tuki sitä. Sosiaalidemokraattien valtiopäiväryhmä päätyi tukemaan sotaluottoja yksimielisesti. Puolueen linjasta ja sen julistamasta linnarauhasta () huolimatta lukuisat sosiaalidemokraatit säilyttivät pasifistisen asenteensa sotaan, heidän joukossaan Eduard Bernstein.
Sotaa vastustaneista vasemmistososialisteista muodostui SPD:n ulkopuolelle äärivasemmistolainen Spartakistiliitto. Liitto piti 29. joulukuuta – 31. joulukuuta 1918 valtakunnallisen kokouksen, jonka perusteella perustettiin Saksan kommunistinen puolue, KPD 1. tammikuuta 1919.
Keisarikunnan romahtaessa aselevon jälkeen 11. marraskuuta 1918, valta käytännöllisesti katsoen ojennettiin SPD:lle. Jo ennen sotaa suurimman valtiopäiväryhmän muodostanut puolue sai siten hallitusvallan käsiinsä. Kun spartakistit yrittivät vuonna 1919 sosialistista vallankumousta vastaperustetussa Weimarin tasavallassa, hallitus torjui sen armeijan ja porvarillisten järjestyskaartien avulla. Karl Liebknect ja Rosa Luxemburg murhattiin kansalaislevottomuuden lopussa. Poliittisessa vastuussa spartakistien kapinan tukahduttamisesta oli puolustusministerinä toiminut sosialisti Gustav Noske. Spartakistien kapinan tukahduttaminen teki sosialistien ja entisten vasemmistososialistien, sittemmin kommunistien väleistä sovittamattomat Weimarin tasavallan loppuajaksi. Kommunistisesta näkökulmasta Noske oli luokkapetturi, mikä loi käsitteen noskelaisuus: ministerisosialistit voivat käyttää aseellista voimaa kommunisteja vastaan näiden yrittäessä sosialistista vallankumousta.
Sisäisten ristiriitaisuuksien repimän Weimarin tasavallan romahdus alkoi, kun Preussin hallituksen johtaja, Otto Braun syrjäytettiin sotilasvallankaappauksessa 20. heinäkuuta 1932. Seuraavana vuonna Adolf Hitler nimitettiin valtakunnankansleriksi ja hänen pyrkiessään hankkimaan laajemmat valtaoikeudet, SPD oli ainoa puolue, joka äänesti vastaan 23. maaliskuuta 1933 ("Ermächtigungsgesetz"). SPD:n edustusto ei kuitenkaan kyennyt estämään tätä prosessia ja natsit kielsivät puolueen 1933. Seuraavat kaksitoista vuotta puolueen aktiivit viettivät vainottuina tai maanpaossa.
SPD:n roolista vuosina 1914–1933 on esitetty useita näkemyksiä. Puoluetta on ennen kaikkea vasemmalta katsoen pidetty ”opportunistisena” ja sitä on syytetty sosialististen aatteiden myymisestä antaessaan tukensa keisarikunnan sodalle. Toisaalta sosiaalidemokraatit ottaessaan hallitusvastuun vaikeina sodanjälkeisinä vuosina, ja profiloituessaan kansalliseksi puolueeksi internationalistisen kustannuksella, saivat ottaa niskoilleen Saksan toistuvat arvovaltatappiot, jotka seurasivat ensimmäistä maailmansotaa ja Versailles’n rauhata.
Kylmän sodan aikana.
SPD luotiin uudelleen toisen maailmansodan jälkeen. Uudelleenperustettu puolue piti tärkeänä korostaa omaa kansallismielisyyttään. Sen tavoitteena oli Saksan kaikkien miehitysvyöhykkeiden yhdistäminen, kun taas vallassa ollut poliittinen oikeisto ajoi ennen kaikkea Länsi-Saksan sitomista länteen. Sodanjälkeisen Saksan liittotasavallan suurimmat erot olivatkin enemmän ulko- kuin sisäpoliittisia.
SPD:n imagoa uudistettiin muutenkin voimakkaasti sodanjälkeisinä vuosina. Puolue poisti pitkään kuolleena kirjaimena säännöissään mainitun vallankumouksellisuuden periaatteen vuonna 1956. Imagonkohennus kantoi hedelmää vuonna 1966, kun kristillisdemokraattien (CDU) ja vapaiden demokraattien (FDP) valtaa pitänyt koalitio hajosi ja CDU otti SPD:n hallituskumppanikseen.
Liittokansleriksi valittiin kristillisdemokraatti, entinen natsi Kurt Georg Kiesinger, jonka takia sosiaalidemokraatteja kritisoitiin vasemmiston piirissä hallitukseen menosta. Yhteishallitus jäi kuitenkin lyhytikäiseksi, kun seuraavissa, vuoden 1969 vaaleissa SPD nousi suurimmaksi puolueeksi ja pääsi FDP:n tuella maan johtoon. Puolue säilytti asemansa kanslereiden Willy Brandt ja Helmut Schmidt aikana vuosina 1969–1982. Vuoden 1982 vaaleissa CDU–FDP-koalitio palasi valtaan ja piti sitä hallussaan Saksojen yhdistymiseen asti.
Neuvostoliiton Saksan-miehitysvyöhykkeellä olleet SPD:n osastot liitettiin siellä toimiviin Saksan Kommunistisen Puolueen osastoihin 1946 ja uuden puolueen nimeksi tuli Saksan sosialistinen yhtenäisyyspuolue. Sen sijaan Neuvostoliiton Berliinin-miehitysvyöhykkeellä (Itä-Berliini) sosiaalidemokraatit kieltäytyivät yhdistymästä kommunisteihin ja siellä toiminta kiellettiin. Saksan demokraattisen tasavallan ilmapiiriin vapautuessa vuoden 1989 lopulla sosiaalidemokraattinen puoluetoiminta alkoi uudelleen sulautuen Saksojen yhdistyttyä vanhaan SPD:hen.
Saksojen yhdistymisen jälkeen.
Saksojen yhdistyttyä vuonna 1990 SPD pysyi oppositiopuolueena idästä tulleista äänestäjistä huolimatta. Puolueen puheenjohtaja Oskar Lafontaine pettyi sosiaalidemokraatteihin vuonna 1995, erosi marraskuussa ja siirtyi huomattavasti vasemmalle. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Gerhard Schröder, joka johti puolueen voittoon syyskuussa 1998 järjestetyissä vaaleissa 40,9 % äänisaalilla. Syyskuun 2002 vaaleissa SPD sai 38,5 % äänistä ja voitti niukasti.
Schröder aloitti vuonna 2003 "Agenda 2010" -uudistusohjelman, jonka tavoitteena on uudistaa Saksan sosiaaliturvaa ja työmarkkinoita. Siihen kuuluivat veroleikkaukset ja sosiaaliturvan, eläkkeiden ja työttömyyskorvauksien leikkaukset. Ohjelmaa pidettiin oikeistolaisena ja osa SPD:n jäsenistöstä jätti puolueen, näkyvimpänä Lafontaine. Eronnut vasemmisto muodosti 2005 WASG-vaalilistan ja yhdistyi PDS:n kanssa Vasemmisto-puolueeksi 2007. Entisen DDR:n SED:in seuraajana pidetyn Vasemmisto-puolueen kanssa tehtävän yhteistyön mahdollisuutta pidettiin varsinkin Länsi-Saksassa pitkään tabuna.
Eurovaalit 2004 olivat SPD:lle katastrofi, vaivainen 21,5 % äänisaalis oli alhaisin vuosikymmeneen.
Syyskuun 2005 vaaleissa SPD (222 paikkaa) tai CDU/CSU (226) eivät kumpikaan saaneet tarpeeksi paikkoja muodostaakseen hallituksen kumppaniensa kanssa, eikä SPD suostunut yhteistyöhön Die Linkspartei/PDS:n kanssa, mikä pakotti kaksi suurinta puoluetta muodostamaan hallituksen keskenään, ns. suuren koalition. Schröder ilmoitti jäävänsä hallituksen ulkopuolelle. Hallituksen kansleriksi tuli kristillisdemokraatti Angela Merkel.
Heikon kannatuksen kanssa kamppaileva SPD piti syyskuun 2008 alussa ylimääräisen puoluekokouksen, jonka jälkeen ilmoitettiin että puolueen ehdokas kansleriksi on ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier. Puheenjohtaja Kurt Beck ilmoitti seuraavana päivänä erostaan.
Vaikka puolueen kannatus on vaihdellut dramaattisestikin vuosien saatossa, on sillä ollut aina vahva tukijoukko suurissa kaupungeissa ja teollistuneissa osavaltioissa. SPD on maailman vanhimpia sosiaalidemokraattisia puolueita ja sitä on jo toista vuosisataa pidetty sosiaalidemokraattisen liikkeen tärkeänä suunnannäyttäjänä.
Etenkin suhteet Vasemmistopuolueeseen ovat olleet kiistakysymys SPD:ssa.
Hessenin tammikuun 2008 vaaleissa tulos päättyi niukkaan SPD:n voittoon. Pääministeriehdokas Andrea Ypsilanti sopi Die Linken tukeva SPD:n ja vihreiden hallitusta. Sopimuksen jälkeen neljä SPD:n ehdokasta kaatoi hallitusyhteistyön. Jumiutuneen tilanteen vuoksi päädyttiin uusiin vaaleihin tammikuussa 2009, jossa sosiaalidemokraattien kannatus romahti keskinäisen riitelyn jälkeen.
Ennen elokuun 2009 osavaltiovaaleja Steinmeier ilmoitti julkisesti hallitusyhteistyön Vasemmiston kanssa olevan mahdollista osavaltiotasolla.
Vuonna 2011 järjestetyissä osavaltiovaaleissa SPD:n kannatus nousi. Esimerkiksi Mecklenburg-Vorpommernin osavaltiossa SPD:n äänisaalis nousi noin 37 %:n. Myös Vasemmisto ja Vihreät lisäsivät kannatustaan. Kaikissa osavaltiovaaleissa kristillisdemokraattien johtama oikeistohallitus on kokenut tappion ja liberaalidemokraattinen FDP kokenut suuria paikkojen menetyksiä.


Hadroni.
Hadroneiksi sanotaan hiukkasia, jotka koostuvat vahvaa vuorovaikutusta välittävien gluonien yhteensitomista kvarkeista. Hadronit voidaan jakaa kvarkkilukumääränsä mukaan kahteen alaluokkaan: baryoneihin ja mesoneihin.
Baryonit.
Baryoneihin kuuluva protoni koostuu kahdesta u-kvarkista ja yhdestä d-kvarkista.
Baryonit koostuvat kolmesta kvarkista ja antibaryonit kolmesta antikvarkista.
Baryonit voidaan jakaa spin-luvun mukaan vielä kahteen alaluokkaan spin 1/2 ja spin 3/2 -baryoneihin. Spin 1/2 -baryoneilla kahden kvarkin spin on samansuuntainen ja kolmannen kvarkin erisuuntainen. Spin 3/2 -baryonien kaikkien kvarkkien spinit ovat samansuuntaiset. Koska baryonien spin on puoliluku, ne kuuluvat fermioneihin.
Tunnetuimmat ja pysyvimmät (eivät hajoa heti muiksi hiukkasiksi) baryonit ovat kahdesta ylös-tyypin kvarkista ja yhdestä alas-tyypin kvarkista koostuva protoni sekä kahdesta alas-tyypin ja yhdestä ylös-tyypin kvarkista koostuva neutroni. Ylös-kvarkin varaus on +2/3 ja alas-kvarkin -1/3. Näin protonin varaukseksi tulee +1 ja neutronin varaukseksi 0.
Vuosina 2003 on nähty joitain kokeellisia viitteitä neljästä kvarkista ja yhdestä antikvarkista koostuvasta baryonista. Tuoreimmat kokeet ovat saattaneet nämä tulokset epäilyksen alaisiksi. Tiedeyhteisö pitää todennäköisempänä, että löydöt ovat olleet vain tilastollista harhaa.
Mesonit.
Mesoneihin kuuluva pioni koostuu u-kvarkista ja anti-d-kvarkista.
Mesonit voidaan jakaa spinien perusteella spin 0 ja spin 1 -mesoneihin. Koska niiden spin on kokonaisluku, kuuluvat ne bosoneihin. Spin 0 -mesoneilla kahden kvarkin spinit ovat erisuuntaiset ja spin 1 -mesoneilla samansuuntaiset. Mesoneista kevyimmät ovat pionit, joita on kolme (sähkövarauksin +1,0 ja -1). Pysyviä mesoneja ei ole, vaan ne hajoavat kevyemmiksi hiukkasiksi erittäin nopeasti.
Tutkimus.
CERN:in vuonna 2008 valmistuneella Large Hadron Colliderilla tullaan raskaita alkuaineita (lyijy) törmäyttämällä tutkimaan niiden perimmäistä rakennetta. Nykyisin kvarkkien oletetaan olevan jakaumattomia, tulevien kokeiden hadroni-kiihdyttimellä odotetaan tuovan lisätietoa asiasta.


Vapaa demokraattinen puolue.
Vapaa demokraattinen puolue (FDP) (, lyh. FDP) on keskustaoikeistolainen klassista liberalismia edustava puolue Saksassa.
Alueelliset liberaalipuolueet perustivat FDP:n vuonna 1948. 1980-luvulta asti yhteen menoon ja osan ajasta aiemminkin puolue on ollut kahta suurta puoluetta (konservatiivit eli CDU sekä SPD) markkinatalousmyönteisempi, mutta kannattaa kuitenkin muun muassa perusturvaa ja antitrustilainsäädäntöä. Puolue on ollut paitsi melko talousliberaali myös melko arvoliberaali, muttei kummassakaan lähellä globaalia ääripäätä.
Puolue on perinteisesti koostunut keskiluokan ja ylemmän luokan protestanteista, jotka pitävät itseään riippumattomina ja eurooppalaisen liberaalin perinteen perillisinä.
FDP:n kannatus on valtakunnallisissa vaaleissa ollut 5,8 ja 12,8 prosentin välillä. Tästä huolimatta se on osallistunut apupuolueena kolmea lukuun ottamatta kaikkiin sodan jälkeisiin hallituksiin joko kristillisdemokraattien ja sosiaalidemokraattien kanssa ja ollut vuoden 1949 jälkeen hallituksen ulkopuolella vain kahdeksan vuotta. FDP on perinteisesti pärjännyt parhaiten, kun kristillisdemokraatit kärsivät vaalitappion.
Puolue sai 6,2 prosenttia äänistä ja 43 paikkaa liittopäiville vuonna 1998. Guido Westerwelle nousi vuonna puolueen johtoon 2001 ja puolue sai 2002 7,4 prosenttia äänistä ja 2005 9,8 %, 61 paikkaa.
Liberaalit julistivat vuonna 1994 olevansa "hyvin toimeentulevien puolue". Vastustajat ovat väittäneet tämän tarkoittavan, että FDP vastusti köyhien tavoitteita. FDP on ajanut verotuksen alentamista jopa kolmanneksella.


Vasemmisto (saksalainen puolue).
Vasemmisto () on Saksassa toimiva vasemmistolainen puolue, joka syntyi Vasemmistopuolue PDS:n yhdistyessä kesäkuussa 2007 pääosin entisistä vasemmistososiaalidemokraateista koostuneen WASG:n kanssa. Sen puheenjohtajat ovat Gesine Lötzsch ja Klaus Ernst. Puolue kuuluu Euroopan vasemmistopuolueeseen ja Euroopan yhtyneen vasemmiston ja Pohjoismaiden vihreän vasemmiston ryhmään Euroopan parlamentissa, jossa se on suurin puolue. Puolue kannattaa demokraattista sosialismia.
Puolueen jäsenistä 3/4 on entisestä Itä-Saksasta ja 68 prosenttia on yli 60 vuotiaita. Naisten osuus jäsenistä on 45 prosenttia, mikä on suurin osuus saksalaisissa puolueissa.
Yhteistyö puolueen kanssa oli pitkään tabu Saksassa ja vastustajat pelottelivat mahdollisella SPD:n ja Linken välisellä hallitusyhteistyöllä, jonka sosiaalidemokraatit joutuivat kieltämään.
Ennen elokuun 2009 kolmen osavaltion vaaleja SPD:n johtaja Frank-Walter Steinmeier ilmoitti julkisesti yhteistyön Linken kanssa olevan mahdollista osavaltiohallituksissa.
Vaalit.
Puolueen kannatus on perinteisesti ollut vahvempaa entisen Itä-Saksan alueella.
Aiheesta muualla.
Vasemmisto


Liittouma 90/Vihreät.
Liittouma 90/Vihreät () perustettiin Saksan liittotasavallassa 13. tammikuuta 1980 eri 1970-luvun liikkeiden organisoituessa poliittiseksi voimaksi. Saksan vihreät ovat yksi vanhimmista ja menestyneimmistä vihreistä puolueista.
Ideologia.
Puolue korosti ohjelmassaan sosiaalisuutta, ekologisuutta, demokratiaa ja pasifismia. Tarkoitus oli muodostaa ei-puolueenomainen puolue, jossa noudatettiin esimerkiksi kierrätysperiaatetta poliittisten tehtävien hoidossa.
Historia.
Vuonna 1989 perustettiin vihreä puolue, joka liittyi Länsi-Saksan vihreään puolueeseen seuraavana vuonna. Vuonna 1991 eräät Itä-Saksan kansalaisjärjestöt ("Neues Forum", "Demokratie jetzt" ja "Initiative Frieden und Menschenrechte") yhdistyivät "Bündnis 90" -liikkeeksi. Vuonna 1993 "Bündis 90" ja "Die Grünen" liittyivät yhteen, mistä lähtien puolueen nimenä on ollut "Bündnis 90/Die Grünen".
Vihreät saivat ensimmäiset paikkansa Saksan liittopäivillä (Bundestag) jo 1983 ja saivat 8,3 % äänistä tammikuun 1987 Länsi-Saksan vaaleissa. Joulukuussa 1990 Saksan yhdistymisen jälkeen puolue jäi 5 % äänikynnyksen alle, ja jäi ilman paikkoja. Itä-Saksan Bündnis 90 -järjestön liityttyä vihreisiin, puolue sai 1994 7,3 % äänistä ja 49 paikkaa. Vuoden 1998 vaalitulos oli 6,7 % äänistä ja 47 paikkaa, tällöin vihreät muodostivat punavihreään hallitukseen kanssa.
Vuoden 2002 vaaleissa äänisaalis oli 8,6 % ja 55 paikkaa ja säilyttivät hallituspaikkansa pitkälti karismaattisen johtajansa Joschka Fischerin ansiosta. Vuoden 2004 eurovaaleissa vihreät saivat 13 paikkaa Saksan 99 edustajasta.
Vihreiden kannattajakunta on keskimääräistä koulutetumpaa (62 % on suorittanut vähintään ylioppilastutkinnon tai ammattikorkeakoulututkinnon), nuorempaa (38,1 vuotta) ja parempituloista. Sukupuolijakaumassa ei ole merkittävää eroa. Suurin kannatus on Freiburg im Breisgaussa ja Berliinin Kreuzbergissa.


Sosiaalidemokraattinen puolue (Portugali).
Sosiaalidemokraattinen puolue (port. "Partido Social Democrata" eli "PSD") on keskusta-oikeistolainen puolue Portugalissa. Se on toinen Portugalin pääpuolueista. Nimestään huolimatta kyseessä ei ole sosiaalidemokraattisen aatteen mukainen puolue. Euroopan tasolla puolue kuuluu keskusta-oikeistolaiseen Euroopan kansanpuolueeseen. Euroopan komission puheenjohtaja José Manuel Durão Barroso on toiminut puolueen puheenjohtajana vuosina 1999-2004.
Vuoden 2011 parlamenttivaalit.
Puolue voitti 5. kesäkuuta 2011 pidetyt ennenaikaiset parlamenttivaalit Pedro Passos Coelhon johdolla.


Saksan liittopäivät.
Saksan liittopäivät () eli parlamentti perustettiin liittotasavallan perustuslain laatimisen yhteydessä 1949. Se on Weimarin tasavallan valtiopäivien seuraaja. Liittopäivät ovat kokoontuneet vuodesta 1999 Valtiopäivätalossa Berliinissä.
Liittopäivät muodostaa "liittoneuvoston" kanssa Saksan lakiasäätävän elimen. Suoralla kansanvaalilla valittavat liittopäivien edustajat valitsevat liittokanslerin, sen sijaan liittopäivät yhdessä osavaltioiden edustajien kanssa eli "liittokokous" valitsee liittopresidentin. Liittopresidentistä seuraava arvojärjestyksessä on liittopäivien johdossa toimiva liittopäivien puhemies (Präsident des Deutschen Bundestages).
Vaalit.
Edustajat valitaan neljän vuoden välein. Puolet edustajista valitaan tietystä vaalipiiristä, ja puolet puolueiden listoilta. Ehdokkaiden pitää olla vähintään 18-vuotiaita, eikä kausia ole rajoitettu. Tämän lisäksi puolueiden on ylitettävä viiden prosentin äänikynnys tai saatava vähintään kolme suoraan valittua edustajaa. Vaalijärjestelmästä johtuen edustajien kokonaismäärä vaihtelee. Vuoden 2009 vaaleissa valittiin 622 edustajaa.
1 1983-1990 Vihreät, 1990-1994 Liittouma 90, vuodesta 1994 Vihreät
2 edeltäjänä 1990-2005 PDS, 2005-2007 Vasemmistopuolue.PDS
3 BP 17, KPD 15, WAV 12, Keskusta 10, DKP-DRP 5, SSW 1, riipumattomat 3
Liittopäivät


Alternative Party.
Alternative Party on suomalainen demoskenetapahtuma ("demoparty") ja digitaalisen kulttuurin festivaali, jota on järjestetty vuodesta 1998 lähtien. Tapahtuman kasvaessa sen taustalle perustettiin keväällä 2001 rekisteröity yhdistys, Alternative Party ry. Vuodesta 2007 tapahtumaa on järjestetty Helsingin Kaapelitehtaalla ja sen mielenkiintoinen ja luova profiili alkaa olla muotoutunut. Tapahtumalla on vuosittain vaihtuva teema, joka määrittää tapahtuman tunnelmaa, koristelua jne.
Taustaa.
Alternative Party on Suomen suurin vain demoskeneen keskittynyt tapahtuma ja toiseksi suurin tietokonefestivaali Assembly-tapahtuman jälkeen. Alternative Partyilla osanottajia kannustetaan – käytetystä laitteistosta riippumatta – luovuuteen ja ennakkoluulottomuuteen tietokoneproduktioissaan, ja tapahtuma onkin tunnettu erikoisista kompoistaan. Pääpaino on vanhoissa ja vaihtoehtoisissa tietokoneissa, vaikka myös nykyaikaisilla laitteilla voi osallistua kilpailuihin.
Tapahtuman juuret ulottuvat Assembly-tapahtumaan ja vuoden 1995 tienoille, kun Alternative Partyn nykyinen pääjärjestäjä, silloinen Atari-tietokoneen käyttäjä Kristoffer "Setok" Lawson harmistui tämän suuren tapahtuman kilpailujen säännöistä, jotka eivät sallineet osanottoa muilla laitteilla kuin Commodore 64:lla, Amigalla ja PC:llä. Pääsiäisenä 1998 järjestettiin ensimmäinen Alternative Party -tapahtuma.
a> puhumassa Alternative Party 2003 -tapahtumassa
Sisältö.
Alternative Party tunnetaan laajalti myös perinteisestä ensimmäisen illan konsertistaan, jossa on esiintynyt lukuisia demoskene- ja musiikkimaailman uusia tai vanhoja nimiä, kuten Tero, Yrjänä Sauros, David Hasselhoff Big Band, Lackluster, Grey Park ja dA JoRMaS. Alternative Partyjen kilpailuissa ovat menestyneet vuosien varrella erityisen hienosti demoryhmät PWP ja Bandwagon. Myös kuvataiteilija Pilvari "Nosfe" Pirtolan teokset ja tempaukset muistetaan.
Tapahtuman erikoisvieraina on ollut tietokone- ja pelimaailman vaikuttajia, kuten pelisuunnittelija Jeff Minter, Leisure Suit Larry -pelin isä Al Lowe ja kansanedustaja Jyrki Kasvi.
Myös Assembly-tapahtuman järjestäjien tiedetään seuraavan Alternative Partyn uusia innovaatioita tarkasti – monet pitävät "oldskool-koneiden" ottamista mukaan Assemblyn kilpailuihin osaltaan Alternative Party -tapahtumien ansiona.
Aikaisemmat voittajat.
Alla olevassa taulukossa on voittajat pääasiallisissa demo- ja videokilpailuissa, joskin säännöt sekä videokilpailun teemat ovat vuosien varrella vaihdelleet.


GNU Hurd.
HURD on mikroydin-palvelin-asiakas -arkkitehtuuriin pohjautuva vapaa käyttöjärjestelmän ydin, jonka mikroytimenä toimii GNU Mach, GNU-projektin oma toteutus Mach-mikroytimestä. HURD pyrkii laajentamaan perinteistä Unix-käyttöjärjestelmän toiminnallisuutta pysyen kuitenkin POSIX-yhteensopivana.
Hurd-nimi on rekursiivinen akronyymi sanoista "Hird of Unix-Replacing Daemons" ("joukko Unixin korvaavia taustaprosesseja"), ja "HIRD" puolestaan on määritelty akronyymiksi sanoista "Hurd of Interfaces Representing Depth" ("joukko syvyyttä edustavia ohjelmointirajapintoja"). Sanoina sekä "HURD" että "HIRD" ovat vain tätä varten keksittyjä muunnelmia englannin sanasta "herd", joka tarkoittaa laumaa — kaikki sanat lausutaan [həːd]. Koko nimi "GNU HURD" on siis gnuulaumaan viittaava sanaleikki.
GNU-projekti on kehittänyt Hurd-ydintä vuodesta 1990 alkaen. Hurdin kehitys hidastui, kun Linus Torvaldsin alulle panema Linux vei kehittäjien huomion teknisillä ominaisuuksillaan. Hurdin varaan on voitu jo koota toimivia ohjelmistojärjestelmiä, mutta se on edelleen kehitysvaiheessa, eikä yhtään vakaata versiota ole vielä julkaistu. Hurd toimii ainoastaan IA-32-arkkitehtuurilla.


Pinja (nimi).
Pinja on suomenkielinen naisen etunimi. Nimi lisättiin almanakkaan vuonna 1995. Suomen Väestörekisterikeskuksen mukaan nimi Pinja on vuoden 2009 loppuun mennessä annettu 4729 henkilölle.
Nimen alkuperä.
Pinja on välimerenmaissa kasvavan pinjan ("Pinus pinea") suomenkielinen nimi. Sitä on pidetty pitkäikäisyyden ja kuolemattomuuden symbolina. Samaan tapaan äännettävä espanjan sana "piña" tarkoittaa ananasta.


Copypaste.
"Copypaste" eli "kopioi ja liitä" tai "leikkaa ja liimaa" -toiminto on toiminto, jolla tarkoitetaan tekstin (tai sen osan), kuvan, taulukon tms. nopeaa kopioimista tietokonesovelluksessa (yleensä tekstinkäsittelyohjelma), tietyn asiakirjan sisällä paikasta toiseen, tai asiakirjasta toiseen. Tekstiä ja sen osia sekä muita elementtejä voi yleensä kopioida myös sovelluksesta toiseen.
Lawrence G. Tesler siirsi ensimmäisenä "leikkaa ja liimaa"- ajatuksen tietokonepohjaiseen tekstinkäsittelyyn työskennelleessään Xerox PARCissa 1974-1975. Pian sen jälkeen tuli käyttöön tekstinkäsittelyohjelmia, joissa tällä tavoin voitiin siirtää tai kopioida käsiteltävänä olevan tiedoston sisällä tekstin osia paikasta toiseen. Toiminnon teki tunnetuksi Apple Lisa (1981) ja Macintosh (1984) tietokoneissaan.
Toiminnon taustalla on Apple Macintoshin MacOS- ja Microsoft Windows-käyttöjärjestelmien ikkunointijärjestelmän ominaisuus, jossa tekstiä voi kopioida ("copy") aktivoimalla eli valitsemalla se ensin joko hiiren tai nuolinäppäinten avulla ja liittämällä ("paste") se sitten joko toiseen paikkaan samassa asiakirjassa tai nyt myös kokonaan toiseen asiakirjaan tai sovellukseen.
Toimintoa voi käyttää myös kokonaisten tiedostojen ja kansioiden kopiointiin käyttöjärjestelmän tiedostonhallinnasta käsin.
"Copypaste"-toiminnon voi suorittaa Windows-käyttöjärjestelmässä näppäinyhdistelmillä Ctrl+C ("copy", kopioi) Ctrl-X ("cut", leikkaa) ja Ctrl+V ("paste", liitä). MacOS -käyttöjärjestelmässä samaan toimintoon voi käyttää pikanäppäinkomentoa Komento+C (kopioi) ja Komento+V (liitä).
Windowsin nykyiset näppäinyhdistelmät on lainattu MacOS:sta. 2 ja aiemmat Windows-versiot käyttivät näppäinyhdistelmiä Ctrl-Del (leikkaa), Ctrl-Insert (kopioi) ja Shift-Insert (liitä).
"Copypaste"-toiminnon kanssa samankaltainen on ns. "drag and drop"- eli "raahaa ja pudota"-toiminto, jossa hiiren avulla valitaan kopioitava elementti ja "raahataan" se sitten hiiren oikeanpuoleista nappia alhaalla pitäen haluttuun paikkaan. (Hiiren oikeanpuoleisen näppäimen vapauttaminen merkitsee tässä samaa kuin edellä liitä-komento eli Ctrl+V.)
Termiä käytetään myös tilanteissa joissa kopioidaan valmiista tuotoksesta ja julkaistaan se uutena.


Armeijakenraali (Yhdysvallat).
"Armeijakenraali", "General of the Army", on Yhdysvaltain maavoimien korkein sotilasarvo, joka vastaa Suomessa lähinnä sotamarsalkkaa. Ilmavoimissa vastaava sotilasarvo on "General of the Air Force", ilmavoimien kenraali ja laivastossa "Fleet Admiral", laivastoamiraali. Arvoja käytetään lähinnä erityisenä erikseen myönnnettävänä arvonimenä tai se voi olla puolustushaarojen komentajien arvo. Merijalkaväellä ja rannikkovartiostolla ei ole vastaavia sotilasarvoja.
Arvonimellä palkitut kenraalit käyttivät edelleen kenraalin neljän tähden arvomerkkejä.
Yhdysvaltain Euroopassa olevien joukkojen ylipäällikölle ensimmäisessä maailmansodassa, kenraali John J. Pershingille, myönnettiin 1919 sotilasarvo "General of the Armies of the United States", Yhdysvaltain armeijoiden kenraali. Tätäkin arvonimeä pidettiin vain symbolisena, mutta kun viiden tähden kenraalin arvo perustettiin 1944, uusien kenraaleiden päätettiin olevan Pershingiä alempiarvoisia. Vuonna 1976 presidentti Gerald Ford myönsi George Washingtonille armeijoiden kenraalin arvon, ja hänen julistettiin olevan ikuisesti Yhdysvaltain korkeinta sotilaallista arvonimeä kantava henkilö.
Yksi henkilö on saanut tätä vastaavan merivoimien amiraali arvon. ("Admiral of the navy")
Näiden ns. kuuden tähden sotilasarvojen keskinäinen arvojärjestys määräytyy myöntämispäivän mukaan samoin kuin viiden tähdenkin.
*


Allah.
Allāh () on arabian kielen sana, joka tarkoittaa Jumalaa. Muissa kielissä, esimerkiksi suomessa, sanalla viitataan usein erityisesti islamilaiseen käsitykseen Jumalasta.
Sanassa "al-" on määräinen artikkeli ja varsinainen sanavartalo "ilāh" merkitsee yleisesti jumalaa. "Ilāh" on sukua heprean kielen Jumalaa tarkoittavalle sanalle Elohim. "Allah" voidaan siis kääntää "se yksi Jumala."
Islamin käsitys Jumalasta.
Islaminuskossa Jumala loi ihmisen ja Jumalan luokse koko ihmiskunta palaa. Koraani oli profeettaketjun viimeinen ilmoitus, jonka avulla Hän puuttui ihmiskunnan historiaan. Jumala ilmestyi Koraanin kautta, mutta silti Hän pysyi täysin tuntemattomana. Koraanin ydinsanoma on Jumalan ykseys, tauhid. Islaminuskossa elämä on merkityksetöntä mikäli se ei suuntaudu Jumalaan ja tuonpuoleiseen. Uskosta Jumalaan seuraa usko rangaistukseen tai palkitsemiseen tuonpuoleisessa.
Jumala on ilmoittanut itsensä ihmiskunnalle historian saatossa profeettojen ja pyhien kirjojen avulla. Aikaisempiin profeettoihin, kuten Abrahamiin, Nooaan ja Jeesukseen, viitataan Koraanissa toistuvasti. Islaminuskossa Abraham oli Arabiassa elänyt uskonperustaja, joka harjoitti alkumonoteismia, hanif. Kukin profeetta hänen jälkeensä vahvisti Jumalan ylintä valtaa kautta historian.
Koraani antaa Jumalan eri ominaisuuksille 99 nimeä, mutta ne kaikki edellyttävät, että Jumala on yksi ja tuntematon. Koraanissa kuvaillaan jatkuvasti Jumalan ykseyttä, anteliaisuutta ja armoa. Monoteismi on ehdotonta, sillä juuri Jumala on antanut elämän ja herättää ihmisen kuolleista. Jumala on Armollinen, al-Rahman. Vastineeksi armosta Jumala tahtoo tunnustuksen ettei ole ketään Hänen kaltaistaan. Jumalan rakkauden teema ei ole Koraanissa niin vahva kuin armeliaisuus. Jumala on Rakastava, al-Wadud. Jumala rakastaa vastatakseen ihmisen kunnioitukseen.
Yhteen Jumalaan uskovat ja hänen tahtoonsa alistuvat saavat palkkion Paratiisissa kuoleman jälkeen. Koraani ilmaisee Jumalan kaikkivoipuuden, mutta myös sallii ihmisen vapaan tahdon. Jumalan vertaaminen ihmisiin on kiellettyä samaistumisen pelosta. Muslimifilosofi Ibn Arabi tulkitsi islamilaista uskontunnustusta "La ilaaha illa-Allah" siten, että Allah on kaikki ja kaikki on Allah; että ainoa olevainen on Allah. Tämä on panteismia eli uskoa siihen, että Allāh ja maailmankaikkeus ovat yhtä. Tätä suufilaista käsitystä eivät sunnalaiset täysin hyväksy.
Allah vai Jumala?
Allah-sana jätetään usein kääntämättä kun sillä viitataan islamin käsitykseen jumalasta. Tämä voi johtua siitä, että islaminuskoisilla luullaan olevan oma Jumala, jonka nimi olisi Allah. Jotkut taas haluavat korostaa Allah-sanan käytöllä sitä, että islaminuskoiset eivät ajattele Jumalasta aivan samoin kuin kristityt. Valtaosa kristityista suuntauksista noudattaa jumalakäsityksessä kolminaisuusoppia.
Arabian kielen Allah-sana voidaan kääntää suoraan Jumala-sanaksi, koska Allah ei ole erisnimi. Arabian kielessä Allah-sanaa käytetään aina viittaamaan myös juutalaisuuden ja kristinuskon Jumalaan. Jumalasta puhuminen on perusteltua myös siksi, että uskontojen historiaa tarkasteltaessa islam, kristinusko ja juutalaisuus ovat abrahamilaisia uskontoja.


Alli Vaittinen-Kuikka.
Alli Ester Vaittinen-Kuikka "(o.s. Vaittinen)" (8. toukokuuta 1918 Impilahti – 3. joulukuuta 2006 Joensuu), lempinimeltään "Mato-Alli", oli sairaanhoitojohtaja, sosiaalineuvos ja kansanedustaja. Hänet tunnetaan erityisesti lapamatotaudin lähes häviämiseen johtaneesta työstään 1950-luvulla.
Alli Vaittinen-Kuikka valmistui Kätilöopistolta vuonna 1942. Tämän jälkeen hän toimi opiston valmistavan koulun opettajana ja johtajana vuoteen 1949. Tällöin hänestä tuli lääkintöhallituksen määräämä Nokian suuren kulkutautisairaalan organisoija, joka sai sisämaata vaivanneen lapamatotaudin kuriin. Tästä hän sai lempinimensä. Myöhemmin hän toimi terveyssisar-kätilönä, ylihoitajana ja lääketehtaan tieteellisenä assistenttina.
Kokoomuslainen Vaittinen-Kuikka valittiin eduskuntaan vuonna 1966 Pohjois-Karjalan vaalipiiristä, ja hän toimi kansanedustajana vuoteen 1978. Kansanedustajana hän tuli tunnetuksi vastustaessaan pornografisina pitämiään julkaisuja. Hän toimitti vuonna 1971 oikeusministeriöön 60 kansanedustajan allekirjoittaman kirjelmän ja nipun alan lehtiä. Vaadittuja syytteitä ei kuitenkaan nostettu. Presidentin valitsijamiehenä hän oli vuosina 1968 ja 1978. Hänelle myönnettiin sosiaalineuvoksen arvo vuonna 1974.


Tektiitti.
Tektiitit eli lasimeteoriitit ovat jähmettynyttä lasimateriaalia, joka on syntynyt suurissa asteroiditörmäyksissä. Lasi voi olla läpikuultavaa tai läpinäkymätöntä. Väri vaihtelee tektiitin syntyalueen mukaan. Tektiittejä tavataan tavallisimmin suurten meteoriittikraatterien yhteydessä, vaikka ne eivät olisi välittömässä läheisyydessä. Esimerkiksi Keski-Euroopan moldaviitit liittyvät Nördlinger Ries-kraatteriin, josta niitä on singonnut ainakin 450 km päähän. Tektiitit ovat vaihtelevan muotoisia muistuttaen esimerkiksi pisaraa, sauvaa, nostopainoa tai lautasta. Muodot syntyvät törmäyksessä maahan ja ilmalennon aikana. Tektiitit ovat enimmäkseen piipitoista lasia, jonka on on voitu päätellä syntyneen korkeissa lämpötiloissa. Tektiitit ovat lähes vedettömiä ja niistä löytyy joskus sulanutta zirkonia.
Asteroiditörmäyksissä syntyy myös lasimaista impaktiittia, jonka kaltaista on ydinräjäytyksissä joskus syntyvä lasimainen trinitiitti. Hyvin pieniä mikroskoopissa näkyviä tektiittejä sanotaan mikrotektiiteiksi.
Tektiitit.
Pisaran ja nostopainon muotoinen tektiitti.
Tektiitit ovat suurten meteoriittikraatterien yhteydessä tavattavia lasimaisia kappaleita. Tektiittejä kutsutaan usein myös lasimeteoriiteiksi vaikka niiden syntytapaa ei tarkasti tunneta.
Vallitseva oletus on, että tektiitit syntyvät jättimeteoriittien tai asteroidien iskuissa Maahan. Suurella nopeudella maahan osuvan taivaankappaleen valtava törmäysenergia höyrystää, rikkoo, kuumentaa ja sulattaa törmäävän meteoroidin, iskukohdan kiveä ja muuta ainesta.
Osuman energia purkautuu räjähdyksessä joka luo valtavan paineen ja synnyttää kraatterin, ja sulaa kiveä roiskuu valtavina pisaroina ympäristöön ja ilmaan tai jopa avaruuteen. Pisarat saavat ilmalennon ja maahan törmäyksen aikana hyvinkin eriskummallisia muotoja, koska ne saattavat ainakin osittain sulaa uudellaan, kun saapuvat avaruudessa käytyään taas maan ilmakehään, jossa kitka kuumentaa niitä.
Myös tektiittien pyöriminen niiden ollessa sulana ilmassa muokkaa niitä.
Tektiittejä esiintyy vain joillakin alueilla, koska suurten taivaankappaleiden törmäykset maahan ovat harvinaisia. Miljoonia vuosia vanhat tektiitit ovat voineet hautautua ajan kuluessa. Kiven rapautuminen ja muu eroosio voi paljastaa vanhoja tektiittejä maan kerrostumista. Jotkut tutkijat ovat väittäneet tektiittien syntyneen asteroidien iskuissa Kuuhun, mutta tämä ei selitä sitä miksi monet tektiitit ovat maan meteoriittikraatterien lähistöllä.
Tektiitit ovat kemialliselta koostumukseltaan silikaattilasia. Jokaiseen törmäyskraatteriin liittyvä tektiitti on erotettavissa värin ja ulkoasun perusteella. Jotkin tektiiteistä ovat lasimaisesti läpinäkyviä ja toiset läpinäkymättömiä. Yleensä tektiittien pinnassa on kuoppia ja uurteita meteoriittien sulamiskuoppien tapaan. Kaikki lasimaiset meteoriittikenttiin liittyvät kappaleet eivät ole tektiittejä, vaan impaktiittejä. Ne ovat lasittuneet törmäyksen energiasta maan pinnalla ilman tektiittien ilmalentoa. Niiden kaltaisia lasittumia syntyy myös ydinräjäytysten yhteydessä.New Mexicon ensimmäisen ydinräjäytyksen, jäljiltä lasittunutta hiekkaa kutsutaan toisinaan trinitiitiksi.
Suurimmat kentät.
Australiitit muistuttavat monesti kulhoa tai lautasta, koska ovat muotoutuneet uudetaan palatessaan ilmakehään hyvin pitkän ilmalennon ja avaruudessa käynnin jälkeen.
Indokiniittejä tavataan nimensä mukaisesti Kaakkois-Aasiassa. Indokiniitit ovat usein pyöreitä, läpinäkymättömiä mustia lasikappaleita, joiden pinnassa on pieniä kuoppia. Indokiniitteihin liittyvää kraatteria ei tunneta, mutta kiviä tavataan erittäin laajalla alueella, mikä viittaisi erittäin suureen kraatteriin. Indokiniitti on tavallisin tektiitti. Australiasta tavataan omituisen muotoisia tektiittejä, australiittejä. Australiitit ovat muodoltaan pisaramaisia osan näyttäessä lautaselta. Australiitit ovat tummia, hieman vihertäviä tai lähes mustia tektiittejä. Australian kenttä todennäköisesti liittyy indokiniittien kanssa samaan kraatteriin, joka lienee noin 600000–900000 vuotta vanha. Kraatteria ei ole paikallistettu, se voi olla valtameren pohjassa tai Etelämantereella. Heittelekentän halkaisija lienee tuhansia kilometrejä, mikä viittaa tektiittien singonneen jopa 6 km/s nopeudella. Näiden tektiittien halkaisija on 1 mm – 20 cm.
Moldaviitti on vihreä ja läpinäkyvä tektiitti, jota tavataan Keski-Euroopassa. Tyypillisesti moldaviitit ovat uurteisia. Ne liittyvät Nödlinger-Riesin meteoriittikraatteriin. Moldaviitteja on paljon erityisesti Tšekin tasavallan alueella, jossa niitä myydään korukiviksi. Moldaviitteja kutsutaan myös Vltaviiteiksi Moldau-joen tšekinkielisen nimen mukaan.
Norsunluurannikon tektiittikenttä liittyy Bosumtwin kraatteriin Länsi-Afrikassa. Nämä tektiitit ovat muodoltaan samanlaisia kuin indokiniitit, mutta niiden väri ei ole täysin musta vaan tumman teräksensininen.
Pohjois-Amerikassa tavataan Texasin osavaltioiden alueella tektiittejä, joita kutsutaan bediasiiteiksi. Bediasiitit ovat mustia ja pyöreitä kiviä muistuttaen indokiniittejä. Bediasiittien pinnan kuopat ovat kuitenkin huomattavasti pienempiä kuin indokiniiteissä keskimäärin.
Muita kenttiä.
Georgian osavaltiossa Yhdysvalloissa tavataan tektiittejä, jotka ovat sinertäviä ja puolittain läpinäkyviä muistuttaen obsidiaania. Kentän tektiitit ovat harvinaisia ja niitä ei ole tavattu usein. Paikalliset intiaaniheimot ovat pitäneet niitä onnenkaluina.
Venäjällä on tavattu Zhamansinin kraatteriin liittyviä tektiittejä, irghiziittejä ja zhamansiniittejä. Irghiziitit ovat väriltään sinertäviä ja usein muodoltaan pitkänomaisia. Niissä on toisinaan pinnassa uurteita mutta ne eivät ole niin hienojakoisia kuin moldaviiteilla. Kuoppia ei juurikaan ole. Zhamansiniitti ei ehkä ole varsinainen tektiitti vaan impaktiitti.
Tiibetistä on myös tavattu tektiittikenttä.
Saharan autiomaassa Egyptin ja Libyan rajaseuduilla tavataan lasittumia, jotka ovat väriltään kellertäviä ja täysin läpinäkyviä. On hieman epäselvää ovatko nämä kivet tektiittejä mutta niiden pinnassa on tektiittimäisiä painaumia. Nämä kivet tunnetaan myös nimellä libyalainen lasi. Niihin liittyvää kraatteria ei ole myöskään löydetty. Se saattaa sijaita autiomaan hiekan alla. Libyalainen lasi saattaa myös olla impaktiitti.


Sotamarsalkka.
Marsalkka etuliitteineen on useissa maissa kenraalia korkeampi sotilasarvo tai arvonimi, joka myönnetään sodan aikaisista ansioista. Marsalkka tulee muinaisyläsaksan sanoista "Marh-scalc", hevos-palvelija eli alun perin "tallinhoitaja". Marsalkoista tuli monissa hoveissa arvostettuja henkilöitä. Arvon merkkinä on marsalkansauva.
Marsalkansauva.
"Marsalkansauva" on marsalkalle kuuluva arvon merkki. Se on tyypillisesti parisenkymmentä senttimetriä pitkä koristeltu sauva. Sauva on ontto ja se sisältää marsalkan valtakirjan. Sauvan historia juontuu Rooman valtakuntaan, mutta varsinaisesti marsalkansauvoja alkoi myöntää vasta Napoleon. Alexandre Dumas väittää tosin kirjassaan "Muskettisoturien viimeiset urotyöt" että jo Ranskan kuningas Ludvig XIV olisi myöntänyt marsalkansauvoja ja että Dumasin ehkä merkittävin sankari d'Artagnan olisi kuollut tykinluodin osumaan juuri saamansa marsalkansauva kädessään.
Suomessa suojeluskunnat lahjoittivat epävirallisen marsalkansauvan jo 1928 sisällissodan päättymisen 10-vuotispäivänä ratsuväenkenraali Gustaf Mannerheimille.
Suomi.
Tasavallan presidentti P. E. Svinhuvud myönsi puolustusneuvoston puheenjohtajana toimineelle ratsuväenkenraali Gustaf Mannerheimille "sotamarsalkan" arvon, kun sisällissodan päättymistä 15 vuotta aiemmin juhlittiin toukokuussa 1933. Samalla hänelle luovutettiin Suomen kansan lahjana sotamarsalkan sauva, jonka oli muotoillut eebenpuusta, norsunluusta ja kullasta Aarno Karimo.
Syksyllä 1939 tasavallan presidentti Kyösti Kallio nimitti Mannerheimin tasavallan puolustusvoimain komentajaksi, jolle luovutti talvisodan sytyttyä ylipäällikkyyden. Jatkosodan aikana valtioneuvosto myönsi "Suomen marsalkan" arvon Mannerheimille hänen 75-vuotispäivänään 1942.
Mannerheimin käytössä oli arvomerkki, jossa kenraalin arvoa osoittaneiden kolmen leijonan edessä oli sotamarsalkan sauva - kuitenkin heraldisista syistä kahtena ja ristikkäin. Ne olivat myös hänen toimikaudellaan tasavallan presidenttinä 1944-1946 erikoismerkkinä presidentin lipussa Vapaudenristin sijaan.
Ruotsi.
Ruotsissa nimitettin 77 sotilasta sotamarsalkoiksi 1576-1824.
Maamarsalkka toimi aatelissäädyn puheenjohtajana Ruotsin valtiopäivillä 1624-1866."Valtakunnanmarsalkka" () tarkoitti keskiajalla Ruotsissa ratsuväen päällikköä. Myöhemmin arvonimeä käytettiin korkeana sotilasarvona. Nykyisin Ruotsissa hovin korkeimman virkamiehen titteli on valtakunnanmarsalkka, jona toimii Svante Lindqvist (vuodesta 2010).
Venäjä.
Venäjän korkein sotilasarvo on "Venäjän federaation marsalkka" ().
Puola.
Puolan presidentti ojentaa Edward Rydz-Śmigłylle marsalkansauvan
Puolan korkein sotilasarvo 1919-1980 oli "Puolan marsalkka" () on. Se on myönnetty kuudelle sotilaalle. Sotilasarvo vastasi muiden maiden sotamarsalkkaa.
Ranska.
"Ranskan marsalkka" () juontaa arvonimenä juurensa Ranskan kuninkaan Filip Augustuksen Albéric Clémentille noin vuonna 1190 luomasta arvonimestä "marescallus Franciae". Myöhemmin arvosta tuli tallikreiviä tai konstaapelia ("connétable de France", "comes stabulari") korkeampi arvonimi. Vuoteen 1791 mennessä nimitettiin 256 marsalkkaa. Kansalliskokous lopetti arvonimen vuonna 1793.
Ensimmäisen keisarikunnan aikana nimitettiin keisarikunnan marsalkoita. Restauraation myötä arvonimi palasi Ranskan marsalkaksi ja keisari Napoleon III säilytti sen.
Kuusi marsalkkaa on palkittu marsalkka-kenraalin ("maréchal général des camps et armées du roi") arvonimellä: Biron, Lesdiguières, Henri Turenne, Claude Villars, Morits Saksilainen ja Soult.
Nyky-Ranskassa marsalkan arvonimi ei ole sotilasarvo, vaan se annetaan erityisesti kunnostautuneille kenraaleille. Esimerkiksi Philippe Pétain säilytti arvonimen, vaikka hänet tuomittiin maapetoksesta ja hän menetti sotilasarvonsa.
Viimeisin Ranskan marsalkka on Alphonse Juin, joka palkittiin 1952 ja kuoli 1967. Tosin François Mitterrand nimitti vuonna 1984 "Marie Pierre Kœnigin" (1898-1970) Ranskan marsalkaksi, mutta nimitys oli postuumi.
Britannia.
Britannian maavoimissa korkein arvo on sotamarsalkka (), jota vastaa merivoimissa laivastoamiraali ja ilmavoimissa "Kuninkaallisten ilmavoimien marsalkka" (). Nykyisin ei yleensä käytetä rauhanaikana, vaikkakaan ei ole poissuljettu vanhimmilta upseereilta. Aiemmin arvonimi on ollut Britannian monarkilla, mutta Elisabet II:lla ei ole sitä eikä Walesin prinssi Charles ole halukas ottamaan sitä.
Yhdysvallat.
Yhdysvalloissa marsalkan arvoa vastaavat "armeijakenraali" (), merivoimissa laivastoamiraali ja ilmavoimissa ilmavoimakenraali. Sanaa marsalkka ei käytetä. Vieläkin korkeampi sotilasarvo on niin sanottu kuuden tähden sotilasarvo, joita ovat "armeijainkenraali" () ja merivoima-amiraali. Armeijainkenraalin arvoa on eläessään käyttänyt ainoastaan John J. Pershing. Ensimmäiselle Yhdysvaltain presidentille George Washingtonille arvo myönnettiin postuumisti USA:n perustamisen 200-vuotispäivänä 1976, jolloin päätettiin hänen olevan vastedes aina korkea-arvoisin amerikkalainen sotilashenkilö.
Egypti.
Egyptissä asevoimien komentajana toimii sotamarsalkka, tällä hetkellä ainoana Muhammad Hussein Tantawi toimien myös valtionpäänä eli Egyptin sotilasneuvoston puheenjohtajana. Ennen vuotta 1953 sotamarsalkan arvo kuului Egyptin monarkille. Egyptin tasavallan aikana sotamarsalkkana on toiminut asevoimien komentaja eli ammattiupseeri.
Natsi-Saksa.
"Suur-Saksan valtakunnan valtakunnanmarsalkan" () arvo perustettiin "kenraalisotamarsalkan" yläpuolelle natsi-Saksan korkeimmaksi upseeriarvoksi vuonna 1940. Adolf Hitler ylensi Hermann Göringin ainoana henkilönä tuohon arvoon, merivoimissa vastaava arvo oli suuramiraali.
Neuvostoliitto.
"Neuvostoliiton marsalkka" () oli korkein sotilasarvo Neuvostoliitossa, poikkeuksena oli Josif Stalinin generalissimuksen arvo (1945-1953). Laivastossa Neuvostoliiton marsalkkaa vastaava sotilasarvo oli Neuvostoliiton laivastoamiraali.


Pimennysmuuttuja.
Pimennysmuuttujat ovat muuttuvia tähtiä ja kaksoistähtiä, joiden kirkkaus vaihtelee komponenttien vuoroin peittäessä toisensa Maasta katsottuna. Merkittävämpi minimi kirkkaudessa tapahtuu, kun himmeämpi tähti peittää taakseen kirkkaamman. Lisäksi kirkkaus vähenee hieman kirkkaamman tähden peittäessä himmeämmän. Pimennysmuuttujat jaetaan niiden valokäyrän perusteella Algol-, Beta Lyrae- ja W Ursae Majoris -tyyppisiin muuttujiin. Algol-tyypin muuttujissa kirkkaus pimennyksen ulkopuolella on melkein vakio. Beta Lyrae -tyyppisissä muuttujissa kirkkaus muuttuu koko ajan. W Ursae Majoris -tyyppiset eroavat edellisistä siinä, että niissä valon minimit ovat suunnilleen yhtä syvät.
Pimennysmuuttuja on monesti myös spektroskooppinen kaksoistähti eli tähtien liikkeitä voi havaita spektristä Dopplerin ilmiön avulla.
Algol-tyyppisessä muuttujassa tähtien lämpötilat saattavat erota huomattavastikin, mikä lisää valonvaihteluja, punertavampi tähti on usein himmeämpi. Beta Lyrae-tyyppisessä muuttujassa tähdet ovat litistyneet huomattavasti, koska ovat niin lähekkäin. W Ursae Majoris -tyyppisessä tähdessä tähdet koskettavat toisiaan, ne täyttävät Rochen silmukan, joka on kaksoistähden ympärillä oleva kahdeksikon muotoinen painovoimaraja. Tähden elliptinen tai munamainen muoto muuttaa valonvaihtelun jatkuvaksi ja liukuvaksi.
On varsin tavallista, että pimennysmuuttujassa ainakin toinen tähdistä venyy munan tai ilmapallon muotoiseksi täyttäessään Rochen silmukan. Tällöin siitä virtaa kaasua toiseen tähteen. Pimennysmuuttujia ympäröi monesti kaasurengas tai esimerkiksi spiraalimaisia kaasusuihkuja, jotka syntyvät massavirrasta kahden tähden välillä. Nämä näkyvät tähden spektrissä emissioviivoina, jotka ovat hehkuvan kaasun säteilemiä yksittäisiä aallonpituuksia. Algolin tyyppisessä pimennysmuuttujassa tapahtuu mielenkiintoisia ilmiöitä, kun kuumempi tähti nähdään pimennyksen alkaessa tai päättyessä punaisemman tähden kaasukehän läpi. Tällöin voidaan koettaa mitata kaasukehän rakennetta. Hyvin pitkäjaksoisia pimennysmuuttujia ovat muun muassa VV Cephei, Epsilon Aurigae ja Zeta Aurigae. Jos pimennysmuuttujan toinen komponentti on punainen jättiläistähti, siinä tapahtuu valonvaihteluja, ja monesti myös kuumemmassa valkeassa ja sinisessä komponentissakin. Kaikki pimennysmuuttujat ovat "geometrisia muuttujia", joihin luetaan myös ellipsoidimuuttujat.


Erwin Rommel.
Erwin Johannes Eugen Rommel (15. marraskuuta 1891 Heidenheim – 14. lokakuuta 1944 Ulm) oli saksalainen kansallissosialistisen hallinnon sotamarsalkka ja yksi arvostetuimmista toisessa maailmansodassa taistelleista sodanjohtajista.
Rommel tuli tunnetuksi etenkin Saksan Pohjois-Afrikassa taistelleen armeijan Deutsches Afrikakorps’n komentajana. Hänet tunnettiin lempinimellä ”Erämaan kettu” ("Wüstenfuchs", myös).
Pohjois-Afrikan retken jälkeen Rommel siirrettiin Ranskaan huolehtimaan sen puolustuksesta liittoutuneiden todennäköisen maihinnousuoperaation varalta. Rommel pakotettiin tekemään itsemurha, koska hänen epäiltiin sekaantuneen Adolf Hitleriä vastaan suunnattuun pommiattentaattiin. Tätä ei kuitenkaan ole koskaan pystytty todistamaan.
Erwin Rommel muistetaan loistavana sotataktikkona ja johtajana, mutta myös hänen vastustajiaan kohtaan osoittamastaan ritarillisuudesta ja kunnioituksesta. Hän oli yksi niistä komentajista, jotka kieltäytyivät noudattamasta Hitlerin kommando-käskyä, jossa määrättiin kaikki kiinni jääneet kommandot teloitettaviksi. Rommel hämäsi usein vihollistaan, teki nopeita yllätyshyökkäyksiä ja eteni joskus niinkin nopeasti, että hänen esimiehillään oli vaikeuksia seurata hänen etenemistään kartalla. Hänen onnistui usein hämätä suurikin vihollisjoukko antautumaan, vaikka sillä olisi vielä ollut mahdollisuuksia jatkaa taistelua.
Rommelilla ei ollut kiinnostusta politiikkaan, eikä hän koskaan kuulunut kansallissosialistiseen puolueeseen, johon hän suhtautui varauksellisesti. Rommel piti aluksi Hitleriä vahvana johtajana, joka voisi nostaa silloisen Saksan sekasorrosta uuteen loistoon. Natseja hän piti huijareina ja pyrkyreinä, joita kerääntyi Hitlerin ympärille. ”Tuntuvat olevan huijareita koko joukko”, oli Rommel sanonut vaimolleen ennen Hitlerin tuloa valtakunnankansleriksi.
Lapsuus ja perhe.
Erwin Rommel syntyi Saksassa 15. marraskuuta vuonna 1891 Württembergin osavaltiossa Heidenheimissa, joka sijaitsee noin 45 kilometrin päässä Ulmin kaupungista. Hänet kastettiin kaksi päivää syntymänsä jälkeen. Hän oli nelilapsisen protestanttisen perheen toinen poika. Rommelin isä Erwin Rommel vanhempi oli opettaja ja Aalenin oppikoulun rehtori. Rommelin äiti Helene (synt. von Luz) oli paikallisen korkea-arvoisen virkamiehen tytär. Heillä oli Erwinin lisäksi kaksi poikaa, Karl ja Gerhard, ja tytär nimeltä Helene.
Rommel oli kalpea nuorukainen, joka sairasteli usein. Hän ei ollut erityisemmin kiinnostunut sotilasurasta, vaan haaveili lentomekaanikon ammatista. Neljätoistavuotiaana hän rakensi ystävänsä kanssa täysimittaisen purjelentokoneen. Myöhemmin hän ylpeili monesti sillä, että koneella pystyi lentämään, vaikkakaan ei kovin pitkää matkaa. Vuonna 1910 Rommel liittyi isänsä vaatimuksesta paikalliseen 124. jalkaväkirykmenttiin, josta hänet lähetettiin pian kadettikouluun Danzigiin. Kadettikoulun aikana Rommel tapasi tulevan vaimonsa Lucie Maria Mollinin vuonna 1911. Rommel valmistui saman vuoden marraskuussa ja nimitettiin luutnantiksi vuonna 1912. Rommel ja Lucie menivät naimisiin vuonna 1916, ja kahdentoista avioliittovuoden jälkeen heille syntyi poika, Manfred. Perheonnea kuvaa Rommelin rintamalta lähes päivittäin lähetetyt kirjeet.
Toisen maailmansodan aikana vuonna 1943, sotatilanteen jo käännyttyä Saksaa vastaan ja liittoutuneiden aloitettua saksalaisten kaupunkien pommittamisen, Rommelin huoli perheestään kasvoi. Lucie ja Manfred asuivat tuolloin Wiener Neustadtissa lähellä Messerschmittin lentokonetehtaita. Rommel tiesi yli 40 000 siviilin kuolleen Hampurin pommituksissa. Rommel soitti Lucielle ja käski tämän koota ja siirtää arvokkaimman omaisuutensa hyvissä ajoin turvaan. Hän luetteli Lucielle esineitä, jotka hän halusi pelastettavan – muun muassa kameransa, metsästysaseensa, perhearkiston, Führerin nimikirjoituksella varustetun valokuvan sekä Japanin lähetystön lähettämän samurai-miekan. Rommel kirjoitti myöhemmin Lucielle ja vaati tätä etsimään uutta asuinpaikkaa mahdollisimman pian. Tullessaan lomalle heidän uuteen kotiinsa Herrlingeniin Rommelilla oli mukanaan Lucielle yllätys: vuoden ikäinen terrieri nimeltään Ajax.
Ensimmäinen maailmansota.
Rommel osallistui luutnanttina ensimmäiseen maailmansotaan Hän taisteli länsirintamalla Ranskassa ja itärintamalla Romaniassa sekä Italiassa. Tammikuussa 1915 Rommel sai johtoonsa vuoristopataljoonan ("Alpen Korps") Ranskassa, jossa hän sai mainetta nopeista taktisista päätöksistään ja siitä, että hän käytti taitavasti hyväkseen vihollisen joukkojen epäjärjestyksen ja sekaannuksen. Heinäkuussa Rommel siirrettiin Ranskasta Romaniaan ja syyskuussa edelleen vaativimpiin tehtäviin Italian rintamalle.
Rommel haavoittui syyskuussa 1914 luodista vasempaan reiteensä hänelle tyypillisessä tilanteessa; ammukseton kivääri aseenaan kolmea ranskalaissotilasta vastaan. Palattuaan sairaalasta vuoden 1915 tammikuun lopulla hän ryömi miehineen 100 metrin levyisen piikkilankaesteen läpi ranskalaisten pääasemiin, valtasi ja piti hallussaan neljää ranskalaisten bunkkeria ranskalaisen pataljoonan hyökkäyksestä huolimatta. Rommel aiheutti ranskalaisille raskaita tappioita menettäen itse alle tusinan verran miehiä. Hän onnistui vetäytymään ennen vastustajan uutta hyökkäystä. Tästä uroteosta hänelle myönnettiin I-luokan rautaristi.
Vuoden 1917 syyskuussa Rommelin komentama vuoristopataljoona siirrettiin Pohjois-Italiaan jossa hänet ylennettiin kapteeniksi. Samassa yhteydessä hänelle myönnettiin myös arvostettu Pour le Mérite -kunniamerkki. Rommel sai mitalin taisteltuaan Länsi-Slovenian vuorilla. Siellä käydyssä Caporetton taistelussa Rommel valtasi strategisesti tärkeän Mataiur-vuoren. Taistelun päätyttyä Rommel oli yhtämittaisesti ollut liikkeessä 50 tuntia, marssinut noin 19,3 kilometriä linnuntietä vuoristomaastossa, kiivennyt 2100 metrin korkeuteen ja ottanut vangiksi yhteensä 150 italialaista upseeria ja 9 000 sotilasta sekä vallannut 81 tykkiä.
Maailmansotien väliset vuodet.
Sodan jälkeen Rommel piti pataljoonankomentajan virkansa ja toimi opettajana Dresdenin jalkaväenkoulussa (1929–1933) ja Potsdamin sota-akatemiassa (1935–1938). Rommel ylennettiin vuonna 1935 everstiluutnantiksi. Hän julkaisi vuonna 1937 kirjan "Infanterie greift an", joka julkaistiin suomeksi vuonna 1939 nimellä "Jalkaväki hyökkää". Hänen kirjansa saavutti suuren suosion, ja sitä pidetään tänäkin päivänä yhtenä parhaimmista sotataidon oppikirjoista. Teos teki suuren vaikutuksen Adolf Hitleriin. Rommel nimitettiin saman vuoden helmikuussa Hitler-Jugendin johtajan, Baldur von Schirachin erikoisyhteysupseeriksi sotaministeriöön.
Vuonna 1938 eversti Rommel nimitettiin lähellä Wieniä sijaitsevan Wiener Neustadtin kadettikoulun johtajaksi. Siellä hän aloitti "Jalkaväki hyökkää" -teoksensa seuraajan, "Panzer greift an" ('Panssari hyökkää') -kirjan kirjoittamisen. Oltuaan lyhyen ajan kadettikoulun johtajana Rommel siirrettiin Adolf Hitlerin henkivartiojoukkojen ("Führer Begleitbataillon") päälliköksi. Joukkojen tarkoitus oli suojella Hitleriä hänen omassa junassaan ("Führersonderzug"), kun hän vieraili valloitetussa Tšekkoslovakiassa ja Memelissä. Useista tämänkaltaisista ”luottamustehtävistä” huolimatta Rommel ei koskaan liittynyt natsipuolueeseen, johon hän suhtautui varauksellisesti.
Puola 1939.
Rommel jatkoi Hitlerin henkivartiojoukkojen komentajana Saksan hyökättyä Puolaan 1. syyskuuta vuonna 1939. Rommel liikkui Hitlerin junan mukana usein lähelle etulinjaa ja tapasi näin Hitlerin useita kertoja. Puolan kukistuttua Rommel palasi Berliiniin järjestämään Führerin voitonparaatia. Rommel otti itse osaa paraatiin kuuluen Hitlerin seurueeseen. Puolan kampanjan aikana Lucie pyysi Rommelia etsimään erästä kadonnutta puolalaista pappia. Rommel tiedusteli asiaa Gestapolta ja sai jonkin ajan kuluttua ilmoituksen, jossa ilmoitettiin etsintöjen jääneen tuloksettomiksi. Tosiasiassa ”etsitty” puolalainen pappi oli tapettu, kuten monet muutkin puolalaiseen älymystöön kuuluneet.
Ranska 1940.
Onnellinen kenraalimajuri Rommel voitonparaatissa Pariisissa kesällä 1940.
Rommel pyysi Hitleriltä omaa panssaridivisioonaa. Rommel sai komentoonsa 7. panssaridivisioonan 6. helmikuuta 1940, vain kolme kuukautta ennen länsirintaman taistelujen alkua. Nimitys panssaridivisioonan johtoon herätti muiden upseereiden keskuudessa kateutta, mitä ei suinkaan vähentänyt se, ettei Rommelilla jalkaväen upseerina ollut minkäänlaista kokemusta panssareista. Rommel aikoi käyttää uusia panssareitaan samalla tavalla kuin ennen itse käytti jalkaväkeä: yhtä uhkarohkeasti ja arvaamattomasti. Rommel aloitti välittömästi uuden yksikkönsä kouluttamisen.
Invaasion alettua Rommel komensi panssaridivisioonaansa Belgiassa ja Ranskassa ja hänet ylennettiin kenraaliksi. Ranskassa Rommelin divisioona sai lempinimekseen Haamudivisioona ("Gespenster-Division"), koska se eteni Rommelin johdolla maastossa nopeammin kuin sen paikka ylijohdon kartalla ja yleensä ”ilmestyi” odottamattomaan aikaan oikeaan paikkaan. Rommelin divisioonalla on hallussaan sodan aikana päivässä edetyn matkan ennätys, joka on noin 200 mailia.
Rommel saavutti suurta menestystä Ranskassa. Hänen tärkein voittonsa Ranskassa oli Arraksen taistelu. Hänen divisioonansa oli yksi ensimmäisistä saksalaisista joukoista, jotka saavuttivat Englannin kanaalin (10. kesäkuuta) ja valtasivat strategisesti tärkeän Cherbourgin sataman 19. kesäkuuta. Rommel käytti jo Ranskassa kuuluisia 8,8 cm FlaK 18 -ilmatorjuntatykkejä panssareiden torjumisessa. Rommelin menestys palkittiin ylennyksellä ja hänet nimitettiin 5. kevyen panssaridivisioonan (joka organisoitiin myöhemmin uudelleen 21. panssaridivisioonaksi) ja 15. panssaridivisioonan komentajaksi. Molemman divisioonat lähetettiin Libyaan vuoden 1941 alussa avustamaan hajalle lyötyjä italialaisia. Tällä armeijakunnalla, joka tunnetaan paremmin nimellä Deutsches Afrikakorps, Rommel saavutti kuolemattoman maineensa johtajana.
Pohjois-Afrikka 1941–1943.
Rommel (vasemmalla) esikuntineen aavikolla 1942.
Toimiessaan Pohjois-Afrikan aavikoilla vuosina 1941–1943 Rommel sai molemmilta sotaa käyneiltä osapuolilta Aavikkokettua tarkoittavan lempinimen: saksaksi ”Wüstenfuchs”, englanniksi ”The Desert Fox”. Rommel käytti suurimman osan vuodesta 1941 joukkojensa, Deutsches Afrikakorps’n kokoamiseen. Kenraaliluutnantti Richard O’Connorin komentamat englantilaiset Kansainyhteisön joukot olivat aiheuttaneet italialaisille joukoille huomattavia tappioita ja painaneet italialaisia länttä kohti. Rommelin vastahyökkäys ajoi kuitenkin englantilaiset ulos Libyasta. Rommelia kiellettiin etenemästä Maradahin keitaita edemmäs, mutta hän ei totellut käskyä, vaan oli pian edennyt Libyan Egyptin vastaisen rajan tuntumaan. Rommelin nopea eteneminen jätti tärkeän Tobrukin satamakaupungin eristyksiin.
Piiritettynäkin Tobruk oli edelleen liittoutuneiden hallussa, jotka yrittivät kaksi kertaa turhaan vapauttaa kaupunkia. Rommel torjui yritykset helposti, koska ne olivat huolimattomasti valmisteltuja, Winston Churchillin vaadittua kiihkeästi nopeita toimenpiteitä Tobrukin suhteen. Kahdeksan kuukautta kestäneen piirityksen aikana Rommelin alun perinkin vähäiset joukot alkoivat uhkaavasti harveta, joten hän pyysi ylimmältä johdolta lisää joukkoja. Ylin johto Saksassa oli kuitenkin juuri saamassa operaatio Barbarossan lopulliset valmistelut päätökseen, eikä heiltä liiennyt Rommelille yhtään lisäjoukkoja.
Rommel ei kuitenkaan onnistunut valtaamaan Tobrukia, vaikka se olisi ollut strategian kannalta ehdottoman tärkeää. Britit aloittivat kolmannen ja viimeisen yrityksensä Tobrukin vapauttamiseksi 18. marraskuuta 1941, ja onnistuivat lopulta vapauttamaan Tobrukin. Rommel määräsi joukkonsa perääntymään 7. joulukuuta kohti El Agheilaa. Britit seurasivat häntä ja aikoivat katkaista hänen tiensä, mutta Rommelin hyökkäys 20. tammikuuta 1942 vesitti brittien aikeet. Liittoutuneet perääntyivät ja alkoivat rakentaa puolustuslinjaa. 24. toukokuuta alkoi Gazalan taistelu, jolloin Rommel hyökkäsi rajusti liittoutuneiden rakentamia puolustusasemia vastaan. Salamasodan taktiikoita käyttäen Rommel saavutti suurta menestystä ja pakotti britit perääntymään nopeasti. Nyt eristyksissä oleva Tobruk oli ainoa varteenotettava liittoutuneiden asema, joka oli Rommelin ja Egyptin välissä. Rommel jatkoi hyökkäystään ja 21. kesäkuuta Tobruk antautui. Yli 25 000 Tobrukin puolustajaa jäi vangiksi. Seuraavana päivänä Rommel ylennettiin sotamarsalkaksi. Tämän Rommel itse kuuli radiosta Tobrukin valtaamisen jälkeisenä päivänä. Rommel itse olisi mieluummin vastaanottanut muutaman uuden divisioonan sotamarsalkan arvon sijaan.
Rommelista kerrottiin rintaman molemmin puolin paljon vahvistamattomia tarinoita. Alaistensa kertomaa on tapaus, jossa marsalkaksi nimityksen jälkeen Rommel oli joukkoja tarkastaessaan löytänyt jonkun everstin vuoteestaan vielä klo 7.00 jälkeen ja karjuen kysynyt, odottaako eversti Rommelin tuovan aamiaisenkin vuoteeseen. Jälkeenpäin Rommel oli naureskellut, että on hyvä muistaa, miltä kersantti kuulostaa, vaikka onkin päässyt marsalkaksi. Liittoutuneiden joukoissa alkoi yleistyä tappioiden selittäminen nimenomaan Rommelin johtamia saksalaisia vastaan tapahtuneeksi ja jonkin ajan kuluttua kaikki saksalaiset tuntuivatkin liittoutuneista Rommelin johtamilta.
Tobrukin jälkeen Rommel pyrki lopulliseen tavoitteeseensa, Aleksandriaan. Liittoutuneet olivat rakentaneet puolustuslinjan Rommelin tielle (Alamein-linja), joka kulki pohjoisesta Välimeren rannalla olevasta pienestä El Alameinin rautatiekaupungista etelään aavikolle Qattaran syvängöille asti. El Alameinin kaupunki oli vain noin 60 kilometrin päässä Aleksandriasta. Jos Rommel onnistuisi murtautumaan läpi El Alameinissä, olisi Egypti menetetty. Rommel hyökkäsi 1. heinäkuuta 1942, mutta ei onnistunut murtamaan liittoutuneiden puolustuslinjaa ja El Alameinin ensimmäinen taistelu päättyi tasapeliin. Rommel tiesi, että seuraava taistelu olisi ratkaiseva. Liittoutuneilla oli kuitenkin materiaalinen ylivoima, ilmaherruus ja lyhyet huoltolinjat. Rommelilla puolestaan oli pulaa joukoista ja huoltolinjat olivat erittäin pitkinä epäluotettavia. Liittoutuneet ehtivät usein upottaa hallussaan olevan Maltan saaren läheltä kulkevat Rommelin huoltolaivat (Rommel ihmetteli alituiseen esikunnalleen, miksi sotavoimien ylijohto ei vallannut Maltaa). Rommelin terveys alkoi tämän lisäksi pettää.
Syyskuussa 1942 Rommel joutui lähtemään sairauslomalle Italiaan ja Saksaan. Tällä välin liittoutuneiden komentaja Afrikassa oli vaihtunut. Uusi komentaja, Bernard Montgomery, organisoi joukkonsa ja aloitti suuren hyökkäyskannan Rommelin joukkoja vastaan. Saatuaan kuulla El Alameinin toisen taistelun alkaneen Rommel keskeytti sairauslomansa äkillisesti ja palasi Afrikkaan. Rommel ryhtyi välittömästi vastahyökkäykseen ja oli erittäin vihainen siitä, ettei hänen sijaisensa ollut jo aloittanut sitä. Rommelin hyökkäys tuli liian myöhään ja hän kärsi tappion. Tappion seurauksena Rommel aloitti mittavan perääntymisen, joka päättyi lopulta Tunisiassa Saksan Afrikan armeijan antautumiseen. Perääntymisen teki erittäin vaikeaksi se, että Rommelilta alkoi huonon huoltotilanteen seurauksena bensiini loppua. Rommel ei totellut Hitlerin käskyä, jonka mukaan hänen olisi pysyttävä asemissaan ja taisteltava, koska se olisi merkinnyt koko hänen armeijansa täydellistä tuhoutumista.
Perääntyessäänkin Rommel saavutti merkittäviä voittoja. Saksalaisten joukkojen antautuessa Afrikassa 13. toukokuuta 1943 Rommel oli tuhonnut liittoutuneilta enemmän panssarivaunuja kuin hänellä itsellään oli alun perin ollut. Rommelin suurin voitto perääntymisen aikana oli Kasserinen solan taistelu Tunisiassa, jossa hän kohtasi materiaalisesti ylivoimaisia, joskin kokemattomia yhdysvaltalaisia joukkoja. Taistelun päätyttyä yhdysvaltalaiset olivat menettäneet kaatuneina 300 ja sotavankeina 4 000 sotilasta, 200 panssarivaunua oli tuhottu ja 60 vallattu.
Pian tämän jälkeen vuoden 1943 tammikuun lopulla italialainen kenraali Giovanni Messe nimitettiin johtamaan Rommelin joukkoja. Rommel itse poistui Afrikasta vasta 9. maaliskuuta 1943. Afrika Korpsin paikalliskomento jäi kenraalieversti Hans-Jürgen von Arnimille, joka jäi sotavangiksi joukkojensa kanssa. Rommelin lähtö salattiin Hitlerin nimenomaisesta määräyksestä, jotta taistelevien joukkojen moraali ei laskisi ja Rommelin aiheuttama pelko vihollisten keskuudessa säilyisi. Rommel taisteli viimeisen taistelunsa Afrikassa 6. maaliskuuta, jolloin hän hyökkäsi Montgomeryn joukkojen kimppuun. Britit olivat kuitenkin jo vuonna 1942 murtaneet saksalaisten Enigma-koodijärjestelmän, ja Montgomery sai tietoonsa Rommelin aikeet ja ehti organisoida joukkonsa ennen Rommelin hyökkäystä. Tappioiden kasvaessa Rommel keskeytti hyökkäyksensä.
Italia 1943.
Afrikasta palattuaan Rommel oli jonkin aikaa ilman palvelusmääräystä. 10. heinäkuuta 1943 liittoutuneet hyökkäsivät Italiaan. Hitler nimesi Rommelin armeijaryhmä B:n komentajaksi. Rommelin tehtävä olisi vastarinnan järjestäminen Keski-Italiassa. Joitain päiviä myöhemmin hän sai kuitenkin pettymyksekseen kuulla, että hänet siirrettäisiinkin Kreikkaan johtamaan armeijaryhmä E:tä. Hänen tehtävänään oli puolustaa Kreikkaa mahdollisen liittoutuneiden maihinnousuoperaation varalta, jota ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Hän ei ehtinyt olla Kreikassa kauan, sillä hän palasi Saksaan jo kaksi päivää myöhemmin, kun Benito Mussolini syöstiin vallasta Italiassa.
Pian Italia alkoi käydä salaa rauhanneuvotteluja liittoutuneiden kanssa. Saksan ylin johto aavisti, että Italia oli vaihtamassa puolta, ja alkoi valmistella operaatiota Italian pohjoisosien valtaamiseksi. 17. elokuuta 1943 Rommel siirsi esikuntansa Münchenistä Gardajärvelle, koska hänet oli määrätty uudelleen johtamaan armeijaryhmä B:tä, mutta tällä kertaa hänen tavoitteenaan oli Pohjois-Italian miehittäminen. Kun Hitler lähettäisi hänelle koodisanan "Axis", Rommelin oli määrä hyökätä Pohjois-Italiassa olevien italialaisten joukkojen kimppuun, riisua heidät aseista ja ottaa haltuunsa rannikkopuolustus. 8. syyskuuta 1943 kaikki radioasemat ympäri maailmaa julistivat Italian antautuneen liittoutuneille. Rommel sai samana iltana käskyn hyökätä Italiaan.
Saksalaisten joukot valtasivat Rooman. Torinossa ja Milanossa oli kommunistien innoittamia kapinoita, jotka Rommelin joukot kukistivat. Italian laivasto pakeni merelle suuntanaan liittoutuneiden hallitsemat satamat. Italian kuningas ja kruununprinssi pakenivat ja antautuivat liittoutuneille. Rommel ehdotti, että saksalaiset joukot vetäytyisivät Rooman pohjoispuolelle ja muodostaisivat sinne lopullisen puolustuslinjan liittoutuneiden hyökkäyksiä vastaan. Hitler kuitenkin määräsi puolustuslinjan muodostettavaksi Rooman eteläpuolelle. 19. lokakuuta Rommelille sanottiin, että Hitlerin lupaama virallinen nimitys Italian ylipäällikkyydestä olisi jo ”matkalla”, mutta jo samana iltana Rommel sai kuulla, että Hitlerin käsky oli pantu syrjään toistaiseksi. Rommel oli arvostellut Saksan ylimmän sodanjohdon suunnitelmia Italian puolustuksesta ja siksi menettänyt Italian ylipäällikkyyden.
Ranska 1943–1944.
Rommelille kerrottiin 5. marraskuuta 1943, että hänelle annettaisiin tehtäväksi Atlantin vallin kunnostaminen Normandiassa Pohjois-Ranskassa. Tähän tehtävään Rommel tarvitsi laivastoasiantuntijan apua. Rommel valitsi tehtävään esikuntaupseerinsa suosituksesta vara-amiraali Rugen.
Rommelia kauhistutti, kun hän sai selville, että Atlantin valli ei ollutkaan se mahtava muuri, jolla Saksan propagandakoneisto oli ylpeillyt, vaan että sen rakentaminen oli vielä pahasti kesken. Tärkeimpien satamien suojaksi oli pystytetty tykistöpattereita, mutta kaupunkien välillä vähäinen tykistö oli vain maahan kaivetuissa asemissa. Muutkin linnoitustyöt oli laiminlyöty. Miinoja ja muita ansoja oli vain murto-osa tarvittavasta. Lännen ylipäälliköksi alkuvuodesta 1942 tultuaan Gerd von Rundstedt totesi myös puolestaan Atlantin vallin huonon kunnon, muttei uskonut, että sitä saisi vahvistettua tarpeeksi hyväksi maihinnousun estäjäksi. Rommel pelkäsi, että liittoutuneiden invaasio alkaisi jo muutaman kuukauden päästä, joten hän uudelleen organisoi Atlantin vallin rakennustyöt ja nopeutti niitä tuntuvasti. Miljoonia uusia miinoja asennettiin paikoilleen mereen, rannalle ja maastoon, tuhansia tankkiesteitä pystytettiin niin rannalle kuin maaseudullekin.
Rommel oli eri mieltä komentajiensa – muun muassa von Rundstedtin – kanssa siitä, miten maihinnousu olisi parhaiten torjuttavissa ja miten panssarivaunut olisi sijoitettava Atlantin valliin nähden. Rommelin mielestä liittoutuneiden maihinnousuoperaation ensimmäinen päivä olisi ratkaiseva. Rommelin mukaan olisi mahdotonta työntää liittoutuneita enää takaisin veteen, jos he onnistuisivat saamaan sillanpääaseman ja saisivat raskaan kalustonsa maihin. Von Rundstedtin mielestä liittoutuneiden maihinnousua ei voitaisi estää, joten panssarivaunut olisi pidettävä kauempana rannikosta, jolloin ne voitaisiin nopeammin reservistä suunnata vihollisen sillanpään kimppuun.
Rommel vastusti tätä näkemystä, koska hänen mielestään liittoutuneilla olisi niin suuri ylivoima taivaalla, että Luftwaffe yksinkertaisesti työnnettäisiin pois. Liittoutuneiden ilmavoimat saisivat rauhassa hyökätä ryhmittyvien panssareiden kimppuun ja häiritä niitä siten, etteivät ne pääsisi perille ajoissa tukahduttamaan vihollisen laajenevaa sillanpäätä. Rommelin arvio liittoutuneiden ilmavoimien ylivoimaisuudesta osoittautui myöhemmin oikeaksi ja saksalaisten joukkojen liikkuminen todella vaikeaksi.
Hitler ei asettunut suoranaisesti Rommelin eikä von Rundstedtin kannalle joukkojen sijoittelukysymyksessä. Hitler kannatti Rommelia siinä, että rannikon täytyisi olla pääpuolustuslinja, mutta koska hän uskoi päähyökkäyksen tulevan Doverinsalmen yli, hän ei antanut Rommelin keskittää vahvoja panssarivoimia valmiiksi Normandian rannikolle. Normandian maihinnousun alkaessa 6. kesäkuuta 1944 Hitler kielsi panssarireservien liikuttamisen Normandiaan, koska hän uskoi sen olevan vain harhautus. Liittoutuneet onnistuivat valtaamaan ja vakiinnuttamaan pysyvän sillanpään Normandiasta.
17. heinäkuuta 1944 Rommel haavoittui liittoutuneiden ilmahyökkäyksessä Ranskassa, kun kaksi Spitfire-hävittäjää tulitti konekiväärein ja tykein hänen autoaan. Sirpaleet repivät Rommelin kasvot auki ja hänen kallonsa murtui neljästä kohtaa. Rommel kiidätettiin Luftwaffen sairaalaan Bernayhin. Rommel tuli tajuihinsa seuraavana päivänä. Lääkärit olivat ihmeissään, että Rommel selvisi vammoistaan hengissä. Rommel pääsi sairaalasta kotiin 8. elokuuta.
Rommelin osuudesta heinäkuun 20. päivän salaliittoon kiistellään edelleen. Hänen leskensä lausunnon mukaan Rommel vastusti salaliittoa sen saamassa muodossa, sillä Rommelin mielestä Hitler olisi pitänyt pidättää ja tuomita oikeudenkäynnissä. Gestapo alkoi ilmeisesti varjostaa häntä, eikä hän enää liikkunut ulkona ilman pistoolia.
Kuolema.
Lokakuun 14. päivänä 1944 Hitler lähetti Rommelin luo kaksi kenraalia, Wilhelm Burgdorfin ja Ernst Maiselin, joille hän oli antanut tehtäväksi välittää Rommelille ”tarjouksensa”: Rommelin perhettä ei lähetettäisi keskitysleirille ja hänen esikuntansa jätettäisiin rauhaan, jos Rommel tekisi itsemurhan syanidilla. ”Meillä on mukanamme valmistetta, joka vaikuttaa kolmessa sekunnissa”, Burgdorf sanoi Rommelille.
Rommel valitsi kuoleman. Hän pyysi kenraaleilta kymmentä minuuttia aikaa, jotta hän ehtisi hyvästellä perheensä ja esikuntaupseerinsa kapteeni Aldingerin. Hänen pyyntöönsä suostuttiin. ”Viidentoista minuutin kuluttua olen kuollut”, Rommel kertoi Lucielle. ”Führerin määräyksestä on minun valittava myrkyn ja kunniatuomioistuimen välillä. Stülpnagel, Speidel ja Hofacker ovat ilmoittaneet minun olevan osallinen heinäkuun 20. päivän murhayritykseen”. Hyvästeltyään pikaisesti vaimonsa, poikansa ja talon muun väen, Rommel ja kenraalit poistuivat autolla Rommelin kotitalon pihasta. Puolen tunnin kuluttua Erwin Rommel oli kuollut. Hitler oli varmistanut, ettei Rommel selviäisi hengissä mahdollisesta pakoyrityksestä. Rommelin kotitalo oli Gestapon piirittämä ja heille oli annettu käsky ampua Rommel, mikäli hän yrittäisi paeta.
Rommelin saksalaisten keskuudessa nauttiman suuren kunnioituksen takia Hitler järjesti hänelle täysimittaiset sotilashautajaiset. Rommelin todellinen kuolinsyy salattiin ja Rommelin ruumis polttohaudattiin. Rommelin hauta sijaitsee Herrlingenissä vähän matkan päässä Ulmista.
Suosio ja rehabilointi.
Rommel ei ollut vielä ensimmäisen maailmansodan aikana kovinkaan tunnettu. Hän saavutti Hitlerin ja saksalaisten suosion menestyessään toisen maailmansodan taisteluissa. Rommel tuli tunnetuksi liittoutuneiden keskuudessa, kun hän johti Deutsches Afrikakorps’ta Pohjois-Afrikassa. Komentajana Rommel nautti alaistensa arvostusta ja kunnioitusta jo uransa alusta lähtien. Hitler piti Rommelia yhtenä suosikkikenraaleistaan.
Yhtään sotilasta Rommelin komentamasta Saksan Afrikan armeijasta ei ole koskaan syytetty sotarikoksista. Kun epäilyt Rommelin osallisuudesta Hitlerin salamurhayritykseen tulivat julki natsi-Saksan entisissä vihollisvaltioissa, Rommelin arvostus kohosi entisestään myös hänen kotimaassaan. Vuonna 1969 Länsi-Saksassa nimettiin hävittäjäalus (FGS Rommel) hänen mukaansa.
Ultra Bra on omistanut Erwin Rommelille kappaleen "Säkeitä Erwin Rommelille".
Taistelut.
Erwin Rommel (keskellä) esikuntineen suunnittelemassa ”seuraavaa siirtoa” Afrikassa 1942.
Teokset.
Sekä Desmond Youngin vuonna 1950 että David Irvingin vuonna 1977 kirjoittamat Rommelin elämäkerrat on käännetty myös suomeksi. Molempia kirjoja on myöhemmin kritisoitu niiden esittämästä Rommel-kuvasta.


Lyyra (tähdistö).
Lyyra (latinaksi "Lyra", genetiivi "Lyrae") on pohjoisella taivaalla sijaitseva pieni mutta selkeä tähdistö, jonka naapuritähdistöt ovat pohjoisessa Lohikäärme, idässä (vasemmalla) Joutsen, kaakossa Kettu ja lännessä Herkules. Tähdistön päätähti on kirkas Vega. Suomessa Lyyra on "sirkumpolaarinen", eli se ei laske koskaan horisontin alle.
Tähtiä.
"α Lyrae" eli Vega on Lyyran tähdistön kirkkain ja pohjoisen tähtitaivaan toiseksi kirkkain tähti. Se loistaa taivaalla 0,03 magnitudin kirkkaudella ja on 25,3 valovuoden päässä Maasta. Noin vuonna 14 000 Vega ottaa Pohjantähden paikan taivaan napana kun prekessio siirtää Maan pyörimisakselin projisoinnin taivaalla Vegan kohdalle. Vega pyörii itsensä ympäri nopeasti (pyörimisaika noin 12 tuntia) ja sen läpimitta ekvaattorilla onkin 20 prosenttia suurempi kuin navoilla. Vegan ympärillä havaittiin 1980-luvulla IRAS-satelliitin avulla ainekiekko.
Lyyran kuvion neljäkkään alaosassa sijaitsee eräs taivaan tutkituimmista tähdistä, 882 valovuoden päässä oleva "β Lyrae" eli Sheliak, Beta Lyrae -muuttujiin kuuluva pimennysmuuttuja, jonka 12,94 vuorokauden jaksossa tapahtuvan valonvaihtelun voi erottaa paljain silminkin. Valonvaihtelu johtuu siitä, että "β Lyrae" on todellisuudessa kaksoistähti, jonka komponentit ovat niin lähekkäin, että ne ovat venyneet soikeiksi ja kiertäessään vuorotellen peittävät toisensa näkyvistämme.
γ Lyrae eli Sulaphat (myös "Sulafat" ja "Jugum" joka on latinaa) on kirkkaudeltaan +3,3m ja spektriluokaltaan A0 oleva tähti. Meistä se on noin 635 valovuoden päässä.
ε Lyrae jota joskus myös "Double Doubleksi" kutsutaan, on nelinkertainen tähti. Systeemi koostuu kahdesta kaksoistähdestä. Kiikareilla tai pienellä kaukoputkella katsoessa näkyy kaksi komponenttia (ε1 ja ε2), suuremmilla suurennoksilla paljastuvat loputkin tähdet. Maasta järjestelmä sijaitsee noin 160 valovuoden päässä.
Syvän taivaan kohteita.
Tähtien γ ja β Lyrae välissä sijaitsee tunnettu planetaarinen sumu M57 eli Lyyran rengassumu (NGC 6720) (kuvassa). M57 on tunnetuimpia planetaarisia sumuja ja sen löysi vuonna 1779 ranskalainen tähtitieteilijä Antoine Darquier de Pellepoix. Sumua valaisee himmeähkö (kirkkaus +14,7m) valkoinen kääpiö sumun keskellä, jonka taas löysi saksalainen tähtitietielijä Friedrich von Hahn vuonna 1800. M57 laajenee taivaalla noin kaarisekunnin verran vuosisadassa joka vastaa sumun laajenemista noin 20-30 km/s:n vauhdilla. Kirkkaudeltaan sumu on +8,8m ja se sijaitsee Maasta 2300 valovuoden päässä.
Toinen tähdistön Messierin kohteista on löyhä pallomainen tähtijoukko M56 (NGC 6776), jonka Charles Messier löysi 1779. Joukko on meistä noin 32 900 valovuoden etäisyydellä ja sen halkaisija taivaalla on noin 8,8 kaariminuuttia. Tähtijoukosta on löydetty noin 12 muuttuvaa tähteä.
Mytologia.
Varhaisissa tähtikartoissa tähdistö on piirrettynä korppikotkaksi. On arvelty Lyyran esittävän samaa soitinta kuin millä Orfeus hurmasi Hadeen.
Lyyra populaarikulttuurissa.
Vuoden 2001 elokuvassa K-PAX Kevin Spaceyn esittämä mielenterveyspotilas kertoo olevansa kotoisin Lyyran tähdistöstä sijaitsevassa K-PAX:n planeettakunnasta. Tähdistö on myös mainittu Rushin esittämässä kappaleessa "Cygnus X-1" levyltä "A Farewell to Kings".
Lyra All Stars / Lyyran Tähtikuvio on runouden laulamiseen keskittynyt orkesteri, jonka solistina loistaa Johanna Iivanainen. Lyra All Stars on julkaisut vuonna 2007 Uppo-Nalle (tekstit Elina Karjalainen) sekä Satakieli (tekstit Aaro Hellaakoski) CD-levyt.


Nils-Aslak Valkeapää.
Nils-Aslak Valkeapää, saameksi Áillohaš (23. maaliskuuta 1943 Enontekiö – 27. marraskuuta 2001 Espoo) oli saamelainen taiteilija ja kansallisesti ja kansainvälisesti tunnetuimpia saamelaiskulttuurin edistäjiä. Valkeapää tunnettiin sekä joiuistaan että runoistaan. Lisäksi hän piti taidenäyttelyitä. Hän sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 1991 teoksestaan "Beaivi, áhcázan" (suom. "Aurinko, isäni").
Elämä ja teokset.
Nils-Aslak Valkeapää oli koulutukseltaan kansakoulunopettaja, mutta siinä ammatissa Valkeapää ei koskaan toiminut. Valkeapää nousi julkisuuteen saamelaisten joikujen esittäjänä ja joikuperinteen elvyttäjänä. Ensimmäisen levynsä "Joikuja" hän julkaisi 1968. Joikaaminen vei häntä ympäri maailmaa muun muassa Pohjois-Amerikan kiertueelle 1982 yhdessä Seppo ”Paroni” Paakkunaisen kanssa. Lapin läänintaiteilija hän oli 1978–83.
Kirjailijana Valkeapää aloitti 1971 pamfletilla "Terveisiä Lapista". Teoksessa Valkeapää toi julki saamelaisen kansanperinteen rikkauden. Runoissaan ja kirjoissaan hän kirjoitti erityisesti saamelaisista, pohjoisesta luonnosta ja saamelaisten myyteistä ja perinteestä. Valkeapää teki myös erilaisia toimitustöitä ja edisti muiden saamelaistaiteilijoiden toimintaa. Valkeapäätä sanottiin vaikuttaneen vahvasti saamelaisen identiteetin nousuun ja saamelaisuuden arvostukseen.
Valkeapää teki musiikin Nils Gaupin elokuvaan "Ofelaš" ("Tiennäyttäjä"), jossa Valkeapää myös näytteli. Elokuva oli Oscar-palkintoehdokkaana (paras ulkomainen elokuva 1989). Muusikko Mike Oldfield käytti Valkeapään joikua elokuvasta kappaleensa ”Prayer For The Earth” pohjana levyllään "Songs of the Distant Earth" (1994). Vuonna 1994 Valkeapää esitti joiun Lillehammerin talviolympialaisissa Norjassa. Vuonna 1996 hän sai taiteen Suomi-palkinnon. Hän oli Oulun yliopiston (1994) ja Lapin yliopiston (1999) kunniatohtori.
Valkeapää asui Norjassa Yykeänperässä rakennuttamassaan talossa, saamelaista perinnettä mukaillen kuusikulmaisessa Lásságámmi-talossa. Nimi tarkoittaa kalliomajaa. Nykyisin talo on kotimuseo sekä taiteilija-asunto, jota pitää yllä Lásságámmi-säätiö.
Valkeapää kuvasi tuntevansa usein yksinäisyyttä suurkaupungeissa, muttei koskaan kotiseudullaan tuntureiden, jokien, tuulten ja lintujen keskellä.
Valkeapää joutui vakavaan auto-onnettomuuteen 1996 ja vetäytyi julkisesta toiminnasta kuntoutuakseen. Valkeapää sai Norjan kansalaisuuden 2001. Valkeapää piti kuitenkin itseään saamelaisena. Valkeapää kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen Espoossa marraskuussa 2001 palattuaan juuri Japanin matkalta.
Vain osa Valkeapään teoksista on myös suomennettu. Hänen runonsa tunnetaan paremmin Norjassa ja Ruotsissa kuin Suomessa.


Perinnöllisyystiede.
Perinnöllisyystiede eli genetiikka on perinnöllisyyttä tutkiva biologian haara. Se tutkii geenien eli perintötekijöiden rakennetta, toimintaa, muuntelua ja periytymistä.
Nykyisessä muodossaan perinnöllisyystiede sai alkunsa Mendelin periytymissääntöjen löytymisestä vuonna 1900 sekä myöhemmin DNA:n rakenteen ja geneettisen koodin selvittämisestä vuonna 1953. Ominaisuuksien periytymistä vanhemmilta jälkeläisille ilman ilmiön geneettisen taustan tuntemista on kuitenkin käytetty hyväksi jo esihistoriallisina aikoina esimerkiksi eläinten ja kasvien jalostuksessa.
1980-luvun puolenvälin jälkeen tapahtunut uusien molekyylibiologisten menetelmien synty on avannut mahdollisuuden DNA:n suoraan tutkimiseen ja tieteenalan voimakkaaseen kasvuun. Voimakkaimmin tähän ovat vaikuttaneet erityisesti DNA:n monistamiseen tarkoitetun polymeraasiketjureaktion (PCR) ja DNA:n sekvensointimenetelmien kehitys. Tämä on mahdollistanut muun muassa perinnöllisiä sairauksia aiheuttavien mutaatioiden entistä tehokkaamman selvittämisen sekä eläin- ja kasvijalostuksessa edullisten alleelien tunnistamisen ja lisäämisen. Viime aikoina myös geenitekniikan kehitys on mahdollistanut monia uusia perinnöllisyystieteen sovelluksia, tunnetuimpana ehkä muuntogeeniset elintarvikkeet ja geeniterapia.
Perinnöllisyystieteen jaottelu.
Perustutkimusta soveltavampia perinnöllisyystieteen osa-alueita ovat muiden muassa


Cubio.
Cubio on vuonna 1999 perustettu telekommunikaatioalan yritys, joka ensimmäisenä operaattorina Suomessa alkoi tarjota kiinteähintaisia GSM-liittymiä. Tämän jälkeen nämä puhepaketit yleistyivät nopeasti muidenkin operaattoreiden valikoimaan.
Nykyinen Cubio Communications syntyi, kun se osti elokuussa 2001 FaciliCom Finland Oy:n liiketoiminnan. FaciliCom (perustettu nimellä NordNet Oy) oli ensimmäinen nk. palveluntuottajaoperaattori. Cubio on nyt Suomen vanhin virtuaalinen matkapuhelinoperaattori ja sen nykyinen pääomistaja on Imaqliq.
Cubio tarjoaa asiakkailleen puhelu-, internet- ja datapalveluja ja fokusoituu voimakkaasti asiakkaidensa palveluun. Sen markkinaosuus ulkomaanpuhelupalveluissa on noin 10 %.
Yrityksen liikevaihto vuonna 2010 oli noin 6 miljoonaa euroa.
Cubio harjoittaa palveluoperaattoritoimintaa Elisan matkapuhelinverkossa Suomessa.
1. heinäkuuta 2011 alkaen yhtiön pääkonttori muutti osoitteeseen Vattuniemenranta 2, 00210 Helsinki (Lauttasaari). Cubio Shop (myynti & asiakaspalvelu) sijaitsee Helsingin keskustassa, Ateneuminkujalla.
Kesäkuussa 2011 Cubiolle myönnettiin yhdessä Nokia Siemens Networksin kanssa GTB:n (Global Telecom Business) kansainvälinen innovaatiopalkinto mobiilin pilvipalvelun kehittämisestä (Cubio Tapahtuma).


Sanskrit.
Sanskrit ("saṃskṛta" 'kokoonpantu; huoliteltu') on eräs indoeurooppalaisten kielten indoiranilaiseen ryhmään kuuluva kieli, joka muotoutui lopullisesti 300-luvulla eaa.
Sanskrit on Intian klassinen sivistyskieli, jonka asema vastaa suunnilleen latinan ja kreikan asemaa Euroopassa. Sanskrit on siis oppineiden käyttämää huoliteltua ja täsmällistä kielimuotoa, kun taas tavallisen kansan puhumista murteista on käytetty nimitystä "prakrit". Sanskrit on myös yksi Intian virallisista kielistä, ja siihen luodaan jatkuvasti uudissanoja nyky-yhteiskunnan tarpeita varten. Kielitieteessä sanskritista ja prakriteista käytetään joskus yhteisnimitystä "muinaisintia".
Historia.
Ensimmäinen kirjoitettu sanskritin muoto oli 1000-luvun eaa. tietämillä Veda-kirjoissa käytetty "veedinen sanskrit" eli muinaisindoarja, joka varsinkin 1800-luvun alkupuolella samastettiin indoeurooppalaisen kantakielen kanssa. 257;ratassa ja muissa hindueepoksissa käytettyä kielimuotoa kutsutaan "eeppiseksi sanskritiksi", jonka aikaan sanskrit oli jo kadonnut varsinaisena puhekielenä.
Varhaisin sanskritin kielioppi on Pāṇinin 400-luvun tienoilla eaa. kirjoittama
rakenteen matemaattisen täsmällisesti 3 959 säännön avulla. Pāṇinin kielioppia pidetään edelleen korkeimpana auktoriteettina kielen suhteen, ja myöhemmät kieliopit ovat lähes yksinomaan sen kommentaareja. Kielioppi sisältää oivalluksia, jotka länsimainen kielitiede teki vasta 1900-luvulla, ja esimerkiksi sen säännöt vastaavat täsmällisyydeltään tietokoneiden ohjelmointikielten kuvaukseen käytettyä Backus-Naur-muotoa (BNF).
Koska sanskrit määriteltiin jo varhain niin aukottomasti ja sen käytön oikeellisuutta on vaalittu huolellisesti, on sanskrit nykyään käyttötavaltaan, sanastoltaan ja ääntämykseltään melko tarkalleen samaa kuin yli 2000 vuotta sitten.
Merkitys.
Sanskrit on vaikuttanut useimpiin intialaisiin kieliin samalla tavoin kuin latina on vaikuttanut eurooppalaisiin. Suuri osa nykyisistä indoiranilaisista kielistä (mm. nepali, hindi, urdu ja bengali) on kehittynyt prakriteista samaan tapaan kuin romaaniset kielet kehittyivät vulgaarilatinasta. Sanskritinkielisiä sivistyssanoja ja kieliopillisia malleja käytetään etenkin indoiranilaisissa kielissä, mutta myös dravidakielissä, jotka eivät ole edes sukua sanskritille.
Suurin osa Intian klassisesta kirjallisuudesta on kirjoitettu sanskritiksi. Nykyään sanskrit on etenkin hindulaisuuden ja siihen liittyvän filosofian, tieteen ja kirjallisuuden kieli, ja sitä käytetään myös buddhalaisuudessa. Monet uskonnonharjoittajat osaavat ulkoa lukemattomia sanskritinkielisiä mantroja vaikka eivät varsinaisesti osaisi kieltä lainkaan. Suomessa sanskritinkieliseen tekstiin törmännee todennäköisimmin uushindulaisen Hare Krishna -liikkeen kirjoissa.
Tunnettuja eurooppalaisiin kieliin otettuja sanskritin sanoja ovat muun muassa "ārya" (arjalainen 'oma heimolainen', myöhemmin 'jalosukuinen'), "257;ra", "buddha", "guru", "karma", "mantra", "nirvāna", "pippali" ('pippuri'), "śarkarā" ('sokeri'), "svastika" ('hakaristi') ja "yoga" ('jooga'). Myös kielitiede on omaksunut sanskritista monia termejä kuten sandhi.
Suomen kielessä on vanhoja indoiranilaisia lainasanoja, jotka ovat lähellä sanskritinkielisiä muotoja: "sata" ("śatam"), "viha" ("viśa" 'myrkky') ja mahdollisesti "orja" ("ārya" 'oma heimolainen').
Kirjoitus ja ääntäminen.
Sanskritia on historiansa aikana kirjoitettu useilla eri kirjoitusjärjestelmillä. Varhaisimmat säilyneet tekstit käyttävät 299;"- ja "kharoṣṭhī"-järjestelmiä, mutta 1100-luvulta alkaen on käytetty pääasiassa 299;-aakkostoa. Oli käytetty kirjoitusjärjestelmä mikä hyvänsä, sanskritia kirjoitetaan joka tapauksessa muutamaa vähäistä poikkeusta lukuun ottamatta täysin äänteenmukaisesti.
Päinvastoin kuin muinaisindoarjassa, klassisessa sanskritissa ei ole varsinaista sanojen painotusta, vaan puhe rytmittyy vokaalien pituuseroilla. Latinalaisessa transkriptiossa pitkät "a"-, "i"- ja "u"-äänteet merkitään yläviivalla, ja "e"- ja "o"-äänteet ovat aina pitkiä. Vokaaleiksi lasketaan myös tavua kannattavat "ṛ" ja "ḷ", jotka monissa ääntämisohjeissa neuvotaan lausuttavaksi "ri" ja "li".
Konsonanttipuolella erikoisia äänteitä ovat retrofleksiset "ṭ", "ṭh", "ḍ", "ḍh", "ṇ" ja "ṣ", jotka lausutaan kuten "t", "th", "d", "dh", "n" ja "s", mutta kielen kärkeä taaksepäin taivuttaen. Jokaisesta klusiilista on aspiroitu versio, joka transkriptiossa merkitään "h"-kirjaimella (esim. "dh", "kh", "bh"). Transkriboitu "c" ääntyy [tš], "j" [ʒ] (eli [dž]), "ś" [ʃ] (eli [š]) ja "y" [j]. Transkriptio-"v" on samankaltainen puolivokaali kuin englannin "w". Merkintää ṃ kutsutaan anusvāraksi, joka nasalisoi sitä edeltävän vokaalin (esim. "saṃskṛtā" ääntyy [sãskritaː]).
Kielioppi.
Vanhana indoeurooppalaisena kielenä sanskritin kielioppi muistuttaa yleisolemukseltaan latinaa ja kreikkaa. Substantiiveilla on kolme sukua (maskuliini, feminiini ja neutri), ja nominit taipuvat kahdeksassa sijamuodossa. Yksikön ja monikon lisäksi on käytössä kaksikko eli duaali. Verbimuodot ja sanojen johto-oppi ovat monimutkaisia.
Tunnusomainen piirre on sandhi eli äänteiden yhteensulautuminen, joka aiheuttaa usein harjaantuneillekin lukijoille ongelmia. Esimerkiksi a-loppuisen sanan loppu-a ja sitä seuraavan sanan alku-i sulautuvat yhteen e-äänteeksi, mikä samalla häivyttää sanarajan. Sanskritissa on muutenkin paljon pitkiä yhdyssanoja ja johdoksia, ja sandhin aikaansaama sanarajojen häviäminen antaa usein vaikutelman lähes käsittämättömän pitkistä sanoista.
Lauseopissa sanajärjestys on hyvin vapaa. Yleisin perussanajärjestys on subjekti-objekti-predikaatti.


Teboil.
Teboil on öljy- ja energiatuotteiden markkinointia, myyntiä, jakelua ja huoltoasematoimintaa harjoittava suomalainen yhtiö. Oy Teboil Ab:n omistaja on venäläinen Lukoil.
Historia.
Yhtiö perustettiin nimellä Trustivapaa Bensiini (TB) 1934. Jatkosodan jälkeen saksalaisomistuksessa ollut TB siirtyi Neuvostoliiton valtioyhtiö Sojuznefteeksportin omaisuudeksi 1947.
1960-luvulla yhtiö laajensi toimintaansa tavalla, joka herätti huomiota. Yhtiö rakensi pieniin, muutaman traktorin käsittäviin kyliin huoltoasemia, joissa oli valtavat dieselpolttoainetankit. Asemat herättivät paikallisissa lähinnä huvittuneisuutta, mutta Suomen puolustusministeriössä pantiin huolestuneena merkille, että yhteistä noille, tuolloin Neuvostoliiton omistuksessa olleen yhtiön asemille oli itärajan läheisyys.
Yhtön nimeksi tuli Teboil vuonna 1966. Neuvostokauden jälkeen Sojuznefteeksport yksityistettiin ja uudelleenjärjestelyjen myötä 1994 Teboilin uudeksi omistajaksi tuli Nafta-Moskva. Se myi vuonna 2005 Teboilin Lukoilille noin 200 miljoonalla Yhdysvaltain dollarilla (alan sisäpiirien mukaan sopiva hinta olisi ollut alle 100 miljoonaa).
Lukoil ja amerikkalainen ConocoPhillips sopivat vuonna 2006 kaupasta, jolla ConocoPhillipsin huoltoasemat siirtyivät Lukoilin omistukseen. Sopimukseen kuuluivat JET-asemat Euroopassa ja seuraavana vuonna Suomen asemat muuttuivat Teboil Express -automaattiasemiksi.
Teboilin voiteluainetehdas ja laboratoriotoiminnot siirtyivät vuonna 2007 perustetun tytäryhtiö "LLK Finlandin" hoitoon.
Tytäryhtiöinä toimineet Suomen Petrooli, Suomen Tähtihovit ja Suomen Tähtiautomaatit fuusioitiin emoyhtiöön 2008.
Huoltoasemaverkosto.
Teboil-huoltamoketjuun kuului vuoden 2007 lopussa 354 liikepaikkaa, joista 168 huoltoasemaa, 180 automaattiasemaa ja 6 veneasemaa.
Vuonna 2008 aloitetun huoltamokonseptin uudistamisen myötä useimmista ostoksista myönnetään K-Plussaa ja n. 70 Teboil-aseman yhteydessä toimii K-market. Kahvila-ravintola -toimintaa täydentää n. 100 Rolls- ja Jokes-hampurilaispaikkaa. Teboil Huoltokeskusten autohuolto- ja varaosapalvelussa toimii Autoasi-tuotemerkki.
Ammattiliikennettä palvelee n. 400 tankkauspaikkaa, joista varsinaisia D-automaattiasemia on 214.
Markkinaosuudet.
Teboil on Suomen toiseksi suurin öljy-yhtiö markkinaosuuden ollessa 26,2 %. Liikevaihto oli 1,7 miljardia euroa ja palveluksessa 520 henkilöä (2007).


Esso.
Esso on yhdysvaltalaisen ExxonMobil-öljy-yhtiön Yhdysvaltojen ulkopuolella käyttämä toiminimi. Aiemmin nimeä käytettiin polttonesteiden myynnissä myös Suomessa. Suomen maanlaajuisella asemaverkostolla oli noin 15 prosentin markkinaosuus liikennepolttonesteissä. Lisäksi yhtiön toimialoihin kuuluivat muun muassa lämmitysöljy-, nestekaasu-, voiteluaine- ja ilmailupolttoainemyynti.
Naantalin voiteluainetehdas valmistaa Esso-tuotteet ja niiden vienti Naantalista aloitettiin vuonna 2003.
Joulukuussa 2006 Suomen Esson osakekanta siirtyi omistukseen. Sen jälkeen SOK myi osan Esson toiminnoista edelleen. Lopputuloksena noin 140:stä Esso-asemasta tuli St1-asemia ja 44 Esso-asemaa muutettiin S-ryhmän ABC-ketjun asemiksi. Osa yrittäjävetoisista asemista on siirtynyt myös muihin ketjuihin. Suomen viimeinen Esso, Laukaan Esso, siirtyi St1:n huoltoasemaksi heinäkuun alussa 2010.
Esso käytti markkinoinnissaan 1990- ja 2000-luvuilla muun muassa sloganeita ”Esso, se ainoa oikea” ja ”Tiikeriä tankkiin!”


Goottilainen arkkitehtuuri.
Goottilainen arkkitehtuuri on Euroopassa vallinnut arkkitehtuurin tyylikausi, joka seurasi romaanista ja edelsi renessanssityyliä. Sen juuret ovat 1140-luvun Ranskan arkkitehtuurissa, ja tyylilajin ensimmäisenä edustajana voidaan pitää Pariisin Saint-Denisin luostarikirkkoa, josta tuli myöhemmin Ranskan kuninkaiden leposija. Gotiikan myötä syntyi myös goottilaiseksi luonnehdittavaa kuvanveistoa, maalaustaidetta ja taidekäsityötä. Alppien pohjoispuolella gotiikka käsitti ajan noin 1150–1525 ja Italiassa noin 1250–1420. Britteinsaarilla varhaista gotiikan aikakautta kutsutaan nimellä Early English. Gotiikka oli vaihtelevaa, sillä sen vaiheet ja ilmentymät poikkeavat usein maakohtaisesti huomattavasti toisistaan. Goottilainen taide korosti erityisesti uskonnollisuutta.
Nimitys ”gotiikka” syntyi Italiassa renessanssiaikana kuvaamaan ”barbaarien” eli goottien rakennustaidetta. Sana on vasta myöhemmin laajentunut merkitykseltään siten, että sen käsitetään tarkoittavan myös aikakauden kuvataiteita.
Tyylillisiä piirteitä arkkitehtuurissa olivat korkeutta tavoittelevat kirkot, joissa pyörökaarien tilalla olivat suippokaaret koristeineen ja tornin huippuun asetettuine ristikukkasineen. Värilliset ikkunalasit lasimaalauksineen tulivat käyttöön. Myös raatihuoneita ja muitakin rakennuksia alettiin rakennustoiminnan elpyessä valmistaa. Tunnettuja goottilaisen arkkitehtuurin tuotteita ovat muun muassa Kölnin ja Milanon tuomiokirkko, sekä Reimsin, Amiensin ja Pariisin Notre Damen katedraalit.
Gotiikan aika Ranskassa.
Varhaisgoottilaisella kaudella rakennustaiteen monumentit olivat suuria ja runsaasti koristeltuja luostarikirkkoja ja katedraaleja. Ensimmäiset goottilaistyyliset rakennukset eivät tuoneet mukanaan uusia kirkkomalleja, mutta arkkitehtonisesti ja rakennustekniikassa tapahtui täydellinen muutos. Vielä 1100-luvun Ranskassa katedraalit noudattivat sisätilojen käytöltään romaanisen tyylin suuntaviivoja, vasta vuosisadan lopulla jätettiin useista kirkoista pois keskikerros, niin sanottu galleriavyöhyke. Niin tuli tilaa korkeille pylväskäytäville ja kirkon keskilaivan yläosaa eli ikkunallista klerestoriota varten, jotka kapea seinänviertä seuraava käytävä, matala triforion, erotti toisistaan. Goottilainen tyyli on varhaisista rakennustyyleistä ainoa, joka on mitä suurimmassa määrin riippumaton antiikin perinteistä. Goottilainen rakennustaide kukoisti 30 ensimmäistä vuottaan ainoastaan ranskalaisessa arkkitehtuurissa, vuodet 1150–1180. Ennen vuosisadan loppua goottilainen tyyli levisi Ranskan rajojen yli ja vuoteen 1250 mennessä se oli syrjäyttänyt romaanisen tyylin melkein kaikissa Keski-Euroopan maissa. Leviämiseen saattoivat vaikuttaa tyylin sekä esteettiset että tekniset hyvät puolet. Toisaalta Ranskasta oli tullut huomattava poliittinen voimatekijä ja sillä oli tunnustettu kulttuurillinen johtoasema.
Ruodeholvit olivat muita holvityyppejä edullisemmat. Kaariparit eli holviruoteet, jotka lävistivät vinosti toisensa, antoivat mahdollisuuden täyttää holvin lokerot myöhemmin, jolloin kaarevia rakennustelineitä, joiden varaan holvit rakennettiin, ei tarvinnut suunnitella kuin ruoteita ei koko holvia varten. Ruodeholvit rakennettiin kiilamaisista kivistä, jotka olivat kevyempiä kuin muurilaastista sekoitetusta kivimurskasta tehdyt. Myös geometrisesti säännöllisten kaarien sovittaminen erimuotoisiin tiloihin oli helpompaa. Ongelmiakin tosin oli, pitkulaisessa seinäholvissa viisto- ja seinäruoteet oli jollakin tavalla soviteltava yhteen, jotta niiden korkeus olisi sama kuin poikkiruoteiden. Tämä oli puoliympyränmuotoisten ruoteiden haittana, sillä niiden korkeuden, siis säteen, piti olla puolet niiden jännevälistä eli läpimitasta. Koska kirkon keskilaivan ikkunoita laajennettiin, rakennettiin lisätukea kirkon ulkopuolella sijaitsevilla kaarilla. Tästä tuli nimenomaan ranskalainen ominaisuus. Esimerkiksi Chartresin katedraalissa nämä tukikaaret hävittivät varhaisgoottilaiselle arkkitehtuurille tyypilliset yksinkertaiset ääriviivat ja toivat rauhattomamman siluetin, jota nykyisin pidetään tyypillisesti goottilaisena. Chartresin katedraali rakennettiin 50 vuotta myöhemmin kuin Saint-Denisin luostarikirkko, ja siitä tuli Pohjois-Ranskaan rakennettujen katedraalien alkutyyppi. Reimsin katedraali, jonka rakentaminen aloitettiin 1211 noudatteli Chartresin katedraalin linjoja, mutta ikkunoiden suunnittelussa tapahtui huomattava edistysaskel. Ikkunoita ei käsitelty erillisinä kolmen ryhminä, vaan ikkunaryhmistä tuli yksikkö, jossa kuitenkin oli toisiina liittyvät alaosat. Tästä ruusuikkunana tunnetusta elementistä tuli tyypillinen goottilaisen arkkitehtuurin osa.
Euroopan gotiikka.
Ranskan ulkopuolelle rakennettiin useita goottilaisia kirkkoja. Espanjaan Kastiliaan Leónin katedraalin rakentaminen alkoi 1250 ja Saksaan Kölnin tuomiokirkon rakentaminen alkoi 1248. Molemmat kirkot eivät paljoakaan eroa ranskalaisista. Englannissa Lontoossa sijaitseva Westminster Abbey, jonka rakentaminen alkoi samoihin aikoihin 1245, poikkeaa kuitenkin huomattavasti edellisistä, vaikka siinä onkin eniten ranskalaisia piirteitä kuin muissa Enlannin kirkoissa. Myös muualle Eurooppaan rakennettiin goottilaisia kirkkoja, Italiaan Firenzen tuomiokirkko ja Sienan tuomiokirkko sekä Alankomaihin Utrechtin katedraali. Pohjois-Saksassa kehittyi ns. tiiligotiikka, jolla on ollut paljon vaikutusta Pohjoismaihin. Muun muassa Turun tuomiokirkko on rakennuttu kyseisellä tyylillä.
Piirteitä.
Gotiikka arkkitehtuurissa syntyi alun perin teknisenä oivalluksena, josta taiteelliset ulottuvuudet seurasivat. Ajatuksena oli solakoita pilareita ja niiden päällä kulkevia kapeita ruoteita käyttäen muodostaa rakennukselle kivirunko. Näin rakennus pysyi kasassa ilman tiiviitä seiniä ja seinät kyettiin vapauttamaan kannatustehtävästään muun muassa suurille ikkuna- ja lasirakenteille. Tyypillisiä piirteitä ovat veistoskoristelut, kolmiosainen sisäänkäynti, kapeat ja korkeat tornit sekä pyöreät, koristeelliset ruusuikkunat. Goottilainen arkkitehtuuri pyrki uskontoa korostavana tyylisuuntana "tavoittelemaan taivaita", mikä näkyy symbolisesti koko rakennuksen yleisenä korkeutena.
Eräs gotiikan tärkeimmistä tunnuspiirteistä ovat suipot holvikaaret, verrattuna romaanisen kauden pyöreisiin eli puoliympyrän muotoisiin holvikaariin. Tämä oli alun perin gotiikan rakennustekniikan sanelemaa. Puoliympyräholvikaaren pystyy kahden pilarin väliin virittämään vain tietyn korkuisena, eli korkeus on puolet pilarien keskinäisestä etäisyydestä, eikä erisuuriin pilariväleihin siten saa samankorkuisia puoliympyräholveja. Sen sijaan kahdesta osasta koostuvan goottilaisen suipon kaaren korkeutta voidaan säädellä muuttamalla suippoutta, ja siten erisuuriin pilariväleihin saa tehtyä samankorkuiset holvikaaret. Tämä on erityisen tarpeellista ristiholvauksessa eli neljän pilarin varaan tulevissa kahteen suuntaan holvatuissa katoissa: romaanisilla puoliympyräkaarilla pilarien on oltava neliömuodostelmassa, mutta goottilaisilla suippoholveilla pilarit voivat olla suorakaidemuodostelmassa, eli pilarivälin ei tarvitse olla yhtä suuri molempiin suuntiin.


Pyhäjärvi (Tampere).
Pyhäjärvi on Kokemäenjoen vesistöön kuuluva järvi Tampereen eteläpuolella. Se on vesistön keskusjärvi. Vesialueet ja saaret jakautuvat järveä ympäröivien Tampereen, Pirkkalan, Nokian, Vesilahden ja Lempäälän kesken. Vesi laskee Pyhäjärveen kahta reittiä: pohjoisselälle Tammerkosken kautta Näsijärvestä (Näsijärven reitti), etelämpää Vanajavedeltä (Vanajaveden reitti). Pyhäjärvi laskee Nokianvirran eli Emäkosken kautta Kuloveteen ja sieltä edelleen Kokemäenjoen kautta Pohjanlahteen. Veden laatuluokitus on nykyisellään tyydyttävä.
Viikinsaari on Pyhäjärven saari ja perhepuisto Tampereen edustalla.


Kotisivu.
a> -selaimessa. Selaimen koti-painike on yläreunassa olevassa painikerivissä ensimmäinen oikealta.
Kotisivu eli aloitussivu on verkkosivu, jolle verkkoselain siirtyy käynnistyksen yhteydessä tai selaimen koti-painiketta napsauttaessa. Kotisivulla voidaan tarkoittaa myös verkkosivua, jolta verkkosivuston selaaminen on tarkoitettu aloitettavaksi. Tällöin käytetään myös termejä etusivu tai pääsivu.
Monikossa kotisivuilla tarkoitetaan usein etenkin yksityishenkilön verkkosivustoa.


Hamlet.
"Hamlet – Tanskan prinssi" on William Shakespearen tragedia noin vuodelta 1600 ja maailmankirjallisuuden kuuluisimpia näytelmiä.
Näytelmä kertoo Tanskan prinssi Hamletista, joka kohtaa isänsä haamun. Haamu paljastaa nykyisen kuninkaan (Hamletin sedän) käyttäneen myrkkyä päästäkseen valtaistuimelle ja kuningattaren vuoteeseen. Hamlet päättää kostaa isänsä kokeman vääryyden ja kehittää juonen kuninkaan pään menoksi. Näytelmä on Shakespearen pisin.
Juonikuvion vanhin muoto on peräisin Saxo Grammaticuksen "Gesta Danorumista" (1100–1200-luvulta), ja aihetta on käsitellyt myös ranskalainen François de Belleforest teoksessaan "Histoires tragiques" (1570) sekä englantilainen Thomas Kyd myöhemmin kadonneessa "Hamlet"-näytelmässä (1580-luvulta), jota Shakespeare itse todennäköisesti käytti materiaalinaan.
Näytelmästä on olemassa useita suomennoksia, joista vanhin on 1800-luvulta peräisin oleva Paavo Cajanderin suomennos. Cajanderin lisäksi näytelmän ovat suomentaneet Yrjö Jylhä, Veijo Meri ja Eeva-Liisa Manner.
Hamlet esitetään viihteessä usein pääkallo kädessään lausumassa tunnettua monologiaan "ollako vai eikö olla". Näytelmässä pääkallo kuitenkin liittyy kohtaukseen, jossa Hamlet päivittelee Yorick-hovinarrin kohtaloa tämän haudan äärellä.
Hamlet-näytelmän kohtaus. Daniel Maclisen (1806-1870) kuvitusta teokseen The Works of Shakspeare, Imperial edition, NY 1875-1876.
Elokuvaversioita.
Suomessa Hamletista on tehnyt elokuvasovituksen Aki Kaurismäki vuonna 1987 nimellä Hamlet liikemaailmassa.
Viitteet.
2. William Shakespeare: Kootut Draamat 1


Länsiväylä (lehti).
Länsiväylä on ilmaisjakelulehti, joka ilmestyy Espoossa, Kauniaisissa ja Kirkkonummella sekä suurpainoksena myös Helsingin puolella Lauttasaaressa kahdesti viikossa, keskiviikkoisin ja viikonloppuisin. Lehden painos on 126 000 kappaletta. Länsiväylä-lehteä voi lukea myös verkossa.
Keväästä 2008 lähtien lehden vastaavana päätoimittajana on toiminut Antti-Pekka Pietilä ja kakkospäätoimittajana Risto Hietanen. Toimitus sijaitsee Vantaan Veromiehessä. Länsiväylä-lehteä julkaisee Medialehdet Oy, joka kuuluu Suomen Lehtiyhtymä -konserniin.
Historia.
Lehden perusti vuonna 1954 Asuntosäätiö. Tuolloin lehden nimi oli "Tapiola Tänään", ja sen tarkoituksena oli toimia tiedotusvälineenä vasta rakennetun Tapiolan asuinalueen asukkaille.


Malcolm X.
Malcolm X, oikealta nimeltään Malcolm Little (1925–1965), oli militantti kansalaisoikeustaistelija ja Nation of Islam-järjestön puhemies.
Elämä.
Malcolm X syntyi baptistipastorin perheeseen Omahassa Nebraskassa vuonna 1925. Perhe hajosi isän kuoltua Ku Klux Klanin iskussa ja äidin jouduttua mielisairaalaan Malcolmin ollessa kuusivuotias.
Malcolm eli pikkurikollisena New Yorkissa, kunnes hänet pidätettiin 19-vuotiaana ja tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Vankilassa hän tutustui Nation of Islam -järjestöön ja sen johtajan Elijah Mohammedin opetuksiin. Malcolm päätti vaihtaa "orjanimensä" Little uuteen sukunimeen "X", joka kuvasi hänen kadotettua afrikkalaista identiteettiään. Hän opiskeli vankilatuomionsa aikana ahkerasti nostaakseen sivistystasoaan ja ymmärtääkseen mustiin kohdistuneen rotusorron mekaniikkaa.
Malcolm X nimitettiin vapauduttuaan Nation of Islamin kansalliseksi puhemieheksi. Hänen karismaattinen olemuksensa, intonsa ja vakaumuksensa keräsi Nation of Islamin piiriin runsaasti uusia jäseniä. Järjestön jäsenmäärä kasvoi vuosina 1952–1963 viidestäsadasta kolmeenkymmeneen tuhanteen. Mustan väestön oikeuksien kiihkeänä puolestapuhujana Malcolm X kiinnitti myös Yhdysvaltain hallituksen huomion, ja FBI seurasi tiiviisti hänen toimintaansa.
Vuonna 1964 Malcolm X sanoutui irti Nation of Islamista vastalauseena Elijah Mohammedin väärinkäytöksille ja ryhtyi julistamaan uudenlaista tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden sanomaa, joka oli suunnattu mustia laajemmalle yleisölle. Nation of Islamin riveihin jääneet Malcolm X:n entiset ystävät ja kannattajat, kuten Muhammad Ali, eivät hyväksyneet hänen irtiottoaan ja pitivät häntä petturina.
Kuolema.
Malcolm X kuoli attentaatin uhrina puhetilaisuudessa Manhattanilla 21. helmikuuta 1965. Häntä ammuttiin haulikolla ja pistooleilla 16 kertaa lähietäisyydeltä. Kolme Nation of Islamin jäsentä tuomittiin murhasta kiistanalaisessa oikeudenkäynnissä. Thomas Hagan, joka ainoana tunnusti osallisuutensa tekoon, vapautui 69-vuotiaana ehdonalaiseen huhtikuussa 2010.
Omaelämäkerta.
Malcolm X aavisti kuolevansa nuorena. Tämän vuoksi hän alkoi työstää jo varhain omaelämäkertaansa, jonka haamukirjoittajaksi hän valitsi Alex Haleyn. Kirja ilmestyi vuonna 1965 pian Malcolm X:n kuoleman jälkeen. Vuonna 1998 amerikkalainen "Time"-lehti valitsi Malcolm X:n elämäkerran kymmenen 1900-luvun vaikutusvaltaisimman tietokirjan joukkoon. "New York Times" luonnehti kirjaa "loistavaksi, kipeäksi ja tärkeäksi" heti sen ilmestyttyä, mutta sitä on myös kritisoitu kiihkoilusta.
Elokuva.
Vuonna 1992 Spike Lee ohjasi Malcolmin elämästä elokuvan "Malcolm X". Malcolmia elokuvassa esitti Denzel Washington, joka sai roolityöstään Oscar-ehdokkuuden.


Kreikkalaiset numerot.
Kreikkalaisten myöhempi numerointi perustui aakkosten käyttöön. Alfa vastasi lukua yksi, beeta lukua kaksi ja niin edelleen. Kymmenille ja sadoille varattiin myös omat kirjaimensa, joten merkkejä vaadittiin yhteensä 27 – kolme enemmän kuin silloisessa kreikan kielessä, joten vanhentuneet merkit digamma (Ϝ, myös ς tai στ) 6, qoppa (Ϟ) 90, ja sampi (Ϡ) 900 otettiin uudelleen käyttöön. Numerot erotettiin tavallisista kirjaimista aksenttimerkillä ´.


Hullun lehmän tauti.
Hullun lehmän tautiin sairastunut lehmä. Taudin vuoksi eläin ei pysty seisomaan sorkillaan.
Hullun lehmän tauti (, lyh. BSE) on nautaeläimillä esiintyvä sienimäinen aivorappeutumasairaus, joka tunnistettiin ensimmäisen kerran Isossa-Britanniassa vuonna 1986. BSE-taudin aiheuttajana tiedetään nykyisin olevan prioni. Tauti johtaa lopulta eläimen kuolemaan.
Syntymekanismi.
Tautia aiheuttava prioni on muunnos elimistön omasta proteiinista. Jostakin syystä tämän proteiinin rakenteessa tapahtuu muutos, jossa rakenteeseen syntyy ylimääräinen S–S-sidos (kahden rikkiatomin välinen sidos). Tämä virheellinen proteiini on tertiäärirakenteeltaan erilainen kuin oikea proteiini, eikä sen vuoksi toimi oikein. Lisäksi virheellinen proteiini katalysoi muita toimivia proteiineja muodostamaan samanlaisen rikkisidoksen. Tähän perustuu prionin infektoivuus.
Toimintamekanismi.
Prioni tuhoaa aivosoluja, mikä ilmenee muun muassa aiemmin rauhallisten eläinten muuttumisena aggressiivisiksi ja ennalta arvaamattomiksi. Kuolema seuraa yleensä vuoden kuluessa taudin ensioireista, jotka saattavat puhjeta vasta vuosien kuluttua tartunnasta. Toimivaa hoitomenetelmää ei vielä toistaiseksi ole löydetty. Hoidon löytymistä vaikeuttaa se, että immuunijärjestelmä ei tunnista prionia vieraaksi organismiksi.
Ensimmäiset tapaukset.
Ensimmäiset tapaukset havaittiin Britteinsaarilla, jossa lehmät saivat alun perin tartunnan teurasjätteistä valmistetusta rehusta, jossa oli sairaiden lampaiden aivoja ja selkäydintä – tautiin kuoli Isossa-Britanniassa noin 160 000 eläintä vuosina 1986–1995. Maassa aloitettiin taudin vuoksi nautojen laajat joukkoteurastukset keväällä 1996. Kuolleet eläimet poltetaan tartuntavaaran takia. BSE-tautia on tavattu eläintarhaolosuhteissa myös muilla märehtijälajeilla ja kissaeläimillä. Vaikka prionin ja BSE:n yhteys on todistettu, ei tiedetä, mistä ja miten ensimmäinen BSE-nauta sai taudin. Vuosien 1985–2006 aikana Britteinsaarilla havaittujen BSE-tapausten määrä on noin 180 000.
Britannian ulkopuoliset tapaukset.
Syksyllä 2001 BSE-tapauksia tavattiin useista siihen asti taudilta säästyneistä Euroopan maista, esimerkiksi Itävallasta, Slovakiasta, Sloveniasta ja Tšekistä. Suomessa todettiin toistaiseksi ainoaksi jäänyt tapaus joulukuussa 2001.
BSE-tapaukset ovat harventuneet sen jälkeen, kun tehokkaat torjuntatoimet aloitettiin. Pitkän itämisajan vuoksi yksittäisiä tapauksia saattaa kuitenkin ilmetä vielä vuosienkin kuluttua. Esimerkiksi keväällä 2006 tautia tavattiin ruotsalaiselta karjatilalta Västeråsista. Samalla tämä tapaus oli Ruotsin ensimmäinen BSE-tapaus. Tautia on tavattu Euroopan ulkopuolelta Falklandinsaarilla, Omanissa, Kanadassa ja Japanissa. Japanin tautitapaus oli ensimmäinen BSE-tapaus Aasiassa. Se oli myös ensimmäinen ei-tuontinaudassa todettu tapaus Euroopan ulkopuolella.
Yhdysvallat.
Kesäkuussa 2005 paljastui ensimmäinen Yhdysvalloissa syntyneen naudan BSE-tapaus. Eläimen ruho tutkittiin sen ollessa ns. ”downer” eli kävelemään kykenemätön. Kyseisen eläimen alkuperäinen lauma pyritään jäljittämään ja tuhoamaan. Samalla selvitetään eläimen ruokinta; vaikka lihaluu-rehun käyttö lopetettaisiin, saattaa rehun jäämiä jäädä vanhoihin siiloihin. Ainoa mahdollisuus on tuhota ne ja rakentaa tilalle uudet.
BSE ja ihmisen prionisairaudet.
BSE:n ja Creutzfeldt–Jakobin taudin uuden variantin epäillään olevan yhteydessä toisiinsa. Prioni vaikuttaa ensisijaisesti aivoissa, selkäytimessä, verkkokalvoilla ja osassa suolistoa, ja tartunta edellyttää näiden osien syömistä. Uusimpien tutkimusten (2006) perusteella prionien oletetaan tarttuvan myös maidosta ja osasta selän alueen lihaksia.
Kuru on prionisairaus, joka levisi 1900-luvun alussa kannibalismia harjoittaneen fore-kansan parissa.
Torjunta Suomessa.
Suomessa BSE-taudin torjunta on tehokasta. Teurastuksen yhteydessä kaikki yli 30 kuukautta vanhat terveet naudat ja yli 24 kuukautta vanhat sairaat naudat tutkitaan BSE:n varalta. Myös tuottajilla on velvollisuus ilmoittaa kunnaneläinlääkärille, jos heillä on tilallaan yli 30 kuukautta vanha nauta, joka on kuollut itsestään tai on kuolemassa itsestään, eikä siinä ole havaittavissa jotain vammaa tai tiedossa olevaa sairautta.
Positiivisen näytteen tapauksessa tila asetetaan karanteeniin, eli tilalta ei saa viedä maitoa, eläimiä, lihaa tai lihatuotteita. Tämän jälkeen kaikki naudat lopetetaan ja ruhot hävitetään polttamalla. Lisäksi hävitetään myös sairastuneen naudan jälkeläiset. Lisäksi kaikki tilalla nautojen kanssa kosketuksissa olleet esineet ja myös naudoista mahdollisesti saadut tuotteet hävitetään. Tämän jälkeen koko tila desinfioidaan perusteellisesti. Karanteeni jatkuu vielä kaksi kuukautta desinfioinnin jälkeen.


Wales.
Wales (kymriksi "Cymru",) on yksi Yhdistyneen kuningaskunnan neljästä osasta.
Historia.
Rooman valta levittäytyi myös Britannian länsiosaan, jossa kelttiheimoista, "combrogii", muotoutui provinssi "Cambria". Roomalainen kulttuuri levittäytyi Cambriaan, ja 300-luvulla myös kristinusko. Roomalaiset rakensivat sarjan linnoituksia maan eteläosaan, aina Carmartheniin (Maridunum) asti. Roomalaisten muistoa on myös Caerleonin (Isca) linnoitus, jonka amfiteatteri on Britannian parhaiten säilynyt. Roomalaisten vaikutus ulottui myös maan pohjoisosaan. Tarinan mukaan Magnus Maximus (335–388), yksi Rooman viimeisistä keisareista, nai Helenin (tai Elenin tai Selenin), segontiumilaisen heimopäällikön tyttären.
Saksit eivät koskaan valloittaneet Walesia tiukan vastarinnan ja vuoristoisen maaston vuoksi. Saksikuningas Offa (757–796) rakennutti maansa rajalle vallin (Offa's Dyke) merkitsemään valtakuntansa rajaa. Osa 130 kilometriä pitkästä vallista on edelleen näkyvissä.
Wales säilyi kelttien asuttamana alueena, vaikka kelttikansat hävisivät Englannista ja osittain Skotlannistakin. Wales säilyi myös kristittynä germaaniheimojen valloittaessa Englannin. Englannin normannit valloittivat Walesin 1066, mutta se jäi omien ruhtinaidensa hallitsemaksi vuoteen 1282, jolloin Englannin kuningas Edvard I löi Walesin viimeisen ruhtinaan, Llywelyn viimeisen (1228–1282, Llywelyn ap Gruffydd tai Llywelyn Ein Llyw Olaf). Edvard I pystytti monia linnoja pitääkseen Walesin hallinnassaan. Walesilaiset nousivat kapinaan monia kertoja ja 1400-luvun alussa Englannin parlamentti lakkautti Walesin parlamentin. Wales liitettiin lopullisesti Englantiin 1536 kuningas Henrik VIII:n aikana, englannista tehtiin virallinen kieli ja Englannin lait ulotettiin koskemaan walesilaisia.
Nimi "Wales" tulee anglinkielisestä, ulkomaalaista tai muukalaista merkitsevästä "wylisc"-sanasta, joka myöhemmissä englannin kielen vaiheissa sai muodokseen "Welsh", walesilainen. Muukalaisten maa taas oli anglosaksiksi "Wealas". Normannit kutsuivat maan asukkaita nimellä "galles", gallit (keltit). Omakielinen nimi "Cymru" puolestaan pohjautuu latinan nimeen "Cambria", [kelttiläisten] combrogien maa.
Politiikka.
Wales sai oman parlamenttinsa, kansalliskokouksen, jälleen vuonna 1999. Brittimonarkian kruununperilliselle annetaan edelleen Walesin prinssin arvonimi, mutta hänellä ei ole mitään tekemistä alueen hallinnon kanssa, ja arvonimi on ainoastaan symbolinen. Walesin prinssi Charlesin arvoon asettaminen tapahtui vuonna 1969 Caernarfonin linnassa Pohjois-Walesissa.
Maantiede.
Wales on Ison-Britannian niemimaa. Englanti on sen rajanaapuri idässä, Irlanninmeri lännessä ja pohjoisessa. Etelässä Bristolin kanaali erottaa Walesin Englantiin kuuluvasta Cornwallin niemimaasta.
Maan tiheimmin asutut ja teollistuneimmat alueet ovat Etelä-Walesissa, mukaan lukien pääkaupunki Cardiff ja kaksi muuta suurinta kaupunkia, Swansea ja Newport.
Suurin osa Walesista on vuoristoista, etenkin pohjoinen- ja keskinen Wales. Korkein huippu on Snowdon (1 085 m). Pohjois- ja etelärannikoilla on muutamia saaria, joista Anglesey on suurin.
Hallinnollinen jako.
Wales jaettiin 1996 hallinnollisesti yhdeksään kreivikuntaan ("county"), 10 maaseutupiiriin ("county borough") ja viiteen kaupunkiin ("city").
Talous.
Osa Walesista teollistui jo 1700-luvulla. Walesissa on louhittu hiiltä, kuparia, rautaa, lyijyä, kultaa ja liuskekiveä. Teollisuus houkutteli runsaasti maahanmuuttajia 1800-luvulla etenkin Cardiffin pohjoispuolisiin laaksoihin.
Väestö.
Walesin väestöstä on syntynyt Walesissa 75,39 % (vuoden 2001 väestönlaskenta) ja 20,32 % Englannissa.
Väestöstä 14,42 % ilmoitti itsensä kansalliselta identiteetiltään walesilaisiksi, mutta tulos on kiistanalainen, koska väestölaskentalomakkeessa ei annettu suoraan tätä vaihtoehtoa, vaan se piti itse kirjoittaa.
Kymrin kielen asema.
16,32 % Walesin yli kolmivuotiaasta väestöstä puhuu, lukee ja kirjoittaa kymrin kieltä. Heidän lisäkseen 1,37 % samanikäisestä väestöstä osaa puhua ja lukea, muttei kirjoittaa kieltä. 2,83 % osaa puhua, muttei lukea tai kirjoittaa sitä. Lisäksi vielä 4,93 % saa selvää puhutusta kymrin kielestä. 71,57 % ei osaa kieltä ollenkaan.


Pernarutto.
Pernarutto eli anthrax on "Bacillus anthracis" -sauvabakteerin aiheuttama vaarallinen nisäkkäiden tartuntatauti. Naudalla, lampaalla ja hevosella pernarutto on yleensä äkillinen ja johtaa hoitamattomana kuolemaan; sialla tauti on tavallisesti kestoltaan pidempi. Tauti aiheuttaa nisäkkäillä pernan turpoamisen, hyvin korkean kuumeen ja verenvuotoja, ja eläimen veri muuttuu melkein mustaksi. Ihmisellä sairaus ilmenee yleensä ihon alle syntyvänä pernaruttoajoksena tai itiöiden aiheuttamana keuhkokuumeena. Sairastuneen eläimen lihan syöminen aiheuttaa ihmiselle suolistossa tulehduksia. Sairaus on ehkäistävissä rokottamalla. Pernaruttobakteerin itiöt voivat säilyä maassa tartuttamiskykyisinä vuosikymmeniä.
Pernarutto on ihmisellä hyvin harvinainen sairaus, eikä se voi tarttua ihmisestä toiseen. Ihminen voi kuitenkin saada taudin suorasta kontaktista bakteerin sairastuttamaan eläimeen tai johonkin siitä valmistettuun tuotteeseen. Itiöt voivat tartuttaa sen ihmiseen joko ihokosketuksella, hengitysteitse tai maha-suolikanavan kautta. Ihokosketuksen kautta saatu muoto on yleisin.
Ihmisen pernaruttoa voidaan hoitaa antibiootilla, ja sairastumiselle alttiit henkilöt saatetaan rokottaa bakteeria vastaan. Hengitysteitse tai maha-suolikanavan kautta saatuun pernaruttoon liittyy ihmisilläkin erittäin korkea kuolleisuus. Ihmisen pernarutto on yleisempää kehitysmaissa kuin muualla.
Pernarutto voidaan jalostaa biologiseksi aseeksi. Biologiseksi aseeksi kehitetystä pernarutosta voidaan tehdä immuuni antibiooteille, jolloin ne eivät tehoa siihen.
Tammikuussa 2010 ilmoitettiin, että ainakin Saksassa ja Skotlannissa pernaruttoa on tavattu heroiininkäyttäjien keskuudesta ja useita on kuollut tautiin. Myös heinäkuussa 2012, tällä kertaa Tanskassa, ilmeni 50-vuotiaan heroiinin käyttäjän kuolinsyyksi pernarutto.
Vuoden 2001 pernaruttoiskut Yhdysvalloissa.
Syys-lokakuussa 2001, muutamia viikkoja Yhdysvaltoihin kohdistuneen terrorihyökkäyksen jälkeen, Yhdysvalloissa todettiin useita pernaruttotartuntoja, jotka olivat aiheutuneet postin mukana lähetetystä, pernaruttoitiöitä sisältävästä jauheesta. Viisi ihmistä menehtyi pernaruttoitiöiden aiheuttamaan keuhkokuumeeseen.
FBI päätyi vuonna 2008 siihen, että pernaruttokirjeet oli lähettänyt Yhdysvaltain armeijan tarttuvien tautien tutkimuslaitoksessa vanhempana tutkijana toiminut mikrobiologi Bruce Ivins, mutta monet alan tutkijat ja asiantuntijat ovat kyseenalaistaneet tämän. Myös Yhdysvaltain kansallinen tutkimusneuvosto (National Research Council) katsoi raportissaan vuonna 2011, ettei pernaruttokirjeitä ole pystytty yhdistämään Ivinsiin käytettävissä olevan tieteellisen todistusaineiston perusteella.
Ongelmallista tapauksessa oli sekin, että presidentti Bush ja Valkoisen talon henkilökunta alkoivat käyttää Cipro-nimistä antibioottia syyskuun 11:ntenä 2001, ennen pernaruttoiskujen alkamista. "Judicial Watch" -järjestö vaati kesällä 2002 tiedonvapauslain perusteella selvitystä siitä, mitä tietoa Valkoisella talolla oli pernaruttoiskuista ennen kuin ne olivat vaatineet ensimmäiset uhrinsa. Kysymys on siten siitä, miten hallinto tiesi alkaa varautua tuleviin iskuihin, jotka sitten johtivatkin Yhdysvaltain armeijan tutkimuslaitokseen.
Pernaruttokirjeet aiheuttivat myös turhaa paniikkia, sillä jotkin järjestöt tai yksittäiset henkilöt lähettivät perunajauhoa sisältäviä kirjeitä, jotka ulkonäöltään muistuttivat pernaruttoa sisältäneitä kirjeitä.


Franz von Papen.
(s. 29. lokakuuta 1879 Werl, Westfalen – 2. toukokuuta 1969, Obersasbach, Baden-Württemberg) oli saksalainen Keskustapuolueen ("Deutsche Zentrumspartei") poliitikko ja Saksan 22. valtakunnankansleri Weimarin tasavallan aikana. Adolf Hitlerin valtaannousua edistänyt von Papen oli varakanslerina Hitlerin hallituksessa ja myöhemmin Saksan suurlähettiläänä Wienissä ja Ankarassa. Hän oli syytettynä Nürnbergin oikeudenkäynnissä, mutta hänet todettiin syyttömäksi ja vapautettiin.
Tausta.
Papen oli lähtöisin vauraasta katolisesta perheestä Werlistä, Westfalenista. Hän sai ratsuväenupseerin arvon, minkä jälkeen hänet nimitettiin Saksan sotilasattašeaksi Washingtoniin, Yhdysvaltoihin. Nimitykseen vaikutti ennen kaikkea Franz von Papenin isän läheinen suhde Saksan keisari. Washingtonissa von Papenin toimivalta ulottui myös Meksikoon. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä von Papenin tehtäväksi tuli varmistaa Meksikon ystävälliset suhteet Saksaan ja samalla tehdä työtä Saksan hyväksi Yhdysvalloissa. Kun kävi ilmi, että von Papen oli toimittanut salaisia tietoja isänmaahansa – hänen epäillään kertoneen esimerkiksi Lusitanian lähtöajan ja reitin – Yhdysvallat karkotti hänet maasta vuonna 1916.
Paluu Saksaan.
Kotimaahansa palattuaan von Papen palveli ensin länsirintamalla ja sitten esikuntaupseerina Turkin rintamalla. Hän palveli myös majurina Palestiinassa. Lähi-idässä von Papen oppi tuntemaan myös myöhemmän Saksan ulkoministerin Joachim von Ribbentropin. Tällä tuli olemaan myöhemmin suuri merkitys Saksan poliittisessa historiassa. Ribbentrop tutustutti von Papenin ja Hitlerin toisiinsa ja avasi näin oven heidän yhteistyölleen.
Poliittinen ura.
Saksan sodassa kärsimän tappion jälkeen von Papen erosi armeijan palveluksesta yliluutnanttina keväällä 1919. Hän ei koskaan toipunut Saksan keisarikunnan luhistumisesta, eikä näin ollen halunnut palvella myöskään tasavaltalaisessa armeijassa. Hän asettui samana vuonna asumaan Dülmeniin, Westfaleniin. Von Papen alkoi kiinnostua politiikasta ja liittyi Berliinissä toimineeseen konservatiiviseen Saksalaiseen herrainklubiin. Vuosina 1921–1928 ja 1930–1932 hän edusti katolista Keskustapuoluetta (Zentrum) Preussin maapäivillä. Puolueessaan hän edusti oikeistolaista, monarkistista siipeä. Niinpä hän ei vuoden 1925 presidentinvaaleissa tukenutkaan oman puoleensa Wilhelm Marxia, vaan antoi tukensa protestanttiselle, kansalliskonservatiiviselle Paul von Hindenburgille. Von Hindenburg ei koskaan unohtanut von Papenin antamaa tukea ja piti tätä tästä lähtien luottomiehenään ja uskottunaan. Zentrum sitä vastoin halusi erottaa von Papenin puolueesta. Von Papenista oli kuitenkin tullut kesällä 1925 puolueen lehden, Germanian, toimituskunnan puheenjohtaja, joten hän pystyi puolustautumaan tehokkaasti julkisuudessa ja saamaan näin monet epäröivät puoluetoverit puolelleen.
Valtakunnankansleri.
1. heinäkuuta 1932 presidentti Hindenburg valitsi hänet yllättäen valtakunnankansleriksi korvaamaan Papenin oman puolueen johtajan Heinrich Brüningin. Tämä johtui pitkälti presidentin tuolloin läheisen neuvonantajan kenraali Kurt von Schleicherin suosituksista. Oma puolue hylkäsi Papenin, koska se katsoi tämän pettäneen Brüningin. Reichstagissa Papen sai tukea ainoastaan konservatiiviselta "Deutschnationale Volksparteiilta" (DNVP). Papen hallitsi autoritäärisin ottein. Hän aloitti vallankaappauksen Preussissa sosiaalidemokraatisjohtoista hallitusta vastaan ja poisti edeltäjänsä asettamat kiellot pyrkiessään saamaan tukea natseilta hallituksessaan. Lopulta kahdet Reichstagin vaalit vain vahvistivat natsien voimaa, mutta eivät parantaneet Papenin kannatusta.
6. marraskuuta 1932 pidetyt vaalit toivat kansallissosialistiselle puolueelle (NSDAP) kirvelevän tappion, sitä vastoin Saksalaiskansallinen kansanpuolue DNVP, joka ainoana tuki von Papenia, saavutti voiton. Von Papen ei kuitenkaan saanut toivomaansa enemmistöä valtiopäiville, koska myös Saksan kommunistinen puolue KPD voitti lisäpaikkoja. Yhdessä natsien kanssa kommunisteilla oli valtiopäivillä määrävähemmistö, joten ne pystyivät estämään von Papenin lakiesitysten läpimenon.
Franz von Papen esitti valtakunnanpresidentti von Hindenburgille 2. joulukuuta 1932, että tämä julistaisi Saksaan poikkeustilan ja hajottaisi valtiopäivät pitämättä uusia vaaleja. Poikkeustilan turvin sekä NSDAP että KPD tulisi kieltää ja niiden sotilaalliset järjestöt (SA ja SS sekä Roter Frontkämpferbund) tulisi hajottaa. Valtakunnanpresidentti voisi hallita maata hätätila-asetusten turvin, ja maalle tulisi valmistaa uusi, presidenttivaltainen perustuslaki. Von Papen halusi siis suorittaa koko Saksassa sellaisen vallankaappauksen, jonka hän oli pannut toimeen Preussissa. Hän vakuutti myös, että valtakunnanarmeija Reichswehr pystyisi pitämään tilanteen hallinnassaan.
Valtakunnanpresidentti von Hindenburg ei kuitenkaan halunnut kuulla tällaisesta laittomuudesta. Hänellä oli tukenaan toisen suojattinsa, Kurt von Schleicherin suunnitelma. Tämä halusi päästä valtakunnankansleriksi von Papenin paikalle. Hän oli ehdottanut von Hindenburgille yrittävänsä hajottaa kansallissosialistisen puolueen tarjoamalla sen vasemmistolle hallituspaikkoja. Von Hindenburg piti suunnitelmaa toteuttamisen arvoisena. Niinpä hän murheellisena ja kyynelsilmin vapautti ”lempikanslerinsa” von Papenin tämän tehtävistä 3. joulukuuta 1932. Seuraavana päivänä hän nimitti von Schleicherin tämän seuraajaksi. Von Papen ei koskaan toipunut entisen ystävänsä ja suojelijansa von Schleicherin ”petoksesta”.
Koko hallitusaikanaan Franz von Papen ei siis onnistunut saamaan tuekseen toimivaa enemmistöä valtiopäivillä. Hän joutui hallitsemaan valtakunnanpresidentin antamien hätätila-asetusten turvin, ollen näin täysin riippuvainen presidentin mielisuosiosta. Hänen hallituksensa sai kuitenkin aikaan laman kurjistaman talouden jonkinasteisen elpymisen ja työttömyyden kääntymisen laskuun. Von Papen aloitti työllistämisohjelman, mutta laajempia suunnitelmia, ennen kaikkea moottoriteiden rakentamista, ei voitu toteuttaa, koska ne olivat Versailles’n rauhansopimuksen vastaisia. Von Papenin hallituksen talousuudistukset antoivat kuitenkin hyvän pohjan Hitlerin hallitukselle.
Hitlerin myötäilijä.
Kun tuli selväksi että Schleicher ei saa Reichstagin enemmistön kannatusta taakseen von Papen ja DNVP:n johtaja Alfred Hugenberg sopivat yhdessä Hitlerin kanssa, että tästä voisi tulla uusi valtakunnankansleri ja von Papenista tulisi hallitukseen varakansleri ("Vizekanzler"). Von Papen käytti läheisiä suhteitaan presidentti von Hindenburgiin ja taivutteli tämän (joka aiemmin ei ollut halunnut Hitleriä valtakunnankansleriksi) erottamaan Schleicherin ja nimittämään Hitlerin valtakunnankansleriksi 30. tammikuuta 1933.
Hallitusneuvotteluissa oli sovittu, että kansallissosialistisia ministereitä vastassa olisi mahdollisimman voimakas kansalliskonservatiivinen vastapaino. Kansallissosialisteilla oli vain kolme ministerinpaikkaa; valtakunnankansleri Hitlerin lisäksi kansallissosialisteja edustivat salkuton ministeri Hermann Göring ja valtakunnansisäministeri Wilhelm Frick. Von Papenista itsestään tuli hallituksen varakansleri, teoriassa toinen mies heti Hitlerin jälkeen.
Von Papen syrjäytetään.
Kun Hitler oli vallassa, von Papen ja hänen liittolaisensa syrjäytettiin nopeasti. Von Papen lopetti varakanslerina vuonna 7. elokuuta 1934 arvosteltuaan kansallissosialistista hallintoa Marburgin yliopistossa pitämässä puheessaan. Pitkien puukkojen yön yhteydessä, jolloin monet Hitlerin vastustajat puolueen sisä- ja ulkopuolella murhattiin (mukaan lukien von Schleicher), von Papen pidätettiin ja pantiin kotiarestiin kolmeksi päiväksi kun taas hänen sihteerinsä Herbert von Bose ja puheenkirjoittajansa Edgar Julius Jung murhattiin.
Heinäkuussa 1933 von Papen johti neuvotteluja, joiden seurauksena Hitlerin hallitus ja Vatikaani solmivat yhä vieläkin voimassa olevan valtakunnankonkordaatin, joka sääteli valtion ja katolisen kirkon suhteita. Vatikaani luotti hartaana katolilaisena tunnettuun von Papeniin, joka kuului Jerusalemin Pyhän haudan ritarikuntaan, katoliseen hengelliseen ritarijärjestöön. Kun Itävallan liittokansleri Engelbert Dollfuß oli saanut surmansa kansallissosialistien vallankaappausyrityksen yhteydessä 25. heinäkuuta 1934, Hitler nimitti von Papenin Saksan erikoislähettilääksi Wieniin, ilmeisenä tarkoituksenaan rauhoittaa suhteita Itävaltaan.
Suurlähettiläänä.
Vuonna 1936 von Papen sai suurlähettilään arvon. Hänen salainen tehtävänsä oli valmistella Anschlussia, Itävallan liittämistä Saksaan. Hän saikin liittymiselle muiden muassa Wienin vaikutusvaltaisen arkkipiispan, kardinaali Innizerin tuen. Itävallan liityttyä Saksaan von Papenista tuli 1939 maansa suurlähettiläs Ankaraan, Turkkiin. Hän sai aikaan turkkilais-saksalaisen ystävyyssopimuksen solmimisen 18. kesäkuuta 1940. Von Papen vaikutti myös ratkaisevasti siihen, että Turkki pysytteli sodassa puolueettomana eikä asettunut liittoutuneiden puolelle. Von Papen karkotettiin Turkista maan katkaistua diplomaattiset suhteet Saksaan vuonna 1944. Sodan aikana vallanpitäjät Berliinissä harkitsivat myös von Papenin nimittämistä suurlähettilääksi Vatikaaniin, mutta Berliinin katolinen arkkipiispa Konrad von Preysing esti tämän. Vuonna 1938 von Papen oli liittynyt jäseneksi kansallissosialistiseen puolueeseen.
Sodan jälkeen.
Liittoutuneet ottivat Papenin kiinni sodan jälkeen ja hän oli syytettynä Nürnbergin oikeudenkäynnissä, mutta hänet vapautettiin syytteistä. Saksalainen tuomioistuin tuomitsi hänet kuitenkin vuonna 1947 kahdeksaksi vuodeksi pakkotyöhön syyllisenä kansallissosialismin rikoksiin. Valituksen jälkeen tuomio kumottiin vuonna 1949, mutta von Papenin omaisuudesta suurin osa takavarikoitiin. Hänen syntymäkaupunkinsa Werl oli jo vuonna 1945 peruuttanut hänelle vuonna 1933 myönnetyn kunniakaupunkilaisen arvon.
Vuonna 1952 ilmestyi von Papenin muistelmateos "Der Wahrheit eine Gasse" ("Totuuden kuja"). 1950-luvulla hän yritti myös menestyksettä paluuta politiikkaan. Kuolemaansa asti von Papen kieltäytyi myöntämästä omaa rooliaan Hitlerin valtaannousussa.
Von Papen oli harras katolilainen, ja hänen osakseen tulikin kirkollisia kunnianosoituksia. Vuonna 1923 paavi Pius XI nimitti hänet paavilliseksi salakamarineuvokseksi, ja vuonna 1959 paavi Johannes XXIII vahvisti nimitykset. Von Papen kuului myös maltalaisritareihin ja Jerusalemin pyhän haudan ritarikuntaan.


George S. Patton.
George Smith Patton, Jr. (11. marraskuuta 1885 – 21. joulukuuta 1945) oli yhdysvaltalainen kenraali toisessa maailmansodassa.
Nuoruus.
West Pointin sotilasakatemiasta valmistuttuaan Patton osallistui vuoden 1912 kesäolympialaisiin Tukholmassa. Hän sijoittui nykyaikaisessa viisiottelussa viidenneksi.
Toinen maailmansota.
George S. Patton vuonna 1943
Patton komensi Yhdysvaltojen panssarijoukkoja Tunisiassa vuonna 1943. Hän johti myös Montgomeryn kanssa operaatio Huskya eli Sisilian valtausta. Pattonin oli määrä suojata Montgomeryn vasenta sivustaa hänen edetessään Messinaan. Patton kuitenkin kääntyi armeijoineen kohti Palermoa ja valloitti sen sekä Messinan ennen Montgomeryä.
Patton vapautettiin seitsemännen armeijan johdosta, koska hän läimäytti kranaattikauhuista sotamiestä.
Ranskassa Patton komensi vuonna 1944 Normandian maihinnousussa Yhdysvaltain maavoimien 3. armeijaa, joka valloitti suurimman osan Ranskasta ja olisi ehtinyt Berliiniin ennen venäläisiä. Hänen bensiini- ja ammuskuljetuksiaan kuitenkin vähennettiin, koska Montgomery oli V2-ohjusten laukaisualustojen lähellä ja Winston Churchill halusi, että ne tuhotaan, koska Adolf Hitler tappoi niillä enemmän siviilejä Lontoossa kuin sotilaita kaatui taisteluissa. Patton oli myös ainoa kenraali, joka osasi ennakoida Wehrmachtin yllätyshyökkäyksen Ardenneilla. Lopulta Patton johdatti armeijansa Itävaltaan ja Tšekkoslovakiaan.
Kuolema.
Joulukuun 9. päivänä 1945 kenraali Patton joutui Saksan Heidelbergissä auto-onnettomuuteen ja halvaantui kaulasta alaspäin. Hän joutui sotasairaalaan ja kuoli siellä joulukuun 21. päivänä.
Patton oli sodan aikana voimakkaasti ajanut sodan jatkamista Neuvostoliittoa vastaan, ja Saksan antautumisen jälkeen hän antoi vanhojen natsivirkamiesten jatkaa viroissaan. Tämä yhdessä Pattonin tapaturmaisen kuoleman kanssa on antanut aiheen erilaisiin salaliittoteorioihin.
Elokuva.
Franklin J. Schaffner ohjasi vuonna 1970 elokuvan Panssarikenraali Patton, jossa pääosaa esitti George C. Scott. Elokuva voitti seitsemän Oscaria ja kasvatti Pattonin mainetta erityisesti kuuluisan avausmonologinsa ansiosta (joka on todellinen puhe, jonka Patton piti Kolmannen armeijan joukoille ennen Normandian maihinnousua)
Muuta.
Panssarivaunut M47, M48 ja M60 Patton nimettiin Pattonin mukaan.


Promille.
Promille on prosentin ja ppm:n kaltainen suhteellinen pitoisuusmitta, joka ilmaisee, kuinka monta tuhannesosaa jokin on jostakin; se on prosentin kymmenesosa. Sen tunnuksena käytetään promille-merkkiä: ‰. Sana promille tulee latinan sanoista "pro mille", jotka tarkoittavat "tuhannesta".
Puhekielessä promille viittaa usein humalatilaan, sillä veren alkoholipitoisuus ilmoitetaan promilleina.
Promillea käytetään muun muassa rautatietekniikassa kuvaamaan nousujen ja laskujen kaltevuutta. Esimerkiksi 20 promillen (20 ‰) lasku tarkoittaa alamäkeä, jossa rata laskee 20 metriä yhden kilometrin matkalla.


Tamfelt.
Tamfelt Oyj oli suomalainen teknisiä tekstiilejä valmistava yritys, joka perustettiin vuonna 1797. Vuoteen 1982 yhtiön nimi oli Tampereen Verkatehdas Oy. Nimessä "Tam-" tarkoitti Tamperetta ja "-felt" paperikoneen, kartonkikoneen tai selluloosankuvaimen puristinhuopaa.
Loppuvuonna 2009 Metso Oyj sai haltuunsa 98 % Tamfeltin osakkeista tekemänsä osakevaihtotarjouksen perusteella. Metso tavoitteli yhdistymisellä massa- ja paperiteollisuuden palveluliiketoiminnan vahvistamista. Entinen Tamfelt nimettiin Metso Fabrics Inc:ksi toukokuussa 2010, nyt sen toiminnot ovat osa Metson Massa-, paperi- ja voimantuotantosegmentin liiketoimintalinjaa.
Yhtiön toiminta jakautui kahteen tulosyksikköön: paperikonekudokset eli paperikonevaatetus ("paper machine clothing", PMC) ja suodatinkankaat.
PMC-divisioona (PMC; Paper Machine Clothing) valmisti märkä- ja kuivatusviiroja sekä puristinhuopia kartonki-, paperi- sekä sellukoneille. Viimeisimpänä tuoteryhmänä olivat paperi- ja kartonkikoneiden kenkäpuristinhihnat eli beltit.
Suodatinkankaat-divisioona (Filter Fabrics) valmisti suodatinkankaita, joita käytetään metsä-, kaivos- ja metalliteollisuudessa sekä jätevesien puhdistuksessa. Lisäksi divisioona valmisti suurpesuloiden käyttämiä pesulahuopia.
Yhtiön kotipaikka oli Tampere ja sen Suomen tehtaat sijaitsivat Tampereella ja Juankoskella. Tampereella valmistettiin suodatinkankaita, puristinhuopia ja kuivatusviiroja, Juankoskella puolestaan märkäviiroja. Yhtiön ulkomaiset tuotantolaitokset olivat Portugalissa, Puolassa, Brasiliassa ja Kiinassa.
Alan toinen yritys Suomessa on yhdysvaltalaiseen Albany-konserniin kuuluva Fennofelt Oy Järvenpäässä.
Historia.
Jokioisten verkatehdas perustettiin Loimijoen varrelle Tammelaan vuonna 1797 Turun ja Porin läänin maaherra von Willebrandin toimesta. 1830-luvulla tehtailija Axel Wilhelm Wahren vuokrasi ja uudisti laitoksen. Vuonna 1858 uusi vuokralainen, tehtaan entinen konttoristi A. I. Frietsch siirsi tehtaan tuotannon Tampereelle, jolloin sen nimeksi tuli Tampereen Verkatehdas. Verkakankaiden ohella tuotteita olivat satiini, flanelli ja huovat. Tehdas ajautui kuitenkin pian suurten nälkävuosien jälkeen vararikkoon, ja sen omistus siirtyi vuonna 1869 huutokaupassa Suomen Pankille. Verkatehdas alkoi menestyä. Vaatetuskankaiden ohella se alkoi vuonna 1882 valmistaa myös paperiteollisuuden tarvitsemaa konehuopaa.
Verkatehdas kärsi pahasti talvisodan pommituksista. Suomalaisen tekstiiliteollisuuden laskusuhdanteen alettua tehdas luopui vaatetuskankaiden valmistuksesta vuonna 1973. Vuonna 1979 tehdas siirtyi uusiin tiloihin keskustan ulkopuolelle. Vanhan tehtaan rakennukset purettiin kahta lukuun ottamatta. Kahden jäljelle jääneen rakennuksen ja museoidun piipunjalan lisäksi tontilla kohoaa nykyisin hotelli Ilves. Yrityksen nimeksi vaihdettiin Oy Tamfelt Ab vuonna 1981. Vuonna 1984 Tamfelt osti juankoskelaisen Viira Oy:n. Viira Oy valmisti paperikoneiden märkäpäähän märkäviiroja, jotka alun perin olivat metallisia, myöhemmin polyamidilla vahvistettuja polyesteristä valmistettuja muoviviiroja.
Monien paperikonetekstiiliyritysten nimi päättyy "-felt". Nimitys tulee siitä, että oleellista osaa tuotannosta on edustanut tai edustaa paperikoneen puristinhuopa, press felt. Samanlainen nimen loppuosa on myös Järvenpäässä sijaitsevalla yhdysvaltalaisen Albanyn omistamalla Fennofelt Oy:llä, joka valmistaa kuivatusviiroja ja neulaa sekä viimeistelee pääasiassa Ruotsista tulevia puristinhuopapohjakankaita puristinhuoviksi. Aikaisemmin paperikoneen puristinhuopia kutsuttiin myös konehuoviksi.
Osake.
Yhtiöllä oli ennen kaksi osakesarjaa: kantaosakkeet ja etuoikeutetut osakkeet. Osakesarjat yhdistettiin yhdeksi sarjaksi 2009. Yhtiö haki osakkeen kaupankäynnin lopettamista 2.2.2010
ja noteeraus Helsingin pörssissä päättyi 4.5.2010.


Large Hadron Collider.
Large Hadron Collider eli LHC () on Sveitsin ja Ranskan rajalla sijaitseva maailman suurin hiukkaskiihdytin ja hadronien törmäytin. CERNin hallinnoima laite käynnistettiin ensimmäisen kerran 10. syyskuuta 2008. Hiukkassäde on saatu onnistuneesti kierrätettyä laitteen läpi. 19. syyskuuta 2008 sattuneen vian vuoksi kiihdyttimelle aloitettiin kahden kuukauden korjaustyöt, minkä vuoksi ensimmäisiä törmäytyksiä ei päästy tekemään suunnitellusti lokakuussa. 23.11.2009 LHC:ssä suoritettiin ensimmäiset protonitörmäytykset.
Koelaitteisto rakennettiin 27 kilometrin mittaiseen tunneliin sadan metrin syvyyteen, jossa aikaisemmin oli LEP-törmäytin (Large Electron Positron). Toisin kuin LEP-törmäytin, jossa törmäytettiin elektroneja ja positroneja, LHC törmäyttää hadroneita, pääasiassa protoneita. Liike-energiaa kullakin protonilla on 7 TeV eli yhteensä kahden protonin törmäyksen energia on 14 TeV. LHC:tä voidaan käyttää myös raskaiden ionien kuten lyijyn törmäyttämiseen. Törmäysenergia on tällöin 1 150 TeV.
LHC:llä on tarkoitus selvittää aineen rakenteen peruskysymyksiä, kuten mikä on kaiken aineen alkuperä ja kuinka maailmankaikkeus syntyi. Tutkijat odottavat kokeelta paljon, sillä sitä on kansainvälisin voimin rakennettu ja valmisteltu 20 vuotta. Päätavoitteisiin kuuluu muun muassa alkeishiukkasten massan selittävän Higgsin bosonin löytäminen.
Suunnitteluvaihe.
LHC:tä alettiin hahmotella jo 1980-luvun alussa, vaikka sen edeltäjää LEPiäkään (käytössä vuosina 1989-2000) ei ollut vielä rakennettu. Alusta asti suunnitelmana oli rakentaa uusi tehokkaampi kiihdytin LEPin luolaan. Samoin törmäytettäviksi hiukkasiksi valittiin vastakkaisiin suuntiin kiertävät protonit. Kiihdyttimen nimeksi tuli Large Hadron Collider (Suuri hadronitörmäytin), sillä protonit ovat hadroneita.
Virallisesti LHC:n kehitys alkoi 1984 Lausannessa, Sveitsissä, pidetyssä symposiumissa. LHC:stä tuli CERNin keskeisin hanke. Seuraavina vuosina tutkittiin mm., mitä fysiikan ilmiöitä tulevalla kiihdyttimellä voitaisiin tutkia. LHC:n tekniseen toteutettavuuteen jouduttiin kiinnittämään runsaasti huomiota, sillä vastaavaa ei ollut olemassa. Toteutustekniikaksi valittiin suprajohtava kiihdytin, joka toimii 1,9 K (−271,3 °C) lämpötilassa. Lukuisten tapaamisten ja tutkimusten jälkeen CERNin neuvosto hyväksyi hankkeen joulukuussa 1994. LHC päätettiin rakentaa kahdessa vaiheessa.
1995 Japani tuli CERNin tarkkailijajäseneksi ja rahoitti LHC:tä kuten myös vuosina 1996 ja 1998. Saman vuoden lokakuussa julkaistiin LHC:n tekninen suunnitelma, jossa määritetään sen toimintatapa ja arkkitehtuuri.
Helmikuussa 1996 CMS- ja ATLAS-kokeet hyväksyttiin hankkeeseen mukaan. Molemmilla on tarkoitus etsiä Higgsin hiukkasta. Hankkeeseen liittyi lisää rahoittajia; Intia tuli mukaan maaliskuussa, Venäjä kesäkuussa ja joulukuussa vielä Kanada. Lisärahoituksen ansiosta neuvosto päättikin rakentaa LHC:n aiemmasta poiketen yhdessä vaiheessa.
Helmikuussa 1997 ALICE-koe hyväksyttiin virallisesti. Kokeella on tarkoitus tutkia kvarkki-gluoniplasmaa. Joulukuussa Yhdysvallat tuli mukaan hankkeeseen ja lupautui toimittamaan kiihdyttimeen suprajohtavia magneetteja. Samaan aikaan ensimmäinen 15-metrisen dipoli-magneetin prototyyppi toimitettiin CERNiin Italian INFN:stä. Vastaavia magneetteja tulee koneeseen yli 1 230 kappaletta.
Rakentaminen.
Huhtikuussa 1998 aloitettiin maarakennustyöt ATLAS-kokeen osalta, mihin kuuluu muun muassa kahden kuilun kaivaminen ja maanpäällisten rakennusten rakentaminen. Kesäkuussa saavutettiin ensimmäisellä magneetin prototyypillä 8,3 teslan magneettikenttä, mikä on LHC:n tuleva toimintakenttä. Sveitsi antoi rakennusluvan vuoden alussa ja elokuussa myös Ranskan osalta saatiin ympäristövaikutusten arviointi valmiiksi. Elokuussa aloitettiin CMS-kokeen maarakennustyöt, joihin kuuluu kahden kuilun ja kahden kammion kaivaminen. Syyskuussa hyväksyttiin LHCb-koe, jolla on tarkoitus tutkia CP-rikkoa. Joulukuussa ensimmäinen suuri LHC:n koelaitteisto poistettiin käytöstä neljän vuoden käytön jälkeen. Prototyypeistä koostuvalla laitteistolla testattiin komponenttien toimintaa.
Helmikuussa 1999 ATLAS-kokeen toroidi-magneetin, maailman suurimman, valmistus alkoi suprajohtavien kaapeleiden valmistuksella. Huhtikuussa saapuivat siirtolinjojen ensimmäiset magneetit Venäjältä. 540 magneetista koostuvalla siirtolinjalla siirretään hiukkassäteet Super Proton Synchrotronista (SPS) LHC:hen. Kesäkuussa toimitettiin erikoiskaivuukone, jolla on tarkoitus kaivaa SPS:n ja LHC:n välille siirtotunneli. Bulgaria liittyi CERNiin. Ensimmäisiä ilmaisimien osia alkoi saapua. CERN sopi venäläisen toimijan (International Science & Technology Center of Moscow, Russia) kanssa sopimuksen, jonka perusteella sotilaallista tutkimuslaitteistoa suunnataan tieteelliseen tutkimukseen. Näin LHC sai runsaasti laitteistoa, mm. CMS-kokeen lyijyvolframikristallit.
Helmikuussa 2000 ensimmäiset LHC:n osat saapuivat CERNiin Yhdysvalloista. Maaliskuussa ensimmäiset kaikkiaan 420 kiihdytinkaaren suorista pätkistä läpäisivät testit täydellä teholla. Marraskuussa ensimmäiset kaikkiaan 1 232 päädipolimagneetista toimitettiin. LEP sammutettiin viimeisen kerran ja purkaminen aloitettiin joulukuussa.
Tammikuussa 2001 aloitettiin European DataGrid project (EDG), jonka idea kehitettiin kaksi vuotta aiemmin Annapolisissa, Yhdysvalloissa. Hankkeen tehtävä on kehittää maailmanlaajuinen tietoliikenneverkko, jota voidaan käyttää LHC:n kaltaisessa laajassa tiedehankkeessa. Maaliskuussa valmistui ensimmäinen ATLAS-koeaseman kalomimerin lieriön 32 moduulista. Ensimmäisen SPS:n ja LHC:n välisen tunnelin louhinta valmistui toukokuussa ja kesäkuussa toimitettiin viimeinen 540 siirtolinjaan tulevasta magneetista. Elokuussa valmistui ensimmäinen neljästä varta vasten LHC:tä varten louhituista kammioista; 62 metriä pitkä ja 20 metriä leveä tila toimii ATLAS-aseman aputilana. ATLAS-aseman 5,5 tonnin keskussolenoidimagneetti saapui Japanista syyskuussa. Magneetilla synnytettävää 2 teslan magneettikenttää käytetään varattujen hiukkasten liikemäärän mittaamiseen. Syyskuussa CERNin neuvosto hyväksyi LHC Computing Grid -hankkeen (suom. LHC-laskentaverkko) ensimmäisen vaiheen. Lokakuussa toinen suprajohtavien magneettien testilaitteisto saavutti vaadittavan nimellisvirran 11 850 ampeeria. Laitteistolla testattiin magneettijärjestelmän toimivuutta. Viimeinen kahdesta SPS:n ja LHC:n välisestä siirtolinjasta valmistui louhimisen osalta. Marraskuussa maanmittaajat pääsivät aloittamaan LHC:n komponenttien sijoituspaikkojen merkitsemisen LEPin tyhjennetyssä tunnelissa. Joulukuussa CERN antoi magneettien massatuotannon yksityisille yrityksille selvitettyään niiden valmistamisen yksityiskohdat.
Helmikuussa 2002 viimeiset LEPin osat nostettiin pois kaivannosta. 14 kuukautta kestäneen purkamisen aikana poistettiin 40 000 tonnia laitteistoa. Kevään aikana saapui keskeisiä ALICE- ja ATLAS-asemien osia ja ATLAS-aseman kaivanto valmistui. 35 metriä leveä, 55 metriä pitkä ja 40 metriä korkean kaivannon tekeminen kesti 2 vuotta ja se on valmistuessaan suurin koetoimintaa varten louhittu. 500 ensimmäistä ALICE:n spektrometrin kristallia saapui Venäjältä. 7 000 tonnia terästä sisältävä CMS-koetta ympäröivä ies valmistui paikoilleen lokakuussa.
LHCb-aseman kokoonpano alkoi tammikuussa 2003, kun kaksi sen magneettikäämeistä laskettiin alas kaivantoon. Ensimmäiset magneetit Yhdysvalloista saapuivat tammikuussa. SPS:n ja LHC:n välisten siirtolinjojen 700 magneetin asennus alkoi helmikuussa. Maaliskuussa LHC:n maanrakennustyöt valmistuivat kun kaivaukset saatiin loppuun. Kesäkuussa tehtiin uusi tiedonsiirtoennätys kun terabitti dataa lähetettiin CERNistä Kaliforniaan hivenen yli tunnissa eli nopeudella 2,38 gigabittiä sekunnissa. Lokakuussa ensimmäinen ohjausmagneetit sisältävistä kiihdytinrenkaan suorista osista saatiin valmiiksi ja läpi ensimmäisistä testeistä. 800 LHC:n päämagneettien tukea saapui Intiasta lokakuussa osana Intian panosta hankkeeseen. Viimeinen kahdeksasta 4,5 kelvinin lämpötilaan pääsevistä kylmäkoneista toimitettiin. Kylmäkoneet ovat osa jäähdytyslaitteistoa, jolla suprajohtavat magneetit jäähdytetään 1,85 K toimintalämpötilaan.
Maaliskuussa 2004 ensimmäinen ATLAS-ilmaisimen aktiivinen osa, hadronikalorimetrin pala, laskettiin kaivantoon. Samalla LHCb:n ensimmäinen osa, magneettikäämi, saatiin valmiiksi. Päämagneettien testauslaitteisto valmistui kesäkuussa. Sen 12 testipenkissä jokainen magneetti testattiin 1,8 kelvinin toimintalämpötilassa. ATLAS-ilmaisimen ensimmäinen viipale, jossa on kaikki ilmaisintyypit, testattiin elokuussa SPS:n säteilyllä. Lokakuussa SPS:n ja LHC:n välisen 2,5 kilometriä pitkän siirtolinjan testaus onnistui. ATLAS-ilmaisimen kokoonpano alkoi lokakuussa, kun ensimmäinen kahdeksasta toroidimagneetin käämistä, nesteargonkalorimetri ja keskussolenoidi laskettiin kaivantoon. Lokakuussa ensimmäinen suprajohtava radio-aalto-onkaloresonaattori läpäisi viimeiset testit täydellä teholla. Resonaattoreilla kiihdytettiin LHC:tä kiertäviä protoneja.
Paikoilleen asennettu ALICE:n myoni-spektrometrin dipolimagneetti läpäisi testit tammikuussa 2005. CMS-aseman hallin ja samalla koko LHC:n rakennustekniset työt saatiin valmiiksi. 53 metriä pitkän, 27 metriä leveän ja 24 metriä korkean hallin rakentaminen kesti kuusi vuotta. LHC:n kokoonpano alkoi maaliskuussa, kun ensimmäinen 1 232 suprajohtavasta dipolimagneetista laskettiin tunneliin. Jäähdytyslaitteisto jäähtyi ensimmäistä kertaa 1,8 kelviniin, mikä on LHC:n toimintalämpötila. Toukokuussa kaksi ensimmäistä päämagneettia liitettiin toisiinsa. LHCb:n sähkömagneettinen- ja hadronikalorimetrit asennettiin heinäkuussa. Elokuussa viimeinen kahdeksasta ATLAS-ilmaisimen toroidimagneetin käämistä saatiin asennetuksi ja magneettilieriö valmistui. 230-tonninen CMS:n solenoidimagneetti asennettiin kryostaattiinsa. Marraskuussa suurempi LHCb:n kahdesta Tserenkovin säteilyn ilmaisimesta laskettiin kaivantoon. 7 metriä korkea, 10 metriä pitkä ja 2,5 metriä leveä ilmaisin koostuu 28 ohuesta lasista tehdystä peilistä. Joulukuussa CMS havaitsi ensimmäisen hiukkasensa, kosmista säteilyä.
Uusi CERNin ohjauskeskus valmistui helmikuussa 2006. Ohjauskeskuksesta ohjataan kiihdyttimiä, jäähdytyslaitteistoa ja muuta teknistä laitteistoa. Maaliskuussa CMS:n solenoidimagneetti jäähdytettiin 4,15 kelviniin ja ilmaisin havaitsi kosmista säteilyä. Kesäkuussa ALICE havaitsi kosmista säteilyä. Heinäkuussa yhtä CMS:n kokonaista viipaletta päästiin testaamaan kokonaisena ja magneetti päällä. LHCf-koe hyväksyttiin virallisesti mukaan hankkeeseen elokuussa. Syyskuussa CMS-ilmaisimen solenoidimagneetti saavutti täyden magneettikenttänsä, 4 teslaa. Aikanaan maailman suurin suprajohtava, sähkömagneettinen solenoidimagneetti varastoi 2,5 gigajoulea energiaa ja on 13 metriä pitkä ja halkaisijaltaan 6 metriä. Maailman suurin kylmäkone valmistui. 27 kilometriä pitkä kryogeeninen linja kierrättää heliumia nesteenä ja kaasuna suprajohtavien magneettien jäähdyttämiseksi. Marraskuussa laskettiin kolme ensimmäistä kaikkiaan 15 CMS:n osakokonaisuudesta. Maailmaan suurin suprajohtava magneetti, ATLAS-ilmaisimen toroidimagneetti, saavutti marraskuussa 4 teslan magneettikentän ja 21 kA virralla. Magneettien valmistaminen saatiin päätökseen marraskuussa ja toimitettua CERNiin. 1 232 kappaletta 15 metriä pitkää dipolimagneettia ohjaava ja 392 kappaletta 5–7 metriä pitkää kvadrupolimagneettia kohdisti sädettä. Ensimmäinen kahdeksasta LHC:n sektorista valmistui.
Puoliväli ilmaisinten laskemisessa saavutettiin, kun CMS:n 1920-tonninen osa laskettiin kaivantoonsa helmikuussa 2007. Huhtikuussa yhden kohdistusmagneetin tukirakenteet murtuivat ja LHC:n valmistuminen viivästyi. Toukokuussa viimeinen 1 746 magneetista laskettiin kaivantoon. Kesäkuussa ATLAS-ilmaisimen suurimmat osat oli siirretty paikoilleen, kun ilmaisimen päätyihin tulevat 13 metriä halkaisijaltaan olevat, 240 tonnia painavat toroidimagneetit laskettiin paikoilleen. Kesäkuussa kokonainen LHC:n sektori kylmennettiin 2,15 kelviniin ensimmäistä kertaa. Heinäkuussa viimeinen CMS:n sähkömagneettisen kalorimetrin kaikkiaan 36 osasta saatiin asennetuksi. LHC:n sisäänpääsyihin asennettiin biometrinen iiristunnistusjärjestelmä heinäkuussa. Lokakuussa viimeinen 25 metriä halkaisijaltaan olevista ATLAS-aseman myoni-ilmaisimista asennettiin ja VELO-ilmaisin asennettiin LHCb:n ytimeen. Fermilabissa Yhdysvalloissa sijaitseva nLHC:n ja CMS:n etäohjauskeskuksen yhteys vihittiin käyttöön lokakuussa. Marraskuussa viimeinen LHC:n magneettien välinen liitos saatiin valmiiksi. CMS:n pii-ilmaisin asennettiin paikoilleen joulukuussa. ALICE:n suurimmat osat oli saatu asennetuksi, kun sähkömagneetin tuet laskettiin paikoilleen joulukuussa.
Viimeinen 15 CMS-ilmaisimen osaviipaleesta laskettiin paikoilleen tammikuussa 2008. Helmikuussa ATLAS-ilmaisimen viimeinen elementti asennettiin paikoilleen, kun 9,3-metrinen ja 100-tonninen myoni-ilmaisimen osa laskettiin alas. CMS:n sähkömagneettisen kalorimetrin viimeiset kristallit toimitettiin Venäjältä ja Kiinasta. 5. ja 6. huhtikuuta avoimien ovien päivinä yleisöllä oli ainutkertainen mahdollisuus vierailla LHC:n tunnelissa ja nähdä ilmaisimet paikan päällä ennen laitteiston käynnistämistä. Kahden päivän aikana vierailijoita kävi 76 000. Kesäkuussa asennettiin sädeputket CMS- ja ATLAS-ilmaisimien sisään ja LHC:n ympyrä suljettiin.
Käynnistäminen.
Heinäkuussa 2008 kaikkiaan 54 kilometriä pitkät sädeputket otettiin käyttöön ja niihin tehtiin tyhjiö. Elokuussa 27 kilometriä pitkä LHC:n ympyrä saavutti 2,15 kelvinin toimintalämpötilan. Kaksivaiheisessa jäähdytyksessä käytettiin 10 000 tonnia nestetyppeä ja 150 tonnia heliumia. Syyskuussa hiukkasia kierrätettiin ensimmäistä kertaa LHC:ssä. Hiukkasia kierrätettiin molempiin suuntiin, mutta ei törmäytetty.
Keskipäivällä 19. syyskuuta LHC:n sektoria 34 käytettiin 5 TeV tehoa vastaavalla virralla, jolloin syntyi suuri heliumvuoto tunneliin. Alustavien arvioiden mukaan vuoto johtui kahden magneetin välisestä viallisesta sähköliitännästä mikä luultavasti suli suuren virran myötä ja aiheutti mekaanisen vaurion. Vaurion korjaamisen arvellaan kokonaisuudessaan kestävän vähintään kaksi kuukautta, vaikka varsinaisen korjaamisen arvellaan kestävän vain pari päivää. Korjausta vaativa osio tulee ensin lämmittää, mikä kestää kuukauden ja sitten korjauksen jälkeen jäähdyttää, mikä myös kestää kuukauden ennen kuin laitteisto päästään käynnistämään uudelleen. Kiihdytintä ei kuitenkaan ehditä käynnistää ennen pakollista talvitaukoa, joten LHC voidaan käynnistää vasta marraskuussa 2009.
23. marraskuuta 2009 suoritettiin LHC:ssä ensimmäinen protoni–protoni-törmäytys. Kullakin protonisuihkulla käytettiin 450 GeV:n energiaa. 30. maaliskuuta 2010 päästiin alkuvuoden tavoitteeksi asetettuun 2 x 3,5 TeV:in törmäysenergiaan, mikä oli samalla uusi ennätys hiukkaskiihdyttimissä.
Rakenne ja toiminta.
LHC:n pääkiihdytin sijaitsee ympyrän muotoisessa tunnelissa, jossa aiemmin sijaitsi LEP-törmäytin. Tunnelin piiri on 26 659 metriä ja sen poikkileikkaus on halkaisijaltaan 3,8 metriä. Tunneli on 50–150 metrin syvyydessä maan sisällä. Maanalaisen laitteiston lisäksi LHC:en kuuluu maanpinnalla olevia laitteistoja kuten kompressorit, ilmanvaihtolaitteistot, ohjauselektroniikka ja jäähdytyslaitteistot.
LHC:n putkien risteyskohtiin on rakennettu kuusi hiukkasilmaisinta. ATLAS ja CMS ovat suuria "yleiskäyttöisiä" hiukkasilmaisimia. Myös ALICE on suuri hiukkasilmaisin, mutta se on tarkoitettu etsimään kvarkki-gluoniplasmaa raskaiden ionien sekaisista jäänteistä. Loput kolme LHCb, TOTEM ja LHCf ovat pienempiä ja erikoistuneempia.
Törmäytintunnelissa olevan putken sisässä on kaksi suprajohtavien sähkömagneettien ympäröimää putkea, joissa hiukkaset kulkevat vastakkaisiin suuntiin. Magneetteja jäähdytetään nestemäisellä heliumilla. Neljässä pisteessä on magneetit, joilla voidaan törmäyttää protonisäteet toisiinsa. Kumpikin protonisuihku tulee saavuttamaan 7 TeV:n energian, jolloin törmäysenergia on 14 TeV. Protonin kiertoaika putkessa on noin 90 mikrosekuntia.
Ennen pääkiihdyttimeen vientiä hiukkasia kiihdytetään useissa pienemmissä kiihdyttimissä. Ensimmäisessä lineaarikiihdytin Linac2:ssa päästään 50 MeV:n energiaan. Seuraavassa Proton Synchrotron Boosterissa (PSB) päästään jo 1,4 GeV:iin. Proton Synchrotronin (PS) jälkeen energia on 26 GeV. Super Proton Synchrotronissa (SPS) energia nousee 450 GeV:iin. Super Proton Synchrotronista protoneita ohjataan varsinaiseen LHC:hen molempiin suuntiin.
LHC:llä voidaan törmäyttää myös raskaita ioneja kuten lyijyioneja (Pb). Tällöin törmäysenergia on 1 150 TeV. Ioneja kiihdytetään ensimmäiseksi lineaarikiihdytin Linac 3:lla. Low-Energy Injector Ringiä (LEIR) käytetään ionivarastona ja jäähdytysyksikkönä. Ioneja kiihdytetään lisää Proton Synchrotronilla (PS) ja Super Proton Synchrotronilla (SPS).
Käynnissä olevan LHC:n magneetteihin on varautunut 10 GJ energiaa ja säteeseen 725 MJ. Vastaavat määrät TNT:ä ovat 2 500 kg ja 157 kg.
Teoreettisia uhkakuvia.
Teoreettisesti törmäyttimen on mahdollista aiheuttaa erilaisia onnettomuuksia, mutta näiden tapahtumistodennäköisyys on arvioiden mukaan erittäin pieni, suorastaan infinitesimaalinen.
Mikäli pienikokoisia mustia aukkoja syntyisi, ne haihtuisivat lähes välittömästi Hawkingin säteilyllä ja olisivat siten harmittomia.
Hawkingin säteily on tosin vielä varmistamaton ilmiö. Vahvin kokeellinen argumentti törmäytysten turvallisuuden puolesta on kosmisen säteilyn suurienergisten hiukkasten törmäykset taivaankappaleisiin, kuten Maahan. Nämä parhaimmillaan 20 miljoonaa kertaa LHC:ssä saavutettavia 1,4×1013 eV:n energiatasoja suuremmatkaan törmäykset eivät ole aiheuttaneet vaarallisia ilmiöitä.
CERN tutki mahdollisuuksia vaarallisten kohteiden syntymiselle ja totesi, ettei ole "mitään ajateltavissa olevaa vaaraa".
Muiden muassa Lifeboat Foundation on kuitenkin käsitellyt aihetta.
LHC:n yleiseen tietoverkkoon tunkeuduttiin pian LHC:n käynnistämisen jälkeen syyskuussa 2008. Krakkerit ilmoittivat tavoitteekseen osoittaa turvajärjestelmien heikkouden, ei vahingoittaa hanketta. He eivät kuitenkaan tunkeutuneet tarkemmin vartioituihin tietojärjestelmiin, joilla LHC:tä ohjataan.


Ruby.
Ruby on tulkattava, dynaaminen ja dynaamisesti tyypittävä oliopohjainen ohjelmointikieli. Rubyyn ovat eniten vaikuttaneet Lisp, Smalltalk ja Perl. Ruby muistuttaa paljon muita tunnettuja ohjelmointikieliä, ennen kaikkea Smalltalkia, Pythonia ja Perliä.
Historia.
Yukihiro "Matz" Matsumoto alkoi kirjoittaa Ruby-kieltä 24. helmikuuta 1993 ja julkaisi sen vuonna 1995. Uusin vakaa versio on 1.9.2, uusin 1.8-kehityshaaran versio on 1.8.7. Kehityshaara 1.9 tähtää versioon 2.0.
Periaatteet.
Matsumoton mukaan ohjelmointikieli on ohjelmoijalle käyttöliittymä ohjelmakoodin tekoon ja siksi sen pitäisi noudattaa käyttöliittymäsuunnittelun periaatteita. Näitä ovat Matsumoton mukaan ytimekkyys, johdonmukaisuus ja joustavuus.
Ytimekkyys tarkoittaa, että Rubylla pystyy antamaan voimakkaita komentoja lyhyesti. Johdonmukaisuus tarkoittaa, että Ruby toimii niin kuin ohjelmoija olettaa sen toimivan. Kun on oppinut Rubyn kantavat periaatteet, niitä pystyy soveltamaan mahdollisimman monissa tilanteissa. Rubyn katsotaan noudattavan vähäisimpien yllätysten periaatetta, jonka mukaan kielessä tulee olla vähän yllätyksiä aiheuttavia piirteitä. Lisäksi Rubyyn on lainattu muista ohjelmointikielistä hyviksi osoittautuneita ominaisuuksia sellaisinaan, joten Rubyn opiskelun pitäisi olla muita kieliä tuntevalle helppoa. Joustavuus tarkoittaa, että käyttäjä voi muokata Rubya mahdollisimman vapaasti omien tarpeidensa mukaiseksi. Kielen ydin, jota ei voi muuttaa, on pyritty pitämään niin pienenä kuin mahdollista.
Ominaisuuksia.
Ruby on puhdas oliopohjainen ohjelmointikieli joka on suunniteltu tekemään ohjelmoinnista hauskaa. Ruby tukee myös proseduraalisia ja funktionaalisia ohjelmointityylejä.
Merkittäviä ominaisuuksia ovat puhdas oliopohjaisuus, siisti lausekepohjainen syntaksi, dynaaminen tyypitysjärjestelmä ja "ankka-tyypitys" ("duck-typing"), sekä metaohjelmointi-ominaisuudet.
1.class # => Fixnum: numero 1 on olioluokan Fixnum instanssi
[3, 1, 7, 0].sort.reverse.each do |i|
Yllä olevassa lista ensin järjestetään ja käännetään ja lopuksi arvot sijoitetaan yksi kerrallaan i:hin ja suoritetaan print i*i.
def kolme_kertaa
kolme_kertaa do
Monet asiat Rubyssa näyttävät tavanomaiselta ohjelmointikieleltä, mutta todellinen implementaatio vaatii niiden muuttamista oliomallin mukaiseksi sisäisesti (usein ohjelmointikielissä tätä kutsutaan syntaktiseksi sokeroinniksi). Esimerkiksi "1+1" on vain merkintä olion "1" metodikutsulle "+" argumenttina toinen olio "1". Sama pätee Rubyssa moneen asiaan, mikä voi jättää aloittelijalle hieman sekavan kuvan kielestä.
Ruby on monessa suhteessa mielenkiintoinen kieli, ja selkeän syntaksin vuoksi sen alkeita pidetään melko helppoina oppia. Ruby on kypsä myös tuotantokäyttöön, josta hyvänä esimerkkinä sen käyttö suositun mikroblogipalvelun Twitterin toteuttamiseen. Rubylla voi kirjoittaa koodia, jossa on paljon vähemmän jätekuormaa, ja yleisesti tehdyille toiminnoille on olemassa oikopolut samaan tapaan kuten Perlissäkin.
Kyky omaksua kieli riippuu ehkä eniten ohjelmointitaustasta — aloittelijalle Ruby voi olla yhtä helppo tai vaikea kuin mikä hyvänsä muu skriptikieli, Perlillä ohjelmoinut kokee olonsa luultavasti heti kotoisaksi lausekeilmaisujen vuoksi, kun taas Pythonin kannattaja saattaa tuntea vastenmielisyyttä kielen epäortogonaalisuutta ja TIMTOWTDI (There Is More Than One Way To Do It) -filosofiaa kohtaan. Toisaalta moni Ruby-käyttäjä on siirtynyt Python-leiristä Rubyn oliopuhtauden ja huomattavasti selkeämpien meta-ohjelmointiominaisuuksien vuoksi.


Salakuuntelu.
Parabolista mikrofonia voidaan käyttää salakuunteluun
Salakuuntelu on itselle tarkoittamattoman keskustelun kuuntelemista. Salakuuntelua voi tehdä teknisin apuvälinein tai olemalla kuuloetäisyydellä mutta piilossa keskustelijoilta. Myös sähköisesti käytävän keskustelun luvatonta seuraamista pidetään salakuunteluna. Usein salakuunneltu keskustelu nauhoitetaan myöhempää käyttöä varten.
Sellaisen keskustelun, jossa on itse osallisena, nauhoittaminen on sallittua, vaikka muut osapuolet eivät siitä olisikaan tietoisia. Yritykset nauhoittavat usein puheluita pystyäkseen todistamaan, mitä asiakkaan kanssa on suullisesti sovittu. Puheluiden nauhoittamisesta tulee kuitenkin informoida asiakasta, sillä nauhoitukset muodostavat henkilörekisterin.]
Salakatselu on vastaavasti sellaisen tilanteen seuraaminen, jota ei ole tarkoitettu muiden nähtäväksi.
Historiaa.
Salakuuntelu laajassa mittakaavassa kehittyi puhelinliikenteen kehityksen myötä. Joissain maissa poikkeustilan aikana puhelinkeskusten hoitajat velvoitettiin kuuntelemaan puheluita. Joissain maissa puolestaan jatkuva salakuuntelu ilman oikeuden erityistä päätöstä poliisin kohdistamien epäilyjen perusteella oli tavanomainen käytäntö. Neuvostoliitossa salakuuntelun pystyi huomaamaan siten, että puhelussa ääni vaimeni, kun kuuntelu kytkettiin päälle. Nykyaikaisessa digitaalikeskustekniikassa ei kuuntelun päälle kytkentää huomaa.
Ruotsissa on voimassa laki, jonka mukaan Ruotsin puolustusvoimien radiolaitos voi ilman oikeuden lupaa salakuunnella rutiininomaisesti muun muassa matkapuhelimia. Tästä on seurannut Suomen lain vastainen tilanne TeliaSoneran tilaajien osalta, koska myös Suomen sisäiset puhelut hallinnoidaan Ruotsista, jolloin TeliaSoneran matkapuhelimenhaltijoiden puhelimet olisivat joutuneet Ruotsin puolustusvoimien radiolaitoksen säännöllisen salakuuntelun piiriin. Suomen sisäasiainministeriö siirsi matkapuhelimensa TeliaSoneralta Elisalle. TeliaSonera hallinnoi Ruotsista myös Viron matkapuhelinliittymiään.
Muuta.
Suomessa poliisi käyttää salakuunteluun vuodessa työaikaa huomioon ottamatta yli miljoona euroa. Tuomioistuimet myöntävät vuosittain noin 1 700 lupaa.


Vapaat suunnat.
Vapaat suunnat -nimitystä käytetään protestanttisista kristillisistä liikkeistä, jotka eivät halua muodostaa läheistä suhdetta valtioon, vaan eroa kirkon ja valtion välillä pidetään luontevana. Suomessa vapaisiin suuntiin kuuluvat muun muassa baptistiyhdyskunnat, Helluntaiherätys, Metodistikirkko, Vapaakirkko, Adventtikirkko, Raamattu Puhuu, Majakka-seurakunta ja Pelastusarmeija. Kaikilla vapaisiin suuntiin kuuluvilla liikkeillä on omat opilliset korostuksensa. Pääasiallisesti ne pohjautuvat opillisesti reformoituihin ja kalvinistisiin uskonpuhdistuksen haaroihin.
Suomessa vapaiden suuntien yhteistyöelimenä toimii Suomen vapaakristillinen neuvosto.


Vilho Väisälä.
Vilho Väisälä (alun perin Weisell, 28. syyskuuta 1889 Utra, Kontiolahti – 12. elokuuta 1969 Helsinki) oli suomalaisen tieteen uranuurtajia ja Vaisala Oyj:n perustaja.
Vilho Väisälä tunnetaan erityisesti ilmakehään liittyvien ilmiöiden tutkimuksesta sekä siihen liittyvistä keksinnöistään, joita patentoitiin kymmenen. Merkittävin niistä oli ilmakehän tutkimuksessa käytettävä radioluotain. Vety- tai heliumpallon avulla nostettavalla sondilla voitiin mitata ilmanpainetta, lämpötilaa, kosteutta, tuulen nopeutta ja suuntaa sekä radioaktiivisuutta ilmakehän eri kerroksissa.
Valmistuttuaan filosofian kandidaatiksi Väisälä työskenteli Meteorologisen Päälaitoksen Ilmalan leija-asemalla vuodesta 1912, jossa eteni esimieheksi 1916. Leija-asemalla tehtiin ylemmän ilmakehän mittauksia laittamalla piirtäviä mittareita leijan kyytiin – samaan tarkoitukseen Väisälä myöhemmin kehitti radioluotaimensa. Vuonna 1919 hänestä tuli Valtion Meteorologisen Keskuslaitoksen aerologisen osaston johtaja. Ylempien ilmakerrosten tutkiminen muodostui Väisälän omaksi alaksi.
Väisälän vuonna 1917 valmistunut "Ensimmäisen lajin elliptisen integralin käänteisfunktion yksikäsitteisyys" on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa suomenkielinen matematiikan väitöskirja Helsingin yliopistossa. Hänestä tuli filosofian maisteri 1916 pääaineenaan matematiikka, lisensiaatti 1918 ja tohtori 1919.
Vuonna 1936 Väisälä perusti "Toiminimi V.Väisälän" (myöh. Mittari Oy → Vaisala Oy → Vaisala Oyj), josta kasvoi alansa kansainvälisesti ehkä merkittävin yritys maailmassa. Vuonna 1948 Väisälä siirtyi meteorologian professoriksi Helsingin yliopistoon.
Vilho Väisälän ensimmäinen puoliso vuodesta 1912 oli Anna Maria Fredrika Blomqvist (1891−1954). Jäätyään leskeksi Väisälä solmi vuonna 1955 uuden avioliiton Anna Maria Immosen (ent. Airila, 1888−1972) kanssa.
Vilho Väisälän veljet olivat myös luonnontieteilijöitä. Yrjö Väisälä oli tähtitieteilijä ja Kalle Väisälä matemaatikko.
Vilho Väisälä lahjoitti peruspääoman Väisälän palkintoa varten, joka on Väisälä rahaston jakama 15 000 euron suuruinen rahapalkinto. Palkinto jaetaan Vilho, Yrjö ja Kalle Väisälän edustamille tieteen aloille. Lisäksi Vilho Väisälän nimeä kantaa Maailman ilmatieteen järjestö WMO:n Prof. Dr. Vilho Vaisala Award.
Vilho Väisälä on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.


Tervaleppä.
Tervaleppä ("Alnus glutinosa") on leppien sukuun kuuluva kesävihanta lehtipuu. Tervaleppä on saanut suomenkielisen nimensä, koska kun tervalepän oksan katkaisee, katkaisupinta punertuu voimakkaasti. Leppä on vanhaa suomenkieltä ja tarkoittaa verta ja punaista. Terva-osa nimessä voi myös viitata lehtien tahmeuteen.
Tuntomerkit.
Tervalepän lehdet ovat tylppä- tai lanttopäisiä.
Tervaleppä kukkii jo ennen lehteen tuloa, yleensä kun säät ovat talven jälkeen alkaneet leudontua ja terminen kevät alkanut. Lunta on yleensä tällöin vielä maassa. Kukinta tapahtuu Suomen etelärannikolla jo tavallisimmin maaliskuun lopulla tai huhtikuun alussa, pohjoisempana myöhemmin, Pohjoisimmilla alueillaan vasta huhtikuun lopulla. Tervaleppä on tuulipölytteinen, kuten harmaaleppä, koivut ja pähkinäpensaskin. Hedekukinnot ovat pitkät roikkuvat kellertävät norkot ja emikukinto on käpymäinen. Siemenet kehittyvät kevään ja kesän aikana, ja varisevat alkusyksystä. Tervalepän lehti on tahmea.
Tervalepän silmut ovat keväällä tahmeat. Tervaleppä tulee lehteen Etelä-Suomessa toukokuun alussa, pohjoisempana hiukan myöhemmin. Lantto- tai tylppäkärkiset lehdet ovat pyöreämmät ja vähemmän sahalaitaiset kuin tervalepän sukulaisella harmaalepällä, jonka lehdet ovat suippokärkiset. Tervaleppä on kasvutavaltaan puumaisempi ja suurempi kuin Suomen toinen leppälaji harmaaleppä. Se kasvaa yleisesti noin 15-, poikkeuksellisesti jopa 30-metriseksi. Sen tunnistaa myös harmaalepän kuorta tummemmasta kuorestaan, joka vanhalla puulla paksuuntuu kaarnaksi. Suomen suurimmat luonnonvaraiset tervalepät kasvavat etelärannikolla, hemiboreaalisella kasvillisuusvyöhykkeellä.
Levinneisyys ja kasvupaikat.
Tervaleppä kasvaa kosteissa ravinteikkaissa lehdoissa, saaristossa, jokien ja puronvarsilla, sekä järvien tulvarannoilla. Tervaleppä kestää hyvin hetkellisiä tulvia. Etelä-Suomessa, kostealla ja aurinkoisella paikalla siitä voi joskus kasvaa todellinen jätti.
Tervaleppä kasvaa Suomessa runsaimmillaan maan eteläosissa, jossa sitä tapaa lähes kaikilla vähänkin kosteilla paikoilla. Vaikka se on erittäin yleinen Etelä-Suomessa, se harvinaistuu selvästi heti Keski-Suomessa, ja on lähes harvinaisuus Oulun korkeudella. Joitain yksittäisiä esiintymiä on tavattu kuitenkin jopa Lapin maakunnan eteläosista. Pohjois-Suomessa tervalepästä harvoin kasvaa paksua komeaa puuta, vaan se jää kitukasvuisemmaksi.
Tervaleppä kasvaa kaikissa Euroopan maissa lukuun ottamatta Islantia ja Maltaa. Välimeren alueella se kasvaa vuoristoissa, sillä se tarvitsee viileän lepokauden. Tervaleppä on yksi tavallisimmista lauhkean lehtimetsävyöhykkeen puulajeista Keski-Euroopassa.
Hyötykäyttö.
Tervalepän puuainesta on alettu kauneutensa vuoksi arvostaa. Siitä valmistetaan muun muassa saunan lauteita ja savustuspuruja. Seinäpaneelina se on myös suosittu. Sahatavaran saantia vähentävät runsaat mustat kuivat oksat.


Puolimetalli.
Puolimetalleiksi kutsutaan alkuaineita, joilla on sekä metallien että epämetallien ominaisuuksia. Monet niistä ovat samalla puolijohteita. Puolimetalleja ovat boori (B), pii (Si), germanium (Ge), arseeni (As), antimoni (Sb), telluuri (Te), polonium (Po) ja astatiini (At). Jaksollisessa järjestelmässä puolimetallit sijaitsevat metallien ja epämetallien välisellä rajalinjalla.


Georg Magnus Sprengtporten.
Kreivi Georg (Göran) Magnus Sprengtporten (Suomessa hänen etunimensä on esitetty myös muodossa Yrjö Maunu) (16. joulukuuta 1740 Gammelbackan kartano, Porvoo – 13. lokakuuta 1819 Pietari, Venäjä) oli Ruotsin ja Venäjän poliikassa vaikuttanut hahmo, Suomen ensimmäisen kadettikoulun isä sekä autonomisen Suomen ensimmäinen, mutta lyhytaikainen kenraalikuvernööri. Hän oli Jacob Magnus Sprengtportenin nuorempi veli. Historiassa Sprengtporten muistetaan ehkä ennen kaikkea tavoitteestaan luoda itsenäinen Suomen valtio Venäjän tuella.
Georg Magnus Sprengtporten on Suomen historiassa kiistelty ja ristiriitainen hahmo, jota on luonnehdittu niin maanpetturiksi kuin kansallissankariksikin. Sprengtportenia on yleisesti pidetty hankalana persoonana, joka suututti ihmisiä äkkiväärällä käytöksellään. Hän oli myös kunniankipeä ja kateellinen. Myös Sprengtportenin Suomen itsenäistymispyrkimysten motiiveista vallitsee epäselvyys: oliko kyseessä puhdas isänmaallisuus vai halu kostaa Ruotsin kuninkaalle ja päästä itse Suomen kenraalikuvernööriksi.
Sprengportenin suomalaisiksi muokatut etunimet "Yrjö Maunu" on otettu käyttöön 1920–30-lukujen suomalaiskansallisessa historiankirjoituksessa.
Upseerisuvun vesa.
Sprengtporten liittyi armeijaan ja ylennettiin kapteeniksi Pommerin sodan aikana. Hän avusti veljeään vuoden 1772 vallankumouksessa. Vuonna 1775 hänet ylennettiin everstiksi ja vasta muodostetun Savon prikaatin komentajaksi. Sprengtporten koulutti upseereita aluksi omilla varoillaan ja perusti vuonna 1779 Haapaniemen Sotakoulun (Haapaniemen kadettikoulu, jonka nimi muutettiin vuonna 1812 Haapaniemen Kenttämittauskouluksi, aloitti toimintansa Kuopiossa 1. elokuuta 1780 ja vappuna 1781 se sijoitettiin Haapaniemen tilalle Rantasalmen pitäjään), jossa se toimi vuoteen 1819 saakka vallanpitäjän vaihdoksesta huolimatta. Sprengtporten otti käyttöön uuden, liikkuvan sodankäyntitavan, johon hän oli saanut vaikutteita Pommerin sodasta. Hän myös opetteli suomen kielen.
Haapaniemen toiminnan perusteella Sprengtportenia on pidetty suomalaisen sotilaskorkeakoulutuksen perustajana.
Ranska ja Benjamin Franklinin tasavaltalaisihanne.
Pian Sprengtporten tuli kuitenkin siihen johtopäätökseen, ettei hänen palveluksiaan arvostettu. Vieraillessaan Venäjän keisarillisessa hovissa Pietarissa vuonna 1779 hänet toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi, ja hänen tyytymättömyytensä Ruotsin kuningasta vastaan kasvoi edelleen. Sprengtporten erosi Ruotsin armeijasta toimien kaksi seuraavaa vuotta Ranskassa, jossa hän tapasi Benjamin Franklinin ja ihastui syvästi tämän tasavaltalais- ja itsenäisyysaatteisiin, mutta Franklin piti Sprengtportenin pyrkimyksiä epärealistisina. Sprengtporten palasi Suomeen 1781.
Valtiopäivillä 1786 hän vastusti avoimesti Kustaa III:n valtaa ja kävi venäläisten ministerien kanssa salaisia neuvotteluja ajatuksestaan irrottaa Suomi Ruotsista asevoimin.
Poliittisena upseerina Venäjän armeijassa.
Seuraavana vuonna Sprengtporten liittyi Katariina II:n kutsusta Venäjän palvelukseen. Vuosien 1788–1790 sodassa hän oli mukana Venäjän armeijassa sotimassa Ruotsia vastaan. Omaa joukko-osastoa Sprengtportenille ei annettu, vaan hän toimi eräänlaisena "poliittisena upseerina".
Hän ei ollut itse osallistunut Anjalan liittoon tai Liikkalan nootin valmisteluun, mutta rohkaisi Katariinaa tukemaan sitä. Sprengtportenin omat taivuttelut eivät tuottaneet tulosta Kustaan III:n kukistettua kapinayrityksen, eikä hän pystynyt sotimaankaan enää tehokkaasti haavoituttuaan pahasti Porrassalmen taistelussa 1789. Katariina II lahjoitti hänelle tuhat kultadukaattia, kartanon ja viisisataa maaorjaa.
Böömin vuodet ja kirjeenvaihto Casanovan kanssa.
Sodan päätyttyä Sprengtporten ajautui epäsuosioon Ruotsin tuomittua hänet petturiksi ja Katariina II:n petyttyä Sprengtportenin kyvyttömyyteen kääntää suomalaiset puolelleen. Seuraavien viiden vuoden ajaksi 1793–1798 hän lähti Venäjältä ja vietti ajan Teplicessä, Böömissä, missä hän oli säännöllisessä yhteydessä kreivi Waldsteinin kirjastonhoitajana toimineen Giacomo Casanovan kanssa.
Epäonnistumisia, kuolema unohdettuna.
Keisari Paavali I tarvitsi jälleen Sprengtportenin palveluksia Napoleonin kanssa vuonna 1800 Maltan ritarikunnasta ja vankien vaihdosta käydyissä neuvotteluissa. Paavalin kuoleman jälkeen hän jäi jälleen hovin epäsuosioon, kunnes hänet kutsuttiin palvelukseen 1808 ennen sodan alkamista Ranskan kanssa. Sprengtporten laati Suomen sotaa varten Suomen valtaamiseksi ensimmäisen hyökkäyssuunnitelman, jota pienin muutoksin alettiinkin toteuttaa 21. helmikuuta 1808 alkaen talvihyökkäyksenä.
Äskettäin on väitetty, että Sprengtportenin itsenäisyysajatusten muisto eli Viaporin upseeriston keskuudessa ja siten vaikutti Suomen sodassa linnoituksen antautumiseen. Perinteisesti antautumisen syinä on kuitenkin pidetty komendantti Cronstedtin tappiomielialaa, Viaporin eristyneisyyttä, upseeriston venäläisiltä saamia lahjuksia ja linnoituksen saamaa värittynyttä informaatiota, jonka mukaan Ruotsin maa-armeija olisi jo tuhoutunut.
1. joulukuuta 1808 Sprengporten nimitettiin ensimmäiseksi Venäjän kenraalikuvernööriksi Suomeen kreivin arvolla. Hän ei enää saavuttanut suomalaisten suosiota, vaan monet pitivät häntä maanpetturina. Tästä syystä Sprengtporten erosi kenraalikuvernöörin virasta jo seuraavana vuonna. Kreivi Sprengtporten ei koskaan introdusoinut sukuansa Suomen ritarihuoneeseen. Viimeiset kymmenen vuottaan hän vietti eläkkeellä ja kuoli lopulta epäsuosittuna ja unohdettuna Pietarissa.
Muistomerkit.
Sprengtportenin muistokivet sijaitsevat Kuopion satamapuistossa (ennen Kuopion Tuhkaniemi). Taiteilija Jaakko Rönkkö suunnitteli vuonna 1993 Sprengtportenin perhepuistoksi nimetyn satamapuiston osan ja muistokiven, jossa lukee: "Itsenäisyyden uranuurtaja, Suomen tasavallan ensimmäisen perustuslakiehdotuksen laatija Yrjö Maunu Sprengtporten 16.8.1740 - 13.10.1819." Satamatoimiston lähellä on toinenkin, Kuopion kadettipiirin vuonna 1980 paljastama muistokivi Sprengtportenin kunniaksi: "Suomen ensimmäinen kadettikoulu aloitti toimintansa tällä paikalla Kustaa III:n käskystä 1.8.1780. Constantem decorat honor (myös Kadettioppilaskunnan motto). Kuopion kadettipiiri 1.8.1980."


Se (yhtye).
Se oli jyväskyläläinen yhtye, joka aloitti toimintansa Kemissä vuonna 1976. Se oli alussa osa uuden aallon punk-rockia, vaikka ei antanutkaan punkin sääntöjen rajoittaa itseään. Yhtyeen tyyli oli romanttista, verrattavissa yhtyeisiin Korroosio, Vaavi ja Woude. Yhtyeen keulahahmona toimi Yari (oik. Jari Knuutinen), joka lauloi ja teki yhtyeen kappaleet. Yhtyeen kokoonpano vaihteli, useammalla kuin yhdellä albumilla soittavat P. A. Ulmanen (kosketinsoittimet), Erkki Okkonen (basso), Jukka Peurasaari (kitara), Ari Puolanen (rummut) ja Eeva Koivusalo (basso). Muita soittajia olivat muun muassa Roy Guerra, Kari Hipponen, Tommi Micklin, Hannu Korkeamäki ja Pentti Degerström. Vuoden 1979 singlebiisillä Lui rumpuja soitti Tumppi Varonen.
Se-yhtyeen ensimmäinen lp-julkaisu vuonna 1979 oli kaupallisessa mielessä varsin erikoinen veto. Teemalevy "...ja me tehtiin rakkautta" (LRLP 300) sisältää vain neljä raitaa, jotka ovat "...ja sä tapaat sun ystäviä", "...sä odotat mua yössä", "...mä lupaan etten lyö", sekä "...ja kun odotan näen pimeässäkin". Eppu Normaali sai "...ja me tehtiin rakkautta"-levyn nimestä idean samana vuonna julkaistuun singlebiisiinsä "Mekin tehtiin rakkautta".
Se-yhtye hajosi vuonna 1985. Alun perin yhtyeen oli tarkoitus jäädä tuolloin tehdyn kiertueen päätteeksi vain tauolle, mutta tauolta ei ole tähän päivän mennessä palattu.
Historiaa.
Yari asui 1970-luvun puoliväliin asti Kemissä tehden yksin kappaleita, joita lähetti Love Recordsiin. Yhtiön silloinen demokuuntelija Kim Kuusi kehotti Yaria kokoamaan ympärilleen yhtyeen ja niin syntyikin kokoonpano, joka esiintyi nimellä Pohjolan Voima. Yari muutti kavereidensa perässä Jyväskylään, jossa yhtye alkoi vakiintua. Se sai nimensä 1960-luvun "Teräsmies"-sarjakuvan mukaan. Nyt Atte Blom kiinnostui yhtyeen demoista ja vuonna 1978 ilmestyi Love Recordsin kautta debyyttisingle "Nyt"/"Kasvoton kuolema". Singlellä Yari lisäksi olivat mukana Jukka Peurasaari kitarassa, P. A. Ulmanen koskettimissa, Erkki Okkonen bassossa ja Ari Puolanen rummuissa. Puolasen lähdettyä siviilipalvelukseen, yhtyeen rumpali vaihtoi useaan otteeseen.
Se osallistui Pohjalla-levylle ja saman nimiselle punkyhtyeiden kiertueelle. Parin singlen ja EP:n jälkeen ilmestynyt "...ja me tehtiin rakkautta" oli erikoinen levy, sillä sen sisältämiä kappaleita ei koskaan esitetty keikoilla. Love Records meni konkurssiin ja vuoden 1980 "Pahaa unta?" ilmestyikin Johannan kautta. Alkuperäiskitaristi Jukka Peurasaari jätti yhtyeen, samoin basisti Okkonen. Bassoon tuli Eeva Koivusalo. Seuraavilla levytyksillä kitaraa soitti Yari, viimeisellä levytyksellä Kari Hipponen. Yhtyeen viimeinen keikkakitaristi oli Hannu Korkeamäki.
Viimeisellä levyllä "Lasi kirkasta vettä" (1984) musiikillinen yhtyeen suunta oli muuttumassa uudesta aallosta 1980-luvun musiikin suuntaan. Viimeisen levyn tuotti Jimi Sumén. Yhtyeen musiikki ei kuitenkaan enää herättänyt kiinnostusta entiseen malliin ja viimeinen esiintyminen oli Lappeenrannassa vuonna 1985. Se-yhtyeen jälkeen Yarilla oli yhtye Onnensoturit, jossa soittivat myös Eeva Koivusalo, Jimi Sumén ja Sande Vettenranta.
Muuta.
Pohjalla-kokoelman lisäksi Se oli mukana myös levyn julkaisun jälkeen tehdyllä saman nimisellä kiertueella.
Singlejen kappaleita ei julkaistu koskaan varsinaisilla albumeilla. Vain kokoelmilla, joilla taas ei julkaistu koskaan varsinaisten albumien kappaleita.
"Singlet"-kokoelma sisältää kaikkien A- ja B-puolten lisäksi yhden ennenjulkaisemattoman kappaleen "Kuulut mulle vain". Vuoden 1982 kokoelma sisältää vain kuusi viimeistä singleä B-puolineen.
Viiden ensimmäisen singlen kaikki kappaleet olivat versioita muiden kappaleista. Ja kaikilla viidellä jompikumpi puoli oli alun perin Lou Reedin kappale.


Michael Barclay de Tolly.
Michael Andreas Barclay de Tolly (, 27. joulukuuta (J: 16. joulukuuta) 1761 – 26. toukokuuta (J: 14. toukokuuta) 1818) oli ruhtinas ja Venäjän keisarikunnan sotamarsalkka. Hän syntyi Liivinmaalla baltiansaksalaiseen perheeseen, jonka skottilaiset esi-isät olivat asettuneet sinne 1600-luvulla. Hän liittyi nuorena Venäjän armeijaan.
Vuosina 1788–1789 Barclay palveli sodissa turkkilaisia vastaan, 1790 ja 1794 Ruotsia ja Puolaa vastaan. Hänestä tuli eversti 1798 ja kenraalimajuri 1799.
Vuonna 1806 sodassa Napoleonia vastaan, Barclay oli merkittävässä osassa Pultuskin taistelussa joulukuussa 1806 ja haavoittui Eylaun taistelussa 7. helmikuuta 1807, jossa hänet ylennettiin osoittamastaan taidosta kenraaliluutnantiksi. Vuonna 1808 hän komensi joukkoja Ruotsia vastaan Suomessa, ja eteni 1809 jäätyneen Pohjanlahden yli valloittaen Uumajan. Hän toimi Suomen kenraalikuvernöörinä 1809–1810. Vuonna 1810 hänet nimitettiin sotaministeriksi, jossa virassa hän toimi vuoteen 1813.
Vuonna 1812 komensi yhtä Napoleonia vastaan taistelleista armeijoista. Barclay ehdotti poltetun maan taktiikkaa ja vihollisen vetämistä pitkälle omalle alueelle. Venäläiset vastustivat ulkomaalaisen asettamista ylipäälliköksi, ja Barclayn joukkojen taisteltua Napoleonia vastaan Smolenskissa 17–18. elokuuta 1812 ja hävittyä, hänet erotettiin ja johtoon asetettiin Kutuzov.
Barclay osallistui Borodinon taisteluun 7. syyskuuta 1812, mutta jätti armeijan pian sen jälkeen. Hänen kunniansa palautettiin 1813 ja hänet otettiin jälleen armeijaan ja hän otti osaa taisteluihin Saksassa. Bautzen taistelun 21. toukokuuta 1813 jälkeen hänet asetettiin jälleen ylipäälliköksi, jona hän osallistui Dresdenin taisteluun 26.–27. elokuuta 1813, Kulmin taisteluun 29.-30. elokuuta ja Leipzigin taisteluun 16.–19. lokakuuta 1813. Viimeisestä taistelusta hän sai kreivin arvonimen.
Barclay osallistui Ranskan valtaukseen 1814 ja Pariisissa hän sai sotamarsalkan arvon. 1815 hän oli jälleen ylipäällikkönä Ranskan valtauksessa, ja korotettiin ruhtinaaksi Napoleonin viimein kukistuessa.
Barclay kuoli Königsbergissa Itä-Preussissa 26. toukokuuta (vanhaa lukua 4. toukokuuta) 1818. Hänellä oli yksi poika, joka kuitenkin v 1871 kuoli jälkeläisittä. Sotamarsalkan sisaren tyttärenpoika tuli tällöin adoptoiduksi perimään ruhtinassuvun, sen tittelit ja nimen, ja siksi jatkui Barclay de Tolly Weymarnina.
Hän on haudattu Etelä-Viron Jõgevesteen.


Fabian Steinheil.
Fabian Gotthard von Steinheil (, 14. lokakuuta 1762 Haapsalu, Viron kuvernementti – 23. helmikuuta 1831 Helsinki) oli venäläinen kenraali, joka toimi Suomen kenraalikuvernöörinä vuosina 1810–1824.
Steinheil syntyi baltiansaksalaiseen perheeseen Venäjän keisarikunnan Viron kuvernementissa ja hänestä tuli keisarikunnan armeijan luutnantti 1782. Hän otti osaa an Suomessa 1788-1790 ja johti linnoitustöitä Vanhassa Suomessa 1791–1792, jonka jälkeen hän kartoitti Vanhan Suomen aluetta.
Hänet ylennettiin kenraalimajuriksi 1789, ja hän otti osaa taisteluihin Puolassa 1805 sekä Puolassa ja Preussissa 1806–1807. Hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi 1807. Suomen sodassa 1809 hän komensi venäläisjoukkoja Ahvenanmaalla.
Steinheil nimitettiin Suomen kenraalikuvernööriksi 1810. Hän oli pidetty, ja sai 1812 kreivin arvon Suomen ritarihuoneessa. Vuonna 1813 hän otti osaa sotaan Napoleonia vastaan Kuurinmaalla ja Liivinmaalla. Steinheil ylennettiin täydeksi kenraaliksi 1819. Kenraalikuvernööriksi nimitetyn Gustaf Mauritz Armfeltin kuoltua Steinheil palasi virkaan ja toimi asemassa maaliskuuhun 1824.
Steinheil omisti Meilahden kartanon Helsingissä, jossa hän kuoli 1831.


Fredrik Vilhelm von Berg.
Friedrich Wilhelm Rembert von Berg (; 26. toukokuuta (J: 15. toukokuuta) 1790 Sangaste – 18. tammikuuta (J: 6. tammikuuta) 1874 Pietari) oli venäläinen kenraalisotamarsalkka, joka toimi Suomen kenraalikuvernöörinä 1855-1861.
Von Berg syntyi Sangasten linnassa Liivinmaalla nykyisen Viron alueella baltiansaksalaiseen aatelisperheeseen. Hän opiskeli Tartossa ja liittyi Venäjän keisarilliseen armeijaan 1812. Hän komensi joukkoja Puolassa 1831 ja Krimin sodassa 1854.
Berg toimi Suomen kenraalikuvernöörinä 1855–1861. Berg oli myös Helsingin yliopiston varakansleri. Maaliskuussa 1863 hän palasi jälleen sotatoimiin kukistamaan uutta Puolan kapinaa. Hän oli Puolan käskynhaltijana 1863–1874. Keisari ylensi hänet kreiviksi vuonna 1856, ja hänet kirjattiin vuonna 1857 adoptoituine veljenpoikineen Suomen ritarihuoneen jäseneksi kreivillisenä sukuna n:o 11. Samalla hän luopui saksalaisperäisen von-liitteen käytöstä. Vuonna 1866 hänet ylennettiin kenraalisotamarsalkaksi.


Aineenvaihdunta.
Aineenvaihdunta eli metabolia on biologinen prosessi, jossa ravintoaineita muokataan, jotta saataisiin energiaa ja rakennusaineita solun tai eliön käyttöön. Metabolisia prosesseja on kahdenlaisia: anabolisia ja katabolisia. Anabolisissa prosesseissa rakennetaan monimutkaisempia molekyylejä yksinkertaisista rakennusaineista (esimerkiksi yhteyttäminen on anabolinen prosessi). Katabolisissa prosesseissa monimutkaisemmat yhdisteet hajotetaan pienemmiksi, jolloin vapautuu energiaa (esimerkiksi soluhengityksessä). Tästä energiasta solut tarvitsevat osan elintoimintoihinsa. Jäljelle jäävän osan eliö voi hyödyntää esimerkiksi kasvuun tai liikuntaan.
Aineenvaihduntaa säätelevät monet aktivaattorit, esimerkiksi kasvutekijät, hormonit, vitamiinit ja hivenaineet. Aineiden vaihtuminen eliön ja ympäristön välillä, siis eritteiden poistuminen, hengitys ja ravinnon otto ulkopuolelta, ovat edellytyksenä eliön sisäiselle aineenvaihdunnalle.
Aineenvaihdunta voidaan jakaa kahteen luokkaan: primaarimetaboliaan ja sekundaarimetaboliaan. Tässä jaossa tarkastellaan sitä, miten tarpeellisia metaboliassa tuotetut yhdisteet ovat organismin hengissä pysymisen kannalta: primaarimetaboliaan kuuluvat kaikki tärkeät elintoiminnot, kuten tärkeiden rakenneosien ja energian tuotanto, kasveilla yhteyttäminen, soluhengitys jne., ja sekundaarimetaboliaan sellaiset toiminnot, joilla ei ole suoraa vaikutusta organismin hengissä pysymiseen, kuten erilaisten myrkkyjen ja väriaineiden tuotanto.
Tärkeimpiä elintoimintoja ylläpitää perusaineenvaihdunta. Siihen kuuluvat keuhkojen ja sydämen toiminta, kemiallisten yhdisteiden eristys ja synteesit, sekä ionien siirto solukalvojen läpi. Vuorokautisesta kokonaisenergiankulutuksesta 65-75 prosenttia on perusaineenvaihduntaa. Miehillä keskimäärin siis 4,2 kJ/min ja naisilla 3,8 kJ/min. Perusaineenvaihdunta koostuu aivojen (21 %), lihasten (22 %), maksan (18 %), munuaisten (6 %), sydämen (12 %) ja muiden kudosten (21 %) energiankulutuksesta. Sen suuruuteen vaikuttaa sukupuolen lisäksi ikä, kehon tyyppi ja koostumus, paasto, lämpötila ja laihduttaminen.
Anabolinen eli uusia rakenteita muodostava tila vallitsee elimistössä tyypillisesti ruokailun jälkeen, kun ravintoaineita on runsaasti saatavilla. Kun ruokailusta kuluu enemmän aikaa ja ravintoaineiden saatavuus ruoansulatuskanavan kautta heikkenee, painopiste siirtyy katabolisten reaktioiden puolelle, jotta turvattaisiin esim. riittävän korkea glukoosipitoisuus verenkierrossa. Anabolinen ja katabolinen tila siis vuorottelevat elimistössä, ja aineenvaihdunnan nettovaikutus (se onko kokonaistilanne anabolinen vai katabolinen) riippuu yksilön iästä ja elämäntilanteesta. Anabolinen tila on tyypillisesti vallalla kasvuvaiheessa olevilla henkilöillä, mutta myös voimakkaan fyysisen harjoittelun alaisena olevat sekä sairauksista toipuvat henkilöt ovat yleensä pitkäkestoisessa anabolisessa tilassa. Katabolinen tila sen sijaan vallitsee useimmilla ikääntyneillä henkilöillä, sillä vanhenemiseen liittyy luontaisesti lihasmassan pieneneminen. Samaten erittäin vähäisessä fyysisessä rasituksessa, kuten pysyvässä vuodelevossa olevilla henkilöillä aineenvaihdunta on tyypillisesti painottunut kataboliaan.


Risto Jarva.
Risto Antero Jarva (15. heinäkuuta 1934 Helsinki – 16. joulukuuta 1977 Helsinki) oli suomalainen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja. Jarvan elokuvien lähtökohtana oli useimmiten jonkin ajankohtaisen ongelman tai ongelmaryhmän, sosiaalisen tilanteen, myytin tai kliseen kartoitus, joka tapahtui joko fiktiivisen tai dokumentaarisen rakenteen tai niiden muodostamien kombinaatioiden avulla. Jarva toimi elokuvan taiteilijaprofessorina vuosina 1970–1975.
Ensimmäiset ohjaustyöt.
Risto Jarva oli koulutukseltaan kemisti-insinööri. Opiskeluaikanaan hän harrasti valokuvausta. Elokuvan pariin hän tuli teekkarien elokuvakerhon Montaasin kautta. Sen parissa harrastettiin paitsi elokuvien katselemista, myös valmistettiin omia lyhytelokuvia ja paneuduttiin laajalti elokuvan teoreettisiin lähtökohtiin. Elokuvakerho Montaasin piirissä syntyikin Jarvan ensimmäinen ohjaustyö "Työtä Ylioppilasteatterissa" (1961), joka yhdessä Maunu Kurkvaaran "Pikkuisen" kanssa sai ensimmäisenä lyhytelokuvana Valtion elokuvapalkinnon.
Ensimmäiset pitkät elokuvansa Jarva ohjasi yhteistyönä, "Yön vai päivän" (1962) Jaakko Pakkasvirran kanssa ja "X-paronin" (1964) Spede Pasasen ja Pakkasvirran kanssa. Ryhmätyöskentely oli Jarvalle myöhemminkin ominainen työtapa, joskin lähinnä ideointi- ja käsikirjoitusvaiheissa, ohjaustyöstä hän kantoi vastuun itse.
Filminorin muodostuminen.
Jarva ja hänen ympärilleen elokuvayhtiö Filminoriin kerääntynyt työryhmä (Jaakko Pakkasvirta, Peter von Bagh, Pertti Maisala, Jussi Kylätasku, Antti Peippo, Lasse Naukkarinen, Timo Linnasalo, Matti Kuortti, Kullervo Kukkasjärvi) toivat suomalaiseen elokuvaan kriittisesti yhteiskuntatietoisen suuntauksen. Valittu linja näkyi paitsi Filminorin tuottamissa näytelmäelokuvissa, myös Postipankin (silloinen Postisäästöpankki) tilaamissa lyhyissä dokumenttielokuvissa, jotka käsittelivät mm. asumista, kaupunkisuunnittelua, ihmisen ja luonnon suhdetta, saasteongelmia, naisen asemaa ja tietotekniikan tulevaisuudennäkymiä.
Omat ohjaustyöt alkavat.
Jarvan ensimmäistä varsinaista omaa ohjaustyötä "Onnenpeli" (1965) on pidetty uuden suomalaisen elokuvan ensimmäisenä täysipainoisena merkkiteoksena. "Työmiehen päiväkirjaa" (1967) on puolestaan luonnehdittu "ensimmäiseksi työläiselokuvaksi", joka vertautuu ajan hengen ilmentäjänä mm. Hannu Salaman "Juhannustanssit" -romaaniin (1964) tai Arvo Salon, Kalle Holmbergin ja Kaj Chydeniuksen "Lapualaisoopperaan" (1966). Työmiehen päiväkirjan voiman on arvioitu olevan yleisen ja yksityisen taidokkaassa yhdistelyssä. Elokuvan päähenkilöt Ritva (Elina Salo) ja Juhani (Paul Osipow) ovat toisaalta tyypillisiä luokkayhteiskuntaa edustavia symbolihahmoja, toisaalta aitoja yksilöitä. Työmiehen päiväkirja myös muistutti, kuinka vuoden 1918 tapahtumat sekä talvi- ja jatkosota olivat monilla tasoilla edelleen läsnä kansalaisten alitajunnassa.
Jarvan seuraava elokuva "Ruusujen aika" (1969) ajoittui 2000-luvun alkuun ja oli kunnianhimoinen yritys rakentaa siltaa tulevaisuuteen niistä tekijöistä käsin, jotka olivat olemassa tuolloisessa yhteiskunnassa. Samalla tavoin sisäistetty, aiheen omista rakenteista lähtenyt hahmotus oli Jarvan seuraava elokuva "Bensaa suonissa" (1970) - kuvaus ralliautoilusta, autokulttuurista sekä auton riivaamasta ihmisestä. Näkemyksessään auton ja autokulttuurin orjuuttamasta yhteiskunnasta Jarva ajautui varsin lähelle Jean-Luc Godard in visioita elokuvassa "Viikonloppu" (1967).
1970-luku.
"Kun taivas putoaa" -elokuva (1972) tarkasteli puolestaan skandaalilehdistön toimintaa toimittajan ja hänen uhrinsa näkökulmista. Roskalehden toimittajan sanojen ja tekojen välinen ristiriita kasvaa häkellyttäviin mittoihin. Oikeuttavatko korkeat päämäärät alhaiset teot, kysyy Jarva, ja jättää kysymyksen katselijoidensa pohdittavaksi. "Yhden miehen sota" (1973) oli taas lähestulkoon inhorealistinen kuvaus kaivinkoneyrittäjän tylystä arjesta, työyhteisön, perheen ja muun elämänpiirin toisilleen asettamista ristiriitaisista vaatimuksista.
"Mies joka ei osannut sanoa ei" (1975) käynnisti Jarvan uralla täysin uuden, komedialähtöisen suuntauksen, joka syveni filosofis-eettisten pohdiskelujen suuntaan elokuvien "Loma" (1976) ja etenkin "Jäniksen vuosi" (1977) myötä. Nämä elokuvat, joiden pääosia esitti Antti Litja, olivat kohtuullisia menestyksiä myös taloudellisesti.
Kuolema.
Jarva kuoli auto-onnettomuudessa palatessaan "Jäniksen vuosi" -elokuvan kutsuvierasnäytöksestä 16. joulukuuta 1977. Jarvaa kuljettanut taksi murskaantui kuorma-auton alle Helsingin Kuusisaaressa. Myös taksinkuljettaja menehtyi. Onnettomuushetkellä keliolosuhteet olivat erittäin liukkaat.
Lyhytelokuvat.
Risto Jarva toimi lisäksi käsikirjoittajana elokuvissa "Lapsen oikeudet" (ohjaus Jaakko Pakkasvirta, 1970), "Kromi" (Kullervo Kukkasjärvi, 1971) ja "Kemira – kemian teollisuutta" (Kukkasjärvi, 1974) ja leikkaajana elokuvissa "Suomalainen pöydänkattaja" (Antti Peippo, 1973) ja "Sporting Finland" (Matti Kuortti, 1974).


Määräala.
Määräala tarkoittaa kiinteistön rajoiltaan määrättyä aluetta. Määräala voidaan erottaa omaksi kiinteistökseen lohkomalla. Lohkomisen tuloksena syntyvää uutta kiinteistöä kutsutaan "lohkokiinteistöksi", lohkottavaa kiinteistöä "emäkiinteistöksi" sekä emäkiinteistön jäljelle jäävää osaa "kantakiinteistöksi".
Tavallisesti määräala syntyy, kun emäkiinteistön omistaja luovuttaa alueen kiinteistöstään ulkopuoliselle. Määräalan vaihdantaan sovelletaan samoja oikeussääntöjä kuin varsinaisen kiinteistön kauppaan. Määräalalle on siksi haettava lainhuutoa samoin edellytyksin kuin kiinteistöllekin. Määräalan lohkominen tulee viran puolesta vireille, kun määräalalle myönnetään lainhuuto.


Bensiini.
Bensiini (arkikielessä "bensa") on satojen eri hiilivetyjen seos, jota käytetään pääasiassa autojen, mutta myös liikuteltavien työkalujen, kuten ruohonleikkureiden ja moottorisahojen voimanlähteinä käytettävissä polttomoottoreissa polttoaineena sekä uutos- ja liuotinaineena kemianteollisuudessa.
Bensiinin tiheys on noin 0,75 kg/l ja lämpöarvo noin 43 MJ/kg (n. 9 kWh/l). Tyypillisesti tiheyden ja lämpöarvon vaihteluväli on pieni eri tavoilla valmistettujen bensiinien välillä.
Bensiinin energiasisältö on huomattavan suuri verrattuna esimerkiksi litiumioniakkuihin, joiden energiasisältö on 540–720 kJ/kg. Bensiini sisältää yli 50 kertaa enemmän energiaa painokiloa kohden kuin parhaat ladattavat akut ja yli 16 kertaa enemmän kuin parhaat paristot. Vaikka polttomoottorissa saadaan bensiinin sisältämästä energiasta käyttövoimaksi vain 20–35 %, silti teho-painosuhde tekee bensiinistä, dieselöljystä ja polttomoottorista ylivoimaisen nykyisiin akkuun ja sähkömoottoriin verrattuna suurelle osalle liikkuvaa kalustoa. Polttomoottorit ovat kuitenkin väistymässä osasta liikkuvaa kalustoa joko siksi, että kokonaisenergiatarve lataus- tai tankkausvälillä on pieni (kuten esimerkiksi skootteri) tai pakokaasupäästöjen vuoksi (esimerkiksi sisätiloissa käytettävät trukit). Bensiinin saatavuuden ennustetaan myös huonontuvan lähivuosikymmeninä.
Bensiinin kemialliset ominaisuudet.
Bensiinin pääkomponentteja ovat 4–10 hiiliatomia sisältävät hiilivedyt.
Suomessa moottoribensiinin bentseenipitoisuus saa olla korkeintaan 5 %. Bensiinissä ei saa olla juuri lainkaan rikkiyhdisteitä, jotka aiheuttavat moottorin syöpymistä. Rikki poistetaan öljystä katalyyttisesti.
Raakaöljystä tislaamalla saadun, nykyaikaisille polttomoottoreille kelpaamattoman, kevytbensiinin oktaanilukua voidaan parantaa reformoimalla. Reformointi on katalyyttinen prosessi, jossa lämmön ja katalyytin vaikutuksesta bensiinissä olevien hiilivetyjen rakenne muuttuu siten, että tapahtuu dehydrautumista, syklisoitumista ja isomeroitumista. Aikaisemmin oktaanilukua kohotettiin tetraetyylilyijy-yhdisteellä, mutta katalysaattoriautojen myötä ja ympäristön saastumisen pelon vuoksi lyijyn käytöstä on luovuttu. Nykyisin oktaanilukua lisätään ns. oksy­ge­naat­eilla, jotka myös edistävät palamista. Vuosituhannen vaihteessa yleisin oksygenaatti oli MTBE (metyyli-tert-butyylieetteri). Nykyisin maaliikenteen bensiinissä käytetään etanolia sekä oktaaniluvun korottamiseksi että palamistuloksen parantamiseksi. Ilmailussa käytetään edelleen pieniä määriä lyijyä.
Bensiini on myös erittäin tulenarkaa, sillä sen leimahduspiste on −40 °C. Leimahduspiste on alin lämpötila, jossa haihtunut höyry saattaa syttyä kipinästä. Haihtumiseen taas vaikuttaa bensiinin höyrynpaine, joten on olemassa kesä- ja talvilaatuja.
Toisaalta bensiinin syttymisherkkyyttä liioitellaan; bensiini syttyy pelkästä kuumuudesta vasta yli 400 °C lämpötilassa.
Bensiininkäytön kasvihuonekaasupäästöt.
Suomessa jalostetun bensiinin käytöstä syntyy katalysaattorilla varustetulla henkilöautolla ajettaessa yhteensä noin 2,85 kg/litra ilmastonmuutosta kiihdyttäviä kasvihuonekaasupäästöjä. Moottorissa syntyvien hiilidioksidipäästöjen osuus on 2,35 kg/litra. Katalysaattorissa syntyvän typpioksiduulin osuus on noin 0,115 ekvivalenttikiloa/litra. Jalostuksen ja kuljetusten osuus on 0,38 kg ekvivalenttikiloiksi muunnettuja kasvihuonekaasupäästöjä/litra.
Lentobensiini.
Lentobensiiniä käytetään ilmailun bensiinimoottoreissa, lähinnä pienkoneiden polttoaineena. Yleisin lentobensiinilaatu on 100-oktaaninen 100 LL (”low lead”, vähälyijyinen), ja voi sisältää lyijy-yhdisteitä niiden sisältämän lyijyn määrällä mitaten enintään 0,56 grammaa litrassa. Suurempien lentokoneiden ja helikoptereiden suihku- ja potkuriturbiinimoottorit, kuten myös pienkoneiden dieselmoottorit, käyttävät polttoaineena lentopetrolia.


Vangin dilemma.
Vangin dilemma on yksi tavallisimpia peliteorian käsittelemiä valintatilanteita. Sen kehittivät Merrill Flood ja Melvin Dresher vuonna 1950 toimiessaan Rand Corporationissa. Tosin he eivät puhuneet tästä pelistä sen nykyisellä nimellä, vaan kutsuivat sitä yksinkertaisesti peliteoriaksi. Pelin kansantajuisti Vangin dilemmaksi Albert Tucker.
Kaksi henkilöä ovat tehneet rikoksen ja jääneet siitä kiinni, joten heitä uhkaa vankeustuomio. He kuitenkin ovat sopineet yhteisen tavan toimia: olla puhumatta kuulustelijoille mitään. Kuulustelujen alettua vangit eivät pysty kommunikoimaan keskenään. Kuulustelijat tarjoavat vasikoijalle hyvitystä ja uhkaavat hiljaisena pysyvää kovalla tuomiolla. Jos molemmat pysyvät hiljaa, kumpikin saa vuoden tuomion. Jos molemmat vasikoivat, kumpikin saa kolmen vuoden tuomion. Jos vain toinen vasikoi, hän pääsee vapaaksi ja vaiti pysynyt saa kymmenen vuoden tuomion.
Pulma on siinä, että mitä tahansa toinen valitseekin, itselle parempi vaihtoehto on valita vasikointi. Yhteisen edun mukaista olisi kuitenkin molempien vaieta. Jos vanki A on vaiennut kuten sovittu, B saa vaikenemalla vuoden tuomion, kun vasikoimalla pääsee vapaaksi. Jos A on vasikoinut, B saa vaikenemalla 10 vuoden tuomion ja vasikoimalla vain kolme. Tavallisesti itsekäs ja omaa etua ajatteleva valitsisi siis sooloilun ja varmistaisi lyhyemmän vankilatuomion mieluummin, kuin jos olisi vaiti toisen tunnustaessa. Kuitenkin yhteistuloksena tämä on huonompi kuin yhteistyöllä saavutettu tulos. Tämä on ongelman ydin.
Tapauksesta tekee siis dilemman se, että dominoiva ratkaisu, jossa molemmat tunnustavat, on pareto-inferiorinen. Tämä tarkoittaa, että ratkaisu on vankien yhteenlasketun kokonaishyödyn kannalta heikompi vaihtoehto kuin ratkaisu, jossa molemmat vaikenevat.
Jos vankien välillä on vakaa luottamus ja aikomus toimia yhdessä, pelin summatulos (kummankin vangin yhteenlaskettu tuomio) on paras mahdollinen: kumpikin saavat vuoden tuomion. Peliteorian mukaan tämä tilanne ei toteudu, mikäli peli pelataan vain kerran.
Vangin dilemman strategian piirteet tulevat esiin vasta toistuvalla vangin dilemmalla, jossa peliä pelataan toistuvasti saman kumppanin kanssa.


Kasvipatologia.
Kasvipatologia on oppi kasvitaudeista. Niitä aiheuttavat sekä bioottiset että abioottiset tekijät. Bioottisiin tekijöihin kuuluvat loiskasvit, sienet, bakteerit, virukset ja viroidit. Sen sijaan eläinten aiheuttamia tuhoja ei lasketa kasvipatologiaan. Abioottisia tekijöitä ovat muun muassa ravinnepuutokset. Suomessa kasvipatologiaa voi opiskella vain Helsingin yliopiston soveltavan biologian laitoksella.


Preussi.
Preussi (, liettuaksi "Prūsija") tarkoitti alkujaan Itämeren rannikolla sijainnutta aluetta, johon kuului osia nykyisestä Saksasta ja Puolasta sekä Venäjälle kuuluva Kaliningradin alue.
Nimi Preussi viittaa muinaispreussilaisiin, Baltiassa asuneisiin ihmisiin jotka olivat sukua latvialaisille ja liettualaisille. 1200-luvulla saksalaiset ristiretkeilijät valloittivat ”Vanhan Preussin”. Vuonna 1308 nämä ristiretkeläiset valloittivat aiemmin Puolalle kuuluneen alueen Pomeralian. Tälle alueelle alkoi muuttaa saksalaisia, ja kulttuurin saksalaistuminen oli hyvin selvää koko alueella lukuunottamatta eteläosia, jotka olivat puolalaistuneet. Vuonna 1466 alue jaettiin kahteen osaan, mutta vuodesta 1618 lähtien Itä-Preussilla oli yhteinen hallitsija Brandenburgin vaaliruhtinaskunnan kanssa, ja vuodesta 1701 lähtien nämä alueet yhdessä muodostivat Preussin kuningaskunnan. 1700-luvun lopulta lähtien suuresti laajentunut Preussi hallitsi Pohjois-Saksaa poliittisesti ja taloudellisesti ja oli väkiluvultaan alueen suurin valtio. Saksan yhdistyttyä 1871 Preussi oli Saksan keisarikunnan suurin ja vaikutusvaltaisin liittomaa (saks. Bundesland, eli osavaltio).
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Preussista tuli osa Weimarin tasavaltaa osavaltiona. Se tosin menetti asemansa 1932 ja joutui "de facto" natsivallan alle 1933 ja liittoutuneiden valloittamaksi 1945. Toisen maailmansodan jälkeen Preussi jaettiin Puolan, Neuvostoliiton ja molempien Saksojen kesken, minkä jälkeen Preussi on ollut vain historiallinen, maantieteellinen ja jopa kulttuurillinen alue.
Historia.
Preussin kuninkaiden vaakuna vuodesta 1873 lähtien.
Preussin nimi juontaa juurensa Itämeren kaakkoiskolkassa eläneestä samannimisestä baltialaisesta heimosta ja heidän puhumastaan muinaispreussin kielestä. Muinaispreussilaiset kukisti vuonna 1283 saksalainen ritarikunta, joka valloitti maan. Alueelle alkoi muuttaa saksalaisia uudisasukkaita. Preussilaisten saksalaiset nujertajat alkoivat sitten käyttää itsestään nimitystä preussilainen.
Länsi-Preussi joutui Puolalle vuonna 1466. Itä-Preussin ritarikunta sai pitää, mutta sekin alistettiin Puolan kuninkaan lääninherruuteen. Suurmestari Albrekt muutti alueensa protestanttiseksi Preussin herttuakunnaksi vuonna 1525. Vuonna 1618 Itä-Preussin peri Brandenburgin vaaliruhtinas Juhana Sigismund Hohenzollern, ja vuonna 1657 (lopullisesti 1660) vaaliruhtinas Fredrik Vilhelm onnistui vapauttamaan Itä-Preussin Puolan lääniherruudesta.
Vuonna 1701 Brandenburgin vaaliruhtinas julistautui Preussin kuninkaaksi. Tällöin muodostettuun Preussin kuningaskuntaan kuuluivat toisistaan erillään sijainneet Brandenburgin alue Berliinin seudulla sekä Itä-Preussi; näistä ensin mainittu oli sitä paitsi edelleen yksi Pyhään Saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan kuuluneista valtioista.
Preussin ensimmäisen kuninkaan seuraaja, vuosina 1713–1740 hallinnut Fredrik Vilhelm I pani kuntoon sotalaitoksen ja valtion raha-asiat ja valloitti Ruotsilta osan Etu-Pommeria. Hänen seuraajansa Fredrik II Suuren hallitusaikana (1740–1786) Preussi kohosi suurvallaksi. Itävallan perimyssodassa se valloitti Sleesian ja puolustautui seitsenvuotisessa sodassa 1756–1763 menestyksellisesti ylivoimaa vastaan. Puolan ensimmäisessä jaossa vuonna 1772 Preussi sai Brandenburgin ja Itä-Preussin välissä sijainneen, siihen saakka Puolalle kuuluneen Länsi-Preussin (suunnilleen saman alueen, joka paljon myöhemmin, vuosina 1919–1939, tunnettiin Puolan käytävänä), minkä jälkeen valtion alue muodosti yhtenäisen kokonaisuuden. Seuraavissa jaoissa aikana (1786–1797) Preussi sai vielä laajoja alueita.
Oltuaan ensin puolueeton Fredrik Vilhelm III (1797–1840) julisti vuonna 1806 Ranskaa vastaan sodan, jossa Preussi kärsi tappiot Jenan ja Auerstädtin taisteluissa. Tämän jälkeen Napoleon marssi Berliiniin. Tilsitin rauhassa 1807 Preussi luovutti Elben länsipuoliset alueet sekä Puolan toisessa (1793) ja kolmannessa jaossa (1795) hankkimansa alueet. Tappion jälkeen sotalaitos uudistettiin, maaorjuus lakkautettiin ja kunnallinen itsehallinto perustettiin. Uudistustyö, jonka johdossa olivat von Stein, von Scharnhorst ja von Gneisenau, sai yhdessä Fichten isänmaallisen herätystoiminnan kanssa aikaan kansallisen innostuksen ja voimakkaan vapauden vaatimuksen, joka levisi Preussista koko Saksaan. Vuonna 1813 Blücherin komentama Preussin armeija johtikin saksalaisten sotaa Napoleonia vastaan. Wienin kongressin jälkeen Preussi liittyi Pyhään Allianssiin.
aikana vuonna 1848 Ranskassa puhkesi helmikuun vallankumous, joka johti levottomuuksiin myös Berliinissä. Vasta 1850 kuningas sääti Preussille perustuslain. hallitsijakausi (1861–1888) alkoi vapaamielisenä, mutta kuningas joutui pian kiistaan valtiopäivien kanssa, jotka eivät myöntäneet varoja armeijan uudistamiseen. Kuningas otti pääministerikseen Otto von Bismarckin, joka hankki siihen varat ilman edustajakamarin suostumusta, koska hän pyrki yhdistämään Saksan Preussin johdolla. Vuonna 1864 Preussi liittoutui Itävallan kanssa Tanskaa vastaan, joka sodassa menetti Lauenburgin, Slesvigin ja Holsteinin. Saaliista syntyi voittajien kesken sota 1866. Itävallan oli Prahan rauhassa 1866 erottava Saksan liitosta ja suostuttava siihen, että Slesvig ja Holstein sekä Itävaltaa sodassa auttaneet Hannoverin kuningaskunta, Hessen-Kasselin vaaliruhtinaskunta, Nassau ja Frankfurt am Main liitettiin Preussiin.
Mainin pohjoispuoliset valtiot yhtyivät Preussin johtamaksi Pohjois-Saksan liitoksi, ja Preussi teki Etelä-Saksan valtioiden kanssa puolustus- ja hyökkäysliiton. Ranskan–Preussin sodassa 1870–1871 sekä Etelä- että Pohjois-Saksan valtiot yhtyivät Preussin johtamaksi liittoumaksi, ja sodan jälkeen ne yhdistyivät Saksan valtakunnaksi. Preussin kuninkaasta Vilhelm I:stä tuli Saksan keisari. Preussilla oli Saksan keisarikunnassa muita osavaltioita voimakkaampi asema: hallitsija esiintyi arvonimellä ”Saksan keisari ja Preussin kuningas”, Saksan valtakunnankansleri oli pääsääntöisesti samalla myös Preussin pääministeri, ja valtakunnan hallinto hoidettiin Preussin ministeriöiden kautta. Vuoteen 1918 saakka, jolloin Preussista tuli tasavalta, se oli verraten vanhoillisesti hallittu valtio.
1918 viimeinen Saksan keisari ja Preussin kuningas Vilhelm II luopui kruunusta, ja Preussista tehtiin tasavalta. Versailles’n rauhassa 1919 Saksa menetti uudestaan itsenäistyneelle Puolalle osan Preussin alueesta, josta muodostettiin Puolan käytävä. Se jakoi Saksan ja samalla Preussin alueen kahtia erottaen Itä-Preussin muusta Saksasta. Kansallissosialistit saivat 1933 vallan Preussissa, ja sen pääministeriksi nimitettiin Hermann Göring.
Vuonna 1945 neuvostojoukot miehittivät koko Itä- ja Keski-Saksan (mukaan lukien Berliinin). Oder–Neisse-linjan itäpuolelle jääneet alueet, Sleesia, Pommeri, Itä-Brandenburg ja Itä-Preussi (lukuun ottamatta pohjoisinta osaa) jäivät Puolalle. Königsberg (nykyisin Kaliningrad) siirtyi Neuvostoliiton hallintaan, ja nykyään alue on erillään emämaastaan Venäjästä. Arviolta kymmenen miljoonaa saksalaista pakeni tai karkotettiin näiltä alueilta saksalaisten joukkomuuton aikana. Liittoutuneiden valvontakomissio lakkautti 1947 Preussin valtion ja pilkkoi sen alueen osavaltioiksi. Yhtenä syynä Preussin nimen hävittämiseen kartalta oli se, että Preussin valtio oli monien mielestä muodostunut saksalaisen militarismin vertauskuvaksi.


Elfriede Jelinek.
Elfriede Jelinek (s. 20. lokakuuta 1946 Mürzzuschlag, Steiermark) on itävaltalainen kirjailija, isänsä puolelta juutalais-tšekkiläistä syntyperää. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2004.
Jelinekin näytelmistä "Clara S" on esitetty myös Suomessa. Jelinekin teoksia on suomentanut Jukka-Pekka Pajunen: romaanin "Pianonsoittaja" ("Klavierspielerin") vuonna 2005 sekä romaanin "Halu" ("Lust") vuonna 2008.
Jelinekin muita teoksia ovat muun muassa vuonna 1967 julkaistu runoteos "Lisas Schatten", romaani "Wir sind lockvögel, baby!" (1970), "Die Ausgesperrten" (1980), "Die Liebhaberinnen" (1975), näytelmä "Bambiland" (2003) sekä omaelämäkerrallinen romaani "Die Klavierspielerin" (1983), josta Michael Haneke ohjasi elokuvan "Pianonopettaja" (2001).


Taajuusmuuttaja.
Taajuusmuuttaja (taajuudenmuuttaja, invertteri, moottorivaihtosuuntaaja, taajuudenmuutin) on sähkölaite, joka kytketään kahden erillisen sähköverkon välille. Sähköverkkojen jännitteen taajuus ja amplitudi voivat poiketa toisistaan. Yleisin käyttökohde on kytkeä taajuusmuuttaja sähkömoottorin tai -generaattorin ja valtakunnallisen sähköverkon väliin. Tällöin taajuusmuuttaja on osa moottori- tai generaattorikäyttöä, missä se vastaa moottorin tai generaattorin ohjauksesta. Sähkömoottorikäyttö käsittää sähköverkon, sähkömoottorin sekä tarvittavan ohjauslaitteiston.
Moottorikäytössä taajuusmuuttajaa käyttämällä sähkömoottori saadaan pyörimään prosessin tarpeen mukaisella nopeudella, jolloin moottorilla suoritettava prosessi tehostuu usein huomattavasti. Jos sähkömoottori kytketään suoraan sähköverkkoon, moottori pyörii verkon taajuuden määräämällä nopeudella. Jos taajuusmuuttajaa ei käytetä, prosessin säädössä on käytettävä muita apukeinoja, esimerkiksi vaihteistoja tai puhallin- ja pumppukäytöissä kuristimia. Taajuusmuuttajan avulla päästään portaattomaan säätöön moottorille syötettävää taajuutta muuttamalla.
Yhtenä suurimpana etuna taajuusmuuttajan käytössä on energian säästö, kun moottoria käytetään aina prosessin tarpeen mukaisella nopeudella. Energian säästö on erityisesti huomattava pumppu- ja puhallinkäytössä, joissa energian tarve pienenee suhteessa nopeuden kolmanteen potenssiin. Taajuusmuuttajalla aikaansaatu säästö on merkittävää myös tilanteissa, joissa kanavassa virtaavan nesteen tai kaasun virtausta muuten säädeltäisiin kuristamalla. Monissa pumpuissa säästöt ovat yli 50 % ja tämä merkitsee suurilla pumppaustehoilla myös suurta rahasäästöä. Taajuusmuuttajien käyttö lisääntyykin voimakkaasti juuri tästä syystä. Taajuusmuuttajan lisäetuina saavutetaan sähköverkon ja käyttölaitteistojen rasitusten pieneneminen (esimerkiksi kiihdytys- ja hidastustilanteet).
Taajuusmuuttajia voidaan käyttää monissa teollisuuden sovelluksissa, joissa on käytössä vaihtosähkömoottoreita. Tyypillisimpiä sovelluksia ovat pumppu- ja puhallinkäytöt, hissit, kuljettimet, paperikoneiden voimansiirrot sekä yleisesti kaikki vaihtosähköpohjaiseen voimansiirtoon perustuvat laitteistot kuten esimerkiksi laivojen potkurikäytöt,sähköautot ja hybridiautot sekä tuulivoimalat.
Taajuusmuuttajien tehoalue ulottuu pienjännitteellä (400-690 V) muutamista wateista aina useisiin megawatteihin.
Teoriaa.
Taajuusmuuttajalla muokataan kiinteätaajuisesta ja -amplitudisesta vaihtosähkösyöttöverkosta vaihtosähkömoottorille haluttu syöttötaajuus ja -jännite. Säätämällä moottorin syöttötaajuutta ja -jännitettä voidaan moottorin pyörimisnopeus ja sen tuottama vääntömomentti ohjata halutuiksi. Osalla taajuusmuuttajista voidaan myös ohjata millä tahansa nopeudella pyörivästä generaattorista tuleva teho kiinteätaajuiseen syöttöverkkoon.
Yleisin taajuusmuuttajatyyppi on toimintaperiaatteeltaan kolmivaiheinen, sisältäen tasasuuntaajan, suodatus- ja kapasitanssipiirin, joka samalla toimii sähköenergian välivarastona sekä vaihtosuuntaajan. Ensimmäiseksi syöttötaajuus tasasuunnataan tarvittavaa tehoa vastaavalla, esimerkiksi diodi- tai tyristorisillalla tasajännitteeksi. Transistori ei voi korvata tyristoria tasasuuntauksessa, koska transistorin napaisuutta ei voida muuttaa. Tyristorilla voidaan tehdä osavaihetasasuuntausta säätämällä tyristorin syttymispistettä ja näin säätää esimerkiksi tehoa tasasuuntausvaiheessa. Tasasuuntaus saattaa aiheuttaa häiriöitä ja häviöitä syöttöverkkoon esimerkiksi loistehon vuoksi. Syöttöverkkoa suojataan tavallisesti kuristinyhdistelmillä. Tasasuunnatun sähkötehon suodatus tapahtuu kuristin ja kondensaattoriyhdistelmillä. Tässä osassa on erityisen tärkeässä roolissa kondensaattori, johon tasasuunnattu sähköteho syötetään ja jonka rooli on myös vakauttaa vaihtosuuntaajan syöttöä.
Vaihtosuuntauksessa käytetään kytkinkomponentteja, jotka muodostuvat ulostulovaiheiden lukumäärän mukaisesti tyristori- tai nykyisin käytetyimmistä IGBT-transistoripareista. Yksi komponentti kustakin parista johtaa kerrallaan nopeassa tahdissa käyttäen esimerkiksi pulssinleveysmodulaatiota (, PWM). Syntynyt vaihtojännite on muodoltaan pulssileveydeltään vaihtelevaa kanttiaaltoa, mutta ennen ulossyöttöä suodatettu jännite on lähellä sinikäyrää. Toimintaa voidaan kuvata esimerkiksi ajattelemalla, että moottorijohtimet kytketään vuorotellen vakautinkondensaattorin positiiviseen ja negatiiviseen kiskoon taajuudella, joka määräytyy tehokomponentin sytytystiheyden mukaan.
Taajuusmuuttajassa käytettävät tehopuolijohteet eroavat tavallisen elektroniikan käyttämistä komponenteista siinä, että niiden jännite- ja virtakestoisuudet ovat huomattavasti suurempia. Vaihtosuuntauksessa käytettävien kytkinkomponenttien ohjaamiseen tarvittava elektroniikka mitoitetaan muuttajalta vaadittavien ominaisuuksien mukaan. Vaativimmissa taajuusmuuttajissa tämä ohjauselektroniikka on kehitetty varsin pitkälle ja sisältää monipuoliset säätöohjelmistot.
Taajuusmuuttajan etuja on muun muassa pehmeä käynnistys, säädettävät kiihdytys- ja hidastusajat, tarkka nopeus, hyvä kauko-ohjausmahdollisuus, tietokoneliitäntä, yksinkertainen rakenne (ei mekaanisia osia juuri lainkaan), mahdollistaa korkean automaatioasteen sekä alhaiset rakenneosa- ja työkustannukset.
Valmistajat.
Tunnettuja taajuusmuuttajavalmistajia ovat muun muassa Siemens, Danfoss, Mitsubishi, Yaskawa, Omron, Vacon sekä ABB.
Suomessa toimii kaksi maailmanlaajuisesti merkittävää taajuusmuuttajavalmistajaa, ABB ja Vacon. Kansainvälisen monialakonsernin ABB:n taajuusmuuttajavalmistusta on Helsingissä Pitäjänmäellä. Lisäksi Vaasassa pääkonttoriaan pitävä Vacon on viime vuosina voimakkaasti kasvanut suomalaisvalmistaja. Vaconilla on taajuusmuuttajavalmistusta Suomen lisäksi Kiinassa, USA:ssa ja Italiassa.


Mercedes-Benz.
Mercedes-Benz on saksalainen automerkki. Merkin omistaa Daimler-konserni. Mercedes-Benz on ollut ja on edelleen monissa auton teknistä kehitystä koskevissa ratkaisuissa edelläkävijä.
Mercedes-Benz valmistaa henkilö-, paketti-, linja- ja kuorma-autoja.
Historia.
Karl Benz ja Gottlieb Daimler kehittivät nopeakäyntisen moottorin ja auton 1880-luvulla. He alkoivat viedä hanketta eteenpäin ja saivat rahoitusta pankeilta ja yhteistyökumppaneilta. Benz perusti yrityksensä Benz & Cie 1883 ja Daimler yrityksensä Daimler-Motoren-Gesellschaft (DMG) vuonna 1890.
Vuonna 1902 DMG sai kokonaan uuden tuotenimen "Mercedes". Nimi tuli itävaltalaisen liikemiehen Emil Jellinekin tyttären lempinimen mukaan. Mercedes on espanjalainen naisen nimi, joka tarkoittaa arvostusta ja viehkeyttä.
Vuonna 1926 nuo Saksan kaksi johtavaa ja kaksi maailman vanhinta autojen valmistajaa yhdistivät toimintansa, ja Daimler-Benz syntyi. Silloin luotiin uusi tuotemerkki, johon yhdistettiin kummankin jo olemassa olleen tuotemerkin tunnusomaiset piirteet. DMG:lle kuuluva kolmisakarainen tähti ympäröitiin tuotenimellä "Mercedes" ja yhtä kuuluisalla nimellä "Benz", jonka laakeriseppele liitti nämä kaksi nimeä yhteen.
Jo alusta alkaen Mercedes-Benz keskittyi valmistamaan näyttäviä ja ylellisiä autoja. Myös urheiluautot vakiinnuttivat paikkansa Mercedeksen mallistossa. Mercedes on valmistanut klassikoksi muodostuneita autoja, joista tunnetuin lienee lokinsiipinen 300 SL (W198, 1954-57).
1930-luvulla merkki osallistui aktiivisesti Grand Prix -kilpailuihin ja saavutti useita voittoja. Samalla tekninen tietämys kasvoi ja Mercedeksen tähdestä tuli autoalalla tunnettu symboli.
Suomeen ensimmäiset Mercedes-Benzit tulivat viime vuosisadan alussa.
Mallimerkinnät.
Mercedes-Benzien mallimerkinnät ovat asiaan perehtymättömälle hiukan sekavat. Autot jaetaan mallisarjoihin kuten A-sarja ja C-sarja. Mallisarjojen lisäksi jokaisella autolla on tehtaan sisäinen tyyppimerkintä, joka koostuu kirjaimesta ja kolmesta numerosta, esimerkiksi W124 tai R129.
Tyyppimerkintöjen kirjaimet tarkoittavat korimallia: W124 on sedan, C124 on coupe, S124 on farmari, VF124 tai V124 on tehtaalla akseliväliltään pidennetty malli (V124: Lang-mallit, limusiinit; VF124: erikoiskori eli ambulanssit ja ruumisautot), A124 on nelipaikkainen avoauto ja R129 on roadster. 2000-luvulta alkaen ei välttämättä kirjain tarkoita mallia, eikä numerot ratkaise moottorin tilavuutta, esim. vuoden 2001 mallia W203, löytyy farmarina. Myös merkintä C180, ei välttämättä ole 1,8litraisella koneella, voi olla myös 2.0 litraisella koneella.
Nykyiset mallit.
Mercedes-Benzin henkilöautot on vuoden 1994 jälkeen luokiteltu eri sarjoiksi (esimerkiksi C-sarja). Tarkemmin mallista kertoo tehtaan tyyppikoodi, joka ilmaisee korimallin (esimerkiksi W212 - nykyinen E-sarja). Esimerkiksi E 320 CDI T 4Matic: (E-sarjan farmari, 3.0 L V6-dieselmoottori, neliveto.)
BlueTec.
Bluetec on Mercedes-Benzin kehittämä tekniikka, jolla parannetaan autojen polttoainetaloutta ja vähennetään päästöjä. Tekniikka perustuu katalyyttiseen pelkistysprosessiin (SCR), joka vähentää esimerkiksi typpioksidi- ja hiukkaspäästöjä.
Bluetec on käytössä Mercedes-Benzin henkilö- kuorma- ja linja-autoissa.
AMG.
AMG on Mercedeksen omistama, Mercedeksen malleista erikoisversioita valmistava tytäryhtiö.


Juorut.
Juorut eli kolmiokukat ("Tradescantia") kasvavat luonnonvaraisina Pohjois- ja Etelä-Amerikassa. Sukuun kuuluu muutamia kymmeniä lajeja. Amerikassa juorut ovat suosittuja puutarhakasveja. Sieltä niitä on tuotu Eurooppaan jo 1600-luvulla.
Suomessa kasvatetaan huonekasveina useita juorulajeja, pääasiassa nopean kasvunsa ja kauniisti rönsyävien runsaslehtisten versojensa takia. Kasvit todellakin leviävät kuin juoru – versot voivat kasvaa jopa muutaman metrin mittaisiksi. Useimpien juorujen kukat ovat kolmiterälehtisiä, mistä kasvit ovat saaneet kolmiokukka-nimensä. Pienikokoiset kukat ovat valkoisia tai vaaleanpunaisia.
Juoruista on jalostettu niin paljon erilaisia muunnoksia, että juorujen lajirajoista ja keskinäisistä sukulaisuussuhteista vallitsee jonkin verran epäselvyyttä. Perinteisin huonekasvi Suomessa on arkijuoru ("T. albiflora"). Arkijuorun lehdet ovat kokonaan vihreät ja kukat valkoiset. Koristeellisten kirjavien lehtien vuoksi kasvatetaan muun muassa juorukkia ("T. zebrina"), joka tunnetaan myös tieteellisellä nimellä "Zebrina pendula", ja brasilianjuorua ("T. fluminensis"). Myös arkijuorusta on jalostettu monia kirjavalehtisiä lajikkeita.
Värikkäimpiä juoruja ovat herrasjuoru ("T. blossfeldiana") ja purppurajuoru ("T. pallida"), joiden lehdet muuttuvat punaisiksi kun kasvit saavat riittävästi valoa. Herrasjuorun lehdet ovat yläpuolelta vihreät tai vihreän ja vaalean kirjavat, purppurajuorun molemmilta puolin sinertävän punaiset. Purppurajuorun lehdet ovat paksut ja mehevät. Huonekasveina kasvatetaan myös sukkulajuorua ("T. navicularis") ja viherjuorua ("T. crassula").
Hoito.
Juorut kuuluvat kaikkein helppohoitoisimpiin huonekasveihin. Ne sopeutuvat hyvin monenlaisiin oloihin; kosteaan ja kuivaan huoneilmaan, paljoon ja vähään valoon ja kaikkiin asuinhuoneissa tavallisiin lämpötiloihin.
Juorut viihtyvät amppelissa ikkunalla, mutta selviytyvät niukassakin valossa. Värikäslehtisten lajien ja lajikkeiden lehdet muuttuvat vähässä valossa vihreiksi, värinsä säilyttääkseen ne tarvitsevat runsasta valoa.
Kesäisin juorut tarvitsevat runsaasti kastelua ja hyötyvät suihkuttamisesta. Lannoitusta tarvitaan kasvukaudella viikoittain. Talvella kastelua vähennetään ja lannoituksen voi lopettaa kokonaan.
Useimpien juorujen versot ovat hauraita ja katkeavat helposti kasvia käsiteltäessä. Koska ikääntyessään juorujen versot jäävät lehdettömiksi, juoruja ei useinkaan kannata vaihtaa keväisin uuteen multaan. Sen sijaan istutetaan uusia kasveja pistokkaista. Jos vanhan kasvin halua uudistaa, sen versot voi leikata aivan lyhyiksi.
Lisääminen.
Juorun lisääminen onnistuu mihin vuoden aikaan tahansa, helpoiten kuitenkin keväällä ja kesällä. Versojen latvoista katkotut pistokkaat voi juurruttaa vedessä tai istuttaa suoraan kosteaan multaan, muutama pistokas ruukkuunsa.


Pistooli.
Pistooli on lyhyt käsituliase, jota on mahdollista käyttää yhdellä kädellä ja jossa ei ole kiinteää olkatukea toisin kuin "pitkissä käsituliaseissa", kuten esimerkiksi kiväärissä ja haulikossa.
Poikkeuksia tähän ovat erillisellä, yleensä irrotettavalla olkatuella varustetut pistoolit, "pistoolikarabiinit", esimerkiksi Mauser M1916 eli niin sanottu Ukko-Mauser tai Suomenkin poliisivoimien käytössä oleva kertalaukausversio (toimintatapa "itselataava kertatuli"). Sarjatulimahdollisuudella varustetut MP5:n versiot luokitellaan kuitenkin konepistooliksi.
Lisävarusteena hankittavia, pikakiinnitysmahdollisuudella varustettuja olkatukia on valmistettu useita sotilaspistooleja varten, kuten esimerkiksi Remington 1858, Parabellum P08, Lahti L-35 ja Glock 17.
Teholtaan pistoolit ovat yleensä kiväärejä huomattavasti heikompia.
Käsitteen alkuperä.
Pistooli-sanasta on kaksi selitystä. Toista käytetään englantilaisella kielialueella ja toista saksalaisella.
Toisen mukaan pistooli tulee italian sanasta "pistolese", jonka merkityksiä ovat muun muassa ’[suuri] tikari, metsästysveitsi’. Tällaisen veitsen kokonaispituus saattaa olla jopa 60 senttimetriä. Sanalla on nykyitaliassa edelleen tämä merkitys. Pistolese, nimisana ’pistoialainen’, tulee Italian Toscanan kaupungista Pistoia, jossa valmistetaan edelleenkin rauta- ja terästuotteita, mutta uuden ajan alussa myös erilaisia kylmiä aseita ja tuliaseita. Italian "pistolet" on sanan lyhyempi muoto. Tämän selityksen mukaan pistooli on tarkoittanut alun perin tikaria, josta sana on siirtynyt käyttötarkoituksen mukaan tarkoittamaan ”ruutitikaria”, siis tikarin tavoin aivan lähietäisyydeltä käytettävää pienehköä tuliasetta. Tätä selitystä suosivat englantilaisia etymologisia sanakirjoja käyttävät. Nykyitaliassa pistooli on "pistola".
Toisen selityksen mukaan pistooli on peräisin myöhäiskeskiyläsaksasta, ja tarkemmin vielä itäkeskisaksasta. Keskiyläsaksa on nykyisen normisaksan, nykysaksan, jota kutsutaan germanistiikassa uusyläsaksaksi, edeltäjä ajalta noin 1050−1350 vuotta j. a. a. Yläsaksa on sitä saksaa, jonka perustalle normisaksa rakentui ja rakennettiin.
Myöhäisitäkeskisaksan loppuvaiheen aikana, 14. vuosisadalla tapahtuu tuliaseiden erittäin nopea leviäminen Euroopassa. Myöhäisitäkeskisaksassa käytettiin pienestä käsituliaseesta nimityksiä "pitschal" ja "pischulle", jotka tulevat tšekin sanasta "píšt’ala", joka merkitsee ’ruokoa, putkea, piippua, pilliä’. Sen lähtökohta on viheltämistä merkitsevä tšekin teonsana "pískat". Varhais-uusyläsaksan kautta ”vihellyspilli” muuttui pistooliksi, "das Pistole".
Kirjasuomeen pistooli (bistooli) ilmestyy ensimmäisen kerran vuonna 1642 Hartikka Speitzin Kustaa II Aadolfin sota-artiklojen suomennoksessa.
Historia.
Pistoolin esiaste, Kiinalainen kädessä pidettävä tykki.
Ranskalainen laivaston tarkkuuspistooli vuodelta 1849.
Pistoolit kehittyivät rinnakkain pitkien aseiden ohella. Pistoolin perusrakenne säilyi pitkään samanlaisena. Suustaladattavassa pistoolissa oli piippu, lukko ja tukki.
Ensimmäiset pistoolit tulivat käyttöön viimeistään 1300-luvulla. Uudella ajalla pistooleista tuli pääasiassa ratsuväen aseita. 1520-luvulta eteenpäin ritarit alkoivat luopua peitsen käytöstä ja alkoivat aseistautua pistooleilla; pistoolilla kykeni ampumaan ennen rynnäkköä. 1500-luvun puolestavälistä alkaen syntyi ensimmäinen tuliasein varustautunut ratsuväen tyyppi, kyrassieerit. Kyrassieerit eivät, toisin kuin ritarit, rynnäköineet lähitaisteluun vihollista vastaan, vaan ampuivat etäisyyden päästä palatakseen lataamaan (karakolointi). Hakkapeliittojen aseistuksena oli kaksi pistoolia ja miekka, ja he rynnäköivät ritarien tavoin kiitolaukkaa päin vihollista, ampuen pistoolinsa aivan lähietäisyydeltä, lataamatta niitä uudelleen ennen taistelukontaktia.
Ruudin sytyttämiseen on käytetty lukuisia lukkolaitteita. Varhaisin näistä on 1400-luvun puolessa välissä keksitty lunttulukko. Sitä seurasi harvinaiseksi mutkikkaan rakenteen takia jäänyt rataslukko. Vasta sieppolukon ja siitä parannetun piilukon keksiminen aloitti pistoolin valtakauden. Viimeisenä tyyppinä ennen patruunan keksimistä oli nallilukkopistooli.
Pistooli syrjäytti lopulta miekan sotilas- ja itsepuolustuskäytössä sekä kaksintaisteluissa. Tästä kehittyi kaksintaistelupistooli. Nämä tasapuolisuuden nimissä täysin identtiset pistooliparit olivat aikansa käsityönäytteen huippuja.
Aluksi pistoolin puutteena oli vain yksi laukaus ilman lataamista. Tämän vuoksi kannettiin usein kahta pistoolia. Ensimmäinen ratkaisu oli tehdä pistoolista 2-piippuinen. Tämä vakiintui, etenkin taskuaseiden kohdalla. Seuraavaksi keksittiin rullamainen kuuden piipun ns. ”pepper box”.
Samuel Colt keksi rullarevolverin 1800 luvun alkupuolella. Colt sai keksinnölleen patentin Euroopassa vuonna 1835 ja Yhdysvalloissa vuotta myöhemmin. Revolveri tuli tuotantoon ja yksi ensimmäisistä oli Yhdysvaltain laivaston tilaama Colt 1851 Navy Revolver.
Automaattipistooli.
Automaattipistooli on yleisnimitys itselataavalle pistoolille. Normaali automaattipistooli on viranomaisnimeltään itselataava kertatulipistooli. Täysin automaattinen pistooli ampuu myös sarjatulta, vaikka käytännössä tällaista asetta kutsutaan konepistooliksi sarjatulen rekyylin tehdessä pistooliammunnasta (suorin käsin ilman tukea) hankalaa.
Vuonna 1893 saksalais-amerikkalainen Hugo Borchardt keksi itselataavan pistoolin.
Tästä eriytyivät revolveri ja pistooli omiksi käsiaseluokiksi.
Borchardtin ensimmäinen pistooli oli varsin kömpelö kellonjousta muistuttavine palautusjousineen. George Luger kehitti pistoolia edelleen ja näin syntyi Parabellum, jota valmistettiin vuosisadan vaihteesta vuoteen 1942. Toisen vanhimmista automaattipistooleista suunnitteli Mauserin tehdas. Mauser C96 oli rakenteeltaan poikkeava siitä, että lipas oli sijoitettu liipaisinkaaren eteen.
1900 luvun alussa John Browning suunnitteli ns. ”keikkapiippu” mekanismin. Tätä lyhytrekyyliperiaatta käytettiin ensimmäisenä Colt M1911 pistoolissa, joka on nykyaikaisen automaattipistoolin kantaisä. Tätä legendaarista pistoolia valmistetaan edelleen. Viimeisin muutos oli muovin käyttö pistoolin rungon materiaalina. Laajamittaisesti polymeeriseosta käytettiin ensin Glock 17 -pistoolissa.
Pistoolityypit.
Pistooliaseita on useita eri tyyppejä. Nykyään tavallisimmat ovat itselataavaa kertatulta ampuva pistooli, pyörivällä rullamakasiinilla varustettu revolveri ja kertalaukausase.
Kertalaukausaseet voivat olla taittuvapiippuisia, kiilalukkoisia, rullalukkoisia, tai pulttilukkoisia. Näihin voidaan ladata vain yksi patruuna kerralla. Kertalaukausaseita käytetään jonkin verran urheiluammuntaan tai metsästykseen niissä maissa missä pistoolilla metsästys on sallittua.
Itselataavat pistoolit täytyy ladata ennen ensimmäistä laukausta. Sen jälkeen ne latautuvat rekyylin voimalla niin kauan kuin lippaassa riittää patruunoita. Itselataavat aseet ovat yleisin pistoolityyppi. Lähes kaikissa urheiluammunan lajeissa itselataava ase on välttämätön.
Suomessa yksityishenkilö saa käyttää pistoolia urheiluammunnan ohella ainoastaan ansassa olevan tai loukkaantuneen riistaeläimen lopettamiseen, sekä loukkupyyntiin.
Kaliiperimitoitus.
Pistoolien - kuten luotiaseiden yleensä - kaliiperimitoitus perustuu piipun sisähalkaisijaan joko tuuma- tai metrijärjestelmässä. Piipun tai luodin halkaisijan ilmoittamisen lisäksi kaliiperimerkintä kertoo usein myös patruunan hylsyn pituuden. Mittajärjestelmä on tässä kuten aseissa yleensä, hyvin epähavainnollinen eikä annettu mittayksikkö, esimerkiksi halkaisija 7,65 mm, aina tarkoita, että luoti tai piippu olisi täsmälleen juuri tuon mittainen. Eroja aiheuttavat valmistajien nimeämiskäytännöt, sinänsä väärän ilmoittamistavan vakiintuminen ja kahden eri standardin käyttö: Yhdysvaltalainen SAAMI ja eurooppalainen CIP.
Pistoolien piippujen pituus on 5-30 cm, tavallisesti noin 10 cm. Pistoolien piippujen halkaisijat ovat 4,5 - 12 mm. Tuumajärjestelmässä (mm. USA, Englanti) mitat ilmoitetaan usein tuuman osina, esimerkiksi.44, (= 0,44 x 1 tuuma) eli noin 11,2 mm.
Esimerkiksi kaliiperimerkinnän.44 jälkeinen ”magnum” tarkoittaa, että kyse on "valmistajan tai kehittäjän mukaan" korkeatehoisesta patruunasta halkaisijaluokassaan. Mitään yhtenäistä käytäntöä ei näissäkään valmistajien merkinnöissä ole; nimeäminen on vapaata, jopa harhaanjohtavaa.
Yleisin itselataavien pistoolien kaliiperi on todennäköisesti .22 LR. Toinen erittäin yleinen kaliiperi on 9x19 mm, jossa 9 mm on nimelliskaliiperi ja 19 mm ilmaisee hylsyn pituuden. Vaihtoehtoiset merkinnät ovat 9 mm Parabellum, 9 mm Para. tai 9 mm Luger. Sitä käytetään myös yleisimpänä konepistoolikaliiperina. Erityisesti konepistooleita varten tarkoitettua patruunaa ei tule käyttää pistooleissa, sillä se on ladattu voimakkaammaksi kuin muutoin täysin samanlainen pistoolinpatruuna ja saattaa aiheuttaa aserikon joko välittömästi tai riittävän laukausmäärän jälkeen lukon liikkuvien osien iskettyessä tai väsymismurtuman syntyessä, useimmiten luistiin tai sulkuolakkeisiin.
Vastaava yleinen kaliiperi, jota käytetään revolvereissa, on.38 Special. Samaa patruunaa voidaan ampua myös.357 Magnum-revolverilla, mutta ei välttämättä päinvastoin.
Tehokkaan kiväärinpatruunan luodilla on noin 500–700 metrin päässä saman verran energiaa kuin tehokkaan pistoolinpatruunan luodilla välittömästi piipunsuulla. Pistoolien heikko teho on kuitenkin suhteellista: voimakkaan pistoolin luoti läpäisee lähietäisyydeltä useita kymmeniä senttejä puuta.
Kertalaukauspistooleita valmistetaan usein myös kiväärikaliiperisina, erityisesti silhuettiammuntaa varten, mutta myös metsästykseen maissa, joissa metsästys lyhyellä käsiaseella on sallittua.
Pistoolin käyttö.
Pistooli on poliisien tyypillisin palvelusase ja niitä käytetään ampumaurheilussa lukuisissa eri ampumalajeissa.
Sotilaskäytössä pistooli on henkilökohtainen ase eräillä henkilöstöryhmillä, kuten ilma-alusten ja panssariajoneuvojen miehistöillä sekä sivuaseena sotilaspoliiseilla ja erikoisjoukoilla.
Myös rajavartijat, tullivirkailijat ja vanginvartijat saavat kantaa pistoolia kurssin ja ampumatutkinnon suoritettuaan.


Sanomalehti.
Sanomalehti on päivittäin tai monta kertaa viikossa ilmestyvä iso, tavallisesti monisivuinen painate, joka välittää ajankohtaista uutistietoa ja sisältää tavallisesti myös ilmoituksia, viihdettä, mainoksia ja muuta vastaavaa. Sanomalehdet ovat levikkinsä kannalta valtakunnallisia, maakunnallisia tai paikallisia lehtiä, ilmestymisajankohtansa kannalta aamu-, (ilta)päivä-, ilta- tai sunnuntailehtiä ja poliittisen sidonnaisuutensa kannalta puoluelehtiä tai riippumattomia (puolueettomia) lehtiä. Nykyisin sanomalehti käsittää paperilehden lisäksi internetissä julkaistavan näköislehden (digilehti), lehden verkkosivuilla julkaistavat uutiset ja muun aineiston sekä matkapuhelimilla käytettävät mobiilipalvelut.
Suomessa ilmestyy noin 200 sanomalehteä. Nimitystä päivälehti käytetään sanomalehdestä, joka ilmestyy 4–7 päivänä viikossa. Tilattavat tai ostettavat sanomalehdet haluavat erottautua ilmaisjakelulehdistä, jotka ”tulevat pyytämättä”. Pelkästään mainosrahoitteisen luonteensa takia niiden katsotaan olevan vähäisemmässä määrin vastuussa lukijoilleen. Tosin on muistettava, että sanomalehtienkin tuloista valtaosa tulee ilmoittajilta. Sanomalehdellä on oltava tarkastettu levikki, jonka vuosittaisesta mittaamisesta vastaa Levikintarkastus Oy. Sanomalehdet kuuluvat Sanomalehtien Liittoon.
Osa ilmaisjakelulehdistä kuuluu Kaupunkilehtien liittoon. Niitä nimitetään kaupunkilehdiksi. Liittoon hyväksytään jäseniksi vain, jos lehti on ilmestynyt säännöllisesti vähintään vuoden ajan ja siinä on sama prosentuaalinen osuus journalistista sisältöä kuin sanomalehdissä. Kaupunkilehtiä on Suomessa 52 kappaletta. Kaupunkilehdet ovat pääosin sivukooltaan tabloideja, mutta joukossa on myös broadsheet-kokoisia lehtiä.
Suomen ensimmäinen sanomalehti oli Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo (1771) ja ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti Suomenkieliset Tieto-Sanomat (1776). Vanhin edelleen ilmestyvä suomalainen sanomalehti on Åbo Underrättelser (1824). Vanhin edelleen ilmestyvä suomenkielinen sanomalehti on Keskisuomalainen, jonka edeltäjä Keski-Suomi perustettiin 1871. Nykyään Suomen suurin sanomalehti on Helsingin Sanomat.
Sanomalehtien jaottelu.
thumb
Täsmällinen rajanveto sanomalehden ja aikakauslehden välillä on hankalaa. Sanomalehden sisältö on tyypillisesti uutisellisempaa kuin aikakauslehden. Sanomalehdet pääsääntöisesti painetaan ohuemmalle ja huonompilaatuiselle paperille kuin aikakauslehdet, niin sanotulle sanomalehtipaperille. Molemmista yleistyksistä on kuitenkin poikkeuksia. Sanomalehdet myös mielletään aikakauslehteä enemmän kertakäyttötuotteiksi. Sanomalehtien julkaisemat liitteet ovat yleensä aikakauslehden luonteisia.
Sanomalehtien sivukoko.
Sanomalehtien sivukoko on yleensä joko broadsheet (noin 40 cm × 55 cm) tai tabloidi (noin 27 cm × 40 cm, puolet broadsheetistä). Eurotabloid-formaatti on kahden edellisen väliin sijoittuva koko, 315 mm × 430 mm. Eurotabloidin suosio on jälleen kasvussa lukijaystävällisen sivukoon johdosta.
Koot vaihtelevat jonkin verran. Vuoden 2000 jälkeen useat lehdet, esimerkiksi Ruotsin laajalevikkisimpiin lehtiin kuuluvat Svenska Dagbladet ja Dagens Nyheter, ovat siirtyneet broadsheet-koosta tabloid-kokoon. Suomessa ruotsinkielinen Hufvudstadsbladet on tehnyt samoin. Alma-Media aloitti tabloid-kokeilun vuoden 2011 alussa pohjoisissa maakuntalehdissään Lapin Kansassa, Pohjolan Sanomissa ja Kainuun Sanomissa.
Markkinat ja arvostus.
Suomessa sanomalehdet tilataan yleensä kotiin vuosi- tai kestotilauksina. Monissa muissa maissa yleisempi tapa on ostaa sanomalehden irtonumero esimerkiksi lehtikioskista. Suomessa vain iltapäivälehdet "Ilta-Sanomat" ja "Iltalehti" ovat vakiintuneet yksinomaan irtonumeromyyntiin.
Sanoma- ja aikakauslehtien tilausmaksu oli aiemmin vapautettu arvonlisäverosta. Verovapaus juontui 1960-luvulta, jolloin sitä perusteltiin lehtien merkityksellä uutisten levittäjänä ja kansansivistyksellisillä seikoilla. Euroopan unioniin liittyessään Suomi sai oikeuden jatkaa verovapautta. 1.1.2012 alkaen sanoma- ja aikakauslehtien tilausmaksun arvonlisävero on ollut 9 prosenttia.
1990-luvulta alkaen monien sanomalehtien levikki on laskenut ja kannattavuus on heikentynyt. 2000-luvulla paperilehtien levikkien lasku on hidastunut ja monet sanomalehdet tavoittavat verkkolehdet mukaan luettuna enemmän lukijoita kuin aiemmin. Useimmat sanomalehtiyritykset ovat olleet viime vuosina hyvin kannattavia. Sanomalehtien kilpailijoiksi on tullut uusia viestimiä, kuten paikallisradiot, uudet televisiokanavat ja verkkojulkaisut ja sanomalehdillä on ollut vaikeuksia saada uusia nuoria lukijoita. Sanomalehdet ovat yrittäneet innostaa nuoria tekemällä enemmän näitä kiinnostavia juttuja.
Viime vuosina myös kaupunkilehdet ovat kasvaneet sanomalehtiä nopeammin. Kaupunkilehdet tavoittavat sanomalehtiä paremmin myös nuoria lukijoita. Markkinointi & Mainonta -lehden Taloustutkimuksella 2009 teettämän tutkimuksen mukaan sanomalehtien arvostus Suomessa on silti parantunut selvästi vuodesta 2007.
Kierrätys.
Sanomalehti on kertakäyttötuote, joka voidaan kierrättää sekoittamalla siistattua paperimassaa uuden sellusta tehdyn paperimassan sekaan. Sanomalehtien ekotehokkuudessa on vielä paljon parantamisen varaa, esimerkiksi jakamalla sanomalehtitilaus naapureiden kesken parannetaan merkittävästi sanomalehden ekotehokkuutta.
Suurimmat suomalaiset sanomalehdet 2011.
Suomalaisten lehtien lukijamääriä selvitetään Kansallisen Mediatutkimuksen (KMT) yhteydessä. KMT:ssä tiedot kerätään tietokoneavusteisena puhelinhaastatteluna. Lukijamäärä ilmaisee kuinka monta lukijaa lehden numerolla keskimäärin on. Levikki puolestaan kertoo kuinka monta kappaletta lehden numeroa keskimäärin myydään. KMT:ssä on mukana 39 sanomalehteä, kaikkiaan eri lehtiä on KMT:ssä on 190.


Rudolf Walden.
Karl Rudolf Walden (1. joulukuuta 1878 Helsinki – 25. lokakuuta 1946 Sysmä) oli suomalainen teollisuusjohtaja ja Yhtyneiden Paperitehtaiden perustaja, Suomen sotaministeri ja sotajoukkoja komentanut ylipäällikkö sekä välirauhan ajan ja jatkosodan ajan hallitusten puolustusministeri. Sotilasarvoltaan Walden kohosi jalkaväenkenraaliksi. Waldenin puoliso vuodesta 1906 oli Anni Hellin Konkola, jämsäläisen liikemies ja valtiopäivämies Severus Konkolan tytär.
Kouluvuodet.
Walden syntyi Ähtärin kihlakunnantuomari Walfrid Waldenin ja Mathilda Christina o.s. Sommeliuksen perheen toiseksi vanhimpana poikana. Hän aloitti koulunkäynnin Jyväskylän lyseossa, mutta menestyi koulussa huonosti. Suomen ja ruotsin kielten ehdot olivat jokakesäiset. Hänen isänsä teki silloin päätöksen; molemmat nuoremmat pojat Rudolf ja Nils lähetettiin Haminan kadettikouluun 1890. Suomen kadettikoulu oli tuolloin maineikas seitsenluokkainen oppilaitos, jossa oli neljä yleistä ja kolme erikoisluokkaa. Edelliset vastasivat oppikoulujen yläluokkia ja johtivat ylioppilastutkintoon, kun taas erikoisluokilta valmistuttiin upseereiksi. Rudolf-poika oli Haminaan tullessaan 11-vuotias. Rudolf muuttui Haminassa ahkeraksi, ja ennen pitkää hän oli luokkansa priimus. Lahjakkuus ilmeni erityisesti matematiikassa ja sotatieteissä, ja hänessä heräsi näyttämisen halu. Yleiset luokat suoritettuaan Rudolf siirtyi erikoisluokille; hän oli siis päättänyt ryhtyä upseeriksi. Opettajat ja toveripiiri kasvattivat nuorukaista myönteisellä tavalla.
Kadettivääpelinä ja kadettikurssinsa priimuksena hänellä olisi ollut oikeus päästä venäläiseen valiorykmenttiin, mutta venäläistämistoimenpiteiden takia hän kieltäytyi, ja hänet merkittiin aliluutnanttina upseeriksi Suomen kaartiin elokuussa 1900. Kesällä 1901 Suomen suuriruhtinaskunnan sotaväki lakkautettiin lukuun ottamatta kaartin pataljoonaa. Lojaalina suuriruhtinaskunnan sotalaitosta kohtaan Walden jätti eroanomuksensa, mutta sitä ei hyväksytty, vaan hänet komennettiin Kuopion 1. kutsuntapiirin sotilasjäseneksi. Kun Walden kieltäytyi, häntä uhattiin rangaistuksella, ja asia käsiteltiin sotaylioikeudessa. Näin asiasta tuli osa niin sanottujen sortokausien laillisuustaistelua, ja näin Waldenkin asian käsitti. Walden tuomittiin viralta pantavaksi ja menettämään myös virkaa seuraavat palkkaedut. Lyhyt sotilasura katkesi ja alkoi pitkä teollisuusmiehen ura.
Liikemies Walden.
Sisä-Venäjällä Borskoje Tatarovon kylässä oli suomalaisten omistama paperitehdas, jossa tarvittiin kirjanpitäjää ja konttoristia. Walden ei ollut kumpaakaan, mutta niskuroivana tuomittu ja erotettu aliluutnantti päätti lähteä sinne, kun paikka ja palkka olivat tarjolla. Hän osti kirjanpidon oppikirjan ja nousi junaan. Ei kestänyt vuottakaan, kun yhtiö haettiin konkurssiin. Jämsänkosken tehtaiden isännöitsijä tarjosi Pietarissa olevan Slovo-yhtiön konttoripäällikön paikkaa. Uusi konttoripäällikkö huomasi nopeasti yhtiön talouden olevan retuperällä, työntekijät näpistelivät yhtiön omaisuutta, töitä tehtiin kirjapainossa ja agentuuriliikkeessä verkkaisesti. Walden aloitti kurinpalautuksen, ja kohta liike menestyi. Parin vuoden kuluttua Slovon toimitusjohtajana oli Walden. Kauppa kävi hyvin ja asiakkaat luottivat häneen.
Vuonna 1911 hän sai päämiehekseen Simpeleen paperitehtaan, jonka tuotteita hän alkoi myös myydä Venäjän markkinoille. Tällöin hän osti myös muutamia yhtiön osakkeita. Kun hänet oli v. 1910 valittu Simpeleen johtokunnan jäseneksi ja osakkeiden arvo alkoi sodan jatkuessa nopeasti nousta, Walden osti kaikki saatavilla olleet osakkeet. V. 1918 hän omisti noin 28 prosenttia Simpeleen osakekannasta. Saman vuoden lopulla hän osti runsaan kolmanneksen Myllykoski Träsliperin osakekannasta. Kun Walden valittiin toukokuussa 1919 Myllykosken johtokuntaan ja sen puheenjohtajaksi, alkoi Suomen paperiteollisuudessa Björnbergien ja Waldenien sukujen yhteistyö, jota jatkui aina vuoteen 1952, jolloin Myllykoski irtosi Yhtyneistä Paperitehtaista.
Waldenin kolmas siirto johtui siitä, että sekä Simpele että Myllykoski tarvitsivat oman selluloosatehtaan. Kun osakeyhtiö Jämsänkosken osake-enemmistö osoittautui olevan saatavissa, syntyi sitä koskeva kauppa marraskuussa 1919 ja yhtiö siirtyi Simpeleen ja Myllykosken yhteisomistukseen johtokunnan puheenjohtajana jälleen Walden. Kesällä 1920 Simpele, Myllykoski ja Jämsänkoski sulautettiin yhdeksi konserniksi, Yhtyneet Paperitehtaat, jonka johtokunnan puheenjohtajana Walden omisti osakekannasta runsaan neljänneksen.
Waldenin neljäs onnenpotku löytyi Sääksmäen pitäjän Valkeakosken partaalta, jonne oli 1870-luvulla rakennettu vähäinen paperitehdas ja puuhiomo. Myöhemmin teollisuutta oli laajennettu Suomen ensimmäisellä sulfaattiselluloosatehtaalla. Aktiebolag Walkiakoski oli 1920-luvun alussa Helsingin Osakepankin hallussa, ja pankki etsi teollisuusmiestä, joka saisi yhtiön jaloilleen. Walden valittiin Valkeakosken johtoon 1925. Monien järjestelyiden ja sovitteluiden jälkeen Yhtyneet sai 1929 Valkeakosken osake-enemmistön ja muodollinen sulautuminen tapahtui 1934.
Metsistä, koskista, sulfiitti- ja sulfaatti- sekä paperitehtaista oli kehittynyt looginen ja taloudellinen kokonaisuus. Yhtiön historia muistaa Jämsänkosken "miljoonakesän" 1920, joka oli tuntuva suonenisku, kun uhrattiin paljon varoja hyödyttömiksi osoittautuneisiin suurellisiin uudistustöihin. Kun Walden palasi Tarton rauhanneuvotteluista ja perehtyi tilanteeseen, seurasi radikaali johdon uusinta; yli 30 miestä siirtyi Jämsänkoskelta pois.
Vapaussodan etappipäällikkö.
27. tammikuuta 1918 Gustaf Mannerheim komensi joukkonsa riisumaan Pohjanmaalla neuvosto-Venäjän sotilaat aseista. Samana päivänä palasi Pietarista Helsinkiin myös Rudolf Walden. Seuraavana päivänä Kullervo Manner käski punakaartit liikekannalle. Suomen sisällissota sai alkunsa.
Noin viikon sisällä Walden ilmoittautui Seinäjoella valkoisen armeijan palvelukseen tavaten myös Mannerheimin. Walden tiesi mikä mies Mannerheim oli, mutta Mannerheim oli tietoinen vain, että Walden kuului olevan liikemies, puhui venäjää kuin äidinkieltä, oli käynyt kadettikoulun, mutta oli iäkäs (39 v.) luutnantiksi. Walden määrättiin päämajan esikuntaan komendantin apulaiseksi ja kaksi viikkoa myöhemmin Walden ylennettiin majuriksi.
Päämajassa tehtiin pitkiä päiviä, koska töitä oli enemmän kuin tekijöitä. Tämä sopi Waldenille, jolla oli aina ollut huonot unenlahjat ja yö oli tehokasta työaikaa. Ensimmäisiä tehtäviä oli Mannerheimin ja jääkäreiden näkemyserojen sovittelu. Ristiriita kärjistyi jo tilanteeseen, jolloin valkoinen armeija oli menettämässä joko ylipäällikkönsä tai jääkärit. Walden ratkaisi tilanteen, jolla oli kauaskantoinen merkitys koko sodalle. Järjestelykykynsä ansiosta Walden toimi Seinäjoen komendanttina, Vaasan piiripäällikkönä ja etappiesikunnan päällikkönä. Majuri Waldenin toimenkuva sisälsi tällöin muun muassa asiat, jotka koskivat elintarvikkeita, hevosia, kulkuneuvoja, kalustoa, sairaaloita, rautatiekuljetuksia, posti- ja poliisiasioita. Liikemiehen tehtäväksi tuli luoda tyhjästä valkoisen armeijan logistiikka. Tässä hän onnistui erinomaisesti.
Tampereen valtauksen jälkeen Walden oli everstiluutnantti ja toisen luokan vapaudenristin kantaja. Sodan jälkeen Mannerheim ja Walden jättivät eroanomuksensa. Mannerheim myönsi Waldenille eron päivää ennen kuin valtionhoitaja P. E. Svinhufvud suostui Mannerheimin eroon. Mannerheim kiitti miehiään, mutta unohti Waldenin ylennyksen. Uusi ylipäällikkö, kenraalimajuri Karl Fredrik Wilkman ilmoitti muutaman viikon kuluttua, että Walden on oikeutettu kantamaan sotilaspukua ja on ylennetty everstiksi.
Vientiteollisuuden ja armeijan organisaattoriksi.
Vuoden 1918 sodan jälkeen Walden pyrki hoitamaan tehtäviään teollisuudessa ja kohta syntyikin tuloksia. Venäjän kauppa, jonne pääosa viennistä oli mennyt vuoteen 1917 asti, oli päättynyt 1918. Saksa oli antautunut syksyllä. Englanti ja Yhdysvallat elivät nekin vielä sotataloudessa. Suomalaiset paperinvalmistajat yrittivät käynnistellä kauppaa, mutta heillä ei ollut tietoa, miten menestyksellistä vientikauppaa länsimaihin tulisi harjoittaa.
Walden näki, että maan heikko taloudellinen pohja on saatava nopeasti vahvistumaan: teollisuus on saatava jaloilleen, vienti käyntiin ja raha liikkeelle. Hän loi nopeasti Gösta Serlachiuksen kanssa Suomen Paperitehtaiden yhdistyksen, ryhtyi sen puheenjohtajaksi heinäkuussa 1918 ja nousi näin Suomen koko paperiteollisuuden ykkösmieheksi.
Kuitenkaan ei päästy edes vuoden loppuun, kun Mannerheim ja Walden olivat taas valtiollisen elämän vastuunkantajia valtionhoitajana ja sotaministerinä. Sotaministerin ja samalla sotajoukkoja komentaneen ylipäällikön ensimmäisiä tehtäviä oli saatella maassa olevat saksalaiset sotilaat rajojemme ulkopuolelle. Vuoden 1919 alusta ylipäällikkyys siirtyi valtionhoitaja Mannerheimille ja komennustehtävät saaneeksi armeijan päälliköksi tuli kenraalimajuri Wilkama.
Kutsuntojen kautta luotiin suomalainen sotaväki, laadittiin asevelvollisuuslaki ja suojeluskunta-asetus, perustettiin kadettikoulu ja sotakorkeakoulu. Maassa oli tarmokas ja tarkka sotaministeri, joka ei sietänyt vitkuttelua. Kun hän antoi määräyksen, piti pian olla valmiina raportti miten asia oli hoidettu. Kauppamiehenä Walden otti armeijan hankinnat henkilökohtaiseen valvontaansa. Walden ylennettiin Tampereen valtauksen ensimmäisenä vuosipäivänä 1919 kenraalimajuriksi, joten yleneminen luutnantista kenraalikuntaan oli kestänyt 14 kuukautta.
Vuoden 1918 taisteluiden jälkeen leireihin vangittujen punaisten asema oli ratkaistava. Waldenin kanta oli, että vangitut on vapautettava ja ihmisten annettava palata perheittensä luo ja työhön. Mannerheim oli puhunut tästä myös pitkään ja keväällä 1919 annettiin asetus valtiorikosoikeuksien toiminnan lopettamisesta sekä yleinen armahdus.
Itä-Karjalan kysymys.
Suomalaista sotaväkeä oli Aunuksen retkellä, kun Britannia tuli väliin vaatien Repolassa olevat sotilaat takaisin Suomeen. Hallitus päätyi siihen, ettei suhteita Lontooseen ollut varaa riskeerata. Avustustoiminta kiellettiin, mutta oma-aloitteellisuus sallittiin. Ulkomaisen lehdistön mukaan Suomi valmisteli 40–50 000 miehen marssia Pietariin. Britannia ja Suomi torjuivat huhun päättävästi, mutta vahinko oli jo tapahtunut, Neuvosto-Venäjä lähetti Suomelle nootin.
Kesäkuussa 1919 yksitoista kuntaa Viipurin läänissä julistettiin sotatilaan. Eräät kotimaiset painostusryhmät pommittivat sotaministeriötä joukkojen lähettämiseksi Aunukseen ja Uralin takaa liikkeelle lähtenyt amiraali Koltšak sähkötti Mannerheimille pyytäen yhtymään pihtiliikkeeseen Pietaria vastaan. Armeijan päällikkö Wilkama erosi ja Walden jätti eronpyyntönsä. Kun maan hallitus ilmoitti, ettei oltu tehty mitään sitoumuksia Koltšakin kanssa eikä sitouduttu Pietarin sotaretkeen, Walden perui eroanomuksensa.
Puolustusneuvostossa talvisotaan.
Hävittyään presidentinvaalissa K. J. Ståhlbergille oli Mannerheim vetäytynyt sivuun. Kun Tarton rauha oli solmittu 1920, myös Walden siirtyi liike-elämään. Samanaikaisesti Walden ajatteli kuitenkin Suomen kansainvälistä asemaa, voimistuvaa bolševismia idässä ja kansan eripuraisuutta sekä erityisesti sotaväen asemaa. Waldenin mielestä Mannerheim oli saatava armeijan johtoon. Svinhufvudin tultua presidentiksi puolustusneuvosto suunniteltiin uudelleen, Mannerheim ryhtyi puheenjohtajaksi ja jäseneksi tuli tämän vaatimuksestaan muun muassa Walden. Ulkovaltojen diplomaatit lähettivät kuriiripostia: Suomella on valmiina ulkoparlamentaarinen hallitus, jos maa ajautuisi hätätilaan. Mainittu kaksikko puolestaan huomasi joutuneensa armeijan kenraalikunnan sisäisten riitojen keskelle samalla kun aseistuksen ja kaluston osalta oli suuria puutteita. Mannerheim otti urakakseen Risto Rytin ja J. K. Paasikiven, Walden Väinö Tannerin. Paasikivi myöntyi ensin ja Ryti jäi vastustelustaan huolimatta ajattelemaan asiaa. Tanner pani lujasti vastaan, mutta totesi sosiaalidemokraatteja olevan eduskunnassa liian vähän vaatien kuitenkin työväen aseman korjauksia yhtäaikaisesti asehankintojen kanssa. Ilmavoimien komentaja siirrettiin tykistöön, pitkän riitelyn jälkeen kenttätykit jätettiin ostamatta ja tilalle tuli 33 Vickers-panssarivaunua ja perustettiin valtion tykkitehdas, jonka tuotanto ei käynnistynyt edes talvisotaan mennessä. Samoin perustettiin lentokonetehdas Tampereelle.
Kesken näiden ongelmien koettiin myös Mäntsälän kapina. Walden oli tukenut Lapuan liikettä sen alkuvaiheessa. Nyt sen johto vaati presidenttiä hajottamaan Sunilan hallituksen ja nimittämään tilalle Waldenin hallituksen. Kapina kuitenkin laukesi ja hallituksessa tehtiin muutoksia.
Saksan kehitystä ja Hitlerin otteita Walden ja Mannerheim seurasivat huolestuneina ja koettivat kiirehtiä varustautumista pyrkien samalla lämmittämään suhteita Pohjoismaihin ja ennen kaikkea Ruotsiin. Vastakaikua löytyi, vaikka kieliriita sotkikin asioita. Waldenia riitely harmitti ja välillä hän purki kiukkuaan Sysmässä omistamansa Rapalan kartanon pehtooriin, jolloin moitittiin muun muassa kattojen kunto, hevosvaljaat ja rottien hävitys. Yksi kieliriitaa ylläpitävä haukkumiskohde oli sanomalehti Uusi Suomi, jonka johtokuntaan Walden myös kuului.
Vuosikymmenen lopulla Walden tilasi Yhtyneille tuntuvasti yli oman tarpeen ulkomaisia raaka- ja tarveaineita, tuotantoa supistettiin ja Valkeakosken tehtaille perustettiin ammussorvaamo viidestä korjauspajan sorvista. Aluksi tuotanto oli 300 kpl päivässä, mutta kenraali käski lisätä päivätuotannon 500 kranaattiin. Samalla Walden painosti Suomen metalliteollisuutta sopeuttamaan tuotantoaan sotatarvikkeiden valmistukseen.
Tammikuun kihlaus.
Waldenin työmarkkinapoliittinen kanta oli vanhoillinen. Työväestön ammatillinen järjestäytyminen ja kollektiiviset palkkasopimukset olivat hänelle punainen vaate. Palkasta ja työsuhteista työnantajan tuli saada sopia suoraan työntekijän kanssa minkään ulkopuolisen puuttumatta asiaan. Ratkaisujen tuli olla myös henkilökohtaisia: hyvälle työntekijälle oli maksettava enemmän kuin heikommalle. Tasollisesti palkat olivat pitkään hyvin alhaiset, jopa niin, että elokuussa 1933 hänen poikansa Juuso, joka oli Valkeakoskella konttoripäällikkönä, kirjoitti isälleen pitkän kirjeen työväen palkkojen yleisen korotuksen puolesta. Myös vastauskirje pojalle oli pitkä, sillä isä selvitti siinä tärkeimpien ratkaisujensa perustelut. Lieviä korotuksia sai nyt kuitenkin harkitusti toteuttaa.
Waldenin käsitys, että vain suojeluskuntalainen oli kunnollinen työntekijä, ärsytti monia työmiehiä sekä työväenliikettä. Tämän taistelun kärjessä oli Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsija Sasu Punanen eli Yrjö Räisänen, jonka pakinat arvostelivat ankarasti muun muassa Waldenia. Loukkaukset suututtivat muitakin ja Puunjalostusteollisuuden Keskusliitosta otettiin yhteys Tanneriin, että hän hillitsisi pahasuista pakinoitsijaa. Waldenin asenteen muuttivat vasta talvisodan kokemukset, ja hän hyväksyi ammatillisen järjestäytymisen oikeutuksen ja tasa-arvoisen sopimusmekanismin.
Talvisodan aikana syntyneen STK:n ja SAK:n tammikuun kihlauksen idean isänä yleensä mainitaan K. A. Fagerholm. Eversti Lehmus on myöhemmin väittänyt omistavansa muistiinpanot, jotka todistavat, että kihlauksen takana olivatkin Mannerheim ja Walden. Idea ja pohjustustyö oli Fagerholmin, mutta ilman kaksikkoa ei sopimukseen olisi tullut STK:n johtajien nimiä. Toinen tärkeä tammikuun 1940 sopimus oli suojeluskuntien ja sosiaalidemokraattisen työväestön suhteista laadittu paperi. Talvisodan päättäneen Moskovan rauhan allekirjoittivat muun muassa Paasikivi, Walden, Tanner ja Voionmaa, jotka olivat jo olleet solmimassa rauhaa 20 vuotta aiemmin Tartossa.
Jatkosodan aika.
Välirauhan aikana Paasikivi nimitettiin Moskovaan lähettilääksi, Mannerheim jäi armeijan ylipäälliköksi ja Walden nimitettiin puolustusministeriksi.
Välirauhan aikaiset tapahtumat, kuten aseostot natsi-Saksasta, saksalaisten kauttakulkulupa Vaasasta Pohjois-Norjaan, Kallion sairastuminen ja ero, Rytin tulo presidentiksi hallitusjärjestelyineen, Ruotsin ja Suomen valtioliittoyritys, jonka Neuvostoliiton ulkoasiainkansankomissaari Vjatšeslav Molotov esti ja muut asiat, työllistivät kenraaliluutnantiksi ylennetyn puolustusministerin. Walden jäi Yhtyneiden Paperitehtaiden hallituksen puheenjohtajaksi, toimeenpanevaan johtoon järjestettiin puheenjohtajaksi C. G. Björnberg ja toimitusjohtajaksi Juuso Walden.
Kesällä 1941 Barbarossa-suunnitelman toteutus ja jatkosota alkoi. Mannerheim ja Walden saivat vaivoin torjuttua Saksan vaatimuksen Suomen joukkojen hyökkäyksestä Leningradiin. Kun Mannerheim pysäytti hyökkäyksen Tuulokseen, se oli kenraali Talvelalle kova paikka ja hän painosti Waldenia, että tämä saisi aikaan uuden hyökkäyskäskyn.
Ilmeisiä lepohetkiä olivat vain Mannerheimin ja Waldenin tavatessaan nauttimat yhteiset lounaat Mikkelin Klubilla, jolloin ei puhuttu "työasioista". Walden ystävystyi myös kansanhuoltoministeri N. A. Osaran kanssa, joka oli Reserviupseeriliiton ja Aseveliliiton johdoissa ja hänen kauttaan sai tietoja kansan tunnelmista. Waldenin kautta tiedot menivät päämajaan.
Kesällä 1942 puolustusministeri ylennettiin jalkaväenkenraaliksi. Talvella 1943 Walden oli Stalingradin jälkeen varma sodan häviämisestä ja siksi hän Yhtyneitä ajatellen lähetti nuoren insinööri Erkki Aallon ostamaan kaiken vesivoiman, mitä Kemijoesta Rovaniemen ja Kemin väliltä sai. Aalto tuli kiireessä ostaneeksi sellaistakin, jota myyjä ei omistanut.
Helmikuun 1944 Helsingin pommitusten aikana Paasikivi meni Tukholmaan ottamaan selvää madame Aleksandra Kollontain kautta mahdollisista rauhanehdoista. Ehdot saatiin, hallitus oli erimielinen päätöksissään, Walden pelkäsi Saksaa sekä maan mielialan hermostumista. Neuvostohyökkäys jatkui, ja maahan oli saatava uusi hallitus neuvottelemaan rauhasta. Ainoa mahdollinen pääministeriehdokas oli monien mielestä Walden, mutta hän oli uupunut, eikä häntä pystytty millään taivuttelemaan. Hänen ansiostaan kuitenkin Mannerheim suostui presidentiksi ja STK:n toimitusjohtaja Antti Hackzellista tuli pääministeri.
Rauhanneuvottelujen alettua syyskuussa 1944 Hackzell halvaantui Moskovan hotelli Savoyn kylpyammeessa. Molotov ei kuitenkaan lykännyt minuuttiakaan neuvottelujen alkua joihin valtuuskunta tuli nyt Waldenin johdolla. Molotov vaati saksalaisjoukkojen välitöntä poistamista, johon Walden vastasi viileästi: "Tänä iltana emme ainakaan voi sitä tehdä". Ulkoministeri Carl Enckell lensi valtuuskunnan johtajaksi ja kun välirauhansopimus lopulta allekirjoitettiin 19.9, teki sen venäläisten puolelta vain kenraalieversti Andrei Ždanov, mutta suomalaisten puolesta vaadittiin koko valtuuskunnan nimet.
Marraskuussa 1944 puolustusministeri Walden esitteli presidentti Mannerheimille suojeluskuntien lakkauttamislain.
Raskaat uhraukset.
Sota vaati puolustusministeriltä raskaat uhrinsa. Walden menetti Rudi-poikansa lokakuussa 1941 tapaturmaisesti Aunuksessa hänen lomalle tullessaan. Kesällä 1944 kaatui everstiluutnantti Adolf Ehrnroothin yksikössä Siiranmäen torjuntataistelussa hänen nuorin poikansa luutnantti (kaatumisensa jälkeen kapteeniksi ylennetty) Lauri Walden.
Jalkaväenkenraali Rudolf Walden halvaantui marraskuussa 1944 Helsingin kodissaan Kaivopuiston Marmoripalatsissa ja kuoli Sysmän Rapalan kartanossa lokakuun 25. päivänä 1946. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsingissä.
"Säilytän kiitollisessa muistossa hänen uskollisen ystävyytensä. Se sitoi meidät yhteen aina siitä hetkestä lähtien, jolloin tiemme yhtyivät vapaussodan pimeimpinä päivinä. Pieninkään pilvi ei ole sitä himmentänyt. Hänen kokemuksensa suurteollisuusmiehenä, hänen mielikuvituksensa, kun kysymyksessä oli armeijan organisaation luominen aivan tyhjästä, olivat seikkoja, joita Suomi juuri silloin tarvitsi. Puolustusministerinä hädän hetkellä ja maamme sotateollisuuden suuripiirteisenä rakentajana maallamme ei ole ollut hänen vertaistaan"."
Kunnianosoitukset.
Walden sai sotilas- ja siviiliuransa aikana useita kotimaisia ja ulkomaisia ansio- ja kunniamerkkejä.
Vapaussodan aikaisten ja sen jälkeisten ansioiden johdosta Walden sai Vapaudenristin ritarikunnan suurristin. Hän sai myös Keisarillisen Saksan Rautaristin vuonna 1918. Vuonna 1919 hänestä tehtiin Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan komentaja. Myöhemmin hän sai ritarikunnan suurristin. Rauhan aikana 1920-luvulla Waldenista tehtiin Ruotsin Pohjantähden ritarikunnan ritari ja vuonna 1928 Walden vastaanotti tanskalaisen Dannebrogin ritarikunnan suurristin henkilökohtaisesti kuningas Kristian X:ltä. Kuningas kiitti myös Waldenia tämän äidinisän uhrauksista Tanskan hyväksi.
Puolustusministerinä Jatkosodan aikana Walden sai useita korkeita kunniamerkkejä: Ruotsin Kuninkaallisen Miekkaritarikunnan suurristin, Saksan Kotkan ritarikunnan suurristin sekä Rautaristit 1. ja 2. lk., Unkarin Ansio-ritarikunnan suurristin sekä Romanian Tähti-ritarikunnan suurristin. Joulukuun 2. päivänä vuonna 1944 Rudolf Walden sai Vapaudenristin ritarikunnan Mannerheim-ristin.


UMTS.
UMTS () on GSM:n seuraajaksi suunniteltu kolmannen sukupolven (3G) matkapuhelinteknologia. GSM edusti toisen sukupolven teknologiaa, kun sen edeltäjä NMT oli ensimmäistä sukupolvea.
UMTS on alusta asti ajateltu myös datasiirtoon. Datasiirrossa 2G:ssä ovat käytössä GSM-data (2G), GPRS (2.5G) ja EDGE (2.75G), jotka ovat kaikki hitaampia kuin UMTSin perusdata Rel99, joka tarjoaa 384 kb/s latausnopeuden. UMTS-verkko tarjoaa nykyään aiempaa nopeampia datapalveluita. HSDPA (3.5G) ja HSUPA (3.75G) tarjoavat lisää siirtonopeutta lataukseen ja myös verkkoon päin. Yleensä 3.75 tarkoittaa sekä HSDPAa että HSUPAa, jolloin sitä kutsutaan lyhyemmin HSPAksi. Jos sekä verkko että päätelaite osaavat HSDPA- tai HSPA-tekniikan ja siirtotarve ylittää verkkoon asetetun kynnyksen ja signaalivoimakkuus on riittävä, siirtyy datayhteys näille tekniikoille ja nopeuden kasvun lisäksi RTT () pienenee murto-osaan Rel99-yhteyden RTTstä. Kun dataa ei siirretä, myös HSPA-kelpoiset laitteet pudotetaan perus-UMTSille ja siellä edelleen hitaalle kanavalle antamaan tilaa muille käyttäjille.
W-CDMA on UMTS:ssä käytettävä radiotekniikka. IMS tarjoaa Internet-pohjaisia multimediapalveluita, kuten pikapuhe, IP-puhe, saatavuuspalvelu ja pikaviestit.
Historia.
YK:n alaisuudessa toimiva ITU (International Telecommunication Union) käynnisti 1990-luvun lopulla FPLMTS-projektin (Future Public Land Mobile Telephony System). Projektin tavoitteena oli laatia ratkaisumalleja 3G-puhelinjärjestelmää varten. Myöhemmin projektin nimeksi muutettiin IMT-2000 (International Mobile Telecommunication 2000). Ratkaisumalleja oli aluksi useita mutta pääasiassa viime aikoina on päädytty hyödyntämään CDMA2000- ja W-CDMA-tekniikoita.
Maailman ensimmäinen kaupalliseen käyttöön lanseerattu 3G-verkko avattiin Japanissa vuonna 2001, se perustuu FOMA-tekniikkaan, joka ei ole yhteensopiva Suomessa käytössä olevien W-CDMA-verkkojen kanssa. UMTS-verkot tulivat yleiseen käyttöön vuoden 2005 alussa. Monet valtiot, esimerkiksi Saksa, hankkivat isot rahat huutokauppaamalla maansa UMTS-toimiluvat; vastavuoroisesti monet lupia ostaneet operaattorit, muun muassa Suomen Sonera, ajautuivat konkurssin partaalle, kun tekniikka ei ottanutkaan tuulta siipiensä alle odotusten mukaisessa aikataulussa. 3G-huutokaupat on nähty osasyynä teleteollisuuden maailmanlaajuiseen lamaan vuosina 2001–2003.
UMTS-verkot Suomessa.
Toimiluvat UMTS-verkkojen rakentamiseen Suomessa on Telia-Soneran lisäksi Elisalla ja DNA:lla. Vuoden 2010 lopussa TeliaSoneran 2100 MHz:n verkko kattoi pääkaupunkiseudun lisäksi suurimmat kaupungit ympäristöineen ja 900 MHz:n verkko suurimman osan Oulun eteläpuoleisesta Suomesta. Elisan 2100 MHz:n verkko oli puolestaan suurimmissa kaupungeissa, lähes koko muu Etelä-Suomi Oulun korkeudelle on katettu 900 MHz:n verkolla. DNA:n 2100 MHz:n verkko kattoi suurimmat kaupungit ja useita pienempiä taajamia. 900 MHz:n verkko kattaa jo useampia eteläisen Suomen maakuntia. Kaikilla kolmella operaattorilla on Pohjois-Suomessa laajoja alueita vailla minkäänlaista 3G-peittoa.
UMTS-verkko.
UMTS-verkon tavoitteina oli suunnitteluvaiheessa mm. saada äänen laatu ja palvelut samalle tasolle kuin ne ovat kiinteässä verkossa. Lisäksi tuki sekä piiri- että pakettikytkentäiselle tiedonsiirrolle ja radiokaistan mahdollisimman tehokas käyttö olivat eräitä tavoitteita. Tiedonsiirtokapasiteetin suhteen tavoite oli, että paikallaan olevan laitteen siirtonopeus voisi olla jopa 2 Mbps.
UMTS-solun koko määräytyy aktiivisten käyttäjien lukumäärän mukaan.
UMTS:n perusversion tiedonsiirtonopeus on signaalin laadusta, verkon ruuhkasta ja muista tekijöistä riippuen parhaimmillaan 384 kbps. Käytännössä nopeudet jäävät kuitenkin selvästi teoreettisen tiedonsiirtonopeuden alle eli noin 100–250 kilobittiin sekunnissa. UMTSissa vasteaika on noin 200 millisekuntia, kun taas sitä edeltäneissä GPRS:ssä ja EDGE:ssä viive vaihteli 500 millisekunnista kolmeen sekuntiin.
HSDPA-tekniikalla voidaan kuitenkin päivittää UMTS-verkko tukemaan moninkertaisesti nopeampaa tiedonsiirtoa. Aluksi HSDPA:n maksiminopeus oli 1–2 megabittiä sekunnissa, nyt teoriassa jopa 7-14 Mbps. HSUPA taas moninkertaistaa nopeuden päätelaitteelta verkkoon päin. Sekä HSDPA että HSUPA myös pienentävät osaltaan vasteaikaa merkittävästi. Päätelaitteelta vaaditaan tuki tekniikalle, monet uudet puhelimet tukevat HSDPA:ta ja PC-datakortit myös HSUPA:ta.
UMTS-verkon radio-osan nimi on UTRAN (UMTS Terrestrial Radio Access Network). Toisin kuin muissa järjestelmissä UMTS-verkon päätelaitteen lyhenne on UE (User Equipment) ja tukiasemasta käytetään termiä Node B. USIM-termiä (Universal Subscriber Identity Module) puolestaan käytetään UMTS-ympäristössä olevasta SIM-kortista.
UMTS-verkon tietoturvarakenteet muistuttavat hyvin paljon GSM-verkossa käytettäviä ratkaisuja. Toisaalta GSM-verkosta poiketen UMTS-verkon päätelaite voi autentikoida myös verkon eikä ainoastaan toisin päin.
UMTS:ssa puhelinoperaattorin ja palvelun tarjoajan välillä on selkeä ero, sillä puhelinoperaattori keskittyy lähinnä tiedonsiirrosta huolehtimiseen. UMTS tarjoaa kunkin palvelun tai sovelluksen tarpeen mukaista tiedonsiirtonopeutta. Palveluiden kattavuus vaihtelee kuitenkin esimerkiksi Suomessa suuresti, koska maa on harvaan asuttu ja alun perin 2100 megahertsin taajuudella toiminut radioliikenne on tarvinnut hyvin tiheän tukiasemaverkoston.
Taajuusalueet.
UMTS-taajuusalueista on Euroopassa ja Japanissa käytössä 2100 MHz alue (band I), joka on tuetuin nykyisissä päätelaitteissa. Joissakin Euroopan maissa, kuten Suomessa, on otettu käyttöön myös 900 MHz alue (band VIII), mikä mahdollistaa verkon laajentamisen edullisemmin, koska lähes koko maan kattavaa 900 MHz GSM-verkkoa varten on jo rakennettu mastopaikat. Matalampi taajuus pidentää signaalin kantamaa, jolloin tukiasemia ei tarvitse rakentaa yhtä tiheään kuin 2100 MHz alueella. Elisa avasi maailman ensimmäisen kaupallisen 900 Mhz taajuudella toimivan 3G-verkon Suomessa marraskuussa 2007. Yhdysvalloissa UMTS-verkkoja on olemassa myös 1900 MHz (band II) ja 850 MHz (band V) taajuuskaistoille. Monet päätelaitteet tukevat 850 MHz aluetta, mutta vain osa uusista laitteista (vuonna 2009) tuki 900 MHz aluetta.
Puhelimet.
Puhelinvalikoimassa oli aluksi toivomisen varaa. Kun UMTS otettiin Suomessa käyttöön vuonna 2004, puhelinmalleja oli tarjolla vain muutama, kun taas vuonna 2005 niitä oli tarjolla jo yli kymmenen erilaista mallia. Puhelimia valmistavat mm. Nokia, Samsung ja Motorola. Radiotekniikan lisäksi UMTS-puhelimissa tulee olla olosuhteisiin nähden riittävän iso värinäyttö. Lisäksi haastavuutta puhelimien kehittämiseen tuo se, että puhelimien tulee olla kooltaan pieniä ja kevyitä, ja niiden tulee olla helppokäyttöisiä ja vähän virtaa kuluttavia. Lähinnä aasialaiset hallitsivat aluksi 3G-puhelimien markkinoita. Nokia kuitenkin onnistui valtaamaan noin 40 prosentin markkinaosuuden vuoteen 2008 mennessä, sen sijaan Motorolan ja Sony Ericssonin myynti on kärsinyt. Vuonna 2007 3G-puhelimien hinnat kytkyliittymissä olivat valmistajasta riippuen pääsääntöisesti 200–800 euroa, käteiskaupalla ilman kytkyliittymää noin 15 % kalliimpia. UMTS-puhelimien haluttavuutta alensi alkuun UMTS-verkkojen huono kattavuus Suomessa, joten loppukäyttäjälle ei ollut käytännössä hyötyä 3G-puhelimesta. Kysyntää lisäsi mobiilidatan hinnoittelu kuluttajaystävällisempään suuntaan.


3G.
3G () on yleinen lyhenne ns. "kolmannen sukupolven" matkapuhelinteknologioille. Tämän ajattelun mukaan ensimmäistä sukupolvea (1G) edustavat analogiset standardit, kuten NMT, ja toista sukupolvea digitaaliset standardit, kuten GSM. Kolmatta sukupolvea edustaa esimerkiksi Euroopassa yleisin standardi UMTS.
Määritelmä.
- 144 kbps laajalla ulkopeittoalueella (kulkuneuvot)
- 384 kbps laajalla ulkopeittoalueella (jalankulkijat)
- 2 Mbps tai enemmän sisäpeittoratkaisuilla
2) sallia liikkuvuus eri operaattoreiden verkkojen ja eri maiden välillä, sekä mahdollistaa käyttö- ja laskutustietojen vaihtaminen eri operaattoreiden välillä
3) päätelaitteiden maantieteellisen sijainnin määrittelyä ja tukea multimediapalveluita
- laajakaistayhteyksiä 2 Mbps -bittinopeuksiin asti
Lisäksi 3G tekniikkaa standardoivat 3GPP (3G Partnership Project), joka määritteli alkuperäisen 3G UMTS -tekniikan, joka myös tunnetaan nimellä WCDMA (UTRAN), ja joka vuodesta 2001 lähtien on kehittänyt myös EDGE (GERAN) -tekniikkaa, sekä 3GPP2, joka kehittää CDMA2000-pohjaista tekniikkaa (mm. 1x, EVDO, EVDV).


FOMA.
FOMA (engl. "Freedom of Mobile multimedia Access") on Japanin NTT DoCoMon kehittämä W-CDMA-pohjainen 3G-standardi ja sen markkinointinimi. FOMA lanseerattiin vuonna 2001 maailman ensimmäisenä kaupallisena 3G-palveluna.
Teoreettiset nopeudet 384 kb/s—2 Mb/s. Puhelimilla voidaan siirtää liikkuvaa kuvaa.
FOMA ei aluksi ollut yhteensopiva UMTS:n kanssa, mutta NTT DoCoMo suoritti vuoden 2004 aikana laajamittaiset verkon päivitystyöt, joiden ansiosta täysi UMTS-yhteensopivuus saatiin toteutettua.


2G.
2G () on yleinen lyhenne ns. "toisen sukupolven" matkapuhelinteknologioille. Tämän ajattelun mukaan toista sukupolvea (2G) edustavat digitaaliset standardit kuten eurooppalainen GSM ja esimerkiksi Yhdysvalloissa käytetty IS-95.
Toisen sukupolven matkapuhelinjärjestelmille on luonteenomaista se, että ne ovat digitaalisia toisin kuin ensimmäisen sukupolven analogiset järjestelmät. 1990-luvun alussa esitellyissä verkoissa ei kaikissa ollut alun perin datayhteyksiä, mutta sittemmin niitä kehitettiin aluksi piirikytkentäisin menetelmin (esimerkiksi HSCSD GSM-verkoissa) ja vähän myöhemmin myös tietokonemaailmasta tutuin pakettikytkentäisin menetelmin (esimerkiksi GPRS GSM-verkoissa.)
Toisen sukupolven tekniikoista GSM on ylivoimaisesti suosituin standardi, ja siihen perustuvia verkkoja onkin kaikilla mantereilla ja lähes kaikissa maissa.
2G teknologiaan on myöhemmin kehitetty niin sanottuja 2.5G laajennuksia, kuten EDGE ja EGPRS, jotka huomattavasti parantavat radioyhteyden suorituskykyä.


Äpy.
Äpy on Suomen vanhin teekkarien vappulehti. Äpy-lehti syntyi jouluna 1948 Lönnrotinkadun Polilla. Ensimmäinen Äpy yhdisti humorististen joululehtien perinteen ja työttömien myymän Apu-lehden. Aluksi Äpy ilmestyi epäsäännöllisesti vuosina 1948, 1953, 1958, 1960, 1964, 1966 ja 1967. Tämän jälkeen Äpy on ilmestynyt parittomina vuosina ja sen ulkoasu on ollut aina erikoinen ja erilainen. Erikoisin lienee Äpyfoni (1983), joka oli sekä lehti, äänilevy että levysoitin. Toiseksi viimeisin, 28. Äpy on vappuna 2009 ilmestynyt UniikkiÄpy, jonka jokainen myyntikappale erosi sisällöltään muista.
Äpyn julkaisijana toimii Suomen Äpy-lehtien Liitto ry. Äpyn tuotoilla on kautta aikain tuettu kaikenlaista teekkaritoimintaa, mm. saunojen ja rakentamista, konserttien ja speksien järjestämistä, historiikkeja sekä avustettu muissa tärkeissä hankinnoissa.
Esimerkkejä Äpy-huumorista.
Säänkestävä länkkäri - Gore-Tex Willer (Äpy 2011)
Mikä voi tyydyttää karjalanpiirakan? – Munavoi (Äpy 2005)
Keitetäänkö pahvit? - Vieraanvarainen sellutehtailija (Äpy 2001)
Vaimoni odotti bussia - olisittepa nähneet sen mahan! (Äpy 1999)
Hei, täällä on yksi avaamatta. – Patologi joulupäivänä (Äpy 1987)
On se siitä ennen mahtunut, sanoi Fennian portsari, kun Äpyn toimitusta ovesta ulos tunki. (Äpy 1971)
Yhteisellä hallinnolla säästäisivät molemmat maat paljon. – Suomi–Neuvostoliitto-Seura (Äpy 1967)
Joskus tilaisuus koputtaa oveen, joskus koputus oveen pilaa tilaisuuden. (Äpy 1966)
Toimituksen huomautus: Ohutkin kirja voi olla paksu. (Äpy 1958)
Naisten huumorintajun puute on estänyt monia miehiä joutumasta naurunalaiseksi. – Paul Rigaud (Äpy 1948)


Aurinkotuuli.
Aurinkotuulella tarkoitetaan Auringon koronasta lähtöisin olevaa hiukkasvirtaa, joka pakenee Auringosta poispäin. Aurinkotuuli koostuu pääasiassa alkeishiukkasista, elektroneista ja protoneista. Tällaista sähköisesti varautuneista hiukkasista koostuvaa kaasua kutsutaan plasmaksi. Aurinkotuuli kantaa mukanaan myös Auringosta peräisin olevaa magneettikenttää ja muodostaa siten heliosfäärin erilliseksi osaksi aurinkokuntaa ympäröivää avaruutta. Aurinkotuulta ei pidä sekoittaa Auringon säteilypaineeseen, joka on Auringon säteilemien fotonien liikemäärän aiheuttamaa.
Jo 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa eräät tutkijat huomasivat Auringon roihupurkausten aiheuttavan Maassa magneettisia häiriöitä ja revontulia. He esittivät, että vaikutuksen välittäjinä voisivat olla roihujen yhteydessä Auringosta avaruuteen syöksyvät hiukkaspilvet. Jatkuvan eli aina puhaltavan aurinkotuulen olemassaolo ennustettiin teoreettisesti 1950-luvulla (E.N. Parker 1958), ja venäläisten Luna 1 mittasi sen ensimmäisenä 1959. Lopullisesti aurinkotuulen olemassaolo hyväksyttiin 1960-luvulla.
Aurinkotuulta vastaava ilmiö tunnetaan myös muilla tähdillä. Tällöin sitä nimitetään "tähtituuleksi". Aivan erityisen voimakas tähtituuli on kirkkailla ja suurimassaisilla tähdillä, kuten Wolfin–Rayetin tähdillä. Voimakas tähtituuli aiheuttaa tähden spektriin tyypillisiä P Cygni -profiileja.
Aurinkotuulen fysikaalisia ominaisuuksia.
Aurinkotuuli irtautuu Auringon kuumasta koronasta, kaasukehän hajaantumisvyöhykkeestä saavuttaen koronan äänennopeuden 200 km/s viiden Auringon säteen päässä. Aurinkotuuli ei ole tasaista, vaan siinä on puuskaisuutta ja myrskyjä. Hidas aurinkotuuli irtautuu Auringon päiväntasaajaa lähellä olevilta alueilta, koska siellä Auringon magneettikenttä muodostaa suljettuja silmukoita, jotka pidättelevät kaasun pakoa koronasta. Nopea aurinkotuuli saa alkunsa Auringon napa-alueilta ja ns. koronan aukoista, sillä siellä magneettikentän kenttäviivat ovat avoimia. Siksi aurinkotuuli on planeettojen ratatason ulkopuolella selvästi nopeampaa, tyypillisesti 600–800 km/s. Jos lähellä Auringon päiväntasaajaa sattuu olemaan koronan aukko, se synnyttää nopean aurinkotuulen puuskia planeettojen ratatasoon Auringon pyörimisen tahdissa.
Aurinkotuuli etenee säteittäisesti suoraan Auringosta poispäin, mutta sen mukanaan kuljettama magneettikenttä on tyvestään kiinni Auringossa. Kun kenttäviivojen tyvet seuraavat Auringon pyörimistä, aurinkotuulen magneettikenttä (jota kutsutaan myös planeettainväliseksi magneettikentäksi) kiertyy spiraaliksi. Mitä kauemmas Auringosta edetään, sitä tiukemmalle spiraali on kiertynyt. Maan radan kohdalla magneettikentän kulma aurinkotuulen etenemissuunnan kanssa on keskimäärin 44°. Sen voimakkuus on Maan radan kohdalla tyypillisesti muutama nanotesla eli kymmenestuhannesosa Maan magneettikentän voimakkuudesta maanpinnalla.
Aurinkotuuli hidastuu äänen nopeutta vastaavaan arvoon 50–100 AU:n etäisyydellä, minkä jälkeen se sekoittuu tähtienväliseen aineeseen. Aurinkotuuli siis synnyttää tähtienväliseen aineeseen eräänlaisen kuplan, jota kutsutaan heliosfääriksi.
Koronan massapurkaukset.
Auringon roihupurkausten yhteydessä Auringon pinnalta irtoaa toisinaan voimakkaasti magnetoitunut plasmapilvi. Tällaista tapahtumaa kutsutaan koronan massapurkaukseksi. Pilvi etenee aurinkotuulen seassa avaruuteen. Voimakkaissa koronan massapurkauksissa magneettiset pilvet syöksyvät usein matkaan muuta aurinkotuulta selvästi nopeammin, jolloin ne muodostavat tuuleen puuskia. Nopeimmillaan pilvi voi edetä Auringosta Maahan vuorokaudessa, yleensä 2-4 vuorokaudessa. Lisäksi pilvien magneettikenttä on usein paljon voimakkaampi kuin aurinkotuulessa muutoin esiintyvä, jolloin ne voivat aiheuttaa Maassa rajuja magneettisia häiriöitä.
Aurinkotuulen vaikutus Maahan.
Koska aurinkotuulen hiukkaset ovat sähköisesti varautuneita, Maan magneettikenttä ohjaa tavallisesti suurimman osan aurinkotuulesta maapallon ohitse. Samalla aurinkotuuli litistää Maan magneettikenttää päiväpuolella ja venyttää sitä yöpuolella muotoillen sen magnetosfääriksi. Pieni osa aurinkotuulen hiukkasista pääsee vuotamaan magnetosfäärin sisään, jossa ne voivat jäädä loukkuun esimerkiksi Van Allenin vyöhykkeisiin. Erityisesti voimakkaiden Auringon aktiivisuuspiikkien aikana tai Maan magneettikentän ollessa heikko aurinkotuulen hiukkasia pääsee ilmakehään, missä ne reagoidessaan ilman hapen ja typen kanssa synnyttävät revontulia.


Indica.
Indica on vuonna 2001 perustettu suomalainen mystisromanttista musiikkia soittava pop rock -yhtye. Suuren yleisön tietoisuuteen yhtye nousi debyyttialbuminsa "Ikuinen virta" (2004) ja sen hiteiksi muodostuneiden singlejen "Scarlett" ja "Ikuinen virta" myötä. Kyseinen albumi on myynyt Suomessa platinaa. "Tuuliset tienoot" (2005) ja "Kadonnut puutarha" (2007) lisäsivät yhtyeen tunnettavutta.
Tunnetuimpia kappaleita ovat mm. "Scarlett", "Ikuinen virta", "Vuorien taa", "Pahinta tänään", "Linnansa vanki" ja "Valoissa".
Historia.
Yhtyeen säveltäjä, sanoittaja ja laulusolisti Jonsu aloitti säveltämisen jo kuusivuotiaana. Nelivuotiaana hän liittyi Minijousiin viulistiksi ja tapasi tulevan Indican basistin Heinin. Tytöt kiinnostuivat rock-musiikista 14-vuotiaina jolloin he perustivat yhtyeen. He löysivät tuttavapiiristään samanhenkisiä musiikinharrastajia ja pyysivät kosketinsoittajaksi Sirkun, kitaristiksi Jennyn ja rumpaliksi Lauran.
Tytöt käyttivät lähes joka päivä useita tunteja soittamiseen sekä kappaleiden tuottamiseen ja sovittamiseen. Majapaikkanaan he pitivät Pohjois-Helsingin bändikoulua Suutarilassa. Jouluna 2002 yhtye teki managerisopimuksen Petteri Kokljuschkinin kanssa. Keväällä 2003 Sony Musicin tuotantopäällikkö Jani Jalonen tutustui Indicaan ja yhtye sai levytyssopimuksen.
Indican esikoisalbumi "Ikuinen virta" julkaistiin 2004. Levyä myytiin julkaisuvuonna kultalevyyn oikeuttava määrä, ja vuoden 2006 puoliväliin mennessä levy oli myynyt platinaa. Myös yhtyeen toinen albumi, vuoden 2005 lopussa julkaistu levy "Tuuliset tienoot" on myynyt kultaa.
Marraskuussa 2006 yhtye alkoi työstää studiossa kolmatta albumiaan. Levyn ensimmäinen vain radiosoittoon tarkoitettu single, "Linnansa vanki", julkaistiin tammikuussa 2007. "Kadonnut puutarha" julkaistiin 21. maaliskuuta 2007.
Loppuvuodesta 2007 Indica esiintyi Nightwishin lämmittelijänä sen Skandinavian kiertueella. Suomen keikkoja lukuun ottamatta yhtye esitti englanniksi käännettyjä versioita aiemmin julkaistuista kappaleista.
Aiemman yhteistyön pohjalta neljännen levyn tuottajaksi päätyi Nightwishin kappaleentekijä ja kosketinsoittaja Tuomas Holopainen. Albumi "Valoissa" julkaistiin 17. syyskuuta 2008, ja se sijoittui julkaisuviikollaan Suomen virallisella albumilistalla kolmanneksi.
Joulukuussa 2009 Indica solmi levytyssopimuksen saksalaisen metallimusiikkiin erikoistuneen Nuclear Blast -levy-yhtiön kanssa. Indica julkaisi albumin "A Way Away" 2. kesäkuuta 2010.
Vuonna 2011 keikkoja jouduttiin perumaan, sairaustapauksien takia. Myöhemmin samana vuonna Indica vetäytyi levyntekotauolle.


Hämärä.
Hämärällä tarkoitetaan vuorokaudenaikaa, jolloin Aurinko on jonkin verran horisontin alapuolella, mutta "pimeys" ei ole vielä saapunut tai on jo päättynyt.
Suurimmassa osassa maapalloa hämärä esiintyy kaksi kertaa vuorokaudessa, ennen auringonnousua (aamuhämärä) ja auringonlaskun jälkeen (iltahämärä). Iltahämärän alkuvaiheessa tapahtuu sininen hetki, joka on erityisen suosittu valokuvauksen ajankohta.
Napapiirin ja napojen välisellä alueella, jossa Aurinko ei kaamosaikana lainkaan nouse, on vuorokaudessa tällöin vain yksi hämärä keskipäivän aikoihin, kun Aurinko on vain hieman horisontin alapuolella. Useita leveysasteita napapiirin toisella puolellakin ei keskikesällä tule lainkaan täysin pimeää, vaan iltahämärä vaihtuu suoraan aamuhämäräksi. Tietyillä alueilla napojen läheisyydessä on jonkin aikaa syyspäiväntasauksen ja kevätpäiväntasauksen tienoilla hämärää ympäri vuorokauden.
Hämärä on sitä pitempi, mitä loivemmin Aurinko nousee ja laskee. Mitä lähempänä päiväntasaajaa havaintopiste sijaitsee, sitä lyhyempi on hämärän hetki. Suomessa se on lyhimmillään syksyllä ja keväällä, jolloin Aurinko laskee jyrkästi ja pisimmillään vastaavasti talvella ja kesällä.
Hämärän eri asteet.
Aamulla ennen auringon nousua samat hämärät toistuvat päinvastaisessa järjestyksessä.


Tutankhamon.
Tutankhamon on yksi laajimmin tunnetuista Uuden valtakunnan faaraoista. Hän hallitsi kerettiläiskuningas Akhenatenin jälkeen 18. dynastian aikana noin vuosina 1336 eaa.–1327 eaa. Tunnetuksi hän tuli vuonna 1922 kun Howard Carter ja lordi Carnarvon löysivät hänen hautansa Kuninkaiden laaksosta (hauta KV62). Hauta on laakson keskiosassa ja muihin kuninkaallisten hautoihin verrattuna varsin pieni, koska Tutankhamonin elinikä jäi varsin lyhyeksi eikä sen aikana ehditty suurempaa hautaa valmistella ja koska KV62 oli ilmeisesti ainoa käytettävissä oleva hauta Tutankhamonin äkillisesti kuoltua. Hautavarustus oli kuitenkin yksi parhaiten säilyneitä vaikka hautaan oli murtauduttu kaksikin kertaa. Kuninkaiden laaksosta on lisäksi löydetty pieni maahan kaivettu huone, jossa lienee säilytetyn osaa Tutankhamonin hautavarustuksesta.
Tutankhamonin vanhemmista ei ole varmaa tietoa, mutta heidän oletetaan olleen kuningatar Kiya ja faarao Akhenaten. Hänellä oli ainakin yksi sisarpuoli, Ankhesenpaaten (myöhemmin Ankhesenamon), joka oli myös hänen vaimonsa. Tutankhamonilla ei tiedetä olleen poikia, mutta hänen haudastaan löytyneet kaksi kuolleena syntyneen tyttölapsen muumiota lienevät hänen tyttäriään.
Haudasta löydetyt esineet ovat nykyään pääasiassa Kairon ja Luxorin museoissa. Näiden joukossa mm. kultainen sarkofagi, sisempi kullattu puuarkku, Tutankhamonin kuolinnaamio sekä lukuisia muita kulta- ja arvoesineitä. Uloin kivinen sarkofagi sen sijaan on yhä hautakammiossa sisältäen ulomman kullatun puuarkun ja Tutankhamonin muumion.
Akhenatenin aloittama monoteismin jakso päättyi Tutankhamonin hallituskaudella kun vanhat jumalat nostettiin takaisin pääasialliseksi palvonnan kohteeksi ja Atonista tuli taas yksi jumala muiden joukossa. Tutankhamon muutti myös nimensä todistaakseen Amonin-papeille tukevansa Amon-jumalaa. Tästä huolimatta faarao Horemheb poisti Tutankhamonin ja Akhenatenin hallitsijaluettelosta heidän kuolemansa jälkeen, koska heitä pidettiin syntyperänsä takia kerettiläisinä.
Tutankhamonin kuolemansyistä on useita oletuksia. Aiemmin hänen on oletettu kuolleen malariaan ja mahdollisesti Köhlerin tautiin. Uusimman, jalan luista saaduista näytteistä tehdyn tutkimuksen mukaan, farao kuoli sirppisoluanemiaan.


Horemheb.
Horemheb oli Egyptin 18. dynastian viimeinen faarao. Hän hallitsi vuosina 1323–1295 eaa.
Horemheb ei ollut kuninkaallista syntyperää, vaan hän oli toiminut edeltävien faaraoiden (mm. Tutankhamonin ja Ayn) upseerina. Faarao Ayn kuoleman jälkeen silloinen upseeri Horemheb julisti itsensä faaraoksi.
Hänen vanhemmistaan tai muusta perheestään ei ole asuinpaikan lisäksi juurikaan tietoa. He asuivat todennäköisesti Herakleopoliksessa (muinaisegyptiläiseltä nimeltään Nekhen). Vaimoja hänellä oli kolme, kaksi joiden nimiä ei tiedetä ja Mutnodjmet. Mutnodjmet oli mahdollisesti faarao Akhenatenin vaimon Nefertitin sisar.
Valtaan päästyään Horembeb julkisti "Horemhebin ediktin" nimellä tunnetun julistuksen, joka on löydetty steelaan kaiverrettuna Karnakista. Siinä kuvattiin maan tuolloista surkeaa tilaa, kansan kurjuutta ja virkamiesten väärin­käytöksiä. Ediktissä uhattiin ankarilla rangaistuksilla: vilppiin syyllistyneiltä virkamiehiltä oli leikattava nenä ja myös maanpakorangaistus palautettiin käyttöön.
Horemheb teki myös voitavansa hävittääkseen kaikki muistot Akhenatonista ja hänen kolmesta seuraajastaan, Smenkhkaresta, Tutankhamonista ja Aysta, joita hän piti syyllisinä Egyptissä tuolloin vallinneeseen kurjuuteen. Niinpä heitä esittävät veistokset joko rikottiin tai niistä hakattiin nimet pois ja tilalle hakattiin uuden hallitsijan nimi. Myös Akhenatonin rakennuttamat Atonin temppelit purettiin. Horemheb selitti myös olleensa Amenhotep III:n laillinen seuraaja, minkä vuoksi egyptiläisissä asia­kirjoissa alettiin laskea hänen hallitus­vuotensakin Amenhotep III:n kuolemasta, vaikka hän todellisuudessa nousi valtaan lähes 30 vuotta myöhemmin. Sen vuoksi eräissä egyptiläisissä teksteissä hänebn mainitaankin hallinneen 50 vuotta. Vielä seuraavan 19. dynastian aikaisissa luetteloissa, esimerkiksi Abydoksen kuningas­luettelossa, Horemheb mainitaan Amenhoptep III:n välittömänä seuraajana.
Horemhebin hauta sijaitsee Kuninkaiden laaksossa (hauta KV57). Lisäksi hänellä oli Sakkarassa keskeneräinen ei-kuninkaallinen hauta, joka kuitenkin jäi käyttämättä. Horemhebin kivinen sarkofagi on yhä haudassa, mutta muumiota ei ole löydetty. Sen sijaan haudasta on löydetty naisen ja vastasyntyneen lapsen muumiot, jotka ovat todennäköisesti kuuluneet Mutnodjmetille ja hänen lapselleen.
Horemhebilla ei ollut perillisiä, joten 18. dynastia päättyi hänen kuolemaansa.
Horemheb on myös keskeisessä sivuosassa Mika Waltarin romaanissa Sinuhe egyptiläinen.


Wangari Maathai.
Wangari Muta Maathai (1. huhtikuuta 1940 Nyeri, Kenia – 25. syyskuuta 2011 Nairobi, Kenia) oli kenialainen kikuju-heimoon kuuluva ympäristöaktivisti. Hän toimi Kenian apulaisympäristöministerinä. Hän sai vuoden 2004 Nobelin rauhanpalkinnon työstään kestävän kehityksen, demokratian ja rauhan puolesta.
Maathai perusti Green Belt -liikkeen vuonna 1977 taistelemaan muun muassa eroosiota vastaan puita istuttamalla. Järjestö on tähän mennessä istuttanut miljoonia puita useissa Afrikan valtioissa.
Maathai oli ensimmäinen tohtoriksi väitellyt itäafrikkalainen nainen. Hän opiskeli ja opetti biologiaa eri yliopistoissa sekä Afrikassa että länsimaissa.


Marimekko.
Marimekon tuotteita Helsingin Kampin liikkeessä.
Marimekko Oyj on suomalainen tekstiili- ja vaatetusalan pörssiyhtiö, jonka perustivat Armi ja Viljo Ratia vuonna 1951. Yhtiö suunnittelee ja valmistaa vaatteita, tekstiilejä ja asusteita Marimekko-tuotemerkillä. Armi Ratia vei yhtiön Helsingin pörssiin 1974 ja johti yhtiötä 28 vuotta kuolemaansa saakka 1979. Vuonna 1985 yhtiö ostettiin osaksi Amer-konsernia. Taloudellisesti huonojen vuosien jälkeen yhtiön osti Kirsti Paakkanen, joka johti yritystä 1991–2008 ja vei sen uudestaan Helsingin pörssin I-listalle vuonna 1999. Nykyinen toimitusjohtaja on Mika Ihamuotila vuodesta 2008.
Talous ja organisaatio.
Marimekon tuotteiden vähittäismyynti tapahtuu muiden jälleenmyyjien lisäksi yhtiön omissa myymälöissä ja konseptimyymälöissä. Suomessa omia myymälöitä on 23, Isossa-Britanniassa, Saksassa ja Ruotsissa kussakin yksi. Konseptimyymälöitä on kotimaassa noin 26, muualla maailmassa noin 32, joista 20 Japanissa. Vuonna 2008 73,0 prosenttia liikevaihdosta tuli Suomesta. Tuotemyynnin lisäksi yhtiö saa tuloja kuvioidensa lisenssimyynnistä.
Marimekon hallituksessa istuvat puheenjohtajana Pekka Lundmark, varapuheenjohtajana toimitusjohtaja Mika Ihamuotila ja muina jäseninä Ami Hasan, Joakim Karske Arthur Engel ja Elina Björklund. Yrityksen johtoryhmän muodostavat Mika Ihamuotila (puheenjohtaja) ja jäseninä Thomas Ekström (talous, hallinto ja sijoittajasuhteet), Malin Groop (brändi- ja markkinointiviestintä), Päivi Lonka (myynti), Niina Nenonen (tuotelinjat) ja Minna Kemell-Kutvonen (design)
Marimekolla on kolme omaa tehdasta, jotka kaikki sijaitsevat Suomessa: kangaspaino Helsingissä, vaatetustehdas Kiteellä ja laukkutehdas Sulkavalla. Oman valmistuksen osuus kaikista myydyistä Marimekko-tuotteista on vajaa puolet. Vuonna 2008 yrityksellä oli työntekijöitä keskimäärin 411, joista 16 työskenteli ulkomailla.
Alku, menestys ja tuhon parras.
Pariskunta Armi ja Viljo Ratia merkitsivät Marimekon kaupparekisteriin 25. toukokuuta 1951. Sitä ennen Viljo oli jo pari vuotta toiminut kangaspainamisessa Printex Oy:n omistajana Armin jatkaessa mainostoimistossa. Maija Isolan omaleimaisten kankaiden myynnin edistämiseksi päätettiin pitää vaatenäytös ja vaatteita varten luotiin uusi toiminimi – Marimekko. Marimekon ensimmäinen näytös pidettiin toukokuussa 1951 Kalastajatorpalla. Kesävaatteiden kysyntä ylitti odotukset, mutta syksyllä myynti pysähtyi kuin seinään. Marimekon logo syntyi 1950-luvulla Armi Ratian tulistuttua liian perinteisiin ehdotuksiin. Hän otti Olivetti-kirjoituskoneen kirjasintyypin "Interiors"-lehden kannen logosta, josta graafikko Helge Mether-Borgström stilisoi ”kovan, ajattoman ja kylmän”, nykyäänkin käytössä olevan logon.
Alun vaikeuksista huolimatta yhtiön kasvuvauhti kiihtyi kymmenettä ikävuotta lähestyttäessä, ja kova kasvu jatkui koko 1960-luvun ensimmäisen puoliskon. Yhtiön kansainvälistyminen sai alkunsa monesta samanaikaisesta tapahtumasta. Suomen markka devalvoitiin 1958, Marimekko osallistui Tukholman Artekissa pidettyyn myyntinäyttelyyn ja Jacqueline Kennedy pukeutui Yhdysvaltain presidentinvaalien alla julkisuudessa Marimekkoon. Lehdistö seurasi tarkkaan myös presidenttiehdokkaiden puolisoita ja oli moittinut rouva Kennedyä tämän kalliista muotimausta. Huokeiden suomalaisten puuvillavaatteiden osto nousi yhdysvalloissa suuriin otsikoihin, samalla otsikoihin ja ihmisten tietoisuuteen nousi Marimekko.
Taloudellisesti menestyksekkäinä aikoina syntyi unelma ulkomaisista tehtaista ja Porvooseen rakennettavasta Marikylästä, johon koko Suomen tuotanto siirrettäisiin ja jossa kaikki Marimekon työntekijät asuisivat. Vuoden 1967 loppuun mennessä oli kuitenkin yhtiön sisällä syntynyt tietoisuus yhtiön talouskriisistä ja liian suuriksi kasvaneista kuluista. Yhtiön hallituksen jäsen Jörn Donnerin mielestä yhtiö oli parin vuoden päässä konkurssista. Vuosina 1968–1971 toteutettiin perusteellisia taloudellisia muutoksia: Työntekijöiden määrää vähennettiin 414:stä 288:aan vuoteen 1973 mennessä. Tuotevalikoimasta karsittiin marginaaliset tuotteet. Talousjohtamista ammattimaistettiin. Suuruudenhullu hanke Marikylästä haudattiin. Saneerausvuosien ajan toimitusjohtajana toimi Heikki T. Salonen.
Saneerausten jälkeen hän kirjoitti samansisältöisen toiminta-ajatuksen hieman muotoiltuna, ja erityisesti loppuun oli tullut jotain uutta: ”"... johtokunnan antamien kannattavuustavoitteiden saavuttamiseksi."”
Ratian aikana yhtiön kulttuuri oli feodaalinen. Se tarkoitti yhtäältä tarkkaa kontrollia työtilojen puhtaudesta ja työntekijöiden työhön puuttumista. Toisaalta se tarkoitti yhtiön omaa kampaajaa ja hierojaa, aamupuuroa, lounasetua ja lääkärintarkastuksia. Lääkärintarkastukset eivät vielä tuolloin olleet lakisääteisiä.
Marimekosta tulee pörssiyhtiö.
Marimekko listautui Helsingin pörssiin toukokuussa 1974. Listautumista edelsi osakeanti, jolla osakepääoma nostettiin 1,638 miljoonasta markasta viiteen miljoonaan markkaan. Yhtiön ensimmäisenä pörssivuotena tapahtui paljon. Vuoden aikana liikevaihto kasvoi 40,4 % ja Pohjoisesplanadi 31:n myymäläkin avattiin. Yhtiön uusi konepaino valmistui Herttoniemeen ja uusi ompelimo Kiteelle. Yhtiö sai Tasavallan Presidentin vientipalkinnon, ja Urho Kekkonen kävi myös vihkimässä ompelimon käyttöön.
Tulevina vuosina Herttoniemen toimitilat jatkoivat laajentumistaan. Toinen painokone asennettiin Herttoniemeen jo tehtaan valmistumista seuraavana vuonna. Vuosina 1978–1979 konepainon laajennettuihin tiloihin yhdistettiin käsipaino. Lopulta kaikki Vanhalla talvitiellä sijainneet toiminnat (ompelimo, leikkaamo, tuotannon aputilat, keskushallinto ja henkilökunnan myymälä) siirrettiin sinne vuonna 1983. Tässä vaiheessa tehtaan koko pinta-ala oli 11 000 neliömetriä, ja uudet toimitilat vihki käyttöön eduskunnan varapuhemies Pirkko Työläjärvi.
Armi Ratia pyysi eroa toimitusjohtajan tehtävästä 1. tammikuuta 1977 alkaen. Hänen tilalleen toimitusjohtajaksi valittiin varatoimitusjohtaja Asko Kousa. Armi Ratia jatkoi kuitenkin johtokunnan jäsenenä vastuullaan tuotesuunnittelu sekä mainonnan ja PR-toiminnan koordinoiminen. Kousalla oli erimielisyyksiä yrityksen johtamisesta omistajien ja johtoryhmän kanssa, joten Armi Ratia palasi toimitusjohtajaksi hyvin pian 2. syyskuuta 1977. Varatoimitusjohtajaksi valittiin talousjohtaja Risto Takala. Armi Ratia menehtyi 3. lokakuuta 1979. Hän toimi yhtiön hallituksessa kuolemaansa asti, mutta oli Marimekon johtamiskulttuurista kirjoittaneen Anneli Karsin mukaan viimeiset noin kolme vuotta väsynyt ja hapuileva ryhdyttyään raittiiksi lääkärin määräyksestä. Hänen tilalleen toimitusjohtajaksi tuli Risto Takala. Takalaa seurasi Kari Mattson 1. maaliskuuta 1982 alkaen.
Marimekon liikevaihto (violetti) ja tulos ennen veroja (keltainen) 1973–1984 rahan nimellisarvolla. Vuodesta 1982 lähtien konsernin luvut.
Vuonna 1974 liikevaihto nousi yli 40 prosenttia, mutta seuraavina vuosina kasvutahti hidastui. Heikosti sujuneen Yhdysvaltain-myynnin vuoksi maahantuontisopimus pitkäaikaisen kumppanin kanssa purettiin, ja Marimekko perusti oman myynti- ja jakeluyrityksen New Yorkiin, missä toiminta alkoi vuoden 1977 alussa. Markkamääräinen myynti Yhdysvaltoihin nousikin 39 %, mitä Suomen markan devalvointi edesauttoi. Myynnin nousu oli vain tilapäistä, sillä seuraavana vuonna kauppa Yhdysvaltoihin laski 41 prosenttia. Kaiken kaikkiaan vuodesta 1973 vuoteen 1984 Marimekon liikevaihto nousi 26,2 miljoonasta 94,1 miljoonaan markkaan, noin 260 %. Rahan reaaliarvolla mitattuna kasvua oli kuitenkin vain 10 prosenttia. Yhtiön pörssikurssi oli listautumisen jälkeen pitkään lievästi laskevalla suunnalla. Vuoden 1980 lopun aallonpohjasta se sitten nousikin neljässä vuodessa lähes 700 %. Bökarsin kartano, joka oli ollut yhtiöllä pitkään vuokralla, ostettiin vuonna 1981.
Amer ostaa Marimekon.
Vuoden 1985 alussa suomalainen monialakonserni Amer osti 75 prosenttia Marimekko Oy:n äänivallasta Armi Ratian lapsilta Ristomatilta, Antilta ja Eriikalta. Kauppa maksettiin Amerin osakkeilla ja sen maksamilla osingoilla. Tieto kaupasta julkistettiin 22. tammikuuta. Toimitusjohtaja Mattsonille yrityksen myynti oli ratkaisu Armi Ratian jälkeläisten keskinäiseen riitelyyn. Amerin tarkoituksena oli kehittää Marimekkoa, joka yhtiön mielestä sopi hyvin sen merkkitavaroihin keskittyneeseen organisaatioon. Keskeisesti Amerin toimitusjohtaja Heikki O. Salosen mielissä oli kansainvälisen lisensiointitoiminnan lisääminen, missä oli tarkoitus hyödyntää Amerilla jo olevia myyntiverkostoja.
Tavoitteista huolimatta Amerin omistama Marimekko epäonnistui taloudellisesti. Vuonna 1986 Marimekko teki tappiota 12 miljoonaa markkaa, noin 13 prosenttia liikevaihdosta. Syksyllä toimitusjohtaja vaihtui Kari Mattsonista Jan-Erik Grönlundiin ja parin vuoden kuluttua taas Grönlundista Magnus Hästöhön. Yhdysvaltalaisen Landor Associate's -konsulttiyritys palkattiin muokkaamaan Marimekon imagoa tavoitteena nuorten naisasiakkaiden tavoittaminen ja myymälöiden kehittäminen. Jälkeenpäin Amerin toimitusjohtaja arvioi, ettei konsultin työstä ”paljoa villoja syntynyt”. Vuonna 1988 Amer ilmoitti, että tappioputki katkeaa aikaisintaan kahden vuoden päästä.
Amerin omistuksessa Marimekko ei kertaakaan tuottanut voittoa ja tuotti tappiota yhteensä 200 miljoonaa markkaa. Kirsti Paakkasen mielestä ongelma oli, että Amer-yhtymä ajatteli vain rahaa. Amerin-vuosia on pidetty Marimekon historiassa ainoana aikakautena, jolloin yhtiön perusidea hämärtyi.
Kirsti Paakkasen aikakausi.
Amer-yhtymä myi Marimekon Kirsti Paakkasen omistamalle Workidea Oy:lle vuonna 1991. Paakkanen oli juuri jäänyt eläkkeelle ja muuttanut Ranskaan myytyään perustamansa mainostoimisto Womenan. Kirsti Paakkasen rekrytoiminen toimitusjohtajaksi oli Matti Kavetvuon ja Kari Miettisen pohdintojen tulosta, jotka jo olivat Marimekossa mukana. Kavetvuo ja Miettinen olivat tutustuneet Paakkaseen jo aikaisemmin, kun tämä oli ollut Womenan toimitusjohtaja ja miesten konsulttiyrityksen asiakas.
Marimekon liikevaihto ja tulos verojen jälkeen 1999–2008
Marimekossa Paakkanen palautti laadun ja designin yrityksen keskiöön. Ensimmäisen toimintavuotensa teemaksi hän valitsi laadun parantamisen, toisen vuoden teemaksi myynnin kasvun. Hän madalsi organisaatiota, vahvisti suunnittelijoiden asemaa ja kehitti sekä tuotesuunnittelua että markkinointia. Tämän seurauksena yrityksen kannattavuus parani ja vienti lisääntyi. Vuosi 1992 oli jo 194 markkaa voitollinen. Vuodesta 1991 vuoteen 2007 Marimekon liikevaihto nousi 12,4 miljoonasta eurosta (74 miljoonaa markkaa) 77,3 miljoonaan euroon. Vuoden 1999 listautumisen jälkeen markkina-arvo nousi 13,7 miljoonasta eurosta 146,3 miljoonaan euroon vuoden 2007 lopussa. Suomen Liikemiesyhdistys valitsi Paakkasen vuoden liikemieheksi 1999. Vuonna 2006 Helsingin kauppakorkeakoulu promovoi hänet kunniatohtoriksi. Vuonna 2007 Marimekko oli Suomen 33:nneksi arvostetuin brändi.
Klassinen ja glamouria sisältävä ilme vahvistui samalla, kun aikaisempaa boheemiutta vähennettiin. Eräs Paakkasen merkittävistä päätöksistä oli Ritva Fallan palkkaaminen yritykseen vuonna 1997. Falla sai tehtäväkseen luoda mallistoa 1990-luvun nuorelle bisnesnaiselle, jonka tarpeet olivat erilaiset kuin 1960-luvun nuorten kotiäitien. Uuden idean tarpeellisuutta oli vaikea myydä Marimekon omalle myyntiosastolle, mutta Falla onnistui työssään ansiokkaasti. Fallan saatua vastuulleen yhtiön viennin edistämisen Talouselämä-lehti povasi hänestä myös Paakkasen seuraajaa.
Marimekko osti Grünsteinin turkisyhtiön syksyllä 2001, mikä herätti vastustusta eläintensuojelijoiden keskuudessa. Paakkanen myönsi myöhemmin, että ostos oli virhe. Joulukuussa 2004 Marimekko myi Grünsteinin Gemmi Oy:lle. Paakkanen vähensi omaa omistustaan Marimekossa vähitellen varautuessaan johtajan vaihdokseen. 1999 hän myi puolet osakkeistaan yleisölle, minkä jälkeen yhtiö liittyi Helsingin arvopaperipörssin I-listalle. Elokuussa 2002 hän vähensi omistustaan 50:stä 32,3:een prosenttiin ja syyskuussa 2005 20 prosenttiin.
Toimitusjohtajaksi Mika Ihamuotila.
Mika Ihamuotila aloitti Marimekon toimitusjohtajana 1. helmikuuta 2008. Jo aikaisemmin 31. lokakuuta 2007 Paakkasen omistama Workidea Oy oli myynyt puolet eli 10 prosenttia Marimekon osakkeista Ihamuotilan omistamalla Muotitila Oy:lle, mikä yhdessä Varmalta ostettujen osakkeiden kanssa nosti Ihamuotilan omistusosuuden yhtiöstä 13 prosenttiin. Tämän lisäksi Ihamuotila sai äänioikeuden ja osto-option Paakkasen haltuun jääneisiin osakkeisiin. Osto-optio oli käytettävä vuoden 2008 aikana, mutta kun Ihamuotila ei ostanut osakkeita, Paakkanen kimpaantui hänelle ja myi osakkeensa Veritas Eläkevakuutukselle, Ilmariselle ja Varmalle.
Ihamuotila on sanonut haluavansa tehdä Marimekosta rennon, värikkään ja elämää pulppuavan lifestyle-brändin, joka hamuaa vahvasti ulkomaille. Tarkoitus on myös lisätä korkean jalostusasteen tuotteiden kuten asusteiden ja laukkujen osuutta myynnistä kankaiden kustannuksella. Ihamuotilan mukaan Marimekon vahvuuksia ovat aito tarina ja eettisyyden ja ekologisuuden merkityksen lisääntyminen ostopäätöksissä.
Ihamuotilan luotsaama Marimekko perusti Yhdysvaltoihin uuden tytäryrityksen ja avasi uuden showroomin New Yorkissa elokuussa 2010 ja elokuussa 2012 kolme uutta showroomia Bostonissa, Palo Altossa ja Beverly Hillsissä, sekä perusti uudet myymälät Berliinissä ja Malmössä. Myös Japanissa ja Etelä-Koreassa yhtiö avasi uuden konseptimyymälän. Seuraavaksi Marimekko lähtee valloittamaan Kiinaa. Tavoitteena on avata 15 uutta konseptimyymälää Kiinaan ja Hongkongiin vuoteen 2016 loppuun mennessä.
Suunnittelijat ja tuotteet.
Marimekon, tai oikeammin sen edeltäjän Printex Oy:n, ensimmäinen suunnittelija oli Maija Isola. Hänen tunnetuin luomuksensa on "Unikko-kuosi". Muita töitä ovat olleet mm. "Kivet", "Melooni" "Linnunrata" ja "Mansikkavuoret". Isola työskenteli Marimekolle vuosina 1949–1987. Toinen Marimekkoon alkuvuosina tullut suuri nimi oli Vuokko Eskolin-Nurmesniemi, joka suunnitteli kuoseja ja vaatteita, kuten "Jokapoika"-paidan. Tunnettuja kuoseja olivat mm. "Hepskukkuu" ja "Tiibet".
1960 taloon tuli Annika Rimala, joka tunnetaan "Tasaraidan" ja "Tuulihatun" suunnittelijana. Katsuji Wakisaka toimi Marimekon suunnittelijana 1968–1976 ja myöhemmin vuonna 2001. Hänen autokuvioitu "Bo Boo" -kuosinsa on ollut erityisen suosittu Yhdysvalloissa. Marimekon ensimmäisen miesten puvun suunnitteli Pentti Rinta, jonka "Kuski"-puvusta tuli klassikko. Rinta suunnitteli Marimekolle vuosina 1969–1987.
Japanilainen Fujiwo Ishimoto oli vuodesta 1970 alkaen Marimekon silloisen tytäryhtiön Décembren suunnittelijana ja aloitti Marimekolle suunnittelun 1974. Hänen painokangasmallinsa ovat abstrakteja ja graafisia, väritykseltään tummia tai heleitä. Hyvin menestynyt Ishimoto-kokoelma on esimerkiksi "Maisema" vuodelta 1982. Marja Suna, joka tuli taloon Armi Ratian kuolinvuonna 1979, suunnitteli yhtiön ensimmäisen neulevaatemalliston. Suna lähti yhtiöstä vuonna 2003. Samana vuonna Sunan kanssa Kristina Isola alkoi suunnitella suoraan Marimekolle yhdessä äitinsä Maija Isolan kanssa. Hän suunnittelee omia malleja ja vastaa äitinsä kuosien uusista versioista.
Jukka Rintala on työskennellyt Marimekolle kahteen otteeseen. Ensimmäisen kerran vuosina 1986-1988 ja toistamiseen 1991-2008. Hän on suunnitellut muun muassa "Karjalan marjat" -malliston. Jaana Parkkila (1993–2007) on suunnitellut Marimekolle vaatteita ja laukkuja, joiden värimaailmassa on paljon mustaa ja voimakkaita värejä. Erja Hirven ura Marimekolla alkoi 1995. Hänen suunnittelemiaan kankaita ovat mm. "Päiväntasaaja", "Kaarna" ja Japanissa suosittu "Kaktus". Vaatesuunnittelija Mika Piirainen on suunnitellut yhtiölle vuodesta 1994 alkaen, aluksi täysipäiväisesti ja sitten freelancerina. Hän on suunnitellut naisten, miesten ja lasten vaatteita sekä erilaisia asusteita, kuten laukkuja, hattuja, puukenkiä ja sateenvarjoja. Ritva Falla on ollut Marimekon vakituinen suunnittelija vuodesta 1997. Bisnesnaiselle suunnitellusta "Ritva Falla" -mallistosta tuli hitti ja Fallalle myönnettiin muotoilun valtionpalkinto. Muotoilun kunniatohtori Matti Seppänen tuli Marimekkoon 1999. Hänen käsialaansa on Marimekon miestenvaatemallisto, joka kantaa nimeä "Matti". Samu-Jussi Koski aloitti Marimekolla vaatesuunnittelijana 2004 ja hänet nostettiin vaatetustuotelinjan taiteelliseksi johtajaksi 2008. Seuraavana vuonna hän erosi voidakseen keskittyä enemmän luovaan työhön. Hänen johdollaan uudistettua vaatemallistoa oli kuitenkin jo ehditty kehua..
Marimekon filosofia.
Iittalan kanssa yhteistyössä tehty Mariskooli-astia.
Armi Ratialle Marimekko oli "elämäntapa, kaunista arkipäivää ja siinä parasta". Tämän näkemyksen jakoi omana aikanaan Kirsti Paakkanen, ja Kari Mattsonin mielestä myynti Amerille tulisi säilyttämään yhtiön erityisluonteen. Yhtiön pitkäaikaiset työntekijätkin ovat kuvailleet Marimekkoa elämäntavaksi. Paakkasen mielestä Marimekko ei kuitenkaan enää muistuttanut näitä ideaaleja, kun hän astui yhtiön johtoon, ja hän piti tehtävänään nostaa kyseiset arvot niille kuuluvalle paikalleen.
Armi Ratia näki, että kansaa ei pidä kosiskella vaan hän katsoi vaateteollisuuden velvollisuudeksi kasvattaa kansan makua. Marimekko sanoutui irti Pariisin muotilinjauksista, ja Ratia teki tietoisesti "antimuotia" vartalon viivat ja ylimääräiset kilot kätkevillä leikkauksilla. Marimekko oli vapauden, tasa-arvon, hyödyn, käytännöllisyyden, optimismin ja onnen filosofia. 1960-luvulla Marimekon käyttäjiä luonnehdittiin muun muassa itsevarmoiksi, iättömiksi ja riippumattomiksi. Suunnittelijat ovat pitäneet Marimekon suunnittelufilosofiana intohimoa ja "Voimakasta Tunnetta", jonka pohjalle yritys on alun perin luotu.
Ratia kirjoitti Marimekon olevan persoonallisuus, ja Paakkanen on puhunut Marimekosta elävänä oliona. Samanlaisia ajatuksia yrityksistä yksilöinä ja elävinä olentoina on esitetty myös liiketaloustieteessä. Marimekkoa Paakkanen piti niin suomalaisena yrityksenä, ettei suomalaisempaa löydy. Ihamuotilan mielestä Marimekko taas on kaikista suomalaisin ja henkiseltä merkitykseltään Suomen suurin yhtiö.


Hovioikeus.
Hovioikeus on Suomen ja Ruotsin yleisten tuomioistuinten hierarkiassa toinen oikeusaste, johon asianosainen voi valittaa käräjäoikeuden ratkaisuista. Lisäksi hovioikeus käsittelee ensimmäisenä oikeusasteena valtio- ja maanpetosasioita sekä eräitä virkarikoksia.
Muiden maiden toisen asteen tuomioistuimia (esimerkiksi Yhdysvalloissa "Court of Appeals") ei suomeksi nimitetä hovioikeuksiksi, vaan "vetoomustuomioistuimiksi" tai "valitustuomioistuimiksi".
Ruotsin hovioikeudet.
Hovioikeuksia perustettiin 1600-luvulla käyttämään aiemmin kuninkaalle kuulunutta tuomiovaltaa. Ensimmäinen hovioikeus oli Svean hovioikeus, joka perustettiin 1614. Myöhemmin perustettiin Turun hovioikeus (1623), Liivinmaan hovioikeus Tarttoon (1630), Jönköpingin hovioikeus (1634) ja Vaasan hovioikeus (1775). Hovioikeudet toimivat ylimpänä oikeusasteena, kunnes Ruotsin korkein oikeus perustettiin vuonna 1789.
Ruotsissa on nykyään kuusi hovioikeutta: Svean hovioikeus Tukholmassa, Götan hovioikeus Jönköpingissä, Skånen ja Blekingen hovioikeus Malmössä, Länsi-Ruotsin hovioikeus Göteborgissa, Ala-Norlannin hovioikeus Sundsvallissa ja Ylä-Norlannin hovioikeus Uumajassa.
Suomen hovioikeudet.
Suomessa on nykyään kuusi hovioikeutta, jotka ovat perustamisjärjestyksessä Turun hovioikeus (per. 1623), Vaasan hovioikeus (per. 1775), Kuopiossa toimiva Itä-Suomen hovioikeus (entinen Viipurin hovioikeus, per. 1839), Helsingin hovioikeus (per. 1952), Kouvolan hovioikeus (per. 1978) sekä Rovaniemen hovioikeus (per. 1979).
Hovioikeutta johtaa presidentti ja oikeuden jäsentä kutsutaan hovioikeudenneuvokseksi. Hovioikeuden jaosta johtavaa tuomaria kutsutaan hovioikeudenlaamanniksi. Lisäksi esittelijän tehtävissä toimii viskaaleja ja asessoreja.
Pääsäännön mukaan mistä tahansa käräjäoikeuden tekemästä pääasiaratkaisusta voi valittaa hovioikeuteen. Hovioikeus voi kuitenkin joissain tapauksissa lopettaa valituksen enemmän käsittelyn jo alkuvaiheessa olemalla myöntämättä asiassa niin sanottua jatkokäsittelylupaa. Menettely hovioikeudessa on useimmissa tapauksissa kirjallista, mutta suullisia käsittelyjä järjestetään pääsäännön mukaan osapuolen niin vaatiessa. Hovioikeuden tekemästä ratkaisusta voi valittaa korkeimpaan oikeuteen, mikäli korkein oikeus myöntää asiassa valitusluvan. Varsinaisen ratkaisutoiminnan lisäksi hovioikeuden tulee valvoa oman hovioikeuspiirinsä käräjäoikeuksien toimintaa, mitä tehtävää hovioikeudet toteuttavat muun muassa tarkastuskäynneillä.


Käräjäoikeus.
Istuntosali Helsingin käräjäoikeudessa
Käräjäoikeus (lyhenne KO tai KäO) on tuomioistuin, joka toimii tuomiopiirinsä yleisenä alioikeutena. Käräjäoikeudessa käsitellään ensimmäisenä asteena riita-, rikos- ja hakemusasioita.
Suomessa toimii 27 käräjäoikeutta. Käräjäoikeutta johtaa laamanni ja varsinaisina alioikeustuomareina toimivat käräjätuomarit. Lisäksi käräjäoikeudessa voi olla käräjäviskaaleja ja tuomioistuinharjoitteluaan suorittavia notaareja. Näiden toimivalta on käräjätuomaria suppeampi. Varsinaisen lainkäyttöhenkilöstön lisäksi kansliassa toimivat toimisto- ja osastosihteerit voivat ratkaista eräitä selviä ja riidattomia velkomus-, kiinteistökirjaamis- ja hakemusasioita.
Rikosasiat käräjäoikeus käsittelee tavallisimmin lautamieskokoonpanossa, johon kuuluu lainoppinut puheenjohtaja sekä kolme maallikkotuomaria eli lautamiestä. Vaativaa rikosasiaa käräjäoikeus saattaa käsitellä laajennetussa lautamieskokoonpanossa, jossa normaaliin kokoonpanoon on lisätty mahdollisesti yksi lainoppinut lisäjäsen ja mahdollisesti yksi maallikkojäsen. Näin toimitaan yleensä, jos asian käsittelyn odotetaan kestävän kauan, sillä tämä mahdollistaa yhden lainoppineen jäsenen ja kahden maallikkojäsenen tippumisen pois kokoonpanosta. Tuomiovaltainen käräjäoikeus on lautamieskokoonpanossa, jos läsnä on lainoppineen puheenjohtajan lisäksi kaksi lautamiestä. Kesken asian käsittelyn kokoonpanoon ei koskaan lisätä tuomareita. Vähäiset rikosasiat käräjäoikeus voi ratkaista myös yhden lainoppineen tuomarin istunnossa.
Siviiliasioissa tavallisimmin oikeutta istuu yksi lainoppinut tuomari. Lainopillisesti hankalat asiat käsitellään kolmen lainoppineen tuomarin kokoonpanossa.
Asianosainen voi valittaa käräjäoikeuden tekemästä ratkaisusta hovioikeuteen 30 päivän kuluessa ratkaisun antamisesta. Useimmissa asiaryhmissä ratkaisuun tyytymättömän on ilmoitettava tyytymättömyyttä seitsemän päivän kuluessa ratkaisun antamisesta. Jos ratkaisusta ei ilmoiteta tyytymättömyyttä tai tyytymättömyyden ilmoittamisesta huolimatta siitä ei valiteta säädettyjen määräaikojen kuluessa, tulee käräjäoikeuden ratkaisusta lainvoimainen.
Käräjäoikeusuudistus.
Valtioneuvoston 12.06.2008 antaman asetuksen nojalla Suomessa on vuoden 2010 alusta 27 käräjäoikeutta entisten 54:n sijasta. Uudet käräjäoikeudet on muodostettu pääosin maakuntapohjalta. Toiminta monilla vanhoilla käräjäoikeuspaikkakunnilla kuitenkin jatkuu toistaiseksi toimitilajärjestelyistä riippuen. Muutamissa käräjäpiireissä on edessä melko pitkiäkin siirtymäaikoja ennen kuin muutto yhteen päätoimipaikkaan voi toteutua. Vuoden 2010 alusta toteutui myös toinen käräjäoikeuksien toimintaan vaikuttava uudistus, kun käräjäoikeuksien aiemmin hoitama kiinteistöasioiden kirjaaminen eli lainhuutojen ja kiinnitysten käsittely siirtyi Maanmittauslaitokselle.


Antti Tuisku.
Antti Tapani Tuisku (s. 27. helmikuuta 1984 Rovaniemi) on suomalainen pop-laulaja. Hän nousi kuuluisuuteen MTV3:n Idols-kilpailussa ja on nykyään Suomen suosituimpia miesartisteja. Hänen tunnetuimpia kappaleitaan ovat hittisinglet "En halua tietää", "Tyhjä huone", "Juuret", "Viilto", "Atlantti" ja "Hyökyaalto".
Tuisku on myynyt uransa aikana yli 198 000 levyä. Hänet tunnetaan tanssillisesta esiintymisestään sekä korkeasta lauluäänestään. Tuisku sijoittui Yleisradion Suuret suomalaiset -äänestyksessä 90:nneksi. Koulutukseltaan hän on ylioppilas ja hotjoogaopettaja.
Idols.
Tuisku osallistui vuonna 2003 Turun Idols-koelauluihin, pääsi jatkoon ja sai kolmannessa semifinaalissa 70 prosentin äänienemmistön, jonka turvin hän pääsi finaaleihin. Hän eteni kilpailussa toiseksi viimeiseen finaaliin asti, jossa sijoittui kolmanneksi Hanna Pakarisen ja Jani Wickholmin jälkeen. Tuisku solmi levytyssopimuksen levy-yhtiö BMG:n kanssa.
Soolouran alku.
Tuisku julkaisi keväällä 2004 debyyttilevynsä "Ensimmäinen", josta ilmestyi myös "Deluxe"-versio. Levyt myivät tuplaplatinaa. Tuiskun ensimmäinen hitti oli "Ensimmäinen"-levyn ykkössingle "En halua tietää". Kappale nostatti pienen kohun, sillä sen katsottiin muistuttavan Justin Timberlaken "Cry Me a River" -hittiä. "En halua tietää" oli Suomen virallisella singlelistalla yhdeksän viikkoa, joista kaksi ensimmäistä kärkipaikalla. Albumilta julkaistiin myös toinen single, "Yritä ymmärtää".
Vuonna 2004 Tuisku kirjoitti ylioppilaaksi Rovaniemellä liikuntapainotteisen lukion peruslinjalta.
Uran jatko.
Keväällä 2005 ilmestynyt kolmas single "Tyhjä huone" kertoi Tuiskun mukaan hänen omasta elämästään. Se julkaistiin hänen toiselta albumiltaan, joka sai nimekseen "Antti Tuisku". Se myi viikossa kultaa ja lopulta platinaa. Samana vuonna ilmestynyt joulualbumi "Minun jouluni" ylitti myös kultalevyrajan.
Tuisku sanoittaa osan lauluistaan itse. Toisen levyn kohdalla hänen musiikkinsa muuttui rhythm n' blues -tyylistä aikuispopin suuntaan. Kolmannelle levylleen Tuisku haki vaikutteita New Yorkista.
Ura nykyisin.
"Sekaisin"-single ja siitä tehty musiikkivideo ilmestyivät kesäkuussa 2006. Videolla esiintyy tanssijoita Suomesta ja Ruotsista. "Sekaisin" pysyi Suomen Top 20 -singlelistalla neljätoista viikkoa.
Vuonna 2007 Tuiskulle myönnettiin WWF:n tunnustuspalkinto. Palkintoperusteluissa korostettiin, että Tuiskun avulla WWF tavoittaa ympäristöviestillään nuoria ja nuoria aikuisia.
Tuisku julkaisi lokakuussa 2006 kaksi uutta levyä, joista "New York" sisälsi tanssimusiikkia ja "Rovaniemi" pääasiassa balladeja. Tuisku on ensimmäinen suomalainen artisti, jolta ilmestyi kaksi erillistä levyä samana päivänä. Albumikaksikko teki listahistoriaa, kun "New York" nousi virallisen albumilistan ensimmäiselle ja "Rovaniemi" toiselle sijalle. Suomessa tähän olivat ennen yltäneet Bruce Springsteen vuonna 1992 sekä Hector ja Demis Roussos 1974.
Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kriitikolta albumit saivat kehnon vastaanoton. Radio Novan haastattelussa Tuisku mainitsi, että levyn tason todellinen arvioija on kansa.
Antti Tuisku on esiintynyt äänellään Arthurina (Artie) "Shrek kolmas" -animaatioelokuvassa sekä E. B.:nä elokuvassa "Hop" (2011). Elokuvassa "Joulutarina" (2007) Tuisku näytteli kylän poikaa Mikkoa. Vuonna 2008 hän esiintyi pääosassa "Altar Boyz" -musikaalissa, jota esitettiin Helsingin Aleksanterin teatterissa.
"Juuret"-single, joka löytyy syksyllä ilmestyneeltä albumilta, sai ensisoittonsa Ylex:ssä 5. toukokuuta 2009.
Suomalaiset euroviisufanit valitsivat 12. heinäkuuta 2009 Antti Tuiskun "Juuret"-kappaleen edustamaan Suomea kansainvälisen Euroviisuklubin järjestämään Ogae Song Contest 2009 -laulukilpailuun. Laulaja voitti heinäkuussa pidetyn Suomen karsinnan niukasti yhdellä pisteellä. Toiseksi sijoittui Anna Puun "C'est La Vie" ja kolmanneksi sijoittui Johanna Kurkelan "Kauriinsilmät", joka hävisi puolestaan Anna Puulle yhdellä pisteellä.
Antti Tuiskun "Juuret"-kappale sijoittui 12. sijalle kansainvälisen Euroviisuklubin järjestämässä Ogae Song Contest 2009 -laulukilpailussa keräten yhteensä 52 pistettä 8. joulukuuta 2009. Israelin raati antoi sille täydet 12 pistettä. Kilpailun voitti Ison-Britannian edustaja Coldplay kappaleella "Viva la vida" keräten 248 pistettä. Kilpailuun osallistui yhteensä 30 maata.
Syksyllä 2009 julkaistiin The Collection -kokoelmalevy, joka kuuluu Collections-kokoelmalevysarjaan. Mukana on Tuiskun kolmen ensimmäisen albumin (Ensimmäinen, Antti Tuisku & Minun Jouluni) hittejä ja muita satunnaisia biisejä.
Tuisku voitti MTV3:n "Tanssii tähtien kanssa" -ohjelman tanssija Anna-Liisa "Ansku" Bergströmin kanssa 28. marraskuuta 2010. Pari sai 78 % finaalissa annetuista äänistä.
Diskografia.
Julkaisun nimen perään merkitty järjestysnumero viittaa sen parhaaseen sijoitukseen Suomen virallisella albumi- tai singlelistalla.


Maailman seitsemän ihmettä.
Maailman seitsemän ihmettä olivat antiikin Kreikan ajan maailman mahtavimmat rakennukset ja monumentit. Listan ihmeistä esitti kreikkalainen arkkitehti Filon Bysanttilainen.
Artemiin temppeli.
Artemiin temppeli oli Efesoksessa nykyisessä Turkissa sijainnut luonnonjumalatar Artemiille omistettu temppeli. Noin vuonna 350 eaa. rakennetun temppelin kattoa kannatteli yli sata 20 metriä korkeaa, veistoksin koristeltua pylvästä.
Babylonin riippuvat puutarhat.
Noin vuonna 580 eaa. Babylonian kuningas Nebukadnessar II rakennutti Babylonin riippuvat puutarhat vuoristoisesta Meediasta kotoisin olleen vaimonsa Amyitiksen iloksi. Puutarhat tunnetaan myös nimellä Semiramiin riippuvat puutarhat legendaarisen prinsessan mukaan. Puutarhat ovat mahdollisesti sijainneet Ninivessä. Puutarhat olivat ihmisvoimin rakennettuja vuoria, jotka kaukaa katsottuna näyttivät roikkuvan ilmassa.
Faroksen majakka.
Faroksen majakka oli egyptiläisen satamakaupungin, Aleksandrian edustalla sijainnut majakka. Meritie Aleksandriaan oli äärimmäisen vaarallinen, joten vuonna 280 eaa. Ptolemaios II Filadelfos rakennutti marmorista tiettävästi maailman ensimmäisen majakan.
Gizan suuri pyramidi.
Egyptin Gizassa sijaitseva Kheopsin pyramidi rakennettiin n. 2600–2500 eaa. välisenä aikana faarao Khufun hautamuistomerkeiksi. Maailman seitsemästä ihmeestä Gizan suuri pyramidi on ainoana säilynyt nykypäivään asti.
Halikarnassoksen mausoleumi.
Halikarnassoksen mausoleumi oli 45 metriä korkea marmorinen hautakammio, jonka rakennutti vuonna 352 eaa. Kaarian kuninkaan Mausoloksen leski Halikarnassokseen, nykyiseen Turkkiin. Mausoleumi oli pystyssä 1300-luvulle saakka, jolloin se vaurioitui maanjäristyksissä. Maltan ritarit hävittivät 1400-luvulla sen rauniotkin ja käyttivät sen rakennuskivet oman linnakkeensa rakentamiseen.
Rodoksen kolossi.
Rodoksen kolossi oli Rodoksen kaupungin pystyttämä 30 metriä korkea auringonjumala Heliosta esittävä pronssipatsas. Kolossi valmistui noin vuonna 290 eaa. Patsas tuhoutui maanjäristyksessä vuonna 227 eaa.
Zeuksen kuvapatsas Olympiassa.
Olympiassa oli 12 metriä korkea norsunluinen Zeuksen kuvapatsas, joka oli pystytetty noin 435 eaa. Patsas oli ateenalaisen kuvanveistäjän Feidiaan valmistama.
Uuden ajan ihmeet.
Luetteloja ”uuden ajan seitsemästä ihmeestä” on laadittu lukemattomia, mutta yksikään niistä ei ole vakiintunut. Suosittuja ihmeitä ovat muun muassa Golden Gaten silta, Empire State Building sekä Englannin ja Ranskan välinen Kanaalitunneli. Käsite kahdeksannesta ihmeestä on myös varsin käytetty.
Sveitsiläinen NewOpenWorld Corporation -yritys järjesti vuonna 2007 laajan internetissä käydyn äänestyksen uusista maailman seitsemän ihmeestä. Äänestyksen voittivat: Kiinan muuri, Petra, Rio de Janeiron Kristus-patsas, Rooman Colosseum, Taj Mahal, Machu Picchu ja Chichén Itzá. Maailmanperintöluetteloa ylläpitävä UNESCO ei pyynnöistä huolimatta tukenut äänestystä, koska piti sitä tunnepohjaisena eikä tieteellisenä.
Aiheesta muualla.
*


Seppo Räty.
Seppo Henrik Räty (s. 27. huhtikuuta 1962 Helsinki) on suomalainen entinen keihäänheittäjä, yksi menestyneimpiä lajissaan, maailmanmestari, kolminkertainen olympiamitalisti, EM-mitalisti sekä entinen maailmanennätyksen haltija.
Ura ja saavutukset.
Räty voitti Rooman MM-kisoissa 1987 kultaa, vaikka kaatui ensimmäisellä heitollansa. Tokiossa 1991 Räty heitti MM-hopeaa Kimmo Kinnusen jälkeen. Räty epäonnistui Stuttgartin MM-kisoissa 1993 todeten sen jälkeen haastattelussa: "Saksa on paska maa". Räty tulikin monin paikoin tunnetuksi suorapuheisuudestaan.
Räty on kolmas suomalainen yleisurheilija, joka on saavuttanut mitalin kolmissa olympiakisoissa (muut ovat Paavo Nurmi ja Vilho Tuulos).
Räty paransi vuonna 1991 maailmanennätystä kahdesti. Ensin toukokuussa Japanin Shizuokassa 91,98 ja myöhemmin 2. kesäkuuta Punkalaitumella 96,96. Molemmat tulokset Räty heitti Sandviken Champion -keihäällä. Keihään perässä oli tarranauha, joka sai aikaan golf-pallotyyppisen ilmavirtailmiön, jonka avulla keihäs liiti perä alhaalla normaalia kauemmin. Välinekehittelyn aloitti Miklós Némethin kehittelemällä rypyläpintaisella keihäällä, jonka IAAF kielsi Tokion MM-kisojen jälkeen. Kaikki kyseisellä keihäsmallilla heitetyt tulokset, myös Rädyn ME, pyyhittiin tilastoista.
Tohmajärveläinen Räty kärsi urheilu-urallaan useista loukkaantumisista. Hän työskentelee nykyisin Niiralan tullissa. Urheilu-uransa jälkeen Räty on valmentanut muun muassa keihäänheittäjä Oona Sormusta.


Luettelo Egyptin faaraoista.
__NOTOC__
Tähän luetteloon on otettu kaikki nykyään tiedossa olevat muinaista Egyptiä hallineet faaraot. Osa hallitusajoista on päällekkäisiä, koska välikausien aikana vallassa saattoi olla useampikin faarao. Usein myös faaraon poika toimi kanssahallitsijana.
Esidynastinen kausi.
Varhaisdynastisen kauden alussa Egyptin valtio alkoi vasta muodostua ympäröivien heimojen kertyessä Niilin varrelle. Ennen faarao Narmeria maa oli jaettu Ylä- ja Ala-Egyptiin, joilla oli useita eri hallitsijoita, joita ei ole tässä listattu.
00. dynastia (Naqada III).
00:s "dynastia" oli paikallisia dynastioita eri puolille Egyptiä ennen Egyptin yhdistymistä. 00. dynastian hallitsijoiden hieroglyfimerkkejä ja hautoja on löydetty.
0. dynastia (Naqada III).
Egyptin yhdistymistä edeltäviä dynastioita eri puolilla Egyptiä, vain muutama Hallitsijanimi säilynyt.
Varhaisdynastinen kausi (thiniittikausi).
Vaikka Egypti oli yhdistetty, maassa oli monesti levotonta muun muassa vallanperimyskiistojen takia. Den oli voimakas faarao, ja vasta Kasekhemwy yhdisti maan pysyvämmin.
13. dynastia.
Useita eri hallitsijoita joista vain useimmin mainitut listattu.
Kreikkalais-roomalainen kausi.
Aleksanteri Suuri valloittaa Egyptin 332 eaa.
Ptolemaiolaisdynastia.
Ptolemaios I:n perustama Ptolemaioksen hallitsijasuku hallitsi
Egyptistä tulee Rooman provinssi 30 eaa.
Lähteet.
Egyptin faaraoista
Faaraoista
*


Marko Asell.
Marko Tapio Asell (s. 8. toukokuuta 1970 Ylöjärvi) on suomalainen painin olympiamitalisti ja aiempi kansanedustaja. Hänet tunnettiin painiurallaan erityisesti käsivarsiheitostaan. Eduskuntaan Asell valittiin vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Hän jäi vuoden 2011 vaaleissa varasijalle.
Urheilu-ura.
Asellin uran paras saavutus oli Atlantan olympialaisissa 1996 kreikkalais-roomalaisessa painissa 74 kg sarjassa painittu hopea. Kevään 1996 EM-kilpailuissa hän ei onnistunut saamaan olympiapaikkaa. Tämän jälkeen Asell piti kuntoaan yllä lähinnä juoksemalla ja jalkapalloa pelaamalla. Pari viikkoa ennen Atlantan olympialaisten avajaisia hän sai kuitenkin kisoihin villin kortin. Lyhyestä valmistautumisestaan huolimatta hän eteni kisoissa aina finaaliin asti. Finaalissa hän hävisi kuubalaiselle Filiberto Ascuylle. Finaaliottelu oli tasainen, ja Asell sai nostettua vastustajansa junttaan. Tuomari ei kuitenkaan katsonut suoritusta riittäväksi ja täydet pisteet jäivät saamatta. Kultamitalia jaettaessa Ascuylle suosionosoitukset olivat vaisuja ja buuaustakin kuului. Sen sijaan Asell sai raikuvat aplodit. Kun muut suomalaiset painijat epäonnistuivat Atlantassa, tämä herätti keskustelua muiden painijoiden mahdollisesti liian rankasta valmistautumisesta kisoihin.
Asell paini myös EM-hopeaa vuonna 1997. Hän kärsi urallaan olkapäävammoista. Hän lopetti painiuransa vuonna 2001 ja siirtyi valmentajaksi. Vuonna 2012 hän osallistui SM-kilpailuihin yli kymmenen vuoden tauon jälkeen ja sijoittui 84-kiloisten sarjassa seitsemänneksi.
Poliittinen ura.
Asell valittiin vuoden 2000 kunnallisvaaleissa Suomen Sosialidemokraattisen puolueen listalta Nokian kaupunginvaltuustoon. Hän nousi eduskuntaan vuoden 2007 vaaleissa Pirkanmaan vaalipiiristä 4 597 äänen voimin.
Vuoden 2011 vaaleissa hän sai 5837 ääntä, mutta jäi valitsematta.


Jani Sievinen.
Jani Nikanor Sievinen (s. 31. maaliskuuta 1974 Vihti) on entinen suomalainen uimari, ja maailmanmestari. Sievisen päämatka oli 200 metrin sekauinti. Hänen pituutensa on 181 senttimetriä ja painonsa 78 kilogrammaa.
Sievisen ensimmäinen aikuisten arvokilpailuvoitto tuli 50 metrin selkäuinnissa lyhyen radan EM-kisoissa Gelsenkirchenissä 1991. Seuraavana vuonna Barcelonan olympiakisoissa hän sijoittui 200 metrin sekauinnissa neljänneksi. Tämän jälkeen Sievinen voitti 39 perättäistä 200 metrin sekauintikisaa, mukaan lukien EM-kullat Sheffieldissä 1993 ja Wienissä 1995 sekä MM-kulta maailmanennätysajalla 1.58,16 Roomassa 1994. Vuonna 1994 hänet valittiin Vuoden urheilijaksi. Ensimmäinen tappio päämatkalla Barcelonan olympiakisojen jälkeen tuli Atlantan olympiakisoissa 1996, kun Sievinen ui hopealle. Tämä hopea on Sievisen ainoa olympiamitali. Yhteensä hän on saavuttanut EM-, MM- ja olympiakisoissa 31 mitalia, joista viisi on maailmanmestaruuksia.
Sievinen ilmoitti lopettavansa uintiuransa Helsingissä 7.–10. joulukuuta 2006 järjestettyihin lyhyen radan EM-uinteihin. Sievisen ura päättyi 100 metrin sekauintiin 5. sijalle ajalla 54,41 sekuntia. Valmentajana toimi isä Esa Sievinen.
Sievinen oli ehdolla vuoden 2009 europarlamenttivaaleissa ehdokkaana, muttei tullut valituksi.
Jani Sievinen meni kesällä 2009 naimisiin ruotsalaisen Mari Samuelsenin (nyk. Sievinen) kanssa. Heillä on vuosina 2008 ja 2010 syntyneet tyttäret. Sievisellä on edellisestä avioliitostaan Susanna Sievisen kanssa vuosina 1997 ja 2001 syntyneet pojat.


Heli Rantanen.
Heli Orvokki Rantanen (s. 26. helmikuuta 1970 Lammi) on entinen suomalainen keihäänheittäjä, olympiavoittaja Atlantassa 1996. Hän edusti koko uransa Lammin Säkiää paitsi viimeisellä kilpailukaudellaan 2001 Esbo Idrottsföreningia. Hänen valmennuksestaan vastasivat vuoteen 1999 saakka Esko Papinaho ja Leo Pusa sekä vuodesta 2000 alkaen Into Turvanen ja Tapio Korjus. Rantanen edusti Suomea kaksissa olympialaisissa, neljissä yleisurheilun MM-kisoissa sekä kaksissa EM-kisoissa. Atlantan kultamitali jäi uran ainoaksi arvokisamitaliksi.
Rantanen sijoittui vuonna 1989 viidenneksi 19-vuotiaiden EM-kilpailuissa Varaždinissa ja sai ensimmäisen aikuisten SM-mitalinsa oltuaan kolmas Turun Kalevan kisoissa. Seuraavana vuonna hän saavutti jälleen SM-pronssia ja sijoittui 12:nneksi Splitin EM-kilpailuissa. Talvella 1991 hän sai hopeaa keihään SM-hallimestaruuskilpailuissa. Kesäkaudella hän voitti Euroopan cupin kilpailun Barcelonassa ja ensimmäisen aikuisten Suomen-mestaruutensa sekä sijoittui yhdeksänneksi Tokion MM-kilpailuissa.
Rantanen sai vuonna 1992 pronssia keihään hallimestaruuskilpailuissa. Kesällä hän voitti Suomen-mestaruuden, Lillessä käydyn Euroopan cupin kilpailun ja uransa ensimmäisen aikuisten maaottelun Helsingissä. Barcelonan olympialaisissa hän oli kuudes tuloksella 62,34. Seuraavana vuonna hän voitti sisäratojen Suomen-mestaruuden ja sai Kalevan kisoissa hopeaa. Stuttgartin MM-kilpailuissa hän oli yhdestoista. Vuonna 1994 Rantanen voitti hallimestaruuden, mutta jäi Kalevan kisoissa neljänneksi. Syyskuussa hän voitti maaottelukilpailun Cagliarissa. Vuonna 1995 hän voitti kultaa Kalevan kisoissa. Göteborgin MM-kilpailuissa hän sijoittui neljänneksi tuloksella 65,04. Mitalikin oli lähellä, sillä kolmanneksi sijoittunut Mikaela Ingberg heitti 65,16. Kauden päätteeksi Rantanen voitti maaottelun Helsingissä. Seuraavana talvena hän voitti hallisuomenmestaruuden.
Rantasen oma ennätys, 67,94 metriä, syntyi 1996 Atlantan olympiakisoissa loppukilpailun ensimmäisellä heitolla. Heitto riitti tuomaan hänelle olympiakultaa. Rantanen oli Pohjoismaiden ensimmäinen naispuolinen yleisurheilun olympiavoittaja. Hän voitti kesällä 1996 myös Suomen-mestaruuden, maaottelun keihäskilpailun ja Kölnin GP-kilpailun. Lisäksi hän sijoittui toiseksi Rooman GP-kilpailussa ja Euroopan cupin ykkösliigan kilpailussa Bergenissä sekä kolmanneksi Zürichin GP-kilpailussa. Hänet valittiin Vuoden urheilijaksi 1996.
Rantanen voitti vuonna 1997 Suomen-mestaruuden ja maaottelun keihäskilpailun sekä sijoittui kymmenenneksi Ateenan MM-kilpailuissa. Seuraavana kesänä hän voitti niin ikään Kalevan kisat ja Suomi–Ruotsi-maaottelun. Budapestin EM-kilpailuissa hän oli viides tuloksella 62,34. Uransa viimeisen SM-mitalin hän sai oltuaan kolmas Lahden Kalevan kisoissa 2000. Seuraavana vuonna hän jäi SM-kilpailuissa neljänneksi.


Arsi Harju.
Arsi Ilari Harju (s. 18. maaliskuuta 1974 Kurikka) on suomalainen kuulantyöntäjä ja olympiavoittaja.
Harjun uran suurin saavutus on olympiakulta vuoden 2000 kisoissa Sydneyssä tuloksella 21,29 metriä. Harjun ennätys on Sydneyn olympialaisten karsinnassa työnnetty 21,39 metriä. Vuoden 2001 yleisurheilun MM-kilpailuissa Harju työnsi pronssia tuloksella 20,93 metriä.
Harju edustaa Perhon Kiriä. Hänet valittiin Vuoden urheilijaksi vuonna 2000. Hän on toiminut UNICEFin hyvän tahdon lähettiläänä vuodesta 2003.
Arsi Harju palasi kuuden vuoden tauon jälkeen kilpailemaan Yhdysvaltojen Tucsonissa toukokuussa 2011 ja työnsi tuloksen 18,48.


Nobelin rauhanpalkinto.
Nobelin rauhanpalkinto on yksi viidestä vuosittain jaettavasta Nobel-palkinnosta. Rauhanpalkinnon jakaa Norjan eduskunnan eli suurkäräjien valitsema Nobel-komitea. Muista Nobel-palkinnoita poiketen Nobelin rauhanpalkintoa ei jaeta Tukholmassa, vaan Norjan pääkaupungissa Oslossa. Palkinnon perustajan, dynamiitin keksijän Alfred Nobelin kuoleman aikaan Ruotsi ja Norja olivat valtioliitossa, jossa Ruotsin hallitus määräsi liiton ulkopolitiikasta ja Norjan hallitus vain Norjan sisäpolitiikasta. Ei tiedetä, miksi Nobel antoi rauhanpalkinnon jaon norjalaisten tehtäväksi, mutta erään tarinan mukaan se tapahtui, jotta hallitukset eivät manipuloisi rauhanpalkinnon valitsijoita.
Rauhanpalkinto voidaan muista Nobel-palkinnoista poiketen myöntää myös järjestölle. Palkinto voidaan myöntää jonkin asian hyväksi toimimisesta ilman, että asia on viety päätökseen. Tämä on jälkeenpäin aiheuttanut keskustelua muun muassa vuosina 1973, 1994 ja 2007 palkittujen kohdalla. Rauhanpalkintoja ei jaettu maailmansotien aikana vuosina 1914 – 1916 ja 1940 – 1943. Entinen Suomen presidentti Martti Ahtisaari oli ensimmäinen suomalainen henkilö, joka sai Nobelin rauhanpalkinnon. Se myönnettiin hänelle vuonna 2008.
__NOTOC__
Luettelo palkinnon saaneista.
1900-luku — 1910-luku — 1920-luku — 1930-luku — 1940-luku — 1950-luku
1960-luku — 1970-luku — 1980-luku — 1990-luku — 2000-luku — 2010-luku
1900-luku.
The Friends Service Council (Iso-Britannia) ja The American Friends Service Committee
ydinvoiman turvallisen, rauhanomaisen käytön edistäminen.


Jonni Myyrä.
Joonas ”Jonni” Myyrä (13. heinäkuuta 1892 Savitaipale – 22. tammikuuta 1955 San Francisco, Kalifornia, Yhdysvallat) oli keihäänheiton kaksinkertainen olympiavoittaja vuoden 1920 ja 1924 kisoista. Antwerpenissä 1920 Myyrä johti suomalaiset keihäänheiton neloisvoittoon, vaikka sai juuri ennen kilpailua kilpakumppanin heittämästä keihäästä osuman vasempaan kyynärvarteensa. Myyrä joutui käymään sairaalahoidossa poistattamassa luunsirpaleen kädestään, mutta palasi kisaan ja voitti sen selvästi. Hän ylitti keihäänheiton maailmanennätyksen useaan otteeseen, mutta Kansainvälisen Yleisurheiluliiton IAAF:n johto hylkäsi tulokset. Maailmanennätys oli ruotsalaisella Eric Lemmingillä (62,32) ja IAAF:n puheenjohtaja ja pääsihteeri olivat ruotsalaisia. Lopulta Myyrä lähti 1919 kilpailemaan Tukholmaan ja heitti siellä 66,10, eivätkä ruotsalaiset enää keksineet syytä hylätä ennätysheittoa. Myyrän ensimmäinen urheiluseura oli Partakosken Into.
Urheilemisen ohella Myyrä teki bisnestä mm. sahateollisuudessa, mutta yritys koki vararikon.
Sahalla ei sahattu tukkiakaan. Hänellä oli rahavaikeuksia, ja hän kavalsi kunnallislautakunnan esimiehenä Savitaipaleen kunnan varoja suuria summia. Myyrä pääsi pälkähästä maksettuaan kavaltamansa rahat pankkilainalla pois. Näiden vaikeuksien takia Myyrä pakeni Pariisin vuoden 1924 olympialaisista Yhdysvaltoihin eikä koskaan enää palannut Suomeen.
Yhdysvalloissa Myyrä heitti elämänsä pisimmän keihäskaaren 68,55 ja ylitti näytöskilpailussa myös kiekonheiton ME:n tuloksella 48,80.
Myyrälle on pystytetty muistomerkki hänen vanhan kotitalonsa paikalle Savitaipaleen Hyrkkälän kylään.
Muistomerkissä lukee: "Tällä paikalla syntyi vuonna 1892 Jonni Myyrä, keihäänheiton kaksinkertainen olympiavoittaja ja maailmanennätysmies. Hän kuoli Amerikassa 1955."


Jyri Kjäll.
Jyri Kjäll (s. 13. tammikuuta 1969 Pori) on suomalainen nyrkkeilijä ja olympiamitalisti.
Jyri Kjäll nyrkkeili olympiapronssia vuoden 1992 kisoissa 63,5 kilon sarjassa. Seuraavan vuoden MM-kisoissa Kjäll iski hopeaa. Kjäll siirtyi ammattilaiseksi Floridaan vuonna 1994. Uran varrelle mahtui loukkaantumisia ja managerisotkuja. Ammattilaisuralla Kjäll ei yltänyt merkittäviin titteliotteluihin. Hänen viimeinen ottelunsa oli 23. huhtikuuta 2002.
Seuratasolla Kjäll edusti amatöörinä Porin NMKY:ta. Uransa jälkeen Kjäll asettui asumaan takaisin Suomeen ja työskentelee nykyisin Harjavallassa liikuntapaikanhoitajana.
Barcelonan olympialaiset 1992.
Barcelonassa 1992 Jyri Kjäll otteli neljä ottelua. Ensimmäinen vastustaja oli Espanjan Sergio Rey, jonka Kjäll voitti kehätuomarin keskeytyksellä ajassa 2.03. Neljännesvälierässään Kjäll voitti Italian Michele Piccirillon pistein 12–5. Puolivälierässä Kjällin vastustaja oli Unkarin László Szucs, ja 9–1-pistevoitto varmisti suomalaiselle mitalin. Kjällin välierävastustaja oli Kuuban 20–vuotias Héctor Vinent, joka otti jo kahdessa erässä selvän 3–12–pistejohdon. Viimeisessä erässä edes Kjäll ei jaksanut enää yrittää, ja kuubalainen otti voiton ja finaalipaikan pistein 3–13. Näin Jyri Kjäll sai yhdentenätoista suomalaisnyrkkeilijänä olympiapronssia.


Sakari.
Sakari on suomalainen miehen etunimi. Nimi polveutuu hepreankielisestä nimestä Zechariah (hepr. "Jumala on muistanut"), ja nimi eri muunnelmineen on tullut laajalti tunnetuksi Raamatusta. Vanhassa testamentissa on profeetta Sakarjan kirja´, ja Uudessa testamentissa mainitaan Sakarias Johannes Kastajan isänä.. "Väestörekisterikeskuksen" mukaan Suomessa Sakari-nimen on vuoden 2009 loppuun mennessä saanut 78 974 henkilöä. Sakarin nimipäivä on 14. tammikuuta Sakari Topeliuksen syntymäpäivän mukaan.


Wovoka.
Wovoka (s. 1856 – k. 1932), joka oli saanut valkoisilta kasvattivanhemmiltaan nimen Jack Wilson, oli paiute-heimon intiaani, joka johti intiaanien viimeistä merkittävää uskonlahkoa, aavetanssia.
Vuoden 1890 paikkeilla hän alkoi saada näkyjä, joissa kristinuskon Jumala kehotti intiaaneja lopettamaan sotimisen ja tanssimaan aavetanssia, jolloin he saisivat maansa takaisin. Intiaaneja tuli paljon kuuntelemaan uutta profeettaa, ja hänen valkoiset kasvattiveljensä järjestivät joko hänen tahdostaan tai hänen tietämättään hänen ympärilleen joukon ihmeitä.
Liike levisi laajalle, mutta valkoiset käsittivät sen väärin ja murskasivat sen Wounded Kneessä vuonna 1890. Moni liikkeen johtajista surmattiin, mutta Wovoka itse säilyi hengissä. Hän odotti koko ikänsä messiasta, jota ei koskaan tullut. Hän osallistui 1920-luvulla intiaanielokuvan tekoon ja kuoli vuonna 1932.


Seitsemän veljestä.
Seitsemän veljestä on Aleksis Kiven kirjoittama romaani, ja sitä pidetään yhtenä suomalaisen kirjallisuuden suurimmista merkkiteoksista. "Seitsemän veljestä" ilmestyi keväällä 1870 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Novellikirjasto-sarjassa neljän vihon painoksena. Romaanijulkaisu ilmestyi vasta vuonna 1873. Teosta pidetään suomalaisen kirjallisuuden ja realistisen kansankuvauksen tienraivaajana.
Kivi aloitti teoksen kirjoittamisen 1860-luvun alkuvuosina ja kirjoitti sen ainakin kolmeen kertaan, mutta yhtään käsikirjoitusta ei ole säilynyt.
Se oli ensimmäisiä suomenkielisiä romaaneita, mutta ei yksikäsitteisesti ensimmäinen, sillä Karl Jacob Gummeruksen " Ylhäiset ja alhaiset" alkoi ilmestyä jatkokertomuksena jo aiemmin.
Vastaanotto ja vaikutus.
Kivi itse toivoi teoksellaan pääsevänsä taloudellisesta ja henkisestä ahdingostaan. Ilmestyessään kirja sai kuitenkin niukasti ymmärrystä kirjallisuuspiireissä, koska ajan henkeen kuuluivat kansallismieliset ihanteet, idyllisen kuvan antaminen Suomesta ja kansan kuvaaminen ylevästi. Ihanteellisuusaatteen ajajista voimakkaimpia oli professori ja kirjallisuusvaikuttaja August Ahlqvist, joka kirjoitti romaanista murska-arvostelun "Finlands Allmänna Tidningeniin".
Näyttämö- ja elokuvatulkintoja.
"Seitsemästä veljeksestä" on tehty lukuisia näytelmä- ja myös elokuvasovituksia. Yksi tunnetuimmista näyttämösovituksista on Kalle Holmbergin Turun kaupunginteatteriin ohjaama "Seitsemän veljestä". Päärooleissa oli aikansa tunnetuimpia näyttelijöitä, muiden muassa Esko Salminen, Vesa-Matti Loiri, Heikki Kinnunen ja Juha Muje. Yleisradion TV 2:n teatteritoimitus nauhoitti sovituksesta 142-minuuttisen tallenteen 1976.
Suomen Filmiteollisuus tuotti romaanista vuonna 1939 Wilho Ilmarin ohjaaman elokuvan, joka kuvattiin osaksi Pyhäniemen kartanon alueella. Päärooleissa olivat muun muassa Edvin Laine ja Joel Rinne.
Vuonna 1989 Yleisradion TV 2:n teatteritoimitus tuotti Jouko Turkan ohjaaman 12-jaksoisen televisioelokuvan "Seitsemän veljestä", jonka jaksot ovat tunnin tai runsaan tunnin mittaisia. Turkka esitti henkilöt verrattain alentavassa sävyssä, ja kuvausote oli lähinnä inhorealistinen. Syntyi kohu, etenkin kun elokuva ei näytä sisältävän romaanin tai Wilho Ilmarin ohjauksen kaltaista kehitystarinaa.
Tauno Marttinen ja Armas Launis ovat kumpikin säveltäneet romaaniin pohjautuvan oopperan nimeltä "Seitsemän veljestä". Marttisen oopperaa ei ole esitetty, Launiksen ooppera on esitetty Suomalaisessa Oopperassa vuosina 1913 ja 1923 yhteensä kahdeksan kertaa. Baletin Seitsemästä veljeksestä ovat tehneet koreografi Marjo Kuusela ja säveltäjä Eero Ojanen. Balettiversiosta tuli oopperoita suositumpi ja se esitettiin Suomen Kansallisoopperassa vuosina 1980-1992 yhteensä 68 kertaa.
Tuoreimpia tulkintoja edustaa Kivi-juhlilla kesällä 2011 nähty Kai Lehtisen ohjaus Seitsemästä veljeksestä. Lehtinen itse näytteli em. Turkan tv-elokuvassa (1989) Juhania.
Kirjallisuutta.
*


Saku (nimi).
Saku on suomalainen miehen etunimi. Vuoden 2009 loppuun mennessä nimen Saku on saanut 3848 henkilöä.
Nimi on Sakarin, Sakariaksen, Zachariaksen ja Sakkeuksen kutsumamuoto ja tullut Suomen almanakkaan virallisena etunimenä 1973. Sakarin ja Sakun nimipäivää vietetään 14. tammikuuta, jolle nimet on sijoitettu Zachris Topeliuksen syntymäpäivän kunniaksi. Aikaisempi kirjoitusasu on ollut Zacharias. Nimen pohjana on heprealainen nimi, joka merkitsee ’Jahve on muistanut’. Sakkeus on myös peräisin hepreasta ja merkitsee ’oikeamielinen’.


Painevesireaktori.
a>, 7. kanavat joissa vesi lämpenee.
Painevesireaktori (PWR) () on ydinreaktorityyppi, jossa korkeapaineinen vesi jäähdyttää reaktorin ydintä. Painevesi-nimitys tulee siitä, että jäähdytysvesi on niin korkeassa paineessa (usein yli sata baaria), ettei se höyrysty, vaikka sen lämpötila kohoaa useisiin satoihin asteisiin.
Painevesireaktorit käyttävät kahta erillistä jäähdytysvesijärjestelmää. Ensiö- eli primääripiirissä kiertävä vesi jäähdyttää reaktoria, josta kuumentunut jäähdytysvesi johdetaan höyrystimiin. Höyrystimissä ensiöpiirin kuuma vesi höyrystää toisio eli sekundääripiirin vettä. Höyrystimen jälkeen jäähtynyt ensiöpiirin vesi palaa takaisin reaktoriin uudelleen kuumennettavaksi ja toisiopiirin puolella syntynyt höyry johdetaan sähköä tuottaviin turbiineihin. Painevesireaktoria säädetään säätösauvakoneiston avulla. Säätösauvojen lisääminen reaktoriin hillitsee reaktiota ja niiden poistaminen kiihdyttää sitä.
Painevesireaktori on yleensä hieman kiehutusvesireaktoria parempi hyötysuhteeltaan ja turbiinien huolto on helpompaa kun käytön aikana aktivoituva reaktorin jäähdytysvesi ei kulje niiden kautta.
Painevesireaktori kehitettiin alun perin laivastokäyttöön Yhdysvalloissa Westinghousen Bettis Atomic Power Laboratoryssa. Painevesireaktoreita käytetään edelleen laivoissa ja voimalaitoskäytössä siitä on tullut maailman yleisin reaktorityyppi. Painevesireaktoreita valmistavat mm. Westinghouse, General Electric ja yhteiseurooppalainen Areva NP (ent. Framatome ANP), joka toimittaa myös painevesireaktoriin pohjautuvan EPR-reaktorin Olkiluoto 3:een. Neuvostoliitossa suunniteltu VVER (Veda-Vodanoi Energetitsheski Reaktor) on myös tyypiltään painevesireaktori. Suomessa on kaksi VVER-reaktoria Loviisan voimalaitoksella.


Panaman kanava.
Panaman kanavan sulut ja laivojen käyttämä reitti.
Panaman kanava on Panamankannaksen poikki kulkeva kanava. Se on 82 kilometriä pitkä ja yhdistää Tyynenmeren ja Atlantin toisiinsa. Kanava kulkee Panamankannaksen alavimman kohdan poikki ja nousee korkeimmalle kohdalle Gatúnin tekojärvellä, joka on 26 metriä valtamerien pintaa korkeammalla. Kanava avattiin liikenteelle 15. elokuuta 1914.
Kanava on tärkeä oikoreitti laivoille, jotka muuten joutuisivat kiertämään Etelä-Amerikan eteläkärjen ympäri 13 000 kilometrin matkan. Vuonna 2004 kanavassa kulki 14 035 alusta.
Laivareitti.
Kanavan Tyynen valtameren puoleisessa päässä Panamanlahdella on ankkurointipaikka, jossa laivat odottavat vuoroaan. Aluksi kuljetaan sisääntuloväylää 11 kilometriä ja saavutaan Americas-sillalle ("Puente de las Américas", ent. "Thatcher Ferry Bridge"), jota pitkin Pan-American Highway ylittää kanavan.
Sillalta jatketaan 5 km ruopattua jokiuomaa pitkin ja saavutaan Mirafloresin suluille. Näillä kaksivaiheisilla suluilla noustaan 16,5 m ylemmäksi Mirafloresin tekojärveen. Pedro Miguelin sulussa noustaan 9,5 m ja saavutaan 11 km pitkään Gaillardin leikkaukseen (=Culebra) suomeksi "käärme", joka on kaivettu vedenjakajan poikki.
Gaillardin leikkauksen jälkeen reitti jatkuu Gatúnin tekojärvellä. Tällä 26 metrin korkeudella kanava kulkee 38 kilometriä.
Gatúnin kolmella sululla laskeudutaan Atlantin valtameren puolelle Karibianmereen. Täällä oleva Limóninlahti on luontainen satama ja toimii laivojen odotuspaikkana.
Laivan kulku kanavassa kestää noin 9 tuntia.
Sulut.
Panaman kanavan sulut ovat parillisia, joten laivaliikenne kulkee samanaikaisesti molempiin suuntiin. Gaillardin leikkauksessa suuret laivat joutuvat turvallisuuden takia tosin kulkemaan vain yhteen suuntaan kerrallaan.
Sulkukammiot ovat 33,53 metriä leveitä ja 320,0 metriä pitkiä. Niiden käyttökelpoinen pituus on 304,8 metriä. Kammioiden koon mukaan määräytyy kanavaa käyttävien laivojen suurin mahdollinen koko. Tästä koosta käytetään nimitystä Panamax.
Sulkukammion täyttäminen kestää noin 8 minuuttia ja siihen tarvitaan 101 000 kuutiometriä vettä. Gatúnin sulkujen sulkuporttien korkeus on 21 metriä ja paino 745 tonnia. Massiivisesta koosta huolimatta niiden avaamiseen ja sulkemiseen riittää 30 kW moottori.
Suluissa laivoja vedetään pienillä sähkövetureilla, ns. "muuleilla", jotka kulkevat sulun molemmilla reunoilla. Veturien voimakkaiden vinssien avulla laiva pidetään myös sulun keskellä. Laivojen siirtely on tarkkaa työtä, sillä Panamax-kokoisen laivan sivuilla on vain 60 cm vapaata tilaa.
Käyttömaksut.
Kanavan käytöstä peritään maksu laivan uppouman mukaan. Maksu vaihtelee 2,26 dollarista 2,96 dollariin tonnia kohden. Konttialuksilta peritään 49 dollaria jokaista 6 metrin (20 jalan) konttia kohden. Korkein kanavan käyttömaksu eli 249 165 dollaria veloitettiin 30.5.2006 Maersk Dellys -rahtilaivalta. Pienin käyttömaksu taas oli 36 senttiä ja sen maksoi amerikkalainen seikkailija Richard Halliburton, joka ui kanavan läpi 1928. Kanavan käytöstä maksetaan keskimäärin 54 000 dollaria laivaa kohden.
Suluilla laivoja siirtelevien veturien käytöstä peritään maksu sen mukaan montako hinausvaijeria tarvitaan. Iso laiva saattaa tarvita 6 veturia ja 12 vaijeria. Tällöin maksu on 12 kertaa 200 dollaria eli 2400 dollaria.
Toukokuun 16. 2008 Disney Cruise Line -yhtiö maksoi siirtomatkalla olleesta Disney Magicistä ennätysmäiset 331 200 dollaria tullia kanavan läpi kulkemiseen. Korkea hinta oli seurausta vilkkaasti liikennöidyn kanavan varaamattomien paikkojen huutokauppaamisesta, joista etenkin rahtiyhtiöt ajan säästämiseksi ovat valmiita maksamaan suuriakin summia. Edellisen vastaavan ennätyksen oli tehnyt Norwegian Cruise Line vuoden 2007 lokakuussa siirtomatkalla olleesta Norwegian Pearlista.
Historiaa.
1820-luvulta asti keskusteltiin mahdollisuudesta avata Panaman halkaiseva kanava.
Ranska oli aloittanut 1. tammikuuta 1880 kanaalin rakentamisen Panamankannaksen läpi Ferdinand de Lessepsin johdolla, joka oli kuitenkin aiheuttanut suuria virheitä. Muun muassa malaria, keltakuume ja muut trooppiset taudit sekä rakennusvirheet, tulvat ja onnettomuudet vaikeuttivat suuresti työnteon etenemistä; rakennustyön aikana yli 2 000 ranskalaista työntekijää kuoli tauteihin. Suurin virhe oli se, että ranskalaiset jättivät täysin huomiotta Panaman nousuveden, joka on lähes kuusi metriä korkeampi kuin Gatunissa Egyptissä jossa de Lesseps oli rakentanut Suezin kanavaan. Lesseps oli kertonut presidentti Georges Clemenceaulle ettei työmaalle voi enää saada rahoitusta yritysten kautta. Clemenceau kuitenkin halusi jatkaa työmaata vaikka se oli jo maksanut paljon.
Panaman kanavayhtiö oli tehnyt konkurssin jo vuonna 1889. Panaman kanavayhtiö oli lahjonut Ranskan kansalliskokouksen jäseniä osakkeilla, jotta kanavaprojektiin saataisiin lisää rahaa hallitukselta, vaikka yhtiön rahoituskriisi oli tullut esille. Skandaali tuli esille vuosina 1892-1893 ja hallitus joutui eroamaan. Oikeudessa syytettiin Clemenceauta lahjusten ottamisesta de Lessepsilta. Myös de Lessepsin nuorta apulaista, insinööri Gustave Eiffeliä syytettiin vaikkei Eiffelillä ollut osaa eikä arpaa tapahtumiin.
Yhdysvaltojen presidentti Theodore Roosevelt uskoi Yhdysvaltojen kykenevän rakentamaan lopun kanavasta ja Yhdysvallat osti vuonna 1903 10 000 000 dollarilla Ranskalta rakennushankkeen.
Kun kaksikin maineikasta rakennusinsinööriä oli epäonnistunut, Roosevelt määräsi työhön armeijan pioneerijoukot, joiden komentajaksi rajattomin valtuuksin hän nimitti eversti George Washington Goethalsin. Everstin diktatorisiakin piirteitä saanut johto oli juuri se, joka raivasi esteet tieltä ja kanava valmistui säädetyssä ajassa. Esimerkkinä hänen otteistaan oli hänen julistamansa kertakaikkinen sota ammattimaisia uhkapelureita ja parittajia vastaan: kaikki kiinni saadut kärsivät pitkän pakkotyötuomion. Samoin korpilakot nujerrettiin säälittömin ottein, esimerkiksi eräs lakko, jonka avulla aiottiin hankkia vapaaksi eräs kuolemankolarin aiheuttanut ja siitä hyvästä tuomioistuimessa pitkän tuomion saanut veturinkuljettaja. Eversti ilmoitti, että vanki pysyy lukon takana ja jokainen lakkolainen olisi työtön. Uhkauksiin järjestää lakkovartioita hän vastasi, että jokainen työn estämistä yrittävä ammuttaisiin siihen paikkaan. Lakkoa ei tullut.
Rakennustöiden alussa työntekijöitä piinasi ranskalaisiakin vaivannut keltakuume. Se onnistuttiin torjumaan tappamalla hyönteismyrkyillä niitä levittäneitä hyttysiä ja tuhoamalla niiden elin- ja lisääntymismahdollisuudet muun muassa kaatamalla paloöljyä lampiin ja hetteikköihin, joissa hyttyset lisääntyivät. Keltakuumeen lopullinen nujertaminen oli kuitenkin Goethalsin palkkaaman William G. Gorgasin ansiota.
Toista vuotta kestänyt Culebran osuuden avaaminen jouduttiin tekemään moneen kertaan, koska vyörymille altis savimaa tukki kaivauksen kerran toisensa jälkeen. Työmiehet antoivat alueelle nimen "Cucaracha" eli torakka koska heistä se "liikkui" samalla tavalla. Goethals ei antanut periksi, vaan vyörymät raivattiin ja lopulta kanava valmistui.
Arvioiden mukaan yhdysvaltalaisten 5 609 työntekijää menehtyi rakennustöiden aikana. Rakennustyöt veivät yksitoista vuotta ja presidentti Woodrow Wilson avasi kanavan 15. elokuuta 1914.
Yhdysvallat sai 18. marraskuuta 1903 haltuunsa Panamalta 1 432 km² maa-alueen, jota kutsuttaan Panaman kanavavyöhykkeeksi. Se luovutettiin samalla kun Panaman kanava. Toisen maailmansodan aikoihin Yhdysvallat käytti kanavaa kuljettaakseen sotalaivojaan Tyyneltämereltä Atlantille.
Monet kirjailijat, muun muassa Edward L Beach, sanovat sota-aiheisissa kirjoissaan että kanavan suunnittelijat olivat kaukonäköisiä. Tämän osoitti se, että vasta sodan vuosina kanava alkoi käydä ahtaaksi uusille jättiläislaivoille, muun muassa joukkojenkuljetusalus RMS Queen Elizabethille.
Presidentti John F. Kennedy salli vuonna 1963 tammikuussa Yhdysvaltain lipun ja Panaman lipun liehua kaikissa siviilirakennuksissa kanavavyöhykkeellä. Kennedyn kuoleman jälkeen kanavavyöhykkeen silloinen kuvernööri Robert J. Fleming hylkäsi tämän käytännön. 9. tammikuuta 1964 panamalaiset opiskelijat osoittivat mieltään kanavavyöhykkeen rajalla. Opiskelijoiden oli tarkoitus tunkeutua vyöhykkeelle ja ripustaa Panaman lippu liehumaan kanavan yli. Tässä he onnistuivat ja vyöhykkeen poliisi avasi tulen, jota tuki Yhdysvaltain armeijan tulitus. Noin 20 panamalaista kuoli, 500 loukkaantui ja neljä Yhdysvaltain kansalaista kuoli.
Vuonna 1977 Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter ja Panaman presidentti Omar Torrijos neuvottelivat Torrijosin–Carterin sopimuksen Panaman kanavasta. 7. syyskuuta 1977 solmitun sopimuksen mukaan kanava siirtyisi ennen vuosituhannen vaihdetta Panamalle, mutta Yhdysvallat sai pysyvän oikeuden taata sen neutraliteetin.
Vuonna 1989 Yhdysvaltain presidentti George H. W. Bush lähetti noin 26 000 Yhdysvaltain sotilaan Panaman kanavalle. Yhdysvallat hyökkäsi Panamaan ja vangitsi maan presidentin Manuel Noriegan joka oli syyllistynnyt rahanpesuun ja huumekauppaan.
31. joulukuuta 1999, tasan 120 vuotta siitä kun kanavaa alettiin rakentaa, kanava luovutettiin Panamalle.
Tulevaisuus.
22. lokakuuta 2006 Panaman kansa hyväksyi kansanäänestyksellä kanavan laajentamisen. Oikeastaan kanava tullaan rakentamaan suurelta osin uudelleen. Uuden kanavan on tarkoitus olla käytössä vuonna 2015, ja alustava budjetti koko työlle on 6,2 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Hinta-arvioon on varattu inflaatiovaraa. Uusittu kanava kaksinkertaistaa kanavan kapasiteetin ja mahdollistaa suurempien laivojen ajamisen kanavan läpi.
Aiheesta muualla.
Kanava


Yhtyneet Paperitehtaat.
Yhtyneet Paperitehtaat Oy oli suomalainen metsäteollisuusyhtiö, joka syntyi vuonna 1920 ja muodosti vuonna 1996 yhdessä paperiyhtiö Kymmenen kanssa UPM-Kymmene Oyj:n.
Historia.
Yhtyneet Paperitehtaat syntyi kesällä 1920, kun Ab Simpele, Jämsänkoski Oy ja Myllykoski Träsliperi Ab sulautuivat. Myöhemmin yhtiöön sulautettiin Valkeakoskella sijaitseva Walkiakoski. Kaikkien yhtiöiden johdossa ja suuromistajana oli kenraali Rudolf Walden. Kenraali Waldenin tavoitteena oli muodostaa Suomen hajanaisesta metsäteollisuudesta mahdollisimman suuri ja kilpailukykyinen yksikkö. Samaan tavoitteeseen pyrittiin perustamalla Suomen Paperitehtaitten yhdistys (1918-1996) Finnpap sekä kartonkiyhdistys Finnboard.
Yhtyneet Paperitehtaat Oy:stä irtautui 1952 Myllykoski Oy. 1950-luvulla rakennettiin Kaipolan paperitehdas. Yhtyneet laajensi voimakkaasti ja ajautui rahoitusvaikeuksiin 1960-luvun lopulla. 1970- ja 1980-luvuilla yhtiö suuntasi ulkomaille ja investoi EEC-markkinoille Shottonin ja Stracelin tehtaisiin. Vuonna 1989 Yhtyneet sulautti itseensä Kajaani Oy:n.
Suomen 1990-luvun alun laman yhtiö kohtasi hyvässä tuloskunnossa. Kansallis-Osake-Pankin johdolla yhtiö fuusioitiin Rauma-Repolan kanssa. Muodostettiin Repola Oy, josta tuli Suomen suurin teollisuusyritys. Yhtyneet muodosti konsernin metsäteollisuusyksikön muodostaessa metalliteollisuusyksikön. Vuonna 1996 Yhtyneet Paperitehtaat Oy sulautui osana Repola Oy -konsernia kanssa muodostaen yhden maailman suurimmista metsäteollisuusyhtiöistä UPM-Kymmene Oy:n. Finnpap sulautettiin myös osaksi uutta yhtiötä.


Arto Härkönen.
Arto Kalevi Härkönen (s. 31. tammikuuta 1959 Helsinki) on suomalainen entinen keihäänheittäjä. Hän edusti Helsingin Kisa-Veikkoja ja häntä valmensi Kalevi Härkönen. Hänestä tuli keihäänheiton olympiavoittaja 1984 Los Angelesin olympialaisissa, heitettyään finaalissa tuloksen 86,76.
Härkönen sai hopeaa Donetskn alle 20-vuotiaiden EM-kilpailuissa 1977 tuloksella 82,98. Hän sijoittui toiseksi myös Méxicon universiadeissa 1979 tuloksella 87,10. Ateenan EM-kilpailuissa 1982 hän oli viides heitettyään 86,76. Hän karsiutui loppukilpailusta Helsingin MM-kilpailuissa 1983.
Härkönen voitti Suomen-mestaruuden Kouvolassa 1982 ja sai hopeaa Helsingissä 1979. Hän edusti Suomea aikuisten maaotteluissa vuosina 1978–1983 ja voitti maaottelun keihäskilpailun Mikkelissä 1979 sekä Helsingissä 1980 ja 1982. Hän heitti ennätyksekseen vanhalla keihäsmallilla 92,40 Pihtiputaalla 1. heinäkuuta 1984.
Härkönen tuli uskoon olympiavoiton jälkeen ja hän toimii nykyään evankelistana. Hän on myös opiskellut teologian maisteriksi ja saanut pappisvihkimyksen.


Äänikynnys.
Äänikynnys on suhteellisen vaalitavan käsite, joka tarkoittaa osuutta, jonka vaalilistan (esimerkiksi puolueen) on saatava, jotta se saisi vaaleissa paikkoja. Äänikynnys saattaa riippua vaalitavasta.
Vaalitavasta riippumaton äänikynnys.
Esimerkiksi Ruotsissa, Saksassa ja Venäjällä on äänikynnys määritelty prosentteina äänistä, joka puolueen on ylitettävä valtakunnallisesti, jotta se voisi saada edustajia parlamenttiin. Äänikynnyksen asettamista perustellaan sillä, että se estää parlamentin hajaantumista pieniin puolueisiin. Esimerkiksi Slovakiassa äänikynnys on asetettu paikkoina (kolme paikkaa vuosien 1992 ja 1996 vaaleissa).
Äänikynnys kuitenkin aiheuttaa sen, että kansanedustuslaitos ei täysin vastaa sitä, mitä kansa on vaaleissa äänestänyt. Ero on sitä suurempi, mitä korkeammalle kynnys on asetettu. Esimerkiksi Turkissa vuonna 1999 pidetyissä vaaleissa oli hyvin paljon pieniä puolueita, jotka jäivät sangen korkean äänikynnyksen alle. Parlamentissa edustetut puolueet saivat vain 67 prosenttia annetuista äänistä.
Vaalitavasta riippuvainen äänikynnys.
Vaalitavasta riippuvaista äänestyskynnystä kutsutaan myös "piileväksi äänikynnykseksi", koska se ei riipu laista vaan jaettavana olevien paikkojen määrästä, vaalitavasta ja hukkaäänistä. Yleisesti ottaen äänikynnys on sitä pienempi, mitä enemmän paikkoja on jaossa.
Esimerkki: d'Hondt ilman hukkaääniä.
Suomessa käytössä olevan d'Hondtin menetelmän äänikynnys on Ä/(p+1) pyöristettynä ylöspäin seuraavaan kokonaislukuun. Kaavassa Ä on äänimäärä (joko absoluuttinen annettujen äänien määrä tai 100 %) ja p jaossa olevien paikkojen määrä.
Jos äänestyksessä on jaossa 8 paikkaa, on äänikynnys 12,5 % tai 13 ääntä sadasta.
Esimerkki: d'Hondt hukkaäänillä.
Eri vaalijärjestelmissä menee äänestyksessä hukkaan erilaisia määriä ääniä. Alla olevassa esimerkkitapauksessa Lista E saisi yhden paikan, jos se olisi saanut 89 ääntä eli 9,7 % äänistä (ja muiden listojen äänimäärät olisivat pysyneet samoina).
Suomen eduskuntavaaleissa 2003 piilevä äänikynnys (hukkaäänet huomioiden) oli suurimmassa 33 edustajan Uudenmaan vaalipiirissä noin 2,6 % ja pienimmässä 6 edustajan Etelä-Savon vaalipiirissä noin 14 %.
Esimerkki: Siirtoäänivaalitapa.
Siirtoäänivaalitavassa, joka on käytössä muun muassa Irlannin parlamenttivaaleissa, äänestäjä asettaa haluamansa määrän ehdokkaita suosituimmuusjärjestykseen. Äänet jaetaan aluksi listassa ensimmäisenä olevalle ehdokkaalle, minkä jälkeen valinnan kannalta ylimääräiset äänet tai putoamassa olevan ehdokkaan äänet jaetaan eteenpäin.
Koska siirtoäänijärjestelmiä on erilaisia, voidaan niiden äänikynnys ilmoittaa yleisesti vain muodossä Ä/(1+n), jossa n on
Mitä pienempi n on, sitä suurempi on äänikynnys, koska sitä vähemmän ääniä voi mennä hukkaan.
Tällaisessa vaalitavassa äänikynnyksen määritteleminen on toisaalta hankalaa, koska äärimmäisessä tapauksessa ehdokas voi päästä läpi, vaikka hän ei olisi saanut yhtään ykkösääntä! Tavallaan äänikynnys voi siis olla jopa nolla.


Akhenaten.
Akhenaten (lähteestä riippuen myös Akhenaton tai Ekhnaton, alun perin Amenhotep IV; k. 1362 eaa.) on yksi tunnetuimmista Egyptin faaraoista. Hän hallitsi 18. dynastian aikaan vuosina 1353–1336 eaa. tai 1351-1334 eaa.
Akhenaten yritti käännyttää Egyptiä monoteismiin kieltämällä vanhat jumalat ja asettamalla oman Aton-jumalansa ainoaksi jumalaksi. Hänen pyrkimyksensä taustalla oli erityisesti halu kumota liian vahvaksi kohonnut pappishierarkia.
Perhetausta.
Amenhotep IV:n vanhemmat olivat hänen edeltäjänsä Amenhotep III ja tämän vaimo kuningatar Tiy. Amenhotep IV muutti nimensä Akhenateniksi Atonin kunniaksi.
Akhenatenin päävaimo oli Nefertiti, joka oli pääministeri Ayn tytär. Nefertitin kanssa Akhenaten sai kuusi tytärtä, muiden muassa Merytaten, Meketaten ja Ankhesenpaaten. Nefertitin kuoleman jälkeen Akhenaton otti päävaimokseen tyttärensä Merytatenin, jonka kanssa hän todennäköisesti sai lapsen nimeltä Merytaten-taseret (Merytaten nuorempi). Muita merkittäviä vaimoja olivat muun muassa Ankhesenpaaten, joka oli myös Akhenatenin tytär, sekä Kiya, jonka kanssa Akhenaten sai nimettömäksi jääneen tyttären sekä pojan nimeltä Tutankhamon. Akhenatenin kuoleman jälkeen Ankhesenpaatenista tuli Tutankhamonin päävaimo. Akhenaten saattoi olla myös Ankhesenpaatenin tyttären isä.
Akhenatenin uusi uskonto.
Akhenaten aloitti koko maahan vahvasti vaikuttaneen uskonnonmuutoksen, jossa hän pyrki hankkiutumaan eroon vanhoista uskonnoista ja asettamaan omansa niiden tilalle. Akhenatenin uskonnollisen mullistuksen aikaa kutsutaan nykyisin yleensä Amarna-kaudeksi, joka on saanut nimensä Akhetatenin paikalla nykyisin sijaitsevan kylän mukaan.
Atonin kultin synty.
Akhenatenin ainoaksi jumalaksi nostama Ra-Horakhtystä johdettu auringonjumala Aton ei ollut hänen oma keksintönsä. Atonia oli palvottu paikoin jo pidemmän aikaa, mutta palvonta oli hyvin pienimuotoista vielä 18. dynastian alkuaikoinakin. Vasta Amenhotep III:n hallituskaudella Aton nousi pientä paikallista jumalaa tärkeämpään asemaan.
Akhenaten nosti Atonin valtakunnan viralliseksi jumalaksi ja kielsi kaikki vanhat jumaluudet. Hän myös pyrki uudistamaan uskontoa siten, että auringon palvomisen sijaan palvottaisiin auringon kautta säteilevää jumalan valoa.
Akhenatenin pyrkimyksistä huolimatta jopa Akhetatenista on löydetty muiden jumalten amuletteja ja kuvia.
Faarao jumalana.
Entisistä perinteistä poiketen Akhenaten julistautui käytännössä jumalaksi ja teki itsestään ja perheestään pääasiallisen palvonnan kohteen. Lisäksi hän kielsi kansaa palvomasta Atonia suoraan. Kaikki palvonta tuli kohdistaa kuninkaaseen ja kuningasperheeseen, joka yksin sai suoraan palvoa Atonia.
Amonia vastaan.
Akhenatenin uskonnonmuutoksen syytä ei tiedetä. Se saattoi olla Akhenatenin keino vastustaa Amonin ja tämän papistoa. kaudella Egypti oli vaurastunut huomattavasti suurten Syyria-Palestiinasta saatujen sotasaaliiden ansiosta. Tämä sotasaalis jaettiin pääasiassa temppeleille, joista Amonin temppeli valtakunnan suurimpana sai pääosan. Tästä ja muistakin syistä johtuva Amonin papiston vallan kasvu huolestutti Akhenatenia, joten hän päätti valtaan astuttuaan murentaa papiston vallan ja nostaa itsensä täydelliseen valtaan. Heikentääkseen Amonin asemaa Akhenaten siirrätti myös uskonnollisen pääkaupungin pois Thebasta, itse rakennuttamaansa Akhetateniin ("Atonin horisontti").
Uusi taide.
Amarna-kauden aikana egyptiläinen kuvataide muuttui huomattavasti. Ennen Amarna-kautta tapana oli kuvata ihmiset, varsinkin faaraot, aina atleettisina, nuorekkaina ja muutenkin ihanteellisina, heidän oikeasta iästään ja ruumiinrakenteestaan riippumatta.
Akhenatenia kuvaavat patsaat ovat luonnollisempia ja kuvaavat esimerkiksi Akhenatenin naismaisen lantion varsin realistisesti. Toisaalta on myös esitetty, että naismainen lantio olisi ilmentänyt faaraon jumalallisuutta maskuliinisuuden ja feminiinisyyden ilmentymänä.
Myös henkilöiden välisissä suhteissa kuvaus muuttui vapaammaksi. Siinä, missä faarao aiemmin esitettiin aina lähes epäinhimillisenä olentona, Amarna-kauden taiteessa faarao saatettiin kuvata hyvinkin arkisissa puuhissa, kuten leikkimässä lastensa kanssa.
Amarna-kausi päättyy.
Akhenatenin kuoleman jälkeen häntä seurannut faarao Tutankhamon palautti pitkälti Amonin papiston painostuksen takia vanhat jumalat takaisin Atonin tilalle. Tutankhamonin ja Ayn kaudella ei kuitenkaan vielä pyritty tuhoamaan Atonin kulttia. Vasta 18. dynastian viimeinen faarao Horemheb tuhosi kaikki Amarna-kauteen viittaavat maalaukset ja rakennukset, Akhetaten mukaan lukien. Suuri osa tuhottujen rakennusten jäänteistä käytettiin kuitenkin uudelleen, minkä takia niitä on säilynyt.
Horemheb pyrki hävittämään historiasta Akhenatenin lisäksi tämän seuraajat Smenkhkaren, Tutankhamonin ja Ayn. Heidän nimensä poistettiin virallisista faaraoiden luetteloistakin siten, että niiden mukaan Horemheb olisi noussut valtaan välittömästi jälkeen. Horemheb onnistui niin hyvin, että Akhenatenia ei mainita missään myöhemmissä egyptiläisissä lähteissä eikä myöskään esimerkiksi Herodotoksen tai muiden kreikkalaisten historioitsijoiden teoksissa. Akhenatenista ei tiedetty mitään ennen kuin Akhetatenin rauniot löydettiin 1800-luvulla arkeologisissa kaivauksissa.
Akhenatenin hautaus.
Akhenaten haudattiin todennäköisesti Akhetateniin, josta on löytynyt hänen sarkofaginsa sirpaleita. Kaikki hautaamiseen liittyvät maalaukset on ilmeisesti hävitetty. Kuninkaiden laaksossa sijaitsevasta haudasta, jonka epäillään kuuluneen kuningatar Tiylle (KV55), löytynyt ruumis on vuonna 2010 julkaistujen tietojen mukaan tunnistettu Akhenateniksi.
Akhenaten kulttuurissa.
Faarao Ekhnaton on yksi Mika Waltarin "Sinuhe egyptiläisen" päähenkilöistä.
Black metal -yhtye Judas Iscariotin keulahahmo on ottanut nimensä Akhenatenilta. Myös deathcore-yhtye After The Burial on julkaissut Akhenatenista kertovan kappaleen "Cursing The Akhenaten".
Revisioitu kronologia.
David Rohl on esittänyt, että Akhenatenin hallituskausi olisi todellisuudessa ollut 300 vuotta myöhemmin kuin tähän asti on uskottu. Rohl perustelee näkemystään auringonpimennyksellä, joka tapahtui puoli tuntia ennen auringonlaskua 9. toukokuuta 1012 eaa. Vähän isänsä Amenhotep III:n kuoleman jälkeen Akhenaten sai kirjeen Tyyroksesta vasalliltaan Abimilkulta, joka kertoi, että Ugaritin kaupunki (pohjoiseen Tyyroksesta, Syyrian rannikolla) oli tuhoutunut tulipalossa. Ugaritin raunioista on löytynyt lasittunut savitaulu, joka kuvasi täydellisen auringonpimennyksen hiyaru-kuussa puoli tuntia ennen auringon laskua. Tätä pidettiin erityisen pahana enteenä.
Rohlin laskelmien mukaan koko toisella vuosituhannella eaa. ainoa auringonpimennys, joka on voinut näkyä Lähi-idässä puoli tuntia ennen auringonlaskua hiyaru-kuussa on tapahtunut 9. toukokuuta 1012 eaa. Rohlin mukaan savitaulu kuvaa tätä tapahtumaa.


Montreal.
Montreal (, québecin murteella,) on Kanadan toiseksi suurin kaupunki Toronton jälkeen ja suurin kaupunki Quebecin provinssissa. Montrealin asukasluku on noin 1,6 miljoonaa ja esikaupungit mukaan luettuna noin 3,6 miljoonaa. Montreal on maailman neljänneksi suurin ranskankielinen kaupunki Kinshasan, Pariisin ja Abidjanin jälkeen. Monikulttuurisen Montrealin asukkaista 69 % puhuu äidinkielenään ranskaa, 12 % englantia ja 19 % jotakin muuta kieltä.
Montreal on Kanadan johtava kauppa- ja teollisuuskeskus, ja se toimi Kanadan pääkaupunkina vuosina 1843–1849. Kaupungissa on neljä yliopistoa, kaksi lentoasemaa ja satama. Montrealissa järjestettiin vuoden 1976 kesäolympialaiset. Kaupunki on tunnettu myös Canadiens de Montréal -jääkiekkojoukkueesta ja Circuit Gilles-Villeneuve -moottoriradasta, jossa ajetaan vuosittain Formula 1 -luokan Kanadan Grand Prix.
Maantiede ja ilmasto.
Montreal sijaitsee Montrealinsaarella Saint Lawrencen ja Ottawajoen yhtymäkohdassa Etelä-Québecissä noin 60 kilometrin päässä Yhdysvaltain rajasta. Kanadan pääkaupunkiin Ottawaan Ontarion provinssissa on matkaa noin 150 km. Kaupunkialue levittäytyy 75 saarelle ja sillä on rantaviivaa yli 266 kilometriä.
Historia.
Montrealin seudulla on ollut asutusta noin 8000 vuoden ajan. Algonkinit, huronit ja irokeesit olivat ensimmäisiä tunnettuja asukkaita. Ensimmäiset eurooppalaiset saapuivat Montrealiin vuonna 1535. Jacques Cartier antoi läheiselle vuorelle nimen Mont real, kuninkaallinen vuori. Paul de Chomedey, sieur de Maisonneuve perusti Montreal vuonna 1642. Ensimmäiset eurooppalaiset uudisasukkaat olivat ranskalaisia.
Koulutus.
McGillin yliopiston taiteiden tutkimuksen laitos
Montrealissa toimii neljä yliopistoa. Vanhin niistä, vuonna 1821 perustettu McGillin yliopisto kuuluu Universitas 21 eliittiyliopistojen verkostoon.
Hallinto.
Kaupunginhallituksen pää on Montrealissa pormestari. Nykyinen pormestari on Gérald Tremblay. Kaupunginvaltuusto on demokraattisesti valittu toimielin, jolla on kaupungissa korkein päätäntävalta. Se koostuu 64 jäsenestä, joita on jokaisesta kaupunginosasta. Kaupunginvaltuustoa hallitsee tällä hetkellä UCIM-puolue ("Union des citoyens et des citoyennes de l'Île de Montréal").
Liikenne.
Montrealin joukkoliikenteen runkoverkot ovat Montrealin metro ja lähijunat. Vuonna 2006 22 % montrealilaisista ilmoitti käyttävänsä työmatkoillaan joukkoliikennettä, mikä on Pohjois-Amerikassa varsin korkea luku.
Montrealin tärkein matkustajalentokenttä on Montreal-Pierre Elliott Trudeaun kansainvälinen lentoasema joka on matkustajamäärältään Kanadan suurimpia. Montrealin toinen lentokenttä on Montreal-Mirabelin kansainvälinen lentoasema joka on vilkasliikenteinen lentorahtikenttä. Montrealin satama on Toronton jälkeen Kanadan toiseksi vilkasliikenteisin.


Smenkara.
Smenkara (vaihtoehtoisia kirjoitustapoja Smenkhare, Smenkhkare) oli Uuden valtakunnan aikana hyvin lyhyen aikaa hallinnut faarao. Hän aloitti sijaishallitsijana Akhenatenin hallituskaudella ja jatkoi sitä kuolemaansa asti 1336 eaa. Todellisuudessa hänen itsenäinen hallitusaikansa jäi todennäköisesti vain muutamaan kuukauteen.
Mitään näistä teorioista ei voida kuitenkaan vahvistaa. Smenkara yhdistettiin hyvin läheisesti Akhenateniin ja hän lieneekin ollut Atonin palvelija. Kaikki todisteet Smenkaran olemassaolosta tuhottiin perusteellisesti 18. dynastian lopussa faarao Horemhebin toimesta.


Kiinteistörekisteri (Suomi).
Kiinteistörekisteri on eräs yhteiskunnan perusrekistereistä Suomessa. Kiinteistörekisterissä on lueteltu kiinteistöt ja niistä luovutetut määräalat, sekä muina rekisteriyksikköinä yhteiset alueet ja eräät teiden liitännäisalueet.
Jokainen kiinteistö on yksilöity rekisterissä erityisellä "kiinteistötunnuksella" ja määräala "määräalatunnuksella". Kiinteistörekisteri muodostaa yhdessä lainhuuto- ja kiinnitysrekisterin kanssa kiinteistötietojärjestelmän. Lainhuuto- ja kiinnitysrekisteristä ilmenee kiinteistön lainhuutotiedot sekä sitä rasittavat kiinnitykset. Kiinteistörekisteriä ylläpitää alueesta riippuen joko maanmittauslaitos tai kiinteistön sijaintikunta. Lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriä ylläpitää oikeusministeriö, ja siihen syöttävät tietoa toimivaltaiset käräjäoikeudet.
Vuoden 2010 alusta rekisteristä vastaa alueellinen maanmittaustoimisto.
Ennen vuotta 1985 nykyistä kiinteistörekisteriä vastasi maaseudulla maarekisteri ja kaupungeissa tonttikirja.
Kiinteistötunnus.
Kiinteistötunnuksen muodostavat kaavoitetuilla alueilla kunta­numero, kaupunginosan ja korttelin numerot sekä kiinteistön rekisteri­numero. Kaavoittamattomilla alueilla sen muodostavat kunta­numero, kylän ja maakirjatalon numero sekä tilan rekisteri­numero.


NASDAQ.
NASDAQ, Times Square, New York
NASDAQ eli "National Association for Securities Dealers Automated Quotations" on New Yorkissa Yhdysvalloissa toimiva pääasiassa teknologiaosakkeita listaava pörssi, jossa on yli 3 300 yritystä. Vaihdettavat yritykset ovat uusia ja nopeasti kasvavia.
NASDAQ-indeksi kuvaa NASDAQissa noteerattujen osakkeiden keskimääräisiä hintoja.
Historia.
Kun NASDAQ aloitti osakekaupan 8. helmikuuta 1971, se oli maailman ensimmäinen elektroninen pörssi. Vuonna 1995 indeksi sulki yli 1000 pisteen ensimmäisen kerran. Indeksi nousi huippulukuun 5132,52 vuonna 2000, joka viestitti IT-kuplan lopun alkua.
a> viittasi nopeaan alentumiseen syynä miksi hän hävisi presidentinvaalit vuonna 2000.


Ääninen.
Ääninen tai "Äänisjärvi" (tai Оне́го, "Onego",) on toiseksi suurin kokonaan Euroopassa sijaitseva järvi. Se sijaitsee Luoteis-Venäjällä pääasiassa Karjalan tasavallan alueella. Järven pinta-ala on 9 894 km² ja sen syvin kohta on 120 metriä. Ääninen laskee Syvärin kautta Euroopan suurimpaan järveen Laatokkaan.
Ääniseen laskevista joista tärkeimpiä ovat Vytegra, Suunujoki, Vodlajoki, Suoju, Lososlinka ja Merga. Ääninen on kanavien välityksellä yhteydessä Vienanmereen, Itämereen ja Volgan kautta Kaspianmereen.
Äänisen rannikkokaupungit ovat Karjalan tasavallan pääkaupunki Petroskoi, Kontupohjanlahden perukassa sijaitseva Kontupohja ja järven pohjoispäässä Poventsanlahden perukassa sijaitseva Karhumäki.
Äänisen suurin saari on Suuri Kliimonsaari, joka sijaitsee Äänisniemen edustalla. Muita saaria ovat Suuren Kliimonsaaren länsipuolella sijaitseva Lelikovski, rakennushistoriallisen museon takia suosittu matkailukohde ja Unescon maailmanperintökohde Kiži sekä Kontupohjanlahden suulla sijaitseva Suojunsaari (Suisaari).


Lisp.
Lisp on usean lähestymistavan refleksiivinen ohjelmointikieli.
Nimi Lisp tulee englannin kielen sanoista ”List Processing”. Linkitetyt listat ovat Lispin pääasiallisia datarakenteita, ja identtiset perustason listaoperaatiot toimivat kaikissa Lispin murteissa. Muita yleisiä ominaisuuksia Lispin murteissa ovat vahvat dynaamisen tyypit, tuki funktionaaliselle ohjelmoinnille ja kyky muokata lähdekoodia datana.
Tällä hetkellä kaksi yleisintä Lisp-murretta ovat Scheme ja Common Lisp. Lispistä puhuttaessa tarkoitetaan yleensä jälkimmäistä. Vaikka moni nykyisin suosittu kieli on alun perin ottanut vaikutteita Lispistä (ehtorakenteet, silmukat, roskienkeruu jne.), Lisp on täysin erilainen verrattuna esimerkiksi -kieleen. Lispissä ei tehdä eroa sisäänrakennetun ja ohjelmoijan tekemän funktion välille, joten Lisp on helposti laajennettavissa. Tämä mahdollistaa sen, että Lispillä on erittäin helppo tehdä sisäkkäisiä ohjelmointikieliä, mistä Common Lispin loop-makro on hyvä esimerkki. Useimmiten Lisp-ohjelmoija kirjoittaa kielen sopimaan kulloiseenkin ohjelmointitehtävään sen sijaan että jakaisi ohjelman ratkaiseman ongelman jatkuvasti pienempiin osiin kunnes se on tarpeeksi pieni kielellä ratkaistavaksi. Tätä kutsutaan alhaalta ylös -ohjelmointitekniikaksi, jossa kieli sovitetaan ohjelmaan.
Historia.
Lisp perustuu Alonzo Churchin lambdakalkyylin laajennukseen.
Kielen ensimmäisen version kehitti John McCarthy vuonna 1958, ja kielen kuvaava artikkeli julkaistiin "Communications of the ACM" -lehdessä 1960. Ensimmäinen varsinainen käytännöllinen toteutuksen teki Steve Russell IBM 704 -tietokoneelle. Vuonna 1962 kehitettiin ensimmäinen modernin tyyppinen Lisp-kääntäjä. 1980- ja 1990-luvulla Lisp-kielestä oli jo olemassa useita eri variaatioita, ja vuonna 1994 päästandardiksi nousi Common Lisp, joka on ANSI-standardi (ANSI X3.226-1994 Information Technology Programming Language Common Lisp).
1990-luvun puolella kiinnostus Lisp-kieleen väheni. Kiinnostus on kuitenkin kasvanut 2000-luvulla, hyvinä syinä esimerkiksi kattavien avoimeen lähdekoodiin pohjautuvien Lisp-järjestelmien saatavuus, ja joidenkin ”Lisp-evankelistojen” (kuten Paul Graham) tekemä työ.
Muotoiltu merkkijono ja yhteenlasku.
> (format t "5 + 5 = ~D" (+ 5 5))


Mineralogia.
Mineralogia on geologiaan kuuluva tieteenala, joka tutkii mineraalien kiderakennetta sekä kemiallisia- ja fysikaalisia ominaisuuksia. Tämän lisäksi mineralogian piiriin kuuluvat mineraalien alkuperän ja muodostumisen tutkiminen sekä niiden luokittelu. Mineralogia tutkii myös mineraalien esiintymistä ja maantieteellistä jakautumista sekä niiden hyödyntämistä.
Mineralogian historiaa.
Mineralogian isänä" pidetään Saksalaista tiedemiestä nimeltä Georgius Agricola (24. maaliskuuta, 1494 – 21. marraskuuta, 1555) joka syntyi Saksin osavaltiossa nimellä Georg Bauer mutta muutti opiskelujen myötä nimensä latinankieliseen muotoon () → (). Hänen tärkein julkaisunsa on mineraalien louhimista ja käsittelyä käsittelevä merkkiteos De Re Metallica.
Vuonna 1556 julkaistu "De re metallica libri xii." on yksityiskohtainen ja systemaattinen tutkielma kaivostoiminnasta ja metallurgiasta ja se oli kuvitettu havainnollisin puupiirroksin jotka käsittelivät kaikkia tuolloin tiedettyjä ja tunnettuja malmien ja metallien louhinta ja jalostus tapoja. Kirja onkin aikansa ensimmäinen täydellinen opas kaivostoimintaan.


Stephen Fry.
Stephen John Fry (s. 24. elokuuta 1957 Hampstead, Lontoo) on englantilainen koomikko, näyttelijä, kirjailija ja ohjaaja.
Fry on tunnettu erityisesti esiintymisistään aisaparinsa Hugh Laurien kanssa sarjoissa "Kyllä Jeeves hoitaa", "Musta kyy" ("Blackadder"), "Fry & Laurie". Fryn muita tunnettuja esiintymisiä ovat olleet televisiosarja "Peter Kingdom" sekä elokuvat "Wilde", "V niin kuin verikosto" ja "Hobitti". Vuodesta 2003 alkaen Fry on isännöinyt BBC:n esittämää "QI"-visailuohjelmaa.
Varhainen elämä.
Fry syntyi Hampsteadissä vuonna 1957. Hänen isänsä oli fyysikko ja keksijä, ja hänen äitinsä suku oli Englantiin toista maailmansotaa paenneita juutalaisia. Vaikka Fry oli lapsena ahkera lukija, hänellä oli vaikeuksia koulussa lukihäiriönsä ja homoseksuaalisuutensa vuoksi. Fry erotettiin monista sisäoppilaitoksista, hän yritti itsemurhaa 16-vuotiaana, ja hänet vangittiin useaksi kuukaudeksi luottokorttipetoksen takia hänen karattuaan kotoa 17-vuotiaana.
Opinnot.
Saatuaan elämänsä järjestykseen Fry opiskeli Queen’s Collegessa Cambridgessa vuodesta 1979 alkaen ja tapasi "Cambridge Footlights Dramatic Club" -draamakerhossa tulevan näyttelijäkumppaninsa Hugh Laurien.
Kirjallinen tuotanto.
Vuonna 1980 Fry kirjoitti ensimmäisen näytelmänsä "Latin! or Tobacco and Boys", joka palkittiin Edinburghin festivaaleilla. Hänen toinen näytelmänsä oli "Me and My Girl" (1984), joka sai Tony-ehdokkuuden vuonna 1987. Hän on kirjoittanut neljä romaania, kuten "The Hippopotamus" (1994, suom. "Virtahepo", 2011), ja useita muita teoksia.
Elokuva ja televisio.
Valmistuttuaan Fry alkoi näytellä televisiokomedioissa yhdessä muun muassa Hugh Laurien kanssa. Ensimmäinen näistä oli "Alfresco" (1983–84), sitten "Musta Kyy" (1986–1989), "Fry & Laurie" (1989–1995) ja "Kyllä Jeeves hoitaa" (1990–1993). Samaan aikaan Fry näytteli myös elokuvissa kuten "The Good Father" (1985) ja "Peter's Friends" (1992). Fryn ensimmäinen elokuvaohjaustyö oli "Bright Young Things" (2003). 2000-luvulla hän on näytellyt useissa elokuvissa ja televisiosarjassa "Peter Kingdom" (2007–09). Vuodesta 2003 alkaen Fry on isännöinyt BBC:n esittämää "QI"-visailuohjelmaa. Fry on näytellyt myös "Bones" sarjassa psykologia.
Yksityiselämä.
Fry on kärsinyt kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, jonka hän toi avoimesti esille televisio-ohjelmassa "Stephen Fry: The Secret Life of the Manic Depressive" (2006). Fryn elämänkumppani vuodesta 1995 lähtien on ollut Daniel Cohen. Fry on ateisti.


West Point.
West Point on Yhdysvaltojen asevoimien sotilasakatemialle USMAn (United States Military Academy) yleisesti käytetty nimi. Akatemia sijaitsee West Point -nimisessä pikkukaupungissa, joka sijaitsee New Yorkin osavaltiossa 80 kilometriä New Yorkin kaupungista pohjoiseen Hudsonjoen varrella, sen länsirannalla. Paikka on entinen armeijan tukikohta. Akatemiasta valmistuu kaikkien aselajien upseereita eri puolustushaaroihin.
Tunnettuja valmistuneita.
Ensimmäinen West Pointista valmistunut ulkomainen naiskadetti ja toistaiseksi ainoa suomalainen on Hanna Parikka, joka valmistui 1996. Sittemmin hän on toiminut Puolustusvoimien siviilivirassa.
Ensimmäinen suomalaissyntyinen oli vuonna 1963 valmistunut Vesa Alakulppi (23. huhtikuuta 1941 Rovaniemi – 14. toukokuuta 1968 Gia Dinh, Etelä-Vietnam). Alakulppi kaatui kapteenina Vietnamin sodassa.


Karjala (sanomalehti).
"Karjala"-lehti on torstaisin ilmestyvä lappeenrantalainen sanomalehti, joka keskittyy karjalaisuuteen liittyvään uutisointiin ja haluaa olla karjalaisten evakkojen heimolehti. Lehden sisältöä ovat yleiset karjalaisuuteen liittyvät uutiset, karjalaisten henkilöiden haastattelut, kotiseutumatkakertomukset, Karjalan palautuskeskustelu, karjalaiset suvut ja historiajutut. Karjalan nykyinen päätoimittaja on Päivi Parjanen. Lehti muuttui broadsheet-koosta tabloidi-kokoiseksi vuonna 2011.
Historia.
Lehti aloitti toimintansa Viipurissa 1. tammikuuta 1904. Alusta lähtien lehti on halunnut toimia karjalaisten ja karjalaisuuden puolestapuhujana. Kuten monet muut lehdet, myös Karjala joutui sensuurin uhriksi ensimmäisen sortokauden aikana. Lehti oli Venäjän vallan aikana nuor­suomalaisten äänenkannattaja.
Lehti ilmestyi aluksi kuusi kertaa viikossa. Se oli 1920-luvulla suurin Helsingin ulkopuolella ilmestyvä maakuntalehti.
Kun talvisota alkoi, Karjala-lehti lähti evakkoon Helsinkiin. Jatkosodassa Viipurin takaisin valtauksen jälkeen Karjala-lehti muutti takaisin lähtökaupunkiinsa. Jatkosodan aikana lehti muuttui poliittisesti sitoutumattomaksi ja levikki oli parhaimmillaan reilusti yli 40 000.
Sodan jälkeen vuonna 1952 lehti siirtyi Lahteen ja 1956 Lappeenrantaan. Karjala-lehti on ainoa Suomessa ilmestyvä sanomalehti, joka on ilmestynyt neljällä eri paikkakunnalla. Talousvaikeuksien ja levikin pienentymisen vuoksi vuonna 1958 lehti muutettiin nykyiseen muotoonsa, kerran viikossa ilmestyväksi heimolehdeksi.
Ennen sotia Karjala oli kokoomuksen äänenkannattaja ja lehden päätoimittajana oli useita merkittäviä yhteiskunnallisia vaikuttajia kuten Erkki Paavolainen ja Onni J. Brummer. Viime vuosikymmenten päätoimittajista tunnetuimpia ovat olleet viipurilaistaustaiset Jori Ilanko ja Lauri Arlo.
Lehteä kustantaneen Karjalan Kirjapaino Oy:n hallituksen puheenjohtajana oli varatuomari Risto Piepponen 1975-2008. Hänen jälkeensä hallituksen puheenjohtajaksi valittiin kauppaneuvos Eino Tenhunen. Vuodesta 2011 kustantajana on ollut Karjala Lehti Oy ja hallituksen puheenjohtajana viestintäneuvos Jaakko Paavela.
Vuonna 2012 Karjalan levikki oli noin 9 000. Lehdellä on tilaajia ympäri Suomen.


Luettelo pyhimyksistä.
Luettelo pyhimyksistä. Katolisella kirkolla on virallisen roomalaisen pyhimysluettelon (Martyrologium Romanum) mukaan noin 7000 autuaaksi tai pyhäksi julistettua pyhimystä. Ortodoksisella kirkolla lukumäärä saattaa olla vielä suurempi.
Aiheesta muualla.
Pyhimyksiä


Buzz Aldrin.
Edwin Eugene "Buzz" Aldrin, Jr. (s. 20. tammikuuta 1930 Glen Ridge, New Jersey) on yhdysvaltalainen astronautti ja toisena Kuuhun astunut ihminen.
Buzz Aldrin valmistui West Pointin sotilasakatemiasta 1951 ja toimi Korean sodassa taistelulentäjänä. Hänet valittiin astronautiksi 1963 ja hänen ensimmäinen avaruuslentonsa oli Gemini 12:lla marraskuussa 1966.
20. heinäkuuta 1969 Buzz Aldrin astui Neil Armstrongin jälkeen toisena ihmisenä kuun pinnalle Apollo 11-lennolla. Pieni kraatteri lähellä laskeutumispaikkaa on nimetty Aldrinin mukaan.
Buzz Aldrinilla on tähti Hollywoodin Walk of Fame-jalkakäytävällä.
Buzz Aldrin on maininnut Discovery-tiedekanavan haastattelussa nähneensä Apollo 11-lennolla avaruusaluksen lähistöllä lentävän tunnistamattoman esineen, mutta NASA vaati tiedon salaamista 30 vuotta.
NASAn mukaan astronautit kuitenkin näkivät todennäköisesti vain kantoraketista irronneen paneelinpalasen.


Atlantis (avaruussukkula).
Atlantis (NASAn avaruussukkuloiden ("orbital vehicle") luokituksessa OV-104) on yhdysvaltalainen avaruussukkula.
Atlantis-avaruussukkulan ensilento tapahtui 3. lokakuuta 1985 (lento STS-51-J) eli neljäntenä NASAn sukkuloista. Vuonna 1989 sen lastiruumasta lähetettiin kaksi avaruusluotainta, Magellan ja Galileo. Atlantis kävi monta kertaa neuvostoliittolaisen avaruusasema Mirin luona, esimerkiksi 22. marraskuuta 1995 se kuljetti avaruusasemalle lisämoduulin.
Mirin käytöstä poistumisen jälkeen Atlantis aloitti käynnit kansainvälisellä avaruusasemalla (ISS).
8. heinäkuuta 2011 Atlantis lähti viimeiselle lennolleen (STS-135) kansainväliselle avaruusasemalle, mikä on samalla koko sukkulaohjelman viimeinen lento. Atlantis laskeutui viimeiseltä lennoltaan 21. heinäkuuta 2011 kello 12.57 Suomen aikaa Kennedyn avaruuskeskukseen Floridaan. Viimeisen lennon jälkeen Atlantis sijoitetaan Kennedy Space Center Visitor Complexiin.
Lennot.
Avaruussukkula "Atlantis" lähdössä lennolle "STS-115".


Neil Armstrong.
Neil Alden Armstrong (5. elokuuta 1930 Wapakoneta, Ohio – 25. elokuuta 2012 Columbus, Ohio) oli yhdysvaltalainen astronautti ja ensimmäinen Kuun pinnalla kävellyt ihminen. Hän oli myös ensimmäinen ihminen, joka on kävellyt vieraalla taivaankappaleella.
Neil Armstrong syntyi Wapakonetassa, Ohiossa Stephen Koenig Armstrongin ja Viola Louise Engelin perheeseen. Hänellä on skotlantilaiset ja saksalaiset sukujuuret. Isä Stephen työskenteli Ohion hallinnolle ja perhe muutti isän perässä toistuvasti 15 vuoden ajan asuen kahdessakymmenessä eri kaupungissa. Perheessä oli myös sisko June ja veli Dean. Neil Armstrong oli naimisissa ja hänellä on kaksi poikaa. Hän oli nuorena innokas partiolainen.
Uran alkuvaihe.
Korean sodassa Neil Armstrong palveli laivaston hävittäjälentäjänä ja sen jälkeen valmistui Purduen yliopistosta vuonna 1955. Armstrong lensi NASAn X-15-koelentokonetta North American -yhtiön koelentäjänä. Vuonna 1962 hänet valittiin astronautiksi. Maaliskuussa 1966 hän osallistui Gemini 8 -lentoon, joka suoritti ensimmäisen onnistuneen telakoinnin avaruudessa (miehittämättömän Agena-rakettivaiheen kanssa). 6. toukokuuta 1968 Armstrong pelastautui heittoistuimella, kun "Lunar Landing Research Vehicle" -testialus (LLRV) tuhoutui lähellä Houstonia Teksasissa. Joulukuussa 1968 hän toimi Apollo 8 -lennon varamiehistön komentajana. 23. joulukuuta 1968 Apollo 8:n kiertäessä Kuuta Deke Slayton tarjosi Armstrongille ensimmäisen Kuuhun laskeutuvan lennon, komentajuutta. Maaliskuussa 1969 pidetyssä kokouksessa päätettiin, että Armstrong astuisi ensimmäisenä ihmisenä Kuuhun.
Kuukävely.
Apollo 11 -lennon laukaisussa 16. heinäkuuta 1969 Armstrongin sydän löi 109 kertaa minuutissa. 19. heinäkuuta päästiin Kuuta kiertävälle radalle. 20. heinäkuuta 1969 kuumoduuli "Eagle" (”Kotka”) irrottautui emäalus "Columbia"sta ja laskeutui kello 20.17.40 UTC Rauhallisuuden mereen. Neil Armstrongin piti suorittaa laskeutuminen manuaalisesti, koska alkuperäinen laskeutumisalustaksi kaavailtu paikka osoittautuikin kivikkoisemmaksi kuin kuvat olivat antaneet odottaa. Armstrongin ensimmäiset sanat Kuusta olivat: ”Houston, Tranquillity Base here. The Eagle has landed.”
21. heinäkuuta 1969 kello 02:56 UTC (04.56 Suomen aikaa), kuusi ja puoli tuntia laskeutumisen jälkeen Armstrong astui Kuun pinnalle ja otti kuuluisan ”suuren askeleensa ihmiskunnalle” ("tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle";). Hieman myöhemmin Buzz Aldrin liittyi hänen seuraansa ja he viettivät kaksi ja puoli tuntia Kuun pinnalla ottaen näytteitä ja valokuvia.
Paljon myöhemmin Armstrong kertoi tiedotusvälineille, että hän alun perin uskoi Kuuhun laskeutumisen toteutuvan vain 50 %:n varmuudella ja olleensa erittäin yllättynyt ja riemuissaan laskeutumisen tapahduttua ("I was elated, ecstatic and extremely surprised that we were successful").
Kuukävelyn jälkeen.
NASAn jälkeen Armstrong opetti Cincinnatin yliopistossa ja osallistui Challengerin onnettomuuden tutkimuskomiteaan.
Vuonna 2005 ilmestyi James R. Hansenin kirjoittama ja Armstrongin hyväksymä virallinen elämäkerta "First Man: The Life of Neil A. Armstrong" (Simon & Schuster, ISBN 0-7432-5631-X). Armstrongin elämää käsittelee myös Leon Wagener Armstrong-elämäkerta "One Giant Leap. Neil Armstrong's Stellar American Journey" (2004).
Armstrong vetäytyi lähes täysin julkisuudesta Ohiossa sijaitsevalle maitotilalleen. Harvinaisessa kuulennon 40-vuotisjuhlassa Smithsonian-instituutin Kansallisessa ilmailu- ja avaruusmuseossa 19. heinäkuuta 2009 Buzz Aldrin ja Armstrong puhuivat Mars-lentojen puolesta ja Kuun käyttämisestä astinlautana avaruuslennoille. Armstrong käsitteli puheessaan avaruuskilvan positiivista merkitystä.
Kuussa Eaglen laskeutumispaikan läheisyydessä oleva kraatteri on nimetty Armstrongin mukaan, ja hänellä on tähti Hollywoodin Walk of Fame -jalkakäytävällä.
Yksityiselämä.
Purduessa Armstrong tapasi Janet Elizabeth Shearonin. He menivät naimisiin 28. tammikuuta 1956. He saivat kaksi poikaa, Ericin ja Markin, sekä tyttären, Karenin, joka kuoli kaksivuotiaana. Janet erosi Armstrongista 38 avioliittovuoden jälkeen vuonna 1994. Armstrong tapasi toisen vaimonsa, Carol Held Knightin, vuonna 1992 golfturnauksessa. He menivät naimisiin 12. kesäkuuta 1994.
Kuolema.
Armstrong kuoli 25. elokuuta 2012 82-vuotiaana sydänleikkauksen komplikaatioihin.


Astronautti.
Astronautti on yhdysvaltalaisen määritelmän mukaan ihminen, joka on käynyt yli 50 mailin (n. 80 km) korkeudessa. Astronautti on joko Yhdysvaltain liittovaltion (nykyisin NASAn) hallinnoimalla avaruuslennolla tai saanut avaruuslentoihin koulutuksen NASAssa tai ESAn avaruuslentäjä. Venäläiset avaruuslentäjät ovat kosmonautteja ja kiinalaiset avaruuslentäjät taikonautteja.
NASAlla on vuonna 2010 kaikkiaan 64 lentokelpuutuksen omaavaa astronauttia ja yhdeksän yhdysvaltalaista on astronauttikoulutuksessa. Sukkulalentojen päätyttyä vuoden 2011 aikana puolet näistä ei tule muutamaan vuoteen lentämään Sojuzin matkustajina ISS-avaruusasemalle. Eläköityminen tasoittanee astronauttien lukumäärän
Yleistermi länsimaissa.
Termiä käytetään länsimaissa kuvaamaan yleisemminkin avaruuslentäjiä, mutta viimeistään Kiinan kansantasavallan tulo miehitettyihin avaruuslentoihin 2000-luvulla muutti terminologian: yleensä venäläisen kosmonautin ja yleensä Yhdysvalloissa koulutetun astronautin lisäksi termeihin kuuluu taikonautti. Termien erojen takana on eroja avaruuslentäjien koulutuksessa ja lennonaikaisissa tehtävissä.
Avaruusalus ja koulutus määrittelevät.
Yleensä astronautti on lentänyt Mercury-, Gemini-, Apollo-avaruuskapselilla tai avaruussukkulalla, mutta myös Yhdysvaltain ilmavoimien ja NASAn X-15-rakettilentokoneen ja yksityisen SpaceShipOne-aluksen koelentäjät ovat saaneet astronautin statuksen lentämällä rakettilentokonetta tarpeeksi korkealla, ts. avaruudessa. Ilmeisesti pieni osa NASAn nykyisistä - ja vuosien 2011-2015 aikana lentävistä - yhdysvaltalaisista astronauteista on lentänyt vain venäläisen Sojuz-avaruusaluksen kyydissä.


Luettelo avaruuslentäjistä.
Tämä on aakkosellinen luettelo avaruuslentäjistä.
Siirry kirjaimeen → A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z Å Ä Ö __NOTOC__
Aiheesta muualla.
Avaruuslentäjät
Avaruuslentäjät


Amenhotep III.
Amenhotep III, lisänimeltään heqa-waset (Theban hallitsija), oli yksi Uuden valtakunnan suurista rakentaja-faaraoista. Tunnetuimpia hänen rakennuttamiaan monumentteja ovat Memnonin kolossit. Hän hallitsi Egyptin 18. dynastian aikana vuosina 1390–1352 eaa. Ensimmäiset hallitusvuotensa hän toimi äitinsä kanssahallitsijana.
Amenhotepin isä oli hänen edeltäjänsä Thutmosis IV ja kuningatar Mutemuiya oli hänen äitinsä. Vaimoja hänellä oli lukuisia, joista suurin osa oli diplomaattisten avioliittojen kautta. Amenhotepin päävaimo oli ei-kuninkaallinen Tiy, joka oli Yuja-nimisen aatelisen ja hänen vaimonsa Tujan tytär. Amenhotepilla ja Tiylla oli ainakin kaksi poikaa ja kolme tytärtä. Vanhempi pojista kuoli ennen Amenhotepin hallituskauden loppua ja nuoremmasta tuli hänen seuraajansa Amenhotep IV, joka myöhemmin muutti nimensä Akhenateniksi. Amenhotep otti kaksi tytärtään, Isiksen ja Sitamunin vaimoikseen.
Amenhotepin uskotaan olleen Egyptissä alkaneen uskonnon mullistuksen alullepanija. Hän julistautui heb sed-juhlansa aikana jumalaksi. Normaali käytäntö oli, että faaraosta tuli jumala vasta hänen kuoltuaan. Julistettuaan itsensä jumalaksi Amenhotep siirsi osan hallitustehtävistä pojalleen Akhenatenille, jonka hän oli ottanut sijaishallitsijakseen. Amenhotep nosti hallitusaikanaan Atonin entistä tärkeämpään asemaan, mutta ei kuitenkaan kieltänyt entisiä jumalia kuten hänen seuraajansa. Hänen ei kuitenkaan katsottu kuuluneen kerettiläisfaaraoihin, eikä hänen nimeään poistettu hallitsijaluettelosta.
Amenhotepin hauta on Kuninkaiden laakson länsi-osassa, erillään muista kuninkaallisista haudoista (KV22). Hauta ryöstettiin jo muinaisina aikoina, eikä Amenhotepin hautakalustoa ole juuri löydetty. Hautakammiosta löytyi kuitenkin kivisen sarkofagin paloja. Amenhotepin muumio löydettiin 1898 erillään sijaitsevasta kuninkaallisten muumioiden kätköstä.
Vuonna 2010 löytyi osia patsaasta, jonka uskotaan esittävän Amenhotep III:a.


Charles Bukowski.
Henry Charles Bukowski (16. elokuuta 1920 – 9. maaliskuuta 1994 Kalifornia) oli yhdysvaltalainen runoilija ja kirjailija. Bukowski syntyi Andernachissa Saksassa ja kolme vuotta myöhemmin muutti perheensä mukana Los Angelesiin, Yhdysvaltoihin, missä hän asui suurimman osan elämästään. Hän oli lapsuudessaan syrjäänvetäytyvä ja hiljainen, teini-iässä hänelle tuli vielä äärimmäisen paha akne, mikä vaikeutti entisestään hänen sosiaalista elämäänsä. Nuoruudessaan hän vietti kiertelevää elämää asuen esimerkiksi Philadelphiassa ja New Orleansissa tehden satunnaisia pätkätöitä sekä kirjoitellen novelleja, joita lähetti moniin kirjallisuuslehtiin julkaisun toivossa.
Bukowski opiskeli jonkin aikaa journalistiikkaa collegessa. Opiskeluaikanaankin Bukowski oli ujo ja syrjäänvetäytyvä, vaikka hän kirjoissaan kuvaa itsensä haastamassa opettajiaan ja huutamassa kansallissosialismiin viittaavia iskulauseita luennoilla. Hän kiinnostui kansallissosialismista mahdollisesti vastalauseena isänsä yltiöisänmaallisuudelle. Hän ei myöskään pitänyt siitä miten saksalaisia kuvattiin tiedotusvälineissä. Hän luki "Mein Kampfia" ja muita asiaan liittyviä teoksia, mutta heitti ne pois Yhdysvaltojen julistettua sodan Saksalle. Toisen maailmansodan aikana Bukowski pidätettiin epäiltynä kutsuntojen pakoilemisesta. Lopulta hän sai vapautuksen palveluksesta terveydellisistä syistä. Tuotannossaan hän usein kertoo sotavuosista, siitä miten halveksi maan sen hetkistä henkeä ja tunsi itsensä ulkopuoliseksi, joka ei välittänyt mistään mitään.
Bukowski piti muun muassa Anton Tšehovia, Ernest Hemingwayta, John Fantea, Louis-Ferdinand Célinea esikuvinaan ja innoittajinaan kirjoitustyössä. Hän oli erittäin tuottelias, julkaisten yli 40 kirjaa runoja ja proosaa.
Bukowski piti yllä "renttukirjailijan" imagoa. Hänellä oli kuitenkin useita pitkäaikaisia työpaikkoja, esim. postissa hän työskenteli yhteensä 11 vuotta. Hän työskenteli yövuorossa voidakseen käydä iltapäivisin laukkaradalla lyömässä vetoa hevosista. Noista vuosista hän kirjoitti menestysteoksen "Postitoimisto". Bukowski tunnetaan runsaasta alkoholin käytöstään ja oli kuolla alkoholinkäyttönsä seurauksena jo alle nelikymppisenä. Hänet vietiin sairaalaan hänen oksennettuaan runsaasti verta, ja hän tarvitsi lukuisia verensiirtoja. Hän kuunteli klassista musiikkia, kuten Mahleria ja Sibeliusta. Tarinat kertovat lähes aina elämän laitapuolesta ja niiden tematiikka liikkuu yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteissa. Vaikeasta suhteesta isäänsä hän kirjoitti paljon, parhaana esimerkkinä omaelämäkerrallinen kasvuromaani "Siinä sivussa". Tarinoiden päähenkilö oli usein Bukowskin alter ego, Henry Chinaski: naisiinmenevä mutta naimaton, rähjäinen ja vapaa mies.
Kirjallisen tuotantonsa lisäksi Charles Bukowski käsikirjoitti Mickey Rourken ja Faye Dunawayn tähdittämän elokuvan "Barfly" eli Baarikärpänen.
Suomeksi Bukowskia on julkaissut pääasiassa pienkustantamo Sammakko.
Lähteet.
*


Juri Andropov.
Juri Vladimirovitš Andropov (; 15. kesäkuuta (J: 2. kesäkuuta) 1914 luult. Nagutskoje, Stavropolin lähellä — 9. helmikuuta 1984 Moskova) oli neuvostoliittolainen poliitikko ja NKP:n pääsihteeri 12. marraskuuta 1982 lähtien kuolemaansa asti.
Andropov toimi KGB:n johtajana 1967–1982 ja oli politbyroon jäsen vuodesta 1973.
Lapsuus ja nuoruus.
Andropov oli aatelissukuisen doninkasakkataustaisen rautatievirkailijan Vladimir Konstantinovitš Andropovin poika. Hänen äitinsä Jevgenija Karlovna Fleckenstein oli varakkaan moskovalaisen liikemiehen, saksalaissyntyisen Karl Fleckensteinin tytär Viipurista.
Andropov suoritti opintonsa Rybinskin Teknisen keskuksen vesiliikenteen osastolla. Hän liittyi Komsomoliin vuonna 1930. Hänestä tuli puolueen täysjäsen vuonna 1939. Hän oli Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan Komsomolin ensimmäinen sihteeri vuosina 1940–1944. Toisen maailmansodan aikana Andropov organisoi partisaanitoimintaa Itä-Karjalassa. Sodan jälkeen vuonna 1951 hän muutti Moskovaan ja liittyi puolueen sihteeristöön.
Nousu valtaan.
Josif Stalinin kuoltua maaliskuussa 1953 Andropov joutui entisenä NKVD:n työntekijänä epäsuosioon ja "karkoitettiin" suurlähettilääksi Budapestiin, jossa hänellä oli avainrooli kansannousun verisessä tukahduttamisessa Varsovan liiton miehittäessä Unkarin vuonna 1956.
Andropov palasi Moskovaan hallintotehtäviin hoitamaan sosialistimaiden asioita. Hänet valittiin Keskuskomitean sihteeristöön vuonna 1962. Hänet hyväksyttiin KGB:n johtajaksi vuonna 1967. Andropovista tuli politbyroon täysjäsen vuonna 1973. Hän toimi KGB:n johtajana vuoteen 1982 asti. Muutamia päiviä Leonid Brežnevin kuoleman jälkeen 10. marraskuuta 1982 Andropov valittiin yllättäen Konstantin Tšernenkon asemesta pääsihteeriksi. Hän oli ensimmäinen KGB:n johtaja, josta tuli NKP:n pääsihteeri. Hän sai nopeasti sekä Neuvostoliiton presidentin että puolustusministeriön puheenjohtajan viran.
Paavi Johannes Paavali II:n valinnan jälkeen hän kutsui KGB:n päälliköt koolle Varsovaan ja kysyi kuinka niin oli voinut tapahtua. Hän arveli, että presidentti Jimmy Carterin turvallisuusneuvonantaja Zbigniew Brzezinski johti Puolassa kommunisminvastaista salaliittoa ja valitutti puolalaisen paavin.
Andropov pääsihteerinä.
Andropov pyrki parantamaan Neuvostoliiton taloutta ja vähentämään korruptiota. Hän oli ensimmäinen uudistusmielisistä Neuvostoliiton johtajista. Hänet muistetaan myös alkoholinvastaisesta kampanjasta ja työn tehokkuuden parantamiskampanjasta. Molemmat kampanjat olivat tyypillisiä neuvostohallinnollisia toimenpiteitä, ja ne muistuttivat vastaavia toimia Stalinin ajoilta. Ulkopolitiikassa hän toimi vaisusti, ja Afganistanin-sota jatkui. Yhdysvaltain-suhteet huonontuivat erityisesti Neuvostoliiton ammuttua ilmatilassaan luvatta lentäneen eteläkorealaisen matkustajalentokoneen alas syyskuussa 1983.


Vaalitapa.
Vaalitapa on ryhmäpäätöksenteossa käytettävä algoritmi, joka yhtenäistää ryhmään kuuluvien yksilöiden erilliset valinnat koko ryhmän vastaavaksi. Erilaisia vaalitapoja käytetään tavallisimmin äänestysten toteuttamiseen demokratiassa, mutta niillä on myös teknisiä sovelluksia esimerkiksi tekoälytutkimuksessa.
Suomessa käytetään kierrosvaaleja presidentinvaaleissa ja d'Hondtin menetelmää eduskuntavaaleissa, EU-vaaleissa ja kunnallisvaaleissa.
Vaalitavan määritelmä.
Formaalisti vaalitapa on funktio yksilöille esitettyjen valintojen tulojoukon osajoukolta koko ryhmän päätösvaihtoehtojen joukkoon. Yleensä valintajoukot ovat jollakin tavalla järjestettyjä, ja vaalitavalta vaaditaan erilaisia lisäominaisuuksia kuten Pareto-tehokkuutta. Vaalitapojen tutkimusta kutsutaan sosiaalisen valinnan teoriaksi, ja se perustuu vaalitapojen luokitteluun tällaisista toivottaviksi katsotuista ominaisuuksista lähtien. Vaalitapoja tutkitaan myös olettamalla, että äänestäjät toimivat strategisesti. Tällöin äänestyksiä päädytään analysoimaan peleinä tai taloudellisena toimintana.
Perusmuodossaan vaalitavan määritelmä on erittäin yleinen. Se ei esimerkiksi edellytä, että vaalitapa tuottaisi aina tuloksen (ts. olisi määritelty koko tulojoukossa) tai että se olisi universaali (ts. kaikki mahdolliset ryhmäpäätökset seuraisivat joistakin valinnoista), vaikka näin usein vaaditaankin. Esimerkiksi konsensus on teknisesti vaalitapa, jossa kaikki valintajoukot ovat samanlaisia, ryhmän päätös on kaikkien yhtenevä päätös, eikä ryhmäpäätöstä ole määritelty jos joku on eri mieltä. (Toisaalta katso konsensus-päätöksenteko.)
Kun vaalitavat määritellään tällä tavalla yleisesti, niistä seuraa monia yllättäviä matemaattisia tuloksia, kuten Gibbard-Satterthwaite-teoreema, Arrow'n paradoksi ja paretolaisen liberaalin paradoksi. Pohjimmiltaan ne kertovat, että monet toivottavat ominaisuudet joita vaalitavoilta voidaan vaatia ovat itse asiassa toisensa poissulkevia. Niinpä paras vaalitapa riippuu päätöksenteon luonteesta. Tällaisia ns. äänestysparadokseja voidaan myös käyttää perusteena ryhmäpäätöksentekoa vastaan.
Vaalitapauudistukset.
Käytetty vaalitapa vaikuttaa voimakkaasti demokratian toimintaan. Duvergerin laki esimerkiksi kertoo, että pluraliteettivaali johtaa tavallisesti kaksipuoluejärjestelmään. Vallan keskittymisen aiheuttamia ongelmia voidaan yrittää korjata siirtymällä toisenlaiseen vaalitapaan. Siirtymistä kutsutaan vaalitapauudistukseksi. Toisaalta vaalitapauudistuksen takana voi olla myös vastakkaisia valtapoliittisia syitä – monissa maissa vaalitapa on tarkoituksellisesti valittu niin, että se tuottaa keinotekoisen äänikynnyksen ja estää näin pienpuolueita pääsemästä valtaan.
Äänivalta ry ajaa Suomessa vaalitapauudistusta, jonka seurauksena siirryttäisiin siirtoäänivaaliin. Myös yksinkertaisempaa, mutta silti usein teknisesti nykyistä d'Hondtin menetelmää parempana pidettyä hyväksymisvaalitapaa on ehdotettu.
Suomessa on useasti suunniteltu otettavaksi käyttöön eduskuntavaaleissa uusi vaalitapa suhteellisuuden parantamiseksi. Keväällä 2011 eduskunta hyväksyi vaalien yli lepäämään lakiesityksen, jonka toteutuessa puolueiden saamat kansanedustajien paikat koko maassa olisi jaettu d'Hondtin laskentatavan mukaisesti, mutta paikkojen jakautuminen vaalipiireihin Hare-Niemeyerin laskentatavalla. Esitykseen sisältyi myös 3 prosentin suuruinen valtakunnallinen äänikynnys. Vaalien jälkeen valittu uusi eduskunta kuitenkin hylkäsi esityksen saman vuoden lokakuussa.
Perusteluja enemmistövaalin puolesta.
Enemmistövaalien vallitessa ei ole mahdollista toteutua se, että äänestäjillä olisi valittavana vain eri suljettujen vaalilistojen
välillä. Suljettujen vaalilistojen käytäntö siirtää poliittista valtaa puolueille. Suljetut vaalilistat kaventavat äänioikeutettujen
valintamahdollisuuksia, koska heillä ei ole valittavana sekä ehdokas että puolue vaan ainoastaan puolue. Kuitenkin suljettujen listojen suhteellisissa vaaleissa äänestäjällä voi olla vähintään yhtä paljon valinnanvaraa kuin enemmistövaaleissa, koska suhteellisissa vaaleissa äänestäjällä voi olla valittavana monista puolueista mieluisin ja enemmistövaaleissa monista ehdokkaista mieluisin. Tarjolla olevia puolueita voi olla jopa enemmän kuin tarjolla olevia ehdokkaita.
Toimeenpanovallalla on selkeä valtuutus, mutta toisaalta hallitus ei nauti äänestäneiden enemmistön luottamusta.
Jos parlamentissa on liian monta puoluetta, pirstaloituneisuus voi johtaa lyhytikäisiin hallituksiin.
Enemmistövaali takaa sen, että tietty maantieteellinen alue saa edustuksen. Toisaalta maantieteellisen alueen asioiden ajamiseksi voidaan perustaa erityinen puolue. Suhteellisessa vaalissa äänestäjät voivat itse päättää siitä, että kumman menestys on tärkeämpi, puolueen vai paikallisen ehdokkaan. Esimerkki: Äänestäjän asuinpaikkakunnalla voi olla vaaleissa ehdokas, joka kuitenkin on äänestäjän mielestä väärästä puolueesta. Äänestäjän asuinpaikkakunnan naapurikunnassa on ehdokas, joka on äänestäjän mielestä oikeasta puolueesta. Tässä tilanteessa äänestäjä voi aidosti valita, että kumman menestys on tärkeämpi, puolueen vai paikallisen ehdokkaan.
Äänestäjille selvä valintatilanne sen suhteen, ettei tarvitse pohtia vaihtoehtojen suhteita toisiinsa. Toisaalta vaihtoehtojen vähyys edesauttaa poliittisen vallan siirtymistä äänestäjiltä puolueille ja näin ollen äänestäjien vaikutusmahdollisuudet pienenevät.
On selvä yhteys vaalipiirin ja edustajan välillä, ts. äänestäjät voivat tuntea vaalipiirinsä ehdokkaat ja kansanedustajat. Toisaalta monien rajojen olemassaolo eri alueiden välillä johtaa vähäiseen yhteistyöhön ja siihen, että on vaikeata määritellä omistusoikeudet.
Äänestäjä tietää, että minkälaisen hallituskokoonpanon puolesta äänestää. Toisaalta suhteellisissa vaaleissa toteutuu se periaate, että se puolue, josta äänestäjä haluaa pääministeripuolueen hän voi äänestämällä tätä auttaa puoluetta menestymään vaaleissa.
Tuottaa pitkäikäisiä hallituksia, koska hallitus on oppositiota yhtenäisempi, koska hallituksesa on oppositiota vähemmän puolueita. Toisaalta kaksipuoluejärjestelmässä hallituksessa on yhtä monta puoluetta kuin oppositiossa.
Tuottaa vahvan ja tehokkaan hallituksen, joka voi ajaa haluamansa asian läpi enemmistön turvin. Toisaalta on mahdollista, että hallitus toimii voimakkaasti tiettyjen tarkoitusperien puolesta vastoin äänestäneiden enemmistöä. Diktatuurille on ominaista se, että kaikista päätöksistä sovitaan vähemmistön voimin.
Pienten ja ääripuolueiden läpipääsy vaikeaa, mutta ääripuolueiden kannattajat voivat radikalisoitua, kun heidän äänensä ei tule kuulluksi. Ääripuolueen määritteleminen on vaikeata. Suosittu puolue ei ole ääripuolue.
Perusteluja suhteellisen vaalin puolesta.
Naisilla ja erilaisilla vähemmistöillä paremmat edellytykset tulla valituiksi.
Toimeenpanovallan oikeutus on taattu, koska äänestäneiden enemmistö äänesti hallituspuolueita.
Vaalit tuottaa sellaisen lopputuloksen, että 20 prosenttia äänistä saanut puolue saa jaossa olleista paikoista 20 prosenttia
ja neljä kertaa enemmän paikkoja kuin 5 prosentin kannatuksen saanut puolue.
Puolueiden ehdokasvalinnassa painottuvat sellaiset valinnat, että puolue saisi mahdollisimman suuren kannatuksen.
Pienillä puolueilla yhtäläiset mahdollisuudet päästä läpi kuin suuremmilla puolueilla. Tämä aiheuttaa sen, ettei lainsäädäntö laahaa ajastaan jäljessä ja koalitioneuvotteluissa uudet teemat voivat pienten puolueiden välityksellä sisältyä hallituspolitiikkaan.
Edustajat samaistuvat todennäköisemmin kansallisen edun puolestapuhujiksi kuin oman vaalipiirinsä asioiden ajajiksi.
Harjoitetusta politiikasta ei tule niin tempoilevaa, koska puolueiden on kyettävä yhteistyöhön muiden puolueiden kanssa.
Hukkaääniä vähemmän kuin enemmistövaaleissa, mikä aiheuttaa äänestysaktiivisuuden nousun. Toisaalta aina kannattaa äänestää, koska jos on vähintään kaksi vaihtoehtoa toinen on toista mieluisampi.
Hallituksessa, joka pohjautuu äänestäneiden enemmistölle on vähemmistöä todennäköisemmin enemmän politiikan asiantuntijoita, koska ei ole muuta mittapuuta poliittiselle asiantuntemukselle kuin saatu äänimäärä.
Äänioikeutetuilla enemmistövaalia runsaammin vaihtoehtoja ja valinnanvaraa.
Suhteellisen vaalin vallitessa olisi erittäin epätodennäköistä, että yhdellä puolueella olisi enemmistö edustajapaikoista ja näin ollen vaalien voittajan on kyettävä tinkimään omista tavoitteistaan enemmistön saavuttamiseksi ja näin ollen erilaisia yhteiskunnallisia näkökulmia on osallisena lainsäädäntöön.
Asemansa vakiinnuttaneiden puolueiden kartellin estyminen. Yhteiskunnallisten ja uusien puolueiden virtausten huomioon ottaminen muuntamalla äänet mandaatiksi. Uusilla puolueilla on mahdollisuus pärjätä vaaleissa ja saada edustus.
Ääripoliittisten mullistusten estäminen, jotka harvemmin ovat lopputulosta äänestäjäkunnan uraauurtavasta poliittisen suhtautumisen muutoksesta kuin ennemmin vaalijärjestelmän vinoutumvaikutuksen seurausta.
Puolueet voivat tuoda parlamenttiin sellaisia asiantuntijoita, joita äänestäjät eivät äänestä.


D'Hondtin menetelmä.
D’Hondtin menetelmä on suhteellisessa listavaalissa käytetty menetelmä, jolla listan saamien äänimäärien perusteella jaetaan paikat listoille. D’Hondtin menetelmä on Suomessa yleisin listavaalijärjestelmä. Se on käytössä eduskunta-, kunnallis- ja europarlamenttivaaleissa.
D’Hondtin menetelmässä puolueiden saamien paikkojen suhde on melko lähellä äänimäärien suhdetta. Menetelmällä on kuitenkin taipumus suosia suuria puolueita pienten kustannuksella. Menetelmä on nimetty keksijänsä, belgialaisen matemaatikko Victor d'Hondtin mukaan.
Paikkojen jakaminen.
Jokaiselle listalle lasketaan vertailuluku sen saamien äänien mukaan. Vertailuluvun laskemiseen käytettävä kaava on Ä/(p+1), jossa Ä on listan saamat äänet ja p listalle jo jaetut paikat (aluksi nolla). Lista, jolla on suurin vertailuluku, saa seuraavan jaossa olevan paikan, minkä jälkeen sille lasketaan uusi vertailuluku. Tämä toistetaan, kunnes kaikki paikat on jaettu.
Paikkojen jakaminen listojen sisällä on riippumaton d’Hondtin menetelmästä. Suljetuissa listoissa paikat jaetaan ehdokaslistan jättäneen ryhmän ilmoittamassa järjestyksessä, kun taas avoimessa listassa paikkojen jakautuminen perustuu ehdokkaiden saamiin äänimääriin. Puoliavoimessa listassa osa paikoista jaetaan suljetun, osa avoimen listan mukaan. Tällöin ehdokkaina listan suljetussa ja avoimessa osassa voivat, vaalijärjestelmästä riippuen, olla joko samat tai eri henkilöt.
d’Hondtin suhteellisuus.
D’Hondtin menetelmällä on taipumus suosia suuria puolueita niin, että ne saavat ääniosuuttaan suuremman osuuden paikoista. Vastaavasti pienet puolueet saavat keskimäärin ääniosuuttaan pienemmän paikkaosuuden.
Esimerkiksi Suomen vuoden 2011 eduskuntavaaleissa neljä suurinta puoluetta saivat ääniosuuteensa verrattuna 1,02–1,11-kertaiset paikkamäärät; pienemmillä paikkoja saaneilla puolueilla vastaava kerroin jäi välille 0,69–1,05.
Suhteellisuuden vääristyminen näkyy myös "piilevässä äänikynnyksessä", jonka alle jääneet puolueet jäävät kokonaan ilman paikkoja. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa suurin ilman paikkoja jäänyt puolue sai valtakunnallisesti 0,66 % äänistä.
Piilevä prosentuaalinen äänikynnys on sitä suurempi, mitä pienempi vaalipiiri on. Se voi olla suurimmillaan 100 %/(N+1), missä N on valittavien edustajien lukumäärä.
Menetelmä toimii sitä oikeudenmukaisemmin, mitä suurempia vaalipiirit ovat eli käytännössä mitä vähempiin vaalipiireihin vaalin kohdealue on jaettu. Puolueiden välisen paikkajaon valtakunnallista vääristymää voidaan oikaista myös tasauspaikkajärjestelmällä.
D'Hondtin järjestelmässä vältytään Sainte-Laguën menetelmän ja korkeimpien jäämien vaalitavan (Hare-Niemeyer) sisältämiltä paradokseilta, joissa esimerkiksi enemmistön äänistä saanut puolue voi saada vähemmistön paikoista.
Jefferson.
Jeffersonin menetelmä on yhdysvaltalainen nimi d’Hondtin menetelmälle. Paikkojen laskemiseen käytettävä kaava on erilainen, mutta tulos aina sama.
Jeffersonissa jokaisen puolueen saama paikkamäärä lasketaan kaavalla
formula_1 ja pyöristämällä tulos alaspäin. Kaavassa "a" on puolueen saamat äänet, "p" on jaossa olevat paikat ja "K" kaikki hyväksytyt äänet. Kaavassa olevaa kerrointa, β, säädetään niin, että kaikki paikat – eikä yhtään ylimääräistä – tulevat jaetuiksi.
Äänikynnys.
Joissain maissa (ei kuitenkaan Suomessa) on käytössä valtakunnallinen äänikynnys, joka puolueen on myös ylitettävä, jotta se saisi paikkoja, vaikka se joissakin vaalipiireissä olisikin saanut riittävän paikallisen osuuden äänistä.
Pienet listat voivat monissa vaalijärjestelmissä yhdistää voimiaan äänikynnyksen ylittämiseksi tai muuten asemansa parantamiseksi. Ne voivat esimerkiksi yhdistyä "vaaliliitoksi", "vaalirenkaaksi" tai "yhteislistoiksi."
Menetelmän levinneisyys.
D’Hondtin menetelmä on Kansainyhteisön ulkopuolella hyvin suosittu vaalijärjestelmä. Se on käytössä muun muassa Suomessa, Itävallassa, Israelissa, Alankomaissa, Puolassa, Portugalissa ja Espanjassa.


Superpesis.
Superpesis on Suomen pesäpallon ylin sarjataso, joka tunnettiin vuoteen 1989 asti SM-sarjana. Kaudella 2012 miesten sarjassa pelaa 12 ja naisten sarjassa 11 joukkuetta.
Historia.
Kuva Superpesisottelusta Vimpelin Saarikentältä kaudella 2010
Suursarja: Ensimmäinen sarjamuoto.
Vuonna 1931 pelattiin ensimmäisen kerran mestaruudesta sarjamuotoisesti. Sarja nimettiin Suursarjaksi ja sen alapuolelle perustettiin myöhemmin valtakunnan sarjana tunnettu B-sarja. Ensimmäisen kauden sarja toimi SVUL:n alaisuudessa, mutta syksyllä 1931 perustettiin Pesäpalloliitto. Ensimmäisellä kaudella sarjaan kelpuutettiin karsintojen jälkeen seitsemän joukkuetta, 1932–33 kahdeksan ja vuonna 1934 jo kaksitoista joukkuetta. Sarja jaettiin 1932 kahteen lohkoon, ns. Itä- ja Länsisarjaan, ja tuo lohkojako oli myös Itä-Länsi-ottelun jakoperusteena. Lohkojen voittajat ratkaisivat mestaruuden kaksiosaisessa loppuottelussa - kerran kummankin kotikentällä, joskus jouduttiin lopullinen ratkaisu hakemaan kolmannessa ottelussa, joka oteltiin puolueettomalla kentällä. Vuonna 1940 lohkojaosta luovuttiin ja joukkuemäärää vähennettiin. Suursarjaan osallistuivat vain PPL:n seurat. TUL:n seuroilla ei siihen ollut asiaa ja ne ratkoivat omat mestaruutensa omissa sarjoissaan.
Sotasarja paikkaamaan suursarjaa sota-ajalla.
Vuonna 1941 Suursarja keskeytyi muutaman kierroksen jälkeen, eikä täysin normaalia sarjatoimintaa voitu koko sodan aikana järjestää. Kuitenkin ns. Sotasarjat pelattiin vuosina 1942 ja 1943. Vuoden 1944 sarja jäi jo avauksessa suurhyökkäyksen jalkoihin ja keskeytyi pikapuolin. Sota-aika toi mestareiden luetteloon mielenkiintoisen nimen, kun Valtion lentokonetehdas Tampereelta voitti Suomen mestaruuden 1942. Vuoden 1943 Sotasarjassa pelasi Työväen Mailapojat, joka oli ensimmäinen TUL:n seura Pesäpalloliiton sarjoissa.
Ottelu Kirin ja Lahden Mailaveikkojen välillä 1953
Mestaruussarja: Vuodet sota-ajasta 1990-luvulle.
Sodan jälkeen käynnistyneeseen mestaruussarjaan toivotettiin jo TUL:n seuratkin täyspainoisesti mukaan. Sarjan järjestäväksi elimeksi muodostettiin Pesäpalloilun yhteistoimintavaliokunta. PPL ja TUL karsivat kumpikin tahoillaan yhteiseen mestaruussarjaan, kunnes yhteistoiminta pikkuhiljaa ulottui alemmillekin sarjatasoille. Yhteistoiminta kuitenkin lakkasi 1950-luvun puolivälissä ja TUL:n seurat vetäytyivät pois sarjoista. Siitä lähtien SM-sarjasta vastasi yksin Pesäpalloliitto, aina siihen saakka, kunnes ohjakset siirtyivät Superpesis Oy:lle. Mestaruussarja pelattiin aluksi yksinkertaisena 13 joukkueen sarjana. Vuonna 1956 sarja laajennettiin 15 joukkueiseksi ja vuodesta 1964 sarja muuttui kaksinkertaiseksi ja joukkuemäärä vakiintui 12:een. Vuonna 1979 pelattiin ensimmäisen kerran erilliset loppusarjat, niin mitaleista kuin sarjassa säilymisestäkin. Loppuottelu kahden parhaan välillä otettiin käyttöön 1986, aiemmin oli uusittu vain tasapisteissä olevien kesken. Vuodesta 1987 lähtien loppuotteluun pääsijät ratkaistiin pudotuspeleillä.
Superpesis perustettiin vuonna 1989, jolloin se korvasi vuodesta 1931 pelatun SM-sarjan Suomen korkeimpana pesäpallosarjana. Superpesiksen aikana Suomen mestaruuden on useimmiten voittanut Sotkamon Jymy, joka on saavuttanut 13 mestaruudestaan 12 Superpesiksen nimen alla.
Naisten SM-sarja.
Naiset alkoivat ratkaista mestaruutta vuonna 1931. Mestaruus ratkaistiin siten, että ensiksi pelattiin aluemestaruuksista ja aluemestarit ratkaisivat Suomen mestaruuden keskinäisissä otteluissaan, joko pudotuspelein tai useampaan lohkoon jaettuna. Vuosina 1949-54 mestaruus ratkesi lopullisesti PPL:n ja TUL:n mestareiden kohtaamisessa. Sarjamuotoisesti naisten mestaruudesta on pelattu vuodesta 1955 lähtien.
Harjoituskausi.
Superpesiksessä harjoituskausi alkaa edellisen kauden päätyttyä, eikä tuona aikana pelata pesäpallon Suomen mestaruudesta. Harjoituskausi alkaa syys-lokakuussa ja kestää huhti-toukokuuhun, kunnes Superpesiksen virallinen seuraava kausi alkaa.
Harjoituskaudella pelataan joukkueiden oman päätöksen mukaan harjoitusotteluita, sekä Hallipesiksen Suomen mestaruudesta. Hallipesistä pelataan sekä miesten että naisten Superpesiksessä helmi-maaliskuulla. Hallipesikessä joukkueet on jaettu neljään lohkoon, joista jokainen järjestää oman alkuturnauksensa. Kaikissa otteluissa pelataan 3+3 vuoropareilla. Tarvittaessa pelataan kotiutuskilpailu. Joukkueiden sijoitukset lohkojen sisällä määräytyy tasapisteissä voittettujen otteluja, kolmeen pisteen voitttojen ja juoksueron suhteen mukaan. Lopputurnaukseen selviytyvät lohkojen voittajat sekä kaksi parasta toiseksi sijoittunutta.
Lopputurnauksen ensimmäisenä päivänä jokainen joukkue pelaa kaksi ottelua, ja niiden otteluiden tulosten perusteella määräytyy sijoitusottelu. Lopputurnauksen ensimmäisen päivän 1. ja 2. pelaavat finaalissa, 3. ja 4. pronssiottelussa ja 5. ja 6. sijoitusottelussa.
Runkosarja.
Miesten Superpesiksen runkosarjassa pelataan kesän aikana 143 ottelua. Nämä ottelut kertyvät 11 joukkueen kaksinkertaisesta runkosarjasta ja niiden lisäksi pelattavista paikallislohkoista. Kaksi paikallislohkoista (Joensuu-Jyväskylä-Kitee-Sotkamo ja Koskenkorva-Nurmo-Raahe-Vimpeli) pelataan kaksinkertaisena sarjana. Kolmas paikallislohko (Hyvinkää-Kankaanpää-Kouvola) pelataan kolminkertaisen sarjana. Näin ollen kauden runkosarjan ottelumääräksi syntyy 26 ottelua joukkuetta kohden.
Naisten runkosarjassa pelataan 110 ottelua. Joukkueita naisissa on kymmenen jotka pelaavat kaksinkertaisen runkosarjan, jonka lisäksi pelataa viiden joukkueen lisälohkot yksinkertaisena sarjana. Jokaiselle joukkueelle kertyy runkosarjassa 22 ottelua. Lisälohkot jaetaan A-lohkoon ja B-lohkoon. A-lohkossa pelaavat Pori, Lapua, Seinäjoki, Turku ja Rauma. B-lohkossa pelaavat Jyväskylä, Lappeenranta, Siilinjärvi, Viinijärvi sekä Ylihärmä.
Pudotuspelit.
Pudotuspeleihin pääsevät runkosarjan kahdeksan parasta joukkuetta jotka kohtaavat toisensa ensin puolivälierissä. Puolivälierien voittajat välierissä, joidenka voittajat pääsevät finaaliin, jossa ratkaistaan Suomen mestaruus. Puolivälierät, välierät ja finaalit pelataan paras viidestä-menetelmällä, eli jatkoon pääsee kolmella voitolla. Pronssiottelut pelataan paras kolmesta-menetelmällä eli voittaja saadaan selville kahdella voitolla.
Putoaminen ja karsiminen.
Runkosarjan 9.-12. sijoittuneet joukkueet pelaavat karsintaottelut ottelupareina 9-12 ja 10-11 paras viidestä -järjestelmällä. Otteluparien voittajat säilyttävät paikkansa Superpesiksessä kaudelle 2011.
Otteluparien hävinneet joukkueet pelaavat karsintaottelut putoamisesta paras viidestä –järjestelmällä. Otteluparin voittaja säilyttää paikkansa Superpesiksessä seuraavalle kaudelle ja otteluparin häviäjä putoaa Ykköspesikseen. Ykköspesiksen paras joukkue nousee suoraan Superpesikseen.
Itä-Länsi-ottelu.
Itä-Länsi-ottelu, eli idän ja lännen seurojen välinen perinteinen tähdistöottelu, pelataan runkosarjan keskivaiheilla heinäkuussa. Itä-Länsi-ottelussa pelaavat idän ja lännen seurojen parhaista pelaajista kootut joukkueet. Itä-Länsi-ottelu on saanut alkunsa vuonna 1932 Suursarja jaettiin Itä- ja Länsilohkoon. Tämän seurauksena alettiin myös pelata lohkojen välistä Itä-Länsi-ottelua, joka pelattiin ensimmäisen kerran vuonna 1932 Hesperiassa, Helsingissä.
Hallinto.
Superpesistä hallinnoi Superpesis Oy, joka toimii Suomen Pesäpalloliitto Ry:n alaisuudessa. Superpesis Oy vastaa pääsarjan toiminnasta ja pesäpalloliitto alemmista sarjoista. Superpesiksen toimisto sijaitsee yhdessä Pesäpalloliiton kanssa SLU:n tiloissa Helsingissä. Superpesiksen toimitusjohtajana toimii Juha Tikkanen ja kilpailupäällikkönä kauden 2011 loppuun Mika Helminen. Vuodeksi 2012 kilpailupäälliköksi siirtyy Koskenkorvan Urheilijoiden superpesisjoukkueen kauden 2011 pelinjohtaja, Seinäjoelta lähtöisin oleva Sami-Petteri Kivimäki.
Superpesis radiossa.
Superpesis palasi Radio Suomen palloilukierrokselle kaudelle 2010, jonka lähetysaika on sunnuntai-iltaisin 18-22. Palloilukierros sisältää välähdyksiä 2-3 ottelusta, ja siinä on mukana myös naisten otteluita. Superpesis putosi aiemmin vuonna 1998 pois Radio Suomen lähetyksistä sopupeliskandaalien takia. Radion kautta kuulee myös Superpesismainontaa Radio SuomiPOPilta, joka sisältää noin 350-400 mainosta kesän aikana, sisältäen Itä-Länsi-mainonnan.
Superpesiksen televisiointi.
Superpesiksen TV-oikeuksista vastaa kaudella 2010 Nelonen Media joka lähettää Nelonen Pro 2 ja Nelonen Pro 1-kanavillaan sopimuksen mukaan 23-25 ottelua kaudessa. Sopimukseen sisältyvät myös pudotuspelit, finaalit sekä Itä-Länsi-tapahtuma. Sopimus Nelonen Median kanssa solmittiin vuoden 2009 syksyllä ja se on kestoltaan neljä vuotta. Nelonen Pro 1 toimii lähetyksien pääkanavana ja uusinnat lähetetään Nelonen Pro 2 kanavalla. Otteluiden pääsääntöinen esityspäivä on tiistai, lukuunottamatta finaaleja jotka lähetetään viikonloppuisin. Televisiossa nähtävistä otteluista suurin osa on miesten pelejä, mutta sopimukseen sisältyy myös vähintään 3 naisten tv-ottelua.
PesisTV.
Superpesiksen internetsivuilla toimii PesisTV-palvelu, joka toimii palveliminena seurojen tuottaman materiaalin jakamiseen. PesisTV:n materiaali koostuu suurimmaksi osaksi otteluennakoista, raporteista sekä haastatteluista. PesisTV:n kautta lähetetään kauden aikana vähintään viisi ottelua, joista kolme on runkosarjasta ja loput pudotuspeleistä.
Tuomarit.
Superpesiksen pää- ja syöttötuomareina voivat toimia kaikki A-tason tuomarit. A-tason tuomareita on Suomessa 28. Superpesiksessä peleissä on aina viisi tuomaria: Pelituomari, Syöttötuomari, 2-pesätuomari, 3-pesätuomari sekä takarajatuomari. Eniten Superpesiksen otteluita tuomaroineet tuomarit ovat 300 ottelua 15-19 kauden aikana. 300 ottelun rikkoneita tuomareita on neljä: Matti Lähteenmäki (354, 15 kautta) ja Jouni Ojala (314, 18 kautta) ja heidän aktiiviuransa on vielä käynnissä, sekä jo lopettaneet Veli-Matti Kallionpää (345, 19) ja Tero Hallila (340, 17). Pelaajien valinta vuoden 2009 parhaaksi tuomariksi oli Rami Rintamäki ja vuoden tuomariksi valittiin Juha Asunmaa.


Konstantin Tšernenko.
Konstantin Ustinovitš Tšernenko (; 24. syyskuuta (J: 11. syyskuuta) 1911 Bolšaja Tes, Siperia – 10. maaliskuuta 1985 Moskova) oli neuvostoliittolainen poliitikko ja NKP:n pääsihteeri 13. helmikuuta 1984 lähtien kuolemaansa asti.
Tšernenkosta tuli keskuskomitean ehdokasjäsen vuonna 1966 ja täysjäsen 1971. Hän liittyi politbyroohon lokakuussa 1977 ja tuli täysjäseneksi marraskuussa 1978. Leonid Brežnevin kuoleman jälkeen 1982 hän hävisi valtataistelun Juri Andropoville ja tämä nousi valtaan mutta kuoli vain 15 kuukautta myöhemmin helmikuussa 1984.
Tšernenkon poliittinen ura.
Tšernenko liittyi Komsomoliin vuonna 1926 ja kommunistipuolueeseen vuonna 1931. Hän palveli rajavartiostossa Neuvostoliiton Kiinan-vastaisella rajalla ja toisen maailmansodan ajan Leonid Brežnevin adjutanttina. Poliittisen uransa hän aloitti paikallistasolla. Hänet kutsuttiin vuonna 1960 Moskovaan, jossa hän työskenteli Leonid Brežnevin lähimpänä alaisena. Hänestä tuli kommunistisen puolueen keskushallinnon henkilöstöjohtaja vuonna 1965. Tšernenko jatkoi työtään sihteerinä ja vahvisti poliittista asemaansa. Hänellä oli tietoa kaikista kommunistipuolueen johtohenkilöistä, ja hän muodosti oman poliittisen suhdeverkostonsa. Hänen päätyönään oli satojen dokumenttien allekirjoittaminen joka päivä: hän teki tätä työtä 20 vuotta. Brežnevin kuoltua vuonna 1982 Tšernenko menetti poliittisen valta-asemansa KGB:n ja puna-armeijan antibrežneviläisille voimille. KGB:n muodollinen johtaja Juri Andropov nimitettiin pääsihteeriksi Brežnevin jälkeen. Andropov kuitenkin kuoli hoidettuaan virkaa alle 13 kuukautta. Tšernenko valittiin hänen tilalleen huolimatta huonosta terveydentilasta.
Tšernenko pääsihteerinä.
Tšernenko edusti paluuta takaisin Brežnevin ajan kovan linjan politiikkaan. Hän suosi työläisiä. Tšernenko muokkasi koulutusta kommunistisen ideologian mukaiseksi ja kasvatti jo ennestään raskasta byrokratiaa. Ulkopolitiikassa hän kiihdytti asevarustelukilpaa Yhdysvaltain kanssa. Hän solmi kauppasopimuksen Kiinan kansantasavallan kanssa. Tšernenkon heikko terveys esti häntä hallitsemasta tehokkaasti. Toistuvat poissaolot virasta merkitsivät hänen valtansa jakamista konservatiivien ja uudistajien välillä. Ainoan huomattavan henkilövaihdoksen hän teki erottamalla armeijan ylipäällikön Nikolai Ogarkovin, joka vaati kansalaisten elintarvikkeiden vähentämistä ja rahojen ohjaamista asevarusteluun ja -kehitykseen.
Viimeiset kuukaudet ja kuolema.
Tšernenkon poliittinen vastustaja, politbyroon jäsen Viktor Grišin kohteli Tšernenkoa julmasti. Hän miltei raahautti kuolemansairaan Tšernenkon sairasvuoteelta äänestämään vaaleissa syksyllä 1984. Tšernenkon loppukautta leimasivat neuvostohallinnolle muutenkin ominaiset lahjonta ja johtajien terveydentilan salailu. Tyypillistä on, että Tšernenkon lyhyeltä virkakaudelta on hyvin harvoja valokuvia hänestä.
Konstantin Tšernenkon aikana pysähtyneisyyden, stagnaation, voi sanoa saavuttaneen syvimmän vaiheensa Neuvostoliitossa. Sitäkin toivoa herättävämpänä ja raikkaampana näyttäytyi etenkin ulkomailla hänen seuraajansa Mihail Gorbatšovin kausi.
Tšernenko on haudattu Kremlin muurin viereen pääsihteerien rivistöön.


Ensimmäinen kuukävely.
a> ottamassa "suurta harppausta ihmiskunnalle" 21. heinäkuuta 1969 kello 02.56,15 UTC.
Ensimmäinen kuukävely oli historiallinen tapahtuma, jolloin ihminen ensi kerran astui vieraan taivaankappaleen pinnalle.
Kuutisen tuntia Apollo 11 -kuulennon laskeutumisen jälkeen astronautti Neil Armstrong astui ulos kuumoduulista ja laski jalkansa Kuun pinnalle. Viitisentoista minuuttia myöhemmin häntä seurasi Buzz Aldrin. Lennon kolmas astronautti Michael Collins seurasi tilannetta radioteitse Kuun kiertoradalla leijuvasta komentomoduulista.
Kuukävelyllään astronautit pystyttivät Yhdysvaltain lipun, asensivat kameroita ja tieteellisiä laitteita, valokuvasivat ympäristöä ja ottivat näytteitä kuuperästä tulevia geologisia tutkimuksia varten.
Kuuhun laskeutuminen.
20. heinäkuuta 1969 kuumoduuli "Eagle" irrottautui emäalus "Columbia"sta ja laskeutui kello 20.17,40 UTC Rauhallisuuden mereen. Neil Armstrong käytti käsiohjausta, koska alkuperäinen laskeutumisalustaksi kaavailtu paikka oli kivikkoinen, mitä ei voitu nähdä korkealla Kuun yllä kiertäneistä satelliiteista. Armstrong sammutti kuumoduulin moottorin vasta hyvin matalalla tai laskeutumisen jo tapahduttua. Armstrong ja Aldrin ovat kuvailleet laskeutumista pehmeäksi ja lähinnä paikalleen asettumiseksi, missä oli vaikeata huomata tarkkaa laskeutumishetkeä.
Aldrinin ja Armstrongin ensimmäiset sanat Kuusta olivat teknistä ammattikieltä, jonka jälkeen Armstrong lausui "Houston, täällä Rauhallisuuden meren tukikohta, Kotka on laskeutunut."
Kuukävely.
21. heinäkuuta 1969 kello 02.56 UTC, kuusi ja puoli tuntia laskeutumisen jälkeen, Armstrong astui Kuun pinnalle sanoen: "Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri ihmiskunnalle".
Neil Armstrongin historiallisista sanoista on kiistelty siitä puuttuvan epämääräisen artikkelin "a" vuoksi. Ääninauhojen tarkemman analyysin mukaan vaikuttaa siltä, että Armstrong olisi lausunut myös kyseisen artikkelin, mutta yhteysviiveen vuoksi se ei tallentunut nauhalle.
Kun Armstrong kiipesi alas tikkaita, kuualukseen asennettu tv-kamera kuvasi häntä. Kuvan laatu oli huono, koska kuvaamiseen käytettiin hidaspiirto-tv (Slow-Scan TV, SSTV) -kameraa. Tämä kuva välitettiin 600 miljoonalle televisiokatsojalle. Armstrong huomasi kuun pinnalla kävelemisen helpommaksi kuin simulaattorissa. Hän asensi tv-kameran kuvaamaan kuualusta.
Hieman myöhemmin myös Buzz Aldrin liittyi hänen seuraansa sanoen: "Kaunista, kaunista, mahtava autius" ().
Astronautit viettivät kaksi ja puoli tuntia Kuun pinnalla ottaen näytteitä ja valokuvia.. He asensivat Kuun pinnalle tieteellisen laitteiston nimeltä EASEP, pystyttivät Yhdysvaltain lipun ja kiertelivät aluksen lähistöllä. Armstrong soitti radioteitse Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonille. Aldrin huomasi, että kuun pinnalla on helppoa liikkua hyppimällä kuin kenguru. Selässä olevan elossapitojärjestelmän reppu pyrki siirtämään painopisteen taakse, mutta tasapaino säilyi silti. Astronautit huomasivat, että heidän oli suunniteltava liikkeensä 6-7 askelta etukäteen. Kuun erittäin pölyinen pinta oli myös melko liukas. Kypärä lämpeni jonkin verran auringossa kuualuksen varjoon verrattuna, muttei muun avaruuspuvun sisus. Astronauttien pystyttämässä tieteellisessä laitekokonaisuus EASEP:issa oli muun muassa seismometri ja laserheijastin, jonka avulla voitiin mitata tarkoin Kuun ja Maan välinen etäisyys.
Buzz Aldrinin kuuluisa jalanjälki Kuun pinnalla
Ensimmäinen kuukävely. Yhdysvaltalainen 10¢ postimerkki vuodelta 1969.


Jacques Derrida.
Jacques Derrida (15. heinäkuuta 1930 El Biar, Algeria – 8. lokakuuta 2004 Pariisi, Ranska) oli ranskanjuutalainen filosofi. Derrida luetaan merkittävimpiin jälkistrukturalisteihin ja häntä pidetään dekonstruktion kehittäjänä. Tärkeimpiä Derridan työhön vaikuttaneita henkilöitä olivat Martin Heidegger ja Sigmund Freud. Derrida oli 1900-luvun tunnetuimpia ja kiistellyimpiä filosofeja. Derridalle myönnettiin muun muassa Cambridgen yliopiston kunniatohtorin arvo vuonna 1992, mutta vasta tiukan keskustelun ja yliopiston viranhaltijoiden järjestämän äänestyksen jälkeen. Ennen Derridan tapausta vastaava äänestys oli järjestetty viimeksi 29 vuotta aiemmin.
Derridalla todettiin vuonna 2003 haimasyöpä, johon hän kuoli 8. lokakuuta 2004.


Azorit.
Azorit [atsorit] () on Atlantilla sijaitseva Portugalille kuuluva autonominen saariryhmä. Se sijaitsee noin 1 500 kilometrin päässä Lissabonista ja noin 3 900 kilometrin päässä Pohjois-Amerikan rannikolta. Azorien yhdeksän tuliperäistä saarta levittäytyvät yli 600 kilometrin matkalle. Azoreilla, Picon saarella, sijaitsee Portugalin korkein vuori Pico, jonka huippu kohoaa 2 351 metrin korkeuteen merenpinnan yläpuolelle. Saarten asukasluku vuonna 2004 oli 241 269. Suurin kaupunki on São Miguelin saarella oleva Ponta Delgada, jossa asuu noin 64 500 ihmistä. Osana Portugalia Azorit kuuluvat Euroopan unioniin.
Historia.
Azorit löysi virallisesti vuonna 1427 Henrik Purjehtijan alaisuudessa ollut kapteeni Diogo de Silves. Portugalilaisten ja genovalaisten merimiesten kuitenkin tiedetään käyneen saarilla jo edellisellä vuosisadalla.
Azorien asuttaminen alkoi vuonna 1439 São Miguelin ja Santa Marian saarilta. Azorit ovat kuuluneet Portugalille 1400-luvulta, ja vuodesta 1976 niillä on ollut rajoitettu itsehallinto. Nimensä saaret ovat saaneet saarilla asuvista haukoista (portugaliksi "açor").
Talous.
Azoreitten tärkeimpiä elinkeinoja on turismi. Sen lisäksi saaret tuottavat kalaa, lihaa, hedelmiä, viiniä, teetä, juustoja ja voita.
Geologia.
Seitsemän Azorien yhdeksästä saaresta satelliittikuvassa toukokuussa 2003.
Azorit sijaitsevat vesialueella, jossa kohtaa kolme mannerlaattaa. Tämän takia saarilla on tulivuoritoimintaa.
Luonto.
Azoreilla kasvaa yli 850 kasvilajia, joista noin 300 on alkuperäisiä ja 60 endeemisiä. Azoreilla kasvaa melkein kaikki kasvit mitkä sinne istutetaan. Sitrushedelmistä tunnettujen saarten valtalaji on nykyään ananas.
Saarelle on istutettu myös tulokaslajeja, jotka ovat syrjäyttäneet monet kotoperäiset puut ja kukkakasvit. Alkuperäiset laakeripuumetsät on korvannut Japanista tuotu sugi-havupuu. Muita alaa valtaavia tulokaslajeja ovat tuoksuinkivääri ja sininen jalohortensia.
Azorien vesillä elää 25 eri merinisäkäslajia. Ainoat saarten maaperällä luontaisesti eläneet nisäkkäät ovat lepakoita. Azorienpunatulkkua tavataan vain Azoreilla.
Ilmasto.
Azoreilla vallitsee ympäri vuoden lauha meri-ilmasto. Vuoden keskilämpötila on 13-22 astetta.


Lissabon.
Lissabon () on Portugalin pääkaupunki ja suurin kaupunki. Lissabonin väkiluku on noin 490 000 (2008), mutta koko pääkaupunkiseudulla asuu yli kaksi miljoonaa ihmistä, joka on noin neljännes koko Portugalin asukasmäärästä.
Maantiede ja ilmasto.
Lissabonin sijainti maapallon koordinaatistossa on 38° 42' pohjoista leveyttä ja 9° 8' läntistä pituutta. Lissabon on Manner-Euroopan läntisin pääkaupunki (Islannin Reykjavik on koko Euroopan läntisin). Kaupunki sijaitsee Portugalin länsiosassa, Atlantin valtameren rannalla, Tejojoen suulla. Lissabonin pinta-ala 84,6 km². Toisin kuin monien muiden suurkaupunkien, Lissabonin rajat ovat kaupungin historiallisten rajojen mukaan vedetyt. Tämän takia itse Lissabonin ympärillä on monia hallinnollisia alueita, kuten Loures, Amadora ja Oeiras, jotka ovat osa Suur-Lissabonin aluetta.
Historiallinen keskus on rakennettu seitsemälle kukkulalle, mikä aiheuttaa osaan kaupungista hyvin suuria korkeuseroja. Läntisessä osassa Lissabonia on Monsanton luonnonpuisto, yksi Euroopan suurimmista kaupunkipuistoista.
Lissabon on Euroopan lämpimimpiä pääkaupunkeja. Kevät- ja kesäkuukaudet ovat yleensä lämpöisiä ja korkeimmat lämpötilat ovat yli 30 °C heinä- ja elokuussa ja alimmat 15–20 °C. Syksyt ja talvet ovat tyypillisesti sateisia ja tuulisia; toisaalta aurinkoisetkaan päivät eivät ole harvinaisia. Lämpötilat ovat harvoin alle 5 °C keskiarvon ollessa yleensä 10 °C. Auringonpaisteen määrä vuodessa on keskimäärin 3 300 tuntia. Sadetta saadaan keskimäärin 100 päivänä vuodessa. Vuosi 2006 oli Lissabonissa poikkeuksellisen kuiva.
Historia.
Maurien vaikutus on yhä havaittavissa Lissabonissa. Esimerkiksi Lissabonin vanhin kaupunginosa Alfama sai nimensä arabian sanasta al-hamma. Lissabonista tuli Portugalin pääkaupunki vuonna 1255 keskeisen sijaintinsa vuoksi. Kaupunkiin perustettiin yliopisto vuonna 1290. Lissabonissa on ollut maanjäristyksiä muun muassa vuosina 1531 ja 1755. Ensimmäinen maanjäristys tappoi tuhansia ihmisiä, toinen aiheutti 60 000–90 000 ihmisuhria ja tuhosi 85 % koko kaupungista. Toisen maanjäristyksen jälkeen luotiin Lissabonin alakaupungin, Baixan, ruutuasemakaava leveine katuineen kokoamaan keskiaikaista sokkeloista kaupunkirakennetta ja estämään tuhoisan järistyksen toistumista. Taloissa käytettiin ensimmäisenä maailmassa tekniikkaa järistystuhojen estämiseksi käyttämällä järistyksessä joustavia puuperustuksia. Kaupunki jälleenrakennettiin varsin nopeasti Portugalin senaikaisen vahvan miehen, Markiisi de Pombalin, johdolla.
Lissabon oli Euroopan kulttuuripääkaupunki vuonna 1994. Vuonna 1998 kaupungissa pidettiin maailmannäyttely, jonka pitopaikkana toimi arkkitehtonisesti kiinnostava näyttelyksi valmistunut moderni keskusta Orientessa kaupungin pohjoispuolella. Alueen rautatieasema on erityisen huomattava.
Liikenne.
Lissabonin metro, joka avattiin vuonna 1959, on Portugalin vanhin metrojärjestelmä. Metron ohella raitiovaunut ja bussit toimivat liikennejärjestelmän runkona. Yksityisautoilu on Lissabonissa suosittua.
Lissabonin lentokenttä on noin kuuden kilometrin päässä keskustasta.
Nähtävyydet.
Lissabonin kaupunkikuva on varsin monipuolinen ja kaupunginosat sinänsä muodostavat kukin omanlaisensa nähtävyyden.
Melko kattavan kuvan Lissabonista saa tutustumalla maurilaisvaikutteiseen, keskiaikaista asemakaavaa noudattelevaan vanhaankaupunkiin eli Alfamaan, 1700-luvulla luotuun ruutuasemakaavaiseen liikekeskustaan Baixaan sekä moderniin keskustaan Tejojoen rannalla Orientessä kaupungin pohjoispuolella. Myös yläkaupunki Bairro Alto sekä vauras, pääasiassa muotiin ja ylellisyystavaroihin keskittyvä Chiado ovat matkailijalle antoisia.
Alfamassa kaupunkikukkulan huipulla sijaitseva maurilinnoitus Castelo Sao Jorge on nähtävyys jo upeiden maisemiensa ansiosta ja Orientessa voi tutustua valtavaan meriakvaarioon alueen vaikuttavan arkkitehtuurin ohella.
Kaupunkikeskustan monet aukiot patsaineen ovat näkemisen arvoisia. Aukioista huomattavimpia ovat Praça do Comércio kaupungin etelärannassa (sen hallintorakennukset, riemukaari, kuningas Joao I:n patsas), Rossio (kuningas Pedro IV:n patsas), Praça da Figueira sekä Restauradores (ja sen Habsburgien vallan päättymistä juhliva obeliski). Kuljettaessa jonkin matkaa Liberdaden puistokatua keskustasta poispäin tullaan markiisi de Pombalin valtavalle muistomerkille.
Kaupungin keskustassa sijaitsee myös Lissabonin eläintarha ja sen yhteydessä toimiva huvipuisto Animax. Belémissä, muutaman kilometrin päässä keskustasta, sijaitsee Unescon maailmanperintölistalta löytyvä Belémin torni.
Järjestöt.
Kaupungissa toimii myös Portugalinkielisten maiden yhteisö (CPLP).


Thutmosis IV.
Thutmosis IV hallitsi Egyptiä Uuden valtakunnan 18. dynastian aikaan vuosina 1400–1390 eaa.
Thutmosiksen isä oli hänen edeltäjänsä Amenhotep II ja hänen äitinsä kuningatar Tia. Hänen päävaimonsa oli kuningatar Mutemwiyan, jonka kanssa hän sai ainakin yhden pojan, Amenhotep III:n, josta tuli hänen seuraajansa. Lisäksi hänellä oli lukuisia sivuvaimoja joiden nimet eivät ole tiedossa.
Thutmosiksen lyhyestä hallitusajasta ei ole säilyt juurikaan tietoa. Hänen tiedetään kuitenkin kukistaneen kapinan Nubiassa noin vuonna 1392 eaa. Lisäksi hän kunnosti Gizan Sfinksin ja rakensi loppuun Thutmosis III:n aloittaman obeliskin. Taru kertoo että Thutmosis IV oli metsästysmatkalla lähellä sfinksiä, joka oli hautautunut hiekkaan kaulaansa myöten. Kun hän meni nukkumaan sfinksin pään luokse, sfinksi näyttäytyi hänelle unessa. Se lupasi tehdä Thutmosiksesta faaraon jos hän raivaisi hiekan sfinksin ympäriltä. Thutmosis teki kuten sfinksi oli pyytänyt ja sai kuninkuutensa.
Thutmosis haudattiin Kuninkaiden laakson itäiseen haaraan Thutmosis I:n ja Hatsepsutin haudan viereen (KV43). Haudasta löytyi Thutmosiksen kivinen sarkofagi, joka on yhä hautakammiossa. Thutmosiksen muumio löydettiin 1881 löytyneestä muumiokätköstä ja se on nykyään Kairon museossa.


Joachim Zachris Duncker.
Dunckerin ja Aerekovin hauta Uumajassa.
Joachim Zachris Duncker (s. 12. marraskuuta 1774 Ristiinassa, k. 6. heinäkuuta 1809) oli Ruotsin armeijan everstiluutnantti.
Vuonna 1789 Dunckerista tuli Savon rykmentin vänrikki. Hän taisteli vuonna 1790 Venäjää vastaan Pirttimäen taistelussa 19. toukokuuta. 1805 Duncker ylennettiin kapteeniksi. Suomen sodan hän aloitti Sulkavan komppanian päällikkönä.
Duncker komensi armeijan jälkijoukkoa Suomen sodan aikana 1808–1809 Johan Adam Cronstedtin armeijan perääntyessä Mikkelistä Leppävirran kautta Iisalmeen ja Ouluun maaliskuussa 1808. Pulkkilan taistelun aikana 2. toukokuuta Duncker osoitti sellaista urheutta, että Johan August Sandels antoi hänelle kunniatehtäväksi viedä uutisen voitosta Ruotsin kuninkaalle. Pian tämän jälkeen hänen ylennettiin majuriksi. Kesäkuussa 1808 Dunckerin joukko kaappasi venäläisten suuren huoltokuljetuksen. Koljonvirran taistelussa 27. lokakuuta Dunckerin joukot auttoivat eversti Fahlanderin ja majuri Carl Wilhelm Malmin kanssa Sandelsin alaisuudessa torjumaan ylivoimaisen vihollisen.
Sodan jatkuessa 1809 Länsipohjassa Duncker oli ylennetty everstiluutnantiksi. Hörneforsin taistelussa 5. heinäkuuta 1809 Duncker komensi jälkeen jälkijoukkoa, mutta haavoittui vakavasti ja kuoli seuraavana päivänä venäläisten leirissä. Duncker haudattiin Uumajan kirkon viereen kaikin asiaan kuuluvin kunnianosoituksin. Hänen viereensä haudattiin venäläinen kasakkaeversti Aerekov, joka kaatui samassa taistelussa..
J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden runo "Heinäkuun viides päivä" kertoo Dunckerista.


Aleksandr Sergejevitš Menšikov.
Aleksandr Sergejevitš Menšikov tai Aleksanteri Menshikov (, suom. "Aleksanteri Sergeinpoika M.", ruots. "Alexander Menschikoff ", saks. "Alexander Reichsfürst Menschikoff", Suomen ritarihuoneeseen introdusoituna Menschikoff (26. elokuuta 1787 – 2. toukokuuta 1869 Pietari) oli Suomen kenraalikuvernööri, Venäjän meriministeri ja ruhtinas.
Suku ja arvonimet.
Menšikovin vanhemmat olivat ruhtinas Sergei Menšikov (1746–1815) ja ruhtinatar Jekaterina Nikolajevna Galitzina (1764–1832), jonka isoisä oli sotamarsalkka ruhtinas Mihail Golitsyn (1674–1730). Golitsy oli ison vihan aikainen valloitetun Suomen käskynhaltija. Hän polveutui Valko-Venäjän ja Liettuan keskiaikaisista suuriruhtinaista sekä Käkisalmen (Korelan), Pähkinälinnan ja Staraja Ladogan ruhtinaasta Narimantasista (n. 1277–1348). Menšikovin toinen isoisoisä oli aatelisukunsa aloittanut Aleksandr Danilovitš Menšikov (1660/1663?–1729), joka oli Inkerinmaan ensimmäinen herttua ja Pietarin ensimmäinen kuvernööri.
Menšikov oli venäläinen ruhtinas. Hänet itsensä naturalisoitiin suomalaiseksi aatelismieheksi, mikä merkitsi, että hän sai Suomen "kansalaisuuden", eli hänet merkittiin kirjoille Suomen ritarihuoneeseen, ja hänelle lahjoitettiin Anjalan sääntöperintötila. Näin hänestä tuli Suomen aatelin ainut ruhtinas.
Sotilasura.
Menšikov aloitti sotilasuransa 1809 esikuntaupseerina. Vuonna 1815 hän pääsi keisari lähipiiriin ja seurasi häntä hänen kaikilla ulkomaanmatkoillaan. Vuonna 1817 ruhtinas Menšikovista tuli yleisesikunnan huollosta vastaava upseeri. Hänen sotilasuransa ei luultavasti ollut niinkään hänen lahjakkuutensa, kuin syntyperänsä ansiota. Aleksanteri I:n vanhetessa ja muuttuessa konservatiivisemmaksi, Menšikov menetti keisarin suosion ja siirrettiin 1823 diplomaattisiin tehtäviin ja 1824 eläkkeelle.
Nikolai I:n astuttua valtaistuimelle Menšikovin ura aukeni jälleen. Hänet nimitettiin 1827 laivaston korkeimman esikunnan johtoon, amiraaliksi 1834 ja ministerineuvostoon. Muut hänen virkansa olivat Suomen kenraalikuvernöörinä (1831–1855) ja Venäjän valtioneuvoston jäsenenä. Joitakin vuosia sen jälkeen kun Menšikov sai nimityksen kenraalikuvernööriksi, hänestä tehtiin Suomen kansalainen (kansalaisuus ei noina aikoina ollut aivan samanlainen käsite kuin nykyään, vaan kulki "alamaisuuden" nimellä; "keisarin suomalainen alamainen" kuitenkin merkitsi, että sellaiset olivat silloisten perustuslakiemme tarkoittamia "Suomen omia miehiä" - ja sitä Menshikov loppujen lopuksi paljolti olikin Suomen erioikeuksien säilymisen ja vahvistumisen kannalta), ja palkkiona annetun fideikomissin nimissä Anjalan ruhtinas. Hänen pääasiallinen toimensa oli kuitenkin laivastoministeriön valvonta.
Vuonna 1853 Nikolai I lähetti Menšikovin Konstantinopoliin. Hänet tunnettiin ylimielisenä ja näsäviisaana, joten hän oli varmaankin tarkoituksellinen valinta ärsyttämään turkkilaisia. Menšikov saapui Konstantinopoliin ja vieraili suurvisiirin luona, mutta ei saanut tavata ulkoministeriä. Huhtikuun lopussa Britannian ja Ranskan erimielisyydet Palestiinan pyhistä paikoista näyttivät ratkaistuilta. 5. toukokuuta 1853 Venäjä jätti Osmanien valtakunnalle Menšikovin noottina tunnetun nootin, joka oli ensimmäinen osa Krimin sotaan johtanutta tapahtumasarjaa. Nootissa vaadittiin Venäjän keisarille kaikkien 14 miljoonan ortodoksikristityn suojeluoikeutta Osmanien valtakunnassa. Neuvoteltuaan Britannian ja Ranskan lähettiläiden kanssa, sulttaani hylkäsi vaatimuksen ja Menšikov lähti välittömästi takaisin.
Krimin sota alkoi kun Venäjän joukot marssivat Moldaviaan ja Valakiaan ja syksyllä 1853 ja osmanit julistivat Venäjälle sodan. Menšikov nimitettiin Krimin kaikkien maa- ja merivoimien komentoon.
Uudenaikaisilla aseillaan Venäjän laivasto tuhosi turkkilaisten laivaston, mutta Britannian ja Ranskan liityttyä sodassa turkkilaisten puolelle, Venäjä kärsi kirvelevän tappion. Menšikov kutsuttiin takaisin maaliskuussa 1855, eikä hänen seuraajansa voinut muuttaa lopputulosta. Venäjä kärsi tappion ja menetti Mustanmeren laivastonsa.
noustua valtaistuimelle 2. maaliskuuta 1855, kaksi päivää myöhemmin Menšikov ja hänen sijaisensa kenraali Platon Ivanovitš Rokassovski saivat eron Suomen kenraalikuvernöörin tehtävistä.
Kuolema.
Menšikov kuoli 2. toukokuuta 1869 Pietarissa. Hänen asemansa ruhtinassuvun päämiehenä peri hänen poikansa, ratsuväenkenraali Vladimir Menschikoff.
Aiheesta muualla.
Menšikov, Aleksandr Sergejevitš
Menšikov, Aleksandr Sergejevitš
Menšikov, Aleksandr Sergejevitš
Menšikov, Aleksandr Sergejevitš
Menšikov, Aleksandr Sergejevitš
Menšikov, Aleksandr Sergejevitš


Amenhotep II.
Amenhotep II hallitsi Egyptiä Uuden valtakunnan 18. dynastian aikana vuosina 1427–1401 eaa.
Amenhotepin isä oli hänen edeltäjänsä Thutmosis III ja hänen äitinsä oli yksi Thutmosiksen sivuvaimoista, Hatsepsut-Merytra (jota ei pidä sotkea faaraokuningatar Hatsepsutiin). Vaimoina hänellä oli sisarensa Merytamon ja Tia. Tian kanssa Amenhotep sai ainakin yhden pojan, josta tuli hänen seuraajansa Thutmosis IV. Muiden kuningatarten nimet ovat jääneet hämärän peittoon, koska Amenhotep ei listannut kuningatarten nimiä mihinkään. Joidenkin teorioiden mukaan hän koki naisten saaneen liikaa valtaa Egyptissä ja yritti rajoittaa sitä. Tätä teoriaa puoltaa se, että hän osallistui isänsä kanssa kuningatar Hatsepsutin kuvien tuhoamiseen.
Amenhotepin hallituskausi oli pääosin rauhallinen ja mistään suuremmista sotilasoperaatiosta ei ole tietoa. Sen sijaan hän rakennutti muiden Amenhotepien ja Thutmosisten tavoin temppeleitä ja monumentteja mm. Horemakhetin temppeli Gizassa lähellä Sfinksiä ja Karnakin temppelin laajennukset. Lisäksi hän oli taitava diplomaatti ja paransi Egyptin suhteita mm. babylonialaisiin ja heettiläisiin.
Amenhotep on muiden Uuden valtakunnan faaraoiden tapaan haudattu Kuninkaiden laaksoon (KV35). Hänen muumionsa on Tutankhamonin lisäksi ainoa Kuninkaiden laaksosta koskemattomana haudasta löydetty. Amenhotepin sarkofagi on edelleen haudassa paikallaan, mutta hänen 183cm pitkä muumionsa on siirretty Kairon museoon. Egyptiläiset papit käyttivät Amenhotepin hautaa muumiokätkönä, johon kuninkaallisten muumiot piilotettiin turvaan haudanryöstäjiltä mm. Saastaisten sodan aikana. Hauta löydettiin vuonna 1898.


Nikolai Judenitš.
Nikolai Nikolajevitš Judenitš (, 30. kesäkuuta (J: 18. kesäkuuta) 1862 Moskova, Venäjä – 5. lokakuuta 1933 Nizza, Ranska), oli Venäjän menestyksekkäimpiä kenraaleja ensimmäisessä maailmansodassa ja taisteli johtajana luoteisella rintamalla venäjän vastavallankumouksessa ja sisällissodassa 1918–1920. Judenitš sai jalkaväenkenraalin arvon vuonna 1915, ja Venäjän valkoisten joukkojen komentajaksi hänet nimitettiin Baltiaan Venäjän sisällissodan aikana 1918–1920.
Uran alku.
Judenitš valmistui Moskovassa sijainneesta Aleksanterin sotilasopistosta 1881 ja Pietarista Yleisesikunta-akatemiasta 1887. Judenitš kuului vanhaan ukrainalaiseen aatelisukuun ja hänen isänsä oli VI arvoasteen siviilivirkamies, kollegioneuvos. Hän palveli henkivartioväen jalkaväessä Liettuan rykmentissä ja komensi Jalkaväkirykmentti 18:aa Venäjän–Japanin sodan aikana 1904–1905. Hänet nimitettiin Kazanin (1912) ja Kaukasian (1913) sotilaspiirin johtoon. Ensimmäisen maailmansodan alussa Judenitš määrättiin Kaukasian armeijan yleisesikuntaan ja tammikuussa 1915 sen komentajaksi.
Kaukasian rintama.
Kaukasiassa Judenitš otti osaa mm. Venäjän–Japanin sotaan ja
taisteli turkkilaisia vastaan ensimmäisessä maailmansodassa. Ennen sotaa hän oli palvellut Kaukasian sotilaspiirin päällikkönä ja sodan sytyttyä liikekannallepannussa Kaukasian armeijassa sen esikuntapäällikkönä. Tammikuussa 1915 Judenitš ylennettiin jalkaväenkenraaliksi ja nimitettiin Kaukasian armeijan komentajaksi. Hän johti Erzurumin taistelua tammi-helmikuussa 1916. Judenitšin armeija eteni noin 150 kilometriä ja murskasi miltei täydellisesti Kerim-paššan turkkilaisen 3. armeijan. Abdul Kerim erotettiin Turkin Kaukasian joukkojen ylipäällikkyydestä. Ansioistaan Judenitš palkittiin Pyhän Yrjön ritarikunnan 2. asteella ja hän jäikin viimeiseksi Venäjän keisarikunnassa näin korkealla sotilaskunniamerkillä palkituksi. Helmikuun (maaliskuun) vallankumouksen jälkeen hänet nimitettiin Kaukasian rintaman ylipäälliköksi, josta tehtävästä uusi sotaministeri A. F. Kerenski hänet erotti maaliskuussa 1917. Säästöillään hän osti talon Georgian pääkaupungista Tbilisistä ja maata tunnetulta kylpyläseudulta Kislovodskista Venäjän Etu-Kaukasiassa. Hän seurasi jatkuvasti tapahtumia Venäjällä ja asui laittomasti, mutta ei piilossa, Pietarissa.
Luoteisen hallituksen sotaministeri.
Tammikuussa 1919 Judenitš siirtyi yhdessä vaimonsa ja adjutanttinsa kanssa Helsinkiin väärien henkilöpaperien turvin. Helsingissä oli marraskuussa 1918 perustettu ns. Venäjän komitea, joka väitti olevansa Venäjän hallitus. Judenitš valittiin tämän komitean johtajaksi. Luoteis-Venäjän valkoiset luovuttivat käytännössä hänelle diktaattorin valtuudet, sillä Judenitš oli maineeltaan moitteeton sotilas, josta odotettiin valkoisen Venäjän pelastajaa. Hän onnistui saamaan yhteyden Siperiassa toimiviin valkoisiin venäläisiin ja teki yhteistyötä Pariisissa toimineen valkoisten yhteistoimintaelimen, ns. Venäjän poliittisen kokouksen (Русское политическое совещание в Париже) kanssa. Heinäkuussa hänestä tuli Luoteis-Venäjän armeijan komentaja Viroon, ja elokuussa Britannian avulla luodun vastavallankumouksellisen luoteisen hallituksen sotaministeri. Judenitš suunnitteli kolme kuukautta sodan kulkua ja koulutti joukkoja. Taloudellinen tuki saatiin Britannian hallitukselta. Bolševikit olivat taistelemassa Siperiassa ja Ukrainassa Aleksandr Koltšakia vastaan. Judenitš ei saanut olennaista poliittista tukea, ja vähemmistökansallisuuksien itsenäisyysvaateisiin hän suhtautui varauksellisesti. Hänellä oli silti melko hyvin järjestetty 20 000 miehen armeija.
Suhteet Suomeen.
Judenitš pyysi suomalaisia liittymään sotaan puolelleen ja tunnusti Suomen itsenäisyyden, mutta koska itäisen valkoisen rintaman komentaja Aleksandr Koltšak ei tunnustanut Suomen itsenäisyyttä, Suomi ei liittynyt mukaan Venäjän valkoiseen rintamaan bolševikkeja vastaan saartamaan Pietaria. Venäjän monarkistien kanta oli, että Venäjän keisarikunnan alueella olevien kansallisuuksien itsenäisyyspyrkimykset ja Venäjän valtiorakenteeseen liittyvät kysymykset pitäisi ratkaista rauhantilan palattua perustuslakia säätävässä kansankokouksessa. Periaatteessa Venäjän keisarikunta ja Venäjän keisarin valtaa käyttänyt tasavaltalainen ja duumalle parlamentaarisesti vastuullinen Venäjä oli yhtenäisvaltakunta, josta ei perustuslaillisesti voinut erota, kuten liittovaltioista.
Keväällä 1919 Suomessa oli mielipide jakautunut kahtia Petrogradiin hyökkäämisen kannalta. Jotkut Kokoomuksen, mutta myös Maalaisliiton kansanedustajat kannattivat Petrogradiin hyökkäämistä, samoin valtionhoitaja Carl Gustaf Emil Mannerheim, jotta bolševismin kukistuttua Suomi olisi voittajien puolella länsivaltojen rinnalla ja jotta myös Venäjän valkoiset bolševikkien tapaan tunnustaisivat Suomen itsenäisyyden. Jotkut aktivistit suunnittelivat, että Mannerheim kieltäytyisi valtionhoitajana vahvistamasta tasavaltalaista perustuslakia, eduskunta hajotettaisiin ja poikkeustilan aikana tuettaisiin Kannakselta tehtävällä hyökkäyksellä Judenitšin hyökkäystä Virosta Petrogradiin.
Kun K. J. Ståhlbergista tuli presidentti, kariutuivat hyökkäyssuunnitelmat. Suomi ei tehnyt 1919 rauhaa Neuvosto-Venäjän kanssa ja salli Britannian laivaston käyttää Koivistoa moottoritorpedoveneiden tukikohtana mutta ei virallisesti eikä julkisesti osallistunut Neuvosto-Venäjän vastaiseen sotaan, vaikka yksityisesti tuettuja hankkeita ymmärrettiinkin.
Tappio Pietarissa.
19. lokakuuta 1919 Judenitšin armeija saapui Pietarin kaupungin liepeille. Bolševikkihallitus päätti jo jättää kaupungin valkoisille, mutta bolševikkien vallankumousjohtaja Lev Trotski saapui johtamaan pääkaupungin puolustusta, lisäjoukkoja tuotiin Moskovasta ja tehdastyöläiset organisoitiin punakaarteiksi. 1. marraskuuta ilman suomalaisten tukea käynnistynyt Judenitšin hyökkäys epäonnistui ja hänen joukkonsa alkoivat vetäytyä. Vuonna 1920 britit evakuoivat Judenitšin joukot Virosta laivalla, ja Judenitš pakeni itse taas Ranskaan, mutta hänellä ei ollut merkittävää osaa Ranskan venäläisessä emigranttiyhteisössä. Judenitš kuoli Nizzassa Ranskan Rivieralla.


Apollo 11.
Apollo 11 oli ensimmäinen miehitetty avaruuslento, joka laskeutui Kuun kamaralle. Lento oli samalla Apollo-ohjelman viides miehitetty avaruuslento ja sen kolmas lento kuun kiertoradalle. Apollo 11 toteutti presidentti Kennedyn asettamat tavoitteet viedä ihminen vieraan taivaankappaleen pinnalle ennen vuotta 1970 ja voittaa toinen supervalta Neuvostoliitto avaruuskilvassa, ja aloittaa Kuun tieteellinen tutkimus.
Lento laukaistiin Cape Canaveralista 16. heinäkuuta 1969 mukanaan lennon komentaja Neil Armstrong, komentomoduuli "Columbian" ohjaaja Michael Collins ja kuumoduuli "Eaglen" ohjaaja Edwin "Buzz" Aldrin. Armstrong ja Aldrin laskeutuivat 20. heinäkuuta Kuuhun ja tekivät pian laskeutumisen jälkeen ensimmäisen kuukävelyn. Collins jäi komentomoduuliin Kuun kiertoradalle.
Apollo-ohjelma.
Varsinaista kuulentoa oli valmisteltu aikaisemmilla Apollo-lennoilla, ja Apollo 11 oli Apollo-ohjelman viides miehitetty lento. Aikaisemmista miehitetyistä Apollo-lennoista kaksi oli käynyt Kuun lähellä. Apollo 8 kävi ensimmäisenä miehitettynä aluksena Kuun kiertoradalla, ja Apollo 10 -lennolla testattiin kuualusta Kuun kiertoradalla matalimmillaan 15 kilometrin päässä Kuun pinnasta.
Kohti Kuuta.
Apollo 11:n laukaisu Cape Canaveralista onnistui. Saturnus V-kantoraketin kaksi ensimmäistä vaihetta (S-IC ja S-II) putosivat tehtävänsä täytettyään mereen. Kolmas rakettivaihe S-IVB paloi hetken aikaa ja nosti astronautit aluksineen Maan kiertoradalle. Nyt kolmas rakettivaihe, kuualus ja komento/huoltoalus kiersivät Maata. Kuualus oli suojassa komento/huoltoaluksen ja kolmannen rakettivaiheen välisessä kartiossa. Sitten kolmas rakettivaihe kiihdytti aluksen kohti Kuuta. Tämän jälkeen komento- ja huoltomoduuli irtautui kolmannesta vaiheesta, kääntyi ympäri ja telakoi kuumoduulin itseensä. Niinpä kolmannen rakettivaiheen ja Kuuhun menevän aluksen tiet erosivat.
Hämähäkkimäinen nousu- ja laskuosasta koostuva kuualus, kuumoduuli, oli nimeltään "Eagle" ('kotka').
Kuun kiertoradalla.
Kuun takana alus jarrutti kiertoradalle, joka oli hieman yli 100 km korkeudessa Kuun pinnasta ja suurin piirtein päiväntasaajan tasossa.
Laskeutumispaikaksi oli valittu Kuun päiväntasaajan lähellä sijaitseva Rauhallisuuden meri, joka on melko tasainen basaltista koostuva alue. Muutamaa tuntia ennen laskeutumista varsinainen kuumoduuli Eagle irtaantui Michael Collinsin ohjaamasta komentoalus Columbiasta. Alus lensi aluksi vaakasuorasti 1 500 m/s Kuun yllä. Alkoi pehmeä jarrutus kohti Kuun pintaa. Alus liukui loivasti Kuun pinnan yllä ja vajosi hitaasti alaspäin. Armstrong ilmoitti, että "Kotkalla on siivet". Irtaantumisen jälkeen tuli ongelmia, kun telakointitutka oli päällä. Aluksen tietokone hälytti virheestä, ja Armstrong kytki telakointitutkan pois. Kolmen tunnin kuluttua komentoalus Columbiasta irtautumisen jälkeen kuualus Eagle oli viidentoista kilometrin korkeudessa. Silloin Armstrong huomasi, että Kuun kraatterit lipuivat näkyviin kaksi sekuntia laskettua aiemmin. Armstrong sanoi "menee vähän pitkäksi". Tällöin alus oli laskeutumassa kolme kilometriä aiotusta paikasta sivuun. Kahdentoista kilometrin korkeudessa Armstrong käänsi aluksen niin, että laskeutumistutka sai kaiun Kuun pinnasta.
Laskeutuminen.
Laskeutuminen merkitsi teknisesti sanoen aluksen nopeuden pienentämistä nollaan pystysuunnassa, pituussuunnassa ja sivusuunnassa Kuun pinnan lähellä. Laskeutumista ohjasi tietokone, joka on nykymittapuun mukaan hidas ja kömpelö. Kun laskeutuminen eteni, Aldrin huomasi että alusta ohjaava tietokone alkoi näyttää korkeuslukemia väärin verrattuna tutkan suoraan astronauteille antamiin lukemiin. Tutka ilmoitti kuualuksen olevan 880 m tietokoneen laskelmia alempana. Tämäkin tarkoitti sitä, että kuualus oli ajautunut pois kurssistaan. Aldrin yritti syöttää tietokoneeseen käsin tutkan antaman korkeuslukeman. Tietokone oli ylikuormittunut ja välkytti keltaisella harjoituksesta tuntematonta virhekoodia 1202. Houstonissa keskusteltiin tilanteesta, ja lennonohjaaja Steve Bales antoi silti luvan jatkaa laskeutumista, aina kun kone hälytti virheestä.
Noin 2 km korkeudessa alus käännettiin pystyyn jalat kohti Kuun pintaa. Tietokone näytti virhekoodia 1202 silloin tällöin 3–4 minuutin ajan, ja sitten näytölle ilmestyi toinen tuntematon koodi 1201. Noin 1 500 m korkeudessa alus putosi 30 metriä sekunnissa. Armstrong kokeili käsiohjausta, antaen tietokoneen jatkaa. 1 000 metrissä alus putosi yhä kovalla vauhdilla, 21 m/s. Hälytysten lopussa kuualus oli 300 m korkeudessa. Armstrong huomasi, että tietokone ohjasi alusta kohti kiviä täynnä olevaa jalkapallokentän kokoista kraatteria. Armstrong totesi: "melko kivikkoinen alue". Armstrong jätti lauseen kesken "Aion siirtyä..." (käsiohjaukseen). Armstrongin oli pakko siirtyä käsiohjaukseen, ja lentää lohkareiden yli pysyen samalla korkeudella. Tämä kulutti vähäisiä polttoainevaroja. Aldrin luki korkeusarvoja. 106 m korkeudessa oli polttoainetta vain 8 %. 60 m korkeudessa Armstrong huomasi, että hänen valitsemansa laskeutumispaikka oli väärä, kaikkialla oli kiviä ja kuoppia. Alusta uhkasi murskautuminen Kuun pintaan, tai laskeutuminen liian epätasaiselle kohdalle, jossa alus voisi kaatua.
Lennonjohto oli huolissaan aluksen leijuessa pitkään Kuun pinnan yllä ja tuhlatessa viimeisiä laskeutumiseen varattuja polttoaineitaan. Lennonjohto ei kuullut aluksesta muutamaan minuuttiin mitään, kun Armstrong etsi laskeutumispaikkaa. 30 metrin korkeudessa oli polttoainetta vain 90 sekunnin ajoon, josta ilmoittava varoitusvalo syttyi. Tällöin Armstrong huomasi 60 × 60 m kokoisen tasaisen alueen, jonne saattoi laskeutua.
20 metrin korkeudessa Aldrin näki pinnalla kuualuksen varjon, joka kasvoi hitaasti. Lennonjohto sanoi että polttoainetta oli 60 sekunnin lentoa varten. Armstrong seisautti aluksen liikkeen eteenpäin hitaasti. Aldrin sanoi aluksen ajautuvan hieman oikealle. Laskeutuminen vaati myös sivuliikkeen pysäyttämistä. Alus liikkui vielä hieman sivulle, kun korkeus oli 6 metriä. Polttoainetta oli vain 30 sekunnin lentoa varten. Aluksen moottorit puhalsivat nyt Kuun pintaan ja nostivat sieltä melkoisesti pölyä, mikä haittasi huomattavasti näkyvyyttä, ja Armstrong ohjasi alusta kohti Kuun pintaa lähes sokkona. Aldrin ilmoitti "kosketusvalo", kun jokin laskutelineistä riippuvista 1,73 metriä pitkistä mitta-antureista osui Kuuhun. Nyt Armstrong sanoi kytkevänsä laskeutumismoottorin ohjauksen pois päältä: "Selvä. Moottori pysähtynyt. Komento – pois. Moottorin varaus – pois. Neljä- kolmetoista sisään."
Armstrong sammutti kuumoduulin moottorin vasta hyvin matalalla tai laskeutumisen jo tapahduttua. Armstrong ja Aldrin ovat kuvailleet laskeutumista pehmeäksi ja lähinnä paikalleen asettumiseksi, missä oli vaikeata huomata tarkkaa laskeutumishetkeä. Heidän ensimmäiset sanansa Kuusta olivat teknistä ammattikieltä. Pian laskeutumisen jälkeen Armstrong ilmoitti lennonjohdolle: "Houston, täällä Rauhallisuuden meren tukikohta, "Kotka" on laskeutunut" ()
Tasaisen laskeutumispaikan löytäminen oli olennaista. Yli 12 asteen kulmaan laskeutuminen olisi ollut vaarallista, sillä turvallinen paluu vaati, että alus olisi lähes täysin pystyssä. Kuualus laskeutui 4 asteen kulmaan ja upposi muutamia tuumia Kuun pintaan. Kuumoduulin laskeutumisosaan jäi polttoainetta jäljelle alle 20 sekunnin ajoa varten. Armstrongin pulssi oli laskeutumisen aikana 160.
Armstrong on todennut olleensa hämmästynyt laskeutumisen jälkeen sammuttaessaan rakettimoottorin ja nähdessään, miten tomuhiukkaset lensivät säteittäisesti moottorin alta kaikkialle horisonttiin ja hävisivät välittömästi, aivan kuin moottori olisi ollut viikon sammutettuna. Hän kuvaili ympärillä näkyvää maisemaa, missä oli erilaisia harmaan sävyjä riippuen suunnasta Aurinkoon nähden. Kraatterien reunat olivat jopa 7–8 metriä korkeita, ja näkyi monia 2–20 metrin läpimittaisia kraattereita. Pienemmät kraatterit olivat jopa muutaman sentin läpimittaisia. Lisäksi näkyi noin metrisiä kulmikkaita kivenlohkareita.
Kuukävely.
Astronautit saivat valvontakeskukselta luvan kävellä Kuun pinnalla, kun oli todettu kuualuksen olevan paluuseen sopivassa kunnossa. Astronautit halusivat kävellä Kuussa ennen suunniteltua lepojaksoa. Kuumoduulin paineen laskeminen kesti suhteellisen kauan, ennen kuin he saivat avattua kuumoduulin luukun.
Armstrong tuli ulos kuumoduulista käsiensä ja polviensa varassa jalat edellä laskeutumistikkaille Aldrinin antaessa hänelle ohjeita. Laskeutumistikkaat olivat kuumoduulin varjon puolella. Kulkiessaan tikkaita pitkin kuumoduulista alas Armstrong vapautti moduulin kyljestä MESAn (Modular Equipment Stowage Assembly), joka aktivoi TV-kameran. Tikkaiden alimmalta puolalta hän hyppäsi tikkaista kaksin käsin kiinni pitäen ensin kuumoduulin laskeutumisjalan päälle ja siitä takaisin tikkaille, kokeillakseen takaisin pääsyä. Tämä osoittautui suhteellisen helpoksi ja vaati vain kevyen ponnistuksen. Seisoessaan laskeutumisjalan päällä Armstrong tarkasteli niiden painautumista ja Kuun pinnan rakennetta. Laskeutumistelineet olivat painuneet muutamia tuumia pintaan ja Kuun pintarakenne näytti hyvin hienojakoiselta, lähes puuterimaiselta. Tämän jälkeen hän tunnusteli Kuun pintaa saappaansa kärjellä ja sitten pitäen oikealla kädellään kiinni tikkaista astui vasemmalla jalallaan Kuun pinnalle, pitäen oikeaa jalkaa kuumoduulin laskeutumisjalan päällä.
Armstrong otti kuukävelynsä alkuvaiheessa joitain näytteitä Kuusta siltä varalta, että jouduttaisiin palaamaan nopeasti. Noin 15 minuutin kuluttua Aldrin laskeutui ulos kuualuksesta Armstrongin antaessa hänelle ohjeita ja kuvatessa tapahtumaa Hasselblad-kameralla. Myös Aldrin harjoitteli laskeutumisjalan päälle hyppäämisen jälkeen ponnistusta takaisin tikkaiden alimmalle askelmalle, ennen kuin hän hyppäsi Kuun pinnalle. Hän oli Kuun pinnalla vajaat 20 minuuttia Armstrongin jälkeen.
Astronautit pysyivät lähellä kuualusta, ja Armstrong kävi enimmillään 110 metrin päässä. Astronautit ottivat kiviä ja kuupölyä näytteiksi. He huomasivat, että Kuussa saattoi liikkua hyppimällä, koska painovoima on paljon pienempi kuin Maassa. Armstrong huomasi Kuussa liikkumisen helpommaksi kuin simulaattorissa, vaikka selkäreppu siirsi hieman painopistettä taakse. Hän painoi Kuun pienessä painovoimassa vain 26 kg. Hän pani merkille myös hänen saappaillaan potkimansa tomun erikoisen lentoradan ja sen, että siitä ei jäänyt minkäänlaista pölypilveä leijumaan. Kuupöly oli liukasta ja kävelyä oli suunniteltava muutamia askeleita eteenpäin. Kypärä lämpeni hieman auringonvalossa, ja piti välttää suoraan Aurinkoon katsomista.
Armstrong ja Aldrin asensivat kuunjäristystä mittaavan seismometrin ja laserheijastimen sisältämän EASEP-paketin Kuun pinnalle, samoin kuin Yhdysvaltain lipun suoristaen sen vaakasuoralla tangolla. Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin puhelu välitettiin Kuuhun, ja TV-katselijat pääsivät seuraamaan suorassa lähetyksessä hänen kuulentäjille pitämäänsä historiallista, maailmanrauhaa ja ihmiskunnan yhtenäisyyttä korostavaa puhetta.
Sillä aikaa kun Armstrong ja Aldrin olivat Kuun pinnalla, kolmas astronautti Michael Collins kiersi "Columbia"-komentoaluksella Kuuta ja muun muassa otti kuvia Kuun pinnasta. Hän yritti myös paikallistaa kaukoputkella kuumoduulin aina ollessaan kiertoradalla laskeutumisalueen yläpuolella, mutta ei onnistunut havaitsemaan kuumoduulia kiertoradalta.
Hieman yli kahden tunnin kävelyn jälkeen astronautit palasivat valvontakeskuksen käskystä kuualukseen, missä yrittivät nukkua ennen paluulentoa. Avaruuspukuihin tarttunut kuupöly haisi lievästi metalliselta tai kuten kostea tuhka, mutta ei erityisen häiritsevästi. Armstrongin ja Aldrinin lepojakso oli noin seitsemän tuntia. Heidän leponsa laatu jäi kuitenkin huonoksi, Collins pystyi nukkumaan paremmin kiertoradalla.
Paluu.
Lepojakson päätyttyä astronautit alkoivat valmistella kuumoduulin yläosan eli nousuosan lentoa Kuuta kiertävän komentoaluksen luo. Armstrong ja Aldrin olivat Kuun pinnalla noin 21 tuntia 36 minuuttia. Aldrin oli vahingossa rikkonut nousumoottorin katkaisijan, ja nousumoottorin katkaisijaa painettiin kynää apuna käyttäen (Neil Armstrong pitää kynää kalleimpana aarteenansa ja kynä on yhä tallella). Tietokone ohjasi Kotkan yläosan nousua. Komentomoduuliin telakoitumisen jälkeen kuumoduulin nousuosa hylättiin Kuuta kiertävälle radalle. Tämän jälkeen komentoalus lähti paluulennolle kohti Maata. Raketti käynnistettiin Kuun kääntöpuolella.
Paluun aikana alus syöksyi suurella nopeudella Maan ilmakehään, sen lämpökilpi kuumeni hehkuvaksi ja jonkin ajan kuluttua alus leijui laskuvarjojen varassa Tyyneen valtamereen 2 660 km Wakesaaresta itään ja 380 km etelään Johnstonin atollista ja 24 km USS Hornetista.
USS Hornetin pelastusmiehistö nouti astronautit ja kapselin merestä. Kuualuksen miehistö joutui kolmeksi viikoksi karanteeniin, koska Kuussa pelättiin mahdollisesti olevan Maassa tuntemattomia taudinaiheuttajia. Tämä pelko oli aiheeton. Miehistölle karanteeni oli pitkäveteinen.
Apollo 11:n laskeutumispaikka.
a>in kuvaamana. Kuumoduulin laskeutumisosa ja sen varjo kuvan keskellä.
Apollo 11:n laskeutumisalue () Mare Tranquillitatiksen eli Rauhallisuuden meren eteläosassa noin 20 kilometriä Sabine D -kraatterista lounaaseen valittiin osaksi sen vuoksi, että miehittämättömät Ranger 8- ja Surveyor 5 -laskeutujat sekä Lunar Orbiter -luotain olivat havainneet sen suhteellisen tasaiseksi alueeksi, joka ei todennäköisesti aiheuttaisi suuria ongelmia laskeutumiselle tai kuukävelylle.
Ajankohta.
Ajat ovat UTC-aikaa. Suomessa kello oli kaksi tuntia edellä.
Kuvamateriaali.
NASA julkaisi heinäkuussa 2009 kuulennon 40-juhlapäivän kunniaksi hiljattain löydetyn uuden videon ensimmäisestä kuulennosta.


Michael Collins (astronautti).
Michael Collins (s. 31. lokakuuta 1930) on Gemini- ja Apollo-avaruusohjelmissa työskennellyt astronautti, alkujaan koelentäjä, joka liittyi Yhdysvaltain ilmavoimiin vuonna 1952. Toisin kuin astronauttitoverinsa Armstrong ja Aldrin Collins ei taistellut Korean sodassa. Avaruusohjelmaan hänet valittiin vuonna 1963. Kuten muutkin alkuperäiset astronautit, hän on suorittanut tekniikan yliopistotutkinnon, hänen tapauksessaan suomalaista tekniikan lisensiaattia vastaavan, koska se oli perusvaatimus astronautiksi kelpuuttamiseen.
Collins oli mukana Apollo 11 -lennolla, joka oli ensimmäinen Kuuhun laskeutunut avaruuslento. Lennolla Collins ohjasi komentomoduuli "Columbia"a, joka kiersi Kuuta Neil Armstrongin ja Buzz Aldrinin laskeutuessa kuuhun.
Ennen tätä Collins osallistui Gemini 10 -avaruuslentoon, jossa hän ja John Young tekivät uuden korkeusennätyksen lentämällä 764 kilometriä Maan yläpuolella. Collins myös suoritti avaruuskävelyn tällä lennolla.
Collins kirjoitti kokemuksistaan astronauttina kirjan "Carrying the Fire" ISBN 1-885283-14-8. Kirjasta ilmestyi aikoinaan lyhennetty versio suomeksi Valittujen Palojen kuukauden kirjana nimellä "Kahdesti avaruudessa – astronautin tarina". Hän on ollut myös Smithsonian-instituutin avaruusmuseon ensimmäinen toiminnanjohtaja, jonka vastuulla oli museon suunnittelu ja kehittäminen. Hänen mukaansa on nimetty pieni kraatteri Kuussa lähellä Apollo 11:n laskeutumispaikkaa. Hänellä on myös tähti Hollywoodissa Walk of Fame -jalkakäytävällä.


Apollon.
Apollon sauroktonos, ensimmäinen tai toinen vuosisata
Apollon (, roomalaisten Apollo) on jumala kreikkalaisessa ja roomalaisessa mytologiassa. Apollon on Zeuksen ja Leton poika ja Artemiin (metsästyksen jumalatar) kaksoisveli. Apollon oli alun perin luonteeltaan šamaaninen: hänen alaansa oli parannustaito, ennustus ja runollinen innostus. Myöhemmin hän kehittyi erityisesti valon ja auringon jumalaksi, ennustustaidon jumalana herätti runollista innostusta ja suosi laulua ja soittoa. Tärkein ennustustaidon ilmentymä oli vanhan ajan tunnetuin oraakkeli, Apollonin oraakkeli Delfoissa. Parannustaito eriytyi myöhemmin jumala Asklepiokseen ja runollinen innostus muusiin.
Myöhempinä aikoina hän sekoittui osittain auringonjumala Helioksen kanssa ja hänen siskonsa kuunjumala Selenen kanssa. Etruskien mytologiassa hänet tunnetaan nimellä Aplu.
Apollon syntyi Deloksen saarella, joka säilyi hänelle pyhitettynä. Ollessaan vielä poikanen Apollon matkusti Delfoihin, jossa hän surmasi valtavan Python-käärmeen ja otti valvontaansa Pythian oraakkelin. Hän ilmestyi delfiininä kreetalaisille merimiehille ja vei heidät Delfoihin määräten heidät vartioimaan oraakkeliaan ja rakentamaan temppeliä Apollon Delfiniokselle.
Apollonin kunniaksi vietettiin Delfoin Python kisoja. Roomassa Apollon sai huomattavan aseman keisarin suojelusjumalana, varsinkin Augustuksen aikana. Hänen pääpalvontapaikkojaan olivat Delfoi ja Delos. Apollon on helppo tunnistaa antiikin taiteessa tunnusmerkeistään, laakeriseppeleestä ja lyyrasta, joista on tullut mm. Suomessa yliopistosivistyksen tunnuksia. Lisäksi hänet kuvataan yleensä alastomana ja pitkäkutrisena; hänen symboleinaan ovat lyyran ja laakeriseppeleen lisäksi jousi, jolla hän saattaa ampua sekä vahingoittavia että parantavia nuolia, sekä kithara.


Apollo (avaruusohjelma).
Apollo oli Yhdysvaltojen vuosina 1961–1972 toteutettu avaruusohjelma, jonka päätavoite oli tehdä miehitetty avaruuslento Kuuhun, laskeutua sinne ja palata takaisin ennen vuosikymmenen loppua ja ennen Neuvostoliittoa. Tämä päämäärä saavutettiin lopulta Apollo 11 -lennolla heinäkuussa 1969. Ohjelma jatkui vielä 1970-luvun alkupuolella, mutta osa suunnitelluista jatkolennoista peruttiin.
Historia, tärkeät henkilöt ja lähtökohdat.
Saksalainen Wernher von Braun johti ohjelmaa NASA:n Marshallin avaruuskeskuksesta Huntsvillestä, Alabamasta. Hänen tiimiinsä kuului muun muassa lukuisia insinöörejä, jotka olivat olleet mukana V2-ohjuksen suunnittelussa Saksassa toisen maailmansodan aikana (katso Operaatio Paperclip). Moniin teknisiin ratkaisuihin vaikutti merkittävästi NASA:n aerodynaamikko Maxime Faget ja North American
-lentokonetehtaan insinöörit (tärkeimpänä Harrison Storms), jotka tekivät paljon työtä Apollo-kuuohjelman eteen.
Apollo-ohjelma onnistui lopulta tavoitteessaan, kun taas Neuvostoliiton kuuohjelma epäonnistui pahasti tarkoitukseen suunniteltujen N1-kantorakettien tuhouduttua pian lähdön jälkeen koelaukaisujen yhteydessä. Tämä oli Neuvostoliiton avaruusohjelmalle niin paha takaisku, ettei kuuohjelman olemassaoloa myönnetty julkisesti kuin vasta Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen 1990-luvulla.
Apollo-ohjelman lennot.
Apollo-ohjelma oli kahdesta vakavasta onnettomuudesta huolimatta yksi onnistuneimmista avaruusohjelmista. Ohjelmaan kuului miehittämättömiä koelentoja, joilla kantorakettia ja avaruusaluksen eri moduleita testattiin. Näin haluttiin varmistaa järjestelmien toimivuus ennen miehitettyjä lentoja.
Niinpä Apollo 4, Apollo 5 ja Apollo 6 olivat miehittämättömiä, Apollo 2 ja 3 -lentoja ei tehty.
Vuonna 1967 kolme astronauttia, Gus Grissom, Ed White ja Roger Chaffee menehtyivät laukaisuharjoituksen aikana Apollo 1 -kapselissa syttyneessä tulipalossa. Palo eteni nopeasti, koska aluksessa käytettiin puhdasta happea ja tavallisessa ilmassa hitaasti palavat muovit paloivat erittäin nopeasti. Palon syynä pidettiin aluksen johdotuksissa ja rakenteissa olleita virheitä: oven avaaminen olisi kestänyt 90 sekuntia. Onnettomuus viivästytti Apollo-ohjelmaa, mutta toisaalta paransi sen turvallisuutta aluksiin tehtyjen muutosten ansiosta. Laukaisutesti sai nimen Apollo 1 vasta myöhemmin.
Apollo-ohjelman aikana tehtiin lopulta 11 miehitettyä lentoa (Apollo 7 – Apollo 17), joista kuudessa ihmisiä laskeutui Kuuhun. Miehitetyissä lennoissa edettiin alussa lento lennolta kohti varsinaista laskeutumista. Jokaisella lennolla oli edellistä kunnianhimoisempi tavoite: Apollo 7 -lennolla kokeiltiin komentoalusta Maata kiertävällä radalla ja joulukuussa 1968 Apollo 8 -lento vei ihmisen ensi kertaa Kuuta kiertävälle radalle. Valtava Saturn V -kantoraketti oli tuolloin käytössä ensimmäisen kerran miehitettynä.
Apollo 9 -lennolla kokeiltiin kuumodulia Maata kiertävällä radalla. Apollo 10 -lennolla toukokuussa 1969 kuumoduli ohjattiin vain 15 kilometrin etäisyydelle Kuun pinnasta. Tämä oli viimeinen koelento ennen varsinaista Kuuhun laskeutumista. Lopulta 21. heinäkuuta 1969 Apollo 11 -lennon kuumoduli Kotka laskeutui Neil Armstrongin ja Edwin Aldrinin ohjaamana Rauhallisuuden mereen Kuun päiväntasaajan seuduille. Laskeutumisessa oli ongelmia, alusta pinnalle ohjannut tietokone ylikuormittui telakointitutkan oltua päällä ja tästä aiheutui hälytyksiä joiden takia alus meni ylitse aiotun laskeutumisalueen ja alus ohjautui kohti kiviä täynnä olevaa kraatteria. Tällöin Armstrong siirtyi käsiohjaukseen ja laskeutui onnistuneesti Kuun pinnalle. Apollo 12 -lennolla harjoiteltiin tarkkaa laskeutumista kuuhun sekä haettiin osia miehittämättömästä Surveyor 3 -kuuluotaimesta. Apollo 13 -lennolla tapahtui onnettomuus, kun huoltomodulin happisäiliö räjähti kesken lennon. Sähkönsyöttö ja hapensaanti huoltomodulista komentomoduliin katkesi. Kuumodulin happi- ja sähkövaroja käyttäen miehistö säilyi hengissä ja palasi Kuun kierrettyään takaisin maahan mutta Kuuhun laskeutumisesta oli pakko luopua. Apollo 14 -lento laskeutui Kuuhun komentajanaan silloin 47-vuotias Alan Shepard. Apollo 15 -lennolla käytettiin ensi kertaa kuuautoa. Apollo 16-lennolla laskeuduttiin ensi kertaa Kuun vuoristoalueelle. Apollo 17 on viimeisin toteutunut kuulento. Mukana oli myös ensimmäistä ja ainoaa kertaa tiedemies, geologi Harrison Schmitt.
Ohjelman tavoitteiden määrittely.
Presidentti Kennedy julisti 25.5.1961 kuumatkan tavoitteet
Yhdysvallat oli aloittanut miehitetyt avaruuslennot Mercury- ja Gemini-ohjelmillaan, mutta presidentti John F. Kennedy muutti dramaattisesti ohjelman tavoitetta kongressin yhteisistunnossa 25. toukokuuta 1961. Maata kiertävien lentojen sijaan päätettiin ennen 1960-luvun loppua viedä ihminen turvallisesti Kuuhun ja tuoda hänet takaisin.
Lennon suoritustavan valinta.
Suora lento (): Tässä vaihtoehdossa yksivaiheinen kuualus lentäisi ja laskeutuisi Kuuhun ja palaisi sieltä kokonaisena. Tämä vaihtoehto olisi kuitenkin vaatinut kiinteäpolttoaineisen Nova-kantoraketin kehittämistä ja käyttämistä.
Maan kiertoradalla kohtaaminen (): Tässä vaihtoehdossa olisi laukaistu kaksi Saturn V -kantorakettia, joista toinen olisi kuljettanut varsinaista kuualusta ja toinen sen polttoainetta. Alukset olisivat telakoituneet Maan kiertoradalla ja kuualus olisi tankattu lentoa varten. Tässäkin vaihtoehdossa koko alus olisi lentänyt ja laskeutunut Kuuhun.
Kuun kiertoradalla kohtaaminen (): Tässä, valituksi tulleessa John Houboltin ideoimassa vaihtoehdossa alus oli modulaarinen, koostuen Apollo komento/huoltomoduulista (CSM) ja kuumoduulista (LM), jotka telakoitiin toisiinsa pian Saturn V-kantoraketin kolmannen vaiheen moottorin TLI- eli Translunar Injection -polton jälkeen. TLI:n avulla alus kiihdytti riittävään nopeuteen irtautuakseen Maan kiertoradalta suunnatakseen kohti Kuuta. Ensimmäistä lentoa lukuun ottamatta käytetty kolmas rakettivaihe törmäytettiin Kuuhun seismisiä mittauksia varten.
Aluksen rakenne.
Apollo-avaruusalus koostui kahdesta osasta: paineistetusta komentomoduulista ja paineistamattomasta huoltomoduuulista. Lisäksi aluskokonaisuuteen kuuluvaksi voidaan laskea kuumoduuli. Apollo-alukseen kuului elossapitojärjestelmä, joka riitti kolmihenkiselle miehistölle. Miehistö matkasi Kuuhun ja takaisin Maahan komentomoduulilla, johon kuului Maan ilmakehään laskeutumista varten lämpökilpi. Huoltomoduuliin kuului muiden ohjausjärjestelmien lisäksi SPS-moottori, jolla alus asetettiin Kuun kiertoradalle ja laukaistiin takaisin kohti Maata.
Kolmivaiheisella Saturn V -raketilla avaruuteen laukaistu alus lähetettiin kohti Kuuta raketin kolmannen vaiheen S-IVB:n toisella poltolla nk. TSI:lla. Jonkin aikaa tämän jälkeen Apollo-alus irrotettiin rakettivaiheesta, käännettiin ympäri ja telakoitiin kiinni kuumoduuliin. Tämän jälkeen Apollo-kuumoduuli -yhdistelmä irtaantui kokonaan rakettivaiheesta, joka useimmilla lennoilla ohjattiin törmäämään Kuuhun. Yhdistelmä asetettiin Kuun kiertoradelle huoltomoduulin SPS-rakettimoottorilla. Kiertoradalla kaksi miehistön jäsenistä siirtyi kuumoduuliin, irrottautui Apollo-aluksesta ja laskeytyi Kuuhun pehmeästi käyttäen kuumoduulin omaa rakettimoottoria. Myös kuumoduuli oli kaksiosainen. Laskeutumisessa käytetty osa toimi laukaisualustana ja jäi Kuun pinnalle, kun miehistö nousi takaisin kiertoradalle sen yläosalla. Kiertoradalla kuumoduulin yläosa telakoitiin ensin Apollo-alukseen ja pudotettiin sitten lopulta Kuuhun. SPS-moottorilla Apollo-alus laukaistiin sitten kohti Maata. Huoltomoduuli irrotettiin juuri ennen ilmakehään saapumista komentomoduulista, jolla miehistö sitten laskeutui Tyyneenmereen lämpökilven ja laskuvarjojen hidastamana.
Kantoraketit.
Miehitetyillä lennoilla käytettiin Saturn IB ja V -kantoraketteja.
Lennot.
"Marshall Space Flight Center", joka suunnitteli Saturn-raketit, käytti lennoista nimeä "Saturn-Apollo" (SA) kun taas Kennedy Space Center kutsui niitä "Apollo-Saturn" (AS) -lennoiksi. Tästä syystä miehittämättömien Saturn I -lentojen tunnus oli tyyppiä "SA-(numero)" ja miehittämättömien Saturn IB -lentojen "AS-(numero)".


Vuoden urheilija.
Vuoden urheilija on Urheilutoimittajain liiton vuodesta 1947 alkaen myöntämä kunniamaininta. Vuodesta 2008 lähtien palkinto on luovutettu Suomen urheilugaalan yhteydessä. Siihen saakka valinta paljastettiin vuoden vaihteessa järjestetyssä tilaisuudessa. Tilaisuudessa palkitaan myös Vuoden naisurheilija, Vuoden nuori urheilija, Vuoden joukkue ja Vuoden valmentaja. Ennen Suomen urheilugaalan kanssa yhdistymistä tapahtumassa palkittiin lisäksi yleisön äänestämä Vuoden Urheiluteko sekä Vuoden vammaisurheilija ja Vuoden veto. Kaikkein useimmin Vuoden urheilijan tittelin on saanut maastohiihtäjä Veikko Hakulinen neljä kertaa.


Apollo 1.
Apollo 1 on Apollo-avaruusohjelmassa "Apollo/Saturn 204 (AS-204)":lle annettu nimi sen jälkeen kun se oli tuhoutunut harjoituksessa sattuneessa tulipalossa 27. tammikuuta 1967. Onnettomuudessa kuolivat lennolle valitut astronautit komentaja Virgil Grissom, vanhempi ohjaaja Edward White ja ohjaaja Roger B. Chaffee. Tulipalo syttyi luultavasti viallisten sähköjohtojen takia. Se levisi aluksessa räjähdysmäisen nopeasti, koska alus oli paineistettu puhtaalla hapella, ja aluksessa oli paljon palavia muoveja. Miehistön avaruuspuvut olivat palavaa ainetta. Koska aluksen luukku oli hidas avata, miehistö ehti palaa pahoin ja tukehtua savuun ennen palon sammumista ja pelastusmiehistön saapumista alukseen muutaman minuutin kuluttua.
Apollo 1:n tulipalo.
Miehistön Grissom, White ja Chaffee oli tarkoitus lentää ensimmäiselle
Apollo-aluksen koelennolle Maata kiertävälle radalle21. helmikuuta 1967.
Onnettomuuden tapahtuessa lennon miehistö oli komentomoduulin sisällä harjoittelemassa lähtölaskentaa.
Apollo-alus oli polttoaineistamattoman Saturn IB -raketin alla lähtöalustalla. Lähtölaskennassa oli tapahtunut ongelmia; viive ja radioyhteyden katkeaminen. Grissom kysyikin, että miten aluksella voi lentää Kuuhun, kun ei edes yhteys lennonjohtoon ei toimi. Harjoitus oli määrä lopettaa jo kuudelta, mutta tekninen johtaja halusi jatkaa, koska aikaa laukaisuun oli vain kolme viikkoa ja paljon vielä harjoittelematta.
Kymmenen sekuntia ennen palon alkua aluksen sähkölaitteissa näkyi jännitepiikki. Kello 6:31.04 miehet haistoivat savua ja huomasivat muovisen ohjaustaulun palavan. Sekuntia myöhemmin White huusi: "Tuli irti aluksessa".
10 sekunnin kuumeisen liikehdinnän jälkeen miehet päättivät pyrkiä aluksesta ulos, koska palo oli levinnyt pahaksi. Chaffee huusi: "We've got a bad fire! Let's get out! We're burning up! We're on fire! Get us out of here!" -- "Meillä on paha tulipalo! Mennään ulos! Palamme! Olemme tulessa! Päästäkää meidät ulos täältä!". Pian tämän jälkeen aluksesta tullut lähetys loppui tuskanhuutoon. Huutaja oli ehkä radioyhteydessä ollut ohjaaja.. Palon alusta oli kulunut 17 sekuntia. Pian myös aluksen telemetrialähetys katkesi.
Miehistö ei voinut paeta, koska paineistetun moduulin sisäänpäin avautuvan luukun avaaminen olisi kestänyt 90 sekuntia. He kuolivat noin 15 sekunnissa savuun ja palamiseen. Pian kapseli ylipaineistui savukaasuista ja palo sammui. Ylipaine rikkoi kapselin, ja ulos tulviva savu ajoi osan tulikuumaa kapselia lähestyvistä miehistä pakoon. Ulkopuolella olevat pelkäsivät, että tulipalo käynnistää kapselin yläpuolisen palastusraketin.
Kun pelastusmiehistö avasi kapselin viiden minuutin kuluttua, he eivät aluksi olleet löytää astronautteja. Palo oli sulattanut astronauttien nailoniset avaruuspuvut. Kahden astronautin ruumis oli erittäin pahoin palanut. Ei tiedetä, miten pahasti astronautit ehtivät palaa ennen tukehtumistaan häkään ja savuun.
Kuoleman uskotaan tulleen 30 sekunnissa palon alusta.
Onnettomuuden syyt ja seuraukset.
Kapselin sisälle oli tarkoituksella luotu hieman suurempi paine kuin ulkona tavallisessa ilmakehässä ja koska kaasu oli puhdasta happea, ei normaalia happi-typpiseosta siellä oli happea viisi kertaa enemmän kuin ilmassa yleensä merenpinnan tasolla.
Onnettomuuden aiheutti luultavasti sähköjärjestelmässä tapahtunut kipinöinti (aluksen lattiassa ollut materiaali oli helposti palavaa ainetta), jota seurasi nopea palaminen aluksen puhdasta happea sisältäneessä ilmassa. Mahdolliseksi syyksi on väitetty erään johtimen tyvessä ollutta paljasta kohtaa, jonka lähellä kulki hieman vuotava jäähdytysnesteputki. Jäähdytysjärjestelmässä oli ollut aina vikoja. Sähkötyöt oli yleisemminkin huolimattomasti tehty, johtoja korjailtu eristysnauhoilla.
Onnettomuus johti muun muassa palamattomien avaruuspukujen ja aluksen materiaalien käyttöönottoon, happiseoksen muutokseen ja aluksen johdotuksen korjaamiseen. Lisäksi luukusta tehtiin nopeasti ulospäin avautuva.
Apollo-ohjelmaan liittyviä johtajia erotettiin mm Nasan kakkosjohtaja ja Apollo-johtaja Joel Shea ja myös North American-yhtiön Harrison Storms. Astronautit myös vaativatt pätevän
laukaisualustan johtajan Guenter Wendtin Apollo-laukaisujen johtoon, koska astronautit luottivat tähän.
Onnettomuudesta syytettiin myös sittä Nasa yritti ajaa liian kovalla vauhdilla kuulento-ohjelmaansa, joka johti hätiköinteihin.
vuodella, ja komentoalus suunniteltiinkin käytännössä kokonaan uudelleen.
Vaikka tämä uhkasi siirtää ensimmäisen kuulennon pois presidentti Kennedyn asettamasta aikataulusta, niin toisaalta ongelmallinen kuualuksen suunnittelu ja rakentaminen sai lisäaikaa.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan Apollo 1:n lähdön piti olla 21. helmikuuta 1967 ja paluun 7. maaliskuuta 1967. Palopaikalla on nykyisin kaksi muistolaattaa.


Apollo 7.
Apollo 7 oli Apollo-avaruusohjelman ensimmäinen miehitetty lento. Se oli seitsenpäiväinen Maata kiertävä lento ja ensimmäinen Saturn IB:llä toteutettu laukaisu. Apollo 7 oli myös ensimmäinen kolmimiehinen amerikkalainen avaruuslento. Miehet riitelivät lennolla, koska Scirra tartutti flunssansa muihin. Riidoista huolimatta miehistö teki tehtävänsä lennolla.
Laukaisu tapahtui 11. lokakuuta 1968 kello 15:02,45 UTC ja laskeutuminen 22. lokakuuta 1968 kello 11:11,48 UTC. Kesto oli 10 päivää, 20 tuntia, 9 minuuttia ja 3 sekuntia. Apollo 7 kiersi Maan 163 kertaa.


Eino Leino (painija).
Eino Aukusti Leino (7. huhtikuuta 1891 Kuopio – 30. marraskuuta 1986 Tampere) oli suomalainen painija ja olympiavoittaja. Hän on eräs menestyneimmistä olympiapainijoista kautta aikojen. Leino voitti kultaa vapaapainin sarjassa 75 kg Antwerpenin olympiakisoissa 1920, hopeaa sarjassa 72 kg Pariisin kisoissa 1924, pronssia sarjassa 66 kg Amsterdamin kisoissa 1928 ja vielä pronssia sarjassa 72 kg Los Angelesissa 1932.
Leino asui aktiiviuransa aikana Yhdysvalloissa. Hän voitti vuonna 1920 Amerikan amatööriurheiluliiton mestaruuden koukkupainissa ja 1924 vapaapainissa. Ainoan kerran hän osallistui SM-kisoihin 1936, jolloin jäi hopealle. Ennen Amerikan-vuosiaan hän pelasi Kuopion Riennon jalkapallojoukkueen maalivahtina 1912–1914. Lisäksi hän harrasti uimahyppyjä Kuopion Uimaseuran riveissä.
Eino Leino oli vuoteen 2001 mennessä vanhimmaksi elänyt suomalainen olympiavoittaja.


Arvi Kalsta.
Arvi Kalsta (syntyjään Arvid Daniel Grönberg, s. 14. lokakuuta 1890 Joensuu – 1982 Helsinki) oli jääkärikapteeni, kansallissosialistisen Suomen Kansan Järjestön perustaja ja liikemies. Hänen vanhempansa olivat rakennusmestari Bror Gustaf Adolf Grönberg ja Ida Sofia Skutnabb. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Elin Impi Tikan kanssa, josta hän erosi vuonna 1937 ja avioitui uudelleen vuonna 1939 Kerttu Annikki Savolaisen kanssa.
Opinnot.
Grönberg kirjoitti ylioppilaaksi Joensuun klassillisesta lyseosta vuonna 1912 ja liittyi Karjalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Teknillisen korkeakoulun koneinsinööriosastolla vuosina 1912–1915 ja Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa vuosina 1931–1932. Suojeluskuntajärjestön urheiluohjaajakurssin ja komppanianpäällikkökurssin hän kävi vuonna 1930 sekä Taistelukoulun kapteenikurssin vuosina 1930–1931.
Jääkärikausia.
Grönberg liittyi yhtenä ensimmäisten 55 vapaaehtoisen joukkoon, joiden päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 25. helmikuuta 1915. Hänet sijoitettiin joukon 1. komppaniaan. Myöhemmin hänet sijoitettiin Kuninkaallisen, Preussin Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 9. marraskuuta 1915 alkaen pataljoonan 3. komppaniaan.
Grönberg osallistui ensimmäisen maailmansodan taisteluihin Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet komennettiin 4. joulukuuta 1916 – 14. lokakuuta 1917 väliseksi ajaksi erikoistehtäviin Pohjois-Ruotsiin ja Suomeen. Suomesta palattuaan hän suoritti Libaussa vuonna 1917 järjestetyn sotakoulun A-kurssin.
Suomen sisällissota.
Grönberg saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana kapteeniksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan komppanianpäälliköksi ensin 1. Jääkärirykmentin 1. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 13. maaliskuuta 1918 alkaen 3. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan. 2. jääkäripataljoonan komentajaksi hänet määrättiin 27. huhtikuuta 1918. Grönberg osallistui taisteluihin sisällissodassa Tampereella, Kämärällä ja Viipurissa.
Kalsta (silloin vielä Grönberg) ampui sisällissodan alkuvaiheissa Oulussa erään vankina olleen puolalaisupseerin joka oli kunniasanaa vastaan saanut valkoisten ylipäälliköltä Mannerheimilta luvan kantaa asetta. Kalsta sai tästä vain 30 vuorokauden arestirangaistuksen mutta teko oli suututtanut Mannerheimin ja Kalstan lupaavasti alkanut ura armeijassa päättyi käytännössä tähän ja hän erosikin armeijasta sodan päätyttyä.
Sisällissodan jälkeinen aika.
Grönberg nimitettiin sisällissodan jälkeen Kaartin jääkäripataljoonan komentajaksi, mutta hän erosi armeijasta 28. joulukuuta 1918 ja siirtyi Oy Viktor Tikan apulaisjohtajaksi, missä tehtävässä palveli vuoteen 1924 saakka. Vuodet 1924–1926 Grönberg toimi ulkolaisten teollisuuslaitosten edustajana Suomessa, kunnes siirtyi Juvosen kenkätehdas oy:n johtajaksi ja näihin aikoihin vaihtoi nimensä Kalstaksi.
Poliittinen toiminta.
Kalsta matkusti 10. syyskuuta 1932 Saksaan tutustumaan Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen (NSDAP) Itä-Preussin piirin piiriesikunnan toimintaan. Hän otti vaikutteita natsipuolueen toiminnasta muun muassa vaalitaisteluun sekä tutustui puolueen sisäiseen järjestely- ja propagandatyöhön. Saksasta hän palasi 30. marraskuuta 1932
2. joulukuuta 1932 Kalsta tovereineen perusti Suomen Kansan Järjestön. Kalsta oli SKJ:n kiistaton johtaja ja puolueen kannattajia kutsuttiin kalstalaisiksi. Perustamansa puolueen kautta hän oli useita kertoja NSDAP:n vieraana Saksassa: muun muassa vuonna 1935, jolloin hän osallistui NSDAP:n poliittisille kursseille ja otti osaa sikäläiseen työpalvelukseen sekä oli muutenkin yhteydessä sikäläisiin poliittisiin tahoihin. SKJ lopetti toimintansa vuonna 1936. Järjestöön kuului parhaimmallaan 20 000 jäsentä. Poliittisen toimintansa lakkaamisen jälkeen Kalsta siirtyi hotelli Pohjanhovin toimitusjohtajaksi Rovaniemelle ja toimi tehtävässä vuoteen 1938 saakka, jonka jälkeen hän toimi ulkomaisten yritysten edustajana Suomessa.
Kalsta oli mukana Lapuan liikkeen ryhmässä, joka kyyditsi sosiaalidemokraattista eduskunnan varapuhemiestä ja Tampereen pormestaria Väinö Hakkilaa 17.–18. heinäkuuta 1930. Kalsta vangitsi Hakkilan tämän kesäasunnolla Teiskossa ja kuljetti hänet Lapuan kautta Kuortaneelle, jossa Hakkilaa pahoinpideltiin ja istutettiin muun muassa muurahaispesässä.
Talvi- ja jatkosota.
Palattuaan Helsinkiin Kalsta palasi myös politiikan pariin. Vuonna 1940 hän perusti kannattajineen Kansallissosialistien Järjestön (KSJ). Uusi puolue otti käyttöön SKJ:n vanhan ohjelman ja mukana oli monia jo aiemmin SKJ:ssä toimineita.
Kalstan varsinaisena toimena YH:n (ylimääräisten harjoitusten) alusta aina talvisodan loppuun olla toimistoupseerina 3. Armeijakunnan esikunnassa (Desanttitoimisto). Armeijakunnasta kumminkin komennettiin talvisodan taistelujen alettua rykmentinkomentajaksi, josta hänet palautettiin takaisin Armeijakuntaan. 3. Armeijakunnasta Kalsta oli komennettuna talvisodan aikana muutamia kertoja ensin toimistoupseeriksi 8. Divisioonaan ja pataljoonankomentajaksi Jalkaväkirykmentti 19:sta. Hän osallistui talvisodassa taisteluihin Vuokselassa ja Taipaleenjoella.
Välirauhan aikana hänet siirrettiin Savonlinnan komendantiksi, mutta joutui lomautettavien listalle. Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin komppanianpäälliköksi Kenttätäydennysprikaatiin, josta hänet siirrettiin edelleen Helsingin suojeluskuntapiirin esikuntaan ja kotiutettiin 18. huhtikuuta 1942, jonka jälkeen hän siirtyi yksityisksi liikemieheksi edustaen ulkomaisia yrityksiä Suomassa.
Jatkosodan jälkeen Kalsta yritti paeta maasta, mutta viranomaiset estivät aikeet.
Luottamustoimet.
Kalsta toimi Vapaussodan rintamamiesliiton hallituksen ja Tampereen seudun rintamamiesyhdistyksen johtokunnan jäsenenä vuosina 1919–1933 ja Peräpohjolan rintamamiesyhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1937–1938.


Käpylä.
Käpylä () on noin 7 600 asukkaan kaupunginosa Helsingissä. Hallinnollisesti Käpylä on osa Vanhankaupungin peruspiiriä. Se sijaitsee Itä-Pasilan, Kumpulan, Oulunkylän ja Koskelan välissä.
Historiaa.
Käpylä on saanut nimensä Kottbyn tilasta. Kottbyn tila, joka mainitaan ensi kerran 1556 muodossa "Kåtteby", on sijainnut viereisessä Oulunkylässä. Tilan maat jaettiin. Nyky-Käpylän puoleinen osa liitettiin Helsinkiin 1906 Kumpulan kartanon liitoksen yhteydessä. Kottbyn päärakennus on edelleen nykyisen Oulunkylän keskustassa.
Käpylän suomenkielinen nimi on johdettu ruotsinkielisestä olettaen, että nimen taustalla olisi ruotsin kielen sana "kotte", käpy. Todellisuudessa sana lienee viitannut Kottbyn tilan isännän pienikokoiseen, paksuun tai kömpelöön olemukseen. Ennen vuotta 1920 suomenkielinen nimi esiintyi myös muodossa "Käpykylä".
Nimellä Kottby (suom. "Vanha Käpylä") on 1900-luvun alkupuolella tarkoitettu myös Metsälän aluetta nykyisen Käpylän vieressä.
Käpylän vanhin rakennettu osa on puutarhakaupunkiaatteen pohjalta suunniteltu, Pohjolankadun molemmin puolin 1920-luvulla rakennettu puutaloalue, "Puu-Käpylä". Ajatuksena oli rakentaa edullisia, helpporakenteisia puutaloja kaupungin asuntopulan helpottamiseksi. Puutaloaluetta voidaan myös kutsua 1900-luvun alun rautatielähiöksi. Käpylässä on myös kerrostaloalueita 1950-luvun molemmin puolin. Näistä tunnetuimpia ovat Olympiakylä ja Kisakylä. Hieman uudempia omakotialueita on Käpylässä myös Mäkelänkadun länsipuolella sekä Taivaskallion itärinteellä. Myöhemmin Käpylään on rakennettu myös kerrostaloja.
Kun Helsinkiin suunniteltiin vuoden 1940 olympialaisia, jotka tosin sodan vuoksi jouduttiin peruuttamaan, rakennettiin Puu-Käpylän ja Koskelantien väliin Olympiakylä. Vuoden 1952 olympialaisia varten rakennettu Kisakylä taas sijaitsee sen naapurina Koskelantien toisella puolella. Käpylässä sijaitseva Park Hotel tuli tunnetuksi "Hyvät herrat" ja "Herrat nauraa" -televisiosarjojen kuvauspaikkana, jossa kauppaneuvos Paukku saunotti vieraitaan. Myös Helsingin luonnontiedelukio ja Yhtenäiskoulu toimivat Käpylässä.
Käpylän rautatieasema on perustettu vuonna 1910. Sitä kutsuttiin aluksi Kottbyn laituriksi.
Nähtävyydet.
Käpylä on 1920-luvun "englantilaistyyppisenä" puutaloalueena huomattava yhtenäinen rakennuskokonaisuus, jolla on historiallista arvoa.
Taivaskallion laella toimi sotien aikana raskas ilmatorjuntapatteri Taivas, josta muistona kalliolla on useita ilmatorjunta-asemia ja yksi it-tykki. Käpylän kirkko edustaa funktionalismia. Käpylässä sijaitsee myös Karjalatalo, joka on rakennettu sotien jälkeen karjalaisen heimon kokoontumispaikaksi. Vuoritalo on 1920-luvun suojeltu paloasema.
Toiminta.
Kakkosdivarin jalkapalloseura Käpylän Pallo pelaa kotiottelunsa Käpylän liikuntapuistossa. Myös entisaikojen maineikas urheiluseura Käpylän Urheiluveikot pelasi kotiottelunsa samalla paikalla, silloisella Käpylän raviradalla.
Karjalatalolla toimii monia orkestereita ja kuoroja, joista yleisesti tunnetuin on Viipurin Lauluveikot -mieskuoro. Karjalatalolla järjestetään monia kulttuuriesityksiä ja tapahtumia.
Liikenneyhteydet.
Käpylään kulkevat raitiolinjat 1 ja 1A, joilla on siellä päätepysäkki, sekä Tuusulanväylän bussilinjat. Tuusulanväylä alkaa Käpylästä Mäkelänkadun päästä, ja vilkasliikenteinen poikittaisväylä, Hakamäentie, johtaa Käpylästä Haagaan. Käpylän rautatieasemalla pysähtyvät lähijunalinjat I, N ja T.


Teo Snellman.
Teo Kaarlo Snellman (1894–1977) oli suomalainen lähetystöneuvos, kääntäjä, kasvissyönnin edistäjä ja poliitikko. Vuosina 1940–1944 Snellman johti Suomen Kansallissosialistista Työjärjestöä. Snellman oli J. V. Snellmanin pojanpoika ja SKT piti Johan Vilhelmiä Suomen ensimmäisenä kansallissosialistina.
Teo Snellmanin isä oli tie- ja vesirakennusten ylihallituksen ylijohtaja Karl Snellman. 1920- ja 1930-luvuilla Teo Snellman loi uraa diplomaattitehtävissä Argentiinassa, Virossa ja Ruotsissa. Vuosina 1933–1934 tapahtuneen niin sanotun Tukholman-selkkauksen jälkeen Snellman joutui eroamaan tehtävistään. Hän kieltäytyi lähtemästä Tukholmasta ministeriön määräämässä ajassa. Suurlähettiläs Rafael Erich syytti alaistaan osallistumisesta Margit Millénin toimittamaan ja suurlähettilästä herjaavaan kirjoitukseen kahdessa eteläruotsalaisessa pikkulehdessä. Selkkaus herätti huomiota molemmissa maissa ja asiaa puitiin myös eduskunnassa. Snellman piti itseään syyttömänä, syytti kohtalostaan juutalaisia ja alkoi kirjoitella Suomen äärioikeiston lehtiin. Hän tutustui kansallissosialismiin ja teki yhteistyötä muun muassa Suomalaissosialistisen Työväenpuolueen kanssa.
Teo Snellman oli terveellisten ruokatapojen ja vegetarismin eli kasvissyönnin uranuurtajia Suomessa. Hän kannatti erityisesti Are Waerlandin luomaa Waerland-ravitsemusoppia. Snellman kirjoitti useita kirjoja politiikasta ja terveellisistä elämäntavoista.
Snellman oli naimisissa taidemaalari Elsa Snellmanin kanssa. Hän on mallitoimiston johtaja Laila Snellmanin isoisä.


Anton Denikin.
Anton Ivanovitš Denikin (, 16. joulukuuta (J: 4. joulukuuta) 1872 Wloclawek, Puola – 8. elokuuta 1947 Ann Arbor, Michigan, Yhdysvallat) oli venäläinen kenraali, Venäjän sisällissodassa toimineen sadan tuhannen miehen Etelä-Venäjän valkoisen armeijan komentaja vuosina 1918–1919.
Denikin opiskeli Kiovan sotakoulussa ja yleisesikunta-akatemiassa. Hän osallistui Venäjän-Japanin sotaan 1904–1905. Ensimmäiseen maailmansotaan hän lähti kenraalimajurina ja toimi sodan alussa prikaatinkomentajana Karpaateilla ja Galitsiassa.
Vuonna 1916 hänet nimitettiin VII armeijakunnan komentajaksi. Vuoden 1917 syyskuussa hän osallistui kenraali Lavr Kornilovin epäonnistuneeseen vallankaappaushankkeeseen Aleksandr Kerenskiä vastaan, joka oli elokuusta 1917 toiminut diktatorisena hallitsijana Venäjän väliaikaisen hallituksen antamin valtuuksin. Denikin pidätettiin yhdessä Kornilovin kanssa. Marraskuussa 1917 tapahtuneen kansankomissaarien lokakuun vallankumouksen jälkeen Denikin ja Kornilov onnistuivat pakenemaan Etelä-Venäjälle, jossa liittyivät kenraali Mihail Aleksejevin vastavallankumouksellisiin.
Etelä-Venäjän armeijan komentajana Denikin onnistui karkottamaan bolševikit Ukrainasta ja lähti sitten etenemään pohjoiseen kohti Moskovaa. Hyökkäys lähti hyvin liikkeelle, mutta puna-armeija onnistui kuitenkin pysäyttämään Denikinin Orjolissa ja lyömään hänen joukkonsa, koska valkoinen armeija joutui keskittämään voimiaan etelään Nestor Mahnoa vastaan.
Sisällissodan jälkeen.
Vuonna 1920 Denikin erosi valkoisesta armeijasta, luovutti komentajuuden Pjotr Wrangelille ja pakeni Krimiltä laivalla Mustanmeren yli Istanbuliin. Denikin sai turvapaikan Englannista jossa hän asui kaksi kuukautta. Myöhemmin hän asettui asumaan Belgiaan, sitten Unkariin, vuodesta 1926 hän asui Ranskassa ja vuodesta 1945 Yhdysvalloissa.
Denkinin tytär Marina Denikina sai Venäjän kansalaisuutensa takaisin vuonna 2005. Hän pyysi presidentti Putinilta, että hänen isänsä ruumis haudattaisiin uudelleen Venäjälle Donskoin luostariin Moskovaan, mikä tapahtuikin 3. lokakuuta 2005.


RSHA.
RSHA eli Reichssicherheitshauptamt (”Valtakunnan pääturvallisuusvirasto”) oli natsi-Saksassa alainen organisaatio, jonka Heinrich Himmler perusti 22. syyskuuta 1939 yhdistämällä Sicherheitsdienstin (SD), Gestapon ja Kriminalpolizein. RSHA:n tehtäväksi määriteltiin taistelu ”kaikkia valtakunnan vihollisia vastaan” Saksan rajojen sisä- ja ulkopuolella. Näitä olivat muun muassa kommunistit, vapaamuurarit, juutalaiset, romanit ja muut ”rodullisesti ei-suosittavat”.
RSHA:n ensimmäiseksi päälliköksi nimettiin Reinhard Heydrich, joka hoiti tehtävää aina vuonna 1942 tapahtuneeseen salamurhaansa asti. Sen jälkeen RSHA:ta johti Ernst Kaltenbrunner aina sodan päättymiseen asti.


Kasvattitytön tarina.
Kasvattitytön tarina ("Mansfield Park") on Jane Austenin romaani vuodelta 1814 (suomentanut A. R. Koskimies 1954). Siitä on tehty kuusiosainen televisiosarja BBC:lle 1983, ohjaus David Giles, elokuva "Mansfield Park" ("Kasvattitytön tarina") 1999, jonka on ohjannut Patricia Rozema ja kaikista uusin elokuva "Mansfield Park" ("Kasvattitytön tarina") 2007, jonka ohjaajana toimi Iain B. MacDonald.
Tarina.
Kasvattitytön tarina kertoo Jane Austenille tyypillisen 1800-luvun englantilaisen yläluokan elämään sijoittuvan rakkaustarinan.
Kolmesta sisaresta yksi nai kartanonherran, toinen papin ja kolmannen aviomiestä ei kannata edes mainita. Pappilan emäntänä hääräävä rouva Norris pitää kristillisenä velvollisuutenaan auttaa huonoon avioliittoon ajautunutta sisartaan, jolla on runsaasti lapsia. Hän esittää kartanon väelle, että nämä ottaisivat yhden lapsiraukoista suojatikseen.
Köyhä kymmenvuotias Fanny Price muuttaa asumaan tätinsä aviomiehen Sir Thomaksen kartanoon Mansfield Parkiin ja ystävystyy Thomaksen nuoremman pojan Edmundin kanssa. Aika kuluu ja lapset kasvavat rauhassa, kunnes pappilaan saapuu vieraita. Viehko ja sanavalmis nuori nainen varsinaisen naistenmiesveljensä kanssa viipyvät pidemmän aikaa sekoittaen kartanonväen elämän täydellisesti. Lopputuloksena on solmuja rakkaudessa, kun yksi rakastaa toista, joka on iskenyt silmänsä johonkuhun toiseen ja kolmas haaveilee ensimmäisestä.


Neuvostoliiton marsalkka.
Neuvostoliiton marsalkka (venäjäksi Маршал Советского Союза) oli Neuvostoliiton korkein sotilasarvo vuosina 1935–1991. Poikkeuksena oli Josif Stalinille vuonna 1945 myönnetty generalissimuksen arvo. Laivastossa Neuvostoliiton marsalkkaa vastaava sotilasarvo oli Neuvostoliiton laivastoamiraali. Neuvostoliiton marsalkan alempi arvo on 1. luokan armeijankomentaja
Venäjän federaation marsalkka.
Venäjän korkein sotilasarvo on Venäjän federaation marsalkka (vuodesta 1991).
*


Generalissimus.
Generalissimus (,) on eräissä maissa sotamarsalkkaa korkeampi sotilasarvo, jonka haltija on sotavoimien ylipäällikkö tai poikkeuksellisin valtuuksin varustettu kenraali. Arvo myönnettiin ensimmäisenä Albrecht von Wallensteinille vuonna 1630.
Sotilasarvon nimi on johdettu italian sanasta "generale" romaanisten kielten superlatiivin päätteellä.


Melodia.
Melodia eli sävelmä on useista sävelistä muodostuva sävelkulku ja niiden muodostama jatkumo, toisin kuin yksittäinen kerran soitettava sävel. Melodialla on tyypillisesti rakenne, jonka liikesuunnat useimmiten perustuvat jonkin sävellajin eli tonaalisen keskuksen käyttöön. Sävellaji saattaa myös vaihtua sävellyksen kuluessa.
Populaarimusiikin kappaleissa on usein kaksi-kolme melodiaa, säkeessä ja kertosäkeessä. Vaihtelua tuovat fraseeraus ja laulun sanat.
Taidemusiikissa säveltäjä usein esittää läpi koko teoksen kantavan melodiateeman, jota sitten varioidaan eli muunnellaan, kuten myös jazzissa ja progressiivisessa musiikissa.
Melodiaa on myös usein tukemassa samalla tai kokonaan eri soittimella soitettu säestys.


Thutmosis III.
Thutmosis III oli muinaisen Egyptin Uuden valtakunnan 18. dynastian aikana vuosina 1479–1425 eaa. hallinnut faarao.
Thutmosiksen äiti oli jalkavaimo Isis ja isä oli hänen edeltäjänsä Thutmosis II. Hänen vaimojaan olivat mm. hänen sisarensa Neferura (joka kuoli ennen Thutmosiksen valtaan nousua), Hatsepsut-Merytra (jota ei pidä sotkea faaraokuningatar Hatsepsutiin), sekä lukuisat sivuvaimot mm. Menhet, Menwi ja Merti. Sekä Neferura että Hatsepsut-Merytra olivat Thutmosiksen edeltäjän Hatsepsutin tyttäriä. Egyptologien mukaan jalkavaimot Menhet, Menwi ja Merti olivat todennäköisesti aasialaisten heimopäälliköiden tyttäriä. Thutmosiksen ja Hatsepsut-Merytran pojasta tuli faarao Amenhotep II.
Thutmosiksen isän kuoltua 1479 eaa. hänestä tuli faarao, mutta hänen isänsä vaimo Hatsepsut nousi Thutmosiksen kanssahallitsijaksi. 22 vuoden ajan Thutmosiksella ei ollutkaan juurikaan valtaa, vaan Hatsepsut johti valtiota. Noin vuoden 1458 eaa. tienoilla Hatsepsut kuitenkin katosi jäljettömiin ja Thutmosis sai täyden vallan. Joidenkin teorioiden mukaan Thutmosis jopa järjesti Hatsepsutin kuoleman, mutta on todennäköisempää että hän kuoli muista syistä. Hatsepsutin kuoleman jälkeen Thutmosis tuhosi hänen nimensä kaikista muistomerkeistä poikansa kanssa.
Thumosiksen saatua täyden vallan, hän alkoi laajentaa valtakuntaa useilla eri sotilaallisilla operaatioilla. Hänen sanotaan vallanneen satoja eri kaupunkeja. Thutmosiksen hallintokaudella lähes koko Lähi-itä liitettiin Egyptin valtioon. Hän oli myös ensimmäinen faarao joka laajensi valtakuntaa Eufrat-joen länsipuolelle. Aktiivisen sotilastoimintansa ja lyhyytensä takia häntä nimitetään joskus "Egyptin Napoleoniksi".
Thutmosis on haudattu kuninkaiden laaksoon hautaan KV34. Hänen kivinen sarkofaginsa on edelleen hautakammiossa, mutta vuonna 1881 muumiokätköstä löydetty puinen hauta-arkku ja muumio ovat nyt Kairon museossa.
Nedjem.
"Nedjem" oli Thutmosis II:n hovissa elänyt kissa. Kissan nimi tarkoitti makeaa, miellyttävää tai onnellisuutta.


Bruno Streckenbach.
Bruno Heinrich Streckenbach (7. helmikuuta 1902 Hampuri – 28. lokakuuta 1977) oli saksalainen SS-Brigadeführer/Standartenführer ja natsi-Saksan osasto I:n ("Amt I") päällikkö alkuvuoteen 1943. Osaston vastuulla oli henkilöstöön liittyvät asiat.
Streckenbach liittyi Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen noin vuonna 1930 ja oli Gestapon Hampurin päällikkönä 1933–1939. Tämän jälkeen hän oli Einsatzgruppenissa Puolassa ennen nimitystään "Amt I":n johtoon.
RSHA:n jälkeen Streckenbach toimi Waffen-SS-osaston "8. SS-Kavallerie-Division Florian Geyer" komentajana vuosina 1943–1944 ja tämän jälkeen Latviassa sijainneen 19. SS-divisioonan viimeisenä komentajana 19. toukokuuta 1944 – 8. toukokuuta 1945.


Hatšepsut.
Hatšepsut oli kolmas Egyptissä hallinneista naispuolisista faaraoista (ensimmäinen oli 6. dynastian Nitoqris; toinen oli 12. dynastian Sobekneferu). Hatšepsutin hallitusaika sijoittui Uuden valtakunnan 18. dynastian aikaan, vuosiin 1473–1458 eaa. Hatšepsut nousi valtaan velipuolensa ja miehensä Thutmosis II:n jälkeen 1488 eaa. ja oli lahjakkain naispuolisista faaraoista. Hatšepsut kuoli 1466 eaa.
Hänen isänsä oli faarao Thutmosis I ja äitinsä kuningatar Aahmes. Hän nai velipuolensa Thutmosis II:n, jonka kanssa hän sai kaksi tytärtä: Neferuran ja Hatšepsut-meriiran. Kumpikin tytär avioitui Thutmosis III:n kanssa.
Thutmosis II:n lyhyen hallitusajan Hatšepsut toimi hänen kuninkaallisena vaimonaan ja todennäköisesti jo tässä vaiheessa loi itselleen tukiverkostoa kasvattamalla kannatustaan papiston ja hovin keskuudessa. Thutmosis II:n kuoltua Hatšepsut nousi sijaishallitsijaksi Thutmosiksen pojan Thutmosis III:n rinnalle tämän nuoren iän takia. Hatšepsut ei kuitenkaan halunnut luopua vallastaan, vaan kruunautti itsensä faaraoksi. Hän piti ylintä valtaa aina kuolemaansa asti. Hatšepsut kuoli suussaan olevaan paiseeseen, mutta hänellä oli monia vaivoja jo ennen kuolemaansa. Hänellä oli mm: diabetes ja syöpä.
Erikoisuutena Hatšepsutista tiedetään tämän teettäneen itsestään patsaita, joissa hän esiintyy miehisin arvomerkein, yläruumis paljaana pukunaan ainoastaan tyypillinen vanha kuninkaan asu, lyhyt palttinavaate vyötäisillään ja jopa parrakkaana..
Monet egyptologit pitävät Hatšepsutia yhtenä parhaiten onnistuneista faaraoista. Hän rakennutti satoja temppeleitä ja monumentteja maan halki, korjautti hyksojen toisen välikauden aikana aiheuttamia tuhoja ja lisäsi kaupankäyntiä naapurivaltioiden kanssa. Hänen suurin rakennusprojektinsa oli Deir el Bahriin rakennettu valtava Amonille omistettu hautatemppeli Djeser djeseru ("Pyhimmistä pyhin"), jonka suunnitteli arkkitehti Senenmut. Temppeli on vielä tänäkin päivänä nähtävissä Niilin länsirannalla, lähellä Kuninkaiden laakson sisäänkäyntiä. Lisäksi hän laajensi Karnakin ja Luxorin temppeleitä sekä Amonin temppeliä Medinet Habussa. Hatšepsutin kuoleman jälkeen faarao Thutmosis III tärveli useita muistomerkkejä ja poistatti niistä Hatšepsutin nimen.
Hatšepsut rakennutti itselleen haudan Kuninkaiden laakson länsiosaan. Haudasta on löydetty käyttämätön kivinen sarkofagi; sinne ei tiettävästi ole koskaan haudattu ketään. Hatšepsut haudattiin isänsä Thutmosis I:n hautaan (KV20). Haudasta löytyi kaksi sarkofagia, joista toinen kuului Hatšepsutille (säilytetään nykyään Kairon museossa) ja toinen Thutmosis I:lle (nykyään Bostonin museossa). Hatšepsutin haudan löysi arkeologi Howard Carter vuonna 1903, ja muumio tunnistettiin yli sata vuotta myöhemmin, 27. kesäkuuta 2007. Muumio saatiin tunnistetuksi DNA-testien avulla. Tutkijat ovat löytäneet Hatshepsutin ruumiista merkkejä diabeteksesta, osteoporoosista, nivelreumasta ja maksasyövästä. Mahdollinen syövän aiheuttaja on voinut olla hänen käyttämänsä voide: Hatshepsutin nimikaiverruksella varustetun astian todettiin sisältäneen voidetta, josta löytyi merkkejä muun muassa muskottipähkinästä ja palmuöljystä sekä rasvaa, jonka valmistuksessa oli käytetty bentsopyreeniä. Aromaattista hiilivetyä sisältävä bentsopyreeni on syöpää aiheuttava karsinogeeni.


Polyklooratut dibentsodioksiinit.
Polyklooratut dibentso-"p"-dioksiinit (PCDD-aineet) eli lyhyemmin mutta epätarkasti dioksiinit ovat halogenoituja orgaanisia yhdisteitä, joissa kaksi kloorattua bentseenirengasta on liittynyt yhteen kahden happiatomin välityksellä. Ne tunnetaan ympäristömyrkkyinä, jotka aiheuttavat kehityshäiriöitä ja ovat karsinogeenisia. Dioksiineja syntyy palamisen sivutuotteena esimerkiksi jätteiden poltossa, metalliteollisuudessa, kloorivalkaisussa ja kloorifenolien valmistuksessa. Dioksiinit ovat hitaasti hajoavia ja rasvaliukoisia, joten ne kerääntyvät kudoksiin, jolloin pienikin jatkuva altistus aiheuttaa pitoisuuksien vähittäisen nousun elimistössä. Ne ovat pelkästään ympäristömyrkkyjä – missään prosessissa niitä ei tarkoituksellisesti käytetä. Ihmisille merkittävin dioksiinilähde on ravinto. Erityisesti dioksiinia saadaan kalasta, lihasta ja maitotuotteista, sillä rasvaliukoisena dioksiini kerääntyy eläimiin.
"Dioksiineihin" lasketaan usein polyklooratut dibentsofuraanit (PCDF-aineet), jotka eivät ole kemiallisesti dioksiineja, mutta niiden lähteet ja käyttäytyminen ympäristömyrkkyinä ovat pääosin samoja. PCDF-aineita on myös epäpuhtautena polyklooratuissa bifenyyleissä (PCB-yhdisteissä), joista osa on lisäksi vaikutuksiltaan dioksiinin kaltaisia (ks. dioksiinit).
Synty.
Dioksiineja syntyy muun muassa silloin, kun klooraavassa ympäristössä — kuten kloridien tai orgaanisten klooriyhdisteiden kanssa — poltetaan orgaanisia aineita, esimerkiksi jätteiden poltossa ja rautamalmin sintrauksessa. Myös kankaan tai paperin kloorivalkaisu tuottaa dioksiineja.
Huonosti kontrolloitu kloorifenolien valmistus saattaa johtaa siihen, että sivutuotteena syntyy varsinaisen fenolien lisäksi myös dioksiineja. Esimerkiksi aiemmin käytetty puun sinistymisenestoaine, kauppanimeltään
KY-5, sisälsi tetrakloorifenolia ja pentakloorifenolia ja rikkaruohontorjunta-aineet 2,4-D ja 2,4,5-T ovat kloorattuja fenoksihappoja. Korkeampi kloorausaste vaatii korkeampaa reaktiolämpötilaa, mikä taas johtaa dioksiinien syntymiseen. Paras esimerkki tähän sudenkuoppaan putoamisesta on amerikkalainen Agent Orange, joka oli 2,4-D:n ja 2,4,5-T:n seos, joka 1970-luvulla sisälsi 2,4,5-T:n takia varsin paljon dioksiineja.
Vaikutukset.
Suurina pitoisuuksina dioksiinit aiheuttavat ihmisillä muun muassa klooriaknea. Eläinkokeissa on osoitettu, että dioksiinialtistus aiheuttaa kehityshäiriöitä ja syöpää. Myrkyllisin dioksiiniryhmä ovat ne dioksiinit, joissa on klooriatomi on "para"-asemassa suhteessa happeen, eli paikoissa numero 2, 3, 7 ja 8, esimerkiksi TCDD eli 2,3,7,8-tetrakloori-dibentso-"p"-dioksiini. TCDD on myrkyllisin synteettinen aine joillakin eläinlajeilla ja sitä käytetään dioksiinien myrkyllisyyden vertailuaineena. Sen toksisuusekvivalenttikerroin on yksi. Nimenomaan "para"-klooratut dioksiinit ovat erityisen hajoamattomia ilmeisesti siksi, ettei myrkkyjä poistava sytokromi P450 -entsyymi pysty hapettamaan niitä tehokkaasti.
Dioksiinia on käytetty myös myrkkynä. Ukrainan silloinen presidenttiehdokas, Viktor Juštšenko yritettiin myrkyttää TCDD:llä vuonna 2004.
Sevesossa Italiassa Hoffman-La Rochen omistamassa yrityksessä sattui 1976 vakava onnettomuus, jossa saastui TCDD:stä laajoja alueita.


Thutmosis II.
Thutmosis II hallitsi Egyptiä Uuden valtakunnan 18. dynastian aikaan vuosina 1492–1479 eaa.
Thutmosis II:n isä oli hänen edeltäjänsä faarao Thutmosis I ja Mutneferet oli hänen äitinsä. Thutmosis II ei ollut täysin kuninkaallista sukua, joten varmistaakseen kuninkuutensa hän nai kuninkaallisen sisarpuolensa Hatsepsutin, jonka kanssa hän sai tyttären nimeltään Neferura. Lisäksi hän sai sivuvaimonsa Isiksen kanssa pojan, Thutmosis III:n.
Thumosis II:n lyhyestä hallitusajasta ei ole juurikaan tietoa. Hänen tiedetään kuitenkin kukistaneen kapinan Nubiassa sekä häätäneen ryöstelevän Beduiini-heimon pois Egyptistä. Thutmosis II:n hallintoon vaikutti todennäköisesti suuresti hänen kuninkaallinen vaimonsa Hatsepsut, jonka uskotaan ohjailleen Thutmosis II:sta haluamaansa suuntaan. Tätä teoriaa puoltaa muun muassa se, että Thutmosis II:n ajama politiikka oli hyvin samankaltainen Hatsepsutin hallintokaudellaan ajaman politiikan kanssa ja että Hatsepsut nousi miehensä seuraajaksi.
Thutmosis II haudattiin todennäköisesti Kuninkaiden laakson hautaan KV42, josta on löydetty koristelematon sarkofagi. Hänen muumionsa löytyi vuonna 1881 löydetystä muumiokätköstä ja sitä säilytetään nykyään Kairon museossa.


Tuonen joutsen.
Kuva joutsenesta ja munasta. Karjalan kalliopiirroksen mukaan
Kalevalaisessa runoudessa Tuonen joutsen tai Tuonelan joutsen ui Tuonen mustassa joessa. Tuonen joutsen on yleensä käsitetty laulujoutseneksi. Tarinassa joutsenen ampujaa kohtaa kuolema. Kertomus joutsenen ampujan tuhosta liittyy itämerensuomalaisten muinaiseen maailmankuvaan, jossa joutsen on pyhä ja tabu. Uskottiin, että jos joutsenen ampuu, tuhoutuu itsekin.
Kertomus on myös Kalevalassa. Lemminkäinen saa tehtäväkseen ampua Tuonen joutsenen. Lemminkäinen lähtee tappamaan lintua jousi ja nuolet mukanaan. Sokea ukko, märkähattu karjapaimen kuitenkin vaanii Lemminkäistä, ja syöksee hänen lävitseen vesikyyn tai umpiputken, ja Lemminkäinen joutuu virtaan. Tuonen verinen poika iskee vielä Lemminkäisen miekallaan palasiksi, ja käskee ivallisesti häntä ampumaan nyt joutsenet joelta. Myöhemmin Lemminkäisen äiti nostaa poikansa palat joesta ja elvyttää hänet. Kaikissa kansantarinoissa Lemminkäinen ei elvy.
Tuonelan Joutsen myöhempien taiteilijoiden töissä.
Tunnettu runoilija Eino Leino kirjoitti 1898 uusromanttisen runodraaman nimeltään Tuonelan joutsen. Siinä yhdistyvät symbolismi ja kansanrunous.
Akseli Gallen-Kallelan maalauksessa Lemminkäisen äiti näyttäytyy Kalevalaan perustuva kohtaus, jossa joutsenta uhannutta ja kuollutta Lemminkäistä elvytetään. Joutsen katsoo taustalla.
Jean Sibelius sävelsi Kalevalaan perustuvan Lemminkäinen-sarjan, musiikkikappaleiden sarjan, jonka yksi osa on nimeltään Tuonelan joutsen. (Osat 1. Lemminkäinen ja saaren neidot, 2. Tuonelan Joutsen, 3. Lemminkäinen Tuonelassa 4. Lemminkäisen kotiinpaluu)
Akseli Gallen-Kallelas maalaus "Lemminkäisen äiti". Taustalla tuonen joutsen


Ammattikorkeakoulu.
Ammattikorkeakoulut, puhekielessä yleensä AMK:t ovat työelämäsuuntautuneita korkeakouluja.
Ammattikorkeakouluja on 27 Manner-Suomessa ja lisäksi Ahvenanmaalla toimii Ahvenanmaan ammattikorkeakoulu. Ahvenanmaan ammattikorkeakoulu ja Poliisiammattikorkeakoulu eivät kuulu opetusministeriön hallinnonalaan, vaan ensin mainittu toimii Ahvenanmaan maakuntahallinnon ja jälkimmäinen sisäasiainministeriön alaisuudessa.
Ammattikorkeakoulut ovat erityisesti suomalainen keino vastata ammatillisessa työelämässä tapahtuviin nopeisiin muutoksiin. Niiden toiminnassa korostuvat aktiiviset ja toimivat yhteydet elinkeinoelämään, yritystoimintaan, yrittäjyyteen ja alueelliseen kehittämiseen.
Ammattikorkeakoulut ja tiedeyliopistot muodostavat Suomen koulutusjärjestelmässä niin sanotun duaalimallin, jossa kummallakin on oma roolinsa. Toisin sanoen ammattikorkeakouluilla on yliopistoja vahvempi ammatillinen ja käytännön osaamiseen liittyvä painotus, mutta ei tieteellistä perus- ja jatkotutkimusta. Sen sijaan ammattikorkeakoulut pyrkivät aktiivisesti soveltamaan jo olemassa olevaa tietoa ja tekemään niin sanottua soveltavaa tutkimusta tai tilaustutkimusta pääasiassa elinkeinoelämän ja yritysten suoriin tarpeisiin.
Tutkinnot.
Ammattikorkeakoulututkinnon suorittaminen johtaa ammattikoulutuksen saamiseen ja ammattikorkeakoulututkintoon. Ammattikorkeakouluopintojen laajuus on 210–270 opintopistettä (vastaa noin 140–180 opintoviikkoa) ja opiskeluaika yleensä 3,5–4,5 vuotta. Jo korkeakoulututkinnon suorittaneilla on mahdollista pyrkiä suorittamaan ammattikorkeakouluun myös ylempää ammattikorkeakoulututkintoa.
Ammattikorkeakoulututkinto antaa pätevyyden sellaisiin valtion virkoihin ja julkisiin tehtäviin, joihin on säädetty pätevyysvaatimukseksi korkeakoulututkinto, alempi korkeakoulututkinto tai ammattikorkeakoulututkinto. Vuonna 2005 käyttöön otettu ylempi ammattikorkeakoulututkinto antaa vastaavasti saman kelpoisuuden julkisiin virkoihin ja toimiin kuin ylempi korkeakoulututkinto.
Ammattikorkeakoulututkinto.
Ammattikorkeakoulututkinto on käytännönläheinen ja ammattiin suuntaava korkeakoulututkinto, joka valmistaa erilaisiin asiantuntija-, suunnittelu-, kehittämis- ja esimiestehtäviin. Ammattikorkeakoulututkinnot on kirjattu lainsäädäntöön korkeakoulututkintoina ja ne antavat pätevyyden hakea sellaisia kuntien ja valtion virkoja sekä julkisia tehtäviä, joihin on säädetty pätevyysvaatimukseksi korkeakoulututkinto, alempi korkeakoulututkinto tai ammattikorkeakoulututkinto. Tältä osin ammattikorkeakoulututkinto on rinnasteinen alempaan korkeakoulututkintoon, vaikka sitä ei muutoin lueta yliopistotutkinnoksi. Yliopistojen maisteriohjelmiin haettaessa ammattikorkeakoulututkintoa ei usein kelpuuteta sellaisenaan korvaamaan suoritettua alempaa korkeakoulututkintoa, vaan hakijalta vaaditaan myös siltaopintoja.
Ylempi ammattikorkeakoulututkinto.
Vuonna 2002 alkoi ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon kokeilu, joka päättyi vuonna 2005, jolloin annetun lain mukaan AMK-jatkotutkinto vakinaistettiin ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon nimellä. Ylempi ammattikorkeakoulututkinto antaa vastaavasti saman kelpoisuuden julkisiin virkoihin ja toimiin kuin ylempi korkeakoulututkinto.
Tämä tutkinto ei ole kuitenkaan kaikin osin suoraan rinnasteinen yliopistossa suoritettavaan ylempään korkeakoulututkintoon, esimerkiksi maisterintutkintoon. Periaatteessa ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon suorittanut voi hakeutua suorittamaan jatko-opintoja, mutta käytännössä häneltä vaaditaan täydentäviä opintoja. Keväällä 2012 saatiin Turun hallinto-oikeuden päätös, jonka mukaan ylempi ammattikorkeakoulututkinto ei voi olla peruste evätä opiskeluoikeutta tieteelliseen jatkotutkintoon, ts. lisensiaatiksi tai tohtoriksi.
Ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon tarvetta on perusteltu muun muassa muuttuvilla työelämän tarpeilla ja joidenkin ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneiden jatko-opinto- ja virkakelpoisuuden mahdollistamisella. Voidakseen suorittaa kyseisen tutkinnon koulutuksen hakijalla pitää olla alalta vähintään kolmen vuoden työkokemus soveltuvan alemman korkeakoulututkinnon suorittamisen jälkeen.
Ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon koulutus on työelämälähtöinen, ja se onkin mahdollista suorittaa työn ohessa. Tarkoituksena on kehittää jo työelämässä olevia tai olleita henkilöitä niin, että heidän osaamisensa ja tiedot pysyisivät ajan tasalla. Koulutukseen kuuluukin olennaisena osana ammatillinen opinnäytetyö, jolla pyritään ratkaisemaan jokin työelämään tai yritykseen liittyvä ongelma, tai vastaavasti kehittämään jokin uusi idea, malli tai ratkaisu.
Vuonna 2006 koulutusta laajennettiin muillekin aloille. Ylempien ammattikorkeakoulututkintojen laajuus on 60–90 opintopistettä.
Ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneet henkilöt saavat esimerkiksi nimikkeen sairaanhoitaja (ylempi AMK) tai tradenomi (ylempi AMK). Ylempi ammattikorkeakoulututkinto tuottaa saman muodollisen kelpoisuuden julkiseen virkaan kuin yliopiston ylempi korkeakoulututkinto. Sekä ammattikorkeakoulututkinnon että ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon suorittamisen jälkeen on myös mahdollista jatkaa opintoja ammatillisessa opettajakorkeakoulussa.
Ajatus nousee esille.
Ensimmäiset ajatukset ammattikorkeakoulujen perustamisesta Suomeen syntyivät jo 1960-luvulla. Konkreettisin esimerkki varhaisilta vuosilta on Valtioneuvoston vuonna 1968 asettaman teknillisen opetuksen komitean, ns. Ahosen komitean mietintö vuodelta 1971. Komitean tehtävänä oli porrastaa ja sopeuttaa tekninen koulutus toteutettuun peruskoulu-uudistukseen ja muuttuneisiin elinkeinoelämän tarpeisiin.
Mietintö, joka hahmotteli teknillisten opistojen korvaamista insinöörikorkeakoulujärjestelmällä saksalaisen mallin mukaan, sai erinomaisen vastaanoton insinöörikunnan keskuudessa. Silloinen opetusministeri Jaakko Itälä tyrmäsi kuitenkin sen jyrkästi. Itälän mukaan peruskoulun jälkeistä ammatillista koulutusta ei voitu menestyksellisesti suunnitella erillisalojen pohjalta. Suunnitelmien tuli koskea koko nuorisoikäluokkaa. Vuonna 1974 käynnistettiin Itälän ajattelun mukainen keskiasteen uudistus. Tämän uudistuksen ohella myös ajan korkeakoulukäsitys ei mahdollistanut uutta korkeakoulutyyppiä ja uusia tutkintotasoja. Korkeakoulu haluttiin mieltää myös tiukasti tieteelliseen tutkimukseen nojaavaksi.
Ammattikorkeakoulukokeilu alkaa.
Opetusministeriö aloitti ammattikorkeakoulukokeilun elokuussa 1991, jolloin opistoasteen oppilaitosten yhteistyönä käynnistettiin ensimmäiset "väliaikainen ammattikorkeakoulu" -nimiset ammattikorkeakoulut. Ensimmäiset vakinaisella valtioneuvoston toimiluvalla toimineet ammattikorkeakoulut aloittivat toimintansa elokuussa 1996 arviointiprosessin jälkeen. Syksyllä 2003 koulut saivat yliopistoja vastaavan sisäisen itsehallinnon siihenastisen opetusministeriön suorassa alaisuudessa toimimisen sijaan. Ammattikorkeakoulut toimivat nykyään monenlaisin hallintomuodoin. Osa on yksityisiä osakeyhtiön tai säätiön ylläpitämiä, osa on kuntien ja kuntayhtymien omistamia osakeyhtiöitä, osa on suoraan kuntien tai kuntayhtymien ylläpitämiä. Ammattikorkeakoulutusta ja sen tavoitteiden toteutumista valvoo kuitenkin edelleen opetusministeriö.
Nykytilanne.
Suomen ammattikorkeakouluissa opiskeli tutkintoon johtavassa koulutuksessa vuonna 2006 noin 132 600 opiskelijaa, joista 4 600 oli ulkomaalaisia (+16 % edellisvuodesta). Tutkintoja suoritettiin 20 767.
Ylempään ammattikorkeakoulututkintoon johtavassa koulutuksessa oli 2 100 opiskelijaa vuonna 2006, noin tuhat enemmän kuin vuonna 2005. Tutkintoja suoritettiin 150, joista naisten osuus oli 77 prosenttia. Syksystä 2005 lähtien aiempien ammattikorkeakoulun jatkotutkintojen tilalle tulleita ylempiä ammattikorkeakoulututkintoja on tarjottu kaikilla koulutusaloilla.
Pienten yksikköjen lakkautusuhka.
Ammattikorkeakoulutus on joiltain osin etsinyt paikkaansa suomalaisessa koulutuskentässä. Osittain on oltu huolestuneita siitä, että tällä hetkellä Suomessa yritetään kouluttaa ikäluokasta liian suuri osa alempaan korkeakoulututkintoon, koska kaikki eivät voi kuitenkaan työllistyä koulutustaan vastaavaan työhön. Opetusministeriö pyysi vuonna 2005 selvitystä 66 pienimmältä ammattikorkeakoulun toimipisteeltä johtuen huonosta vetovoimasta ja opiskelijoiden puutteesta, ja luultavasti vuosina 2007–2009 osa niistä lopetetaan tai yhdistetään suurempiin yksiköihin.
Ammattikorkeakoulujen määrä vähenee yhdistymisten kautta.
Rakenteellisen kehittämisen nimissä haetaan tehoa ja laatua korkeakoulutukseen. Yhteistyötä tehdään sekä sektorien sisällä että välillä. Hallinnollisiin ratkaisuihin kuuluvat erilaiset yhteistyöhankkeet, kuten konsortiot ja yhdistymiset. Ammattikorkeakoulut ovat olleet yleisesti ottaen halukkaampia muuttumaan kuin yliopistot, mikä näkyy muun muassa suurena yhdistymisten määränä.
Siellä missä yhteistyötä ei voida tehdä rakenteissa, on verkostoyhteistyön paikka. Koulutuksen työnjakoa, päällekkäisyyksien poistoa ja korkeakoulujen profiloitumista tapahtuu kaikkialla.
Ammattikorkeakoulujen aloituspaikkoja on supistettu noin 5 %:lla siellä missä väestökehitys on epäsuotuisinta. Paikkoja on kuitenkin samassa jaossa tullut lisää mm. Etelä-Suomeen ja Ouluun. Eri alojen sisäisiä selvityksiä (esim. Neilimon selvitysryhmä, joka tarkasteli liiketoimintaosaamisen koulutusta ja tutkimusta yliopistoissa ja korkeakouluissa) on tehty viime vuosina ja niistä on noussut monia kehitysehdotuksia. Esimerkiksi media-alan ammattikorkeakoulun aloituspaikkojen kohdalla jopa puolittaminen on nähty tarpeelliseksi, mutta käytännön toimenpiteet eivät ole ainakaan vielä samalla tasolla.
Opiskelijakunnat ammattikorkeakoululakiin.
Vuosien 2005 ja 2006 aikana jokaisessa ammattikorkeakoulussa aloitti toimintansa ammattikorkeakoululakiin perustuva opiskelijakunta, jonka tehtävänä on huolehtia opiskelijoiden edunvalvonnasta sekä opiskelijaedustajien valinnasta ammattikorkeakoulun hallitukseen ja muihin hallinnon toimielimiin. Opiskelijakunnat korvasivat aiemmin toimineet ammattikorkeakoulukohtaiset opiskelijayhdistykset.
Kritiikki.
Ammattikorkeakoulu-sanan englanninkielisestä käännöksestä käydään keskustelua. Useat ammattikorkeakoulut ovat siirtyneet käyttämään Ammattikorkeakoulujen Rehtorineuvosto ARENE ry:n suosittelemaa käännöstä "University of Applied Sciences", jota käytetään saksankielisissä maissa "Fachhochschulen" eli ammattikorkeakoulun käännöksenä. Opetusministeriö ja entinen opetusministeri Antti Kalliomäki ovat ohjeistaneet ammattikorkeakoulujen perustamisen yhteydessä ja uudelleen vuonna 2006 käytännöksi, että ammattikorkeakoulu käännetään nimellä "Polytechnic". Erityisesti kansainvälisessä yhteistyössä "Polytechnic"-termi aiheuttaa Ammattikorkeakoulujen Rehtorineuvoston näkemyksen mukaan ongelmia, koska se ei kuvaa koulutuksen luonnetta ja tasoa. Opetusministeriö on huolestunut sanan "university" myötä ammattikorkeakoulututkinnon antamasta jatko-opintokelpoisuudesta syntyvistä vääristä käsityksistä. Lisäksi etenkin yliopistojen rehtorit ovat arvioineet, että sanan "sciences" käyttö loisi etenkin kansainvälisesti monia vääriä mielikuvia, koska ammattikorkeakoulu ei ole suomalaisessa koulutusjärjestelmässä tiedeyliopisto, eikä ammattikorkeakoulututkinto ole yliopistotutkinto. Kansainvälisesti "University"-termiä käytetään kuvaamaan korkeakouluja, myös suomalaisia ammattikorkeakouluja vastaavia korkeakouluja.
Myös ylempien ammattikorkeakorkeakoulututkintojen verrannollisuudesta yliopistossa suoritettaviin ylempiin korkeakoulututkintoihin (kuten Diplomi-insinööri tai Filosofian maisteri) on käyty keskustelua. Toisin kuin alemmat korkeakoulututkinnot yliopistossa, ammattikorkeassa suoritettavat ammattikorkeatutkinnot sisältävät merkittävän määrän työharjoittelua. Tämän vuoksi teoriaopintojen osuus on suppeampi kuin yliopistotutkinnoissa. Ylempien ammattikorkeakoulututkintojen opinnäytetyöt ovat luonteeltaan enemmän käytännön ongelmiin paneutuvia kuin tieteellisiä. Ylempi ammattikorkeakoulututkinto ei ole vielä vakiinnuttanut asemaansa työelämässä ja perinteiset yliopistotutkinnot ovat edelleen paremmin tunnettuja. On esitetty myös kritiikkiä, onko kansantaloudellisesti järkevää kouluttaa kahdenlaisia ylempiä korkeakoulututkintoja.
Bolognan prosessi on muuttanut suomalaista korkeakoulujärjestelmää kohti yhteistä, yleiseurooppalaista mallia. Prosessin aikana ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen väliset erot ovat pienentyneet ja niin pieniin kuin suuriinkin asioihin on tullut muutoksia, esimerkkinä tutkintorakenteen jako kolmeen sykliin. Bolognan prosessi ei huomioi erityisesti duaalimallia, joka on Suomen lisäksi käytössä mm. Saksassa ja Itävallassa. Tämä johtaa valintoihin, jolloin on päätettävä kansallisesti missä määrin halutaan pitää sektorit erillään ja miltä osin yhteistyö ja yhdenmukaistuminen on suotavaa.
Erityisesti pienissä ja keskisuurissa yrityksissä ammattikorkeakoulun insinööriopetusta on luonnehdittu julkisuudessa liian teoriapainotteiseksi. Tämän vuoksi monet yritykset ovat ilmaisseet kaipaavansa insinööritutkinnon rinnalle käytännönläheisempää tutkintoa. Yhdeksi vaihtoehdoksi on nostettu edesmenneen teknikko-koulutuksen uudelleenaloittaminen. Viimeiset teknikot valmistuivat 2000-luvun alussa.


Kalevanpoika.
Kalevanpojat eli Kalevinpojat ovat itämerensuomalaisen kansanperinteen tuntemia olentoja, yleensä muinaisia jättiläisiä, mutta toisinaan myös inhimillisempiä hahmoja. Kalevanpoikien toiminnalla selitetään monia poikkeuksellisia maastonmuotoja, muun muassa kivien sijaintia. Viron kansalliseepoksessa, kalevalamittaa lähellä olevaan runomittaan kirjoitetussa Kalevipoegissa, Kalevanpojat ovat kuninkaanpoikia.
Kalevanpojat tunnetaan myös myöhemmässä, kristinuskon sävyttämässä suomalaisessa mytologiassa, usein pahoina tai arvaamattomina jättiläisinä, jotka saattoivat kaataa viljan tai metsänkin kumoon. Mikael Agricolan mukaan Kalevanpojat löivät niityt maahan.
Aiemmissa kertomuksissa kalevanpojista heidät kuvataan kuitenkin inhimillisinä sankarihahmoina. Muiden muassa Väinämöisen, Kullervon ja Lemminkäisen sanotaan olevan kalevanpoikia. Historiantutkija Aulis Ojan vuonna 1969 esittämän spekulatiivisen hypoteesin mukaan termi olisi alkujaan tarkoittanut ehkä yläluokkaista soturia, jotka kirkon ja vieraan vallan vastaisina raivattiin perusteellisesti uuden järjestyksen tieltä.
Kalevanpojat olivat myös kertomuksissa maan muinaisia asuttajia. He poistuivat kivellä soutaen, kun kristinusko levittäytyi heidän mailleen. Joskus tarvittiin pappeja manaamaan heitä pois. Hieman samaan tapaan poistui kristinuskon tieltä Väinämöinen veneellään.
1700-luvulla elänyt kansanperinteiden keräilijä Kristfrid Ganander kertoi kalevanpoikien olleen Kalewa-nimisen jättiläisen kaksitoista vahvaa poikaa jotka rakensivat linnoja eripuolille Suomea. Nimeltä Ganander mainitsee kuusi sekä myös heidän asuinpaikkakuntansa: "Hiisi" (Paltamo), "Ilmarinen" (Häme), "Wäinämöinen" (Suomi), "Liekiöinen" (Savo), "Soini" (Liminka) ja "Kihawanskoinen". Myös muita luetteloita Kalevanpojista ovat varhaiset kansanperinteen kerääjät merkinneet muistiin tai luoneet. Erään väitteen mukaan Kalevan kahdestatoista pojasta syntyi kaksitoista eläinradan tähtikuviota.
Kalevan ja Untamon suvut.
Erään perinteen mukaan Kalevan suku on Untamon suvun vihollinen. Tässä yhteydessä Kalevan sukua kutsutaan myös Kalervon suvuksi, kuten Kalevala-eepoksessa. Untamon tapaiset nimet olivat joskus käytössä Länsi- ja Lounais-Suomessa, ja nimien mukaan on nimetty paikkoja. Länsi- ja Lounais-Suomessa on kansanperinteitä, joiden mukaan Untamon tyyppinen sana merkitsee uudisasukasta tai on kylän perustajan nimi. Samoilla alueilla paikallinen kansanperinne pitää Kalevanpoikia vihollisina ja uudisasukkaita pakenevina jättiläisinä.
Eräs tähän perinteeseen liittyvä Kalevanpoika on nimeltään Kullervo, jota koskevat runot on kerätty Inkeristä. Kullervo osoittaa jo vauvana olevansa väkivahva, eikä häntä saada tapettua yrityksistä huolimatta. Kullervo-taru on ainoa Inkeristä taltioitu taru Kalevalassa.


Thutmosis I.
Thutmosis I (Joskus myös Thotmes, Thutmose) hallitsi Egyptiä Uuden valtakunnan 18. dynastian aikana vuosina 1504–1492 eaa. Ennen tätä hän toimi faarao Amenhotep I:n kanssahallitsijana.
Thutmosis oli faarao Amenhotep I:n kenraali. Hänen päävaimonsa oli faarao Ahmosen ja kuningatar Ahmose-Nefertarin tytär Ahmose. Thutmosiksen ja Ahmosen kaksi poikaa, Wadjmose ja Amenmose, kuolivat ennen Thutmosiksen hallituskauden loppua, mutta heidän vanhimmasta tyttärestään tuli faaraokuningatar Hatsepsut. Thutmosiksen sivuvaimonsa Mutneferetin kanssa saaneesta pojasta tuli hänen seuraajansa faarao Thutmosis II.
Hallitusaikanaan Thutmosis johti useita eri sotilasoperaatiota. Merkittävimpänä näistä oli Hykso-valloittajien ajaminen pois Ala-Egyptistä aina Eufrat-joelle asti. Hän laajensi myös valtakuntaa etelään aina Niilin kolmannelle kataraktille, jossa hänen sanotaan tappaneen omin käsin nubialaisen kuninkaan, joka hänen kenraalinsa Ahmosen mukaan ripustettiin voitonmerkiksi faaraon laivan keulaan hänen palatessaan Thebaan.
Thutmosis rakensi muiden 18. dynastian faaraoiden tapaan temppeleitä ja monumentteja ympäri maata. Hän muun muassa laajennutti Luxorin temppeliä arkkitehtinsa Inenin avustuksella.
Thutmosiksen hauta oli ensimmäinen Kuninkaiden laaksoon kaivetuista haudoista (KV38), ja se aloitti yleisen käytännön, joka jatkui aina Uuden valtakunnan loppuun asti. Haudasta löytynyt kivinen sarkofagi on nykyään Kairon museossa. Thutmosiksen puinen arkku löytyi Hatsepsutin haudasta (KV20), jonne Thutmosiksen muumio oli todennäköisesti siirretty. Muumiota ei ole kuitenkaan löydetty, mutta arkku on Kairon museossa.